Mylly pyörii

MYLLY PYÖRII

Romaani

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.

1.

Oli juhannuksen aattoilta. Hartaasti sitä oli odotettu ja monta kertaa sängyssä laskettu: Kun nukutaan vielä viisi yötä... Eipäs kuin neljä!... Niin tämän jälkeen!... Niin, niin!

Mutta enää ei tarvinnut nukkua muuta kuin yksi yö. Äidin täytyi toisen kerran nousta rauhoittelemaan ja peittoa varailemaan.

Huppupeiton alla kävi vielä jonkin aikaa hiljainen supina:

– Se asuu myllyn siipirattaan alla vesikuopassa.

– Vesikuopassako? Eikö sen turkit kastu ja tassut?

– Eihän vesilinnunkaan kastu, eikä kalan.

– Onkohan sillä suukin?

– No mihinkä se kaloja söisi!

– Onkos kieli?

– Millä se suupieliään nuoleskelisi! Nukutaan jo, muuten äiti on vihainen.

Pojat olivat lähekkäin, mutta litistäytyivät vieläkin littoisemmiksi.

Isän selkäreppuun lastattiin monenlaista tavaraa: leipää, voita, suolaa, pippuria. Äiti aikoi kääräistä silakoitakin pakettiin, mutta pojat pääsivät hätiin.

Mitä varten heillä oli onget ja vehkeet ja karsinamatoja purkissa?

Talkkuna-ainekset pantiin eri pussiin. Heikki tahtoi sen kannettavakseen. Äidin mielestä olisi ollut viisainta jauhattaa ne kotimyllyssä, mutta isä ja pojat arvelivat toisin.

– Hierotaan nuo muutamat jyvät vaikka itsekin, ellei vesi pyöritä.

– Hierotaan niin, vahvistelivat pojat touhuissaan ja nostelivat housujaan.

Lautaset ja lusikat.

– Entä, jos tehtäisiin tuokkoset?

– Tuokkoset tehdään.

Pojat ihan hihkuivat. Äiti sai latoa lautasensa takaisin hyllyyn. Pikku kauha ja lusikat saivat armon. Maitoa pantiin kannuun ja viilipiimää toiseen. Ja viiden litran alumiinikattila. Liisa laittoi sen hatuksi päähänsä.

Päästiin lopulta lähtemään.

Kaikilla oli jotakin kannettavaa, Penillä vain häntä, jota se kantoi selässään.

Mutta Pajusuon laidassa Penin kippurainen häntä putosi ja oikeni. Tien poikki pötkäisi ruskea jänis. Peni viivana jälkeen. Hau! hau! hau! viu! viu! kuului metsikköön etääntyen pitkän aikaa.

– Jos Peni saa sen kiinni! hätäilivät pojat.

– Ei saa, olkaa murheetta, lohdutteli isä.

Käpykankaalla tuli vastaan Kulmalan pieni sonni.

Heikki ja Kyösti tervehtivät, sonni tuhahti sieraimiinsa kerran kummallekin. Liisan hattua näkyi kovin ihmettelevän, tuskinpa ennen olikaan nähnyt aivan samanlaista. Ei Liisan tarvinnut pelätä, kun oli miehiä mukana ja ongenvavat. Miehiä! Liisa virnisti hattunsa alta.

Sitten ei nähty eikä tapahtunut enää suurempia, pienempiä vähän. Hyvin hätäisiä muurahaisia tuli ja meni. Muutamat tarrautuivat poikien paljaisiin jalkoihin ja nousivat säärivartta ylös. Ei se vielä mitään, mutta varjele, jos se pikinokka pysähtyi ja kyykistyi puremaan. Kannu ja vapa putosivat vähän äkisti tielle, mutta saipa molliainenkin semmoisen luunapin, että muisti jonkin aikaa.

– Turhista kiukuttelette. Meneväthän ne ilmankin, kun saavat rauhassa syödä, silitteli isä. Hyvä hänen oli puhua, kun oli riukuvarret. Olisipa ollut paljain säärin.

Peni palasi jäniskyydistä. Kieli oli punainen ja niin pitkällä suusta, että muurahainen melkein tavoitteli. Se olisikin ollut toista kuin poikien päivettyneet sääret.

Tie painui yhä alemmaksi viidakkoon. Ei tuntunut enää tuulenhenkäystä. Ylempänä kävi, koska korkeimpien puiden latvat hiljaa liikahtelivat.

Tienraiteessa olevien kivien nupurat olivat pyöreitä ja silopintaisia. Isä kertoili, että myllymiesten reenanturat olivat ne kymmenien vuosien kuluessa sellaisiksi hioneet. Kun tie oli niin kapea ja kivinen, oli kesäisinkin kuljettu vain reellä. Jos sattui olemaan rauta-anturat ja kolmekin täyttä säkkiä reessä, niin kivi kirskui pahasti. Pimeinä iltoina oli tulena koko reen alus.

Pojat tiedustelivat, eikö reki palanut.

Ei se ollut kestävää eikä polttavaa tulta, kipeneitä vain, mutta pimeässä näyttää kaikki suuremmalta. Tiedusteltiin, oliko isäkin pikku poikana ajanut sellaisella tulireellä. Oli, vanhalla ruunalla oli monta kertaa ajanut, kun ruuna vielä oli nuori.

Kivikkokangas loppui ja tuli taas sileämpiä maita. Tien vierellä seuraili ruskea polku, pitkä ja pehmoinen kuin äidin matto.

Hiljainen vedenkohina alkoi kuulua. Siitä ei ollut enää pitkälti myllylle. Tie kiersi pienen mäen. Sen takana taas oikeni. Näköala avautui niinkuin vaate olisi sivuun vetäisty.

Heitettiin kantamukset tielle ja istuttiin katselemaan ja levähtämään. Tien vieressä oli tasainen lämpäre vihreää nurmikkoa, siellä täällä ryhmissä valkoisia kissankäpäliä kuin ommeltuina seinävaatteeseen.

Oikealla puolella oli pienehkö pelto, joka oli kasvanut heinää jo silloin, kun Liisa ensimmäistä kertaa oli myllyllä käynyt. Mutta aikaisemmin siinä oli kasvatettu ruista, ohraa ja nauristakin. Se oli varmaan hyvin vanha pelto, koska siitä oli löydetty kivikirves.

Isä oli viime talvena veistänyt poikien nähtäväksi puusta sellaisen. Heikki oli vasikkahaasta löytänyt melkein samanlaisen kiven ja Kyösti oli leiponut savesta.

Myllypihaan johtavan tien kahden puolen kasvoi lehtipuita: koivuja, haapoja ja muutamia pihlajia. Ne eivät olleet suorissa riveissä, niinkuin kujapuut kotona. Koivupojat olivat vihreissä kesämekoissa, pihlajatytöillä oli vielä lisäksi valkoiset hartialiinat. Juhannuspäivä.

Mutta ikäpuolella ne varmasti pyytäisivät hippasille tai kolopiilosille. Mahtaakohan kuusiäiti antaa luvan? Kovin oli totisen näköinen.

Harmaaseinäinen, tuohikattoinen myllymiesten tupa oli varmaan niiden vaari. Se oli ollut vanha ja harmaassa jo silloin, kun isä oli pieni poika.

Tuvan ovi oli tielle päin. Toisessa seinässä oli pieni neliruutuinen ikkuna, lasi maalattu vihreäksi. Mistä niin pieniä ruutuja oli saatu? Ja minkä takia ne oli vihreiksi maalattu? Savupiippu oli liian suuri. Kivistä ei voinut tehdä pienempää.

Jos myllytupa olisi osannut kertoa kaiken, mitä se oli nähnyt! Siinä olisi kuultu ihmeellinen satu.

Tuvan editse näkyi myllyn katto. Mylly oli kuin hautova kana. Mutta minkälainen pesäkuoppa sillä oli? Vesi sähisi alla. Kylmä vesi. No, eivätpä ainakaan munat kiehuneet. Mitenkähän se tarkeni?

Puiden latvalehvien välitse vilkkui lampi. Korkeamman koivun ja valkoliinaisen pihlajatytön välissä oli syvähkö pyöreäpohjainen kolo, josta näkyi enemmän sinistä vettä. Sinistäkö se oli? Harmaata se oli, ja mustaa ja valkoista. Ehkä se oli punaistakin.

Joskus lähti vettä pitkin keveä vihuriaura. Sillä oli vasta vauhti! Lopuksi se aina kääntyi ja katosi vihreän koivun taakse. Tuuliko se oli? Kalaako se ajoi?

Noustiin ja mentiin mäkeä alas.

Pojilla oli niin monta mentävää, ettei tahtonut ymmärtää, mistä olisi aloittanut. Tuvassa oli metkoja paikkoja, vaikka se oli niin pieni. Mutta takka oli eri suuri, melkein niin suuri kuin koko tupa. Ja piipun kautta näkyi taivas, liikkuvat pilvetkin, ihan varmasti! Sitä pitkin olisi voinut nousta vaikka katolle. Heikki syljeskeli kouriinsa ja raapi varpaillaan. Isä arveli, ettei kai sitä tarvitse nuohota, kun niin harvoin keitetään, ja äiti lisäsi, ettei myllärin mekko ole musta, vaan valkoinen.

Takan vieressä oli niin leveä penkki, että mahtui kaksi rinnakkain, ja puutyyny. Toiseksi tyynyksi sai kukin kääräistä takkinsa.

Äiti alkoi purkaa pöydälle tavaroita, Liisa siivoili tupaa, mutta miehet lähtivät metsään tuohisia tekemään ja puita hakemaan.

Lähikoivut olivat jo aikaisempina kesinä saaneet uhrata valkoisen kuorensa kala- ja myllymiesten tuohisiksi. Mentiin syvemmälle metsään, josta löytyi koskemattomia koivuja.

Mättäälle lovahteli käpristeleviä tuohikiivuja. Kyösti seuraili silmät pyöreinä nylkemistä.

– Eiköhän se tee kipeää?

– Ei koivu mitään tunne!

– Ei tunne niinkuin ihminen ja eläin, mutta kärsii. Kaunista ei mikään nylkeminen ole. Isä tunsi syyllisyyttä, vaikka oli valinnut väärävartisen halkokoivun.

Puukko viilsi tuohta kuin suutarin väärä veitsi nahkaa. Miten isä osasi kulmat noin yhtä pitkälle? Silmällä! Sitä varten niitä oli päässä kaksi.

Hän kuori ja teroitteli koivunvarpuja ja pisti ne hampaisiinsa. Pitkät roikkuvat viikset. Kenellähän ennen oli nähty sellaiset? Hylkeellä jossakin kirjassa. Puukon kärki kaivautui sormien välitse kuin linnunnokka, toinen reikä vielä, ja sitten tulivat viiksenpäät näkyviin.

Heikkikin yritteli tuohisen tekoa. Suupielet jäivät vinoiksi, vaikka isä neuvoi. Ja kulmaan tuli silmä. Se oli oikeastaan turhaa komeutta, tuohiselle. Mutta Heikki lupasi sittenkin syödä siitä keittonsa.

Kaikilla miehillä oli paluumatkalla kantamista, isällä puita, Heikillä risuja, Kyöstillä tuohiset.

Äiti ja Liisa kuorivat jo perunoita. Kalamiehille tuli kiire.

Isällä ei ollut onkea, mutta hän tiesi kalapaikat. Myllyn altahan isä sen suuren ahvenen oli saanut? Niin, ja säynävän, joka painoi lähes kilon. Heikille tuli ihan hätä.

Mentiin hiekkarinteen puoleiselle rannalle, koska siellä oli hämärämpää. Isot kalat kaihtoivat kirkasta päivää.

Oli siellä toista kuin matalassa ja risuisessa kotirannassa. Vesi kierteli ja pulisi vaahtokuplaisina silmäkkeinä. Korkin sai vetää vaikka kuinka syvälle. Olikohan siellä pohjaa ollenkaan? Jaa no, tottakai. Vesihän olisi muuten juossut kuiviin.

Pojat istuivat kumpikin eri kivellä, isä keskellä, vähän kauempana. Kuiskailtiin hiljaa, kaloilla on tarkat korvat.

Mutta missä Kyöstin korkki oli?

Kyösti nosti, vapa viipersi, kun käsi vapisi. Isä aikoi jo hypähtää hätiin, mutta mies voitti ennen. Ilmassa killui suurenpuoleinen ahven.

Kyösti rapisteli ja ilakoi ääneen. Heikki ravisteli päätään ja pui nyrkkiä. Eihän se ollut ainoa. Hänenkin onkeaan jo tärppi.

Hän sai vähän pienemmän ahvenen, mutta puhui ja rapisteli melkein kuuluvammin kuin Kyösti. Isä muistutteli, että siellä saattoi olla kolmaskin ahven, eikä kahdesta viiden hengen keittoon tule vielä tarpeeksi makua.

Ei ollut. Siirryttiin vähän alemmaksi, Jossa vesi poreili rauhallisemmin. Suuri kuusi suojasi katveiseksi koko lammikkopaikan. Kyösti sai pari pientä ahventa, Heikki kolme särkeä. Hän koetti kehuskella valkosuomuisiaan. Isä oli löytänyt vedentuoman laudanpalan, perkaili kaloja ja myötäili. Kyöstin kalojen suomus oli paljon kovemmassa, Heikin valkoisista lähti melkein kädellä vetäisten. Kalojen mausta saatettiin olla eri mieltä, ehkä Heikki itsekin, kun tuli kattilasta valittavaksi.

Muutettiin taas paikkaa. Uudessa näppäsi aina halukkaammin: pieniä särkiä, salakoita, ahvenia. Kyösti sai lahnanlitukan ja Heikki vaaksanmittaisen säynävän.

Sieltä voisi tulla suurempikin. Eivätkö säynävät kulkeneet parvissa? Kulkivat, kulkivat, milloin eivät liikuskelleet yksinään.

Heikki etsi suurimman matosen, sylkäisi ja odotteli jännittyneenä. Kyösti sai kolme ahventa, semmoisia tinttiä vain.

Heikin tärppäsi. Painoi, painoi ja junnasi hiljalleen syvälle päin. Heikki nykäisi ja alkoi nostaa. Vapa viipersi ja kaartui. Mutta vedenrajassa kala hellitti ja mies oli keikahtaa selälleen.

– Voi onneton! Näkikö isä, minkälainen ponssari se oli? Ja matosen vei. Säynävä se oli ihan varmasti. Mahtaako tulla enää uudestaan?

Isä vakuutteli tulevan. Eihän se nälkään viitsinyt kuolla, suuri kala. Odoteltiin hartaasti. Tuli muutamia pieniä ahvenia ja särkiä, mutta ukkosäynävää ei kuulunut.

– Eipäs se tule, alkoi Heikki syytellä.

– Ei suinkaan se tänään.

Heikin mielestä sen olisi pitänyt tulla juuri tänään. Harmitti, ettei viitsinyt enää puhuakaan.

Isä arveli, että kaloja oli tarpeeksi, neljä jokaiselle ja Penille kaksi. Heikki intteli jokeen painuneen säynävänsä puolesta, mutta kun kuuli, että isä ja Kyösti aikoivat myllyyn talkkunoita jauhattamaan, kiehitteli hänkin äkisti siimansa vavalle.

Pojat juoksuttivat kalat äidille, isä meni jo edeltäpäin myllylle. Kivet olivat paikallaan, mutta pyöriminen taisi olla vähän sitä ja tätä. Vesi oli vähissä ja putkiruuhi pahasti ravistunut. Pojatkin olivat joutuneet jo jalkojaan hierottamaan. Kun seisoi ruuhessa, niin virtasi jalan yli; jos toppasi vastaan, niin sähisi kuin lantavesitynnyrin hana.

Isä puuhaili jotakin ylhäälläpäin. Kuului vähäinen lupsaus. Sen jälkeen ei ruuheen tullut vettä enää ollenkaan. Isä oli pudottanut ruuhen niskassa olevan patolaudan paikalleen. Ryhdyttiin tukkimaan sammalilla rakoja. Pojat repivät ja kantoivat, isä kykki ruuhessa ja tunki lastalla rakosiin.

Sammalsylykset vierivät itsekseen ruuhta alas. Sitä hauskempaa oli, mitä alemmaksi isä joutui. Lopulta hän oli melkein myllyn alle johtavan reiän tukkona. Sammalniput kierivät kuin karhunpojat! mutta mörinä kuului takaapäin. Isää tuskin enää näkyi ruskean kasan alta. Pojat laskettelivat yhä uusia. Mutta isä keksi keinon, laidan yli koskeen. Ruskeat nallet pyörivät ja pylkähtelivät suvantoon päin. Mahtoivat siellä kirput lähteä!

Sisällä myllyssä oli myös korjailtavaa. Tuutti ei ollut paikallaan, eikä se keppikään, joka johti tuutista kivensilmään. Mutta kivet olivat, silmät ihan vastakkain. Kivien vieressä oleva jauholava lakaistiin hyvin puhtaaksi.

Kun kaikki oli saatu kuntoon, tyhjensi isä talkkunapussin tuuttiin. Jyvät kurkistelivat kahakepin aukosta, pari hernettä ensimmäisenä.

Isä lähti ulos, sanoi päästävänsä veden juoksemaan. Poikien piti katsoa tarkasti, alkaisiko ylimmäinen kivi pyöriä, mutta koskea ei saanut. Se voisi nipistää sormen ja kädenkin.

Pyörikö se niinkuin kiekko? Ei, vaan niinkuin hyrrä. Mutta jos se lähtee kiertämään ja tulee päälle? Eihän se voinut, kun oli navassa kiinni.

Seinän takaa kuului kohaus. Pojat tarttuivat toisiaan kädestä ja tuijottivat kiveen. Suhina kuului jo myllyn alta. Permanto liikahti! Eipä kuin kivi! Ylimmäinen kivi liikahti ja alkoi hiljalleen pyöriä, sitten vähitellen nopeammin.

Kyösti puristi Heikkiä sormesta. Eihän se vain tule päälle? Ei tule. Heikki veti pikku veljeä lähemmäksi ja oli kuin aikamies.

Kaha kalkutti, ja tuutin ruuhi vemputti sivullepäin, niinkuin lehmä olisi märehtinyt. Herneet putosivat heti kivensilmään ja perässä tipahteli jyviä.

Isä tuli ovesta.

– Jo pyörii!

– Pyörimäänhän se on pantukin.

Isä otti pienen myllärin syliinsä. Mentiin tarkastelemaan ja maistelemaan jauhoja. Hyviä olivat, ihan kuumiakin vielä ja maistuivat talkkunalta. Kyösti halusi nähdä, miten kivi söi. Isä nosti ylemmäksi.

Ei siellä ollut kieltä eikä hampaita, vain reikä, johon jyvät painuivat. Mutta kun ne tulivat kiven reunan alta, eivät ne olleet enää jyviä, vaan jauhoja. Sen ihmeen edessä Kyösti ihan huokasi.

Vesi loppui ennenkuin jauhatettavat. Pantiin sulkulauta kiinni vähäksi aikaa. Sillä välin tehtiin myllyn takana muuta mukavaa. Isä heitti niin pitkän voileivän, että rapsahti toiselle rannalle. Heikki nappasi vastarannan mäntyyn viidellä kivellä peräkkäin. Sitä ei tehnyt joka poika. Mutta Kyöstin munalukko oli paras, kerran pulpahti vain. Muut eivät juuri huomanneetkaan kuin Kyösti itse.

Rannasta kankaalle oli hiekkarinne, jyrkkä kuin navetan katto. Pojat juoksivat sitä ylös, mutta eivät päässeet kankaalle, kun hiekka juoksi alaspäin.

Huomattiin, että vesi vieri jo ruuhen reunalaudan ylitse. Tuli kiire myllyyn. Pojat jäivät ruuhen viereen katsomaan, kun isä meni nostamaan luukkulautaa. Lauta viuvahti ylös, ja vesi ihan kaatui ruuheen. Sillä oli vasta kiire. Pyyhkäisi myllyn seinän alle kuin rotta kissan edellä.

Pian jyvät loppuivat. Kopisteltiin tuuttia, rapisteltiin ruuhta. Kiven ääni kävi jylhemmäksi. Pysäytettiin mylly, laastiin jauhot kasaan ja pistettiin pussiin pienellä äyskärillä, joka oli tuutin ulkopuolella naulassa.

Poikien mekot olivat jauhoissa, Kyöstin tukkakin, mutta Heikillä oli komeat talkkunaviikset. Kumpikin tahtoi kantaa pussia; sovittiin, että kantoivat yhdessä.

Savu nousi suoraan ilmaan, ja kalakeitto jo kiehui. Liisa oli riipinyt lattialle lehtiä ja pistellyt seinänrakosiin pihlajanoksia. Pöydälläkin oli kukkia: keltaisia, sinisiä ja valkoisia. Heikki sai ajaa komeat viiksensä vedellä ja pyyhkeellä. Äiti pölisteli pienemmän myllärin tukan ja mekon.

Kalakeitto ammennettiin tuohisiin. Heikki tahtoi oman kierokulmaisensa, mutta silmä vuoti pahasti. No, sittenpä ei tarvinnut lusikkaa, antoi juosta suoraan suuhun vain.

Ei mitenkään tahdottu saada keittoa loppumaan, vaikka Penikin yritti kuin mies. Mutta talkkunaviiliä se ei enää syönyt. Ei ollut väliäkään.

Syötyä mentiin tupapihan nurmikolle auringonkylpyjä ottamaan. Sinne Peni lähti mukaan, mutta ei malttanut yhteen menoon kauan paistatella; milloin oli kärpänen nenällä, milloin jotakin muuta kuulastettavaa.

Kyösti tahtoi, että isä kertoisi sadun myllytontusta, joka asui myllyn alla vesikuopassa.

Hän makasi ihan isän vieressä ja kuunteli silmiään räpistellen. Heikki ja Liisakin kuuntelivat, ehkä äitikin toisella korvallaan. Satu pyrki katkeamaan, mutta silloin Kyösti aina kiirehti hätiin: "Ei se vielä lopu!" Täytyi jatkaa.

Aurinko lämmitti suloisesti. Vihuriaura juoksi suvannolta lammelle silloin tällöin. Hoikat koivupojat ja tylleröiset pihlajatytöt pääsivät kai kohta kolopiilosille?

2.

Loviisa taapersi riihiladon luona vastaan. Hänen hameensa oli kääräisty vyötäisille, kuten tavallisesti. Huivi oli valahtanut niskaan. Vasikkahakaan näytti olevan matka, koska kummassakin kädessä oli täysinäinen kurnaaliämpäri.

Loviisa oli melkein aina vähän muksuissaan, nyt hän näytti ihan vihaiselta.

– Koko päivä siellä maataan ja maleksitaan. Minä täällä saan hypätä ja taistella kieli vyön alla. Saan jo!

– Mikä hätänä? Onko sattunut jotakin? tiedusteltiin.

– On sattunut. Ja sattuu vastakin. Hevoset pellossa. Rengit kylillä. Ja telehvooni soi ja helisee kuin mikä riivattu.

Siinä se pääpaha olikin. Aina Loviisa renkien ja luontokappaleiden kanssa aikoihin tuli.

– Soitetaan ja soitetaan. Kysytään ja töristään. Onko kotona? Eikö ole tullut? Eikö vieläkään ole tullut? Ja vaikka minä vakuutan vakuuttamasta päästyäni, että ei ole kotona, eikä taida tullakaan pariin vuorokauteen, niin ajetaan vain kärymasiinalla. Siellä ovat. Saliin komensin ja sanoin, etten minä kerkeä tässä teille kahvia keittelemään enkä rätäilemään. Eikä sen puolesta, että mitään tarvitsisivatkaan pariin kuukauteen, lihavia kuin mitkäkin syöttiläät. Toisessa toki on vähän muutakin kokoa ja näköä, mutta toinen kuin kaalinkerä. Tuskin napaansa näkee, varpaitaan ei kumminkaan.

Loviisa meni ja motkotti vielä itsekseen. Hän vihasi herroja ja autoja kuin härkä konttia.

Herrat, pankinjohtaja Pitkäkoski ja pormestari Bergman, tulivat naureskellen pihassa vastaan.

– Jopahan lopulta uskaltavat näyttäytyä isäntä ja emäntäkin, kuului sikarin takaa Bergmanin römeä ääni.

– Onko komennossa valittamista, vai mitä? Heikki tervehti ja esitteli emäntänsä ja lapsensa. Pojat juoksivat tarkastelemaan autoa.

– Ei ole uskaltanut valittaa. Koppiin pantiin ja ovi kiinni. Täydellinen amatsonidiktatuuri, valitteli Pitkäkoski.

– Mikä se on tämä naiseläväinen tässä talossa, täti, piika vai muori? ehti Bergmankin taas.

– Tupatonttu. Tällaisissa vanhoissa perintötaloissa elelee vielä radion ja lentokoneen aikakaudella sellainenkin ihme.

– Mutta itsekinhän te taidatte elää vielä kivikaudessa. Pussit ja hinkit, onget ja kattilat. Mikä tietää, vaikka olisi päänahkoja repussa. Miltä intiaaniretkeltä te palaattekaan? havainnoi ja tiedusteli pankinjohtaja.

– Oikein arvattu. Meillä on tapana kerran kesässä käydä tuolla metsässä vanhalla myllyllä irroittelemassa päänahkaa, myönteli Heikki.

Emäntä meni laittelemaan teetä, isäntä ja herrat lähtivät tarkkailemaan talon laitoksia ja viljelyksiä.

Pormestari Bergmanille, joka itsekin oli uudenaikainen ja aloitekykyinen suurviljelijä, olivat nähtävyydet suurimmaksi osaksi tuttuja, joskin muutamat asiat kiinnittivät erikoisesti hänen huomiotaan.

Johtaja Pitkäkoski ähki perässä ja ihmetteli kaikkea.

– Mitkä ne olivat nämä Baabelin tornit tässä navetan sillan vieressä? Ei suinkaan näön vuoksi noin komeita pilareita.

– Näön vuoksi, no minkäs sitten! Näön vuoksihan sinäkin olet viime vuosina noin pyöristynyt – Bergman oli usein jokseenkin suorasukainen. Vähän hävetti ja harmittikin sellainen pankkiherra, joka ei säilötorneja tuntenut.

Painuttiin sisärappuja navettaan. Oli niin suuri luukku, että Pitkäkoskikin mahtui juuri ja juuri. Bergmanin silmä tarttui pöydän juoma- ja sulkulaitteisiin, jotka olivat isännän omaa patenttia. Käytännölliset värkit, ehdottomasti. Työn säästämiseksi ei koskaan keksitty liikoja. Kun saisi vielä automaattiruokkijatkin, niin voisi tilata ja pukea jonkin muodista menneen näytenuken karjakoksi nurkkaan.

– Se osaa olla väliin pirullinen tuo pormestari. Pankkiherra kulki nyt vuorostaan isännän rinnalla, kun maitohuoneen kautta mentiin taas pelloille:

Sokerijuurikas oli toisen kerran perattu ja lauantaina harattu. Olikin sen näköinen, että kelpasi katsella.

– Neljäkymmentätuhatta kiloa hehtaarilta, arvioi Bergman asiantuntevasti.

– Ellei vaaroja tule. Sekin on aina otettava lukuun.

– Niin, vekseleissä! Kun sokeri pääsee tuohon varteen ja kesä on tämäntuntuinen, ei tule suurempia älläpäitä.

Käveltiin taas ja ihailtiin vehnäpeltoa, joka oli harvinaisen lupaava ja tasamittainen.

– Mutta mihin tämän talon pelloilta ojat ovat joutuneet? Minä muistelen sellaisiakin tarvittavan. Pankkiherra yritti parantaa osakkeitaan.

– Diskontattu ja aksepteerattu maan uumeniin jo aikapäiviä sitten.

Niin jatkui edelleen pelloilla, koepalstoilla ja uudella laidunmaalla. Herrat heittelivät kuin pikkupojat palloa. Isännän ei tarvinnut muuta kuin naureskella ja kuunnella valmista.

Mentiin sisään. Emännän teekannu oli jo odottamassa villamyssyn alla. Kotiinnuttiin siihen iltapäiväiseen karsserihuoneeseen, joka uudessa asetuksessa ja valaistuksessa tuntui olevan varsin viihtyisä ja kodikas paikka. Juotiin teetä. Käsiteltiin päiväntapahtumia, vähin politiikkaakin, varsinkin vieraat keskenään etupäässä pallopelin ja naljailun merkeissä. Pankkiherra tuntui olevan niillä aloilla aika paljon vahvemmalla pohjalla kuin maatalousasioissa.

Keskustelu siirtyi taas talouselämään, niinkuin oli luonnollistakin; kaikki vankkoja talousmiehiä, eikä emäntä pyrkinyt johtamaan sivupoluille.

– Vestenin myllärinura on lopussa. Oletko kuullutkaan vielä? johti Bergman uuteen asiaan melko suoralla hyppäyksellä.

– Vestenkö pois? Milloin ja mistä syystä? Heikki värähti tahtomattaan, niinkuin olisi ollut ennakkoaavistus jostakin uudesta, oudosta, mutta kiihdyttävästä.

– Pitkät passit annettiin sille juutalaiselle. Olisi jo pari vuotta sitten pitänyt antaa. Eihän porsaasta ole mylläriksi. Pitkäkoski heitteli yksin tein kolmella pesään.

– Me etsimme uutta miestä, mitä se enempiä ruusailemisia tarvitsee! Sinä olet vanha mylläri.

– Nuori mylläri hän on. Tänään viimeksi talkkunoita jauhatteli; taitaa vieläkin olla takki jauhoissa, huomautti emäntä.

Bergman käväisi pölistämässä. Savusi totisesti. Naurettiin joukolla.

Emäntä avasi oven ruokasaliin ja pyysi, että lähdettäisiin maistamaan, oliko nuori mylläri vanhan veroinen. Viilipiimää vain ja talkkunoita.

Erinomaisia talkkunoita, vaikka se kai johtui enemmän talkkunoiden keittäjästä kuin mylläristä. Viilipiimä oli parhaimman kiitoksen yläpuolella. Pitkäkoski kehui ja maisteli.

– Mitäpä tässä enempiä todistuksia tarvitaan. Me tarvitsemme myllärin. Sinä olet se mies! laukaisi Bergman.

Kerttu ei ollut ottanut asiaa tältä kannalta, eikä Heikki itsekään. Tuli pitkänpuoleinen äänettömyys. Pitkäkoski lopetteli kolmatta lautasellista.

– Ojankaivuu ja kyntäminen on liian raakaa työtä sinun kyvyilläsi varustetulle miehelle. Bergman toimi edelleen poramiehenä, ehkä lähemmän tuttavuuden perusteella.

– Lahtelan ojia on kaivanut ja peltoja kyntänyt sama suku jo monta polvea.

– Älä ymmärrä minua väärin! Minä en halveksi kyntämistä. Itsekin osaan kyntää.

Pieni sivusilmäys Pitkäkoskeen, tuskin huomattava, mutta helposti tulkittava. Bergman jatkoi:

– Kyntäminen kyntämisenä. Se on historiallista työtä ja arvokasta työtä. Mutta työnä sitä tekee sellainenkin mies, jolla on pienemmät aivot.

– Entä jauhattaminen sitten? Eikö siinä ole sama laki?

– Aivan. Mutta nytpä onkin kysymys tämän tasavallan parhaimman myllyn isännästä.

– Minun osuuteni yhtiössä on niin pieni.

– Se ei merkitse mitään. Eihän Vestenillä ollut senkään vertaa.

– Hän tunsi alan.

– Sinä tunnet yhtä hyvin, kun muutaman viikon tunnustelet.

– Niin, eihän Mooseskaan syntynyt kansanjohtajana, eikä Napoleon kannukset jalassa! Pitkäkoski heitti kortensa kekoon.

– Myllyssä sinä pian tulet aikoihin, ja tämä herra pankissa sinulle tenttaa kaikenlaatuiset konttaukset. Hän ei ole tosin Mooses eikä Napoleon, mutta hänellä oli syntyessään vekselisalkun tila kainalossa.

– Ei pormestarinsauvaa, ikävä kyllä. Pitkäkoski ei jäänyt sanapelissä pitkiin velkoihin.

Heikin oli vaikea puolustaa asemaansa kahden taitavan miehen ristitulessa. Hän pyysi viikon miettimisaikaa. Myönnettiin yhtiökokoukseen saakka, joka oli ilmoitettu tulevaksi maanantaiksi.

Herrat lähtivät.

– Tulee se, kuiskasi Pitkäkoski tielle käännyttäessä.

– Mies oikealle paikalle; saatpa nähdä! Bergman muutti isompaan vaihteeseen.

– Ja omistaa vakuutta.

Pankkiherra katseli ja vaakaili omilla punnuksillaan, ei kauan samoja paikkoja, sillä kaasunappi oli painavanpuoleisen varpaan alla.

3.

Heikki heräsi, mutta ei avannut silmiään. Ruokasalin kellon lyöntisalpa raksahti. Neljäköhän vai viisi? Hän odotti, niinkuin kymmeniä kertoja ennen.

Neljä vasta. Tuntui, niinkuin olisi saanut lahjan. Hän raotti varovasti silmiään. Kerttu hengitti keveästi. Viimeinen tunti, unen ja toden välimailla. Herättämiseksi ei olisi tarvinnut muuta kuin pienen rykäyksen.

Kahdella sängyn edessä olevalla tuolilla oli miesten vaatteet, Heikin "överhaali" ja Kyöstin ristiraitaiset puolikashenkseleineen. Kyöstin tossut olivat rinnakkain saman tuolin alla. Niiden piti olla aina niin. Hän oli tarkka tavaroistaan. Heikin saattoivat olla missä sattui, vaikka eri huoneessakin.

Auringon punerrus väritti akkunan oikeanpuoleisen pielen. Oli kaiketi pilviä lännen taivaalla, koska oli niin väkevä loiste.

Heikin katse liukui tutusta esineestä toiseen kuin pysähdyttävää naulaa tai kiinnekohtaa etsien. Väliseinästä vasta löytyi sellainen niin terävän pidättävänä, että etsijä tahtomattaan hätkähti: äidin silmät.

Suurella vaivalla oli äiti suostutettu maalarin malliksi... Mitä minä tämmöinen vanha ja ryppyinen? Monin pyytämisin saatiin. Musta mekko ylle ja isävainajan kihlaneula rintaan.

... Kaikkia hassutuksia... Ja tässäkö minä nyt kädet ristissä rupean joutilaana tuntikausia istumaan! Neljänä päivänä piti istua. Oli se vasta. Ja maksaakin sille ruoan lisäksi piti? Ei suinkaan se muuten noin hatevasti, tukka silmillä ja suu auki. Tuskin nenäänsä jouti niistämään koko mies.

Kuva tuli tekijän ja muidenkin mielestä hyvin onnistunut. Mutta äiti ei ollut tyytyväinen, eikä Loviisa.

– Tuommoinen riihimies. Katso nyt sinäkin!

– Niin aina. Toinen tiirotti ja ihmetteli. – Mitä nuo rypytkin? Niinkuin niitä ei vanhalla ilmankin olisi.

Taiteilija ehdotti, että Loviisakin maalattaisiin.

– Vai värjäisit? Mene sutkimaan navetan ulkoseiniä! Mene jo!

Se oli äidin mielestä varmaan hyvin paikalleen osattu. Kadutti itseäänkin, mutta minkä sille enää mahtoi, enempää kuin sillekään, että nuoret saivat hassuja päähänpistoja. Ainahan niille täytyi peräksi antaa.

Auringon valojuova oli ehtinyt kehyksen reunan yli. Äidin katse oli tiukka ja rypyt syväuurteiset. Juuri tuonnäköinen hän oli ennen, kun jotakin oli tullut tehtyä, ja oli vieraita, ettei voinut torua ääneen.

Oikean suupielen ryppyuomaan oli varmaan kaivautumassa jokin tuttu lauseparsi: Viisi virkaa, kuusi nälkää, Tai: Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, tai jotakin muuta.

Heikki käänsi päänsä ja katseli vastakkaiseen nurkkaan. Siellä oli puupuntari, sukuperintö vuodelta 1803. Olihan niitä muitakin: piippuhylly, katajatuoppi, piilukkopyssy, vinnin rojuissa ehkä vielä vanhempaakin. Oli aina pitänyt koota pieneksi kotimuseoksi, mutta niinpä oli jäänyt, niinkuin moni pieni useinkin mieleen muistuva asia tahtoo jäädä.

Puntari oli raskaan ja jälyn näköinen. Isän Isä oli sillä mukiloinut rosvoja kaupunkimatkoillaan ja ajanut kerran ryöstelevän mustalaislauman pellolle. Siitä peräisin piti oleman halkeaman nupissa.

Hän siristi silmiään. Niinkuin vanha puntari olisi pituudeltaan venähtänyt. Nuppi kasvoi kuin nuoskasään lumipallo.

Hän ummisti silmänsä kokonaan, mutta puntari ei hävinnyt, päinvastoin. Kädensijaan ilmestyi koppurainen koura. Se punnitsi. Mitähän se oikein ähki ja punnitsi? Punnus painui, koukkupää nousi. Mies. Mieskö siinä oli?... Kaksitoista naulaa ja seitsemän luotia. Kovinpa olet kevyt!

Vaari ähkäisi ja häipyi. Heikkikin ähkäisi ja riipaisi silmänsä auki. Kerttu heräsi.

– Kello on vasta puoli viisi.

– Mikä sinut näin aikaisin?

– Mutta niinhän sinäkin.

He kääntyivät syrjittäin ja katselivat äänettöminä toisiinsa. Elävässä taulussa ei ollut vielä riihimiehen väriä eikä ryppyjä, ehkä joitakin pieniä epämääräisiä viivanjuonteita. Luomi rävähti silloin tällöin, mutta sen jälkeen oli iriskalvo entistä kirkkaampi ja tutkivampi. Se poltti Heikin sanoihin.

– Pari kertaa viikossa ajan kotona. Eihän tämä ole kuin vajaan tunnin matka. Matti hoitelee töiden johdon. Oli niin tärkeän näköistä poikaa, kun illalla juttelin.

– Sinullako? Mikähän hätä sinulla täällä? Eihän minusta tähänkään asti ole ollut muuta kuin pientä harmia ja vaivaa.

Luomi värähti taas pari kertaa. Kellon käynti kuului toiselta seinältä. Olikohan vähän kallellaan, koska onnahteli? Poikien hengitystahti sekautui. Kummankohan nenä oli tukossa, Heikin vai Kyöstin?

– Siellä on hauskat, valoisat huoneet, korkkimatto ja kauniit tapeetit. Kun Liisa tulee kouluun, niin hoitelemme itse taloutta. Ja sinä tulet usein mukaan. Loviisa touhuaa täällä.

Kerttu katsoi, mutta ei vastannut, ei myöntänyt eikä kieltänyt.

– Täällä ei ole enää mitään suurempia perustöitä, salaojitussuunnitelma valmis, laidun selvä.

Heikki odotti, että toinen olisi nyökäyttänyt tai edes päätään ravistanut. Ei kumpaakaan. Katse oli kysyvä, mutta ajatukset harhailivat kauas etääntyneinä ja epämääräisinä.

– Ansion vuoksihan minä – ymmärräthän. Muutamia vuosia. Velattomana palaan takaisin.

Kello löi kuusi.

– Minä lähden käymään niityllä. Mittaan samalla Juhon kuokoksen, kun eilen jäi. Hän hypähti ravakasti lattialle ja veti housut ja saappaat jalkaansa. Sängystä katseli naisen kuva, seinältä toinen. Kummankin silmissä kuvastui hätä. Ne hakivat jotakin, kumpikin omia teitään kulkien. Mitä ne hakivat?

Heikki napitti puseronsa, istahti sängynlaidalle ja naurahti. Nuorten silmien kysymerkki lientyi ja suli, kalvon sini kirkastui, iris pieneni ja tummeni. Heikki pusersi tyynyllä lepäävään pään käsikoppiinsa, suuteli silmää, toista ja vielä kerran.

Sattui kuin sähkövirran katkaisijaan. Käsivarret nousivat peiton poimuista, vaaleat hihat valahtivat alas ja sähköistynyt elämä kiertyi kahta tietä voima-aseman ympäri.

Mutta eihän sillä tavoin päästy koko päivänä niitylle, ja kymmeneltä piti olla jo kaupungissa. Heikki oikaisi vartensa hienoisella väkivallalla jännittäen, yhdisti virran katkenneet päät ja juotti ne keveällä suudelmalla yhteen. Poikain peitto oli valahtanut ja pari lihavaa kärpästä herkutteli luvattomilla paikoilla – ehtivät etääntyä hyvissä ajoin.

Mikki-kissa tuli rapulla vastaan hiiri suussa, väistyi askelen tiepuoleen, katsoi valppaasti, kyyristyi ja kyrräsi. Milloinka isäntä oli hänen saalistaan verottanut? Silittänyt ja kehaissut olisi nyt niinkuin ennenkin: Sivuutettiin ja kumpikin vilkaisi taakseen. Mikin silmissä välähti jotakin sukupolvien takaista alkueläintä. Olikohan se isäntä, vai muu kaksijalkainen?

Pääskysillä oli ajojahti. Kaksi istui lipputangon pallossa, niinkuin tähystäjiäkin olisi tarvittu, mutta koko muu uljas laivue harjoitti akrobatiaa, syöksyjä, äkkikäänteitä, surmansilmukolta, jokaisen suu kuin Molokin kita. Eivät edes ullakoiden katonalaiset akkuna-aukot pelastaneet hätääntyneitä hyönteisiä.

Maassa oli kastetta, tulossa siis poutapäivä. Aitovieren polulla toljotti rupisammakko suurin kysyvin silmin. Kovin lähteväisen näköinen oli, mutta ei kumminkaan hypännyt. Paras aika olisi ollut jo painua varjoisaan ojaan.

Peltoaidan veräjältä lähti jänis, harmaatakkinen, pitkäsäärinen vanhanpojanvotkale, sen näköinen kuin housut olisivat olleet putoamassa. Jussi vötkähti muutaman laiskan hypyn pensaikon suojaan.

Kovinpa niittytie oli umpeutunut. Ennen oli näkynyt peltoveräjältä niittyveräjälle. Välille oli tosin mahtunut hirmuinen metsä, jossa asui menninkäisiä. Hämärtyvinä syysiltoina lehmänhausta palatessa vilahteli ja välähteli puiden koloissa.

Suurin osa mäestä ja hakamaasta oli aikaisemmin kaskettu rukiiksi. Se oli jo isän ensimmäisinä vuosina. Nelivuotiaan pojan mieleen oli jäänyt suuri roihuava palo, punaiset lieskat ja mustat miehet. Silloinhan se oli palanut Kulovuorikin vattumaaksi yhteen menoon. Siitä mahtoi äijä säikähtyä tai äkiintyä, koska jätti polttoviljelykset ja pureutui kuokkaan ja auraan.

Purovarsiniitty, noin kahdenkymmenen hehtaarin ala, oli jo melkein kokonaan viljelyksessä. Avaamatta oli enää vajaa hehtaarin kaistale metsän reunassa. Tänä kesänä oli sekin selvä, jos kuokkuri tuolla kyydillä ottaa. Juhon leveäteräinen työase välähteli jo auringon valaistuksessa.

Heinää ja kauraa ja taas heinää, välillä muutama sarka rehunaurista. Ei ollut lajirunsautta, mutta olipa satoisuutta. Heinä kuin seinä, varsinkin uudella kylvöksellä, ja kauranoras puhisi väkevän voiman tunnossa. Vuosisatain typpivarastot laittoivat pinnan puhisemaan. Oli viime vuosina tullut suolailtua runsaasti kalilla ja fosfaateilla. Suo maksoi aina, monta kertaa kovan maankin puolesta. Velkaansa se kaiketi maksoi; Vähin erin oli nyhtänyt vuosikymmenien kuluessa, jokainen tuuli, sade, kevätpuronen, alaspäin niitylle, aina vain niinpäin.

Ihmisen määräkö oli tulla järjestelijäksi tässä kohden luonnon kiertokulkuun? Talvisin nousivat pihaton parveen sadat rehukuormat, painuivat alemmaksi ja muuttelivat muotoaan: paras maidoksi, lihaksi, lihasvoimaksi, jäte typeksi, suoloiksi lantalaan, tunkioihin pellolle, siirtyäkseen taas sieltäkin edelleen: heinän latvaan, viljan korteen ja osa syystuulissa ja kevätpuroissa niityllekin sen luovuttaman luontaislainan koroiksi ja kuoletuksiksi. Ikuisen kiertokulun laki.

Juho hytkäytteli niin tosissaan, ettei huomannut tulijaa. Heikki pysähtyi hänen taakseen ja jäi huvitettuna katselemaan.

Juholla oli karkeat hurstihousut, jotka aikoinaan olivat olleet kaiketi valkoiset. Lapikkaat olivat käännösvarsilla, ilman nauhoja ja kääntämättä suurina ratteina kuin ilmatorven päät. Ja terät! Niillä olisi peittänyt pienen tupakkamaan. Juho ei kärsinyt liikavarpaita. No, olipahan niityllä tilaa, ja tarvitsi hän kaiketi suokengät, koska hevosillekin laitettiin keväällä.

Paitaa ei Juholla ollut. Leveillä hartioilla näkyi jo olevan semmoinen vuota, joka kesti. Tavallisen pistokärpäsen oli turha pysähtyä aterioimismielellä, paitsi jos oli eväitä omasta takaa.

Juholla oli parhaillaan tekeillä valtainen kiertoliike suurenpuoleisen pajupehkon ympäri. "Huh", hutkahteli kuokan terä, ja mies säesti saman sanan. Joka lyönti meni tinkimättä läpi. Siinä saattoi olla vähän suurempiakin juuria. Mutta aina läpi, vaikka olisi ollut ranteen vahvuisia. Niissä oli jotakin sukulaisuutta, miehessä ja kuokassa, varsi vahva, ponsi käyrä, mutta visainen. Ja terä! Leveä ja leikkaava.

Juho sai kierroksensa lukkoon, levitti entisestäänkin tukevan haara-asentonsa ja nykäisi. Mätäs nousi kuin rieska pensaineen ja pehkuineen.

– Hop', peijakas!

Se merkitsi samaa kuin hyvää huomenta ja että oletpa sinäkin oikeaan aikaan jalkeilla. Ei Juho sanojaan kaikille uhrannut, Heikki sattui olemaan yksi valituita – ja kun oli niin kaunis aamukin ja komeaperäinen mätäs.

– Sinä panet tämän laidan selväksi Mikonpäivään mennessä.

– Tottahan jo! Juho hutkautti kuokanterän uuden mättään laitaan, jätti sen siihen puolivinoon, otti tupakkavehkeensä roimahousujen taskusta ja alkoi latailla.

Se oli suurenpuoleinen pesä, mutta kukkaro kesti verotuksen: leveäperäinen kuin vanha kutusammakko. Lataus päättyi ja tulitikku sähähti suojaavassa kourakuopassa, ei käynyt tuuli, mutta eihän vara haitaksi. Pöllähti muutamia pilviä kuin tavarajunan veturista.

– Mutta mitäs tulevana suvena iloksi pannaan?

Panoksessa oli pari, kolme ylimääräistä sanaa, ja varmaan Juho oli sitä jo monena päivänä ladannut.

– Se on sen ajan murhe, naurahti Heikki. Eiköhän yhdelle miehelle ja kuokalle löydetä työtä tulevanakin suvena.

– Niin minäkin olen tuumannut.

Niinkuin kuokallekin se olisi pitänyt sanoa ja mättäälle. Juho imaisi vielä muutamia ketunhäntiä, pani pesän juurakolle ja käveli kuokoksen laitaan.

Heikki otti sylikolmion ja mittasi kuokoksen. Yli kahdeksantoista aaria oli uusi valloitus.

– Tarvitsetko rahaa?

– Enpä hänestä välitä. Juho oli saanut taas suuren pehkumättään pylläyttämistä vaille ja antoi palttua semmoiselle roskalle.

– Mutta kovinpa turpoaa tuo kaura, ihasteli Heikki lähtiessään.

– Turpoaa se, myönteli Juho, ja kuokkakin hutkahteli samaan virteen.

Heikki kääntyi veräjällä, nojasi ylimpään veräjäpuuhun ja katseli.

Suuret parioviladot katsoivat vastaan avoimin suin. Tuntui kuin jokaisella olisi ollut jotakin sanottavaa, mitä eivät juuri sillä hetkellä saaneet irti. Pieni isävainajan aikainen, hirsistä koirankaulalle hakattu, kyyrötti metsänlaidassa rauniollaan kuin vanha metsäkana, suu silläkin auki, pieni hampaaton suu, liian korkealla.

Hän kääntyi, ravisti hartioitaan ja juoksi veräjien välin yhteen menoon. Hengästytti, vähän hiottikin, mutta ei lämmittänyt.

Yläveräjällä hän kääntyi ja katsoi taas. Ei näkynyt enää kuokkamiestä eikä avoimia ladonsuita, vain veräjänaukko. Aukko? Oliko jäänyt puut laittamatta? Vai oliko siinä pari puuta?

Houreita! Ja Juhohan siellä on, eikä haassa ole edes vasikoitakaan.

Hän lähti taas, olisi juossutkin, ellei Loviisa olisi pyyhältänyt saunatiellä vastaan.

– Se sikakarsinan portti on vannotettava, että pitää. Siinä oli taas koko purtilokunta tönimässä, enkä minä jouda niitä siellä paimentamaan.

– Vannotetaan, vannotetaan. Vaikka olisiko se niin vaarallista, jos vähän pääsisivätkin jaloittelemaan.

– Ei minun puolestani, ellei sinun lappujesi ja ryytiruutujesi.

– Ai pekonit! Kyllä minä vannotan.

Sivuutettiin ja jatkettiin matkoja, kumpikin melkein yhtä touhukkaasti.

Pekonit siirtyivät vähän ulommaksi, kysäisivät sanalla, parilla, ja ihmettelivät. Vai vielä toinenkin panta, kun muutenkin jo oli liian luja.

Sikatarhalta hän meni laidunmaalle, jossa Matilla oli vesanniitto. Poika ei oikein välittänyt siitä työstä: kivinen pelto ja lyhkäinen viikate. Ja uutta vesaa se kumminkin lykkäsi.

Pöljä-sonni mullisteli lohkoaidan takana. Se ei ollut ensinkään pahantapainen, vaikka oli vähän pahasilmäinen, ymmärsi hyvin, mitä varten kolme lankaa oli laitettu, kerran vain oli näyttänyt, ettei ole pakko kiertää, mutta sopihan tuota oleilla ja paistatella päivää, koska kerran lehmärouvatkin. Eikä se niin ihanata ollut kärpästen syöttinä navetassa. Kun osasi olla viisas, niin piti paremmat päivät.

Salaojituslohkolla oli pyhän aika tehnyt pienet tepposet. Pari imuojaa oli jäänyt putkittamatta lauantaina, kun luultiin, ettei tule sadetta. Ukkosvaaru kulki yli, ja oja oli jaonnut pitkin pituuttaan. Ojuri oli aloittanut jo toisesta paikasta, kun oli sitä mieltä, että uuden kaivaminen oli vähemmän rähjäistä ja näköisämpää kuin vanhan rääpiminen.

Kyösti juoksi peltotiellä vastaan. Toisessa kädessä pyöri paperiväkkärä, toinen viipotti rinnalla vähän suurempaa ympyrää.

Täytyi ottaa niskatuoliin kannettavaksi. Siellä ylhäällä kuului käyvän parempi tuuli. Ainakin tuulimyllärin suu siellä paremmin kävi, jalat pelasivat ja varpaat keikkuivat.

Oli jo aamiaisen aika. Pojilla oli kova nälkä. Kyösti tinki kaksi viilikupillista. Viili oli hänen mielipäivällisruokaansa, jota täytyi saada myös aamiaiseksi ja illalliseksi.

Isä lähti johonkin, kun oli muuttanut vaatteensa ja paitansa ja rasvannut auton. Olisi kivaa päästä mukaan! Eikö isä voinut ottaa?

Ei voinut, sillä isä viipyi ainakin kaksi tai kolme päivää.

Minkä takia isä niin kauan viipyi? Ei isä saanut mennä niin kauaksi ja jättää äitiä ja siskoa ja poikia.

Koko joukko lähti maantielle asti saattamaan. Äiti ja Liisa istuivat perään, pojat isän viereen. Kyösti tööttäsi – tiellä ei tosin ollut muita kuin pari varkain pujahtanutta kukkopoikaa, mutta sopihan sitä niillekin. Heikki irroitti puhdistusviivoittimen, vaikka ei satanut. Se vemputti niin hauskasti.

Koivukujainen kotitie oli lyhyt. Saattajat nousivat palatakseen.

Oikeinko kädestä pitäen ja poskia sivellen? Eihän tullut muuta kuin kahden päivän ero, kolmen korkeintaan. Mistä ja miksi niin hiukaisevan ikävä olo?

Heikki kaasutti hiljalleen, katsoi taakseen ja vilkutti. Portilla vastasi neljä kättä, alempaa ja ylempää. Isä meni, jätti, jätti...

Oliko kaasuttaja tukkeutunut ja oliko tuulilasissakin sumua? Ennen mutkaa hän kääntyi vielä kerran katsomaan. Neljä kättä vilkutti nyt keskitiellä. Niinkuin vaara olisi ollut ja tie liikenteeltä suljettava.

Vilahteli ja välähteli vielä kerran epämääräisenä näkemyksenä. Oliko niillä kädessä jotakin valkoista, vai punaistako se oli?

Hän kaasutti tarpeettoman paljon. Tukkeutuma selveni. Auto syöksähti täyteen vauhtiin kuin kirpeästi kannustettu ratsu.

4.

Tukahduttavan kuuma kesäinen yö. Tyhjät, korkeaikkunaiset huoneet. Koira haukahti jossakin, toinen vastasi. Pitkä kimeä merkkipillin ääni, veturi vihelsi vastaan lyhyemmin.

Turhaan yritettyään unta Heikki nousi, pukeutui ja lähti ulos.

Oli verraten hämärää. Kostea yötuntuinen ilma löi vastaan. Rääkkä äännähteli yksitoikkoisesti radan takana pellolla. Kauempaa kuului niittokoneen suriseva ääni vuoroin heikommin, vuoroin säklättävämmäksi kiihtyen. Oli kaiketi hyvin pitkä sarka, tyhjiltään käännettäessä koveni selvemmäksi.

Myllyn ääriviivat kuvastuivat mäen alla sumuista taustaa vasten. Joitakin irrallaan olevia tavaravaunuja oli takana olevalla pistoraiteella kuin tulitikkulaatikkoja suulleen käännetyn jyväkapan vieressä.

Ei mitään liikettä kuulunut välipihalta päin. Missähän ja minkähänlainen oli yövahti? Muut miehet Heikki oli nähnyt vuorovaihdon aikana. Hän käveli puoliksi ruohottunutta tietä alaspäin, pysähtyi, kun kuuli myllyn takaa lähestyvää askelten rapinaa.

Sumusta sukeltautui pienenläntä mies lyhyissä varsisaapikkaissa ja työpuserossa.

– Kuka pirulainen se täällä tähän aikaan kulukee ja toljailee?

Se oli varmaan yövahti. Heikin päähän juolahti vähän koetella ja kujeilla. Hän peräytyi muutaman askelen ja pysähtyi äänettömästi.

– Kyllä minä sinut opetan, älä yhtään kiepoile! Äijä tuli yhtä monta askelta ja pysähtyi hänkin. – Sano lemmessä, millä asioilla kuljeskelet, eli piru vie, siitä tulee toiset rapinat!

Äänettömyys. Sitten muutamia askeleita taas, toinen taakse, toinen eteen.

– Minulla on revolveri.

Taas muutamia askeleita.

Ja uusi Isännöitsijäkin makaa tuolla konttorin puolella!

Sama peli kuin ennenkin. Yövahti otti kipakammat askelet ja tuli lähemmäksi.

– Häviä lemmessä, eli minä soitan poliisin ja palokunnan!

Heikki nauroi ääneen.

– Te taidattekin olla kovaa poikaa!

– Oletpahan ihminen kumminkin, mikähän peijooni sitten lienetkin! Ääni oli vähän lienteämpi, kun ei sentään edes mörköjä eikä menninkäisiä ollut.

– Minä olen se uusi isäntä tuolta konttorin puolelta. Tehdään rauha maahan.

– No eikö tuota ennen passannut sanoa! Kas, piru vie, se on sillä tavalla tässä porvarillisessa maailmassa, että kenellä virka on, niin pitäköön siitä vaarin, muuten on leivästänsä laari!

– Niinhän se on, myönteli toinen naureskellen.

Käveltiin myllyn sillan luo ja istahdettiin sementtikaiteelle.

– Kauanko olette ollut yövahtina täällä?

– Mikkelinä tulee kuusi vuotta.

– Mikä nimi on?

– Vihtori, liikanimi Halakilahti.

– Te ette olekaan tämän puolen miehiä?

– Enhän minä, Keski-Suomesta päinhän minä, mutta mistä isännöitsijä sen tässä hämärissä jo näki?

– Siitä Halakilahdesta, naurahti Heikki. Vihtori selitti kädellään auttaen:

– Kas, se on sillä tavalla, että siellä meidän puolessa ei kävellä varpaisillaan, kun on saappaat jalassa ja ollaan oikealla asialla. Kun joku tytönlätkä lähtee kaupunkiin ja tulee mampselina takaisin, sanoo se halki, mutta me vanhemmat miehet sanotaan, että voi tyttö parka, kun olet jo melekein poikki, kunhan säilyisit, ettet menisi edes halaki!

Halkilahti otti puseronsa taskusta laatikon, avasi ja tarjosi:

– Tämä on vain työmiestä, jos kelevannee.

– Mikäpähän siinä olisi, mutta ei ole tullut totuteltua.

– Parempi onkin. Hän otti tupakan ja pani laatikon taskuunsa, joka oli niin lyhytpohjainen, että "mies" jäi näkyviin. Jäi selittämättä, minkä takia oli parempi. Terveydellisistä syistä kaiketi, sillä antamisen tarkoitus oli ilmeisesti täysin vilpitön.

– Kuinka sieltä Sydän-Suomesta tänne etelään olette joutunut?

– Jaa joutunutko? Hän sylkäisi ja imaisi pari rintahaikua. Kas se on sillä tavalla tässä nykyisessä maalimassa, että köyhä piru pannaan välistä vaikka taikinapytyn vanteeksi. Ole siinä sitten vain ja pitele kaksin kourin kiinni, sillä jollet pidä, niin rapsahat tielle ja sinut potkaistaan ojaan.

– Minä uskon, että te ette ole ollut koko ikäänne yövahtina, myönteli Heikki naureskellen.

– Ei puoltakaan, vain nämä rapavuodet. Torppahan minulla oli ja hevonen ja akkakin.

– Kuoli pois?

– Ei laitatavalla. Hän roiskautti vahvikkeeksi pitkän syljen.

– Siinä olisi ollut akkaa vielä pariksikymmeneksi vuodeksi, mutta se on naiseläväinen aina löysempää tekoa. Kun sattuu vähän häkäisempi löyly, niin kääkähtää kuin kana.

– Sattuuhan sitä elämässä.

– Sattuu sitä, niinkuin se veljespyykin pesukin.

– Olitteko mukana?

– Mitäs minä vanha kahju, mutta poika. Mäkeen mätkäistiin nuori mies. Sitä perää se sitten kääpertyi akkakin. Paateroi kuin silmäteräänsä, vaikka pulskahan se oli poika. Painimassa kulki monet pitäjät ja kellistyi aina ukko kuin ukko.

– Älkää enää muistelko niin vanhoja! Paranee nopeammin umpeen.

– Ei semmoinen haava koskaan parane. Kun parhaalle paikalle rääpäistään, niin siinä on, on ja pysyy.

Istuttiin ääneti vähän aikaa. Halkilahti löi kämmenellään tumpin imukkeestaan ja pisti sen taskuunsa.

– Eikö ollut muita lapsia? alkoi Heikki johdatella vähän ulommaksi.

– Ei ollut, mitäpähän pari tytönrääpiskää. Toisesta tuli suutarin muija ja toinen joutui täällä ratavartijan mukuloita lullaamaan.

– Siksi tekin tänne olette joutunut?

– No sillä, milläs sitten. Pommitetaan ja pärsmäntätään joka jumalan postissa: Isä myy siellä sen torpan. Mitä sitä vanhoillaan yksin raatamaan? Täällähän ihmisten parissa aikakin kuluu. Meillä on kaksi huonetta ja keittiö kolmas. Isä saa ihan ominaisen huoneen.

Hän otti uuden tupakan.

– Kyllä laupias, kyllä niillä oli. Kaksi huonetta oli, kakaroita kumpikin täynnä, säkkikankainen ovi välissä.

– Entä se keittiö?

– Jaa se keittiökö? Hän sylkäisi pitkän roiskauksen. – Riimuskamiina pakkilaatikon päällä.

– Ei sitä enempää ratavahdin palkoilla, naurahti Heikki.

– Eihän niillä, kyllähän minä sen tiedän. Enkähän minä sillä, mutta kun ollaan niin olevinaan, sehän minua piruuttaa. Mies on tekevinään työtä, eikä kumminkaan tee mitään. Ei valvo eikä makaa. Sillä kai niitä kakaroitakin tulee niin tuhannen peijakkaasti, ettei rätinkiä saa enää pidetyksi.

Taas pitkä roiskaisu.

– Ja mitä niistä rautapulteilla vannotetuista rautatien siernoista vahtii, sen täyteisiäkö! Enempää kuin tästä tiilimakasiinistakaan! Minkä täältäkään varastaa, kun kaikki ovet ovat lukossa!

– Jos sattuisi ilkimielisiä pahantekijöitä...

– Eipähän ole sattunut kuuteen vuoteen muita kuin te tänä yönä.

– Enkä minäkään aikonut pahaa.

– Senhän minä kyllä olisin erottanut naamastakin, jos olisi ollut vähän valoisampaa, mutta näkeekös täälläpäin keskikesälläkään, jollei ole kissansilmiä.

– Eikö tämä ole teille helppoa työtä?

– Heleppoa tämä on, vaikka ei tämä mitään työtä ole! Onpahan siitä mukavaa kumminkin, että saan olla ulukosalla. Ei tarvitse haistella riimuksen katkuja eikä kuunnella kaikkia öisiä tuhinoita. Levottomia ja kärttyisiä kaikki mukulatkin kuin mitkä vietävät. Kaiketi niistä koko soppakunnasta tulee ratavartijoita!

Noustiin ja lähdettiin kävelemään.

– Minkälainen tämä teidän yöohjelmanne on? tiedusteli Heikki taas.

– Jaa ohjelmako?

Tavanmukainen roiskaus.

– Kas se on sillä tavalla, että tasan kymmeneltä minä tulen, silloin kun toinen päivävuoro lopettaa. Minun on määrä käydä tuolla portilla ja täällä portilla ja sillalla ja alaovella ja sitten vielä konttorihuoneen rapulla. Siellähän se on kellokin, kai te sen jo huomasitte. Sitä kiekkoa minä kierrän kahteenkymmeneen kertaan. Jos jotakin ilimaantuisi, niin pitäisi hätyyttää muka, mutta niinkuin ma sanoin jo, niin eihän täällä mitään ole ilimaantunut.

Jouduttiin konttorin ovelle ja vedettiin kello. Istahdettiin taas, kun rappukivi oli sopivalla paikalla.

– Olipa kumminkin mukavata, kun tälle herrain puolelle sattui taas oikea mies.

– Mistä te sen vielä tiedätte?

– Näenhän minä sen silimistä! Se ryssä olikin vasta aika peijooni. Millä se jaksoikaan, sitä minä aina ihmettelen. Hutsuja melekein joka yö. Niitä purjehti aina Helsingistä asti. Olisivat pitäneet edes kartiinit kiinni, mutta jopahan pitivät, pirulaiset.

– Oliko teidän pakko katsella?

– No, mihin siinä silimänsä kätki. Jo se poika osasi! Voi, voi! Olen minä nähnyt ihmistä ja luontokappalettakin, mutta en ennen vielä sellaista. Vaikka kukapa sitä sitten osaa, ellei herra, kun sattuu sitä sorttia. Mutta kyllä se myllyssä komennon piti.

– Jaa-a, se tässä lieneekin päävirka.

– Niin kai, mutta ei se sillä kumminkaan ollut päävirka.

– Kuulkaapa, me taidamme parjata poissaolevaa. Heikki naurahti. Molemmat nousivat.

– En minä ole sitä sorttia. Mutta jollekulle täytyy purkaa, kun oikein ilikeyttää. Teille passaa sanoa.

– Sepä joltakin kuuluu. Ehkä me täällä vastakin tapaamme ja juttelemme. Hyvää yötä!

– Ehtoota! Taikka aamupuolta!

Hän otti tupakan etutaskustaan ja sytytti mennessään. Sääret hetkahtelivat sivuille ja taaksepäin.

5.

Mylly kävi kahta vuoroa.

Heikki ei ymmärtänyt aluksi muuta kuin katsella. Kaikki kävi ja liikkui kuin näkymättömän käden vetämänä. Veturi jyvälastin edessä oli vielä näkyväistä. Irroitettiin kytkimet, huikkasi ja höyrysi pois. Langat ja lyijylommit avattiin. Elevaattorin näkymätön elefantti työnsi pitkän peltikärsänsä jyväkasaan ja alkoi ahneesti imeä. Satahevosvoimainen öljymoottori pani salaiset kiviparit pyörimään. Ei näkynyt tuuttia eikä kivensilmää. Ei kuulunut jyvien kahinaa eikä syöttökahan kalketta. Myllyn ahne jättiläispeikko oli muurattu kolmikerroksisen tiilimakasiinin peruskallioihin ja nieli vaivatta kolme, neljä tonnia tunnissa.

Miehet ja säkittäjänaiset katselivat salavihkaa. Tuossako se nyt oli, se uusi pamppu. Mikähän se luulee olevansa?

Konttorin puolella oli enemmän tutusteltavaa. Heikki oli kunnallisasioissa monia tilintarkastuksia toimittaneena jonkin verran perillä niistä seikoista, mutta liikekirjanpidon monet puolet, korttireskontrat ja memoriaalit olivat alkuaikoina monta kertaa sekä kreikkaa että hepreaa. Hän tutkiskeli tuntikausia itsekseen, ja konttorineiti Miettinen mietiskeli ja selitteli kärsivällisesti useampaankin kertaan samoja asioita. Neiti Miettinen oli sivuuttanut verraten vaarattomasti vaarallisen ikänsä ja oli ollut monissa piinattu. Eikä kirjanpito ollut niin helppoa kuin sivusta katsoen luulisi. Kymmenvuotisen harjoittelukauden jälkeenkin sai kiperissä paikoissa pitkät ajat mietiskellä, miten jokin pulmallinen vienti oli paloiteltava ja eri kirjoihin merkittävä.

Mutta neiti Miettinen oli tunnollinen ja ahkera. Napisematta hän sellaiset solmut selvitteli, vaikkapa työpäivä olisi pidentynyt tunnilla tai puolellatoista.

Yksi kirja oli sellainen, jonka päivittäisessä hoitelemisessa ei mahtanut juuri sitä eikä tätä, pienikokoinen mustakantinen eräkirja. Sen kirjan selaileminen ja selvitteleminen kuuluikin eittämättömästi johtajan tehtäviin. Eräitten humuöitten jälkeen oli edellinen johtaja unohtanut sen joskus laatikkoonsa. Mutta pientä mustaa ei saanut unohtaa, ei ainakaan useammaksi päiväksi. Neiti Miettinen vaistoili, että siinä varmaan olikin yksi syy johtajan vaihdokseen. Kun hän työnsä lomassa salavihkaa katseli toisessa pöydässä työskentelevää ruskettunutta avokatseista miestä, välähti hänen mieleensä säälivä ennakkoaavistus. Tiesikö hän kaiken?

Neiti Miettinen katsahti akkunasta. Myllyn yläkerran pienet akkunat tiirottivat mustina ja jyrkkäsärmäisinä. Veturi vei viisivaunuista lastia.

Hän vilkaisi taas salavihkaa päivänpaahtamiin, mutta herkästi värähteleviin kasvoihin, joiden väriin ilta-aurinko loi yhä syvemmän tunnun. Hänellähän kuului olevan talo, vaimo, lapset – minkä takia hän jätti ne ja tuli tänne? Neiti Miettisen teki mieli nousta ja pyytää, että hän olisi palannut, kun vielä oli aikaa. Eikö hän luottanut uuteen johtajaan?

Luotti ja ei. Hän oli varmasti kymmenen kertaa rehdimpi ja suorempi mies kuin edellinen, pystyvämpikin ehkä, mutta se ei riittänyt. Piti olla myös paatunut. Hän ei osaa suojella itseään ja hänellä on vaimo ja lapset.

Neiti Miettistä huimasi. Hän nojasi käsivaraansa ja sulki silmänsä. Asemalta tuli tavaravaunu ilman veturia. Sehän oli vähän viettävä se raide. Mitä? Eikö se ollutkaan jyvälasti? Lapsenpäitä, huiskivia käsivarsia! Eivätkö osaa edes jarruttaa? Sehän puskee ihan seinään! Eikö siellä ole ketään junamiehiäkään?

Hän avasi silmänsä. Eihän siellä mitään vaunua. Ja myllyn taaksehan raide kiertää.

Neiti Miettinen oli valvonut hammassäryn vuoksi melkein koko edellisen yön. Hän nousi ja otti muutaman askelen johtajan pöytään päin. Kassakaapille hänen piti mennä ja ottaa memoriaali. Eihän hänellä ollut oikeutta puhua muulloin kuin kysyttäessä.

– Kuulkaapa, neiti Miettinen, kuuluikin samassa johtajan pöydästä. – Meidän kassakreditiivimmehän on kahdeksansataatuhatta?

– Niin.

– Minä huomaan, että se on pyrkinyt olemaan vähän liian pitkät ajat jäässä. Diskonttoluotto seitsemänsataa.

– Niin.

– Ellen väärin laskenut, niin sekin on täynnä. Meillä on huomenna knhdeksankymmentätuhatta maksettavia. Ellei tule aamupostissa, niin miten sitten suu pannaan?

– En tiedä.

– Miten ennen on tehty? Eihän tämä liene ensimmäinen kerta?

– Diskonttoa on voitu ylittääkin.

– Minä arvasin sen. Mutta entä ellei ole salkussa vekseleitä? Onko niin käynyt?

– Silloin on pidetty ylimääräinen johtokunnan kokous.

– Aivan niin. Pitkäkoski, Bergman ja... Toivotaan, että tulee. Onhan täällä erääntynyttä yli sadantuhannen ja asetteita lienee saman verran. Mutta kellohan on jo lähes kuusi. Lähtekää toki jaloittelemaan, niin minäkin teen.

Neiti Miettinen oli saanut viimeisen viennin kirjoihinsa. Hän sulki kaapit ja pöytänsä, otti hattunsa, nyökkäsi hyvästiksi ja lähti.

Heikki lähti myös ulos.

Muutamina aamuina hän oli tehnyt noin tunnin kestäviä kävelyretkiä eri suuntiin. Radantakaiseen lehtimetsikköön sukeltautuva kylätie oli hänelle vielä tuntematon.

Pieniä viimevuosina rakennettuja huviloita oli tien kahden puolen. Melko vapaa rakennusryhmitys, niinkuin kukin tontinomistaja kevätiltana oli sattunut nurkkapylväänsä valamaan. Ehkäpä niin olikin hauskempaa. Minkä takia kahden, kolmen huoneen pikkuhuviloiden olisi pitänyt olla smirnaassa kuin paraatisotilaitten? Väsymys ja jäsenten jäykistyshän siinä vuosien kuluessa olisi pakostakin tullut. Tuolla nurkka, täällä pääty, eteinen tai pikku akkuna, lähempänä ja syvempänä. Vaikka hippasille olisivat lasten kanssa ryhtyneet.

Uusia huviloita oli rakenteilla kymmenkunta. Yhdessä muurattiin, toisessa lyötiin kattoa, joku höyläsi akkunanvuorilautoja pihalla tilapäisessä penkissä. Lastut heltisivät pitkin sarvikiemuroin. Parilla tontilla oltiin sementtitöissä. Myöhäisiä lintuja. No, olihan vielä pari kuukautta, ja touhu näytti olevan hyvä.

Huvilat loppuivat, erotetut tontitkin, vielä viisi minuuttia, niin tien kahden puolen oli jokseenkin koskematon metsäinen rauha.

Heikki kääntyi vinosti leikkaavalle metsätielle, jota nähtävästi ei ollut ajettu pitempään aikaan. Mikähän sen päätepaikassa oli? Sopihan ottaa selvää. Pääte ei liene kovinkaan kaukana.

Arviolta noin kilometrin etäisyydeltä valtatiestä tie päättyi vähäiseen santahautaan. Rappaushiekkaa, joka oli loppunut. Siksipä raidekin oli ruohottunut.

Heikki istahti haudan pohjalle ja siivilöitsi sormiensa läpi hienorakeista hiekkaa. Ellei sattunut paakkua, niin juoksi pienestäkin rakosesta viimeistä raetta myöten. Kun hieraisi paakun, niin sekin juoksi.

Haudan reunalle hypähti pieni keltarintainen sirkku, kallisti päätään ja siristeli silmiään, nokkasi jotakin maasta ja lähti, niinkuin olisi nähnyt tarpeekseen. Kaukaa kuului etäinen junanvihellys. Kolmen kilometrin matka oikoteitse saattoi olla.

Ylhäällä kuusessa rapsahti ja sitten putosi käpy oksalta oksalle pomppien. Mikähän sen pudotti, kun ei tuulenhenkäystäkään? Oravako?

Heikki heittäysi selälleen haudanpohjalle ja alkoi silmillään etsiä runkoa alhaalta lähtien. Olipa se korkealla, vai osasiko olla niin piilossa?

Siellä se kellotteli viimeisessä oksanhaarukassa, silmät kuin naskalin terät, ruskea häntä kiemuraisena ässänä. Heikki vihelsi. Orava vetäisi etukäpälät lähemmäksi alleen ja heristäytyi herkemmin kuulemaan.

Huoleton eläväinen. Ei ollut niittämistä eikä puimista, ei suurin jauhattamistakaan. Mutta eipä myös vekseleitä eikä eräpäiviä. Oli vain eräs päivä. Halli haukkui, pyssy paukahti, ja pikku mies tupsahti karhunsammalmättäälle.

Orava heittäytyi pitkällä hypyllä alaviistoon toiseen kuuseen, niinkuin olisi ymmärtänyt ja hännän huiskauksella esittänyt vastalauseensa. Saattoi tipahtaakin joskus, kuukausien kuluttua. Sitä ennen ehti nuori orava elellä lukemattomia hauskoja päiviä.

Ei näkynyt eikä kuulunut enää muuta liikkuvaista kuin pieni kärpäsen kokoinen koppakuoriainen, joka hitaasti astuskeli ja eteni hiekkahaudan epätasaista reunaa. Sisukas matkamies. Huikean korkea jättiläistunturi oli edessä. Mutta suoraan ja pysähtelemättä kulkija paineli, painui syvänteisiin, nousi taas, kohden kaukaista etäisyyttä, äyrästä ja oravakuusta.

Heikki irroitti katseensa pienestä sisukkaasta vaeltajasta ja jäi tuijottamaan taivaspohjan etäisyyteen. Miten pyörryttävän korkealla sen laki olikaan? Ympäryspiirissä kierteli hitaasti liikehtien muutamia keveän vaaleita hattaroita. Turhaan yhdistyivät ja kiertelivät. Sininen pohja väisti valppaasti kaikki vangitsemisyritykset ja loisti yhtä kirkkaan kuulakkaana kuin ennenkin.

Hän siristi silmiään. Taivaan laki kohosi yhä. Reunamännyt olivat kuin jättiläispeikkoja, oravakuusi niiden komea päällikkö, musta, vain kaulasta napitettu sadetakki yllään.

Mikä hän itse oli ja missä hän oikeastaan oli? Koppakuoriainen valmiiksi kaivetun haudan pohjalla, korkeudessa komeilevien peikkojen armon varassa. Juuret, kuin koppuraiset varvaskynnet, näkyivät hiekkaräystään reunalla. Jos kerran polkaisevat?

Heikki ponnahti seisomaan ja saman tien haudasta äyräälle. Kaikkia hassutuksia pitää mieleen tullakin.

Hän käveli paluumatkan ripein askelin, syvään hengittäen. Veri alkoi liikkua, ajatukset kiertää, tuli hyväntuntuinen todellisuusolo.

Valtatiellä tuli vastaan joku harjakauppias, kummallakin sivulla heilahteli luutia, harjoja ja paistinhalstareita. Oliko kauppamatka, vai kauppamatkalta paluu? Sopi kummaksi vain.

Kauppuria seurasi pari. Pojalla oli rautatieläisen lakki, tytöllä lyhyehkö hame ja leveät pohkeet.

Halkilahden nuorimman tyttären alkutarina uutena kopiona. Ehkä oli jo kamari ja priimuskeittiökin varattuna, ehkä isällekin kirjoitettuna, että mitäpä te siellä maaseudun pimeydessä, myykää pois ja tulkaa meidän luoksemme kaupunkiin.

Heikki vilkaisi taakseen. He olivat lähentyneet taas yhdeksi, tasapohjainen lakki, suurirusettinen letti, tytön pohkeissa sen verran liikaa, mitä pojalta puuttui.

Sitten tuli mies ja hevonen, taikka paremminkin hevonen ja mies. Vanha, kaikkiin tottunut ruunanjumppi käveli omia aikojaan, äijä roikkui istuimen selustalla kuin kuivamaan heitetty pyyherasu. Ainoa, mistä hän näytti tietävän ja välittävän, oli läpikuultava parrunpätkä, jota hän halaili hartaasti. Eipä ihmekään, sillä pohjalla hölkähteli vielä jonkin verran.

Asematiellä tuli vielä lapikasjalkainen, parrakas äijänjurrikka, astua tarsiskeli hyvin tärkeäntuntuisena ja näytti mietiskelevän ankarasti. Heikki aikoi sivuuttaa oikealta, niinkuin maantielaki määrää, mutta mies huomasi ajoissa ja pysäytti.

– Missähän täällä se tohtori asustaa?

– Täällä asuu niitä useampiakin. Ketähän mahdatte tarkoittaa?

– No sitähän minä reseptitohtoria, mitäpä minä muista. Mies näytti melkein kummastelevan tohloa kysymystä.

– Mutta eihän enää ole vastaanottoaika, koetti Heikki siirtää polttopistettä.

– Eihän sillä mitä vastaanottoja. Sanovat, että kun tusinankin lappuja ottaa, niin saa vaikka keskiyöllä.

– Tusinan! Aiotteko niin paljon?

– Parikymmentä. Ei sitä turhanpäiten junarahoja.

– No siinä sitä onkin viideksikymmeneksi vuodeksi lehmälle ja porsaalle.

– Eikö passaa neuvoa, jos tietää? Tukkuostajan ääni tärisi närkästyksestä.

– Passaa toki. Mutta eihän teillä niin kovin hoppua, jos kerran vaikka yösydännäkin. Ensimmäisestä kadunkulmasta vasempaan, sitten oikeaan noin parin kilometrin verran. Se on siellä kaupungin toisessa laidassa vasemmalla, uusi tiilikattoinen talo.

– Joo, niin se kuuluu olevan, tiilikattoinen ja kaupungin laidassa, innostui mies, nosti housujaan ja lähti.

Sattui olemaan vastakkaisessa laidassa. Heikki jatkoi naureskellen matkaansa. Äijälle tuli neljän kilometrin mutka, mutta paremminhan maistui. Ehkäpä kuuluisa muotilääkäri ehtisi uneen. Kannatti parinkymmenen reseptilappusen takia ylös nousta ja vähän vaivaakin nähdä.

Hän käveli loppumatkan rivakasti. Iltavuoro oli jo kotiutumassa. Hän lueskeli kotvan aikaa sängyssä. Käytävähiekalta kuuluivat vanhan yövahdin harvahkot askelet.

6.

Neiti Miettisen oli tarpeeton puhua. Jo ensimmäisinä kuukausina uusi johtaja muutenkin huomasi astuneensa vuotavaan laivaan.

Olisi ollut mahdollisuus hypätä vielä laiturille. Oma talous kärsi. Perhe ikävöi ja odotteli. Oli kuin venyvillä kuminauhoilla sidottu puoleen ja toiseen. Mylly humisi ja huumasi. Koskea ei näkynyt, mutta se tuntui. Väkevä pyörre veti kiihkeästi ja hellittämättä. Vastapuolen rakkaat, mutta hentosäikeisemmät siteet katkeilivat ja kadottivat kimmoisuuttaan.

Miksi eivät voineet selittää kaikkea pyytäessään Bergman ja Pitkäkoski? Yhteistyö olisi ollut luottamuksellisempaa. Kun päivä päivältä huomasi yhä uusia vuotopaikkoja ja tilapäisesti kittailtuja rakoja, sulkeutui luonne ja myrtyi mieli.

Pitkäkoski luovaili taitavasti. Aina sellaisia nykyaikaisessa liike-elämässä oli. Ja tottakaiketi häh liikkeen osakkaana itsekin näistä tiesi?

Tiesi? Mitä tiesi? Että oli kaksikymmentä osaketta merkinnyt ja kymmenentuhatta maksanut voiton toivossa, niinkuin ostetaan arpa.

Bergman oli suorasukaisempi, imuroi ja röhähteli.

– Piti kaiketi se sanomatta arvata, ettei sinua tänne tallukan lestiksi. Sellaisia olisi löydetty tusina lähempääkin. Eikä tässä mitään hätää ole. Miehet ne muuallakin viljaa kasvattelevat ja jauhattelevat. Mylly on hyvä. Paikka paras mahdollinen. Ellei pyöri, niin syy on mylläreissä. Sinullahan on nyörit käsissäsi. Näytä!

Suuren, ruumiillisesti ja henkisesti väkevän miehen olemuksessa oli jotakin vastustamattoman suggeroivaa.

Nyörit käsissäsi. Näytä! Ratkaisevammasti vaikutti sittenkin ehkä sukuvaistoinen peräytymisen kammo. Samoihin askeleihin astui vain pelkuri, jälkiensä pimittäjä. Pyörre veti. Siteet ujuivat ja katkeilivat.

Kun mylly kävi kahta vuoroa, läpäisi se vuorokaudessa kolmekymmentä tonnia viljaa. Se oli ostettava ja se oli myytävä.

Ostettiin etupäässä amerikkalaista ruista. Dollarin kurssi oli vakava, mutta hintanoteeraukset vaihtelivat usein melko tavalla. Kauppojen päättäminen oli jännittävää arpapeliä. Heikki oli aluksi ostellut varovammin, mutta kun onni oli myötäinen, hän lisäili rohkeammilla panoksilla. Sattui toisinpäinkin, ei pahempia. Hän vaistoili aallonpohjat, tai ehkä onnesti. Puolen vuoden kauppavoitto oli lähes satatuhatta markkaa.

Myynti ei käynyt yhtä onnellisissa merkeissä. Posti toi usein jobinkirjeitä. Luottotiedot hankittiin pankin kautta, mutta yllätyksiä sattui sittenkin. Ostaja, jolla tähän saakka oli ollut rajoittamaton luotto, saattoi unohtaa vekselinsä protestiin tai tarjota 25 % akordia. Tai tuli puoliarkin vapaakirje sen tai sen kihlakunnanoikeuden tuomarilta, valvojaisiin silloin ja silloin, jos tahtoi puhe- ja äänivaltansa säilyttää. Tulos tässä tapauksessa oli plus miinus nolla, melkeinpä varmasti se miinusnolla.

Neiti Miettinen huokaili ja viivaili reskontransa siististi pideltyjä kortteja. Ei vielä tarvinnut epävarmoiksi poistaa, ja oli monta kertaa onnistuttu periä hyvinkin epävarmoilta tuntuvia saatavia.

Mutta mustakantinen eräkirja saattoi muutamina päivinä olla hyvin raskas ja vaikeasti läpäistävä. Debet-puolella putoavia tuhansia ei voinut kuitata pitkällä viivalla, niinkuin toisella puolella usein täytyi tehdä.

Diskonttoluotto oli virallisesti täysi, mutta myötäsi tarvittaessa. Ei ollut tarvinnut pitää vielä ylimääräistä johtokunnan kokousta. Mutta sekin päivä tuli.

Pankissa oli kolmentuhannen dollarin vekseli. Viimeisen postin jälkeen uupui vielä yli viisikymmentätuhatta.

Heikki soitti Bergmanille. Oli matkoilla. Samoin pankkiin. Johtaja Pitkäkoski ei ollut käynyt tänään. Tuliko pankkiaikana? Ei tiedetty varmasti sanoa. Apulaisjohtaja Virkkula oli kyllä.

Virkkula! Kappale Ruotsinvallan aikaisesta lakikirjasta. Heikki käveli pankkiin kuin ukkospilveä vastaan. Olisi tarvinnut pitää se ylimääräinen kokous päivää tai paria ennen.

Pankin suurehkossa odotushuoneessa oli muitakin, joilla oli johtaja Pitkäkoskelle asiaa. Odoteltiin saapuvaksi ennen sulkemisaikaa.

Oli vielä toista tuntia aikaa. Heikki selaili pilalehteä ja seuraili puolihuomiolla pankin asiakkaita, Melkein ulkoapäin näki, millä asioilla kukin liikkui.

Tuo kymmenisen vuotta naimaiän ylitse elähtänyt topakka neiti-ihminen merkityttänee korkoja karttuvan talletustilinsä vastakirjaan.

Pitääkö tässä vielä vuoroaankin odottaa? Mahtoikohan seisoa kestävällä pohjalla tämä pankki? Ei sitä nykyaikana tiennyt, ei lainaajista, eikä johtajistakaan. Mitähän ne nuokin tuolla? Etteivät vain olleet takseerausmiehiä tai muita veronuuskijoita? Kaikista sitä veroa piti maksaa, kun korkorahoistaankin.

Toinen asiakas samassa osastossa oli suuren leipomoliikkeen juoksutyttö, jonka ulospäin näkyväinen nainen ja neiti alkoi vasta kaavautua puseron pohjalla ja lyhyen hameen kaatioissa. Parituhatta markkaa ja vähän ylikin monenlaista pikkurahaa. Vastakirjan takana oli kampa ja peili. Täytyi sukaista ja vilkaista pariinkin otteeseen.

Diskonttausluukulla oli esiin pyrkimässä useita asiakkaita. Herra Virkkula vartioitsi sitä valppaana kuin asestettu kerubi paratiisin porttia. Hänellä tosin ei ollut kerubin välkkyvää miekkaa, mutta silmälasien takaa välkähteli kirkkaita salamoita.

Ensimmäisenä joutui teriin vanhahko kumarainen mies, nähtävästi perehtyneempi naskaleihin kuin vekseleihin. Kädet vapisivat, mutta kun pääsi kyynäspäilleen pöydälle, heilahti enää kiiltäväksi hivuutunut housunlahe, jalat vuorottelivat asentoa.

– Minulla olisi tässä vain semmoinen puolentoistatuhannen paperi, jos herra johtajalle niinkuin passaisi. Puhe oli kuiskaukseksi tarkoitettu, mutta kuului hyvin akkunapöydille asti.

– Onko se tavarapaperi? Kerubi tarttui vekselin päihin ja tarkasteli.

– Tavarahan se, tavarapa tietenkin, myönteli ammattilainen, ja jalat alkoivat vuorotella entistä taajempaan tahtiin.

– Remander, sama nimi kuin teillä itsellänne?

– Remanter niin, ristimänimeltä Olli, lihallinen poikani.

– Mitä hän teiltä ostaa?

– Mitäs se minulta? Saapasparin joskus, senkin maksaa, jos muistaa, intoutui mestari onnettomuudekseen selittämään.

– Mutta tämähän on sitten selvä vippi?

– Vippi niin, mikäs sitten! Nahkoja on asemalla talvitöitä varten. Nähkääs, herra johtaja...

– Te puhutte ristiin! Meillä eivät läpäise sellaiset tavaravekselit, joiden läpi kuultaa vippi. Olkaa hyvä!

Suutari sai paperinsa ja peräytyi muutaman askelen, piti kahden käden kiinni ja tarkasteli hölmistyneen näköisenä, mikä sen läpi kuultaa. Entisestäänkin kumarainen yläruumis lysähti yhä syvemmälle. Tavara ja vippi. Mikähän siinä oli vika? Olihan hänellä oma möksä ja pojallakin torppa. Loppuviikolla palauttavat nahat. Ei ole, mitä vuollaan. Onkos sitten pantava hampaat naulaan? Kun olisi ollut se oikea johtaja, niin olisi läpäissyt kirkkaasti.

Hän höpisi ja käveli ovelle, palautui muutaman askelen, otti lakkireuhkansa ja häipyi.

Toinen oli vanha tottunut tekijä.

– Terve! Olitko illalla klubilla? Minä en ehtinyt. On niin sikamaisesti töitä.

Virkkula punnitsi ja tarkasteli.

– Kumpulan poika, se vanhempi. Kyllähän sinä tunnet. Minulla on siltä enemmänkin saatavaa, mutta kunhan aluksi nyhdetään tämä kymmenenkin.

Virkkula liikahteli kärsimättömästi. Minkäpä sille mahtoi, ja oli kai niillä realiteettia.

– Tilille netto, äläkä venytä sitä korkomarginaaliasi kuin purukumia, satoi voittajalta vielä jälkeenkin.

Kolmas oli uusintavippi, ties kuinka monetta kertaa.

– Yhäkö te aiotte tätä ruokkia?

– Pannaan vielä tämä viimeinen kerta. – Kauppaaja ei ollut eilisen teeren poikia.

– Viimeinen! Virkkulan äänenpainosta päättäen oli ensimmäinen viimeinen kerta ollut nähtävästi jo kolme vuotta sitten. – Ja lyhennyskin vähentynyt sataan markkaan. Tämähän siirtyy tällä tavoin iankaikkisuuteen.

– Ei, hyvä johtaja! Iankaikkisuus ei ole vielä alkanutkaan. Ja kyllä minä siltä seuraavalla kerralla kirin. Eihän tämä tämmöinen minunkaan mieliini. Mutta minkäpä sille tässä enää mahtaa.

Virkkulan lasien takana välähti pahanenteisesti. Antoi kumminkin lapamadolle vielä armon.

Seuraava asiakas oli varmaankin monissa piinattu pikkuisen huonekalutehtaan omistaja.

Hänellä oli useampia papereita. Uusittava oli, kun kellään ei ollut rahaa, korko hädin tuskin. Ja sitten olisi pitänyt läpäistä tämä neljän ja puolen tuhannen uusi. Täällä oli lunastettavana yli tuhannen markan värikaupan tratta protestilla, tiesihän johtaja, ja palkat täytyi kiskoa miehille.

Ja sitä paitsi oli juuri valmistumaisillaan puoli tusinaa ruokasalinkalustoja sitä arkkitehti Hiltusen mallia, mikä leikkaa, vaikka kaikki muu kittaantuisi.

Uusi paperi läpäisi kärähtäen, ja siinä sivussa menivät ne toisetkin aikaisemmin paahdetut suikaleet. Hikoileva puumestari huokaisi helpotuksesta, pyyhkäisi nenänpäätään ja nimesi todistelappuja, valkoisia ja keltaisia. Menihän taas toki pari viikkoa.

Herra ties, miten sitten eteenpäin, mutta se oli senaikainen murhe.

Niin kävi kauppa edelleen vaihtelevalla onnella.

Heikki käänteli kulunutta pilalehteä ja oli lukevinaan.

Itse asiassa hän katsoa siirotteli diskonttausluukun neulansilmään, jota vartioi se valpas silmälasikerubi. Kameleja riitti, yksikyttyräisiä ja kaksikyttyräisiä.

Toiset läpäisivät melko helposti, mutta useimmille se oli tuskan ja hikihelmien portti. Ja jonkin ajan kuluttua se oli monenkin läpäistävä uudestaan, kuukauden, kahden, kolmen, miten kutakin onnisti.

Kello löi kaksi. Heikki heräsi ja hätkähti. Viimeiset asiakkaat olivat jo eteisessä ja ovella. Diskonttoluukun takaa tarkasteli kaksi kylmää lasisilmää.

Hän nousi ja käveli välipöydän luokse.

– Pitkäkoski ei ole tullut?

– Ei!

– Mitä nyt tehdään?

– Maksetaan tai lähetetään protestoitavaksi.

– Älkää puhuko pehmeitä!

Heikki heitti sanat sävähtäen. Jos hän olisi tarkemmin katsonut ja miettinyt, hän tuskin olisi heittänyt niillä rakeilla. Pöydän takaa tarkasteli värähtämätön kaksinkertainen silmäpari.

– Tämähän on Pitkäkosken oma asia enemmän kuin minun. Jos noin suoraviivaisesti, niin johan tässä perii hukka joka toinen päivä.

Kaksi tarpeettoman pitkää ja huonosti perusteltua lausetta. Tarkasteleva katse lasien takana liukui värähtämättä reunasta toiseen.

– Sanokaa sitten, mitä tehdään.

– Maksu tai protesti.

Kaksi sanaa kuin rautakiilaa ilman pienintäkään liikutuksen tai tunnelman värettä. Kylmä viima liukui lasien ylitse toiseen reunaan.

Virkkula katsoi taskukelloaan, niinkuin seinäkello ei olisi tarpeeksi aikaa varmentanut.

– Kolme minuuttia.

Kolme minuuttia! Oliko tuo mies hullu? Teki mieli hypätä kaiteen yli ja pusertaa kurkusta. Eiköhän kulkisi vähän nopeammin lasisilmien kylmä viima.

– Eikö teillä ole muuta sanottavaa? tiedusteli Heikki ääni värähdellen.

– Ei minulla. Teillä on, tehkää vekseli!

Heikki katsahti, miten tämä uusi asenne oli käsitettävä.

– Minäkö vekselin? Mitä te sillä tarkoitatte?

– Sitä mitä sanoin. Te toisinpäin, mylly toisinpäin.

– Sama henkilö?

– Ettehän te ole sama, mylly ja te; Mikään ei estä kirjoittamasta myllyn puolesta ja myös omasta puolestanne. Niin se käy, muuten ei. Pankin täytyy tulla selväksi.

Sitä mahdollisuutta Heikki ei ollut tullut ajatelleeksi. Se avautui kuin salaluukku seinään, mutta takana oli kuilu. Entä jos mylly ei eräpäivänä jaksaisikaan maksaa? Silloin kärsi asettaja. Oliko tämä nyt sattuma vai pirullinen asetelma. Missä olivat Bergman ja Pitkäkoski? Yksinkö piti hypätä luukusta tietymättömään pimeyteen?

– Enhän minä henkilökohtaisesti ole myllyn pönkkä, ymmärrättehän sen.

– Ehkä ette, en myös minä! Olen neuvonut erään keinon. Ellette halua käyttää, niin jäljellä on toinen. Kello on viisitoista yli.

– Onko täällä ennenkin tapahtunut tällaisia nimenryöstöjä?

– Luovutuksia, tarkoittanette? On tapahtunut ja tapahtuu vasta. Pankki on pantava aina selväksi.

Heikki asetti 55.000 markan vekselin, sai dollarivekselin salkkuunsa ja asteli myllylle omituisen turtana. Jauholasti, kuusi vaunua, tuli myllyn raiteella vastaan. Niinkuin pari Lahtelan nurkkakiveä olisi kangastellut veturin puskurilla. Mitä muutakaan siinä olisi voinut tehdä? Ja ennemmin tai myöhemmin se oli kaiketi edessä? "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", olisi äiti sanonut, tai jotakin muuta.

Mutta olihan viidensadantuhannen osakepääoma. Oli, oli. Ja mylly jauhoi kolmekymmentä tonnia vuorokaudessa. Kurssivoittoja, myös tappioita, vararikkoja, akordeja.

Mylly jylisi, niinkuin enemmän olisi vaatinut. Heikki tempasi konttorin ovesta kovemmin kuin olisi tarvinnut.

Neiti Miettinen vilkaisi ja huokaisi, viivähtikin, niinkuin ei olisi osannut merkitä, vaikka vienti oli selvääkin selvempi. Kassatilin debetiin, apuvekselitilin kreditiin, reskontrassa oli avattava uusi kortti. L-kirjaimelle oli niitä entisestäänkin tavallista enemmän. Neiti Miettinen epäröi. Iso H oli kaunis ja helppomuotoinen. Miksi ihmeessä hänen piti niin kauan epäröidä?

Mutta miksi johtajankin piti mennä asettamaan omiin nimiinsä niin suurta vekseliä? Miksi ei kutsunut kokousta ennen? Olisiko ollut parempi, että liikkeen nimi olisi mennyt protestiin? Miksi liike-elämässä piti joka päivä tulla eteen niin ankaran pulmallisia kysymyksiä?

7.

Kuin sivumennen tiedusti Heikki Halkilahdelta eräänä iltana, haluaisiko tämä lähteä pariksi, kolmeksi päiväksi rukiin ja ohran puintiin.

– Jaa että haluaisinko? Halkilahti tempasi tupakan hampaistaan ja ruittasi käytävälle pitkän syljen.

– Kas, piru vie, se on sillä tavalla, että vanha peltomies ei tässä maailmassa muuta tekisikään kuin puisi ja kokoaisi riiheen.

Sovittiin, että otetaan pari yötä ja kolme päivää lomaa. Konttorinpuolella järjestyi se helposti yövahdillekin, varsinkin kun isännällä oli hyvä halu järjestää.

Kauniina syysaamuna ajella hytkyteltiin hyvävetoisella häkämasiinalla. Se oli vasta vietävänmoinen valakka! Olihan sitä Halkilahdella pitkän elämän varrella ollut yhtä jos toistakin rattaiden edessä, mutta eipä ennen tämmöistä.

– Mistä se nousi noin jumalaton vauhti?

– Painetaan varpaalla tuota nappia.

Laskettiin vasemmalta puolelta ylämaassa kolmen hevosmiehen ohitse, että kuhahti.

– Voi jukranpuittia kumminkin! Mihinkähän tällä väärtillä joudutaan, ellei helepotusta tule?

– Lahtelaan noin puolen tunnin kuluttua.

– No senhän minä uskon, mutta ylimalkaan. Ennen meni päivä, missä nyt tunti.

– Ehdittiin kolmesti syödä silloinkin.

– Ehdittiin niin. Siittiin rauhassa, synnyttiin aikoinaan ja hiekkamäkeen mentiin vuorollaan nenä pystyssä.

– Halkilahti taitaa katsoa turhaksi koko tämän nykyisen touhun?

– Porvarillinen jästi ja hapatus! Eihän tässä tiekään riitä...

Sattui kallio ja mutka. Halkilahti vaikeni ja tuijotti pyörein silmin. Auto kääntyi lentovauhdissa ja jatkoi silmänkannantasuoraa edelleen.

– Ja minä kun luulin, että nyt se mällää sen viimeisen pahan kerran. Halkilahti huokaisi ja hellitti kouraisuaan korin reunasta.

– Ei sitä niin mällätä. Mutkasta alkaa uusi suora porvarillisessakin yhteiskunnassa, naureskeli Heikki ja kiristi vauhdin kuuteenkymmeneen. Halkilahti painoi lakkiräyskänsä lähes korviin ja tuijotti silmä helana tuulilasin lävitse raiteeseen. Tuli uusia mutkia, vilahteli taloja, aitoja ja aittoja. Hiljennettiin vauhtia ja käännyttiin lehtokujaiselle tielle.

Kyösti viipotti vastaan ja ehti melkein saunan luokse asti, kiipesi isän syliin ja tööttäsi kolme kertaa.

– Tuliko isä nyt kotiin olemaan ja toi tuommoisen partasedän tullessaan?

– Tuli, tuli kolmeksi päiväksi puimaan partasedän kanssa.

– Mikä partasedän nimi on?

– Vihtori!

– Mutta Vihtorihan on pikkuinen poika!

– Eihän tämä setä-Vihtorikaan niin kovin suuri ole, ja poika kai hänkin on ollut aikoinaan.

– Poika! Poikapa hyvinkin, todisti parta-Vihtori itse.

Puolessa tunnissa tuli Kyöstistä ja Halkilahdesta hyvät tuttavat, ja kun seuraavan puolen tunnin aikana käytiin vanhan riihen luona ja setä vuoli katajasta kaaren, tuli heistä ihan ikiystävät.

Puolenpäivän aikoihin aloitettiin puinti suuressa riihessä. Puuhassa oli koko talon vakinainen väki ja ne kaupungista tulleet myllärit. Liisa laski kaksitoista henkeä, mutta Heikki sai kolmetoista, sillä hän laski Peninkin yhdeksi. Henkihän siinä oli ja ahkerana se hääräsi, söi korpun ja sokeripalankin kahvitunnin aikana.

Partasetä ja Kyösti hoitelivat säkkejä. Setä siteli ja Kyösti piteli säkinsuuta. Välillä katsottiin, kun kone nosti jyviä taskun toisensa jälkeen. Mistä niitä taskujakin riitti, vaikka kuinka kauan? Setä selitti, että ne olivat semmoisessa vyössä kiinni ja kiersivät aina uudestaan, samat taskut. Kyösti kuunteli ja katsoi. Hän pani merkille semmoisen reuhkareunaisen, joka näytti aina vähän irvistävän. Tuli se uudestaan ja sitten taas uudestaan, pudotti joka kerta muutamia jyviäkin irvistävästä suupielestään.

Muutettiin säkkiä, setä pani tupakaksi ja tiedusti pojilta, olivatko he kuulleet sitä juttua, kun karhu ja susi ja kettu olivat kerran riihellä?

Eivät olleet. Mitä se riihellä oleminen oli?

– Ai niin, mutta ettehän te, poikaparat, semmoisista tiedä, kun on koneella ryskätty jo monta vuotta.

Viiden seuraavan säkin aikana asia kehittyi niin pitkälle, että päätettiin pyytää isältä kolme kuormaa lyhteitä vanhaan riiheen.

Eihän isällä mitään vastaan, ja minkäpä hän olisi kolmelle kovalle miehelle mahtanut, vaikka olisi ollutkin.

Päivälliseltä ruvettiin riihitystouhuun, setä ja pojat. Peni lähti neljänneksi.

Ensi töiksi pantiin riihi kuntoon. Kiuas oli korjattava, muutamia parsiakin hankittava ja lattian rakoset tukittava.

Valjastettiin vanha Tommi reen eteen. Heikki hyppäsi selkään, Kyösti oli reessä ja setä käveli rinnalla. Kaksikymmentäneljä kuhilasta oli jätetty kotipellolle. Kahdeksan tuli kuormaansa, ihan tasan, laski Heikki, ja setä arveli, että ne olivat sopivankokoisia kuormia. Kymmenenkin oli ennen laitettu, mutta kohtuus oli aina paras.

Setä nakkeli lyhteet pari kerrallaan pienestä ovesta kynnyksen yli ja pojat vetivät perään. Tyvipuolelta tuli kasa paljon korkeammaksi – niin sen pitikin tulla, niinkuin lumikinos tai katon lape.

Riisuttiin Tommi syömään ja alettiin ahtaa riihtä. Setä teki "anteloiskepin" vanhasta luudanvarresta. Hän py'älsi kaulan ja vuolaisi pään mykeväksi ja teräväksi kuin linnun nokan. Sitten alkoi ahtaminen. Setä nousi parsille, asetteli neljä partta sopiville välimatkoille, yhden lyhteen hän taivutti istuimeksi alleen, heiluvat lapikkaat vain näkyivät parsien koloista.

Jaksoikohan Heikki annella? Vaikka kaksi kerrallaan, jos setä vain voi ottaa. Kyöstikin jaksoi nostaa niin korkealle, että setä ulottui niskasta kiinni.

Lyhteiden tyvet tässähtelivät ja parren kohdalle tuli jokaiseen lovi. Lyhde piteli kiinni, niinkuin kukko makuuorrestaan.

Pienet parret jäivät puolitiehen, sittenpä ei ollut tulipalon vaaraa. Setä nousi ja pystytti istuinlyhteen. Se oli paksussa noessa. Olisivat olleet sedän housutkin, ellei olisi luistattanut lyhdettä allaan.

Riihipuita ei tietenkään ollut riihen seinämällä, niinkuin olisi pitänyt olla. Mitäs, kun ei lämmitetä eikä puida. Olikohan puitu kymmeneen vuoteen.

– Liiterissä on halkoja, tiesivät pojat.

– Ei riihen uuniin halkoja panna, epäsi setä, katsasteli ympärilleen ja huomasi läheisellä rauniolla joitakin vanhoja hirrenpöllejä. Heikki juoksi hakemassa halkosahan. Aseteltiin poikittain kivelle ja nirskuteltiin sopivanmittaisia pötkäleitä. Ei tarvinnut halkaistakaan, kun olivat noin kuivia. Mitä suurempana sai uuniin mahtumaan, sitä parempi.

Pian pöllähteli vanhan riihen ikkunaluukusta ja ovenraosta paksuja savuhäntiä. Setä pani tupakaksi ja pölläytteli hänkin. Ei saanut läheskään yhtä paksuja.

Halkilahti halusi riiheen nukkumaan, sanoi tarvitsevansa oikein rehellistä savuttamista kuusivuotisen riimuskatkun jälkeen. Poikain piti päästä mukaan, koska satu karhun ja suden ja ketun riihenpuinnista oli vielä kertomatta. Eikähän siellä kylmä tullut.

Tehtiin pahnoista tila, setä makasi reunapuolella ja Kyösti keskellä. Isot pölkyt paloivat, että jymisi, joskus pisti uunin suusta punainen liuska, lipaisi mustaa suuta kahden puolen kuin lehmän kieli, sitten taas paloi rauhassa pitkät ajat. Parsilla ripisi ja rissahteli. Ja hajusi niin mukavalta. Vedettiin syvälle henkeen.

Ilta pimeni, setä lisäsi yöpuut ja kertoi sitten sen eläinten riihisadun. Kettu oli kelvoton riihimies ja suuri laiskuri. Keppiä olisi tarvinnut ainakin silloin, kun parsia karhun niskaan pudotteli.

Toisenakin päivänä puitiin koneella ja lämmitettiin riihtä, mutta kolmas päivä oli vasta oikea riihipäivä. Isäkin pääsi mukaan.

Ropsautettiin aika kasa lyhteitä alas. Ei pudonnut yhtään partta, kun ei ollut kettua mukana. Halkilahti määräili, mitä kunkin piti tehdä. Hän itse "rapasi" lyhteitä seinään, Kyösti aukoili siteitä. Isä, joka oli vahvin mies, sai ruveta puimaan. Heikki puisteli puituja olkia. Sitojamies olisi vielä tarvittu, mutta kun ei ollut, niin setä kiiruhti aina itse sitomaan.

Pumps! pumps! kuului isän varstan ääni.

– Älä vain lyö korvaa päästäsi, varoitteli Heikki nähdessään, miten läheltä isän päätä varstan raskas pää monta kertaa hipoi.

Aamiaisiin tulivat oljet pellolle. Ahkeria poikia! Kymmenen komeata kupoa. Äidille olisi siinä patjaolkia ainakin vuodeksi. Poikien mielestä hän olisi saanut jotakin maksaa siitä hyvästä. Äiti lupasi pullakahvit.

Syönnin jälkeen isä lähti omille töilleen; mutta Halkilahti ja pojat jäivät siivoamaan riihtä. Tarvittiin harava ja kaksi luutaa, tavallinen notkea lakaisuluuta ja pitkävartinen, vielä notkeampi siepotusluuta. Halkilahti oli tehnyt ne jossakin välissä ja otti kätköpaikastaan pellon ojasta. Tarvittiin vielä äyskäri. Se saatiin äidin jauhohinkalosta. Sitten vielä tavallinen tasakärkinen lapio.

Setä kokosi tähkät, pui ja siepotti varsiluudalla moneen kertaan. Pahnat, tyhjät tähkät ja oljenpalat laastiin ja haravoitiin oven alle kasaan. Jyvät työnnettiin muurin viereen, setä lapiolla, pojat kahdella laudanpalalla. Tuli teitä kuin talvella hankeen, jyvät vierivät niinkuin lumi pakkasella. Luudilla laastiin loput, pojat lakaisivat ja setä rokosteli joka rakosen, sormin ja puhaltelemallakin, kun ei muuten lähtenyt.

– Kas, tämä on sitä oikeata jumalanviljaa. Se on koottava viimeiseen jyvään, hän selitteli.

Kyllähän setä tiesi. Kyöstikin puhalteli ja kokoili pienillä kahmaloillaan.

Oli jommoinenkin läjä jyviä, pyöreäpäinen ja leveäpohjainen kuin hiekkakasa, jonka Matti kärrystä keikautti pihatielle.

Setä otti äyskärin, istui jyväkasan viereen nostamalleen puupölkylle ja alkoi nakella jyviä pitkin lattiaa. Pojat katselivat silmät pyöreinä.

– Kas, eivät nämä vielä ole puhtaita jyviä, täytyy viskata ensin, selitti hän ja heitti äyskärin toisensa jälkeen, että rapina vain kävi. Riihen perälle alkoi kokoontua kaareva rengas, kuin jousipyssyn kaari.

– Minkä takia tähkät eivät lennä niinkuin jyvät? tiedusti Heikki.

– Liian keveitä. Ei siivillä yksin lennetä, täytyy olla roppaa kanssa.

Kun kasa loppui ja tarkasteltiin kaarta, huomattiin, että asia oli, niinkuin setä oli sanonut. Oljenpalaset, tähkät ja kaikki keveämpi roska oli kiepahtanut kaikkein lähimmäksi, pienet kurttuiset jyvät niiden jälkeen, vahvat raskaat jyvät kaikkein kauimmaksi, kivet ja savenpalaset olivat lentäneet päänsä seinään.

Alkoi taas lapioiminen ja lakaiseminen. Ensiksi vetäistiin tähkät ja keveä runtu keveästi sieppoluudalla. Sitten kiepautettiin pyöreä rajaviiva keveiden ja raskaiden jyvien välille, nakeltiin päättöminä lennelleet savet ja kivet ovesta pellolle ja kasattiin työntäen ja lakaisten jyvät omiin kasoihinsa. Heikki kippasi hakemassa puintiladolta säkit ja sitten oli riihitys selvänä.

– Siinä vasta viljaa! kehaisi Halkilahti ja punnitsi raskaita jyviä kädellään. – Kun olisi vielä oikeassa myllyssä panna jauhoiksi.

– Jauhoiksi niin. Mennään myllyyn, innoittelivat pojat.

– Myllyyn? Onkos teillä myllykin?

– On niin. Kesällä jauhettiin talkkunoita.

Oli puoli päivää jäljellä ja täysi höyry päällä. Valjastettiin Tommi taas reen eteen ja lähdettiin myllyyn. Pojat osasivat tien ja osasihan sen Tommikin, kun pään sai käsiinsä. Peni penkoi hyppyyn ja lentoon kaikki kahden puolen eläväiset.

Myllyssä oli tehtävä erinäisiä korjauksia. Siltä varalta oli jo otettu kirves, nurkissa oli vanhoja lautoja, kankaalla kasvoi puita ja sammalia.

Saatiin parin tunnin ähkimisen ja puuhailun jälkeen kivi laulamaan jyrin-järin. Sitten oli taas hyvää aikaa kertoilla ja kuunnella, miten ennen muinoin suden ja karhun kivi saatiin laulamaan jyrin-järin. Mutta kettuveijarille olisi tarvinnut pienellä piiskalla antaa vähän aikaa tuuhean hännän tyvelle tissis-tassis!

Jauhatettiin puurojauhoja. Eipähän niissä nykyaikaisissa haaskamyllyissä kunnollisia puurojauhoja saanutkaan.

Päivä kului ihan huomaamatta hämäriin. Reen jalaksen alla paloi punainen tuli, ja metsomuori motkotti Penille vihaisesti. Hävytöntä Penin olikin ruveta haukkumaan ja räyskimään, kun toinen jo on puoliunessa yöpuulla.

Tommi pääsi peltoon ja myllymiehet saunaan. Sillä välin keitti äiti niistä oikeista jauhoista puuron. Silmät olivat jo ehtineet suliksi ja viilikupit oli nostettu viereen.

Halkilahti arveli, ettei tässä maailmassa ole parempaa ruokaa. Isä naurahti. Pojat katsoivat kumpaankin. Miksi isä nauroi? Olihan setä varmaan jo monta kertaa puuroa maistanut.

Halkilahti meni vielä kolmanneksikin yöksi riiheen, vaikka vakuuteltiin, että oli vapaita sänkyjä. Oli kaiketi niitä tällaisessa talossa, mutta ratavahdilla oli riimuskyökki ja väliovi säkkikankaasta. Nähtävästi pojat olisivat kirmanneet mukaan, elleivät jo sitä ennen olisi nukahtaneet, toinen penkille, toinen rahille poikkipäin.

8.

Vain se, joka on ollut vekseleissä, tietää, miten lyhyt ja hupainen aika kolme kuukautta on. Tuskin olet muutaman kerran vapaammin hengähtänyt, kun jo taas on edessä eräkuukausi, viikko ja päivä.

Kovan edessä tekaistu 55.000 markan paperikin tuli, että katu jyrisi. Jo sitä ennen tuli 15.000 markan apupaperi, eivät auttaneet ylimääräiset johtokunnatkaan. Eihän Pitkäkoski voinut tulla omaan pankkiin. Bergman olisi voinut, mutta ei tullut, kun oli jo kassakreditiivissä. Varajäseniäkö ja etäisempiä osakkaita? Turhaa melua ja epävarmaa peliä. Sitäpaitsi, joka on sanonut aan, niin sanokoon myös been. Eikäpähän tässä oltu suonselällä, vaan valtakunnan ensimmäisen myllyn terällä. Niin naureskeltiin ja neuvoskeltiin siinä ylimääräisessä johtokunnan kokouksessa. Heikin, terän suussa olevan, ei auttanut muu kuin tokata toisen kerran pitkinpäin ja vielä kolmannenkin. Ja sitten tuli jo vuorollaan se iso paperi.

Sattui samaan aikaan muita suurempia papereita, tiettyjä ja tietymättömiä, 55.000 tuli eräpäivänä pois ja asianmukaisesti neiti Miettisen kansiin ja kortteihin. Mutta pankin salkkuun oli tilalle loiskahtanut 65.000 vippipaperi kuin kelmeän nälkiintynyt rotta. Kun sattuu, niin 20% lyhennysuusinta on välistä senkin näköinen.

Mutta Lahtelan kortissa oli sen sijaan asianomaisen hyväksi 94.000 markan saldo, sillä viimeisen kuun palkka oli jäänyt toistaiseksi parempiin saantoihin.

Kun päivä paistoi, mylly humisi ja jauholastit lähtivät asemalle, ei tämä pulailu tuntunut enää niin kovin pahalta, mutta unettomina öinä oli toista. Mylly tuijotti aution puiston takaa vihamielisenä ja uhkaavana, korvissa humisi ja silmissä näkyi ennakkotietoja vararikoista, 25% akordeista, tai kolmin, neljin nollin koristetuista vekseleistä, jotka jatkoivat sukuaan kuin lapamato, varmimpana vakuutena eräpäivä ja etukäteen maksettava 12 % korko.

Kun lopulta pääsi uneen, nousi alitajunnoista vaari ja puupuntari, pulpahti kuin lähteen silmästä:

– Poika, perhana! Oletko sinä pistänyt Lahtelan perintötalon sen lapamatosi hännillä keikkumaan?

Mutta aamulla Heikki nousi tavalliseen aikaan, hieroi selkäänsä jääkylmään veteen kastetulla pyyhkeellä, meni konttorin puolelle ja pureutui töihin.

Hän oli opetellut kirjoittamaan koneella ja hoiti itse tärkeimmän kirjeenvaihdon.

Minkätakia ihmisten piti kiepoilla ja venkotella? Tiesi kai jokainen asiansa ja asemansa paria kuukautta aikaisemmin? Olihan suorastaan moraalinen rikos ja puoli konnanteko mennä tilailemaan kymmenien tuhansien tavarat vararikon ovella. Hän antoi, että jytisi.

Toisena ryhmänä kirjeenvaihtotovereita olivat ne vakavaraiset ostajat, jotka säännöllisesti unohtivat eräpäivänsä tai muistivat sen paria viikkoa tai kuukauttakin myöhäisemmäksi. Kiertokirjeellä hän ilmoitti, että kassa-alennus merkitään velkasaldoksi, ellei suoritus tapahdu päivälleen, ja niin myös tehtiin. Toimenpiteestä aiheutuneisiin karhuamakirjeisiin tuli hyvinkin ilkeäsävyisiä vastauksia. Mikähän se oli tämä tämmöinen mylly? Ja mikä oli tämä Lahtela leiman alla? Suomenmaassa oli muitakin myllyjä, ja ellei ollut tarpeeksi, niin voitiin perustaa lisää, uudenaikaisempiakin yhtä hyviin rautatiesolmuihin. Niihin kirjeisiin ei vastattu, ellei ollut suoranaista asiaa.

Oman käsittelynsä tarvitsivat ulkolaiset hankkijat, amsterdamilaiset ja rotterdamilaiset kauppahuoneet. Heillä oli halu ja väkevä taipumus sovittaa suurimmat tilaukset heille suotuisiin noteerauksiin.

Heitä täytyi puhutella tulkin avulla ja saksankielellä, joskus hyvinkin suomalaisesti riippuen asianhaaroista. Jonkinlaisia konsepteja ja suuntaviivoja löytyi kotoisten jauhokauppiaitten kirjeenvaihdosta. "Luuletteko te, hyvät herrat, hallitsevanne koko maailman viljamarkkinoita! Amerikkalaista ruista myydään myös Lontoossa ja Hullissa, ja sitä paitsi tarjotaan saksalaista ruista joka päivä yhä halvempiin hintoihin."

Liikkeet lähettivät pitkiä anteeksipyyntöjä ja meriselityksiä. Ei missään tapauksessa, eiväthän tällaiset pienet sihteerien tekemät erehdykset saaneet rikkoa vuosikausia vallinnutta yhteisymmärrystä ja erinomaisia liikesuhteita. Aina valmiina palveluksiin mitä suurimmalla kunnioituksella.

Mutta vaikka kaupat päätettiin sähkösanomilla ja vaikka "huoneet" eivät enää niin usein erehtyneetkään laskuttamaan ainoastaan heille edullisimmin noteerauksin, tuli vähemmän mieluisia yllätyksiä tämän tästä. Toinen päivä vei, minkä edellinen toi. Oli laskusuunta ja kilpailu kiristyi. Kolmen pennin hintatappio kilolta oli yhtä mahdollinen kuin kahden voitto, puhumattakaan niistä tappioista, joita tuli silloin, kun liikkeet romahtelivat.

Pitkäkoski asusti etupäässä sisälinnoituksessa ja hapetti alkutekijöihinsä päivittäin yhä useampia kolmen markan sikareja. Bergman vahvisteli miehekkäillä sanoilla ja rohkaisevalla naurulla, panipa komeakaarisen nimensäkin pariin suurenpuoleiseen vekseliin, kun toinen näytti kovin totiselta. Mutta eipähän se luonto aina tällaisillakaan noussut, kun ei ollut noustakseen. Eräkirjassa oli kolmen kuukauden aikana hyvin rumia päiviä.

Kotona meni talviseen aikaan entisiä raiteita. Oli luminen talvi ja vaivalloinen kulku, kotikäynnit jäivät toisviikkoisiksi. Ei tällöinkään suurempia osannut, kirjoja tarkkaili, jyvälaareja mittaili, kysäisi jotakin navetassa tai tallissa, tuskin tuli tarkanneeksi, mitä vastasivat.

Mitä ja miten sitä hät'hätäkäynnillä tarkkaili ja oikoili? Kaikki oli niinkuin piti, eikä kumminkaan ollut, niinkuin olisi nähnyt ja olettanut, halkopinot vähän rähmällään, tunkiot vinokulmia, poikien ladutkin väkinäisesti kaartuvia.

Hämärä jo, ja tunnin perästä junalle lähtö. Mentiin sisään ja hukutettiin huoli kuvalehtien piilokuviin, "Kiantoihin ja Vihtoreihin".

Kevät tuli kohisten, ja kaikki puromyllytkin taas pyörivät. Toukokuu oli raskaiden maksujen kuu. Pitkäkoski oli matkoilla. Konttaaminen oli tuimaa työtä, Virkkulan neulansilmät peräänantamattomia ja laidoiltaan okaisia.

Mutta ilta joutui pitkästäkin päivästä. Neiti Miettinen sulki kirjansa ja Heikki starttasi maantielle ajaen kuuttakymmentä, seitsemääkinkymmentä mutkaisilla teillä. Hullu vasikka hyppäsi joskus edellä häntä sojossa, hävisi ja pyörähti kanervikkoon, lehti oli hiirenkorvalla, pääsky lensi tien poikki. Kesä oli lyhyt, pääskyllä niinkuin myllärilläkin tulinen kiire.

Auto jäi pihaan, ja ajaja hyppäsi suoraa päätä pellolle. Hankmo myllersi, kylvökone rapisi. Hän sieppasi ohjat pojalta. Västäräkki keikkui, multa tuoksui. Ajaja kumartui ja veti syvään henkeään, täytyi käväistä hevosten pääpuolellakin, korvat kääntyivät etusojoon ja huuli höpläsi.

– Isä, isä! Tännekö isä jo juoksi? Kyösti on aina isän kimpussa. Poika täytyi nostaa hankmon lavalle, kylvökoneen arkullekin.

Ajettiin pari, kolme ympärystä, ja Ville sai jatkaa taas. Juostiin hakatietä niitylle. Isä ei arvannut, miten suuri puro niityn aidan vierellä oli. Juho oli vuollut uuden vesirattaan ja tehnyt sepän. Se takoi vaikka kuokkaa, jos terä kiveen sattuisi, niin oli Juho sanonut.

Juho keräili risuja rovioksi saran keskelle.

– Päivää, päivää, luuletko, että jo pian palaa?

– Loppukuusta jo kumminkin. Juho runttasi sanojensa vahvikkeeksi suuren risunipun, että oksat rusahtelivat.

Vesi porisi jossakin alempana, Juhon piipun pesä ylempänä, pahoin oli päässyt tukkeutumaan.

– Meinaan, että kai ne nyt niinkuin ennenkin.

– Risut poltetaan, tottakai!

Juho puhalsi röörinsä selväksi täysin palkein. Kerran purahti vain, sitten kulki taas väljästi. Olipa mukava, kun niin vähällä. Olikin tässä muutaman päivän ollut kuin märissä housuissa.

– Kun poltat ja aukaiset sarkaojat, niin siinä onkin sulla urakkaa puolikesään.

– On niin.

Sanoissa hölähti keväinen tuntu ja leveästä suusta pöllähteli komeita savupilviä.

Hän keräsi suurilla kourillaan täyden sylyksen risuja ja röntyä, tuskin ruskeata naamanpaistikasta enää takaa näkyi, mutta savu työntäytyi risukasan lävitse ilmaan.

– Älä partaasi polta! naurahti Heikki, mutta ei jäänyt vastausta kuuntelemaan, eikä tainnut tullakaan. Kyösti pääsi ajuriksi niskaan. Loiskittiin viiden kuuden saran ja sarkaojan yli reunaojaa kohti, josta kuului iloinen kalke.

Ratas pyöri sirisevänä keränä ja seppä takoi kuperaa padankappaletta kuin urakkamies.

– Eihän se ole saanut sitä miksikään.

– Niin, kun sillä on puuvasara.

– Ei saisi, vaikka olisi rautavasarakln.

– Saisipas! Teroittaisi vaikka kuokan, niin Juho sanoi.

Juho, kaikkia vielä. Eikä se jaksaisi rautavasaraa nostaakaan.

Jaksaisipa, kun Juho tekisi oikein pitkät siivet.

Näytettiin käsillä.

Ojaan myllyn alapuolelle oli pudonnut suuri nevaturve, joka pidätteli vettä. Vedettiin ylös. Seppä alkoi kalkutella entistä iloisemmin.

Tee, isä, pajupilli!

Pajupilli! Mitä sinä sillä?

Kaikkia isä kyselikin.

Löytyi hyvä ja oksaton pajunvarsi. Koputeltiin kuori keveästi irti puukonpäällä ettei vikaantunut. Kuori heltisi napsahdellen, valkoinen mäihäinen varsi irtautui ja nousi kuin puukko tupesta. Tulikohan ilman vikoja? Imaistiin vettä, sillä siitä sai selvän. Ei pihissyt, ai, jai! Tehtiin läppiä ja venttiilejä useampiakin ja väliin kokeiltiin. Soi se. Vuoltiin vielä muutamia hienoja lastuja, piipitti ja hulisi niinkuin lintu metsässä.

Kyösti puhalsi posket pullollaan ja näppäili etusormillaan läppiä niinkuin torvisedät seurantalolla, kun puhalsivat Porilaisten marssia.

Isä, tee kirjokeppi!

Mutta sinähän olet täyttymätön.

Kyösti ei voinut vastata, kun oli ehtinyt aloittaa marssin. Isä tekaisi kepin, kuori heltisi yhtenä pitkänä kiehkurana.

Lähdettiin taas. Musikantti pääsi valtaistuimelleen, soitti marssia ja löi kirjokepillä tahtia. Seppä ojassa löi rumpua, minkä kerkesi. Veräjälle asti kuului, mäessä ei enää erottanut.

Heikki juoksi vastaan ja nurisi:

– Miksei isä minullekin pajupilliä?

– Saat kirjokepin. Kyösti löi vielä pari tahtia ja antoi.

Mentiin talliin katsomaan varsoja. "Ii-ha-ha-haa" kuului jo ovella, ja jalat kuopivat ja tepisivät. Vähemmästäkin, kun ei ollut pilliä eikä edes keppiä. Neljä kirkasta silmää kurkkaili puolien välistä ja kaksi pyöreätä huuliparia höpläsi ylempää ja alempaa.

Mentiin karsinaan. Taputettiin lautasille ja raaputettiin harjan alta. Kaulat oikenivat ja kiertyivät puoleen ja toiseen, ja huuli venyi, että märkä lapanen olisi piiloon mahtunut.

– Päästettäisiinkö ne ulos juoksentelemaan?

– Päästetään! Päästetään!

Karsinapahnoilla tepisi kuusi jalkaparia.

Varsat pullahtivat melkein yhtä aikaa ovesta, mutta jäivät pihalle hetkeksi aikaa töllistelemään. Aurinko paistoi vasten naamaa. Varsoja venytti niin mahdottomasti, etteivät takasääret mitenkään tahtoneet ulottua niin pitkälle kuin olisi pitänyt.

Mutta sitten välähti silmä. Kuopaistiin vähän. Tönäistiin kylkeen. Niinkuin lähtölaukaus olisi paukahtanut, paukahtikin pari kertaa. Se oli tuhmaa, mutta ei sille mitään voinut, kun oikein oli hauskaa. Ja varsoilla oli nyt hauskaa.

Loviisalta oli ämpäri jäänyt tielle, sattui kavion eteen ja kieri alamäkeen, että vanteet kalisivat. Varsat kiersivät pihan kolmeen kertaan, sitten päätä puhkua niittytielle.

Se oli vasta menoa! Toinen näykkäsi ja toinen vastasi, ja taas pyyhkäistiin täyttä karkua hännät sojossa.

Kyöstin piti soittaa marssia, mutta unohtui katselemaan, ja sitten ne menivät jo metsässä, ettei kuulunut eikä näkynyt.

Ei viipynyt kovin kauan, kun näkyi haka-aidan vierellä pari vaaleata hulmahtelevaa harjaa.

– Leiju, so! Piiju so, puli, puli, puli! huuteli Heikki, mutta eiväthän ne semmoisia kuulleet. Eivät Kyöstin marssiakaan, vaikka hän puhalsi vedet silmissä. Ei ainakaan tahti käynyt edes lähipitäen yhteen.

Varsat hävisivät taas koivikkoon, mutta tekivät pienemmän kierroksen kuin äsken ja tulivat tasariviä korskuen aitoviertä ja ottivat kovan loppukirin veräjästä pihatielle.

Heikki kävi ottamassa keittiöstä leipää. Varsat juoksivat keveää ravia vielä navetan luokse ja takaisin, pysähtyivät pihatielle korskuen. Kysäistiin korvilla, vilkuiltiin silmillä. Mutta jäseniä jo raukaisi ja leipäpala houkutteli. Otettiin viimeiset askelet rinnakkain päätä nuokuttaen kuin äititammat parissa.

Ovi auki, portti kiinni ja heiniä soimeen. Pari nyhtäisyä ja nuorten hampaitten terävä rouske.

Heikki lähti edellä ja huitoi kirjokepiliä tahtia. Kyösti ratsasti isän niskassa ja soitti marssia. Tallin ovessa täytyi vähän kyyristyä, ei kovin paljon, sillä isäkin kyyristyi.

9.

Heikki kaatoi välipellon heinää. Se oli lähes neljän hehtaarin alainen salaojitettu lohko, toiskesäinen heinä. Lohko oli epämuotoinen neliö tylsin ja terävin kulmin. Mutta mitä pienemmäksi kaatamaton ala kutistui, sitä säännöllisemmäksi kuvio ja kulmat muodostuivat.

Siemenseos oli onnistunut ja apilakin hyvin säilynyt ja sakoontunut. Huomenna iltapäivällä saisivat lyödä seipäisiin.

Väki oli lopettanut ja aurinko jo laskenut. Pihakoivujen latvaoksilla häilyi epämääräinen ruskon punerrus.

Hevoset virkistyivät ja koneen teräsin silisi. Kahden tunnin ajo ehkä vielä. Sivut lyhenivät, kulmat pyöristyivät.

Tämä oli kolmas heinäpäivä. Melkein niinkuin ennen: apilan tuoksua, helakkaa naurua, heinähankojen kalinaa.

Hän oli ajanut niittokonetta, lyönyt seipäitä, iho imi aurinkoa. Jos ei olisi ollut aina liikkeessä, niin olisi jo varmaan pahoin palanut. Mylly ja vekselit olivat unohtuneet tuntikausiksi. Mitenhän se oli mahdollista?

Tänään oli viimeinen päivä kahdella suuremmalla vekselillä. Olivatkohan lähettäneet rahaa tai uudistusta? Riutta varmaan oli, mutta Nyholm? Suuret asiat ja epäilyttävä hiljaisuus.

Hevoset joutuivat pyöreään kulmaan.

Mutta olisi kai neiti Miettinen soittanut, ja olihan Pitkäkoski kotona.

Sumua nousi niityltä, rääkkä rankahteli lohkon keskellä, pitkän aikaa oli jo äännellyt ja soutanut edellä sinne tänne.

Olikohan tullut Rotterdamista sähkövastaus? Ruis nousee ensi viikolla. Olisi pitänyt sähköttää lähettämään.

Rääkkä rankkui hätäisemmin, souti ja huopasi, lentäisi tuokin matkoihinsa, pian kumminkin oli lähdettävä.

Olipa se Vimankin, kun puolimätiä säkkejä! Kolme vuotta ja kymmenien tuhansien kaupat. Pienellä kehtasi pilata. Miksi ei tietänyt? Ei laatutavarana ostanut, varma se oli. Mutta edestäänpä löysi.

Lohko oli muovaantunut kapeahkoksi vinokaiteeksi. Rääkkä juoksi hevosten edellä, hätäili ja valitti. Siinä vasta sinnikäs lintu. Vaikka niin kai sitä jokaisen pitäisi olla omansa puolesta.

Kun ei tullut iltapäivällä soitettua. Olikohan Salminen muistanut peruuttaa Järvelinin tilauksen? Viisi lastia kuin suohon. Sepä olisi vasta paukku.

Kuuden ja puolen jalan teräsinhän oli koneessa. Mikä ihme oli, kun ei nopeammin kavennut? Hevoset päristivät, rääkkä juoksi yhä edellä ja rauskui kuin ruostunut sarana.

Hän hoputti höyryäviä hevosia. Teräsin Hälisi kovaäänisesti, rääkkä sousi ja rauskui kuin hengenhädällä.

– Sitten kumma, ellet nouse!

Heikki tuijotti eteensä. Hevoset riensivät puolijuoksua, ja viimeinen suikale hävisi, ettei heinä kaatumaan kerjennyt. Pari, kolme syltä ennen loppumista kohosi hukkuvasta saarelmasta pitkänokkainen harmaa lintu.

Heikki riipaisi hevoset valjaista, päästi laitumelle ja kiiruhti juoksujalkaa pihamaalle. Mihin hänellä oli kiire?

Illalliselle ja nukkumaan, niin kaiketi oli alkuperäinen tarkoitus, mutta väliin oli tullut jotakin. Hän kiiruhti vajaan ja ajoi auton ulos.

Kerttu tuli keveissä pukimissa eteisen rapulle.

– Et suinkaan yöllä?

– Lähden.

– Tulethan edes haukkaamaan?

– En tule.

Tarkoitus ei ollut niin lyhytsanainen. Hän pukeutui parissa minuutissa.

– Lauantaina tulen puolipäiviltä. Sunnuntaina mennään juhliin.

Kumpikin lause oli kömpelö, jälkimmäinen joutava. Eihän Kerttu ollut sen näköinen, että hyvitystä olisi vaatinut.

Kone kävi tasaisesti hyristen ja veti kuin imaisten. Eihän nyt ketään kulkenut, ja vaikka olisi kulkenutkin. Mittari osoitti suorilla kahdeksaakymmentä.

Ja mihin ihmeeseen piti olla kiire? Hullu mies. Hän poisti jalkakaasun kokonaan, mutta vauhti hiljentyi vain kohtalaiseksi. Oliko alaviettoista, vai oliko konekin tullut hulluksi? Ehkä piti vetää käsijarru päälle tai nykäistä vaihde pakkiin?

Ei tullut tehtyä kumpaakaan. Hetkistä myöhemmin painui lusikka taas ja matkamittarin numerotaulu osoitti kuumeasteita.

Massapaaluilla lastattu yötavarajuna ehti ylikäytävälle ennen ja matoi laiskasti kuin konttainen käärme. Heikki tuijotti raiteeseen. Kuinkahan monta pyöräparia vielä saat kiskottua esiin? Viisitoista tai parikymmentä ja hännänhuippuna punalyhtyinen jarrumiesten vaunu. Ylikäytävän nousussa oli pehmeää hiekkaa, täytyi vaihtaa ykköseen.

Tummaan lehtipuistikkoon uppoava myllytie oli synkkä ja kapea. Hän käänsi valot, mutta nekin nousivat ja laskivat. Jyrkkä käännös, pieni ylämaa ja vaja.

Hänestä näytti kuin myllyn akkunoissa olisi loimahtanut valoa. Houreita.

Heikki veti avainnipun taskustaan ja oli astumassa sisään konttorin puoleisesta päästä, kun Halkilahti juosta hynttäsi hämärästä lehtikäytävästä puuskuttaen.

– Onko... onko se johtaja?

– On.

– Nyt on... nyt on piru irti!

– Minä luulen, että se on tuli.

Heikki harppasi muutamalla pitkällä hypyllä hiekkakäytävälle.

– Tuli niin, helevetissä!

– Yläkerrassako? Joko näkyy?

– Näkyy niin ja tuntuu käry. Kas se on sillä tavalla...

Jäi kuulematta, millä tavalla. Heikki oli kolmella hypyllä konttorin ovella ja samaa menoa puhelimessa.

Kaksi pitkää soittoa keskukseen, kolme palopäällikölle.

– Myllyssä! Koko voima ja joutuin!

Hän paiskasi torven pöydälle ja tempasi seinältä ruiskusuppilon. Yläkerroksen pienistä akkunoista ilkkui irvisteleviä tulikielekkeitä, savua tunki rakosista.

Halkilahti tempoi ja potki yläsillan päässä olevaa ovea.

– Kas, piru vie, kun pannaan semmoiset salvat, ettei saa edes auki...

Heikillä oli oikea avain, ovi aukeni pullahtaen. Mutta perässä pöllähti semmoinen savupilvi, että miesten täytyi kyyryssä peräytyä muutamia askeleita. Pahimman haihduttua Heikki syöksähti sisään ja löi ruiskun nastan permantoon. Läheisimmät punalieskat muuttuivat mustiksi sähiseviksi käärmeiksi. Mutta pikku kartio tyhjeni liian pian, ja tainnutetut käärmeet nostivat äkäisesti päitään, vähemmän kuritetut jo ilkamoivasti vannetta heittäen.

Halkilahti oli löytänyt jostakin räystään alta puolitäyden vesisaavin ja juoksutti sitä sisälle korvista kantaen ja ääneen ähkien. Lähinnä nuoleskeleva lieska sai niskaansa semmoisen ryöpyn, että vähäksi aikaa lakkasi lipomasta.

Sähkövirta oli poikki, eikä siitä muutenkaan sakeassa savussa olisi valonapua ollut. Tyhjennettyään turhaan myllynkin käsiruiskun Heikki muisteli, olisiko jotakin tärkeää mahdollisesti pelastettavissa.

Lähetyskirja! Pulpettipöydän laatikossa.

Hän oli syöksähtämäisillään umpisavuun, mutta Halkilahti ehti viime hetkessä takin liepeeseen kiinni.

– So, so, eipähän huolita mennä siihen löylyyn!

Heikki huomasi ovinaulassa köyden, pujotti pään vyötäisilleen ja antoi toisen Halkilahdelle.

– Jos Pekka potkaisee, niin silloin vetäkää.

– Jaa, jaa, mutta kukas takaa, onko pää mukana.

Oliko vai ei, sitä oli vaikea enää tietää, sillä Pekka oli sukeltanut savuun. Halkilahti lappoi köyttä ja tunnusteli syöntiä. Kun pää tuli, niin kietaisi hän sen umpisolmuun vyötäisilleen kaiken varalta.

Heikki syöksyi kyyrysissään kymmenkunta askelta suoraan, saman verran oikeaan, lieska löi ja savu salpasi henkeä. Sen täytyi löytyä! Vahva savunpuuska oli tukehduttaa. Hän haparoi kiihkeästi eteen ja sivuille. Se ei voinut olla enää kaukana ja sen täytyi löytyä! Köyttä tempoiltiin toisesta päästä. Hän sai pöydän jalan käteensä ja tempaisi pari askelta väkevästi.

Pöytä romahti nurin, kansi aukeni, jotakin levähti lattialle. Hän oli tukehtumaisillaan, mutta heittäytyi pitkälleen ja löysi kirjan. Jostakin kuului huutoja. Lieskat hyppivät ja leiskuivat. Keuhkojen tuska yltyi hirvittäväksi paineeksi... Höyrypannu... Liikapaine... Räjähdys sekunnin päästä... Rääkkä juoksi kapeata heinäsuikaletta... Kyösti puhalsi pajupillillä marssia... Vielä pari syltä!

Halkilahti istui lattialla, piti kaksin käsin köydestä ja kakisteli.

Äsken juurihan se vielä puski eteenpäin. Meni, vaikka vastaankin penäsi, mutta minkäs pirun mahtoi väkevämmälleen?

Hän oli saanut jalkansa toppariin jonkin putken taakse ja sylkäisi kämmeniinsä. Nyt sai koettaa!

Mutta sitten kuului, niinkuin jotakin olisi romahtanut tai kaatunut. Hän alkoi kiskoa, sama vaikka maakiveä olisi vetänyt. Lieskat löivät ja savu painui alemmaksi.

Olihan siinä kupeella puukko, jolla köyden olisi voinut katkaista ja sitten siitä ovellekin kieriä ja pyllyillä. Mitä se hyödytti? Oli kai sitä tullut tarpeeksi nieleskelleeksi tämän maailman katkuja hänkin, jos kerran isännöitsijäkin. Eikä ole niin varmaa, tokko myöhemmin semmoisen miehen kanssa samassa köydessä pääsisikään. Halkilahti heitti valtoihinsa, olisi sytyttänyt kai tupakankin, ellei olisi tarvinnut pitää köydestä kiinni, ja yskitti jo muutenkin niin peijakkaasti.

Mutta palokunta, lihava päällikkö ensimmäisenä, joutui sekin ihan parhaaseen aikaan.

– Täällä näin! möykähti Halkilahti viimeisillä varoillaan.

Kolme miestä alkoi kiskoa. Onko se äijä rässinauloilla permannossa kiinni! ihmeteltiin.

– Ai, siellä taitaa olla suurempikin kala siimassa, huomattiin köydestä ja kiskottiin viiden miehen voimalla äskeistä kiihkeämmin. Saatiin kelpo saalis, kaksi miestä, kirja ja pitkäjalkainen pulpettipöytä. Saalis kannettiin puistoon, irroitettiin siimasta ja alettiin antaa nukkuvalle tekohengitystä. Pari, kolme väkevää yskänpyrskäystä, hengitettävä nousi istumaan, hieraisi silmiään ja hengitti syvempään kuin hengityttäjät itse.

Tulipa siitä komeanpuoleinen ilotulitus. Pihisevään tulipesään oli turha haaskata niukkoja vesivaroja, ja ulkoseinät kestivät. Jos tiilentekijä olisi aikoinaan aavistanut, olisi voinut jättää vähemmälle polttamiselle.

Alakerran jauhovarasto pelastettiin. Veturi vei metsäniemekkeen taakse lähelle vaihdetta parikymmentä vaununlastia.

Väkeä kerääntyi yhä enemmän, touhuttiin kovasti. Olisi touhuttu mielellään mäellä oleva konttorirakennuskin tyhjäksi, ellei asianomaisten tahdosta olisi nähty toimenpidettä vähän liian ennenaikaiseksi.

Aamupuolella alkoi muu olla vähitellen selvänä, paitsi ne ulkoseinät. Joitakin halkeamia näkyi niissäkin, oviaukot olivat mustasuisia, ja kolmannen kerroksen jyrkkäreunaiset ikkuna-aukot irvistelivät rumasti.

Poliisitutkinto osoitti, että palo oli alkanut lyhytsulusta. Vakuutus oli kunnossa, ja yhtiö maksoi. Kilpailevat myllyt pyörähtelivät lähikuukausina iloisemmin piirileikkiä. Junat kulkivat ohitse ja akkunan pielessä haukottelevat ihmiset vilkaisivat laiskahkosti.

– Jaha, se on se mylly, jossa kuului olleen tulipalo!

Työväki sai rokulia epämääräiseksi ajaksi, Vihtori Halkilahtikin yövahdin toimesta. Mitäpä niistä tyhjistä seinistä vahti, sen täyteisiäkö! Turhaa se oli ollut tähänkin asti! Kun ei kuuteen vuoteen muuta kuin tämä tulipalo!

Enimmän näytti murehtivan radan puolella roikkuva elevaattorin elefantinkärsä. Sen nenäruoto oli musta ja keskeltä poikki. Ei kukaan osannut arvata, miten se oli katkennut.

10.

Paloa seurasi pitkähkö ja rauhallinen suvantotaival, mutta johtokunnan kokouksia oli usein.

Palorahoilla maksettiin jo pari kuukautta sitten eräytyneet kassakreditiivilainan korot, upotettiin joitakin heikompinimisiä vekseleitä sekä Bergmanin ja Lahtelan apupapereita yhtä paljon kummankin, mutta 65.000:n heisimato oli pureutunut lujasti kiinni eikä hellittänyt niin pienellä savuttamisella.

Että pannaanko uudelleen käyntiin? Kaikkia piti kyselläkin. Bergman oli varma kuin hänen valkoinen linnansa kaupungin vuorella.

Pitkäkoski oli samaa mieltä.

– Tehdään sellainen mylly, ettei ole kuin Königsbergin juutalaisella, eikä hänelläkään ennen kuin rakentaa! Kun kerran oli hyvä paikka ja hyvät seinät ja hyvä johtaja, niin mitäpä pienistä nikottelemaan.

Heikki aavisti, että siinä oli vähän muutakin: kahdeksansadantuhannen kassakreditiivi, seitsemänsadan diskontto. Suoraan vetäistynä se olisi taitanut laittaa sekä vuorimiehen että pankkimiehen joksikin aikaa nikottelemaan.

Hän pyysi eroa. Ei tullut kysymykseenkään! Nythän vasta miestä tarvittiinkin.

Pitkäkoskella oli valmis suunnitelma. Kahden kuukauden opintomatka Saksaan. Rahaa mukaan, kyllä ovet avautuvat. Saksalainen tuntee pienestä paistin käryn. Sieltä koneet ja valssit. Pienemmät myllyt ja muut jauhopurkit oli kerta kaikkiaan lyötävä laudalta.

Eihän se oikeastaan ollut Heikin tarkoitus, ja mitä hän, kieliä taitamaton mies, Saksassa? Äiti iski aamuisin silmää, heilahteli vaarin puupuntarikin. Mutta, virran veto oli jo liian kova ja nimi pahasti kiinni.

Tuli passit ja viisumit. Eräs tuttu maisteri lähti samaan matkaan ja toimi tarvittaessa tulkkina.

Menomatkalla ei ollut suurempaa ihmettä, paitsi eräs nainen. Hänen isänsä oli juutalainen, äitinsä puolalainen, mutta miehensä tavallinen suomalainen pulliainen.

Aluerajalle päästyä asuskeli pulliainen enimmäkseen pullojen parissa, mutta rouva sai kiihkeän seurusteluvimman.

Ensin hän iski maisteriin, mutta kun hänellä oli puhdasrotuisempia tuttavuuksia, tarttui kansainvälinen rouva Lahtelaan.

– Herra Lahtela ei voi ymmärtää, miten hermostuttavan tyhjää on matkustaminen Itämerellä! Minä olen minun miehelleni monta kertaa sanonut, että meidän pitäisi matkustaa ilmalaivalla, mutta hän ei uskalla nousta ilmaan.

– Voisihan rouva lentää yksin ja odottaa Berliinissä.

– Herra varjelkoon!

Rouva sytytti savukkeen ja siirtyi lähemmäksi.

– Myös herra Lahtelalla Berliinissä suuri vaara!

– Oho!

– Minä tunnen Berliinin naiset!

Laivako keinahti. Pelastusenkeli oli heilahtanut sijaansa lähemmäksi.

Heikki naurahti ja väisti.

Taas heilahti ja rouva heilahti toisinpäin ja sitten toisinpäin kädet oikoisina. Heikki pelastui vain äkkitempauksella merihummerin saksista.

Mikähän se oli tämäkin kansainvälinen krapu? Vanha tieto vei sukujuuret ensimmäiseen eevaan, uusi afrikkalaiseen apinaan. Kumpi oli oikeassa, vai oliko kumpikaan?

Berliini ei osoittautunut niin hengenvaaralliseksi kaupungiksi, kuin kuumatempperamenttinen rouva pulliainen ennusteli. Ei ollut kauempaa oleskeluaikaakaan, oli kiiruhdettava opintokaupunkeihin: Leipzigiin, Lyypekiin ja Hampuriin.

Monia saranoita oli rasvailtava, ennen kuin tärkeimmät ovet aukenivat; kaikki eivät auenneet sittenkään. Johtokunnat ja johtajat olivat kohteliaita, mutta sulkeutuvia. Suurimmat ja ajanmukaisimmat myllyt omisti yksityinen. Kun Heikki kummasteli tätä, selitti laihakaulainen prokuristi:

– Jaa, meidän isäntämme ei ole osakeyhtiö, muuten vain rikas mies!

Tästä päättäen hänellä oli se käsitys, että osakeyhtiömuoto on köyhäin miesten yhtymä. Ehkä se oli saksalaisten yleinen käsitys.

Avomielisimmiksi oppaiksi ja neuvonantajiksi osoittautuivat pienemmät mestarit ja osastonpäällysmiehet. Mutta he olivatkin usein varsin tärkeätä poikaa. Joku oli ollut sodassa vääpelinä, toinen muonitusmestarina, kuka minäkin. Työväestö oli pääasiallisesti naisia, jopa konemestareihin asti.

Uusimmat valssimyllyt olivat hienoja laitoksia. Monen käsittelyn alaiseksi niissä jyväparka joutui, ennenkuin sai sulautua valkoiseen joukkomassaan alakerroksen säkitysosastolla. Pestiin ja kuivattiin, sorvattiin ja mankeloitiin. Väkevät magneettiraudat vaanivat ja haravoivat mahdolliset metallisiruset valsseihin johtavissa jyväkouruissa. Rautaa ei valssimyllyn jauhoista leivotussa leivässä ollut. Kenen veri sitä kaipasi, hänen oli hankittava sitä muualta.

Ihmeekseen Heikki huomasi, että ennen jauhatusta jyviin laskettiin määrätyssä suhteessa myös puhdasta vettä. Menettely oli ihan yleinen, eikä sitä yritettykään salata.

Heikin kummastelu herätti oppaissa hilpeyttä.

Totta kaiketi jauhoissa piti olla määrätty prosentti vettä, lestyjauhoissa niin ja niin paljon, hapanleipäjauhoissa taas niin paljon.

Heikki puolestaan arveli, että suomalainen emäntä kiertäisi kaukaa sen myllyn ja kaupan, joka jauhoina myisi hänelle vettä.

– Vaikka sekoittivat jauhot heti veteen! Sellaista yksioikoisuutta saksalainen opas ei voinut käsittää.

Opintoaika läheni loppuaan. Jouluksi oli ehdittävä kotiin. Katsottiin valmiiksi erikoistehtaassa parhaimmat valssimyllyn koneet magneettirautoineen ja vesisuihkuseuloineen, jonka saisi myös sulkea niin leikinymmärtämättömässä maassa kuin Suomi. Tilaus jäi varmennusta vaille.

Pitkäkoski oli kehaissut sattumalta oikein. Niin uudenaikaisin koneita ei Pohjois-Saksassa ollut käytännössä muualla kuin ehkä jossakin Königsbergin myllyssä, jonka omistaja ei ollut osakeyhtiö, vaan rikas juutalainen.

Joulutuomisten ostoa varten täytyi vaihtaa vielä jokin määrä Saksanmarkkoja. Kaulakoru, rintahely, auto, jota voi ohjata, piano, joka mahtui matkalaukkuun.

Kotiasemalla oli ihme, Leiju ensimmäistä kertaa isännän asialla. Matti piteli suupielestä ja halaili väliin kaulastakin. Leiju kuopi ja puri kuolaimiaan. Ei se pelännyt, mitä se mokomaa puhkivaa rumilusta olisi pelännyt, mutta täytyihän senkin jollakin tavoin toivotella isäntää kotiin pitkältä matkalta.

11.

Tammikuun ylimääräisessä yhtiökokouksessa osakepääoma päätettiin korottaa puoleentoistamiljoonaan. Kun kokouksessa olivat kaikki entiset osakkaat joko henkilökohtaisesti tai valtuuttamainsa kautta saapuvilla ja kokous oli laillisesti ilmoitettu, lyötiin asia lukkoon heti.

Melkein kaikki entiset merkitsivät uusia, mikä enemmän, mikä vähemmän. Pitkäkoski aloitti viidelläkymmenellä, Bergman merkitsi viisikymmentäkuusi, sen mitä oli apupapereissa, Lahtelan osuudeksi tuli samalla ohjelmalla kuusikymmentäkaksi, pienempiä pirisi perään: kymmeniä, viisiätoista, kaksikymmentuhantisia! Kumminkin jäi avoimeksi lähes neljäsataatuhatta. Listan hoiteleminen jätettiin Pitkäkosken tehtäväksi, hänellähän oli kapitaalituttavuuksia ympäri maan, ehkä rajojen ulkopuolellakin.

Innostus oli suuri ja näköalat kangastelivat korkeissa ja värikkäissä kaarissa, varsinkin sitten, kun katettiin kahvipöytä ja kuppien keskelle ilmestyi kirkas ja väreilevä parrunpätkä. Mistäkö ilmestyi ja kenenkä toimesta? Kaupungissa, jossa oli aikakauden kuuluisin muotilääkäri, kokoukseen, jossa aikamiehet aukoivat avaria linjoja. Turhiin kysymyksiin on tarpeeton vastata.

– Hei, pormestari, mitä sanot, jos kalustetaan oikein hieno mylly?

– Kippis!

– Tärskis! Otetaanpa sen kunniaksi vielä toinenkin pieni.

– Terve friimanni ja jalosukuinen vapaaherra! Sitten sinunkin tonttikauppasi taas käy kuin häkää. Viisitoista markkaa neliö, kaupungilta kaksikymmentä.

Vapaaherra nosti lasiaan, mutta ei riehahtanut, aateluus velvoitti. Hänen silmiinsä häämötti jotakin etäisemmissä perspektiiveissä.

– Me soitamme sellaiset valssit, että arkkipiispakin tahdissa pyörähtelee. Valkoiseksi koko maa, itä, länsi ja pohjoinen Pohjanmaa.

– Kippis, herrat, mutta sitten hiljaa. Johtajalle puheenvuoro.

Sitä kannatettiin. Matkakertomus, tottakai, sitä varten mies oli kustannettukin Königsbergiin ja Danzigiin.

Aiottiin hät'hätää tekaista puhujalava, mutta ei löydetty heti sopivia aineksia, ja asianomainen vakuutteli, ettei hänellä ole varattuna mitään parlamenttipuhetta.

Lahtela sivuutti Itämeren hummereineen, vaikka se tällä hetkellä olisi ollut ehkä kiitollisimpia matkakertomuksen aiheita. Välihuudahduksia tuli tämän tästä. Pormestarin mieltä kiinnittivät magneettivalssit ja kuivausjärjestelmä, kauppaneuvosta päinvastoin vesityssysteemi, pankinjohtaja kiinnostui myllärien naisistumiskysymykseen.

– Vai hameita meidän myllyymme.

– Sitten et pysyisi pankissa nimeksikään, ja Virkkula protestoisi koko vekselisalkun.

– Pidä vain haaremi hovissasi, tai perusta toinen Raitalahden sahalle.

Mitäpä pankkiherra niistä, nauroi, että liivinnapit keikkuivat.

Lahtela esitti uuden myllykoneiston kustannusarvion. Valmiiksi paikoilleen montteerattuna lähes miljoona neljäsataatuhatta.

– Oliko mukana jo magneettiharava?

– Ja kastelulaite?

– Ja saksalainen konemestari?

– Mestaritar, kai tarkoitit?

Muutamain herrain hatussa oli jo sen verran, että heittolauseet eivät tahtoneet pysyä virallisissa uomissa ja valsseissa.

Esitetty koneisto päätettiin tilata, ja käytännölliset toimenpiteet jätettiin herrojen Bergmanin, Pitkäkosken ja Lahtelan huoleksi. Mutta piti katsoa, ettei saksmanni pääsisi vetämään nenästä. Olihan hallituksessa edustettuna statistiikka, juridiikka, ehkä politiikkakin. Ja mikä esti käyttämästä asiantuntijoita. Kaikki hallitukset turvautuvat asiantuntijoihin.

Elokuun alussa pitää olla laukaisemista vailla. Ensimmäiseksi valssataan pormestarin rukiit vihkiäisjuhlan puurojauhoiksi.

Asia alkoi olla sitä myöten selvää. Viimeiset kupit ja viimeiset tipat. Kuu paistoi ja lumi narskui.

Kulkunen helähti konttorin ovella odottavan vapaaherrallisen hevosen hulkassa.

Puistotie hiljeni. Heikki istui konttorin akkunalla ja katseli kuutamoon. Lumi välkähteli ja puut muodostivat pitkiä varjoja, kolminkertaisia.

Kolminkertaisia, mutta keveitä. Alkuperäinen seisoi lumilastissa, oksat riippuen, juuret routaisessa maassa. Viisisataatuhatta! Miljoonaviisisataatuhatta! Seitsemänkymmentäviisi tonnia viidenkolmatta asemesta. Kymmenen vaunua raiteella.

Seitsemänkymmentäkolmetuhatta osakkeina, vaara ja vastuu?

Mutta kylläpä tuo kuusi heitti pitkän ja juurevan varjon! Mihin saakka sen huippeneva latva pyrkikään? Entä tuo reunakoivu, merkillinen puntaripää! Puupuntari... Vaarin puntari.

Heikki laski akkunanvarjostimen alas ja kiersi kruunulamput palamaan.

Sen täytyy pyöriä!

Hän istahti pöydälleen ja pureskeli paksun konttorikynän päätä.

Ei koko pohjoismaissa ole parempaa myllyä!

Hän eritteli mielessään kaiken alusta alkaen, niinkuin jollekulle olisi tarvinnut todistella väittämänsä.

Leipää ja jauhoja tarvitaan aina. Oman maan viljelysuunta on muuttumassa jälleen rehuvaltaiseksi. Ja vaikka muuttuisi viljanvoittoiseksikin, jauhettava se oli kotoinenkin vilja. Entä rahtauskuormitus?

Ei mikään kilpaileva mylly hallinnut yhtä suurta aluetta vastaavilla kiskokilometreillä. Valssimyllyjä oli koko maassa vain kaksi. Toinen oli kai jo vähän vanhentunut, vaikeuksiakin kuului olevan. Ja toisen säde? Halkaisija se oli!

Mutta olihan sittenkin monta seikkaa. Riippui niin paljon ostoista ja myynneistä, aalloista ja aallon pohjista. Ja miehestä. Ennen kaikkea miehestä.

Hän heitti kynän pöydälle. Se helähti tyhjään reseptireunaiseen pulloon.

– Eläimille. Kaksijalkaisille eläimille. Hyi, helvetti!

Kukako oli tilannut? Minä itse puhelimella. Ja mitä sitten, vaikka olinkin tilannut? Laki ja moraali! Kaksi ruokalusikallista kolmesti päivässä. Voi kirkastuksen makea! Ja voi näitä naamiaishuveja!

Mutta aamulla tulee postiljooni ja neiti Miettinen. Hän oikoi tuolit ja korjasi surumietteisen lääkepullon. Bergman oli ollut oikeassa. Oikean lääkärin määräämää, pyöreässä pullossa ja värikkäämpää ainetta olisi pitänyt olla, jos kerran jotakin oli.

12.

Arkkitehti Kivinen sai tehtäväkseen myllyn laajennus- ja sisustamistöiden suunnittelun. Toinen päätyseinä tuli kokonaan uusittavaksi, permannot ja välikatot sementistä holvattaviksi. Tulenruokaa ei jäisi muuta kuin jauhonpöly, ja tuskinpa sekään palaisi, jos vettä vuodatetaan jyviin niin monta prosenttia kuin saksalainen resepti määräsi.

Palon törsäämät aukkopaikat suunniteltiin näköisemmiksi. Muutamia umpeen, toisia levennettäviksi, kuka symmetrian alkeista piittaamaton poropeukalo aikoinaan lienee niitä merkkaillut. Ehkä muurari, kun tiilet loppuivat.

Mutta ihmeen hyvin olivat ulkoseinät palon kestäneet. Niiden korjailussa ei tarvittu aukkopaikkojen järjestelyä lukuunottamatta juuri muuta kuin pensseliä ja punamultaa. Eihän niin täydellisesti sisäpuolelta uusiutuvaa myllyä voitu ulkoapäinkään nokinaamaiseksi jättää. Siitähän olisi ollut ohitse ajavilla itäpuolen ihmisillä ikuinen hammastamisen aihe.

Katto tehtiin tiilistä. Galvanoidusta pellistä olisi tullut halvemmaksi, mutta vähänpä siinä enää kukkura tuntui täysinäisessä jyväkapassa.

Heikki sai piirustukset ja johteli itse töitä, koska konttorin puolella ei ollut kiireempiä. Melkein kaikki omat miehet pääsivät mukaan, Halkilahtikin päivävuoroon, osoittautuen ensi luokan kirvesmieheksi, ei ainoastaan käden, mutta myös pään tarkkuudessa. Puseron taskussa oli työmieslaatikon takana pikkusormen mittainen kynänpätkä. Laatikko käteen, pätkä toiseen, toinen silmä kiinni kuin pyssymiehellä ja suu mutruili. Kanteen tuli piirtoja ja numeroita.

– Kaksitoista astiaa simenttiä ja viisi tusinaa lautoja. Pelekäänpä, että kävi melekein paikalleen.

Niinkuin useimmiten kävikin. Loput pätkät olisi roteva mies kantanut selässään ratavahdin muijalle pyykkipuiksi.

Voi, voi, sitä sementin ja raudan hassaamista, niinkuin niihin välikattoihin! Niistä siernoistahan olisi rakentanut viisi virstaa rautatietä ja pilliraudasta talikkoja viideksikymmeneksi vuodeksi yhteen maaherranlääniin. Niinkuin jumalanviljaa ei olisi voitu haaskata vähän heikommilla palkeilla ja permannoilla.

– Eipähän voitu, koska paloi.

– Kyllähän tuli polttaa.

– Ei polta enää.

– Särkyy se simentti ja petoonimuurikin, niinkuin Antverpenin västingissä. Kas, piru vie, kun pätkäytetään neljänkymmenkahden tuuman mörssärillä muutamia laakia, niin hajoo pohjimmainen kalliokin tuusan nuuskaksi. Halkilahti tunsi sota-asioita, ei tosin itse ollut ottanut osaa, mutta oli lukenut aviiseista.

Puheltiin sota-asioista ja muistakin, vaivattiin ja holvattiin raput, kolminkertaiset välikatot ja vielä kellarinpohjatkin. Sinne hävisivät palkkeihin, askelmiin ja pienen pellon kokoisiin laattoihin siernat ja pilliraudat. Joitakin vääriä siernanpalasia ja viisi, kuusi ruostunutta rautanippua jäi tähteeksi pihamaalle yläsillan viereen. Hyvin oli osannut se arkkitehti. Hätäkö herrojen, kun oli harpit ja pännät ja sen seitsemät kojeet. Välikatonkarttakin oli kuin kolmen talon nuotta kuivumaan levitettynä. Mutta läheltäpä piti aina Halkilahdellakin, vaikka ei ollut kuin työmieslaatikon kansi ja tökerö timperinpännän kappale.

Tyhjiä sementtitynnyreitä oli metsänpuoleisen päädyn alla aikamoinen röykkiö. Viiden-, kuudensadan astian korvissa varmasti keikkui, ja paljon oli tuotu paperisäkeissäkin.

Heikillä oli kevätkautena tavallista suurempia rakennustöitä kotonakin: suuri puimalato, niittylato ja muonamiesrakennus. Sahan sihinää ja vasaranpauketta siis kuului tien kummassakin päässä. Aikainen kevät, huhtikuun puolivälissä jo täysi autokeli. Viiden penikulman ajo illoin aamuin ei rasittanut, vaan virkisti. Pojat pääsivät usein mukaan, väliin lähti Liisa ja äitikin. Vieras setä tai täti otettiin, milloin tielle sattui. Pojat mahtuivat hyvin isän viereen, tööttäsivät mutkissa, joskus suorillakin.

Käytiin isän suuressa myllyssä, kyseltiin ja ihmeteltiin. Halkilahti oli pahimmassa helteessä.

– Eihän täällä ole vettäkään?

– No ei sen vertaa, että naamansa pesisi.

– Eikä vesiruuhta?

– Ei ruuhtakaan.

– Eikä kiviä?

– No ei oikeita kiviäkään.

– Ei tämä oikea mylly olekaan.

Halkilahti rävähti nauramaan.

– Sinäpä sen sanoit! Lasten ja imeväisten suusta. Kas se on sillä tavalla...

– Kesällä mennään meidän myllylle ja ongitaan kaloja.

– Jaa-a! Ja jauhatetaan oikeilla reikäkivillä, eikä haaskata säällistä jumalanviljaa.

Kerttu ja Liisa katselivat tyhjiä korkkimatotettuja huoneita, joissa oli kauniit kaakeliuunit, verhot suurissa akkunoissa, mutta ei juuri mitään muuta. Isän huone pienine huvilasänkyineen ja muine tilapäis- huonekaluineen oli orpo ja alaston.

Liian paljon oli kolkkoja huoneita täällä niinkuin kotonakin, liian paljon. Kuminan outoa oli siellä ja oli täällä. Jotakin, paljonkin, olisi pitänyt tehdä, mutta pikakäynnillä ei osannut mihinkään ryhtyä. Oli kuin olisi ollut pestävä suuria puuastioita, joiden uurteissa kiilsi päivä ja vanteet saattoivat levähtää auki millä hetkellä tahansa. Olisi pitänyt ensin turvottaa, tilkitä ja turvottaa. Päivä paistoi uurteesta. Vesilammikkoa ei näkynyt missään.

Syksyllä tulee Liisa kouluun. Kolme konttorin puoleista huonetta pitäisi saada jotenkuten kuntoon. Salin täytekalusto, välihuoneen pöytä, sohva ja muutamia tuoleja. Joitakin tauluja ja vaateompeluksia. Tuohon seinälle, tuohon ja tuohonkin. Mutta suuria välimaita jäi kotilattioille ja seiniin, erivärisiä läikkiäkin poistuvien taulujen tilalle.

Hyväinen aika, kolmeko kello jo oli? Viideksi piti joutua kotiin ja vielä kaupoissakin käväistä. Pojat hihkuivat, kun kierrettiin moottori käyntiin. Ja pian sitten oltiin taas metsäisellä tiellä ja pelloilla. Uusi Juhon tekemä mylly pyöri niittyojassa ja seppä takoi. Eikä niityltä ollut kovin kaukana oikeakaan mylly. Niinpähän Halkilahden setäkin sanoi, että se vain oli oikea mylly.

Koneet tulivat toukokuun lopulla. Laudoitukset oli irroiteltu, ovet ja akkunat paikoillaan ja portaat liipattuina. Miehet vaihtoivat kirveensä ja vasaransa pensseleihin ja maalipurkkeihin. Päähän vain paperitötterö, maalarin virkalakki.

Koneiden mukana tuli kolme saksalaisia monttööriä ja mestari, jonka piti jäädä jauhatustakin ohjailemaan ja opastamaan.

Halkilahti ilmoitti olevansa huononpuoleinen maalari ja pääsi sen vuoksi konemestareiden hanttimieheksi.

Tavallisia heppuja. Silmät kuin naskalinterät, nenä kiero kuin korkkiruuvi, jokaisella yllään moneen kertaan rasvatut liivihousut. Mestari oli lihava ja pyöreä kuin sillitynnyri, lippalakki päässä, mutta kaakelit kaulassa. Mikähän hiivatin taika siinäkin oli, että niin vahvaa niskaa piti vannehtia, sitä ei hanttimies jaksanut ymmärtää eikä osannut kysäistä.

Kyllähän se muuten, varsinkin aluksi, oli kuin sekoituksen jälkeen Baabelin työmailla.

Saksmannit visersivät kuin kottaraiset kevätaamuna, mutta eihän Halkilahti siitä vikityksestä ymmärtänyt halkaistua sanaa. Väliin mestari suuttui ja muuttui tulipunaiseksi, yritti ruveta käsinkin jo puhumaan, mutta Halkilahti täräytti voimallisesti väkevän suomalaisen sanan, ja mestarin käsi jäi oikoiseksi. Monttöörit nauroivat ja koettivat sanoa perässä. Rääpäle tuli. Eihän saksmanni saa rehellistä ärrää irti.

Viikon kuluttua nuoremmat monttöörit osasivat jo monta sanaa: seaha, kihrves, naula, Helkilahti, lukusanojakin pariinkymmeneen. Ja sitten tietysti vaivaisesti ja ärrän särkevästi myös sen sanan, joka salpasi lihavan mestarivääpelin käden koukkuun.

Halkilahti osasi lukea kolmeen: Ains! Vain! Rai! Ja sitten hän osasi myös sen saksalaisen sanan, jonka sai sanoa aina, kun muuta ei muistanut: Pitte.

Piti tarjota esimerkiksi jotakin mutteria tai rautaväkkyrätä. Monttööri pyllyili selin eikä huomannut, tai ehkä huomasikin, mutta antoi vain toisen riiputtaa.

– Pitte! sanoi Halkilahti ja nosti vähän ylemmäksi. Ei mitään merkkiä.

– Pitte! kuului vähän kovempi karjaisu ja raudanpala nousi yhä ylemmäksi. Ei vieläkään. Toinen kyykisteli ja vihelteli.

– Pitte! Piru soikoon!

Se lähti, että päätyseinässä kaiku tärähti. Saattoipa raudanpalakin tökätä rasvaiseen peräpuoleen.

Mutta oli siinä pulttia ja mutteria ja muutakin värkkiä! Ja jumalattoman painavia olivat ne koneet. Miehen voimilla ei nurkka inahtanut, vaikka olisi nostanut silmänsä sijoiltaan. Eipähän tainnutkaan olla liiaksi rautaa vasoissa ja lattialaatoissa.

Kun pelattiin järjellä ja taidolla, aseteltiin kanget ja rullat, väkipyörät ja muut völlärit, saatiin kuin saatiinkin rumilukset paikoilleen. Ja sitten taas mutteria, ruuvia, pulttia ja niittiä. Mistä ihmeestä niille kaikille oikea reikäkin löytyi!

Toisinaan seisahti mestarin järki. Sen näki siitä, kun naama alkoi punoittaa ja kaulakakluunlt kävivät niin ahtaiksi, ettei rasvainen sormi väliin mahtunut. Silloin se olisi mielellään lyönyt, sen näki silmistä. Puhinaksi jäi, muisti varmaan ensimmäisen yrityksensä.

Käänneltiin karttoja toisinpäin ja toisinpäin, ja nuoremmat monttöörit solkkasivat, pyyhiskelivät pitkiä sormiaan ja olivat tärkeännäköisiä.

Kerran tuli semmoinen älläpää, ettei selvitty, vaikka miten olisi sonnittu ja solkattu. Piirustuksia oli käännelty sen seitsemäänkin kertaan.

Halkilahti katseli toinen silmä kiinni ja riittaili työmieslaatikon kannelle timperinpätkällä. Kuvassa oli virhe. Toisinpäinhän valukappale oli käännettävä, ihan selvästi. Hän meni sanaa sanomatta, käänsi laatan ja laski kuin vormuun.

– Pitte!

Nuoremmat saksat räjähtivät nauramaan. Mestari hieraisi silmiään ja kaivoi kaulaansa, otti jostakin takataskustaan hopeisen savukelaatikon, napsautti ja sanoi:

– Bitte!

– Takka! vastasi Halkilahti totisena ja raapaisi puolestaan tulen.

Elokuun puoliväliin jouduttaessa alkoivat kalkki rustingit olla paikoillaan: putket, pillit, tuutit ja valssit.

Ihmeellisiä olivat Luojan työt, mutta olivatpa ihmistenkin! Että tuokin kolmessa kerroksessa makaava ja sen tuhansissa mutkissa kiemurteleva rapukatiska saisi nappulasta painamalla elävän hengen! Saihan se, kyllä sen jo kaikesta näki ja saattoi uskoa.

Halkilahti katseli silmät siirollaan, tupakoi ja mietiskeli.

Mutta kyllä jyväparka oli kyydissä. Olikohan ollenkaan enää rukiin tuntua? Että kone ne pesi ja harjasi ja sorvasikin vielä. Mitä, piru vie, sillä kaikella oli merkitystä ja merenteerinkiä? Niinkuin siitä nyt olisi kenenkään suolennukka harventunut, vaikka jokin vihneen raapama olisi mukana läpäissyt. Entä savipaakut ja pienet kivensirut. Niitähän lintukin söi, ihan hakemalla haki, pitikö näitä ihmisen sitten pelätä ja karttaa kuin russakanmyrkkyä, maata ja muuta luonnonantia. "Maasta sinä olet ja maaksi sinun jälleen pitää tuleman." Mitenkäs se vanha sana sitten mälläsi yhteen nykyajan ihmisen riitinkien kanssa?

Näitä ja monia muita Halkilahti kyseli itseltään ja toisilta viimeisinä päivinä, kun ei enää ollut suurempia aputöitä. Tuli tupakatkin pisteltyä savuamaan tavallista useammin.

Uudessa myllyssä kävi kaikki sähköllä. Voimajohto oli vedetty kaupungin sähkölaitoksesta. Moottoreita tuli kymmen-, kaksitoista-, kahdeksantoista-, kolmikymmen-hevosvoimaisia.

Sitäkään juttua ei Halkilahti hevillä saanut päähänsä. Sen täytinenkö niiden hevosvoimat oli mitannut ja vedätellyt! Ja siksi toisekseen, kun hevosiakin oli niin erivoimaisia. Jos esimerkiksi kolmekymmentä vahvaa hevosta saisi yhtä aikaa sinkkivarpin päästä vetämään, niin johan siinä heilahtaisi tavallinen rakennus nurkkakiviltään. Se oli vain sitä, kun ei muutakaan keksitty. Saihan uskoakin, jos halutti. Ei Halkilahti uskonut. Ei sitten likikään. Semmoisen mustan pienen kissan sisuksissa ei ollut kolmenkaan oikean hevosen voimaa, vaikka olisi tulta ja tulikiveä täynnänsä koko elukka.

Mutta kovin ne niitä vannottelivat, kuudella ruuvipulterilla seinäparruun. No, täytyihän ne pulteritkin johonkin ruuvailla, kun oli tilattu.

Milloin Heikki sattui jäämään myllylle yöksi, hän istuskeli mielellään Halkilahden kanssa iltaisin myllyn alasillalla. Halkilahti lointeli viisauksiaan, Heikki naurahteli, myönteli tai vastusteli, miten asianhaarat milloinkin vaativat. Lasketeltiin vanhat ladut ja vaihteeksi uusia.

– Kuinka paljon Halkilahti luulee tämän läpäisevän ruista kaksivuoroisessa päivässä? saattoi toinen aloittaa.

Halkilahti siristi silmäänsä ja mietti vähän aikaa.

– Voipahan viisi lastia, jos hyvin sattuu.

– Viisitoista!

Silmä siristyi vieläkin rakoisemmaksi.

– Jaa! Mutta en minä kumminkaan luullut teitä noin helevetin hyväksi valehtelijaksi.

– Se on sopimuksessa, naurahti toinen. – Saadaan ilmaiseksi koko mylly, ellei läpäise.

– Oliskohan tuo hylyky noin etevä? Vaikka kyllähän sen arvatakin saattaa, ettei saksmanni omaansa iliman anna ja kun pani vielä masunistit, sen sillitynnyrinkin.

– Joo, semmoinen se on meillä nyt mylly.

Istuttiin ääneti kotvan aikaa ja mietiskeltiin hiljalleen.

– Mutta mihinkäs hiiteen mahtuu ne jauhotkaan? Johan tällä menolla vuoden mittaan ehditään suurustamaan kaikki järvetkin, jatkoi Halkilahti taas.

– Älkääpä surko! Kolmimiljoonainen kansa murtaa paljon leipää.

– Niin, ja kai sitä on tarkoitus pistää pulterikivi jonkun toisen myllärin ja kiven silimään, semmoinenhan se on porvalin tapa.

– Sepä selvä. Jos vain suinkin kyetään.

– Arvasinhan minä. Kukas teistäkään päällepäin luulisi.

– Ei ole kattia karvoihin katsomista.

Huokailtiin taas ja katseltiin ohi kiitäviä pilviä.

– Mutta yhtä minä tässä kaikkein enimmän ihimettelen, alkoi Halkilahti taas.

– No?

– Kun tämä on mylly, eikä ole kiviä.

– Jaa, mutta tämähän onkin valssimylly.

– Vaikka olisi polokkamylly. Kivi siinä tarvitaan, ennen kuin jyvä hienonee, niin minun järkeni sen asian vähtää.

– Valssimyllyssä ei hierota, vaan litistetään, mankeloidaan jyvät jauhoiksi. On kai siitä jo ennenkin ollut puhetta.

Halkilahti ei saanut sitä päähänsä, vaan penäsi vastaan.

– Miten jyvän litisti jauhoiksi, enempää kuin heinänlatvankaan tai nälkiintyneen luteen? Kirjanlehti siitä mankeloimalla tuli, sitä ohkaisempi, mitä kovempi paino päällä.

Halkilahden kanssa ei parannut kiistellä, kun hän sattui olemaan sillä tuulella, ja sillä hän oli melkein aina. Suljettiin ovet, ylimmäiset ja alimmaiset. Johtaja lähti nukkumaan, ja yövahtikin lähti. Mitä niistä koneen rumiluksista ja jyvämankeleista vahtii, sen täytistäkö! Ja kukahan tavallinen voro sieltä olisi mitään irti saanutkaan? Piti olla vähintään saksmanni tai joku muu ruuvinenä talttoineen ja tiirikkoineen.

13.

Perttelinpäivä oli ensimmäinen työ- ja koepäivä. Keskipäivällä aiottiin toimittaa vihkimys. Pappia ei ollut tilattu, kun arveltiin, että niitä on omasta takaakin – Bergman, Pitkäkoski, hätätilassa vaikka Halkilahti.

Pienet monttöörit olivat vallan hienoina ja pyhäisissään, kiiltokivet sormissa, väriliinat ja täytekynät rintataskussa.

Kahdeksan vaunua amerikkalaista ruista odotteli raiteella, yhden työvuoron vilja, täydet brutto- ja nettopainot.

Kymmeneltä oli määrä aloittaa, niinkuin päiväjuhlat tavallisesti. Kummankin vuoron miehet oli kutsuttu katsomaan ja harjoittelemaan. Halkilahti oli tullut lapikkaissaan ja siniraitaisessa puserossaan, työmies etutaskussa. Tulikin heti irtonaisempi olo myllypihalla. Kielenkanta irtautui yhdellä ja toisella, pikku monttöörit puhuivat käsillään ja silmillään, ruuvinenälläänkin, napsauttelivat hopeisia savukelaatikoitaan, tarjosivat Halkilahdelle ja toisillekin.

– Takka vain, kiitti Halkilahti, sammutti puolipalaneen työmiestumppinsa ja pisti laatikkoon. Kelpasihan sitä olla annastupakassa. Ensi kertaa tais moni saadakin saksalaisesta hopealaatikosta – Halkilahti oli jo ennen saanut.

Auto ajoi kaupungista ja käänsi konttorin eteen.

– Herrat, Permanni ja Pätkäkoskl, totesi Halkilahti. Tuli hetken kuluttua vielä lisääkin pari autollista herroja, mukana myös kahisevahelmaisia, ja sitten koko joukko purjehti mäkeä ulos, lihava mestari veturina. Naama loisti kuin elokuinen täysikuu, oli muuttanut uudet kaulakakluunit ja kaapinut enimpiä rasvoja överhaalistaan.

Tehtiin pikakäynti ylhäältä alas, herraskaiset edellä, myllärit perässä ja Halkilahti hännänhuippuna. Lihavan mestarin kieli kalisi kuin väkkärä kevättuulessa, hartiat nytkyivät ja sormet pelasivat, taisi kaksitoistahevosvoimainen käyttää koko koneistoa.

Lahtela selitteli ja tulkitsi jälkijoukolle, herraskaiset ymmärsivät itse tai olivat ainakin ymmärtävinään.

Päästiin läpi koko rautainen ja sementtinen sulatuskanava ja noustiin kiertoportaita jälleen ylimpään kerrokseen. Neidit ja rouvat tahtoivat välttämättä jäädä viimeisiksi, vielä Halkilahden jälkeenkin. Mitä ne nyt? Mistä tämä hövelyys? Halkilahti ei antanut peräksi. Sopi mennä vain, tappi hän oli ja tappina pysyi. Portaat olivat jyrkät. Jo puolimatkassa Halkilahti hoksasi. Ahaa! Sitäkös se olikin? Eihän kanakaan mielellään kulkenut myötätuuleen.

Mestari venytteli kaulavanteitaan ja pyyhkäisi leveätä kuuta koreaan liinaan. Sitten hän jakoi monttöörinsä ja vakinaisen miehistön – saksalainen vääpeli maailmansodan harjoitusleiriltä kun oli, niin hyvin se poika komennustemput osasi. Miehistö oli paikoillaan, herrat ja muu joutilas väki väljällä ylisillalla. Mestarin pyöreä olemus näkyi jo taas välirappujen ylimmillä askelmilla. Kaikki oli valmiina. Rouva Bergman, pienehkö, vaatimattomasti pukeutunut, seurueen ensimmäinen nainen, sai sanoa "sesamin". Se ei ollutkaan erittäin raskas eikä vaativainen tehtävä, vain pieni nykäys virrankatkaisijasta.

Avautunut voimavirta vongahti, mustat permanto- ja seinäkissat sähähtivät: kahdeksan-, kaksitoista-, kolmikymmenhevosvoimaiset. Pitkät betonipalkit ja sataneliömetriset sementtilaatat vavahtivat. Luuloa kai se oli ja odotuksen jännitystä. Väkevä voima kiersi humisten kerroksiin pilliä, putkia, galvanoituja metallikäsivarsia ja jänteitä pitkin, kirkkaiksi hiotut teräsvalssit, harjat, seulat, sorvit, lusikat ja haarukat hyvin rasvatuissa kammioissaan aloittivat väsymättömän, tarkoin lasketun ja säännöstellyn ropottityönsä.

Katselijat laskeutuivat toiseen kerrokseen. Ei mitään näkyväistä enempää kuin ensikierroksella, vain mielihyväisesti surisevat koneet, pitkin haarautuvin jäsenin kuin mustekalan lonkerot. Koneiston sisällä valkoinen elonvoima parhaillaan jo liikkui. Ei pölynhiventä missään. Rouvat ja neidit koettivat pikkusormellaan. Keskikerroksen kavaljeerieleinen monttööri vetäisi rintataskustaan silkkisen nenäliinan, pyyhkäisi sillä lähimmän koneen päällislaattaa kuin pöydän kantta ja sitten heti jalomuotoista nenäänsä. Ei puuteroitunut vähääkään.

Seurue jatkoi matkaansa, muut paitsi neiti Bergman ja Halkilahti. Edellinen tiedusteli vielä jotakin monttööriltä, taisi koskea enemmän puuteroimista kuin myllytystä, koska poika niin hevelisti pokkaili ja visersi ja silmä kiilsi. Loppui kumminkin se vitinä nikkauksin ja silmäniskuin, ja tappikin pääsi jatkamaan matkaansa alakerrokseen.

Siellä sentään oli jo irtojauhoa puuteriksi asti, ehkä ei juuri enempää. Säkkejä neulottaessa vähän pölähteli, vaikka se tottuneilta neulojanaisilta kävikin ihmeteltävän näppärästi. Kauppaneuvoksen yhdeksänkymmenkiloinen rouva sai aiheen kehaista naistyön merkitystä ja etevämmyyttä. Pantaisiinpa kömpelö mies tuohonkin työhön!

Tai kömpelö ja lihakas akka, niinkuin esimerkiksi edellinen puhuja, ajatteli Halkilahti puoliääneen. Ei kuulunut etupäähän, jymisi sen verran.

Lahtela jättäytyi Halkilahden rinnalle ja näytti valkopäistä jauhosäkkiä.

– Siinä on nyt manklattuja jauhoja.

– On kai, mutta ei ne oikeita jauhoja ole.

Lahtela naurahti ja meni. Lähempi selvittely jätettiin johonkin syysiltaan.

Ensimmäinen vaunulasti läpäisi neljässäkymmenessäyhdeksässä minuutissa. Seurue oli joutunut taas yläkertaan, tällä kertaa ulkoteitse. Rouva Lahtelan oli määrä keskeyttää hetkeksi iloinen häävalssi.

Katkaisija napsahti. Kuin puukko olisi sattunut sydämeen. Pari kertaa heikontuen vongahti, kerroksissa hiljentyvästi hyrisi ja helisi. Vielä puoliminuuttinen. Ei kuulunut muuta kuin ihmetteleviä ihmisäännähdyksiä.

Yläsillalle oli katettu pitkä pöytä ja levitetty jauhonvalkoinen liina, keskellä pyöreä kristallimalja, jossa uiskenteli kolme valkoista ruusua.

– Onhan tässä myllyssä vettä ja ulupukoitakin, ihmetteli Halkilahti ja vapautti mielialan liiasta juhlavireestä.

Ovesta ilmestyi muutamia näppäriä neitosia tarjoilemaan.

Rouvasväki aloitti. Pitkäkoski aloitti puheiden sarjan:

– Hyvät naiset ja herrat! Meillä mylläreillä, ehkä vähin koko kaupungillakin on tänään iloinen perhetapahtuma. Meidän Sampomme on kiirastulen läpäistyään entistään uhkeampana noussut tuhkasta areenalle. Kohtalon peikko ilkkui, kadehtijatkin jo nauroivat, mutta nauroivat liian aikaisin. Uusi Sampo pyörii, ja nyt se vasta pyöriikin, sähkön voimalla valssin tahdissa, ja onkin toivoaksemme morsian, joka ei kesken väsy, pohjan tuulissa kasvateltu, Saksan uuneissa jalostettu. Minä kohotan maljani uuden suomalaisen Sammon onneksi ja menestykseksi. Kauan eläköön ja satojatuhansia ihmisiä iloisesti tanssittakoon myllymme elämää uhkuva valssi!

Huudettiin kolme kertaa. Saksalaiset hurrasivat.

Sitten puhui kaupungin päälehden toimittaja ja ilmoitustenhankkija: joustavan kohtelias mies, suorat housunsaumat ja moitteettomat kumarrukset. Julkisen sanan, kaupungin ja koko tasavallan taloudellisen kulttuurin puolesta hän lausui hämmästyttävän saavutuksen johdosta sen luojille ja suunnittelijoille vilpittömät onnentoivotukset, tietysti salaisin toivomuksin, että myös ilmoituksia taas alkaisi juosta. Ehkä johtaja, huomaava mies, kumarruksesta ja silmäniskustakin sen oivalsi.

Kolmantena astui esiin kauppaneuvoksetar, astui ja rykäisi.

– Minä iloitsen suuresti tänä muistorikkaana päivänä! Minä iloitsen kolmestakin syystä. Ensiksikin minä iloitsen siltä, että suomalainen kauppa ja teollisuus on harpannut taas pitkän askelen eteenpäin. Toiseksi minä iloitsen siitä, että meillä äideillä ja perheenemännillä tulee tästä lähtien olemaan perheemme ravinnoksi taatusti puhdas jumalanvilja. Kolmanneksi minä iloitsen vielä senkin vuoksi, että nainen niin kunniakkaasti ja voitollisesti valtaa yhteiskunnassa, sen alimmissakin kerroksissa, sille luontaisesti kuuluvat alat ja tehtävät. Kun nainen ompelee kiinni valmiit jauhosäkit, saamme olla vakuutettuja siitä, ettei mitään epäpuhdasta edes silloinkaan pääse sekaantumaan salvetinvalkoiseen jumalanviljaan.

Lahtela käväisi sivumennen Halkilahden luona ja nykäisi takista:

– Puhukaa tekin muutama sana!

Halkilahti astahti pöydän päähän ja siristi silmiään.

– Iloitsenhan tuota minäkin tänä Perttelinpäivänä. Kun ma suoraan sanon, niin luulin tähän aamuun asti, ettei jyvä litistämällä jauhoksi muutu enempää kuin laiha lude rautajyrän alla, mutta muuttuupas vain, piru vie! Oho ja anteeksi. Se on tuolla minun kieleni alla valmiina vanhoilta ajoilta.

Ja kun ihminen kerran rupeaa jotakin uskomaan, niin sitä uskoo sitten vaikka mitä. Minä olen melekein varma, että vaikka ma potkaisen nuo vanhat pieksurauskani tuonne imutuuttiin ja joku rouva painaa tuosta hantaakista, niin jauhoja sinne tulee alakertaan. Ja naulat ja tenkelikit ja savenpalaset on sorvattu ja haravoitu joihinkin peltitoosiin tuolla keskikerroksessa.

Taputettiin, että sementtisilta tärisi.

– Mutta ei tässä myllyssä sentään oikeita puurojauhoja saada, lopetti Halkilahti, kun hiljeni. Käveli sitten taas paikalleen häntäpäähän.

Siihen ne ilot loppuivat. Eihän lesken häitä päiväkaupalla tanssita, vaikka se jaloverinenkin olisi. Äänet helähtelivät, autot pörähtivät. Lihava mestari nykäisi katkaisijan alas. Moottorit vongahtivat. Mylly alkoi pyöriä.

14.

Lahtela oli ymmärtänyt lehtimiehen silmäniskun ja nyökkäyksen, kaupungin julkinen sana sai taas kerrankin juhlallisen ilmoituksen. Joustava sananmies muisti vastapalveluksella. Vihkiäispuheet oli selostettu melkein sanasta sanaan, Halkilahdenkin.

– Akutaattoriksi minä kai tästä kohta pääsen, vaikka ei siihen puolueeseen, arveli Halkilahti itse. Hänellä oli vankkumattomat periaatteet politiikassa.

Linnoitus oli rakennettu salaisesti, mutta pommituksen alettua pantiin käyntiin koko hyökkäyskoneisto, niin mörssärit kuin kuularuiskutkin. Maan huomattavin ilmoituskeskus sai tehtäväkseen mainostamisen ja hoiti sen myös.

Kilpailevat myllyt hätkähtivät, tarkastelivat karttojaan ja toimintasäteitään.

Asema sillä oli erinomainen, niin ostoon kuin myyntiin, kieltämättä maan paras. Ja nyt sillä oli myös koneet. Eikä johdostakaan löytynyt heikkoa kohtaa. Osakelisäys! Olikohan maksettu, vai muuten järjestelty? Olipa miten tahansa, niin velkoja sillä oli, täytyi olla. Niissä oli ainoa toivo ja nakerruskelpoinen laudanpala.

Johtokunnan lokakuunkokouksessa saattoi Pitkäkoski ilmoittaa sen iloisen uutisen, että osakepääoman lisäys oli lukossa. Yleisvaltakunnallisia liikemiehiä pääkaupungista, muutamia muualtakin. Yllätyksenä oli kahdensadankolmenkymmenentuhannen lumppi.

– Mistä sellainen täräys ihmeettömänä aikana? kummasteltiin.

– Onpahan vain. Pitkäkoski otti sikarikotelonsa, eikä kiirehtinyt ilmoittamaan. Arveltiin sinne ja tänne. Ei sattunut niihin kuusiinkaan, merta edemmä menivät kalaan.

– Kaarlo Valfrid Strandberg.

Bergman räjähti nauramaan. Pitkäkoski puraisi sikaristaan pään ja Lahtela puraisi kieleensä.

– Mitä siinä töllistelette? Kaarlo Suuret ennenkin ovat valtauksia tehneet.

– Valtauksista minä viisi, eikä meitä kahdella vallata, mutta riittikö siltä tuhannen vietävältä vielä tähänkin.

– Pitäisipä sinun tietää hänen tulonsa. Pitkäkoski pöläytti taiteellisen savukiehkuran.

– Niitä kyllä ei tiedä vanha... Mutta vieläkin minä ihmettelen. Ihme kai se oli, sillä vuorilinnan isäntä ei juuri vähiä kummastellut.

– Kuinkahan monessa pytyssä sillä oli jo sormia? Lasketaanpa! Panimo ensimmäinen, tiilitehdas toinen, luumylly kolmas, Kaltelan puutarha neljäs, höyläämö viides, kemikaalio kuudes...

– Kivennäisvesi- ja ravintolayhtymä.

– Seitsemäs ja kahdeksas. Siinä kai ne olivat, vaikka oli tuota jo siinäkin.

– Entä elokuvat!

– Ja reseptipaino, että tulee kaikki sormet, muisti Lahtela päälähteen.

– Kymmenen vasikkaa ja viimeinen kaksipäinen. Voi sua K.V. Pataässä kumminkin! Semmoiset ne maata suolaa. No, tarvitaan myllyssäkin suolaa, ainakin kananrehussa, jos vielä sitäkin ryhdytään valmistamaan.

Pöläyteltiin kiehkuroita, Bergman ei saanut niin taiteellisia, mutta väkevämmin väritettyjä.

– Ne prosenttimarkat sinä saisit uhrata pakanalähetykselle tai muihin hyviin tarkoituksiin. Toinen lause tuli Lahtelalle: – Varo sitä miestä, sillä se niittää sieltä, mihin ei ole kylvänyt, ja missä sillä on omaa siementä, siihen ei jää kuin musta multa.

Päätettiin joitakin juoksevia asioita ja kirjoitettiin muutamia pykäliä.

Höyry oli päällä ja se oli pidettävä. Mutta laakereita oli varottava.

Nuoremmat monttöörit lähtivät, mestaritynnyri jäi sopimuksen mukaan jauhatusta opastamaan.

– Mitenkähän sen kanssa tulee aikoihin? valittelivat miehet.

– Lihavan miehen! Täytyyhän sitä laihempienkin kanssa, lohdutteli Halkilahti.

Mylly kävi kahta vuoroa, lasti ja tunti. Päivystävät junamiehet ihmettelivät, kun kauan aikaa toimettomana seisseestä pistoraiteesta tuli taas niin verevä umpisuolenlisäke. Junissa kulkevat matkustavaiset siirtyivät myllyn puoleisiin akkunoihin ja laskettelivat viisaita mietelmiään.

– Se kuuluu pyörivän taas.

– Niin kuuluu.

– Se on nyt valssimylly.

– Minkälainen se on?

– Ei se sen ihmeempi kuin kivilläkään käyvä. Raudankatkua kuuluu antavan leipään.

Juna huusi, viisitoista minuuttia ja ravintola.

Ennakolta ei olisi osannut aavistaa, miten paljon liikesuhteet vajaan vuoden aikana ehtivät kesannoitua. Ilmoitustoimisto teki parastaan, niinkuin taitava urakkamies tekee, mutta säkkipinot pyrkivät kasvamaan päivä päivältä.

Lahtela aloitti voimaperäisen tarjontakirjeenvaihdon. Tilauksia alkoi tulla, mutta ei tarpeeksi asti. Kuukauden kuluttua lopetettiin toinen vuoro toistaiseksi.

Eräät kilpailevat myllyt myivät ilmeisesti tappiolla, ehkä muutamilla oli myös kevättalven edullisemman noteerauksen aikana hankittuja varastoja. Sitäpaitsi tarjottiin saksalaisia jauhoja tullisuojasta huolimatta alle kotimaisten myllyjen kilpailuhinnan.

Olisi ollut mahdollisuus huomattavasti parantaa kannattavaisuutta kastelumenetelmällä, mutta suihkulaite odotti vielä avaajaansa. Suomalaiselle ostajapiirille ei tietensä voinut ryhtyä vettä myymään.

Muutenkin kierteli valssijauhatuksesta omassa kaupungissa oikeita mätäkuunjuttuja. Halkilahti hyväkäs oli koiruuttaan päästänyt tavallista suuremman ankan, joka maitopuodeissa ja pesutuvissa kasvatteli merikotkan siipiä.

Eräänä iltapäivänä tuli konttoriin hyvin touhukas vaimoihminen.

– Siitä täytyy tulla loppu! Me emme rupea rotanraatoja syömään, alkoi hän pauhata, muistamatta tai haluamatta edes tervehtiä.

– Rotanraatojako? ihmetteli Lahtela silmät pyöreinä.

– Niin! Eikä tarvitse näyttää niin hurskasta naamaa. Teidän myllyssänne ja valsseissanne kuulutaan laskettavan tusinoittain päivässä.

Lahtela alkoi aavistella asianlaitaa, mutta antoi muijan selvitellä loppuun asti, kun näytti henkeä riittävän.

– Ihan tusinoittain! Kuka semmoisia on kertonut?

– Semmoinen, joka tietää! Ja kansan annetaan sitten rahallaan ostaa niitä rottavalssijauhoja.

– En minä ole kuullut mitään.

– Ette suinkaan, ja ette suinkaan puhuisi, vaikka olisitte kuullutkin. Onko tämä semmoinen talo ja mylly, missä isäntä ei tiedä, mitä käskyläiset tekevät? Minä kysyn vain.

– Istukaa, hyvä rouva, ja kertokaa tarkemmin, minä en tosiaan...

– Ei tarvitse teeskennellä, minä en istu enkä kerro ennen kuin lakituvassa, ja sinne tässä pian lähdettekin, ellei se lihava saksmanni katoa ja tätä ruokotonta peliä lopeteta.

Pirhakka rouva lähti siinä hengessä kuin oli tullutkin. Siivoojamatami tiesi kertoa, minkälainen se juttu oli, joka pesutuvissa kierteli. Halkilahti oli alkuunpanija.

Saksalainen vaaniskeli ja pyydysteli muka rottia ja laski niitä valssien läpi saadakseen nahoista housunpaikkoja. Nahka jäi, mutta sisus, arvaahan sen, mihin se joutui. Ja mitä niillä kymmenillä mankeleilla ja rautavalsseilla siellä sitten muutakaan tehtävää oli? Kaksinkertainen rotannahka kuului venähtävän nenäliinan kokoiseksi ja oli valmiiksi parkittukin, ei muuta kuin porsliiniliimalla housuntakapuoleen. Semmoinen ryökäle se oli, ja kaikkia ne herratkin meren yli vetivät ja kuljettelivat ihmisiä myrkyttämään.

Ostolakon uhka, ellei äijä katoa. Olivatpa muutamat esittäneet suoraviivaisempiakin toimenpiteitä. Jos olisi pistää se syöttiläs kerran itsekin läpi. Tulisikohan sonninvuota vai pöytäliina?

Ei tullut toki käräjäjuttua eikä laskettu valsseihin pahaa aavistamatonta vääpelimestaria. Juttukin ravistui, kun näki useamman päivänvalon. Mutta hauskaa siitä saatiin, milloin ei ollut parempaa, ja enimmän touhua pitänyt matami sai arvonimekseen rottajauholeipuritar.

Kuukaudet kuluivat, ja saksalainen lähti. Omat mestarit tunsivat jo rasvareiät ja vaseliinilla täytettävät laakerit, muuta outoahan siinä ei oikeastaan ollutkaan. Mitä sisällä tapahtui, sitä varmaan ei tietänyt lihava saksalainenkaan.

Heikki ennätti tuskin viikkokausiin kotona käydä. Huimat kone- ja viljalaskut alkoivat eräytyä ja antoivat huolia. Osakemaksuista osa viivästyi, osa peräytyikin toistamiseen tarjottavaksi. Osakeannin jälkeen lisätty kassakreditiivi jäätyi ulkomaisiin laskuihin. Vekseliluotto oli toistaiseksi rajoittamaton, mutta ei ollut aina papereita. Muutamat kilpailijat myivät kuudenkin kuukauden maksulla. Eräissä tapauksissa täytyi mukautua tähänkin. Pankissa ei otettu kuin kolmen kuukauden vekseleitä.

Ei ollut aikaa edes puimapäivien lomanviettoon. Halkilahti täytyi tuoda, pojat eivät antaneet ennen rauhaa. Hän tokkaroi ja savuutteli poikien kanssa viikon päivät vanhaa riihtä. Ja myllyssä tietysti käytiin, oikeassa myllyssä.

Asuntopuolella oli nyt kodikkaampaa, kun Liisa oli tuotu yhteiskouluun. Kerttu oli pari päivää järjestelemässä keväällä suunniteltuun tapaan. Koulusta päästyään Liisa teki pienet kotityöt, laittoipa usein päivällisenkin. Toisinaan mentiin vaihteeksi ruokalaan ja tilattiin puolitoista annosta. Milloin isällä oli aikaa, ajettiin kotiin.

Ei näkynyt suurempia pilviä, mutta jonkinlainen väsymyksen tuntu oli. Olisi pitänyt käydä niityllä, kynnöksillä, juurikasmailla. Jos suoraan autosta meni, niin pääsi ehkä. Jos söi ja heittäytyi lehtiä katselemaan, herpautui nojatuoliin. Pimeäkin tuli lokakuussa niin aikaisin.

15.

Pääosakas tuli konttoriin, itse kuuluisa Kaarlo Kaikkivoipa. Lahtela tarjosi istuinta ja tupakkaa.

– Hyvin on pyörinyt, vai kuinka?

– Eipä valittamista.

Strandberg sytytti savukkeen ja heitti pitkästi tuijottavan sivusilmäyksen Lahtelaan.

– Te olitte Saksassa opintomatkalla, vai kuinka? Ääni oli jollakin tavoin ärsyttävän närisevä, silmät liikkuivat kuin varsien nenässä ja verestivät.

– Miksi tuota sanoisi. Eihän outo mies parissa kuukaudessa ehdi sanottavasti opiskella.

– Varsinkaan, jos puuttuu pohjatietoja, niin minäkin sen asian päättelen. Pitkä sivusilmäys taas. Lahtela ei puhunut mitään, katseli muuten vain katsellakseen erikoista kiintopistettä tavoittelematta.

– Minusta valssimyllysysteemi on meidän oloihimme liian kallis ja muutenkin tarkoitustaan vastaamaton. Kuka teistä sen idean keksi?

– Johtokunta, ehkä minun syytäni etupäässä.

– Se oli huonosti harkittu leikkaus.

– Ehkä, vaikka perästäpä kuuluu.

– Se kuuluu jo edestäkin. Minä olen alusta alkaen epäluulolla suhtautunut tähän muutokseen.

– Niinkö! Ja kumminkin merkitsitte huumattavan määrän osakkeita.

– Se on toinen kysymys, eikä kuulu ensinkään tähän.

– Oho! pääsi Lahtelalta melkein huomaamatta.

Strandberg siirsi tuoliaan lähemmäksi, silmämunat rävähtivät ja valkuaisten verijuomut paisuivat suuremmiksi.

– Minulla on kaikissa afääreissä omat laskelmani. Ja loppujen lopuksi en vedä lyhyttä kortta koskaan.

– Toivottavasti ette tässäkään yrityksessä.

– En tässäkään. Joku toinen voi vetää.

Strandberg nousi, Lahtela samoin.

– Ehkä haluatte käydä myllyyn tutustumassa?

– En halua, eikä ole aikaa. Oikeastaan poikkesin sanomaan teille kaksi asiaa.

– No?

Lahtelalla ei ollut tarkoitusta, mutta kalskahti vahingossa.

– Ensimmäinen on: suutari pysyköön lestissään. Kun vasta tulee tuntematon mies, joka kysyy Strandhergille, älkää neuvoko häntä tiilitehtaalle! Se voi loukata erään toisen miehen kunniaa ja etuja. Ja jos teillä on yövahti, joka esitelmöi kujilla rottien jauhattamisesta, niin antakaa sille passit kouraan vähän helvetin äkisti! Sellainen pilaa helposti liikkeen maineen.

– Mitä tulee ensimmäiseen asiaanne, niin luulen arvaavani, että äijät osaavat teille tiilitehtaan kauttakin. Toinen asia kuulunee liikkeen sisäiseen hallintoon. Kullakin on omat tapansa maineen hankkimisessa ja säilyttämisessä.

– Vai sillä tavalla! Hyvästi!

Viimeinen sana venähti liian pitkäksi ja silmät verestivät äskeistä pahemmin.

Lahtela käväisi toisessa huoneessa ja katsahti peiliin. Sielläkin näkyi veristäviä juonteita. Se taisi olla tarttuvaa? Ruma tauti joka tapauksessa.

Arvoposti avaamatta ja kello jo yksi. Neiti Miettinen tuli aamiaiselta. Parinkymmenen minuutin kuluttua Lahtela oli matkalla pankkiin.

Kun ampiaispesä puhkeaa, tulee sieltä tavallisimmin useampia kuin yksi. Eräs melko varmana pidetty kauppaliike oli laskenut vekselinsä protestiin. Tieto ja paperikin oli jo ehtinyt pankkiin.

Lähipäivinä satamaan odotettu viljalaiva oli ajautunut matalikolle, puolet lastista turmeltunut. Oli tietysti merivaaravakuutus, viljalle halvimman noteerauksen mukaan. Kulungit, uusi tilaus, odotustappiot saatiin kauniisti viedä kulunkitilin debetiin. Kuin pilan kukkuraksi tuli illalla vielä välittäjältä tieto nousunoteerauksesta. Ei ollut vara odotella aallonpohjaa.

– "Täysi lasti heti." Tämä vastasanoma ei kylläkään tullut kovin kalliiksi.

Heikki oli aikonut ajaa tänä iltana kotiin, eräs kokouskin olisi ollut, mutta näissä ihmetyksissä meni vähän liian myöhäiseksi, jäi puhelun ottamiseen.

Illalla oli kuutamo, eikä tullut unta, täytyi lähteä puistoon kävelemään. Saattaisi jokseenkin varmasti tavata senkin miehen, joka pääosakkaan mielestä olisi pitänyt passittaa siihen viho viimeiseen paikkaan. Hänellä oli aina omat ja ominaiset mielipiteensä maailmanmenosta. Saattoi olla virkistävää kuulla, vaikka ei voinut eikä tullut useinkaan varteenotettua.

Siellä hän taas asteli, tumpin pää punaisena, tyhjää pyytämässä.

– Hyvää iltaa!

– Ehtoota, ehtoota!

– Liikkuuko kukaan?

– Kuka liikkuu, kuka ei, muurattu tiiliskivi ei kumminkaan liiku.

Istuttiin kaiteelle, jossa monta kertaa ennenkin oli istuskeltu.

– Se saksalainen taisi mankeloida kaikki rotatkin housunpaikoikseen?

Halkilahti löi tumpin holkistaan ja katsoi puolisilmällä.

– Joo! Ja jauhotkin on imelletty jo viiteen kertaan.

– Ettepähän arvaa, mitä tohtori Strandberg eilen minulle määräili?

– Pirtua varmaankin.

– Eipä, kun rottapulveria. Sanoi, että teidät olisi pitänyt erottaa heti samana päivänä, kun te sen ankan irti laskitte. En huomannut panna toimeksi.

– No, käyhän se vieläkin päinsä.

– Te olette aina samanlainen juupeli.

– Vanha pukki, kova sarvi. Tulittekos kysäisseeksi, mihin tiehaaraan herra tohtori olisi minut sitten tällännyt?

– Tienhaaraan?

– Viitaksi, niin! Kun niitä kuuluu olevan tässäkin kaupungissa semmoisia koiranleukoja, jotka neuvovat oudon kulukijan tiilitehtaalle, kun pitäisi resehtirässiin.

– Kuitit ollaan! Lahtela naurahti ääneen.

Noustiin ja käveltiin yhdessä lainmukainen kierros ja vedettiin kello. Istahdettiin sitten taas, nyt vaihteeksi alasillan loivalle reunapalkille. Halkilahti kaivoi tupakan.

– Te savustatte itsenne vähitellen kimröökiksi.

– Vähitellen. Halkilahti imaisi ja nielaisi. – Sisäkalut vasta vähän noessa. Ihminen muuttuu niin kovin hitaasti.

– Niinkuin kaikki muukin luonto.

– Muu luonto luo nahkansa kymmeneenkin kertaan sillä aikaa, kun ihminen vain vähän pinnalta kesii. Sen nahka onkin semmoista mursunmänttiä.

– Jopahan harmaa kerran haksahti! Ihminenhän uusiutuu ja uudistaa itsensä joka päivä.

– Niin helepeensä.

– Ja muunkin vaatekertansa. Ajatelkaahan vain esimerkiksi nykyisen ajan huimaavaa kehitystä. Ihminen tutkii ja etsii kaiken, vuoret ja maan uumenet, napaseudut ja meren syvyydetkin.

– Tutkiihan se ja etsii, nuuskii hyvinkin tarkoin, löytyisikö vielä jostakin heruttamaton nisä, jonka sivumennen saisi imaista tupakkipussiksi.

– Te olette irvileuka!

– Joo, kun näinkin vanhaksi elää ja monia näkee, niin piruuntuu ja irvistää melekein kaikille.

– Jäi sentään vaille.

– Ainahan se vähän, niinkuin tuo kuukin, pyöreä kakku, mutta kanta pois.

Pilvenriekale vetäytyi edestä: aivan kuin sanottu.

– Minä olen monta kertaa itsekseni tuumiskellut tuota ihmisten sotaa ja tappeluakin. Se on ihan yhtä ja samaa ensimmäisen apinaihmisen ajoilta tähän jumalan päivään.

– Oho! Jo nyt pistitte liian sotkuisen vyyhden kerinpuihinne.

– Ei yhtään. Pää löytyy ja muutaman tuhannen vuoden perästä se toinenkin pää. Sitten saa kerinkakon heittää nurkkaan.

– Mutta ajatelkaa nyt vain esimerkiksi niitä päitä. Voiko apina-ajan nuijaihmistä verratakaan nykyhetken älyihmiseen lentokoneineen ja sukelluslaivoineen?

– Sama simpanssi! Mitä varten se alaston karvainen roikale haeskenteli rannoilta sopivankokoista pulterikiveä? Mitäs muuta kuin motatakseen lähinaapurinsa hengiltä. Ja sitten kun jonakin kauniina päivänä onnistui tärskäyttämään, niin heitti häränpyllyä ja hihkui, hiipi tapetun pesälle, raiskasi vitisevän naaraan, raiskasi tai lypsi – tai teki kumpaakin, miten milloinkin mielihalut hyrräsivät.

Entä mitä tekee tämä toisen pään mies, tämä älyihminen? Eikös, piru vie, tällä ihan samalla tavalla!

– Oho pappa, ei nyt sentään.

– Ei ihan, mutta melekein. Ei taida käydä niin suorakanttisesti. Älyihminen, sehän osaa herutella ja nautiskella, mutta piirustukset ja riitingit ovat pohjimmaltaan ihan samat.

– Menettelytavat ovat ainakin inhimillisempiä.

– Jaa senkö puolesta, että kun toinen mottasi kivellä, niin toinen tämäyttää mörssärillä? Vai lieneekö inhimillisempää tappaa myrkyllä lapset ja imeväiset kuin hypätä puusta niskaan ja purra kurkut poikki?

– Tekijälle kumminkin.

– Joo, no sen minä kyllä myönnän, ettei tule pahempia riitoja.

– Jätetään sota, ihmiskunnan ikuinen verenveto ja vika!

– Jätetään vain. En minä ole tappeluksista koskaan suuremmin perustanut.

– Onhan ihminen muuten kehittynyt ja kohottanut itseään tavattomasti. Hännästä ei ole kuin pari, kolme näkymätöntä nikamaa jäljellä, eikä muutaman sadan vuoden kuluttua edes niitäkään.

– Sama simpanssi.

– No, mutta johan ihme! Ajatelkaa vaikka viljanjauhatusta.

– Sitä minä juuri tuumasinkin.

– Kas, miten sattuu välistä yksiin.

– Mikäpäs kumma tuo näin myllynrapulla.

Muutettiin vähän istuinpaikkaa.

– Ettäkö ei nykyajan valssimyllyllä ja kivikauden jyvänjylttämisellä ole suuriakaan eroja?

– Antakaahan tulla, niin ma kuuntelen.

– Kivikauden miesparka kopisteli puupalikalla kannonjuuria, sai monen hien ja vaivan perästä jyväkapallisen, mutta sitten oli edessä uusi pulma ja vaiva: missä ja miten jauhoiksi? Keksi lopulta tasaisen kiven ja toisen pyöreäpäisen. Sitten jylkkis-jylkkis, päivä paahtoi, ja hiki virtasi.

Pompitaanpa sitten kerta kaikkiaan puukuokkien, palosahrojen, käsinkivien ja myllynkivienkin yli, vaikka tänne meidän valssimyllyyn ja aikakauteen.

Jyvä kasvaa Amerikan penikulmaisilla peltolakeuksilla. Kone kyntää, kone kylvää, kymmenen, viidentoista metrin leveydet kerrallaan! Ja sitten tähkästä suoraan säkkiin, tuhansia hehtoja päivässä; voimavaunuihin, elevaattoreihin, laivoihin ja rautatievaunuihin.

Miten sitten täällä valsseissa harataan ja harjataan, pestään ja mankeloidaan, sen asian te tiedätte yhtä hyvin kuin minä.

– Joko tuli minun vuoroni?

– Jo.

– Se kivikauden simpanssi otti hiilillä paistamansa rieskasen peukalohankoonsa ja söi, nykyajan simpanssi paistaa arinalla ja pilppuaa kappaleiksi ja syö. Syö koko leivänkin monien reättien kanssa. Jos jaksaa, on se vähän siinäkin, maha entisestäänkin rasvainen ja täysi.

– Eikö mitään muuta? Lahtela naurahti.

– Eipä juuri loppujen lopuksi. Jaa tuota, sanovathan ne lääkärit ja suuret viisaat, että jyvän kuoressa on vitamiinoja. Älyihminen on älynnyt senkin, että kuorii jyvän pois ja syö sitten miinattoman leivän.

Lahtela huomasi juosseensa umpikujaan ja hyppäsi aidalle.

– Näkyypä se siinäkin nykyihmisen hieno älynvoima. Näkymättömätkin se keksii, molekyylit, vitamiinit, kaikki olemattomat pienet atomit ja bakteerit!

– Sama simpanssi. Apina-ajan ihminen keksi ja kuvitteli sielunsa ja varsinkin toisten sielujen piinaksi sen seitsemätkin hirmut ja paholaiset. Entä tämä nykyinen? Jokin kuva tai kuvatus pitää olla nurkassa kumarrettavana, keisari tai muu mussoliini tai vinosilmä leniini.

– Tai partaleukainen Marxin Kalle.

– Vaikkapa sekin. Mikäpäs se temokraattikaan on muu kuin iänikuinen simpanssi. Tosia epäillään, mutta ihme leikkaa kuin häkää.

– Niinkuin rottien jauhattaminenkin.

– Niinkuin sekin. Jos minä olisin sanonut, että tulkaas hyvät ihmiset katsomaan, kivitasku syöttää käenpoikaa, niin kukaan ei olisi korvaansa longauttanut, mutta kun vihjasin parilla sanalla, että saksmanni mankeloi rottia, niin kyllä poru nousi.

Halkilahti nousi.

– Mutta lähtekääs siitä jo maata, että jaksatte huomenna pankkiin.

Äänestä ei voinut päätellä sitä eikä tätä. Lahtela vilkaisi kuutamossa äkisti silmiin. Totisina katselivat, toinen vähän pienemmällään.

– Luuleeko Halkilahti minun päiviäni liian helpoiksi?

– Arvelen vain tyhmällä järjelläni, että eiköhän sitä tämmöisessä älyihmisten myllyssä osata kiristää päästä niinkuin navastakin.

Hän otti avaimen ja veti kellonsa kolmannen kerran. Älysimpanssi juoksi konttorin portaat pariaskelmin, riipoi helpeensä ja heittäytyi nukkumaan.

16.

Sinä vuonna sattui kolme joulunpyhää. Seuraava arkipäiväkin kuin pyhä, eräkirjassa valkoisena läiskänä.

Aattopäivän asiat olivat jo salkussa. Heikki sulki mustakantisen kerta kaikkiaan sekä pöydällä että päässä. Oli jo montakin kertaa tullut pantua merkille, että aivojen poimuuntunut ajatteluaines oli kuin jousenjänne tai kuminauha; kesti tiukankin venytyksen, mutta jos piinaamalla kiristi, herpautui ja kävi tehottomaksi.

Onneksi Kerttu oli tullut ostoksille. Heikki ei tietänyt kiusallisempaa oloa kuin kaupoissa jonottaminen; ehkä ongella istuminen, kun hyttyset söivät, mutta kalat eivät.

Entä joululahjat? Tuli liian vähän tai liian paljon. Ja mitä enemmän oli tavaraa esillä, sitä vaikeampi oli valikoida, kunnes kiusaantuneena tuli ostettua jotakin aivan umpimähkäistä. Kukahan senkin aikoinaan oli keksinyt, koko lahjomisjärjestelmän, ja sen, että lahjat voitiin ostaa?

Vaikka kylläpä niitä osattiin tehdäkin. Jo lokakuusta lähtien oli Liisakin läksyistä selvittyään näpläillyt, mitähän lienee näpläillyt lippua ja lappua sinisin ja punaisin langoin. Jos salaisesti taakse joutui, niin säpsähti kuin yllätetty jänis.

Huoletta olivat häneltä menneet ohi tänä vuonna joulutouhut. Kerttu oli järjestänyt ja tehnyt kaiken.

"Kunhan tulet aikoinaan edes saunaan", oli lähtiessään sanonut. – "Ja kunhan saunassa riittäisi löyly", sai vastaan, ettei jäänyt muisteltavaksi pieni sanavelka.

Kymmenen minuuttia enää junanlähtöön. Laukku oli pöydällä ja turkki naulassa.

– Hauskaa joulua, neiti Miettinen, lepoa ja hengenrauhaa!

– Samoin johtajalle! Terveisiä kotiin!

Asemalla oli kuhinaa, niinkuin aattoina aina.

Rauhanjuhla lähestyi suuren rauhattomuuden merkeissä. Yksinäisiä ja kaksinaisia, pieniä perhekuntia ja isompiakin poikueita tuli ja meni. Kiire oli jokaisella, elämisen ja olemisen tärkeys. Toivoteltiin hauskaa joulua, iloista joulua, onnellista uuttavuottakin muutamat jo saman tien. Se oli niin helppoa ja vaivatonta. Sen saiturikin salli lähimmäiselleen, ei tarvinnut uhrata edes omia ajatuksiaan, vain päätä nyökkäsi ja huuliaan liikutteli.

Junapostiljoonit kantoivat suuria säkkejä, ylikuormitettuja kantamuksia. Ei kukaan huomannut toivottaa heille keveämpää joulua kuin aattopäivä oli. Naks-naks-naks, naksuttelivat leimasimet postiluukkujen takana.

Heikki joutui junassa penkkiparistoon, jonka jo aikaisemmin ja pääasiallisesti oli vallannut epälukuinen perhekunta. Emo oli liian lihava, isä liian laiha.

Niinpäin se hyvin hyötyneissä perheissä useimmiten onkin, poikkeuksia lukuunottamatta.

– Matti ja Kalle, tänne sieltä, että setä pääsee istumaan, komensi ja perusteli perheen pää, se lihavampi ja todennäköisesti edustavampi pää.

Matti ja Kalle eivät katsoneet sedän istumaan pääsemistä niin tarpeelliseksi, kiireelliseksi ei kumminkaan, emon täytyi nykäistä siipipankosta. Olipahan heillä hyvä lattiallakin pärekorin kannella. Kun pantiin selät vastakkain, niin tuli ihan nojatuoli.

Silpa ja Hilja tutkivat akkunannurkassa samaa joululehteä. Silpa oli nopeampi lukemaan, tai sitten hätäisempi. Hän ehti sivun ensiksi ja hoputti toista. Äidillä ei juuri sillä hetkellä ollut muutakaan, joten hän koputti kumpaakin päähän. Vanhin oli nähtävästi jo puoliksi neitiasteella, häpesi äidin touhukkuutta ja harmitteli nuorempien riehakkuutta. Mutta kaikkein nuorin oli rehevä kuin hyötyisä keräkaali, veteli lehmällistä isosta pullosta silmät siirollaan ja antoi palttua rauhattomalle jouluaatolle ja muille matoisen maailman kiireille.

Perheen virallinen pää istui toisessa akkunapielessä, suojeli päällystakilla ulkonevia korviaan ja yritti syventyä pääkaupunkilaisen päivälehden palstoihin. Nähtävästi se oli jo märehtimistä toiseen kertaan, koska pikkuilmoitusten sivu oli nautittavana.

Maaseudun pikkuvirkamies. Rouvan kotiin, varakkaanpuoleiseen maataloon, oltiin matkalla, viiltämään kinkkua, juomaan sahtia ja näyttämään vanhuksille, miten oli taaskin vuoden kuluessa höystytty. Varmaankaan tämä ei ollut ensimmäinen pyhiinvaellus jouluksi mekkaan, mahtoiko olla kymmenes.

Rouva olisi kaiketi sen kyselemättä kertonut, näytti jo sen näköiseltä, mutta juna vihelsi aseman tulon.

– Hauskaa joulua! Heikki naurahti ja nousi.

– Oikein hauskaa joulua! rouva vastasi ja nykäisi nojatuolin aineksetkin korin kannelta seisomaan ja pokkaamaan.

Hevosmatka, sauna, kuusi, illallinen ja pukki olivat monella tavalla uusia ja kumminkin niin vanhoja. Ulkoiset ja sisäiset tunnelmat hoivailivat yltäkylläisesti niinkuin lauhkea vesisuihku saunassa, kun säiliö oli pumputtu tavallista täydemmäksi.

Heikki koetti vetäytyä syrjäisen tarkastelijan asenteeseen kuin iltapäivällä junavaunussa, mutta iloinen pyörre veti tarkastelijan mukaansa: selkää pesemään, pukkia puhuttamaan, lanttulaatikon reunuksiakin rokostelemaan.

Myöhemmällä puoliyön lähetessä hiljeni. Saunat, paistilaatikot, pukit ja paketit vaimensivat vihurin. Pohja-aalto kävi myöhempään, mutta sekin yhä madaltuvammissa mainingeissa. Talonemännän aattoviikko ei ole helpoimpia, varsinkaan jos on isännän tehtävät samoissa käsissä. Kerttu ei olisi hennonut nukahtaa näin jouluiltana, mutta luonto vaati osansa, kävi kuin lapsille.

Heikki valvoskeli yksinään pitkät ajat. Pihalamppu valaisi huoneen puolihämäräiseksi. Äidin kuvasta ei näkynyt tiukkapiirteistä riihimiestä, vain epämääräiset muodon ääriviivat ja joitakin välkähtelyjä.

Ajatukset kiertelivät pikku hölkkää väljiä, pyhäiseksi aurattuja teitä. Pieni piiri ja suuri piiri. Suuren piirin piti olla suljettu pyhäiseksi ajaksi, mutta oli useitakin yhtymäkohtia, joissa huomaamatta eksyi ulkoiselle kehälle.

Olisi kai sitä ollut tarpeeksi pienemmässäkin piirissä: päätien oikomista, sivuteiden avaamista, puistossa pyrynsuoja, lähellä pirtin lämmin.

Mutta aukeilla ajelivat talven valkoiset valjakot. Suuret pakat, syvä uoma, seuraavana aamuna kaikki jälleen tasaisena.

Ihme, ettei osannut ajoissa kääntää ja tyynemmillä pysyä.

Mitenhän pellot alkoivat mukautua uuteen voimarehuviljelyyn? Oli aika jo keksiäkin uusia laatuja ja tuotantomenetelmiä. Taisi olla luontaista meidän lukeville mäkimaillemme ja kivikkotöyryillemme nurminadat, koiranruohot, laidunapilat ja muut ketunleivät. Itsestään ne esiin työntyivät avonaisemmilla aurinkoisilla rinteillä.

Miksi ei kukin maa ja maanviljelijä pyrkinyt mahdollisimman tuottoisiin luontaisviljelmiin: amerikkalainen silmänkantamattomilla viljalakeuksillaan, suomalainen hikevillä laidun- ja marjamaillaan? Ja miksi viljelijän niinkuin muunkin elinkeinonharjoittajan elämisen pulma melkein kaikissa maissa vuosi vuodelta vain lisääntyi, vaikka tekniikan kehitys on huipentanut työmenetelmät ja tulokset ihmesaavutuksiin?

Miksi ei ja miksi? Ikuinen simpanssi, olisi Halkilahti suoraviivaisesti ratkaissut.

Heikki ei ollut Loviisan kanssa keskustellut pitkiin aikoihin. Hätäisesti hyväpäivä nakattiin. Loviisa mennessään ehkä muuta.

Tapanina lähtivät navettatytöt iltamiin, Loviisa ryhtyi virkaatekeväksi, tosin pahasti rotkottaen, ei oman työnsä, vaan toisten joutavan juoksemisen takia. Heikki lähti apulaiseksi, pudotteli rehuja, kärräili juurikasveja ja kuivitteli alusia.

– Ja eiköhän sitä sinunkin passaisi jättää jo sitä hullun myllyä ja tulla ja olla niinkuin ihmisen ja isäntämiehen pitääkin! aloitti Loviisa ripin.

– Ei passaa, penäsi toinen. – Kansa kaipaa jauhoja.

– Kansa kaipaa! Jauhoissa olet kohta koko mies, lakki ja tukkakin.

– Oho, joko Loviisakin on sen huomannut?

– Minäkös tässä viimeksi asioita huomaan! Minä olen nähnyt sen jo kauan, tiesin sen jo silloin, kun herrat hyväkkäät kävivät sinua pyydystämässä täällä kärykärryineen.

– Etkä mitään puhunut.

– Vai en puhunut!

Loviisa huiskautti heinänipun, että sonni möykähti.

– Minähän puhuin, mutta kuuluuko se sääsken ääni taivaaseen. Kuuluuko jo!

– Mikäpä hätä teillä täällä on ollut, valmiiksi asutussa talossa?

– Ei meillä, vaan sinulla. Et suinkaan kehtaakaan iänikuiseksi mylläriksi ja jauhonaamaksi jäädä, vanhan perintötalon poika. Jos äitisi eläisi, niin kunniasi kuulisit.

– Vieläköhän paremmin kuin Loviisalta?

– Älä siinä viisastele, äläkä jo!

– Mitä minulla oikeastaan olisi täällä tekemistä? Sanopa!

– Kyllä tekevä työnsä löytää. Vaikk'et muutu, niin auttaisit Kerttua.

– Onko hän valittanut työnsä paljoutta?

– Näkeehän sen ilmankin. Ja vaikk'ei työtäkään, niin on kumminkin alinomainen huoli ja murhe. Eipä ole enää lastakaan saanut.

Heikki naurahti ja Loviisa rykäisi.

– Ei suinkaan se tämmöisistä.

– No mistä sitten! Tässä suvussa on ollut aina viisi lasta ja Välkkilässä kuusi.

– Nykyaika on käynyt niissä kitsaammaksi. Eipähän ole enää Välkkilässäkään.

– Niin, kun on emännän puolelta köyhä veri. Kertussa ei ole sitä vikaa. Ja vanhemmat lapset kaipailivat risuakin toisinaan.

– Voihan Kerttu antaa ja hätätilassa vaikka sinä.

– Tukkapöllyä nainen antaa. Miestä toiseen päähän tarvitaan.

Heikki naurahti taas.

– Sinun kanssasi on kylmäpäisen vaikea tulla aikoihin. Vahinko, kun et joutunut naimisiin.

– Siitä ei tullut vahinkoa muille, jos ehkä sinulle!

– Minulle se oli mieluinen vahinko.

– No, mitä sitten horiset! Luo se kouru tyhjäksi, heitä karjakon roitti naulaan ja myllärin takki ikipäiviksi nurkkaan.

– Siinä on vähän useampia nappeja.

Loviisa touhusi jo sikalassa. Heikki työnteli kourut tyhjiksi ja meni hevosia katsomaan.

Iltahämäräisellä ruokasalin sohvalla juontui puhe samoihin asioihin.

– Valittaako urhea vaimo?

– Enhän minä valita. Näenpähän, että sinullakin on ikävä. Mutta sinunhan on jauhoissa takkisi! Kerttu puhalteli ja pölisteli.

– Joko se nyt taas on. Vasta ikään Loviisa pöllyytteli.

– Ja mitä tämä? Nuoren miehen ohimot jo harmaina?

– Pölyä vain.

– Se ei lähde puhaltamalla.

– Eipä kaiketi, eikä liene väliäkään. Harmaantuvat nyt paremmatkin miehet.

Ilta pimeni. Käsi silloin tällöin siveli.

– Minä en ole arka, mutta viime aikoina olen ruvennut pelkäämään, aloitti Kerttu taas.

– Mutta rakas ystävä! Ketä sinä täällä hiljaisessa puistossa pelkäät?

– Täällä on rauha, mutta ulkona käyvät tuulet.

– Anna tuulien käydä! Minkä me niille voimme?

– Sitä minä juuri pelkäänkin. Meillä olisi ollut täällä työtä molemmille yllin kyllin. Tässä minä iltaisin torkun ja näen unia. Sinä ja minä, kuin palko, keskenaikojaan haljennut. Suurina länkinä kiikkuvat myrsky-yönä lipputangon pompulassa. Tuulee, ja herneet putoilevat.

– Kuule, kierrä silloin valo ja avaa radio. Peikot ja harhanäyt häviävät valon ja musiikin tieltä. Mikähän on Tapaninpäivän iltaohjelma?

Kuplettilauluja ja tanssimusiikkia!

Välipäivänä heitti nuoskeaksi, ja sunnuntaina oli täysi suoja. Pojat ulvoivat ilosta.

Mentiin kuopparinteeseen kierittelemään palloja.

Tahkon kokoisia. Juuston kokoisia, semmoisen, joka joulun edellä oli kaupan makasiiniin kieritetty.

Kun hyvään alkuun sai, niin kieri kuin jyrä. Ensin otti keveästi ja sipsien vain lunta, mutta alarinteestä lähtivät sammalet ja kalikat, hiekanruntu ja pienet kivetkin mukaan. Ja sitten, kun pääsi tasaiselle pellolle, pysähtyi ja kiepahti makuulle kuin Peni muurin eteen.

Mutta nyt Peni ei kiepahtanut makuulle, vaan nuuski ja touhusi parhaana mestarina. Kävi monta kertaa hauskasti, kun se lähti pientä palloa ajamaan. Pallo suureni ja suureni, vaikka Peni kuinka olisi haukkunut. Lopulta se olisi kiepannut vaikka koko koiran mukaansa, mutta se huomasi aikoinaan, hyppi tasakäpälää sivulla, haukkui ja rähisi.

Ryhdyttiin rakentamaan linnaa. Kesken seinien muurauksen ehdotti Heikki, että tehdään mylly.

– Tehdään talo vain, esitteli isä.

– Ei, ei, mylly tehdään! huusivat pojat. – Ensin tavallinen mylly, joka poltetaan, ja sitten oikein saksalainen valssimylly.

Mikäpä yhden kahta vastaan auttoi. Muurattiin mylly ovineen ja akkuna-aukkoineen, ylä- ja alasiltoineen.

Palamaan ei saatu millään. Paloöljyä ei tosin koetettu, mutta isä vakuutteli, ettei lumi pala silläkään. Eikähän oikeasta myllystäkään palanut muuta kuin sisustus.

Kun oli iltaa jäljellä, niin rakennettiin isän mieliksi toisen kuopan juurelle Lahtelan talo, päärakennus vain.

Sitten puristeltiin palloja, piti ruveta sotasille. Isä saisi mennä myllyyn ja pojat Lahtelan päärakennukseen. Nähtäisiin, kumpi hajoaa.

Isä naurahteli lyhyeen ja esteli. Mutta lopulta hänen täytyi mennä myllyyn.

Pojat syytivät kuin kahdella kuularuiskulla. Mitäpä myllyn vahvat tiiliseinät niistä. Toista olisi, jos isä laskettelisi suurilla palloilla Lahtelaan!

Isä heitteli sivuun ja yli. Mitä se semmoinen oli? Sodassa piti aina ampua kohti ja kovilla paukuilla. Eihän se muuten oikeaa sotaa ollut.

17.

Oli ennakolta selviö, että vajaa toimintavuosi muodostui tappiolliseksi. Kannattavaisuus olisi edellyttänyt kahta työvuoroa ja vakaantuvia markkinoita. Yhä ilmaantui myös heikkoja vastuita, muutamat jo aikaisemmalta ajalta periytyneitä.

Ja kilpailu oli kiristynyt. Eräs pohjolan sampo oli laskenut varmasti jo reservinsäkin tuleen säilyttääkseen monivuotiset markkinapaikkansa. Kirimisen korskahtelu kuului sekä idästä että lännestä. Olikohan niillä vieläkin viime talvisia alhaishintojen varastoja? Jos olikin, niin oliko pakko laskea ne pölynä ilmaan? Oli tai ei, hassaamista joka tapauksessa. Tarjontahinnat eivät perustuneet kannattavaisuuslaskelmiin. Myynti oli joko järjetöntä hätähosumista tai tarkoituksellista kuristamista. Kuka tarkoitti ja kuka kuristui? Aavistella voi, ei tietää. Mutta hikoiltiin vuositilinpäätöstä tehtäessä jokaisessa myllykamarissa, se oli varma asia.

Koetaseen valmistumisen jälkeisessä johtokunnankokouksessa venähti Pitkäkosken naamapuoli, ei tosin paljon, mutta sen verran, että Bergmankin sen huomasi. Uutta osakepääomaa tiloittaessaan oli mielikuvituskykyinen ja sulavavetoinen pankinjohtaja tullut käyttäneeksi ehkä liian hehkeitä värejä. Ehkäpä oli puoliksi pakko, kiristyvä raha-aika, herkkäsarviset asiakkaat – ja sitten: pieni kunniakysymys ja hyvänpuoleinen provisioni.

– Kuule, hyvä veli! Olet kuin olisit komean rouvasi kristallimaljan pudottanut. Puraise sikarin pää ja imaise savut!

Bergman itse oli jo puraissut ja pölläytteli vahvasti.

– Tämähän näyttää vallan hiivattiin. Kuinka minä pääkonttoriin postitan tällaisen bilanssin?

– Nelitaitteisena kuoreen ja puolentoistamarkan postimerkki, vai onko teilläkin jo automaatti?

– Älä velmua, peijakas! Ei tämä ole enää naurun asia. Ja mitä sanot yhtiökokouksessa?

– Minäkö? Sinähän prosentitkin sait.

– Ei, arvoja täytyy nostaa, avata vaikka joitakin uusia tilejä, muodostaa varojen puolelle reservejä parempina vuosina hävitettäviksi.

– Esimerkiksi: Vastaisuudessa poistettavien perustamiskustannusten tili, tai: Uusien kuuluisien osakkaiden hankintaprovisio...

– Ellet lopeta, niin pudotan!

Pitkäkoski oli siepannut käteensä marmorisen kuivaajan ja oli uhkaavan näköinen.

– Stop tykkänään, tai saatte vielä uuden tilin: Johtokunnan puheenjohtajan hautaus- ja muistopatsasrahaston tili.

Pitkäkosken mielestä täytyi satatuhatta järjestellä, että siirtyisi edes jonkin verran voitonpuolelle; hän oli suoraan sanoen tullut luvanneeksi tai pitäneeksi mahdollisena, että jo puolikasvuodelta saataisiin kuponkeja saksittaa.

Bergman oli sama kuin aina: Siinä tolppa, missä virsta. Jos joku vuosikokouksessa saisi sydänkohtauksen, niin olipa lääkäri omasta takaa, ja kuuluisa lääkäri olikin. Samaa mieltä oli Lahtela. Nuijittiin päätös pöytään.

Neiti Miettinen sai ryhtyä piirtämään tilinpäätöstä kirjoihin kauniisti paisutettuine numeroineen ja tasapaksuine kaksoisviivoineen.

Pitkäkoski oli tuntenut asiakkaansa. Siitä muodostui jymykokous.

Puheenjohtajaksi valittiin kauppaneuvos Kulovaara, kirjuriksi liikkeen johtaja. Kokous todettiin laillisesti ilmoitetuksi. Kirjuri luki laatimansa kuluneen vuoden toimintakertomuksen, tilinpäätöksen ja tilintarkastajien lausunnon.

Syntyi kiusallisen pitkä tauko, jonka kuluessa silminnähtävästi tunnusteltiin mielialoja. Strandberg oli tiloittautunut sohvapöydän ääreen ja heitteli tuijottavia kravunsilmäyksiään puoleen ja toiseen. Vapaaherra istui syrjittäin, komea profiili näyttämöön päin, katse tutkimaton, etäisyyksiin tuijottava.

Muutamat uudet tulokkaat eivät tuntuneet eivätkä tunteneet hallitsevansa tilannetta. Jotakin oli livahtanut ohi korvien, käryä oli, mutta missä, mistä ja minkä hajuista? Eräs tutki välihyllyltä löytämäänsä protestilistaa, toinen turistia.

Mutta Bergman oli kuin viilipytty. Sohvapöydän takainen pahaenteinen vihuri ei jaksanut nostaa värettä pintaan.

– Mylly pyörii

Kauppaneuvos korjasi lasejaan ja rykäisi.

– Tilikertomus ja tilintarkastajain lausunto on kuultu. Asiasta haluttaneen keskustella. Herrat ovat hyvät ja pyytävät puheenvuoroja!

– Puheenjohtaja!

– Herra Strandberg!

– Minä, kuten ehkä monet muutkin arvoisista herroista, liityin yhtiöön toivoen pääomilleni plussia, mutta nyt huomaankin hämmästyksekseni ja mielipahakseni niiden tuottaneen miinusta. Olisi suotavaa, että herra toimitusjohtaja tai muut johtokunnan jäsenet lähemmin perustelisivat, mistä ja minkä vuoksi. Minulla henkilökohtaisesti on intressiä vain sellaisiin afääreihin, jotka menestyvät ja menevät eteenpäin. Äsken kuulemani oli minulle todellakin vähemmän mieluisa yllätys.

– Herra Velin!

– Tässä arvoisa edellinen puhuja on pääasiassa tulkinnut, mitä aioin sanoa. Olen hyvässä uskossa sijoittanut rahojani tähän yritykseen. En halua syytellä ketään, vielä vähemmän epäillä, kaukana se, mutta on hyvin vaikea tai sanoisinko epämieluista jättää joidenkin täydessä valuutassa maksettujen papereitten kupongit rästiin. Meidän kunkin täytyy valvoa leivisköitämme, herra paratkoon! Muuten, niinkuin jo sanoin, yhdyn edelliseen puhujaan.

Arvoisa jälkimmäinen puhuja istahti ja puuskahti. Kaikesta päättäen hän, herra paratkoon, oli ainakin kymmenen vuoden ajan päivällispöydässä huolehtinut leivisköistään.

– Herra Mykkänen!

Ei ollut nimensä kaima. Pitkähkössä puheenvuorossaan hän laajasti perusteli yleensä talouselämän järkkymättömiä lakeja. Kyseessäolevaan asiaan nähden yhtyi pääasiallisesti edellisiin puhujiin.

Johtokunnan puolesta astui matolle Pitkäkoski.

– Kaikki, mitä arvoisat herrat yhtiön osakkaat ovat tässä lausuneet ja asiallisesti esiintuoneet, on valitettavasti totta. Johtokunnan puolesta pyydän selitykseksi lausua muutaman sanan.

Se oli loistava selitys. Herra Velinin epälukuiset leiviskät ihan peittyivät niiden muutamien selityssanain alle ja Mykkänen kuunteli ja katseli mykkänä.

Tämä oli suuri pelto, asemaltaan hallaton ja keskeinen. Komeat perspektiivit näkyivät itään ja länteen, mutta erittäinkin pohjoiseen, jonne leivättömän tasavallan pituusakselin suunta johti. Tietysti olisi voitu pelastaa kupongit. Omistihan liike tosiasiallisesti monia kätkettyjä ja kirjaamattomia arvoja, jotka jatkuvasti ja vuosi vuodelta tulisivat näkymättöminä elävöittämään ja kumpuamaan, niinkuin peitetyt putkiojat nykyaikaisen viljelijän pellossa.

Vertaus juontui opintomatkasta Lahtelan pelloille eikä taitanut oikein tässä yhteydessä sopia jenkoihin, mutta tasoitukseksi tuli vielä joitakin sijoittavia lauseita ja selityksiä.

Lahtelan puheenvuoro oli seuraava. Hän esitti vain muutamia kuivia tosiasioita. Pahin niistä oli alalla vallitseva ankara ja epätaloudellinen kilpailu, joka kuluvan vuoden aikana toivottavasti tyrehtyisi järjellisiin uomiin.

Seuraava puheenvuoro oli Strandbergin.

Sanoi kuulleensa paljon kauniita sanoja, niinkuin olisi istunut tämän demokraattisen maan parlamentissa. Valitettavasti ne eivät olleet voineet järkyttää hänen käsitystään liikkeen hoidossa tapahtuneista erehdyksistä, joista suurin oli meikäläisiin oloihin soveltumaton valssikoneistosysteemi, mistä hänellä jo aikaisemmin yksityiskeskustelussa oli ollut tilaisuus lausua mielipiteensä liikkeen herra toimitusjohtajalle.

Bergman vastasi lyhyellä kysymyslauseella:

– Mitä herra Strandberg yleensä tietää jauhatussysteemeistä?

Herra Strandberg nousi ja vastasi ilman virallista vuoroa. Sanoi tietävänsä, mistä puhui, otti kultakuorisen kellonsa, napsautti kannen kuuluvasti ja ilmoitti ajan: viittä vailla kaksitoista!

– Paras aika lähteä, Pohjanmaan pikajuna tulee tasan kaksitoista!

Suurten miesten silmäyspolttopiste kärkeentyi hetkeksi vastakkain.

– Hyvästi, herrat!

Strandberg lähti, Bergman puraisi sikarinpään.

Vapaaherra pyysi puheenvuoron.

Se ei ollut erittäin pitkä, mutta kokoava ja hieno. Profiili leikkasi edelleen sivuittain päänäyttämöön ja katse liukui kuin huomaamatta ohitse lähikuoppien, jotka yleensä osoittautuvat kompastuttavimmiksi. Epäilemättä johtokunta oli tehnyt parhaansa, josta sille tunnustus. Epäilemättä oli myös erehdyksiä sattunut, mutta niitä ei tietysti haluttu viedä toimitsijoiden tilille. Aika oli monella tavoin vaikea ja ihminen erehtyväinen.

Kun puheenjohtaja yhtyi pääasiassa edelliseen jalosukuiseen puhujaan, rupesikin asia olemaan jo kypsänä.

Johtokunnalle ja toimitusjohtajalle myönnettiin täydellinen tili- ja vastuuvapaus. Oli muita vähäpätöisempiä asioita. Nuijittiin sitä mukaa kuin esiinnousivat.

Vapaaherra, kauppaneuvos ja muut paikkakunnan herrat hyvästelivät ja lähtivät. Vieraspaikkaiset uudet osakkaat lähtivät toimitusjohtajan opastamina tutustumaan myllyn työskentelyyn ja systeemeihin.

18.

Ankara talvi monessa mielessä. Pakkasta, lunta, työttömyyttä, seurauksena heikompi kulutus.

Ja hölmöläismylly pyöri. Lahtela mietiskeli iltakaudet keinoja epäkohdan poistamiseksi. Jos kirjoittaisi ja kutsuisi neuvottelukokouksen? Heikkouden merkiksi ehkä luulisivat ja puskisivat entistä hullummin päätä seinään.

Entä myönteisessä tapauksessa? Tuotannon säännöstely kaikille samassa kaavassa. Miten kävisi kahden vuoron, koneistojen kuoletuksen, korkojen maksujen ja tappioiden peittämisen?

Saksalaisia jauhoja, valkoisia, vesikylläisiä, tuli dumpinghintoihin.

Konttoriin otettiin toinen apulainen ja neiti Miettiselle valtuutettiin prokura. Lahtela alkoi itse matkustella tärkeimmillä myyntialueilla.

Henkilökohtainen kosketus suurimpiin asiakkaisiin osoittautui tulokselliseksi. Pensoittuneet linjat avautuivat, jatkuivat ja haarautuivatkin olosuhteiden mukaan. Henkilötuntemus totesi monta kertaa virallisten luottotietojen numerotyhjyyden puoleen ja toiseen. Kirjoissa oli muutamia hyvin varmoja asiakkaita, joille tästä lähtien oli viisainta lähettää vain jälkivaatimuksella, mutta oli päinvastoin tapauksia, että viisi rästiä olisi voinut huoletta lähettää henkilölle, jonka nimi läpäisi vain asettajan turvissa.

Unettomina ilta- ja aamupuhteina, hotelleiden ja matkustajakotien useinkin vähemmän rauhaisissa ja kodikkaissa huoneissa hän hoiteli kirjeenvaihtoa ja luonnosteli sanomalehtiartikkeleita kotimaisen myllyteollisuuden turvaamistoimenpiteiksi. Hikistä hommaa. Väliin tuli mieleen joulunpyhien lumilinnoitukset. Olikohan tämä edes selvää peliä? Eikö tässä talonpoika noussut talonpoikaa vastaan?

Konsepteiksi matkalaukun vuorin väliin jäivät muutamien aamupuhteiden sepustukset.

Kevättalvella tuli eräältä pääkilpailijalta ehdotus neuvottelukokouksen pitämisestä turmiollisen kilpailun lopettamiseksi. Valssimylläreillä ei tietenkään ollut mitään tätä järkevää aloitetta vastaan. Se ei ollut ennenaikainen, pikemmin päinvastoin.

Jonkin ajan kuluttua kokous pidettiinkin. Kaikki huomattavimmat myllyt olivat lähettäneet edustajansa.

Keskustelun aiheeksi sukeutui laajakantoisia ja vaarallisia kysymyksiä tuotantomääristä, toiminta-alueen rajoituksista, joissa edut iskivät vakavasti ristiin. Hintojen korotus oli ainoa yksimielinen toivomus, jonka taas murskasi valmiin ulkomaisen tavaran tappava dumping.

Jonkinlaisiin sopimuksiin hinnoittelukysymyksessä kumminkin päästiin. Neuvoteltiin yhteisen mainonta- ja myyntijärjestön perustamisesta, mutta junat lähtivät ja keskustelu jäi vastaukseksi herätettyihin alustuksiin.

Viikkokausia kestävien matkojen jälkeen oli vaikea järjestää aikaa edes pikaisiin kotikäynteihin.

Pojat piirittivät ja marusivat, Loviisa paapatti, Kerttu vain surullisesti katsoi.

– Mitä isä aina menee myllylle ja on niin kauan? Heinätkin on kohta jo ajettu ja halot isosta metsästä.

Jos Loviisalla sattui olemaan enemmän aikaa, rapisi kauemmin ja sakeampaa.

– Antaa pahalle pikkulillin, niin se vie koko käden. Eiköhän noita olisi maailmassa joutilaampia miehiä kiven äärellä istumaan! Ja niinkuin se mylläröiminen olisi ihan pääasia. Eiköhän kasvattaminen, luulisin minä. Jos siksi tulee, niin jauhaa yhden talon rukiit vaikka käsinkivillä, jauhaa jo!

Loviisa ei jäänyt kuuntelemaan vastaväitteitä.

Iltaisin puhuttiin hiljaa ja harkitummin.

– Ei suurempaa vahinkoa eikä onnettomuutta ole vielä tullut. Terveys kaikilla hyvä, pelto kasvaa, karja lypsää. Paljonkaan paremmin eivät olisi asiat täällä, vaikka olisin ollut kotona nämä vuodet.

Kenelle hän puolusteli? Eihän Kerttu koskaan näistä valitellut.

– Ei, mutta kuulehan! Kun tulee poikien koulutusaika, otetaan joiksikin vuosiksi agronomi-isännöitsijä. Tällaisille tiloille on tulijoita kilvassa. Sitten saat helpompaa raskaiden vuosien jälkeen. Puuroa keittelet, eivätpähän jauhot lopu, ompeluksia nypläilet ja pidät kotikomennossa kolmea kovapäistä miestä.

Kerttu ei kieltänyt eikä myöntänyt, katsoi ja naurahteli; ilmeen saattoi yhtä hyvin tulkita itkuksikin.

Mitä se oli? Liikaväsymystä vai ikävää? Turtumusta vai ennakkoaavistelua?

Muutamina hetkinä Heikki toivoi, että Kerttu olisi tiukemmin pitänyt puoliaan.

Kun aamujunalle meni, niinkuin pankkiasioiden takia oli jouduttava, jäivät pojat nukkumaan. Ei hennonut herättää, vaikka herättämättäkin oli vaikea lähteä. Kerttu jäi puolihämäräiselle pihalle, jossa lipputanko oli korkean lumikinoksen keskellä. Pompula kiilsi, tuulenpyörre nykäisi ja rissapyörä vingahti... Palko kuin länget... Herneet irtautumassa.

Hän nykäisi ohjaksista. Kiinnihän länget olivat, ja iloisesti pokakulkunen helisi.

Mutta asemalla junan lähtiessä varsakin katsoi pitkin korvin ja tuijottavin silmin, kuopaisi jalallaan puomin alta kuin jotakin kysyäkseen.

Aamujunassa oli usein kaupunkiin matkalla tuttuja naapureita ja pitäjän isäntämiehiä. Juttua pyrki riittämään enemmän kuin matkaa. Tuntui kuin useammallakin olisi ollut hienoinen pyrkimys liikemieheksi. Keskustelun aiheet helposti luisuivat kaupan ja teollisuuden sekä politiikan poluille. Maatalous ei kannattanut, siitä ei viitsitty enää edes puhua.

Mylläriä kehuskeltiin. Se poika oli huomannut aikoinaan, antoi farmarin kasvatella viljoja ja jauhatteli vain. Kannattihan sitä sitten kuokittaa uutta kannattamatonta peltoa ja vaikka salaojittaa vanhoja. Niinhän ne tekivät muutkin: kaupungin tukkuliikkeiden johtajat, pankkitirehtöörit ja varatuomarit. Rakennukset kuntoon, tekojärvet ja laitumet ja maitokannuihin messinkikilpi: Valtola-gård, kukapa maailmalla tiesi, että se olikin vain erotettu palsta, entinen torppa. Kesälomat sitten makailtiin järven rannoilla, rasvailtiin ulkopintaa palmu- ja sisäkuorta joillakin muilla öljyillä. Niin kului aika erittäin hupaisasti ja kesäloma oli terveellistä "härmoille". Yhdeksänä työkuukautena ehti nylkeä asiakkaat, kettää puoli tusinaa tuottoisia konkurssipesiä ja tehdä vielä muuta.

Leikillä ja naureskellen näitä puhuttiin, Heikki muiden mukana, mutta siinä sivussa lenteli piikkejä hänellekin, keneltä tylsempiä, keneltä terävämpiä. Osasi maamieskin, kun oli huomaavaa laatua.

Pääsi vähemmällä, kun myötäili mukana. Jos alkoi puolustella, sai koko joukon kimppuunsa. Kuka järkevä ihminen leipäpuutaan kehuskeli, enempää kuin taatuinta kalapaikkaansakaan, ymmärrettiinhän se.

Pari metsärahoilla vaurastunutta, muuten verraten keskiälyistä lähikylän isäntämiestä oli intoutunut käytännön liikemiehiksi, kauppayhtiöön ja tiilitehtaaseen. Noin sivumennen annettiin tietää ja tiedusteltiin, mitä Heikki arveli. Ehkä hyvinkin tiesi ja tunsi, kun oli jo vuosia ollut liikeasioissa ja niitä seuraillut. Johtokuntaan ja tilintarkastajiksikin oli jo valittu vapain matkoin ja sadanviidenkymmenen markan päiväpalkoin.

Jos asianomaiset olisivat kyselleet ennen kuin olivat rahojaan kiinnittäneet, olisi Heikki osannut hyvinkin sanoa; nyt ei enää voinut puhua juuri sitä eikä tätä, ehkä vain sen verran, etteivät menisi tarkoin harkitsematta suurempiin sitoumuksiin.

Mutta olivathan ne suuria ja vakavaraisia liikkeitä, miljoonayrityksiä, omat talot, rautatiemakasiinit ja pistoradat!

Olivat, ja paljonhan niillä oli omaisuutta, mutta sittenkään ei liikealalla näkyvä omaisuus merkinnyt samaa kuin maataloudessa.

Vaikutus oli silminnähtävästi päinvastainen kuin tarkoitus. Kateudesta puhui. Olipahan itsekin mennyt, kiitti, kun kelpasi, mutta oli sitä älyä toisillakin, omaisuutta ehkä enemmänkin. Jälkeenpäin hän kuuli, että kumpikin mies oli mennyt liikkeittensä puolesta suuriin sitoumuksiin.

Samanlainen tulos tuli, jos yritti esittää harkittuja mielipiteitään viljelysuudistuksista.

Vai rehunviljelystä lisätä ja viljaa vähentää! Hyvin osasi, tämä kaveri. Näki sen jo, kumpi oli pääelinkeino, maanviljelys vaiko myllärintoimi. Päinvastoin pitäisi ruveta viljelemään kotoisia vehniä ja rukiita niin paljon, ettei lännen farmareita tarvitsisi kumartaa ollenkaan. Tullisuoja sellainen, että varmaan pysyi aidan takana. Herrat saisivat tottua valssittamaan kotimaisen pellon ruista ja ohraa.

– Laitumissa, voimarehun viljelyssä ja kohoutuvassa karjatuotannossa oli kannattavaisuuden avain.

– Oli kai, jos takoi avaimen muilla konsteilla. Älä sinä, mylläri, puhu semmoisia, mitä et itsekään usko!

Niin se kävi. Tavoiteltavat etäytyivät enemmän kuin tavoittaja ehti astua. Heillä oli kokemattomuuden hankikestoinen latu. Takaa-ajajan latu antoi perään melkein joka potkaisulla.

Huhtikuussa eräytyivät viimeiset suoritukset suurista konelaskuista, samoin neljäs ja viimeinen erä osakemaksuista. Molemmat osoittautuivat melkoisen sitkeähenkisiksi; ehkä niillä oli myös jonkin verran sukulaisuussuhteita. Päästiin taas huhtikuu, eikähän siinä tosin ollutkaan kuin kolmekymmentä päivää. Mykkänen ja muut samanheimoiset maksoivat osakkeensa, kun sopivalta kohtaa kutkuteltiin. Ja saksmanni järjesteli; oli itsekin saanut sodanjälkeisvuosina tottua niin paljoon järjestelyyn.

Välipalaksi ja mielenvirkistykseksi sattui yhtä ja toista pienempää, niinkuin eräänäkin suviyönä, vaikka Halkilahti uskollisesti käveli määrätyt kierrokset ja veti kelloaan määrätyt kerrat.

Kaksi myllyn kupeella odottelevaa viljavaunua oli vuodatettu puolityhjiin, ei säkkeihin, niinkuin entisajan voroilla oli tapana, vaan lystinpäin ratapihalle. Isolla kairalla reikä vaununpohjaan. Muu kävi ja juoksi ihan itsestään. Aamulla vasta huomattiin.

Halkilahti sulki ja avasi toista silmäänsä, taisi kumpaakin.

– Kaikkia piruja sitä piti löytyäkin ihmispenikoissa. Jos minä olisin tietänyt varuillani olla, niin tervaa olisin vetänyt kuin rotankuonoon!

No, Halkilahtikin näki taas, että oli tapahtunut jotakin ja tapahtuisi vastakin. Aina saisi olla varuillaan. Pahantekijöistä ei saatu poliisikoiran avullakaan selkoa. Mutta lähiviikkojen öinä Halkilahti kurkisti joka kierroksellaan myös vaunujen alle tupakka toisessa ja kuuluisa pyöriväperäinen "revolli" toisessa kourassa.

Sitten alkoi kierrellä kaupungin pesutuvissa ja maitopuotien ovilla taas salaperäinen ja sitkeähenkinen huhu valssimyllyn viljankäsittelyn siivottomuudesta. Ei ollut rotannahkoja, mutta jotakin melkein yhtä ilkeätä, toisten mielestä ilkeämpääkin. Joku oli jollakin tavoin saanut hampaisiinsa valssikoneiston vesityslaitoksen, jota ei koko aikana ollut käytetty. Ilkikurisilla mylläreillä oli muka myös itse kullakin semmoinen laitos. Kaikkea jumalattomuutta sitä saatettiin jumalanviljan parissa tehdäkin! Hyi olkoon!

Syy ei ollut tällä kertaa Halkilahden.

Myllyn työväki oli vihoissaan, ehkä totisemmin kuin johdon puolella oltiinkaan. Siitä nostettiin kysymys työväenyhdistyksen kuukausikokouksessakin. Se oli provokatsionia ja oman paikkakunnan työväenluokan vahingoittamista. Puhtaampaa viljan ja jauhojen käsittelyä ei löytynyt koko maailman eikä vielä tulevankaan jauhomyllyistä. Sai tulla katsomaan, joka ei uskonut. Saisi tulla huhun alkuunpanijakin, ehkä löydettäisiin nesteitä sen verran, että saataisiin kastettua uuteen uskoon. Mutta kulo oli laskettu, kyti ja vahingoitti. Tahraaminen tapahtuu paljon vaivattomammin kuin puhdistaminen.

Kolmas piristävä uutinen, mikä johtuikin ehkä välittömästi edellisestä, oli se, että kaupungin suurin kauppayhtiö tilasi suurehkon jauholähetyksen toiselta myllyltä.

Johtaja joutui Pitkäkosken ja Bergmanin pihteihin.

– Jaa, jaa, mutta yleisö vieroksuu teidän jauhojanne.

– Valehtelet, etkä edes ensi kertaa.

– Ja sitä paitsi hinnallakin on eroa.

– Taas valhe! Myllyillähän on myyntisopimus.

– Viiden pennin ero kilolta, ei sen vähempää.

Tutkittiin ja huomattiin, että jälkimmäinen valhe oli osaksi totta.

Se oli rehellisen kotimaisen kilpailijan dumpingia, josta asianomainen neropatti sai, mitä kuului.

Suurempia lasteja ei tämän jälkeen tullut, pienempiä silloin tällöin. Täytyihän kaupan kuluttajiaan palvella, mikäpä siinä auttoi. Usein tuli kauppaan touhukas täti, joka vaati ehdottomasti oikean myllyn jauhoja, heillä kun muka koskaan ei ole leivottu eikä harrastettu "vesirieskaa".

Vaunujen kairaamisella, vesityshuhulla ja ostopakoilulla oli nähtävästi yhteinen sytytyspiste. Lahtela tutki ja etsiskeli hiljalleen kauan senkin jälkeen, kun viralliset etsijät koirineen olivat lähteneet.

Mitään varmuutta ei ollut, mutta aavistuksia jonkin verran. Vaikea oli uskoa, vaikea muutenkaan selittää. Jäljet johtivat suureen taloon.

20.

Varsinaiseen syyskokoukseen ilmaantui uusi osakas osoittaen käyttävänsä yllättävän suurta puhe- ja äänivaltaa. Velin, Mykkänen ja Strandberg eivät sen sijaan suvainneet kunnioittaa kokousta läsnäolollaan.

Tapahtuneista siirroista oli tosin johtokunnalle ilmoituksia tullut, mutta ei vielä tästä suuresta leikkauksesta. Strandbergin osakkeet oli merkitty siirretyiksi vasta pari päivää sitten.

Uusi pääosakas oli kautta maan tunnettu liike- ja miljoonamies Eino Hyrkäs, ehkä enemmänkin tunnettu kuuluna hevosurheilumiehenä.

Hyrkäs oli hieno ja joustavaälyinen maailmanmies. Vitsejä ja sukkelia sanakäänteitä loppumattomiin. Varsinaiset kuivat kokousasiat juotettiin siinä sivussa kuin pahanmakuiset pillerit.

Johtokuntaanko uusia miehiä? Mistä syystä ja minkä vuoksi, kun vanhat veteraanit olivat kylliksi hyviä? Ei kysymykseenkään.

Vaikeuksiako ja laskuvirheitä? Niitä kai tänä aikana tuli joka miehelle. Vaikka itse viisas Salomo olisi ollut kylvämässä ja jauhattamassa. Herra Hyrkäs ymmärsi ja tiesi erittäinkin tämän alan vaikeudet, sillä olihan hän ollut jo kymmenisen vuotta erään toisen huomattavan myllyn osakas ja johtokunnan puheenjohtaja.

– Mikä tarkoitus tällä leikkauksella oli?

– Tarkoitusko? Herrat olivat leikkisiä. Niinkuin eivät tietäisi, että kortti tuo ja kortti vie, herra varjelkoon tasakaupasta.

Se oli leikkisä yhtiökokous, melkein liiankin hupaisa. Kun aikaa jäi, käytettiin uutta osakepääomaa myllyssäkin. Ei tarvinnut edes opastaa, sillä hän näkyi tietävän; mistä aloittaa ja mihin lopettaa, nostipa viimeistä verevähipiäistä säkinneulojaa leuasta ja totesi, että onpa ihana silmänluonti ja hyvät hampaat. Se oli tunnustus, jota tyttö ei liene niin arvovaltaiselta taholta koskaan saanut.

– Minä jo luulin, että tapahtuisi ihmeellisempiäkin, naureskeli Pitkäkoski.

– Kauniille mylläritytölle ei koskaan tapahdu liikoja ihmeitä, naureskeli toinen ja alkoi harppia edellä puistomäkeä.

Lahtelalla ja Bergmanilla oli asioita Helsinkiin. Hyrkäksen matkat olivat myös sinnepäin, eikäpä Pitkäkoskellakaan mitään erikoisempaa tätä ehdotusta vastaan ollut.

Hyrkäs osoittautui edelleen maineensa mukaiseksi, joustavaksi suuren maailman mieheksi. Hotellien ovet liikkuivat rasvatuilla saranoilla, portieereillä oli niveliset nikamat ja pää silmiä täynnä. Mutta setelit sujahtelivat myös kuin vahingossa kaluunatakkien taskuihin: viitonen, kymppi tai kaksikymmenmarkkanen, mikä kunkin onnelle osui nousemaan.

Sattui totalisaattorisunnuntai. Hyrkäs liikkui radalla ja esittelypaikoissa kuin kotonaan, tunsi hevoset ja niiden ennätykset sekunnin kymmenesosia myöten. Lyötiin vetojakin, tottakai. Bergman tuli jotenkin omilleen, Pitkäkoski hävisi parisensataa, Lahtela puolitoista, mutta Eino Hyrkäs nappasi puolitoistatuhatta ja pisteli mihin taskuun milloinkin käsi lähinnä osui.

Muutamilla oli tarkoitus palata kotiin jo sunnuntai-iltana, mutta ne sellaiset aikeet imeltyivät Hyrkäksen seurassa. Helsingissä oli tavallisesti sunnuntai-iltoina jotakin, jonne saattoi mennä, ja junia lähti vielä aamullakin.

Niinkuin lähtikin. Kenelläkään ei ollut suurempia katumisia. Iloisen ja kekseliään miehen seurassa nuortuu ruumis ja henki.

Myllyjen yhteistoiminta oli jäänyt verraten laihatuloksiseksi, ja hintasopimuksessa oli melkoisesti tulkinnan varaa, mikäli se edes muodollisestikaan tuli käytäntöön. Kuka kenenkään kaupat ja tilaussopimukset kontrolloi? Yliteltiin ja aliteltiin. Keväällinen tutkimus sen oli kyllin selvästi osoittanut.

Lankesi luonnostaan, että Hyrkäksen johtaman myllyn kanssa päästiin tuloksellisempaan yhteistoimintaan. Tilauksia vaihdeltiin, asiakkaista neuvoteltiin, kiskosäteet lyhentyivät tasoittaen rahtauskuluja.

Kesäkuun koetase oli sekä johtajalle että johtokunnalle mieluinen yllätys. Edellisen vuoden tappio ja epävarmat saatavat peittyivät umpeen, ja vielä parikymmentätuhatta jäi.

Raskaiden talvikuukausien jälkeen suunnan muutos tuntui virkistävältä. Mielellään halusi uskoa, että uusi onnellisempi vaihe monien pettymysten ja vastoinkäymisten jälkeen oli alkamassa. Kohtuuden nimessä alkoi jo ollakin nousuaallon vuoro.

Ja sen toivon ja toteamuksen kunniaksi annettiin johtajalle täydellinen kuukauden rauhoitusaika. Pitkäkoski lupautui pääministeriksi, Bergman prokuraattoriksi ja neiti Miettiselle annettiin hänen pyytämättään hoidettavaksi rahaministerin vastuunalainen salkku. Kaino rahaministeriparka punastui korvanipukoita myöten ja teki pikaista asiaa kassakaapin alakertaan.

Viralta potkittu hallituksen pää ei saisi käydä kuulemassa eikä kurkistamassa mainittuna nahanvaihdon aikana, ei saisi edes soittaakaan eikä vaivata turhaan tarpeettomilla kysymyksillään työn raskaan raatajia.

Asianomainen poispotkittu lupasi hävitä kuin Loot Sodomasta, lupasi visusti kiertää kaikkia firman pyhitetylle alueelle johtavia teitäkin. Joitakin muodollisia ja käytännöllisiä toimenpiteitä vielä ja sitten tielle.

Nuorempi konttorineiti nousi akkunasta katsomaan, muistiko johtaja sanansa.

– Tule pian sinäkin, suggeroidaan se!

Neiti Miettinen nousi nauraen. Katsottiin, ajateltiin ja toivottiin.

Johtaja asteli rauhallisesti autovajaan, ei kääntynyt, ei merkkiäkään.

– Saatpahan nähdä, niin ohi ajaessaan vilkaisee; ei voi olla vilkaisematta!

Kone alkoi käydä, peräytyi pari vaununmittaa pihahietikolle, pyörät kääntyivät, vähän eteenpäin, taas käännös ja taakse. Sitten kääntyi yhtä mittaa kauniissa kaaressa.

– Nyt katsoo, ajatellaan kovin!

Vaunu liukui hiljalleen akkunan ohi ohjaajan kääntämättä päätään.

– Sinä olet tunteeton kuin koivupölkky, senkin rahaministeri!

– Eipähän häneen näyttänyt vaikuttavan sinunkaan tunteilemisesi, naurahti neiti Miettinen ja kiiruhti kirjojensa ääreen.

Mutta jotakin lienee kohoillut hänen viattomiin tunteisiinsa, koska hän hetken kuluttua keskeytti työnsä ja aloitti keskustelun, mitä ennen tuskin lienee tapahtunut.

– Irja, kuule!

– No, herran ihme!

– Minä vain vielä siihen äskeiseen, ettei kukaan iki maailmassa ole paremmin ansainnut kuukauden kesälomaa kuin meidän johtajamme.

– Minä uskon sen, ja sillähän minä olisin toivonut, että hän olisi katsahtanut edes taakseen ja vilkuttanut kädellään.

– Se ei ole hänen tapaistaan.

– Kumpiko, katseleminen vai vilkuttaminen?

– Ei kumpikaan.

– Te olisitte kuin luodut yhteen.

Neiti Miettinen punastui ja kumartui pöytäänsä. Kiusallinen verenvika, eikä siitä päässyt. Irjankin takia sai hävetä monta kertaa päivässä.

Mutta kesälaitumelle vapautunut mies ajeli jo keveästi keikutellen heinäntuoksuisten niittyjen halki. Niittokoneet surisivat kuin sirkat, seiväskuormia ajeltiin parihevosilla, itsetoimivat hevosharavat kahmivat puolikuivia heiniä suuriin poikittaislaineisiin, nousu ja lasku, aalto ja aallonpohja, heinäpellollakin.

Iloisen värikkäät seivästysseurueet kulkivat hankoineen ja haravineen aallokkojen jälkimainingeissa: pari miestä, neljä, viisi nauravaa nuorta naista.

Huomenna mennään isolle niitylle heinään. Kolmekymmentä huoletonta päivää.

Jo ajatuskin riemastutti väkevästi.

Ne päivät, joka tunti niistä, oli elettävä luontaiselle elämisen riemulle.

Kone kävi ja hyvämieli hyrisi.

Lapsille oli keksittävä kesäisiä iloja. Lapsuusajan kirkkaat päivät jäävät ikuisesti himmentymättöminä kuvina herkkiin mieliin. Kerttu oli tempaistava liikaväsyneisyyden ja alakuloisuuden kulosta. Olisi keksittävä sopivia pillereitä toiselle, kun itse ei tarvinnut.

Parin viikon iloinen heinäaika. Entä sitten?

Iloinen hytkäys värähti hartioista varpaisiin, siihenkin, joka lepäsi kaasuttajalusikalla. Auto syöksähti ja kiiruhti palvelemaan yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.

Kaksi viikkoahan oli nykyaikana pienehkö iankaikkisuus. Automatka Suomen halki Lappiin ja Petsamoon, itäkaarta mennen, länsipuolta tullen. Reikäleipää, voita, suolaa, pari uistinta ja pikkuonget mukaan, partioteltta istuimen alle.

Niinkuin sähkövirta olisi johtanut sylintereihin, auto pyyhki seitsemääkymmentä. So, so, varsa! Eihän vielä oltu suorilla Lapin teillä.

Illalla pojat taas kuiskivat toisilleen pitkän aikaa. Isä oli sitten vasta eri kiva tänä iltana. Ajoi pihaan ja sieppasi autoon Loviisankin ämpäreineen ja sitten ajettiin riihen ympäri, ja Loviisa huusi.

– Huomenna mennään isolle niitylle heinään. Isä ei menekään enää myllylle.

– Meneepä kuukauden päästä.

– Niin, mutta kuukausi onkin eri pitkä aika, pitempi kuin viikko.

– Ei viikko mikään pitkä ole.

– Onpa tavallisesti.

Nukuttiin että jaksettaisiin nousta.

Loviisa pauhasi ja suolasi voita, kapeat hartiat nytkyivät vaivauskauhan tahtiin.

– Yökuntiin vajaan virstan päähän heinään. Onko tuommoista ennen kuultu, onko jo!

– On kuultu ja on nähtykin.

– Enkä minä rupea täällä yksin koko maailman kanssa härskäämään enkä tappelemaan, en jo.

– Kuka käskee tappelemaan rauhan aikana?

– Kaikennäköisiä kulkevaisia ja ratioita ja ukkosenhärsyttäjiä nurkat täynnä.

– Irroitetaan kaikki härsyttäjät.

Se oli tällaista aina välirauhankin aikana. Voinsuolaajan puolelta alkoi rapista taas:

– Mitä minä itsestäni, mutta sen kerran kun saa levonpäivän ja muutaman yön, niin lähteepä niiksikin niittylatoon koville puille maata. Siinä on järkiparkaa aikuisen miehen päässä, on jo!

– Se tekee syntiselle ruumiille niin hyvää.

– Tekee se! Kihdit vetää ja keuhkotaudit ja hissiakset.

– Vetää pois. Se on hyvä tuo Loviisa arvaamaan järkiasioita.

– Enkä minä sinun kanssasi. Mene vaikka Riekon lähteeseen.

Loviisa muksahti kotvaksi aikaa, mutta alkoi sitten toiselta laidalta.

– Eikä tänne sitten ketään tytöistäkään tarvitse vastuksikseni jättää, kyllä minä tämmöisen hotellin hoitelen. Kunhan irroitat nuo paholaisen viikset ja tuntosarvet.

– Mutta jos Loviisa haluaisi kuunnella säätietoja ja pörssinoteerauksia!

– Vie suohon pörssisi ja jumalattomat notierauksesi!

Irroiteltiin puhelin ja radio. Ei soittanut eikä laulanut. Loviisa sai sen puolesta nukkua ihan huoletta. Paitsi jos sulhaset ehkä oven takana...

Loviisa ilmoitti mojovalla lauseella pitävänsä pari täyttä laskiämpäriä oven pielessä siltä varalta. Ja hyvähän se keino oli tulipalonkin varalta.

Leiri perustettiin vanhaan hirsilatoon. Yhteinen perhetila perälle, oli jo sen verran kuiviakin heiniä. Vanhasta ikäkulureestä ja pohjalaudoista saatiin pöytä; tuolit sai kukin rakentaa syödessään kiinalaisen mallin mukaan. Priimuskeittiö sovitettiin toiseen ovensuunurkkaan suurehkon pakkilaatikon varaan: Halkilahden nuorimman tyttären patentti. Erinomainen keittiö. Vesi kiehui kolmessa minuutissa ja kananmunat viidessä, niin että veitsellä sai viipaleita leikata. Mitä se Halkilahti turhia torisi?

Nämä majoittumispuuhat veivät jokseenkin samanverran aikaa kuin esi-isältä kolmisensataa vuotta sitten. Lähdettiin töihin, kun sitä varten oli tultukin.

Isä ajeli konetta ja Heikki haravaa, Kyösti kiikkui vuoroin kummallakin pukilla. Isän kanssa sentään enimmäkseen. Oli paljon kivempaa, kun sai ajaa kahdella hevosella ja vierellä ripisi ja rapisi.

Ville ajoi seipäitä vanhalla ruunalla, mutta Juho kuokki aidan takana. Kuokan leveä terä kiilsi ja hutkahteli. Ja väliin nousi turve kuin suuren pyykkipadan kansi.

Juholla oli niin ruskea selkänahka, että näytti ihan mustalta. Kyösti arveli, että se oli kuin äidin ison sumppipannun kylki, mutta Heikki väitti, että vieläkin ruskeampi, niinkuin se suuri neliskulmainen raha, joka oli toissa kesänä löydetty kesantopeltoa ojitettaessa.

Paidat, puserot ja pitkät housut kuorittiin ladon nurkkaan. Voideltiin selät ja rinnat isän tuomalla palmuöljyllä, joka hajusi samalle kuin äidin puuöljy; puuhan se on palmukin. Piti vetää oikein vahva kiiltävä kerros, niinkuin Heiskanen pikku pöytiä lakatessaan. Sitten ei palanut, vaikka kauemmankin aikaa oli paisteessa.

Palaisiko muuten? Eihän aurinko polttanut?

Kyllä se poltti. Parissa tunnissa palaisi rakolle valkoinen iho, ja sitten olisi seuraavana yönä poru ja valitus.

Soitettiin aamiaiselle. Liisan partiopilli oli ylennetty tilapäiseksi ruokakelloksi.

Keitettyjä perunoita, voikastiketta, kovaa leipää, piimää ja kauraryynivelliä.

Hyvälle maistui. Isä kertoi, että ennen aikaan syötiin voiperunat suuresta yhteisestä pahkakupista, Voi pistettiin kupin pohjalle, ja kaikki kuorivat siihen perunoita.

Voitaisiin kai vieläkin niin syödä. Mutta ei ollut pahkakuppia. Olihan emaljinen maitovati!

Pistettiin voita pohjalle niin paljon, että Loviisa olisi nostanut metelin, ja kuorittiin perunoita kilpaa. Äiti suolasi maidon ja kaatoi perunoille. Pojista se oli niin merkillinen toimitus, että olivat pöydän särkeä.

– Se ajaa voin ylös.

– Mutta perunatpa sulattivat voin.

Kyösti koetti pitää lukua, että jokainen pisteli vuorollaan, mutta kun oli kiire itselläkin, niin sekaantui, Heikki väitti, että Kyösti itse pisteli niin paljon kuin kerkesi.

Jäi ruskeata voimaitoa. Kuka sitä saisi syödä? Jokainen tietysti, niinkuin perunoitakin. Kauravelli kaadettiin vatiin ja taas pistettiin, vaihteeksi lusikoilla. Velliä täytyi lisätä kolme kertaa, mutta viimeinen vadillinen ei ollut enää niin hyvää kuin ensimmäinen.

Heinäaterian jälkeen oli tapana pitää ruokaperäisiä. Isä muisteli pikku poikana maanneensa ladon katolla. Miten sinne pääsi, kun ei ollut tikapuita? Miten kissa katolle.

Noustiin ja mentiin kohta yrittämään. Hyvinhän se kävi nurkkaa pitkin. Ei, ei saanut tulla auttamaan! Pois läheltä! Liisaa saisi auttaa.

Mutta Liisa olikin sillä välin ravahtanut toista nurkkaa pitkin ja näytti jo pitkää nenää harjan takaa. Mitä, kun ei Kyösti tietänyt, ja toiselta puolen oli matalampikin.

Makailtiin katveen puolella, kun oli niin kuumaa, ja niityllä saisi kohta taas aurinkoa tarpeeksi.

– Tietääkö isä, kuka tämän ladon on tehnyt?

– Vaari.

– Minkä takia se laudoista laittoi katon?

– Siihen aikaan ei tehty vielä höylällä päreitä.

– Mutta mitä varten vaari on sahannut laudat noin mukaviksi kaukaloiksi?

– Eivät ne ole sahattuja, vaan kirveellä halkaistuja.

– Miksi ei enää tehdä laudoista kattoa? Ja minkä takia ei halkaista lautoja kirveellä?

– Ei ole puuta niin paljon eikä ihmisillä aikaa, vastasi isä kahdelle yht'aikaa.

– Mikä puut on vienyt ja mikä ajan?

Tähän oli vaikeampi vastata yhdellä lauseella. Sitäpaitsi ehti tuoreempia kysymyksiä.

– Miksi ei enää tehdä puusta tuommoisia nurkkia, että pääsisi ilman tikapuita katolle?

– Ladot tehdään laudoista ja nauloilla.

– Minkä tähden niin? Tuleeko laudoista lujempi lato?

– Ei, mutta vähemmällä ajalla ja vähemmistä puista.

– Mihin aika häviää? Ja puut?

Jouduttiin äskeisille jäljille, jonne oli jäänyt pitkä kanto.

– Katsokaapa noita pilviä, pojat! Käännyttiin selälleen ja katseltiin jonkin aikaa äänettöminä.

– Isä! Kyösti! Katsokaa! Ihan niinkuin äidin valkoinen hartialiina.

– Jonka pukki toi.

– Nyt se aikoo peittää auringon.

– Eipä saakaan!

– Vähän ylemmäksi, vähän – vähän, niin – niin!

– Ähä, eipä saanut.

– Mutta kun minä tulen isommaksi, niin minä ostan lentokoneen ja ajan tuommoisen liinan yli.

– Ja minä ostan Seppeliinin ja ajan vaikka auringon yli.

– Oho, poika! Aurinko on niin korkealla, että et aja yli.

Pojat pörisivät vielä hetken aikaa auringon ylä- ja alapuolella.

Mutta sitten tuli aika lähteä taas niitylle.

– Näettekö tuota suurta mätästä tuolla?

Etteikö olisi nähty!

– Jos hyppäätte niin notkein säärin kuin Peni tai kissa, niin saatte hypätä katolta mättäälle.

Aijai riemua!

Syljettiin kouriin ja tepisteltiin jalkoja.

– Mutta varovasti, Liisa ensimmäisenä. Eikö se kuulu kuntoisuusmerkkivaatimuksiin?

Ei kuulunut, mutta Liisa hyppäsi ilmankin. Isä seisoi laudan tyvellä.

Hupsis! Ei sattunut yhtään, ei niin vähääkään. Heikki moksautti perässä. Sehän oli vasta kiva paikka.

Kyösti pelkäsi, syljeskeli kouriinsa ja hissautui räystäälle.

– No nyt! Katso, isä! Ja Liisa ja Heikki! Hupsahti ja keikahti selälleen. Se oli sitten vasta hauskaa.

Viimeiseksi hyppäsi isä, kaukaa keskikatolta.

Pojat olisivat kiivenneet uudestaan, mutta ei enää ennätetty. Yksin ei saanut mennä, voisi lankku hypätä perässä, ja sitten ei olisi hauskaa.

Päivä kului pian, ja täytyi ehtiä niin moneen, Juhoakin kuokokselle katsomaan. Juho teki tuokkoset ja neuvoi mansikkapaikan.

Illalla ei tahdottu saada silmiä kiinni, vaikka väsytti kovasti. Heinät kahisivat ja hajusivat, ei osannut tuntea, mille, mutta pahalle ei kumminkaan.

Isä nukkui toisella ja äiti toisella reunalla. Vaikka tulisi mörkö ja vaikka karhu, saisi tulla.

Ei saanut enää puhua eikä uhkailla.

Sitten ei kuulunut muuta kuin pientä ripinää ja pientä sipinää. Sorsa rankkui jossakin lammikossa. Se opetti poikiaan uimaan.

21.

Saatiin heinät seipäisiin. Sitten vasta isä ilmoitti suuren uutisen.

Loviisan mielestä se oli vihon viimeinen villitys. Lähteäpä varta vasten koko kuppikuntansa kanssa kerjuulle! Ensin mylläriksi ja sitten riikille. Jo piti olla miehellä naulat ja aspit sekaisin.

Kerttu esitteli, että Heikki lähtisi lasten kanssa lyhyemmälle matkalle. Täytyihän toisen jäädä taloutta kaitsemaan.

No, siinä tapauksessa saisivat lähteä Kerttu ja lapset. Oli kai hänellä vielä ajokortti tallella, vaikka siitä ei moni tietänyt.

Kun Loviisa oivalsi Heikin pohjimmaisen tarkoituksen: Kertun kesäloman ja virkistyksen, muuttui ääni kellossa kokonaan.

Hänen mielestään olisi ollut parasta lepoa mennä peräkamariin maata ja kiertää ovi reikeliin, mutta hyvä näinkin. Hän alkoi touhuta matkavarusteita.

Orrellinen reikäleipiä, se olikin vähän sinnepäin. Voita suolattiin viiden kilon pytyllinen. Entä siankinkku? Ja perunoita ja ryyniä.

Ei mahtunut mukaan läheskään kaikki, mitä Loviisa tahtoi. Piti varata tilaa myös erinäisille työaseille.

– Ettäkö onget? Kehtaatteko te mennä ventovieraissa vesissä ja ihmisissä ongelle?

Uhkailtiin mennä, eikä Loviisa voinut muuta kuin päivitellä.

– Kyllä minä täällä taloa hoitelen, kunhan ette vain aja päätänne petäjään ettekä tapa itseänne nälkään, kuului pihalta viimeisenä varoituksena.

Tehdyn matkasuunnitelman mukaan olisi ollut ajettava kaupungin, melkeinpä myllypihankin kautta, mutta kun kuukauteen ei saanut lähestyä, niin kierrettiin. Olihan toisiakin teitä.

Pojat ja Liisa vuorottelivat etuistuimella. Pojilla oli jälkimmäiseen nähden pientä kateuden kaunaa. Naiset olisivat heidän mielestään aivan hyvin voineet aina istua perässä.

Vai sillä tavalla! Äiti uhkaili ryhtyä kolmanneksi vuoroon. Jäi onneksi vain uhkailuun.

Tiellä ei tapahtunut kummempia, aina sentään niin paljon, ettei nukuttanut. Väliin tuli vastaan lehmäkarja ja sonni, joka ei tahtonut väistää. Sivuuteltiin heinämiehiä, pyörämiehiä, kalamiehiä ja marjamiehiä, jotka tavallisesti olivat naisia ja tyttöjä! Pyykkärit huljuttelivat vaatteita rannoissa ja sillankorvissa. Pikku poikia ui ja ongiskeli lahdissa ja joenmutkien lampareissa.

Heikki ja Kyösti olisivat tahtoneet juosta myös ongelle, mutta se ei sopinut isän ohjelmiin. Hauskapa oli ajaakin ja töötätä mutkissa.

Bentsiiniä otettiin punaisesta, valkolakisesta pöntöstä, jonka päähän oli kirjoitettu "Shell" tai "Record". Väliin niitä oli meikein rinnakkain, toinen toisella puolen tietä.

Mutta kahta shelliä tai kahta recordia ei ollut vierekkäin. Olivatkohan ne ukko ja akka? Kumpikohan oli ukko ja kumpiko akka?

Eräästä puodista ostettiin nauhallinen vesirinkeliä. Ne olivat eri hyviä ja siitä mukavia, että pysyivät niin hyvin kädessä, töötätäkin voi samalla kädellä.

Silloin tällöin pysähdyttiin ottamaan vettä jäähdyttäjään ja syömään rukiista voileipää. Isä oli keksinyt vesikattilalle tilan pakoputken päähän. Siinä sai keittää mitä vain milloin tahansa.

Ensimmäinen yö maattiin ladossa, joka oli melkein samanlainen kuin kotiniityllä, nurkat vain jonkin verran pitemmät. Sen rakentajalla oli ollut vielä enemmän puuta kuin vaarilla.

Levitettiin telttakangas heinille ja suuri huopa yhteiseksi peitoksi. Ladon vierellä kasvoi korkea kuusi ja sen kupeella lyhyitä ja paksuja männyntarrikoita, jotka pitelivät kopristunein kynsin kiinni niinkuin kanat nukkumaorrestaan.

– Mänty on kasvanut vuorelle, mutta vuori itse ei kasva, selitteli Liisa, joka oli lukenut ja kouluakin käynyt.

– Miten vuori on siihen ladon viereen tullut, sanopa? Onko joku kantanut sen siihen?

Liisa oli mennyt syyhymättä saunaan eikä kyennytkään enää selviytymään. Ei kyennyt isäkään suoralta kädeltä vastaamaan, ennen kuin vähän mietiskeli.

Vuori oli paljon vanhempi kuin lato, männytkin olivat vanhempia.

Sukeutui pitkä juttu, niin pitkä, että isän täytyi pyytää jatkoa huomiseen. Nyt oli nukuttava, että jaksettaisiin huomenna Imatralle asti.

Siitä pyrki tulemaan lisäkysymyksiä, mutta juttu oli nyt poikki. Huomenna nähtäisiin.

Niinkuin nähtiinkin.

Oli niin paljon katseltavaa, ettei ehditty edes kysellä, eikä isä olisi taitanut kuullakaan, kun koski kohisi kovasti.

Isä ajoi niin hiljaa kuin osasi, mutta auto kulki kumminkin liian nopeasti.

Kummallakin puolella tietä oli suuri järvi, ihmisten tekemä, isä ehti sanoa. Siinä oli pitkät, jyrkät; sementistä ja hiekasta tehdyt seinät, eikä näkynyt toista päätä. Vasemmalta puolelta näkyi suuria punaisia rakennuksia, korkeita ja nelikulmaisia niinkuin jättiläisen jyväkappoja. Kattokin taisi olla ihan kuparista, kun niin kiilteli. Ja lankoja välkähteli ja säteili kuin ristihämähäkin verkossa.

– Sieltä tulee voima ja valo meillekin koneisiin ja lamppuihin.

Pojat katsoivat vielä jälkeensä, niin että silmät tahtoivat sivulle jäädä.

Sitten ajettiin toiselle vähän pienemmälle sillalle, jonka alla kohisi koski. Isä pysäytti vaunun.

Se ei ollut vettä. Ei ainakaan tavallista järvivettä.

Vesikäärme, haltia, peikko tai jokin muu semmoinen siellä oli.

Sillähän oli pitkä, huiskiva, valkoinen vyökin; eivätkö isä ja äiti nähneet! Kahta puolta se sitä heitteli korkealle kivien ylitse.

Yläpuolella oli seinä. Joku vesijättiläinen varmaankin siivilöitsi kolmesta reiästä kuohuvaa maitoa, vai kaljaako se oli?

Ajettiin komean talon pihaan. Se ei ollut puista eikä laudoista, vaan kivistä ja kalkista. Sisässä oli puuta.

Mentiin syömään talon suureen tupaan, jossa oli lehteri kuin kirkossa. Radio soitti. Eikö isä ollutkaan muistanut sulkea ja irroittaa? Loviisa pelkää ja pauhaa.

Jaa, niin, mutta nythän oltiinkin jo kaukana, satojen kilometrien päässä, Imatralla.

Myöhemmin käytiin koskella ja voimalaitoksella. Oli niin paljon ihmeellistä nähtävää, ettei kaikkia osannut edes kysellä. Ja sängyssä ei tahtonut osata nukkua. Koski kohisi, ei yöksikään lakannut.

– Se ei ole oikeata vettä.

– On se! Muuttuuhan vesi pakkasella jääksi, muuttuu kaljaksikin, kun hiivaa pannaan ja oikein kuohuu.

Seuraavana päivänä ongittiin ensimmäisen kerran. Oli syväreunainen järvi tien raiteessa, mutta matosia ei tahdottu löytää. Isä oli ehtinyt etsiä jo vavat ja panna onget kuntoon, ennenkuin pojat löysivät muutaman vaivaisen.

Oli hauska nähdä, kenen ensiksi tärppäsi. Kyöstin! Mutta Heikki sai pyöreäsilmäisen ahvenen norssin, kampa hajallaan. Sitten sai isä, aina vain ahvenia, muutamia vähän isompiakin. Matoset loppuivat ja kalastus myös. Saatiin ja syötiin makoisa keitto.

Jouduttiin Kolille. Auto sai jyystää ykkösellä niin kauan, että pahaa teki. Loppumatka sittenkin käveltiin.

Siellä oli Ukko-Koti ja Akka-Koti ja alla järvi, jonka Liisa tiesi Pieliseksi.

Järvellä liikuskeli kuin kärpäsiä. Veneitäkö ne olivat? Poikien kaarnalaivat olivat laivoja niiden rinnalla.

Pojat eivät osanneet ottaa huomioon, miten kaukana ja alhaalla ne Pielisen veneet olivat. Suuria ja pieniä saaria oli pitkissä riveissä peräkkäin. Ihan niinkuin joku olisi nakannut voileivän hyvällä littukivellä. Mikä sen tiesi, vaikka joku jättiläinen aikoinaan olisi nakannutkin, silloin kun vuoria ja järviä tehtiin?

Mutta Pielisen takana ja sivuilla nostelivat Kolin naapurit sini-, puna- ja vihreälakkisia päitään. Jokainen tuntui olevan matkalla Kolille päin. Olikohan Koli-herrasväellä jotkin vieraspidot? Kaiketi, koska ihmisiäkin oli niin paljon kokoontunut.

Koli-yönä pojat nukkuivat samassa sängyssä; oli pehmoinen alusta, hyvä peitto ja nukutti makeasti, Isä ja äiti eivät taitaneet nukkua sinä yönä ollenkaan, koska illalla jäivät katselemaan akkunasta ulos ja aamulla poikien herätessä olivat vastakkaisessa akkunassa.

Seuraavatkin päivät olivat ainaista menonhytinää. Joskus otettiin bentsiiniä, milloin shelliä, milloin recordia. Kone joi yhtä mielellään molempia, vaikka Record-ukko ja Shell-akka osoittivat sormellaan kumpikin omaansa ja kehuivat parhaiten vetävänsä.

Eräässä pitkässä vastamäessä käveli Shell-akka vastaan. Oikea akka hän sentään oli, kun päästiin lähemmäksi ja tarkemmin tunnusteltiin, mutta samanlainen punainen kolttu ja valkoinen liina sillä oli ja iso se oli.

Sopivissa paikoissa pysähdyttiin ja ongittiin. Järvistä ja lammista ei ollut puutetta. Kaikissa oli kaloja. Niitä olikin yleensä helpompi saada kuin matosia. Yksi hyvä onkimato vastasi neljää ja viittäkin ahventa. Särkiä ei huolittu ollenkaan, eikä niitä kovin usein tarjoutunutkaan.

Yöt oltiin useimmiten taloissa, mutta kun sopivasti sattui, niin myös ladoissa, eräänkin kerran niin pienessä, että hädin tuskin mahduttiin rinnakkain maata. Ovi oli melkein kuin saunanikkuna. Mutta hyvin sielläkin vain nukutti. Heinät olivat paljon pehmeämpiä kuin kotipeltojen ja niittyjen, muutamien latvoissa oli valkoisia pumpuleita. Isä sanoi, että nevoilla ja soilla kasvoi itsestään sellaista heinää. Siinä olikin lähellä lampi ja suuri neva, joka aamulla savusi.

Kuinkahan monen kaupungin lävitse oli ajettu? Ainakin neljän. Sitten alkoi maantien vierellä vilkutella ja lasketella pitkä, suuri joki, joka usein heitteli rannalta rannalle valkoista liinaa, niinkuin Imatrakin. Jokea pitkin kulki veneitä, tukkeja ja tukkipoikia. Toisinaan niillä oli niin kova kiire, ettei auto tahtonut rinnalla pysyä. Joki heitteli ja kiepautteli valkoista liinaansa tukkipoikien edelle ja sivuille, välistä niskaankin.

Sitten tultiin Oulun suureen kaupunkiin. Näkyi paljon vettä, jota sanottiin mereksi. Sieltä lähdettyä isä lisäsi vauhtia, moottori surisi, mittarineula heilui ja kohosi.

Ajettiin suurien jokien ylitse. Ne olivat kuin matkalle lähteneitä järviä. Matkalla ne olivatkin, mereen. Liisa luetteli nimiä.

Erään suuren joen vartta lähdettiin ajamaan sinne päin, josta joki oli lähtenyt.

Kaupunkeja ei tullut enää vastaan ja kirkkoja ja kyläpaikkoja harvemmin kuin ennen. Niistä lähdettäessä isä muisti aina katsoa, oliko bentsiiniä tankissa.

Tuli aivan suoria teitä. Tie näkyi edessä kilometrejä eteenpäin, lopulta ihan kapeana viivana. Joskus näytti, niinkuin muurahainen olisi tullut vastaan aika vauhtia. Auto se oli, kun lähemmäksi joutui, suuri keltainen postivaunukin, jossa oli kymmenittäin ihmisiä.

Pysähdyttiin mihin sattui, mieluummin aina joen tai järven rantaan. Ei tahdottu löytää ollenkaan matosia, mutta isä heitteli uistinta ja sai paistikaloja. Ne olivat hirveän totisen näköisiä. Yhdestä riitti usein syömistä koko joukolle.

Väliin tuli vastaan suuria aukeita nevoja, jotka olivat tasaisia, mutta kumminkin näytti kuin auto olisi noussut ylämäkeä; mielellään nousi kuuttakymmentä, seitsemääkinkymmentä, niinkuin olisi pyrkinyt pian perille.

Joskus lähti jänisjussi pyyhkimään edellä. Kiire oli jussiparalla, huomasi lopulta kilpailun liian kovaksi, pötki tiepuoleen ja jäi katselemaan. Suuria lintuja oli tullut maantielle kylpemään, ryöpsyttivät kuin kanat; lähtivät auton edellä siivilleen ja toruivat.

Erään nevan laidassa pojat huomasivat vasikan, jolla oli kiehkuraiset sarvet niskassa. Se oli hirvi.

Mutta aurinko oli vasta merkillinen. Se ei hävinnyt minkään mäen eikä metsän taakse, niinkuin aurinko tavallisesti. Eiköhän se tällaisia kulkijoita ennen ollut nähnyt? Täytyi nukkua, vaikka aurinko paistoi.

Nähtiin suuria tuntureita, jotka olivat kuin jättiläissokeritoppia tai jättiläistontun hiippahattuja. Niiden päälaki oli paljas kuin opettaja Peltosella, mutta alempana korvan taustoilla oli tiheää tukkaa, väliin harmaata, toisinaan punaista.

Ja sitten jouduttiin Inariin ja leivättömään Lappiin. Mutta auton takalaatikossa oli vielä reikäleipää. Ja poronlihaa ja kalaa saatiin särpimeksi.

Oli nähty jo niin paljon ihmeitä, että tuskin olisi enää suuremmin kummasteltu, vaikka karhu olisi tullut vastaan. Oli joskus tullutkin, vaikka tällä kertaa ei sattunut. Mutta kun jouduttiin meren rantaan, jonka nimi oli Jäämeri, ja maahan, jota sanottiin Petsamoksi, niin huokaistiin ja sanottiin, että ohoh, jopa tuli matkaa kerrakseen!

Lepäiltiin ja katseltiin kaikessa rauhassa kolme päivää ja syötiin lipeäkalaa, jota ei tarvinnut liottaa. Pojat loiskuttivat varpaitaan. Jäämeressä, jossa ei kumminkaan näkynyt jäätä.

22.

Vasta useampipäiväisen ja monivaiheisen matkan kestäessä Heikki havahtui huomaamaan, miten helposti eri uomiin jakautunut virta alkoi muodostaa liejuista suistomaata.

Eihän heidän välillään näennäisesti mitään ristiriitoja ollut, enempää viimeaikoina kuin aikaisemminkaan. Mutta sisäisesti oli, niinkuin salaista sumaa olisi kasvattanut. Kumpikin vaistosi sen ja kärsi siitä, mutta ei löytynyt lähentävää johdelankaa. Kun toinen lähestyi, niin toinen pakeni.

Kerttu oli itsekseen paljon mietiskellyt, välähdyksenä nähnytkin kirkkaampia näköaloja, mutta kun Heikki kotiutui, hän oli taas eksyttävässä sumussa niinkuin ikävinä syysiltoina, jolloin vihdoin auton valut puistokujalle ilmestyivät.

Heikillä oli paha perinnäistapa kuitata leikkikäänteellä asioita, joiden okaita oli aikaisemmin omassa mielessään hautonut ja pureskellut ja joiden piikeiltä tahtoi toisen mieltä säästää. Väsynyt ja usein katkeroitunut hän oli iltaisin päivän otteluiden jälkeen. Toinen ymmärsi väärin, etääntyi tai sulkeutui. Upotettiin arkisiin askareisiin tai pyrittiin keinotekoiseen ymmärtämykseen. Keinojen halpuus jälkeenpäin hävetti ja harmitti.

Kerttu luuli, että Heikki oli halunnut ja yhä edelleen kaipasi uuden toimensa tarjoaman eristäytymisen vaihtelua, Heikki taas, että Kerttu oli ruumiillisesti ja henkisesti väsynyt talouden paljon vaativiin tehtäviin. Kumpikin erehtyi luuloissaan.

Pohjimmaltaan Heikki ei toivonut mitään niin hartaasti kuin aikaa, jolloin olisi päässyt takaisin siihen vakoon, josta oli vahingossa ylös horjahtanut. Kierros ei ollut vielä umpikehässä, peräytymistie ei kuulunut miehelle.

Kerttu ei nääntynyt työn eikä toimintavaikeuksien vuoksi, vaikka ne useissa tapauksissa olivatkin kaksinkertaistuneet. Yövalvomiset ja unet, päivien kiusallinen ajatuspiina, joihin liittyi jokin sukuvaistoinen aavistelukammo ja hermoherkkyys, siinä väsymyksen ja herpautumisen todellinen juurimato.

Erikoislämpöiset heinäpäivät, lasten välitön ilo ja ympäristönvaihdos alkoivat karkoittaa salakavalaa sumua. Vuoren rinteellä tuntemattomassa ladossa, jossa satavuotiaiden petäjien koppuraiset kourat iskivät tuhatvuotisen kallion kylkeen, kolmen onnellisen lapsen uneksuessa päivän rikkaista elämyksistä, äärimmäisinä olevat kädet löysivät toisensa, katseiden loiste lämpeni ja kummankin tahtomatta avautunut sydänten virta sulkeutui uudelleen ja alkoi väkevästi sykähdellen kiertää.

Imatralla, Kolilla, Pohjanmaan virtojen ja Lapin hiljaisen, mutta suuripiirteisen luonnon keskellä löytyi vähin sanoin yhä uusia lähteitä, jotka johtivat latautuvaa voimaa alkuperäisen luonnon muodostamiin, yhteistä päämäärää hakeviin pohjauomiin.

Imatran väkevänä ryöppyävän kosken alla ja uuden Imatran mahtavalla voimapadolla he istuivat ja katselivat pitkän, mutta lyhyeltä tuntuvan aamuhetken.

Kolin jylhä ja suurenmoinen hiljaismahtavuus riisti melkein koko yön. Ei monisanaisia lauseita, vaan joitakin viittauksia tai puolisanoja. Katse sivusi sytyttävästi silloin tällöin, käsikin liittyi käteen täyteen mittaan kohoutuneen vartalon taitse. Haettiin kilvassa läheltä ja kaukaa suuren luonnon valtaisia ihmeitä.

Sinitaittoiset vaarat syöksyivät joka puolelta suurina hyökypäisinä harjoina. Välille jäi penikulmittain nousuja ja laskuja helakoin auringon värein, myös tummin keskiyön varjoin. Miten paljon mahtui suurellisina hyökkäävien sinityrskyjen väliin iloitsevaa ja kärsivää elämää, luomisen riemua, katoamisen kammoa?

– Mutta kuule, nyt taidamme maksaa vuodetiloista turhaan hinnan?

– Nukkuvatpa Liisa ja pojat.

Lähdettiin kumminkin sisälle.

– Sinäkö hyppäisit Ukkokalliolta? Taitat jalkasi, ja mikä minut sitten perii! Kas noin.

– Älä hulluttele. Et jaksa.

– Ei, kuinka tätä jaksaisi.

Jouduttiin kauniiseen ullakkohuoneeseen, jossa Nukku-Matin moottori hyrisi tasaisesti kolmella sylinterillä.

– Voi, miten mahtava ruskotus koillisen puolella!

Katseltava sitä oli, kun oli siinä erinomaisen mukava nojatuolikin, tosin vain yksi, johon tässä huoneessa nähtävästi melkein aina mahtui kaksi.

Kerttu tahtoi ajaa autoa. Jarrut ja vaihteet: luoteeseen, koilliseen, kaakkoon ja lounaaseen, sivuilmansuunnathan vaihdelaatikon latinaisessa "H:ssa" vain olivat. Aikoinaan oli ne opeteltu, kertaus kävi helposti kun oppilas oli hyvämuistinen.

Pojat katselivat silmät pyöreinä. Äitikö ajoi? Monta ihmettä oli jo nähty, mutta tämä oli suurin kaikista. Äidin arvo nousi yhdellä viisarin kiepauksella kymmenestä kahdeksaankymmeneen, ellei ihan sataan asti.

Mutta oliko äidillä edes ajokorttia? Jos poliisi tulisi vastaan ja veisi vaikka putkaan! Olihan äidillä ajokortti isän lompakossa, eivätkö pojat sitä tietäneet?

Eivät tietäneet, eivätkä uskoneet. Täytyi näyttää. Oli kuin oli. Eri äiti! Osasi ajaa autoa, eikä ajanut. Omisti kortin, eikä mitään puhunut. Ihan peloitti.

Eipähän kumminkaan ollut Liisalla. Oli se edes pieni lohdutuksen puoli.

Paluumatkalla äiti oli niin iloinen, etteivät pojat muistaneet nähneensäkään. Ajoi pitkät matkat ja pysähdyspaikoissa keksi monenlaista hauskaa. Kerran hän lähti kalaankin, isä ja Liisa jäivät laittamaan ruokaa. Mikähän sieltä tulisi, kala vai lintu?

Pojat eivät silloinkaan löytäneet matosia ja tokkaroivat rantakiville katselemaan. Äiti oli laittanut uistimen siimoineen ongenvapaan, seisoi hajasäärin vesikivellä ja lasketteli lusikkaa myötävirtaan. Jos pitkät housut olisi jalassa ollut, niin ihan mieheksi olisi luullut.

Koski kohisi. Pojat istuivat rantakivelle ja supattelivat. Olisi se eri kivaa, jos äiti saisi uistimella kalan.

Ei kuulunut muuta kuin kohinaa. Äiti veti ja heitteli uudestaan, uistin välkähti aurinkoa vasten niinkuin hopeasiipinen perhonen olisi lentänyt. Ei tainnut napata. Tunsikohan kala äidin eikä viitsinyt tulla?

Pojat aikoivat jo lähteä uudelleen etsiskelemään matoja, mutta silloin äidin kädet alkoivat pelata. Ensin hän veti vapaa kuin kissanhäntäkalikkaa, sitten heitti vavan rannalle ja alkoi vetää siimasta. Pojat eivät malttaneet enää istua hiljaa, vaan juoksivat lähikiville äidin taakse.

– Onko siellä kala?

– Uistimeenkohan se tarttui?

Äiti kehoitteli olemaan hiljaa ja lappoi siimaa, antoi peräksikin.

– Miksi ei äiti vedä, jos siellä on kala?

Pian pojat näkivät, että siellä oli kala, aikamoinen köllikkä. Veden pinta molskahti, kala loiskasi ilmaan, suuri ja käyrä kuin ison ruunan längenpuolikas.

Se saatiin. Voi sitä riemua! Isäkään ei ollut saanut niin suurta. Haettiin isä hätiin. Hän sen perkasi, hänellehän se kuului, kun oli ammattia vaihtanut. Hiilillä paistettiin. Liisa ja pojat kävivät poimimassa tuokkosellisen mustikoita jälkiruoaksi. Se oli vasta makuinen ateria, ehkä siksikin, että äiti oli onkinut ja isä paistanut kalan.

Syönnin jälkeen isä lähti heittelemään uistinta ja sai samanlaisen längenpuolikkaan ja toisen vielä suuremman, pelastaen kalamiehenkunniansa.

Jäätiin kosken rannalle yöksi. Tuuli tyyntyi, mutta sitten tuli suuria survovia sääskiä ja kaikennäköisiä mäkäräisiä. Öljyttiin kasvot ja käsivarret, mutta ei sekään tahtonut pelastaa, ihan parku pyrki tulemaan. Äiti fliittasi auton, isä sulki akkunat, pistettiin kolmikko purkkiin. Liisa nukkui etuistuimella, pojat jalat lomittain takaistuimella.

Kerttu ja Heikki lähtivät alavirralle hypellen kiveltä kivelle ja kierrellen suuria rantapajukoita. Koski kohisi äänensointiaan muutellen. Hypeltiin ja keinoteltiin tutkistellen epäilyttäviä paikkoja kepillä, pitkissä askelmissa kädestäkin auttaen. Muutamia suuria riippakoivuja vielä, niin koski vaihtui pitkäksi, leveäksi suvannoksi kuin äkkimutkalle taittuen. Vaahtokuohuiset vesikuplat kiersivät suurissa häränsilmissä yhä tyynemmin, kunnes keskisuvannon syvyyksistä löysivät tumman, hiljaisen haudan.

Aurinkoa ei enää näkynyt, mutta valon ihmeellinen kajo tuntui koskenniskan kuohujen yllä, väkevöityen punaiseksi väriloistoksi.

He istuutuivat suurelle porrasaskelmaiselle rantakivelle alkuperäisen, koskemattoman luonnon lumoamina.

Kuohuisen yläjuoksun alapuolella oli vähäinen kiilapäiseksi hivuutunut saari, keskilinjalla muutamia kuusia, rantaviivassa pajupensaitten piiri, jonka latvuksessa taivaan loisteliaat ja veden välkehtivät värit kohtasivat toisensa muodostaen erinäköisiä, usein vaihtelevia väriyhdistelmiä.

Mutta elinvoimainen kaksoisvirta kaartui kiihkeästi etsien saaren päässä yhteen ja syöksyi rohkeana alaspäin pajukkoja hyväillen, kalliopaasia kiertäen. Vaahto kuohahti, lohi loiskahti, ei kesän helle eikä talven pakkanen, ei mikään sammuttaisi väkeväeloisen kaksoisvirran riemuisaa leikkiä.

He istuivat porraspaadella aamuun saakka. Herätettiin lapset ja lähdettiin ajamaan.

23.

Suurilla nevoilla pysähdyttiin ja poikettiin herkuttelemaan mehuisilla muuraimilla. Avomättäillä kasvaneet olivat jo lakastuvina lakkapäinä, mutta mättäitten koloissa ja pensaitten varjoissa piileskeli punaposkisia, reheviä röhiläitä, joiden näkö ja tuoksu oli sellainen, etteivät voineet itseään kauemmin salata enempää kuin poimija itseään pidättää, vaikka oli päättänyt jo viimeisen syöneensä.

Lapset hirvittelivät marjojen runsautta ja sitä, ettei kukaan tullut poimimaan.

Vanhemmatkin ihmettelivät. Isä uhkaili jättävänsä myllyn ja perustavansa liikkuvan marjatehtaan tynnyriproomuineen, purkkikaappeineen ja jättiläisrekskamiinoineen. Äiti pääsisi pääkokiksi, Liisa purkkien pesijäksi ja pojat poimijoiksi.

– Miksi isä itse rupeaisi?

– Maistelijaksi.

Ei tullut mitään! Vuorotella piti tai pojat perustaisivat oman tehtaan.

Olisipa ollut edes äidin reks ja viisikymmentä purkkia mukana. Missä olisi kuljetettu? Ehkä takalaukussa kymmenkunta, kun reikäleivät olivat käyneet jo sormin luettaviksi.

Päästiin suistomaihin ja ajettiin kyläisiä taipaleita ja tasaisia teitä. Shell-akkoja Ja Record-ukkoja viittoili taas usein tiepuolessa. Viittoiltiin vastaan, heilutettiin lakkiakin ja sanottiin, että kiitoksia vain, ei tarvita tällä kertaa!

Maisemat alkoivat muuttua. Järviä ja mäkimaita. Sattumalta jouduttiin siihenkin pitäjään, josta Halkilahti oli kotoisin. Seuraavalla bentsiiniasemalla tiedustettiin, oliko täällä sellaista Halkilahtea.

– Jaa Halakilahteako? Neljän kilometrin päässä tien oikealla puolella, järven rannalla, on sen niminen autiotorppa.

– Autioko? Eikö siinä olekaan enää asukkaita?

– Ei ole ollut pitkään aikaan. Talon hallussa heinällä ja laitumena on ollut jo useita vuosia.

– Onko siinä asunut aikaisemmin eräs Vihtori-niminen mies?

– Jaa Vihtoriko? On kyllä. Kiertäen viisas mies, luki raamattua, maailmanhistoriaa ja Ingersollia ja väitteli vaikka piispan kanssa. Hyvin hoiteli tilkkujaan, mutta vaimonsa kuoleman jälkeen myi paikkansa ja muutti nuorimman tyttärensä luokse johonkin etelän kaupunkiin, jossa kuuluu olevan jonakin myllyn porttivahtina.

– Yövahtina!

– Ai helkkari, tunnetaanko?

– Tunnetaan hyvin! Keneltä saisin terveiset sanoa?

– Honkalan Aapolta.

– Niin tosiaan, pitihän se nähdä kilvestäkin.

Maksettiin ja lähdettiin.

Pojat lukivat kilometrejä tolpista ja matkamittarista. Neljä oli mennyt, ei minkäänlaista kylää eikä lahtea ilmestynyt, ei oikealla eikä vasemmalla. Auto nousi pienelle mäennyppylälle. Maisema levähti auki kuin kirja niittykielekkeen halkaisema: järvenlahtia, koukeroisia epäkuvioisia peltosarkoja, rykelmä harmahtavia matalia rakennuksia.

Pysäytettiin auto ja mentiin lähemmin tarkastelemaan.

Maantieltä pihamaalle johti kapeahko heinittynyt tie. Portti oli merkillinen, suurehkosta haarakuusesta veistelty venkura, mutta hyvin oli säilyttänyt jäntevyytensä. Kaikesta päättäen oli siinä ollut taidokas salpalaite, joka oli lahonnut ja riipaistu pois; tilalla oli tökerötekoinen, väärinpäin kierretty koivupanta.

Sauna ja kaivo olivat vastakkain tien kahden puolen. Saunan ovi oli pois sijoiltaan, pärekatto pahasti riepaleina. Kaivonvintin pystypuu retkotti takakenossa, poikkipuu sojotti yläviistoon, ämpäritön salko liikahteli orpona tuulessa.

Tupa, kamari ja eteinenkin oli sullottu heiniä täyteen. Akkunalautoihin oli lyöty lautoja ristiin, mutta heinätukkoja pursui rakosista kuin märeyspalaansa tukehtuneen lehmän suusta. Navetta ja navettalato olivat tyhjinä, ehkä sen vuoksi, ettei kummankaan katosta ollut suojaa; välikön kurkihirsi oli taittunut ja katto siltä kohtaa romahtanut kuin ikälopun konin selkä.

Riihi ja riihenkylkiäinen olivat ihmeesti säilyneet.

Kylkiäinen oli sullottu heiniä täyteen. Riihi oli tyhjä, nähtävästi pienen lahnan suuta muistuttavan ovipurtilonsa ansiosta.

Pojat hyppäsivät riiheen. Täällä oli Halkilahden setä puinut ja siepottanut. Ja viskannut äyskärillä viljaa. Ja kertonut satuja sudesta ja karhusta ja laiskuri Repolaisesta.

Uunin takaa löytyi luudanvarsi ja anteloiskeppi, varsi siloiseksi hinkkautunut, lovettu kärki kuin linnun nokka.

Heikki otti sen käteensä ja katseli, katkaisi sitten puukollaan latvapäästä kävelykepin mittaisen palasen.

– Ei suinkaan isä sitä mukaan?

– Niin on aikomus. Tuliaisiksi Halkilahden sedälle.

Keppi pistettiin mukana kuljetettavien vapojen nippuun auton oikeanpuoleiselle astinlaudalle.

Tultiin jälleen pihamaalle. Rappuna olevan sileäksi hivuneen pienen myllynkiven silmästä tunki kulottunutta heinää. Ruosteen reikiin syömä viiri vingahti valittaen.

– Lähdetään jo! hoputtivat pojat.

Kaikilla oli sama mieliteko, aurinkokin lahden pitemmän kielekkeen taakse kiiruhtamassa.

Sinä iltana ajeltiin vielä monen kylän ja luokseen viittoilevan bentsiinipurkin ohi.

Seuraavana päivänä, jonka isän laskujen mukaan piti olla jo viimeinen, paikattiin vaihteeksi pari kertaa kumia. Sitten lasketeltiin yhä tutummiksi käyviä teitä.

Tuli jo vastaan pojille tuttu kirkontorni. Hihkaistiin ja hurrattiin, – vielä puolituntinen niin silmukka oli ummessa.

Liisa juoksi avaamaan portin, ja Loviisa siristeli pihamäellä silmiään.

– Tulivathan ne hengissä. Pääsivätpä kumminkin. Kiiruhti touhuamaan ruokaa: voita, kinkkua, viiliä, munia, vaikka tulijat vakuuttelivat, ettei ollut yhtään nälkä.

– Vai ei nälkä! Viikkokaupalla purraan kuivaa leivänkannikkaa ja lipeäkalaa. Ei tarvitse puhuakaan.

Pojat juoksivat kanalat, sikalat ja ylisten jousipyssyverstaat. Kaikki oli paikoillaan, Kyöstin rikkokärkiset kumitossutkin ja Heikin linkkuveitsi niskastaan puolitaitteisena.

Mutta kaari oli kuivunut. Juostiin hevoslaitumelta hakemaan uusia katajia. Piiju ja Leiju tulivat huuli hölpällään. Olisi niille ollut paljon puhumista, mutta nyt ei kerjetty, täytyi jättää toiseen päivään.

Pätkäistiin pari katajaa, karsittiin metsässä ja kipaistiin vinnille, sihdattiin ja laukaistiin. Matkalla oli jännää, mutta kyllä kotona sittenkin oli hauskempaa.

24.

Hyvin myllyn valssi oli jatkunut isännättäkin, kahta vuoroa koko ajan. Joitakin papereita oli pistelty johtajan pöydän laatikkoon, muutamia tilauksia merkitty kysymysmerkillä ja jätetty toistaiseksi, lähetyksiä laskutettu, vekseleitä diskontattu, ei muuta erikoisempaa.

Neiti Miettinen punastui ja huokaisi, järjesteli kesälomansa alkaessa pöytänsä entistäkin siistimmäksi ja lähti vaihtamaan tilapäispunastustaan syvemmäksi iltaruskoksi vielä lämpimästi hymyilevän auringon suosiollisella avustuksella. Olihan elokuun iltoina jo sitäpaitsi kuutamo, vaikka sen vaikutus muodostui varmaankin verraten tilapäisluontoiseksi, mikäli neiti Miettinen oli kyseessä.

Pankissa ja johtokunnassa tuli tapahtumaan muutoksia. Pitkäkoski järjesteli lähtöä parempiruohoisille laitumille; etuisa ylennys, pankkisiirto. Virkkula siirtyi automaattisesti tilalle ja herra Varonen Virkkulan tilalle. Mutta mitäpähän niistä. Hyviä miehiä, vaikka toinen katselikin enemmän laseilla kuin silmillä ja toinen piti korsettia, niinkuin pahat kielet kuiskivat tavallista ryhdikkäämmästä miehestä. Lain ja pykälien miehiä. Evankeliumi ja sen selitykset piti tästä lähtien olla omavaraista, niinkuin terveen liikkeen hoitaminen suorien periaatteiden mukaan jo itsestäänkin vaati.

Pitkäkoski oli myydä sukaissut osakkeensa etäälle Viipurin puolen liikemiehelle. Mikäpä oli kahdeksaakymmentätuhatta myydessä miehen, joka oli myynyt lähes viisisataa! Sitäpaitsi elettiin nousevien arvojen merkeissä. Kauppaa tehtäessä perspektiivit saatiin helposti hehkumaan, vaikka hyvinkin leveissä linjoissa.

Pidettiin ylimääräinen yhtiökokous johtokunnan täydentämiseksi. Asianomainen Viipurin puolen mies ei suvainnut näyttää naamapuoltaan, mutta osakkeiden luovuttaja ja entinen omistaja vakuutteli, että lojaali herrasmies, yhtä puhelias kuin hän, ehkä etuisampikin.

Pitkäkosken tilalle valittiin johtokuntaan kauppaneuvos Kulovaara, joka muutamin rykäisyin kiitti kunniasta.

Pitkäkoski ei valikoinut sanojaan, koska se hänelle sanavalmiina miehenä yleensä oli tarpeetonta. Hän kiitti herroja yhtiön jäseniä hyvästä yhteisymmärryksestä ja herroja johtokunnan jäseniä uhrautuvasta ja pysyväisiä muistoja jättävästä yhteistyöstä ja toivotteli maan johtavalle valssimyllylle mitä suurinta menestystä siinä lähivuosien myötäaallokossa, joka merkeistä päättäen oli jo kölin alla ja purjeisiinkin tarttumassa.

Yhtiön puolesta ojensi johtokunnain puheenjohtaja eroavalle perustajalle ja kokoaikaiselle johtokunnan jäsenelle muistokirjoituksella varustetun hopeisen savukekotelon ja puhui puolestaan muutamia väkevästi höystettyjä sanoja, niinkuin hänen pahaa tarkoittamaton tapansa aina oli. Hyvä mies, rahantunteva ja tunnustava mies, kuten afäärimiehen pitää ollakin. Onnea matkaan, ettäs menestyisit ja eläisit ja enemmän mammonaa kokoaisit, niinkuin kehoittamattakin teet.

Pieni karonkka pidettiin kaupungin parhaimmassa ravintolassa, jossa sopi vaikka pyörähdellä oikean valssin tahdissa, tai jatsin, joka oli nykyaikaisempaa ja jota lihavanpyöreähkö mieskin sahaili näköisän naisen kanssa hengästymättä tuntikauden.

Sitten sujui taas arkiseen totuttuun tapaan myllyssä, konttorissa ja pankissakin. Tuli hyvä vuosi ja ostettiin myös kotimaista ruista, mikäli käypään hintaan oli saatavissa.

Heikki ajeli useammin kotona kuin ennen. Tulihan taas pian talvi, jolloin olisi hankalampaa. Kotoisten töiden johtoon ja tarkkailukirjojen tutkimiseen oli suurempi harrastus kuin aikaisemmin. Väsymystä kai oli ollut, niinkuin turtuminen aina. Kerttu puuhaili kaipaavana ja iloisena, etupäässä Kyöstin kanssa. Heikki kävi jo koulua.

Loviisa motkotteli ja rotkotteli, sehän kerta kaikkiaan kuului hänellä luonnonlaatuun, töistä tuskin olisi ilman valmistakaan tullut enempää kuin kanalla munastaan.

Juho oli saanut uuden kuokosmaan ison nevan laidasta. Siinä riitti yhdelle miehelle, vaikka ruskean voimanpesän liikutettavana olikin se hirveän leveäteräinen ase.

Kaupunki kasvoi ja kehittyi. Esikaupungit laajenivat, kadut oikenivat. Rautatieläisillä oli erikoinen harrastus pesittyä kaupunkiin, ehkä pääasiassa sen edullisen aseman vuoksi.

Oli muutamia miehiä, jotka panivat toimeksi. Vapaaherra oli ensimmäinen, mutta Strandberg sittenkin ehkä etuisampi. Erottuaan myllystä hän ei polttanut kymmenettä laivaansa, vaan siirsi sen kalaisempiin apajiin.

Pääasiassa hänen toimestaan alkoi osakeyhtiö "Laulurastas" rakentaa näissä oloissa valtavamittasuhteista liike- ja asuntotaloa. Jotkut arvelivat, että sitä ryhdyttiin rakentamaan pääasiassa sen vuoksi, että saataisiin tiilitehtaan katoksissa makaavat, enemmän tai vähemmän kieroiksi palaneet tiilet hyvään hintaan sijoitetuiksi. Tiilitehtaan, vaikka se olikin osakeyhtiö, omisti Strandberg. Ainahan sitä jollakulla on jotakin sanottavaa, kun yrittävä uskaltaa.

Yksityisen, komean puiston keskellä sijaitsevan huvitalonsa Strandberg oli sisustanut ja päällystänyt ensiluokkaiseksi. Kaikki parasta, mitä löytyi, ja vielä sitäkin parempaa, jos vain jostakin löytyi. Kaakeleita ja maalareita, yllättäviä ja paljon maksavia muutoksia. Mielellään niitä tehtiin muutoksia tohtorin talossa, hyvä palkka ja sitten vielä sellaista, jota ei saanut joka talossa, ei joka tohtorinkaan talossa.

Kun saatiin katot valkoisiksi ja loistotapetit seiniin, tuli mattoja, tauluja, veistoksia laatikoittain vakuutettuna pikatavarana.

Ketähän varten se rustasi, kun ei ollut edes rouvaakaan? Vaikka kukapa hänen rouvistaan tiesi, vaikka olisi ollut kymmenen eri vesille sijoitettuina niinkuin elinkeinojakin.

Kuiskittiin jo sellaista, että tohtorin pääapaja alkoi arveluttavasti tyhjentyä. Ei tullut enää tusinakaupalla ostajia päiväjunilta, ja milloin tuli, niin muka yhden ja kahden lapun miehiä, lapikasjalkoja, tupakkaturpia, jotka tohtori toisinaan passitti hiiteen hienoista huoneistaan. Parempi kala: rahamiehet ja tukkukauppiaat, oli herkkävaistoisena siirtynyt uusille matalikoille. Suomenlahdella liikuskeli satojatuhansia litroja Portugalin, Argentiinan, Turkin ja vaikka minkä kuuluisan kauppalipun alla. Entä hinta? Ukko kruunu ei kyennyt kilpasille, ei sitten lähellekään, varsinkin kun otti huomioon sen suuren sotaveron, mitä Strandbergille jouduttiin maksamaan.

Jos nämä olivat tosia, niin osakeyhtiö "Laulurastas" ei ollut turha eikä ennenaikainen. Yksityiskeskustelussa hyvien tuttavien seurassa tohtori oli jo uhkaillut lopettaa varsinainen vastaanottonsa ja praktiikkansa. Kuului riittävän jo hänen iäkseen. Eikähän hän periaatteessakaan kannattanut kannattamattomia afäärejä. Mutta "Laulurastaan" nelikerroksinen pesä tiilistä, varustettuna kaikin nykyajan mukavuuksin, nousi kuumeisella kiireellä.

Vapaaherralla oli toiset raudat tulessa, laivoja merillä, tukkeja sisävesillä ja sitäpaitsi kaupungin rajoilla yli sata hehtaaria ensiluokkaista tonttimaata.

Se oli jo kartoitettu ja suurin piirtein valmiiksi paalutettukin. Vapaaherran mielestä kaupunki olisi tehnyt erinomaisen kaupan, jos olisi ostanut koko alueen viidellätoista miljoonalla.

Valtuuston enemmistö, mukana Bergman ja muutamia muita pomomiehiä, oli toista mieltä. Massa iskee aina harhaan, mutta miksi porvarit ja pormestarikin, niinkuin Bergman? Hänelle pääasiassa jäisi vastuu ja lyhytnäköisyyden häpeä. Toista kertaa ei tarjottaisi.

Bergman nauroi. Hän kyllä jaksaisi kantaa sen häpeän. Keveämpi se joka tapauksessa oli kuin vapaaherrallisen suvun huonoista laiva-afääreistä johtunut miljoonavelka, joka teatteritempulla yritettiin siirtää kaupungin kannettavaksi.

Mutta vapaaherra alkoi paalutella palstojaan, päättää kauppojakin: kaksikymmentämarkkaa neliö ja vapaa betonisora. Kaikki palstat tultaisiin myymään ainakin siihen hintaan. Valtuusto saisi laskeskella, minkä menetyksen oli kaupungille aiheuttanut.

Päätöksen aiheuttanut valtuuston osa maan kieltä synnynnäisesti taitavana ei jäänyt sanaa vaille. Vapaaherrallinen suku saisi laskea ja paaluttaa kolmanteen ja neljänteen polveen ja sepustella naamioituja kauppoja konttoristiensa kanssa betonisoraoikeuksin, eikä sittenkään pääsisi viiteentoista miljoonaan.

Heikki seuraili näitä pieniä enemmän tai vähemmän julkisia sanailuja ja kähinöitä sivustakatsojan tyyneydellä. Myllyllä oli oma tie, rautatie ja tontti. Liikkeen edun vuoksi oli syytä pysyä puolueettomana. Kylläpähän Bergman huhki. Hänhän asui vuorella ja hallitsi kaupunkia. Tuulet kävivät ja sateet vierivät, mutta ne eivät järkyttäneet sitä taloa, jonka betonit oli valettu peruskallioihin.

Myllyn johdossa oli yhä vieläkin tarpeeksi yhdelle miehelle. Kaksivuoroinen päivä kartutti komean pinon säkkejä, eikä maa ollut kovin suuri, vaikka olikin tapana syödä kolme ateriaa päivässä.

Joulun edellä järjestettiin komea reklaami-ilotulitus huomattavimpiin sanoma- ja aikakauslehtiin. Tuli nälkä jo kuvia katseltaessakin. Hyrkäs soitti ja onnittelu. Hänen myllynsä oli reklaamiasioissa näihin saakka hoitanut ensi viulua.

Seuraus näkyi ja tuntui. Tilauksia tuli, varastopinot katosivat, ja iloiset, ehjähampaiset säkittäjätytöt pyörähtelivät jatsia valssikoneistojen alla.

25.

Heikki istui myllyn alarapulla anteloiskeppi kädessä. Halkilahti tuli tietä, että kivet rapisivat, savukkeen punainen pää hehkui himmeämmin ja loisteliaammin, johtuen imaisuista ja niiden väliajoista.

– Kukas piru...? Kas tekös siinä.

– Tottahan jo minäkin taas vuorostani.

Istuttiin entisille paikoille.

– Miten se meneskelee Halkilahdelta nykyisin?

– Niinkuin märkä palaa. Kosteata meillä on väliin, riimuksenkin päällä.

– Kuinka niin? Johan nyt syyssateetkin ovat ohitse.

– Meilläpäs ei ole. Tekaisivat kahdeksannen.

– Lapsenko?

– No minkäs sitten! Ja onkin semmoinen vesilintu, että pois tieltä.

– Tyttökö vai poika?

– Enpä ole tullut tutkaisseeksi.

– Siinä minulla vasta vaari. Ette olisi taitanut perustaa, vaikka koiranpenikan olisivat syliinne kantaneet?

– Kyllä! Tämä on tuottoisampi. Meidän huushollissa on pidettävä pennistä kiinni.

Istuttiin ja kuunneltiin puistopuiden tuhinaa.

Lahtela lopetti äänettömyyden:

– Koettakaapa arvata, mikä minulla on kädessäni? Sanon etukäteen, että olette profetallista sukua, jos ensimmäisellä kerralla oikein arvaatte.

– Mikäpäs teidän kotkotuksistanne tietää! Halkilahti siristi silmäänsä ja imaisi savukkeen hehkumaan paremmin nähdäkseen.

– Sopii tunnustellakin, onko tuttu ihomekko vai ei.

Halkilahti otti kepin käteensä, tunnusteli vartta ja päänlovea.

– Mutta sehän on kuin anteloisen nokkapää.

– Eikö tunnu yhtään tutummalta?

– Eihän tämä vain ole...

Ääni värähti.

– Kyllä vain se on Halkilahden peruja pieniovisen riihen uunin solasta. Ohikulkiessani osui käteeni ja ajattelin, että ehkäpä tulisi siitä entiselle isännälleen mieluinen kävelykeppi.

Halkilahti tyrskähti pari kertaa, nousi ja käveli sanaa sanomatta pimeään myllyn taakse.

Lahtela oli ymmällä. Eihän tämä ollut Halkilahden tapaista. Mutta kun hän tarkemmin muisteli kauniin yksinäisen lahden rannalla rappeutuvaa torppaa, taidokkaasti kaperreltua kenkuraporttia, tasaiseksi kulunutta porraskiveä kulottuneine heinätuppoineen, kaikkea, mitä tuo karkea, mutta pohjimmaltaan herkkätunteinen mies vuosikymmenien aikana niillä poluilla oli iloinnut ja kärsinyt, nousi hänellekin karvaspalainen närästys suuhun.

Halkilahti palasi ja istahti.

– Minulla on toisinaan niin kehno luonto etten kehtaa sanoakaan.

– Enhän minä tällä joutavalla mielijohteellani vain loukannut teitä?

– Se on minulle niin mieluinen muisto etten osaa sanoakaan. Mutta ymmärrättehän te, että kun lähes neljäkinkymmentä vuotta rähjää, pyörähtelee saman sahran kääntymillä, ja sitten riuhtaistaan irti, niin revähtäähän siinä jokin oksa ja juuri.

– Minä olen nähnyt Halkilahden ja ymmärrän sanomattanne monta asiaa.

– Mutta mikäs täytinen teidät sinne Putkijärven rannalle osuutti?

– Honkalan Aapo.

– Vieläkö sekin vanha kälämi polttaa leipää?

– Tupakkaakin; terveisiä käski tuoda entiselle riitakaverilleen.

– No voi elävä eine! Sen päävärkki on aina ollut vähän keveämmällä aineella lastattu, luulenpa melekein, että toinen pää painaa enemmän, ainakin jos se itse pääsisi punnitsemaan. Muuten mukiin menevä naapuri.

– Ainakin bentsiiniä pumppusi virheettömästi.

– Pumppaa se, pumppaa se muutakin, on se semmoinen porvali. Mutta oikeinko te poikkesitte Halakilahdessa? Vaikka siinäpähän se ihan raiteessa.

– Ja niin kaunis portti, että ympärilleen katseleva ihminen ei ohi voisi ajaakaan. Varmaan teidän tekemänne?

– Minähän sen rustasin jo siihen aikaan, kun riiasteltiin akkavainaan kanssa. Se oli Väisälässä piikana – ainahan sitä naivalla jolopilla joitakin kotkotuksia. Tuli toisinaan tultua niin myöhään kotiin, ettei kehdannut enää maatakaan panna. Jotakin siinä joutessaan lastukolla veisteli ja nakerteli. Kun isä sitten kompuroi portaan päähän ensimmäisille aamuasioilleen, niin ihmetteli, että onpa se poika tänään varhainen. Niinkuin olikin.

– Siinä on varmaan ollut puulukko, näytti jätteistä siltä?

– Ovatko särkeneet jo sen?

– Koivupanta, vähän tökerötekoinen.

– Voi noita riivatun vätyksiä! Se oli semmoinen lukko, että sitä ei avannutkaan ukko kuin ukko.

– Ajattelitte, että pitää vannottaa omansa varmaan korjuun.

– En tiedä, mitä tuli ajateltua ja kotkoteltua, vaikka kyllä se sen puolesta nätti salakka oli. Taloonkin olisi naitu.

– Te olitte varmaan itsekin pulska poika?

– Tiedä pulskuuksista. Mutta ainakin oli polovesta taittuvat sääret. Taisi siihen aikaan naamarustinkikin vivahtaa enemmän ihmiseen kuin muuhun luontokappaleeseen.

– Varmasti.

Istuttiin ja tuumattiin. Lahtela olisi mielellään jatkanut matkaa maantielle – oli semmoinen tunne, mutta Halkilahti oli avannut konstikkaan porttilukon, ties kuinka monennen kerran, ja oli astelemassa pihaan päin.

– Entä kaivo ja sauna? Oliko kappa edes vedessä, vai oliko päästetty ravistumaan?

Siinä se tuli ensimmäinen. Lahtela mietti, ennenkuin sanoi:

– Kuulkaapa, Halkilahti! Te olette viisas mies, minä taisin olla tyhmä tuodessani teille tämän anteloiskepin. Mutta eihän siitä nyt enää mihinkään pääse. Ei ryhdytä ratkomaan tylsällä veitsellä arpeutuvaa haavaa. Puhkaistakseni suoraan: sanko oli hävinnyt kokonaan ja kaikki muu päässyt pahoin ravistumaan. Katselin ja kuvittelin kaunista kotipaikkaanne sellaisena kuin se oli ollut teidän lähtiessänne. Muistakaa tekin samoin.

– Voi sun p–le!

Se pääsi väkevästi ja suurella hartaudella. Heikki ei muistanut kuulleensa ennen niin väkeväväristä sanaa. Halkilahdeltahan kyllä useinkin lipsahteli sen nuorempi veli, mutta se tuli aina niin kissanluukusta pujahtamalla, ettei sitä enää edes huomannut. Pitkähkön vaitiolon aikana hän tuli mietiskelleeksi sitäkin, olisiko tuollainen luukusta lipsahtava pikku pee sen pahempaa kuin jonkinlainen kerkeän kielen varaluisti, ja sitäkin, eikö voimasana eräinä hetkinä ja eräillä yksilöillä itse asiassa ollut vain pohjimmaisen sähkölatauksen jyrähdys, niinkuin Jumalalla aikoinaan, kun hän kirosi käärmeen, Mooseksella, kun näki kultaisen vasikan, tai Väinämöisellä hänen kuunnellessaan suupaltin Joukahaisen vätystietoja.

Sade, mikä jyräystä seurasi, herätti hänet liian viisaista mietteistään.

– Että tuo Pajusen hylyky kehtasikin! Ja minä kun ihan itsestäni tälle vietävälle tuhannen markkaa vielä hintaakin alensin sillä välipuheella, että pitää paikat kunnossa, portit ja kaivot ja veneteljot ja kaikki.

– Ettekö te suoraan myynytkään sitä taloon? tuli Lahtelan kysyttyä tarkemmin miettimättä.

– Mihin h–vetin taloon? Onko se saivaren munima myynyt sen vielä taloonkin?

Täytyi myöntää, vieläpä sekin, että pellot olivat olleet yhteen mittaan liian kauan heinällä.

– No voi minun päiviäni! Tässä maalimassa ei kukaan ihminen ole tehnyt tyhmempää kauppaa kuin minä jästipää silloin. Ja eikö nyt sitten miehen sanaan voi edes sen vertaa luottaa!

Enhän minä sitä taloon olisi myynyt, Kinnarin kitupiikille, vaikka peukalonsa olisi nylkenyt. Pitipä olla pässinpalli, kun ei tullut merkattua mitään kauppakirjaan.

Lahtela koetti johdatella vanhoihin muistoihin, niemen halkomalle lahdelle, riippakoivurantaiselle järvelle, mutta toinen oli kuin tervautunut askeliinsa.

– Olivatko kattoja edes korjailleet ja akkunatkaan edes ehjinä?

Kun läksyään ei osaa, niin joka kysymys panee häkeltelemään kuin liian kuuma peruna. Vaikea oli kertoa, että ennen hellin huolitellut katot olivat kuin soraseulat, että katoksen kurkihirsi oli puoliksi poikki, tuvan akkunoissa ei ruudun sirua ja astinkiven reiässä kulottunut heinätupsu.

Lahtela kiersi, että kaikki oli rempallaan, niinkuin hän jo äsken oli sanonut. Mutta siihen Halkilahti jo toki jätti ja hynttäsi juoksu jalkaa rantaan. Toiselta pääsi helpotuksen huokaus. Hän ei ollut käynyt siellä ollenkaan.

– Vai ette käynyt rannassa! Siinä oli sitten vähän veleho putama ja veikeämmäksi minä sen vielä laitoin.

Oli. Nyt oltiin oikealla ladulla. Muistelija jatkoi, toinen kuunteli.

– Se oli semmoinen mukava heinätön kouru, niinkuin äyskärin suu. Minä rakentelin ja muurasin pellon pulterikivistä siihen kahden puolen puolentoista kyynärän korkuiset äyräät. Olipahan sitä tavaraa vielä jäämäänkin.

Sitten soutelin varhaisina kesäaamuina, väliin ruokaperäisilläkin toiselta puolen järven hienoa tiimalasihiekkaa siihen tiensuuhun, äyskärin kitaan; akkakin lähti väliin soutamaan, rivakka olikin vetämään.

– No siitäpä tuli mukava ranta.

– Äläkääpä huoliko! Ei se vielä ole, mikä se oli. Minä olen pohjimmaltani hyvin laiska mies ja vaivaan mieluummin järkeä kuin ruumista. Tuumasin ja tuumasin, että mitenkähän tuohon saisi veneenkin nousemaan, ettei tarvitsisi vetää. Juolahti mieleeni, mitä pikkupoikana olin Hollolanlahdessa nähnyt, kun ma juoksin asikkalalaisten mullien hännässä Helsinkiin. Eikö tuo keveä vene mahtaisi nousta niinkuin vettynyt tukkikin? Laitoin rullat ja reunuspuut, itse talon pajassa kalakuttelin laakerit, ja eräänä iltana oli hökötys sitten hiekalla, toinen puoli järvessä. Akka tuli ihmettelemään ja naureskelemaan. Potkaisin veneen järvelle ja annoin luistaa niin pitkältä kuin omaa menoaan meni. Sitten vetäisin airoilla viisi kuusi kertaa hartian takaa.

– Ja nousi ylös?

– Nousi, kurahti kuin vesikäärme! Mutta en ehtinyt nousemaan, enkä edes kehaisemaan, ennenkuin kurahti toisen kerran, hurahti järvelle kauemmaksi kuin äsken olikaan. Ja akka nauroi, että mutkissa kiemurteli.

– Arvaahan sen.

– Äläpä huoli, sanoin minä. – Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Nykäisin taas viisi, kuusi kertaa, tempasin airot hankatapista ja töppäsin hiekkaan. Sis-so! Eipä enää hurahtanutkaan.

– Mutta siinä sai olla tarkkana, että osasi topata oikeaan aikaan.

– En minä sille silimälle jättänyt, hunteerasin ja tuumiskelin taas. Seuraavana ehtoona oli siinä loukkulauta ja liipasinpeli, veneen runkopuu painoi sen alas, ja kun perä ehti yli, niin lupsis, pönkkä toppasi vastaan. Akka sanoi, että olet sinä aika eläväinen, mutta minä heitin vastaan, että niinpähän tuota olet sinäkin, tavallinen sätkäle.

– Yhdessä te varmaan sitten kävitte kalassakin?

– No kuinkas muuten, kun ei ollut vielä poikaakaan. Minä sousin ja akka puikkaroi verkkoa.

– Eikö se ole tavallisesti toisin päin?

– Meillä oli näin päin. Se oli kätevä ihminen semmoisiin, laski niin riivatun nätille mutkille, että lahna säkeentyi, vaikka olisi uinut silmälasit päässä. Ja sitten minä nykäisin veneen teljoille. Lupsis, sanoi perälauta, joka merenteerasi samaa kuin että ala laputtaa.

– Varmaan se oli hauska valkama.

– Oli se! Pyhäaamuisin, kun ei ollut kiireitä, pistettiin verkot vapeille, kalat lähdeveteen ja alettiin leikkiä paratiisia. Ei ollut uimapukuja eikä muita viikunanlehtiä, vain Luojan tikkaama aataminpuku ja eevanpuku. Heitettiin kelteisillemme veneen viereen hiekalle, ja aurinko hekotti joka paikkaan niin turkasen lämpöisesti. Mitäpä me kaksi nuorta ja hurjaa siitä, mitä ihmiset sanoivat.

– Kenellä siinä piti olla sanomista.

– No niinhän minäkin meinasin ja sanoinkin, oma mun hiekkani ja oma mun pyllyni, mutta siitäkö ne halavatut muuta kuin yltyivät, oikein papille asti kanneltiin, miten jumalatonta elämää meillä muka eletään. Ja eikö juupeli eräänä päivänä ajakin sitten itse kirkkoherra pihaportille, tiedä vaikka olisi koiruuttaankin, se oli semmoinen, paljon syntisempi ja parempi ihminen kuin Kinnarit ja muut tekopyhät tikunhalkaisijat luulivatkaan.

– Valittavat, että Halkilahti elää täällä epäsiveätä ja sopimatonta elämää vaimoineen, aloitti.

– Yks vaimohan minulla vain, karitsainen, köyhällä miehellä, sanoin minä, eikös se niin ole herra rovastin kirjoissakin?

Veti ukon suuta viuruun, mutta koetti olla totinen.

– Niinpä tietysti, vaikka tässä meidän kielessä sanotaan niin. Ovat valittaneet, että Halkilahti makailee vaimonsa kanssa ilkialastomana julkisilla paikoilla.

– Entä sitten? sanoin minä ja olin niinkuin ei mitään.

– Mutta eihän se sovi, ymmärtäähän Halkilahti...

– Kyllä se sopii, on jo monta kertaa koetettu, penäsin vastaan. – Ilimainen auringonlämmin tekee niin hyvää köyhän sielulle ja ruumiille ja munaskuille.

Ukolta pääsi hörönauru ja sittenhän se meni sitä perää lälläksi koko ripitys, tokko tuo lie tosissaan meinannutkaan. Yritti kumminkin vielä, kun viran puolesta oli asialle lähtenyt:

– Pitäisi kumminkin ihmisten tähden välttää julkisia paikkoja.

– Onko minun rantani ja venevalakamani mikään julukinen paikka, piru vie! lipsahti minulta vahingossa, kun pisteli jo vähän vihaksenikin.

– So, so, ei pidä nyt kiivastua, rauhoitteli rovasti, tottapahan huomasi itsekin olevansa heikolla asialla, Mentiin katsomaan rantaa, ja ukko ihastui kovasti, varsinkin veneteljoon, merkkaili paperillekin joitakin riitinkejä siitä. Sitten tarkasteltiin ulompaakin sitä julukista paikkaa, ei mihinkään näkynyt, jollei ympäryskivelle kivunnut kiikaroimaan, paitsi tietenkin lahden taakse, mutta sinne oli puoli virstaa matkaa.

– Jospa ne ovatkin katselleet sieltä tai järveltä, älysi rovasti, kun ei muutakaan keksinyt.

– Paljon mahdollista, mutta kyllä sitä kiikaroimalla löytää paljaita paikkoja enemmänkin, löytää vaikka ison pappilan uimalaiturilta, vielä hemaisevampaakin väläkettä.

Rovasti nauroi ja myönteli, mutta ei jatkanut enää siitä asiasta. Muusta puhuttiin vielä paljonkin, – se olikin oikein laatuun käypä mies, kun lähemmin tuli tuntemaan.

– Mutta tiesikö hän, että te Ingersolliakin harrastelitte? tiedusti Lahtela väliin.

– Kuka peijooni teille jo siitäkin ehti?... Ai, se Honkalan kääkkä. Voi, voi, se olikin eri nuohaa niihin aikoihin! Eihän rovasti, kun tutuiksi tultiin, mutta sattui nuori apulaispappi, pystynokkainen ja suurisuinen mies, joka luuli olevansa vähintään keruupi paratiisin portilta. Otettiin yhteen monet kerrat. Luulen, että minä osasin raamatun melekein yhtä hyvin kuin sekin, mutta sillä oli siinä suhteessa hyvä puoli, että se pääsi pöntöstä heittelemään. Ja kyllä se poika lastasi! Minä olin vähintään kentraali sen toisen herran tellingeillä. Mitä minä niistä! Ei se Jumala, joka loi taivaan ja maan, katsele kauankaan semmoisen paimenen helemojen välitse, se nousee vähän väljemmille näköaloille. Sanoin minä joskus sen sille vasten partaakin.

– Te olette taitanut lukea paljonkin kirjoja?

– Mitäpä häntä niin kovin paljonkaan, ei ehdi eikä näekään tämmöisillä silimillä. No, jos ma toden sanon, niin menin minä kirkonkylän lainaston yhteen kertaan ja alun toiseenkin. Ja on tullut katseltua vähin täälläkin. Mutta näkö tahtoo jo tehdä kiusaa, kun pakkaavat olemaan niin pientä ränttiä. Sehän se on viime vuosina ollut kuin lähde pensaan alla, mitenkäpä sitä oikeastaan iliman olisi toimeen tullut ja kaikkia unohtanut.

Parituntinen oli vierähtänyt. Joku kelvoton olisi ehtinyt vaikka muutamia jyvävaunuja kairata. Halkilahti nousi.

– Keppi, keppi! muistutti Lahtela.

– Oikeinko te tosissanne sen minulle? Kiitosta vain.

Ääni värähti, oli muutenkin jo kiire myllyn taakse.

26.

Kerttu ja lapset tulivat talvikuukausiksi kaupunkiin. Karjakolle ja apulaisille täytyi luvata erinäisiä hyvityksiä siitä, että suostuivat jäämään Loviisan komentoon, ja Loviisaa toiselta puolen vannoteltiin useita kertoja.

Ei saanut tuiskia eikä pauhata. Eivät nykyajan ihmiset ymmärrä, ne tahtovat oman vapautensa. Kun työnsä tekivät, niin antoi olla.

– Niin, ja sitten väännetään koko talo nurin.

– Eiväthän ne, omathan niillä on kamarit.

– Niin aina. Omat kamaritkin niillä pitää olla, ja peilit ja kuvataulut ja alastomat ihmisenroikaleet pussailemassa, hyi jo!

– No, no, täytyyhän nuoria ymmärtää, kullakin aikansa.

– Minulla ei ole ollut semmoiseen aikaa. Eikä siihen aikaan kukaan kunnon ihminen iljennyt semmoisia seinillään nähdäkään, ei jo!

Täytyi tyynnytellä ja sesetellä, luovia ja neuvotella. Sattuisivat vielä kuulemaan, niin menisi karille koko karkausyritys.

– Kyllä minä tuvanpuolen hoidan, ei sen puolesta, kun pehtori vain katsoo miehet ja ladot ja vilja-aitat.

Se oli hauska talvikausi. Ei ollut ollenkaan vierasta apulaista. Joka ilta oli kuin pieni yllätyksellinen perhejuhla, olipa niitä toisinaan aamuisinkin, niinkuin Kyöstin syntymäpäivänä.

Ei muistettukaan aikaisemmin helmikuun viimeistä. Tuleva sankari veteli itse jo leposohvalla unia kuin tupahirsiä.

– Mitä nyt, kun kaupatkin ovat jo kiinni?

– Mutta jotakin on saatava.

Olihan äidin kaapissa aina jotakin, niin tyhjä se ei ollut tyhjänäkään: piparkakkua, keksiä, rusinaa ja kurttuinen appelsiini. Mitä isä ja Heikki keksisivät?

Pantiin viisaat päät yhteen ja mietittiin.

– Mitähän jos auto?

– Sillä on.

– Entä hevonen?

– Keipparihan oli tuotu mukana, ihan ensimmäisessä lastissa.

– No johan nyt ihme.

– Isä, jo minä tiedän! Lentokone!

– Oho, eipä vähän mitään. Luuletko sinä, että tässä niin vain käden käänteessä lentokoneita rakennellaan?

– Mikä tämä miehisille miehille, naureskeli äiti käyden poikansa liittolaiseksi.

– Sehän kuuluu jo poikien partiovaatimuksiin, säesti Liisa. Kaikki, mikä oli jotakin erikoista, kuului partiovaatimuksiin.

Mikäpä siinä yhden auttoi.

Mutta ne vehkeet! Lohjennut ruuvitaltta, vasarankynä ja linkkuveitsen rapa. Myllyssä olisi ollut, mutta kukapa sinne, kun pyrysi ja tuuli.

Ja mistä siinä kahakassa otti aineitakaan? Täytyi sähkölyhdyn valossa kompuroida ullakolle. Laudanpala ja toinen vähän pienempi, siinä koko surkea saalis.

– Keittiössä on korinpohjana faneerinpala, muisti Heikki.

Tottahan tuota järki-ihminen tekee kolmesta laudanpalasta yhden lentokoneen. Noin, ja noin ja näin! Niin vainkin. Hyvien neuvojen antaminen on maailman helpoimpia asioita.

Nirsittiin se pitempi laudanpala sopivasta kohdasta poikki. Se oli hikistä hommaa. Lauta oli sitkeän pihkaista räkämäntyä ja veitsi tylsä kuin onneton, niskoista lisäksi lutkavainen. Hyräiltiin laulunpaloja ja vihellettiin sellaisia pätkiä, että äiti toisinaan nikkasi silmää. Kun oli tarpeeksi joka puolelta kaulattu, koetettiin tuolin reunaa vasten. Meni poikki, että rutkahti.

Keittiöstä saalistettu faneerinpohja oli kuin tilattua ainesta, kolmilevyistä, puolensentin vahvuista. Siitä tuli erinomainen taso. Piirreltiin kynällä puolelta ja toiselta, sitten lattiaa vasten veitsellä, että rotisi.

– Älkää vain mattoon! varoitteli vanhempi päällysmies.

Mitenpä semmoisella veitsellä korkkimattoon? Ei olisi taitanut olla pahoin naarmuutumisen vaaraa, vaikka polvea vasten olisi sattunut vinskahtamaan.

Lentokone alkoi jo hahmottua ja mestarit ihan lämmetä.

– Mistä pyörät, vai suksetko alle?

– Pyörät tietysti. Tästähän tulee maakone.

– Joopa joo, aivan niin. Mutta mistä semmoiset pyörätkään otti? On myöhäistä tilata Lahden tehtaalta.

Heikki tarkasteli varastojaan, löytyi remontti-ikäinen peltiauto.

– Siitä! Jopahan taaskin onnesti.

Heikki katsoi ja käänteli. Sen voisi vielä korjata, kone oli ihan ehjä, jäähdyttäjä ja numerolaattakin.

– Uhraa pois, saat kaksikymmentäviisipenniä pyörästä, ja yhteinenhän tämä on asia.

Poika suostui, ei sanonut kumman vuoksi, yhteisen asian vai kaksikynimenviisipennisten.

Potkuri tehtiin lyhyemmästä Iaudanpalasta, halkaistiin puukolla ja vasaralla. Se oli hyvin kieroa puuta, tässä tapauksessa vain eduksi, mikä osoitti, että paitakin palvelee usein hyviä tarkoituksia. Sitten vielä pienempää nappulaa ja veiviä ja akselia.

– Mutta mikä nimeksi tälle lintuselle?

Mietittiin taas joukolla. Lokit, Tiirat, Ilmattaret.

Kaikki vanhoja ja aikaisemmin varattuja.

– Kisu! kiljaisi Heikki, joka oli melko kekseliäs näissä ja tunsi muutenkin paremmin sankarilentäjän mielialoja.

Ristittiin Kisuksi. Liisa haki pensselinsä ja yhdeksänlaiset vesivärinsä, sekoitteli siernoja ja violetteja.

– Osaatko hakaristin?

Tytön huuli venähti. Nähtävästi hakaristi kuului partiovaatimuksiin.

Kisu tuli suurin punaisin kirjaimin keskelle ja siniset hakaristit kahden puolen.

Totta totisesti! Sitä ei olisi halusta vaihtanut Suomen armeijan vanhempimallisiin.

Ompelulangasta kierretty nuora vielä potkurin akseliin. Sen piti olla näkymätön, mutta vahva.

Matala pöytä nostettiin pojan sängyn viereen, Kisu keskelle, omatekoinen onnentoivotuskortti tason keskelle ja muut antimet ympärille sopivaan järjestykseen.

Ei mitään puuttunut kuusivuotiaan miehen syntymäpäiväpöydästä.

Aamulla laulettiin neliäänisesti: Kyösti kulta, Kyösti kulta, Herää jo, Herää jo!

Poika heräsi ja hieroi silmiään, huomasi pöydän ja asetukset.

– Lentokone!

Siihen sisältyi niin paljon elämisen tunnetta ja riemua, että aikuinen ei olisi voinut tulkita sitä tunnin esitelmällä.

Heikki raivasi vähän tietä ja nykäisi näkymättömästä narusta riemun kapineen sängyn peitolle.

Hei vain! Poika käänteli ja tavaili.

– Kisu!

Juhlapäivä alkoi loistavin entein.

Tavallisesti syötiin keittiössä. Paljon puuroja, juurikasveja, marjoja, verikin niitä veti ja vaisto kaipasi "vitamiinoja".

Kun katettiin isoon ruokasaliin, oli se juhlatapaus. Ihan hiljaisiksi veti miehet pöydässä.

Joskus käytiin elokuvissa, useammin olisi käyty, jos olisi ollut tasavalta.

Mutta mäkeen sai mennä melkein milloin vain.

Konttorin rapun edestä myllylle oli hyvänpuoleinen mäki, komeat lumireellä lasketut laidat kuin ainakin hyvässä kelkkamäessä. Yksi huono puoli oli tässäkin lystissä. Ei ollut kuin yksi kelkka. Ei sillä ehtinyt kylliksi, vaikka kuinka olisi sovitellut ja vuorotellut.

Hätä keinot keksii. Keittiön kaapissa oli suuri emaljinen pesuvati. Heikki haki sen. Äiti ei sattunut olemaan sisällä, olisi taitanut kysäistä.

Heikki lasketteli, että helisi. Vati oli kivempi kuin Kyöstin kelkka, kun sai olla karusellissa saman tien.

– Mistä tuo vati noin kuhmuihin? ihmetteli äiti seuraavana aamuna. Tutkittiin ja tunnusteltiin. Oli vähällä, ettei poika joutunut uuteen karuselliin! Sovittiin muuten. Voihan sitä käyttää vielä perunan kuoriin ja tuhkan keruuseen.

Mutta kelkkakaruselliksi ei saanut enää käyttää.

Iltaisin ja varhaisaamuisinkin lueskeltiin. Ihme, miten paljon kolmena kuukautena ehti. Luettiin itsekseen ja ääneen, useimmiten Kerttu, joka Heikin mielestä luki paremmin kuin hän ja omasi kauniimman äänensoinnun. Kertun mielestä se tietysti oli päänsilitystä, mutta eipä sellaisista asioista riidelty kuin nauraen; heikomman täytyi alistua.

Helmikuun lopulla päivien pidetessä alettiin aamuisin hiihdellä. Molemmat ihan vartavasten suksille. Mitähän Loviisa olisi sanonut?

Myllyn pihasta oli lyhyt taipale metsäisille maille. Heikki suunnitteli keveähkön murtomaaladun ja sen varteen itseään varten muutamia konstikkaampia silmukoita.

Kerttu oli aluksi ymmällä. Mitä ihmettä tuolta riippakuusen alta piti hakea? Jos jäisi oksaan riippumaan kuin Daavidin kapinallinen poika. Piti kumartaa, ettei jäänyt.

Entä tuonne kivelle? Älä hulluttele! Tässähän taittuvat sukset ihan varmasti. Ei mitään, antoi mennä vain. Kantapäät räpsähtelivät ja tuli komea akka. Ukkopa se oli.

Niitylle päästessä piti tietysti heti veräjänpielessä kääntää, niinkuin keskimmäinen sarka ei olisi ollut yhtä hyvä kuin laidimmainen ja vähän parempikin.

Miten tuommoisesta mäestä susikaan? Saksi, saksi! Kumma ihminen, kun ei osannut jaloillaan saksia, vaikka koko ikänsä leikkeli käsillään!

Mutta kotiin tultiin turkinpunaisina ja hurjaniloisina! Vallan syliksi piti kaapata, nostella ja hullutella niinkuin nuorena ennen. Mitähän Loviisa olisi sanonut! Ja Halkilahti ja miehet, jos sattuivat näkemään! Halkilahti! Ja äyskärinsuu! Mitä sinä sanoit? Heikki kertoi nauraen Halkilahden valkamasta.

Annettiin kylmä pyyhe, toinen toiselle. Ja sitten kuiva karkea pyyhe. Eikö sinulla ole enää karkeampipintaisia? Ole siinä, kun ilmankin jo punoitat kuin karstan jäljeltä!

Äläpä vielä mene. Mylleröidään. Eikös ja mylläröidään! Vaikka niinkin! Sopii näihin keksiä myllärinkin liikkeitä. Keikutusta, nytkytystä, hei, hei, hei! Niska alas, nokka maahan, noin, noin, noin! Mylly-Matti säkin kääntää päin, päin, päin! Maija sotkee taikinata näin, näin, näin!

No, mihin nyt? Et mihinkään mene hieromatta. Hivutusta ja kauneushoitoa. Kurttuja vetää. Mihinkö? Tuohon noin. Hinkkaa, hinkkaa, kas noin. Katosi. Katso kummaa, miten pian hävisi.

Mikäs varatyyny itselläsi? Missä? Eipä ole. Tännepäin ja tuonnepäin. Viisi kertaa sisäänpäin. Oletko ennen nähnytkään tuommoisia vatsalihaksia? Lahtelan nuorella isännällä oli paljon komeammat. Niin, mutta hänhän oli nuori mies ja hiihtäjä.

27.

Bergmanin ja vapaaherran välit tiukkenivat ja hivuutuivat säie säikeeltä kohti lopullista katkeamista; eivät taitaneet erikoisempia rakkaudensäikeitä alkuaankaan olla.

Karille ajautunut maanostokysymys ja Bergmanin suora kielteinen kannanotto siinä oli ensimmäinen suuri paukaus, jota vapaaherra ei hevin unohtanut. Pienempää rapinaa seurasi perässä: kaupungin asioissa, yhteisissä liikeasioissa, yksityisasioissakin; olikohan loppujen lopuksi pohjimmaisena syynä se, ettei kaksi aurinkoa mahtunut samalle planeetalle.

Kaupungin ainoan porvarillisen sanomalehden älykäs ja joustava toimittaja tarvitsi kaiken valtiomiestaitonsa selviytyäkseen pahoin kastumatta siitä kurimuksesta. Vapaaherra omisti osake-enemmistön, kaupungin herra hallitsi yleisiä asioita, ehkä enemmistön mielipiteitäkin. Luovi siinä sitten kolme kertaa viikossa pääkirjoituksinesi ja paikkakunnan viime uutisinesi astumatta kummankaan herkkätuntoisille liikavarpaille. Siinä oli pähkinää kerrakseen.

Mylly oli näihin saakka säilynyt Pitkäkosken mukautuvan liikeälyn ja Lahtelan eristäytyvän passiivisuuden ansiosta puolueettomana alueena. Molemmat herrat kävivät säännöllisesti kokouksissa panssaroiden kylmään kohteliaisuuteen. Vapaaherra katseli etäisempiä perspektiivejä komean nenänvartensa osoittamaan suuntaan. Toinen herra pureskeli sikarinpäätä, katsellen mihin milloinkin halutti. Maailmasta ei ylimalkaan löytynyt niin häikäisevää pistettä, mitä hän ei olisi kärsinyt katsoa, paitsi tietysti aurinko, mutta se ei paistanut konttoriin niihin aikoihin kun kokouksia pidettiin.

Kaupungin herra oli rohkea, mutta vapaaherra oli älykäs. Eräässä merkitsevässä yhtiökokouksessa hän teki vedon, joka sai vahvahermoisen vastustajan puraisemaan sikarinsa päästä liian pitkän palasen.

Hyrkäs oli unohtanut kokouksen niinkuin tavallisesti, – tiedettiin hänen olevan ulkomailla –, mutta vapaaherra, kauppaneuvos, Viipurin puolen mies ja pari kolme muuta etäisempää istuivat paikoillaan.

Kauppaneuvos valittiin taaskin puheenjohtajaksi. Hän kiitti kunniasta sorvaillen johtolauseitaan ja silmälasejaan. Alkupykälät nuijittiin ja merkittiin. Tuli johtokunnan vaali. Eräs oman kaupungin hyväntahtoinen ja sopuisa kuponkimies kiiruhti ehdottamaan entisiä; kun hyvät oli saatu, niin mitäpä vaihdosta, oltiin kiitollisia, jos suostuivat jatkamaan.

Viipurilainen pyysi puheenvuoron, esitelmöi laajasti myllystä ja myllyntakuisista. Hänellä ei ollut mitään entisiä vastaan, ei ensinkään, päinvastoin oli kuullut pelkkää kiitosta jo ennen kuin yhtiön osakkaaksi tulikaan. Mutta veren vaihdos oli toisinaan myöskin hyväksi, niinkuin maatalous- ja karjatalous- ja kansantalousmiehet sen kokemuksestaan tiesivät.

Kun yhtiöllä oli onni ja kunnia lukea osakkaakseen sellainen älykäs, laajatietoinen ja vaikutusvaltainen mies kuin vapaaherra von Sidensnör, ei hän voinut olla ehdottamatta sekä sydämestään toivomatta, että tämä hieno persoona pääsisi läheisesti vaikuttamaan meille kaikille etutärkeän liikkeen jatkuvaksi menestykseksi.

Hän huokaisi. Huone oli hiljainen, vapaaherra katseli akkunantakaisiin etäisyyksiin.

– Saanko pyytää herroja tekemään lisäehdotuksia, vai katsotaanko jo tehdyt riittäviksi?

Kauppaneuvoksen ääni ei sointunut ollenkaan. Seurasi kammottava hiljaisuus.

– Puheenjohtaja!

Bergman pyysi. Hiljaisuus herkistyi silmiksi ja kurviksi.

– Minä en rakasta pitkiä puheita, olen paksunahkainen, mutta tunnen helposti makkaran käryn. Minä kieltäydyn.

Lahtela pyysi puheenvuoron pyytäen vapautusta ja ehdottaen Bergmania tilalleen.

– Ei missään tapauksessa!

Se jyrähti kuin bassotorvesta, ilman etulurituksia ja pyyntöjä.

– Tässä on kiinni pääomia yhdellä ja toisella. Peräsimessä tarvitaan miestä, ei titteliherroja.

Hyvin kiusallinen äänettömyys. Vapaaherra von Sidensnör ei kääntänyt edes päätään. Erinomaisen hieno mies. –

Kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa. Kauppaneuvos puhalteli ja sorvaili lasejaan, kakisteli kurkkuaan ja pääsi kuin pääsikin sanoihin:

– Käytetyistä puheenvuoroista, tuota tarkoitan, puheenvuoroista, ynnä muusta, ynnä muusta, saanen tehdä, sallittaneen minun tehdä se johtopäätös, ettei äänestystä tarvita.

– Ei tarvita! jyrähti ukkonen vahvistukseksi. Kynän isku pöytään oli sen rinnalla vain heikko napsaus.

Puheenjohtaja nousi ja yritti aloittaa ylistyspuhetta nyt omasta pyynnöstään eroavalle monivuotiselle johtokunnan puheenjohtajalle.

Bergman nousi ja puraisi sikarinpään, sentin verran liikaa, otti hitaasti päällystakkinsa, lakkinsa ja keppinsä, sytytti sikarin ja meni päätään kääntämättä.

Se mies ei sitten välittänyt tavoista enempää kuin sika hopealusikasta. Ja minkä vuoksi vaatenaulakonkin piti olla konttorin puolella?

Kauppaneuvoksen muistopuhe loppui kuin kiveen töksähtäen, viipurinpuoleinen mietti, mitähän mietti, mutta vapaaherra katsoi laajanäköisemmin etäämpänä tasoittuviin perspektiiveihin.

Muita aikaa vieviä asioita ei yhtiökokouksessa ollut. Herrat hyvästelivät ja lähtivät. Viipurinpuoleinen lausui sekä puheenjohtajalle että sihteerille ja myöskin vapaaherralle muotokauniita kohteliaisuuksia.

Vapaaherra hyvästeli viimeiseksi Lahtelaa.

– Erittäin hauskaa ja mielenkiintoista tutustua herra johtajaan lähemmin. Milloin aiotte kutsua ensimmäisen johtokunnan kokouksen?

Se oli hienosti hoidettu, pehmeä käsi, mutta kylmä kuin sammakon raaja. Mahtoikohan sydän vaikuttaa ollenkaan kyynärpäästä sormiin päin?

Viipurin puolen mies oli oikein arvannut. Vapaaherra toi uutta jalompaa verta ja tunsi erikoista intressiä myllyn asioihin. Johtokunnan kokouksia pidettiin usein ja lakeijakuski istuskeli piiska pystyssä puistokäytävällä.

Hänet valittiin johtokunnan puheenjohtajaksi ja siinä ominaisuudessa hän pistäytyi myllyllä muulloinkin kuin kokouspäivinä. Oli Bergmankin pistäytynyt, ehkä vielä useammin, mutta hänen käyntejään ei muistanut, ehkä sillä, kun eivät jättäneet muistoja. Vapaaherra von Sidensnörin käynnistä jäi aina. Milloin ei työväestö osoittanut tarpeellista huomaavaisuutta, milloin oli pihateillä, rapulla tai konttorissa jotakin, joka vaivasi hienostunutta makua. Hyvästellessä tuli herra johtajalle hieno huomautus, hyvin hieno.

Vapaaherra tunsi harrastusta myös muutamiin pikkuasioihin, joista edellinen puheenjohtaja ei välittänyt rahtuakaan. Tilikirjat, konttorivälineet, sisäinen työjärjestys kiinnostivat häntä kovasti.

Jos kirjat olisivat olleet jonkun huolimattoman hoidettavina, mutta neiti Miettinenhän hoiti ja valvoi niitä kuin silmäteräänsä.

Tarkka kotkankatse huomasi sittenkin yhtä ja toista. Jossakin, tilikirjassa oli tarpeeton sarake, uusittaessa pitäisi hankkia yhtä pienempi. Kortit! Oliko teillä käytännössä näin kallis järjestelmä? Eräs toinen oli puolta halvempi ja aivan yhtä tarkoituksenmukainen ja keveämpi liikutella.

Eikö kuolleita henkilökortteja käytetty, vaikka toinen puoli oli puhdas? Sehän oli tuhlausta! Ja kirjejäljennöksiin käytettiin aivan tarpeettoman vahvaa paperia. Ohuempi oli halvempaa, sitäpaitsi rekisterijärjestäjiä tarvittiin paljon vähemmän.

Neiti Miettinen punastui, näytteli ja selitteli, lupaili parannusta ja tuli seuraavana aamuna konttoriin itkettynein silmin.

Toisinaan työskenteli vapaaherrapuheenjohtaja konttorissa pitemmänkin aikaa, tutkisteli kirjoja, todisteita ja laskutuksia.

Oliko tapana jättää laskut neiti Miettisen varmennuksen varaan? Ei ollut tarkoitus loukata eikä epäillä missään tapauksessa, mutta voisihan huolellisinkin ihminen unohtaa ja erehtyä.

Entä matkalaskut? Kuka ne kontrolloi ja hyväksyi? Entä oliko matkakustannuksista ja päivärahoista tehty merkintä pöytäkirjaan? Saisiko nähdä sen pykälän?

Laskun mukaanko? Sehän on kovin epämääräinen ja monella tavalla tulkittava käsite. Seuraavassa kokouksessa täytyy ehdottomasti ottaa asia esille.

Myös myllyssä, jossa silloin tällöin käytiin, tehtiin moninaisia huomioita. Saivatko toisen vuoron työntekijät odotella vuoroaan sisässä? Sehän oli vaarallista sekä moraalisesti että hygienisesti. Eihän voinut tietää, mitä he vaatteissaan toivat, ja odotellessaan he voivat keskustella mitä tahansa. Joutilaisuus ja ryhmät ovat aina vaarallisia.

Kuinka usein ja millä tavoin kontrolloitiin työväki poistuessaan? Eikö ollenkaan? Mutta nehän saattoivat kuljettaa taskuissaan tuhansia kiloja vuodessa.

Johtaja rohkeni epäillä tätä väitettä. Suomalainen työmies, silloin kun hänellä on työtä ja mahdollisuus ostaa, ei kuljettele salaa taskussaan ainakaan ruisjauhoja!

Oliko todisteita? Ei ollut, mutta eipä ollut toisinpäinkään. Siinäpä se. Asia jäi uskon varaan, siksi kunnes kontrolli oli järjestetty.

Kassakreditiivi joutui uudistettavaksi. Lahtela ja pankki pitivät luonnollisena, että johtokunnan puheenjohtaja tulisi mukaan. Vapaaherra esitti eriävän mielipiteensä. Periaatteellisista syistä hän ei mennyt persoonasitoumuksiin muuta kuin aivan läheisimmissä afääreissään. Sitäpaitsi, asiahan meni entistä latuaan.

Bergman sanoi muutamia vähemmän kauniita sanoja ja Virkkula katsoi enemmän laseilla kuin silmillä. Oliko myllyssä jotakin hullusti? Menihän se kumminkin, kun viimeinen bilanssi oli hyvä.

Paitsi päivärahakysymystä tuli seuraavassa ylimääräisessä yhtiökokouksessa esille myös johtokunnan puheenjohtajan palkkiokysymys. Hyrkäs oli kokouksen vaihteeksi muistanut, mutta Bergman oli unohtanut.

Johtajan matkapäiväraha vahvistettiin johtokunnan puheenjohtajan ehdotuksesta sadaksi markaksi. Kirjuri totesi, että se oli jo kaksi vuotta sama ollutkin, sitä ennen seitsemänkymmentäviisi.

Hyrkäs olisi kohottanut puoleentoista, mutta oli muissa mietteissä ja huomasi vasta lyönnin jälkeen. Viipurinpuoleinen tahtoi myös kantaa kortensa kekoon ja ehdotti puheenjohtajan kuukausipalkan viidestäsadasta tuhanteen.

Ei kukaan puhunut mitään. Kauppaneuvosta ilmeisesti vähän kaiveli, mutta kiinnihän se täytyi lyödä, kun asianomainen itse oli taas syventynyt etäisyyksiin.

Hänelle tietysti oli käynyt melkein kuin herra Hyrkäkselle äsken, huomasi vasta liian myöhään. Vaikka toisekseen: hänhän voisi intensiivisemmin ottaa osaa liikkeen johtoon, niinkuin osittain oli tehnytkin. Hänen ehdotuksestaan oli jo tehty eräitä säästöä tuottavia parannusuudistuksia ja voitaisiin vieläkin tehdä. Toinen konttorineiti oli ehkä tarpeeton ja hänhän voisi omasta konttoristaan lähettää tarvittaessa asiantuntevaa apuväkeä.

Ylimääräisenä esitti puheenjohtaja kysymyksen työväestön kontrollista.

Hyrkäs nauroi ja viipurilainen oli vaiti. Puheenjohtaja koppasi kiinni ja kirjuri sai tehdä yhden mieluisan pykälän.

Konttori oli taas tyhjänä. Lahtela istahti, mutta tunsi ilman puutetta. Koulussa oli lupapäivä ja Liisa oli mennyt kotiin.

Hän otti lakkinsa ja lyhyen kävelytakkinsa siitä naulakosta, jonka muutamien mietiskelijäin mielestä olisi pitänyt olla oven toisella puolella.

Puisto oli pimeähkö, mutta kaduilla paloivat lyhdyt.

Hän oikaisi pitkälle kadulle ja sitä suoraan eteenpäin lyhdyltä lyhdylle, kunnes loppuivat. Maantien pää oli hämärä. Hän jatkoi kovaa routaista tietä.

Mikähän tuolla nuuskimisella ja nyppimisellä oli tarkoituksena, vai oliko suuren suvun veri jo muuten noin ohkaiseksi tislautunut?

Sarakkeet ja kortit ja myllynpölyt. Päivärahat ja konttorineidit. Olikohan suurissa asioissa ja maineessa kulkevan miehen luonne todellakin niin nulju, vai oliko pohjana johdonmukainen pirullisuus?

Konttorineidin palkkahan meni puheenjohtajan palkanlisäykseen eikä oikein riittänytkään. Hieno veto ja säästö!

Ja mikä mies se viipurinpuoleinen oli? Höhlä vai kätyri? Mahdollisesti sekoitus kumpaakin.

Ilma oli raitista ja askel narskui keveästi.

Mitäpä tämä elämä koskaan muuta oli kuin taistelua, suurempaa ja pienempää. Sopisi vaihteeksi vapaaherrankin kanssa.

Viiden kilometrin pylväskö se jo oli? Mihin ihmeeseen ne välipatsaat olivat hävinneet.

Vielä yksi, niin tulee tusina täyteen. Metsäisellä tiellä ei liikahtanut edes hiiri. Kehtasi viuhtoakin niinkuin yleisurheilijat kevätteillä.

Minkähänlainen yhteys oli hengellä ja ruumiilla, kun toisen vaikutus toiseen oli niin välitön ja väkevä? Puolituntia sitten oli mieli sinappia ja pippuria, nyt nauroi kaikelle.

Kuudes patsas ei päässyt pettämään, vaikka vähällä piti ladon varjoisalla seinämällä; käännös ja takaisin. Sivuille, taakse ja eteenpäin. Varpailla, kannoilla, puolijuoksua kaupungin valoihin päin.

Ei kukaan nähnyt eikä kummastellut. Ruumis liikehti ja henki eli.

28.

Mutta ajan aallot löivät, niinkuin oli sallittu, nousuaalto oli pienempi kuin luultiin, ja seuraava lasku suurempi kuin otaksuttiin.

Tiilitehdas romahti melkein heti, kun "Laulurastaan" muuraustelineet poistettiin. Ehkä siellä oli jo liiankin tyhjää, vai latojen perustusko routaantui ja liikahteli alavalla saviperäisellä niittymaalla?

Strandberg oli tapansa mukaan tarpeeksi ajoissa etäytynyt hukkuvasta laivasta. Uusi talo komeili nelikerroksisena ja peltikattoisena, kaikki nykyiset mukavuudet, lämpimät vedet ja muut.

Hikikö siitä oli liikehuoneistoja vuokraillessa, varsinkin kun luultiin ja seliteltiin, että tämä uusi vähäinen lasku tulisi olemaan entistä jyrkemmän ja korkeampireunaisen nousun merkkinä. Kemikaalio, valokuvaamo, Singerin asioimisto, paperi- ja lyhyttavarakauppa.

Pohjakerros tuotti kuin reseptilehtiö ennen parempaan aikaan.

Toiseen tuli hammaslääkäri, asianajotoimisto, vakuutuskonttori ja ravintola, kolmanteen hotellihuoneet ja neljänteen muutamia loistohuoneistoja. Niitä, joita ei heti voitu vuokrata, voisi hotelli hätätilassa käyttää erinäisiin tarkoituksiin.

Talon valmistuttua pidettiin iloinen juhla.

Se oli taas huomattava merkkitapaus, komea muistomerkki nopeasti vaurastuvan kauppa-, liike- ja teollisuuskaupungin historiassa.

Päätoimittajalla oli pitkästä aikaa vaaraton hiilimurska varpaissaan. Hän antoi nelistää kuin kansainvälinen puolimaileri.

Mutta pikkutunneilla palasi juhliva kaupunki hiljaisiin majoihinsa, ja seuraava aamu ja päivä tuntui latomakoneen räminöineen, toispäiväisine vekseleineen ja monine muine vähemmän juhlivine tuttavuuksineen koko joukon arkipäiväisemmältä.

"Rastas" itse juhli pitempään ja perusteellisemmin. Muutamat tarkkavainuisimmat olivat tietävinään, että hotellin eräissä huoneissa asusti kuukausikaupalla juhlivia vieraita.

Apteekki ei ollut kovinkaan kaukana, eikä lääkärikään, se muotilääkäri, jonka resepteistä ei seurannut itku eikä hammasten kiristys.

Kuiskittiin, että erääseen huoneistoon oli pesiytynyt myös pitkäkaulaisia merilintuja, tietysti hallaksi ja harmiksi talon rakentajalle ja isännöitsijälle. Huhuissa oli nähtävästi vahvakin perä, koska katupojat jonkin ajan kuluttua osasivat seuraavan lintuloitsun:

"Närhi häipyi rastaaseen, nautitsi varpusen, tuli käkenä ulos ja sai kotikanalta selkään."

Närhiparka!

Siitä kai se sitten tuli julkisempaan, esivallankin tietoon. Merilinnut karkoitettiin, ja kotimainen elinkeinovapaus ja teollisuus sai sille kuuluvan lisenssin ja suojan.

Tiilitehtaan hajoavan piipun alle jäi ja romahti myös se lähikylän naapuri, joka junamatkalla oli ymmärtänyt Lahtelan puheet kääntäin verrannollisesti. Leikkasi lihalle vähän muillakin, Lahtelallakin, sillä oli tullut eräällä junamatkalla tyrkättyä nimi pariin paperiin, vastahakoisesti tosin. Viitisentoistatuhatta se vain oli, mutta olipa tuota jo siinäkin hyvän neuvon hintaa.

Paljoakaan lohdullisemmalta eivät tuntuneet sen naapurin näkemykset, joka harrasteli kauppayhtiötä, johtokunnan kokouksia ja sadan markan päivärahoja.

Kaupan suurehkonpuoleiseen kassakreditiiviin ei riittänyt enää hyvästi luettava nimi; vakinaisilla talvikäräjillä kartoitettiin ja laskettiin läpi eräitä papereita. Merkit ja tuomarin maksoi tosin yhtiö, vieläpä asianomaisen ylimääräiset päivärahatkin, mutta se kaikki tuntui hiukan laihanpuoleiselta jälkiruoalta. Merkillisen varovaisiksi olivat käyneet pankit.

Nousuaallon valoisimman sarastuksen aikoina oli Heikki tullut merkinneeksi erääseen varmoin laskelmin perustettuun kotimaiseen teollisuusyritykseen kaksikymmentäviisituhatta ja viidenkymmenentuhannen markan sitoumuksen. Edellinen oli säästyneitä palkkarahoja, jälkimmäinen oli sellainen, niinkuin sitoumus ja välipuhe yleensä, ettei se kuollut, joskin vanheni. Yritys oli uusia harrastavalle viljelijälle läheinen. Valmisteltiin maaperää, elettiin toivossa ja hyvässä uskossa. Annettiin apupaperikin veljellisesti jakaen tasan. Kolmantena vuotena se laskelmat tehnyt insinööri ja johtaja kuoli. Seuraaja totesi kuivakiskoisesti haukotellen, ettei koko teollisuus vedellyt Suomessa, ei ainakaan näillä ohjelmilla.

Oltiin kuin puusta pudonneita ja vähän pökertyneitä itsekukin, ja kun tehtiin laskelmat ja inventaariot, pudottiin toisen kerran ja vietettiin edesmenneiden muistoksi pieni hiljainen hetki.

Pesänselvitys tehtiin, niinkuin se itsekullekin parhaiten soveltui. Muutamat ottivat shekkivihkonsa, kuka juoksevan, kuka konttokurantin, ja raapustelivat mietteliäinä joitakin summia numeroin ja kirjaimin. Se oli melko vaivaton selviytymistapa, eipä silti kivuton. Toiset lainasivat henkikirjaansa vastaan, vaikka vakuutusta tehtäessä ei liene ollut sellainen tarkoitus. Eräät suunnittelivat lisäkiinnityksen hakua tiloihinsa, koska se oli varmin ja naapureillekin mieluisin tapa hankkia lähiaikoina tarvittavia isompia rahoja. Heikki kuului osalta ensimmäisiin ja osalta jälkimmäisiin. Olisi hän voinut kuulua keskimmäisiinkin, mutta katsoi parhaimmaksi ensimmäisen ja viimeisen.

Sinä muistorikkaana iltana hän peijaisten jälkeen ajeli melkoisen liikkuvaisessa sieluntilassa hiljaisia metsätaipaleita.

Jokin sisäinen kello ja sekundaattori käydä tikitteli vetämättä, muistutteli ja kuiskutteli.

Siinäpä hän nyt oli: liikeasioissa varovainen ja toisiakin neuvomaan pystyvä mies! Noin kahden vuoden palkka suunnilleen, mutta ennakkovakuudeksi piti uhrata isien perintöä.

Milloinkahan, liian mielikuvituksen miehet tulevat niin järkeviksi, että malttavat pitää näppinsä ja toisten näpit erossa "kannattavista liikeyrityksistä"? Siihen ei luulisi erittäin paljon mielikuvitusta tarvittavan, mutta sitäkään vähää ei ole.

Vaikka toiselta puolen: se mahdollisuus oli aina ja kenellä vain, joka jotakin uskalsi ja yritti. Ellei taas kukaan olisi yrittänyt, nuijittaisiin kivellä kaloja ja jyrättäisiin pulterikivellä ohranjyviä. Kumpi oli järkevämpi, ensimmäinen vai viimeinen simpanssi?

Joko puistokuja oli siinä? Hän melkein hätkähti.

Kerttu ompeli ruokasalissa ja huomasi kohta, että jotakin oli tapahtunut. Hän oli yhtä herkkä huomaamaan kuin toinen peittämään.

– Ei suinkaan onnettomuutta ole sattunut?

– Ei enempää kuin aasille milloin tahansa.

Oli koko joukon helpompituntuinen olo, kun sai kerrottua.

– Mutta hyväinen aika, minkä sille mahtaa! Kerttu oli kohtaloihminen ja osasi helpommin mukautua suuriin kuin pieniin.

– Otetaan se lisäkiinnitys. Jos onni oikein suosii, niin parin vuoden kuluttua se on selvä.

– Mutta miten sinun muuttamisesi kaupunkiin?

– Saa jäädä toistaiseksi. Mitäpä me vieraisiin käsiin taloa! Ja poikain kansakoulu on kotoa mukavampaa.

– Niin, ja että aasin jäljet saadaan lakaistuiksi umpeen. Voi, voi, sitä selvän asian kieräilemistä.

Aasi sai yhtäkkiä yllättävän herkän verennousun ja suuteli jälkiensä peittäjän silmiä, kaulaa, suuta.

Kuusisataatuhattahan heidän velkansa nyt oli. Talo tässä kunnossaan irtaimistoineen oli ainakin puolentoistamiljoonan arvoinen. Viisisataatuhatta oikeata velkaa, se mikä perintönä oli mennyt sisaruksille. Tuleva sata oli taloon nähden vain takuuvelka. Maailma oli sen tuonut ja maailma sai maksaa.

Kaikki oli jäljellä, terveys, taito, hengen ja ruumiin elinvoima. Vastukset olivat kai loppujen lopultakin voittamista varten sattuneita tai sallittuja, miten kukin halusi ottaa.

Kerttu otti lankavyyhden ja järjesti Heikin vyyhdinpuuksi. Ympäryslanka aukeni, sitten pieni paperikäärö pohjalliseksi. Lanka juoksi, toinen ja toinen käsi painui ja nousi. Tuli sotkuisia paikkoja, kerä nousi, laski, sormet näpläsivät ja pujottelivat. Sitten taas mentiin ympärys, pari, kunnes tuli entistä arvoituksellisempi sotkupaikka. Ei hermostuneisuutta eikä äännähtelyjä. Selvisi, kerä pyöri ja kädet keikkuivat.

Miten verraton kärsivällisyyden kasvatuskoulu moni jokapäiväinen askare itse asiassa onkaan! Millä tavoin suurempi asia on sen kummempi? Suuremmat kehät ja puitteet, suurempisilmäiset sekautumat, montakin kertaa ehkä helpommat pujotella.

Vyyhti selvisi paremmin juoksevaksi ja kerä muutteli muotoaan pitkulaisesta soikulaksi, siitä vähitellen yhä enemmän pallomaiseksi. Vyyhti oheni parikymmenlankaiseksi, viidentoista, kymmenen. Vielä hetkinen – hipin, hipin ja hupsis! Keinotekoinen vyyhdinpuu jäi kotvaksi aikaa asentoon.

– Radio? Hyväinen aika! Kohta kaikki ohi.

Esitelmä oli juuri alkanut. "Maalaiskodin talvi-illat ennen ja nyt."

Siinähän sattui aihe kuin tilattuna.

Esitelmöitsijä oli nähtävästi ensikertalainen. Aika tuntui liiaksi rientävän, konseptit pyrkivät sekaantumaan ja ääni tuntui omasta mielestä varmaan hyvin haudantakaiselta. Haudantakaisista hän aluksi juttelikin.

Pieni-ikkunainen perheentupa, kodikas honkapuinen pystyvalkea räiskymässä. Koko perhe rattoisassa työskentelyn puuhassa. Isä uuninkorvassa veistää kuokan vartta, vanhin poika tai aikuinen renkimies keskilattialla rakentelee rekeä. Siinä sivulla pientä naskalia viisin, kuusin, kenellä koppa, kenellä puuhevonen, joku rustailee jouluhimmeliä.

Mutta toisessa uuninpielessä laulaa äidin rukki. Kymmenkunta villalevettä nousee polvelle, niskasta nostaa kuin kissanpoikaa pöydältä. Pienin ipanainen istuu jakkaralla äidin vieressä ja tavailee kukkoaapista.

Kauempana varjossa istuu villaa karttaavia tyttöjä. Tasainen hjäy, hjäy, hjäy kuuluu vuorotahdissa ja sitten hiljaa kalahtava kiepaus koveropohjaisella karstan lautaselällä.

Pimeässä peräsängyssä ovat vaari ja kissa. Vaari käryyttelee visakoppaansa, kissa rinnan päällä silmät ummessa kehrää ja nostelee käpäliään.

Kello lyö kahdeksan. Hiillos riutuu. Perunapata nostetaan tulelle. Pihdissä tervainen päre palaa pihisten. Karsi savuaa hauskasti ja kiertyy ruuviksi. Suolakalaa heitetään perunoiden joukkoon. Piimää maitokamarista. Leipää orresta. Hiljainen ateria.

Siunattu päätös. Hiillos hiipuu ja pirtti hiljenee.

Niissä puitteissa kulki entisajan kuvaus.

Mutta entä nykyään? Ei pala honkainen tuli pystyliedessä. Ei tehdä rekeä, ei koppaa, tuskin kuokanvarttakaan. Hyvin valaiseva, mutta kylmäloistoinen sähkölamppu palaa liian pitkässä pidikkeessä. Nuori mies tulee ja roiskauttaa valjaat nurkkaan, märät saappaat toiseen. "Onko keitto edes kuumana? Ja aina meillä keitetään tuota hernevelliä, joka on kuin..." Mutta nuori mies ei jää sanaansa vaille. – "Mitä et tule aikoinaan! Kuka käskee maleksimaan kaiket illat kylän kujilla? Kiitä, että edes kylmää keittoa saat."

Alasängystä kiiluu silmiä, mutta eivät ne ole vaarin eivätkä kissankaan. Renkipojat siellä saappaat jalassa ja sätkä hampaissa. Joskus helähtää pienen kanisterin laita sängynlaitaan ja kuuluu kulaus, Entä keskenkasvuiset? Lukea pitäisi ja kotilaskuja laskea, mutta työ livahtaakin pekkapeliksi ellei pahemmaksikin kujeeksi.

Minkä johtopäätöksen teette tästä vertailusta, arvoisat radiokuuntelijat?

Aika oli nähtävästi kulunut loppuun; alkoi välittömästi kuulua radio-orkesterin esittämänä "Iloisen lesken" valssi.

Kansa tasavallan, eri puolilla sai tehdä johtopäätöksiä, Heikki ja Kerttu toisten mukana.

Hyviä ja huonoja aineksia, vahinko vain, että ne tuli ripusteltua niin tarkoituksellisen epätodellisesti hyvän- ja pahantiedon puun oksille. Valojen ja varjojen käsittely lienee vaikeimpia tehtäviä hyvällekin mestarille. Jos lankkumaalari yrittelee, tulee täysi susi. Tulivat mieleen Halkilahden sanat apulaispapille: Jumala ei katsele sinun liepeittesi raosta. Hän kiipeää avarammille näköaloille. Jumalankuvalla taisi olla pohjimmallaan sama taipumus.

"Iloinen leski" kertautui.

Heikki nousi ja kumarsi eevalleen, jonka hän tänä vaiherikkaan päivän rauhaisena, vaikkakin nykyaikaisena iltana tunsi yhä varmemmin omaksi kylkikappaleekseen. Keinuttiin muutamia kertoja ruokapöydän ympäri. Loviisahan oli jo aikoja sitten mennyt nukkumaan.

29.

Mutta mylly pyöri, niinkuin isot kivet ja rattaat kerran alkuun päästyään pyörivät. Alkanut laskulaine ei merkinnyt vielä sitä eikä tätä. Ihmisten oli lopultakin syötävä tietyt kerrat päivässä; jos yhtenä pidätteli, niin toisena mursi sitä enemmän. Ja myllyn maine oli jo hyvä.

Näin ulkoisesti. Sisäisesti vastusti monella tavalla. Asiakkaita romahteli tarkasta valvonnasta huolimatta. Ei tullut suurempia vahinkoja ja tuskin olisi enää tullut pienempiäkään, ellei ylituotanto olisi houkutellut riskikauppoihin. Vaikea oli supistaa tuotantoa, ennen kuin kävi pakottavaksi.

Mutta kuponkeja oli saatu saksia tavallisessa järjestyksessä jo kahtena vuotena; Velinkin olisi saanut, jos olisi malttanut odotella.

Strandbergille ne olisivat merkinneet melkoista lisätuloa ja osoittautuneet varmaankin tuottoisammiksi kuin monien muiden hänen yritystensä paperit, lukuunottamatta pääelinkeinoa ja "Laulurastasta". Saattaa tarkkavainuinenkin liikemies joskus haksahtaa.

Vapaaherran kanssa alkoi mennä, kun oppi suhtautumaan, ei niinkuin entinen talonpoika, vaan ihan päinvastoin. Heikki yksinkertaisesti ei ollut herraa huomaavinaankaan, ei kysellyt eikä neuvotellut, ellei muodollisuus ja asian laillistaminen sitä vaatinut.

Vapaaherra ei ollut mitään huomaavinaan, hieno mies.

Mutta käynnit harvenivat, piiskakuski katosi puistokäytävältä ja sen mukana muutkin vähemmän vapaaherralliset tunnusmerkit suureksi suruksi seutukunnan varpusille.

Neiti Miettinen huokaisi helpotuksesta ja ahdistuksesta. Ei ollut hyvä merkki tämäkään. Johtajalle siitä koituisi vielä ikävyyttä. Hän oli niin suora ja luottavainen mies. Maailma, vapaaherrallinenkin maailma, oli puolensapitäväinen ja paha.

Asunnon puolella oltiin taas niinkuin ennenkin. Se muutos oli tapahtunut, että neidit olivat muuttaneet myllylle asumaan. Toinenkin oli löytänyt armon, vaikka pöytäkirjassa oli vapaaherran nerokas pykälä. Hyrkäs sen oli lyönyt leikiksi heti kokouksen jälkeen. Sehän oli naurettavaa. Jos näinkin suuren liikkeen johtaja rupeaisi postissa juoksemaan ja kiertokirjeitä nuolemaan, niin johan siitä sepitettäisiin lauluja toisessa maakunnassa.

Neidit auttoivat Liisaa talouspuuhissa, syötiin kotona ja saatiin jonkinlainen kodintuntukin.

Heikki keskittyi kiinteästi työhön ja seuraili yhä valppaammin huomioiden kiristyvän ajan tunnusmerkkejä. Eräs huomattava, mutta keinoista piittaamaton kilpailija oli lyönyt kintaansa tuuttiin, noustakseen tietysti muutaman kuukauden kuluttua uudestikastettuna. Pari oli korottanut osakepääomaansa ilman sanottavampia laajennuksia, mikä oli merkki siitä, että kivet olivat heilumassa.

Hyrkäksen myllystä ei kuulunut muuta kuin että se jauhoi ja mainosti uudenaikaisin kuvin ja asetelmin.

Yllätyksien mies. Etäinen ja läheinen, alhainen ja ylhäinen, aivan miten milloinkin tarvittiin. Keinoista välittämätön, pikkumaisuutta irvistelevä ja pohjaltaan rehti. Merkillinen vastakohtien yhdistelmä. Mikähän hänet sai tähän yritykseen?

Sanomalehdissä näkyi Hyrkäksestä uutisia tämän tästä. Jos hevosurheilussa, totalisaattorissa tai suurissa liikeyrityksissä ja kaupoissa nimettiin henkilöitä, oli useimmissa tapauksissa mukana Eino Hyrkäs.

Kaskujakin kulki kaikenlaisia. Milloin hän liikuskeli kylpypaikoissa englantilaisena lordina, milloin hyppäsi autostaan tienvieressä kahviaan juovan niittomiehen koneen pukille ja ajoi sanaa sanomatta kierroksen pari.

Vakuutusmiespiireissä kierteli häntä ja hänen luonnettaan kuvaava tosijuttu.

Joku vakuutusmies yllätti hänet konttorissa, esitti itsensä ja asiansa, ja ehdotti 200.000 markan vakuutusta. Olihan se liikemiehelläkin hyvä varana olemassa, vaikka mahdollisesti ei tällä hetkellä tarvitsisikaan.

– No tällä hetkellä minä sitä juuri tarvitsenkin, tokaisi Hyrkäs nauraen ja tiedusteli, mitä tarjotusta summasta menisi. Kuuli, merkitsi paperille ja pyöräytti nollan perään. Nimi paperin alle ja heti paikalla lääkäriin.

Oli vakuutusmiehellä kerrankin reilu vastapelaaja.

Suhteellisuus ehkä kylläkin oikea, ehkä liian pienikin. Huhuiltiin parinkymmenen miljoonan omistamisesta.

Matkoiltaan hän usein soitteli, kerran Berliinistä asti, muuten vain, ei asiaa ollut. Terveisiä myllärille ja tytöille, erittäinkin valkohampaiselle.

Naimisiin ei mennyt, tai ehkä meni niinkuin Strandberg, mikäpä hänet meni takaamaan. Nauratella kumminkin osasi ja hampaita tarkastella.

Heikki oli ottanut neljätuhannen markan kuukausiurakan takuuvelkansa maksamiseksi. Se oli järjestynyt kiinnitysvakuudella oman pitäjän pankista.

Ensimmäinen neljätuhannen shekki kirveli kuin joditippa vereksessä haavassa, toinen oli helpompi, kolmas ja neljäs menivät kuin itsestään.

Sellaista se kai oli kohtaloturtumus raajarikoiksi joutuneilla ja sokeillakin.

Tässä oli ja pysyi sentään kirpeätä pippurin makua. Kun kirjoitti neljätuhatta, niin aina teki mieli irvistää. Ja koneesta lähtivät vähän liukkaasti muutamat sanat:

Shekissä n:o... lähetän 4000:– tililleni. Kunnioittaen...

Suuremmissa onnettomuuksissa oli ehkä niin paljon kohtalontuntua, ettei jaksanut irvistää. Tämä aina uudestaan jurnutti ja äkötti, ehkä huvittikin toisinaan, riippui siitä, millä tuulella sattui olemaan.

Jos iltamyöhällä oli huono tuuli, niin menipä Halkilahden luo myllysillalle. Siellä siitä pääsi.

Halkilahti oli löytänyt myllyn nurkista muistokeppinsä päähän ison ruuvimutterin. Keksintö johtui kai hänen muisteloistaan ja jurnuttamisistaan.

– Mitä Halkilahti siihen tuommoista? ihmetteli Lahtela.

– Näppään keljunteriloita kuonon päähän!

– Taitaisi pian aikaan saada Pajunen ja Kinnarikin?

– Liian hyvä keppi semmoisten älävästien voitelemiseen.

Viritys oli taas parhaalla paikalla, vaikka pientä sanailua varten.

Lahtela mietti, mistä alkaisi, ja keksi kerran ruveta puhumaan vähän nykyaikaisemmistakin asioista.

– Tietääkö ja osaako Halkilahti selittää, mikä on osakeyhtiö?

Silmä kiristyi.

– Eikö se ole sama kuin aktiepuulaaki?

– Niinpä kyllä näöllisesti ja ulkonaisesti, mutta minä tarkoitan sisäiseltä hengeltään ja olemukseltaan.

Halkilahti kopisti kepin mutteripäällä tieran lapikkaastaan eikä kiirehtinyt vastaamaan.

– Sanokaapa te ensin, mihin se lihapullamylly näistä meidän nurkista on hävinnyt?

Lahtela ei ensiksi ymmärtänyt koko kysymystä eikä toinenkaan kiirehtinyt selvittelemään, vaan kopisteli kaikessa rauhassa toista lapikastaan.

– Tarkoitatte varmaankin vapaaherran hevosta? Sudennahkoihinhan tuo näkyi melekein aina olevan vangittuna.

– Mutta en minä ymmärrä, mitä yhteyttä meidän kysymyksillämme on toistensa kanssa?

– Minäpä ymmärrän. Kas se on sillä tavalla, että missä pyörii jauhomylly, siellä pyörii myös lihamylly, ja missä pyörii lihamylly, siellä on häntäkärpäsiä.

– Tarkoittaako Halkilahti, että...?

– Tarkoitan minä, että se on niiden osakeyhtiöiden ja muiden puulaakien kanssa sama peli.

– Oho, vaari!

– Elekääpä huoliko kiirehtiä. Minä olen vanhan kansan mies ja kierrän kautta rantain. On useinkin parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa. Meidän kylässä asui kerran kesää eräs jonkinlainen herra rouvineen tai leipäsusineen, kumpi se oli, ei sitä niin varmasti voi mennä vannomaan. Olipahan nyt kumpi hyvänsä. Yhtä poikaa ne pitivät ja pahan kerran vielä sittenkin. Mutta eipä mennyt kukaan rovastille kantelemaan, kun se oli herra ja maksoi hyvin maidostaan ja läskistään.

No niin, minä nyt jouduin tässä vähän liiankin pitkälle lahden perään. Kerran se soudatti sitten sen suuren ruhonsa meidän valakamaan ja oli hyvin touhukasta poikaa:

– Asuuko tässä yks' kirvesmies Halkilahti?

– Asuuhan tässä, vaikka taitaa olla yhtä paljon kuokkamies kuin kirvesmies, myöntelin minä.

– No te lähtee sitten heti minun kesämajalle ja rakentaa yks' uimaplaani!

– Osaankohan minä semmoisia, estelin minä.

– Kyllä te osaa, kun te on kirvesmies. Minä maksaa. Heti paikalla!

– Te lähditte?

– Enhän minä vääryyttä vastaan ja harvoinpahan sitä sydänmaan mökkiläiselle heti paikalla rahaa tarjottiin. Otin kirveen ja timperisahan ja soutelin sen masiinan perässä.

Rouvantekele odotteli rantakivellä kuin kalamiehen koira, liepeet heiluivat tuulessa vähän korkeammallekin kuin on lupa, muuten särvimpitekoinen kuin itse äijä ja melko lailla ihmisen näköinen.

– Ja sitten herra pani teidät tekemään laituria?

– Elekääpä kiirehtikö, kun rantaa kiertää, niin täytyy mennä joka mutka. Kyllä tämä kuuluu asiaan.

Se oli ajattanut puolentoistatuuman lautoja hiivatinmoisen röykkiön. Ajattelin, että noistahan pykäisi vaikka uuden permannon jonkin yhdistyksen tai seuran taloon. Lautakasan vieressä oli kuusi tyhjää tynnyriä; öljyä, silliä ja mitähän missäkin aikoinaan lienee kuljeteltu ja säilytetty. Niistä minun sitten piti ruveta pykäämään sitä plaania, eikähän tyhjästä tarvinnutkaan. Herra pyöri ja pylleröi, pyyhkäisi naamatauluaan ja oli henkeä täynnä. Semmoinen ja semmoinen. Sen piti kokonaan keikkua järvessä tynnyrien varassa. Ymmärtäähän te, kun te on yks' kirvesmies. Kananvillat minä siitä ymmärsin, vaikka olin kovasti ymmärtävinäni.

Mutta tulihan siitä kalu, tulihan vietävästäkin. Erikokoiset tynnyrit keikkuivat ja puluppusivat veden alla ja päällä ja lava keikkui kuin Noakin arkki Araratin vuorella.

Äijä oli mielissään. Tiesinhän minä, että te osaa, kun minä viisaa.

Sitten se meni lavalle ja tanssi ja keikutteli. Tynnyrit painuivat ja pulisivat, sillä puolella aina syvemmälle, missä se milloinkin kieri ja keikkui. Margareetankin piti tulla keikuttelemaan.

Kaiken kesää ne siinä sitten makailivat. Eipä sillä, että se minun näkimiini kaihia olisi kasvattanut, ei sen puolesta; makailtiin mekin akan kanssa meidän valakamassa, milloin aikaa liikeni.

Halkilahti keskeytti ja sytytti tupakan. Se oli nähtävästi hyvin pitkä kierros. Seuraaja ei ollut paljonkaan lähempänä päämäärää kuin aloitettaessa. Kun ensimmäiset savut lähtivät, paukahti päälle.

– Siinä oli aktiepuulaaki!

Se oli jokseenkin yllättävä ja melko arvoituksellinen vertaus. Oli paras odottaa lisäselvityksiä ja vähitellen niitä alkoi tullakin.

– Kas, se on sillä tavalla, kun ne olivat siinä rannalla, niin ne olivat, mitä kukin oli, tynnyri, lauta, herra ja Margareetta. Mutta kun minä nivoin ja naulailin niitä kesäisen päivän, ei ollutkaan enää tynnyriä eikä lautaa, herra vain ja Margareetta ja se erinomainen himphamppu siellä järvessä. Kun herra astui lavan toiselle laidalle, niin senpuoleiset tynnyrit painuivat ja pulisivat. Toiset nousivat, että melekein pohja pullotti, ja sitten taas ihan toisinpäin, mutta herra piti aina varansa, että ei kastellut pyöreän mahan päällä olevaa napaansa, tynnyrien ja lautan siinä oli aina painuttava. Olisi kai se hypännyt vaikka sen Margareetansakin niskaan, jos lautta ei olisi kannattanut, oli se semmoinen vaari!

– Alanhan minä vähitellen ymmärtää, naureskeli Lahtela. Mutta entä herra ja Margareetta?

– Jaa ne! Nehän kuuluvat asiaan polvarillisessa yhteiskunnassa. Kuka niitä tynnyreitä olisi veden alle puluputellut, jollei herra ja Margareetta?

– Eikö noita mahtane olla sosialistisessakin yhteiskunnassa sekä herroja että Margareettoja.

– Varmasti! Mihinkä ihminen nahastaan pääsee, mutta tynnyreitä ja lautoja on enemmän ja useampia keikkujia lavankin päällä. Jos siinä joku rupeaa liikoja kiekumaan ja pullistelemaan, niin toiset puljauttavat järveen. Se on ihmisen luonto pohjimmaltaan semmoinen.

– Entä Venäjällä, mitä te sanotte siitä?

– Hötäisemällä tehty, ja sitäpaitsi ryssän pää on kautta maailman sivun ollut veden alla ja suu pannut pulup, pulup!

– Eduskunnassa teidän pitäisi istua, naureskeli Lahtela ja nousi lähteäkseen.

– Mitä kissat kirkossa, pois sieltä suntio koiratkin ajaa! Ja kyllä siellä on vääräleukaisia miehiä iliman minuakin ihan tarpeeksi asti!

Käveltiin konttorille päin. Halkilahti näppäsi keppinsä mutteripäällä näpsästi tiepuoleen jäätyneen kikaleen.

– Pois meidän teiltä tuommoiset.

– Niinhän se Halkilahti paukauttelee, niinkuin olisi vihoissaan.

– Niinhän minä olenkin. En minä hevosta vihaa, makaan vaikka hevosen vieressäkin, paljaan hevosen, mutta kuopiva hevonen pakkasessa, piiska reen sevissä ja kikale portaan päässä, ne jurnuttavat minun aatamiani jonkin verran.

Jouduttiin portaan päähän, missä hevonen oli seisoskellut. Halkilahden piti kääntyä takaisin, mutta pysähtyi puolikäännökseen, niinkuin jotakin tärkeää olisi ollut tunnollaan.

– Huono minun on parempiani ruveta neuvoskelemaan, mutta sanon kumminkin: Pitäkää varanne niiden pirtutohtorien ja muiden nyörilöiden kanssa! Niillä on useinkin mesienkeleitä kielessä, mutta pirun poikia mielessä, niinkuin tällä hevos-tohtorillakin, pallisilmällä. Kyllä sillä on hiotut piiput ja niklatut kakluunit, mutta aina on kahmaisemassa ja nurkan takana nuolaisee vaikka... Senkin pässi, en mä kehtaa niin sanoakaan. Hyvää yötä nyt sitten vain. Menee nukkumaan ja muistaa, mitä minä sanoin.

30.

Aalto laski jyrkempireunaisesti. Alkoi tuntua jo syömisessäkin. Neulojatytöt eivät mahtuneet aina jatsaamaan, kun oli tiellä säkkipinoja. Käytiin apajia yhä huolellisemmin. Vaikea oli vuoroja ruveta jakamaan, ja sitä paitsi valssit olivat valsseja, ne söivät, vaikka eivät valssanneetkaan, kymmenen, yksitoista, uusinnassa kaksitoista prosenttia.

Eräänä aamuna Lahtela suunnitteli parhaillaan uutta, myyntiä tehostavaa kiertokirjettä, kun pitkän matkan puhelin soi.

– Hyrkäs täällä! Terve!

– Terve! Pitkästä aikaa.

– Kun ei tahdo olla sitä siunattua aikaa. Kuule! Onko sinulla jauhoja?

– Aina jonkin verran.

– Ei ole kysymys puurosta, vaan suurenpuoleisesta taikinasta. Alustaisin noin puoliviidettäsataatuhatta kiloa!

– Oho! Sepä joltakin kuuluu.

– Laivani on Hullissa. Hyvää ruista, viime vuoden satoa.

– Mihin sinä niin suuren tilauksen?

– Tukkuhankinta useaan paikkaan. Kiinteä hinta. Vaikka huomenna panet tiliini menemään.

– Ei ole täyttä määrää.

– Jauhata!

– Menee kokonainen ruis kaikki.

– Entä sitten! Minun lastistani saat korkojen kanssa takaisin. Onko selvä?

– Olkoon! Lähetä osoitteet!

– Ensi postissa. Elä, että kuolla kehtaat.

– Niin myös.

– Terve!

– Terve!

Neljäsataaviisikymmentätuhatta kiloa! Siinä jymytilaus! Ylivoimaisesti suurin koko aikana.

Heikki otti lyijykynän ja teki nopeita laskelmia. Permanto tyhjäksi nurkkia myöten ja puolentoista viikon kaksivuoroinen jauhatus.

Perällä olikin jo talvellisia säkkejä, erinomainen asia, että sai tuulta nurkkaan ja muihinkin kerroksiin taas. Omia tilauksia ehtii sillävälin karttua. Mylly pyörii.

Huomisaamun päiväpostissa kirje tuli. Neljääntoista eri paikkaan, neljäsataaneljäkymmentäkaksituhatta kiloa.

Siinä oli poika, joka liukui vaikka pesuvadilla, muistui mieleen Heikin toisentalvinen kuje.

Urakan jälkeen sopii ottaa viikon kesäloma, täydellinen puhdistus, koneiden tarkistus ja rasvaus. Ja heinien lapoitus.

Vaunut tulivat ja toiset menivät. Jyvävarasto tyhjentyi niin tarkkaan, että jäljelle jääneet rippeet voitiin koota säkkeihin ja tuulettaa nekin nurkat saman tien.

Lastit laskutettiin ja kuormauspaperit tarkastettiin.

Vakinaisille tilaajille kirjoitettiin, kiireellisimmille sähkötettiin. "Kova kysyntä. Lasti tulossa. Odottakaa kaksi viikkoa."

Mutta Hyrkäksen viljalaivalla oli tyyni paikka Hullin satamassa, ehkäpä meripojillakin antoisassa kapakassa. Viikon kuluttua sähkötettiin, että molemmat makasivat vielä siellä. Itsellekin oli lähetys tulossa, mutta sen kiire osoittautui yhtä kilpikonnamaiseksi.

Lahtela soitti Hyrkäkselle ja käski laittaa toimeksi.

Hyrkäs lopetti lyhyeen ja lupasi sähköttää pari kylmiltään taottua sanaa.

Parin päivän kuluttua otti Lahtela uudelleen sähköteitse varmuutta. "Eilen lähtenyt", eikä muuta.

Koko myllyrakennus oli puhdistettu, tuuletettu ja koneisto rasvattu, miesten kesäloma lopullaan. Jatkettiin kaiken varalta viikolla. Johtaja ja yövahti lähtivät heinään, kun sattuivat niin kauniit päivät, jälkimmäinen huhtoi ja paistatteli poikain kanssa, edellinen juoksi usein puhelimeen tai ajoi iltaviileällä kaupunkiin.

Kuin kiusalla alkoi omilta asiakkailtakin tulla kiireellisiä tilauksia.

Kirjoitettiin ja selitettiin, soitettiin ja sähkötettiinkin.

Tuli vastineita samoja teitä. Jassoo, vai ette voi toimittaakaan? Eikö entiset debetit ole selvänä vai kuinka? Vai on teillä etuoikeutettuja tilaajia? Pannaanpa mieleen!

Hyrkäksen myllyllä oli tietysti yhtä tyhjää. Kiireellisimpiä täytyi järjestellä erään toisen lähimyllyn toimitettavaksi, josta hyvästä seurasi sellaisia kiitosposteja, että olisihan sitä suoraankin osattu sieltä tilata, mutta kun oli tarkoitus saada niitä hyviä ja paljon mainostettuja valssimyllyn jauhoja.

Kotimaista ruista ei ollut uutisen rinnassa saatavissa eikä kokonaista viljaa suhteissa olevilta myllyiltä. Eräällä kiukkuisimmalla kilpailijalla olisi mahdollisesti Hangon tai Turun satamassa ollut, mutta tällaisessa tapauksessa oli turhaa, ehkä vahingollistakin pyytää.

Kysyttiin taas sähköteitse, omaa ja Hyrkäksen. Oma luvattiin heti lähettää, Hyrkäksen seilaili Pohjanmerellä, myrsky ja vastatuuli.

Parin päivän perästä sähkötettiin Kööpenhaminaan. Ei ollut tullut. Odotettiin.

Meni taas muutama päivä. Eikö vieläkään? Ei muita kuin matkustajalaivoja. Lahtela sähkötti heti vastaan. Kun tulee, niin tuulta purjeisiin! Ja sähköttäkää heti! Se oli jo melkein hassaamista.

Kului kolme, neljä päivää jotenkuten. Puhelin kilisi ja kirjeitä aukomaan ryhtyessään taisi neiti Miettinen varautua sydäntipoilla.

Rapisi sekä pippuria että inkivääriä. Pidättekö te meitä pilkkananne? Ja luuletteko te olevanne ainoa mylly Suomenmaassa? Tai: Pitääkö meidän tappaa asiakkaamme nälkään tai ajaa jäkäläkankaalle, vaikka maailma on viljaan hukkumassa? Teidän saamattomuutenne vuoksi! Älkää luulkokaan!

Kööpenhaminasta tuli sähkösanoma: Pääsi tänään Itämerelle.

Kas, kun vihdoinkin pääsi! Mutta monta oli vielä sittenkin mutkaa lyhyessä loppumatkassa. Välitystoimiston piti heti soittaa, kun joutui satamaan, ja järjestää tullaus ja purkaminen kustannuksista välittämättä nopeimmalla tavalla.

Ulkolinjapuheluja tuli joka päivä kymmenmäärin.

Kysyttiin ja kysyttiin, suorastaan vedettiin, mutta minkä ne laivaustoimistossakaan mahtoivat vastatuuleen matavalle purjelaivalle, varsinkin kun oli kesäloman aika ja konttorissa vain enimmäkseen heikompaa väkeä.

Vihdoin tuli tieto. Viljalaiva saapunut, ankkuroi redillä, ylihuomenna tullataan.

Ylihuomenna! Minkä tähden nyt aina ja kaikessa piti hypätä yli!

Eipä muu auttanut kuin jäädä odottamaan sitä viheliäistä ylihuomenta. Odotus kävi kumminkin lyhyemmäksi kuin luultiin, sillä seuraavana päivänä heti kymmeneltä tuli puhelintieto:

– Ei voida tullata! Koko lasti takavarikoitu!

Heikki ei ollut luonnostaan kohtaloihminen, ei uskonut unia eikä pelännyt varjoja, mutta jotakin selittämätöntä ennakkoaavistusta oli viime päivinä ja öinä ollut jostakin tällaisesta.

Ehti vielä pohjoiseen menevälle pikajunalle. Hän sieppasi käsilaukkunsa ja päällystakkinsa ja pyysi neiti Miettistä soittamaan kotiin hänen äkillisestä matkastaan.

Juna pyyhki pysähtymättä kaatokeskeisten heinävainioiden halki. Ihmisiä, hevosia, tyhjiä ja täysinäisiä heinäseipäitä vilahteli ohi kahden puolen. Ne olivat joitakin etäisiä, hyvin etäisiä vilauksia, jotka silmä tosin koneellisesti havainnoi, mutta ajatus heitti syrjään sitä mukaa kuin ulkoinen aistimus häipyi, junailija ja sanomalehtipoika sivusivat keskikäytävää kuin varjot.

– Kirjoja, sanomalehtiä!

– Tämänpäiväinen lehti.

– Mikä lehti?

– Kaikki!

Poika latoi penkille sanomat, tarjosi viittäkymmentä penniä takaisin, mutta ostaja ei huomannut ja myyjä häipyi.

Hän käväisi lehdet läpi kuin kermoja ahmien. Eino Hyrkäs ei pistänyt silmään, eikä muu kiinnostanut.

Hän heitti penkin nurkkaan neljän ja puolen markan makulatuurit, joista oli tullut maksettua viisikymmentä penniä liikaa.

Miljoona, vähän toista! Mikä tässä piili?

Mutta rehti mieshän Eino Hyrkäs oli? Suora ja pureva, olipa kyseessä herra tai narri. Hotelleissa, virastoissa. Vapaaherrallekin: Typeryyksiä!

Ja mitä hänelle merkitsi jauhoinen miljoona! Hänellehän oli miljoona kuin meikäläiselle kymmenentuhatta. Monta rautaa tulessa. Monelta taholta tuli.

Miljoona yhdessä kaupassakin.

Ja meni.

Niinkuin joku toinen, vieressä olisi sen kuiskannut. Vaistomaisesti hän käännähti. Osasto oli tyhjä, niinkuin oli ollut monta asemanväliä.

Se toinen näkymätön maalari alkoi vedellä ja väriteliä.

Olikohan kenelläkään edes aavistusta, miten monessa pelissä sen sormet olivat? Hän pelasi kaikessa rohkein vedoin. Kymmenet sadatkin, tuhannet olivat hänelle tyhjää ilmaa. Sehän oli ilmennyt niin monessa ja monta kertaa, totalisaattorissa, hotellissa, tampurimajurillekin kaksi tai viisi kymppiä, mikä milloinkin taskusta sattui nousemaan.

Onni oli ollut pelissä näihin asti. Entäpä, jos oli kääntänyt selkänsä? Sama aaltohan se keikutteli yksilön kuin yhteisönkin purtta ja elämänjuoksua.

Ja sehän pelasi Monte Carlossakin. Pari kuukautta sitten teki ulkomaanmatkan. Jolla kerran oli uhkapelaajan luonto, niin saattoi kiihtyä, vaikka miten suuriin panoksiin. Vaikka koko omaisuuteensa.

Ja jättää köyhän miehen ja hyvän ystävänsä vaivaisen miljoonan takia kiipeliin. Kaikkia sitä mätäkuun helle aikuisen miehen päähän istuttikin!

Hän otti päällimmäisen lehden ja alkoi silmäillä pääkirjoitusta. Silmät sivusivat rivejä ja palstoja, mutta tajuntaan ei tarttunut yhtään selvää ajatusta.

Minkä vuoksi hän tilasi niin suuren määrän omaan tiliinsä laskutettavaksi? Ja mikä laivaa pidätteli ensin Hullissa ja sitten välisatamissa ja merellä? Eihän tähän aikaan ollut suurempia rahtauksia.

Tuuli!

Ja pitihän hänen liikemiehenä tietää, mitä seisahdus ja varaston loppuminen myllyssä merkitsee.

Hänellehän se enimmän merkitsi, pääosakkaalle. Tosiaan. Hänhän oli pääosakas, pääisäntä oikeastaan. Oli kai hänellä nyt niin paljon sananvaltaa omassa liikkeessään, vaikkakaan ei juridisesti, niin ainakin asiallisesti.

Vapaaherra on muodoissa tarkka. Minkä takia ei tullut hänen kanssaan edes puhelimessa neuvoteltua? Muutenkin kiersi paulaa.

Mutta täytyyhän hänellä olla omaisuutta jo yksin osakkeissakin, sen seitsemissä teollisuusyrityksissä, kilpahevosissa ja autoissakin tuollaista summaa vastaava määrä?

Lasti oli takavarikoitu. Autot, hevoset, talot, osakkeet? Yhtä helppo kai ne oli rahaksi muuttaa tai takavarikoida, varsinkin osakkeet, jotka kulkivat kuin postivekselit kädestä käteen, kaupungista kaupunkiin, useinkin monen käden kautta, ennenkuin joutuivat edes asianomaisen johtokunnan tietoon.

Hän torkahti unenhoureeseen. Maisemat olivat muuttuneet metsäisiksi, kalliot, puut ja pikkujärvet.

Puntari!

Mikä puntari?

Vaarivainajan puupuntari. Se, jota hän oli pitänyt kaupunkimatkoilla ja metsäisellä tiellä kumautellut väijyviä varkaita pääkuoreen.

Ei se noin paljon ota nokkaansa. Ei valtamerilaivan höyryvintturikaan. Neljäsataaviisikymmentätuhatta kiloa!

Nousee! Nousee! Kohta on vaakatasossa.

Talo niin. Peltoineen, metsineen. Karjoineen ja irtaimistoineen.

Ole irvailematta ja mene hiiteen siitä! Senkin mätäkuinen ankka.

Hän ponnahti istualleen. Vaununosastossa ei ollut vieläkään ketään. Juna pyyhälsi lohduttomia, mätäkuunhelteisiä rahkasoita.

31.

– Johtaja Hyrkäksen yksityisasuntoon! Osaatteko?

– Kyllä vain.

Vaihdetanko teki pari konemaista liikettä ja auto hyrähti vauhtiin.

Komea neljännen kerroksen rappukäytävä, avarat näköalat vesille ja puistoihin kahden puolen.

Ensimmäiseen soittoon ei tullut mitään vastahuomiota. Toiseen tuli, hiukan uninen, mutta sievännäköinen tyttö.

– Onko johtaja Hyrkäs kotona?

Heikki huomioi tarkasti. Tuntui siltä, niinkuin tyttö olisi tottunut tai ainakin varautunut kysymyksiin ja vastaanottoihin.

– Ei ole, ikävä kyllä.

– Missä hän on?

– Vaikea sanoa. Nykyään liikutaan niin nopeasti paikasta toiseen. Toista viikkoa sitten hän lähti ulkomaille, eikä hänellä ole tapana tehdä meille selkoa matkoistaan.

– Ei suinkaan. No, onko rouva kotona?

– Rouvako? Tyttö naurahti. – Nähtävästi herra ei ole johtajan lähituttavia.

– Verraten läheisiä, mutta sattuuhan erehdyksiä näin matkoilla. Sattuu kai sitä teidän isännällennekin väliin.

Tyttö ei ollut huomaavinaan, ei nyrpistänyt eikä säikähtänyt.

– Minä niin mielelläni sanoisin herralle, jos vain tietäisin.

– No tiedättekö te ehkä, kuka hoitaa isäntänne asioita silloin, kun hän on pitemmillä matkoilla.

– Minä kastelen kukat...

– Älkääpä, ette te ole niin yksinkertainen, kuin tahdotte luulotella.

– Talonmies meillä...

– Onko teillä ketään järkevämpiä ihmisiä kotona?

Tyttö ei nyrpistänyt vieläkään.

– Ei meillä olekaan muita kuin Liisa, ja hän on kesälomalla. Eikä hän ole sen järkevämpi kuin minäkään, sillä hän aikoo mennä syksyllä naimisiin, vaikka meidän herra sanoo aina, ettei nykyaikana kukaan järkevä ihminen mene naimisiin.

Heikin täytyi nauraa vastoin tahtoaan ja harmissaankin.

– Huomaan, etten tule teidän kanssanne hullua hurskaammaksi.

– Ei minun kanssani kukaan muukaan hullu ole tullut hurskaammaksi.

Täytyi naurahtaa taas.

– Huomaan, että teidän isännällänne on makua, vaikka olen jo ennenkin ollut siitä selvillä.

– Jaa naisasioissa. No hänellä on. Hän on kaupungin hienoin herra.

– Ettepä olekaan kovin vaativainen. Hyvästi sitten!

– Hyvästi! Tulkaa toisen kerran, sitten kun herra on kotona.

Tyttö saatteli ensimmäiseen porrasvälikköön.

– Se on kovin ikävää, mutta en minä sille mitään mahda. Kun tulette toisen kerran ja herra sattuu olemaan kotona, niin tulette varmasti meillä viihtymään.

Sanoi ja hypähti kuin västäräkki pari askelmaa kerrallaan, hienot silkkisukkaiset sääret vain vilahtelivat.

Heikki ajoi myllylle.

– Vai johtaja Lahtela! Hauska tutustua henkilökohtaisesti, paljonhan jo muuten on oltukin asioissa.

– Suokaa anteeksi, että menen suoraa päätä teitä ehkä oudostuttavaan ja arkaluontoiseenkin asiaan. Voitteko ja haluatteko sanoa, minkälaiset herra Hyrkäksen yksityisasiat ovat?

Se oli todellakin vähän yllättävä kysymys etuvalmistelun jälkeenkin, ehkä vähän arkaluontoinen.

– Herra Hyrkäs on meidän myllymme pääosakas.

– Samoin meidän.

– Minä en tiedä sanottavasti muuta, paitsi sen, minkä tekin varmaan tiedätte. Tekee suuria kauppoja, on mukana monissa yrityksissä, joustava ja älykäs mies, tiaisten ja onnen suosikki.

– Tiedän sen.

– Niinhän sanoinkin.

Syntyi äänettömyys. Miehet tutkivat toisiaan.

– Mutta mitä sanotte siitä, että hänen viljalaivansa on takavarikoituna Helsingin satamassa.

– Sitä en tietänyt.

– Siitä piti jäädä meille viisisataatuhatta kiloa.

– Ja meille loput.

Istuttiin ja seivästeltiin taas.

– Onko hän pitänyt tapanaan ottaa myös teiltä jauhoja yksityistiliin?

– Aikaisemmin suuriakin määriä. Hänellä on erinomainen kyky sijoittaa.

– Onko hän maksanut?

– Aina!

Äänettömyyttä taas.

– Minulla ei ole liikaa aikaa, enkä tahdo kuluttaa sitä teiltäkään. Tiedän, että olette kilpailija ja että tämä tavallisella mitalla arvostellen on tyhmyyttä, mutta puhun kumminkin niinkuin mies puhuu miehelle. Olen lähettänyt lähes puoli miljoonaa kiloa Hyrkäksen tiliin omista varastoistamme.

– Se on suuri määrä.

– Se on sellainen määrä, että minä olen suossa, jos laskelma pettää.

– Hyrkäs ei petä.

– Mutta lasti on takavarikoitu!

– Jos se pysyy jäässä, niin se on meillekin aika kolaus.

Johtaja napautti sormillaan pöytään, ja katseli ulos, josta näkyi lainehtivaa aavaa vettä.

– Paljon mahdollista, että hänellä on vaikeuksia, mutta ne ovat arvaamattoman suuria, ellei jyvälasti viikon kuluessa irtaudu. Te saatte omanne ja me saamme loput, niin ainakin uskon.

Miehet nousivat ja hyvästelivät. Heikki meni vielä kolmanteenkin paikkaan, Hyrkäksen pankkiin.

Siellä oli melkein yhtä pyöreät seinät kuin yksityisasunnon eteisessä, ei pienintäkään naulaa eikä rakoutumaa.

Johtaja Hyrkäksen asiat? Kunnossa, täysin kunnossa! Arvopapereitaanko? Hoidamme, milloin jättää hoidettavaksemme.

– No diskonttaisitteko hänen hyväksymänsä miljoonan markan vekselin? tiedusteli Heikki vähän kiusaantuneena, kun ei enää muutakaan osannut.

Yhtä veikeätä siihenkin.

– Jaa, riippuu asettajasta ja muista asianhaaroista. Viime aikoina emme yleensä ole niin suuria papereita diskontanneet ja harvemmin niitä kukaan pystyy esittämäänkään.

Se oli kai letkaus letkauksesta.

Oli kiirehdittävä junalle, eikä se puleeratun seinän hapuileminen tuntunut enää muutenkaan niin erittäin huvittavalta.

Paluumatkalla hänen mieleensä juolahti, että voisihan järjestää tavaran vastaanottajille maksukiellon. Suurin sopi matkaan pienellä mutkalla. Paras käydä henkilökohtaisesti tapaamassa.

Hän kirjoitti kotiin ja konttoriin. Päivän lisäviivytys.

Olivatko jauhot saapuneet? Olivat saapuneet ja hyvässä kunnossa. Erittäin hyvää tavaraa. Tilaamme vastakin teiltä.

Konttorihuone oli ahdas ja tupakansavuinen. Hiotti ulkoisesti ja ahdisti sisäisesti. Oli mentävä asiaan ja päästävä ulos.

– Jauhot lähetettiin meiltä johtaja Hyrkäksen määräyksestä ja tiliin.

– Niin!

Tukkuliikkeen johtaja kiinnostui ja nosti katseensa.

– On vähän epävarmuutta, epäselvyyksiäkin. Minä pyydän myllyni nimessä, ettette suorita maksua asianomaiselle tai määräämälleen, ennenkuin ilmoitamme.

– Valitettavasti tulee määräyksenne liian myöhään. Me olemme jo suorittaneet.

– Mitä, eihän neljäätoista päivää ole kulunut!

– Eikö ennemmin saa suorittaa? Tämä on yllätys minulle. Tukkukauppias naurahti.

– Anteeksi, ymmärsitte väärin. Eihän se yleensä ole tavallista.

– Tässä tapauksessa sattui olemaan. Sattuu meillä joskus muulloinkin, ettei tarvitse haravoida neljäätoista päivää. Kyseellisestä jauhomäärästä maksettiin osa ennakkona, osa kohta papereiden saavuttua.

– Kenelle?

Ehkä se oli vähän liian kiihkeästi kysytty, tai oliko tukkukauppias jollakin tavoin äreässä vireessä.

– Minulla ei ole tapana jutella juuri kaikkea, minkä tiedän, niin kiintoisaa kuin se joskus kyselijälle olisikin. Tavara tuli herra Hyrkäksen tiliin. On, on ja ei, ei, mitä siihen lisätään, on pahasta! Jos herroilla on epäselvyyksiä keskinäisissä asioissaan, niin voin neuvoa teille hyvän asianajajan.

– En tarvitse!

Heikki kumarsi ja lähti. Ahdisti rintaa, hiotti, mutta samalla värisytti.

Pitkä junamatka. Ajatukset ja mielialat iskivät myötä ja vastaan kuin tyrskyt kallioisessa koskiuomassa. Se oli yhtä pyörivää vyörymistä kallioon lyövien tyrskyjen mukana. Jos yritti kiivetä, niin ote ei pitänyt. Löi vain päänsä verille kiviin. Mutta keskivirran vaahtoaviin pyörteisiin tahtoi tukehtua.

Kuka painoi? Kuka painoi ryssää päästä? Sehän oli maailman sivun pulputtanut.

Toisten asiakkaiden tilin järjestely oli tietysti sama. Hyrkäs ei petä. Minä ainakin uskon niin.

Kuinka hän voi leikkiä tuollaista? Eikö hän ymmärtänyt, että se oli toiselle elinkysymys? Puntarivaa'assa jauhot ja sukutalo. Oliko se kaamea uni? Ei, sehän saattoi viikon parin perästä olla hirveä todellisuus.

Juna jyski. Ajatukset jyskivät.

Pankissa oli huomenna ja lähipäivinä kireitä maksuja. Tili kiinni. Vekseleitä ei ollut ja mylly seisoi. Johtokunta pitäisi kutsua koolle. Kotona odotetaan ja pelätään. Kertun mieli aavistelevan herkkä kuin henkäys ikkunaruudussa. Lapset: missä isä viipyy?

Ravintola-asemia. Ei mennyt alas kuin kivennäisvesiä, ellotti tyhjässä vatsassa lähitunteina.

Mieskö hän oli? Tämäkö oli irvistys kohtalonkohluille? Entä sokeat ja rammat? Nousihan se sellainenkin leikkitapuli, mutta juna heilahteli ja tapuli kaatui.

Olihan kokemusta jo sadantuhannen markan vähittäismaksu-urakasta. Minkä tähden piti nikotella joka kerta neljäntuhannen markan shekille, hötäistä kirje ja pistää jäljennös kuin myrkkypilleri alimpaan yksityislaatikkoon? Kymmenen kertaa satatuhatta, kymmenen à kahdentoista prosentin korkoineen. Laskepa ylimalkaan, kuinka monta neljäntuhannen markan shekkiä siitä tuli!

Hirvitti kuin lapsuusajan iankaikkisuusvertaukset. Alkuun pääsi, mutta loppua ei näkynyt. Ahdistus ja hengenvaiva.

Jospa oli turhaa koko pelko? Olihan hän aina ennenkin selviytynyt. Hän ei voisi jättää viatonta miestä ja myllyään, myllyjään, pulaan. Jospa hyvinkin jo huomenna oli konttorissa ja nauroi koko metkulleen tartuttavaan tapaansa? Kesäinen aika ja lentoyhteys maasta maahan. Päivällisellä Pariisissa, illallisella Helsingin Pörssissä. Sehän olisi niin Hyrkäksen tapaista.

Tai jos oli parhaillaan pelipankissa? Onnen ja naisten suosiossa. Vaikka kymmenen miljoonaa tällä hetkellä olisi kahmaissut.

Tai hävinnyt. Eikö onnen ja naisten suosio ollut yhtä häilyväinen sille, joka niitä perhoina pyydysten?

Ei, mutta käyttämistä vartenhan järki on annettu, vaikka tyhmeliini sitä käyttelee kuin lapsi partaveistä. Minä olen minä, juna on juna ja mylly seisoo, koska ei ole viljaa. Huomenna on raskas päivä, ylihuomenna kenties raskaampi ja voi seurata...

Minun täytyy kestää ensimmäinen, toinen ja todennäköisesti kolmaskin.

Minulla on nälkä ja heikottaa. Ravintolavaunussa on maitoa ja lämmintä ruokaa.

Minua nukuttaa. Monta yötä olen valvonut, nukkumatta ei jaksa, tai jos jaksaakin, niin puhelee pehmeitä.

Kymmenen tuntia on vielä aikaa. Makuuvaunussa on tilaa. Maksaa vain kolmekymmentä markkaa.

Minä syön ja menen maata.

Hän nousi ja teki sen.

32.

Heikki heräsi muutamaa minuuttia ennen määräaikaansa, pesi ja pukeutui. Osastossa ei ollut muita. Hän nosti keskimmäisen vuoteen ja istahti suunnittelemaan.

Kotiin oli soitettava heti, samoin Helsinkiin. Arvopostin tuloon oli kaksi tuntia. Siinä ajassa ehtinee selvittää vaikeimman edellispäivien kirjeenvaihdon.

Johtokunta? Jos se olisi ollut Bergmanin ja Pitkäkosken, olisi se kokoontunut iltapäivällä. Mutta se oli kauppaneuvoksen ja vapaaherran. Sen oli tarpeetonta, jopa vahingollista kokoontua lähipäivinä.

Niin oman säilymisesi kannalta, miten myllyn?

Hän punnitsi hetken aikaa asiaa kuin kylmä, vieras mies.

Myös myllyn. Sitä ei uhannut mikään suoranainen vaara. Sen menetyksen esteeksi, mikä sitä uhkasi, eivät nämä herrat panisi eivätkä pystyisi panemaan rikkaa ristiin. Mutta kohun ja metelin ja ylimääräisen yhtiökokouksen, kaiken sen, tällä hetkellä tarpeettoman ja voimia kuluttavan, he melkein varmasti saisivat toimeksi. Kylmästi myllyn edun kannaltakin ottaen oli siis parempi, että herra kauppaneuvos makailisi auringon varjossa pihapuun alla ja vapaaherra lämmittelisi verettömiä käsiään päivänpuoleisella lasikuistilla.

Pankki ja Virkkulan kaksinkertaiset silmät? Tänään eräytyi yhdeksänkymmentä, mahdollisesti yhdeksänkymmentäviisituhatta. Oli melkein varma asia, ettei tunnusteita ja rahaa ollut kuin viidenkymmenen paikoilla. Apupaperi kylmästi. Sellaista kummaahan ei ole esitetty puoleentoista vuoteen. Virkkula katsoo, kääntää ja katsoo sitten silmiinkin neljännesminuutin. Se ei ollut auringonvaloa, ja sitäpaitsi lasit hajoittivat syttiön tehottomaksi.

Iltapäivä menee puhelinsoittoihin Hyrkäksen asiakkaille ja kireimpään kirjeenvaihtoon omille hätäytyneille. Se voi mennä myöhäänkin. Tuskinpa niin myöhään sentään, ettei ehtisi puolen tunnin kävelylle.

Juna vihelsi. Tuttua esikaupungin tammilautaa, puisto ja mylly.

Neiti Miettinen oli jo konttorissa. Rasittunut ilme ilostui. Minkähänlaisen ryöpyn läpi lienee laskenutkin, kolme päivää, tyttöparka!

– Kuuluuko mitään uusia?

Neiti Miettinen katsoi ja ymmärsi, mitä uusia kysymys tarkoitti.

– Ei mitään.

Lahtela huomasi pöydällään avatun kirjepinkan, kolmisenkymmentä silmämääräisesti arvioiden.

– Paitsi tietysti näitä, mutta nehän eivät ole meille uusia. Olkaa hyvä ja pyytäkää kaksi puhelua Helsinkiin, speditöörille ja Suomen Höyrylaivakontturiin, heti kymmeneltä, minä pyydän tällä toisella vähän lähemmäksi.

– No, sinäkö siellä olet!

Ensimmäisten sanojen jälkeen Heikki tunsi olemuksessaan omituisen värähdyksen. Konttoripöydän osaksi mustetahraiseen pöytäkalenterin imupaperiin kirkastui äärikuvioltaan vaikeasti määriteltävä, mutta muuten selväpiirteinen, väreiltään ja viivoiltaan hienovivahteinen naisen muotokuva. Siinä kuvasteli pelkoa, jännitystä, iloa, ennenkaikkea sitä. Huulet värähtelivät, poskien vielä matalapohjaiset poimu-uurteet elivät kuin heikko virta olisi niissä väreillyt, silmäkalvoa voiteli kostea kyynelkiilto.

– Kuule, Kerttu! Minä uskon, että täydellinen kuvalähetys radioteitse on aivan lähipäivinä lopullisesti ratkaistu kysymys.

Puhelimessa helisi vastaan nauru. Kuvan viivat ja värit leikkivät. Poimuissa hyppelehti vallaton kevätpuro, mutta silmissä vuorotteli päivänpaiste ja herkkäpisarainen kevätsade.

– Mitä sinulle kuuluu?

– Hyvää suurin piirtein. Kuule! Minä en tule kotiin viikonpäiviin. Älä kysele, äläkä sure! Minä tulen heti, kun sopii. Heti. Kuulitko? Minun parhaimmat ääni- ja kuvaterveiseni teille jokaiselle erikseen ja kaikille yhteisesti. Hyvästi!

Kuvan värit vaihtuivat taas, viivat hyppelivät muodostaen suuren, kohtaloonsa tyytyvän kysymysmerkin.

– Hyvästi!

Loppusoitto. Kuva häipyi yhtä nopeasti kuin oli muodostunut, ja jäljelle jäi taas vain mustetäpläinen imupaperi.

Kirjeitä oli kaksikymmentäkahdeksan, lyhyempiä ja pitempiä, mutta sisällöltään toistensa tapaisia.

Ne olisi voinut kuitata kiertokirjeellä, mutta täytyihän kohteliaassa vastauksessa olla myös persoonallisuuden tuntu ja leima.

Hän ehti vastata viiteen, ennen kuin tilatut puhelut tulivat.

– Valssimyllyltä johtaja, hyvää huomenta!

– Hyvää huomenta!

– Kuuluuko uusia?

– Laiva on ankkuroinut sivuun. Mitään määräyksiä ei ole tullut.

– Olkaa valmiit järjestämään meille näinä päivinä saapuva oma lasti pikaisimpaan lähetykseen!

– Kyllä, viivytyksettä.

– Hyvästi!

– Hyvästi!

Höyrylaivaosakeyhtiön puhelu seurasi välittömästi, ruotsinvoittoinen, vähän särähtelevä ääni.

Porkkalassa. Purkaa ylihuomenna tai viimeistään lauantaina.

Aamupäivästä tuli useita tilaamattomia ulkolinjapuheluja.

– Me olemme jo kyllästyneet odotukseen. Pitkäksi tahtoo käydä meilläkin. – Jos ette olisi niin vanha ja rehti tuttavuus, niin... – Sanokaapa muuta. Mutta järjestäkää nyt jotenkuten. Mastot näkyvät jo Porkkalassa ja satamajätkäin kynnet syyhyvät urakkatöihin.

– Eikö vieläkään lähetetty. Minä tulen hulluksi tällä hetkellä. – Ettekä tule, en minäkään tule. – Mutta minä en kärsi, että vakinaiset asiakkaani kiikuttavat oveni ohitse jauhosäkkiä käsirattailla. Sallikaa kerran toisellekin antamisen ilo. Muuten, laiva on lähtenyt jo Porkkalasta.

Tämäntapaista se oli. Mutta siihen parkkiintui ja tottui. Neiti Miettinen hymyili osanottoisesti. Neiti Tähtelä kiemurteli kuin vatsanväänteissä; ei tiedä, vaikka olisi ollutkin, kun oli mätäkuun loppupäivät ja viinimarjojen aika.

Arvoposti tuli, mutta samaan aikaan ilmestyi portaanpieleen vapaaherrallinen riippapiiska. Heikki hätkähti, ehkä siksi, kun se ei kuulunut aamuisiin junaohjelmiin, mutta ainahan niitä lisäyksiä ja muutoksia sattui hyvissäkin arpajaisissa.

Vapaaherralla oli yleensä kiusallinen tapa esiintyä aamupäiväisin pankkiajan edellä. Bergman ei tehnyt sitä edes ihmeeksi. Todennäköisesti se johtui herrojen erilaisista elintavoista. Vuorilinnassa syötiin aamiainen kahdeksalta, vapaaherra nautitsi nähtävästi kahdeltatoista.

Tuli jo portaissa. Heikki nosti arvopostin neiti Miettiselle ja pyysi laatimaan pankkilistan.

Vapaaherra oli harvinaisen lämpöisellä tuulella. Olikohan tonttikauppoja tiedossa vai laivaosakkeet nousseet?

– Teillä mylly seisoo, olen kuullut.

Sääsuhteiden vuoksiko? Aivan niin, aivan niin. Varasto tyhjänä, kuulin neiti Miettiseltä. Suuria tilauksia. Sehän on oikein hauskaa. Kaiketi herra johtaja on hankkinut tarkat luottotiedot. Nykyään saa olla hyvin varovainen. Vaikka turhahan minun näistä herra johtajalle. Toivottavasti teillä on kokemusta ja vakiintuneet prinsiipit.

Olisi erittäin hauska tutustua nyt perinpohjin myllyyn ja koneistoihin, mutta on valitettavasti kahdelta tärkeä yksityinen neuvottelu erään ulkomaisen asiakkaani kanssa.

Heikki hengähti pitkään.

Vapaaherra käveli pitkin harppauksin ja hieroskeli käsiään.

– Mutta kuulkaahan, herra johtaja! Tuon naulakon me siirrämme eteisen puolelle. Se häiritsee, varsinkin kokousten aikoina.

Hän harppasi katsomaan eteisen puolelle ja jätti oven auki.

– Tuohon se sopii erinomaisesti. Sepä oivallinen keksintö. Talvikuukausien ajaksi voi täällä järjestää lämmityksen kamiinalla, ei tarvitsee ostaa, meidän puuseppäverstaasta vapautuu, kun syksyllä järjestämme keskuslämmityksen.

Vapaaherra harppasi takaisin konttoriin ja hykerteli uusille oivallisille keksinnöilleen.

– Tuo teidän järjestäjähyllynne on ahdas ja verraten primitiivinen. Vähintään kolmen vuoden arkisto pitää olla aina käsiteltävissä. Sitä paitsi se antaa ulospäinkin arvokkaamman leiman.

Hän harppaili ja mittaili käsillään suurinta akkunavälikköä.

– Suunnilleen kaksi ja puoli metriä. Siihen me teemme sen. Vielä tällä viikolla annan meidän puuseppämestarimme suunnitella.

Hän otti muistikirjansa ja merkitsi mukana äännellen: pituus kaksi ja puoli metriä, väri Billnäsin keltainen, ruiskuväri ja selluloidilakkaus. Hyvä on! Se tulee suuresti juhlistamaan konttoria ja kun samalla tulee naulakkosiirros, niin...

Silminhuomattavasti vapaaherra odotti, että jatko olisi seurannut toiselta taholta, mutta kun ei ole synnynnäistä hienoutta, niin turhaan sellaista joutui odottelemaan.

Lahtela odotteli muuta. Neiti Miettinen odotteli vielä hartaammin, hän melkein rukoili hengessään. Billnäsin kuperapohjainen tuoli poltti kuin rautahella.

Hän ei ollut ehtinyt eikä osannut puhua vielä pankkiasioista. Herra siunatkoon! Kello puoli kaksi! Löi helähtäen kuin ainakin tärkeän asian vahvistukseksi. Viisikymmentäkahdeksantuhatta uupui. Hän oli laskenut rahat, postivekselit, tunnusteet ja tilillä olevan saldon kahteen kertaan koneella.

Ja vapaaherra mittaili pitkine sormineen hyllynpaikkoja osoittamatta vähääkään kiiruhtamisen merkkejä. Eikö johtaja voinut jollakin tavoin huomauttaa, vaikkapa siitä neuvottelukokouksesta? Kello jo viisi yli! Tässähän tuli kohta kipoinen kiire ja peri huutava hukka.

Niinkuin Heikki olisi kirjaimelleen arvannut neiti Miettisen viimeiset ajatukset, hän oli juuri huomauttamaisillaan vapaaherran odottavasta vieraasta ja tärkeästä neuvottelusta. Vapaaherra ennätti onneksi itse aikaisemmin.

– Mutta kello! Minunhan on välttämättä oltava konttorissani kahdelta.

Muutama harppaus rattaille – kauanko niin pitkillä säärillä muutamaa metriä käveli. Olisi luullut niillä ehtivän nopeammin kuin lyhytjalkaisella hevosella.

Neiti Miettinen ihan ponnahti tuoliltaan.

– Täällä on suuri aukko.

– Minä tiedän sen. Suuriko?

– Niin suuri, että...

– Antakaa tulla vain. Nyt käyvät ne tuulet, että on totuttava suurempiinkin.

– Viisikymmentäkahdeksantuhatta.

– Korkoineen?

– Niin!

Heikki repäisi lehtiöstä vekselilomakkeen ja merkitsi kuusikymmentä, neiti Miettinen ojensi täysinäisen kuoren. Kello oli viittätoista vailla.

Hän jätti tavalliset tavaravekselit laskettaviksi ja meni suoraa päätä johtajan konttoriin.

– Joko teillä taas on apupaperi! Minä luulin, että niistä päästiin.

– Niin minäkin luulin.

Seurasi se neljännesminuutin keihästys. Kumpikaan silmäpari ei värähtänyt, kaksoisparilla oli parempi asema valosuhteiden ja itse asiankin puolesta.

Virkkula hellitti ja katsoi lähemmin vekseliä, joka muodollisesti oli moitteeton; siirtonimi oli oikealla paikalla, kolmanneksen osuus numeromerkinnästä alaspäin.

– Sattuu näin viime minuuteille.

– Niinpä se valitettavasti sattuu.

Audienssi oli päättynyt. Kuudenkymmenen korot yhdeksänkymmenen korkopäiville yhdentoista mukaan oli nopeasti laskettu. Nopeammin vielä olisi leikannut kymmenen mukaan, mutta se nähtävästi ei sopinut marginaaleihin.

– Yhdeksän ulkolinjapuhelua kiireellisinä! Tässä luettelo, neiti Tähtelä on hyvä ja pyytää.

Puhelinneiti tahtoi ihan hermostua. Ukkosta ilmassa ja linjatkin epäkunnossa. Mihin sitä yhdellä kertaa semmoinen paljous?

Mitäpä se teitä liikuttaa. Kaksinkertaisen maksunhan te jokaisesta saatte. Kannattaa linjatkin korjauttaa.

Neiti Tähtelä oli hyvin turski näissä asioissa, monta vertaa etuisampi kuin neiti Miettinen, joka kärkevistäkin sanoista vain joko punastui tai kiitti, usein teki kumpaakin.

Ensimmäinen puhelu tuli.

– Halloo! Kauppias Halonen Lahdensuussa.

– Täällä johtaja Lahtela valssimyllyltä. Pyydän tiedustaa, oletteko maksanut jo johtaja Hyrkäksen tiliin toimittamamme jauhot?

– Jaa Hyrkäksenkö? Jo veikkoset kahteenkin... tuota kuitit ja kuittauksetkin jo aikapäiviä kirjatut. Mitä tämä tämmöinen oikein...?

– Eipä mitään sitten. Anteeksi, että vaivasin!

Melkein samaa maata oli toinen, kolmas, vieläpä neljäskin.

Viides ilmoitti, että jos voisitte lähettää pari, kolme lastia lisää Hyrkäksen tiliin, niin olisi hyvä. Hänen debetissään oli kyllä sellaisen vara. Hyviä jauhoja muuten, ei mitään valittamista.

Kuudes kuuli huonosti ja oli pidättyväisen lyhytsanainen, sen verran lopuksi ilmoitti, että reilassa on. Sai nukkua huoleti.

Seitsemäs ihmetteli tällaisia soittoja. Eihän ollut mikään aprillipäivä ja mätäkuukin ihan lopullaan. Muuten maksettu täysin. Sai lähettää vaikka valantehneet tilintarkastajat.

Kahdeksannessa ei ollut johtaja kotona, sitä vastoin hyväantoinen konttorineiti. Jaa että laskuko maksettu? Kyllä meillä vain laskut maksettiin aina neljälletoista päivälle, eikä päivättykään väärin, sai tutkia vaikka postileimasta. Ja mitä Hyrkäksen jauhoihin tuli, niin ne oli kaupoissa maksettu jo ylittäen etukäteen. Jos jotakin mukisemista oli, niin sopisi valittaa Savonlinnan tuomiokapituliin!

Lahtela soitti kiinni, jottei tulisi kaksinkertaisia tuplamaksuja.

Sitten tuli pitkänpuoleinen tauko, niin pitkä, että neidit olivat ehtineet aikapäiviä lähteä ja eräs Laine-niminen iltavuoron mies esittää tärkeän asiansa johtajalle.

– Meinaan vain, että mitä kenkkuilemista tämä oikein on, miksi ei mylly pyöri?

– Siksi, kun ei ole jyviä. Lienee Laine sen huomannut?

– Pitäisi järjestää, ettei pääsisi loppumaan. On kai sitä sen verran aikaa.

– Luulisi olevan. Mutta eikö Laine voi pitää murehtimatta vähän pitempää kesälomaa, niinkuin kaikki toisetkin?

– Kyllähän sitä on hyvä puhua semmoisen, jolla ei ole nälkä!

– Ettehän te ole nälkäisen näköinen, myllyn lihavin mies, eikä teillä ole edes perhettäkään.

– Jaa, jaa, mutta tarvitsee sitä akatonkin mies leipää ja...

– Ja ryypättävää!

Mies oli lihava, vähän ihrasilmäinen, mutta herkkävaistoinen, niinkuin varislinnut yleensä. Ihmeteltävän nopeasti hän joutui ulko-ovelle. Sopivaan aikaan, sillä yhdeksäs ja viimeinen tilauspuhelu joutui.

Ei ollut maksettu.

No ihme, melkein enemmän pettymys kuin ilo.

Hän soitti loppusoiton ja etsi asianomaisen kortin.

Viisituhattaneljäsataakuusikymmentä markkaa.

33.

Heikki kirjoitti vielä vastineet aamupäivältä jääneisiin kirjeisiin. Sittenpä alkoi olla lopussa sekä päivä että mies.

Hän meni omalle puolelleen ja heittäytyi sohvalle. Väsyneenä ollen se oli useinkin vaarallista, turtui, eikä tahtonut päästä nousemaan. Hetkeksi karkkoutuneet ajatukset hyökkäsivät kuin suppupaarmat väsyneen kyntöhevosen kimppuun.

Oliko päivä antanut mitään myönteistä? Viisituhattaneljäsataakuusikymmentä markkaa, uuden selluloidilakalla ruiskutetun arkistohyllyn ja naulakon siirron eteiseen. Ei muuta.

Monelle se olisi ollut iltainen ilonaihe. Minkä takia ihminen oli tullut niin vaativaiseksi?

Hän nosti jalkansa päätykorokkeelle, pisti kätensä ristiin rinnalle ja sulki silmänsä. No, hyvät herrat, paarmat ja ampiaiset, pöytä on katettu!

Mutta paarmat ovat sukua varislinnuille. Eivät ne käskemällä tule, vaan vaanivat aikaa ja hetkeä.

Ei alkanut kuulua. Odottaja torkahti, vaikka olikin edellisenä yönä nukkunut yli yhdeksäntuntisen unen. Silloin alkoi napsahdella:

Vapaaherran pitkänluisevat, verettömät sormet naputtelivat ensiksi.

Oliko herra johtaja hankkinut luottotietoja, kun oli näin suuret kaupat? Nykyaika oli vaarallista. Luottotietojako Eino Hyrkäksestä? Hänhän omisti osakkeita viisi kertaa enemmän kuin vapaaherra von Sidensnör. Jaa, jaa, osakkeet eivät merkinneet yhtään mitään, tänään Heikkisellä Viipurissa, huomenna Nyholmilla Turussa.

Suurempi arkistokaappi, viisi metriä. Tuo ikkuna saa mennä peittoon, mutta kymmenen vuoden kirjeenvaihdon täytyy olla aina näkyvissä ja laskujen, laskujen varsinkin. Eihän herra johtaja vain ole myynyt luotolla epävarmoille asiakkaille?

Meillä ei ole tämän järkevämpiä. Kukaan järkevä ihminen ei mene enää naimisiin. Minä kastelen kukat ja... Tulkaa toisen kerran, niin tulette varmaan viihtymään. Ei, ei, mutta menkää nyt. Ette te saa katsoa noin ettekä olla minun herralleni vihainen ettekä vaivata mokomilla jauholaskuillanne. Hän pitää vyötäisiltä ja katsoo hampaita. Ei, minun täytyy mennä, jos herra sattuisi tulemaan. Ei koko kaupungissa ole niin hienoa miestä!

Mitä ihmettä! Ette suinkaan koko laivanlastia meille lähettänyt? Neiti Tähtelä pyytää pikapuhelun heti Helsinkiin. Ei, ei tarvitse pyytää. Koko junanlasti on jo myllyn takana. Täyttyvät kerran kaikki rotankolotkin.

Mitä hullua! Eikö siellä ollutkaan viljaa, vai eikö elevaattori toimi?

Pöytiä, sänkyjä, rattaita, riepumattoja. Onko tämä mikä rojujen huutokauppakamari? Ajakaa Häkli & K:ien toimistoon.

Saksalainen täällä rottia prässäili. Ei meillä ole tapana...

Neljäsataaviisikymmentätuhatta kiloako viljaa? Mutta eihän se tuommoinen kahden veturin karavaani sentään ole. Ajakaa hiiteen nuo rojuvaunut tieltä!

Mitä rahtikirjoissa? Mitä houritte? Oletteko juovuksissa, valtion virassa oleva mies? Lahtelan perintötaloko teidän halkovaunuissanne? Se on yli kolmesataa vuotta ollut samalla suvulla, eikä sitä koskaan lastata teidän romurattaillenne.

Kas Sorsalahti! Ettekös te ole kuollut, muistelen lehdistä lukeneeni? Laihtunut olette Mustialan ajoilta. Tehän olitte ennen kuin amerikkalainen hiiliveturi. Masiinaksi me teidät ristimmekin. Te myöhästyitte monta kertaa tunniltanne. Mutta te olitte viisas mies, vaikka laiska. Me pidimme teistä paljon, varsinkin sen jälkeen, kun sisäköltänne kuulimme, että pistätte kaikki kokeet suoraa päätä tuleen. Joskus te nostitte leveäpohjaiset kenkänne pöydälle ja piditte vielä samalla tunnilla meille esitelmän hienosta käytöksestä. Kerran me liitusimme tauluviivottimen leveän pään ja te pistitte sen tapanne mukaan suureen kitaanne. Joskus te ummistitte silmänne ja laskettelitte numeroja ja plusseja, että sylkipisareet pärskivät: Kahdeksan plus kahdeksan plus kahdeksan plus,..

Neljätuhatta plus neljätuhatta plus neljätuhatta plus – – – on yhtä kuin Lahtela?

– Yksi miljoona! – Ei! Sehän on äks!! Eikä Lahtela selvene siitä milloinkaan.

Kuinka te viimeisillä minuuteilla tuotte näin suuren apuvekselin? Eihän tämä kovin suuri, vain yhdeksänkymmentätuhatta. Vain! Kaksinkertaiset silmät polttavat kuin kekäleet. Mihin te yhden nollan aloitte pimittää? Ei tämä ole mikään kymmenmurtoluku. No olkoon menneeksi, se vaatii kymmenen kertaa kaksikymmentä sekuntia, siis kolme minuuttia kaksikymmentä sekuntia. Oletteko valmis?

Miksi asetatte tuolinne niin, että aurinko sattuu asiakkaan silmiin. Ja sitä paitsi teillä on kuperat lasit! Tämä on pankin puolelta väärää peliä.

Jaha, näkyy, että ette pysty diskonttaamaan yhdeksänsadantuhannen paperia...

No, antaa leimuta sitten! Pari minuuttia mies kestää vaikka kiehuvassa kyypadassa.

Loviisa ja Halkilahti? Siinä vasta sopiva pari, vaikka naimisiin menisitte. Elekääpäs! Minä olen nainut jo vanhassa maailmassa tarpeekseni. Vieläkös sinä vääkistelet? Vieläkö jo! Kunhan jauhattelet tämän vuoren loppuun, niin vähemmän viisastelet, vähemmän jo! Niin, ei se liikoja viisastellut Simpsonikaan, vaikka olikin semmoinen simpanssi. Elä helekatissa niin kovin paljon kiviä, valssit särkyy ja magneetit. Leheksiä väliin, noin! Tissis, tassis! Tämä on aktiepuulaaki. Heikompi puluputtaa, mutta aina joku pinnallakin keikkuu.

Heikki heräsi ja ponnahti lattialle. Niskaa pakotti pahan asennon paine. Akkuna oli jäänyt auki. Äkäisiä kärpäsiä survoi ja lenteli ilmassa.

Kaikkiin paikkoihin sitä pitääkin lehmääntyä lojumaan!

Kahdentoista kilometrin kävelykuuri. Sillähän se on rangaistu. Ulkona oli jo melkein pimeä ja taivas tuntui sadeuhkaiselta.

Hän otti sadetakin ja harppasi vapaaherran askelin puistokäytävälle, poikki- ja pitkälle kadulle. Vastaan tuli nauravia tyttöjä ja venkoilevia poikia.

Niskaa pakotti ja pisteli vielä ja muutenkin oli ellottava tyhjyydentunne. Vastaus kierähti kadun kulmassa eteen: Heleena Kansanen, KAHVILA ja RUOKALA.

Milloin hän oli syönyt? Ravintolavaunussa eilen illalla. Siitä oli kulunut jokseenkin pyöreä vuorokausi.

Heleena Kansasen ruokalista, jonka palvelevainen kansatar hänelle tarjosi, oli selväpiirteinen:

    Silliä ja perunoita (uusia) 2:–
    Nakkimakkaraa ja perunoita  2:–
    Hernekeittoa                2:–
    Riisipuuroa                 1:50
    Viiliä ja talkkunoita       1:50

Hän valitsi ensimmäisen ja viimeisen, lisäksi leipää, lasillisen maitoa ja kaksi annosta voita, koska kerran oli uusia perunoita.

Kansatar naurahti, meni ja tuli hyvin näppärästi tarjottimineen. Neiti Kansanen oli varmaankin keittiöneuvotteluissa monta kertaa huomauttanut, miten uusia kundeja oli käsiteltävä, ja taisi salakkaeleinen kansatar sen ehkä itsestäänkin huomata.

Voita uuden perunan nokkaan. Kylläpähän osasi olla hyvää tämä entisen kerjäläispojan kuningasherkku. Vesi tuli kielelle jo asetellessa.

– Kuulkaa neiti! Tuokaa vielä toinen annos uusia perunoita, silliä ei tarvitse.

Salakka vilahti, oven takana tirskahtikin. Sehän oli aika poika syömään perunoita.

– Seitsemän markkaa kaksikymmentäviisi penniä!

Neiti alkoi kaivella pienen pitkänauhaisen kukkaronsa pohjimmaisia aarteita.

– Ei tarvitse siivilöidä, kun teillä oli talkkunaa ja uusia perunoita ja kun te olette noin näppäräliikkeinen.

Hän lähti ulos paljon virkeämpänä kuin oli tullut. Kansatar korjasi tarjottimelleen vähäiset jäännökset ja sipaisi vahakankaan puhtaaksi. Kukahan se mahtoi olla? Kaksi ja seitsemänkymmentäviisi! Tällaista sattui harvoin Heleena Kansasen ruokalassa.

Tien suunnassa tuli vastaan jyhkypohjainen ukkospilvi. Alkoi leimahdella ja jyrähdellä, ensin lyhyin väläyksin, kevein jyräyksin kuin suuntaa etsien, sitten löytäen kai sopivan tähtäimen ja alkaen pudotella täysillä panoksilla.

Koko näköpiirin avaruus kirkastui tulimereksi. Hetkisen perästä täräytti. Ei mahtunut yhdellä kertaa seutukunnan laitumille, jäännöspaukkuja täytyi hajoitella etäisempien vuorten louhuihin ja niittynotkelmiin.

Siinä oli väriä ja voimaa. Kuinkahan monen voltin jännitys? Kas, kun joku viisas ei ottanut vangitakseen. Olisi ilmaista oritta parinkin reen eteen.

Läväytteli ja täräytteli edelleen kuin osoittaen, että oli, oli täällä.

Vielä mörssäritulen kestäessä alkoi ruiskusade.

Putosi oikoisenaan ja palloihin erottelematta kuin kilometrin mittaista makaroonipilliä. Pitkähkön vastamäen raiteisiin muodostui nopeasti kaksi kilpakiistoista vesikäärmettä, päät luokkia heittäen, koukerteleva ruumis kärpäsnauhaksi venyen.

Keskitien leveämmän askeluoman paksu isäpappa ei saanut moottoriaan niin pian käyntiin, mutta kun sai, lasketti täydellä kaasulla. So, so, pojat! Mihin teillä semmoinen kiire! Pojat vilkaisivat taakseen ja sitten kaikki kirmasivat eteenpäin ilosta irvistellen. Heikki kääntyi tutulla kuuden kilometrin pylväällä. Vettä sateli edelleen, tosin hiukan säästeliäämmin, mutta riittävän satoisasti vieläkin. Lops-lops ääntelivät kengän läskipohjat; nähtävästi olisi nahkapohjaisistakin tullut ilman suutarin toimenpiteitä oivalliset läskipohjat. Sadetakki osoittautui olevansa vain tavallinen, ihmisen tekemä, mutta veri nautti ja hekumoisi. Olikohan vielä sammakkoasteen aikaisia vaistoja ja mielihaluja?

Pitkällä kadulla ei pujahdellut enää täkyjä eikä hiiviskellyt pyydystäjiä. Nähtävästi puistokujien iltalempi ei pohjautunut sammakkoasteen kosteihin alkuvaistoihin.

Mutta sängyssä tuntui kuin olisi nukuttanut taas rehellisesti. Hyvä sekin, mylly seisoi vielä huomenna.

34.

Hän ajoi aamujunalla Helsinkiin.

Olisi omassa kaupungissakin juristeja ja varatuomareita ollut, "Rastaassa" yksi, pitkän kadun varrella toinen ja vielä kolmas jossakin poikkikujalla, mutta kerranko ajetaan merta edemmä kalaan. Pääkaupungin lakiapu oli kautta maan kuulu.

Se ilmeni vastaanottohuoneessa, ellei aikaisemmin olisi tietänytkään; numeron mukaan sisälle kuin muotilääkärille.

Tuli vuoro. Heikki selvitti asian juonet ja juuret.

– Jaa, se on kiperänpuoleinen juttu. Hyrkäs on viisas mies, olen kuullut hänestä jo aikaisemmin. Sitä paitsi teillä ei ole toistaiseksi mitään mahdollisuuksia, taikka sanokaamme, että on mahdollisuuksia, mutta ei mahdollisuuksia niitä käyttää. Kansanomaista vertausta käyttääkseni teillä on verkko, mutta ei ole venettä. "Kala oli velessä ja male oli palassa", niinkuin hämäläisessä kansanlaulussa sanotaan.

– Minkä neuvon annatte? keskeytti Heikki, joka tällä hetkellä ei erikoisemmin harrastanut kansanlauluvertauksia.

– Maatkaa ja odottakaa kaikessa rauhassa. Silmät siirollaan, mutta kynnet terävinä kuin kissalla tynnyrin takana. Te ette voi vaatia häntä vararikkoon tai edes laskujensa suorittamiseen, ennenkuin ne eräytyvät. Todennäköisesti hän oli järjestänyt asiansa niin, ettei kukaan muukaan voi sitä tehdä. Kaiken lisäksi hän on ulkomailla. Olkaa hyvin hiljaa ja odottakaa, että onni potkaisisi paistetun hiiren suuhunne. Ihme se todennäköisesti olisi, mutta suurempiakin tapahtuu.

– Ei ole mielestänne siis mitään varmaa?

– Ei, ikävä kyllä, paitsi tietysti se viisituhattakuusisataaneljäkymmentä, mikäli se on varmaa. Ei sääntöä, ettei poikkeusta. Voisinko muuten olla palvelukseksenne?

– Kiitos, ei.

– Viisisataa markkaa!

– Vai niin. Jäljelle jää siis neljätuhattayhdeksänsataakuusikymmentä, mikäli on varmaa.

Heikki ojensi setelin, jonka kuuluisa lakiapuri kiepautti nauraen laatikkoonsa.

– Aivan niin. Huumorintaju on henkevyyden puntari. Niin kauan kuin se säilyy, ei ole mitään hätää. Te tulette maailmassa aikoihin.

– Niin myös te.

Heikki käväisi vielä laivaustoimistossa. Pikaisempi, mutta tuloksellisempi käynti kuin kuuluisan juristin päämajassa: ylihuomen, joka todennäköisesti olisi siirtynyt maanantaiksi, saatiin nykäistyä lauantaiksi. Tietysti olisi muutenkin tehty kaikki voitavissa oleva. Tietysti!

Postissa ei toistaiseksi uutta, paitsi... niin no, nehän olivat kaikkea muuta kuin uutta. Oli lähemmin tarkastellen niissäkin sikäli uutta, että eräät kuumempiveriset sanoivat itsensä irti ikiajoiksi. Kortin saisi kääntää ja tekstata uudelle nimelle, jos noudatteli vapaaherran säästäväisyyspolitiikkaa.

Maanantaiaamuna pääsi mylly pyörimään, ja vielä samana iltana lastattiin ja laskutettiin ensimmäisiä lähetyksiä. Laskuttaa olisi voinut jo enemmänkin. Jos valssit olisivat pyörineet jollakin toisella maaperällä, olisi nähtävästi niin tehtykin, mutta kun ei osattu vesityssysteemiä, niin ei osattu muitakaan etuilevia konsteja.

Ulkoinen jännitys purkautui, mutta sisäinen latautui kaksinkertaisella painolla.

Pahimpia olivat painostavat iltapäivät ja pimeät yöt. Tilanteen johdosta raskautunut raha-asema riisui pitkän päivän kuluessa kiinteämminkin napitetut varustukset, ja mätäkuun kärpäset tekivät parastaan uskaltautuen pistävine piikkeineen jo pöydän varassa torkkuvan, jopa täysin valveillaankin astuskelevan miehen arimpiin kohtiin.

Pelkäsikö aikuinen mies kohtaloaan? Mitä oli köyhyys? Oliko sellaista köyhyyttä olemassa, ettei terveissä ruumiin ja sielun voimissa oleva mies jaksaisi elättää pientä perhettään? Eihän se ollut vielä kalpeinta sukuakaan inhimillisille hengenkärsimyksille, joita tuhannet olivat ennen kestäneet ja parhaillaankin kestivät.

Mutta juuri kun tämän oli saanut järjelleen todisteltua, niin eikö kiertänyt vastakkaiselta puolelta esiin uusi pirullisen piinaava mielikuva kuin verille lyöttäytynyt hevosen olkapää saviraanakierroksen takaa!

Sukutalo, sukutalo. Kolmesataa vuotta. Se oli pitkä aika. Siihen mahtui monta kohtalon ja kärsimyksen vaihetta! Mutta ennen ei koskaan...

Hevonen ontui ohi ja katsoi pitkään. Avohaavan ympärillä kehräsi kärpäsiä...

Piinaviikko läheni loppuaan. Ei mitään kirkastusta, ei repeämän merkkiäkään.

– Johtajalle kirje Ranskasta!

Neiti Tähtelä sanoi sen tavallisella, hiukan kireäsointuisella äänellään.

Asianomainen sävähti, niinkuin Billnäsin rautaruuvinen konttorituoli olisi ollut eräs merentakainen, paljon mainittu ja paljon pelätty tuoli ja neiti Tähtelä joku kohtalokas henkilö erään pienen, mutta hirmuisen napin ääressä.

Johtaja Heikki Lahtela.

Käsiala oli tuttu.

Oli verraten tuima pankkipäivä, prokura ei läpäissyt.

Hän nousi ja pureutui raiteisiin kuin veturi teräskiskoon.

Edessäoleva ensin! Jaksan odottaa vielä tunnin, koska kerran viikonkin.

Kirje oli hienossa, tuoksahtavassa kuoressa, tavallista vahvempi, kirjattu. Kirjattu!

Pankki ei selviytynyt tunnissa. Ei tosin tarvinnut keihästää kahta minuuttia, mutta oli muuten viivykästä, monta neulansilmän pujottelijaa, jalkaa vaihtava suutarimestarikin. Läpäisi, ihme ja kumma!

Käännös myllylle päin ei juolahtanut edes mieleen. Askeleet suuntautuivat tarkoituksettomasti asemalle, ratapihan yli ja sitten edelleen rautatieläisten moninappulaisen tammipelin halki hiljaiselle maantielle ja parin kilometrin päässä kaupungin alueelta vieläkin hiljaisemmalle hiekkatielle.

Vanhaan hiekkahautaan! Joskus ennenkin oli asteltu ehkä näilläkin mailla vanhaan hiekkahautaan notkahtelevin polvinivelin, sydämessä vavahduttavan outo pimeys.

Ensi kerran hän raivostui mielikuvilleen, ärtyi ja huitoi kuin malttinsa menettänyt paimen peltoon hajoaville pahantekijäeläimille.

Raukka ja pelkuri! Mikä oikeus hänellä oli herkutella marttyyrivertauksilla ja mielikuvilla! Kuin lapsi, jota ampiainen on pistänyt. Valittakaa ja huutakaa! Itkekää, hyvät ihmiset, minun surkeuttani.

Mielikuvapaholaiset loikkivat portinkolosta, aidanraosta ja matalimmilta paikoin yli, mikä mistäkin ehti ja parhaimmaksi katsoi. Lepikkoon mäen taakse vain vaaniskelemaan ja odottamaan rauhaa.

Olipahan ainakin se etu, etteivät polvet enää notkahdelleet.

Hän istahti haudan syvimpään pohjakkeeseen ja otti kirjeen lompakkonsa poimusta. Miltä se tuoksui? Pari haluttua postimerkkiä Liisalle. Painoraja ei liene sama kuin Suomessa? Täällä olisi varmaan ylipainoinen. Postileima oli epäselvä. MC.

– Monte Carlo! ammahti paholainen hiekkahaudan reunalta.

– Kirjattu, vastasi toinen toiselta puolelta.

Heikki nousi, valitsi kymmenen hyvin sorvautunutta kiveä ja alkoi heittää tarkkuutta mustan tervaskannon kylkeen, niinkuin se olisi ollut yksi pois ajettava.

– Pane määrä! Kolme tai viisi! määkäisi joku rohkeampi kuusen takaa.

– Enpä kiusallasikaan! lähetti hän puoliääneen ja lasketteli tähtäämättä yhteen menoon. Kaksi sattui kopsahtaen.

Hän istahti taas ja avasi puukollaan kirjeen, kylmästi ja hätäilemättä.

Se oli Monte Carlosta. Kolme vahvalle liinapaperille toispuolisesti kirjoitettua liuskaa.

    Hyvä veli!

    Sallinet minulle tämän vanhan, tosin jo kuluneen alkufraasin.

    Sinä et ole ampunut itseäsi etkä poistunut hirttäytymällä, koska
    minäkään en ole, mutta "mylly-Matteja" me todennäköisesti olemme
    kumpikin, tai ellei juuri vielä, niin kumminkin lähiaikoina.

    Minä olen maailmallinen mies, niinkuin sinä hyvin tunnet ja
    tiedät. Olen tehnyt monta temppua miehelle ja naiselle, vieläpä
    hevosellekin, mutta suoraan sanoen minua hiukan hävettää, mikä
    ehkä johtuu osittain siitäkin, että tuo aamuaurinko paistaa
    täällä niin vietävän kuumasti.

    Sinä olit ja olet reiluin mies, mitä niemimailla ja mantereilla
    olen tavannut, ja sinullekos minun kumminkin piti tehdä tämä
    koiramaisin temppu!

    No, ei käydä tunteellisiksi turhanpäiten, katumus on heikkouden
    merkki.

Heikki keskeytti ja heittäytyi selälleen haudan pohjalle, katsoi kauan ja kauas. Pieni pilvenroikale koetti tummemmalla keskipalkallaan epätoivoisen urhokkaasti vaikka turhaan peittää aurinkoa, joka pohjolassa ei paahtanut sentään niin vietävän kuumasti.

Hän nousi ja jatkoi:

    Viime viikkoina on rakas fortunarouvani kääntänyt minulle enemmän
    tai vähemmän arkisen selkäpuolensa. Minä olen pyörinyt ja
    tavoitellut, niinkuin kiihkeä rakastaja pyörii ja tavoittelee.
    Eilen illalla minusta tuntui, niinkuin valtiattareni olisi
    heltynyt ja kääntänyt jälleen puoleeni ihanakukkulaisen
    etufasadinsa. Kangastukselleen petos! Nähtävästi nainen ja
    fortuna pettävät aina loppujen lopuksi.

    Tämä, mitä nyt kerron, voi tuntua sinusta jonkinverran
    piinalliselta, niinkuin sekin, että lähetän saippuavaahtoa
    arvopostissa. Nautitaan pohjaan! Viimeinen pisara on paras,
    vaikka usein kirpeä ja kallishintainen.

    Tasan kello kaksitoista, kaksikymmentäneljä nykyistä lukua,
    voitin ensimmäisen suuremman panokseni, puolitoista miljoonaa
    frangia. Hyvä henkeni kuiskasi: Muista Heikkiä valssimyllyllä!
    Sähkömääräyksenä miljoona frangia. Mitä turhia! rauhoitteli paha
    henki. Keskeytät hyvän pelisi ja menetät onnesi! Vetäise viisi
    miljoonaa lisää ja vie lämpimään kouraan!

    Voitin kolme. Fortunani hymyili, hurmaavan punakylkinen
    rintaomenansa nousi ja painui.

    Puoli tuntia jälkeenpäin minä olin matti. No, mitäpä menneistä.

    Mitäkö nyt teen? Sinä tunnet minut, veliseni. Minä en sylkäise
    kouriini, enkä tartu kuokanponteen. En edes rupea sofööriksi
    Pariisin bulevardeille, niinkuin pelinsä menettäneet ison naapurin
    miehet tekevät. Onkos sitten jäljellä muuta kuin yksi? Eipä juuri
    näytä olevan. Minä en pelkää pirua ollenkaan ja rakastan jumalaakin
    sangen vähän. Voisin tehdä sen yhtä herttaisen helposti kuin
    sytyttää viimeisen savukkeeni tämän lopetettuani. Kumminkaan en
    tee sitä, toistaiseksi. Minun tekee mieleni ärsyttää vielä
    vihkimätöntä fortunarouvaani, vaikka en tiedä enkä tällä hetkellä
    keksi, miten ja millä tavoin, sillä hän on nyt kylmä ja hyvin
    ylhäinen. Mutta odotetaan, ehkä aika keinot keksii.

    Sinun ei kannata niihin toivojasi asettaa. Uskon, että asemasi
    muodostuu vaikeaksi, kestämättömäksi, sanoisin entisenä
    finanssipoliitikkona. Mutta ne ovat eri miehet, jotka menevät
    hirteen. Sinä et ole sellainen mies.

    Älä uhraa vähiä käyttövarojasi asianajajille eikä muille haaskan
    kärkkyjille. Ystävänäsi annan sen neuvon, vaikka se taitanee
    tuntua sinusta nykyhetkellä jonkin verran kyynilliseltä.
    Asialliseksi selitykseksi mainitsen, ettei minulla ole tällä
    hetkellä vapaata liikepääomaa muuta kuin kupeeautoni ja sievä
    sisäkköni, jotka toivottavasti nekin saavat ennen pitkää uuden
    omistajan, autossa kun on hyvä moottori ja tytöllä kauniit
    hampaat.

    Toivotan sinulle olosuhteisiin katsoen parhainta jatkoa. Me
    tapaamme vielä. Maailma on niin pieni ja yhteyden hankkiminen
    uusiin taivaisiin ja maailmoihin on lähiaikojen kuumeisimpia
    kysymyksiä kaikilla planeetoilla.

    Sinun

                                                Eino Hyrkäs.

Heikki käänsi paperiarkit taitokselle ja kiehitti päästä kuoreen.

Ei pienintäkään riekaletta ollut auringon lähettyvillä. Se oli pohjolan aurinko; paistoi, mutta ei lämmittänyt. Hän oli kuin maitokannu jäälohkareiden keskellä, kun heittäytyi selälleen, niin upposi kaulaa myöten.

Kaikki saivat tulla ja ne tulivat.

Ensimmäisenä tuli suurisaappainen mies puupuntareineen.

Täälläkös sinä myllärin...le vielä makailet! Minä join ja tappelin, särjin kerran juovuspäissäni piirongin ja eteistuvan muurinkin. Mutta enpäs sentään jättänyt sukutaloa mustalaisille enkä ajanut kakaroitani riikintielle.

Jääkasassa makaava mies odotti tyynesti ja kylmästi visapään kumahtavaa iskua. Ei mitään, aurinko paistoi.

– Tuommoinen riihimies! En suinkaan minä jouda tuntikausia kädet ristissä istumaan turhan takia. Joka taloa mielii pitää, niin...

Voi poika parka, mitä sinä olet tehnyt! Vaikka olenhan minä sitä monta kertaa aavistellut. Sinähän olit jo lapsena semmoinen kuriin alistumaton. Ovetkin tahdoit rikkoa ja silmät repiä päästäni.

Pudota se raskasraaminen kuvasi, äiti! Häviää samalla kumpikin murhe.

Ei pudonnut mitään. Hän avasi silmänsä. Aurinko paistoi.

– Isä, isä! Tännekös se karkasi! Meillä on kaksi säkillistä rukiita reessä ja kirves ja saha ja lautoja. Nyt korjataan myllynruuhi, ettei aina tarvitse sammalilla tukkia. Eikä mennä vieraisiin myllyihin.

Minä osaan jo kyntää. Ajoin Kallen hevosilla kaksi pitkää vakoa.

Ja minä pakkasin elokuormaa. Kahdeksan seipäällistä meni. Jussi sanoi, ettei enempää ole koskaan laitettu.

– Kuulkaa pojat, Heikki ja Kyösti! Ennenkuin lähdette, niin nostakaa tänne vielä yksi jäälohkare, niin suuri kuin jaksatte. Isää kovin väsyttää ja huimaa päästä.

Pojat katsoivat pyörein silmin.

Hän avasi silmänsä. Koko avaralla taivaankannella ei näkynyt yhtään pilvenriekaletta.

35.

Kello oli jo puoli viisi. Konttori oli tyhjä.

Heikki avasi kirjoituskoneen ja asetti lomakkeen paikoilleen.

Kirje helsinkiläiseen maatilojen välitystoimistoon.

Rahakas ostaja oli hankittava. Vanha sukutila, hyvässä viljelyksessä. Rakennukset mitä parhaimmat. Salaojitus-, laidunviljely- ja metsänkuivatussuunnitelmat käynnissä. Kovien maiden salaojitus ja loppuunsuoritettu. Metsä nuorennettu, hyväkasvuinen. Paksumutaiset suot. Maanviljelyskalusto- ja irtaimisto täydellinen, myydään tilan mukana. Hinta kaikkineen miljoonaseitsemänsataatuhatta, kiinnityksiä vajaa kuusisataa.

Hän luki kirjoittamansa uudelleen, joka lauseen jälkeen hetkeksi pysähtyen, kirjoitti nimensä alle ja sulki kuoreen.

Vapautunut käsi meni suoraa päätä puhelinkampiin.

– Täällä Lahtela myllyltä! Sopisiko vapaaherralle, että ensi maanantaina pidettäisiin ylimääräinen yhtiökokous? Koskee myllyn ja minun keskeisiä asioita.

Hiljakkoin tapahtuneita.

En ole itsekään aikaisemmin tietänyt.

Minun puolestani vaikka ennemminkin, mutta ei voi saada tietoa aikaisemmin sääntöjen mukaan kaikille.

Ne eivät karkaa eivätkä muutu. Katson, ettei johtokunta voi niille mitään eikä ole vastuussa. Asia on kokonaan minun ja henkilökohtainen.

Lähetän kutsukirjeet ja viittaan asian tärkeyteen. Hyvästi.

Hän otti auton vajasta, ajoi asemalle ja pisti kirjeen laatikkoon. Kotona vasta voisi syödä, mikseipä yhtä hyvin täällä.

Niinkuin toinen ihminen olisi kirjoittanut, soittanut ja ajanut autoa.

Merimiespihvi ja pannukakun kappale hilloineen maistuivat aivan samalta, järjestyksen olisi voinut vaihtaa, ellei olisi osunut menemään entiseen tapaan.

Syötyään hän ajoi takaisin myllylle, vaikka yhtä hyvin olisi voinut kääntää vastakkaiselle tielle, mutta miten lienee ohjauspyörää kieputtaessa niin sattunut. Ei juolahtanut mieleen peräyttää ja kääntää.

Hän ajoi konttorinpuoleiselle käytävälle, käveli ja oleskeli konttorissa ilman aikojaan.

Tuohon tulisi se uusi arkistohylly. Jokohan mahtoi olla valmisteilla? Kukahan mahtanee tulla johtajaksi? Neiti Miettinen tietää konttoriasiat. Kunhan vain eivät tekisi sitä tyhmyyttä, että vaihtavat uuteen. Entä Halkilahti? Hän puhuu varmasti itsensä ensimmäisellä viikolla irti. Vanha mies! Lieneekö hänellä edes säästöjä?

Hän käväisi asunnon puolella, availi ovia ja tarkasteli säiliöitä.

Kas kun Liisa oli jättänyt kenkänsä hyllyn alle. Ja kuhmullinen pesuvati? Sehän oli Heikin toisentalvinen mäkikelkka. Nauru pääsi ääneen.

Ja tuolla "Kisun" taso, sinisten hakaristien väri sekautunut, mutta muodot vielä näkyvät. Tämähän vasta löytöretki!

Hän otti kuhmuisen pesuvadin, kengät ja faneerinkappaleen kainaloonsa ja käveli konttorin puolelle.

Mitä hulluja minä oikein haalaan? Ehkä sieltä jostakin nurkasta olisi löytynyt vielä vanha "repekka" tai Kertun kalossirisat.

Yhdeksänkö se jo löi? Kotiinhan minun piti ajaa suoraan asemalta.

Hän sieppasi pöydältä keittiön säiliöistä löytämänsä tavarat, mutta unohti lakkinsa. Auto kääntyi ja kuljeskeli kummastellen hiljaista vauhtia tuttua tietä...

Pojat ja Liisakin jo nukkuivat. Kerttu tuli rapulle vastaan.

Heikki otti takaistuimelta ne kolme paketoimatonta, joutavaa kalua.

– Mitä sinä kuljettelet! Ja mihin sinun lakkisi?...

Tulija kääntyi ja vastaanottajan kasvoille hulvahtanut nauru jähmettyi juonteisiin kuin vesi pakkasiltana routaisella pihamaalla.

Heikin katse oli harhaileva ja etäinen, silmien tummat renkaat erottautuivat oudosti kasvojen värittömästä harmaudesta.

He kulkivat käsikkäin sanattomina sisään.

Kerttu haparoi ovenpieltä sähkönappulaa tavoittaakseen. Heikki tempaisi hänet etemmäksi kuin lapsen vaarallisen korkeajännityksen läheisyydestä.

Kerttu huomasi kauhistuen, että suuri onnettomuus oli kohdannut ja että suurempi ehkä kolkutteli oven takana pimeissä nurkissa.

He istuutuivat sohvaan, jossa niin monta kertaa ennenkin olivat hämärinä iltahetkinä istuneet: suuren onnen, pienten murheidenkin hetkiä.

Auringonlaskun puoleisesta akkunasta heijasteli vielä hämäräistä valoa. Suuri muotokuva jykevine kehyksineen piirsi tummalle seinälle mustan neliöpiirin kuin koko etusivun kehyksen kansallissurukuolinilmoituksessa.

– Laske alas verho, pian, pian!

Kerttu riensi akkunan luo ja laski rullakaihtimen, kiiruhti takaisin ja tarttui käsiin.

Pää putosi syliin kuin raskaan painon lyömänä. Värähtelevät sormet sivelivät harventunutta tukkaa, joka oli harmaantunutkin, vaikka väkevät nuoruudenveret vielä martopohjaa ruokkivat. Ohimovaltimo takoi kuin edessä olisi ollut murtumaton kalliopatoutuma.

Sormet sivelivät tuskan painetta tasoittaen ja toiset sormet, joissa oli viisinkertainen villi voima, hyväilivät polvia. Kipu kouristeli sivelijän sydäntä.

Riemullinen kipu, suuren tuskantunnon autuaallinen elämys.

Patoutuman kiila höltyi, väkevät vedet vapautuivat vetäviin uomiin.

– Minä olen kehno mies. Satavuotisperintötalon huonoin mies.

Sormet sivelivät hyväillen otsaa ja ohimoita.

– Vaari oli juoppo. Hurjimus. Mellastelija. Särki piirongin. Eteistuvan muurinkin. Tahallaan ja ilkeyksissään. Mutta hän jätti talon sukuun!

Sormet sivusivat hyväillen kaulasuoniin.

– Äiti raatoi puoli vuosisataa kuin orja. Söi silakanpäitä ja suolavettä. Suolasi raudanpalaksi luontaisherkän sielunsakin, että talo jäisi sukuun.

Poika myöhäisemmässä polvessa perii kaiken: hienvaivat, hengenvoimat, kaiken, mitä sukupolvien taisteleva ihminen on pysyväistä irroittanut.

Kadottaa kaikki!

Pari lämmintä kyynelpisaraa kuin kallisarvoista voidetippaa putosi tykyttävälle kaulavaltimolle.

Sormet sivusivat voimakkaammin kahta puolta kaulasuonia hartioihin päin.

Pää kääntyi polvilla.

– Kadottaa kaiken sen!

Pari kuumaa tippaa putosi kummallekin poskelle. Sivelevät sormet siirtyivät kaulavaltimoilta puristavaksi poskikehäksi ja värähtelevät huulet hakeutuivat toisiin.

Myöhäisemmän polven kadonnut, mutta jälleen löydetty poika nousi ja kiersi tulen.

Surukehys oli hävinnyt seinältä ja tilalla oli vanha raskas, mutta rakas tummahkosävyinen tammikehys.

Viisikymmentä vuotta raatanut riihimies katseli rohkaisevasti. Poskien varjoisissa poimuissa kihosi ja värähteli suolainen helmi.

Ethän vielä keppikerjäläinen liene!

Eikö sinulle jäänyt sukupolvien taisteleva henki?

36.

Ylimääräiseen yhtiökokoukseen saapuivat kaikki muut osakkaat paitsi Hyrkäs, jolla tapansa mukaan oli nähtävästi satunnaisia esteitä.

Vapaaherra oli varautunut. Jo edelliskäynnillään hän oli vaistoillut jotakin, vaikka varovaisesti harkitsevana miehenä kätki sen naulakon ja uuden tilavamman arkistokaapin hyllyihin. Myllyssä tuntui käryä.

Puhelinkeskustelu Lahtelan kanssa ei ollut hänelle siis niin suuri yllätys kuin hän tahtoi osoittaa. Ennen kokousta täytyi hänen saada lähempiä selvityksiä. Miten ja mistä? Mutta varmat osakkaat oli saatava kokoukseen.

Samana päivänä kun Lahtela kirjoitteli kokouskutsut, kirjoitettiin ja postitettiin vapaaherran konttorissa toiset kaikille muille paitsi Hyrkäkselle ja Bergmanille.

Jos Hyrkäs tulisi, niin hän saattaisi sotkea selvätkin konseptit.

Lähempää varmuutta ja tietoja täytyi saada. Johtokunnan kokousta ei kehdannut eikä voinut kutsua, kun Lahtela oli niin jyrkkä. Vaikea oli näissä suhteissa mennä konttoriinkaan tarkastelemaan. Vapaaherra käveli pitkin harppauksin lasiverannalla ja hieroskeli kylmiä käsiään.

Mutta arkistokaappi!

Hän soitti sisäkön ja käski toimittamaan hevosen heti.

Lahtela oli mennyt Helsinkiin, neitien kanssa selviytyi, vaikka vanhempi olikin suojelevan tarkkana kuin hautova kana. Kovin hätäytyneen näköinen nytkin rauhoittuen kumminkin, kun vapaaherra sanoi tulleensa ottamaan vain tarkempia hyllynmittoja.

Oliko neideillä siellä mittaviivotinta? Kahtalaisia kirjeenjärjestäjiähän vain käytettiin? Tietysti sama lävistysväli kaikissa?

Neljänkymmenenviiden sentin isommat, niinkuin tavallisesti. Entä pienempi koko?

Hän sormieli ja haki, vaikka kaikki olivatkin samankorkuisia. Löytyi lopulta sopiva: Laskujäljennökset.

Neiti Miettinen oli tekevinään työtään, mutta vilkaisi tämän tästä hätäisesti. Jotakin se mietiskeli ja haki. Eihän järjestäjien korkeusmittaa noin kauan?

Sillä oli järjestäjä auki. Mikähän se oli. Kuitit, kirjeet, kirjejäljennökset.

Laskujäljennökset! Herra siunatkoon! Nehän siinä olivat reunimmaisena.

– Kolmekymmentäviisi senttiä. Niinpä näkyy olevan, Aivan tarkalleen.

Kääntyvän paperin kahinaa kuului, niinkuin lehtilomakkeetkin olisi tarvinnut mitata.

– No jaa! Selvä on.

Vapaaherra heitti viivottimen pöydälle ja kiiruhti ulos harppovin askelin.

Neiti Miettinen käväisi arkistohyllyllä. Se oli laskujäljennösten järjestäjä!

Vapaaherra hoputti kuskia ja kuski vuorostaan hevosta. Ei menty suoraa päätä kotiin, vaan kauppaneuvokselle.

– Minä olen sitä myös aavistellut.

– Viidessä eri laskussa. En tarkemmin summannut, mutta arvioin miljoonaksi tai vähän toista.

– He ovat varmasti samassa juonessa.

– Tunteeko herra kauppaneuvos lähemmin johtaja Hyrkästä?

– Valitettavasti en. Uhkakauppoja, pelaamista, urheilua, se on aina arveluttava merkki.

– Hyrkäs! Nähtävästi nuori nousukassuku. Niissä on usein silminhuomattavaa älykkyyttä, tavallisesti myös rikollisuuteen taipuvia ituja.

– Tekaistu ja rääväisty nimikin. Minulla esimerkiksi on melkein sanallinen käännös sukupolvia siirtyneestä ruotsalaisesta, niinkuin vapaaherra muistaa. Se oli silloin suomalaistuttamisinnostuksen aikoihin.

– Aivan niin, aivan niin! Sehän oli luonnollista jo esimerkin vuoksi. Mutta mikä on herra kauppaneuvoksen suhtautuminen ja mielipide?

– Täysi selvyys ja ankaruus.

– Aivan niinkuin minunkin. Vaikka tämä jotenkuten selviytyisikin, niin minusta tuntuu vastuunalaiselta pysyttää johtoa niin epävarmoissa ja vastuuntuntoa puuttuvissa käsissä, lievimmin sanoen...

– Olen vapaaherran kanssa täysin samaa mieltä, mutta minun nähtävästi taas puheenjohtajaksi valittuna... Ja liike ja monet muut suhteet, luonnonlaatukin tällainen... kyllähän vapaaherra selittämättäkin ymmärtää.

– Täydellisesti. Minä hoidan sen puolen asiasta. Muuten, minulla olisi sopiva ehdokas katsottuna, tarmokas ja laajatietoinen nuori mies, näin yksityisessä keskustelussa mainiten, vävyni Adolf Nyman.

– Olisiko hän halukas? Kauppaneuvoksen laiskanlinna ihan hypähti lattialla.

– Kyllä, praktiikan vuoksi. Tahtoisiko herra kauppaneuvos ehdottaa kokoukselle häntä?

– Teen sen palveluksen vapaaherralle mitä suurimmalla mielihalulla, kun asia on sopivasti johdettu niin pitkälle.

– Olen suuresti kiitollinen.

– Sitäpaitsi minun henkilökohtainen ja persoonallisesti läheiseksi käyvä valvontani...

– Tekee johtokunnan kokoukset tarpeettomiksi.

– Minä tulen muistamaan herra kauppaneuvoksen palveluksia.

Herrat nousivat ja kättelivät toisiaan melkein liikuttuneina.

Niinkuin sanottu, ylimääräisestä nopeimmalla ilmoitusajalla kutsutusta kokouksesta oli poissa vain pääosakas Eino Hyrkäs, minkä vapaaherra totesi suureksi tyydytyksekseen.

Puheenjohtajaksi valittiin niinkuin ennenkin kauppaneuvos ja pöytäkirjanpitäjäksi entisen kieltäytyessä prokuristi Heinonen, jolla oli yksi osake ja jolle myös oli lähetetty erikoiskutsu.

Bergman istui paikallaan leveimmässä tuolissa ja Viipurin puolen mies pyyhiskeli hikeään. Hän tuli suoraan Karjalan pikajunasta.

Kauppaneuvos sorvaili ja puleeraili lasejaan. Alkuun pääseminen tällaisissa ylimääräisissä ei aina ollut niin kovinkaan helppoa.

– Meidät on kutsuttu... tuota toimitusjohtaja on meidät kutsunut tähän ylimääräiseen yhtiökokoukseen erään hyvin tärkeän ja kiireellisen asian vuoksi, mutta asianomainen johtaja Lahtelahan on itse saapuvilla ja osaa itse selittää parhaiten. Minä pyydän, herra Lahtela on hyvä!

Lahtela nousi paljon rauhallisempana kuin puheenjohtaja, eikä hänen esityksensä ollut niin kovin pitkäkään eikä harhauttavilla lisäselvityksillä varustettu.

– Meitä ja minua on kohdannut suuri onnettomuus. Olen toimittanut johtaja Hyrkäksen tiliin miljoonan seitsemänkymmenenviidentuhannenkahdensadan markan arvosta jauhoja. Maksuksi asianomaiselta todennäköisesti saadaan vain viisituhattaneljäsataakuusikymmentä markkaa.

Lahtela istuutui ja huone humahti hiljaiseksi.

Vapaaherra katseli etäisyyteen. Bergman hieroskeli hiljalleen nenävarttaan.

Viipurinpuoleinen pyysi ensimmäisenä puheenvuoron.

– Tämä on totisesti suurin tärskäys, mitä myllyssä ikinä lienee sattunut!

Lahtela pyysi seuraavan:

– Minulla ei ole paljoakaan lisäselvityksiä annettavana. Asia on niinkuin sanoin. Oma etuni on pannut minut nopeasti toimimaan kaikin käytettävissä olevin keinoin, sillä tuloksella kuin mainitsin. Lisäksi on Hyrkäs itse kirjoittanut minulle Ranskasta ja selittänyt kaiken. Mitä hänestä muutoin ajatellenkin ja ajateltaneen, tässä suhteessa en epäile hänen vilpittömyyttään. Hänessä pohjimmaltaan oli paljon rehtiä. Jos kenellä, niin minulla lienee oikeus sanoa se.

Jotta herrat voisivat vapaasti keskustella ja päättää, poistun puoleksi tunniksi, käväisen asemalla.

Lahtelan poistuttua syntyi taas kotvan äänettömyys.

Ensimmäisen puheenvuoron tämän jälkeen pyysi Bergman.

– Hyrkäs! Kukas perhanasta olisi tätä uskonut! Muuten, Lahtelan kohtalo olisi voinut sattua kenelle tahansa meistä.

Vapaaherra pyysi puheenvuoroa:

– Sinä aikana, kun minulla on ollut kunnia kuulua tämän liikkeen johtokuntaan, olen pitkin aikaa aavistellut yhtä ja toista. Minusta on tuntunut, että jotakin salaista, etten sanoisi mätää on olemassa. Johtaja on esiintynyt kylmän pidättyvästi ja edustava konttorineiti salaa ja punastelee aina jotakin. Ohjeeni ja uudistusehdotukseni juuri kontrolliin nähden eivät ole aiheuttaneet käytännössä mitään muutosta. Pyydän anteeksi, hyvät herrat, en tahdo ketään henkilökohtaisesti nimetä, mutta vakaumukseni on, että tämän talon nurkissa on koira haudattuna.

– Se on helvetinmoinen valhe!

Prokuristi Heinonen painoi päänsä pöytään. Viipurin puolen mies pureskeli kynsiään. Vapaaherra katseli laivojaan Itämerellä.

Miten sanomattoman hieno mies! ajatteli kauppaneuvos ja kiiruhti sorvaamaan lasejaan.

Pyytämättä täräyttänyt puhuja jatkoi:

– Niinä viitenä vuotena, jotka minulla oli kunnia kuulua tämän monissa vaikeuksissa kamppailleen viljamyllyn johtoon, ja johtokuntaan, ei tämän talon nurkkiin ole haudattu edes rotanraatoa, vaikka huhu huusi ja leventeli, että niistä myllyn uusissa koneissa housunpaikkoja prässäiltiin. Minä tunnen Lahtelan hänen nuoruudestaan asti. Vilppi pysyy siitä miehestä erossa kuin vesi rasvasta. Lahtelan oven kamanassa ei ole tosin vaakunankuvia eikä muita kuivettuvia laakerinlehtiä, mutta rehellisyys on aina asunut siinä suvussa. Heikki Lahtelan kunto on tästäkin myllystä tehnyt sen, mitä se on.

Se oli yllättävän pitkä puheenvuoro Bergmanin esittämäksi.

Vapaaherra pyysi taas:

– Pyydän kohteliaimmin siteerata ja alleviivata arvoisan edellisen puhujan viimeisen lauseen.

Sanoi ja istuutui ja katseli taas laivojaan.

Viipurinpuolen mies katsoi silmät pyöreinä kumpaankin. Puheenjohtaja kehoitteli uusiin puheenvuoroihin. Bergman pyysi:

– Mitäpä tämä pitkistä puheista paranee? Olen vakuuttunut siitä, että Lahtela selvittää kysymyksen niin hyvin kuin se yleensä selvitettävissä on. Jos hän katsoo itsensä korvausvelvolliseksi, niin hän korvaa, ja todennäköisesti hän siihen myös pystyy. Ja meidän, se on minun järkähtämätön mielipiteeni, on vuosien kuluessa palkan muodossa korvattava hänelle koitunut vahinko. Hänen tälle pohjalle perustuva vastainen toimintansa on myllymme menestyksen varmin takuu.

– Valitettavasti en ole samaa mieltä, pyysi ja sanoi vapaaherra.

Osat puheenvuorojen pituuteen katsoen näyttivät tässä kokouksessa täydellisesti vaihtuneen. Viipurinpuoleinen ei tärpännyt muuta kuin sen alkulauseen.

– Olen jyrkästi sitä mieltä kuin sanoin!

– Minä myös!

Kauppaneuvoksen täytyi taas puleerata lasejaan.

– Minun käsittääkseni meidän olisi päästävä päätökseen kahdesta asiasta. Ensiksikin: Onko Lahtela velvollinen korvaamaan myllylle aiheuttamansa vahingon?

– Siitä ei ole kiistaa ollutkaan. Minähän sanoin, että hän korvaa sen.

– Anteeksi, minun mielipiteeni on, että hänen on korvattava se.

– Ne ovat Lahtelaan nähden yhtä ja samaa.

Herrat eivät pyytäneet enää puheenvuoroja, eikä kauppaneuvos tarjotellutkaan.

– Juridisesti ne ovat kaksi eri asiaa. Sitä paitsi minun tarkoitukseni on myös, että hänen on hankittava nopeasti täydet vakuudet.

– Hänellä on se miehuuden kuntoisuudessa.

– Anteeksi, se on epätavallinen, sallittaneen minun sanoa, epäilyttäväkin luottovakuus.

– Hänellä on sitäpaitsi seutukunnan parhaimmin hoidettu talo.

– Mutta hänhän voisi luovuttaa sen...

– Kenelle?

– Suokaa anteeksi, vaikkapa esimerkiksi vaimolleen ja lapsilleen.

– Miten julkea rikos, jumaliste!

Vapaaherra piti tauon. Ehkä oli keskustelun sävy hänen mielestään liukumassa liian karkeaan risukkoon, niinkuin itse asiassa olikin. Kauppaneuvos kiiruhti väliin.

– Katson keskustelun asian ensimmäisestä vaiheesta päättyneeksi. Johtaja Lahtelan on siis korvattava aiheuttamansa vahinko tai hankittava takeet. Miten pitkän ajan kuluessa ehdotetaan?

Vapaaherra ehdotti kahta viikkoa. Viipurilainen ja hänen mukanaan yleinen mielipide oli myöntyväinen kuukauteen.

Bergman ei puhunut mitään, vaan istui liikahtamatta kuin ukkosenjumala.

Toinen vielä keskustelematon asia oli: Katsotaanko johtaja Lahtela päteväksi edelleen johtamaan liikettä?

– Minun mielestäni ei selvässä asiassa pitäisi olla mitään keskustelemista! ärähti Bergman taas pyytämättä.

– Herra puheenjohtaja! Olen arvoisan edellisen puhujan kanssa täydellisesti samaa mieltä.

Yllättävä hiljaisuus.

– Ehdotan asian päätettäväksi ilman muuta ja johtajalle tämän vaikean haavan laastaroimiseksi kolmentuhannen markan lisäyksen kuukausipalkkaan.

– Minä puolestani tyytyisin tuhanteen.

Viipurin puolen mies sai vieläkin pyöreämmät silmät eikä muu seurakunta tietänyt, mitä ajatella. Bergman ehkä aavisteli, oli synkkä kuin ukkospilvi.

– On ehdotettu johtajalle kolmentuhannen ja tuhannen markan palkankorotusta. Jälkimmäinen hyväksyttäneen! Kynä paukahti pöytään.

Vapaaherra pyysi puheenvuoron.

– Selitykseksi äskeiseen tahtoisin vain arvoisille herroille yhtiön osakkaille puolestani huomauttaa, että entisen johtajan paikoilleen jääminen tällaisen katastrofin jälkeen sotisi alkeellisintakin liikemoraalia ja periaatteita vastaan. Ehdotan, että me yksinkertaisesti vapautamme hänet toimestaan merkitsemällä pöytäkirjaan, että se tapahtuu hänen omasta tahdostaan. Emmehän me millään tavoin tahtone vaikeuttaa hänen vastaisia toimialojaan. Pääasia on, että liikkeen tulevaisuus ja asema tulevat osakkaiden edun mukaisesti turvatuiksi.

Bergman puraisi kolmannen ja ehkä viimeisen kerran liian pitkän palan sikarinsa suiposta päästä.

Peloittava hiljaisuus. Kauppaneuvos löi päätöksen pöytään.

– Välittömästi edellisestä seuraa tietysti uuden johtajan valitseminen, kiiruhti kauppaneuvos johdattelemaan latautunutta sähköä. Turhien ilmoituskulujen välttämiseksi ja toimintahäiriöiden ehkäisemiseksi pyydän yhtiökokouksen herroille osakkaille ehdottaa uudeksi toimitusjohtajaksi henkilöä, jonka perusteellinen pohjasivistys, luontainen liikeäly ja vaikutusvaltaiset suhteet takaavat meille liikkeen vastaiseen menestykseen nähden mitä suurimman varmuuden. Ehdotan liikkeen uudeksi toimitusjohtajaksi filosofianmaisteri herra Alfred Nymania!

Kauppaneuvos henkäisi syvään, mahdollisesti aikoen vielä jatkaa.

Bergman nousi. Kauppaneuvos istahti.

– Jassoo! Vai niin!

Hän käveli naulakolle ja otti takkinsa ja lakkinsa.

Olipa se onneton jäänytkin Lahtelalta vielä siirrättämättä.

– Kaksitoista vuotta lyseota. Kolme vuotta lääketiedettä, sama laki ja sama vielä minkä mitäkin, niinkuin esimerkiksi homehtuneiden vaakunakilpien kuivia ja puolikuivia sukulehtiä. Totta mun totisesti siinä onkin tarpeeksi pohjasivistystä yhdelle myllärille! Hyvästi herrat! Minä olen saanut tarpeekseni yhteisestä kettufarmista.

Bergman meni. Jos hän olisi edes räiskäyttänyt ovea, mutta kun kaikkien yllätykseksi painoi senkin niin hiljaa kiinni, kuin jonkun pikkuketun häntä olisi ollut välissä.

Tuli taas kiusallinen äänettömyys. Se oli ominaista tälle ylimääräiselle kokoukselle.

– Vapaaherra ei huoli loukkaantua. Hänhän on nyt kerta kaikkiaan tunnetusti sellainen.

Vapaaherra oli vilpittömästi hämmästyneen näköinen.

– Mistä? Mitä herra kauppaneuvos tarkoittaa? Johan minulta puuttuisi alkeellisin intelligenssi.

– Sadantuhannen markan arvoinen hopeakettupari, ajatteli Viipurin puolen mies itsekseen.

Puoli tuntia oli kulunut, ehkä joku minuutti ylikin. Lahtela tuli.

Pöytäkirja oli allekirjoituksia vailla.

Herra Heinonen luki ääneen.

Lahtela seurasi pykälä pykälältä kasvojen ilmeen värähtämättä. Viipurilainen seurasi sitä yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Viimeistä pykälää luettaessa kuuntelijan ilme hiukan häivähti, mutta tasoittui pian.

– Onko pöytäkirja kokouksen menon ja tehtyjen päätösten mukainen?

– Herra puheenjohtaja!

– Johtaja Lahtela!

– Todennäköisesti muutoin, mutta viimeinen kohta ei ole. Minä en ole pyytänyt eroa toimestani!

– Yhtiökokous tahtoi teidän eduksenne lieventää sanamuotoa.

– Minä en ole pyytänyt yhtiökokoukselta lievennyksiä. Pyydän, että pykälä muutetaan. Täällä on ollut tapana kirjoittaa pöytäkirjat todellisten päätösten mukaan.

Puheenjohtaja oli ymmällä.

– Ehkä vapaaherra tahtoisi sanella uuden muodon.

– Antakaamme johtaja Lahtelan itse sanella se, tuiskahti vapaaherra.

– No, olkoon menneeksi. Yhtiökokouksen yksimielisen päätöksen mukaisesti johtaja Lahtela erotettiin toimestaan.

Viipurilainen pyysi puheenvuoron.

– Päätös ei ollut yksimielinen. Minun huomatakseni täällä pantiin jyrisevä vastalause. Omasta puolestani tahdon ilmoittaa, että jos minä olisin puolitoista vuotta sitten tietänyt sen, mitä nyt tiedän, en olisi suutani avannut.

Kokous katsottiin päättyneeksi.

37.

Pääkaupunkilainen kiinteistötoimisto oli saanut asian toimeksi. Harvoin enää sattuikaan semmoista syöttiä. Herrat tilanostajat ja ilmoitusten tutkijat oikein ihmettelivät. Oliko Suomessa todellakin olemassa jo näin mallikelpoinen tila?

Monta katsojaa oli käynyt ja jokainen ihastunut, mikä mihinkin puoleen, vaikka eihän sitä paikalla ollen tietysti sopinut näyttää, varsinkaan sitä, mihin oli ihastunut. Kireät maksuehdot vain vaikeuttivat.

Välittäjälle kiintoisin oli eräs tukkuliikkeen johtaja, jolla ei toistaiseksi ollut pienen rahan puutetta. Hän oikeastaan veisasi viisi salaojista enempää kuin metsäojista ja sokerijuurikkaistakaan. Kubalaista ruokosokeria sai halpaan hintaan ja olisi saanut vieläkin halvempaan, ellei olisi ollut tuota kirottua tullisuojaa ja muita köyhän maan piikkilankavarusteita.

Tukkukauppias oli intohimoinen metsästäjä ja halusi sopivalta paikalta kunnollisia jahtimaita.

Johtajan loistoautolla ajettiin itse paikalle katsomaan ja tutustelemaan. Isäntä oli kotona. Katseltiin rakennuksia noin ylimalkaan, sokerijuurikasmaita ja muita viljelyksiä.

– Tuollahan oli pahoin kellastunutta toukoa, vaivasiko sitä mikä?

– Eipä mikään. Se on kauraa, huomenna aletaan niittää.

– Aivan niin, aivan niin!

Käytiin suoviljelyksellä. Tänne kai tuli syksyisin teeriä, kun metsä oli noin lähellä? Tuli joskus. No entä jäniksiä? Monta kertaa juoksentelee tässä tielläkin vastaan.

Heikki muisti jussiparkaa, jolta housut olivat putoamassa. Katui mielessään, kun tuli kavaltaneeksi ystävänsä syyttä suotta vihollisten käsiin.

Välittäjän mielestä omistajan selitysote oli suoranainen köyhyydentodistus miehen henkisistä kyvyistä.

– Jaa täälläkö jäniksiä? Täällähän niitä sitten vasta onkin, rusakoita, valakoita ja kirjavia. Nämä seudut ovat tunnetusti maan parhaita jänisseutuja. Nuo lehtomaat, nuo salaperäiset niittymättäiköt, niissä jussiparien kelpaa kuhertaa. Juuri tällaisilla puolivaihtelevilla mäkimailla rusakoiden ja valakoiden ristisiitos on osoittautunut hämmästyttävän hedelmälliseksi.

– Voisikohan tänne istuttaa fasaaneja... johtaja Fazerilla Taubilassa...

– Minä olen patenttivarma, ettei johtaja Fazerilla ole näin hyviä fasaani- ja peltokanapeltoja. Katsokaa nyt tuotakin rinnettä! Sehän on suorastaan luotu fasaanien kuopimista ja kukertelua varten.

Isäntä ehdotti, että mentäisiin katselemaan metsiä. Mutta tukkukauppias oli lievemmin sanoen jo hiukan väsähtänyt. Hän sanoi uskovansa jo nähtyihin, ja kartoistahan tietysti näkyivät hehtaarit.

Muuten hänen mielestään kyllä mukiinmenevä etäisempi ulkotila, mutta metsästysmaat, mikäli hän asioita ymmärsi, eivät sittenkään olleet ensiluokkaisimpia. Tietystihän niitä voisi erikoistoimenpiteillä järjestellä ja parannella, mutta olikohan esimerkiksi jänisten risteytyminen niinkään suotavaa, vai mitä isäntä itse arveli?

Isäntä ei arvellut siihen juuri mitään. Tylsä mies, kerrassaan tylsä mies. Välittäjä potkiskeli harmissaan multakokkareita.

Pihaan päästessä tukkukauppias paukautti:

– Oli miten oli! Miljoonaviisisataatuhatta kaikkine irtaimistoineen!

Välittäjä hytkähti ja iski salavihkaa Lahtelalle silmää.

Tukkukauppias oli saanut kärpäsenpiston ja nosti lopuksi satakaksikymmentäviisituhatta, Lahtelan alimpaan vaatimukseen autoineen ja kaikkineen. Suuripiirteisenä liikemiehenä hän kerta kaikkiaan ei kärsinyt mitään rapistuksia. Ja sitä paitsi tilanhoitajahan voisi autoa käytellä, ja voisihan sitä hätätilassa käyttää metsästysmatkoillakin, kun korjaili ulkoteitä. Tukkukauppias oli kerran ampunut autosta jäniksen, ja se oli hänen mieluisimpia metsästysmuistojaan.

Mentiin ja tehtiin heti kauppakirjat. Myyjä ei puhunut juuri mitään, ei edes salassa eikä oventakana hykertänyt. Oli se vasta ihmeellinen mies!

Välittäjä nykäisi hänet kauppakirjojen valmistuttua eteiseen.

– Se oli hieno veto. Ainakin parinsadantuhannen netto. Näin meidän kesken sanoen tilojen hinnat ovat vahvassa laskusuunnassa. Jos herra Lahtela haluaa, niin hän on valmis hankkimaan miljoonalla kaikin puolin samanlaisen, eräissä suhteissa paremmankin.

Kirjoitettiin nimet, myyjien ja ostajan. Välittäjä todisti, karjakko toisena. Hypoteekkikiinnitys jäi, jälkimmäisen, säästöpankin paperin, lupasi myyjä toimittaa lähipäivien postissa.

– Jaha! Se oli sitten sitä vailla. Tukkukauppias otti täytekynän ja shekkivihkonsa.

– Täällä pöydällä on tilaa! Huomaavainen välittäjä raivasi avuliaasti.

– Ei tarvitse.

Lompakko polvelle.

Yksi miljoona satakaksikymmentäviisituhatta.

Montako numeroa siinä yhteenlaskettuna oli?

Heikki ei ehtinyt loppuun, kun tukkukauppias jo tarjosi shekkiä. Lähelle läkähdyttävän tappavaa maratonin kilometrimäärää se piti.

Oli hämärtynyt jo myöhäiseksi. Ei haitannut mitään. Tukkukauppiaan loistovaunussa oli väkevät lyhdyt ja hyvä akkumulaattori.

Auto hyrähti käyntiin. Viiri vingahti puoli kierrosta ulvahtaen lännestä itään. Tietää talven tuloa, sanovat vanhat.

37.

Uusi johtaja oli konttorissa ensimmäistä päivää, tutusteli ylimalkaan ja silmämääräisesti paikkoihin ja järjestelmiin, teki jo erinäisiä, ei tosin lopullisesti ratkaisevia, vaikkakin suunnitelmallisia siirtoja.

Uusi taaksepäin keinuva konttorituoli oli hankittava, ehdottomasti. Kas, kun vuosikausia on viitsinytkin istua tämmöisessä aasinsatulassa.

Konttorineidit olivat melkolailla nahkiintuneita, toinen vanhahko, eiköhän ollut jo vähän harmaissakin, ja toinen hapan ja kuivanaamainen. Ilmanvaihdos kummallekin tarpeen. Sitäpaitsi vapaaherrallinen silli oli nuoren miehen nautittavaksi pahoin härskiintynyt. Vuoden vaihteessa jo kumminkin.

Olipa ihanaa, kun joskus pääsi kirjoittamaan vekseliin pitkinpäinkin. Viidentuhannen kuukausipalkka. Se oli kuusikymmentätuhatta vuodessa. Sitäpaitsi... no, niin, niistä ehtisi myöhemmin.

Uusi herra johtaja harjoitteli parhaillaan nimensä piirtämistä laskulehtiön valkoiselle paperille, kun vanha johtaja tuli vielä hallussaan olevan asuntonsa puolelta hävyttömän yllättäen.

Siinä oli varmaankin kaksikymmentäviisi mitä kauneinta ja moitteettominta Adolf Nymania, mutta kumminkin se kaunokirjoitusnäyte harmitti asianomaista niin, että täytyi huultaan puraista.

– Se on kyllä tarpeellista. Pankissa pitävät siitä, kun on vakiintunut muoto.

Uusi vilkaisi vanhaa silmiin.

Piruuttaankohan se, vai oliko se niin naiivi? Hän ei voinut ratkaista, kumpaa se oli, vaikka olikin käynyt kaksitoista vuotta alkeiskoulua, kuusi yliopistoa ja sitä paitsi tutkinut vapaaherrallisen suvun härskiintyneitä vaakunanlehtiä.

– Muuten minä vain, kun ei tässä vielä töihinkään.

– Tietysti! Muutenhan minäkin vain. Olisitteko hyvä ja soittaisitte vapaaherran tänne?

Se kävi melko näpsästi. Ja vapaaherra tuli viivyttelemättä. Ei ollut neuvotteluja eikä sattunut ruoka-aika.

– Hyrkäksen laskuille annetaan toivoakseni kassa-alennus, vaikka onkin muutamia päiviä yli? Se oli myllylle joka tapauksessa edullinen tiloitus.

Vapaaherra ei osannut sanoa sitä eikä tätä.

– Ehkä neiti Miettinen on hyvä ja tarkastaa vielä Hyrkäksen laskut?

Neiti Miettinen, jonka kasvot olivat jonkin verran tulehtuneet ja jonka ohimoille varastautui harmahtava hiussuortuva, nousi viimeisen kerran napisematta, niinkuin satoja kertoja ennenkin oli noussut.

– Miljoona seitsemänkymmentäviisituhattakaksisataa markkaa.

– Niin minullakin. Viiden prosentin kassa?

– Viisikymmentäkolmetuhattaseitsemänsataakinisikymmentä.

– Aivan! Siihen lisäksi viisituhattaneljäsataakuusikymmentä, joka tulee vastaanottajalta.

– Viisikymmentäyhdeksäntuhattakaksisataakaksikymmentä.

– Ja mitä vielä on kortillani, neiti on hyvä! Nähtävästi voitaneen hyvittää tämän kuukauden palkkani kokonaan, vaikka onkin vielä jäljellä kolme päivää?

– Sehän on luonnollista! Vapaaherra kumarsi.

– Yhdeksäntoistatuhattakahdeksansataa.

– Yhteensä ja vähentäen?

Kuului näppäriä laskukoneen näppäisyjä ja neljä, viisi kammin vetoa.

– Seitsemänkymmentäyhdeksäntuhattakaksikymmentä. Ja yhdeksänsataayhdeksänkymmentäkuusituhattayksisatakahdeksankymmentä.

Kuului, kuin ei neiti Miettisen ääni olisi kestänyt niin pitkää ääneen lukemista.

– Aivan! Niin on täällä minunkin papereissani. Lahtela kirjoitti shekin ja ojensi sen vapaaherralle.

– Mutta... Asianomainen oli ymmällä, ottaako vai ei.

– Minulla on vastaava kate. Ja voittehan soittaakin, vielä on pankkiaika.

– Enhän minä sitä, mutta miten ihmeessä te näin pian! Neiti Miettinen on hyvä ja kirjoittaa kuitin... Taikka oikeastaan...

Olisi pitänyt sittenkin soittaa, mutta ei kehdannut. Vapaaherra harppoi ja mietiskeli vaikeata pulmaa. Lahtela vapautti.

– Neiti Miettinen voi lähettää kuitin myöhemmin. Minä luotan häneen!

– Ai, mutta se teidän todistuksenne. Meidän pitää se yhdessä laatia, muisti vapaaherra avonaisen tienpään.

– Mikä todistus?

– Teidän johtajatodistuksenne. Ehkä herra Lahtela tahtoisi olla ystävällinen ja kirjoittaa itse, kirjoittakaa aivan niinkuin haluatte.

– Todistuksenko, itselleni? Mitä minä sellaisella tekisin?

Vapaaherra tunsi itsensä noloksi ja vävypoika melkein sitäkin nolommaksi.

– Ai, mutta minunpa sittenkin on käytävä vielä pankissa. Täällähän ei ole mitään näin alussa. Sinä, Adolf, voit lähteä mukaan.

Adolfilla ei nähtävästi ollut kiireellisiä tehtäviä, kun nimiharjoituksiakin oli tullut liikaa.

Vapaaherra harppasi päättävin askelin Lahtelan luo.

– Oikein hauskaa, että tämä selvisi näin kivuttomasti. Johtokunnan puolesta pyydän lausua teille sydämelliset kiitokseni!

Hän tarjosi hienon, hyvin hoidetun kätensä hyvästiksi.

Lahtelan sisimmässä löi herpauttava vastenmielisyys, niinkuin olisi pitänyt tarttua syksyisen matelijan häntäpäähän.

Hän katsoi, mutta ei tarttunut.

Vapaaherran oli nähtävästi vaikea pidättää tunteitaan, mutta se onnistui kumminkin: hiottu luonne ja sukupolvien harjoitus.

Vävypoika otti vahingosta vaarin, ei edes tarjonnutkaan.

Hetkistä myöhemmin meni Heikki pankkiin omille asioilleen. Vapaaherrallinen hevonen ei ollut enää edustalla, tokko lienee pysähtynytkään.

Hän suoritteli asiansa ja pistäytyi lopuksi johtajan konttoriin.

– Ei ole mitään asiaa, tulin vain sanomaan hyvästi, kun sattui sopivaa aikaa.

– Olen kuullut. Valitan vaihdosta!

Heikki katsoi kasvoihin. Lasien takan läikähti jotakin ennen näkemätöntä.

– Kiitän omasta ja pankkini puolesta!

Virkkula nousi ja tarjosi kätensä. Heikki nousi myös ja puristi hetkisen. Silmät sattuivat vastakkain niinkuin monta kertaa ennen. Väliltä oli kadonnut entinen kaihi, vekselin varjo kai se oli.

Sitten hän palasi konttoriin, keräili tavaroitaan, laatikkoihin miten vain, yhtä ja toista.

Takaa kuului keveitä askeleita.

– Neiti Miettinen, hyvä pikkuinen tyttö!

Neiti herahti ääneen itkemään, niinkuin pikkuinen tyttö joskus tekee.

– Arvasin sen. Mutta kun en... kun en... osannut... enkä saanut sitä teille sanottua!

Entinen johtaja tarttui monissa koetellun ja monivuotisen työtoverinsa käsiin.

– Mitä sinä pikkuinen et osannut sanoa?

– Että... että ne syövät teidät!

– Kaikkia vielä.

Hän vetäisi värähtelevän tytön lähemmäksi ja kosketti huulillaan keveästi otsaa.

Tyttö puristi kaulasta kuin isäänsä kolmekymmentä vuotta sitten, juoksi konttorin puolelle ja herahti äänekkääseen itkuun.

38.

Osasipa olla viivykästä joutavan pieni pakkaushomma. Kello oli jo lähes yksitoista, ennen kuin laatikot oli naulattu, särkyvät huonekaluosat kääritty ja kaikki järjestelty rahtausta vaille.

Hän sulki ovet ja ajoi autonsa vajasta, taikka tukkukauppiaan autohan se jo oikeastaan oli. Kone kävi. Hän muisteli, olisiko ehkä mitään jäänyt.

Halkilahti!

Helposti tavoitettava mies näihin aikoihin.

– Hyvää iltaa!

– Ehtoota, ehtoota!

– Mitä Halkilahdelle kuuluu?

– Mitäpä tuota, entistä enempää, eikä hullua kummempaa.

– Minullepa kuuluu.

– No?

– Minä jätän tämän myllyn.

– Kuinkasta niin?

– Antoivat jäniksenpassit.

– Sen minä kyllä uskon.

Kun sikseen sattui, niin Halkilahti ei ihmetellyt mitään asiaa.

– Olenko minä mielestänne niitä kaikkein potkittavimpia miehiä, naurahti Heikki.

– Silläpä justiisa. Aktiepuulaaki. Lava painaa ja tynnyrit keikkuu. Se enimmän puluputtaa, joka enimmän kannattaa.

– Jaaha! Sinnekö se taas kiekahti?

– Sinne! Kylläpähän tästä sitten minunkin pian on lähdettävä patikoimaan.

– Älkää pullikoiko vastaan!

– Hätinä kehtaan ruveta tapojani muuttamaan yhden hautaan menevän äijänkatjaleen takia.

– On minulla vielä toinenkin uutinen. Minä olen myynyt Lahtelan.

Halkilahti astui askeleen ja siristi silmänsä tavalliseen tapaan.

– Vale putosi, mutta ei halennut!

– Olen varmasti, irtaimistoineen päivineen, tuo autokin meni.

Katsottiin vähän aikaa. Halkilahti kalkutteli keppiään lapikkaansa pohjaan.

– Jo sitten on pudonnut päästä joku suurempi mutteri taikka lava painunut liian pahasti avotynnyrin puoleen.

– Oikein arvattu, mutta maailma pyörii edelleen ja myllyt myös.

Heikki nousi:

– Hyvästi, vanha ystävä! Minä olen pimeinä iltoina viettänyt seurassanne monta kirkasta hetkeä.

– Entäs minä, vanha valakka! Halkilahti pyykkäsi silmäänsä käsiselkään.

– Tavataanhan me kai vielä joskus.

– Monta kertaa, niin ainakin toivon.

Heikki hypähti autoon ja pani koneen käyntiin.

Halkilahti nosti lakkireuhkansa anteloiskepin nokkaan ja vilkutti vielä sittenkin, vaikka auto oli kääntynyt puistokujan taakse.

Mutta Loviisa ei tahtonut uskoa millään.

– Mihin me kotoa lähdetään! Eihän hulluja tarvitse puhua eikä esitellä, eihän jo!

– On lähdettävä. Talo on myyty.

– Myyty! Oletko sinä ihan hassu? Ettäs viitsit narratakin tuolla tavalla vanhaa ihmistä.

– Minkäs sille sitten, ellei Loviisa usko. Ja onhan tässä vielä aikaakin parisen viikkoa.

– Minä en lähde mihinkään. Ei tarvitse ollenkaan kierrellä eikä teitä silitellä, ei jo!

Liisa ymmärsi, mutta pojat tekivät tenän heti kerrassa, varsinkin Kyösti.

Missään ei ollut niin hyvää liukumäkeä kuin navetansillalla, ei myllyn mäki kumminkaan. Eikä ollut Juhoa, eikä seppämyllyä, eikä semmoista puroakaan, mihin olisi voinut edes rakentaa.

Entäs kun juuri oli saatu valmiiksi uusi navetta ja autotalli ja sirkkelisaha kuopparinteeseen? Tännekö ne pitäisi jättää, valmiit rakennukset?

Isä veti pojat viereensä vanhan jyväaitan kynnyskivelle ja lupasi kertoa sadun. Ehkäpä tämäkin asia samalla selviytyisi.

– Oli kerran pieni poika, joka oli joulupukilta saanut oikein kauniin lasilelun. Se oli niinkuin pallo, mutta se ei ollut tavallinen pallo. Kun aurinko paistoi, niin lelu heijasteli seitsemän värisenä. Sen sisässä näkyi pieni talo ja navetta ja vanha pieni riihi.

– Aijai! Kyösti puristi isän sormea.

– Ja kauempana liikkui ja kohisi vihreälatvainen metsä ja toisella puolella vilahteli kaunis, hyvin sininen järvi.

– Se oli kiva kapine!

– Oli se. Te arvaatte, miten se pieni poika siitä piti. Hänellä oli aina puseronsa taskussa palttinanpala, jonka äiti oli antanut, ja sillä hän varovasti pyyhiskeli lelua joka puolelta.

Ja kun hän iltaisin tuli leikkikummultaan nukkumaan, oli lelu lakissa. Hän käveli hyvin varovasti, ettei vain kaatuisi.

– Ei se vielä lopu! hätäili Kyösti vanhan tavan mukaan.

– Ei lopu, vaikka te ehkä olisitte iloisempia, jos se olisi jo loppunut.

– Kerro vain, isä! kehoitteli Heikki, ja isä kertoi:

– Eräänä päivänä poika meni naapurin samanikäisen pojan luokse leikkimään ja otti sen kauniin lelun mukaansa. Kaiken varalta hän pyysi äidiltä topatun kahvimyssyn, polku oli kivinen, jos sattuisi kaatumaan.

Ei kaatunut, oli teräväsilmäinen poika ja liikkuvat varpaat.

Mutta kuulkaapa asiaa! Sillä toisellakin pojalla oli kaunis lelu, jonka hänen kummitätinsä oli tuonut syntymäpäivälahjaksi. Ette osaa arvata, mikä sen pojan lelu oli?

– Kerro, isä! kerro!

Se oli komea porsliinilaiva. Siinä oli mastot ja purjeet ja pyöreät ikkunat ja ankkurikin, ihan reikäpäinen ankkuri ja reiässä naru.

Pojilla oli hauska päivä. He leikkivät sen laivapojan kuoppamäessä. Se laivapojan äiti oli vielä niin huomaavainen, että lähetti siskon tuomaan pojille lettuja ja muurainhilloa.

– Ai-jai!

– Päivä kului, että hivahti. He leikkivät kumpikin omalla lelullaan ja sitten toistensakin leluilla, vaihteeksi. Se oli hyvin hauskaa.

Mutta kun heillä taas oli lelut vaihdoksissa, kuului yhtäkkiä julma: Pä-ä-ä-äää! He vilkaisivat taakseen. Kuopan takaa näkyi suuren pässin sarvet ja pää. Se vieras poika säikähti niin kovasti, että pudotti laivan.

– Eihän se särkynyt!

– Eihän isä, sano pian!

– Särkyi! Sattui niin pahasti kiveen. Ei jäänyt muuta eheäksi kuin se ankkuri ja naru.

– Mistä ne saivat sitten uuden laivan? tiedusteli Heikki. Kyösti parahti itkemään.

– Älä itke! Pojat itse itkivät jo tarpeeksi asti, eivät muistaneet edes pässinpäätä, joka sitten painuikin takaisin kuopan taakse ja hävisi pässin mukana lepikkoon.

Mutta se lasipallonomistaja lakkasi ensiksi itkemästä, pyyhkäisi silmiään ja otti pallonsa kuopasta. "Tästä saat tämän", hän sanoi ja tarjosi leluaan toiselle. Toinen katseli ja käänteli. Kaunis se oli, näkyi kuoppa ja kuusi ja olisi varmaan näkynyt pässinpää ja sarvetkin, jos ne vielä olisivat olleet kuopan kulmalla. Hän otti sen ja kiitti, huomasi särkyneen laivansa ankkurin ja narun, ja sanoi, että ota sinä sitten tämä. Poika otti ja sovinnossa he erosivat.

Nyt satu loppui, eikö saanutkin jo loppua?

– Mutta eikö se sitten koskaan saanut pollaa takaisin? tiedusteli Heikki.

– Minä en tiedä, mutta minäpä kysyn teiltä yhtä asiaa, niinkuin mies kysyy toiselta mieheltä joskus neuvoa: Jos isä olisi ollut tuo poika, niin olisiko hänen pitänyt antaa pollansa särkyneen laivan tilalle?

Pojat miettivät pää käsien varassa.

Olisi pitänyt!

Isä on se poika. Isälle tuli sellainen vahinko, että meidän täytyy antaa tämä kaunis Lahtela kaikkineen sen korvaamiseksi.

Tuli pitkä äänettömyys. Istuttiin posket käsien varassa joka mies.

– Mutta kuulkaapa pojat! Isällä on tässä vielä vähän muutakin. Isä on lupautunut päämylläriksi eräälle toiselle suurelle myllylle. Makuukamarin akkunaan näkyy suuri valkoinen koski. Jos haluatte, niin laitetaan teidän sänkynne akkunan viereen.

– Voi, miten hauskaa!

– Varmasti. Lompsis, molskisi heittelevät lohet koskessa. Koulu on lähellä, kauniilla korkealla mäellä. Isä on aina kotona ja kertoo sadun.

– Pitkän sadun!

– Väliin pitkän, väliin lyhyen. Niin me elelemme. Te rakentelette uusiin rinteisiin uusia taloja ja autovajoja, minä omiani. Kukapa tietää, vaikka joskus tulisimme tänne takaisin? Voisi niinkin hyvin sattua.

Oli kaunis syksyinen aamu, eipä erikoinen muuten kuin sen vuoksi, että oli viimeinen vanhassa kodissa Lahtelan muuttaville asujamille.

Heikki oli noussut aikaisin, ehtinyt käydä pellot ja laitumet, uudella kytöraiviollakin. Pakosta oli käytävä. Juhon kuokoksen mittaus ja työn lopettaminen oli jäänyt päivästä toiseen ja näin ihan viimeiseen.

Juho oli aamuvarhainen kuten aina, hutkautteli tulijaa huomaamatta leveällä koukkupontisella teräsaseellaan.

– Huomenta, Juho!

– Kah, huomenta!

Kääntyi turve kuin vuota.

– Aina sinä jaksat.

– Mikäpä tässä!

Juho pani tupakaksi ja Heikki mittasi kuokoksen, istahti kannolle hänkin, silmäili ja laskeskeli taskukirjaansa.

– Satakuusikymmentäkahdeksan markkaa. Pannaan täydet sadat.

– Mitä sinä turhanpäin! Enhän minä rahaa. Passaahan se taas sianlihassa ja jauhoissa.

– Miksikä ei, jos olisi ennallaan, mutta en ole enää tämän kuokoksen enkä talonkaan isäntä. Et taida vielä tietääkään?

– Mistäpä minä...

– Hyvästi, Juho! Sinä olet oikea kuokkamies. Älä hellitä varresta!

Heikki melkein riipaisi Juhon känsäisen ja julman mustan kouran käteensä, puristi ja lähti kuin karkuun kiirehtien.

Juhon silmät tuijottivat rävähtämättä. Sytytetty piippu raukeni poroksi.

Mutta Loviisaa ei löydetty mistään. Ei joudettu kauempaa haeskelemaan, sillä junalle oli kiire.

Uusi isännöitsijä lähti kyytiin. Heikki itse hypähti laittamaan portin kiinni.

Hän veti hiljaa. Sarana äänsi valittaen. Sormet tapailivat hakaa. Katse imeytyi irtipääsemättömästi edessäolevaan kuvaan: Isien avaama pelto, hyötykasvuinen metsikkö, vuossataiset ja niiksi aiotut rakennukset, taustalla kaislikkorantainen järvi syysaamun vilunväreissä. Kujakoivujen alaoksat jo täynnä kuolonraukeita lehtiä, mutta lehvien välistä vilkkui keväistä elämää: kahden nuoren hevosen kirkkaat silmät ja kuulostavat korvaparit.

Valotusaika oli lopussa. Kuvaajan leuka värähti, mutta hän terästyi ja sulki vapisemattomin sormin elämänsä kalleimman levyn.

Auton perältä katsoi kaksi suurta kosteahelmistä silmää. Kasvot, joiden juonteiden suunnan saattoi tällaisina hetkinä hyvin määritellä, nyökkäsivät urhollisesti purkausta pidätellen.

Heikki tarttui ohjauspyörään. Hyvin hoidettu moottori teki ilomielin viimeisen palveluksensa.

39.

He olivat ostaneet kesämajakseen vanhan myllyn, pellon ja läheisimmän metsäpalstan, jossa oli viljelemätön, lähes viiden hehtaarin suuruinen niitty.

Paljon lähempää olisi vanhoja myllyjä ja pajuttuneita niittypalstoja saanut, mutta eipä sille mitään mahtanut, kun veri veti ja Kerttu ja lapsetkin niin halusivat.

Oikeastaanhan se oli kai palaamista ikivanhoille makuusijoille. Mitäpä elämä lopultakaan on muuta kuin jäniksenkierros, kenellä suurempi, kenellä pienempi.

Säilyneen perintätiedon mukaan oli ensimmäinen Lahtela majoittunut myllykoskelle ja kaatanut nykyisen pellon paikalle ensimmäisen kaskensa.

Pieni myllytupa oli sisustettu tilapäiseksi kesäasunnoksi, niin myös mylly, jota käytettiin makuu- ja seurusteluhuoneena. Puro lauloi väsymättä iltavirret ja porisi väliajat, milloin ihmisten keskustelu syystä tai toisesta katkesi.

Mylly ja tupa oli kohennettu hellävaroen kuntoon, takat korjattu, sillat tiivistelty, vieläpä akkunaluukutkin rapisteltu ruostuneille saranoilleen.

Kuka oli ollut mestarina?

Eipä sen kummempi mies kuin vanha ja vielä entisestäänkin rapistunut Vihtori Halkilahti.

Oli käynyt verraten piankin niinkuin Heikki oli ennustanut. Halkilahti ei malttanut olla mäläyttelemättä vapaaherrallisesta lihapullamyllystä, sattui pahoihin korviin, seurauksena pikaiset passit.

Tilalle oli ostettu suuri bernhardilaiskoira, Bergmanin mielestä ainoa käyttökelpoinen muna, jonka vapaaherra ja hänen paljon opiskellut vävypoikansa kahden vuoden aikana yhteisvoimin olivat munineet. Suuri ajatus oli nähtävästi jalosukuisen emäbernhardin, joka täysin kunniallisella ja rodun traditsioiden mukaisella tavalla oli penikoinut. Toisilla tössäkuonoilla ei saatu niin hyvää hintaa kuin tulevalla myllyvahdilla. Se vastasi likipitäen herra johtajan kuukausipalkkaa. Mutta ajatellapa tulevien aikojen säästöä! Vastaisi kaksinkerroin suulasta yövahtia ainakin kymmenen vuotta.

Halkilahti ei pahoin perustanut eikä liioin protestoinut. Hänellä oli jokin tuhat säästökassassa, ja kaupungin lainastosta riitti Ingersolleja ja maailmanhistorioita. Omassa vanhassa raamatussa oli vielä ehjät lehdet ja iso präntti. Ja sitäpaitsi tyttäreltä oli irtautunut taas pulloposkinen ruumiinhedelmä, yhdeksäs vai kymmenes? Tyttö vai poika? Ne eivät olleet niin tulen tärkeitä asioita tietää.

Mutta kun Lahtelan kirje tuli, avattiin ja tavattiin, niin äijä innostui, että oli tyttärensä riimuskeittiön kaataa.

– No, meneekö isä?

– Totta helevetissä minä menen!

– Aina te, lastenkin kuullen, vanha mies.

– Piru vanha on. Vaikka olenpahan tuota jo minäkin. Mutta vielä minä kesän elän, elän kiusallakin ja panen tuvan reilaan ja oikean myllyn pyörimään!

Tytär ei estellyt enempää, ja kun äijä oli tuolla tuulella, niin vähänpä siinä estelemiset olisivat auttaneet.

Seuraavana aamuna lähes tuntia ennen linja-auton vakinaista lähtöaikaa siristeli hän jo silmiään torin laidassa, linja-autojen parkkeerauspaikalla. Puseron taskussa pongotteli "työmies" niinkuin ennenkin. Selässä oli nahkalaukku, muonalla täytettynä. Pistosahan kahva ja kirveen ponsi näkyivät suuaukosta. Kolmiosainen tuppihoito oli kytketty oikealle paikalleen.

– Onpa siinä vanha timpermanni, ajatteli torilta myös ajoissa vaunulle kiirehtinyt munamuija. Ei sanonut onneksi ääneen.

Heikki ei ollut kirjoittanut mitään lähempiä ohjeita eikä määräyksiä. Piti laittaa sellaiseen kuntoon kuin kerkesi ja osasi.

Pari kuukautta! Kerkesihän siinä ajassa rakentaa vaikka uudesta pienen talon. Keväiset pitkät päivät.

Tupa tuli muutamassa päivässä paremmaksi kuin ensi näkemällä olisi luullutkaan. Uuni veti kuin junan korsteeni, varsinkin sitten, kun Halkilahti rappasi rakoutumat ja korjasi piipun äyräät.

Mutta mylly! Siinä oli siristelemistä ja leukakarvojen nyppimistä. Vasat täytyi uusia ja palkit melkein järkiään.

Halkilahti kävi talossa. Olisiko joitakin vanhoja ladon pohjalankkuja? Vanhoja ei ollut, mutta uusia sirkkelisahalla, eivätkö ne kelvanneet?

Eivät kelvanneet.

– Jos annatte hevosen pariksi päiväksi ettekä ole huomaavinanne mitään, niin kyllä minä poika löydän!

Halkilahti siristi silmäänsä ja isännöitsijä naurahti: harvinainen vanha äijä.

– No, mitäpä tuota, eihän kaikkia tarvitse huomata.

– Sitähän minäkin! Ja kyllä Lahtela maksaa, ei sen puolesta. Ja maksan vaikka minäkin, ellei ole aikaa odotella.

Isännöitsijä vakuutteli olevan.

Halkilahti meni ja purki vanhan riihen permannon. Oikein vanhanaikaisia lankkuja, kuusi kuormaa, niin suuria kuin sulassa maassa hirvesi vedättää.

Riihen permanto riitti koko myllyyn ja vielä pätkiä jäi, mutta oli siellä pätkillekin tiloja ja sovittelupaikkoja, vesirattaan siivistä toinen puoli tipotiessään ja putkiruuhi kuin vanha kylätien siltarumpu.

Kun kaikki tuli kuntoon, niin äijä poltteli ja kapisteli, silmä siristyi ja jotakin uutta tuli taas mieleen. Aamu- ja iltapuolet kuluivat ongella, kalan paistamisessa ja milloin missäkin puuhassa.

Eräänä päivänä hän löysi kallionkolosta muutaman kymmenen sylen päästä lähteen, istahti viereen ja maistoi vettä. Olipa vietävän kylmää! Hän sytytti tupakan ja mietiskeli. Toinen silmä rakoontui ihan viivaksi.

– Joo, sen minä teen, helekatti soikoon!

Ei ketään ollut, kenelle olisi tarvinnut ääneen sanoa, mutta lipsahti vahingossa.

Kävi naputus ja kaputus. Kolmantena päivänä lirisi viinankirkas ja jääkylmä lähdevesi ihan myllytuvan nurkalle; tupaankin olisi juossut, mutta saivat kai tästä.

Sitten hän ei keksinyt enää mitään. No, sen verran juuri, että rakenteli Kyöstille vesirattaan siihen tupanurkan uuteen loritukseen.

Ja muutaman päivän perästähän ne sitten jo tulivat.

Isäntä ja emäntä olivat melkein ennallaan, Liisa jo tavallinen neiti-ihminen ja pojat pitkäsäärisiä votkaleita.

Mutta mikäs se tuo kerinkakko tuolla jäljessä? Se väljäkurkkuinen vanha piianvietävä! Siitä sitä olisi saanut akkaa yhteen kelekkaan. Eipäs kukaan onneton hoksannut aikoinaan ottaa.

Tervehdittiin riemusanaisesti, niinkuin vanhat ystävät aina. Katseltiin kaikki paikat ja ihastuttiin.

– Mistä se tuon lähteenkin keksi? ihmettelivät vanhemmat.

– Ja myllyn? säestivät nuoremmat.

Sitten taloksi ja porinaksi.

Pojat lähtivät kalaan ja miehet myllyyn. Loviisa alkoi kuoria perunoita nurkalla uuden vesirattaan vieressä. Kerttu purki ja järjesteli vaatteita ja astioita. Liisa taitteli etäisemmästä pihlajasta tuoksuvia valkopäisiä oksaterttuja.

Pojat istuivat kivillä ja vetelivät ahvenia, mutta vanhat miehet olivat enimmäkseen liikkuvalla jalalla. Oli niin paljon puhumista, ja kävellessä ennenkin oli leveitä juteltu.

– Tuohon pistetään navetta viidelle lehmälle ja talli hevoselle.

– Tässä on jo niin helekatin hyvä nurkkakivi.

– Lantala sopii mukavasti alapuolelle.

– Ja vesi tulee omalla vaartilla.

Käytiin ikivanhalla takkuniityllä. Pöyhittiin maata ja haisteltiin multaa.

– Kun siihen läväyttää ojat ja riipaisee rinteestä savea!

– Ja muutaman kymmenen säkillistä kalia ja superfosfaattia.

– Tiedä hänen faattiloistaan. Kyllä se ilmankin kasvaa.

– Taitaisi Halkilahti jäädä vaikka talveksi asumaan ja hevosta hoitelemaan?

– Jaa että jäisinkö? Täällähän sitä eleleisi kuin herran pulukassa.

Jouduttiin vanhalle peltomaalle.

– Tästä on löytynyt kivikirves ja muita simpanssimiehen aseita.

Naurahdettiin, niinkuin naurahdetaan, kun yhtaikaa juolahtaa mieleen vanhoja muistoja. Myllylle kävellessä pukkasi Halkilahti Heikkiä kylkeen.

– Vielä se tämä simpanssi kyntelee ison Lahtelan peltoja. Minun sieraimissani käkee semmoinen tuntu. Kas, eivät siipikusiaiset tavallisesti monena iltana pörrää!

Tulomatkalla Heikki oli jo arvannut, että mylly on jauhatuskunnossa. Eräästä tutusta talosta hän oli puolikurillaan ostanut säkillisen jauhattamattomia talkkunoita. Halkilahti kantoi säkin myllyyn ja kapisteli tärkeätuntuisena tuutin kahoja ja sulkupuomin nappuloita.

Heikki ja Kerttu kävelivät myllyyn vievää polkua, jonka pyöreäpäisiä mukulakiviä isien anturat jo monessa polvessa olivat kuluttaneet.

Vesi kohahti, siipi suhahti. Myllystä alkoi kuulua kahan kalke ja kiven jyrinä.

Kyösti juoksi suvannolta nurkan takaa.

– Isä! Äiti! Joko mylly pyörii?

– Pyörii! Mistä äiti muuten saisi leipäjauhoja ja talkkunoita?

Isä sieppasi punoittavan nuorimmaisen syliinsä.

Heikki juoksi myös, iso säynävä hetkahdellen kädessä. Olikohan se sama, joka kerran putosi? Saattoi olla, vaaksan verran kasvaneena.