[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW_QnTJ1-lUDvLVA3HlZDTFn8rjGxXG1SA8V0liS4f4s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1627,"Palava metsä","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1627-curwood-james-oliver-palava-metsa","1627__Curwood_James_Oliver__Palava_metsä",null,"romaani",[],[],"fi",1921,1934,45026,280255,true,[],[],[],"David Carrigan, Luoteisen ratsupoliisin päällikkö, lähetetään suorittamaan tehtävää Kanadan erämaahan. Seikkailuromaanissa Carrigan kohtaa luonnonvoimia ja vaaroja matkallaan syvemmälle pohjoiseen, samalla kun hän pohtii menneisyyttään ja suhdettaan rakastamaansa erämaahan.","James Oliver Curwoodin 'Palava metsä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1627. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PALAVA METSÄ\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nTekijän luvalla englanninkielestä suomentanut A. Ä-I\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Flaming Forest\"\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWSOY,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nTunti sitten oli David Carrigan, Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa\nLuoteisen Poliisiaseman päällikkö, pohjolan ihmeen sinisen taivaan alla\nhiljaa hyräillyt itsekseen ja kiittänyt Jumalaa siitä, että sai elää.\nHän oli siunannut Mc Vane'iä, Athabascan \"N\":n osaston tarkastajaa\nsiitä, että tämä oli antanut hänelle mieleisen tehtävän. Hän oli\niloinen siitä, että sai kulkea yksin kaukana metsässä ja oli\ntilaisuudessa useaksi viikoksi vetäytymään yhä syvemmälle ja syvemmälle\nrakastamaansa pohjoista kohti. Laittaessaan iltapäiväteetään joen\nreunalle sytyttämänsä tulen ääressä, joka puolella rehentelevän vihreän\nmetsän helmassa, hän oli tullut siihen johtopäätökseen -- ehkä jo\nsadannen kerran -- että oli kuitenkin suloista olla yksin maailmassa,\nsillä hän oli toveriensa nimityksen mukaan \"huono virantoimittaja\".\n\n\"Jos minulle jotakin tapahtuu\", oli Carrigan sanonut Mc Vane'ille,\n\"niin ei kenellekään tarvitse siitä ilmoittaa. Jo pitkän aikaa sitten\njouduin pois perheen kirjoista.\"\n\nHän ei ollut mies, joka puhui paljon itsestään, ei edes \"N\":n\npoliisiaseman päällikölle, mutta siitä huolimatta tuhannet rakastivat\nDave Carrigania, ja monet pitivät häntä uskottunaan. Mc Vane tiesi\nerään tarinan, mutta hienotunteisesti hän vaikeni vaistomaisesti\ntuntien asian pyhyyden. Carrigan ei tiennyt, että asia, joka ei koskaan\npäässyt hänen huuliltaan, oli Mc Vane'ille tunnettu.\n\nMyöskin sitä hän oli ajatellut tunti sitten. Se etupäässä oli ajanut\nhäntä pohjoiseen. Vaikka jonkun aikaa oli tuntunut kuin maa hänen\njalkainsa alla olisi vajonnut, oli se myös tuonut tyydytyksen.\nSillä hän oli alkanut intohimoisesti rakastaa pohjolaa. Tavallaan\nse oli hänen Jumalansa. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan olisi\nelänyt muuta elämää kuin tätä avoimen taivaan alla. Hän oli nyt\nkolmenkymmenenseitsemän. Hänessä oli jonkun verran ajattelijaa --\nauringon puhdistamassa raittiissa ilmassa filosofia lähestyy ihmistä.\n\nHän oli aina hyväntuulinen ihmisyyden ystävä, silloinkin kun hän\nkiinnitti kahleita toisten ranteisiin. Hänen hiuksensa olivat ohimoilta\njo vähän harmaantuneet. Hän rakasti elämää. Hän oli Jumalan luoman\nluonnon ihailija.\n\nSiinä hän istui salomaan syvyydessä kahdeksankymmentä mailia Athabascan\nasemalta, onnitellen itseään nykyisen olotilansa johdosta.\nSatakahdeksankymmentäkahdeksan mailia etäämpänä oli Mc Murray'n\nvarustus, kaksisataa mailia siitä oli Chipewyan ja senjälkeen\nMackenzie, josta oli tuhatviisisataa mailia Pohjoiselle Jäämerelle. Hän\niloitsi rajattomasti valtakunnastaan. Hän oli iloinen, että siinä oli\nniin harvoja ihmisiä. Mutta hän rakasti näitä ihmisiä. Tunti sitten hän\noli nähnyt joella vastavirtaa ponnistavan kaksi yorkilaista venettä,\njotka olivat tänne tuodut Churchill ja Clearwater-maitten yli\nHudson-lahdesta. Joka veneessä oli kahdeksan soutajaa. He lauloivat, ja\nheidän äänensä kiirivät metsäseinien välissä. Heidän paljaat\nkäsivartensa ja olkapäänsä hohtivat auringonpaisteessa. He soutivat\nkuin viikingit, ja Dave Carriganille he olivat maailman vapauden\nvertauskuva. Hän oli seurannut heidän kulkuaan ylös virtaa. Kesti kauan\nennenkuin heidän ääntensä kaiku hiljeni. Sitten hän oli noussut pienen\ntulensa äärestä ja ojennellut itseään niin että lihakset natisivat. Oli\nihanaa tuntea veren virtaavan suonissaan punaisena ja voimakkaana\nkolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä. Hän tunsi väristystä\najatellessaan niitä päiviä, jolloin pohjoisesta astui esiin voimakkaita\nmiehiä, jolloin korpien syvyyksistä lähti romantiikkaa ja rohkeutta,\njolloin melkein unohdetun kansan kuumaveriset miehet ja naiset tulivat\nilakoimaan ja tekemään vaihtokauppaa nuoremman, edistyneemmän maailman\nsyrjäisten rajavartioiden kanssa. Pian oli aika, jolloin mansikat\nhohtivat punaisina jalkojen alla, metsänrinne oli täydessä kukassa,\ntulipunaiset tulikukat punasivat polkua, villit hyasintit ja\nkullankirjavat orvokit olivat piilosilla lemmenkukkien kanssa\nniityillä, ja taivas oli yhtenä sametinsinisenä läikkänä. Täällä oli\npohjola täydessä loistossaan -- sivistyksen liepeillä; pohjola\nvoitollisena, mutta kuitenkin maksaen veronsa. Sillä toisessa päässä\nodotti ja vaati hieno maailma tätä veroa -- kaukaisen maan\nsilkinpehmeitä vuotia, sen asukkaiden sydänverta ja työtä, asukkaiden,\njotka elivät rajattomasti yläpuolella vierashuoneiden kalpeutta ja\nmuodin oikkuja.\n\nCarrigan oli ajatellut näitä asioita istuessaan tunti sitten Athabascan\nrannalla, joka oli ensimäinen tämän maan kolmesta joesta. Toiset kaksi\nolivat Slave ja Mackenzie, joita pitkin kartoittamattoman maan\nvuotalautat olivat ponnistelleet heti jään lähdettyä. Järkähtämättä,\nviikko viikon perään oli pohjola tyhjentänyt itsestään elämää ja ääntä,\nlihaksia ja jäntereitä, naurua ja laulua -- ja rikkauttaan. Monien\npitkien talvikuukausien aikana tämän kesäkuun tarina oli kirjoitettu\nkymmenissätuhansissa ansoissa ja pyydyksissä, niinkuin kohtalo sen joka\ntalvi on kirjoittanut satoja vuosia. Se on kertomus voimakkaimman\nvoitosta. Kyyneliä, onnea jossakin, nälkää ja yltäkylläisyyttä, uutta\nelämää ja nopeata kuolemaa; kertomus voimakkaista miehistä ja naisista,\njotka elivät esi-isiensä uskossa ja joiden suonissa virtasi vanhan\nEnglannin ja Ranskan parasta verta.\n\nNoiden samojen talvikuukausien aikana olivat Edmonton-kaupungin suuret\nkauppiaat valmistautuneet vastaanottamaan näitä jokiretkikuntia. Tämän\nsivistyksen viimeisen etuvartion ja Athabascan aseman välillä oleva\nsadan viidenkymmenen mailin matka oli täynnä juhtia ja koirarekiä,\njotka kuljettivat Kolmen Joen maan asukkaille tavaraa seuraavan\nvuoden varaksi. Näiden kilpailijoina olivat Revillon veljesten ja\nHudson-lahden vapaitten kauppiaitten ajurit. Heidän kuormansa kävivät\njoka maililla yhä kallisarvoisemmiksi vesitien alkua lähestyttäessä.\nKuljetus alkoi ensi lumien aikana, ja oli vilkkaimmillaan\nkeskitalvella. Se ei hellittänyt sellaisessakaan pakkasessa, joka\nsalpasi hengityksen. Edmontonin, Winnipegin, Montrealin ja Lontoon\nkauppiaitten ruoskijakädet eivät tahtoneet tietää mistään\nhelpotuksesta. Se ei ollut hyväntekeväisyystyötä. Nämä miehet eivät\nvälittäneet siitä, olivatko Jean ja Jacqueline, Pierre ja Maria\nkylläisiä vai nälkäisiä, kuolivatko he vai elivät, mikäli ihmisyys oli\nkysymyksessä. Pariisin, Wienin, Lontoon ja maailman suurien\npääkaupunkien oli saatava nahkansa, ja elleivät nuo kuormat menneet\npohjolaan, ei heillä olisi tarjottavana mitään sametinpehmeitä antimia\nhienon maailmannaisten valkeille olkapäille. Kahden vuoden kuluttua\nolisivat näyteikkunat jouluna paljaat, ja naisten valitushuudot\nkohoaisivat taivaalle. Sillä naisen täytyy saada turkiksensa, ja niiden\nvastineeksi Jeanin ja Jacquelinen, Pierren ja Marian täytyy saada\nelintarpeensa. Siten oli heiluri heilunut jo pari sataa vuotta,\ntoisella puolella koskettaen ylellisyyttä, lämmintä, rikkautta ja\nkauneutta, toisella puolella taas kylmää ja vaikeuksia, lumikinoksia ja\nkylmiä viimoja -- niiden välillä tuo kallisarvoinen muonituskulkue.\n\nAikainen kesä oli käsissä. Erämaan asukkaat tulivat tavarakuormastoa\nvastaan. Athabasca-, Slave- ja Mackenzie-joet, jotka muodostivat\nkaksituhatta mailia pitkän vesitien Pohjoiselle Jäämerelle, väreilivät\neloa ja voimaa metsän asukkaitten kulkiessa niitä pitkin, Cree ja\nChipewyan laulut kaikuivat rinnan vanhanaikaisten ranskalaisten ja\nsekarotuisten sävelten kanssa. Lukemattomat kanootit liukuivat\nhitaampien ja suurempien lotjien ohi; suunnattoman suuret\nyorkilaisveneet nousivat ja laskivat kuin muinaisroomalaiset\nsoutuveneet; tiiviisti lastatut puutavaralautat olivat valmiina pitkää\nmatkaansa varten puuttomaan maahan. Tälle kahdentuhannen mailin\npituiselle vesitielle oli kokoontunut koko maailma. Se oli\npohjoismaiden Niili, ja jokainen sen varrella oleva pysäkki ja\nkokoontumispaikka muodostui pääkaupungiksi, puoleksi villiksi,\nvanhanaikaiseksi, mutta paikaksi, joka uhkui voimaa, tervettä verta,\nkirkkaita silmiä ja sieluja, jotka tuulesta ja puista lukivat sanan\nJumala.\n\nYlös ja alas tätä mahtavaa salomaan vesitietä kulki laulun kuiskiva\nhenkäys, ikäänkuin mahtava Jumalan ääni tähtien tuikkeessa ja tuulten\nhuminassa.\n\nKaikkia näitä asioita oli David Carrigan kuvitellut mielessään tunti\nsitten istuessaan suuren joen rannalla. Mutta kenen ihmisen elämällä\ntahansa saattaa kuudenkymmenen minuutin sisällä tapahtua monenlaisia\nasioita. Tunti sitten oli hänen tarkoituksensa ollut tuoda takaisin\nMusta Roger Audemard elävänä tai kuolleena -- Musta Roger, pakolainen,\njoka noin viisitoista vuotta sitten sokeassa kostonhimossaan oli\ntuhonnut kuuden ihmisen elämän. Kymmenen vuotta luultiin, että Musta\nRoger oli kuollut. Mutta viimeaikoina oli pohjoisesta tullut\nsalaperäisiä huhuja. Hän eli. Ihmiset olivat nähneet hänet. Huhu tuli\ntodeksi. Laki ryhtyi taas seuraamaan hänen vaarallisia jälkiään, ja\nDavid Carrigan valittiin tehtävään.\n\n\"Tuo hänet takaisin elävänä tai kuolleena\", olivat ylipäällikkö Mc\nVane'in viimeiset sanat.\n\nAjatellessaan tätä ohjetta Carrigan hymyili. Kuoleman hiki kostutti\nhänen kasvojaan iltapäiväauringon helteessä. Sillä tämän tunnin\nlopussa, joka oli kulunut hänen päivällisteensä jälkeen, oli hänelle\ntapahtunut niin kauheata ja odottamatonta kuin salama kirkkaalta\ntaivaalta.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nKallion takana, joka oli tuskin suurempi kuin hänen ruumiinsa, Carrigan\nryömi valkoisessa, pehmeässä hiekassa kuin pesäänsä tekevä kyyhkynen.\nHän oli joutunut paholaisen mertaan, kuten hän lohdutuksekseen\nitselleen toistamistaan toisti. Hän oli paljainpäin, sillä kuula oli\nvienyt lakin hänen päästään. Hänen vaaleat hiuksensa olivat hiekan\npeitossa, ja hiki valui hänen kasvoiltaan. Mutta hänen sinisissä\nsilmissään leikki veitikka, vaikka hän tiesi, että jollei tuon toisen\nmiehen ampumavarat olleet lopussa, niin hän oli kuoleman oma.\n\nJoka minuutti hän katsoi ympärilleen. Hän oli hiekka-aukeaman keskellä.\nViisikymmentä jalkaa hänestä joki solisi hiljaa keltaisilla\nrantakivillä. Viisikymmentä jalkaa vastakkaiseen suuntaan oli viileä,\nvihreä metsäseinämä, jolla leikkivä auringonpaiste tuntui nauravan\nhänelle. Näytti kuin aurinko olisi ottanut osaa pilaan, jota julkea\nkohtalo teki hänen kustannuksellaan.\n\nJoen ja havumetsän välillä oli vain tämä pieni kallio, jonka taakse hän\nkyyristyi kuin jänis uskaltamatta lähteä aukealle. Se ei paljoa\nkohonnut hänen allaan olevan hiekkalattian yläpuolelle, ja sitä\npeittävä hiekkakerros ei ollut muuta kuin neljä tai viisi tuumaa paksu.\nSitä ei ollut kylliksi, että olisi voinut kaivautua sen alle piiloon.\nNoin sadan jardin päässä oli vihollinen, järkähtämätön heittiö ja paras\nampuja, mitä hän tunsi.\n\nKolme kertaa oli Carrigan saanut kokea tätä. Hän ajatteli nopeata pakoa\npuitten suojaan. Kolme kertaa oli hän kohottanut päätään hiukan kiven\nyläpuolelle ja kolme kertaa oli toisen taitavuus näppärästi lävistänyt\nhänen hattunsa. Kolmas kuula oli lennättänyt sen kahdentoista jalan\npäähän.\n\nJos vähääkään hänen vaatteistaan joutui näkyviin, lävisti kuula sen\nerehtymättömällä tarkkuudella. Kaksi kuulaa haavoitti hänet verille.\nSilloin oli leikki kadonnut Carriganin silmistä.\n\nHetki sitten hän oli ollut haltioissaan tämän maan suuruudesta ja\nmaineesta, maan, jossa voimakkaat miehet kohtasivat toisensa silmästä\nsilmään. Oli toisia asioita, jotka tekivät hänen kutsumuksensa\ntodellisuudeksi ja vaaralliseksi, mutta hän unohti ne silloin kun\nSalomaa sellaisena väikkyi hänen mielikuvituksessaan. Hänen nykyinen\nasemansa oli toista kuin mitä milloinkaan ennen oli tapahtunut hänen\nollessaan tekemisissä rikollisten kanssa. Hän oli katsonut vaaroja\nsilmästä silmään. Hän oli taistellut. Monta kertaa hän oli ollut\nkuoleman kielissä. Puoliverinen Fanchet, joka oli ryöstänyt\ntoistakymmentä salomaan postirekeä, oli vähällä saada hänet satimeen ja\npois pelistä. Fanchet oli säälimätön mies, mutta ei hänkään olisi\nahdistanut toista ihmistä sellaisella verenhimoisella julmuudella kuin\ntämä.\n\nHän ei enää epäillytkään, mitä miehellä oli mielessä. Hän ei tahtonut\nhaavoittaa ja tehdä avuttomaksi, vaan tappaa. Ei ollut vaikea todeta\ntätä. Varovaisesti hän veti taskustaan valkoisen nenäliinan, jonka hän\nkiinnitti pyssynsä päähän ja nosti antautumisen merkiksi kolme jalkaa\nkiven yläpuolella. Yhtä varovaisesti hän hitaasti kohotti litteätä\nsavipalasta, joka sadan jardin etäisyydestä saattoi näyttää hänen\nolkapäältään tai päältään. Tuskin oli se kohonnut neljä tuumaa kiven\nyläpuolelle, kun kuului vastauksena laukaus, ja liuska särkyi\ntuhansiksi siruiksi.\n\nCarrigan laski lippunsa ja vetäytyi paremmin kiven suojaan. Toisen\ntaitavuus oli hämmästyttävä. Carrigan tiesi, että jos hän hetkeksikään\nkohottautuisi käyttääkseen pyssyään, olisi hän kuoleman oma ennenkuin\nhän ehtisi vetämään liipasintaan. Ja hän oli varma, että niin oli\ntapahtuva ennemmin tai myöhemmin. Hänen jäsenensä puutuivat. Eihän hän\nvoinut ijankaiken olla käännettynä kahdenkerroin kuin taskuveitsi aivan\nliian pienen kiven takana.\n\nHänen teloittajansa oli piilottautunut puitten suojaan, ei aivan\nvastapäätä häntä, vaan noin sata jardia jokea alas. Monta kertaa hän\noli ihmetellyt, miksi vihollinen ei hiipinyt tämän metsän läpi ja\nampunut häntä suoraan niin edullisesta asemasta, johon hän olisi\npäässyt. Mutta mies ei ollut liikahtanut jalkaakaan siitä paikasta,\nmistä hän oli ensimäisen laukauksensa ampunut. Tämä oli tullut\nCarriganin kulkiessa avonaisen hiekkakentän poikki. Se oli jättänyt\npolttavan tunteen hänen ohimoonsa -- vain puoli tuumaa oikealle ja se\nolisi tappanut hänet. Nuolen nopeudella hän paiskautui ainoan lähellä\nolevan suojan, kivimöhkäleen, taakse.\n\nNeljännestunnin ajan hän oli koettanut irroittaa selkäpussiaan\npanematta itseään vaaralle alttiiksi. Viimein se lähti. Hän tunsi\nsuurta helpotusta heittäessään sen maahan kiven viereen ja siten\nsuurentaessaan suojustaan. Samassa suhahti kuula siihen ja sitten\ntoinen. Hän kuuli pannujen kalinan -- tuskinpa hänen kastrulleillaan\ntämän jälkeen oli mitään virkaa.\n\nEnsimäisen kerran hän saattoi pyyhkiä hikeä kasvoiltaan ja ojentaa\njäseniään. Ja hän saattoi ajatella -- Carriganilla oli järkähtämätön\nusko ajatuksen voimaan. \"Ajatuksella voi tehdä mitä tahansa\", oli hänen\nelämänohjeensa. \"Se on parempi kuin hyvä pyssy.\"\n\nKun hän nyt pääsi mukavampaan asentoon, oli hänelle mahdollista koota\nhämmentyneitä henkisiä kykyjään. Kuka oli muukalainen, joka pommitti\nhäntä sellaisella kiivaudella piilopaikastaan? Kuka --.\n\nUusi lyijyn rapina astioissa antoi kysymykselle ilkeän korostuksen. Se\noli niin lähellä hänen kättään, että häntä puistatti. Niin pitkälle\nkuin ylettyi hän alkoi raapia hiekkaa lisäsuojukseksi. Oli pitkä\nhiljaisuus kolmannen rapinan jälkeen. Tässä kaikessa oli jotakin, joka\nperikadon partaallakin toi David Carriganin silmiin entisen\nveitikkamaisen ilmeen. Oli tukahduttavan kuuma tässä hiekkaläjässä ja\ntäydeltä terältä paistava aurinko pään päällä.\n\nHän olisi saattanut heittää kiven kirkassilmäistä rantaraukua kohti,\njoka tuolla keikutteli itseään edestakaisin ja liverteli iloisena.\nKaikki hänen ympärillään näytti niin ystävälliseltä. Joki väreili ja\nsolisi kuin vieno laulu juuri rantarau'un takana. Toisella puolella\nhiljainen, viileä metsä oli varjon ja tyytyväisyyden paratiisi täynnä\nvaimennuttua, salattua elämää. Oli pesänteon aika. Hän kuuli lintujen\nvisertelyn. Pieni, ruskea metsäsirkku lehahti hopeisen koivun oksalle,\nDavidista tuntui, että sen kurkku varmaan halkeaa sen laulun taakasta.\nSen ruskea ruumis, joka oli tuskin pähkinää suurempi, paisui pyöreäksi\nkuin pallo, sen koettaessa voittaa kaikkien toisten laulun.\n\n\"Niin pitääkin, pikku mies\", hihitti Carrigan. \"Niin pitääkin!\"\n\nPieni sirkku, jonka hän olisi voinut rutistaa sormiensa välissä, antoi\nhänelle paljon rohkeutta.\n\nSilloin pieni laulaja vaikeni hengähtääkseen. Tällä väliajalla Carrigan\nkuunteli kahden koreanvärisen Canadan närhin riitelemistä syvemmällä\nmetsässä. Se oli yhtämittaista torumista. Ne olivat kuin muutamat\nihmiset, jotka Carrigan oli tuntenut, syntyneet pessimisteiksi, aina\nlöytäen valittamisen syytä, armastellessaankin.\n\nJa tämä oli lemmen aikaa. Tämä kumma ajatus tuli Carriganin mieleen\nhänen siinä maatessaan ja sormillaan varovasti kaivellessaan\ntähystysreikää selkäreppunsa ja kiven väliin. Lemmen aikaahan tämä oli\nisoilla joilla, missä miehet ja naiset lauloivat ilosta ja lapset\nleikkivät, unohtaen pitkät, vaikeat talvipäivät. Metsissä, tasangoilla\nja soilla vietti rakkauden haltija riemujuhlaansa. Nythän oli kaikkien\nhöyhenpeitteisten kuherrusaika. Lukemattomissa pesissä piipitti ja\nvisersi uusi elämä; äidit opettivat lapsiaan uimaan ja lentämään.\nMetsän toisesta äärestä toiseen hiljaisten soppien pienet asukkaat,\nkarvaiset ja siivekkäät, kynnelliset ja kaviolliset, opettelivat elämän\nalkeita. Luonnon vuotuiset syntymäpäivät olivat puoleksi menneet ja\nLuonnon koulun ovet selko selällään. Pieni ruskea laulaja\nkoivunoksallaan julisti tätä iloa uudelleen ja haastoi koko maailman\nkilpailemaan kanssaan ylistyslaulussa.\n\nCarrigan huomasi, että hän saattoi nähdä tekemästään tähystysaukosta\nsiihen kohtaan, missä toinen metsäsirkku lauloi ja missä hänen\nvihollisensa oli odottamassa tilaisuutta tappaakseen hänet. Jos\npienikään liike antoi ilmi hänen tähystysaukkonsa, olivat hänen\nhetkensä luetut. Mutta hän oli työskennellyt varovasti, tuuman\nkerrallaan ja uskoi, että vihollinen ei vielä ollut keksinyt hänen\nvastushankkeitaan. Hän luuli tietävänsä, millä kohdalla mies oli\nväijyksissä. Hyvin alas riippuvien havupuiden alla oli kaatunut\nseetripuu, jonka takaa kuulat todennäköisesti olivat tulleet.\n\nEntistä varovaisemmin alkoi hän nyt työntää pyssynsä piippua reiän\nläpi. Tätä tehdessään hän ajatteli Mustaa Roger Audemardia. Yhtä\nnopeasti kuin tällainen epäily välähti hänen mielessään, yhtä nopeasti\noli hän vakuutettu sen mahdottomuudesta. Se ei voinut olla Musta\nRoger eikä kukaan hänen ystävistään. Sellainen ajatus tuntui\nkäsittämättömältä katsoen siihen, kuinka salassa hanke oli pidetty\npoliisiasemalla. Hän ei ollut edes sanonut jäähyväisiä ystävilleen. Hän\nkulki ilman virkapukua, eikä mitään ollut tapahtunut, mikä olisi\nilmaissut hänet. Sitäpaitsi Mustan Rogerin täytyi olla ainakin tuhannen\nmailia pohjoisempana, ellei jokin olisi houkutellut häntä tulemaan ylös\njokivartta keväisten seurueitten mukana. Johdonmukaisesti ajatellen\nsaattoi tulla vain yhteen ainoaan päätökseen. Väijyksissä oleva mies\noli joku rosvo, joka halusi hänen varustuksiaan ja mitä arvoesineitä\nolisi saanut häneltä.\n\nNeljäs rämähtävä panos keittoastioihin osoitti, että tällainenkin\ntilanteen esittely oli typerä. Pyssymies ei paljoa näyttänyt välittävän\nhänen pussinsa sisällöstä, eikä hän ainakaan hyvän pyssyn eikä\nampumatarpeiden puutteessa ollut. Tahmeata säilykekermaa valui\nCarriganin kädelle.\n\nNeljännen laukauksen jälkeen hän makasi hetken kasvoillaan liikkumatta.\nHänen katseensa suuntautui joelle, jossa noin neljännesmailin päässä\nkolme kanoottia tuli nopeasti ylös virtaa. Niiden märät sivut\nvälähtelivät auringossa. Tippuvat airot muistuttivat hopeaisten\nlinnunsiipien lepatusta, ja veden poikki tuli käsittämätön huuto\nvastauksena laukaukseen. Davidille johtui mieleen, että hän voisi panna\nkätensä torveksi ja huutaa heille takaisin, mutta matka oli liian\npitkä, joten hänen avunpyyntönsä ei olisi kuulunut. Sitäpaitsi nyt kun\nhänellä oli enemmän turvaa kampsuistaan, hänestä tuntui alentavalta\nnäyttää pelkoa. Jos kaikki kävi hyvin, on hän hetken perästä vapaa\nmiehestä.\n\nHän ryhtyi taas jatkamaan hidasta työtään, pyssynpiipun sovittamista\nkiven ja pussin väliin. Lähellä oleva rantaraukku oli huomannut\ntoimituksen, joka näytti herättävän siinä mielenkiintoa. Se tuli\ntoistakymmentä jalkaa lähemmäksi, kurotti päätään ja keikkui pitkillä\nsäärillään katsellen uteliaasti epätavallisia elonmerkkejä kiven\ntakana. Sen visertävä sävel muuttui katkonaiseksi, teräväksi ja\nvalittavaksi huudoksi. Carrigan olisi tahtonut nujertaa siltä niskat.\nTuo huuto ilmaisi toiselle, että hän oli vielä hengissä ja liikkui.\n\nTuntui kuluvan pitkä aika ennenkuin hän sai pyssynsä läpi ja joka hetki\nhän odotti uutta laukausta. Hän ojentautui maata vastaan ja tähtäsi.\nHän oli varma siitä, että vihollinen katseli, mutta hän ei voinut nähdä\nmitään, joka olisi voinut olla vihollisen pää. Toisessa päässä runkoa\noli tiheämpi lehtisykermä. Hän oli varma siitä, että jokin siellä\nliikahti, ja hänen teki mielensä lähettää kuula sen keskelle. Mutta hän\nsäästi panoksensa, sillä hän käsitti varmuuden tärkeyden. Jos hän ampui\nkerran harhaan, ei hänellä enää olisi hyötyä tähtäysaukostaan. Se\nmuuttuisi surman suuksi, sillä vihollisen seuraava luoti voisi tulla\nsitä tietä.\n\nHän käsitti tilanteen levottomuuden, ja kylmät väreet kulkivat pitkin\nhänen selkäänsä. Hän tunsi vielä suurempaa halua natistaa tuolta\nuteliaalta rantaraukulta niskat. Eläin oli kulkenut hänen eteensä ja\nsiinä se nyt seisoi vaappuen ikäänkuin sille olisi tullut hullu halu\npistää päänsä pyssynpiippuun. Lintu antoi hänet ilmi, jos mies vain oli\npuoleksikaan niin viisas kuin hän oli taitava.\n\nÄkkiä Carriganin koko olento jännittyi. Hän oli varma siitä, että hän\noli nähnyt ihmisen pään ja hartiat lehdistössä. Hänen sormensa painoi\nhiljaa Winchester-pyssyn liipasinta. Samassa hengenvedossa hän olisi\nlaukaissut. Mutta mies lehtien joukossa ehti ennen häntä. Tuona\nkallisarvoisena hetkenä sattui vihollisen kuula hänen pussiinsa ja tuli\nläpi. Hän tunsi iskun, ja tuona pienen pienenä aikana, joka kului\nfyysillisen tunteen ja henkisen vaikutuksen välillä, hänen järkensä\nsanoi, että kauhea asia oli tapahtunut. Luoti oli sattunut päähän --\nkasvoihin. Oli koin hän äkkiä olisi upottanut kasvonsa kuumaan veteen,\nja se osa päästä, joka jäi ulkopuolelle, olisi kohisten täyttynyt\nvedellä. Hän hoippui ylös ja peitti kasvonsa molemmilla käsillään.\nMaailma hänen ympärillään oli sekava ja musta, huimasti pyörivät\nesineet. Kuitenkin hänen vielä kamppaileva henkinen olentonsa näki\nselvästi edessään talonsuuruisen rantaraukun ulkonevine silmineen. Hän\nkierähti takaisin valkoiselle hiekalle, hänen kätensä putosivat\nrentoina alas, kasvot kääntyivät murhaajan väijytyspaikkaa kohti.\n\nHänen ruumiinsa oli vierinyt pois suojuksen takaa, mutta uutta panosta\nei tullut lehdistöstä. Vähään aikaan ei siellä näkynyt liikettäkään.\nMetsäsirkku piipitti kysyvästi, mikä sai aikaan tämän äkkinäisen\nmuutoksen hänen ystävänsä käytöksessä. Rantaraukku oli vähän\npelästyneenä juossut takaisin joelle, missä se juoksi kilpaa itsensä\nkanssa pitkin märkää hiekkaa. Kaksi riitelevää närhiä oli siirtänyt\nperhekohtauksensa metsän reunaan.\n\nNiiden torailu sai Carriganin tajuamaan, että hän ei ollut kuollut. Se\noli vavahuttavu huomio ja se seikka, että hän saattoi eroittaa\naurinkoisen läikän hiekalla. Hän ei liikahtanut, vaan avasi silmänsä.\nHän näki metsän. Suoraan hänen katseensa suuntaan oli tiheä lehdikkö.\nHänen katsoessaan oksat jakaantuivat ja ihminen astui ulos. Carrigan\nveti syvään henkeään. Se ei koskenut. Hänen allaan olevan käden sormet\ntarttuivat lujasti pyssyyn. Hän voittaa vielä, jos Jumala antaa hänen\nelää jonkun hetken kauemmin.\n\nVihollinen lähestyi. Hänen tullessaan lähemmäksi Carrigan sulki\nsilmänsä. Hänen täytyi näyttää kuolleelta. Sitten kun roisto laskee\npois aseensa -- sen hän luonnollisesti tekee -- on hänen hetkensä\ntullut. Jos värähdys hänen silmissään pettäisi hänet. --\n\nHän painoi silmänsä lujasti kiinni. Häntä huimasi ja hänen päätään\nalkoi polttaa. Hän kuuli askeleita, jotka pysähtyivät hänen viereensä.\nSitten hän kuuli ihmisäänen. Se ei puhunut sanoja, vaan kummallisen,\nepäluonnollisen huudahduksen. Carrigan ponnisti viimeiset voimansa.\nHänestä tuntui kuin hän olisi hallinnut itsensä nopeasti, mutta hänen\nliikuntonsa oli hidasta, tuskallista -- kuolevan miehen kamppailua.\nPyssy lerppui veltosti hänen kädessään, piippu maata päin. Hän katsoi\nylös koettaen heilauttaa oikeaan asentoon raskaan aseensa. Silloin\nhänen huuliltaan -- niin heikko kuin hän olikin -- pääsi ihmetyksen\nja hämmästyksen huudahdus. Hänen vihollisensa seisoi siinä\nauringonpaisteessa tuijottaen häneen suurilla, tummilla silmillään,\njoista kuvastui suunnaton kauhu. Ne eivät olleet miehen silmät. Tämä\noli kummallisin hetki David Carriganin elämässä -- hänen edessään\nolivat naisen kasvot.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nParinkymmenen sekunnin ajan -- Carriganista näytti tämä aika pitemmältä\n-- nämä kaksi muodostivat eloisan, unohtumattoman kuvan. David näki\npuolet siitä. -- Sinisen taivaan, häikäisevän auringon, tytön niiden\nvälissä. Pyssy putosi hänen hervottomasta kädestään, ja hänen ruumiinsa\nretkahti kyynärpään varaan. Henkisesti ja ruumiillisesti hän oli\nmurtumisen partaalla, ja kuitenkin noina muutamina hetkinä jokainen\nkuvan yksityiskohta piirtyi hänen mieleensä tulikirjaimin. Tyttö oli\npaljain päin. Hänen kasvonsa olivat valkeammat kuin hän milloinkaan oli\nnähnyt elävällä tai kuolleella; hänen silmänsä olivat kuin lammet,\njoihin tuli heijastuu; hän näki hänen hiustensa kiillon, hänen hennon\nvartalonsa asennon -- hänen hämmästyksensä ja kauhunsa. Aivojensa\nhämmennyksestä huolimatta hän tajusi nämä asiat, ja kuvan toinen puoli\nalkoi hävitä hänen tajunnastaan. Kasvot jäivät viimeiseksi. Ne kävivät\nyhä selvemmiksi -- kuin kameea kehyksissä -- kauniit, tuijottavat,\nkauhistuneet kasvot, joiden ympärillä harson tavoin leijailivat\npikimustat, välkkyvät kiharat. Hän huomasi, että hiukset olivat\npuoleksi hajallaan ikäänkuin hän olisi päässyt jostain taistelusta tai\njuossut kovasti joelta tulevaa tuulta vastaan.\n\nHän tahtoi pidättää tuon kuvan, lausua jonkun sanan, tehdä jonkun\nliikkeen. Mutta kyky nähdä ja liikkua kuoli hänestä. Hän vaipui\ntakaisin korahtaen. Hän ei kuullut tytön parkaisua, kun tämä pieni\nrukous huulillaan heittäytyi polvilleen hänen viereensä pehmeälle\nhiekalle. Hän ei tuntenut mitään liikettä, kun tyttö nosti hänen päänsä\nkäsivarrelleen ja toisella kädellään työnsi pois hänen hiekanpeittämiä\nhiuksiaan, paljastaen paikan mihin kuula oli sattunut. Hän ei tiennyt,\nettä tyttö juoksi takaisin joelle. Ensimmäinen tunne oli, että jotakin\nviileätä ja virkistävää valui hänen polttaville ohimoilleen ja\nkasvoilleen. Se oli vettä. Vaistomaisesti hän tiesi sen ja hän alkoi\najatella. Oli vaikea saada ajatuksiaan kokoon. Väkisinkin ne hyppivät\nsinne tänne kuin tanssivat rantakirput, ja juuri kun hän oli saanut\nkiinni yhden ja oli saavuttamaisillaan toisen, livahti edellinen\ntiehensä. Vihdoin hän kykeni jonkun verran hallitsemaan niitä, ja hän\ntunsi rajatonta halua sanoa jotakin. Mutta hänen silmänsä ja huulensa\nolivat kuin sinetöidyt, ja niitä aukaisemaan tarvittiin kokonainen\narmeija pieniä menninkäisiä, jotka vivuilla varustettuina tulivat hänen\npäänsä pimeydestä nostamaan telkiä. Senjälkeen tuli valoa ja tietoisuus\npalasi.\n\nTyttö hoiteli häntä. Hän tunsi ja kuuli hänen liikkuvan. Vesi valui\nhänen kasvoilleen. Hän kuuli äänen aivan läheltään sanovan jotakin\nnyyhkyttävän yksitoikkoisesti, mutta hän ei ymmärtänyt sitä.\n\nSuurella vaivalla hän aukaisi silmänsä.\n\n\"Kiitos, hyvä Jumala, te elätte, herra\", kuuli hän äänen sanovan aivan\nkuin hyvin kaukaa. \"Te elätte, te elätte --.\"\n\n\"Koetan\", mumisi hän käheästi, äkkiä tuntien suurta ylpeyttä.\n\"Koetan --.\"\n\nHän tahtoi sadatella menninkäisiä, jotka jättivät hänet yksin, sillä\nniin pian kuin he menivät vipuineen, sulkeutuivat hänen silmänsä ja\nhuulensa uudelleen, ainakin hän luuli niin. Mutta hän alkoi tajuta\nasioita toisella tavalla. Joku veti häntä. Hän tunsi hiekan narisevan\nallaan. Väliin toimitus keskeytyi. Pitkän ajan perästä hän oli\nkuulevinaan useampia kuin yhden äänen. Niitä oli kaksi. Kummallisia\nnäkyjä tuli hänen silmiinsä. Hän oli näkevinään mustatukkaisen ja\ntummasilmäisen tytön, ja sitten äkkiä tämä oli muuttuvinaan tytöksi,\njolla oli kullankeltaiset hiukset. Tämä oli eri tyttö. Hän oli\nkaunissilmäisen näköinen, kuten hän nimitti ensimäistä. Tämä toinen oli\nkuin säteilevä aurinko. Hän oli aina iloinen mennessään pois, kun\nkauniit silmät tulivat takaisin.\n\nDavid Carriganille oli yhdentekevää, kestikö tämä toimitus tunnin,\npäivän tai vuoden, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi tuntenut\n\"kauniit silmät\" jo pitkän aikaa sitten. Eikä hän kuitenkaan muistanut\nmitään taistelustaan kuumassa auringonpaisteessa, ei jokea, ei laulavaa\nmetsäsirkkua eikä uteliasta rantaraukkua, joka oli osoittanut tien,\nmistä vihollisen viimeinen kuula oli tullut. Hän oli joutunut uuteen\nmaailmaan, missä kaikki muu oli epämääräistä ja epätodellista paitsi\nmustat hiukset, tummat silmät ja kalpeat, kauniit kasvot. Useasti hän\nnäki ne selvästi, ja joka kerta kaikki muuttui taas mustaksi ja ääni\nhänen korvissaan soi yhä heikommin ja heikommin.\n\nJonkun aikaa oli kaikki hänelle pimeätä ja äänetöntä. Hän oli kuin\nhaudassa, jossa hänen alitajuntansakin oli melkein kuollut musertavan\npainon alla. Vihdoin alkoi tähti tuikkia tähän hautaan, pieni himmeä\ntähti jossakin hyvin etäällä. Se tuli selvemmäksi ja mitä lähemmäksi se\ntuli, sitä valoisammaksi muuttui yö. Tähdestä se kasvoi auringoksi ja\nauringon mukana tuli päivänkoitto. Hän jo kuuli linnun laulavan aivan\npäänsä yläpuolella. Aukaistuaan silmänsä Carrigan huomasi olevansa\nmetsäsirkun hopeakoivun alla.\n\nEi hän heti ajatellut, miten hän oli joutunut tänne. Hän katseli jokea\nja valkoista hiekkakenttää. Siellä olivat kivi ja hänen säkkinsä ja\npyssynsä. Vaistomaisesti hänen katseensa kääntyi etäämpänä olevaan\nväijytyspaikkaan. Sekin oli kirkkaassa auringonpaisteessa. Mutta\npaikka, jossa hän itse makasi tai istui tai seisoi -- hän ei ollut\nvarma, mitä hän teki sinä hetkenä -- oli varjossa ja suloisen viileä.\nHänen ympärillään olivat vihreät seetri- ja havupuut, joiden välistä\nhohtivat kultaiset ja hopeaiset koivunlehdet. Hän huomasi lepäävänsä\nkoivun runkoa ja pientä kuusen tainta vastaan, joiden välissä oli\npehmeitä, tuoreita sammaleita. Käden ulottuvilla oli hänen oma\nmatkasankonsa vettä täynnä.\n\nHän liikahti varovasti ja kohotti kätensä päätään kohti. Hänen sormensa\nkoskettivat sidettä.\n\nHän istui liikkumatta yrittäen selvittää asemaansa. Ensinnäkin hän oli\nhengissä. Tämä seikka ei niin paljon kiinnittänyt hänen mieltään kuin\näskeiset tapahtumat. Nyt hän muisti kaksintaistelun viime hetket.\nVihollinen oli voittanut. Ja tuo vihollinen oli nainen! Ja mikä\nkummallisinta, pyyhkäistyään häneltä toisen puolen päätä ja saatuaan\nhänet avuttomaksi, sen sijaan, että olisi lopettanut hänet, raahasi\nhänet tähän viileään soppeen ja sitoi hänen haavansa. Sitä oli vaikea\nuskoa, mutta vesiastia, sammal hänen selkänsä alla, side ja muut\nseikat, jotka hämärästi muistuivat hänen mieleensä, näyttivät sen\ntodeksi. Nainen oli ampunut häntä. Hän oli tehnyt kaikkensa tappaakseen\nhänet. Ja sitten hän oli pelastanut hänet! Hän hymyili. Ei kukaan muu\nkuin nainen olisi voinut olla niin järjetön. Mies olisi suorittanut\ntyön loppuun.\n\nHän alkoi etsiä tyttöä silmillään. Hän näki hopealta välkkyvän\nrantaraukun täydessä toimessa. Häntä nauratti, sillä hänen oli\nerinomaisen mukava olla ja hilpeän iloinen tietäessään, että kaikki oli\nohi ja että hän ei ollut kuollut. Jos rantaraukku olisi ollut ihminen,\nolisi hän kutsunut sen luokseen ja puristanut kättä. Sillä jollei lintu\nolisi asettunut hänen eteensä ja ilmiantanut häntä, olisi tästä\nkaikesta saattanut tulla paljon kamalampi loppu. Häntä värisytti\najatellessaan sitä mahdollisuutta, että hän olisi ampunut suoraan\nlehdikön sydämeen -- ja, ehkäpä naisen sydämeen!\n\nHän kurotti vesiastian ja joi siitä täysin siemauksin. Hän ei tuntenut\nmitään kipua. Huimaus oli poissa. Hänen järkensä oli äkkiä tullut\nselväksi ja joustavaksi. Veden lämpimyys ilmoitti hänelle sen seikan,\nettä se oli otettu joesta joku aika sitten. Hän havaitsi muutokset\nauringossa ja varjossa. Hänellä oli kyky havaita yksityisseikkoja. Hän\nveti esiin kellonsa. Se oli vähää vailla kuusi. Enemmän kuin kolme\ntuntia oli kulunut siitä, kun rantaraukku asettui hänen pyssynsä eteen.\n\nHän ei yrittänyt nousta jaloilleen, vaan tarkasti huolellisemmin metsän\nreunaa ja jokea. Hän oli ollut hämillään kamppaillessaan hengestään\nkiven takana, mutta nyt hän oli monin verroin enemmän hämmentynyt. Hän\ntunsi voittamatonta halua katsoa tyttöä. Silloin äkkiä hänen mielessään\nvälähti kuva toisesta. Hän muisti kuin unennäkönä, että hänen sairaissa\naivoissaan kierteli kahdet kasvot. Kuitenkin hän tiesi, että ensimäinen\nkuva, joka piirtyi hänen aivoihinsa tästä salaperäisestä hyökkääjästä,\noli oikea. Hän oli nähnyt tummien silmien välähtävän; hän oli nähnyt\nkiiltävät, mustat hiukset liehuvan tuulessa; hän oli nähnyt kasvojen\nkalpeuden, hennon vartalon, hän muisti valkoisen käden kosketuksen\nkaulallaan. Hetkistä aikaisemmin hän oli koettanut tappaa hänet. Täytyi\njohtua jostain selittämättömästä aivojen oikusta, että hänen hiuksensa\ntoisinaan välkkyivät kuin kulta.\n\nHänen silmänsä seurasivat hiekkaan muodostunutta vakoa, joka johti\nkivelle, ja jonka hänen ruumiinsa oli siihen piirtänyt tytön laahatessa\nhäntä puiden siimekseen. Hänen terveydenhoitotapoihinsa kuului pitää\npainonsa sadassakuudessakymmenessä, mutta häntä ihmetytti, että tyttö\noli jaksanut vetää niinkin raskasta kuollutta taakkaa. Se oli kysynyt\nsuurta ponnistusta. Hiekassa näkyi selvästi kolme kohtaa, missä hän oli\npysähtynyt lepäämään.\n\nCarrigan oli saavuttanut etevän analytikon maineen \"N\"-osastossa,\nTärkeissä asioissa Mc Vane melkein aina kysyi hänen neuvoaan. Hänellä\noli miltei yliluonnollinen kyky eritellä rikoksen kehitystä\nrikoksentekijän mielessä, ja ensimäisenä sääntönä hänen mielestään oli\nennemmin ottaa huomioon tekemättä jääneet seikat kuin tehdyt. Mutta kun\nkävi toteen, että päänäyttelijä draamassa oli normaalisessa\nmielentilassa eikä rikollisessa, tunsi hän itsensä voitetuksi. Se oli\njännittävää leikkiä. Tässä tapauksessa hän oli aivan ymmällä.\nPiiloutuneena väijytyspaikkaansa, nainen oli salamurhaaja sekä\ntarkoituksella että itse teossa. Hän oli päättänyt tappaa hänet. Hän ei\nollut pitänyt lukua valkoisesta lipusta, jolla hänen uhrinsa pyysi\narmoa. Hänen taituruutensa oli ihmeellinen. Aina viimeiseen\nlaukaukseensa asti hän oli ollut murhaaja.\n\nMuutos oli tapahtunut, kun hän oli nähnyt toisen maassa vertavuotavana\nja avuttomana. Epäilemättä hän oli ajatellut, että mies kuolee. Mutta\nmiksi hän jälkeenpäin oli kiittänyt Jumalaa siitä että hän eli? Mikä\noli vaikuttanut äkillisen muutoksen hänessä? Miksi vaivautui hän\nsäästääkseen hengen, jota hän oli niin julmasti pyytänyt hetki sitten?\n\nJos hyökkääjä olisi ollut mies, olisi Carrigan löytänyt vastauksen.\nHäntä ei oltu ryöstetty, sentähden ryövääminen ei ollut vaikuttimena.\n\"Erehdys samannäköisyyden perusteella\", olisi hän sanonut itselleen,\ntai \"näköhäiriö\".\n\nMutta se seikka, että hän oli tekemisissä naisen kanssa, teki tällaisen\nvastauksen vain osittain tyydyttäväksi. Hän ei voinut eroittautua hänen\nsilmistään -- niiden kauneudesta, niiden kauhusta, siitä, millä tavalla\nne olivat katsoneet häntä. Näytti kuin hyökkääjän olisi äkkiä vallannut\ninho, ikäänkuin hänessä naisen sielu olisi noussut verityötä vastaan,\nja tuon inhon mukana olisi tullut katumus ja sääli.\n\n\"Se olisi perin naisellista\", ajatteli Carrigan, \"ja erittäinkin naisen\ntapaista, jolla on sellaiset silmät.\"\n\nHänellä oli valittavana kaksi mahdollisuutta. Joko oli tapahtunut\nerehdys, jonka huomattuaan nainen kauhistui ja tahtoi korjata asian,\ntai oli Mustan Roger Audemardin liian helläsydäminen käskyläinen\nsulkenut häneltä tien hiekkarannalla.\n\nAurinko oli tunnin alemmalla, kun Carrigan varovaisten kokeilujen\navulla tuli vakuutetuksi siitä, että hän ei voinut seisoa jaloillaan.\nHänen matkarepussaan oli joukko esineitä, joita hän olisi tarvinnut\n-- peitteitä, teräspeili ja kuumemittari. Häntä alkoi tilansa\nhuolestuttaa. Hän tunsi ankaraa kipua päässään. Hänen kasvojaan\nkuumotti ja hänen janonsa yltyi. Se oli kuumetta, ja hän tiesi, mitä se\nmerkitsi, kun oli yksin. Hän oli heittänyt toivon naisen paluusta.\nOlihan järjetöntä odottaa häntä palaavaksi raivoisien tappamisyritysten\njälkeen. Hän oli sitonut hänet, asettanut vesiastian hänen viereensä ja\nsitten jättänyt pelastustyön lopettamisen hänen omaksi huolekseen.\nMutta minkätähden hän ei ollut tuonut hänen pussiaan?\n\nHän alkoi hitaasti nelinkontin ryömiä sitä kohti. Liikkuminen tuotti\nhänelle tuskaa, ja sen mukana pahoinvointi lisääntyi. Molemmat\nnäyttivät kuuluvan yhteen. Mutta hänen lääkkeensä ja pyssynsä olivat\ntällä hetkellä tärkeät, jos hän tahtoi antaa avunpyyntömerkin\nmahdollisesti jokea pitkin ohikulkeville. Jalka kerrallaan, jardi\nkerrallaan laahautui hän eteenpäin hiekalla. Hänen sormensa\nkaivautuivat salaperäisen ampujan jalanjälkiin. Ne olivat pienet ja\nkapeat, tuskin pitemmät kuin hänen sormensa ja kämmenensä, ja ne olivat\nkengän eikä pieksun tekemät.\n\nAika tuntui hänestä rajattomalta ennenkuin hän saavutti reppunsa.\nTuntui kuin heiluri olisi liikkunut hänen päässään. Hän laski päänsä\nrepulle ja aikoi levähtää. Hetket kuluivat nopeasti. Aurinko livahti\npilvien taakse länteen. Tuli viileämpi, mutta jano hänen sisässään kävi\npolttavammaksi. Hän kuuli juoksevan veden liplatuksen, sen laulun\nrantakivien joukossa. Joki alkoi käydä hänelle enemmän tavoittelemisen\narvoiseksi kuin lääkelipas. Sen kutsuva, houkutteleva laulu pyyhkäisi\nmuut asiat hänen mielestään. Hän jatkoi matkaansa, heiluri hänen\npäässään kävi yhä taajemmin, joen solina kuului lähempänä. Vihdoin hän\npääsi märälle hiekalle, heittäytyi kasvoilleen ja joi.\n\nTämän jälkeen ei häntä enää haluttanut mennä takaisin. Hän kääntyi\nselälleen. Hiekka hänen allaan oli märkää ja pehmeätä ja suloisen\nviileätä. Poltto hänen päässään taukosi. Hän kuuli toisia ääniä metsän\nreunasta -- iltaääniä. Sieltä kuului metsäsirkkujen heikkoa liverrystä,\njotka tihenevä pimeä tuuheitten puitten keskellä ja pöllöjen ensimäiset\nhuudot olivat peloittaneet vaikenemaan. Kaukaa kuului rasahdus;\nluultavasti piikkisika siellä kömpi ryteikön läpi joelle juomaan; tai\nehkä se oli janoinen peura tai karhu kuolleen kalan etsinnässä.\nCarrigan piti tällaisesta äänestä, silloinkin kun heiluri hänen\npäässään hakkasi vimmatusti. Se oli kuin lääkettä hänelle ja hän makasi\nsilmät auki kuunnellen erilaisia ääniä, jotka ilmaisivat, että päivä\noli muuttumassa yöksi. Hän kuuli koskelon pehmeän, livertävän\nkuhertelun.\n\nPimeys tiheni, mutta se ei ollut etelän yötä. Se oli päivän hämyä\nseudulla, jossa aurinko nousee kello kolme aamulla ja vielä yhdeksän\naikaan illalla heittää punertavan hohteen läntiselle taivaalle; missä\npoppelin lehdet puhkeavat silmin nähden; missä mansikat ovat vihreitä\naamulla ja punaisia iltapäivällä; missä vähän keskiyön jälkeen saattoi\nlukea sanomalehteä auringon valossa; missä auringon nousun ja laskun\nvälillä on kahdeksantoista, jopa kaksikymmentä tuntia päivää. Oli\npohjolan ihmemaan ilta, maan, joka talvella on kova, jäätynyt ja tuskan\nja kuoleman jäykistämä, mutta kesän aikana paratiisi maan päällä.\n\nTämä ihanuus täytti Carriganin sielun ihailulla. Kaukana etelässä oli\nhöyry ja teräs tulossa, ja maailma tulisi pian tietämään, että oli\nhelppo kasvattaa vehnää arktisella alueella, että kurkut kasvoivat\npuolen käsivarren mittaisiksi, että kukat peittivät maan ja marjat\npunasivat ahoja. Hän oli peljännyt näitä päiviä, joita hän kutsui\n\"suuren löydön päiviksi\" -- aikaa, jolloin täyteen sullottu\nsivistysmaailma vihdoin ymmärtää, kuinka maan hedelmät noudattavat\nalati paistavan auringon kutsua, vaikka maa itse oli ikuisessa jäässä\nneljä jalkaa pinnasta.\n\nTänä iltana tuli hämärä aikaisemmin, sillä lännessä oli pilviä. Oli\nhyvin hiljaista. Pieninkin tuulenhenki oli laannut. Haltioissaan siitä\ntunteesta, että märkä hiekka oli karkoittanut hänestä kuumeen, Carrigan\nmakasi ja kuunteli. Hän kuuli toisenlaisen äänen. Ensiksi hän luuli\nkalan pulskahtavan joessa. Mutta se uusiintui, ja hän käsitti, että se\noli airojen säännöllistä liikettä.\n\nHän vavahti huomioistaan ja kohottautui kyynärpäilleen. Hämärä peitti\njoen, mutta hän kuuli matalia ääniä, ja yksi niistä oli naisen ääni.\n\nHänen sydämensä sykähti. \"Hän tulee takaisin\", kuiskasi hän itsekseen.\n\"Hän tulee takaisin!\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nCarriganin ensi vaikutelma oli, että hän tahtoi huutaa näkymättömän\nveneen haltijoille. Sanat olivat jo hänen huulillaan, mutta hän\npakoitti ne takaisin. Eivät he olisi voineet päästä hänen äänensä\nkuuluvilta, ja niin hän jäi odottamaan. Saattoihan olla hyötyäkin\nvarovaisuudesta. Hän ryömi takaisin pyssynsä luo. Hän huomasi, että\nliikkuminen ei enää tuottanut paljon kipua. Äänet vaikenivat joella ja\nhän kuuli airojen loiskeen lähenevän hiljaa ja varovasti. Tuskin hän\nvoi kuulla niiden kosketuksen veteen, ja kuitenkin hän tiesi, että he\ntulivat yhä lähemmäksi. Tuossa lähestymisessä oli jotain epäilyttävän\nsalaperäistä. Ehkä tuo nainen, jolla oli niin kauniit silmät ja\nkiiltävä tukka, oli muuttanut mieltään ja palasi nyt lopettamaan hänen\nelämänsä.\n\nTämä ajatus terästi hänen näkökykyään. Hän eroitti jo tummemman varjon,\njoka tuli selvemmäksi. Hän kuuli hiekan ja rantakivien kirskuvan ja\nsitten jalkojen varovasti polskahtavan matalaan veteen. Hän näki jonkun\nvetävän venettä ylemmäksi. Toinen henkilö liittyi ensimäiseen. He\nlähestyivät muutaman askeleen ja pysähtyivät. Hän kuuli hiljaisen äänen\nsanovan:\n\n\"_Herra. Herra Carrigan_!\"\n\nÄänessä oli huolestunut sävy. Sitten hän kuuli naisen sanovaa:\n\n\"Se oli täällä, Bateese! Olen varma siitä!\"\n\nHänen äänessään oli nyt enemmän kuin huolestunut sävy. Sanat värisivät\nhänen tuskastaan. \"Bateese, jos hän on kuollut, niin on hän tuolla\npuitten luona.\"\n\n\"Mutta hän ei ole kuollut\", sanoi Carrigan kohottautuen. \"Hän on täällä\nkiven takana taas.\"\n\nSilmänräpäyksessä tyttö oli hänen luonaan kiven takana, missä\nhän makasi pyssy kädessään. Taas hän huomasi katsovansa hänen\nsäihkyviin silmiinsä, ja hänestä tuntui, että tyttö kalpeassa valossa\nennen tähtien syttymistä näytti kauniimmalta kuin täydessä\nauringonpaisteessa. Tyttö kumartui hänen ylitseen ja tarttui hänen\nolkapäihinsä. Hänen nopea hengityksensä ilmaisi, kuinka rajusti hänen\nsydämensä sykki.\n\n\"Ettehän ole pahasti loukkaantunut?\" huusi hän.\n\n\"En tiedä\", vastasi David. \"Olette täydellinen ampuja. Luulen, että osa\npäästäni on mennyt. Ainakin olette ampunut minulta tasapainoni, sillä\nen voi seisoa jaloillani.\"\n\nTytön käsi kosketti hänen kasvojaan, lepäsi hetken hänen otsallaan. Se\ntuntui hänestä kuin viileän sametin kosketukselta. Tyttö kutsui\nBateese-nimistä miestä. Carriganista tämä muistutti suunnatonta\nsimpanssia lyhyine ruumiineen ja pitkine käsivarsineen. Hämärässä häntä\nolisi saattanut luulla suunnattomaksi pystyssä kulkevaksi eläimeksi.\nCarriganin sormet pusertuivat lujemmin pyssyn liipasinta vastaan.\nNainen alkoi nopeasti puhua hänelle ranskaa ja alkukielen sekoitusta,\njosta David ymmärsi pääkohdat. Nainen käski Bateesen kantamaan hänet\nveneeseen ja olemaan hyvin varovainen, sillä muukalainen oli pahasti\nloukkaantunut. Hänen oli erikoisesti varottava päätä.\n\nDavid pisti pyssyn koteloonsa Bateesen kumartuessa hänen ylitseen. Hän\nkoetti hymyillä naiselle kiittääkseen häntä huolenpidosta -- senjälkeen\nkun tämä oli melkein tappanut hänet. Yö kävi valoisammaksi ja Carrigan\nalkoi nähdä häntä paremmin. Keskellä jokea oli hopeainen valojuova. Kuu\nnousi, vielä vähän kalpeana, mutta mielissään siitä, että pilvet olivat\npyyhkäisseet auringon pois tuntia ennen sen oikeata aikaa. Tämän\nvalojuovan ja itsensä välissä hän näki Bateesen pään. Se oli villin\nalkuasukkaan näköinen pää, joka oli merirosvojen tapaan sidottu\nHudson-lahden liinalla. Bateese olisi saattanut olla itse vanha Jack\nKetch kumartuneena hänen ylitseen viimeistä iskua varten. Hänen pitkät\nkäsivartensa työntyivät Davidin alle. Hiljaa ja vaivatta hän nosti\nhaavoittuneen jaloilleen. Sitten yhtä kevyesti kuin lapsen nosti hän\nhänet käsivarsilleen ja läksi kulkemaan hiekkarantaa pitkin.\n\nCarrigan ei ollut odottanut tällaista. Hän oli vähän loukkaantunut.\nHänestä tuntui sopimattomalta, että häntä kiikutettiin käsivarrella\nkuten lasta sen henkilön silmäin edessä, joka ehdointahdoin oli pannut\nhänet tähän asemaan. Bateese teki työnsä helposti, ikäänkuin hän olisi\nollut pieni poika ja Bateese mies. Carrigan olisi mieluummin hoippunut\nomin jaloin tai ryöminyt nelinkontin, ja hän murisi vastaan koko\nmatkan. Samalla hän tunsi, että asema vaati hiukan enemmän selvitystä.\nNytkin kohteli nainen häntä hieman ylimielisesti. Olisihan hän voinut\nselittää, että se oli erehdys, ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei sanonut\nsanaakaan. Kun alkuasukas laski taakkansa veneen keskelle, seisoi\nnainen takana ääneti. Sitten Bateese toi hänen reppunsa ja pyssynsä ja\npani hänet istumaan. Senjälkeen hän lupaa kysymättä otti naisen\nkäsivarsilleen ja kantoi hänet veneen keulaan.\n\nTyttö istui kasvot Davidiin päin.\n\n\"Tahtoisitteko sanoa minulle kuka olette, ja mihin me menemme?\" kysyi\nCarrigan.\n\n\"Minä olen Jeanne Marie-Anne Boulain\", sanoi hän. \"Seurueeni on tuolla\nalhaalla, herra Carrigan.\"\n\nCarrigania hämmästytti hänen siekailematon tunnustuksensa. Hän ei ollut\nodottanut, että nainen niin kylmäveristen tappamisyritysten jälkeen\nilmaisisi nimensä. Ja niin levollisesti hän oli puhunut \"seurueestaan\".\nCarrigan oli kuullut Boulain-joukosta. Se oli yhteydessä Chipewyan ja\nFort Mc Murray-nimien kanssa. Hän ei ollut varma, millä kohtaa\nBoulainit olivat harjoittaneet kauppaa. Tähän saakka hän oli ollut\nvakuutettu, että he eivät olleet tulleet niin kauaksi etelään kuin\nAthabasca. Boulain -- Boulain -- toistui hänen mielessään. Bateese\ntyönsi veneen vesille. Vesi kimmelsi kuun valossa. Carrigan ei voinut\nsaada mielestään tuota nimeä. Siihen liittyi jotain merkillistä.\nBoulain, hän kuiskasi itsekseen katsellen hentoa naista edessään, joka\nhiljaa huojui airojensa tahdissa. Mutta hän ei voinut ajatella mitään.\nHän kävi kärsimättömäksi omasta henkisestä saamattomuudestaan.\n\n\"Olen kuullut sen nimen jossain ennen\", sanoi hän. Tämän hän lausui\nharkitsevasti ja selvästi.\n\n\"Mahdollisesti olette, herra.\"\n\nHänen äänensä oli kirkas kuin linnun, ja samalla niin pehmeä ja matala,\nettä tuntui kuin hän ei olisikaan puhunut. Carriganin mielestä hänen\npuheensa oli tällaisissa olosuhteissa rikollisen välttelevää.\nEnnenkaikkea hän olisi tahtonut tietää, miksi nainen oli yrittänyt\ntappaa hänet. Hänellä oli oikeus vaatia selitystä. Ja hänen\nvelvollisuutensa oli saattaa hänet lain käsiin. Täytyihän naisenkin se\ntietää. Hänen tajuttomana ollessaan oli naisen täytynyt katsoa hänen\npapereitaan, muuten hän ei olisi voinut tietää hänen nimeään. Hänen\ntäytyi siis tietää, että hän oli Kuninkaallisen Luoteisen\nRatsupoliisiosaston palveluksessa. Mutta se ei näyttänyt paljoa häntä\nliikuttavan. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä eikä edes jännittyneeltä.\n\nCarrigan vetäytyi lähemmäksi. Liikkuminen tuotti hänelle ankaraa kipua.\nHän oli vähällä huudahtaa, mutta hän pakoitti itsensä puhumaan\nlevollisesti.\n\n\"Koetitte murhata minut -- ja melkein onnistuitte. Eikö teillä ole\nmitään sanottavaa?\"\n\n\"Ei nyt muuta kuin että se oli erehdys ja olen siitä pahoillani. Mutta\nette saa puhua. Teidän täytyy olla hiljaa. Pelkään, että pääkallonne on\nmurtunut.\"\n\nEttä hänen pääkallonsa oli murtunut! Ja hän lausui pelkonsa niin\njokapäiväisellä äänellä kuin olisi ollut kysymys hampaansärystä.\nCarrigan nojautui reppuaan vastaan ja sulki silmänsä. Ehkä nainen oli\noikeassa. Nämä huimauspuuskat olivat epäilyttäviä. Ne saivat hänen\npäänsä raskaaksi ja hän toivoi, että hän olisi kuollut. Mutta\nsellaisina hetkinä, jolloin kipu ei tuntunut ja hänen järkensä oli\nselvä, ei hän tullut ajatelleeksi murtunutta pääluuta. Jos nainen luuli\nniin, miksi ei hän kohdellut sairasta vähän huolellisemmin. Sellaisilla\nvoimilla varustettu mies kuin Bateese ei olisi tarvinnut hänen apuaan\nsoutamisessa. Olisihan hän ainakin voinut istua hänen edessään, vaikka\nhän kieltäytyikin selittämästä asioita tarkemmin.\n\nHän kutsui sitä erehdykseksi. Ja hän oli pahoillaan. Hän oli lausunut\nnuo sanat tavalliseen tapaan, mutta äänellä, joka oli kuin musiikkia.\nHän oli puhunut täydellistä englantia, mutta hänen sanoissaan oli\nranskankielen sametinpehmeä sointu. Varmaankin ranskalainen veri\nvirtasi kuumana hänen suonissaan. Ja hänen nimensä oli Jeanne\nMarie-Anne Boulain!\n\nCarrigan kutsui itseään hölmöksi ajatellessaan tällaisia asioita\nnykyisessä tilanteessa. Alkuaan hän oli lähtenyt liikkeelle tärkeässä\nvirantoimituksessa, ja tässähän oli hänelle oikea tehtävä, tuhannen\nmailia etelämpänä kuin hänen takaa-ajamansa Musta Roger Audemard. Hän\nolisi pannut henkensä pantiksi siitä, että Musta Roger ei koskaan olisi\nkäynyt tehtäväänsä sellaisella sitkeydellä kuin tämä Jeanne Marie-Anne\nBoulain!\n\nNyt kun kaikki oli ohi, vei nainen hänet jonnekin yhtä kylmänä ja\nvälinpitämättömänä kuin jos he olisivat palaamassa huviretkeltä.\nCarrigan sulki silmänsä ja koetteli ajatuskykyään. Hän uskoi olevansa\npahasti loukkaantunut, mutta hän oli vakuutettu siitä, että hänen\njärkensä oli selvä. Hän makasi hiljaa silmät ummessa odottaen, että\njoen viileys jälleen karkoittaisi hänen pahoinvointinsa.\n\nHän tunsi veneen nopean liikkeen. Virta ja soutajien suuri taitavuus\nairojen käytössä kiidättivät sitä kuusi tai seitsemän mailia tunnissa.\nHän kuuli veden liplatuksen, joka toisinaan oli kuin pienten kellojen\nkilinää, ja mitä kauemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmän se muuttui\nkuin kellojen soitoksi hänen korvissaan. Se soitti hänelle kummaa\nsäveltä, ja tähän säveleeseen yhtyi toinen, kunnes hänelle\nsorisevan joen poljennosta erottui yksitoikkoisena hyminänä nimi\nBoulain-Boulain-Boulain. Hän tiesi, mitä se nimi merkitsi, jos hän vain\nolisi voinut pakoittaa muistinsa takaisin entiseen uomaansa. Mutta se\noli mahdotonta tällä hetkellä. Kun hän koetti keskittää ajatuksiaan,\nhänen päätään pakotti kauheasti.\n\nCarrigan kastoi kätensä veteen ja painoi sillä silmiään. Puoleen\ntuntiin hän ei kohottanut päätään. Bateese ja Jeanne Marie-Anne Boulain\neivät tänä aikana puhuneet sanaakaan. Metsän asukkailla ei nyt ollut\naikaa jutteluun. Kuu oli noussut nopeasti ja tähdet syttyneet. Äskeisen\npimeyden sijasta oli koko maailma nyt yhtenä kulta- ja hopeamerenä.\nCarrigan antoi tämän valon ensin siilautua sormiensa välitse, sitten\nhän aukaisi silmänsä. Hän tunsi taas olevansa tasapainossa.\n\nSuoraan hänen edessään oli Jeanne Marie-Anne Boulain. Hämärän huntu oli\nnoussut heidän väliltään, ja tyttö istui kirkkaassa kuunvalossa. Hän ei\nenää soutanut, vaan katseli suoraan eteensä. Hänen vartalonsa näytti\nhyvin tyttömäiseltä. Hän oli paljainpäin ja hänen hiuksensa valuivat\nhänen hartioilleen kuin sametinpehmeä kuunvalossa välkkyvä näädännahka.\nCarrigan aavisti, että hän kääntäisi kasvonsa häntä kohti, ja hän\npeitti silmänsä kädellään niin, että voi nähdä sormiensa välistä. Hän\narvasi oikein. Tyttö katsoi häntä tarkkaan -- hänestä tuntui\nhuolestuneesti. Nähdäkseen paremmin hän kumartui hieman hänen\npuoleensa. Sitten hän taas kääntyi ja alkoi soutaa.\n\nTämä rohkaisi Carrigania. Ehkä tyttö oli jo montakin kertaa katsonut\nhäntä sillä tavalla. Ilmeisesti sairaan tila huolestutti häntä. Ajatus,\nettä hän oli murhaaja, alkoi peloittaa häntä. Huolimatta hänen\nsilmiensä ja hiustensa kauneudesta ja hänen vartalonsa lumoavasta\nhentoudesta ei Carrigan tuntenut häntä kohtaan mitään myötätuntoa. Hän\nsanoi itselleen, että hän uhraisi kokonaisen vuoden elämästään\nsaadakseen hänet ansaittuun rangaistukseen. Hän ei koskaan unohtaisi\ntuota kolmeneljännestuntia kiven takana, vaikka hän eläisi sadan vuoden\nvanhaksi. Ja jos hän tästä selviäisi hengissä, oli tyttö tämän maksava,\nvaikka hän olisi ihanampi kuin Venus. Häntä harmitti, että hän nyt\njuuri huomasi nuo kuun valossa välkehtivät hiukset. Ja nuo silmät. Mitä\nmerkitsisi kauneus tällaisessa tilanteessa? Postin ryöstäjä Fanchetin\nsisar oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei voinut pelastaa Fanchetia.\nLaki oli ottanut hänet huolimatta kyynelistä Carmin Fanchetin suurissa,\nmustissa silmissä. Tässä tapauksessa hän oli Laki. Olihan Carmin\nFanchetkin kaunis. Hänen ihanuutensa oli liikuttanut vanhan miehen\nsydäntä.\n\n\"Sääli!\" oli hän sanonut Carriganille. \"Sääli häntä!\"\n\nSiitä huolimatta Fanchet-rosvo hirtettiin.\n\nCarrigan kohottautui istumaan. Hän ajatteli, mitähän Jeanne Marie-Anne\nBoulain sanoisi, jos hän kertoisi hänelle Carminista. Mutta Fanchet- ja\nBoulain-nimien välillä oli suuri ero. Fanchetit olivat tulleet Alaskan\ntanssisaleista. He olivat huonoja ihmisiä, ainakin ihmiset tuomitsivat\nCarmin Fanchetin veljensä kera. Mutta Boulain --.\n\nHänen kätensä liukui pistoolin hanaan. Ei Bateese eikä tyttö olleet\nottaneet häneltä asetta, mikä oli varomatonta, ellei Bateese pitänyt\nvahtia takaapäin.\n\nCarriganin mieleen hiipi nyt uusi väristyttävä ajatus. Hän alkoi\nhuomata, missä hän oli tehnyt suuren erehdyksen. Tämä tyttö oli ampunut\nhäntä. Se oli Jeanne, joka viime hetkessä oli seisonut hänen\nvieressään, kun hän oli yrittänyt laukaista. Se oli hän, joka oli\nyrittänyt murhata hänet ja jolta oli puuttunut rohkeutta viime\nhetkessä. Mutta hänen olisi pitänyt salata tytöltä, että hän tiesi nämä\nasiat. Sitten sopivalla hetkellä hän olisi voinut toimia. Nyt vielä oli\nmahdollista korjata erehdys. Hän kumartui tytön puoleen ja päätti\nyrittää.\n\n\"Tahdon pyytää Teiltä anteeksi\", sanoi hän. \"Saanko?\"\n\nTyttö säikähti hänen ääntään. Oli kuin viiltävä piiskan sivallus olisi\nsattunut hänen niskaansa. Carrigan hymyili. Tytön kasvoilla kuvastui\nhelpotus, jota hän ei yrittänytkään salata.\n\n\"Ajattelitte, että olisin voinut kuolla\", sanoi Carrigan hiljaa. \"En\nole kuollut, neiti Jeanne. Olen taas hyvin virkeä. Se oli tuo kirottu\nkuume -- ja tahdon pyytää anteeksi! Luulen, että syytin teitä\nampumisesta. Se on mahdotonta. En voi ajatellakaan sellaista --\nselvällä järjellä. Tunnen tuon alkuasukas-heittiön, joka tahtoi ampua\nminut väijyksistä. Ja Te tulitte juuri ajoissa ja pelastitte henkeni.\nAntakaa minulle anteeksi ja ottakaa vastaan kiitollisuuteni.\"\n\nTytön silmistä heijastui hänen oma hymynsä. Hänestä näytti, että tytön\nsuupielet värähtelivät ennenkuin hän vastasi.\n\n\"Olen iloinen, että voitte paremmin, herra.\"\n\n\"Annatteko minulle anteeksi, että sanoin teille niin pahasti?\"\n\nHän oli suloinen hymyillessään. \"Jos tahdotte saada anteeksi valheen,\nniin saatte\", sanoi hän. \"Suon sen Teille anteeksi, koska Teidän\nvelvollisuutenne toisinaan on valehdella. Minä yritin tappaa teidät,\nherra, ja Te tiedätte sen.\"\n\n\"Mutta --.\"\n\n\"Ette saa puhua, herra. Se ei tee Teille hyvää. Bateese, sano hänelle,\nettä hän ei saa puhua.\"\n\nCarrigan kuuli liikettä takanaan.\n\n\"Herra, ellette lakkaa puhumasta, niin murskaan päänne tällä airolla\",\nkuului Bateesen ääni aivan hänen olkansa takaa. \"Ymmärrättekö, herra?\"\n\n\"Kyllä minä sinulle näytän, lurjus\", murahti Carrigan. \"Näytän teille\nmolemmille!\"\n\nNäin sanoen hän nojautui matkareppuaan vastaan, jääden taas\ntuijottamaan Jeanne Marie-Anne Boulainen lumoavaa hentoutta, kun hän\ntyynenä alkoi liikutella airojaan.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nMuutama minuutti Bateesen odottamattoman ja vaikuttavaa varoituksen\njälkeen alkoi David Carrigania askarruttaa aivan uusi puoli\ntilanteessa. Hän oli usein vakuutellut itselleen, että syynä hänen\nmenestykseensä ihmismetsästyksessä ei ollut se, että hän olisi ollut\nmuita älykkäämpi, vaan se, että hänellä oli huumorintajua. Hän oli\nleikissä mukana siksi, että hän rakasti seikkailua. Hän täytti\nuskollisesti velvollisuutensa, mutta hän ei palvonut lakia, ei hän\nmyöskään tavoitellut pieniä kuukausipalkkioita, joita hänelle\nmyönnettiin. \"N\"-osaston jäsenenä hän tunsi elämän sykähtelevän\nsuonissaan, sillä hän rakasti elämää. Hänen intonsa oli ylimmillään,\nkun hän seurasi miestä, joka oli yhtä älykäs kuin hän itse tai\nälykkäämpi.\n\nTällä kertaa se oli nainen -- tai tyttö. Hän ei vielä voinut sanoa,\nkumpi se oli. Hänen matala, sointuva äänensä, hänen asentonsa ja\nkasvojensa tyyni sulous olivat ensi näkemältä tehneet hänestä naisen.\nMutta katsellessaan hänen hentoa, tyttömäistä vartaloaan, hajallaan,\nolevien hiuksien pehmeätä kiiltoa, hän ei voinut sanoa, oliko olento\nhänen edessään kahdeksantoista vai kolmenkymmenen. Tarvittiin kirkasta\npäivänvaloa sen selvillesaamiseksi. Olipa hän tyttö tai nainen, joka\ntapauksessa hän oli käsitellyt sairasta sellaisella taidolla, että\naikaisempien kokemuksien epämieluisa tunne alkoi väistyä ihailun\ntieltä.\n\nHän ajatteli, mitähän \"N\"-osaston johtaja sanoisi, jos hän näkisi\nMustan Roger Audemardin takaa-ajajan täällä veneen pohjalla\nsamettitukkaisen naisen ja jykeväniskaisen, simpanssinnäköisen\nalkuasukkaan vankina.\n\nBateese oli antanut varmuuden siitä, että hän oli vanki, vaikka tämä\nsalaperäinen pari näyttikin tahtovan säästää hänen henkensä. Miksi he\ntahtoivat pitää häntä hengissä, kun vain muutama tunti sitten he olivat\nyrittäneet surmata hänet, oli arvoitus, johon tulevaisuus vain voi\nantaa vastauksen. Hän ei tahtonut nyt vaivata itseään tällä\nkysymyksellä. Nykyisyys oli kyllin jännittävä, eikä ollut\nepäilystäkään, että yhtä tärkeät tapahtumat olivat aivan lähellä. Sekä\nJeanne Marie-Anne Boulainin että hänen merirosvonnäköisen\naseenkantajansa käytös oli selvänä todistuksena siitä. Bateese oli\nuhannut katkaista hänen kaulansa ja tyttö oli hyväksyvästi hymyillyt.\nEi hänellä kuitenkaan ollut mitään Bateesea vastaan. Kummallinen\nmieltymyksen tunne sai vähitellen hänet valtoihinsa, aivan kuin hän\ntunsi olevansa voimaton vastustamaan yhä kasvavaa ihailuaan Marie-Annea\nkohtaan. Mustan Roger Audemardin olemassaolo muuttui hänelle\nepämääräiseksi todellisuudeksi. Musta Roger oli kaukana. Marie-Anne ja\nBateese olivat lähellä. Hän alkoi ajatella tyttöä Marie-Annena. Hän\npiti nimestä. Boulain-nimi vaikutti häneen kiihoittavasti.\n\nEnsimmäisen kerran Carrigan katsoi nyt ohi tuon tumman pään ja hennon\nvartalon. Yö oli ihana. Joki oli kuin värisevä hopeavaate. Kummallakin\npuolen kohosi metsä kuin itämaiset seinäverhot. Taivas näytti olevan\nlähellä, täynnä tähtiä, ja kuu nousi melkein silmin nähden\nkeskitaivaalle, muuttuen punaisesta himmeän kullan väriseksi.\nCarriganin sielu kohosi näiden pohjoisten valojen korkeuksiin. Näiden\nylempien maailmoiden puhtaassa ilmapiirissä asustaa ikuinen nuoruus ja\nvoima, ajatteli hän itsekseen; nämä mykät esineet puhuivat hänelle\nenemmän kuin kenenkään oppineet suut. Ne olivat hänen uskontonsa, hänen\nuskonsa suurempien voimien olemassaoloon kuin tuon vähäpätöisen\nkipinän, joka antoi elämän hänen omalle ruumiilleen. Yön hiljaisina\nhetkinä hän tunsi tämän voimakkaammin. Oli niin äänetöntä, että airojen\nloiskinta oli kuin vienoa musiikkia. Metsästä ei kuulunut ääntäkään.\nKuitenkin hän tiesi, että valpas, vaaniva elämä liikkui siellä\nsametinpehmein siivin ja äänettömin askelin, kuten hän ja Maria-Anne ja\nBateese veneessään. Tuntui mahdottomalta päästää ääntäkään tänä\nhetkenä, sillä hallitseva, näkymätön käsi oli määrännyt hiljaisuuden\nmaahan.\n\nSilloin hiljaisuus rikkoutui. Rannat tuntuivat sulkeutuvan, virran uoma\nkävi yhä kapeammaksi ja vihdoin hän näki havupuitten vehreyden\nmuuttuvan jättiläismäisiksi, harmaiksi vuoriksi. Kumina kävi\näänekkäämmäksi. Kalliot kohosivat jättiläismäisinä taivasta kohti. Oli\nvain yksi selitys tähän äkilliseen muutokseen. He olivat lähellä Pyhän\nHengen koskia. Carrigan oli hämmästynyt. Puolen päivän aikaan hän oli\nluullut, että Pyhän Hengen putous oli kahden- tai kolmenkymmenen mailin\npäässä. Nyt he olivat sen suulla. Hän näki, että Bateese ja Marie-Anne\nlevollisesti valmistautuivat syöksymään kuohuihin. Vaistomaisesti hän\ntarttui veneen laitoihin kun kosken kohina muuttui ärjyväksi jyrinäksi.\nKuun valossa hän näki kallioseinien lähenevän ja puristavan veden\nkahden jyrkän muurin väliin. Kuun ja tähtien valossa hohti vaahtoava\nvesi, joka sai Carriganin pidättämään henkeään. Hän olisi kammonnut\ntätä paikkaa päivänvalossakin.\n\nHän katsahti tyttöön. Hento vartalo oli nyt ojentunut, pää kohonnut\nkorkeammalle. Hän olisi tahtonut nähdä hänen kasvonsa, hänen silmiensä\nihmeellisen loisteen hänen syöksyessään surman suuhun. Hän saattoi\nnähdä, että tyttö ei pelännyt, että hän kävi vaaraan jonkinlaisella\nriemulla, joka sai veren hänen suonissaan kiertämään virran nopeudella.\nTuulenpuuskat leyhyttivät hänen hiuksensa välkkyväksi hunnuksi hänen\nympärilleen. Hän olisi tahtonut huutaa Bateeselle, joka pani tytön\nhengen tällaiselle vaaralle alttiiksi. Hän unohti olevansa ainoa avuton\nolio veneessä. Pieninkin häiriö olisi merkinnyt hänen loppuaan, kun\ntaas toiset olisivat voineet ponnistella eteenpäin. Hänen ajatuksensa\nja huomionsa kiintyi tyttöön ja siihen, mitä oli edessä. Heidän\nedessään nousi vaahtopilvi kuin lumiryöppy, ja vene syöksähti siihen\nnuolen nopeudella. Vähään aikaan he eivät nähneet mitään. Sitten he\nolivat ulkona. Carrigan oli kuulevinaan tytön naurun. Seuraavassa\nhengenvedossa hän jo piti itseään hölmönä voidessaan kuvitella\nsellaista. Tyttö uhkui elämää, hänen aironsa välähtivät ja hänen\nhuuliltaan pääsi teräviä, kirkkaita huudahtuksia, joihin Bateesen\nulvahdukset vastasivat. Seinät kiitivät ohi, kuohut nousivat ja\nlaskivat heidän allaan, tyrskyjen piiskaamat, mustat kalliot\nlaukkasivat virtaa ylös kuin elävät oliot. Kohina muuttui\nhiljaisemmaksi ja sitten, aivankuin nopeampien siipien sivuuttamana,\näkkiä vaikeni heidän takanaan. Edessä oli tasaisempi vesi. Uoma\nlaajeni. Kuu heijastui siihen kirkkaana. Carrigan näki tytön välkkyvät\nhiukset ja märät käsivarret.\n\nEnsimäisen kerran hän kääntyi alkuasukkaan puoleen, joka irvisti kuin\nkissa.\n\n\"Te olette todella ihmeellinen pari!\" murahti Carrigan. Kääntäessään\npäätään hän huomasi Jeanne Marie-Anne Boulainin välinpitämättömänä,\nikäänkuin Pyhän Hengen koskien lasku kuun valossa olisi vain leikkiä.\n\nKun hän katseli tyttöä, sykähti hänen sydämensä nopeammin, vaikkakin\nhän koetti ajatella häntä oman ammattinsa kannalta. Hän muistutti\nitselleen, että tyttöhän oli ilkeä, pieni Jesebel, joka oli ollut\nvähällä surmata hänet. Carmin Fanchet oli myös ollut langennut enkeli,\nmutta hänen asiansa ei ollut osoittaa myötätuntoa hänen laisilleen.\nMutta samalla kertaa hän ei voinut olla huomaamatta tytön taitavuutta\nja rohkeutta. Äkkiä hän huomasi pohtivansa hämmästyttävää kysymystä --\ntytön suhdetta Bateeseen. Hänestä tuntui epämieluiselta ajatella,\nmillaisella omistajan varmuudella Bateese oli kaapannut hänet syliinsä\nja vähän myöhemmin oli valmis uhkaamaan häntä, ellei hän herkeisi\npuhumasta. Olisikohan Bateesekin ollut Boulain.\n\nPari kolme jännittävää minuuttia kuohuissa vaikutti Carriganiin kuin\nlääke. Tuntui kuin hänen päässään olisi jotakin irtaantunut ja\nvapauttanut hänet paineesta, joka rautavanteen tavoin oli puristanut\nhänen päätään. Hän ei tahtonut näyttää Bateeselle tätä muutosta, ja hän\nlaskeutui pitkälleen matkareppunsa päälle vielä katsellen tyttöä.\nHänelle oli yhä vaikeampaa olla katselematta tyttöä, joka nyt oli\nherennyt soutamasta. Bateese souti nyt voimakkain vedoin ja kapea\nkoivuvene pyyhälsi kuin nuoli alas nopeata virtaa. Muutama sata jardia\nalempana oli kapea käänne, jonka vene sivuutti huimaavalla nopeudella,\nja sen jälkeen virtasi joki suorana eteenpäin. Kaukana alhaalla\nCarrigan näki tulien loimun.\n\nMetsä oli jonkun matkan päässä joesta, jonka ranta oli särkyneiden\nkallioiden ja mustan hiekan peittämä. Carrigan tiesi, mitä se oli --\nkauas pohjoiseen ulottuvan tervaseudun alkua, tuon maan aarteen\nmerkkejä, joka tulevaisuudessa oli tekevä Amerikan pohjoispäästä yhden\nmaailman El Doradon. Tulet näkyivät lähempänä, ja äkkiä hiljaisuuden\nkeskeytti miesten hurja laulu. David kuuli takanaan Bateesen\npidätettyjä ääniä. Tytön huulilta pääsi hiljainen huudahtus, ja\nCarriganista tuntui kuin hänen päänsä olisi kohonnut korkeammalle kuun\nvalossa. Äänet paisuivat, rytmikäs, sykähtelevä metsäläismusiikki, joka\nsadanviidenkymmenen vuoden aikana oli kaikunut Kolmen Joen maassa,\ntäytti nyt ilman. Se hurmasi Carriganin. Sivistynyt maailma ei olisi\nkutsunut sitä lauluksi. Se oli kuin räjähdys, kuin hillittömien\nihmisäänien riehahdusta, täynnä kiihkeätä elämäniloa ja villiä\nhyväntuulisuutta. Se oli jokilaisten sydämeniloa, miesten, jotka\najattelivat ja lauloivat samalla tavalla kuin heidän esi-isänsä\nRadissonin ja hyvän prinssi Rupertin aikoina. Se oli heidän riemuaan,\nheidän hilpeyttään, heidän vapauttaan ja optimismiaan, joka kaikui aina\netäisimpiin tähtiin saakka. Siinä miehet jännittivät äänilihaksiaan,\nkoettaen voittaa naapurinsa, ja mylvivät kuin härät äkillisen\nmielijohteen vallassa. Ja sitten yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin,\nvaikeni äänien pauhu. Yksinäinen huuto kulki ylös jokea. Carrigan luuli\nkuulleensa matalaa naurunrämäkkää. Tinapannu kalahti toista vastaan.\nKoira ulvoi. Airon lapa tanssi hetken alkuasukastanssia veneen\npohjalla. Sitten kuului vielä yksinäinen ulvahdus ja yö oli taas\nhiljainen.\n\nTämä oli Boulainin joukko, joka lauloi tähän aikaan yöstä, jolloin\nihmisten, jotka auringon kanssa nousevat, pitäisi nukkua. Carrigan\ntuijotti eteensä. Pian hänen kohtalonsa saisi uuden käänteen. Jotakin\nuutta täytyi tapahtua, kun he olivat päässeet rantaan. Tulien omituinen\nloimu oli hämmentänyt hänet. Nyt hän alkoi ymmärtää, Jeanne Marie-Anne\nBoulainin miehet olivat leiriytyneet hiekka-alueen reunaan ja\nsytyttäneet joukon luonnollisia kaasuputkia, joita pisti esiin maasta.\nHän oli usein nähnyt tällaisia tulia Kolmen Joen maassa. Hän oli\nitsekin sytyttänyt niitä, hän oli niillä keittänyt ja jälkeenpäin hän\noli tuntenut suurta huvia sammuttaessaan niitä vedellä. Mutta hän ei\nollut milloinkaan nähnyt tällaista näkyä. Parintuhannen neliömetrin\nalalla paloi seitsemän tulta, jotka jättiläismäisten soihtujen tavoin\nkohosivat kymmenen ja viisitoista jalkaa korkealle. Hän eroitti\nleirissä olevan kiirettä ja touhua. Häärivät olennot näyttivät ensi\nsilmäyksellä leikkiviltä kääpiöiltä, jotka jokin taikavoima oli\nloihtinut tähän pieneen maailmaan.\n\nBateesen voimakkain vedoin läheni vene rantaa, ja olennot kasvoivat\npitemmiksi ja tulet hulmusivat korkeammalle. Nyt Carrigan tiesi, mitä\noli tekeillä. Boulainin miehet käyttivät hyväkseen yön viileitä hetkiä\nja tervasivat veneitään. Hän tunsi tervan hajua ja hän näki suuria\nyorkilaisveneitä tulien joukossa. Niitä oli noin puoli tusinaa.\nVyötäisiin asti riisuutuneet miehet sivelivät veneiden pohjia\nkiehuvalla tervalla ja piellä. Keskellä oli suuri höyryävä kattila\nvalkean päällä ja sen ympärillä juoksi miehiä sinne tänne ämpärit\nkädessä. Toiset täyttivät pieniä tynnyreitä kallisarvoisella, mustalla\naineella, joka kumpusi ylös maan uumenista, muodostaen siellä täällä\npikimustia lammikoita, jotka kimaltelivat tulien loisteessa. Noin\nkolmekymmentä miestä oli työssä. Kuusi suurta yorkilaisvenettä oli\nkäännetty ylösalaisin hiekalle. Vähän matkaa tulista rannassa oli\nyksinäinen vene. Tätä kohti Bateese ohjasi venettään. Kun he\nlähestyivät rantaa noin kivenheiton matkan päähän, teki näky\nCarriganiin yhä kaameamman vaikutuksen. Ei hän ollut milloinkaan nähnyt\nsellaista joukkoa. Heidän joukossaan ei ollut intiaaneja. Notkeina ja\nnopealiikkeisinä, paljainpäin, paljaat käsivarret ja olkapäät kiiltäen\naavemaisessa valaistuksessa, he häärivät kattilan ympärillä\nämpäreineen. He eivät huomanneet tulijoita, eikä Bateese tahtonut\nkääntää heidän huomiotaan heihin. Hiljaa työnsi hän veneen suuren\nlotjan suojaan. Kädet tarttuivat siihen. Carrigan näki vain\nvilahdukselta miesten kasvot. Samassa oli tyttö lotjassa ja Bateese\nkumartui Carriganin yli. Silmänräpäyksessä hän oli alkuasukkaan\napinakäsivarsilla. Kuunvalossa hän näki että lotja oli suurempi kuin\nmitä hän koskaan oli nähnyt joen yläjuoksun varsilla, ja kaksi\nkolmasosaa siitä näytti käsittävän kajuutan. Tähän kajuuttaan Bateese\nkantoi hänet ja laski hänet seinää vasten asetetulle vuoteelle.\nCarrigan ei päästänyt ääntäkään, vaan laskeutui rentona vuoteelle. Hän\nkuunteli Bateesen askeleita ja sulki silmänsä kun Bateese sytytti\ntulitikun. Hetkistä myöhemmin hän kuuli oven sulkeutuvan Bateesen\njälkeen, vasta silloin hän aukaisi silmänsä.\n\nHän oli yksin. Se, mitä hän näki tämän jälkeen, sai hänet huudahtamaan\nhämmästyksestä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tällaista kajuuttaa\nKolmen Virran maassa. Se oli noin kolmekymmentä jalkaa pitkä ja\nkahdeksan jalkaa leveä. Seinät ja katto olivat kiilloitettua\nseetripuuta, lattia oli samanväristä seetripuuta. Puutyön hienous ja\naistikkuus häntä eniten ihmetytti. Sitten hänen huomionsa kiintyi\nmuihin esineihin. Hänen jalkainsa alla oli pehmeä, tummanvihreä\nsamettimatto. Kaksi suurta valkoista karhuntaljaa oli lattialla.\nSeinillä oli tauluja, ja neljässä ikkunassa oli hohtavan valkoiset\npitsiverhot. Lamppu, jonka Bateese oli sytyttänyt, oli kiinnitetty\nseinään hänen viereensä. Se oli kiilloitettua hopeaa, jonka kirkasta\nvaloa pehmensi vanha, kultainen varjostin. Huoneessa oli kolme muuta\nsamallaista lamppua sytyttämättä. Huoneen toinen pää oli varjossa,\nmutta Carrigan saattoi eroittaa siellä pianon. Hän nousi seisaalleen.\nHän ei uskonut silmiään. Hän lähestyi pianoa, jonka vieressä oli toinen\novi ja iso sohva, joka oli päällystetty samalla pehmeällä sametilla.\nHän huomasi, että hän oli maannut toisella samallaisella sohvalla.\nPianon vieressä oli kirjahylly ja pöytä, jolla oli kuvalehtiä ja\nsanomalehtiä sekä naisen käsityökori, ja korissa -- syvään uneen\nvaipuneena -- kissa!\n\nPöydän ja nukkuvan kissan yli hänen silmänsä sattuivat seinään\nkiinnitettyyn kolmikulmaiseen lippuun. Mustaa taustaa vastaan oli\nkuvattu suuri jääkarhu, joka paimensi susilaumaa. Äkkiä hänen mieleensä\nmuistui asia, jota hän oli turhaan koettanut kaivaa muistinsa\nkomeroista -- suuri karhu ja taistelevat sudet -- St. Pierre Boulainin\nvaakuna.\n\nHän astui nopeasti pöytää kohti ja tarttui tuolin selkänojaan. Hitto\nvieköön tuota päätä! Vai oliko se tuo suuri vene, joka kiikkui? Kissa\nnäytti kääntyvän korissaan. Lamppu heilui alustassaan, lattia\nkallistui, kaikki näytti olevan nurinpäin. Pimeyden vaippa kietoutui\nhänen ympärilleen ja pimeässä Carrigan hapuili vuodettaan kohti. Hän\nehti sille juuri hyvissä ajoin pudotakseen sille kuin kuollut.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nSiitä hetkestä, jolloin hänen voimansa pettivät, tuntui kuluneen\nrajattoman pitkä aika. David Carrigan oli kuin pimeässä maailmassa,\njossa joukko pieniä, näkymättömiä paholaisia ampui tulikuumia nuolia\nhänen aivoihinsa. Hän ei havainnut ihmisten läsnäoloa, eikä sitäkään,\nettä sohva oli muuttunut vuoteeksi, neljä lamppua oli sytytetty, ja\nettä ryppyiset ruskeat kädet, joiden sormet muistuttivat petolinnun\nkynsiä, olivat paraikaa suorittamassa ihmetyötä erämaan lääketieteen\nalalla. Hän ei nähnyt Nepapinaan iäkkäitä kasvoja -- \"Vaeltavaa\nukkosennuolta\" -- kun tämä vapisevana kutsui avukseen koko\nkahdeksankymmenvuotisen kokemuksensa saadakseen hänet jäämään eloon. Ei\nhän nähnyt vakavaa, äänetöntä Bateesea, eikä Jeanne Marien kalpeita\nkasvoja ja suuria, tuijottavia silmiä, kun hänen valkeat hennot\nsormensa käsittelivät vanhuksen lääkkeitä. Hän oli pimeyden kuilussa,\njossa tuskan henget kiduttivat hänen ruumistaan. Hän taisteli niitä\nvastaan, ja hänen taistelunsa ja huutonsa toivat itse kuoleman hänen\nylitseen kumartuvan tytön silmiin. Hän ei kuullut tytön ääntä eikä\ntuntenut hänen hyväilyään, eikä Bateesen voimakasta tartuntoa\nkriitillisissä kohdissa. Nepapinas, joka tuhansia kertoja oli katsonut\nkuolemaa silmiin, ei jättänyt koukkusormiaan rauhaan, ennenkuin työ oli\ntehty. Silloin tuntui tulevan jotakin, joka ajoi ammuskelevat\npaholaiset pois pimeydestä, joka oli hänet tukahduttaa.\n\nCarriganista tuntui iäisyydeltä se levottomuuden tila, missä hän eli\nvoimattomana ja kuitenkin yhä taistellen ylivallasta niitä voimia\nvastaan, jotka painoivat häntä alas. Siinä oli unohduksen hetkiä kuin\nunessa, toisinaan hän taas tunsi kiihkeätä elämänhalua, mutta ei voinut\nliikkua eikä toimia. Pimeyteen tunkeutui valonvälähdyksiä, joissa hän\nalkoi nähdä esineitä, tosin ensin epäselvinä, pakenevina, mutta yhä\nitsepintaisemmin pyrkivät ne hänen tajuntaansa. Hän oli makaavinaan\ntaas kuumalla hiekalla. Tällä kertaa hän kuuli Jeanne Marie-Annen ja\nKultatukan äänet, ja Kultatukka heilutti hänen yläpuolellaan lippua,\njonka kolmikulmaisessa vaakunassa oli kuvattuna susia vastaan\ntaisteleva suuri jääkarhu. Sitten hän oli kuulevinaan: \"St. Pierre\nBoulain, St. Pierre Boulain!\" Viimeisenä hän näki hiukset, jotka\nauringossa välkkyivät kuin tuli. Mutta silloin kun pienet paholaiset\ntaas ryntäsivät ampumaan häntä nuolillaan, näki hän toisen --\ntummatukkaisen ja mustasilmäisen, joka ilmestyi pimeydestä ja karkoitti\nviholliset. Hän kuuli tytön kuiskaukset, hänen kättensä kosketus\nviihdytti ja lievensi hänen tuskansa. Hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin\npimeys nielaisi tytön, ja kun hän sen aikana kutsui tyttöä avukseen,\nhän aina kuuli hänen äänensä vastaukseksi.\n\nSitten tuli pitkä unohdustila. Hän tunsi siirtyvänsä suloiseen\nviileyteen kiduttajiensa käsistä; vuode tuntui olevan untuvanpehmeistä\npilvistä, joilla hän kiiti pois suuren joen välkkyessä hänen allaan.\nViimein pilvi alkoi muodostua seiniksi ja näillä seinillä oli kuvia ja\nakkuna, josta aurinko paistoi, ja musta vaakunakilpi. Hän kuuli vienoa,\nihmeellistä musiikkia, joka tuntui tulevan toisesta maailmasta. Hänen\naivoissaan työskentelivät nyt toiset voimat. Ne rakensivat uudestaan ja\nliittivät yhteen katkenneet osat. Ne työskentelivät niin kiihkeästi,\nettä silloin tällöin pari tummia silmiä varoittaen pysähtyi hänen\neteensä ja rauhoittava ääni tuuditti häntä lepoon. Kädet ja ääni\ntulivat hyvin läheisiksi. Hän kaipasi niitä, milloin ne eivät olleet\nlähellä, erittäinkin käsiä, joita hän aina etsi ja hapuili ollakseen\nvarma siitä, että ne eivät olleet menneet pois.\n\nVain kerran vielä kaaosmainen pimeys sai hänet valtoihinsa. Siinä\npimeydessä hän kuuli äänen. Se ei ollut Kultatukan eikä Bateesen eikä\nJeanne Marie-Annen ääni. Tukahduttavassa kaaoksessa kuuluivat sanat:\n\"Onko joku nähnyt Mustan Roger Audemardin?\" Hän koetti vastata. Ääni\ntoistui tunteettomana, onttona, ikäänkuin haudasta nousten. Yhä\nkiivaammin hän ponnisteli voidakseen vastata, että hän oli David\nCarrigan ja että hän oli seuraamassa Mustan Roger Audemardin jälkiä ja\nettä Musta Roger oli kaukana pohjoisessa. Äkkiä hänestä tuntui kuin\nääni olisi muuttunut itse Mustaksi Rogeriksi, vaikka hän ei pimeässä\nvoinut mitään nähdä. Hän ojensi kätensä, tarttui lujasti johonkin\nlämpimään. Nyt hän kuuli toisen äänen, Jeanne Marien äänen, joka\nrukoili häntä päästämään uhrinsa. Tällä kertaa Carriganin silmät\naukenivat. Hänen yläpuolellaan olivat Jeanne Marien kasvot, lähempänä\nkuin milloinkaan ennen. Hänen sormensa iskivät tytön olkapäihin kuin\nteräskoukut.\n\n\"M'sieu -- M'sieu David!\" huusi tyttö.\n\nCarrigan tuijotti häneen hetken, sitten hänen sormensa hellittivät\notteensa ja kädet vaipuivat rentoina alas. \"Anteeksi -- näin unta\",\nsammalsi hän. \"Luulin --.\"\n\nCarrigan oli huomannut hänen kasvoillaan kuvastuvaa tuskan. Äkkiä ne\nkirkastuivat. Carrigan, jonka näköaisti oli terästynyt pitkäaikaisessa\npimeydessä, näki muutoksen tapahtuvan äkkiä kuin auringon pilkahduksen.\nTyttö katsoi hymyillen häntä silmiin. Hänkin hymyili. Se oli vaikeata,\nsillä kasvot tuntuivat jäykiltä ja luonnottomilta.\n\n\"Näin unta miehestä, jonka nimi on Roger Audemard\", jatkoi hän anteeksi\npyytäen. \"Koskiko teihin?\"\n\nHymy oli kadonnut hänen huuliltaan niin pian kuin se oli tullutkin.\n\"Vähäsen. Olen iloinen, että voitte paremmin. Olette ollut kovin\nsairas.\"\n\nCarrigan kohotti käden kasvoilleen. Side oli päässä, poskilla oli\nparran sänkeä. Hän joutui hämilleen. Tänä aamuna hän oli kiinnittänyt\nteräksisen kuvastimen puuhun ja ajanut partansa.\n\n\"Kolme päivää sitten loukkaannuitte\", sanoi hän hiljaa. \"Tämä\non kolmannen päivän iltapäivä. Teillä on ollut korkea kuume.\nIntiaanilääkärini, Nepapinas on pelastanut henkenne. Teidän täytyy nyt\nmaata hiljaa. Olette puhunut paljon.\"\n\n\"Mustasta Rogeristako?\" sanoi hän.\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n\"Ja Kultatukasta?\"\n\n\"Niin, Kultatukasta.\"\n\n\"Ja eräästä toisesta, jolla on tumma tukka ja tummat silmät.\"\n\n\"Ehkä.\"\n\n\"Ja pienistä paholaisista jousineen ja nuolineen, ja jääkarhuista ja\nvalkoisista susista ja pohjolan ruhtinaasta, joka kutsuu itseään St.\nPierre Boulainiksi?\"\n\n\"Niin, kaikista näistä.\"\n\n\"Sitten minulla ei ole mitään muuta sanottavaa\", murahti David.\n\"Luulen, että olen kertonut Teille kaikki, mitä tiedän. Te ammuitte\nminua. Ja tässä olen. Mitä nyt teette minulle.\"\n\n\"Kutsun Bateesen\", vastasi hän äkkiä, nousi ja lähti ovea kohti.\n\nCarrigan ei koettanut kutsua häntä takaisin. Hänen järkensä toimi\nhitaasti, koettaen selviytyä äskeisestä kaaoksesta. Hän siveli\nkasvojaan. Kolme päivää! Hän käänsi päätään niin, että voi nähdä pitkin\nhyttiä, jonka lattian ja seinien väreille läntinen aurinko antoi\npehmeyttä, syvyyttä ja rikkautta. Davidin katse kulki hitaasti hänen\nomiin jalkoihinsa. Sohva oli aukaistu ja muutettu vuoteeksi. Hän oli\nriisuutunut. Hänen yllään oli jonkun valkoinen yönuttu. Pöydällä, missä\nkolme päivää sitten kissa oli istunut käsityökorissa, oli nyt suuri\nvihko villejä ruusuja. Hänen päänsä selvisi nopeasti. Hän kohottautui\nvarovasti toiselle kyynärpäälleen ja kuunteli. Suuri vene ei liikkunut.\nSe oli vielä sidottuna, mutta hän ei voinut kuulla mitään ääniä\ntervaamispaikalta.\n\nCarrigan laskeutui takaisin vuoteelleen. Hänen silmänsä osuivat mustaan\nvaakunakilpeen. Hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, kun hän katseli\nvalkoista karhua ja taistelevia susia. Kaikkialla Kolmen Virran maassa\noli tuo vaakuna tunnettu. Eikä se kuitenkaan ollut tavallinen. Harvoin\nsitä nähtiin, eikä se koskaan ollut tullut Chipewyania etelämmäksi.\nMonia asioita muistui nyt Carriganin mieleen. Kerran hän oli lukenut\nlopun eräästä raportista, jonka \"N\"-osaston ylitarkastaja oli\nlähettänyt päämajoille.\n\n\"Me emme tunne tätä St. Pierreä. Harvat ovat nähneet hänet hänen omassa\nmaassaankaan, Yellowknifen vesistöalueella, jota hän hallitsee kuin\nsuuri ruhtinas. Yellowknifen ja Dog Bibsin asukkaat kutsuvat häntä\nKicheoo Kimow eli Kuningas, ja huhu kertoo, että hänen maassaan ei ole\nkoskaan nälkää eikä kipua. Ei Hudson-lahti eikä Bevillon-veljekset\nkaupankäyntitaitoineen ole onnistuneet kukistamaan hänen\nhallitsijavaltaansa. Poliisilla ei ole ollut mitään syytä sekaantua\nasiaan.\"\n\nTämä oli pääkohta, jonka Carrigan oli lukenut Mc Vanen raportista.\nMutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut sitä Boulain-nimen yhteydessä.\nSt. Pierrestä hän oli kuullut kertomuksia, St. Pierrestä, hänen\nmustasta lipustaan, jossa oli valkoinen karhu ja taistelevat sudet. Se\noli siis St. Pierre Boulain.\n\nHän sulki silmänsä ja ajatteli noita pitkiä talvisia viikkoja, jotka\nhän oli viettänyt Hag River'issa etsien postinryöstäjä Fanchetia.\nSiellä hän oli eniten kuullut tästä St. Pierrestä, mutta kukaan\npuhutelluista ei ollut koskaan nähnyt häntä; ei kukaan tiennyt oliko\nhän vanha vai nuori, kääpiö vaiko jättiläinen. Huhu kertoi, että hän\noli niin vahva, että voi käsillään taittaa pyssynpiipun kahtia; toiset\ntaas sanoivat, että hän oli hyvin vanha eikä hän koskaan lähtenyt\njoukkonsa mukana vaihtopaikalle. Laajalla alueella pohjoiseen ja\nlänteen Great Slave'istä hän pysyi arvoituksena ja sfinksinä. Jos hän\njoskus lähtikin mukaan, ei hän milloinkaan ilmaissut itseään, niin että\nnähdessään venekunnan, jolla oli St. Pierren lippu, ei voinut tietää,\noliko hän itse mukana. Mutta kaikille oli tunnettua, että reippaimmat,\nnopeimmat ja urhoollisimmat miehet kuuluivat St. Pierren joukkoon, että\nheillä oli runsaimmat turkislastit ja että he veivät mukanaan erämaahan\nsuurimmat kuormat. Niin paljon Carrigan saattoi kaivaa esiin\nmuistinsa komeroista. Nyt hänelle selvisi, miksi nimi Boulain niin\nitsepintaisesti oli pyrkinyt hänen aivoihinsa. Kerran ennen hän oli\nnähnyt tuon lipun valkeine karhuineen ja tappelevine susineen, ja se\noli ollut Boulainin teltan päällä Chipewyanissa. Hänen muistinsa petti\ntämän tapauksen suhteen, mutta oli säilyttänyt kertomukset ja huhut\ntästä salaperäisestä miehestä.\n\nCarrigan kohottautui ja alkoi tarkastella hyttiä uudella\nmielenkiinnolla. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan\nBoulain-naisista. Täällä oli todiste heidän olemassaolostaan ja\nsuuruudesta, joka virtasi heidän punasessa veressään. Suuren pohjolan\nhistoria, joka oli kätkettynä suuren yhtiön pölyisiin kirjoihin ja\nvartioituihin asiapapereihin, oli aina suuresti kiinnittänyt hänen\nmieltään. Häntä kummastutti, miksi muu maailma tiesi niin vähän siitä\nja uskoi niin vähän siihen, mitä kuuli. Pitkä aika sitten hän oli\nlaatinut kirjoituksen, jossa hän oli lyhyesti kertonut tästä suuren\nmantereen puoliskosta, jossa kaksisataa vuotta oli tapahtunut\nseikkailuja ja murhenäytelmiä ja taistelua ylivallasta. Hän oli\nkertonut suunnattomista linnoituksista, julmista sodista, suurista\nsotalaivoista, jotka Hudson-lahden jäisissä vesissä taistelivat\ntaistelunsa. Hän oli kuvannut tuhansien urhoollisimpien englantilaisten\nja ranskalaisten tulon tähän maahan, ja kuinka nämä tuhannet olivat\njatkuvasti asuttaneet maan, tuoden mukanaan kuninkaitten ja prinssien\nnimiä, kunnes pohjolan villeistä nousi ylimystö, joka oli muodostunut\nmaailman voimakkaimmista miehistä. Näitä myöhempien aikojen miehiä hän\noli kutsunut pohjolan ruhtinaiksi. He olivat miehiä, joiden kädessä oli\nelämän ja kuoleman mahti, kunnes suuri yhtiö luovutti ylivaltansa\nalusmaitten hallitukselle v. 1870, joiden sana oli laki, jotka olivat\nvoimakkaampia erämaan linnoissaan kuin heidän hallitsijattarensa,\nBritannian kuningatar meren toisella puolella.\n\nKirjoitettuaan näistä asioista Carrigan oli työntänyt käsikirjoituksen\nlaatikkonsa pohjalle, sillä hän ajatteli, että hänellä ei ollut kykyä\ntehdä täyttä oikeutta näille erämaan asukkaille, joita hän rakasti.\nMahtavat, vanhat ylimykset olivat poissa. Kuin valtaistuimiltaan\nsyöstyt yksinvaltiaat, muiden ihmisten tasalle alennetut, elivät he nyt\nentisissä muistoissaan. Kauppa oli heidän voimansa. Eivät he enää\nvoineet ryhtyä sotaan kilpailijoitaan vastaan ruudilla ja lyijyillä.\nTerävä äly, nopeat koirat ja vaihtokauppa olivat astuneet noitten\nkuolettavien esineitten sijaan. Voimakkaampi käsi ohjasi nyt pohjolan\nasukkaitten kohtaloita -- Kuninkaallinen Ratsupoliisi.\n\nAjatus, että Laki ja erämaan mahtava voima olivat kohdanneet toisensa\ntässä hytissä, tuli Carriganin mieleen hänen kohottautuessaan ylemmäksi\ntyynynsä nojaan. Hänet valtasi vielä suurempi innostus kuin Mustan\nRoger Audemardin takaa-ajoon lähtiessään. Musta Roger oli murhaaja,\njoukkomurhaaja, säälimätön Molok. Kaikista kuolevaisista tahtoi laki\nensinnä saada käsiinsä Mustan Rogerin, ja hän, David Carrigan, oli\nvalittu tyydyttämään sen halua. Siitä huolimatta hän tunsi levottomana\nsuurempien seikkailujen läheisyyden kuin mikä koski Mustaa Rogeria. Se\ntuntui riippuvan ilmassa, mutta sitä ei voinut nähdä. Se kiihoitti\nhäntä ja koetti nostaa hänen henkisiä kykyjään siitä liejusta, johon ne\nolivat vajonneet sairauden takia. Hänen oma elämänsä oli kysymyksessä.\nJeanne Marie-Anne Boulain oli koettanut aikomuksella tappaa hänet. Se\nseikka, että hän jälkeenpäin oli pelastanut hänen henkensä, vaati\nselitystä, ja hän päätti hankkia selityksen ennenkuin hän uudelleen\npäästäisi ajatuksiinsa Mustan Rogerin.\n\nTämä päätös toistui hänen mielessään kuin koneellinen velvollisuuden\nääni. Hän ei ajatellut lakia ja kuitenkin hänen vastuunalaisuutensa\nlaille toistui toistumistaan hänen mielessään. Carrigan tiesi, että\npaitsi siveellistä velvoitusta, kannusti häntä vielä eräs toinen asia,\njoka alkoi käydä hänelle arveluttavan persoonalliseksi. Ainakin hän\nkoetti ajatella sitä vaarallisena. Vaara oli hänen voittamattomassa\nmielenkiinnossaan tyttöä kohtaan. Se oli kokonaan eroitettava kaikista\nsiveellisyyskäskyistä, jotka saattoivat olla määräävinä esim. hänen\nsuhteessaan Carmin Fanchetiin. Jos he olisivat seisoneet vierekkäin,\nolisi Carmin ollut kauniimpi, mutta hän olisi kauemmin katsellut Jeanne\nMarie-Anne Boulainia.\n\nTämän hän myönsi itselleen hymyillen ja jatkoi ympäristönsä\ntarkastamista. Hänen mielenkiintonsa Mustaa Roger Audemardia kohtaan\noli toistaiseksi kadonnut. Äsken oli vastausta vaativin kysymys ollut\nse, miksi Jeanne Marie oli niin vimmatusti koettanut tappaa hänet ja\nsitten tehnyt kaikkensa pelastaakseen hänet. Toinen kysymys toistui nyt\nitsepintaisesti: Missä suhteissa oli hän tähän salaperäiseen pohjolan\nruhtinaaseen, St. Pierreen?\n\nEpäilemättä hän oli hänen tyttärensä, jolle St. Pierre oli laittanut\ntämän loisteliaan laivan. Villiverinen vesa, ajatteli hän, aivan kuin\nitse Kleopatra, joka ei pelkää tappamista, mutta joka on yhtä nopea\nkorjaamaan erehdyksensä.\n\nHytin ovi avautui hiljaa keskeyttäen hänen ajatuksensa. Hän toivoi\nJeanne Marien tulevan. Se olikin Nepapinas. Vanha intiaani lääkäri\nseisoi hetken hänen vieressään, laski kylmän, käpälämäisen kätensä\nhänen otsalleen. Hän murahti jotakin ja nyökkäsi päätään, pienet,\nsyvälle vajonneet silmät säteilivät tyytyväisyyttä. Hän tarttui Davidia\nkainaloista ja nosti hänet istualleen kolmen neljän tyynyn varaan.\n\n\"Kiitoksia\", sanoi Carrigan. \"Tuntuu paremmalta. Ja -- ellette pahastu\n-- viimeisen päivällisen sain kolme päivää sitten, keitettyjä luumuja\nja palan rieskaa --\"\n\n\"Olen tuonut teille jotain syötävää, m'sieu David\", kuului pehmeä ääni\nhänen takanaan.\n\nNepapinas pujahti pois ja Jeanne Marie-Anne seisoi hänen paikallaan.\nDavid tuijotti häneen sanattomana. Hän kuuli oven sulkeutuvan intiaanin\nmentyä. Jeanne Marie veti tuolia lähelle vuodetta. Ensimmäisen kerran\nCarrigan näki hänen silmänsä täydessä päivänvalossa.\n\nCarrigan unohti, että muutama päivä sitten tyttö oli ollut hänen pahin\nvihollisensa. Hän unohti Mustan Roger Audemardin olemassaolon. Tyttö\noli hento, jollaisena Carrigan oli nähnyt hänet rannalla. Hänen\nhiuksensa olivat kierretyt pään päälle kuin silkkiköydet, pikimustat ja\npehmeän kiiltävät. Carrigan tuijotti hänen silmiinsä niin kiinteästi,\nettä hymyilevät, punaiset huulet vapisivat. Tyttö ei ollut kuitenkaan\nhämillään. Hänen puhtaalla, valkealla hipiällään ei ollut vähääkään\nväriä.\n\n\"Luulin, että teillä oli mustat silmät\", sanoa tokasi Carrigan. \"Olen\niloinen, että teillä ei ole. En pidä mustista. Teidän silmänne ovat\nniin ruskeat kuin -- --.\"\n\n\"Olkaa hyvä, m'sieu\", keskeytti tyttö, istuutuen aivan hänen viereensä.\n\"Tahdotteko syödä nyt?\"\n\nLusikka pistettiin hänen suuhunsa ja hän oli pakoitettu joko ottamaan\nsen sisällön suuhunsa tai saamaan sen kaadetuksi päälleen. Lusikka\nliikkui nopeasti lautasen ja hänen suunsa välillä. Hän ei voinut puhua.\nTytön silmät alkoivat nauraa hänelle. Ne olivat ihmeellisen ruskeat,\nkullanvivahteiset pilkut keskellä muistuttivat metsäorvokkia. Lumoavien\npunaisten huulien välistä näkyi välkkyvän valkoiset hampaat.\nVäkijoukossa ei häntä olisi huomannut, kun hänen muhkea tukkansa oli\npeitetty ja silmät katsoivat suoraan eteenpäin, mutta näin läheltä,\nsilmät hymyilevinä, hän oli ihastuttava.\n\nNähtävästi Carriganin ajatukset kuvastuivat hänen kasvoillaan, sillä\näkkiä lämpö katosi tytön silmistä, jotka saivat nyt kylmän, kaukaisen\nilmeen. Hän lopetti syöntinsä, ja tyttö nousi lähteäkseen.\n\n\"Pyydän, älkää menkö\", sanoi Carrigan. \"Jos menette, niin seuraan\nTeitä. Varmaan olen ansainnut vähän enemmän kuin tuon liemen.\"\n\n\"Nepapinas sanoi, että voitte saada palasen keitettyä kalaa\nillalliseksi\", vakuutti hän.\n\n\"Te tiedätte, että en tarkoita sitä. Tahdon tietää, miksi te ammuitte\nminua, ja mitä aiotte tehdä minulle.\"\n\n\"Ammuin teitä erehdyksestä -- enkä oikein tiedä, mitä tekisin teille\",\nsanoi tyttö katsoen häntä levollisesti, mutta Carrigan oli huomaavinaan\nkasvavan epätietoisuuden hänen silmissään. \"Bateese neuvoo ripustamaan\nsuuren kiven kaulaanne ja heittämään teidät jokeen. Mutta Bateese ei\naina tarkoita, mitä hän sanoo. En usko, että hän on juuri niin\nverenhimoinen --.\"\n\n\"-- Kuin se nuori nainen, joka yritti tappaa minut kiven takana\", pisti\nväliin Carrigan.\n\n\"Aivan niin, m'sieu. En luule, että hän heittäisi teitä jokeen, ellen\nkäskisi häntä. Enkä aio käskeä häntä tekemään sitä\", lisäsi hän,\njolloin hänen silmissään hetkisen loisti entinen lämpö. \"En sen\nloistavan työn jälkeen, minkä Nepapinas on suorittanut. St. Pierren\ntäytyy nähdä se. Ja jos St. Pierre tahtoo lopettaa teidät, niin -- --.\"\nHän kohautti hentoja olkapäitään ja teki liikkeen kädellään.\n\nSamalla hetkellä hänen ilmeensä muuttui. Tuntui kuin se, mitä hän oli\nkoettanut salata, olisi nyt pettänyt hänet. Hänen silmiinsä tuli ilme,\njoka kuvasti pelkoa -- melkeinpä tuskaa. Hän tuli taas lähemmäksi\nCarrigania. Katsoessaan tyttöä Carriganin mieleen johtui pieni\nkeltasirkka, joka oli laulanut koivunoksalla ja antanut hänelle\nrohkeutta.\n\n\"Olen tehnyt kauhean erehdyksen, m'sieu David\", sanoi tyttö melkein\nkuiskaten. \"Pyydän anteeksi, että haavoitin teitä. Luulin, että kiven\ntakana oli eräs toinen. Mutta en koskaan voi kertoa teille enempää.\nMeidän on mahdotonta olla ystäviä.\" Hän vaikeni ja peitti kädellään\nkaulansa ikäänkuin tahtoen salata siinä näkyvät sykähdykset.\n\n\"Miksi se on mahdotonta?\" uteli Carrigan kohottautuen lähemmäksi\ntyttöä.\n\n\"Koska te olette järjestysvallan palvelija, m'sieu.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi hän sydän jyskyttäen. \"Nimeni on Carrigan, ja olen\netsimässä Roger Audemardia, murhaajaa. Mutta tällä tehtävällä ei ole\nmitään yhteistä St. Pierre Boulainin kanssa. Olkaamme ystäviä.\"\n\nCarrigan tarjosi kätensä. Tällä hetkellä hän asetti toisen asian\nvelvollisuuden edelle. Hänen silmistään voi lukea sen tunnustuksen.\nTytön sormet puristuivat lujemmin kaulaan eikä hän kiiruhtanut\nvastaanottamaan tarjousta.\n\n\"Ystävät\", toisti hän. \"Ystävät huolimatta poliisista.\"\n\nVähitellen tytön silmät suurenivat, ikäänkuin hän olisi nähnyt\nvastasyntyneen ajatuksen vievän voiton kaikista muista hänen kiivaasti\nsykkivässä sydämessään. Peläten sitä hän peräytyi askeleen.\n\n\"Minä en ole St. Pierre Boulainin tytär\", sanoi hän, pakoittamalla\npakoittaen sanat yksitellen. \"Olen hänen vaimonsa.\"\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nJälkeenpäin Carrigania ihmetytti, miten syvästi äskeinen paljastus oli\nkoskenut häneen. Jotakin siitä kuvastui hänen kasvoillaan. Hän ei\nvoinut puhua. Hitaasti hänen ojennettu kätensä laskeutui valkealle\npeitteelle. Myöhemmin hän kutsui itseään narriksi tämän johdosta,\nikäänkuin hän tulevaisuuden toivossa olisi tarjonnut ystävyyttään.\nMatalalla, hiljaisella äänellä Jeanne Marie-Anne Boulain sanoi\nuudelleen, että hän oli St. Pierren vaimo. Nyt Carrigan ymmärsi miksi\nhänen silmänsä näyttivät niin tummilta. Ne olivat muuttuneet nopeasti.\nOrvokin täplät niissä olivat kuin pieniä kultajyviä. Niissä oli kostea\nkiilto. Ensimäisen kerran Carrigan näki hänen poskillaan vienon punan,\njoka tummeni, kun Carrigan uudelleen ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Kummallista\", sanoi hän koettaen pelastautua valheella ja hymyili. \"Te\nhämmästytätte minua, sillä minulle on kerrottu, että tämä St. Pierre on\nvanha, vanha mies, niin vanha, että hän ei pysy jaloillaan eikä voi\nseurata joukkonsa mukana. Jos se on totta, niin minun on vaikea\najatella teitä hänen vaimonaan. Mutta eihän se estä meitä olemasta\nystäviä. Eihän?\"\n\nCarrigan tunsi taas olevansa oma itsensä. Hän koetti jo nauraakin,\nvaikka ei se oikein onnistunut. St. Pierren vaimo ei näyttänyt kuulevan\nhäntä, vaan katsoi hänen lävitseen noilla suurilla, palavilla\nsilmillään. Sitten hän istuutui vähän kauemmaksi, pois Carriganin\nojennetun käden ulottuvilta.\n\n\"Te olette järjestysvallan palvelija\", sanoi hän äkkiä kovaksi\nmuuttuneella äänellä. \"Olette kunniallinen mies, ja kaikkea väärää\nvastaan. Eikö niin?\" Hän odotti vastausta.\n\nCarrigan nyökkäsi. \"Kyllä, niin on asia.\"\n\nTuli hänen silmissään syveni. \"Ja kuitenkin te sanotte, että tahdotte\nolla ystävä sen kanssa, joka on koettanut teidät tappaa. Miksi?\"\n\nCarrigan oli saarroksissa. Hän tunsi nöyryytystä. Hänen oli mahdoton\ntunnustaa tuota hurjaa halua, joka oli vallannut hänet, ennenkuin hän\ntiesi asian oikean laidan. Nainen ei odottanut vastausta.\n\n\"Jos saatte kiinni tämän Roger Audemardin, niin mitä teette hänelle?\"\nkysyi hän.\n\n\"Hänet hirtetään\", sanoi David. \"Hän on murhaaja.\"\n\n\"Ja mikä rangaistus on sille, joka yrittää tappaa ja melkein onnistuu\nsiinä?\" Hän kumartui Carriganiin päin odottaen vastausta. Hänen kätensä\nolivat lujasti puristetut yhteen, täplät hänen poskillaan tulivat\nkirkkaammiksi.\n\n\"Kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen\", sanoi Carrigan. \"Mutta saattaa\nolla lieventäviä asianhaaroja.\"\n\n\"Jos on, niin te ette tunne niitä\", keskeytti nainen. \"Sanotte, että\nRoger Audemard on murhaaja. Tiedätte, että minä yritin tappaa teidät.\nMiksi te siis tahtoisitte olla ystävä minulle, mutta vihamies Roger\nAudemardille. Miksi?\"\n\nCarrigan kohautti olkapäitään toivottomasti. \"En saisi\", tunnusti hän.\n\"Te nähtävästi tahdotte todistaa, että puhuin äsken väärin. Minun\npitäisi teidät vangita ja viedä poliisin käsiin niin pian kuin suinkin.\nMutta kummakseni huomaan, että asia on henkilökohtainen minulle. Minä\nolin tuo puolikuollut mies. Tässä täytyi tapahtua erehdys, sillä niin\npian kuin saitte minut avuttomaksi, aloitte hoitaa minut eläväksi\njälleen. Ja --.\"\n\n\"Mutta se ei muuta asiaa\", väitti St. Pierren vaimo. \"Ellei olisi\ntapahtunut erehdystä, niin murha olisi tullut tehdyksi. Ymmärrättekö?\nJos joku muu olisi ollut kiven takana, olen aivan varma, että hän olisi\nkuollut. Ainakin laki olisi kutsunut sitä murhaksi. Jos Roger Audemard\non rikollinen, niin olen minä myöskin. Kunniallinen mies ei tekisi\nmitään eroitusta, siksi että toinen heistä on nainen!\"\n\n\"Mutta Musta Roger on rosvo. Hän ei ansaitse armoa. Hän --\"\n\n\"Ehkä, m'sieu!\"\n\nHän nousi seisaalleen silmät leimuavina. Sillä hetkellä hänen\nkauneutensa muistutti Carmin Fanchetin kauneutta. Hänen hennon\nruumiinsa asento, hänen hehkuvat poskensa, hänen kiiltävät hiuksensa,\nhänen säteilevät silmänsä tekivät Carriganin sanattomaksi.\n\n\"Minun kävi sääliksi ja tulin teidän luoksenne\", sanoi hän. \"Tahdoin\nteidän jäävän eloon, kun näin teidät avuttomana hiekalla. Bateese\nsanoo, että olin ajattelematon, että minun olisi pitänyt jättää teidät\nsinne kuolemaan. Ehkä hän on oikeassa. Ja kuitenkin olen varma, että\nRoger Audemardkin olisi tuntenut sääliä teitä kohtaan.\"\n\nHän kääntyi äkkiä ja sanoi ovelta:\n\n\"Bateese tulee luoksenne.\"\n\nOvi sulkeutui. Nainen oli mennyt. Carrigan oli yksin hytissä.\n\nÄkkinäinen muutos kummastutti suuresti Carrigania. Oli kuin hän olisi\npistänyt tulen sytytyslankaan. Nainen ei ollut korottanut ääntään,\nmutta Carrigan voi siinä kuulla värisevän tunteen, joka häntä poltti,\nCarrigan oli nähnyt sen liekehtivän hänen silmissään. Se, mitä hän oli\nsanonut, oli äkkiä saattanut hänet hämilleen ja muuttanut hänen\nkäytöksensä. Pitikö nainen häntä heittiönä? Hänen kätensä vaipuminen\nalas, hänen kasvoillaan kuvastunut hämmästys, kun hän sai kuulla tytön\nolevan St. Pierren vaimon -- olivatko nuo asiat varoittaneet häntä.\nKuume katosi hitaasti Carriganin kasvoilta. Se oli mahdotonta. Sitä hän\nei voinut ajatella hänestä. Sen täytyi tapahtua äkkinäisestä voimain\nherpaantumisesta. Ehkä nainen oli verrannut itseään Roger Audemardiin\nja alkanut käsittää asemansa, että Bateese oli oikeassa sanoessaan,\nettä hänet olisi pitänyt jättää rannalle kuolemaan.\n\nCarrigan ei päässyt irti tästä ajatuksesta. Nyt hän käsitti, kuinka\npientä osaa hän oli näytellyt viimeisen puolen tunnin aikana hytissä.\nHän oli tarjonnut Pierren vaimolle ystävyyttä, jota hänellä ei ollut\noikeutta tarjota, ja toinen tiesi tämän. Hän oli samaa kuin laki. Ja\nnainen, kuten Roger Audemardkin, oli rikollinen. Hänen nopea naisen\nvaistonsa oli sanonut hänelle, että heidän suhteensa ei voinut tehdä\nmitään eroitusta ilman erikoista syytä. Tämä syy oli selvinnyt\nCarriganille heti ensi silmäyksellä hänen maatessaan kiven takana\nkuumalla hiekalla. Hän oli taistellut sitä vastaan venematkalla. Se oli\nsaanut voiton silloin kun hän katseli tuota solakkaa kaunista naista\nkosken kuohuissa. Hänen silmänsä, hänen hiuksensa, hänen matala,\nsointuva äänensä olivat muuttuneet eroittamattomaksi osaksi hänestä.\n\nJa nyt hän pelkäsi häntä! Hän pahoitteli, ettei ollut jättänyt uhriaan\nkuolemaan. Hän oli ymmärtänyt väärin tarjotun ystävyyden. Hän näki vain\nmiehen, jonka hän oli melkein tappanut, miehen, joka edusti lakia,\nmiehen, jonka vallassa oli hänen henkensä. Ja hän oli hämmästyen\nperääntynyt ja sanonut, että hän ei ole St. Pierren tytär, vaan hänen\nvaimonsa.\n\nEsitellessään rikostiedettä Carrigan aina asettui toisen ihmisen\nasemaan. Nyt hän katseli asiaa Jeanne Marien kannalta. Hän oli\nhyvillään siitä, että oli tapahtunut erehdys, ja että nainen viime\nhetkeen saakka oli luullut häntä toiseksi mieheksi. Ja kuitenkin hän\noli kieltäytynyt antamasta selitystä. Oli selvää, että hänellä täytyi\nolla pätevä syy kieltäytymiseensä. Hän saattoi tulla vain yhteen\njohtopäätökseen, siihen, että St. Pierren vaimolle oli tärkeämpää sen\nseikan salassa pitäminen, miksi hän oli tahtonut tappaa toisen miehen\nkuin se, että hän oli ampunut väärää henkilöä.\n\nDavid oli tietoinen siitä, että hänen aseensa oli katkennut. Hän oli\nheikontunut, kuten \"N\"-osaston ylipäällikkö neljä vuotta sitten,\njolloin he olivat olleet vähällä riitaantua Carmin Fanchetin tähden.\n\n\"Vannon, että hän ei ole paha, olkoonpa hänen veljensä mitä tahansa\",\noli Mc Vane sanonut. \"Panen vaikka henkeni pantiksi siitä; Carrigan!\"\n\nKoska mies, jolla oli kuudenkymmenen vuoden kokemus takanaan, oli\nuskonut tämän, oli Carmin Fanchet vapautettu veljensä rikoksesta ja\npalannut erämaahansa koskemattomana, silloin kun laki vaati hengen\nhänen veljiltään. Hän ei voinut milloinkaan unohtaa Carmin Fanchetin\nsilmiä, suuria, mustia silmiä, joissa välkehti kiitollisuus vanhalle,\nkurttuiselle Mc Vanelle, mutta leimuava viha hänelle itselleen.\nCarrigan oli sanonut Mc Vanelle:\n\n\"Mies maksaa, nainen saa mennä -- oikeus on tosiaankin sokea!\"\n\nMc Vane, joka ei pitänyt ankarasti kiinni säännöistä, kun oli puhe\nCarriganista, ei vastannut mitään tähän.\n\nDavid muisti elävästi tapauksen odotellessaan Bateesen luvattua tuloa.\nHän alkoi antaa arvoa Mc Vanen näkökannalle, ja se lohdutti häntä,\nsillä hän käsitti, että hänen oma logiikkansa oli horjuvaa. Jos Mc Vane\nolisi ollut vertaamassa näitä kahta naista toisiinsa, olisi David\ntiennyt hänen mielipiteensä. Carmin Fanchetia vastaan ei ollut mitään\nehdotonta todistetta, ellei katsottu rikokseksi taistelua veljensä\npelastamiseksi. Jeanne Marieen nähden oli olemassa selvä todiste. Hän\noli aikonut murhaa. Näistä kahdesta naisesta olisi Carmin Fanchet ollut\nparempi Mc Vanen silmissä.\n\nTällaisen väitteen johdonmukaisuus ei kuitenkaan saanut Davidia\nvakuutetuksi. Jos Carmin Fanchet olisi ollut St. Pierren vaimon\nasemassa, olisi hän varmaankin päättänyt murhatyönsä. Hän olisi\nkäsittänyt vaaran, mikä hänelle olisi koitunut uhrinsa eloonjäämisestä,\nja hän olisi käskenyt Bateesen sysäämään hänet jokeen. St. Pierren\nvaimo oli mennyt toiseen äärimmäisyyteen. Hän ei ainoastaan katunut,\nvaan koetti korjata erehdyksensä, ja oli mennyt siinä kaiken\nvarovaisuuden yli. Hän oli avomielisesti sanonut nimensä, hän oli\nilmoittanut asioita, jotka olivat kieltämättä yksityisiä. Tahtoessaan\ntehtyä saada tekemättömäksi oli hän auttamattomasti takertunut lain\nverkkoon -- jos laki tahtoi toimia. Hän oli tehnyt kaiken tämän\nrohkeasti ja luottavaisesti. Sellaisesta vaimosta oli St. Pierrellä\nsyytä olla ylpeä.\n\nDavid katseli taas ympärilleen, ja jokainen esine oli hänelle kuin\nelävä ääni. Nämä äänet kertoivat hänelle, että hän oli pyhätössä, jonka\nmies oli pystyttänyt naisen kunnioitukselle, ja tämä mies oli St.\nPierre. Kahdesta läntisestä ikkunasta lankesivat auringon viimeiset\nsäteet kultaisena ylistyksenä tähän pyhättöön. Täällä oli vallinnut\nsuuri onni, sillä vain suuri ylpeys ja suuri onni olivat voineet saada\nniin paljon aikaan. Kaikki, mikä sivistyneessä maailmassa voitiin saada\nrahalla ja työllä, ei ollut liian hyvää St. Pierren vaimolle.\nLähemmin tarkastellessaan huonetta David näki kaikessa täydellisen\ntyytyväisyyden leiman. Pöydällä oli koruompeluaineita ja puolivalmis\nlampunvarjostin. Neljäntuhannen mailin päässä painettu naisten\nmuotilehti oli avoimena pöydällä. Siinä oli muita lehtiä ja kirjoja, ja\npianolla oli avoin musiikkilehti, maljakoissa hohti punaisia ja\nkeltaisia kukkia ja hopeanhohtavia koivunlehtiä. Auringonpaisteessa\nsuurella, valkealla karhuntaljalla nukkui kissa. Hytin etäisimmässä\nnurkassa hohti norsunluunvalkoinen risti laskevan auringon viimeisissä\nsäteissä.\n\nCarriganista alkoi tuntua kiusalliselta. Tämä oli naisen pyhä maa,\nhänen pyhimpänsä ja kotinsa, josta vieras oli karkoittanut\nvaltiattaren. Heillä ei ollut muuta huonetta. Sovittaakseen rikoksensa\noli nainen antanut hänelle pyhimpänsä. Carriganissa taas nousi uusi\nvoima, joka sai hänen sydämensä niin omituisen kiivaasti sykkimään, ja\njota vastaan hän tiesi olevansa pakoitettu taistelemaan, kunnes hän oli\nsen voittanut.\n\nAurinko oli tunti sitten vaipunut läntisten vuorten taakse. Carrigan\nvalvoi tummenevan illan hämyssä. Vain veden hiljainen solina veneen\nlaitoja vastaan rikkoi äänettömyyden. Hän ei kuullut elonmerkkiäkään,\nei mitään ääniä, ei mitään askeleita. Häntä kummastutti, mihin\nnainen oli mennyt miehineen ja oliko vene vielä kiinnitettynä\ntervaamispaikalle. Ensimäisen kerran hänelle tuli mieleen toinen\nkysymys. Missä oli mies. St. Pierre?\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nHytissä oli vielä pimeä, kun hiljaisuuden katkaisivat matalat äänet\nulkopuolelta. Ovi avautui ja joku tuli sisään. Hetken perästä\nsytytettiin tulitikku, jonka valossa Carrigan näki Bateesen tummat\nkasvot. Hän sytytti kaikki lamput ja kääntyi vuodetta kohti. David voi\nnyt lähemmin tarkastella miestä. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta\nhänellä näytti olevan jättiläisen voimat. Hänen käsivartensa olivat\npitkät ja hartiat kumaraiset. Hän näytti Davidista nyt enemmän kuin\nkoskaan ennen rosvolta suurine silmineen, paksuine huulineen ja\nulkonevine poskipäineen. Sellaiselle miehelle murha olisi leikintekoa.\nJa kuitenkin, huolimatta miehen rumuudesta, David tunsi pitävänsä\nhänestä.\n\nBateese veti suunsa leveään irvistykseen. \"Teillä oli hyvä onni\", sanoi\nhän. \"Nyt nukutte tuossa pehmeässä vuoteessa, ettekä rantahiekalla\nkuten kuollut kala, jollaisena toin teidät tänne. Oli tapahtunut suuri\nerehdys. Bateese sanoi: 'Sido kivi hänen kaulaansa ja heitä jokeen',\nmutta hän sanoi: 'Ei, auta häntä ja anna hänelle kalaa'. Toin siis\nteille kalan, ja kun olette syönyt sen, kerron teille jotakin.\"\n\nHän meni ovelle ja palasi kori mukanaan. Sitten hän asetti Carriganin\nvuoteen viereen pöydän, jolle laski Pierren vaimon lähettämän kalan ja\nleipää ja kuumaa teetä.\n\n\"Hän sanoo, että ette saa enempää korkean kuumeen tähden, mutta Bateese\nkäskee ajamaan hänen sisäänsä niin paljon, että hän pian kuolee.\"\n\n\"Tahdot nähdä minut kuolleena, niinkö, Bateese?\"\n\n\"Niin. Teistä tulisi erittäin hyvä kuollut.\" Bateese ei enää\nirvistellyt. Ruokaa osoittaen hän sanoi: \"Syökää pian. Kun olette\nlopettanut, kerron teille jotakin.\"\n\nNähdessään houkuttelevan kalan edessään Carriganin valtasi hiukaiseva\nnälkä kolme päivää ja yötä kestäneen paastoamisen jälkeen. Hän huomasi,\nettä Bateese hänen syödessään suoritti kummallisia tehtäviä. Hän ojensi\nmattoja, toi raikasta vettä kukkamaljakkoihin, poimi ylös hajallaan\nolevat lehdet ja sitten Carriganin ihmeeksi nouti tomupyyhkeen ja alkoi\ntomuttaa. David lopetti ateriansa. Hänen oli erinomaisen hyvä olla.\nKuuma tee valoi uutta elämää hänen suoniinsa. Häntä halutti nousta\nkävelemään. Äkkiä Bateese huomasi, että hänen potilaansa nauroi\nhänelle.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Näettekö jotakin hullunkurista?\" kysyi hän,\nlähestyen uhkaavasti.\n\n\"En mitään hullunkurista\", nauroi Carrigan. \"Ajattelin vain kuinka soma\nkamarineiti sinä olet. Olet niin lempeä, niin hyvännäköinen, niin --.\"\n\n\"Kirottu!\" jyrähti Bateese, pudottaen suuren nyrkkinsä pöytään niin\nkovasti, että astiat olivat vähällä särkyä.\n\n\"Olette syönyt ja nyt kuunnelkaa. Ette ole koskaan ennen kuullut\npuhuttavan Concombre Bateesesta. Se olen minä. Näillä käsillä\nolen kuristanut jääkarhun. Olen vahvin mies pohjoismaissa.\nHampaissani murran poronluun niinkuin koira. Juoksen levähtämättä\nkuudestakymmenestä sataan mailiin. Revin juurineen puita, joita muut\nmiehet hakkaavat kirveillä. En pelkää mitään. Kuunteletteko?\nKuuletteko, mitä sanon?\"\n\n\"Kuulen.\"\n\n\"Hyvä! Nyt kerron, mitä Concombre Bateese tekee teille. Emäntäni Jeanne\nteki suuren erehdyksen. Hänellä on liian hellä sydän, liian paljon\nsääliä antaakseen teidän kuolla. Bateese sanoo: 'Tapa hänet, eikä\nkukaan saa tietää, mitä on tapahtunut kiven takana.' Mutta emäntäni\nsanoo: 'Ei, Bateese, olen erehtynyt hänen suhteensa ja hänen pitää\nsaada elää.' Sitten hän käskee minun tuoda teille kalaa ja kertoa, mitä\ntapahtuu, jos yritätte paeta. Ymmärrättekö? Jos koetatte paeta, niin\nBateese surmaa teidät. Kas, näillä käsillä väännän niskanne nurin ja\nheitän teidät jokeen. Emäntäni sanoo niin, ja hän on sanonut toisille\nmiehille, joita on lähes sata, tehdä samoin, jos yritätte paeta. Hän\nkäski minun kertomaan tämän teille. Oletteko kuunnellut?\"\n\nJos maanpäällä milloinkaan oli elänyt pahantekijöitä, näytti Bateese\ntällä hetkellä heidän tyypillisimmältä edustajaltaan. Hän oli vääntänyt\nkasvonsa mahdollisimman pelottaviksi. Hänen silmänsä pyörivät ja suu\noli pahanilkisessä hymyssä, kaulasuonet pullistuivat ja suuret nyrkit\ntakoivat uhkaavasti pöytää. Mutta David ei tuntenut pelkoa. Hän olisi\ntahtonut nauraa, mutta hän tiesi, että nauru oli suurin loukkaus tällä\nhetkellä. Hän muisti, että tämän miehen luonteessa oli annos\nnaisellista herkkyyttä. Mies, joka olisi voinut tukahuttaa härän\nhirmuisilla käsillään, oli hetki sitten hyväillyt kissaa, ojentanut\nmattoja, kastellut kukkia ja pyyhkinyt pölyjä. Nyt hän oli vaaraton.\nSamassa hengenvedossa David käsitti, että yksi sanakin St. Pierren\nvaimosta olisi riittänyt purkamaan hänen eläimellisen voimansa\nloimottavaksi toiminnan tulivuoreksi. Sellainen henkivartija oli\nverraton -- eräissä olosuhteissa.\n\n\"Luulen, että olen ymmärtänyt, Bateese\", sanoi Carrigan. \"Hän sanoo,\netten saa yrittää lähteä tästä veneestä, ja jos sen teen, olen surman\noma. Oletteko varma, että hän sanoi niin?\"\n\n\"Luuletteko, että Bateese valehtelisi; Concombre Bateese, joka kuristi\njääkarhun käsillään, joka kiskoo puut juurineen --.\"\n\n\"Ei, en usko sinun valehtelevan. Mutta ihmettelen, miksi hän ei sanonut\nsitä itse täällä käydessään.\"\n\n\"Koska hän on pelkuri. Hän sanoi: 'Bateese, kerro hänelle, että hänen\ntäytyy odottaa St. Pierreä. Ja sano hänelle oikein pontevasti, että hän\nei tee mitään erehdyksiä,' Koko joukon ollessa kokoontuneena ison tulen\nympärillä hän kertoi heille tämän, ja kaikki miehet huusivat kuin\nyhdestä suusta, että he pitävät vahtia ja tappavat teidät, jos yritätte\npaeta.\"\n\nCarrigan tarjosi kätensä. \"Lyökäämme kättä päälle, Bateese. Annan\nkunniasanani, etten yritä paeta, ennenkuin saamme tapella kovalla\nmaalla ja antaa sinulle selkään. Sovitaanko?\"\n\nBateese töllisteli hetken ja veti sitten suunsa leveään hymyyn.\n\"Pidättekö tappelusta, herra?\"\n\n\"Kyllä, sellaisen kelpo miehen kanssa kuin sinä.\"\n\nBateesen suuri käsi työntyi hitaasti pöydän yli ja kahmasi Carriganin\nkäden. Ilo loisti hänen kasvoillaan.\n\n\"Lupaatteko minulle sen tappelun, kun tulette terveeksi?\"\n\n\"Ellen sitä tee, niin saat sitoa kiven kaulaani ja heittää minut\njokeen.\"\n\n\"Olette urhea poika\", huusi ihastunut Bateese. \"Joenvarrella ei ole\nyhtään miestä, joka voisi antaa selkään Concombre Bateesea.\" Äkkiä\nhänen muotonsa synkkeni. \"Mutta kuinka on pään laita, herra?\" lisäsi\nhän huolestuneena.\n\n\"Se paranee pian, jos autat minua, Bateese. Nyt tahdon nousta ylös,\ntahdon ojentaa jalkani. Oliko pääni pahoin loukkaantunut?\"\n\n\"Ei. Kuula pyyhkäisi hiukset pois. Luulen, että viikon kuluttua olette\nhyvässä taistelukunnossa.\"\n\n\"Tahdotteko auttaa minut ylös?\"\n\nBateese oli muuttunut mies. David sai taas tuntea noiden voimakkaiden\nkäsien otteen. Horjuen hän kulki Bateesen tukemana ikkunan luo ja\nkatsoi ulos. Joen toisella puolen, noin puolen mailin päässä, hän näki\ntulien loistavan.\n\n\"Onko tuo hänen leirinsä?\" kysyi David.\n\n\"On, herra.\"\n\n\"Olemme poistuneet tervausrannalta?\"\n\n\"Olemme kulkeneet kaksi päivää jokea alas.\"\n\n\"Miksi he eivät ole leiriytyneet tänne meidän kanssamme?\"\n\nBateese teki vastenmielisen liikkeen. \"Koska emäntäni on sellainen\npelkuri. Hän sanoo, että ympärillänne ei saa kuulua melua, sillä se\npahentaisi kuumettanne. Hän kohtelee teitä kuin lasta, sanoo Bateese\nhänelle. Mutta hän vaan nauraa ja näpäyttää pieniä, valkoisia sormiaan.\nOdottakaahan kun St. Pierre tulee! Hän on murskaava päänne nyrkillään.\nToivottavasti olemme saaneet tapella ennen sitä.\"\n\n\"Sen saamme joka tapauksessa. Missä on St. Pierre ja milloin näemme\nhänet?\"\n\nBateese kohautti olkapäitään. \"Saattaa mennä viikko tai enemmänkin: hän\non hyvin kankeana.\"\n\n\"Onko hän vanha mies?\"\n\nBateese käänsi Davidia itseään päin. \"Älkää kysykö mitään muuta St.\nPierrestä\", varoitti hän. \"Ei kukaan saa puhua St. Pierrestä, paitsi\nemäntäni Jeanne. Kysykää vaan häneltä, niin hän on tukkiva suunne.\nJollette vaikene, niin hän on kutsuva Bateesen.\"\n\n\"Nähtävästi sinä olet aina saatavissa oleva pyöveli\", murahti David ja\nkäveli hitaasti takaisin vuoteeseensa. \"Tahtoisitko tuoda reppuni ja\nvaatteeni aamulla? Tahdon ajaa partani ja pukeutua.\"\n\nBateese oli vuoteen luona ennen häntä pöyhimässä patjoja ja\nojentelemassa rypistyneitä makuuvaatteita. Hänen suuret kätensä olivat\nnopsat kuin naisen kädet. David ei voinut olla nauramatta tälle\nnaiselliselle kätevyydelle. Joutuisipa vain noiden gorillan käsien\npuristukseen, niin olisi henki mennyttä \"N\"-osaston vahvimmaltakin\nmieheltä. Bateese kuuli naurun ja katsoi ylös.\n\n\"Taas jotain hullunkurista, vai mitä?\" kysyi hän.\n\n\"Ajattelin vain, mitä tapahtuu, jos tappelussa joudun noihin käsiin.\nMutta niin ei ole tapahtuva. Taistelen nyrkeilläni, ja mukiloin sinut\nniin pahanpäiväiseksi, ettei kukaan tunne sinua pitkään aikaan.\"\n\n\"Odottakaahan!\" räjähti Bateese irvistäen kamalasti. \"Kuristan Teidät\nkuin jääkarhun, heitän Teidät olkapäälleni, tai rutistan Teidät kuin\npienen mansikan. Minä --.\" Hän lähestyi uhkaavasti.\n\n\"Ei nyt\", varoitti Carrigan. \"Olen vielä vähän horjuva.\" Osoittaen\nvuodetta hän sanoi: \"Olen karkoittanut hänet tästä. En pidä siitä.\nNukkuuko hän tuolla leirissä?\"\n\n\"Ehkä -- ehkä ei, m'sieu\", ärähti Bateese. \"Arvaatteko?\"\n\nHän alkoi sammuttaa valoja, jättäen vain lähinnä ovea olevan palamaan.\nHän ei puhunut enää mitään. Kun hän oli mennyt, David kuuli lukon\nrapsahtavan. Bateese ei ollut liioitellut. St. Pierren vaimon\ntarkoituksena oli pitää hänet vankina ainakin tämän yön.\n\nCarrigania ei haluttanut enää laskeutua levolle. Hänen jalkansa olivat\nvielä horjuvat, mutta pahoinvointi ei enää kiusannut häntä. Lääkärit\nolisivat sanoneet häntä varomattomaksi, jos hän olisi hylännyt\ntavalliset paranemissäännöt, mutta Carrigan tunsi jo toiminnantarvetta.\nHuolimatta kaikista fyysillisistä ponnistuksista hänen päätään ei enää\nkoskenut, ja hänen järkensä toimi vilkkaasti. Hän palasi ikkunan luo,\njosta näkyi leiritulet, ja aukaisi sen. Vahva ristikko esti häntä\npistämästä päätään ulos. Joelta tulvahti sisään viileä öinen ilma.\nTuntui suloiselta saada vetää keuhkonsa täyteen raitista metsän\ntuoksua. Oli hyvin pimeä, ja tulet toisella rannalla näyttivät sitä\nkirkkaammilta. Taivaalla ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Kaukaa lännestä\nkuului hiljaista ukkosen jyminää.\n\nIkkunan luota Carrigan käveli toiseen päähän hyttiä pianon luo.\nTäälläkin oli samanlainen sohva. Nyt Carrigan ymmärsi verhojen\ntarkoituksen, jotka eroittivat noin kolmanneksen veneestä naisen\nmakuuhuoneeksi. Davidista tuntui yhä kiusallisemmalta ajatellessaan,\nettä tämä oli Marie-Annen makuuhuone. Pianon kummallakin puolen oli\npieni ovi. Hän aukaisi toisen näistä. Se johti pukuhuoneeseen. Kolmas\novi, joka avautui rantaan päin, oli lukossa. Japanilaisen varjostimen\ntakana oli vaatetuspöytä ja peili. Etäämpänä olevan lampun himmeässä\nvalossa David kumartui katsomaan avoinna olevaa musiikkilehteä. Se oli\nMascagnin Ave Maria.\n\nHänen verensä kuohui. Hänet valtasi uusi tunne, joka sai hänet\nomituisen levottomaksi. Hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä joutunut\nsuuren vaaran partaalle. Mutta se ei ollut ulkonainen vaara, jota\nvastaan olisi voinut taistella. Se vaani häntä joka puolelta, hän ei\nvoinut nähdä eikä koskea sitä, mutta kuitenkin se pani hänen sydämensä\nsykkimään nopeammin ja veren syöksymään hänen kasvoihinsa. Se voitti\nhänet, se veti hänen kättään, kunnes hänen sormensa koskivat\npitsinenäliinaan, joka oli pianon päällä. Se tuoksui orvokille. Hänestä\ntuntui kuin sen omistaja olisi taas kumartunut hänen ylitseen niinkuin\nhänen sairautensa aikana. Carrigan ei ajatellut häntä St. Pierren\nvaimona. Hän heräsi äkkiä mietteistään ja laski nenäliinan pianolle.\nHän yritti nauraa itselleen. Äskeisestä humauksesta ei ollut mitään\njälellä.\n\nHän palasi ikkunan luo. Ukkonen läheni nopeasti lännestä, ja sen mukana\nsynkkä pimeys. Vallitsi kuolonhiljaisuus, jossa Carrigan oli\nkuulevinaan salamien litsahtavan ääneen. Leiritulet sammuivat\nvähitellen. Hän koetti teroittaa katsettaan voidakseen pimeässä nähdä,\nminkälainen suoja St. Pierren vaimolla saattoi olla. Hänet valtasi\npelkurimainen halu päästä pois, jättää taakseen muistokuva\nhaavoittumisestaan ja St. Pierren vaimosta, ja uudestaan ryhtyä omaan\nsuureen tehtäväänsä, Mustan Roger Audemardin vangitsemiseen.\n\nHän kuuli, että alkoi sataa. Alussa ääni oli kuin miljoonien pienien\njalkojen hyppimistä kuivilla lehdillä. Äkkiä se muuttui pauhaavaksi\nvedenpaisumukseksi, ja sen mukana tuli välähdys välähdyksen perään,\nniin että koko taivas oli melkein yhtämittaisen salaman loimuna.\nCarrigan ei ollut pitkään aikaan nähnyt sellaista myrskyä. Hän sulki\nikkunan estääkseen sateen pääsemästä sisään ja seisoen kasvot ruutua\nvastaan hän tuijotti toiselle puolelle jokea. Leiritulet olivat kaikki\nsammuneet kuin sormilla niistetyt kynttilät. Tuuli yltyi sateen mukana.\nToisella rannalla olevat teltat myrsky repisi palasiksi kuin paperin.\nHän kuvitteli St. Pierren vaimoa tässä myrskyssä puolikuolleena ja\nsalamien sokaisemana, nääntyneenä hänen tähtensä. Carrigania ei\nlohduttanut sekään ajatus, että hänellä oli seuralaisia. Ihmiskädet\nolivat aivan avuttomat tällaisessa myrskyssä, joka näytti kääntävän\nnurin koko maailman.\n\nCarrigan päätti mennä katsomaan, oliko Bateese ulkopuolella. Hän sysäsi\novea ensin nyrkillään, sitten koko ruumiinsa painolla, mutta se oli\nliikkumaton.\n\nSamassa hän huomasi reppunsa ja vaatteensa. Ei kestänyt kauan ennenkuin\nhänellä oli piippu suussaan, ja näin hän käveli edestakaisin noin puoli\ntuntia, ukkosen ulkona jyrähdellessä aivan kuin koko maa olisi\nmurskaantunut.\n\nTupakan virkistämänä Carrigan ei enää yrittänyt aukaista ovea.\nPuolentunnin kuluttua oli myrsky hiljentynyt tasaiseksi sateeksi.\nUkkonen oli kulkenut itään. David aukaisi taas ikkunan. Ilma oli raitis\nja pehmeä. Hymyillen hän puhalteli ulos sauhuja. Piippu aina palautti\nhänen hyväntuulisuutensa pahimmissakin tilanteissa. St. Pierren vaimo\non varmaankin lionnut perinpohjin. Koko tilanne oli tavallaan\nkoomillinen: Hänen mieleensä tuli pieni, kultasukkainen peltokana. Oli\ntoki loukkaus samassa hengenvedossa mainita St. Pierren vaimoa ja\nlikomärkää peltokanaa, mutta yhtäläisyys oli Carriganista niin suuri,\nettä häntä nauratti. Mahdollisesti St. Pierren vaimo paraikaa väänteli\nkuiviksi vaatteitaan, ja miehet varmaankin kiroilivat kun eivät saaneet\ntulia syttymään. Niitä ei vieläkään ilmaantunut. Voi olla mahdollista,\nettä St. Pierren vaimo suutuksissaan huomenna antaa Bateeselle käskyn\npäättää hänen päivänsä. Ja St. Pierre? Mitä hän tekisi, jos hän\ntietäisi, että hänen vaimonsa oli luovuttanut makuuhuoneensa vieraalle.\n\nVasta jälkeen puolenyön Carrigan meni vuoteeseen. Mutta pitkään hän ei\nnukkunut. Sateen rapina hiljeni vähitellen, ja vasta sen tauottua tuli\nuni. Hän oli jo puoleksi nukuksissa kun huoneesta kuului ääni. Se\nkuului useampia kertoja ennenkuin hän kyllin selvästi käsitti, että se\noli ääni. Äkkiä hän huomasi istuvansa kädet nyrkkiin puristettuina,\ntuijottaen pimeyteen ja odottaen sen uusiintuvan.\n\nAivan hänen kätensä ulottuvilla jokin kummallinen, sanoin kuvaamaton\nääni oli lausunut nuo sanat, jotka kahdesti ennen niin salaperäisinä\nolivat tunkeutuneet Carriganin tajuntaan. \"Onko kukaan nähnyt Mustaa\nRoger Audemardia? Onko kukaan nähnyt Mustaa Roger Audemardia?\"\n\nHenkeään pidättäen David kuunteli ääntä, jonka hän tiesi kuuluvan\nsamasta huoneesta.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nVähään aikaan Carrigan ei päästänyt ääntäkään. Se ei ollut pelko, joka\nsai hänet vaikenemaan. Se oli jotakin selittämätöntä. Musta Roger\nAudemard! Kolme kertaa oli joku lausunut nuo sanat hänen korviinsa sen\njälkeen kun St. Pierren vaimo oli hänet saartanut. Sama ääni oli nyt\nhänen huoneessaan.\n\nOlisiko se ollut Bateesen kuje? Carrigan kuunteli. Hän ojensi kätensä\nja hapuili ympärilleen ikäänkuin joku olisi ollut hänen kätensä\nulottuvilla. Heittäen päältään peitteensä hän hyppäsi keskelle lattiaa.\n\nEi vieläkään kuulunut peräytyviä eikä lähestyviä askeleita. Carrigan\nsytytti tulitikun. Ei yhtään elävää oliota näkynyt sen keltaisessa\nvalossa. Hän sytytti lampun. Hytti oli tyhjä. Häneltä pääsi helpotuksen\nhuokaus. Ikkuna oli vielä auki. Epäilemättä oli ääni tullut sen kautta,\nja hänestä tuntui kuin ristikko olisi vähän painunut sisäänpäin\nikäänkuin kasvot olisivat painautuneet sitä vastaan. Yö oli suloisen\nviileä. Myrskyn puhdistamalla taivaalla tähdet välkkyivät kirkkaasti.\nEi kuulunut hiiskahdustakaan.\n\nHänen oli täytynyt nukkua jonkun aikaa, ennenkuin ääni herätti hänet,\nsillä kello oli jo lähes kolme. Aamunkoitto oli lähellä. Kun hän katsoi\nulos ikkunasta, olivat tähdet jo kalpeampia ja etäisempiä. Häntä ei\nenää haluttanut nukkua. Hän oli rauhaton ja tunsi kummallisten\naavistusten saavan hänet yhä enemmän valtoihinsa.\n\nKuuden aikaan aamulla Bateese toi aamiaista. Carrigania hämmästytti\nhänen tulonsa, sillä hän ei ollut kuullut hiiskahdustakaan\nulkopuolelta. Se ei ollut voinut olla Bateese, joka lausui nuo sanat,\nsillä kaikesta päättäen hänellä oli ollut kurja yö. Hän oli kuin juuri\nvedestä nostettu rotta. Hänen vaatteensa olivat läpimärät ja raskaat ja\nharvat hiuksensa piikkisuorat. Hän läjähytti aamiaisastiat pöydälle, ja\nmeni ulos, ei edes nyökännyt päätään vangilleen.\n\nEpämukavuuden ja häpeän tunne valtasi Davidin, kun hän istuutui\naamiaispöytäänsä. Täällä hän eli kaikessa ylellisyydessä, silloin kun\nSt. Pierren suloinen vaimo oli ehkä vielä kurjemmassa tilassa kuin\nBateese. Aamiainen hämmästytti häntä. Vielä enemmän kuin poronpaisti\nmaukkaine kastikkeineen, perunat ja kuuma kahvi, joka täytti huoneen\nsuloisella tuoksullaan, ihastuttivat häntä kuumat, ruskeat\npaahtoleivät. Sellaisen vedenpaisumuksen jälkeen, joka oli hukuttaa\nkoko maailman! Miten oli Bateese saanut kaiken tämän aikaan?\n\nPuolisen tuntia aamiaisensa jälkeen Carrigan käveli edestakaisin\npoltellen piippuaan. Aurinko valoi kultaisen hohteen maisemien yli.\nHänen mielikuvituksensa vei hänet joen toiselle puolen. Hän oli\nnäkevinään Marie-Annen siellä kuivaamassa vaatteitaan. Hän ei\nepäillytkään, että suuttumus olisi kohdistunut muihin kuin häneen\nitseensä.\n\nNaputus ovelle herätti hänet mietteistään. Se oli kevyt, ei Bateesen\neikä Nepapinaan nyrkin isku. Samassa ovi aukeni ja hyttiin\ntulvahtavassa auringonpaisteessa seisoi St. Pierren vaimo.\n\nHänen kauneutensa teki Carriganin mykäksi, sillä vastakohta hänen\näskeisten kuvitelmiensa välillä oli niin suuri. Pään päälle kierretyt,\nauringossa välkkyvät hiukset eivät olleet märät. Hänessä ei ollut\nmerkkiäkään sateen piiskaamasta, pienestä peltokanasta, jonka\ntraagillinen kohtalo oli äsken askarruttanut hänen mieltään. Myrsky ei\nollut koskenut häneen. Hänen kasvonsa olivat pehmeän raikkaat hyvin\nnukutun yön jälkeen. Kun hän hymyillen tervehti, unohtuivat Carriganin\nmielestä kaikki yölliset ajatukset. Hän unohti, että nainen oli St.\nPierren vaimo. Hän näki edessään vain naisen, maailman lumoavimman\nnaisen.\n\n\"Olette parempi tänään\", sanoi hän. Vilpitön ilo loisti hänen\nsilmistään. Ovi oli jäänyt auki ja aurinko täytti huoneen. \"Luulen,\nettä myrsky auttoi teitä. Eikö se ollut suurenmoista?\"\n\n\"Sangen suurenmoista\", sai David vaivoin sanotuksi. \"Oletteko nähnyt\nBateesea tänä aamuna?\"\n\nHän naurahti. \"Kyllä. Luulen, että hän ei pitänyt siitä. Hän ei\nymmärrä, miksi minä rakastan myrskyä. Nukuitteko hyvin m'sieu\nCarrigan?\"\n\n\"Tunnin, pari luullakseni. Olin huolissani teistä. Minua vaivasi\najatus, että olin ajanut teidät myrskyyn. Mutta ei se näytä koskeneen\nteihin.\"\n\n\"Ei. Olin hyvässä suojassa.\" Hän osoitti vaatekomeron ja pianon\ntoisella puolella olevaa osastoa. \"Tuolla on pieni ruokasali ja\nkeittiö\", selitti hän. \"Eikö. Bateese kertonut?\"\n\n\"Ei, kysyin häneltä missä te olette, ja muistaakseni hän käski minun\npitämään suuni kiinni.\"\n\n\"Bateese on hyvin kummallinen\", sanoi St. Pierren vaimo. \"Hän on hyvin\nmustasukkainen minun tähteni. Kun olin lapsi ja hän kantoi minua\nkäsissään, oli hän aivan samallainen. Bateese on vanhempi kuin miltä\nhän näyttää. Hän on viidenkymmenenyhden vuoden vanha.\"\n\nHän liikkui vapaasti ikäänkuin vieraan läsnäolo ei vähääkään häiritsisi\nhänen tavallisia tehtäviään. Hän oikaisi silkkiverhoja, asetti pari\ntuolia tavallisille paikoilleen, järjesteli yhtä ja toista kuten\nainakin aamuaskareihin tottunut perheenemäntä.\n\nHän ei ollenkaan ollut hämillään äskeisen tiedonannon johdosta eikä\nsiitä, että vieras oli hänen vankinsa. Tämä ulkonainen levollisuus teki\nCarriganin olon epämukavaksi. Vähän hermostuneena hän raapaisi\ntulitikun sytyttääkseen piippunsa, mutta sammutti sen heti.\n\nSt Pierren vaimo huomasi tämän. \"Saatte polttaa\", sanoi hän. Kuin\nhillitty naurunhelähdys soinnahti hänen äänessään. \"St. Pierre polttaa\nja minä pidän siitä.\"\n\nHän aukaisi laatikon, josta otti puolillaan olevan savukelaatikon.\n\n\"St. Pierre pitää näistä -- toisinaan\", sanoi hän. \"Pidättekö -- te?\"\n\nDavidin sormet olivat kuin pölkyt. Hän kirosi itseään, kun hän ei\nvoinut liikuttaa kieltään. Ehkä tämä äänettömyys, joka ilmiantoi\nDavidin henkisen hämmennyksen, oli syynä siihen, että kevyt puna nousi\nhänen kasvoilleen. David huomasi tämän, myös sen, että hänen välkkyvä\ntukkansa oli aivan lähellä hänen leukaansa ja että hänen suunsa ja\nkaulansa olivat hurmaavan pehmeät.\n\nSanat, jotka hän lausui katsoen Davidia ihanilla silmillään,\ntunkeutuivat kuin veitsi hänen ajatuksiinsa.\n\n\"Iltasin minulla on tapana istua St. Pierren jalkojen juuressa ja\nkatsella hänen polttamistaan\", sanoi hän.\n\n\"Olen iloinen, että se ei häiritse teitä, sillä -- pidän\npolttamisesta\", sopersi David.\n\nSt. Pierren vaimo laski laatikon pienelle lukupöydälle. Hänen katseensa\nkääntyi aamiaisastioihin. \"Pidätte paahtoleivistä myös. Nousin aikaisin\ntänä aamuna tekemään niitä teille.\"\n\n\"Tekö teitte ne?\" kysyi David ikäänkuin hänen sanansa olisivat olleet\nmitä hämmästyttävin paljastus.\n\n\"Tietysti, m'sieu David. Joka aamu teen niitä St. Pierrelle. Hän pitää\nniistä kovin. Hän sanoo, että kolmas paras asia minussa on\npaahtoleipäni.\"\n\n\"Entä nuo kaksi muuta?\" kysyi David.\n\n\"Ne ovat St. Pierren pienet salaisuudet, m'sieu\", nauroi hän pehmeästi.\nPuna hänen poskillaan tummeni. \"Ei olisi oikein kertoa niistä, vai\nmiten?\"\n\n\"Ehkä ei olisi\", sanoi David hitaasti. \"Mutta on pari muuta asiaa, mrs\n-- Mrs Boulain --.\"\n\n\"Voitte kutsua minua Jeanneksi tai Marie-Anneksi, jos haluatte\",\nkeskeytti hän.\n\nHän korjasi aamiaisastioita eikä ollenkaan näyttänyt olevan tietoinen\nsiitä, minkä vaikutuksen tämä tarjous teki Davidiin.\n\n\"Kiitän teitä\", sanoi David. \"Tahtoisin sanoa, että tulee olemaan\nminulle kovin vaikeata tehdä siten -- sillä -- tämä on mitä omituisin\ntilanne, eikö totta? Huolimatta kaikesta ystävällisyydestänne, johon\nsisältynee myös teidän hyvää tarkoittava yrityksenne tehdä loppu\nmaallisista kärsimyksistäni kiven takana, on mielestäni tarpeellista,\nettä annatte minulle jonkunlaisen selityksen.\"\n\n\"Eikö Bateese kertonut teille viime yönä?\" kysyi hän kääntyen Davidiin\npäin.\n\n\"Hän ilmoitti minulle, että olen vanki, että en saa yrittää pakoa, ja\njos sen teen, olette antanut miehillenne määräyksen tappaa minut.\"\n\nHän nyökkäsi vakavana päätään. \"Aivan oikein, m'sieu.\"\n\nDavid tulistui. \"Siis olen vanki? Uhkaatte minua kuolemalla?\"\n\n\"Kohtelen teitä kunnollisesti, ellette yritä paeta, m'sieu David. Eikö\nse ole oikein?\"\n\n\"Oikein!\" huudahti David yrittäen tukahuttaa purkautuvaa kiivauttaan.\n\"Ettekö käsitä, mitä on tapahtunut? Ettekö tiedä, että niin Jumalan\nkuin ihmisten lain mukaan minun pitäisi vangita teidät ja antaa lain\nkouriin? Onko mahdollista, että te ette käsitä minun velvollisuuttani?\nMitä minun täytyy tehdä?\"\n\nJos David olisi kyennyt tekemään huomioita, olisi hän nähnyt, että\nnaisen kasvoilta oli puna kadonnut. Mutta hänen silmänsä katsoivat\nsuoraan levollisina. Hän nyökäytti päätään.\n\n\"Siksi juuri teidän pitää jäädä vangiksi. Siksi että käsitän. En tahdo\nkertoa, miksi se tapahtui kiven takana, ja jos te kysytte sitä, tulen\nkieltäytymään. Jos päästäisin teidät menemään nyt, niin luultavasti\nvangitsisitte minut ja panisitte vankilaan. Minun on siis pidettävä\nteidät kiinni, kunnes St. Pierre tulee. En tiedä, mitä muuta voisin\ntehdä, kunnes hän tulee. Mitä te tekisitte?\"\n\nKysymys oli niin rehellinen kuin hämmentyneen lapsen, että Carriganin\nperustelut lain puolesta kaatuivat. Hän tuijotti kalpeihin kasvoihin,\nihaniin, odottaviin silmiin, näki hentojen sormien liikuttavan\ntoisiinsa punoutumisen, ja äkkiä hänen suunsa vetäytyi leveään,\nrehelliseen hymyyn, jota kaikki rakastivat David Carriganissa.\n\n\"Teette aivan oikein\", sanoi hän.\n\nHänen ilmeensä muuttui äkkiä. Hänen poskensa hehkuivat. Violettitäplät\nhänen silmissään tanssivat kuin pienet kultajyväset.\n\n\"Teidän kannaltanne katsoen olette oikeassa\", toisti David. \"En yritä\npakoa ennenkuin olen puhunut St. Pierren kanssa. Mutta en käsitä, millä\ntavalla hän voisi parantaa tilannetta.\"\n\n\"Hän voi\", vakuutti nainen.\n\n\"Teillä näyttää olevan rajaton luottamus St. Pierreen\", vastasi David\npisteliäästi.\n\n\"Kyllä. Hän on maailman ihmeellisin mies. Hän tietää, mitä tehdä.\"\n\nDavid kohautti olkapäitään. \"Ehkä hän jossain syrjäisessä paikassa\nnoudattaa Bateesen neuvoa, ripustaa kiven kaulaani ja upottaa minut\njoen pohjaan.\"\n\n\"Ehkä. Mutta en luule, että hän tekee niin. Vastustaisin sitä.\"\n\n\"Tekisittekö?\"\n\n\"Kyllä. St. Pierre on suuri ja voimakas, ei hän pelkää mitään, mutta\nminulle hän tekee mitä tahansa. En usko, että hän tappaa teitä jos\npyydän, että hän ei tekisi sitä.\" Hän ryhtyi taas korjaamaan\naamiaisastioita.\n\nÄkkinäisellä liikkeellä David sysäsi tuolin aivan hänen viereensä.\n\"Istukaa\", pyysi hän. \"Voin puhua teille paremmin näin. Lain\npalvelijana minun velvollisuuteni on tehdä teille muutamia kysymyksiä.\nOn teidän vallassanne vastaatteko niihin vai ette. Olen antanut teille\nsanani, että en ryhdy toimenpiteisiin ennenkuin olen nähnyt St.\nPierren, ja pidän lupaukseni. Mutta kun tapaamme, riippuu menettelyni\nhyvin paljon siitä, mitä nyt kerrotte minulle. Istukaa!\"\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nSuuressa syvässä tuolissa, joka varmaankin oli St. Pierren oma,\nMarie-Anne istui Carrigania vastapäätä. Sen suurien käsinojien välissä\nhänen pieni, hento ruumiinsa näytti vielä pienemmältä. Hänen ruskeat\nsilmänsä olivat levolliset ja kirkkaat. Ne eivät olleet lämpimät eikä\nhermostuneet, vaan niin tyynen kauniit, että ne hämmensivät Carriganin.\nHän kohotti kätensä, hänen pitkät sormensa pöyhivät hetken pehmeitä,\npaksuja kiharoita. Tämä pieni liike, sen itsetiedoton naisellisuus, se\ntapa, jolla hän laski kätensä helmaansa sen jälkeen, hämmensivät\nCarrigania vielä enemmän. Mikä autuus omistaa tuollainen nainen!\nAjatus teki hänet levottomaksi. Nainen istui odottavana, eloisana\nkysymysmerkkinä, päällystetyn tuolin lämmin väri taustanaan.\n\n\"Kun olitte ampunut minua\", aloitti Carrigan, \"näin teidät ensiksi\nseisovan luonani. Luulin, että olitte tullut lopettamaan minut. Silloin\nnäin teidän kasvoillanne kauhua, hämmästystä, ikäänkuin olisitte tehnyt\njotakin, jota ette tiennyt. Tahdon ymmärtää teitä. Tahdon antaa\nanteeksi, jos voin. Ettekö tahtoisi kertoa minulle, miksi ammuitte\nminua ja miksi teissä tapahtui tuo muutos, kun näitte minut makaamassa\nkiven takana?\"\n\n\"En, sitä en kerro.\" Hän ei vastustanut tai uhmannut. Hänen äänensä ei\nnoussut, ei se myöskään ilmaissut suurempaa tunnetta. Mutta se oli\npäättäväinen, ja hänen silmiensä järkähtämätön lujuus antoi sille\nehdottoman päättäväisyyden leiman.\n\n\"Tarkoitatteko, että minun pitää arvata?\"\n\nHän nyökäytti päätään.\n\n\"Tai kysyä sitä St. Pierreltä?\"\n\n\"Jos St. Pierre tahtoo kertoa teille.\"\n\n\"No niin --.\" David nojautui Marie-Annea kohti. \"Sen jälkeen laahasitte\nminut varjoon ja sidoitte haavani. Hämärästi tiesin, mitä tapahtui. Ja\nkummallinen asia tapahtui. Toisinaan -- teitä näytti olevan -- kaksi.\"\n\nCarrigan ei katsonut hänen käsiään, joiden hän olisi nähnyt puristuvan\nlujemmin yhteen.\n\n\"Olitte vaikeasti haavoittunut\", sanoi hän. \"Ei ole ihme, jos näitte\nkummia asioita, m'sieu David.\"\n\n\"Ja minusta tuntui kuin olisin kuullut kaksi ääntä\", jatkoi David.\n\nNainen ei vastannut.\n\n\"Sillä toisella oli hiukset kuin kupari ja kulta auringossa. Olin\nnäkevinäni teidän kasvonne ja sitten hänen -- uudelleen ja uudelleen.\nJa sitten -- ajattelin, että olin liian raskas taakka voidaksenne vetää\nminua yksinänne.\"\n\nHän kohotti kätensä.\n\n\"Nämä ovat vahvat\", sanoi hän.\n\n\"Ne ovat pienet,\" väitti David, \"ja epäilen, voisivatko ne kuljettaa\nminua edes tämän lattian poikki.\"\n\nEnsimäisen kerran lämmin tuli pilkahti hänen silmiinsä. \"Se oli kovaa\ntyötä\", sanoi hän. Äänen sointu varoitti Carrigania astumasta liian\nlähelle tulilinjaa. \"Bateese sanoo, että olin hupsu tehdessäni sitä.\nYhdentekevää näittekö kaksi, kolme tai neljä. Oletteko lopettanut\nkyselynne? Minulla on paljon tehtäviä.\"\n\nDavid teki epätoivoisen liikkeen. \"En vielä. Mutta mitä hyödyttää\nkysellä, kun ette tahdo vastata?\"\n\n\"Yksinkertaisesti en voi. Täytyy odottaa.\"\n\n\"Miestännekö?\"\n\n\"Niin, St. Pierreä.\"\n\nCarrigan oli hetken vaiti. \"Varmaankin hourailin ollessani sairas?\"\n\n\"Niin teitte, ja erittäinkin siitä, mitä luulitte tapahtuneen hiekalla.\nSitä toista henkilöä te kutsuitte tulen jumalattareksi. Olitte niin\nlähellä kuolemaa, että se ei tietenkään ollut huvittavaa. Muussa\ntapauksessa se olisi ollut. Minun hiuksenihan ovat melkein mustat.\"\nHänen sormensa koskettivat taas nopeasti tuuheita kiharoita.\n\n\"Miksi sanotte melkein?\" kysyi David.\n\n\"Koska St. Pierre on usein sanonut minulle, että kun olen\nauringonpaisteessa, hiukseni ovat kuin tulta. Aurinko oli hyvin kirkas\nsinä iltapäivänä, m'sieu David.\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni\", myönsi David. \"Olen hyvilläni siitä, että te\nlaahasitte minut varjoon ensin yritettyänne tappaa minut. Se osoittaa,\nettä ette ole aivan yhtä julma kuin --.\"\n\n\"Carmin Fanchet\", keskeytti nainen hiljaa. \"Puhuitte hänestä, kun\nolitte kuumeessa. Se sai minut kauheasti pelkäämään teitä -- niin\npaljon, että melkein olin sitä mieltä, että ehkä Bateese oli oikeassa.\nSiitä ymmärsin, mitä minulle tapahtuisi, jos päästäisin teidät\nmenemään. Minkä hirveän työn hän teki teille? Mitä kauheampaa hän voi\ntehdä kuin minä olen tehnyt?\"\n\n\"Senkötähden annoitte miehille käskyn surmata minut, jos yritän paeta?\"\nkysyi David. \"Senkötähden, että puhuin tästä naisesta, Carmin\nFanchetista?\"\n\n\"Niin, Carmin Fanchetin tähden pidän teidät kiinni kunnes St. Pierre\ntulee. Jos teillä ei ollut sääliä häntä kohtaan, niin ei teillä olisi\nsitä minuakaan kohtaan. Mitä kauheata on hän tehnyt teille, m'sieu?\"\n\n\"Ei mitään minulle\", sanoi David tuntien, että maaperä hänen jalkainsa\nalla alkoi horjua. \"Mutta hänen veljensä oli rikollinen pahinta lajia.\nOlin silloin vakuutettu ja olen vieläkin, että sisar eli osallinen\nveljen rikoksiin. Hän oli hyvin kaunis, ja luulen, että se pelasti\nhänet.\"\n\nDavid hypisteli sytyttämätöntä savukettaan. Kun hän katsoi ylös\nhämmästytti häntä St. Pierren vaimon äkkiä muuttunut ilme. Hänen\nposkensa hehkuivat ja pitkien silmäripsien takana liekehti polttava\ntuli. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton. Siinä ei kuulunut\nvärähdystäkään, joka olisi ilmiantanut tunteen, joka lennätti kuuman\npunan hänen poskilleen.\n\n\"Silloin te tuomitsette häntä lainkaan tuntematta asiaa? Tuomitsitte\nhänet -- kuten kuumeessa viittasitte -- siksi, että hän niin\nepätoivoisesti taisteli harhaan joutuneen veljensä puolesta?\"\n\n\"Luulen, että hän itsekin oli paha.\"\n\nPitkät ripset laskeutuivat kuin samettireunukset peittäen tulet hänen\nsilmissään. \"Mutta te ette tietänyt.\"\n\n\"En ehdottomasti\", myönsi David. \"Mutta tutkimukset --.\"\n\n\"Olisivat voineet näyttää, että hän oli maailman ihailtavimpia naisia,\nm'sieu David. Ei ole vaikea puolustaa hyvää veljeä, mutta jos hän on\nhuono, täytyy olla enkeli voidakseen tehdä sen.\"\n\nDavid tuijotti yhteen paikkaan sekavien ajatusten vallassa. Häntä alkoi\nhävettää. Nainen oli saartanut hänet. Hän oli näyttänyt hänet\nsyylliseksi vääryyteen sitä olentoa kohtaan, jota hänen voimansa ja\nmiehuutensa tulisi suojella -- naista kohtaan. Hän oli näyttänyt hänet\nsyylliseksi siihen, että hän oli tuominnut tuntematta asiaa. Ääni hänen\nsisässään tuntui huutavan: \"Mitä teki Carmin Fanchet sinulle?\"\n\nÄkkiä David nousi ja tarttui tuolinsa selkänojaan. \"Ehkä te olette\noikeassa ja minä väärässä\", sanoi hän. \"Nyt muistan, että panin\nFanchetin käsirautoihin ja Carmin Fanchet istui hänen vieressään koko\nensimäisen yön. En aikonut nukkua, mutta kun olin väsynyt, en voinut\nvastustaa. Kun olin nukkunut noin tunnin, tyttö herätti minut yrittäen\nottaa käsirautojen avaimen. Hänellä oli silloin tilaisuus tappaa\nminut.\"\n\nVoitonriemuisena katsoi nainen ylös. \"Niin, hän olisi voinut tappaa\nteidät nukkuessanne, mutta hän ei tehnyt sitä. Miksi?\"\n\n\"En tiedä. Ehkä hän luuli onnistuvansa avaimen saannissa ja tahtoi\njättää sen veljensä tehtäväksi. Kaksi tai kolme päivää myöhemmin hän ei\nolisi hetkeäkään epäröinyt, siitä olen varma. Kaksi kertaa tapasin\nhänet varastamassa pyssyäni. Ja kolmannen kerran myöhään illalla, kun\nolimme noin päivän matkan päässä Athabascan asemalta, hän oli vähällä\nlyödä minua nuijalla. Myönnän, että hän ei koskaan tehnyt minulle\nmitään kauheata, mutta olen varma, että hän yritti, ainakin\nloppupuolella.\"\n\n\"Ja koska hän epäonnistui, hän vihasi teitä ja koska hän vihasi teitä,\npäätitte te rangaista häntä veljensä kanssa. Te ette katsonut asiaa\nnaisen näkökannalta. Nainen voi taistella ja tappaa pelastaakseen sen,\njota rakastaa. Hän yritti ehkä ja epäonnistui. Seurauksena oli, että\nlaki tappoi hänen veljensä. Eikö siinä ollut kylliksi? Olisiko ollut\noikein tuhota hänet vain sillä syyllä, että te otaksuitte hänen olleen\nosallisena veljensä rikoksiin?\"\n\n\"Se on kummallista\", vastasi David epävarmalla äänellä. \"Mc Vane,\nylitarkastaja, kysyi minulta samaa. Luulin, että tytön kauneus vaikutti\nhäneen. Olen hyvin pahoillani, että puhuin hänestä sairaana ollessani.\nEn tahdo, että pidätte minua pahana -- siinä suhteessa. Ajattelen koko\ntapausta vielä, ja jos huomaan, että olen ollut väärässä, ja jos vielä\nkohtaan Carmin Fanchetin, en häpeä polvillani pyytää häneltä anteeksi,\nMarie-Anne!\"\n\nEnsimmäisen kerran hän lausui nimen, jonka käyttämiseen hän oli saanut\nluvan. Nainen huomasi sen. David näki hänen kasvoillaan hyväksyvän\nvälähdyksen, ikäänkuin nimen käyttäminen olisi hämmästyttänyt tai\nmiellyttänyt häntä. Sitten se oli poissa.\n\nNainen ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan ja meni ikkunan luo. Hän\nseisoi selin Carriganiin katsellen ulos joelle. Silloin äkkiä he\nkuulivat äänen. Se oli ääni, jonka hän oli kuullut kahdesti sairaana\nollessaan, ääni, joka oli herättänyt hänet viime yönä huutaen hänen\nhuoneessaan Mustan Roger Audemardin nimeä. Se kuului selvästi avoimesta\novesta matalana ja yksitoikkoisen valittavana. Carrigan ei päästänyt\nsilmistään St. Pierren vaimon hentoa vartaloa. Hän näki väristyksen\npuistattavan sitä.\n\n\"Kuulin tuon äänen viime yönä\", sanoi David. \"Tässä hytissä se kutsui\nMustaa Roger Audemardia.\"\n\nNainen ei näyttänyt kuulevan häntä. Carrigan katsoi avonaiseen oveen.\n\nKultainen valovirta tummeni äkkiä ja päivää vastaan näkyi ovella miehen\nvartalo. Carrigan oli huudahtamaisillaan. Ensin hän säikähti, mutta\nvähitellen hän alkoi tuntea ääretöntä uteliaisuutta ja sääliä. Mies oli\nkauhean epämuodostunut. Hänen selkänsä ja leveät hartiansa olivat niin\nvääntyneet, että hän ei ollut pitempi kuin kahdentoistavuotias poika.\nJos hän olisi seisonut suorana, olisi hän ollut kuusi jalkaa ja hyvin\nsopusuhtainen. David näki, että siinä ei ollut kysymyksessä\nsyntymävika, vaan onnettomuus oli runnellut tuon suuren ruumiin, joka\nseisoi ovella kuin ryömivä eläin. Ensin hän näki vain sen suuruuden --\npitkät käsivarret, jotka melkein koskettivat lattiaan, taittuneen\nselän, vääntyneet hartiat -- mutta sitten nämä kaikki katosivat, ja hän\nnäki vain kasvot ja pään, joissa oli jotain jumalallista. Se ei ollut\nkauneutta, vaan voimaa -- kallion, kaiverretun graniitin lujuutta,\nikäänkuin jokainen piirre olisi veistetty jostain katoamattomasta,\nikuisesta. Kuitenkin niistä puuttui elävän sielun lämmin valo. Mies ei\nollut vanha eikä nuori. Hän ei näyttänyt huomaavan Carrigania, joka\nseisoi häntä lähinnä. Hän katsoi St. Pierren vaimoa.\n\nNainen katsoi hellästi hymyillen muodotonta ruhoa ovella, niinkuin hän\nolisi hymyillyt pienelle lapselle. Miehen suurissa, syvällä olevissa\nsilmissä paloi orjamaisen kunnioituksen tuli. Ne liikkuivat hitaasti\netsien jotakin. Huulet liikkuivat, ja taas kuuli David tuon\nsalaperäisen, valittavan äänen huutavan samoin kun viime yönä: \"Onko\nkukaan nähnyt Mustaa Roger Audemardia?\"\n\nSamassa St. Pierren vaimo oli muodottoman jättiläisen vieressä. Hän\nnäytti pitkältä kääpiön rinnalla. Hän silitti kädellään hänen\nharmahtavia hiuksiaan, nauroi lempeästi silmät loistavina ja omituinen\nhehku poskillaan. Carrigan tunsi sydämensä pysähtyvän, kun hän katseli\nheitä. Oliko tuo mies St. Pierre? Ajatus tuli kuin salaman välähdys ja\nkatosi yhtä nopeasti. Se oli mahdotonta ja käsittämätöntä. Ja kuitenkin\nnaisen äänessä oli jotakin enemmän kuin sääliä.\n\n\"Ei, ei, emme ole nähneet häntä, André -- emme ole nähneet Mustaa Roger\nAudemardia. Jos hän tulee, kutsun sinua. Sen lupaan. Michiwan. Kutsun\nsinua.\"\n\nHän silitti miehen partaista poskea, laski kätensä hänen vääntyneelle\nolkapäälleen, ja he kääntyivät aurinkoon päin. Carriganista tuntui,\nettä nainen puhui ja nyyhkytti ja nauroi samassa hengenvedossa, kun\nsuuri ruho loittoni hänen hyväilevistä käsistään. Hetken hän katseli\nhänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sulki oven ja seisoi Carrigania\nvastapäätä. Hän ei puhunut. Hän hengitti nopeasti. Äskeinen hellyys oli\nkadonnut hänen kasvoiltaan ja hänen silmissään paloi taisteluhalu. Hän\nodotti sanoja ajatuksille, joiden hän tiesi liikkuvan Carriganin\nmielessä.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nÄänettömyys vallitsi Carriganin ja St. Pierren vaimon välillä. David\ntiesi, mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat vielä punehtuneet,\nsilmät säihkyivät taistelun odotuksesta. Hän oli valmis taistelemaan\nulkopuolella olevan runnellun olennon puolesta. Hän odotti Davidin\nsaartavan hänet kysymyksillään, vaativan häneltä tiedon, miksi mies oli\nlausunut Mustan Roger Audemardin nimen. Totuus iski Davidin aivoihin.\nKaikki ei sittenkään ollut pelkkää kuumehouretta. Se ei ollut\nalkuasukkaiden petos, jollaista mahdollisuutta hän oli ajatellut viime\nyönä. Sattuma oli tuonut hänet aivan salaisuuden perille. St. Pierren\nvaimo oli jollain tavoin yhteydessä Musta Roger-mysteerion kanssa.\nDavid ei kuitenkaan kysynyt mitään. Hän kääntyi ikkunaan päin ja katsoi\nulos seisoen samassa paikassa missä Marie-Anne hetkistä ennen.\n\nPäivä oli suurenmoinen. Kaukana toisella rannalla, eilisellä\nleiripaikalla oli liikettä ja elämää. Miehet häärivät rannalla ja\nyorkilaisvenettä työnnettiin vesille. Aivan ikkunan alla lipui\nkanootti, jossa oli yksi mies. Se oli André, raajarikko. Voimakkain\nvedoin hän souti joen poikki. Hänen epämuodostumistaan tuskin huomasi\nkanootissa. Hänen hiuksensa ja musta partansa loistivat auringossa, ja\nleveiden olkapäiden välistä kohoava pää näytti enemmän kuin ennen\nveistetyltä jumalan päältä. Ja tämä mies, joka oli kuin salaman lyömä\npuu, mieletön, oli kuitenkin jotain enemmän kuin lihaa ja verta\nMarie-Anne Boulainille.\n\nDavid kääntyi häntä kohti. Hänen asentonsa oli muuttunut. Siinä ei enää\nollut ylpeätä uhmaa. Nainen oli valmistautunut puolustautumaan, mutta\nhänelle ei tarjoutunutkaan siihen tilaisuutta. Hän ei koettanut salata\ntätä seikkaa Carriganilta. David nyökkäsi ikkunaan päin.\n\n\"Hän menee pois kanootissa. Luulen, että ette olisi suonut minun\nnäkevän häntä. Olen hyvin pahoillani, että satuin olemaan täällä.\"\n\n\"En yrittänyt estää häntä. Tahdoin teidän näkevän hänet, ja ajattelin,\nettä kun te --.\"\n\n\"Odotitte minun kiduttavan teitä, kunnes ilmaisisitte totuuden, mitä\nhän tietää Roger Audemardista\", sanoi David. \"Olitte valmis\ntaistelemaan. Mutta en tahdo kysellä, ellette anna minulle siihen\nlupaa.\"\n\n\"Olen hyvin iloinen\", sanoi hän matalalla äänellä. \"Alan luottaa\nteihin. Olette luvannut, että ette yritä paeta ja uskon teitä.\nTahdotteko myös luvata, että ette tee kysymyksiä, joihin en voi vastata\nennenkuin St. Pierre tulee?\"\n\n\"Koetan.\"\n\nHän tuli hitaasti Davidin luo, niin lähelle, että hän olisi voinut\nlaskea kätensä Davidin olkapäille.\n\n\"St. Pierre on puhunut minulle paljon Punaisesta Poliisista\", sanoi hän\ntyynesti katsoen Carrigania. \"Hän sanoo, että miehet, jotka kantavat\npunaista takkia, eivät koskaan tee halpamaisia tekoja, että he\nseuraavat rikollista rehellisesti ja julkisesti. Hän kutsuu heitä\nmiehiksi, ja usein hän on kertonut ihmeellisiä juttuja heidän töistään.\nKysyn teiltä, m'sieu David, tahdotteko menetellä kanssani rehellisesti?\nJos annan teille vapauden liikkua veneissä ja rannallakin, tahdotteko\nodottaa St. Pierreä ja selvittää loput hänen kanssaan, mies miestä\nvastaan?\"\n\nCarrigan taivutti päätään. \"Tahdon odottaa ja selvittää asiat St.\nPierren kanssa.\"\n\nDavid näki nopean sykähtelyn hänen kaulassaan, ja äkkiä ojensi nainen\nkätensä hänelle. David piti sitä hetken omassaan. Pienet sormet\npuristivat hänen kättään ja niiden lämpö sai hänen verensä kuohumaan.\nHän oli niin lähellä, että David voi tuntea hänen ruumiinsa\nsykähdykset. Hän kumarsi päätään ja hänen hiustensa suloinen tuoksu\nhuumasi Davidin, niiden välkkyvä kauneus oli hänen huuliensa\nulottuvilla.\n\nHitaasti nainen veti kätensä pois ja astui kauemmaksi. Carriganista hän\noli kuin nuori tyttö. Tyttömäinen sulo väreili hänen punehtuneilla\nkasvoillaan ja peittelemätön riemu välkehti hänen silmissään.\n\n\"En pelkää enää\", sanoi hän väräjävällä äänellä. \"Kun St. Pierre tulee,\nkerron hänelle kaikki. Silloin saatte kysellä ja hän vastaa. Hän ei\npetä. Te tulette pitämään St. Pierrestä ja tulette antamaan anteeksi,\nmitä tapahtui kiven takana.\"\n\nHän teki pienen liikkeen oveen päin. \"Kaikki on nyt teidän\nkäytettävissänne\", lisäsi hän. \"Kerron Bateeselle ja toisille. Kun\nsidomme veneet, saatte nousta maihin. Unohdamme kaiken, mikä on\ntapahtunut, m'sieu David. Unohdamme kunnes St. Pierre tulee.\"\n\n\"St. Pierre!\" huudahti David. \"Jospa ei olisi mitään St. Pierreä.\"\n\n\"Silloin olisin hukassa\", keskeytti nainen äkkiä. \"Silloin tahtoisin\nkuolla!\"\n\nAvonaisesta ikkunasta kuului ääni. Se oli Andrén yksitoikkoinen sävel.\nMarie-Anne meni ikkunan luo. David seurasi häntä. Katsoessaan hänen\npäänsä yli Davidin huulet melkein koskettivat hänen hiuksiaan. André\noli tullut takaisin. Hän katseli kahta yorkilaisvenettä, jotka tulivat\nheidän alustaan kohti.\n\n\"Kuulitte hänen kysyvän Mustaa Roger Audemardia. Kummallista. Ymmärrän\nhämmästyksenne, kun näitte hänet ovella. Hänen järkensä kuten\nruumiinsakin on rujo. Vuosia sitten St. Pierre löysi hänet metsästä\nankaran myrskyn jälkeen. Puu oli kaatunut hänen päälleen. St. Pierre\nkantoi häntä olkapäillään. Hän jäi eloon, mutta hän on aina ollut\ntuollainen. St. Pierre pitää hänestä, ja hän seuraa St. Pierreä kuin\nkoira. Hänen järkensä on mennyt. Hän ei tiedä nimeään, mutta me\nkutsumme häntä Andréksi. Yöt ja päivät hän hokee samaa kysymystä: 'Onko\nkukaan nähnyt Mustaa Roger Audemardia?' Haluaisin joskus kuulla, mitä\nkauheata te tiedätte Roger Audemardista.\"\n\nYorkilaisveneet olivat nyt puolitiessä jokea. Äkkiä niistä kajahti\nhurja laulu. David eroitti kuusi miestä kussakin veneessä. Heidän\naironsa välkkyivät laulun tahtiin aamuauringossa. Marie-Anne katsoi\nDavidiin. Hänen silmissään David näki nyt sen, minkä illan hämäryys oli\nsalannut heidän laskiessaan alas Pyhän Hengen putouksia. Nyt hän oli\ntyttö. David ei enää ajatellut häntä naisena. Hän ei ajatellut häntä\nSt. Pierren vaimona. Tuossa katseessa oli jotakin, joka värähytti hänen\nsielunsa syvimpiä kieliä. Näytti siltä, kuin verho olisi hetkeksi\npudonnut heidän väliltään.\n\nHänen punaiset huulensa värisivät, hän hymyili ja katsoi taas joelle.\nDavid kumartui eteenpäin. Tuulenhenki löyhytti välkkyvän kiharan hänen\nposkeaan vastaan. Vastustamaton halu valtasi Davidin. Hän kumartui\nvielä lähemmäksi, niin että hänen huulensa hiljaa koskettivat\nsametinpehmeitä kiharoita. Hän astui takaperin. Häntä hävetti. Hänen\nraju sydämensä oli tukahuttaa hänet. Hän puristi kätensä nyrkkiin.\nNainen ei ollut huomannut, mitä hän oli tehnyt. Davidista hän oli kuin\nlintu, joka olisi tahtonut lentää ulos ikkunasta, joka värisi halusta\nsaada vastata joelta tulevaan lauluun. Hymyillen katsoi hän taas\nDavidin kasvoihin, jotka olivat muuttuneet koviksi hänen sisässään\nriehuvan taistelun johdosta.\n\n\"Minun kansani on onnellinen\", huudahti hän. \"Myrskyissäkin he nauravat\nja laulavat. Kuunnelkaa. He laulavat La Dernier e Domaine. Se on\nmeidän laulumme. Meidän kotimme on tuolla kaukana salomailla, minne\neivät ihmiset koskaan tule -- rajamailla. Heidän vaimonsa, lemmittynsä\nja perheensä ovat siellä, ja he ovat onnellisia tietäessään, että\ntänään kuljemme muutamia maileja heitä lähemmäksi. He eivät ole teidän\nkaltaisianne Montrealissa ja Ottavassa ja Quebecissä. He ovat kuin\nlapsia. Mutta he ovat oivallisia lapsia!\"\n\nHän otti seinältä St. Pierren lipun. \"St. Pierre on takanamme\", selitti\nhän. \"Hän tulee alas sellaisella tukkilautalla, jollaista ei ole toista\nmeidän maassamme. Odotamme häntä, mutta joka päivä meidän täytyy kulkea\nmuutamia maileja lähemmäksi kotia. Se tekee mielet iloisemmiksi.\nKuljemme hitaasti, ja tällaisena päivänä se onkin ihanaa. Tekee teille\nhyvää päästä ulos. Tahdotteko tulla kanssani? Vai oletteko mieluummin\nyksin?\"\n\nHänen kasvoillaan ei enää ollut pidättyneisyyttä. Hänen huulillaan\nkarehti veitikkamainen hymy. Hänen silmissään oli loisto, joka sytytti\nDavidin veren. Se ei ollut keimailua, vaan jotain syvempää, jotain\ntodellista -- uusi Marie-Anne, joka sanoi suoraan, että hän toivoi\nhänen tulevan. David ei tiennyt, että hänen kätensä olivat vielä\nnyrkkiin puristetut. Ehkä nainen huomasi sen. Hänen silmänsä lepäsivät\nyhä Davidin kasvoilla toistaen hänen huultensa kutsun.\n\n\"Tulen mielelläni\", sanoi David.\n\nSanat tulivat jäykästi. Hän tuskin kuuli niitä tai tiesi, mitä hän\nsanoi, ja kuitenkin hän oli tietoinen äänensä luonnottomasta soinnusta.\nHän ei tiennyt, että hän ilmiantoi itsensä, hän ei nähnyt tummaa punaa,\njoka villiruusun tavoin peitti St. Pierren vaimon posket. Hän otti\npiippunsa pöydältä ja seurasi naista.\n\n\"Teidän pitää odottaa vähäsen\", sanoi hän kevyesti koskettaen Davidin\nkäsivartta. \"Nepapinas valmistaa teille erikoisen kylvyn. Lähetän hänet\nsisään, ja sen jälkeen saatte tulla.\"\n\nMiesten hurja laulu kuului lähempänä.\n\n\"He ovat onnellisia\", toisti St. Pierren vaimo hiljaa. \"Minäkin olen\nonnellinen. En enää pelkää. Maailma on taas ihana. Voitteko arvata\nmiksi? Se on siksi, että olette antanut minulle lupauksenne, m'sieu\nDavid, ja siksi, että luotan teihin!\"\n\nHän oli poissa.\n\nPitkään aikaan ei David liikkunut. Miesten laulu, äkkinäinen hurjempi\nhuuto, sitten jokin kirahdus veneen kylkeen olivat kuin ääniä jostain\ntoisesta maailmasta. Hänen sisässään tapahtui sysäys, suurempi kuin\nnäkyväisten esineitten. Se oli totuus, joka selvisi hänelle, tulvahti\nhänen ylitseen kuin meren aallot, mursi padot, joilla hän oli koettanut\nsitä estää. Ääni hänen sielussaan julisti tätä totuutta, että ennen\nkaikkea muuta hän tahtoi ojentaa kätensä tätä ihanaa olentoa kohti,\njoka oli St. Pierren vaimo, nainen, joka oli yrittänyt tappaa hänet ja\nnyt katui sitä. Hän tiesi, että se ei ollut kauneus, joka veti häntä.\nSe oli kunnioitus, jota St. Pierre itse varmaan tunsi tätä naista\nkohtaan, joka oli hänen vaimonsa. Se sai hänet valtaansa kuin tulipalo,\njätti hänet alastomaksi ja kuolleeksi kuin kulovalkean mustuttamat\npuut. Häneltä pääsi huokaus, joka oli melkein kuin itku. Hänen\nnyrkkinsä puristuivat yhä tiukempaan. Hän oli St. Pierren vaimo! Ja\nhän, David Carrigan, joka oli arka kunniastaan, ylpeä voimastaan, oli\nuskaltanut toivoa häntä omakseen hänen miehensä poissaollessa! Hän\ntuijotti suljettuun oveen, hän alkoi syyttää itseään, hänet valtasi\nhitaasti toinen kauhea tunne -- häpeä heikkoutensa tähden ja tilanteen\ntoivottomuus.\n\nOvi avautui ja Nepapinas tuli sisään.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nSeuraavan neljännestunnin ajan David oli yhtä ääneti kuin vanha\nintiaanitohtorikin. Hän ei tuntenut mitään kipua, kun Nepapinas otti\npois siteen ja pesi hänen päänsä valmistamallaan seoksella. Ennenkuin\nuusi side pantiin päälle, David katsoi peiliin. Hän ei ollut vielä\nnähnyt haavaansa ja hän odotti näkevänsä suuren ruman arven: Hänen\nhämmästyksekseen näkyi vain pieni tulehtunut kohta ohimolla. Hän\ntuijotti Nepapinaan, joka arvasi hänen ajatuksensa. Hänen kuivat\nkasvonsa vetäytyivät leveään hymyyn. \"Kuula sattui kiveen ja kivi lensi\npäähänne\", selitti hän. \"Päänne oli vähällä murskautua, mutta Nepapinas\noikaisi sen sormin, noin.\" Hän kohautti ohuita olkapäitään, ja ylpeä\nhymy huulillaan koetti hän koukkuisilla sormillaan näyttää, miten\ntoimitus tapahtui.\n\nÄänettömänä David puristi hänen kättään. Nepapinas laittoi uuden siteen\nja meni ulos nauraen omituista nauruaan, ikäänkuin hän olisi tehnyt\naika kepposen valkoiselle miehelle siepatessaan hänet kuolemankidasta.\n\nJonkun aikaa oli ulkoa kuulunut hiljaista liikettä. Miesten laulu oli\nvaiennut, ja matala ääni antoi määräyksiä. Katsoessaan ulos ikkunasta\nDavid näki, että heidän veneensä liukui hitaasti pois rannasta. Hän\nsytytti St. Pierren vaimon antaman savukkeen.\n\nHuolimatta henkisestä taistelusta, jota hän oli käynyt Nepapinaan\nläsnäollessa, ei hän ollut päässyt selville itsestään. Hän oli laannut\nolemasta David Carrigan, takaa-ajaja. Joku päivä aikaisemmin hänen\nverensä oli kiehunut, kun hän ajatteli suurta peliä, jossa laki oli\ntoisella puolella ja laittomuus toisella puolella pöytää ja kortit\nvälissä. Kortit merkitsivät joko elämää tai kuolemaa. Jommankumman\ntäytyi voittaa tai hävitä. Jos silloin joku olisi sanonut hänelle, että\npian hän tulee tapaamaan miehen, joka tuntee Roger Audemardin, olisi\nhänen jokainen hermonsa jännittynyt odotuksesta. Tämän hän totesi\nkävellessään edestakaisin pehmeällä matolla. Hän tiesi, että\nponnistuksista huolimatta entinen innostus oli poissa. Oli mahdotonta\nvalehdella itselleen. Tällä hetkellä St. Pierre oli hänelle tärkeämpi\nkuin Roger Audemard. Ja St. Pierren vaimo, Marie-Anne --.\n\nHänen silmänsä osuivat pianolla olevaan rypistettyyn nenäliinaan. Taas\nhän pusersi sitä kädessään ja taas nöyryytyksen ja häpeän puna nousi\nhänen kasvoilleen. Hän pudotti nenäliinan. Hänen oman elämänsä laki\ntuntui ilkkuvan hänelle. Hän oli puhdas, ja se oli ollut hänen suurin\nylpeytensä. Hän vihasi miestä, joka ei ollut puhdas. Hänen vaistonsa\nkäski hänen tappamaan miehen, joka häpäisi toisen miehen kotia. Ja\ntäällä, St. Pierren paratiisin pyhyydessä hän löysi itsensä\ntaistelemassa tuota kaikkien aikojen suurinta taistelua.\n\nHän katsoi ovea. Hän ojentautui ja hän nauroi sille, joka oli noussut\nosoittamaan häntä sormella. Eihän se loppujen lopuksi miestä\npahentanut, jos hän kävikin läpi tulen, jos hän pääsi siitä\nkärventymättä. Sisimmässään hän tiesi, että ei ollut synti rakastaa,\nsellaisissakaan olosuhteissa kuin hän, jos hän piti tuon rakkauden\nomana tietonaan. Mitä hän oli tehnyt silloin, kun Marie-Anne seisoi\nikkunan luona, ei voinut tulla tekemättömäksi. St. Pierre olisi\nluultavasti tappanut hänet, jos hän olisi tiennyt sen, eikä hän olisi\nmoittinut häntä siitä. Mutta St. Pierren vaimo ei ollut huomannut\nhyväilyä. Ei kukaan paitsi hän itse tiennyt siitä. Se oli hänelle pyhä\nasia, vaikkakin se nosti häpeän punan hänen poskilleen.\n\nHän meni ovelle, jonka hän avasi, ja seisoi auringonpaisteessa. Oli\nsuloista tuntea auringon lämpöä kasvoillaan ja raikkaan ilman täyttävän\nkeuhkonsa. Alus oli lähtenyt rannasta ja kulki nopeasti keskelle jokea.\nBateese hoiteli suurta koivusta peräsintä. Davidin suureksi\nhämmästykseksi hän nyökkäsi ystävällisesti ja veti suunsa leveään\nhymyyn.\n\n\"Se meidän tappelumme tulee pian\", hihitti hän mielissään. \"Te olette\nkuin pieni kananpoika ja minä, Concombre Bateese kuin kotka.\"\n\nBateesen ilo tarttui Davidiinkin. Hän meni hyttiinsä ja kaivoi esiin\nnyrkkeilyhansikkaansa. Hän hyväili niitä kuin rakasta veljeä tai\nystävää, ja niiden samettinen pehmeys oli viihdyttävämpää kuin savuke,\njota hän paraikaa poltteli. Hänen suurin intohimonsa oli nyrkkeily, ja\nmihin tahansa hän menikin, hansikkaat seurasivat aina mukana. Monin\npaikoin oli hän retkillään opettanut erämaan asukkaille niitten\nkäyttöä, saadakseen nauttia siitä hyväntunteesta, jota niiden\nkäyttäminen hänelle tuotti. Tuossa kutsui nyt häntä Bateese odottaen\nhänen paranemistaan.\n\nHän meni ulos ja sysäsi kömpelön näköiset hansikkaat alkuasukkaan nenän\neteen.\n\nBateese katsoi niitä uteliaana. \"Kintaat\" sanoi hän nyökäyttäen\npäätään. \"Pysyykö pienen kukonpojan varpaat talvella lämpiminä\ntuollaisissa? Ne ovat hankalat. Voin tehdä paremmat lapaset\nporonnahasta.\"\n\nDavid pani hansikkaan käteensä, ja puristi kätensä nyrkkiin. \"Näetkö\ntuota, Concombre Bateese?\" kysyi hän. \"Ne eivät ole sitä varten, että\nkädet pysyisivät lämpiminä! Tulen käyttämään niitä tappelussamme.\nArvaatko miksi? Sentähden, että en tahdo satuttaa sinua vallan pahasti,\nBateese. En tahdo mukiloida kasvojasi pahanpäiväisesti, minkä minä\nvarmaan tekisin, ellen panisi käteeni näitä pehmeitä hansikkaita.\nSitten, kun olet oppinut taistelemaan --.\"\n\nConcombre Bateesen häränniska näytti paisuvan haletakseen. Silmät\nolivat pulpahtaa ulos kuopistaan. \"Mitä! Te uskallatte puhua noin\nConcombre Bateeselle, joka on paras tappelija kolmen joen maassa? Te\npuhutte minulle tuolla tavalla, minulle, joka tapan karhun käsilläni,\njoka kiskon puut juurineen, joka, -- joka --\"\n\nSanatulva oli tukahduttaa hänet, kun äkkiä katsoessaan yli Carriganin\nolkapään, hän pysähtyi. David kääntyi. Jonkun askeleen päässä hänen\ntakanaan seisoi Marie-Anne, joka oli kuullut heidän puheensa. Hän puri\nhuultaan ja hänen silmänsä nauroivat.\n\n\"Ette saa riidellä, lapset\", sanoi hän. \"Bateese, sinä ohjaat\nhuonosti.\"\n\nHän ojensi kätensä, ja sanaa sanomatta David antoi hänelle hansikkaat.\nHän siveli niitä hiljaa sormillaan, kuitenkin David näki hänen\nvalkealla otsallaan epäilyn häivän.\n\n\"Ne ovat kauniit ja pehmeät, m'sieu David. Ne eivät voi paljo koskea.\nKun St. Pierre tulee, tahdotteko jonakin päivänä opettaa minua\nkäyttämään niitä?\"\n\n\"Te sanotte aina, kun St. Pierre tulee\", vastasi David. \"Pitääkö meidän\nodottaa kauan?\"\n\n\"Pari kolme päivää, ehkä vähän kauemmin. Tuletteko kanssani?\"\n\nVastausta odottamatta hän meni edellä, heilauttaen hansikkaita\nsivullaan. Bateese irvisteli pahanilkisesti ja ravisti mahtavaa\nnyrkkiään. He olivat tuskin päässeet näkyvistä kun he kuulivat kovan\nnaurunrähäkän. Bateesen nauru ei ollut vielä laannut, vaikka he olivat\nkulkeneet jo kannen toiseen päähän, mihin oli järjestetty tuoleja,\nuseita mattoja, pieni pöytä ja Davidin hämmästykseksi riippumatto. Hän\nei ollut koskaan nähnyt sellaisilla ylellisyyksillä varustettua alusta\nkolmen joen vesillä. Hänen päänsä yläpuolella liehui St. Pierren\nmustavalkoinen lippu. Lipputangon alla oli verhottu ovi, joka\nepäilemättä johti keittiöön. David ei voinut peittää hämmästystään.\nMutta St. Pierren vaimo ei näyttänyt huomaavan sitä. Hänen otsallaan\noli vielä ryppyjä ja nauru oli kadonnut hänen silmistään.\n\n\"Onko totta, että olette luvanneet tapella Bateesen kanssa?\" kysyi hän.\n\n\"Se on totta, ja luulen, että Bateese ilolla odottaa sitä tapahtumaa.\"\n\n\"Niin tekee\", vahvisti nainen. \"Viime yönä hän kertoi siitä kaikille\nmiehille. Ne, jotka tänä aamuna lähtivät St. Pierreä vastaan, veivät\ntiedon mukanaan. Kaikki ovat jännittyneitä ja paljon vetoja on lyöty.\nPelkään, että olette tehnyt pahan lupauksen. Kukaan ei ole tarjoutunut\nottelemaan Bateesen kanssa kolmeen vuoteen, ei edes suuri St. Pierre,\njoka sanoo, että Concombre on enemmän kuin pari hänelle.\"\n\n\"Kuitenkin he ovat epäilevällä kannalla, koska he lyövät vetoa, ja\nsiihen tarvitaan kaksi ihmistä\", hihitti David.\n\nRypyt katosivat Marie-Annen otsalta ja hymy väreili hänen punaisilla\nhuulillaan. \"Niin, he lyövät vetoja; mutta ne, jotka ovat Teidän\npuolellanne, tarjoavat ensi syksyiset majavannahat ja jäätyneet kalat\nilvestä ja näätää vastaan. Heitä on kolmekymmentä yhtä vastaan, m'sieu\nDavid!\"\n\nHänen silmissään kuvastuva säälin tunne nosti veren Davidin kasvoille.\n\"Kunpa minulla olisi jotain panna vedon alaiseksi!\" valitti hän.\n\n\"Te ette saa tapella. Minä kiellän sen!\"\n\n\"Silloin Bateese ja minä hiivimme ulos metsään ja tappelemme siellä.\"\n\n\"Hän loukkaa teidät pahasti. Hän on kauhea, hän on kuin suuri eläin.\nHän rakastaa tappelua ja hän aina kysyy, eikö kukaan piisaa hänelle.\nHän tuhoaisi vaikka minut saadakseen tapella. Mutta te, m'sieu\nDavid -.\"\n\n\"Rakastan myös tappelua\", lisäsi David kursailematta.\n\nSt. Pierren vaimo tarkasti häntä miettivästi. \"Näiden kanssa?\" kysyi\nhän pitäen kädessään hansikkaita.\n\n\"Niin, noiden kanssa. Bateese saa käyttää nyrkkejään, mutta minä käytän\nnäitä, niin että en tee hänen kasvojaan muodottomiksi. Ne eivät ole\nmuutenkaan liian somat.\"\n\nPidätetty hymy huulillaan antoi hän hansikkaat takaisin, ja osoittaen\nsuurta, pehmeätä tuolia hän sanoi: \"Olkaa hyvä ja istukaa. Minulla on\nvähän tehtävää, palaan heti.\"\n\nDavid luuli, että hän heti meni neuvottelemaan asiasta Bateesen kanssa,\nsillä oli selvää, että hän ei katsellut suosiollisesti luvattua\nottelua. Hän oli varomattomasti tullut luvanneeksi Bateeselle tappelun\nollenkaan aavistamatta, että sillä tuli olemaan niin suuri merkitys\nkoko joukkoon nähden. Nyt hän oli pääsemättömissä, ja kaikesta päättäen\nBateese oli ainakin hänen tasallaan. Siitä hän oli iloinen. Hymyillen\nhän katseli St. Pierren miesten taivutettuja selkiä. Nuo siis löivät\nvetoa hänestä! Ehkä he saivat St. Pierrenkin osalliseksi peliin.\n\nKuuma veri pauhasi Carriganin suonissa. Se tuntui aina sormen päihin\nasti. Hän tuijotti joelle. Ajatukset saivat hänet kokonaan unohtamaan\nulkomaailman. Hän omisti yhden asiaa, josta St. Pierre ja hänen\nvaimonsa olisivat panneet vedonalaiseksi puolet omaisuudestaan! Jos hän\nvoittaisi tuon yhden asian, joka oli tullut hänelle kuin jokin\nyliluonnollinen innostus, ja antaisi Bateeselle selkään --.\n\nHän käveli edestakaisin kapealla kannella. Ajatus kasvoi ja täytti\nkokonaan hänen mielensä. Aina siitä hetkestä asti, kun ensimäinen kuula\nammuttiin häneen, hän oli ollut tekemisissä pimeiden voimien kanssa.\nMutta kohtalo oli viimein antanut hänelle valtin. Se, mitä hän omisti,\noli kallisarvoisempaa kuin turkikset ja kulta St. Pierrelle, ja St.\nPierre ei tulisi hylkäämään tarjousta. Hän ei uskaltaisi. Hän ottaisi\nsen vastaan mielellään vahvasti uskoen, että Bateese suomisi hänet yhtä\npahanpäiväisesti kuin kaikki muutkin vastustajansa. Ja jos Marie-Anne\nolisi tiennyt, mikä tuo pantti oli, olisi hänkin rukoillut jumalien\nsuosiota Concombre Bateeselle!\n\nHän ei kuullut keveitä askeleita takanaan, ja kun hän kääntyi, näki hän\nedessään Marie-Annen, joka kantoi kädessään pientä koria, jonka David\noli nähnyt hytin pöydällä. Hän istuutui riippumattoon ja otti esiin\npitsityön. David katseli hänen sormiensa nopeata liikettä.\n\nEhkä hänen ajatuksensa siirtyi Marie-Anneen. Davidia melkein pelotti,\nkun hän näki poskien punastuvan pitkien, tummien ripsien alla. Hän\nkatseli taas soutajia koettaen laskea heidän airojensa liikkeitä. Hänen\ntakanaan St. Pierren vaimon ihanat silmät katselivat häntä kuuman\nhehkuvina.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi David hitaasti yhä katsellen joelle, \"jokin sanoo\nminulle, että jotakin odottamatonta on tapahtuva kun St. Pierre palaa.\nLyön vetoa hänen kanssaan, että voitan Bateesen. St. Pierre ei ole\nkieltäytyvä. Ja St. Pierre häviää, koska minä voitan Bateesen. Silloin\nalkaa odottamatonta tapahtua. Sen jälkeen saamme nähdä, pidättekö\npaljon väliä.\"\n\nOli hetken hiljaista. \"En tahdo teidän tappelevan Bateesen kanssa\",\nsanoi Marie-Anne.\n\nNeulat liukuivat nopeasti kun Carrigan kääntyi. Pitkät ripset peittivät\nsen, minkä David hetkistä aikaisemmin olisi nähnyt hänen silmissään.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nAamu kului kuin unessa. Carrigan antautui lumouksen valtaan kuin lapsi,\njoka hetkeksi on joutunut kultaiseen satumaahan. Hän istui niin lähellä\nMarie-Annea, että hän tunsi kuin suloisen kukan tuoksun. Se oli kuin\nsyvällä, metsän siimeksessä kasvavan orvokin tuoksua. David kuvitteli\nnäkevänsä Marie-Annen niitä poimimassa vuosi sitten, yksinään, David\noli näkevinään hänen pienien sormiensa poimivan noita hymyileviä\nkukkia, joiden vieno tuoksu oli kuin metsärastaan laulua, verrattuna\netelän hajuvesipulloihin. Se tuntui olevan osa hänestä itsestään, hänen\nhehkuvien poskiensa tuoksua, hänen pehmeitten huuliensa henkäys.\n\nMarie-Anne ei arvannut hänen ajatuksiaan. Hänen äänessään ei ollut\nmitään, mikä olisi ilmaissut niitä. Nainen ei tiennyt hänen sisässään\nriehuvasta taistelusta. Hänen silmänsä hymyilivät, hän nauroi,\nhän laski silmukoita ja puhui Davidille kuin St. Pierren hyvälle\nystävälle. Hän kertoi kuinka St. Pierre oli tehnyt veneen, suuremman\nkuin koskaan ennen on joella nähty, kokonaan kuivasta seetripuusta,\nniin että se uiskenteli kuin höyhen, missä vain oli vettä kylliksi\nyorkilaisveneelle. Hän kertoi, kuinka St. Pierre oli ostanut pianon\nEdmontosta, ja kuinka hän eräässä haaksirikossa oli kantanut sitä\nhartioillaan. St. Pierre on hyvin vahva mies, sanoi hän ylpeästi, ja\nlisäsi:\n\n\"Toisinaan, kun hän ottaa minut syliinsä, pelkään, että hän puristaa\nminut kuoliaaksi!\"\n\nSanat tunkeutuivat kuin terävä veitsi hänen sydämeensä. Hänen silmäinsä\neteen nousi kuva, tuo hento, lumoava olento St. Pierren voimakkaissa\nkäsivarsissa, puristettuna niin lujasti, että hän ei voinut hengittää.\nSe koski häneen kuin elävä todellisuus. Hän suuntasi katseensa\nkaukaiselle rannikolle, missä villi luonto näytti ulottuvan\nrajattomuuteen. Mikä ihanuus! Havupuiden vihreä meri, josta poppelit ja\nkoivut kohosivat hopeaisena vaahtona tummempien aaltojen yli, ja\netäämpänä autereessa häämöittivät Tront-vuorten huiput niiden takana\nolevan seudun vartijoina! Wabiskow-vesistojen toisella puolella olevaan\nihmemaahan olisi David tahtonut päästä neljä päivää sitten. Hän ikävöi\nnoita salaperäisiä, asumattomia seutuja; niiden hiljaisuutta ja\ntoverillisuutta. Mutta nyt, mikä narri hän olikaan! Kaukaa hänen\nrakastamansa metsät tuntuivat kuiskaavan hänelle, ja mennessään joki\ntuntui katsovan taakseen ja kutsuvan häntä, ikäänkuin tahtoen sanoa,\nettä metsän sanat olivat tosia. Se virtasi laiskasti puolen mailin\nlevyisenä, ikäänkuin kooten voimia lähenevien putousten tyrskyihin, ja\nhuolettomana lauloi se syvien vesien matalaa, ikuista laulua. Siinä\nlaulussa David oli kuulevinaan saman kuiskauksen, sen, että hän oli\nnarri. Erämaitten tenhovoima valtasi hänet uudelleen. Hän katsoi\nsoutajia, ja viimein hänen katseensa siirtyi takaisin St. Pierren\nvaimoon. Hänkin katseli kauas erämaahan. Davidista hän taas näytti\nlinnulta, joka olisi tahtonut lentää.\n\n\"Tahtoisin päästä noille kukkuloille\", sanoi hän katsomatta Davidiin.\n\"Pois tuonne!\"\n\n\"Ja minä tahtoisin tulla kanssanne.\"\n\n\"Pidättekö kaikesta tuosta, m'sieu?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, madam.\"\n\n\"Miksi 'madame', vaikka olen antanut teille luvan kutsua minua\nMarie-Anneksi?\"\n\n\"Koska te sanotte minulle 'm'sieu'.\"\n\n\"Mutta te ette ole antanut minulle lupaa --.\"\n\n\"Sitten teen sen nyt\", keskeytti hän nopeasti.\n\n\"Merci! Ihmettelinkin, miksi ette vastannut kohteliaisuuteen\", nauroi\nhän. \"En pidä m'sieu-sanasta. Kutsun teitä Davidiksi.\"\n\nÄkkiä hän nousi riippumatosta, pisti pitsinsä ja neulansa koriin. \"Olen\nunohtanut jotakin. Teidän pitää syödä, kun tulee päivällisaika, m'sieu\n-- tarkoitan David. Minun pitää siis ruveta keittäjäksi, joksi St.\nPierre minua toisinaan kutsuu, koska pidän keittämisestä. Teen\npiirakan.\"\n\nKeittiön tumma ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Carrigan jäi yksin\najatuksineen. Hän ei enää epäillyt, että hän oli narri. Hän kadehti St.\nPierreä ja hän halusi toisen omaisuutta. Mutta hän tiesi, että hän\nampuisi kuulan päähänsä ennenkuin koskisi siihen, mikä ei kuulunut\nhänelle. Siinä asiassa hän oli varma itsestään. Siitä huolimatta hän\ntiesi vajonneensa lokaan, josta hänen täytyi nopeasti nousta, muuten\nhän iäksi menettäisi itsekunnioituksensa. Hän riisui itsensä alasti\neikä valehdellut sille, mikä hänessä oli parempaa ja suurempaa.\n\nHän ei ollut vain narri, hän oli raukka. Vain raukka voi koskettaa St.\nPierren vaimon hiuksia huulillaan, vain raukka saattoi antaa sijaa\najatuksille, jotka polttivat hänen aivojaan. Hän oli St. Pierren vaimo.\nDavid odotti nyt kiihkeästi päällikön kotiintuloa. Sen jälkeen kaikki\noli tapahtuva nopeasti. Hän kiitti Jumalaa, että hänen mieleensä oli\ntullut vedon ajatus. Taistelun jälkeen, voiton jälkeen hän taas on\nentinen Dave Carrigan, jolla on valtit kädessään.\n\nYorkilaisveneistä kuului kovaa ääntä ja Bateesen vastaukset\nperäkannelta herättivät hänet mietteistään. Alus lähestyi rantaa ja\nBateese väänsi peräsintä ikäänkuin höyrykoneen voima olisi ollut hänen\nmahtavissa käsissään. Veneet olivat lyhentäneet hinausköyttä ja\ntyöntyivät suoraan hiekkarantaa kohti. Paljassääriset miehet hyppäsivät\nmatalaan veteen ja alkoivat vetää köyttä. David katsoi kelloaan. Se oli\nkymmenen. Aika ei ollut milloinkaan kulunut niin nopeasti kuin tänä\naamuna. Ja nyt he nousivat maihin kuusi tai kahdeksan mailia\nkuljettuaan jokea alas. Kuinkahan pian St. Pierre oli saavuttava heidät\nlautallaan?\n\nHänet täytti halu saada taas jalallaan koskea pehmeätä maata.\nOdottamatta Bateesen lankun asettamista hyppäsi hän pehmeälle hiekalle.\nSt. Pierren vaimo oli antanut hänelle luvan. Hän katsoi ympärilleen\nnähdäkseen minkä vaikutuksen se teki Bateeseen. Tämän kasvot olivat\nkovat kuin kivi. Ei ääntäkään päässyt hänen paksuilta huuliltaan, mutta\nhänen silmissään oli syvä ja vaarallinen tuli. Niissä kuvastui epäily,\nvaroitus, uhkaus siitä, mitä tapahtuisi, jos hän ei tulisikaan takaisin\nmääräaikana. David nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. Vaikka St. Pierren\nvaimokin luotti häneen, niin Bateese ei. Kulkiessaan miesten ohi, hän\nnäki heidän silmissään saman epäilyn, saman varoituksen ja uhkauksen,\njos hän unohtaisi lupauksensa Marie-Annelle. David ei milloinkaan ollut\nnähnyt niin muhkeita miehiä. He eivät olleet alamaitten sekarotua. He\nolivat hoikkia, pitkiä, puhdaspiirteisiä, jänteviä, he olivat kuin\nsatoja vuosia aikaisemmin eläneet viikingit, ja kaikki olivat nuoria.\nVanhemmat miehet olivat menneet St. Pierren joukkoon. David käsitti\nsyyn tähän. Ei ollut yhtäkään näissä kahdessatoista, joka ei olisi\nvoittanut häntä juoksussa, vaikka hän olisi lähtenyt tunteja\naikaisemmin.\n\nKuljettuaan heidän ohitseen hän pysähtyi ja katosi laaksoon.\nEtukannella seisoi Marie-Anne, joka katseli häntä. Näin kaukaakin David\nsaattoi huomata, että hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme. Hänen\ntervehdykseensä ei hän vastannut hymyllä, nyökäytti vain vähän päätään.\nDavid kulki edelleen vihreän havumetsän suojaan. Entinen elämänilo\nvirtasi taas hänen suonissaan, kun hänen jalkansa vajosi sammaliin\nmetsän viileässä pimennossa. Hän kulki tiheän havupuiden holvikatoksen\nalla, niin tiheän, että taivasta ei nähnyt. Hän tuli korkeammalle,\nmissä havupuiden joukossa kasvoi siellä täällä koivuja ja poppeleja.\nHänen ympärillään oli näkymätön laulukuoro, piileskelevien kerttujen\nsirkutusta, etäämpänä närhien toruvia ääniä. Piikkisika kulki hänen\ntiensä poikki noin kahdentoista jalan päässä. Sitten hän tuli\npoljetulle tielle, jonka poikki kulki muita polkuja, joissa näkyi\nhirven ja poron jälkiä. Puolen mailin päässä veneestä hän istuutui\npuunrungolle ja täytti piippunsa. Siinä hän istui kuunnellen\nrakastamansa maan hillittyjä ääniä.\n\nHänet valtasi omituinen tunne, että hän ei ollut yksin, että muut\nsilmät kuin eläinten ja lintujen tarkastelivat häntä. Tämä vaikutelma\nkävi voimakkaammaksi. Hän oli tuntevinaan katseen, joka näki hänet\npimeimmäsäkin sopessa, seurasi häntä kuin henki. Koiramainen\ntakaa-ajajan vaisto heräsi hänessä nopeasti, se vainusi näkymättömän\nolennon läsnäolon.\n\nHän huomasi muutoksen lintujen äänissä. Noin sadan jardin päässä\nhänestä metsän suulain olento, närhi, sai uuden soinnun ääneensä.\nToisaalla taas tiheikössä kerttu lopetti äkkiä laulunsa väräjävään\nhuutoon. Näiden äänet ilmaisivat kutsumattoman vieraan tulevan liian\nlähelle niiden pesiä. David nousi ja painoi hymyillen tupakkaa\npiippuunsa peukalollaan. Marie-Anne kyllä saattaa luottaa häneen, mutta\nBateesella ja hänen tovereillaan on omat menetelmänsä uskonsa\nvahvistamiseksi.\n\nDavid kääntyi takaisin noin puolen päivän ajoissa. Tahallaan hän palasi\ntoista tietä, sadan jardin päässä poron polusta, missä sammal oli\nkosteata ja pehmeätä. Viisi kertaa hän huomasi miesten pieksun jälkiä.\n\nHiat käärittynä pesi Bateese kantta, kun David lähestyi häntä.\n\n\"Tuolla metsässä on saksanhirviä ja poroja, mutta luulen, että\nhäiritsin metsästäjiänne\", sanoi Carrigan hymyillen. \"He ovat liian\nkömpelöitä metsästämään, linnutkin antavat heidät ilmi. Pelkään, että\njäämme ilman tuoretta lihaa huomenna.\"\n\nConcombre Bateese tuijotti Carriganiin, ikäänkuin joku olisi lyönyt\nhänet mykäksi, ei hän puhunut sanaakaan Carriganin mennessä hänen\nohitseen etukannelle. Marie-Anne oli tullut ulos katoksen alle. Hän\nhuudahti helpotuksesta ja mielihyvästä.\n\n\"Olen iloinen, että olette tullut takaisin, m'sieu David!\"\n\n\"Niin olen minäkin, madame\", vastasi David. \"Luullakseni on\nepäterveellistä kuljeskella metsissä.\"\n\nDavid tunsi, että hän oli saanut takaisin osan entisestä voimastaan. He\nistuivat kahden päivällispöydässä, ja Marie-Anne tarjosi hänelle\nkutsuen häntä Davidiksi taas. Davidistakin tuntui nyt helpommalta\nkutsua häntä Marie-Anneksi ja katsoa häntä silmiin pelkäämättä, että\nilmiantaisi itsensä. Osan iltapäivästä he viettivät yhdessä. Davidista\nei ollut ollenkaan vaikeata kertoa hänelle seikkailuistaan pohjoisessa,\nja että pohjola vaati hänet sekä sielun että ruumiin puolesta, ja että\nhän toivoi saavansa kuolla siellä, kun hänen aikansa tulee, Marie-Annen\nsilmät loistivat, kun hän kertoi tätä. Hänkin kertoi koti-ikävästään,\nviettäessään kaksi vuotta Montrealissa ja Quebecissä, ja ilostaan, kun\nhän sai palata metsiinsä. Näytti siltä kuin he hetkeksi olisivat\nunohtaneet St. Pierren. He eivät puhuneet hänestä. Pari kertaa he\nnäkivät rujon Andrén, mutta Roger Audemardin nimeä ei mainittu.\nMarie-Anne kertoi hänelle Boulainin kätketystä paratiisista kaukana\nYellowknifen ja Great Bear'in toisella puolen sekä suuresta\nhirsilinnasta, joka oli hänen kotinsa.\n\nOsan iltapäivästä David vietti rannalla. Hän täytti poronnahkaisen\nsäkin rannalla, ripusti sen puunoksaan ja kolme neljännestuntia\npommitti hän sitä nyrkeillään, St. Pierren miehien suureksi huviksi.\nHarjoitus osoitti Davidille, ettei hän ollut kadottanut paljon\nvoimistaan ja että hän kyllä voi ryhtyä ottelemaan Bateesen kanssa.\nIllan suussa Marie-Anne liittyi hänen seuraansa, ja he kävelivät\npuolentunnin ajan rannalla. Bateese valmisti illallisen. Senjälkeen\nCarrigan istui Marie-Annen kanssa etukannella ja poltti toisen St.\nPierren savukkeen.\n\nMiesten leiri oli kaksisataa jardia alaspäin heidän aluksestaan. Oli\näänetön ilta, paitsi silloin kun miehet räjähtivät äänekkääseen nauruun\ntai karaisivat kurkkujaan laulunpätkillä. Bateese oli peräkannella ja\nNepapinas vilahti silloin tällöin rannan varjojen joukossa kuten varjo\nitsekin, ja André tuli lähemmäksi illan tullen. Vihdoin hän istuutui\nrannan valkealle hiekalle, mihin hän jäi äänettömänä ja yksinäisenä\nillan hämärtyessä. Hiljainen unisuus leijaili kaiken yllä. Metsästä\nkuului metsäsirkkojen surina, päivälintujen viimeiset viserrykset ja\nöiset äänet astuivat niiden sijalle. Suuri varjo lehahti aivan lähelle\nvenettä, -- ensimäinen tiedusteluretkellä oleva, verenhimoinen pöllö,\njoka uskalsi rosvoretkelleen päiväisestä piilopaikastaan. Toinen\ntoisensa jälkeen, pimeyden tihetessä, erilaiset yöeläjät vastasivat\nensimäisten tähtien kutsuihin. Kaukana joella kaakkuri päästi ilmoille\nkarkean lemmenhuutonsa, lännestä kuului suden hiljainen merkkihuuto,\nerämaan syvyydestä tuli tappeluhaluisen härän uliseva taisteluhaaste.\nPuiden latvojen yli nousi kuu, tähdet tulivat lukuisemmiksi ja\nkirkkaammiksi, alhaalta loistivat miesten leiritulet. Näinä\nhiljaisuuden hetkinä David tunsi St. Pierren vaimon läsnäolon käyvän\nhänelle yhä läheisemmäksi ja läheisemmäksi.\n\nRannalla istuva rujo André nousi ja seisoi paikallaan vähän aikaa kuin\nväärä puuntynkä. Sitten hän hitaasti lähti liikkeelle ja katosi yön\npehmeään hämyyn.\n\n\"Öisin hän etsii\", sanoi St. Pierren vaimo arvaten Davidin ajatuksen.\n\nDavid oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi: \"Pyysitte minun kertomaan\nteille Mustasta Roger Audemardista. Teen sen nyt, jos välitätte siitä.\nTahdotteko?\"\n\nDavid näki hänen päänsä nyökkäyksen hämärässä.\n\n\"Kyllä. Mitä sanoo järjestysvalta Roger Audemardista?\"\n\nDavid kertoi. Marie-Anne ei liikahtanut eikä puhunut kertomuksen\naikana. Davidin mielestä se oli kauhea kertomus. Hän tahtoi näyttää\nMarie-Annelle, minkätähden hän tahtoi saavuttaa Roger Audemardin joko\nelävänä tai kuolleena, ja minkätähden oli tärkeätä saada kysyä asiaa\nAndrélta.\n\n\"Hän oli paholainen ihmishahmossa, tämä Roger Audemard\", alkoi David.\n\"Sielunsa mustuuden mukaan häntä kutsuttiin Mustaksi Rogeriksi.\"\n\nHän kertoi Hachet Riven postitoimistosta, missä murhenäytelmä tapahtui,\nhän kuvaili taistelua, joka kesti melkein päivän postimestarin ja hänen\nkahden poikansa ja Roger Audemardin välillä. Se oli epätasainen ottelu\n-- kolme yhtä vastaan oli raukkamaista. Mutta se ei tuottanut Roger\nAudemardille anteeksiantoa. Hän joutui tappiolle. Hän hiipi metsään\npuolikuolleena. Sitten eräänä myrskyisenä yönä hän tuli takaisin kolmen\nystävänsä kanssa. Ketä nuo kolme olivat, ei poliisi ole milloinkaan\nsaanut tietää. Syntyi taistelu, jonka kestäessä Roger Audemard kielsi\nystäviään tappamasta postinhoitajaa ja hänen poikiaan. Siitä huolimatta\ntoinen pojista kaatui. Senjälkeen tapahtui kaamea asia. Isä ja poika\nsidottiin ja suljettiin rakennuksen alla olevaan kellariin. Sitten\nMusta Roger sytytti talon tuleen. Itse hän seisoi ulkona myrskyssä ja\nnauroi mielipuolen tavoin uhriensa kuoleville vaikerruksille. Oli\neräretkien aika, ja vain harvoja ihmisiä oli saapuvilla. Kaksi\nhenkilöä, jotka yrittivät apuun, Roger tappoi omin käsin. Viisi\nkuollutta sinä yönä -- ja kaksi mitä kauheimmalla tavalla!\n\nHetken levähdettyään Carrigan jatkoi kertomustaan poliisin\ntuloksettomista etsiskelyistä, kuinka Musta Roger kerran joutui kiinni\nja tappoi vartijansa. Sitten liikkui huhu, että hän oli kuollut, huhu\nvahvistui yleiseksi uskoksi, eikä poliisi enää etsinytkään häntä. Joku\naika sitten saatiin tietää, että Musta Roger vielä eli, ja David\nCarrigan sai tehtäväkseen hänen vangitsemisensa.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen St. Pierren vaimo nousi. \"Kuinkahan\nkuuluisi Roger Audemardin oma kertomus, jos hän olisi täällä sitä\nkertomassa?\"\n\nMarie-Anne astui ulos katoksen suojasta. Kuun valossa David näki hänen\nkasvojensa kalpean kauneuden ja hiuksiensa loiston.\n\n\"Hyvää yötä!\" kuiskasi hän.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi David.\n\nHän kuunteli, kunnes poistuvat askeleet häipyivät. Tuntikausiin ei\nollut puhettakaan unesta. Hän oli tahtonut, että Marie-Anne taas\nottaisi hytin haltuunsa, ja Bateese oli tuonut ulos mytyn peitteitä.\nNämä hän levitti katoksen alle ja nukahti uneksiakseen suloisista\nkasvoista, jotka hän viimeksi näki kuun valossa.\n\nNeljännen päivän iltapäivällä tapahtui kaksi asiaa, toiseen hän oli\nvalmistautunut, mutta toinen tuli niin odottamatta, että se oli vähällä\nsysätä hänen maailmansa oikealta radaltaan. Hän oli mennyt St. Pierren\nvaimon kanssa metsänreunaan poimimaan kukkia. He tulivat takaisin uutta\ntietä ja sattuivat matalalle joelle. Marie-Anne seisoi sen rannalla\nnauravin silmin. Hän oli sitonut kukkia hiuksiinsa, hänen poskensa\nhehkuivat ja hänen hento vartalonsa uhkui elämäniloa.\n\nÄkkiä hän kääntyi Carriganiin päin hymyillen ja sanoi: \"Teidän täytyy\nkantaa minut yli\", sanoi hän.\n\nDavid ei vastannut. Hän vapisi astuessaan lähemmäksi. Marie-Anne\nkohotti kätensä ja odotti. David sieppasi hänet syliinsä. Hänen kätensä\ntarttuivat Davidin hartioihin. Hänen huuliltaan pääsi pehmeä nauru, kun\nvesi ulottui polviin. Davidin kädet luiskahtivat, niin että hänen\npäänsä lepäsi hänen rinnallaan ja Davidin kasvot painuivat pehmeihin\nkiharoihin. Tultuaan toiselle rannalle David laski taakkansa maahan\nastuen nopeasti taaksepäin ikäänkuin peläten toisen kuulevan hänen\nsydämensä kiivaat sykähdykset. Naisen kasvot olivat säteilevän kauniit.\nHän ei katsonut Davidiin.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän.\n\nÄkkiä he kuulivat juoksuaskeleita takanaan. Yksi seurueen miehistä\npyyhälsi virran poikki. Samaan aikaan kuului joelta ääntä kuin ukkosen\njyrinää. Se ei lähtenyt kahdentoista miehen suusta, vaan puolisen\nsadan. Marie-Anne kuunteli jännittyneenä, hänen silmänsä iskivät tulta\njo ennenkuin mies ehti sanomaan sanottavansa.\n\n\"Se on St. Pierre!\" huusi hän. \"Hän on tullut suurin joukoin, ja teidän\non kiirehdittävä, jos tahdotte ehtiä veneelle ennenkuin hän tulee!\"\n\nSinä hetkenä Davidista tuntui kuin Marie-Anne olisi unohtanut olevansa\nelossa. Sanaa sanomatta hän jätti Davidin, rientäen kuin metsävuohi St.\nPierren luo. David kääntyi miehen puoleen, joka oli tuonut sanan. Hänen\nhuulillaan oli omituinen hymy ja hänen silmänsä seurasivat kiirehtivää\nSt. Pierren vaimoa.\n\nKun tämä oli kadonnut näkyvistä, sanoi hän.\n\n\"Tulkaa, m'sieu. Meidän myös täytyy mennä tapaamaan St. Pierreä.\"\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nDavid kulki hitaasti miehen jälessä. Hänellä ei ollut mitään syytä\nkiirehtiä. Hän ei tahtonut nähdä, mitä tapahtui kun Marie-Anne kohtasi\nSt. Pierre Boulainin. Hetki sitten hän oli ollut hänen sylissään, hänen\nhiuksensa olivat hyväilleet hänen kasvojaan, hänen kätensä olivat\nkietoutuneet hänen ympärilleen, hänen hehkuvat kasvonsa pitkine\nsilmäripsineen olivat hetken levänneet hänen rintaansa vastaan. Ja nyt,\nsanomatta sanaakaan hän juoksi pois miestään vastaan.\n\nHän sanoi melkein ääneen tämän sanan, kun hento vartalo katosi\nhopeakoivujen joukkoon. Hän meni sen miehen luo, jolle hän kuului, eikä\nhän epäröinytkään mennessään. Hän oli iloinen. Iloissaan hän kokonaan\nunohti David Carriganin.\n\nHän kiirehti askeleitaan. Vain hänen omat sairaaloiset ajatuksensa\nolivat tehneet tuosta tapahtumasta jotain enemmän kuin pelkän sattuman.\nMarie-Anne oli pyytänyt häntä kantamaan hänet joen yli niinkuin hän\nolisi pyytänyt ketä tahansa. Se oli hänen oma syynsä, että hän oli\nantanut käsiensä luisua ja että hänen hiuksensa olivat koskettaneet\nhänen kasvojaan. Hän muisti, että hän nauroi silloin kun näytti siltä\nkuin he molemmat olisivat kaatuneet virtaan. Luultavasti hän kertoo\ntämän kaiken St. Pierrelle. Hän ei koskaan tulisi tietämään, että\nhänelle se oli lähempänä tragediaa kuin komediaa.\n\nVielä kerran Carrigan vakuutteli itselleen, että hän oli raukka ja\nnarri. Nyt hän oli tekemisissä St. Pierren kanssa, leikki ei enää ollut\nnaisen leikkiä. Hän oli odottanut tätä hetkeä. Hän oli valmistautunut\nsiihen ja ajatellut, että seuraavat tapahtumat olivat ratkaisevia.\nMutta vieläkin hänen sydämensä sykki levottomasti, kun hän ajatteli\nMarie-Annen lämmintä olentoa rinnallaan ja hänen hiustensa hyväilyä\nkasvoillaan. Hän ei päässyt siitä ajatuksesta. Se ei koskaan\ntäydellisesti hävinnyt. Se säilyisi hänen muistissaan läpi hänen\nelämänsä. Hän ei kieltänyt sisässään huutavaa ääntä. Oli helppo lausua\nsanoja, hän voi kutsua itseään raukaksi ja narriksi, mutta nuo olivat\nvain tyhjiä, merkityksettömiä sanoja. Totuus jäi. Hänen rinnassaan\nriehui tuli, jota vastaan hänen oman pelastuksensa nimessä oli\ntaisteltava. Hän ei ajatellut Marie-Annen vaaraa, sillä sellainen\najatus oli mieletön. Murhenäytelmä oli yksipuolinen. Vain hän oli\nvaarassa. Sillä yhtä paljon kuin hän rakasti Marie-Annea, rakasti tämä\nmiestään St. Pierreä.\n\nHän tuli lähellä jokea olevalle matalalle rinteelle ja kiipesi ylöspäin\ntuuheiden koivujen ja poppelien lomitse. Huipulla oli paljas\nhiekkakivi, jonka soutajat olivat jo sivuuttaneet. David pysähtyi ja\nkatseli alas Athabascan lakeuksia.\n\nHänen edessään levittäytyi jokilaakso valkeine hiekkarantoineen. Noin\nneljännesmailia virtaa ylöspäin näkyi suuri hirsilautta, joka hitaasti\nkulki virran mukana. Mackenziessa, Athabascassa Saskatchewanissa David\noli nähnyt monta lauttaa, mutta ei milloinkaan tällaista kuin tämä St.\nPierren lautta oli. Se oli sata jalkaa leveä ja kaksi kertaa niin\npitkä. Häikäisevässä auringonpaisteessa se oli kuin jostain erämaasta\njoelle siirretty pieni kaupunki. Siinä oli telttoja ja kangaskatoksia.\nMuutamat niistä olivat harmaita, muutamat valkoisia, pari kolme oli\nkeltaisen ja punaisen juovikkaita. Niiden takana oli hytti, jonka\nyläpuolella liehui St. Pierren musta ja valkoinen lippu. Miehet\njuoksentelivat telttojen välissä. Pitkät perämelat välkkyivät\nauringossa. Paljain käsivarsin ja hartioin soutajat puuhailivat\nneljässä yorkilaisveneessä, jotka kuin muurahaiset vetivät\njättiläismäistä hirsiröykkiötä. Davidin korviin kantautui miesten\nyksitoikkoinen laulu.\n\nLähempää kuului äänekkäämpi vastaus lauluun. Muutaman askeleen\nastuttuaan hän tuli esiinpistävälle niemekkeelle, josta näkyi heidän\nveneensä. Marie-Anne oli kulkenut hiekkarannan poikki, ja Bateese\nauttoi nyt häntä odottavaan yorkilaisveneeseen. Sitten hän työnsi sen\nvesille ja siinä olevat neljä miestä alkoivat soutaa. Kaksi kanoottia\noli jo puolitiessä lauttaa kohti. Toisessa niistä oli rujo André.\nSitten hän näki Marie-Annen nousevan veneessään ja liehuttavan jotakin\nvalkeata kädessään.\n\nTaas hän katsoi lautalle päin. Virta ja veneet kuljettivat sitä\nrivakasti eteenpäin. David näki nyt yksinäisen olennon sen reunalla.\nKirkkaassa auringonpaisteessa mies oli kuin veistetty kuvapatsas. Hän\noli jättiläinen kooltaan. Hänen päänsä ja käsivartensa olivat paljaat,\nja hän katsoi hievahtamatta alusta ja lähestyvää yorkilaisvenettä. Hän\nkohotti kätensä, ja liikettä seurasi ääni, joka kuului yli kaikkien\nmuiden äänien. Se jyrisi yli joen kuin kanuunan jyske. Vastaukseksi\nMarie-Anne liehutti valkeata esinettä kädessään. David käänsi taas\nkatseensa yksinäiseen mieheen. Hän ei nähnyt mitään muuta, eikä kuullut\nmuuta ääntä kuin syvän jyminän, joka taas kantautui yli veden. Hänen\nsydämensä pamppaili. Hänen silmissään syttyi tuli. Hän tiesi, että\nvihdoinkin hän näki St. Pierren, boulainien päällikön, rakastamansa\nnaisen miehen.\n\nKun tilanteen merkitys selvisi hänelle, heräsi hänessä taas hänen\nluontainen huumorinsa. Se oli samaa hirtehishuumoria, joka oli\nvallannut hänet silloin kiven takana, kun hän luuli kuolevansa. Kohtalo\noli silloin tehnyt hänelle viekkaan kepposen, ja nyt se oli menettelevä\nhänen kanssaan samalla tavalla. Jos hän ei tahallaan kääntänyt päätään\npois, oli hän näkevä Marie-Annen ja St. Pierren jälleennäkemisen.\n\nEilen hän oli pistänyt kaukoputken vyöhönsä. Tänään oli Marie-Anne\nmonta kertaa katsonut sillä, ja se oli tuottanut hänelle suurta huvia.\nDavid ajatteli, että nyt se olisi hänelle oiva lääke. Sillä hän näkisi\nläheltä koko tapahtuman, eikä jäisi mitään epäilemisen varaa. Hän oli\nnauranut silloin kun kuulat vinkuivat hänen päänsä ympärillä. Samaa\njulmaa naurua nauroi hän nytkin tähdätessään kaukoputkensa lautalla\nseisovaan yksinäiseen olentoon.\n\nHymy katosi Davidin huulilta, kun hän näki St. Pierren. Tuntui kuin hän\nolisi voinut koskettaa häntä kädellään. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt\nsellaista miestä, ajatteli David. Äsken hän oli kuvitellut näkevänsä\nArabian erämaan; moniväriset teltat, puolialastomat ihmiset, melkein\nliikkumaton lautta joen sileällä pinnalla olivat kannustaneet hänen\nmielikuvitustaan, kunnes hän näki ihmeellisen kuvan. Mutta tässä\nmiehessä ei ollut merkkiäkään arabialaisesta, erämaan asukkaasta.\nEnnemmin hän muistutti satoja vuosia sitten elänyttä viikingiä. Toinen\npaljas käsivartensa oli kohotettu, ja hänen jylisevä äänensä kiiri\nvettä pitkin. Hänen hiuksensa olivat pörröiset ja punertavat, hänellä\noli lyhyt parta, joka välkkyi auringossa. Hän nauroi ja huiskutti\nMarie-Annelle. Riemuitseva jättiläinen, joka tuskin malttoi olla\nhyppäämättä veteen saadakseen sulkea syliinsä naisen, joka tuli häntä\nvastaan.\n\nDavid huoahti syvään. Hän käänsi katseensa Marie-Anneen, joka vielä\nseisoi veneessään selkä häneen päin. David näki hänen auringossa\nvälkkyvät hiuksensa. Hän heilutti nenäliinaansa, ja hänen asentonsa\nosoitti, että hän olisi tahtonut lentää veneestään, jos hänellä olisi\nollut siivet.\n\nDavid tarkasteli taas St. Pierreä. Oliko tämä mies, joka ei piisannut\nBateeselle? Se oli käsittämätöntä. Marie-Annen sanat soivat hänen\nkorvissaan. Mutta varmaankin hän oli laskenut leikkiä. Hän oli vain\ntahtonut yllättää hänet ja näyttää, millainen mies oli tämä boulainien\npäällikkö. Ja kuitenkin, kun hän kauemmin katseli tätä miestä, huomasi\nhän hänessä suuren suhdettomuuden. Mikä epäsointu näiden kahden\nvälillä! Mikä ristiriita kaiken sen kauniin kanssa, mitä hän oli\najatellut tuosta naisesta! Sielunsa syvyydessä hän oli kuvitellut\nnaista villinä kukkana, joka oli helposti tuhottavissa, kallis aarre,\njota oli suojeltava kaikelta raa'alta ja karkealta, pieni\norvokkijumalatar, joka oli yhtä hento kuin hän oli urhea ja uskollinen.\nMutta St. Pierre näytti mieheltä, joka oli lähtenyt luolasta miljoonia\nvuosia sitten. Hänessä oli jotain barbaarimaista. Puuttui vain nuija ja\nkilpi ja eläimennahka, ja esihistoriallinen ihminen olisi ollut\ntäydellinen. Ainakin ensivaikutelma oli tällainen. Sitten tuli\nvastavaikutus. St. Pierre ei ollut hirviö, vaikka hänen häiriytynyt\nmielentilansa vaistomaisesti koetti tehdä hänestä sellaisen. Hänen\nkasvoillaan oli iloa ja naurua. Äänessä oli tarttuvaa iloa. Nauru ja\nhuudot vastasivat siihen rannalta. Marie-Annen soutajat antoivat ilonsa\npurkaantua hurjissa lauluissa. Kuului rujon Andrén yksinäinen huuto.\nLautalla laulu paisui täyteliäiseksi äänten sopusoinnuksi. Se oli\nnäiden lämminveristen erämaan asukkaiden vapauden ylistystä. Davidille\nselvisi totuus, että St. Pierre Boulain oli miehilleen kuin suuri veli.\n\nHän odotti, kaikki lihakset jännitettyinä. Oiva lääke, sanoi hän taas\nitsekseen, oikea rangaistus hänen raukkamaisuudestaan, joka oli\nsallinut hänen laskea kunnioituksensa toisen miehen vaimon jalkoihin.\nYorkilaisvene oli hyvin lähellä lauttaa. Hän näki Marie-Annen heittävän\nköyden St. Pierrelle. Hetkessä oli St. Pierre kumartunut ja nostanut\nMarie-Annen lautalle. Sinä hetkenä kaikki muu unohtui Davidilta. Hän\nnäki St. Pierren sulkevan syliinsä tuon hennon olennon, hän näki\nMarie-Annen käsien hellästi koskettavan hänen parrakkaita kasvojaan. Ja\nsitten --.\n\nTässä Carrigan katkaisi kuvan. Hän kääntyi selin lauttaan ja pisti\nkaukoputken vyöhönsä. Joku tuli häntä kohti veneestä. Se oli sama mies,\njoka oli ilmoittanut Marie-Annelle St. Pierren tulosta. David meni\nhäntä vastaan. Mäen alla hän vielä käänsi katseensa lautalle. St.\nPierre ja Marie-Anne olivat juuri astumassa pienen lautan keskelle\nrakennettuun hyttiin.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nDavidin oli helppo arvata, miksi mies oli tullut takaisin hänen\nluokseen. Miehet olivat täydessä touhussa veneissä. Concombre Bateese\nseisoi perässä antaen määräyksiä. Vene alkoi liikkua keskelle virtaa.\nBateesen suu vetäytyi leveään hymyyn. Hän silmäili Davidia tarkasti ja\nnauroi merkitsevästi.\n\n\"Näytätte sairaalta, m'sieu\", sanoi hän hiljaa Davidin korvaan.\n\"Näytätte hyvin onnettomalta, ja olette kalpea kuin pieni poika. Mitä\ntapahtui kun katsoitte tuolta kiikarillanne? Vai onko se sitä, että\npelkäätte lähenevää taistelua Concombre Bateesen kanssa?\"\n\nDavidin päähän iski nopeasti eräs ajatus. \"Onko totta, että St. Pierre\nei voi antaa sinua selkään, Bateese?\"\n\nBateese veti syvään henkeään. Sitten hän räjähti: \"Ei kukaan Kolmen\nVirran maassa voi antaa Concombre Bateesea selkään.\"\n\n\"Ja St. Pierre on vahva mies\", mutisi David itsekseen tarkastellen\nBateesea kiireestä kantapäähän. \"Mittasin hänet hyvin lasieni läpi,\nBateese. Siitä tulee ankara tappelu, mutta minä annan sinua selkään.\"\n\nDavid ei odottanut vastausta, vaan meni hyttiin ja sulki oven\njälkeensä. Hän ei pitänyt ilkkuvasta sävystä Bateesen äänessä. Oliko\nmahdollista, että Bateese aavisti hänen todellisen mielentilansa, että\nhän rakasti St. Pierren vaimoa ja että hänen sydäntään särki äskeinen\nnäky. Kuuma puna nousi hänen kasvoilleen. Häntä hävetti, että\nBateesekin oli arvannut hänen alennustilansa.\n\nDavid katsoi ikkunasta lautalle päin. Heidän veneensä kulki alas virtaa\nnoin sata jalkaa rannalta, mutta oli ilmeistä, että Bateese ei tahtonut\najaa sitä aivan lähelle lauttaa. David kuvitteli mielessään, mitä\ntapahtui hytissä, jonne Marie-Anne ja St. Pierre olivat kadonneet.\nEhkä Marie-Anne paraikaa kertoi hänelle hietikolla tapahtuneesta\nseikkailusta. Hän kuvitteli, millä hillityllä kiihkeydellä Marie-Anne\nkevensi sydäntään puolisolleen. Hän oli näkevinään St Pierren kasvojen\nsynkistyvän, hänen lihaksiensa paisuvan. Hän oli näkevinään juron\nAndrén heidän vieressään kuuntelemassa. Taas hän oli kuulevinaan Andrén\nyksitoikkoisen äänen, joka valittaen huusi: \"Onko kukaan nähnyt Mustaa\nRoger Audemardia?\"\n\nVeri hänen suonissaan virtasi nopeammin ja hänen entinen voimansa\npalasi. Rakkaus oli himmentänyt hänen järkensä. Hänen eteensä oli\nhetkeksi noussut asia, joka oli lakia voimakkaampi -- hänen rakkautensa\nSt. Pierren vaimoon. Nyt alkoivat tosiasiat punoutua yhteen hänen\naivoissaan. Nämä olisivat saaneet Mc Vanen vakuutetuksi, ja ne puhuivat\nDavidillekin selvää kieltä tällä hetkellä. Hän oli ottanut tehtäväkseen\nottaa kiinni Roger Audemard joko elävänä tai kuolleena. Ja sama Roger\nAudemard, joukkomurhaaja, joka oli kirjoittanut Kanadan lain historiaan\nmustimman lehden, oli läheisesti tekemisissä Marie-Annen ja St. Pierre\nBoulainin kanssa!\n\nTämä ajatus hämmästytti häntä, mutta hän ei enää koettanut kiertää\nasiaa. Nyt ei enää ollut kysymyksessä mies, joka oli noin tuhannen\nmailin päässä pohjoisessa. Asia koski Marie-Annea, St. Pierreä ja\nAndréta, sekä myöskin Concombre Bateesea.\n\nHän hymyili ajatellessaan lähenevää taistelua Bateesen kanssa. St.\nPierre hämmästyisi kuullessaan hänen ehdotuksensa. Mutta hän oli varma\nsiitä, että hän tulisi suostumaan. Ja sitten, jos hän voittaa\nBateesen --.\n\nHymy katosi hänen huuliltaan. Hänen kasvonsa näyttivät vanhemmilta, kun\nhän katseli alusta, jossa kaikkialla tuntui naisen suloinen läsnäolo.\nSiellä viipyi hänen kauneutensa tuoksu. Kaikki näytti odottavan häntä\nja hiljaa kutsuvan häntä palaamaan. David oli kerran nähnyt kauniimman\nnaisen kuin St. Pierren vaimo. Hän ei ollut epäröinyt silloin.\nVaikeuksitta oli hän voittanut Carmin Fanchetin kauneuden lumousvoiman\nja lähettänyt hänen veljensä hirsipuuhun. Kun hän nyt muisteli noita,\naikoja, selvisi hänelle, että Carmin Fanchet ei vähääkään koettanut\nvoittaa häntä kauneudellaan. Hän oli taistellut ylpeästi ja uhmaten.\nOliko Marie-Anne tehnyt niin? Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hänen\nkurkkuaan tuntui kuristavan. Kertoisiko hän St. Pierrelle niistä\nmonista tunneista, jotka he olivat viettäneet yhdessä. Tunnustaisiko\nhän tuon hetken salaisuuden, jolloin hän oli levännyt hänen rintaansa\nvasten, kietonut kätensä hänen ympärilleen? Kertoisiko hän kaikki nuo\nsalaperäiset hetket, jolloin kuumat veret olivat syöksyneet hänen\nposkilleen, jolloin polttavat tulet olivat leimunneet hänen silmissään?\nKertoisiko hän kaiken St. Pierrelle, miehelleen? Hänen oli mahdoton\nvoittaa ääntä, joka sanoi ei. Carmin Fanchet oli taistellut\nrehellisesti, käyttämättä hyväkseen kauneuttaan. Marie-Anne oli pannut\nhänen tielleen suuren kiusauksen. Asia, jota hän tällä hetkellä\najatteli, oli hänestä kuin pyhäinhäväistys. Aseet eivät nyt tehneet\nmitään eroitusta, kun hän oli päättänyt pelata pelinsä loppuun lain\npuolesta.\n\nMennessään ulos kannelle Carrigan näki Bateesen hikoilevan peräsimen\nhoidossa. Tämä katsoi poliisin asiamiestä, joka oli tappeleva hänen\nkanssaan huomenna tai sitä seuraavana päivänä. Carriganissa oli\ntapahtunut muutos, jonka Bateese huomasi. Hänen ulkomuodossaan oli\njotakin, joka esti Concombre Bateesen lörpöttelyn. Carrigan alkoi\npuheen.\n\n\"Milloin tulee tämä mies, St. Pierre, katsomaan minua?\" kysyi hän. \"Jos\nhän ei tule pian, menen minä hänen luokseen.\"\n\nHetkeksi Concombren kasvot synkkenivät. Vihdoin hän sanoi nauraa\nhihittäen kovasti:\n\n\"Menisittekö, m'sieu? Ettehän toki menisi keskeyttämään heidän\nkuherteluaan?\"\n\nBateese ei katsonut ylös eikä nähnyt, kuinka puna kohosi Davidin\nkasvoille. Mutta David tiesi, että Concombre oli arvannut asian\ntodellisen laidan. Hänen äänessään oli viekas sävy, ikäänkuin hän ei\nolisi voinut salata riemuaan siitä, että kauneus ja kirkkaat silmät\nolivat tehneet mainion kepposen miehelle, joka Bateesen oman harkinnan\nmukaan nyt lepäisi joen pohjalla. Se oli viimeinen pistos Carriganille.\nHänen lihaksensa paisuivat. Ensimäisen kerran hän tunsi halua ampua\npaljaan nyrkkinsä Concombre Bateesen irvistävään suuhun. Hän laski\nkätensä miehen olkapäälle. Tämä kääntyi hitaasti. Hän näki, mitä oli\ntoisen silmissä.\n\n\"Tähän hetkeen asti en ole tiennyt, kuinka suuri nautinto on oleva\nsaada tapella kanssasi, Bateese\", sanoi David hiljaa. \"Tapahtukoon se\nhuomenna, aamulla, tai milloin tahdot. Vie sana St. Pierrelle, että\nlyön hänen kanssaan suuren vedon siitä, että voitan, niin suuren, että\nhän pelkää suostua siihen. Sillä en usko suuria tästä teidän St.\nPierrestänne, Bateese. Luulen, että hän on suuri kerskuri kuten sinä\nitsekin. Ja pelkuri. Huomaa sanani! Hän on niin suuri pelkuri, että hän\nei uskalla lyödä vetoa!\"\n\nBateese ei vastannut. Hän katsoi yli Davidin olkapään. Hän ei näyttänyt\nkuulleen Davidin sanoja, mutta hänen silmiinsä tuli äkkiä innostunut\nloisto ja tuijottaen lauttaa kohti hän vastasi:\n\n\"Herran on parempi pitää suuret sanat suussaan. Katsokaa! St. Pierre\ntulee itse vastaamaan puolestaan. Toivon, että hän ei nujertaisi\nniskojanne, sillä se pilaisi hyvän tappelun huomenna.\"\n\nDavid kääntyi suurta lauttaa kohti. Hän saattoi nähdä St. Pierren\nlaskeutuvan kanoottiin. Veneessäolijan David tunsi kässäniskaiseksi\nAndréksi. Hän ei nähnyt Marie-Annea.\n\nBateese kosketti kevyesti hänen käsivarttaan. \"Herra menee hyttiin. Jos\njotakin tapahtuu, on parempi, että ei niin monia silmiä ole näkemässä.\nYmmärrättekö, m'sieu agent de police?\"\n\nCarrigan nyökäytti päätään. \"Ymmärrän\", sanoi hän.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nDavid odotti hytissä. Hän ei katsellut ikkunasta St. Pierren tuloa. Hän\notti Marie-Annen työpöydältä aikakauslehden. Hän oli kylmä kuin jää.\nHänen sydämensä sykki tasaisesti. Hän ei milloinkaan ollut ollut niin\noma herransa kuin nyt. St. Pierre oli tulossa, taistelemaan. Siitä ei\nollut epäilystäkään. Alussa ei ehkä fyysillisesti, mutta tavalla tai\ntoisella jotakin ratkaisevaa oli tapahtuva laivalla seuraavan\npuolentunnin sisällä. Nyt, kun uhkaava draama oli lähellä, Carriganin\nvedonlyöntiehdotus näytti melkein naurettavalta. Harkitessaan asiaa\njärkevästi hänen oli pakko tulla siihen johtopäätökseen, että\nsuostuessaan ehdotukseen St. Pierre olisi hölmö, olihan hän niin\ntäydellisesti St. Pierren vallassa, Marie-Annella ja päällikölle\nitselleen hänen upottamisensa joenpohjaan olisi ollut paras ja helpoin\nratkaisu. Ehkä Bateesen ehdotus sittenkin tulisi toteutetuksi.\n\nKootessaan voimia lähenevää taistelua varten Davidin katse osui lehden\nsivulle, jossa oli erilaisia mielikuvituksellisia ja salaperäisiä\nnaisten vaatemalleja. Marie-Anne oli ilmaissut hyväksymisensä tekemällä\nlyijykynämerkintöjä niiden alle. Erään hämähäkinverkkomaisen laitteen\nalle, joka verhosi hoikkaa vartaloa, oli kirjoitettuna: \"St. Pierre\ntulee pitämään tästä!\" Sen perässä oli kaksi huutomerkkiä.\n\nDavid laski lehden takaisin pöydälle ja katsoi ovea kohti. Ei, St.\nPierre ei hetkeäkään epäröisi, vaan heittäisi hänet jokeen, hänen\ntähtensä. Oli aikoja, jolloin oli äärettömän vaikea sovelluttaa\ntapahtumiin lain kirjainta. Tällä kerralla kävi niin. Hän ei pelännyt\njoenpohjaa. Hän ajatteli taas Marie-Annea.\n\nKanootin korskahdus aluksen kylkeä vastaan palautti hänet\ntodellisuuteen. Hän kuuli matalia ääniä. Hän tiesi, että yksi niistä\noli St. Pierren. Noin kymmenen minuutin ajan jatkui puhelu. Sitten ovi\nlennähti auki ja St. Pierre astui sisään.\n\nDavid nousi hitaasti ja meni häntä vastaan. St. Pierre sulki oven\njälessään. Carrigan ei tervehtinyt. Hän oli laki, odottava, levollinen,\nvarma itsestään, kova kuin teräs. Hän oli valmis taistelemaan. St.\nPierren oli vain näytettävä millainen taistelu tuli olemaan. St. Pierre\nhämmästytti häntä, David ei koettanut salata hämmästystään. Läntisistä\nikkunoista tulevassa kirkkaassa valossa David näki Boulainin päällikön,\njoka tarkasteli häntä. Hänen yllään oli harmaa flanellipaita, joka oli\nkaulasta avonainen. Mikä erikoisesti herätti huomiota oli hänen\nsilmänsä. Hän ei pitänyt sellaisista silmistä vihollisella. Ne olivat\nteräksen harmaat, joista auringonvalo kuvastui kuin hiottu piikivi. Ne\neivät ilmaisseet taisteluhalua tällä kertaa. St. Pierre ei ollut\nkiihdyksissä eikä huonolla tuulella. Carriganin läsnäolo ei hämmentänyt\nhäntä vähääkään. Hän hymyili. Hänen silmistään kuvastui poikamainen\nuteliaisuus, kun hän katseli Davidia arvostelevasti, ja sitten matala\nnaurunrähäkkä nousi hänen syvästä rinnastaan. Hän astui lähemmäksi\nojennetuin käsin.\n\n\"Olen St. Pierre Boulain\", sanoi hän. \"Olen kuullut teistä paljon,\nkapteeni Carrigan. Teillä on ollut vaikea aika.\"\n\nJos mies olisi lähestynyt uhkaavasti, olisi Carriganin olo tuntunut\nmukavammalta. Tämä jättiläinen tarjoo hänelle ystävyyttään silloin kun\nhän odottaa aivan erilaista tapaamista! St. Pierre nauroi hänelle! Ja\nettä hän oli kyllin julkea sanoakseen hänelle, että hänellä oli ollut\nvaikea aika, ikäänkuin tulla ammutuksi olisi ollut sopivaa leikkiä!\n\nCarriganin asento ei muuttunut. Hän ei ojentanut kättään eikä toisen\nleikinlasku löytänyt vastakaikua Davidin puolelta. Huomatessaan tämän\nSt. Pierre vei ojennetun kätensä savukelaatikolle ja seisoi hetken\nselin Carriganiin.\n\n\"Kummallista\", sanoi hän kuin puhuen itselleen ranskanvoittoisesti.\n\"Tulen kotiin, löydän Jeanneni kauheassa sekamelskassa, vieraan hänen\nhuoneessaan -- ja tämä vieras kieltäytyy puristamasta kättä kanssani.\nSe on kummallista. Ja Jeanneni pelasti hänen henkensä, teki hänelle\npaahtoleipiä, antoi hänelle oman vuoteeni ja käveli hänen kanssaan\nmetsässä. Kiittämätön lurjus!\"\n\nHän kääntyi nauraen makeasti, niin että hänen syvä äänensä täytti\nhytin. \"Olette onnenpoika! Vain yhdelle toiselle miehelle minun\nJeanneni olisi tehnyt samoin. Olitte onnenpoika, koska teitä ei\nlopetettu kiven takana, olette onnellinen, koska ette ole joenpohjassa,\nolette onnellinen --.\"\n\nHän kohautti olkapäitään toivottomasti. \"Ja nyt kaiken meidän\nystävällisyytemme ja hyvän onnenne jälkeen te odotatte minua kuin\nvihollista. Kirottua! En voi käsittää!\"\n\nNäinä muutamina hetkinä Carrigan ei voinut täysin arvostella tätä\nmiestä. Siinä seisoi St. Pierre, muhkeimpia miehiä, mitä hän\nmilloinkaan oli nähnyt, niin vilpittömän ihmettelyn vallassa. Mutta\ntuon ulkonaisen epäileväisyyden takana David kuuli hänen äänessään\ntoisen syvän soinnun. St. Pierre oli sitä, miksi Marie-Anne oli häntä\nkutsunut, ja vielä enemmänkin. Marie-Anne oli vakuuttanut, että hänen\nmiehensä käsittäisi jokaisen tilanteen, ja Carrigan tuli samaan\njohtopäätökseen. Hymy ei ollut kadonnut St. Pierren kasvoilta. Hänen\nsilmistään kuvastui vielä hyväntuulisuus.\n\nDavid hymyili kylmästi. Hän huomasi toisen viisaan näyttelemisen. St.\nPierre oli mies, joka taistellessaankin hymyilisi samalla tavalla.\nCarrigan piti hymyilevästä taistelijasta, silloinkin kun hänen täytyi\npanna rautarenkaat hänen ranteisiinsa.\n\n\"Olen Carrigan, Kuninkaallisen Ratsupoliisi 'N'-osastosta\", sanoi hän.\n\"Istukaa, St. Pierre. Kerron teille muutamia asioita!\"\n\n\"Ei, ei, se ei ole tarpeen, m'sieu. Olen jo kuunnellut tunnin, enkä\ntahdo kuulla samaa kertomusta kahteen kertaan. Te olette poliisi. Pidän\npoliiseista. He ovat kunnon miehiä ja kunnon miehet ovat veljiäni.\nAjatte takaa Roger Audemardia, konnaa! Eikö niin? Ja Teitä ammuttiin\nhietikolla, niin että olitte vähällä kuolla. Ja se oli minun Jeanneni,\njoka ampui! Hän luuli Teitä toiseksi mieheksi.\" Pierren rinnasta tuli\nnauru kuin rummun pärinä. \"Se oli huonosti ammuttu. Olen opettanut\nhänelle paremmin, mutta aurinko sokaisi hänen silmänsä. Tiedän kaiken,\nmitä tapahtui sen jälkeen. Bateese oli väärässä. Torun häntä siitä,\nettä hän tahtoi heittää Teidät jokeen. Naisen pitää saada tahtonsa\nläpi, ja minun Jeanneni lempeä sydän heltyi, koska olette urhoollinen,\nsorea mies, m'sieu Carrigan. En kuitenkaan ole mustasukkainen.\nMustasukkaisuus on mato, joka ei rakenna ystävyyttä. Ja me tahdomme\nolla ystäviä. Vain ystävänä voin ottaa Teidät Boulainin linnaan,\nkaukana Yellowknife'ssä. Sinne me olemme menossa.\"\n\nHuolimatta siitä, mikä olisi ollut sopiva menettelytapa tällä hetkellä,\nDavid ei voinut olla hymyilemättä vetäessään toisen tuolin lähelle\npöytää. Hän pääsi pian entiselleen. Hänelle muistui mieleen, kuinka hän\noli hymyillyt silloin kiven takana, vaikka hän oli katsonut kuolemaa\nsilmiin. David mittaili katseillaan boulainien päällikköä. Sellainen\nmies ei pelkäisi mitään, ei lakiakaan. Hänen silmistään David luki\nsanat: \"Me hymyilemme nyt, koska se meitä huvittaa. Mutta ensi hetkessä\nme taistelemme, jos se on tarpeen.\"\n\nDavid kumartui pöydän yli: \"Tiedätte, että emme mene Boulainin linnaan,\nSt. Pierre\", sanoi hän. \"Tulemme pysähtymään Fort Mc Murray'ssa, ja\nsiellä Teidän ja Teidän vaimonne on vastattava useista asioista. On\nehkä yksi pääsymahdollisuus. Se riippuu Teistä. Miksi vaimonne yritti\ntappaa minut? Ja mitä tiedätte Roger Audemardista?\"\n\nSt. Pierren silmät eivät hetkeksikään poistuneet Carriganin kasvoilta.\nHitaasti niiden ilme muuttui, hymy katosi, niiden takana näytti olevan\ntoinen pari silmiä, jotka olivat kovat kuin teräs ja kylmät kuin jää.\nNe eivät kuitenkaan olleet uhkaavat, eivätkä ilmaisseet kiihkoa tai\nintohimoa. Hänen äänestään puuttui nyt syvä, väräjävä sointu, joka\nsiinä oli äskettäin. Tuntui kuin hän tahtonsa voimalla olisi kahlinnut\nniiden taakse jotain salaperäistä, kauheata.\n\n\"Miksi leikimme kuin lapset, m'sieu Carrigan?\" kysyi hän. \"Miksi emme\npuhu rehellisesti kuin miehet? Tiedän mitä on tapahtunut. Se oli\npahasti. Olitte melkein kuollut. Kuulitte André-raukan huutavan Roger\nAudemardin nimeä. Jeanneni on kertonut Teille, että löysin hänet\nmetsästä murskaantunein sieluin ja ruumiin. Mitä tuulee Jeanneen --\"\nSt. Pierren kädet puristuivat solmuisiin nyrkkeihin. \"Ei, tahdon kuolla\n-- tappaa Teidät -- ennemmin kuin kertoa, miksi hän ampui Teitä. Olemme\nmiehiä kumpikin. Emme pelkää. Ja Te, mitä Te tekisitte minun\nasemassani, m'sieu?\"\n\nÄänettöminä miehet katsoivat toisiinsa.\n\n\"Taistelisin\", sanoi David hitaasti. \"Olen melkein varma, että hänen\ntähtensä taistelisin.\"\n\nHän luuli nyt saaneensa St. Pierren apajaan. Hän nojautui kauemmaksi\nyli pöydän.\n\n\"Minunkin on taisteltava\", lisäsi David. \"Te tiedätte meidän lakimme,\nSt. Pierre. Me emme mene takaisin tyhjin käsin, ellemme satu kuolemaan.\nOlisin hölmö, ellen ymmärtäisi nykyistä tilannetta. Teidän on sangen\nhelppo päästä minusta. Mutta en usko että olette murhaaja, joskin\nTeidän Jeannenne yritti sitä.\" Hymy karehti hänen huulillaan. \"Ja\nMarie-Anne -- anteeksi -- vaimonne --.\"\n\nSt. Pierren keskeytti hänet. \"Mielelläni kuulen Teidän kutsuvan häntä\nMarie-Anneksi. Ja se on hänelle mieleen myöskin. Kunpa meillä vain\nolisi silmät näkemään, mitä liikkuu naisen sielussa: Elämä on\nkummallista, m'sieu. Se suurta pitää, sen vannon sieluni autuuden\nnimessä!\"\n\nHän kohautti olkapäitään hymyillen taas suoraan Davidia silmiin.\n\"Katsokaa, mitä on tapahtunut. Te lähditte murhaajaa takaa-ajamaan.\nMinun Jeanneni tekee suuren erehdyksen ja ampuu Teitä. Sitten hän\nsäälii Teitä, pelastaa henkenne, tuo Teidät tänne ja sanottakoon\ntotuus, oppii pitämään Teistä enemmän kuin hän saisikaan. Mutta\nsentähden en tahdo tappaa Teitä. Hänen onnensa on minunkin onneni.\nKuolleet eivät kerro asioita, mutta on tapauksia, jolloin elävätkin\npitävät salaisuuksia takanaan. Niin tulette Tekin tekemään, m'sieu\nCarrigan. Te tulette pitämään salaisuutenanne sen, mitä tapahtui kiven\ntakana. Te tulette pitämään salassa mielettömän Andrén sanat. Ne eivät\nmilloinkaan tule pääsemään huuliltanne. Tiedän sen. Vannon sen. Panen\nhenkeni pantiksi siitä!\" St. Pierre puhui hitaasti ja levollisesti.\nHänen äänessään oli rajaton luottamus. Siinä ei ollut uhkausta eikä\nvaroitusta. Hän oli varma itsestään. Hänen silmiinsä tuli taas syvä,\nsinertävä loiste, ne olivat taas melkein ystävälliset.\n\n\"Panisitte henkenne pantiksi?\" toisti Carrigan kysyvästi. \"Tekisittekö\nsen?\"\n\nSt. Pierre nousi seisomaan ja katseli ympärilleen loistavin silmin,\njoissa kuvastui sekä ylpeyttä että innostusta. Hän meni pianon luo ja\nkohotti näppäimiä. Carrigan ei toistanut kysymystään, vaan odotti. Hän\nkoetti tukahuttaa yhä kasvavaa, salaperäistä kiihkoa, jota St. Pierren\nkatseleminen hänessä synnytti. Toisen miehen läheisyys ei koskaan ollut\ntehnyt sellaista vaikutusta häneen. Hänen mieleensä tuli ajatus, että\ntuossa oli hänen vertaisensa -- vieläpä enemmänkin. Tuntui kuin\nSt. Pierre olisi tuonut mukanaan hyttiin muutakin kuin suuret\nruumiinvoimansa, jotakin, joka varoitti Carrigania, joka sanoi hänelle,\nettei mitkään lait maailmassa voisi järkyttää sitä, mikä kerran oli\njuurtunut boulainien päällikön mieleen. Hetkeksi David hylkäsi\najatuksen, että kohtalo oli määrännyt hänet St. Pierren viholliseksi.\nHän nousi seisomaan. Häntä hymyilytti, kun hän muisti Bateesen\nkerskailut.\n\n\"Tahtoisitteko todellakin panna henkenne pantiksi sellaisessa\nasiassa kuin tämä? Tietysti, jos sananne olivat vain satunnaiset,\nmerkityksettömät --.\"\n\n\"Jos minulla olisi tusina henkiä, niin panisin ne kaikki toisensa\njälkeen\", keskeytti St. Pierre, Äkkiä hänen naurunsa tuli\näänekkäämmäksi. \"M'sieu Carrigan, olen juuri tullut tarjoamaan teille\ntuon todisteen. Voisin tappaa teidät nyt. Voisin upottaa teidät, kuten\nBateesen mielestä on oikein. Kuinka täydellisesti voisin hävittää\nteidät näkyvistä! Ja silloin Jeanneni olisi turvassa. Hän ei joutuisi\nvankilan ristikkojen taakse. Hän jäisi elämään nauravana ja laulavana\nsuurissa metsissä, jonne hän kuuluu. Ja Musta Roger olisi turvassa\njonkun aikaa. Mutta sehän olisi samaa kuin tuhoaisi pienen lapsen. Nyt\nolette avuton. Siksi tulette kanssamme Boulainin linnaan, ja ellette\ntoisen kuun lopulla tästä päivästä ole halukas sanomaan, että olen\nvoittanut vedon, niin lähden kanssanne metsään ja saatte ampua minut\nhengettömäksi. Eikö se ole oikein. Voitteko ehdottaa paremman\nmenetelmän sellaisten miesten kesken kuin me olemme?\"\n\n\"Voin ainakin ehdottaa tavan, jolla on se hyvä puoli, että se säästää\naikaa\", vastasi David. \"Ensiksi minun kuitenkin täytyy ymmärtää asemani\ntäällä. Otaksun, että olen vankina.\"\n\n\"Vieraana, johon nähden on voimassa muutamia rajoituksia\", oikaisi St.\nPierre.\n\n\"Huomenaamulla tappelen Bateesen kanssa\", sanoi David. \"Olemme sopineet\npienestä urheiluharjoituksesta miestenne huviksi. Olen kuullut, että\nBateese on paras tappelija Kolmen Virran maassa. En tahdo, että kukaan\nmuu saa sen kunnian, kun minä olen saapuvilla.\"\n\nEnsimäisen kerran St. Pierren levollisuus näytti pettävän. Pilvi nousi\nhänen otsalleen, kasvot synkkenivät, hänen olkapäittensä kohauksessa\noli jotain lohduttoman avutonta. Oli kuin Carriganin sanat olisivat\näkkiä vieneet kaiken päivänpaisteen. Hänen äänensä oli onneton ja\npettynyt.\n\n\"M'sieu, mieheni tuolla lautalla eivät ole nukkuneet senjälkeen, kun he\nsaivat kuulla teidän tappelustanne Bateesen kanssa. He ovat lyöneet\nvetoa, he ovat pelanneet vaatteet päältään, he ovat murskanneet\nlihaksensa koettaessaan ennättää ennen teitä. He ovat rukoilleet, että\nsiitä tulisi kelpo tappelu, ja että Bateese ei höyhentäisi teitä liian\nnopeasti. Siitä on pitkä aika kun olemme nähneet kelpo tappelun, pitkä\naika siitä kun viimeinen mies uskalsi nousta Bateesea vastaan.\nSydäntäni särkee kun minun täytyy sanoa teille, että tappelu ei voi\ntapahtua.\"\n\nSt. Pierre ei yrittänyt salata liikutustaan. Hän oli kuin suuri poika,\njonka toiveet ovat murskaantuneet. Hän meni ikkunan luo, ja\nkatsellessaan ulos lautalle hän teki epätoivoisen liikkeen.\n\nDavidin valtasi lähestyvän voiton huumaus. Se leimusi hänen silmissään,\nkun St. Pierre kääntyi häneen päin.\n\n\"Oletteko pettynyt, St. Pierre? Haluaisitteko nähdä tappelun?\"\n\nSt. Pierren silmiin välähti taas sininen loiste. \"Vaikka se maksaisi\nvuoden elämästäni, niin antaisin sen, jos Bateese ei lopettaisi teitä\nliian pian. Rakastan kelpo tappelua, jos siinä vain ei ole vihaa.\"\n\n\"Silloin saatte nähdä kelpo tappelun, St. Pierre.\"\n\n\"Bateese tappaisi teidät, m'sieu. Te ette ole iso. Ette ole hänen\nveroisensa.\"\n\n\"Pieksän hänet, St. Pierre, kunnes hän tunnustaa minut voittajakseen.\"\n\n\"Te ette tunne Bateesea, m'sieu. Kahdesti olen koettanut ja joutunut\nhäviölle.\"\n\n\"Mutta minä pieksän hänet\", toisti Carrigan. \"Lyön vetoa mitä tahansa,\nvaikkapa henkenikin, että pieksän hänet!\"\n\nSynkkyys oli kadonnut St. Pierren kasvoilta. Mutta samassa ne kävivät\ntaas vakaviksi.\n\n\"Jeanneni on saanut minut lupaamaan, että estän tappelun\", sanoi hän.\n\n\"Miksi hän tahtoo sekaantua asiaan, joka on selvitettävä miesten\nkesken?\" kysyi David.\n\nSt. Pierre nauroi väkinäisesti. \"Hän on helläsydäminen. Hän nauroi ja\noli suuresti huvitettu kun Bateese nöyryytti minua. 'Mitä! Minun suuri\nPierreni, jonka suonissa viitaa vanhan Ranskan verta, on hävinnyt\nmiehelle, joka on saanut nimensä kasvista!' huusi hän. Hän nauroi niin\nettä kyyneleet tulivat silmiin. Mutta teidän suhteenne asia on\nerilainen. Hän oli kalpea, kun hän pyysi minun estämään taistelun. Hän\npelkää, että loukkaannutte pahoin Ja hän ei tahdo nähdä teitä uudelleen\nloukkaantuneena. Mutta en ole mustasukkainen. Hän ei koeta salata\nminulta mitään. Hän kertoo minulle kaiken kuin pieni lapsi. Ja nii --.\"\n\n\"Tulen taistelemaan Bateesen kanssa\", sanoi David. Hän pelkäsi, että\nSt. Pierre kuuli hänen sydämensä kiivaan sykinnän, tai että hänen\nkasvonsa ilmiantoivat sen, että kuuma veri kiehui hänen suonissaan.\n\"Bateese ja minä olemme sitoutuneet siihen. Me tulemme tappelemaan,\nellette sido toista meistä käsistä ja jaloista. Mitä taas vetoon\ntulee --.\"\n\n\"Niin, mitä teillä on panna pantiksi?\" kysyi St. Pierre innostuneena.\n\n\"Veto on hyvin suuri\", viivytteli Carrigan.\n\n\"Sen ymmärrän, m'sieu.\"\n\n\"Mutta taistelu ilman vetoa olisi samaa kuin piippu ilman tupakkaa.\"\n\n\"Olette oikeassa, m'sieu.\"\n\nDavid tuli lähemmäksi ja laski kätensä toisen kädelle. \"St. Pierre,\ntoivon, että te ja teidän Jeannenne ymmärrätte, mitä aion tarjota. Jos\nBateese voittaa minut, katoan metsään, enkä puhu sanaakaan siitä, mitä\ntapahtui kiven takana. Laki ei tule kuulemaan hiiskahdustakaan siitä.\nUnohdan yritetyn murhan ja rujon Andrén epäilyttävät sanat. Olette\nturvassa. Teidän Jeannenne on turvassa. Jos siis Bateese voittaa\nminut.\"\n\nHän pysähtyi. St. Pierre ei vastannut. Ensin hän hämmästyi, sitten\nhänen silmänsä alkoivat loistaa, mikä osoitti, että Carriganin sanat\nolivat tehneet häneen syvän vaikutuksen.\n\n\"Jos sattuisin voittamaan\", jatkoi David kääntyen huolettomasti\nikkunaan päin, \"odottaisin teiltä yhtä suurta maksua. Jos voitan, on\nteidän kerrottava minulle yksityisseikkoja myöten, miksi vaimonne\nyritti tappaa minut, sekä myöskin kerrottava minulle kaikki, mitä\ntiedätte Mustasta Roger Audemardista. Siinä kaikki. En pyydä liian\npaljon.\"\n\nHän ei katsonut St. Pierreen. Takanaan David kuuli hänen syvän\nhengityksensä. Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut. Ulkoa he kuulivat\nveden hiljaisen solinan, miesten matalia ääniä ja lautalta tulevaa\nkoiran haukuntaa. Davidille hetki oli jännittävä. Hän kääntyi taas,\njonkunverran huolettomasti, ikäänkuin ehdotus ei olisi ollut hänelle\nniin tärkeä. St. Pierre ei katsonut häneen. Hän tuijotti oveen,\nikäänkuin hän sen läpi olisi nähnyt Bateesen voimakkaan hahmon. David\nnäki hänen silmistään kuvastuvan suuren halun, hän näki, että veri\nhänen suonissaan oli murtamaisillaan rajansa.\n\nÄkkiä hän kääntyi Carriganiin päin.\n\n\"Kuulkaa minua\", sanoi hän. \"Olette kelpo mies. Te olette kunniallinen\nmies, ja tiedän, että kätkette sydämeenne sen, mitä kerron teille, niin\nettei sanaakaan pääse huuliltanne, ei edes minun Jeannelleni. En moiti\nteitä siitä, että rakastatte häntä. Ette voi auttaa sitä. Olette\ntaistellut urhoollisesti salataksenne sen ja siitä kunnioitan teitä.\nKuinka minä sen tiedän? Hän on kertonut minulle! Naisen sydän ymmärtää,\nnaisen korvat ovat herkät, m'sieu. Kun olitte sairas, sanoitte hänelle\nyhä uudestaan ja uudestaan, että rakastatte häntä -- ja kun\nparannuitte, hänen silmänsä näkivät heti totuuden, jonka huulenne\nolivat ilmiantaneet, vaikka koetittekin sitä salata. Ja enemmänkin,\nm'sieu -- hän tunsi teidän huultenne kosketuksen hiuksiinsa. Hän\nymmärtää. Hän on kertonut minulle kaikki avoimesti. Hänen naisen\nsydämensä värisee tietäessään olevansa rakastettu. M'sieu, jos olisitte\nvoinut nähdä tulen hänen silmissään ja palon hänen poskillaan, kun hän\nkertoi minulle näistä salaisuuksista. Mutta minä en ole mustasukkainen!\nEn! Sillä te olette kunnon mies. Hän kuolisi häpeästä, jos hän\ntietäisi, että olen kertonut hänen salaisuutensa. Kuitenkin on\ntärkeätä, että kerron sen, sillä jos lyömme vetoa, on Jeanne jätettävä\npois pelistä. Ymmärrättekö minua, m'sieu?\"\n\n\"Me kumpikin olemme voimakkaita miehiä. Minä -- Pierre Boulain -- en\nvoi tuntea mustasukkaisuuden häpeää, kun on kysymyksessä puhdas naisen\nsydän, ja kun mies on kunniallisesti taistellut rakkauttaan vastaan. Ja\nte -- David Carrigan -- ette voi kovalla miehen kädellänne särkeä tuota\nhentoa sydäntä, joka paraikaa sykkii kiivaammin kuin olisi\ntarpeellista, peläten teille tapahtuvan jotain pahaa. Eikö se ole niin,\nm'sieu? Me lyömme vetoa. Mutta jos voitatte Bateesen -- sitä ette kyllä\nvoi, vaikka tappelisitte sata vuotta -- en kerro teille, miksi Jeanne\nampui teitä. En koskaan! Vannon, että kerron sen toisen asian. Jos\nvoitatte, kerron teille kaiken, mitä tiedän Roger Audemardista. Se on\nkohtuullista, m'sieu. Suostutteko?\"\n\nHitaasti David ojensi kätensä. Miesten sormet tarttuivat toisiinsa kuin\nteräskoukut.\n\n\"Huomenna tappelette\", sanoi St. Pierre. \"Tappelette ja saatte\nselkäänne niin pahoin, että merkit näkyvät aina. Olen pahoillani siitä.\nSellaisen miehen kuin te pitäisin mieluummin veljenäni kuin\nvihollisenani. Hän ei tule koskaan antamaan minulle anteeksi. Hän tulee\naina muistamaan sen. Ajatus, että olin peto salliessani teidän\ntaistella Bateesen kanssa, ei milloinkaan tule kuolemaan hänen\nsydämestään. Mutta parasta on näin. Ja mieheni? Heille se tulee olemaan\nsuuri huvi.\"\n\nHän irroitti kätensä ja kääntyi ovelle. Hetkistä myöhemmin se sulkeutui\nja David oli yksin. Hän ei ollut vastannut totuuksiin, jotka hiljaa ja\nintohimottomasti olivat sataneet St. Pierren huulilta. Sisäisesti hän\noli muserrettu. Mutta hänen kasvonsa olivat kuin kivi, ne peittivät\nhänen häpeänsä. Äkkiä ulkoa kuului ääni, joka taas sysäsi veren hänen\nkylmiin suoniinsa. Se oli St Pierren kova, jymisevä nauru. Se ei ollut\nmiehen iloa, jonka sydän vuoti verta, tai jonka elämään oli tullut\nodottamaton tuska tai suru. Se oli hurjaa, täynnä aurinkoisen päivän\niloa.\n\nKuunnellessaan tätä naurua David tunsi, että hänessä kasvoi tätä miestä\nkohtaan jotain enemmän kuin ihailua. Vaistomaisesti hänen huulensa\ntoistivat St. Pierren sanat:\n\n\"Huomenna sinä tappelet.\"\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nDavid seisoi kauan katsellen kanootin loittonemista. Se kantoi St.\nPierren ja rujon Andrén takaisin lautalle. Se kulki hiljaa, ikäänkuin\nSt. Pierre olisi tahallaan viivytellyt, ajatellen äskeistä tapahtumaa.\nCarriganin kädet puristuivat nyrkkiin, kasvot kävivät koviksi. Nyt kun\nhermoja kysyvä kohtaus oli ohi, ei hän enää teeskennellyt kylmyyttä ja\npäättäväisyyttä, jolla hän oli astunut St. Pierren eteen. Sielunsa\nsyvimmässä hän oli murtunut ja nöyryytetty. Hänen joka sormensa vuoti\nverta.\n\nHän oli kuullut St. Pierren nauravan hetkistä aikaisemmin. Sen täytyi\nolla miehen naurua, jonka sydän oli lävistetty. Hän meni takaisin\nMarie-Annen luo, kulkien tuskin nopeammin kuin virta, voittaakseen\naikaa ja kootakseen voimia, ennenkuin hän taas katsoi vaimonsa silmiin.\nDavid näki hänen istuvan liikkumatta, hänen jättiläismäiset hartiansa\neteenpäin kumartuneina, pää painuksissa. Rujo André meloi\nvälinpitämättömänä, silmät herraansa luotuina. David kirosi itseään.\nItsekkäisyydessään hän oli kerskaillut siitä, että hän oli saanut\nsuuren voiton, voittaessaan suuren rakkautensa St. Pierren vaimoon.\nMitä oli hänen oma taistelunsa verrattuna siihen murhenäytelmään, joka\noli St. Pierren edessä?\n\nHän kääntyi ikkunan luota. Katsellessaan hyttiä -- St. Pierren ja hänen\nvaimonsa asuntoa -- hänen kasvojaan poltti tuo mykkä syytös. Hänen\neteensä nousi elävänä toinen kuva. Hetkeksi hän kadotti oman\nminuutensa. Hän näki itsensä St. Pierren asemassa. Hän kuvitteli\nolevansa Marie-Annen mies, joka palvoi häntä yhtä hartaasti kuin St.\nPierre. Kuten St. Pierre hän oli löytävinään vieraan huoneestaan,\nvieraan, joka oli maannut hänen vuoteessaan, vieraan, jonka hänen\nvaimonsa hellyys oli kutsunut takaisin elämään, vieraan, joka oli\nrakastunut hänen pyhimpään omaisuuteensa, vieraan, joka oli tunnustanut\nrakkautensa, joka oli suudellut häntä, joka oli kantanut häntä\nkäsivarsillaan, jonka läsnäolo oli sytyttänyt lämpimämmän loisteen\nsilmiin, jotka siihen asti olivat kuuluneet yksinomaan hänelle. Hän oli\nkuulevinaan hänen rukoilevan miestään, että mitään pahaa ei tapahtuisi\nvieraalle, hän oli kuulevinaan hänen pehmeän äänensä kertovan kaikista,\nmitä oli tapahtunut heidän välillään, ja hän oli näkevinään hänen\nsilmissään --\n\nMelkein nyyhkyttäen hän karkoitti tuon ajatuksen ja kuvan. Se oli\nkauheata ajatella, mahdoton todellisuudessa. Kuitenkin se oli totta.\nMitä olisi hän tehnyt St. Pierren asemassa?\n\nHän meni taas ikkunan luo. St. Pierre oli suurempi mies kuin hän. St.\nPierre oli tullut hiljaa ja levollisesti, tarjonnut hänelle ystävyyden\nkättä, hymyillen salannut tuskansa, sillävälin kuin hän, Dave Carrigan,\noli lähestynyt murhe sydämessä.\n\nHänen katseensa kulki veneestä lautalle, ja lautalta vihreän metsän\nusvaisiin laineisiin, jotka häipyivät rajattomuuteen joen toisella\npuolella. Hän tiesi, että hänen toisella puolellaan on sama\nrajattomuus, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen, suunnattomia\nasumattomia aloja, samoja vihreitä ja kultaisia metsiä,\nkymmeniätuhansia tasankoja, jokia ja järviä, miljoonia piilopaikkoja,\nmissä romantiikka ja murhenäytelmät jäisivät ainiaaksi kätköön. Hänen\npäähänsä pälkähti ajatus, että ei olisi vaikeata pujahtaa tuohon\nmaailmaan ja hävitä. Hän oli melkein sen velkaa St. Pierrelle. Bateesen\nvilli ja epäsointuinen laulu herätti hänet todellisuuteen. Loppujen\nlopuksi oli kuitenkin edessä tuo kiusallinen asia -- laki ja oikeus.\n\nDavid huomasi, että vene liikkui nyt nopeammin. St. Pierre ei enää\nistunut kyyryksissään. Hänen päänsä oli pystyssä ja hän heilutti\nkättään lautalle päin. Eräs olento oli tullut ulos hytistä lautan\nreunalle. David näki naisen puvun liehuvan, hän heilutti jotain\nvalkoista St. Pierrelle. Se oli Marie-Anne. David poistui ikkunan\nluota.\n\nHän mietti, mitä mahtoi tapahtua St. Pierren ja Marie-Annen välillä.\nPari kertaa hän antautui halulleen katsoa kiikarillaan, mutta hytti\nsulki kätköönsä Marie-Annen ja St. Pierren. Auringon laskiessa St.\nPierre tuli ulos yksin.\n\nLeveän joen yli kuului boulanien päällikön pauhaava ääni. Lautalla\nsyntyi eloa ja liikettä äskeisen hiljaisuuden ja toimettomuuden sijaan.\nMiehet ilmestyivät äkkiä kangaskatoksien ja telttojen suojista. Äänten\nsorina kantautui vettä pitkin, puhjeten toisinaan äänekkäiksi\nhuudoiksi, kun miehet päällikkönsä käskyä totellen asettuivat\npaikoilleen. Perämelat alkoivat välkkyä laskevan auringon paisteessa ja\nsoutulaulu kaikui illan hiljaisuuteen.\n\nDavid kuunteli ja katseli hitaasti liikkuvaa ryhmää. Hän saattoi\nselvästi nähdä St. Pierren. Hän näki soutajien paljaat käsivarret ja\npäät. Metsien suloinen tuoksu täytti hänen keuhkonsa ja hänen\nsielussaan syttyi kaipaus ja ikävä äskeisen nöyryytyksen ja\nvelvollisuuden tunnon asemesta. Hän voi hengittää tätä ilmaa, hän voi\nkatsella tätä kauneutta, hän voi palvoa sitä, mutta kuitenkin hän\ntunsi, että hän ei ollut osa tästä kaikesta niinkuin nuo toiset. Hän\nkadehti noita miehiä, hän tunsi sydämensä paisuvan riemusta, joka\nhelkkyi heidän laulussaan. He olivat menossa kotiin, missä heidän\nvaimonsa ja rakastettunsa ja onni odottivat heitä. Heidän näkemyksensä\nolivat hänen näkemyksiään. Ja kuitenkin hän oli peruuttamattomasti\nmuukalainen. Hän oli enemmän kuin sitä -- hän oli vihollinen,\ntuhoatuottava ihmiskoira, mahtavan ja säälimättömän voiman käskyläinen,\njoka kantoi mukanaan rangaistusta ja kuolemaa.\n\nHeidän aluksensa miehet olivat yhtyneet soutajien lauluun, ja yli\nilta-auringon kultaamien metsien kaikuivat miesten voimakkaat äänet.\nDavid käsitti, mikä St. Pierren käsky oli ollut. Telttakaupunki\nvalmistautui pysähtymään yöksi. Noin neljännesmailin päässä joki\nleveni. Sen matalaa, puhdasta rantaa kohti miehet suuntasivat veneensä.\nYorkilaisveneet pujahtivat rannan puolelle ja heittivät ankkurit, jotka\nauttoivat ison lautan hinaamista. Kahdenkymmenen minuutin\nkuluttua ensimäiset miehet hyppäsivät valkealle hiekkarannalle ja\nkietoivat hinausköydet lähimpien puiden ympärille. David hymyili\nitsetiedottomasti näiden viime hetkien riemulle; vasta sitten kun\nheidän työnsä oli tehty, käsitti hän, että Bateese ankkuroi toiselle\nrannalle. Ennen auringonlaskua olivat sekä lautta että alus ankkuroidut\nyöksi.\n\nEtäisten metsien varjot tummenivat. Carrigan tunsi painostavan\ntyhjyyden ja yksinäisyyden, jota hän ei ollut ennen kokenut. Hän oli\npettynyt, kun heidän alustaan ei ankkuroitu samalle puolelle kuin\nlautta oli. Hän näki miesten tekevän tulia. Savupatsaita alkoi nousta\nrannalta, ja hän tiesi, että heidän hauskin aikansa, illallisaika, oli\ntulossa. Carrigan katsoi kelloaan. Se oli yli seitsemän. Hän katseli\nkatoavaa aurinkoa, kunnes siitä näkyi vain punainen hehku. Tummenevassa\nillassa leiritulet leimahtivat keltaisina liekkeinä. Bateese\njoukkoineen valmisti myös illallista. Kahdeksan aikaan toi mies, jota\nhän ei ollut nähnyt, sisään hänen illallisensa. Hän söi tuntematta\nruuan makua, ja puolen tunnin kuluttua tuli mies korjaamaan astiat.\n\nDavid palasi taas ikkunansa luo katselemaan tulia, jotka nyt näkyivät\nvielä kirkkaampina. Hän ihmetteli, mitä Marie-Anne teki tähän aikaan.\nEilen illalla he olivat olleet yhdessä. Hän oli ihaillut hänen\nkuunvalossa loistavien hiustensa ja silmiensä tenhovoimaa, hän oli\nhuomauttanut niiden kauneudesta, nainen oli hymyillyt ja nauranut hänen\nkanssaan, tuntikausia he olivat istuneet kultaisen illan ja joen\nihanuuden lumoissa. Ja tänään hän oli St. Pierren kanssa, odottaen kuun\nnousua, niinkuin eilen hänen kanssaan. Oliko hän unohtanut? Voiko hän\nunohtaa? Vai oliko hän vapaa kaikista ajatuksista ja haluista, jotka\ntäyttivät hänen oman mielensä, kuten St. Pierre niin innokkaasti oli\nkoettanut saada häntä uskomaan? Hän ei uskonut, että Marie-Anne oli\nilmaissut miehelleen kaikkea.\n\nDavid oli varma siitä, että hän ei milloinkaan enää näkisi Marie-Annea\nsellaisena kuin silloin, ja se herätti hänessä katkeruutta. Jos St.\nPierre olisi voinut nähdä hänen silmänsä silloin kun hän, David, oli\nsanonut, että hänen hiuksensa olivat kauniimmat kuin hän milloinkaan\noli nähnyt, olisi hän kuristanut hänet heti paljailla käsillään. Sillä\nSt. Pierren laki ei olisi sallinut hänen silmiensä katoavan pitkien\nrippien alle eikä hänen poskiensa punastuvan niin lämpimästi toisen\nmiehen sanoista, eikä hän olisi voinut kostaa vaimolleen. Ei, hän ei\nollut kertonut St. Pierrelle kaikkea. Oli asioita, joita hän ei ollut\nuskaltanut paljastaa hyväsydämiselle miehelleenkään. Ainakin häpeä, jos\nei muu, oli pidättänyt häntä siitä.\n\nTunsiko Marie-Anne tuon häpeän niinkuin hän itse? Oli mahdotonta\najatella toisin. Siitä syystä oli selvää, että hän ei enää tahdo häntä\ntavata -- jos ei pakosta. Siitä ei ollut paljon toiveita, sillä hänen\nsitoumuksensa St. Pierren kanssa oli eroittanut hänet huomisen\nnäytelmän jälkiseurauksista. Vain silloin, jos St. Pierre joutuisi\nseisomaan lakituvassa, olisi mahdollista, että nuo silmät kohtaisivat\nhänet, mutta silloin niistä varmaan leimuaisi viha, kuten Carmin\nFanchetin silmistä.\n\nPistoksena hänen mieleensä juolahti ajatus, mitä oli mahtanut tapahtua\nCarmin Fanchetille hänen veljensä kuoleman jälkeen. Viime yönä ja\nedellisenä yönä kummat unet olivat häirinneet hänen untaan. Oli\nkäsittämätöntä, että hän keskellä yötä saattoi herätä uneksien Carmin\nFanchetista, kun hänen sydämensä illalla oli ollut täynnä Marie-Anne\nBoulainia. Hänen mielensä valtasi samalla salaperäinen synkkyys, joka\nverhosi joen mustaan vaippaansa.\n\nOli aivan pimeä, kun David kääntyi ikkunan luota. Hän ei sytyttänyt\nlamppuja, vaan haparoi pimeässä Pierren vuoteelle, ja istuutui sille.\n\nAvonaisesta ikkunasta kuului metsien ja joen sykintä. Ei kuulunut\nihmisääniä, mutta vesi hänen allaan liplatti veneen laitoja vastaan.\nSyvältä metsästä tuli seetrien lakkaamaton kuiskinta ja yöeläjien\nvaimennettuja ääniä.\n\nHän istui pitkän aikaa pimeässä. Yleisestä hyminästä eroittautui\nselvempänä ääni, ikäänkuin airon loiske, ja kanootti kulki hänen\nikkunansa ohi rannalle. Hän ei kiinnittänyt siihen paljon huomiota\nennenkuin myöhemmin, kun se palasi ja sen soutajat lähestyivät alusta.\nSe ei olisi herättänyt hänen erikoista mielenkiintoaan, ellei hän olisi\nkuullut naisen ääntä.\n\nHän suoristautui ja tuijotti oveen. Siitä ei ollut epäilystäkään. Veri\npauhasi hänen suonissaan. Se oli Marie-Anne, joka puhui Bateeselle\nmatalalla äänellä.\n\nRaskas koputus kuului hänen ovelleen, ja ovi avautui.\n\n\"M'sieu!\" kutsui Bateesen ääni.\n\n\"Olen täällä\", sanoi David.\n\n\"Ette ole vielä mennyt nukkumaan?\"\n\n\"En.\"\n\nSuuri varjo katosi, mutta sittenkin seisoi siinä vielä varjo. Davidin\nsydän sykähti, kun hän näki varjon hentouden. Hetken oli äänetöntä.\nSitten kuului pehmeä ääni:\n\n\"Tahdotteko sytyttää lamput, David? Tahdon tulla sisään, mutta pelkään\ntätä hirveätä pimeyttä.\" David nousi kopeloiden tulitikkuja taskustaan.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nSytytettyään ensimäisen lampun David ei kääntynyt Marie-Anneen päin,\nvaan astui toisen luo ja raapasi toisen tulitikun.\n\nMarie-Anne seisoi vielä pimeässä, kun David kääntyi. Hän tarkasteli\nCarrigania, hänen kasvonsa näyttivät vähän kalpeilta. Sitten hän\nhymyili ja nyökäytti päätään. David ei voinut huomata hänessä mitään\nmuutosta tapahtuneen, paitsi, että hänen silmissään näytti nyt olevan\nenemmän tulta. Ne katsoivat häntä suurina, kauniina, niissä ei näkynyt\nhäpeää eikä katumusta, ei myöskään onnettomuutta. David tuijotti häneen\nsanattomana.\n\n\"Miksi istutte pimeässä?\" kysyi hän astuen sisäpuolelle. \"Ettekö\nodottanut minun tulevan anteeksipyytämään sitä, että jätin teidät niin\näkkiä tänä iltapäivänä? Se oli epäkohteliasta. Jälkeenpäin minua\nhävetti. Olin kiihdyksissä, m'sieu David. Minä --\"\n\n\"Tietysti\", kiiruhti David vastaamaan. \"Ymmärrän. St. Pierre on onnen\npoika. Onnittelen teitä -- niinkuin häntäkin. Hän on mies, johon voi\nluottaa.\"\n\n\"Hän torui minua siitä, että juoksin luotanne, m'sieu David. Hän sanoi,\nettä minun olisi pitänyt olla kohteliaampi, kuin jättää vieras yksin.\nOlen siis tullut pyytämään anteeksi, kuten hyvän lapsen tulee.\"\n\n\"Se ei ollut tarpeen.\"\n\n\"Mutta olitte yksin pimeässä!\"\n\nHän nyökkäsi. \"Niin.\"\n\n\"Ja sitäpaitsi\", lisäsi hän niin hiljaa ja levollisesti, että David\nhämmästyi, \"tiedättehän, että makuuhuoneeni on tässä veneessä. Myöskin\nSt. Pierre antoi minulle luvan sanoa teille hyvää yötä.\"\n\n\"Se on liikaa uhrautuvaisuutta\", sanoi David ja veri syöksähti hänen\nkasvoilleen. \"Olette jättänyt tämän kaiken minulle. Miksi ette anna\nminun nukkua pienessä huoneessanne tai lautalla, ja te ja St.\nPierre --\"\n\n\"St. Pierre ei jättäisi lauttaa\", vastasi Marie-Anne mennen pöydän luo,\njolla olivat hänen työkorinsa ja aikakauslehdet.\n\n\"Pidän pienestä huoneestani.\"\n\n\"St. Pierre --.\"\n\nHän pysähtyi. Hän näki St. Pierren vaimon punastuvan, kun hän kumartuen\noli ottavinaan jotakin korista. David tunsi, että hän tekisi\ntyhmyyksiä, jos tämä jatkuisi. Hänestä tuntui epämukavalta, sillä hän\nluuli huomanneensa totuuden. Ei ollut oikein järjellistä, että\nMarie-Anne näin tulisi hänen luokseen ensimmäisenä iltana St. Pierren\nkotiintulon jälkeen. Jotakin oli täytynyt tapahtua tuolla hytissä. Ehkä\nheillä oli ollut riita, ainakin St. Pierren puolelta ivallisia\nviittauksia. Hänen myötätuntonsa oli St. Pierren puolella.\n\nÄkkiä hän huomasi, että Marie-Annen suupielet värähtivät. Jos hänelle\nhytissä olisikin tapahtunut jotain epämieluista, ei hän sitä ainakaan\nmillään tavalla näyttänyt. Puna hänen poskillaan oli käynyt tummaksi,\nmutta se ei ollut hämmentymisen merkki, sillä hänen silmissään leikki\nveitikka, jota hänen huulensa koettivat salata. Löydettyään\npitsiompeluksensa Marie-Anne istuutui ja alkoi neuloa. David katseli\ntaas pitkiä, alaspainuneita ripsiä ja hiuksien viekoittelevaa loistoa.\nEilen vastustamattoman halun vallassa David oli sanonut, miten\nhurmaavat ne olivat höllästi sidottuina pehmeinä laineina laskien hänen\nohimoilleen. Hän oli sanonut, että se oli vain huolimattomuuden ja\nkiireen ansio. Ne olivat tänään samanlaiset, paitsi että niihin oli\npistetty yksi niistä punaisista kukista, joita he yhdessä olivat\npoimineet sinä iltapäivänä.\n\n\"St. Pierre toi minut yli\", sanoi hän tavallisella äänellä, ikäänkuin\nhän olisi olettanut Davidin tietävän sen. \"Hän keskustelee rannalla\ntärkeistä asioista Bateesen kanssa. Varmaankin hän pistäytyy tänne\nsanomaan hyvää yötä. Hän pyysi minun odottamaan häntä täällä.\"\n\nHän kohotti silmänsä, jotka olivat niin kirkkaat ja levolliset, että\nDavid olisi pannut henkensä pantiksi siitä, että hän oli tiedoton St.\nPierren paljastamista tunnustuksista.\n\n\"Tahdotteko? Tahtoisitteko mieluummin sammuttaa tulet ja mennä\nnukkumaan?\"\n\nDavid puristi päätään. \"En. Olen iloinen. Tunsin itseni kovin\nyksinäiseksi. Minulla oli ajatus --\"\n\nDavid oli taas sotkeutumaisillaan. Hänen läheisyytensä oli niin\nhämmentävää, St. Pierrestäkin huolimatta. Hänen silmänsä, kirkkaat,\nmutta samalla niin pehmeät kuin sametti, tekivät hänen sanansa ja\najatuksensa arveluttavan epävarmoiksi.\n\n\"Teillä oli ajatus, m'sieu David?\"\n\n\"Ettette tahtoisi nähdä minua enää senjälkeen kuin olin puhunut St.\nPierrelle\", sanoi hän. \"Kertoiko hän teille siitä?\"\n\n\"Hän sanoi, että olitte kovin hieno, m'sieu David, ja että hän piti\nteistä.\"\n\n\"Kertoiko hän teille, että taisteluni Bateesen kanssa tänä aamuna on\npäätetty?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nTuo yksi sana lausuttiin niin levollisesti, niin kiihkottomasti, että\nse näytti kieltävän muutamia niistä asioista, joita St. Pierre oli\nkertonut hänelle. David voi tuskin uskoa, että hän oli pyytänyt\nmiestään estämään tappelun tai että hän tunsi mitään erikoista\nmielenkiintoa asiaan.\n\n\"Pelkäsin, että Te vastustaisitte\", sanoi David. \"Eihän ole oikein\nsopivaa tehdä sellaista, kun nainen on lähellä.\"\n\n\"Tai naiset.\" David näki hänen suunsa tiukkenevan. \"Mutta en vastusta;\nsillä mitä Pierre sanoo, on oikein -- täytyy olla oikein.\"\n\nDavidin mielestä äskeinen pehmeys katosi hänen suunsa ympäriltä.\nHetkellinen suuttumus oli ohi. Hän laski ompelukorinsa pöydälle ja\nnousi. Hänen silmissään oli jotain hurjaa, jotakin, joka toi hänen\nmieleensä uhkarohkean koskenlaskun.\n\n\"Huomenna tulee olemaan hyvin ikävää, m'sieu David\", huudahti\nMarie-Anne. \"Bateese on pieksävä Teidät kauheasti. Tänä iltana meidän\ntulee ajatella hauskempia asioita.\"\n\nDavid ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin loistavana, kun hänen\nmennessään pianon luo. Mitä se merkitsi? Pitikö St. Pierre häntä\nnarrina? Marie-Anne ei nähtävästi voinut salata ylpeyttään,\najatellessaan Bateesen voittoa. Hän soitti nyt samaa säveltä kuin\nheidän lähtiessään tuolle muistorikkaalle retkelle metsään. Näytti\nsiltä kuin hän tahallaan olisi tahtonut johtaa Davidin ajatukset noihin\ntapahtumiin. David ei ollut sytyttänyt pianon yläpuolella olevaa\nlamppua. Vähän ajan perästä Marie-Anne alkoi laulaa. Hänen äänensä oli\nmatala ja hillitty, ikäänkuin hän olisi ollut tietoinen sen\npuutteellisuuksista, mutta Davidista se oli erinomaisen ihana, se\npaljasti hänelle uuden, ihmeellisen puolen St. Pierren vaimossa. Hän\nastui lähemmäksi, niin lähelle, että Marie-Annen tummat hiukset melkein\nkoskettivat hänen käsivarttaan, hänen hieno profiilinsa oli lumoava\nhimmeässä valossa.\n\nHänen äänensä muuttui melkein kuiskaukseksi. Se oli tarkoitettu\nyksinomaan hänelle. David oli monta kertaa kuullut kanadalaisen\nvenelaulun, mutta nuo sanat eivät kenenkään huulilta olleet kaikuneet\nniin kauniina kuin Marie-Annen.\n\nSanattomana David tuijotti hänen välkkyviin hiuksiinsa. Hänen sormensa\nvapisivat. David näki hämärästi hänen pitkien ripsiensä varjon ja\norvokkien tuoksu leijaili hänen ympärillään.\n\n\"Se on Teidän musiikkianne\", kuiskasi David. \"En ole milloinkaan\nkuullut sitä laulua laulettavan sillä tavalla!\"\n\nDavid koetti kääntää katsettaan hänen kasvoistaan ja hiuksistaan,\ntuntien, että hän oli rikoksen partaalla. Sävelet muuttuivat ja taas --\nsattumaltako vai tarkoituksella -- ne viilsivät häntä, ne saivat hänet\ntaistelemaan lihansa heikkoutta vastaan, rikollista halua vastaan\nsulkea hänet syliinsä. Marie-Anne ei katsonut ylös, hän alkoi laulaa\n\"Ave Mariaa.\"\n\nHän oli kokonaan unohtanut Davidin. Hitaasti, vienosti kuuluivat sanat\nhänen huuliltaan, niissä värisi juhlallinen hartaus, joka sanoi\nDavidille, että ne tulivat hänen sielunsa syvyydestä.\n\nViimeiset sanat häipyivät kuiskaukseen. David oli iloinen, että hän ei\nnyt katsonut hänen kasvoihinsa, sillä se olisi ollut kuin pyhyyden\nhäpäisemistä.\n\nHe eivät olleet kuulleet oven avautumista. St. Pierre seisoi heidän\ntakanaan leikillinen ilme silmissään, joissa vielä näkyi kuin Bateesen\nleiritulen hohdetta. Hänen äänensä säikähdytti Carrigania. \"Mutta tehän\nolette synkkä pari!\" jyrisi hänen äänensä. \"Miksi ette sytytä lamppua\ntuolla nurkassa, ja miksi laulaa tuollaista kuolemanlaulua, kun ei koko\npaholaista ole lähelläkään?\"\n\nDavid tunsi itsensä syylliseksi. Mutta St. Pierren sanat eivät olleet\nmyrkyllisiä, ja David nauroi niille nyt, ikäänkuin ne olisivat olleet\npelkkää pilaa.\n\n\"Öiset ajat ja varjoisat lehtimajat! Minun mielestäni sen pitäisi olla\nrakkauslaulu tai jotain iloisempaa\", huusi hän tullen lähemmäksi heitä.\n\"Miksi ei En Roulant ma Boule, suloinen Jeanneni? Tiedäthän, että se on\nlempilauluni.\"\n\nSamassa hän alkoi laulaa niin, että koko hytti tärisi.\n\nDavid näki Marie-Annen nousevan. Kun hän tuli valoon, hämmästyi David\nnähdessään hänen nauravan miehelleen ja tukkivan korvansa sormillaan.\nHän ei vähääkään nolostunut St. Pierren odottamattomasta tulosta, vaan\nnäytti yhtyvän hänen iloonsa, vaikka David oli huomaavinaan hänen\nkasvoillaan pakoitetun ilmeen. Hän uskoi, että näennäisestä\nlevollisuudestaan huolimatta hän kärsi, vaikka hän ei tahtonut sitä\nnäyttää.\n\nSt. Pierre lähestyi häntä ja taputti häntä huolettomasti olalle ja\npuhui Davidille.\n\n\"Eikö hänellä ole maailman suloisin ääni? Oletteko koskaan kuullut\nkauniimpaa tai yhtä kaunista? Se koskee sielun syvimpiä kieliä, ellei\nihminen jo ole puoleksi kuollut. Tuo ääni --.\"\n\nSt. Pierre kohtasi Marie-Annen silmät. Hänen poskensa hehkuivat. Hänen\nsilmistään välähti tuli.\n\n\"Puhun sydämestäni\", väitti St. Pierre olkapäitään kohauttaen. \"Enkö\nole oikeassa, m'sieu Carrigan? Oletteko milloinkaan kuullut ihanampaa\nääntä?\"\n\n\"Se on ihmeellinen\", myönsi David, peläten sanovansa liian paljon.\n\n\"Hyvä! Olen onnellinen tietäessäni, että olen oikeassa. Minun täytyy\npalata lautalle.\"\n\nMarie-Anne näytti suuttuvan. \"Sinulla näyttää olevan kova kiire.\"\n\n\"Hitto vieköön! Olet oikeassa, kaunis ääni, minun täytyy päästä\ntakaisin tuonne huoliini, ja sinä --.\"\n\n\"Sanon myös hyvää yötä m'sieu Davidille\", keskeytti Marie-Anne\nnopeasti. \"Ainakin voisit tavata minua omassa huoneessani, St. Pierre.\"\n\nHän tarjosi kätensä Davidille. Värähtämättä se lepäsi hetken pehmeänä\nja lämpöisenä hänen kädessään. Hän ei kiirehtinyt vetämään sitä pois,\neivätkä hänen silmänsä salanneet pehmeyttään hänen katsoessaan Davidia\nsilmiin.\n\nDavid seisoi äänettömänä kuunnellen St. Pierren äänekästä puhelua. Hän\nkuuli heidän kulkevan pitkin aluksen sivua, ja vähän ajan perästä hän\ntiesi St. Pierren laskeutuvan kanoottiinsa.\n\nHetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kaukaa joen tummien varjojen\nkeskellä kiiri St. Pierren voimakas ääni laulaen hurjaa soutulaulua \"En\nRoulant ma Boule.\"\n\nDavid kuunteli avonaisen ikkunan luona. Hänestä tuntui kuin kaukaa joen\ntoiselta puolelta olisi kuulunut heikko vastaus noihin sanoihin.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nMyrskyn hitaasti lähetessä Carrigan tunsi levottomuutensa kasvavan. St.\nPierren ääni häipyi, ja sen jälkeen tulet vastakkaisella rannalla\nsammuivat vähitellen. Kaukaa kuului ukkosen jyrinää. Ilma muuttui\npainostavaksi, metsästä ei kuulunut mitään elonmerkkejä, kaikki odotti\nhiljaa myrskyn puhkeamista. David sammutti valot ja istuutui ikkunan\nviereen.\n\nHän oli kaikkea muuta kuin uninen. Jokainen hermo vaati toimintaa, ja\nhänen aivojaan polttivat kummat ajatukset, jotka vihdoin asettivat\nhänet vastakkain todellisuuden kanssa ja saivat hänen verensä\nkuohumaan. Hän luuli huomanneensa, että St. Pierre oli pettänyt\nitseään. Johtopäätökset, joihin hän oli tullut näkemänsä johdosta,\nolivat käsittämättömät, mutta totuus oli ilmeinen. Vähin, mitä hän voi\nsanoa, oli se, että St. Pierren rakkaus Marie-Anneen oli kummallista\nrakkautta. Hänen suhteensa näytti olevan kuin hellän isän suhde\nlapseensa. Ei hetkeäkään ollut havaittavissa rakastaja tai aviomies,\njonka toinen mies saattoi tehdä mustasukkaiseksi.\n\nIstuessaan tihenevässä pimeydessä David muisti, että tuska ja nöyryytys\nkuvastuivat Marie-Annen silmistä, kun hänen miehensä tuli hyttiin.\nSuuremmalla ymmärryksellä hän kuuli taas hänen äänensä matalaa\npaatosta, kun hän laulussaan kutsui avukseen Pyhää äitiä. David ei\nsilloin käsittänyt sen traagillisuutta. Nyt hän tiesi, ja hän kuvitteli\nnäkevänsä hänet vuoteellaan kylpien kyynelissä. Ja St. Pierre oli\nmennyt takaisin lautalleen laulaen yössä! Entisen myötätunnon sijaan\nhänessä nousi vastenmielisyys tätä miestä kohtaan. St. Pierre oli\nhallinnut itseään mestarillisesti, mutta se ei johtunut hänen sielunsa\nsuuruudesta, vaan siitä, että hän ei välittänyt. Hän oli tekopyhä\nnäytellen osansa mainiosti alussa, mutta ilmiantaen itsensä lopussa.\nHän ei rakastanut Marie-Annea niinkuin hän, David Carrigan. Hän oli\npuhunut hänestä kuin lapsesta, hän oli kohdellut häntä kuin lasta, ja\noli vailla kaikkea intohimoa tilanteessa, joka olisi saanut jokaisen\nmiehen veren kuohahtamaan. Äkkiä hänen mieleensä muistui tapahtuma\nhiekkarannalla ja kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen, ja hänelle\nvälähti totuus, että St. Pierre käytti vaimoaan vain välikappaleena\nomiin tarkoituksiinsa, ja että näennäisen uskonsa ja sielunsa suuruuden\nvarjolla hän uhrasi vaimonsa, pannen hänet näyttelemään jotain\nsalaperäistä osaa omissa vehkeissään.\n\nDavid ei voinut unohtaa, mitä rajatonta luottamusta Marie-Anne tunsi\nmieheensä. Ei ollut teeskentelyä hänen odotuksensa ja luottamuksensa,\nettä St. Pierre oli selvittävä sekavan vyyhdin, johon hän oli\nkietoutunut. Ei ollut petosta se, että hän St. Pierren palatessa oli\njättänyt Davidin ja rientänyt miestään vastaan. Yhdistäen nämä seikat\nhän oli tuntevinaan totuuden tuijottavan häneen hytin pimeistä\nnurkista. Marie-Anne rakasti miestään. St. Pierre oli vain omistaja,\njoka oli välinpitämätön ja melkein raa'an tunteeton suhteessaan\nvaimoonsa.\n\nKova ukkosen jyrähdys sai Carriganin havaitsemaan lähenevän myrskyn.\nHän nousi seisaalleen pimeässä tuijottaen väliseinään, jonka takana hän\ntiesi St. Pierren vaimon makaavan valveillaan. Hän yritti nauraa. Hän\nsanoi itselleen, että oli anteeksiantamatonta antaa ajatustensa\nsekaantua St. Pierren ja Marie-Annen perheasioihin. Se ei kuulunut\nhänelle. Marie-Anne ei hänen mielestään ollut syyllinen. Hän ei\nvarmaankaan kiittäisi häntä hänen huolenpidostaan. Mikä nainen tahansa\noli ylpeydellä sanonut, että se ei ollut hänen asiansa ja että hän\nliikkui kielletyllä alueella.\n\nHän meni ikkunan luo. Ei tuulahdustakaan tullut sisään. Hän työnsi\npäänsä ja hartiansa ulos yöhön. Oli niin pimeä, että hän ei voinut\nnähdä vettä, joka oli melkein hänen kätensä ulottuvilla. Vastapäätä\nnäkyi vain yksi keltainen valopilkku. Hän oli varma, että se näkyi St.\nPierren hytistä lautalta.\n\nSuuri vesipisara putosi hänen kädelleen, ja hän kuuli lähenevän\nvedenpaisumuksen suhisevan puiden latvoissa. Ei enää kuulunut\njyrähtelyä. Vettä tuli niin sankasti, että olisi veitsellä voinut\nleikata. Carrigan hengitti syvään raikasta ilmaa. Tuli lautalta oli\nkadonnut.\n\nKoneellisesti hän alkoi riisuutua, ja vähän ajan kuluttua hän taas\nseisoi ikkunan luona alastomana. Salamoiden leimahdellessa hän tuijotti\nlautalle. Hänessä sai vallan pakoittava halu. Tuolla oli St. Pierre\nepäilemättä hytissään. Käyttäen hyväkseen myrskyä ja pimeyttä David\najatteli voivansa saada aikaan jotain erikoista.\n\nVaistomaisesti hän pisti päänsä ja yläruumiinsa ulos ikkunasta.\nMetsämiehen vaisto kiihoitti häntä seikkailuun. Manalan pimeyden\nleikkasi uusi leimahdus. Sen valossa hän näki joen ja etäisen rannan\nääriviivat. Matka ei olisi vaikea uida, ja se olisi hyvää harjoitusta\nhuomiseksi.\n\nKuin mäyrä ryömi Carrigan ulos ikkunasta. Salama leimahti, kuu hän oli\npäässyt rannalle. Hän vetäytyi takaisin hytin suojaan ajatellen, että\nmahdollisesti toisetkin silmät tähystelivät pimeyteen. Sitä seuraavan\npimeyden aikana hän laskeutui jokeen ja alkoi uida toista rantaa kohti.\n\nToisen välähdyksen aikana hän kohosi pinnalle. Hän valitsi\npäämääräkseen kohdan muutamia satoja jardeja lautan yläpuolella ja\nvoimakkain vetäisyin hän ui sitä kohti. Noin kymmenen minuuttia hän\nhalkoi virtaa nostamatta päätään. Sitten hän pysähtyi ja antautui\nvirran kannettavaksi odottaen uutta välähdystä. Sen valossa hän näki\nlautan noin sadan jardia päässä virtaa alaspäin. Salamien väliajalla\nhän löysi sen reunan ja kiipesi hirsiröykkiölle.\n\nUkkosilma oli väistynyt länteen. David hiipi kyykkysillään odottaen\nuutta salamaa. Lännessä olevasta mustasta pilvestä se vihdoin leimahti\nhimmeämpänä, niin että vain heikot varjot teltoista ja katoksista\neroittuivat pimeydestä. David ehti nähdä tummemman varjon, jonka hän\ntiesi hytiksi.\n\nJonkun aikaa hän makasi paikallaan. Ei missään näkynyt elonmerkkiä. St.\nPierren miehet näyttivät olevan syvässä unessa.\n\nDavidilla ei ollut mitään määrättyä ajatusta seikkailunsa seuraavasta\nvaiheesta. Hän oli lähtenyt uimaan hetken mielijohteen vaikutuksesta\nilman mitään määrättyä suunnitelmaa, toivoen tapaavansa St. Pierren\nhytissään. Jos hän olisi naputtanut ovelle ja herättänyt St. Pierren\nunestaan, ei hänellä olisi ollut siihen mitään pätevää selitystä.\nSamassa välähti leveä valojuova lautan poikki ja heti ilmestyi tumma\nvarjo sen keskelle. St. Pierren ovi oli auki. Hytti oli valaistu, ja\novella seisoi St. Pierre itse.\n\nBoulainien päällikkö näytti tutkistelevan ilmaa. David kuuli hänen\nhillityn äänensä, joka myhäili tyytyväisenä, kun hän puhui jollekin\ntoiselle hytissä olijalle.\n\n\"Tuhat tulimmaista, kun on pimeä!\" huusi hän. \"Sitä voisi vaikka\nveitsellä leikata ja asettaa pystyyn, amante. Mutta se loittonee\nlänteenpäin. Jonkun tunnin päästä tähdet syttyvät.\"\n\nHän vetäytyi takaisin hyttiin. David pidätti hengitystään tuijottaen\npimeyteen. Ketä oli St. Pierre kutsunut lemmitykseen? Amante! Hän ei\nvoinut erehtyä. Sana kuului selvästi. Marie-Anne ei ollutkaan\naluksessa. Hän oli petkuttanut, hän oli yhdessä juonessa St. Pierren\nkanssa. He olivat viisaampia kuin hän oli luullutkaan, ja pimeässä oli\nMarie-Anne liittynyt miehensä seuraan. Mutta miksi tuota järjetöntä\npetosta? Mikä syy heillä oli saada hänet uskomaan, että Marie-Anne on\nvielä veneessä?\n\nHän nousi seisaalleen ja pyyhki lämpimän sateen kasvoiltaan. Pimeys\npeitti julman hymyn, joka väreili hänen huulillaan. Ensi hämmästyksen\njälkeen hänen päätöksensä sai uutta voimaa. Hän ei inhonnut itseään, ei\nhän myöskään ollut katkeroitunut siitä, mitä hän hetkistä aikaisemmin\noli ajatellut vangitsijoistaan. Häviäminen pelissä oli toisinaan\nodotettavissa, ja Carrigan antoi aina arvoa voittajille. Oli \"hyvä\nlääke\" tietää, että Marie-Anne, sensijaan että olisi ollut onnettoman\nja laiminlyödyn vaimon asemassa, oli sokaissut hänet erinomaisen\nviisaalla tekopyhyydellä. Hänen velvollisuutensa oli nyt ottaa selvää,\nmiksi Marie-Anne oli tehnyt tämän ja miksi St. Pierre oli näytellyt\ntällaista osaa.\n\nTunti sitten hän olisi ennemmin hakannut pois kätensä kuin vakoillut\nSt. Pierren vaimon ikkunan alla. Nyt hänellä ei ollut minkäänlaisia\nomantunnon vaivoja lähestyessään hyttiä, sillä Marie-Anne oli\nhävittänyt kaikki hienotunteisuuden vaatimukset heidän väliltään.\n\nSade oli melkein laannut. Eräästä teltasta kuului uninen ääni. Ei ollut\npelkoa ilmitulemisesta. Yö olisi pimeä vielä pitkän aikaa. Paljain\njaloin hän voisi hiipiä niin hiljaa, ettei tarkinkaan koira voisi\nkuulla hänen askeleitaan. Hän pysähtyi hytin oven taakse niin kauaksi,\nettä sen äkkinäinen avautuminen ei olisi ilmiantanut häntä.\n\nHän kuuli selvästi St. Pierren äänen, vaikka sanoja ei voinut eroittaa.\nHetkistä myöhemmin kuului pehmeä, iloinen naisen nauru. David tunsi\nkuin käsi olisi tarttunut hänen sydämeensä ja täyttänyt sen tuskalla.\nSe ei ollut onnetonta naurua. Päinvastoin se tuntui helkkyvän\nyltäkylläistä riemua.\n\nÄkkiä St. Pierre tuli lähemmäksi ovea. Hänen äänensä kuului selvemmin.\n\"Rakkaani, tämä on suurin kepponen elämässäni\", sanoi St. Pierre.\n\"Olemme turvassa. Pahimmassa tapauksessa me voimme selvitä tilanteesta\ntoisella tavalla. En voi muuta kuin laulaa ja nauraa kaiken uhalla.\nEikä hänellä viattomuudessaan ole aavistustakaan --.\"\n\nHän astui kauemmaksi ovesta, eikä David kuullut loppua. Äänet hytissä\nhiljenivät. Pari kertaa kuului naisen pehmeää naurua.\n\nDavidissa heräsi ajatus, että hänen umpimähkäinen seikkailunsa tuottaa\nhänelle sangen tärkeitä tietoja. St. Pierre oli paljastamaisillaan\njotakin, jonka tietäminen olisi ollut suuriarvoista. Varmaankin tässä\nhytissä oli avonainen ikkuna, ajatteli David.\n\nVarovasti tunnusteli hän tietään pimeässä rannan puolelle hyttiä. Kapea\nvalojuova vahvisti hänen otaksumaansa. Siinä oli ikkuna, mutta se oli\nmelkein kokonaan verhottu ja suljettu.\n\nDavid ryömi tämän ikkunan alle ajatellen, että se varmaankin\naukaistaisiin myrskyn jälkeen. Äänet kuuluivat vielä epäselvemmin. Hän\ntuskin kuuli St. Pierreä, mutta pari kertaa kuului naisen sointuva\nnauru. Marie-Anne oli nauranut toisella tavalla hänelle. Katkera hymy\nhuulilla David katsoi yläpuolellaan olevaa valojuovaa. Hänellä oli\nvastustamaton halu katsoa sisään. Olihan se hänen velvollisuutensa.\n\nHän oli iloinen, että rako oli niin kapea. Kokemuksesta hän tiesi, että\nsisälläolijoitten oli mahdoton nähdä häntä kahden tuuman levyisestä\nraosta. Hän kohottautui rohkeasti, kunnes hänen silmänsä olivat raon\nkohdalla.\n\nSuoraan hänen edessään oli St. Pierren vaimo. Hän istui selittäin,\njoten David ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän oli puolittain\nriisuutunut, hiukset hajallaan. David muisti Marie-Annen kerran\npuhuneen, että erilaisissa valaistuksissa hänen hiuksensa saivat\nkullanhohtavan värin. David oli nähnyt ne auringonvalossa, mutta ei\nmilloinkaan lampun valossa tällaisina. David tuskin katsoi St.\nPierreen, joka seisoi katsellen naista, ennenkuin St. Pierre nauraen\nsulki syliinsä tuon hehkuvan kiharakimpun. Nainen nousi seisaalleen.\nKiharoiden läpi kohosi kaksi valkeata, paljasta käsivartta, jotka\nkiertyivät St. Pierren kaulaan. Jättiläinen veti hänet lähemmäksi ja he\nvaipuivat kiihkeään syleilyyn.\n\nSilloin nainen heitti nauraen päänsä taaksepäin, niin että hänen\nhiuksensa laskivat suoraan alas. He kääntyivät. Naisen kasvot olivat\nnyt ikkunaan päin. Carrigan sai vaivoin tukahdutetuksi huudon, joka oli\npääsemäisillään hänen huuliltaan. Hetkisen hän katsoi suoraan naisen\nsilmiin, hänen valkea kaulansa ja povensa olivat paljaat. Carrigan\nlaskeutui alas. Hänen sydämensä jyskytti niin, että hän oli vähällä\ntukehtua kompuroidessaan lautan reunalle. Hän tuijotti pimeässä\nveneeseen. Marie-Anne Boulain, hänen rakastamansa nainen, oli siellä!\nPienessä hytissään, yksin, oli St. Pierren vaimo murtunein sydämin.\n\nJa tuossa hytissä, unohtaen hänen alennustilansa ja surunsa, oli suurin\nkonna, minkä David tunsi -- St. Pierre Boulain. Ja hänen kanssaan,\nantautuen hänen syleilyynsä, hyväillen häntä huulillaan ja hiuksillaan,\noli sen miehen sisar, jonka hirttämiseen hän, David, oli ollut\nosallisena -- Carmin Fanchet!\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nDavidin hämmästys tämän odottamattoman huomion johdosta oli\ntäydellinen. Kaikkein vähimmin hän olisi odottanut näkevänsä Carmin\nFanchetin St. Pierren hytissä. Ensi hämmästys oli ajanut Davidin pois\nikkunasta. Hän oli tehnyt sen tahtomattaan, ajattelematta, ikäänkuin\nCarmin olisi ollut Marie-Anne itse, vastaanottaen hyväilyjä, jotka\noikeudenmukaisesti kuuluivat St. Pierren vaimolle ja joiden salaa\nkatseleminen oli häpeällistä ja alentavaa. Nyt hän käsitti, että hän\noli tehnyt erehdyksen jättäessään ikkunan liian pian.\n\nHän ei mennyt takaisin, sillä hänen näkemässään oli jotain niin\ninhottavaa. Nopeasti hänelle selvisi totuus, ja se sai hänen kätensä\npuristumaan nyrkkiin hänen istuessaan lautan reunalla kylpien jalkojaan\nhitaassa virrassa. Tapaus ei ollut harvinainen. Siinä oli vanha hirveä\ntarina, yhtä vanha kuin joki itse, mutta tällä hetkellä se täytti hänet\nkauhulla, joka järkytti häntä vielä enemmän kuin sen seikan omituisuus,\nettä toinen nainen oli Carmin Fanchet. Hänen katseensa ja ajatuksensa\nsiirtyivät toiselle puolelle jokea alukseen, jossa St. Pierren vaimo\noli yksin surussaan. Davidin ensi vaikutelma oli heittäytyä jokeen ja\nrientää hänen luokseen, toinen oli mennä takaisin St. Pierren luo ja\nvaatia hänet tilille. Ammatissaan David ei milloinkaan ollut joutunut\ntappamaan ketään, mutta hän olisi voinut tappaa St. Pierren -- nyt\nHänen sormensa tarttuivat hänen allaan olevaan niljakkaan puuhun, hänen\nverensä kiehui ja hänen silmistään leimusi raivo, kun hän tuijotti\nMarie-Annen ja hänen välillään olevaan pimeyden muuriin.\n\nKuinka paljon Marie-Anne tiesi asiasta? Tämä kysymys ensinnä välähti\nhänen aivoissaan. Äkkiä hän muisti heidän keskustelunsa tappelusta,\njolloin Marie-Anne suutaan nyrpistäen oli sanonut, että hän ei ole\nainoa nainen, joka näkisi huomisen taistelun. Silloin ei David\nhuomannut sanojen merkitystä, mutta nyt se hänelle selvisi. Marie-Anne\noli tietoinen Carmin Fanchetin olosta lautalla.\n\nMutta tiesikö hän enemmän kuin sen? Tiesikö hän totuuden, vai vaivasiko\nhäntä vain epäily ja pelko, jota lisäsi St. Pierren välinpitämättömyys\nja kiire takaisin lautalle? Davidin mieleen muistui taas, kuinka\nMarie-Anne oli puolustanut Carmin Fanchetia, kun David oli kertonut\nhänen tarinansa. Tästä hän tuli siihen johtopäätökseen, että Marie-Anne\ntiesi Carmin Fanchetin olevan lautalla St. Pierren kanssa.\n\nDavid kieltäytyi tunnustamasta itselleen enempää. Saattoihan Carmin\nFanchetillä olla omat syynsä, miksi hän kulki St. Pierren lautalle. Oli\nmyöskin mahdollista, että Marie-Annessa oli herännyt aavistus, että\njotakin saattoi tapahtua niin kauniin naisen kuin Carmin Fanchetin ja\nhänen miehensä välillä. David oli varma, että tähän iltaan asti hän oli\ntaistellut epäilystään vastaan ja voittanut sen, vaikka hän tiesikin,\nettä häntä itseään kauniimpi nainen kulki hänen miehensä kanssa. Hän ei\nollut näyttänyt minkäänlaista huolestumista miehelleen, hän oli\nhartaasti odottanut St. Pierren tuloa, hän oli rientänyt hänen luokseen\nkuin lintu, kun hän vihdoin tuli; David oli nähnyt St. Pierren sulkevan\nhänet syliinsä. Vasta tämä myrskyinen, synkkä ilta oli muuttanut hänen\naavistelevan levottomuutensa kiduttavaksi todellisuudeksi, sillä St.\nPierre, tuotuaan hänet alukseen, oli näytellyt raukkamaista osaa\nkoettaessaan salata haluaan päästä takaisin lautalle.\n\nTästä David teki johtopäätöksen, että Marie-Anne ei tiennyt asian\noikeata laitaa, niinkuin hän itse sen oli nähnyt St. Pierren hytin\nikkunasta. Hän oli loukattu, sillä sen oli David huomannut, mutta\nsamassa hetkessä oli hänen henkensä noussut voitonriemuisena, David oli\nnähnyt tulen välähtävän hänen silmistään, hänen hennon ruumiinsa\nsuoristautuvan, hänen punaisien huuliensa värähtävän ylpeyttä ja uhmaa.\nDavid kirosi St. Pierren. Marie-Anne saattoi olla loukkaantunut, hän\nsaattoi huomata, että hänen miehensä silmät ja ajatukset liian usein\nviipyivät toisen kasvoilla, mutta hänen naisellinen ylpeytensä ei\nvoinut ajatella sellaista rikosta, jonka todistajaksi David oli\njoutunut. Siitä hän oli varma.\n\nSilloin, ikäänkuin salama synkältä taivaalta, välähti hänen mieleensä\nkaikki, mitä St. Pierre oli sanonut Marie-Annesta. David oli säälinyt\nSt. Pierreä silloin, hän oli tuntenut sääliä miestä kohtaan, jonka hän\nluuli miehekkäästi taistelevan tilanteessa, joka olisi useimmat miehet\nsaattanut raivoon. Avomielisesti oli St. Pierre sanonut, että Marie\nAnne välitti hänestä enemmän kuin hänen pitäisi. Samalla\navomielisyydellä hän oli paljastanut vaimonsa tunnustukset, että hän\ntiesi Davidin suudelleen hänen hiuksiaan.\n\nCarriganin kasvoja poltti. Jos hänellä oli halu tappaa St. Pierre, niin\nsaattoi tällä olla yhtä oikeutettu halu tappaa hänet. Olihan Marie-Anne\njoka tapauksessa St. Pierren vaimo. Hänen lihaksensa herpaantuivat.\nHitaasti hän laskeutui viileään veteen ja suuntasi kulkunsa alusta\nkohti. Hän ei halkonut vettä yhtä päättäväisesti kuin mennessään\nlautalle. Hän saapui vastakkaiselle rannalle noin neljännesmailia\nveneen alapuolelle. Täällä hän odotti, kunnes salama valaisi rannan\nkivistä polkua. Äänettömänä kuin varjo hän tuli takaisin veneelle ja\nkiipesi ikkunastaan sisään.\n\nHän sytytti lampun ja väänsi sen hyvin matalalle. Hän hieroi lihaksensa\nkuumiksi. Tietoisuus siitä, että hän oli hyvässä kunnossa huomiseksi,\ntäytti hänet hurjalla ylpeydellä. Leikkisä urheiluinnostus oli ensin\nsaanut hänet heittämään taisteluvaatimuksen Concombre Bateeselle,\nmutta se mielijohde oli mennyt. Lähestyvä taistelu ei enää ollut\nsattuma tai typerä erehdys, johon hän oli järjettömästi syöksynyt.\nTällä hetkellä se oli suurin fyysillinen tapahtuma hänen elämässään, ja\nhän odotti päivän nousua kuin vaaniva peto. Mutta se ei ollut Bateesen\nkasvot, jotka hän näki iskujensa esineenä. Ei hän vihannut Bateesea.\nDavid pakoitti itsensä menemään vuoteeseen, ja vähän ajan perästä hän\nnukkui. Unessa ei Bateese ollut hänen vastustajansa, vaan St. Pierre\nBoulain.\n\nTähän uneen hän heräsi. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta se jo\nkajasti idässä. David pukeutui huolellisesti kuunnellen liikettä\nväliseinän toisella puolen. Jos Marie-Anne oli hereillä, oli hän kovin\nhiljaa. Rannalta kuului melua. Joen yli kuului miesten laulu, ja\nvalkoiset savupatsaat kohosivat ilmaan. Alkuasukas aukaisi oven lukosta\nja toi hänen aamiaisensa. Puolen tunnin kuluttua sama mies nouti\nastiat.\n\nSenjälkeen David odotti jännittyneenä sitä hetkeä, jolloin hänen\ntoiminnanhalunsa pääsisi purkautumaan. Hänellä ei ollut mitään pahoja\naavistuksia. Hänet täytti ehdoton usko voittoonsa, melkein vaarallinen\nitseluottamus ja voitonvarmuus, vaikka häntä vastassa oli niin paljon\nsuurempi ja voimakkaampi kilpailija. Monta kertaa hän pysähtyi\nkuuntelemaan, eikö toiselta puolelta jo kuuluisi Marie-Annen liikuntoa.\n\nKello kahdeksan eräs miehistä ilmaantui ovelle kysymään, oliko hän\nvalmis. Heti David lähti hänen mukaansa. Hän unohti pehmeät\nhansikkaansa reppuunsa, joilla hän oli luvannut tuudittaa Bateesen\nuneen. Hän ajatteli vain paljaita nyrkkejä.\n\nDavid seurasi miestä veneeseen, joka suuntautui toista rantaa kohti.\nKatsoessaan taakseen David huomasi Marie-Annen huoneen ikkunaverhon\nvähän liikahtavan. David hymyili ja kohotti kätensä, jolloin verho\nvedettiin kokonaan sivuun, ja David tiesi, että Marie-Anne saattoi\nhäntä katseillaan taisteluun.\n\nLautta oli tyhjä, mutta vähän matkaa alempana tasaisella rantahiekalla\nseisoi joukko miehiä. Davidista oli omituista, että he kaikki olivat\nniin hiljaa, kun heidän luonnollinen vaistonsa tällaisessa tilanteessa\nolisi saanut heidät hihkumaan täyttä kurkkua. David huomautti tästä\nseuralaiselleen, joka vain virnistäen kohautti olkapäitään.\n\n\"Se on St. Pierren käsky\", selitti mies. \"St. Pierre on sanonut, että\nkukaan ei saa pitää ääntä -- hautajaisissa. Sillä näistä on tuleva\nsuuret hautajaiset, m'sieu!\"\n\n\"Vai niin\", sanoi David yhtymättä hänen ilveilyynsä.\n\nDavid katsoi joukkoon, jonka keskelle ilmaantui jättiläisolento ja\nkäveli jokea alas. Se oli St. Pierre. Tuskin oli veneen kokka koskenut\nrantaa kun David hyppäsi rannalle tulijaa vastaan. St. Pierren jälessä\ntuli Bateese. Hän oli vyötäisiin asti riisuutunut ja paljain jaloin.\nHänen gorillakätensä riippuivat pitkinä ja rentoina hänen sivuillaan,\nja hänen voimakkaat lihaksensa kiilsivät kuin hiottu mahonki\naamuauringossa. Hän oli kuin ihmishahmossa oleva valtavan suuri eläin,\njonka lähettyviltä pelko ajoi pois.\n\nMutta David tuskin huomasi häntä. Hän kohtasi St. Pierren, joka oli\nvain vähän matkan päässä miehistään.\n\nSt. Pierre hymyili ja ojensi kätensä kuten kerran ennenkin, ja tervehti\njylisevällä äänellään.\n\nCarrigan ei vastannut eikä katsonut tarjottua kättä. Heidän silmänsä\nkohtasivat ja salamannopeudella Carriganin kämmen läjähti St. Pierren\nposkelle. Se oli kuin airon läimähdys tyyntä vedenpintaa vastaan. Joka\nmies kuuli sen. Iskun vaikutuksesta St. Pierre horjahti takaperin,\njolloin miesten joukosta kuului hillittyä hämmästyksen suhinaa.\nConcombre Bateese seisoi ällistyneenä. Seuraavassa hetkessä St. Pierre\noli toipunut hämmästyksestään ja kiepsahti ympäri kuin villi eläin.\nHänen jokainen lihaksensa pingottui jättiläishyppyyn; hänen silmänsä\nleimusivat; hänen kasvoillaan kuvastui eläimellinen raivo. Kaikkien\nmiestensä edessä hän oli kärsinyt pahimman häväistyksen, mikä voi\nmiehelle sattua kolmen virran maassa -- poskelle lyönnin. Mitä muuta\ntahansa voi antaa anteeksi, mutta ei sitä. Sellainen isku\nkostamattomana oli kuin poltinmerkki, joka kulki sukupolvesta\nsukupolveen, ja lapsetkin olisivat huutaneet \"Keltaselkä\", \"Keltaselkä\"\nmiehelle, joka oli kylliksi raukka ottaakseen sen vastaan ilman kostoa.\nConcombre Bateesen kurkusta nousi mörinä, kun St. Pierre oli\nsennäköinen kuin olisi hän aikonut tappaa Carriganin tuossa paikassa.\nHän näki oman tappelunsa menneen tyhjään. Sillä nyt ei kukaan päässyt\nCarriganin kimppuun ennen St. Pierreä.\n\nDavid odotti valmistuen raivostuneen miehen rynnäkköön. Hän näki St\nPierren käyvän kovaa taistelua itsensä kanssa. Jättiläinen peräytyi.\nRaivo katosi hänen kasvoiltaan, mutta hänen suuret kätensä pysyivät\nnyrkissä kun hän sanoi Davidille:\n\n\"Se oli lystikäs isku, m'sieu? Se oli pilaa?\"\n\n\"Se oli teille\", vastasi Carrigan. \"Olette pelkuri, haaska. Eilen\nillalla uin lautalle, katsoin ikkunastanne sisään ja näin, mitä\ntapahtui. Te ette ole kelvollinen taistelemaan kunnon miehen kanssa,\nmutta minä taistelen, ellette ole liiaksi raukka, ja annatte vetonne\nolla sellaisena kuin sen teimme.\"\n\nSt. Pierren silmät suurenivat, ja hetken hän tuijotti Carriganiin,\nikäänkuin katseellaan tunkien hänen sisimpäänsä. Sitten hänen suuret\nkätensä laskivat rentoina alas ja pantterintapainen hyökkäykseen\nvalmeus katosi hänen olennostaan. Katselijat hämmästyivät muutosta,\nsillä he eivät olleet kuulleet Carriganin sanoja, vaikka olivat nähneet\niskun.\n\n\"Te uitte lautalle\", toisti St. Pierre matalalla äänellä, ikäänkuin\nepäillen kuulleensa väärin. \"Katsoitte ikkunasta ja näitte --.\"\n\nDavid nyökäytti päätään. Hän ei voinut peittää ilkkuvaa, halveksivaa\nsävyä äänessään.\n\n\"Niin, katsoin ikkunasta. Ja näin teidät ja alhaisimman naisen kolmen\nvirran maassa, sen miehen sisaren, jonka hirttämisessä olin osallisena.\nMinä --.\"\n\n\"Riittää!\"\n\nSt. Pierren ääni rämähti kuin äkkinäinen ukkosen jyrähdys. Hän lähestyi\naskeleen silmät säihkyvinä. Suunnattomin ponnistuksin hän hillitsi taas\nitsensä. Ja sitten, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin, mitä David ei\nvoinut nähdä, hän koetti hymyillä, ja samassa David näki Concombre\nBateesen irvistävät kasvot. Muutos St. Pierren kasvoilla oli äkkinäinen\nkuin auringonsäde mustasta pilvestä. Hänen huuliltaan pääsi matala\nnauru, ja hän katsoi toiselle puolelle jokea olevaa alusta.\n\n\"M'sieu, olette huolissanne hänen tähtensä. Onko se niin.\nTaistelisitte --.\"\n\n\"Maailman puhtaimman, kauniimman tytön puolesta, teidän vaimonne\npuolesta!\"\n\n\"Se on kummallista\", sanoi St. Pierre ikäänkuin puhuen itsekseen yhä\nkatsellen alusta. \"Niin, se on hyvin omituista, ma belle Marie-Anne!\nHän on kertonut sinulle, että hän rakastaa sinua. Hän on suudellut\nhiuksiasi ja pitänyt sinua sylissään, ja kuitenkin hän tahtoo taistella\nminua vastaan, koska hän ajattelee, että olen syvälle vajonnut syntiin;\nja saadakseen minut taistelemaan Bateesen sijasta, hän on sanonut minun\nCarminiani alhaiseksi naiseksi! Mitä muuta voin siis tehdä? Minun\ntäytyy taistella. Minun täytyy piestä häntä niin, ettei hän voi\nkävellä. Ja sitten lähetän hänet takaisin sinun hoidettavaksesi,\nchérie, ja luulen, että siitä hyvästä hän mielellään ottaa vastaan\nrangaistukseni. Eikö niin, m'sieu?\"\n\nHän. hymyili rauhoittuneena kääntyessään Davidin puoleen.\n\n\"M'sieu, tappelen kanssanne. Ja veto on voimassa. Olkaamme rehellisiä\nja tunnustakaamme. Te rakastatte ma belle Jeanne-Marie-Anneani? Eikö\nniin? Ja minä rakastan Carminia, jonka veljen te hirtätitte. Jos\ntahdotte, niin taistelkaamme!\"\n\nSt. Pierre alkoi riisua paitaansa, ja ulisten hiipi Concombre Bateese\npois kuin piiskattu gorilla selittämään St. Pierren miehille, että\ntaistelusuunnitelmaa oli muutettu. Tämä tieto levisi nopeasti kuin tuli\nkuivissa männyissä. Vain yksi ääni kuului vastaukseksi, kimakka ja\nhurja, rujon Andrén kurkusta.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nRiisuessaan paitaansa Carrigan tiesi, että ainakin yhdessä suhteessa\nSt. Pierre oli häntä etevämpi. Ammatissaan hän oli tullut kosketuksiin\nsellaisten miesten kanssa, joilla oli rautainen tahto, joiden\ntasapainoa ei edes kuoleman läheisyys suuresti kyennyt järkyttämään.\nMutta St. Pierre vei voiton heistä kaikista. Hän muuttui Carriganin\nmielikuvituksessa uhkaavaksi tulivuoreksi, jonka hävittävä\npurkautuminen ei vielä ollut tapahtunut. St. Pierre hymyili taas.\nHänessä ei näkynyt jälkeäkään äskeisestä myrskystä. Hänen levolliset,\nteräksiset silmänsä olivat aivan ystävälliset, kun Concombre Bateese\nmerkitsi kovaan hiekkaan rajan, jonka sisäpuolelle ei kukaan saanut\nmennä. Miehet kokoontuivat taistelijoitten ympärille. St. Pierre alkoi\npuhua Davidille.\n\n\"M'sieu, on häpeä, että meidän pitää taistella. Pidän teistä. Olen aina\npitänyt miehestä, joka uskaltaa taistella suojellakseen naista, ja olen\nvarovainen, etten loukkaa teitä enempää kuin on tarpeellista,\nsaadakseni teidät voittamaan vedon. Teidän ei siis tarvitse pelätä,\nettä surmaan teidät, kuten Bateese olisi tehnyt. Lupaan, etten turmele\nulkomuotoanne sen naisen tähden, joka on aluksessa, teen sen. Jos minun\nCarminini tietäisi, että olette kurkistanut ikkunastani, käskisi hän\nminun tappamaan teidät niin pian kuin mahdollista, sillä teihin nähden\non hänen hellä sydämensä kovettunut, mutta minulle hän on enkeli.\"\n\nDavid ei voinut olla halveksimatta miestä, joka puhui vaimostaan ja\nkunnottomasta Carmin Fanchetista samassa hengenvedossa. Hän nyökäytti\npäätään odottaville miehille.\n\n\"He ovat valmiit katselemaan näytelmää, St. Pierre. Näyttäkää nyt,\noletteko suurien sanojenne vertainen.\"\n\nSt. Pierre epäröi hetken.\n\n\"Olen pahoillani, m'sieu --.\"\n\n\"Oletteko valmis, St. Pierre,\"\n\n\"Se ei ole oikein ja hän ei tule koskaan antamaan minulle anteeksi. Te\nette ole pari minulle. Olen puolta raskaampi.\"\n\n\"Ja yhtä suuri pelkuri kuin konna, St. Pierre.\"\n\n\"Se on sama kuin mies taistelisi poikaa vastaan.\"\n\n\"On se ainakin kunniallisempaa kuin pettää vaimoaan toisen tähden,\njonka olisi pitänyt tulla hirtetyksi veljensä kanssa.\"\n\nBoulainin kasvot synkkenivät. Hän peräytyi ja huusi sanan Bateeselle.\nMiehet odottivat jännittyneenä, kun Bateese vetäsi suuren nenäliinan\npäästään ja piti sitä käden ulottuvilla. Paitsi taistelun odotusta oli\nilmassa jotain muutakin, jonka Carrigan tunsi. Heidän kasvonsa eivät\nkuvastaneet epävarmuutta tai suuria odotuksia, huolimatta\ntaistelijoitten tuijottavista katseista ja pingottuneista lihaksista.\nHän tiesi mitä heidän mielissään liikkui. He säälivät häntä.\nTaistelupuolten epätasaisuus näytti hämmästyttävän Concombre\nBateeseakin. Vain Carrigan itse tiesi, että hänen jäntereensä olivat\nkuin valuterästä, mutta kooltaan hän oli kuin poikanen St. Pierreen\nverrattuna. Mykkinä kammottavan näyn johdosta miehet odottivat\nteurastusta eikä taistelua.\n\nDavid hymyili, kun hän näki Bateesen epäröivän nenäliinan\npudottamisessa. Tottuneen taistelijan nopeudella hän teki\nalkusuunnitelmansa ennenkuin vaate putosi Bateesen sormista. Kun se\nlennähti maahan, oli hymy kadonnut ja hän seisoi silmä silmää vasten\nSt. Pierren kanssa.\n\n\"Älä milloinkaan hymyile taistellessasi\", oli suuri mestari sanonut\nhänelle. \"Älä koskaan näytä kiukkua. Älä ilmaise minkäänlaisia\nmielenliikutuksia, jos voit estää.\"\n\nCarrigan ajatteli, mitähän vanha nyrkkeilijämestari sanoisi, jos hän\nnyt näkisi Davidin hitaasti peräytymässä lähestyvän jättiläisen edestä.\nHän tiesi, että hänen kasvonsa ilmiantoivat St. Pierrelle ja hänen\nmiehilleen pahimman virheen -- levottomuuden ja epäröinnin.\nHuolestunein katsein hän tarkasti, miten hänen kepposensa vaikutti\nBoulainiin. Kahteen kertaan vastustaja seurasi häntä piirin ympäri.\nTeräksinen kiilto hänen silmissään muuntui nauruksi, ja miesten\njännitys laukesi. Kuului hillittyä riemua. Kolmannen kerran David\nperäytyi. Hän vilkaisi Bateeseen ja miehiin. He virnistelivät. Bateesen\nsuu oli selko selällään ja hänen suuri ruhonsa oli veltto ja\nhämmästyksissään. Eihän tämä ollut tappelua! Tämä oli komediaa -- kuin\nkukko, joka ajoi varpusta takaa, sillä David oli alkanut kiertää\nympyrää, yhä pysyttäytyen turvallisen välimatkan päässä. Bateeselta\npääsi ulvova nauru, jota seurasi miesten remuava ilonhuuto. St. Pierre\npysähtyi takaa-ajossaan, hymy kasvoilla ja suuret käsivarret velttoina.\nHän oli kokonaan valmistumaton, kun Carrigan hyökkäsi lähelle ja taas\nperäytyi. Ja sitten --.\n\nBateesen ulvahdus jäi kesken. Äskeisen naurun asemesta syntyi\näkkinäinen vaikeneminen, kuului vain ikäänkuin tukahtuvien läähätystä.\nOdottamattoman nopeasti David teki hyökkäyksen. He näkivät hänen\nlyövän. He kuulivat iskun. He näkivät St. Pierren suuren pään\nliikahtavan taaksepäin, ikäänkuin se olisi nuijalla lyöty pois\nolkapäiltä, he näkivät toisen iskun, ja kolmannen, ja St. Pierre kaatui\nmaahan kuin ammuttuna. Mies, jolle he olivat nauraneet, ei enää ollut\nkuin hyppivä varpunen. Hän odotti hiukan eteenpäin kumartuneena, joka\nlihas jännittyneenä. Katselijat odottivat hänen hyökkäävän kaatuneen\nvastustajansa päälle, potkivan ja kuristavan hänet. Mutta David odotti,\nja St. Pierre kömpi jaloilleen. Veri vuoti hänen suustaan ja hänen\nsilmänsä yläpuolelle nousi suuri kuhmu. Raivo leimusi hänen silmistään,\nja hän hyökkäsi kuin hurjistunut härkä mitätöntä vastustajaansa kohti,\njoka oli tehnyt kepposen ja nöyryyttänyt häntä. Tällä kertaa Carrigan\nei väistänyt, Bateeseltä pääsi riemuhuuto, kun hän näki St. Pierren\njättiläishahmon lähestyvän vastustajaansa. Oli kuin raaka voima olisi\nvyörynyt Carriganin yli ja murskannut hänet alleen. Mutta nopeammin\nkuin sukeltaja David kumartui ja St. Pierren nyrkki heilahti kuin\ntamminuija hänen hartiainsa ohi, sillä välin kuin hänen omansa iski\nsuoraan toisen vatsaan. Se sattui kuin härän silmään, ja sen\naiheuttaman voihkaisun kuulivat kaikki katselijat. St. Pierre menetti\ntasapainonsa, hänen kätensä hellittivät otteensa, ja toisen kerran iski\nCarriganin nyrkki vastustajaa leukaan, ja toisen kerran suuri St.\nPierre Boulain kieri maassa, eikä yrittänytkään nousta ylös.\n\nConcombre Bateese seisoi suu auki, ikäänkuin isku olisi jäykistänyt\nhänet eikä hänen herraansa. Sitten,hän äkkiä heräsi ja juoksi Davidin\nviereen.\n\n\"Draple! Tonnerre! Ette ole vielä tapelleet Concombre Bateesen kanssa\",\nulvoi hän. \"Olette pettänyt minut, olette valehdellut, olette juossut\nkarkuun kuin kissa Concombre Bateeselta, joka on vahvin mies koko\nkolmen virran maassa. Olette suuri pelkuri, pelkäätte minut, joka olen\nparas taistelija tässä maassa. Sapristi! Miksi ette iske Concombre\nBateesea, m'sieu? Miksi ette iske parasta taistelijaa --.\"\n\nDavid ei kuullut loppua. Tilaisuus oli liian houkutteleva. Hän\nheilautti kättään ja mösähtäen kierähti Concombre Bateesen gorillaruho\nSt. Pierren päälle. Tällä kertaa Carrigan ei odottanut, vaan seurasi\nBateesen kintereillä, ja ennenkuin tämä ennätti käännähtääkään, toinen\nisku leukaan lennätti hänet uudestaan hiekalle. Kolme kertaa hän yritti\nnousta ja kolme kertaa hänet paiskattiin maahan. Viimeisen iskun\njälkeen hän nousi istumaan ja jäi siihen töllistelemään suuret nyrkit\nhiekassa. Hän tuijotti tylsänä Carriganiin, joka odotti, ja sitten\nmiehiin, jotka silmät suurina ja henkeään pidättäen katselivat\nihmetyötä. He kuulivat Bateesen epäselvää mutinaa. St. Pierre itsekin\nnäytti kuulevan sen, sillä hän liikahti ja kohottautui hitaasti, kunnes\nhänkin istui ja jäi tuijottamaan Bateeseen.\n\nCarrigan otti paitansa, ja miehen seuraamana palasi veneeseen.\nDavidille koko tapahtuma oli suuri yllätys, eikä hän vitkastellut\nlähtemästä pois niin pian kuin hänen arvonsa suinkin salli,\nennenkuin joku muu St. Pierren miehistä olisi tarjoutunut uuteen\nvoimainkoetukseen. Hän tahtoi nauraa. Hän tahtoi kiittää Jumalaa\nluonnottomasta onnestaan, joka oli tehnyt hänen voittonsa niin helpoksi\nja täydelliseksi. Hän oli aavistanut voittoa, mutta hän luuli\nsaavuttavansa sen vasta ankaran taistelun jälkeen. Ja nyt hän palasi\nsaamatta naarmuakaan, ja hän oli voittanut sekä St. Pierren että\nBateesen. Se oli käsittämätöntä, mutta niin oli tapahtunut. Jos\njompikumpi olisi tiennyt asian todellisen laidan, olisi ilveily vielä\nmuuttunut tragediaksi hänelle. Siinä tapauksessa hän olisi ehkä saanut\notella uudestaan ja silloin onnen jumala olisi mahdollisesti hyvittänyt\ntoisia. Hän oli kyllin rehellinen tunnustaakseen, että ajatus ei häntä\nenää vähääkään innostanut.\n\nSisimmässään hän vähän epäili, josko asia tähän loppuisi. St. Pierrellä\nei ollut syytä valitukseen, sillä hänen tappionsa johtui hänen omasta\nhuolimattomuudestaan ja hänen vastustajansa onnesta, ja onni ja\nhuolimattomuus ovat laillisia tekijöitä kaikissa tappeluissa. Mutta\nBateesen suhteen oli asia toinen. Hän oli pitänyt leukaansa tarjolla ja\npyytänyt toisen iskemään siihen, ja Carrigan oli antautunut kiusauksen\nvaltaan. Isku olisi mykistänyt häränkin. Kolme samanlaista oli jättänyt\nBateesen tylsänä istumaan hiekalle, eikä mikään noista iskuista ollut\naivan sääntöjen mukainen. Ne olivat olleet tehokkaita, mutta tultuaan\ntuntoihinsa Bateese voi vaatia asian tutkimista.\n\nDavid ei uskaltanut katsoa takanaan seuraavaa miestä ennenkuin he\nolivat puolimatkassa toista rantaa kohti. Mies oli kirkaskatseinen,\nvoimakaslihaksinen jättiläinen. Hän hymyili korviaan myöten.\n\n\"No, mitä ajattelit tappelusta?\"\n\nMies kohautti olkapäitään iloisen näköisenä.\n\n\"Mon Dieu! Oletteko koskaan kuullut miehestä, jonka nimi on Joe\nClamart? Minä olen Joe Clamart, joka kerran oli hyvä tappelija. Bateese\non piessyt minut viisi kertaa, niin että oli se kova ottelu. Monta\nvuotta sitten näin samallaisen tapauksen Montrealissa. René Babin\nmaksaa minulle viisitoista parasta näätää, joita vastaan minä panen\nkolme ketunnahkapahasta, että te voitatte. Ne olivat huonot, muuten en\nolisi ruvennut peliin, m'sieu. Se on kummallista!\"\n\n\"Se on kummallista\", myönsi David. \"Vahinko vain, että he eivät\npysyneet jaloillaan vähän kauempaa!\" Äkkiä uusi innostus valtasi hänet.\n\"Joe, mitä sanot siitä, jos palaisimme ja panisimme toimeen oikean\ntappelun?\"\n\nJoe Clamartin irvistävä suu sulkeutui kuin loukku. \"Ei, ei, ei\", ähkyi\nhän. \"On ollut tarpeeksi tappelua, ja Joe Clamartin täytyy säästää\nnaamaansa Antoanette Rolandille, joka vihaa tappelun merkkejä kuin\npaholaista: Non, non!\"\n\nHänen aironsa painui syvemmälle veteen, ja David tunsi sydämensä\nkeventyvän. Jos Joe'ta saattoi pitää pätevänä ilmapuntarina -- ja hän\noli pelottoman näköinen veikko -- oli ilmeistä, ettei St. Pierre eikä\nBateesekaan halunneet uutta koetusta, ja St. Pierre oli maksava\nvetonsa.\n\nDavid ei nähnyt ketään laivalla kiivettyään veneestä. Katsoessaan\ntaakseen hän huomasi, että kaksi muuta venettä oli lähtenyt toiselta\nrannalta. Hän astui hyttiinsä. Tuskin hän oli päässyt sisälle, kun\nhänen katseensa sattui joelle päin olevaan ikkunaan.\n\nSiellä seisoi Marie-Anne aamun kajastuksessa. Hän kääntyi Carriganiin\npäin. Hänen poskensa hehkuivat. Hänen silmissään paloi tuli, jota hän\nei yrittänyt salata. Hänellä oli kädessään kiikari, jonka David oli\njättänyt pöydälle. Nyt Davidille selvisi koko totuus. Marie-Anne oli\nnähnyt koko kurjan näytelmän.\n\nDavid tunsi inhottavan häpeän hiipivän olentoonsa. Hänen katseensa\nsiirtyi Marie-Annesta pöydälle, jolla oli Nepapinaan koko lääkevarasto.\nSiinä oli vesiastia, valkoisia siteitä ja kaikenlaisia tarpeita\nkuolevan tuskien helpottamiseksi. Pöydän takana melkein näkymättömissä\noli Nepapinas itse. Pettymys kuvastui hänen muumiomaisilla kasvoillaan,\nkun hänen nappisilmänsä katselivat Davidia.\n\nTarkoitus oli ilmeinen. He olivat odottaneet häntä takaisin enemmän\nkuolleena kuin elävänä, ja St. Pierren vaimo oli valmistautunut kaiken\nvaralle. Vuodekin oli laitettu kantoon, puhtaat, valkoiset lakanat\nkutsuivat haltijaansa.\n\nKatsoessaan St. Pierren vaimoon David tunsi sydämensä sykkivän\nkiivaasti. Marie-Annen silmissä ei ollut ilakoivaa naurua, hänen\nposkensa eivät hehkuneet hämmästyksestä. Hän ei ollut huvitettu.\nTapahtuman hullunkurisuus ei ihmetyttänyt Marie-Annea niin paljon kuin\nhäntä itseään. Hän laski kiikarin pöydälle ja lähestyi hitaasti\nCarrigania. Hänen kätensä kohosivat ja hänen sormiensa kosketus Davidin\nkäsivarrella oli pehmeä kuin sametti.\n\n\"Se oli suurenmoista!\" sanoi hän hiljaa. \"Se oli suurenmoista!\"\n\nHän oli hyvin lähellä, hänen rintansa melkein kosketti Davidia, hänen\nkätensä lepäsivät hänen olkapäillään, hänen punainen suunsa oli niin\nlähellä, että David tunsi, sen vienon henkäyksen kasvoillaan.\n\n\"Se oli suurenmoista!\" kuiskasi hän uudelleen.\n\nÄkkiä hän nousi varpailleen ja suuteli Davidia. Se tapahtui niin\nnopeasti, että hän oli poissa ennenkuin David havaitsi hänen huultensa\nkuuman kosketuksen omillaan. Kuin pääskynen hän lensi ovelle, joka\navautui ja sulkeutui. Hetkisen kuuluivat hänen nopeat askeleensa. David\nkatsoi vanhaa intiaanitohtoria, joka myöskin tuijotti oveen, josta St.\nPierren vaimo oli livahtanut.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nMonta sekuntia David seisoi liikkumatta paikallaan, kun Nepapinas\nmutisten nousi ja keräsi tavaransa ja vaappui hytin ovelle ja siitä\nulos. David tuskin tajusi vanhuksen liikkeitä, sillä hänen sielussaan\nliekehti valtava tuli. Tahallaan hurmaavan säteilevänä oli St. Pierren\nvaimo suudellut häntä. Posket hehkuvina kuin punaiset kukat, hän oli\ntarjonnut hänelle vielä punaisemmat huulensa! Hänen omia huuliaan\npoltti, hänen sydämensä sykki rajusti, hän tuijotti kuin halvauksen\nsaanut siihen paikkaan, missä Marie-Anne oli seisonut. Äkkiä hän\nsyöksyi ovelle, työnsi sen selkoselälleen, ja mistään välittämättä hän\nhuusi Marie-Annen nimeä. Mutta St. Pierren vaimo oli mennyt, ja\nNepapinas oli mennyt, vain Joe Clamart piti uskollisesti vahtia veneen\nperässä.\n\nKaksi venettä läheni. Toisessa oli kaksi miestä ja toisessa kolme.\nDavid tiesi, että ne olivat St. Pierren lähettämiä vahteja. Sitten\nneljäs vene lähti toiselta rannalta. Kun se oli tullut keskelle jokea,\nDavid tunsi toisen veneessä olijan rujoksi Andréksi. Hän ajatteli, että\ntoinen oli varmaankin St. Pierre.\n\nDavid meni takaisin hyttiinsä ja seisahtui ikkunan luo samaan paikkaan,\nmissä Marie-Anne oli seisonut. Nepapinas ei ollut vienyt pois\nvesiastiaa eikä siteitä eikä pumpulia. David huomasi vuoteen. Oli\nvahinko olla käyttämättä sitä, ajatteli hän. Jos St. Pierre ja Bateese\nolisivat mukiloineet hänet pahasti ja hän olisi tullut kahden miehen\nkantamana, ei Marie-Anne varmaankaan olisi suudellut häntä. Tuo suutelo\noli aina seuraava häntä kuolemaan saakka.\n\nLämmin väristys kävi läpi hänen olentonsa, kun hän ajatteli Marie-Annen\nsamettihuulia, jotka olivat punaiset kuin mansikka ja kaksi kertaa niin\nmakeat. Silloin ovi avautui ja St. Pierre astui sisään. Hänen\nnäkemisensä tänä hänen elämänsä rikkaimpana hetkenä ei herättänyt\nDavidissa nöyryytyksen tai häpeän tunnetta. Hänen ja St. Pierren väliin\nnousi nopeasti se, mitä hän oli nähnyt viime yönä -- Carmin Fanchet\npainautuneena St. Pierren syliin, miehen, jonka vaimo hetki sitten oli\nsuudellut hänen huuliaan. Kun heidän katseensa kohtasivat, heräsi\nDavidissa halu kertoa hänelle äskeinen, nähdäkseen hänen kiemurtelevan\ntuskissa, joita tuottaa leikitteleminen kaksiteräisellä aseella.\nSamassa David näki, ettei sekään koskisi häneen, sillä hän oli\nhuomannut pöydällä olevat siteet ja huolellisesti valmistetun vuoteen\nja hänen silmiinsä syttyi nauru ja valkoiset hampaat välähtivät.\n\n\"Sanoinhan, että hän hoitaisi teitä hellin käsin. Katsokaahan, mitä\nolette menettänyt, m'sieu Carrigan!\"\n\n\"Olen saanut jotakin, jonka muistan kauemmin kuin hyvän hoidon\",\nkivahti David. \"Tällä hetkellä tahtoisin ennemmin tietää, mitä\najattelette tappelusta, St. Pierre, ja oletteko tullut maksamaan\nvetoanne.\"\n\nSt. Pierre hihitti salaperäisesti.\n\n\"Se oli suurenmoista -- suurenmoista\", sanoi hän toistaen Marie-Annen\nsanat. \"Joe Clamart sanoi, että hän juoksi ulos punaisena kuin ruusu\nelokuussa, ja sanaa sanomatta hän lensi kuin lintu rannalla olevaan\nkoivuun!\"\n\n\"Hän oli onneton siitä, että voitin teidät, St. Pierre.\"\n\n\"Ei, ei, hän oli kuin leivonen täynnä riemua.\"\n\nÄkkiä St. Pierren katse sattui kiikariin.\n\nDavid nyökkäsi päätään. \"Niin, hän näki kaiken.\"\n\nSt. Pierre istuutui pöydän ääreen, ja huokaisten otti hän käteensä\nsiteen. \"Hän näki minun häpeäni. Ei hän odottanut minua sidottavakseen,\nodottiko hän?\"\n\n\"Ehkä hän ajatteli, että Carmin Fanchet tekee sen.\"\n\n\"Minua hävettää mennä Carminin luo tuo sarvi otsassani. Kaiken tämän\nhäväistyksen päälle te vielä väitätte, että minun on maksettava veto?\"\n\n\"Niin.\"\n\nSt. Pierren kasvot kovettuivat.\n\n\"Minun on siis maksettava. Minun on kerrottava kaikki, mitä tiedän\nMustasta Roger Audemardista, eikö niin?\"\n\n\"Se on veto.\"\n\n\"Mutta mitä sen jälkeen? Muistatteko annoinko teille mitään muita\nlupauksia, m'sieu Carrigan? Sanoinko, että saatte mennä? Sanoinko,\netten tappaisi teitä ja upottaisi ruumistanne jokeen? En voi muistaa\nteinkö sen.\"\n\n\"Oletteko te elukka, St. Pierre, murhaaja sekä --.\"\n\n\"Vaiti! Älkää sanoko minulle enää, mitä näitte ikkunasta, sillä ei ole\nmitään tekemistä tämän kanssa. En ole elukka, vaan ihminen. Jos olisin\nelukka, olisin tappanut teidät heti kun näin teidät tässä hytissä. En\nuhkaa tappaa teitä, mutta kuitenkin se saattaa olla välttämätöntä, jos\nväitätte, että minun on maksettava veto. Ymmärrättehän sen, m'sieu.\nKieltäytyminen maksamasta vetoa on meidän kannaltamme suurempi rikos\nkuin tappaminen, jos tappamiseen on pätevä syy. Olen avuton. Minun\ntäytyy maksaa, jos vaaditte. Ennenkuin maksan, tahdon varoittaa teitä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"En tarkoita mitään vielä. En voi sanoa, mitä minun on tehtävä\nsenjälkeen kuin olette kuullut, mitä tiedän Roger Audemardista. Minulla\non nyt varma suunnitelma, mutta se saattaa muuttua minä hetkenä\ntahansa. Varoitan teitä vain, että leikitte tulella, josta ette tiedä\nmitään, koska se ei ole vielä polttanut teitä.\"\n\nCarrigan istuutui toiselle puolelle pöytää.\n\n\"Tuhlaatte aikaa koettaessanne peloittaa minua\", sanoi hän. \"Pysyn\nvaatimuksessani, St. Pierre.\"\n\nHetkisen St. Pierre näytti epätietoiselta. Sitten hän hymyili\nivallisesti.\n\n\"Olen pahoillani, m'sieu David. Pidän teistä. Te olette rohkea mies ja\ntahtoisin pitää teidät rinnallani monessa asiassa. Olisi ollut monta\nkertaa parempi teille, jos minä olisin voittanut teidät ja te olisitte\njoutunut maksamaan vedon.\"\n\n\"Tahdon tietää Roger Audemardista, St. Pierre. Miksi viivyttelette?\"\n\n\"Minäkö viivyttelen? En viivyttele, m'sieu. Annan teille tilaisuuden.\"\nHän nojautui eteenpäin. \"Pysyttekö vaatimuksessanne, m'sieu David?\"\n\n\"Pysyn.\"\n\nHitaasti St. Pierren kädet puristuivat lujaan nyrkkiin, ja hän sanoi\nmatalalla äänellä: \"Siis minä maksan, m'sieu. Minä olen Roger\nAudemard!\"\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\nHämmästyttävä uutinen teki Davidin sanattomaksi. Hän oli arvannut, että\nSt. Pierre oli jossain suhteessa rikolliseen, jota hän ajoi takaa,\nmutta tätä hän ei ollut odottanut. Leikillinen hymy alkoi väreillä\nSt. Pierren suun ympärillä ja hän odotti Davidin toipumista\nhämmästyksestään. Davidin sydän tuntui pysähtyvän ja hän tuijotti\ntylsänä vastustajaansa. Mutta pian hänen ajatuksensa siirtyivät hänen\nvaimoonsa. Marie-Anne Audemard -- Mustan Rogerin vaimo. Hän tahtoi\nhuutaa sellaista mahdollisuutta vastaan, mutta totuus tunkeutui\nvähitellen hänen tajuntaansa ja valtasi hänet kuin pyörremyrsky. Häntä\nvastapäätä istui Musta Roger, joukkomurhaaja. Marie-Anne oli hänen\nvaimonsa. Carmin Fanchet, murhaajan sisar, oli samaa maata kuin tuo\nmies. Ja Bateese ja rujo André ja koko tummaihoinen joukko oli Mustan\nRogerin heimoa. Rakkaus naiseen oli sokaissut Davidin niin, että hän ei\nollut nähnyt tosiasioita, jotka nyt syöksyivät esiin. Hän oli joutunut\nsusien joukkoon kuin lammas, hän oli koettanut luottaa heihin. Ei ollut\nihme, että St. Pierre ja hänen miehensä eivät aina voineet pidättää\niloaan.\n\nHänen levollisuutensa palasi ja hän alkoi puhua Mustalle Rogerille.\n\n\"Myönnän, että tämä on yllätys. Mutta hyvin pian olen nähnyt asioiden\ntodenperäisyyden. Tämäkin osoittaa, että komedia ei ole kovin kaukana\ntragediasta.\"\n\n\"Olen iloinen, että näette asian hullunkurisuuden, m'sieu David.\" Hän\nhymyili niin miellyttävästi kuin voi turvonneelta silmältään.\n\n\"Meidän ei pidä olla liian vakavia kuollessamme. Jos minun olisi\nkuoltava hirsipuussa, laulaisin kun köysi puristuisi kaulani ympärillä,\nnäyttääkseni maailmalle, että ei tarvitse olla onneton siitä, että\npäivät päättyvät.\"\n\n\"Luullakseni ymmärrätte, että lopuksi tulen antamaan Teille siihen\ntilaisuuden\", sanoi David.\n\nMusta Roger kumartui häntä kohti pöydän yli ja sanoi:\n\n\"Luuletteko, että hirtätte minut?\"\n\n\"Siitä olen varma.\"\n\n\"Tahdotteko lyödä veto siitä?\"\n\n\"On mahdotonta lyödä vetoa tuomitun miehen suhteen.\"\n\nMusta Roger nauraa hihitti ja nykersi käsiään silmät kiiluvina.\n\n\"Silloin lyön vetoa itseni kanssa, m'sieu David. Vannon, että ennen\nkuin lehdet putoavat puista, Te pyydätte Mustan Rogerin ystävyyttä,\nja rakastutte Carmin Fanchetiin yhtä hurjasti kuin minä. Ja mitä\nMarie-Anneen tulee --.\"\n\nHän työnsi tuolinsa taaksepäin ja nousi seisaalleen. Hillitty nauru\nkumisi hänen rinnassaan. \"Koska lyön vetoa itseni kanssa, en voi tappaa\nTeitä, m'sieu David, vaikka se ehkä olisikin parasta: Vien teidät\nBoulainin linnaan, joka on Yellowknifen metsässä, Great Slaven toisella\npuolen. Mitään ei Teille tapahdu, ellette yritä paeta, mutta jos sen\nteette, niin olette surman oma. Siitä olisin pahoillani, m'sieu David,\nsillä rakastan Teitä kuin veljeä, ja tiedän että Te lopuksi tartutte\nMustan Rogerin käteen ja heittäydytte Carmin Fanchetin jalkoihin. Ja\nmitä Marie-Anneen tulee --\"\n\nTaas hän keskeytti ja meni nauraen ulos hytistä. Kuului lukon\nmetallinen naksahdus oven ulkopuolella.\n\nPitkän aikaa David istui paikallaan. Hän ei ollut antanut Mustan\nRogerin nähdä, miten suuresti hänen tunnustuksensa oli järkyttänyt\nhänen tasapainoaan. Itseltään hän ei salannut totuutta. Hän oli\njoutunut pyövelin valtaan, jolla oli armeija pyöveleitä takanaan, ja\nsekä Marie-Anne että Carmin Fanchet olivat osa ketjusta. Hän ei ollut\nainoastaan vanki. Oli mahdollista että sopivassa tilanteessa Musta\nRoger ottaisi hänet hengiltä. Se oli julma välttämättömyys. Jättää\nhänet henkiin ja päästä pakoon oli ratkaisevaa Mustalle Rogerille.\n\nNäiden vakuuttelujen takaa nousi kysymys toisensa jälkeen ikäänkuin\ntahtoen hävittää niiden johdonmukaisuuden, ja vihdoin oli hänen\nmielensä pelkkä epävarmojen otaksumien sekamelska. Jos St. Pierre olisi\nMusta Roger, olisiko hän tunnustanut sen vain maksaakseen vetonsa? Mitä\nsyitä St. Pierrellä oli jättää hänet henkiin? Miksi ei Bateese ollut\ntappanut häntä? Miksi oli Marie-Anne hoitanut häntä? Hänen ajatuksensa\nlensivät takaisin rantahiekalle, missä hän oli ollut kuolemaisillaan.\nSe ainakin oli varmaa. Saatuaan tietää, että ajoi takaa Mustaa Rogeria,\nhe olivat koettaneet päästä hänestä eroon. Mutta jos niin oli\nasianlaita, miksi olivat Bateese ja Mustan Rogerin vaimo ja Nepapinas\nuhranneet niin paljon saadakseen hänet parantumaan, kun hän jätettynä\nomiin hoteisiinsa olisi pian kuollut eikä olisi tuottanut heille mitään\nvaivaa?\n\nTässä oli jotain kiusallisen epävarmaa ja epäloogillista. Oliko\nmahdollista, että St. Pierre Boulain teki hänestä niin suurta pilaa?\nSekin oli käsittämätöntä. Olihan Carmin Fanchet sopiva toveri\nsellaiselle miehelle kuin Mustalle Rogerille, ja Marie-Anne ei olisi\nvoinut näytellä osaansa niin hyvin, jos koko asia oli pilantekoa.\n\nMarie-Anne valtasi nyt kokonaan hänen ajatuksensa. Oliko hän ollut\nystävällinen ja käyttänyt vaikutusvoimaansa suojellakseen häntä siksi,\nettä hän kärsi ympäristöstä, josta hän oli osa? Sitä oli helppo uskoa.\nMarie-Annea kohtaan hänellä oli luottamusta, jota ei voinut tuhota,\nvaan joka päinvastoin voimistui, kun hän ajatteli Carmin Fanchetiä ja\nMustaa Rogeria. Hän oli sisimmässään vakuutettu, että olisi ollut\npyhyyden häpäisemistä uskoa, että hänen suudelmansa oli valhe. Se oli\njotakin muuta, äkillinen ilon purkaus sen johdosta, että hän oli tullut\ntakaisin loukkaantumattomana, suunnittelematon työ, jota hän ei voinut\nestää. Sitten oli tullut häpeä, ja hän oli juossut pois niin nopeasti,\nettä hän ei ehtinyt näkemään hänen kasvojaan. Jos se olisi ollut\nteeskentelyä, valhetta, hän ei olisi voinut tehdä sitä.\n\nDavid käveli edestakaisin koettaen sovittaa yhteen sotkeutuneita\najatuksiaan. Hän kuuli ääniä ulkoa, ja pian tunsi hän aluksen\nliikkuvan, ja ikkunasta hän näki puiden ja hiekkarannan liukuvan\nsilmiensä ohi. Rannalla ei näkynyt merkkiäkään Marie-Annesta, mutta\nsinne jäi kanootti, jonka vieressä seisoi Musta Roger ja hänen takanaan\noli kyyryksissään rujo André. Toisella rannalla lautta teki lähtöä.\n\nSeuraavan puolen tunnin aikana tapahtui asioita, jotka kertoivat\nDavidille, että sokerikuori oli pois hänen vankeudestaan. Kummallakin\npuolella kaksi miestä hakkasi hänen ikkunoitaan, ja heidän lopetettuaan\nniitä ei voinut aukaista enempää kuin muutaman tuuman. Sitten kuului\navaimen rapinaa ovelta, ja Carriganin hämmästykseksi Bateese astui\nsisään. Hänessä ei ollut mitään merkkejä äskeisistä lyönneistä. Hänen\nleukansa oli yhtä esiinpistävä kuin ennenkin. Hänen ilmeessään ei\nkuitenkaan ollut vihaa eikä epäystävällisyyttä, ei hän myöskään\nnäyttänyt olevan häpeissään. Hän vain tuijotti uteliain silmin kuin\npieni poika jotain eriskummallista olentoa. Carrigan tiesi, mitä hänen\nmielessään liikkui, ja häntä alkoi huvittaa koko asia.\n\nHeti Concombre Bateesen naama oli pelkkää irvistystä. \"Kunpa te\nolisitte Concombre Bateesen veli, m'sieu. Ajatelkaas, te ja minä --\nmikä täydellisyys! Kaikki pohjoismaiden tappelijat pötkisivät meidän\nedestämme kuin kaniinit ketun edestä. Meistä tulisi raisu pari, m'sieu,\nte, joka paiskasitte maahan Bateesen, ja Bateese, joka tappaa jääkarhun\npaljain käsin, joka kiskoo puut juurineen maasta, joka puree piikiveä,\nkun tupakka on loppunut.\"\n\nHän puhui kovalla äänellä. Äkkiä ulkoa kuului naurua. Bateese sulki\nloksautti suunsa. Se oli Joe Clamart'in nauru.\n\n\"Olen piessyt hänet viisi kertaa, ja nyt teen sen kuudennen!\" sähisi\nBateese. \"Kaksi kertaa vuodessa pieksän hänet. Kyllä hän tietää, mitä\nhyvä tappelija on. Ja te pieksätte hänet, eikö niin? Tuon teille\nmuitakin miehiä nuijittavaksenne, kaikki, jotka Concombre Bateese on\nvoittanut, kymmenen, kaksitoista, neljäkymmentä. Tehdäänkö kauppa?\"\n\n\"Suunnittelet minulle hauskaa aikaa, Bateese\", sanoi Carrigan, \"mutta\npelkään, että se on mahdotonta. Sillä tämä teidän päällikkönne, musta\nRoger Audemard --\"\n\n\"Mitä!\" Bateese hypähti ylös kuin piston saanut. \"Mitä sanotte,\nm'sieu?\"\n\n\"Sanoin, että Roger Audemard, mies, jota etsin, on sama kuin St. Pierre\nBoulain --.\"\n\nCarrigan ei sanonut enempää. Se, mitä hänen piti sanoa, oli arvotonta\nsiihen vaikutukseen verrattuna, mikä Roger Audemardin nimellä oli\nBateeseen. Salama välähti Bateesen silmistä, ja ensimäisen kerran David\nkäsitti, että miehen suunnattomassa päässä oli järki, joka nopeasti\ntajusi asioiden merkityksen. Oli ilmeistä, että Musta Roger ei ollut\nilmaissut Bateeselle tunnustustaan ja vetoa. Kuultuaan Audemardin nimen\nBateese seisoi kivettyneenä. Sitten hän hitaasti, pakoittamalla sanoi:\n\n\"M'sieu, minulla on St. Pierren antama tehtävä. Ikkunanne ovat suletut.\nOvenne on lukittu. Koko ajan me vartioimme teitä joka puolella. Jos\nyritätte paeta, tapamme teidät. Me ammumme teidät. Meitä on viisi\nmiestä laivalla, yöt ja päivät. Ymmärrättekö?\"\n\nVastausta odottamatta hän kääntyi. Ovi avautui ja sulkeutui.\nUlkopuolelta kuului lukon naksahdus.\n\nRivakasti he kulkivat isoa jokea alas. Viimeisen kerran näkyi takana\nhitaammin liikkuva lautta. Raollaan olevasta ikkunasta David kuuli\nkahden miehen juttelevan, kun he lähestyivät Brule Point-putouksia.\nÄänet olivat vieraat. Hän sai kuulla, että Audemardin suuri lautta oli\ntehty kolmestakymmenestäviidestä osasta, ja että yhdeksän kertaa Point\nBrulen ja Yellowkinifen välillä se täytyi panna palasiksi, niin että\nkukin osa laski kosket erikseen.\n\nSe tulisi olemaan hidasta ja vaikeata, ajatteli David. Sinä aikana\nhänellä olisi kylliksi aikaa tehdä suunnitelmia. Toistaiseksi hänen\ntäytyi odottaa ja käyttäytyä saamiensa määräyksien mukaan. Asialla oli\nhuvittava puolensa. Hän oli aina tahtonut tehdä matkan alas näitä\njokia. Ja nyt hän oli matkalla.\n\nPuolenpäivän aikana vahti toi hänen päivällisensä. David ei muistanut\nnähneensä häntä ennen. Hän oli pitkä, hoikka nuorukainen, kuin luotu\njuoksemaan, murhaavan näköinen puukko vyöllään. Oven avautuessa David\nnäki vilahdukselta kaksi muuta henkilöä, jotka olivat työntekijöitten\ntai tappelijain näköisiä. Toinen istui jalat ristissä kannella pyssy\npolvillaan, toinen seisoi pyssy kädessä. Mies, joka toi sisään hänen\npäivällisensä, ei hukannut aikaa turhiin sanoihin. Hän vain nyökäytti\npäätään, murahti hyvänpäivän ja meni ulos. Carriganin ei tarvinnut\nsanoa itselleen kahta kertaa, että Audemard oli ollut hyvin tarkka\nvalinnassaan, sillä varmaan olivat näiden miesten silmät pyssyn\ntähtäimessä yhtä terävät kuin haukansilmät. Hänen ei tehnyt mieli\nhymyillä heille kuten Concombre Bateeselle.\n\nParin tunnin ajan alus kulki nopeasti virtaa alas. Sinä päivänä se oli\nkulkenut neljäkymmentä mailia.\n\nOli vielä valoisaa, kun pysähdyttiin yötä viettämään. Ei kuulunut\nlaulua eikä hurjaa ilonpitoa, sillä miehet olivat asettuneet levolle.\nCarriganista tuntui painostavalta. Varjomaiset olennot rannalla\nnäyttivät enemmän pölkyiltä kuin vartijoilta. Karkoittaakseen\nsynkkyyden Carrigan sytytti lamput, vihelteli, rämpytti ainoata\nsäveltä, jonka tunsi ja lopuksi rupesi polttamaan piippuaan. Bateesen\ntai Joe Clamartin seura olisi ollut tervetullut. Ulkoa kuuluvissa\nmatalissa äänissäkin oli jotain lohdullista. David koetti lukea, mutta\nsanat olivat hänestä merkityksettömiä.\n\nOli pimeä, pilvinen ilta. Joelta kuului äkkiä huutoa. Se kuului\nkahdesti, ennenkuin veneestä vastattiin; toisella kerralla David tunsi\nsen Roger Audemardin ääneksi. Kului lyhyt väliaika, sitten kuului\nveneen karskahdus aluksen laitaan. Seurasi hiljaista keskustelua, jossa\nAudemardkin puhui matalalla äänellä. Vähän ajan perästä lukko narahti,\nja Musta Roger astui sisään kaislakori kainalossaan. Carrigan ei\nnoussut ylös häntä tervehtimään. Hän ei ollut sama kuin entinen St.\nPierre, hänen huulillaan ei ollut hymyä, eikä hänen silmissään ollut\nystävällistä tervehdystä. Hänen kasvonsa olivat synkän vakavat,\nikäänkuin hän olisi epämieluisalla asialla, mutta hänen kasvoillaan ei\nnäkynyt uhkausta kuten Bateesen kasvoilla. Hän näytti väsyneeltä, mutta\nDavid tiesi, että se ei ollut fyysillistä väsymystä. Musta Roger arvasi\nhänen ajatuksensa ja pidätti hymyään.\n\n\"Minulla on ollut vaikea aika\", sanoi hän päätään nyökäyttäen, \"ja se\non teidän tähtenne!\"\n\nHän laski korin pöydälle. Se oli kukkuroitu sankaan asti ja peitetty\nhuolellisesti sidotulla vaatteella.\n\n\"Te olette siitä vastuussa\", lisäsi hän väsyneesti ojennellen itseään\ntuolissaan. \"Voisin tappaa teidät, Carrigan, mutta sen sijaan tuon\nteille kaikenlaista hyvää syödä. Puoli päivää on hän touhunnut näitten\nkanssa ja sitten hän vaatii minun tuomaan ne teille. Olen tuonut ne\nteille vain kertoakseni teille jotakin. Säälin häntä. Luullakseni te\nlöydätte korista yhtä paljon kyyneleitä kuin muutakin, sillä hänen\nsydämensä on murtunut sen nöyryytyksen johdosta, minkä hän tänä aamuna\ntuotti itselleen.\"\n\nAudemard väänteli suuria käsiään. Davidin sydäntä särki kun hän näki\nsyvät vaot hänen otsallaan. Musta Roger ei katsonut häneen.\n\n\"Tietysti hän kertoi minulle. Hän kertoi minulle kaikki. Jos hän\ntietäisi, että puhun teille tästä, tappaisi hän itsensä. Mutta tahdon\nteidän ymmärtävän häntä. Hän ei ole sellainen kuin te saattaisitte\nluulla. Tuo suudelma tuli parhaan naisen huulilta, minkä Jumala on\nluonut, m'sieu Carrigan!\"\n\nVeri kiehui Davidin suonissa kun hän vastasi: \"Tiedän sen. Hän oli\niloinen siitä, että te ette ollut tahrannut käsiänne minun\nveressäni --.\"\n\nTällä kertaa Audemard hymyili. Se oli kuin kymmentä vuotta vanhemman\nmiehen hymyä kuin miltä hän oli näyttänyt eilen. \"Älkää yrittäkö\nvastata, m'sieu. Tahdon vain, että tietäisitte, että hän on puhdas kuin\ntähdet. Se on onnetonta, mutta ei voi olla synti seurata sydämensä\nääntä. Kaikki on mennyt hullusti sen jälkeen kuin te tulitte. Mutta en\nsyytä ketään, paitsi --.\"\n\n\"Carmin Fanchetia?\"\n\nAudemard nyökäytti päätään. \"Niin. Olen lähettänyt hänet pois.\nMarie-Anne on nyt hytissä lautalla. Mutta Carminiakaan en voi syyttää,\nsillä on mahdoton vastustaa sitä, jota rakastaa. Sanokaa, olenko\noikeassa? Teidän täytyy tietää. Te rakastatte minun Marie-Anneani. Onko\nteillä jotakin häntä vastaan?\"\n\n\"Se on väärin\", vastusti David. \"Hän on teidän vaimonne, Audemard, onko\nmahdollista, että ette rakasta häntä?\"\n\n\"Rakastan häntä.\"\n\n\"Sekä Carmin Fanchetia?\"\n\n\"Rakastan häntä myöskin. He ovat niin erilaiset. Ja kuitenkin rakastan\nheitä molempia. Eikö se ole mahdollista tällaiselle suurelle sydämelle\nkuin minun, m'sieu?\"\n\nDavid nousi kuohuen vihasta ja tuijotti ulos pimeyteen. \"Musta Roger\",\nsanoi hän kääntämättä päätään, \"oikeus tuomitsee teidät mustimpana\nmurhamiehenä, joka koskaan on elänyt. Mutta se rikos on pienempi kuin\nse, jonka olette tehnyt vaimoanne kohtaan. En häpeää tunnustaa, että\nrakastan häntä, kieltäminen olisi valhe. Rakastan häntä niin paljon,\nettä voisin uhrata itseni -- sieluni ja ruumiini -- jos se uhri voisi\nantaa teidät hänelle takaisin puhtaana ja kunniallisena ja vetää teidät\npois siitä rikoksesta, jonka vallassa olette.\"\n\nDavid ei kuullut Roger Audemardin nousevan tuoliltaan. Hetken hän\nkatseli Davidia koettaen pidättää sanoja, jotka olivat hänen\nhuulillaan. Ennenkuin David kääntyi hän astui ovelle laskien kätensä\nsen kädensijalle. Siinä hän seisoi puolittain varjossa.\n\n\"En näe teitä enää, ennenkuin saavumme Yellowknifeen\", sanoi hän.\n\"Ennen ette tiedä -- enkä minäkään tiedä -- mitä on tapahtuva. Bateese\non sanonut teille, että ei teidän kannata yrittää pakoa. Te katuisitte\nsitä. Jos teissä on punaista verta, jos ymmärtäisitte kaiken sen, mitä\nnyt ette ymmärrä, odotatte kärsivällisesti. Bonne nuit, m'sieu\nCarrigan.\"\n\n\"Hyvää yötä!\" nyökkäsi David.\n\nKalpeassa valossa David oli näkevinään salaperäisen ilon valaisevan\nRoger Audemardin kasvoja. Ovi avautui ja sulkeutui jälleen ja David oli\nyksin.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nMustan Rogerin mukana hävisi painostava yksinäisyyden tunne, joka oli\nvallannut Davidin. Kun hän siinä seisoi kuunnellen hiljaisia ääniä\nulkoa, selvisi hänelle totuus, että hän ei vihannut tätä miestä niin\nkuin hän tahtoi vihata häntä. Roger Audemard oli murhaaja ja konna,\nmutta David tunsi vastustamatonta halua pitää hänestä ja sääliä häntä.\nHän ei yrittänyt ravistaa pois tätä tunnetta, ja heikko ääni hänen\nsisässään sanoi, että moni hyvä mies oli tehnyt teon, jota laki nimitti\nmurhaksi, ja että ehkä hän ei ollut täysin ymmärtänyt, mitä hän näki\nhytin ikkunasta. Mutta hän tiesi, että rikos oli tuomittava.\n\nHänen yksinäisyyden tunteensa oli kadonnut. Audemard oli tuonut\nodottamattoman, melkein kuumeisen odotuksen riemun, joka sai hänen\nverensä kuohuksiin. \"Silloin ymmärrätte kummallisia asioita\", oli Roger\nAudemard sanonut, ja hänen äänensä sointu oli kuin avain, joka aukaisi\nsalaperäisen oven. Ja sitten: \"Odottakaa niin kärsivällisesti kuin\nvoitte!\" Pöydällä olevasta korista tuntui tulevan hänelle sama kuiskaus\n-- odota! Hän laski kätensä sen päälle. Oli kuin kuviteltu kuiskaus\nolisi saanut hengen. Se oli Marie-Annelta. Tuntui kuin hänen lämpöiset\nkätensä olisivat vielä olleet siellä, kun hän otti pois peitteen,\ntuntui kuin hänen hengityksensä olisi huokunut häntä vastaan.\nSeuraavassa hetkessä David koetti nauraa itselleen ja kutsua itseään\nnarriksi, sillä korista tulvahti vastaleivotun leivän tuoksu.\n\nHän ei milloinkaan ollut tuntenut Marie-Annen läheisyyttä niin\nlämpimästi kuin nyt. Hän ei yrittänyt selittää itselleen, miksi Roger\nAudemardin käynti oli lyönyt alas vuoret, jotka äsken näyttivät\nylipääsemättömiltä. Erittely oli mahdoton, koska hän tiesi, että muutos\nhänessä itsessään oli aivan järjetön. Mutta se oli tapahtunut, ja hänen\nvankeutensa sai toisen luonteen. Ennen hän oli ajatellut pakoa ja\nMustan Rogerin vangitsemista, mutta nyt hänet valtasi kiihkeä halu\npäästä Yellowknifeen ja Boulainin linnaan.\n\nKeskiyön aikaan hän meni vuoteeseen ja nousi ylös jo päivän noustessa.\nAamun sarastaessa miehet valmistivat aamiaistaan. David oli innoissaan\nja tahtoi aloittaa päiväntyön. Hän huusi Joe Clamartille, että hän oli\nvalmis ottamaan vastaan aamiaisensa, mutta hän halusi vain kahvia,\nkaiken muun oli Musta Roger tuonut.\n\nSinä iltapäivänä sivuutettiin Fort Mc Murray. Ennen auringonlaskua\nCarrigan näki lännessä Thickwood-vuorten vihreät rinteet ja korkealle\nkohoavat Birch-vuorten huiput. Davidia nauratti, kun hän ajatteli\nkorpraali Andersonia ja konstaapeli Fraseria Fort Mc Murray'ssa. He\nvahtivat vesitietä. Kuinka heidän silmänsä pyöristyisivät, jos he\nnäkisivät lukittujen ovien taakse! Davidilla ei nyt ollut vähääkään\nhalua tulla huomatuksi. Hän tahtoi päästä eteenpäin ja kasvavalla\ninnostuksella hän katseli kulkua virtaa alas. Iltapäivällä ei\npysähdytty ja maihin laskettiin vasta pimeän tullen. He olivat\nkulkeneet kuusitoistatuntia yhtämittaa, ja David laski matkaksi noin\nkuusikymmentä mailia. Lautta ei varmaankaan ollut kulkenut enempää kuin\nkolmannen osan.\n\nSe seikka, että he saapuisivat Boulainin linnaan monta päivää -- ehkä\nviikkoja -- aikaisemmin kuin Musta Roger ja Marie-Anne, ei laimentanut\nhänen intoaan. Tämä väliaika oli Davidille oleva suuriarvoinen, sillä\nsilloin hän oli varmaan tekevä tärkeitä löytöjä.\n\nMatkaa jatkettiin keskeymättä päivä toisensa perään. Neljäntenä päivänä\nJoe Clamart toi Davidin illallisen, muristen vastalauseensa\nmonituntisesta työstä peräsimen hoidossa. Kun David alkoi häneltä\nkysellä sulkeutui hänen suunsa lujasti kuin näkinkenkä. Viidentenä\npäivänä sivuutettiin Chipewyan ja kuudentena saavuttiin Slave-joelle.\nNeljäntenätoista päivänä joukko saapui Great Slave Lake'in ja\nseuraavana yönä senjälkeen illan hämärtyessä David tiesi, että\nvihdoinkin he olivat saapuneet tuon tumman ja salaperäisen virran\nsuulle, joka johti Roger Audemardin vielä salaperäisemmälle alueelle.\n\nSinä iltana miesten riemu purkautui ilmoille kuin ihmisten, jotka\nolivat monta päivää olleet jännityksessä. Suuri tuli sytytettiin, ja he\nlauloivat ja nauroivat ja huusivat kasatessaan puita. Pian kattilat ja\npannut sihisivät ja porisivat tulella. Suuri kahvipannu levitti ilmaan\ntuoksuaan, joka suloisesti sekoittui havupuitten raikkaaseen lemuun.\nDavid näki kaiken ikkunastaan. Kun Joe Clamart toi sisään hänen\nillallisensa, hän huomasi, että se oli tuoretta hirvenlihaa. Koko\nmatkalla ei ollut kuulunut pyssynlaukausta, ja kun David ihmetellen\nkysyi Joe Clamartilta, mistä oli saatu lihaa, kohautti tämä vain\nolkapäitään ja meni ulos laulaen allonette-linnusta, jolta kaikki\nhöyhenet kynittiin yksitellen. David huomasi, että koskaan ei ollut\nenempää kuin neljä miestä rannalla yhtäaikaa. Ainakin yksi jätettiin\naina vartioimaan hänen oveaan ja ikkunoitaan.\n\nDavidin jännitys kasvoi, kun hän näki miesten tulen ympärillä äkkiä\nhypähtävän pystyyn ja menevän uusia varjomaisia olentoja vastaan, jotka\nhiipivät esiin metsän pimennosta. He sekaantuivat tulijoitten joukkoon\npitkäksi aikaa. Senjälkeen Bateese ja Joe Clamart ja kaksi muuta\ntulivat alukseen nukkumaan. David seurasi heidän esimerkkiään ja meni\nvuoteeseen.\n\nSeuraavana aamuna olivat tulet taas sytytetyt ennen auringonnousua.\nKatsoessaan ulos ikkunastaan David näki nyt tusinan miehiä eilisten\nneljän asemesta. Kaikki olivat vieraita. Silloin hän ymmärsi heidän\nläsnäolonsa merkityksen. Alus oli kulkenut pohjoiseen, mutta virtaa\nalaspäin. Se kulki vieläkin pohjoiseen, mutta Yellowknifen vesi virtasi\neteläänpäin Great Slave Lake'iin ja alusta täytyi hinata. Vähän\nmyöhemmin hän huomasi kaksi pientä yorkilaisvenettä, joissa kussakin oli\nkuusi soutajaa, ja senjälkeen he kulkivat nopeasti vastavirtaa.\n\nTuntikausia David seisoi milloin yhden, milloin toisen ikkunan ääressä.\nOmituinen juhlallinen kammo valtasi hänet, kun hän katseli, minkälaisia\npaikkoja he sivuuttivat. Hän kuvitteli, että tämä vesitie oli kuin\nsisäänkäytävä johonkin kielletylle alueelle, suunnattomaan mysterioiden\nmaahan, mahdollisesti kuoleman valtakuntaan, kaukana siitä maailmasta,\njonka hän tunsi. Virta kapeni ja rannoilla oleva metsä oli niin tiheä,\nettä hän ei voinut nähdä sen sisään. Puitten latvat muodostivat tiheän\nkatoksen, jonka alle auringonsäteet siilautuivat lehtien lomitse. Ei\nkuulunut mitään ääntä, paitsi herkeämätön, yksitoikkoinen airojen\nloiske ja veden solina veneen laitoja vastaan. Miehet eivät laulaneet\neivätkä nauraneet ja puhuivat vain kuiskaillen. Kerran David näki Joe\nClamartin kulkevan ikkunansa ohi kasvot pelokkaina ja vakavina.\n\nÄkkiä tuli loppu. Auringonsäteet tunkeutuivat ikkunasta sisään, ja\nääniä kuului edestäpäin, naurua ja riemuhuutoja, ja Joe Clamart aloitti\ntaas ikuisen laulunsa allonette-linnusta, jolta kynittiin kaikki\nhöyhenet. Carrigan hymyili. Nämä pohjolan asukkaat olivat omituista\nkansaa, he olivat vielä lapsellisen taika-uskon vallassa. David myönsi,\nettä metsän kaameus oli tuonut omituisia ajatuksia hänen mieleensä.\n\nEnnen yön tuloa Bateese ja Joe Clamart tulivat sisään ja sitoivat hänen\nkätensä selän taakse ja veivät hänet rannalle, missä kosken kohina\nkuului hänen korviinsa. Kaksi tuntia hän katseli miesten työtä, kun he\nhinasivat alusta tasaisilla koivuntukeilla, kunnes he kosken\nyläpuolella työnsivät sen taas vesille. David vietiin takaisin hyttiin,\nhänen kätensä irroitettiin. Sinä yönä hän nukkui kosken soittoon.\n\nToisena päivänä Yellowknife ei enää ollut joki, vaan näytti se kapealta\nlammelta. Kolmantena päivänä he tulivat Nine Lake-seutuun ja hämärään\nasti alus kulki mutkaisten kanaalien ja läpipääsemättömien metsien\nhalki ja pysähtyi vihdoin avoimelle paikalle, josta puut oli kaadettu.\nOli liian pimeä voidakseen käsittää sen merkitystä. Kuului useita\nääniä, koirat haukkuivat. Sitten kuului ääniä hänen ovellaan, avain\nrapisi ovessa, joka heti avautui. Ensiksi David näki Bateesen ja Joe\nClamartin. Ja sitten hänen ihmeekseen seisoi siinä Musta Roger itse\nhymyillen ja nyökäyttäen päätään.\n\nDavidin oli mahdoton ilmaista hämmästystään.\n\n\"Tervetuloa Boulainin linnaan\", sanoi Musta Roger. \"Olette hämmästynyt?\nVoitin teidät kuusi tuntia kanootilla, m'sieu. Sen tein ollakseni\ntäällä toivottamassa teidät tervetulleeksi!\"\n\nHänen takanaan Bateese ja Joe Clamart ja eräs kolmas hymyilivät ja\nkolme tai neljä varjomaista olentoa kulki edellä. Ei enää kuulunut\nääniä, koira oli laannut haukkumasta. Edessä oli pimeyden muuri, tumma\nmetsä aukeaman takana, ja siihen johti polku, jota he seurasivat. Sen\nolivat monet jalat tallanneet tasaiseksi. Ei tähteäkään välkkynyt\nlatvojen yläpuolella, ei valon pilkahdusta tunkeutunut kaaokseen,\npaitsi kerran kun Joe Clamart sytytti piippunsa. Ei kukaan puhunut.\nMusta Rogerkin oli vaiti, eikä David keksinyt mitään sanottavaa.\n\nNoin penikulman päässä metsä harveni. Pimeässä David näki Boulainin\nlinnan aivan lähellä. Hän tunsi sen ennenkuin Musta Roger ehti\nsanoakaan. Hän arvasi sen valaistuista ikkunoista, joiden loistoa eivät\nminkäänlaiset verhot himmentäneet. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin nämä\nvalot, mutta niiden lukumäärästä hän saattoi päättää, mikä suuri\nrakennus oli pystytetty tänne kauas metsän keskelle. Hänen vieressään\nMusta Roger nauraa hihitti innoissaan.\n\n\"Meidän kotimme, m'sieu\", sanoi hän. \"Huomenna kun näette sen\npäivänvalossa, olette sanova, että se on hienoin linna pohjolassa,\nkokonaan rakennettu seetripuusta, niin että talven lumissakin meillä on\nkevään ja kukkien tuoksua.\"\n\nDavid ei vastannut ja Audemard sanoi:\n\n\"Ainoastaan jouluna, uutenavuotena, syntymä- ja hääpäivänä se on näin\nvalaistu. Tänään Teidän kunniaksenne, m'sieu David\", naurahtaen hän\nlisäsi: \"Tuolla odottaa Teitä joku, jonka näkeminen on Teitä\nhämmästyttävä.\"\n\nDavidin sydän sykähti. Sanojen merkitystä ei voinut epäillä. Marie-Anne\noli tullut hänen mukanaan.\n\nKun he lähestyivät kirkkaasti valaistua linnaa, David eroitti muitten\nrakennusten ääriviivoja. Niistäkin näkyi valoja, mikä osoitti, että\nniissäkin oli ihmisiä. Kaiken yllä lepäsi uneksiva hiljaisuus, mikä\nihmetytti häntä suuresti. Kun he tulivat lähemmäksi, näki hän suuren\nparvekkeen kulkevan linnan pituussuuntaan. Tähän he astuivat pitkin\nleveitä koivusia rappuja, ja heidän edessään oli ovi, raskas kuin\nlinnan takaovi. Musta Roger aukaisi sen, ja David seisoi himmeästi\nvalaistussa huoneessa, missä jalustoilla olevat villieläinten päät\nkatselivat alas kuin pelästyneet eläimet. David kuuli hiljaista\npianonsoittoa. Hän katsoi Mustaa Rogeria. Linnan herra hymyili, hänen\nsilmänsä loistivat ylpeydestä. Hän ei puhunut, vaan laski kätensä\nDavidin käsivarrelle ja johti hänet soittoa kohti. Bateese ja Joe\nClamart jäivät seisomaan ovelle. David asteli pehmeillä taljoilla, hän\nnäki kiillotetun koivun ja seeterin himmeän loisteen seinillä, hänen\npäänsä päällä oli koristeltu katto niinkuin hytissäkin. He tulivat\nlähemmäksi musiikkia suletulle ovelle, jonka Musta Roger aukaisi hyvin\nhiljaa, ikäänkuin tahtoen olla häiritsemättä soittajaa.\n\nHe astuivat sisään, David pidätti henkeään. Hän seisoi suuressa\nhuoneessa, kolmekymmentä jalkaa tai enemmän päästä päähän, kirkkaasti\nvalaistu, ylellisesti sisustettu. Villien kukkien tuoksu täytti ilman.\nSuuren mustan tulisijan luona tuijotti lasisilla silmillään suuri\nsaksanhirvi. Sitten hän näki olennon pianon ääressä. Hänet valtasi\ntukahduttava tunne, kun hän näki, että se ei ollut Marie-Anne. Ihana,\nhento olento oli puettuna pehmeään, valkoiseen viittaan,\nkullanhohtoiset hiukset välkkyivät lampunvalossa.\n\nRoger Audemard sanoi: \"Carmin!\"\n\nNainen kääntyi, vähän hämmästyen odottamatonta ääntä, ja nousi\nseisomaan. David Carrigan katsoi Carmin Fanchetin silmiin.\n\nDavid ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt\nvälkkyvässä puvussaan kiiltävin hiuksin, silmät suurina ja palavina.\nHän hymyili kun David katsoi häneen. Niin, hän hymyili, tämä nainen,\njonka veljen hän oli antanut hirttää, tämä nainen, joka oli riistänyt\nMustan Rogerin toiselta. David oli varma, että hän tunsi hänet, hän\ntunsi hänet mieheksi, joka oli luullut häntä osalliseksi veljensä\nrikoksiin. Vanha viha oli kadonnut hänen huuliltaan ja kasvoiltaan. Hän\nastui hitaasti hänen luokseen ja tarjosi kätensä. Vaistomaisesti ojensi\nDavid omansa. Hän tunsi hänen kätensä lämmön ja kuuli hänen äänensä\nsanovan hiljaa:\n\n\"Tervetuloa Boulainin linnaan, m'sieu Carrigan.\"\n\nDavid kumarsi ja mutisi jotakin. Musta Roger puristi lujasti hänen\nkäsivarttaan vetäen hänet takaisin ovelle. Hän katseli Carmin Fanchetin\nkauneutta. David näki, että hänen huulensa olivat hyvin punaiset, mutta\nhänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin hän milloinkaan oli nähnyt.\n\nHeidän mennessään mutkikkaita portaita ylös toiseen kerrokseen sanoi\nRoger Audemard: \"Olen ylpeä Carministani, m'sien David. Olisiko kukaan\nmuu noin ojentanut kättään miehelle, joka on ollut osallisena hänen\nveljensä surmaamisessa?\"\n\nHe pysähtyivät toiselle ovelle. Musta Roger aukaisi sen. Huone oli\nvalaistu. David tiesi, että se oli hänen asuntonsa. Audemard ei\nseurannut häntä sisään. Hänen silmissään leikki veitikka.\n\n\"Niin, onko maailmassa toista naista hänen vertaistaan?\"\n\n\"Mitä olette tehnyt Marie-Annelle -- vaimollenne?\" kysyi David.\n\nDavidin oli vaikea saada sanoja suustaan. Hänen kurkkuaan kuristi, kun\nhän näki hurjan palon Mustan Rogerin silmissä.\n\n\"Huomenna saatte tietää, m'sieu. Ei tänä iltana. Teidän täytyy odottaa\nhuomiseen.\"\n\nHän astui ovelle, joka samassa sulkeutui. Kuului karkea avaimen rapina\nlukossa.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\nCarrigan tarkasteli huonettaan. Siinä oli vain yksi ovi ja kaksi\nikkunaa. Ikkunaverhot olivat kiinni ja hän aukaisi ne. Häntä\nhymyilytti, kun hän näki jykevät koivutangot naulattuina niiden\nulkopuolelle. Koivu oli nähtävästi sinä päivänä lyöty siihen. Carmin\nFanchet ja Musta Roger olivat lausuneet hänet tervetulleiksi Boulainin\nlinnaan, mutta he eivät nähtävästi anna vangilleen paljoa tilaisuuksia.\nJa missä oli Marie-Anne?\n\nKysymys ei jättänyt häntä rauhaan ja sen mukana valtasi hänet omituinen\nlevottomuus. Oliko mahdollista, että Carmin Fanchet vielä vihasi häntä,\nja että hän oli salaliitossa Mustan Rogerin kanssa ja toi hänet tänne,\njotta hänen kostonsa olisi täydellinen. Hymyilivätkö he hänelle ja\ntarjosivat hänelle kättään, vaikka tiesivät, että hän pian kuolisi.\nJos se olisi heidän tarkoituksensa, niin mitä olivat he tehneet\nMarie-Annalle?\n\nHän katseli ympärilleen. Huone oli omituisen tyhjä, tavallisuudesta\npoikkeava, ajatteli hän. Lattialla oli kallisarvoisia taljoja, kolme\nmuhkeata karhuntaljaa ja kaksi sudennahkaa. Lattialla näkyi merkkejä,\nmissä ennen oli ollut sänky. Nyt siinä oli sohva, johon oli laitettu\nhoukuttelevan näköinen vuode. Huoneessa ei ollut ainoatakaan esinettä,\njota olisi voinut käyttää aseena.\n\nHänen katseensa osui taas koivutankoihin ikkunan ulkopuolella. Hän\naukaisi vähän ikkunaa, niin että suloinen metsäntuoksu tuli sisään. Hän\nhuomasi hyönteissuojuksen ulkopuolella, Se oli hänestä kummallista,\nettä he näin huolehtivat vankinsa mukavuudesta, vaikka heillä saattoi\nolla aikomus tappaa hänet.\n\nJos tämä otaksuma oli oikea, täytyi Marie-Annen olla myös jossakin\nsuhteessa hankkeeseen. Äkkiä hänen ajatuksensa siirtyivät takaisin\nlautalle. Oliko Musta Roger tehnyt viisaan kepposen jättäessään\nvaimonsa sinne ja ottaessaan Carmin Fanchetin tänne mukaansa. Kestäisi\nuseampia viikkoja, ennenkuin lautta ehti Yellowknife'iin, ja mitä\ntahansa saattoi tapahtua siihen mennessä. Se ajatus huolestutti häntä.\nHän ei pelännyt itsensä, vaan Marie-Annen tähden. Hän oli nähnyt\nkylliksi ollakseen selvillä siitä, että Musta Roger oli toivottomasti\nCarmin Fanchetin lumoissa. Pimeitten voimien asiamiesten kautta saattoi\nmitä tahansa tapahtua lautalla. Jos he tappaisivat Marie-Annen -- David\ntarttui ovenripaan. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa luokseen Musta\nRoger ja sanoa, mitä hänellä oli mielessä. Hän pysähtyi, sillä hänen\nkorviinsa kuului vienoa musiikkia. Ensiksi hän kuuli pianonsoittoa,\nsitten naisen äänen laulavan. Pian miehen ääni yhtyi lauluun.\n\nHän nojasi päänsä ovea vastaan koettaen kuunnella tarkasti. Hän ei\nvoinut eroittaa laulun sanoja, mutta sävel oli tuttu, ja se sai hänen\nsilmänsä ihmetyksestä suurenemaan. Tuolla lauloivat Musta Roger ja\nCarmin Fanchet laulua. \"Koti, kallis koti!\"\n\nTuntia myöhemmin David katsoi ulos ikkunastaan kirkkaan kuun valaisemaa\nmaailmaa. Hän näki etäisen metsän tumman reunan. Rakennuksen ympärillä\nnäytti olevan tasainen niitty, jossa näkyi siellä täällä pimeitä\ntaloja. Taivas oli täynnä tähtiä, ja kaiken yllä lepäsi omituinen\nhiljaisuus. Alhaalta tuli tupakansavua. Vartija hänen ikkunansa alla\noli hereillä.\n\nVähän ajan perästä David riisuutui, sammutti valot ja pujottautui\nviileiden, valkoisten lakanoiden väliin. Hetken perästä hän nukahti,\nmutta hänen leponsa oli pahojen unien häiritsemää. Pari kertaa hän oli\npuoleksi hereillä, ja toisella kerralla hän tunsi voimakkaamman savun\nkuin tupakansavun. Tunnit kuluivat, mutta uudet äänet ja hajut\nmuodostivat hänen tajunnassaan vain osan hänen omista sekavista\nunistaan. Mutta viimein tuli sysäys, joka sai hänen tajuntansa hereille\nja pakoitti hänet avaamaan silmänsä ja nousemaan ylös.\n\nOli vielä pimeä, hän kuuli ääniä, ei enää hillittyjä, vaan kiihtyneitä,\nkäskeviä. Katku ei ollut tupakansavua. Se täytti hänen keuhkonsa. Hänen\nsilmiään kirveli.\n\nSäikähtyneenä hän juoksi ikkunaan. Pohjoiseen ja itään oli koko maailma\nhehkuvana lieskana.\n\nCarrigan hieroi nyrkeillään kirveleviä silmiään. Kuu oli hävinnyt. Hän\nnäki jotain harmaata savun läpi, ja hän ajatteli, että sen täytyi olla\npäivänkoitto. Hän näki varjomaisten olentojen juoksevan ulos ja sisään,\nhän kuuli naisten ja lasten ääniä ja metsän reunasta koirien ulvontaa.\nYksi ääni kohosi muiden yli. Se oli Mustan Rogerin. Sen käskystä joukko\nmiehiä hyökkäsi savu pilveen eikä heitä een jälkeen enää näkynyt.\n\nPohjoisessa ja idässä taivas hehkui punaisena. Tuulen henki kertoi\nDavidille sen suunnan. Linna oli yltyvän tulen ympäröimänä.\n\nDavid pukeutui ja meni ikkunan luo. Hän näki selvästi, kuinka Joe\nClamart juoksi muutamien miesten etunenässä metsänrantaa kohti.\nMiehillä oli kirveet ja sahat olallaan. David ei nähnyt enempää Mustan\nRogerin miehistä, etuosasta kuului ääniä, etupäässä naisten ja lasten,\nmikä osoitti, että siihen suuntaan sammutusyritykset pääasiassa\nkohdistettiin. Tuuli puhalsi Davidin kasvoihin. Päivänsarastus taisteli\nylivallasta yhä tihenevää savuvaippaa vastaan.\n\nTuulen mukana tuli matala, kaukainen ääni, niin epäselvä kuin tuhansien\npenikulmien päästä tuleva. Hän heristi korviaan. Kuului toinen ääni\nhänen ikkunansa alta, valittava, nyyhkyttävä. Se ilmaisi surua, joka\nkoski häneen sydänjuuria myöten. Se oli kuin lapsen nyyhkytystä, mutta\nhän tiesi, että se ei ollut lapsen. Se ei ollut myöskään naisen itkua.\nHänen näkyviinsä tuli kyyristynyt olento, jonka hän tunsi rujoksi\nAndréksi. David näki, että hän itki kuin lapsi ja ojenteli vaikeroiden\nkäsiään palavaa metsää kohti. Silloin äkkiä kuului omituinen huuto,\nikäänkuin uhma olisi astunut surun sijaan ja hän kiiruhti niityn poikki\nja katosi puiden sekaan.\n\nDavid katseli hänen jälkeensä sydän kummasti sykkien. Tuntui kuin hän\nolisi nähnyt pienen lapsen menevän suoraa päätä tuhoaan kohti. Vihdoin\nhän huusi jotakin tuomaan takaisin rujon miehen. Mutta ei kuulunut\nvastausta. Vartija oli mennyt. Mikään ei estänyt hänen pakoaan, jos hän\nvain voi murtaa koivuset tangot ikkunasta.\n\nHän heittäytyi niitä vastaan, käyttäen olkapäitään nuijana. Ne eivät\nantaneet vähääkään myöten, vaikka hän hakkasi kunnes hänen olkapäänsä\nolivat kipeät. Hän pysähtyi ja tutki tarkemmin tankoja. Kun hän vain\nvoisi saada jonkun esineen, jota voisi käyttää vipuna, niin olisi ehkä\ntoivoa.\n\nHän katseli ympärilleen, mutta ei mitään tarkoitukseen sopivaa esinettä\nnäkynyt. Vihdoin hänen katseensa osui seinällä oleviin poronsarviin.\nMusta Roger ei ollut ollut kylliksi varovainen, David kiskasi pään irti\nseinästä. Neljännestunnin kuluttua hän seisoi taas ikkunan luona sarvet\nkädessään. Puiden latvojen yläpuolella kierteli mustia pilviä,\nikäänkuin voimakkaat tuulet olisivat työntäneet niitä takaapäin.\n\nCarrigan pisti sarvien vahvemman pään tankojen väliin, mutta ennenkuin\nhän ehti työntää, kuuli hän kovan äänen, joka kutsui Andréta. Samassa\nnäkyi Musta Roger Audemard, joka juoksi hänen ikkunansa ohitse ja\nkääntyi tulenvalaisemaa metsää kohti huutaen Andréta.\n\nDavid huusi hänelle. Musta Roger käänsi katseensa ylös. Hän oli paljain\npäin ja paljain käsivarsin, silmät leimuavina.\n\n\"Hän meni sitä tietä parikymmentä minuuttia sitten\", huusi David. \"Hän\nkatosi tuonne metsään, ja hän itki kuin lapsi.\"\n\nMusta Roger ei kuunnellut kauemmin. Hän juoksi siihen suuntaan, jonne\nAndré oli kadonnut. David painoi sarvea koko ruumiillaan. Vähitellen\nyksi puu antoi perään, sitten toinen ja kolmas, kunnes koko ikkunan\nalaosa oli vapaa. Hän pisti päänsä ulos. Ketään ei näkynyt. Hän\npujottautui ikkunan läpi ja hyppäsi maahan.\n\nHän kääntyi samaan suuntaan kuin Musta Roger. Hänen verensä kuohui.\nHetken hän epäröi. Hänet valtasi halu rynnätä Carmin Fanchetin luo, ja\nkurkusta kuristaen vaatia häneltä tieto, mitä he olivat tehneet\nMarie-Annelle. Mutta kiihkeä halu saada välit selviksi Mustan Rogerin\nkanssa oli voimakkaampi. Musta Roger oli mennyt metsään. Hän oli\nerillään miehistään. Nyt jos koskaan oli hyvä tilaisuus.\n\nVakuutettuna siitä, että Marie-Anne oli jätetty lautalle, linnan vaara\nei vähääkään kiinnittänyt hänen mieltään. Hän tahtoi vain Mustaa\nRogeria. Juostessaan metsään päin hän sieppasi tiellä olevan nuijan.\n\nPolku oli vähän tallattu, hyvin kapea yliriippuvine oksineen. Viidessä\nminuutissa hän tuli aukeamalle, joka oli täynnä savua. Täällä hän näki,\nmiksi tuli ei uhannut linnaa. Aukeama oli melko leveä, ilman pensaita\nja ruohoa, osaksi viljeltyä. Se kulki puoliympyrän muodossa kumpaankin\npäin niin pitkälle kuin saattoi nähdä. Tällä tavalla oli Musta Roger\nsuojellut linnansa, samalla varaten peltoa miehilleen. Kummallakin\npuolen polkua kasvoi tiheätä vehnää. Joka puolelta kuului ääniä.\n\nDavid ei nähnyt ketään kulkiessaan polkua eteenpäin. Pehmeissä\npaikoissa näkyi kiirehtivien miesten jälkiä, jotka johtivat hänet\npolulle, jota oli vielä vähemmän käytetty ja joka johti suoraan tuleen.\nEtäinen humina muuttui hiljaiseksi valitukseksi, tuuli kävi\nvoimakkaammaksi ja savu sakeni. David kulki polkua pitkin noin mailin,\nsen kauemmaksi hän ei päässyt. Hänen edessään oli ryöppyvä kaaos.\nTuli hulmusi ryskyen puitten latvoissa, jotka taittuivat kuin\npyörremyrskyssä, ja ilmassa tuntui yhä kasvava kuumuus. Mihin olivat\nmenneet Musta Roger ja rujo André? Mikä hullu voima veti heitä yhä\neteenpäin tähän surmansuuhun? Tai olivatko he poikenneet polulta? Oliko\nhän yksin vaarassa?\n\nAivan kuin vastauksena näihin kysymyksiin kuului Mustan Rogerin ääni,\njoka taas kutsui Andréta.\n\n\"André -- André -- André --.\"\n\nHuudossa oli kauhua, kiihkeätä pyyntöä, joka melkein kokonaan hukkui\nhuminaan ja ryskeeseen. David aikoi kääntyä takaisin. Hän oli kulkenut\njo liian lähelle perikatoaan, mutta Mustan Rogerin huuto ajoi häntä\neteenpäin kuin ruoskanisku. Hän syöksyi savumereen voimatta enää\nerottaa polkua jalkainsa alla. Taas hän kuuli Mustan Rogerin äänen ja\nriensi sitä kohti. Metsästäjän veri pauhasi hänen suonissaan. Mies,\njota hän tahtoi, oli hänen edessään. Vaaran tai kuoleman pelko ei enää\nvoinut käännyttää häntä takaisin. Hän puristi kädessään nuijaansa ja\njuoksi pensaitten läpi, jotka löivät kipeästi hänen kasvojaan ja\nkäsiään vastaan.\n\nDavid tuli mäen alle, jonka laelta hän arvasi Mustan Rogerin äänen\ntulleen. Kukkula kohosi noin sata jalkaa puitten latvojen yläpuolelle.\nLäähättäen pääsi hän huipulle. Tuntui kuin hän olisi äkkiä tullut\ntuliseen pätsiin. Hänen allaan oli metsä pohjoiseen ja itään, mutta\nsavu peitti häneltä näköalan. Sen läpi hän voi kuitenkin epäselvästi\nnähdä, että parin mailin etäisyydessä liekit näyttivät jakaantuvan kuin\nsummatonta kiilaa vastaan. Oikealle ja vasemmalle kuului sen ryske,\nmutta suoraan edessä oli vain valittava tuulen ja savun ryöppy. Taas\nkuului huuto.\n\n\"André -- André -- André!\"\n\nDavid tähysteli pohjoiseen ja etelään. Mustia pilviä vyöryi\njättiläiskiilan kummallakin puolella. Liekit kiitivät puitten latvoissa\nkuin kilpahevoset. Viidessätoista minuutissa ne saartaisivat hänet.\nKesti ainakin puoli tuntia ennenkuin pääsi aukeamalle turvapaikkaan.\n\nDavidin sydän jyskytti kun hän laskeutui rinnettä alas Mustan Rogerin\nääntä kohti. Jättiläiskiila ei palanut vielä, ja Audemard kiiruhti tätä\nkohti kuin hullu huutaen silloin tällöin Andrén nimeä. Vihdoin David\ntuli leveän virran rannalle ja näki, mikä muodosti kiilan. Virta\njakautui kahtia. Pitkin kummankin haaran rantoja oli leveä aukeama,\njonka Mustan Rogerin miehet olivat hakanneet.\n\nCarrigan loiskautti vettä silmilleen. Hän katsoi toiselle puolelle\njokea. Tuli oli kulkenut ohi, savuvaippa alkoi hävitä. Äskeinen vihreys\noli muuttunut mustaksi kuloksi. Tuli kyti vielä syvemmällä. Pienet\ntulikielet vielä nuoleskelivat mustuneita tyviä, ja kaukaa kuului\netenevän palon valittava humina.\n\nKeskeltä tätä autiutta David kuuli kaamean huudon. Se oli Musta Roger,\njoka vielä huuteli rujon Andrén nimeä.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\n\nCarrigan heittäytyi virtaan, jonka vesi ulottui vain vyötäisille. Hän\nnäki missä Musta Roger oli noussut ylös vedestä rannalla olevista\nsyvistä jäljistä. Hän seurasi hänen jälkiään. Ilma oli kuumaa ja\ntuhka- ja savupilvien kyllästämää. Tuhan alla oli hehkuvia hiiliä.\nDavid tunsi palavan nahan hajua. Mustuneet puut vielä räiskyivät ja\nsilloin tällöin lennähti niistä pieniä tulikielekkeitä. Ilma kävi yhä\nkuumemmaksi, hänen kasvojaan poltti ja silmiään kirveli. Äkkiä hän näki\nedessään Mustan Rogerin. Hän ei enää kutsunut Andréta, vaan ryntäsi\nsavuavan kaaoksen läpi kuin hurjistunut eläin. Pari kertaa David kiersi\npaikan, jonka läpi Musta Roger oli syöksynyt suoraan. Seuratessaan\nAudemardin jälkiä David tunsi äkkiä astuneensa tulisen hiilen päälle.\nSilloin hän aikoi huutaa Mustan Rogerin nimen, mutta jättiläinen\npysähtyi, missä metsä näytti päättyvän kammottavaan, savun täyttämään\nalaan. Kun David tuli ylös hänen perässään, seisoi hän mustalla\nkallionkielekkeellä, joka pistäytyi pitkälle kytevän laakson\nyläpuolelle.\n\nTästä kapeasta laaksosta, missä seetripuut äskettäin rehentelivät,\nnousi tukahduttava kuumuus. Musta Roger tuijotti tähän kuolemankuiluun\nja hänen huuliltaan kuului valittava ääni. Hänen suuret käsivartensa\nolivat mustat, hänen hiuksensa olivat palaneet, hänen paitansa oli\nrisoina. Davidin puhuessa hän kääntyi. Hänen kasvonsa olivat kuin musta\nnaamio, josta silmät tuijottivat hurjina. Kun hän tunsi Davidin, hänen\nruumiinsa näytti lyyhistyvän kokoon ja käsittämätön huuto pääsi hänen\nhuuliltaan, kun hän osoitti sormellaan alas.\n\nDavid ei nähnyt mitään puoleksi sokeilla silmillään, mutta äkkiä hän\ntunsi maan vajoavan allaan. Tulen syövyttämä maa lohkesi kuin mädännyt\nkatonreuna, ja sen mukana he molemmat luisuivat alas syvyyteen\nsihisevässä tuhkaryöpyssä. Pohjalla David makasi hetken kuin\ntiedottomana. Sitten hänen sormensa sattuivat palaviin hiiliin.\nVoihkaisten hän kömpi jaloilleen etsimään Mustaa Rogeria. Vihdoin hän\nnäki Audemardin ryömivän käsin ja jaloin tulisessa sohjussa.\nJättiläinen tuli vihdoin hiiltyneen kannon luo, jonka yli hän käpertyi\nvoihkien taas nimeä:\n\n\"André -- André --.\"\n\nDavid kiiruhti hänen luokseen ja tarttui Rogeria kainaloista, koettaen\nauttaa häntä jaloilleen. Silloin hän näki, että siinä ei ollutkaan\nhiiltynyt kanto, vaan kärventynyt rujon Andrén ruumis.\n\nKauhu mykisti hänet. Musta Roger katsoi häneen, ja syvä, nyyhkyttävä\nhuokaus nousi hänen rinnastaan. Äkkiä, ikäänkuin havahtuen, hänen\npalaneet ja vertavuotavat sormensa tarttuivat Davidin käteen.\n\n\"Tiesin, että hän tulisi tänne\", pakoittaen sanat turvonneilta\nhuuliltaan. \"Hän tuli kotiin kuolemaan.\"\n\n\"Kotiin?\"\n\n\"Niin. Hänen vanhempansa haudattiin tänne lähes kolmekymmentä vuotta\nsitten, ja hän palvoi heitä. Katsokaa häntä, Carrigan, tarkasti, sillä\nhän on se mies, jota olette etsinyt kaikki nämä vuodet, parhain mies,\nminkä Jumala on luonut, Roger Audemard! Kun hän näki tulen, hän lähti\nsuojelemaan heidän hautojaan liekeiltä. Ja nyt hän on kuollut!\"\n\nHänen ruumiinsa kävi niin raskaaksi, että David vaivoin voi estää häntä\nkaatumasta.\n\n\"Ja te?\" huusi hän. \"Jumalan tähden, Audemard, kertokaa minulle --.\"\n\n\"Minäkö? Olen vain St. Pierre Audemard, hänen veljensä.\"\n\nHänen päänsä retkahti alas ja hän riippui kuin kuollut Davidin käsissä.\n\nDavid ei milloinkaan voinut selittää itselleen, miten hän taakkoineen\npääsi takaisin joen rannalle. Yksityisseikat häipyivät muistista. Sen\nhän tiesi, että hän ei milloinkaan ollut taistellut niin kovaa\ntaistelua, hän kompastui uudestaan ja uudestaan polttavassa maassa,\nhäntä poltti ja hänen järkensä oli sekaisin. Hän tuki St. Pierreä\ntietäen, että hän kuolisi, jos hän jättäisi hänet kytevään tuhkaan.\nSitten hän alkoi tajuta St. Pierren valituksen, kuulla hänen puheensa.\nVihdoin hän tuli joen reunalle, johon hän lysähti St. Pierren kanssa,\nja maailma musteni hänen silmissään.\n\nDavid ei tiennyt miten pahasti hän oli loukkaantunut. Hän ei tuntenut\nkipua senjälkeen kuin pimeys tuli. Kuitenkin hän oli tietoinen\nmuutamista asioista. Hän kuuli St. Pierren huutavan. Hänestä tuntui\nkuin hän olisi useita päiviä kuullut tuon mahtavan äänen huutavan\nepämääräisiin etäisyyksiin. Sitten tuli toisia ääniä, milloin läheltä\nmilloin kaukaa, ja senjälkeen hän tunsi kohoavansa ylös ja lentävänsä\npilvissä. Pitkään aikaan hän ei kuullut mitään muuta ääntä, hän oli\nkuin kuollut.\n\nJokin pehmeä, hellä herätti hänet unestaan. David ei liikkunut eikä\navannut silmiään. Hän kuuli naisen äänen puhuvan hiljaa ja toisen\nvastaavan siihen. Sitten hän kuuli hiljaista liikettä, joku meni pois\nhänen luotaan, ovi avautui ja sulkeutui melkein äänettömästi. David\nalkoi nähdä vähän. Hän oli huoneessa, jonka seinällä oli auringon\nvalaisema läiskä. Hän oli vuoteessa. Pehmeä käsi silitti hänen\ntukkaansa. Hän aukaisi silmänsä. Hänen sydämensä sykähti. Hänen\nvieressään olivat ihanat, lempeät kasvot, hymyillen kuin enkeli. Ne\nolivat Carmin Fanchetin kasvot.\n\nDavid yritti puhua.\n\n\"Hsh\", kuiskasi hän. David näki jotakin kiiltävää hänen silmissään ja\njotakin märkää putoavan hänen kasvoilleen. \"Hän tulee takaisin -- ja\nminä menen. Sillä kolme päivää ja kolme yötä hän on valvonut. Hänen\ntäytyy ensiksi nähdä teidän aukaisevan silmänne.\"\n\nHän kumartui hänen ylitseen. Hänen pehmeät huulensa koskettivat hänen\notsaansa, ja David kuuli hänen nyyhkytyksensä.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, David Carrigan!\"\n\nSitten hän meni ovelle. David sulki silmänsä. Hän alkoi tuntea\npolttavaa kipua koko ruumiissaan. Silloin hän muisti ponnistelut tulen\nläpi. Ovi avautui hyvin hiljaa, joku tuli sisään ja polvistui hänen\nvuoteensa viereen. David tahtoi lausua nimen, mutta hän odotti, ja\nsametinpehmeät huulet koskettivat hänen omiaan. Ne viipyivät hetken,\nsitten siirtyivät hänen silmilleen, otsalleen, hiuksilleen -- ja\nsenjälkeen jokin lepäsi hiljaa hänen rintaansa vastaan.\n\nDavidin silmät avautuivat. Se oli Marie-Anne, joka polvistui hänen\nvieressään pää hänen rinnallaan. David saattoi nähdä vain osan hänen\nkasvoistaan, mutta hänen hiuksensa olivat hyvin lähellä, ja David voi\nnähdä hänen pitkät silmäripsensä. Hän ei tiennyt, että hän oli\nherättänyt Davidin unesta -- ensimäisestä unesta kolmipäiväisen\nkidutuksen jälkeen. David ei tahtonut ilmaista olevansa hereillä. Hänen\nkätensä lepäsi vuoteen reunalla. Kevyesti Marie-Anne laski omansa sen\npäälle ja vei sidotun käden huulilleen. Oli kummallista, että hän ei\nvoinut kuulla hänen sydäntään, joka löi kuin rumpu hänen rinnassaan!\n\nÄkkiä David tajusi, että hänen toinen kätensä ei ollutkaan sidottu. Hän\nmakasi kyljellään, oikea käsi oli osaksi hänen allaan, ja sitä vastaan\nhän tunsi Marie-Annen pehmeän posken ja hänen samettisten hiustensa\npaljouden.\n\nSitten hän kuiskasi: \"Marie-Anne --.\"\n\nMarie-Anne lepäsi liikkumatta. Sitten hän hitaasti kohotti päätään ja\nkatsoi hänen avoimiin silmiinsä. Ei sanaakaan vaihdettu heidän\nvälillään. Davidin sidottu ja terve käsi hyväilivät hänen kasvojaan ja\nhiuksiaan. Nyyhkytys kuului Marie-Annen huulilta, ja hän painoi\nkasvonsa hänen omiaan vastaan. Kuten silloin ennen hän äkkiä nousi ylös\nja katosi ennenkuin David ehti lausua hänen nimensä.\n\nDavid huusi hänen jälkeensä: \"Marie-Anne! Marie-Anne!\"\n\nHän kuuli toisen oven käyvän, ääniä ja nopeita askeleita, ja hänen\nhuoneeseensa astuivat Nepapinas ja Carmin Fanchet. Taas hän näki\njälkimäisen kasvoilla kummallisen loisteen.\n\nDavid ajatteli, että hänen silmänsä olivat pahasti palaneet. Hänen\nkätensä olivat ihmeellisen hellät kun hän auttoi Nepapinasta nostamaan\nhäntä istualleen.\n\n\"Ei koske nyt niin paljoa, eihän?\" kysyi hän äidillisen lempeällä\näänellä.\n\nDavid pudisti päätään. \"Ei. Mikä on hätänä?\"\n\n\"Saitte kauheita palohaavoja. Kaksi päivää ja yötä olitte hirveissä\ntuskissa, mutta nyt olette nukkunut monta tuntia, ja Nepapinas sanoo,\nettä palohaavat eivät enää koske. Ilman teitä --.\"\n\nHän kumartui Davidin ylitse. Hänen kätensä kosketti hänen kasvojaan.\nNyt David alkoi ymmärtää, mitä tuo kummallinen loiste hänen silmissään\nmerkitsi.\n\n\"Ilman teitä hän olisi kuollut.\"\n\nHän vetäytyi ovelle. \"Hän tulee katsomaan teitä yksin\", sanoi hän\nvärisevällä äänellä. \"Rukoilen Jumalaa, että ymmärtäisitte minua ja\nantaisitte minulle anteeksi niinkuin minäkin olen antanut anteeksi\nTeille -- asian, joka tapahtui pitkä aika sitten.\"\n\nDavid odotti. Hänen ajatuksensa töytäilivät toisiaan koettaen järjestyä\nja muodostaa jotain yhtenäistä näistä odottamattomista sanoista. Yksi\nasia oli hänelle selvillä, se, että hän oli pelastanut St. Pierren\nhengen, ja että Carmin oli siitä hänelle kiitollinen. Hän oli suudellut\nhäntä ja Marie Anne oli suudellut häntä ja --.\n\nHänet valtasi omituinen aavistus. Hän kuunteli. Taas lähestyi ääni\nheidän oveaan. Se avautui ja Nepapinas työnsi sisään rullatuolin, jossa\nistui St. Pierre Audemard. Kädet ja jalat olivat siteissä, mutta kasvot\nolivat paljaat. Ne hymyilivät onnellisesti, kun hän näki Davidin\nistuvaa pielustensa varassa. Nepapinas työnsi hänet vuoteen viereen ja\nmeni ulos. David kuuli eteisestä naisten kuiskauksia.\n\n\"Kuinka voitte, David?\" kysyi St. Pierre.\n\n\"Hyvin\", nyökäytti Carrigan. \"Entä te?\"\n\n\"Vähän kärventynyt ja jalka murtunut.\" Hän näytti käärittyjä käsiään.\n\"Olisin kuollut, ellette olisi kantanut minua joelle. Carmin sanoo,\nettä hän on teille velkaa omankin henkensä, kun pelastitte minut.\"\n\n\"Ja Marie-Anne?\"\n\n\"Sitä olen tullut teille kertomaan. Kun Carmin ja Marie-Anne saivat\ntietää teidän olevan sen verran voimissanne, että voitte kuunnella,\ntahtoivat he minun tulevan puhumaan kanssanne. Mutta jos ette tunne\nitseänne kyllin terveeksi --.\"\n\n\"Jatkakaa\", sanoi David melkein uhkaavalla äänellä.\n\nIlo oli kadonnut St. Pierren kasvoilta ja sensijaan oli tullut suru.\nHän käänsi kasvonsa ikkunaan päin, josta ilta-aurinko heitti sisään\nviimeisiä säteitään.\n\n\"Te näitte kaiken tuolla ulkona. Hän on kuollut. Hänet haudattiin\nseetripuusta tehtyyn arkkuun. Hän rakasti sen hajua. Hän oli kuin\nlapsi. Kerran hän oli ollut mainio mies, suurempi kuin hänen veljensä\nSt. Pierre. Se mitä hän teki oli oikein, m'sieu David. Hän oli vanhin,\nkuudentoista, kun se tapahtui. Olin yhdeksänvuotias, enkä oikein\nymmärtänyt. Hän näki kaiken -- isäni kuoleman, koska mahtava mies\ntahtoi äitini. Hän tiesi miten ja miksi meidän äitimme kuoli, mutta hän\nei kertonut siitä ennenkuin vuosia jälkeenpäin, silloin kun koston\npäivä oli jo ohi.\n\n\"Ymmärrättekö, David? Hän ei tahtonut minua siihen, hän teki sen hyvien\nystäviensä kanssa. Hän tappoi hyvien ystäviensä kanssa. Hän tappoi\nvanhempieni murhaajat ja hautautui senjälkeen syvälle metsiin meidän\nkanssamme. Me otimme äitimme sukunimen Boulain ja asetuimme asumaan\ntänne Yellowknifeen. Roger -- Musta Roger -- toi vanhempiemme luut ja\nhautasi ne siihen paikkaan, missä hän kuoli ja missä meidän ensimäinen\nasuntomme seisoi. Viisi vuotta sitten puu kaatui hänen päälleen tehden\nhänet raajarikoksi, samalla hänen järkensä katosi. Hän oli kuin lapsi\nyhä etsien Roger Audemardia. Tämä oli se mies, jota laki etsi,\nveljemme.\"\n\n\"Veljemme\", huusi David. \"Kuka on toinen?\"\n\n\"Sisareni.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Marie-Anne.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" läähätti David. \"St. Pierre, valehteletteko te? Onko\ntämä uusi kepponen?\"\n\n\"Se on tosi\", sanoi St. Pierre. \"Marie-Anne on sisareni, ja Carmin,\njonka näitte ikkunasta --.\"\n\nHän pysähtyi hymyillen Davidin hämmästykselle \"--on minun vaimoni,\nm'sieu David.\"\n\nCarriganilta pääsi syvä huokaus.\n\n\"Niin, minun vaimoni, jalosydämisin nainen, joka koskaan on elänyt,\npaitsi yhtä poikkeusta!\" huusi St. Pierre ylpeänä. \"Se oli hän eikä\nMarie-Anne, joka ampui teitä. Ei yksikään nainen maailmassa olisi\ntehnyt, mitä hän teki, jättänyt teitä henkiin. Miksi? Kuulkaa. Hänellä\noli veli, jolle hän oli äiti, sisar, kaikki, sillä he olivat orpoja\nmelkein lapsuudesta. Hän jumaloi veljeään, joka oli paha. Mitä\npahemmaksi hän tuli, sitä enemmän sisar rakasti häntä ja rukoili hänen\npuolestaan. Vuosia sitten hänestä tuli vaimoni, ja minä taistelin hänen\nkanssaan hänen veljensä pelastamiseksi. Mutta pahat voimat olivat\nsaaneet hänet valtaansa. Viimein hän jätti meidät ja lähti etelään,\njossa te jouduitte kosketuksiin hänen kanssaan. Silloin vaimoni lähti\npuolustamaan häntä, ja te tiedätte kaiken, kunnes hänen veljensä\nhirtettiin.\"\n\nSt. Pierre nojautui eteenpäin silmät leimuvina. \"Sanokaa minulle, eikö\nhän taistellut?\" huusi hän. \"Ja te viimeiseen asti koetitte saada hänet\nristikkojen taakse veljensä kanssa.\"\n\n\"Niin se oli\", kuiskasi Carrigan.\n\n\"Hän vihasi teitä\", jatkoi St. Pierre. \"Te hirtitte hänen veljensä,\njoka oli melkein kuin hänen omaa lihaansa ja vertansa. Hän oli paha,\nmutta äiti rakastaa lastaan, vaikkapa tämä olisi itse paholainen.\nYstäviensä kautta hän sai kuulla, että te olette etsimässä Roger\nAudemardia, joka merkitsi samaa kuin minua, sillä olin vannonut\nottavani veljeni osan, jos se olisi tarpeellista. Hänellä oli vain yksi\nhalu, pelastaa minut ja tappaa teidät. Hän hävisi aluksestamme sinä\npäivänä ottaen pyssyn mukaansa. Te tiedätte, mitä tapahtui sitten.\nMarie-Anne kuuli ampumisen ja tuli paikalle juuri kun te kierähditte\nmaahan kuin kuolleena. Hän juoksi ensiksi luoksenne, sillä aikaa kun\nCarmin piileskeli metsässä valmiina lähettämään uuden kuulan kalloonne,\njos liikahditte. Se oli Marie-Anne, joka oli polvistuneena teidän\nvieressänne.\"\n\nSt. Pierre pysähtyi ja hieroi kääreihin sidottuja käsiään. \"David,\nkohtalo sekoittaa asiat omituisella tavalla. Minun Carminini seisoi\netäämpänä vihaten teitä, Marie-Anne polvistui viereenne rakastaen\nteitä. Se on aivan totta. Rakkaus voitti, sillä se on aina voimakkaampi\nkuin viha. Sitäpaitsi maatessanne siellä avuttomana, verissänne, te\nolitte Carmininkin mielestä toisenlainen kuin tuomitessanne hänen\nveljeään. He kantoivat teidät puun alle, ja kun minä olin lautalla,\ntekivät he omia suunnitelmiaan. Naisen ajatukset kulkevat omituisia\nteitä, m'sieu David. Ehkä se oli vaisto, joka pani heidät tekemään\nniinkuin tekivät. Marie-Anne ajatteli, että ette mitenkään saanut nähdä\nCarmin Fanchetia, ja siksi hän näytteli vaimon osaa, kun taas Carmin\ntuli lautalle minun luokseni. He pelkäsivät tuloani, mutta kun näin,\nettä petos oli mennyt liian pitkälle ollakseen korjattavissa, päätin\njatkaa loppuun asti. Näin mitä tapahtui, näin, että rakastitte\nMarie-Annea niin paljon, että olisitte taistellut hänen puolestaan,\nvaikka hän olisi ollut toisen vaimokin. Silloin tiesin, että kaikki\npäättyy hyvin. Mutta en kuitenkaan antanut teille mitään tilaisuutta,\nennenkuin olin varma. Sentähden nuo puut ikkunan takana.\"\n\nSt. Pierre kohautti olkapäitään. Hänen kasvonsa kävivät surullisiksi,\nkun hän jatkoi: \"Jos Roger ei olisi lähtenyt liekkeihin suojelemaan\nhautaa, olisin kertonut teille niin paljon kuin olisin uskaltanut, ja\nolin varma, että teidän rakkautenne sisareeni olisi voittanut. En\nkertonut teille matkalla, sillä tahdoin, että omin silmin näitte meidän\nparatiisimme täällä, ja tiesin, että ette hävittäisi sitä, kun kerran\nolette osa siitä. En siis voinut sanoa, että Carmin oli vaimoni, sillä\nse olisi ilmiantanut meidät, ja sitäpaitsi seurasin suurella\nmielenkiinnolla teidän taisteluanne rakkautta vastaan, jota luulitte\nepärehelliseksi. Näin siinä ihmeellisen todisteen miehestä, josta\nsaattoi tulla veljeni, jos hän valitsisi viisaasti rakkauden ja\nvelvollisuuden välillä. Rakastan teitä sentähden, ja Carminkin rakastaa\nteitä nyt, sillä pelastitte hänelle minun henkeni. Mutta te ette\nkuuntele.\"\n\nDavid katsoi hänen ohitseen ovelle. St. Pierreä huvitti hänen\nkatseensa.\n\n\"Nepapinas!\" huusi hän kovaa. \"Nepapinas!\"\n\nHeti kuului laahustavia askeleita ulkopuolelta, ja Nepapinas tuli\nsisään. St. Pierre ojensi molemmat kätensä ja David tarttui niihin. Ei\nsanaakaan lausuttu, mutta heidän silmänsä kuvastivat veljellistä\nluottamusta ja ymmärtämystä, joka oli kestävä kuin elämä itse.\n\nNepapinas kuljetti St. Pierren ulos huoneesta. David kuunteli sykkivin\nsydämin.\n\nTuntui kuluvan rajaton aika, ennenkuin Marie-Anne ilmestyi ovelle. Hän\npysähtyi katsellen Davidia, joka ojensi sidottua kättään häntä kohti.\nKun David lausui hänen nimensä, juoksi hän hänen luokseen ja laskeutui\npolvilleen hänen viereensä. Davidin kädet kiertyivät Marie-Annen\nympärille ja hänen kuumat kasvonsa painuivat hänen kaulaansa vasten ja\nhuulet koskettivat suloisia, pehmeitä hiuksia. Hän ei yrittänyt puhua.\nHän kuuli Marie-Annen sydämen sykkivän itseään vastaan, hänen kätensä\nkiertyivät lujemmin hänen ympärilleen. Vihdoin hän kohotti kasvonsa\nniin lähelle, että David tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Hymy\nväreili hänen pehmeän suunsa ympärillä kun hän kuiskasi:\n\n\"Onko kaikki päättynyt hyvin, David?\"\n\nDavid veti punaisen suun huulilleen ja riemusta huudahtaen hän kätki\npäänsä rakastamiinsa kiharoihin. David ei muistanut jälkeenpäin, mitä\nhe puhuivat. Vihdoin Marie-Anne kohottautui, ja silmät säteilevinä ja\nposket hehkuvina kuin villiruusu hän kuiskasi:\n\n\"Otatko minut mukaasi?\"\n\n\"Kyllä. Kun päällikköni Mc Vane näkee sinut ja kerron hänelle, että\nolet vaimoni, ei hän voi peruuttaa lupaustaan. Hän sanoi, että jos\nselvitän tämän Roger Audemard-kysymyksen, saan mitä vain pyydän. Pyydän\neroa. Minun pitäisi saada se syyskuussa. Silloin meillä on kylliksi\naikaa palata tänne ennen lumen tuloa.\"\n\nHän painoi taas kasvonsa tytön kiharoihin. \"Näet, se on näin. Olen\nlöytänyt unelmieni valtakunnan täällä ja tahdon jäädä tänne ainiaaksi.\nOletko iloinen, Marie-Anne?\"\n\nEteisen toisessa päässä olevassa suuressa huoneessa, jonka ikkunat\nolivat metsään päin, istui St. Pierre tuolissaan kärsimättömästi\nodottaen Carminia, joka toimitti jotakin eteisessä. Vihdoin kuuli hän\nhiljaiset askeleet David Carriganin ovelta päin. St. Pierre hykerteli\nkäsiään, kun Carmin astui sisään posket punaisina ja silmät\nsäteilevinä.\n\n\"Jos vain olisin tiennyt\", kuiskasi St. Pierre, \"olisin antanut tehdä\navaimenreiän suuremmaksi, chérie! Hän ansaitsisi sen vakoilustaan.\nKerrohan. Voitko nähdä? Kuulitko? Mitä.\"\n\nCarmin pehmeä käsi sulki hänen suunsa. \"Kohta sinä alat huutaa\",\nvaroitti hän. \"Ehkä en nähnyt, ehkä en kuullut, sinä suuri karhu, mutta\ntiedän, että Boulainin linnassa on neljä hyvin onnellista ihmistä. Jos\ntahdot arvata, kuka on onnellisin --\"\n\n\"Minä olen, rakkaani.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No, jos tahdot väittää, sinä olet.\"\n\n\"Niin, ja sitten?\"\n\nSt. Pierre nauroi, \"David Carrigan\", sanoi hän.\n\n\"Ei, ei, ei! Jos tarkoitat, että --.\"\n\n\"Tarkoitan, että minä olen toinen, ellet joskus anna minun olla\nensimäinen\", oikaisi St. Pierre suudellen kättä, joka hellästi silitti\nhänen poskeaan.\n\nSt. Pierre nojasi päänsä hänen rintaansa. Carminin sormet leikkivät\ntulen kärventämissä hiuksissa. Pitkään aikaan he eivät puhuneet\nsanaakaan, vaan antoivat katseensa viivähtää käytävän toisessa päässä,\nmissä oli Carriganin huone.\n\n\n\n"]