[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fy4_KulD2YZU1i5E8nB61quFw4txU9CIAd_vUEbo_NnY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1626,"Eerik XIV ja Juhana III II: Pimeys","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1626-blink-carl-eerik-xiv-ja-juhana-iii-ii","1626__Blink_Carl__Eerik_XIV_ja_Juhana_III_II",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1882,1913,78397,517314,false,55755,[24,25,26,27],"Erik XIV, King of Sweden, 1533-1577 -- Fiction","Historical fiction","John III, King of Sweden, 1537-1592 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[29,30],"Historical Novels","Romance","\"Eerik XIV ja Juhana III: II. Pimeys\" by Louise Stjernström is a historical-romantic account written in the early 20th century. The narrative centers around the tumultuous events surrounding the reigns of kings Eerik XIV and Juhana III of Sweden during a time marked by political intrigue, personal vendettas, and overlapping religious tensions. The main characters, including the ambitious Juhana and the devoted Katariina, grapple with their desires for power, revenge, and loyalty amid the tensions of their time.  At the start of the story, Juhana celebrates his newfound position as king after a lengthy imprisonment. His ambitions are fueled by a desire for revenge against his brother Eerik, who previously usurped his freedom. As Juhana navigates the complexities of power, he is influenced by his wife, Katariina, who seeks to instill her deeply Catholic beliefs in him, all while they both plot against Eerik. The opening sets the stage for a dramatic exploration of loyalty, ambition, and the perils of trust in the backdrop of a nation rife with conflict and change. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Historiallinen romaani kuvaa Ruotsin kuninkaiden Eerik XIV:n ja Juhana III:n välistä valtataistelua ja veljesvihaa. Teos syventyy 1500-luvun hovijuonitteluihin, uskonnollisiin jännitteisiin sekä Katariina Jagellottaren rooliin veljesten välisessä kiistassa.","Carl Blinkin 'Eerik XIV ja Juhana III: II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1626. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","EERIK XIV JA JUHANA III: II. PIMEYS\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Uusi kuningas.\n 2. Neljäkymmentä.\n 3. Poissa ja kotona\n 4. Huima jahti.\n 5. Ihmisteurastusta.\n 6. Kuningatar.\n 7. Sture-suku.\n 8. Eräät jäähyväiset.\n 9. Syy ja seuraus.\n10. Enemmän katolisuutta.\n12. Pontus de la Gardie.\n13. Perhekuvaus.\n14. Juonia.\n15. Sanasta työhön.\n16. Jousi jännittyy.\n17. Mikä on tarkoitus?\n18. Kustaa Eerikinpoika.\n19. Lehti kääntyy.\n20. Hyrrä.\n21. Kaarle Henrikinpoika Horn.\n22. Mielenhäiriö.\n23. Voimakas käsi.\n24. Viimeinen.\n\n\n\n\n1.\n\nUUSI KUNINGAS.\n\n\nVihdoinkin! Vihdoinkin hän oli saavuttanut tavoittamansa päämäärän,\nsen päämäärän, joka oli kangastanut hänen mielikuvituksessaan, josta\nhän öisin oli uneksinut.\n\nMikäpä olikaan hänen nelivuotisen vankeutensa aikana estänyt hänen\nrohkeutensa lannistumasta?\n\nSe oli kruunun toivo; hän toivoi saavansa kostaa, verisesti kostaa\nvihatulle veljelleen.\n\nTehdäkseen uskolliselle, uhrautuvalle Katariinalleen mieliksi hän\nsyventyi tutkimaan katolisen opin salaperäisyyksiä, antautuen tähän\nyhtä paljon hänen tähtensä kuin sitä tyhjyyttä täyttääkseen, jota\ntunsi rinnassaan.\n\nJuhana oli oppinut herra, mutta ei mikään ajatus, jota ei voi\nsovelluttaa todellisuuteen tai uskoon, kykene ymmärrystä valistamaan,\nvaan se päinvastoin pimittää.\n\nJoka siis _tutkiskelee_ uskontoa, hän ei koskaan oivalla sen sisintä\ntotuutta. Oppimattomien joukossa tapaakin sentähden parhaat kristityt.\n\nAlttiimmat palvelijansa on katolisuus aina saanut naisista.\n\nKatariina Jagellotar oli synnyltään katolinen. Kukat, kynttilät\nja suitsutukset olivat lapsuudesta asti hurmanneet hänen\nmieltänsä; pyhät messut ja laulut, pyhimystenpalvelukset ja ripit,\nmunkkikulkueet, pyhiinvaellukset ja luostarit samalla kertaa\nviekoittelevine ja kammottavine salaperäisyyksineen täyttivät hänen\nnuoren sielunsa toisinaan viehätyksellä, toisinaan vavistuksella.\n\nSekä hänen rippi-isänsä että piispa ja papit hänen veljensä hovissa\nolivat ihastuksissaan siitä, että hän piti nuoresta ruotsalaisesta\nherttuasta.\n\nRippi-isähän se lopulta sai Sigismundin antamaan suostumuksensa\navioliittoon.\n\nEikö hän olisi kiitollinen tuollaisesta myötävaikutuksesta, ja eikö\nhän ilolla kuvittelisi mielessään jotakin sellaista, että juuri hänen\nkauttansa ainoa autuaaksitekevä kirkko saavuttaa entisen valtansa\nRuotsissa?\n\nJa hän oli tarkoittanut täyttä totta, sitä osoitti jo alussa se\nkiihko, jolla hän ryhtyi kaikkiin uskontoa koskeviin kysymyksiin.\n\nMutta katolinen usko on hyvin käytännöllistä, eikä se kiellä\ntunnustajiaan katsomasta omaa parastaan, mitä maallisiin etuihin\ntulee.\n\nKatariina rouva saattoi sentähden hyvällä omallatunnolla neuvoa\nJuhanaa heittämään veljensä herruuden ja koettamaan saada Suomen\nvapaaksi ja itsenäiseksi.\n\nOlisiko sen hintana ehkä tuhansien ihmisien henki? On tuskin\nluultavaa, että Katariina ajattelikaan sitä.\n\nKun seurauksena tästä oli tappio ja vankeus, oli hän vain uskollinen\npuoliso.\n\nMutta vankeudessa hän alkoi taas tehdä käännytystyötään, ja nyt\nvoimakkaammin, häiritsemättömämmin kuin ennen.\n\nJa samalla hän kiihotteli sekä omaansa että puolisonsa vihaa tuota\nveljeä kohtaan, joka oli heiltä riistänyt vapauden ja kaiken\nelämänilon.\n\nPolvistumisten ja messujen välillä he punoivat kostotuumiaan.\n\nJos siinä ehkä oli jotakin väärää, niin saihan sitten ostaa kaikki\nsyntinsä anteeksi.\n\nKatoliselle ovat kaikki tiet avoinna.\n\nLoistavasti ja komeasti he nyt muuttivat Tukholman linnaan.\n\nLeskikuningatar oli jo sijoittunut Strömsholmaan, jonka kuningas\nKustaa kuolinvuoteellaan oli määrännyt hänelle leskentilukseksi.\n\nPrinsessa Elisabet oli seurannut häntä.\n\nUuden kuningattaren sydän sykähteli ilosta ja ylpeydestä. Mutta uusi\nkuningas näytti melkein siltä, kuin hänessä olisi ollut kuumetta. Se\nilmeni hänen katseessaan, äänessään, kiihkeässä hengityksessään ja\nlyhyissä vastauksissaan.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Juhana?\" kysyi Katariina ihmetellen.\n\n\"Kaarle ei ole tyytyväinen.\"\n\n\"Suostu kaikkeen, mitä hän pyytää.\"\n\n\"Myöskin kruunuun?\"\n\n\"Sen on valtaneuvosto antanut yksin sinulle.\"\n\n\"Niin, ja hän on siihen antanut suostumuksensa.\"\n\n\"Sigismund tulee seuraajaksesi, mitä voit vielä toivoa?\"\n\n\"Aina jotakin. Mitä luulet aatelin puolestaan vaativan?\"\n\n\"Uusia etuoikeuksia, mutta anna heille niitä ilolla. Kuninkaallisia\npitoja, joihin ei halpasukuisia lasketa. Jätä semmoiset minun\nasiakseni.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta -- Eerik?\"\n\n\"Hän on vankeudessa.\"\n\n\"Niin, mutta...\"\n\n\"Mitä pelkäät?\"\n\n\"Että hän ehkä pääsee vapaaksi.\"\n\n\"Estä se kaikin mahdollisin keinoin!\" huudahti Katariina kiihkeästi.\n\n\"Minä teen mitä voin.\"\n\n\"Miksi et, Juhana...\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\nHän katsoi kuningasta pitkään.\n\nTämä kätki päänsä käsiinsä ja itki.\n\n\"Ole mies\", sanoi kuningatar, \"äläkä näe kummituksia keskellä\npäivää.\" Sitten hän lähti pois jättäen Juhanan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana kiiruhti kirjoittamaan sisarilleen, että hänet oli nyt\nnimitetty Ruotsin kuninkaaksi.\n\nSäädyt kutsuttiin koolle Upsalaan heinäkuun 10 p:ksi 1569.\n\nJo sitä ennen oli Eerikin aikana surmattujen herrain kuolemantuomio\nperuutettu.\n\nSten Eerikinpoika Lejonhufvudin leski ja lapset korotettiin\nkreivilliseen säätyyn. Sture- ja Brahe-sukujenkreivikuntia\nlaajennettiin, vielä useampia vapaaherra-arvoja annettiin,\nvaltiodrotsin virka uudistettiin ja annettiin kreivi Pietari Brahelle.\n\nKaksi päivää ennen kruunaustansa kuningas julkaisi aatelisille\nantamansa etuoikeudet, \"koska aateli oli suostunut siihen, että\nRuotsin valtakunta saa olla ja pysyä sellaisena kuin se nyt on,\nperintövaltakuntana.\"\n\nSamalla lupasi hänen kuninkaallinen majesteettinsa \"antaa ja\nvarata sekä ruhtinaille, kreiveille, vapaaherroille, ritareille\nja aatelisille että kaikille muillekin, kullekin säätynsä mukaan,\nsellaisia etuoikeuksia, joita he kauan olivat halunneet ja pyytäneet,\njoten he saisivat hyvityksen siitä suopeudesta ja uskollisuudesta,\njota he aikaisemmin kuninkaan rakkaan isän aikana ja aina\nsittemminkin ovat kunniallisesti osoittaneet ja tästälähin aina\ntahtovat osoittaa\".\n\nMitään erityisiä vapauksia aatelittomille säädyille ei sen sijaan\nkuulunut.\n\nKaarle herttuakin saapui Upsalaan. Mutta ei edes Katariinan\nkohteliaisuuskaan voinut karkoittaa pilveä hänen otsaltaan; hän\nvahvisti ennen antamansa sitoumuksen, että pitää veljensä oikeana\nherranaan ja Ruotsin valtakunnan kuninkaana sekä hänen kuolemansa\njälkeen Sigismundin tai, jos kuninkaalle syntyisi useampia poikia,\nsen heistä, jonka Juhana testamentissaan siihen määräsi.\n\nTämän vastineeksi hän vaati vielä uudelleen vakuutta\n\"ruhtinaskunnallemme ja vallanperimys-oikeudellemme aivan sen\nmukaan kuin meidän autuaasti nukkuneen rakkaan herra isämme\ntestamenttisäädös siitä määrää\".\n\nKaikkeen tähän suostuttiin, ja lisäksi hän sai korvaukseksi\nStrömsholman sijaan Vassbon ja Vallan kihlakunnat Länsigöötanmaassa\nynnä 5,000 markkaa hopeassa osuudekseen kuningas Kustaan\njälkiperuista.\n\nMutta läänityksistä huolimatta ei herttua kuitenkaan tullut omaisiaan\naskeltakaan lähemmäksi.\n\nHän oli ja pysyi samana kylmänä ja tyynenä tarkastelijana kuin\nennenkin ja pyysi Juhanaa vain \"veljellisesti ottamaan varteen\" ne\nneuvot, joihin hän toisinaan katsoi olevan aihetta.\n\nKruunausjuhlallisuuksien loistoa lisäsi sekin, että nyt oli myöskin\nkuningatar kruunattavana.\n\nLaurentius Pietarinpoika, vanha, vielä voimakas arkkipiispa, toimitti\nkruunauksen, joka tapahtui kellojen soidessa ja onnittelulaukausten\npamahdellessa kaikella sillä loistolla ja komeudella, joka\nsellaisissa tilaisuuksissa on tavallista.\n\nKaarle herttua vannoi uskollisuudenvalansa ja hänen jälkeensä aateli\nja papit.\n\nSitten juhlakulkue palasi linnaan.\n\n\n\n\n2.\n\nNELJÄKYMMENTÄ.\n\n\nSuuri joukko ylimyksiä meni aivan kaupungin ulkopuolella olevaan\nmajalaan, jossa suurin ja paras huone oli heille luovutettu.\n\nHe tulivat kukin erikseen ja vetivät etuhuoneessa silmilleen pienen\npuolinaamarin, ennenkuin astuivat varsinaiseen vierashuoneeseen.\n\nPöytä oli komeasti katettu, ja pulloja, ruukkuja ja maljoja oli\njoukoittain.\n\nKukin istuutui heti ja kävi herkkuihin käsiksi.\n\nKun useimmat olivat harvoin tai eivät milloinkaan käyneet Upsalassa\nja pelättiin kaikenmoisia jälkiseurauksia, oli jo edeltäkäsin sovittu\nsiitä, ettei mitään nimiä saanut mainita. Kutakin oli lyhyesti\nnimitettävä saamansa numeron mukaan.\n\nJoka lautasella oli numero.\n\nKaikki ritarinauhat otettiin heti sisääntultaessa pois ja pistettiin\ntaskuun. Miekat jätettiin erityiseen huoneeseen.\n\nKun suurin nälkä oli tyydytetty, otti se, joka oli saanut ensi\nnumeron, ruukun, täytti maljansa ja antoi ruukun sitten naapurilleen.\n\nSeuraava teki samoin. Joka ruukku oli kahta henkilöä varten.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi numero yksi nousten seisomaan, \"Ensi maljamme\non kuninkaan.\"\n\nKaikki nousivat paitsi kuutta.\n\nSe näytti herättävän huomiota, mutta mitään huomautuksia ei lausuttu.\n\nMuut joivat toistaen \"kuninkaan malja!\" jonka jälkeen he laskivat\npikarinsa alassuin pöydälle ja asettuivat paikoilleen.\n\nSamassa nousi yksi kuudesta äskenmainitusta ja kohotti maljansa\nsanoen:\n\n\"Kuninkaan malja!\"\n\nMuut viisi nousivat heti. \"Kuninkaan malja!\" toistivat he kuorossa.\nSitten pikarit kääntyivät alassuin, ja he asettuivat paikoilleen.\n\n\"Ei voi kieltää, että saamme paljosta olla kiitollisia kuninkaalle\",\nsanoi eräs enemmistön mies; \"tästälähin tarvitsee rälssimiehen pitää\nsodan aikana vain yksi vakinainen ratsumies jokaisesta 400 markasta,\nmitä hänellä on vuotuista tuloa perintötilastaan.\"\n\n\"Jos sotaa käydään ulkomailla, on ratsumiehen palkka maksettava vain\nkahdelta viikolta, sitten se tulee kuninkaan asiaksi\", lisäsi toinen\nsamaan puolueeseen kuuluva.\n\n\"Rauhan aikana on aateli vapautettu puolesta sotapalveluksesta\",\nhuomautti kolmas.\n\n\"Jokainen aatelismies on omasta puolestaan aina vapautettu\nsotapalveluksesta\", huudahti neljäs.\n\n\"Enemmän, hyvät herrat, enemmän!\" kuului vähemmistöstä.\n\n\"Meidän etumme eivät ole vielä tähän loppuneet\", puuttui taas\npuheeseen ensimäinen. \"Rälssitalonpoikien sakkorahat on tähän\nasti jaettu kuninkaan ja neuvosherrain kesken. Tästälähin ei tule\nkuninkaalle mitään, vaan kreiveillä, vapaaherroilla ja ritareilla on\nyksin tämä oikeus perintötiluksillaan.\"\n\n\"Jokaisella rälssimiehellä on samoin tästälähin oikeus kantaa\ntalonpojiltaan tuomarille ennen tulleet sakkorahat\", intti toinen.\n\n\"Ei ketään muita kuin aatelismiehiä saa määrätä tuomareiksi\",\nhuomautti kolmas.\n\n\"Kuningas oli pidättänyt vain muutamia kihlakunnanoikeuksia\njokapäiväisille hovipalvelijoilleen, olkootpa ne aatelisia tai ei\",\nlisäsi muuan enemmistön miehistä.\n\n\"Se näyttää osoittavan, että virat ovat olemassa tulojen tähden\",\nhuomautti eräs vähemmistöstä.\n\n\"Kukapa muuta sanookaan?\"\n\nYleistä naurua.\n\n\"Hyvät herrat, juokaamme kukin oma maljamme!\"\n\nSe hyväksyttiin kaikuvilla suostumushuudoilla.\n\nEräs vastustajista huomautti: \"Mutta mitäpä jos kirjuriluokka uhkaa\ntunkeutua aatelin ikivanhoihin oikeuksiin kaikkien tuottavien\nvirkojen suhteen?\"\n\n\"Sen vahingon voimme korvata monessa muussa suhteessa\", vastasi eräs\nenemmistöläinen; \"aatelistolla on oikeus kaupankäyntiin ulkomaisten\nkauppiasten kanssa, ja tästä oikeudesta se ei koskaan hellitä.\"\n\n\"Mutta jos kuninkaan mieleen juolahtaisi ensi vuonna peruuttaa mitä\nhän tänä vuonna on tuhlaillen myöntänyt, miten sitten käy?\"\n\n\"Hän ei uskalla sitä.\"\n\n\"Jos hän saisi tiedon tästä kokouksesta, voisi hänen päähänsä\npälkähtää panna meidät kaikki vankeuteen.\"\n\n\"Sen hän kai tekisi kuninkaallisesti kestitäkseen meitä linnassaan;\nmuuhun vankeuteen ei aatelismiestä voi panna, olkoonpa vaikka kunnia\nja henki kysymyksessä.\"\n\n\"Ei ole monta vuosikymmentä siitä, kun aatelismies oli kuninkaan\narvoinen.\"\n\n\"Jos se riippuu syntyperästä, niin...\"\n\n\"Tässä ei ole mitään sukupolvia.\"\n\n\"Eerikillä oli niitä äidin puolelta.\"\n\n\"Eerik oli mielipuoli, sanoi hänen oma veljensä.\"\n\n\"Se menee perintönä.\"\n\n\"Hiljaa! Kuningattaren malja, hyvät herrat!\"\n\nKaikki joivat sen seisaallaan.\n\n\"Komea rouva.\"\n\n\"Vielä komeampi herra.\"\n\n\"Ei semmoinen kuin Eerik.\"\n\n\"Totta se.\"\n\n\"Muistuttaa äitiään.\"\n\n\"Niin sanotaan.\"\n\n\"Oletteko kuulleet sanasutkausta?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Joku neuvoi häntä ottamaan pois kaikki Eerikin kuvat; nehän muka\nvoivat herättää kapinallisia ajatuksia.\"\n\n\"Ei ole mahdotonta.\"\n\n\"Antaa niiden olla, vastasi Juhana. Se Eerik, joka on riippumassa, ei\npane minua riippumaan.\"\n\n\"Eipä ole niin varmaa, Eerikillä on ystäviä.\"\n\n\"Ei ketään aatelistossa.\"\n\n\"Ne hän on menettänyt.\"\n\n\"Sture-murhain tähden.\"\n\n\"Naimisensa tähden.\"\n\n\"Etupäässä juuri naimisensa tähden.\"\n\n\"Niin, se teki hänet mahdottomaksi.\"\n\n\"Ja aukaisi tien Juhanalle.\"\n\n\"Sentähden tämä onkin sanonut: 'Kansani käsivarret ovat paras\nturvani'.\"\n\n\"Kuuluupa korealta.\"\n\n\"Niinkuin kaikki kilisevät kulkuset.\"\n\n\"Älkäämme tuomitko liian aikaisin.\"\n\n\"Mutta pitäkäämme silmät auki.\"\n\n\"Niin tehkäämme.\"\n\n\"Yksi tilaisuus luiskahti käsistämme.\"\n\n\"Ne, joiden olisi pitänyt toimia, olivat toimettomia.\"\n\n\"Oli unohdettu kesäkuun 15:s 1566.\"\n\nSalissa syntyi äänekäs hälinä.\n\n\"Niilo Sturea ei unohdeta koskaan.\"\n\n\"Silloin olisi ollut sopiva hetki.\"\n\n\"Ei kenenkään nimellä ole sellaista kaikua.\"\n\n\"Ei kannata puhua asiasta, jota ei enää käy muuttaminen.\"\n\n\"Voihan siitä jotakin oppia.\"\n\n\"Jos silloin olisi toimittu, olisivat vanhat hyvät ajat jo palanneet.\"\n\n\"Näyttääpä siltä, että ne palaavat.\"\n\n\"Sentähden että hän tuolla ylhäällä pelkää. Mutta miten käy, kun\npelko haihtuu?\"\n\n\"Hän on yhtä epäluuloinen kuin Eerik.\"\n\n\"Hänellä on suuremmat syytkin siihen.\"\n\n\"Pitäkäämme ajasta vaari.\"\n\n\"Pitäkäämme silmällä häntä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Kokoontukaamme joskus.\"\n\n\"Niin, kokoontukaamme joskus.\"\n\n\"Milloin ja missä?\"\n\n\"Ensi vuonnako?\"\n\n\"Se on liian pian.\"\n\n\"Siksi ei ole mitään tapahtunut.\"\n\n\"Kolmen vuoden perästäkö, 1572?\"\n\n\"Niin, niin, kolmen vuoden kuluttua.\"\n\n\"Ei mitään vuosimäärää, tapaukset määrätkööt.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Ei täällä.\"\n\n\"Ei, ei\", kuului useita ääniä.\n\n\"Linköpingissä.\"\n\n\"Niin, niin, Linköpingissä, heinäkuun 10 p:nä.\"\n\n\"Heinäkuun 10:ntenä 1572\", toistettiin miehissä.\n\nNumero yksi taputti käsiään; tuli täydellinen hiljaisuus.\n\n\"Me tiedämme, että täällä on eri mielipiteitä, mutta silti ei\ntarvitse olla ketään pettureita.\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Mutta semmoisia voi olla samanmielistenkin joukossa, ja sentähden on\nryhdyttävä varokeinoihin.\"\n\n\"Niin, mutta mihin?\"\n\n\"Kukin meistä tuntee joitakuita läsnäolijoista.\"\n\n\"Niin, useimmatkin heistä!\"\n\n\"Otaksukaamme, että minä epäilen jonkun tahtovan kavaltaa meidät\nja uskon havaintoni kahdelle, jotka ottavat tutkiakseen, miten\nasianlaita on; jos silloin heidän lausuntonsa käy samaan suuntaan,\nmitä on silloin tehtävä?\"\n\n\"Kavaltaja saakoon surmansa!\"\n\nMuutamaksi silmänräpäykseksi tuli täydellinen hiljaisuus.\n\n\"Onko se jokaisen mielipide?\"\n\n\"On!\"\n\n\"Tahdotteko vannoa sen?\"\n\n\"Tahdomme!\"\n\n\"Tuokaamme muutamia miekkoja.\"\n\nNiin tehtiin. Kaikki miekankärjet laskettiin vastakkain, ja kukin\nvannoi vaitioloa ja uskollisuutta.\n\n\"Montako meitä on?\" kysyi ensimäinen.\n\nLaskettiin: \"40!\"\n\n\"Hyvä! 'Neljäkymmentä' olkoon seuramme nimi. Jos kolme meistä\nkatsoo syystä tai toisesta välttämättömäksi kaikkien kokoontua\nneuvottelemaan ennen määrättyä aikaa, niin piirrettäköön kadunkulmiin\nja aitauksiin jokaisessa Ruotsin kaupungissa 40 sekä sen jälkeen\nkaksi tai kolme numeroa merkitsemään kuukautta ja päivää, siis esim.\n'40 320'.\"\n\n\"Maaliskuun 20 p.\"\n\n\"Aivan oikein! Onko vielä mitään lisättävää?\"\n\n\"Ei!\" huudettiin joukolla ja sitten erottiin toistensa käsiä\npudistellen.\n\n\n\n\n3.\n\nPOISSA JA KOTONA.\n\n\nHeti Upsalasta palattuaan saivat kuningas ja kuningatar useita\nkirjeitä kuningas Eerikiltä.\n\nHän rukoili heitä, etteivät he kostaisi pahaa pahalla, vaikka\nolivatkin paljon kärsineet ollessaan hänen vankeinaan.\n\nEräässä toisessa kirjeessään hän pyysi, että Juhana antaisi hänen\nvaimonsa ja lastensa kanssa viettää päivänsä Färingsössä erillään\nmaailmasta. Hän lupasi, ettei lähde sieltä koskaan ilman lupaa.\nSitten hän muistutti herttuattarelle, miten kruunu ja kahleet olivat\nheidän kesken vaihtuneet, mutta kiitti Jumalaa, että oli joutunut\nveljensä käsiin. Hän ei tahtonut vedota ansioihinsa, hän tahtoi vain\nturvautua Katariinan lempeyteen, että tämä vaikuttaisi herraansa ja\nauttaisi hänen onnettoman veljensä vankeudesta pois.\n\nMutta kaikki kirjeensä osoitti vanki sokaistuna \"valtionhoitajalle\"\nja \"herttuattarelle\"; hänen oma turhamaisuutensa oli niin suuri,\nettei hän käsittänyt, että _heidän_ turhamaisuutensa voisi karkoittaa\nkaikki säälin tunteet.\n\nMiten harmistuneina he olivatkaan silmäilleet päällekirjoitusta,\nmiten halveksien lukeneet kirjeen sisällyksen!\n\n\"Ei kannata vastata mitään!\" huudahti Katariina.\n\n\"Ei saakkaan vastata\", lisäsi Juhana.\n\n\"Herttuatar!\"\n\n\"Valtionhoitaja!\"\n\n\"Kuningas!\" huudahti Katariina säihkyvin silmin.\n\n\"Kuningatar, Ruotsin kuningatar!\" vastasi Juhana.\n\nKatariina huokasi nostaen silmänsä taivasta kohden. \"Hänellä on\npaljon velvollisuuksia\", sanoi hän.\n\n\"Entä sitten minulla, kuninkaalla. Minun täytyy lähteä sotaväen luo.\"\n\n\"Sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!\"\n\n\"Me emme voineet hyväksyä tanskalaisten vaatimuksia. Voisiko Ruotsi\nluopua kaikista liiviläisistä alueistaan ja maksaa sotakustannuksia;\neikä siinä kyllin, pitäisikö Ruotsin vielä heretä vaatimasta omakseen\ntanskalaisia maakuntiakin? Se on melkein liian paljon pyydetty.\"\n\n\"Minkä vastauksen kansa antoi?\"\n\n\"Sen, että he tahtoisivat antaa tanskalaisille ruutia, kuulia ja\npistimiä.\"\n\n\"Eikö Ruotsin laivastosta ole vielä saapunut mitään tietoja?\"\n\n\"Ei, mutta minä luotan Gabriel Oxenstjernaan.\"\n\n\"Kuka on Tanskan amiraalina?\"\n\n\"Peder Munk. Hän oli aikaisemmin liikkeellä kuin ruotsalaiset ja on\nluultavasti käyttänyt hyväkseen sitä.\"\n\n\"Hyvinpä kyllä, kunhan vain veljesi, herttua, ei tekisi samalla\ntavalla.\"\n\n\"Pontus de la Gardie on hänen kanssaan.\"\n\n\"Karkuri!\"\n\n\"Minä luotan häneen.\"\n\n\"Niin minäkin, kun hän on saapuvilla.\"\n\n\"Etkö muuten?\"\n\n\"Silloin syntyy minussa epäluuloja.\"\n\n\"Minä tahdon itse nähdä ja päättää.\"\n\nNiin pian kuin sotajoukot olivat kokoontuneet, lähti Juhana,\nluvattuaan ensin puolisolleen ilmoittaa mitä sotaretkellä tapahtui.\n\nMutta Katariina oli jo vankeudessa oppinut palvelijainsa välityksellä\nhankkimaan itselleen tietoja sotanäyttämöltä;, ja ennen kuin kuningas\nhän tiesi Kaarle herttuan hävityksistä Skånessa. Hän tiesi, että\nuseita kaupunkeja Tanskan alueella oli poltettu ja että Kaarle oli\nkaikkialle kirkkojen oviin kirjoituttanut:\n\n\"Kaarle herttua, kuningas Kustaan poika, kostavan kohtalon\nsallimuksesta.\"\n\nEttä hän tällä luultavasti tarkoitti sitä petollista menettelytapaa,\njota tanskalaiset aina olivat ruotsalaisia kohtaan osoittaneet, se\nei Katariinasta paljoa merkinnyt, mutta hänestä näytti melkeinpä\nvaltiokavallukselta, että Kaarle oli siihen pannut oman nimensä eikä\nkuninkaan.\n\nMutta Kaarlella oli lujempi tahto kuin Juhanalla. Hän tiesi\nmitä tahtoi, ja täytyipä kuningattarenkin luoda silmänsä maahan\nväistääkseen hänen läpitunkevia katseitaan.\n\nJuhana saa kai olla olevinaan hänen toimiaan huomaamatta, ajatteli\nKatariina, ja myöntää hänelle paljonkin. Onhan Kaarle toki suostunut\nsiihen, että hänen veljellään on yksinomainen oikeus kruunuun ja\nettä Sigismund tulee hänen vallanperijäkseen. Kaikki muut olivat\npikkuasioita, ja Katariina päätti kyllä ylläpitää rauhaa heidän\nvälillään.\n\nHänen udellessaan uutisia ja tehdessään suunnitelmia, jotka hän\nmyöhemmin osaksi toteuttikin, jatkui sotaa sekä maalla että merellä.\n\nSamana päivänä, jolloin kruunausta vietettiin Upsalassa, pommitti\nTanskan laivasto Räävelin kaupunkia anastaen hyvin monta sekä\nruotsalaista että ulkomaista laivaa.\n\nMaalla etenivät Daniel Rantzow ja Frans Brockenhusen Varbergiä kohden.\n\nUrhoollinen Bo Birgerinpoika Grip oli siellä päällikkönä ja\npuolustihe miehuullisesti.\n\nEnsi rynnäkössä sai Brockenhusen kuulan sääreensä, ja hänet täytyi\nviedä pois tappelusta.\n\nSeuraavana päivänä piti Rantzowin eräältä aivan linnoituksen\nalapuolella olevalta merikalliolta lähemmin tarkastaa sitä ja samalla\nolla itse avullisena tykin suuntaamisessa.\n\nSiinä toimessaan hän kumartui kallionkielekkeen yli, ja samassa\nsilmänräpäyksessä tuli tykinluoti vieden häneltä puolen päätä.\n\nTämä tapahtui marraskuun 11 p:nä.\n\nTanskalaisten leirissä syntyi suuri hämmennys.\n\nKun Brockenhusen sai kuulla urhean aseveljensä kuoleman, valtasi\nhänet niin syvä suru, että haavaan tuli kuolemanvihat, ja niin hänkin\nkuoli.\n\nKuningas Fredrik oli sattumalta itse saapuvilla piirityksessä;\nvimmoissaan molempain päällikköjensä menettämisestä hän päätti itse\nuskaltaa hyökkäyksen.\n\nKäsky annettiin, ja tanskalaiset kävivät rynnäkköön rohkeasti ja\nkuolemaa halveksien.\n\nHeidät lyötiin kuitenkin takaisin, mutta taistelussa kaatui urhea Bo\nGrip, ja miehistö antautui.\n\nSe tapahtui joulukuun 4 p:nä 1569.\n\nTieto tästä saapui Juhanalle Marbäckiin Länsigöötanmaalle, missä hän\nmajaili koko sotavoimineen.\n\nMutta tiedustelijat ilmoittivat, että kuningas Fredrik rakennutti\nvahvoja varustuksia äsken valloitetun linnoituksen ympäri, ja\nsentähden Juhana katsoi viisaimmaksi olla puolestaan mitään tekemättä.\n\nSen sijaan hän teki muutamia hyökkäyksiä Vikeniin ja Trondhjemin\nlääniin, mutta ne olivat merkityksettömiä.\n\nPontus de la Gardie oli joutunut vangiksi ja pääsi vapaaksi vasta\nrauhanteon jälkeen.\n\nKuningas palasi Tukholmaan ja herttua ruhtinaskuntaansa.\n\nMe tiedämme, että se venäläinen lähetystö, joka oli lähetetty\nnoutamaan herttuatarta, oli vielä Tukholmassa. Se pyysi nyt päästä\nmatkustamaan.\n\nMutta Juhana tahtoi ensin saada vastauksen rauhantarjoukseen, jonka\nhän oli tehnyt tsaari Iivanalle heti Eerikin jouduttua vangiksi.\n\nVastaus tuhkin pian ja samalla turvakirja niille, jotka Ruotsin\nkuningas tahtoi lähettää tsaarin luokse rauhaa hieromaan.\n\nTämän nojalla lähetettiin jo kesällä ruotsalainen lähetystö\nVenäjälle, ja sen seurassa palasivat venäläiset lähettiläät oltuaan\nRuotsissa enemmän kuin kaksi vuotta.\n\nNoin puolen vuoden kuluttua saapui Ruotsiin salateitä osittain\nkirjeitä, osittain huhuja, että Ruotsin lähetystön jäsenet olivat\njoka mies joutuneet vankeuteen ja saaneet niin pahan kohtelun, että\nmelkein olivat lakanneet toivomasta pääsevänsä hengissä sieltä.\n\nLisäksi kerrottiin, että Iivana oli miltei mielipuoli ja semmoisessa\nmurhakiihkossa, että hän ilman mitään todellista syytä oli\nNovgorodissa surmauttanut tuhansittain ihmisiä ja käyttäytyi kaikissa\nsuhteissa, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi perin-pohjin hävittää\nvaltakuntansa.\n\nSaadakseen luotettavan liittolaisen Ruotsia vastaan hän teki liiton\nnuoren tanskalaisen prinssin Maunun, Saarenmaan herran kanssa. Ollen\nyhtä ajattelematon kuin kevytmielinenkin oli tämä ilomielin suostunut\nehdotukseen, että naisi tsaarin veljentyttären ja tulisi sitten\nLiivinmaan kuninkaaksi.\n\nHänen tehtävänään olisi koettaa kaikin tavoin saada puolelleen\nLiivinmaan aatelisto, ja kun tarkoitus näytti olevan helpoimmin\nsaavutettavissa loistavien juhlien ja ylellisten juominkien avulla,\noli prinssi Maunu valmis tarkoin noudattamaan tsaarin käskyjä.\n\nSellaisia olivat ne uutiset, joita tuli Juhanan ja ruotsalaisten\nkorviin.\n\nPysyvän rauhan saamiseksi oli määrätty neuvottelut alotettaviksi\nStettinissä heinäkuun 1 p:nä 1570. Oli välttämätöntä saada välit\nTanskan kanssa varmoiksi, ennenkuin voitiin ajatella sotaa Venäjää\nvastaan.\n\nKaarlen neuvosta päätti Juhana sentähden vastaiseksi pysyä asemillaan.\n\nTästä veljestään ei Juhana kuullut muulloin kuin milloin tällä oli\n\"jotakin neuvottavaa\", mutta tämä neuvominen tapahtui aina semmoisten\nasianhaarain pakotuksesta, että Juhanan täytyi vastoin tahtoaankin\nmukautua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän aikaan Juhana otti käsikirjurikseen erään Juhana Henrikinpojan,\njoka tosin ei ollut erittäin tunnettu henkilö, mutta jolla oli hyvin\nsuuri kyky saavuttaa suosiota. Etenkin pääsi hän alussa kuningattaren\nsuosioon katolisten taipumustensa vuoksi, joita hän sanoi itsellään\nolevan, ja kuningattaren avulla hän voitti kuninkaankin suosion.\n\nKuninkaalla ei ollut koskaan ollut palvelijaa, joka olisi niin\noivaltanut hänen ajatuksiaan ja toiveitaan.\n\nJa mikä oli vieläkin parempi, hän osasi tehdä mustan melkein aivan\nvalkeaksi.\n\nKuningas Juhana ei voinut tukahuttaa omantunnontuskiaan ajatellessaan\nEerikkiä, mutta Henrikinpoika todisti hänelle, että hänen valtakunnan\ntähden täytyi pitää veljeänsä niin ankarassa vankeudessa, jotta\nkaikki vapautusyritykset olisivat mahdottomat. Ja Juhana myönsi --\nkeventynein mielin -- että hän oli oikeassa.\n\nEräänä päivänä hän oli melkein tavallistaan nöyrempi. Hänellä oli\nsilloin jokin pyyntö tehtävänä, mutta ei tiennyt, uskaltaisiko.\n\nJuhanan, joka tunsi oman mahtavammuutensa, täytyi nauraa toisen\nkömpelyyttä.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hän.\n\n\"Armollisin herra, eräs köyhä nainen...\"\n\n\"Käske hänet puolisoni luo.\"\n\n\"Hän rukoilee saada tavata kuningasta.\"\n\n\"Mitä hän tahtoo?\"\n\n\"En ole rohjennut kysyä.\"\n\nJuhana tuli hämilleen, mutta ei kysynyt enää mitään.\n\n\"Kutsu hänet sisään.\"\n\nHenrikinpoika poistui heti.\n\nKuningas meni nopeasti ja pani kuningattaren huoneeseen vievän oven\nsalpaan.\n\nHänen kääntyessään seisoi nainen vahtisalin ovella.\n\nHän oli kietoutunut mustaan huntuun, ja hänen vieressään seisoi kaksi\npientä tyttöä ja poika.\n\n\"Kuka te olette?\"\n\nNainen lankesi kuninkaan jalkoihin heittäen huntunsa kasvoiltaan.\n\n\"Katariina Hannuntytär!\"\n\n\"Anteeksi, anteeksi!\"\n\n\"Kuinka te uskallatte?\"\n\n\"Antakaa minun nähdä rakas kuninkaani ja sitten kuolla!\"\n\nKuningas ojensi hänelle kätensä. \"Nouse, Katariina!\"\n\nNainen suuteli ojennettua kättä. \"En, ennenkuin majesteettini on\nantanut minulle anteeksi rohkeuteni.\"\n\n\"Minä olen odottanut sinua.\"\n\n\"Sitten olen onnellisin naisista.\"\n\nHän nousi oitis seisaalleen.\n\n\"Ovatko nuo minun lapseni?\"\n\n\"Julius, tiedätkö kuka tuo armollinen herra on?\" kysyi nainen pojalta\nosoittaen liikutuksen valtaamaa Juhanaa.\n\n\"Kuningas, korkea herrani\", vastasi poika.\n\n\"Tule tänne\", sanoi Juhana istuen.\n\nPoika meni heti hänen luokseen.\n\n\"Kuinka vanha sinä olet?\"\n\n\"Yhdeksän vuoden.\"\n\n\"Yhdeksän vuodenko? Niin, niin! Joko osaat lukea?\"\n\n\"Minä osaan tavata: Juhana kuningas.\"\n\nTämä hymyili tyytyväisesti. \"Vai niin. No, miksi aiot tulla?\"\n\n\"Maaherraksi.\"\n\nJuhana purskahti nauramaan. \"Vaatimuksesi eivät olekkaan pienet,\nhuomaan minä. Saammepa nähdä, miten sen asian käy. Minun täytyy\narvatenkin pitää huolta sinun tulevaisuudestasi.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoi poika raapaisten jalallaan lattiaa.\n\n\"Polvillesi, Julius, ja kiitä.\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Juhana. \"Tuleppas sinä tänne!\"\n\nReippaasti astui tyttö lähemmäksi langeten polvilleen kuninkaan eteen.\n\nKoko hänen käytöksessään oli jotakin ulkoa-opittua, mutta Juhanan\nhuomio kiintyi vain tytön kauniisiin kasvoihin ja pitkiin, vaaleihin\nkihariin. Hän huomasi todelliseksi ihastuksekseen, että tyttö oli\nhänen näköisensä, ja sentähden hän otti hänet syliinsä suudellen\nhäntä useita kertoja.\n\nSe ei liene kuulunut läksyyn, sillä tyttö katsoi hämillään äitiinsä;\nmutta kun Juhana veti hänet istumaan polvelleen, malttoi hän heti\nmielensä ja katseli häntä suurilla, kirkkailla silmillään.\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Sofi\", vastasi tyttö.\n\n\"Vai niin, no kuinka vanha olet?\"\n\n\"Kahdeksan vuoden.\"\n\n\"Suuri tyttö, ehkäpä liiankin suuri sylissä istumaan.\" Hän laski\ntytön alas.\n\n\"Kysyppä minulta, miksi minä aion.\"\n\n\"Oletko ajatellut sitä, no annahan kuulua.\"\n\n\"Hovineidiksi.\"\n\n\"Todellakin, mutta se ei liene niin helppoa.\"\n\n\"Kuningattaren luo.\"\n\n\"Miten luulet sen käyvän päinsä?\"\n\n\"Jos kuningas pyytää häneltä.\"\n\n\"Sitä en voi luvata.\" Hän työnsi tytön hieman sivulle. \"Tuleppas\ntänne sinä, pikkarainen.\"\n\nTämä totteli uupunein, alakuloisin elein.\n\n\"Lucretia, seitsenvuotias\", sanoi hän.\n\n\"Vai niin, sinä tiesit edeltäkäsin, mitä minä aioin kysyä. No, mikä\nsinua tuskastuttaa?\"\n\n\"En minä tahdo jäädä tänne; minä tahdon kotiin\", sanoi tyttö hiljaa\nnyyhkien.\n\nJuhana lohdutteli häntä muutamin ystävällisin sanoin ja lähetti\nsitten pois sekä äidin että lapset.\n\n\"Vastedes saatte kuulla minusta; minä pidän huolta teistä\", sanoi hän.\n\nNainen tahtoi taas langeta polvilleen, mutta kuningas kutsui\nkäsikirjurinsa, joka sai käskyn viedä pois heidät.\n\nSitten hän sanoi tälle:\n\n\"Nuoruutensa hullutuksia saa katua. Pojasta pidän huolen, mutta\ntyttö... en voi pyytää kuningatarta ottamaan hänet hovineitsyeksi.\"\n\n\"Ehkäpä minun sallitaan tehdä se?\"\n\n\"Ajatteles, hän on minun muotoiseni.\"\n\n\"Juuri sen vuoksi, tuumailin.\"\n\n\"Sanotpa jotakin, mutta älä vaan ilmaise minua.\"\n\n\"Teidän armonne saa luottaa minuun.\"\n\n\"Tyttö voi itse ilmaista salaisuuden.\"\n\n\"Sitä hän ei tee; mutta joku nimi hänellä pitää olla.\"\n\n\"Oletpa oikeassa... odotahan; Gyllenhjelm. Kaikki lapseni kantakoot\nsitä nimeä.\"\n\n\"Sofi Gyllenhjelm... Suomestako?\"\n\n\"Ei, ei millään muotoa... Skånesta tai Tanskasta.\"\n\n\"Niinkuin teidän armonne haluaa.\"\n\nSuosikki poistui syvään kumartaen.\n\nViikkoa myöhemmin kertoi kuningatar puolisolleen, että oli ottanut\nhovineitsyeksi erään kahdeksanvuotiaan tytön, mutta ensi aluksi\njättänyt hänet muualle kasvatettavaksi.\n\nKuningas näytteli niin hyvin osansa, että kuningatar rahtuakaan\nepäilemättä lausui:\n\n\"Ällistytpä nähdessäsi hänet.\"\n\n\"Niin kaunisko?\"\n\n\"Niin sinun muotoisesi!\"\n\nKuningas suuteli Katariinan kättä. \"Sinun rakkautesi se vain huomaa\nyhdennäköisyyttä kaikkialla!\"\n\n\n\n\n4.\n\nHUIMA JAHTI.\n\n\nKesäkuun 1 p:nä 1570 kokoontui Stettiniin neljä ruotsalaista ja neljä\ntanskalaista valtaneuvosta.\n\nSamalla saapui sinne useita lähettiläitä Bremenistä, Lyypekistä ja\nPuolasta.\n\nSaksan keisari, Saksin vaaliruhtinas ja Ranskan kuningas olivat\nlähettäneet useita niinsanottuja rauhanvälittäjiä.\n\nJa niin kiihkeäksi yltyi kiista, niin ankaran vastakkaiset olivat\nmielipiteet, ettei mitään sopimusta voitu saada aikaan ennenkuin\njoulukuun 13 p:nä, jolloin rauha päätettiin.\n\nKesällä, kun Klaus Fleming Ruotsin laivaston päällikkönä\ntaisteli tanskalaisia vastaan Itämerellä ja voitti heidät Skånen\nrannikolla -- sanoo eräs Ruotsin valtuutetuista --, olivat Tanskan\nlähettiläät hyvin myöntyväisiä, mutta heti kun laivasto oli mennyt\ntalviteloilleen, tulivat he taas vaativaisiksi, niinkuin heillä aina\non tapana.\n\nVihdoinkin tehtiin rauha.\n\nRuotsi lunasti takaisin Elfsborgin 150,000 taalerilla, jätti\ntakaisin kahdeksan tanskalaista sotalaivaa ja luopui vaatimuksistaan\nGotlantiin, Jemtlantiin ja Herjedaliin.\n\nKumpainenkin kuningas sai käyttää vaakunassaan kolmea kruunua, mutta\nilman muita vaatimuksia.\n\nTässä suhteessa ratkaisivat vieraat sovintotuomarit riidan oikeudessa.\n\nNiin päättyi seitsenvuotinen sota. Yksi etu oli siitä ollut\nRuotsille, se nimittäin, että Tanskan kuningas oli luopunut kaikista\nvaatimuksistaan tähän maahan.\n\nKääntykäämme nyt Venäjään.\n\nSiitä, miten tsaari oli ottanut vastaan Ruotsin lähettiläät, kävi\nselville, ettei hän tahtonut tehdä rauhaa samoilla ehdoilla kuin\nennen.\n\nPrinssi Maunu oli saanut tehtäväkseen lahjoa Liivinmaan aateliston,\nja liiviläinen aatelismies Klaus Kursel oli ensimäisiä, joka kuunteli\nhänen sanojaan ja lupauksiaan.\n\nTämä herra oli Ruotsin palveluksessa. Lealin linna oli hänen\nhallussaan, ja kuningas Eerikin viimeisenä hallitusvuonna oli hän\nosoittautunut urheaksi ja reippaaksi soturiksi.\n\nHeti kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, oli hän saanut\nJuhanalta luottamustoimekseen pitää huolta siitä, ettei Liivinmaan\naatelisto eikä Räävelin kaupunki vähimmässäkään määrässä tinkisi\nvelvollisuuksistaan Ruotsin kruunua kohtaan.\n\nKursel lupautui aikoen täydellä todella pitää lupauksensa, mutta\nMaunu prinssi tarjoili hyviä juomatavaroita ja täysipainoisia\nkultarahoja, eikä tuo liiviläinen aatelismies voinut kieltäytyä\ntoisesta paremmin kuin toisestakaan.\n\nSanotaan, että kun antaa pahalle sormen, se pian vie koko käden.\nKlaus Kursel kokosi ensin hiljaisuudessa, sitten aivan julkisesti\nympärilleen useampia, jotka olivat taipuvaiset alistumaan uuden\nliiviläisen kuninkaan valtaan, ja näiden seurassa hän lähti\nratsujoukon etunenässä Rääveliin tammikuun 7 p:nä 1570.\n\nEdellisestä tiedämme, että Juhanassa kyti vastenmielisyys Henrik\nHornia kohtaan aina siitä asti kuin hän joutui vangiksi Turussa,\nkoska hän luuli tätä syypääksi onnettomuuteensa.\n\nTultuansa kuninkaaksi hän lähetti erään huovipäällikkönsä Niilo\nDobblaren Rääveliin käskien hänen ottaa haltuunsa sekä linnan että\nsen päällikön.\n\nMutta tämä ei onnistunut paremmin kuin että Henrik Horn pani Niilo\nDobblaren vankeuteen ja lähetti kysymään kuninkaalta, mitenkä olisi\nmenetteleminen.\n\nHeti senjälkeen lähti sinne Gabriel Oxenstjerna ottaakseen komennon\nlinnassa, ja vastaväitteittä tämä jätettiinkin hänelle heti, kun hän\noli näyttänyt kuninkaan kirjeen.\n\nUudella komentajalla ei ollut aavistustakaan liiviläisten hankkeista.\nRäävelin linna joutui sentähden täydellisen yllätyksen kautta\nliittolaisten käsiin.\n\nGabriel Oxenstjerna, hänen vaimonsa ja lapsensa joutuivat vihollisten\nvaltaan ja pantiin vankeuteen.\n\nMutta tämän kelpo kaupungin maistraatti meni heti pöyhkeän\nvalloittajan luo ja sen onnistui heliseviin syihin nojautuen saada\nhänet antamaan Gabriel herralle ja hänen omaisilleen vapauden.\n\nRäävelin linnassa otti Klaus herra vastaan Maunu prinssin\nlähettiläät. Hän kuvitteli olevansa aiottu joksikin oikein suureksi\näskenleivotun liiviläisen kuninkaan valtakunnassa.\n\nSellaisissa unelmissa hän tuudittelihe kaksi onnellista kuukautta.\n\nEihän sovi pyytääkään, että unelma kauempaa kestäisi, ja linnassa oli\nmuitakin, jotka uneksivat.\n\nNiilo Dobblare oli uneksinut kolme kuukautta alhaalla\nvankilakomerossaan, ja nyt hän heräsi.\n\nKun komentaja pani hänet vankeuteen, jäi hän tarkastamatta, ja\nhänellä oli täysinäinen kukkaro taskussaan. Vanginvartija ei luullut\nhänellä olevan äyriäkään, ja Niilo naureskeli itsekseen, että oli\nniin hyvästi puijannut heidät.\n\nNyt hän oli saanut kaksi vankitoveria, reippaita, kelpo ruotsalaisia\nniinkuin hän itsekin.\n\nToinen oli kihloissa vanginvartijan tyttären kanssa, ja tähän he\nperustivat suunnitelmansa.\n\nEräänä päivänä tuli tyttö isän sijasta tuomaan heille ruokaa.\n\nNiilo tyhjensi koko aarteensa hänen taskuunsa ilmoittaen hänelle\nsuunnitelmansa.\n\nKaikki katsoivat sen hyväksi, ja tyttö ojensi kätensä vakuuttaen\nkoettavansa tehdä kaiken voitavansa.\n\nTässä täytyy lisätä, että Annikki oli kaunis, reipas tyttö ja että\nuseat linnan vahdeista suopein silmin katselivat häntä.\n\nSalaa hän kuiski muutamalle heistä, että eräässä lähiseudun kapakassa\noli oivallista viiniä, ja jos he tahtoivat panna roponsa yhteen, niin\nhän lupasi hankkia heille sitä, ennenkuin varasto loppui.\n\nKaikki olivat halukkaat siihen, ja kukin sotilaista antoi niin paljon\nkuin hänellä oli.\n\nKiristorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä pantiin kekkerit\ntoimeen. Annikki oli hankkinut väkijuomia, ja niitä oli nautittu\nniin perusteellisesti, että jo kahden ajoissa yöllä vartija oli\numpi-unessa.\n\nSilloin reipas tyttömme aukaisi vankilan oven, ja Niilo sekä molemmat\nvangit irroittivat avaimet nukkuvan vartijan vyöstä ja aukaisivat\nkiireesti linnan portit.\n\nAnnikin toimesta oli ruotsalaisille ilmoitettu asiasta, ja monta\nsataa marssi heitä sisään mitä syvintä hiljaisuutta noudattaen.\n\nKaikki oli tapahtunut melkein äänettömästi. Olisi luullut henkien\nliikkuvan linnankäytävissä, ja suuri oli Klaus Kurselin ällistys, kun\nhän aamulla herätessään huomasi olevansa vankina koko miehistöineen.\n\nGabriel Oxenstjerna otti taas päällikkyyden, ja Niilo Dobblare\napulaisineen lähetettiin Tukholmaan kuninkaallisesti palkittavaksi.\n\nHeidän muassaan vietiin sinne muutamia liiviläisiä kavaltajia, jotka\nKaarle herttuan rukouksista saivat armon. Useiden heistä onnistui\npaeta.\n\nKlaus Kursel mestattiin Räävelissä.\n\nNiin oli Ruotsi saanut linnan takaisin. Porvariston miehuus\nja uhraukset pääasiassa tekivät sen, ettei kaupunkia nyt eikä\nmyöhemminkään menetetty.\n\nRuotsin valta oli Virossa jo alusta alkaen päässyt hyvään maineeseen,\nja Eerikin kielto, ettei aatelisto saa \"piestä eikä piiskata\ntalonpoikiansa\", teki mitä parhaan vaikutuksen herättäen toivoa\nsiitä, että parempi asiain järjestys oli tulossa.\n\nViisi kuukautta sen jälkeen seisoi Maunu taas Räävelin muurien\nedustalla 25,000 miehen kera.\n\nHän kehotti porvareita antautumaan, ja kun siihen ei suostuttu, alkoi\npiiritys. Kaupunkia ammuttiin useista vallituksista, ja yrityksiä\ntehtiin, vaikka turhaan, sen sytyttämiseksi ja polttamiseksi.\n\nGabriel Oxenstjerna piti päällikkyyttä, ja urhea Kaarle Horn,\nennemmin viralta pannun Henrik Klaunpoika Hornin poika, oli hänen\nkomennossaan.\n\nKun hän päälliköltä pyysi saada osaston johdettavakseen, vastasi tämä:\n\n\"Teidän isänne ei ole hyvissä kirjoissa nykyisen kuninkaamme luona.\"\n\n\"Sentähden että hän on ollut esivallalle kuuliainen.\"\n\n\"Eerik oli järjiltään.\"\n\n\"Saako soturi arvostella semmoisia?\"\n\nGabriel Oxenstjerna siveli partaansa: hän katseli nuorta, voimakasta\nmiestä, joka paloi halusta mainetekoihin, ja sanoi: \"Minun\nvastuullani.\"\n\n\"Sitä ette tule katumaan.\"\n\nNuori sankari piti sanansa. Useat kerrat hän teki onnellisia\nhyökkäyksiä linnasta saavuttaen yhä enemmän linnanherran luottamuksen.\n\nPiiritystä jatkui seitsemän kuukautta; tammikuussa 1571 lähetti\ntsaari lisäväkeä ja hävitti maan yltympäri pannen laajat alat\nautioksi; mutta edellisenä vuonna syyskuun lopulla oli kaksi\nruotsalaista sotalaivaa tullut satamaan tuoden ruokavaroja ja kaikkia\nmuita tarpeita. Sentähden tultiin hyvästi toimeen, ja miehistön sekä\nporvarien miehuus vielä kiihtyi, kun eräänä päivänä helmikuussa\nheitettiin muurin yli kirje, jossa mainittiin, että Tanskan kanssa\noli tehty rauha.\n\nRiemuissaan tästä tekivät ruotsalaiset hyvällä menestyksellä\nhyökkäyksen linnasta.\n\nMutta kun Maunu huomasi, että hän ei voimalla eikä viekkaudella\nvoinut saada mitään aikaan, rupesi hän hieromaan välirauhaa, ja kun\ntämä tarjous hyljättiin, vetäytyi hän pois polttaen leirinsä.\n\nVenäläisten tappio nousi 9,000 mieheen.\n\nSuuri joukko irtainta väkeä jäi jäljelle käyden ympäristössä\nryöstelemässä.\n\nSilloin Kaarle Horn lähti 300 huovin kanssa Räävelistä ja hävitti\nviholliset sekä löi pienen venäläisjoukon Ubigallin kylässä.\n\nRääveliläiset viettivät siitä lähtien maaliskuun 16:tta kaupunkinsa\npelastuspäivänä.\n\nPian senjälkeen luovuttiin myöskin Weissensteinin piirityksestä, jota\nHerman Fleming oli puolustanut samaan aikaan ja samalla menestyksellä.\n\nVenäläiset joukot vetäytyivät Narvaan, ja Maunu lähti Saarenmaahan,\nvavisten ja peläten ankaran herransa vihaa. Näin sai Ruotsi takaisin\nRäävelin linnan ja piti sitä sitten hallussaan edelleenkin.\n\nMutta aika-ajoin se olikin ainoa paikka, mitä Ruotsilla oli jäljellä\nnäillä seuduin. Ne lukemattomat sotajoukot, joita Venäjän tsaari\nlähetteli Liivin- ja Vironmaahan, levisivät yli maan ja hävittivät\nsitä.\n\nRäävelin säilyminen riippui, kuten jo sanoimme, paljon siitä\nrakkaudesta ja luottamuksesta, joka siellä vallitsi Ruotsia kohtaan.\nAiheena tähän oli Ruotsin joukkojen parempi sotakuri, eikä suinkaan\nvähemmässä määrässä se toivo, että kaupunki Ruotsin vallan turvissa\nsaisi kauppasuhteissa voiton sekä Riiasta että Narvasta.\n\nPääsyynä Ruotsin puolelta tähän sotaan Venäjää vastaan oli etenkin\nensi vuosina Räävelin puolustaminen viimeiseen asti.\n\n\n\n\n5.\n\nIHMISTEURASTUSTA.\n\n\nLiivinmaassa oli sillä välin ehditty väsymään Venäjän ylivaltaan, ja\nkun turkkilaiset vuoden 1571 kuluessa ahdistelivat tsaari Iivanaa,\nalkoi tyytymättömyys liiviläisessä aatelistossa päästä ilmoille.\n\nNeljäkymmentätuhatta tataaria oli hyökännyt Venäjälle; Moskova\nryöstettiin ja poltettiin. Iivana katsoi nyt parhaaksi laskea Ruotsin\nlähettiläät vapaiksi, sitten kun he kaksi vuotta olivat kituneet\nvankeudessa, mutta samalla kertaa hän kehotti Juhanaa lähettämään\nlähettiläitä Venäjälle rauhaa hieromaan.\n\nNäytteeksi siitä, minkälaista kieltä sen ajan ruhtinaat välisti\nkäyttivät keskinäisissä asioissaan, seuraa tässä kirje, jonka\nkuningas Juhana lähetti vastaukseksi tsaarin kirjelmään:\n\n\"Olemme saaneet kirjelmäsi ja siitä havainneet, miten järjettömän\nmoukkamaista ylpeyttä, valhetta ja halveksimista sinä osoitat\nmeitä vastaan. Ellemme olisi kuulleet, että isäsi oli Venäjän\nsuuriruhtinas, olisi meillä ollut syytä tulla siitä siihen arveluun,\nettä joku munkki tai talonpoika on ollut sinun isäsi, koska sinä\nkirjoitat niin säädyttömästi, kuin olisit kasvatettu talonpoikain tai\nmuun roskajoukon keskuudessa, jotka eivät tiedä kunniasta mitään.\"\n\n\"Sinä kirjoitat\", jatkui siinä edelleen, \"niin paljon vilppiä\nja viekastelua ja olet tahrannut ja sotkenut suusi niin paljon\nvalheella, että se tuskin koskaan enää voi tulla puhtaaksi; sentähden\nmeidän ei ole tarvis vastata kaikkeen siihen säädyttömään ja\npöyhkeään viekasteluun, jota mainitussa kirjeessäsi on. Mitä siihen\ntulee, että arvelet meidän pyytävän sinulta rauhaa, niin se ei tule\nkoskaan tapahtumaan, sillä me toivomme, että asiat kaikkivaltiaan\nJumalan avulla kääntyvät siksi, ennenkuin leikistä lakataan, että\nsekä sinä että alamaisesi saatte rangaistuksen, jonka sekä sinä\nettä he jo aikoja sitten olette ansainneet. Mutta jos tahdot tätä\nonnettomuutta estää, niin lähetä parhaat herrat neuvostostasi meidän\nluoksemme ja käske heidän nöyryydessä pyytää anteeksi sitä vääryyttä\nja halveksimista, jota sinä olet meille osoittanut. Sitten saat\ntietää, millä ehdoilla me tahdomme tehdä rauhan kanssasi.\"\n\nSuurista sanoista huolimatta käytiin sotaa laimeasti ja Ruotsin\nsaavuttamatta juuri mitään etuja.\n\nSillä välin ja vastoin kaikkia luuloja oli tsaari Iivana käynyt\nsovintoon aiotun sukulaisensa kanssa ja marssi 80,000-miehisellä\nsotavoimalla Liivinmaahan lopulla vuotta 1572, Maunu herttuan ja\nkahden poikansa seuraamana.\n\nHannu Boije oli päällikkönä Wittensteinissä. Vihollisen saapuessa\nhän oli niin varustamaton, että oli vähää ennen lähettänyt suurimman\nosan varustusväkeänsä tuomaan tykkejä Räävelistä, joten hänellä oli\nainoastaan 50 miestä linnoituksessa.\n\nKlaus Åkenpoika Tott oli määrätty koko sotavoiman ylipäälliköksi.\n\nJo syyskuussa hän oli tehnyt hävitysretken sisä-Venäjälle päin.\n\nTähän aikaan hän oli paluumatkalla ja oli paraillaan Ylä-Pahlenissa,\neräässä linnassa, jossa Maunu herttuan oli tapana oleskella ja joka\nei ollut sen kauempana Wittensteinistä, kuin että tykinlaukaukset\nkuuluivat sinne.\n\nHän otaksui ensin kuulevansa riemulaukauksia sen johdosta, että tykit\nolivat onnellisesti saapuneet Räävelistä, mutta sai pian tiedon\nerehdyksestään.\n\nWittensteinin pommitus alkoi joulukuun 27 p:nä.\n\nSitä jatkui kaksi päivää ilman menestystä.\n\nAntautuminen ei voinut juolahtaakaan urhean Hannu Boijen mieleen.\n\nAivan vimmoissaan siitä, että piti pysähtyä näin mitättömän\nlinnoituksen eteen, käski Iivana yleiseen rynnäkköön seuraavana\npäivänä, tammikuun 1:senä.\n\nTyynesti ja kuolemaa halveksien taistelivat Hannu Boije ja hänen\nviisikymmentä miestänsä ärsytettyjen jalopeurain tavoin.\n\nHe olivat valmiit joutumaan ylivoiman voittamiksi ja saamaan\nsurmansa, mutta tsaari Iivana keksi kauheamman kuolintavan. Elävinä\nhän paistatti heidät vartailla.\n\nSenjälkeen tsaari palautti osan sotajoukkoansa Venäjälle.\n\nSe kosto, minkä hän oli toimittanut Wittensteinissä, oli saanut hänet\nhyvälle tuulelle, ja Maunu herttuan tuli osoittamastaan urheudesta\nsaada hyvin ansaittu palkkansa.\n\nNovgorodissa valmistettiin komeat häät, ja suurella loistolla ja\njuhlallisuudella vihittiin siellä Maunu ja tsaarin veljentytär.\n\nJäljellejätetyn sotaväen päälliköt olivat saaneet käskyn kukin\nkohdastaan valloittaa linnat eri osassa maata.\n\nNoin 16,000 miestä marssi Viron läntistä rannikkoa kohden\nvalloittamaan Loden, Hapsalin ja Lealin linnoja, mikä ei kuitenkaan\nollenkaan onnistunut.\n\nKun Klaus Tott Ylä-Pahlenista näki koko maakunnan pohjoisessa päin\nolevan ilmiliekissä, käsitti hän miten asianlaita oli, mutta hän oli\nylen heikko uskaltaakseen hätyyttää suurta venäläistä sotavoimaa.\n\nHädin-tuskin onnistui hänen palata Rääveliin, missä hän pysytteli\npaikoillaan, kunnes vihollinen oli ehtinyt hajoittamaan joukkonsa.\n\nSitten hän lähti liikkeelle 700 huovin ja 300 liiviläisen ratsumiehen\nkera.\n\nMainittu 16,000-miehinen venäläisjoukko tavattiin Loden edustalla\ntammikuun 23 p:nä.\n\nKlaus herra lähetti ratsumiehensä heti rynnäkköön, ja nämä tekivätkin\nsen sellaisella voimalla, että tunkeutuivat koko venäläisen\nsotajoukon läpi. Mutta sen sijaan että olisivat kääntyneet takaisin,\nlaskettivat he täyttä laukkaa pakoon eri suuntiin.\n\nNähdessään vihollisten paljouden he olivat katsoneet turhaksi\ntoivoakkaan voittoa, ja mihin tulivatkin, kertoivat he, että Ruotsin\narmeija oli kokonaan lyöty.\n\nRatsuväen pako ei riistänyt Klaus herran malttia. Hän huomasi\nheti, että heidän huima rynnäkkönsä oli saanut vihollisjoukot\nepäjärjestykseen, ja jatkoi sentähden hyökkäystä jalkaväkineen.\n\nVastustamattomasti etenivät nämäkin hakaten joukoittain vihollisia\nmaahan.\n\nVoitto oli täydellinen: 7,000 venäläistä makasi tappotantereella,\nmuut pelastivat itsensä pakenemalla.\n\nUrhea päällikkö palasi Rääveliin, mukanaan vihollisen tykistö,\njoukko lippuja, 100 hevosta ja pitkä jono -- tuhatkunta rekeä --\nkaikenmoista saalista. Ruotsalaisten mieshukka oli vähäpätöinen.\n\nSuurimpia vaikeuksia teki tässä sodassa rahan puute.\n\nMuukalaiset palkkasoturit eivät saaneet säännöllisesti palkkaansa, ja\nhe uhkailivat luopua.\n\nVuonna 1573 pantattiin Räävelissä olevalle saksalaiselle ratsuväelle\nLoden, Hapsalin ja Lealin linnat, jotta he eivät toteuttaisi\nuhkaustaan mennä venäläisten puolelle.\n\nSeuraavana vuonna, 1574, ei voitu määräaikaan lunastaa linnoituksia,\nja saksalaiset myivät ne Tanskan kuninkaalle tammikuussa 1575.\n\nEpäkohtana oli vielä, että eri kansallisuutta olevien huovien kesken\noli paljon kateutta ja eripuraisuutta.\n\nTämmöisestä syystä täytyi Klaus Tottin luopua Wesenburgin linnan\npiirityksestä, jonka hän oli menestyksellä alottanut uunnavuonna 1574.\n\nSkottilaisen jalkaväen päällikkö Rutwen oli kiivas ja pikavihainen.\n\nSaksalaisten pöyhkeileminen ja kerskuminen suututti häntä, ja kun hän\nkuuli väkensä valittavan heidän käytöstään, päätti hän kostaa.\n\nMaaliskuun 17 p:nä hän järjesti väkensä täyteen taisteluasentoon,\nanasti koko kenttätykistön ja käänsi sen saksalaista ratsuväkeä\nvastaan.\n\nTämä oli heti valmis alottamaan leikin, joka päättyi siten, että\n1,500 skottilaista sai surmansa.\n\nErinomaista sotakuria osoittaa se, että skottilainen ratsuväki pysyi\nlevossa koko teurastuksen ajan, vaikka olikin saapuvilla.\n\nPäällystö huomautti heille, että jalkaväki oli rikkonut sääntöjä ja\nsotakuria ja sentähden itse vetänyt rangaistuksen niskoilleen.\n\nKuitenkin oli närkästys ja mielikarvaus niin suuri, että Klaus herra\nkatsoi viisaimmaksi luopua piirityksestä.\n\nNiitä kolmea linnaa, joita Tanskan kuningas Fredrik sanoi omikseen,\nei hän saanut kauan pitää.\n\nHeti uunnavuonna 1576 hyökkäsi maahan suuri venäläisjoukko, joka\nei valloittanut ainoastaan vastamainittuja linnoja, vaan kaikki,\nmitä Ruotsilla oli siellä alueita, niin että lopulta ei ollut muuta\njäljellä kuin Rääveli.\n\nVenäläiset ryöstivät, polttivat ja hävittivät tapansa mukaan.\n\nUseita kertoja näkyi suuria joukkoja Räävelin edustalla, mutta ne\neivät näyttäneet aikovankaan ryhtyä piiritykseen.\n\nVasta syksyllä päästiin selville heidän salaperäisistä tuumistaan.\n\nYlin päällikkyys oli vanhan Henrik Hornin ja hänen poikansa Klaun\nkäsissä, ja he tekivät vaikeuksista huolimatta kaiken, mitä\nsellaisilta miehiltä voi odottaa, kaupungin ja linnan puolustukseksi.\n\nSinä vuonna sattui tavattoman myrskyinen syksy; rakennuksista menivät\nkatot, useita kirkontorneja vikaantui, ja satamassa särkyivät\nvarustukset.\n\nUseita laivoja, joiden piti tuoda elatus- ja sotatarpeita Ruotsista,\njoutui haaksirikkoon osittain ulkona merellä, osittain lähellä\nsatamaa, johon ainoastaan hylyt ajautuivat.\n\nSe oli kauhea aika; kaikki luonnonvoimat olivat raivoissaan, joka\npäivä rae- ja rankkasateita.\n\nHuonoa säätä kesti useita viikkoja, eikä lopulta enää rohjettukaan\nlähteä merelle.\n\nSuomessa odotti 2,000 miestä ja Lyypekissä 120 muskettisoturia\npäästäkseen mahdollisesti yli, mutta liian kauan he saivat odotella.\n\nAnkaroita syysmyrskyjä seurasi kova talvi, ja nyt olivat Hornit ja\nrääveliläiset jätetyt kokonaan oman onnensa nojaan.\n\nTuskaisina ja levottomina pelkäsivät rääveliläiset joka päivä\nvihollisen tulevan.\n\nMutta kaikkialla on kavaltajia, niinpä Räävelin muurien\nsisäpuolellakin.\n\nKaksi porvaria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta\nvoitettavaa kyllä, hiipi eräänä aamuna kaupungista vihollisleiriin\nkertomaan, miten huonosti asiat kaupungissa olivat.\n\nEmme tiedä minkä palkan he saivat, mutta varhain aamulla tammikuun 23\np:nä voitiin linnanmuureilta nähdä suurien vihollisjoukkojen etenevän\näärettömien lumilakeuksien halki.\n\nPäälliköllä, Feodor Mustislavskilla, oli johdossaan 50,000 miestä, ja\nhänellä oli neuvonantajana Iivana Koltsoff, jota sanottiin Venäjän\nparhaaksi soturiksi.\n\nHän oli tsaarille luvannut valloittaa tällä kertaa Räävelin tai\nmenettää henkensä.\n\nVenäläiset alkoivat heti luoda vallituksia kaupungin ympäri. Näihin\nhe sijoittivat tavattoman suuret tykkinsä ja tuliputkensa.\n\nTammikuun 27 p:nä alkoi pommitus, jota jatkettiin yöt-päivät.\n\nJos tahdot tietää, miten toimitaan piiritetyssä kaupungissa, jossa\nkunnon miehet johtavat puolustusta, niin voivat isä ja poika, Henrik\nja Kaarle Horn, siitä antaa parhaan kuvan.\n\nKaikki, mitä linnoituslaitoksiin kuului, oli pantu paraaseen kuntoon\nja ruokavaroja hankittiin riittävässä määrässä ottamalla huomioon\nmyöskin, että suuri joukko talonpoikia oli maaseudulta paennut\nkaupunkiin.\n\nNäistä muodostettiin erityinen sotaväen osasto, joka uskottiin Ivo\nSkenkenbergin, urhean porvarinpojan johtoon, ja hän osasi kyllä pitää\nmiehuutta vireillä joukossaan.\n\nTiedettiin, että venäläiset aikoivat tulipommeilla sytyttää kaupungin\npalamaan, ja sentähden täytyi asukasten viedä oljet, heinät, halot ja\nmuut palavat aineet kellareihin ja holveihin. Sitäpaitsi piti joka\ntalossa olla märkiä häränvuotia ja täysinäisiä vesisammioita sekä\nluotettava henkilö pitämässä vaaria tulipommeista.\n\nJokaisesta kiinniotetusta tulipommista maksettiin palkinto, kolme\nmarkkaa kappaleelta.\n\nNäillä toimenpiteillä, mutta ehkäpä vieläkin enemmän sillä\nesimerkillä, minkä isä ja poika antoivat miehuudessa ja\ntoimeliaisuudessa, saatiin jokaisessa rinnassa heräämään mitä\nvilkkain halu olla kaikin voimin avullisena kaupungin puolustuksessa.\n\nVenäläisiä oli odotettu joulukuussa, mutta ankara pakkanen ja suuret\nlumimyrskyt olivat viivyttäneet heitä. Vasta tammikuun 22 p:nä kello\n9 illalla saapuivat vakoilijat ilmoittaen, että viholliset olivat\nvain kolmen penikulman päässä kaupungista.\n\nNiin myöhäinen kuin olikin, lähti pormestari torille; hätäisesti\nkutsuttiin asukkaat koolle, ja miehuullisin sanoin hän kehotti heitä\nmitä suurimpaan huolellisuuteen, hyvään järjestykseen ja reippauteen.\nSenjälkeen hän rukoili, että Herra tahtoisi suojelevalla kädellään\nvarjella kaupunkia ja sen asukkaita.\n\nSitten hajaannuttiin luvaten itsekukin tehdä velvollisuutensa.\n\nVenäläisten ensi toimia oli Pyhän Brigittan ihanan luostarin\npolttaminen Marienthalissa lähellä kaupunkia, jossa sen rauniot\nvieläkin ovat jäljellä; sitten hävitettiin seutu yltympäri, jonka\njälkeen vallitusten luominen alkoi.\n\nAmpumista kuulilla ja tulipommeilla jatkui yöt-päivät. Alussa oli\npelko ja kauhistus suuri, mutta sitten muistettiin tulipommeista\nluvattu palkinto, ja kun yksi semmoinen oli otettu kiinni, rohkeni jo\nvähän jokainenkin korjata niitä talteen.\n\nPian juoksentelivat huovit ja talonpojat kuin palloleikissä. Heti kun\ntulipommi tuli ilmassa lentäen, kilpailivat he, kuka sen saisi.\n\nTapahtui toisinaan, että jokunen talo syttyi tuleen. Heti päästivät\nryssät hurjan riemuhuudon ja ampuivat vielä kiihkeämmin, mutta hyvät\nsammutuslaitokset ja yleinen varovaisuus ehkäisijät tulen levenemisen.\n\nUrhoolliset Hornit, isä ja poika, olivat väsymättömän toimeliaat ja\nvalppaat. He pitivät mitä ankarinta järjestystä, mutta valvoivat\nsamalla, ettei mitään ampumavaroja puuttunut. Kaikkiin vaivoihin ja\nvaaroihin he ottivat osaa, alhaisimmalle sotamiehellekin he ojensivat\nauttavan kätensä, jos hänen kuormansa oli liian raskas.\n\nUsein he itse seisoivat valleilla tähdäten ja laukaisten tykkejä.\nTurhaan huomauttivat porvarit, miten kalliit heidän henkensä olivat;\nhe eivät kuunnelleet sitä.\n\nSellaiset periaatteet ovat maan varmin turva; niiden voima jalostaa.\n\nHeidän esimerkkinsä innostutti sekä urheita että pelkureita; kaikki\nkuolemanpelko katosi, ja niihin hyökkäyksiin, joita usein tehtiin\nlinnasta, pukivat vaimot, morsiamet ja sisaret itse rakkaimpansa\nasevaruksiin kehottaen heitä miehuuteen ja urheuteen.\n\nEtenkin Ivo Skenkenberg ja hänen väkensä kunnostivat itsensä\nlannistumattomalla miehuudellaan. Koko väestö ylpeili heistä; Ivoa\nnimitettiin Hannibaliksi ja hänen joukkoansa Hannibalin väeksi.\n\nKun venäläiset menestyksettä olivat lähes kuukauden ampuneet valleja,\nalkoivat he suunnata laukauksiansa kirkkoihin, torneihin ja korkeihin\ntaloihin; samalla he lisäsivät tulipommiensa lukua, mutta saivat yhtä\nvähän aikaan.\n\nRääveliläiset sanoivat, että rauta sisäänammutuissa tykinluodeissa\noli suuremmanarvoinen kuin niiden tekemä vahinko, ja tulipommit\nolivat hyvin hyväksi avuksi.\n\nVenäläiset olivat menettäneet 3,000 miestä, niiden joukossa urhean\nIivana Koltsoffin. Kaupungissa sen sijaan oli tappio ollut vähäinen,\nja kevään lähetessä odotettiin lisäväkeä meritse.\n\nMaaliskuun 19 p:nä vihollinen sytytti leirinsä ja marssi pois.\nRääveli oli toistamiseen pelastunut.\n\nTämä vastoinkäyminen sai Iivanan vimman ylimmilleen; hän kokosi vielä\nsuuremman sotavoiman ja marssi taas Liivinmaahan. Rääveliläiset\npyysivät ja saivatkin apua Ruotsista, mutta tällä kertaa Iivana\nkääntyi Riikaa vastaan, joka oli puolalaisten hallussa.\n\nKoko ympäristö hävitettiin ja poltettiin linnoineen ja\nvarustuksineen. Kaikkialla etenivät venäläiset julmuudella, joka oli\nheillekin tavaton, ei lapsia, naisia eikä vanhuksiakaan säästetty.\n\nNe vähälukuiset jäännökset, mitä vanhasta liiviläisestä aatelistosta\nvielä oli jäljellä, olivat suuressa ahdistuksessa. Heitä uhattiin\nkolmelta taholta, Ruotsista, Venäjältä ja Puolasta. Tässä hädässään\nhe kiinnittivät toivonsa Maunu herttuaan. Hänen avullaan he tahtoivat\nperustaa oman valtakunnan.\n\nVenäjän suuriruhtinas oli saanut kuulla heidän aikeistaan ja purki\nnyt vihansa hävitysretkeen heitä vastaan. Maunu pakeni Wendeniin.\nTämä kaupunki, joka sijaitsi eteläisessä Liivinmaassa, oli lujasti\nlinnoitettu, ja siinä oli vahva ritarilinna, joka ennen oli ollut\nsuurmestarin asuntona.\n\nSinne sulkeutui Maunu ja hänen kanssaan ritariston jäännökset\nrouvineen, lapsineen, kaikki kauhulla kuunnellen kertomuksia Iivanan\nhirvittävästä etenemisestä ja uhkauksista.\n\nVihdoinkin hän tuli koko joukkoineen ja asettui leiriin kaupungin\nulkopuolelle. Kaupunkiin hän lähetti viestin pyytäen Maunua tulemaan\npuheilleen. Peläten henkeänsä lähetti tämä kaksi hovimiestänsä.\nIivana ruoskitutti ja ajatti heidät takaisin. Maunun kanssa hän\ntahtoi puhua, ja Maunun täytyi tulla.\n\nTämä oli kovassa tuskassa, mutta totella täytyi. Mukanaan 25 etevintä\nritariaan hän ratsasti kaupungin portista jättäen sen auki jälkeensä.\n\nTultuaan leiriin hän heittäysi polvilleen suuriruhtinaan eteen\nrukoillen häntä säästämään ainakin hänen ja hänen omaistensa hengen.\n\nIivana löi häntä vasten suuta ja puhkesi solvauksiin; sitten hän\nheitätti hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen.\n\nVenäläiset tunkeutuivat kaupunkiin ja alottivat siellä kauhean\nryöstämisen ja teurastuksen.\n\nVanhan linnavoudin Henrik Boussmanin haltuun oli jätetty 300\nrouvaa ja heidän lapsensa. Siinä oli Liivinmaan aatelin kukka,\nvanhain ristiritarien jälkeläiset, ja heidän seurassaan oli vain\nmuutamia harvoja herroja ja palvelijoita. Puolustautumista ei ollut\najatteleminenkaan; Boussman neuvotteli linnanpapin kanssa ja kutsui\nsitten koolle kauhun valtaamat naiset sanoen mikä kohtalo oli\nodotettavissa.\n\n\"Ennemmin kuolema!\" huudahtivat kaikki.\n\n\"Onko se vakaumuksenne?\"\n\n\"On, on!\"\n\n\"Sitten käsken panna muutamia ruutitynnyreitä tähän ritarisalin alle,\nja kun vaara on mahdoton torjua, niin me lennämme kaikki ilmaan.\"\n\nPelko ja kauhu kuvastuivat kaikkien kalpeissa kasvoissa; aristellen\nhe turvautuivat toisiinsa.\n\n\"Teillä on ainoastaan häväistys valittavana\", lisäsi Boussman syvästi\nliikutettuna.\n\nOlipa silloin kuin olisivat voima ja rohkeus palanneet. \"Me tahdomme\nkuolla!\" huusivat kaikki yhdestä suusta.\n\n\"Ensin rukoilkaamme, ja se, joka tahtoo, nauttikoon sakramentin\",\nsanoi vanha linnanpastori.\n\n\"Vielä on aikaa ainakin kaksi tuntia\", huomautti Boussman, joka\nvartioitsi ikkunassa.\n\nRouvat palasivat huoneisiinsa, pukeutuivat juhlapukuihinsa,\nkoristivat itsensä kalliimmilla koristeillaan ja astuivat taas\nritarisaliin kukin taluttaen lapsiaan. Milloinkaan ei liene\njumalanpalvelus ollut juhlallisempi, ehtoollisella-käynti\nvaikuttavampi, armon ja anteeksiannon rukoukset sydämellisemmät.\nJuhlamenot olivat juuri päättyneet; he syleilivät ja hyvästelivät\ntoisiaan.\n\nSilloin kajahti vartijan huuto: \"Jo joutuu!\" Äidit sulkivat lapsensa\nsyliinsä. Kaikki lankesivat polvilleen piiriin papin ympäri, joka\nvapisevin äänin luki siunauksen.\n\nVenäläisiä näkyi muurilla, Boussman tempasi palavan sytyttimen,\nnojautui ikkunasta ulos ja sytytti ruudin.\n\nLinna lensi ilmaan, ja vihollinen löysi vain rauniot ja silvotut\nihmisruumiit.\n\nKun ensi kauhistus oli mennyt ohi, asettuivat venäläiset onnettomaan\nkaupunkiin varustaen sen ja jatkoivat senjälkeen hävitysretkeään\nhalki Liivinmaan. He kohtasivat toisinaan miehuullista vastarintaa,\nkärsivätpä tappioitakin, mutta uusia voimia tuli yhä sijaan. Koko maa\noli sotajalalla, hätä ja kurjuus suuri.\n\nJuhanan lanko, Puolan kuningas Sigismund II, kuoli 1572. Sekä\nRuotsin kuningas että Venäjän tsaari tavoittelivat Puolan kruunua,\nmutta tämä joutui ensin Henrik Valoisilaiselle ja sitten, kun hän\nmuutaman kuukauden kuluttua katsoi hyväksi luopua äskensaamastaan\nvaltakunnasta, Siebenbürgenin ruhtinaalle Stefan Batorille, joka\n1576 kruunattiin Puolan kuninkaaksi. Hän oli naimisissa Juhanan\nhalveksiman prinsessa Annan kanssa. Molemmat langokset kadehtivat\ntoisiltaan Liivinmaata, mutta tekivät lopulta yhteisen liiton Venäjää\nvastaan.\n\nRuotsin ja Puolan sotajoukot yhdistyivät Yrjö Boijen ja Andreas\nSapiehan komennossa ja marssivat Wendeniä vastaan lokakuun 20\np:nä 1578. Etäältä jo kuului venäläisen tykistön jyske. Illalla,\nkun joukot tulivat lähemmäksi, he näkivät tykkien leimaukset\nja tulipommien loisteen pimeää taivasta vasten. Syvä joki esti\netenemisen; sen poikki voitiin kahlata ainoastaan siten, että\njokainen ratsumies otti jalkamiehen taaksensa satulaan.\n\nToisella rannalla pidettiin rukous.\n\nSitten hyökättiin vihollisen kimppuun. Venäläiset ja tataarit\npuolustautuivat urheasti, mutta Andreas Sapieha ponnisteli etenkin\nsaadakseen tykistön valloitetuksi ja hänen onnistuikin lopulta\npakottaa vihollinen vetäymään vallitustensa suojaan. Ankaran ottelun\njälkeen venäläinen ratsuväki lähti pakoon; yöllä seurasi jalkaväki\nperässä, ja kun ruotsalaiset ja puolalaiset aamulla tunkeutuivat\nleiriin, oli se tyhjä ja hyljätty.\n\nKuusituhatta venäläistä oli kaatunut; ruotsalaisten ja puolalaisten\nmieshukka oli melkoista pienempi.\n\n\n\n\n6.\n\nKUNINGATAR.\n\n\nItämeren-takaisista taisteluista käännymme taas niihin, joita samaan\naikaan Ruotsissa taisteltiin.\n\nEi käy kieltäminen, että Katariina oli sieluna niissä. Hellävaroen,\nmutta väsymättä hän koetti käännyttää puolisoansa, ja tämä sekä\nvankeuden yksinäisyys, tyytymättömyys muuhun maailmaan ynnä lopuksi\nJuhanan synkkä, horjuva luonne olivat vaikuttavimmat syyt katolisen\nuskon palauttamis-yrityksiin Ruotsissa.\n\nGripsholmassa oleskellessaan oli Juhana tottunut katselemaan\nKatariinan silmillä, ajattelemaan niinkuin hänkin. Se palava usko,\njolla Katariina toimitti hartausharjoituksiaan, veti vähitellen\nJuhanan huomion hänen puolisonsa uskontoon.\n\nKatariinan sydän kuului hänen puolisolleen ja lapsilleen.\nHänen elämänsä tarkoitus oli ansaita taivaan autuus heille, ja\nviehätyksellä hän suostui kaikkeen, mikä sitä edisti.\n\nHänen oma hovisaarnaajansa ja rippi-isänsä Herbertus sekä kuninkaan\nsihteeri Pietari Fecht tekivät kaikkensa, jotta roomalaiset papit\nhänen kauttansa pääsisivät vaikuttamaan kuningas Juhanaan.\n\nHäneen siis roomalainen kirkko perusti toivonsa saada kuningas Juhana\nja Ruotsin kansa palautetuksi paavin alamaisiksi.\n\nHistorian opetuksista on tärkeimpiä ja merkitsevimpiä se, että\nylimielisyys ja vallan väärinkäyttö, kaikki, mikä väkivaltaisesti\nkoskee ihmisen ajatuksenvapautta, kääntyy musertavalla voimalla\ntakaisin siihen, joka sellaista on harjoittanut.\n\nRoomalainen kirkko oli ponnistellut saadakseen ruhtinaat ja kansat\nvaltaansa, käyttäen siinä sekä kirkollisia että väkivaltaisia voimia.\nSe oli hemmotellen suvainnut, että kirkon palvelijat saastuttivat\nitsensä riettaissa paheissa, josta tavattiin hävyttömiä esimerkkejä\npyhimmissäkin paikoissa.\n\nMutta nyt oli tullut uusi aika; hiippa ja piispansauva eivät enää\ntarjonneet varmaa suojaa; tutkimishalu ja luonnontieteiden herääminen\nolivat kumoamaisillaan niiden perustuksen.\n\nLuther oli pannut alun. Galilei oli pian tuleva perässä.\nMutta vielä ei aika ollut kypsynyt; roomalainen kirkko luuli\nolevansa kukistumaisillaan, mutta pelastui vastaperustetun\njesuiittaveljeskunnan avulla.\n\nIgnatius Loyolan onnistui noudattamalla suurinta hurskautta kirkon\nohjesääntöjen mukaan saada selville sen sisimmät tarkoitukset, ja\ntarkoin tajuten olosuhteet hän asetti sen mukaan veljeskuntansa\npäämääräksi taivuttaa tieteet kirkon palvelukseen ja ankaralla\nkasvatuksella pakottaa nousevat sukupolvet alttiuteen ja\nkunnioitukseen kirkkoa kohtaan sekä kieltäymisen ja uhrautumisen\nkautta ja kärsimysten määrättömän voiman avulla lannistaa ruhtinaat\nja kansat hengellisen vallan alaisuuteen.\n\nSe kuuliaisuus, jota veljeskunnan jäsenet osoittivat esimiehilleen,\noli opettava maailman tottelemaan kirkkoa.\n\nJesuiittaveljeskunta sai ensimäisen vahvistuksensa paavilta 1540 --\nja sen jäsenluku määrättiin 60:ksi.\n\nKolme vuotta myöhemmin poistettiin tämä rajoitus, ja kun Ignatius\nkuoli 1555, oli veljeskunnassa tuhansia jäseniä sadoissa\nkollegioissa, perheissä ja hallituksissa.\n\nTämä luku tuli pian moninkertaiseksi. Uskonpuhdistus, joka oli\nvoitokkaasti edennyt tähän asti, pysähtyi kulussaan, se heitettiin\ntakaisin Alpeilta Itämeren rannoille.\n\nVastavaikutus oli tullut ja voimakkaana se tulikin.\n\nJesuiittaveljeskunta täytti pian maailman kertomuksilla\njalomielisistä toimista ja urhoollisista uhrautumisista kirkon\npyhässä palveluksessa.\n\nMikään uskonnollinen yhdyskunta maailmassa ei voi ylpeillä\nsellaisista uskonsankareista, jotka ovat uhranneet verensä ja\nhenkensä vakaumuksensa vuoksi; ei milloinkaan ole nähty niin\ntäydellistä ajatuksen ja toiminnan yhteyttä.\n\nEi ollut yhtään maata maailmassa, ei mitään raivaamatonta alaa\nyksityisessä, henkisessä eikä käytännöllisessä elämässä, mihin\njesuiittoja ei olisi tunkeutunut.\n\nTämä mahtava veljeskunta oli hyvin järjestetyn sotajoukon kaltainen.\nSokea kuuliaisuus oli jesuiitan ensimäinen velvollisuus.\n\nHän ei itse määrännyt oleskelupaikkaansa eikä toiminta-alaansa;\njohtiko hänen tiensä napapiirille vai päiväntasaajalle, pitikö hänen\njärjestää jalokiviä vai käsikirjoituksia Vatikaanissa, tuliko hänen\ntaivuttaa Intian raakalaisia jättämään toisensa syömättä, -- ne\nolivat muiden tehtäviä ja vastattavia kysymyksiä, hänen tuli vain\ntotella.\n\nJos häntä tarvittiin Limassa, niin hän lähti ensimäisessä laivassa,\njoka meni Atlantin poikki; jos hänet määrättiin Bagdadiin, matkusti\nhän ensi karavaanissa aavikon halki. Jos oli kysymyksessä matkustus\nmaahan, missä hänen henkensä oli suuremmassa vaarassa kuin\nvillipetojen, missä pidettiin rikoksena antaa suojaa hänelle ja missä\nhänen uskolaistensa päitä oli pantu yleisön katseltavaksi, niin\nmitäpä siitä, nurkumatta hän kävi kohden kohtaloansa.\n\nMutta näin suuriin hyveisiin oli liittynyt vielä suurempia\npaheita, ja yhtä vähän kuin mikään munkkikunta on voinut osoittaa\nniin loistavia esimerkkejä, mitä tulee erinomaiseen miehuuteen,\ntahdonlujuuteen, pettämättömään kestävyyteen ja terävänäköisyyteen,\njoka oivalsi ruhtinasten ja kansain samoin kuin yksityistenkin\nsalaisimmat ajatukset, suunnitelmat ja toiveet, yhtä varmaan ei ole\nmikään katolisen kirkon monilukuisista veljeskunnista näyttänyt niin\nsynkkiä varjopuolia ja synnyttänyt niin yleistä kammoa kuin jesuiitat.\n\nSe uhrautuva veljesrakkaus, joka teki jesuiitan niin\nvälinpitämättömäksi omasta hengestään, hyvinvoinnistaan ja\nvapaudestaan, teki hänet myöskin totuudesta ja oikeudesta\nvälinpitämättömäksi.\n\nMikään keino ei ollut häneltä kielletty, kun uskonnolliset edut\nolivat kysymyksessä; ja _hänen_ uskontonsa oli ennen kaikkea\nveljeskuntansa etujen edistäminen.\n\nKauheimmissa salaliitoissa, mitä historiassa piilee, voi seurata\njesuiittain jälkiä. Aina järkähtämättömän uskollisena sille\nyhdyskunnalle, johon kuului, taisteli hän muutamissa maissa vapauden\npuolesta, toisissa taas esiintyi yhteiskunnallisen järjestyksen\nvaarallisimpana vihollisena.\n\nProtestanttisen uskon valtaanpääseminen Ruotsissa oli herättänyt\nRoomassa tavatonta huomiota.\n\nMe tiedämme, että jo Eerikin aikana tehtiin laimeita kokeita\nvastavaikutuksen aikaansaamiseksi, mutta ne olivat vain kostotuumain\nsynnyttämiä eivätkä voineet kokonaisuudessaan saada mitään aikaan.\n\nJo useita vuosia oli kirkon huomio ollut kiintyneenä Juhanaan ja\nKatariinaan.\n\nKardinaali Hosius Puolassa oli jesuiittalaisen hurskauden perikuva.\nHän oli vanhastaan tuttu Ruotsin kuningattaren kanssa ja lähetti\nhänelle tämän tuttavuuden nojalla nuorta kruununperillistä varten\nopettajan, jota innokkaasti suositteli.\n\nNikolaus Mylonius otettiin heti mainittuun toimeen, ja hän\nteki nöyrällä, hiljaisella olennollaan hyvän vaikutuksen sekä\nkuninkaallisiin vanhempiin että nuoreen prinssiin.\n\nTästä alkaen jatkui kirjeenvaihtoa kuningattaren ja kardinaalin\nvälillä.\n\nKardinaali kiittää Katariinan uskon lujuutta ja hänen huolenpitoaan\npuolisonsa autuudesta sekä lupaa lähettää muutamia jesuiittoja\nRoomasta, joiden avulla _ne_ voidaan palauttaa oikealle tielle, joita\nsaatanan palvelijat ovat harhaan vieneet.\n\nKatariinan sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Mitä suuria töitä kohta\ntoimitetaankaan hänen välityksellään! Hän oli varma, että hänen\nlopulta onnistuisi käännyttää Juhana.\n\nMutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän ei ollut aivan varma\nasiastaan.\n\nJuhana oli aina kuin kuumehoureissa. Mielellään hän tahtoi tehdä\npuolisolleen mieliksi, sanoi hän, eikä Katariina sitä epäillyt.\n\nMikä häntä sitten vaivasi?\n\nJuhana mietiskeli uuden opin perustamista, uuden seurakunnan tapaan,\nja hänen kunnianhimoansa hiveli ajatus, että hän ehkä voisi yhdistää\nkaikki muut kristilliset tunnustukset.\n\nTässä suhteessa hän sai vilkasta kannatusta sihteeriltään ja\nuskotultaan Pietari Fechtiltä, ja molemmat alkoivat he nyt yhteisesti\ntyöskennellä tutkimalla kirkon ensimäisiä vaiheita ja sen ajan\nsäädöksiä.\n\nMutta kaikesta tästä poisti eräs Eerikin kirje hänen ajatuksensa.\n\nJumala tietää -- kirjoitti Eerik -- kuinka tunnottomasti häntä on\nkaksikolmatta viikkoa kohdeltu. Moniin monituisiin kirjeisiinsä\nhän ei ole saanut mitään vastausta, mutta hän arveli, että hänen\nvihollisensa olivat hävittäneet ne; hän ei voinut koskaan ymmärtää,\nettä sai kärsiä kaikkea tätä veljensä käskystä, ei päivääkään\nkulunut ilman uutta kurjuutta; Jumalan sanastakin hänet oli suljettu\npois, niin ettei hän kahtenatoista sunnuntaina ollut kuullut mitään\nsaarnaa; hänen raamattunsa ja muut kapineensa oli otettu pois.\nJoskin hän oli ansainnut kaiken sen, mitä oli saanut kärsiä, näytti\nkuitenkin kuninkaallinen ruumis jo tulleen kyllin rangaistuksi.\n\nHän rukoili mitä hartaimmin veljeänsä, että pääsisi tästä\nkurjuudesta, tai että ainakin saisi tietää, mitä Juhana hänestä\ntahtoi; hän lupasi pyhästi täyttää kaikki, mikä ei koskenut hänen\nvelvollisuuttaan Jumalaa kohtaan tai hänen kunniaansa ja henkeänsä,\ntai ei ollut hänen puolisonsa ja lastensa turmioksi. Maailma oli\nkyllin suuri -- sanoi hän -- että paikkain ja maitten etäisyys voisi\njäähdyttää veljesvihankin, ilman että rangaistus ja vihoitteleminen\nolivat tarpeen.\n\nLopuksi hän pyysi taas saada nähdä lapsensa, sitten kun viha oli\nsammunut ja hänen rakas veljensä Jumalan vaikutuksesta oli tullut\nparemmin ajatelleeksi onnettoman veljensä kohtaloa. Siinä synkässä\nvankilassa, jossa hän nyt istui, sai hän kärsiä pilkkaa, nälkää,\nkylmää, löyhkää ja pimeyttä, lyöntejä ja iskuja.\n\nMitä lienee Juhana tuntenut mielessään lukiessaan sellaista\nkirjettä? Työskentelikö hän ehkä uuden uskonnon muodostelemisessa\nkarkoittaakseen tämän ajatuksistaan? Työ tuli mestarinsa arvoiseksi.\n\nVai pakottiko tuskan jäytävä mato hänet rakennuttamaan komeita ja\nkoristeltuja rakennuksia ja tekemään muuta rojutyötä?\n\nVaiko syventymään matemaattisiin ja teologisiin tieteilemisiin\nkuitenkaan löytämättä siruakaan viisasten kivestä?\n\nVaiko neuvostossa pauhaamaan sellaisella kiihkeydellä, että sanottiin:\n\n\"Kuninkaallinen majesteetti tahtoo usein laatia oikeutta moukarilla,\nkun asia voitaisiin ratkaista sävyisästi.\"\n\nVai tuskistaan päästäkseenkö hän vuosi vuodelta antoi uusia\nohjesääntöjä, miten vanki oli toimitettava päiviltä pois, \"jos\njotakin melskettä kuuluisi, josta Jumala varjelkoon\".\n\nSiinäpä se; arkuus, sovituksen pelko. Saattaa olla epävarmaa, kumpi\nnäistä veljeksistä kärsi kovempia sieluntuskia.\n\nMinkä arvoista Juhanan usko oli, osoittaa se seikka, että hän, kun\noli kysymyksessä hänen poikansa perimysoikeus Puolan kruunuun, varasi\ntälle oikeuden vanhemmaksi tultuaan itse valita, minkä uskonnon\ntahtoi.\n\nNikolaus Mylonius ei ollut opetuksessaan, jota hän antoi\nkahdeksanvuotiaalle prinssille, eikä lausunnoissaan toimialansa\nulkopuolella ollut kyllin varova. Tuli yleisesti tunnetuksi, että hän\noli jesuiittain lähettämä, ellei vaan itsekin jesuiitta, ja säätyjen\nkokouksessa kehotettiin kuningasta hankkimaan prinssi Sigismundille\nluterilainen opettaja.\n\nJuhana pani heti pois Myloniuksen ja väitti \"juutalaisvalheeksi\"\nsitä, että hän muka kallistui roomalais-katoliseen uskoon.\n\nSuurissa juhlissa, joita usein pantiin toimeen linnassa, oli\npäässyt kiihtymys valloille. Katariina ei koettanutkaan peitellä\ntaipumuksiaan ja otti seurapiiriinsä ainoastaan samoin-ajattelevia,\nniin herroja kuin naisiakin.\n\nNiinä harvoina kertoina, jolloin leskikuningatar otti osaa näihin\njuhlallisuuksiin, oli hänen ja prinsessa Elisabetin ympärillä\nainoastaan vanhoja, koeteltuja ystäviä, jotka olivat uudessa hovissa\nyhtä vieraat kuin hekin.\n\nPuhuivathan he entisistä ajoista, Kustaa kuninkaasta ja siitä ilosta,\njota hän levitti ympärilleen.\n\nJa ihanain tytärten piiri, miten se olikaan hajaantunut -- raastettu.\n\nCecilia, ihanin heistä?\n\nHän oli eronnut miehestään. Kerrottiin, että tämä oli kohdellut häntä\npahoin.\n\nSattumalta oli hän nyt Ruotsissa -- vieläpä Tukholmassakin, mutta\nhänen maineensa ei ollut paraita, kuningatar ei kutsunut häntä.\n\nJa prinsessa Sofia?\n\nHän oli seurannut herraansa, Maunu herttuata, Sonnenburgiin\nLiivinmaahan, jonka herttua oli saanut läänitykseksi Juhana\nkuninkaalta. Mutta siellä eli Maunu niin hurjasti ja kohteli kansaa\nniin säälimättömästi, että mieliala oli liian kiihottunut, jotta hän\nuskaltaisi kauan oleskella siellä.\n\nPrinsessa oli saanut pojan, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa ja\nilonsa, mutta jonka tähden hän usein sai kärsiä lyöntejä ankaralta\nherraltaan.\n\nNäin kuiskailtiin ja kerrottiin mies mieheltä. Kaikki arvelivat, että\nse oli surkeata elämää, ja toivoivat Elisabetille parempaa onnea.\n\nKristoffer, Mecklenburgin herttua, oli juuri nykyään keskusteluissa\nhänen kanssaan; kaikki tiesivät hänen tavoittelevan Elisabetin kättä,\nmutta tämä sanoi vakaasti päättäneensä jäädä naimattomaksi.\n\nHänen sydämeensä koski etenkin prinsessa Sofian kohtalo.\n\nKun herttua kysyi neuvoa leskikuningattarelta, neuvoi tämä häntä\nkärsivällisyyteen. Voisihan tapahtua, että prinsessa vastedes tulisi\ntoisiin ajatuksiin.\n\nMutta kuningas oli kaikille vierailleen yhtä kohtelias ja\nhuomaavainen. Hänellä oli erityinen kyky osoittautua viehättyneeksi\nkaikesta ja kaikista.\n\nEi ole kaikilla kykyä pitää vireillä keskustelua tyhjästä, mutta\nJuhanalla sitä oli suuressa määrässä. Hän laverteli ja nauroi\noikealle ja vasemmalle, teki kysymyksiä vastausta odottamatta ja\nvastasi, vaikka kukaan ei kysynytkään.\n\nSodasta, jota paraikaa käytiin, hän puhui semmoisella\nasiantuntemuksella, kuin olisi hän ollut itse mukana. Hän ei kyllä\nkieltänyt, että Henrik Horn oli hyvä päällikkö, mutta kun hänellä oli\nuseita semmoisia, ei ollut mitään syytä käyttää sitä, johon vähimmin\nluotti.\n\nHän tiesi kyllä, että tämän pitkällisen sodan tähden nuristiin\nvaltakunnassa, eikä hän itse puolestaankaan toivonut mitään\nhartaammin kuin saada sen pikaiseen päätökseen, mutta kuninkaan\nkunnia oli myöskin valtakunnan, ja hän saattoi suostua ainoastaan\nkaikissa suhteissa kunnialliseen rauhaan.\n\nHogenskild Bielke oli näissä juhlissa usein ja kernaasti nähty vieras.\n\nHän oli jonkun kerran lausunut suosivansa katolisia juhlamenoja ja\nsillä voittanut Katariinan suosion.\n\nJuhlamenotpa juuri erityisesti vetivät Juhanaa katoliseen kirkkoon,\nja nyt hän selitteli Hogenskildille, mitenkä hän liturgiassaan tahtoi\nsäilyttää ne ja miten hänen uusi oppinsa tuli sisältämään kaiken,\nmitä kaikissa muissa uskonnoissa oli parasta.\n\nHovimies kumarsi ja oli samaa mieltä. Hän sanoi jo aikoja sitten\nkuninkaan miettivästä muodosta arvanneensa, että hän ajatteli suuria\nasioita, ja kiitteli nyt näin suuresta ja tärkeästä luottamuksesta.\n\nMutta Katariina tulkitsi Juhanan kuumeentapaisen levottomuuden toisin.\n\nHänestä oli kuninkaan liturgia turhuutta ja hulluutta; mutta kun hän\nhuomasi, ettei Juhanaa saanut taivutetuksi siitä luopumaan, toivoi\nhän sen onnistuvan \"pyhän juonen\" avulla.\n\nJos hän heittäytyisi kokonaan katolisen kirkon helmaan, palaisi\nrauha hänen sieluunsa. Hän tiesi, että kuningas ajatteli Eerikkiä ja\nettä se jäytävänä omantunnontuskana poltti hänen sielussaan, mutta\njos hän saisi anekirjan ja kirkon anteeksiannon, niin se olisi vain\nvaltiollinen oikeusteko, johon kuningas oli pakotettu valtakunnan\nsäilymisen vuoksi.\n\nKatariinalla oli ollut hyvin paljon Myloniuksen karkoittamista\nvastaan, ja hän oli suostunut siihen ainoastaan sillä ehdolla,\nettä katolisia pappeja kutsuttaisiin Ruotsiin valepuvuissa ja\nvastaanotettaisiin hoviin.\n\nYhdessä uskottunsa, sihteeri Pietari Fechtin kanssa Juhana\ntyöskenteli kirkkokäsikirjansa valmistamisessa; sen mukaan piti\nuseita katolisia kirkollisia tapoja ja osa latinalaista messua\npalautettaman.\n\nJotta sille saataisiin valmistetuksi jalansijaa yleisössä,\nlevitettiin liturgis-henkisiä ja viisastelevia kirjoituksia.\n\nOltiin pysyvinään kiinni Lutherissa; hänen lauselmiinsa vedottiin,\nvaikkakin niitä käänneltiin.\n\nPaavia ei mainittu ollenkaan.\n\nEvankeliset vastasivat näihin, mutta vastauksia ei päästetty\njulkisuuteen.\n\nPuolisonsa rukouksista ja maan tavan mukaan oli kuningatar taipunut\npyhässä ehtoollisessa nauttimaan sekä leipää että viiniä.\n\nKatolisen opin mukaan saavat viiniä yksinomaan papit nauttia.\n\nKuningattaren rippi-isä ilmoitti tästä synnistä Hosiukselle, ja tämä\nkielsi ankarasti uudistamasta sitä.\n\nKatariina joutui epätoivoon, ja Juhana käski Puolassa olevan\nlähettiläänsä, A. Lorichin, koettaa paavin legaatin kautta hankkia\nmyönnytyksen tähän.\n\nKaikki nämä mielenliikutukset olivat saattaneet Katariinan\nhermostuneeksi ja levottomaksi. Hän ei uskaltanut olla paaville\ntottelematon, ja hän halusi saada nauttia pyhiä armonvälikappaleita.\n\nHän kirjoitti taas Hosiukselle, joka sattumalta oleskeli Roomassa.\nPaavi oli ennenkin vapauttanut tästä kiellosta ja muusta, \"joka oli\nJumalaa ja luontoa vastaan\".\n\nKardinaali vastasi kirjeeseen maaliskuun 7 p:nä 1573 puhuen siinä,\nmiten hän toivoi voivansa palvella kuningatarta, mutta samalla\nmyös, miten pahasti tämä oli tehnyt totellessaan enemmän ihmisiä\nkuin Jumalaa. Se pappi, joka oli sallinut hänen nauttia viiniä\nehtoollisessa, oli suuresti erehtynyt väittäessään, että Kristus itse\noli sen niin asettanut. _Hän_ oli kyllä apostoleille antanut sekä\nleipää että viiniä, mutta siitä ei suinkaan ollut seurauksena sama\noikeus maallikoille.\n\nJos kuningas vieläkin vaati häneltä sellaista, niin hänen pitäisi\nvastata, että hän kernaasti suostuu kuninkaan toivomukseen, jos tämä\nvain tahtoisi taipua yhteen hänen pyyntöönsä, siihen nimittäin,\nettä palauttaisi kansansa roomalaisen istuimen alaisuuteen, itsekin\nturvautuen siihen ja nöyrästi rukoillen anteeksi, että Ruotsin ja\nRooman välillä oli ollut viisikymmenvuotinen ero.\n\nKardinaali vakuutti, että kalkin käyttämiseen mielellään\nsuostuttaisiin, jos Ruotsi sillä voitettaisiin.\n\nOn selvää, että tämä vapautus tällä kertaa kiellettiin vain, jotta\nkiihotettaisiin kuningattaren käännytysintoa.\n\nMutta vaikka tämä harmittikin Juhanaa, oli hänellä kuitenkin\nmaallisiakin tarkoituksia, joiden vuoksi kannatti jatkaa keskusteluja\nRooman kanssa.\n\nKuningatar Katariinalla sekä hänen sisarellaan oli Neapelissa\nmelkoinen perintö äitinsä, Bona Sforzan jälkeen, nimittäin Barin\nruhtinaskunta, puhdasta rahaa y.m. Espanjan hallitus esteli tämän\nluovuttamista, ja toivottiin paavin välitystä.\n\nLupaus siitä olikin saatu, mutta -- palvelus palveluksesta.\n\nHosius kirjoitti kirjeen toisensa perästä. \"On\", kirjoitti hän,\n\"hyvä enne, että kuningas Juhana on taipunut Rooman välitykseen\nehtoolliskysymyksessä.\"\n\nEräässä toisessa kirjeessään hän mainitsee, että Gregorius VII\nnäyttää olevan se paavi, jonka kautta Ruotsi ensin on saanut\nevankeliumin. Nykyinen Gregorius XIII oli hänestä laskien seitsemäs,\nja tämä luku kuuluu omituisella tavalla Pyhälle Hengelle, jolla\nmyöskin on seitsemän ominaisuutta.\n\nLisäksi hän lupasi kuningattaren häneltä pyytämät esirukoukset sekä\nrukoilee kirjeessään Kristusta ja Ruotsin suojeluspyhää Ruotsin\nkäännyttämiseksi.\n\nOvelana ja viekkaana kardinaali käytti kuningatarta välittäjänä\nlähestyäkseen kuningasta.\n\nHän pyysi, että se uskonvapaus, mikä oli kuningattarelle vakuutettu\nhänen naimisiin mennessään, edelleenkin suotaisiin hänelle. Joskaan\ntämä ei ollut mieluista ruotsalaisille, ei kardinaali kuitenkaan\nottanut uskoakseen, että kuningas antaisi alamaistensa temmata\nvaltikan kädestään. Mikähän evankeliumi se olisi, joka ei tahtoisi,\nettä alamaiset olisivat hallitsijoilleen kuuliaiset, vaan käskisi\nhallitsijan totella alamaisiaan?\n\nJuhana vastasi pyytäen roomalaisen istuimen välitystä\nperintökysymyksessä.\n\nMutta kardinaali ei hellittänyt. Hän antoi kuninkaan ymmärtää, että\nsuurempi taipumus kirkolliseen yhdistykseen Rooman kanssa myöskin\nsynnyttäisi vilkkaamman harrastuksen tässä suhteessa.\n\nAina apostolien ajoista asti oli kaikki riidat lykätty roomalaisen\nistuimen ratkaistavaksi, minkä kuningas voi tulla tuntemaan Hosiuksen\nomasta uskontunnustuksesta, jonka hän kirjeen mukana lähetti\nkuninkaalle.\n\nHän lisäsi, että lahkolaisuudet Saksassakin muistuttivat siitä, että\nse toimenpide, johon kuninkaiden nykyään olisi etusijassa ryhtyminen,\noli kansansa palauttaminen ainoan ja todellisen kirkon yhteyteen.\n\nKahdeksanvuotiaalle kruununprinssille Sigismundillekin Hosius\nkirjoitti kirjeen lausuen siinä toivovansa, että Sigismund äitinsä\nhurskauden kautta tulisi suojelluksi siitä kielien sekoituksesta,\njoka oli syntynyt, kun Baabelin tornia alettiin rakentaa Saksissa.\n\nJotta hän oppisi ymmärtämään, mitä katolinen kirkko on, lähetti\nkardinaali hänelle kirjoja, joista hänen opettajansa, jonka Hosius\narveli olevan katolisen, pitäisi lukeman hänelle heidän molempain\nkehitykseksi.\n\nHänen kuusivuotiaalle sisarellensakin, Annalle, lähetettiin\nrukouskirjoja ja muita pieniä lahjoja.\n\nKuningatartakin muistettiin kirjeellä paavi Gregoriukselta, joka\nlausui mielihyvänsä hänen kirkollisesta katsantokannastaan; paavi\nsanoi kalkin käyttämisen suhteen päättävänsä, mitä Jumala hänelle\nilmoitti kunniansa ja kirkon arvon mukaiseksi.\n\nSamalla hän lähetti 200 guldenia Vadstenassa jäljelläolevia nunnia\nvarten, jotka tunkivat puuvillaa ja vahaa korviinsa päästäkseen\nkuulemasta kerettiläisiä, kun heidät pakotettiin olemaan läsnä\nluterilaisessa jumalanpalveluksessa.\n\nKardinaalin kirje ei ollut yhtä armollinen. Ankarasti hän kielsi\nkuningattarelta kalkin käyttämisen siksi, kunnes joitakin enteitä\nnäkyisi siihen suuntaan, että tämä valtakunta palautuisi todellisen\nkirkon helmaan, sen messuihin ja juhlamenoihin.\n\nNyt arveltiin Roomassa voitavan mennä askelta pitemmälle. Hosius\npäättää kirjeensä kuningattarelle ilmoittaen, että Ruotsiin piakkoin\nlähetetään puolalainen jesuiitta Warsewitz ja että paavi toivoi, että\nkuusi ruotsalaista, mieluimmin aatelista nuorukaista lähetettäisiin\nRoomaan kasvatettavaksi kristillisessä hurskaudessa.\n\nSe suhde, joka näin oli päässyt alkuun Ruotsin ja Rooman välillä,\nantoi vauhtia huhulle, joka eteni yli Euroopan, että kuningas Juhana\noli halukas palaamaan katoliseen uskoon, jos paavi tekisi eräitä\nmyönnytyksiä.\n\nKuitenkin arveltiin, että kääntyminen oli riippuvainen paavin\npuoltolauseesta kuningattaren äidinperinnön saamiseen Neapelista ja\nsamalla hänen myötävaikutuksestaan Puolan kruunun saamiseen, jota\nkuningas muka uudelleen oli ruvennut tavoittelemaan.\n\nEnnenkuin asiat kehittyvät edemmäksi, lienee soveliasta mainita eräs\ntapaus, joka herätti ääretöntä huomiota siihen aikaan, jolloin kodin\nrauhaa pidettiin yhtä pyhänä kuin kirkonkin.\n\n\n\n\n7.\n\nSTURE-SUKU.\n\n\nEsi-isäin maineen kajastus loi vielä heijastustansa sukuun, jolla\nei ole ollut ainoastaan loistava, vaan tuntuvasti vaikuttavakin\ntehtävä Ruotsin historiassa. Arka pelkuruus, Vaasan suvun perisynti,\noli jo murhaavalla kädellä katkonut puun jaloimpia oksia. Jäljellä\noli ainoastaan muutamia heikkoja, vähäpätöisiä vesoja; vanha runko\noli hautaansa kumartumassa, mutta kuitenkin katsoivat kaikki siihen\nkunnioituksella, kuitenkin asetettiin Sture-nimi korkeimmaksi Ruotsin\nylpeän aatelin kesken.\n\nSuru on koukistanut Märta rouvan ja tehnyt hänen hiuksensa valkeiksi,\nmutta mieleltään hän oli käynyt ehkäpä entistään ylpeämmäksi.\n\nSuvun kunniassa ei ollut tahraakaan, ja kunnian piti Märta rouva\nkorkeimpana kaikesta.\n\nKaksi vielä jotensakin nuorta poikaa oli jäljellä, mutta vävyt\nolivat korkea-arvoisia miehiä. Siinä oli Ture Pietarinpoika Bielke,\nSalestadin herra, naimisissa vanhimman tyttären Sigridin kanssa;\nHogenskild Bielke, naimisissa lempilapsen Annan kanssa; Ture\nNiilonpoika Bielke, Åkerön herra, naimisissa Margareetan kanssa;\nja vielä olivat jäljellä Magdaleena ja Kristiina. Viimemainittu\noli vielä alaikäinen, ja edellinen hylkäsi itsepintaisesti kaikki\nnaimatarjoukset, joita hänelle tehtiin. Mitään syytä hän ei\nmaininnut puolestaan, mutta mahdollista oli, että vanha rakkaus\nEerik Stenbockiin vielä kyti, vaikka Märta rouva oli kirjoittanut\narkkipiispalle ja tämä oli kieltänyt niin läheisten sukulaisten\nliiton, Senjälkeen oli Märta rouva sanonut \"ei!\" -- eikä se asia\nvoinut enää tulla kysymykseen.\n\nVuodet vierivät, ja katkerat surut olivat karkoittaneet kaikki\nitsekkäät pyyteet. Eerik Stenbock kävi Hörningsholmassa yhtä\ninnokkaasti kuin ennenkin, ja kun suruaika oli ohi ja salit taas\ntäyttyivät lukuisista vieraista ja ystävistä, silloin sai Eerik\nherra monta kertaa toivomansa tilaisuuden kuiskia Magdaleenalle\nuskollisesta rakkaudestaan.\n\nAlussa tämä kielsi häntä koskaan puhumasta siitä, mutta hänen ankara\nliikutuksensa ilmaisi paremmin kuin sanat, että Eerik oli yhtä\nlemmitty kuin ennenkin ja että vain ankaran Märta rouvan tahto sitoi\nneidon kielen.\n\nToisen kerran hän tapasi hänet alhaalla puistossa, jossa he ensi\nkerran olivat ilmaisseet toisilleen rakkautensa, ja siellä Magdaleena\ntunnusti itkien ja huokaillen, että oli luullut Eerik herran luoneen\nsilmäyksensä johonkuhun nuorempaan. Hän itse sanoi aina pysyvänsä\nuskollisena ensimäiselle ja ainoalle lemmelleen.\n\nSilloin Eerik muistutti, että hän nyt oli 34- ja Magdaleena\n33-vuotias. Pitäisikö heidän riutua ja huokailla koko ikänsä saamatta\nkoskaan toisiaan? Jos Magdaleena sen voisikin tehdä, niin hän ei\nsitä kestäisi. Jos Magdaleena oli vakavasti päättänyt olla tulematta\nhänelle, niin hän lähtee sotaan tataareja vastaan; mieluisammin hän\nkuolee kuin kituu moista elämää. Magdaleena sai nyt ratkaista heidän\nkohtalonsa.\n\nKiihkein rukouksin tahtoi Magdaleena saada Eerikin heittämään\nmielestään sellaiset ajatukset, mutta tämä pysyi päätöksessään.\n\nKun Magdaleena pyysi miettimisaikaa, väitti Eerik, että sitä oli\nollut jo 16 vuotta; nyt hänen täytyi tehdä päätöksensä.\n\nMagdaleena sanoi, että Eerik oli julma hänelle, mutta samalla\nkuitenkin hänen kalpeat poskensa alkoivat rusottaa ja silmistä hehkui\nnuoruuden tuli.\n\nEerik vastasi, että kaikki tapahtui vain sentähden, että hän\nniin suuresti rakasti Magdaleenaa. Nyt tiesi hän Magdaleenankin\nuskollisesti lempivän, ja sentähden täytyi tämän suostua niin pian\nkuin mahdollista tulemaan hänen puolisokseen.\n\nMagdaleena kysyi, mitä Eerik aikoi tehdä.\n\n\"Vien sinut pois täältä kanssani\", vastasi hän.\n\n\"Mutta se estetään.\"\n\n\"Kaarle herttua on luvannut auttaa meitä.\"\n\n\"Mitä hän aikoo?\"\n\n\"Hän lainaa minulle 200 ratsumiestä suojelemaan pakomatkaamme.\"\n\n\"Oi Eerik, mitä sanoo rakas äiti!\"\n\n\"Sinun täytyy valita hänen ja minun välillä.\"\n\n\"Sinä tiedät, että minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta.\"\n\n\"Sitten sinun täytyy antaa minun määrätä.\"\n\n\"Joko se piankin...\"\n\n\"Niin pian kuin saan kaikki järjestykseen Svärdsbrossa.\"\n\n\"Ihana Svärdsbro!\"\n\n\"Saa paraan koristuksensa, kun rouva tulee taloon. Joulun tienoissa,\narvelen.\"\n\n\"Ei, ei, Eerik, jouluilo Hörningsholmassa tulisi häirityksi. Mitä\ntekisivätkään rakas äiti ja sisaret, sukulaiset ja ystävät, jos\nsuurta ja riemuisaa juhlaa vanhan tavan mukaan ei saataisi viettää\nilossa ja rauhassa. Ei jouluksi, Eerik, se on mahdotonta!\"\n\n\"No, heti jälkeen sitten.\"\n\n\"Ei liian pian. Siitä tulee niin suuri levottomuus.\"\n\n\"Sinä vain tahdot viivytellä; älä tee niin, Magdaleena.\"\n\nÄänessä oli jotakin uhkaavaa, joka säikytti Magdaleenaa. \"Minä\najattelin maaliskuussa\", sanoi hän.\n\n\"Olkoon menneeksi! Maaliskuussa siis! Sinulla on pitkä valmistusaika,\nkokonaista kuusi kuukautta, mutta toimi sitten niin, ettei enää tule\nmitään esteitä; minä en olisi siitä hyvilläni.\"\n\n\"Älä ole minulle pahoillasi, rakastettuni; minä en ole koskaan ennen\ntehnyt vastoin äidin tahtoa.\"\n\n\"Mutta nyt olet valinnut itsellesi herran.\"\n\n\"Hän ei ole vielä herrani, ja sentähden täytyy hänen olla\nkärsivällinen minua kohtaan\", vastasi Magdaleena, katsoen häntä\nrukoilevin, lempivin silmäyksin.\n\n\"Jos vain olisin oikein varma.\"\n\n\"Minustako?\" kysyi Magdaleena hämmästyneenä.\n\n\"Niin, minä melkein pelkään, että sinä rakastat äitiä ja sisaria,\nsukulaisia ja ystäviä enemmän kuin minua.\"\n\n\"Olisinko sitten suostunut seuraamaan sinua?\"\n\n\"Mutta sinä et saa rakastaa heitä yhtä paljon.\"\n\n\"Enkö minä lähde kaikkien heidän luotaan? Mitä voit vielä pyytää?\"\nsanoi hän kirkasten kyynelten vieriessä kalvenneita poskia alas.\n\n\"Anteeksi, lemmittyni! Rakkaus on itsekästä, se tahtoo saada kaikki\nyksin, ja minä olen kaikille omaisillesi, koko sinun suvullesi\nmustasukkainen sentähden, että he saavat pitää omanaan sen, jonka\npitäisi kuuluman yksinomaan minulle.\"\n\n\"Puhukaamme nyt järjellisesti. Mistä tiedän...\"\n\n\"Milloin päivä ja hetki on tullutko? Minä annan sinulle tiedon siitä.\nTästäpuolin en tule niin usein Hörningsholmaan; se vain herättäisi\nepäluuloa.\"\n\n\"Päinvastoin täytyy sinun tulla useammin sekä valloittaa ja anastaa\nkaikkien sydämet, niinkuin minun sydämeni jo olet voittanut.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Eerik hymyillen.\n\n\"Jos he oppivat tuntemaan ja rakastamaan sinua, niin he puhuvat\npuolestamme, kun me olemme poissa, ja sinun tähtesi rakas äiti ehkä\ntaipuu.\"\n\n\"Minä tulen\", sanoi Eerik. \"Sinä tiedät kyllä, kuinka mielelläni sen\nteen.\"\n\nKului siitä syksy suurissa jouluhommissa. Eerik herra kävi usein\nvierailemassa. Magdaleenan siskoille ja palvelijoille hän jakeli\nrunsaita lahjoja, ja Märta rouva sai muutamia kallisarvoisia\npäähineitä, jotka häntä suuresti miellyttivät.\n\nMagdaleena oli melkein ainoa, joka ei saanut mitään, ja kun muut\nilveilivät siitä, sanoi hän, että Eerik aikoi lahjoittaa hänelle\nharvinaisen kauniin hevosen, jota joka päivä totutettiin valjaisiin.\n\nJoulua vietettiin siihen aikaan toisin kuin nykyään. Rikkaisiin\nperheisiin kokoontui vieraita satamäärin, pöydät olivat aina ruokia\nja juomia niin täynnä kuin kestivät, eikä ainoastaan ylhäisiä\nherrassukuisia, vaan myöskin omia ja vierasten lukuisia palvelijoita\nvarten. Saadaksemme käsityksen siitä, miten paljon sellaisissa\ntilaisuuksissa tarvittiin, mainittakoon tässä luettelo eräissä\nHörningsholman kesteissä käytetyistä aineista:\n\n30 aarnia viiniä, 4 tynnyriä simaa, 12 tynnyriä kirsikkajuomaa, 1 1/2\ntynnyriä mehua, 20 lästiä olutta, 45 härkää, 200 lammasta, 21 sikaa,\n17 vasikkaa, 453 kannua hunajaa, sitäpaitsi kanoja, kalkkunoita,\nsokerileivoksia, rusinoita, manteleita, makeita viinejä y.m. y.m.\n\nSellaisissa tilaisuuksissa elettiin yhtä suurellisesti \"suuren surun\"\njälkeen kuin sitä ennenkin. Märta rouva arveli, että nuorten tulisi\nhuvitella ja haihduttaa suruansa; se oli heidän ikänsä mukaista.\nMitä häneen itseensä tuli, niin hän kantoi surupukuansa niin hyvin\nvierashuoneessa kuin herransa salakamarissakin, jossa hän aina\noleskeli jonkun ajan päivästä.\n\nHän oli iloissaan, että Magdaleena oli virkistymään päin; hän ei\nollut enää niin kalpea eikä niin suruissaan kuin ennen. Kuuliainen ja\ntottelevainen tytär hän oli aina ollut; nyt hän näytti koettavan jos\nsuinkin olla vieläkin kuuliaisempi.\n\nMielihyväkseen Märta rouva huomasi, että hänen rakas lapsensa puhui\nvähemmän kuin ennen Eerik Stenbockin kanssa, näyttipä vielä käyvän\naivan hämilleenkin, kun tämä läheni häntä, näytti toivovan, että tämä\njättäisi hänet rauhaan. Märta rouva tuumiskeli itsekseen, kukapa\nhänen jalosukuisista vieraistaan oli voittanut ihanan neidon sydämen,\nja saisiko kohta valmistaa häitä neljännelle tyttärelleen.\n\nTammikuun keskipalkoilla lähtivät useimmat vieraat. Ensimäisten\njoukossa matkusti herra Eerik Stenbock, mutta hän oli maininnut, että\nhänen sisarensa, rouva Cecilia Roos, halusi käydä Hörningsholmassa,\nja vierasvarainen emäntä toivotti hänet tervetulleeksi milloin\ntahansa.\n\nTällä kertaa oli Eerik herra miellyttänyt häntä paljon enemmän kuin\nennen, ja hyvästeltäessä sanoi Märta rouva, että Eerik sai tehdä\nseuraa sisarelleen, jos tahtoi.\n\nKutsu näytti hyvin ilahuttavan nuorta herraa, ja hän näytti\nhilpeämmältä kuin oli ollut moneen vuoteen.\n\nNaiduista tyttäristä ei jäänyt jäljelle ketään muita kuin rouva\nSigrid. Hänen herransa oli matkoilla, ja Hörningsholman vaihteleva\nelämä miellytti häntä paremmin kuin Salestadin hiljaisuus.\n\nMärta rouva palasi tavallisiin toimiinsa, joita pitkät pyhät olivat\njonkun verran keskeyttäneet.\n\nItse hän piti huolta tiluksistaan, vouti sai joka päivä tehdä tilin\nsekä kaikesta, mitä kului, että kaikesta, mitä toimittiin. Jos\njoku kartanon väestä niskoitteli, tapahtui usein, että Märta rouva\nrankaisi häntä omin käsin, ja jos niskoittelua jatkui, annettiin\nsyylliselle vesileipä-vankeutta.\n\nOlipa menty niinkin pitkälle, että vouti Märta rouvan käskystä ruoski\nkuoliaaksi erään talonpojan, joka oli varastanut kartanosta.\n\nAsia tuli kuninkaan korviin, ja ankara rouva pantiin syytteeseen,\nmutta hän vastasi olevansa itse omain talonpoikainsa herra.\n\nOli pitkällinen ja hyvä rekikeli 1573, ja vieraita tuli\nHörningsholmaan, toisia meni.\n\nMaaliskuun alussa tulivat Eerik herra ja Cecilia rouva. Märta rouva\nlausui molemmat tervetulleiksi sanoen leikillisesti, ettei ollut\nHörningsholmassa ollut vieraita muutamaan päivään, ja että hän\nodotti, että heidän mukanansa saapuisi muitakin.\n\nRouvat Sigrid ja Cecilia olivat lapsuudenystäviä ja iloitsivat\ntoisensa tavatessaan. Jälkimäinen oli kuitenkin hyvin liikutettu ja\nlevoton, ja kun kysyttiin syytä siihen, vastasi hän, että he olivat\nnähneet paljon susia ja että hän oli pelännyt niiden hyökkäävän\nheidän kimppuunsa.\n\nEerik herra oli melkein heti lähtenyt etsimään nuoria Stureja, mutta\nMagdaleena viivytteli kauan, ennenkuin tuli vieraita tervehtimään, ja\nkun hän vihdoinkin tuli, oli hän kalmankalpea. Kysyttiin, oliko hän\nsairas.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"minä en voi hyvin.\"\n\nSigrid ja Cecilia tahtoivat, että hän olisi käynyt vuoteeseen.\n\nMelkein samassa tuli Eerik herra sisään ja synkistyi nähdessään\nMagdaleenan.\n\n\"Pahoinvointini ei ole niin vaarallista\", sanoi Magdaleena, \"minä\nolen mieluummin ylhäällä.\"\n\nSitten hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja joutui\npian vilkkaaseen keskusteluun Cecilia rouvan kanssa, samanmielisiä\nkun tuntuivat olevan. Vaikeammaksi kävi saada Eerik herra hilpeälle\ntuulelle, mutta Magdaleena näytti pitävän sitä niin tärkeänä, että se\nsynnytti kummastusta sekä Märta rouvassa että Sigridissä. He eivät\nvoineet ymmärtää, miksi Eerik herran huono mieliala vaikutti häneen.\n\nHaihtuipa toki sekin, ja nyt kertoili Eerik herra Märta rouvalle\nhoviuutisia, ja kun hän kokonaan asettui Märta rouvan kannalle,\nunohti tämä pian kaikki muut.\n\nMutta illalla hyvää yötä toivoteltaessa pisti Eerik herra salaa\npienen kirjeen Magdaleenan käteen.\n\nNeidosta tuntui, kuin se olisi polttanut häntä, ja kauan kesti,\nennenkuin hän uskalsi aukaista sen.\n\nHän katseli ympärilleen pienessä kamarissaan. Jättäisikö hän sen\nainiaaksi... pakenisiko äitinsä huoneesta kuin karkuri, pakolainen?\nMutta jos hän kieltäytyisi seuraamasta Eerik Stenbockia, eikö hän\ntulisi ainaiseksi erotetuksi hänestä, eikö vielä lisäksi syypääksi\nhänen kuolemaansakin...? Jospa hän vain tietäisi, että saisi kuolla\nsamalla kertaa kuin hänkin, elää sen jälkeen kuin hän oli mennyt pois\nja sellaisissa tunnon tuskissa... sitä hän ei voisi. Ja hän lankesi\npolvilleen ja rukoili, rukoili voimia, rukoili sääliä, rukoili valoa\npimeydessä, joka häntä ympäröi. Hän ei tiennyt, mikä oli oikein, mikä\nväärin, ei nähnyt mitään polkua edessään.\n\nTurhaan hän koetti nukahtaa, uni pakeni häntä.\n\nPäivän koittaessa hän kiiruhti ylös, pukeutui hätäisesti, lankesi\npolvilleen ikkunansa ääreen ja rukoili koko sielustaan kyynelten\ntulvaillessa.\n\nSilloin tuli Sigrid rouva huoneeseen. \"Jumala teitä siunatkoon, rakas\nsisko\", sanoi hän lempeästi. \"Teillä on hyvä työ tekeillä.\"\n\n\"Suokoon Jumala, että se olisi hyvä!\" vastasi Magdaleena syvästi\nliikutettuna.\n\n\"Miksikä niin puhutte? Onhan oikein rukoilla kyynelsilmin hyvää\nJumalaa.\"\n\nMagdaleena oli noussut. Vavisten hän seisoi sisarensa edessä ja\nojensi rukoilevasti kätensä häntä kohden sanoen: \"Joskin kaikki\nomaiseni hylkäisivät minut, niin ettehän toki te luovuta uskollista\nsydäntänne minusta.\" Sitten hän lankesi sisarensa kaulaan.\n\n\"Minkätähden puhutte semmoisia sanoja?\" vastasi Sigrid rouva hyvin\nhämmästyneenä. \"Ei kukaan Sture-suvun jäsenistä ole tehnyt mitään\nsemmoista, että meidän sentähden olisi tarvinnut luovuttaa sydämiämme\nhänestä.\"\n\nMärta rouvan ääni kuului ulkopuolelta. Hän huusi tytärtään Sigridiä.\n\nTämä suuteli Magdaleenaa ja riensi ulos.\n\nHeti senjälkeen tuli Eerik herra. Hän lausui kohteliaasti hyvää\nhuomenta Märta rouvalle ja Sigrid rouvalle, eikä häneltä jäänyt\nhuomaamatta, että edellinen heistä katseli häntä terävästi ja\nepäluuloisesti.\n\nPeli oli sekä rohkeata että vaarallista, mutta nyt piti voittaa tai\nkadottaa.\n\nMagdaleena tuli kamarista.\n\n\"Rakas sisar\", sanoi hän kevyesti ja vapaasti Magdaleenalle,\n\"tahdotteko nähdä hevosen, jonka olen teille kasvattanut? Se seisoo\nalhaalla linnanpihalla.\"\n\nMagdaleena nyökäytti vain päätänsä, puhua hän ei voinut. Eerik\ntarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet alas. Kun he menivät\netehisen lävitse, istuivat siellä vanha uskottu palvelija Niilo ja\nAnna Sturen imettäjä, Lucia eukko, joka nousi ja niiasi.\n\n\"Seuraa minua!\" käski Magdaleena.\n\nAlhaalla porttiholvissa oli hevonen reen eteen valjastettuna. Eerik\nasetti neidin istumaan siihen, imettäjä sai istua hänen viereensä,\nitse hän asettui taakse ja ajoi linnan pihan poikki.\n\nUseat palvelijat seisoivat siinä ympärillä katselemassa. Kaikki\nluulivat lähdettävän metsästysretkelle.\n\nMutta kun imettäjä huomasi, että Eerik herra käänsi alas merelle päin\nja ajoi niin kiivaasti, aavisti hän pahaa ja rupesi huutamaan ja\nvalittamaan.\n\n\"Mitä te teette, rakas neiti? Ajatelkaa, kuinka vihaiseksi äitinne\ntulee, kun matkustatte näin yksin.\"\n\nSilloin otti Eerik herra esiin lyhyen pyssyn sanoen: \"Vaiti, tai\nolette puhunut viimeisen kerran!\"\n\nHeti kun he olivat ehtineet alas jäälle, tuli ratsumiehiä joka\npuolelta. He ympäröivät reen, ja niin mentiin huimaa vauhtia aina\nSvärdsbrohon asti.\n\nSiellä oli jo räätäleitä ja ompelijoita. Kalliita kankaita oli\nodottamassa, mittaa otettiin ja ruvettiin heti morsiamelle pukuja\nneulomaan.\n\nJuuri kun Eerik ajoi alas merelle, seisoi Kristiina Sture ikkunassa\nkatsellen lähtöä.\n\n\"Herra Eerik vie varmaankin pois Magdaleena siskon\", huudahti hän.\n\"Katsokaa, miten hurjasti hän ajaa!\"\n\nRouvat Märta ja Sigrid kiiruhtivat ikkunaan, mutta kohta senjälkeen\nalas pihalle.\n\nKun äiti epätoivoissaan huomasi, että he jo olivat kaukana, kaatui\nhän tainnoksiin ympärillä-olevain syliin. Hän toipui kuitenkin pian\nja nousi kiivaasti. Hänen tuijottava katseensa suuntausi Sigridiin.\n\"Lähde heti jälkeen\", käski hän, \"ja koeta saada onneton lapsi\ntakaisin luokseni.\"\n\nSigrid rouva totteli raskain mielin.\n\nSillä välin istui Märta rouva rappusilla katsellen merelle päin\nikäänkuin odottaen, että tyttärensä katuisi ja kääntyisi takaisin.\nHän ei itkenyt, mutta hän valitteli, kuin olisi kärsinyt kovia\nruumiin tuskia. Hän ei kuunnellut ensinkään mitä Kristiina neiti ja\npalvelijattaret sanoivat.\n\nTuli silloin siihen kreivitär Cecilia. Hän näytti hyvin liikutetulta\nja valitti, että Eerik herra oli saattanut Märta rouvalle niin paljon\nsurua, vakuuttaen samalla, että hän itse ei tiennyt mitään siitä.\n\"Kuitenkaan\", lisäsi hän jotenkin terävästi, \"en olisi koskaan\nuskonut, että panette sen niin pahaksenne.\"\n\nPää käsien varassa istui Märta rouva rappusilla. Ei tietty, oliko\nhän kuullut vai eikö, mitä toinen sanoi, mutta nyt hän äkkiä nosti\npäätänsä vastaten tuikeasti:\n\n\"Jumala rangaiskoon teitä ja teidän veljeänne, joka on ryöstänyt\nminulta lapseni! Lähtekää nyt toki jälkeen ja olkaa hänen luonaan,\nniin ettei mitään häpeällistä tapahdu.\"\n\nRouva Cecilian silmät säkenöivät. Ajettu pois, hän, Stenbock! Hän\noli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta ehkäpä hän muisti, että\nMärta rouva osasi antaa sanan sanasta ja ettei hänen kanssaan ollut\nhyvä käydä sananvaihtoon, ja niin hän kääntyi ympäri kiiruhtaen pois.\nMuutama tunti senjälkeen hän ajoi tiehensä.\n\nKun Sigrid rouva tuli Svärdsbrohon, näki hän sen aseellisen joukon\nympäröimäksi. Vain vaivoin hän pääsi sisarensa luo.\n\nMagdaleena oli kalmankalpea; Sigrid rouvan nähdessään hän vetäytyi\ntakaisin ja näytti melkein pelkäävän häntä.\n\nTämä kertoi äidin valituksista ja surusta sekä rukoili ja pyyteli\nhäntä palaamaan. Märta rouva oli luvannut siinä tapauksessa antaa\nanteeksi eikä koskaan puhua siitä, mitä oli tapahtunut. Magdaleena\nolisi hänelle yhtä rakas kuin ennenkin.\n\nMutta Magdaleena ei vastannut sanaakaan.\n\nSilloin Sigrid rouva huudahti: \"Mutta ajatelkaahan toki sitä surua\nja häväistystä, jota saatatte hänelle! Jos olisitte kuullut hänen\nvalituksensa, nähnyt hänen pelästyksensä, niin ymmärtäisitte, että\nteidän jatkuva kieltäytymisenne voi olla syynä äitimme kuolemaan, ja\nsitä ette toki tahtone!\"\n\n\"Jos voisitte vakuuttaa minulle, että äitimme antaa meidät\ntoisillemme, tahtoisin kernaasti palata\", vastasi Magdaleena\nkyynelten tukahuttamalla äänellä.\n\nJos Sigrid rouva olisi rohjennut kuulla sydämensä ääntä, niin hän\nvarmaan olisi vastannut: \"Kaikkien meidän rukoukset ja kyyneleet\nsaavat hänet taipumaan, seuratkaa vain minua kotiin.\" Mutta hän\ntunsi tuon ankaran, taipumattoman tahdon, ja hänen täytyi sentähden\nvakaumuksensa mukaan vastata: \"Sitä en voi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Magdaleena, \"on ensimäinen villitys yhtä\nhyvä kuin viimeinenkin.\" Hän purskahti itkuun, niin katkeraan, kuin\nolisi hänen sydämensä pakahtua. Sisaret vaipuivat toistensa syliin,\nhe lupasivat toisilleen uskollista ystävyyttä koko elinajakseen, ja\nniin he erosivat. Sigrid rouva palasi Hörningsholmaan.\n\nMärta rouva oli vuoteessa. Hän oli sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti sairaana, mutta kun Sigrid palasi yksin, tuli hän vielä\nhuonommaksi.\n\nSuruja ja tuskaa oli hän kokenut, mitä katkerimpia vaurioita\nkärsinyt; nyt oli häpeäkin kohdannut häntä, ja se uhkasi musertaa\nhänet. Nyt valitteli tuo monta kovaa kokenut nainen suuressa\ntuskassaan.\n\nMutta monta vaivaa kestettyään, monta yötä valvottuaan nousi taaskin\ntuo lannistumaton jäykkyys, joka pani kovan kovaa vastaan.\n\nHän puhui kyllä, että hän oli hyljätty leski, jonka molemmat\njäljelläolevat pojat vielä olivat melkein lapsia. Ei tullut kukaan\nhänen luokseen lohduttamaan eikä auttamaan; vielä vähemmin hän\nsaattoi toivoa kostoa.\n\nMutta hänen täytyi saada kostaa. Väkivallantekijä oli kyllä mahtava\nmies, leskikuningattaren veli, herttuan suojatti ja kuninkaan\nsuuressa suosiossa, mutta Märta rouva oli valtakunnan mahtavimpia\nrouvia. Hänen tyttärensä oli ryöstetty häneltä, ja hän tahtoi saada\nselville, vieläkö oli maassa lakia ja oikeutta.\n\nTaas oli hän jalkeilla pitäen entistä ankarampaa kotikomentoa.\nPienimmätkin hairahdukset rangaistiin kovasti, eikä rikollisen\ntyttären nimeä saanut mainita hänen läsnäollessaan.\n\nOmin käsin hän kyhäsi valituskirjeen, joka lähetettiin kuninkaalle ja\nvaltakunnan neuvoksille. Hän vaati ankaraa rangaistusta tyttärensä\nryöstäjälle sekä että tytär heti oli palautettava hänen luokseen.\n\nSiitä asti kuin Sigrid rouva oli lähtenyt Svärdsbrosta, seurasi\nMagdaleena tahdottomasti mihin tahansa hänet vietiinkin. Ehkäpä\ntieto siitä, ettei hänellä nyt ollut ketään muuta herraa maailmassa\nkuin Eerik, oli saattanut hänet niin nöyräksi sekä sai hänet\nteeskentelemään hilpeyttä, joka ei mitenkään voinut olla luonnollista\nja joka sentähden kävi melkein kiusalliseksi.\n\nKreivitär Cecilian seurassa vei Eerik herra hänet lankonsa\nPietari Brahen luo Rydboholmaan. Hänet otettiin vastaan erittäin\nystävällisesti ja rakkaasti, ja kreivi Pietari arveli, että hänen\npitäisi jäädä heidän luokseen häihin asti.\n\nEerik herran täytyi heti matkustaa Tukholmaan naimalupaa hankkimaan.\n\nNiin täydelleen oli kreivitär Cecilia noudattanut Märta rouvan\ntahtoa, ettei ollut jättänyt Eerikille ainoatakaan tilaisuutta\nkahdenkeskiseen keskusteluun morsiamensa kanssa, eikä Magdaleenakaan\nollut sitä etsinyt, oli vain aivan yksinkertaisesti mukautunut\nkreivitär Cecilian valvonnan alaisuuteen. Nyt, kun heidän piti erota,\nvei Eerik Magdaleenan toiseen huoneeseen.\n\n\"Oletko pahoillasi, että lähden?\" kysyi hän.\n\n\"Sehän on välttämätöntä, jotta... jotta...\"\n\n\"Jotta saisimme naimaluvan\", jatkoi Eerik. \"Kuitenkin pelkään, että\nnyt tahtoisit mieluimmin, ettei olisi koskaan jouduttu näin pitkälle.\"\n\n\"Silloinhan sinä...\"\n\n\"Olisin mennyt sotaan; niin, aivan varmaan.\"\n\n\"Ja ehkä kaatunut.\"\n\n\"Toivottavasti; sinutta en voi elää.\"\n\nMagdaleena loi häneen silmäyksen, joka ilmaisi samalla arkuutta ja\nkiitollisuutta. \"Sitten ei ole minullakaan mitään katumista\", sanoi\nhän nöyrästi.\n\n\"Mutta sinä et puhu itsestäsi.\"\n\n\"Sinä tiedät, että olen rakastanut sinua hyvin kauan ja etten koskaan\nvoi lempiä ketään muuta.\"\n\n\"Mikähän sitten estää meitä, rakkaimpani?\"\n\n\"Äitini viha.\"\n\n\"Se on julmaa ja kohtuutonta.\"\n\n\"Sinä tiedät, Eerik, että hän pitää sinusta; onhan sukusi yhtä\nylhäinen kuin hänenkin. Mutta läheinen sukulaisuutemme...\"\n\n\"Minä kirjoitan luterilaiselle akatemialle Rostockiin, ja jos se\nantaa suostumuksensa...\"\n\n\"Niin on kuitenkin hänen tyttärensä karannut hänen luotansa.\"\n\n\"Magdaleena!\"\n\n\"Anteeksi, Eerik, sinun läsnäollessasi tahdon näyttää iloiselta\",\nsanoi hän kuivaten nopeasti kyyneleensä.\n\nEerik katsoi häntä kauan. \"Tahdotko, että vien sinut takaisin?\" kysyi\nhän. \"Mitä sinä sitten teet?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ei, sitä en tahdo\", sanoi Magdaleena tuskaisesti ja tarttui Eerikin\nkäteen. \"Mitä on tapahtunut, sitä ei käy muuttaminen. Minä rukoilen\njoka päivä Jumalalta anteeksi, että olen rikkonut hänen käskyjänsä\nvastaan.\"\n\n\"Ja minä tahdon hankkia niin monta puhumaan puolestamme, että ankaran\näitisi lopultakin täytyy antaa suostumuksensa\", huudahti Eerik\nhilpeästi.\n\n\"Mutta siihen asti minä tahdon elää hiljaista ja yksinäistä elämää\",\nsanoi Magdaleena. \"Olisi pahasti, jos viettäisin päiväni ilossa ja\nriemussa, kun äitini istuu tuhassa ja säkissä vuodattaen katkeria\nkyyneleitä minun tähteni.\"\n\n\"Miten kauan sitä kestää?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta se on katumusharjoitus, jonka olen velkapää\nilomielin suorittamaan.\"\n\n\"Entä puvut ja jalokivet?\"\n\n\"Ne pidän kalliina todistuksina sinun rakkaudestasi; mutta siihen\npäivään asti, jona äitini anteeksiantavaisena sulkee minut syliinsä,\ntahdon käydä mustiin puettuna niinkuin nyt, etkä sinä saa olla siitä\npahoillasi, rakkahin Eerik. Sinä tiedät kyllä, ettei tule hyvää\nvaimoa kenestäkään, joka ei ole ollut tottelevainen ja kuuliainen\ntytär, ja minä tahdon niin mielelläni, että toimieni vuoksi ansaitsen\nsinun kunnioituksesi, samoin kuin olen ilman mitään ansiota\nsaavuttanut lempesi.\"\n\n\"Minä tiedän, että sinä olet paras, puhdassydämisin naisista\", sanoi\nEerik; \"tee kaikessa niinkuin tahdot.\"\n\nHe erosivat hellästi syleillen; Eerik herra lupasi pian kirjoittaa.\n\nMutta kun hän tuli Tukholmaan, odotti häntä siellä kuninkaan\nankara käsky. Märta rouvan kirje oli jo saapunut, Eerik herralta\nperuutettiin kaikki hänen läänityksensä ja virkansa ja hänet\ntuomittiin arestiin omiin huoneisiinsa. Tämä ei kuitenkaan estänyt\nhäntä ottamasta vieraita vastaan, ja sekä lukuisat että mahtavat\nsukulaiset rupesivat toimimaan hänen puolestaan.\n\nSillä välin eleli Magdaleena hiljaista elämää Rydboholmassa. Hän\nvetäytyi erilleen kaikista suuremmista kesteistä, kuuluen ainoastaan\nyksityiseen, tuttavallisempaan seurapiiriin, ja tutustui tällöin\nolosuhteisiin, jotka olivat hänelle tuntemattomia.\n\nTulemme käsittelemään niitä erikseen ja seuraamme ensin ensimäiseen\npäätöskohtaan asti hänen vaiheitaan.\n\nSture- ja Stenbock-sukujen välillä oli syntynyt vilkas välittely ja\nkiista. Lopulta olivat viimeksimainitut päässeet niin pitkälle, että\nEerik herra pääsi vapaaksi. Hän käytti tilaisuutta kiiruhtaakseen\nkohta Rydboholmaan.\n\nHänen Magdaleenansa oli entisellään, sellaisena kuin hän puoli vuotta\nsitten oli hänestä eronnut. Kun Eerik puhui vankeusajastaan, vastasi\nMagdaleena: \"Pitäkäämme sitä sovitusaikana ja kiittäkäämme Jumalaa\nkaikesta semmoisesta!\"\n\nSitten he sopivat siitä, että Eerik herra kävisi kaikkien Magdaleenan\nsukulaisten luona koettamassa voittaa heitä puolelleen. Se kävi kuin\nitsestään. Kaikki arvelivat, että niin uskollisen rakkauden piti\nsaaman palkkansa, mutta niin suuresti kunnioitettiin siihen aikaan\nvanhuksia, ettei kukaan puhjennut moitteisiin Märta rouvaa vastaan;\nhe lupasivat vain innokkain rukouksin koettaa taivuttaa hänen\nsydäntänsä.\n\nMutta Märta rouva oli taipumaton. Kun hänelle puhuttiin tyttären\nsurusta ja kaipauksesta, vastasi hän: \"Sitä hänen olisi pitänyt ennen\najatteleman.\"\n\nEerik herra lähetti hänelle Rostockin jumaluusoppineiden suosiollisen\nmietinnön, mutta sitä hän ei viitsinyt edes lukea. \"Minä pidän\nkiinni arkkipiispan kirjeestä\", sanoi hän, \"enkä välitä siitä, mitä\nsaksalaiset kasteen-uudistajat keksivät.\"\n\nKun Eerik herra tämän jälkeen tuli Rydboholmaan, oli hän synkkä ja\nalakuloinen. Viisitoista kuukautta oli nyt kulunut heidän paostaan\nHörningsholmasta, ja vielä oli kaikki samalla kannalla. Eerik herra\noli kyllä saanut takaisin kaikki läänityksensä ja virkansa, mutta hän\noli sittenkin kuin eksyksissä, ilman kotia, ilman rauhaa.\n\nAjatuksiaan hän ei ilmaissut, mutta Magdaleena arvasi ne ja\nkääntyi Pietari herraan kysyen: \"Mitä meidän nyt on tehtävä, rakas\nsukulaiseni?\"\n\n\"Menkää naimisiin, ja tehkää se heti.\"\n\n\"Mutta entä äitini?\"\n\n\"Ei kukaan voi palvella kahta herraa; teidän tulee etukädessä\najatella häntä, jonka olette valinnut.\"\n\n\"Sanonko tämän Eerikille?\"\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni!\"\n\nEerik herra tuli hyvin iloiseksi ja ihmeisiinsä, etenkin kun kuuli,\nettä Magdaleena suostui epäröimättä. Ja niin päätettiin, että he\nmenisivät rajan yli Hallantiin tanskalaisen papin vihittäviksi, jonka\njälkeen he voisivat matkustaa Torpaan, Eerik herran sukutilalle, ja\nsiellä viettää häänsä kaikessa yksinkertaisuudessa.\n\n\"Minä tiedän mitä teen\", sanoi herra Pietari. \"Me mairittelemme Märta\nrouvaa, jotta hän kyllä taipuu. Koko kuninkaallinen perhe ja kaikki,\njotka kantavat Stenbockin nimeä, pommittavat häntä kirjeillään\nrukoillen häntä säälimään vastanaineita.\"\n\n\"Minä pelkään, että se vain enemmän kiihottaa häntä\", sanoi\nMagdaleena säikähtyneenä.\n\n\"Eipä vaaraa, minä tunnen naiset\", väitti Pietari herra.\n\nSydämelliset jäähyväiset, monet onnentoivotukset ja monet kiitokset\nvielä, ja sitten kihlatut lähtivät aivan yksin rajan taakse sekä\nvihittiin pienessä maakirkossa. Ainoastaan muutamia akkoja ja lapsia\noli saapuvilla, mutta heistä se oli yhdentekevää.\n\nMolemmat olivat onnelliset saadessaan toisensa. Eerik oli saavuttanut\nmitä niin kauan, kauan oli tavoitellut: Magdaleena oli hänen\npuolisonsa; hänen ei tarvinnut pyytää kenenkään lupaa saadakseen\npuhua hänen kanssaan, ei nähdä vierasten silmäysten olevan uteliaasti\nluotuina heihin eikä kuulla omaansa ja Magdaleenan nimeä salaisin\nkuiskein toisteltavana ympärillään.\n\nJa Magdaleena sitten? Monessa suhteessa olivat nuo viisitoista\nkuukautta olleet hänelle raskaat; ennen kaikkea rakkauden ja\nvelvollisuuden ristiriita, sitten se ikävä asema, mikä kaikkina\naikoina tulee sen naisen osalle, jonka entisyydelle on langennut\nhänen nykyistä elämäänsä himmentävä varjo. Oli useita, jotka\nmoittivat häntä. Etenkin oli hän omissa silmissään moitteenalainen.\nMutta nyt oli tuo kaikki voitettua; he kuuluivat toisilleen, tuli\nmitä tulikin.\n\nAinoastaan alustalaiset kukkineen, seppeleineen olivat Torpassa\nherrasväkeään vastassa, mutta Magdaleena luuli kaikkien heidän\nkatseissaan näkevänsä suopeutta ja hyväntahtoisuutta; ja mitä\nsaattoivatkaan hän ja Eerik enempää pyytää.\n\nJätämme heidät nauttimaan nuoresta onnestaan palataksemme Märta\nrouvaan.\n\nSaatiin pian nähdä, ettei Pietari herra täysin tuntenut ylpeätä\nrouvaa, sillä sekä kuninkaan että herttuan ja leskikuningattaren\nkirjeet eivät tehneet pienintäkään vaikutusta häneen.\n\n\"Mitä he semmoisia ymmärtävät\", sanoi hän. \"Tahtovatko he ehkä\nsekaantua minun perheseikkoihini? Mieluimmin hoidan ne itse, ja ken\ntulee kutsumatta tänne, saa lähteä kiittämättä pois.\"\n\nMitä Stenbockien kirjeisiin tulee, on epävarmaa, tokko hän niitä edes\nluki.\n\nMutta kun hän sai kuulla, että vihkiäiset ja häät oli vietetty hänen\ntietämättään, liekehti hänessä mielipaha kiivaammin kuin koskaan\nennen, ja hän selitti päättävästi, ettei tahtonut tietää siitä\ntyttärestä eikä vävystä, mitään.\n\nSukulaiset sopivat keskenään, etteivät virka heistä mitään hänelle.\nOli parasta antaa ajan tehdä tehtävänsä.\n\nJonkun ajan kuluttua heräsi äidin ja sisarten ikävöinti uudella\nvoimalla Magdaleena rouvan sydämessä. Hän ei ollut koskaan herennyt\nheille kirjoittamasta, mutta nyt olivat kirjeet vielä rukoilevampia\nkuin ennen, ja Jumalan tähden hän pyysi sisarten välitystä; kahden\nelämä riippui siitä.\n\nAnna rouva se vihdoinkin keksi keinon.\n\n\"Äitimme syntymäpäiväksi\", sanoi hän, \"kokoonnumme kaikki\nHörningsholmaan ja silloin me rukouksin ja polvillemme langeten\ntaivutamme hänet antamaan anteeksi sisarellemme.\"\n\nKaikki pitivät ehdotusta hyvänä; ja juhlapäivän edellisenä päivänä\nMärta rouva huomasi, että matkue toisensa perästä saapui, ja se\ntuntui hänestä hyvältä, sillä hän arvasi syyn.\n\nOli marraskuu. Suuri sali oli koristettu puilla, pensailla ja\nkaukaa tuoduilla harvinaisilla kukilla. Mutta eniten ilahutti Märta\nrouvaa se, että hän näki ympärillään kaikki lastensa lapset ja\nvävynsä koolla. Erittäin näytti hän tyytyväiseltä niihin runsaisiin\nja kallisarvoisiin lahjoihin, joita hänelle lahjoitettiin, ja hän\nvirkahtikin vihdoin hyvin hilpeästi:\n\n\"Mitä minun pitäisi antaa teille, kun te annatte minulle näin paljon?\"\n\n\"Anna meille Magdaleena sisko!\" huudahtivat kaikki tyttäret langeten\nhänen jalkoihinsa.\n\nPikkulapset tarttuivat kiinni hänen hameisiinsa huutaen äitiensä\njäljessä: \"Magdaleena!\"\n\nVanhuksen piirteet jäykistyivät. Hän katseli vakavasti ja ankarasti\nläsnäolijoihin, mutta sitten vieri kaksi suurta kyyneltä hänen\nsisäänpainuneille poskilleen ja hän sanoi liikutustaan tukahdutellen:\n\"No, ottakaa hänet!\"\n\nSyntyi riemu semmoinen, ettei Hörningsholmassa ollut moista ollut\nmoneen vuoteen. Kunnioituskin unohdettiin tunteiden vallassa, ja\nMärta rouva salli kaikkien vävyjensä syleillä ja tyttäriensä suudella\nitseään, jota he eivät muistaneet tapahtuneen siitä pitäen, kuin\nolivat olleet lapsia.\n\nMutta kun ensimäinen mielenliikutus oli ohi, sanoi hän: \"Te olette\nyllättäneet minut, mutta sanassani pysyn. Kuitenkaan eivät rikolliset\nsaa asua linnassa, vaan vastaiseksi tuolla alhaalla saunassa.\"\n\nLäsnäolijoista tuntui tuomio kovalta, mutta kukaan ei uskaltanut\nhuomauttaa siitä. Kun Magdaleena rouva sai tiedon tästä, vastasi hän,\nettei mikään kuninkaanasuntokaan tuntunut hänestä houkuttelevammalta\nkuin Hörningsholman halveksittu sauna.\n\nMonta päivää ei viipynytkään, ennenkuin hän ja Eerik herra asettuivat\nsikäläiseen uuteen asuntoonsa, ja niin yksinkertaista kuin\nvastaanotto olikin, huomasi kyllä, että rakkaus oli painanut leimansa\nsiihen.\n\nEerik herra alistui nöyryytykseen rakkaan puolisonsa tähden,\nmutta lisäksi vielä senkin tähden, että hänellä todellakin oli\nsovitettavaa. Yhteiskunnallinen laki oli saanut tyydytyksensä;\nkotirauhan häiritseminen ja loukattu äidinkunnia oli nyt sovitettava.\n\nEi kukaan sisarista uskaltanut ottaa vastaan rakkaita vieraita, mutta\neräs uskollinen palvelija välitti sananvaihtoa heidän kesken, ja\nsiitä Märta rouva ei saanut tietää mitään.\n\nVanha Nisse oli nähnyt neitosten kasvavan ja usein kantanut heitä\nkäsivarsillaan. Monta luottamustointa hän oli saanut, eikä hän\nkoskaan ollut pettänyt. Kun Anna rouva jätti hänelle tehtäväksi pitää\nhuolta äskentulleista, vastasi hän epäröimättä, että he saivat mitä\nheidän tuli saada, vaikkapa hänen pitäisikin varastaa se Märta rouvan\nomasta ruokakomerosta.\n\nMutta Nisse osasi myöskin olla juonikas, ja heidän tulonsa jälkeisenä\naamuna hän sovitti niin, että kohtasi Märta rouvan ennenkuin tämä\ntiesi heidän saapuneen.\n\n\"He ovat täällä nyt, tuolla alhaalla\", sanoi hän.\n\n\"Ketkä?\" kysyi Märta rouva ankarasti.\n\n\"Saunassa, tiedämmä. Siellä on kylmää ja ikävää.\"\n\n\"Käyneehän sitä lämmittäminen.\"\n\n\"Se savuaa niin pahasti; he antavat sen mieluummin olla kylmänä.\"\n\n\"Mitä se minuun kuuluu?\"\n\n\"Ei minuunkaan.\"\n\n\"Mitä te rohkenette?\" ja vankka korvapuusti läjähti vanhuksen\nposkelle.\n\n\"Minä vain sanon niinkuin teidän armonnekin\", vastasi Nisse nöyrästi,\nmutta hymyili itsekseen.\n\n\"Se ei kuulu teihin; onko teillä muuta asiaa, muuten menkää tiehenne.\"\n\n\"Tahtoisin vain kysyä\", hän vetäytyi sivulle päin, ettei ollut\nyhtä helppoa antaa hänelle korvapuustia, \"annetaanko heille\nulkopalvelijain vai sisäpalvelijain ruokaa?\"\n\nMärta rouva kasvoi tuuman korkeammaksi, ja hänen silmänsä salamoivat.\n\"Minun tyttärellenikö, leskikuningattaren veljellekö?\"\n\n\"Kyllä minä sen tiedän, mutta minkä kylvää, sen saa niittääkin.\"\n\n\"Menkää, älkääkä tulko silmieni eteen ennenkuin käsken!\"\n\nVanha Nisse kumarsi maahan asti ja lynkytti pois. Tiellä hän\nkohtasi Anna rouvan; hän sulki toisen silmänsä ja vilkutteli toista\nsanoessaan tälle: \"Olkaa huoleti, jalo rouva, herrasväen pöydällä on\ntuskin niin hyviä paloja kuin saunassa.\"\n\n\"Siskokulta ehkä tarvitsee jotakin apua. Käyttehän usein siellä\nalhaalla?\"\n\n\"Minä muutan sinne pihakamariin, minut on nyt ajettu pois linnasta.\"\n\n\"Heidän tähtensäkö?\"\n\n\"Hänen armonsa tiesi kyllä mitä teki.\"\n\nKova levottomuus oli vallannut Märta rouvan; hän oli aina liikkeessä,\neivätkä tyttäret olleet huomaavinaankaan, että hän seisoi pitkiä\naikoja ikkunassa, josta näki ulkohuonerakennuksiin päin. Itse hän\npiti huolta siitä, että ruuat olivat parasta laatua, ja Anna rouva\nsai käskyn pitää huolta siitä, \"että he saivat mitä tarvitsivat\nsiellä saunassa\".\n\nMutta kun pakkanen kiihtyi, kävi hän yhä levottomammaksi. Kyllä siinä\näidinrakkaus kamppaili kovaa taistelua ylpeyttä vastaan, ennenkuin\nhän eräänä päivänä sanoi Sigrid rouvalle: \"Oletteko olleet heidän\nluonaan siellä alhaalla?\"\n\n\"Me odotamme rakkaan äidin lupaa.\"\n\n\"Olisittehan voineet pyytää enemmänkin. Menkää heti sisartanne\nkatsomaan; se, mitä hän rikkoi teitä vastaan, on vähäpätöistä\nsiihen verraten, mitä hän rikkoi minua vastaan.\" Miten iloisina he\nriensivätkään sinne ja miten tervetulleita he olivatkaan!\n\nMagdaleena rouva tahtoi langeta heidän jalkoihinsa, mutta he sulkivat\nhänet syliinsä hyväillen häntä hyväilemistään. Niin paljon oli heillä\nkertomista toisilleen, niin monta luottamustointa uskottavana!\nMagdaleena ei koskaan väsynyt kyselemästä Märta rouvaa, oliko hän\npaljon vanhentunut, mitä mieltä hän oli ollut hänen suhteensa ja mitä\nhän nyt ajatteli, luulivatko he hänen koskaan voivan antaa täydelleen\nanteeksi ja kuinka kauan tätä vielä kestäisi.\n\nEerik herra olisi tahtonut, että hän olisi mennyt ulos, mutta hän\noli pelännyt kohtaavansa Märta rouvan ja että tämä hänet nähdessään\nkääntyisi takaisin tai menisi ohitse ollen olevinaan häntä\nhuomaamatta. Se olisi särkenyt hänen sydämensä, ja hän huomasi nyt\nolevansa velvoitettu elämään; Eerik herra oli niin hyvä hänelle ja\npiti hänet niin rakkaana.\n\nTöin-tuskin oli Eerik saanut hänet houkutelluksi lähtemään\nmetsästysretkelle; jos Magdaleena olisi niin halunnut, olisi hän aina\nistunut kotona hänen luonaan.\n\nSisarukset erosivat toisistaan monta sydämellistä sanaa vaihdettuaan,\nmutta paluumatkalla Sigrid ja Anna keskustelivat siitä, miten\nkalpealta ja kärsivältä Magdaleena näytti ja miten heidän tuli\nyhdessä kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että Märta\nrouva täydelleen antaisi anteeksi. Tämä ei kysellyt mitään, mutta\nkuunteli tarkkaavasti, kun tyttäret kertoilivat, miten Magdaleena oli\nmuuttunut ja kuinka syvästi hän katui tekemäänsä rikosta.\n\nMutta pakkanen kiihtyi. Magdaleena rouva sairastui ja hänen täytyi\nmaata useita päiviä vuoteessa.\n\nSilloin täytyi Sigridin ja Annan uudestaan rohkaista itsensä ja\nrukoilla äitiä, että Magdaleena saisi muuttaa linnaan ja saisi\nsopivaa hoitoa.\n\nAnkara oli taistelu, mutta lopulta määrättiin muutto tapahtuvaksi\nseuraavana aamuna.\n\nKarkoitus oli tapahtunut julkisesti, julkisesti piti sovinnonkin\ntapahtuman.\n\nLapset ja palvelusväki kutsuttiin koolle suureen saliin, jossa Märta\nrouva itse ylpeänä ja juhlallisena istui kunniaistuimella.\n\nOvet aukaistiin, ja ulkopuolella seisoi Magdaleena mustassa\npuvussaan, pää kumarassa. Hän hoippui sisään; silloin nousi Märta\nrouva lausuen liikutuksen valtaamana: \"Oi sinua, onneton lapsi!\"\n\nKun Magdaleena kuuli tuon rakkaan, joskin pelätyn äänen, lankesi hän\npolvilleen: \"Äiti, äiti, armahda minua!\" Polvillaan hän ryömi hänen\nluokseen ja kätki päänsä hänen helmaansa sanoen: \"Minä olen syntiä\ntehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen sinun\ntyttäreksesi kutsuttaa.\"\n\nKaikki läsnäolijat itkivät.\n\nEipä voinut Märta rouvakaan pidättää kyyneliään; hän nosti tyttärensä\nlattialta ja sulki hänet syliinsä lausuen: \"Rukoilkaamme Jumalaa\nantamaan anteeksi syntisi, lapsi raukkani; minä olen jo antanut\nanteeksi.\" Sitten hän suuteli tytärtään.\n\nSuuri ja yleinen oli ilo. Märta rouva määräsi, että herrasväen\nniinkuin palvelijainkin piti viettämän päivää juhlapäivänä.\n\nMuutama tunti myöhemmin laskettiin myöskin Eerik herra sisään, ja\nkun hän kohteliaasti pyysi, että unohdettaisiin mitä oli tapahtunut,\nsulki ankara rouva leppyneenä hänetkin syliinsä, ja päivällispöydässä\nhän istui molempain taas löydettyjen lastensa välissä ollen heille\nlempeä äiti ja huolellinen emäntä.\n\nMuutamia viikkoja senjälkeen Magdaleena synnytti pojan. Silloin pani\nMärta rouva toimeen suuret ristiäiset, kutsui kummeiksi kuningas\nJuhanan, herttua Kaarlen, leskikuningattaren ja prinsessat sekä\nmääräsi tällöin Magdaleenalle yhtä suuret myötäjäiset kuin muillekin\ntyttärilleen.\n\nPitkät ajat painosti rikos Magdaleenan mieltä, ja vain äitinsä\nkäskystä hän luopui mustasta puvustaan pukeutuen iloisempiin väreihin.\n\nSellainen oli rouva Märta Sture, kova ja taipumaton äärimäisyyteen\nasti, kovimmissakin koettelemuksissa, katkerimmissakin suruissa. Lain\nja velvollisuuden vaatimukset hän tunsi perin-pohjin ja noudatti\nniitä tarkoin. Äidintunteet opettivat hänet rakastamaan, ja rakkaus\noli hänen viimeisten elinvuosiensa valo.\n\n\n\n\n8.\n\nERÄÄT JÄÄHYVÄISET.\n\n\nKustaa Vaasa ja Laurentius Pietarinpoika ovat protestanttisuuden\nkaksoistähtiä, jotka loistavat melkein yhtä kirkkaasti.\n\nMe tiedämme, että Kustaan kolmas avioliitto joksikin aikaa häiritsi\nheidän ystävyyttään, mutta entistään ehompana se uusiutui, kun\nkuningas oli ehtinyt tyynesti ajatella asiaa.\n\nLaurentius olikin nuhteeton mies. Työssään uuttera, neuvova,\nrankaiseva ja opettava, sekä yksityisessä että julkisessa elämässään\njumalanpelon, ahkeruuden ja hyväntekeväisyyden perikuva.\n\nHänen neljäkymmentä kirjallista teostansa ovat todistuksena hänen\nlaajasta toiminnastaan.\n\nRuotsinkieli saa kiittää häntä ja hänen veljeänsä kehityksestä, joka\noli siihen aikaan tavaton.\n\nNäistä loistavista ansioista huolimatta hän oli vaatimaton, hiljainen\nja rauhallinen. Ja kuitenkin hän oli, kuten edellisestä tiedämme,\njärkähtämätön siinä, mitä piti oikeana.\n\nKustaa Vaasa koetti monta kertaa saada häntä taipumaan, mutta se ei\nonnistunut.\n\nEerik pelkäsi häntä ja sai usein pitää hyvänään hänen terävät\nnuhteensa.\n\nJuhana koetti saada hänen vakaumustaan horjumaan, mutta ennemmin\nolisi vuoren siirtänyt.\n\nHän oli pannut kruunun Kustaan toisen pojan päähän. Hän samoin kuin\nmonet muutkin olisi kernaasti tahtonut toivoa, että Ruotsille olisi\nkoittanut levollisempi ja rauhallisempi aika. Mutta se oli hyvin\nepäilyksenalaista, tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja uhkaavalta.\n\nNyt hän oli 70-vuotias.\n\nRuotsin kirkon kaikissa tärkeämmissä viroissa oli miehiä, jotka\nolivat saaneet elämänviisautensa ja kirkollisen toimintakantansa\njoko hänen omassa koulussaan tai myöskin Wittenbergin ja Rostockin\nyliopistoissa niinkuin hän itsekin.\n\nIlolla hän ajatteli, että viisikymmentä nuorukaista nyt oli Saksassa\nopiskelemassa hänen kustannuksellaan.\n\nKotona hän oli tähän asti menestyksellä taistellut sitä\npuritaanisuutta vastaan, joka Ruotsissa niinkuin muuallakin tahtoi\npäästä valtaan ollen joko salaisesti tai julkisesti liitossa yhä\nenemmän leviävän kalvinilaisuuden kanssa.\n\nKirkolliset olot Saksassa olivat melkein täydellisessä sekasorron\ntilassa.\n\nMiten olikaan Lutherin oppia väännelty ja sotkettu!\nYksinkertaisimmatkin totuudet olivat mitä kiivaimpain kiistain\nesineinä.\n\nProtestanttisen kirkon tila Saksassa oli omiansa työntämään luotansa\nmonta, jotka eivät olleet sen lujemmin kiintyneet ikuisiin totuuksiin.\n\nTaistelu riehui vakavaa tunnustusmuotoa innokkaasti etsittäessä.\n\nNiinkuin ainakin takerruttiin sanansaivarruksiin; kuorta tutkittaessa\nheitettiin ydin pois.\n\nJa tällaisten erimielisyyksien johdosta nousi yliopisto otteluun\ntoista vastaan.\n\nRuhtinaat kannattivat eri puolueita useinkin valtiollisista syistä.\n\nEvankelisluterilaiset olivat sotakannalla kalvinilaisia vastaan,\npuhtaat luterilaiset melanktonilaisia vastaan!\n\nJa roomalais-katoliset kiihottivat taistelua minkä voivat. Kuta\nyleisempi ja kiivaampi oli eripuraisuus, sitä enemmän oli aihetta\ntoivoa protestanttisuuden hajaantumista ja kukistumista.\n\nYhtä selvään käsitti Laurentius olosuhteet omassa maassaan.\n\nHän tunsi kuningattaren katoliset taipumukset ja suuren vaikutuksen.\n\nOli luultavaa, että liturgiset ponnistukset vetivät Juhanaa samaan\nsuuntaan.\n\nLevittääkseen tämänhenkisiä kirjoituksia käytti Juhana tavallisia\nkeinojaan: imartelua, lupauksia ja virkaylennyksiä, mutta myöskin\nuhkauksia ja vainoomisia.\n\nRuotsin kirkon asema riippui nyt erittäinkin sen papistosta. Jos se\nolisi vankkana, ei Juhana voisi mitään.\n\nKaksi Laurentiuksen tytärtä oli naimisissa, vanhin, Margareeta,\nUpsalan professorin Laurentius Pietarinpojan kanssa, jota erotukseksi\nappi-isästään nimitettiin Gothukseksi.\n\nHän oli tunnettu erinomaisesta sukkeluudestaan ja suuresta\ntyökyvystään. Hän oli jonkun aikaa ollut Eerik XIV:n hovisaarnaajana,\nja tämä oli lähettänyt hänet Wittenbergiin.\n\nToinen tytär, Magdaleena, oli naimisissa liturgian voimakkaan\nvastustajan, tukholmalaisen rehtorin Andreas Angermanuksen kanssa.\n\n\"Tahdotteko molemmat auttaa Ruotsin kirkon voimassapysymistä, kun\nminä lähden täältä?\" kysyi vanha arkkipiispa.\n\n\"Teidän työnne on oleva minulle pyhä, viimeiseen hengenvetooni asti\ntahdon taistella sen puolesta\", huudahti nuori Laurentius.\n\n\"Entä sinä, poikani Andreas?\"\n\n\"Toimeni vastatkoot puolestani.\"\n\n\"Minä olen valmistanut evankelisen kirkkojärjestyksen\", sanoi vanha\npiispa, \"ja soisin, että se tulisi hyväksytyksi koko valtakunnassa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa pitänee kirkolliskokous kutsuttaman kokoon.\"\n\n\"Eikö siihen tarvita kuninkaan suostumusta?\" kysyi Andreas.\n\n\"Tietysti\", vastasi piispa, \"mutta minä en epäile, ettei sitä\nsaataisi.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, ellei vaan kuninkaalla ole oma liturgiansa\najatuksissaan.\"\n\n\"Andreas epäilee häntä syyttä\", huudahti professori.\n\n\"Minä en luota siihen, joka ottaa Pietari Kaarlenpojan uudelleen\narmoihinsa\", vastasi tämä.\n\n\"Onko kuningas tehnyt sen?\"\n\n\"Kaarlenpoika on vakuuttanut olevansa viaton Sturein murhaan\",\njatkoi professori; \"ei ole oikein tuomita häntä pelkkien epäluulojen\nperusteella.\"\n\n\"Se on totta\", huomautti piispa, \"mutta minun täytyy tunnustaa\ntoivoneeni, ettei kuningas olisi sitä tehnyt.\"\n\n\"Hänestä tulee innokas liturgian puolustaja.\"\n\n\"Pitäisitkö hänestä enemmän, jos hän ei olisi liturgialainen?\" kysyi\nprofessori.\n\n\"En, tosiaankaan, sitä en tekisi.\"\n\n\"Ethän sinä, Andreas, tule liturgialaiseksi?\"\n\n\"Ennen annan heidän tallata itseni jalkoihinsa.\"\n\n\"Kun kuninkaalla on niin kiivas luonne, ei voi tietää mitä tapahtuu\",\nvastasi vilkas professori. \"Mutta eihän se niin pitkälle menne,\npapisto on oleva yhtenä miehenä!\"\n\n\"Se on oikein, yhtenä miehenä\", jatkoi piispa, \"ja siihen minä sanon\namen!\"\n\nKirkolliskokous pidettiin Upsalassa kesällä 1572. Päätettiin pysyä\npuhtaassa kristillisessä opissa sellaisena kuin se oli profeettain ja\napostolien kirjoituksissa, harrastaa kunniallisuutta, kuria ja hyviä\ntapoja sekä estää kaikkea, mikä sitä vastaan soti.\n\nLopuksi päätettiin noudattaa niitä kirkkotapoja ja sitä järjestystä,\nmitä nyt käytäntöön otetussa ja hyväksytyssä kirkkokäsikirjassa oli\nsäädetty.\n\nSamana päivänä, jolloin kokous loppui, tunsi Laurentius viimeisen\ntautinsa ensimäiset oireet, mutta iloisella uskalluksella hän katseli\nkokoontuneita, joista suurin osa oli hänelle hyvin tuttuja.\n\nUseimmat heistä kuuluivat nuorempaan sukupolveen; monet olivat\nolleet hänen oppilaitaan, ja kunnioituksella ja luottamuksella he\nkuuntelivat hänen sanojaan.\n\nJa hän kehotti heitä pysymään lujina, niin ettei mikään maailmassa\nvoisi viekoitella heitä pois tuolta ainoalta totuuden ja oikeuden\ntieltä. Herra oli asettanut heidät kansalle tietä osoittamaan;\nseisokoot he uskollisina kukin paikallaan älköötkä antako muiden\nherrojen siitä vetää pois itseänsä; heillä oli vain yksi Herra, Häntä\nheidän tuli uskollisesti palvella.\n\nMonet kokouksen jäsenistä puhuivat hänen kanssaan niistä myrskyistä,\njoita hänen kuolemansa jälkeen tuli puhkeamaan.\n\n\"Työ on Herran!\" huudahti piispa. \"Sentähden se myös varmana seisoo!\"\n\nUupuneena ja vaipunein voimin hän palasi kotiin.\n\nSiellä ottivat hänet vastaan puoliso ja tyttäret, jotka pitivät\nhänestä mitä hellintä huolta.\n\nMutta vielä kerran hän tahtoi nähdä koko papiston ympärillään.\n\nHeitä kokoontui hänen sairasvuoteelleen niin monta kuin mahtua voi.\n\nHän sanoi heille jäähyväisensä kehottaen heitä isällisellä\nsydämellisyydellä ja vakavuudella ahkeruuteen ja kestävyyteen uskossa.\n\nSyvästi liikutettuina hänen virkaveljensä erosivat hänestä.\n\nJa kun he olivat kaikki menneet, huudahti hän:\n\n\"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä hän on\nnähnyt sinun autuutesi!\"\n\nRiitaisuuksien aikana vetosivat evankeliset usein jälkeenpäin häneen\nkuin apostoliin, eivätkä heidän vastustajansa koskaan uskaltaneet\nlausua mitään tuota yleisesti kunnioitettua miestä vastaan.\n\nKokouksen vielä kestäessä puhuttiin paljon eräästä\nriitakirjoituksesta, jonka kuningattaren hovisaarnaaja, Juhana\nHerbst, oli kyhännyt ja suunnannut arkkipiispaa vastaan.\n\nTarkoituksena oli todistaa, että ainoastaan katolisessa kirkossa oli\ntodellinen papisto ja autuaaksitekevät armonvälikappaleet sekä että\npyhimystenpalvelus oli luvallista.\n\nArkkipiispan mieli kuohahti: hän sanoi tahtovansa itse vastata\nkirjoitukseen ja kumota sen.\n\nSen hän tekikin, ja valtiopäivillä Tukholmassa seuraavana vuonna\nluki Vesteråsin tuomiorovasti Erasmus Nikolauksenpoika julki hänen\nkirjoituksensa.\n\nSamassa tilaisuudessa tapahtui kuninkaan käskystä Herbstin ja\nLinköpingin piispan kesken väittely kirkollisista kysymyksistä, ja\nkuningas asettui silloin ehdottomasti piispan puolelle.\n\nTieto tästä ilahutti suuresti vanhaa arkkipiispaa.\n\nSenjälkeen vähenivät hänen voimansa yhä enemmän, ja syyspuoleen\nsaattoi havaita, ettei hänellä enää ollut pitkää aikaa jäljellä.\nSilloin hän kutsui vielä kerran Erasmus Nikolauksenpojan luokseen ja\npyysi häntä kiittämään kuningas Juhanaa siitä, että tämä piti huolta\nkirkon asioista.\n\nSamalla hän pyysi ja vannotti kuningasta sen katoomattoman kruunun\nkautta, jonka hän toivoi saavuttavansa tulevassa elämässä,\nsuojelemaan kirkkoa, jotta se säilyttäisi nykyisen puhtautensa ja\nnykyiset laitoksensa.\n\nTämä pyyntö esitettiin, ja kuninkaan tervehdykset sekä kiitos\nhänen kehotuksestaan ynnä lupaus sen noudattamisesta ehtivät vielä\narkkipiispalle, ennenkuin hän kuoli.\n\nLaurentius Pietarinpoika kuoli lokakuun 26 p:nä 1573 lähes\n74-vuotiaana, oltuaan arkkipiispana enemmän kuin 42 vuotta.\n\nHän oli elänyt suurta, vaiherikasta elämää, mutta ihmeellisintä\nkaikesta oli se, ettei hän koskaan ollut uskoton velvollisuudelleen,\nei koskaan tehnyt mitään, jota hänen olisi tarvinnut toivoa\npoispyyhityksi elämänsä suuresta muistikirjasta.\n\nHänen asemansa asetti hänet kaikkien arvosteltavaksi, mutta ei ketään\neikä mitään hänen tarvinnut hävetä.\n\nSentähden on hän kaikkina aikoina oleva todellisen kirkonpäämiehen\nesikuvana.\n\nHänet haudattiin Upsalan tuomiokirkon pääkuoriin, missä hänen\nhautakivensä vielä on.\n\n\n\n\n9. SYY JA SEURAUS.\n\n\nTukholmassa herätti jonkinmoista huomiota se, että elokuun 10 p:nä\n1575 kaikkialla kadunkulmissa ja aitauksissa oli luettavana: \"40 814\".\n\nMonet pysähtyivät uteliaina sitä katsomaan.\n\n\"Mitähän se merkitsee?\" udeltiin.\n\nKukaan ei voinut selittää sitä.\n\nMutta tapahtuipa myöskin, että yksi ja toinen luki sen kyselemättä\nmitään, luoden vain päinvastoin epäilevän silmäyksen ympärilleen ja\nkiiruhtaen nopein askelin pois.\n\nMutta sitä ei tavattu ainoastaan Tukholmassa; melkein kaikki Ruotsin\nsuurimmat kaupungit olivat varustetut mainituilla ilmoituksilla.\n\nLinköpingissä se oli piirretty erään kurjan puuhökkelin seinään aivan\nkaupungin laidassa.\n\nSinne hiipi elokuun 14 p:nä kello kuuden aikaan iltapuolella joukko\nnaamioituja henkilöitä.\n\nMutta nyt ei ollut mitään katettua pöytää; joukko ruukkuja ja maljoja\noli läjätty eräälle pöydälle, kaikki sikin-sokin.\n\nTunnussanana oli \"40\". Yksi oli vahdissa ja laski vieraat sisään\nsamalla kuin luki ne. Kun hän oli tullut neljäänkymmeneen, sulki hän\nulko-oven ja tuli sisään sanoen: \"Täynnä!\"\n\nKaikki läsnäolijat katselivat epäillen toisiaan.\n\nSilloin yksi heistä huusi: \"Naamarit pois!\"\n\nMuutamat olivat valmiit heti noudattamaan kehotusta, toiset epäröivät.\n\nJälkimäisistä huusi silloin yksi:\n\n\"Kuka käskee?\"\n\n\"Yksi 40:stä!\"\n\n\"Millä oikeudella?\"\n\n\"Hädänalaisen oikeudella!\"\n\nSilloin jakaantui koko joukko kahteen ryhmään ja vilkas sananvaihto\nalkoi.\n\nJoku taputti käsiään.\n\nTuli heti hiljaisuus.\n\n\"Tahtovatko hätääntyneen ystävät antautua suurimpaan vaaraan?\"\n\n\"Kyllä, sen he tahtovat tehdä!\"\n\n\"Pettämättä 40:ä, jos he eivät onnistu?\"\n\n\"Sen vannomme!\"\n\n\"Naamarit pois!\"\n\nSe tapahtui melkein silmänräpäyksessä.\n\nMonta tuttavaa siinä tavattiin; toiset näkivät tuntemattomia kasvoja\nedessään, mutta hetki oli liian vakava, jotta siihen olisi mitään\nerityistä huomiota kiinnitetty.\n\nMutta erääseen kiintyivät kaikkien katseet. Näytti siltä, että kaikki\ntunsivat hänet, ja ne harvat, jotka eivät tunteneet, saivat pian\nlähinnäseisovalta tietää, kuka hän oli.\n\nPeder Levers oli ollut eräs kuningas Eerikin monista amiraaleista;\nhän näytti olevan 30 ja 40 vuoden välillä, ja hänellä oli terävät\nkasvojenpiirteet.\n\n\"Huomaan, että olen tunnettu\", sanoi hän kumartaen ivallisesti.\n\"Ehkäpä on tunnettua myöskin, miten kiintynyt olen onnettomaan\nherraani?\"\n\nMyöntävää muminaa kuului.\n\n\"Henkeni tahdon panna alttiiksi pelastaakseni hänet!\"\n\n\"Minä myös, minä myös\", huusivat useat.\n\n\"Ah!\" huudahti entinen amiraali. \"Minä huomaan täällä useita kuningas\nEerikin henkivartijoita; me voimme toivoa menestyvämme!\"\n\nNuori Niilo Pietarinpoika Silfversparre ja Jaakko Bagge, amiraalin\npoika, sekä useat muut lausuivat kiihkeästi paheksuvansa sitä\nkohtelua, jonka alaiseksi kuningas Eerikin täytyi alistua, ja\nsanoivat mitä innokkaimmin haluavansa, että hänet voitaisiin\nvapauttaa.\n\nOltiin yksimielisiä siitä, että hän varmaan lähtisi vankilasta\nmuuttunein mielin ja että olisi onni, jos ajoissa päästäisiin\nvapaaksi katolisesta paavilaiskiihkosta, joka uhkasi saada jalansijaa\nmaassa.\n\nTästä olivat kaikki yksimielisiä. Joku ehdotti, että ryhdyttäisiin\nkirjeenvaihtoon kuningas Eerikin kanssa, nimiä mainitsematta.\n\nPeder Levers otti sen toimekseen. Hän sanoi kyllä keksivänsä keinoja\nja todistukseksi hän otti esiin erään Eerikin kirjeen, jossa\ntämä ilomielin sanoi kuulevansa kaikkia pelastusehdotuksia. Hän\ntahtoisi kernaasti valmistaa avoimen kirjeen kaikille uskollisille\nalamaisilleen, luvaten kaikkea hyvää, jos he auttaisivat häntä;\nmutta kaiken pitäisi tapahtuman joutuisasti, ja nimensä alle hän oli\nkirjoittanut latinaksi: _\"pian, pian, pian, mitä pikimmin.\"_\n\nTämä kirje ynnä amiraalin ominpäinen menettely eivät olleet\nlaimentamatta osanottoa; kyseltiinpä, joko hän oli tehnyt\nsuunnitelmia kuninkaan vapauttamiseksi.\n\nOli, kyllä hän oli tehnyt. Kuningas Juhanalla oli aikomus 20:ntena\npäivänä matkustaa etelään päin; silloin oli linna yllätettävä ja\nEerik vapautettava.\n\nKaikki katselivat hämillään toisiaan; olihan se aivan kuin olisi\nvapaaehtoisesti pistänyt päänsä ansaan, ja siihen ei kellään ollut\nhalua.\n\nMutta amiraali selitti, että linnan vartijaväkeen oli otettu monta,\njotka ennen olivat olleet hänen palveluksessaan, ja että hän menee\nyksin, ellei saa ketään kanssaan, mutta siinä tapauksessa hän myöskin\npitää palkinnon yksin.\n\nMutta kuninkaan nuoret henkivartijat selittivät yhdestä suusta\ntahtovansa ympäröidä Eerikin ja riemusaatossa viedä hänet vankilasta.\n\nKaikki muut seisoivat hämillään ja neuvottomina; heillä oli hyvin\nvähän halua olla osallisina yrityksessä.\n\nVaihdettiin katkeria ja epäluuloisia silmäyksiä.\n\nSuuremman puolueen puheenjohtaja taputti silloin käsiään pyytäen\npuheenvuoroa.\n\nHiljaisuus syntyi heti.\n\n\"Minusta\", sanoi hän, \"ei eri mielipiteiden tarvitse synnyttää\nvastenmielisyyttä.\"\n\n\"Ei, ei!\" vastasivat useat.\n\n\"Kuinka vahva on puolue, joka tahtoo mennä hädänalaista auttamaan?\"\n\n\"Kymmenen.\"\n\n\"Pitävätkö he itseään kyllin voimakkaina?\"\n\n\"Pitävät!\" huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\n\"Emme tahdokkaan, että meitä olisi useampia\", lisäsi vielä eräs.\n\n\"No hyvä, sitoudummeko me kolmekymmentä ehdottomaan vaitioloon?\"\nkysyi puhuja.\n\n\"Sen teemme! Sitoudumme ehdottomasti vaikenemaan.\"\n\n\"Te kuulette itse; oletteko tyytyväiset, että me puolestamme\nseuraamme teitä vain onnitteluillamme?\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus.\n\n\"Me tyydymme siihen\", vastasi amiraali. \"Toisin sanoen, minä tyydyn\nja luulen, että muutkin voivat tyytyä.\"\n\nKuului hajanaisia suostumushuutoja.\n\n\"Tarkempia sopimuksiamme emme tee täällä\", lisäsi Peder Levers.\n\nSiihen muut yhdeksän suostuivat.\n\n\"Lähtekäämme siis. Minä ilmoitan sitten herroille suunnitelmani.\"\n\nSenjälkeen meni amiraali ulos koko nuoren joukon seuraamana,\nmutta jokainen heistä toisti sanan \"vaiti!\" kulkiessaan muiden\nkolmenkymmenen ohi, jotka vuoroonsa vastasivat saman sanan, kunnes\nkaikki kymmenen olivat ulkona.\n\n\"Naamarimme, hyvät herrat!\"\n\nKukin peitti heti kasvonsa naamarillaan.\n\n\"Tästälähin '30', kokouspaikka Tukholmassa.\"\n\nMuutamassa silmänräpäyksessä tyhjeni huone ja vieraat olivat\nhävinneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun 21 p:nä Juhana kirjoitti herttualle:\n\n\"Viime perjantaina kello 8 illalla olemme saaneet selville suuren\nkavallushankkeen itseämme vastaan siinä muodossa nimittäin, että\njoukko kuningas Eerikin puoluelaisia oli lyöttäytynyt yhteen\nvalloittaakseen linnan heti kun me olimme lähteneet ja vapauttaakseen\nkuningas Eerikin sekä asettaakseen hänet taas valtaistuimelle, kuten\nvangitut kavaltajat heti vapaaehtoisesti tunnustivat.\"\n\nKuolemaan tuomituista mainitaan Tuomas Jaakonpoika; Peder Levers\npelastui pakenemalla. Niilo Silfversparre ja Jaakko Bagge joutuivat\nvangiksi, mutta laskettiin vapaiksi ja tulivat sitten herttuan\npalvelukseen.\n\nJuhana oli kuitenkin kauhusta aivan suunniltaan. Yhtenä ainoana\npäivänä hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä siitä, että\nEerikkiä oli vartioitava ankarammin sekä että pienimmänkin vaaran\nuhatessa \"kuningas Eerikin elämä oli lopetettava, niinkuin\nvaltakirjassa siitä mainitaan\".\n\nVastauksessaan sanoivat vartijat, etteivät voineet täydelleen panna\ntoimeen mitä heidän oli käsketty, \"syystä että parturi Antti ei nyt\nole saapuvilla\".\n\nJuhana käski parturin viipymättä lähteä Gripsholmaan.\n\nMutta ilkityö lykkäytyi sentäänkin tuonnemmaksi, joko siitä syystä,\nettei vaaraa enää pidetty uhkaavana, tai siksi, että pelättiin Kaarle\nherttuaa, niin kauan kuin vanki oli herttuakunnan alueella.\n\nEhkäpä tämä olikin syynä siihen, että Eerik v. 1573 siirrettiin\nGripsholmasta Vesteråsiin.\n\nMutta oli siihen toinenkin syy!\n\nViime päivinä ennen vangitsemistaan oli Eerik lausunut, että hän\nkaivauttaa johonkin 50,000 dukaattia ja sitten pakenee valtakunnasta.\n\nJa hän oli luvannut tulla rauhallisten aikojen palauduttua takaisin,\nottaa kullat kätköstään, pestata miehiä ja karkoittaa veljensä.\n\nNuo 50,000 dukaattia häämöttivät aina Juhanan himokkaissa silmissä;\nniiden tähden hän uskoi hupsujen näköhairahduksia panettaen monta\nkertaa useissa eri paikoissa toimeen tarkkoja etsimisiä luullun\naarteen löytämiseksi.\n\nErittäinkin luuli Juhana sen olevan Gripsholmassa, ja sentähden\ntäytyi saada Eerik pois; olipa kuin hän olisi pelännyt, että vanki\nvoisi puolustaa oikeuksiaan.\n\nMutta miten kaivettiinkaan ja etsittiin, ei mitään aarteita löydetty.\n\nJa kuitenkin oli Juhana laskenut ne omikseen.\n\nRahalliset asiat olivatkin melkein epäilyttävällä kannalla. Juhanan\nja Kaarlen väli oli kaikkea muuta kuin hyvä.\n\nJo 1571 oli kuningas alentanut rahan arvoa, eikä Kaarle empinyt\nkäyttää tätä hyväkseen vaihtamalla ja ostamalla vanhaa, joka oli\njoltisestikin parempaa.\n\nMutta Juhana oli jo aikaisemmin laskenut tällaisen kaupan omakseen,\nja nyt tuli veli hänen tiellensä, niin että kuninkaan täytyi kieltää\nkoko tämä kauppa.\n\nLisäksi oli merikauppa Narvan kanssa julistettu vapaaksi Stettinin\nrauhassa, mutta Juhana tahtoi osoittaa ylivaltaansa merellä ja kielsi\nkenenkään käyttämästä tuota vapautta häneltä siihen lupaa saamatta.\n\nKaarle varusti laivoja ja lähetteli niitä Narvaan varustettuina\npasseilla, jotka hän oli itse valmistanut.\n\nKuningas käski anastaa laivat, ja vasta pitkän kirjeenvaihdon jälkeen\nne laskettiin vapaiksi.\n\nTärkein riidan aihe oli kuitenkin kuningas Kustaan perinnön jako.\n\nJuhana oli julkisesti osoittanut paheksivansa kaikkia herttuain\nvallan rajoituksia, ja niiden syiden joukossa, joiden nojalla Eerik\nsyöstiin valtaistuimelta, mainittiin Arbogan artikkelit, koska ne\nmuka olivat \"kovia ja sietämättömiä\".\n\nLisäksi mainittiin, että Eerik oli pakottanut veljensä ehtoihin,\njotka olivat aivan isän testamenttia vastaan.\n\nEi käynyt epäileminenkään, ettei Juhana saanut kiittää veljeänsä\nkruunustaan.\n\nHänen täytyi sentähden tehdä muutamia myönnytyksiä, mutta herttua ei\ntyytynyt niihin.\n\nKaarle vaati vahingonkorvausta koko siltä ajalta, jolta hän ei ollut\nsaanut tuloja herttuakunnastaan.\n\nJa kun Juhana kirjeissään nimitti häntä \"_meidän_ valtakuntamme\nperinnölliseksi ruhtinaaksi\", niin Kaarle vastasi, ettei Ruotsi ollut\nJuhanan enemmän kuin muidenkaan ruhtinasten yksityisomaisuutta.\n\nMyöskin sotapalveluksen suhteen, niin, melkeinpä kaikissa\nkysymyksissä he olivat eri mieltä, mutta enimmin ehkä uskonnollisissa\nasioissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnemmän kuin seitsemän kuukautta kului arkkipiispan kuolemasta,\nennenkuin hänen seuraajansa nimitettiin.\n\nSillä aikaa työskentelivät kuningas ja Pietari Fecht, tehden entisen\narkkipiispan kirkkojärjestykseen niitä muutoksia ja lisäyksiä, joiden\n-- kuten sanottiin -- piti antaa sille tarpeellista selvyyttä ja\nvarmuutta.\n\nSamalla pantiin kaikki voimat liikkeelle maaperän valmistamiseksi\nuudelle kirkkojärjestykselle.\n\nPietari Kaarlenpojan toimeksi annettiin uuden liturgian puolustus.\nPapeista useat saivat ja toisille luvattiin hyvät kirkkoherranpaikat,\nkun he lupasivat kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että\nliturgia tulisi käytäntöön otetuksi.\n\nVesteråsin äskenvalittu piispa, Erasmus Nikolauksenpoika, sai\nedeltäpäin käsikirja-ehdotuksen, ja samalla käski kuningas häntä\nvaikuttamaan hiippakunnan papistoon sen hyväksi.\n\nKuninkaan alamaisina kätyreinä oli ensi sijassa Olavi Sverkerinpoika;\nhäntä nimitettiin ensin Olaus Potomanderiksi tai Olavi Elfkarliksi,\nkoska hän oli syntynyt Elfkarlebyssä. Sittemmin nimittivät\nprotestantit häntä Olavi Perkeleenpojaksi, koska hän kirjoituksissaan\npuolusti liturgiaa, sekä lopuksi Olavi Kaavunkääntäjäksi, hän kun\naina horjui puolelta toiselle.\n\nArvokkaana apumiehenä oli hänellä Henrik Henrikinpoika, joka\nsittemmin murhasi kuningas Eerikin.\n\nKolmantena oli Henrik Matinpoika, naimisissa sen Antti Niilonpojan\nsisaren kanssa, joka 1573 sai Eerikiltä tehtäväkseen, surmata herttua\nJuhanan.\n\nTämä arvokas kolmikko kirjoitteli innokkaasti liturgian puolesta ja\nkoetti kaikin voimin saada sitä käytäntöön.\n\nLueteltuamme ne voimat, jotka olivat Juhanan apuna lähenevässä\ntaistelussa, on paikallaan muistella, mitä Kustaa Vaasa sanoi\npojilleen:\n\n\"Varatkaa ympärillenne miehiä, jotka ovat kunnollisia ja tunnetut\npuhtaasta elämästään. Muistakaa, että teistä ajatellaan sitä, mitä\nnäistä tiedetään.\"\n\nKirkolliskokous sekä samaksi ajaksi määrätyt valtiopäivät avattiin\nTukholmassa kesäkuun 6 p:nä 1574.\n\nPiispat olivat kutsutut saapuville; kunkin tuli tuoda mukanaan\nmuutamia tuomiokapitulinsa miehiä ja pari hiippakuntansa etevintä\npappia.\n\nKuningas esiintyi osaksi itse, osaksi Fechtin kautta. Hän puolustihe\nsitä epäluuloa vastaan, että hän muka oli taipuvainen roomalaiseen\nuskoon: se oli \"juutalaisvalhe\"; hän muka tahtoi vain puolustaa ja\nkehittää vanhan kirkon oppia sekä pitää huolta kirkoista ja kouluista.\n\nNyt oli monenmoista harhauskoa kaikissa Euroopan maissa, ja\nlevottomuutta ja erimielisyyttä oli niissäkin jumaluusoppineissa,\njotka nojautuivat Augsburgin tunnustukseen. Epätietoisina omasta\nuskonnostaan olivat monet lähettäneet lähettiläitä Konstantinopoliin\nkoettaakseen yhdistää protestanttisuutta kreikkalaiseen kirkkoon.\n\nSellaisen erimielisyyden vallitessa uskonnon asioissa oli parasta\n-- selitti Juhana -- palautua _ensimäisen kirkon apostoliseen ja\nkatoliseen uskoon_, jota sekä pyhä raamattu että kirkkoisät opettivat.\n\nNyt oli monessa suhteessa poikettu siitä, erittäinkin oli\nmessujärjestys vanhoista liturgioista poikkeava, jonkatähden olisi\nalotettava sillä, että messu palautetaan alkuperäiseen puhtauteensa.\n\nVankeutensa aikana oli kuningas tutkinut niin paljon\njumaluusopillisia kirjoituksia, että katsoi olevansa täysin\noikeutettu lausumaan vakaumuksensa.\n\nNe kymmenen kohtaa, jotka papistolle esitettiin, koskivat osittain\npappien menettelytapaa jumalanpalveluksessa ja ehtoollisen\njakamisessa, osittain muutamia kirkollisia tapoja.\n\nMuun muassa varoitettiin papistoa valmistautumaan\njumalanpalvelukseen. He eivät saaneet lukea postillasta mitä mieleen\njuolahti, vaan sitä mikä oli päivän evankeliumiin soveltuvaa. Heidän\ntuli noudattaa ulkonaista puhtautta, hoitaa messupukunsa hyvin, eikä,\nkuten muutamilla oli tapaa, \"laskea vanhoja hattujansa ja rukkasiansa\nalttarille\". Pappismies, joka oli ollut päihtyneenä sen päivän\nedellisenä iltana, jolloin hänen piti toimittaa alttaripalvelusta,\noli pantava viralta j.n.e.\n\nNämä kymmenen kohtaa olisivat ennemmin kuuluneet piispan\nesitettäväksi pappeinkokoukselle kuin kuninkaan esitettäväksi\nvaltakunnan papistolle. Ne arveluttivat papistoa siinä määrässä, että\nvastauskirjoituksessa, joka sittemmin annettiin kuninkaalle, oli\nsuostuttu vain yhteen muutokseen kirkkorukouksissa; muut hyljättiin.\n\nEnnenkuin kuningas, _joka oli pidättänyt itselleen päättämisvallan_,\nantoi päätöksensä papiston arveluista, kutsuttiin piispat linnaan.\n\nSiellä kuningas sanoi heille, ettei heidän pitänyt ihmetellä,\nettä hän toimiskeli jumaluusopillisissa kysymyksissä. Se tapahtui\nhänen harrastuksestaan Jumalan valtakuntaa kohtaan; hän muka\ntahtoi suojella pappeja uusien teologien mielipiteiltä ja antaa\nheille aseita paavilaisuutta vastustamaan. Uusien teologien\nkirjoituksia pitäisi luettaman varovasti tai ei ollenkaan. Yksi\nainoa sivu kirkkoisäin teoksissa sisälsi enemmän kuin uusien\nteologien paksuimmatkin kirjat. Ruotsalaiset eivät enää saa tutkia\njumaluusoppia Saksassa; hän pitää huolen siitä, että he saavat\ntarpeellista opetusta Upsalassa.\n\nItse hän sitten määräsi mitä kokouksen piti päättää.\n\nHeti senjälkeen ryhdyttiin arkkipiispan vaaliin. Piispat, papit ja\nopettajat antoivat äänensä; ne jakaantuivat Linköpingin piispan\nMartin ja Upsalan akatemian professorin välillä.\n\nPiispa, joka ankarasti riippui protestanttisuudessa, sai enimmät\näänet, mutta kuningas asetti virkaan Laurentius Pietarinpojan\n(Gothuksen), joka oli taipuvampi.\n\nStanislaus Warsewitz, josta Hosius mainitsi kirjeessään\nkuningattarelle, saapui kesäkuun 16 p:nä Tukholmaan. Hän\noli erinomaisen liukas ja hienosti sivistynyt mies. Niissä\nkeskusteluissa, joita hänellä oli kuninkaan ja Fechtin kanssa,\nkehittyi näissä molemmissa tieto siitä, että he olivat\njumaluusoppineita ja kirkonopin parantajia, ja kun jesuiitta\nelokuussa oli matkustanut pois, kyhäsivät he yhdessä uuden\nkirkkokäsikirjansa.\n\nJoulukuussa kutsuttiin uusi arkkipiispa, joka ei vielä ollut\nsaanut valtakirjaansa, Tukholmaan, ja siellä asetettiin hänen\nhyväksyttäväkseen seitsemäntoista artikkelia, jotka muun ohessa\nhyväksyivät luostarien palauttamisen, pyhimystenpalveluksen,\nesirukoukset vainajain puolesta ja vanhan kirkon juhlamenojen\nuudelleen käytäntöön ottamisen.\n\nUusi piispa antoi houkutella itsensä allekirjoittamaan kaiken tämän,\nja sitten hänet valtuutettiin virkaansa.\n\nHeti senjälkeen kutsuttiin uusi pappeinkokous neuvottelemaan\nmuutoksista 1571 vuoden kirkkojärjestykseen arkkipiispan hyväksymäin\nartikkelien mukaan. Tämän jälkimäisen tuli olla edellisen\nselvityksenä ja täydennyksenä.\n\nVirkaan-asettaminen tapahtui sitten Upsalassa Pietari Brahen.\nHogenskild Bielken, Eerik Sparren ja Eerik Stenbockin läsnäollessa.\nSiinä noudatettiin kaikkea katolista komeutta piispanhiippoineen,\nkaapuineen ja sauvoineen (jotka siitä pitäen ovat säilyneetkin).\n\nKuningas käski, että öljyllä voitelemistakin olisi käytettävä; kaikki\nläsnäolijat olivat sitä vastaan, mutta kuninkaan tahto pääsi kuin\npääsikin voitolle.\n\nTämän jälkeen oli vähitellen otettava uusi messujärjestys käytäntöön\nja palattava uudelleen latinalaiseen messuun.\n\nArkkipiispa sitoutui muun muassa pitämään huolta siitä, että papit\ntarkoin noudattivat kirkollisia juhlamenoja ja juhlapäiviä (entisiin\nlisättiin katolis-aikaiset, poisjätetyt Magdaleenan, Laurentiuksen,\nKristuksen ruumiin, Maarian syntymisen ja taivaaseenastumisen juhlat).\n\nMuuten tuli arkkipiispan noudattaa sitä lakia, joka oli tai\nsaattoi tulla hyväksytyksi, eikä ottaa käytäntöön mitään, jota\n_kirkolliskokous ja kuningas_ eivät olleet hyväksyneet ja\nvahvistaneet.\n\nHelmikuun 1 päiväksi 1575 kutsuttiin Tukholmaan arkkipiispa,\nLinköpingin, Skaran, Strengnäsin ja Vesteråsin piispat, Tukholman\npapisto, Skaran tuomiorovasti Sven Benediktuksenpoika ja Vesteråsin\ntuomiorovasti Salomo Birgerinpoika, Strengnäsin kirkkoherra Reinhold\nRagvaldinpoika sekä Skaran koulumestari Olaus Laurentiuksenpoika.\n\nKokoontuneille esitettiin kaikki ne muutokset ja lisäykset 1571\nvuoden kirkkojärjestykseen, jotka olivat sopusoinnussa niiden\nartikkelien kanssa, mitkä uusi arkkipiispa jo oli hyväksynyt.\n\nPapit allekirjoittivat ehdotuksen sitoutuen sitä käyttämään ja\nnoudattamaan, mikäli se olisi mahdollista ja saavuttaisi yleisempää\nsuostumusta.\n\nLahjomattomia kuin kallio olivat muutamat harvat, niiden joukossa\nsuuressa arvossa pidetty Andreas Angermanus. Juhana ei sillä hetkellä\nvoinut heille mitään, mutta lupasi pitää heidät mielessään.\n\nKuningas kirjoitti, että luuli herttuan alistuvan hänen uuteen\nuskonto- ja jumalanpalvelusjärjestykseensä, mutta sai vastaukseksi,\nettei herttua tullut poikkeamaan hiuskarvan vertaakaan niistä Ruotsin\nseurakunnan opin ja kirkonmenojen perusteista, jotka hänen isänsä oli\nlaskenut Jumalan sanan mukaan, hän joka myöskin oli testamentissaan\ntehnyt Ruotsin kuninkaat uskonnon puolustajiksi juuri tässä mielessä.\n\nNeuvosto aikoi välittää veljesten kesken, mutta kaikki keskustelut\nolivat turhat.\n\nKuningas määräsi liturgian noudatettavaksi valtakunnassaan; herttua\nkielsi sen ruhtinaskunnassaan.\n\nHerttua antoi suojan ja virkoja kaikille, joita Juhana vainosi ja\npani viralta.\n\nTammikuun 7 p:nä 1575 herttua kirjoitti Strengnäsin piispalle\nNiilolle kehottaen häntä pysymään siinä opissa, jota herttuan isän\naikana oli yleisesti saarnattu, sekä selitti, ettei aikonut hyväksyä\nmitään uusia, tarpeettomia muutoksia uskonnossaan, lisäten: \"ja tämän\nmeidän mielipiteemme ilmoittanette kenelle tahdotte, sillä siinä\naiomme pysyä\".\n\nLiturgia oli painettu ja alkoi tulla tunnetuksi maassa alkupuolella\nvuotta 1576. Siinä olivat useimmat tai varsinaisesti kaikkikin\nosat roomalaista messua sekä samoin ne rukoukset ja virret, joita\nsiinä määrättiin papin virkatehtäviin kuuluviksi hänen messupukuun\npukeutuessaan ja käsiänsä pestessään. Sitävastoin oli ristinmerkit,\nkumarrukset ja alttarinsuutelemiset jätetty pois.\n\nKun se ensin levisi, ei annettu mitään määräyksiä sen käyttämisestä.\nTiedettiin, että sen piti kussakin hiippakunnassa tapahtuman\npiispain toimesta, ennenkuin se otettaisiin seurakunnissa yleisesti\nkäytettäväksi juhlallisen päätöksen nojalla. Mutta näillä oli siihen\nniin vähän halua, että tarvittiin todellakin Juhanan itsepäisyyttä\npysymään päätöksessä, joka oli aivan kansan yleistä mielipidettä\nvastaan.\n\nRuotsin aateli oli tunnettu korkeasta sivistyksestään.\nSaarnakokoelmat ja paimenkirjeet niiltä ajoilta todistavat, että\npapit kammosivat paavilaisuutta. Rahvaan lähettiläät olivat\nmyötävaikuttaneet parannuksiin, joita oli päätetty Vesteråsissa 1527\nja 1544. Kuningas Juhana lausuu kyllä, että kansa ei tiennyt muuta\nkuin olevansa katolinen, mutta se oli kyllin valveilla huomaamaan,\nmitä ympärillä tapahtui, ja sillä oli kyllin älyä tutkimaan, mitä\nsille tarjottiin, sekä omaksumaan mitä se itse piti hyvänä.\n\nTällöin heräsi Juhanassa uudestaan ajatus Roomaan yhdistymisestä. On\nluultavaa, että kuningattaren rukoukset vaikuttivat paljon tähän.\n\nKuinka paljon hänen olikaan täytynyt kärsiä velvollisuuksiensa\nristiriidassa! Hänen oma vapahduksensa oli riippuvainen kuninkaan ja\nmaan palautumisesta ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan; hänellä\noli huoli siitä, että lapsensa säilyisivät harhauskon saastasta, ja\nlopuksi, eikä suinkaan vähimmin, jäyti häntä yhä yltyvä sairaus sekä\nuupumus, joka aika-ajoin kokonaan valtasi hänet.\n\nSigismundilla oli alunpitäen taipuisa luonne, johon kuitenkin joskus\nliittyi suuri määrä itsepäisyyttä. Hän näki äitinsä kärsivän, kuuli\nhänen usein valittavan, ettei voinut täyttää sitä lähetystointa, joka\noli hänelle uskottu, ja hän teki sydämessään lupauksen, ettei koskaan\npetä äitiään, jota hän yli kaiken rakasti.\n\nHän huomasi, että äiti oli onnellisin hänen läheisyydessään; ja heti\nkun oli lopettanut lukunsa, hän kiiruhti äitinsä luo. He viettivät\njoka päivä useita tunteja toistensa seurassa lukien ja keskustellen,\nja äiti onnistui tässä nuoressa sielussa herättämään samaa kiihkoa\npaavilaisuuteen ja pyhimystenpalvelukseen, mikä hänen omankin\nsielunsa täytti.\n\nMutta kerran oli hänkin tuleva kuninkaaksi maahan, jossa uskonlamppu\noli sammunut eikä kukaan tiennyt, milloin se taas syttyisi.\n\nMitä vaivoja ja taisteluja olikaan häntä odottamassa, ja erittäinkin\nmitä viisautta ja huolenpitoa tarvittiinkaan vastahakoisten\nvoittamiseksi!\n\nEhkäpä hän oli pakotettu sanomaan itsensä kerettiläiseksi\nvoittaakseen kerettiläiset.\n\nEhkäpä pakotettu muka kunnioittamaan heidän epäjumalanpalvelustaan ja\nistumaan kussa pilkkaajat istuvat.\n\nMutta silloin -- niin opetti äiti häntä -- tuli hänen vain\najatuksissaan lausua päinvastoin kuin mitä huulensa puhuivat, ja\nvaikkapa hän siten tekisi pyhimmänkin ja sitovimmankin valan, niin\nluettaisiin hänelle vain ansioksi, jos hän sen rikkoi.\n\nPoika kuunteli tarkkaavasti; hän lupasi painaa kaikki mieleensä ja\nottaa äidin neuvot tekojensa ohjeiksi.\n\nNiin suuri oli Katariinan huoli pojastaan, että hän kuvaili tälle\nkaikki mahdolliset elämänkohtalot, joihin hän voi joutua, ja\nneuvotteli hänen kanssaan, miten hänen pitäisi menetellä kussakin eri\ntapauksessa.\n\nLuonnollinen seuraus tästä oli, että Annan kasvatus lyötiin laimin;\non myöskin mahdollista, ettei katsottu tarpeelliseksi antaa hänelle\nsamanlaista opetusta. Miten olikaan, hän sai kasvaa tietämättä niistä\ntaisteluista, jotka raatelevat maailmaa.\n\nHänen imettäjänsä, eräs protestanttinen vaimo, jonka leskikuningatar\nlähetti herttuattarelle prinsessan syntyessä ja johon tämä silloin\nkatsoi olevansa pakotettu tyytymään, oli sitten jäänyt sinne joko\nunohduksissa tai sentähden, ettei Anna tahtonut luopua hänestä. Tämä\ntuli nyt kaikessa halpuudessaan nuoren ruhtinattaren salaiseksi\nomantunnon neuvojaksi.\n\nOn kummallista, että luonnon helmasta lähteneen ihmisen on niin\nhelppo erottaa, mikä on oikein, mikä väärin; mutta sepä olikin ainoa,\nmitä Briitta taisi.\n\nLukea hän ei osannut, kirjoittaminen ei tullut kysymykseenkään;\nneulomaan hän oli ahkerampi kuin kukaan muu, mutta se johtui siitä,\nettei kukaan -- kun hän oli melkein kuuro -- kuluttanut hänen\naikaansa lörpöttelemällä hänelle uutisia.\n\nMutta kun prinsessa pani pienen suunsa hänen korvaansa, kuuli\nhän jok'ikisen sanan. Ehkäpä Anna piti siitä, että hänellä oli\nystävä, johon voi oikein luottaa, sillä joka päivä hän tuli hänen\nluokseen pikku asioissaan, ja Briitan kasvojen ilme lausui hänelle\nsanoittakin, mitä tämä ajatteli asiasta, hyväksyikö vai hylkäsikö.\n\nMutta mykkä ei Briitta ollut; tapahtuipa toisinaan, kun hän oli\nkauan miettinyt tuonne-tänne, että hän oikein pontevasti lausui\nmielipiteensä, ja ihmeellistä oli, miten se aina oli sopusoinnussa\nAnnan oman sydämen sisimpien ajatusten kanssa.\n\nNiin alhaista alkuperää oli se perustus, jolle lapsen omintakeisuus\nrakentui, mutta sitä ei hänen saamansa opetus millään tavalla\nhorjuttanut. Se päinvastoin täydensi sitä, ja monasti oli hänen\nympäristönsä aivan ymmällä siitä, että hän aina tiesi, miksi hän\ntahtoi tuota eikä ensinkään huolinut tästä.\n\nSydämellinen rakkaus yhdisti molempia siskoksia. He luottivat melkein\nrajattomasti toisiinsa. Annan paljoa lujempi tahdonvoima vahvisti\nja piti pystyssä Sigismundin hempeää mieltä, ja kun Anna lausui\najatuksensa kiivaasti, tarvittiin vain silmäys Sigismundilta, ja\nkohta hänen äänenpainonsa muuttui hellemmäksi.\n\nIsä, äiti ja sisko melkein jumaloivat häntä; tarvittiinkin\nsellainen luonne kuin Sigismundilla oli, jottei tulisi perinpohjin\nhemmotelluksi.\n\nNe henkilöt, joille Sigismundin kasvatus uskottiin, olivat kaikki\ntyynni salaisia katolisia; ja tuo suitsutuksista tuoksuva,\nsalaperäinen, aistillinen uskonto, jolla hänen ymmärrystään\nlapsuudesta pitäen sumennettiin, painoi leimansa koko hänen elämäänsä.\n\nHän se sai isän usein olemaan saapuvilla äidin ja pojan yhteisissä\nhartausharjoituksissa; ja luultavaa on, että nämä sellaisissa\ntilaisuuksissa saivat tavallista vaikuttavamman luonteen.\n\nKumma kyllä, Sigismund ei tehnyt mitään vaikuttaaksensa sisareensa.\nEhkäpä hän piti luonnollisena, että hänen sisarensa ajatteli samoin\nkuin hän itsekin ja että tällä muuten tuli olla vapaus pitää\nhartausharjoituksiaan milloin itse tahtoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli Warsewitz kirjoittanut Roomaan Ruotsin oloista,\nja pian senjälkeen sai jesuiittakenraali paavilta käskyn heti\nlähettää Ruotsiin jonkun ruotsintaitoisen veljeskunnan jäsenen. Arpa\nlankesi norjalaisen Laurentius Nikolauksenpojan osalle, joka saapui\nTukholmaan huhtikuun lopulla 1576.\n\nHän sai toimekseen \"lohduttaa kuningatarta ja varovasti aukaista\novet katoliselle kirkolle\". Hän toi myöskin mukanaan ennenmainitut\nkirjeet. Herbstin kehotuksesta pyysi kuningatar häntä noudattamaan\nmitä suurinta varovaisuutta eikä millään tavalla ilmaisemaan, että\noli jesuiitta.\n\nKuningas meni askeleen pitemmälle. Hän neuvoi Laurentiusta pyrkimään\nTukholmassa asuvain saksalaisten sekä pappien suosioon, jotta hän\nsaisi näiden puoltolauseen tuekseen, kun tuli kysymykseen sopivan\nviran antaminen hänelle.\n\nLuostari-Lassi, tällä pilkkanimellä häntä yleisesti mainittiin,\nseurasi neuvoa, sai vaikeudetta saksalaisten puoltolauseen ja\npuikkelehti sukkelasti pappien suosioon kertomalla harjoittaneensa\nopintoja Löwenissä, Douayssa ja Kölnissä; hän oli muka kuullut\npuhuttavan, että kuninkaalla oli aikomus perustaa Tukholmaan\nkollegio, ja hän oli tullut tarjoamaan palvelustaan. Siihen hän\ntarvitsi pappien puoltolauseen ja oli tullut sitä pyytämään.\n\nPapit, joita erittäinkin viehätti hänen sujuva ja sointuva latinansa,\njota he itse osasivat hyvin huonosti, ehdottivat häntä kysymyksessä\nolevan kollegion johtajaksi.\n\nPäätettiin, että hän esittäisi jumaluusoppia, ja Pietari Brahe sai\nkäskyn panna Gråmunkeholman luostarin ja luostarikirkon kuntoon uutta\nlaitosta varten.\n\nKeskustelemalla tavantakaa kuninkaan kanssa sai Luostari-Lassi\ntämän monessa kohden muuttumaan suopeammaksi paavia ja roomalaista\nkirkkoa kohtaan, ja Juhana puhui yhä vilkkaammin sen ja liturgian\nyhdistämisestä.\n\nUseat valtakunnan etevimmistä miehistä kannattivat hovin kirkollista\npolitiikkaa, ja Luostari-Lassi ilmoitti 1577 käännyttäneensä\nkolmekymmentä heistä roomalaiseen uskoon. Nyt hän saattoi myöskin\nlähettää ensimäiset nuorukaiset Ruotsista Roomaan papeiksi\nkasvatettaviksi.\n\nKuningas itse antoi matkarahat, ja kuusi nuorukaista lähti\n_salaa_ Brask piispan yhdeksäntoistavuotiaan veljenpojan johdolla\nisänmaastaan mennäkseen Rooman saksalaiseen kollegioon.\n\nJuhana oli sitäpaitsi saanut koko joukon nuorempia pappeja ja\npapinkokelaita käymään Luostari-Lassin luennoilla jakelemalla heille\napurahoja.\n\nMutta tämä oli liian avomielinen oppilaitaan kohtaan; hän luotti\nheihin liian paljon, ja he alkoivat huomata mitä asioita hän ajeli.\n\nLuostari-Lassi oli välttänyt joutumasta yhteen Tukholman kirkkoherran\nMartti Olavin ja rehtori Angermanuksen kanssa; molemmat pääsivät\nkuitenkin pian selville siitä, minkä hengen lapsia hän oli, ja\nasettuivat jyrkästi häntä vastaan.\n\nKuninkaan liturgia oli saanut \"punakirjan\" nimen, osittain punaisista\nkansistaan, osittain sentähden, että pyhimysten nimet olivat painetut\npunaisilla kirjaimilla.\n\nSe oli painettu osittain latinaksi, osittain ruotsiksi, määräykset\npappeja varten vain latinaksi.\n\nSillä välin rupesi tyytyväisyys \"kirjaan\" yhä enemmän laimenemaan.\nVesteråsin piispa Erasmus kävi asiata ajattelemaan; mutta jyrkemmän\nvastarinnan merkkejä rupesi näkymään Tukholmassa. Nekin papit, jotka\nolivat kirjoittaneet nimensä kirkkokäsikirjan alle; kieltäytyivät\npanemasta sen määräyksiä toimeen heti, kun liturgian käyttämisestä\nruvettiin huomaamaan, mihin tultaisiin, jos näin alotettua suuntaa\njatkettaisiin.\n\n\"Nyt pitäisi kirjoittaa jotakin, joka tyynnyttäisi heitä\", huudahti\nkuningas.\n\nFecht rohkeni ehdottaa, että arkkipiispa kirjoittaisi punakirjaan\nesipuheen.\n\nKuningas rypisti kulmiaan; kernaammin tahtoi hän itse tehdä sen.\n\nMutta tarkemmin mietittyään hän myöntyi Fechtin ehdotukseen, ja\narkkipiispaa lähetettiin kutsumaan.\n\nTämä tuli ja kirjoitti heti esipuheen kuninkaan ja Fechtin määräysten\nmukaan; niihin selityksiin, joita edellinen antoi sen sisällyksestä,\nhän vastasi vain kumartaen, ja heti työnsä lopetettuaan hän sanoi\njäähyväiset ja lähti.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Hän ei ole entisellään\", sanoi Juhana.\n\n\"Hänen rouvansa...\"\n\n\"Onko hän sairas?\"\n\n\"Hän on muuttanut äitinsä luo.\"\n\n\"Miksi hän ei toimita häntä takaisin?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nMutta me, jotka voimme nähdä suljettujen ovien läpi, tiedämme, että\nylpeä, mutta ylevämielinen Margareeta todella kauhistui, kun sai\nkuulla, että miehensä oli rikkonut hänen isälleen antamansa lupaukset.\n\nTurhaan piispa sanoi hänelle, että tarkoitus ei ollut paha. Hän\nei uskonut miestänsä, mutta lupasi kuitenkin, kun tämä hartaasti\nrukoili, jäädä odottavalle kannalle.\n\nMutta joka kerran on joutunut kaltevalle pinnalle, hän luisuu aina\nalaspäin. Johdattaakseen puolisoansa harhaan oli piispa valehdellut\nja pettänyt; tämä tuli pian ilmi, ja jäähyväisiä sanomatta, ilman\nmelua Margareeta palasi äitinsä luo.\n\nElisabet käsitti hänen katkeran surunsa ja otti osaa hänen\nkohtaloonsa; hän myönsi, ettei mikään voinut paremmin osoittaa\nLaurentiukselle hänen tekemäänsä rikosta kuin se, että hän menetti\nniin suuresti rakastetun puolisonsa.\n\n\"Miten onnellinen olisinkaan\", huudahti Margareeta, \"jos voisin tulla\nvälikappaleeksi hänen parannuksekseen!\"\n\n\"Herran tiet ovat tutkimattomat.\"\n\nLuopuisiko Ruotsin valtakunnan arkkipiispa vakaumuksestaan muutamien\nuhittelevien naisten tähden?\n\nEikö hän ollut muistuttanut Margareetaa, mitenkä monet monituiset\nluterilaisen kirkon puutteet eivät suinkaan olleet jääneet hänen\nisältään huomaamatta? Ja eikö voinut tapahtua, että kuninkaan\nmääräämässä kirkkokäsikirjassa oli paljon hyvää?\n\nMutta Margareeta oli vain katsonut häntä hymyillen, ikäänkuin sanoen:\n\"Sitä sinä et itsekään usko.\"\n\nSitten hän oli mennyt.\n\nNo, kernaasti hänen puolestaan. Nyt hän ainakin oli vapaa toimimaan,\nja nythän saattoi kyllä tapahtua, että hän meni askeleen pitemmälle\nkuin olisi mennyt, jos olisi saanut itse vallita.\n\nSenjälkeen hän ei enää salannutkaan liturgisia taipumuksiaan; häntä\noli kiihotettu siihen, sanoi hän.\n\nSillä välin kasvoi tyytymättömyys Tukholmassa yhä enemmän.\n\nUseat papit kieltäytyivät pyhittämästä liturgian määräämiä\njuhlapäiviä.\n\nNäiden joukossa oli Maarian syntymisen muistojuhla, jota piti\nvietettämän syyskuun 8 p:nä ja jossa tilaisuudessa ensi kerran piti\nnoudatettaman \"punakirjan\" määräyksiä.\n\nMutta sekä Angermanus että Pietari Eerikinpoika kieltäytyivät\npitämästä jumalanpalvelusta sinä päivänä.\n\nMolemmat suljettiin vartioituina huoneisiinsa ja lähetettiin sitten\nTukholmasta pois.\n\nAngermanuksella oli lukuisia ystäviä ja puoluelaisia. Olisi voinut\nolla vaarallista antaa niin vaikuttavan miehen jäädä paikalleen.\nHänet lähetettiin Öregrundiin, mutta asetettiin sitäpaitsi\narkkipiispan erityisen valvonnan alaiseksi.\n\nPietari Eerikinpoika lähetettiin Upsalaan; häntä pidettiin kaikin\npuolin vähemmin vaarallisena.\n\nKaikkien mieli oli kovasti jännitetty.\n\nItse joulupäivänä 1576 oli arkkipiispa päättänyt ryhtyä asiaan\nkäsiksi.\n\nHän tahtoi nyt näyttää toimivansa vapaasti ja varmasta\nvakaumuksestaan.\n\nJa niin hän messusi aamujumalanpalveluksessa latinaksi ja uuden\nliturgian mukaan.\n\nPaheksumismutina kuului kautta kirkon, ja hän huomasi samaa kaikkien\nkatseessa.\n\nJa tyhjänä oli se penkki, josta hän ennen oli saanut lemmekkäitä,\nrohkaisevia silmäyksiä.\n\nNyt se oli pimeänä ja ammottavana.\n\nMitä se häneen kuului? Hän oli tehnyt velvollisuutensa, ja jos\nuskallettaisiin itse Upsalassakin uhitella häntä vastaan, niin hän\nkyllä osaisi rangaista uhmaajia.\n\nToisena joulupäivänä esiintyi tuomiokirkossa oppinut ja pelkäämätön\nprofessori Pietari Joonaanpoika.\n\nHän puhui ankarasti ja vakavasti hurskasten opettajien vainoomisista.\n\nNeljäntenä joulupäivänä saarnasi Tukholmasta karkoitettu Pietari\nEerikinpoika Betlehemin lastenmurhasta ja tyrannien julmuudesta.\n\nKumpaisessakaan näistä saarnoista ei tehty viittaustakaan viime\ntapahtumiin; mutta kuulijat pitivät itse huolen siitä, ja\narkkipiispaa moitittiin yleisesti.\n\nTieto tästä tuli pian hänenkin korviinsa, ja hänessä kehittyi nyt\nsemmoinen periaatteiden varmuus, jommoista hänellä ei ennen ollut.\nMolemmat saarnaajat pantiin heti viralta, ja seuraavana sunnuntaina\nhän itse saarnasi kiihtyen ankarasti ja vihamielisesti arvostelemaan\nheitä.\n\nPian senjälkeen kutsuttiin Pietari Joonaanpoika ja Olavi Luth\nuskonnolliseen väittelyyn Tukholmaan.\n\nPietari Brahe oli antautunut kuninkaan vaikutuksen alaiseksi\nja tehdäkseen hänelle mieliksi jättänyt talonsa pienemmän\npappeinkokouksen käytettäväksi.\n\nHänen ollessaan puheenjohtajana ja kuninkaan sihteerin sekä\nhovisaarnaajien läsnäollessa käsiteltiin liturgista kysymystä useissa\ntoisiaan seuraavissa keskusteluissa.\n\nKuten tavallista oli sellaisissa tilaisuuksissa, jäi täälläkin kukin\nomaan vakaumukseensa; evankeliset pysyivät Lutherin opissa ja sen\nyksinkertaisissa juhlamenoissa: liturgiset puolustivat messu-uhria,\npyhimystenpalvelusta y.m., ja ainoana tuloksena oli, että Upsalassa\npian senjälkeen ilmestyi voimakas vastalause liturgiaa vastaan.\n\nNiiden pappien joukossa, jotka olivat kutsutut kuulijoiksi kreivi\nBrahen luo, oli myöskin Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika.\n\nTämä oli oppinut ja voimakas mies, joka aina oli vakavasti torjunut\nluotaan kaikki houkutukset, joilla häntä koetettiin saada liturgian\npuolustajaksi.\n\nKerran, kun hän Vesteråsin tuomiokirkossa astui alttarille messua\npitämään, lähetti piispa hänen jälkeensä \"punakirjan\" käskien hänen\ntarkkaan noudattamaan sitä.\n\nMutta tuomiorovasti otti kirjan ja heitti sen seurakunnan nähden\nkauas alas kirkkoon.\n\nSe oli kauhea rikos, jota oli sen mukaan rangaistava; ja\ntuomiorovasti kutsuttiin piispan luo.\n\nAnkara varoitus annettiin. Hän ei ollut osoittanut kunnioituksen\npuutetta ainoastaan Jumalan sanaa ja Hänen palvelijaansa kohtaan,\nvaan myöskin Ruotsin valtakunnan kuningasta kohtaan, joka, kuten\nhyvin tiedettiin, oli enimmän työskennellyt liturgian hyväksi.\n\nLievin rangaistus, mikä saattoi tulla kysymykseen, oli papinviran\nmenettäminen.\n\nTuomiorovasti purskahti itkuun; hänellä oli suuri perhe, ja hän oli\njo ikämies.\n\nHurskas piispa näytti tulevan liikutetuksi, mutta ainoa keino,\nminkä hän tiesi, oli se, että tuomiorovasti täydelleen muuttaisi\nmielipidettään ja tulisi liturgian voimakkaimmaksi puolustajaksi.\nSilloin saataisiin nähdä, että totinen valkeus oli valaissut hänet,\nsamoinkuin Pietarin, joka myöskin ensin kielsi Herransa.\n\nSalomo Birgerinpoika kamppaili kovan kamppailun, mutta hänen\npuolisonsa oli usein sanonut hänelle, että hänen kiivautensa\nliturgiaa vastaan tulisi heidän onnettomuudekseen, ja olihan\nmahdollista, että hän oli erehtynyt.\n\nMihinpä hän ryhtyisi, jos hänet ajettaisiin pois... vaimoineen,\nlapsineen?\n\nMutta kun hän aikoi lausua myöntyvänsä, oli kuin sanat olisivat\ntahtoneet tukehuttaa hänet.\n\nPosket kalpeina, huulet vaaleina hän tuijotti eteensä.\n\nPiispasta tuntui viimein, että tämä oli jo liikaa hänelle, ja hän\nsanoi laskien kätensä hänen olalleen:\n\n\"Te suostutte siis?\"\n\n\"Niin!\" kuiskasi tuo raukka,\n\n\"Te matkustatte heti Tukholmaan.\"\n\n\"Tukholmaanko?\"\n\n\"Ja esiinnytte ensin siellä. Se on teidän oman itsenne tähden.\"\n\nBirgerinpoika kumarsi syvään ja kiiruhti pois.\n\nSe riemu, jota hänen puolisonsa ja lapsensa osoittivat, lienee kyllä\nollut hänelle lohdutuksena, mutta kuitenkin hän ikäänkuin häpesi\nheitä ja lähti matkalle hyvin pian.\n\nTukholmassa hänellä oli lanko, joka oli nauttinut suurta\nvieraanvaraisuutta tuomiorovastin luona ja oli nyt iloinen saadessaan\nhänet kotiinsa.\n\nKirkkoja ei puuttunut, missä saarnata, ja nyt hänen tuli esiintyä\nliturgisena.\n\nMutta epäröiminen ja tunnonvaivat seurasivat häntä; hänellä ei ollut\nhetkenkään lepoa.\n\nHänet kutsuttiin kuulemaan väittelyjä kreivi Brahen luo. Senjälkeen\npuhkesi myrsky riehumaan hänen rinnassaan. Eikö hän ollut Kristuksen\nkieltäjä, joka puhui uskoaan ja vakaumustaan vastaan?\n\nJuudas petti herransa suutelemalla; tekisikö hänkin samoin?\n\nEräänä sunnuntaiaamuna, kun nämä mietteet tavallista voimakkaammin\nvirtailivat hänessä, pukeutui hän melkein tietämättään mennäkseen\nkirkkoon. Kun hän tuli kadulle, loisti kevätaurinko kirkkaana häntä\nvastaan, linnut lauloivat iloista aamuvirttään, ja siihen yhtyi\nkirkonkellojen soitto.\n\nNiin kutsuvana ja kehottavana se kaikui.\n\nEi ollut milloinkaan tuntunut niiden vaikutus niin voimakkaalta: se\nuhkasi särkeä hänen rintansa, ja vähällä oli, ettei hän heittäytynyt\nmaahan huudahtaen: \"Armahda minua, syntistä!\"\n\nVihdoin hän tuli kirkkoon; se oli täynnä väkeä. Ihmiset kuuntelivat\nhäntä mielellään, sen hän tiesi.\n\nJohtaisiko hän nyt heitä harhatielle? Jumala auttakoon häntä, sitä\nhän ei tahtonut.\n\nHän pukeutui messupukuun.\n\nSitten hän meni alttarille.\n\nSiellä oli \"punakirja\".\n\nHän hätkähti sen nähdessään.\n\nMitä hänellä oli tekemistä sen kanssa?\n\nOli kuin kaikki olisi hänessä ollut sekaisin.\n\nMiksi hän oli tullut tänne?\n\nOliko hän sairas, oliko hän kadottanut muistinsa?\n\nPois kaikki haaveilut ja mielikuvitelmat! Hän seisoi alttarin\nääressä, hänen piti toimittaa messu.\n\nNyt kaikui laulu urkuparvelta.\n\nHän aikoi tarttua kirjaan avatakseen sen.\n\nKatso, katso, siitä kohosi liekki, ja monet hyvin tunnetut kasvot\nloistivat häntä vastaan.\n\nEnsin arkkipiispan, sitten melkein kaikkien piispain ja monen, monen\nmuun.\n\nSaipa hän lopuksi nähdä omatkin kasvonsa kauhun väänteleminä.\n\nÄkkiä hän juoksi alttarilta sakaristoon.\n\nIhmetellen, kysellen ympäröivät papit ja palvelijat hänet.\n\n\"Minun täytyy poistua täältä heti\", sanoi hän.\n\nJa hän kiiruhti kirkosta heti, kun oli riisunut messupukunsa.\n\nKyynelsilmin hän palasi lankonsa luo.\n\nSydämellinen osanotto tuli siellä hänen osakseen.\n\nKun hän kertoi mitä oli kärsinyt, mitä koettelemuksia kestänyt, sai\nhän tietää, että oli ihmetelty, miten hän saattoi tulla liturgiseksi,\nja että monen usko nyt vahvistuisi, kun he saisivat kuulla hänen\nkatuneen ja palanneen evankeliseen uskoon.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"nyt alotan kuin alhaisin Kristuksen apostoleista;\nminä olin pahojen henkien vallassa ja kärsin helvetin tuskia. Nyt\nolen päässyt niistä ja voin täydellä vakaumuksella sanoa Herra, kun\nsinä minulla olet, en huoli mitään taivaasta enkä maasta.\"\n\nSeuraavana päivänä hän ilmoitti kuninkaalle luopuvansa virastaan.\n\nMonia puutteita sai hän senjälkeen kärsiä, mutta hän kesti ne\ntosikristityn miehuudella: hänen vakaumuksensa vahvistui ja varmeni.\nja Salomo Birgerinpojasta tuli liturgian voimakkaimpia vastustajia.\n\nUseampiakin esimerkkejä voitaisiin mainita.\n\nKun kaikki mahdolliset lahjomis-, houkuttelu- ja uhkauskeinot olivat\nkäytetyt, kutsuttiin säädyt valtiopäiville Tukholmaan helmikuussa\n1577.\n\nSitä ennen oli kuningas koettanut valmistaa liturgialle suosiollista\nvastaanottoa lähettämällä ympäri maata lähettiläitään.\n\nArkkipiispa puolestaan oli puhunut rahvaalle Upsalan markkinoilla.\n\nAngermanukselta ja tuomiorovastilta kysyttiin vielä kerran,\ntahtoivatko he hyväksyä liturgian, ja kun he edelleen kieltäytyivät,\npantiin edellinen vankeuteen Pietari Brahen luo Rydboholmaan ja\njälkimäinen lähetettiin kaupungista pois.\n\nValtiopäivillä meni kaikki toivomusten mukaan. Säädyt hyväksyivät\nliturgian ja päättivät ottaa sen käytäntöön.\n\nSeuraavana päivänä pidettiin kirkolliskokous, jossa kuningas itse\nesiintyi puheenjohtajana.\n\nHän määräsi heti, että äänestyksen piti tapahtuman siten, että\nliturgian puolustajat asettuivat oikealle ja vastustajat vasemmalle\npuolelle.\n\nUseimmat menivät luonnollisesti oikealle, ainoastaan muutamat harvat,\nMartti piispa etunenässä, vasemmalle.\n\nKoetettiin kaikki keinot, jotta hänet olisi saatu taipumaan, mutta\nturhaan. \"Sanoa sanansa ja pysyä siinä\", lausui hän saaden Juhanan\nluomaan silmänsä maahan.\n\nHeti senjälkeen julisti kuningas, että jokainen, joka vastustelullaan\nherättää levottomuutta ja tyytymättömyyttä maassa, joutuu siitä\nvastaamaan hänelle ja valtaneuvostolle.\n\nSeuraavana päivänä, kun papit olivat kutsutut linnaan kuninkaan luo,\nseisoi piispa yksin vasemmalla puolella.\n\nMutta ne muutamat sanat, mitä hän lausui, ja hänen arvokas\nesiintymisensä vaikuttivat läsnäolijoihin niin, että kun liturgia\nsitten allekirjoitettiin, siihen otettiin ne huomautukset, joita tämä\noikeutta harrastava ja arvossapidetty mies oli sitä vastaan tehnyt.\n\nPian senjälkeen saivat molemmat vangit tulla takaisin, ja vielä\nkerran koetettiin kaikkia mahdollisia keinoja, jotta heidät\nsaataisiin kirjoittamaan nimensä liturgian alle, mutta kun ne\nhuomattiin turhiksi, lähetettiin Angermanus kirkkoherraksi\nAhvenanmaalle, ja Salomo sai pitkät ajat olla vankeudessa, ennenkuin\nsai palata Vesteråsiin.\n\nLinköpingin piispanistuimen sai Pietari Kaarlenpoika arvokkaaksi\npalkkiokseen, ja Kaarle herttua kutsui viraltapannun Martti piispan\nNyköpingin kirkkoherraksi.\n\nJo maaliskuussa 1576 lähetti Juhana muutamia uskottujaan Kaarlen\nluo ja heidän mukanaan kappaleen liturgiaa pyytäen, että sitä\nkäytettäisiin jumalanpalveluksessa herttuakunnassa niinkuin\nmuuallakin valtakunnassa.\n\nHerttua vastasi, että sekä häntä itseään että hänen siskojaan oli\nisän testamentissa neuvottu ja kehotettu välttämään inhimillisiä\ntekeleitä; sentähden hän ei voinut niin pian mukautua uusiin\nehdotettuihin kirkonmenoihin.\n\nSellaisella vastauksella saivat lähettiläät palata; ja kaikki\nkuninkaan myöhemmätkin samansuuntaiset yritykset raukesivat Kaarlen\nlujaan tahtoon pystymättä.\n\nHerttua, joka kaikissa yrityksissään oli viisas ja miettivä, kokoili\nja otti otteita kaikista asiakirjoista, joihin hän perusti sekä\nhengellisen että maallisen tuomitsemisoikeutensa herttuakunnassaan.\n\nSyyskuussa samana vuonna hän oli kutsunut kokoon kaikki käskyläisensä\nNyköpingiin, ja siellä hän velvoitti heidät vakavasti riippumaan\noikeassa uskossa ja opissa hylkäämällä muut juhlamenot, paitsi\nmitä Kustaa kuninkaan ajoilta oli ollut siihen asti käytännössä,\nliturgiasta ei mainittu mitään, mutta jokainen ymmärsi asian.\n\nTämä vastahakoisuus oli liian suuri kuningas Juhanan siedettäväksi.\nSiitä saattoi talla vaarallinen esimerkki niiden henkilöiden korkean\narvon vuoksi jotka asettuivat uutta järjestystä vastaan.\n\nUseimmat papit olivat kieltäytyneet viettämästä Kristuksen ruumiin\njuhlaa kesäkuun 1 p:nä. Se oli liian läheisessä yhteydessä katolisten\ntapojen ja menojen kanssa, sanoivat he.\n\nKuningas syytti heitä sekä kirkkojärjestyksen rikkomisesta että\ntottelemattomuudesta esivaltaa vastaan.\n\nVarsinainen rahvas oli vakaumukseltaan täydelleen katolista oppia\nvastaan.\n\nVanhan kuninkaan opetukset olivat jo juurtuneet. Missä hän oli\nkehottanut heitä pysymään, siitä heillä ei ollut halua luopua hänen\npoikansa vuoksi, johon ei kukaan oikein luottanut.\n\nEhkäpä useimmat ajattelivat sitäkin, mitä siitä seuraisi. Katolisen\npapiston mukana tulisi uusia veroja, ja niistä tahdottiin mieluimmin\npysyä vapaina.\n\nKaiken tämän suhteen Juhana osoitti itsenäisyyden puutetta ja\nhorjuvaisuutta. Ei kukaan ole ollut sellainen mestari kuin hän\ntinkimään vakaumuksestaan, etsimään perusteita yhdeltä taholta ja\nvetämään johtopäätöksiä toiselta.\n\nKokonaan vailla sisäistä suuruutta kun oli, täytyi hänen turvautua\nmahtavaan asemaansa.\n\nMutta tyytymättömyys oli kasvamassa; joka osassa maata saattoi\nhuomata sen. Aatelisto pelkäsi, että paavi kävisi vaatimaan\nkirkontiluksia, talonpojat valittelivat liturgisten pappien\nitsekkäisyyttä ja kevytmielisyyttä; he tahtoivat mieluimmin päästä\nheistä.\n\nEräs erityinen tapaus kiihotti tyytymättömyyttä.\n\nKuninkaan sihteeri Juhana Henrikinpoika oli rakastunut rikkaaseen\nporvarivaimoon.\n\nMies oli matkoilla, ja toivottiin, että hän ei palaisi. Hän tuli\nkuitenkin aivan odottamatta, ja rikollinen vaimo ilmoitti siitä\nrakastajalleen.\n\nTämä olisi voinut vetäytyä erilleen, mutta suuri omaisuus houkutteli\nhäntä, ja hän kuristi miehen, kun tämä makasi sikeässä unessa.\n\nSitten hän ripusti hänet hirteen ja uskotteli hänen itse päättäneen\npäivänsä.\n\nEsiintyi kuitenkin niin sitovia seikkoja, ettei hän voinut\npuhdistautua, joskaan todistukset eivät olleet niin selviä, että\nhänet olisi voitu tuomita. On luultavaa, että hänen asemansakin\nsuojeli häntä.\n\nVähän senjälkeen Juhana Henrikinpoika nai murhatun porvarin lesken.\n\nSilloin lesken sukuiset syyttivät häntä vaatien avioeroa.\n\nHenrikinpoika kääntyi Luostari-Lassiin, ja tämä antoi hänelle\nerikoisvapautuksen.\n\nMutta ei siinä kyllin. Luostari-Lassi kirjoitti kardinaali\nHosiukselle Roomaan sanoen, että mies oli kuninkaan uskottuja ja että\nasiassa sentähden oli katsottava läpi sormien. Asia toimitettiin\narkkipiispan tietoon, ja tämä suuttui niin, että kielsi jesuiitan\nhoitamasta virkaansa kollegiossa.\n\nKuningas vapautti hänet kuitenkin. Mutta yleinen mielipide ei\nvapauttanut: se kuohui harmia ja kiihotti tyytymättömyyttä\nkatolisuuteen.\n\nJuhana ei enää pitänyt itseään kyllin voimakkaana saamaan\nliturgiaansa käytäntöön ilman ulkoapäin tulevaa apua.\n\nLuostari-Lassi oli kyllä luvannut auttaa häntä, mutta voimakkaampi\ntapa oli tarpeen.\n\nJos paavi antaisi vahvistuksensa hänen liturgialleen, silloin\nolisi reformaattori, Ruotsin kuningas, tullut vanhan testamentin\nprofeettain arvoiseksi. Mutta tämän ajatuksen hän piti omanaan ja\nmuka vain kuningattaren ja Fechtin kehotuksista suostui lopultakin\nryhtymään välittömään neuvotteluun Rooman kanssa.\n\nPontus de la Gardien ja Fechtin piti yhdessä matkustaman Italiaan.\n\nMatkan tarkoituksena oli muka pyytää paavin välitystä liittoon\nkeisarin kanssa Venäjää ja, jos niin tarvittaisiin, myöskin\nTanskaa vastaan, sekä samalla koettaa saada Ruotsin kuningattaren\näidinperintöä espanjalaisen varakuninkaan Ignatius Mendozan kautta,\njoka oleskeli Neapelissa.\n\nMutta lähettiläillä oli myöskin salainen tehtävänsä: neuvotella\nRoomassa kirkollisesta yhdistymisestä, jota Juhana esitteli\nmäärätyillä ehdoilla.\n\nPiispain tulisi olla sekä paaville että kuninkaalle kuuliaisia,\nja liturgiaan suostuminen olisi ehtona kaikkiin virkaylennyksiin\nhengellisellä alalla.\n\nLisäksi kuningas pyysi, että hänen pyhyytensä suvaitsisi määrätä koko\nmaailmassa pidettäväksi esirukouksia katolisen uskon palauttamiseksi\npohjoismaihin, mainitsematta kuitenkaan Ruotsia; että messut\nosittain pidettäisiin ruotsiksi; että piispat hengenasioissa olivat\nkuninkaan tuomiovallan alaisia; ettei mitään vaatimuksia saisi\ntehdä kirkon peruutetun omaisuuden suhteen; että Tukholmaan jo\nperustettu kollegio, jossa salaa opetettiin katolista oppia, saisi\npaavin vahvistuksen ja sen opettajat vapautettaisiin munkkipuvun\nkäyttämisestä; että pappien sallittaisiin mennä naimisiin, mutta\nnaimattomuutta sen sijaan terotettaisiin heidän mieliinsä: että\npapit toistaiseksi katolisessa messussa saisivat aivan hiljaa\nmumista pyhimysrukoukset ja rukoukset kuolleiden puolesta; että\nkuningas Kustaa, kuningas Eerik ja kaikki ne aateliset, jotka olivat\nkuolleet kirkon luopioina, saisivat häiritsemättä levätä haudoissaan;\nettä kuningas saisi, ilman että se tulisi synniksi, ottaa osaa\nkerettiläiseen jumalanpalvelukseen, kunnes vähitellen katolinen usko\ntulisi vallitsevaksi maassa.\n\nValmistuksia siihen suuntaan oli jo tehty -- sanottiin lisäksi --\nsiten, että jumalanpalvelus oli palautettu entiseen arvoonsa ja\nloistoonsa; että useampia juhlapäiviä oli pyhitetty; että salarippi\nja paastot olivat otetut käytäntöön; että luostareita oli alotettu\nuudelleen panna kuntoon; että useita jalosukuisia nuorukaisia\nkasvatettiin Roomassa ja Wienissä j.n.e.\n\nSitäpaitsi pyydettiin, että Fecht vihittäisiin piispaksi Roomassa,\njotta hän sitten kotimaassaan kasvattaisi puhtaampaa piispautta.\n\nMutta Korkeimman neuvoskamarissa oli päätetty toisin. Alus, jossa de\nla Gardie ja Fecht marraskuussa 1576 olivat matkalla Saksaan, joutui\nhaaksirikkoon Bornholman luona. Fecht, joka luotti uimataitoonsa,\nheittäytyi mereen uidakseen maihin, mutta hukkui aaltoihin.\n\nDe la Gardie pelastui ja jatkoi matkaansa Roomaan, jossa esitti\nasiansa.\n\nJuhana kuningas joutui aivan suunniltaan kuullessaan Fechtin\nodottamattoman kuoleman juuri kun hän oli matkalla täydentämään\nheidän yhdessä tuumimiansa suunnitelmia.\n\nDe la Gardien lähetystoimi herätti suurta liikettä Rooman kirkon\nmiehissä. Heidän ei juolahtanut mieleensäkään suostua sellaisiin\nehtoihin. Fecht oli sotkenut yhteen teologisia seikkoja jättäen ajat\nja olosuhteet huomioon ottamatta. Olivathan asianhaarain mukaan\nmuutamat seikat, kuten pappien naiminen esimerkiksi, toisinaan\nolleet sallitut, toisinaan siedetyt tai kielletyt aina sen mukaan,\nmiten kirkko milloinkin oli selittänyt _Pyhän Hengen tarkoituksia_;\nlisäksi oli hän käynyt toimittamaan messukirjoja y.m., joka ei\nollut maallikkojen, vaan ainoastaan paavien tehtävä; ja lopuksi oli\nhän, vaikka oli nainut mies, kuvitellut voivansa hänen pyhyydeltään\npaavilta saada papin- tai piispanviran.\n\nKäännytystoimeen Ruotsissa luvattiin tietysti kuitenkin ryhtyä, ja\nsitä varten lähetettiin jesuiitta Antonio Possevino sinne.\n\nMutta ennen hänen tuloansa sattui tapaus, joka on rumin tahra Juhanan\nhistoriassa.\n\nSe kohtelu, joka tuli Eerikin osalle hänen vankeudessaan, oli\nkyllä vain ikäänkuin valmistuksena siihen, mitä piti tapahtuman,\nja sentähden sisältyy tuo yhdeksänvuotinen vankeuskin yleisessä\narvostelussa veljesmurhaan.\n\nVeljesviha, arkuus ja pelko pakottivat Juhanan askel askeleelta\npitemmälle.\n\n\"Punakirjan\" seuraukset häämöttivät nyt hänen silmissään.\nAjattelehan, että olisi kapina uhkaamassa!\n\nSilloin Eerik saisi vapautensa, ja mikä olisikaan Juhanan kohtalo?\n\nHän ei uskaltanut ajatella loppuun.\n\nYhäti Eerikkiä ajatellessaan hän oli ollut kuin jalkaraudoissa. Tuo\najatus oli riistänyt häneltä kaiken elämänilon; nyt hän tahtoi,\nhänen täytyi päästä siitä. Syynä tähän oli lisäksi, että pelättiin\nEerikin vartijoita lahjoeltavan. Luultavasti Juhanan tietämättä\nsaivat nämä kärsiä sekä kylmää että nälkää ja heitä kohdeltiin\nyleensä niin huonosti, että heidän keskuudessaan oli kysymys vangin\nvapauttamisesta.\n\nVihjauskin tähän suuntaan oli kylliksi poistamaan Juhanasta kaikki\nepäröimiset. Joskin ne herrat, joiden toimeksi hän oli jättänyt\nilkityön, epäröivät panettaa sitä täytäntöön, niin _hän_ ei\nepäröinyt, ja onneksi oli hänellä palvelijoita, joihin voi luottaa.\n\nNäiden joukossa oli ensimäisenä Juhana Henrikinpoika. Koska kuningas\noli ottanut hänet, murhamiehen, suojaansa, niin olihan se korvattava\nvastaavilla palveluksilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme ennen puhuneet tästä. Tuntuiko Juhanasta 1577 vuoden helmikuun\n26 päivän jälkeen rauhallisemmalta kuin ennen, tietänee ainoastaan se,\njoka tutkii sydämet.\n\nSamana vuonna, mutta vasta joulukuussa, saapui jesuiitta Antonio\nPossevino Tukholmaan.\n\nHän esiintyi keisarillisena lähettiläänä ja meni linnaan\nmaallikkopuvussa, miekka vyöllään.\n\nKuningas otti hänet vastaan suurella juhlallisuudella ja\ntavanmukaisia muodollisuuksia noudattaen.\n\nOvelalla jesuiitalla oli useita salaisia keskusteluja sekä\nkuningattaren että Luostari-Lassin kanssa.\n\nKatariinan kaikki ajatukset ja toiveet olivat kiintyneet yhteen\nainoaan seikkaan, kuninkaan käännytykseen. Hän pyysi, hän rukoili\nAntoniota tekemään kaikki tässä suhteessa. Hänen oma ikuinen\nautuutensa riippui siitä ja samoin hänen elinaikansa täällä maan\npäällä, sillä semmoista tuskaa kuin nyt hän ei voinut kauan kärsiä.\nJa kun hän oli poissa, kukapa sitten työskentelisi kirkon puolesta,\nkuka hänen puolisonsa ja lastensa vapahduksen ja autuuden puolesta,\nkuka koko kansan puolesta?\n\nJa itkien hän virui jesuiitan jalkain juuressa kostuttaen hänen\nkäsiään kyynelillään.\n\nTämä lupasi tehdä kaiken voitavansa eikä epäillyt onnistuvansa.\nKuningatar oli antanut niin suuria lahjoja luostareihin ja\nhurskaisiin tarkoituksiin, että hän ansaitsi vastaavan palkan, eikä\ntämä voinut olla mikään muu kuin se, jota hän eniten halusi.\n\nSitten hän keskusteli useita kertoja Luostari-Lassin kanssa. Tämä\nkertoi niistä monista käännytyksistä, joita oli tehnyt, ja arveli,\nettei ruotsalaisten kanssa ole ensinkään vaikea tulla toimeen, heidät\nkun sai uskomaan melkein mitä tahansa. Joskin yksi ja toinen heistä\noli vähäsen yltiöpää, niin siitä ei mitään huolta; koko suuri joukko\nseurasi talutusnuorassa, ja se oli pääasia.\n\nMitä kuninkaaseen tuli, niin oli koko vaikeus siinä, että hän\nkuvitteli voivansa tulla uudeksi uskonpuhdistajaksi, paremmaksi kuin\nkukaan entisistä. Mitä oli hänen liturgiansa muuta kuin sotkua? Hän\ntahtoi pysyttää katoliset juhlamenot sentähden, että oli heikko\nvastustamaan kaikkea, mikä hurmasi silmää; kerettiläisyyksiä hän\nsäilytti sentähden, että pelkäsi pappejaan.\n\nPossevino tuli tästä siihen käsitykseen, että Juhanalla oli vahvat\ntaipumukset katolisuuteen; oli vain vaikeampaa voittaa hänen\nennakkoluulojaan.\n\nTämän jälkeen alkoivat neuvottelut. Paavin lähetti käsitteli\nenimmäkseen kirkollisia oppikysymyksiä, ja kun hän osoittautui\nerittäin kyvykkääksi mieheksi, voitti hän pian kuninkaan luottamuksen.\n\nEräänä päivänä, kun Juhana innokkaasti puhui uskollisesta ystävästään\nPietari Fechtistä sekä lausui katkerasti kaipaavansa häntä, käytti\njesuiitta tilaisuutta osoittaakseen hänelle, miten suuri oli erotus\nmeren päällä käyneen, Herran käden pelastaman Pietarin ja tämän\nPietarin, kuninkaan ystävän, välillä, joka hukkui aaltoihin, koska ei\nollut Herran kutsuma.\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" huudahti Juhana kiihkeästi.\n\n\"Hänen kirjeistään ja papereistaan. Voiko oppimaton maallikko määrätä\nKristuksen sijaiselle, miten hänen olisi meneteltävä ja toimittava\npimeyteen ja harhauskoon vaipuneen kansan suhteen?\"\n\n\"Hän on uskollisin ystäväni.\"\n\n\"Petollinen ja oppimaton ystävä, joka piti itseänsä pyhää isää\nviisaampana.\"\n\nMahtipontisesti kehotettiin sitten kuningasta kieltäymiseen sekä\nottamaan ristinsä ja seuraamaan Kristusta Silloin hän pelastaisi\neksyneen kansansa siitä pimeyden syvyydestä, johon se oli vaipunut.\nUskon kirkas tähti loistaisi taas pohjolassa, ja Juhana kolmas tulisi\nmainioimmaksi kuninkaaksi Ruotsin historiassa.\n\nMiten kauniilta, miten luonnollisilta kuuluivatkaan nämä korulauseet!\nJuhana purskahti itkuun.\n\nNyt oli Possevino saanut hänet siihen, mihin tahtoi. Ja voimakkain\nsanoin hän kuvaili hänelle, että se, joka tunsi oikean tien eikä\nvaeltanut sitä, oli ulkokullattu. Isiin ei kuitenkaan voinut olla\nJuhana kuninkaan laita, ja sentähden kehotettiin häntä heti luopumaan\nkaikesta kerettiläisyydestä, käymään ripillä ja saamaan synninpäästön\nsekä antautumaan sitten pyhän isän johdettavaksi, hänen, joka oli\nKristuksen sijaisena maan päällä.\n\nKuningas oli kiihkeän uskoninnon valtaamana. Hän loi silmänsä\ntaivaaseen päin ja painoi kätensä rintaansa vasten; hän oli tukehtua\nomiin tunteisiinsa ja aivan kiihkoissaan hän huudahti: \"Minä tahdon!\"\n\nSilloin Possevino jätti hänelle kappaleen katolista uskontunnustusta\nja pyysi häntä tarkastamaan ja hyväksymään sen. Vasta kolmen päivän\nkuluttua tulivat rippi ja synninpäästö tapahtumaan.\n\nNäinä päivinä hän oli läsnä kuningattaren huoneissa hänen ja\npikku prinssin hartausharjoituksissa. Tehtiin mitä voitiin,\njotta hänet saataisiin pysymään hengellisessä huumauksessaan ja\njotta mitkään ulkonaiset seikat eivät vaikuttaisi häiritsevästi\nhäneen, houkuteltiin hänet itse ehdottamaan Possevinolle, että he\nmatkustaisivat Vadstenaan sen vanhaa kirkkoa katsomaan.\n\nMatka tapahtui toukokuun alkupuolella, ja viekas jesuiitta ymmärsi\nvarmaankin viisaasti käyttää tätä yhdessäoloa tarkoituksiaan varten.\n\nMutta kuninkaallakin oli tarkoituksensa. Vadstenan linna oli kyllin\narvokas ruhtinaan asunnoksi, ja sen ihmeenkaunis asema ansaitsi hyvin\nvieraan huomiota.\n\nTämän mieli oli kuitenkin enimmän kiintynyt nunnaluostariin, ja\nhän meni melkein heti sinne kuninkaan seuraamana. Heitä odotti\njuhlallinen vastaanotto, ja legaatti piti hehkuvan puheen, jossa\nhän kehotti hurskaita nunnia pysymään uskossaan ja kärsivällisesti\nkestämään häväistystä ja nöyryytyksiä; pelastuksen hetki oli lähellä.\n\nHeidän kurja ulkomuotonsa, heidän kyyneleensä ja valituksensa\nliikuttivat kuningasta suuresti.\n\nHän tarttui Possevinoa käteen huudahtaen vilkkaasti: \"Tulkaa,\nmenkäämme kirkkoon!\" Jesuiitta seurasi heti, yksin. Tultuaan kirkkoon\nJuhana huudahti: \"Nyt olen valmis!\"\n\n\"Tahdotteko ripittäytyä?\"\n\n\"Tahdon!\" Hän lankesi polvilleen ja ripitti koko entisen elämänsä,\nja kun hän sitten oli luvannut olla kuuliainen kaikessa, sai hän\nsynninpäästön.\n\nSenjälkeen paavin lähetti meni alttarin ääreen, lankesi polvilleen\nja kiitti suurella äänellä Jumalaa kuninkaan kääntymisen johdosta\nsekä rukoili, että se, mitä näin oli pantu alulle, myöskin tulisi\ntuottamaan hedelmiä.\n\nLegaatti poistui alttarilta, ja liikutettuna kuningas sulki hänet\nsyliinsä huudahtaen:\n\n\"Minä syleilen sinua ja katolista kirkkoa!\" Tämä tapahtui toukokuun\n5 p:nä 1578. Seuraavana päivänä Possevino piti kuninkaan pyynnöstä\nmessun hänelle hänen huoneessaan, ja Juhana itse ynnä kaksi hänen\nsihteeriään nauttivat ehtoollista. Täten oli Juhanasta tullut\nkatolinen. Hänen ensi tekojaan senjälkeen oli uusien hopea-arkkujen\nhankkiminen pyhäinjäännöksille.\n\nOnneksi oli Maunu silloin Kungsbrossa, joten hän pääsi häntä\nnäkemästä.\n\nHänen palattuaan Tukholmaan kesti huumausta vielä muutamia päiviä;\nja kuningatar riemuitsi ylistellen Possevinoa antaen hänelle\nkallisarvoisia lahjoja.\n\nNyt alkoi todellinen nuotanveto; ensin haalittiin oppilaita\nseminaareihin, mieluimmin arvossapidetyistä perheistä.\n\nJuhana oli avannut useita oppilaitoksia, ja kaikissa näissä\noli jesuiittoja opettajina. Mutta sittenkin lähetettiin taas\nviisikymmentä nuorukaista Roomaan kirkkoa varten kasvatettaviksi.\n\nMuutamat näistä palasivat jesuiittaveljeskunnan suostumuksella\nkivulloisuuden tähden, toiset mukautuivat uusiin oloihin. Suuri osa\nmenetti ainaiseksi isänmaansa.\n\nMuuan niistä, jotka kuuluivat ensimäiseen, Luostari-Lassin\ntoimittamaan lähetykseen, Lauri Eerikinpoika, palasi vuoden kuluttua\nja asettui niin julkisesti roomalaisen kirkon harhauskoa ja\nsaksalaisten kollegioiden menettelyä vastaan, että Possevino ja hänen\napulaisensa turhaan koettivat saada hänet vaikenemaan.\n\nPossevinon erityisen huolenpidon esineenä oli Vadstenan luostari,\n\"tuo kukoistava, suljettu yrttitarha kerettiläisyyden erämaassa\".\n\n\"Ihmeellistä\", sanoi hän, \"tätä laitosta on Jumala suojellut kuin\nNoakin arkkia -- ainoana laatuaan pohjoismaissa -- jotta katolisuuden\nsiemen taas elpyisi, kun kerettiläisyyden vedenpaisumus kerran on\nlakannut.\"\n\nHän kehotti abbedissaa ottamaan nuoria tyttöjä opetettaviksi ja\njuurruttamaan heihin roomalaista uskoa. Se olisi siunattu kylvö\ntulevaisuutta varten.\n\nNunnain lukua olisi lisättävä niin paljon kuin suinkin, ja Possevino\nvihki itse muutamia vastoin vanhempain tietoa ja tahtoa.\n\nVadstenan piti tulla käännytystoimen kehdoksi maassa etenkin\nsentähden, että laitos oli kuninkaan ja kuningattaren erityisessä\nsuosiossa.\n\nMutta ennen kaikkea oli roomalaiselle lähetystoimelle tärkeätä\nvahvistaa katolisia ja niiden joukossa kuningatar Katariinaa.\n\nHän oli nykyään yksinomaan jesuiittain ympäröimänä ja työskenteli\nväsymättömästi, vaikka hänen riutuneet elinvoimansa ilmaisivat,\nettä hänen elämänsä läheni loppuaan. Mutta hänen poikansa,\nkruununperillinen!\n\nPossevinon onnistui kokonaan haihduttaa tuosta kolmentoistavuotiaasta\npojasta se uskonnollinen epäröiminen, johon kuningas oli\nkasvatuttanut hänet.\n\nKun isä vaati häntä olemaan saapuvilla liturgisessa\njumalanpalveluksessa, kieltäytyi Sigismund siitä niin jyrkästi, että\nJuhana melkein vimmastui.\n\n\"Etkö tahdo totella!\" kivahti hän, silmät vihasta säkenöivinä.\n\n\"Omatuntoni kieltää sen\", vastasi poika.\n\n\"Omatuntosiko? Niinkuin minä en muka ymmärtäisi sitä asiaa paremmin\nkuin sinä.\"\n\n\"Jokaisen täytyy toimia vakaumuksensa mukaan.\"\n\n\"Ei sinulla ole mitään vakaumusta.\"\n\n\"Sitä ei voikkaan järkyttää, isäni.\"\n\nNyt loppui hänen niukka kärsivällisyytensä, ja hän tarttui keppiin\nlyöden poikaa.\n\nTämä kärsi iskut paikaltaan hievahtamatta.\n\nSilloin kuningas heitti kepin ja juoksi pois.\n\nMutta sitten kääntyi hänen vihansa jesuiittoja vastaan. Eivätkö juuri\nhe olleet sanoneet, että hänen poikansa olisi kasvatettava ilman\nuskonnollista vakaumusta, jotta hän aikoinaan, tultuaan vanhemmaksi,\nsaisi itse määrätä uskontonsa.\n\nKävi pian selville, että Juhana pysyi mielipiteessään yrittäen saada\naikaan yhteyttä liturgisen ja roomalaisen kirkon välillä.\n\nHeti kääntymisensä jälkeen kuningas alkoi puhua Possevinolle niistä\nmyönnytyksistä, joihin paavin tuli suostua saadakseen Ruotsin kirkon\nvaltaansa.\n\nKun legaatti vastasi, ettei hän suinkaan luullut paavin\nsuostuvan mihinkään semmoisiin, tuli kuningas hyvin hämilleen ja\ntyytymättömäksi.\n\nPian senjälkeen Possevino matkusti Roomaan viiden ruotsalaisen\nnuorukaisen seuraamana.\n\nEivät olleet Ruotsin papitkaan tähän aikaan toimettomina. Etenkin oli\nAngermanus väsymätön.\n\nJuhana kuningas luuli erottaneensa hänet muun maailman yhteydestä,\nkun oli siirtänyt hänet Ahvenanmaalle, mutta sieltä hän lähetti koko\nvaltakunnan papistolle leimuavan kirjoituksen liturgiaa vastaan.\n\nTämä tuli monen epäröivän tueksi, ja kun Juhana huomasi, ettei sitä\nvoitu kumota, lähetti hän Ahvenanmaalle huoveja vangitsemaan tuon\nylen suorapuheisen Angermanuksen.\n\nMutta tämän puoliso oli yhtä viisas kuin rohkeakin. Hän huomasi\nvaaran ja uskotellen, että kirkkoherra oli sairaskäynnillä ja että\nhäntä pian odotettiin kotiin, hän viivytteli huoveja, jollaikaa\nAngermanus toista tietä hiipi pois, astui avonaiseen veneeseen ja\npakeni meren yli Kaarle herttuan luo.\n\nKun venettä ei enää näkynyt, sanoi Magdaleena huoveille, että he nyt\nsaivat joko jäädä sinne tai lähteä tiehensä, miten itse tahtoivat;\nkirkkoherra oli kaukana poissa, ja hän aikoi nyt lähteä perässä.\n\nHänen arvokas ja tyyni esiintymisensä herätti sellaista kunnioitusta,\nettei kukaan loukannut häntä, ja päällikkö tarjosi hänelle paikan\nsiinä veneessä, jonka piti viedä heidät mantereelle.\n\nMagdaleena epäröi. Miehet alkoivat arvella, että hän veti heitä\nnenästä, ja sentähden hän suostui heidän tarjoukseensa.\n\nEikä hänellä ollutkaan syytä katua sitä.\n\nRaa'at huovit osoittivat hänelle melkein kunnioittavaa huomiota ja\nsanoivat, että pastori Angermanus oli paljon enemmän arvoinen kuin\nkaikki munkit ja katoliset papit, joiden edessä nyt täytyi notkistaa\nselkänsä.\n\n\"Eihän siihen kukaan voine teitä pakottaa\", tuumaili nuori, rohkea\nnainen.\n\n\"Ei ole helppoa asettua korkeaa esivaltaa vastaan\", vastasi eräs\nmiehistä.\n\n\"Toisin oli vanhan arkkipiispan aikana\", lisäsi toinen. \"Silloin\neivät katoliset rohjenneet.\"\n\n\"Tämä piispa on raukka.\"\n\n\"Joka juoksee hovin rappusia.\"\n\nMagdaleenan poskia poltti. Sellaista piti kuulla sisarensa herrasta\nja miehestä.\n\n\"Nyt arvostelette häntä väärin\", sanoi hän. \"Hän on helposti\njohdettava ja hyväntahtoinen, mutta halveksittava ihminen hän ei\nsuinkaan ole.\"\n\n\"Miksi lähti sitten hänen oma vaimonsa pois hänen luotansa?\"\n\n\"Sentähden, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja toivoi\nhänen paremmin huomaavan erehdyksensä, kun hän huomautti siitä\nmenettelemällä niin.\"\n\n\"Eikö hän ole vanhan arkkipiispan tytär?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Hyvä alku, sen kyllä näkee.\"\n\n\"Eikö hänellä ollut useampia tyttäriä?\"\n\n\"Oli, kaksi vielä.\"\n\n\"Eikö jompikumpi keistä ole naimisissa papin kanssa?\"\n\n\"On\", vastasi Magdaleena hämillään.\n\n\"Mikä on hänen nimensä sitten?\"\n\n\"Angermanus.\"\n\n\"An--ger--ma--nus: sehän olette siis te.\"\n\n\"Niin, hyvät ystävät, minä olen vanhan arkkipiispan tytär, ja se on\nsuurin kunniani\", sanoi Magdaleena, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat\nhänen poskilleen. \"Kunnianani pidän myös, että mieheni kaikessa astuu\njalon isäni jälkiä.\"\n\n\"Olisipa oikein halu kohentaa heitä hieman\", tuumi eräs huoveista.\n\n\"Kun vain tietäisi miten!\"\n\n\"Lyödä läjään koko paavilaispyykki.\"\n\n\"Ehkäpä se kävisi laatuun.\"\n\nHuovien päällikkö läheni Magdaleenaa. \"Teidän tähtenne he olisivat\nvalmiit tekemään tuhoja\", sanoi hän, \"ja sitä ette tahtone?\"\n\n\"Jumala siitä varjelkoon!\" vastasi hän.\n\n\"Rakkaat ystävät\", lisäsi hän kohta senjälkeen, \"seisokaamme pahaa\nvastaan itse kuitenkaan sentähden mitään rikosta tekemättä. Miksipä\nkävisitte katolisten kimppuun, onhan omassa vallassanne kuunnella\nheitä tai olla kuulematta.\"\n\nKaikki myönsivät hänen olevan oikeassa. Kun vene laski rantaan,\npudistivat huovit miltei kaipausta tuntien jäähyväisiksi tuon\nsuloisen naisen kättä.\n\nMagdaleena ei tiennyt, mihin miehensä oli mennyt. Tämä ei ollut\nehtinyt sitä hänelle sanomaan, mutta paraiten hän saisi tietää sen\nUpsalassa, ja hän lähti heti sinne äitinsä luo.\n\nMonta kummaa uutista hän sai siellä melkein heti kuulla.\n\nRutto raivosi Upsalassa ja sen ympäristössä. Hänen äitinsä ja\nsisarensa olivat muuttaneet jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle\neläen siellä yksinäistä elämää.\n\nSamana päivänä, kun he saivat sulkea Magdaleenan hellään syleilyynsä,\nsaapui viesti, että arkkipiispa oli sairastunut ruttoon.\n\n\"Minä lähden heti hänen luokseen!\" huudahti Margareeta, ja äsken\nkalpeille kasvoille ilmaantui eloa.\n\n\"Tahdotko lähteä?\" kysyi Elisabet.\n\n\"Rakas äiti, minä olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että tapahtuisi\njotakin, joka antaisi minulle aihetta tähän. Rukoukseni on kuultu,\nminä en voi enkä saa viipyä.\"\n\n\"Mene sitten. Jumala olkoon kanssasi, Hän suojelkoon ja varjelkoon\nsinua!\"\n\nTartuntaa pelkäämättä Margareeta kiiruhti puolisonsa sairasvuoteen\nääreen.\n\nSiellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut asettua hänen sijaansa.\n\nUseimmat palvelijoista olivat paenneet.\n\nVanha pariskunta, joka hoiti portinvartijan tehtäviä ja piti huolta\njärjestyksestä tuossa suuressa talossa, oli yksin jäljellä.\n\nKyynelsilmin he ottivat vastaan nuoren emäntänsä. Heitä ei hänen\ntulonsa ihmetyttänyt; kristittynä naisena hän ei voinut muuta. Mutta\nsiitä hän sai olla varma, ettei piispa enää toipunut.\n\nHän tukahutti kyyneleensä ja riensi ylös tuttuja rappusia, raskain\naskelin.\n\nHiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen.\n\nPiispa oli vaipunut levottomaan horrostilaan ja heittelehti\nvuoteessaan.\n\nHyvä Jumala, oliko tämä hänen Laurinsa?\n\nKun hän hänet viimeksi näki, seisoi hän vahvana ja voimakkaana hänen\nedessään; loukattua ylpeyttä, harmia ja vastenmielisyyttä kuvastui\nkatseessa, jonka hän loi häneen. Margareetan oli täytynyt koota\nkaikki rohkeutensa voidakseen sanoa piispalle, että tämä oli rikkonut\nlupauksensa, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja että hän\npoistui hänen talostaan.\n\nPiispa oli silloin hillinnyt itsensä ja sanonut, ettei Margareeta\nniitä asioita ymmärtänyt; hän, piispa, tiesi kyllä mitä teki, ja\njos hän nyt olikin antanut myöten kuninkaalle, oli hän tehnyt sen\nesiintyäksensä vastaisuudessa sitä pontevammin.\n\nKun Margareeta silloin sanoi, että hän tinki omantuntonsa\nvaatimuksista, miten olikaan hän suuttunut; ja niin he erosivat.\nPiispa kulki tietänsä eteenpäin yhä uhkamielisempänä ja pöyhkeämpänä,\nja kerran toisensa perästä hän toimi vastoin omaatuntoansa ja\nvakaumustansa.\n\nMargareeta tiesi että piispa salaa katui ja tuskitteli; sen hän\npäätti piispan sisäänpainuneista poskista ja harhailevasta katseesta,\nsillä hän oli monta kertaa hankkinut itselleen tilaisuuden nähdä\nhänet hänen tietämättään.\n\nNeljästi oli piispa kirjoittanut hänelle. Ensi kerran kolme kuukautta\nheidän eroamisensa jälkeen. Hän _käski_ silloin puolisoansa tulemaan\ntakaisin; hänellä ei muka ollut halua kärsiä solvauksia hänen\ntähtensä, ja jos vaimo ei tahtonut hyvällä taipua, niin hän uhkasi\nkäyttää lain apua; Margareetan _täytyi_ tulla kotiin.\n\nMargareeta oli silloin vastannut, että paha siitä vain pahenisi,\nsillä jos hän lausuisi julkisesti, mitä oli yksityisesti sanonut\nmiehelleen, niin yleinen mielipide kallistuisi hänen puolelleen ja\npiispa kokoaisi tulisia hiiliä oman päänsä päälle.\n\nKoko vuosi oli sitten kulunut piispan kirjoittamatta kertaakaan.\nSitten saapui kirje, suuri ja paksu kirje.\n\nKummastellen Margareeta aukaisi sen. Siinä oli hyvin monta kirjettä\nhänen isä-vainajaltaan, ja näissä osittain käsiteltiin papillisia\nkysymyksiä, osittain lausuttiin kunnioitusta ja tunnustusta nuorelle\nUpsalan professorille.\n\nOmasta puolestaan oli piispa lisännyt, että nämä kirjeet olivat\nniin jyrkkänä vastakohtana hänen puolisonsa menettelylle, ettei hän\ntahtonut niiden kuolemansa jälkeen joutuvan vieraisiin käsiin, koska\nhän muka piti enemmän huolta puolisonsa hyvästä nimestä ja maineesta\nkuin tämä hänen. Siinä syy, miksi hän nyt lähetti nämä hänelle.\n\nMargareeta kiitti kallisarvoisesta lahjasta. Sellaisena, miksi hänen\nisänsä oli oppinut piispan tuntemaan, sellaisena tahtoi hänkin aina\nmuistella isänsä hänelle antamaa puolisoa, ja hän rukoili joka päivä\nJumalaa, että piispa huomaisi hairahduksensa ja kääntyisi takaisin\nainoalle oikealle tielle.\n\nSenjälkeen hän näki miehensä vielä useammin ja tapasikin hänet kerran.\n\nJos piispa olisi silloin ollut yksin, olisi hän varmaan rientänyt\npuolisonsa luo.\n\nJa kuka tietää, eikö hänkin piispan rukouksista heltyneenä olisi\npalannut takaisin.\n\nHän ei voinut unohtaa sitä katsetta, jonka miehensä loi häneen: siitä\nsaattoi lukea koko hänen tarinansa.\n\nAnkara kirje seurasi tätä kohtausta. Margareeta ei saanut asua\nsamassa kaupungissa, ja virkansa tähden tuli piispan asua Upsalassa.\nMargareetalle oli koko maailma avoinna; seuraavalla kerralla kun\npiispa tapaisi hänet, saisi hän syytä katua kaikkea sitä pahaa, mitä\noli saanut aikaan.\n\nMutta hän ei tavannut enää vaimoansa, eikä tämä myöskään vastannut\nkirjeeseen. Jos piispa kärsi, ei kärsinyt hänen puolisonsakaan\nvähempää. Oli kysymyksessä piispan tunnonrauha, että hän tulisi\nhuomaamaan, miten hän kuninkaan tahtoon mukautumalla ei ollut\nainoastaan saanut aikaan häiriöitä kaikissa kirkollisissa asioissa,\nvaan myöskin työskenteli kaiken sen maahan-repimiseksi, mitä hänen\nsuuri kaimansa, hänen appensa, oli saanut rakennetuksi.\n\nMargareeta olisi ollut miehensä kavaltaja, jos olisi suostunut\nsellaiseen; siihen mukautuminen olisi vakaumuksensa heittämistä, ja\nsitä ei hän koskaan tullut tekemään.\n\nViimeinen kirje oli saapunut vain muutamia kuukausia sitten ja\nsisälsi, että paraimpienkin aikeiden suhteen voidaan erehtyä. Piispa\nmyönsi kuninkaan menneen liian pitkälle sekaantuessaan asioihin,\njoita ei ymmärtänyt. Lopuksi hän mainitsi, ettei nykyistä tilaa\nvoinut kestää kauan.\n\nKun Margareeta siinä seisoi vuoteen ääressä kyynelsilmin katsellen\nmiehensä kellastuneita ja näivettyneitä kasvoja, kulkivat kuluneet\nvuodet suruisine, vaihtelevine muistoineen hiljalleen hänen sielunsa\nsilmien editse.\n\nHänen mieleensä ei juolahtanut mitä uhrauksia hän itse oli tehnyt;\nuskollinen rakkaus ei käy tinkimään velvollisuuksistaan.\n\nPiispa liikahti, ja Margareeta laski hiljaa kätensä hänen kädelleen\nkuiskaten: \"Laurentius!\"\n\nTämä aukaisi silmänsä ja tuijotti häneen; sitten hän sulki ne taas,\nja kaksi kirkasta kyyneltä valahti hänen kalpeille poskilleen.\n\n\"Margareeta, minä tiesin, että sinä tulet.\"\n\n\"Ja nyt jään tänne; sinä olet sairas, ja minä hoidan sinua, minä\nyksin.\"\n\n\"Tiedätkö mikä tauti minussa on?\"\n\n\"Siitä en huoli; minun hoidossani sinä pian taas tulet terveeksi.\"\n\n\"Älä rukoile sitä Jumalalta, Margareeta\", sanoi piispa hyvin\nvakavasti.\n\n\"Miksi en?\" kysyi tämä pelästyneenä.\n\n\"Sentähden, että minä olen ollut uskoton Herran palvelija ja että\ntarvitaan puhtaampia käsiä kuin minun ohjaamaan oikealle sitä, mikä\non joutunut epäkuntoon.\"\n\n\"Mutta jos sinä käännyt taas?\"\n\n\"Niin minua ei kukaan uskoisi. Jos tietäisit, Margareeta, miten olen\nhalveksinut itseäni, kuinka tuska ja tunnonvaivat voivat heikontaa\nihmisen elinvoimat.\"\n\n\"Minun olisi pitänyt tulla ennemmin.\"\n\n\"Kiitos siitä, ettet sitä tehnyt; sinun lujuutesi on minun\npelastukseni. Sinuun olen koko ajan kohottanut katseeni kuin hyvään\nenkeliini; sinä et taipunut pahaan, ja minä pidin sinua rakkaimpana\nkaikesta maailmassa, ja nyt ovat nämä seikat minulle portaina\ntaivaaseen; nyt sinä saavuit minun viime hetkenäni, ja sen minä pidän\ntodistuksena siitä, ettei Herra ole ottanut kättänsä minulta, sillä\nsitä olen yöt-päivät rukoillut Häneltä, ja nyt on rukoukseni kuultu.\"\n\nUskollisesti istui Margareeta hänen vuoteensa ääressä, ja piispa\nhellitti tuskin ollenkaan hänen kädestään.\n\nKun tuskat kovasti ahdistivat häntä, tahtoi hän, että Margareeta\nolisi poistunut, mutta kun tämä kielsi, hymyili hän hänelle sanoen:\n\"Kiitos!\"\n\nNeljäntenä päivänä hän oli loppunut.\n\nTiedotonna kannettiin Margareeta pois, ja useita päiviä pelättiin\nhänen kuolevan, mutta nuoruuden voimat voittivat, ja hän toipui\nvähitellen äidin ja sisaren häntä hellästi hoitaessa.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin saapui tieto, että Angermanus oli\npaennut herttuan luo, joka oli hyväntahtoisesti ottanut hänet vastaan.\n\nPiispa Martti ja Pietari Joonaanpoika arvelivat nyt jo olevansa\nkyllin voimakkaat kamppailemaan Possevinoa ja koko hänen\njesuiittakollegiotansa vastaan.\n\nTieto näistä tapahtumista sai kuninkaan aivan vimmoihinsa. Angermanus\ntäytyi saada takaisin, vaikkapa asevoimalla. Tämä oli kuninkaan\nvaltaa ja oikeuksia vastaan tähdätty loukkaus, joka herttuan tuli\nsaada kalliisti maksaa.\n\nDe la Gardie teki kaiken voitavansa tyynnyttääkseen vimmastunutta\nhallitsijaa, joka ei olisi kammoksunut sisällistä sotaakaan\nkostaakseen kunniansa loukkaamisen, kuten hän sanoi.\n\nOnneksi oli Kaarle liian viisas jännittääkseen jousta viimeiseen\nasti: hän kehotti Angermanusta pakenemaan Norjan kautta Lyypekkiin.\n\nTämä oli heti valmis ja kiiruhti ilmoittamaan siitä puolisolleen.\n\nHerttua ja lukuisat ystävät lupasivat hänelle kannatusta, ja hän\npuolestaan sanoi heille viime hengenvetoonsa asti tahtovansa olla\nliturgian voimakas ja uupumaton vastustaja.\n\nReipas ja päättäväinen kun oli kaikissa toimissaan, lähti hän kohta\nsenjälkeen tapaamatta ennenkuin Lyypekissä uskollista Magdaleenaansa.\n\nNyt täytyi Juhanan heittää sotatuumat mielestään. Eihän Angermanus\nvoinut olla vaarallinen, kun hän kerran oli maasta poissa.\n\nMutta siinä hän suuresti pettyi. Lyypekissä Angermanus työskenteli\nniinkuin muuallakin ainoastaan Ruotsin kirkon asioissa.\n\nHeti kun Juhana lähetti liikkeelle jonkun uuden kirjoituksen\nliturgian puolesta, kyhäsi herttuakunnan papisto heti vastauksen\nsiihen. Mutta kun he eivät uskaltaneet kirjoittaa niin ankarasti\nvaltakunnan kuningasta vastaan, kuin asia olisi vaatinut, lähetettiin\nkirjoitus Angermanukselle, ja tämä, jonka vertaista heissä ei\nollut mitä loogilliseen terävyyteen ja todistelukykyyn tuli, tämä\nkirjoitti, painatti ja lähetti pelkäämättä, säälimättä vastauksen\nkorkealle riitaveljelleen.\n\n\n\n\n10.\n\nKAARLE HERTTUA.\n\n\nVuonna 1565 valmistettiin häitä Janne Eerinpojan talossa\nFlodbackassa. Hän oli rikkain talonpoika koko Nyköpingin läänissä, ja\nhäitä piti kestää kaksi viikkoa.\n\nVieraita oli kutsuttu penikulmien takaa, ja Janne, joka vastikään\noli palannut eräältä kutsuntamatkalta, puhui jo taas lähteäkseen\nkaupunkiin kutsumaan myöskin nuorta herttuaa, jonka hän tiesi ensi\nkertaa viettäneen joulua linnassa ja jonka hän luuli tuntevansa,\nkoska oli valtiopäivillä ollessaan nähnyt hänet Tukholmassa.\n\nMutta sitä hänen eukkonsa ei tahtonut.\n\n\"Älä hänestä huoli\", sanoi hän. \"Antaa ihmisten olla omissa\noloissaan.\"\n\n\"Jos minä kutsun hänet, niin hän ehkä tekee meille sen kunnian,\nettä tulee; voineehan olla hauskaa nähdä, miten häitä vietetään\ntalonpoikaistalossa vanhan tavan mukaan.\"\n\n\"Hauskuus tässä lie niin ja näin\", sanoi Stiina, kätensä\nselkämyksellä muutamia kertoja pyyhkäisten nenänsä alustaa. \"Voi sitä\nrakkautta, taikoja siinä on varmaan.\"\n\n\"Eiköhän sitä voisi taikoa poiskin?\"\n\n\"Enkö ole tänne haettanut eukkoja sekä Toftemyllasta että\nElganåsista; he ovat leikanneet koloja puihin, siunanneet ruuan,\npanneet tikkuja ristiin ja polttaneet häntä jalkojen alta... Ja\nvoitko ajatellakkaan\", lisäsi hän kuiskaten, \"Loitsu-Leena on ollut\nhautuumaallakin; en uskaltanut kysyä mitä hän sieltä otti, mutta\ntaikajuoman hän keitti Katrille.\"\n\n\"Mitäs tyttö?\" kysyi mies uteliaana.\n\n\"Hän tappeli vastaan eikä tahtonut ottaa sitä: mutta vaikka sydäntä\nkirveli, niin minä sanoin hänelle, että ottaa täytyi, tahtoipa tai\nei.\"\n\n\"No vaikuttiko se?\"\n\n\"Hän tuli niin kauhean kipeäksi, että luulin saavamme hautajaiset\nhäiden sijasta.\"\n\n\"Onko hän nyt terve taas?\"\n\n\"On hän jalkeilla, mutta kyllä hän aamulla sanoi: 'Äiti kulta, sitä\nen voi auttaa, mutta renki on niin painunut sydämeeni, ettei hän\nsuinkaan lähde koskaan sieltä.'\"\n\n\"Ehkäpä ruoskalla sentään\", ähisi Janne osoittaen pöydälle\nheittämäänsä hyvin karkeata patukkaa.\n\n\"Hyvä ihminen, mitä se kannattaisi, suostuuhan hän vihille milloin\nhyvänsä!\"\n\n\"Ja näyttää aivan kalkitulta.\"\n\n\"Kaaso sanoo voivansa auttaa sen käyttämällä vähän punaväriä, jota\nhänellä on aina mukanaan häissä.\"\n\n\"Akkaväellä on konstinsa kaikkeen, mutta mitä sanoo rusthollari, kun\nsaa nähdä hänet lähempää?\"\n\n\"Se ei kuulu meihin; me pesemme kätemme. Rusthollari olisi voinut\nantaa sen pitää hänet, jolle hänet ensimäeksi oli luvattu.\"\n\n\"Ei kannata puhua menneenvuotisesta lumesta; mutta herttuaa en kutsu.\"\n\n\"Sitä mieltä olen minäkin, hän ehkä vain tahtoisi tunkea nokkansa\nasiaan.\"\n\n\"Omassa talossani olen minä herrana eikä kukaan muu!\" ärjäisi Janne\nEerinpoika lyöden nyrkkinsä pöytään, jotta kajahti. \"Lähetä tyttö\ntänne!\" lisäsi hän sitten.\n\nElsa muori katsoi häntä pitkään, mutta Stiina ei sanonut mitään, vaan\nlähti heti ulos.\n\nIsäntä tarttui pöydällä olevaan oluthaarikkaan, joi siitä kelpolailla\nja seisoi sitten miettiväisenä, koko naama leveässä hymyssä. Taas hän\njoi muutaman kulauksen ja laski sitten haarikan pois.\n\nSamassa ovi äkkiä avautui ja Katri tuli sisään.\n\nHän oli pitkä, tavattoman kaunis tyttö, jolla oli vaaleanruskea tukka\nja suuret, tummansiniset silmät; mutta niiden ympärillä oli tummat\nrenkaat, ja posket olivat kalpeat.\n\n\"Hyvää päivää, isä\", sanoi hän jotenkin reippaasti, \"äiti sanoi\nteidän tahtovan puhua kanssani.\"\n\n\"Miksi sinä olet niin valkea naamaltasi?\"\n\n\"Ehkäpä suruni tähden.\"\n\n\"Mitä suremista sinulla on; eikö sinulla ole ruokaa ja juomaa\nyllinkyllin?\"\n\n\"Kyllä sitä on, Herra nähköön.\"\n\n\"Kun isäsi ja äitisi ovat kuolleet, saat sinä koko Flodbackan,\nkolmekymmentä lypsävää, yhdeksän härkää, kuusi hevosta, neljäkuudetta\nlammasta, seitsemäntoista oinasta ja sitäpaitsi kaikki vasikat, mitä\nsilloin on. Luettelenko sinulle kaikki, mitä meillä on?\"\n\n\"Tietänenpä tuon.\"\n\n\"No, eikö ehkä ole mielestäsi tarpeeksi?\"\n\n\"Enemmänkin kuin yksi ihminen tarvitsee.\"\n\n\"Eihän se nyt ole tarkoitukseni; kun minä ja äiti olemme\nneljäneljättä vuotta tehneet työtä saadaksemme kokoon omaisuutta, ja\nkun Jumala on ottanut meiltä neljätoista lasta ja jättänyt ainoastaan\nviidennentoista jäljelle, niin tämän pitääkin saada hyvyyttä\nkaikkien viidentoista edestä ja tulla niin rikkaaksi, ettei mikään\ntalonpoikaissuku vedä vertoja hänelle.\"\n\n\"Isä kulta!\"\n\n\"Kun Erkki Olenpoika tuli tänne palvelukseen, en ollut niin tyhmä,\netten käsittänyt, missä jäniksellä on polkunsa, mutta hän oli\nrikkaan rusthollarin veljenpoika, ja rusthollari oli vakuuttanut,\nettei koskaan mene naimisiin... mutta kuulehan, luulen melkein, että\nunohdin mainita Flodbackan pikkukarjan.\"\n\n\"Lienenhän minä niistä selvillä.\"\n\n\"Montako hanhea ja ankkaa meillä on yhteensä, siatkin siihen\nluettuna?\"\n\n\"Onhan niitä yli sadan!\"\n\n\"Oikeinko totta. Sinä pidät hyvää huolta niistä, Katri; olenpa\najatellut, miten tässä käy, kun sinä lähdet.\"\n\n\"Tehneehän tuon joku toinenkin.\"\n\n\"Riippuu käsialasta, kelpaako siihen. Mutta itseään ei saa ajatella:\nrusthollarista meidän piti puhua. Jos hän, sanoin minä ja sanon\nvieläkin, jos hän olisi mennyt naimisiin kaksikymmentä vuotta\nennemmin, niin Erkki Olenpoika ei olisi koskaan tullut tänne.\"\n\n\"Me olimme tutut ennestään\", vastasi Katri kainosti.\n\n\"Kyllä se lie ollut pientä.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta me pidimme heti toisistamme.\"\n\n\"Lieneepä se sattunut kuin ampumalla.\"\n\n\"Isä kulta, niin se kävikin.\"\n\n\"Nythän on käytetty taikoja sitä vastaan.\"\n\n\"Ei auta, pahemmaksi vai käy.\"\n\n\"Hm, en saa sitä paremmaksi minäkään; minä kävin nyt rusthollarin\nluona, enkä ole koskaan missään talonpoikaistalossa nähnyt upeampaa\nkuin siellä.\"\n\n\"Eikö ollut ketään, joka olisi huolinut hänestä?\"\n\n\"Sellaisesta komeasta miehestäkö?... Niin ne hyörivät hänen\nympärillään kuin kärpäset siirapin ympärillä, mutta hän ei edes\nkatsahtanut heihin; ei ennenkuin tuli tänne. Silloin, sanoi hän,\noli, kuin olisi ammuttu läpi sydämen, kun sinä tulit tupaan ja hän\ntuumaili, että saisihan toki veljenpoika väistyä setänsä tieltä.\"\n\n\"Joka ensin myllyyn tulee, se ensin jauhaa.\"\n\n\"Eipä aina niinkään. Vanha Kustaa kuningas työnsi tieltään kaksi\nkosijaa, rusthollari tahtoo poistaa vain yhden.\"\n\n\"Voipa kyllä ehtiä sivuuttamaan kaksikin.\"\n\n\"Oo, sinä kyllä elät kauemmin kuin hän ja tulet niin rikkaaksi, niin\nrikkaaksi, että... Tiedätkö, hän näytti minulle koreata, ruudullista\npatjakangasta ja koruneulottuja päänalustyynyjä.\"\n\n\"Semmoisiahan käytetään vain aatelisissa.\"\n\n\"Aateliskodeista nämäkin ovat, ja samoin lienevät lakanatkin; suuria\nnahkalakanoita, kuulehan, lammasnahalla reunustettuja ja kullattu\nnappi joka kulmassa.\"\n\n\"Kullattu!\" huudahti Katri. \"Kunpahan hän vain olisi saanut ne\nkunniallisesti!\"\n\n\"On, siihen voit luottaa.\"\n\n\"Minusta se onkin samantekevää\", sanoi tyttö heti senjälkeen.\n\nMuutamia renkejä astui tupaan kysymään isännältä puimisesta; eräs\nheistä loi nopean silmäyksen Katriin, ja tämän posket sävähtivät\nveripunaisiksi, mutta kävivät heti senjälkeen melkein entistään\nkalpeammiksi. Tyttö lähti nopeasti ulos.\n\nMutta Janne Eerinpoika oli huomannut niin toisen kuin toisenkin. Hän\nvastasi kuitenkin ensin voudin kysymykseen, että nyt oli ruvettava\nkauroja puimaan, kun ohrista oli päästy, ennenkuin ilmaisi, mitä\nhänellä oikein oli sydämellään.\n\nRengit olivat kääntyneet lähteäkseen, kun isäntä kutsui Erkki\nOlenpoikaa. Tämä pysähtyi.\n\nHän näytti kieltämättä hyvältä uskollisine, rehellisine silmineen,\nmutta eihän hänellä ollut mitään, sehän se tässä oli pahinta.\n\n\"Erkki Olenpoika, valjasta Polle reen eteen ja lähde pappia\nnoutamaan. Minä tahdon, että hän on täällä koko hääaaton; voit\nlisätä, että minä maksan.\"\n\n\"Kuten käskette, isäntä!\" Renki lähti.\n\n\"Nyt hän on poissa, ja huomenna tulee pappi; silloin ei tytöllä ole\naikaa ajatella häntä.\"\n\nMutta kun Erkki saapui talliin, tapasi hän Katrin hevosen luona.\n\nNähdessään Erkin tahtoi tämä kätkeytyä ikäänkuin kainostellen.\n\n\"Rakas Katri!\" sanoi Erkki menemättä lähemmäksi.\n\n\"Minä kuulin, että sinä menet pappilaan.\"\n\n\"Isäntä tahtoo, että pappi on ajoissa täällä.\"\n\n\"Emmehän sitten enää saane tavata.\"\n\n\"Se kai on tarkoitus.\"\n\n\"Sentähden tahdoin niin mielelläni sanoa kiitokseni ja jäähyväiseni.\"\n\n\"Etkö edes tahdo pudistaa kättäni?\"\n\nEpäröiden Katri ojensi kätensä.\n\nKaksi voimakasta, työn karaisemaa kättä kohtasi siinä toisensa, ja\nne sopivat yhteen ihan niinkuin ei niitä enää koskaan tässä elämässä\nolisi käynyt erottaminen.\n\n\"Katri, minä olen hyvin suuresti rakastanut sinua.\"\n\n\"Minä tiedän sen, Erkki\", vastasi tyttö nyyhkien.\n\n\"Miten tästälähin käy, sitä en tiedä, mutta mielelläni tahtoisin\ntietää yhden asian.\"\n\n\"Voinko minä ehkä sanoa sen?\"\n\n\"Ensin täytyy sinun luvata tarkoin miettiä.\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\n\"Ymmärräthän, että minä muutan täältä pois.\"\n\n\"Miksi niin, Erkki? Isän on vaikea tulla sinutta toimeen.\"\n\n\"Sinä ajattelet vain häntä; etkö käsitä, miltä minusta tuntuu kuulla\njoka päivä puhuttavan sinusta, toisinaan nähdä sinut ja silloin\nehkä... ei ei, Katri.\"\n\n\"Sitten lienee parasta, että muutat\"\n\n\"Mutta sitten kun minä olen poissa etkä sinä saa enää koskaan nähdä\nminua... unohdatko sinä minut, Katri?\"\n\n\"Enpä luule\", vastasi tyttö hiljaa.\n\n\"Tutki sydämesi ja vastaa, ikäänkuin molemmat seisoisimme Jumalan\nedessä.\"\n\nKatri pani kätensä ristiin ja seisoi muutaman silmänräpäyksen aivan\nääneti; sitten hän kietoi käsivartensa miehen kaulaan ja suuteli\nhäntä.\n\n\"Erkki, minä en koskaan unhota sinua!\"\n\nErkki painoi häntä lujasti rintaansa vasten.\n\n\"Nyt on liittomme vahvistettu. Jumalan edessä olet sinä minun;\nihmiset eivät enää voi erottaa meitä!\"\n\nHeti senjälkeen kuului kulkusten kilinää.\n\n\"Nyt Erkki lähti pappia noutamaan\", sanoi Janne Eerinpoika\ntyytyväisenä käsiään hieroen.\n\n\"Kunpahan se vain olisi ajoissa tapahtunut\", sanoi Elsa muori. \"Katri\nei näytä onnelliselta morsiamelta.\"\n\n\"Jos en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä, niin tapaamme\ntoisessa\" sanoi Katri itsekseen; \"ja se toinen on paljon pitempi kuin\ntämä.\"\n\nOli kirkas ilma ja mainio rekikeli; puut olivat kuurassa, joka\nkimalteli kuin timantit auringon paisteessa.\n\nMutta Erkki ei sitä nähnyt eikä ajatellut sitä; hän ajatteli tyttöä,\njota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja josta hän nyt\noli ainaiseksi erotettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori herttua oli viettänyt joulua Nyköpingin linnassa; hän oli\nTukholmasta tuonut mukanaan pienen hovinsa. Ensi kertaa hän oli omana\nherranaan ja hän ylisteli vapauttaan; ja mikä tahansa hullunkurinen\nkepponen juolahtikin hänen mieleensä, aina hän pani sen myöskin\ntoimeen.\n\nUseimmat porvariperheet kaupungissa saattoivat ylvästellä siitä, että\nherttua oli ollut heillä vieraana.\n\nMuutamissa hän kävi vain kerran, toisissa useita kertoja.\n\n\"Eikös sentään, kun tuo kiltti herttua on auttanut minua lihan\npaloittelemisessa\", huudahti paksu teurastajan vaimo kerskuvasti,\njättäen viisaasti kyllä mainitsematta, että \"tuo kiltti herttua\" oli\nsaanut hänet lähettämään parhaat palat kaupungin köyhille. Sen sijaan\nhän sanoi, kun ostajat niitä kysyivät: \"Ne on herttua saanut.\"\n\nSamoin rikkaimman leipurin ja oluenpanijan luona. Molemmissa\npaikoissa oli hän avustamassa; leipurissa hän sotki taikinan, leipoi\nja voiteli leipiä, ja kun leipuri selitti, että hän niistä (rumista\nja kömpelösti tehdyistä) leivistä, jotka herttua oli muovaellut,\nsaisi kaksi kertaa niin suuren hinnan kuin muista, valitsi tämä hyvän\njoukon juuri näitä muita sanoen, että ne oli lähetettävä kaupungin\nköyhille, jotka myöskin tarvitsivat joululeipää.\n\nSamaten oluenpanijan luona.\n\nMutta kun joulu joutui jäineen lumineen, teki nuori ruhtinas pitkiä\nretkiä, milloin luistimilla, milloin suksilla. Kuka vain tahtoi,\nsai olla mukana; kullakin oli tulisoihtu kädessä, ja kun tuo pitkä,\nloistava jono lähti liikkeelle, riemuitsivat katsojat ihastuksissaan\nja palelluttivat kernaasti kätensä ja jalkansa kylmässä talviyössä\npysyen ulkona nähdäkseen joukkueen palaavan ja saadakseen tervehtiä\nherttuaa.\n\nJa hän tempasi lakin päästään, hymyillen nyökäten joka puolelle;\nkaikki synkät muistot ja ajatukset oli hän heittänyt mielestään. Hän\noli nuori, vain viidentoista, nyt hän tahtoi huvitella.\n\nUudenvuoden iltana poltettiin tervatynnyreitä, ja hän tahtoi olla\nmukana siinäkin. Erään köyhäinhuoneen lähistöön hän toimitti muutamia\ntynnyreitä, ja kun ne olivat sytytetyt ja hän näki vanhoja ukkoja ja\nakkoja ikkunoissa tätä hauskuutta katsomassa, meni hän itse sisään ja\njakeli ruokavaroja, joita suurimmassa kiireessä oli hankittu.\n\nSitten tulivat kestit linnassa, ja kutsuja lähetettiin kaikkiin\nlähiseudun linnoihin, mutta kaupungin asukkaitakaan ei unohdettu, ei\nainakaan teurastajaa, leipuria ja oluenpanijaa.\n\nHerttua noudatti kaikkia hovitapojen vaatimuksia. Hän tanssi ensin\narvokkaimpien kanssa. Oli jotakin jäykkää hänen olemuksessaan\nsilloin; sitten hän tanssi porvarivierastensa kanssa ja silloin pääsi\npoikamaisuus esiin, ja kun hän oli pyörittänyt teurastajan, leipurin\nja oluenpanijan puolisoa, olivat nämä tukehtumaisillaan ja istuivat\nkaikki kolme läähättäen tuoleillaan, kun hän tarttui haarikkaan\nsanoen tahtovansa esittää maljan, johon jokaisen tuli yhtyä.\n\nKun kukin oli tarttunut haarikkaansa, sanoi hän juovansa niiden\nmaljan, jotka olivat ravinneet nälkäisiä, kertoen sitten, mitä\narmeliaisuutta teurastaja, oluenpanija ja leipuri olivat osoittaneet,\nja kukin joi heidän maljansa itsekseen ajatellen, että oli parasta\nensi kerralla itse tehdä samoin, ja he taas kiittivät maljasta\nhämillään tuumaillen itsekseen, että ensi kerralla tekevät tuon ilman\nhuomautusta.\n\nMutta oli myöskin hetkiä, jolloin Kaarle tahtoi olla rauhassa.\nSilloin hän sulkeutui makuuhuoneeseensa raamatun ja isänsä\ntestamentin ääreen.\n\nOlipa ensi vuosina, kuin hän olisi tästä testamentista etsinyt\nohjeita koko elämäänsä varten; tarkoin hän harkitsi sekä sen, mitä\ntämän mukaan kuului hänen oikeuksiinsa, että myöskin ja erittäinkin\nsen, mihin se häntä velvoitti.\n\nKirkollisia asioita hän ymmärsi hyvin vähän, mutta ne saattoi\nruhtinaskunnan papisto selvittää hänelle ja heidän tuli se tehdä.\n\nVoisivathan he myöskin paremmin kuin muut tuntea rahvaan tilan.\n\nNo niin, mikäpä estäisi häntä käymästä heidän luonaan, tutustumasta\nheihin jok'ikiseen.\n\nJa hän matkusteli yltympäri heidän luonaan udellen kaikenlaista,\nkysellen maan viljelysasioita ja kotiteollisuutta.\n\n\"Kuulehan\", sanoi hän eräälle papille, joka kummasteli sitä, että\nhänen armonsa niin suuresti harrasti tällaisia asioita, \"minä tahdon,\nettä herttuakuntani asukkaat kaikki tyynni olisivat varakkaita ja\nonnellisia\".\n\nPapinrouvat olivat toisinaan huvitetut, toisinaan hämillään hänen\npyytämistään selityksistä. Kaikki eivät olleet niinkään taitavia,\neikä herttua kysellyt ainoastaan sisätaloutta koskevia seikkoja, vaan\nmyöskin miten pellavia loukutettiin ja häkilöitiin, miten lihoja\nsuolattiin j.m.s.\n\nKuumeentapaisella innolla koetettiin joka pappilassa päästä\netukynteen. Täytyihän yrittää, koska herttua pani niin paljon\nhuomiota siihen; olihan tapahtunut semmoistakin, että hän aivan\njulkisesti ylisteli niitä, jotka hänestä olivat paraita, ja\nkumma kyllä, kukaan ei voinutkaan kieltää, että juuri ne olivat\nedistyneimpien joukossa.\n\nEräänä päivänä, kun Kaarle oli vanhan kirkkoherra Stormin luona\nFlodassa, tuli sisään renki, joka kuiskasi jotakin kirkkoherralle.\n\n\"Minä en voi tulla tänään\", sanoi tämä, \"jos ei mitään erityistä\nsyytä ole\".\n\n\"Mistä on kysymys?\" tiedusti herttua.\n\n\"Janne Eerinpoika Flodbackasta naittaa tyttärensä ensi torstaina,\nmutta tahtoo, että minä menisin jo tänään sinne.\"\n\n\"Mikähän siihen on syynä?\"\n\n\"En käsitä. Kutsu renki sisään.\"\n\nTämä tuli. Se oli Erkki Olenpoika.\n\n\"Sulhanen\", sanoi rovasti nousten ja katellen häntä; \"mikä nyt on\nhätänä?\"\n\n\"En minä ole sulhanen\", vastasi Erkki hämillään lakkiansa hypistellen.\n\n\"Erkki Olenpojanhan minä olen kuuluttanut.\"\n\n\"Setäni, rustitilallinen, on myöskin senniminen.\"\n\n\"Mutta olinhan minä kihlajaisissa.\"\n\n\"Niin, kyllä minä olin sulhanen silloin; setäni oli myöskin siellä.\nHän ei ollut koskaan ennen Katria nähnyt, mutta ihastui häneen niin,\njotta nyt se on hän, joka... joka...\"\n\n\"Suostuuko Katri siihen?\"\n\n\"Hänen on pakko.\"\n\n\"Entä sinä, Erkki Olenpoika?\"\n\n\"Setäni on aina sanonut jättävänsä kaiken omaisuutensa minulle;\nsentähden en uskaltanut pitemmälle kosiskella Katria, vaikka tiesin\nhänen rakastavan itseäni.\"\n\n\"Tämäpä hauska juttu\", huudahti herttua. \"Kohtalaisen hauska\nsille, joka menettää rakkaimpansa maailmassa\", vastasi Erkki\nkyynelten valahtaessa hänen kasvoilleen, jotka muuten tuskin\nvärähtivätkään. Herttua katseli häntä ihmetellen. Rovasti seisoi\nhetkisen miettiväisenä. \"Sanoppas\", virkkoi hän Erkille, \"eikö\nrustitilallisella ole naikkonen talossaan?\"\n\n\"Nykyään se kyllä lienee poissa sieltä.\"\n\n\"Hänellä on useita lapsia, ellen erehdy?\"\n\n\"Kaksi poikaa ja kolme tyttöä.\"\n\n\"Mihin hän on lähettänyt heidät?\"\n\n\"Forssaan, eräälle ulkotilalleen muutaman penikulman päähän.\"\n\n\"Tietääkö Janne Eerinpoika siitä?\"\n\n\"Kun naikkonen on poissa, ei se merkitse mitään, sanoo hän.\"\n\n\"Voithan sinä jäädä tänne yöksi, jos minä määrään, että matkustamme\nhuomenna?\"\n\n\"Enköhän.\"\n\n\"No, mene sitten ja sano, että antavat jotakin syödäksesi.\"\n\nErkki kumarsi ja läksi.\n\n\"Kuva talonpoikaiselämästä, teidän armonne\", sanoi pappi.\n\n\"Mutta kun tyttö kerran on luvattu hänelle\", virkkoi herttua, \"miksi\nhän ei valvo oikeuksiaan?\"\n\n\"Sentähden että hänellä ei ole mitään.\"\n\n\"Tiedättekö, haluaisinpa käydä osalliseksi leikkiin.\"\n\n\"Sitten se ehkä päättyisi toisin.\"\n\n\"Eikö rustitilallista voida pakottaa naimaan naikkostaan ja ottamaan\nlapsia omikseen?\"\n\n\"Riippuu siitä, miten ne ovat merkityt kirkonkirjaan.\"\n\nSeuraavana aamuna, kun Erkki ajoi rekensä esiin, hämmästyi hän vallan\nhuomatessaan, että se nuori herra, joka pappilassa oli sanottu\nherttuaksi, asettui reen kannaksille.\n\nKysyvänä hän katsoi rovastiin, mutta tämä sanoi: \"Me menemme Forssan\nkautta, pysäytä ulkotilan luona.\"\n\n\"Niin mutta...\" Ja hän katsoi herttuaan.\n\n\"Olenko Pollellesi liian raskas?\" kysyi tämä nauraen.\n\n\"Ettepä suinkaan, mutta...\"\n\n\"Katsos, poikani\", sanoi rovasti, \"herttua tahtoo seisoa tuolla, ja\nsentähden tulee meidän istua niinkuin hän on tahtonut.\"\n\nErkki ei vastannut sanaakaan. Hän asettui rovastin viereen, ja sitten\nlähdettiin huimaa vauhtia.\n\nForssassa, aivan kylän ulkopuolella, ne pysähtyivät erään\npahanpäiväisen hökkelin eteen.\n\nVaimo, joka tuli sieltä ulos, näytti melkein hurjalta. Erkin\nnähdessään hän huusi:\n\n\"Tuletko sinä ajamaan minua täältä pois; olenko minä aina tiellä,\nmissä tahansa olenkin?\"\n\n\"Ettekö tunne minua, Briita muori?\"\n\n\"Arvoisa herra rovasti, minä olen viheliäisin olento maan päällä!\"\n\nSamassa kun reki pysähtyi, hyppäsi herttua kannaksilta, ja kun vaimo\ntuli ulos, meni hän sisälle mökkirähjään.\n\nSiinä oli yksi ainoa huone, jossa oli kurja maalattia. Toiselle\näärelle oli sytytetty tuli, ja pieni osa savua meni ulos seinään\nhakatusta savureiästä, mutta suurin osa jäi huoneeseen leijumaan\npaksuna pilvenä.\n\nViisi suurempaa ja pienempää lasta liikkui siellä. Vanhin tyttö oli\nehkä noin kahdentoista, muut olivat nuorempia. Nähdessään vieraan he\nrupesivat täyttä kurkkua kirkumaan tunkeutuen yhteen kohti.\n\n\"Mitä te luikkaatte, senkin vekarat?\" kysyi herttua. \"En minä aio\nteitä tappaa.\"\n\n\"Äiti, äiti!\" ulvoivat he vielä enemmän.\n\n\"Jos ette tahdo hyvällä, niin...\" Hän juoksi huoneeseen, mutta\nsamassa kun ovi jäi avoimeksi, hyökkäsi joukko hänen ohitsensa,\nmutta ei kuitenkaan niin nopeasti, että kaikki olisivat päässeet\npakoon. Hän sai kiinni pienimmän, joka pyristeli hänen käsissään kuin\npelästynyt lintu kirkuen samalla kauheasti.\n\n\"Millaisia villejä!\" huusi hän työntäen pojan luotaan. Tämä livahti\nkuin nuoli tuvasta ulos.\n\nOvella herttua kohtasi vaimon.\n\n\"Jos olette tullut tänne surmaamaan heitä\", huusi tämä, \"niin\ntappakaa minut ensin!\"\n\n\"Te olette järjiltänne\", ärähti herttua, \"kaikki hulluja, joiden\npitäisi olla salpain takana.\"\n\n\"Tiedättekö, että se on herttua?\" sanoi rovasti, joka nyt myöskin\nsaapui siihen.\n\n\"Herttua!\" Vaimo lankesi hänen jalkoihinsa.\n\n\"Vapauttakaa minut hänestä\", lausui Kaarle, kun vaimo syleili hänen\npolviaan.\n\nRovasti puhutteli vaimoa, tämän kädet irtaantuivat, ja hän vaipui\nmaahan katkerasti itkien.\n\n\"Teidän armonne, kaikkine lapsineen karkoitettiin hänet eilen\nkodista, jonka hän itse oli järjestänyt, ja häntä uhattiin\nkuolemalla, jos hän valittaisi.\"\n\n\"Tuo roisto, minä menen heti...\"\n\n\"Hänen täytyy huomenna mennä naimisiin tämän vaimon kanssa.\"\n\n\"Mutta jos hän kieltää?\"\n\n\"Hän ei voi, hän on omistanut lapset.\"\n\n\"No, mitä me nyt teemme?\"\n\n\"Jatkamme matkaa, jos teidän armonne suvaitsee.\"\n\n\"Entä nämä?\"\n\n\"He tulevat jäljestä huomenna.\"\n\n\"Olkoon niin.\"\n\nKaarle ei ollut oikein hyvällä tuulella. Hänestä tuntui, kuin hän\nei olisi itse tässä määrännyt toimintaa, mutta tämä olikin hänen\noppiaikaansa; se tulisi kyllä paremmaksi, kun hän itse pääsisi\nohjaksiin.\n\nTällä välin oli Flodbackassa ihmetelty, missä Erkki niin kauan\nviipyi; vaikka hän olisikin aamuun asti odotellut rovastia, olisi\nhänen kuitenkin pitänyt olla kotona jo kymmenen ajoissa, ja nyt oli\njo hämärä, kello lähes neljä.\n\nVihdoinkin kuuli Janne Eerinpoika tutun kulkusenkilinän. \"Nyt he ovat\ntäällä\", sanoi hän ja nousi.\n\n\"Mutta kukahan siinä lie kolmantena?\" sanoi Elsa.\n\n\"Ehkäpä herttua tulee kutsumatta\", vastasi Janne nauraen ja kiiruhti\nulos.\n\nPieni ei ollutkaan hänen hämmästyksensä ja ällistyksensä, kun hän\nhuomasi, että se todellakin oli herttua.\n\nKaarle koetti kaikin mokomin olla hilpeällä tuulella; hän tervehti\njokaista kuin vanhaa tuttua ja kysyi heti morsianta.\n\nTämän nähdessään hän hämmästyi huomattavasti; katseltuaan häntä\nmuutaman silmänräpäyksen hän kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka\nnostatti veret tytön poskille ja sai hänet ihmetellen tuijottamaan\nherttuaan.\n\n\"Katsokaa, nyt hän on vielä kauniimpi\", sanoi herttua ja lisäsi\nsitten Katriin kääntyen:\n\n\"Siitä hyvästä, mitä nyt olen tehnyt sinulle, antanet suukkosen\nminulle?\"\n\n\"Jos teidän armonne niin tahtoo\", vastasi Katri heti.\n\nKaarle painoi kajahtavan suutelon hänen huulilleen. \"Älä nyt virka\nkenellekään, mitä olen sinulle sanonut.\"\n\n\"En kenellekään, teidän armonne\", vastasi Katri.\n\nSekä isä että äiti olivat mielihyvällä katselleet heitä. Nyt\ntarjottiin hänen armolleen ruokaa, ja senjälkeen tapaamme hänet ja\nrovastin vilkkaassa keskustelussa Janne Eerinpojan kanssa.\n\nTämä viekoiteltiin puhumaan rikkauksistaan, kuinka paljon rahoja\nhänellä oli lainassa, minkä arvoiset hänen talonsa olivat j.n.e.\n\n\"Ja nyt menee kaikki tyttärellenne\", sanoi rovasti.\n\n\"Ei, se menee rusthollarille ja hänen sikiöilleen\", huomautti herttua.\n\n\"Ne ovat toimitetut tieltä pois?\" selitti Janne Eerinpoika.\n\n\"Minä olen tänään puhunut vaimon kanssa\", kertoi rovasti. \"Hän tulee\ntänne huomenna estämään vihkimistä.\"\n\n\"Tulee tänne?\" änkytti Janne hämmästyksissään. \"Kaikkine lapsineen.\nSiitä tulee kauhea kohtaus; olen katsonut velvollisuudekseni\nvalmistaa teitä siihen.\"\n\n\"Minä usutan koirat hänen kimppuunsa.\"\n\n\"Se tulisi teille kalliiksi\", virkkoi Kaarle ankarasti, \"hänellä on\noikeus puolellaan.\"\n\n\"Kuinka paljon hänellä on oikeutta?\"\n\n\"Koko rustitilallisen omaisuus ei riitä hyvittämään häntä; saatte\nkelpolailla antaa lisäksi.\"\n\n\"Sitäpä en tee\", tiuskaisi Janne Eerinpoika. \"Pitäisikö minun ottaa\nhänet vävykseni ja vielä maksaa siitä; olisihan samantekevää antaa\ntyttö rengille, vaikkei hänellä olekkaan mitään.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, että renki suostuisi?\"\n\n\"Muu ei tule kysymykseenkään!\"\n\n\"Ettekö kerran ole katkaissut hänen tuumiansa?\"\n\n\"Olen, mutta sitä hän ei ajattele.\"\n\n\"Asianlaita on niin\", sanoi rovasti, \"että minä, jos herttua suostuu\nläänittämään Erkille rustitilan, otan omalle vastuulleni nuorten\nvihkimisen sen kuulutuksen nojalla, joka tässä on toimitettu, kun\nensin olen vihkinyt rustitilallisen ja hänen naikkosensa.\"\n\n\"Siihen hän ei suostu\", sanoi Janne. \"Jättäkää se minun huolekseni\",\nlausui herttua, \"ja mitä rustitilaan tulee, suostun siihenkin. Kaikki\nriippuu nyt siitä, suostuuko Erkki.\"\n\n\"Siitä ei kysymystäkään!\" Janne juoksi heti ulos hakemaan uutta\nvävyään.\n\nHetkisen kuluttua hän palasi kalmankalpeana. \"Hän on poissa!\" sanoi\nhän.\n\n\"No, koska täällä ei tule häistä mitään, niin voimme lähteä heti\",\nsanoi herttua ja nousi.\n\n\"Armollisin herra, jääkää yöksi; minä etsin hänet.\"\n\n\"Mutta hän ei suostu.\"\n\n\"Oi minua onnetonta, mutta ei hän kiellä... Minä juoksen heti...\ntällä hetkellä...\"\n\nHän lähti heti ulos.\n\n\"Nyt hän on vallassamme\", sanoi Kaarle tyytyväisenä.\n\nAikaisin seuraavana aamuna tuli Janne nöyränä, mutta iloisena. Erkki\nei ollut ollutkaan kaukana, hän oli kyllä aluksi ollut taipumaton,\nmutta kyllä hän oli niin ihastunut Katriinsa, ettei kauan voinut olla\nhänen isälleen vihoissaan. Nyt he olivat siellä sisällä ja katselivat\nvain toisiaan, vaikka morsiustytöt ja pukijat sekä koko väkijoukko\nkirkui, että morsiamen tuli kiirehtiä valmistaumaan juhlaan.\n\nKaarle kuunteli, mutta sitten hän kyllä luki lakia talonpojalle.\nHän oli ollut julma ainoalle lapselleen, jonka Jumala oli jättänyt\nhänelle, ja jos tämä olisi elämässään saanut osalleen suruja ja\nmurheita, niin se olisi ollut isän kovasydämisyyden hyvin ansaittu\nrangaistus. Nyt oli herttuan neuvo, että hän kohtelisi vävyänsä\nsellaisella luottamuksella ja rakkaudella, että he molemmat\nunohtaisivat ja antaisivat anteeksi kärsimänsä häväistyksen.\n\nTalonpoika itki ja, nyyhkytti; sitten hän sanoi, että herttua oli\nparempi saarnaamaan kuin itse rovasti.\n\nKyydillä tuli Forssasta vaimo koko lapsijoukkoineen.\n\nMuori puki hänet oikeaan morsiuskomeuteen, ja siinä hän reipastui\nniin, että kun hän sitten tuli sisään kiittämään herttuaa, tämä ei\nvoinut tuntea eilistä akkaa, vaan kysyi pari kertaa läsnäolijoilta,\noliko se todellakin hän.\n\nMutta lapset pelkäsivät edelleenkin herttuaa, ja kaksi nuorinta\nrupesi hänet nähdessään kirkumaan.\n\n\"Etkö sinä kykene pitämään heitä komennossa?\" kysäisi herttua.\n\n\"Sekä heidät että ukkoni, jahka saan heidät neljän seinän sisään\",\nvastasi vaimo hymyillen.\n\n\"Ajoipa hän sentään sinut pois!\"\n\n\"Sentähden ettei minulla ollut mitään oikeuksia; tästälähin minä\nkyllä pidän valtani.\"\n\nMuutamia tunteja myöhemmin ajoi rustitilallinen loistavasti ja\nkomeasti häätalon pihaan.\n\nEi kukaan ollut ilmoittanut hänelle mitään edeltäpäin; hän tuli\niloisena ja tyytyväisenä.\n\nKaikki oli ennakolta valmistettua, ja herttua oli käskenyt hänet heti\nluokseen.\n\nKukin, tallirengistä isäntään saakka, soi hänelle sen nöyryytyksen,\njoka häntä odotti; sentähden ei kukaan ollut varoittanut häntä. Ja\nkun Janne Eerinpoika sanoi herttuan odottavan häntä, luuli ylpeä\ntalonpoikamme heti, että tämä oli jotakin erityistä kunnianosoitusta\njuuri häntä varten.\n\nNiin se olikin, tuumi herttua; mutta tervetuliaiset olivat kaikkea\nmuuta, kuin mitä hän oli odottanut.\n\nAnkarin, säkenöivin sanoin luki Kaarle lakia hänelle. Ensi kerran hän\ntunsi, miten isän henki täytti hänen sielunsa ja puki sanoiksi hänen\najatuksensa.\n\nHän oli lapsena useita kertoja ollut saapuvilla sellaisissa\ntilaisuuksissa ja kuullut Kustaa kuninkaan terottavan lakia\nniskoittelevain alamaistensa mieliin. Melkein tietämättään hän käytti\nsamoja sanoja, teki samoja liikkeitä, sai ääneensä saman sävyn kuin\nisänsäkin; ja talonpoika lankesi hämillään ja pelästyneenä hänen\njalkoihinsa huudahtaen:\n\n\"Vanha kuningas, vanha kuningas!\"\n\nNämä sanat eivät häirinneet, vaan päinvastoin kiihottivat herttuaa.\nSuuren vainajan tavoin tahtoi hänkin tulla kansansa isäksi, käyttää\nlakia ja oikeutta alamaistensa kesken. Samalla kuin nämä ajatukset\nja mietteet liikkuivat hänessä, kuvaili hän talonpojalle hänen\nmenettelyään sanoen, että hän oli rikkonut sekä jumalallista että\ninhimillistä lakia vastaan ja sentähden ansaitsi rangaistuksen.\n\n\"Minä maksan sakkoja!\" vaikeroi rikollinen.\n\n\"Niillä sinä et sovita mitään\", virkkoi herttua taipumattomana. \"Hän,\njoka Jumalan edessä on sinun vaimosi, ei ole tullut oikeaan arvoonsa,\neivätkä lapsesi ole saaneet isää.\"\n\n\"Minä voin hankkia hänelle miehen.\"\n\n\"Joka halveksii häntä. Sekö olisi hyvitystä? Ja lapset kasvaisivat\nkuin villipedot erämaassa.\"\n\n\"Ottaisinko heidät kotiin luokseni?\"\n\n\"Ja pakottaisit myöhemmän vaimosi sietämään heitä. Luuletko hänen\nsitä mielellään tekevän?\"\n\n\"Hän saisi sen tehdä.\"\n\n\"Ja sinä tekisit kotisi helvetiksi; ei käy. Mieti parempi ratkaisu\ntai pääset hengestäsi.\"\n\n\"Hengestäni\", ulisi talonpoika kauhistuneena.\n\n\"Parempi niinkin, kuin että useat tulisivat onnettomiksi sinun\ntähtesi.\"\n\nMutta nyt talonpoika rohkaisihe; hän nousi lattiasta ja silmäillen\nherttuaa sanoi korskasti:\n\n\"Eipä vaan niin helposti käy ottaa ihmisiä hengiltä.\"\n\n\"Luuletko sinä, etten minä ole herra herttuakunnassani\", kysyi Kaarle\nkoettaen pysyä levollisena.\n\n\"Voihan vedota kuninkaaseen.\"\n\n\"Ennenkuin ehdit sinne, on pääsi jalkojesi välissä.\" Näin sanottuaan\nhän helisti kelloa.\n\nOvi aukeni, ja muutamia aseellisia miehiä tuli sisään.\n\n\"Armoa, armoa!\" huusi talonpoika nähdessään, että leikissä oli totta.\n\n\"Sinä tiedät ehdot.\"\n\n\"Mitä minun pitää tekemän? Menisin naimisiin hänen kanssaan, mutta\nnyt se on mahdotonta.\"\n\n\"Yhtä mahdotonta kuin henkesi säilyttäminenkin.\"\n\n\"Sallikaa minun puhua rovastin ja Janne Eerinpojan kanssa.\"\n\n\"He eivät voine mitään.\"\n\n\"Armollisin herra, olkaa sääliväinen niinkuin isännekin; minä tahdon\nsovittaa kaiken pahan, mitä olen tehnyt.\"\n\n\"Kutsukaa heidät sisään\", sanoi Kaarle myöntyen.\n\nNähdessään rovastin ja Janne Eerinpojan syöksyi rustitilallinen heitä\nvastaan. Katkerasti itkien hän pyysi ja rukoili heitä purkamaan\nkihlauksen Katrin kanssa; hän ei voinut eikä tahtonut mennä naimisiin\nkenenkään muun kuin lastensa äidin kanssa.\n\nJanne raapi korvallistaan vastaten, ettei hän puolestaan tahtonut\nestellä.\n\nSitten rupesi rovasti puhumaan; hän oli jo ajatellut, että niin\nkävisi, lausui hän, ja sentähden järjestänyt niin, että siihen\noltaisiin molemmin puolin tyytyväisiä; jos rustitilallisella oli\nkorkean esivallan lupa, niin hän lupasi heti vihkiä hänet ja hänen\nnaikkosensa.\n\nKaarle seisoi käsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, ja kun\nrustitilallinen läheni häntä nöyrästi, rukoillen häneltä armoa,\nvastasi hän:\n\n\"Siitä, etten käytä valtaani ja oikeuttani, saat kiittää muiden\nesirukouksia. Mutta ole vastedes varoillasi; sinä olet minun\nerityisen valvontani alaisena.\"\n\n\"Salliiko teidän armonne, että vihkiminen toimitetaan heti?\" kysyi\nrovasti.\n\n\"Kuta pikemmin, sitä parempi!\"\n\nRovasti viittasi sulhasta seuraamaan, ja Janne Eerinpoika hänen\ntoisella puolellaan suuntasivat kaikki kolme kulkunsa talon\nparaimpaan huoneeseen.\n\nHerttua seurasi heti perässä ja huvikseen sai hän nähdä, miten\nrustitilallinen ällistyi huomatessaan vaimon ja lapset, jotka\nodottivat häntä komeain vihkipallien ääressä muhkeasti valaistussa\njuhlasalissa.\n\nKoko talon väki oli koottu sinne, ja rovasti piti puheen, joka sopi\nniin hyvästi tilaisuuteen, että kun vihkiminen toimitettiin kohta\nsenjälkeen, jokaisesta tuntui, kuin olisi rikos nyt sovitettu niin\nhyvin kuin sen sovittaa voi.\n\nSekä ennen että jälkeen juhlamenojen oli miehemme aivan muuttunut;\nhänen kerskuvasta pöyhkeydestään ei ollut rahtuakaan jäljellä.\nHän veti lapset lähemmä itseään ikäänkuin suojakseen, ja hänen\nsilmäyksensä seurasivat herttuaa.\n\nNyt kuului kellojen kilinää ja laukauksia; läheltä ja kaukaa tuli\nvieraita häätaloon. Silloin Kaarle sanoi Elsa muorille:\n\n\"Haluaisinpa nähdä Katria, ennenkuin lähden.\"\n\n\"Saanko kutsua hänet tänne?\"\n\n\"Ette, minä tulen kanssanne.\"\n\nHe menivät hänen kamariinsa.\n\nSinne oli kokoontunut useita, ja kukin heistä sai ystävällisen\nnyökkäyksen; ihaillen Kaarle pysähtyi Katrin eteen. Tämä näytti\nsanomattoman onnelliselta, mutta samalla oli nöyryyttä hänen\nolemuksessaan.\n\nNähdessään herttuan hän tahtoi heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta\ntämä esti sen ja piti kiinni hänen käsistään katsellessaan häntä.\n\n\"Oletko onnellinen nyt?\" kysyi hän lempeästi.\n\n\"Lähinnä Jumalaa saan siitä kiittää teidän armoanne\", vastasi Katri\nkatsoen herttuaa kirkkailla silmillään, joissa kimalteli kyyneleitä.\n\n\"Sano Erkille terveisiä minulta.\"\n\n\"Eikö hän itse saa...?\"\n\n\"Muutaman kuukauden kuluttua hän saa tulla luokseni Nyköpingiin, niin\nsaan kuulla miten voitte. Hyvästi!\"\n\nHän suuteli kevyesti Katria otsalle ja lähti.\n\nHuimaa vauhtia kuljettiin Nyköpingiä kohden. Ehkäpä hänellä olisi\nollut halua jäädä vielä hetkiseksi, mutta hän tiesi jo, että\nnäyttäytymällä ja kohta taas poistumalla vaikuttaa enemmän kuin\nviipymällä.\n\n\"Ruhtinaan täytyy olla monia varten\", sanoi hän itsekseen, \"ja\njoskaan läänini eivät ole suuret, ovat ne toki kyllin laajat antamaan\nminulle työtä niin paljon kuin ehdin tekemäänkin.\"\n\nVanha eukko, joka kantoi suurta luudaskimppua selässään, väistyi\nnopeasti sivulle, jottei olisi huimasti kiitävän reen tiellä.\n\nHän luiskahti ja lankesi huudahtaen tuskasta.\n\nOitis seisoi Kaarle hänen vieressään.\n\n\"Loukkaannuitteko?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi eukko koettaen nousta.\n\nHän lankesi taas. \"Pyhimykset auttakoot, jalkani!\"\n\n\"Loukkaantuiko se?\"\n\n\"Pelkään, että se on katkennut.\"\n\nKaarle nosti hänet heti maasta ja kantoi rekeen asettaen hänet siihen.\n\n\"Missä on kotinne?\"\n\n\"Vaivaistalossa.\"\n\n\"Minä vien teidät sinne.\"\n\n\"En minä voi mennä luudaksittani, joku tulisi ja veisi ne.\"\n\n\"Pitäkää ohjaksista, minä noudan ne.\"\n\nHän pani kaikki rekeen.\n\n\"Enpä olisi uskonut niitä noin paljon olevan\", sanoi eukko\ntyytyväisenä aarrettaan katsellen.\n\n\"Polttopuiksiko ne ovat?\"\n\n\"Eihän toki, niistä tehdään luutia, joita lauvantaisin käyn myymässä\nkaupungissa.\"\n\n\"Onko se hyvääkin ansiota?\"\n\n\"Eipä voi valittaa. Riittää tuosta ukko-rukalle sekä vaatteiksi että\nrohdoiksi.\"\n\n\"Oletteko naimisissa?\"\n\n\"Olen, Herra nähköön, onhan siitä jo kaksikuudetta vuotta ensi\nMikonpäivänä.\"\n\n\"No mitä ukko tekee!\"\n\n\"Hän vuolee tikkuja jäljelläolevalla kädellään.\"\n\n\"Hän on siis ollut sotilas, vai miten?\"\n\n\"Niin, hän menetti Suomessa molemmat jalkansa. Jumalan ihme, että hän\nvielä palasi.\"\n\n\"Parempihan olisi teille ollut, jollei hän olisi tullut.\"\n\n\"Enhän minä toki mikään pakana ole; nyt hänellä ei ole mitään hätää.\"\n\n\"Mutta teillä sitä enemmän\", sanoi herttua katsellen hänen perin\nlaihoja kasvojaan ja luisia, vapisevia käsiään.\n\n\"Enpä valita\", vastasi eukko; \"me haastelemme menneistä ajoista ja\nlapsistamme.\"\n\n\"Eivätkö he voi tehdä mitään teidän hyväksenne?\"\n\n\"Luulemme, että he valmistavat meille sijaa tuolla ylhäällä; he ovat\nkuolleet jok'ainoa.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Kaksi reipasta poikaa kaatui Svarterån luona, yksi Skånessa ja yksi\nTurun lähellä. Oli meillä kaksi tyttöäkin, mutta he kuolivat molemmat\nruttoon. Ne olivat katkeria aikoja, sen voitte arvata, hyvä herra;\nmutta kuka tietää mitä olisi voinut tapahtua. Sentähden sanomme nyt\nniinkuin vanha arkkipiispa, kun hän menetti neljä poikaansa: Herra\nantoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!\"\n\nVanhus oli pannut kätensä ristiin ja loi niin kauniin silmäyksen\ntaivaaseen päin, että herttua ehdottomasti kysäisi:\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\n\"Katri\", vastasi hän, \"vanha Katri\".\n\nKaarle hytkähti, mutta sanoi sitten:\n\n\"Jospa kaikki Katrit olisivat yhtä tyytyväisiä loppuun asti!\"\n\nHe saapuivat vaivaistaloon, ja herttua käski erään pojan pitämään\nhevosta sen aikaa, kun hän kantoi eukon hänen osoittamaansa pimeään,\nikävään kamariin.\n\n\"Miten on laitasi, Katri?\" kuului ääni vuoteesta.\n\n\"Eipä vaaraa\", vastasi tämä, \"astuin harhaan ja lankesin. Tämä\nsiunattu nuori herra on ollut kuin oikea isä minulle, enkä tiedä\nmiten palkita sitä, jos hän ei ehkä tahdo tyytyä luutiini, niin\nmoneen kuin niitä tulee, koska hän on tuonut kotiin kaikki\nluudaksetkin.\"\n\n\"Mitä hän niin monella tekee?\" murisi ukko. \"Riittäneväthän\npuoletkin; jostakin täytyy meidänkin elää.\"\n\n\"Olkoon niinkuin hän tahtoo\", oikaisi Katri.\n\n\"Voin ajatella asiaa\", sanoi Kaarle. \"Kun olen herttuan tallimestari,\nostan tästälähin kaikki Katri muorin luudat, jos hän niin tahtoo.\"\n\n9 -- Eerik XIV ja Juhana III. 3.\n\n\"Mutta ei halvemmasta kuin neljä kappaletta äyristä\", ärähti ukko\ntaas.\n\n\"Ja sitten lähetän tänne herttuan lääkärin tarkastamaan Katri muorin\njalkaa\", lisäsi Kaarle.\n\n\"Nulikat lupaavat usein enemmän kuin voivat täyttää\", väitti ukko\ntaas; \"sellaiset mahtavat eivät välitä hitustakaan meistä köyhistä\nraukoista.\"\n\nKaarle laski hopearahan Katrin helmaan ja lähti. Poika, joka odotti\nulkona, sai käskyn olla vanhuksien apuna; palkkion vaivoistaan tuli\nhän saamaan kysymällä herttuan tallimestaria.\n\nHerttua lähti taas matkaan. Pian oli hän kotona ja oivallisella\ntuulella.\n\nKaikista tuntui, kuin hän olisi kasvanut parin päivän poissaolonsa\naikana, ja varttunut hän olikin henkisessä suhteessa. Sisäiset voimat\nkehittyivät hänessä, hän oli nähnyt uusia elämän aloja ja tullut\nkäsittämään, että niitä on äärettömän paljon, että ne vaihtuvat kuin\nkivet kaleidoskoopissa. Voimat ovat samat, mutta pienimmästäkin\nliikahduksesta on seurauksena uusia kuvia, yhtä ihmeellisiä, joskin\nerilaisia ihanuudeltaan.\n\nAlkoi vuosi 1566, ja koko sielustaan kiintyi Kaarle niihin surkeihin\nasioihin, joita maassa tapahtui Eerikin mielenhäiriön kiihtyessä.\n\nHänen täytyi pysyä toimettomana katselijana. Mitä hän olisi\nvoinutkaan tuota kuninkaallista hupsua vastaan, jolla yksin oli\nkaikki valta käsissään?\n\nAinoastaan pakosta hän matkusti Tukholmaan palaten sieltä niin pian\nkuin suinkin.\n\nMutta hän näki siellä paljon liehakoimista, paljon petollisuutta, hän\nhuomasi aateliston yhä kasvavan tyytymättömyyden ja ihmetteli, ettei\nse puhjennut teoiksi. Hän olisi ollut heidän mukanaan... mutta he\nolivat arkoja raukkoja ja hän halveksi heitä.\n\nSitten hän itsekseen kummasteli, mitähän Juhana ajatteli. Mitään\nkunnioitusta hän ei tuntenut häntä kohtaan... mutta jos hän vielä\npääsisi vapaaksi... niin, voisihan se tapahtua... tällä kannalla\neivät asiat kauan voineet pysyä. Kun Upsalassa tapahtuivat nuo\nsurkeat tapahtumat, hypähti hän kuin nuori hevonen. Pitäisikö hänen\nkäydä käsiksi asioihin? Mutta hän oli vain kuudentoista vuotias, ja\naateli, mahtava aateli pysyi rauhassa.\n\nUskottiin sitten valtakunnan hallinto heidän käsiinsä. Sitäköhän\nhe tahtoivatkin? Kuningasvaltako pois, aikoiko aateli käydä sitä\nvastustamaan?\n\nHän näki, miten he melkein polvillaan rukoilivat hourupäistä\nmajesteettia ja miten jättivät kaikki muut huomioon ottamatta,\nkunhan vain saivat verivihollisensa Yrjö Pietarinpojan käsiinsä.\nKummallista, etteivät he ottaneet häntä hengiltä.\n\nVihdoinkin sai Juhana taas vapautensa -- minkälaisen kurjan vapauden\n-- mutta hän oli pelkuri hänkin.\n\nSitten täytyi heidän molempain olla mukana kurjalla sotaretkellä\nRantzowia vastaan. Miten kiehuikaan hänessä, kun täytyi olla\nkatselijana, vaikka olisi voinut niittää laakereita! Mutta kuningas\npelkäsi, että veljekset, jos saivat päällikkyyden, ensi toimekseen\nsyöksisivät hänet valtaistuimelta. Niin, he sopivatkin siitä, että\nkun sopiva hetki on tullut... he jakavat kuninkuuden; niin lausui\nJuhana, tuo kavala, petollinen Juhana.\n\nTulivat sitten häät. Ne olivat hourupäisyyden huippu. Kuningas voi\ntehdä jaloimman, ihanimmankin naisen maailmassa jalkavaimokseen,\nmutta jos tämä on halpa huovintytär, ei hän voi naida häntä. Tämä\nteko oli sentähden sodanjulistus koko Ruotsin pöyhkeätä aatelia\nvastaan; paljon oli annettu anteeksi, nyt oli mitta täynnä, Eerik oli\nmahdoton olemaan kuninkaana -- ainaiseksi mahdoton.\n\nSeurasi sitten valtaistuimelta-syökseminen -- vankeus.\n\nKuinka olikaan Juhana luvannut ja vannonut, että he yhteisesti\nhallitsisivat valtakuntaa! Kykeniköhän Juhana yksin sitä tekemään?\nOlikohan hän koskaan tietänyt, mitä oli tahtonut, tai oliko hän\ntahtonut sitä, minkä tiesi oikeaksi?\n\nNeuvosto ja aateli olivat äänestäneet yksin häntä, vaikka tiesivät\nja olivat itse nähneet, että Kaarlen urheus ja viisaus ratkaisivat\nasian. No niin, nyt heillä oli tilaisuus koetella uutta kuningastaan\nja tulla huomaamaan, miten hän oli heidän toiveittensa mukainen.\nMutta perintönsä Kaarle tahtoi saada viimeiseen hiukkaseen asti ja\nitse hallita sitä niinkuin parhaaksi katsoi.\n\nEniten koski häneen Eerikin osaksi tullut kohtelu; tämähän oli\nkuitenkin kruunattu kuninkaaksi ja heidän isänsä poika.\n\nKaarle saattoi kyllä mielipiteensä Juhanan tietoon, mutta asia ei\nsiitä parantunut.\n\nMerkillistä on kuitenkin, kuinka nuori herttua painoi leimansa moniin\nhallitustoimiin. Kun jotakin tärkeämpää oli tekeillä, oli hän aina\nosallisena siinä, tavallisesti välillisesti; herttuakuntaansa hän\nsitävastoin hallitsi itse, sallimatta kenenkään sekaantua siihen.\n\nJo nuorena hän alkoi hallituksensa. Isä oli aina hänen esikuvanaan.\nYleinen opetus oli huonolla kannalla, tuskin oli sitä nimeksikään.\nKaarle perusti kouluja, ja jos hän ei ollut tyytyväinen opetuksen\nkulkuun, kävi hän joskus itsekin hoitamaan sitä.\n\nMutta silloin saikin keppi olla virantoimituksessa yhtä hyvin\ntalonpoikain kuin torpparienkin lasten selässä.\n\n\"Koulussa ovat kaikki samanarvoisia\", sanoi hän; \"ahkerin on siellä\narvokkain.\"\n\nJoka tutkinnossa hän oli itse läsnä, ja yhtämittaa vaihtelivat siinä\nkiitokset ja nuhteet kunkin ansion mukaan.\n\nOpettajat hän kutsui luokseen; kaikki keskustelut siellä koskivat\nkoulua ja sen edistämistä.\n\nHän otti itsekin osaa niihin, teki kysymyksiä, joihin piti vastata,\npuolusti kiivaasti mielipiteitään, mutta hyväksyi tosisyyt, ja jos\njoku oli onnistunut todistamaan, että hän oli väärässä, tunnusti hän\njoutuneensa tappiolle, ja hänen kiistakumppalinsa sai senjälkeen\nluottaa siihen, että oli erityisessä suosiossa.\n\nMutta voi sitä koulunopettajaa, joka joutui alakynteen! Hän tuli\nsäälimättömän ivan esineeksi, saattoipa erittäin raskauttavien\nasianhaarain vallitessa menettää virkansakin.\n\nUsein nähtiin herttua kuntakokouksissa; toisinaan hän esiintyi vain\nkuuntelijana, mutta toisinaan taas sanoi hänkin sanottavansa.\n\nSiihen hän pani suurta painoa, että evankelis-luterilaista oppia\nsaarnattiin niinkuin hänen isänsä oli siitä määräyksensä antanut.\n\nPapit saivat pitää hyvänään hänen ankarat varoituksensa, että opin ja\nelämän tuli olla mitä lähimmässä sopusoinnussa keskenään, ja jokainen\nrikos tässä suhteessa sai melkein säälimättömän rangaistuksen.\n\nHän vaati ankarasti, että pappien tuli olla naimisissa, ja kaksi\npappia, joille oli luvattu komministerinpaikka kumpaisellekin,\nsai käskyn tulla hakemuksineen vasta, kun voivat niihin liittää\nnaimatodistuksensa.\n\nMaanviljelykseen hän pani suurta huomiota. Mitä hän suinkin voi oppia\nsillä alalla, sen hän koki panna käytäntöön ruhtinaskunnassaan.\n\nUusia auroja hankittiin, ja hän piti itse huolta siitä, että niitä\noikein käytettiin.\n\n\"Kyntäkää syvään, muuten tulee hento olki\", oli hänen tapa sanoa, ja\ntalonpoika totteli ankaraa herraansa, ennenkuin edes ymmärsikään,\nmiten oikeassa tämä oli.\n\nHän oli vahva ja uhkarohkea. Eräänä päivänä hän ajoi ohi kapakan,\njosta kuului huutoa ja rähinää. Hän ei ollut vallan paraalla\ntuulellaan ja hän heitti ohjakset rengille -- hän ajoi aina itse --\nja hyökkäsi sisään ruoska kädessä.\n\nSiellä oli tappelu kuumimmillaan; kaikki, jotka eivät tahtoneet\nsiihen sekaantua, olivat juosseet ulos. Puukot välkkyivät; silmät\nsäkenöivät, kuului kirouksia ja sadatuksia, juopumus oli vienyt\njärjen kaikilta.\n\nMutta herttua syöksyi heidän keskelleen, ruoskaniskuja sateli\noikealle ja vasemmalle; siinä kuului ulvontaa ja kirkunaa, johon\nsekaantui huuto: \"herttua, herttua!\" niin että korvia vihloi.\n\nHän tunnusti itsekin, että oli kumma, miten hän hengissä pääsi sieltä.\n\nMutta rahvas tuumaili, että se oli kerrassaan ihme, ja monet\npahimmista tappelupukareista sanoivat oikeudessa, että oli kuin joku\nolisi pitänyt kiinni heidän kädestään, kun he kuulivat huudettavan\nherttuaa Kukaan ei sentähden tahtonut tunnustaa häneen koskeneensa.\n\nAsia jäikin sillensä, mutta kapakka suljettiin ja sellainen säädös\nannettiin, että missä tahansa epäjärjestystä syntyi, siellä\nsuljettiin majalat ainaiseksi.\n\nVuonna 1573 Kaarle kävi kaikissa lähiseudun aateliskartanoissa. Häntä\noli innokkaasti kutsuttu, ja miksikä hän ei katselisi ympärilleen,\nmissä tiesi tapaavansa ihanuutta ja ylhäisiä ihmisiä. Kannatti kai\ntutustua heihinkin.\n\nHän käsitti kyllä, että isät ja äidit ajattelivat häntä... mutta\nkukaan heistä ei voinut, niin halusta kuin olisi tahtonutkin, saada\nhänen sydäntään satimeen.\n\nMiten toisin hän käyttäytyikään näiden kuin talonpoikain ja\nhalvempisukuisten keskuudessa. Täällä hän oli ylpeä ja ylhäinen,\nherttuaa joka hiven.\n\nJos hän laski leikkiä jonkun pöyhkeän neitosen kanssa, esiintyi hän\naina niin, että huomasi hänen armosta puhuttelevan häntä; mutta\nmiesten kesken hän neuvotteli aina vuorityön ja muiden elinkeinojen\nparantamisesta.\n\nSeurauksena tästä oli, että miehet ihailivat häntä, mutta nuoret\nneitoset sanoivat, etteivät ymmärrä häntä.\n\nEräs talo, johon häntä ei koskaan kutsuttu, oli Skellestad, lähellä\nNyköpingiä. Kartano oli melkein kokonaan suuren ja tiheän lehtimetsän\npeitossa.\n\nSiellä asui Pietari Sunnanpoika, vanha, omituinen mies, jota muutamat\nsanoivat papiksi, toiset tähtienselittäjäksi; vielä arvelivat jotkut\nhänen seurustelevan henkien ja vuoripeikon kanssa.\n\nEräänä päivänä sanoi Kaarle, kun oli kauan kuullut puhuttavan\nhänestä: \"Minä menen sinne!\"\n\n\"Katsomaan metsänneitoa\", sanoi eräs pieni neitonen punehtuen.\n\n\"Onko siellä semmoinenkin?\"\n\n\"On, mutta hän ei näyttäydy juuri koskaan\", selitti eräs toinen\nläsnäolijoista. \"Vuorikuningas on mustasukkainen.\"\n\n\"Onko siellä vuorikin?\"\n\n\"On, Skellestad on rakennettu aivan sen juurelle, ja väitetään sieltä\npääsevän suoraan vuorikuninkaan palatsiin.\"\n\n\"Yhä parempaa!\"\n\n\"Mutta teidän armonne pitää mennä sinne aivan yksin, muuten portti\npysyy suljettuna.\"\n\n\"Vuorikuningas ei siis ole vieraanvarainen.\"\n\n\"Ne, jotka hän on ottanut vastaan, eivät voi kyllikseen kiittää hänen\nvieraanvaraisuuttaan.\"\n\nKaarle nauroi koko juttua ja puhui muista asioista. Mutta tahtoen tai\ntahtomatta, aina ajatukset suuntausivat Skellestadiin. Hänen täytyi\npäästä sinne.\n\nMutta siitä ei kukaan saanut tietää. Hän ei pitänyt siitä, että tuli\nmuiden ihmisten puheiden ja naurun esineeksi.\n\nHän sanoi sitten viipyvänsä poissa muutamia päiviä ja lähti.\n\nOli ihana kesäpäivä. Hän oli hankkinut tiedon tiestä, ja määrätyssä\npaikassa hän poikkesi metsään, joka todellakin oli niin taaja, että\nhän toisinaan oli suunnasta epävarma.\n\nHetkisen vaelluksen jälkeen laajeni näköala. Metsää oli siellä\nhakkaeltu, ja Kaarle näki useita aivan vieraita puulajeja.\n\nKuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän hän hämmästyi istutuksien\nihanuutta, kukkain komeutta ja sitä ääretöntä laululintujen\npaljoutta, joka siellä liverteli.\n\nMutta suurin yllätys oli vielä tulematta.\n\nJonkun matkan päästä hän kuuli veden loisketta ja heti senjälkeen\nnuorta, kaikuvaa naurua.\n\nHän kiiruhti suoraan sinne ja pysähtyi viehättyneenä ja ihmetellen.\n\nSuuren, aivan pyöreän vesisäiliön keskessä oli suihkulaitos, joka\nneljältä eri suunnalta täytti säiliön vedellä. Aivan sen alla seisoi\nnuori tyttö, täysin kourin syytäen ryynejä tai jyviä kaloille, jotka\nkilvan polskivat säiliössä.\n\nSiinä oli salakkaa, haukea, simppua, ahventa, kampelaa ja muuta\nkalaa, kaikki tehden keveitä poukahduksiaan ja roiskuttaen vettä\nkorkealle.\n\nKaarle seisoi kuin lumottuna. He olivat puhuneet metsänneidosta,\nvedenneito tämä oli; eikö hän seisonut keskellä vettä, eikä se\nkuitenkaan näyttänyt koskevan häneen.\n\nKaarle uskalsi tuskin liikahtaa, ettei häiritsisi ihanaa näkyä.\n\nMutta neito ei havainnut häntä.\n\nRuokavarat näyttivät nyt loppuneen. Neitonen tarttui pitkään\npalmikkoonsa, joka riippui hänen selällään, ja aukaisi sen nopeasti.\n\nSe oli kuin kultavirta, joka kokonaan ympäröi hänet, kun hän sen\npäästi hajalle.\n\nSattumalta hän katsahti taakseen ja huomasi Kaarlen.\n\nHän tuijotti häneen silmänräpäyksen, sitten hän taas kietoutui\nihmeelliseen vaippaansa pysyen hetkisen liikahtamatta ikäänkuin\nmiettien mitä tekisi.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän juoksi vastaiseen suuntaan kapeaa siltaa,\njoka johti säiliön yli.\n\nSitten hän kiiti pitkin kaitaa metsätietä ja piiloutui pian tiheään\nlehdikköön.\n\nOliko se vedenneito? Vai oliko Maunu veljen onneton mielenhäiriö\ntarttunut häneen?\n\nPois se! Kaarle lähti neitosen perään ja saapui parin minuutin\nrientomarssin jälkeen ällistyksekseen pienen, vaatimattoman\nasuinrakennuksen eteen, jonka portailla seisoi -- vedenneito.\n\nHänen hiuksensa olivat taas palmikolla, ja hän nähtävästi odotti\nKaarlea tulevaksi.\n\nKauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Kaarle tuli ja pysähtyi\nihmetellen tuijottamaan häneen.\n\n\"Ketä etsitte?\" kysyi neitonen hymyillen.\n\n\"En ketään, kun olen teidät löytänyt\", olisi Kaarlella ollut halu\nvastata, mutta se vain olisi ehkä säikyttänyt tytön pois. \"Pietari\nSunnanpoikaa\", sanoi hän.\n\nNeitonen silmäili häntä päästä jalkoihin asti. \"Minä kysyn, ottaako\nhän teidät vastaan\", sanoi hän rientäen kapeita rappusia ylös.\n\nHerttua hieroi otsaansa ja silmiänsä. \"Toivoisinpa, etten olisi\nkoskaan tullut tänne\", sanoi hän itsekseen.\n\nHeti senjälkeen kuului vanha, rämeä ääni:\n\n\"Tulkaa tänne ylös, että saan nähdä kuka olette.\"\n\nKaarle noudatti kutsua, ja kohta hän seisoi pienessä matalassa\nkamarissa, jonka seinät ja katto, vieläpä osa lattiaakin olivat\ntäynnä eläinten ja kalain luurankoja; siellä-täällä tirkisti muutama\npääkallo. Ikkunan ääressä oli pöytä täynnä purkkeja ja laseja sekä\npalava lamppu.\n\nIsäntä oli kummallinen vanha ukko; hänen piirteissään kuvastui suurta\nhyväntahtoisuutta, mutta oli jotain harhailevaakin hänen kirkkaissa\nsilmissään, jotka ikäänkuin säteilivät hänen vanhasta, kurttuisesta\nnaamastaan.\n\n\"Pietari Sunnanpoikako?\" kysyi herttua.\n\nTämä vavahti, loi vieraaseensa surullisen silmäyksen ja kumarsi\nsanoen: \"Kaarle, Södermanlannin herttua.\"\n\n\"Tunnetteko minut?\"\n\n\"Minä tiesin teidän tulevan.\"\n\n\"Mutta minä en ole sitä sanonut kellekään.\"\n\n\"Ei sitä tarvinnutkaan sanoa.\"\n\n\"Oletteko siis ennustaja?\"\n\n\"Kun on erillään maailmasta, niin lukee ja tutkii luonnon suurta\nkirjaa, ja minä olen oppinut sekä tavaamaan että liittämään tavut\nsanoiksi.\"\n\n\"Tahdotteko sillä väittää, että kaikki on edeltäpäin määrättyä?\"\n\n\"Säännönmukaisesti on kyllä niin, vaikka monia ja suuria\npoikkeuksiakin on olemassa\", vastasi vanhus.\n\n\"Te siis voitte ennustaa kohtaloni?\"\n\n\"Se olisi vain omien ajatuksienne toistamista.\"\n\n\"Oletteko kalvinilainen?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ehkäpä minäkin tulen siksi?\"\n\n\"Aivan varmaan, teidän armonne, teidän täytyy.\"\n\n\"Täytyy?\"\n\n\"Asianhaarat pakottavat teidät toimiin, jotka ovat vastoin sydämenne\ntaipumuksia.\"\n\n\"Velvollisuuden vaatimukset ennen kaikkea.\"\n\n\"Niin lienee surmanenkelikin ajatellut lähtiessään liikkeelle\nsäkenöivine miekkoineen.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että minä...?\"\n\n\"Että olette valittu ruoskaksi Herran mahtavassa kädessä. Niin,\narmollinen herra, sitä tarkoitan.\"\n\n\"Miksi juuri minä?\" Hän kääntyi kauhistuen poispäin.\n\n\"Saako salama, saako myrsky kysyä: 'Miksi pitää juuri minun olla\naseena mahtavassa kädessäsi?' Herra tahtoo niin, siinä syy.\"\n\nKaarle ei kysellyt enää; hän oli kohdannut silmäparin, joka\nosaaottavasti katseli häntä.\n\n\"Onko hän tyttärenne?\" kysyi hän hämillään.\n\n\"Hän on, eikä ole. Birgitta Silfversparre, kättelehän herttuaa.\"\n\n\"Kas tuossa\", sanoi tyttö hilpeästi, epäröimättä ojentaen kätensä\nhänelle.\n\nHerttua piti sitä kauan kädessään, niin kauan, että tytön hienoille\nkasvoille levisi vahva puna; hän veti hiljaa kätensä pois hiipien\nkainosti ja hämillään kasvatusisänsä luo.\n\nSurullisen vakavana oli tämä silmäillyt heitä kumpaistakin. \"Minä\ntiesin sen, minä tiesin sen\", mutisi hän itsekseen, \"sen piti, sen\ntäytyi niin tapahtua.\"\n\nMutta hän näki, miten hämillään nuoret olivat, ja alkoi itsestään\npuhua istutuksistaan. Hän oli niitä tehnyt, sanoi hän, osaksi\nkokoelmainsa, mutta ehkäpä enimmäkseen kasvattityttärensä vuoksi,\njonka ainoana huvituksena ne olivat.\n\nHerttua lausui toivovansa saada lähempää tarkastella niitä ja kysyi\nrohkeasti, eikö neitonen tahtoisi tulla hänen oppaakseen.\n\nTaaskin vanhus katseli häntä surullisin, puhuvin silmäyksin; sitten\nhän kääntyi aivan kuin koneellisesti tyttöön, joka melkein peloissaan\noli vetäynyt hänen taakseen.\n\n\"Birgitta\", sanoi hän lempeästi, \"ainahan sinun on tapana olla\nopastajana.\"\n\n\"Niin, isä. Koska herttua tahtoo, niin...\"\n\nEmme tiedä, mitä tai minkä verran Kaarle näki Pietarin istutuksista\nSkellestadissa, mutta kun hän muutamia tunteja käveltyään sanoi\njäähyväiset Birgittalle, kysyi hän, saiko tulla vastakin.\n\n\"Jos teidän armonne matkat sopivat tännepäin\", vastasi tyttö hieman\nhämillään.\n\nJa ne sopivat, vieläpä hyvin piankin.\n\nHeidän lemmentarinansa oli kesäauringon synnyttämä ja elähyttämä\nidylli. Pian ohimeneviin seikkailuihin oli Kaarle kyllä joutunut\nennenkin, mutta nyt hän oli ensi kerran rakastunut puhtaaseen,\nviattomaan tyttöön, joka vastasi lempeen lemmellä ja melkein\nvaistomaisesti antautui hänelle.\n\nMitkään uteliaat silmäykset, mitkään panettelevat kielet eivät heitä\nhäirinneet. He saivat olla aivan kahden.\n\nTäysin siemauksin nautti nuori herttua ihanasta onnestaan, jota\nkyyneleet ja kysymykset eivät vähentäneet.\n\nBirgitta ei pyytänyt mitään; aina oli hän kuin kirkas kevätpäivä.\nJoskin nuorteat värit vähitellen häipyivät pois, ilmeni niiden sijaan\nvain uutta, vielä lumoavampaa ihanuutta.\n\nMutta joskin neitonen eli vain päivästä huomiseen, nauttien nuoresta\nonnestaan, mietiskeli herttua sitäkin enemmän.\n\nBirgittan kanssa hän ei voinut mennä naimisiin, mutta ei kenenkään\nmuunkaan kanssa, kun hänen sydämensä kuului tälle. Eikö Birgitta\nensinkään ajatellut tulevaisuutta? Kaarle ei uskaltanut sitä häneltä\nkysyä.\n\nMonta kertaa hän tahtoi neuvotella Pietari Sunnanpojan kanssa. Eihän\ntämä ollut ensinkään estellyt häntä kohtaamasta Birgittaa, mutta kun\nherttua silloin tällöin oli kohdannut hänet, oli hän aina nähnyt\ntuon surullisen katseen, joka tuntui kuin omantunnon pisto hänen\nrinnassaan.\n\nVoisihan hän kyllä sanoa vanhukselle: \"Miksi et paremmin pitänyt\nvaaria hänestä?\" Mutta hän voisi vastata:\n\n\"Sinä olet korkea herra, minä luotin sinun kunnian- ja\noikeudentuntoosi; kun olet yhdessä suhteessa ollut petollinen, voit\nolla useammassakin.\"\n\nNiin kuluivat viikot ja kuukaudet, päivä päivältä jäi puhuminen\ntuonnemmaksi.\n\nLuonnollisesti olivat herttuan seikkailut tunnetut laajalti\nympäristössä. Kuinka monet pikkukestit ja illatsut olivatkaan saaneet\nniistä keskusteluaineensa!\n\nRuskeat, mustat ja harmaat päät olivat toisiinsa nojautuen kuiskineet\nsiitä; monen äidin toiveet hälvenivät, mutta pojat tuumailivat, että\nherttualla oli ollut aivan tavaton onni.\n\nKoko kesän oli Kaarle elänyt kuin humalassa ja ottanut tavattoman\nvähän osaa valtakunnan yleisiin asioihin. Sitten saapui huhu, että\nkuningasta vastaan oli tehty salaliitto itse pääkaupungissa.\n\nDe Mornay, joka oli lähetetty Skotlantiin ja Englantiin sotamiehiä\nvärväämään, oli sieltä palattuaan pyytänyt saada hovissa esittää\nmiekkatanssin. Juhana oli suostunut siihen, mutta tanssin aikana hän\noli kahdesti ollut vähällä saada samalta de Mornaylta surmansa.\n\nTämä oli paennut, ja luultiin hänen olevan matkalla herttuan luo.\n\n\"Jos hän luulee minulta suojaa saavansa, niin hän pettyy\", sanoi\nKaarle julmistuneena.\n\nAivan oikein tapahtuikin muutamia päiviä senjälkeen, että eräs\nnaamioitu henkilö pyysi hänen puheilleen.\n\nSiihen suostuttiin, ja de Mornay heittäytyi herttuan jalkoihin.\nHän oli syvästi säälien onnetonta kuningas Eerikkiä ja kuningatar\nElisabetin kehotuksesta päättänyt surmata julman ja sydämettömän\nJuhana kuninkaan.\n\n\"Minulle on sanottu, että te kahdesti hätyytitte häntä paljastetulla\nmiekalla.\"\n\n\"Niin tein, teidän armonne.\"\n\n\"Kumpaisellakin kerralla kätenne vaipui?\"\n\n\"Niin, kumpaisellakin kerralla\", voihki de Mornay melkein ähkyen.\n\n\"Miksi ette täyttänyt aikomustanne?\"\n\n\"En voinut.\"\n\n\"Mikä esti?\"\n\n\"Oli kuin joku olisi pidättänyt kättäni.\"\n\n\"Ehkäpä pelkäsitte saavanne itse surmanne?\"\n\n\"Olihan ympärilläni vain uskollisiani.\"\n\n\"Ettekö käsitä, että Jumala ei sallinut murhaa. Ja luuletteko nyt,\nettä minä suojelisin sitä, jonka Hän on hyljännyt? Te olette rikkonut\nkuningasta vastaan, hän yksin olkoon teidän tuomarinne.\"\n\nVahti kutsuttiin sisään, ja rukouksistaan, vastaväitteistään\nhuolimatta de Mornay lähetettiin takaisin Tukholmaan, kärsimään\nkuninkaan tuomitseman kuolemanrangaistuksen.\n\nKirkolliset seikat alkoivat kehittyä yhä pitemmälle. Valtiopäivillä\n1573 oli kuningas suostunut siihen kirkkojärjestykseen, jonka\narkkipiispa oli säätänyt ja joka oli lähimmiten sopusoinnussa heidän\nisänsä tahdon ja määräysten kanssa: ja nyt muutamia kuukausia piispan\nkuoleman jälkeen hän julkaisee tähän hyväksyttyyn kirkkojärjestykseen\nselityksen, joka kokonaan kumoaa sen ja panee sen sijaan jotakin\naivan uutta.\n\nSe ei tulisi voimaan ainakaan herttuakunnassa, _siitä_ tahtoi Kaarle\nvastata.\n\nJa niin annettiin mitä ankarin määräys, ettei mitään poikkeusta saa\nherttuakunnassa tapahtua kuningas Kustaa Vaasan hyväksymästä ja\nvalallaan vahvistamasta evankelisluterilaisesta uskontunnustuksesta.\n\nMutta kaikista yleisistä toimista palautuivat hänen ajatuksensa ja\nsydämensä Skellestadiin.\n\nHän oli päättänyt puhutella vanhusta ja panikin toimeen, mitä oli\npäättänyt, niin vaikeata kuin se olikin.\n\n\"Olenko menettänyt teidän kunnioituksenne, isä?\" kysyi hän, kun he\nvihdoinkin olivat kahden.\n\n\"Hm, minä tiesin, että näin kävisi.\"\n\n\"Mutta te ette estänyt sitä.\"\n\n\"Ettekö te olisi poistanut esteitä?\"\n\n\"Olisin, tietysti, jos se olisi ollut mahdollista. Voimme olettaa,\nettä se oli kohtalon määräyksestä.\"\n\n\"Te ette ollut poikkeus säännöstä.\"\n\n\"Älkäämme enää puhuko siitä, vaan sanokaa minulle, mitä voin tehdä\nBirgittan hyväksi?\"\n\n\"Ette mitään.\"\n\n\"Minä käsitän, että te tahdotte pitää hänet luonanne, ja kun hän on\nsynnyttänyt, tahdon minä hankkia hänelle niin paljon huvitusta ja\nsulostusta kuin voin. Mutta hän ei kaikeksi onnettomuudeksi pyydä\nmitään, hänellä ei ole mitään toiveita.\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Sentähden täytyy meidän ajatella hänen puolestaan.\"\n\n\"Ei tarvitse.\"\n\n\"Mutta ymmärrättehän, hänen tulevaisuutensa.\"\n\n\"Birgittalla ei ole mitään tulevaisuutta.\"\n\n\"Kuinka niin rohkenette sanoa?\"\n\n\"Olen rohjennut paljon muutakin.\"\n\n\"Selittäkää tarkoituksenne, sen olette velvollinen tekemään, muuten\nvien hänet heti täältä.\"\n\n\"Siten vain jouduttaisitte sitä, mitä tahdotte estää. Selityksen\nkyllä saatte. -- Kun tähdistä tiedustelin kasvattityttäreni vaiheita,\nnäin niiden liittyvän teihin, mutta vain hyvin lyhyeksi ajaksi.\nToinen tähti oli sitten siinä, missä hänen tähtensä oli ollut, ja sen\nkirkkaus kasvoi kasvamistaan. Silloin minä ymmärsin\", sanoi vanhus\nkyynelten tulviessa hänen silmistään.\n\n\"Kuoleeko Birgitta?\"\n\n\"Luuletteko, että olisin muuten antanut hänen käydä kohden\nkohtaloaan? Millainen on häväistyn naisen tulevaisuus? Mutta mitkään\npilkalliset silmäniskut, mitkään halveksivat sanat eivät tule\nloukkaamaan häntä; hän menee täältä hiljaiseen hautaansa?\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Kaarle. \"Minä tahdon taistella kuoleman kanssa\nhänestä, minä en voi, en tahdo menettää häntä!\"\n\n\"Hupsu, uhkamielinen nuorukainen... anteeksi, herra herttua!\"\n\n\"Minä kutsun heti lääkärin tänne.\"\n\n\"Ei hän ole sairas, ei hän valita; se vain säikyttäisi häntä,\nsaattaisi hänet levottomaksi.\"\n\n\"Mutta se on vain mielikuvituksen tuotetta; te olette tullut\nsellaiseen uskoon.\"\n\n\"Niin, minä myönnän sen. Minä toivoisin sitä, soisin sen sydämeni\npohjasta, sillä miten voin minä kestää sen, että hän menee pois...\nmutta hänen tähtensä...\"\n\n\"Oh, tiesinhän sen\", sanoi Kaarle keveämmällä mielellä. \"Sallikaa\nminun pitää huolta hänestä, ja voi sitä, joka sanallakaan,\nkatseellaankaan rohkenee loukata häntä!\"\n\n\"Uneksikaa ihanaa unelmaanne niin kauan kuin voitte, minä en enää\nhäiritse teitä.\"\n\nKun Kaarle sitten sulki suloisen Birgittan syliinsä ja tämä\nsäteilevin silmin näytteli hänelle valmistamiansa pikku esineitä,\nsanoi Kaarle: \"Sinä ajattelet vain muita, mutta odotahan, että joulu\non lähellä, silloin saat nähdä, että muut muistelevat sinua.\"\n\n\"Ei, Kaarle\", sanoi hän vakavasti. \"Uskollisen rakkautemme tähden ei\nmitään lahjoja, minä en tahdo niitä.\"\n\n\"Tähän asti et ole ottanut vastaan sormustakaan. Mikä on syynä\nsiihen?\"\n\n\"En tiedä. Mitäpä siinä enää muuta tarvitaan, kunhan kuulumme\ntoisillemme?\"\n\n\"Pitäisihän sinulla olla jotakin muistuttamassa minusta, kun olen\npoissa.\"\n\n\"Katso silmiini, Kaarle, ja sano, luuletko, että koskaan voisin\nunhottaa.\"\n\nNuo ihmeelliset silmät, ne saivat hänen silmänsä kyyneltymään, ja hän\nsuostui noudattamaan tytön toivomuksia, joskin apein mielin.\n\nYhden ainoan päivän hän vietti hovinsa seurassa joulun aikana. Monia\nlahjoja jaeltiin siellä, mutta herttua näytti niin ärtyneeltä ja\noli niin vaitelias, ettei sinä päivänä kuulunut Nyköpingin linnassa\nainoatakaan leikkipuhetta.\n\nSeuraavana aamuna hän oli poissa, ja senjälkeen sai kukin huvitella\nmielensä mukaan.\n\nTähän aikaan olisi Kaarlen voinut käydä samoin kuin Eerikin.\n\nMonta kertaa tuli Kaarina Maununtytär väkisinkin hänen mieleensä, ja\nhäntä huvitti kertoa hänestä Birgittalle.\n\n\"Etkö voi tehdä mitään heidän surullisen kohtalonsa lieventämiseksi?\"\nkysyi Birgitta.\n\n\"He ovat kokonaan riippuvaiset kuninkaasta ja hänen katolisesta\npuolisostaan.\"\n\n\"Eikö kuningatar voi mitään kuninkaaseen.\"\n\n\"Voi kyllä, paljonkin, mutta hän käyttää kaiken vaikutusvaltansa\nsaadakseen hänet ja koko maan pyhän roomalaisen istuimen valtaan.\"\n\nBirgitta oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: \"Lupaa minulle yksi\nasia, Kaarle.\"\n\n\"Minä lupaan mitä vain tahdot.\"\n\n\"Ei, asia on vakavaa laatua; lupauksesi tulee osoittaa, että lujasti\nja varmasti luotat minuun.\"\n\n\"Lupaanhan tietenkin, rakkaani! Annappa nyt kuulua mitä minulta\npyydät.\"\n\n\"Ettet koskaan valitse puolisoa, joka ei ole samaa uskoa kuin sinä\nitse.\"\n\nBirgitta oli sanonut sen aivan yksinkertaisesti, ja kuitenkin tuntui\nKaarlesta tuskalliselta.\n\n\"Rakkaani, kun sinä olet omani, kuinka luulet minun voivan naimista\najatella.\"\n\n\"Et nyt, mutta sitten.\"\n\n\"Minä toivon, että saamme kauan elää onnellisina yhdessä.\"\n\n\"Mutta lupaustasi en ole vielä saanut.\"\n\n\"Ota se, jos tahdot.\"\n\nMutta siitä alkaen ei hänellä ollut mitään rauhaa. Skellestad oli\nkaikkien hänen ajatustensa ja matkojensa määränä.\n\nMaaliskuussa Birgitta synnytti pojan.\n\nSanomaton oli Kaarlen ilo. \"Katsoppa tuollaista suurta ja komeata\npoikaa\", sanoi hän. \"Nyt puuttuu vain, että sinä tulet terveeksi,\nsitten on onneni täydellinen.\"\n\n\"Anna hänet tänne\", sanoi Birgitta. \"Me lepäämme molemmat\nvoimistuaksemme ja tullaksemme terveiksi.\"\n\nKoko päivän Kaarle viipyi Skellestadissa; hän huomasi yhä enemmän\nviehättyvänsä vanhuksen kalvinilaisiin mielipiteisiin, ja tämä asia\noli heidän kesken yhtämittaisena keskustelu- ja mietiskelyaineena.\n\nSilloin kuului sydäntävihlova ääni sairashuoneesta. Molemmat\nsyöksyivät sinne.\n\nBirgitta istui vuoteessaan. \"Minä olen tukehuttanut hänet!\" huusi hän.\n\nHoitajatar, joka piti pienokaista käsivarrellaan, näytti häntä\näidille.\n\n\"Hän nukkuu, ei häntä mikään vaivaa\", sanoi hän.\n\nMutta nuori äiti ei ottanut uskoakseen unta nähneensä; säikähdyksestä\noli seurauksena kuume, ja kuume heitti vasta -- kuolemassa.\n\nSynkän synkkä oli suru.\n\nKaarle ei palannut Nyköpingiin, ennenkuin oli haudannut Birgittansa.\nPoika sai kasteessa nimen Kaarle, ja hänet jätettiin kasvatettavaksi\nSkellestadiin, jotta Pietari Sunnanpoika aina voisi pitää häntä\nsilmällä ja antaa silloin-tällöin hänestä tietoja herttualle.\n\nKun poika oli muutaman vuoden ikäinen, siirtyi Pietari Sunnanpoika\nisiensä luo, ja pikku Kaarle jätettiin Kaarina Niilontyttärelle, joka\noli naimisissa herttuan kamaripalvelijan Kustaa Antinpojan kanssa.\n\nTämä nainen piti hänestä mitä hellintä huolta vaalien ja rakastaen\nhäntä kuin äiti. Kustaa Antinpojan kuoltua Kaarina Niilontytär joutui\nnaimisiin Pietari Sjöbladin kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksinkertaisin voimin tarttui Kaarle tehtäviinsä voittaakseen\ntakaisin menetetyn aikansa, sanoivat monet, haihduttaakseen suruansa,\ntuumivat toiset.\n\nTotta on, että vielä vähemmän kuin ennen jäi hänen tarkalta\nsilmältään huomaamatta. Nimismiehet maalla samoin kuin virkamiehet\nkaupungeissa pelkäsivät, sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua\nsanakiistaan.\n\nKurtut hänen otsallaan osoittivat joka päivä, ettei hän ollut\nparhaalla tuulellaan, ja sen saivat kyllä kokea ne, jotka joutuivat\nhänen lähistöönsä.\n\nKatolisuus edistyi hovissa, ja tiedot siitä sekä yhä kasvava\ntyytymättömyys maassa saattoivat hänelle heti selväksi, mihin toimiin\nhänen oli ryhtyminen isänsä työtä tukeakseen ja suojellakseen.\n\nJa hän teki sen arkailematta, keinoja kaiheksumatta. Kuninkaan\nuskonsa tähden rankaisemat tai rangaistuksella uhkaamat papit\ntulivat melkein aina herttuakunnassa hyvin vastaanotetuiksi saaden\ntavallisesti viran siellä.\n\nAlituisena kiistanaiheena oli veljesten kesken kysymys\nratsupalveluksesta, josta Kaarle tahtoi päästä vapaaksi, koska siitä\nei ollut testamentissa mitään mainittu.\n\nKaarlen suuret henkiset kyvyt ja hänen ylpeä luonteensa herättivät\nhänessä hänen synnynnäisen vallanhimonsa.\n\nKuta enemmän hänelle selvisi, että Juhanan hyödytön sodankäynti ja\nnurinpäinen valtiovarain hoito uhkasivat perin-pohjin köyhdyttää maan\nja saattaa sen samalla aatelisten käsiin, sitä enemmän hän halveksi\nveljeään, jolla ei ollut rahtuakaan itsenäisyyttä.\n\nPelkkää petosta ja hupsuutta oli se, että hän tahtoi luopua isänsä\nuskosta puolisonsa mieliksi ja että hän liturgiassaan kuvitteli\nluoneensa uuden, itsekeksimänsä opin, ja sentähden hän ansaitsi vain\nhalveksimista.\n\nTätä veljeä Kaarle päätti totella -- vain siinä tapauksessa, että oli\npakko.\n\nJuhana ei voinut koskaan unohtaa että Eerik oli puhunut johonkin\nkaivaneensa kätköön 50,000 dukaattia, jotka hän taas sopivaan aikaan\nottaisi esille.\n\nVähänväliä saapui herttualle viesti, että taaskin ryhdyttiin\nkaivamiseen Gripsholmassa, missä kuningas luuli aarteen olevan\njossakin.\n\nHerttua salli sen, mutta mitään aarteita ei löytynyt, siksi ettei\nluultavasti ollut mitään kätkettykään.\n\nSuuremmat oikeudet hän luuli itsellänsä olevan Strömsholmaan,\nkuningattaren leskitilukseen.\n\nHänelle oli kyllä annettu ja hän oli ottanut vastaan korvauksen\nsiitä, mutta testamentissa sanottiin, että hänen piti saada\nStrömsholma, ja siitä hän ei poikennut.\n\nKerran ollessaan pahalla tuulella hän kirjoitti leskikuningattarelle\nmuistuttaen oikeuksistaan.\n\nLeskikuningatar vastasi huomauttaen, että kuningas kuolinvuoteellaan\noli lausunut tahtonsa näin olevan, sekä mainitsi muutamia vielä\nelossaolevia todistajia.\n\nTämä suututti Kaarlea vielä enemmän, ja hän vastasi panettavansa\ntakavarikkoon kaikki Strömsholman alustatilat ja kihlakunnat, jos\nhäneltä kielletään mitä hänen oikeuksiinsa kuului.\n\nHän sai vastauksen Juhanalta. Jos herttua tahtoi supistaa\nkuningattaren laillisia oikeuksia, niin kuningas lupasi asevoimin\nsuojella niitä.\n\nSitä hän ei ollut odottanut. Tekisiköhän Juhana todellakin sen? Itse\nhän ehkä olisi hänenä tehnyt samoin -- mutta uhata häntä...\n\nSilloin hän sai kirjeen prinsessa Elisabetilta. Tämä pyysi ja\nrukoili herttuaa, ettei hän enää lisäisi maassa jo muutenkin yleistä\nsekasortoa alottamalla semmoista riitaa kuin nyt heidän rakkaan\näitipuolensa, rouva Katariina Stenbockin kanssa. Oliko Kaarle jo\nunhottanut, mitä leskikuningatar oli ollut heidän rakastetulle\nisä-vainajalleen, ja voiko hän saattaa hänelle vielä surua lisäksi?\nEikö hänellä jo ollut kannettavanaan kuorma, joka painosti heitä\nkaikkia?\n\nElisabet oleskeli tähän aikaan Strömsholmassa tuon hyvän ystävän\nluona. Jos Kaarle tahtoi tulla sinne heitä tervehtimään -- kirjoitti\nElisabet -- niin hän kyllä pian myöntäisi, että Strömsholma\nkadottaisi suojelusenkelinsä, jos Katariina ainaiseksi sieltä\nkarkoitettaisiin. Elisabet oli äskeisin palannut Kungsbrosta, jossa\noli oleskellut useita päiviä huvittamassa ja lohduttamassa heidän\nonnetonta veljeään Maunua.\n\nKirjeen lopussa mainittiin, ettei Tukholmassa koskaan kuule\npuhuttavan muusta kuin liturgiasta ja katolisuudesta, ja kun hän ei\npitänyt toisesta enempää kuin toisestakaan, ei hän aikonut piakkoin\npalata sinne.\n\nEi ole tietoa, vastasiko Kaarle kirjeeseen, mutta senjälkeen jäi koko\nasia, ja hän oli taas yhtä kuuliainen poikapuoli kuin aina ennenkin.\n\nMutta Juhanalle hän aikoi tehdä myönnytyksiä vasta viime tingassa.\n\nKaarle tunsi aivan hyvin, että hänellä kirkollisissa\nriitakysymyksissä oli koko Ruotsin kansa takanaan, ja hän olikin\nvakaasti päättänyt kohta alkavassa kamppailussa kestää tai kaatua sen\nkeralla.\n\nMutta tässä keskeymättömässä toimiskelussa ei jäänyt aikaa\ntulevaisuuden suunnitteluun. Nykyisyyteen oli hänen suunnattava koko\ntoimintansa; herttuakunnassa oli paljon tehtävää, ja hän tahtoi missä\nsuinkin avustaa yksityistä yritteliäisyyttä.\n\nMuutamia vuosia Birgittan kuoleman jälkeen, kun ensimäinen ja\nkatkerin suru oli helpottanut, kohtaamme hänet taas matkoilla\nherttuakunnassaan.\n\nMonin paikoin oli suuri puute asukkaista; talonpoika ei voinut\nviljellä maatansa työväen puutteen tähden, mutta Kaarle keksi\nkeinon. Hän käski suomalaisia muuttamaan maahan niin paljon kuin\nvain halullisia oli. Suureksi osaksi asettuivat nämä Vermlantiin, ja\nmuutamia vuosia myöhemmin hän kirjoitti heille:\n\n\"Koska kaikkivaltias Jumala on Vermlannin vuoriin kätkenyt\nkaikenlaista malmia, niin tietäkööt kaikki, että kuka tahansa\nlöytääkin malmivuoren, hän saa sitä vapaasti käyttää kymmenykset\nsuorittamalla.\"\n\nSamoja periaatteita hän seurasi metsien suhteen kirjoittaen, että\njokainen, joka tahtoi raivata uudistalon Vermlannin salomaille, sai\npitää sen omana perintötilanaan.\n\nMutta ei näissä hyvissä säädöksissä kylliksi. Hän matkusteli\nlaajalti yltympäri tarkastamassa, noudatettiinko niitä oikein. Vanha\nsananlasku: \"Isännän askeleet pellon höystävät\", tuli tässä paraiten\nsovelletuksi.\n\nHerttuan nuhteet saivat aina aikaan parannusta, ja hänen kiitoksensa\nolivat kuin kiihottimena uusiin ponnistuksiin. Mihin tahansa hän\nsaapuikin, siellä tuli juhla; missä hän ennen oli käynyt, siellä\ntiettiin, ettei hän pannut arvoa herkkujen paljouteen ja hienouteen,\nvaan yksinkertaiseen talonpoikaisruokaan, hyvin leivottuun leipään ja\nhyvään, kotonapantuun olueen.\n\nSitten hän kertoili, miten oli matkustellut yltympäri isänsä\nkanssa ja nähnyt, kuinka humalat otettiin alas seipäistä ja kuinka\nhalukkaita he olivat kertomaan kuninkaan palatessa, suuriko sato oli\nollut.\n\nJa sitten hän vielä kertoi, kuinka hän oli kehottanut heitä hoitamaan\nsuuria mehiläistarhoja, ei ainoastaan hunajan saannin vuoksi, vaan\nmyöskin sentähden, että se edisti puiden hedelmöittymistä.\n\nMiehet ja naiset kuuntelivat hänen ympärillään tarkkaavasti seuraten\nhänen puhettaan ja nyökäyttivät sitten hyväksyvästi päätään\ntoisilleen. Mitä niin oppinut herra oli sanonut, sen saattoi toki\nuskoa ja ottaa varteen.\n\nSattuipa hän toisinaan matkoillansa ajamaan ohi talon, jossa\nvietettiin häitä tai jossa oli jotkin muut kestit.\n\nSilloin hän saattoi sanoa: \"Tähän jäämme yöksi\", tai myöskin:\n\"Riisuppa hevonen muutamaksi tunniksi.\"\n\nSuuri oli hämmästys ja ilo, kun herttua tuli sisään; mutta\nniin nopeasti hän mukautui oloihin, että hämmästys hävisi kuin\npuhallettu, ennenkuin se oikein oli ehtinyt päästä valtaankaan.\nTanssitilaisuuksissa hän pyöritteli morsianta ja, jos oli hyvällä\ntuulella, myöskin morsiamen äitiä ja morsiustyttöjä. Sitten\nhän asettui juomapöytään miesten seuraan, tarttui ensimäiseen\noluthaarikkaan, minkä käsiinsä sai, joi heidän maljansa, otti aluksi\nosaa keskusteluun ja käänsi sen sitten sellaisiin kysymyksiin, mitä\nhän milloinkin tahtoi pohdittavaksi.\n\nJos hän sattui johonkin porvariperheeseen, jossa huomasi tavat\nyksinkertaisiksi, ahkeruuden ja järjestyksen hyväksi, oli hänen\npuheensa hyvin kevyttä ja teeskentelemätöntä. Hän tahtoi antaa\nmuillekin tilaisuuden tuntea samaa tyytyväisyyttä kuin hän itsekin;\nja jos hän sai siellä oppia joitakin talousaskareita tai muuta,\nmikä oli hyödyllistä painaa mieleensä, niin se tuli sitten hänelle\npuheenaineeksi, jota riitti kauan aikaa.\n\nMutta voi sitä emäntää, jonka perheessä koreileminen ja turhuus\nvallitsivat! Tapahtui toisinaan, että hän asteli pyntättyjen akkojen\nympäri katsellen vain heitä, mutta hänen silmäyksensä puhuivatkin\nenemmän, kuin sanat olisivat vaikuttaneet, eivätkä he koskaan\nunohtaneet saamaansa läksytystä.\n\nMutta rahvas rakasti, melkeinpä jumaloi häntä, ja tapahtuipa\ntoisinaan tuollaisissa tilaisuuksissa, että yksi tai toinen rohkeni\nkysyä:\n\n\"No, eikö armollinen herttuamme mene pian naimisiin?\"\n\nAlussa kävivät vain kulmat kurttuun eikä hän vastannut mitään, mutta\nsitten hän sanoi:\n\n\"Saanen tuota tuumia.\"\n\nJa hän tuumikin sitä; hän oli 27-vuotias, kruununperimys täytyi saada\nvarmalle kannalle. Sigismund oli katolinen, eikä kukaan tiennyt mitä\nvoi tapahtua.\n\nHänellä ei ollut ketään erityisesti mielessään, mutta voisihan hän\nainakin käydä tutustumassa ulkomaisiin ruhtinattariin.\n\nHän tiesi, että sitä lajia rihkamaa oli Saksassa paljon; ja siellä\noli hänen rakas siskonsakin, olisihan hauska tavata häntäkin.\n\nAikomuksensa hän ilmaisi vain Elisabetille lopettaen kirjeensä: \"Pysy\nvahvana isämme uskossa, pidä se johtotähtenä kautta elämäsi.\"\n\nSitten hän matkusti meritse.\n\nSyyskuun 5 p:nä 1577 hän nousi maalle Greifswaldissa ja kävi sitten\nuseissa pienissä ruhtinaskunnissa Pommerissa ja Mecklenburgissa\nsaaden osakseen sydämellisen vastaanoton.\n\nNuori, voimakas ruotsalainen herttua teki kaikkialla mitä parhaan\nvaikutuksen. Metsästysretkiä ja aseleikkejä pantiin toimeen hänen\nhuvikseen ja kilpailtiin siitä, että saataisiin hänen siellä-olonsa\nniin hauskaksi kuin suinkin.\n\nMatkan varsinainen tarkoitus ei ollut mikään salaisuus, ja sekä\nsuoraan että kiertoteitse tehtiin tarjouksia ja ehdotuksia. Kaarle\nottikin esineet tarkastettavikseen, mutta ne eivät miellyttäneet\nhäntä, ja kun hänestä tuntui, että häntä hänniteltiin liiaksi,\nmatkusti hän kokonaan pois lokakuun lopulla.\n\nHän läksi Itä-Friislantiin, jossa hänen vanhin sisarensa Katariina\noli.\n\nHe eivät olleet nähneet toisiaan 17 vuoteen. Ulkonäöltään he olivat\nvieraat, mutta verensiteet... ja sitäpaitsi, miten paljon heillä\nolikaan yhteisiä muistoja ja harrastuksia...\n\nJa rakas oli tuo kohtaus. Nuoresta naisesta oli tullut rouva, pojasta\nnuori mies, mutta he itkivät kuin lapset toistensa sylissä, eikä\nkysymyksistä ja vastauksista tullut ollenkaan loppua.\n\nKatariina esitti veljensä langolleen, kreivi Juhanalle.\n\nCecilian onneton rakastaja oleskeli edelleen veljensä luona, ja\nKaarle viehättyi heti hänen yksinkertaiseen ja moitteettomaan\nolemukseensa ja valistuneeseen puhetapaansa.\n\nKreivi omisti koko elämänsä armeliaisuudelle, jota hän aina harjoitti\nhiljaisuudessa.\n\nKatariina kertoi, ettei hän koskaan puhunut menneistä ajoista, että\nhän karttoi kaikkea seuraelämää ja melkein kammosi naisia. Kun\nCecilia kohta naimisiin mentyään kävi sisarensa luona, pysyi hän\nhuoneisiinsa sulkeutuneena ja kieltäytyi päättävästi näyttäymästä\nhänelle, \"vaikka\", lisäsi Katariina, \"luulen Cecilian melkein\ntoivoneen sitä\".\n\n\"Kuinka voi nainen vaipua niin syvälle kuin hän?\" kysyi Kaarle\nharmissaan.\n\n\"Ehkäpä sentähden, että maailma piti häntä liian suuressa arvossa.\"\n\n\"Vaasa-suvun tytärtä!\"\n\n\"Heikkoa naista, Kaarle. Tiedätkö, että hän on miehensä kuoltua\nkääntynyt katoliseksi?\"\n\n\"Se vielä puuttui! Hänellä on poika?\"\n\n\"Se on vierasten ihmisten hoidossa, en tiedä missä. Se oli hänelle\nrasitukseksi.\"\n\n\"Tiedätkö missä hän nykyään oleksii?\"\n\n\"En, hän ei kirjoita koskaan. Ainoa, joka luultavasti tietää hänestä\njotakin, on Juhana, joka vuosittain antaa hänelle pienen eläkkeen.\"\n\n\"Eerik on veljensä murhaama, Maunu heikkomielinen, Cecilia on portto,\nja Sofia...\"\n\n\"Miten on hänen laitansa?\"\n\n\"Ei ole järjissään hänkään.\"\n\n\"Mikä on syynä siihen?\"\n\n\"Lyönnit ja säälimätön kohtelu.\"\n\n\"Ovathan he eronneet?\"\n\n\"Aivan äskeisin lähetettiin mies pois Ruotsista, jossa hän oli\nruoskalla suominut talonpoikiamme, ja minua hyvin ihmetyttää,\netteivät nämä jo aikoja sitten olleet antaneet hänen maistaa sitä\nniin, että hän olisi kuollut.\"\n\n\"Missä Sofia on?\"\n\n\"Ekolmsundissa, jonka hän on saanut läänityksekseen.\"\n\n\"Entä poika? Oletko nähnyt häntä?\"\n\n\"Hänessä on samat elkeet kuin isässäkin; toivoisin, ettei hän\ntuottaisi surua äidilleen.\"\n\n\"Tämä kaikki ehkä vaikuttanee, että Elisabet on kahdenvaiheella,\nmennäkkö naimisiin.\"\n\n\"Niinpä luulen. Hän sanoo aina: 'Meidän tulee ensin oppia oikein\ntuntemaan toisemme.'\"\n\n\"Entä sinä itse, veliseni?\"\n\n\"Minä olen etsimismatkalla, mutta kuka tietää, löydänkö?\"\n\n\"Sinä olet ehkä hyvin vaativainen?\"\n\n\"Niin olen, Katariina.\" Ja hän kuvaili hänelle Birgittaansa niin\nlämpimästi, että Katariina ihmetteli ja sanoi lopuksi:\n\n\"Hänen vertaisensa voinet ehkä löytää Ruotsista, mutta et koskaan\ntäältä Saksasta.\"\n\n\"Sitä pelkään itsekin. Nämä saksalaiset ovat minusta liian\nlättäjalkaisia, liian mitättömiä.\"\n\n\"Mutta jos et löydä ketään, joka vastaisi vaatimuksiasi, etkö voisi\ntyytyä vähempään?\"\n\n\"En, Katariina. Ellen löydä ketään, joka himmentäisi hänen kuvansa\nsydämessäni, niin pysyn naimattomana ainakin kunnes olen ehtinyt\nunhottamaan.\"\n\n\"Kyllä minä koetan minkä voin.\"\n\nJa Katariina piti lupauksensa. Idästä ja lännestä hän kokoili\nprinsessoja, ja niitä tuli joukoittain.\n\nEi ollut Euroopassa mitään maata, jonka historia olisi ollut niin\nromanttinen kuin Ruotsin, ja se sädekehys, johon Kustaa I oli\nkietoutunut, heijasti valoaan myöskin hänen poikiinsa.\n\nMielellään Kaarle kertoili heille tästä isästään, jota hän niin\nsuuresti rakasti ja ihaili, mutta kaikki heidän hämmästys- ja\nkummastushuudahduksensa eivät voineet sulattaa jääkuorta hänen\nsydämeltään.\n\nSukulaistensa väsymättömien rukousten vuoksi hän jäi heidän luokseen\njouluksi.\n\n\"Saas nähdä, eivätköhän meidän tanssimme ajane sydäntäsi kurkkuusi\",\nsanoi Katariina.\n\nMutta saksalaiset ruhtinattaret tahtoivat mieluummin oppia\nruotsalaisia joulutansseja; ja kun herttua lauloi, piti heidänkin\nlaulaa, ja siitä sukeutui \"kudo kangast'\" sekä huimaava polska,\nkunnes he kaikki väsyneinä ja hengästyksissään vaipuivat lähimmälle\npenkille.\n\n\"Ei se menesty, huomaan minä\", sanoi Katariina; \"en enää voi\ntoivoakkaan sinusta mitään.\"\n\n\"Itse en ole enää pitkään aikaan toivonut\", vastasi Kaarle, \"ja\nlieneehän hyvä niinkin. Vaikeaksi käynee sittenkin erota teistä,\nrakkaat ystävät.\"\n\nJa raskaaksi kävikin jäähyväishetki. Hän oli nyt lähdössä toisen\nlankonsa, rajakreivi Yrjö Juhanan luo, joka oli naimisissa prinsessa\nAnnan kanssa.\n\nMutta juuri ennen lähtöä hän sai kutsut Pfalzin vaaliruhtinaan hoviin\nHeidelbergiin.\n\n\"Menenkö, Katariina?\" kysyi hän.\n\n\"Vaaliruhtinaalla on vain yksi tytär, ja hän on vielä lapsi.\"\n\nKaarle oli kahdenvaiheella. \"Olkoon menneeksi, eihän tuo ole suuri\nmutka; voin minä tehdä yhden matkan sivutarkoituksittakin.\"\n\nSiitä tuli kuitenkin ratkaiseva retki.\n\nJo ensi näkemältä valloitti ja voitti viisitoistavuotias Maria hänet.\n\nMutta hän ei rohjennut ilmaista tunteitaan.\n\nSen sijaan esiintyi hän niin rakastettavasti kuin suinkin.\n\nMaria oli ensimäinen ja ainoa nainen, johon Kaarle katsoi\nkunnioituksella. Hän oli hänen silmissään enemmän kuin kaikki muut,\neikä Kaarle voinut toivoa suurempaa onnea, kuin että saisi hänet\npuolisokseen.\n\nKun tuollainen ajatus täyttää mielen sellaisen kuin Kaarlen, on\nnöyryys sen luonnollisena seurauksena; ja Kaarle oli nöyrä hänelle,\ntuolle vaatimattomalle tytölle, eikä rohjennut ilmaista hänelle\nlempeään, jonka Maria saattoi lukea hänen silmistään ja huomata hänen\nhiljaisesta, kunnioittavasta puhetavastaan.\n\nIsä ja äiti huomasivat sen; koko hovi puhui siitä, ja Maria, hän\nkuunteli suurella ihastuksella kertomuksia tuosta satujen maasta,\njota hän usein oli ajatellut ja aina halunnut nähdä.\n\nKaarle tunsi, että hänen oli mahdotonta ajan pitkään pysyä siinä\nvaiteliaisuudessa, jonka hän katsoi velvollisuudekseen, ja hän päätti\nsentähden lähteä heti.\n\n\"Vastedes\", sanoi vaaliruhtinas, kun hän jäähyväishetkellä kysyi,\nsaisiko tulla takaisin. Tämä, sekä vaaliruhtinattaren kyyneleiset\nsilmät ja ystävälliset sanat, mutta ennen kaikkea Marian kaino\npunastuminen, kun hän hiljaa rohkeni puristaa hänen kättään,\ntäyttivät hänen mielensä iloisilla toiveilla, mutta heti seurasi mitä\nkiihkein pelko siitä, että ilmenisi joitakin esteitä.\n\nNiinkuin kaikkialla otettiin hänet rajakreivinkin hovissa avosylin\nvastaan. Vaitelias, varova Kaarle ei suonut itselleen hetkenkään\nrauhaa, ennenkuin sai uskoa lemmensalaisuutensa sisarelleen ja\nlangolleen sekä pyytää viimemainitun välitystä tässä tärkeässä\nasiassa.\n\nOnneksi oli kreivi hyvin ystävällisissä väleissä vaaliruhtinaan\nkanssa, ja hän lupasi koettaa parastaan.\n\nMutta tässä ei myönnetty mitään viivyttelyä. Vaasa-luonne vaati nyt\noikeutensa; hänen täytyi saada vastaus heti, tai ainakin niin pian\nkuin mahdollista.\n\nLanko puisteli päätään ja kirjoitti sekä vaaliruhtinaalle että\nmyöskin eräälle ystävälleen, joka oli hovissa hyvin läheinen henkilö\nja nautti korkean herrasväen luottamusta.\n\nYstävä vastasi, että asiassa täytyi odottaa. Prinsessa oli vielä\nliian nuori, mutta hän rohkeni toki toivoa, että asia saisi suotuisan\nratkaisun, kun vain maltettaisiin odottaa.\n\n\"Mutta siihen juuri minulla ei ole malttia\", sanoi Kaarle.\n\nTurhaan koetettiin häntä huvittaa ja tyynnyttää; häntä ei haluttanut\nmikään.\n\nVain silloin, kun tuli puhe Mariasta ja hän yhä uudelleen ja\nuudelleen kertoi hänen ihanuudestaan ja hänen olemuksensa suloudesta\ntai toisteli sanoja, joita Maria oli sanonut, tuli hän hilpeäksi ja\niloiseksi.\n\n\"Ei\", sanoi hän muutamia päiviä myöhemmin, \"tämä ei käy laatuun;\nminähän tulen täällä kuihtuvaksi rakkauden narriksi. Vastausta\nodotellessani teen pienen matkan Reiniä ylös, se huvittaa minua.\"\n\nSanottu ja tehty; mutta sitä ennen hän teki matkasuunnitelman ja\njätti sen sisarelleen, joka lupasi kohta, kun vastaus tulisi,\nilmoittaa siitä hänelle johonkin määrättyyn paikkaan.\n\nHän matkusti Bodenjärvelle Sveitsiin, ja kun hänellä oli luja\ntahdonvoima, onnistui hän niin hyvin voittamaan malttamattomuutensa,\nettä hän kahden viikon sijasta viipyi matkallaan koko kuukauden.\n\nSillä välin oli hän kuitenkin lähettänyt omakätisen kosimiskirjeen\nvaaliruhtinaalle pyytäen, että vastaus lähetettäisiin hänen\nlangolleen.\n\nNyt hän palasi sinne vakaasti päättäen lähteä heti kotimatkalle,\nellei mitään vastausta ollut saapunut.\n\nHänen tullessaan huudahti prinsessa Anna:\n\n\"Tänään on kirje lähetetty sinulle!\"\n\n\"Mihin sitten?\" kysäisi Kaarle hätäisesti.\n\n\"Ei, ei!\" lausui kreivi hymyillen. \"Sinä tulit ennen kuin\nsanansaattaja ehti lähtemään; tässä on kirje.\"\n\nMuutamia silmänräpäyksiä piti Kaarle sitä epäröiden kädessään; veri\nnousi hänen päähänsä; sitten hän äkkiä mursi sinetin.\n\nHänen pyyntöönsä oli suostuttu ja häntä kutsuttiin tulemaan\nHeidelbergiin.\n\nÄäretön oli hänen riemunsa. Maria oli hänen omansa! Oliko se\nmahdollista? Näkikö hän unta?\n\nSeuraavana päivänä hän lähti ja saapui keskellä yötä Heidelbergiin.\n\nAikaisin aamulla ilmoitettiin vaaliruhtinaalle, että hän oli\nsaapunut, ja kello kahdeksan samana päivänä kutsuttiin herttua\nsaapumaan vaaliruhtinaan rukouskamariin.\n\nHän tuli muutamia minuutteja aikaisemmin.\n\nSiellä seisoi hän, tuo lempeä, suloinen olento, vanhempiensa välissä.\n\nNähdessään herttuan hän kätki punehtuen kasvonsa äitinsä helmaan.\n\nMutta vaaliruhtinas tarttui hänen käteensä ja laski sen Kaarlen\nkäteen. \"Tee hänet onnelliseksi!\" sanoi hän.\n\nSilloin notkisti ylpeä ruotsalainen polvensa sanoen: \"Jumala minua\nrangaiskoon, jos nyt saamani kallisarvoinen lahja joskus on minun\ntähteni pakotettu murehtimaan.\"\n\nÄiti itse antoi tyttärensä hänen syliinsä. \"Jumala teitä molempia\nsiunatkoon!\" sanoi hän.\n\nHän piti Mariaa sylissään, onneaan tuskin uskoa rohjeten: \"Mariani\",\nsanoi hän, \"oma Mariani!\"\n\n\"Kaarle!\" kuiskasi tyttö kainosti.\n\nKaksi päivää hän sai nauttia nuorta onneaan. Vasta vuoden kuluttua\noli määrä viettää häät. Marian tarvitsi valmistautua, kun hän joutui\nniin uusiin oloihin.\n\nAh, hän olisi mielellään tahtonut viedä hänet heti mukanaan,\nkäsivarsillaan kantaa hänet tuohon rakkaaseen maahan, joka nyt, kun\nMaria sinne tulisi, muuttuisi todelliseksi paratiisiksi.\n\nMutta hän ei uskaltanut tehdä vastaväitteitä; tahtoihan Maria niin,\nja siinä tapauksessa oli hän velvollinen alistumaan kaikessa.\n\nNyt hän sai jäähyväishetkellä sulkea hänet syliinsä ja painaa\nsuutelon hänen huulilleen ja hän oli tyytymätön, tuo kiittämätön,\ntyytymättömämpi kuin edellisellä kerralla, jolloin hänen täytyi\ntyytyä antamaan jäähyväisiksi kädenpuristuksen ja saamaan\nvastaukseksi punastumisen.\n\nMutta Maria oli luvannut vastata hänen kirjeisiinsä. Nyt hän sai\nesteettömästi kirjoittaa hänelle, kuinka hellästi hän häntä lempi,\ntarvitsematta pitää lukua siitä, kuka kirjeet luki.\n\nHän lähti kotimatkalle.\n\nIlomielin hän kiiruhti antamaan tiedon pian tapahtuvasta naimisestaan.\n\nHänen ensi tehtäviään oli Nyköpingin linnan paneminen sellaiseen\nkuntoon, että se oli kyllin arvokas ottamaan suojiinsa hänen suloisen\nmorsiamensa.\n\nJa sitten oli varustettava laiva, millä tuoda hänet kotiin.\n\nAh, hänellä oli niin paljon, paljon järjestettävää; ja toisinaan\nhän itsekseen pysähtyi kummastellen, oliko hän todellakin hän itse,\nvai oliko hänen luonteensa ehkä kokonaan muuttunut, ja oliko hän\nmenettänyt kaiken tarmonsa ja halunsa ottaa osaa valtion asioihin.\n\nEi, niin ei ollut. Hänen appensa, joka itse oli innokas protestantti,\noli puhunut hänelle, miten paljon Juhanan liittyminen katolisiin oli\nsynnyttänyt paheksumista Saksan protestanteissa, sekä lisännyt, että\nKaarlessa oli katsottu olevan kyllin vastustuskykyä estämään tätä.\n\nKaarle oli vain kiittänyt luottamuksesta; hänen toimintansa oli oleva\nhänen vastauksensa.\n\nTähän aikaan hän sai kirjeen Angermanukselta, joka kiihkeästi\nhalusi päästä kotiin. Ystäviltään oli hän saanut tietää, millainen\nasema oli; hänen lankonsa, arkkipiispa, oli katkerasti katunut\nluopumistaan, mutta heikkoja ja epäröiviä oli paljon. Näitä hän\ntahtoi vahvistaa ja lohduttaa. Jos hän vain kerrankin saisi saarnata\nUpsalassa, niin hän kyllä ottaisi seuraukset vastuulleen.\n\nKaarle tiedusteli asioita; hän sai kuulla, että useat papit jo olivat\nluopuneet liturgiasta, ja nyt hän itse kehotti Angermanusta tulemaan.\n\nTämä ei viivytellyt, ja perille päästyään hän piti Upsalan\ntuomiokirkossa \"sellaisen saarnan, että kyyneleet kyllä virtailivat,\nellei ollut sydän harmaasta kivestä ja teräksestä\".\n\nHän puhui paavilaisten ja luterilaisten jumalanpalveluksesta ja\ntodisti, että edelliset olivat rakentaneet väärälle ja petolliselle\npohjalle.\n\nPalavassa rukouksessa, että Jumalan sanaa oikein saarnattaisiin, hän\nselitti sitten pelkäämättä, että Luostari-Lassi ja hänen miehensä\nolivat sielun murhaajia, sekä pyysi Jumalaa pelastamaan maan ja\nkansan näiden raatelevien susien kynsistä.\n\nVaikutus oli ääretön, huomattiin suunnanmuutoksen olevan lähenemässä.\n\nMonet aatelisista, jotka olivat hyväksyneet liturgian päästäkseen\nJuhanan suosioon, hankkiutuivat menemään herttuan puolelle, ja kaikki\npapit, joilla oli todellista kykyä, siirtyivät herttuakuntaan. Näiden\njoukossa oli Angermanuskin.\n\nKaarle huomasi pilvien kokoontuvan. Hän huomasi ukkosen olevan\npuhkeamassa, mutta sitä ennen viedään katon alle kaikki mitä\nkalliinta on, ja huhtikuun keskivaiheilla Kaarle matkusti Saksaan\nmorsiantansa noutamaan.\n\nVihkiäiset vietettiin toukokuun 11 p:nä 1577 Heidelbergin linnassa.\n\nSanottiin, että herttua oli huomattavasti muuttunut vuoden kuluessa.\nOli enemmän vakavuutta hänen olennossaan, mutta ei silti vähemmän\nihastusta ja lempeä niissä silmäyksissä, joita hän loi Mariaansa.\n\n\"Nyt tunnen sinut paremmin\", sanoi rajakreivitär Anna, ainoa herttuan\nomaisista, joka puolisoineen oli läsnä juhlallisuudessa.\n\n\"Omistusoikeus synnyttää varmuutta\", vastasi Kaarle.\n\nMorsian sai huomenlahjakseen Gripsholman, Strengnäsin, Tynnelsön ja\nRäfsnäsin sekä kuningas Juhanalta kirjallisen vahvistuksen niihin.\n\nKolme päivää jatkui juhlallisuuksia; senjälkeen Kaarle herttua palasi\npuolisoineen Ruotsiin.\n\nUneksimaansa onnea hän saikin nauttia mitä suurimmassa määrässä.\n\nVastenmielisesti hän vei Mariansa Tukholmaan esittääkseen hänet\nkuninkaalle ja kuningattarelle.\n\nNiin uskomattomalta kuin se näyttääkin, syntyi kuitenkin\nkuningattaren ja Marian kesken hyvä suhde. Ollen kahdenkesken\nhe solmivat muutamassa tunnissa ystävyyden, jonka pääasiallinen\ntarkoitus oli hyvän suhteen aikaansaaminen veljesten välillä.\n\nKatariina oli turhaan koettanut poistaa Juhanasta hänen epäluulonsa\nveljeä kohtaan.\n\nKaarle oli useinkin syystä tyytymätön Juhanaan, ja sitä kävi Marian\nvielä vaikeammaksi tasoittaa. Hän ei koettanutkaan tehdä sitä syihin\nja todistelmiin nojautuen, mutta hän sanoi Kaarlelle, että rauhaa oli\nJumalan tähden ylläpidettävä, ja Kaarlen oli mahdoton vastustaa hänen\nhurskaita, rukoilevia silmäyksiään.\n\n\n\n\n11.\n\nENEMMÄN KATOLISUUTTA.\n\n\nTiedämme, että Possevino lähti Roomaan hankkimaan paavin suostumusta\nsellaisiin muutoksiin katolisessa opissa, että se sopisi yhteen\nliturgian kanssa.\n\nJuhana oli vakaasti päättänyt uudelleen panna luostarilaitoksen\nvoimaan; mutta siksi, kunnes kansa oli ehtinyt tottua niihin, oli\nniitä käytettävä kouluina ja sairashuoneina.\n\nHän oli sydämestään kiintynyt Roomaan, mutta tien sinne piti käydä\nniissä mutkissa, mitä hän määräsi -- niin tai ei ollenkaan.\n\nHän kirjoitti taas Roomaan, eikä hän mielinyt ensinkään tehdä\nmyönnytyksiä.\n\nVihdoin tuli paavin vastaus, mutta kun tämä pysyi melkein täydelleen\nkatolisen kirkon rituaalin kannalla, suuttui Juhana ja huudahti:\n\n\"Ellen saa kaikkea, en voi tehdä mitään; sitten on kaikki loppu.\"\n\nSamassa kirjeessä oli paavi pyytänyt, että Ruotsiin rakennettaisiin\nkatolinen kirkko, mutta Juhana vastasi, ettei hän voi tehdä mitään\nmyönnytyksiä, koska hänenkään toiveisiinsa ei oltu suostuttu.\n\nPossevino palasi Roomasta samaan aikaan kuin Kaarle nuorine\nmorsiamineen kotiutui.\n\nHän huomasi tilan maassa kehnommaksi kuin oli luullutkaan ja\nkuninkaan olevan perin huonolla tuulella.\n\nVarsinaisena syynä tähän oli, että oppinut tohtori Chytraeus\nRostockista, mainioin Saksan jumaluusoppineista ja innokas\nprotestantti, oli -- ehkäpä juuri vartavasten -- omistanut\nkuninkaalle erään painoksen kirjoittamaansa Augsburgin tunnustuksen\nhistoriaa ja omistuslauseessaan ylistänyt Kustaa Vaasaa, joka\nvoimakkaasti oli suojellut puhdasta oppia, ja lausunut ilonsa siitä,\nettä poika astui isänsä jälkiä.\n\nKirjaa luettiin kaikkialla Ruotsissa ja sitä pidettiin mitä\nkiivaimpana moitteena kuningasta vastaan.\n\nSama kirjailija oli painattanut myöskin esityksen kreikkalaisen\nkirkon tilasta, ja tämä herätti huomiota, sentähden ettei mainittu\nkirkko käytä messu-uhria eikä pyhimystenpalvelusta ja että pappien\nnaiminen on sallittu y.m.\n\nPossevino myönsi itse, että tämä mies oli hänen vaarallisin\nvastustajansa, ja hän koki kaikin voimin kukistaa häntä. Tällä kertaa\nlegaatti esiintyi keisarin ja useiden saksalaisten ruhtinasten\nlähettiläänä. Hän tarjosi joltisenkin summan käännytystoimen\navustamiseksi Ruotsissa: mutta kun hän ei ollut voinut saada\nkuninkaan vaatimuksia hyväksytyksi, joutui hän epäsuosioon.\n\nTämä ei estänyt jesuiittoja jäämästä Ruotsiin. Olihan siellä suuri\njoukko roomalaiseen uskoon kääntyneitä, joita varten tarvittiin\nanekirjoja ja jotka täytyi saada käännyttämään muita paavillisen\nvaltikan alle.\n\nKuta pienemmäksi kävi toivo kuninkaan kääntymisestä, sitä\ninnokkaammin työskentelivät jesuiitat kylvääkseen kansan keskuuteen\nsiemenen tulevaa satoa varten.\n\nKaiken tämän tapahtuessa oli Juhana neuvotonna ja ymmällä, tietämättä\nmitä tehdä.\n\nToiselta puolen ahdisti häntä kuningatar, joka oli tuskissaan ja\nepätoivoissaan hänen epävarmuutensa tähden, toiselta puolen taas\nhänen poikansa, jonka jesuiitat olivat vieroittaneet hänestä ja jonka\nhe hänen tietämättään olivat valmistaneet ensi rippiä varten.\n\nTuo rakastettu poika, joka oli vastannut, kun hänelle sanottiin, että\nhän luterilaisesta kirkosta luopuessaan ehkä menettäisi kruununsa,\nmieluummin luopuvansa maallisesta kruunusta kuin uskostaan.\n\nJa lisäksi rohkeni valtaneuvosto sanoa hänelle, että hän oli\nsaattanut itsensä niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin epäluulon\nalaiseksi tahtoessaan otettavaksi käytäntöön vanhoja tai uusia\nharhauskoisuuksia. He neuvoivat häntä asettamaan jälleen virkoihinsa\nkarkoitetut papit, jotka nauttivat kansan luottamusta, ja ajamaan\npois liturgiset, jotka olivat vain silmänpalvelijoita.\n\nKuningas oli yksin, hänessä syntyi uusia ajatuksia, toisia hävisi\ntoisten tieltä, ja hänen täytyi seurata niitä kaikkia. Ne eivät\nantaneet hänelle mitään rauhaa. Miten suuttunut hän olikaan\nPietari Braheen, Niilo Gyllenstjernaan, Hogenskild Bielkeen ja\nEerik Sparreen; heihin oli hän enimmän luottanut, ja nyt he\nyhtyivät muuhun neuvostoon kehottaen häntä pitämään huolta siitä,\nettä Ruotsin kruununperillinen tulisi kasvatetuksi puhtaaseen\nevankelis-luterilaiseen oppiin.\n\nOliko hän muka tahtonut muuta kuin saattaa kaikki oikealle tolalle?\nEikö hän itse ollut nähnyt tavattoman paljon vaivaa sommitellessaan\nopin, johon kaikki muut sisältyivät ja jonka omaksuen kansa olisi\nhänessä nähnyt sekä ylimäisen pappinsa että kuninkaansa!\n\nOh, hän oli yhtä onneton kuin Eerik kuningaskin.\n\nVoi, mistä tulikaan tuo ajatus? Oliko siitä ehkä ollutkin vain vähän\nhyötyä, että hän kuoli? Pois semmoiset ajatukset!\n\nMutta saattoiko tämä nyt ehkä nähdä ja oivaltaa, kuinka onneton\nkuningas Juhana oli?\n\nEi yhtään ystävää koko maailmassa, ei ketään, ei ketään, jota\ntäydellä luottamuksella voisi lähestyä.\n\nJesuiitat ovat kyllä auliita lupauksissaan, mutta aneitaan he eivät\nitsekään usko. Ne ovat olemassa vain yksinkertaisia varten ja\nPietarin rahaston hyväksi.\n\nParas kaikista olisi liturgia. Kateudesta vain sitä ei tahdota\ntunnustaa.\n\nSenjälkeen oli kreikkalainen oppi paras. Voisivatkohan ehkä hyväksyä\nja omaksua sen?\n\nEerik piti kiinni luterilaisuudesta, hänellä kun ei ollut paremmasta\ntietoa.\n\nMutta Kaarle on kalvinisti, vaikka ei tahdo sitä julkisesti tunnustaa.\n\nHän tahtoisi hyvin mielellään saada Ruotsin kruunun, mutta se ei\nonnistu.\n\nSigismund! _Kuningas_ Sigismund! Oikeuden mukaan olisi Puolan kruunun\npitänyt joutua hänelle, kun eno kuoli. Kuinka he kiistelivätkään\nsiitä kuin koirat luusta, ja nyt... niin, nyt on täti kuningattarena,\neikä hänellä ole lapsia.\n\nAivan mahdotonta se ei ole, mutta...\n\nEi, sitä ei kannata ajatellakkaan.\n\nRuotsin ja Puolan kuningas! Se kuuluu hyvältä, mutta mitenkähän se\nkävisi laatuun!\n\nRuotsalainen ja puolalainen neuvosto; ja itse hän saisi matkustaa\nvaltakuntain väliä.\n\nSiellä katolinen, täällä luterilainen; sekin käy kyllä laatuun.\nJuhana oli kyllä monta kertaa sitä koettanut.\n\nMutta Sigismund on itsepäinen; kaunis, pulska Sigismundini, miten hän\nonkaan minulle rakas!\n\nPitääköhän hänkin minusta? Pitää, pitää kyllä, kun hän vain saa olla\nrauhassa.\n\nNaisetkin alkoivat jo luoda silmäyksiään häneen. Se on melkein liian\naikaista.\n\nTuo pikku Gunilla... oikea ruusunnuppu... hän tahtoo, luulemma,\ntekeytyä suloiseksi.\n\nOdotahan, kunnes kohtaamme kahdenkesken. Äh! Mitä minä hänestä\nvälitän. Mutta jos minä vaivaan itseäni ja suutelen häntä, niin se on\nsuuri kunnia hänelle, sen hän voinee käsittää.\n\nHaluaisinpa tietää, onko puolisollani mitään epäilyksiä Sofia\nGyllenhjelmin suhteen? Hän on hyvin näköiseni.\n\nParasta olla puhumatta mitään. Sellaiset tunnustukset ovat aina\nvastenmielisiä.\n\nSofia on rakastunut de la Gardiehen. Niin he ovat muuten kaikkikin.\n\nTätä näytti pieni Ebba Horn eniten viehättävän, ja Ebba Horniahan se\nSigismundkin tähysteli.\n\nMutta ei tule toisesta enempää kuin toisestakaan; mutta mitä Sofiaan\ntuli, niin se ei ehkä olisi niinkään tuhmasti.\n\nOlisihan hyvä saada tuo herra jonkinlaisiin siteisiin, muuten ei voi\ntietää mitä tapahtuu.\n\nSofia pitäisi häntä silmällä ja varoittaisi minua, kun niin\ntarvittaisiin.\n\nPuhuupa Sofialle.\n\nJa myöskin de la Gardielle.\n\nOi, kuinka paljon kuninkaalla toki on huolta kaikesta ja kaikista!\nKaikki muut saavat rauhassa nauttia elämästään, hänellä ei ole mitään\nrauhaa.\n\nJa sota sitten, tuo onneton sota! Sanovat minun tahtovan sitä.\n\nMinä tahdon kunniallista rauhaa. Maani suuruuden ja onnen puolesta\nuhraan elämäni.\n\nMenisinkö Katariinan luo? Hänellä on kai pappinsa siellä, ja he\nalkavat taas niinkuin tavallisesti.\n\nKatariina ei ymmärrä, että minä tarvitsen lepoa ja rauhaa päivän\njännittävän ajatustyön jälkeen, ja paras lepo on iloinen leikinlasku\nnuorien kanssa. Hän voisi kernaasti pitää useampia hovineitsyitä.\nMinä pidän siitä, että ympärilläni on nuoruutta ja kauneutta.\n\nKatariina raukka, miten hän on muuttunut! Hän on todellakin ollut\nkaunis, mutta nyt -- ei rahtuakaan -- mies säilyy paremmin, etenkin\njos hänen asemansa elämässä antaa jotakin loistoa hänen persoonalleen.\n\nNiin, ehkäpä menen Katariinan luo.\n\nJos seuraamme häntä, niin tapaamme Katariinan sohvalla lepäämässä.\nHänen kalpeat, raukeat piirteensä osoittavat sairauden hävityksiä,\nmutta kun hän näkee kuninkaan, kuvastuu hymyily hänen kasvoillaan;\nhän viittaa rippi-isäänsä herkeämään lukemasta ja tuottaa kuninkaalle\nmukavan tuolin.\n\n\"Kiitos että tulit, Juhana! Olen halunnut saada puhua kanssasi,\nmutta en rohjennut kuluttaa kallista aikaasi. Sinulla on niin paljon\nmiettimistä.\"\n\n\"Se on totta, mutta nyt olen heittänyt kaikki sikseen viettääkseni\nmuutaman hetken --\"\n\n\"Naiseni, jättäkää meidät! Kuningas tahtoo olla yksin\", lausui\nkuningatar kiihkeästi.\n\nNuori joukko kumarsi syvään ja kiiruhti iloisesti pois.\n\nJuhana peitti kasvonsa käsiliinalla.\n\n\"Sinä arvaat mitä minulla on sanottavaa\", kuiskasi kuningatar laskien\nlaihan, valkean kätensä hänen käsivarrelleen.\n\nSäälien, joskin hieman hämillään, kuningas kumartui hänen puoleensa\nsanoen: \"Katariinani!\"\n\n\"Minä tunnen voimieni vähenevän.\"\n\n\"Älä puhu niin ikäviä sanoja; ne repivät rikki ennestäänkin raadellun\nsydämeni.\"\n\n\"Oi, jospa tahtoisit heittää kaikki maalliset huolet ja murheet kauas\nluotasi!\"\n\n\"Mahdotonta, Katariina, koko hallitustaakka lepää hartioillani.\"\n\n\"Anna se muiden kannettavaksi.\"\n\n\"Kukapa sitten valvoisi Sigismundin perintöoikeuksia maalliseen\nkruunuun? Sinä, Katariinaseni, olet jo ansainnut hänelle\ntaivaallisen.\"\n\n\"Oi, jospa voisin antaa sen sinulle!\"\n\n\"Taivas ei voi kieltää mitä sinä pyydät; olen varma siitä, että\nsinun tähtesi minulle kaikki luetaan hyväksi. Sinä olet varmaan\nsuojelusenkelini.\"\n\n\"Joka pian korkeudesta valvoo toimiasi.\"\n\n\"Minä seuraan sinua pian!\"\n\n\"Sitä ennen täytyy sinun langeta pyhän kirkon helmaan.\"\n\nKuningas taivutti nöyrästi päätänsä.\n\n\"Sanohan, Juhana, sallitko isä Johanneksen jatkaa kertomusta pyhästä\nAntoniuksesta?\"\n\n\"Aioin juuri pyytää sinulta sitä.\"\n\nMutta nukuttavan lukemisen kestäessä istui kuningas pehmeässä\nnojatuolissaan taaksepäin nojautuneena.\n\nLukemisen loputtua sanoi kuningatar hiljaa:\n\n\"Kertomus on vaikuttanut häneen, hän istuu syvissä mietteissä. Älkää\nhäiritkö häntä!\"\n\n\"Syvissä mietteissä!\" toisti pappi kumartaen. \"Liturgisti nukkuu\",\najatteli hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavattomalla kestävyydellä oli Luostari-Lassi jatkanut\nkäännytystyötään.\n\nMonta hänen onnistuikin käännyttää. Etenkin naisia, vanhempia ja\nnuorempia, juoksenteli hänen jäljessään.\n\nMutta hän teki sen suuren virheen, että antoi huomattavan etusijan\nnuorille.\n\nVanhempia hän ripitti koko tusinan lyhyemmässä ajassa kuin nuorempia\nyhden ainoan.\n\nTällainen herätti huomiota ja paheksumista. Sitäpaitsi ei rippi ollut\nsallittu, ja pian hän ei uskaltanut Salassakaan jatkaa menettelyään.\n\nOllen vilkas ja huvittava luennoissaan hän viehätti alussa\noppilaitaan, mutta kun protestanttiset papit saarnoissaan kumosivat\nhänen opetuksensa, kävi hän sellaisella kiihkolla mieskohtaisuuksiin,\nettä siitä yleensä loukkaannuttiin.\n\nOn jo sanottu, että arkkipiispa kielsi häntä julkisesti esiintymästä.\n\nMutta hän jatkoi luennoitsemistaan kuninkaan suojaamana osoittaen\njulkisesti, miten vähän hän välitti Ruotsin kirkon päämiehestä.\n\nRuotsalaiset kärsivät paljon ja sietävät kauan, mutta se tapahtuu\nuseimmiten heidän luontaisesta ujoudestaan. Jos heitä liian syvästi\nloukataan, saattaa tapahtua, että kärsivällisyys loppuu, ja sitten on\nmyöskin ystävyys ainaiseksi mennyttä.\n\nNiin kävi Luostari-Lassinkin. Tyytymättömyys häneen oli yhä\nnousemassa.\n\nTähän aikaan puhkesi rutto raivoamaan Tukholmassa.\n\nSilloin odotti Possevino, että Luostari-Lassin vaikutus tuottaisi\nrunsaita hedelmiä.\n\nSairaat halusivat yksinomaan luterilaisia pappejaan, ja kun hän\ntuosta vimmastuneena puhkesi lausumaan heistä sellaista, että he\nolivat helvetin lapsia, jotka Jumala ainiaaksi oli hyljännyt,\nleiskahti tyytymättömyys ilmituleen.\n\nHänen kollegioonsa tehtiin ankara hyökkäys. Rakennukset sytytettiin\npalamaan, mutta tuli saatiin sammumaan; kaikki sisällä-olijat\najettiin kuitenkin ulos.\n\nJärjestys palautettiin ja väkivallantekijät saivat rangaistuksensa,\nmutta kuningas kielsi Luostari-Lassilta kaiken toiminnan koulussa\nsekä karkoitti hänet Tukholmasta. Hän sai oleksia Torfvesundissa\n(Drottningholmassa), kunnes toisin määrättäisiin.\n\nHän kosti siten, että puheissaan ja kirjoituksissaan moitti Juhana\nkuninkaan liturgiaa, jota ennen oli puolustanut.\n\nPian senjälkeen hänet kutsuttiin esimiestensä luo.\n\n\"Te olette repinyt maahan, sen sijaan että olisitte rakentanut\",\nsanoi Warsewitz hänelle; \"me luulimme olevamme lähellä päämäärää ja\nnyt olemme kauempana siitä kuin koskaan ennen.\"\n\n\"Se on kokonaan kuninkaan syy\", vastasi Luostari-Lassi; \"hän ei tiedä\nmitä tahtoo.\"\n\n\"Minä luulin asian onnistuvan ilman häntäkin\", sanoi Possevino\nlempeästi tapansa mukaan. \"Lukuisa nuoriso, joka on lähetetty\nkasvatettavaksi kollegioihimme...\"\n\n\"Entä hovin jäsenet? Joskaan he eivät vielä ole kokonaan\nheittäytyneet kirkon helmaan, niin se on vain ajan kysymys.\"\n\n\"Se oli, veliseni, se oli... ajat ovat muuttuneet siitä kuin tuo\nsihteerijuttu tapahtui.\"\n\n\"Armollinen herra\", huudahti Luostari-Lassi, \"ei ole koskaan\ntodistettu, että hän olisi ottanut tuon miehen hengiltä. Lisäksi\nhuomattakoon, että Henrikinpoika on kuninkaan oikea käsi, hänen\nuskottunsa. Kun pyrki hyviin väleihin hänen kanssaan, oli se samaa\nkuin olisi hyväillyt lasta voittaakseen imettäjän suosion.\"\n\n\"En ole koskaan epäillyt teidän harrastavan kirkon parasta, mutta\nvarovaisuutta ette ole noudattanut.\"\n\n\"Kun tulin tänne Ruotsiin\", sanoi Warsewitz, \"luulin kaiken käyvän\nkuin itsestään.\"\n\n\"Niin minäkin\", jatkoi Luostari-Lassi. \"Käsillään he tahtoivat kantaa\nminua.\"\n\n\"Miehetkö?\"\n\n\"Etenkin naiset, ymmärrättehän; minun sanojani toisteltiin, ja he\niskivät silmää minulle.\"\n\n\"Hyi, hyi!\"\n\n\"Mutta se loppui niinkuin oli alkanutkin; kauniit laulut eivät ole\nkoskaan pitkiä, huomaan minä.\"\n\n\"Eivätkö he enää välitä teistä?\"\n\n\"He haukkuvat kuin kahlekoirat.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"He sanovat, että me tahdomme pettää heitä ja katsomme omaa\nparastamme.\"\n\n\"Käsittämätöntä! Voiko ajatellakkaan, että tämä kansa viisikymmentä\nvuotta sitten tunnusti roomalais-katolista oppia!\"\n\n\"Niin, täällä on vanhoja ihmisiä, jotka puhuvat juhlakulkueista ja\nkirkkojuhlista.\"\n\n\"No, mitä he ajattelevat?\"\n\n\"He vain kertovat, ja muut kuuntelevat.\"\n\n\"Entä sitten? Mitä tuloksia tuosta lähtee?\"\n\n\"Ei mitään!\"\n\n\"Eikö mitään?\"\n\n\"Ne ovat menneitä aikoja, joiden kanssa heillä kai ei ole mitään\ntekemistä, mikäli minä ymmärrän.\"\n\n\"Mutta kun te esitätte heille asioita?\"\n\n\"Niin he sanovat, että kaikki on hyvin niinkuin asiat nyt ovat.\nVanhat ihmiset ovat lörpötelleet, että luostarit kuluttavat paljon\nrahaa, että munkkeja täytyy elättää ja muuta semmoista.\"\n\n\"Onko se säikyttänyt heitä?\"\n\n\"On, heillä on täysi työ omassa toimeentulossaan.\"\n\n\"Mutta heidän ikuinen autuutensa?\"\n\n\"He luulevat sen saavansa halvemmastakin.\"\n\n\"Tietämättömiä ihmisparkoja!\"\n\n\"He seuraavat johtajiansa\", huomautti Warsewitz. \"Suurin syy on\nKustaa Vaasassa.\"\n\n\"Oli vahinko, että Brask myöntyi.\"\n\n\"Hänellä olisi ollut koko kansa takanaan.\"\n\n\"Ja hän hylkäsi heidät kaikki.\"\n\n\"Se oli kurjaa!\" huudahti Luostari-Lassi.\n\n\"Siltä tuntuu minustakin\", lisäsi Warsewitz.\n\n\"Kiusaus voitti hänet.\"\n\n\"Hänen oma sisarensa moitti hänen heikkouttaan.\"\n\n\"Minä en tee sitä; minä valitan hänen huonouttaan.\"\n\n\"Me saamme tuntea seuraukset\", mutisi Luostari Lassi.\n\n\"Sain äskettäin kirjeen Brasiliasta\", sanoi Possevino.\n\"Jesuiittalähetystö, joka on nyt ollut vuoden siellä, on sillä aikaa\nkäännyttänyt viisituhatta henkeä, ja tuskitellen, häveten olen\nitsekseni ajatellut, mitä me olemme sillä aikaa saaneet toimeen.\"\n\n\"Olosuhteet ovat toiset.\"\n\n\"Kuningas, joka tietää mitä hän tahtoo.\"\n\n\"Kyllä sen tietää Katariina rouvakin, ja hänellä on suuri vaikutus\npuolisoonsa.\"\n\n\"Siitä voivat useatkin kerskua.\"\n\n\"Mutta tuo onneton liturgia!\"\n\n\"Kirottu liturgia!\"\n\n\"Hän, jolla ei ole mitään perusteellisempia jumaluusopillisia tietoja\nja joka ei ole edes papiksi vihitty, luulee voivansa luoda uuden\nuskonnon.\"\n\n\"Sanotaan, että suvussa on heikkomielisyyttä.\"\n\n\"Sellaista ei saa ääneen puhua.\"\n\nPossevino oli ollut syvissä mietteissä, pää käsien varassa; nyt hän\noikaisihe.\n\n\"Ei käy kieltäminen\", sanoi hän, \"että kaikki työmme täällä näyttää\nmelkeinpä hukkaan menneeltä. Kuningas on itse sanonut minulle, että\naatelisto ei tahdo tietää katolisuudesta mitään kirkontilusten\ntähden.\"\n\n\"Heidät pakotettaisiin antamaan ne takaisin.\"\n\n\"Sigismund saa tehdä sen.\"\n\n\"Hän on meidän miehiämme.\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Sentähden täytyy hänen valtaansa sekä vahvistaa että laajentaa.\"\n\n\"Liittämällä Puola siihen.\"\n\n\"Veljemme ovat kirjoittaneet sieltä, että kuningas Stefan on\nparantumattomasti sairaana, joten hänen aikansa ei ole pitkä. Sekä\naatelistossa että kansassa on sentähden yleinen mielipide saatava\nSigismundille suosiolliseksi.\"\n\n\"Siitä tulee kova taistelu\", väitti Warsewitz.\n\n\"Kuningatar Anna tulee kaikin voimin toimimaan sisarenpoikansa\nhyväksi.\"\n\n\"Me voimme tehdä vieläkin enemmän.\"\n\n\"Saako täällä Ruotsissa kaikki jäädä tuuli-ajolle?\" huudahti\nLuostari-Lassi.\n\n\"Tapausten täytyy saada kehittyä luonnollisesti\", vastasi Possevino.\n\"Vadstenan luostaria pitää avustettaman tarmokkaasti... minä toivoin\nPietari Brahen apua, mutta häneenkään ei ole luottamista.\"\n\n\"Olisinpa luullut\", sanoi Warsewitz, \"että Pontus de la Gardie...\"\n\n\"Hän purjehtii aina myötätuuleen\", lisäsi Possevino.\n\n\"Niinpä kyllä, sen voin vakuuttaa. Kun hän oli kuninkaan lähettiläänä\nRoomassa, kävi hän ripillä katolisen rituaalin mukaan, ja kun häntä\nsiitä moitittiin, vastasi hän tekevänsä sen vaikkapa neljällätoista\neri tavalla, jos vaan kuningas niin tahtoisi.\"\n\n\"Niin, hän laskee aina kelkkansa myötämäkeen.\"\n\n\"Sitten tulee hänestäkin protestantti jonakin päivänä.\"\n\n\"Miksipä ei, jos siitä on etua.\"\n\n\"Minusta tuntuu\", sanoi Warsewitz, \"kuin olisi kuningas viime aikoina\nruvennut suorastaan vastustamaan meitä.\"\n\n\"Vai niin, vai on veli tullut siihen käsitykseen\", vastasi Possevino.\n\"Hän pelkää, että käännytystoimi käy päinsä, vaikkei hän saisikaan\nniitä myönnytyksiä, joita on pyhältä isältä pyytänyt, ja jos hän on\ntuskissaan jostakin, niin hän tuskittelee juuri sitä, että meidän\nasiamme mahdollisesti menestyy liian hyvin.\"\n\n\"Luulenpa\", huomautti Luostari-Lassi, \"että hän peläten meidän saavan\naikaan koko Pohjois-Ruotsissa jotakin meteleitä on ehdottanut, että\nVadstenassa on pidettävä tarkastus.\"\n\n\"Oli miten oli, mutta siitä emme saa vetäytyä pois; senjälkeen on\nviisainta lähteä täältä.\"\n\n\"Ruotsistako?\" huudahti Luostari-Lassi.\n\n\"Hän on hyvin selvästi antanut minun ymmärtää toivovansa sitä, emmekä\nme, totta puhuen, voikkaan nykyään vaikuttaa täällä mitään.\"\n\n\"Minä en niin hevin väisty.\"\n\nNäissä sanoissa oli uhkaa, ja Luostari-Lassin kädet puristuivat\nnyrkkiin.\n\n\"On sattunut asianhaaroja, jotka pakottavat teidät siihen.\" Näin\nsanottuaan Possevino ojensi hänelle suuren, veljeskunnan kenraalin\nsinetillä varustetun kirjeen.\n\nJesuiitta kalpeni ja otti sen kumartaen. Hänen molemmat esimiehensä\nloivat silmäyksen toisiinsa nähdessään, miten hänen kätensä vapisivat\nhänen aukaistessaan kirjettä.\n\nSiinä mainittiin, että hänen sekä paavillisen legaatin piti palata\nRoomaan tekemään tiliä siitä, että olivat niin epäviisaasti ja\nhuolimattomasti hoitaneet sitä tärkeätä tointa, jonka heidän\nesimiehensä olivat heille uskoneet.\n\nVerkalleen hän kääri kirjeen kokoon ja jätti sen takaisin\nPossevinolle.\n\nYhtä kevyesti ja suosiollisesti kuin ennenkin sanoi tämä:\n\n\"Maailman silmissä näyttäytykäämme samanlaisilta kuin ennenkin.\nTarkastuksen jälkeen matkustamme Stegeborgiin.\"\n\nKumarrus oli Luostari-Lassin ainoa vastaus; oli helppo huomata, että\nhän oli hämmästyksissään.\n\n\"Jäätkö sinä, veliseni, tänne?\" kysyi Possevino Warsewitzilta.\n\n\"Jään, kuningattaren muiden hovisaarnaajain kera. Vähäinen lienee\ntoki vaikutuksemme täällä.\"\n\n\"Voipa olla suurikin, jos ylläpidätte sitä uskoa, joka nyt elähyttää\nnuorta kruununprinssiä.\"\n\n\"Hän on ihmeteltävän lujamielinen.\"\n\n\"Siihen ainoastaan voin perustaa toivoni täältä lähtiessäni.\"\n\nHe erosivat.\n\nMyttyyn oli mennyt yritys Ruotsin kirkon saattamiseksi Rooman vallan\nalaisuuteen. Pettynein toivein läksi paavin lähetti ainaiseksi\nRuotsista, suuri joukko katolisia pappeja mukanaan.\n\n\n\n\n12.\n\nPONTUS DE LA GARDIE.\n\n\nSuuri ja yleinen oli Ruotsissa tyytymättömyys sodankäyntiin Suomessa.\nSe nieli valtion varat tuottamatta voittoa tai kunniaa.\n\nJuhanan mielestä Yrjö Boije vitkasteli aivan liiaksi, ja Horneille\nhän ei koskaan voinut leppyä. Nyt piti löytää päällikkö, jolla olisi\nkuninkaan luottamus ja joka samalla oli reipas ja pelkäämätön sekä\nennen kaikkea uuras.\n\nSellaisen hän luuli saaneensa Pontus de la Gardiesta, mutta --\nolihan tämäkin ollut petturi. Voisihan hän antautua vihollisten\nviekoiteltavaksi... ehkäpä Iivanan... Sentähden oli välttämätöntä\njo edeltäpäin sitoa hänet Ruotsiin niin lujilla siteillä kuin\nmahdollista.\n\nSofia Gyllenhjelm, kuninkaan äpärätytär, oli isänsä suuressa\nsuosiossa. Hän oli kuningattaren hovineitsyt ja oli päässyt monen\narvoisan perheen tuttavuuteen. Niissä hän oli tavannut tämän urhean\nsoturin ja rakastunut niinkuin moni muukin hänen reippaaseen\nolentoonsa ja täydelliseen, ritarilliseen kohteliaisuuteensa.\n\nEi ole varmaa, oliko Pontus herra samalla ihastuksella kiintynyt\nSofiaan, mutta hän oli liian hyvä valtiomies jättääkseen huomioon\nottamatta, mitä etuja tämä saattoi hänelle tuottaa, ja sentähden hän\nlausui olevansa mitä syvimmästi kiitollinen, kun kuningas hänelle\ntarjosi Sofian kättä. Morsian oli ylenmäärin onnellinen, ja molemmat\näskenkihlatut pyysivät, että häät vietettäisiin mahdollisimman pian.\nSamalla oli Pontus de la Gardie nimitetty ylipäälliköksi Suomeen, ja\nhyvin oivaltaen, miten vaihteleva onni on, hän tahtoi kernaasti saada\nvakavan aseman itselleen Ruotsissa.\n\nSanasta toimeen. Suurella komeudella vietettiin häät Vadstenan\nluostarikirkossa luterilaisen käsikirjan mukaan. Saatiinpa paavin\nlähettikin sinne saapuville paavilaisten suureksi harmiksi, nämä\nkun pitivät sitä kirkon saastutuksena; ja kun juhlamenojen aikana\neräs parvekkeista luhistui maahan, niin he selittivät sen taivaan\nrangaistukseksi.\n\nSulhanen sai useita läänityksiä, tiluksia ja kartanoita, ja hän piti\nerittäinkin huolta siitä, että kaikki oli valmiina matkaa varten\nSuomeen.\n\nVähäinen ei ollut suinkaan ällistys, kun hänen nuori puolisonsa\nselitti tahtovansa seurata häntä. Turhaa oli kaikki puhe siitä, että\nsaattoi syntyä meritappelu ja että oleskelu yksin oudossa kaupungissa\nja vieraassa maassa olisi ikävää. Sofia vastasi sietävänsä ennen\nmitä tahansa kuin voivansa erota puolisostaan. De la Gardie myöntyi\nlopulta, etenkin kun kuningaskin näytti olevan sitä mieltä. Oli\njotenkin selvää, että hän oli kehottanut Sofiaa.\n\nVaikeata oli kyllä ottaa hänet mukaan, mutta mitä tehdä? Parasta\nottaa asiat niin huolettomalta kannalta kuin suinkin. Pontus de la\nGardie oli jo aikoja sitten tullut siihen kokemukseen, että taakkaa\non kannettava niin kauan kuin on pakko, mutta että se on heitettävä\nheti, kun se käy laatuun, ja sitten sopii käyttää vapauttaan miten\nhaluaa.\n\nMatkalle suoriuduttiin elokuussa 1580. Suunnattiin suoraan\nLiivinmaahan. Räävelissä de la Gardie hankki puolisolleen\nsopivan asunnon ja seurueen ja jätti hänet sitten rukouksista ja\nvastaväitteistä huolimatta.\n\nMuutaman hyvin varustetun aluksen kera hän purjehti itään päin\nViipuriin, Ruotsin äärimäiseen rajalinnoitukseen.\n\nSitä vastassa oli Venäjän puolella Käkisalmi eräällä niemekkeellä\nsiinä, missä Vuoksenvirta Saimaasta laskee Laatokkaan. Sekä linnan\nettä kaupungin varustukset olivat pääasiassa puusta, mutta toiselta\npuolen oli itse paikka erittäin sopiva ja toiselta puolen taas\npiiritystaito siihen aikaan niin vähäinen, että mitkään yritykset\nlinnoituksen valloittamiseksi eivät olleet tähän asti onnistuneet.\nNyt sen hetki oli lyönyt.\n\nDe la Gardie pommitutti kaupunkia hehkuvilla kuulilla. Vaikutus oli\nhirveä, monta taloa syttyi palamaan, ja kaikki sammutusyritykset\nolivat turhat.\n\nOnnettomilla asukkailla oli valittavanaan kaupungissa riehuva tuli\nja sen ympärillä kolmella taholla meri, neljännellä ruotsalaisten\nmiekat. Suuri joukko paloi, vielä useammat saivat surmansa aalloissa,\n2,000 miestä kaatui taistelussa, ja kaupunki valloitettiin. Linnan\npäällikkö antautui saaden itselleen ja miehistölleen luvan lähteä\nvapaasti.\n\nTämä tapahtui marraskuun 1 p:nä 1580. Yrjö Boije ja Kaarle Horn\nolivat saapuneet sinne tuoden lisävoimia. De la Gardie asetti Boijen\nlinnan päälliköksi; Kaarle Hornin hän otti mukaansa.\n\nNämä molemmat sopivat oivallisesti yhteen. Kaarle Horn, joka oli\npaljon nuorempi, näki Pontus herrassa mielikuvituksensa luoman\nihanteen. Hän oli pelkäämätön vaaran hetkellä, päättävä kaikissa\ntoimissaan, arkailematon, kun hänen tuli lausua mielipiteensä, ankara\nvelvollisuuksiensa täyttämisessä, mutta lepohetkinä hyvä toveri.\nYstävien kesken hän oli avomielinen ja suora. Hän saattoi mukautua\nmillaisiin kieltäymyksiin tahansa, kun asiat niin vaativat, mutta\nhyvää pöytää hän ei suinkaan halveksinut suhteessa eikä toisessa.\n\nNuori Horn taas miellytti Pontus herraa. Hänestähän voisi saada\njotakin, saada jonkun, joka ymmärtäisi häntä ja jolle hän voisi\nilmaista ne suunnitelmat, mitä mielessään liikkui.\n\nTalvi näytti käyvän ankaraksi, mutta Pontus herra arveli väen\nhyvinkin tarvitsevan lepoa.\n\nYrjö Boije tuumi kyllä, että muualla olisi voinut olla mukavampaa\nja että täällä oli muonavarain puute. Mutta mitäpä tämä asia häntä\nliikutti? Kuinka paljon hän aikoinaan olikaan saanut muistutuksia\nvitkasteluistaan, ja nyt kävi ranskalainen talvimajoihin paljon ennen\nkuin talvi oli alkanutkaan. Samapa se hänen puolestaan.\n\nSillävälin käyskenteli Pontus herra joka päivä yltympäri sotamiesten\nkesken puhutellen heitä ystävällisesti ja kehotellen heitä, käskien\nheitä pitämään hyviä päiviä niin kauan kuin se kävi laatuun; huonot\najat tulevat kyllä nekin. Hän kiitti kaikkea, mikä ansaitsi kiitosta,\nmoitti jokaista laiminlyöntiä, mutta teki sen niin, että sellaista\nharvoin uudistui. Sotamiehet suorastaan jumaloivat häntä.\n\nPäällystössä kadehdittiin suuresti häntä, ulkomaalaista. Häntä\npidettiin kyllä suuressa arvossa taitavana päällikkönä, mutta...\naina kun hänestä puhuttiin, tuli tuo kiusallinen mutta... Jos hän\nsitävastoin oli itse mukana, rupatti hän ja kertoili juttujaan tai\nosoittautui niin toverilliseksi ja osaaottavaksi, että kaikki vallan\nihailivat häntä. Jokainen paloi halusta saada hänen lippujensa alla\nniittää uusia laakereita.\n\nHän puolestaan luotti vain Kaarle Horniin. Myöhäiseen yöhön he\nsaattoivat istua yhdessä juttelemassa ja toisinaan lukemassa,\ntoisinaan tarkastamassa kompassia. Siitä he eivät puhuneet\nkenellekään, mikä heillä oli tarkoituksena.\n\nSillä välin pakkanen yhä kiihtyi; järvet ja joet, vieläpä merikin\njäätyivät. Pontus de la Gardie ja Kaarle Horn tekivät pitkiä\nretkiä. Joka kerta palatessaan he näyttivät aina iloisemmilta\nja tyytyväisemmiltä, olipa se sitten raitisten tuulien tai muun\nvaikutusta.\n\nSaipa arvoitus lopulta ratkaisunsa. Eräänä päivänä ylipäällikkö\nantoi käskyn, että koko sotajoukon tuli kuormastoineen kaikkineen\nolla lähtökunnossa; ja eräänä aamuna, kun pakkanen oli tavallista\npurevampi, komennettiin lähtöön. Matkan määrästä ei tiennyt kukaan,\nmutta Pontus herra suuntasi Kaarle Hornin ja lähimpien miestensä\nkanssa lahden jäälle, ja sotajoukko seurasi perässä.\n\nSe oli kummaa kulkua: kompassi oli ainoana oppaana. Pureva\npakkanen pakotti kulkemaan nopeasti, lepohetket olivat lyhyet ja\nharvalukuiset. Ylipäällikkö oli kaikkialla saapuvilla; toisinaan\nhän kiidätti koko penikulman takaisinpäin vain pitääkseen silmällä,\nettä kaikki olivat mukana. Häntä tervehdittiin eläköönhuudoilla,\nja hän laski leikkiä ja laverteli kuin olisi oltu huviretkellä.\nSaavuttiin maihin, ja siellä vihdoinkin saivat sekä ihmiset että\neläimet levähtää, mikä jo oli kylläkin tarpeellista. Mutta taaskin\nsuoriuduttiin matkaan, Suomenlahdelle, suoraan Inkerinmaata kohden.\nKaikkiaan oli kuljettu 50 penikulmaa, matkan määränä oli Wesenbergin\nlinnoitus.\n\nSuuri oli siellä hämmästys. Linna, joka oli vanha, lujasti muurattu\nrakennus ristiritarien ajoilta, oli vahvasti varustettu, ja sinne\nvetäytyivät venäläiset suojaan. Ruotsalaisten hehkuvat kuulat\nsytyttivät sen, mutta tuli tukahutettiin ja muurit seisoivat\nentisellään.\n\nSitä ennen oli Pontus herra jo käskenyt lähettää Räävelistä\nsuuren tykin itselleen. Sen saavuttua alkoi heti pommitus, ja kun\nruotsalaiset maaliskuun 4 p:nä 1581 valmistautuivat rynnäkköön,\nantautui linna, kun sen miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.\n\nSeuraava hyökkäys tehtiin Tolsborgin linnoitusta vastaan, mutta\nsiellä antautuivat säikähtyneet venäläiset heti samoilla ehdoilla.\nSekä Wesenbergiin että Tolsborgiin määräsi Pontus herra miehistön ja\npäällikön.\n\nSisä-Venäjälle tehtiin partioretki ja siellä poltettiin Sorinakin\nkaupunki. De la Gardie marssi takaisin Suomenlahden poikki Suomeen\nmaaliskuun lopulla yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja sitten hän\nmatkusti heti Tukholmaan neuvottelemaan kuninkaan kanssa seuraavasta\nsotaretkestä.\n\nAnkarasti ahdistivat venäläisiä tähän aikaan tataarit ja urhea Stefan\nBatori, joka arveli, että tilaisuutta oli käytettävä. De la Gardien\nehdotuksesta Juhana varusti joltisenkin sotajoukon, jonka keralla\nurhea herra taas purjehti Liivinmaahan.\n\nSillä aikaa oli Kaarle Horn hoitanut ylipäällikkyyttä. Pienellä\nsotajoukollaan hän valloitti linnoituksen toisensa perästä. Lode\nvalloitettiin heinäkuun 22 p:nä 1581; venäläiset jättivät linnan,\nmutta päällikkö, joka ei tahtonut palata isänmaahansa, siirtyi\nRuotsiin vaimoineen ja lapsineen. Wickelissä ei miehistö uskaltanut\nedes odottaa vihollisen tuloa, vaan sytytti itse linnan tuleen paeten\nPernauhun. Onni oli kääntynyt. Voitto seurasi ruotsalaisia, mihin\ntahansa he kääntyivätkin.\n\nHapsalissa, maan pääkaupungissa, tekivät venäläiset aluksi urheata\nvastarintaa, mutta tahrasivat maineensa säälimättömällä julmuudellaan\naseettomia asukkaita kohtaan. Niinpä kerrotaan, että eräs venäläinen\nnainen oli murhannut seitsemän liiviläistä lasta. Kiivaan vastarinnan\njälkeen avattiin linnan portit ja se antautui, kun miehistölle\nmyönnettiin vapaa lähtö.\n\nSamaan aikaan saapui de la Gardie vereksine sotavoimineen Ruotsista.\nTuskin oli hän noussut maihin Räävelissä, kunhan jo riensi Hornin\navuksi. Silloin oli tällä jo linna vallassaan.\n\nHeti senjälkeen kiiruhtivat de la Gardie ja Kaarle Horn Narvaan. Tämä\ntärkeä kauppakaupunki oli suureksi osaksi kaikkien Venäjän tarpeiden\nvarastopaikkana. Lyhyessä ajassa oli se tullut varsinaisen kaupan\npääpaikaksi, ja suuremmaksi varmuudeksi oli se ympäröity kolmen sylen\npaksuisella muurilla.\n\nRuotsalaisille oli erittäin tärkeätä saada tämä kaupunki haltuunsa.\nDe la Gardie saapui syyskuun 3:ntena, ja seuraavana päivänä alkoi\npommitus, jota kesti taukoamatta 6:nteen päivään asti, jolloin muuri\nuseissa kohdin oli rauennut. Neljäsataa venäläistä pyssymiestä tuli\nkaupungille avuksi, mutta heidät lyötiin ja karkoitettiin.\n\nKlaus Fleming, joka oli tuonut mukanaan piiritystykistön ja osan\nsotaväkeä, sulki sataman; ja sen teki tämä ankara herra niin\nperusteellisesti, ettei siitä olisi kissakaan päässyt lävitse.\n\nKun kaupungin miehistö oli hyljännyt de la Gardien ehdotuksen,\nettä he saisivat lähteä vapaasti, kutsuttiin sotajoukko koolle\nja sotilaille ilmoitettiin, että nyt tehdään heti rynnäkkö ja\nettä kaupunki jätetään neljäksikolmatta tunniksi vapaasti heidän\nryöstettäväkseen; kuitenkin oli kirkkoja ja naisia säästettävä.\nNiiden, jotka halusivat ottaa osaa rynnäkköön, tuli ilmoittautua,\nsillä päällikkö ei tahtonut mukaansa muita kuin vapaaehtoisia ja\nurheita miehiä. Ainoastaan ne, jotka ottivat osaa rynnäkköön, saivat\nolla osallisina ryöstössä. Se, joka muuten anasti jotakin saalista,\nsai luovuttaa sen muille.\n\nSilloin huusivat kaikki, ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret,\nsotilaat ja kuormarengit, tahtovansa olla mukana. He saivat itse\nvalita päällikkönsä ja itse kärsiä seuraukset. Venäläiset tekivät\nkiivasta vastarintaa; monta kaatui, mutta niin suuri oli hyökkääjäin\ninto, että he tunkeutuivat kaupunkiin muurin aukoista.\n\nSyntyi kauhea verilöyly; ruotsalaiset saivat suuren saaliin sekä\nruutia ja tykkejä että muita sotatarpeita.\n\nSeurasi sitten Ivangorodin, Jaman, Kaporien ja Savonlinnan valloitus.\n\nUskollisesti oli Kaarle Horn seurannut de la Gardieta, usein\nnoudattanut hänen käskyjään ymmärtämättä niitä; nyt sanoi Pontus\nherra hänelle: \"Pyydä mitä tahdot.\"\n\n\"Pyydän saada aina seurata sinua?\"\n\n\"Mitä tahansa, mutta älä sitä.\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Se vain lamauttaisi ajatuskykysi ja tekisi sinut epäitsenäiseksi.\"\n\n\"Sinusta opin joka päivä.\"\n\n\"Sinä olet ennen toiminut omin päin; toimi niin vastedeskin.\"\n\n\"Olen menettänyt itseluottamukseni.\"\n\n\"Se palautuu. Asetan sinut päälliköksi Narvaan, siinä saat kyllä\najattelemista.\"\n\n\"Koetan parastani.\"\n\nNiin he erosivat. De la Gardie palasi sotajoukkoineen Rääveliin,\ntullen sinne juhlakulussa Lucian päivänä ratsuväkensä etunenässä\nkellojen soidessa ja kansan riemuitessa. Nikolainkirkossa\npolvistuivat niin monet kuin sinne suinkin mahtui kiittämään Jumalaa,\njoka oli antanut voiton sotaretkellä. Senjälkeen pidettiin saarna ja\nveisattiin kiitosvirsi.\n\nSotilaat ja porvarit syleilivät toisiaan ilokyynelten virtaillessa.\nVihdoinkin rohjettiin toivoa parempia aikoja, jolloin maanviljelys ja\nkauppa taas kukoistaisivat. Pontus de la Gardien nimi oli kaikkien\nhuulilla; hän oli virolaisten pelastaja, venäläisten kauhistus.\nViimemainitut panivat hänen nimensä litaniaan kaiken sen pahan oheen,\njosta he rukoilivat Jumalaa heitä varjelemaan.\n\nHerra Pontus oli lähettänyt erityisen pikalähetin ilmoittamaan\nrouvalleen Sofialle tulostaan ja pyytänyt häntä tulemaan kirkkoon\ntapaamaan häntä, mutta häntä ei näkynyt.\n\nPuolisonsa asunnon portilla hän sanoi kiitellen hyvästit\nupseereillensa. Vähälukuinen palvelijakunta seisoi siinä hänen\nkäskyjään odotellen. Hän meni nopeasti sisään.\n\nHuoneet olivat tyhjät, ei kukaan ollut häntä vastassa. Hän meni\neteenpäin. Silloin hän näki erään naisen seisovan selin häneen\nkultapukimissa ja kimaltelevat jalokivet ja helmet päässä.\n\nTämä kääntyi nopeasti; se oli Sofia. Hänen poskensa olivat kalpeat\nhänen silmänsä itkettyneet, mutta ne säkenöivät sittenkin, ja rinta\nkohoili väkinäisesti.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Pontus herra hämillään.\n\n\"Sitä vielä kysytte!\" huudahti Sofia kiihkeästi. \"Eikö minua,\nkuninkaan tytärtä, ole kohdeltu kuin halveksituinta naista\nRäävelissä?\" Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä.\n\n\"Kuka on sellaista uskaltanut?\"\n\n\"Arvoni vaatisi, että puolisoni olisi juhlallisesti vienyt minut\nkirkkoon kiitosjumalanpalvelukseen. Korkealta isältäni olin\nsaanut tämän puvun tällaisia tilaisuuksia varten. Miten ylpeänä\npukeuduinkaan siihen; ja kun huudettiin 'nyt kulkue tulee', silloin\nsykki sydämeni ilosta ja ylpeydestä! Se ei kuitenkaan kääntynyt\ntänne, vaan meni suoraan kirkkoon. Päällikön silmät olivat kiintyneet\nkaikkiin kauniisiin naisiin, jotka ihastuneina katselivat häntä, ja\nnoiden kevytmielisten tähden hän unhotti sen, jolle ennen kaikkea oli\nvelvollinen osoittamaan rakkautta ja kiitollisuutta.\"\n\nKeskeyttämättä hän olisi saanut jatkaa paljon kauemminkin, niin\nhämmästynyt oli Pontus herra. Mutta eräs sana sattui erityisesti\nhänen korvaansa, ja hän huudahti: \"Kiitollisuuttako?\"\n\n\"Saathan sinä kiittää juuri minua asemastasi ja nauttimastasi\nkorkeasta arvosta!\"\n\n\"Ei, tämä menee liian pitkälle!\" tiuskaisi Pontus herra melkein\nvihoissaan. \"Kokonainen kaupunki riemuitsee minun tänne-tulostani, ja\nkotonani kohdellaan minua kuin pahantekijää. Mitä teidän sukuperäänne\ntulee, niin siitä kannattaa puhua hyvin vähän. Jääkää tänne tai\nmenkää Ruotsiin, miten teitä vain huvittaa, mutta minua ette näe\nenää.\"\n\nHän aikoi lähteä huoneesta, mutta Sofia juoksi hänen eteensä,\nheittäytyi maahan ja syleili hänen jalkojaan.\n\nSe oli vain mustasukkaisuutta! sanoi Sofia. Kaikki naiset kilpailivat\nhänen miehensä suosiosta... Hän oli epäluuloinen, koska luuli, ettei\nPontus herra rakastanut häntä... Jos tämä nyt menisi, niin hän\nsurmaisi itsensä.\n\nEi ole niin varmaa, olisiko herra Pontus joka suhteessa ollut yhtä\ntaipuvainen, mutta riitaantuminen Sofian kanssa synnyttäisi ehkä\nselkkauksia ja herättäisi kuninkaassa epäluuloja. Se voisi katkaista\nhänen loistavan uransa, ja kunnianhimoansa tyydyttääkseen Pontus\nde la Gardie alistui kaikkeen; sentähden hän syleili Sofiaansa,\ntyynnytti hänen mieltänsä ja koetti saada hänet palaamaan Ruotsiin.\n\nSiinä suhteessa oli Sofia kuitenkin taipumaton. Hänen täytyi saada\nolla miehensä läheisyydessä, ero tästä olisi hänen kuolemansa.\n\nSen sijaan hän lupasi, ettei vastedes enää tule tapahtumaan mitään\ntällaista ja että hän tahtoi tästälähin kärsiä ja salata tuskansa,\nolivatpa ne miten katkeria hyvänsä.\n\nPontus herra ajatteli itsekseen, että avioliitto oli sentään hyvin\nkiusallinen ies; onneksi hänen ei tarvinnut jäädä Rääveliin, ja hän\npäätti vakaasti, ettei sinne vallan pian palaja.\n\nRuotsissa herättivät de la Gardien voitot melkein yhtä suurta iloa\nkuin Räävelissäkin, etenkin kuninkaassa. Hän lähetti hänelle sekä\nrahoja että kunniamerkkejä jaettavaksi palkintoina sotaväelle.\nMutta turhamainen kun oli, liitti hän arvonimeensä heti valloitetut\nmaakunnat eikä tahtonut suostua rauhaan, ellei saisi pitää näitä\nmaita hallussaan.\n\nPontus herra kirjoitti hänelle, että hänen rauhan tähden pitäisi\nluopua niin vähäpätöisistä valloituksista; mutta se oli turhaa.\n\nVenäjällä synnytti ruotsalaisten menestys yleistä pelkoa, Puolassa\nkateutta. Stefan Batori sanoi, että ruotsalaiset eivät olisi\nvalloittaneet mitään, ellei hän olisi antanut Venäjän pääarmeijalle\ntekemistä toisaalla. \"Minä lasken verkot\", sanoi hän, \"mutta Juhana\nkorjaa saaliin.\"\n\nTsaari Iivana halusi nyt rauhaa, mutta ei semmoisilla ehdoilla,\njommoisia Juhana asetti. Hän turvautui silloin juoneen, kirjoitti\npaaville kääntyneensä katoliseen uskoon ja pyysi hänen välitystään.\nSe onnistui. Possevino pantiin lähettilääksi; Juhana kutsuttiin\nottamaan osaa rauhankeskusteluihin. Mutta ylvästellen saamistaan\nvoitoista hän esitti niin suuria vaatimuksia, että Stefan ja Iivana\ntekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan kumpainenkin saisi pitää\nomanaan mitä voisi ruotsalaisilta Virossa anastaa.\n\nJuhana suuttui sekä lankoonsa että Possevinoon, ja kun hänellä ei\nollut tilaisuutta lähettää lisävoimia Ruotsista, käski hän käymään\nalituista hävityssotaa Venäjää vastaan.\n\nDe la Gardiella oli useimmiten menestys, mutta hänen mielensä\nkatkeroitui, kun ei otettu ollenkaan huomioon hänen kehotuksiaan,\nettä tehtäisiin rauha eikä luotettaisi epävarmaan sotaonneen.\nTämä meni niin pitkälle, että hänen saksalaisia ja skottilaisia\npalkkasotureita tyydyttääkseen täytyi omalla vastuullaan lainata\nrahoja sekä pantata vitjoja ja koristeita.\n\nHorjuvaisena kuten ainakin antoi Juhana toisella kertaa käskyjä,\njotka hän toisella kertaa peruutti, mutta silloinpa ei Pontus herra\nhäikäillytkään sanoa hänelle purevia totuuksia. Kerran hän huomautti:\n\"Liivinmaan aatelisto ei ole kuninkaalle oikein suosiollinen\";\ntoisella kertaa taas: \"Teidän kuninkaalliselle majesteetillenne on\nsuureksi häpeäksi ja häväistykseksi, että ensin käsketään ottaa\njotakin ja sitten kohta hämäräin kulkupuheiden nojalla antaa\nse takaisin; sentähden minä suuresti kummastelen, kuka teidän\nmajesteetillenne antaa sellaisia neuvoja\", j.n.e.\n\nDe la Gardie piti sotaa nyt jo liian epäkunniallisena, jonkatähden\nse hänestä myöskin oli kadottanut kaiken viehätysvoimansa. Tulipa\nsitten vielä lisäksi, että hän tunsi olevansa onneton avioliitossaan.\nHänen puolisonsa sietämätön mustasukkaisuus kiusoitti häntä. Vastoin\nhänen tahtoansa pakottivat olosuhteet hänet viipymään pitkän ajan\nRäävelissä, ja se vakoilu, jota Sofia harjoitti, vei useinkin\ntuloksiin, jotka antoivat aihetta hyvin kiusallisiin perhekohtauksiin.\n\nVihdoin hän sanoi puolisolleen ankaran vakavasti jättävänsä sekä\nhänet että kuningas Juhanan, ellei saanut nauttia vapauttaan; täällä\nei nyt enää ollut mitään häntä pidättämässä. Sofia rouva lupasi\nalistua kaikkeen. Viettikö hänen herransa sen jälkeen ehkä vieläkin\nvapaampaa elämää, jota hän suri, vai oliko hänen terveytensä ehkä jo\nennemmin murtunut, se jääköön ratkaisematta, mutta Sofia kuoli alussa\nvuotta 1583, synnytettyään pojan, sittemmin kuuluisan Jaakko de la\nGardien.\n\nSuriko Pontus herra häntä, on epätietoista; paljon luultavampaa on,\nettä hän oli iloinen päästessään vapaaksi hänestä. Poika jätettiin\nnaisten hoivaan; nyt Pontus herra taas sai nauttia vapaudestaan.\n\nSekä sotaa että rauhanhieromista jatkettiin. Hyökkäys Pähkinälinnaa\nvastaan, jossa de la Gardie ei ollut osallisena, ei onnistunut;\nlisäksi tuli Puolan uhkaava käytös, joka kaikki sai kuningas Juhanan\nrauhallisempaan ajatustapaan. Tataarit uhkailivat Venäjää, ja siellä\npyrittiin sentähden sopuun Ruotsin kanssa.\n\nVihdoinkin määrättiin rauha tehtäväksi Pliusassa, puolitoista\npenikulmaa Narvasta, toukokuun 9 p:nä 1583. Mutta ei sovittu siitä,\nkuka ottaisi ensi askeleen rauhankeskustelujen alkamiseksi, ja\nsitten keksittiin semmoinen temppu, että asetettiin venäläisten ja\nruotsalaisten teltat lähekkäin, ovet vastakkain ja niiden väliin\npöytä, jonka ääressä lähettiläät istuivat kukin teltassaan.\n\nSiinä tehtiin välirauha kolmeksi kuukaudeksi.\n\nToinen kokous pidettiin elokuun 10 p:nä 1583. Silloin pitennettiin\nvälirauha kolmeksi vuodeksi. Kolmas kokous oli marraskuun 5 p:nä\n1583; siinä tarjosivat venäläiset Ruotsille Vironmaan ja Narvan sekä\nkauppaoikeuden koko Venäjällä. Nämä olivat Ruotsin lähettilästen\nmielestä hyvät ehdot, mutta Juhana vaati paljon enemmän. Sovittiin\nkahden viikon miettimisajasta, ja Ruotsin lähettiläät palasivat\nveneessä Velika-jokea myöten Narvaan. Vanhassa aluksessa oli kaksi\ntykkiä, jotka laukaistiin matkustajain kunniaksi; tällöin särkyi yksi\npohjalauta ja siihen syntyi joltinenkin reikä. Sen päällä oli joukko\nmatkatavaroita, joten sitä ei huomattu heti. Kun vesi syöksyi sisään,\nheittäytyivät soutajat veneen laidalle ja vene kaatui. Useat uivat\nmaihin, toisia pelastettiin, mutta kahdeksantoista hukkui, niiden\njoukossa Pontus de la Gardie.\n\nHänet haudattiin Räävelin Nikolainkirkkoon ja hänelle pystytettiin\nmarmoripatsas.\n\n\n\n\n13.\n\nPERHEKUVAUS.\n\n\nJuhanasta ei ollut ensinkään vastenmielistä, että katoliset lähtivät\npois; nyt oli hänellä tilaisuus vapaasti hommailla liturgioinensa.\n\nKuningatar johdettiin mikäli mahdollista harhaan. Kuninkaan tarkoitus\nei kyllä ollut erota kokonaan paavista, mutta hän tahtoi vain\npakottaa hänet erinäisiin myönnytyksiin, ja kun niihin oli suostuttu,\nkutsuttaisiin katoliset papit takaisin.\n\nKatariina oli liian heikko ajattelemaan kaukaisempia asioita.\nNe katoliset jäivät jäljelle, jotka kuuluivat hänen lähimpään\nympäristöönsä, ja sentähden hän luuli, että kaikki muukin oli hyvällä\nkannalla.\n\nRiitaisuuksia kuninkaan ja herttuan välillä jatkui edelleen; toinen\nei tehnyt toiselle pienimpiäkään myönnytyksiä.\n\nTurhaan Juhana vetosi kuninkaallisiin oikeuksiinsa. Kaarle ei\nsuostunut siihen, että niitä pienimmässäkään määrässä sovellettiin\nherttuakuntaan; se kuului yksinomaan hänelle, ja alamaistensa isänä\nhän hoiti sitä.\n\nMariestadin ja Mariefredin kaupungit perustettiin, ja molemmat saivat\nnimensä hänen jumaloidusta Mariastaan.\n\nOn merkillistä, miten hänen raudankova tahtonsa taipui pehmeäksi\nkuin vaha hänen puolisonsa pienissä kätösissä. Hän koetti arvata ja\njo ennakolta täyttää puolisonsa toiveet, eikä kukaan muu kuin Maria\nolisi voinut saada häntä suopeammalle kannalle veljeänsä kohtaan,\njota hän vuosi vuodelta piti yhä pienemmässä arvossa.\n\nVuonna 1580 Maria synnytti tyttären, jonka Kaarle äitinsä mukaan\nnimitti Margareetaksi. Lapsi oli heikko ja kivulloinen sekä eli vain\nmuutamia vuosia.\n\nMarialleen hän aukaisi sydämensä, Marialleen hän ilmaisi ajatuksensa,\nhänen kanssaan hän neuvotteli, mitä piti tehtämän maan tilan\nparantamiseksi ja kansan valistamiseksi. Ja Maria koetti katsoa\nasioita hänen silmillään ja omaksua hänen ajatustapansa.\n\nOllen itse kasvatettu evankeliseen uskoon hän hyväksyi sen, että\nKaarle otti vastaan ne protestanttiset papit, jotka etsivät suojaa\nherttuakunnasta; hän ei kuitenkaan tahtonut, että herransa kovin\nsanoin vastaisi veljensä ankariin määräyksiin, että heidät oli\nheti lähetettävä takaisin. Mutta joskaan hän ei voinut estää häntä\nkiivaasti vastaamasta, tulivat vastaukset kuitenkin hänen tähtensä\nlievemmiksi kuin mitä Kaarle itse oli tahtonut.\n\nJo alusta pitäen oli Maria ruvennut kirjeenvaihtoon kälynsä\nkanssa, ja muutamien vuosien kuluessa olivat molemmat todellisia\nrauhanvälittäjiä miestensä kesken.\n\nSillä aikaa leskikuningatar oleskeli Strömsholmassa. Sukulaisia ja\nystäviä oli enimmäkseen siinä pienessä hovissa, minkä hän oli koonnut\nympärilleen.\n\nLeskikuningatar oli liian viisas sekaantuakseen politiikkaan.\nTäydellä vakaumuksella hän riippui puolisonsa uskossa, ollen tässä\nsuhteessa herttuan puolella. Tämän väkinäistä menettelyä ei hän kyllä\nvoinut ensinkään hyväksyä, mutta hän toivoi nyt, että Marian vaikutus\nlieventäisi hänen kiivaan luonteensa purkauksia.\n\nElisabet oleskeli enimmäkseen hänen luonansa. Tukholman linnassa oli\nelämä liian tahditonta häntä viehättääkseen. Hänellä oli kyllä oma\nhovinsa, mutta sekä kuningas että kuningatar tahtoivat toimittaa\nsinne suosikkejaan, ja nämä eivät suinkaan olleet henkilöitä, jotka\nhäntä miellyttivät.\n\nKaksitoistavuotias Annakaan ei miellyttänyt häntä, tai sanokaamme\nsuoraan, että tytön vaihteleva luonne kauhistutti Elisabetia.\n\nEi ainoastaan hänen ulkomuotonsa muistuttanut Ceciliaa, vaan\nmyöskin nuo yhtäkkiset vaihdokset ilosta suruun, mitä vilkkaimmasta\nhilpeydestä vakavuuteen ja jäykkyyteen. Onneksi eleli nuori neiti\nvallan toisissa olosuhteissa, ja hänen ehdoton luottamuksensa veljeen\nsaattoi olla hänelle hyvänä suojana kaikkia kiusauksia vastaan.\n\nStrömsholmassa, hänelle nykyään niin rakkaan Katariinan luona, hän\nsai olla vapaana tällaisista vastenmielisyyksistä.\n\nKatariinan kanssa hän saattoi keskustella tuosta tärkeästä\nkysymyksestä, mennäkkö naimisiin vai eikö.\n\nSydämessään hän tunsi taipumusta herttua Kristofferiin, mutta Sofian\nonneton avioliitto väikkyi aina aaveen tavoin hänen mielessään.\n\nKatariinan neuvosta oli hän kuitenkin tehnyt päätöksensä.\nMecklenburgiin oli lähetetty kirje, ja kesällä oli vietettävä\nhäät Tukholman linnassa, mutta herttuaa kehotettiin tulemaan\nleskikuningattaren luo Strömsholmaan morsiantansa tapaamaan. Sieltä\nheidän oli määrä matkustaa yhdessä pääkaupunkiin.\n\nSitä ennen täytyi hänen kuitenkin vielä saada kerran nähdä rakas\nsisarensa, joka nykyään, kun miehensä oli karkoitettu valtakunnasta,\nalati oleskeli Ekolmsundissa jumaloidun poikansa kanssa.\n\nSinne matkusti Elisabet, ja hänet otettiin avosylin vastaan.\n\nSofia oli virkeämpi kuin pitkään aikaan, ja ilo siitä, että hän sai\nnähdä rakkaan sisarensa, oli ainakin hetkiseksi tehnyt hänet melkein\nterveeksi.\n\nMiten paljon heillä olikaan toisilleen kertomista! Pöyhkeästä,\nylpeästä Sofiasta oli tullut nöyrä nainen, joka ei elämältä mitään\nvaatinut.\n\n\"Vain yksi rukous minulla on\", sanoi hän, \"että rakkaan poikani\nkävisi hyvin elämässään; hänen tähtensä tahdon mielelläni kärsiä\nvaikka mitä.\"\n\nKun Elisabet sitten rohkeni väittää, että hän hemmotteli poikansa\npiloille, vastasi sokaistu äiti:\n\n\"Hän on ainoa aarteeni maan päällä. Voisinko kieltää häneltä mitään?\"\n\nNuori Kustaa oli tavattoman kaunis lapsi. Vaaleat kiharat ympäröivät\nhänen päätään, ja hänen sinisilmissään oli toisinaan lempeä ilme,\nmutta olipa toisinaan rajuuttakin sekä katseessa että kasvojen\neleissä, ja silloin hän muistutti suuresti isäänsä. Silloin hän\nkohteli pahoin sekä palvelijoita että eläimiä, ja kun äiti ei\nsuvainnut häntä kuritettavan, pakenivat kaikki häntä.\n\nTurhaan Elisabet tästä huomautti. Sofia ei tahtonut kuullakkaan\nmitään semmoista.\n\nEräänä päivänä kuulivat sisarukset huutoa ja melua linnanpihalta, ja\nkun he kiiruhtivat ikkunaan, näkivät he, että tallimestari esteli\ntuota yksitoistavuotiasta poikaa nousemasta hurjan hevosen selkään.\n\nVimmoissaan siitä, ettei saanut mitä tahtoi, tempasi pikku riiviö\nmiekan tupestaan ja iski kerran toisensa perästä palvelijaa kohden,\njoka väisteli nopeasti.\n\nHerttuatar huusi, tempasi ikkunan auki ja käski tallimestarin antaa\nhevosen.\n\nPoika hyppäsi heti selkään, mutta kun pikku herra ei voinutkaan\nhillitä hevosta, heitti se hänet melkein heti maahan, jossa hän\nmakasi tajutonna, liikahtamatta.\n\nHerttuatar huudahti kauhusta ja hyökkäsi rappusia alas.\n\nEi kukaan ollut uskaltanut mennä poikaa lähelle. Kaikki seisoivat\nhämillään ja säikähdyksissään.\n\nHerttuatar kumartui alas ja kuunteli, sitten hän otti hänet syliinsä\nja kantoi linnaan.\n\nTajunta palasi muutaman tunnin kuluttua.\n\nEi kukaan muu kuin äiti saanut pitää huolta hänestä, ja kun tämä\ntahtoi estää häntä liian aikaisin nousemasta jalkeille, löi hän\näitiään, ja tämä sieti sen kärsivällisesti.\n\nHänellä ei ollut enää aikaa seurustella Elisabetin kanssa, ja suru\nsydämessä matkusti tämä pois.\n\nHerttua Kristoffer oli jo ehtinyt saapumaan Strömsholmaan ja oli itse\nhäntä vastaanottamassa.\n\n\"Niin, vie minut täältä\", sanoi Elisabet, \"minä olen kärsinyt liian\npaljon tahtoakseni kauemmaksi aikaa jäädä tänne.\"\n\nKatariina seurasi äskenkihlattuja, ja Tukholmassa vietettiin häät\nkaikessa yksinkertaisuudessa, ehkäpä osittain kuningattaren sairauden\ntähden, mutta enimmän ehkä sentähden, että prinsessa Elisabet halusi\nniin.\n\nSenjälkeen kävivät vastanaineet tervehdyksellä herttuan luona, josta\nei ollut saavuttu häihin.\n\nKomeasti otti Kaarle heidät vastaan. Hän oli tähän aikaan itse niin\nonnellinen, että mielellään tahtoi valmistaa iloa muillekin.\n\nJa hänen hyvä enkelinsä, niinkuin hän Mariaansa nimitti, eli niin\nyksinomaan häntä varten, että saattoi aivan kirjaimellisesti sanoa\nhänen lukevan miehensä silmistä tämän ajatukset ja arvaavan hänen\ntoiveensa.\n\nMolemmat herttuat sopivat hyvin keskenään. Kummankin luonteessa oli\nrehellistä vakavuutta, ja molemmille hymyili tulevaisuus loistavan\nvärisenä.\n\nVain muutamia harvoja, mutta suloisia päiviä he saivat viettää\nyhdessä.\n\nEron hetkellä sanoi herttua Kristoffer: \"En voi teille toivoa\nsuurempaa onnea kuin teillä jo on, olkoon se vain pysyväinen.\"\n\n\"Ole lujana uskossasi, kunnioita ja rakasta herraasi, niin elämäsi on\nvankalla pohjalla\", virkkoi Kaarle jäähyväishetkellä sisarelleen.\n\nNuorten saapuessa Tukholmaan tahtoi Juhana tietää, mitä uutta\nKaarleen kuului.\n\nMutta he tiesivät kertoa vain niin suuresta perheonnesta, että hän\npian väsyi siihen ja antoi heidän heti senjälkeen matkustaa.\n\nViisi komeata laivaa oli varattu viemään nuorta paria Wismariin,\nja tykkien jyskyessä sekä kaikin puolin juhlallisesti tapahtui\nTukholmasta lähtö.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kaikki ovat onnellisia, kaikki saavat mitä heidän sydämensä halajaa,\nminä vain olen yksin ja hyljättynä, ilman ystäviä, voimatta luottaa\nkehenkään!\"\n\nNäin valitteli kuningas ja syystä kylläkin. Mitään ystäviä ei hänellä\nollut, ja hänen uskottujansa, Juhana Henrikinpoikaa y.m., saattoi\npikemmin pitää hänen kätyreinään ja palvelusjuhtinaan.\n\nMiten olikaan hän koetteeksi mukautunut muiden toiveita noudattamaan!\n\nKun katolinen kirkko velvoitti häntä paastoomaan keskiviikkoisin,\nsentähden että hän sennimisenä päivänä oli murhauttanut veljensä,\nniin hän oli vuosi vuodelta noudattanut sitä, mutta vapaaksi hän\nei ollut päässyt siitä tuskasta, joka aina tuontuostakin yhtäkkiä\nahdisti häntä hänen ajatellessaan Eerikkiä. Mistä johtui, että hän\nsuureksi kauhistuksekseen näki hänet ilmielävänä edessään aivan\naiheettomasti? _Siitä_ olisi toki rukouksien ja paastoomisien\npitänyt vapauttaa hänet; mutta sitä ne eivät ensinkään tehneet. Ei,\nhän ei luottanut ensinkään katolisuuteen. Eikö hän ollut pitänyt\nvarmana sitä, että saisi paavin välityksellä haltuunsa neapelilaiset\nherttuakunnat, joihin hänen puolisollaan oli pätevät oikeudet? Sitä\noli tapahtunut yhtä vähän kuin sitäkin, että paavi lupauksensa mukaan\nolisi vaikuttanut Ruotsin hyväksi rauhanteossa Puolan ja Venäjän\nvälillä.\n\nKun sitten rauhasta lopultakin sovittiin Possevinon\nmyötävaikutuksella, vahvistettiin sen sijaan Puolan vaatimukset\nRuotsin alueisiin Liivinmaassa.\n\nJa hänen, kuninkaan, piti muka tulla katoliseksi. Ei, hän oli nyt\noppinut tuntemaan heidät, hän tiesi minkä arvoisia he olivat.\nSanokoon Katariina mitä tahansa, omatunto kielsi häntä noudattamasta\nhänen toivomuksiaan.\n\nMutta kun hän tuli puolisonsa luo ja näki hänen tuskaisen katseensa,\ntunsi hän sydämessään kipeän piston ja väänteli käsiään katkerassa\nepätoivossa.\n\nTapahtuu toisinaan, kun elonlamppu on sammumaisillaan, että tajunta\ntarkistuu; ja eräänä sellaisena hetkenä Warsewitz tunnusti, kun\nKatariina kiihkeästi sitä uteli, että katolinen oppi ei ollut tähän\nasti saavuttanut minkäänlaista menestystä Ruotsissa, mutta että\nkaikkien uskovaisten toiveet olivat kiintyneet kruununperilliseen.\n\nSilloin Katariina muisteli, miten hän oli iloinnut kuninkaan\nyksityisestä kääntymisestä. Nyt hänen sydäntänsä ahdisti. Nainen\nsietää vähimmin sitä, että hänen miehensä on heikko ja epäröivä,\nja Katariinan synnynnäinen ylpeys ja hänen oikeudentuntonsa, joka\nhalveksi kaikenmoista häilymistä puolelle ja toiselle, oli syvästi\nloukkaantunut kuninkaan käytöksestä.\n\nRuotsalaisten sukulaistensa keskuudessa ei Katariinalla ollut\nvarsinaisesti yhtään ystävää. Kaikki osoittivat kyllä hänelle sitä\nkunnioitusta, jota hänen asemansa ja persoonallinen arvonsa vaati,\nmutta luottamusta, ystävyyttä... Saattoiko hän odottaa ja vaatia\nmuilta, mitä hän itse ei heille antanut?\n\nEtenkin naisten kesken muodostaa uskonnon-eroavaisuus muurin tai\naukaisee kuilun. Leskikuningatar oli hyvin hänen mieleisensä, mutta\nKustaa Vaasan puoliso ei tuntenut mitään myötätuntoisuutta sitä\nnaista kohtaan, joka koetti saada pojan kavaltamaan isänsä uskon.\n\nKatariina Jagellotar ymmärsi sen ja vetäytyi erilleen.\n\nEerik Brahe, kreivi Pietarin poika, oli kyllä katolinen.\n\nHän oli nainut ruhtinatar Elisabetin Lüneburgista, turhamaisen\nhöperön, joka koreilla puvuillaan, joiden vertaisia, ei Ruotsissa\nkoskaan oltu nähty, pani kaikkien naissukulaistensa päät pyörälle,\nmutta joka ei voinut lausua ainoatakaan järjellistä sanaa.\n\nKatariina oli siis jäänyt yksinomaan lastensa ja rippi-isänsä\nseuraan. Viimemainittu koetti hänessä ylläpitää rohkeutta, ja toivoen\nvoivansa sovittaa muiden syntejä antautui hän mitä kiihkeimpiin\nkatumusharjoituksiin, joita ainoastaan yhä yltyvä sairaus voi\nkeskeyttää.\n\nKatariina koetti viimeisiin asti salata sitä sekä itseltään että\nmuilta; ja uskonkiihko elähyttikin häntä viimeisiin asti. Hänen\nvuoteensa yläpuolelle ripustettiin ristiinnaulitun kuva, jonka edessä\nhän yhtämittaa oli palavissa rukouksissa.\n\nViimeisiin asti hän kehotti puolisoansa julkisesti ja kunniallisesti\nkääntymään katoliseen uskoon ja voimakkaasti saattamaan sen\nvaltakunnan uskonnoksi.\n\nJuhana itki ja vaikeroi sanoen tahtovansa tehdä kaiken voitavansa\nnoudattaakseen hänen toivomuksiaan ja pyysi häntä vain olemaan\nkärsivällinen.\n\nKatariina määräsi testamentissaan 10,000 taaleria koulun\nperustamiseksi Braunsbergiin, jossa jesuiitat kasvattaisivat\nruotsalaisia nuorukaisia katoliseen oppiin.\n\nHän vannotti lapsiansa pysymään äitinsä uskossa, ja Sigismund\nvakuutti hänelle, ettei koskaan ole sille uskoton.\n\nKun hänen tuskansa kävivät ylen koviksi, heitti hän vielä kerran\nheille hellät jäähyväiset ja käski sitten kaikkien poistua paitsi\nrippi-isänsä, jonka piti jäädä sinne viime hetkeen asti.\n\nSigismund talutti itkevän isänsä pois huoneesta. Katoliset papit\nja palvelijat, jotka olivat saaneet olla saapuvilla, seurasivat\njäljessä, eikä kukaan huomannut, että neljätoistavuotias Anna, joka\noli vaipunut äitinsä vuoteen viereen, jäi huoneeseen.\n\nSiihen aikaan oli lääkintätaito hyvin vähäinen. Kuningatar-raukan oli\ntäytynyt kärsiä paljon, sillä hän kysyi tuskissaan rippi-isältään,\neivätkö ne kauheat vaivat, joita hän sairautensa aikana oli kärsinyt,\ntuottaneet mitään lyhennystä niille tuskille, jotka kiirastulessa\nodottivat häntä.\n\nRippi-isä pudisti epäillen päätänsä. \"Se antaisi minulle voimaa\nparemmin kestämään niitä\", vaikeroi kuningatar.\n\n\"Jospa uskaltaisin\", änkytti pappi. \"Sanokaa, puhukaa! Oi kuinka\nhirveästi minä kärsin!\"\n\n\"Armollisin kuningatar...\"\n\n\"Ei, hyljätty naisraukka, joka pyytää lievitystä suuressa tuskassaan.\"\n\nPappi pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi kuiskaten, melkeinpä peläten\nomia sanojaan: \"Minun ja kaikkien uskollisten vakaumus on, ettei\nmitään kiirastulta olekkaan. Se on vain tekaistu juttu, jotta sen\navulla saataisiin yksinkertainen kansa pysymään aisoissa.\"\n\nKuningatar oli noussut vuoteessaan. Hän tuijotti pappiin, ikäänkuin\nei olisi uskonut korviaan; sitten hän huudahti voimakkaasti ja\nkäskevästi: \"Menkää!\"\n\n\"Armollisin kuningatar!\"\n\n\"Menkää, tai huudan apua!\"\n\nSamassa pappi huomasi prinsessa Annan, joka oli noussut\npolvistuneesta asennostaan, ja syöksyi suin-päin ulos.\n\nKuningatar vaipui vuoteelleen. Silmänräpäyksen ajan luuli Anna,\nettä hän oli kuollut, mutta silmät aukenivat taas ja ne kohtasivat\ntyttären kyyneleisen katseen.\n\nSairas tahtoi puhua, mutta kyky oli poissa. Silloin tytär nojautui\nhäneen, ja herpaantuneet kädet nousivat siunaten. Tuskat näyttivät\ntauonneen, ja hymy jähmettyi hänen huulilleen.\n\nKatariina Jagellotar oli kuollut.\n\nHän oli ollut köyhien hyväntekijä, ja suuri oli sentähden suru.\n\nYlen kiihkeä oli Juhana surussaan niinkuin kaikessa muussakin.\nHänen silmissään oli vainaja nyt enkeli; tuskat olivat tehneet\nkuningattaresta marttyyrin, eikä kukaan tiedä, mihin Juhanan\nolisi voinut taivuttaa, jos paavi tällä hetkellä olisi tahtonut\njulistaa kuningatar-vainajan pyhimykseksi. Katoliset kiihkoilemiset\nleimahtivat hänessä uudelleen. Hän kutsui luokseen uuden arkkipiispan\nAndreas Björnramin ja kehotti tätä ruumissaarnassaan kiittämään\nKatariinan alttiutta isiensä uskolle.\n\nJa Ruotsin kirkon päämies suvaitsi tosiaankin lausua sellaiset sanat\nkuin \"että kuningatar aina oli pysynyt katolisessa uskossa, jota\nilman ei kukaan tule autuaaksi\".\n\nKuningas lahjoitti hänelle kahdet kultavitjat hänen myöntyväisyytensä\ntähden ja lupasi aina olla hänelle suopea ja armollinen herra.\n\nSuurella komeudella toimitettiin hautaus Upsalan tuomiokirkossa.\nKatariinan hautaholvi koristettiin mitä upeimmin. Toiselle puolen\nkohotettiin kuningattarelle kaunis muistopatsas ja toiselle puolelle\nmäärättiin paikka kuningas Juhanan muistoksi pystytettävälle\nsamanlaiselle patsaalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuru väistyi kuitenkin pian muiden aatosten tieltä. Juhana tunsi\nolevansa vapaampi toimissaan kuin ennen, ja joskin hän juhlallisesti\naina vakuutti lohdutonta suruansa ja syvää kaipaustansa, kehittyi\nkuitenkin hänen häilyvässä mielessään pian ajatuksia ja suunnitelmia,\njotka hänen toistaiseksi täytyi pitää omana salaisuutenaan.\n\nMutta lempilapsensa, liturgiansa puolesta hän tahtoi nyt\ntyöskennellä; ja nyt, kun ei ollut mitään esteitä, sen _täytyi_ tulla\ntunnustetuksi.\n\nKaikkien katolisten täytyi poistua valtakunnasta. Warsewitz matkusti\nkohta kuningattaren kuoleman jälkeen, mutta Tukholman kirkkoherra\nLaurentius Forsius oli katolinen.\n\nOn totta, että hän oli saanut kuninkaalta tämän hyvän papinviran\nsillä ehdolla, että tulisi katoliseksi, mutta nyt kuului asiain\nkulkuun, että kuningas karkoitti hänet virastaan, kun katolisia ei\nenää suvaittu.\n\nPääalttarin edessä riisuttiin häneltä senjälkeen julkisesti papinpuku\nja hänet ajettiin häpeällisesti pois.\n\nUudelleen alkoivat kuninkaan aivoissa kummitella ajatukset\nyhtymisestä kreikkalaiseen kirkkoon, mutta hän hylkäsi ne jotenkin\npian palatakseen omaan uskontojärjestelmäänsä, joka sentäänkin, hänen\nmielestään, oli paras kaikista.\n\nSillä välin oli vastustajain luku tuntuvasti lisääntynyt. Eräs pappi\nSkaran hiippakunnassa oli kiihottanut mieliä kuningasta vastaan,\nja kuiskailtiinpa, että joukko aatelismiehiä, joka nimitti itseään\n\"kolmeksikymmeneksi\", oli aikeessa panna toimeen suuren mellakan.\n\nRyhdyttiin voimakkaisiin toimenpiteisiin. Pappi joutui kiduttavaan\nkuulusteluun ja tuomittiin useine puoluelaisineen kuolemaan, mutta\nvarsinaiset alkuunpanijat jäivät vapaiksi.\n\nSitten määrättiin, että niiltä papeilta, jotka eivät noudattaneet\nliturgiaa, oli pidätettävä palkat.\n\nJuhanalle oli käynyt elinkysymykseksi saada liturgiansa käytäntöön,\nja pieninkin vastarinta kiihotti häntä melkeinpä hourupäiseen vihaan.\n\nVuonna 1582 säädettiin liturgia vielä ankarammin noudatettavaksi\nja hyväksyttäväksi. Ne papit, jotka eivät tahtoneet taipua siihen,\npantiin viralta, vangittiin ja ajettiin maanpakoon.\n\nMenipä Juhana kuningas niinkin pitkälle, että omin käsin tarttui\nerääseen vangittuun pappismieheen ja tallasi hänet jalkoihinsa\nhuudahtaen:\n\n\"Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä on sinun käyminen!\"\n\nTämä mies, mestari Eerik Skepperus, rehtori Tukholmassa, oli luvannut\nhyväksyä liturgian. Mutta tarkemmin mietittyään hän sanoi, ettei\nvoinutkaan omantuntonsa tähden tehdä sitä. Väkivaltaisen kohtelun\njohdosta hän sai sisäisen vamman, ja vastenmielisyys vain kiihtyi.\n\nKoko valtakunta oli täynnä vainoa, sekasortoa ja levottomuutta;\nsyytöksiä tuli maan joka osasta. Papit olivat heittäneet \"punakirjan\"\nmaahan ja tallanneet sitä, sanoen sitä perkeleen keksinnöksi, mutta\nkun rikollinen sitten piti vangittaman ja saatettaman syytteeseen\nmajesteettirikoksesta, oli hän paennut herttuakuntaan.\n\nKaiken tämän ohessa kasvoi eripuraisuus Juhanan ja Kaarlen välillä.\nJälkimäinen oli ottanut Angermanuksen ja Pietari Joonaanpojan\nsuojaansa, \"sentähden\", sanoi hän, \"että me tunnustamme sitä\nuskontoa, josta he pitävät kiinni\".\n\nMutta ei mikään auttanut; heidät haastettiin Tukholmaan.\n\nSinne he eivät uskaltaneet lähteä, vaan pakenivat ensin Vikeniin\nja sitten Mecklenburgiin, jossa herttuatar Elisabet ilomielin otti\nheidät vastaan.\n\nRohkean Magdaleenan oli pakko jäädä kotiin hoitamaan sairaita\nlapsiaan.\n\nHänelle, sanottiin, että kuninkaan lähetit olivat saapuneet\nNyköpingiin vangitsemaan häntä.\n\nLuultavasti toivottiin, että hänen miehensä saataisiin palaamaan.\n\nSilloin hän jätti pienokaisensa erään uskollisen ystävän haltuun ja\nlähti valepuvussa Tukholmaan.\n\nHän kiiruhti heti linnaan ja pyysi päästä prinsessa Annan puheille.\n\nTämä tunsi hänet entuudesta ja oli iloinen saadessaan taas nähdä\nhänet.\n\nSilloin Magdaleena kertoi tulevansa pakolaisena pyytämään häneltä\nsuojaa itselleen ja pienille, sairaille lapsilleen.\n\n\"Mieheni on pelastunut vainosta\", sanoi hän, \"kosto on kohtaava\nmeitä.\"\n\n\"Mitä pahaa hän on tehnyt?\" kysyi Anna.\n\n\"Saarnannut puhdasta evankelista oppia.\"\n\n\"Onko se rikos?\"\n\n\"On, armollinen neiti. Kuningas on määrännyt liturgiansa\nnoudatettavaksi; ja se, jonka omatunto kieltää sitä hyväksymästä\nja saarnaamasta, joutuu pyövelin käsiin tai ainakin ankarimpaan\nvankeuteen.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään tekemistä liturgian kanssa.\"\n\n\"Eihän laki lienekkään teitä varten.\"\n\n\"Pitäisihän sen ulottua kaikkiin.\"\n\n\"Niinpä luulisi, armollinen neiti.\"\n\n\"Minä puhun kuninkaan kanssa, mutta ehkäpä pyydän kruununprinssin\napua?\"\n\n\"Hänhän on katolinen?\"\n\n\"Hän pitää kunniassa minun uskoani ja sentähden kai myöskin teidän.\nOlkaa nyt täällä kuin kotonanne, sillä tänään ette voi täältä lähteä.\"\n\n\"Armollinen neiti, minä en lähde täältä ennenkuin olette auttanut\nminua.\"\n\nAnna riensi isänsä luo, mutta tämä oli taipumaton. Vaimo saa kärsiä\nmiehensä puolesta, sanoi hän, sehän on aivan oikein, ja hänet on heti\nvangittava.\n\n\"Linnassako, minun suojissaniko?\" huudahti prinsessa kauhistuneena.\n\n\"Tai silloin kun hän lähtee sieltä\", vastasi Juhana. \"Muutamia\ntunteja ennemmin tai myöhemmin, se ei merkitse mitään.\"\n\nAnna meni kuninkaan luota kruununprinssin luo ja pyysi hänen apuansa.\n\nSigismund mietti asiaa. \"Minä en voi enempää kuin sinäkään\", sanoi\nhän, \"mutta anna neitiesi illalla polvistua hänen eteensä.\"\n\n\"Mielelläni, jos sillä jotakin saavutetaan. Puhunpa heille heti.\"\n\nKohta senjälkeen sanoi kaunis Gunilla Bielke Ebba Hornille:\n\"Lyödäänpä vetoa, että minä hankin kuninkaan suostumuksen\npolvistumatta.\"\n\n\"Kauniimman solkeni panen vetoon!\"\n\n\"Sitten on asia ratkaistu!\"\n\nKun kuningas illalla tapansa mukaan tuli prinsessan luo, kohtasi\nhän ensimäisessä huoneessa neiti Gunillan, joka tuli ruusu kädessä\nhäntä vastaan. \"Antakaa anteeksi Magdaleena raukalle\", pyyteli hän\nhymyillen suloisinta hymyään.\n\nKuningas katsahti ympärilleen. He olivat kahden. \"Mitä saan minä\npuolestani?\" kysyi hän.\n\nGunilla ojensi hänelle ruusun.\n\nKuningas sovitti sen hänen kaularöyhelöönsä ja suuteli häntä; sitten\nhän meni reippaasti sisään ja sanoi Annalle:\n\n\"Anna minulle paperia ja kynä, niin kirjoitan Angermanuksen vaimolle\nvapautuskirjan.\"\n\nPrinsessa syleili isäänsä; hän oli ihastunut hänen hyvyyteensä.\n\n\"Miten sinä menettelit?\" kysyi Ebba.\n\n\"Ss, se on minun salaisuuteni. Solki tänne!\"\n\n\n\n\n14.\n\nJUONIA.\n\n\nKaiken tämän tapahtuessa kiehui ja kuohui monen mieli. Hyödytön\nsota Liivinmaassa köyhdytti maata. Veljeskiistat sekä kumpaisenkin\nvirheet ja heikkoudet olivat aatelisten kirjeen- ja sananvaihdon\nesineinä, kun he nykyään melkein yhtenä ainoana suurena sukuna usein\nkokoontuivat milloin mihinkin komeaan herraskartanoon. Luokaamme\nsilmäys erääseen tällaiseen suureen sukukokoukseen Rydboholmassa ja\nkoettakaamme hämäräin aikakirjain avulla luoda silmiemme eteen kuvaus\nmenneistä ajoista, esittää tunteita ja ajatuksia, joita silloin\noli liikkeessä väkivaltaisia taistelujaan taistellen ja jättäen\nmaininkeja, jotka rangaistuksen vitsauksen tavoin tulivat heidän\nomaksi turmiokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRydboholmassa oli Pietari kreivin kirjoitus- ja lukuhuone sisustettu\nja koristettu kaikella sillä komeudella, mikä oli niin korkean herran\narvon mukaista. Kalliit flaamilaiset seinäverhot riippuivat seinillä,\npenkit seinävierillä olivat päällystetyt kalliilla kankailla, ja\nkeskilattialla oleva suuri pöytä oli hienoimman leikkaustaiteen\nmestariteos.\n\nKaksitoista korkealla selkänojalla varustettua tuolia seisoi sen\nympärillä, nekin olivat leikkauksilla koristetut, mutta selkänojat ja\nistuimet sitäpaitsi tyttärien ja miniäin kulta- ja silkkiompeleilla\nkaunistamat.\n\nErään korkean ikkunan ääressä oli Italiasta tuotu, metallikoristeilla\nja leikatuilla korkokuvilla runsaasti koristettu, harvinaisen kaunis\nkirjoituspöytä; suurimmassa arvossa piti Pietari kreivi ikkunain\nvälissä seisovaa kirjakaappia, jossa oli sekä useita painettuja\nkirjoja että myöskin erittäin harvinaisia ja kallisarvoisia\nkäsikirjoituksia.\n\nSuuren pöydän alle ja kaikkialle huoneeseen oli levitetty suden ja\nsoopelin nahkoja.\n\nTakassa paloi loimuava valkea.\n\nSilloin vedettiin ovi verhot syrjään, ja kreivi Pietari, hänen\nvävynsä herrat Eerik ja Juhana Sparre, Hogenskild Bielke ja tämän\nveli Ture Bielke astuivat sisään. Pietari kreivi käski tuoda sisään\nviiniä ja olutta sekä pyysi sitten vieraitaan asettumaan pöydän\nympäri.\n\nMitään tärkeämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Puhuttiin\npuuta-heinää, kunnes juomat ja maljat olivat pöydällä ja palvelijat\npoistuneet. Silloin täytti Pietari herra maljat vaahtoavalla\nnesteellä ja lausui kunnioitettavat vieraansa tervetulleiksi.\n\nNämä kiittivät ja joivat.\n\n\"Nyt\", sanoi isäntä, \"olemme ilman kuuntelijoita ja voimme vapaasti\npuhua keskenämme. Herra Hogenskildillä lienee tärkeitä uutisia.\"\n\nTämä hymyili ja otti vielä aimo kulauksen maljastaan. \"Siitä näyttää\nsukeutuvan sisällinen sota\", sanoi hän. \"Epätietoista vain, kumpaan\npuolueeseen tuli yhtyä.\"\n\n\"Eihän toki niin huonosti liene\", huomautti Eerik Sparre. \"Puron voi\nhillitä, ennenkuin se paisuu joeksi.\"\n\n\"Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan olla apuna siinä\",\njatkoi herra Ture.\n\n\"Velvollisuutemmeko? Ketä kohtaan?\" kysyi Pietari herra.\n\n\"Etukädessä isänmaata kohtaan.\"\n\n\"Hm, onhan muitakin velvollisuuksia.\"\n\n\"Veri on vettä sakeampaa\", intti herra Hogenskild, \"ja aatelin etuja\npitää sen poikien ennen kaikkea harrastaa. Se on minun ajatukseni...\"\n\n\"Jospa vain tietäisi onnistuvansa\", jupisi Juhana Sparre.\n\n\"Kokenut kaikki tietää\", jatkoi herra Hogenskild. \"Kalastakaamme\nsameassa vedessä, silloin kala tarttuu koukkuun huomaamattansa.\"\n\n\"Tarkoitus pyhittää keinot\", tuumaili kreivi Pietari, \"ja\npolitiikassa ei valitettavasti voi olla rehellinen. Minä en,\njumal'nähköön, ole mikään katolisuuden ja vielä vähemmin kuninkaan\nlaatiman liturgian ystävä, mutta jos hän nyt tahtoo sitä tyrkyttää,\nniin se tulee vitsaksi hänelle itselleen.\"\n\n\"Aivan niin\", jatkoi herra Hogenskild. \"On välttämätöntä, että olemme\nhänen miehiään tässä asiassa, muuten hän ei tule toimeen herttuan\nkanssa, joka sittenkin lienee hänelle paha papu purtavaksi.\"\n\n\"Niinpä niin, vaarallisin kaikista\", virkkoi Pietari herra.\n\n\"Minä puollan aatelin etuja niin kauan kuin jaksan\", puuttui\npuheeseen Ture herra, \"mutta en hyväksy, että kiihotetaan veljeksiä\ntoisiaan vastaan, niinkuin nyt tehdään. Paljon rehellisempää olisi\najaa heidät pois maasta ja valtakunnasta.\"\n\n\"Minä en pane päätäni siihen leikkiin\", huudahti herra Hogenskild.\n\"Miksi en antaisi heidän lyödä toisiaan kuoliaaksi ja sitten\nkorjaisi hedelmiä? Vastaisuudessa pidämme kyllä varamme\nkruununtavoittelijoiden suhteen.\"\n\n\"Kuningas syöksyy turmioonsa, emmekä me voi sitä estää\", sanoi Eerik\nSparre. \"Kaikki mitä hänellä on omallatunnollaan kuningas Eerikin\ntähden, ahdistaa ja lamauttaa häntä, mutta saattaa hänet samalla\nmyös pelkäämään Kaarle herttuata. Varsinkin kuningattaren kuoleman\njälkeen on hän heittäytynyt aatelin helmoihin, ja viisaus vaatii\nmeitä nyt palvelemaan häntä niin hyvin kuin voimme. Jos hänen käy\nvaikeaksi jäädä tänne, niin ehkä hän muuttaa Liivinmaahan. Silloin\nsaa ruotsalainen neuvosto hallita maata ja valtakuntaa, ja luulenpa,\nettemme tuossa tapauksessa jää huonommalle osalle.\"\n\n\"Juuri minun aatokseni\", sanoi kreivi Pietari tyytyväisesti\nnyökäten; \"ja jos hänen ei vielä käy siten, niin käy ainakin prinssi\nSigismundin. Hänhän on katolinen.\"\n\n\"Voihan kuningas mennä uusiin naimisiin ja saada useampia poikia\",\ntuumaili herra Juhana Sparre.\n\n\"Hän on sanonut, ettei tee sitä\", jatkoi taas herra Hogenskild,\n\"mutta sellaiseen ei voi luottaa; ja minä puolestani luulen, että hän\njo on iskenyt silmänsä erääseen erittäin kauniiseen ruotsalaiseen\nneitoon.\"\n\n\"Kukahan se olisi?\" kysyi Pietari herra.\n\n\"Jalo neiti Sigrid Brahe.\"\n\n\"Ennemmin ehkä herra Hogenskild Bielken tytär, ylistetty Ebba neiti.\"\n\n\"Tai suloinen Gunilla, herra Juhana Bielken nuorin tytär\", lausui\nEerik Sparre.\n\n\"Veljentyttärelläni on jo mielitiettynsä\", väitti Ture Bielke, \"ja\nminä epäilen, tokkopa nuori Pietari Liljensparre luopuisi hänestä.\"\n\n\"Hänen täytyy!\" huudahti herra Hogenskild kiihkeästi. \"Me emme saa\ntyöntää kuningasta luotamme. Saakoon hän kenen ikinä tahtoo; se vain\nvakaannuttaa meidän asemaamme. Toivonpa, että se olisi minun Ebbani.\"\n\n\"Onhan meillä vielä toinenkin mahdollisuus\", huomautti Pietari herra\ntyytyväisesti hymyillen.\n\n\"Nuori herra Kustaa!\" huudahtivat kaikki yhdestä suusta.\n\nKreivi jatkoi: \"Prinsessa näyttää täyttä totta sydämestään kiintyneen\nhäneen, ja, luvalla sanoen, hänen nuoreen rakkauteensa on vastattu\nvakavuudella ja kestävyydellä, joka on todellakin liikuttava.\nJuhlallisesti he ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta kuolemaan\nasti.\"\n\n\"Mutta jos Sigismund saa Puolan kruunun?\"\n\n\"Ruotsin vallanperimyskin ulottuu myöskin naisiin.\"\n\n\"Tietääkö prinssi siitä?\"\n\n\"Niin poikani luulee; prinssi Sigismund on hyvin suopea hänelle.\"\n\n\"Siinä tapauksessa meillä on aivan erinomaiset toiveet\", sanoi herra\nHogenskild tyytyväisenä käsiään hykerrellen. \"Kun hedelmä on kypsä,\nputoaa se itsestään.\"\n\n\"Poikani Kustaa ei tahdo katsoa asioita samalta kannalta kuin me\",\njatkoi herra Pietari. \"Hänen lempensä on hyvin runollista ja täysin\nvapaata omanvoitonpyyteistä.\"\n\n\"Hänen mielilauseensa on: älä koskaan tee mitään, mikä ei ole\noikein\", huomautti herra Ture. \"Hän todistaa sen toimissaan.\"\n\n\"Samoin minäkin\", huudahti herra Hogenskild, \"vaikkakin toisella\ntapaa, itsekukin erilaisen käsityskannan mukaan. Me tiedämme,\nettei herttua ainoastaan koeta haalia itselleen niin paljon kuin\nmahdollista omassa herttuakunnassaan; hän on myöskin yritellyt saada\nhaltuunsa minun Åkeröni, mutta minä olen tukkinut hänen suunsa\nselvittämällä hänelle etuoikeuteni, ja kun kuningas on ollut minulle\nselkä varana, niin eipä hänen kannattane enää yrittää.\"\n\n\"Se on vaarallista peliä\", huomautti Ture herra, \"siitä voi olla\nikäviä seurauksia.\"\n\n\"Eipä vaaraa. Kustaa kuningas oli niitä herroja, jotka ovat eniten\nmaan parasta edistäneet. Sentähden hän saikin vallanperimyksen kautta\nparemman palkinnon kuin mikään muu kuningas; mutta sentähden tulee\nmyöskin aatelin saada nauttia vapauksiaan, eikä herttualla ole mitään\ntekemistä meidän talonpoikiemme kanssa; sen olen sanonut hänelle.\"\n\n\"Sellaisiin sanoihin sisältyy, että aatelilla on enemmän sananvaltaa\nmaassa ja valtakunnassa kuin kuninkaalla\", sanoi Juhana Sparre.\n\"Semmoinen puhe saattaa käydä meille kalliiksi.\"\n\n\"Silloin kun teimme Kustaa herrasta Ruotsin kuninkaan, emme suinkaan\nluopuneet niistä etuoikeuksista, jotka ikiajoista ovat meille\nkuuluneet, eikä hän sitä pyytänytkään.\"\n\n\"Eipä niin, mutta hän otaksui sen seuraavan itsestään.\"\n\n\"Minä olen\", sanoi herra Eerik Sparre, \"julkaissut painosta\nkirjoituksen, jolle olen antanut nimeksi: '_Pro rege, lege et grege_'\n['Kuninkaan, lain ja rahvaan puolesta'], ja jättänyt sen kuninkaan\ntarkastettavaksi.\"\n\n\"Mikä on sen sisällys?\" kysyi Pietari herra hyvin vilkkaasti.\n\n\"Minä koetan siinä todistaa, ettei Kustaa kuninkaan testamentissa\neikä herttuain läänityskirjeissä ole annettu eikä voidakkaan antaa\npois mitään kruunun oikeuksia, koska semmoinen olisi Ruotsin lakia\nvastaan.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti herra Hogenskild. \"Ja miltä se maistui kuninkaasta?\"\n\n\"Paremmalta kuin luulinkaan.\"\n\n\"Luonnollisesti\", huomautti herra Ture; \"onhan se puolustusta hänen\nviime valtiopäivillä antamalleen säädökselle kuninkaallisista\noikeuksista herttuakunnassa. Sentähden hän saikin valtaneuvoston\nja aateliston heti antamaan sille erityisen vahvistuksensa. Jos\nperimyssopimus ja testamentti ovat vähentäneet kruunun laillisia\noikeuksia ruhtinaiden eduksi, niin on lain säätäjän asia myöskin\ntulkita sitä, nimittäin kuninkaan yhdessä _valtaneuvoston_ ja\n_aateliston_ kanssa.\"\n\n\"Yhä parempaa ja parempaa\", sanoi herra Hogenskild nauraen.\n\"Tarkoitus on selvästi asettaa korkeampi aatelisto tasa-arvoon\nherttuain kanssa, ja se on oikein.\"\n\n\"Minä luulen, että se voidaan tulkita toisin\", vastasi herra Juhana\nSparre miettivästi, \"mutta pahinta kaikesta on, että se voi tulla\nriitakapulaksi, johon herttua tarttuu meille kaikille suureksi\nvahingoksi.\"\n\n\"Me emme anna selkäämme lyötäväksi\", huomautti Eerik herra.\n\n\"Minäkin olen kirjoittanut kirjan\", sanoi kreivi Pietari\nteeskennellyn kainosti; \"se on vain tuollainen talouskirja nuorille\naatelisille, ja minä katson sen tarpeelliseksi meidän päivinämme,\njolloin taipumus kevytmielisyyteen ja muihin paheisiin käy yhä\nyleisemmäksi.\"\n\n\"Niinpä tosiaan!\" huudahtivat läsnäolijat.\n\nKreivi jatkoi: \"Minä seuraan nuorta aatelismiestä hänen\nkasvatuksessaan ja matkoillaan, hovi-, sota- ja valtiotoimissa,\nvihkituoliin ja perheelliseen elämään. Siveysoppini otan raamatusta\nja vanhoilta roomalaisilta, taloudelliset neuvoni sananlaskuista ja\nohjeista, jotka vielä ovat elossa Ruotsin rahvaan suussa. Minä tahdon\nopastaa, miten ruotsalaisen herrasmiehen tulee käyttäytyä talon\nväkensä ja alamaistensa keskuudessa, pelloillaan ja niityillään,\nerilaatuisissa toimissaan vuoden eri aikoina. Minä alotan\nmaanantaista, jolloin hän pitää käräjiä ja kokouksia salissaan,\ntutkii asioita ja valituksia sekä antaa määräyksensä viikon töistä,\nja jatkan sunnuntaihin asti, jolloin hän käy kuulemassa messua ja\nsaarnaa, lukee raamattua ja opettaa talonväkeänsä kuriin ja hyviin\ntapoihin. Se on yksinkertaisesti kirjoitettu ja jotenkin lyhyt.\"\n\n\"Kun mitään sellaista ei ole ennen ollut olemassa meidän kielellämme,\npitäisi sen olla hyvin tervetullut sekä vanhoille että nuorille\",\nhuomautti Ture herra.\n\n\"Minä vain toivon, että rouvat ja neitosetkin olisivat saaneet\nosansa\", sanoi herra Hogenskild.\n\n\"He ovatkin saaneet. Aina kuningas Eerikin ajoista ovat prameus ja\nkoreus saavuttaneet jalansijaa maassamme ja tehneet hovipalveluksen\nyhä kalliimmaksi. Kiireestä kantapäähän asti pitää pukimien nyt olla\nsilkkiä ja samettia, rouvasväellä pitää olla ylen kallisarvoiset\nkoristeet ja pöydässä ulkomaisia juoma-aineita, hedelmiä ja\nhirveän monta ruokalajia. Lisäksi täytyy pitää palvelijoita,\njotka ovat puetut ja palkatut saksalaisen mallin mukaan, vaikka\nmeidän ruotsalaiset tiluksemme eivät vahtaa sikäläisiä. Neuvon\nsentähden palautumaan entisiin yksinkertaisiin tapoihin; häissä ja\nhovijuhlissa rouvat pynttäytykööt aistinsa ja varojensa mukaan, mutta\nkotielämässään olkoot kohtuullisia ja noudattakoot yksinkertaisuutta\nhyvin tietäen, ettei heidän oikea arvonsa ole ulkonaisessa loistossa,\nvaan nöyrässä ja hiljaisessa mielialassa sekä ahkeruudessa ja\ntoimeliaisuudessa, joka on sekä Jumalalle että ihmisille otollinen.\"\n\n\"Amen!\" huudahti Ture herra.\n\n\"Tehköön paremmin, joka tahtoo ja taitaa\", lisäsi Pietari herra.\n\n\"Me emme rupea yrittämään\", virkkoi herra Hogenskild.\n\n\"Hyvästä syystä kylläkin\", yhtyivät tähän muut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuokaamme nyt silmäys nuorten piiriin.\n\nPaljon oli kokoontunut väkeä Rydboholmaan tänään, ja nuoret neitoset\novat ihailijajoukon ympäröiminä. Mieli halajaa karkeloon neitosten\nkera, sen ohessahan sopi näiden korviin kuiskailla ikuisen lemmen\nlupauksia ja muuta semmoista.\n\nErillään muista seisoi kuusitoistavuotias Anna neiti. Hän oli\näskettäin pannut pois surupukunsa, jota oli kantanut äitinsä kuoleman\njohdosta, ja oli nyt puettuna hienoon, valkeaan villapukuun. Hän oli\nnuori ja kaunis; oli tulta hänen silmissään, jotka kuitenkin, samoin\nkuin suukin, ilmaisivat lujaa ja päättävää tahtoa. Tällä hetkellä oli\nhänellä nuottilehti kädessään.\n\nHänen edessään seisoi Kustaa Brahe. Ihastuksella olivat hänen\nsilmänsä kiintyneet nuoreen tyttöön, mutta hän ei lausunut sanaakaan.\n\nAnna katsahti ylös ja punehtui vähäsen kohdatessaan hänen\nsilmäyksensä. \"Tämä on siis teidän?\" sanoi hän näyttäen sävellystä,\njoka oli hänen kädessään.\n\n\"Niin, neiti Anna.\"\n\n\"Neitikö?\"\n\n\"Emmehän me ole kahden.\"\n\n\"Ja sen te huomaatte?\"\n\n\"Minä pelkään, että te huomaisitte sen; mitä näen vain teidät\", sanoi\nKustaa puoliääneen.\n\n\"Mitä minä huolin muista.\"\n\n\"Entäpä jos sanoisin, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa.\"\n\n\"Sen olette sanonut minulle ennenkin.\"\n\n\"Mutta mitään muuta en tiedä.\"\n\n\"Sitten minä kerron teille, että jään tänne koko kahdeksi päiväksi.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Gunilla Bielke on seurannut minua tänne, mutta herra isäni tulee\nitse minua noutamaan.\"\n\n\"Kaksi kokonaista päivää taivaassa!\"\n\n\"Sitten te soittelette minulle.\"\n\n\"Niin paljon kuin tahdotte.\"\n\n\"Ja me puhumme järjellisesti keskenämme.\"\n\n\"Sitä minä en osaa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä puhun teidänkin puolestanne.\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Panetteko muistiinnekin?\"\n\n\"Teidän sanojanne en koskaan unohda.\"\n\n\"Jättäkää minut nyt, olemme keskustelleet kylliksi kauan.\"\n\n\"Saanhan tulla takaisin?\"\n\n\"Kun kutsun, ette muuten.\"\n\nKustaa kumarsi ja poistui. Hellä, lemmekäs silmäys seurasi häntä,\nmutta sitä hän ei saanut nähdä, ja Anna neiti kääntyi pian hänestä\netsiäkseen seuraa niiden monien joukosta, jotka olivat kokoontuneet\nsaliin.\n\nTuossa seisoi Sigrid Brahe. Hän oli ihastuttavan kaunis; hänen\nvartalonsa oli korkea ja solakka, hänen kaulansa häikäisevän\nvalkea, kiharat pitkät ja vaaleat, otsa korkea, silmät tavattoman\ntummansiniset, nenä hiukkasen kaareva, ja ihastuttavan pieni,\npunainen suu, josta tuontuostakin näkyi kaksi valkeata helmiriviä,\nkilpaili kauneudessa hienonpyöreiden poskien ja pienen leuan kanssa.\nHän oli sulouden ruhtinatar, ja Anna ajatteli itsekseen, että hän\nansaitsisi tulla kuninkaan puolisoksi.\n\nJo useita kuukausia oli hän kuullut puhuttavan, että isänsä oli\npäättänyt mennä naimisiin. Se tuotti hänelle alussa katkeraa surua,\nmutta hän oli jo aikoja sitten oppinut salaamaan tunteensa, ja hänen\nveljensä sanoi hänelle, että kuninkaan luonne luultavasti tulisi\nparemmaksi, jos hän saisi mielensä mukaisen puolison. Hän tahtoi\nmielellään olla hyvissä väleissä aateliston kanssa, ja Sigrid oli\nsitäpaitsi tehnyt häneen hyvän vaikutuksen.\n\nJuhana kirjoitti siitä leskikuningattarelle ja herttualle.\nEdellinen vastasi, että Sigrid oli hyvin nuori ja että hänellä jo\noli mielitiettynsä. Herttua sitävastoin kirjoitti, että sellainen\navioliitto ei ollut kuninkaan arvon mukaista, ja että se tekisi nuo\njo ennestäänkin mahtavat suvut vielä vaikeammiksi hallita. Heidän\nja Vaasan suvun väliä pitäisi pikemmin suurentaa kuin pienentää,\njonkatähden Kaarle neuvoi kuningasta valitsemaan puolisokseen jonkun\nulkomaisen ruhtinattaren.\n\nKuningas oli vaiti ja nieli harminsa. Sanottiin, että hän oli\nkatsellut Ebba Bielkeä, mutta huomannut hänet liian mitättömäksi.\nSitten näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt kaikki sikseen.\n\nValitsisiko hän sittenkin Sigrid Brahen? Anna miltei tunsi toivovansa\nsitä. Silloin olisivat hän ja Kustaa, hänen lapsuudenystävänsä ja\nleikkikumppaninsa, tulleet lähemmäksi toisiaan. Kuinka olivatkaan\nhe tutkineet toistensa sydämentunteita; silmäys, myhäily tai\nkädenpuristus vain, ja he ymmärsivät toisensa sanaa sanomatta.\n\nSigismund oli sanonut, ettei hän luottanut kehenkään niinkuin Kustaa\nBraheen. Nämä kolme muodostivatkin kolmiliiton luvaten, etteivät\nkoskaan eroa toisistaan, ei myötä- eikä vastoinkäymisissä.\n\nGunilla Bielke oli jonkun verran Sigrid Brahen näköinen. Hän oli\npienempi kasvultaan, ja hänen olennossaan oli jotain lapsekasta,\nmutta lempeä ja suloinen hän oli, ja nuoren sydämensä oli hän aikoja\nsitten antanut Pietari Liljensparrelle. Neljäntoistavuotiaana oli\nhän tullut kuningattaren hovineitsyeksi ja tämän kuoltua siirtynyt\nprinsessa Annan palvelukseen.\n\nKuningas oli muutamia kertoja laverrellut hänen kanssaan\nkiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.\n\nNyt soi tanssimusiikki. Anna neiti suvaitsi ottaa tanssikumppanikseen\nKustaa Banérin, oppineen ja miellyttävän herran, joka hiljattain\noli mennyt naimisiin Kristiina Sturen kanssa ja asui Djursholmassa,\nBanérien sukutilalla. Hän oli hänen Kustaansa uskollinen ystävä,\nja samoin kuin tälläkin oli hänellä hyvä mielilauseensa: \"Toimi\nrehellisesti ja lausu ajatuksesi pelkäämättä.\"\n\nMutta näiden puhuessa vakavista asioista olivat Gunilla ja Pietari\nherra kokonaan kiintyneet toisiinsa.\n\n\"Rakastettu, lemmitty Gunilla!\"\n\n\"Älä sano niin että kukaan kuulee.\"\n\n\"Tahdon huutaa sen koko maailmalle.\"\n\n\"Minut kiellettäisiin puhumasta kanssasi.\"\n\n\"Eikö minulla ole isäsi lupaus?\"\n\n\"Hän sanoi, että minä olen liian nuori.\"\n\n\"Sentähden odotankin vuoden.\"\n\n\"Saisinko senjälkeen olla omasi?\"\n\n\"Jos sitä estellään, vien sinut pois, niinkuin teki Eerik Stenbock.\"\n\n\"Se ei auta!\"\n\n\"Mitä tämä on, Gunilla? Sinulla on kyyneleet silmissä.\"\n\n\"Sentähden että ajattelen, miten kauheata olisi, jos koetettaisiin\nerottaa meidät.\"\n\n\"Tyynnyhän, rakkaimpani, sitä ei voi kukaan.\"\n\nMutta tanssin loputtua tuli herra Ture Bielke ja vei Gunillan\nkanssansa toiseen huoneeseen. Hän kyseli häneltä hovielämästä ja\noliko hän usein puhunut kuninkaan kanssa j.n.e.\n\nSukkela tyttö aavisti pahaa ja vastasi, että kuningas aniharvoin tuli\nAnna neidin luo, ja väliaikoina hän ei koskaan nähnyt kuningasta.\n\nTure herra nousi, taputti häntä poskelle ja sanoi: \"Sitä parempi\nsinulle, rakas lapseni.\" Sitten hän nyökäytti päätään ja lähti.\n\nGunilla jäi yksin, posket kalpeina. Hän tiesi kyllä, että kuningas\noli katsellut häntä lempivin silmäyksin ja että kerran oli saanut\nhäneltä komean koristeen, ja kun hän oli kiittänyt siitä, oli\nkuningas suudellut häntä, eikä hän rohjennut kieltää.\n\nMutta kuningas oli neljänkymmenenseitsemän vuotias ja hän\nkuudentoista, olisihan naurettavaa, jos hän -- mutta tästedes hän\nkyllä varoo, ettei jää kahdenkesken hänen kanssaan; hän ei huoli\nhänen koristeistaan eikä suuteloistaan. Hän juoksee pitkät matkat\npäästäkseen niistä.\n\nKun hän teki tulevaisuuden suunnitelmiaan, tuli Pietari Liljensparre\näkkiä sisään. Hän oli kiihtyneenä ja sanoi hätäisesti: \"Olen etsinyt\nsinua joka paikasta.\"\n\n\"Ensi tanssiinko?\" kysyi Gunilla.\n\n\"Gunilla, onko se totta?\" kysyi hän.\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Että kuningas rakastaa sinua?\"\n\n\"Miten voit luulla...\"\n\n\"Kaikki sanovat niin; omat sukulaisesi.\"\n\n\"Anna heidän sanoa; minä lemmin vain sinua.\"\n\n\"Mutta jos hän kosii?\"\n\n\"Niin hän saa rukkaset.\"\n\n\"Sitä et uskalla.\"\n\n\"Sen teen\", vastasi tyttö ja purskahti kyyneliin.\n\n\"Gunillani!\"\n\n\"Niin, sinun enkä kenenkään muun!\"\n\n\"Minä puhun sukulaistesi kanssa.\"\n\n\"He ehkä pakottaisivat minut; minä määrään itse.\"\n\n\"Eikö kuningaskruunu viehätä?\"\n\n\"Paljon vähemmän kuin sinun lempesi.\"\n\nHe uudistivat lupauksensa ja kävivät senjälkeen täysin määrin\nnauttimaan tanssista.\n\nSeuraavana päivänä sanoi Anna neiti Kustaa herralle: \"Tahdotteko nyt\nsoittaa tuon kappaleen minulle?\"\n\nAnna istui sohvaan, ja kun Kustaa oli tuonut luuttunsa, asettui hän\njakkaralle hänen jalkojensa juureen sekä soitti ja lauloi kappaleen\ntoisensa perästä, enimmäkseen vanhoja kansanlauluja, joista molemmat\npitivät.\n\nAina äitinsä kuolemasta asti oli Annalla ollut kunniasija isänsä\nvieressä. Leskikuningatar oli kutsunut häntä luokseen kotiansa, mutta\nhän oli isänsä suostumuksella jäänyt Tukholmaan. Kuningas antoi hänen\nitse valita seurueensa oman mielensä mukaan ajattelematta, että hän\noli vain lapsi, joka tarvitsi silmälläpitoa.\n\nMutta tämä lapsi oli luonnostaan hyvin itsenäinen ja lujatahtoinen.\n\nSeurauksena olikin, ettei häntä missään pidetty nuorena kokemattomana\nprinsessana, vaan kaikkialla jalosukuisena naisena, jonka mielitekoja\nympäristö koettaa tyydyttää.\n\nEi ollut mikään salaisuus, että Anna rakasti Kustaa Brahea. Mutta\nhe eivät mitenkään näyttäneet kahdelta nuorelta rakastavalta, vaan\npikemmin uskollisilta ystäviltä, jotka ovat päättäneet, etteivät\nkoskaan eroa.\n\nKustaan rakkaus oli ehkä yhtä voimakas kuin Annankin, mutta Annan\nolennossa oli jotakin, joka ei sallinut pienimmässäkään määrässä\nlähentelyä silloinkaan, kun he useita tunteja olivat kahden.\n\nKustaa oli tauonnut soittamasta ja näppäili vain luuttuaan.\n\n\"Riittäköön täksi kertaa.\"\n\nHän laski luutun sohvalle.\n\n\"Olen pelkkänä korvana.\"\n\n\"Meidän täytyy erota, Kustaa.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Ensinnäkin siksi, että sinä et tulisi haaveilevaksi ritariksi, vaan\nurheaksi soturiksi.\"\n\n\"Siihen minulla ei ole taipumusta.\"\n\n\"Sitten on monta muuta tärkeätä toimialaa, vaikka minä en niitä\ntunne. Puhu tuosta isäsi kanssa ja matkusta ulkomaille sekä oleskele\nsiellä...\"\n\n\"Kauanko?\"\n\n\"Useita vuosia.\"\n\n\"Entä sillä aikaa?\"\n\n\"On hävinnyt toivo, että sinä minun kauttani tulisit kantamaan\nRuotsin kruunua.\"\n\nNuori ylimys punastui ja painoi päänsä alas.\n\n\"Minä huomaan, ettei se ajatus ollut sinullekaan vieras\", lisäsi Anna\nhyvin vakavasti.\n\n\"Myönnän, ettei se ollut.\"\n\n\"Heitä se nyt ainaiseksi. Lempeni ei kuulu koskaan kenellekään muulle\nkuin sinulle, mutta sentähden en petä veljeäni.\"\n\n\"Sehän tapahtuisi vain siinä tapauksessa...\"\n\nPrinsessa keskeytti hänet kiihkeästi: \"Ei mikään tapaus saa johtaa\nsiihen. Kunnianhimoisten suunnitelmien edistämiseen ei minua saada;\nellei lempeni ole sinulle kylliksi, niin eroamme ainiaaksi.\"\n\n\"Anna, kuinka voit luulla...\"\n\n\"En sitä luulekkaan\", vastasi Anna ojentaen hänelle kätensä. \"Toiset\novat saaneet sinut sellaisiin ajatuksiin, mutta heitä ne, Kustaa.\nMinä pyydän sitä sinulta todistukseksi rakkaudestasi.\"\n\nKustaa suuteli hellästi hänen kättänsä. \"Koko elämäni hartain halu\non saada sinut omakseni, ja sinun sekä veljesi palvelukseen pyhitän\nelämäni.\"\n\n\"En tiedä, saanko tulla omaksesi, mutta Jumalan edessä lupaan, etten\nkoskaan kuulu kenellekään muulle, ja lupaukseni vahvistuksena olkoon\nensi suuteloni!\" Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, ja heidän\nhuulensa yhtyivät hetkeksi.\n\n\"Anna, rakas, lemmitty Annaseni, sinä tulet olemaan tyytyväinen\nminuun\", sanoi Kustaa hilpeästi.\n\n\"Kiitos, eikä nyt mitään heikkoutta enää. Me tiedämme kumpikin\nmitä meidän on tekeminen.\" Anna peitti kasvonsa nenäliinallaan ja\nmeni muun nuorison luo ottamaan osaa heidän keskusteluihinsa ja\nleikkeihinsä.\n\nHogenskild Bielke oli käynyt etuhuoneen läpi ja nähnyt Annan Kustaan\nsylissä. Riemuiten kertoi hän uutista uskotuilleen, mutta juuri hän\nitse rakensi sen johdosta enimmän tuulentupia.\n\nSentähden Pietari herra suuresti ällistyi, kun poikansa pyysi hänen\nsuostumustaan ulkomaanmatkaan lakitieteellisiä opintoja varten.\n\nSitä pidettiin jonkinlaisena sopimuksena nuorten kesken; he muka\ntahtoivat, että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa, ja katsottiin\nolevan välttämätöntä mukautua siihen.\n\n\"Kauan hänen ei pidä viipyä\", sanoi herra Hogenskild. \"Kukapa voisi\nluottaa kuusitoistavuotiaan naissydämen vakaisuuteen.\"\n\n\"Asia lienee lopuksi riippuvainen kuninkaasta\", huomautti Pietari\nherra, \"-- ja -- Kustaa ei ole liturgisti.\"\n\n\"Mitähän arvelette siitä\", virkkoi Eerik Sparre, \"että minä sain\nkirjeen Possevinolta; hän luottaa siihen, että katolinen kirkko minun\nkauttani tulisi edistymään Ruotsissa.\"\n\n\"Kaikkia mahdollisia kokeita tehdään\", vastasi Ture Bielke.\n\"Tiedättekö, että paavilta on saapunut uusi kirje.\"\n\n\"Kuninkaalleko?\"\n\n\"Ei, vaan kruununprinssille; hänen pyhyytensä on kuullut puhuttavan\nsiitä, että Sigismund harrastaa kirkkomusiikkia, ja sentähden hän\ntahtoo lähettää kolme soittotaitoista nuorta miestä, jotka samalla\novat perehtyneet raamattuun, jotta prinssi sekä heidän laulustaan\nettä keskusteluistaan voisi saada mielenylennystä.\"\n\n\"Ovatko he jo saapuneet?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Vai niin, kolme täysiveristä jesuiittaa. Vahvastipa suunnitellaankin\nuutta jesuiittalähetystä Ruotsiin.\"\n\n\"Olen todellakin kuullut jotakin siitä\", puuttui puheeseen Juhana\nSparre; \"he sanovat muka olevansa kuningatar Annan kruununprinssille\nlähettämiä.\"\n\n\"On tuskin viikkoa siitä, kun näin heidät Tukholmassa\", kertoi Ture\nherra. \"Nuoria, kauniita miehiä, jotka peittivät todellisen pukunsa\ntavallisten vaatteiden alle.\"\n\n\"Kuka täällä on ottanut heidät hoiviinsa?\"\n\n\"Osittain Niilo Brask, osittain, luullakseni pääasiassa, jesuiitta\nSimon Nicovius. Heidän kirjansa ovat lukon takana, niin että otappa\nselvää, minkä hengen lapsia he ovat.\"\n\n\"Miten sinä olet päässyt näiden asiain perille?\" kysyi Hogenskild\nnauraen.\n\n\"Erään Sturein entisen palvelijan kautta, joka nykyään palvelee\nSimonin luona.\"\n\n\"Ja tahtoo saada pikkusen sivuansioita?\"\n\n\"Kyllä hän saakin, niin kauan kuin tiedot ovat täysin luotettavia.\nLienee tarkoituksena, että jesuiitat kävisivät kuninkaan luona\nvakuuttamassa hänelle, että paavilla kyllä on hyvää tahtoa, mutta\nettä tärkeät asianhaarat eivät salli hänen taipua kuninkaan\ntoivomuksiin.\"\n\n\"On tuskin luultavaa, että hän ottaa heitä vastaan\", huomautti\nHogenskild; \"olen itse kuullut hänen sanovan Sigismundille, että\njesuiitoilla on toinen jalka saarnastuolissa, toinen neuvostossa,\nvalmiina kaikenmoisiin elkeisiin.\"\n\n\"Minä pelkään, että 'kuninkaan uskonto', kuten sitä kansan kesken\nnimitetään, on vielä pahempaa\", sanoi Eerik Sparre. \"Mikäli ymmärrän,\non se vain paavilaisuutta valepuvussa, ja nuo hävyttömät hyökkäykset\nmaassa hyväksyttyä uskontoa vastaan sekä julkisissa saarnoissa että\nmuissa tilaisuuksissa ovat kerrassaan julkeita.\"\n\n\"Se ei luultavasti pääty hyvin\", lausui Juhana herra. \"Puolalaiset\npapit, joita kuningatar Anna on ennen lähettänyt tänne, saarnaavat\nruotsinkielellä Ruotsin kirkoissa ja maan uskontoa vastaan. Semmoinen\nvoi käydä laatuun vain Ruotsissa\", huudahti Ture herra hyvin\nkärtyisesti.\n\nPietari Brahe oli ollut tarkkaavana kuuntelijana. \"Kaikesta\ntulen siihen vakaumukseen\", sanoi hän, \"että neuvoston täytyy\nhuomauttaa kuninkaalle, miten välttämätöntä on ryhtyä tarmokkaisiin\ntoimenpiteisiin tätä vastaan. Jos ei semmoista epäkohtaa ajoissa\npoisteta, saattaa tapahtua, että sotilaat ja rahvas kitkevät\nrikkaruohon pois tieltä.\"\n\n\"Niin, niin, se on välttämätöntä!\" Siihen yhtyivät kaikki.\n\n\"Mutta ei nyt, kun hän tällä kertaa tulee tänne\", lisäsi Pietari\nherra; \"se voisi häiritä iloista mielialaa.\"\n\n\"Ei, ei tällä kertaa.\" Siitäkin olivat kaikki yksimieliset samasta,\nmutta myöskin yksityisistä syistä.\n\nEi kukaan tahtonut pahoittaa kuningasta nyt, kun hän oli aikeissa\nvalita itselleen morsiamen.\n\nAnnan rakkaus Kustaa Braheen oli melkein yhtä vanha kuin hän itsekin.\nOn hyvin luultavaa, että juuri se kiinnitti häntä niin lujasti siihen\nuskontoon, jota Kustaa tunnusti.\n\nAnna oli ollut vanhempainsa keskeisissä uskonnollisissa kiistelyissä\nsilminnäkijänä, ja hänen aikaisin kypsynyt ymmärryksensä sanoi\nhänelle, että onnellisen avioliiton ensi ehtona on, että\naviopuolisoilla on _sama_ usko.\n\nSigismund oli hänen ainoa uskottunsa.\n\nTämä rakasti sisartaan, ja vain siten on selitettävissä hänen\nsuvaitsevaisuutensa kaikessa, mikä Annaa koski, sekä hänen\nkiihkeä halunsa toimia, mikäli hänestä riippui, sisaren onnen\nvakaannuttamiseksi.\n\nAnna rakasti hänen hyvää ystäväänsä Kustaa Brahea. Miksei hän\nsiis myöskin saisi mennä naimisiin hänen kanssaan? Hänen isänsä\nsisaret olivat menneet naimisiin ulkomaisten herttuain kanssa,\nmutta osaksi he elivät Ruotsin kustannuksella, osaksi oli häpeäksi\nolla heidän kanssaan sukulaisuussuhteissa. Miksi ei kuninkaantytär\nvoisi mennä puolisoksi jollekin maan jaloimmista ylimyksistä, kun\nKustaa kuningas, heidän isoisänsä, oli kahdesti nainut jalosukuisen\nruotsalaisen neidon? Nythän liikkui vielä huhu, että heidän oma\nisänsä... no, jos niin kävisi, voisi Anna olla varma siitä, että\nKustaa Brahe tulee hänen puolisokseen.\n\nVähän myöhemmin hän kertoi Annalle täydellä luottamuksella, että kun\ntämä rakasti Kustaa Brahea ja heidän isänsä piti neiti Sigridistä,\nnuo seikat olivat estämässä toisiaan. Suku tulisi ylen mahtavaksi,\nsanottiin, ja Ruotsin kruunu saattaisi jonkun sukkelan keikauksen\nkautta joutua Kustaan päähän.\n\n\"Kuka voisi sellaista ajatella?\" kysyi Anna hämillään. \"Mitä on nyt\ntehtävä?\"\n\n\"Sanokoon Kustaa heille...\"\n\n\"Siitä olisi vähän hyötyä. Ei, hänen täytyy matkustaa pois ja tehdä\nse heti.\"\n\n\"Erota sinusta, niinkö?\"\n\n\"Niin, ja myöskin petollisesta suvustaan, ja se on epäilemättä\nhänelle hyödyksi.\"\n\n\"Entä sinä itse?\"\n\n\"Saan kai lohduttautua parhaani mukaan.\"\n\nKun Anna saapui nuorten parveen, kääntyi hän Sigrid Brahen puoleen.\nHän oli itse vastikään tehnyt niin suuren uhrauksen, että ajatteli\ntämänkin pitävän tehdä samoin.\n\nHänen tullessaan oli keskustelu tauonnut tykkänään, ja hän kysyi\nhymyillen, mistä oli ollut puhe.\n\n\"Leskikuningattaresta\", vastasi Sigrid punastuen.\n\n\"Mitä hänestä on sanottavaa?\"\n\n\"Hän elää niin yksinään\", vastasi Anna Roos.\n\n\"Joka kerta kun minä olen käynyt siellä, on hänellä ollut hyvästi\nvieraita\", lausui prinsessa.\n\n\"Vieraat eivät aina ole ystäviä\", huomautti Sigrid nöyrästi.\n\n\"Sinä olet oikeassa, jalo neiti, mutta Katariina Stenbock ei katune,\nettä antoi Kustaa kuninkaalle kätensä\", sanoi Anna jonkun verran\nylhäisesti.\n\n\"Kaikki tietävät, että hän sitä ennen oli antanut sydämensä\ntoiselle\", virkkoi Ebba Bielke.\n\n\"Sitä lupausta en minä olisi koskaan rikkonut\", huudahti kaunis\nGunilla päättävästi.\n\n\"Tuskinpa teitä kukaan houkutteleekaan siihen\", vastasi Anna jotenkin\nterävästi, mutta lisäsi sitten lempeämmin muihin kääntyen: \"Sanokaa\nminulle toki, jalot neidit, eikö ihmisen pidä unhottaa itseänsä, kun\non kysymyksessä niin korkea päämäärä kuin kuninkaan puolisoksi ja\nmaan äidiksi tuleminen?\"\n\nKaikki vaikenivat. Sigridin silmät olivat kyynelissä. \"Siihen voidaan\npakottaa\", kuiskasi hän.\n\n\"Armollisin prinsessa\", virkkoi Ebba Bielke, \"te olette meistä\nnuorin, mutta varmaankin viisain. Ettekö luule, että niin tärkeässä\nasiassa kuin avioliittoon-menossa sydämen yksin tulee saada\nratkaista?\"\n\nAnna punastui vahvasti. \"En kiellä, että ajattelen niinkuin tekin\",\nsanoi hän, \"mutta minusta näyttää kuitenkin, että on jalointa\npyhittää elämänsä velvollisuudelle.\"\n\nKaikki myönsivät sen. Eikä aineeseen sen enempää syvennytty.\n\nGunilla ajatteli itsekseen, että hän, jos tahtoisi, voisi kyllä\nnöyryyttää neitinsä, niin ettei tämä sitä koskaan unhottaisi, mutta\nPietari Liljensparrelle koituisi siitä paljon surua, ja siksi hän ei\nvälittänyt siitä.\n\nNiin rukoilevan ilmeen näki Anna Sigridin silmissä ja niin haikea\nvalitus oli hänen sanoissaan, kun hän lausui: \"Siihen voidaan\npakottaa\", että Anna toivoi, että isänsä olisi heittänyt hänet\najatuksistaan. Tuo nenäkäs Gunilla Bielke, mitä hän olikaan\nrohjennut... mutta kylläpä hän siitä hyvästä saikin -- Annan täytyi\nnaurahtaa itsekseen. Mistä syystä oli hänessä niin voittamaton\nvastenmielisyys Gunillaa kohtaan?\n\nPietari Brahe piti kunnianaan tehdä neidin oleskelun Rydboholmassa\nniin suloiseksi kuin suinkin vaihtelemalla huvituksia.\n\nNiinpä tehtiin jäälle rekiretki tulisoihtujen valossa. Oltiin varmat\nsiitä, että Kustaa Brahe sai olla prinsessan ajomiehenä, mutta kun\ntämä sen sijaan valitsikin Kustaa Banérin, kummasteltiin suuresti\nmitä semmoinen merkitsi.\n\nSeuraavaksi päiväksi oli kuningas määrännyt tulonsa.\n\nJo aamulla oli saapunut lisää vieraita, niiden joukossa useita\nneuvosherroja. Muutamat heistä haastelivat keskenään, pitäisikö\nkäyttää tilaisuutta ja huomauttaa kuninkaalle sitä suurta\nepäjärjestystä, mikä vallitsi kaikissa hallitustoimissa, sekä että\nolisi toimitettava niin, että tulot ja menot kävisivät yksiin.\n\n\"Minä pelkään\", sanoi Pietari herra vältellen, \"että se synnyttäisi\nvain närkästystä, kun kuninkaalla on niin kiivas luonne.\"\n\n\"Minä puolestani\", huomautti herra Hogenskild, \"tahtoisin sanoa\nhänelle, että tällainen sodankäynti ympäristön kuningaskunnissa,\nruhtinaskunnissa ja kaupungeissa, jota nyt on kestänyt kaksikolmatta\nvuotta ja jonka köyhä maamme on kokonaan saanut maksaa, on\nköyhdyttänyt maan putipuhtaaksi. Olisi jotakin pitänyt tehdä haavojen\nparantamiseksi, mutta sen sijaan on hallituksemme vain pahentanut\nniitä.\"\n\n\"On totta, että kaikki voimat ja ajatukset ovat suunnatut\nsotatoimiin\", lisäsi Eerik Sparre, \"mutta se ei ole minään\nsyynä sisäisen hallinnon huonoon järjestykseen. Jos tänne tulee\nulkomaalaisia joko omissa asioissaan tai vierasten valtain toimissa,\nniin he saavat pitkiä aikoja virua täällä ja maksaa kalliita\nkustannuksia, sentähden että kuninkaallisella majesteetilla ei ole\naikaa ottaa heitä vastaan. Liturgia se vie hänen aikansa, niin että\nhän yhtämittaisista muistutuksista huolimatta ei ole vielä tehnyt\nmitään järjestyssääntöjen aikaansaamiseksi kansliaansa varten, jossa\nnyt toinen määräys kumoo toisen.\"\n\n\"Minä puolestani\", puuttui kreivi Pietari puheeseen, \"olen useita\nkertoja huomauttanut, että olisi pantava täytäntöön mitä kerran\non kuninkaallisen majesteetin, Kaarle herttuan ja valtaneuvoston\nsuostumuksella päätetty, eikä meneteltävä niinkuin nyt, että\nkäytetään toiseen tarkoitukseen mitä toiseen on määrätty.\"\n\n\"Minun tapani ei ole ottaa puolustaakseni epäjärjestystä\", virkkoi\nTure herra, \"mutta mitenkähän käy, kun kuninkaallinen majesteetti\njättää neuvostoon ne ehdotukset, joista hän tahtoo kuulla neuvoston\nmielipidettä? Saako hän edes vastausta, eikö neuvosto sen sijaan tee\nkuninkaalle vallan toisia kysymyksiä ja esityksiä asioista, jotka sen\nmielestä ovat epäkunnossa?\"\n\n\"Mutta ei säästä hänkään sitten haukkumasanoja\", huudahti herra\nHogenskild.\n\n\"Niin\", sanoi kreivi Pietari, \"neuvoston asema ei ole niinkään\nkadehdittava, kun kuninkaan luonne on niin kärtyinen, ja kun on niin\npaljon ja niin painavia syitä muistutuksiin -- esimerkiksi nyt tämä\nkysymys läänityksien peruuttamisessa.\"\n\n\"Siihen emme koskaan suostu!\" huudahti Sparre. \"Rahapula on osaksi\nseurauksena melkein uskomattomasta epäjärjestyksestä rahain hoidossa,\nosaksi siitä tuhlaavaisuudesta, jolla hän käyttää kertyviä varoja\nkaikkeen muuhun paitsi mihin niitä paraiten tarvittaisiin.\"\n\n\"Pelkäänpä\", sanoi Ture herra, \"että hänen onneton halunsa rakentaa\nkalliita rakennuksia nielee ylenmäärin maan varoja.\"\n\n\"Emmekö ole lukemattomia kertoja pyytäneet häntä herkeämään siitä?\"\nkirkui herra Hogenskild. \"Emmekö ole pyytäneet häntä panemaan pois\npalveluksestaan tarpeetonta väkeä hovista, kansliasta, keittiöstä\nja kellarista, virkamiestensä luota ja tallista; minkätähden hänen\ntarvitsee pitää useampia sellaisia pikkuvirkamiehiä kuin Kustaa\nkuninkaan? Mutta tuo on kaikki kuuroille korville. Jos hän jotakin\ntekee, niin hän tekee sen hullusti; niinpä hän esimerkiksi pitänee\ntoisinaan itse rahaston avaimia mukanaan.\"\n\n\"Etenkin lisäävät ylimääräiset verot kurjuutta\", lisäsi Eerik herra.\n\"Miten uupunut onkaan kansa näistä yhtämittaa uudistuvista ajo- ja\npäivätöistä sekä rahaveroista, ja sitä jatkuu vuodesta toiseen.\"\n\n\"Eikö näistä ole ensin kysytty neuvoston mielipidettä?\" kysyi Ture\nherra.\n\n\"On kyllä, mutta ei aina\", vastasi herra Hogenskild; \"sen sijaan on\nkehotettu vouteja sopivimmalla tavalla toimimaan rahvaan keskuudessa.\"\n\n\"Minä voin todistaa, ettei aina ole niin tapahtunut\", väitti Ture\nherra. \"Se annetaan toisinaan nurkkasihteerien ja semmoisten\ntehtäväksi. Rahvas valittelee raskaan verotaakan alla, eikä nykyään\nuskalleta enää toimia useammassa kihlakunnassa yhtaikaa, vaan\npidetään paraana ottaa yksi kerrassaan.\"\n\n\"On kovin onnetonta, ettei hän voi löytää sitä aarretta, jonka Eerik\nkaivoi maahan\", sanoi kreivi Pietari ivallisesti hymyillen.\n\n\"Hän koettaa nyt alentaa rahan arvoa\", vastasi Eerik herra. \"Sitä\ntietä olemme jo kulkeneet koko pitkälle.\"\n\nNyt kuului ulkoa kulkusten kilinää.\n\n\"Kuningas tulee, kuningas tulee!\" huusivat kaikki ja hyökkäsivät\novelle.\n\n\"Hyvät herrat!\" huusi kreivi Pietari. \"Olemmeko yksimielisiä,\nmiettikäähän tarkoin!\"\n\nKaikki pysähtyivät ja katselivat toisiaan.\n\n\"Isäntänä on minun vaikea...\"\n\n\"Luonnollisesti, luonnollisesti!\"\n\n\"Mutta meidän, vieraina\", sanoi herra Hogenskild.\n\n\"Etenkin jos hän tulee kosimishommissa.\"\n\n\"Luulenpa, ettemme puhu mitään.\"\n\n\"Olemmeko yksimielisiä siitä?\" kysäisi isäntä.\n\n\"Olemme, olemme!\"\n\n\"Emme ole tietääksemmekään.\"\n\n\"Emme ensinkään.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, herrat! Nyt ajavat reet pihaan. Me otamme hänet vastaan\nkuin läheisen sukulaisen; ehkäpä hän tuleekin siksi pian, ja silloin\nopetamme hänet pitämään meidän asiamme omanaan.\"\n\nHe juoksivat alas ja tulivat pihalle, juuri kun kuninkaan reki\npysähtyi rappusten luo.\n\nHän näytti synkältä; he eivät olleet seisoneet odottamassa häntä.\nMutta heidän kunnioittavat kumarruksensa ja alamaiset vakuutuksensa\nsiitä, miten suuresti he olivat iloissaan ja syvästi kiitollisia\nhänen armollisesta tervehdyskäynnistään, saivat hänet pian hyvälle\ntuulelle, ja hän tervehti kaikkia erittäin ystävällisesti.\n\nEhkäpä hän oli hieman hämilläänkin sen johdosta, mitä hänellä oli\nmielessä, niin ettei hän senkään tähden kiirehtinyt tervehtimään\ntalon naisia; hän istui kreivi Pietarin kirjoitushuoneeseen sanoen\nsiellä tahtovansa kuumennetun viinin ja uhkean tammivalkean ääressä\nmielellään jutella hetkisen hyväin herrain, Ruotsin miesten kanssa.\n\nOmasta ja muiden puolesta lausui kreivi Pietari julki heidän suuren\nkiitollisuutensa sen johdosta, että kuningas oli suvainnut käydä\nheidän seuraansa, ja pyysi häntä olemaan vakuutettu siitä, että he\nolivat hänen uskollisia alamaisiaan, jotka mielellään tahtoivat hänen\npuolestaan antaa verensä ja henkensä.\n\nSiitä sanoi kuningas olevansa täysin vakuutettu; ja hän olikin\ntullut pannakseen heidän sydämelleen surunsa ja huolensa, jotka nyt\nraskaasti painoivat häntä.\n\nSyvä osanotto kuvastui kaikkien läsnäolijain kasvoissa. Kuninkaan\nhuolet olivat heidänkin huoliaan, ja he olivat nyt kaikki hyvin\nhuolissaan.\n\n\"Te tiedätte kaikki\", alkoi kuningas, \"että olen yksinäinen, sureva.\"\n\nKaikki huokailivat syvään.\n\n\"Luonteeni kärsii siitä; minä käyn ärtyisäksi, kiivaaksi.\"\n\nLäsnäolijat nyökyttelivät osaaottavasti päätään. Se tuntui niin\nluonnolliselta; jotkut iskivät merkitsevästi silmää toisilleen tai\npyyhkäisivät kiireimmiten kyyneleen.\n\n\"Tätä välttääkseni ja monesta muustakin syystä, etenkin sairautta ja\nraihnautta väistääkseni...\" Kuningas huokasi syvään.\n\nKaikki näyttivät hyvin miettiväisiltä.\n\n\"Lisäksi tulee monta surunaihetta, suuria, syvämietteisiä ajatuksia\nja paljon muuta huolta, jotka kaikki ovat yksinäisyyden seurauksia\nja vaikuttamia, niin että minä olen päättänyt valita itselleni uuden\npuolison.\"\n\n\"Hoo!\"\n\n\"Alamaisimmasti iloitsemme siitä kaikki!\"\n\n\"Mikä iloinen uutinen!\"\n\n\"Uusi aurinko nousee yli Ruotsin!\"\n\n\"Koko valtakunta on riemuitseva!\"\n\n\"Maan aatelisto on sitä juhlallisesti viettävä!\"\n\n\"Kansa on sytyttävä viimeisenkin kynttilänsä!\"\n\nNäin he huudahtelivat kuin kilpaa, ja Juhana hymyili tyytyväisesti\nnäin makeita sanoja kuullessaan.\n\nKreivi Pietari kumarsi syvään. \"Rohkenemmeko syvimmässä\nalamaisuudessa pyytää saada tietää sen korkeasukuisen ruhtinattaren\nnimen, jonka teidän armonne on valinnut?\"\n\n\"Jalot herrat\", huudahti kuningas hilpeästi (pahin oli nyt voitettu),\n\"minä en ole valinnut ketään Euroopan ruhtinattarista, vaikka luulen,\nettä vaalimme olisi heitä miellyttänyt. Korkean isäni esimerkin\nmukaan tahdon minä Ruotsin ylevästä aatelistosta valita neitosen,\njoka on tuleva puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi.\"\n\nUutinen oli luonnollisesti aivan odottamaton; sentähden oli ihastus\nrajaton. Huudettiin ja ihmeteltiin kilpaa. Juhana kuningas seisoi\nkuin epäjumala onnellisten alamaistensa keskessä.\n\n\"Sentähden olen nyt vieraananne tänään, kreivi Pietari.\"\n\nTämä suuteli kuninkaan kättä. \"Koko parvi nuoria neitosia on\nprinsessan ympärillä\", vastasi hän.\n\n\"Tahdonpa heti nähdä heitä.\"\n\nKuumennetun viinin lämmittämänä astui kuningas koko seurueineen\nnuorten keskelle. Rakkaasti hän tervehti prinsessaa, ojentaen sitten\nmuutamin ystävällisin sanoin kätensä talon ihanalle tyttärelle. Tämä\nkalpeni tällöin niin vahvasti, ettei se voinut jäädä kuninkaalta\nhuomaamatta, ja keveästi kumartaen hän laskikin irti kätösen luoden\nhäneen pitkän, kaipaavan silmäyksen.\n\nAnnalta, joka seisoi lähellä, pääsi helpotuksen huokaus. Sigrid oli\npelastettu.\n\nSitten kuningas siirtyi toisesta toiseen. Jokaisen kanssa hän\npuhui, kauimmin ehkä Ebba Bielken kanssa, jonka sukkelat vastaukset\nnäyttivät hyvin huvittavan häntä. Useita kertoja oli hän mennyt\nGunilla Bielken ohi olematta häntä huomaavinaan; vihdoin hän\npysähtyi aivan tuon kauniin tytön eteen sanoen melkein houkutellen:\n\"Sukkelaan, neitoseni, tänne kätenne!\"\n\n\"En!\" vastasi tämä pöyhkeästi, katsoen häneen.\n\nViini ja ällistys ehkä ajoivat veren kuninkaan päähän; vimmoissaan\nhän viskasi hansikkaansa vasten tytön kasvoja ja lähti ulos.\n\nSyntyi hälinä. Kaikki herrat kiiruhtivat kuninkaan jälkeen.\n\nNeitoset, paitsi Anna, juoksivat itkevän Gunillan ympärille.\n\n\"Se oli hänen oma syynsä\", sanoi prinsessa; \"Gunilla sai itse aikaan\nloukkauksen.\"\n\nKiihkeänä asteli kuningas edestakaisin. Bielket seisoivat erillään\nkeskustellen.\n\nKaikki tämä ei ennustanut mitään hyvää.\n\nPietari herra läheni kuningasta syvään kumartaen.\n\nKuningas tarttui hänen käsivarteensa. \"Tuo lutka suututti minua\",\nsanoi hän. \"Hän tietää, että minä rakastan häntä.\"\n\n\"Hänkö se...?\"\n\n\"Niin, hän.\"\n\n\"Suvaitsetteko, teidän majesteettinne, että ilmoitan...?\"\n\n\"Tehkää niin!\"\n\nTuo iloinen uutinen sai Bielkein kasvot heti kirkastumaan, ja he\npyysivät alamaisimmasti kuningasta suomaan anteeksi lapselliselle\ntytölle. He kyllä heti... Ja sedät veivät Gunilla neidin toiseen\nhuoneeseen, jossa luettiin sekä lait että evankeliumit, jotta hänet\nsaataisiin ajattelemaan mitä hän oli velvollinen tekemään omaistensa\ntähden. Pietari Liljensparre saisi kiittää häntä onnestaan, niinkuin\nSvante Sture kuningatar Margareetaa ja Kustaa Roos Katariina\nStenbockia.\n\nVihdoin hän pyyhki silmänsä ja lupasi tehdä niinkuin he tahtoivat. Se\nilmoitettiin kuninkaalle. Hän meni hänen luokseen, ja he tulivat ulos\nkäsikädessä, jolloin kuningas esitti hänet läsnäolijoille tulevana\npuolisonaan.\n\nEi kukaan ällistynyt niinkuin Anna. Hän oli jo tottunut ajattelemaan\nSigridiä äitipuolenaan, mutta Gunilla -- hänen äitinsä ja hänen oma\nhovineitinsä! Jagellolais-veri kuohahti. Nyt hän tiesi, miksi hän ei\nollut koskaan pitänyt Gunillasta.\n\nKun kuningas tahtoi viedä hänet tulevan kuningattaren luo, ei häntä\nlöydetty. Sanottiin, että hän oli tuntenut pahoinvointia ja mennyt\nhuoneisiinsa; ja siihen kuningas tyytyi.\n\nHogenskild Bielke oli saanut Pietari Liljensparren lähtemään heti\npois. Se raivo, joka alussa ilmeni hänessä, asettui pian, kun\nhänelle sanottiin, että hän pani alttiiksi sekä omansa että Gunillan\nhengen, jos nyt näyttäytyi kuninkaalle. Jos hän sitävastoin tahtoi\nalistua siihen, mitä ei käynyt muuttaminen, niin Gunilla vastedes,\nkuningattarena, tuli auttamaan häntä onneen.\n\nKainona ja hämillään Gunilla otti vastaan kaikki ne onnentoivotukset,\njoita hänelle runsaasti tulvi. Oli kuin tuo laverteleva ja\najattelematon tyttö olisi hävinnyt; Gunilla melkein pelkäsi\nkuningasta ja oli ymmällä ajatellessaan tulevaa asemaansa.\n\nUsein oli hän ihastuneena katsellut kuningatarta, kun tämä oli ollut\npuettuna kuninkaalliseen komeuteensa. Nyt hän tuli itse samaan\nasemaan. Häntä melkein huimasi.\n\nHerra Hogenskild Bielke esitti, että hänen veljentyttärensä pitäisi\nnyt matkustaa kotiin vanhempiensa luo ja jäädä sinne häihin asti.\n\nKuningas tahtoi, että Gunilla itse määräisi, ja kun tämä alamaisesti\nvastasi: \"Jos kuningas sen sallii\", antoi hän suostumuksensa lisäten,\nettei kulu pitkää aikaa, ennenkuin hän oli valmistanut kaikki häitä\nvarten ja tuli noutamaan hänet takaisin.\n\nIlossa ja riemussa vietettiin ilta. Myöhään yöllä lähti kuningas,\nseuraavana päivänä Anna neiti ja muut vieraat. Juhlasaatossa veivät\nBielket tulevan kuningattaren mukanaan kreivi Brahen huokaillessa\nsyvään ajatellessaan, että toiveet Ruotsin kruunusta olivat\nhäipyneet. Kustaa oli ääneti, prinsessa oli varmaankin hyljännyt\nhänet. Mutta naisoikut saattavat vaihdella, ja joka tapauksessa oli\nonni, että tuleva kuningatar oli ruotsalainen aatelisneito.\n\n\n\n\n15.\n\nSANASTA TYÖHÖN.\n\n\nPian senjälkeen kuningas ilmoitti neuvostolle, että hän oli valinnut\npuolisokseen sukulaisensa, \"jalon, vapaasukuisen ja siveän neitosen\nGunilla Bielken, valtaneuvos Juhana Akselinpojan tyttären ja Kustaa\nkuninkaan toisen puolison, Margareeta Eerikintyttären sisarenpojan\ntyttären\".\n\nKuninkaan sukulaisissa tämä valinta synnytti suurta ja yleistä\ntyytymättömyyttä. Sigismund ja Anna osoittivat selvästi, että he\nvastenmielisesti ottivat äitinsä entisen palvelijan äitipuolekseen.\nKuningas vimmastui ja jakoi heille kaikki entisen kuningattaren\nvaatteet ja koristukset.\n\nSitten hän osti Gunillalle kaikki ihka uudet ja yhtä kallisarvoiset.\n\nKuninkaan Saksassa asuvat sisaret lausuivat julki tyytymättömyytensä.\nFriislannin kreivitär Katariina kirjoitti, että \"piru oli kuluttanut\nmonta kenkäparia, ennenkuin oli saanut tuon avioliiton aikaan\".\n\nJuhana vastasi kiivaasti, luetteli Bielken suvun korkeat esi-isät,\nvetosi isänsä esimerkkiin ja uhkaili lopuksi, että \"hänen kätensä\nvoivat kyllä ulottua heihinkin, elleivät he herkeä kieltään\npieksämästä\".\n\nTapansa mukaan ei Kaarle herttua salaillut närkästystänsä. Hän\nkirjoitti, että kuningas olisi voinut valita jonkun ulkomaisen\nruhtinattaren; hänen nykyinen valintansa oli vain omansa lisäämään\naateliston vaikutusta ja oli samalla myöskin kuninkaalliselle\nhuoneelle häpeäksi. Sitä hänen olisi pitänyt ennakolta ajatella.\n\nKirje näytettiin neuvostolle, ja sekin puolestaan lisäsi\nvastenmielisyyttä herttuata kohtaan.\n\nSiitä huolimatta Juhana itse kirjoitti hänelle häihinkutsukirjeen\nviisi viikkoa ennen häitä.\n\nKaarle kiitti kutsusta; niin lyhyessä ajassa hän ei sanonut saavansa\nitseään kuntoon eikä voinut sentähden tulla. Ennen häitä hän lupasi\nlähettää lähettinsä.\n\nKuningas suuttui kovin; hän puhui tarmokkaisiin toimiin ryhtymisestä,\nettä herttua muka sai vielä katua j.n.e.\n\nTuskissaan kirjoitti Anna neiti herttuatar Marialle ja pyysi häntä\ntaivuttamaan herraansa tulemaan, koska muuten voisi syntyä sisällinen\nsota, kun kuningas oli niin suuttunut veljelleen tämän kiellosta.\n\nMutta nyt olivat kaikki Marian rukoukset turhat. Kun hän ei voinut\ntulla mukaan, ei herttua millään ehdolla lähtenyt hänen luotansa.\nHänestä oli yhdentekevää, oliko kuningas hyvällä vai pahalla tuulella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaunis Gunilla Bielke oli suostunut tulemaan kuningas Juhanan\npuolisoksi, mutta kuumia kyyneleitä hän itki tuontuostakin,\nkoetellessaan komeita hääpukujaan.\n\nKuningas oli sekä suullisesti että kirjallisesti sanonut ottaneensa\nruotsalaisen neitosen morsiamekseen, jotta siten korottaisi ja\nkunnioittaisi aatelistoa. Jos hän edes olisi tahtonut tunnustaa, että\noli rakastunut häneen korvia myöten, mutta sitä hyvää ei hänessä\nollut. Hän oli ottanut hänet kunnioittaakseen aatelia, mutta ei\nkohottaakseen häntä, jota rakasti enemmän kuin sanoa saattoi.\n\nGunilla polki pientä jalkaansa lattiaan huudahtaen, ettei hänen\nolisi koskaan pitänyt taipua eikä välittää heidän rukouksistaan ja\nsuostuttelustaan. Ajattelehan, kuinka Pietari Liljensparre sureekaan;\nkunhan hän ei vain epätoivon vimmassa lopettaisi itseään!\n\nSitten sepitettäisiin lauluja heistä molemmista, ja se olisi kylläkin\nhyvin romanttista, mutta hän ei voisi kestää sitä.\n\nHeidän täytyi siis tyytyä onnettomaan kohtaloonsa. Hän menee\nnaimisiin kuninkaan kanssa, ja Pietari, niin, hän saa tehdä kuten\nSvante Sture ja Kustaa Roos, naida jonkun, joka nyt jo salaa rakasti\nhäntä. Niin olivat monet kyllä tehneet. Eikä kukaan ollut niin kaunis\nkuin Pietari.\n\nMutta Margareeta ja ehkäpä Katariinakin olivat sanoneet jäähyväiset\nlemmitylleen, ja kuningas oli tullut sisään yllättäen heidät. Mitähän\njos Pietarikin tulisi, ja kuningas -- hän kyllä surmaisi hänet\nväkipuukollaan. Se täytyi estää... mutta miten?\n\nHän mietiskeli kauan, kauan, ehkäpä viisitoista minuuttia, sitten\nhän asteli edestakaisin huoneessaan pieni pää kenossa. Vastikään\nniin kalpeille poskille levisi lämmin punehdus, ja hän sanoi hiljaa\nitsekseen: \"Minun täytyy saada tavata hänet, minun täytyy.\"\n\nItägöötanmaan maaherra, herra Juhana Akselinpoika Bielke, ja hänen\nrakas rouvansa Margareeta Posse olivat yhtä ihastuksissaan kuin\nällistyksissäänkin siitä kuninkaallisesta armosta, joka oli tullut\naateliston ja ennen kaikkea heidän osalleen.\n\nGunillan lapsuudentuttavasta he eivät huolineet mitään, ja hänen\näitinsä kertoi hänelle kaikessa hiljaisuudessa, kuinka monta kertaa\noli rakastunut, ennenkuin joutui naimisiin.\n\nSuuri oli sentähden ällistys, kun Gunilla meni isänsä salakamariin ja\nsanoi tälle, että hänen täytyi ennen häitänsä saada tavata Pietari\nLiljensparre ja sanoa hänelle jäähyväiset.\n\nIsä vastasi hyvin lyhyesti, että se ei käy laatuun. Hän sai heittää\nmielestään moiset ajatukset.\n\nMutta Gunilla oli itsepäinen; hän tahtoi, hänen täytyi saada tavata\nhäntä.\n\n\"Ajattelehan, jos se saapuisi kuninkaan korviin.\"\n\n\"Minä en ole vielä naimisissa, ja minulla on siis oikeus puhua kenen\nkanssa haluan.\"\n\nJuhana herra, joka huomasi vaikutusvaltansa tulevaan kuningattareen\nmelkein menneeksi, lupasi tarkemmin ajatella asiaa ja vastata hänelle\nseuraavana päivänä.\n\nKun hän oli pitkät ajat keskustellut rouvansa kanssa, meni tämä\nGunillan kamariin ja sanoi hänelle hyvin ystävällisesti:\n\n\"Minä ymmärrän kaipauksesi, rakas tyttöseni.\"\n\n\"Onko isäni suostunut?\"\n\n\"On ja ei ole. Täällä Räfvelstadissa se ei saa tapahtua. Kaikkien\nsilmät ovat nyt luotuina meihin, ja jos kuningas saisi siitä tiedon,\nniin isäsi ehkä saisi hengellään maksaa sen.\"\n\n\"Mutta miten minun sitten tulee menetellä?\"\n\n\"Tahdotko tietää, miten eräs ystäväni teki?\"\n\n\"Kerro, rakas äiti!\"\n\n\"Hän ei kirjoittanut, hän määräsi paikan... kuitenkin.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Hän lähetti avaimen.\"\n\n\"Mihin lukkoon se sopi?\"\n\n\"Ladon.\"\n\n\"Mitä, äitikultaseni, tahdotteko minun...?\"\n\n\"Minä vain kerron miten minä -- miten hän menetteli. Sinä ehkä keksit\njotakin parempaa, mutta huomaa tarkoin, että kaiken tulee tapahtua\nmeidän tietämättämme, sillä me emme koskaan tunnusta, että meillä on\nollut aavistustakaan siitä.\"\n\nGunilla oli saanut paljon miettimistä; hän tahtoi mielellään kohdata\nrakastettunsa, mutta häntä ei miellyttänyt, että se tapahtuisi\nladossa.\n\nSalaisuuttaan hän ei rohjennut uskoa kellekään. Hän tiesi itseänsä\nkateellisesti vartioitavan, mutta kohtaus ladossa oli ylen\narkipäiväistä tulevalle kuningattarelle.\n\nMiten hän miettikään, muuta keinoa hän ei kuitenkaan keksinyt.\n\nSe ei ollut ensi kertaa. Pietari herra oli opettanut hänelle, että\nsolmut merkitsivät tunteja; kun hän lähetti nauhan, tiesi hän aina,\nmihin aikaan hän seuraavana päivänä tapaisi hänet Räfvelstadin\npuistossa.\n\nHänen rintasisarensa oli aina vienyt sanan. Samoin sai hän nytkin\ntehdä, mutta Gunilla voisi tulla petetyksi, jos tytöllä olisi halua\njuosta juoruamassa. Sentähden hän kääri avaimen villakankaan palaseen\nsanoen Leenalle, että Pietari herra luultavasti oli unhottanut sen\nhuvihuoneeseen; hän, Leena, oli muka löytänyt sen, ja ilman että\nkukaan linnassa tiesi siitä, tuli hänen mennä viemään se takaisin\nPietari herralle.\n\nLeena uskoi yksinkertaisuudessaan kaiken ja kertoi sen äidilleen,\nja tämä sai heti aiheen -- kun tytär oli lähtenyt tehtäväänsä\ntoimittamaan -- kiirehtiä linnaan saadakseen tavata armollista rouvaa.\n\nSaatuansa tietää salaisuuden sanoi tämä: \"Herrani on sanonut, että\nAdela muori tavallisuuden mukaan saa ottaa sata sylyystä heiniä\nsuuresta ladosta, ja sen saatte tehdä huomenna.\"\n\nAdela suuteli hänen hamettaan ja kiitteli; sitä hän vain ei tiennyt,\nmistä saada apua.\n\n\"Onhan Leena suuri, vahva tyttö.\"\n\n\"Mutta sitten tulee niin pieniä sylyyksiä.\"\n\n\"Saanpa ehkä omalla luvallani lisätä sataanviiteenkymmeneen\", sanoi\nrouva.\n\nUusia kiitoksia; ei kukaan muu kuin Leena käy ladosta ottamassa.\n\nSeuraavana päivänä oli raikas ja kylmä ilma. Se oli tammikuun\nensi päiviä; Gunilla neiti pani komean soopelinnahkaisen lakin\npäähänsä, näädännahkaturkit hartioilleen ja lähti sitten, kenenkään\nhuomaamatta, kuten luuli, reippain askelin linnasta kiiruhtaen\nladolle metsään.\n\nSinne saavuttuaan hän havaitsi hämmästyksekseen, että se oli auki ja\nettä Leena tuli sieltä suurta heinäsylyystä laahaten.\n\nVarkautta luultavasti, mutta mitäpä tuosta. He olivat köyhiä; Gunilla\npäätti, ettei anna heitä ilmi, mutta kyllä hänestä olisi ollut\nparempi, jos Leena olisi pysynyt poissa tämän päivän.\n\nEhkä hän viipyisi kauankin. Gunilla juoksi latoon ja löysi pian oivan\npiilopaikan pehmeissä heinissä.\n\nHän oli tullut hyvin aikaisin, nyt tuli hänen valmistautua\nkäyttäymään arvokkaasti.\n\nLeena palasi jo lämpöisenä, hiestyneenä. Hän oli kaunis tyttö, kun\nhäntä lähemmin tarkasti. Gunilla ei ollut sitä ennen huomannut.\n\nMutta tuolla, tuolla ovella seisoi hänen Pietarinsa, terveyden rusot\nposkilla, hymyillen ja iloisena.\n\n\"Tässä, Leena, olen nyt!\" huudahti hän hilpeästi. Tyttö kääntyi\nsäikähtyneenä. \"Minä en ole kutsunut teitä tänne\", sanoi hän.\n\n\"Kukapa muu sen olisi tehnyt?\" kysyi Pietari närkästyneenä. \"Vain\nsemmoiset kuin sinä haluavat kohtauksia heinäladoissa.\"\n\n\"En tiedä muuta kuin että neiti...\"\n\n\"Vähät hän siitä, joskin lohdutamme toisiamme\", huudahti nuori\nylimys; \"luuletko sinä, että annan sinun tehdä pilkkaa itsestäni?\"\n\n\"Laskekaa minut pois\", huusi Leena ja yritti tempautua irti hänestä.\n\nMutta Pietari sulki hänet syliinsä ja tukahutti suuteloillaan hänen\nhuutonsa.\n\nÄllistys, närkästys ja inho taistelivat Gunillan sielussa. Hänen\ntuskansa oli niin valtava, että sydän oli pakahtua, ja aivan\ntietämättä pääsi häneltä vihlova kiljahdus.\n\nHaukka ja kyyhky erosivat; kumpainenkin seisoi kuin ukkosen iskemänä.\n\n\"Hyi teitä!\" huudahti Leena. \"Nyt alkaa täällä jo kummitella teidän\ntähtenne.\"\n\nOvi oli auki, ja hän juoksi pois.\n\nNuori ylimys seisoi yksin. \"Se oli hänen äänensä\", sanoi hän\nitsekseen, \"mutta se ei voinut olla hän.\"\n\nSitten hänkin riensi pois.\n\nKuinka toisenlainen olikaan se Gunilla, joka ryömi esiin piilostaan,\nkuin se, joka oli mennyt sinne.\n\nHarmi ja närkästys kuvastuivat hänen nuorilla kasvoillaan, ja kun hän\nvihdoinkin oli saapunut kotiin ja heittänyt yltään kallisarvoisen\npukunsa, huudahti hän kerran toisensa perästä: \"Ei, minä en tahdo\nitkeä; minä halveksin häntä, voi kuinka minä halveksin häntä!\"\n\nSeikkailunsa hän uskoi äidilleen; tämä ei ruvennut mihinkään\nselityksiin, sanoi vain: \"Parastapa lienee niin!\"\n\nMutta sitten hän nöyrästi mukautui kuninkaan tahtoon, ja kun tämä\njoudutti häävalmistuksia, auttoi Gunilla minkä voi.\n\n\"Luulenpa, Gunillani, että sydämesi yhä enemmän taipuu puoleeni\",\nsanoi kuningas viimeksi käydessään hänen vanhempainsa luona aivan\nhäiden edellä.\n\n\"Niinpä se tekee, armollinen herrani.\"\n\n\"Sinä et tiedä mitä uhrauksia minä saan tehdä sinun tähtesi.\nEnsiksikään ei veljeni itsepintaisuudessaan tahdo tulla häihin.\"\n\n\"Minä olen liian halpa hänen kälykseen.\"\n\n\"Älä siitä välitä; enemmän huolestuttavat minua Sigismund ja Anna.\nKumpainenkaan ei ole suosiollinen sinulle.\"\n\n\"Sen kyllä huomaan, mutta mitä voin minä tehdä?\"\n\n\"Minun onneni pitäisi olla heidänkin onnensa. Sinun tulee aina olla\nminun kanssani; me elämme vain toisillemme.\"\n\n\"Ja monille sukulaisillemme ja ystävillemme\", lisäsi Gunilla. \"_He_\novat ystäviämme.\"\n\n\"Niin toivon; mutta muistaissani, minulta on pyydetty, että tekisin\nPietari Liljensparren tallimestariksesi. Mitä siitä sanot?\"\n\n\"Minusta on yhdentekevää, hänkö vai joku muu.\"\n\n\"Onhan hän lapsuudenystäväsi.\"\n\n\"Tästälähin en tahdo pitää muita ystäviä ja uskottuja kuin puolisoni.\"\n\n\"Hyvä, Gunillani, se oli vastaus, joka sopii Ruotsin tulevalle\nkuningattarelle.\"\n\n\"Jospa voisin kaikessa olla herrani mieliksi.\"\n\nJuhana oli ihastuksissaan; nyt vasta hän sai nauttia mahdollisimman\nsuurta onnea.\n\nVesteråsin linnassa vietettiin loistavat häät helmikuun 15 p:nä 1585.\n\nKuningas oli kiintynyt nuoreen morsiameensa, ja tämä osasi noudattaa\nkuninkaallista arvokkuutta.\n\nHerttua oli todellakin lähettänyt edustajansa, mutta tästä oli\nkuningas niin pahoillaan, että käski neuvosherrojen huomautuksista\nhuolimatta hänen heti lähteä kaupungista.\n\nSuurilla juhlallisuuksilla vietettiin yhdyselämän alkua. Kutsuja\nsaapui läheltä ja kaukaa, ja Juhana, joka tahtoi kunnioittaa niitä,\njoita hän vastedes arveli luotettavimmiksi avustajikseen, seurasi\nnuorta puolisoansa huvituksesta toiseen.\n\nTäysin siemauksin Gunilla nautti nuoresta onnestaan. Kuningas\njumaloi häntä, eikä ainoastaan hovi, vaan koko aatelisto, sukulaiset\nja ystävät sanan täydessä merkityksessä makasivat hänen jalkainsa\njuuressa.\n\nJa hän oli ollut vain pieni, mitätön tyttö, melkeinpä halveksittu.\nNyt häntä kuunneltiin, hänen sanojaan toisteltiin, hänen käskyjään\nodoteltiin ja hänen toivomuksiaan arvailtiin ja koetettiin toteuttaa.\n\nKaikki hänen entiset lapsuudenystävänsä osoittivat hänelle\nkunnioittavaa huomaavaisuutta.\n\nVain Sigismund ja Anna vetäytyivät pois. He pitivät häntä edelleen\nhovineitinä, ja kuitenkin koetti hän heidän läsnäollessaan esiintyä\nylhäisesti ja arvokkaasti.\n\nParemmin hän vaikutti uuteen tallimestariinsa. Tämä ei uskaltanut\nkohottaa silmiänsäkään häneen, ja kun hänellä oli annettavana tälle\njoitakin määräyksiä, tapahtui se aina katse toisaalle luotuna.\n\nJuhana tunsi kyllä olevansa erotettu lähimmistä omaisistaan, mutta\nhäntä ympäröi sen sijaan suuri ja mahtava aateli, joka alati puhui\nuskollisuudestaan ja alttiudestaan valtaistuimen varmimpana tukena.\n\nSille perustukselle hän tahtoi rakentaa tulevaisuuden; -- herttua oli\nvaarallinen -- hänen valtansa ja mahtavuutensa liian suuri, se oli\nkukistettava, kytkettävä. Odotahan, odotahan vain!\n\n\n\n\n16.\n\nJOUSI JÄNNITTYY.\n\n\nMurrosaika oli ovella.\n\nSen tuen, minkä heikko kuningas luuli aatelistosta saaneensa, hän\naikoi etukädessä käyttää veljensä kukistamiseksi, joka julkisesti\nasettui häntä vastaan, melkeinpä tunkeutui kaikkiin hänen toimiinsa.\n\nSe tapa, millä herttuakuntaa hallittiin, oli ilmeistä ivaa kaikkea\nsitä vastaan, mitä kuningaskunnassa säädettiin. Sitä ei saanut ajan\npitkään kestää; voimakkaihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.\n\nHerttua puolestaan oli taipumaton kaikkia liturgisia yrityksiä\nvastustaessaan.\n\nSe rohkeus ja voima, jolla hän pysytti voimassa isänsä säädökset,\nkiinnitti yleistä huomiota häneen ja tuotti hänelle kansan rakkauden.\nIkävyyksiä pelkäämättä hän esiintyi jokaisen syyttömästi vainotun\nvankkana suojana, ja jos joku tämän johdosta arveli pelkäävänsä\nsisällisiä levottomuuksia, vastasi hän laskien kätensä miekan\nkahvalle: \"Koettakoot!\"\n\nTyynenä ja päättäväisenä kaikissa toimissaan hän oli kuin kaikkea\ntähystelevä vartija.\n\nKuninkaasta huolimatta hän nimitti Pietari Joonaanpojan Strengnäsin\npiispaksi, eikä auttanut, että Juhana julisti vaalin mitättömäksi\nja kirjeessään Södermanlannin rahvaalle uhkasi asukkaita\nrauhattomuuksilla, jos he pitäisivät vaalin laillisena.\n\nSekä herttua että kansa ja papisto seisoivat lujina, ja tästä alkaen\nasettuivat luterilaiset hyökkäävälle kannalle.\n\nKuninkaan kiukku kiihtyi siihen määrään, että yleensä pelättiin uuden\nveljessodan puhkeamista.\n\nKaikki neuvottelut olivat hyödyttömiä, ja neuvosto lausui, että koska\nkorkeat herrat eivät voineet molemminpuolisin myönnytyksin päästä\nsovintoon, oli jäljellä vain, että Kustaa kuninkaan testamenttiin\nnojautuen asia annettaisiin erityisen tuomioistuimen käsiteltäväksi,\njohon kuului jäseniä valtakunnan kaikista säädyistä.\n\nTammikuussa 1587 kutsuttiin valtiopäivät Vadstenaan. Kuningas\nhaastoi herttuan sinne muka saadakseen hänet luopumaan muutamista\nvahingollisista tavoista herttuakunnassaan, vaan ei hänelle mitään\npahaa tehdäkseen.\n\nMutta Kaarle pelkäsi petosta eikä sanonut tahtovansa noudattaa kutsua.\n\nEräs vanha, kokenut neuvosherra kehotti häntä lähtemään.\n\n\"Teidän armonne tulee kyllä toimeen heidän kaikkien kanssa, kun\npuheisiin tullaan\", sanoi hän; \"pahempia ovat pahat kielittelijät.\"\n\nHerttuatarkin sanoi sanansa. \"Tuo matka olisi minulle\nvirkistykseksi\", sanoi hän, \"jos muuten tahtoisit ottaa minut\nmukaasi.\"\n\nJa niin päätettiin, että herttua tulee.\n\nMutta jo ennemmin oli sovittu tärkeimmistä riitakysymyksistä.\n\nSiten kohtasivat veljet vihdoinkin toisensa.\n\nMaria se sai heidät ojentamaan toisilleen kätensä. Monta sanaa hän ei\nsanonut, mutta ne olivat niin lämpöisiä ja lemmekkäitä, että Juhana\nhuudahti:\n\n\"Olenkohan ehkä viety harhaan?\"\n\n\"Varmaankin\", vastasi Kaarle. \"Ei täällä ole puutetta kielikelloista.\nSentähden ei uskalla kruununperillinen käydä metsästysretkiltä\nherttuakunnassa, ja kuninkaalla on sellainen kiire, kuin pelkäisi hän\ntulevansa vangituksi.\"\n\nJuhana lensi veripunaiseksi. \"On totta, että minua on varoitettu\",\nsanoi hän, \"mutta mitä Sigismundiin tulee, niin se tapahtui neuvoston\nkehotuksesta.\"\n\n\"Luullaanko ehkä, että vainoaisin hänen henkeään?\" kysyi Kaarle\nsuuttumustaan pidätellen.\n\n\"En minä tiedä; ihmisiin ei ole koskaan luottamista.\"\n\nSuurta itsensähillitsemistä tarvittiin, ennenkuin Kaarle suostui\nsäätyjen asettamiin ehtoihin. Hänen täytyi tyytyä herttuakuntaansa\nmelkein Arbogan sopimuksen määräämillä ehdoilla.\n\nHän antoi suostumuksensa, koska muuten sota olisi ollut julistettu,\nsisällinen sota, johon hän ei voinut antautua.\n\nMutta joskin hänessä kiehui, kun hänen täytyi tehdä niin paljon\nmyönnytyksiä, niin olipa toki saapuvilla se, joka tasoitteli rypyt\nhänen otsaltaan ja kiitti häntä siitä, että hän oli luopunut omista\noikeuksistaan maan rauhaa vakaannuttaakseen, sekä kuiskaili hänelle\nlempeään ja kiitollisuuttaan.\n\nSellaiset sanat asettivat myrskyn, ja hän vastasi:\n\n\"Sinun tähtesipä sen teenkin.\"\n\nKoko kokouksen aikana Kaarle esiintyi tavattoman tyynesti,\nmutta kun tuli puheeksi liturgia, lykättiin kysymys tulevaan\nkirkolliskokoukseen, koska herttua ei voinut eikä tahtonut antaa\nmitään lupauksia tiedustelematta sitä ennen papistonsa mielipidettä.\n\nVaikkakin asia näin lykättiin toistaiseksi, ei Kaarlen mielipide\nsuinkaan ollut, että hänen vakaumuksessaan olisi ollut vähintäkään\ntinkimisen varaa.\n\nHeti hän kirjoitti Angermanukselle, joka edelleenkin oleskeli\nSaksassa, ja pyysi häntä heti käymään Leipzigin, Wittenbergin ja\nHalmstadtin yliopistoissa pyytämässä sikäläisten jumaluusoppineiden\nkirjallista lausuntoa liturgiasta.\n\nAngermanus lähti heti. Asia innostutti häntä yhtä paljon kuin ketä\nmuuta tahansa, eikä viipynyt kauan, ennenkuin vastaukset olivat\nsaapuneet Ruotsiin.\n\nLeipzigin teologit vertasivat liturgiaa valkeiksi maalattuihin\nhautoihin, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten\nluita ja kaikenmoista saastaa.\n\nHelmstadtista tuli arvostelu, jossa sanottiin, että Ruotsin\narkkipiispa puhuessaan liturgian esipuheessa harhauskon ja\nsaastutuksen pedoista oli unohtanut laskea itsensä kolmanneksi,\nnimittäin ulvovaksi sudeksi lammasten vaatteissa.\n\nSeuraavan toukokuun 1 päiväksi kutsuttiin herttuakunnan papisto\nyleiseen kokoukseen.\n\nSiellä hyljättiin liturgia kokonaan. Sovittiin siitä, ettei\njuhlamenoissa jumalanpalveluksessa tapahtuisi mitään muutosta\nherttuakunnassa, vaan että säilytettäisiin tästälähin niinkuin\ntähänkin asti kaikki tavat semmoisina, kuin papisto ne\nuskonpuhdistuksen jälkeen oli hyväksynyt ja omaksunut.\n\nJäljennöksiä kokouksen päätöksistä levitettiin sekä herttuakuntaan\nettä kuningaskuntaan, ja ne herättivät kuninkaassa suurta mielipahaa.\n\nAvoimessa kirjeessä hän antoi tähän vastauksen, jossa jakeli\nluterilaisille sellaisia liikanimiä kuin päävalehtelijat, kavaltajat,\nuskonhylkääjät, kunniattomat häpäisijät, oppimattomat poropeukalot ja\naasit, saatanan lapset, jotka palvelevat perkelettä, valheen isää.\nHän ei tahtonut enää kärsiä semmoisia pirulaisia, vaan julisti heidät\nvaltiokiroukseen, ja jos he rohkenisivat tulla herttuakunnan rajojen\nulkopuolelle, niin heidät pantaisiin vankeuteen ja pidettäisiin\nsiellä, kunnes Jumalan sanan valo olisi muuttanut heidän mielensä.\n\nSiten jatkui taistelua mieskohtaisin mielenpurkauksin, mutta juuri\nsentähden, että se venyi niin pitkäveteiseksi, ehti jokainen\nmuodostamaan asiassa oman vakaumuksensa.\n\nSeurakunnissa oli sekä luterilaisia että liturgisia, samoin\npapistossa. Siinä oli horjumista puoleen ja toiseen.\n\nSe oli varsinaisesti samaa taistelua, joka hajaannutti maailmaa --\nuskontunnustukset olivat moninaiset.\n\nJuhanassa ei ollut tarmoa pysymään asiassaan lujana. Jokainen\nvoimakkaampi virtaus vei hänet mukanaan, ja sentähden se asia,\njonka puolesta hän työskenteli, ei voinut koskaan saavuttaa mitään\npysyväisyyttä.\n\nAivan toisin oli Kaarlen laita, joka järkähtämättömästi ylläpiti ja\npuolusti mitä isänsä oli aikaansaanut.\n\nSentähden Kaarle seisoi itsenäisellä maaperällä, heti kun taistelu\nveljesten kesken oli tälle alalle kääntynyt. Siinä hän ehkäpä\ntietämättään laski perustuksen Ruotsin tulevaisuudelle ja poisti\nsäälimättä kaiken, mikä asettui sen kehitystä vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaistelun katkerimmin riehuessa tapahtui jotakin, joka antoi aivan\nuuden suunnan kuninkaan ajatuksille ja tarkoitusperille.\n\nKuningas Stefan Batori kuoli joulukuussa 1586, ja leskikuningatar\nAnna kirjoitti rakkaalle langolleen, että tämä heti lähettäisi\nlähetit Puolaan vaikuttamaan Sigismundin hyväksi, jonka valitsemista\nhän lupasi kaikin voimin kannattaa.\n\nMitä loistavia toiveita olikaan Puolan kruunu hänessä herättänyt!\nMiten olikaan hän itse sitä tavoitellut, kun se edellisen kerran oli\nvapaana, ja nyt sitä tarjottiin hänen pojalleen.\n\nMitä oli tehtävä? Sulkisiko Puolan vaali Sigismundin pois Ruotsin\nkruunusta? Oliko aatelistoon luottamista? Ja hänen oma veljensä --\neikö hän pitäisi varaansa?\n\nEpäilyksiä karttui; hän ei voinut päästä selvyyteen. Päättäköön\nSigismund itse.\n\nJa ainakin kahdennenkymmenennen kerran hän uudisti kysymyksensä:\n\"Tahdotko tulla Puolan kuninkaaksi?\"\n\n\"Minkä neuvon annatte, rakas isä?\" kysyi Sigismund.\n\n\"Rukoile Jumalalta parasta neuvoa, minä en voi mitään neuvoa antaa\nniin tärkeässä asiassa! Mutta mitä tahansa päättänetkin, voimieni\nmukaan koen sinua auttaa.\"\n\nPrinssi lupasi ajatella asiaa, mutta päätöstä hän ei kuitenkaan\nvoinut tehdä.\n\nKuningas oli epätoivoissaan. Vastauksen oli kiire; Puolan lähetystön\ntäytyi lähteä.\n\nPrinsessa Anna sai toimekseen udella veljensä mielipidettä.\n\nHänellä oli oma pikku hovinsa, ja veljen oli tapana viettää iltansa\nhänen luonaan.\n\nVain muutamia kertoja erityisissä tilaisuuksissa olivat molemmat\nsiskokset läsnä nuoren kuningattaren illanvietoissa, joissa kuningas\naina oli saapuvilla.\n\nEräänä iltana löysi kruununprinssi hämmästyksekseen sisarensa\nypöyksin.\n\nHän katseli ihmetellen ympärilleen ja asettui sitten tavalliselle\npaikalleen.\n\n\"Tämä on siksi, että tahdon puhua kanssasi kahdenkesken\", sanoi Anna\nnauraen.\n\n\"Ovatko he poissa kaikki?\"\n\n\"Ystäviä ja tuttuja tervehtimässä, paitsi Ebba Horn, jonka olen\npannut vahdiksi makuuhuoneeseeni, jos kuningas lähettäisi jonkun\nsanan.\"\n\nAnna huomasi värähdyksiä Sigismundin silmäkulmissa, mutta tämä oli\nvaiti.\n\n\"Sanoppa nyt, veliseni\", sanoi Anna pitkähkön vaitiolon jälkeen,\n\"tahdotko vai etkö tulla Puolan kuninkaaksi?\"\n\n\"Minä sekä tahdon että en tahdo.\"\n\n\"Sanohan nyt ensin minkätähden tahdot?\"\n\n\"Puola lienee ihana maa, rakastettava kansa. Lisäksi ovat siellä\nkaikki samaa uskoa kuin minäkin, ja minä kuvailen mielessäni, että me\nymmärtäisimme toisiamme.\"\n\n\"Ne ovat painavia syitä. Sanohan sitten mikä estää sinua?\"\n\n\"Voitko sitä kysyä! Ero teistä molemmista, joita niin suuresti\nrakastan.\"\n\n\"Minä seuraan sinua, jos tahdot.\"\n\n\"Tahdotko todellakin!\" huudahti hän vilkkaasti.\n\n\"Tahdon, eikä minusta ole paljon vaivaa, sillä mitään hovia en ota\nmukaani; sellaisen saan siellä.\"\n\nSigismund pani kätensä silmilleen. \"Ei ole vielä ratkaistu,\nlähdenkö\", sanoi hän.\n\n\"Vain eroako meistä molemmista sinä pelkäät?\" sanoi Anna hyväillen\nnojautuen häneen.\n\nHän huokasi, mutta ei vastannut.\n\n\"Sinä salaat minulta jotakin. Sigismund, enkö ole uskonut sinulle\nrakastavani Kustaa Brahea?\"\n\n\"Sitä olen kaikin voimin suojeleva. Jospa käsittäisin, miksi lähetit\nhänet pois; on julmaa erottaa sydämiä, jotka lempivät toisiaan.\"\n\n\"Etkö älyä syytä? Ylpeä suku toivoilee, että kruunu kerran siirtyisi\nhänen päähänsä, enkä minä mene takuuseen siitä, ettei hän itsekin...\"\n\n\"Nyt arvostelet häntä väärin\", keskeytti Sigismund. \"Kustaa on minun\nystäväni.\"\n\n\"Sen kyllä uskon; mutta miten tahansa, hänen piti päästä maailmalle\nlaajentamaan näköpiiriään. Minä en pidä siitä, että aina näen\nhuokailevan rakastajan, ja sitäpaitsi\", lisäsi hän katsoen\nveitikkamaisesti veljeensä, \"en ole varma, vaikkapa hän olisi\nrakastunut erääseen hovineitoseeni... ja sinä ymmärrät, että\nmustasukkaisuus tuli lisäksi.\"\n\n\"Kukahan se olisi?\" uteli Sigismund.\n\n\"Enpä hänen makuansa moiti, se on kyllä hyvä. Se on Ebba Horn.\"\n\n\"Hitto vieköön! Ebba Horn!\" Sigismund hypähti pystyyn.\n\n\"Anteeksi, anteeksi, rakkahin veljeni, mutta tämä oli ainoa keino\nsaada sinut tunnustamaan.\"\n\n\"Sinä menettelet epähienosti; jätä minut rauhaan.\"\n\nTyytymättömänä hän kääntyi pois sisarestaan.\n\nMutta Anna ei laskenut häntä.\n\n\"Älä luule, etten hyväksyisi ajatuksiasi. Kukapa ei rakastuisi tuohon\nihmeen ihanaan tyttöön, jolla on niin kauniit, vaaleat kutrit ja\nsielukkaat sinisilmät, jotka hän aina sinun edessäsi luo maahan.\nTiedähän, että hän tuntee askeleesi, väri hänen poskillaan ilmoittaa\nminulle, milloin sinä lähenet.\"\n\nSigismund kääntyi häneen mitä iloisimman hämmästyksen valtaamana.\n\"Luuletko todellakin... en ole koskaan...\"\n\n\"Et, sinä et ole koskaan sanonut rakastavasi häntä, ja se on ollut\njulmaa.\"\n\n\"Julmaako? Kun en ole uskaltanut.\"\n\n\"Mikset ole uskaltanut?\"\n\n\"En voi tarjota hänelle kättäni.\"\n\n\"Menisit salaa naimisiin hänen kanssaan.\"\n\n\"Mitä sinä ajattelet!\"\n\n\"Sinun onneasi, rakkahin veli. Minä en tahdo, että sinä kuihdut, ja\njos Ebba rakastaa sinua puoleksikaan niin paljon kuin minä, niin hän\nsuostuu siihen arvelematta.\"\n\n\"Oi, miten sinä puhut! Mutta minä myönnyn, jos käy laatuun mennä\nsalaa avioliittoon.\"\n\n\"Puhuppa rippi-isäsi kanssa. Panemme sen toimeen min salaa, että\nainoastaan me neljä tiedämme sen. Minä olen ainoa todistaja... ja se\ntulee olemaan ihastuttavaa!\"\n\nJa prinsessa taputti käsiään tanssien ympäri huonetta.\n\n\"Rakas Anna, miten voin kiittää sinua uhrautuvasta rakkaudestasi?\"\n\nHän syleili ja suuteli häntä.\n\n\"Ollos onnellinen!\" sanoi Anna. \"Mutta vastaa minulle, mitä saan\nsanoa isällesi Puolan kruunusta.\"\n\n\"Minä otan sen vastaan, ja sinä ja Ebba seuraatte minua sinne.\"\n\n\"Viime seikasta vaikenemme.\"\n\n\"Kuten tahdot, mutta milloin saan tavata häntä?\"\n\n\"Huomis-iltana samalla kuin muutkin.\"\n\n\"Älä ole julma!\"\n\n\"Jos soitan tätä kelloa, tulee hän heti.\"\n\nSigismund tempasi kellon käteensä ja soitti kiihkeästi ja pitkään.\n\n\"Hätikkö, enhän minä ehdi pois edes.\"\n\nAnna kohtasi todellakin ovessa nuoren tytön, joka hämillään pysähtyi\nprinssin nähdessään.\n\n\"Hänen armollaan on jotakin kysyttävää sinulta\", sanoi prinsessa\nhieman ylhäisesti. \"Puolen tunnin kuluttua palaan kuulemaan\npäätöstänne.\"\n\nKääntymättä hän poistui huoneesta.\n\nEbba oli luonteeltaan ujo ja kainosteleva; vaaraa aavistaen,\nhämmästyksissään ja vavisten hän pysähtyi ovelle.\n\nSigismundin sydän oli heti ensi näkemästä kiintynyt tähän neitoseen;\nkahden viime vuoden aikana he olivat melkein joka päivä tavanneet\ntoisensa, mutta aniharvoin vaihtaneet muutamia sisällyksettömiä\nsanoja.\n\nHoveissa on yleensä terävät silmät sellaisissa suhteissa, ja prinssin\nrakastuneet katseet olivat jo aikoja sitten ilmaisseet hänen\nsalaisuutensa.\n\nLukemattomia kertoja oli Ebba Hornia kiusoiteltu prinssin tähden,\nmutta häneltä ei koskaan päässyt ilmi mitään; hänen vaatimaton,\nkainosteleva olemuksensa vaikutti, että häntä luultiin tässä\nsuhteessa melkein tunteettomaksi.\n\nEi edes prinsessa tiennyt, pitikö hän prinssistä, ja mitä hän\nSigismundille kertoi Ebban mielenliikutuksesta, oli enemmän hänen\noman mielikuvituksensa luomaa kuin todellisiin havaintoihin\nperustuvaa.\n\nJäätyään kahdenkesken mielitiettynsä kanssa ja nähdessään, miten\nhämillään tämä oli, Sigismund unohti sen selityksen, joka äsken oli\nhänen huulillaan.\n\nMutta aivan vasta-alkaja hän ei ollut, ja hän meni Ebban luo sanoen:\n\"Antakaa kätenne!\"\n\nTyttö teki niin, ja Sigismund vei hänet sohvalle istumaan.\n\nSädekehyksenä lankesi lampun valo vaaleihin kutreihin, ja kun hän\nsitten kysyvänä loi silmänsä Sigismundiin, tuntui tästä, kuin hän ei\nolisi koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin nyt.\n\nEbba oli vetänyt kätensä pois, ja kun Sigismund uudelleen aikoi\ntarttua siihen, vastusteli hän.\n\n\"Vain tämän ainoan kerran\", rukoili Sigismund ja lankesi polvilleen.\n\"Minä lemmin sinua sanomattomasti\", ja hän suuteli pientä, vapisevaa\nkättä.\n\n\"Ei teidän armollanne ole mitään oikeutta sanoa minulle sitä\",\nkuiskasi Ebba kyynelsilmin.\n\n\"Enkö minä saa vastarakkautta?\"\n\n\"Älkää kysykö, älkää kysykö!\"\n\n\"En, sillä tiedän sen kysymättäkin\", ja hän hypähti ylös kietoen\nkäsivartensa neidon ympärille. \"Me lemmimme molemmat yhtä paljon, ja\nsentähden, Ebba, olet sinä minun!\"\n\nMutta Ebba tempasihe irti. \"Ei, teidän armonne\", sanoi hän, \"minä\nolen liian halpa sellaiseen liittoon.\"\n\n\"Etkö rakasta minua?\"\n\n\"Rakastan, liiaksikin\", vastasi Ebba säteilevin silmin. \"Ensimäisen\nja ainoan kerran tunnustan sen, mutta teidän armonne ei saa unhottaa,\nettä minä olen Klaus Hornin tytär ja että minulla on velvollisuuksia\nnimeäni kohtaan.\"\n\nMikä arvokkuus hänen olennossaan!\n\n\"Sinä tulet puolisokseni\", huudahti prinssi, \"kirkon siteet\nyhdistävät meidät!\"\n\n\"Se on mahdotonta. Mitä kuningas sanoisi?\"\n\nNyt täytyi totuuden päästä esiin. Sigismund oli kaunopuheinen --\nhän sanoi, että sellainen avioliitto oli yhtä sitova kuin mikä\nmuu tahansa. Siinä vain oli erotus, että he siten saivat nauttia\nonnestaan maailman siitä tietämättä. Ja vihdoin Ebba suostui.\n\nMutta kun Sigismund sanoi, ettei hän saanut siitä puhua mitään\nvanhemmilleen, tahtoi hän peruuttaa äsken antamansa lupauksen. Hänen\nolisi aivan mahdotonta käydä niin tärkeään sitoumukseen heidän\ntietämättään ja suostumattaan.\n\nSopivaan aikaan tuli prinsessa sisään estämään erimielisyyttä\nsyntymästä rakastavien kesken.\n\n\"Anna minun puhua Ebban kanssa, ja minä lupaan, että hän ilolla\nsiihen suostuu.\"\n\n\"En voi, armollinen neiti\", vastasi nuori tyttö liikutuksen\nvaltaamana.\n\n\"Rakastatko häntä, Ebba?\" Anna osoitti prinssiä, joka tuskaisena\nkatseli häntä.\n\n\"Rakastan, minä rakastan häntä\", vastasi Ebba.\n\n\"Et niin paljon kuin minä, sillä ei maailmassa ole mitään, jota en\ntahtoisi tehdä hänen tähtensä.\"\n\n\"Vanhempani... nimeni!\"\n\n\"Entä hänen tulevaisuutensa ja arvonsa? Tiedätkö, että hänen lempensä\non nyt kuin paula hänen jalassaan, mutta siiviksipä se muuttuisi, jos\nsinä rakastaisit häntä. Silloin hän toimittaisi mainehikkaita tekoja,\ntulisi sankariksi ja miksi vain tahdot, sillä niin paljon hän sinua\nlempii.\"\n\nTyttöraukka katseli kuin huumaantuneena ympärilleen, hän pani kätensä\nristiin ja kysyi: \"Onko se totta?\"\n\n\"Sinutta en voi elää\", huudahti Sigismund, \"sinä olet elämäni\nmäärääjä!\"\n\n\"Sitten olen sinun\", sanoi Ebba.\n\nSigismund syleili ja suuteli häntä.\n\n\"Viikon päähän määräämme häät\", sanoi Anna, \"siihen asti saa Ebba\nyhtämittaa olla minun luonani. Meillä on paljon hommaamista.\"\n\nSeuraavana päivänä sanoi prinsessa kuninkaalle: \"Sigismund on\nsuostunut ottamaan Puolan kuninkuuden.\"\n\n\"Sentähden että hän luulee meidän sitä toivovan\", vastasi kuningas.\n\"Milloin ajattelikaan hän itseään. Minun vain täytyy miettiä kaikkien\npuolesta.\"\n\nJuhana kutsui uskollisimmat neuvonantajansa. Näihin kuului etusijassa\nKlaus Fleming. Tällä miehellä oli monia hyviä, mutta myöskin\npäinvastaisia ominaisuuksia; hän oli raaka, oppimaton ja epähieno,\njonkatähden hän toisinaan sai hän toisinaan sai osakseen ivaa,\ntoisinaan halveksimista sekä monia liikanimiä; näistä oli \"nokinenä\"\ntavallinen sentähden, ettei hän esiintynyt siistinä. Mutta kaiken\ntämän ohessa hän oli tavattoman kyvykäs, oli monissa otteluissa\nkunnostautunut ja hyvin uskollinen kuningas Juhanalle, samalla\nkuin hän oli herttuan leppymätön vihollinen, mitä hän oikealla\nsuomalaisella itsepintaisuudella ei suinkaan karttanut ilmaisemasta.\n\nHäntä lähinnä oli Niilo Gyllenstjerna, Eerikin entinen suosikki.\n\nNyt oli tuo ovela mielistelijä ajoissa kääntänyt kelkkansa ja päässyt\nJuhanan suosioon yhtä suuressa määrässä.\n\nHän oli oppinut ja kokenut herra, jolla oli hyvin väljä omatunto;\nhän oli niin viekas ja varova, ettei puoluetaistelujen puhjetessa\nkoskaan voitu sanoa mihin hän kuului, mutta aina sattui niin, että\nhän taistelun loppuessa oli voittajain puolella.\n\nJuuri nämä ominaisuudet tuottivatkin hänelle Juhanan hallitessa\nvaltiodrotsin viran.\n\nNyt hän oli jo ikämies; lyhyt, harmaa tukka peitti hänen kumaran\npäänsä, muodostaen pitkän kulmauksen syvälle alas otsalle, jonka alta\nsuuret sinisilmät viekkaasti tähyilivät. Parta valui pitkänä alas\nrinnalle, ja sen päällä riippuivat paksut kultaiset ritariketjut.\n\nNäille molemmille kuningas uskoi huolensa. Koettaisiko hän hankkia\nPuolan kruunun rakastetulle pojalleen vai hylkäisikö kaikki jo\nsaapuneet viekoittelevat tarjoukset?\n\nNiilo Gyllenstjerna näytti hyvin miettivältä.\n\nSitävastoin puuttui Klaus Fleming heti puheeseen.\n\n\"Mitä on prinssillä Puolassa tekemistä\", sanoi hän, \"eikö Ruotsi ole\nkyllin suuri? Olisi viisainta ottaa selville miten hän suoriutuu\ntäällä, ennenkuin hän ottaa niskoilleen vielä vaivalloisemman työn\nsiellä.\"\n\nHerra Niilo tuumiskeli kauan, ennenkuin oli valmis lausumaan\nmielipiteensä. Se oli kuitenkin yhtäpitävä edellisen kanssa, vaikka\nnojautui toisiin syihin.\n\nPrinssiä ei saanut pakottaa, ei erottaa isästään; ero kävisi\nmolemmille sietämättömäksi. Sentähden täytyi hänen antaa epäävä neuvo.\n\nMutta molemmat kruunut kimaltelivat Juhanan silmissä; hän ei tahtonut\nlaskea niitä käsistään, ja hän päätti kysyä neuvoa herttualta. Eihän\nvoinut olla vahingoksi kuulla hänenkin mielipidettään.\n\nKaarle vastasi, ettei hän voinut neuvoa suostumaan ehdotukseen.\nKahden toisistaan niin etäisen maan hallitseminen tuottaisi aina\nsuuria vaikeuksia.\n\nMuuten hän sitoutui olemaan joka tapauksessa Sigismundille uskollinen\nja vaati vain, ettei Vironmaasta saisi luopua.\n\nKoko neuvoston täytyi nyt ottaa osaa neuvotteluihin, ja\nyksimielisesti se puolsi tämän loistavan tarjouksen hyväksymistä.\n\nMiten iloisena näkisikään kuningas molemmat kruunut rakkaan poikansa\npäässä, ja miten kuninkaallinen arvokkuus tästä kohoaisi sekä itäisen\nettä läntisen naapurin silmissä!\n\nJa niin päätti Juhana käyttää tarjottua tilaisuutta, ja puolalainen\nlähetystö sai palata, mukanaan kirje kuningatar Annalle ja\npuolalaiselle neuvostolle.\n\nEhkäpä olisi Juhana antanut koko kysymyksen raueta, jos olisi nähnyt\nivahymyn Eerik Sparren huulilla tai kuullut Hogenskild Bielken\nkysyvän edelliseltä: \"Kuka tai ketkä tulevat tästäpuolin hallitsemaan\nvaltakuntaa?\"\n\nJuhana ajatteli tällä hetkellä vain mitä Puolassa tapahtuisi.\n\nDanzigin kaupungista pyydettiin prinssi Sigismundille lupaa oleskella\nsiellä, jotta hän voisi valvoa vaalia lähempää.\n\nKaiken tämän tapahtuessa eli Sigismund onnen huumauksessa. Suurella\nkekseliäisyydellä oli prinsessa aikaansaanut vihkimisen luterilaisen\nkäsikirjan mukaan, johon Sigismund suostui Ebban tähden.\n\nTämä oli antanut puheiden vakuuttaa itselleen, että kaikki muka oli\ntolallaan, ja oli heittänyt epäilyksensä. Hän oli Jumalan edessä\nSigismundin puoliso, ja hänestä oli yhdentekevää mitä ihmiset siitä\najattelivat.\n\nAnna ihmetteli muutosta, joka oli tapahtunut hänessä; ujoa tyttöä ei\nenää ollut, hänen olemukseensa oli tullut varmuutta ja valppautta.\nAina hän sanoi: \"Sigismund ei ole kyllin yritteliäs, häntä täytyy\nkannustaa toimintaan.\"\n\nIsänsä ällistykseksi prinssi kyseli puolalaisia asetuksia, joihin hän\nsanoi pitävän ajoissa tutustua.\n\nSe oli jotakin uutta, ja kuningas täytti mielellään hänen\ntoivomuksensa.\n\nSisarelleen hän taas lausui: \"Anna, miten voin sinua palkita siitä,\nettä hankit minulle näin suuren onnen?\"\n\n\"Minä tunnustan\", vastasi tämä, \"etten olisi Ebbasta näin paljon\nodottanutkaan. Luulin häntä pieneksi, mitättömäksi tytöksi, ja hän on\nvallan toista.\"\n\n\"Suuria ajatuksia liikkuu hänessä; hän ei puhu milloinkaan joutavia;\naina hän toivoo, että toimisin maan hyväksi.\"\n\n\"Minä luulin teidän puhuvan vain lemmestä.\"\n\n\"Jos minä rupean puhumaan siitä, niin hän panee kätensä suulleni\nja sanoo, että hänen, kun me niin harvoin tapaamme, täytyy kertoa\nkaikki, mitä on ajatellut yksin ollessaan.\"\n\n\"Mitähän tuumailet, emmeköhän matkustaisi muutamaksi kuukaudeksi\nKorsholmaan? Minä pelkään, että tässä ruvetaan epäilemään juonia.\"\n\n\"Niin, niin, matkustakaamme. Siellä voisin saada useammin nähdä ja\ntavata hänet.\"\n\n\"Ja samalla saisit paremmin aikaa tutustua Puolan oloihin.\"\n\n\"Yhdessä hänen kanssaanko?\"\n\n\"Pelkäänpä, että hän luovuttaa sydämesi minusta.\"\n\n\"Te mahdutte sinne molemmat. Totta on, että rakastan häntä kaikesta\nsydämestäni.\"\n\nPuolaan oli lähetettävä neuvottelijoita, ja pitkien arvelujen jälkeen\nvalittiin niiksi Eerik Brahe ja Eerik Sparre.\n\nHe olivat langoksia ja tunnetut sivistyksestään ja tiedoistaan.\n\nJälkimäinen, Eerik Sparre, pyysi päästä tästä luottamustoimesta,\nhyvin huomaten mitä vaaroja ja ikävyyksiä siitä saattoi koitua, mutta\nkuningas oli itsepäinen. Hän pyysi ystävyyden osoitusta ja sanoi\nloukkaantuvansa kovasti, jos saisi epäävän vastauksen.\n\nPuolalaisten vaatimuksien suhteen sovittiin määrätyistä ehdoista; ja\nnäin valtuutettuina lähettiläät lähtivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolan valtiopäivät kokoontuivat kesäkuun 30 p:nä 1587 Varsovaan.\n\nJagellojen suvun sammuttua oli Puolasta tullut vaalivaltakunta.\n\nSuurin valta oli aatelistolla ja papistolla, ja jokaisesta uudesta\nkuningasvaalista saivat he aihetta itsekukin haalia itselleen niin\npaljon etua kuin suinkin.\n\nSentähden oli tullut tavaksi, että kuninkaaksi valittiin se, joka\nenimmän voi siitä arvosta maksaa, joko sitten etuoikeuksia tai\npuhdasta rahaa.\n\nTällä kertaa ei ollut vähempää kuin kolme kruununtavoittelijaa,\npaitsi Sigismundia.\n\nMainittavin oli Feodor, Venäjän uusi tsaari, senjälkeen Saksan\nkeisarin veli, Itävallan arkkiherttua Maksimilian, ja kolmantena\nSiebenbürgin suuriruhtinas, kuningas Stefanvainajan sukulainen.\n\nJokainen antoi suuria, loistavia lupauksia.\n\nKaupanteko alkoi.\n\nMaksimilian lupasi maksaa valtiorahastoon 800,000 guldenia.\n\nSigismund lupasi jättää sillensä kaikki ne saatavat, joita hänen\nisällään oli Puolassa.\n\nMolemmat toiset tarjosivat niin paljon vähemmän, että kävi kohta\nselväksi, että nämä kaksi tulivat taistelussa kysymykseen.\n\nMahtavat puolueet ryhmittyivät heidän ympärilleen. Leskikuningatar\nkäytti koko vaikutuksensa Sigismundin hyväksi, ja häneen yhdistyi\npian sotapäällikkö ja suurkansleri Zamoisky sekä samalla paavi.\nYhteisin ponnistuksin onnistui heidän vihdoin saada Sigismund\nvalituksi.\n\nPaljon vaikutti tässä myöskin se seikka, että nuori ruhtinas\npolveutui Jagellon suvusta.\n\nHeti kun pääkohdissa oltiin yksimielisiä, julisti Zamoisky\nkuningasvaalin elokuun 9 päiväksi.\n\nHän oli kiirehtinyt tehdäkseen kuningatar Annan mieliksi ja ennenkuin\noli tarkemmin sovittu vaaliehdoista.\n\nMäärättynä päivänä kokoontuivat vaalivaltaiset -- kuitenkin vain\nkuningattaren puolue.\n\nNämä valitsivat yksimielisesti Sigismundin kuninkaaksi.\n\nMuutamia päiviä senjälkeen kokoontui vastapuolue kuningasvaaliin ja\nvalitsi Maksimilianin.\n\nEtenkin oli Viro riitakapulana.\n\nKuningas Juhana tahtoi mieluummin jättää koko jutun kuin luopua\nVirosta, ja hänen lähettinsä olivat tässä suhteessa saaneet ankarat\nohjeet.\n\nEerik Sparre se varsinaisesti otti osaa keskusteluihin, ja hän\nselitti, että hänen oli mahdotonta toimia kuninkaan selviä ohjeita\nvastaan.\n\nZamoisky, joka oli suuresti mieltynyt ruotsalaiseen ylimykseen,\nkuvaili tälle, että oli kysymyksessä kruunu ja valtakunta ja että\nsellaisessa tapauksessa voisi toki tehdä myönnytyksiä.\n\n\"Olen vain lähetti\", vastasi Sparre, \"ja kunniani kieltää minua\nkäymästä yli valtuuksieni.\"\n\nKun ei mikään muu auttanut, koetettiin mitä lupaukset suurista\npuolalaisista tiluksista vaikuttaisivat, mutta Eerik herra vastasi,\nettä mitkään yksityiset edut maailmassa eivät voi saada häntä\nhyväksymään sitä, mitä velvollisuus pakotti hänet hylkäämään.\n\nKuningatar kutsui hänet luokseen.\n\n\"Miksi te asetutte prinssi Sigismundin vaalia vastaan?\" huudahti hän\nhänen saapuessaan.\n\n\"Teidän armonne, henkeni tahtoisin antaa sitä edistääkseni\", vastasi\nSparre.\n\n\"Siinähän on vain Vironmaa kysymyksessä.\"\n\n\"Joka on erityisesti otettu ehtojen joukkoon.\"\n\n\"Kaiken omaisuuteni tahdon antaa saadakseni tänne rakkaat\nsisarenilapset, ja kun nyt olen lopulta saanut vaalin onnistumaan --\nluuletteko ehkä sen käyneen niin helposti?\"\n\n\"Luulen sen tulleen teidän armollenne hyvin kalliiksi.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa. Täällä Puolassa on kaikki rahanalaista, mutta\nmitä toisella kädellä annetaan, voidaan toisella ottaa takaisin.\"\n\n\"En käsitä miten voisin sovittaa väitteenne nykyisiin oloihin.\"\n\n\"Ettekö ymmärrä, että mistä hinnasta tahansa tahtoisin saada\nkuninkaanvaalin vahvistetuksi?\"\n\n\"Siinä kohden minä teen kaikki, mitä voin.\"\n\n\"Ette siis pidä asiaa menetettynä?\"\n\n\"En vielä, teidän armonne.\"\n\n\"No, aiotteko siis myöntyä?\"\n\n\"Sitä en tohdi.\"\n\n\"Teillä on siis muita keinoja?\"\n\n\"Koetan mitä puheet ja järkisyyt voivat vaikuttaa.\"\n\n\"Siitä on vähän hyötyä täällä, ainoastaan helisevät syyt vaikuttavat,\nniitä minä koetan.\"\n\nEerik Sparre palasi asuntoonsa.\n\n\"Toivonpa, että pian pääsisimme tästä kirotusta maasta\", huusi hänen\nlankonsa Eerik Brahe häntä vastaan; \"täällä ei vaikuta mikään muu\nkuin kulta.\"\n\n\"Sitä juuri kuningatarkin äsken sanoi.\"\n\n\"Niin, hän kai tuntee kansansa. Tässä oli äsken eräs pappi, joka\ntarjosi äänensä 1,000 guldenista.\"\n\n\"Hävytön! Mitä sinä vastasit?\"\n\n\"Sanoin, että jos Puolassa on 150,000 pappia ja munkkia, olisi liian\nkallista maksaa guldeni kappaleelta sellaisesta kurjasta moskasta.\"\n\n\"Siinä olet hankkinut meille yhden vihollisen.\"\n\n\"Milloin lähdemme?\"\n\n\"En vielä; minä aion ensin koettaa mitä sanat vaikuttavat.\"\n\n\"Ei se auta.\"\n\n\"Sen saamme nähdä.\"\n\nMutta siitä päivästä lähtien kävi Eerik Sparre vuoroonsa kaikkien\nniiden luona, jotka olivat äänestäneet Sigismundia. Hän kiitti heidän\nosanotostaan sekä valitti, että olosuhteet olivat sellaiset, että\nRuotsin kruununprinssin vaali luultavasti meni mitättömäksi.\n\nSe ylistely ja ihailu, jolla hän puhui prinssistä, herätti yhtä\npaljon harrastusta kuin uteliaisuutta. Yleinen mielipide, etenkin\nnaismaailmassa, kääntyi kokonaan Sigismundin puolelle.\n\nEräässä kokouksessa, jossa useimmat valitsijat olivat saapuvilla,\npiti Eerik Sparre vihdoin puheen, jossa hän ylisteli kruununprinssin\nhyveitä sekä hänen miehuuttansa ja urheuttansa ja valitteli, tokkopa\nPuola pelkistä rahallisista syistä hylkäisi ruhtinaan, johon koko\nkansa ilolla ja ylpeydellä voisi katsoa.\n\nPuhe otettiin myrskyisellä riemulla vastaan. Ruotsalaisen ylimyksen\nympärillä tunkeiltiin ja hänen kättänsä pudisteltiin; kaikkiin\nmahdollisiin myönnytyksiin tahdottiin suostua, ja neuvottelut\nalkoivat uudelleen.\n\nVihdoinkin ja paljon asiata harkittuaan allekirjoittivat ruotsalaiset\nlähettiläät Sigismundin puolesta sellaisen sitoumuksen, että hän\nPuolaan ja muuhun Liivinmaahan \"yhdistää sen osan viimemainittua\nmaata, joka nyt kuului Ruotsin kuninkaalle\".\n\nKuningatar Anna pani tästä takaukseen kaiken omaisuutensa.\n\nSitäpaitsi tuli Sigismundin omalla kustannuksellaan rakentaa viisi\nlinnoitusta, maksaa Puolan sotajoukolle maksamatta oleva palkka,\npitää sotalaivasto Puolan valtakunnan palveluksessa sekä lisäksi\nhankkia tykkejä ja muita sotatarpeita, jos sattuisi sota syttymään\nVenäjän kanssa.\n\nKun allekirjoitukset olivat kirjoitetut, ei ollut syleilyistä loppua\ntulla; molemmin puolin oli tyytyväisyys yhtä suuri.\n\nJäähyväis-vastaanotossa kuningatar miltei syleili Eerik Sparrea.\n\n\"Te olette voittanut minut\", sanoi hän. \"Minä kirjoitan prinssille,\nettä hänellä ei ole teidän vertaistanne ystävää.\"\n\nMolemminpuolisilla ystävyyden vakuutuksilla erottiin, ja Ruotsin\nherrat lähtivät kotimatkalle.\n\n\"Saatamme väittää tehneemme mitä olemme voineet\", sanoi Eerik Sparre\ntoverillensa. \"Tuskin luulen, että kukaan olisi voinut tehdä enempää.\"\n\n\"Ketä olemme tässä paraiten palvelleet?\" kysyi Eerik Brahe hymyillen\nviekkaasti. \"Kuningastako vai ehkä kruununprinssiä?\"\n\n\"Ainakin he luulevat, että me olemme heitä avustaneet.\"\n\n\"Voinet myöntää, että tässä avautuu näköaloja...\"\n\n\"Joita 'kolmenkymmenen' seura kauan on tähystellyt.\"\n\n\"Vai olit sinäkin siinä joukossa?\"\n\n\"Tiedätkö, montako on jäljellä?\"\n\n\"Yhdeksäntoista, hajaantuneina eri tahoille.\"\n\n\"Jos aateli saa valtansa takaisin, niin he kokoontuvat.\"\n\n\"Sillä kokouksella tulee olemaan enemmän merkitystä kuin edellisellä.\"\n\n\"Niinpä luulen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa olivat prinsessa ja hänen suojattinsa Ebba Horn muutamain\npalvelijain kera matkustaneet Korsholmaan.\n\nKuninkaan naimisesta asti oli hänen ja hänen tyttärensä väli käynyt\nkylmähköksi, ja sentähden ei hän mitenkään estellyt tätä matkaa.\n\nMutta kun muutamia päiviä myöhemmin Sigismundkin sanoi päättäneensä\nlähteä Korsholmaan, ei Juhana voinut käsittää, mikä heitä nyt veti\nAhvenanmaalle.\n\nEräänä päivänä, kun hän taas ihmetteli tätä, sanoi Gunilla:\n\n\"Sigismund ja Ebba Horn vetävät yhtä köyttä.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\" huudahti Juhana ällistyen.\n\n\"Kyllä se niin on, sen voit uskoa.\"\n\n\"Aivanhan tuo ylpeä suku tulisi vimmoihinsa.\"\n\n\"Mitä siitä huolitaan, ikävyydet tulevat kuninkaan osalle.\"\n\n\"Minä lähden heti perässä.\"\n\nSen hän tekikin ja huomasi tulleensa häiritsemään idylliä, mutta\naivan kuninkaan kantapäillä tuli lähetystö Puolasta ilmoittamaan\nvaalin tuloksesta.\n\nKaikki muu unohtui. Juhana oli ilosta aivan huumauksissaan, ja hänen\nmielihyvänsä tarttui Sigismundiinkin.\n\nMutta kun he molemmat miettivät tarkemmin ehtoja, syntyi toisia\najatuksia, ja pian olivat isä ja poika yksimieliset siitä, ettei\nSigismund tulekkaan Puolan kuninkaaksi.\n\nNeuvottelujen jatkuessa saapui Eerik Sparre kotiin.\n\nHän sanoi, että vaalisopimuksen ehdot voitiin tulkita kahdella\ntavalla ja että ne antoivat aihetta monenmoisiin verukkeisiin.\n\nTuo viekas ylimys osoitti, mikä voisi olla seurauksena, jos\npuolalaiset valitsisivat Venäjän Feodorin kuninkaakseen, sekä\nhuomautti niin hyvin poliittisia etuja kuin kunniaa, mitä tästä\nkuningasvaalista koitui.\n\nKuningas Juhana väänteli käsiään. Hän katsoi poikaansa, joka oli\nkokonaan jättänyt määräysvallan isälleen, ja sitten hän käski kutsua\nPuolan lähetystön takaisin ilmoittaen, että Sigismund ottaa vastaan\nPuolan kruunun.\n\n\"Alus on matkakunnossa; me lähdemme molemmat jo tänään Tukholmaan\",\nsanoi hän.\n\n\"Miten vaan isäni katsoo tarpeelliseksi\", vastasi prinssi, joka\nnäytti odottaneen tätä.\n\n\"Minä tiedän kaikki\", kuiskasi Juhana hyvästellessään tyttärelleen;\n\"sinä olet hankkinut minulle mahtavia vihollisia.\"\n\n\"Hän se on vaikuttanut Sigismundiin\", vastasi Anna, \"ja saanut hänet\nnyt lähtemään. Ebba on enkeli ja minun ainoa ystäväni.\"\n\n\n\n\n17.\n\nMIKÄ ON TARKOITUS?\n\n\nEnnen kaikkea oli tarpeellista järjestää edeltäkäsin olosuhteet, niin\nhyvin siihen nähden, mitä Ruotsin hallintoon tuli, kuin myös siihen,\nmikä koski molempain valtakuntain keskinäistä suhdetta, kun Sigismund\nJuhanan kuoleman jälkeen tulisi myöskin Ruotsin kuninkaaksi.\n\nValtiopäivät kutsuttiin kokoon Kalmariin ja siellä esitettiin niille\nEerik Sparren laatima ehdotus.\n\nSen nimenä oli \"Kalmarin säädökset molempain valtakuntain\nhallitsemisesta\".\n\nUskonnon suhteen määrättiin, että kuningas Juhanan liturgia vastedes\ntuli aina olemaan Ruotsin uskontona.\n\nTarkemmat määräykset tässä suhteessa jätettiin seuraavan\nkirkolliskokouksen päätettäviksi.\n\nNäihin ei kuningas Sigismund koskaan saanut tehdä mitään muutosta,\neikä hän myöskään saanut tuoda mukanansa Ruotsiin useampaa kuin kaksi\nkatolista kirkonmiestä.\n\nMaan yhteiskunnallisen vapauden turvaamiseksi oli siihen otettu yhtä\nja toista vanhasta unionista Tanskan kanssa.\n\nHallitusta hoitamaan oli valittava muutamia eteviä henkilöitä; luku\nmäärättiin seitsemäksi, ja oli herttua Kaarlella oikeus nimittää yksi\nheistä.\n\nHerttuan oikeudet jäivät semmoisiksi, kuin ne Vadstenassa säädettiin,\nja kuninkaan oli vahvistettava sekä veljensä että vapaaherrain ja\nkreivien läänitykset.\n\nRuotsin ylimystö ei ollut unhottanut mitä vapauksia se aikaisemmin\noli nauttinut.\n\nUsein puhuttiin menneistä päivistä, jolloin korkeilla maallisilla\nja hengellisillä herroilla oli huostassaan kaikki, mikä nyt kuului\nkuninkaan tehtäviin.\n\nEikö heidän aurinkonsa ollut taas nousemassa? Mitä etuja voisikaan\nhankkia itselleen, kun kuningas yhtämittaa oli poissa ja sitäpaitsi\ntoista uskontoa?\n\nVanha pappisvalta kohotti taas päätänsä. Ojentaisiko aateli sille\navustavan kätensä, vai perustaisiko se oman mahtavuutensa käyden\ntaisteluun papistoa vastaan?\n\nOlihan Puola vaalivaltakunta? Eikö Ruotsistakin voisi tulla semmoinen?\n\nJuhana ja Sigismund hyväksyivät ja allekirjoittivat hallitusmuodon\nsyyskuun 7 p:nä 1587.\n\nOli tarkoitus, että Kaarle herttuakin panisi nimensä sen alle, mutta\nsiitä ei tullut koskaan mitään, ja on luultavaa, ettei hänellä ollut\noikein selvillä, mitä Kalmarissa kuningasten ja herrain kesken\ntoimittiin.\n\nHerroilla oli monta neuvottelua keskenään; kaikki oli ennakolta\njärjestettävä.\n\n-- -- \"Seitsenmiehinen hallitus Saksan vaaliruhtinasten esimerkin\nmukaan\", sanoo Kustaa Aadolf omassa historiassaan.\n\nMoniin ja viisaisiin varokeinoihin ryhdyttiin.\n\nUusia veroja ei saanut määrätä kuninkaan poissaollessa. Määräykset,\nkiellot ja yleiset säädökset, joita valmistettiin Puolaa varten,\neivät saaneet Ruotsissa lain voimaa ilman säätyjen suostumusta.\n\nSamoin ei kuningas saanut ilman säätyjen myöntymystä käydä\nsopimuksiin ulkomaisten ruhtinasten kanssa, ei ainakaan semmoisiin,\njoiden kantta joku osa valtakunnan aluetta luovutettaisiin pois.\n\nJos olisi tarpeen saada tähän säädökseen muutoksia tai lisäyksiä,\nniin sen tulisi tapahtua kuninkaan, Kaarle herttuan, neuvoston ja\nritariston yhteisellä suostumuksella.\n\nLisäksi muistutettiin, että Ruotsin aatelistoa oli pidettävä\nkunniassa ja arvossa, koska sillä ikimuistoisista ajoista asti oli\nollut korkein asema kuningasten ja ruhtinasten jälkeen, joista se\nsuurimmaksi osaksi polveutuu, samoinkuin kuninkaitakin on siitä\nlähtenyt.\n\nSamalla olkoon kielletty ottamasta aatelisia sellaiseen\nhovipalvelukseen kuin henkivartijoiksi, lakeijoiksi y.m.\n\nKalmarin säädökset olivat aiotut valtakunnan uskonnon ja vapauden\ntueksi, mutta itse asiassa syntyi täten uusi, korkeammalle\naatelistolle ainakin yhtä edullinen Kalmarin unioni, vaikka toisissa\nolosuhteissa.\n\nEntinen monivaltaisuus ilmenee tässä vielä kerran eikä suinkaan\nsanamuodoltaan juuri hämäränä.\n\nViikon kuluttua allekirjoituksen jälkeen Sigismund lähti Ruotsista.\n\nHän oli vain 21-vuotias, kokematon ja vailla itsenäisyyttä, ja hän\naikoi kansan keskuuteen, joka oli uskonnollisten ja valtiollisten\npuoluekiistojen kiihottama, valtaistuimelle, jota hän itse ei ollut\ntavoitellut ja jonka hän epäröiden, melkeinpä vastenmielisesti otti\nvastaan.\n\nJuhana oli Klaus Flemingin päällikkyyden alaiseksi varustanut muhkean\nlaivaston sekä nimenomaan käskenyt, että Sigismund ei saanut astua\nmaihin, ennenkuin puolalaiset olivat luopuneet Vironmaasta; jos he\nkieltäytyivät siitä, tuli hänen palata heti.\n\nLeskikuningatar Anna oli pyytänyt, että hänen sisarensa tytär,\nprinsessa Anna, tulisi mukana, ja tämä oli heti valmis -- kuten\nsanottiin -- eroamaan äitipuolestaan.\n\nEerik Sparre, Eerik Brahe ja Ture Bielke seurasivat nuorta kuningasta.\n\nSyyskuussa nostettiin purjeet ja matka suunnattiin Danzigiin.\n\n15:ntenä päivänä ankkuroitiin väylälle. Klaus Fleming ei mennyt\nkaupunkiin, ennenkuin oli saanut täysin tyydyttävän turvakirjan;\nPuolan lähettiläät tulivat laivaan, ja nyt alkoivat keskustelut\nVirosta.\n\nSigismund vastasi, että annettu lupaus oli ehdollinen ja nykyään\nmahdoton, koska se oli hänen isänsä nimenomaista tahtoa vastaan. --\n\nKolme päivää kuljeksivat puolalaiset edestakaisin säästelemättä\nimarteluja ja uhkauksia, mutta Sigismund ei väistynyt hiuskarvan\nvertaakaan. Sovittiin sitten lopulta siitä, että kysymys Vironmaasta\nsaisi raueta niin kauaksi, kuin kuningas Juhana eli; senjälkeen\nSigismund vannoi Olivan luostarissa täyttävänsä muut vaaliehtojen\nmääräykset.\n\nMatkalla Krakauhun, jossa kruunaus oli tapahtuva, hän oli vähällä\njoutua arkkiherttua Maksimilianin joukkojen vangiksi. Tämä oleskeli\nitse sotajoukkoineen Etelä-Puolassa, mutta pieni 80-miehinen\npuolalainen ratsujoukko teki niin urheata vastarintaa, että\nSigismundin onnistui kiertoteitä päästä suojaan.\n\nJuuri kun hän oli menossa Veikselin yli, saavutti hänet Juhanan\nlähetti, mukanaan kirje, jossa kuningas ei ainoastaan pyytänyt ja\nkehottanut, vaan vieläpä vedoten siihen, että Sigismundin poikana\ntuli totella, ankarasti käski häntä heti palaamaan Ruotsiin.\n\nSigismund epäröi; hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Ruotsin herrat\nsanoivat hänelle, että nyt, kun tie oli auki Krakauhun, ei ollut\nmitään sopivaa syytä. Siten hän vain hankkisi itselleen vihollisia\nja tulisi yleisen pilkan esineeksi; neuvotteluissa ilmenisi kyllä\nsellaisia riitakohtia, että Sigismund hyvällä syyllä voisi luopua\nPuolan kruunusta.\n\nNuori ruhtinas noudatti neuvoa ja jatkoi matkaa.\n\nViisikolmatta vuotta aikaisemmin oli Juhana melkein samanlaisissa\nolosuhteissa vastoin Eerikin kieltoa mennyt Puolaan.\n\nTulo Krakauhun oli erittäin loistava. Useihin rakennuksiin oli\nripustettu suuria tapettimaalauksia, jotka esittivät Jagellojen\nhistoriaa; siellä oli kunniaportteja, musiikkia, runopukuisia\ntervehdyspuheita ja kaiken tämän ohessa kansan riemuhuutoja,\nkansan, joka osoitti iloaan herralle, joka polveutui heidän\nkuningassuvustaan, tunnusti heidän uskontoaan ja puhui heidän\nkieltään.\n\nIhastuneena leskikuningatar sulki sisarensa lapset syliinsä. Kaiken\nomaisuutensa hän oli pannut alttiiksi saadakseen heidät sinne. Nyt\nhänellä oli minkä vuoksi elää; mikään maailmassa ei enää saanut\nerottaa heitä.\n\nNeuvottelut kruunausehdoista alkoivat jotenkin pian. Ei ollut mitään\nvaikeuksia, paitsi mitä Vironmaahan tuli. Lausuttiin, että kuninkaan\ntuli pitää mitä hän lähettilästensä kautta oli luvannut. Se oli muka\nhelppoa senkin tähden, että Ruotsilla oli Virosta varsin vähän,\ntuskinpa mitään hyötyä.\n\nHyvin tyynenä ja varmana Sigismund vastasi odottaneensa, että\npuolalaiset pysyisivät Danzigissa tehdyssä sopimuksessa. Hänellä\nei ollut oikeutta luovuttaa Vironmaata ilman Ruotsin säätyjen\nsuostumusta; olihan se niin kalliisti ostettu monen kunniallisen\nmiehen verellä, että yksin erottamis-yrityksetkin saattoivat herättää\nlevottomuutta ja riistää häneltä hänen perintövaltakuntansa. Heidän\nei pitänyt pyytää mahdottomia, vaan muistaa mihin velvollisuuksiin\nhän oli sitoutunut Ruotsissa.\n\n\"Nyt on kuningas Sigismund saanut uuden isänmaan\", huusi joku.\n\n\"Se on kyllä totta, mutta voisitteko te luottaa minuun, jos pettäisin\nentisen?\" Hän oli vakaasti päättänyt olla rikkomatta kuningasvalaansa\nja täyttää kuningatar Annan takaussitoumuksen, mutta jos säädyt eivät\ntyytyisi siihen, oli hän valmis luopumaan Puolan kruunusta.\n\nCujavienin piispa myönsi, että syyt olivat painavia, mutta\nvastasyitäkin oli olemassa, ja hän pyysi sentähden kuningasta\nparemmin miettimään, ennenkuin teki päätöksensä.\n\nPaitsi kuningatar Annaa työskenteli etenkin suurkansleri Zamoisky\nvaalissa Sigismundin hyväksi; paavi toivoi hänen kauttaan voivansa\nkäännyttää ensiksi Ruotsin sekä sitten väkivallalla Tanskan ja\nVenäjän.\n\nVoimakkaimmin vaikutti ehkä kuitenkin Sigismundin hyväksi se seikka,\nettä aateli pelkäsi Itävallan ja Venäjän hallitsijain ylivaltaa, sekä\nlopuksi kansan rakkaus Jagellojen sukuun.\n\nSelkänojana kaikessa oli kuitenkin Eerik Sparre ja hänen voimakas\nkaunopuheisuutensa. Hän osasi kussakin puolueessa koskettaa sitä\nkieltä, joka antoi vahvimman vastakaiun, ja vastustus, joka alussa\noli vankka kuin muuri, hälveni vähitellen kuin usva.\n\nArkkiherttua Maksimilianilla oli puolellaan Zborovskyn mahtava\nsuku ja Itävallan koko sotavoima. He eivät olleet vielä läheskään\nluopuneet taistelusta; Sigismundin vaikutusta vähentääkseen he\ntekivät kaiken voitavansa.\n\nZamoisky ei kuitenkaan ajatellut antaa rahtuakaan tinkiä Puolan\nvaatimuksista, ja kun Sigismund seuraavalla kerralla saapui\nneuvostoon, puhui hän sekä vakavasti että terävästi sanoen, ettei\nruotsalainen rehellisyys tästälähin tule olemaan niin suuressa\narvossa kuin ennen, jos lähettien kautta annettu lupaus niin\nhäpeällisesti rikotaan tai jos tahdotaan siinä ruveta juonittelemaan.\nToista oli Puola varmaan odottanut.\n\nSigismund pysyi tyynenä ja kylmänä; hän vastasi rauhallisesti, ettei\nkukaan voinut olla suoramielisempi kuin hän. Siitä alkaen kuin\nhän saapui Danzigin satamaan, niin, jopa jo Kalmarissa, hän oli\njulkisesti selittänyt, ettei voi eikä tahdo luopua Vironmaasta.\n\nSitäpaitsi hän todisti, että Ruotsilla keisarin kanssa tehdyn\nsopimuksen nojalla oli tähän maahan lähemmät oikeudet kuin Puolalla.\n\nKun neuvosto huomasi, ettei se kyennyt yksin taivuttamaan\nSigismundia, tahtoi se koettaa mitä saisi aikaan valtiosäätyjen\navulla. Nämä kutsuttiin kokoon seuraavaksi päiväksi. Zamoisky toisti\nsiellä mitä oli edellisessä istunnossa sanonut ja sai melkein saman\nvastauksen. Silloin hän huudahti:\n\n\"Koska minä huomaan, että kuningas ei tahdo pysyä valalla\nvahvistetussa sitoumuksessa, niin hän älköön pahastuko, jos säädyt\nperuuttavat uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa sekä ryhtyvät uuteen\nvaaliin.\"\n\nSigismund ei näyttänyt masentuvan tästä, vaan vastasi reippaasti:\n\"Kun säädyt eivät tahdo luopua kohtuuttomasta vaatimuksestaan,\nniin tahdon julkisesti ilmoittaa mitä niin usein ennen olen sekä\nsuullisesti että kirjallisesti maininnut, nimittäin että olen\nmieluummin valmis luopumaan Puolan kruunusta kuin saastuttamaan\nomaatuntoani väärällä valalla.\"\n\nKuului puheen hälinää kautta kokoushuoneen. Useat arvelivat, että\nZamoisky oli ahdistanut kuningasta liian kovasti, mutta yhtyivät\nkuitenkin hänen pyyntöönsä, että Sigismund luopuisi Virosta.\n\nSilloin kuningas nousi seisomaan, selitti, ettei voinut antaa muuta\nvastausta, ja lähti salista.\n\nSekasorto ja hämmästys tulivat yleisiksi.\n\nValitut lähettiläät lähetettiin nyt häntä taivuttamaan. He väittivät,\nettä olisi hänelle häpeäksi niin pitkän matkan jälkeen palata tyhjin\ntoimin.\n\n\"Ei\", vastasi Sigismund, \"se tulee minulle mitä suurimmaksi\nkunniaksi, kun koko maailma saa tietää, että pidän tunnonrauhani\nsuuremmassa arvossa kuin koko teidän valtakuntanne, niin mahtava kuin\nse onkin.\"\n\nOn luultavaa, että Sigismundin sanat suureksi osaksi olivat Eerik\nSparren terottamia, mutta se seikka, että hän omisti ne omikseen,\ntodistaa hänessä moraalista miehuutta ja luonteen lujuutta, jota ei\nolisi häneltä odottanut.\n\nHänen lujuutensa herättikin suurta huomiota. Zborovskyn puolue\nriemuitsi, kun taas Zamoisky ja hänen puolueensa ilmaisivat sekä\nnärkästystä että alakuloisuutta.\n\nKansassa ilmeni levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Sigismundin\nylpeä menettely loukkasi syvästi puolalaisten kansallistunnetta.\nKolmetoista vuotta sitten oli Henrik Valoisilainen heittänyt sekä\nvaltakunnan että kruunun, ja nyt tahtoi äskenvalittu kuningas pienen,\nmitättömän maakunnan tähden samoin luopua kuninkuudestaan.\n\nSovitteluyrityksiä tehtiin ja lopulta päätettiin, että kysymys\nVironmaan luovuttamisesta oli jätettävä Juhanan kuolemaan asti.\n\nMaksimilian oli vielä miehineen rajalla. Zamoisky marssi sinne\nsotajoukkoineen, löi vihollisen ja otti herttuan vangiksi.\n\nOli aikomus viedä Maksimilian Krakauhun ja asettaa hänet kansan\npilkattavaksi, mutta kun Sigismund sai tiedon siitä, kielsi hän sen\nja panetti herttuan erääseen linnoitukseen, kunnes rauha ja sopimus\nsaataisiin aikaan.\n\nJoulukuun 27 p:nä 1587 tapahtui Sigismundin kruunaus tavanmukaisilla\njuhlallisuuksilla.\n\nLeskikuningatar ja prinsessa olivat saapuvilla naistensa ympäröiminä.\n\nPrinsessa Anna oli Ruotsista tuonut mukanaan vain Ebba Hornin, mutta\nennen lähtöään hän oli kirjoittanut Sigrid Vaasalle kysyen, eikö\ntämä tahtoisi hovineitsyenä seurata häntä Puolaan. Vastaus ei ehtisi\najoissa, mutta hän tapaisi siinä tapauksessa prinsessan Danzigissa.\n\nSinne tullessaan Anna tapasikin nuoren, kainon tytön, jonka hän heti\ntunsi äidin muodosta. Hän syleili häntä sydämellisesti ja kiitti\nhäntä hänen tulostaan. Heidän äitinsä olivat tunteneet toisensa,\nlastenkin pitäisi tuntea; heillä oli kyllä paljon puhuttavaa\ntoisilleen.\n\nSigrid kertoi äidistään, siitä hiljaisesta ja rauhaisasta elämästä,\njota hän vietti, sekä heidän suuresta kaipauksestaan, kun he eivät\ntienneet missä veli oleskeli, elikö edes.\n\nAnna oli kuullut jesuiittain juonista, joiden tarkoituksena oli saada\nhänet Ruotsin kuninkaaksi, mutta että hän oli karannut heiltä.\n\n\"Hän tuntee isänsä kohtalon\", vastasi Sigrid, \"eikä viekoitus voi\nsilloin olla suuri.\"\n\nKuta enemmän Anna puhui nuoren sukulaisensa kanssa, sitä enemmän\nhän mieltyi hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olemukseensa.\nHän oli saanut hyvät tiedot, mutta tuo ajatusten puhtaus, nuo\nterveet mielipiteet elämästä ja ihmisistä, ne hän oli saanut\näidiltään, ja Anna käsitti nyt, kuinka _hänen_ äitinsä usein oli\nniin kunnioittavasti, vieläpä toisinaan ihastuksellakin puhunut\nhalveksitusta Kaarina Maununtyttärestä.\n\nNuori prinsessa oli monessa suhteessa varhain kehittynyt eikä\nsuinkaan vähimmin siinä, että hän katseli asioita omin silmin\nja tahtoi itse arvostella. Vaikka hän toisinaan oli ylpeä ja\nylimysmielinen, saattoi hän toisella kertaa asettaa persoonallisuuden\narvoa ja sukuperää korkeammalle.\n\nUseasti oli Katariina Jagellotar puhunut tyttärelleen tuosta halvasta\nnaisesta, joka ei koskaan ajatellut itseään, vaan aina teki mitä\nvoi muita hyödyttääkseen ja auttaakseen. Hän vertaili ylpeitä,\nkevytmielisiä ja sukuperästään pöyhkeitä miehensä sisaria tähän\nnöyrään, hellämieliseen naiseen.\n\nMonesti oli kertomus tuonut kyyneliä Annan silmiin, usein oli hän\ntahtonut ottaa Sigridin Tukholmaan, mutta hän ei saanut; nyt hän\nei kysynyt keltään lupaa. Veljensä valtakunnassa hän sai valita\nympäristönsä mielensä mukaan; Sigismund ei sitä kieltäisi.\n\nSigrid, joka ei koskaan ennen ollut liikkunut maailmalla, nautti\nsuuresti kaikesta mitä näki. Annaa huvitti viedä häntä kaikkialle,\nja päivä päivältä kasvoi nuorten tyttöjen ystävyys. Vihdoin ilmaisi\nAnna eräänä päivänä Sigridille rakastavansa Kustaa Brahea. Hän\ntiesi, ettei isänsä koskaan suostuisi siihen liittoon, ja sentähden\npitäisi Kustaan kohta ulkomailta palattuaan matkustaa Puolaan.\nSiellä Sigismund antaisi hänelle jonkun korkean viran, ja sitten he\nmenisivät naimisiin eivätkä palaisi koskaan Ruotsiin.\n\n\"Mutta jos kuningas Juhana ei suostu siihen?\" uteli Sigrid.\n\n\"Niin odotamme\", vastasi Anna.\n\n\"Kunnes hän on kuollutko?\"\n\n\"Mahdollista kyllä.\"\n\n\"Mutta ei se voi olla oikein.\"\n\n\"Vaikka me rakastamme toisiamme?\"\n\n\"Isänne tahdon pitää olla pyhä.\"\n\n\"Onko hänellä oikeus erottaa kaksi sydäntä, jotka kuuluvat\ntoisilleen?\"\n\n\"Sitä hän ei voi.\"\n\n\"Mutta riistää heidän elämänsä onnen.\"\n\n\"Täytetty velvollisuuskin on onni.\"\n\n\"Mutta ei korkein.\"\n\n\"Korkeinta ei ole täällä alhaalla.\"\n\n\"Tarkoitatko, että meidän tulisi elää erillämme?\"\n\n\"Sitä tarkoitan.\"\n\n\"Se ehkä tulee kohtaloksemme, ja siihen saanen valmistautua\", huokasi\nAnna.\n\n\"Tahtoisin nähdä teidät hyvin onnellisina\", huudahti Sigrid.\n\n\"Tiedätkö, että lemmin Kustaa Brahea etenkin hänen tapojensa\npuhtauden tähden. Olen kuullut ja nähnyt niin paljon ilkeää, etten\nkoskaan unhottaisi, jos hän tekisi jonkun arvottoman teon.\"\n\n\"Oletteko sanonut sen hänelle?\"\n\n\"Olen, ja hän vastasi, että hän samasta hetkestä alkaen ei katsoisi\nansaitsevansa minun lempeäni.\"\n\n\"Se on ritarillista!\"\n\n\"Ritarillisempaa ei ole! Tuletpa pitämään hänestä paljon, mutta\nrakastua häneen et saa.\"\n\n\"Eipä vaaraa.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\nSigrid punastui. \"En luule vain\", vastasi hän.\n\n\"Senkötähden, että sydämesi jo kuuluu toiselle?\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Tunnustappa heti! Kuka hän on, mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Te vain nauraisitte minua.\"\n\n\"Kerro, kerro!\"\n\n\"Äitini saa valita minulle.\"\n\n\"Entä oma sydämesi?\"\n\n\"Sen hän saa antaa kelle tahtoo.\"\n\n\"Seuraako se määräystä?\"\n\n\"Sen täytyy.\"\n\n\"Ei, Sigrid, sitä hän ei voi vaatia.\"\n\n\"Hän ei ole sitä tehnytkään.\"\n\n\"Sinä olet oikein lapsi, Sigrid, mutta ole varma siitä, että se päivä\nkoittaa, jolloin sydän itse puhuu, ja silloin on turhaa sanoa: 'sinun\ntäytyy'... se huutaa tuhansin suin: 'minä tahdon!' ja sinun on pakko\ntotella.\"\n\nAnna huokasi syvään, hän tiesi kyllä miten oli käynyt yhden ja\ntoisen, joista hän piti.\n\nEbba Horn ei ollut siitä pitäen ollut kaltaisensa, kun he\nKorsholmassa olivat käyneet tietäjissä. Tämä oli puhunut kauheita\nasioita. On totta, että hän ei voinut tuntea heitä; he olivat\nkumpikin olleet tiheihin huntuihin kietoutuneina.\n\nAjatteleppa, että hän olisi tiennyt sanoneensa prinsessa Annaa\nparittajaksi ja Ebbaa kuninkaan jalkavaimoksi!\n\nMiten kauhistuksissaan he olivatkaan rientäneet sieltä ja mitä tuskia\nkärsineet!\n\nEbba oli ollut aivan lohduton; hän ajatteli, olikohan eukko oikeassa.\n\nMutta silloin Anna pahastui kovin. Mitäpä hän oli tehnyt muuta\nkuin edistänyt veljensä onnea! Eikö tämä itse ollut sanonut, että\nhän Ebban kanssa keskustellessaan oli ikäänkuin herännyt parempaan\ntoimintaan; Ebba oli kehottanut häntä mainetekoihin, ja tehdäkseen\nhänelle mieliksi oli Sigismund tullut paljon toimeliaammaksi kuin\nennen.\n\nMitä oli Ebballa valittamista, eikö hän ollut onnellinen? Mitäpä\nmerkitsi, oliko hänet vihitty salaa vai julkisesti, Jumalan edessä\nhän oli joka tapauksessa Sigismundin puoliso, ja mitä hänen tarvitsi\nhuolia siitä, mitä juorut ja ilkeys keksivät?\n\nSaapui sitten kirje hänen äidiltään, \"että hän saapuisi heti kotiin,\nkun niin monia pahoja huhuja oli liikkeessä\".\n\nHän ei uskaltanut. \"He kyllä pian urkkivat selville minun\nsalaisuuteni\", sanoi hän.\n\nAnna kirjoitti heti Sigismundille, joka silloin oli Kalmarissa.\n\n\"Hänen täytyy seurata Puolaan\", vastasi tämä. \"Ei kukaan voi\nelähyttää ja vahvistaa minua niinkuin hän; halajan joka hetki hänen\nluokseen.\"\n\nEbba suuteli kirjettä luettuansa sen. \"Minä kuulun tästälähin vain\nhänelle\", sanoi hän.\n\nAnna kirjoitti hänen äidilleen luvanneensa seurata veljeänsä Puolaan,\nmutta sanoi olevansa pakotettu peruuttamaan lupauksensa, ellei saanut\nrakastettua Ebbaansa mukanaan. Mitä pahoihin huhuihin tuli, niin hän\nvoi vakuuttaa, että ne olivat perättömiä, koska hän ja Ebba olivat\neroamattomia. Kirje oli kirjoitettu epätoivossa, mutta sisällyksestä\nei kukaan voinut sitä huomata.\n\nTuli sitten vastaus täynnä kiitoksia prinsessan suuresta hyvyydestä;\nvoisihan Ebba vastedes käydä vanhempiaan tervehtimässä.\n\nNuoret naiset olivat vain 17-vuotiaita. Toinen oli itsenäinen\ntoimissaan, tottunut noudattamaan vain omia oikkujaan ja\npäähänpistojaan pelkäämättä tai ottamatta huomioonsa seurauksia.\nToinen, lapsi sanan laajimmassa merkityksessä, mutta henkisesti\nhyvin kyvykäs tietämättä vielä kuitenkaan itse siitä, nöyrä ja\nalttiiksiantava, oli tottunut vain tottelemaan, vastaan väittämättä,\nseurauksia ajattelematta, ja oli nyt ensi kerran lemmen taikavoiman\nhuumaamana; kenelläpä olisi rohkeutta häntä tuomita?\n\nEhkäpä hän teki sen itse, olemuksensa vakavuudesta päättäen.\n\nMatka Danzigiin muodostui kyllä monen päivän hämmentymättömäksi\niloksi, samoin myöskin matka sieltä Krakauhun piti hänen miehuuttaan\nvireillä.\n\nMutta sitten, sitten!\n\nKuningatar Annalla oli terävät silmät, ja hän keksi heti, ettei\nkaikki ollut oikealla tolalla.\n\nEnsin joutui prinsessa Anna kuulusteltavaksi, ja hän väitti\nvilkkaasti, että oikea vihkiminen oli tapahtunut ja että Sigismund\noli sanonut rakastavansa Ebbaa niin paljon, ettei koskaan voisi mennä\nnaimisiin toisen kanssa.\n\n\"Sinun nuoruutesi tähden voi ymmärtämättömyytesi antaa anteeksi\",\nsanoi kuningatar, \"mutta tämä on korjattava.\"\n\nEräänä päivänä kutsuttiin prinsessan hovineitsyt kuningattaren luo.\n\n\"Minä odotin sitä\", sanoi Ebba kalveten.\n\n\"Sinä et saa mennä yksin, minä tulen mukaan.\"\n\n\"Hän pahastuisi siitä; sitäpaitsi luulen paremmaksi, että menen\nyksin.\"\n\nKuningatar otti ystävällisesti vastaan nuoren naisen, asetti hänet\nistumaan viereensä, silmäili häntä säälivästi ja sanoi: \"Lapsi\nraukka, minun on paha olla teidän tähtenne.\"\n\nEbba punastui vastoin tahtoaan, mutta nieli kyyneleensä. \"En ole\ntähän asti ymmärtänyt elämää\", sanoi hän, \"nyt alan sitä käsittää.\"\n\n\"Oletteko ajatellut tulevaisuuttanne?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tahdotteko palata kotiinne Ruotsiin?\"\n\n\"Sitä en voi kuningas Sigismundin tähden.\"\n\n\"Enimmän ehkä oman itsenne tähden, luullakseni.\"\n\n\"Te ette tunne Ruotsin aatelia. He eivät antaisi hänelle koskaan\nanteeksi, ja minä tahdon mielelläni edistää hänen onneaan enkä\nasettua sen tielle.\"\n\n\"Kauniisti sanottu, ja lienee siis parasta, että jäätte tänne.\"\n\n\"Niin olen itsekin ajatellut.\"\n\n\"Vastatkaa suoraan, onko se kuninkaan tähden.\"\n\n\"Minä jätän hänet ainaiseksi.\"\n\nNäissä sanoissa oli niin vihlovaa surua, että kuningatar sai\nkyyneleet silmiinsä.\n\n\"Sallitteko minun pitää huolta itsestänne?\" sanoi hän tarttuen Ebban\nkäteen.\n\n\"Huoltako minusta? Miten?\"\n\n\"Minä lähetän teidät kauas täältä. Annan tietää, että te olette minun\nerityisessä suojeluksessani, eikä kestä monta vuotta, ennenkuin\npääsette rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin.\"\n\n\"Niinkö syvälle olen vajonnut teidän silmissänne?\" sanoi Ebba.\nKyyneleet virtailivat hänen silmistään.\n\n\"Anteeksi, anteeksi, tahdoin vain koetella teitä\", sanoi kuningatar\nhyväillen häntä. \"Nyt ymmärrän mitä te olette ollut Sigismundille, ja\nminä otan osaa hänen kaipaukseensa. Kuulkaa nyt toista ehdotustani:\nSleskowin luona on arvossapidetty luostari; abbedissa on erittäin\nhyvä ystäväni, ja minä tiedän, että protestantteja on paennut hänen\nturviinsa. Tahdotteko mennä sinne minun suojelukseni alaisena?\"\n\nEbba suuteli kiitollisesti kuningattaren kättä; parempaa hän ei\nvoinut toivoa.\n\nKuningatar lupasi pitää huolta siitä, että hän sai pienen\nsaattojoukon, ja Ebba päätti lähteä jo seuraavana päivänä. Kuningas\nja prinsessa aikoivat pitemmälle matkalle, ja Ebba tahtoi lähteä\npois, ennenkuin he palaisivat.\n\n\"Oletko kylliksi vahva eroamaan heistä jäähyväisittä?\" kysyi\nkuningatar.\n\n\"Minulle ja heille on parasta, että katoan\", vastasi hän. \"Muisto on\nvähemmin tuskallinen.\"\n\nKaikki kävi suunnitelmain mukaan; Ebba ei sanonut jäähyväisiä\nkenellekään muulle kuin kuningattarelle, joka ihaili sitä luonteen\nlujuutta, jota hän ei ollut oppinut tuntemaan, ennenkuin tunsi\nkaipaavansa häntä, joka oli sitä osoittanut.\n\nSekä Sigismund että Anna tulivat aivan epätoivoon kuullessaan, että\nhän oli poissa, mutta kuningatar sanoi, että Ebba oli toiminut\nvapaaehtoisesti ja että hän itse oli kaikin voimin tukenut häntä\nsentähden, että kuninkaan maine kärsisi, jos hän kauemmin viipyisi\ntäällä.\n\nSittemmin hän kuitenkin sanoi prinsessalle: \"Mistä tahansa etsimmekin\npuolisoa Sigismundille, emme löydä sellaista, joka täyttäisi Ebba\nHornin paikan.\"\n\nTapansa mukaan Sigismund ei puhunut mitään kaipauksestaan, mutta\nprinsessa itki haikeita kyyneleitä. Hänestä oli täti menetellyt\nomavaltaisesti, ja jos hän olisi tiennyt, missä Ebballa oli\npiilopaikkansa, olisi hän ehkä matkustanut sinne ja tuonut hänet\ntakaisin. Tämä oli tunkeutumista hänen oikeuksiinsa, ja sellaista hän\nei sietänyt.\n\nKukaan ei kuitenkaan saanut nähdä, että hän piti asiaa mielessään;\nsopivassa tilaisuudessa hän päätti kyllä ottaa korvauksen.\n\nSiinä puolalaisessa hoviväestössä, jonka kuningatar oli hänelle\nantanut, oli myöskin käsikirjuri Possmoschi.\n\nEi ole luultavaa, että kuningatar olisi itse valinnut hänet. Hän\noli säteilevän kaunis; sanottiinkin, että hän muistutti yhtä niistä\nenkeleistä, jotka luomisen alussa heitettiin taivaasta alas pimeyteen.\n\nPrinsessa hämmästyi hänet nähdessään; mutta hän saattoi hillitä\nitsensä, kun niin tahtoi.\n\nHän antoi hänen tehtäväkseen joutavien kirjeiden kirjoittamisen\nhenkilöille, joille hänellä ei ollut mitään tärkeämpiä asioita, ja\nmoitti kiivaasti kaikkia hänen tekemiään erehdyksiä.\n\nMutta puolalainen otti nöyrästi vastaan kaikki nuhteet katsoen\nrukoilevasti prinsessaan.\n\nJos tämä lähti nopeasti pois hänen luotaan, katsoi hän prinsessan\njälkeen ivallisesti hymyillen.\n\nEnimmäkseen oli prinsessa toimessa Sigrid Vaasan kanssa; tämän tuli\nlohdutella häntä, kun hän oli menettänyt Ebba Hornin, ja usein hän\nsanoi: \"Jollet sinä olisi tullut, ei elämäni tässä maassa olisi\nsiedettävää.\"\n\nLeskikuningatar ei ollut oikein tyytyväinen Annan uuteen suosikkiin,\njoka johti hänen mieleensä liian suruisia muistoja; hän olisi\ntoivonut, että sisarensa tytär olisi ottanut jonkun Zamoiskyn perheen\njäsenistä ystäväkseen ja uskotukseen. Asiain nykyisellä kannalla\nollessa tahtoi hän, että Annan pieni hovi esiintyisi edukseen\nkaikissa julkisissa tilaisuuksissa, eikä kallisarvoisia pukuja\nkruunausjuhlaa varten suinkaan säästetty.\n\nPuolalaisten käyttämät loistavat pukimet synnyttivät Annassa\najatuksen pukea nuoren hovinsa valkoisiin, ja hän esiintyi itsekin\nvalkoisessa, kullalla kirjaillussa puvussa.\n\nLeskikuningatar sanoi hänelle, että hän oli ihastuttava ja ettei\nkukaan läsnäolijoista näyttänyt niin säteilevältä kuin hän, kun\nloistava kulkue kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa meni kirkkoon.\n\nKuningas Sigismund kulki pää kumarassa. Kruunu näytti jo painavan\nhäntä, eikä hän iloinen ollutkaan; päinvastoin oli synkän\nsurumielisyyden piirre hänen nuorilla kasvoillaan, ja hän olisi\ntoivonut olevansa kaukana tästä kaikesta. Silloin vain hän hymyili,\nkun hänen silmäyksensä sattumalta kohtasivat siskon; hän tiesi, että\ntämä tunsi hänen ajatuksensa ja ymmärsi ketä hän kaipasi.\n\nKulkue oli kirkossa, kuningas istui valtaistuimella, leskikuningatar\nja prinsessa heitä varten varatuilla paikoilla, vartijaväki heidän\ntakanaan ja yltympärillä ääretön ihmisjoukko tunkeillen ja toisiaan\ntuuppien.\n\nSilloin Sigrid huomasi silmäparin, joka taukoamatta tarkasti häntä,\nmutta tukka oli huolettomasti hoidettu ja puku, mikäli hän voi nähdä,\nkerjäläisen.\n\nHän kääntyi poispäin; silloin hän kuuli supatusta ja hälinää\ntakanaan... ja hän ihmetteli, ettei vahti voinut pitää roskaväkeä\naisoissa.\n\nSamassa joku kuiskasi hänen korvaansa: \"Sigrid Vaasa!\"\n\nHän hätkähti ja kääntyi. Se oli kerjäläinen; kuinka hän rohkenikaan...\n\nMutta silmät, jotka katselivat häntä, olivat lempeät ja rukoilevat.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysäisi hän.\n\n\"Puhua kanssanne.\"\n\n\"En tunne teitä.\"\n\n\"Kustaa!\" kuiskasi hän\n\nSigrid katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Vaiti... henkeni on kysymyksessä.\"\n\nTöin-tuskin saattoi Sigrid pysyä tyynenä, ja kuitenkin riemuitsi\nhänen sydämensä: täällä oli hänen kaivattu, itketty veljensä,\nsitä hän ei ollut silmänräpäystäkään epäillyt kuultuaan hänen\nkuiskauksensa: \"Kustaa!\" Mitä oli tehtävä?\n\n\"En voi hyvin, jospa pääsisin pois täältä\", sanoi hän ympärillään\noleville.\n\nTehtiin tietä, ja hän kiiruhti takaisin linnaan varmana siitä, että\nKustaa seuraisi.\n\nSiellä tahdottiin estää Kustaalta sisäänpääsy; Sigridin täytyi sanoa\nvastaavansa hänestä, ja niin hän vei hänet kanssaan huoneeseensa.\n\nSuljettuaan oven hän huudahti sydämensä kyllyydestä: \"Oletko se\ntodellakin sinä, Kustaa?\"\n\nTämä heitti pois tekotukkansa ja vanhan takkinsa sanoen saksaksi:\n\"Sinä et voi tuntea minua.\"\n\nKyllä, kyllä hän nyt tunsi, joskaan ei silmillään, niin sydämessään.\nHän heittäytyi hänen syliinsä, ja molemmat itkivät sekä ilosta että\nsurusta.\n\nKun ensi kiihtymys oli asettunut, kertoi Kustaa, että tieto\nSigismundin kruunauksesta oli houkutellut hänet Puolaan, missä hän\noli kulkenut kerjäillen; sitten hän sai tietää, että sisarensa oli\nhovissa, ja hänet hän oli heti tuntenut.\n\nSenjälkeen hän kyseli äidistään, ja Sigrid kertoi, miten hän kaipasi\nja ikävöi häntä näkemään.\n\n\"Minua pidetään vaarallisena\", sanoi Kustaa surullisesti hymyillen,\n\"niinkuin muka tahtoisin jollakin tavoin saada aikaan pahaa\nsyntymämaalleni.\"\n\nSigrid pyysi häntä kertomaan omasta elämästään, ja hän sanoi hänelle,\nettä lukeminen ja opinnot olivat hänelle rakkaimpia. Hän kuljeksi\nympäri, harjaili vaatteita ja palveli matkustavaisia; siten hän sai\nelantonsa ja väliaikoina hän kävi luennoilla. \"Nyt\", sanoi hän,\n\"puhun ranskan, italian, saksan, puolan, venäjän ja latinan kieliä\nja haluaisin saada ruotsinkielen opetusta voidakseni puhua äitini\nkanssa.\"\n\n\"Ja me kun emme ole moneen vuoteen kuulleet sinusta.\"\n\n\"Ruotsin kuningas luulee ehkä, että tekin kai ryhtyisitte\nsalajuoniin\", vastasi hän surullisesti hymyillen. \"Tiedätkös,\nsiskoseni, kaikista opinnoista pidän eniten kemiasta, ja siinä\nolenkin niin edistynyt, että opettajani nimittävät minua toiseksi\nParacelsukseksi. Tiedätkö, kuka tuo suuri Paracelsus oli?\"\n\n\"En\", vastasi Sigrid säälivästi silmäillen hänen laihoja, sielukkaita\nkasvojaan.\n\n\"Sinun täytyy lukea hänestä; hän oli maailman suurin lääkäri ja\nmatkusteli laajalti yltympäri etsien viisasten kiveä. Sellaista\nalkemistia kuin hän ei ole maailmassa koskaan nähty, ja tulla häneen\nverratuksi on suurempi kunnia kuin kuningas- tai ruhtinaskuntien\nvoittaminen.\"\n\n\"Rakas veliseni, sitä kunniaa ei kukaan sinulta kiistäne eikä\nkadehtinekkaan\", sanoi Sigrid.\n\n\"Samoin kuin hänkin vaeltelen minä halki maailman, mutta se käy\nhitaasti, kun olen köyhä.\"\n\n\"Sinä saat kaikki, mitä minulla on\", sanoi Sigrid ja poimi kokoon\nrahoja ja koristuksia, jotka antoi hänelle; \"paljon siinä ei ole,\nmutta minä pyydän prinsessaa...\"\n\n\"Sinä et saa hänelle, et kellekään muullekaan puhua minusta, minä\njoutuisin heti vankeuteen.\"\n\n\"Minkätähden, mitä pahaa sinä olet tehnyt?\"\n\n\"Minä olen Eerik XIV:n poika\", vastasi hän. \"Sentähden täytyy minun\nhenkipattona kierrellä maailmaa.\"\n\nSigrid kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. \"Minä en laskisi sinua\",\nnyyhki hän.\n\nSilloin jymisivät taas tykit ja kirkkojen kellot soivat; kulkue\npalasi.\n\n\"Olen viipynyt liian kauan; ajatteleppa, etten enää pääsisikään pois.\"\n\n\"Siitä minä kyllä pidän huolen.\"\n\n\"Muista, ettet saa kellekään ilmaista minun käyneen täällä. Sitten\nminua ajetaan takaa ja joudun vankeuteen.\"\n\n\"Minä vaikenen, siitä saat olla varma.\"\n\n\"Huomenna lähden täältä ja kolmen päivän kuluttua olen poissa\ntästä maasta, jolloin voidaan pitää valtakunnan rauha turvattuna.\nHyvästi, rakkahin sisko, vie suuteloni ja rakkaimmat tervehdykseni\näidillemme.\" Vielä kerta syleiltiin, toistettiin uskollisen rakkauden\nvakuutuksia ja puhuttiin halusta saada pian taas tavata.\n\nSilloin joku naputti ovelle.\n\nMiten he pelästyivät. \"Kuka siellä\", kysyi Sigrid, mutta ääni värisi.\n\n\"Prinsessa kutsuu neitsyttä.\"\n\n\"Minä tulen heti.\"\n\nKiireesti Kustaa pukeutui kerjäläispukuunsa. Kun Sigrid aukaisi\noven, seisoi lakeija odotellen ulkopuolella. Sigrid huomasi hänen\nkummastelevan katseensa, mutta astui ryhdikkäästi rappusia alas\npitäen vaaria siitä, että seuralaisensa sai esteettömästi poistua\nlinnasta.\n\nSitten hän kiiruhti prinsessan luo.\n\nTämä kysyi hyvin säälivästi, oliko hän sairas.\n\n\"En, en minä tiedä\", vastasi tyttö hämmästyksissään.\n\n\"Sinä olet kalmankalpea, Sigrid, mene heti levolle.\"\n\nAh, hän oli niin iloinen saadessaan olla yksin, ei levähtääkseen,\nvaan ottaakseen selkoa, kuuluisiko kadulta mitään hälinää, joka\nvoisi merkitä sitä, että hänen veljensä oli otettu kiinni. Häntä\ntuskastutti se, ettei ollut kysynyt missä Kustaa asui; hän olisi\nmennyt hänen luokseen, heillähän olisi niin äärettömän paljon\npuhumista toisilleen.\n\nHänestä tuntui niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, mitä sitten\nKustaasta, joka rikollisen tavoin harhaili maasta maahan. Se tuntui\nSigridistä kovalta ja oikeudettomalta, mutta hän oli nöyrämielinen\ntyttö ja ajatteli, että mikä täällä alhaalla on hämärää ja\nkäsittämätöntä, se valkenee ja selviää tuolla ylhäällä, ja ihmisten\ntuomiot eivät ole Jumalan.\n\nSeuraavana päivänä, kun hän meni prinsessan luo, oli tämä kylmä ja\njäykkä; hän käsitti heti, että kuulustelu nyt alkaa.\n\nSe ei viipynytkään kauan, mutta erittäin oli se hänestä pahaa, että\nleskikuningatarkin ja muutamia hovinaisia oli saapuvilla.\n\n\"Sinä olet velvollinen tekemään selvää eilisestä käytöksestäsi\",\nsanoi prinsessa ankarasti.\n\nSigrid painoi päänsä alas vastaamatta. \"Minun tietääkseni sinulla ei\nole mitään tuttavuuksia Krakaussa.\"\n\n\"Niin luulin itsekin.\"\n\n\"Sinä olit minun seurueessani eilen ja lähdit kirkosta ilman minun\nsuostumustani.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Senkötähden että olit sairas?\"\n\n\"Se oli vain veruke.\"\n\n\"Hän tunnustaa sen!\" huudahti leskikuningatar. Prinsessa jatkoi:\n\"Erään kerjäläisen seurassa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tai valepukuisen; hän oli nuori, kaunis mies ja seurasi sinua\nlinnaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sinä otit hänet huoneeseesi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Suljitpa ovenkin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuunneltiin, ja sieltä kuului itkua ja suuteloita.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuka oli se hävytön?\"\n\n\"Sitä en saa sanoa.\"\n\n\"Salainen rakastajasiko?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kiellätkö rakastavasi häntä?\"\n\n\"En\", huudahti Sigrid melkein kyynelten tukahuttamana, \"minä rakastan\nhäntä koko sielustani.\"\n\n\"Ja minulle sinä sanot, että sydämesi on vapaa. Oi, kuinka sinä olet\npettänyt minua!\"\n\nSigrid peitti kasvonsa käsillään, hän ei uskaltanut vastata mitään\npeläten ilmaisevansa kaikki.\n\n\"Prinsessan arvo vieraassa hovissa tulee kärsimään moisesta\nhäväistysjutusta.\"\n\n\"Ellei voida todistaa tässä piilevän mitään salaperäisyyttä\",\nhuomautti leskikuningatar, \"mutta siihen tarvitaan ensiksikin, että\ntiedetään hänen nimensä.\"\n\n\"Sitä en voi sanoa.\"\n\n\"Etkö, vaikka minä käsken sinua?\" huudahti prinsessa.\n\n\"En.\"\n\n\"Tämä on kauheaa, hän on ollut minulle ystävä ja sisko, ja hänellä on\nsydäntä menetellä minua kohtaan näin petollisesti ja kavalasti.\"\n\n\"Anteeksi, anteeksi!\" Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli\nhänen hameensa lievettä.\n\n\"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?\"\n\n\"Ennemmin kuolen!\"\n\nPrinsessa melkein potkaisi häntä. \"Mene sitten\", käski hän, \"äläkä\ntule koskaan silmieni eteen!\"\n\nSigrid nousi nopeasti ja riensi ulos.\n\n\"Omena ei putoa kauas puusta\", sanoi leskikuningatar.\n\n\"Voi, kuinka olen pettynyt hänen suhteensa!\" huudahti Anna itkien.\n\nSillä aikaa Sigrid kiiruhti huoneeseensa. Ensi hetkenä hänet valtasi\ntuska ja suru, mutta hän hillitsi itsensä ja kokoili nopein käsin\ntarpeitaan. Sitävastoin pani hän erilleen kaikki, mitä oli saanut\nprinsessalta. Mutta miten päästä kotiin, kun hän oli antanut kaikki,\nmitä hänellä oli arvokkaampaa, Kustaalle...? Hän seisoi neuvottomana\nja väänteli tuskissaan käsiään.\n\nSamassa avautui ovi äkkiä ja prinsessa tuli sisään.\n\nSigrid katsoi hän en hämillään.\n\n\"Sitäpä juuri arvelin\", sanoi prinsessa katsellen ympäri huonetta.\n\"Sinä aiot lähteä.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Onko sinulla rahaa?\"\n\n\"Ei!\" Ja kirkkaat kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan.\n\n\"Aioit kai myydä koristeesi?\"\n\n\"Minulla, ei ole niitä enää.\"\n\n\"Onko hän saanut ne -- tuo kerjäläinen?\"\n\n\"Älkää kysykö\", rukoili Sigrid tuskaisesti.\n\n\"En, oletpa oikeassa, sinun toimesi eivät koske minuun. Tässä on\nrahaa\", hän pani täysinäisen kukkaron pöydälle; \"eräs uskollinen\npalvelija on saanut käskyn seurata sinua kotiin, enempää en ole\nsinusta vastuussa.\"\n\n\"Te halveksitte ja kuitenkin suojaatte minua\", virkkoi Sigrid.\n\"Rohkenenko esittää yhden ainoan pyynnön?\"\n\nAnna tunsi liikutusta ja kääntyi pois. \"Voithan koettaa\", sanoi hän.\n\n\"Suvaitkaa lukea kirje, jonka palvelija palatessaan tuo teille.\"\n\n\"Voithan kernaasti sanoa asiasi suullisestikin, jos siitä tulisi joku\nanteeksiannon mahdollisuus.\"\n\n\"Sitä en voi enkä saa.\"\n\n\"Jätä sitten!\" huudahti prinsessa ja polki jalkaansa lattiaan.\n\"Enkä minä sinua uskokkaan!\" Näin sanoen hän riensi pois sanomatta\nsanaakaan jäähyväisiksi.\n\n\"Hänen täytyy lopultakin myöntää, että olen menetellyt oikein\",\najatteli Sigrid. \"Jumalan kiitos, ettei hän kieltäytynyt lukemasta\nkirjettäni.\"\n\nKun palvelija tuli, jätti hän keventynein mielin matkahommat hänen\nhaltuunsa.\n\nSamana päivänä tapahtui lähtö.\n\nKirje, jonka hän kirjoitti prinsessalle, kuului:\n\n    'Armollinen prinsessa! Suvaitkaa unhottaa kaikki ne ikävyydet,\n    joita teillä on ollut minun tähteni; nyt olen vapaa lupauksestani\n    ja voin esteettömästi sanoa teille, että kerjäläinen, jonka otin\n    huoneeseeni ja jolle annoin rahani, oli oma, suuresti rakastettu\n    veljeni. Hänet on julistettu henkipatoksi, ja hänen täytyi\n    verhoutua kerjäläisen ryysyihin voidakseen tulla etsimään minua.\n    Miten tunsimme toisemme, sen tietää yksin hyvä Jumala, mutta en\n    olisi antanut minkään kuninkaan enkä kuningattaren maailmassa\n    estää itseäni puhumasta hänen kanssaan.\n\n    Jos olisin uskonut salaisuuteni teille, armollinen prinsessa,\n    niin olisi hyvä sydämenne pakottanut teitä pitämään salassa\n    mitä velvollisuus olisi vaatinut teitä ilmaisemaan veljellenne,\n    ja hän puolestaan olisi valtiollisista syistä ollut pakotettu\n    vangitsemaan, ehkäpä surmauttamaankin rakastetun veljeni.\n\n    Nyt ei ole kukaan kaikesta tästä saanut kärsiä enempää kuin minä,\n    ja mitä se on kaikkeen siihen verraten, mitä Kustaa on saanut\n    kokea. Enkö siis olisi iloinen saadessani suorittaa pienenkään\n    osan sitä velkaa, jonka onneton isä-vainajamme on jättänyt\n    lapsilleen.\n\n    Armollisen prinsessani nöyrä ja altis palvelijatar\n\n                                              _Sigrid Vaasa_.'\n\n\"Missä olivat minun ajatukseni, kun en tuota älynnyt!\" huudahti Anna\nkirjeen luettuaan. \"Sigrid on prinsessa syntyään, sillä hänellä on\najatukset aivan sen mukaiset.\"\n\nHän oli tuskin lopettanut lukemisensa, kun Sigismund tuli hänen\nluokseen.\n\n\"Kerjäläinen on vangittu\", virkkoi hän. \"Tahdotko tietää kuka hän on?\"\n\n\"Setämme poika\", lausui Anna. \"Mitä aiot tehdä hänelle?\"\n\n\"Ilmoitan aluksi asiasta isällemme.\"\n\n\"Minkätähden se lie tarpeellista? Saako hän sen ajan kitua\nvankeudessa? Kas tässä, lue!\"\n\nSigismund luki Sigridin kirjeen. \"Mitäpä tekisin?\" kysyi hän\nneuvottomana kuin ainakin.\n\n\"Neuvotelkaamme kuningattaren kanssa.\"\n\nTämä tiesikin heti neuvon, ja Sigismund määräsi Kustaalle erään\napottikunnan tulot Puolassa.\n\nÄitinsä luo Suomeen hän ei saanut mennä Juhanan kiellon mukaan, mutta\nPuolassa hän sai elää rauhallista ja huoletonta elämää.\n\nPrinsessa kirjoitti heti Sigridille kertoen mitä oli tehty hänen\nveljelleen. Hän pyysi häntä palaamaan; mikään väärinkäsitys\nmaailmassa ei voisi enää erottaa heitä.\n\nVastaus, jonka hän sai, oli täynnä kiitoksia, mutta Sigrid ei voinut\nerota äidistään; rukouksiinsa hän lupasi aina sulkea prinsessan.\n\n\"Tiesinpä, että niin kävisi\", virkkoi Anna harmistuneena. \"Ebba ja\nSigrid ovat menneet, nyt olen yksin ilman ystävää ja uskottua, enkä\nole vielä edes 18-vuotiaskaan.\"\n\nItkien hän peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Armollinen neiti!\" kuului sointuisa ääni.\n\nHän katsahti ylös. Possmoschin kauniit silmät olivat säälien\nkiintyneet häneen; kädessä oli hänellä kirja.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi Anna tyytymättömästi.\n\n\"Olen onnistunut saamaan italialaisen runoilijan Danten kuolemattoman\nteoksen, _Divina commedia_, ja rohkenen kysyä, saanko lukea teille\nsiitä?\"\n\n\"Te tunnette siis italialaiset runoilijat?\"\n\n\"Tunnen, olen ollut Italiassa kolme vuotta.\"\n\n\"No lukekaa, alkakaa heti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori kuningas vietti huolettomia ja iloisia päiviä alituisissa\njuhlimisissa.\n\nMolemmat ruotsalaiset herrat olivat vielä jäljellä ja saapuvilla\nkaikissa neuvotteluissa Puolan neuvostossa. Hän keskusteli aina ensin\nheidän kanssaan, ja kun hän sitten lausui mielipiteensä, ihailtiin\nhänen viisauttaan ja älyään.\n\nMutta oli myöskin hetkiä, jolloin hän oli surumielinen. Päättävästi\nkieltäytyi kuningatar ilmaisemasta hänelle missä Ebba Horn oleskeli,\nja hänestä tuntui mahdottomalta elää ilman tätä.\n\nEräänä päivänä kuningatar antoi hänelle suljetun medaljongin, ja kun\nhän sen aukaisi, oli siellä hyvin nuoren ja tavattoman ihanan naisen\nkuva.\n\nHän katseli kuvaa kauan. \"Kuka hän on?\" kysyi hän syvään huoaten.\n\n\"Itävallan prinsessa Anna. Avioliitto hänen kanssaan tekisi mahtavan\nItävallan vihollisesta liittolaiseksi.\"\n\n\"Minä en voi... Ebbani...\" sanoi hän.\n\n\"Häntä et saa enää koskaan nähdä. Uskontonne varsinkin erotti teidät;\nPuolan täytyy saada katolinen kuningatar.\"\n\nKuningas silmäili vielä kerran kuvaa ja tahtoi sitten antaa sen\ntakaisin.\n\n\"Pidä se\", sanoi kuningatar, \"ja lupaa minulle katsella sitä kerran\npäivässä, niin otamme, jos niin tahdot, kolmen kuukauden kuluttua\nasian uudelleen puheeksi.\"\n\nSigismund suuteli kuningattaren kättä, mutisi jotakin ja otti kuvan.\n\n\"Sepä kävi helpommin kuin luulinkaan\", sanoi kuningatar itsekseen.\n\nKuukauden kuluttua sanoivat Ruotsin herrat, että heidän nyt täytyi\nlähteä kotiin, ja Sigismundin täytyi vaikkapa vastenmielisestikin\nsuostua siihen.\n\nRatkaisematta jäänyt riitakysymys Vironmaasta antoi syytä pelätä\njälkilaskuja, ja suojellakseen herroja antoi Sigismund heille heidän\npyynnöstään avoimen kirjelmän, jossa hän selitti, ettei hänellä\nitsellään eikä heilläkään ollut aikomustakaan erottaa Viroa Ruotsista\nJuhanan kuoleman jälkeen.\n\nMutta Eerik Sparrelle Sigismund määräsi kahdentuhannen taalerin\nvuotuisen summan niistä palveluksista, joita hän oli tehnyt nuorelle\nkuninkaalle Puolassa.\n\nSenjälkeen herrat palasivat heti Ruotsiin, suojattuina kaikkia\njälkilaskuja vastaan, kuten luulivat.\n\n\n\n\n18.\n\nKUSTAA EERIKINPOIKA.\n\n\nPuutteesta ja köyhyydestä oli Kustaa nyt päässyt vakavaan asemaan;\nnyt hän saattoi rauhassa ja levossa työskennellä jatkaen kokeitaan.\n\nOlisi kyllä ollut suloista asettua äidin ja sisaren luo, mutta se oli\nnyt kerran häneltä kielletty ja siksensä se jäi. Kirjoittaa hän toki\nsai, ja monta rakasta kirjettä saapui heiltä hänen käsiinsä.\n\nVanhaan, puoleksi rappeutuneeseen luostarirakennukseen, lumoavassa\nnotkelmassa Pragen luona lähellä Veikselin suuta, hän järjesti\nlaboratorionsa.\n\nNyt hän saattoi ostaa kirjoja ja tarpeellisia välineitä sekä myöskin\ntoisinaan, kun niin halusi, käydä metsällä ja kalassa.\n\nKöyhyys oli kahlehtinut hänet henkiseen vankeuteen, nyt hän sai tulla\nja mennä miten tahtoi, täällä ei kukaan epäillyt häntä. Hän oli\nvapaa, vapaa kuin taivaan lintu.\n\nVanha munkki, joka vielä eleli siellä, hankki hänelle mitä hän\ntarvitsi ja teki sen niin runsaassa määrässä, ettei Kustaa ollut\nkoskaan voinut niin hyvin.\n\nVanhus soitteli urkuja, ja hän herkesi työstään kuunnellakseen\nsilmät ummessa ihmeellisiä säveliä, jotka synnyttivät valtavan kaiun\ntyhjässä rakennuksessa.\n\nSilloin hänen sielunsa liiteli muissa maailmoissa; täällä ei\nhänellä koskaan ollut varsinaista jalansijaa. Hän viihtyi paremmin\nunelmissaan, joihin oli lapsuudestaan asti kotiutunut.\n\nMutta samalla kuin hän sai syödä paremmin ja hänen terveytensä parani\nraittiin, suloisen luonnon helmassa, varttuivat myöskin nuoruuden\nvoimat. Hän otti pyssyn olalleen ja lähti metsälle.\n\nSiellä oli viljalti lintuja, ja isä Anselm oli luvannut hänelle\noikein hyvää herkkua, jos hän voisi saada niitä muutamia.\n\nKustaalla oli tarkka silmä, hän oli oppinut ampumaan maaliin, ja\nsuuri, komea lintu putosi hänen laukauksestaan.\n\nMutta kun hän riemumielin nosti sen maasta, tunsi hän, että sen sydän\nvielä sykki, ja hän luuli kohdanneensa sen sammuvan silmäyksen.\n\nHän odotti hiljaa, kunnes se oli kuollut; sitten hän vei lintunsa\nkotiin Anselmille.\n\nHänen ylistelyjään hän ei kuullut, lintupaistia hän ei maistanut,\neikä hän koskaan enää käynyt metsällä.\n\n\"Se on hupsua\", sanoi hän itsekseen, \"mutta semmoinen on luonteeni\neikä sitä voi auttaa.\"\n\nLähes vuoden kuluttua siitä, kun hän oli muuttanut, sai hän kirjeen\nSigridiltä, jossa tämä ilmoitti kotimatkallaan Puolasta Suomeen\ntavanneensa Pohjanmaan laamannin Henrik Klaunpoika Tottin, joka\noli pitänyt huolta hänestä kuin sisarestaan ja heti kotiin tultua\npyytänyt äidiltä häntä puolisokseen.\n\n\"Me menemme nyt naimisiin\", kirjoitti Sigrid, \"ja onneni olisi\ntäydellinen, jos sinä olisit täällä.\"\n\nKustaa purskahti itkuun... ilostako vai surusta? Hän ei tiennyt sitä\nitsekään.\n\nKirjeessään Sigridille hän lausui sydämellisesti ottavansa osaa hänen\nonneensa ja ajatuksissaan ja rukouksissaan muistavansa häntä niinkuin\nennenkin.\n\nMuutamia viikkoja senjälkeen hän ällistyi nähdessään loistavan\nseurueen karahuttavan pihaan; ratsastajat kiiruhtivat sisään,\nja Kustaa näki ikkunastaan komeita tataarilaisia hevosia\nkallisarvoisine, loistavine suitsineen.\n\nIsä Anselm syöksyi sisään.\n\n\"Ottakaa paras takki yllenne\", änkytti hän, \"Venäjän tsaarin\nlähettiläät ovat täällä pyytäen tavata teitä heti.\"\n\n\"Mitä he minusta tahtovat?\" kysyi Kustaa hämmästyksissään, mutta\nollen liian vähän tottunut toimiansa itse määräämään hän noudatti\nkäskyä ja jouduttihe lähetystöä vastaanottamaan.\n\nKaksi komeasti puettua venäläistä odotti häntä luostarisalissa.\n\nNähdessään hänet, he heittäytyivät maahan tahtoen suudella hänen\nkäsiään.\n\nMelkein säikähtäen Kustaa vetäytyi taaksepäin kysyen mitä he\nhalusivat.\n\n\"Me tuomme teille tervehdyksen Venäjän tsaarilta, mahtavalta Boris\nGodunovilta\", vastasivat he.\n\n\"Olen valmis kuulemaan hänen käskyjään\", vastasi Kustaa aivan\nymmällään.\n\n\"Hän toivoo, että heti seuraisit meitä Moskovaan\", vastasi se heistä,\njoka näytti etevämmältä.\n\n\"Mitä minulla on siellä tekemistä?\"\n\n\"Korkea herramme antaa sinulle itse tiedon siitä.\"\n\n\"Antakaa minulle edes muutaman päivän miettimisaika\", vastasi\nällistynyt nuorukainen.\n\n\"Se olkoon myönnetty sillä ehdolla, ettet puhu asiasta kenenkään\nkanssa.\"\n\n\"Onko se välttämätöntä?\"\n\n\"Kaikkia askeleitasi vartioidaan tästä alkaen.\"\n\n\"Todistukseksi siitä, että todella olemme mahtavan tsaarin\nlähettämät, lähettää hän sinulle tämän.\"\n\nToinen lähettiläistä ojensi hänelle pienen, helmillä ja jalokivillä\nrunsaasti koristetun lippaan.\n\nToinen antoi avaimen sanoen samalla, ettei nuori herra saanut\naukaista lipasta muuten kuin ollessaan yksin.\n\nKustaa otti ne ihmetellen.\n\n\"Kahden päivän kuluttua samaan aikaan\", sanoi lähetti ja kumarsi taas\nsyvään.\n\nOven ulkopuolella seisoi joukko venäläisiä palvelijoita; he\nlankesivat maahan hänen ohi mennessään.\n\nMitähän lipas sisälsi, se tuntui aivan kevyeltä. Tultuaan\ntyöhuoneeseensa hän pani sen pöydälle ja otti avaimen.\n\nHän aukaisi lippaan.\n\nTaivas, mikä näky! Tyttö, niin kaunis, ettei hän luullut koskaan\nmoista nähneensä.\n\nEloisat, veitikkamaiset silmät katsoivat suoraan häneen, ja suloinen\nsuu hymyili hänelle.\n\nKuva oli ohuen hopeaharson verhossa, kehyksenä oli pelkkiä jalokiviä,\njotka arvossa vastasivat kokonaista kuningaskuntaa.\n\nOliko tämä lahja hänelle, halveksitulle, ja kuuluiko neitokin lahjaan?\n\nSitä hän ei saanut selville, ja jos hän kysyisi, ei hän ehkä saisi\nvastausta... ei, hän päätti odottaa ja haaveilla onnesta, joka ei\nkoskaan tässä maailmassa tule hänen omakseen.\n\nIsä Anselm ei tahtonut velvollisuutensa tuntevana kokkina joutua\nhäpeään koreiden muukalaisten silmissä, mutta nämä olivatkin\nvaratut kaikkien mahdollisuuksien varalle; heillä oli mukanaan omat\nruokavaransa ja oma kyökkimestarinsa, ja yhdistetyistä varoista\nsaatiin näin maukas ateria.\n\nIsäntänä tuli Kustaan juoda vierasten malja, mutta se mieto viini,\njota hän käytti, olikin vaihdettu väkevämpään ja tulisempaan, ja sitä\nnauttiessaan hän tunsi rohkeutensa ja voimiensa kasvavan. Mitäpä\nsiinä oli sopimatonta, että tsaari tahtoi tavata Kustaata, Eerik\nXIV:n poikaa.\n\nSeuraavana päivänä hän ilmoitti lähetystölle olevansa valmis matkaan.\n\nMutta nyt odotti häntä uusi yllätys.\n\nUseita kalliita, puoleksi itämaisia pukuja oli varattu häntä\nvarten, ja kun hän jonkun verran vastustettuaan oli taipunut\npukeutumaan semmoiseen, huudahtivat venäläiset, että hän nyt näytti\nsyntyperäiseltä ruhtinaalta ja kuninkaalta.\n\nKustaa käsitti sen varmaankin tyhjäksi kohteliaisuudeksi, oikeata\ntarkoitusta hän ei aavistanut.\n\nTaivalta tehtiin kaikella mukavuudella, ja nuoren herran\nyksinkertainen ja vaatimaton esiintyminen kaikesta siitä\nkunnioituksesta huolimatta, mikä hänen osakseen tuli, valtasi\nsiihen määrään venäläisten sydämet, että he Moskovaan saavuttaessa\nlankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen hänen suojelustaan.\n\nUneksiko hän vai oliko valveilla? Kaikkiin kysymyksiin oli hänelle\nvastattu:\n\n\"Odottakaa, kunnes saavumme Moskovaan.\"\n\nNyt hän oli siellä. Jo kuului kellojen soittoa kaikista kirkoista,\ntykinlaukaukset tärisyttivät rakennuksia, ja kansa aaltoili kaduilla\nhuutaen: \"Eläköön!\"\n\nAlhaalla linnanportilla otti uhkea Boris itse hänet vastaan syleillen\nhäntä.\n\nKäsikädessä he menivät portaita ylös; ensi huoneissa lankesivat\nkaikki polvilleen, sitten kumartelivat korkeat herrat lattiaan asti\nja lopuksi tuli muutamia huoneita, jotka olivat aivan tyhjät.\n\nNäkymättömät kädet vetivät oviverhot syrjään, sieltä säteili\nhäikäisevä valo, ja siellä seisoi tuo ihana kuva todellisena,\nhopeausvaan kietoutuneena.\n\nNuoret ihanat neitoset ympäröivät häntä, mutta Kustaa ei nähnyt\nketään muuta kuin hänet yksin, ja melkein tietämättään hän polvistui\nhänen eteensä.\n\nSamoin kuin kuvassa katsoi neito nytkin häneen, tumma puna nousi\nhänen hienoille poskilleen, ja hän loi nopean silmäyksen tsaariin.\n\nTämä antoi merkin, ja hovineitosien kevyt parvi leijaili pois.\n\nHe olivat nyt kolmisin.\n\nIhana kuva heitti pois hopeahuntunsa, ja tuossa seisoi nyt valkoiseen\npuettu neitonen kainona ja hämillään.\n\n\"Tyttäreni Maria\", sanoi tsaari.\n\n\"Taivaan kuningattarelta hän näyttää\", huudahti Kustaa edelleen\npolvillaan, \"ja ainoastaan näin rohkenen osoittaa hänelle\nkunnioitustani.\"\n\n\"Nouskaa, ritari!\" sanoi neito ojentaen hänelle kätensä.\n\nHän totteli, mutta pitikin edelleen häntä kädestä.\n\nSilloin Maria katsoi veitikkamaisesti hymyillen häneen.\n\n\"Niin, niin\", huudahti Kustaa ihastuksissaan, \"tuollainen olette\nkuvassa, tuollaisena olen yöt-päivät nähnyt teidät edessäni siitä\nasti kuin sain tämän kalliin kuvan!\"\n\nHänellä oli medaljongi povellaan; hän otti sen esiin ja suuteli sitä.\n\nPunastuen pani Maria kätensä silmilleen.\n\n\"Tiesinpä\", sanoi Boris nauraen, \"että kuva olisi kylliksi\nhaihduttamaan teidän epäröimisenne; te rakastatte Mariaa, niin tekee\njokainen, jonka olen suonut nähdä hänet, mutta teille minä annan\nhänet, jos onnistutte voittamaan hänen rakkautensa.\"\n\nKustaa ei tiennyt uskoako korviaan.\n\n\"Jotta voisitte sopia asiasta, jätän teidät hetkiseksi kahden\",\nlisäsi venäläinen. \"Katsokaa, että asiat sukeutuvat minulle mieliksi.\"\n\nJa hän käydä lynkytti nauraen pois.\n\nMutta Kustaa seisoi liikkumattomana tuijottaen kauniiseen tyttöön.\n\n\"Maria!\" virkkoi hän.\n\nHämillään katseli tyttö häntä; sitten hän istui sohvaan ja peitti\nkasvonsa käsillään.\n\nKustaa polvistui hänen viereensä. \"Työnnätkö minut luotasi?\" kysäisi\nhän.\n\n\"En\", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä. \"Mutta älkää\npolvistuko noin isäni nähden, sillä täällä Venäjällä ei ole tapa\nniin.\"\n\n\"Mutta kun olemme kahden?\"\n\n\"Silloin saatte tehdä niin, niin kauan kuin se huvittaa minua.\"\n\n\"Ja kuinka pitkä aika se on?\"\n\n\"Mistäpä sen tietäisin... laskekaa irti käteni.\"\n\n\"Etkö tahdo antaa sitä minulle ainaiseksi?\"\n\n\"Se ei riipu minusta. Mutta sanokaa mitä lausuitte kuvan nähdessänne.\"\n\n\"En mitään, seisoin kuin sokaistuna!\"\n\n\"Komeiden jalokivien tähdenkö!\"\n\n\"En, Maria, vaan sinun tähtesi. Minä suutelin kuvaa ja ajattelin...\"\n\n\"Mitä ajattelitte?\" kysyi hän uteliaasti.\n\n\"Jospa kerran saisin sulkea hänet syliini.\" Kustaa rohkeni kietoa\nkätensä hänen vyötäisilleen.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Maria.\n\n\"Ja saisin painaa suudelman hänen huulilleen.\"\n\n\"Sitähän ei mikään estäne.\"\n\n\"Sallitteko, Maria?\"\n\n\"Sallin\", sanoi tyttö ja suuteli häntä rivakasti, \"te olette niin\ntoisenlainen kuin kaikki muut.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" kysyi Kustaa huomattavasti jäähtyneenä istuen\nhänen viereensä.\n\n\"En ole kuuro enkä sokea, niin että tiedän sen kylläkin. Sinä olet\nhyvin toisenlainen kuin muut\", lisäsi hän nojautuen häneen.\n\n\"Sinäkin olet hyvin toisenlainen kuin muut\", toisti Kustaa katsoen\nhänen säteileviin silmiinsä, \"mutta myöskin ihanampi kuin kaikki\nmuut.\"\n\nNopeasti hypähti Maria hänen vierestään. \"Tahdonpa tanssia sinulle.\"\n\nKevyenä kuin keijukainen hän liiteli hänen ympärillään, milloin\nojentaen kätensä häntä kohden, milloin väistyen. Kustaa koetti\nsaada kiinni hänet, mutta se oli mahdotonta; hän tunsi kyllä hänen\nhengähdyksensä poskellaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän oli\npoissa.\n\nSilloin kuuluivat tsaarin raskaat askeleet.\n\nTuossa tuokiossa istui Maria sohvalla ja osoitti Kustaalle paikan\nvähän loitompana.\n\n\"No--o?\" kysyi Boris jo ovessa.\n\n\"Hyvä että tulit, rakas isä\", sanoi Maria. \"Vieraasi ei ole virkkanut\nkymmentä sanaa.\"\n\n\"Mitä, oletko niin lumonnut hänet? No, tulkoon huomenna uudelleen.\"\n\nKahdeksan päivää jatkui näitä käyntejä; lemmenkiihko oli sokaissut\njärjen, ja mielettömyyteen asti Kustaa rakasti tätä ihmeellistä\ntyttöä, joka kaikessa oppimattomuudessaan, melkeinpä raakuudessaan\noli täydellinen keimailija.\n\n\"Anna hänet puolisokseni!\" huudahti Kustaa kahdeksantena päivänä, kun\nBoris tuli heidän luokseen. \"Minä en voi elää ilman häntä.\"\n\nBoris katsahti tyttäreensä.\n\nTämä ei ollut koskaan näyttänyt niin riemuitsevalta. \"Me rakastamme\ntoisiamme\", sanoi hän, \"ja odotamme vain suostumustasi.\"\n\n\"Puhukaamme myötäjäisistä\", sanoi Boris.\n\n\"Saadakseni hänet tahdon tehdä työtä kuin päivätyöläinen\", lausui\nKustaa painaen sulotarta povelleen.\n\n\"Annetaan isän määrätä\", sanoi tyttö hyväillen Kustaan poskea.\n\n\"Vanha tsaarisuku on sammunut\", virkkoi Boris, \"teistä on polveutuva\nuusi; tervehdin teitä Venäjän tsaarina ja tsaarittarena.\"\n\nKustaa seisoi sanattomana hämmästyksestä.\n\nMutta Marialta pääsi riemuhuuto. Hän syleili isäänsä ja hyväili\nKustaata ylenpalttisesti.\n\n\"Tähän liitän vain kaksi ehtoa\", lisäsi venäläinen.\n\n\"Anna minun suostua niihin meidän molempain puolesta\", sanoi Maria.\n\n\"Ensiksikin tulee hänen kääntyä meidän uskontoomme ja toiseksi tulee\nhänen ruveta vaatimaan itselleen Ruotsin kruunua. Minä autan häntä\nmiehilläni ja rahoillani.\"\n\nKustaa huokasi syvään. \"Molemmat ovat yhtä mahdottomat\", sanoi hän.\n\n\"Kustaa!\" kirkaisi Maria.\n\n\"Jumala yksin tietää, kuinka suuresti sinua rakastan\", vastasi\nKustaa, \"mutta rakkaus äitiini, uskontooni ja isänmaahani on minulle\nsama kuin elämäni. Mielelläni antaisin henkeni Ruotsin puolesta,\nmutta Ruotsin miesten ei tarvitse koskaan vuodattaa vertansa eikä\nkuolla, jotta minä siitä jotakin voittaisin.\"\n\n\"Mitä olet sinä velkapää heille, jotka niin ovat sinua kohdelleet?\"\nhuudahti Maria.\n\n\"Heidän väärä menettelynsä ei olisi minään puolustuksena minulle, jos\nunhottaisin vannomani pyhät valat.\"\n\n\"Tahdonpa sanoa sanan minäkin\", puuttui puheeseen Boris. \"Tarjoomani\nsuuret edut olisivat panneet kenen tahansa toisen pään pyörälle,\nmutta teidän päänne on varmaan jo entuudestaan pyörällä, koska ette\nlankea polvillenne ja kiitä minua. On yhdentekevää mitä te uskotte\ntai ette usko; uskonto on verho, johon muodon vuoksi pukeudutaan. Jos\npelkäätte ruotsalaisten miekaniskuja, niin tahdon sanoa teille, että\npäälliköt ovat liian viisaita etunenässä kulkeakseen, ja lopuksi\" --\ntässä hän löi nyrkillään pöytään, niin että se meni sirpaleiksi --\n\"lopuksi tahdon sanoa teille: Ajatelkaa asiata huomiseen, silloin\ntahdon saada vastauksen.\" Näin sanoen hän lähti huoneesta.\n\nMutta nyt alkoi vaikein taistelu.\n\nMaria ahdisti häntä rukouksin ja kyynelin, käytti kaikkia\nhoukutuskeinoja saadakseen hänet suostumaan, mutta Kustaa väisteli\nhänen hyväilyjään sanoen surullisesti: \"Maria, älä kiusaa minua, sinä\nvain lisäät kärsimystäni, mutta päätöstäni et voi muuttaa.\"\n\nSitä Maria kuitenkin juuri tahtoi; mitä merkitsivät uskollisuus ja\nlupaukset sellaiselle, joka ei koskaan ollut niitä pitänyt. Mutta\nkun hän näki, että kaikki ponnistukset olivat turhat, pääsi hänessä\nvalloille se raivo, joka kiehui hänen sydämessään; ensin hän pyysi\nkuvansa takaisin, ja kun oli sen saanut, rupesi hän solvaamaan\nKustaata, nimitti häntä narriksi ja sanoi, ettei ollut koskaan\nvälittänyt hänestä.\n\nKustaa ei kuullut mitä hän sanoi, hän istui masentuneena,\nhervahtuneena.\n\nSilloin hän vielä kerran tunsi hänen käsivartensa kaulallaan ja kuuli\nkuiskauksen: \"Tule ja seuraa minua!\"\n\n\"Käärme!\" vastasi hän ja ravisti hänet luotaan.\n\nKirkuen tyttö pakeni, ja Kustaa palasi huoneeseensa.\n\nSeuraavana aamuna Kustaa löysi omat vaatteensa sänkynsä laidalta, ja\ntuskin hän oli pukeutunut niihin, ennenkuin tuli eräs palvelija, joka\ntsaarin määräyksestä käski hänen seurata.\n\nKurjat ajopelit odottivat, ja kaikin puolin vaivalloisen matkan\njälkeen hän saapui vankilaan.\n\nNyt oli hänellä hyvä aika miettiä vaihtelevaa elämäänsä; hän huomasi\npian, että rakkautensa Mariaan oli ollut vain huumausta, ja hän\npiti elämää vankilassa siedettävämpänä kuin sitä, mitä olisi saanut\nviettää hänen kanssaan.\n\nMenettelyänsä ei hän hetkeäkään katunut. \"Toisin ei voinut käydä\",\nsanoi hän itsekseen. \"Olen vain tehnyt velvollisuuteni.\"\n\nMutta kovia päiviä hän nyt sai kokea, ei ainoastaan vankilan\nyksinäisyyttä ja niukkaa ravintoa, vaan myös kaiken toiminnan\npuutetta.\n\nEräänä päivänä oli kärpänen eksynyt sisään ikkunarautojen välitse;\nhän murensi hitusen leipää sille ja sai sitten ilokseen nähdä sen\npalaavan joka päivä ottamaan osansa hänen niukasta ruuastaan.\n\nMutta kun syksy tuli ja kärpänen kuoli, silloin hän itki\nkatkeria kyyneliä, ikäänkuin olisi menettänyt rakkaan ystävän.\nVanginvartijankin kävi sääliksi häntä, ja hän vei hänelle\nvankityrmään häkin, jossa oli peipponen.\n\nKuinka hän rakasti ja vaalikaan sitä! Pieni eläin istui hänen\nkädellään ja söi hänen suustaan.\n\nMutta kun kevät tuli, istui pikku laulaja ikkunalla ja kaiutti\nkaihoisena säveltänsä.\n\nEräänä päivänä, tuodessaan tapansa mukaan vangille hänen pienen\npäiväannoksensa, vartija huomasi hänen itkeneen.\n\n\"Minusta voisi teidät hyvästi laskea vapaaksi\", sanoi vartija.\n\n\"En minä itseni vuoksi, vaan tuon tähden\", sanoi Kustaa osoittaen\nlintua.\n\n\"Tahtoisitteko laskea sen pois?\"\n\n\"Olisin teille siitä hyvin kiitollinen.\"\n\n\"Etteköhän tulisi kaipaamaan sitä?\"\n\n\"Sen ilosta iloitsisin minäkin.\"\n\nPeippo sai vapautensa, ja Kustaa puhui senjälkeen useasti siitä,\nkuinka onnellinen lintu nyt oli.\n\nViimein muutettiin hänetkin pieneen Kashinin kaupunkiin; siellä hän\npääsi vapaaksi ja sai mielensä mukaan työskennellä tutkimuksissaan.\n\nMutta hänen voimansa olivat jo murtuneet, kuvat hänen\nmenneisyydestään astuivat taas hänen mielikuvitukseensa. Hän oli\ntoisinaan nuorukainen, joka torjui luotansa jesuiittoja, kun he\ntahtoivat viekoitella häntä vaatimaan isänsä kruunua, toisinaan\nkerjäläinen, joka etsi sisartansa Sigismundin hovista, toisinaan oli\nhän tsaarin hovissa halveksien torjuen kiusauksia luotaan.\n\nKashenka-joen rannalla sai harhaileva kuninkaanpoika hiljaisen\nhautansa kauniissa koivikossa 1607.\n\nHiljaisena ja huomiota herättämättä hän oli elänyt; hänen suuruutensa\noli siinä, että hän oli torjunut luotaan kiusauksia. Hiljaa ja\nhuomiota herättämättä hän myös poistui.\n\n\n\n\n19.\n\nLEHTI KÄÄNTYY.\n\n\nHerttuan ja ylhäisemmän aatelin väli oli melkein alusta alkaen kireä.\n\nKuninkaan poika ja perinnöllinen ruhtinas ei sietänyt, että kukaan\nasettui hänen arvoisekseen.\n\nYlhäisellä aatelistolla oli myöskin kuninkaallista verta suonissaan,\nheidän sukuluettelonsa olivat yhtä loistavat kuin hänenkin, ja\nsentähden loukkasi heidän ylpeyttään se, että Kaarle valitsi\nulkomaisen ruhtinattaren morsiamekseen, ja vielä enemmän he\nloukkaantuivat, kun hän Juhanan naimisiin mennessä peittelemättä\nlausui, että Vaasan suvun jäsenten tulisi valita puolisonsa\nulkomaisista ruhtinasperheistä.\n\nMolemminpuoliseen tyytymättömyyteen oli sekoittunut koko joukko omien\npyyteiden tavoittelemista.\n\nKaarle piti jäykästi huolta omista eduistaan ja joutui sentähden\nusein riitaan, etenkin Eerik Sparren, Sundbyn herran, ja Hogenskild\nBielken, Åkerön herran kanssa.\n\nMolempain suuret tilukset olivat ruhtinaskunnassa, ja kumpainenkin,\nmutta varsinkin herra Hogenskild, tunsi oman arvonsa.\n\nHe asettuivat sentähden voimakkaasti ja kursailematta hänen\nyrityksiään vastaan, vetosivat etuoikeuksiinsa ja saivat tavallisesti\nsuojaa kuninkaalta.\n\nKun herttua ja Åkerön jäykkä herra 1588 olivat joutuneet\nkiivaaseen kiistaan, kirjoitti jälkimäinen häikäilemättä ylpeälle\nriitaveljelleen -- että vanha kuningas Kustaa kyllä oli ollut niitä\nkuninkaita, jotka ovat edistäneet valtakunnan parasta, mutta että hän\nolikin vallanperimysoikeuden kautta saanut siitä suuremman palkan\nkuin kukaan muu Ruotsin kuninkaista. Aatelisto toivoi sentähden\nvastavuoroonsa saavansa nauttia vapauksiaan, jonkatähden herra\nHogenskild nyt pyysi, että hänen armonsa herttuan voudit eivät\ntahtoisi olla niin paljon tekemisissä aateliston talonpoikien kanssa,\nkuin tähän asti liiankin usein oli tapahtunut.\n\nOn melkein varmaa, ettei kirje tullut suosiollisesti vastaanotetuksi,\nja Kaarle kirjoitti itse siitä Juhanalle vakuuttaen, että\naatelistolla oli aikomus kumota vallanperimysoikeus.\n\nMutta kuningas pelkäsi siihen aikaan enemmän herttuaa kuin aatelistoa\nja ilmaisi sentähden neuvostossa, minkä varoituksen oli saanut.\n\nTämän johdosta keskinäinen kauna yhä kasvoi. Aatelisto piti Kaarlea\nkuningasvallan voimakkaimpana tukena ja ylimysvallan mahtavimpana\nvastustajana sen kukistamispyrinnöissä.\n\nErittäinkin ärsytti Kaarlea se, että neuvosto kaikissa veljesten\nvälisissä riitakysymyksissä aina asettui kuninkaan puolelle.\n\nHe koettivat kyllä rauhan säilyttämiseksi estää vihollisuuksien\nilmipuhkeamista, mutta heti kun oli kysymyksessä herttuan\nruhtinaallisten etuoikeuksien rajoittaminen, asettuivat he aina\nkuninkaan puolelle.\n\nEtenkin oli Eerik Sparre sellaisissa tilaisuuksissa etukynnessä.\n\nVesteråsin sopimuksessa hän oli esittänyt kirjan _\"Pro Rege, Lege et\nGrege\"_, jossa hän koetti todistaa, kuinka ruhtinasten liian suuret\nvapaudet voivat tulla valtakunnan rauhalle vaaralliseksi.\n\nKirja saavutti, niinkuin helposti saattoi arvatakin, kuninkaan\nmieltymyksen, ja sen tekijä korotettiin valtaneuvokseksi ja sai\nosakseen kuninkaan erityisen suosion.\n\nMutta tästä hetkestä asti kyti Kaarlessa leppymätön viha Eerik\nSparrea kohtaan, ja hän piti tätä salaisena, mutta katkerimpana\nvihamiehenään.\n\nNämä salaiset kuohut odottivat purkautumistaan.\n\nSigismundin nimittäminen Puolan kuninkaaksi oli ensi aiheena tähän.\n\nHerttua oli neuvonut luopumaan tästä, mutta nyt se oli tapahtunut,\nja hän arveli, syystä kylläkin, tulleensa askeleen lähemmäksi\nvaltaistuinta.\n\nAateli taas puolestaan toivoi etuoikeuksiensa laajennusta sekä\nvarakuninkaallista valtaa, kun Sigismund melkein aina tuli olemaan\nPuolassa.\n\nJa Juhana puolestaan oli toivonut, että hänen rakas poikansa näin\nsaadun asemansa nojassa olisi käynyt paljon voimakkaammaksi kaikkia\nvihollisiaan.\n\nMutta jälkeenpäin, kun poika oli poissa, Juhana menetti melkein\nkokonaan malttinsa.\n\nMiten olisi hänen mahdollista hallita yhtaikaa kahta valtakuntaa,\njotka asemansa, valtiolaitoksensa ja uskontonsa puolesta olivat\ntoisistaan niin erillään kuin Ruotsi ja Puola?\n\nEikö Sigismundin poissaollessa kumpaisenkin, niin hyvin herttuan kuin\naatelinkin, uhkaava kunnianhimo pääsisi vapaasti riehumaan, ja miten\nse päättyisi?\n\nRiitaiset vaalit Puolassa eivät ennustaneet uudelle kuninkaalle\nmitään hyvää, ei ainakaan niin levottomassa valtakunnassa... koko\nItävallan voima saattoi yhtyä häntä vastaan.\n\nJa horjuvaisena kuten ainakin tahtoi Juhana, että Sigismund kääntyisi\nkotiin.\n\nMe tiedämme, että ne Ruotsin herrat, jotka seurasivat Sigismundia,\nestivät sen.\n\nMyöskin Ruotsissa puhui neuvostopuolue valtakunnan vaarasta\nsiinä tapauksessa, että Venäjän suuriruhtinas tulisi valituksi,\nsekä puolalaisten oikeutetusta harmista sen johdosta, että oli\nosoitettu niin suurta halveksimista heidän kruunulleen, jos\nSigismund siitä luopuisi; olisi ollut parempi olla koskaan sitä\ntavoittelematta. Puolan leskikuningatar olisi pakotettu suorittamaan\ntakaussitoumuksensa, ja se olisi sitäkin kohtuuttomampaa, kun hän oli\nluottanut kuningas Juhanan lupaukseen, että Sigismund ottaa vastaan\nkutsumuksen, jos tulee valituksi.\n\nKalmarin kokouksessa oli Juhana asettanut Sigismundin istumaan\nviereensä valtaistuimelle, jotta heitä yhteisesti kunnioitettaisiin\nkuninkaina.\n\nLisäksi tuli tähän vielä koko kansan ihailu. Useat olivat nähneet,\nkaikki kuulleet puhuttavan kalliiksi käyneestä lähetystöstä, riemun\nilmaisuista vaalin tuloksen johdosta ja sitten odottamattomasta,\nselittämättömästä keikauksesta.\n\nSellaisista syistä täytyi Juhanan taipua, mutta hän teki sen raskain\nmielin.\n\nMutta kaikki toivotut edut raukesivat. Puolalaisilla ei ollut mitään\nhalua ottaa osaa aiottuun sotaretkeen Venäjää vastaan.\n\nKatumus ja kaipaus täytti Juhanan sielun; ei pienintäkään voittoa,\nja hän oli lähettänyt pois Sigismundin, ainoan, johon hän luotti ja\njonka kanssa voi puhua.\n\nNiinkuin kaikki heikot luonteet heitti Juhana syyn toisten niskoille.\nMilloin oli herttua, milloin valtakunnan herrat muka saaneet aikaan\nSigismundin lähdön.\n\nHän oleskeli enimmäkseen Kalmarissa ollakseen poikaansa vähänkin\nlähempänä.\n\nHän lähetti tälle kirjeen toisensa perästä rukoillen ja taivutellen\nhäntä heittämään myrskyisen Puolan ja palaamaan isänsä luokse.\n\nSamaan aikaan, 1588, kirjoitti myöskin Kaarle Sigismundille kehottaen\nhäntä menemään avioliittoon, heitä kun ei ollut enempää kuin kolme\nmiespuolista Vaasan sukua ja oli vedettävä yhtä köyttä; oli näet\nolemassa puolue, joka oli saanut aikaan paljon kaunaa veljesten ja\nomaisten välillä viimeksi kuluneina vuosina.\n\nYhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana oli Maria Pfalzilainen\nlahjoittanut puolisolleen kuusi lasta, mutta kaikki ne olivat\nkuolleet pienokaisina paitsi tytär Katariina.\n\nHerttua pelkäsi siis, että suku sammuisi, ja se oli kaikin mokomin\nestettävä.\n\nSamaan aikaan kirjoitti myöskin Juhana pojalleen, että oli\npaljastunut kavalia salahankkeita sekä että oli olemassa henkilöitä,\njotka salaa toimiskelivat siihen suuntaan, että kuningassuku kuolisi\nja he saisivat vallan käsiinsä.\n\nSellaisissa olosuhteissa kävivät maan asiat huonommiksi kuin koskaan\nennen.\n\nNeuvosto katsoi sopivaksi huomauttaa kuninkaalle, että hänen\nhovissaan ja maatiloillaan meneteltiin hyvin taitamattomasti\nnautinnoissa ja kulotuksissa.\n\nHovijunkkareilla, lakeijoilla, tallimestareilla, henkivartijoilla\nja muulla irtolaisjoukolla ei ollut mitään määrää, ja vaimoineen\nlapsineen nämä seurasivat hovia ollen maalle suureksi rasitukseksi.\nVeronkannossa ei ollut mitään järjestystä, eikä tileistä saanut\nmitään tolkkua.\n\nSamalla valitettiin, että kuningas piti liian monta ja kallista\nrakennusmestaria, vaikka valtiolla jo oli komeita rakennuksia\nkylläkin.\n\nLäänityksien antamisessa meneteltiin hyvin huolimattomasti, ja monet\nsaivat niitä vallan ansioitta; samalla pyysi neuvosto, että annettuja\nmääräyksiä noudatettaisiin ja ettei kuningas jättäisi täytäntöön\npanematta mitä itse oli aikaisemmin säätänyt.\n\nJuhana kävi hyvin katkeraksi ja puhui siihen suuntaan, että hänen\nsotatarpeiden tähden ehkä oli pakko peruuttaa kaikki aateliston\nläänitykset niin hyvin neuvoston jäseniltä kuin muiltakin.\n\nHänen luonteensa kävi aina pahemmaksi, kun hän kaipasi poikaansa ja\noli kyllästynyt hallitushuoliin.\n\nTyytymättömänä neuvostoon tahtoi hän kuitenkin hän tässä niin\npitkälle, että piti aina hallussaan valtiorahaston avaimia, niin\nettei voitu kirjeen viejääkään lähettää, ellei kuningas itse antanut\nrahaa.\n\nTodellisuudessa jäi hallitus ala-arvoisten henkilöjen ja\nonnenonkijain huostaan.\n\nNäin muodostui kuninkaan ympärille \"sihteerihallitus\" -- sanoo Geijer\n-- joka sittemmin Ruotsissa yksivaltaisuuteen taipuvain hallitsijain\naikana tuli kylläkin kuuluisaksi.\n\nYrjö Pietarinpoikaa voidaan sanoa tämän joukkueen isäksi Ruotsissa;\nja hänen poikansa Eerik Yrjönpoika Tegel tuli, kaikkine ansioineen\nmitä hänellä on Ruotsin historiassa, sekä isäänsä että äitiinsä.\n\nKuninkaan muista suosikeista tunnemme jo Juhana Henrikinpojan.\nLisäksi mainittakoon Olavi Sverkerinpoika eli Perkeleenpoika. Hänestä\non jo puhuttu \"Kaavunkääntäjän\" nimellä, koska hän horjui ja vaappui\npuolueiden välillä.\n\nHenrik Matinpoika, joka aateloitiin nimellä Huggut, kuului hänkin\nJuhanan suosikkeihin, ja jos vielä lisäämme hänen lankonsa, toisen\nhyvin tunnetun henkilön, Antti Niilonpoika Sabelfanan, sekä\nkronikoitsijan, Rasmus Ludviginpojan, niin olemme luetelleet ne\nmiehet, joiden käsiin hallitus näinä vuosina oli uskottu.\n\nSyyspuoleen 1588 levisi huhu, että Juhana ja Sigismund aikoivat käydä\ntapaamassa toisiaan seuraavana kesänä Räävelissä.\n\nSalaisia lähettejä kulki kuningasten välillä.\n\nNeuvostossa ei kukaan muu tuntenut salaisuutta kuin Klaus Fleming,\njoka oli kuninkaan erinomaisessa suosiossa sentähden, että oli\nneuvonut Sigismundia jättämään Puolan-matkansa.\n\nMuut neuvosherrat sanoivat häntä uskottomaksi veljeksi ja koettivat\nturhaan saada kuninkaan kirjureilta tietää mitä oli tekeillä.\n\nKerrottiin molempain kuninkaiden puuhaavan rauhaa Venäjän kanssa,\nmutta marraskuussa samana vuonna Juhana julkaisi säätyjen ja\nneuvoston mieltä kysymättä valtakunnan rahvaalle käskyn yleisesti\nkoota varoja sotaa varten sekä julistuksen erityisestä veronkannosta\nvapaaehtoisen lainan nimellä. Samalla vaati hän aatelistolta\ntäydellistä ratsupalvelusta, vieläpä kehotti heitä varustamaan\nenemmänkin kuin heidän laillinen velvollisuutensa määräsi, koska\nkuningas itse, iästään huolimatta, tahtoi omassa persoonassaan\nuskaltaa vihollista vastaan kunniakkaan rauhan saavuttamiseksi.\n\nAlkupuolella vuotta 1589 kutsuttiin kokous Upsalaan. Neuvosto\n\"aavisti joitakin kummallisia ja merkillisiä syitä\"; he saattoivat\nvain neuvoa luopumaan matkasta ja sotavarustuksista; välirauha\nvenäläisten kanssa ei ollut vielä loppunut, kahden vuoden kato oli\nlisännyt kurjuutta maassa, ja rutto raivosi Suomessa ja Liivinmaassa.\n\nMutta Juhana ei hyväksynyt mitään syitä. Mitä kiivaimmin hän huudahti\npitävänsä kavalluksena kaikkia luopumisneuvoja ja että hän tahtoi\nmennä Liivinmaahan poikaansa katsomaan, vaikka kansaa kaatuisi kuin\nheinää kesällä viikatteen edessä.\n\nNeuvosto kysyi, eikö matkaa lykättäisi tuonnemmaksi, kunnes\nsaataisiin tietää, sallivatko puolalaiset kuningas Sigismundin lähteä\nRääveliin; voisivathan he luulla, että hän ajatteli karkaamista.\n\nSilloin Juhana hypähti pystyyn sanoen olevan verratonta\nhupsumaisuutta luulla Sigismundin aikovan jättää Puolan. Joka\nsemmoisesta syystä neuvoi kuninkaita luopumaan yhtymisestä, oli\nvarmaan kavaltaja.\n\nNeuvosto vaikeni, mutta nyt he tunsivat toisensa.\n\nKuningas neuvotteli taas uskottujensa kanssa, ja neuvosto oli\nkirjeenvaihdossa Sigismundin hovissa olevain hengenheimolaistensa\nkanssa.\n\nMutta varustuksia joudutettiin, ja kuningas oli liian malttamaton\nsotaväkeä odottamaan.\n\nHän astui laivaan Tukholmassa kesäkuun 3 p:nä hirveän ukonilman\nraivotessa, ja muassaan oli hänellä kuningatar sekä muutaman\nkuukauden vanha poika; etevimmät neuvoston jäsenistä seurasivat\nheitä, ja matkalle otettiin myös sotaväkeä, mikäli sitä oli ehtinyt\nkokoontua.\n\nRääveliin saavuttuaan he saivat viikkokausia odottaa Sigismundia.\n\nKun vihdoinkin tuli tieto, että hän oli lähenemässä, nousi Juhana\nratsunsa selkään ja ratsasti suurine seurueineen rakastettua\npoikaansa vastaan neljännespenikulman kaupungin ulkopuolelle.\n\nIsä ja poika lankesivat toistensa syliin, ja Juhana itki ilosta.\n\nTotuttuun tapaansa tulivat Puolan herrat suurine aseellisine\nseurueineen, ja etenkin nyt, kun piti näyttäytyä Ruotsin herroille,\noli komeus niin ylellistä kuin suinkin oli voitu saada.\n\nSekä puolalaiset että ruotsalaiset olivat leiriytyneet telttoihin\nkaupungin ympärille; vain ylhäisimmät herroista olivat voineet\nmajoittua kaupunkiin.\n\nIloissaan ja ihastuksissaan Juhana palasi rakastetun poikansa kanssa\nlinnaan, jossa Kustaa Banér oli hommannut kuninkaan käskystä kaikki\nparhaansa mukaan.\n\nEnsimäisten juhlallisten tervehdysten jälkeen sulkeutuivat Juhana ja\nSigismund erityiseen huoneeseen, johon ei kumpaisenkaan neuvosherroja\nlaskettu.\n\nEi kulunut monta päivää, ennenkuin yleisesti puhuttiin, että kuningas\nSigismund aikoi palata Ruotsiin. Puolan herroissa oli huomattavana\nyhä kiihtyvä levottomuus, ja sekä heidän että ruotsalaisten epäluulo\nkatkeroitti molempain kuningasten yhdessäoloa.\n\nSuurissa kesteissä syyskuun 2 p:nä saapui kirje Sigismundille.\n\nSiinä mainittiin, että tataarit olivat hyökänneet Puolaan ja että\nhänen läsnäolonsa siellä oli aivan välttämätön.\n\nNuori kuningas nousi heti pöydästä ja viittasi puolalaisia\nneuvosherrojansa seuraamaan.\n\nNeuvoteltiin mitä nyt olisi tehtävä, ja kaikki olivat yksimielisiä\nsiitä, että oli kiireesti lähdettävä paluumatkalle.\n\nSiihen oli Sigismund ensin taipuvainen, mutta sitten hän heti sanoi\ntahtovansa miettiä asiaa huomiseen.\n\nSilloin hän selitti, että ensin oli saatava päätökseen\nrauhankeskustelut Venäjän kanssa, ja sitten olivat kaikki rukoukset\nja vakuuttelut turhia.\n\nSillä aikaa oli Ruotsin sotapäällystö, luultavasti neuvosherrain\njouduttamana, valmistanut kirjelmän, jossa pyydettiin neuvostoa\nestelemään Sigismundin kotimatkaa, josta huhu kertoi, ja kaikessa\npitämään huolta isänmaan parhaasta.\n\nKestien jälkeisenä päivänä, syyskuun 3:ntena, ilmoitti Olavi\nSverkerinpoika neuvostolle kuningas Juhanan puolesta, että Sigismund\nmatkustaa Ruotsiin kruunattavaksi ja että neuvosherrat eivät saa\ntehdä mitään vastaväitteitä.\n\nSillä aikaa rukoiltiin Sigismundia hartaasti rientämään ahdistetun\nkansansa avuksi.\n\nPuolalaiset rukoilivat, pyytelivät ja varoittelivat, mutta Sigismund\nei voinut tehdä päätöstään.\n\nJesuiitta Skarge piti julkisen puheen, jossa hän kuvaili tataarien\nhävityksiä ja kehotti kaikkia, mutta etenkin kuninkaita, tekemään\nlopun moisesta petomaisuudesta. Jumala antaa rangaistuksensa kohdata\nniitä, jotka sallivat viatonta verta vuodatettavan, sanoi hän.\n\nMonta puolalaista lähti, ja jäljellejääneissä oli katkeruus yhtä\nsuuri kuin tyytymättömyys ja seurausten pelko ruotsalaisissa.\n\nVoisihan tämä johtaa julkiseen vihollisuuteen Puolan kanssa, ja sen\nsijaan että toivottiin rauhaa Venäjän kanssa, joutuisi Ruotsi ehkä\nsotaan molempien maiden kanssa yhtaikaa.\n\nNyt jos koskaan oli voimakkain sanoin todistettava, miten järjetöntä\noli kiihottaa uusia vihollisia, kun tuskin voitiin vanhojakaan\nvastustaa.\n\nLisäksi pidettiin halveksittavana sitä tapaa, millä Sigismund\nviekoiteltaisiin pois valtakunnastaan ja alamaistensa keskuudesta.\n\nYleinen mielipide aatelistossa, sotajoukossa ja porvaristossa niin\nhyvin Räävelissä ja Riiassa kuin yleensä koko maassa oli, että tämä\noli sanottava säälimättä ja peittelemättä.\n\nSyyskuun 5 p:nä kokoontuivat neuvosto, aatelisto ja sotapäällystö\nRäävelin tuomiokirkkoon, missä sovittiin siitä, että oli lähetettävä\nmolemmille kuninkaille yhteinen kirjelmä, joka sitten kyhättiinkin\nheti.\n\nErityisessä Sigismundille osoitetussa kirjeessä pyysi neuvosto,\nettä hän tahtoisi olla myötävaikuttamassa varman ja siedettävän\nrauhan aikaansaamiseksi, koska sotaväki oli tyytymätön 19-vuotiseen\nsotaretkeen ja koska varma rauha oli parempi kuin epävarma verinen\nvoitto. Hätä maassa oli nyt jo tullut niin suureksi, että alamaisten\nsorron pitäisi käydä heidän majesteettiensa sydämelle.\n\nRahvas köyhtyi monista maksuista ja veroista, jotka kävivät vieläkin\nraskaammiksi veronkantajain omanvoitonpyynnön tähden.\n\nEnimmäkseen olivat kamreerit ja kyökkikirjurit määräilleet niitä,\neikä niihin oltu suostuttu yhteisestä neuvonpiteestä, niinkuin laki\nmääräsi.\n\nPaljon kansaa, hevosia ja karjaa oli kolmena viimeksikuluneena\nvuotena kuollut, ja kovan, jokavuotisen sotaväenoton tähden oli\nmonesta talosta mennyt kolme neljä poikaa.\n\nKahdentoista tai kuudentoista vuoden aikana oli kuningas luvannut\nvähentää veroja, mutta sen sijaan oli niitä aina lisätty.\n\nSopimaton ja tuhlaava hovinpito ilman järjestystä ja kuuliaisuutta,\nniin myöskin suuret linna- ja kirkkorakennukset, joihin kuningas\noli ryhtynyt vastoin neuvoston mieltä -- kaikki se lisäsi rahvaan\nköyhtymistä, niin että siellä, missä ennen oli ollut peltoja ja\nniittyjä, oli nyt suurta metsää, ja missä ennen vuosikausia oli ollut\nhyvinvoipia talonpoikia, siellä kuljeksittiin nyt keppikerjäläisinä,\npussi kainalossa.\n\nKolmasosa kaupungeista oli autiona, ja papistossa vallitsi suuri\nhajaannus liturgian tähden.\n\n\"Heidän majesteettinsa huomatkoot tällaiset seikat ja ajatelkoot,\nettei mikään valtakunta maailmassa ole niin mahtava, ettei sitä\nepäjärjestyksen ja pitkällisten sotien kautta voisi saada perikatoon.\"\n\nMolemmille kuninkaille yhteisesti osoitettu kirjelmä sisälsi\nseuraavaa:\n\nOli päässyt liikkeeseen huhu, että Sigismund aikoi nyt seurata\nisäänsä Ruotsiin ja jättää Puolan. Siihen ei kyllä oltu paljon\nluotettu, mutta tahdottiin sittenkin pyytää kuninkaita tarkoin\npunnitsemaan niin tärkeätä asiaa.\n\nSaattoi kyllä ymmärtää, että Sigismund ikävöi levottomasta Puolasta\nperintövaltakuntaansa, samoin kuin myöskin että isän sydän mielellään\nnäkisi hänen palaavan kotiin, kun vanhuus ja kaipuu saattoivat\nkuninkaan yhä kyllästyneemmäksi, ärtyisämmäksi ja kärsimättömämmäksi\nhallitustoimiin.\n\nMutta sitävastoin muistettakoon, että jos Sigismund nyt jättäisi\npuolalaiset, niin näistä tulisi Ruotsin vihollisia ja he\nyhdistyisivät venäläisiin, jolloin Tanskakin ehkä käyttäisi sopivaa\ntilaisuutta.\n\nTästä voisi olla seurauksena, että ruotsalaiset suuttuisivat ja\nryhtyisivät johonkin väkivaltaan kuninkaita vastaan, jotka olivat\ntuollaisen kurjuuden saaneet aikaan.\n\nLopuksi ajatelkoot heidän majesteettinsa kuninkaallista nimeänsä ja\nmainettansa, kirjeitänsä, uskollisuuttansa ja kunniaansa. Varjelkoon\nJumala kuninkaan sanaa olemasta niin löyhällä perustuksella!\n\nOli kyllä kuultu, että muinoin jotkut suuret hallitsijat olivat\nluopuneet kruunustaan; se oli kuitenkin tapahtunut julkisesti, mutta\nvain kuningas Henrik Valoisilainen oli esimerkkinä tuollaisesta\nhäpeällisestä maastaan ja valtakunnastaan karkaamisesta, ja tätä\nesimerkkiä, samoin kuin hänen muitakin tekojaan, oli parempi karttaa\nkuin jäljitellä.\n\nJos kuninkaat tahtoisivat ajatella kaikkea tätä eivätkä niin\nhätäisesti ryhtyisi toimiin, niin järjestettäisiin Jumalan avulla\nniin, että Sigismund voisi palata Ruotsiin tavalla, joka tulisi\nvaltakunnalle hyödyksi ja hänelle itselleen ylistykseksi.\n\nJa vihdoin pyysivät allekirjoittaneet, että kuninkaat luottaisivat\nheidän uskollisuuteensa; he eivät tahtoneet säästää henkeänsä eivätkä\nvertansa suojellakseen Sigismundin perimysoikeutta Ruotsin kruunuun\nja valtakuntaan.\n\nKirjelmässä oli kuusikymmentäyksi allekirjoitusta, kaikkien\nnimittäin, jotka olivat saapuvilla kirkossa.\n\nKaksi neuvosherraa meni Klaus Flemingin luo pyytämään hänen nimeänsä,\nmutta hän kielsi sanoen suullisesti lausuneensa samaa.\n\nOn itsestään selvää, että kuningas Juhana oli pahoillaan kirjelmästä.\nHän antoi kirjuriensa kyhätä seuraavan merkillisen vastauksen:\n\n    'Olen tarkoin miettinyt kaikkea, mitä olette kirjoittaneet,\n    vieläpä enemmänkin. Mutta kun nuori kuningas Kalmarissa vastoin\n    omaa mieltänsä ja minun tahtoani tuli pakotetuksi matkustamaan\n    Puolaan, ja kun hänellä siellä on niin kovat ja vähäetuiset\n    ehdot, että hänen hallituksensa enemmän on Venetsian herttuan\n    kuin jonkun kuninkaan hallitukseen verrattava, ja hän itse on\n    joutunut kuin Baabelin vankeuteen; niin ollen ja koska Jumala\n    nyt on johtanut meidät yhteen, aion ottaa poikani kanssani\n    kotiin Ruotsiin ja tehdä sen vastoin teidän tuumailujanne, sillä\n    usein olen huomannut parhaaksi sen, mikä tapahtuu vastoin teidän\n    neuvojanne.\n\n    Sitäpaitsi olen minä sekä arvoni että valtani puolesta, iältäni\n    ja järjeltäni teitä korkeammalla, ja olen kyllin koetellut\n    maailman menoa.\n\n    Mitä Puolasta päin koituvaan vaaraan tulee, niin tiedän kyllä\n    keinoja sen estämiseksi, vaikka ne vastaiseksi ovat vain kahden\n    henkilön tiedossa, mutta muutaman viikon kuluttua saatte tietää\n    kaikki.\n\n    Siihen asti täytyy teidän pysyä rauhassa, sillä tästälähin tahdon\n    niinkuin tähänkin asti hallita ehdottomasti kuninkaana, ja jos se\n    ei saa tapahtua, tahdomme sekä minä että poikani jättää Ruotsin,\n    ja te saatte valita kuninkaaksenne kenen haluatte.'\n\nNäennäinen ystävyys kuninkaan ja neuvoston välillä hävisi kuin\nsärkyvä kupla, ja molemminpuolinen, syvällä piillyt, mutta kauan\nkytenyt epäluottamus ja viha puhkesi julkivihollisuudeksi.\n\nNiitä neuvosherroja, jotka pyysivät saada puhutella kuningasta, hän\nkohteli kovin sanoin, ja lopulta heitä ei laskettu ollenkaan puheille.\n\nOlavi Sverkerinpojan kautta Juhana lähetti heille sellaiset\nterveiset, että hän vainoaa heitä koko elinaikansa, jos he\nviekoituksillaan onnistuvat saamaan Sigismundin Ruotsin-matkan\nestetyksi.\n\n\"Se olisi\", huudahti hän epätoivoissaan, \"samaa kuin jos neuvosto\npistäisi puukon sydämeeni.\"\n\nSigismund ei luultavastikaan ollut selvillä siitä, matkustaisiko\nRuotsiin vai palaisiko Puolaan.\n\nTässä suhteessa oli ainakin Juhanalla varma mielipiteensä, ja mikäpä\nestäisi sitä toteuttamasta?\n\nLaivasto oli matkakunnossa satamassa, Fleming odotti vain käskyä, ja\nnopea lähtö tekisi kaikista verukkeista lopun.\n\nMutta sen sijaan horjuttiin päätöksen tekemisessä, viikko kului\ntoisensa perästä, ja vastustajat saivat aikaa keksiä voittamattomia\nesteitä.\n\nEi Juhanan epätoivo eivätkä hänen uhkauksensa näyttäneet tekevän\nmitään erityistä vaikutusta herroihin.\n\nSeuraavalla viikolla he lähettivät vielä kirjeen kuninkaalle. Sen\nsisällys oli melkein sama kuin edellisenkin, mutta se oli lyhyempi ja\npäättävämpi.\n\nHeti senjälkeen saapui kirje Narvan asukkailta, jotka pyysivät\nkuningasta luopumaan vaarallisesta yrityksestään.\n\nSamaan aikaan tuli myöskin sikäläiseltä sotaväeltä Aksel\nLejonhufvudin ja Klaus Bielken kyhäämä kirje. Jälkimäisen piti viedä\nse kuninkaalle, mutta ennenkuin hän saapui Rääveliin, olivat asiat\nsaaneet toisen suunnan.\n\nRuotsin herrat olivat tulleet huomaamaan, että kaikki rukoukset ja\nhuomautukset olivat turhia.\n\nPuolalaisten onnistui yhtä vähän vaikuttaa Sigismundiin, jonka\najatuksissa nyt oli vain isä.\n\nKulovalkean tavoin levisi huhu, että Sigismundin tavaroita salaa\nkuljetettiin Ruotsin laivastoon.\n\nRatkaiseviin toimiin oli ryhdyttävä. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui\nyhä useammin ruotsalaisten ja puolalaisten huovien välillä; näytti\nmelkein siltä, kuin sota olisi jo julistettu, ja muona varain puute\nkävi yhä tuntuvammaksi.\n\nNeuvosto se luultavasti astui ratkaisevan askeleen.\n\nSotapäällystö marssi linnan luo; he pysähtyivät kuningasten ikkunain\nalle, laskivat lippunsa alas ja vannoivat kalliin valan, että eivät\nkoskaan paljasta miekkaansa Juhanan ja Sigismundin puolustukseksi,\njos he tarpeettomasti hankkivat Ruotsille niin paljon vihollisia.\n\nPuolan herrat esiintyivät uhkaavammin kuin ennen; he olivat aikeissa\npalata kotiansa ja peruuttaa Sigismundille vannomansa uskollisuuden\nja kuuliaisuuden.\n\nNyt ei auttanut enää. Kuningasten täytyi taipua, sitten kun Puolan\nherrat olivat antaneet kuningas Juhanalle varman lupauksen, että\nSigismund vastedes sai matkustaa Ruotsiin milloin tahtoi.\n\nSyyskuun 30 p:nä Sigismund tempautui toivottoman isänsä syleilystä ja\nlähti Räävelistä.\n\nKuningas Juhana oli aivan suunniltaan surusta ja harmista eikä\ntahtonut moneen päivään puuttua mihinkään.\n\nSilloin saapui kirje Hogenskild Bielkeltä, joka kertoi, että Kaarle\nherttua oli ruvennut toimiskelemaan.\n\nSe herätti Juhanan toimettomuudestaan, ja vaikka hän valitteli\nkaikkia niitä huolia ja levottomuuksia, jotka olivat tulossa, tuli\nhänen nyt kiire kotiin.\n\nKostonhimo paloi hänen sielussaan niitä neuvosherroja kohtaan, joita\nhän sai kiittää kärsimästään nöyryytyksestä. Kavalain suunnitelmainsa\nvuoksi nämä eivät tahtoneet, että Sigismund palajaisi Ruotsiin.\n\nNyt he olivat heittäneet naamarinsa, he vihasivat häntä samoin kuin\nhänkin heitä. Nyt riippui kaikki vain siitä, kumpi oli voimakkaampi.\n\nHänellä oli valta, ja hän myöskin tuli sitä käyttämään.\n\nEerik Sparreen ja Ture Bielkeen hän oli eniten suuttunut. He eivät\nedes saaneet seurata häntä kotimatkalle.\n\nMolemmat herrat rukoilivat Gunillaa puhumaan puolestaan, ja hän\nlupasi tehdä voitavansa.\n\nJuhana lähetti valtuutettuja keskustelemaan venäläisten kanssa.\nSitten hän astui laivaansa, turhaan hänelle kunnioitustaan osoittavan\nneuvoston sekä rauhaa ja leipää huutavan sotajoukon keskellä --\nsynkkänä, äänettömänä ja viha sydämessään.\n\n\n\n\n20.\n\nHYRRÄ.\n\n\nSuruissaan ja sortuneena lähti Sigismund Räävelistä; hänen hidas\nluonteensa oli kärsinyt julmasti isän epätoivosta ja näistä rajuista\nkuohuista.\n\nMitä häneen itseensä tuli, niin hän oli epävarma, pitikö iloita vaiko\nsurra Puolaan palaamisesta... kiusallisia voitiin siellä kyllä olla,\nmutta hänen tätinsä, leskikuningatar, ei antaisi koskaan hänelle\nja hänen isälleen anteeksi sitä, mitä voisi sanoa petokseksi ja\nkavallukseksi.\n\nHänen rakas sisarensa Anna saisi myöskin kärsiä ikävyyksiä,\nolisivatpa ehkä pidättäneet hänet panttivankina.\n\nJa lopuksi -- eikä se suinkaan merkinnyt vähimmän -- olisivat ehkä\nmenneet tyhjiin jo alotetut keskustelut Itävallan hallitsijasuvun\nkanssa.\n\nHän oli rakastunut kauniiseen kuvaan. Hänet hän _tahtoi_\npuolisokseen, hän yksin voisi tuottaa hänelle lohdutusta Ebba Hornin\nmenettämisestä, joka niin julmasti oli hyljännyt hänet.\n\nAina sitä myöten kuin nämä ajatukset valtasivat hänet, hälveni se\nsynkkä usva, joka oli verhoonsa kietonut hänen sielunsa ja mielensä.\nHän suvaitsi vastata seurueensa herrojen kysymyksiin ja puhutella\nheitä, ja kun vihdoin kellojensoitto, tykinlaukaukset ja aaltoilevat\nihmisjoukot tervehtivät häntä, huomasi hän, kuinka oikein oli tehnyt\npalatessaan.\n\nLeskikuningatar syleili häntä itkien, ja prinsessa kysyi ivallisesti,\noliko hän Gunillan tähden aikonut palata Ruotsiin.\n\nMielenliikutukset ja matka olivat kokonaan uuvuttaneet hänet, ja hän\ntarvitsi ainakin parisen viikkoa toipuakseen niin paljon, että voi\nitse kirjoittaa rakkaalle isälleen Ruotsiin ja kertoa, kuinka lopen\nväsynyt oli ja kuinka paljon hallitusasioita oli häntä odottamassa,\njoihin hän ei vielä pitkään aikaan kyennyt puuttumaan.\n\nTämä ei kuitenkaan estänyt häntä hämmästyttämästä prinsessaa käymällä\nhänen luonansa muutamia päiviä kotiintulonsa jälkeen.\n\nMutta kuningas ällistyi itse yhtä paljon löytäessään hänet lepäämässä\nsohvalla, jonka vieressä tuolilla istui hänen käsikirjurinsa ääneen\nlukien hänelle.\n\nTämä hypähti heti seisomaan ja kumarsi syvään, mutta prinsessa jäi\nhuoletonna lepäämään.\n\nKuninkaan viittauksesta Possmoschi poistui.\n\n\"Oletpa varomaton, siskoseni\", sanoi Sigismund.\n\nAnna punehtui hieman. \"Minua liikuttaa hyvin vähän mitä kansa sanoo\",\nvastasi hän.\n\n\"Minulla on ilmoitettavaa sinulle jotakin -- tärkeää.\"\n\nHän nousi heti istumaan. \"Koskeeko se minua?\"\n\n\"Sinua yksin; se on Kustaa Brahesta.\" Tumma puna peitti hänen\nposkensa, ja hän huokasi syvään. \"Hänestäkö!\"\n\nHän nojausi veljensä olkapäähän itkien kiihkeästi. \"Pyytääkö hän\nkättäni?\"\n\n\"Mitä, etkö ole iloinen siitä?\"\n\n\"Se on viipynyt kovin kauan.\"\n\n\"Hän tahtoo tulla Puolan palvelukseen.\"\n\n\"Sen voin ymmärtää.\"\n\n\"No, mitä tahdot minun vastaamaan?\" Hän taisteli nähtävästi kovaa\ntaistelua; sitten hän huudahti kiihkoisesti: \"En mene koskaan\nkenellekään muulle kuin Kustaa Brahelle!\"\n\n\"Sitten on asia ratkaistu.\"\n\n\"Toisin sanoen, jos huolin kenestäkään.\"\n\n\"Miksipä et huolisi?\"\n\n\"Olen ehkä kiintynyt toiseen\", vastasi hän tuskin kuuluvasti.\n\n\"Kiintynyt toiseen... ethän toki... tuohon kirjuriin?\"\n\n\"Eikö hän ole mielestäsi jumalaisen kaunis?\"\n\n\"Karkoita hänet heti luotasi, Anna!\"\n\n\"Samaa sanoo leskikuningatarkin, mutta minä en tahdo.\"\n\n\"Ajattelehan, arvosi, maineesi!\"\n\n\"Jos nyt panisin pois hänet, tulisi juuri juoruja liikkeeseen; hänen\ntäytyy jäädä, ja Kustaan täytyy joka tapauksessa uskoa hyvää minusta.\"\n\n\"Mutta jos hän kuuntelee juoruja?\"\n\n\"Niin hän ei ansaitse minua!\" huudahti Anna. \"Panetpa paljon arvoa\nkirjuriisi.\"\n\n\"Niin tosiaankin\", vastasi Anna nauraen, \"olen ihastunut hänen\nihanuuteensa. Meidän kesken puhuen, hän jumaloi minua, ja minua\nhuvittaa nähdä eri vivahduksia hänen silmissään sen mukaan, olenko\nhyvällä vai huonolla tuulella.\"\n\n\"Varo vaan, se voi olla vaarallista leikkiä.\"\n\n\"Senpätähden siitä pidänkin. Minulla ei ole ketään muuta, kenen\nkanssa huvitella.\"\n\n\"Mutta jos hän pääsee voitolle?\"\n\n\"Sinä unhotat, että minä olen Vaasan suvun prinsessa\", vastasi Anna\nkovasti punehtuen.\n\n\"Niin oli Ceciliakin\", mutisi Sigismund.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningatar Gunillan mahtava suku oli toivonut hyötyvänsä hänen\nkauttansa, mutta oli pettynyt; joka kerta kun hän esitti jonkun\npyynnön heidän puolestaan, vastasi kuningas: \"Vaiti, sinä et käsitä\nvaltion asioita!\"\n\nKotiin tultuaan Juhana sai tietää, ettei herttua puolestaan ollut\nryhtynyt mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan, ja heti hän\nepäili, että Hogenskild Bielken kirjeellä tästä asiasta oli vain\nollut tarkoituksena saada isän ja pojan yhdessäolo päättymään.\n\nKuningas ei voinut unhottaa, että koko hänen suuri suunnitelmansa oli\ntäydelleen mennyt myttyyn, ja katkerasti tuntien arvonsa loukatuksi\nvakaantui hän päätöksessään kostaa kauheasti niille, jotka olivat\npilkanneet hänen toiveitaan ja tehneet tyhjiksi hänen tuumansa.\n\nVastustus oli jo itsessään kiusoittanut häntä, ja sitä enemmän, kun\nhänen oli täytynyt alistua.\n\nTähän vihaan liittyi vielä epäluulo, että hänen kokemansa vastustus\noli yhteydessä salaisten, rikollisten vehkeiden kanssa.\n\nEikö neuvosto ollut aina ollut Vaasan sukua vastaan; paraissa\naikomuksissako se ehkä 1587 kehotti Juhanaa ja hänen poikaansa\nhyväksymään Puolan kuningasvaalin?\n\nEikö ollut todenmukaisempaa, että aateli tahtoi edistää omia\ntarkoitusperiään, kun se toimi saadakseen pois kruununperillisen, ja\neikö väinkin ollut salainen aikomus panna toimeen neuvostohallitus ja\nsiten valmistaa vallanperimyksen poistamista?\n\nSiitähän olisi vanha ylimysvalta seurannut kuin itsestään. Mutta\nsellaiset puuhat ansaitsivat rangaistuksen, ja sen tulivat kyllä\nniiden alkuunpanijat saamaan.\n\nPalattuaan Räävelistä Tukholmaan hän antoi neuvosherroille käskyn\npysyä kaupungissa.\n\nUhkauksin ja pakkokeinoin koetti kuningas saada heitä tunnustamaan,\nettä olivat yllyttäneet sotaväkeä ja ilkeissä tarkoituksissa estäneet\nSigismundin kotiinpalaamista.\n\nHe kielsivät vakavasti, mutta marraskuussa hän pakotti heidät\nkyhäämään kirjoituksen, jossa he lausuivat paheksivansa ja\nvalittavansa sotaväen uhmaavaa käytöstä sekä samalla selittivät,\nettei heidän tarkoituksensa ensinkään ollut estää Sigismundia\npalaamasta Ruotsiin.\n\nSamalla he pyysivät anteeksiantoa, suosiota ja armoa sekä lupasivat\nolla kuningas Juhanalle ja hänen perillisilleen uskollisia ja\nkuuliaisia koko elinaikansa.\n\nJos kuningas vastedes tahtoisi heiltä neuvoa, tuli heidän antaa se\nparhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos \"kuninkaan mielipide ja laajempi\nkatsantokanta ei olisi sen kanssa sopusoinnussa, niin tuli heidän\nalistaa tahtonsa sen alaiseksi\".\n\nKaikki herrat, jotka olivat olleet mukana Virossa, kirjoittivat sen\nalle. Sitä ei kuitenkaan saanut käsittää niin, että he sillä olisivat\ntunnustaneet jotenkin rikkoneensa ennen tekemäänsä uskollisuudenvalaa.\n\nSitten he saivat eronsa.\n\nHerrojen mieltä kirveli, kun heidät oli pakotettu pyytämään anteeksi\nrikosta, jota ei oltu todistettu heidän tehneen, ja sentähden\npäättivät he laatia vastalauseen, jossa selittivät, että he eivät\nolleet tehneet mitään, jota heidän tarvitsisi pyytää anteeksi tai\njonka vuoksi heidän oli tarvis kirjoittaa anomuskirjelmä 22 p:ltä\nmarraskuuta.\n\nHe olivat tehneet sen Olavi Sverkerinpojan selitysten johdosta, että\nsiten muka palajaisi rauha kuninkaan mieleen ja sopu valtakuntaan ja\nettä he itse välttäisivät heitä muuten uhkaavan ikuisen vankeuden.\n\nVastalause pidettiin kuitenkin toistaiseksi salassa.\n\nMutta keskenään he keskustelivat miten päästä kaikesta tästä...\njokainen voi käsittää, ettei kuninkaan kostonhimo suinkaan ollut\ntyydytetty, mutta keneltä etsiä apua ja suojaa?\n\nOli vain yksi, jonka puoleen kääntyä, ja se oli herttua.\n\nMutta Eerik Sparre oli hänen persoonallinen vihamiehensä, ja\ntarvittiin monta taivutusyritystä, ennenkuin hänet saatiin astumaan\nensimäinen sovinnon askel.\n\nVihdoinkin päätettiin käydä Kaarle Sturen luona, joka palveli\nherttuan hovissa.\n\nHänen luokseen kokoontuivat Sten Banér, Aksel Lejonhufvud, Moritz\nGrip ja Eerik Sparre.\n\nNe arvostelut, joita Juhanasta siellä annettiin, eivät suinkaan\nolleet imartelevia. Ei kukaan luottanut tehtyyn sopimukseen, ja\nkaikki yksimielisesti antoivat Sturen tehtäväksi pyytää heidän\npuolestaan herttuan suojaa siinä tapauksessa, että heitä edelleenkin\nuhattaisiin vainota.\n\nMielistelijäin ja panettelijain aika oli nyt tullut. Aatelisten\nmäärättömät rikkaudet, heidän omanvoitonpyyntönsä valtion asiain\nhoidossa, heidän ylpeytensä ja julmuutensa alustalaisiaan kohtaan oli\nkansassa synnyttänyt hiljaista, hiipivää vihaa.\n\nEnnen ei siihen oltu kiinnitetty huomiota, mutta nyt se saattoi olla\nvälikappaleena Juhanan suosion voittamiseksi; se tuli tervakseksi\nsiinä roihussa, joka liekehti hänen rinnassaan, ja se voi tyydyttää\nmonen yksityisen kostonhimoa.\n\nMikä mainio tilaisuus sen ohessa suosion saavuttamiseen! Tarvitsihan\nvain käydä juoruamassa mitä pistopuheita ja tyytymättömiä lauseita\nsyytetyt ja heidän ystävänsä olivat lausuneet.\n\nOmiensakin keskuudessa oli aatelistolla vihamiehiä. Klaus Fleming\noli aatelispuolueen mahtava vastustaja, eikä liehakoiva Niilo\nGyllenstjerna säästänyt kielittelyä ja kavalia syytöksiä, milloin\nhänen vaan siten onnistui päästä korkean herransa suosioon. Juhana\ntekikin hänet uskotukseen, mutta herrat nimittivät Niilo herraa\ntuuliviiriksi.\n\nKaikesta tästä mairittelusta ja kielimisestä kuningas kiihottui\nentistä enemmän.\n\nHän tunsi enemmän kuin koskaan ennen tarvitsevansa tukea, ja kun\nhänen ja hänen entisten liittolaistensa väli nyt oli rikkunut, täytyi\nhänen kääntyä niiden puoleen, joita vastaan hän ennen heidän avullaan\noli taistellut.\n\nKun Juhana vielä oli Räävelin-matkallaan, saapui sana, että\nherttuatar Maria oli kuollut. Kaarle oli alussa lohduton ja lausui\nvakavasti, ettei aikonut enää koskaan mennä naimisiin.\n\nTämä vakuutus sekä se seikka, ettei herttuattarelta jäänyt poikaa,\ntyynnytti Juhanan pelkoa hänen vastaisten kunnianhimoisten tuumiensa\nsuhteen ja hän kirjoitti nyt Kaarlelle pyytäen tätä saapumaan\nTukholmaan, jotta he saisivat keskustella.\n\nTämä matkusti heti, ja veli otti hänet sydämellisesti vastaan.\n\nHe olivat samaa mieltä, mitä herroihin tuli, ja myöskin yksimielisiä\nsiitä, \"että aatelisto oli anastanut kruunun tiluksia ja kansan\nrahoja\". \"Heillä on leveä selkä, ja he voivat kyllä kärsiä\nrangaistuksensa...\" lausui herttua.\n\nHerrat olivat kuluttaneet huovien palkat viineihin ja nautintoihin\nsekä rouviensa helmiin ja koristuksiin y.m.\n\nSovinto veljesten kesken tuli täydelliseksi, ja seuraavan vuoden\nalussa julkaistiin sopimuskirje, jonka nojalla Kaarle sai takaisin\nkaikki entiset oikeutensa herttuakunnassa.\n\nSopimuskirjeessä selitettiin, että tähän asti vallinnut erimielisyys\nveljesten kesken oli muka ollut seurauksena pahansuopain henkilöiden\nvehkeilyistä, jotka olivat tahtoneet hävittää ja turmella Kustaa\nkuninkaan jälkeläiset, sekä siitä, että jotkut ilkeät ihmiset\nmuutamina aikoina olivat saaneet aikaan erinäisiä säädöksiä huomaten\nne varmimmaksi keinoksi, millä katkeroittaa ja kiihottaa toisiaan\nvastaan molemmat perheet, kutiinkaan ja herttuan.\n\nOn omituista nähdä sitä tavatonta myöntyväisyyttä, millä Juhana nyt\nluopuu vaatimuksistaan, joista hän ennen niin itsepintaisesti oli\npitänyt kiinni, sekä sitä peittelemätöntä avomielisyyttä, jolla hän\nselittää olleensa vain tahdoton välikappale muiden käsissä. Selvästi\nhuomaa, että se viha, joka hänessä riehui neuvosherroja vastaan, oli\nkokonaan sokaissut hänet.\n\nTämän vihansa tähden hän kokonaan unhottaa entiset epäluulonsa\nherttuan suhteen; hänelle hän uskoo valtakunnan asiain hoidon ja\nkiinnittää hänen apuunsa luottaen ajatuksensa yksinomaan siihen,\nmiten saisi masennetuksi vihollisensa, jona hän pitää valtaneuvostoa.\n\nRikos, josta hän neuvoksia syyttää, on heidän Räävelissä kyhäämänsä\nkirjelmä. \"He ovat panneet kuninkaan syyksi kaiken kurjuuden,\nmitä valtakunta viime vuosina oli kärsinyt, siten lausuen väärän\ntodistuksen Jumalan valitsemaa kuningastansa vastaan.\" Hän ei ollut\nsyynä niiden syntyyn eikä pitkällisyyteen; oikea syy oli itse\nneuvosherroissa, jotka ilkeissä tarkoituksissaan olivat ärsyttäneet\nkuningasta ja hänen veljeään toisiaan vastaan ja siten pakottaneet\nkumpaisenkin pitämään kotona Ruotsissa suuren joukon sotaväkeä,\njoka muuten olisi voitu viedä Liivinmaahan pakottamaan venäläisiä\nrauhantekoon.\n\nEivätkö he nyt viimeksi olleet estäneet kuningasta ottamasta\nmukaansa koko sotavoimaansa Rääveliin, ja jos \"sitä melskettä ja\nerimielisyyttä ei olisi tapahtunut\", jonka he olivat saaneet aikaan,\nolisi voitu saada siedettävät rauhan ehdot.\n\nHe olivat myöskin syynä siihen, ettei sotaväelle riittänyt palkkaa,\nsillä niin paljon meni valtion tuloja heidän ylläpitoonsa ja\nläänityksiinsä, joita he taukoamatta lisäsivät, ettei ollut ihmekään,\njos valtion varoista ei ollut mitään jäljellä.\n\nItse olivat he kehottaneet kuningasta kantamaan rahvaalta vuotuisia\nkustannusapuja, ja \"jos joitakin apurahoja oli kannettu muuten kuin\nyhteisestä neuvonpiteestä, niin oli hovimarski ensin puhunut siitä\nkamreerien, kyökkimestarien ja hovikirjurien kanssa ja lopuksi\nkehottanut kuninkaallista majesteettia suostumaan sellaiseen\napuverotukseen\".\n\nKun he valittivat hovinpidon ylellisyyttä, niin huomatkoot, ettei\nsiihen ollut syynä kuningas, vaan \"hovimarski ja muut sellaiset\".\nRakennustöihin tarvittavat kustannukset olivat suureksi osaksi\notetut kuninkaan yksityistuloista, ja olisi kauheaa, sietämätöntä ja\nhävytöntä rohkeutta kieltää kuningasta tahtonsa mukaan käyttämästä\nyksityisomaisuuttansa.\n\nHe syyttävät kuningasta kansan kurjasta tilasta, mutta siitä he eivät\npuhu mitään, miten he itse kiusaavat ja rasittavat niitä talonpoikia,\njotka ovat heidän alustalaisiansa, miten he maa-ostoillansa\nvähentävät kauppakaupunkien elatusvaroja, miten he ottavat lainoja\nporvareilta, ja kun nämä heiltä vaativat maksua, uhkaavat heitä\nlyönneillä ja pahoinpitelyllä.\n\nVadstenassa he olivat neuvoneet kuningasta koettamaan hankkia Puolan\nkruunun pojalleen, Kalmarissa he sitten olivat itsepintaisesti\n\"kärttäneet ja vaatineet\" häntä hyväksymään vaalin, vaikka siinä\nolikin asetettu kovia ja sietämättömiä ehtoja, joihin lähettiläillä\nei ollut mitään oikeutta suostua.\n\nRäävelissä he olivat tehneet mitä suinkin voivat estääkseen\nSigismundia palaamasta Ruotsiin; tätä varten he olivat kiihottaneet\nsotaväen uppiniskaisuuteen ja tottelemattomuuteen, niin että se oli\n\"kieltäytynyt menemästä sinne, mihin kuninkaallinen majesteetti\ntahtoi ellei kuninkaallinen majesteetti tahtonut tehdä siten kuin\nheistä näytti sopivalta, ja niin he olivat pakottaneet kuninkaallisen\nmajesteetin tekemään vastoin omaa tahtoansa, joka ei ollut mitään\nmuuta kuin kuninkaallisen majesteetin pettämistä\".\n\nSyyksi Sigismundin kotimatkaa vastaan olivat he maininneet sellaisen\nhävyttömän valheen, että valtakunnan alamaiset voisivat suuttua ja\njotkut heistä voisivat estää heidän kuninkaallisia majesteettejaan\nvaltakuntaan palaamasta, \"jolloin heillä oli ollut herttua Kaarle\nmielessään, ja he siten olivat antaneet uuden todistuksen siitä, että\npyrkivät pitämään yllä epäluuloa veljesten kesken\".\n\nKaarle herttua oli pääasiassa samaa mielipidettä kuin veljensäkin\nherrojen tuumista. Se näkyy siitä kirjelmästäkin, jonka hän kirjoitti\nJuhanaa niin kiihottaneiden neuvottelujen johdosta.\n\nHän sanoo siinä, että \"muutamat neuvoston jäsenet olivat syynä\nepäsopuun veljesten kesken\".\n\nMitä Puolan kysymykseen tuli, oliko Puolan kuninkaan Ruotsin-matka\nsiihen aikaan sopiva vai sopimaton, siitä hänen ruhtinaallinen\narmonsa ei tahtonut sanoa mitään, mutta sen hän sanoi huonoksi\nneuvoksi, että kuningas Sigismund koskaan oli tullut Puolaan, ja sen\nehkä vieläkin huonommaksi, että hän jäisi sinne pois isänmaastaan.\nSillä ne, jotka ovat sellaista neuvoneet, eivät voi sitä hyvin\npuolustaa.\n\n\"Mitä he ovat tarkoittaneet sillä\", sanoo hän toisessa paikassa,\n\"että se, joka oli Ruotsin kruunun lähin perillinen, näin lähetettiin\nmaasta pois, sen ratkaiskoot kaikki uskolliset ruotsalaiset.\"\n\nSovinto veljesten kesken teki Juhanan rajattoman luottavaiseksi; hän\nkuvaili veljelleen toivottoman asemansa ja valtiovaraston tyhjyyden,\nsikäli kuin hänellä oli siitä selkoa, ja Kaarle, joka samoin kuin\nisänsäkin oli hyvä taloudenhoitaja, lainasi Juhanalle joltisiakin\nrahasummia.\n\nEikä siinä kyllin; hän otti myöskin osakseen valtakunnan hallinnon,\nvaikka hänen täytyi se tehdä omalla kustannuksellaan.\n\nVoidakseen paremmin hoitaa sitä täytyi hänen käyttää suuri osa\npikkutyttärensä äidinperinnöstä, panna panttiin kalleutensa ja omalla\ntakuullaan ottaa laina sisareltaan Mecklenburgin herttuattarelta sekä\nsamalla pitää tarkkaa huolta siitä, ettei sotatarpeisiin aiottuja\nvaroja kulutettu hukkaan.\n\nJuhana hämmästyi ja sanoi, että Kaarle teki kolmessa päivässä niin\npaljon kuin muut kolmessa kuukaudessa; itse tuumiskeli hän vain miten\nkostaa neuvostolle. Hän nimittikin sitä julkisissa asiakirjoissakin\nvain \"valtakunnan pahaksi neuvoksi\".\n\nEtenkin Eerik Sparre, Ture ja Hogenskild Bielke, Kustaa ja Sten\nBanér sekä Klaus Tott olivat hänen vihansa esineinä. Itseään\npuolustaakseen veljet sysäsivät epäsopunsa syyn heidän niskoilleen.\nJuhana kertoi kaikista niistä lausunnoista, joita neuvosto edellisten\nriitaisuuksien aikana oli Kaarlesta antanut, ja tämä vuorostaan\nkertoi heidän äskettäin käyneen pyytämässä hänen suojelustansa\nJuhanan vainoomisia vastaan.\n\nSovittiin siitä, että olisi säätyjen edessä syytettävä herroja,\njotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rikollisuuttaan. Oikeastaan\nhaluttiin päästä käsiksi Eerik Sparreen ja muutamiin hänen\nlähimpiinsä.\n\nOli vain kysymys siitä, miten saada muut neuvoston jäsenet eroamaan\nheistä.\n\nNyt alkoi varsinainen vaino. Eerik Sparre pysyi pelkäämättömänä\nja taipumattomana, samoin Hogenskild ja Ture Bielke. Liivinmaalta\npalattuaan Kustaa Banér samoin kuin hänen veljensäkin Sten pysyi\nsäikähtämättä kerran lausumissaan sanoissa. Kaarle herttua pyysi\njälkimäistä eroamaan muista, mutta hän kieltäytyi.\n\n\"Tuhat kertaa ennemmin kuolen\", sanoi hän, \"kuin hyväksyn sellaisia\nehdotuksia ja antaudun sellaiseen orjuuteen, mihin minua nyt\ntahdotaan pakottaa.\"\n\nAlussa vuotta 1590 kutsuttiin säädyt kokoon.\n\nVallanperimysoikeus vahvistettiin ensin Sigismundille ja hänen\nmiespuolisille, perillisilleen sekä senjälkeen nuorelle Juhana\nherttualle (kuningatar Gunillan pojalle), joka tuli saamaan Suomen\nruhtinaskunnakseen.\n\nJos hän kuolisi ilman rintaperillisiä, siirtyisi valtakunta Kaarle\nherttualle, ja koko miespuolisen suvun sammuessa kuninkaallisen\nhuoneen prinsessoille.\n\nValtiopäiväin alkuun oli kutsuttu vain muutamia harvoja aatelisia\nja yksinomaan sellaisia, joiden tiedettiin myöntyvän kaikkeen, mitä\nsanottiin. Sittemmin tuli useita lisää.\n\nKaarle herttua esitti todistuksia syyllisten rikollisuudesta, ja\nsitä, joka otti heitä puolustaakseen, nimitettiin kapinalliseksi,\nsalaliittolaiseksi j.n.e.\n\nAatelistoa, uhkailtiin läänitysten peruutuksilla ja viekoiteltiin\nlupaamalla uusia oikeuksia.\n\nJuhana tiesi aivan hyvin, että kansa hyväksyi neuvoston toimenpiteet\nRäävelissä, eikä koskettanutkaan sitä kohtaa, vaan syytti herroja\nsalahankkeista perintösopimusta vastaan. Mutta kun hän ei voinut\nesittää ainoatakaan todistusta ja kun herrat eivät itse saaneet\ntulla Tukholmaan puolustautumaan, vaikka hartaasti sitä pyysivät,\nherätti kysymys hyvin vähän vastakaikua, ja sekä papit että porvarit\ntahtoivat vetäytyä pois tuomion langettamisesta.\n\nVihdoin maaliskuun 7 p:nä allekirjoittivat kaikki neljä säätyä\ntuomion, jossa he erottivat itsensä kaikesta osallisuudesta näiden\nherrain yrityksiin ja selittivät heidän ansainneen kuninkaan\nepäsuosion, jos vain mainitut neuvosherrat eivät voi tai tahdo\npätevillä syillä puolustaa itseään.\n\nKaikkiin maan suuntiin lähetettiin julistuksia neuvoston rikollisista\nyrityksistä ja säätyjen päätöksestä. Sillä välin oleksivat herrat\ntiluksillaan ja kuulivat harmistuneina miten heitä syytettiin ja\ntuomittiin, vaikkei heitä oltu edes kuulusteltukaan.\n\nVihdoinkin toukokuussa kutsuttiin Eerik Sparre Tukholmaan ja\nvietiin linnaan, jossa herttua kävi kiivaasti nuhtelemaan häntä.\nTilaisuudessa oli saapuvilla myöskin joukko aatelisia ja muita\nkuuntelijoita.\n\nSparre vastasi sitä varten valmistamallaan puheella. Kaarle keskeytti\nhänet tuontuostakin kovin sanoin ja uhkauksin. Mutta mitään ei voitu\ntodistaa, ja Sparre sai mennä.\n\nSitten alkoi lavea kirjeenvaihto, osittain kuninkaan syytösten ja\nSparren puolustusten johdosta, osittain ja vieläpä enemmänkin erään\nkirjelmäehdotuksen johdosta, jonka mukaan Sparren piti tunnustaa\nitsensä rikolliseksi ja pyytää kuninkaalta armoa, jolloin hänelle\nluvattiin anteeksi.\n\nMutta, onnetonta kyllä, ei voitu sopia sanamuodosta. Sparre ei\ntahtonut myöntää rikkoneensa kuningasta vastaan muuten kuin\nymmärtämättömyydessään, ja siihen Juhana ei ollut tyytyväinen; siitä\nvoisi tulla siihen käsitykseen että koko oikeudenkäynti ei ollut\noikeudenmukainen.\n\nOlavi Sverkerinpoika juoksi lähettinä kuten tavallisesti. Eräänä\npäivänä hän tuli Sparren luo tuoden terveisiä kuninkaalta, että\nnyt muka oli löytynyt muutamia hänen omakätisiä kirjeitään, jotka\ntodistivat hänen rikollisuutensa. Viimeisen kerran kehotettiin\nhäntä nyt tunnustamaan rikoksensa ja pyytämään anteeksi, muuten\nlaskettaisiin kirjeet julkisuuteen, ja senjälkeen hän ei voisi\nodottaa mitään armoa.\n\n\"Älköön kuningas luulko muistiani niin huonoksi, etten tietäisi mitä\nolen kirjoittanut\", vastasi Sparre harmissaan, \"enkä minä ole niin\nlapsellinen ja pelkuri, että säikähtäisin, joskin valehdellaan minun\nsyykseni. Pyydän tästäpuolin päästä semmoisista puheista.\"\n\nSittemmin ei puhuttu enää mitään näistä tärkeistä kirjeistä, mutta\neräs toinen Juhanan kätyreistä, Pietari Rasmuksenpoika, oli saanut\nvihiä siitä, että Grennan kirkkoon oli talletettu tärkeitä, Eerik\nSparrelle kuuluvia papereita sisältävä arkku.\n\nTarkempia määräyksiä odottamatta hän riensi sinne, otti arkun ja\nvei sen juhlakulussa Tukholmaan. Hän luuli nyt saaneensa kaikki\ntarpeelliset todistukset Eerik Sparren syyllisyydestä.\n\nArkku vietiin kuninkaan huoneisiin, eikä kukaan muu kuin herttua\nsaanut avata sitä.\n\nSen huomattiin todellakin olevan täpötäynnä papereita; nyt hän siis\nvihdoinkin oli joutunut kiinni.\n\nMutta voi, siellä olikin vain joukko Pietari Brahelle kuuluvia\nkauppa- ja maanomistuspapereita.\n\nKuningas oli raivoissaan; hänen arvonsa kärsi tällaisesta, hänen\nturhamaisuuttansa oli loukattu, eikö ollut ketään, joka voisi\nsanoissa solmia tuon rohkean kavaltajan?\n\nLähetettiin kutsumaan Klaus Flemingiä ja Niilo Gyllenstjernaa.\n\nHe tulivat molemmat saamaan kuninkaan käskyjä, jotka luonnollisesti\nkoskivat Sparrea.\n\nJuro Fleming ja ovela Gyllenstjerna lähtivät hänen luokseen neuvoston\netunenässä.\n\n\"Teidän ei onnistu taivuttaa minua valehtelemaan omille niskoilleni\",\nvastasi kopea ylimys. \"Minusta näyttää päinvastoin siltä, kuin\nneuvoston, virkansa puolesta, tulisi pitää vaaria siitä, ettei ketään\nkuulustelematta ja syylliseksi havaitsematta kohdeltaisi niinkuin\nminua, kaikkein vähimmin nyt, kun itse olette olleet osallisina\nniissä asioissa, joiden johdosta minä olen joutunut epäsuosioon.\"\n\nNeuvosherrat vastasivat yhteen ääneen, että he eivät rohjenneet\nasettua niin jyrkästi kuningasta vastaan, hän kun oli niin\nkiivasluontoinen; he lupasivat kuitenkin sopivan tilaisuuden\nsattuessa puhua parhaansa mukaan.\n\nKuta lujemmin Sparre pysyi sanassaan, sitä kiihottuneemmaksi kävi\nJuhana.\n\nNyt päätettiin, että hänet oli lähetettävä vangittuna Turkuun, sitten\nStegeborgiin.\n\nLevotonna ja peloissaan puolisonsa tähden oli Ebba rouva lapsineen\nrientänyt hoviin; kuninkaan ja herttuan edessä he polvillaan\nrukoilivat armoa puolisolle ja isälle.\n\nHerttua murahti jonkun sanan, käänsi heille nopeasti selkänsä ja\nriensi pois.\n\nKuningas vastasi tapansa mukaan tylyin ja kiivain sanoin kaikkiin\nrukouksiin.\n\nSilloin lähti Ebba rouva Svartsjöhön, jossa kuningatar Gunilla\noleskeli, pyytämään hänen välitystään. Kesken kaiken tuli Juhana\nhuoneeseen, kädessään unkarilainen rautavasara, niinkuin hänellä oli\ntapana.\n\nEbba rouva kääntyi nyt rukouksillaan itse kuninkaan puoleen. Alussa\ntämä vastasi jotenkin lempeästi. Mutta voidakseen todistaa olevansa\noikeassa rupesi hän luettelemaan mitä kaikkea Sparre oli tehnyt häntä\nvastaan.\n\nSamalla hän kiihtyi kiihtymistään, niinkuin tavallisesti, ja hakkasi\nvasarallaan pöytiä ja penkkejä juosten edestakaisin.\n\nEbba rouva, joka ennestäänkin oli hyvin liikutettuna ja sairaana,\nsäikähtyi niin hänen käytöksestään, että vaipui lattialle tainnoksiin.\n\nHämillään tuijotti kuningas häneen ja kiiruhti sitten kuningattaren\nluo pyytäen häntä pitämään huolta sairaasta Ebba rouvasta.\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin tämä synnytti pojan.\n\nEerik Sparren ystävät toimivat väsymättömästi sovinnon\naikaansaamiseksi herttuan kanssa, ja tämä onnistui todellakin, kun\nedellinen oli luvannut, ettei koskaan neuvo eikä kehota sellaisiin\nsäädöksiin kuin Vadstenan artikkelit olivat.\n\nJoitakuita päiviä senjälkeen saatiin myöskin jommoinenkin sovinto\naikaan kuninkaan kanssa, ja senjälkeen sallittiin Eerik herran palata\nSundbyhyn.\n\nMuut syytetyt saivat samoin palata kukin kotiinsa.\n\nMutta epäluulot seurasivat heitä, ja heitä pidettiin niin ankarasti\nsilmällä, että kotona-olo tuskin oli vankeutta parempi.\n\nJoukko ratsuväkeä oli majoitettu jokaisen luo, ja vakoojat seurasivat\nheitä joka askeleella.\n\nPuolisojensa viisautta he saivat kiittää siitä, että heidän kuitenkin\nonnistui hävittää vaarallisia papereita sekä tehdä korjauksia ja\nlisäyksiä kirjeisiin ja asiakirjoihin, jotka olisivat voineet tulla\ntarkastettaviksi.\n\nAnkarinta oli vartioiminen Sundbyssä. Sinne ei saanut tulla eikä\nsieltä lähteä kukaan vieras, jonka epäiltiin voivan kuljettaa tietoja\nherrain kesken.\n\nTukholmassa oli jo kauan raivonnut rutto. Se levisi ympäristöön, ja\nSundbyn tienoilla oli jo sattunut useita kohtauksia.\n\nEerik Sparre pyysi kuninkaalta lupaa saada vaimoineen ja lapsineen\nmuuttaa sieltä pois, mutta siihen ei suistuttu.\n\nHänen appensa, vanha Pietari Brahe, makasi heikkona sairaana\nRydbyholmassa.\n\nHän toivoi saavansa lausua jäähyväiset lapsilleen ja vävyilleen sekä\nkutsui heidät kaikki luokseen.\n\nMutta kuningas ei sallinut sellaista kokoontumista ja hän kielsi\nheitä matkustamasta.\n\nKaarle herttua oli inhimillisempi, hän puolusti luvan antamista,\nmutta Juhana oli taipumaton.\n\nMyöskin kuoleva vanhus Rydboholmassa oli kuninkaan vainon ja\nepäluulojen esineinä.\n\nJuhana oli saanut päähänsä, että Pietari Brahe tavoitteli\nkuningaskruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja kun hän ei rohjennut\nryhtyä mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin arvossapidettyä\nvanhusta vastaan, tahtoi hän toki antaa heidän kokea valtaansa ja\noikeuksiansa.\n\nKuninkaan epäsuosion osoitteeksi ei Brahe saanut kuolinvuoteellaan\nolla lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä.\n\nKuningas Juhanalla oli valta, ja hän saattoi sen kieltää.\n\nKun tuli tieto, että Pietari Brahe oli kuollut, pyysi Eerik Sparre\ntaaskin saada matkustaa Rydboholmaan, mutta se kiellettiin kuten\nennenkin, ja vain hänen veljensä Juhana sai mennä sinne annettuaan\nvarmat takuut.\n\nHuhu kertoi, että Pietari Brahe oli kirjoittanut kronikan Kustaa\nI:n ajoista asti ja että tämä ei ollut Vaasan sukua suosiva, mutta\ninnokkaimmistakaan etsimisistä huolimatta ei sitä oltu löydetty.\n\nNyt oli perilliset pakotettava antamaan se julkisuuteen; se oli\nehtona ruumiin hautaamiseen.\n\nSentähden saikin Pietari Brahe hyvin kauan olla hautaamatta\nRydboholmassa.\n\nVielä kerran tapaamme naisen, joka ikäänkuin piti vartiota, mihin\nvoisi ryhtyä, mitä korjata, varoittaa tai auttaa.\n\nKatariina Stenbockin mieltä kirveli Juhanan säädytön käytös.\n\nHän oli sitäpaitsi Pietari Brahen käly eikä voinut sallia, että\nsellaista häväistystä ilman mitään syytä osoitettiin hänen tomulleen.\n\nSentähden hän kirjoitti Vesteråsin piispalle pyytäen tätä\ntoimittamaan juhlallisen hautaamisen hänen vastuullaan.\n\nSitten kutsuttiin Rydboholmaan kaikki, joilla oli tilaisuus saapua.\n\nSuurella loistolla ja komeudella sekä tavanmukaisia juhlamenoja\nnoudattaen toimitettiin sitten yhä vieläkin kielletty hautaaminen.\n\nJuhana ei ollut tietävinään; hän oli pelännyt melskeitä, mutta mitään\nsemmoisia ei kuulunut.\n\nSyytettyjä herroja pidettiin edelleenkin vartioituina.\n\n\n\n\n21.\n\nKAARLE HENRIKINPOIKA HORN.\n\n\nVälirauha Venäjän kanssa päättyi 1590, ilman että sillä aikaa oli\nehditty sopia kutakuinkin siedettävästä rauhasta.\n\nJuhanan vaatimukset olivat yhä edelleenkin suuret. Rauhaan hän kyllä\ntahtoi myöntyä, mutta sillä ehdolla, että suuriruhtinas suostuisi\n\"taivuttamaan päänsä kuninkaan edessä lähettämällä hänen luokseen\nlähettiläänsä tarpeellisessa nöyryydessä ja kunnioituksessa\".\n\nSitäpaitsi tahtoi Ruotsin kuningas, että suuriruhtinas luopuisi\nkaikista vaatimuksistaan Inkerinmaahan ja Käkisalmen lääniin ynnä\nmaakaistaleesta aina Vienanmereen asti, sekä vaati samalla itselleen\nkoko Venäjänmaan herran nimeä.\n\nJuhanan lähtiessä Räävelistä oli Kustaa Banér määrätty Vironmaan\nmaaherraksi.\n\nHeti senjälkeen saapui tieto, että venäläinen sotaväki hävitteli\nympäristössä.\n\nNuori komentaja ryntäsi Venäjälle ja hävitti muutamia kyliä. Sitten\nsai hän tietää, että tsaari oli lähenemässä sadantuhannen miehen kera.\n\nKustaa Banér vetäytyi Wesenbergiin odottaen lisäväkeä.\n\nTsaari valloitti Järnan ja saapui tammikuun 31 p:nä Narvan edustalle,\njohon pystytti leirinsä.\n\nSiellä hoiti päällikkyyttä Kaarle Horn, mutta häneltä puuttui sekä\nmiehiä että muonaa ja hän odotti joka päivä, että Kustaa Banér tulisi\nhänen avukseen.\n\nVenäläiset alkoivat piirityksen jatkaen sitä helmikuun 4:nnestä\n19:nteen päivään. Pommitusta jatkui melkein yöt-päivät.\n\nSana toisensa perästä lähetettiin Kustaa Banérille, mutta tämä ei\nuskaltanut lähteä matkaan pienine joukkoineen, ja niin oli Kaarle\nHorn jätetty omiin hoiviinsa.\n\nViimemainittuna päivänä oli muuriin ammuttu suuria aukkoja.\nVakoilijainsa kautta oli vihollinen saanut tietoja kaupungin\nsurkeasta tilasta ja päätti käydä rynnäkköön.\n\nMutta Kaarle Horn ja hänen miehensä tekivät odottamatonta\nvastarintaa, ja neljän tunnin kiivaan ottelun jälkeen täytyi\nvenäläisten peräytyä kärsittyään suuren mieshukan.\n\nJuhlallisen kiitosrukouksen jälkeen, mikä pidettiin voiton johdosta,\npiti mentämän muureja korjaamaan. Mutta silloin havaittiin, että\noli jäljellä vain 400 aseisiin kykenevää miestä, ja nämä sanoivat\nolevansa liian vähäväkiset mainittuun toimeen.\n\nTaas jymisivät venäläisten tykit, ja sitä jatkui koko päivä.\nIllansuussa raukesi vielä kaksi suurta aukkoa muuriin täyttäen\nkaivannon.\n\nKaarle Horn oli epätoivoissaan; hänen oli mahdotonta puolustautua\nylivoimaista vihollista vastaan näin särkyneiden muurien sisäpuolella.\n\nNarvan keralla olisi koko Viro ollut mennyttä; viisaasti toimimalla\noli nyt pelastettava mitä pelastettavissa oli.\n\nNopeasti alotettiin neuvottelut, ja tuloksena oli, että Ivangorod ja\nKaporie jäivät venäläisille, jotavastoin ruotsalaiset saivat pitää\nNarvan sekä Velika-joen länsipuolisen alueen.\n\nSamalla sovittiin välirauhasta vuoden ajaksi.\n\nKohta senjälkeen pani tsaari toimeen juhlallisen tulon Ivangorodiin.\nHän oli puettuna valkoiseen, kullalla kirjailtuun pukuun ja istui\nupeasti koristetussa reessä, jossa oli tulisija lämmittämistä varten\nja jota hänen soturinsa vetivät. Pian senjälkeen hän palasi Venäjälle.\n\nInkerinmaa oli menetetty, mutta Viro pelastettu -- kourallisella\nmiehiä ilman sotatarpeita ja ilman apujoukkoja. Kaarle Horn iloitsi,\nettä asiat näin päättyivät.\n\nMutta Juhana ei ollut tyytyväinen. Inkerinmaasta hän oli saanut uuden\nkuningasnimen, ja sellaista komeutta hänen ylpeytensä himoitsi.\n\nTähän tuli lisäksi yksityisiä panettelijoita, jotka puhuivat pahaa\nurheasta Kaarle Hornissa.\n\nHänen isäänsä ei Juhana ollut voinut koskaan sietää; Räävelissä\nkyhättyjen, suututtavien kirjelmäin alla oli ollut myöskin Kaarle\nHornin nimi, ja mitäpä vielä tarvittiin?\n\nLisäksi kertoivat juorut, että Kaarle Horn oli lausunut säälivänsä\nkansaa sekä tuumaillut, että sota olisi lopetettava mitä pikemmin\nsitä parempi.\n\nSamalla oli hän rohjennut laskea leikkiä kuninkaan turhamaisuudesta,\nkun tämä tahtoi lisätä Inkerinmaan kuninkaalliseen arvonimeensä.\n\nUskalsiko hän ottaa sellaista arvostellakseen... hän, palvelija,\njonka tuli vain totella?\n\nJuhanan mieli kiehui harmista; rankaisematta he eivät saa ivailla\nherraansa ja kuningastansa.\n\nKesällä 1590 kutsuttiin Kaarle Horn ja Kustaa Banér Liivinmaasta\nviipymättä Ruotsiin, ja edellinen pantiin vankeuteen Tukholmaan,\njälkimäinen valvonnan alaiseksi maatilalleen.\n\nVankilassa sai Horn istua koko syksyn, eikä mihinkään enempiin\ntoimenpiteisiin ryhdytty hänen asiassaan, paitsi että hänet\njulkisesti julistettiin maankavaltajaksi, vaikka olikin tuomitsematta.\n\nTämä oli hänestä liikaa, ja hänen kärsivällisyytensä loppui.\nTammikuun 27 p:nä 1591 Kaarle Horn kirjoitti kuninkaalle kirjeen,\njossa hän muun ohessa sanoo:\n\n    'Olen saanut tietää, että teidän majesteettinne on antanut Klaus\n    Flemingin markkinoilla julistaa minut valtakunnan kavaltajaksi,\n    vaikka en tiedä koskaan sanoin enkä töin antaneeni aihetta\n    sellaiseen nimitykseen, eikä sellaista myöskään ole laillinen\n    tuomio minulle tuominnut. Mutta koska teidän kuninkaallinen\n    majesteettinne on luvannut alamaisilleen puolustaa totuutta\n    ja oikeutta eikä ketään, olkoonpa hän köyhä tai rikas,\n    vahingoittaa, ellei hän ole Ruotsin lain mukaan tuomittu;\n    pyydän minä alamaisimmasti ja nöyrimmästi tulla asetetuksi\n    laillisen tuomioistuimen eteen syyttäjineni sekä huoveineni ja\n    päällikköineni, jotka olivat saapuvilla Narvan piirityksessä.\n    Sitä myöskin pyydän, että teidän kuninkaallinen majesteettinne\n    antaisi veljilleni anteeksi, että he ovat luovuttaneet\n    Ivangorodin ja Kaporien. Syy ei ole heidän, vaan yksin minun,\n    joka olen kehottanut, melkeinpä pakottanut heitä siihen.'\n\nJuhana oli kuin tulta ja liekkiä; sellainen kirje hänelle, sitä hän\nei voinut antaa anteeksi!\n\nAsetettiin erityinen tuomioistuin, jossa Klaus Fleming oli samalla\nsyyttäjänä ja puheenjohtajana, Olavi Sverkerinpoika kirjurina.\nLautakuntaan kuului aatelisia, mutta muuten hyvin vähäpätöisiä\nhenkilöitä.\n\nHelmikuun 15 p:nä kutsuttiin Horn kuulusteltavaksi.\n\nKun hän tuli saapuville, sanoi hän olevansa pitkällisen vankeutensa\nvuoksi niin sairas ja heikko, ettei luullut voivansa antaa oikeita\nvastauksia suullisesti, etenkin kun hänellä ei ollut mitään hyvää\npuhelahjaa. Sentähden hän pyysi saada kirjallisesti vastata\nsyytöksiin.\n\n\"Se ei käy laatuun\", huudahti Fleming. \"Kuningas tahtoo saada\nviipymättä asian ratkaistuksi.\"\n\nEnnen voimakas, sodan vaivoissa karaistu mies oli painunut kokoon;\nvankila-ilma oli ikäänkuin huumannut hänet. Nyt hän oikaisihe sanoen\nvoimakkaasti: \"Minä olen valmis.\"\n\nFleming kysyi: \"Mitenkä olette voinut olla niin rohkea, että\nkirjeessänne 27 p:ltä tammikuuta olette muistuttanut kuningasta hänen\nvalastaan ja velvollisuuksistaan, ikäänkuin hänen majesteetillaan\nolisi joskus tapana unhottaa ne tai kuin hän tarvitsisi muistutuksia\nsiinä suhteessa?\"\n\n\"Pysyn siinä, mitä olen kirjoittanut\", vastasi Horn, \"enkä voi\nhavaita mitään pahaa siinä, enempää kuin sillä mitään pahaa\ntarkoitankaan.\"\n\n\"Ette toki voine kieltää, että sellaiset sanat loukkaavat\nkuningasta\", virkkoi Fleming.\n\n\"Se riippuu siitä, miten niitä tulkitaan.\"\n\n\"Miten olette voinut rohjeta kuninkaalta kysymättä luovuttaa linnoja\nja varustuksia, hänen ja valtakunnan häpeäksi ja vahingoksi?\"\n\n\"Siihen on vain suurin hätä minua pakottanut\", vastasi Horn\ntunteellisesti. \"Hänen majesteettinsa olisi ehkä muuten menettänyt\nkaikki.\"\n\n\"Miksi ei Jamaa hävitetty\", kirkui Fleming, \"ja Narvaan lähetetty\nmuonavaroja, niinkuin kuningas käski?\"\n\n\"Herra Kustaa Banér sanoi saaneensa kuninkaalta käskyn, että Jamaa\nei hävitetä. Muuten se asia koskee häntä, minulla ei ole sen kanssa\ntekemistä.\"\n\n\"Miksi ei kaupungissa ollut enempää viljaa?\"\n\n\"Siitä oli puute, enkä minä luullut piirityksen tulevan niin\npitkälliseksi, minä toivoin yhäti apua herra Kustaa Banérilta. Se oli\nkuitenkin minun vikani, etten pitänyt ajoissa huolta siitä, ja tätä\nlaiminlyöntiäni pyydän kuninkaalliselta majesteetilta alamaisimmasti\nanteeksi.\"\n\n\"Minkätähden ette pitänyt enempää väkeä kaupungissa, vaan annoitte\nheidän mennä pois Banérin kanssa?\" kysyi Fleming.\n\n\"En tahtonut heikontaa itse pääarmeijaa, sillä toivoin saavani\napua siltä. Tunnustan kuitenkin tässä suhteessa menetelleeni sekä\nhuolimattomasti että uhkarohkeasti, sillä kun usein ennen olin\nlyönyt venäläiset pienellä sotavoimalla, toivoin nytkin voivani\ntehdä samoin. En myöskään luullut vihollista niin vahvaksi, enkä\nsitäkään, että hän olisi voinut talvikelillä kuljettaa mukanaan niin\nsuuria muurinsärkijöitä. En luullut häntä nyt vaarallisemmaksi kuin\nRäävelissä 1577. Mutta siinä petyin, ja kun Jumala tahtoo rangaista,\nniin hän ottaa pois kaikki hyvät neuvot. Sentähden turvaudun tässäkin\nrukoukseen pyytäen kaikkein alamaisimmasti hänen majesteetiltaan\nanteeksi.\"\n\nNeuvostossa oli eräs Juhanan heitukoista, Olavi Sverkerinpojan\narvokas virkaveli; hyvin pöyhkeällä varmuudella hän lausui:\n\n\"Minulle on sanottu, että herra Kaarle Horn aina oli tahtonut\nluovuttaa kysymyksessä olevat linnoitukset, koska hän kadehti\nkuninkaalliselta majesteetilta tämän maa-alueen voittamista ja sitä\narvonimenlisäystä, mitkä siitä seurasi.\"\n\nHorn loi ivallisen silmäyksen kielittelijään ja vastasi tyynesti:\n\"On totta, että olen tahtonut luovuttaa tämän maan takaisin\nvenäläisille, mutta en suinkaan kavalluksen kautta, vaan luotettavan\nrauhan saamiseksi, ja sitäkin enemmän, kun Jama ja Kaporie ovat\nvähäarvoiset. Tämän olen myöskin sanonut kuninkaalle sekä omasta\nettä herra Pontus-vainajan puolesta, vieläpä kaksikin eri kertaa,\nvaikka sellaista neuvoa ei ole otettu huomioon. Mitä taas arvonimeen\ntulee, niin sanon vieläkin, että piru vieköön sen keksijän, vaikkapa\nse olisikin, kuten olen kuullut sanottavan, herra Henrik Matinpoika\nitse.\"\n\n\"Miksi olivat linnoituslaitokset niin huonossa kunnossa?\" kysyi Klaus\nFleming.\n\n\"Neuvoston hyvät herrat\", vastasi Horn, \"voivat paraiten todistaa,\nettä tuontuostakin siitä muistutin, mutta etten saanut mitään tai\nkiusallisia vastauksia. Olen kuitenkin toiminut kykyni mukaan. Omat\npalvelijani ja hevoseni ovat olleet korjaustöissä, ja kun lopulta\nhuovit palkan puutteessa tahtoivat lähteä pois, otin minä omat\nkultaketjuni, löin ne rikki ja jakelin palat sotaväelle. Tässä samoin\nkuin monessa muussakin asiassa voivat ne todistaa, joita miehistöstä\nvielä on jäljellä, ja minä pyydän, että heidät kutsutaan tänne,\nennenkuin tuomio langetetaan, koska tämä asia on sangen tärkeä.\"\n\nLopuksi hän lisäsi: \"Olen monessa suhteessa erehtynyt ja sitä pyydän\nkuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta kukaan ei saa minua\npyytämään ja kerjäämään armoa, ikäänkuin olisin joku kavaltaja.\nEnnemmin tahdon kuolla kuin ottaa kavaltajan nimeä jättääkseni sen\nvaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Ja te, hyvät herrat,\nottakaa varteen viisauden vaatimukset ja tuomitkaa oikeuden ja\nomantuntonne mukaan, älkääkä kenenkään tahdon mukaan. Minä en syytä\nkuninkaallista majesteettia siitä, että ne menetettiin. Minun on syy,\nei toki minun yksin, mutta ei siinä toki ole kavallusta. Otan Jumalan\ntodistajakseni, että minulle tehdään silloin väärin, mutta mielelläni\nkuolen.\"\n\nNeljä päivää perätysten häntä tutkittiin, mutta muuta vastausta hän\nei antanut.\n\nJuhanaa huomautettiin siitä, eikö olisi ennen tuomion langettamista\nkuulusteltava todistajia, joihin Horn oli vedonnut, mutta hän kielsi\nsen ja käski heti ratkaista asian.\n\nTuomio langetettiin helmikuun 20 p:nä, venäläisten rynnäkön\nvuosipäivänä.\n\nKoska Kaarle Horn oli huolimattomuudellaan ja julkeudellaan saanut\naikaan tämän vaurion valtakunnalle, tuomittiin hänet henkensä\nmenettäneeksi, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa. Tuomarit\npyysivät kuitenkin, että koska Kaarle Horn oli vedonnut niin moneen\ntodistajaan, tuomion toimeenpano jätettäisiin siksi, kunnes ne\nolisivat saapuneet.\n\nTähän suostuttiin, ja kesäkuussa jätettiin asia uuden tuomioistuimen\nkäsiteltäväksi, mutta syytöskohdat, todistukset ja vastaukset olivat\nsamat.\n\nSamana pysyi tuomiokin.\n\nKaikilta tahoilta saapui esirukouksia Hornin hyväksi, mutta turhaan;\ntuomion toimeenpaneminen lykättiin kuitenkin kerta kerralta\ntuonnemmaksi.\n\nLopulta lykättiin mestauspäivä joulukuuhun. Herttua ja Sigismund\nkoettivat saada kuningasta heltymään, mutta hän vastasi sättien ja\närjyen.\n\nVihdoin, itse mestauspäivänä, he ottivat kaksivuotiaan prinssi\nJuhanan kanssaan, ja hänen jokeltavista esirukouksistaan hirmuvaltias\nviimeinkin heltyi.\n\nKaarle Horn armahdettiin itse mestauspaikalla, mutta vietiin\nÖrbyhusiin vankeuteen.\n\nSigismund vapautti hänet sittemmin sieltä, mutta syvästi\nloukkaantuneena kokemastaan kohtelusta hän vetäytyi pois julkisesta\nelämästä ja eli muutamia vuosia hiljaisuudessa kartanossaan Suomessa.\n\nMutta hyvitys oli toki tulossa.\n\nKun Kaarle herttua sai vallan käsiinsä, nimitettiin Kaarle Horn\nRäävelin maaherraksi ja sotapäälliköksi Liivinmaahan.\n\nJo 1601 päättyi hänen mainehikas elämänsä; hän ei ollut pilannut\nisänsä, urhean Henrik Hornin mainetta.\n\nHän jätti jälkeensä neljä poikaa, kaikki mainioita miehiä, joista\nKustaa Horn oli nuorin ja suurin.\n\n\"Oli\", sanoo Geijer, \"useampia ruotsalaisia sukuja kuin yksi, joista\ntähän aikaan koitui moisia hedelmiä; ne viittaavat tulevaisuuteen,\nsuuren Kustaa Aadolfin aikaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kaarle Horn oli kutsuttu pois, puhkesi Räävelissä huovimeteli,\nminkä Yrjö Boije, joka menestyksettä piiritti Ivangorodia, vaivoin\nsai tukahutetuksi.\n\nTehdäkseen veljensä mieliksi matkusti Kaarle herttua sinne, mukanaan\njoukko sotaväkeä, mutta hänestä näytti, ettei hän voinut siellä\nmitään saada toimeen, ja hänellä oli luultavasti hyvin vähän halua\nkoko yritykseen, jonkatähden hän palasi Ruotsiin alkupuolella vuotta\n1591.\n\nVirossa oli sotapäällystö niin kyllästynyt pitkälliseen sotaretkeen,\nettä lopuksi omin uhin tahtoi tehdä rauhan.\n\nSigismund teki rauhan Puolan puolesta ja sai samalla aikaan Ruotsille\nvälirauhan vuodeksi.\n\nMutta tuo suututti taaskin Juhanaa. Ei hänen poikansa eikä\nveljensäkään saanut olla hänen holhoojanansa, ja hän käski jatkaa\nsotaa.\n\nUudet sotaväenotot Ruotsissa, huovimetelit maksamattoman palkan\ntähden, molemminpuoliset hävitykset ja jokunen onnellisempi aseleikki\nRuotsin puolelta olivat muuten mainittavia tapauksia tässä sodassa\nJuhanan hallituksen kahtena viime vuotena.\n\nVihdoin Klaus Fleming ryntäsi Venäjälle ja löi viholliset useassa\ntaistelussa.\n\nEräässä taistelussa jäi kentälle 6,000 venäläistä, ja tuosta voitosta\nkuningas Juhana iloitsi niin suuresti, että määräsi vietettäväksi\nyleisen kiitospäivän.\n\nMutta hänen ilonsa eivät enää olleet pitkäaikaisia.\n\n\n\n\n22.\n\nMIELENHÄIRIÖ.\n\n\nOlisi odottanut, että Juhanan viimeiset elinvuodet olisivat\nmuuttaneet hänen mieli- ja toimenpiteitään kirkon asioissa, mutta\nniin ei käynyt.\n\nHän oli tyytymätön itseensä ja ympäristöönsä, uupunut joka puolelta\nkohdanneesta vastarinnasta, kaipasi alituisesti poikaansa, ja\nliturgia oli nykyään ainoa, josta hän itsepintaisesti piti kiinni.\n\nHänen oli kyllä pakko suostua kirkolliskokoukseen, jossa jokaisella\nolisi vapaa puhevalta ja jossa ei kenelläkään olisi oikeutta pakottaa\ntoisen omaatuntoa.\n\nEmme saa tämän nojalla uskoa, että Juhana olisi ruvennut horjumaan.\nKaarle oli nämä ehdot asettanut, ja Juhana oli niihin suostunut;\nmutta se ei estänyt kuningasta testamentissaan määräämästä, että aina\nedelleenkin oli pysyttävä samassa kirkollisessa tunnustuksessa, jota\nhänen hallituskautenaan ja etenkin hänen hovissaan oli noudatettu.\n\nAlussa vuotta 1591 kuoli arkkipiispa Antti Björnram. Hän oli ollut\nJuhanan uskollisin tuki taistelussa liturgian puolesta; kuninkaan\nsuosiota saavuttaakseen hän uhrasi uskonnollisen vakaumuksensa,\nkuninkaan suosiota saavuttaakseen hän pakotti hyväksymään uuden\nkirkollisen järjestyksen ja kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän\nleimasi majesteettirikokseksi jokaisen poikkeamisen tästä säädetystä\njärjestyksestä.\n\nArkkipiispan kuolema oli kova isku kuningas Juhanalle. Toinenkin\nliturgian urhea puolustaja, Linköpingin piispa Pietari Kaarlenpoika,\njonka Sturein murhasta muistanemme, oli äskettäin kuollut, ja\nJuhanasta tuntui, kuin luiskahtaisi heidän kerallaan koko liturgia\nhänen käsistään.\n\nOi, hänellä oli niin paljon surua ja harmia, tuolla hurskaalla\nkuninkaalla!\n\nHänen uskollinen palvelijansa Juhana Henrikinpoika joi\nkohtuuttomasti, mutta pahempi oli, että hän juovuspäissään teki\ntekoja, joita ei sittemmin enää voinut selittää.\n\nKirjettä, jossa Juhana antoi hänelle määräyksiään Eerikin\nkuolintavasta, ei hän ollut antanut takaisin... hän oli unhottanut\nsen, sanoi hän, ja nyt liikkui huhu, että se oli löytynyt\nvirkahuoneesta muun romupaperin joukosta ja joutunut Eerik Sparren\nkäsiin.\n\nEikö hän vihaisi tuota ihmistä, joka oli saanut tietoonsa moisen\nsalaisuuden.\n\nTiesikö kukaan hänen vihollisistaan, miten hän kärsi.\n\nTiesivätkö he, että hän usein sulkeutui linnan kappeliin ja\nkäyskenteli siellä useita tunteja mielessään hautoen asiaa, joka oli\npoliittinen välttämättömyys?\n\nTiesivätkö he, että hän tuontuostakin kärsi mitä katkerinta\nomantunnontuskaa, vaikka olikin tehnyt vain mitä oli pakko tehdä...\nJa vieläkin pahempaa...\n\nHän näki edessään murhatun veljensä... toisinaan hän käveli hänen\nvieressään edestakaisin kirkon käytävällä. Juhana ei rohjennut\nkatsahtaa häneen, mutta hän näki hänen varjonsa ja tunsi, kuinka se\npuoli ruumista tuli aivan kylmäksi.\n\nHe eivät olleet koskaan puhutelleet toisiaan, mutta ei sitä\ntarvittukaan, sillä he voivat lukea toistensa ajatukset, kuin\nolisivat ne olleet tulikirjaimilla kirjoitetut.\n\nEerikin ajatukset olivat ensin tulkittavissa.\n\n\"Lapsuudesta asti minä olen vihannut sinua, sillä sinä ryöstit\nminulta isäni rakkauden; sinä huomautit kaikkia minun vikojani,\nsuurempia ja pienempiä, ja siitä ne kasvoivat niin suunnattomasti,\nettä minun täytyi kiirehtiä voidakseni tulla siksi, miksi sinä minut\nteit, ja sinun kuvasi syöpyi sieluuni, silmieni edessä välkkyivät\nalati sinun vaaleat hiuksesi ja vihaiset silmäyksesi. Minä tiesin,\nettä ne tulisivat voittajikseni, se oli tähdissä luettavana, ja\npitkän vankeuteni aikana olen minä joka päivä yhdeksän vuoden\nkuluessa huutanut kostoa sinulle... sentähden ei ole minulla mitään\nrauhaa... Sentähden täytyy minun etsiä sinua, sillä viha sitoo meidät\ntoisiimme ikuisesti, ikuisesti.\"\n\nJuhanaa palelsi niin että hän vapisi, mutta hiki virtaili hänen\notsallaan ja poskillaan, ja vastoin tahtoansakin täytyi hänen lausua\nsisimmät ajatuksensa, jotka hän mieluimmin olisi tahtonut kätkeä\nsydämeensä:\n\n\"Alusta alkaen olit sinä tielläni; isäni olisi tahtonut antaa kruunun\nminulle, mutta sinä olit esikoinen. Kateus synnyttää kauheita tuskia,\nja minä olen niitä kaikkia kärsinyt sinun tähtesi; kaikki sinun\nosaksesi tullut kunnia oli kuin ryöstetty minulta, ja kun sinä panit\nkruunun päähäsi, tuntui kuin olisi sydänvereni tahtonut tunkeutua\nulos.\n\n\"Minä toivoin, että kapinan aikana Kaarle tai joku muu ottaisi sinut\nhengiltä, sillä minä tiesin, etten saa mitään rauhaa, niin kauan\nkuin sinä elät... Lyhyen aikaa minä pidin sinusta, vieläpä oikein\nrakastinkin sinua, luulen... se tapahtui silloin, kun sinä murhasit\nSturet, menit naimisiin huovintyttären kanssa, tuomitsit ja katkaisit\nkauloja... Semmoinen valmisti tietä minulle... Kuinka minä nautinkaan\najatellessani sinun kuolemaasi... jos olisin voinut, olisin minä\n-- salaisesti -- tahtonut olla silloin saapuvilla... mutta nuo\nkatalat lykkäsivät sen aina tuonnemmaksi... he eivät pitäneet mitään\nkiirettä... itse täytyi minun miettiä kaikki... öisin, kun en voinut\nnukkua, tuumailin, mitä kaikkea mahdollisesti voisi tapahtua, ja\nsenjälkeen minä annoin määräykseni. Niin\"-- tässä hänen täytyi nauraa\n-- \"en ole koskaan nukkunut niin hyvästi kuin yöllä senjälkeen kuin\ntiesin murhasi tapahtuneeksi... Mutta ilo ei tullut pitkälliseksi...\npelkäsin Kaarlea... ja aatelia!\n\n\"Pirullisella viekkaudella he ovat viekoitelleet Sigismundin luotani,\nmutta sitä he saavat katua.\n\n\"He tahtovat kaikki repiä kappaleiksi liturgiani, mutta sekin on\nminun lapseni ja sen täytyy elää minun jälkeeni. Jälkimaailma on\ntunnustava, että minä olen yhtä suuri kuin monet vanhan testamentin\nprofeetoista. Liturgiaani olen koonnut kaiken, mitä parasta on muissa\nuskonnoissa, eikä kukaan muu kuin minä ole kyennyt sitä tekemään...\nsentähden minua ennen muita ylistetään, ja minä lyön viholliseni\nmaahan, jalkojeni astinlaudaksi.\n\n\"He eivät tahdo tunnustaa rikkoneensa minua vastaan, mutta minä\npakotan heidät siihen.\n\n\"Enkö minä ole ollut pakotettu mukautumaan heidän tahtonsa, minä,\nkuningas Jumalan armosta?\n\n\"Miksi ei ole ukkonen iskenyt alas ja musertanut kavaltajia, jotka\novat rikkoneet Jumalaa vastaan, kuninkaallista majesteettia vastaan?\nMutta minä, minä muserran heidät...\"\n\n\"Ha-ha-haa!\" kaikui terävästi ja läpitunkevasti, ja ylhäällä kirkon\nholveissa toisteli kaiku kamalaa naurua. Mikä se oli... Oliko se\nJuhana itse, vai oliko se Eerik? Kauhun valtaamana seisoi kuningas...\nOliko hän uneksinut... vai olivatko hän ja Eerik todellakin\nkeskustelleet kauan toistensa kanssa?\n\nKuningas katsoi arasti ympärilleen; kaamea valo muodosteli pitkiä\nvarjoja... oliko hän vielä talossa, tuo hirveä... hän ei uskaltanut\nliikahtaa, kauhu ja pelko jäädyttivät veren hänen suonissaan... hän\nolisi tahtonut huutaa, mutta hän häpesi sitä, ja hän hiipi ovelle,\naukaisi sen ja juoksi pois kuin takaa-ajettuna.\n\nMutta sellaisista ajatuksista ei ole helppo päästä, ne riippuvat\nkiinni kuin takkiaiset ja pistävät, jos vähänkin liikahtaa.\n\nKuningas Juhana käyttäytyi kuin raivohullu vangittuja neuvosherroja\nkohtaan, mutta hän ryömi kuin raukka niiden vihollisten edessä, joita\nhänellä oli ajatuksissansa.\n\nSota Venäjää vastaan, josta ei koskaan tullut loppua, kirkolliset\nsuunnitelmat, joilla ei ollut mitään menestystä, kaikki nämä\nkiehuivat katkeraksi ja syövyttäväksi sapeksi, jonka täytyi päästä\npurkautumaan.\n\n\"Kostoa, kostoa\", mietti hän, \"sitten saan paremman rauhan!\"\n\nSäädyt kutsuttiin Tukholmaan kesäkuussa ja herrat vietiin sinne\nmaatiloiltaan.\n\nKuningas oli päättänyt itse esiintyä syyttäjänä.\n\nHerttuan, kokoontuneen aateliston, syytettyjen ja heidän rouviensa\nläsnäollessa hän astui saliin, kasvoilla katkera ilme ja huulet\nyhteenpuristettuina.\n\nVärisevällä äänellä ja harmista vavisten hän alkoi lausumalla,\nettei hänellä suinkaan ollut mitään persoonallista vihaa syytettyjä\nvastaan, mutta miten he olivat käyttäyneet häntä kohtaan?\n\nVuonna 1563 olivat he olleet apuna vangitsemassa häntä Turussa ja\nallekirjoittaneet hänen kuolemantuomionsa.\n\nHe olivat yllyttäneet kuningas Eerikkiä antamaan Juhanan puolison\nKatariinan Venäjän tsaarille.\n\nHeidän vaikutustaan oli se, että Sigismund oli joutunut Puolaan ja\nVironmaa melkein menetetty.\n\nHe olivat, osittain muiden kautta, joko hyvällä tai pahalla saaneet\nSigismundin lähtemään Räävelistä.\n\nJa vihdoin olivat he saaneet aikaan eripuraisuutta kuninkaan ja\nherttuan välillä ja siten koettaneet saada Vaasan sukua turmioon\nj.n.e.\n\nNyt hän luultavasti odotti, että herrat lankeisivat polvilleen.\n\nMutta siinä hän suuresti pettyi.\n\nHe olivat hyvin valmistautuneet ja puhuivat syyttömyydestään ja\npuolustuksekseen.\n\nJuhanan viha leimahti ilmiliekkiin; hän puhkesi koviin sanoihin ja\nluetteli mitä pahaa ja häpeällistä hän tiesi heistä itsekustakin.\n\nHogenskild Bielkeä syytettiin siitä, että hän oli paennut\nKungs-Norrbystä ja että hän ja Pietari Brahe Tanskan sodassa olivat\nantaneet yksinkertaisen tallirengin vangita itsensä.\n\nKustaa Banéria syytettiin arkuudesta koska hän ei ollut tullut Kaarle\nHornille avuksi ja sentähden oli syynä Kaporien ja Ivangorodin\nmenettämiseen.\n\nEerik Sparre oli vastoin valtuuttansa luovuttanut Vironmaan ja\nsitäpaitsi oli hän kuninkaalta lupaa pyytämättä nuoruudessaan ottanut\nvastaan vapaaherran arvon Skotlannin hovilta.\n\nMutta herrat, etenkin Eerik Sparre, puolustautuivat voimakkain, hyvin\nvalituin sanoin.\n\nSilloin kuningas joutui aivan suunniltaan, ärjäisi heille, että\nheidän tuli olla vaiti, tempasi miekkansa ja häristi sitä heidän\nedessään.\n\n\"Tiedättekö, että Jumala on antanut tämän minulle rangaistakseni\nkavaltajia ja valansa rikkojia!\" kirkui hän ja lähti nopeasti salista.\n\nTähän asti oli herttua ollut äänettömänä kuuntelijana, kulmat\nkurtussa. Kun yleinen hälinä kuninkaan poistuttua oli vaiennut, käski\nhän Olavi Sverkerinpojan lukea syytökset.\n\nKun herrat senjälkeen antoivat selityksensä, keskeytti herttua heidät\nuseita kertoja epäillen heidän tiedonantojaan.\n\nKohta senjälkeen tuli sana kuninkaalta, että herrat eivät saaneet\nvastata syytöksiin ja että kokous oli hajoitettava.\n\nHerttua nousi, ja kaikki muut seurasivat esimerkkiä, mutta kuin\nyhteisestä mielijohteesta kiiruhtivat kaikki rouvat herttuan luo,\nlankesivat hänen jalkoihinsa ja huusivat: \"Armoa!\"\n\nHän nosti heidät ylös vastaten voivansa vähemmän kuin he luulivatkaan.\n\n\"Silloin ei meillä ole mitään suojaa täällä maan päällä\", sanoi Ebba\nrouva itkuun purskahtaen.\n\nHerratkin tulivat pyytämään hänen puolustustaan ja voimakasta\nvälitystään.\n\n\"Yhdellä ehdolla\", vastasi herttua; \"että tunnustatte itsenne\nsyyllisiksi. Se on välttämätöntä kuninkaan arvon vuoksi.\"\n\nKaikkien puolesta vastasi Eerik Sparre, että he eivät tahtoneet\neivätkä voineet tunnustaa menetelleensä uskottomasti ja kavaltajina,\nmutta kyllä huolimattomasti ja ymmärtämättömästi. Herttua näytti\ntyytyvän tähän ja lupasi kättä lyöden sekä yrittää välitystä että\nitse puolestaan olla suosiollinen, jonka jälkeen he erosivat.\n\nOli mahdotonta saada järkisyitä kuninkaaseen mitään vaikuttamaan, ja\nsiitä pitäen herttua vetäytyi erilleen koko jutusta.\n\nJuhana jatkoi ankarasti vihanpurkauksiansa; neuvosherrat oli\nnöyryytettävä, maksoi niitä maksoi. Kuningatar neuvoi heitä\nalistumaan, ja Olavi Sverkerinpoika alkoi taaskin juoksennella\nedestakaisin sovintoehdotuksineen.\n\nNäin kyhättiin uusi kirje, jossa herrat puhuivat laiminlyönnistään ja\nymmärtämättömyydestään.\n\nJuhana hylkäsi sen.\n\nSeurasi toinen, jossa he katuivat ylen rohkeita vehkeitään.\n\nMuutamat neuvosherrat veivät sen itse perille ja pyysivät polvillaan\narmoa; mutta yhtä turhaan.\n\nKuningas laati nyt itse ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli\ntunnustaa itsensä syyllisiksi kaikkeen, mistä heitä oli syytetty, ja\nluvata suurempaa uskollisuutta vastedes. Sitten he saisivat armon.\n\nTämän johdosta kirjoitti Kustaa Banér luottavassa kirjeessä\nveljelleen:\n\n    'Jos allekirjoittaisin sellaisen kirjelmän, minkälainen omatunto\n    minulla olisi? Jumalan sanassa kielletään väärän todistuksen\n    lausuminen lähimäisestä; enpä luule, että siinä käsketään\n    valehtelemaan omille niskoilleen. Jumala meitä sellaisesta\n    varjelkoon! Joka sellaista puoltaa, hän käyttäytyy akkamaisesti.\n    Suurempaa uskollisuutta kuin tähän asti en myöskään voi luvata.\n    Sitä minä en voi, sillä Jumala tietää, etten koskaan ole\n    ajatellut mitään kuningasta vastaan, enkä ole aikonut tehdä\n    perimysoikeutta mitättömäksi j.n.e.'\n\nHe kieltäytyivätkin yksimielisesti kirjelmää allekirjoittamasta.\n\nPian senjälkeen saapui uusi tieto, että heidät, jos he edelleenkin\nkieltäytyivät, muutetaan seuraavana päivänä kovempaan vankeuteen,\nmuutamat Örbyhyn, toiset Upsalaan ja Vesteråsiin.\n\nErityisesti uhattiin herra Eerik Sparrea, että hänet vietäisiin\nEskilinkamariin Tukholman linnaan; veneet olivat jo valmiina --\nsanottiin -- eikä herroilla ollut miettimisaikaa kuin seuraavaan\naamuun.\n\nVastaus kuului: \"Me emme voi mennä pitemmälle kuin menty on;\njos tahdotaan tehdä väkivaltaa meille, joita ei ole syyllisiksi\ntodistettu, niin me emme voi sitä auttaa, mutta me jätämme itsemme\nkaikkivaltiaan Jumalan huomaan.\"\n\nKahdesti uhkaus uudistettiin, mutta vastaus oli ja pysyi samana.\n\nKolmannella kerralla tehtiin täyttä totta. Kello 12 yöllä heinäkuun\n19 p:nä 1591 otettiin Sten Banér vuoteestaan ja lähetettiin\nSvartsjöhön. Heti senjälkeen vietiin Hogenskild Bielke ja hänen\nveljensä Ture sekä Kustaa Banér Drottningholmaan ja Eerik Sparre\nRydboholmaan. Kaikki pantiin kovan valvonnan alaisiksi.\n\nSeuraavana päivänä tuli käsky Juhanalta, että oli ryhdyttävä\nankarimpiin tarkastuksiin.\n\nKaikki kaapit, laatikot ja arkut aukaistiin ja etsittiin, mutta\nmitään kavalluskirjeitä ei löytynyt. Juhanan kätyrinä tässä toimessa\noli Eerik XIV:n murhaaja, Juhana Henrikinpoika, johon kuningas\nsuuresti luotti.\n\nAsia alkoi jo herättää huomiota; varsinainen rahvas, joka\ntavallisissa oloissa on aatelin kadehtija, lausui julkisesti ilmi\nsäälinsä. Luultiin yleensä, että syynä herrojen epäsuosioon oli\nse, että he olivat harrastaneet rauhaa ja peittelemättä puhuneet\nvaltakunnan köyhtyneestä tilasta.\n\nTuo omituinen oikeudenkäynti herätti sekä suuttumusta että inhoa.\nTapahtui useastikin, että kirkoista löydettiin nimettömiä,\nkuninkaalle tai herttualle osoitettuja kirjeitä; niissä puhuttiin\nmaan kurjasta tilasta, varoitettiin ylpeydestä ja vääryydestä sekä\nkehotettiin pontevasti tekemään rauha Venäjän kanssa.\n\nKerran kun neuvosherrat olivat saaneet luvan olla saapuvilla\njulkisessa jumalanpalveluksessa, osoitti kansa heille niin suurta\nosanottoa ja kunnioitusta, että Juhana sittemmin kielsi, että he\neivät enää saa tulla ulos.\n\nMikään ei estä hirmuvaltiasta, hän tottelee vain omaa tahtoaan.\nValtakunnan herroja syytetään, vangitaan, pidetään vuosikausia\nvartioituina ja kohdellaan kuin rikollisia, vaikka ei mitään rikosta\nole todistettu; joko heillä ei ollut tukea yleisessä mielipiteessä,\ntai ei yleisellä mielipiteellä ollut voimaa julkiseen toimintaan.\n\nOlihan toki olemassa aatelisto, jonka kaikilla jäsenillä oli samat\nharrastukset, oli valtiopäivät, missä heiltä ei puuttunut useita\nhengenheimolaisia, mutta ei niin mitään tehty heidän hyväkseen.\n\nEi kapinanhievahdustakaan kuulunut; toisin oli ollut laita Kalmarin\nunionin ja Kaarle Knuutinpojan aikana sekä Sturein ollessa\nvaltionhoitajina.\n\nSilloin varustettiin linnat, pidettiin valtiopäiviä, kiihotettiin\nkansa aseisiin, koottiin talonpoikaissotajoukkoja ja kiellettiin\nesivallalta uskollisuus ja kuuliaisuus.\n\nMutta ne ajat olivat menneet; nyt oli kuningas mahtavin, vaikka hän\nei nojautunutkaan lakiin ja oikeuteen. Aatelin merkitys samoin kuin\nsen vaikutuskin oli vahvasti alenemassa.\n\nHädässään pyysivät herrat Sigismundin välitystä, ja hän kirjoitti\nJuhanalle, että hän mielellään tahtoisi jättää Puolan valtakunnan\nja olla kotimaassaan isänsä luona, mutta jottei joutuisi \"toisesta\nmelskeisestä valtakunnasta toiseen\", pyysi hän nyt, että hänen rakas\nisänsä \"ei tahtoisi niin menetellä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan,\nkuuluivatpa he valtaneuvostoon taikka ei, että lesket ja isättömät\nlapset huutaisivat turmiota ja kostoa hänen päällensä, niinkuin hän\nolisi se, jonka tähden he olivat tulleet ahdinkoon\".\n\nHän pyysi isäänsä myöskin muistamaan, että olisi ylistettävämpää\nantaa armon käydä oikeuden asemesta kuin että oikeutta sen\nankarimmassa muodossa herroja kohtaan käytettäisiin.\n\nKuningas Sigismund näyttää olleen selvillä siitä, että neuvosherrat\neivät menetelleet väärin estäessään hänen kotimatkansa. Hän sanoo\nnimittäin, ettei hän ollut katunut palauneensa Puolaan. Hänelle tulee\nkyllä tilaisuus luopua valtakunnastaan kunniakkaammin, sanoo hän,\nsekä lisää tahtovansa mieluummin olla sellaisen kansan keskuudessa,\njoka mielellään näkee hänet ja haluaa häntä läsnäolevaksi, kuin\njoutua sellaisen kansan joukkoon, joka hänelle huutaa kostoa ja\nvalittaa hänen tähtensä, ja katua sitä hetkeä, jolloin palasi\nRuotsiin, jos hänen kotimatkansa tuottaisi niin monille surua.\n\nMutta Juhana raivosi kuin mielipuoli. Hän näytti ottaneen elämänsä\ntehtäväksi masentaa ja nöyryyttää vihollisensa. Mitäpä se merkitsi,\njoskin hän oli väärässä; eikö hän ollut heidän kuninkaansa, tulihan\nheidän alistua, mitä hän vain suvaitsikin heiltä vaatia.\n\nVihamielisyyttänsä hän osoitti vielä vainoamalla syytettyjen\npalvelijoita, omaisia ja ystäviä. Heitä vangittiin vähimmästäkin\nsyystä, ja he saivat kestää monta kuulustelua täysin todistaakseen\nviattomuutensa.\n\nNiiden herrain, jotka tulivat viraltapantujen neuvosherrain sijaan,\ntäytyi vannoa sellainen vala, että he aina myöntyvät eivätkä koskaan\npuhu vastaan, kuu kuningas näkee hyväksi seurata omia tuumiansa.\n\nVanha vala sitävastoin sisälsi, että heidän aina tuli neuvoa, mitä he\ntarkoin tuumailtuaan Jumalan ja omantuntonsa edessä pitivät parhaana,\nhuomioonottamatta sima mitään pelon ja vihamielisyyden tunteita tai\nkenenkään vihaa.\n\nMaaliskuussa 1592 tehtiin vielä yritys jäykkäniskaisten herrojen\ntaivuttamiseksi. Molemmat Banér-veljekset ja Eerik Sparre vietiin\nTukholmaan ratsujoukon ympäröiminä. Heidät teljettiin linnan\nvastarakennettuun holviin, jossa kalkinhaju oli kauhea, mutta lähellä\nolevain likatunkioiden löyhkä vielä pahempi. Käytävän sulki kaksi\novea, toinen toisen ulkopuolella, ja ne suljettiin puomeilla ja\nlukoilla joka yöksi. Alussa saivat herrat hetkisen käyskennellä oven\nulkopuolella raitista ilmaa nauttimassa, ja silloin pääsivät heidän\nrouvansa ja palvelijansa vapaasti heidän luokseen. Mutta kun herrat\nedelleenkin kieltäytyivät kirjoittamasta sellaista pyyntökirjettä\nkuin kuningas tahtoi, eivät he enää saaneet poistua vankilastaan,\nheidän rouvansa ja palvelijansa ajettiin pois ja viimemainituilta\nvaadittiin valallinen sitoumus, että he eivät ryhdy herrojensa\nkäskystä mihinkään Ruotsin kruunua vastaan.\n\nTyytymättömyys kuninkaan menettelytapaan oli kansassa yhä kasvamassa,\nja Olavi Sverkerinpoika, joka taas oli saanut toimekseen juosta\nsovintoehdotusten kuljettajana, alkoi aavistaa, että herrat vielä\nkerran voivat päästä valtaan.\n\nHän muutti senjälkeen kokonaan menettelytapaansa; hän oli ollut kopea\nja vaativa, nyt hän tuli nöyräksi ja matelevaksi sanoen olevansa\nviaton ase kuninkaan kädessä.\n\nSparre loi häneen halveksivan silmäyksen huolimatta vastata.\n\n\"En minä anna hänelle mitään huonoja neuvoja, vaan toiset\", sanoi\nhän; \"mutta, vastatkoot he puolestansa.\"\n\nHän juoksi pois, mutta palasi toisena päivänä taas Erik Lejonhufvudin\nkanssa, saman, joka Räävelissä allekirjoitti kirjeen kuninkaalle.\n\nJuhanan painavimpia syytöksiä oli se, että neuvosto mainitussa\nkirjeessä muka oli uhannut sulkea hänet pois valtakunnasta.\n\nTämä asia tuli heti puheeksi.\n\n\"Voitko hyvällä omallatunnolla sanoa, että kirjeessä oli jotakin\nsellaista?\" kysyi Eerik Sparre.\n\nLejonhufvud änkytti hämillään, ettei hän sitä niin tarkkaan tiennyt,\nmutta lupasi katsoa.\n\n\"Se sinun olisi pitänyt tehdä, veli, ennenkuin kirjoitit tuomiomme\nalle ja otit tehtäväksesi sellaisen toimen kuin tämän\", virkkoi\nSparre ankarasti.\n\nLejonhufvud kalpeni, mutisi jotakin monista tehtävistään ja kiiruhti\npois eikä enää palannut.\n\nOlavi Sverkerinpoika ja hänen toverinsa saivat jatkaa keskusteluja.\nKun mikään muu ei auttanut, uhattiin herroja ikuisella vankeudella.\n\"Kuninkaallisella majesteetilla on kyllä leipää teille\", sanottiin.\n\nToisella kertaa sanottiin, että \"jos he itse eivät kyllästy\nvankeuteen, niin kuninkaallinen majesteetti kyllä antaa heidän istua\".\n\nKuningas oli niin kiihtyneessä tilassa, että kuningatar Gunilla ei\nenää rohjennut esittää hänelle mitään armonpyyntöjä, tuskinpa edes\nottaa vastaan onnettomia rouvia.\n\nHurskasmielinen ja omaa tahtoa vailla kun oli, tuli hänen\nvaikutuksensa kuninkaaseen hyvin vähäiseksi. Olevia oloja hän ei\nkäsittänyt, eikä Juhana häneltä koskaan neuvoa kysynytkään. Hän oli\nnukke, jonka mieliksi kuningas teki, kun päähänsä niin pälkähti, ja\njolle hän antoi kovia sanoja, kun oli sellaisella tuulella.\n\nHänen poikansa oli sen sijaan kuninkaalle hyvin rakas; hänen kanssaan\nhän saattoi leikkiä ja kisailla, ja ainoa keino saada Juhanan sydän\nheltymään oli panna poika hänen syliinsä.\n\nNuoren kuningattaren päivät eivät juuri olleet hauskimpia. Hänen\nsaamansa kalliit puvut ja hänelle osoitettu kunnioitus menettivät\npian arvonsa hänen silmissään, ja hänen elämänsä oli tyhjää ja\nilotonta.\n\nHänen piti nauraa ja laskea sukkeluuksia, kun kuningas tahtoi saada\nhauskuutta, hänen piti pukeutua komeasti näyttäytyäkseen linnassa,\npuhua armollisesti niille, jotka olivat kuninkaan suosiossa, ja\nalentuvasti toisille, vieläpä mennä kokonaan muutamain ohi; ja\nulkona kansan kesken piti hänen nyökätä ja tervehtiä tuttuja ja\ntuntemattomia, kuin nuken, jota paulasta vedetään.\n\nMihin oli hänen hilpeä, suruton nuoruutensa hävinnyt? Häntä\nkadehtivat hovineitsyet, jotka voivat lörpötellä ja nauraa kenen\nkanssa tahansa; hän yksin oli pakotettu tarkoin miettimään joka\nsanaansa.\n\nHovijunkkarit kertoilivat hauskoja kaskuja, jotka saivat neitoset\nnauramaan katketakseen; hänen arvonsa mukaista ei ollut kuunnella\nheitä, vaikka hän paloi halusta saada tietää mistä he puhuivat... Ja\nPietari Liljensparre!... Jospa kuningas tietäisi, miten rakkaat he\nolivat olleet toisilleen, niin hän ei koskaan olisi tehnyt hänestä\nhänen tallimestariaan!... Kuinka hänen tekikään pahaa, kun näki hänen\nsurulliset silmäyksensä, mutta ei olisi ollut hänen arvonsa mukaista,\nettä hän olisi ruvennut selityksiin, ja sitten hän oli arka... arka\nomasta itsestään... ehkäpä tuo vain sanoisi jotakin, johon hänen\npitäisi vastata, vastata arvonsa säilyttämällä.\n\nMutta sitten Anna Roos rakastui kauniiseen tallimestariin ja keimaili\nihan hirveästi. Niin ei olisi Gunilla Bielke koskaan tehnyt, mutta\neipä hänen tarvinnutkaan. Se onnistui kuitenkin, miehet ovat niin\ntuhmia, ja neitsyt Anna Roos ja Pietari Liljensparre tulivat molemmat\npyytämään kuninkaan ja hänen suostumustaan liittoonsa.\n\nHän oli näyttänyt sekä iloiselta että hämmästyneeltä uutisesta,\nniinkuin hänellä ei olisi ollut asiasta aavistustakaan, mutta sitten,\njäätyään yksin, hän itki ja oli onneton.\n\nNyt he olivat naimisissa, ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen;\nmutta hänen elämänsä ei ollut tullut entistään iloisemmaksi, ehkäpä\npäinvastoin.\n\nJospa hän olisi edes itse saanut pitää huolta pikku poikasestaan,\nmutta sekin olisi alentanut hänen arvoansa; toiset saivat sen tehdä,\nhän vain katsella. Ja nämä ylhäiset ja korkeasukuiset rouvat, jotka\nlankesivat polvilleen hänen eteensä ja pyysivät, että hän puhuisi\nkuninkaalle heidän miestensä puolesta, miten olikaan hän muutama\nvuosi sitten niiannut maahan asti heidän edessään, ja he olivat\narmollisesti nyökänneet hänelle, ja nyt -- aivan päinvastainen suhde.\n\nHänen teki pahaa nähdä heidän epätoivoansa ja suruansa. Rouva Ebba\nSparre oli aina ollut hänen erittäin hyvä ystävänsä, hän oli ollut\ntuttu kaikkien heidän kanssa. Miten mielellään hän olisikaan tehnyt\nvastapalveluksen rouvaraukoille, ja hän rukoili kuningasta heidän\npuolestaan; ensi kerralla hän ei pahastunut, mutta sitten... ei\nkukaan saanut sitä tietää... mutta paljoa ei puuttunut, ettei hän\nlyönyt häntä.\n\nSenjälkeen hän koetti mitä rukoukset ja kyyneleet voivat. Mutta ei\nmikään auttanut; kuningas uhkasi kieltää syytettyjen rouvia tulemasta\nhänen läheisyyteensä. Oli kauheata, kun piti sanoa heille tämä, mutta\nhänen täytyi tehdä se säästääkseen heitä siitä nöyryytyksestä, että\npalvelijat ajaisivat heidät ulos linnasta.\n\nSentähden oli hän neuvonut heitä kehottamaan miehiänsä taipumaan\nkuninkaan tahtoon, mutta he vastasivat, että kunnia epäsi sen; herrat\neivät voineet eivätkä tahtoneet valehdella omille niskoilleen.\n\nSitten hän sai tietää, että he sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin\nhän oli luotansa sysännyt heidät, olivat tavanneet kuninkaan,\npolvillaan ryömineet hänen edessään sekä itkien, valittaen ja\nrukoillen pyytäneet häneltä armoa puolisoilleen, mutta kuningas oli\nvain vastannut vihaisin silmäyksin ja kovin sanoin.\n\nRouva-rukat! Gunillan sydäntä kirveli heidän tähtensä.\n\nHerttua oli aikaa sitten palannut ruhtinaskuntaansa, mutta huhuja\nliikkui, että hän ei hyväksynyt tällaista menettelyä herroja vastaan\nja että hän ei tahtonut olla asian kanssa tekemisissä.\n\nTämä sekä huolestutti että pelotti kuningasta. Jos nyt Kaarlekin\nkääntyisi häntä vastaan, ei hänellä olisi kehen turvautua...\nsitäpaitsi hän tunsi olevansa sairas ja alakuloinen, hänestä näytti\nkaikki olevan häntä vastaan.\n\nTähän tuli lisäksi ulkonaisia seikkoja, jotka herättivät hänen\npelkoaan ja masensivat hänen mieltään.\n\nNiistä teemme aikoinaan selkoa.\n\nNe antoivat kuitenkin aihetta siihen, että herrat pääsivät\nvankeudestaan ja saivat muuttaa kaupunkiin sekä sitten maatiloillensa.\n\nMutta täydelleen ei hän tahtonut millään ehdolla antaa heille\nanteeksi.\n\nJos ajattelemme, että turhamaisuus oli pääpiirteenä Juhanan\nluonteessa -- nimittäin jos yleensä tahdomme myöntää, että hänellä\noli mitään luonnetta -- niin oivallamme myöskin miten loukkaavalta\nhänestä tuntui, kun hän toukokuussa 1592 sai kirjoituksen\npappeinkokoukselta, joka kuvaili liturgian onnettomia vaikutuksia,\nse kun oli synnyttänyt omantunnon levottomuutta, epäilyksiä uskonnon\npyhyyttä vastaan, epäluuloja ja taisteluita. Papit pyysivät sentähden\nsaada vapautua siitä sekä anoivat, ettei uskontoon enää lisättäisi\ninhimillisiä säädöksiä ja että he saisivat pitää kristillisen\nvapautensa ja sentähden palautua niihin kirkkotapoihin, jotka ennen\nvuotta 1560 olivat olleet käytännössä.\n\nLopuksi he kehottivat kutsumaan kokoon kirkolliskokouksen, jonka\npäätöksiin, mitä messujärjestykseen tuli, he lupasivat alistua.\n\nKaksi piispan lähettämää pappia vei perille kirjoituksen. Tämä oli\nkovin isku, mikä oli kohdannut Juhanaa, ja se koski häneen syvästi.\n\nMutta myöntyä hän ei voinut. Vastaus oli ankara ja moittiva. Ainoa,\nmihin hän voi suostua, oli se, että hän antoi anteeksi, että heillä\noli ollut semmoinen halu annettujen lupaustensa rikkomiseen.\n\nMessujärjestyksen suhteen he sitävastoin saivat menetellä niinkuin\nluulivat siitä voivansa Jumalan ja esivallan edessä vastata.\n\nMutta molemmat lähetystössä olleet papit (Vexiön kirkkoherra Steno\nMaununpoika ja Mohedan kirkkoherra Joonas Antinpoika) olivat\nomantunnonmiehiä, ja he kieltäytyivät sentähden viemästä sellaisia\nterveisiä virkaveljilleen.\n\nJuhana oli väsynyt ja sairas, hänellä ei ollut aavistustakaan\nsiitä, että hänen oma kurittajansa jo oli nostanut viikatteensa, ja\nsentähden hän tiedusteli asiaa Klaus Bielkeltä ja Bengt Ribbingiltä,\njotka molemmat rohkenivat sanoa hänelle, että yleinen mielipide oli\npappien puolella.\n\nNämä kutsuttiin taas kuninkaan luo: he saivat nyt lempeämmän\nsuullisen vastauksen sekä lupauksen, että kuningas antaa heille\nanteeksi heidän laiminlyöntinsä liturgian käyttämisessä.\n\nEi ainoastaan pappeinkokouksessa, vaan kaikkialla koko maassa tämä\ntieto herätti suurta iloa ja uusia toiveita.\n\nMolemmat Vexiön papit, jotka saarnasivat Tukholmassa, tunnustivat\navomielisesti ja peittelemättä kuuluvansa evenkelis-luterilaiseen\ntunnustukseen ja saivat onnittelukirjeitä -- saman uskon tähden\nvangituilta lehtoreilta ja kappalaisilta Tukholmassa.\n\nAngermanus riemuitsi, kun sai kuulla heidän rohkeudestaan ja\nkuninkaan myöntyväisyydestä.\n\n\"Parempi aika on koittamassa Ruotsille\", kirjoitti hän, \"ja mitäpä,\nantaisinkaan, jos saisin olla mukana.\"\n\nMutta kaikki muistivat, että tämä voimakas vastustus oli alkuisin\nherttuakunnasta.\n\n\n\n\n23.\n\nVOIMAKAS KÄSI.\n\n\nNäiden jyrkkien murrosten aikana oli Kaarle ollut levossa ja erillään\nkaikista järkytyksistä.\n\nEpäjärjestys ja huono rahavarainhoito synnyttivät yhä kiihtyvää\nnurinaa kuningaskunnassa.\n\nViisaus ja säästäväisyys olivat tuottaneet hyvinvointia ja\ntyytyväisyyttä herttuakunnassa.\n\nKirkolliset olot olivat synnyttäneet ankaria riitoja ja herättäneet\ntyytymättömyyden myrskyn kuningaskunnassa.\n\nHerttuakunnassa ei rauha koskaan ollut häiriintynyt. Juhanan arvo\noli vaipunut vuosi vuodelta; hänelle eivät ylhäiset eivätkä alhaiset\nantaneet mitään arvoa.\n\nKaarle saattoi olla täysin puolueeton ja kuitenkin sanoa, että\narvonsa oli yhä kohoamassa.\n\nHerttuakunnan väestö, etenkin varsinainen rahvas, melkein jumaloi\nhäntä.\n\nIsänsä esimerkin mukaan oli hän usein antanut heille hyviä\nkehotuksia. Vieläkin oli hänen tapansa toisinaan käydä tervehtimässä\nyhtä ja toista vanhaa tuttua, ja se oli kiinnittänyt heidän sydämensä\nhäneen; hän oli heidän ystävänsä ja uskottunsa.\n\nEntäpä aateli?... Niin, se tunsi hänet niinkuin hänkin sen. Ei se\nollut hän, joka oli vieroittanut kuninkaan neuvosherroista, siitä he\nolivat itse pitäneet huolen.\n\nEi kukaan voinut panna vähemmän luottamusta näihin korkeihin\nherroihin kuin herttua, mutta hänellä oli kykyä, jota kuninkaalta\nkokonaan puuttui; hän voi huomata ja tunnustaa, että kuningas oli\nväärässä.\n\nTarvitaan joku määrä luonteenlujuutta, ennenkuin voi sietää saatua\nmoitetta ja samalla kertaa huomata sen oikeutetuksi.\n\nHeikko hämmentää käsitteet omassa tietämyksessään; hän _ei tahdo_\ntunnustaa vääryyttänsä.\n\nVoimakkaalla sitävastoin on rohkeutta tunnustamaan, että mikä on\nmenetetty, se on menetetty.\n\nKuningas antoi vastustajillensa aseet käteen; kun hän ei voinut\ntodistaa mitään heitä vastaan, miksi hän ei antanut heidän mennä?\nHerttua oli sanonut hänelle sen, ja kun hän ei tahtonut ottaa sen\nmukaan ojentuakseen, meni Kaarle matkoihinsa.\n\nHän ikävöi aina Nyköpingiin, johon hänen sekä iloiset että surulliset\nmuistonsa liittyivät.\n\nNyt oli kolme vuotta siitä, kun hän menetti Mariansa, mutta hänen\nsijassaan oli Kaarlella Katariinansa, tuo rakastettava lapsi, joka\nhyväilyillään jo oli saanut paikan isänsä sydämessä; jokaisen\njoutohetkensä Kaarle omisti hänelle.\n\nMutta olipa toinenkin, joka myöskin vaati hänen huomiotaan puoleensa:\npitkä, komea poika, isänsä ilmielävä kuva.\n\nKuinka monta kertaa hän olikaan mielinyt, että voisi ottaa hänet\nlailliseksi pojakseen.\n\nHänen luonteessaan oli lempeyttä, joka muistutti äitiä, mutta hän oli\nperinyt isänsä reippauden ja miehuuden.\n\nKymmenvuotiaana hän menetti opettajansa ja kasvatusisänsä.\n\nSilloin oli herttua ensi kerran vakavasti keskustellut hänen kanssaan.\n\nSitten hän ei koskaan voinut unhottaa sitä tarkkuutta ja ikäänkuin\nheräjävää harrastusta, jolla poika kuunteli häntä.\n\nHän oli herttuan poika, eikä hänellä sentään ollut muita vaatimuksia,\nkuin mitä jokainen poika voi isältään vaatia: kasvatusta varojen ja\ntilaisuuden mukaan.\n\nJos hän osoitti omaavansa tietoja ja olevansa hyväntapainen, voisi\nherttua ehkä vastaisuudessa toimittaa hänelle tilaisuuden palvella\nmaata ja valtakuntaa.\n\nPoika pani pikku kätösensä hänen käteensä, katsoi uskollisilla\nlapsensilmillään häneen ja sanoi:\n\n\"Herttua tulee olemaan tyytyväinen minuun.\"\n\nJa lupauksensa hän pitikin säntilleen.\n\nPapin perheestä, jossa häntä kasvatettiin, sai hän parhaat\narvolauseet; hänen pahin poikakujeensa oli se, että hän kerran ajoi\nyli ojan ja hevonen katkaisi jalkansa. Toveriensa kesken hän osoitti\nritarillisuutta, ottaen virheet omikseen ja jättäen ansiot muille.\nAhkera hän oli lukemaan, mutta piti enemmän aseharjoituksista ja\nsaavutti näissä suurta kiitosta.\n\nHerttua piti hänestä enemmän kuin itselleenkään tahtoi myöntää;\nmutta tämä rakkaus osoittautui suurissa vaatimuksissa. Nuoren Kaarle\nKaarlenpojan tuli _kaikessa_ olla toverejaan etevämpi.\n\nSellainen oli tuo ankara määräys, ja se seikka, että poika\npyrkiessään sitä täyttämään ei johtunut ylimielisyyksiin, osoitti\nluonnonlahjoja, joita hän ainakaan ei ollut perinyt isältään.\n\nHuomattavana piirteenä herttuassa oli, että hän ajatteli omia\nasioitansa, oivalsi mitä mahdollisesti tuli tapahtumaan, ja sovitti\ntekonsa sen mukaan.\n\nMillainen oli Ruotsin tulevaisuus? Voiko otaksua, että Sigismund\ntulisi kuninkaaksi?\n\nVoisiko hän samalla kertaa hallita protestanttista ja katolista\nvaltakuntaa?\n\nTai koetettaisiinko vielä kerran saada katolinen oppi maahan?\n\nSe ei onnistuisi; siitä meni herttua takaukseen.\n\nEntä Gunillan poika?\n\nKuka tietää, mitä hänestä tulee.\n\nJos herttua menisi uusiin naimisiin...\n\nKovin halukas hän ei ollut, ei tiennyt edes kenen valitsisikaan...\nvallanperimyksen vuoksi hän sen tekisi... voitiinhan tässä kaikessa\ntapauksessa tulla tarvitsemaan vastapainoa, jos katolisia vaikutuksia\nrupeaisi tuntumaan.\n\nSilloin juolahti hänen mieleensä Hessenin herttuan Adolfin tytär...\noli ollut kysymys liitosta hänen ja Sigismundin kesken, he olivat jo\nvaihtaneet kuviakin, mutta siihen tuli Puolan-matka, ja asia raukesi.\nHän ei ollut mikään kaunotar, hän oli kookas ja vanttera, noin\nkahdenkymmenenvuotias.\n\nKaarle itse oli täyttänyt neljäkymmentäneljä -- rakkautta hän ei\npyytänyt, vain vahvan ja terveen puolison.\n\nSanottiin, että neidolla oli kova ja kärtyinen luonne. Kaarlea se ei\npelottanut; hän voi kyllä pitää hänet kurissa, itse hän oli herra\ntalossaan.\n\nMitä enemmän hän mietti asiaa, sitä useammin se tuli mieleen, ja\nenempää ajattelematta hän kirjoitti herttualle ja kosi.\n\nVastausta ei tarvinnut kauan odottaa, se oli kaikin puolin\nsuosiollinen: prinsessa suostui.\n\nKaarle matkusti heti Tukholmaan.\n\nTänne oli huhu äsken tapahtuneesta kihlauksesta jo ehtinyt, ja\nJuhanan pelko veljen suhteen leimahti uuteen liekkiin.\n\nMikä oli luonnollisempaa, kuin että Kaarle toivoessaan itselleen\npoikia myöskin saisi halun tavoitella kruunua? Nyt oli parasta\nasettua hyviin väleihin herrojen kanssa.\n\nKohtaus veljesten kesken oli, niinkuin se yleensä oli viime aikoina\nollut, ystävällinen. Kumpikin tiesi mitä salasi, mutta Kaarlen, joka\narvasi Juhanan ajatukset, oli vaikea tuoda esiin mitä hänellä oli\nvarsinaisena asianaan.\n\nSitten juolahti hänen mieleensä jotakin muuta.\n\nJa kaikella sillä lämmöllä, jota Kaarle voi osoittaa, kun hänellä oli\njotakin sydämellään, hän puhui tuosta pojasta, jota hän niin paljon\nrakasti ja josta hän toivoi niin paljon; nyt olisi aika perustaa\nhänen tulevaisuutensa, ja siihen hän tarvitsi kuninkaan apua.\n\nJuhana oli ihastuksissaan siitä, ettei mitään muuta ollut\nkysymyksessä, ja kysyi, eikö herttua tahtoisi häntä aateloiduksi.\n\nTämä kiitti ja vastasi, että se helpottaisi hänen edistymistään.\n\n\"Sitten nimitän hänet Gyllenhjelmiksi. Saman nimen olen antanut\nomille äpärälapsilleni.\"\n\nHerttua sanoi olevansa tyytyväinen siihen.\n\n\"Minä piirrän itse hänen vaakunansa\", jatkoi kuningas tyytyväisenä;\n\"siihen tulee valkoista, punaista ja sinistä, ja voisihan siihen\nliittää puoleksi kullatun... ja saatpa nähdä, saatpa nähdä... minulla\non sellaisissa asioissa hyvin hauskoja keksintöjä.\"\n\nSen herttua tiesi ja hän kertoi kuninkaalle, että aikomuksensa oli\nlähettää nuorukainen Ranskaan, jossa hänellä olisi sikäläisessä\nsodassa hyvä tilaisuus kehittyä taitavaksi upseeriksi ollakseen\nsitten maalleen hyödyksi.\n\nKuningas tarjoutui heti kirjoittamaan Henrik IV:lle ja suosittelemaan\nnuorta Gyllenhjelmiä hänen erityisten taipumustensa vuoksi.\n\nTästäkin herttua kiitti ja kertoi sitten ilman esipuheita aikovansa\nuusiin naimisiin.\n\n\"Vai niin\", sanoi Juhana pitkäveteisesti. \"Etpä voi arvata kenen\nkanssa\", sanoi herttua nauraen. \"Se on mahdotonta\", vastasi Juhana\ntyöntäen tiukempaan pöytälaatikkoa, johon hän Kaarlen tullessa\nhätäisesti oli piilottanut prinsessan kuvan. \"Nuori ja kaunis,\nluullakseni?\"\n\n\"Eerikin aiotun morsiamen Kristiina Hesseniläisen tytär, sama, jota\nSigismund...\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", keskeytti Juhana, \"se naiminen meni tyhjiin vastoin\nminun tahtoani.\"\n\n\"Sitten toivon, että kuninkaallinen veljeni antaa suostumuksensa\nminun avioliittooni halveksitun prinsessarukan kanssa.\"\n\n\"Mielihyvällä!... Se oli Elisabetin vika; hän kirjoitti ja kehotti\nluopumaan hänestä.\"\n\n\"Nyt saamme nähdä, oliko hän oikeassa vai eikö. Se epäsuosio, joka\nVaasan suvun osaksi mahdollisesti on tullut herttuan perheessä,\nhäviää sukulaisuuden kautta.\"\n\n\"Aivan varmaan, aivan varmaan!\"\n\n\"Salliiko teidän majesteettinne, että varustan laivan elokuun alussa\ntuomaan prinsessaa?\"\n\n\"Mielihyvällä; menetkö itse mukaan?\"\n\n\"En, herttua Aadolf saa seurata tytärtään. Häät vietetään Nyköpingin\nlinnassa.\"\n\n\"Olisinpa mielelläni läsnä niissä.\"\n\n\"Sitä toivon, muuten juhla olisi upeinta koristettaan vailla.\"\n\nJuhana pudisti hänen kättänsä, puhui suosiostaan, ja veljekset\nerosivat.\n\nMutta kun kuningas jäi yksin, synkkeni hänen silmäyksensä... Miksi\nei Sigismund ollut mennyt naimisiin prinsessan kanssa? Kuka tietää,\neiköpä hän haluten kostaa Sigismundille, joka oli halveksinut häntä,\nsaisi toimeen pahaa hänen ja tämän sedän välillä, joka aina oli ollut\nhänen salainen vihamiehensä... Kurottaisivatko ehkä tästälähin he\nmolemmat ahnaat kätensä kruunua tavoittelemaan...\n\nHän peitti kasvonsa käsillään ja keinui edestakaisin... kaikkialta\nvirnisteli kolkkoja, uhkaavia olentoja häntä vastaan...\n\nKaarle herttua ja herrat... kumpi puolue oli hänelle vaarallisempi?\n\nEiköhän se vaan ollut herttua?\n\nHänen suhteensa on meneteltävä varovasti eikä mitenkään pidä\npaljastaa ajatuksiaan hänelle.\n\nEntäpä liturgia, johon hän oli pannut niin paljon vaivaa, miksi siitä\nei tullut sitä, miltä alussa näytti?\n\nMiksi hän ei koskaan kuullut muuta kuin valitusta ja vaikeroimista,\nmiksi väikkyi niin monta kalpeaa ja veristä haamua aina hänen\nsilmäinsä edessä... olivatko ne ehkä niiden etujoukkoja, jotka\nodottivat häntä tuolla toisella puolella... ja eikö siellä ollut --\nmitään, mihin vedota.\n\nSillä välin valmisteli Kaarle herttua häitään ajatellen silloin alati\nedellistä kertaa, jolloin hän Mariaa varten teki valmistuksiaan.\n\nSilloin hän oli lemmen huumaama... tuo kumma tunne valtasi\nhänet silloin niin, ettei hän itseään tuntenut. Kun Maria\nesim. Vadstenassa sai hänet mukautumaan kuninkaan ja säätyjen\ntahtoon, oli hän vastoin tahtoansa ja vakaumustansa kaikin voimin\ntaistellut jalopeuranluonnettansa vastaan voidakseen mukautua hänen\ntoivomuksiinsa.\n\nNyt hän sitävastoin oli täydelleen oma herransa; jos hän toisinaan\nkatsahti prinsessan kuvaan, joka kylmästi ja ankarasti silmäili häntä\nvastaan, niin hän nauroi ivallisesti, ja jos hän tunsi jonkun verran\nkiihkoa, niin se oli vain siitä, että hän halusi saada taivuttaa\nhänet tahtonsa mukaan ja opettaa häntä pelkäämään herraansa.\n\nMutta hauskaa piti häissä olla ja lukuisia vieraita oli kutsuttava.\n\nSentähden lähetettiin kirjeitä ja viestejä koti- ja ulkomaisille\nsukulaisille ja ystäville.\n\nMonet tulivat, toiset lähettivät lähettinsä ja heidän mukanaan\nrunsaat lahjansa, kuten tapa oli.\n\nKuningas Juhana ei voinut tulla. Hän oli kyllä vähän paremmissa\nvoimissa, mutta ei toki rohjennut lähteä häihin.\n\nEerik ja Arvi Stenbock olivat kuningasta edustamassa ja toivat\nmukanaan kalliita lahjoja.\n\nViimeksi saapui morsian suurine seurueineen. Tykkienjyske ja\nkellojensoitto kuului juhlallisuuksiin.\n\nHerttua otti hänet vastaan kuin arvossapidetyn vieraan ja vei hänet\nhänen suojiinsa.\n\nTäällä odotti morsiuspuku, ja vihkiminen tapahtui heti kun hän oli\npukeutunut siihen.\n\nKaksi viikkoa kesti juhlallisuuksia suurella komeudella, sitten\nlähtivät vieraat pois.\n\n\"Nyt ovat makeanleivänpäivät lopussa. Meillä on muutakin tekemistä\nkuin huvitella\", sanoi herttua.\n\n\"Täällä on kaikki mullin-mallin\", vastasi Kristiina, \"mutta minä\nnäytän, että on tullut rouva taloon.\"\n\n\n\n\n24.\n\nVIIMEINEN.\n\n\nKun häitä ilossa ja riemussa vietettiin Nyköpingissä, oli Juhana\nsaanut kirjeen, että häitä oli vietetty Krakaussakin.\n\nSigismund oli mennyt naimisiin ihmeenkauniin itävaltalaisen\nprinsessan Annan kanssa.\n\nSiellä oli komeus ollut melkein häikäisevä ja juhlallisuudet\nkomeampia ja monipuolisempia kuin kertoa voi.\n\nNuori kuningas oli sanomattoman onnellinen; hän kirjoitti isälleen\njumaloivansa puolisoaan sekä että tämä oli ihmeen ihana ja suloinen,\nniin että hän tästälähin elää vain valmistaakseen hänelle iloisia ja\nsuruttomia päiviä.\n\nKuningas Juhana luki kirjeen ja hymyili ja itki.\n\nPojan onni ilahutti häntä, mutta se määrätön tyhjyys, jota hän itse\ntunsi, pisteli katkerina okaina hänen omaa rintaansa.\n\n\"Mitä huolii hän nyt enää levottomasta, rauhattomasta isänmaastaan...\nmitä isänsä kyynelistä!\" huudahti hän nyyhkyttäen.\n\nSitten hän päätti käydä Upsalassa; se virkistäisi häntä.\n\nMutta matkalla häntä alkoi kovin uuvuttaa, ja laiva laski rantaan\nDrottningholmassa.\n\nSikäläiseen eläintarhaan oli äskettäin koottu joukko peuroja, ja\nkuningas huvittelihe metsästämällä niitä.\n\nMutta sitten hän käski henkivartijainsa panna sulkatöyhtöiset\nhattunsa maahan ja senjälkeen ajaa peurat sinnepäin.\n\nNähdessään liehuvat höyhentöyhdöt pelästyivät eläimet ja tekivät\nkaikenmoisia hypähdyksiä sinne-tänne kuninkaallisen herransa huviksi.\n\nMutta myöhemmin illalla hän sairastui ankarammin, ja lähetettiin\nkutsumaan pappia.\n\nJoka silmänräpäys luultiin hänen loppuvan; puhekyky oli poissa, eikä\nhän näyttänyt huomaavan ympäristöänsä. Mutta hetkisen kuluttua palasi\ntajunta, ja hänen kuultiin heikolla ja vapisevalla äänellä kuiskaavan:\n\n\"Herra, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen\npojaksesi kutsuttaa.\"\n\nKahdeksan viikkoa kesti kuninkaan sairaus. Sillä aikaa nautti\nhän nöyrällä ja katuvalla mielellä pyhää ehtoollista. Hän kielsi\nkuninkaan arvonimeä silloin käyttämästä. \"Se on tarpeetonta\nkoreutta\", sanoi hän; \"minä olen vain köyhä, syntinen ihminen.\"\n\nTämän juhlallisen toimituksen kestäessä istui kuningatar hänen\npääpuolessaan tukien häntä, ja pikku Juhana seisoi hänen vieressään.\n\nNyt heltyi vihdoinkin hänen mielensä syytettyjä herroja kohtaan.\n\nKuningattaren rukouksiin hän vastasi antavansa vihansa mennä.\n\nKun hän oli vähän toipunut, pyysi hän päästä takaisin Tukholmaan.\n\nKun viimeinen muutto on lähellä, haluavat ihmiset tavallisesti\nvaihtaa oleskelupaikkaa.\n\nLääketaito oli siihen aikaan hyvin alhaisella kannalla, ja mestari\nSimon Birkolt, joka hoiti kuningasta, ei ollut virkaveljiään\ntaitavampi.\n\nLuonteen alakuloisuus lisäsi sairautta. Klaus Fleming oli edelleenkin\nhänen uskottunsa, ja hän sekä Olavi Sverkerinpoika olivat ainoat\nvieraat, jotka hän tahtoi nähdä lähistössään.\n\nPoikkeustapauksissa sai myöskin Klaus Bielke tulla sisään. Tämä\nkysyi, eikö hän kuten muutkin ruhtinaat tahtonut antaa anteeksi\nvihollisilleen, kun hän itse oli saanut anteeksi Jumalalta.\n\nJuhana pani kätensä ristiin vastaten, että \"kaikki, jotka voidaan\nsäästää Jumalaa suututtamatta, päästettäköön vapaaksi\".\n\nMarraskuun 17 p:nä kello 3 iltapäivällä hän huokasi viime\nhengähdyksensä; hän oli silloin 55-vuotias.\n\nKuolema pidettiin kaksi päivää salassa.\n\nKuninkaan lahjoituskirja määräsi, ettei kuningattarelta pitänyt\nvaatia mitään tilejä, ja tämä katsoi viisaimmaksi ennen herttuan\ntuloa omistaa itselleen jälkeenjääneestä omaisuudesta mitä hänelle\nkelpasi.\n\nKolmantena päivänä lähetettiin kuningattaren tallimestari, Pietari\nLiljensparre, viemään herttualle tietoa.\n\nTämä oli kolme päivää oleskellut Söderteljessä ollakseen sitä\nlähempänä ja oli hyvin pahoillaan viivytyksestä.\n\nHänen tullessaan Tukholmaan saivat sekä kuningatar että Klaus Bielke\nja Yrjö Posse, jotka molemmat olivat olleet läsnä kuninkaan viime\nhetkillä, osakseen vakavia nuhteita.\n\nEnsi harmissaan käski hän kuningattaren heti muuttaa linnasta pois.\n\nMutta Gunilla, joka tiesi oikeutensa, vastasi jäävänsä siksi, kunnes\nhautaus on toimitettu.\n\nHerttuan ensi toimenpiteenä oli se, että hän vaatetutti ruumiin\nkomeasti ja panetti sen kallisarvoiseen arkkuun.\n\nEräs suurimmista linnansaleista järjestettiin ruumishuoneeksi\nja arkku asetettiin lippujen ja kilpien ympäröimänä korkealle\nkatafalkille.\n\nHautaus ei voinut tapahtua, ennenkuin Sigismund oli tullut Ruotsiin.\n\nRuumiin juhlallinen siunaaminen toimitettiin linnankappelissa\njoulukuun 31 p:nä 1592.\n\nJuhana oli komeasti sisustuttanut tämän kirkon ensin katolista,\nsitten liturgista jumalanpalvelusta varten.\n\nSiunaamisen jälkeen ja kauan jälkeenpäinkin kuiskailtiin miehestä\nmieheen, että yön hiljaisina hetkinä kuului kovaa astuntaa\nedestakaisin kirkon lattialla.\n\nVanha kirkonvartija, joka tahtoi tietää, kuka siellä yön hiljaisuutta\nhäiritsi, piilottihe penkkiin urkuparven alle.\n\nJuuri kun tornikello löi 12, kuuli hän askeleita alttarin puolelta.\n\nSiellä seisoi tumma haamu Juhana kuninkaan arkun ääressä ja kolkutti\nsen kanteen.\n\nTämä kohosi kuin saranoilla, ja arkusta kuului tuskanhuuto... sitten\nnousi kuningas ja näytti pyytävän saada olla rauhassa, mutta haamu\nteki käskevän liikkeen, ja hän kiipesi arkusta pitäen kuitenkin\nkiinni siitä.\n\nTaaskin teki haamu liikkeen, kuin olisi tahtonut lyödä; silloin\nJuhana kumartui maahan asti ja seurasi sitten toista ensin vähän\njäljessä, sitten hänen vieressään.\n\nEnsin he keskustelivat tyynesti, sitten yhä kiivaammin. Lopuksi\ntempasi kumpikin miekan, mutta piilotti sen selkänsä taa, jotta\ntoinen ei näkisi sitä.\n\nMutta odottamatta he iskivät vuorotellen, kerran toisensa perästä,\nniin että käsivarret ja lihankappaleet riippuivat irrallaan...\nlopuksi he hyökkäsivät toistensa kimppuun tahtoen kumpikin saada\ntoiselta pään, ja silmät putosivat kuopistaan. Siinä revittiin ja\npaloiteltiin, mutta ei tippaakaan verta näkynyt.\n\nSilloin kukko lauloi ensi kerran.\n\nSamassa silmänräpäyksessä pysähtyivät molemmat miekkaansa\npuistellen... oli, kuin olisi humina ilmassa viuhunut: \"Ensi yönä!\"\n\nJuhana ryömi arkkuunsa; siihen tahtoi toinenkin... siinä oli kauhea\nottelu kahden silvotun ruumiin välillä. Vartija ei nähnyt enää mitään.\n\nSeuraavana aamuna hänet kannettiin kirkosta siinä luulossa, että hän\noli kuollut.\n\nMutta hän toipui vähitellen.\n\nMitä hän oli nähnyt kirkossa, kertoi hän vasta kuolinvuoteellaan\nsielunpaimenellensa.\n\nTämä vastasi hänelle, että jos ihmiset ovat eläneet koko elämänsä\nkiistassa ja riidassa pääsemättä koskaan sovintoon, on luultavaa,\nettä he vasta toisessa elämässä tekevät tilinsä toisilleen, ennenkuin\nsaavat tehdä sen Herransa ja Jumalansa edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksineljättä vuotta oli kulunut Kustaa Vaasan kuolemasta, ja kaksi\nhänen kruununsa perillistä oli jo mennyt isiensä tykö.\n\nKöyhtynyt maa, täpötäydet vankilat, kaatuneiden sotamiesten lesket\nja orpolapset, ontuvat ja raajarikot, rammat ja nälkäiset olivat\ntodisteina siitä, mitä Juhana III oli ollut valtakunnalle, jonka\nkuninkaaksi hän oli tullut -- veljenmurhan kautta.\n\nKoko tämän ajan oli taistelu raivonnut uuden kuningasvallan ja\nvanhan aatelin välillä. Katolisuus on otellut kovaa ottelua ja lyöty\ntakaisin, mutta se on valmis etenemään, odottaen uutta päivää,\njolloin Sigismund herättää sen eloon.\n\nOtteluun valmistautuvat olosuhteet. Aateli valmistautuu siihen.\nEnnen kaikkea on kysymyksessä Kustaan perustaman kuningasvallan\nolemassaolo, toisessa sijassa sen aseman säilyttäminen, minkä\nRuotsi oli saanut Vironmaan valloituksen kautta; tämä tapaus tulee\nseurauksiltaan ensi renkaaksi siinä tapausten sarjassa, joka ajaksi\nteki Ruotsista suurvallan Euroopassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKustaa III rakennutti Vesteråsin tuomiokirkkoon arvokkaan hautamerkin\nEerik XIV:lle.\n\nValtikka väännettiin Juhanan kädestä, kruunu, omena ja miekka\notettiin häneltä ja pantiin hänen onnettoman veljensä haudalle.\n\nSe oli ritarillisesti tehty ja oikea tuomio kuningasten kesken.\n\nRuotsin maata ja kansaa olivat Eerik ja Juhana yhtä vähän\nhyödyttäneet.\n\nItsekkyys ja itserakkaus olivat molemmissa vallitsevina;\nkumpainenkaan ei ymmärtänyt, että kuninkaat ovat kansaa varten eikä\npäinvastoin.\n\nKuningasvaltaa vastassa oli läänitysaateli, yhtä vaativa, yhtä\nitsevanhurskas ja yhtä voitonhimoinen.\n\nMutta ikuisen maailmanjärjestyksen mukaan on sen aika mennyt, sen\ntäytyy kaatua, ja taistelussa tätä mahtia vastaan heräävät kansat\nvähitellen itsetietoisuuteen.\n\nRuotsin samoin kuin muidenkin maiden historia on yhteen aikaan ollut\nsen kuningasten historia.\n\nHeidänkin aikansa lienee luettu; päivä lähenee, jolloin yleinen\nmielipide painaa paljon siinä vaa'assa, joka määrää kansojen kohtalon.\n\n\n\n"]