Palava metsä

PALAVA METSÄ

Kirj.

James Oliver Curwood

Tekijän luvalla englanninkielestä suomentanut A. Ä-I

Alkuperäinen nimi: "The Flaming Forest"

Porvoo–Helsinki, WSOY, 1934.

I LUKU.

Tunti sitten oli David Carrigan, Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Luoteisen Poliisiaseman päällikkö, pohjolan ihmeen sinisen taivaan alla hiljaa hyräillyt itsekseen ja kiittänyt Jumalaa siitä, että sai elää. Hän oli siunannut Mc Vane'iä, Athabascan "N":n osaston tarkastajaa siitä, että tämä oli antanut hänelle mieleisen tehtävän. Hän oli iloinen siitä, että sai kulkea yksin kaukana metsässä ja oli tilaisuudessa useaksi viikoksi vetäytymään yhä syvemmälle ja syvemmälle rakastamaansa pohjoista kohti. Laittaessaan iltapäiväteetään joen reunalle sytyttämänsä tulen ääressä, joka puolella rehentelevän vihreän metsän helmassa, hän oli tullut siihen johtopäätökseen – ehkä jo sadannen kerran – että oli kuitenkin suloista olla yksin maailmassa, sillä hän oli toveriensa nimityksen mukaan "huono virantoimittaja".

"Jos minulle jotakin tapahtuu", oli Carrigan sanonut Mc Vane'ille, "niin ei kenellekään tarvitse siitä ilmoittaa. Jo pitkän aikaa sitten jouduin pois perheen kirjoista."

Hän ei ollut mies, joka puhui paljon itsestään, ei edes "N":n poliisiaseman päällikölle, mutta siitä huolimatta tuhannet rakastivat Dave Carrigania, ja monet pitivät häntä uskottunaan. Mc Vane tiesi erään tarinan, mutta hienotunteisesti hän vaikeni vaistomaisesti tuntien asian pyhyyden. Carrigan ei tiennyt, että asia, joka ei koskaan päässyt hänen huuliltaan, oli Mc Vane'ille tunnettu.

Myöskin sitä hän oli ajatellut tunti sitten. Se etupäässä oli ajanut häntä pohjoiseen. Vaikka jonkun aikaa oli tuntunut kuin maa hänen jalkainsa alla olisi vajonnut, oli se myös tuonut tyydytyksen. Sillä hän oli alkanut intohimoisesti rakastaa pohjolaa. Tavallaan se oli hänen Jumalansa. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan olisi elänyt muuta elämää kuin tätä avoimen taivaan alla. Hän oli nyt kolmenkymmenenseitsemän. Hänessä oli jonkun verran ajattelijaa – auringon puhdistamassa raittiissa ilmassa filosofia lähestyy ihmistä.

Hän oli aina hyväntuulinen ihmisyyden ystävä, silloinkin kun hän kiinnitti kahleita toisten ranteisiin. Hänen hiuksensa olivat ohimoilta jo vähän harmaantuneet. Hän rakasti elämää. Hän oli Jumalan luoman luonnon ihailija.

Siinä hän istui salomaan syvyydessä kahdeksankymmentä mailia Athabascan asemalta, onnitellen itseään nykyisen olotilansa johdosta. Satakahdeksankymmentäkahdeksan mailia etäämpänä oli Mc Murray'n varustus, kaksisataa mailia siitä oli Chipewyan ja senjälkeen Mackenzie, josta oli tuhatviisisataa mailia Pohjoiselle Jäämerelle. Hän iloitsi rajattomasti valtakunnastaan. Hän oli iloinen, että siinä oli niin harvoja ihmisiä. Mutta hän rakasti näitä ihmisiä. Tunti sitten hän oli nähnyt joella vastavirtaa ponnistavan kaksi yorkilaista venettä, jotka olivat tänne tuodut Churchill ja Clearwater-maitten yli Hudson-lahdesta. Joka veneessä oli kahdeksan soutajaa. He lauloivat, ja heidän äänensä kiirivät metsäseinien välissä. Heidän paljaat käsivartensa ja olkapäänsä hohtivat auringonpaisteessa. He soutivat kuin viikingit, ja Dave Carriganille he olivat maailman vapauden vertauskuva. Hän oli seurannut heidän kulkuaan ylös virtaa. Kesti kauan ennenkuin heidän ääntensä kaiku hiljeni. Sitten hän oli noussut pienen tulensa äärestä ja ojennellut itseään niin että lihakset natisivat. Oli ihanaa tuntea veren virtaavan suonissaan punaisena ja voimakkaana kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä. Hän tunsi väristystä ajatellessaan niitä päiviä, jolloin pohjoisesta astui esiin voimakkaita miehiä, jolloin korpien syvyyksistä lähti romantiikkaa ja rohkeutta, jolloin melkein unohdetun kansan kuumaveriset miehet ja naiset tulivat ilakoimaan ja tekemään vaihtokauppaa nuoremman, edistyneemmän maailman syrjäisten rajavartioiden kanssa. Pian oli aika, jolloin mansikat hohtivat punaisina jalkojen alla, metsänrinne oli täydessä kukassa, tulipunaiset tulikukat punasivat polkua, villit hyasintit ja kullankirjavat orvokit olivat piilosilla lemmenkukkien kanssa niityillä, ja taivas oli yhtenä sametinsinisenä läikkänä. Täällä oli pohjola täydessä loistossaan – sivistyksen liepeillä; pohjola voitollisena, mutta kuitenkin maksaen veronsa. Sillä toisessa päässä odotti ja vaati hieno maailma tätä veroa – kaukaisen maan silkinpehmeitä vuotia, sen asukkaiden sydänverta ja työtä, asukkaiden, jotka elivät rajattomasti yläpuolella vierashuoneiden kalpeutta ja muodin oikkuja.

Carrigan oli ajatellut näitä asioita istuessaan tunti sitten Athabascan rannalla, joka oli ensimäinen tämän maan kolmesta joesta. Toiset kaksi olivat Slave ja Mackenzie, joita pitkin kartoittamattoman maan vuotalautat olivat ponnistelleet heti jään lähdettyä. Järkähtämättä, viikko viikon perään oli pohjola tyhjentänyt itsestään elämää ja ääntä, lihaksia ja jäntereitä, naurua ja laulua – ja rikkauttaan. Monien pitkien talvikuukausien aikana tämän kesäkuun tarina oli kirjoitettu kymmenissätuhansissa ansoissa ja pyydyksissä, niinkuin kohtalo sen joka talvi on kirjoittanut satoja vuosia. Se on kertomus voimakkaimman voitosta. Kyyneliä, onnea jossakin, nälkää ja yltäkylläisyyttä, uutta elämää ja nopeata kuolemaa; kertomus voimakkaista miehistä ja naisista, jotka elivät esi-isiensä uskossa ja joiden suonissa virtasi vanhan Englannin ja Ranskan parasta verta.

Noiden samojen talvikuukausien aikana olivat Edmonton-kaupungin suuret kauppiaat valmistautuneet vastaanottamaan näitä jokiretkikuntia. Tämän sivistyksen viimeisen etuvartion ja Athabascan aseman välillä oleva sadan viidenkymmenen mailin matka oli täynnä juhtia ja koirarekiä, jotka kuljettivat Kolmen Joen maan asukkaille tavaraa seuraavan vuoden varaksi. Näiden kilpailijoina olivat Revillon veljesten ja Hudson-lahden vapaitten kauppiaitten ajurit. Heidän kuormansa kävivät joka maililla yhä kallisarvoisemmiksi vesitien alkua lähestyttäessä. Kuljetus alkoi ensi lumien aikana, ja oli vilkkaimmillaan keskitalvella. Se ei hellittänyt sellaisessakaan pakkasessa, joka salpasi hengityksen. Edmontonin, Winnipegin, Montrealin ja Lontoon kauppiaitten ruoskijakädet eivät tahtoneet tietää mistään helpotuksesta. Se ei ollut hyväntekeväisyystyötä. Nämä miehet eivät välittäneet siitä, olivatko Jean ja Jacqueline, Pierre ja Maria kylläisiä vai nälkäisiä, kuolivatko he vai elivät, mikäli ihmisyys oli kysymyksessä. Pariisin, Wienin, Lontoon ja maailman suurien pääkaupunkien oli saatava nahkansa, ja elleivät nuo kuormat menneet pohjolaan, ei heillä olisi tarjottavana mitään sametinpehmeitä antimia hienon maailmannaisten valkeille olkapäille. Kahden vuoden kuluttua olisivat näyteikkunat jouluna paljaat, ja naisten valitushuudot kohoaisivat taivaalle. Sillä naisen täytyy saada turkiksensa, ja niiden vastineeksi Jeanin ja Jacquelinen, Pierren ja Marian täytyy saada elintarpeensa. Siten oli heiluri heilunut jo pari sataa vuotta, toisella puolella koskettaen ylellisyyttä, lämmintä, rikkautta ja kauneutta, toisella puolella taas kylmää ja vaikeuksia, lumikinoksia ja kylmiä viimoja – niiden välillä tuo kallisarvoinen muonituskulkue.

Aikainen kesä oli käsissä. Erämaan asukkaat tulivat tavarakuormastoa vastaan. Athabasca-, Slave- ja Mackenzie-joet, jotka muodostivat kaksituhatta mailia pitkän vesitien Pohjoiselle Jäämerelle, väreilivät eloa ja voimaa metsän asukkaitten kulkiessa niitä pitkin, Cree ja Chipewyan laulut kaikuivat rinnan vanhanaikaisten ranskalaisten ja sekarotuisten sävelten kanssa. Lukemattomat kanootit liukuivat hitaampien ja suurempien lotjien ohi; suunnattoman suuret yorkilaisveneet nousivat ja laskivat kuin muinaisroomalaiset soutuveneet; tiiviisti lastatut puutavaralautat olivat valmiina pitkää matkaansa varten puuttomaan maahan. Tälle kahdentuhannen mailin pituiselle vesitielle oli kokoontunut koko maailma. Se oli pohjoismaiden Niili, ja jokainen sen varrella oleva pysäkki ja kokoontumispaikka muodostui pääkaupungiksi, puoleksi villiksi, vanhanaikaiseksi, mutta paikaksi, joka uhkui voimaa, tervettä verta, kirkkaita silmiä ja sieluja, jotka tuulesta ja puista lukivat sanan Jumala.

Ylös ja alas tätä mahtavaa salomaan vesitietä kulki laulun kuiskiva henkäys, ikäänkuin mahtava Jumalan ääni tähtien tuikkeessa ja tuulten huminassa.

Kaikkia näitä asioita oli David Carrigan kuvitellut mielessään tunti sitten istuessaan suuren joen rannalla. Mutta kenen ihmisen elämällä tahansa saattaa kuudenkymmenen minuutin sisällä tapahtua monenlaisia asioita. Tunti sitten oli hänen tarkoituksensa ollut tuoda takaisin Musta Roger Audemard elävänä tai kuolleena – Musta Roger, pakolainen, joka noin viisitoista vuotta sitten sokeassa kostonhimossaan oli tuhonnut kuuden ihmisen elämän. Kymmenen vuotta luultiin, että Musta Roger oli kuollut. Mutta viimeaikoina oli pohjoisesta tullut salaperäisiä huhuja. Hän eli. Ihmiset olivat nähneet hänet. Huhu tuli todeksi. Laki ryhtyi taas seuraamaan hänen vaarallisia jälkiään, ja David Carrigan valittiin tehtävään.

"Tuo hänet takaisin elävänä tai kuolleena", olivat ylipäällikkö Mc Vane'in viimeiset sanat.

Ajatellessaan tätä ohjetta Carrigan hymyili. Kuoleman hiki kostutti hänen kasvojaan iltapäiväauringon helteessä. Sillä tämän tunnin lopussa, joka oli kulunut hänen päivällisteensä jälkeen, oli hänelle tapahtunut niin kauheata ja odottamatonta kuin salama kirkkaalta taivaalta.

II LUKU.

Kallion takana, joka oli tuskin suurempi kuin hänen ruumiinsa, Carrigan ryömi valkoisessa, pehmeässä hiekassa kuin pesäänsä tekevä kyyhkynen. Hän oli joutunut paholaisen mertaan, kuten hän lohdutuksekseen itselleen toistamistaan toisti. Hän oli paljainpäin, sillä kuula oli vienyt lakin hänen päästään. Hänen vaaleat hiuksensa olivat hiekan peitossa, ja hiki valui hänen kasvoiltaan. Mutta hänen sinisissä silmissään leikki veitikka, vaikka hän tiesi, että jollei tuon toisen miehen ampumavarat olleet lopussa, niin hän oli kuoleman oma.

Joka minuutti hän katsoi ympärilleen. Hän oli hiekka-aukeaman keskellä. Viisikymmentä jalkaa hänestä joki solisi hiljaa keltaisilla rantakivillä. Viisikymmentä jalkaa vastakkaiseen suuntaan oli viileä, vihreä metsäseinämä, jolla leikkivä auringonpaiste tuntui nauravan hänelle. Näytti kuin aurinko olisi ottanut osaa pilaan, jota julkea kohtalo teki hänen kustannuksellaan.

Joen ja havumetsän välillä oli vain tämä pieni kallio, jonka taakse hän kyyristyi kuin jänis uskaltamatta lähteä aukealle. Se ei paljoa kohonnut hänen allaan olevan hiekkalattian yläpuolelle, ja sitä peittävä hiekkakerros ei ollut muuta kuin neljä tai viisi tuumaa paksu. Sitä ei ollut kylliksi, että olisi voinut kaivautua sen alle piiloon. Noin sadan jardin päässä oli vihollinen, järkähtämätön heittiö ja paras ampuja, mitä hän tunsi.

Kolme kertaa oli Carrigan saanut kokea tätä. Hän ajatteli nopeata pakoa puitten suojaan. Kolme kertaa oli hän kohottanut päätään hiukan kiven yläpuolelle ja kolme kertaa oli toisen taitavuus näppärästi lävistänyt hänen hattunsa. Kolmas kuula oli lennättänyt sen kahdentoista jalan päähän.

Jos vähääkään hänen vaatteistaan joutui näkyviin, lävisti kuula sen erehtymättömällä tarkkuudella. Kaksi kuulaa haavoitti hänet verille. Silloin oli leikki kadonnut Carriganin silmistä.

Hetki sitten hän oli ollut haltioissaan tämän maan suuruudesta ja maineesta, maan, jossa voimakkaat miehet kohtasivat toisensa silmästä silmään. Oli toisia asioita, jotka tekivät hänen kutsumuksensa todellisuudeksi ja vaaralliseksi, mutta hän unohti ne silloin kun Salomaa sellaisena väikkyi hänen mielikuvituksessaan. Hänen nykyinen asemansa oli toista kuin mitä milloinkaan ennen oli tapahtunut hänen ollessaan tekemisissä rikollisten kanssa. Hän oli katsonut vaaroja silmästä silmään. Hän oli taistellut. Monta kertaa hän oli ollut kuoleman kielissä. Puoliverinen Fanchet, joka oli ryöstänyt toistakymmentä salomaan postirekeä, oli vähällä saada hänet satimeen ja pois pelistä. Fanchet oli säälimätön mies, mutta ei hänkään olisi ahdistanut toista ihmistä sellaisella verenhimoisella julmuudella kuin tämä.

Hän ei enää epäillytkään, mitä miehellä oli mielessä. Hän ei tahtonut haavoittaa ja tehdä avuttomaksi, vaan tappaa. Ei ollut vaikea todeta tätä. Varovaisesti hän veti taskustaan valkoisen nenäliinan, jonka hän kiinnitti pyssynsä päähän ja nosti antautumisen merkiksi kolme jalkaa kiven yläpuolella. Yhtä varovaisesti hän hitaasti kohotti litteätä savipalasta, joka sadan jardin etäisyydestä saattoi näyttää hänen olkapäältään tai päältään. Tuskin oli se kohonnut neljä tuumaa kiven yläpuolelle, kun kuului vastauksena laukaus, ja liuska särkyi tuhansiksi siruiksi.

Carrigan laski lippunsa ja vetäytyi paremmin kiven suojaan. Toisen taitavuus oli hämmästyttävä. Carrigan tiesi, että jos hän hetkeksikään kohottautuisi käyttääkseen pyssyään, olisi hän kuoleman oma ennenkuin hän ehtisi vetämään liipasintaan. Ja hän oli varma, että niin oli tapahtuva ennemmin tai myöhemmin. Hänen jäsenensä puutuivat. Eihän hän voinut ijankaiken olla käännettynä kahdenkerroin kuin taskuveitsi aivan liian pienen kiven takana.

Hänen teloittajansa oli piilottautunut puitten suojaan, ei aivan vastapäätä häntä, vaan noin sata jardia jokea alas. Monta kertaa hän oli ihmetellyt, miksi vihollinen ei hiipinyt tämän metsän läpi ja ampunut häntä suoraan niin edullisesta asemasta, johon hän olisi päässyt. Mutta mies ei ollut liikahtanut jalkaakaan siitä paikasta, mistä hän oli ensimäisen laukauksensa ampunut. Tämä oli tullut Carriganin kulkiessa avonaisen hiekkakentän poikki. Se oli jättänyt polttavan tunteen hänen ohimoonsa – vain puoli tuumaa oikealle ja se olisi tappanut hänet. Nuolen nopeudella hän paiskautui ainoan lähellä olevan suojan, kivimöhkäleen, taakse.

Neljännestunnin ajan hän oli koettanut irroittaa selkäpussiaan panematta itseään vaaralle alttiiksi. Viimein se lähti. Hän tunsi suurta helpotusta heittäessään sen maahan kiven viereen ja siten suurentaessaan suojustaan. Samassa suhahti kuula siihen ja sitten toinen. Hän kuuli pannujen kalinan – tuskinpa hänen kastrulleillaan tämän jälkeen oli mitään virkaa.

Ensimäisen kerran hän saattoi pyyhkiä hikeä kasvoiltaan ja ojentaa jäseniään. Ja hän saattoi ajatella – Carriganilla oli järkähtämätön usko ajatuksen voimaan. "Ajatuksella voi tehdä mitä tahansa", oli hänen elämänohjeensa. "Se on parempi kuin hyvä pyssy."

Kun hän nyt pääsi mukavampaan asentoon, oli hänelle mahdollista koota hämmentyneitä henkisiä kykyjään. Kuka oli muukalainen, joka pommitti häntä sellaisella kiivaudella piilopaikastaan? Kuka –.

Uusi lyijyn rapina astioissa antoi kysymykselle ilkeän korostuksen. Se oli niin lähellä hänen kättään, että häntä puistatti. Niin pitkälle kuin ylettyi hän alkoi raapia hiekkaa lisäsuojukseksi. Oli pitkä hiljaisuus kolmannen rapinan jälkeen. Tässä kaikessa oli jotakin, joka perikadon partaallakin toi David Carriganin silmiin entisen veitikkamaisen ilmeen. Oli tukahduttavan kuuma tässä hiekkaläjässä ja täydeltä terältä paistava aurinko pään päällä.

Hän olisi saattanut heittää kiven kirkassilmäistä rantaraukua kohti, joka tuolla keikutteli itseään edestakaisin ja liverteli iloisena. Kaikki hänen ympärillään näytti niin ystävälliseltä. Joki väreili ja solisi kuin vieno laulu juuri rantarau'un takana. Toisella puolella hiljainen, viileä metsä oli varjon ja tyytyväisyyden paratiisi täynnä vaimennuttua, salattua elämää. Oli pesänteon aika. Hän kuuli lintujen visertelyn. Pieni, ruskea metsäsirkku lehahti hopeisen koivun oksalle, Davidista tuntui, että sen kurkku varmaan halkeaa sen laulun taakasta. Sen ruskea ruumis, joka oli tuskin pähkinää suurempi, paisui pyöreäksi kuin pallo, sen koettaessa voittaa kaikkien toisten laulun.

"Niin pitääkin, pikku mies", hihitti Carrigan. "Niin pitääkin!"

Pieni sirkku, jonka hän olisi voinut rutistaa sormiensa välissä, antoi hänelle paljon rohkeutta.

Silloin pieni laulaja vaikeni hengähtääkseen. Tällä väliajalla Carrigan kuunteli kahden koreanvärisen Canadan närhin riitelemistä syvemmällä metsässä. Se oli yhtämittaista torumista. Ne olivat kuin muutamat ihmiset, jotka Carrigan oli tuntenut, syntyneet pessimisteiksi, aina löytäen valittamisen syytä, armastellessaankin.

Ja tämä oli lemmen aikaa. Tämä kumma ajatus tuli Carriganin mieleen hänen siinä maatessaan ja sormillaan varovasti kaivellessaan tähystysreikää selkäreppunsa ja kiven väliin. Lemmen aikaahan tämä oli isoilla joilla, missä miehet ja naiset lauloivat ilosta ja lapset leikkivät, unohtaen pitkät, vaikeat talvipäivät. Metsissä, tasangoilla ja soilla vietti rakkauden haltija riemujuhlaansa. Nythän oli kaikkien höyhenpeitteisten kuherrusaika. Lukemattomissa pesissä piipitti ja visersi uusi elämä; äidit opettivat lapsiaan uimaan ja lentämään. Metsän toisesta äärestä toiseen hiljaisten soppien pienet asukkaat, karvaiset ja siivekkäät, kynnelliset ja kaviolliset, opettelivat elämän alkeita. Luonnon vuotuiset syntymäpäivät olivat puoleksi menneet ja Luonnon koulun ovet selko selällään. Pieni ruskea laulaja koivunoksallaan julisti tätä iloa uudelleen ja haastoi koko maailman kilpailemaan kanssaan ylistyslaulussa.

Carrigan huomasi, että hän saattoi nähdä tekemästään tähystysaukosta siihen kohtaan, missä toinen metsäsirkku lauloi ja missä hänen vihollisensa oli odottamassa tilaisuutta tappaakseen hänet. Jos pienikään liike antoi ilmi hänen tähystysaukkonsa, olivat hänen hetkensä luetut. Mutta hän oli työskennellyt varovasti, tuuman kerrallaan ja uskoi, että vihollinen ei vielä ollut keksinyt hänen vastushankkeitaan. Hän luuli tietävänsä, millä kohdalla mies oli väijyksissä. Hyvin alas riippuvien havupuiden alla oli kaatunut seetripuu, jonka takaa kuulat todennäköisesti olivat tulleet.

Entistä varovaisemmin alkoi hän nyt työntää pyssynsä piippua reiän läpi. Tätä tehdessään hän ajatteli Mustaa Roger Audemardia. Yhtä nopeasti kuin tällainen epäily välähti hänen mielessään, yhtä nopeasti oli hän vakuutettu sen mahdottomuudesta. Se ei voinut olla Musta Roger eikä kukaan hänen ystävistään. Sellainen ajatus tuntui käsittämättömältä katsoen siihen, kuinka salassa hanke oli pidetty poliisiasemalla. Hän ei ollut edes sanonut jäähyväisiä ystävilleen. Hän kulki ilman virkapukua, eikä mitään ollut tapahtunut, mikä olisi ilmaissut hänet. Sitäpaitsi Mustan Rogerin täytyi olla ainakin tuhannen mailia pohjoisempana, ellei jokin olisi houkutellut häntä tulemaan ylös jokivartta keväisten seurueitten mukana. Johdonmukaisesti ajatellen saattoi tulla vain yhteen ainoaan päätökseen. Väijyksissä oleva mies oli joku rosvo, joka halusi hänen varustuksiaan ja mitä arvoesineitä olisi saanut häneltä.

Neljäs rämähtävä panos keittoastioihin osoitti, että tällainenkin tilanteen esittely oli typerä. Pyssymies ei paljoa näyttänyt välittävän hänen pussinsa sisällöstä, eikä hän ainakaan hyvän pyssyn eikä ampumatarpeiden puutteessa ollut. Tahmeata säilykekermaa valui Carriganin kädelle.

Neljännen laukauksen jälkeen hän makasi hetken kasvoillaan liikkumatta. Hänen katseensa suuntautui joelle, jossa noin neljännesmailin päässä kolme kanoottia tuli nopeasti ylös virtaa. Niiden märät sivut välähtelivät auringossa. Tippuvat airot muistuttivat hopeaisten linnunsiipien lepatusta, ja veden poikki tuli käsittämätön huuto vastauksena laukaukseen. Davidille johtui mieleen, että hän voisi panna kätensä torveksi ja huutaa heille takaisin, mutta matka oli liian pitkä, joten hänen avunpyyntönsä ei olisi kuulunut. Sitäpaitsi nyt kun hänellä oli enemmän turvaa kampsuistaan, hänestä tuntui alentavalta näyttää pelkoa. Jos kaikki kävi hyvin, on hän hetken perästä vapaa miehestä.

Hän ryhtyi taas jatkamaan hidasta työtään, pyssynpiipun sovittamista kiven ja pussin väliin. Lähellä oleva rantaraukku oli huomannut toimituksen, joka näytti herättävän siinä mielenkiintoa. Se tuli toistakymmentä jalkaa lähemmäksi, kurotti päätään ja keikkui pitkillä säärillään katsellen uteliaasti epätavallisia elonmerkkejä kiven takana. Sen visertävä sävel muuttui katkonaiseksi, teräväksi ja valittavaksi huudoksi. Carrigan olisi tahtonut nujertaa siltä niskat. Tuo huuto ilmaisi toiselle, että hän oli vielä hengissä ja liikkui.

Tuntui kuluvan pitkä aika ennenkuin hän sai pyssynsä läpi ja joka hetki hän odotti uutta laukausta. Hän ojentautui maata vastaan ja tähtäsi. Hän oli varma siitä, että vihollinen katseli, mutta hän ei voinut nähdä mitään, joka olisi voinut olla vihollisen pää. Toisessa päässä runkoa oli tiheämpi lehtisykermä. Hän oli varma siitä, että jokin siellä liikahti, ja hänen teki mielensä lähettää kuula sen keskelle. Mutta hän säästi panoksensa, sillä hän käsitti varmuuden tärkeyden. Jos hän ampui kerran harhaan, ei hänellä enää olisi hyötyä tähtäysaukostaan. Se muuttuisi surman suuksi, sillä vihollisen seuraava luoti voisi tulla sitä tietä.

Hän käsitti tilanteen levottomuuden, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Hän tunsi vielä suurempaa halua natistaa tuolta uteliaalta rantaraukulta niskat. Eläin oli kulkenut hänen eteensä ja siinä se nyt seisoi vaappuen ikäänkuin sille olisi tullut hullu halu pistää päänsä pyssynpiippuun. Lintu antoi hänet ilmi, jos mies vain oli puoleksikaan niin viisas kuin hän oli taitava.

Äkkiä Carriganin koko olento jännittyi. Hän oli varma siitä, että hän oli nähnyt ihmisen pään ja hartiat lehdistössä. Hänen sormensa painoi hiljaa Winchester-pyssyn liipasinta. Samassa hengenvedossa hän olisi laukaissut. Mutta mies lehtien joukossa ehti ennen häntä. Tuona kallisarvoisena hetkenä sattui vihollisen kuula hänen pussiinsa ja tuli läpi. Hän tunsi iskun, ja tuona pienen pienenä aikana, joka kului fyysillisen tunteen ja henkisen vaikutuksen välillä, hänen järkensä sanoi, että kauhea asia oli tapahtunut. Luoti oli sattunut päähän – kasvoihin. Oli koin hän äkkiä olisi upottanut kasvonsa kuumaan veteen, ja se osa päästä, joka jäi ulkopuolelle, olisi kohisten täyttynyt vedellä. Hän hoippui ylös ja peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Maailma hänen ympärillään oli sekava ja musta, huimasti pyörivät esineet. Kuitenkin hänen vielä kamppaileva henkinen olentonsa näki selvästi edessään talonsuuruisen rantaraukun ulkonevine silmineen. Hän kierähti takaisin valkoiselle hiekalle, hänen kätensä putosivat rentoina alas, kasvot kääntyivät murhaajan väijytyspaikkaa kohti.

Hänen ruumiinsa oli vierinyt pois suojuksen takaa, mutta uutta panosta ei tullut lehdistöstä. Vähään aikaan ei siellä näkynyt liikettäkään. Metsäsirkku piipitti kysyvästi, mikä sai aikaan tämän äkkinäisen muutoksen hänen ystävänsä käytöksessä. Rantaraukku oli vähän pelästyneenä juossut takaisin joelle, missä se juoksi kilpaa itsensä kanssa pitkin märkää hiekkaa. Kaksi riitelevää närhiä oli siirtänyt perhekohtauksensa metsän reunaan.

Niiden torailu sai Carriganin tajuamaan, että hän ei ollut kuollut. Se oli vavahuttavu huomio ja se seikka, että hän saattoi eroittaa aurinkoisen läikän hiekalla. Hän ei liikahtanut, vaan avasi silmänsä. Hän näki metsän. Suoraan hänen katseensa suuntaan oli tiheä lehdikkö. Hänen katsoessaan oksat jakaantuivat ja ihminen astui ulos. Carrigan veti syvään henkeään. Se ei koskenut. Hänen allaan olevan käden sormet tarttuivat lujasti pyssyyn. Hän voittaa vielä, jos Jumala antaa hänen elää jonkun hetken kauemmin.

Vihollinen lähestyi. Hänen tullessaan lähemmäksi Carrigan sulki silmänsä. Hänen täytyi näyttää kuolleelta. Sitten kun roisto laskee pois aseensa – sen hän luonnollisesti tekee – on hänen hetkensä tullut. Jos värähdys hänen silmissään pettäisi hänet. –

Hän painoi silmänsä lujasti kiinni. Häntä huimasi ja hänen päätään alkoi polttaa. Hän kuuli askeleita, jotka pysähtyivät hänen viereensä. Sitten hän kuuli ihmisäänen. Se ei puhunut sanoja, vaan kummallisen, epäluonnollisen huudahduksen. Carrigan ponnisti viimeiset voimansa. Hänestä tuntui kuin hän olisi hallinnut itsensä nopeasti, mutta hänen liikuntonsa oli hidasta, tuskallista – kuolevan miehen kamppailua. Pyssy lerppui veltosti hänen kädessään, piippu maata päin. Hän katsoi ylös koettaen heilauttaa oikeaan asentoon raskaan aseensa. Silloin hänen huuliltaan – niin heikko kuin hän olikin – pääsi ihmetyksen ja hämmästyksen huudahdus. Hänen vihollisensa seisoi siinä auringonpaisteessa tuijottaen häneen suurilla, tummilla silmillään, joista kuvastui suunnaton kauhu. Ne eivät olleet miehen silmät. Tämä oli kummallisin hetki David Carriganin elämässä – hänen edessään olivat naisen kasvot.

III LUKU.

Parinkymmenen sekunnin ajan – Carriganista näytti tämä aika pitemmältä – nämä kaksi muodostivat eloisan, unohtumattoman kuvan. David näki puolet siitä. – Sinisen taivaan, häikäisevän auringon, tytön niiden välissä. Pyssy putosi hänen hervottomasta kädestään, ja hänen ruumiinsa retkahti kyynärpään varaan. Henkisesti ja ruumiillisesti hän oli murtumisen partaalla, ja kuitenkin noina muutamina hetkinä jokainen kuvan yksityiskohta piirtyi hänen mieleensä tulikirjaimin. Tyttö oli paljain päin. Hänen kasvonsa olivat valkeammat kuin hän milloinkaan oli nähnyt elävällä tai kuolleella; hänen silmänsä olivat kuin lammet, joihin tuli heijastuu; hän näki hänen hiustensa kiillon, hänen hennon vartalonsa asennon – hänen hämmästyksensä ja kauhunsa. Aivojensa hämmennyksestä huolimatta hän tajusi nämä asiat, ja kuvan toinen puoli alkoi hävitä hänen tajunnastaan. Kasvot jäivät viimeiseksi. Ne kävivät yhä selvemmiksi – kuin kameea kehyksissä – kauniit, tuijottavat, kauhistuneet kasvot, joiden ympärillä harson tavoin leijailivat pikimustat, välkkyvät kiharat. Hän huomasi, että hiukset olivat puoleksi hajallaan ikäänkuin hän olisi päässyt jostain taistelusta tai juossut kovasti joelta tulevaa tuulta vastaan.

Hän tahtoi pidättää tuon kuvan, lausua jonkun sanan, tehdä jonkun liikkeen. Mutta kyky nähdä ja liikkua kuoli hänestä. Hän vaipui takaisin korahtaen. Hän ei kuullut tytön parkaisua, kun tämä pieni rukous huulillaan heittäytyi polvilleen hänen viereensä pehmeälle hiekalle. Hän ei tuntenut mitään liikettä, kun tyttö nosti hänen päänsä käsivarrelleen ja toisella kädellään työnsi pois hänen hiekanpeittämiä hiuksiaan, paljastaen paikan mihin kuula oli sattunut. Hän ei tiennyt, että tyttö juoksi takaisin joelle. Ensimmäinen tunne oli, että jotakin viileätä ja virkistävää valui hänen polttaville ohimoilleen ja kasvoilleen. Se oli vettä. Vaistomaisesti hän tiesi sen ja hän alkoi ajatella. Oli vaikea saada ajatuksiaan kokoon. Väkisinkin ne hyppivät sinne tänne kuin tanssivat rantakirput, ja juuri kun hän oli saanut kiinni yhden ja oli saavuttamaisillaan toisen, livahti edellinen tiehensä. Vihdoin hän kykeni jonkun verran hallitsemaan niitä, ja hän tunsi rajatonta halua sanoa jotakin. Mutta hänen silmänsä ja huulensa olivat kuin sinetöidyt, ja niitä aukaisemaan tarvittiin kokonainen armeija pieniä menninkäisiä, jotka vivuilla varustettuina tulivat hänen päänsä pimeydestä nostamaan telkiä. Senjälkeen tuli valoa ja tietoisuus palasi.

Tyttö hoiteli häntä. Hän tunsi ja kuuli hänen liikkuvan. Vesi valui hänen kasvoilleen. Hän kuuli äänen aivan läheltään sanovan jotakin nyyhkyttävän yksitoikkoisesti, mutta hän ei ymmärtänyt sitä.

Suurella vaivalla hän aukaisi silmänsä.

"Kiitos, hyvä Jumala, te elätte, herra", kuuli hän äänen sanovan aivan kuin hyvin kaukaa. "Te elätte, te elätte –."

"Koetan", mumisi hän käheästi, äkkiä tuntien suurta ylpeyttä. "Koetan –."

Hän tahtoi sadatella menninkäisiä, jotka jättivät hänet yksin, sillä niin pian kuin he menivät vipuineen, sulkeutuivat hänen silmänsä ja huulensa uudelleen, ainakin hän luuli niin. Mutta hän alkoi tajuta asioita toisella tavalla. Joku veti häntä. Hän tunsi hiekan narisevan allaan. Väliin toimitus keskeytyi. Pitkän ajan perästä hän oli kuulevinaan useampia kuin yhden äänen. Niitä oli kaksi. Kummallisia näkyjä tuli hänen silmiinsä. Hän oli näkevinään mustatukkaisen ja tummasilmäisen tytön, ja sitten äkkiä tämä oli muuttuvinaan tytöksi, jolla oli kullankeltaiset hiukset. Tämä oli eri tyttö. Hän oli kaunissilmäisen näköinen, kuten hän nimitti ensimäistä. Tämä toinen oli kuin säteilevä aurinko. Hän oli aina iloinen mennessään pois, kun kauniit silmät tulivat takaisin.

David Carriganille oli yhdentekevää, kestikö tämä toimitus tunnin, päivän tai vuoden, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi tuntenut "kauniit silmät" jo pitkän aikaa sitten. Eikä hän kuitenkaan muistanut mitään taistelustaan kuumassa auringonpaisteessa, ei jokea, ei laulavaa metsäsirkkua eikä uteliasta rantaraukkua, joka oli osoittanut tien, mistä vihollisen viimeinen kuula oli tullut. Hän oli joutunut uuteen maailmaan, missä kaikki muu oli epämääräistä ja epätodellista paitsi mustat hiukset, tummat silmät ja kalpeat, kauniit kasvot. Useasti hän näki ne selvästi, ja joka kerta kaikki muuttui taas mustaksi ja ääni hänen korvissaan soi yhä heikommin ja heikommin.

Jonkun aikaa oli kaikki hänelle pimeätä ja äänetöntä. Hän oli kuin haudassa, jossa hänen alitajuntansakin oli melkein kuollut musertavan painon alla. Vihdoin alkoi tähti tuikkia tähän hautaan, pieni himmeä tähti jossakin hyvin etäällä. Se tuli selvemmäksi ja mitä lähemmäksi se tuli, sitä valoisammaksi muuttui yö. Tähdestä se kasvoi auringoksi ja auringon mukana tuli päivänkoitto. Hän jo kuuli linnun laulavan aivan päänsä yläpuolella. Aukaistuaan silmänsä Carrigan huomasi olevansa metsäsirkun hopeakoivun alla.

Ei hän heti ajatellut, miten hän oli joutunut tänne. Hän katseli jokea ja valkoista hiekkakenttää. Siellä olivat kivi ja hänen säkkinsä ja pyssynsä. Vaistomaisesti hänen katseensa kääntyi etäämpänä olevaan väijytyspaikkaan. Sekin oli kirkkaassa auringonpaisteessa. Mutta paikka, jossa hän itse makasi tai istui tai seisoi – hän ei ollut varma, mitä hän teki sinä hetkenä – oli varjossa ja suloisen viileä. Hänen ympärillään olivat vihreät seetri- ja havupuut, joiden välistä hohtivat kultaiset ja hopeaiset koivunlehdet. Hän huomasi lepäävänsä koivun runkoa ja pientä kuusen tainta vastaan, joiden välissä oli pehmeitä, tuoreita sammaleita. Käden ulottuvilla oli hänen oma matkasankonsa vettä täynnä.

Hän liikahti varovasti ja kohotti kätensä päätään kohti. Hänen sormensa koskettivat sidettä.

Hän istui liikkumatta yrittäen selvittää asemaansa. Ensinnäkin hän oli hengissä. Tämä seikka ei niin paljon kiinnittänyt hänen mieltään kuin äskeiset tapahtumat. Nyt hän muisti kaksintaistelun viime hetket. Vihollinen oli voittanut. Ja tuo vihollinen oli nainen! Ja mikä kummallisinta, pyyhkäistyään häneltä toisen puolen päätä ja saatuaan hänet avuttomaksi, sen sijaan, että olisi lopettanut hänet, raahasi hänet tähän viileään soppeen ja sitoi hänen haavansa. Sitä oli vaikea uskoa, mutta vesiastia, sammal hänen selkänsä alla, side ja muut seikat, jotka hämärästi muistuivat hänen mieleensä, näyttivät sen todeksi. Nainen oli ampunut häntä. Hän oli tehnyt kaikkensa tappaakseen hänet. Ja sitten hän oli pelastanut hänet! Hän hymyili. Ei kukaan muu kuin nainen olisi voinut olla niin järjetön. Mies olisi suorittanut työn loppuun.

Hän alkoi etsiä tyttöä silmillään. Hän näki hopealta välkkyvän rantaraukun täydessä toimessa. Häntä nauratti, sillä hänen oli erinomaisen mukava olla ja hilpeän iloinen tietäessään, että kaikki oli ohi ja että hän ei ollut kuollut. Jos rantaraukku olisi ollut ihminen, olisi hän kutsunut sen luokseen ja puristanut kättä. Sillä jollei lintu olisi asettunut hänen eteensä ja ilmiantanut häntä, olisi tästä kaikesta saattanut tulla paljon kamalampi loppu. Häntä värisytti ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että hän olisi ampunut suoraan lehdikön sydämeen – ja, ehkäpä naisen sydämeen!

Hän kurotti vesiastian ja joi siitä täysin siemauksin. Hän ei tuntenut mitään kipua. Huimaus oli poissa. Hänen järkensä oli äkkiä tullut selväksi ja joustavaksi. Veden lämpimyys ilmoitti hänelle sen seikan, että se oli otettu joesta joku aika sitten. Hän havaitsi muutokset auringossa ja varjossa. Hänellä oli kyky havaita yksityisseikkoja. Hän veti esiin kellonsa. Se oli vähää vailla kuusi. Enemmän kuin kolme tuntia oli kulunut siitä, kun rantaraukku asettui hänen pyssynsä eteen.

Hän ei yrittänyt nousta jaloilleen, vaan tarkasti huolellisemmin metsän reunaa ja jokea. Hän oli ollut hämillään kamppaillessaan hengestään kiven takana, mutta nyt hän oli monin verroin enemmän hämmentynyt. Hän tunsi voittamatonta halua katsoa tyttöä. Silloin äkkiä hänen mielessään välähti kuva toisesta. Hän muisti kuin unennäkönä, että hänen sairaissa aivoissaan kierteli kahdet kasvot. Kuitenkin hän tiesi, että ensimäinen kuva, joka piirtyi hänen aivoihinsa tästä salaperäisestä hyökkääjästä, oli oikea. Hän oli nähnyt tummien silmien välähtävän; hän oli nähnyt kiiltävät, mustat hiukset liehuvan tuulessa; hän oli nähnyt kasvojen kalpeuden, hennon vartalon, hän muisti valkoisen käden kosketuksen kaulallaan. Hetkistä aikaisemmin hän oli koettanut tappaa hänet. Täytyi johtua jostain selittämättömästä aivojen oikusta, että hänen hiuksensa toisinaan välkkyivät kuin kulta.

Hänen silmänsä seurasivat hiekkaan muodostunutta vakoa, joka johti kivelle, ja jonka hänen ruumiinsa oli siihen piirtänyt tytön laahatessa häntä puiden siimekseen. Hänen terveydenhoitotapoihinsa kuului pitää painonsa sadassakuudessakymmenessä, mutta häntä ihmetytti, että tyttö oli jaksanut vetää niinkin raskasta kuollutta taakkaa. Se oli kysynyt suurta ponnistusta. Hiekassa näkyi selvästi kolme kohtaa, missä hän oli pysähtynyt lepäämään.

Carrigan oli saavuttanut etevän analytikon maineen "N"-osastossa, Tärkeissä asioissa Mc Vane melkein aina kysyi hänen neuvoaan. Hänellä oli miltei yliluonnollinen kyky eritellä rikoksen kehitystä rikoksentekijän mielessä, ja ensimäisenä sääntönä hänen mielestään oli ennemmin ottaa huomioon tekemättä jääneet seikat kuin tehdyt. Mutta kun kävi toteen, että päänäyttelijä draamassa oli normaalisessa mielentilassa eikä rikollisessa, tunsi hän itsensä voitetuksi. Se oli jännittävää leikkiä. Tässä tapauksessa hän oli aivan ymmällä. Piiloutuneena väijytyspaikkaansa, nainen oli salamurhaaja sekä tarkoituksella että itse teossa. Hän oli päättänyt tappaa hänet. Hän ei ollut pitänyt lukua valkoisesta lipusta, jolla hänen uhrinsa pyysi armoa. Hänen taituruutensa oli ihmeellinen. Aina viimeiseen laukaukseensa asti hän oli ollut murhaaja.

Muutos oli tapahtunut, kun hän oli nähnyt toisen maassa vertavuotavana ja avuttomana. Epäilemättä hän oli ajatellut, että mies kuolee. Mutta miksi hän jälkeenpäin oli kiittänyt Jumalaa siitä että hän eli? Mikä oli vaikuttanut äkillisen muutoksen hänessä? Miksi vaivautui hän säästääkseen hengen, jota hän oli niin julmasti pyytänyt hetki sitten?

Jos hyökkääjä olisi ollut mies, olisi Carrigan löytänyt vastauksen. Häntä ei oltu ryöstetty, sentähden ryövääminen ei ollut vaikuttimena. "Erehdys samannäköisyyden perusteella", olisi hän sanonut itselleen, tai "näköhäiriö".

Mutta se seikka, että hän oli tekemisissä naisen kanssa, teki tällaisen vastauksen vain osittain tyydyttäväksi. Hän ei voinut eroittautua hänen silmistään – niiden kauneudesta, niiden kauhusta, siitä, millä tavalla ne olivat katsoneet häntä. Näytti kuin hyökkääjän olisi äkkiä vallannut inho, ikäänkuin hänessä naisen sielu olisi noussut verityötä vastaan, ja tuon inhon mukana olisi tullut katumus ja sääli.

"Se olisi perin naisellista", ajatteli Carrigan, "ja erittäinkin naisen tapaista, jolla on sellaiset silmät."

Hänellä oli valittavana kaksi mahdollisuutta. Joko oli tapahtunut erehdys, jonka huomattuaan nainen kauhistui ja tahtoi korjata asian, tai oli Mustan Roger Audemardin liian helläsydäminen käskyläinen sulkenut häneltä tien hiekkarannalla.

Aurinko oli tunnin alemmalla, kun Carrigan varovaisten kokeilujen avulla tuli vakuutetuksi siitä, että hän ei voinut seisoa jaloillaan. Hänen matkarepussaan oli joukko esineitä, joita hän olisi tarvinnut – peitteitä, teräspeili ja kuumemittari. Häntä alkoi tilansa huolestuttaa. Hän tunsi ankaraa kipua päässään. Hänen kasvojaan kuumotti ja hänen janonsa yltyi. Se oli kuumetta, ja hän tiesi, mitä se merkitsi, kun oli yksin. Hän oli heittänyt toivon naisen paluusta. Olihan järjetöntä odottaa häntä palaavaksi raivoisien tappamisyritysten jälkeen. Hän oli sitonut hänet, asettanut vesiastian hänen viereensä ja sitten jättänyt pelastustyön lopettamisen hänen omaksi huolekseen. Mutta minkätähden hän ei ollut tuonut hänen pussiaan?

Hän alkoi hitaasti nelinkontin ryömiä sitä kohti. Liikkuminen tuotti hänelle tuskaa, ja sen mukana pahoinvointi lisääntyi. Molemmat näyttivät kuuluvan yhteen. Mutta hänen lääkkeensä ja pyssynsä olivat tällä hetkellä tärkeät, jos hän tahtoi antaa avunpyyntömerkin mahdollisesti jokea pitkin ohikulkeville. Jalka kerrallaan, jardi kerrallaan laahautui hän eteenpäin hiekalla. Hänen sormensa kaivautuivat salaperäisen ampujan jalanjälkiin. Ne olivat pienet ja kapeat, tuskin pitemmät kuin hänen sormensa ja kämmenensä, ja ne olivat kengän eikä pieksun tekemät.

Aika tuntui hänestä rajattomalta ennenkuin hän saavutti reppunsa. Tuntui kuin heiluri olisi liikkunut hänen päässään. Hän laski päänsä repulle ja aikoi levähtää. Hetket kuluivat nopeasti. Aurinko livahti pilvien taakse länteen. Tuli viileämpi, mutta jano hänen sisässään kävi polttavammaksi. Hän kuuli juoksevan veden liplatuksen, sen laulun rantakivien joukossa. Joki alkoi käydä hänelle enemmän tavoittelemisen arvoiseksi kuin lääkelipas. Sen kutsuva, houkutteleva laulu pyyhkäisi muut asiat hänen mielestään. Hän jatkoi matkaansa, heiluri hänen päässään kävi yhä taajemmin, joen solina kuului lähempänä. Vihdoin hän pääsi märälle hiekalle, heittäytyi kasvoilleen ja joi.

Tämän jälkeen ei häntä enää haluttanut mennä takaisin. Hän kääntyi selälleen. Hiekka hänen allaan oli märkää ja pehmeätä ja suloisen viileätä. Poltto hänen päässään taukosi. Hän kuuli toisia ääniä metsän reunasta – iltaääniä. Sieltä kuului metsäsirkkujen heikkoa liverrystä, jotka tihenevä pimeä tuuheitten puitten keskellä ja pöllöjen ensimäiset huudot olivat peloittaneet vaikenemaan. Kaukaa kuului rasahdus; luultavasti piikkisika siellä kömpi ryteikön läpi joelle juomaan; tai ehkä se oli janoinen peura tai karhu kuolleen kalan etsinnässä. Carrigan piti tällaisesta äänestä, silloinkin kun heiluri hänen päässään hakkasi vimmatusti. Se oli kuin lääkettä hänelle ja hän makasi silmät auki kuunnellen erilaisia ääniä, jotka ilmaisivat, että päivä oli muuttumassa yöksi. Hän kuuli koskelon pehmeän, livertävän kuhertelun.

Pimeys tiheni, mutta se ei ollut etelän yötä. Se oli päivän hämyä seudulla, jossa aurinko nousee kello kolme aamulla ja vielä yhdeksän aikaan illalla heittää punertavan hohteen läntiselle taivaalle; missä poppelin lehdet puhkeavat silmin nähden; missä mansikat ovat vihreitä aamulla ja punaisia iltapäivällä; missä vähän keskiyön jälkeen saattoi lukea sanomalehteä auringon valossa; missä auringon nousun ja laskun välillä on kahdeksantoista, jopa kaksikymmentä tuntia päivää. Oli pohjolan ihmemaan ilta, maan, joka talvella on kova, jäätynyt ja tuskan ja kuoleman jäykistämä, mutta kesän aikana paratiisi maan päällä.

Tämä ihanuus täytti Carriganin sielun ihailulla. Kaukana etelässä oli höyry ja teräs tulossa, ja maailma tulisi pian tietämään, että oli helppo kasvattaa vehnää arktisella alueella, että kurkut kasvoivat puolen käsivarren mittaisiksi, että kukat peittivät maan ja marjat punasivat ahoja. Hän oli peljännyt näitä päiviä, joita hän kutsui "suuren löydön päiviksi" – aikaa, jolloin täyteen sullottu sivistysmaailma vihdoin ymmärtää, kuinka maan hedelmät noudattavat alati paistavan auringon kutsua, vaikka maa itse oli ikuisessa jäässä neljä jalkaa pinnasta.

Tänä iltana tuli hämärä aikaisemmin, sillä lännessä oli pilviä. Oli hyvin hiljaista. Pieninkin tuulenhenki oli laannut. Haltioissaan siitä tunteesta, että märkä hiekka oli karkoittanut hänestä kuumeen, Carrigan makasi ja kuunteli. Hän kuuli toisenlaisen äänen. Ensiksi hän luuli kalan pulskahtavan joessa. Mutta se uusiintui, ja hän käsitti, että se oli airojen säännöllistä liikettä.

Hän vavahti huomioistaan ja kohottautui kyynärpäilleen. Hämärä peitti joen, mutta hän kuuli matalia ääniä, ja yksi niistä oli naisen ääni.

Hänen sydämensä sykähti. "Hän tulee takaisin", kuiskasi hän itsekseen. "Hän tulee takaisin!"

IV LUKU.

Carriganin ensi vaikutelma oli, että hän tahtoi huutaa näkymättömän veneen haltijoille. Sanat olivat jo hänen huulillaan, mutta hän pakoitti ne takaisin. Eivät he olisi voineet päästä hänen äänensä kuuluvilta, ja niin hän jäi odottamaan. Saattoihan olla hyötyäkin varovaisuudesta. Hän ryömi takaisin pyssynsä luo. Hän huomasi, että liikkuminen ei enää tuottanut paljon kipua. Äänet vaikenivat joella ja hän kuuli airojen loiskeen lähenevän hiljaa ja varovasti. Tuskin hän voi kuulla niiden kosketuksen veteen, ja kuitenkin hän tiesi, että he tulivat yhä lähemmäksi. Tuossa lähestymisessä oli jotain epäilyttävän salaperäistä. Ehkä tuo nainen, jolla oli niin kauniit silmät ja kiiltävä tukka, oli muuttanut mieltään ja palasi nyt lopettamaan hänen elämänsä.

Tämä ajatus terästi hänen näkökykyään. Hän eroitti jo tummemman varjon, joka tuli selvemmäksi. Hän kuuli hiekan ja rantakivien kirskuvan ja sitten jalkojen varovasti polskahtavan matalaan veteen. Hän näki jonkun vetävän venettä ylemmäksi. Toinen henkilö liittyi ensimäiseen. He lähestyivät muutaman askeleen ja pysähtyivät. Hän kuuli hiljaisen äänen sanovan:

"Herra. Herra Carrigan!"

Äänessä oli huolestunut sävy. Sitten hän kuuli naisen sanovaa:

"Se oli täällä, Bateese! Olen varma siitä!"

Hänen äänessään oli nyt enemmän kuin huolestunut sävy. Sanat värisivät hänen tuskastaan. "Bateese, jos hän on kuollut, niin on hän tuolla puitten luona."

"Mutta hän ei ole kuollut", sanoi Carrigan kohottautuen. "Hän on täällä kiven takana taas."

Silmänräpäyksessä tyttö oli hänen luonaan kiven takana, missä hän makasi pyssy kädessään. Taas hän huomasi katsovansa hänen säihkyviin silmiinsä, ja hänestä tuntui, että tyttö kalpeassa valossa ennen tähtien syttymistä näytti kauniimmalta kuin täydessä auringonpaisteessa. Tyttö kumartui hänen ylitseen ja tarttui hänen olkapäihinsä. Hänen nopea hengityksensä ilmaisi, kuinka rajusti hänen sydämensä sykki.

"Ettehän ole pahasti loukkaantunut?" huusi hän.

"En tiedä", vastasi David. "Olette täydellinen ampuja. Luulen, että osa päästäni on mennyt. Ainakin olette ampunut minulta tasapainoni, sillä en voi seisoa jaloillani."

Tytön käsi kosketti hänen kasvojaan, lepäsi hetken hänen otsallaan. Se tuntui hänestä kuin viileän sametin kosketukselta. Tyttö kutsui Bateese-nimistä miestä. Carriganista tämä muistutti suunnatonta simpanssia lyhyine ruumiineen ja pitkine käsivarsineen. Hämärässä häntä olisi saattanut luulla suunnattomaksi pystyssä kulkevaksi eläimeksi. Carriganin sormet pusertuivat lujemmin pyssyn liipasinta vastaan. Nainen alkoi nopeasti puhua hänelle ranskaa ja alkukielen sekoitusta, josta David ymmärsi pääkohdat. Nainen käski Bateesen kantamaan hänet veneeseen ja olemaan hyvin varovainen, sillä muukalainen oli pahasti loukkaantunut. Hänen oli erikoisesti varottava päätä.

David pisti pyssyn koteloonsa Bateesen kumartuessa hänen ylitseen. Hän koetti hymyillä naiselle kiittääkseen häntä huolenpidosta – senjälkeen kun tämä oli melkein tappanut hänet. Yö kävi valoisammaksi ja Carrigan alkoi nähdä häntä paremmin. Keskellä jokea oli hopeainen valojuova. Kuu nousi, vielä vähän kalpeana, mutta mielissään siitä, että pilvet olivat pyyhkäisseet auringon pois tuntia ennen sen oikeata aikaa. Tämän valojuovan ja itsensä välissä hän näki Bateesen pään. Se oli villin alkuasukkaan näköinen pää, joka oli merirosvojen tapaan sidottu Hudson-lahden liinalla. Bateese olisi saattanut olla itse vanha Jack Ketch kumartuneena hänen ylitseen viimeistä iskua varten. Hänen pitkät käsivartensa työntyivät Davidin alle. Hiljaa ja vaivatta hän nosti haavoittuneen jaloilleen. Sitten yhtä kevyesti kuin lapsen nosti hän hänet käsivarsilleen ja läksi kulkemaan hiekkarantaa pitkin.

Carrigan ei ollut odottanut tällaista. Hän oli vähän loukkaantunut. Hänestä tuntui sopimattomalta, että häntä kiikutettiin käsivarrella kuten lasta sen henkilön silmäin edessä, joka ehdointahdoin oli pannut hänet tähän asemaan. Bateese teki työnsä helposti, ikäänkuin hän olisi ollut pieni poika ja Bateese mies. Carrigan olisi mieluummin hoippunut omin jaloin tai ryöminyt nelinkontin, ja hän murisi vastaan koko matkan. Samalla hän tunsi, että asema vaati hiukan enemmän selvitystä. Nytkin kohteli nainen häntä hieman ylimielisesti. Olisihan hän voinut selittää, että se oli erehdys, ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Kun alkuasukas laski taakkansa veneen keskelle, seisoi nainen takana ääneti. Sitten Bateese toi hänen reppunsa ja pyssynsä ja pani hänet istumaan. Senjälkeen hän lupaa kysymättä otti naisen käsivarsilleen ja kantoi hänet veneen keulaan.

Tyttö istui kasvot Davidiin päin.

"Tahtoisitteko sanoa minulle kuka olette, ja mihin me menemme?" kysyi Carrigan.

"Minä olen Jeanne Marie-Anne Boulain", sanoi hän. "Seurueeni on tuolla alhaalla, herra Carrigan."

Carrigania hämmästytti hänen siekailematon tunnustuksensa. Hän ei ollut odottanut, että nainen niin kylmäveristen tappamisyritysten jälkeen ilmaisisi nimensä. Ja niin levollisesti hän oli puhunut "seurueestaan". Carrigan oli kuullut Boulain-joukosta. Se oli yhteydessä Chipewyan ja Fort Mc Murray-nimien kanssa. Hän ei ollut varma, millä kohtaa Boulainit olivat harjoittaneet kauppaa. Tähän saakka hän oli ollut vakuutettu, että he eivät olleet tulleet niin kauaksi etelään kuin Athabasca. Boulain – Boulain – toistui hänen mielessään. Bateese työnsi veneen vesille. Vesi kimmelsi kuun valossa. Carrigan ei voinut saada mielestään tuota nimeä. Siihen liittyi jotain merkillistä. Boulain, hän kuiskasi itsekseen katsellen hentoa naista edessään, joka hiljaa huojui airojensa tahdissa. Mutta hän ei voinut ajatella mitään. Hän kävi kärsimättömäksi omasta henkisestä saamattomuudestaan.

"Olen kuullut sen nimen jossain ennen", sanoi hän. Tämän hän lausui harkitsevasti ja selvästi.

"Mahdollisesti olette, herra."

Hänen äänensä oli kirkas kuin linnun, ja samalla niin pehmeä ja matala, että tuntui kuin hän ei olisikaan puhunut. Carriganin mielestä hänen puheensa oli tällaisissa olosuhteissa rikollisen välttelevää. Ennenkaikkea hän olisi tahtonut tietää, miksi nainen oli yrittänyt tappaa hänet. Hänellä oli oikeus vaatia selitystä. Ja hänen velvollisuutensa oli saattaa hänet lain käsiin. Täytyihän naisenkin se tietää. Hänen tajuttomana ollessaan oli naisen täytynyt katsoa hänen papereitaan, muuten hän ei olisi voinut tietää hänen nimeään. Hänen täytyi siis tietää, että hän oli Kuninkaallisen Luoteisen Ratsupoliisiosaston palveluksessa. Mutta se ei näyttänyt paljoa häntä liikuttavan. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä eikä edes jännittyneeltä.

Carrigan vetäytyi lähemmäksi. Liikkuminen tuotti hänelle ankaraa kipua. Hän oli vähällä huudahtaa, mutta hän pakoitti itsensä puhumaan levollisesti.

"Koetitte murhata minut – ja melkein onnistuitte. Eikö teillä ole mitään sanottavaa?"

"Ei nyt muuta kuin että se oli erehdys ja olen siitä pahoillani. Mutta ette saa puhua. Teidän täytyy olla hiljaa. Pelkään, että pääkallonne on murtunut."

Että hänen pääkallonsa oli murtunut! Ja hän lausui pelkonsa niin jokapäiväisellä äänellä kuin olisi ollut kysymys hampaansärystä. Carrigan nojautui reppuaan vastaan ja sulki silmänsä. Ehkä nainen oli oikeassa. Nämä huimauspuuskat olivat epäilyttäviä. Ne saivat hänen päänsä raskaaksi ja hän toivoi, että hän olisi kuollut. Mutta sellaisina hetkinä, jolloin kipu ei tuntunut ja hänen järkensä oli selvä, ei hän tullut ajatelleeksi murtunutta pääluuta. Jos nainen luuli niin, miksi ei hän kohdellut sairasta vähän huolellisemmin. Sellaisilla voimilla varustettu mies kuin Bateese ei olisi tarvinnut hänen apuaan soutamisessa. Olisihan hän ainakin voinut istua hänen edessään, vaikka hän kieltäytyikin selittämästä asioita tarkemmin.

Hän kutsui sitä erehdykseksi. Ja hän oli pahoillaan. Hän oli lausunut nuo sanat tavalliseen tapaan, mutta äänellä, joka oli kuin musiikkia. Hän oli puhunut täydellistä englantia, mutta hänen sanoissaan oli ranskankielen sametinpehmeä sointu. Varmaankin ranskalainen veri virtasi kuumana hänen suonissaan. Ja hänen nimensä oli Jeanne Marie-Anne Boulain!

Carrigan kutsui itseään hölmöksi ajatellessaan tällaisia asioita nykyisessä tilanteessa. Alkuaan hän oli lähtenyt liikkeelle tärkeässä virantoimituksessa, ja tässähän oli hänelle oikea tehtävä, tuhannen mailia etelämpänä kuin hänen takaa-ajamansa Musta Roger Audemard. Hän olisi pannut henkensä pantiksi siitä, että Musta Roger ei koskaan olisi käynyt tehtäväänsä sellaisella sitkeydellä kuin tämä Jeanne Marie-Anne Boulain!

Nyt kun kaikki oli ohi, vei nainen hänet jonnekin yhtä kylmänä ja välinpitämättömänä kuin jos he olisivat palaamassa huviretkeltä. Carrigan sulki silmänsä ja koetteli ajatuskykyään. Hän uskoi olevansa pahasti loukkaantunut, mutta hän oli vakuutettu siitä, että hänen järkensä oli selvä. Hän makasi hiljaa silmät ummessa odottaen, että joen viileys jälleen karkoittaisi hänen pahoinvointinsa.

Hän tunsi veneen nopean liikkeen. Virta ja soutajien suuri taitavuus airojen käytössä kiidättivät sitä kuusi tai seitsemän mailia tunnissa. Hän kuuli veden liplatuksen, joka toisinaan oli kuin pienten kellojen kilinää, ja mitä kauemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmän se muuttui kuin kellojen soitoksi hänen korvissaan. Se soitti hänelle kummaa säveltä, ja tähän säveleeseen yhtyi toinen, kunnes hänelle sorisevan joen poljennosta erottui yksitoikkoisena hyminänä nimi Boulain-Boulain-Boulain. Hän tiesi, mitä se nimi merkitsi, jos hän vain olisi voinut pakoittaa muistinsa takaisin entiseen uomaansa. Mutta se oli mahdotonta tällä hetkellä. Kun hän koetti keskittää ajatuksiaan, hänen päätään pakotti kauheasti.

Carrigan kastoi kätensä veteen ja painoi sillä silmiään. Puoleen tuntiin hän ei kohottanut päätään. Bateese ja Jeanne Marie-Anne Boulain eivät tänä aikana puhuneet sanaakaan. Metsän asukkailla ei nyt ollut aikaa jutteluun. Kuu oli noussut nopeasti ja tähdet syttyneet. Äskeisen pimeyden sijasta oli koko maailma nyt yhtenä kulta- ja hopeamerenä. Carrigan antoi tämän valon ensin siilautua sormiensa välitse, sitten hän aukaisi silmänsä. Hän tunsi taas olevansa tasapainossa.

Suoraan hänen edessään oli Jeanne Marie-Anne Boulain. Hämärän huntu oli noussut heidän väliltään, ja tyttö istui kirkkaassa kuunvalossa. Hän ei enää soutanut, vaan katseli suoraan eteensä. Hänen vartalonsa näytti hyvin tyttömäiseltä. Hän oli paljainpäin ja hänen hiuksensa valuivat hänen hartioilleen kuin sametinpehmeä kuunvalossa välkkyvä näädännahka. Carrigan aavisti, että hän kääntäisi kasvonsa häntä kohti, ja hän peitti silmänsä kädellään niin, että voi nähdä sormiensa välistä. Hän arvasi oikein. Tyttö katsoi häntä tarkkaan – hänestä tuntui huolestuneesti. Nähdäkseen paremmin hän kumartui hieman hänen puoleensa. Sitten hän taas kääntyi ja alkoi soutaa.

Tämä rohkaisi Carrigania. Ehkä tyttö oli jo montakin kertaa katsonut häntä sillä tavalla. Ilmeisesti sairaan tila huolestutti häntä. Ajatus, että hän oli murhaaja, alkoi peloittaa häntä. Huolimatta hänen silmiensä ja hiustensa kauneudesta ja hänen vartalonsa lumoavasta hentoudesta ei Carrigan tuntenut häntä kohtaan mitään myötätuntoa. Hän sanoi itselleen, että hän uhraisi kokonaisen vuoden elämästään saadakseen hänet ansaittuun rangaistukseen. Hän ei koskaan unohtaisi tuota kolmeneljännestuntia kiven takana, vaikka hän eläisi sadan vuoden vanhaksi. Ja jos hän tästä selviäisi hengissä, oli tyttö tämän maksava, vaikka hän olisi ihanampi kuin Venus. Häntä harmitti, että hän nyt juuri huomasi nuo kuun valossa välkehtivät hiukset. Ja nuo silmät. Mitä merkitsisi kauneus tällaisessa tilanteessa? Postin ryöstäjä Fanchetin sisar oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei voinut pelastaa Fanchetia. Laki oli ottanut hänet huolimatta kyynelistä Carmin Fanchetin suurissa, mustissa silmissä. Tässä tapauksessa hän oli Laki. Olihan Carmin Fanchetkin kaunis. Hänen ihanuutensa oli liikuttanut vanhan miehen sydäntä.

"Sääli!" oli hän sanonut Carriganille. "Sääli häntä!"

Siitä huolimatta Fanchet-rosvo hirtettiin.

Carrigan kohottautui istumaan. Hän ajatteli, mitähän Jeanne Marie-Anne Boulain sanoisi, jos hän kertoisi hänelle Carminista. Mutta Fanchet- ja Boulain-nimien välillä oli suuri ero. Fanchetit olivat tulleet Alaskan tanssisaleista. He olivat huonoja ihmisiä, ainakin ihmiset tuomitsivat Carmin Fanchetin veljensä kera. Mutta Boulain –.

Hänen kätensä liukui pistoolin hanaan. Ei Bateese eikä tyttö olleet ottaneet häneltä asetta, mikä oli varomatonta, ellei Bateese pitänyt vahtia takaapäin.

Carriganin mieleen hiipi nyt uusi väristyttävä ajatus. Hän alkoi huomata, missä hän oli tehnyt suuren erehdyksen. Tämä tyttö oli ampunut häntä. Se oli Jeanne, joka viime hetkessä oli seisonut hänen vieressään, kun hän oli yrittänyt laukaista. Se oli hän, joka oli yrittänyt murhata hänet ja jolta oli puuttunut rohkeutta viime hetkessä. Mutta hänen olisi pitänyt salata tytöltä, että hän tiesi nämä asiat. Sitten sopivalla hetkellä hän olisi voinut toimia. Nyt vielä oli mahdollista korjata erehdys. Hän kumartui tytön puoleen ja päätti yrittää.

"Tahdon pyytää Teiltä anteeksi", sanoi hän. "Saanko?"

Tyttö säikähti hänen ääntään. Oli kuin viiltävä piiskan sivallus olisi sattunut hänen niskaansa. Carrigan hymyili. Tytön kasvoilla kuvastui helpotus, jota hän ei yrittänytkään salata.

"Ajattelitte, että olisin voinut kuolla", sanoi Carrigan hiljaa. "En ole kuollut, neiti Jeanne. Olen taas hyvin virkeä. Se oli tuo kirottu kuume – ja tahdon pyytää anteeksi! Luulen, että syytin teitä ampumisesta. Se on mahdotonta. En voi ajatellakaan sellaista – selvällä järjellä. Tunnen tuon alkuasukas-heittiön, joka tahtoi ampua minut väijyksistä. Ja Te tulitte juuri ajoissa ja pelastitte henkeni. Antakaa minulle anteeksi ja ottakaa vastaan kiitollisuuteni."

Tytön silmistä heijastui hänen oma hymynsä. Hänestä näytti, että tytön suupielet värähtelivät ennenkuin hän vastasi.

"Olen iloinen, että voitte paremmin, herra."

"Annatteko minulle anteeksi, että sanoin teille niin pahasti?"

Hän oli suloinen hymyillessään. "Jos tahdotte saada anteeksi valheen, niin saatte", sanoi hän. "Suon sen Teille anteeksi, koska Teidän velvollisuutenne toisinaan on valehdella. Minä yritin tappaa teidät, herra, ja Te tiedätte sen."

"Mutta –."

"Ette saa puhua, herra. Se ei tee Teille hyvää. Bateese, sano hänelle, että hän ei saa puhua."

Carrigan kuuli liikettä takanaan.

"Herra, ellette lakkaa puhumasta, niin murskaan päänne tällä airolla", kuului Bateesen ääni aivan hänen olkansa takaa. "Ymmärrättekö, herra?"

"Kyllä minä sinulle näytän, lurjus", murahti Carrigan. "Näytän teille molemmille!"

Näin sanoen hän nojautui matkareppuaan vastaan, jääden taas tuijottamaan Jeanne Marie-Anne Boulainen lumoavaa hentoutta, kun hän tyynenä alkoi liikutella airojaan.

V LUKU.

Muutama minuutti Bateesen odottamattoman ja vaikuttavaa varoituksen jälkeen alkoi David Carrigania askarruttaa aivan uusi puoli tilanteessa. Hän oli usein vakuutellut itselleen, että syynä hänen menestykseensä ihmismetsästyksessä ei ollut se, että hän olisi ollut muita älykkäämpi, vaan se, että hänellä oli huumorintajua. Hän oli leikissä mukana siksi, että hän rakasti seikkailua. Hän täytti uskollisesti velvollisuutensa, mutta hän ei palvonut lakia, ei hän myöskään tavoitellut pieniä kuukausipalkkioita, joita hänelle myönnettiin. "N"-osaston jäsenenä hän tunsi elämän sykähtelevän suonissaan, sillä hän rakasti elämää. Hänen intonsa oli ylimmillään, kun hän seurasi miestä, joka oli yhtä älykäs kuin hän itse tai älykkäämpi.

Tällä kertaa se oli nainen – tai tyttö. Hän ei vielä voinut sanoa, kumpi se oli. Hänen matala, sointuva äänensä, hänen asentonsa ja kasvojensa tyyni sulous olivat ensi näkemältä tehneet hänestä naisen. Mutta katsellessaan hänen hentoa, tyttömäistä vartaloaan, hajallaan, olevien hiuksien pehmeätä kiiltoa, hän ei voinut sanoa, oliko olento hänen edessään kahdeksantoista vai kolmenkymmenen. Tarvittiin kirkasta päivänvaloa sen selvillesaamiseksi. Olipa hän tyttö tai nainen, joka tapauksessa hän oli käsitellyt sairasta sellaisella taidolla, että aikaisempien kokemuksien epämieluisa tunne alkoi väistyä ihailun tieltä.

Hän ajatteli, mitähän "N"-osaston johtaja sanoisi, jos hän näkisi Mustan Roger Audemardin takaa-ajajan täällä veneen pohjalla samettitukkaisen naisen ja jykeväniskaisen, simpanssinnäköisen alkuasukkaan vankina.

Bateese oli antanut varmuuden siitä, että hän oli vanki, vaikka tämä salaperäinen pari näyttikin tahtovan säästää hänen henkensä. Miksi he tahtoivat pitää häntä hengissä, kun vain muutama tunti sitten he olivat yrittäneet surmata hänet, oli arvoitus, johon tulevaisuus vain voi antaa vastauksen. Hän ei tahtonut nyt vaivata itseään tällä kysymyksellä. Nykyisyys oli kyllin jännittävä, eikä ollut epäilystäkään, että yhtä tärkeät tapahtumat olivat aivan lähellä. Sekä Jeanne Marie-Anne Boulainin että hänen merirosvonnäköisen aseenkantajansa käytös oli selvänä todistuksena siitä. Bateese oli uhannut katkaista hänen kaulansa ja tyttö oli hyväksyvästi hymyillyt. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään Bateesea vastaan. Kummallinen mieltymyksen tunne sai vähitellen hänet valtoihinsa, aivan kuin hän tunsi olevansa voimaton vastustamaan yhä kasvavaa ihailuaan Marie-Annea kohtaan. Mustan Roger Audemardin olemassaolo muuttui hänelle epämääräiseksi todellisuudeksi. Musta Roger oli kaukana. Marie-Anne ja Bateese olivat lähellä. Hän alkoi ajatella tyttöä Marie-Annena. Hän piti nimestä. Boulain-nimi vaikutti häneen kiihoittavasti.

Ensimmäisen kerran Carrigan katsoi nyt ohi tuon tumman pään ja hennon vartalon. Yö oli ihana. Joki oli kuin värisevä hopeavaate. Kummallakin puolen kohosi metsä kuin itämaiset seinäverhot. Taivas näytti olevan lähellä, täynnä tähtiä, ja kuu nousi melkein silmin nähden keskitaivaalle, muuttuen punaisesta himmeän kullan väriseksi. Carriganin sielu kohosi näiden pohjoisten valojen korkeuksiin. Näiden ylempien maailmoiden puhtaassa ilmapiirissä asustaa ikuinen nuoruus ja voima, ajatteli hän itsekseen; nämä mykät esineet puhuivat hänelle enemmän kuin kenenkään oppineet suut. Ne olivat hänen uskontonsa, hänen uskonsa suurempien voimien olemassaoloon kuin tuon vähäpätöisen kipinän, joka antoi elämän hänen omalle ruumiilleen. Yön hiljaisina hetkinä hän tunsi tämän voimakkaammin. Oli niin äänetöntä, että airojen loiskinta oli kuin vienoa musiikkia. Metsästä ei kuulunut ääntäkään. Kuitenkin hän tiesi, että valpas, vaaniva elämä liikkui siellä sametinpehmein siivin ja äänettömin askelin, kuten hän ja Maria-Anne ja Bateese veneessään. Tuntui mahdottomalta päästää ääntäkään tänä hetkenä, sillä hallitseva, näkymätön käsi oli määrännyt hiljaisuuden maahan.

Silloin hiljaisuus rikkoutui. Rannat tuntuivat sulkeutuvan, virran uoma kävi yhä kapeammaksi ja vihdoin hän näki havupuitten vehreyden muuttuvan jättiläismäisiksi, harmaiksi vuoriksi. Kumina kävi äänekkäämmäksi. Kalliot kohosivat jättiläismäisinä taivasta kohti. Oli vain yksi selitys tähän äkilliseen muutokseen. He olivat lähellä Pyhän Hengen koskia. Carrigan oli hämmästynyt. Puolen päivän aikaan hän oli luullut, että Pyhän Hengen putous oli kahden- tai kolmenkymmenen mailin päässä. Nyt he olivat sen suulla. Hän näki, että Bateese ja Marie-Anne levollisesti valmistautuivat syöksymään kuohuihin. Vaistomaisesti hän tarttui veneen laitoihin kun kosken kohina muuttui ärjyväksi jyrinäksi. Kuun valossa hän näki kallioseinien lähenevän ja puristavan veden kahden jyrkän muurin väliin. Kuun ja tähtien valossa hohti vaahtoava vesi, joka sai Carriganin pidättämään henkeään. Hän olisi kammonnut tätä paikkaa päivänvalossakin.

Hän katsahti tyttöön. Hento vartalo oli nyt ojentunut, pää kohonnut korkeammalle. Hän olisi tahtonut nähdä hänen kasvonsa, hänen silmiensä ihmeellisen loisteen hänen syöksyessään surman suuhun. Hän saattoi nähdä, että tyttö ei pelännyt, että hän kävi vaaraan jonkinlaisella riemulla, joka sai veren hänen suonissaan kiertämään virran nopeudella. Tuulenpuuskat leyhyttivät hänen hiuksensa välkkyväksi hunnuksi hänen ympärilleen. Hän olisi tahtonut huutaa Bateeselle, joka pani tytön hengen tällaiselle vaaralle alttiiksi. Hän unohti olevansa ainoa avuton olio veneessä. Pieninkin häiriö olisi merkinnyt hänen loppuaan, kun taas toiset olisivat voineet ponnistella eteenpäin. Hänen ajatuksensa ja huomionsa kiintyi tyttöön ja siihen, mitä oli edessä. Heidän edessään nousi vaahtopilvi kuin lumiryöppy, ja vene syöksähti siihen nuolen nopeudella. Vähään aikaan he eivät nähneet mitään. Sitten he olivat ulkona. Carrigan oli kuulevinaan tytön naurun. Seuraavassa hengenvedossa hän jo piti itseään hölmönä voidessaan kuvitella sellaista. Tyttö uhkui elämää, hänen aironsa välähtivät ja hänen huuliltaan pääsi teräviä, kirkkaita huudahtuksia, joihin Bateesen ulvahdukset vastasivat. Seinät kiitivät ohi, kuohut nousivat ja laskivat heidän allaan, tyrskyjen piiskaamat, mustat kalliot laukkasivat virtaa ylös kuin elävät oliot. Kohina muuttui hiljaisemmaksi ja sitten, aivankuin nopeampien siipien sivuuttamana, äkkiä vaikeni heidän takanaan. Edessä oli tasaisempi vesi. Uoma laajeni. Kuu heijastui siihen kirkkaana. Carrigan näki tytön välkkyvät hiukset ja märät käsivarret.

Ensimäisen kerran hän kääntyi alkuasukkaan puoleen, joka irvisti kuin kissa.

"Te olette todella ihmeellinen pari!" murahti Carrigan. Kääntäessään päätään hän huomasi Jeanne Marie-Anne Boulainin välinpitämättömänä, ikäänkuin Pyhän Hengen koskien lasku kuun valossa olisi vain leikkiä.

Kun hän katseli tyttöä, sykähti hänen sydämensä nopeammin, vaikkakin hän koetti ajatella häntä oman ammattinsa kannalta. Hän muistutti itselleen, että tyttöhän oli ilkeä, pieni Jesebel, joka oli ollut vähällä surmata hänet. Carmin Fanchet oli myös ollut langennut enkeli, mutta hänen asiansa ei ollut osoittaa myötätuntoa hänen laisilleen. Mutta samalla kertaa hän ei voinut olla huomaamatta tytön taitavuutta ja rohkeutta. Äkkiä hän huomasi pohtivansa hämmästyttävää kysymystä – tytön suhdetta Bateeseen. Hänestä tuntui epämieluiselta ajatella, millaisella omistajan varmuudella Bateese oli kaapannut hänet syliinsä ja vähän myöhemmin oli valmis uhkaamaan häntä, ellei hän herkeisi puhumasta. Olisikohan Bateesekin ollut Boulain.

Pari kolme jännittävää minuuttia kuohuissa vaikutti Carriganiin kuin lääke. Tuntui kuin hänen päässään olisi jotakin irtaantunut ja vapauttanut hänet paineesta, joka rautavanteen tavoin oli puristanut hänen päätään. Hän ei tahtonut näyttää Bateeselle tätä muutosta, ja hän laskeutui pitkälleen matkareppunsa päälle vielä katsellen tyttöä. Hänelle oli yhä vaikeampaa olla katselematta tyttöä, joka nyt oli herennyt soutamasta. Bateese souti nyt voimakkain vedoin ja kapea koivuvene pyyhälsi kuin nuoli alas nopeata virtaa. Muutama sata jardia alempana oli kapea käänne, jonka vene sivuutti huimaavalla nopeudella, ja sen jälkeen virtasi joki suorana eteenpäin. Kaukana alhaalla Carrigan näki tulien loimun.

Metsä oli jonkun matkan päässä joesta, jonka ranta oli särkyneiden kallioiden ja mustan hiekan peittämä. Carrigan tiesi, mitä se oli – kauas pohjoiseen ulottuvan tervaseudun alkua, tuon maan aarteen merkkejä, joka tulevaisuudessa oli tekevä Amerikan pohjoispäästä yhden maailman El Doradon. Tulet näkyivät lähempänä, ja äkkiä hiljaisuuden keskeytti miesten hurja laulu. David kuuli takanaan Bateesen pidätettyjä ääniä. Tytön huulilta pääsi hiljainen huudahtus, ja Carriganista tuntui kuin hänen päänsä olisi kohonnut korkeammalle kuun valossa. Äänet paisuivat, rytmikäs, sykähtelevä metsäläismusiikki, joka sadanviidenkymmenen vuoden aikana oli kaikunut Kolmen Joen maassa, täytti nyt ilman. Se hurmasi Carriganin. Sivistynyt maailma ei olisi kutsunut sitä lauluksi. Se oli kuin räjähdys, kuin hillittömien ihmisäänien riehahdusta, täynnä kiihkeätä elämäniloa ja villiä hyväntuulisuutta. Se oli jokilaisten sydämeniloa, miesten, jotka ajattelivat ja lauloivat samalla tavalla kuin heidän esi-isänsä Radissonin ja hyvän prinssi Rupertin aikoina. Se oli heidän riemuaan, heidän hilpeyttään, heidän vapauttaan ja optimismiaan, joka kaikui aina etäisimpiin tähtiin saakka. Siinä miehet jännittivät äänilihaksiaan, koettaen voittaa naapurinsa, ja mylvivät kuin härät äkillisen mielijohteen vallassa. Ja sitten yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin, vaikeni äänien pauhu. Yksinäinen huuto kulki ylös jokea. Carrigan luuli kuulleensa matalaa naurunrämäkkää. Tinapannu kalahti toista vastaan. Koira ulvoi. Airon lapa tanssi hetken alkuasukastanssia veneen pohjalla. Sitten kuului vielä yksinäinen ulvahdus ja yö oli taas hiljainen.

Tämä oli Boulainin joukko, joka lauloi tähän aikaan yöstä, jolloin ihmisten, jotka auringon kanssa nousevat, pitäisi nukkua. Carrigan tuijotti eteensä. Pian hänen kohtalonsa saisi uuden käänteen. Jotakin uutta täytyi tapahtua, kun he olivat päässeet rantaan. Tulien omituinen loimu oli hämmentänyt hänet. Nyt hän alkoi ymmärtää, Jeanne Marie-Anne Boulainin miehet olivat leiriytyneet hiekka-alueen reunaan ja sytyttäneet joukon luonnollisia kaasuputkia, joita pisti esiin maasta. Hän oli usein nähnyt tällaisia tulia Kolmen Joen maassa. Hän oli itsekin sytyttänyt niitä, hän oli niillä keittänyt ja jälkeenpäin hän oli tuntenut suurta huvia sammuttaessaan niitä vedellä. Mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt tällaista näkyä. Parintuhannen neliömetrin alalla paloi seitsemän tulta, jotka jättiläismäisten soihtujen tavoin kohosivat kymmenen ja viisitoista jalkaa korkealle. Hän eroitti leirissä olevan kiirettä ja touhua. Häärivät olennot näyttivät ensi silmäyksellä leikkiviltä kääpiöiltä, jotka jokin taikavoima oli loihtinut tähän pieneen maailmaan.

Bateesen voimakkain vedoin läheni vene rantaa, ja olennot kasvoivat pitemmiksi ja tulet hulmusivat korkeammalle. Nyt Carrigan tiesi, mitä oli tekeillä. Boulainin miehet käyttivät hyväkseen yön viileitä hetkiä ja tervasivat veneitään. Hän tunsi tervan hajua ja hän näki suuria yorkilaisveneitä tulien joukossa. Niitä oli noin puoli tusinaa. Vyötäisiin asti riisuutuneet miehet sivelivät veneiden pohjia kiehuvalla tervalla ja piellä. Keskellä oli suuri höyryävä kattila valkean päällä ja sen ympärillä juoksi miehiä sinne tänne ämpärit kädessä. Toiset täyttivät pieniä tynnyreitä kallisarvoisella, mustalla aineella, joka kumpusi ylös maan uumenista, muodostaen siellä täällä pikimustia lammikoita, jotka kimaltelivat tulien loisteessa. Noin kolmekymmentä miestä oli työssä. Kuusi suurta yorkilaisvenettä oli käännetty ylösalaisin hiekalle. Vähän matkaa tulista rannassa oli yksinäinen vene. Tätä kohti Bateese ohjasi venettään. Kun he lähestyivät rantaa noin kivenheiton matkan päähän, teki näky Carriganiin yhä kaameamman vaikutuksen. Ei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista joukkoa. Heidän joukossaan ei ollut intiaaneja. Notkeina ja nopealiikkeisinä, paljainpäin, paljaat käsivarret ja olkapäät kiiltäen aavemaisessa valaistuksessa, he häärivät kattilan ympärillä ämpäreineen. He eivät huomanneet tulijoita, eikä Bateese tahtonut kääntää heidän huomiotaan heihin. Hiljaa työnsi hän veneen suuren lotjan suojaan. Kädet tarttuivat siihen. Carrigan näki vain vilahdukselta miesten kasvot. Samassa oli tyttö lotjassa ja Bateese kumartui Carriganin yli. Silmänräpäyksessä hän oli alkuasukkaan apinakäsivarsilla. Kuunvalossa hän näki että lotja oli suurempi kuin mitä hän koskaan oli nähnyt joen yläjuoksun varsilla, ja kaksi kolmasosaa siitä näytti käsittävän kajuutan. Tähän kajuuttaan Bateese kantoi hänet ja laski hänet seinää vasten asetetulle vuoteelle. Carrigan ei päästänyt ääntäkään, vaan laskeutui rentona vuoteelle. Hän kuunteli Bateesen askeleita ja sulki silmänsä kun Bateese sytytti tulitikun. Hetkistä myöhemmin hän kuuli oven sulkeutuvan Bateesen jälkeen, vasta silloin hän aukaisi silmänsä.

Hän oli yksin. Se, mitä hän näki tämän jälkeen, sai hänet huudahtamaan hämmästyksestä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tällaista kajuuttaa Kolmen Virran maassa. Se oli noin kolmekymmentä jalkaa pitkä ja kahdeksan jalkaa leveä. Seinät ja katto olivat kiilloitettua seetripuuta, lattia oli samanväristä seetripuuta. Puutyön hienous ja aistikkuus häntä eniten ihmetytti. Sitten hänen huomionsa kiintyi muihin esineihin. Hänen jalkainsa alla oli pehmeä, tummanvihreä samettimatto. Kaksi suurta valkoista karhuntaljaa oli lattialla. Seinillä oli tauluja, ja neljässä ikkunassa oli hohtavan valkoiset pitsiverhot. Lamppu, jonka Bateese oli sytyttänyt, oli kiinnitetty seinään hänen viereensä. Se oli kiilloitettua hopeaa, jonka kirkasta valoa pehmensi vanha, kultainen varjostin. Huoneessa oli kolme muuta samallaista lamppua sytyttämättä. Huoneen toinen pää oli varjossa, mutta Carrigan saattoi eroittaa siellä pianon. Hän nousi seisaalleen. Hän ei uskonut silmiään. Hän lähestyi pianoa, jonka vieressä oli toinen ovi ja iso sohva, joka oli päällystetty samalla pehmeällä sametilla. Hän huomasi, että hän oli maannut toisella samallaisella sohvalla. Pianon vieressä oli kirjahylly ja pöytä, jolla oli kuvalehtiä ja sanomalehtiä sekä naisen käsityökori, ja korissa – syvään uneen vaipuneena – kissa!

Pöydän ja nukkuvan kissan yli hänen silmänsä sattuivat seinään kiinnitettyyn kolmikulmaiseen lippuun. Mustaa taustaa vastaan oli kuvattu suuri jääkarhu, joka paimensi susilaumaa. Äkkiä hänen mieleensä muistui asia, jota hän oli turhaan koettanut kaivaa muistinsa komeroista – suuri karhu ja taistelevat sudet – St. Pierre Boulainin vaakuna.

Hän astui nopeasti pöytää kohti ja tarttui tuolin selkänojaan. Hitto vieköön tuota päätä! Vai oliko se tuo suuri vene, joka kiikkui? Kissa näytti kääntyvän korissaan. Lamppu heilui alustassaan, lattia kallistui, kaikki näytti olevan nurinpäin. Pimeyden vaippa kietoutui hänen ympärilleen ja pimeässä Carrigan hapuili vuodettaan kohti. Hän ehti sille juuri hyvissä ajoin pudotakseen sille kuin kuollut.

VI LUKU.

Siitä hetkestä, jolloin hänen voimansa pettivät, tuntui kuluneen rajattoman pitkä aika. David Carrigan oli kuin pimeässä maailmassa, jossa joukko pieniä, näkymättömiä paholaisia ampui tulikuumia nuolia hänen aivoihinsa. Hän ei havainnut ihmisten läsnäoloa, eikä sitäkään, että sohva oli muuttunut vuoteeksi, neljä lamppua oli sytytetty, ja että ryppyiset ruskeat kädet, joiden sormet muistuttivat petolinnun kynsiä, olivat paraikaa suorittamassa ihmetyötä erämaan lääketieteen alalla. Hän ei nähnyt Nepapinaan iäkkäitä kasvoja – "Vaeltavaa ukkosennuolta" – kun tämä vapisevana kutsui avukseen koko kahdeksankymmenvuotisen kokemuksensa saadakseen hänet jäämään eloon. Ei hän nähnyt vakavaa, äänetöntä Bateesea, eikä Jeanne Marien kalpeita kasvoja ja suuria, tuijottavia silmiä, kun hänen valkeat hennot sormensa käsittelivät vanhuksen lääkkeitä. Hän oli pimeyden kuilussa, jossa tuskan henget kiduttivat hänen ruumistaan. Hän taisteli niitä vastaan, ja hänen taistelunsa ja huutonsa toivat itse kuoleman hänen ylitseen kumartuvan tytön silmiin. Hän ei kuullut tytön ääntä eikä tuntenut hänen hyväilyään, eikä Bateesen voimakasta tartuntoa kriitillisissä kohdissa. Nepapinas, joka tuhansia kertoja oli katsonut kuolemaa silmiin, ei jättänyt koukkusormiaan rauhaan, ennenkuin työ oli tehty. Silloin tuntui tulevan jotakin, joka ajoi ammuskelevat paholaiset pois pimeydestä, joka oli hänet tukahduttaa.

Carriganista tuntui iäisyydeltä se levottomuuden tila, missä hän eli voimattomana ja kuitenkin yhä taistellen ylivallasta niitä voimia vastaan, jotka painoivat häntä alas. Siinä oli unohduksen hetkiä kuin unessa, toisinaan hän taas tunsi kiihkeätä elämänhalua, mutta ei voinut liikkua eikä toimia. Pimeyteen tunkeutui valonvälähdyksiä, joissa hän alkoi nähdä esineitä, tosin ensin epäselvinä, pakenevina, mutta yhä itsepintaisemmin pyrkivät ne hänen tajuntaansa. Hän oli makaavinaan taas kuumalla hiekalla. Tällä kertaa hän kuuli Jeanne Marie-Annen ja Kultatukan äänet, ja Kultatukka heilutti hänen yläpuolellaan lippua, jonka kolmikulmaisessa vaakunassa oli kuvattuna susia vastaan taisteleva suuri jääkarhu. Sitten hän oli kuulevinaan: "St. Pierre Boulain, St. Pierre Boulain!" Viimeisenä hän näki hiukset, jotka auringossa välkkyivät kuin tuli. Mutta silloin kun pienet paholaiset taas ryntäsivät ampumaan häntä nuolillaan, näki hän toisen – tummatukkaisen ja mustasilmäisen, joka ilmestyi pimeydestä ja karkoitti viholliset. Hän kuuli tytön kuiskaukset, hänen kättensä kosketus viihdytti ja lievensi hänen tuskansa. Hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin pimeys nielaisi tytön, ja kun hän sen aikana kutsui tyttöä avukseen, hän aina kuuli hänen äänensä vastaukseksi.

Sitten tuli pitkä unohdustila. Hän tunsi siirtyvänsä suloiseen viileyteen kiduttajiensa käsistä; vuode tuntui olevan untuvanpehmeistä pilvistä, joilla hän kiiti pois suuren joen välkkyessä hänen allaan. Viimein pilvi alkoi muodostua seiniksi ja näillä seinillä oli kuvia ja akkuna, josta aurinko paistoi, ja musta vaakunakilpi. Hän kuuli vienoa, ihmeellistä musiikkia, joka tuntui tulevan toisesta maailmasta. Hänen aivoissaan työskentelivät nyt toiset voimat. Ne rakensivat uudestaan ja liittivät yhteen katkenneet osat. Ne työskentelivät niin kiihkeästi, että silloin tällöin pari tummia silmiä varoittaen pysähtyi hänen eteensä ja rauhoittava ääni tuuditti häntä lepoon. Kädet ja ääni tulivat hyvin läheisiksi. Hän kaipasi niitä, milloin ne eivät olleet lähellä, erittäinkin käsiä, joita hän aina etsi ja hapuili ollakseen varma siitä, että ne eivät olleet menneet pois.

Vain kerran vielä kaaosmainen pimeys sai hänet valtoihinsa. Siinä pimeydessä hän kuuli äänen. Se ei ollut Kultatukan eikä Bateesen eikä Jeanne Marie-Annen ääni. Tukahduttavassa kaaoksessa kuuluivat sanat: "Onko joku nähnyt Mustan Roger Audemardin?" Hän koetti vastata. Ääni toistui tunteettomana, onttona, ikäänkuin haudasta nousten. Yhä kiivaammin hän ponnisteli voidakseen vastata, että hän oli David Carrigan ja että hän oli seuraamassa Mustan Roger Audemardin jälkiä ja että Musta Roger oli kaukana pohjoisessa. Äkkiä hänestä tuntui kuin ääni olisi muuttunut itse Mustaksi Rogeriksi, vaikka hän ei pimeässä voinut mitään nähdä. Hän ojensi kätensä, tarttui lujasti johonkin lämpimään. Nyt hän kuuli toisen äänen, Jeanne Marien äänen, joka rukoili häntä päästämään uhrinsa. Tällä kertaa Carriganin silmät aukenivat. Hänen yläpuolellaan olivat Jeanne Marien kasvot, lähempänä kuin milloinkaan ennen. Hänen sormensa iskivät tytön olkapäihin kuin teräskoukut.

"M'sieu – M'sieu David!" huusi tyttö.

Carrigan tuijotti häneen hetken, sitten hänen sormensa hellittivät otteensa ja kädet vaipuivat rentoina alas. "Anteeksi – näin unta", sammalsi hän. "Luulin –."

Carrigan oli huomannut hänen kasvoillaan kuvastuvaa tuskan. Äkkiä ne kirkastuivat. Carrigan, jonka näköaisti oli terästynyt pitkäaikaisessa pimeydessä, näki muutoksen tapahtuvan äkkiä kuin auringon pilkahduksen. Tyttö katsoi hymyillen häntä silmiin. Hänkin hymyili. Se oli vaikeata, sillä kasvot tuntuivat jäykiltä ja luonnottomilta.

"Näin unta miehestä, jonka nimi on Roger Audemard", jatkoi hän anteeksi pyytäen. "Koskiko teihin?"

Hymy oli kadonnut hänen huuliltaan niin pian kuin se oli tullutkin. "Vähäsen. Olen iloinen, että voitte paremmin. Olette ollut kovin sairas."

Carrigan kohotti käden kasvoilleen. Side oli päässä, poskilla oli parran sänkeä. Hän joutui hämilleen. Tänä aamuna hän oli kiinnittänyt teräksisen kuvastimen puuhun ja ajanut partansa.

"Kolme päivää sitten loukkaannuitte", sanoi hän hiljaa. "Tämä on kolmannen päivän iltapäivä. Teillä on ollut korkea kuume. Intiaanilääkärini, Nepapinas on pelastanut henkenne. Teidän täytyy nyt maata hiljaa. Olette puhunut paljon."

"Mustasta Rogeristako?" sanoi hän.

Tyttö nyökkäsi.

"Ja Kultatukasta?"

"Niin, Kultatukasta."

"Ja eräästä toisesta, jolla on tumma tukka ja tummat silmät."

"Ehkä."

"Ja pienistä paholaisista jousineen ja nuolineen, ja jääkarhuista ja valkoisista susista ja pohjolan ruhtinaasta, joka kutsuu itseään St. Pierre Boulainiksi?"

"Niin, kaikista näistä."

"Sitten minulla ei ole mitään muuta sanottavaa", murahti David. "Luulen, että olen kertonut Teille kaikki, mitä tiedän. Te ammuitte minua. Ja tässä olen. Mitä nyt teette minulle."

"Kutsun Bateesen", vastasi hän äkkiä, nousi ja lähti ovea kohti.

Carrigan ei koettanut kutsua häntä takaisin. Hänen järkensä toimi hitaasti, koettaen selviytyä äskeisestä kaaoksesta. Hän siveli kasvojaan. Kolme päivää! Hän käänsi päätään niin, että voi nähdä pitkin hyttiä, jonka lattian ja seinien väreille läntinen aurinko antoi pehmeyttä, syvyyttä ja rikkautta. Davidin katse kulki hitaasti hänen omiin jalkoihinsa. Sohva oli aukaistu ja muutettu vuoteeksi. Hän oli riisuutunut. Hänen yllään oli jonkun valkoinen yönuttu. Pöydällä, missä kolme päivää sitten kissa oli istunut käsityökorissa, oli nyt suuri vihko villejä ruusuja. Hänen päänsä selvisi nopeasti. Hän kohottautui varovasti toiselle kyynärpäälleen ja kuunteli. Suuri vene ei liikkunut. Se oli vielä sidottuna, mutta hän ei voinut kuulla mitään ääniä tervaamispaikalta.

Carrigan laskeutui takaisin vuoteelleen. Hänen silmänsä osuivat mustaan vaakunakilpeen. Hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, kun hän katseli valkoista karhua ja taistelevia susia. Kaikkialla Kolmen Virran maassa oli tuo vaakuna tunnettu. Eikä se kuitenkaan ollut tavallinen. Harvoin sitä nähtiin, eikä se koskaan ollut tullut Chipewyania etelämmäksi. Monia asioita muistui nyt Carriganin mieleen. Kerran hän oli lukenut lopun eräästä raportista, jonka "N"-osaston ylitarkastaja oli lähettänyt päämajoille.

"Me emme tunne tätä St. Pierreä. Harvat ovat nähneet hänet hänen omassa maassaankaan, Yellowknifen vesistöalueella, jota hän hallitsee kuin suuri ruhtinas. Yellowknifen ja Dog Bibsin asukkaat kutsuvat häntä Kicheoo Kimow eli Kuningas, ja huhu kertoo, että hänen maassaan ei ole koskaan nälkää eikä kipua. Ei Hudson-lahti eikä Bevillon-veljekset kaupankäyntitaitoineen ole onnistuneet kukistamaan hänen hallitsijavaltaansa. Poliisilla ei ole ollut mitään syytä sekaantua asiaan."

Tämä oli pääkohta, jonka Carrigan oli lukenut Mc Vanen raportista. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut sitä Boulain-nimen yhteydessä. St. Pierrestä hän oli kuullut kertomuksia, St. Pierrestä, hänen mustasta lipustaan, jossa oli valkoinen karhu ja taistelevat sudet. Se oli siis St. Pierre Boulain.

Hän sulki silmänsä ja ajatteli noita pitkiä talvisia viikkoja, jotka hän oli viettänyt Hag River'issa etsien postinryöstäjä Fanchetia. Siellä hän oli eniten kuullut tästä St. Pierrestä, mutta kukaan puhutelluista ei ollut koskaan nähnyt häntä; ei kukaan tiennyt oliko hän vanha vai nuori, kääpiö vaiko jättiläinen. Huhu kertoi, että hän oli niin vahva, että voi käsillään taittaa pyssynpiipun kahtia; toiset taas sanoivat, että hän oli hyvin vanha eikä hän koskaan lähtenyt joukkonsa mukana vaihtopaikalle. Laajalla alueella pohjoiseen ja länteen Great Slave'istä hän pysyi arvoituksena ja sfinksinä. Jos hän joskus lähtikin mukaan, ei hän milloinkaan ilmaissut itseään, niin että nähdessään venekunnan, jolla oli St. Pierren lippu, ei voinut tietää, oliko hän itse mukana. Mutta kaikille oli tunnettua, että reippaimmat, nopeimmat ja urhoollisimmat miehet kuuluivat St. Pierren joukkoon, että heillä oli runsaimmat turkislastit ja että he veivät mukanaan erämaahan suurimmat kuormat. Niin paljon Carrigan saattoi kaivaa esiin muistinsa komeroista. Nyt hänelle selvisi, miksi nimi Boulain niin itsepintaisesti oli pyrkinyt hänen aivoihinsa. Kerran ennen hän oli nähnyt tuon lipun valkeine karhuineen ja tappelevine susineen, ja se oli ollut Boulainin teltan päällä Chipewyanissa. Hänen muistinsa petti tämän tapauksen suhteen, mutta oli säilyttänyt kertomukset ja huhut tästä salaperäisestä miehestä.

Carrigan kohottautui ja alkoi tarkastella hyttiä uudella mielenkiinnolla. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Boulain-naisista. Täällä oli todiste heidän olemassaolostaan ja suuruudesta, joka virtasi heidän punasessa veressään. Suuren pohjolan historia, joka oli kätkettynä suuren yhtiön pölyisiin kirjoihin ja vartioituihin asiapapereihin, oli aina suuresti kiinnittänyt hänen mieltään. Häntä kummastutti, miksi muu maailma tiesi niin vähän siitä ja uskoi niin vähän siihen, mitä kuuli. Pitkä aika sitten hän oli laatinut kirjoituksen, jossa hän oli lyhyesti kertonut tästä suuren mantereen puoliskosta, jossa kaksisataa vuotta oli tapahtunut seikkailuja ja murhenäytelmiä ja taistelua ylivallasta. Hän oli kertonut suunnattomista linnoituksista, julmista sodista, suurista sotalaivoista, jotka Hudson-lahden jäisissä vesissä taistelivat taistelunsa. Hän oli kuvannut tuhansien urhoollisimpien englantilaisten ja ranskalaisten tulon tähän maahan, ja kuinka nämä tuhannet olivat jatkuvasti asuttaneet maan, tuoden mukanaan kuninkaitten ja prinssien nimiä, kunnes pohjolan villeistä nousi ylimystö, joka oli muodostunut maailman voimakkaimmista miehistä. Näitä myöhempien aikojen miehiä hän oli kutsunut pohjolan ruhtinaiksi. He olivat miehiä, joiden kädessä oli elämän ja kuoleman mahti, kunnes suuri yhtiö luovutti ylivaltansa alusmaitten hallitukselle v. 1870, joiden sana oli laki, jotka olivat voimakkaampia erämaan linnoissaan kuin heidän hallitsijattarensa, Britannian kuningatar meren toisella puolella.

Kirjoitettuaan näistä asioista Carrigan oli työntänyt käsikirjoituksen laatikkonsa pohjalle, sillä hän ajatteli, että hänellä ei ollut kykyä tehdä täyttä oikeutta näille erämaan asukkaille, joita hän rakasti. Mahtavat, vanhat ylimykset olivat poissa. Kuin valtaistuimiltaan syöstyt yksinvaltiaat, muiden ihmisten tasalle alennetut, elivät he nyt entisissä muistoissaan. Kauppa oli heidän voimansa. Eivät he enää voineet ryhtyä sotaan kilpailijoitaan vastaan ruudilla ja lyijyillä. Terävä äly, nopeat koirat ja vaihtokauppa olivat astuneet noitten kuolettavien esineitten sijaan. Voimakkaampi käsi ohjasi nyt pohjolan asukkaitten kohtaloita – Kuninkaallinen Ratsupoliisi.

Ajatus, että Laki ja erämaan mahtava voima olivat kohdanneet toisensa tässä hytissä, tuli Carriganin mieleen hänen kohottautuessaan ylemmäksi tyynynsä nojaan. Hänet valtasi vielä suurempi innostus kuin Mustan Roger Audemardin takaa-ajoon lähtiessään. Musta Roger oli murhaaja, joukkomurhaaja, säälimätön Molok. Kaikista kuolevaisista tahtoi laki ensinnä saada käsiinsä Mustan Rogerin, ja hän, David Carrigan, oli valittu tyydyttämään sen halua. Siitä huolimatta hän tunsi levottomana suurempien seikkailujen läheisyyden kuin mikä koski Mustaa Rogeria. Se tuntui riippuvan ilmassa, mutta sitä ei voinut nähdä. Se kiihoitti häntä ja koetti nostaa hänen henkisiä kykyjään siitä liejusta, johon ne olivat vajonneet sairauden takia. Hänen oma elämänsä oli kysymyksessä. Jeanne Marie-Anne Boulain oli koettanut aikomuksella tappaa hänet. Se seikka, että hän jälkeenpäin oli pelastanut hänen henkensä, vaati selitystä, ja hän päätti hankkia selityksen ennenkuin hän uudelleen päästäisi ajatuksiinsa Mustan Rogerin.

Tämä päätös toistui hänen mielessään kuin koneellinen velvollisuuden ääni. Hän ei ajatellut lakia ja kuitenkin hänen vastuunalaisuutensa laille toistui toistumistaan hänen mielessään. Carrigan tiesi, että paitsi siveellistä velvoitusta, kannusti häntä vielä eräs toinen asia, joka alkoi käydä hänelle arveluttavan persoonalliseksi. Ainakin hän koetti ajatella sitä vaarallisena. Vaara oli hänen voittamattomassa mielenkiinnossaan tyttöä kohtaan. Se oli kokonaan eroitettava kaikista siveellisyyskäskyistä, jotka saattoivat olla määräävinä esim. hänen suhteessaan Carmin Fanchetiin. Jos he olisivat seisoneet vierekkäin, olisi Carmin ollut kauniimpi, mutta hän olisi kauemmin katsellut Jeanne Marie-Anne Boulainia.

Tämän hän myönsi itselleen hymyillen ja jatkoi ympäristönsä tarkastamista. Hänen mielenkiintonsa Mustaa Roger Audemardia kohtaan oli toistaiseksi kadonnut. Äsken oli vastausta vaativin kysymys ollut se, miksi Jeanne Marie oli niin vimmatusti koettanut tappaa hänet ja sitten tehnyt kaikkensa pelastaakseen hänet. Toinen kysymys toistui nyt itsepintaisesti: Missä suhteissa oli hän tähän salaperäiseen pohjolan ruhtinaaseen, St. Pierreen?

Epäilemättä hän oli hänen tyttärensä, jolle St. Pierre oli laittanut tämän loisteliaan laivan. Villiverinen vesa, ajatteli hän, aivan kuin itse Kleopatra, joka ei pelkää tappamista, mutta joka on yhtä nopea korjaamaan erehdyksensä.

Hytin ovi avautui hiljaa keskeyttäen hänen ajatuksensa. Hän toivoi Jeanne Marien tulevan. Se olikin Nepapinas. Vanha intiaani lääkäri seisoi hetken hänen vieressään, laski kylmän, käpälämäisen kätensä hänen otsalleen. Hän murahti jotakin ja nyökkäsi päätään, pienet, syvälle vajonneet silmät säteilivät tyytyväisyyttä. Hän tarttui Davidia kainaloista ja nosti hänet istualleen kolmen neljän tyynyn varaan.

"Kiitoksia", sanoi Carrigan. "Tuntuu paremmalta. Ja – ellette pahastu – viimeisen päivällisen sain kolme päivää sitten, keitettyjä luumuja ja palan rieskaa –"

"Olen tuonut teille jotain syötävää, m'sieu David", kuului pehmeä ääni hänen takanaan.

Nepapinas pujahti pois ja Jeanne Marie-Anne seisoi hänen paikallaan. David tuijotti häneen sanattomana. Hän kuuli oven sulkeutuvan intiaanin mentyä. Jeanne Marie veti tuolia lähelle vuodetta. Ensimmäisen kerran Carrigan näki hänen silmänsä täydessä päivänvalossa.

Carrigan unohti, että muutama päivä sitten tyttö oli ollut hänen pahin vihollisensa. Hän unohti Mustan Roger Audemardin olemassaolon. Tyttö oli hento, jollaisena Carrigan oli nähnyt hänet rannalla. Hänen hiuksensa olivat kierretyt pään päälle kuin silkkiköydet, pikimustat ja pehmeän kiiltävät. Carrigan tuijotti hänen silmiinsä niin kiinteästi, että hymyilevät, punaiset huulet vapisivat. Tyttö ei ollut kuitenkaan hämillään. Hänen puhtaalla, valkealla hipiällään ei ollut vähääkään väriä.

"Luulin, että teillä oli mustat silmät", sanoa tokasi Carrigan. "Olen iloinen, että teillä ei ole. En pidä mustista. Teidän silmänne ovat niin ruskeat kuin – –."

"Olkaa hyvä, m'sieu", keskeytti tyttö, istuutuen aivan hänen viereensä. "Tahdotteko syödä nyt?"

Lusikka pistettiin hänen suuhunsa ja hän oli pakoitettu joko ottamaan sen sisällön suuhunsa tai saamaan sen kaadetuksi päälleen. Lusikka liikkui nopeasti lautasen ja hänen suunsa välillä. Hän ei voinut puhua. Tytön silmät alkoivat nauraa hänelle. Ne olivat ihmeellisen ruskeat, kullanvivahteiset pilkut keskellä muistuttivat metsäorvokkia. Lumoavien punaisten huulien välistä näkyi välkkyvän valkoiset hampaat. Väkijoukossa ei häntä olisi huomannut, kun hänen muhkea tukkansa oli peitetty ja silmät katsoivat suoraan eteenpäin, mutta näin läheltä, silmät hymyilevinä, hän oli ihastuttava.

Nähtävästi Carriganin ajatukset kuvastuivat hänen kasvoillaan, sillä äkkiä lämpö katosi tytön silmistä, jotka saivat nyt kylmän, kaukaisen ilmeen. Hän lopetti syöntinsä, ja tyttö nousi lähteäkseen.

"Pyydän, älkää menkö", sanoi Carrigan. "Jos menette, niin seuraan Teitä. Varmaan olen ansainnut vähän enemmän kuin tuon liemen."

"Nepapinas sanoi, että voitte saada palasen keitettyä kalaa illalliseksi", vakuutti hän.

"Te tiedätte, että en tarkoita sitä. Tahdon tietää, miksi te ammuitte minua, ja mitä aiotte tehdä minulle."

"Ammuin teitä erehdyksestä – enkä oikein tiedä, mitä tekisin teille", sanoi tyttö katsoen häntä levollisesti, mutta Carrigan oli huomaavinaan kasvavan epätietoisuuden hänen silmissään. "Bateese neuvoo ripustamaan suuren kiven kaulaanne ja heittämään teidät jokeen. Mutta Bateese ei aina tarkoita, mitä hän sanoo. En usko, että hän on juuri niin verenhimoinen –."

"– Kuin se nuori nainen, joka yritti tappaa minut kiven takana", pisti väliin Carrigan.

"Aivan niin, m'sieu. En luule, että hän heittäisi teitä jokeen, ellen käskisi häntä. Enkä aio käskeä häntä tekemään sitä", lisäsi hän, jolloin hänen silmissään hetkisen loisti entinen lämpö. "En sen loistavan työn jälkeen, minkä Nepapinas on suorittanut. St. Pierren täytyy nähdä se. Ja jos St. Pierre tahtoo lopettaa teidät, niin – –." Hän kohautti hentoja olkapäitään ja teki liikkeen kädellään.

Samalla hetkellä hänen ilmeensä muuttui. Tuntui kuin se, mitä hän oli koettanut salata, olisi nyt pettänyt hänet. Hänen silmiinsä tuli ilme, joka kuvasti pelkoa – melkeinpä tuskaa. Hän tuli taas lähemmäksi Carrigania. Katsoessaan tyttöä Carriganin mieleen johtui pieni keltasirkka, joka oli laulanut koivunoksalla ja antanut hänelle rohkeutta.

"Olen tehnyt kauhean erehdyksen, m'sieu David", sanoi tyttö melkein kuiskaten. "Pyydän anteeksi, että haavoitin teitä. Luulin, että kiven takana oli eräs toinen. Mutta en koskaan voi kertoa teille enempää. Meidän on mahdotonta olla ystäviä." Hän vaikeni ja peitti kädellään kaulansa ikäänkuin tahtoen salata siinä näkyvät sykähdykset.

"Miksi se on mahdotonta?" uteli Carrigan kohottautuen lähemmäksi tyttöä.

"Koska te olette järjestysvallan palvelija, m'sieu."

"Niin kyllä", sanoi hän sydän jyskyttäen. "Nimeni on Carrigan, ja olen etsimässä Roger Audemardia, murhaajaa. Mutta tällä tehtävällä ei ole mitään yhteistä St. Pierre Boulainin kanssa. Olkaamme ystäviä."

Carrigan tarjosi kätensä. Tällä hetkellä hän asetti toisen asian velvollisuuden edelle. Hänen silmistään voi lukea sen tunnustuksen. Tytön sormet puristuivat lujemmin kaulaan eikä hän kiiruhtanut vastaanottamaan tarjousta.

"Ystävät", toisti hän. "Ystävät huolimatta poliisista."

Vähitellen tytön silmät suurenivat, ikäänkuin hän olisi nähnyt vastasyntyneen ajatuksen vievän voiton kaikista muista hänen kiivaasti sykkivässä sydämessään. Peläten sitä hän peräytyi askeleen.

"Minä en ole St. Pierre Boulainin tytär", sanoi hän, pakoittamalla pakoittaen sanat yksitellen. "Olen hänen vaimonsa."

VII LUKU.

Jälkeenpäin Carrigania ihmetytti, miten syvästi äskeinen paljastus oli koskenut häneen. Jotakin siitä kuvastui hänen kasvoillaan. Hän ei voinut puhua. Hitaasti hänen ojennettu kätensä laskeutui valkealle peitteelle. Myöhemmin hän kutsui itseään narriksi tämän johdosta, ikäänkuin hän tulevaisuuden toivossa olisi tarjonnut ystävyyttään. Matalalla, hiljaisella äänellä Jeanne Marie-Anne Boulain sanoi uudelleen, että hän oli St. Pierren vaimo. Nyt Carrigan ymmärsi miksi hänen silmänsä näyttivät niin tummilta. Ne olivat muuttuneet nopeasti. Orvokin täplät niissä olivat kuin pieniä kultajyviä. Niissä oli kostea kiilto. Ensimäisen kerran Carrigan näki hänen poskillaan vienon punan, joka tummeni, kun Carrigan uudelleen ojensi hänelle kätensä.

"Kummallista", sanoi hän koettaen pelastautua valheella ja hymyili. "Te hämmästytätte minua, sillä minulle on kerrottu, että tämä St. Pierre on vanha, vanha mies, niin vanha, että hän ei pysy jaloillaan eikä voi seurata joukkonsa mukana. Jos se on totta, niin minun on vaikea ajatella teitä hänen vaimonaan. Mutta eihän se estä meitä olemasta ystäviä. Eihän?"

Carrigan tunsi taas olevansa oma itsensä. Hän koetti jo nauraakin, vaikka ei se oikein onnistunut. St. Pierren vaimo ei näyttänyt kuulevan häntä, vaan katsoi hänen lävitseen noilla suurilla, palavilla silmillään. Sitten hän istuutui vähän kauemmaksi, pois Carriganin ojennetun käden ulottuvilta.

"Te olette järjestysvallan palvelija", sanoi hän äkkiä kovaksi muuttuneella äänellä. "Olette kunniallinen mies, ja kaikkea väärää vastaan. Eikö niin?" Hän odotti vastausta.

Carrigan nyökkäsi. "Kyllä, niin on asia."

Tuli hänen silmissään syveni. "Ja kuitenkin te sanotte, että tahdotte olla ystävä sen kanssa, joka on koettanut teidät tappaa. Miksi?"

Carrigan oli saarroksissa. Hän tunsi nöyryytystä. Hänen oli mahdoton tunnustaa tuota hurjaa halua, joka oli vallannut hänet, ennenkuin hän tiesi asian oikean laidan. Nainen ei odottanut vastausta.

"Jos saatte kiinni tämän Roger Audemardin, niin mitä teette hänelle?" kysyi hän.

"Hänet hirtetään", sanoi David. "Hän on murhaaja."

"Ja mikä rangaistus on sille, joka yrittää tappaa ja melkein onnistuu siinä?" Hän kumartui Carriganiin päin odottaen vastausta. Hänen kätensä olivat lujasti puristetut yhteen, täplät hänen poskillaan tulivat kirkkaammiksi.

"Kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen", sanoi Carrigan. "Mutta saattaa olla lieventäviä asianhaaroja."

"Jos on, niin te ette tunne niitä", keskeytti nainen. "Sanotte, että Roger Audemard on murhaaja. Tiedätte, että minä yritin tappaa teidät. Miksi te siis tahtoisitte olla ystävä minulle, mutta vihamies Roger Audemardille. Miksi?"

Carrigan kohautti olkapäitään toivottomasti. "En saisi", tunnusti hän. "Te nähtävästi tahdotte todistaa, että puhuin äsken väärin. Minun pitäisi teidät vangita ja viedä poliisin käsiin niin pian kuin suinkin. Mutta kummakseni huomaan, että asia on henkilökohtainen minulle. Minä olin tuo puolikuollut mies. Tässä täytyi tapahtua erehdys, sillä niin pian kuin saitte minut avuttomaksi, aloitte hoitaa minut eläväksi jälleen. Ja –."

"Mutta se ei muuta asiaa", väitti St. Pierren vaimo. "Ellei olisi tapahtunut erehdystä, niin murha olisi tullut tehdyksi. Ymmärrättekö? Jos joku muu olisi ollut kiven takana, olen aivan varma, että hän olisi kuollut. Ainakin laki olisi kutsunut sitä murhaksi. Jos Roger Audemard on rikollinen, niin olen minä myöskin. Kunniallinen mies ei tekisi mitään eroitusta, siksi että toinen heistä on nainen!"

"Mutta Musta Roger on rosvo. Hän ei ansaitse armoa. Hän –"

"Ehkä, m'sieu!"

Hän nousi seisaalleen silmät leimuavina. Sillä hetkellä hänen kauneutensa muistutti Carmin Fanchetin kauneutta. Hänen hennon ruumiinsa asento, hänen hehkuvat poskensa, hänen kiiltävät hiuksensa, hänen säteilevät silmänsä tekivät Carriganin sanattomaksi.

"Minun kävi sääliksi ja tulin teidän luoksenne", sanoi hän. "Tahdoin teidän jäävän eloon, kun näin teidät avuttomana hiekalla. Bateese sanoo, että olin ajattelematon, että minun olisi pitänyt jättää teidät sinne kuolemaan. Ehkä hän on oikeassa. Ja kuitenkin olen varma, että Roger Audemardkin olisi tuntenut sääliä teitä kohtaan."

Hän kääntyi äkkiä ja sanoi ovelta:

"Bateese tulee luoksenne."

Ovi sulkeutui. Nainen oli mennyt. Carrigan oli yksin hytissä.

Äkkinäinen muutos kummastutti suuresti Carrigania. Oli kuin hän olisi pistänyt tulen sytytyslankaan. Nainen ei ollut korottanut ääntään, mutta Carrigan voi siinä kuulla värisevän tunteen, joka häntä poltti, Carrigan oli nähnyt sen liekehtivän hänen silmissään. Se, mitä hän oli sanonut, oli äkkiä saattanut hänet hämilleen ja muuttanut hänen käytöksensä. Pitikö nainen häntä heittiönä? Hänen kätensä vaipuminen alas, hänen kasvoillaan kuvastunut hämmästys, kun hän sai kuulla tytön olevan St. Pierren vaimon – olivatko nuo asiat varoittaneet häntä. Kuume katosi hitaasti Carriganin kasvoilta. Se oli mahdotonta. Sitä hän ei voinut ajatella hänestä. Sen täytyi tapahtua äkkinäisestä voimain herpaantumisesta. Ehkä nainen oli verrannut itseään Roger Audemardiin ja alkanut käsittää asemansa, että Bateese oli oikeassa sanoessaan, että hänet olisi pitänyt jättää rannalle kuolemaan.

Carrigan ei päässyt irti tästä ajatuksesta. Nyt hän käsitti, kuinka pientä osaa hän oli näytellyt viimeisen puolen tunnin aikana hytissä. Hän oli tarjonnut Pierren vaimolle ystävyyttä, jota hänellä ei ollut oikeutta tarjota, ja toinen tiesi tämän. Hän oli samaa kuin laki. Ja nainen, kuten Roger Audemardkin, oli rikollinen. Hänen nopea naisen vaistonsa oli sanonut hänelle, että heidän suhteensa ei voinut tehdä mitään eroitusta ilman erikoista syytä. Tämä syy oli selvinnyt Carriganille heti ensi silmäyksellä hänen maatessaan kiven takana kuumalla hiekalla. Hän oli taistellut sitä vastaan venematkalla. Se oli saanut voiton silloin kun hän katseli tuota solakkaa kaunista naista kosken kuohuissa. Hänen silmänsä, hänen hiuksensa, hänen matala, sointuva äänensä olivat muuttuneet eroittamattomaksi osaksi hänestä.

Ja nyt hän pelkäsi häntä! Hän pahoitteli, ettei ollut jättänyt uhriaan kuolemaan. Hän oli ymmärtänyt väärin tarjotun ystävyyden. Hän näki vain miehen, jonka hän oli melkein tappanut, miehen, joka edusti lakia, miehen, jonka vallassa oli hänen henkensä. Ja hän oli hämmästyen perääntynyt ja sanonut, että hän ei ole St. Pierren tytär, vaan hänen vaimonsa.

Esitellessään rikostiedettä Carrigan aina asettui toisen ihmisen asemaan. Nyt hän katseli asiaa Jeanne Marien kannalta. Hän oli hyvillään siitä, että oli tapahtunut erehdys, ja että nainen viime hetkeen saakka oli luullut häntä toiseksi mieheksi. Ja kuitenkin hän oli kieltäytynyt antamasta selitystä. Oli selvää, että hänellä täytyi olla pätevä syy kieltäytymiseensä. Hän saattoi tulla vain yhteen johtopäätökseen, siihen, että St. Pierren vaimolle oli tärkeämpää sen seikan salassa pitäminen, miksi hän oli tahtonut tappaa toisen miehen kuin se, että hän oli ampunut väärää henkilöä.

David oli tietoinen siitä, että hänen aseensa oli katkennut. Hän oli heikontunut, kuten "N"-osaston ylipäällikkö neljä vuotta sitten, jolloin he olivat olleet vähällä riitaantua Carmin Fanchetin tähden.

"Vannon, että hän ei ole paha, olkoonpa hänen veljensä mitä tahansa", oli Mc Vane sanonut. "Panen vaikka henkeni pantiksi siitä; Carrigan!"

Koska mies, jolla oli kuudenkymmenen vuoden kokemus takanaan, oli uskonut tämän, oli Carmin Fanchet vapautettu veljensä rikoksesta ja palannut erämaahansa koskemattomana, silloin kun laki vaati hengen hänen veljiltään. Hän ei voinut milloinkaan unohtaa Carmin Fanchetin silmiä, suuria, mustia silmiä, joissa välkehti kiitollisuus vanhalle, kurttuiselle Mc Vanelle, mutta leimuava viha hänelle itselleen. Carrigan oli sanonut Mc Vanelle:

"Mies maksaa, nainen saa mennä – oikeus on tosiaankin sokea!"

Mc Vane, joka ei pitänyt ankarasti kiinni säännöistä, kun oli puhe Carriganista, ei vastannut mitään tähän.

David muisti elävästi tapauksen odotellessaan Bateesen luvattua tuloa. Hän alkoi antaa arvoa Mc Vanen näkökannalle, ja se lohdutti häntä, sillä hän käsitti, että hänen oma logiikkansa oli horjuvaa. Jos Mc Vane olisi ollut vertaamassa näitä kahta naista toisiinsa, olisi David tiennyt hänen mielipiteensä. Carmin Fanchetia vastaan ei ollut mitään ehdotonta todistetta, ellei katsottu rikokseksi taistelua veljensä pelastamiseksi. Jeanne Marieen nähden oli olemassa selvä todiste. Hän oli aikonut murhaa. Näistä kahdesta naisesta olisi Carmin Fanchet ollut parempi Mc Vanen silmissä.

Tällaisen väitteen johdonmukaisuus ei kuitenkaan saanut Davidia vakuutetuksi. Jos Carmin Fanchet olisi ollut St. Pierren vaimon asemassa, olisi hän varmaankin päättänyt murhatyönsä. Hän olisi käsittänyt vaaran, mikä hänelle olisi koitunut uhrinsa eloonjäämisestä, ja hän olisi käskenyt Bateesen sysäämään hänet jokeen. St. Pierren vaimo oli mennyt toiseen äärimmäisyyteen. Hän ei ainoastaan katunut, vaan koetti korjata erehdyksensä, ja oli mennyt siinä kaiken varovaisuuden yli. Hän oli avomielisesti sanonut nimensä, hän oli ilmoittanut asioita, jotka olivat kieltämättä yksityisiä. Tahtoessaan tehtyä saada tekemättömäksi oli hän auttamattomasti takertunut lain verkkoon – jos laki tahtoi toimia. Hän oli tehnyt kaiken tämän rohkeasti ja luottavaisesti. Sellaisesta vaimosta oli St. Pierrellä syytä olla ylpeä.

David katseli taas ympärilleen, ja jokainen esine oli hänelle kuin elävä ääni. Nämä äänet kertoivat hänelle, että hän oli pyhätössä, jonka mies oli pystyttänyt naisen kunnioitukselle, ja tämä mies oli St. Pierre. Kahdesta läntisestä ikkunasta lankesivat auringon viimeiset säteet kultaisena ylistyksenä tähän pyhättöön. Täällä oli vallinnut suuri onni, sillä vain suuri ylpeys ja suuri onni olivat voineet saada niin paljon aikaan. Kaikki, mikä sivistyneessä maailmassa voitiin saada rahalla ja työllä, ei ollut liian hyvää St. Pierren vaimolle. Lähemmin tarkastellessaan huonetta David näki kaikessa täydellisen tyytyväisyyden leiman. Pöydällä oli koruompeluaineita ja puolivalmis lampunvarjostin. Neljäntuhannen mailin päässä painettu naisten muotilehti oli avoimena pöydällä. Siinä oli muita lehtiä ja kirjoja, ja pianolla oli avoin musiikkilehti, maljakoissa hohti punaisia ja keltaisia kukkia ja hopeanhohtavia koivunlehtiä. Auringonpaisteessa suurella, valkealla karhuntaljalla nukkui kissa. Hytin etäisimmässä nurkassa hohti norsunluunvalkoinen risti laskevan auringon viimeisissä säteissä.

Carriganista alkoi tuntua kiusalliselta. Tämä oli naisen pyhä maa, hänen pyhimpänsä ja kotinsa, josta vieras oli karkoittanut valtiattaren. Heillä ei ollut muuta huonetta. Sovittaakseen rikoksensa oli nainen antanut hänelle pyhimpänsä. Carriganissa taas nousi uusi voima, joka sai hänen sydämensä niin omituisen kiivaasti sykkimään, ja jota vastaan hän tiesi olevansa pakoitettu taistelemaan, kunnes hän oli sen voittanut.

Aurinko oli tunti sitten vaipunut läntisten vuorten taakse. Carrigan valvoi tummenevan illan hämyssä. Vain veden hiljainen solina veneen laitoja vastaan rikkoi äänettömyyden. Hän ei kuullut elonmerkkiäkään, ei mitään ääniä, ei mitään askeleita. Häntä kummastutti, mihin nainen oli mennyt miehineen ja oliko vene vielä kiinnitettynä tervaamispaikalle. Ensimäisen kerran hänelle tuli mieleen toinen kysymys. Missä oli mies. St. Pierre?

VIII LUKU.

Hytissä oli vielä pimeä, kun hiljaisuuden katkaisivat matalat äänet ulkopuolelta. Ovi avautui ja joku tuli sisään. Hetken perästä sytytettiin tulitikku, jonka valossa Carrigan näki Bateesen tummat kasvot. Hän sytytti kaikki lamput ja kääntyi vuodetta kohti. David voi nyt lähemmin tarkastella miestä. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta hänellä näytti olevan jättiläisen voimat. Hänen käsivartensa olivat pitkät ja hartiat kumaraiset. Hän näytti Davidista nyt enemmän kuin koskaan ennen rosvolta suurine silmineen, paksuine huulineen ja ulkonevine poskipäineen. Sellaiselle miehelle murha olisi leikintekoa. Ja kuitenkin, huolimatta miehen rumuudesta, David tunsi pitävänsä hänestä.

Bateese veti suunsa leveään irvistykseen. "Teillä oli hyvä onni", sanoi hän. "Nyt nukutte tuossa pehmeässä vuoteessa, ettekä rantahiekalla kuten kuollut kala, jollaisena toin teidät tänne. Oli tapahtunut suuri erehdys. Bateese sanoi: 'Sido kivi hänen kaulaansa ja heitä jokeen', mutta hän sanoi: 'Ei, auta häntä ja anna hänelle kalaa'. Toin siis teille kalan, ja kun olette syönyt sen, kerron teille jotakin."

Hän meni ovelle ja palasi kori mukanaan. Sitten hän asetti Carriganin vuoteen viereen pöydän, jolle laski Pierren vaimon lähettämän kalan ja leipää ja kuumaa teetä.

"Hän sanoo, että ette saa enempää korkean kuumeen tähden, mutta Bateese käskee ajamaan hänen sisäänsä niin paljon, että hän pian kuolee."

"Tahdot nähdä minut kuolleena, niinkö, Bateese?"

"Niin. Teistä tulisi erittäin hyvä kuollut." Bateese ei enää irvistellyt. Ruokaa osoittaen hän sanoi: "Syökää pian. Kun olette lopettanut, kerron teille jotakin."

Nähdessään houkuttelevan kalan edessään Carriganin valtasi hiukaiseva nälkä kolme päivää ja yötä kestäneen paastoamisen jälkeen. Hän huomasi, että Bateese hänen syödessään suoritti kummallisia tehtäviä. Hän ojensi mattoja, toi raikasta vettä kukkamaljakkoihin, poimi ylös hajallaan olevat lehdet ja sitten Carriganin ihmeeksi nouti tomupyyhkeen ja alkoi tomuttaa. David lopetti ateriansa. Hänen oli erinomaisen hyvä olla. Kuuma tee valoi uutta elämää hänen suoniinsa. Häntä halutti nousta kävelemään. Äkkiä Bateese huomasi, että hänen potilaansa nauroi hänelle.

"Tuhat tulimmaista! Näettekö jotakin hullunkurista?" kysyi hän, lähestyen uhkaavasti.

"En mitään hullunkurista", nauroi Carrigan. "Ajattelin vain kuinka soma kamarineiti sinä olet. Olet niin lempeä, niin hyvännäköinen, niin –."

"Kirottu!" jyrähti Bateese, pudottaen suuren nyrkkinsä pöytään niin kovasti, että astiat olivat vähällä särkyä.

"Olette syönyt ja nyt kuunnelkaa. Ette ole koskaan ennen kuullut puhuttavan Concombre Bateesesta. Se olen minä. Näillä käsillä olen kuristanut jääkarhun. Olen vahvin mies pohjoismaissa. Hampaissani murran poronluun niinkuin koira. Juoksen levähtämättä kuudestakymmenestä sataan mailiin. Revin juurineen puita, joita muut miehet hakkaavat kirveillä. En pelkää mitään. Kuunteletteko? Kuuletteko, mitä sanon?"

"Kuulen."

"Hyvä! Nyt kerron, mitä Concombre Bateese tekee teille. Emäntäni Jeanne teki suuren erehdyksen. Hänellä on liian hellä sydän, liian paljon sääliä antaakseen teidän kuolla. Bateese sanoo: 'Tapa hänet, eikä kukaan saa tietää, mitä on tapahtunut kiven takana.' Mutta emäntäni sanoo: 'Ei, Bateese, olen erehtynyt hänen suhteensa ja hänen pitää saada elää.' Sitten hän käskee minun tuoda teille kalaa ja kertoa, mitä tapahtuu, jos yritätte paeta. Ymmärrättekö? Jos koetatte paeta, niin Bateese surmaa teidät. Kas, näillä käsillä väännän niskanne nurin ja heitän teidät jokeen. Emäntäni sanoo niin, ja hän on sanonut toisille miehille, joita on lähes sata, tehdä samoin, jos yritätte paeta. Hän käski minun kertomaan tämän teille. Oletteko kuunnellut?"

Jos maanpäällä milloinkaan oli elänyt pahantekijöitä, näytti Bateese tällä hetkellä heidän tyypillisimmältä edustajaltaan. Hän oli vääntänyt kasvonsa mahdollisimman pelottaviksi. Hänen silmänsä pyörivät ja suu oli pahanilkisessä hymyssä, kaulasuonet pullistuivat ja suuret nyrkit takoivat uhkaavasti pöytää. Mutta David ei tuntenut pelkoa. Hän olisi tahtonut nauraa, mutta hän tiesi, että nauru oli suurin loukkaus tällä hetkellä. Hän muisti, että tämän miehen luonteessa oli annos naisellista herkkyyttä. Mies, joka olisi voinut tukahuttaa härän hirmuisilla käsillään, oli hetki sitten hyväillyt kissaa, ojentanut mattoja, kastellut kukkia ja pyyhkinyt pölyjä. Nyt hän oli vaaraton. Samassa hengenvedossa David käsitti, että yksi sanakin St. Pierren vaimosta olisi riittänyt purkamaan hänen eläimellisen voimansa loimottavaksi toiminnan tulivuoreksi. Sellainen henkivartija oli verraton – eräissä olosuhteissa.

"Luulen, että olen ymmärtänyt, Bateese", sanoi Carrigan. "Hän sanoo, etten saa yrittää lähteä tästä veneestä, ja jos sen teen, olen surman oma. Oletteko varma, että hän sanoi niin?"

"Luuletteko, että Bateese valehtelisi; Concombre Bateese, joka kuristi jääkarhun käsillään, joka kiskoo puut juurineen –."

"Ei, en usko sinun valehtelevan. Mutta ihmettelen, miksi hän ei sanonut sitä itse täällä käydessään."

"Koska hän on pelkuri. Hän sanoi: 'Bateese, kerro hänelle, että hänen täytyy odottaa St. Pierreä. Ja sano hänelle oikein pontevasti, että hän ei tee mitään erehdyksiä,' Koko joukon ollessa kokoontuneena ison tulen ympärillä hän kertoi heille tämän, ja kaikki miehet huusivat kuin yhdestä suusta, että he pitävät vahtia ja tappavat teidät, jos yritätte paeta."

Carrigan tarjosi kätensä. "Lyökäämme kättä päälle, Bateese. Annan kunniasanani, etten yritä paeta, ennenkuin saamme tapella kovalla maalla ja antaa sinulle selkään. Sovitaanko?"

Bateese töllisteli hetken ja veti sitten suunsa leveään hymyyn. "Pidättekö tappelusta, herra?"

"Kyllä, sellaisen kelpo miehen kanssa kuin sinä."

Bateesen suuri käsi työntyi hitaasti pöydän yli ja kahmasi Carriganin käden. Ilo loisti hänen kasvoillaan.

"Lupaatteko minulle sen tappelun, kun tulette terveeksi?"

"Ellen sitä tee, niin saat sitoa kiven kaulaani ja heittää minut jokeen."

"Olette urhea poika", huusi ihastunut Bateese. "Joenvarrella ei ole yhtään miestä, joka voisi antaa selkään Concombre Bateesea." Äkkiä hänen muotonsa synkkeni. "Mutta kuinka on pään laita, herra?" lisäsi hän huolestuneena.

"Se paranee pian, jos autat minua, Bateese. Nyt tahdon nousta ylös, tahdon ojentaa jalkani. Oliko pääni pahoin loukkaantunut?"

"Ei. Kuula pyyhkäisi hiukset pois. Luulen, että viikon kuluttua olette hyvässä taistelukunnossa."

"Tahdotteko auttaa minut ylös?"

Bateese oli muuttunut mies. David sai taas tuntea noiden voimakkaiden käsien otteen. Horjuen hän kulki Bateesen tukemana ikkunan luo ja katsoi ulos. Joen toisella puolen, noin puolen mailin päässä, hän näki tulien loistavan.

"Onko tuo hänen leirinsä?" kysyi David.

"On, herra."

"Olemme poistuneet tervausrannalta?"

"Olemme kulkeneet kaksi päivää jokea alas."

"Miksi he eivät ole leiriytyneet tänne meidän kanssamme?"

Bateese teki vastenmielisen liikkeen. "Koska emäntäni on sellainen pelkuri. Hän sanoo, että ympärillänne ei saa kuulua melua, sillä se pahentaisi kuumettanne. Hän kohtelee teitä kuin lasta, sanoo Bateese hänelle. Mutta hän vaan nauraa ja näpäyttää pieniä, valkoisia sormiaan. Odottakaahan kun St. Pierre tulee! Hän on murskaava päänne nyrkillään. Toivottavasti olemme saaneet tapella ennen sitä."

"Sen saamme joka tapauksessa. Missä on St. Pierre ja milloin näemme hänet?"

Bateese kohautti olkapäitään. "Saattaa mennä viikko tai enemmänkin: hän on hyvin kankeana."

"Onko hän vanha mies?"

Bateese käänsi Davidia itseään päin. "Älkää kysykö mitään muuta St. Pierrestä", varoitti hän. "Ei kukaan saa puhua St. Pierrestä, paitsi emäntäni Jeanne. Kysykää vaan häneltä, niin hän on tukkiva suunne. Jollette vaikene, niin hän on kutsuva Bateesen."

"Nähtävästi sinä olet aina saatavissa oleva pyöveli", murahti David ja käveli hitaasti takaisin vuoteeseensa. "Tahtoisitko tuoda reppuni ja vaatteeni aamulla? Tahdon ajaa partani ja pukeutua."

Bateese oli vuoteen luona ennen häntä pöyhimässä patjoja ja ojentelemassa rypistyneitä makuuvaatteita. Hänen suuret kätensä olivat nopsat kuin naisen kädet. David ei voinut olla nauramatta tälle naiselliselle kätevyydelle. Joutuisipa vain noiden gorillan käsien puristukseen, niin olisi henki mennyttä "N"-osaston vahvimmaltakin mieheltä. Bateese kuuli naurun ja katsoi ylös.

"Taas jotain hullunkurista, vai mitä?" kysyi hän.

"Ajattelin vain, mitä tapahtuu, jos tappelussa joudun noihin käsiin. Mutta niin ei ole tapahtuva. Taistelen nyrkeilläni, ja mukiloin sinut niin pahanpäiväiseksi, ettei kukaan tunne sinua pitkään aikaan."

"Odottakaahan!" räjähti Bateese irvistäen kamalasti. "Kuristan Teidät kuin jääkarhun, heitän Teidät olkapäälleni, tai rutistan Teidät kuin pienen mansikan. Minä –." Hän lähestyi uhkaavasti.

"Ei nyt", varoitti Carrigan. "Olen vielä vähän horjuva." Osoittaen vuodetta hän sanoi: "Olen karkoittanut hänet tästä. En pidä siitä. Nukkuuko hän tuolla leirissä?"

"Ehkä – ehkä ei, m'sieu", ärähti Bateese. "Arvaatteko?"

Hän alkoi sammuttaa valoja, jättäen vain lähinnä ovea olevan palamaan. Hän ei puhunut enää mitään. Kun hän oli mennyt, David kuuli lukon rapsahtavan. Bateese ei ollut liioitellut. St. Pierren vaimon tarkoituksena oli pitää hänet vankina ainakin tämän yön.

Carrigania ei haluttanut enää laskeutua levolle. Hänen jalkansa olivat vielä horjuvat, mutta pahoinvointi ei enää kiusannut häntä. Lääkärit olisivat sanoneet häntä varomattomaksi, jos hän olisi hylännyt tavalliset paranemissäännöt, mutta Carrigan tunsi jo toiminnantarvetta. Huolimatta kaikista fyysillisistä ponnistuksista hänen päätään ei enää koskenut, ja hänen järkensä toimi vilkkaasti. Hän palasi ikkunan luo, josta näkyi leiritulet, ja aukaisi sen. Vahva ristikko esti häntä pistämästä päätään ulos. Joelta tulvahti sisään viileä öinen ilma. Tuntui suloiselta saada vetää keuhkonsa täyteen raitista metsän tuoksua. Oli hyvin pimeä, ja tulet toisella rannalla näyttivät sitä kirkkaammilta. Taivaalla ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Kaukaa lännestä kuului hiljaista ukkosen jyminää.

Ikkunan luota Carrigan käveli toiseen päähän hyttiä pianon luo. Täälläkin oli samanlainen sohva. Nyt Carrigan ymmärsi verhojen tarkoituksen, jotka eroittivat noin kolmanneksen veneestä naisen makuuhuoneeksi. Davidista tuntui yhä kiusallisemmalta ajatellessaan, että tämä oli Marie-Annen makuuhuone. Pianon kummallakin puolen oli pieni ovi. Hän aukaisi toisen näistä. Se johti pukuhuoneeseen. Kolmas ovi, joka avautui rantaan päin, oli lukossa. Japanilaisen varjostimen takana oli vaatetuspöytä ja peili. Etäämpänä olevan lampun himmeässä valossa David kumartui katsomaan avoinna olevaa musiikkilehteä. Se oli Mascagnin Ave Maria.

Hänen verensä kuohui. Hänet valtasi uusi tunne, joka sai hänet omituisen levottomaksi. Hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä joutunut suuren vaaran partaalle. Mutta se ei ollut ulkonainen vaara, jota vastaan olisi voinut taistella. Se vaani häntä joka puolelta, hän ei voinut nähdä eikä koskea sitä, mutta kuitenkin se pani hänen sydämensä sykkimään nopeammin ja veren syöksymään hänen kasvoihinsa. Se voitti hänet, se veti hänen kättään, kunnes hänen sormensa koskivat pitsinenäliinaan, joka oli pianon päällä. Se tuoksui orvokille. Hänestä tuntui kuin sen omistaja olisi taas kumartunut hänen ylitseen niinkuin hänen sairautensa aikana. Carrigan ei ajatellut häntä St. Pierren vaimona. Hän heräsi äkkiä mietteistään ja laski nenäliinan pianolle. Hän yritti nauraa itselleen. Äskeisestä humauksesta ei ollut mitään jälellä.

Hän palasi ikkunan luo. Ukkonen läheni nopeasti lännestä, ja sen mukana synkkä pimeys. Vallitsi kuolonhiljaisuus, jossa Carrigan oli kuulevinaan salamien litsahtavan ääneen. Leiritulet sammuivat vähitellen. Hän koetti teroittaa katsettaan voidakseen pimeässä nähdä, minkälainen suoja St. Pierren vaimolla saattoi olla. Hänet valtasi pelkurimainen halu päästä pois, jättää taakseen muistokuva haavoittumisestaan ja St. Pierren vaimosta, ja uudestaan ryhtyä omaan suureen tehtäväänsä, Mustan Roger Audemardin vangitsemiseen.

Hän kuuli, että alkoi sataa. Alussa ääni oli kuin miljoonien pienien jalkojen hyppimistä kuivilla lehdillä. Äkkiä se muuttui pauhaavaksi vedenpaisumukseksi, ja sen mukana tuli välähdys välähdyksen perään, niin että koko taivas oli melkein yhtämittaisen salaman loimuna. Carrigan ei ollut pitkään aikaan nähnyt sellaista myrskyä. Hän sulki ikkunan estääkseen sateen pääsemästä sisään ja seisoen kasvot ruutua vastaan hän tuijotti toiselle puolelle jokea. Leiritulet olivat kaikki sammuneet kuin sormilla niistetyt kynttilät. Tuuli yltyi sateen mukana. Toisella rannalla olevat teltat myrsky repisi palasiksi kuin paperin. Hän kuvitteli St. Pierren vaimoa tässä myrskyssä puolikuolleena ja salamien sokaisemana, nääntyneenä hänen tähtensä. Carrigania ei lohduttanut sekään ajatus, että hänellä oli seuralaisia. Ihmiskädet olivat aivan avuttomat tällaisessa myrskyssä, joka näytti kääntävän nurin koko maailman.

Carrigan päätti mennä katsomaan, oliko Bateese ulkopuolella. Hän sysäsi ovea ensin nyrkillään, sitten koko ruumiinsa painolla, mutta se oli liikkumaton.

Samassa hän huomasi reppunsa ja vaatteensa. Ei kestänyt kauan ennenkuin hänellä oli piippu suussaan, ja näin hän käveli edestakaisin noin puoli tuntia, ukkosen ulkona jyrähdellessä aivan kuin koko maa olisi murskaantunut.

Tupakan virkistämänä Carrigan ei enää yrittänyt aukaista ovea. Puolentunnin kuluttua oli myrsky hiljentynyt tasaiseksi sateeksi. Ukkonen oli kulkenut itään. David aukaisi taas ikkunan. Ilma oli raitis ja pehmeä. Hymyillen hän puhalteli ulos sauhuja. Piippu aina palautti hänen hyväntuulisuutensa pahimmissakin tilanteissa. St. Pierren vaimo on varmaankin lionnut perinpohjin. Koko tilanne oli tavallaan koomillinen: Hänen mieleensä tuli pieni, kultasukkainen peltokana. Oli toki loukkaus samassa hengenvedossa mainita St. Pierren vaimoa ja likomärkää peltokanaa, mutta yhtäläisyys oli Carriganista niin suuri, että häntä nauratti. Mahdollisesti St. Pierren vaimo paraikaa väänteli kuiviksi vaatteitaan, ja miehet varmaankin kiroilivat kun eivät saaneet tulia syttymään. Niitä ei vieläkään ilmaantunut. Voi olla mahdollista, että St. Pierren vaimo suutuksissaan huomenna antaa Bateeselle käskyn päättää hänen päivänsä. Ja St. Pierre? Mitä hän tekisi, jos hän tietäisi, että hänen vaimonsa oli luovuttanut makuuhuoneensa vieraalle.

Vasta jälkeen puolenyön Carrigan meni vuoteeseen. Mutta pitkään hän ei nukkunut. Sateen rapina hiljeni vähitellen, ja vasta sen tauottua tuli uni. Hän oli jo puoleksi nukuksissa kun huoneesta kuului ääni. Se kuului useampia kertoja ennenkuin hän kyllin selvästi käsitti, että se oli ääni. Äkkiä hän huomasi istuvansa kädet nyrkkiin puristettuina, tuijottaen pimeyteen ja odottaen sen uusiintuvan.

Aivan hänen kätensä ulottuvilla jokin kummallinen, sanoin kuvaamaton ääni oli lausunut nuo sanat, jotka kahdesti ennen niin salaperäisinä olivat tunkeutuneet Carriganin tajuntaan. "Onko kukaan nähnyt Mustaa Roger Audemardia? Onko kukaan nähnyt Mustaa Roger Audemardia?"

Henkeään pidättäen David kuunteli ääntä, jonka hän tiesi kuuluvan samasta huoneesta.

IX LUKU.

Vähään aikaan Carrigan ei päästänyt ääntäkään. Se ei ollut pelko, joka sai hänet vaikenemaan. Se oli jotakin selittämätöntä. Musta Roger Audemard! Kolme kertaa oli joku lausunut nuo sanat hänen korviinsa sen jälkeen kun St. Pierren vaimo oli hänet saartanut. Sama ääni oli nyt hänen huoneessaan.

Olisiko se ollut Bateesen kuje? Carrigan kuunteli. Hän ojensi kätensä ja hapuili ympärilleen ikäänkuin joku olisi ollut hänen kätensä ulottuvilla. Heittäen päältään peitteensä hän hyppäsi keskelle lattiaa.

Ei vieläkään kuulunut peräytyviä eikä lähestyviä askeleita. Carrigan sytytti tulitikun. Ei yhtään elävää oliota näkynyt sen keltaisessa valossa. Hän sytytti lampun. Hytti oli tyhjä. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Ikkuna oli vielä auki. Epäilemättä oli ääni tullut sen kautta, ja hänestä tuntui kuin ristikko olisi vähän painunut sisäänpäin ikäänkuin kasvot olisivat painautuneet sitä vastaan. Yö oli suloisen viileä. Myrskyn puhdistamalla taivaalla tähdet välkkyivät kirkkaasti. Ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Hänen oli täytynyt nukkua jonkun aikaa, ennenkuin ääni herätti hänet, sillä kello oli jo lähes kolme. Aamunkoitto oli lähellä. Kun hän katsoi ulos ikkunasta, olivat tähdet jo kalpeampia ja etäisempiä. Häntä ei enää haluttanut nukkua. Hän oli rauhaton ja tunsi kummallisten aavistusten saavan hänet yhä enemmän valtoihinsa.

Kuuden aikaan aamulla Bateese toi aamiaista. Carrigania hämmästytti hänen tulonsa, sillä hän ei ollut kuullut hiiskahdustakaan ulkopuolelta. Se ei ollut voinut olla Bateese, joka lausui nuo sanat, sillä kaikesta päättäen hänellä oli ollut kurja yö. Hän oli kuin juuri vedestä nostettu rotta. Hänen vaatteensa olivat läpimärät ja raskaat ja harvat hiuksensa piikkisuorat. Hän läjähytti aamiaisastiat pöydälle, ja meni ulos, ei edes nyökännyt päätään vangilleen.

Epämukavuuden ja häpeän tunne valtasi Davidin, kun hän istuutui aamiaispöytäänsä. Täällä hän eli kaikessa ylellisyydessä, silloin kun St. Pierren suloinen vaimo oli ehkä vielä kurjemmassa tilassa kuin Bateese. Aamiainen hämmästytti häntä. Vielä enemmän kuin poronpaisti maukkaine kastikkeineen, perunat ja kuuma kahvi, joka täytti huoneen suloisella tuoksullaan, ihastuttivat häntä kuumat, ruskeat paahtoleivät. Sellaisen vedenpaisumuksen jälkeen, joka oli hukuttaa koko maailman! Miten oli Bateese saanut kaiken tämän aikaan?

Puolisen tuntia aamiaisensa jälkeen Carrigan käveli edestakaisin poltellen piippuaan. Aurinko valoi kultaisen hohteen maisemien yli. Hänen mielikuvituksensa vei hänet joen toiselle puolen. Hän oli näkevinään Marie-Annen siellä kuivaamassa vaatteitaan. Hän ei epäillytkään, että suuttumus olisi kohdistunut muihin kuin häneen itseensä.

Naputus ovelle herätti hänet mietteistään. Se oli kevyt, ei Bateesen eikä Nepapinaan nyrkin isku. Samassa ovi aukeni ja hyttiin tulvahtavassa auringonpaisteessa seisoi St. Pierren vaimo.

Hänen kauneutensa teki Carriganin mykäksi, sillä vastakohta hänen äskeisten kuvitelmiensa välillä oli niin suuri. Pään päälle kierretyt, auringossa välkkyvät hiukset eivät olleet märät. Hänessä ei ollut merkkiäkään sateen piiskaamasta, pienestä peltokanasta, jonka traagillinen kohtalo oli äsken askarruttanut hänen mieltään. Myrsky ei ollut koskenut häneen. Hänen kasvonsa olivat pehmeän raikkaat hyvin nukutun yön jälkeen. Kun hän hymyillen tervehti, unohtuivat Carriganin mielestä kaikki yölliset ajatukset. Hän unohti, että nainen oli St. Pierren vaimo. Hän näki edessään vain naisen, maailman lumoavimman naisen.

"Olette parempi tänään", sanoi hän. Vilpitön ilo loisti hänen silmistään. Ovi oli jäänyt auki ja aurinko täytti huoneen. "Luulen, että myrsky auttoi teitä. Eikö se ollut suurenmoista?"

"Sangen suurenmoista", sai David vaivoin sanotuksi. "Oletteko nähnyt Bateesea tänä aamuna?"

Hän naurahti. "Kyllä. Luulen, että hän ei pitänyt siitä. Hän ei ymmärrä, miksi minä rakastan myrskyä. Nukuitteko hyvin m'sieu Carrigan?"

"Tunnin, pari luullakseni. Olin huolissani teistä. Minua vaivasi ajatus, että olin ajanut teidät myrskyyn. Mutta ei se näytä koskeneen teihin."

"Ei. Olin hyvässä suojassa." Hän osoitti vaatekomeron ja pianon toisella puolella olevaa osastoa. "Tuolla on pieni ruokasali ja keittiö", selitti hän. "Eikö. Bateese kertonut?"

"Ei, kysyin häneltä missä te olette, ja muistaakseni hän käski minun pitämään suuni kiinni."

"Bateese on hyvin kummallinen", sanoi St. Pierren vaimo. "Hän on hyvin mustasukkainen minun tähteni. Kun olin lapsi ja hän kantoi minua käsissään, oli hän aivan samallainen. Bateese on vanhempi kuin miltä hän näyttää. Hän on viidenkymmenenyhden vuoden vanha."

Hän liikkui vapaasti ikäänkuin vieraan läsnäolo ei vähääkään häiritsisi hänen tavallisia tehtäviään. Hän oikaisi silkkiverhoja, asetti pari tuolia tavallisille paikoilleen, järjesteli yhtä ja toista kuten ainakin aamuaskareihin tottunut perheenemäntä.

Hän ei ollenkaan ollut hämillään äskeisen tiedonannon johdosta eikä siitä, että vieras oli hänen vankinsa. Tämä ulkonainen levollisuus teki Carriganin olon epämukavaksi. Vähän hermostuneena hän raapaisi tulitikun sytyttääkseen piippunsa, mutta sammutti sen heti.

St Pierren vaimo huomasi tämän. "Saatte polttaa", sanoi hän. Kuin hillitty naurunhelähdys soinnahti hänen äänessään. "St. Pierre polttaa ja minä pidän siitä."

Hän aukaisi laatikon, josta otti puolillaan olevan savukelaatikon.

"St. Pierre pitää näistä – toisinaan", sanoi hän. "Pidättekö – te?"

Davidin sormet olivat kuin pölkyt. Hän kirosi itseään, kun hän ei voinut liikuttaa kieltään. Ehkä tämä äänettömyys, joka ilmiantoi Davidin henkisen hämmennyksen, oli syynä siihen, että kevyt puna nousi hänen kasvoilleen. David huomasi tämän, myös sen, että hänen välkkyvä tukkansa oli aivan lähellä hänen leukaansa ja että hänen suunsa ja kaulansa olivat hurmaavan pehmeät.

Sanat, jotka hän lausui katsoen Davidia ihanilla silmillään, tunkeutuivat kuin veitsi hänen ajatuksiinsa.

"Iltasin minulla on tapana istua St. Pierren jalkojen juuressa ja katsella hänen polttamistaan", sanoi hän.

"Olen iloinen, että se ei häiritse teitä, sillä – pidän polttamisesta", sopersi David.

St. Pierren vaimo laski laatikon pienelle lukupöydälle. Hänen katseensa kääntyi aamiaisastioihin. "Pidätte paahtoleivistä myös. Nousin aikaisin tänä aamuna tekemään niitä teille."

"Tekö teitte ne?" kysyi David ikäänkuin hänen sanansa olisivat olleet mitä hämmästyttävin paljastus.

"Tietysti, m'sieu David. Joka aamu teen niitä St. Pierrelle. Hän pitää niistä kovin. Hän sanoo, että kolmas paras asia minussa on paahtoleipäni."

"Entä nuo kaksi muuta?" kysyi David.

"Ne ovat St. Pierren pienet salaisuudet, m'sieu", nauroi hän pehmeästi. Puna hänen poskillaan tummeni. "Ei olisi oikein kertoa niistä, vai miten?"

"Ehkä ei olisi", sanoi David hitaasti. "Mutta on pari muuta asiaa, mrs – Mrs Boulain –."

"Voitte kutsua minua Jeanneksi tai Marie-Anneksi, jos haluatte", keskeytti hän.

Hän korjasi aamiaisastioita eikä ollenkaan näyttänyt olevan tietoinen siitä, minkä vaikutuksen tämä tarjous teki Davidiin.

"Kiitän teitä", sanoi David. "Tahtoisin sanoa, että tulee olemaan minulle kovin vaikeata tehdä siten – sillä – tämä on mitä omituisin tilanne, eikö totta? Huolimatta kaikesta ystävällisyydestänne, johon sisältynee myös teidän hyvää tarkoittava yrityksenne tehdä loppu maallisista kärsimyksistäni kiven takana, on mielestäni tarpeellista, että annatte minulle jonkunlaisen selityksen."

"Eikö Bateese kertonut teille viime yönä?" kysyi hän kääntyen Davidiin päin.

"Hän ilmoitti minulle, että olen vanki, että en saa yrittää pakoa, ja jos sen teen, olette antanut miehillenne määräyksen tappaa minut."

Hän nyökkäsi vakavana päätään. "Aivan oikein, m'sieu."

David tulistui. "Siis olen vanki? Uhkaatte minua kuolemalla?"

"Kohtelen teitä kunnollisesti, ellette yritä paeta, m'sieu David. Eikö se ole oikein?"

"Oikein!" huudahti David yrittäen tukahuttaa purkautuvaa kiivauttaan. "Ettekö käsitä, mitä on tapahtunut? Ettekö tiedä, että niin Jumalan kuin ihmisten lain mukaan minun pitäisi vangita teidät ja antaa lain kouriin? Onko mahdollista, että te ette käsitä minun velvollisuuttani? Mitä minun täytyy tehdä?"

Jos David olisi kyennyt tekemään huomioita, olisi hän nähnyt, että naisen kasvoilta oli puna kadonnut. Mutta hänen silmänsä katsoivat suoraan levollisina. Hän nyökäytti päätään.

"Siksi juuri teidän pitää jäädä vangiksi. Siksi että käsitän. En tahdo kertoa, miksi se tapahtui kiven takana, ja jos te kysytte sitä, tulen kieltäytymään. Jos päästäisin teidät menemään nyt, niin luultavasti vangitsisitte minut ja panisitte vankilaan. Minun on siis pidettävä teidät kiinni, kunnes St. Pierre tulee. En tiedä, mitä muuta voisin tehdä, kunnes hän tulee. Mitä te tekisitte?"

Kysymys oli niin rehellinen kuin hämmentyneen lapsen, että Carriganin perustelut lain puolesta kaatuivat. Hän tuijotti kalpeihin kasvoihin, ihaniin, odottaviin silmiin, näki hentojen sormien liikuttavan toisiinsa punoutumisen, ja äkkiä hänen suunsa vetäytyi leveään, rehelliseen hymyyn, jota kaikki rakastivat David Carriganissa.

"Teette aivan oikein", sanoi hän.

Hänen ilmeensä muuttui äkkiä. Hänen poskensa hehkuivat. Violettitäplät hänen silmissään tanssivat kuin pienet kultajyväset.

"Teidän kannaltanne katsoen olette oikeassa", toisti David. "En yritä pakoa ennenkuin olen puhunut St. Pierren kanssa. Mutta en käsitä, millä tavalla hän voisi parantaa tilannetta."

"Hän voi", vakuutti nainen.

"Teillä näyttää olevan rajaton luottamus St. Pierreen", vastasi David pisteliäästi.

"Kyllä. Hän on maailman ihmeellisin mies. Hän tietää, mitä tehdä."

David kohautti olkapäitään. "Ehkä hän jossain syrjäisessä paikassa noudattaa Bateesen neuvoa, ripustaa kiven kaulaani ja upottaa minut joen pohjaan."

"Ehkä. Mutta en luule, että hän tekee niin. Vastustaisin sitä."

"Tekisittekö?"

"Kyllä. St. Pierre on suuri ja voimakas, ei hän pelkää mitään, mutta minulle hän tekee mitä tahansa. En usko, että hän tappaa teitä jos pyydän, että hän ei tekisi sitä." Hän ryhtyi taas korjaamaan aamiaisastioita.

Äkkinäisellä liikkeellä David sysäsi tuolin aivan hänen viereensä. "Istukaa", pyysi hän. "Voin puhua teille paremmin näin. Lain palvelijana minun velvollisuuteni on tehdä teille muutamia kysymyksiä. On teidän vallassanne vastaatteko niihin vai ette. Olen antanut teille sanani, että en ryhdy toimenpiteisiin ennenkuin olen nähnyt St. Pierren, ja pidän lupaukseni. Mutta kun tapaamme, riippuu menettelyni hyvin paljon siitä, mitä nyt kerrotte minulle. Istukaa!"

X LUKU.

Suuressa syvässä tuolissa, joka varmaankin oli St. Pierren oma, Marie-Anne istui Carrigania vastapäätä. Sen suurien käsinojien välissä hänen pieni, hento ruumiinsa näytti vielä pienemmältä. Hänen ruskeat silmänsä olivat levolliset ja kirkkaat. Ne eivät olleet lämpimät eikä hermostuneet, vaan niin tyynen kauniit, että ne hämmensivät Carriganin. Hän kohotti kätensä, hänen pitkät sormensa pöyhivät hetken pehmeitä, paksuja kiharoita. Tämä pieni liike, sen itsetiedoton naisellisuus, se tapa, jolla hän laski kätensä helmaansa sen jälkeen, hämmensivät Carrigania vielä enemmän. Mikä autuus omistaa tuollainen nainen! Ajatus teki hänet levottomaksi. Nainen istui odottavana, eloisana kysymysmerkkinä, päällystetyn tuolin lämmin väri taustanaan.

"Kun olitte ampunut minua", aloitti Carrigan, "näin teidät ensiksi seisovan luonani. Luulin, että olitte tullut lopettamaan minut. Silloin näin teidän kasvoillanne kauhua, hämmästystä, ikäänkuin olisitte tehnyt jotakin, jota ette tiennyt. Tahdon ymmärtää teitä. Tahdon antaa anteeksi, jos voin. Ettekö tahtoisi kertoa minulle, miksi ammuitte minua ja miksi teissä tapahtui tuo muutos, kun näitte minut makaamassa kiven takana?"

"En, sitä en kerro." Hän ei vastustanut tai uhmannut. Hänen äänensä ei noussut, ei se myöskään ilmaissut suurempaa tunnetta. Mutta se oli päättäväinen, ja hänen silmiensä järkähtämätön lujuus antoi sille ehdottoman päättäväisyyden leiman.

"Tarkoitatteko, että minun pitää arvata?"

Hän nyökäytti päätään.

"Tai kysyä sitä St. Pierreltä?"

"Jos St. Pierre tahtoo kertoa teille."

"No niin –." David nojautui Marie-Annea kohti. "Sen jälkeen laahasitte minut varjoon ja sidoitte haavani. Hämärästi tiesin, mitä tapahtui. Ja kummallinen asia tapahtui. Toisinaan – teitä näytti olevan – kaksi."

Carrigan ei katsonut hänen käsiään, joiden hän olisi nähnyt puristuvan lujemmin yhteen.

"Olitte vaikeasti haavoittunut", sanoi hän. "Ei ole ihme, jos näitte kummia asioita, m'sieu David."

"Ja minusta tuntui kuin olisin kuullut kaksi ääntä", jatkoi David.

Nainen ei vastannut.

"Sillä toisella oli hiukset kuin kupari ja kulta auringossa. Olin näkevinäni teidän kasvonne ja sitten hänen – uudelleen ja uudelleen. Ja sitten – ajattelin, että olin liian raskas taakka voidaksenne vetää minua yksinänne."

Hän kohotti kätensä.

"Nämä ovat vahvat", sanoi hän.

"Ne ovat pienet," väitti David, "ja epäilen, voisivatko ne kuljettaa minua edes tämän lattian poikki."

Ensimäisen kerran lämmin tuli pilkahti hänen silmiinsä. "Se oli kovaa työtä", sanoi hän. Äänen sointu varoitti Carrigania astumasta liian lähelle tulilinjaa. "Bateese sanoo, että olin hupsu tehdessäni sitä. Yhdentekevää näittekö kaksi, kolme tai neljä. Oletteko lopettanut kyselynne? Minulla on paljon tehtäviä."

David teki epätoivoisen liikkeen. "En vielä. Mutta mitä hyödyttää kysellä, kun ette tahdo vastata?"

"Yksinkertaisesti en voi. Täytyy odottaa."

"Miestännekö?"

"Niin, St. Pierreä."

Carrigan oli hetken vaiti. "Varmaankin hourailin ollessani sairas?"

"Niin teitte, ja erittäinkin siitä, mitä luulitte tapahtuneen hiekalla. Sitä toista henkilöä te kutsuitte tulen jumalattareksi. Olitte niin lähellä kuolemaa, että se ei tietenkään ollut huvittavaa. Muussa tapauksessa se olisi ollut. Minun hiuksenihan ovat melkein mustat." Hänen sormensa koskettivat taas nopeasti tuuheita kiharoita.

"Miksi sanotte melkein?" kysyi David.

"Koska St. Pierre on usein sanonut minulle, että kun olen auringonpaisteessa, hiukseni ovat kuin tulta. Aurinko oli hyvin kirkas sinä iltapäivänä, m'sieu David."

"Luulen ymmärtäväni", myönsi David. "Olen hyvilläni siitä, että te laahasitte minut varjoon ensin yritettyänne tappaa minut. Se osoittaa, että ette ole aivan yhtä julma kuin –."

"Carmin Fanchet", keskeytti nainen hiljaa. "Puhuitte hänestä, kun olitte kuumeessa. Se sai minut kauheasti pelkäämään teitä – niin paljon, että melkein olin sitä mieltä, että ehkä Bateese oli oikeassa. Siitä ymmärsin, mitä minulle tapahtuisi, jos päästäisin teidät menemään. Minkä hirveän työn hän teki teille? Mitä kauheampaa hän voi tehdä kuin minä olen tehnyt?"

"Senkötähden annoitte miehille käskyn surmata minut, jos yritän paeta?" kysyi David. "Senkötähden, että puhuin tästä naisesta, Carmin Fanchetista?"

"Niin, Carmin Fanchetin tähden pidän teidät kiinni kunnes St. Pierre tulee. Jos teillä ei ollut sääliä häntä kohtaan, niin ei teillä olisi sitä minuakaan kohtaan. Mitä kauheata on hän tehnyt teille, m'sieu?"

"Ei mitään minulle", sanoi David tuntien, että maaperä hänen jalkainsa alla alkoi horjua. "Mutta hänen veljensä oli rikollinen pahinta lajia. Olin silloin vakuutettu ja olen vieläkin, että sisar eli osallinen veljen rikoksiin. Hän oli hyvin kaunis, ja luulen, että se pelasti hänet."

David hypisteli sytyttämätöntä savukettaan. Kun hän katsoi ylös hämmästytti häntä St. Pierren vaimon äkkiä muuttunut ilme. Hänen poskensa hehkuivat ja pitkien silmäripsien takana liekehti polttava tuli. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton. Siinä ei kuulunut värähdystäkään, joka olisi ilmiantanut tunteen, joka lennätti kuuman punan hänen poskilleen.

"Silloin te tuomitsette häntä lainkaan tuntematta asiaa? Tuomitsitte hänet – kuten kuumeessa viittasitte – siksi, että hän niin epätoivoisesti taisteli harhaan joutuneen veljensä puolesta?"

"Luulen, että hän itsekin oli paha."

Pitkät ripset laskeutuivat kuin samettireunukset peittäen tulet hänen silmissään. "Mutta te ette tietänyt."

"En ehdottomasti", myönsi David. "Mutta tutkimukset –."

"Olisivat voineet näyttää, että hän oli maailman ihailtavimpia naisia, m'sieu David. Ei ole vaikea puolustaa hyvää veljeä, mutta jos hän on huono, täytyy olla enkeli voidakseen tehdä sen."

David tuijotti yhteen paikkaan sekavien ajatusten vallassa. Häntä alkoi hävettää. Nainen oli saartanut hänet. Hän oli näyttänyt hänet syylliseksi vääryyteen sitä olentoa kohtaan, jota hänen voimansa ja miehuutensa tulisi suojella – naista kohtaan. Hän oli näyttänyt hänet syylliseksi siihen, että hän oli tuominnut tuntematta asiaa. Ääni hänen sisässään tuntui huutavan: "Mitä teki Carmin Fanchet sinulle?"

Äkkiä David nousi ja tarttui tuolinsa selkänojaan. "Ehkä te olette oikeassa ja minä väärässä", sanoi hän. "Nyt muistan, että panin Fanchetin käsirautoihin ja Carmin Fanchet istui hänen vieressään koko ensimäisen yön. En aikonut nukkua, mutta kun olin väsynyt, en voinut vastustaa. Kun olin nukkunut noin tunnin, tyttö herätti minut yrittäen ottaa käsirautojen avaimen. Hänellä oli silloin tilaisuus tappaa minut."

Voitonriemuisena katsoi nainen ylös. "Niin, hän olisi voinut tappaa teidät nukkuessanne, mutta hän ei tehnyt sitä. Miksi?"

"En tiedä. Ehkä hän luuli onnistuvansa avaimen saannissa ja tahtoi jättää sen veljensä tehtäväksi. Kaksi tai kolme päivää myöhemmin hän ei olisi hetkeäkään epäröinyt, siitä olen varma. Kaksi kertaa tapasin hänet varastamassa pyssyäni. Ja kolmannen kerran myöhään illalla, kun olimme noin päivän matkan päässä Athabascan asemalta, hän oli vähällä lyödä minua nuijalla. Myönnän, että hän ei koskaan tehnyt minulle mitään kauheata, mutta olen varma, että hän yritti, ainakin loppupuolella."

"Ja koska hän epäonnistui, hän vihasi teitä ja koska hän vihasi teitä, päätitte te rangaista häntä veljensä kanssa. Te ette katsonut asiaa naisen näkökannalta. Nainen voi taistella ja tappaa pelastaakseen sen, jota rakastaa. Hän yritti ehkä ja epäonnistui. Seurauksena oli, että laki tappoi hänen veljensä. Eikö siinä ollut kylliksi? Olisiko ollut oikein tuhota hänet vain sillä syyllä, että te otaksuitte hänen olleen osallisena veljensä rikoksiin?"

"Se on kummallista", vastasi David epävarmalla äänellä. "Mc Vane, ylitarkastaja, kysyi minulta samaa. Luulin, että tytön kauneus vaikutti häneen. Olen hyvin pahoillani, että puhuin hänestä sairaana ollessani. En tahdo, että pidätte minua pahana – siinä suhteessa. Ajattelen koko tapausta vielä, ja jos huomaan, että olen ollut väärässä, ja jos vielä kohtaan Carmin Fanchetin, en häpeä polvillani pyytää häneltä anteeksi, Marie-Anne!"

Ensimmäisen kerran hän lausui nimen, jonka käyttämiseen hän oli saanut luvan. Nainen huomasi sen. David näki hänen kasvoillaan hyväksyvän välähdyksen, ikäänkuin nimen käyttäminen olisi hämmästyttänyt tai miellyttänyt häntä. Sitten se oli poissa.

Nainen ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan ja meni ikkunan luo. Hän seisoi selin Carriganiin katsellen ulos joelle. Silloin äkkiä he kuulivat äänen. Se oli ääni, jonka hän oli kuullut kahdesti sairaana ollessaan, ääni, joka oli herättänyt hänet viime yönä huutaen hänen huoneessaan Mustan Roger Audemardin nimeä. Se kuului selvästi avoimesta ovesta matalana ja yksitoikkoisen valittavana. Carrigan ei päästänyt silmistään St. Pierren vaimon hentoa vartaloa. Hän näki väristyksen puistattavan sitä.

"Kuulin tuon äänen viime yönä", sanoi David. "Tässä hytissä se kutsui Mustaa Roger Audemardia."

Nainen ei näyttänyt kuulevan häntä. Carrigan katsoi avonaiseen oveen.

Kultainen valovirta tummeni äkkiä ja päivää vastaan näkyi ovella miehen vartalo. Carrigan oli huudahtamaisillaan. Ensin hän säikähti, mutta vähitellen hän alkoi tuntea ääretöntä uteliaisuutta ja sääliä. Mies oli kauhean epämuodostunut. Hänen selkänsä ja leveät hartiansa olivat niin vääntyneet, että hän ei ollut pitempi kuin kahdentoistavuotias poika. Jos hän olisi seisonut suorana, olisi hän ollut kuusi jalkaa ja hyvin sopusuhtainen. David näki, että siinä ei ollut kysymyksessä syntymävika, vaan onnettomuus oli runnellut tuon suuren ruumiin, joka seisoi ovella kuin ryömivä eläin. Ensin hän näki vain sen suuruuden – pitkät käsivarret, jotka melkein koskettivat lattiaan, taittuneen selän, vääntyneet hartiat – mutta sitten nämä kaikki katosivat, ja hän näki vain kasvot ja pään, joissa oli jotain jumalallista. Se ei ollut kauneutta, vaan voimaa – kallion, kaiverretun graniitin lujuutta, ikäänkuin jokainen piirre olisi veistetty jostain katoamattomasta, ikuisesta. Kuitenkin niistä puuttui elävän sielun lämmin valo. Mies ei ollut vanha eikä nuori. Hän ei näyttänyt huomaavan Carrigania, joka seisoi häntä lähinnä. Hän katsoi St. Pierren vaimoa.

Nainen katsoi hellästi hymyillen muodotonta ruhoa ovella, niinkuin hän olisi hymyillyt pienelle lapselle. Miehen suurissa, syvällä olevissa silmissä paloi orjamaisen kunnioituksen tuli. Ne liikkuivat hitaasti etsien jotakin. Huulet liikkuivat, ja taas kuuli David tuon salaperäisen, valittavan äänen huutavan samoin kun viime yönä: "Onko kukaan nähnyt Mustaa Roger Audemardia?"

Samassa St. Pierren vaimo oli muodottoman jättiläisen vieressä. Hän näytti pitkältä kääpiön rinnalla. Hän silitti kädellään hänen harmahtavia hiuksiaan, nauroi lempeästi silmät loistavina ja omituinen hehku poskillaan. Carrigan tunsi sydämensä pysähtyvän, kun hän katseli heitä. Oliko tuo mies St. Pierre? Ajatus tuli kuin salaman välähdys ja katosi yhtä nopeasti. Se oli mahdotonta ja käsittämätöntä. Ja kuitenkin naisen äänessä oli jotakin enemmän kuin sääliä.

"Ei, ei, emme ole nähneet häntä, André – emme ole nähneet Mustaa Roger Audemardia. Jos hän tulee, kutsun sinua. Sen lupaan. Michiwan. Kutsun sinua."

Hän silitti miehen partaista poskea, laski kätensä hänen vääntyneelle olkapäälleen, ja he kääntyivät aurinkoon päin. Carriganista tuntui, että nainen puhui ja nyyhkytti ja nauroi samassa hengenvedossa, kun suuri ruho loittoni hänen hyväilevistä käsistään. Hetken hän katseli hänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sulki oven ja seisoi Carrigania vastapäätä. Hän ei puhunut. Hän hengitti nopeasti. Äskeinen hellyys oli kadonnut hänen kasvoiltaan ja hänen silmissään paloi taisteluhalu. Hän odotti sanoja ajatuksille, joiden hän tiesi liikkuvan Carriganin mielessä.

XI LUKU.

Äänettömyys vallitsi Carriganin ja St. Pierren vaimon välillä. David tiesi, mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat vielä punehtuneet, silmät säihkyivät taistelun odotuksesta. Hän oli valmis taistelemaan ulkopuolella olevan runnellun olennon puolesta. Hän odotti Davidin saartavan hänet kysymyksillään, vaativan häneltä tiedon, miksi mies oli lausunut Mustan Roger Audemardin nimen. Totuus iski Davidin aivoihin. Kaikki ei sittenkään ollut pelkkää kuumehouretta. Se ei ollut alkuasukkaiden petos, jollaista mahdollisuutta hän oli ajatellut viime yönä. Sattuma oli tuonut hänet aivan salaisuuden perille. St. Pierren vaimo oli jollain tavoin yhteydessä Musta Roger-mysteerion kanssa. David ei kuitenkaan kysynyt mitään. Hän kääntyi ikkunaan päin ja katsoi ulos seisoen samassa paikassa missä Marie-Anne hetkistä ennen.

Päivä oli suurenmoinen. Kaukana toisella rannalla, eilisellä leiripaikalla oli liikettä ja elämää. Miehet häärivät rannalla ja yorkilaisvenettä työnnettiin vesille. Aivan ikkunan alla lipui kanootti, jossa oli yksi mies. Se oli André, raajarikko. Voimakkain vedoin hän souti joen poikki. Hänen epämuodostumistaan tuskin huomasi kanootissa. Hänen hiuksensa ja musta partansa loistivat auringossa, ja leveiden olkapäiden välistä kohoava pää näytti enemmän kuin ennen veistetyltä jumalan päältä. Ja tämä mies, joka oli kuin salaman lyömä puu, mieletön, oli kuitenkin jotain enemmän kuin lihaa ja verta Marie-Anne Boulainille.

David kääntyi häntä kohti. Hänen asentonsa oli muuttunut. Siinä ei enää ollut ylpeätä uhmaa. Nainen oli valmistautunut puolustautumaan, mutta hänelle ei tarjoutunutkaan siihen tilaisuutta. Hän ei koettanut salata tätä seikkaa Carriganilta. David nyökkäsi ikkunaan päin.

"Hän menee pois kanootissa. Luulen, että ette olisi suonut minun näkevän häntä. Olen hyvin pahoillani, että satuin olemaan täällä."

"En yrittänyt estää häntä. Tahdoin teidän näkevän hänet, ja ajattelin, että kun te –."

"Odotitte minun kiduttavan teitä, kunnes ilmaisisitte totuuden, mitä hän tietää Roger Audemardista", sanoi David. "Olitte valmis taistelemaan. Mutta en tahdo kysellä, ellette anna minulle siihen lupaa."

"Olen hyvin iloinen", sanoi hän matalalla äänellä. "Alan luottaa teihin. Olette luvannut, että ette yritä paeta ja uskon teitä. Tahdotteko myös luvata, että ette tee kysymyksiä, joihin en voi vastata ennenkuin St. Pierre tulee?"

"Koetan."

Hän tuli hitaasti Davidin luo, niin lähelle, että hän olisi voinut laskea kätensä Davidin olkapäille.

"St. Pierre on puhunut minulle paljon Punaisesta Poliisista", sanoi hän tyynesti katsoen Carrigania. "Hän sanoo, että miehet, jotka kantavat punaista takkia, eivät koskaan tee halpamaisia tekoja, että he seuraavat rikollista rehellisesti ja julkisesti. Hän kutsuu heitä miehiksi, ja usein hän on kertonut ihmeellisiä juttuja heidän töistään. Kysyn teiltä, m'sieu David, tahdotteko menetellä kanssani rehellisesti? Jos annan teille vapauden liikkua veneissä ja rannallakin, tahdotteko odottaa St. Pierreä ja selvittää loput hänen kanssaan, mies miestä vastaan?"

Carrigan taivutti päätään. "Tahdon odottaa ja selvittää asiat St. Pierren kanssa."

David näki nopean sykähtelyn hänen kaulassaan, ja äkkiä ojensi nainen kätensä hänelle. David piti sitä hetken omassaan. Pienet sormet puristivat hänen kättään ja niiden lämpö sai hänen verensä kuohumaan. Hän oli niin lähellä, että David voi tuntea hänen ruumiinsa sykähdykset. Hän kumarsi päätään ja hänen hiustensa suloinen tuoksu huumasi Davidin, niiden välkkyvä kauneus oli hänen huuliensa ulottuvilla.

Hitaasti nainen veti kätensä pois ja astui kauemmaksi. Carriganista hän oli kuin nuori tyttö. Tyttömäinen sulo väreili hänen punehtuneilla kasvoillaan ja peittelemätön riemu välkehti hänen silmissään.

"En pelkää enää", sanoi hän väräjävällä äänellä. "Kun St. Pierre tulee, kerron hänelle kaikki. Silloin saatte kysellä ja hän vastaa. Hän ei petä. Te tulette pitämään St. Pierrestä ja tulette antamaan anteeksi, mitä tapahtui kiven takana."

Hän teki pienen liikkeen oveen päin. "Kaikki on nyt teidän käytettävissänne", lisäsi hän. "Kerron Bateeselle ja toisille. Kun sidomme veneet, saatte nousta maihin. Unohdamme kaiken, mikä on tapahtunut, m'sieu David. Unohdamme kunnes St. Pierre tulee."

"St. Pierre!" huudahti David. "Jospa ei olisi mitään St. Pierreä."

"Silloin olisin hukassa", keskeytti nainen äkkiä. "Silloin tahtoisin kuolla!"

Avonaisesta ikkunasta kuului ääni. Se oli Andrén yksitoikkoinen sävel. Marie-Anne meni ikkunan luo. David seurasi häntä. Katsoessaan hänen päänsä yli Davidin huulet melkein koskettivat hänen hiuksiaan. André oli tullut takaisin. Hän katseli kahta yorkilaisvenettä, jotka tulivat heidän alustaan kohti.

"Kuulitte hänen kysyvän Mustaa Roger Audemardia. Kummallista. Ymmärrän hämmästyksenne, kun näitte hänet ovella. Hänen järkensä kuten ruumiinsakin on rujo. Vuosia sitten St. Pierre löysi hänet metsästä ankaran myrskyn jälkeen. Puu oli kaatunut hänen päälleen. St. Pierre kantoi häntä olkapäillään. Hän jäi eloon, mutta hän on aina ollut tuollainen. St. Pierre pitää hänestä, ja hän seuraa St. Pierreä kuin koira. Hänen järkensä on mennyt. Hän ei tiedä nimeään, mutta me kutsumme häntä Andréksi. Yöt ja päivät hän hokee samaa kysymystä: 'Onko kukaan nähnyt Mustaa Roger Audemardia?' Haluaisin joskus kuulla, mitä kauheata te tiedätte Roger Audemardista."

Yorkilaisveneet olivat nyt puolitiessä jokea. Äkkiä niistä kajahti hurja laulu. David eroitti kuusi miestä kussakin veneessä. Heidän aironsa välkkyivät laulun tahtiin aamuauringossa. Marie-Anne katsoi Davidiin. Hänen silmissään David näki nyt sen, minkä illan hämäryys oli salannut heidän laskiessaan alas Pyhän Hengen putouksia. Nyt hän oli tyttö. David ei enää ajatellut häntä naisena. Hän ei ajatellut häntä St. Pierren vaimona. Tuossa katseessa oli jotakin, joka värähytti hänen sielunsa syvimpiä kieliä. Näytti siltä, kuin verho olisi hetkeksi pudonnut heidän väliltään.

Hänen punaiset huulensa värisivät, hän hymyili ja katsoi taas joelle. David kumartui eteenpäin. Tuulenhenki löyhytti välkkyvän kiharan hänen poskeaan vastaan. Vastustamaton halu valtasi Davidin. Hän kumartui vielä lähemmäksi, niin että hänen huulensa hiljaa koskettivat sametinpehmeitä kiharoita. Hän astui takaperin. Häntä hävetti. Hänen raju sydämensä oli tukahuttaa hänet. Hän puristi kätensä nyrkkiin. Nainen ei ollut huomannut, mitä hän oli tehnyt. Davidista hän oli kuin lintu, joka olisi tahtonut lentää ulos ikkunasta, joka värisi halusta saada vastata joelta tulevaan lauluun. Hymyillen katsoi hän taas Davidin kasvoihin, jotka olivat muuttuneet koviksi hänen sisässään riehuvan taistelun johdosta.

"Minun kansani on onnellinen", huudahti hän. "Myrskyissäkin he nauravat ja laulavat. Kuunnelkaa. He laulavat La Dernier e Domaine. Se on meidän laulumme. Meidän kotimme on tuolla kaukana salomailla, minne eivät ihmiset koskaan tule – rajamailla. Heidän vaimonsa, lemmittynsä ja perheensä ovat siellä, ja he ovat onnellisia tietäessään, että tänään kuljemme muutamia maileja heitä lähemmäksi. He eivät ole teidän kaltaisianne Montrealissa ja Ottavassa ja Quebecissä. He ovat kuin lapsia. Mutta he ovat oivallisia lapsia!"

Hän otti seinältä St. Pierren lipun. "St. Pierre on takanamme", selitti hän. "Hän tulee alas sellaisella tukkilautalla, jollaista ei ole toista meidän maassamme. Odotamme häntä, mutta joka päivä meidän täytyy kulkea muutamia maileja lähemmäksi kotia. Se tekee mielet iloisemmiksi. Kuljemme hitaasti, ja tällaisena päivänä se onkin ihanaa. Tekee teille hyvää päästä ulos. Tahdotteko tulla kanssani? Vai oletteko mieluummin yksin?"

Hänen kasvoillaan ei enää ollut pidättyneisyyttä. Hänen huulillaan karehti veitikkamainen hymy. Hänen silmissään oli loisto, joka sytytti Davidin veren. Se ei ollut keimailua, vaan jotain syvempää, jotain todellista – uusi Marie-Anne, joka sanoi suoraan, että hän toivoi hänen tulevan. David ei tiennyt, että hänen kätensä olivat vielä nyrkkiin puristetut. Ehkä nainen huomasi sen. Hänen silmänsä lepäsivät yhä Davidin kasvoilla toistaen hänen huultensa kutsun.

"Tulen mielelläni", sanoi David.

Sanat tulivat jäykästi. Hän tuskin kuuli niitä tai tiesi, mitä hän sanoi, ja kuitenkin hän oli tietoinen äänensä luonnottomasta soinnusta. Hän ei tiennyt, että hän ilmiantoi itsensä, hän ei nähnyt tummaa punaa, joka villiruusun tavoin peitti St. Pierren vaimon posket. Hän otti piippunsa pöydältä ja seurasi naista.

"Teidän pitää odottaa vähäsen", sanoi hän kevyesti koskettaen Davidin käsivartta. "Nepapinas valmistaa teille erikoisen kylvyn. Lähetän hänet sisään, ja sen jälkeen saatte tulla."

Miesten hurja laulu kuului lähempänä.

"He ovat onnellisia", toisti St. Pierren vaimo hiljaa. "Minäkin olen onnellinen. En enää pelkää. Maailma on taas ihana. Voitteko arvata miksi? Se on siksi, että olette antanut minulle lupauksenne, m'sieu David, ja siksi, että luotan teihin!"

Hän oli poissa.

Pitkään aikaan ei David liikkunut. Miesten laulu, äkkinäinen hurjempi huuto, sitten jokin kirahdus veneen kylkeen olivat kuin ääniä jostain toisesta maailmasta. Hänen sisässään tapahtui sysäys, suurempi kuin näkyväisten esineitten. Se oli totuus, joka selvisi hänelle, tulvahti hänen ylitseen kuin meren aallot, mursi padot, joilla hän oli koettanut sitä estää. Ääni hänen sielussaan julisti tätä totuutta, että ennen kaikkea muuta hän tahtoi ojentaa kätensä tätä ihanaa olentoa kohti, joka oli St. Pierren vaimo, nainen, joka oli yrittänyt tappaa hänet ja nyt katui sitä. Hän tiesi, että se ei ollut kauneus, joka veti häntä. Se oli kunnioitus, jota St. Pierre itse varmaan tunsi tätä naista kohtaan, joka oli hänen vaimonsa. Se sai hänet valtaansa kuin tulipalo, jätti hänet alastomaksi ja kuolleeksi kuin kulovalkean mustuttamat puut. Häneltä pääsi huokaus, joka oli melkein kuin itku. Hänen nyrkkinsä puristuivat yhä tiukempaan. Hän oli St. Pierren vaimo! Ja hän, David Carrigan, joka oli arka kunniastaan, ylpeä voimastaan, oli uskaltanut toivoa häntä omakseen hänen miehensä poissaollessa! Hän tuijotti suljettuun oveen, hän alkoi syyttää itseään, hänet valtasi hitaasti toinen kauhea tunne – häpeä heikkoutensa tähden ja tilanteen toivottomuus.

Ovi avautui ja Nepapinas tuli sisään.

XII LUKU.

Seuraavan neljännestunnin ajan David oli yhtä ääneti kuin vanha intiaanitohtorikin. Hän ei tuntenut mitään kipua, kun Nepapinas otti pois siteen ja pesi hänen päänsä valmistamallaan seoksella. Ennenkuin uusi side pantiin päälle, David katsoi peiliin. Hän ei ollut vielä nähnyt haavaansa ja hän odotti näkevänsä suuren ruman arven: Hänen hämmästyksekseen näkyi vain pieni tulehtunut kohta ohimolla. Hän tuijotti Nepapinaan, joka arvasi hänen ajatuksensa. Hänen kuivat kasvonsa vetäytyivät leveään hymyyn. "Kuula sattui kiveen ja kivi lensi päähänne", selitti hän. "Päänne oli vähällä murskautua, mutta Nepapinas oikaisi sen sormin, noin." Hän kohautti ohuita olkapäitään, ja ylpeä hymy huulillaan koetti hän koukkuisilla sormillaan näyttää, miten toimitus tapahtui.

Äänettömänä David puristi hänen kättään. Nepapinas laittoi uuden siteen ja meni ulos nauraen omituista nauruaan, ikäänkuin hän olisi tehnyt aika kepposen valkoiselle miehelle siepatessaan hänet kuolemankidasta.

Jonkun aikaa oli ulkoa kuulunut hiljaista liikettä. Miesten laulu oli vaiennut, ja matala ääni antoi määräyksiä. Katsoessaan ulos ikkunasta David näki, että heidän veneensä liukui hitaasti pois rannasta. Hän sytytti St. Pierren vaimon antaman savukkeen.

Huolimatta henkisestä taistelusta, jota hän oli käynyt Nepapinaan läsnäollessa, ei hän ollut päässyt selville itsestään. Hän oli laannut olemasta David Carrigan, takaa-ajaja. Joku päivä aikaisemmin hänen verensä oli kiehunut, kun hän ajatteli suurta peliä, jossa laki oli toisella puolella ja laittomuus toisella puolella pöytää ja kortit välissä. Kortit merkitsivät joko elämää tai kuolemaa. Jommankumman täytyi voittaa tai hävitä. Jos silloin joku olisi sanonut hänelle, että pian hän tulee tapaamaan miehen, joka tuntee Roger Audemardin, olisi hänen jokainen hermonsa jännittynyt odotuksesta. Tämän hän totesi kävellessään edestakaisin pehmeällä matolla. Hän tiesi, että ponnistuksista huolimatta entinen innostus oli poissa. Oli mahdotonta valehdella itselleen. Tällä hetkellä St. Pierre oli hänelle tärkeämpi kuin Roger Audemard. Ja St. Pierren vaimo, Marie-Anne –.

Hänen silmänsä osuivat pianolla olevaan rypistettyyn nenäliinaan. Taas hän pusersi sitä kädessään ja taas nöyryytyksen ja häpeän puna nousi hänen kasvoilleen. Hän pudotti nenäliinan. Hänen oman elämänsä laki tuntui ilkkuvan hänelle. Hän oli puhdas, ja se oli ollut hänen suurin ylpeytensä. Hän vihasi miestä, joka ei ollut puhdas. Hänen vaistonsa käski hänen tappamaan miehen, joka häpäisi toisen miehen kotia. Ja täällä, St. Pierren paratiisin pyhyydessä hän löysi itsensä taistelemassa tuota kaikkien aikojen suurinta taistelua.

Hän katsoi ovea. Hän ojentautui ja hän nauroi sille, joka oli noussut osoittamaan häntä sormella. Eihän se loppujen lopuksi miestä pahentanut, jos hän kävikin läpi tulen, jos hän pääsi siitä kärventymättä. Sisimmässään hän tiesi, että ei ollut synti rakastaa, sellaisissakaan olosuhteissa kuin hän, jos hän piti tuon rakkauden omana tietonaan. Mitä hän oli tehnyt silloin, kun Marie-Anne seisoi ikkunan luona, ei voinut tulla tekemättömäksi. St. Pierre olisi luultavasti tappanut hänet, jos hän olisi tiennyt sen, eikä hän olisi moittinut häntä siitä. Mutta St. Pierren vaimo ei ollut huomannut hyväilyä. Ei kukaan paitsi hän itse tiennyt siitä. Se oli hänelle pyhä asia, vaikkakin se nosti häpeän punan hänen poskilleen.

Hän meni ovelle, jonka hän avasi, ja seisoi auringonpaisteessa. Oli suloista tuntea auringon lämpöä kasvoillaan ja raikkaan ilman täyttävän keuhkonsa. Alus oli lähtenyt rannasta ja kulki nopeasti keskelle jokea. Bateese hoiteli suurta koivusta peräsintä. Davidin suureksi hämmästykseksi hän nyökkäsi ystävällisesti ja veti suunsa leveään hymyyn.

"Se meidän tappelumme tulee pian", hihitti hän mielissään. "Te olette kuin pieni kananpoika ja minä, Concombre Bateese kuin kotka."

Bateesen ilo tarttui Davidiinkin. Hän meni hyttiinsä ja kaivoi esiin nyrkkeilyhansikkaansa. Hän hyväili niitä kuin rakasta veljeä tai ystävää, ja niiden samettinen pehmeys oli viihdyttävämpää kuin savuke, jota hän paraikaa poltteli. Hänen suurin intohimonsa oli nyrkkeily, ja mihin tahansa hän menikin, hansikkaat seurasivat aina mukana. Monin paikoin oli hän retkillään opettanut erämaan asukkaille niitten käyttöä, saadakseen nauttia siitä hyväntunteesta, jota niiden käyttäminen hänelle tuotti. Tuossa kutsui nyt häntä Bateese odottaen hänen paranemistaan.

Hän meni ulos ja sysäsi kömpelön näköiset hansikkaat alkuasukkaan nenän eteen.

Bateese katsoi niitä uteliaana. "Kintaat" sanoi hän nyökäyttäen päätään. "Pysyykö pienen kukonpojan varpaat talvella lämpiminä tuollaisissa? Ne ovat hankalat. Voin tehdä paremmat lapaset poronnahasta."

David pani hansikkaan käteensä, ja puristi kätensä nyrkkiin. "Näetkö tuota, Concombre Bateese?" kysyi hän. "Ne eivät ole sitä varten, että kädet pysyisivät lämpiminä! Tulen käyttämään niitä tappelussamme. Arvaatko miksi? Sentähden, että en tahdo satuttaa sinua vallan pahasti, Bateese. En tahdo mukiloida kasvojasi pahanpäiväisesti, minkä minä varmaan tekisin, ellen panisi käteeni näitä pehmeitä hansikkaita. Sitten, kun olet oppinut taistelemaan –."

Concombre Bateesen häränniska näytti paisuvan haletakseen. Silmät olivat pulpahtaa ulos kuopistaan. "Mitä! Te uskallatte puhua noin Concombre Bateeselle, joka on paras tappelija kolmen joen maassa? Te puhutte minulle tuolla tavalla, minulle, joka tapan karhun käsilläni, joka kiskon puut juurineen, joka, – joka –"

Sanatulva oli tukahduttaa hänet, kun äkkiä katsoessaan yli Carriganin olkapään, hän pysähtyi. David kääntyi. Jonkun askeleen päässä hänen takanaan seisoi Marie-Anne, joka oli kuullut heidän puheensa. Hän puri huultaan ja hänen silmänsä nauroivat.

"Ette saa riidellä, lapset", sanoi hän. "Bateese, sinä ohjaat huonosti."

Hän ojensi kätensä, ja sanaa sanomatta David antoi hänelle hansikkaat. Hän siveli niitä hiljaa sormillaan, kuitenkin David näki hänen valkealla otsallaan epäilyn häivän.

"Ne ovat kauniit ja pehmeät, m'sieu David. Ne eivät voi paljo koskea. Kun St. Pierre tulee, tahdotteko jonakin päivänä opettaa minua käyttämään niitä?"

"Te sanotte aina, kun St. Pierre tulee", vastasi David. "Pitääkö meidän odottaa kauan?"

"Pari kolme päivää, ehkä vähän kauemmin. Tuletteko kanssani?"

Vastausta odottamatta hän meni edellä, heilauttaen hansikkaita sivullaan. Bateese irvisteli pahanilkisesti ja ravisti mahtavaa nyrkkiään. He olivat tuskin päässeet näkyvistä kun he kuulivat kovan naurunrähäkän. Bateesen nauru ei ollut vielä laannut, vaikka he olivat kulkeneet jo kannen toiseen päähän, mihin oli järjestetty tuoleja, useita mattoja, pieni pöytä ja Davidin hämmästykseksi riippumatto. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaisilla ylellisyyksillä varustettua alusta kolmen joen vesillä. Hänen päänsä yläpuolella liehui St. Pierren mustavalkoinen lippu. Lipputangon alla oli verhottu ovi, joka epäilemättä johti keittiöön. David ei voinut peittää hämmästystään. Mutta St. Pierren vaimo ei näyttänyt huomaavan sitä. Hänen otsallaan oli vielä ryppyjä ja nauru oli kadonnut hänen silmistään.

"Onko totta, että olette luvanneet tapella Bateesen kanssa?" kysyi hän.

"Se on totta, ja luulen, että Bateese ilolla odottaa sitä tapahtumaa."

"Niin tekee", vahvisti nainen. "Viime yönä hän kertoi siitä kaikille miehille. Ne, jotka tänä aamuna lähtivät St. Pierreä vastaan, veivät tiedon mukanaan. Kaikki ovat jännittyneitä ja paljon vetoja on lyöty. Pelkään, että olette tehnyt pahan lupauksen. Kukaan ei ole tarjoutunut ottelemaan Bateesen kanssa kolmeen vuoteen, ei edes suuri St. Pierre, joka sanoo, että Concombre on enemmän kuin pari hänelle."

"Kuitenkin he ovat epäilevällä kannalla, koska he lyövät vetoa, ja siihen tarvitaan kaksi ihmistä", hihitti David.

Rypyt katosivat Marie-Annen otsalta ja hymy väreili hänen punaisilla huulillaan. "Niin, he lyövät vetoja; mutta ne, jotka ovat Teidän puolellanne, tarjoavat ensi syksyiset majavannahat ja jäätyneet kalat ilvestä ja näätää vastaan. Heitä on kolmekymmentä yhtä vastaan, m'sieu David!"

Hänen silmissään kuvastuva säälin tunne nosti veren Davidin kasvoille. "Kunpa minulla olisi jotain panna vedon alaiseksi!" valitti hän.

"Te ette saa tapella. Minä kiellän sen!"

"Silloin Bateese ja minä hiivimme ulos metsään ja tappelemme siellä."

"Hän loukkaa teidät pahasti. Hän on kauhea, hän on kuin suuri eläin. Hän rakastaa tappelua ja hän aina kysyy, eikö kukaan piisaa hänelle. Hän tuhoaisi vaikka minut saadakseen tapella. Mutta te, m'sieu David -."

"Rakastan myös tappelua", lisäsi David kursailematta.

St. Pierren vaimo tarkasti häntä miettivästi. "Näiden kanssa?" kysyi hän pitäen kädessään hansikkaita.

"Niin, noiden kanssa. Bateese saa käyttää nyrkkejään, mutta minä käytän näitä, niin että en tee hänen kasvojaan muodottomiksi. Ne eivät ole muutenkaan liian somat."

Pidätetty hymy huulillaan antoi hän hansikkaat takaisin, ja osoittaen suurta, pehmeätä tuolia hän sanoi: "Olkaa hyvä ja istukaa. Minulla on vähän tehtävää, palaan heti."

David luuli, että hän heti meni neuvottelemaan asiasta Bateesen kanssa, sillä oli selvää, että hän ei katsellut suosiollisesti luvattua ottelua. Hän oli varomattomasti tullut luvanneeksi Bateeselle tappelun ollenkaan aavistamatta, että sillä tuli olemaan niin suuri merkitys koko joukkoon nähden. Nyt hän oli pääsemättömissä, ja kaikesta päättäen Bateese oli ainakin hänen tasallaan. Siitä hän oli iloinen. Hymyillen hän katseli St. Pierren miesten taivutettuja selkiä. Nuo siis löivät vetoa hänestä! Ehkä he saivat St. Pierrenkin osalliseksi peliin.

Kuuma veri pauhasi Carriganin suonissa. Se tuntui aina sormen päihin asti. Hän tuijotti joelle. Ajatukset saivat hänet kokonaan unohtamaan ulkomaailman. Hän omisti yhden asiaa, josta St. Pierre ja hänen vaimonsa olisivat panneet vedonalaiseksi puolet omaisuudestaan! Jos hän voittaisi tuon yhden asian, joka oli tullut hänelle kuin jokin yliluonnollinen innostus, ja antaisi Bateeselle selkään –.

Hän käveli edestakaisin kapealla kannella. Ajatus kasvoi ja täytti kokonaan hänen mielensä. Aina siitä hetkestä asti, kun ensimäinen kuula ammuttiin häneen, hän oli ollut tekemisissä pimeiden voimien kanssa. Mutta kohtalo oli viimein antanut hänelle valtin. Se, mitä hän omisti, oli kallisarvoisempaa kuin turkikset ja kulta St. Pierrelle, ja St. Pierre ei tulisi hylkäämään tarjousta. Hän ei uskaltaisi. Hän ottaisi sen vastaan mielellään vahvasti uskoen, että Bateese suomisi hänet yhtä pahanpäiväisesti kuin kaikki muutkin vastustajansa. Ja jos Marie-Anne olisi tiennyt, mikä tuo pantti oli, olisi hänkin rukoillut jumalien suosiota Concombre Bateeselle!

Hän ei kuullut keveitä askeleita takanaan, ja kun hän kääntyi, näki hän edessään Marie-Annen, joka kantoi kädessään pientä koria, jonka David oli nähnyt hytin pöydällä. Hän istuutui riippumattoon ja otti esiin pitsityön. David katseli hänen sormiensa nopeata liikettä.

Ehkä hänen ajatuksensa siirtyi Marie-Anneen. Davidia melkein pelotti, kun hän näki poskien punastuvan pitkien, tummien ripsien alla. Hän katseli taas soutajia koettaen laskea heidän airojensa liikkeitä. Hänen takanaan St. Pierren vaimon ihanat silmät katselivat häntä kuuman hehkuvina.

"Tiedättekö", sanoi David hitaasti yhä katsellen joelle, "jokin sanoo minulle, että jotakin odottamatonta on tapahtuva kun St. Pierre palaa. Lyön vetoa hänen kanssaan, että voitan Bateesen. St. Pierre ei ole kieltäytyvä. Ja St. Pierre häviää, koska minä voitan Bateesen. Silloin alkaa odottamatonta tapahtua. Sen jälkeen saamme nähdä, pidättekö paljon väliä."

Oli hetken hiljaista. "En tahdo teidän tappelevan Bateesen kanssa", sanoi Marie-Anne.

Neulat liukuivat nopeasti kun Carrigan kääntyi. Pitkät ripset peittivät sen, minkä David hetkistä aikaisemmin olisi nähnyt hänen silmissään.

XIII LUKU.

Aamu kului kuin unessa. Carrigan antautui lumouksen valtaan kuin lapsi, joka hetkeksi on joutunut kultaiseen satumaahan. Hän istui niin lähellä Marie-Annea, että hän tunsi kuin suloisen kukan tuoksun. Se oli kuin syvällä, metsän siimeksessä kasvavan orvokin tuoksua. David kuvitteli näkevänsä Marie-Annen niitä poimimassa vuosi sitten, yksinään, David oli näkevinään hänen pienien sormiensa poimivan noita hymyileviä kukkia, joiden vieno tuoksu oli kuin metsärastaan laulua, verrattuna etelän hajuvesipulloihin. Se tuntui olevan osa hänestä itsestään, hänen hehkuvien poskiensa tuoksua, hänen pehmeitten huuliensa henkäys.

Marie-Anne ei arvannut hänen ajatuksiaan. Hänen äänessään ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut niitä. Nainen ei tiennyt hänen sisässään riehuvasta taistelusta. Hänen silmänsä hymyilivät, hän nauroi, hän laski silmukoita ja puhui Davidille kuin St. Pierren hyvälle ystävälle. Hän kertoi kuinka St. Pierre oli tehnyt veneen, suuremman kuin koskaan ennen on joella nähty, kokonaan kuivasta seetripuusta, niin että se uiskenteli kuin höyhen, missä vain oli vettä kylliksi yorkilaisveneelle. Hän kertoi, kuinka St. Pierre oli ostanut pianon Edmontosta, ja kuinka hän eräässä haaksirikossa oli kantanut sitä hartioillaan. St. Pierre on hyvin vahva mies, sanoi hän ylpeästi, ja lisäsi:

"Toisinaan, kun hän ottaa minut syliinsä, pelkään, että hän puristaa minut kuoliaaksi!"

Sanat tunkeutuivat kuin terävä veitsi hänen sydämeensä. Hänen silmäinsä eteen nousi kuva, tuo hento, lumoava olento St. Pierren voimakkaissa käsivarsissa, puristettuna niin lujasti, että hän ei voinut hengittää. Se koski häneen kuin elävä todellisuus. Hän suuntasi katseensa kaukaiselle rannikolle, missä villi luonto näytti ulottuvan rajattomuuteen. Mikä ihanuus! Havupuiden vihreä meri, josta poppelit ja koivut kohosivat hopeaisena vaahtona tummempien aaltojen yli, ja etäämpänä autereessa häämöittivät Tront-vuorten huiput niiden takana olevan seudun vartijoina! Wabiskow-vesistojen toisella puolella olevaan ihmemaahan olisi David tahtonut päästä neljä päivää sitten. Hän ikävöi noita salaperäisiä, asumattomia seutuja; niiden hiljaisuutta ja toverillisuutta. Mutta nyt, mikä narri hän olikaan! Kaukaa hänen rakastamansa metsät tuntuivat kuiskaavan hänelle, ja mennessään joki tuntui katsovan taakseen ja kutsuvan häntä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että metsän sanat olivat tosia. Se virtasi laiskasti puolen mailin levyisenä, ikäänkuin kooten voimia lähenevien putousten tyrskyihin, ja huolettomana lauloi se syvien vesien matalaa, ikuista laulua. Siinä laulussa David oli kuulevinaan saman kuiskauksen, sen, että hän oli narri. Erämaitten tenhovoima valtasi hänet uudelleen. Hän katsoi soutajia, ja viimein hänen katseensa siirtyi takaisin St. Pierren vaimoon. Hänkin katseli kauas erämaahan. Davidista hän taas näytti linnulta, joka olisi tahtonut lentää.

"Tahtoisin päästä noille kukkuloille", sanoi hän katsomatta Davidiin. "Pois tuonne!"

"Ja minä tahtoisin tulla kanssanne."

"Pidättekö kaikesta tuosta, m'sieu?" kysyi hän.

"Kyllä, madam."

"Miksi 'madame', vaikka olen antanut teille luvan kutsua minua Marie-Anneksi?"

"Koska te sanotte minulle 'm'sieu'."

"Mutta te ette ole antanut minulle lupaa –."

"Sitten teen sen nyt", keskeytti hän nopeasti.

"Merci! Ihmettelinkin, miksi ette vastannut kohteliaisuuteen", nauroi hän. "En pidä m'sieu-sanasta. Kutsun teitä Davidiksi."

Äkkiä hän nousi riippumatosta, pisti pitsinsä ja neulansa koriin. "Olen unohtanut jotakin. Teidän pitää syödä, kun tulee päivällisaika, m'sieu – tarkoitan David. Minun pitää siis ruveta keittäjäksi, joksi St. Pierre minua toisinaan kutsuu, koska pidän keittämisestä. Teen piirakan."

Keittiön tumma ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Carrigan jäi yksin ajatuksineen. Hän ei enää epäillyt, että hän oli narri. Hän kadehti St. Pierreä ja hän halusi toisen omaisuutta. Mutta hän tiesi, että hän ampuisi kuulan päähänsä ennenkuin koskisi siihen, mikä ei kuulunut hänelle. Siinä asiassa hän oli varma itsestään. Siitä huolimatta hän tiesi vajonneensa lokaan, josta hänen täytyi nopeasti nousta, muuten hän iäksi menettäisi itsekunnioituksensa. Hän riisui itsensä alasti eikä valehdellut sille, mikä hänessä oli parempaa ja suurempaa.

Hän ei ollut vain narri, hän oli raukka. Vain raukka voi koskettaa St. Pierren vaimon hiuksia huulillaan, vain raukka saattoi antaa sijaa ajatuksille, jotka polttivat hänen aivojaan. Hän oli St. Pierren vaimo. David odotti nyt kiihkeästi päällikön kotiintuloa. Sen jälkeen kaikki oli tapahtuva nopeasti. Hän kiitti Jumalaa, että hänen mieleensä oli tullut vedon ajatus. Taistelun jälkeen, voiton jälkeen hän taas on entinen Dave Carrigan, jolla on valtit kädessään.

Yorkilaisveneistä kuului kovaa ääntä ja Bateesen vastaukset peräkannelta herättivät hänet mietteistään. Alus lähestyi rantaa ja Bateese väänsi peräsintä ikäänkuin höyrykoneen voima olisi ollut hänen mahtavissa käsissään. Veneet olivat lyhentäneet hinausköyttä ja työntyivät suoraan hiekkarantaa kohti. Paljassääriset miehet hyppäsivät matalaan veteen ja alkoivat vetää köyttä. David katsoi kelloaan. Se oli kymmenen. Aika ei ollut milloinkaan kulunut niin nopeasti kuin tänä aamuna. Ja nyt he nousivat maihin kuusi tai kahdeksan mailia kuljettuaan jokea alas. Kuinkahan pian St. Pierre oli saavuttava heidät lautallaan?

Hänet täytti halu saada taas jalallaan koskea pehmeätä maata. Odottamatta Bateesen lankun asettamista hyppäsi hän pehmeälle hiekalle. St. Pierren vaimo oli antanut hänelle luvan. Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen minkä vaikutuksen se teki Bateeseen. Tämän kasvot olivat kovat kuin kivi. Ei ääntäkään päässyt hänen paksuilta huuliltaan, mutta hänen silmissään oli syvä ja vaarallinen tuli. Niissä kuvastui epäily, varoitus, uhkaus siitä, mitä tapahtuisi, jos hän ei tulisikaan takaisin määräaikana. David nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. Vaikka St. Pierren vaimokin luotti häneen, niin Bateese ei. Kulkiessaan miesten ohi, hän näki heidän silmissään saman epäilyn, saman varoituksen ja uhkauksen, jos hän unohtaisi lupauksensa Marie-Annelle. David ei milloinkaan ollut nähnyt niin muhkeita miehiä. He eivät olleet alamaitten sekarotua. He olivat hoikkia, pitkiä, puhdaspiirteisiä, jänteviä, he olivat kuin satoja vuosia aikaisemmin eläneet viikingit, ja kaikki olivat nuoria. Vanhemmat miehet olivat menneet St. Pierren joukkoon. David käsitti syyn tähän. Ei ollut yhtäkään näissä kahdessatoista, joka ei olisi voittanut häntä juoksussa, vaikka hän olisi lähtenyt tunteja aikaisemmin.

Kuljettuaan heidän ohitseen hän pysähtyi ja katosi laaksoon. Etukannella seisoi Marie-Anne, joka katseli häntä. Näin kaukaakin David saattoi huomata, että hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme. Hänen tervehdykseensä ei hän vastannut hymyllä, nyökäytti vain vähän päätään. David kulki edelleen vihreän havumetsän suojaan. Entinen elämänilo virtasi taas hänen suonissaan, kun hänen jalkansa vajosi sammaliin metsän viileässä pimennossa. Hän kulki tiheän havupuiden holvikatoksen alla, niin tiheän, että taivasta ei nähnyt. Hän tuli korkeammalle, missä havupuiden joukossa kasvoi siellä täällä koivuja ja poppeleja. Hänen ympärillään oli näkymätön laulukuoro, piileskelevien kerttujen sirkutusta, etäämpänä närhien toruvia ääniä. Piikkisika kulki hänen tiensä poikki noin kahdentoista jalan päässä. Sitten hän tuli poljetulle tielle, jonka poikki kulki muita polkuja, joissa näkyi hirven ja poron jälkiä. Puolen mailin päässä veneestä hän istuutui puunrungolle ja täytti piippunsa. Siinä hän istui kuunnellen rakastamansa maan hillittyjä ääniä.

Hänet valtasi omituinen tunne, että hän ei ollut yksin, että muut silmät kuin eläinten ja lintujen tarkastelivat häntä. Tämä vaikutelma kävi voimakkaammaksi. Hän oli tuntevinaan katseen, joka näki hänet pimeimmäsäkin sopessa, seurasi häntä kuin henki. Koiramainen takaa-ajajan vaisto heräsi hänessä nopeasti, se vainusi näkymättömän olennon läsnäolon.

Hän huomasi muutoksen lintujen äänissä. Noin sadan jardin päässä hänestä metsän suulain olento, närhi, sai uuden soinnun ääneensä. Toisaalla taas tiheikössä kerttu lopetti äkkiä laulunsa väräjävään huutoon. Näiden äänet ilmaisivat kutsumattoman vieraan tulevan liian lähelle niiden pesiä. David nousi ja painoi hymyillen tupakkaa piippuunsa peukalollaan. Marie-Anne kyllä saattaa luottaa häneen, mutta Bateesella ja hänen tovereillaan on omat menetelmänsä uskonsa vahvistamiseksi.

David kääntyi takaisin noin puolen päivän ajoissa. Tahallaan hän palasi toista tietä, sadan jardin päässä poron polusta, missä sammal oli kosteata ja pehmeätä. Viisi kertaa hän huomasi miesten pieksun jälkiä.

Hiat käärittynä pesi Bateese kantta, kun David lähestyi häntä.

"Tuolla metsässä on saksanhirviä ja poroja, mutta luulen, että häiritsin metsästäjiänne", sanoi Carrigan hymyillen. "He ovat liian kömpelöitä metsästämään, linnutkin antavat heidät ilmi. Pelkään, että jäämme ilman tuoretta lihaa huomenna."

Concombre Bateese tuijotti Carriganiin, ikäänkuin joku olisi lyönyt hänet mykäksi, ei hän puhunut sanaakaan Carriganin mennessä hänen ohitseen etukannelle. Marie-Anne oli tullut ulos katoksen alle. Hän huudahti helpotuksesta ja mielihyvästä.

"Olen iloinen, että olette tullut takaisin, m'sieu David!"

"Niin olen minäkin, madame", vastasi David. "Luullakseni on epäterveellistä kuljeskella metsissä."

David tunsi, että hän oli saanut takaisin osan entisestä voimastaan. He istuivat kahden päivällispöydässä, ja Marie-Anne tarjosi hänelle kutsuen häntä Davidiksi taas. Davidistakin tuntui nyt helpommalta kutsua häntä Marie-Anneksi ja katsoa häntä silmiin pelkäämättä, että ilmiantaisi itsensä. Osan iltapäivästä he viettivät yhdessä. Davidista ei ollut ollenkaan vaikeata kertoa hänelle seikkailuistaan pohjoisessa, ja että pohjola vaati hänet sekä sielun että ruumiin puolesta, ja että hän toivoi saavansa kuolla siellä, kun hänen aikansa tulee, Marie-Annen silmät loistivat, kun hän kertoi tätä. Hänkin kertoi koti-ikävästään, viettäessään kaksi vuotta Montrealissa ja Quebecissä, ja ilostaan, kun hän sai palata metsiinsä. Näytti siltä kuin he hetkeksi olisivat unohtaneet St. Pierren. He eivät puhuneet hänestä. Pari kertaa he näkivät rujon Andrén, mutta Roger Audemardin nimeä ei mainittu. Marie-Anne kertoi hänelle Boulainin kätketystä paratiisista kaukana Yellowknifen ja Great Bear'in toisella puolen sekä suuresta hirsilinnasta, joka oli hänen kotinsa.

Osan iltapäivästä David vietti rannalla. Hän täytti poronnahkaisen säkin rannalla, ripusti sen puunoksaan ja kolme neljännestuntia pommitti hän sitä nyrkeillään, St. Pierren miehien suureksi huviksi. Harjoitus osoitti Davidille, ettei hän ollut kadottanut paljon voimistaan ja että hän kyllä voi ryhtyä ottelemaan Bateesen kanssa. Illan suussa Marie-Anne liittyi hänen seuraansa, ja he kävelivät puolentunnin ajan rannalla. Bateese valmisti illallisen. Senjälkeen Carrigan istui Marie-Annen kanssa etukannella ja poltti toisen St. Pierren savukkeen.

Miesten leiri oli kaksisataa jardia alaspäin heidän aluksestaan. Oli äänetön ilta, paitsi silloin kun miehet räjähtivät äänekkääseen nauruun tai karaisivat kurkkujaan laulunpätkillä. Bateese oli peräkannella ja Nepapinas vilahti silloin tällöin rannan varjojen joukossa kuten varjo itsekin, ja André tuli lähemmäksi illan tullen. Vihdoin hän istuutui rannan valkealle hiekalle, mihin hän jäi äänettömänä ja yksinäisenä illan hämärtyessä. Hiljainen unisuus leijaili kaiken yllä. Metsästä kuului metsäsirkkojen surina, päivälintujen viimeiset viserrykset ja öiset äänet astuivat niiden sijalle. Suuri varjo lehahti aivan lähelle venettä, – ensimäinen tiedusteluretkellä oleva, verenhimoinen pöllö, joka uskalsi rosvoretkelleen päiväisestä piilopaikastaan. Toinen toisensa jälkeen, pimeyden tihetessä, erilaiset yöeläjät vastasivat ensimäisten tähtien kutsuihin. Kaukana joella kaakkuri päästi ilmoille karkean lemmenhuutonsa, lännestä kuului suden hiljainen merkkihuuto, erämaan syvyydestä tuli tappeluhaluisen härän uliseva taisteluhaaste. Puiden latvojen yli nousi kuu, tähdet tulivat lukuisemmiksi ja kirkkaammiksi, alhaalta loistivat miesten leiritulet. Näinä hiljaisuuden hetkinä David tunsi St. Pierren vaimon läsnäolon käyvän hänelle yhä läheisemmäksi ja läheisemmäksi.

Rannalla istuva rujo André nousi ja seisoi paikallaan vähän aikaa kuin väärä puuntynkä. Sitten hän hitaasti lähti liikkeelle ja katosi yön pehmeään hämyyn.

"Öisin hän etsii", sanoi St. Pierren vaimo arvaten Davidin ajatuksen.

David oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi: "Pyysitte minun kertomaan teille Mustasta Roger Audemardista. Teen sen nyt, jos välitätte siitä. Tahdotteko?"

David näki hänen päänsä nyökkäyksen hämärässä.

"Kyllä. Mitä sanoo järjestysvalta Roger Audemardista?"

David kertoi. Marie-Anne ei liikahtanut eikä puhunut kertomuksen aikana. Davidin mielestä se oli kauhea kertomus. Hän tahtoi näyttää Marie-Annelle, minkätähden hän tahtoi saavuttaa Roger Audemardin joko elävänä tai kuolleena, ja minkätähden oli tärkeätä saada kysyä asiaa Andrélta.

"Hän oli paholainen ihmishahmossa, tämä Roger Audemard", alkoi David. "Sielunsa mustuuden mukaan häntä kutsuttiin Mustaksi Rogeriksi."

Hän kertoi Hachet Riven postitoimistosta, missä murhenäytelmä tapahtui, hän kuvaili taistelua, joka kesti melkein päivän postimestarin ja hänen kahden poikansa ja Roger Audemardin välillä. Se oli epätasainen ottelu – kolme yhtä vastaan oli raukkamaista. Mutta se ei tuottanut Roger Audemardille anteeksiantoa. Hän joutui tappiolle. Hän hiipi metsään puolikuolleena. Sitten eräänä myrskyisenä yönä hän tuli takaisin kolmen ystävänsä kanssa. Ketä nuo kolme olivat, ei poliisi ole milloinkaan saanut tietää. Syntyi taistelu, jonka kestäessä Roger Audemard kielsi ystäviään tappamasta postinhoitajaa ja hänen poikiaan. Siitä huolimatta toinen pojista kaatui. Senjälkeen tapahtui kaamea asia. Isä ja poika sidottiin ja suljettiin rakennuksen alla olevaan kellariin. Sitten Musta Roger sytytti talon tuleen. Itse hän seisoi ulkona myrskyssä ja nauroi mielipuolen tavoin uhriensa kuoleville vaikerruksille. Oli eräretkien aika, ja vain harvoja ihmisiä oli saapuvilla. Kaksi henkilöä, jotka yrittivät apuun, Roger tappoi omin käsin. Viisi kuollutta sinä yönä – ja kaksi mitä kauheimmalla tavalla!

Hetken levähdettyään Carrigan jatkoi kertomustaan poliisin tuloksettomista etsiskelyistä, kuinka Musta Roger kerran joutui kiinni ja tappoi vartijansa. Sitten liikkui huhu, että hän oli kuollut, huhu vahvistui yleiseksi uskoksi, eikä poliisi enää etsinytkään häntä. Joku aika sitten saatiin tietää, että Musta Roger vielä eli, ja David Carrigan sai tehtäväkseen hänen vangitsemisensa.

Hetken äänettömyyden jälkeen St. Pierren vaimo nousi. "Kuinkahan kuuluisi Roger Audemardin oma kertomus, jos hän olisi täällä sitä kertomassa?"

Marie-Anne astui ulos katoksen suojasta. Kuun valossa David näki hänen kasvojensa kalpean kauneuden ja hiuksiensa loiston.

"Hyvää yötä!" kuiskasi hän.

"Hyvää yötä!" sanoi David.

Hän kuunteli, kunnes poistuvat askeleet häipyivät. Tuntikausiin ei ollut puhettakaan unesta. Hän oli tahtonut, että Marie-Anne taas ottaisi hytin haltuunsa, ja Bateese oli tuonut ulos mytyn peitteitä. Nämä hän levitti katoksen alle ja nukahti uneksiakseen suloisista kasvoista, jotka hän viimeksi näki kuun valossa.

Neljännen päivän iltapäivällä tapahtui kaksi asiaa, toiseen hän oli valmistautunut, mutta toinen tuli niin odottamatta, että se oli vähällä sysätä hänen maailmansa oikealta radaltaan. Hän oli mennyt St. Pierren vaimon kanssa metsänreunaan poimimaan kukkia. He tulivat takaisin uutta tietä ja sattuivat matalalle joelle. Marie-Anne seisoi sen rannalla nauravin silmin. Hän oli sitonut kukkia hiuksiinsa, hänen poskensa hehkuivat ja hänen hento vartalonsa uhkui elämäniloa.

Äkkiä hän kääntyi Carriganiin päin hymyillen ja sanoi: "Teidän täytyy kantaa minut yli", sanoi hän.

David ei vastannut. Hän vapisi astuessaan lähemmäksi. Marie-Anne kohotti kätensä ja odotti. David sieppasi hänet syliinsä. Hänen kätensä tarttuivat Davidin hartioihin. Hänen huuliltaan pääsi pehmeä nauru, kun vesi ulottui polviin. Davidin kädet luiskahtivat, niin että hänen päänsä lepäsi hänen rinnallaan ja Davidin kasvot painuivat pehmeihin kiharoihin. Tultuaan toiselle rannalle David laski taakkansa maahan astuen nopeasti taaksepäin ikäänkuin peläten toisen kuulevan hänen sydämensä kiivaat sykähdykset. Naisen kasvot olivat säteilevän kauniit. Hän ei katsonut Davidiin.

"Kiitos", sanoi hän.

Äkkiä he kuulivat juoksuaskeleita takanaan. Yksi seurueen miehistä pyyhälsi virran poikki. Samaan aikaan kuului joelta ääntä kuin ukkosen jyrinää. Se ei lähtenyt kahdentoista miehen suusta, vaan puolisen sadan. Marie-Anne kuunteli jännittyneenä, hänen silmänsä iskivät tulta jo ennenkuin mies ehti sanomaan sanottavansa.

"Se on St. Pierre!" huusi hän. "Hän on tullut suurin joukoin, ja teidän on kiirehdittävä, jos tahdotte ehtiä veneelle ennenkuin hän tulee!"

Sinä hetkenä Davidista tuntui kuin Marie-Anne olisi unohtanut olevansa elossa. Sanaa sanomatta hän jätti Davidin, rientäen kuin metsävuohi St. Pierren luo. David kääntyi miehen puoleen, joka oli tuonut sanan. Hänen huulillaan oli omituinen hymy ja hänen silmänsä seurasivat kiirehtivää St. Pierren vaimoa.

Kun tämä oli kadonnut näkyvistä, sanoi hän.

"Tulkaa, m'sieu. Meidän myös täytyy mennä tapaamaan St. Pierreä."

XIV LUKU.

David kulki hitaasti miehen jälessä. Hänellä ei ollut mitään syytä kiirehtiä. Hän ei tahtonut nähdä, mitä tapahtui kun Marie-Anne kohtasi St. Pierre Boulainin. Hetki sitten hän oli ollut hänen sylissään, hänen hiuksensa olivat hyväilleet hänen kasvojaan, hänen kätensä olivat kietoutuneet hänen ympärilleen, hänen hehkuvat kasvonsa pitkine silmäripsineen olivat hetken levänneet hänen rintaansa vastaan. Ja nyt, sanomatta sanaakaan hän juoksi pois miestään vastaan.

Hän sanoi melkein ääneen tämän sanan, kun hento vartalo katosi hopeakoivujen joukkoon. Hän meni sen miehen luo, jolle hän kuului, eikä hän epäröinytkään mennessään. Hän oli iloinen. Iloissaan hän kokonaan unohti David Carriganin.

Hän kiirehti askeleitaan. Vain hänen omat sairaaloiset ajatuksensa olivat tehneet tuosta tapahtumasta jotain enemmän kuin pelkän sattuman. Marie-Anne oli pyytänyt häntä kantamaan hänet joen yli niinkuin hän olisi pyytänyt ketä tahansa. Se oli hänen oma syynsä, että hän oli antanut käsiensä luisua ja että hänen hiuksensa olivat koskettaneet hänen kasvojaan. Hän muisti, että hän nauroi silloin kun näytti siltä kuin he molemmat olisivat kaatuneet virtaan. Luultavasti hän kertoo tämän kaiken St. Pierrelle. Hän ei koskaan tulisi tietämään, että hänelle se oli lähempänä tragediaa kuin komediaa.

Vielä kerran Carrigan vakuutteli itselleen, että hän oli raukka ja narri. Nyt hän oli tekemisissä St. Pierren kanssa, leikki ei enää ollut naisen leikkiä. Hän oli odottanut tätä hetkeä. Hän oli valmistautunut siihen ja ajatellut, että seuraavat tapahtumat olivat ratkaisevia. Mutta vieläkin hänen sydämensä sykki levottomasti, kun hän ajatteli Marie-Annen lämmintä olentoa rinnallaan ja hänen hiustensa hyväilyä kasvoillaan. Hän ei päässyt siitä ajatuksesta. Se ei koskaan täydellisesti hävinnyt. Se säilyisi hänen muistissaan läpi hänen elämänsä. Hän ei kieltänyt sisässään huutavaa ääntä. Oli helppo lausua sanoja, hän voi kutsua itseään raukaksi ja narriksi, mutta nuo olivat vain tyhjiä, merkityksettömiä sanoja. Totuus jäi. Hänen rinnassaan riehui tuli, jota vastaan hänen oman pelastuksensa nimessä oli taisteltava. Hän ei ajatellut Marie-Annen vaaraa, sillä sellainen ajatus oli mieletön. Murhenäytelmä oli yksipuolinen. Vain hän oli vaarassa. Sillä yhtä paljon kuin hän rakasti Marie-Annea, rakasti tämä miestään St. Pierreä.

Hän tuli lähellä jokea olevalle matalalle rinteelle ja kiipesi ylöspäin tuuheiden koivujen ja poppelien lomitse. Huipulla oli paljas hiekkakivi, jonka soutajat olivat jo sivuuttaneet. David pysähtyi ja katseli alas Athabascan lakeuksia.

Hänen edessään levittäytyi jokilaakso valkeine hiekkarantoineen. Noin neljännesmailia virtaa ylöspäin näkyi suuri hirsilautta, joka hitaasti kulki virran mukana. Mackenziessa, Athabascassa Saskatchewanissa David oli nähnyt monta lauttaa, mutta ei milloinkaan tällaista kuin tämä St. Pierren lautta oli. Se oli sata jalkaa leveä ja kaksi kertaa niin pitkä. Häikäisevässä auringonpaisteessa se oli kuin jostain erämaasta joelle siirretty pieni kaupunki. Siinä oli telttoja ja kangaskatoksia. Muutamat niistä olivat harmaita, muutamat valkoisia, pari kolme oli keltaisen ja punaisen juovikkaita. Niiden takana oli hytti, jonka yläpuolella liehui St. Pierren musta ja valkoinen lippu. Miehet juoksentelivat telttojen välissä. Pitkät perämelat välkkyivät auringossa. Paljain käsivarsin ja hartioin soutajat puuhailivat neljässä yorkilaisveneessä, jotka kuin muurahaiset vetivät jättiläismäistä hirsiröykkiötä. Davidin korviin kantautui miesten yksitoikkoinen laulu.

Lähempää kuului äänekkäämpi vastaus lauluun. Muutaman askeleen astuttuaan hän tuli esiinpistävälle niemekkeelle, josta näkyi heidän veneensä. Marie-Anne oli kulkenut hiekkarannan poikki, ja Bateese auttoi nyt häntä odottavaan yorkilaisveneeseen. Sitten hän työnsi sen vesille ja siinä olevat neljä miestä alkoivat soutaa. Kaksi kanoottia oli jo puolitiessä lauttaa kohti. Toisessa niistä oli rujo André. Sitten hän näki Marie-Annen nousevan veneessään ja liehuttavan jotakin valkeata kädessään.

Taas hän katsoi lautalle päin. Virta ja veneet kuljettivat sitä rivakasti eteenpäin. David näki nyt yksinäisen olennon sen reunalla. Kirkkaassa auringonpaisteessa mies oli kuin veistetty kuvapatsas. Hän oli jättiläinen kooltaan. Hänen päänsä ja käsivartensa olivat paljaat, ja hän katsoi hievahtamatta alusta ja lähestyvää yorkilaisvenettä. Hän kohotti kätensä, ja liikettä seurasi ääni, joka kuului yli kaikkien muiden äänien. Se jyrisi yli joen kuin kanuunan jyske. Vastaukseksi Marie-Anne liehutti valkeata esinettä kädessään. David käänsi taas katseensa yksinäiseen mieheen. Hän ei nähnyt mitään muuta, eikä kuullut muuta ääntä kuin syvän jyminän, joka taas kantautui yli veden. Hänen sydämensä pamppaili. Hänen silmissään syttyi tuli. Hän tiesi, että vihdoinkin hän näki St. Pierren, boulainien päällikön, rakastamansa naisen miehen.

Kun tilanteen merkitys selvisi hänelle, heräsi hänessä taas hänen luontainen huumorinsa. Se oli samaa hirtehishuumoria, joka oli vallannut hänet silloin kiven takana, kun hän luuli kuolevansa. Kohtalo oli silloin tehnyt hänelle viekkaan kepposen, ja nyt se oli menettelevä hänen kanssaan samalla tavalla. Jos hän ei tahallaan kääntänyt päätään pois, oli hän näkevä Marie-Annen ja St. Pierren jälleennäkemisen.

Eilen hän oli pistänyt kaukoputken vyöhönsä. Tänään oli Marie-Anne monta kertaa katsonut sillä, ja se oli tuottanut hänelle suurta huvia. David ajatteli, että nyt se olisi hänelle oiva lääke. Sillä hän näkisi läheltä koko tapahtuman, eikä jäisi mitään epäilemisen varaa. Hän oli nauranut silloin kun kuulat vinkuivat hänen päänsä ympärillä. Samaa julmaa naurua nauroi hän nytkin tähdätessään kaukoputkensa lautalla seisovaan yksinäiseen olentoon.

Hymy katosi Davidin huulilta, kun hän näki St. Pierren. Tuntui kuin hän olisi voinut koskettaa häntä kädellään. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista miestä, ajatteli David. Äsken hän oli kuvitellut näkevänsä Arabian erämaan; moniväriset teltat, puolialastomat ihmiset, melkein liikkumaton lautta joen sileällä pinnalla olivat kannustaneet hänen mielikuvitustaan, kunnes hän näki ihmeellisen kuvan. Mutta tässä miehessä ei ollut merkkiäkään arabialaisesta, erämaan asukkaasta. Ennemmin hän muistutti satoja vuosia sitten elänyttä viikingiä. Toinen paljas käsivartensa oli kohotettu, ja hänen jylisevä äänensä kiiri vettä pitkin. Hänen hiuksensa olivat pörröiset ja punertavat, hänellä oli lyhyt parta, joka välkkyi auringossa. Hän nauroi ja huiskutti Marie-Annelle. Riemuitseva jättiläinen, joka tuskin malttoi olla hyppäämättä veteen saadakseen sulkea syliinsä naisen, joka tuli häntä vastaan.

David huoahti syvään. Hän käänsi katseensa Marie-Anneen, joka vielä seisoi veneessään selkä häneen päin. David näki hänen auringossa välkkyvät hiuksensa. Hän heilutti nenäliinaansa, ja hänen asentonsa osoitti, että hän olisi tahtonut lentää veneestään, jos hänellä olisi ollut siivet.

David tarkasteli taas St. Pierreä. Oliko tämä mies, joka ei piisannut Bateeselle? Se oli käsittämätöntä. Marie-Annen sanat soivat hänen korvissaan. Mutta varmaankin hän oli laskenut leikkiä. Hän oli vain tahtonut yllättää hänet ja näyttää, millainen mies oli tämä boulainien päällikkö. Ja kuitenkin, kun hän kauemmin katseli tätä miestä, huomasi hän hänessä suuren suhdettomuuden. Mikä epäsointu näiden kahden välillä! Mikä ristiriita kaiken sen kauniin kanssa, mitä hän oli ajatellut tuosta naisesta! Sielunsa syvyydessä hän oli kuvitellut naista villinä kukkana, joka oli helposti tuhottavissa, kallis aarre, jota oli suojeltava kaikelta raa'alta ja karkealta, pieni orvokkijumalatar, joka oli yhtä hento kuin hän oli urhea ja uskollinen. Mutta St. Pierre näytti mieheltä, joka oli lähtenyt luolasta miljoonia vuosia sitten. Hänessä oli jotain barbaarimaista. Puuttui vain nuija ja kilpi ja eläimennahka, ja esihistoriallinen ihminen olisi ollut täydellinen. Ainakin ensivaikutelma oli tällainen. Sitten tuli vastavaikutus. St. Pierre ei ollut hirviö, vaikka hänen häiriytynyt mielentilansa vaistomaisesti koetti tehdä hänestä sellaisen. Hänen kasvoillaan oli iloa ja naurua. Äänessä oli tarttuvaa iloa. Nauru ja huudot vastasivat siihen rannalta. Marie-Annen soutajat antoivat ilonsa purkaantua hurjissa lauluissa. Kuului rujon Andrén yksinäinen huuto. Lautalla laulu paisui täyteliäiseksi äänten sopusoinnuksi. Se oli näiden lämminveristen erämaan asukkaiden vapauden ylistystä. Davidille selvisi totuus, että St. Pierre Boulain oli miehilleen kuin suuri veli.

Hän odotti, kaikki lihakset jännitettyinä. Oiva lääke, sanoi hän taas itsekseen, oikea rangaistus hänen raukkamaisuudestaan, joka oli sallinut hänen laskea kunnioituksensa toisen miehen vaimon jalkoihin. Yorkilaisvene oli hyvin lähellä lauttaa. Hän näki Marie-Annen heittävän köyden St. Pierrelle. Hetkessä oli St. Pierre kumartunut ja nostanut Marie-Annen lautalle. Sinä hetkenä kaikki muu unohtui Davidilta. Hän näki St. Pierren sulkevan syliinsä tuon hennon olennon, hän näki Marie-Annen käsien hellästi koskettavan hänen parrakkaita kasvojaan. Ja sitten –.

Tässä Carrigan katkaisi kuvan. Hän kääntyi selin lauttaan ja pisti kaukoputken vyöhönsä. Joku tuli häntä kohti veneestä. Se oli sama mies, joka oli ilmoittanut Marie-Annelle St. Pierren tulosta. David meni häntä vastaan. Mäen alla hän vielä käänsi katseensa lautalle. St. Pierre ja Marie-Anne olivat juuri astumassa pienen lautan keskelle rakennettuun hyttiin.

XV LUKU.

Davidin oli helppo arvata, miksi mies oli tullut takaisin hänen luokseen. Miehet olivat täydessä touhussa veneissä. Concombre Bateese seisoi perässä antaen määräyksiä. Vene alkoi liikkua keskelle virtaa. Bateesen suu vetäytyi leveään hymyyn. Hän silmäili Davidia tarkasti ja nauroi merkitsevästi.

"Näytätte sairaalta, m'sieu", sanoi hän hiljaa Davidin korvaan. "Näytätte hyvin onnettomalta, ja olette kalpea kuin pieni poika. Mitä tapahtui kun katsoitte tuolta kiikarillanne? Vai onko se sitä, että pelkäätte lähenevää taistelua Concombre Bateesen kanssa?"

Davidin päähän iski nopeasti eräs ajatus. "Onko totta, että St. Pierre ei voi antaa sinua selkään, Bateese?"

Bateese veti syvään henkeään. Sitten hän räjähti: "Ei kukaan Kolmen Virran maassa voi antaa Concombre Bateesea selkään."

"Ja St. Pierre on vahva mies", mutisi David itsekseen tarkastellen Bateesea kiireestä kantapäähän. "Mittasin hänet hyvin lasieni läpi, Bateese. Siitä tulee ankara tappelu, mutta minä annan sinua selkään."

David ei odottanut vastausta, vaan meni hyttiin ja sulki oven jälkeensä. Hän ei pitänyt ilkkuvasta sävystä Bateesen äänessä. Oliko mahdollista, että Bateese aavisti hänen todellisen mielentilansa, että hän rakasti St. Pierren vaimoa ja että hänen sydäntään särki äskeinen näky. Kuuma puna nousi hänen kasvoilleen. Häntä hävetti, että Bateesekin oli arvannut hänen alennustilansa.

David katsoi ikkunasta lautalle päin. Heidän veneensä kulki alas virtaa noin sata jalkaa rannalta, mutta oli ilmeistä, että Bateese ei tahtonut ajaa sitä aivan lähelle lauttaa. David kuvitteli mielessään, mitä tapahtui hytissä, jonne Marie-Anne ja St. Pierre olivat kadonneet. Ehkä Marie-Anne paraikaa kertoi hänelle hietikolla tapahtuneesta seikkailusta. Hän kuvitteli, millä hillityllä kiihkeydellä Marie-Anne kevensi sydäntään puolisolleen. Hän oli näkevinään St Pierren kasvojen synkistyvän, hänen lihaksiensa paisuvan. Hän oli näkevinään juron Andrén heidän vieressään kuuntelemassa. Taas hän oli kuulevinaan Andrén yksitoikkoisen äänen, joka valittaen huusi: "Onko kukaan nähnyt Mustaa Roger Audemardia?"

Veri hänen suonissaan virtasi nopeammin ja hänen entinen voimansa palasi. Rakkaus oli himmentänyt hänen järkensä. Hänen eteensä oli hetkeksi noussut asia, joka oli lakia voimakkaampi – hänen rakkautensa St. Pierren vaimoon. Nyt alkoivat tosiasiat punoutua yhteen hänen aivoissaan. Nämä olisivat saaneet Mc Vanen vakuutetuksi, ja ne puhuivat Davidillekin selvää kieltä tällä hetkellä. Hän oli ottanut tehtäväkseen ottaa kiinni Roger Audemard joko elävänä tai kuolleena. Ja sama Roger Audemard, joukkomurhaaja, joka oli kirjoittanut Kanadan lain historiaan mustimman lehden, oli läheisesti tekemisissä Marie-Annen ja St. Pierre Boulainin kanssa!

Tämä ajatus hämmästytti häntä, mutta hän ei enää koettanut kiertää asiaa. Nyt ei enää ollut kysymyksessä mies, joka oli noin tuhannen mailin päässä pohjoisessa. Asia koski Marie-Annea, St. Pierreä ja Andréta, sekä myöskin Concombre Bateesea.

Hän hymyili ajatellessaan lähenevää taistelua Bateesen kanssa. St. Pierre hämmästyisi kuullessaan hänen ehdotuksensa. Mutta hän oli varma siitä, että hän tulisi suostumaan. Ja sitten, jos hän voittaa Bateesen –.

Hymy katosi hänen huuliltaan. Hänen kasvonsa näyttivät vanhemmilta, kun hän katseli alusta, jossa kaikkialla tuntui naisen suloinen läsnäolo. Siellä viipyi hänen kauneutensa tuoksu. Kaikki näytti odottavan häntä ja hiljaa kutsuvan häntä palaamaan. David oli kerran nähnyt kauniimman naisen kuin St. Pierren vaimo. Hän ei ollut epäröinyt silloin. Vaikeuksitta oli hän voittanut Carmin Fanchetin kauneuden lumousvoiman ja lähettänyt hänen veljensä hirsipuuhun. Kun hän nyt muisteli noita, aikoja, selvisi hänelle, että Carmin Fanchet ei vähääkään koettanut voittaa häntä kauneudellaan. Hän oli taistellut ylpeästi ja uhmaten. Oliko Marie-Anne tehnyt niin? Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hänen kurkkuaan tuntui kuristavan. Kertoisiko hän St. Pierrelle niistä monista tunneista, jotka he olivat viettäneet yhdessä. Tunnustaisiko hän tuon hetken salaisuuden, jolloin hän oli levännyt hänen rintaansa vasten, kietonut kätensä hänen ympärilleen? Kertoisiko hän kaikki nuo salaperäiset hetket, jolloin kuumat veret olivat syöksyneet hänen poskilleen, jolloin polttavat tulet olivat leimunneet hänen silmissään? Kertoisiko hän kaiken St. Pierrelle, miehelleen? Hänen oli mahdoton voittaa ääntä, joka sanoi ei. Carmin Fanchet oli taistellut rehellisesti, käyttämättä hyväkseen kauneuttaan. Marie-Anne oli pannut hänen tielleen suuren kiusauksen. Asia, jota hän tällä hetkellä ajatteli, oli hänestä kuin pyhäinhäväistys. Aseet eivät nyt tehneet mitään eroitusta, kun hän oli päättänyt pelata pelinsä loppuun lain puolesta.

Mennessään ulos kannelle Carrigan näki Bateesen hikoilevan peräsimen hoidossa. Tämä katsoi poliisin asiamiestä, joka oli tappeleva hänen kanssaan huomenna tai sitä seuraavana päivänä. Carriganissa oli tapahtunut muutos, jonka Bateese huomasi. Hänen ulkomuodossaan oli jotakin, joka esti Concombre Bateesen lörpöttelyn. Carrigan alkoi puheen.

"Milloin tulee tämä mies, St. Pierre, katsomaan minua?" kysyi hän. "Jos hän ei tule pian, menen minä hänen luokseen."

Hetkeksi Concombren kasvot synkkenivät. Vihdoin hän sanoi nauraa hihittäen kovasti:

"Menisittekö, m'sieu? Ettehän toki menisi keskeyttämään heidän kuherteluaan?"

Bateese ei katsonut ylös eikä nähnyt, kuinka puna kohosi Davidin kasvoille. Mutta David tiesi, että Concombre oli arvannut asian todellisen laidan. Hänen äänessään oli viekas sävy, ikäänkuin hän ei olisi voinut salata riemuaan siitä, että kauneus ja kirkkaat silmät olivat tehneet mainion kepposen miehelle, joka Bateesen oman harkinnan mukaan nyt lepäisi joen pohjalla. Se oli viimeinen pistos Carriganille. Hänen lihaksensa paisuivat. Ensimäisen kerran hän tunsi halua ampua paljaan nyrkkinsä Concombre Bateesen irvistävään suuhun. Hän laski kätensä miehen olkapäälle. Tämä kääntyi hitaasti. Hän näki, mitä oli toisen silmissä.

"Tähän hetkeen asti en ole tiennyt, kuinka suuri nautinto on oleva saada tapella kanssasi, Bateese", sanoi David hiljaa. "Tapahtukoon se huomenna, aamulla, tai milloin tahdot. Vie sana St. Pierrelle, että lyön hänen kanssaan suuren vedon siitä, että voitan, niin suuren, että hän pelkää suostua siihen. Sillä en usko suuria tästä teidän St. Pierrestänne, Bateese. Luulen, että hän on suuri kerskuri kuten sinä itsekin. Ja pelkuri. Huomaa sanani! Hän on niin suuri pelkuri, että hän ei uskalla lyödä vetoa!"

Bateese ei vastannut. Hän katsoi yli Davidin olkapään. Hän ei näyttänyt kuulleen Davidin sanoja, mutta hänen silmiinsä tuli äkkiä innostunut loisto ja tuijottaen lauttaa kohti hän vastasi:

"Herran on parempi pitää suuret sanat suussaan. Katsokaa! St. Pierre tulee itse vastaamaan puolestaan. Toivon, että hän ei nujertaisi niskojanne, sillä se pilaisi hyvän tappelun huomenna."

David kääntyi suurta lauttaa kohti. Hän saattoi nähdä St. Pierren laskeutuvan kanoottiin. Veneessäolijan David tunsi kässäniskaiseksi Andréksi. Hän ei nähnyt Marie-Annea.

Bateese kosketti kevyesti hänen käsivarttaan. "Herra menee hyttiin. Jos jotakin tapahtuu, on parempi, että ei niin monia silmiä ole näkemässä. Ymmärrättekö, m'sieu agent de police?"

Carrigan nyökäytti päätään. "Ymmärrän", sanoi hän.

XVI LUKU.

David odotti hytissä. Hän ei katsellut ikkunasta St. Pierren tuloa. Hän otti Marie-Annen työpöydältä aikakauslehden. Hän oli kylmä kuin jää. Hänen sydämensä sykki tasaisesti. Hän ei milloinkaan ollut ollut niin oma herransa kuin nyt. St. Pierre oli tulossa, taistelemaan. Siitä ei ollut epäilystäkään. Alussa ei ehkä fyysillisesti, mutta tavalla tai toisella jotakin ratkaisevaa oli tapahtuva laivalla seuraavan puolentunnin sisällä. Nyt, kun uhkaava draama oli lähellä, Carriganin vedonlyöntiehdotus näytti melkein naurettavalta. Harkitessaan asiaa järkevästi hänen oli pakko tulla siihen johtopäätökseen, että suostuessaan ehdotukseen St. Pierre olisi hölmö, olihan hän niin täydellisesti St. Pierren vallassa, Marie-Annella ja päällikölle itselleen hänen upottamisensa joenpohjaan olisi ollut paras ja helpoin ratkaisu. Ehkä Bateesen ehdotus sittenkin tulisi toteutetuksi.

Kootessaan voimia lähenevää taistelua varten Davidin katse osui lehden sivulle, jossa oli erilaisia mielikuvituksellisia ja salaperäisiä naisten vaatemalleja. Marie-Anne oli ilmaissut hyväksymisensä tekemällä lyijykynämerkintöjä niiden alle. Erään hämähäkinverkkomaisen laitteen alle, joka verhosi hoikkaa vartaloa, oli kirjoitettuna: "St. Pierre tulee pitämään tästä!" Sen perässä oli kaksi huutomerkkiä.

David laski lehden takaisin pöydälle ja katsoi ovea kohti. Ei, St. Pierre ei hetkeäkään epäröisi, vaan heittäisi hänet jokeen, hänen tähtensä. Oli aikoja, jolloin oli äärettömän vaikea sovelluttaa tapahtumiin lain kirjainta. Tällä kerralla kävi niin. Hän ei pelännyt joenpohjaa. Hän ajatteli taas Marie-Annea.

Kanootin korskahdus aluksen kylkeä vastaan palautti hänet todellisuuteen. Hän kuuli matalia ääniä. Hän tiesi, että yksi niistä oli St. Pierren. Noin kymmenen minuutin ajan jatkui puhelu. Sitten ovi lennähti auki ja St. Pierre astui sisään.

David nousi hitaasti ja meni häntä vastaan. St. Pierre sulki oven jälessään. Carrigan ei tervehtinyt. Hän oli laki, odottava, levollinen, varma itsestään, kova kuin teräs. Hän oli valmis taistelemaan. St. Pierren oli vain näytettävä millainen taistelu tuli olemaan. St. Pierre hämmästytti häntä, David ei koettanut salata hämmästystään. Läntisistä ikkunoista tulevassa kirkkaassa valossa David näki Boulainin päällikön, joka tarkasteli häntä. Hänen yllään oli harmaa flanellipaita, joka oli kaulasta avonainen. Mikä erikoisesti herätti huomiota oli hänen silmänsä. Hän ei pitänyt sellaisista silmistä vihollisella. Ne olivat teräksen harmaat, joista auringonvalo kuvastui kuin hiottu piikivi. Ne eivät ilmaisseet taisteluhalua tällä kertaa. St. Pierre ei ollut kiihdyksissä eikä huonolla tuulella. Carriganin läsnäolo ei hämmentänyt häntä vähääkään. Hän hymyili. Hänen silmistään kuvastui poikamainen uteliaisuus, kun hän katseli Davidia arvostelevasti, ja sitten matala naurunrähäkkä nousi hänen syvästä rinnastaan. Hän astui lähemmäksi ojennetuin käsin.

"Olen St. Pierre Boulain", sanoi hän. "Olen kuullut teistä paljon, kapteeni Carrigan. Teillä on ollut vaikea aika."

Jos mies olisi lähestynyt uhkaavasti, olisi Carriganin olo tuntunut mukavammalta. Tämä jättiläinen tarjoo hänelle ystävyyttään silloin kun hän odottaa aivan erilaista tapaamista! St. Pierre nauroi hänelle! Ja että hän oli kyllin julkea sanoakseen hänelle, että hänellä oli ollut vaikea aika, ikäänkuin tulla ammutuksi olisi ollut sopivaa leikkiä!

Carriganin asento ei muuttunut. Hän ei ojentanut kättään eikä toisen leikinlasku löytänyt vastakaikua Davidin puolelta. Huomatessaan tämän St. Pierre vei ojennetun kätensä savukelaatikolle ja seisoi hetken selin Carriganiin.

"Kummallista", sanoi hän kuin puhuen itselleen ranskanvoittoisesti. "Tulen kotiin, löydän Jeanneni kauheassa sekamelskassa, vieraan hänen huoneessaan – ja tämä vieras kieltäytyy puristamasta kättä kanssani. Se on kummallista. Ja Jeanneni pelasti hänen henkensä, teki hänelle paahtoleipiä, antoi hänelle oman vuoteeni ja käveli hänen kanssaan metsässä. Kiittämätön lurjus!"

Hän kääntyi nauraen makeasti, niin että hänen syvä äänensä täytti hytin. "Olette onnenpoika! Vain yhdelle toiselle miehelle minun Jeanneni olisi tehnyt samoin. Olitte onnenpoika, koska teitä ei lopetettu kiven takana, olette onnellinen, koska ette ole joenpohjassa, olette onnellinen –."

Hän kohautti olkapäitään toivottomasti. "Ja nyt kaiken meidän ystävällisyytemme ja hyvän onnenne jälkeen te odotatte minua kuin vihollista. Kirottua! En voi käsittää!"

Näinä muutamina hetkinä Carrigan ei voinut täysin arvostella tätä miestä. Siinä seisoi St. Pierre, muhkeimpia miehiä, mitä hän milloinkaan oli nähnyt, niin vilpittömän ihmettelyn vallassa. Mutta tuon ulkonaisen epäileväisyyden takana David kuuli hänen äänessään toisen syvän soinnun. St. Pierre oli sitä, miksi Marie-Anne oli häntä kutsunut, ja vielä enemmänkin. Marie-Anne oli vakuuttanut, että hänen miehensä käsittäisi jokaisen tilanteen, ja Carrigan tuli samaan johtopäätökseen. Hymy ei ollut kadonnut St. Pierren kasvoilta. Hänen silmistään kuvastui vielä hyväntuulisuus.

David hymyili kylmästi. Hän huomasi toisen viisaan näyttelemisen. St. Pierre oli mies, joka taistellessaankin hymyilisi samalla tavalla. Carrigan piti hymyilevästä taistelijasta, silloinkin kun hänen täytyi panna rautarenkaat hänen ranteisiinsa.

"Olen Carrigan, Kuninkaallisen Ratsupoliisi 'N'-osastosta", sanoi hän. "Istukaa, St. Pierre. Kerron teille muutamia asioita!"

"Ei, ei, se ei ole tarpeen, m'sieu. Olen jo kuunnellut tunnin, enkä tahdo kuulla samaa kertomusta kahteen kertaan. Te olette poliisi. Pidän poliiseista. He ovat kunnon miehiä ja kunnon miehet ovat veljiäni. Ajatte takaa Roger Audemardia, konnaa! Eikö niin? Ja Teitä ammuttiin hietikolla, niin että olitte vähällä kuolla. Ja se oli minun Jeanneni, joka ampui! Hän luuli Teitä toiseksi mieheksi." Pierren rinnasta tuli nauru kuin rummun pärinä. "Se oli huonosti ammuttu. Olen opettanut hänelle paremmin, mutta aurinko sokaisi hänen silmänsä. Tiedän kaiken, mitä tapahtui sen jälkeen. Bateese oli väärässä. Torun häntä siitä, että hän tahtoi heittää Teidät jokeen. Naisen pitää saada tahtonsa läpi, ja minun Jeanneni lempeä sydän heltyi, koska olette urhoollinen, sorea mies, m'sieu Carrigan. En kuitenkaan ole mustasukkainen. Mustasukkaisuus on mato, joka ei rakenna ystävyyttä. Ja me tahdomme olla ystäviä. Vain ystävänä voin ottaa Teidät Boulainin linnaan, kaukana Yellowknife'ssä. Sinne me olemme menossa."

Huolimatta siitä, mikä olisi ollut sopiva menettelytapa tällä hetkellä, David ei voinut olla hymyilemättä vetäessään toisen tuolin lähelle pöytää. Hän pääsi pian entiselleen. Hänelle muistui mieleen, kuinka hän oli hymyillyt silloin kiven takana, vaikka hän oli katsonut kuolemaa silmiin. David mittaili katseillaan boulainien päällikköä. Sellainen mies ei pelkäisi mitään, ei lakiakaan. Hänen silmistään David luki sanat: "Me hymyilemme nyt, koska se meitä huvittaa. Mutta ensi hetkessä me taistelemme, jos se on tarpeen."

David kumartui pöydän yli: "Tiedätte, että emme mene Boulainin linnaan, St. Pierre", sanoi hän. "Tulemme pysähtymään Fort Mc Murray'ssa, ja siellä Teidän ja Teidän vaimonne on vastattava useista asioista. On ehkä yksi pääsymahdollisuus. Se riippuu Teistä. Miksi vaimonne yritti tappaa minut? Ja mitä tiedätte Roger Audemardista?"

St. Pierren silmät eivät hetkeksikään poistuneet Carriganin kasvoilta. Hitaasti niiden ilme muuttui, hymy katosi, niiden takana näytti olevan toinen pari silmiä, jotka olivat kovat kuin teräs ja kylmät kuin jää. Ne eivät kuitenkaan olleet uhkaavat, eivätkä ilmaisseet kiihkoa tai intohimoa. Hänen äänestään puuttui nyt syvä, väräjävä sointu, joka siinä oli äskettäin. Tuntui kuin hän tahtonsa voimalla olisi kahlinnut niiden taakse jotain salaperäistä, kauheata.

"Miksi leikimme kuin lapset, m'sieu Carrigan?" kysyi hän. "Miksi emme puhu rehellisesti kuin miehet? Tiedän mitä on tapahtunut. Se oli pahasti. Olitte melkein kuollut. Kuulitte André-raukan huutavan Roger Audemardin nimeä. Jeanneni on kertonut Teille, että löysin hänet metsästä murskaantunein sieluin ja ruumiin. Mitä tuulee Jeanneen –" St. Pierren kädet puristuivat solmuisiin nyrkkeihin. "Ei, tahdon kuolla – tappaa Teidät – ennemmin kuin kertoa, miksi hän ampui Teitä. Olemme miehiä kumpikin. Emme pelkää. Ja Te, mitä Te tekisitte minun asemassani, m'sieu?"

Äänettöminä miehet katsoivat toisiinsa.

"Taistelisin", sanoi David hitaasti. "Olen melkein varma, että hänen tähtensä taistelisin."

Hän luuli nyt saaneensa St. Pierren apajaan. Hän nojautui kauemmaksi yli pöydän.

"Minunkin on taisteltava", lisäsi David. "Te tiedätte meidän lakimme, St. Pierre. Me emme mene takaisin tyhjin käsin, ellemme satu kuolemaan. Olisin hölmö, ellen ymmärtäisi nykyistä tilannetta. Teidän on sangen helppo päästä minusta. Mutta en usko että olette murhaaja, joskin Teidän Jeannenne yritti sitä." Hymy karehti hänen huulillaan. "Ja Marie-Anne – anteeksi – vaimonne –."

St. Pierren keskeytti hänet. "Mielelläni kuulen Teidän kutsuvan häntä Marie-Anneksi. Ja se on hänelle mieleen myöskin. Kunpa meillä vain olisi silmät näkemään, mitä liikkuu naisen sielussa: Elämä on kummallista, m'sieu. Se suurta pitää, sen vannon sieluni autuuden nimessä!"

Hän kohautti olkapäitään hymyillen taas suoraan Davidia silmiin. "Katsokaa, mitä on tapahtunut. Te lähditte murhaajaa takaa-ajamaan. Minun Jeanneni tekee suuren erehdyksen ja ampuu Teitä. Sitten hän säälii Teitä, pelastaa henkenne, tuo Teidät tänne ja sanottakoon totuus, oppii pitämään Teistä enemmän kuin hän saisikaan. Mutta sentähden en tahdo tappaa Teitä. Hänen onnensa on minunkin onneni. Kuolleet eivät kerro asioita, mutta on tapauksia, jolloin elävätkin pitävät salaisuuksia takanaan. Niin tulette Tekin tekemään, m'sieu Carrigan. Te tulette pitämään salaisuutenanne sen, mitä tapahtui kiven takana. Te tulette pitämään salassa mielettömän Andrén sanat. Ne eivät milloinkaan tule pääsemään huuliltanne. Tiedän sen. Vannon sen. Panen henkeni pantiksi siitä!" St. Pierre puhui hitaasti ja levollisesti. Hänen äänessään oli rajaton luottamus. Siinä ei ollut uhkausta eikä varoitusta. Hän oli varma itsestään. Hänen silmiinsä tuli taas syvä, sinertävä loiste, ne olivat taas melkein ystävälliset.

"Panisitte henkenne pantiksi?" toisti Carrigan kysyvästi. "Tekisittekö sen?"

St. Pierre nousi seisomaan ja katseli ympärilleen loistavin silmin, joissa kuvastui sekä ylpeyttä että innostusta. Hän meni pianon luo ja kohotti näppäimiä. Carrigan ei toistanut kysymystään, vaan odotti. Hän koetti tukahuttaa yhä kasvavaa, salaperäistä kiihkoa, jota St. Pierren katseleminen hänessä synnytti. Toisen miehen läheisyys ei koskaan ollut tehnyt sellaista vaikutusta häneen. Hänen mieleensä tuli ajatus, että tuossa oli hänen vertaisensa – vieläpä enemmänkin. Tuntui kuin St. Pierre olisi tuonut mukanaan hyttiin muutakin kuin suuret ruumiinvoimansa, jotakin, joka varoitti Carrigania, joka sanoi hänelle, ettei mitkään lait maailmassa voisi järkyttää sitä, mikä kerran oli juurtunut boulainien päällikön mieleen. Hetkeksi David hylkäsi ajatuksen, että kohtalo oli määrännyt hänet St. Pierren viholliseksi. Hän nousi seisomaan. Häntä hymyilytti, kun hän muisti Bateesen kerskailut.

"Tahtoisitteko todellakin panna henkenne pantiksi sellaisessa asiassa kuin tämä? Tietysti, jos sananne olivat vain satunnaiset, merkityksettömät –."

"Jos minulla olisi tusina henkiä, niin panisin ne kaikki toisensa jälkeen", keskeytti St. Pierre, Äkkiä hänen naurunsa tuli äänekkäämmäksi. "M'sieu Carrigan, olen juuri tullut tarjoamaan teille tuon todisteen. Voisin tappaa teidät nyt. Voisin upottaa teidät, kuten Bateesen mielestä on oikein. Kuinka täydellisesti voisin hävittää teidät näkyvistä! Ja silloin Jeanneni olisi turvassa. Hän ei joutuisi vankilan ristikkojen taakse. Hän jäisi elämään nauravana ja laulavana suurissa metsissä, jonne hän kuuluu. Ja Musta Roger olisi turvassa jonkun aikaa. Mutta sehän olisi samaa kuin tuhoaisi pienen lapsen. Nyt olette avuton. Siksi tulette kanssamme Boulainin linnaan, ja ellette toisen kuun lopulla tästä päivästä ole halukas sanomaan, että olen voittanut vedon, niin lähden kanssanne metsään ja saatte ampua minut hengettömäksi. Eikö se ole oikein. Voitteko ehdottaa paremman menetelmän sellaisten miesten kesken kuin me olemme?"

"Voin ainakin ehdottaa tavan, jolla on se hyvä puoli, että se säästää aikaa", vastasi David. "Ensiksi minun kuitenkin täytyy ymmärtää asemani täällä. Otaksun, että olen vankina."

"Vieraana, johon nähden on voimassa muutamia rajoituksia", oikaisi St. Pierre.

"Huomenaamulla tappelen Bateesen kanssa", sanoi David. "Olemme sopineet pienestä urheiluharjoituksesta miestenne huviksi. Olen kuullut, että Bateese on paras tappelija Kolmen Virran maassa. En tahdo, että kukaan muu saa sen kunnian, kun minä olen saapuvilla."

Ensimäisen kerran St. Pierren levollisuus näytti pettävän. Pilvi nousi hänen otsalleen, kasvot synkkenivät, hänen olkapäittensä kohauksessa oli jotain lohduttoman avutonta. Oli kuin Carriganin sanat olisivat äkkiä vieneet kaiken päivänpaisteen. Hänen äänensä oli onneton ja pettynyt.

"M'sieu, mieheni tuolla lautalla eivät ole nukkuneet senjälkeen, kun he saivat kuulla teidän tappelustanne Bateesen kanssa. He ovat lyöneet vetoa, he ovat pelanneet vaatteet päältään, he ovat murskanneet lihaksensa koettaessaan ennättää ennen teitä. He ovat rukoilleet, että siitä tulisi kelpo tappelu, ja että Bateese ei höyhentäisi teitä liian nopeasti. Siitä on pitkä aika kun olemme nähneet kelpo tappelun, pitkä aika siitä kun viimeinen mies uskalsi nousta Bateesea vastaan. Sydäntäni särkee kun minun täytyy sanoa teille, että tappelu ei voi tapahtua."

St. Pierre ei yrittänyt salata liikutustaan. Hän oli kuin suuri poika, jonka toiveet ovat murskaantuneet. Hän meni ikkunan luo, ja katsellessaan ulos lautalle hän teki epätoivoisen liikkeen.

Davidin valtasi lähestyvän voiton huumaus. Se leimusi hänen silmissään, kun St. Pierre kääntyi häneen päin.

"Oletteko pettynyt, St. Pierre? Haluaisitteko nähdä tappelun?"

St. Pierren silmiin välähti taas sininen loiste. "Vaikka se maksaisi vuoden elämästäni, niin antaisin sen, jos Bateese ei lopettaisi teitä liian pian. Rakastan kelpo tappelua, jos siinä vain ei ole vihaa."

"Silloin saatte nähdä kelpo tappelun, St. Pierre."

"Bateese tappaisi teidät, m'sieu. Te ette ole iso. Ette ole hänen veroisensa."

"Pieksän hänet, St. Pierre, kunnes hän tunnustaa minut voittajakseen."

"Te ette tunne Bateesea, m'sieu. Kahdesti olen koettanut ja joutunut häviölle."

"Mutta minä pieksän hänet", toisti Carrigan. "Lyön vetoa mitä tahansa, vaikkapa henkenikin, että pieksän hänet!"

Synkkyys oli kadonnut St. Pierren kasvoilta. Mutta samassa ne kävivät taas vakaviksi.

"Jeanneni on saanut minut lupaamaan, että estän tappelun", sanoi hän.

"Miksi hän tahtoo sekaantua asiaan, joka on selvitettävä miesten kesken?" kysyi David.

St. Pierre nauroi väkinäisesti. "Hän on helläsydäminen. Hän nauroi ja oli suuresti huvitettu kun Bateese nöyryytti minua. 'Mitä! Minun suuri Pierreni, jonka suonissa viitaa vanhan Ranskan verta, on hävinnyt miehelle, joka on saanut nimensä kasvista!' huusi hän. Hän nauroi niin että kyyneleet tulivat silmiin. Mutta teidän suhteenne asia on erilainen. Hän oli kalpea, kun hän pyysi minun estämään taistelun. Hän pelkää, että loukkaannutte pahoin Ja hän ei tahdo nähdä teitä uudelleen loukkaantuneena. Mutta en ole mustasukkainen. Hän ei koeta salata minulta mitään. Hän kertoo minulle kaiken kuin pieni lapsi. Ja nii –."

"Tulen taistelemaan Bateesen kanssa", sanoi David. Hän pelkäsi, että St. Pierre kuuli hänen sydämensä kiivaan sykinnän, tai että hänen kasvonsa ilmiantoivat sen, että kuuma veri kiehui hänen suonissaan. "Bateese ja minä olemme sitoutuneet siihen. Me tulemme tappelemaan, ellette sido toista meistä käsistä ja jaloista. Mitä taas vetoon tulee –."

"Niin, mitä teillä on panna pantiksi?" kysyi St. Pierre innostuneena.

"Veto on hyvin suuri", viivytteli Carrigan.

"Sen ymmärrän, m'sieu."

"Mutta taistelu ilman vetoa olisi samaa kuin piippu ilman tupakkaa."

"Olette oikeassa, m'sieu."

David tuli lähemmäksi ja laski kätensä toisen kädelle. "St. Pierre, toivon, että te ja teidän Jeannenne ymmärrätte, mitä aion tarjota. Jos Bateese voittaa minut, katoan metsään, enkä puhu sanaakaan siitä, mitä tapahtui kiven takana. Laki ei tule kuulemaan hiiskahdustakaan siitä. Unohdan yritetyn murhan ja rujon Andrén epäilyttävät sanat. Olette turvassa. Teidän Jeannenne on turvassa. Jos siis Bateese voittaa minut."

Hän pysähtyi. St. Pierre ei vastannut. Ensin hän hämmästyi, sitten hänen silmänsä alkoivat loistaa, mikä osoitti, että Carriganin sanat olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen.

"Jos sattuisin voittamaan", jatkoi David kääntyen huolettomasti ikkunaan päin, "odottaisin teiltä yhtä suurta maksua. Jos voitan, on teidän kerrottava minulle yksityisseikkoja myöten, miksi vaimonne yritti tappaa minut, sekä myöskin kerrottava minulle kaikki, mitä tiedätte Mustasta Roger Audemardista. Siinä kaikki. En pyydä liian paljon."

Hän ei katsonut St. Pierreen. Takanaan David kuuli hänen syvän hengityksensä. Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut. Ulkoa he kuulivat veden hiljaisen solinan, miesten matalia ääniä ja lautalta tulevaa koiran haukuntaa. Davidille hetki oli jännittävä. Hän kääntyi taas, jonkunverran huolettomasti, ikäänkuin ehdotus ei olisi ollut hänelle niin tärkeä. St. Pierre ei katsonut häneen. Hän tuijotti oveen, ikäänkuin hän sen läpi olisi nähnyt Bateesen voimakkaan hahmon. David näki hänen silmistään kuvastuvan suuren halun, hän näki, että veri hänen suonissaan oli murtamaisillaan rajansa.

Äkkiä hän kääntyi Carriganiin päin.

"Kuulkaa minua", sanoi hän. "Olette kelpo mies. Te olette kunniallinen mies, ja tiedän, että kätkette sydämeenne sen, mitä kerron teille, niin ettei sanaakaan pääse huuliltanne, ei edes minun Jeannelleni. En moiti teitä siitä, että rakastatte häntä. Ette voi auttaa sitä. Olette taistellut urhoollisesti salataksenne sen ja siitä kunnioitan teitä. Kuinka minä sen tiedän? Hän on kertonut minulle! Naisen sydän ymmärtää, naisen korvat ovat herkät, m'sieu. Kun olitte sairas, sanoitte hänelle yhä uudestaan ja uudestaan, että rakastatte häntä – ja kun parannuitte, hänen silmänsä näkivät heti totuuden, jonka huulenne olivat ilmiantaneet, vaikka koetittekin sitä salata. Ja enemmänkin, m'sieu – hän tunsi teidän huultenne kosketuksen hiuksiinsa. Hän ymmärtää. Hän on kertonut minulle kaikki avoimesti. Hänen naisen sydämensä värisee tietäessään olevansa rakastettu. M'sieu, jos olisitte voinut nähdä tulen hänen silmissään ja palon hänen poskillaan, kun hän kertoi minulle näistä salaisuuksista. Mutta minä en ole mustasukkainen! En! Sillä te olette kunnon mies. Hän kuolisi häpeästä, jos hän tietäisi, että olen kertonut hänen salaisuutensa. Kuitenkin on tärkeätä, että kerron sen, sillä jos lyömme vetoa, on Jeanne jätettävä pois pelistä. Ymmärrättekö minua, m'sieu?"

"Me kumpikin olemme voimakkaita miehiä. Minä – Pierre Boulain – en voi tuntea mustasukkaisuuden häpeää, kun on kysymyksessä puhdas naisen sydän, ja kun mies on kunniallisesti taistellut rakkauttaan vastaan. Ja te – David Carrigan – ette voi kovalla miehen kädellänne särkeä tuota hentoa sydäntä, joka paraikaa sykkii kiivaammin kuin olisi tarpeellista, peläten teille tapahtuvan jotain pahaa. Eikö se ole niin, m'sieu? Me lyömme vetoa. Mutta jos voitatte Bateesen – sitä ette kyllä voi, vaikka tappelisitte sata vuotta – en kerro teille, miksi Jeanne ampui teitä. En koskaan! Vannon, että kerron sen toisen asian. Jos voitatte, kerron teille kaiken, mitä tiedän Roger Audemardista. Se on kohtuullista, m'sieu. Suostutteko?"

Hitaasti David ojensi kätensä. Miesten sormet tarttuivat toisiinsa kuin teräskoukut.

"Huomenna tappelette", sanoi St. Pierre. "Tappelette ja saatte selkäänne niin pahoin, että merkit näkyvät aina. Olen pahoillani siitä. Sellaisen miehen kuin te pitäisin mieluummin veljenäni kuin vihollisenani. Hän ei tule koskaan antamaan minulle anteeksi. Hän tulee aina muistamaan sen. Ajatus, että olin peto salliessani teidän taistella Bateesen kanssa, ei milloinkaan tule kuolemaan hänen sydämestään. Mutta parasta on näin. Ja mieheni? Heille se tulee olemaan suuri huvi."

Hän irroitti kätensä ja kääntyi ovelle. Hetkistä myöhemmin se sulkeutui ja David oli yksin. Hän ei ollut vastannut totuuksiin, jotka hiljaa ja intohimottomasti olivat sataneet St. Pierren huulilta. Sisäisesti hän oli muserrettu. Mutta hänen kasvonsa olivat kuin kivi, ne peittivät hänen häpeänsä. Äkkiä ulkoa kuului ääni, joka taas sysäsi veren hänen kylmiin suoniinsa. Se oli St Pierren kova, jymisevä nauru. Se ei ollut miehen iloa, jonka sydän vuoti verta, tai jonka elämään oli tullut odottamaton tuska tai suru. Se oli hurjaa, täynnä aurinkoisen päivän iloa.

Kuunnellessaan tätä naurua David tunsi, että hänessä kasvoi tätä miestä kohtaan jotain enemmän kuin ihailua. Vaistomaisesti hänen huulensa toistivat St. Pierren sanat:

"Huomenna sinä tappelet."

XVII LUKU.

David seisoi kauan katsellen kanootin loittonemista. Se kantoi St. Pierren ja rujon Andrén takaisin lautalle. Se kulki hiljaa, ikäänkuin St. Pierre olisi tahallaan viivytellyt, ajatellen äskeistä tapahtumaa. Carriganin kädet puristuivat nyrkkiin, kasvot kävivät koviksi. Nyt kun hermoja kysyvä kohtaus oli ohi, ei hän enää teeskennellyt kylmyyttä ja päättäväisyyttä, jolla hän oli astunut St. Pierren eteen. Sielunsa syvimmässä hän oli murtunut ja nöyryytetty. Hänen joka sormensa vuoti verta.

Hän oli kuullut St. Pierren nauravan hetkistä aikaisemmin. Sen täytyi olla miehen naurua, jonka sydän oli lävistetty. Hän meni takaisin Marie-Annen luo, kulkien tuskin nopeammin kuin virta, voittaakseen aikaa ja kootakseen voimia, ennenkuin hän taas katsoi vaimonsa silmiin. David näki hänen istuvan liikkumatta, hänen jättiläismäiset hartiansa eteenpäin kumartuneina, pää painuksissa. Rujo André meloi välinpitämättömänä, silmät herraansa luotuina. David kirosi itseään. Itsekkäisyydessään hän oli kerskaillut siitä, että hän oli saanut suuren voiton, voittaessaan suuren rakkautensa St. Pierren vaimoon. Mitä oli hänen oma taistelunsa verrattuna siihen murhenäytelmään, joka oli St. Pierren edessä?

Hän kääntyi ikkunan luota. Katsellessaan hyttiä – St. Pierren ja hänen vaimonsa asuntoa – hänen kasvojaan poltti tuo mykkä syytös. Hänen eteensä nousi elävänä toinen kuva. Hetkeksi hän kadotti oman minuutensa. Hän näki itsensä St. Pierren asemassa. Hän kuvitteli olevansa Marie-Annen mies, joka palvoi häntä yhtä hartaasti kuin St. Pierre. Kuten St. Pierre hän oli löytävinään vieraan huoneestaan, vieraan, joka oli maannut hänen vuoteessaan, vieraan, jonka hänen vaimonsa hellyys oli kutsunut takaisin elämään, vieraan, joka oli rakastunut hänen pyhimpään omaisuuteensa, vieraan, joka oli tunnustanut rakkautensa, joka oli suudellut häntä, joka oli kantanut häntä käsivarsillaan, jonka läsnäolo oli sytyttänyt lämpimämmän loisteen silmiin, jotka siihen asti olivat kuuluneet yksinomaan hänelle. Hän oli kuulevinaan hänen rukoilevan miestään, että mitään pahaa ei tapahtuisi vieraalle, hän oli kuulevinaan hänen pehmeän äänensä kertovan kaikista, mitä oli tapahtunut heidän välillään, ja hän oli näkevinään hänen silmissään –

Melkein nyyhkyttäen hän karkoitti tuon ajatuksen ja kuvan. Se oli kauheata ajatella, mahdoton todellisuudessa. Kuitenkin se oli totta. Mitä olisi hän tehnyt St. Pierren asemassa?

Hän meni taas ikkunan luo. St. Pierre oli suurempi mies kuin hän. St. Pierre oli tullut hiljaa ja levollisesti, tarjonnut hänelle ystävyyden kättä, hymyillen salannut tuskansa, sillävälin kuin hän, Dave Carrigan, oli lähestynyt murhe sydämessä.

Hänen katseensa kulki veneestä lautalle, ja lautalta vihreän metsän usvaisiin laineisiin, jotka häipyivät rajattomuuteen joen toisella puolella. Hän tiesi, että hänen toisella puolellaan on sama rajattomuus, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen, suunnattomia asumattomia aloja, samoja vihreitä ja kultaisia metsiä, kymmeniätuhansia tasankoja, jokia ja järviä, miljoonia piilopaikkoja, missä romantiikka ja murhenäytelmät jäisivät ainiaaksi kätköön. Hänen päähänsä pälkähti ajatus, että ei olisi vaikeata pujahtaa tuohon maailmaan ja hävitä. Hän oli melkein sen velkaa St. Pierrelle. Bateesen villi ja epäsointuinen laulu herätti hänet todellisuuteen. Loppujen lopuksi oli kuitenkin edessä tuo kiusallinen asia – laki ja oikeus.

David huomasi, että vene liikkui nyt nopeammin. St. Pierre ei enää istunut kyyryksissään. Hänen päänsä oli pystyssä ja hän heilutti kättään lautalle päin. Eräs olento oli tullut ulos hytistä lautan reunalle. David näki naisen puvun liehuvan, hän heilutti jotain valkoista St. Pierrelle. Se oli Marie-Anne. David poistui ikkunan luota.

Hän mietti, mitä mahtoi tapahtua St. Pierren ja Marie-Annen välillä. Pari kertaa hän antautui halulleen katsoa kiikarillaan, mutta hytti sulki kätköönsä Marie-Annen ja St. Pierren. Auringon laskiessa St. Pierre tuli ulos yksin.

Leveän joen yli kuului boulanien päällikön pauhaava ääni. Lautalla syntyi eloa ja liikettä äskeisen hiljaisuuden ja toimettomuuden sijaan. Miehet ilmestyivät äkkiä kangaskatoksien ja telttojen suojista. Äänten sorina kantautui vettä pitkin, puhjeten toisinaan äänekkäiksi huudoiksi, kun miehet päällikkönsä käskyä totellen asettuivat paikoilleen. Perämelat alkoivat välkkyä laskevan auringon paisteessa ja soutulaulu kaikui illan hiljaisuuteen.

David kuunteli ja katseli hitaasti liikkuvaa ryhmää. Hän saattoi selvästi nähdä St. Pierren. Hän näki soutajien paljaat käsivarret ja päät. Metsien suloinen tuoksu täytti hänen keuhkonsa ja hänen sielussaan syttyi kaipaus ja ikävä äskeisen nöyryytyksen ja velvollisuuden tunnon asemesta. Hän voi hengittää tätä ilmaa, hän voi katsella tätä kauneutta, hän voi palvoa sitä, mutta kuitenkin hän tunsi, että hän ei ollut osa tästä kaikesta niinkuin nuo toiset. Hän kadehti noita miehiä, hän tunsi sydämensä paisuvan riemusta, joka helkkyi heidän laulussaan. He olivat menossa kotiin, missä heidän vaimonsa ja rakastettunsa ja onni odottivat heitä. Heidän näkemyksensä olivat hänen näkemyksiään. Ja kuitenkin hän oli peruuttamattomasti muukalainen. Hän oli enemmän kuin sitä – hän oli vihollinen, tuhoatuottava ihmiskoira, mahtavan ja säälimättömän voiman käskyläinen, joka kantoi mukanaan rangaistusta ja kuolemaa.

Heidän aluksensa miehet olivat yhtyneet soutajien lauluun, ja yli ilta-auringon kultaamien metsien kaikuivat miesten voimakkaat äänet. David käsitti, mikä St. Pierren käsky oli ollut. Telttakaupunki valmistautui pysähtymään yöksi. Noin neljännesmailin päässä joki leveni. Sen matalaa, puhdasta rantaa kohti miehet suuntasivat veneensä. Yorkilaisveneet pujahtivat rannan puolelle ja heittivät ankkurit, jotka auttoivat ison lautan hinaamista. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua ensimäiset miehet hyppäsivät valkealle hiekkarannalle ja kietoivat hinausköydet lähimpien puiden ympärille. David hymyili itsetiedottomasti näiden viime hetkien riemulle; vasta sitten kun heidän työnsä oli tehty, käsitti hän, että Bateese ankkuroi toiselle rannalle. Ennen auringonlaskua olivat sekä lautta että alus ankkuroidut yöksi.

Etäisten metsien varjot tummenivat. Carrigan tunsi painostavan tyhjyyden ja yksinäisyyden, jota hän ei ollut ennen kokenut. Hän oli pettynyt, kun heidän alustaan ei ankkuroitu samalle puolelle kuin lautta oli. Hän näki miesten tekevän tulia. Savupatsaita alkoi nousta rannalta, ja hän tiesi, että heidän hauskin aikansa, illallisaika, oli tulossa. Carrigan katsoi kelloaan. Se oli yli seitsemän. Hän katseli katoavaa aurinkoa, kunnes siitä näkyi vain punainen hehku. Tummenevassa illassa leiritulet leimahtivat keltaisina liekkeinä. Bateese joukkoineen valmisti myös illallista. Kahdeksan aikaan toi mies, jota hän ei ollut nähnyt, sisään hänen illallisensa. Hän söi tuntematta ruuan makua, ja puolen tunnin kuluttua tuli mies korjaamaan astiat.

David palasi taas ikkunansa luo katselemaan tulia, jotka nyt näkyivät vielä kirkkaampina. Hän ihmetteli, mitä Marie-Anne teki tähän aikaan. Eilen illalla he olivat olleet yhdessä. Hän oli ihaillut hänen kuunvalossa loistavien hiustensa ja silmiensä tenhovoimaa, hän oli huomauttanut niiden kauneudesta, nainen oli hymyillyt ja nauranut hänen kanssaan, tuntikausia he olivat istuneet kultaisen illan ja joen ihanuuden lumoissa. Ja tänään hän oli St. Pierren kanssa, odottaen kuun nousua, niinkuin eilen hänen kanssaan. Oliko hän unohtanut? Voiko hän unohtaa? Vai oliko hän vapaa kaikista ajatuksista ja haluista, jotka täyttivät hänen oman mielensä, kuten St. Pierre niin innokkaasti oli koettanut saada häntä uskomaan? Hän ei uskonut, että Marie-Anne oli ilmaissut miehelleen kaikkea.

David oli varma siitä, että hän ei milloinkaan enää näkisi Marie-Annea sellaisena kuin silloin, ja se herätti hänessä katkeruutta. Jos St. Pierre olisi voinut nähdä hänen silmänsä silloin kun hän, David, oli sanonut, että hänen hiuksensa olivat kauniimmat kuin hän milloinkaan oli nähnyt, olisi hän kuristanut hänet heti paljailla käsillään. Sillä St. Pierren laki ei olisi sallinut hänen silmiensä katoavan pitkien rippien alle eikä hänen poskiensa punastuvan niin lämpimästi toisen miehen sanoista, eikä hän olisi voinut kostaa vaimolleen. Ei, hän ei ollut kertonut St. Pierrelle kaikkea. Oli asioita, joita hän ei ollut uskaltanut paljastaa hyväsydämiselle miehelleenkään. Ainakin häpeä, jos ei muu, oli pidättänyt häntä siitä.

Tunsiko Marie-Anne tuon häpeän niinkuin hän itse? Oli mahdotonta ajatella toisin. Siitä syystä oli selvää, että hän ei enää tahdo häntä tavata – jos ei pakosta. Siitä ei ollut paljon toiveita, sillä hänen sitoumuksensa St. Pierren kanssa oli eroittanut hänet huomisen näytelmän jälkiseurauksista. Vain silloin, jos St. Pierre joutuisi seisomaan lakituvassa, olisi mahdollista, että nuo silmät kohtaisivat hänet, mutta silloin niistä varmaan leimuaisi viha, kuten Carmin Fanchetin silmistä.

Pistoksena hänen mieleensä juolahti ajatus, mitä oli mahtanut tapahtua Carmin Fanchetille hänen veljensä kuoleman jälkeen. Viime yönä ja edellisenä yönä kummat unet olivat häirinneet hänen untaan. Oli käsittämätöntä, että hän keskellä yötä saattoi herätä uneksien Carmin Fanchetista, kun hänen sydämensä illalla oli ollut täynnä Marie-Anne Boulainia. Hänen mielensä valtasi samalla salaperäinen synkkyys, joka verhosi joen mustaan vaippaansa.

Oli aivan pimeä, kun David kääntyi ikkunan luota. Hän ei sytyttänyt lamppuja, vaan haparoi pimeässä Pierren vuoteelle, ja istuutui sille.

Avonaisesta ikkunasta kuului metsien ja joen sykintä. Ei kuulunut ihmisääniä, mutta vesi hänen allaan liplatti veneen laitoja vastaan. Syvältä metsästä tuli seetrien lakkaamaton kuiskinta ja yöeläjien vaimennettuja ääniä.

Hän istui pitkän aikaa pimeässä. Yleisestä hyminästä eroittautui selvempänä ääni, ikäänkuin airon loiske, ja kanootti kulki hänen ikkunansa ohi rannalle. Hän ei kiinnittänyt siihen paljon huomiota ennenkuin myöhemmin, kun se palasi ja sen soutajat lähestyivät alusta. Se ei olisi herättänyt hänen erikoista mielenkiintoaan, ellei hän olisi kuullut naisen ääntä.

Hän suoristautui ja tuijotti oveen. Siitä ei ollut epäilystäkään. Veri pauhasi hänen suonissaan. Se oli Marie-Anne, joka puhui Bateeselle matalalla äänellä.

Raskas koputus kuului hänen ovelleen, ja ovi avautui.

"M'sieu!" kutsui Bateesen ääni.

"Olen täällä", sanoi David.

"Ette ole vielä mennyt nukkumaan?"

"En."

Suuri varjo katosi, mutta sittenkin seisoi siinä vielä varjo. Davidin sydän sykähti, kun hän näki varjon hentouden. Hetken oli äänetöntä. Sitten kuului pehmeä ääni:

"Tahdotteko sytyttää lamput, David? Tahdon tulla sisään, mutta pelkään tätä hirveätä pimeyttä." David nousi kopeloiden tulitikkuja taskustaan.

XVIII LUKU.

Sytytettyään ensimäisen lampun David ei kääntynyt Marie-Anneen päin, vaan astui toisen luo ja raapasi toisen tulitikun.

Marie-Anne seisoi vielä pimeässä, kun David kääntyi. Hän tarkasteli Carrigania, hänen kasvonsa näyttivät vähän kalpeilta. Sitten hän hymyili ja nyökäytti päätään. David ei voinut huomata hänessä mitään muutosta tapahtuneen, paitsi, että hänen silmissään näytti nyt olevan enemmän tulta. Ne katsoivat häntä suurina, kauniina, niissä ei näkynyt häpeää eikä katumusta, ei myöskään onnettomuutta. David tuijotti häneen sanattomana.

"Miksi istutte pimeässä?" kysyi hän astuen sisäpuolelle. "Ettekö odottanut minun tulevan anteeksipyytämään sitä, että jätin teidät niin äkkiä tänä iltapäivänä? Se oli epäkohteliasta. Jälkeenpäin minua hävetti. Olin kiihdyksissä, m'sieu David. Minä –"

"Tietysti", kiiruhti David vastaamaan. "Ymmärrän. St. Pierre on onnen poika. Onnittelen teitä – niinkuin häntäkin. Hän on mies, johon voi luottaa."

"Hän torui minua siitä, että juoksin luotanne, m'sieu David. Hän sanoi, että minun olisi pitänyt olla kohteliaampi, kuin jättää vieras yksin. Olen siis tullut pyytämään anteeksi, kuten hyvän lapsen tulee."

"Se ei ollut tarpeen."

"Mutta olitte yksin pimeässä!"

Hän nyökkäsi. "Niin."

"Ja sitäpaitsi", lisäsi hän niin hiljaa ja levollisesti, että David hämmästyi, "tiedättehän, että makuuhuoneeni on tässä veneessä. Myöskin St. Pierre antoi minulle luvan sanoa teille hyvää yötä."

"Se on liikaa uhrautuvaisuutta", sanoi David ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. "Olette jättänyt tämän kaiken minulle. Miksi ette anna minun nukkua pienessä huoneessanne tai lautalla, ja te ja St. Pierre –"

"St. Pierre ei jättäisi lauttaa", vastasi Marie-Anne mennen pöydän luo, jolla olivat hänen työkorinsa ja aikakauslehdet.

"Pidän pienestä huoneestani."

"St. Pierre –."

Hän pysähtyi. Hän näki St. Pierren vaimon punastuvan, kun hän kumartuen oli ottavinaan jotakin korista. David tunsi, että hän tekisi tyhmyyksiä, jos tämä jatkuisi. Hänestä tuntui epämukavalta, sillä hän luuli huomanneensa totuuden. Ei ollut oikein järjellistä, että Marie-Anne näin tulisi hänen luokseen ensimmäisenä iltana St. Pierren kotiintulon jälkeen. Jotakin oli täytynyt tapahtua tuolla hytissä. Ehkä heillä oli ollut riita, ainakin St. Pierren puolelta ivallisia viittauksia. Hänen myötätuntonsa oli St. Pierren puolella.

Äkkiä hän huomasi, että Marie-Annen suupielet värähtivät. Jos hänelle hytissä olisikin tapahtunut jotain epämieluista, ei hän sitä ainakaan millään tavalla näyttänyt. Puna hänen poskillaan oli käynyt tummaksi, mutta se ei ollut hämmentymisen merkki, sillä hänen silmissään leikki veitikka, jota hänen huulensa koettivat salata. Löydettyään pitsiompeluksensa Marie-Anne istuutui ja alkoi neuloa. David katseli taas pitkiä, alaspainuneita ripsiä ja hiuksien viekoittelevaa loistoa. Eilen vastustamattoman halun vallassa David oli sanonut, miten hurmaavat ne olivat höllästi sidottuina pehmeinä laineina laskien hänen ohimoilleen. Hän oli sanonut, että se oli vain huolimattomuuden ja kiireen ansio. Ne olivat tänään samanlaiset, paitsi että niihin oli pistetty yksi niistä punaisista kukista, joita he yhdessä olivat poimineet sinä iltapäivänä.

"St. Pierre toi minut yli", sanoi hän tavallisella äänellä, ikäänkuin hän olisi olettanut Davidin tietävän sen. "Hän keskustelee rannalla tärkeistä asioista Bateesen kanssa. Varmaankin hän pistäytyy tänne sanomaan hyvää yötä. Hän pyysi minun odottamaan häntä täällä."

Hän kohotti silmänsä, jotka olivat niin kirkkaat ja levolliset, että David olisi pannut henkensä pantiksi siitä, että hän oli tiedoton St. Pierren paljastamista tunnustuksista.

"Tahdotteko? Tahtoisitteko mieluummin sammuttaa tulet ja mennä nukkumaan?"

David puristi päätään. "En. Olen iloinen. Tunsin itseni kovin yksinäiseksi. Minulla oli ajatus –"

David oli taas sotkeutumaisillaan. Hänen läheisyytensä oli niin hämmentävää, St. Pierrestäkin huolimatta. Hänen silmänsä, kirkkaat, mutta samalla niin pehmeät kuin sametti, tekivät hänen sanansa ja ajatuksensa arveluttavan epävarmoiksi.

"Teillä oli ajatus, m'sieu David?"

"Ettette tahtoisi nähdä minua enää senjälkeen kuin olin puhunut St. Pierrelle", sanoi hän. "Kertoiko hän teille siitä?"

"Hän sanoi, että olitte kovin hieno, m'sieu David, ja että hän piti teistä."

"Kertoiko hän teille, että taisteluni Bateesen kanssa tänä aamuna on päätetty?"

"Kyllä."

Tuo yksi sana lausuttiin niin levollisesti, niin kiihkottomasti, että se näytti kieltävän muutamia niistä asioista, joita St. Pierre oli kertonut hänelle. David voi tuskin uskoa, että hän oli pyytänyt miestään estämään tappelun tai että hän tunsi mitään erikoista mielenkiintoa asiaan.

"Pelkäsin, että Te vastustaisitte", sanoi David. "Eihän ole oikein sopivaa tehdä sellaista, kun nainen on lähellä."

"Tai naiset." David näki hänen suunsa tiukkenevan. "Mutta en vastusta; sillä mitä Pierre sanoo, on oikein – täytyy olla oikein."

Davidin mielestä äskeinen pehmeys katosi hänen suunsa ympäriltä. Hetkellinen suuttumus oli ohi. Hän laski ompelukorinsa pöydälle ja nousi. Hänen silmissään oli jotain hurjaa, jotakin, joka toi hänen mieleensä uhkarohkean koskenlaskun.

"Huomenna tulee olemaan hyvin ikävää, m'sieu David", huudahti Marie-Anne. "Bateese on pieksävä Teidät kauheasti. Tänä iltana meidän tulee ajatella hauskempia asioita."

David ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin loistavana, kun hänen mennessään pianon luo. Mitä se merkitsi? Pitikö St. Pierre häntä narrina? Marie-Anne ei nähtävästi voinut salata ylpeyttään, ajatellessaan Bateesen voittoa. Hän soitti nyt samaa säveltä kuin heidän lähtiessään tuolle muistorikkaalle retkelle metsään. Näytti siltä kuin hän tahallaan olisi tahtonut johtaa Davidin ajatukset noihin tapahtumiin. David ei ollut sytyttänyt pianon yläpuolella olevaa lamppua. Vähän ajan perästä Marie-Anne alkoi laulaa. Hänen äänensä oli matala ja hillitty, ikäänkuin hän olisi ollut tietoinen sen puutteellisuuksista, mutta Davidista se oli erinomaisen ihana, se paljasti hänelle uuden, ihmeellisen puolen St. Pierren vaimossa. Hän astui lähemmäksi, niin lähelle, että Marie-Annen tummat hiukset melkein koskettivat hänen käsivarttaan, hänen hieno profiilinsa oli lumoava himmeässä valossa.

Hänen äänensä muuttui melkein kuiskaukseksi. Se oli tarkoitettu yksinomaan hänelle. David oli monta kertaa kuullut kanadalaisen venelaulun, mutta nuo sanat eivät kenenkään huulilta olleet kaikuneet niin kauniina kuin Marie-Annen.

Sanattomana David tuijotti hänen välkkyviin hiuksiinsa. Hänen sormensa vapisivat. David näki hämärästi hänen pitkien ripsiensä varjon ja orvokkien tuoksu leijaili hänen ympärillään.

"Se on Teidän musiikkianne", kuiskasi David. "En ole milloinkaan kuullut sitä laulua laulettavan sillä tavalla!"

David koetti kääntää katsettaan hänen kasvoistaan ja hiuksistaan, tuntien, että hän oli rikoksen partaalla. Sävelet muuttuivat ja taas – sattumaltako vai tarkoituksella – ne viilsivät häntä, ne saivat hänet taistelemaan lihansa heikkoutta vastaan, rikollista halua vastaan sulkea hänet syliinsä. Marie-Anne ei katsonut ylös, hän alkoi laulaa "Ave Mariaa."

Hän oli kokonaan unohtanut Davidin. Hitaasti, vienosti kuuluivat sanat hänen huuliltaan, niissä värisi juhlallinen hartaus, joka sanoi Davidille, että ne tulivat hänen sielunsa syvyydestä.

Viimeiset sanat häipyivät kuiskaukseen. David oli iloinen, että hän ei nyt katsonut hänen kasvoihinsa, sillä se olisi ollut kuin pyhyyden häpäisemistä.

He eivät olleet kuulleet oven avautumista. St. Pierre seisoi heidän takanaan leikillinen ilme silmissään, joissa vielä näkyi kuin Bateesen leiritulen hohdetta. Hänen äänensä säikähdytti Carrigania. "Mutta tehän olette synkkä pari!" jyrisi hänen äänensä. "Miksi ette sytytä lamppua tuolla nurkassa, ja miksi laulaa tuollaista kuolemanlaulua, kun ei koko paholaista ole lähelläkään?"

David tunsi itsensä syylliseksi. Mutta St. Pierren sanat eivät olleet myrkyllisiä, ja David nauroi niille nyt, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää pilaa.

"Öiset ajat ja varjoisat lehtimajat! Minun mielestäni sen pitäisi olla rakkauslaulu tai jotain iloisempaa", huusi hän tullen lähemmäksi heitä. "Miksi ei En Roulant ma Boule, suloinen Jeanneni? Tiedäthän, että se on lempilauluni."

Samassa hän alkoi laulaa niin, että koko hytti tärisi.

David näki Marie-Annen nousevan. Kun hän tuli valoon, hämmästyi David nähdessään hänen nauravan miehelleen ja tukkivan korvansa sormillaan. Hän ei vähääkään nolostunut St. Pierren odottamattomasta tulosta, vaan näytti yhtyvän hänen iloonsa, vaikka David oli huomaavinaan hänen kasvoillaan pakoitetun ilmeen. Hän uskoi, että näennäisestä levollisuudestaan huolimatta hän kärsi, vaikka hän ei tahtonut sitä näyttää.

St. Pierre lähestyi häntä ja taputti häntä huolettomasti olalle ja puhui Davidille.

"Eikö hänellä ole maailman suloisin ääni? Oletteko koskaan kuullut kauniimpaa tai yhtä kaunista? Se koskee sielun syvimpiä kieliä, ellei ihminen jo ole puoleksi kuollut. Tuo ääni –."

St. Pierre kohtasi Marie-Annen silmät. Hänen poskensa hehkuivat. Hänen silmistään välähti tuli.

"Puhun sydämestäni", väitti St. Pierre olkapäitään kohauttaen. "Enkö ole oikeassa, m'sieu Carrigan? Oletteko milloinkaan kuullut ihanampaa ääntä?"

"Se on ihmeellinen", myönsi David, peläten sanovansa liian paljon.

"Hyvä! Olen onnellinen tietäessäni, että olen oikeassa. Minun täytyy palata lautalle."

Marie-Anne näytti suuttuvan. "Sinulla näyttää olevan kova kiire."

"Hitto vieköön! Olet oikeassa, kaunis ääni, minun täytyy päästä takaisin tuonne huoliini, ja sinä –."

"Sanon myös hyvää yötä m'sieu Davidille", keskeytti Marie-Anne nopeasti. "Ainakin voisit tavata minua omassa huoneessani, St. Pierre."

Hän tarjosi kätensä Davidille. Värähtämättä se lepäsi hetken pehmeänä ja lämpöisenä hänen kädessään. Hän ei kiirehtinyt vetämään sitä pois, eivätkä hänen silmänsä salanneet pehmeyttään hänen katsoessaan Davidia silmiin.

David seisoi äänettömänä kuunnellen St. Pierren äänekästä puhelua. Hän kuuli heidän kulkevan pitkin aluksen sivua, ja vähän ajan perästä hän tiesi St. Pierren laskeutuvan kanoottiinsa.

Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kaukaa joen tummien varjojen keskellä kiiri St. Pierren voimakas ääni laulaen hurjaa soutulaulua "En Roulant ma Boule."

David kuunteli avonaisen ikkunan luona. Hänestä tuntui kuin kaukaa joen toiselta puolelta olisi kuulunut heikko vastaus noihin sanoihin.

XIX LUKU.

Myrskyn hitaasti lähetessä Carrigan tunsi levottomuutensa kasvavan. St. Pierren ääni häipyi, ja sen jälkeen tulet vastakkaisella rannalla sammuivat vähitellen. Kaukaa kuului ukkosen jyrinää. Ilma muuttui painostavaksi, metsästä ei kuulunut mitään elonmerkkejä, kaikki odotti hiljaa myrskyn puhkeamista. David sammutti valot ja istuutui ikkunan viereen.

Hän oli kaikkea muuta kuin uninen. Jokainen hermo vaati toimintaa, ja hänen aivojaan polttivat kummat ajatukset, jotka vihdoin asettivat hänet vastakkain todellisuuden kanssa ja saivat hänen verensä kuohumaan. Hän luuli huomanneensa, että St. Pierre oli pettänyt itseään. Johtopäätökset, joihin hän oli tullut näkemänsä johdosta, olivat käsittämättömät, mutta totuus oli ilmeinen. Vähin, mitä hän voi sanoa, oli se, että St. Pierren rakkaus Marie-Anneen oli kummallista rakkautta. Hänen suhteensa näytti olevan kuin hellän isän suhde lapseensa. Ei hetkeäkään ollut havaittavissa rakastaja tai aviomies, jonka toinen mies saattoi tehdä mustasukkaiseksi.

Istuessaan tihenevässä pimeydessä David muisti, että tuska ja nöyryytys kuvastuivat Marie-Annen silmistä, kun hänen miehensä tuli hyttiin. Suuremmalla ymmärryksellä hän kuuli taas hänen äänensä matalaa paatosta, kun hän laulussaan kutsui avukseen Pyhää äitiä. David ei silloin käsittänyt sen traagillisuutta. Nyt hän tiesi, ja hän kuvitteli näkevänsä hänet vuoteellaan kylpien kyynelissä. Ja St. Pierre oli mennyt takaisin lautalleen laulaen yössä! Entisen myötätunnon sijaan hänessä nousi vastenmielisyys tätä miestä kohtaan. St. Pierre oli hallinnut itseään mestarillisesti, mutta se ei johtunut hänen sielunsa suuruudesta, vaan siitä, että hän ei välittänyt. Hän oli tekopyhä näytellen osansa mainiosti alussa, mutta ilmiantaen itsensä lopussa. Hän ei rakastanut Marie-Annea niinkuin hän, David Carrigan. Hän oli puhunut hänestä kuin lapsesta, hän oli kohdellut häntä kuin lasta, ja oli vailla kaikkea intohimoa tilanteessa, joka olisi saanut jokaisen miehen veren kuohahtamaan. Äkkiä hänen mieleensä muistui tapahtuma hiekkarannalla ja kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen, ja hänelle välähti totuus, että St. Pierre käytti vaimoaan vain välikappaleena omiin tarkoituksiinsa, ja että näennäisen uskonsa ja sielunsa suuruuden varjolla hän uhrasi vaimonsa, pannen hänet näyttelemään jotain salaperäistä osaa omissa vehkeissään.

David ei voinut unohtaa, mitä rajatonta luottamusta Marie-Anne tunsi mieheensä. Ei ollut teeskentelyä hänen odotuksensa ja luottamuksensa, että St. Pierre oli selvittävä sekavan vyyhdin, johon hän oli kietoutunut. Ei ollut petosta se, että hän St. Pierren palatessa oli jättänyt Davidin ja rientänyt miestään vastaan. Yhdistäen nämä seikat hän oli tuntevinaan totuuden tuijottavan häneen hytin pimeistä nurkista. Marie-Anne rakasti miestään. St. Pierre oli vain omistaja, joka oli välinpitämätön ja melkein raa'an tunteeton suhteessaan vaimoonsa.

Kova ukkosen jyrähdys sai Carriganin havaitsemaan lähenevän myrskyn. Hän nousi seisaalleen pimeässä tuijottaen väliseinään, jonka takana hän tiesi St. Pierren vaimon makaavan valveillaan. Hän yritti nauraa. Hän sanoi itselleen, että oli anteeksiantamatonta antaa ajatustensa sekaantua St. Pierren ja Marie-Annen perheasioihin. Se ei kuulunut hänelle. Marie-Anne ei hänen mielestään ollut syyllinen. Hän ei varmaankaan kiittäisi häntä hänen huolenpidostaan. Mikä nainen tahansa oli ylpeydellä sanonut, että se ei ollut hänen asiansa ja että hän liikkui kielletyllä alueella.

Hän meni ikkunan luo. Ei tuulahdustakaan tullut sisään. Hän työnsi päänsä ja hartiansa ulos yöhön. Oli niin pimeä, että hän ei voinut nähdä vettä, joka oli melkein hänen kätensä ulottuvilla. Vastapäätä näkyi vain yksi keltainen valopilkku. Hän oli varma, että se näkyi St. Pierren hytistä lautalta.

Suuri vesipisara putosi hänen kädelleen, ja hän kuuli lähenevän vedenpaisumuksen suhisevan puiden latvoissa. Ei enää kuulunut jyrähtelyä. Vettä tuli niin sankasti, että olisi veitsellä voinut leikata. Carrigan hengitti syvään raikasta ilmaa. Tuli lautalta oli kadonnut.

Koneellisesti hän alkoi riisuutua, ja vähän ajan kuluttua hän taas seisoi ikkunan luona alastomana. Salamoiden leimahdellessa hän tuijotti lautalle. Hänessä sai vallan pakoittava halu. Tuolla oli St. Pierre epäilemättä hytissään. Käyttäen hyväkseen myrskyä ja pimeyttä David ajatteli voivansa saada aikaan jotain erikoista.

Vaistomaisesti hän pisti päänsä ja yläruumiinsa ulos ikkunasta. Metsämiehen vaisto kiihoitti häntä seikkailuun. Manalan pimeyden leikkasi uusi leimahdus. Sen valossa hän näki joen ja etäisen rannan ääriviivat. Matka ei olisi vaikea uida, ja se olisi hyvää harjoitusta huomiseksi.

Kuin mäyrä ryömi Carrigan ulos ikkunasta. Salama leimahti, kuu hän oli päässyt rannalle. Hän vetäytyi takaisin hytin suojaan ajatellen, että mahdollisesti toisetkin silmät tähystelivät pimeyteen. Sitä seuraavan pimeyden aikana hän laskeutui jokeen ja alkoi uida toista rantaa kohti.

Toisen välähdyksen aikana hän kohosi pinnalle. Hän valitsi päämääräkseen kohdan muutamia satoja jardeja lautan yläpuolella ja voimakkain vetäisyin hän ui sitä kohti. Noin kymmenen minuuttia hän halkoi virtaa nostamatta päätään. Sitten hän pysähtyi ja antautui virran kannettavaksi odottaen uutta välähdystä. Sen valossa hän näki lautan noin sadan jardia päässä virtaa alaspäin. Salamien väliajalla hän löysi sen reunan ja kiipesi hirsiröykkiölle.

Ukkosilma oli väistynyt länteen. David hiipi kyykkysillään odottaen uutta salamaa. Lännessä olevasta mustasta pilvestä se vihdoin leimahti himmeämpänä, niin että vain heikot varjot teltoista ja katoksista eroittuivat pimeydestä. David ehti nähdä tummemman varjon, jonka hän tiesi hytiksi.

Jonkun aikaa hän makasi paikallaan. Ei missään näkynyt elonmerkkiä. St. Pierren miehet näyttivät olevan syvässä unessa.

Davidilla ei ollut mitään määrättyä ajatusta seikkailunsa seuraavasta vaiheesta. Hän oli lähtenyt uimaan hetken mielijohteen vaikutuksesta ilman mitään määrättyä suunnitelmaa, toivoen tapaavansa St. Pierren hytissään. Jos hän olisi naputtanut ovelle ja herättänyt St. Pierren unestaan, ei hänellä olisi ollut siihen mitään pätevää selitystä. Samassa välähti leveä valojuova lautan poikki ja heti ilmestyi tumma varjo sen keskelle. St. Pierren ovi oli auki. Hytti oli valaistu, ja ovella seisoi St. Pierre itse.

Boulainien päällikkö näytti tutkistelevan ilmaa. David kuuli hänen hillityn äänensä, joka myhäili tyytyväisenä, kun hän puhui jollekin toiselle hytissä olijalle.

"Tuhat tulimmaista, kun on pimeä!" huusi hän. "Sitä voisi vaikka veitsellä leikata ja asettaa pystyyn, amante. Mutta se loittonee länteenpäin. Jonkun tunnin päästä tähdet syttyvät."

Hän vetäytyi takaisin hyttiin. David pidätti hengitystään tuijottaen pimeyteen. Ketä oli St. Pierre kutsunut lemmitykseen? Amante! Hän ei voinut erehtyä. Sana kuului selvästi. Marie-Anne ei ollutkaan aluksessa. Hän oli petkuttanut, hän oli yhdessä juonessa St. Pierren kanssa. He olivat viisaampia kuin hän oli luullutkaan, ja pimeässä oli Marie-Anne liittynyt miehensä seuraan. Mutta miksi tuota järjetöntä petosta? Mikä syy heillä oli saada hänet uskomaan, että Marie-Anne on vielä veneessä?

Hän nousi seisaalleen ja pyyhki lämpimän sateen kasvoiltaan. Pimeys peitti julman hymyn, joka väreili hänen huulillaan. Ensi hämmästyksen jälkeen hänen päätöksensä sai uutta voimaa. Hän ei inhonnut itseään, ei hän myöskään ollut katkeroitunut siitä, mitä hän hetkistä aikaisemmin oli ajatellut vangitsijoistaan. Häviäminen pelissä oli toisinaan odotettavissa, ja Carrigan antoi aina arvoa voittajille. Oli "hyvä lääke" tietää, että Marie-Anne, sensijaan että olisi ollut onnettoman ja laiminlyödyn vaimon asemassa, oli sokaissut hänet erinomaisen viisaalla tekopyhyydellä. Hänen velvollisuutensa oli nyt ottaa selvää, miksi Marie-Anne oli tehnyt tämän ja miksi St. Pierre oli näytellyt tällaista osaa.

Tunti sitten hän olisi ennemmin hakannut pois kätensä kuin vakoillut St. Pierren vaimon ikkunan alla. Nyt hänellä ei ollut minkäänlaisia omantunnon vaivoja lähestyessään hyttiä, sillä Marie-Anne oli hävittänyt kaikki hienotunteisuuden vaatimukset heidän väliltään.

Sade oli melkein laannut. Eräästä teltasta kuului uninen ääni. Ei ollut pelkoa ilmitulemisesta. Yö olisi pimeä vielä pitkän aikaa. Paljain jaloin hän voisi hiipiä niin hiljaa, ettei tarkinkaan koira voisi kuulla hänen askeleitaan. Hän pysähtyi hytin oven taakse niin kauaksi, että sen äkkinäinen avautuminen ei olisi ilmiantanut häntä.

Hän kuuli selvästi St. Pierren äänen, vaikka sanoja ei voinut eroittaa. Hetkistä myöhemmin kuului pehmeä, iloinen naisen nauru. David tunsi kuin käsi olisi tarttunut hänen sydämeensä ja täyttänyt sen tuskalla. Se ei ollut onnetonta naurua. Päinvastoin se tuntui helkkyvän yltäkylläistä riemua.

Äkkiä St. Pierre tuli lähemmäksi ovea. Hänen äänensä kuului selvemmin. "Rakkaani, tämä on suurin kepponen elämässäni", sanoi St. Pierre. "Olemme turvassa. Pahimmassa tapauksessa me voimme selvitä tilanteesta toisella tavalla. En voi muuta kuin laulaa ja nauraa kaiken uhalla. Eikä hänellä viattomuudessaan ole aavistustakaan –."

Hän astui kauemmaksi ovesta, eikä David kuullut loppua. Äänet hytissä hiljenivät. Pari kertaa kuului naisen pehmeää naurua.

Davidissa heräsi ajatus, että hänen umpimähkäinen seikkailunsa tuottaa hänelle sangen tärkeitä tietoja. St. Pierre oli paljastamaisillaan jotakin, jonka tietäminen olisi ollut suuriarvoista. Varmaankin tässä hytissä oli avonainen ikkuna, ajatteli David.

Varovasti tunnusteli hän tietään pimeässä rannan puolelle hyttiä. Kapea valojuova vahvisti hänen otaksumaansa. Siinä oli ikkuna, mutta se oli melkein kokonaan verhottu ja suljettu.

David ryömi tämän ikkunan alle ajatellen, että se varmaankin aukaistaisiin myrskyn jälkeen. Äänet kuuluivat vielä epäselvemmin. Hän tuskin kuuli St. Pierreä, mutta pari kertaa kuului naisen sointuva nauru. Marie-Anne oli nauranut toisella tavalla hänelle. Katkera hymy huulilla David katsoi yläpuolellaan olevaa valojuovaa. Hänellä oli vastustamaton halu katsoa sisään. Olihan se hänen velvollisuutensa.

Hän oli iloinen, että rako oli niin kapea. Kokemuksesta hän tiesi, että sisälläolijoitten oli mahdoton nähdä häntä kahden tuuman levyisestä raosta. Hän kohottautui rohkeasti, kunnes hänen silmänsä olivat raon kohdalla.

Suoraan hänen edessään oli St. Pierren vaimo. Hän istui selittäin, joten David ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän oli puolittain riisuutunut, hiukset hajallaan. David muisti Marie-Annen kerran puhuneen, että erilaisissa valaistuksissa hänen hiuksensa saivat kullanhohtavan värin. David oli nähnyt ne auringonvalossa, mutta ei milloinkaan lampun valossa tällaisina. David tuskin katsoi St. Pierreen, joka seisoi katsellen naista, ennenkuin St. Pierre nauraen sulki syliinsä tuon hehkuvan kiharakimpun. Nainen nousi seisaalleen. Kiharoiden läpi kohosi kaksi valkeata, paljasta käsivartta, jotka kiertyivät St. Pierren kaulaan. Jättiläinen veti hänet lähemmäksi ja he vaipuivat kiihkeään syleilyyn.

Silloin nainen heitti nauraen päänsä taaksepäin, niin että hänen hiuksensa laskivat suoraan alas. He kääntyivät. Naisen kasvot olivat nyt ikkunaan päin. Carrigan sai vaivoin tukahdutetuksi huudon, joka oli pääsemäisillään hänen huuliltaan. Hetkisen hän katsoi suoraan naisen silmiin, hänen valkea kaulansa ja povensa olivat paljaat. Carrigan laskeutui alas. Hänen sydämensä jyskytti niin, että hän oli vähällä tukehtua kompuroidessaan lautan reunalle. Hän tuijotti pimeässä veneeseen. Marie-Anne Boulain, hänen rakastamansa nainen, oli siellä! Pienessä hytissään, yksin, oli St. Pierren vaimo murtunein sydämin.

Ja tuossa hytissä, unohtaen hänen alennustilansa ja surunsa, oli suurin konna, minkä David tunsi – St. Pierre Boulain. Ja hänen kanssaan, antautuen hänen syleilyynsä, hyväillen häntä huulillaan ja hiuksillaan, oli sen miehen sisar, jonka hirttämiseen hän, David, oli ollut osallisena – Carmin Fanchet!

XX LUKU.

Davidin hämmästys tämän odottamattoman huomion johdosta oli täydellinen. Kaikkein vähimmin hän olisi odottanut näkevänsä Carmin Fanchetin St. Pierren hytissä. Ensi hämmästys oli ajanut Davidin pois ikkunasta. Hän oli tehnyt sen tahtomattaan, ajattelematta, ikäänkuin Carmin olisi ollut Marie-Anne itse, vastaanottaen hyväilyjä, jotka oikeudenmukaisesti kuuluivat St. Pierren vaimolle ja joiden salaa katseleminen oli häpeällistä ja alentavaa. Nyt hän käsitti, että hän oli tehnyt erehdyksen jättäessään ikkunan liian pian.

Hän ei mennyt takaisin, sillä hänen näkemässään oli jotain niin inhottavaa. Nopeasti hänelle selvisi totuus, ja se sai hänen kätensä puristumaan nyrkkiin hänen istuessaan lautan reunalla kylpien jalkojaan hitaassa virrassa. Tapaus ei ollut harvinainen. Siinä oli vanha hirveä tarina, yhtä vanha kuin joki itse, mutta tällä hetkellä se täytti hänet kauhulla, joka järkytti häntä vielä enemmän kuin sen seikan omituisuus, että toinen nainen oli Carmin Fanchet. Hänen katseensa ja ajatuksensa siirtyivät toiselle puolelle jokea alukseen, jossa St. Pierren vaimo oli yksin surussaan. Davidin ensi vaikutelma oli heittäytyä jokeen ja rientää hänen luokseen, toinen oli mennä takaisin St. Pierren luo ja vaatia hänet tilille. Ammatissaan David ei milloinkaan ollut joutunut tappamaan ketään, mutta hän olisi voinut tappaa St. Pierren – nyt Hänen sormensa tarttuivat hänen allaan olevaan niljakkaan puuhun, hänen verensä kiehui ja hänen silmistään leimusi raivo, kun hän tuijotti Marie-Annen ja hänen välillään olevaan pimeyden muuriin.

Kuinka paljon Marie-Anne tiesi asiasta? Tämä kysymys ensinnä välähti hänen aivoissaan. Äkkiä hän muisti heidän keskustelunsa tappelusta, jolloin Marie-Anne suutaan nyrpistäen oli sanonut, että hän ei ole ainoa nainen, joka näkisi huomisen taistelun. Silloin ei David huomannut sanojen merkitystä, mutta nyt se hänelle selvisi. Marie-Anne oli tietoinen Carmin Fanchetin olosta lautalla.

Mutta tiesikö hän enemmän kuin sen? Tiesikö hän totuuden, vai vaivasiko häntä vain epäily ja pelko, jota lisäsi St. Pierren välinpitämättömyys ja kiire takaisin lautalle? Davidin mieleen muistui taas, kuinka Marie-Anne oli puolustanut Carmin Fanchetia, kun David oli kertonut hänen tarinansa. Tästä hän tuli siihen johtopäätökseen, että Marie-Anne tiesi Carmin Fanchetin olevan lautalla St. Pierren kanssa.

David kieltäytyi tunnustamasta itselleen enempää. Saattoihan Carmin Fanchetillä olla omat syynsä, miksi hän kulki St. Pierren lautalle. Oli myöskin mahdollista, että Marie-Annessa oli herännyt aavistus, että jotakin saattoi tapahtua niin kauniin naisen kuin Carmin Fanchetin ja hänen miehensä välillä. David oli varma, että tähän iltaan asti hän oli taistellut epäilystään vastaan ja voittanut sen, vaikka hän tiesikin, että häntä itseään kauniimpi nainen kulki hänen miehensä kanssa. Hän ei ollut näyttänyt minkäänlaista huolestumista miehelleen, hän oli hartaasti odottanut St. Pierren tuloa, hän oli rientänyt hänen luokseen kuin lintu, kun hän vihdoin tuli; David oli nähnyt St. Pierren sulkevan hänet syliinsä. Vasta tämä myrskyinen, synkkä ilta oli muuttanut hänen aavistelevan levottomuutensa kiduttavaksi todellisuudeksi, sillä St. Pierre, tuotuaan hänet alukseen, oli näytellyt raukkamaista osaa koettaessaan salata haluaan päästä takaisin lautalle.

Tästä David teki johtopäätöksen, että Marie-Anne ei tiennyt asian oikeata laitaa, niinkuin hän itse sen oli nähnyt St. Pierren hytin ikkunasta. Hän oli loukattu, sillä sen oli David huomannut, mutta samassa hetkessä oli hänen henkensä noussut voitonriemuisena, David oli nähnyt tulen välähtävän hänen silmistään, hänen hennon ruumiinsa suoristautuvan, hänen punaisien huuliensa värähtävän ylpeyttä ja uhmaa. David kirosi St. Pierren. Marie-Anne saattoi olla loukkaantunut, hän saattoi huomata, että hänen miehensä silmät ja ajatukset liian usein viipyivät toisen kasvoilla, mutta hänen naisellinen ylpeytensä ei voinut ajatella sellaista rikosta, jonka todistajaksi David oli joutunut. Siitä hän oli varma.

Silloin, ikäänkuin salama synkältä taivaalta, välähti hänen mieleensä kaikki, mitä St. Pierre oli sanonut Marie-Annesta. David oli säälinyt St. Pierreä silloin, hän oli tuntenut sääliä miestä kohtaan, jonka hän luuli miehekkäästi taistelevan tilanteessa, joka olisi useimmat miehet saattanut raivoon. Avomielisesti oli St. Pierre sanonut, että Marie Anne välitti hänestä enemmän kuin hänen pitäisi. Samalla avomielisyydellä hän oli paljastanut vaimonsa tunnustukset, että hän tiesi Davidin suudelleen hänen hiuksiaan.

Carriganin kasvoja poltti. Jos hänellä oli halu tappaa St. Pierre, niin saattoi tällä olla yhtä oikeutettu halu tappaa hänet. Olihan Marie-Anne joka tapauksessa St. Pierren vaimo. Hänen lihaksensa herpaantuivat. Hitaasti hän laskeutui viileään veteen ja suuntasi kulkunsa alusta kohti. Hän ei halkonut vettä yhtä päättäväisesti kuin mennessään lautalle. Hän saapui vastakkaiselle rannalle noin neljännesmailia veneen alapuolelle. Täällä hän odotti, kunnes salama valaisi rannan kivistä polkua. Äänettömänä kuin varjo hän tuli takaisin veneelle ja kiipesi ikkunastaan sisään.

Hän sytytti lampun ja väänsi sen hyvin matalalle. Hän hieroi lihaksensa kuumiksi. Tietoisuus siitä, että hän oli hyvässä kunnossa huomiseksi, täytti hänet hurjalla ylpeydellä. Leikkisä urheiluinnostus oli ensin saanut hänet heittämään taisteluvaatimuksen Concombre Bateeselle, mutta se mielijohde oli mennyt. Lähestyvä taistelu ei enää ollut sattuma tai typerä erehdys, johon hän oli järjettömästi syöksynyt. Tällä hetkellä se oli suurin fyysillinen tapahtuma hänen elämässään, ja hän odotti päivän nousua kuin vaaniva peto. Mutta se ei ollut Bateesen kasvot, jotka hän näki iskujensa esineenä. Ei hän vihannut Bateesea. David pakoitti itsensä menemään vuoteeseen, ja vähän ajan perästä hän nukkui. Unessa ei Bateese ollut hänen vastustajansa, vaan St. Pierre Boulain.

Tähän uneen hän heräsi. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta se jo kajasti idässä. David pukeutui huolellisesti kuunnellen liikettä väliseinän toisella puolen. Jos Marie-Anne oli hereillä, oli hän kovin hiljaa. Rannalta kuului melua. Joen yli kuului miesten laulu, ja valkoiset savupatsaat kohosivat ilmaan. Alkuasukas aukaisi oven lukosta ja toi hänen aamiaisensa. Puolen tunnin kuluttua sama mies nouti astiat.

Senjälkeen David odotti jännittyneenä sitä hetkeä, jolloin hänen toiminnanhalunsa pääsisi purkautumaan. Hänellä ei ollut mitään pahoja aavistuksia. Hänet täytti ehdoton usko voittoonsa, melkein vaarallinen itseluottamus ja voitonvarmuus, vaikka häntä vastassa oli niin paljon suurempi ja voimakkaampi kilpailija. Monta kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan, eikö toiselta puolelta jo kuuluisi Marie-Annen liikuntoa.

Kello kahdeksan eräs miehistä ilmaantui ovelle kysymään, oliko hän valmis. Heti David lähti hänen mukaansa. Hän unohti pehmeät hansikkaansa reppuunsa, joilla hän oli luvannut tuudittaa Bateesen uneen. Hän ajatteli vain paljaita nyrkkejä.

David seurasi miestä veneeseen, joka suuntautui toista rantaa kohti. Katsoessaan taakseen David huomasi Marie-Annen huoneen ikkunaverhon vähän liikahtavan. David hymyili ja kohotti kätensä, jolloin verho vedettiin kokonaan sivuun, ja David tiesi, että Marie-Anne saattoi häntä katseillaan taisteluun.

Lautta oli tyhjä, mutta vähän matkaa alempana tasaisella rantahiekalla seisoi joukko miehiä. Davidista oli omituista, että he kaikki olivat niin hiljaa, kun heidän luonnollinen vaistonsa tällaisessa tilanteessa olisi saanut heidät hihkumaan täyttä kurkkua. David huomautti tästä seuralaiselleen, joka vain virnistäen kohautti olkapäitään.

"Se on St. Pierren käsky", selitti mies. "St. Pierre on sanonut, että kukaan ei saa pitää ääntä – hautajaisissa. Sillä näistä on tuleva suuret hautajaiset, m'sieu!"

"Vai niin", sanoi David yhtymättä hänen ilveilyynsä.

David katsoi joukkoon, jonka keskelle ilmaantui jättiläisolento ja käveli jokea alas. Se oli St. Pierre. Tuskin oli veneen kokka koskenut rantaa kun David hyppäsi rannalle tulijaa vastaan. St. Pierren jälessä tuli Bateese. Hän oli vyötäisiin asti riisuutunut ja paljain jaloin. Hänen gorillakätensä riippuivat pitkinä ja rentoina hänen sivuillaan, ja hänen voimakkaat lihaksensa kiilsivät kuin hiottu mahonki aamuauringossa. Hän oli kuin ihmishahmossa oleva valtavan suuri eläin, jonka lähettyviltä pelko ajoi pois.

Mutta David tuskin huomasi häntä. Hän kohtasi St. Pierren, joka oli vain vähän matkan päässä miehistään.

St. Pierre hymyili ja ojensi kätensä kuten kerran ennenkin, ja tervehti jylisevällä äänellään.

Carrigan ei vastannut eikä katsonut tarjottua kättä. Heidän silmänsä kohtasivat ja salamannopeudella Carriganin kämmen läjähti St. Pierren poskelle. Se oli kuin airon läimähdys tyyntä vedenpintaa vastaan. Joka mies kuuli sen. Iskun vaikutuksesta St. Pierre horjahti takaperin, jolloin miesten joukosta kuului hillittyä hämmästyksen suhinaa. Concombre Bateese seisoi ällistyneenä. Seuraavassa hetkessä St. Pierre oli toipunut hämmästyksestään ja kiepsahti ympäri kuin villi eläin. Hänen jokainen lihaksensa pingottui jättiläishyppyyn; hänen silmänsä leimusivat; hänen kasvoillaan kuvastui eläimellinen raivo. Kaikkien miestensä edessä hän oli kärsinyt pahimman häväistyksen, mikä voi miehelle sattua kolmen virran maassa – poskelle lyönnin. Mitä muuta tahansa voi antaa anteeksi, mutta ei sitä. Sellainen isku kostamattomana oli kuin poltinmerkki, joka kulki sukupolvesta sukupolveen, ja lapsetkin olisivat huutaneet "Keltaselkä", "Keltaselkä" miehelle, joka oli kylliksi raukka ottaakseen sen vastaan ilman kostoa. Concombre Bateesen kurkusta nousi mörinä, kun St. Pierre oli sennäköinen kuin olisi hän aikonut tappaa Carriganin tuossa paikassa. Hän näki oman tappelunsa menneen tyhjään. Sillä nyt ei kukaan päässyt Carriganin kimppuun ennen St. Pierreä.

David odotti valmistuen raivostuneen miehen rynnäkköön. Hän näki St Pierren käyvän kovaa taistelua itsensä kanssa. Jättiläinen peräytyi. Raivo katosi hänen kasvoiltaan, mutta hänen suuret kätensä pysyivät nyrkissä kun hän sanoi Davidille:

"Se oli lystikäs isku, m'sieu? Se oli pilaa?"

"Se oli teille", vastasi Carrigan. "Olette pelkuri, haaska. Eilen illalla uin lautalle, katsoin ikkunastanne sisään ja näin, mitä tapahtui. Te ette ole kelvollinen taistelemaan kunnon miehen kanssa, mutta minä taistelen, ellette ole liiaksi raukka, ja annatte vetonne olla sellaisena kuin sen teimme."

St. Pierren silmät suurenivat, ja hetken hän tuijotti Carriganiin, ikäänkuin katseellaan tunkien hänen sisimpäänsä. Sitten hänen suuret kätensä laskivat rentoina alas ja pantterintapainen hyökkäykseen valmeus katosi hänen olennostaan. Katselijat hämmästyivät muutosta, sillä he eivät olleet kuulleet Carriganin sanoja, vaikka olivat nähneet iskun.

"Te uitte lautalle", toisti St. Pierre matalalla äänellä, ikäänkuin epäillen kuulleensa väärin. "Katsoitte ikkunasta ja näitte –."

David nyökäytti päätään. Hän ei voinut peittää ilkkuvaa, halveksivaa sävyä äänessään.

"Niin, katsoin ikkunasta. Ja näin teidät ja alhaisimman naisen kolmen virran maassa, sen miehen sisaren, jonka hirttämisessä olin osallisena. Minä –."

"Riittää!"

St. Pierren ääni rämähti kuin äkkinäinen ukkosen jyrähdys. Hän lähestyi askeleen silmät säihkyvinä. Suunnattomin ponnistuksin hän hillitsi taas itsensä. Ja sitten, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin, mitä David ei voinut nähdä, hän koetti hymyillä, ja samassa David näki Concombre Bateesen irvistävät kasvot. Muutos St. Pierren kasvoilla oli äkkinäinen kuin auringonsäde mustasta pilvestä. Hänen huuliltaan pääsi matala nauru, ja hän katsoi toiselle puolelle jokea olevaa alusta.

"M'sieu, olette huolissanne hänen tähtensä. Onko se niin. Taistelisitte –."

"Maailman puhtaimman, kauniimman tytön puolesta, teidän vaimonne puolesta!"

"Se on kummallista", sanoi St. Pierre ikäänkuin puhuen itsekseen yhä katsellen alusta. "Niin, se on hyvin omituista, ma belle Marie-Anne! Hän on kertonut sinulle, että hän rakastaa sinua. Hän on suudellut hiuksiasi ja pitänyt sinua sylissään, ja kuitenkin hän tahtoo taistella minua vastaan, koska hän ajattelee, että olen syvälle vajonnut syntiin; ja saadakseen minut taistelemaan Bateesen sijasta, hän on sanonut minun Carminiani alhaiseksi naiseksi! Mitä muuta voin siis tehdä? Minun täytyy taistella. Minun täytyy piestä häntä niin, ettei hän voi kävellä. Ja sitten lähetän hänet takaisin sinun hoidettavaksesi, chérie, ja luulen, että siitä hyvästä hän mielellään ottaa vastaan rangaistukseni. Eikö niin, m'sieu?"

Hän. hymyili rauhoittuneena kääntyessään Davidin puoleen.

"M'sieu, tappelen kanssanne. Ja veto on voimassa. Olkaamme rehellisiä ja tunnustakaamme. Te rakastatte ma belle Jeanne-Marie-Anneani? Eikö niin? Ja minä rakastan Carminia, jonka veljen te hirtätitte. Jos tahdotte, niin taistelkaamme!"

St. Pierre alkoi riisua paitaansa, ja ulisten hiipi Concombre Bateese pois kuin piiskattu gorilla selittämään St. Pierren miehille, että taistelusuunnitelmaa oli muutettu. Tämä tieto levisi nopeasti kuin tuli kuivissa männyissä. Vain yksi ääni kuului vastaukseksi, kimakka ja hurja, rujon Andrén kurkusta.

XXI LUKU.

Riisuessaan paitaansa Carrigan tiesi, että ainakin yhdessä suhteessa St. Pierre oli häntä etevämpi. Ammatissaan hän oli tullut kosketuksiin sellaisten miesten kanssa, joilla oli rautainen tahto, joiden tasapainoa ei edes kuoleman läheisyys suuresti kyennyt järkyttämään. Mutta St. Pierre vei voiton heistä kaikista. Hän muuttui Carriganin mielikuvituksessa uhkaavaksi tulivuoreksi, jonka hävittävä purkautuminen ei vielä ollut tapahtunut. St. Pierre hymyili taas. Hänessä ei näkynyt jälkeäkään äskeisestä myrskystä. Hänen levolliset, teräksiset silmänsä olivat aivan ystävälliset, kun Concombre Bateese merkitsi kovaan hiekkaan rajan, jonka sisäpuolelle ei kukaan saanut mennä. Miehet kokoontuivat taistelijoitten ympärille. St. Pierre alkoi puhua Davidille.

"M'sieu, on häpeä, että meidän pitää taistella. Pidän teistä. Olen aina pitänyt miehestä, joka uskaltaa taistella suojellakseen naista, ja olen varovainen, etten loukkaa teitä enempää kuin on tarpeellista, saadakseni teidät voittamaan vedon. Teidän ei siis tarvitse pelätä, että surmaan teidät, kuten Bateese olisi tehnyt. Lupaan, etten turmele ulkomuotoanne sen naisen tähden, joka on aluksessa, teen sen. Jos minun Carminini tietäisi, että olette kurkistanut ikkunastani, käskisi hän minun tappamaan teidät niin pian kuin mahdollista, sillä teihin nähden on hänen hellä sydämensä kovettunut, mutta minulle hän on enkeli."

David ei voinut olla halveksimatta miestä, joka puhui vaimostaan ja kunnottomasta Carmin Fanchetista samassa hengenvedossa. Hän nyökäytti päätään odottaville miehille.

"He ovat valmiit katselemaan näytelmää, St. Pierre. Näyttäkää nyt, oletteko suurien sanojenne vertainen."

St. Pierre epäröi hetken.

"Olen pahoillani, m'sieu –."

"Oletteko valmis, St. Pierre,"

"Se ei ole oikein ja hän ei tule koskaan antamaan minulle anteeksi. Te ette ole pari minulle. Olen puolta raskaampi."

"Ja yhtä suuri pelkuri kuin konna, St. Pierre."

"Se on sama kuin mies taistelisi poikaa vastaan."

"On se ainakin kunniallisempaa kuin pettää vaimoaan toisen tähden, jonka olisi pitänyt tulla hirtetyksi veljensä kanssa."

Boulainin kasvot synkkenivät. Hän peräytyi ja huusi sanan Bateeselle. Miehet odottivat jännittyneenä, kun Bateese vetäsi suuren nenäliinan päästään ja piti sitä käden ulottuvilla. Paitsi taistelun odotusta oli ilmassa jotain muutakin, jonka Carrigan tunsi. Heidän kasvonsa eivät kuvastaneet epävarmuutta tai suuria odotuksia, huolimatta taistelijoitten tuijottavista katseista ja pingottuneista lihaksista. Hän tiesi mitä heidän mielissään liikkui. He säälivät häntä. Taistelupuolten epätasaisuus näytti hämmästyttävän Concombre Bateeseakin. Vain Carrigan itse tiesi, että hänen jäntereensä olivat kuin valuterästä, mutta kooltaan hän oli kuin poikanen St. Pierreen verrattuna. Mykkinä kammottavan näyn johdosta miehet odottivat teurastusta eikä taistelua.

David hymyili, kun hän näki Bateesen epäröivän nenäliinan pudottamisessa. Tottuneen taistelijan nopeudella hän teki alkusuunnitelmansa ennenkuin vaate putosi Bateesen sormista. Kun se lennähti maahan, oli hymy kadonnut ja hän seisoi silmä silmää vasten St. Pierren kanssa.

"Älä milloinkaan hymyile taistellessasi", oli suuri mestari sanonut hänelle. "Älä koskaan näytä kiukkua. Älä ilmaise minkäänlaisia mielenliikutuksia, jos voit estää."

Carrigan ajatteli, mitähän vanha nyrkkeilijämestari sanoisi, jos hän nyt näkisi Davidin hitaasti peräytymässä lähestyvän jättiläisen edestä. Hän tiesi, että hänen kasvonsa ilmiantoivat St. Pierrelle ja hänen miehilleen pahimman virheen – levottomuuden ja epäröinnin. Huolestunein katsein hän tarkasti, miten hänen kepposensa vaikutti Boulainiin. Kahteen kertaan vastustaja seurasi häntä piirin ympäri. Teräksinen kiilto hänen silmissään muuntui nauruksi, ja miesten jännitys laukesi. Kuului hillittyä riemua. Kolmannen kerran David peräytyi. Hän vilkaisi Bateeseen ja miehiin. He virnistelivät. Bateesen suu oli selko selällään ja hänen suuri ruhonsa oli veltto ja hämmästyksissään. Eihän tämä ollut tappelua! Tämä oli komediaa – kuin kukko, joka ajoi varpusta takaa, sillä David oli alkanut kiertää ympyrää, yhä pysyttäytyen turvallisen välimatkan päässä. Bateeselta pääsi ulvova nauru, jota seurasi miesten remuava ilonhuuto. St. Pierre pysähtyi takaa-ajossaan, hymy kasvoilla ja suuret käsivarret velttoina. Hän oli kokonaan valmistumaton, kun Carrigan hyökkäsi lähelle ja taas peräytyi. Ja sitten –.

Bateesen ulvahdus jäi kesken. Äskeisen naurun asemesta syntyi äkkinäinen vaikeneminen, kuului vain ikäänkuin tukahtuvien läähätystä. Odottamattoman nopeasti David teki hyökkäyksen. He näkivät hänen lyövän. He kuulivat iskun. He näkivät St. Pierren suuren pään liikahtavan taaksepäin, ikäänkuin se olisi nuijalla lyöty pois olkapäiltä, he näkivät toisen iskun, ja kolmannen, ja St. Pierre kaatui maahan kuin ammuttuna. Mies, jolle he olivat nauraneet, ei enää ollut kuin hyppivä varpunen. Hän odotti hiukan eteenpäin kumartuneena, joka lihas jännittyneenä. Katselijat odottivat hänen hyökkäävän kaatuneen vastustajansa päälle, potkivan ja kuristavan hänet. Mutta David odotti, ja St. Pierre kömpi jaloilleen. Veri vuoti hänen suustaan ja hänen silmänsä yläpuolelle nousi suuri kuhmu. Raivo leimusi hänen silmistään, ja hän hyökkäsi kuin hurjistunut härkä mitätöntä vastustajaansa kohti, joka oli tehnyt kepposen ja nöyryyttänyt häntä. Tällä kertaa Carrigan ei väistänyt, Bateeseltä pääsi riemuhuuto, kun hän näki St. Pierren jättiläishahmon lähestyvän vastustajaansa. Oli kuin raaka voima olisi vyörynyt Carriganin yli ja murskannut hänet alleen. Mutta nopeammin kuin sukeltaja David kumartui ja St. Pierren nyrkki heilahti kuin tamminuija hänen hartiainsa ohi, sillä välin kuin hänen omansa iski suoraan toisen vatsaan. Se sattui kuin härän silmään, ja sen aiheuttaman voihkaisun kuulivat kaikki katselijat. St. Pierre menetti tasapainonsa, hänen kätensä hellittivät otteensa, ja toisen kerran iski Carriganin nyrkki vastustajaa leukaan, ja toisen kerran suuri St. Pierre Boulain kieri maassa, eikä yrittänytkään nousta ylös.

Concombre Bateese seisoi suu auki, ikäänkuin isku olisi jäykistänyt hänet eikä hänen herraansa. Sitten,hän äkkiä heräsi ja juoksi Davidin viereen.

"Draple! Tonnerre! Ette ole vielä tapelleet Concombre Bateesen kanssa", ulvoi hän. "Olette pettänyt minut, olette valehdellut, olette juossut karkuun kuin kissa Concombre Bateeselta, joka on vahvin mies koko kolmen virran maassa. Olette suuri pelkuri, pelkäätte minut, joka olen paras taistelija tässä maassa. Sapristi! Miksi ette iske Concombre Bateesea, m'sieu? Miksi ette iske parasta taistelijaa –."

David ei kuullut loppua. Tilaisuus oli liian houkutteleva. Hän heilautti kättään ja mösähtäen kierähti Concombre Bateesen gorillaruho St. Pierren päälle. Tällä kertaa Carrigan ei odottanut, vaan seurasi Bateesen kintereillä, ja ennenkuin tämä ennätti käännähtääkään, toinen isku leukaan lennätti hänet uudestaan hiekalle. Kolme kertaa hän yritti nousta ja kolme kertaa hänet paiskattiin maahan. Viimeisen iskun jälkeen hän nousi istumaan ja jäi siihen töllistelemään suuret nyrkit hiekassa. Hän tuijotti tylsänä Carriganiin, joka odotti, ja sitten miehiin, jotka silmät suurina ja henkeään pidättäen katselivat ihmetyötä. He kuulivat Bateesen epäselvää mutinaa. St. Pierre itsekin näytti kuulevan sen, sillä hän liikahti ja kohottautui hitaasti, kunnes hänkin istui ja jäi tuijottamaan Bateeseen.

Carrigan otti paitansa, ja miehen seuraamana palasi veneeseen. Davidille koko tapahtuma oli suuri yllätys, eikä hän vitkastellut lähtemästä pois niin pian kuin hänen arvonsa suinkin salli, ennenkuin joku muu St. Pierren miehistä olisi tarjoutunut uuteen voimainkoetukseen. Hän tahtoi nauraa. Hän tahtoi kiittää Jumalaa luonnottomasta onnestaan, joka oli tehnyt hänen voittonsa niin helpoksi ja täydelliseksi. Hän oli aavistanut voittoa, mutta hän luuli saavuttavansa sen vasta ankaran taistelun jälkeen. Ja nyt hän palasi saamatta naarmuakaan, ja hän oli voittanut sekä St. Pierren että Bateesen. Se oli käsittämätöntä, mutta niin oli tapahtunut. Jos jompikumpi olisi tiennyt asian todellisen laidan, olisi ilveily vielä muuttunut tragediaksi hänelle. Siinä tapauksessa hän olisi ehkä saanut otella uudestaan ja silloin onnen jumala olisi mahdollisesti hyvittänyt toisia. Hän oli kyllin rehellinen tunnustaakseen, että ajatus ei häntä enää vähääkään innostanut.

Sisimmässään hän vähän epäili, josko asia tähän loppuisi. St. Pierrellä ei ollut syytä valitukseen, sillä hänen tappionsa johtui hänen omasta huolimattomuudestaan ja hänen vastustajansa onnesta, ja onni ja huolimattomuus ovat laillisia tekijöitä kaikissa tappeluissa. Mutta Bateesen suhteen oli asia toinen. Hän oli pitänyt leukaansa tarjolla ja pyytänyt toisen iskemään siihen, ja Carrigan oli antautunut kiusauksen valtaan. Isku olisi mykistänyt häränkin. Kolme samanlaista oli jättänyt Bateesen tylsänä istumaan hiekalle, eikä mikään noista iskuista ollut aivan sääntöjen mukainen. Ne olivat olleet tehokkaita, mutta tultuaan tuntoihinsa Bateese voi vaatia asian tutkimista.

David ei uskaltanut katsoa takanaan seuraavaa miestä ennenkuin he olivat puolimatkassa toista rantaa kohti. Mies oli kirkaskatseinen, voimakaslihaksinen jättiläinen. Hän hymyili korviaan myöten.

"No, mitä ajattelit tappelusta?"

Mies kohautti olkapäitään iloisen näköisenä.

"Mon Dieu! Oletteko koskaan kuullut miehestä, jonka nimi on Joe Clamart? Minä olen Joe Clamart, joka kerran oli hyvä tappelija. Bateese on piessyt minut viisi kertaa, niin että oli se kova ottelu. Monta vuotta sitten näin samallaisen tapauksen Montrealissa. René Babin maksaa minulle viisitoista parasta näätää, joita vastaan minä panen kolme ketunnahkapahasta, että te voitatte. Ne olivat huonot, muuten en olisi ruvennut peliin, m'sieu. Se on kummallista!"

"Se on kummallista", myönsi David. "Vahinko vain, että he eivät pysyneet jaloillaan vähän kauempaa!" Äkkiä uusi innostus valtasi hänet. "Joe, mitä sanot siitä, jos palaisimme ja panisimme toimeen oikean tappelun?"

Joe Clamartin irvistävä suu sulkeutui kuin loukku. "Ei, ei, ei", ähkyi hän. "On ollut tarpeeksi tappelua, ja Joe Clamartin täytyy säästää naamaansa Antoanette Rolandille, joka vihaa tappelun merkkejä kuin paholaista: Non, non!"

Hänen aironsa painui syvemmälle veteen, ja David tunsi sydämensä keventyvän. Jos Joe'ta saattoi pitää pätevänä ilmapuntarina – ja hän oli pelottoman näköinen veikko – oli ilmeistä, ettei St. Pierre eikä Bateesekaan halunneet uutta koetusta, ja St. Pierre oli maksava vetonsa.

David ei nähnyt ketään laivalla kiivettyään veneestä. Katsoessaan taakseen hän huomasi, että kaksi muuta venettä oli lähtenyt toiselta rannalta. Hän astui hyttiinsä. Tuskin hän oli päässyt sisälle, kun hänen katseensa sattui joelle päin olevaan ikkunaan.

Siellä seisoi Marie-Anne aamun kajastuksessa. Hän kääntyi Carriganiin päin. Hänen poskensa hehkuivat. Hänen silmissään paloi tuli, jota hän ei yrittänyt salata. Hänellä oli kädessään kiikari, jonka David oli jättänyt pöydälle. Nyt Davidille selvisi koko totuus. Marie-Anne oli nähnyt koko kurjan näytelmän.

David tunsi inhottavan häpeän hiipivän olentoonsa. Hänen katseensa siirtyi Marie-Annesta pöydälle, jolla oli Nepapinaan koko lääkevarasto. Siinä oli vesiastia, valkoisia siteitä ja kaikenlaisia tarpeita kuolevan tuskien helpottamiseksi. Pöydän takana melkein näkymättömissä oli Nepapinas itse. Pettymys kuvastui hänen muumiomaisilla kasvoillaan, kun hänen nappisilmänsä katselivat Davidia.

Tarkoitus oli ilmeinen. He olivat odottaneet häntä takaisin enemmän kuolleena kuin elävänä, ja St. Pierren vaimo oli valmistautunut kaiken varalle. Vuodekin oli laitettu kantoon, puhtaat, valkoiset lakanat kutsuivat haltijaansa.

Katsoessaan St. Pierren vaimoon David tunsi sydämensä sykkivän kiivaasti. Marie-Annen silmissä ei ollut ilakoivaa naurua, hänen poskensa eivät hehkuneet hämmästyksestä. Hän ei ollut huvitettu. Tapahtuman hullunkurisuus ei ihmetyttänyt Marie-Annea niin paljon kuin häntä itseään. Hän laski kiikarin pöydälle ja lähestyi hitaasti Carrigania. Hänen kätensä kohosivat ja hänen sormiensa kosketus Davidin käsivarrella oli pehmeä kuin sametti.

"Se oli suurenmoista!" sanoi hän hiljaa. "Se oli suurenmoista!"

Hän oli hyvin lähellä, hänen rintansa melkein kosketti Davidia, hänen kätensä lepäsivät hänen olkapäillään, hänen punainen suunsa oli niin lähellä, että David tunsi, sen vienon henkäyksen kasvoillaan.

"Se oli suurenmoista!" kuiskasi hän uudelleen.

Äkkiä hän nousi varpailleen ja suuteli Davidia. Se tapahtui niin nopeasti, että hän oli poissa ennenkuin David havaitsi hänen huultensa kuuman kosketuksen omillaan. Kuin pääskynen hän lensi ovelle, joka avautui ja sulkeutui. Hetkisen kuuluivat hänen nopeat askeleensa. David katsoi vanhaa intiaanitohtoria, joka myöskin tuijotti oveen, josta St. Pierren vaimo oli livahtanut.

XXII.

Monta sekuntia David seisoi liikkumatta paikallaan, kun Nepapinas mutisten nousi ja keräsi tavaransa ja vaappui hytin ovelle ja siitä ulos. David tuskin tajusi vanhuksen liikkeitä, sillä hänen sielussaan liekehti valtava tuli. Tahallaan hurmaavan säteilevänä oli St. Pierren vaimo suudellut häntä. Posket hehkuvina kuin punaiset kukat, hän oli tarjonnut hänelle vielä punaisemmat huulensa! Hänen omia huuliaan poltti, hänen sydämensä sykki rajusti, hän tuijotti kuin halvauksen saanut siihen paikkaan, missä Marie-Anne oli seisonut. Äkkiä hän syöksyi ovelle, työnsi sen selkoselälleen, ja mistään välittämättä hän huusi Marie-Annen nimeä. Mutta St. Pierren vaimo oli mennyt, ja Nepapinas oli mennyt, vain Joe Clamart piti uskollisesti vahtia veneen perässä.

Kaksi venettä läheni. Toisessa oli kaksi miestä ja toisessa kolme. David tiesi, että ne olivat St. Pierren lähettämiä vahteja. Sitten neljäs vene lähti toiselta rannalta. Kun se oli tullut keskelle jokea, David tunsi toisen veneessä olijan rujoksi Andréksi. Hän ajatteli, että toinen oli varmaankin St. Pierre.

David meni takaisin hyttiinsä ja seisahtui ikkunan luo samaan paikkaan, missä Marie-Anne oli seisonut. Nepapinas ei ollut vienyt pois vesiastiaa eikä siteitä eikä pumpulia. David huomasi vuoteen. Oli vahinko olla käyttämättä sitä, ajatteli hän. Jos St. Pierre ja Bateese olisivat mukiloineet hänet pahasti ja hän olisi tullut kahden miehen kantamana, ei Marie-Anne varmaankaan olisi suudellut häntä. Tuo suutelo oli aina seuraava häntä kuolemaan saakka.

Lämmin väristys kävi läpi hänen olentonsa, kun hän ajatteli Marie-Annen samettihuulia, jotka olivat punaiset kuin mansikka ja kaksi kertaa niin makeat. Silloin ovi avautui ja St. Pierre astui sisään. Hänen näkemisensä tänä hänen elämänsä rikkaimpana hetkenä ei herättänyt Davidissa nöyryytyksen tai häpeän tunnetta. Hänen ja St. Pierren väliin nousi nopeasti se, mitä hän oli nähnyt viime yönä – Carmin Fanchet painautuneena St. Pierren syliin, miehen, jonka vaimo hetki sitten oli suudellut hänen huuliaan. Kun heidän katseensa kohtasivat, heräsi Davidissa halu kertoa hänelle äskeinen, nähdäkseen hänen kiemurtelevan tuskissa, joita tuottaa leikitteleminen kaksiteräisellä aseella. Samassa David näki, ettei sekään koskisi häneen, sillä hän oli huomannut pöydällä olevat siteet ja huolellisesti valmistetun vuoteen ja hänen silmiinsä syttyi nauru ja valkoiset hampaat välähtivät.

"Sanoinhan, että hän hoitaisi teitä hellin käsin. Katsokaahan, mitä olette menettänyt, m'sieu Carrigan!"

"Olen saanut jotakin, jonka muistan kauemmin kuin hyvän hoidon", kivahti David. "Tällä hetkellä tahtoisin ennemmin tietää, mitä ajattelette tappelusta, St. Pierre, ja oletteko tullut maksamaan vetoanne."

St. Pierre hihitti salaperäisesti.

"Se oli suurenmoista – suurenmoista", sanoi hän toistaen Marie-Annen sanat. "Joe Clamart sanoi, että hän juoksi ulos punaisena kuin ruusu elokuussa, ja sanaa sanomatta hän lensi kuin lintu rannalla olevaan koivuun!"

"Hän oli onneton siitä, että voitin teidät, St. Pierre."

"Ei, ei, hän oli kuin leivonen täynnä riemua."

Äkkiä St. Pierren katse sattui kiikariin.

David nyökkäsi päätään. "Niin, hän näki kaiken."

St. Pierre istuutui pöydän ääreen, ja huokaisten otti hän käteensä siteen. "Hän näki minun häpeäni. Ei hän odottanut minua sidottavakseen, odottiko hän?"

"Ehkä hän ajatteli, että Carmin Fanchet tekee sen."

"Minua hävettää mennä Carminin luo tuo sarvi otsassani. Kaiken tämän häväistyksen päälle te vielä väitätte, että minun on maksettava veto?"

"Niin."

St. Pierren kasvot kovettuivat.

"Minun on siis maksettava. Minun on kerrottava kaikki, mitä tiedän Mustasta Roger Audemardista, eikö niin?"

"Se on veto."

"Mutta mitä sen jälkeen? Muistatteko annoinko teille mitään muita lupauksia, m'sieu Carrigan? Sanoinko, että saatte mennä? Sanoinko, etten tappaisi teitä ja upottaisi ruumistanne jokeen? En voi muistaa teinkö sen."

"Oletteko te elukka, St. Pierre, murhaaja sekä –."

"Vaiti! Älkää sanoko minulle enää, mitä näitte ikkunasta, sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. En ole elukka, vaan ihminen. Jos olisin elukka, olisin tappanut teidät heti kun näin teidät tässä hytissä. En uhkaa tappaa teitä, mutta kuitenkin se saattaa olla välttämätöntä, jos väitätte, että minun on maksettava veto. Ymmärrättehän sen, m'sieu. Kieltäytyminen maksamasta vetoa on meidän kannaltamme suurempi rikos kuin tappaminen, jos tappamiseen on pätevä syy. Olen avuton. Minun täytyy maksaa, jos vaaditte. Ennenkuin maksan, tahdon varoittaa teitä."

"Mitä tarkoitatte?"

"En tarkoita mitään vielä. En voi sanoa, mitä minun on tehtävä senjälkeen kuin olette kuullut, mitä tiedän Roger Audemardista. Minulla on nyt varma suunnitelma, mutta se saattaa muuttua minä hetkenä tahansa. Varoitan teitä vain, että leikitte tulella, josta ette tiedä mitään, koska se ei ole vielä polttanut teitä."

Carrigan istuutui toiselle puolelle pöytää.

"Tuhlaatte aikaa koettaessanne peloittaa minua", sanoi hän. "Pysyn vaatimuksessani, St. Pierre."

Hetkisen St. Pierre näytti epätietoiselta. Sitten hän hymyili ivallisesti.

"Olen pahoillani, m'sieu David. Pidän teistä. Te olette rohkea mies ja tahtoisin pitää teidät rinnallani monessa asiassa. Olisi ollut monta kertaa parempi teille, jos minä olisin voittanut teidät ja te olisitte joutunut maksamaan vedon."

"Tahdon tietää Roger Audemardista, St. Pierre. Miksi viivyttelette?"

"Minäkö viivyttelen? En viivyttele, m'sieu. Annan teille tilaisuuden." Hän nojautui eteenpäin. "Pysyttekö vaatimuksessanne, m'sieu David?"

"Pysyn."

Hitaasti St. Pierren kädet puristuivat lujaan nyrkkiin, ja hän sanoi matalalla äänellä: "Siis minä maksan, m'sieu. Minä olen Roger Audemard!"

XXIII LUKU.

Hämmästyttävä uutinen teki Davidin sanattomaksi. Hän oli arvannut, että St. Pierre oli jossain suhteessa rikolliseen, jota hän ajoi takaa, mutta tätä hän ei ollut odottanut. Leikillinen hymy alkoi väreillä St. Pierren suun ympärillä ja hän odotti Davidin toipumista hämmästyksestään. Davidin sydän tuntui pysähtyvän ja hän tuijotti tylsänä vastustajaansa. Mutta pian hänen ajatuksensa siirtyivät hänen vaimoonsa. Marie-Anne Audemard – Mustan Rogerin vaimo. Hän tahtoi huutaa sellaista mahdollisuutta vastaan, mutta totuus tunkeutui vähitellen hänen tajuntaansa ja valtasi hänet kuin pyörremyrsky. Häntä vastapäätä istui Musta Roger, joukkomurhaaja. Marie-Anne oli hänen vaimonsa. Carmin Fanchet, murhaajan sisar, oli samaa maata kuin tuo mies. Ja Bateese ja rujo André ja koko tummaihoinen joukko oli Mustan Rogerin heimoa. Rakkaus naiseen oli sokaissut Davidin niin, että hän ei ollut nähnyt tosiasioita, jotka nyt syöksyivät esiin. Hän oli joutunut susien joukkoon kuin lammas, hän oli koettanut luottaa heihin. Ei ollut ihme, että St. Pierre ja hänen miehensä eivät aina voineet pidättää iloaan.

Hänen levollisuutensa palasi ja hän alkoi puhua Mustalle Rogerille.

"Myönnän, että tämä on yllätys. Mutta hyvin pian olen nähnyt asioiden todenperäisyyden. Tämäkin osoittaa, että komedia ei ole kovin kaukana tragediasta."

"Olen iloinen, että näette asian hullunkurisuuden, m'sieu David." Hän hymyili niin miellyttävästi kuin voi turvonneelta silmältään.

"Meidän ei pidä olla liian vakavia kuollessamme. Jos minun olisi kuoltava hirsipuussa, laulaisin kun köysi puristuisi kaulani ympärillä, näyttääkseni maailmalle, että ei tarvitse olla onneton siitä, että päivät päättyvät."

"Luullakseni ymmärrätte, että lopuksi tulen antamaan Teille siihen tilaisuuden", sanoi David.

Musta Roger kumartui häntä kohti pöydän yli ja sanoi:

"Luuletteko, että hirtätte minut?"

"Siitä olen varma."

"Tahdotteko lyödä veto siitä?"

"On mahdotonta lyödä vetoa tuomitun miehen suhteen."

Musta Roger nauraa hihitti ja nykersi käsiään silmät kiiluvina.

"Silloin lyön vetoa itseni kanssa, m'sieu David. Vannon, että ennen kuin lehdet putoavat puista, Te pyydätte Mustan Rogerin ystävyyttä, ja rakastutte Carmin Fanchetiin yhtä hurjasti kuin minä. Ja mitä Marie-Anneen tulee –."

Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja nousi seisaalleen. Hillitty nauru kumisi hänen rinnassaan. "Koska lyön vetoa itseni kanssa, en voi tappaa Teitä, m'sieu David, vaikka se ehkä olisikin parasta: Vien teidät Boulainin linnaan, joka on Yellowknifen metsässä, Great Slaven toisella puolen. Mitään ei Teille tapahdu, ellette yritä paeta, mutta jos sen teette, niin olette surman oma. Siitä olisin pahoillani, m'sieu David, sillä rakastan Teitä kuin veljeä, ja tiedän että Te lopuksi tartutte Mustan Rogerin käteen ja heittäydytte Carmin Fanchetin jalkoihin. Ja mitä Marie-Anneen tulee –"

Taas hän keskeytti ja meni nauraen ulos hytistä. Kuului lukon metallinen naksahdus oven ulkopuolella.

Pitkän aikaa David istui paikallaan. Hän ei ollut antanut Mustan Rogerin nähdä, miten suuresti hänen tunnustuksensa oli järkyttänyt hänen tasapainoaan. Itseltään hän ei salannut totuutta. Hän oli joutunut pyövelin valtaan, jolla oli armeija pyöveleitä takanaan, ja sekä Marie-Anne että Carmin Fanchet olivat osa ketjusta. Hän ei ollut ainoastaan vanki. Oli mahdollista että sopivassa tilanteessa Musta Roger ottaisi hänet hengiltä. Se oli julma välttämättömyys. Jättää hänet henkiin ja päästä pakoon oli ratkaisevaa Mustalle Rogerille.

Näiden vakuuttelujen takaa nousi kysymys toisensa jälkeen ikäänkuin tahtoen hävittää niiden johdonmukaisuuden, ja vihdoin oli hänen mielensä pelkkä epävarmojen otaksumien sekamelska. Jos St. Pierre olisi Musta Roger, olisiko hän tunnustanut sen vain maksaakseen vetonsa? Mitä syitä St. Pierrellä oli jättää hänet henkiin? Miksi ei Bateese ollut tappanut häntä? Miksi oli Marie-Anne hoitanut häntä? Hänen ajatuksensa lensivät takaisin rantahiekalle, missä hän oli ollut kuolemaisillaan. Se ainakin oli varmaa. Saatuaan tietää, että ajoi takaa Mustaa Rogeria, he olivat koettaneet päästä hänestä eroon. Mutta jos niin oli asianlaita, miksi olivat Bateese ja Mustan Rogerin vaimo ja Nepapinas uhranneet niin paljon saadakseen hänet parantumaan, kun hän jätettynä omiin hoteisiinsa olisi pian kuollut eikä olisi tuottanut heille mitään vaivaa?

Tässä oli jotain kiusallisen epävarmaa ja epäloogillista. Oliko mahdollista, että St. Pierre Boulain teki hänestä niin suurta pilaa? Sekin oli käsittämätöntä. Olihan Carmin Fanchet sopiva toveri sellaiselle miehelle kuin Mustalle Rogerille, ja Marie-Anne ei olisi voinut näytellä osaansa niin hyvin, jos koko asia oli pilantekoa.

Marie-Anne valtasi nyt kokonaan hänen ajatuksensa. Oliko hän ollut ystävällinen ja käyttänyt vaikutusvoimaansa suojellakseen häntä siksi, että hän kärsi ympäristöstä, josta hän oli osa? Sitä oli helppo uskoa. Marie-Annea kohtaan hänellä oli luottamusta, jota ei voinut tuhota, vaan joka päinvastoin voimistui, kun hän ajatteli Carmin Fanchetiä ja Mustaa Rogeria. Hän oli sisimmässään vakuutettu, että olisi ollut pyhyyden häpäisemistä uskoa, että hänen suudelmansa oli valhe. Se oli jotakin muuta, äkillinen ilon purkaus sen johdosta, että hän oli tullut takaisin loukkaantumattomana, suunnittelematon työ, jota hän ei voinut estää. Sitten oli tullut häpeä, ja hän oli juossut pois niin nopeasti, että hän ei ehtinyt näkemään hänen kasvojaan. Jos se olisi ollut teeskentelyä, valhetta, hän ei olisi voinut tehdä sitä.

David käveli edestakaisin koettaen sovittaa yhteen sotkeutuneita ajatuksiaan. Hän kuuli ääniä ulkoa, ja pian tunsi hän aluksen liikkuvan, ja ikkunasta hän näki puiden ja hiekkarannan liukuvan silmiensä ohi. Rannalla ei näkynyt merkkiäkään Marie-Annesta, mutta sinne jäi kanootti, jonka vieressä seisoi Musta Roger ja hänen takanaan oli kyyryksissään rujo André. Toisella rannalla lautta teki lähtöä.

Seuraavan puolen tunnin aikana tapahtui asioita, jotka kertoivat Davidille, että sokerikuori oli pois hänen vankeudestaan. Kummallakin puolella kaksi miestä hakkasi hänen ikkunoitaan, ja heidän lopetettuaan niitä ei voinut aukaista enempää kuin muutaman tuuman. Sitten kuului avaimen rapinaa ovelta, ja Carriganin hämmästykseksi Bateese astui sisään. Hänessä ei ollut mitään merkkejä äskeisistä lyönneistä. Hänen leukansa oli yhtä esiinpistävä kuin ennenkin. Hänen ilmeessään ei kuitenkaan ollut vihaa eikä epäystävällisyyttä, ei hän myöskään näyttänyt olevan häpeissään. Hän vain tuijotti uteliain silmin kuin pieni poika jotain eriskummallista olentoa. Carrigan tiesi, mitä hänen mielessään liikkui, ja häntä alkoi huvittaa koko asia.

Heti Concombre Bateesen naama oli pelkkää irvistystä. "Kunpa te olisitte Concombre Bateesen veli, m'sieu. Ajatelkaas, te ja minä – mikä täydellisyys! Kaikki pohjoismaiden tappelijat pötkisivät meidän edestämme kuin kaniinit ketun edestä. Meistä tulisi raisu pari, m'sieu, te, joka paiskasitte maahan Bateesen, ja Bateese, joka tappaa jääkarhun paljain käsin, joka kiskoo puut juurineen maasta, joka puree piikiveä, kun tupakka on loppunut."

Hän puhui kovalla äänellä. Äkkiä ulkoa kuului naurua. Bateese sulki loksautti suunsa. Se oli Joe Clamart'in nauru.

"Olen piessyt hänet viisi kertaa, ja nyt teen sen kuudennen!" sähisi Bateese. "Kaksi kertaa vuodessa pieksän hänet. Kyllä hän tietää, mitä hyvä tappelija on. Ja te pieksätte hänet, eikö niin? Tuon teille muitakin miehiä nuijittavaksenne, kaikki, jotka Concombre Bateese on voittanut, kymmenen, kaksitoista, neljäkymmentä. Tehdäänkö kauppa?"

"Suunnittelet minulle hauskaa aikaa, Bateese", sanoi Carrigan, "mutta pelkään, että se on mahdotonta. Sillä tämä teidän päällikkönne, musta Roger Audemard –"

"Mitä!" Bateese hypähti ylös kuin piston saanut. "Mitä sanotte, m'sieu?"

"Sanoin, että Roger Audemard, mies, jota etsin, on sama kuin St. Pierre Boulain –."

Carrigan ei sanonut enempää. Se, mitä hänen piti sanoa, oli arvotonta siihen vaikutukseen verrattuna, mikä Roger Audemardin nimellä oli Bateeseen. Salama välähti Bateesen silmistä, ja ensimäisen kerran David käsitti, että miehen suunnattomassa päässä oli järki, joka nopeasti tajusi asioiden merkityksen. Oli ilmeistä, että Musta Roger ei ollut ilmaissut Bateeselle tunnustustaan ja vetoa. Kuultuaan Audemardin nimen Bateese seisoi kivettyneenä. Sitten hän hitaasti, pakoittamalla sanoi:

"M'sieu, minulla on St. Pierren antama tehtävä. Ikkunanne ovat suletut. Ovenne on lukittu. Koko ajan me vartioimme teitä joka puolella. Jos yritätte paeta, tapamme teidät. Me ammumme teidät. Meitä on viisi miestä laivalla, yöt ja päivät. Ymmärrättekö?"

Vastausta odottamatta hän kääntyi. Ovi avautui ja sulkeutui. Ulkopuolelta kuului lukon naksahdus.

Rivakasti he kulkivat isoa jokea alas. Viimeisen kerran näkyi takana hitaammin liikkuva lautta. Raollaan olevasta ikkunasta David kuuli kahden miehen juttelevan, kun he lähestyivät Brule Point-putouksia. Äänet olivat vieraat. Hän sai kuulla, että Audemardin suuri lautta oli tehty kolmestakymmenestäviidestä osasta, ja että yhdeksän kertaa Point Brulen ja Yellowkinifen välillä se täytyi panna palasiksi, niin että kukin osa laski kosket erikseen.

Se tulisi olemaan hidasta ja vaikeata, ajatteli David. Sinä aikana hänellä olisi kylliksi aikaa tehdä suunnitelmia. Toistaiseksi hänen täytyi odottaa ja käyttäytyä saamiensa määräyksien mukaan. Asialla oli huvittava puolensa. Hän oli aina tahtonut tehdä matkan alas näitä jokia. Ja nyt hän oli matkalla.

Puolenpäivän aikana vahti toi hänen päivällisensä. David ei muistanut nähneensä häntä ennen. Hän oli pitkä, hoikka nuorukainen, kuin luotu juoksemaan, murhaavan näköinen puukko vyöllään. Oven avautuessa David näki vilahdukselta kaksi muuta henkilöä, jotka olivat työntekijöitten tai tappelijain näköisiä. Toinen istui jalat ristissä kannella pyssy polvillaan, toinen seisoi pyssy kädessä. Mies, joka toi sisään hänen päivällisensä, ei hukannut aikaa turhiin sanoihin. Hän vain nyökäytti päätään, murahti hyvänpäivän ja meni ulos. Carriganin ei tarvinnut sanoa itselleen kahta kertaa, että Audemard oli ollut hyvin tarkka valinnassaan, sillä varmaan olivat näiden miesten silmät pyssyn tähtäimessä yhtä terävät kuin haukansilmät. Hänen ei tehnyt mieli hymyillä heille kuten Concombre Bateeselle.

Parin tunnin ajan alus kulki nopeasti virtaa alas. Sinä päivänä se oli kulkenut neljäkymmentä mailia.

Oli vielä valoisaa, kun pysähdyttiin yötä viettämään. Ei kuulunut laulua eikä hurjaa ilonpitoa, sillä miehet olivat asettuneet levolle. Carriganista tuntui painostavalta. Varjomaiset olennot rannalla näyttivät enemmän pölkyiltä kuin vartijoilta. Karkoittaakseen synkkyyden Carrigan sytytti lamput, vihelteli, rämpytti ainoata säveltä, jonka tunsi ja lopuksi rupesi polttamaan piippuaan. Bateesen tai Joe Clamartin seura olisi ollut tervetullut. Ulkoa kuuluvissa matalissa äänissäkin oli jotain lohdullista. David koetti lukea, mutta sanat olivat hänestä merkityksettömiä.

Oli pimeä, pilvinen ilta. Joelta kuului äkkiä huutoa. Se kuului kahdesti, ennenkuin veneestä vastattiin; toisella kerralla David tunsi sen Roger Audemardin ääneksi. Kului lyhyt väliaika, sitten kuului veneen karskahdus aluksen laitaan. Seurasi hiljaista keskustelua, jossa Audemardkin puhui matalalla äänellä. Vähän ajan perästä lukko narahti, ja Musta Roger astui sisään kaislakori kainalossaan. Carrigan ei noussut ylös häntä tervehtimään. Hän ei ollut sama kuin entinen St. Pierre, hänen huulillaan ei ollut hymyä, eikä hänen silmissään ollut ystävällistä tervehdystä. Hänen kasvonsa olivat synkän vakavat, ikäänkuin hän olisi epämieluisalla asialla, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt uhkausta kuten Bateesen kasvoilla. Hän näytti väsyneeltä, mutta David tiesi, että se ei ollut fyysillistä väsymystä. Musta Roger arvasi hänen ajatuksensa ja pidätti hymyään.

"Minulla on ollut vaikea aika", sanoi hän päätään nyökäyttäen, "ja se on teidän tähtenne!"

Hän laski korin pöydälle. Se oli kukkuroitu sankaan asti ja peitetty huolellisesti sidotulla vaatteella.

"Te olette siitä vastuussa", lisäsi hän väsyneesti ojennellen itseään tuolissaan. "Voisin tappaa teidät, Carrigan, mutta sen sijaan tuon teille kaikenlaista hyvää syödä. Puoli päivää on hän touhunnut näitten kanssa ja sitten hän vaatii minun tuomaan ne teille. Olen tuonut ne teille vain kertoakseni teille jotakin. Säälin häntä. Luullakseni te löydätte korista yhtä paljon kyyneleitä kuin muutakin, sillä hänen sydämensä on murtunut sen nöyryytyksen johdosta, minkä hän tänä aamuna tuotti itselleen."

Audemard väänteli suuria käsiään. Davidin sydäntä särki kun hän näki syvät vaot hänen otsallaan. Musta Roger ei katsonut häneen.

"Tietysti hän kertoi minulle. Hän kertoi minulle kaikki. Jos hän tietäisi, että puhun teille tästä, tappaisi hän itsensä. Mutta tahdon teidän ymmärtävän häntä. Hän ei ole sellainen kuin te saattaisitte luulla. Tuo suudelma tuli parhaan naisen huulilta, minkä Jumala on luonut, m'sieu Carrigan!"

Veri kiehui Davidin suonissa kun hän vastasi: "Tiedän sen. Hän oli iloinen siitä, että te ette ollut tahrannut käsiänne minun veressäni –."

Tällä kertaa Audemard hymyili. Se oli kuin kymmentä vuotta vanhemman miehen hymyä kuin miltä hän oli näyttänyt eilen. "Älkää yrittäkö vastata, m'sieu. Tahdon vain, että tietäisitte, että hän on puhdas kuin tähdet. Se on onnetonta, mutta ei voi olla synti seurata sydämensä ääntä. Kaikki on mennyt hullusti sen jälkeen kuin te tulitte. Mutta en syytä ketään, paitsi –."

"Carmin Fanchetia?"

Audemard nyökäytti päätään. "Niin. Olen lähettänyt hänet pois. Marie-Anne on nyt hytissä lautalla. Mutta Carminiakaan en voi syyttää, sillä on mahdoton vastustaa sitä, jota rakastaa. Sanokaa, olenko oikeassa? Teidän täytyy tietää. Te rakastatte minun Marie-Anneani. Onko teillä jotakin häntä vastaan?"

"Se on väärin", vastusti David. "Hän on teidän vaimonne, Audemard, onko mahdollista, että ette rakasta häntä?"

"Rakastan häntä."

"Sekä Carmin Fanchetia?"

"Rakastan häntä myöskin. He ovat niin erilaiset. Ja kuitenkin rakastan heitä molempia. Eikö se ole mahdollista tällaiselle suurelle sydämelle kuin minun, m'sieu?"

David nousi kuohuen vihasta ja tuijotti ulos pimeyteen. "Musta Roger", sanoi hän kääntämättä päätään, "oikeus tuomitsee teidät mustimpana murhamiehenä, joka koskaan on elänyt. Mutta se rikos on pienempi kuin se, jonka olette tehnyt vaimoanne kohtaan. En häpeää tunnustaa, että rakastan häntä, kieltäminen olisi valhe. Rakastan häntä niin paljon, että voisin uhrata itseni – sieluni ja ruumiini – jos se uhri voisi antaa teidät hänelle takaisin puhtaana ja kunniallisena ja vetää teidät pois siitä rikoksesta, jonka vallassa olette."

David ei kuullut Roger Audemardin nousevan tuoliltaan. Hetken hän katseli Davidia koettaen pidättää sanoja, jotka olivat hänen huulillaan. Ennenkuin David kääntyi hän astui ovelle laskien kätensä sen kädensijalle. Siinä hän seisoi puolittain varjossa.

"En näe teitä enää, ennenkuin saavumme Yellowknifeen", sanoi hän. "Ennen ette tiedä – enkä minäkään tiedä – mitä on tapahtuva. Bateese on sanonut teille, että ei teidän kannata yrittää pakoa. Te katuisitte sitä. Jos teissä on punaista verta, jos ymmärtäisitte kaiken sen, mitä nyt ette ymmärrä, odotatte kärsivällisesti. Bonne nuit, m'sieu Carrigan."

"Hyvää yötä!" nyökkäsi David.

Kalpeassa valossa David oli näkevinään salaperäisen ilon valaisevan Roger Audemardin kasvoja. Ovi avautui ja sulkeutui jälleen ja David oli yksin.

XXIV LUKU.

Mustan Rogerin mukana hävisi painostava yksinäisyyden tunne, joka oli vallannut Davidin. Kun hän siinä seisoi kuunnellen hiljaisia ääniä ulkoa, selvisi hänelle totuus, että hän ei vihannut tätä miestä niin kuin hän tahtoi vihata häntä. Roger Audemard oli murhaaja ja konna, mutta David tunsi vastustamatonta halua pitää hänestä ja sääliä häntä. Hän ei yrittänyt ravistaa pois tätä tunnetta, ja heikko ääni hänen sisässään sanoi, että moni hyvä mies oli tehnyt teon, jota laki nimitti murhaksi, ja että ehkä hän ei ollut täysin ymmärtänyt, mitä hän näki hytin ikkunasta. Mutta hän tiesi, että rikos oli tuomittava.

Hänen yksinäisyyden tunteensa oli kadonnut. Audemard oli tuonut odottamattoman, melkein kuumeisen odotuksen riemun, joka sai hänen verensä kuohuksiin. "Silloin ymmärrätte kummallisia asioita", oli Roger Audemard sanonut, ja hänen äänensä sointu oli kuin avain, joka aukaisi salaperäisen oven. Ja sitten: "Odottakaa niin kärsivällisesti kuin voitte!" Pöydällä olevasta korista tuntui tulevan hänelle sama kuiskaus – odota! Hän laski kätensä sen päälle. Oli kuin kuviteltu kuiskaus olisi saanut hengen. Se oli Marie-Annelta. Tuntui kuin hänen lämpöiset kätensä olisivat vielä olleet siellä, kun hän otti pois peitteen, tuntui kuin hänen hengityksensä olisi huokunut häntä vastaan. Seuraavassa hetkessä David koetti nauraa itselleen ja kutsua itseään narriksi, sillä korista tulvahti vastaleivotun leivän tuoksu.

Hän ei milloinkaan ollut tuntenut Marie-Annen läheisyyttä niin lämpimästi kuin nyt. Hän ei yrittänyt selittää itselleen, miksi Roger Audemardin käynti oli lyönyt alas vuoret, jotka äsken näyttivät ylipääsemättömiltä. Erittely oli mahdoton, koska hän tiesi, että muutos hänessä itsessään oli aivan järjetön. Mutta se oli tapahtunut, ja hänen vankeutensa sai toisen luonteen. Ennen hän oli ajatellut pakoa ja Mustan Rogerin vangitsemista, mutta nyt hänet valtasi kiihkeä halu päästä Yellowknifeen ja Boulainin linnaan.

Keskiyön aikaan hän meni vuoteeseen ja nousi ylös jo päivän noustessa. Aamun sarastaessa miehet valmistivat aamiaistaan. David oli innoissaan ja tahtoi aloittaa päiväntyön. Hän huusi Joe Clamartille, että hän oli valmis ottamaan vastaan aamiaisensa, mutta hän halusi vain kahvia, kaiken muun oli Musta Roger tuonut.

Sinä iltapäivänä sivuutettiin Fort Mc Murray. Ennen auringonlaskua Carrigan näki lännessä Thickwood-vuorten vihreät rinteet ja korkealle kohoavat Birch-vuorten huiput. Davidia nauratti, kun hän ajatteli korpraali Andersonia ja konstaapeli Fraseria Fort Mc Murray'ssa. He vahtivat vesitietä. Kuinka heidän silmänsä pyöristyisivät, jos he näkisivät lukittujen ovien taakse! Davidilla ei nyt ollut vähääkään halua tulla huomatuksi. Hän tahtoi päästä eteenpäin ja kasvavalla innostuksella hän katseli kulkua virtaa alas. Iltapäivällä ei pysähdytty ja maihin laskettiin vasta pimeän tullen. He olivat kulkeneet kuusitoistatuntia yhtämittaa, ja David laski matkaksi noin kuusikymmentä mailia. Lautta ei varmaankaan ollut kulkenut enempää kuin kolmannen osan.

Se seikka, että he saapuisivat Boulainin linnaan monta päivää – ehkä viikkoja – aikaisemmin kuin Musta Roger ja Marie-Anne, ei laimentanut hänen intoaan. Tämä väliaika oli Davidille oleva suuriarvoinen, sillä silloin hän oli varmaan tekevä tärkeitä löytöjä.

Matkaa jatkettiin keskeymättä päivä toisensa perään. Neljäntenä päivänä Joe Clamart toi Davidin illallisen, muristen vastalauseensa monituntisesta työstä peräsimen hoidossa. Kun David alkoi häneltä kysellä sulkeutui hänen suunsa lujasti kuin näkinkenkä. Viidentenä päivänä sivuutettiin Chipewyan ja kuudentena saavuttiin Slave-joelle. Neljäntenätoista päivänä joukko saapui Great Slave Lake'in ja seuraavana yönä senjälkeen illan hämärtyessä David tiesi, että vihdoinkin he olivat saapuneet tuon tumman ja salaperäisen virran suulle, joka johti Roger Audemardin vielä salaperäisemmälle alueelle.

Sinä iltana miesten riemu purkautui ilmoille kuin ihmisten, jotka olivat monta päivää olleet jännityksessä. Suuri tuli sytytettiin, ja he lauloivat ja nauroivat ja huusivat kasatessaan puita. Pian kattilat ja pannut sihisivät ja porisivat tulella. Suuri kahvipannu levitti ilmaan tuoksuaan, joka suloisesti sekoittui havupuitten raikkaaseen lemuun. David näki kaiken ikkunastaan. Kun Joe Clamart toi sisään hänen illallisensa, hän huomasi, että se oli tuoretta hirvenlihaa. Koko matkalla ei ollut kuulunut pyssynlaukausta, ja kun David ihmetellen kysyi Joe Clamartilta, mistä oli saatu lihaa, kohautti tämä vain olkapäitään ja meni ulos laulaen allonette-linnusta, jolta kaikki höyhenet kynittiin yksitellen. David huomasi, että koskaan ei ollut enempää kuin neljä miestä rannalla yhtäaikaa. Ainakin yksi jätettiin aina vartioimaan hänen oveaan ja ikkunoitaan.

Davidin jännitys kasvoi, kun hän näki miesten tulen ympärillä äkkiä hypähtävän pystyyn ja menevän uusia varjomaisia olentoja vastaan, jotka hiipivät esiin metsän pimennosta. He sekaantuivat tulijoitten joukkoon pitkäksi aikaa. Senjälkeen Bateese ja Joe Clamart ja kaksi muuta tulivat alukseen nukkumaan. David seurasi heidän esimerkkiään ja meni vuoteeseen.

Seuraavana aamuna olivat tulet taas sytytetyt ennen auringonnousua. Katsoessaan ulos ikkunastaan David näki nyt tusinan miehiä eilisten neljän asemesta. Kaikki olivat vieraita. Silloin hän ymmärsi heidän läsnäolonsa merkityksen. Alus oli kulkenut pohjoiseen, mutta virtaa alaspäin. Se kulki vieläkin pohjoiseen, mutta Yellowknifen vesi virtasi eteläänpäin Great Slave Lake'iin ja alusta täytyi hinata. Vähän myöhemmin hän huomasi kaksi pientä yorkilaisvenettä, joissa kussakin oli kuusi soutajaa, ja senjälkeen he kulkivat nopeasti vastavirtaa.

Tuntikausia David seisoi milloin yhden, milloin toisen ikkunan ääressä. Omituinen juhlallinen kammo valtasi hänet, kun hän katseli, minkälaisia paikkoja he sivuuttivat. Hän kuvitteli, että tämä vesitie oli kuin sisäänkäytävä johonkin kielletylle alueelle, suunnattomaan mysterioiden maahan, mahdollisesti kuoleman valtakuntaan, kaukana siitä maailmasta, jonka hän tunsi. Virta kapeni ja rannoilla oleva metsä oli niin tiheä, että hän ei voinut nähdä sen sisään. Puitten latvat muodostivat tiheän katoksen, jonka alle auringonsäteet siilautuivat lehtien lomitse. Ei kuulunut mitään ääntä, paitsi herkeämätön, yksitoikkoinen airojen loiske ja veden solina veneen laitoja vastaan. Miehet eivät laulaneet eivätkä nauraneet ja puhuivat vain kuiskaillen. Kerran David näki Joe Clamartin kulkevan ikkunansa ohi kasvot pelokkaina ja vakavina.

Äkkiä tuli loppu. Auringonsäteet tunkeutuivat ikkunasta sisään, ja ääniä kuului edestäpäin, naurua ja riemuhuutoja, ja Joe Clamart aloitti taas ikuisen laulunsa allonette-linnusta, jolta kynittiin kaikki höyhenet. Carrigan hymyili. Nämä pohjolan asukkaat olivat omituista kansaa, he olivat vielä lapsellisen taika-uskon vallassa. David myönsi, että metsän kaameus oli tuonut omituisia ajatuksia hänen mieleensä.

Ennen yön tuloa Bateese ja Joe Clamart tulivat sisään ja sitoivat hänen kätensä selän taakse ja veivät hänet rannalle, missä kosken kohina kuului hänen korviinsa. Kaksi tuntia hän katseli miesten työtä, kun he hinasivat alusta tasaisilla koivuntukeilla, kunnes he kosken yläpuolella työnsivät sen taas vesille. David vietiin takaisin hyttiin, hänen kätensä irroitettiin. Sinä yönä hän nukkui kosken soittoon.

Toisena päivänä Yellowknife ei enää ollut joki, vaan näytti se kapealta lammelta. Kolmantena päivänä he tulivat Nine Lake-seutuun ja hämärään asti alus kulki mutkaisten kanaalien ja läpipääsemättömien metsien halki ja pysähtyi vihdoin avoimelle paikalle, josta puut oli kaadettu. Oli liian pimeä voidakseen käsittää sen merkitystä. Kuului useita ääniä, koirat haukkuivat. Sitten kuului ääniä hänen ovellaan, avain rapisi ovessa, joka heti avautui. Ensiksi David näki Bateesen ja Joe Clamartin. Ja sitten hänen ihmeekseen seisoi siinä Musta Roger itse hymyillen ja nyökäyttäen päätään.

Davidin oli mahdoton ilmaista hämmästystään.

"Tervetuloa Boulainin linnaan", sanoi Musta Roger. "Olette hämmästynyt? Voitin teidät kuusi tuntia kanootilla, m'sieu. Sen tein ollakseni täällä toivottamassa teidät tervetulleeksi!"

Hänen takanaan Bateese ja Joe Clamart ja eräs kolmas hymyilivät ja kolme tai neljä varjomaista olentoa kulki edellä. Ei enää kuulunut ääniä, koira oli laannut haukkumasta. Edessä oli pimeyden muuri, tumma metsä aukeaman takana, ja siihen johti polku, jota he seurasivat. Sen olivat monet jalat tallanneet tasaiseksi. Ei tähteäkään välkkynyt latvojen yläpuolella, ei valon pilkahdusta tunkeutunut kaaokseen, paitsi kerran kun Joe Clamart sytytti piippunsa. Ei kukaan puhunut. Musta Rogerkin oli vaiti, eikä David keksinyt mitään sanottavaa.

Noin penikulman päässä metsä harveni. Pimeässä David näki Boulainin linnan aivan lähellä. Hän tunsi sen ennenkuin Musta Roger ehti sanoakaan. Hän arvasi sen valaistuista ikkunoista, joiden loistoa eivät minkäänlaiset verhot himmentäneet. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin nämä valot, mutta niiden lukumäärästä hän saattoi päättää, mikä suuri rakennus oli pystytetty tänne kauas metsän keskelle. Hänen vieressään Musta Roger nauraa hihitti innoissaan.

"Meidän kotimme, m'sieu", sanoi hän. "Huomenna kun näette sen päivänvalossa, olette sanova, että se on hienoin linna pohjolassa, kokonaan rakennettu seetripuusta, niin että talven lumissakin meillä on kevään ja kukkien tuoksua."

David ei vastannut ja Audemard sanoi:

"Ainoastaan jouluna, uutenavuotena, syntymä- ja hääpäivänä se on näin valaistu. Tänään Teidän kunniaksenne, m'sieu David", naurahtaen hän lisäsi: "Tuolla odottaa Teitä joku, jonka näkeminen on Teitä hämmästyttävä."

Davidin sydän sykähti. Sanojen merkitystä ei voinut epäillä. Marie-Anne oli tullut hänen mukanaan.

Kun he lähestyivät kirkkaasti valaistua linnaa, David eroitti muitten rakennusten ääriviivoja. Niistäkin näkyi valoja, mikä osoitti, että niissäkin oli ihmisiä. Kaiken yllä lepäsi uneksiva hiljaisuus, mikä ihmetytti häntä suuresti. Kun he tulivat lähemmäksi, näki hän suuren parvekkeen kulkevan linnan pituussuuntaan. Tähän he astuivat pitkin leveitä koivusia rappuja, ja heidän edessään oli ovi, raskas kuin linnan takaovi. Musta Roger aukaisi sen, ja David seisoi himmeästi valaistussa huoneessa, missä jalustoilla olevat villieläinten päät katselivat alas kuin pelästyneet eläimet. David kuuli hiljaista pianonsoittoa. Hän katsoi Mustaa Rogeria. Linnan herra hymyili, hänen silmänsä loistivat ylpeydestä. Hän ei puhunut, vaan laski kätensä Davidin käsivarrelle ja johti hänet soittoa kohti. Bateese ja Joe Clamart jäivät seisomaan ovelle. David asteli pehmeillä taljoilla, hän näki kiillotetun koivun ja seeterin himmeän loisteen seinillä, hänen päänsä päällä oli koristeltu katto niinkuin hytissäkin. He tulivat lähemmäksi musiikkia suletulle ovelle, jonka Musta Roger aukaisi hyvin hiljaa, ikäänkuin tahtoen olla häiritsemättä soittajaa.

He astuivat sisään, David pidätti henkeään. Hän seisoi suuressa huoneessa, kolmekymmentä jalkaa tai enemmän päästä päähän, kirkkaasti valaistu, ylellisesti sisustettu. Villien kukkien tuoksu täytti ilman. Suuren mustan tulisijan luona tuijotti lasisilla silmillään suuri saksanhirvi. Sitten hän näki olennon pianon ääressä. Hänet valtasi tukahduttava tunne, kun hän näki, että se ei ollut Marie-Anne. Ihana, hento olento oli puettuna pehmeään, valkoiseen viittaan, kullanhohtoiset hiukset välkkyivät lampunvalossa.

Roger Audemard sanoi: "Carmin!"

Nainen kääntyi, vähän hämmästyen odottamatonta ääntä, ja nousi seisomaan. David Carrigan katsoi Carmin Fanchetin silmiin.

David ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt välkkyvässä puvussaan kiiltävin hiuksin, silmät suurina ja palavina. Hän hymyili kun David katsoi häneen. Niin, hän hymyili, tämä nainen, jonka veljen hän oli antanut hirttää, tämä nainen, joka oli riistänyt Mustan Rogerin toiselta. David oli varma, että hän tunsi hänet, hän tunsi hänet mieheksi, joka oli luullut häntä osalliseksi veljensä rikoksiin. Vanha viha oli kadonnut hänen huuliltaan ja kasvoiltaan. Hän astui hitaasti hänen luokseen ja tarjosi kätensä. Vaistomaisesti ojensi David omansa. Hän tunsi hänen kätensä lämmön ja kuuli hänen äänensä sanovan hiljaa:

"Tervetuloa Boulainin linnaan, m'sieu Carrigan."

David kumarsi ja mutisi jotakin. Musta Roger puristi lujasti hänen käsivarttaan vetäen hänet takaisin ovelle. Hän katseli Carmin Fanchetin kauneutta. David näki, että hänen huulensa olivat hyvin punaiset, mutta hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin hän milloinkaan oli nähnyt.

Heidän mennessään mutkikkaita portaita ylös toiseen kerrokseen sanoi Roger Audemard: "Olen ylpeä Carministani, m'sien David. Olisiko kukaan muu noin ojentanut kättään miehelle, joka on ollut osallisena hänen veljensä surmaamisessa?"

He pysähtyivät toiselle ovelle. Musta Roger aukaisi sen. Huone oli valaistu. David tiesi, että se oli hänen asuntonsa. Audemard ei seurannut häntä sisään. Hänen silmissään leikki veitikka.

"Niin, onko maailmassa toista naista hänen vertaistaan?"

"Mitä olette tehnyt Marie-Annelle – vaimollenne?" kysyi David.

Davidin oli vaikea saada sanoja suustaan. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän näki hurjan palon Mustan Rogerin silmissä.

"Huomenna saatte tietää, m'sieu. Ei tänä iltana. Teidän täytyy odottaa huomiseen."

Hän astui ovelle, joka samassa sulkeutui. Kuului karkea avaimen rapina lukossa.

XXV LUKU.

Carrigan tarkasteli huonettaan. Siinä oli vain yksi ovi ja kaksi ikkunaa. Ikkunaverhot olivat kiinni ja hän aukaisi ne. Häntä hymyilytti, kun hän näki jykevät koivutangot naulattuina niiden ulkopuolelle. Koivu oli nähtävästi sinä päivänä lyöty siihen. Carmin Fanchet ja Musta Roger olivat lausuneet hänet tervetulleiksi Boulainin linnaan, mutta he eivät nähtävästi anna vangilleen paljoa tilaisuuksia. Ja missä oli Marie-Anne?

Kysymys ei jättänyt häntä rauhaan ja sen mukana valtasi hänet omituinen levottomuus. Oliko mahdollista, että Carmin Fanchet vielä vihasi häntä, ja että hän oli salaliitossa Mustan Rogerin kanssa ja toi hänet tänne, jotta hänen kostonsa olisi täydellinen. Hymyilivätkö he hänelle ja tarjosivat hänelle kättään, vaikka tiesivät, että hän pian kuolisi. Jos se olisi heidän tarkoituksensa, niin mitä olivat he tehneet Marie-Annalle?

Hän katseli ympärilleen. Huone oli omituisen tyhjä, tavallisuudesta poikkeava, ajatteli hän. Lattialla oli kallisarvoisia taljoja, kolme muhkeata karhuntaljaa ja kaksi sudennahkaa. Lattialla näkyi merkkejä, missä ennen oli ollut sänky. Nyt siinä oli sohva, johon oli laitettu houkuttelevan näköinen vuode. Huoneessa ei ollut ainoatakaan esinettä, jota olisi voinut käyttää aseena.

Hänen katseensa osui taas koivutankoihin ikkunan ulkopuolella. Hän aukaisi vähän ikkunaa, niin että suloinen metsäntuoksu tuli sisään. Hän huomasi hyönteissuojuksen ulkopuolella, Se oli hänestä kummallista, että he näin huolehtivat vankinsa mukavuudesta, vaikka heillä saattoi olla aikomus tappaa hänet.

Jos tämä otaksuma oli oikea, täytyi Marie-Annen olla myös jossakin suhteessa hankkeeseen. Äkkiä hänen ajatuksensa siirtyivät takaisin lautalle. Oliko Musta Roger tehnyt viisaan kepposen jättäessään vaimonsa sinne ja ottaessaan Carmin Fanchetin tänne mukaansa. Kestäisi useampia viikkoja, ennenkuin lautta ehti Yellowknife'iin, ja mitä tahansa saattoi tapahtua siihen mennessä. Se ajatus huolestutti häntä. Hän ei pelännyt itsensä, vaan Marie-Annen tähden. Hän oli nähnyt kylliksi ollakseen selvillä siitä, että Musta Roger oli toivottomasti Carmin Fanchetin lumoissa. Pimeitten voimien asiamiesten kautta saattoi mitä tahansa tapahtua lautalla. Jos he tappaisivat Marie-Annen – David tarttui ovenripaan. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa luokseen Musta Roger ja sanoa, mitä hänellä oli mielessä. Hän pysähtyi, sillä hänen korviinsa kuului vienoa musiikkia. Ensiksi hän kuuli pianonsoittoa, sitten naisen äänen laulavan. Pian miehen ääni yhtyi lauluun.

Hän nojasi päänsä ovea vastaan koettaen kuunnella tarkasti. Hän ei voinut eroittaa laulun sanoja, mutta sävel oli tuttu, ja se sai hänen silmänsä ihmetyksestä suurenemaan. Tuolla lauloivat Musta Roger ja Carmin Fanchet laulua. "Koti, kallis koti!"

Tuntia myöhemmin David katsoi ulos ikkunastaan kirkkaan kuun valaisemaa maailmaa. Hän näki etäisen metsän tumman reunan. Rakennuksen ympärillä näytti olevan tasainen niitty, jossa näkyi siellä täällä pimeitä taloja. Taivas oli täynnä tähtiä, ja kaiken yllä lepäsi omituinen hiljaisuus. Alhaalta tuli tupakansavua. Vartija hänen ikkunansa alla oli hereillä.

Vähän ajan perästä David riisuutui, sammutti valot ja pujottautui viileiden, valkoisten lakanoiden väliin. Hetken perästä hän nukahti, mutta hänen leponsa oli pahojen unien häiritsemää. Pari kertaa hän oli puoleksi hereillä, ja toisella kerralla hän tunsi voimakkaamman savun kuin tupakansavun. Tunnit kuluivat, mutta uudet äänet ja hajut muodostivat hänen tajunnassaan vain osan hänen omista sekavista unistaan. Mutta viimein tuli sysäys, joka sai hänen tajuntansa hereille ja pakoitti hänet avaamaan silmänsä ja nousemaan ylös.

Oli vielä pimeä, hän kuuli ääniä, ei enää hillittyjä, vaan kiihtyneitä, käskeviä. Katku ei ollut tupakansavua. Se täytti hänen keuhkonsa. Hänen silmiään kirveli.

Säikähtyneenä hän juoksi ikkunaan. Pohjoiseen ja itään oli koko maailma hehkuvana lieskana.

Carrigan hieroi nyrkeillään kirveleviä silmiään. Kuu oli hävinnyt. Hän näki jotain harmaata savun läpi, ja hän ajatteli, että sen täytyi olla päivänkoitto. Hän näki varjomaisten olentojen juoksevan ulos ja sisään, hän kuuli naisten ja lasten ääniä ja metsän reunasta koirien ulvontaa. Yksi ääni kohosi muiden yli. Se oli Mustan Rogerin. Sen käskystä joukko miehiä hyökkäsi savu pilveen eikä heitä een jälkeen enää näkynyt.

Pohjoisessa ja idässä taivas hehkui punaisena. Tuulen henki kertoi Davidille sen suunnan. Linna oli yltyvän tulen ympäröimänä.

David pukeutui ja meni ikkunan luo. Hän näki selvästi, kuinka Joe Clamart juoksi muutamien miesten etunenässä metsänrantaa kohti. Miehillä oli kirveet ja sahat olallaan. David ei nähnyt enempää Mustan Rogerin miehistä, etuosasta kuului ääniä, etupäässä naisten ja lasten, mikä osoitti, että siihen suuntaan sammutusyritykset pääasiassa kohdistettiin. Tuuli puhalsi Davidin kasvoihin. Päivänsarastus taisteli ylivallasta yhä tihenevää savuvaippaa vastaan.

Tuulen mukana tuli matala, kaukainen ääni, niin epäselvä kuin tuhansien penikulmien päästä tuleva. Hän heristi korviaan. Kuului toinen ääni hänen ikkunansa alta, valittava, nyyhkyttävä. Se ilmaisi surua, joka koski häneen sydänjuuria myöten. Se oli kuin lapsen nyyhkytystä, mutta hän tiesi, että se ei ollut lapsen. Se ei ollut myöskään naisen itkua. Hänen näkyviinsä tuli kyyristynyt olento, jonka hän tunsi rujoksi Andréksi. David näki, että hän itki kuin lapsi ja ojenteli vaikeroiden käsiään palavaa metsää kohti. Silloin äkkiä kuului omituinen huuto, ikäänkuin uhma olisi astunut surun sijaan ja hän kiiruhti niityn poikki ja katosi puiden sekaan.

David katseli hänen jälkeensä sydän kummasti sykkien. Tuntui kuin hän olisi nähnyt pienen lapsen menevän suoraa päätä tuhoaan kohti. Vihdoin hän huusi jotakin tuomaan takaisin rujon miehen. Mutta ei kuulunut vastausta. Vartija oli mennyt. Mikään ei estänyt hänen pakoaan, jos hän vain voi murtaa koivuset tangot ikkunasta.

Hän heittäytyi niitä vastaan, käyttäen olkapäitään nuijana. Ne eivät antaneet vähääkään myöten, vaikka hän hakkasi kunnes hänen olkapäänsä olivat kipeät. Hän pysähtyi ja tutki tarkemmin tankoja. Kun hän vain voisi saada jonkun esineen, jota voisi käyttää vipuna, niin olisi ehkä toivoa.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei mitään tarkoitukseen sopivaa esinettä näkynyt. Vihdoin hänen katseensa osui seinällä oleviin poronsarviin. Musta Roger ei ollut ollut kylliksi varovainen, David kiskasi pään irti seinästä. Neljännestunnin kuluttua hän seisoi taas ikkunan luona sarvet kädessään. Puiden latvojen yläpuolella kierteli mustia pilviä, ikäänkuin voimakkaat tuulet olisivat työntäneet niitä takaapäin.

Carrigan pisti sarvien vahvemman pään tankojen väliin, mutta ennenkuin hän ehti työntää, kuuli hän kovan äänen, joka kutsui Andréta. Samassa näkyi Musta Roger Audemard, joka juoksi hänen ikkunansa ohitse ja kääntyi tulenvalaisemaa metsää kohti huutaen Andréta.

David huusi hänelle. Musta Roger käänsi katseensa ylös. Hän oli paljain päin ja paljain käsivarsin, silmät leimuavina.

"Hän meni sitä tietä parikymmentä minuuttia sitten", huusi David. "Hän katosi tuonne metsään, ja hän itki kuin lapsi."

Musta Roger ei kuunnellut kauemmin. Hän juoksi siihen suuntaan, jonne André oli kadonnut. David painoi sarvea koko ruumiillaan. Vähitellen yksi puu antoi perään, sitten toinen ja kolmas, kunnes koko ikkunan alaosa oli vapaa. Hän pisti päänsä ulos. Ketään ei näkynyt. Hän pujottautui ikkunan läpi ja hyppäsi maahan.

Hän kääntyi samaan suuntaan kuin Musta Roger. Hänen verensä kuohui. Hetken hän epäröi. Hänet valtasi halu rynnätä Carmin Fanchetin luo, ja kurkusta kuristaen vaatia häneltä tieto, mitä he olivat tehneet Marie-Annelle. Mutta kiihkeä halu saada välit selviksi Mustan Rogerin kanssa oli voimakkaampi. Musta Roger oli mennyt metsään. Hän oli erillään miehistään. Nyt jos koskaan oli hyvä tilaisuus.

Vakuutettuna siitä, että Marie-Anne oli jätetty lautalle, linnan vaara ei vähääkään kiinnittänyt hänen mieltään. Hän tahtoi vain Mustaa Rogeria. Juostessaan metsään päin hän sieppasi tiellä olevan nuijan.

Polku oli vähän tallattu, hyvin kapea yliriippuvine oksineen. Viidessä minuutissa hän tuli aukeamalle, joka oli täynnä savua. Täällä hän näki, miksi tuli ei uhannut linnaa. Aukeama oli melko leveä, ilman pensaita ja ruohoa, osaksi viljeltyä. Se kulki puoliympyrän muodossa kumpaankin päin niin pitkälle kuin saattoi nähdä. Tällä tavalla oli Musta Roger suojellut linnansa, samalla varaten peltoa miehilleen. Kummallakin puolen polkua kasvoi tiheätä vehnää. Joka puolelta kuului ääniä.

David ei nähnyt ketään kulkiessaan polkua eteenpäin. Pehmeissä paikoissa näkyi kiirehtivien miesten jälkiä, jotka johtivat hänet polulle, jota oli vielä vähemmän käytetty ja joka johti suoraan tuleen. Etäinen humina muuttui hiljaiseksi valitukseksi, tuuli kävi voimakkaammaksi ja savu sakeni. David kulki polkua pitkin noin mailin, sen kauemmaksi hän ei päässyt. Hänen edessään oli ryöppyvä kaaos. Tuli hulmusi ryskyen puitten latvoissa, jotka taittuivat kuin pyörremyrskyssä, ja ilmassa tuntui yhä kasvava kuumuus. Mihin olivat menneet Musta Roger ja rujo André? Mikä hullu voima veti heitä yhä eteenpäin tähän surmansuuhun? Tai olivatko he poikenneet polulta? Oliko hän yksin vaarassa?

Aivan kuin vastauksena näihin kysymyksiin kuului Mustan Rogerin ääni, joka taas kutsui Andréta.

"André – André – André –."

Huudossa oli kauhua, kiihkeätä pyyntöä, joka melkein kokonaan hukkui huminaan ja ryskeeseen. David aikoi kääntyä takaisin. Hän oli kulkenut jo liian lähelle perikatoaan, mutta Mustan Rogerin huuto ajoi häntä eteenpäin kuin ruoskanisku. Hän syöksyi savumereen voimatta enää erottaa polkua jalkainsa alla. Taas hän kuuli Mustan Rogerin äänen ja riensi sitä kohti. Metsästäjän veri pauhasi hänen suonissaan. Mies, jota hän tahtoi, oli hänen edessään. Vaaran tai kuoleman pelko ei enää voinut käännyttää häntä takaisin. Hän puristi kädessään nuijaansa ja juoksi pensaitten läpi, jotka löivät kipeästi hänen kasvojaan ja käsiään vastaan.

David tuli mäen alle, jonka laelta hän arvasi Mustan Rogerin äänen tulleen. Kukkula kohosi noin sata jalkaa puitten latvojen yläpuolelle. Läähättäen pääsi hän huipulle. Tuntui kuin hän olisi äkkiä tullut tuliseen pätsiin. Hänen allaan oli metsä pohjoiseen ja itään, mutta savu peitti häneltä näköalan. Sen läpi hän voi kuitenkin epäselvästi nähdä, että parin mailin etäisyydessä liekit näyttivät jakaantuvan kuin summatonta kiilaa vastaan. Oikealle ja vasemmalle kuului sen ryske, mutta suoraan edessä oli vain valittava tuulen ja savun ryöppy. Taas kuului huuto.

"André – André – André!"

David tähysteli pohjoiseen ja etelään. Mustia pilviä vyöryi jättiläiskiilan kummallakin puolella. Liekit kiitivät puitten latvoissa kuin kilpahevoset. Viidessätoista minuutissa ne saartaisivat hänet. Kesti ainakin puoli tuntia ennenkuin pääsi aukeamalle turvapaikkaan.

Davidin sydän jyskytti kun hän laskeutui rinnettä alas Mustan Rogerin ääntä kohti. Jättiläiskiila ei palanut vielä, ja Audemard kiiruhti tätä kohti kuin hullu huutaen silloin tällöin Andrén nimeä. Vihdoin David tuli leveän virran rannalle ja näki, mikä muodosti kiilan. Virta jakautui kahtia. Pitkin kummankin haaran rantoja oli leveä aukeama, jonka Mustan Rogerin miehet olivat hakanneet.

Carrigan loiskautti vettä silmilleen. Hän katsoi toiselle puolelle jokea. Tuli oli kulkenut ohi, savuvaippa alkoi hävitä. Äskeinen vihreys oli muuttunut mustaksi kuloksi. Tuli kyti vielä syvemmällä. Pienet tulikielet vielä nuoleskelivat mustuneita tyviä, ja kaukaa kuului etenevän palon valittava humina.

Keskeltä tätä autiutta David kuuli kaamean huudon. Se oli Musta Roger, joka vielä huuteli rujon Andrén nimeä.

XXVI LUKU.

Carrigan heittäytyi virtaan, jonka vesi ulottui vain vyötäisille. Hän näki missä Musta Roger oli noussut ylös vedestä rannalla olevista syvistä jäljistä. Hän seurasi hänen jälkiään. Ilma oli kuumaa ja tuhka- ja savupilvien kyllästämää. Tuhan alla oli hehkuvia hiiliä. David tunsi palavan nahan hajua. Mustuneet puut vielä räiskyivät ja silloin tällöin lennähti niistä pieniä tulikielekkeitä. Ilma kävi yhä kuumemmaksi, hänen kasvojaan poltti ja silmiään kirveli. Äkkiä hän näki edessään Mustan Rogerin. Hän ei enää kutsunut Andréta, vaan ryntäsi savuavan kaaoksen läpi kuin hurjistunut eläin. Pari kertaa David kiersi paikan, jonka läpi Musta Roger oli syöksynyt suoraan. Seuratessaan Audemardin jälkiä David tunsi äkkiä astuneensa tulisen hiilen päälle. Silloin hän aikoi huutaa Mustan Rogerin nimen, mutta jättiläinen pysähtyi, missä metsä näytti päättyvän kammottavaan, savun täyttämään alaan. Kun David tuli ylös hänen perässään, seisoi hän mustalla kallionkielekkeellä, joka pistäytyi pitkälle kytevän laakson yläpuolelle.

Tästä kapeasta laaksosta, missä seetripuut äskettäin rehentelivät, nousi tukahduttava kuumuus. Musta Roger tuijotti tähän kuolemankuiluun ja hänen huuliltaan kuului valittava ääni. Hänen suuret käsivartensa olivat mustat, hänen hiuksensa olivat palaneet, hänen paitansa oli risoina. Davidin puhuessa hän kääntyi. Hänen kasvonsa olivat kuin musta naamio, josta silmät tuijottivat hurjina. Kun hän tunsi Davidin, hänen ruumiinsa näytti lyyhistyvän kokoon ja käsittämätön huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän osoitti sormellaan alas.

David ei nähnyt mitään puoleksi sokeilla silmillään, mutta äkkiä hän tunsi maan vajoavan allaan. Tulen syövyttämä maa lohkesi kuin mädännyt katonreuna, ja sen mukana he molemmat luisuivat alas syvyyteen sihisevässä tuhkaryöpyssä. Pohjalla David makasi hetken kuin tiedottomana. Sitten hänen sormensa sattuivat palaviin hiiliin. Voihkaisten hän kömpi jaloilleen etsimään Mustaa Rogeria. Vihdoin hän näki Audemardin ryömivän käsin ja jaloin tulisessa sohjussa. Jättiläinen tuli vihdoin hiiltyneen kannon luo, jonka yli hän käpertyi voihkien taas nimeä:

"André – André –."

David kiiruhti hänen luokseen ja tarttui Rogeria kainaloista, koettaen auttaa häntä jaloilleen. Silloin hän näki, että siinä ei ollutkaan hiiltynyt kanto, vaan kärventynyt rujon Andrén ruumis.

Kauhu mykisti hänet. Musta Roger katsoi häneen, ja syvä, nyyhkyttävä huokaus nousi hänen rinnastaan. Äkkiä, ikäänkuin havahtuen, hänen palaneet ja vertavuotavat sormensa tarttuivat Davidin käteen.

"Tiesin, että hän tulisi tänne", pakoittaen sanat turvonneilta huuliltaan. "Hän tuli kotiin kuolemaan."

"Kotiin?"

"Niin. Hänen vanhempansa haudattiin tänne lähes kolmekymmentä vuotta sitten, ja hän palvoi heitä. Katsokaa häntä, Carrigan, tarkasti, sillä hän on se mies, jota olette etsinyt kaikki nämä vuodet, parhain mies, minkä Jumala on luonut, Roger Audemard! Kun hän näki tulen, hän lähti suojelemaan heidän hautojaan liekeiltä. Ja nyt hän on kuollut!"

Hänen ruumiinsa kävi niin raskaaksi, että David vaivoin voi estää häntä kaatumasta.

"Ja te?" huusi hän. "Jumalan tähden, Audemard, kertokaa minulle –."

"Minäkö? Olen vain St. Pierre Audemard, hänen veljensä."

Hänen päänsä retkahti alas ja hän riippui kuin kuollut Davidin käsissä.

David ei milloinkaan voinut selittää itselleen, miten hän taakkoineen pääsi takaisin joen rannalle. Yksityisseikat häipyivät muistista. Sen hän tiesi, että hän ei milloinkaan ollut taistellut niin kovaa taistelua, hän kompastui uudestaan ja uudestaan polttavassa maassa, häntä poltti ja hänen järkensä oli sekaisin. Hän tuki St. Pierreä tietäen, että hän kuolisi, jos hän jättäisi hänet kytevään tuhkaan. Sitten hän alkoi tajuta St. Pierren valituksen, kuulla hänen puheensa. Vihdoin hän tuli joen reunalle, johon hän lysähti St. Pierren kanssa, ja maailma musteni hänen silmissään.

David ei tiennyt miten pahasti hän oli loukkaantunut. Hän ei tuntenut kipua senjälkeen kuin pimeys tuli. Kuitenkin hän oli tietoinen muutamista asioista. Hän kuuli St. Pierren huutavan. Hänestä tuntui kuin hän olisi useita päiviä kuullut tuon mahtavan äänen huutavan epämääräisiin etäisyyksiin. Sitten tuli toisia ääniä, milloin läheltä milloin kaukaa, ja senjälkeen hän tunsi kohoavansa ylös ja lentävänsä pilvissä. Pitkään aikaan hän ei kuullut mitään muuta ääntä, hän oli kuin kuollut.

Jokin pehmeä, hellä herätti hänet unestaan. David ei liikkunut eikä avannut silmiään. Hän kuuli naisen äänen puhuvan hiljaa ja toisen vastaavan siihen. Sitten hän kuuli hiljaista liikettä, joku meni pois hänen luotaan, ovi avautui ja sulkeutui melkein äänettömästi. David alkoi nähdä vähän. Hän oli huoneessa, jonka seinällä oli auringon valaisema läiskä. Hän oli vuoteessa. Pehmeä käsi silitti hänen tukkaansa. Hän aukaisi silmänsä. Hänen sydämensä sykähti. Hänen vieressään olivat ihanat, lempeät kasvot, hymyillen kuin enkeli. Ne olivat Carmin Fanchetin kasvot.

David yritti puhua.

"Hsh", kuiskasi hän. David näki jotakin kiiltävää hänen silmissään ja jotakin märkää putoavan hänen kasvoilleen. "Hän tulee takaisin – ja minä menen. Sillä kolme päivää ja kolme yötä hän on valvonut. Hänen täytyy ensiksi nähdä teidän aukaisevan silmänne."

Hän kumartui hänen ylitseen. Hänen pehmeät huulensa koskettivat hänen otsaansa, ja David kuuli hänen nyyhkytyksensä.

"Jumala siunatkoon teitä, David Carrigan!"

Sitten hän meni ovelle. David sulki silmänsä. Hän alkoi tuntea polttavaa kipua koko ruumiissaan. Silloin hän muisti ponnistelut tulen läpi. Ovi avautui hyvin hiljaa, joku tuli sisään ja polvistui hänen vuoteensa viereen. David tahtoi lausua nimen, mutta hän odotti, ja sametinpehmeät huulet koskettivat hänen omiaan. Ne viipyivät hetken, sitten siirtyivät hänen silmilleen, otsalleen, hiuksilleen – ja senjälkeen jokin lepäsi hiljaa hänen rintaansa vastaan.

Davidin silmät avautuivat. Se oli Marie-Anne, joka polvistui hänen vieressään pää hänen rinnallaan. David saattoi nähdä vain osan hänen kasvoistaan, mutta hänen hiuksensa olivat hyvin lähellä, ja David voi nähdä hänen pitkät silmäripsensä. Hän ei tiennyt, että hän oli herättänyt Davidin unesta – ensimäisestä unesta kolmipäiväisen kidutuksen jälkeen. David ei tahtonut ilmaista olevansa hereillä. Hänen kätensä lepäsi vuoteen reunalla. Kevyesti Marie-Anne laski omansa sen päälle ja vei sidotun käden huulilleen. Oli kummallista, että hän ei voinut kuulla hänen sydäntään, joka löi kuin rumpu hänen rinnassaan!

Äkkiä David tajusi, että hänen toinen kätensä ei ollutkaan sidottu. Hän makasi kyljellään, oikea käsi oli osaksi hänen allaan, ja sitä vastaan hän tunsi Marie-Annen pehmeän posken ja hänen samettisten hiustensa paljouden.

Sitten hän kuiskasi: "Marie-Anne –."

Marie-Anne lepäsi liikkumatta. Sitten hän hitaasti kohotti päätään ja katsoi hänen avoimiin silmiinsä. Ei sanaakaan vaihdettu heidän välillään. Davidin sidottu ja terve käsi hyväilivät hänen kasvojaan ja hiuksiaan. Nyyhkytys kuului Marie-Annen huulilta, ja hän painoi kasvonsa hänen omiaan vastaan. Kuten silloin ennen hän äkkiä nousi ylös ja katosi ennenkuin David ehti lausua hänen nimensä.

David huusi hänen jälkeensä: "Marie-Anne! Marie-Anne!"

Hän kuuli toisen oven käyvän, ääniä ja nopeita askeleita, ja hänen huoneeseensa astuivat Nepapinas ja Carmin Fanchet. Taas hän näki jälkimäisen kasvoilla kummallisen loisteen.

David ajatteli, että hänen silmänsä olivat pahasti palaneet. Hänen kätensä olivat ihmeellisen hellät kun hän auttoi Nepapinasta nostamaan häntä istualleen.

"Ei koske nyt niin paljoa, eihän?" kysyi hän äidillisen lempeällä äänellä.

David pudisti päätään. "Ei. Mikä on hätänä?"

"Saitte kauheita palohaavoja. Kaksi päivää ja yötä olitte hirveissä tuskissa, mutta nyt olette nukkunut monta tuntia, ja Nepapinas sanoo, että palohaavat eivät enää koske. Ilman teitä –."

Hän kumartui Davidin ylitse. Hänen kätensä kosketti hänen kasvojaan. Nyt David alkoi ymmärtää, mitä tuo kummallinen loiste hänen silmissään merkitsi.

"Ilman teitä hän olisi kuollut."

Hän vetäytyi ovelle. "Hän tulee katsomaan teitä yksin", sanoi hän värisevällä äänellä. "Rukoilen Jumalaa, että ymmärtäisitte minua ja antaisitte minulle anteeksi niinkuin minäkin olen antanut anteeksi Teille – asian, joka tapahtui pitkä aika sitten."

David odotti. Hänen ajatuksensa töytäilivät toisiaan koettaen järjestyä ja muodostaa jotain yhtenäistä näistä odottamattomista sanoista. Yksi asia oli hänelle selvillä, se, että hän oli pelastanut St. Pierren hengen, ja että Carmin oli siitä hänelle kiitollinen. Hän oli suudellut häntä ja Marie Anne oli suudellut häntä ja –.

Hänet valtasi omituinen aavistus. Hän kuunteli. Taas lähestyi ääni heidän oveaan. Se avautui ja Nepapinas työnsi sisään rullatuolin, jossa istui St. Pierre Audemard. Kädet ja jalat olivat siteissä, mutta kasvot olivat paljaat. Ne hymyilivät onnellisesti, kun hän näki Davidin istuvaa pielustensa varassa. Nepapinas työnsi hänet vuoteen viereen ja meni ulos. David kuuli eteisestä naisten kuiskauksia.

"Kuinka voitte, David?" kysyi St. Pierre.

"Hyvin", nyökäytti Carrigan. "Entä te?"

"Vähän kärventynyt ja jalka murtunut." Hän näytti käärittyjä käsiään. "Olisin kuollut, ellette olisi kantanut minua joelle. Carmin sanoo, että hän on teille velkaa omankin henkensä, kun pelastitte minut."

"Ja Marie-Anne?"

"Sitä olen tullut teille kertomaan. Kun Carmin ja Marie-Anne saivat tietää teidän olevan sen verran voimissanne, että voitte kuunnella, tahtoivat he minun tulevan puhumaan kanssanne. Mutta jos ette tunne itseänne kyllin terveeksi –."

"Jatkakaa", sanoi David melkein uhkaavalla äänellä.

Ilo oli kadonnut St. Pierren kasvoilta ja sensijaan oli tullut suru. Hän käänsi kasvonsa ikkunaan päin, josta ilta-aurinko heitti sisään viimeisiä säteitään.

"Te näitte kaiken tuolla ulkona. Hän on kuollut. Hänet haudattiin seetripuusta tehtyyn arkkuun. Hän rakasti sen hajua. Hän oli kuin lapsi. Kerran hän oli ollut mainio mies, suurempi kuin hänen veljensä St. Pierre. Se mitä hän teki oli oikein, m'sieu David. Hän oli vanhin, kuudentoista, kun se tapahtui. Olin yhdeksänvuotias, enkä oikein ymmärtänyt. Hän näki kaiken – isäni kuoleman, koska mahtava mies tahtoi äitini. Hän tiesi miten ja miksi meidän äitimme kuoli, mutta hän ei kertonut siitä ennenkuin vuosia jälkeenpäin, silloin kun koston päivä oli jo ohi.

"Ymmärrättekö, David? Hän ei tahtonut minua siihen, hän teki sen hyvien ystäviensä kanssa. Hän tappoi hyvien ystäviensä kanssa. Hän tappoi vanhempieni murhaajat ja hautautui senjälkeen syvälle metsiin meidän kanssamme. Me otimme äitimme sukunimen Boulain ja asetuimme asumaan tänne Yellowknifeen. Roger – Musta Roger – toi vanhempiemme luut ja hautasi ne siihen paikkaan, missä hän kuoli ja missä meidän ensimäinen asuntomme seisoi. Viisi vuotta sitten puu kaatui hänen päälleen tehden hänet raajarikoksi, samalla hänen järkensä katosi. Hän oli kuin lapsi yhä etsien Roger Audemardia. Tämä oli se mies, jota laki etsi, veljemme."

"Veljemme", huusi David. "Kuka on toinen?"

"Sisareni."

"Niin."

"Marie-Anne."

"Hyvä Jumala!" läähätti David. "St. Pierre, valehteletteko te? Onko tämä uusi kepponen?"

"Se on tosi", sanoi St. Pierre. "Marie-Anne on sisareni, ja Carmin, jonka näitte ikkunasta –."

Hän pysähtyi hymyillen Davidin hämmästykselle "–on minun vaimoni, m'sieu David."

Carriganilta pääsi syvä huokaus.

"Niin, minun vaimoni, jalosydämisin nainen, joka koskaan on elänyt, paitsi yhtä poikkeusta!" huusi St. Pierre ylpeänä. "Se oli hän eikä Marie-Anne, joka ampui teitä. Ei yksikään nainen maailmassa olisi tehnyt, mitä hän teki, jättänyt teitä henkiin. Miksi? Kuulkaa. Hänellä oli veli, jolle hän oli äiti, sisar, kaikki, sillä he olivat orpoja melkein lapsuudesta. Hän jumaloi veljeään, joka oli paha. Mitä pahemmaksi hän tuli, sitä enemmän sisar rakasti häntä ja rukoili hänen puolestaan. Vuosia sitten hänestä tuli vaimoni, ja minä taistelin hänen kanssaan hänen veljensä pelastamiseksi. Mutta pahat voimat olivat saaneet hänet valtaansa. Viimein hän jätti meidät ja lähti etelään, jossa te jouduitte kosketuksiin hänen kanssaan. Silloin vaimoni lähti puolustamaan häntä, ja te tiedätte kaiken, kunnes hänen veljensä hirtettiin."

St. Pierre nojautui eteenpäin silmät leimuvina. "Sanokaa minulle, eikö hän taistellut?" huusi hän. "Ja te viimeiseen asti koetitte saada hänet ristikkojen taakse veljensä kanssa."

"Niin se oli", kuiskasi Carrigan.

"Hän vihasi teitä", jatkoi St. Pierre. "Te hirtitte hänen veljensä, joka oli melkein kuin hänen omaa lihaansa ja vertansa. Hän oli paha, mutta äiti rakastaa lastaan, vaikkapa tämä olisi itse paholainen. Ystäviensä kautta hän sai kuulla, että te olette etsimässä Roger Audemardia, joka merkitsi samaa kuin minua, sillä olin vannonut ottavani veljeni osan, jos se olisi tarpeellista. Hänellä oli vain yksi halu, pelastaa minut ja tappaa teidät. Hän hävisi aluksestamme sinä päivänä ottaen pyssyn mukaansa. Te tiedätte, mitä tapahtui sitten. Marie-Anne kuuli ampumisen ja tuli paikalle juuri kun te kierähditte maahan kuin kuolleena. Hän juoksi ensiksi luoksenne, sillä aikaa kun Carmin piileskeli metsässä valmiina lähettämään uuden kuulan kalloonne, jos liikahditte. Se oli Marie-Anne, joka oli polvistuneena teidän vieressänne."

St. Pierre pysähtyi ja hieroi kääreihin sidottuja käsiään. "David, kohtalo sekoittaa asiat omituisella tavalla. Minun Carminini seisoi etäämpänä vihaten teitä, Marie-Anne polvistui viereenne rakastaen teitä. Se on aivan totta. Rakkaus voitti, sillä se on aina voimakkaampi kuin viha. Sitäpaitsi maatessanne siellä avuttomana, verissänne, te olitte Carmininkin mielestä toisenlainen kuin tuomitessanne hänen veljeään. He kantoivat teidät puun alle, ja kun minä olin lautalla, tekivät he omia suunnitelmiaan. Naisen ajatukset kulkevat omituisia teitä, m'sieu David. Ehkä se oli vaisto, joka pani heidät tekemään niinkuin tekivät. Marie-Anne ajatteli, että ette mitenkään saanut nähdä Carmin Fanchetia, ja siksi hän näytteli vaimon osaa, kun taas Carmin tuli lautalle minun luokseni. He pelkäsivät tuloani, mutta kun näin, että petos oli mennyt liian pitkälle ollakseen korjattavissa, päätin jatkaa loppuun asti. Näin mitä tapahtui, näin, että rakastitte Marie-Annea niin paljon, että olisitte taistellut hänen puolestaan, vaikka hän olisi ollut toisen vaimokin. Silloin tiesin, että kaikki päättyy hyvin. Mutta en kuitenkaan antanut teille mitään tilaisuutta, ennenkuin olin varma. Sentähden nuo puut ikkunan takana."

St. Pierre kohautti olkapäitään. Hänen kasvonsa kävivät surullisiksi, kun hän jatkoi: "Jos Roger ei olisi lähtenyt liekkeihin suojelemaan hautaa, olisin kertonut teille niin paljon kuin olisin uskaltanut, ja olin varma, että teidän rakkautenne sisareeni olisi voittanut. En kertonut teille matkalla, sillä tahdoin, että omin silmin näitte meidän paratiisimme täällä, ja tiesin, että ette hävittäisi sitä, kun kerran olette osa siitä. En siis voinut sanoa, että Carmin oli vaimoni, sillä se olisi ilmiantanut meidät, ja sitäpaitsi seurasin suurella mielenkiinnolla teidän taisteluanne rakkautta vastaan, jota luulitte epärehelliseksi. Näin siinä ihmeellisen todisteen miehestä, josta saattoi tulla veljeni, jos hän valitsisi viisaasti rakkauden ja velvollisuuden välillä. Rakastan teitä sentähden, ja Carminkin rakastaa teitä nyt, sillä pelastitte hänelle minun henkeni. Mutta te ette kuuntele."

David katsoi hänen ohitseen ovelle. St. Pierreä huvitti hänen katseensa.

"Nepapinas!" huusi hän kovaa. "Nepapinas!"

Heti kuului laahustavia askeleita ulkopuolelta, ja Nepapinas tuli sisään. St. Pierre ojensi molemmat kätensä ja David tarttui niihin. Ei sanaakaan lausuttu, mutta heidän silmänsä kuvastivat veljellistä luottamusta ja ymmärtämystä, joka oli kestävä kuin elämä itse.

Nepapinas kuljetti St. Pierren ulos huoneesta. David kuunteli sykkivin sydämin.

Tuntui kuluvan rajaton aika, ennenkuin Marie-Anne ilmestyi ovelle. Hän pysähtyi katsellen Davidia, joka ojensi sidottua kättään häntä kohti. Kun David lausui hänen nimensä, juoksi hän hänen luokseen ja laskeutui polvilleen hänen viereensä. Davidin kädet kiertyivät Marie-Annen ympärille ja hänen kuumat kasvonsa painuivat hänen kaulaansa vasten ja huulet koskettivat suloisia, pehmeitä hiuksia. Hän ei yrittänyt puhua. Hän kuuli Marie-Annen sydämen sykkivän itseään vastaan, hänen kätensä kiertyivät lujemmin hänen ympärilleen. Vihdoin hän kohotti kasvonsa niin lähelle, että David tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Hymy väreili hänen pehmeän suunsa ympärillä kun hän kuiskasi:

"Onko kaikki päättynyt hyvin, David?"

David veti punaisen suun huulilleen ja riemusta huudahtaen hän kätki päänsä rakastamiinsa kiharoihin. David ei muistanut jälkeenpäin, mitä he puhuivat. Vihdoin Marie-Anne kohottautui, ja silmät säteilevinä ja posket hehkuvina kuin villiruusu hän kuiskasi:

"Otatko minut mukaasi?"

"Kyllä. Kun päällikköni Mc Vane näkee sinut ja kerron hänelle, että olet vaimoni, ei hän voi peruuttaa lupaustaan. Hän sanoi, että jos selvitän tämän Roger Audemard-kysymyksen, saan mitä vain pyydän. Pyydän eroa. Minun pitäisi saada se syyskuussa. Silloin meillä on kylliksi aikaa palata tänne ennen lumen tuloa."

Hän painoi taas kasvonsa tytön kiharoihin. "Näet, se on näin. Olen löytänyt unelmieni valtakunnan täällä ja tahdon jäädä tänne ainiaaksi. Oletko iloinen, Marie-Anne?"

Eteisen toisessa päässä olevassa suuressa huoneessa, jonka ikkunat olivat metsään päin, istui St. Pierre tuolissaan kärsimättömästi odottaen Carminia, joka toimitti jotakin eteisessä. Vihdoin kuuli hän hiljaiset askeleet David Carriganin ovelta päin. St. Pierre hykerteli käsiään, kun Carmin astui sisään posket punaisina ja silmät säteilevinä.

"Jos vain olisin tiennyt", kuiskasi St. Pierre, "olisin antanut tehdä avaimenreiän suuremmaksi, chérie! Hän ansaitsisi sen vakoilustaan. Kerrohan. Voitko nähdä? Kuulitko? Mitä."

Carmin pehmeä käsi sulki hänen suunsa. "Kohta sinä alat huutaa", varoitti hän. "Ehkä en nähnyt, ehkä en kuullut, sinä suuri karhu, mutta tiedän, että Boulainin linnassa on neljä hyvin onnellista ihmistä. Jos tahdot arvata, kuka on onnellisin –"

"Minä olen, rakkaani."

"Ei."

"No, jos tahdot väittää, sinä olet."

"Niin, ja sitten?"

St. Pierre nauroi, "David Carrigan", sanoi hän.

"Ei, ei, ei! Jos tarkoitat, että –."

"Tarkoitan, että minä olen toinen, ellet joskus anna minun olla ensimäinen", oikaisi St. Pierre suudellen kättä, joka hellästi silitti hänen poskeaan.

St. Pierre nojasi päänsä hänen rintaansa. Carminin sormet leikkivät tulen kärventämissä hiuksissa. Pitkään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan, vaan antoivat katseensa viivähtää käytävän toisessa päässä, missä oli Carriganin huone.