[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQepJoLDJRy31zIgQrcT_b5xdEbmRNPvGMCLsFyaLLso":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1628,"Mylly pyörii","Karhumäki, Urho",1891,1947,"1628-karhumaki-urho-mylly-pyorii","1628__Karhumäki_Urho__Mylly_pyörii","Romaani","romaani",[],[],"fi",1931,null,52527,347124,true,[],[],[],"Maaseudulle sijoittuva romaani kuvaa perheen elämää ja odotettua juhannuksen viettoa. Tarina seuraa isän ja lasten matkaa myllylle sekä luonnonläheistä arkea, jossa lapset osallistuvat innolla kodin ja myllyn askareisiin.","Urho Karhumäen 'Mylly pyörii' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1628.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MYLLY PYÖRII\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nOli juhannuksen aattoilta. Hartaasti sitä oli odotettu ja monta kertaa\nsängyssä laskettu: Kun nukutaan vielä viisi yötä... Eipäs kuin\nneljä!... Niin tämän jälkeen!... Niin, niin!\n\nMutta enää ei tarvinnut nukkua muuta kuin yksi yö. Äidin täytyi toisen\nkerran nousta rauhoittelemaan ja peittoa varailemaan.\n\nHuppupeiton alla kävi vielä jonkin aikaa hiljainen supina:\n\n-- Se asuu myllyn siipirattaan alla vesikuopassa.\n\n-- Vesikuopassako? Eikö sen turkit kastu ja tassut?\n\n-- Eihän vesilinnunkaan kastu, eikä kalan.\n\n-- Onkohan sillä suukin?\n\n-- No mihinkä se kaloja söisi!\n\n-- Onkos kieli?\n\n-- Millä se suupieliään nuoleskelisi! Nukutaan jo, muuten äiti on\nvihainen.\n\nPojat olivat lähekkäin, mutta litistäytyivät vieläkin littoisemmiksi.\n\nIsän selkäreppuun lastattiin monenlaista tavaraa: leipää, voita,\nsuolaa, pippuria. Äiti aikoi kääräistä silakoitakin pakettiin, mutta\npojat pääsivät hätiin.\n\nMitä varten heillä oli onget ja vehkeet ja karsinamatoja purkissa?\n\nTalkkuna-ainekset pantiin eri pussiin. Heikki tahtoi sen\nkannettavakseen. Äidin mielestä olisi ollut viisainta jauhattaa ne\nkotimyllyssä, mutta isä ja pojat arvelivat toisin.\n\n-- Hierotaan nuo muutamat jyvät vaikka itsekin, ellei vesi pyöritä.\n\n-- Hierotaan niin, vahvistelivat pojat touhuissaan ja nostelivat\nhousujaan.\n\nLautaset ja lusikat.\n\n-- Entä, jos tehtäisiin tuokkoset?\n\n-- Tuokkoset tehdään.\n\nPojat ihan hihkuivat. Äiti sai latoa lautasensa takaisin hyllyyn. Pikku\nkauha ja lusikat saivat armon. Maitoa pantiin kannuun ja viilipiimää\ntoiseen. Ja viiden litran alumiinikattila. Liisa laittoi sen hatuksi\npäähänsä.\n\nPäästiin lopulta lähtemään.\n\nKaikilla oli jotakin kannettavaa, Penillä vain häntä, jota se kantoi\nselässään.\n\nMutta Pajusuon laidassa Penin kippurainen häntä putosi ja oikeni. Tien\npoikki pötkäisi ruskea jänis. Peni viivana jälkeen. Hau! hau! hau! viu!\nviu! kuului metsikköön etääntyen pitkän aikaa.\n\n-- Jos Peni saa sen kiinni! hätäilivät pojat.\n\n-- Ei saa, olkaa murheetta, lohdutteli isä.\n\nKäpykankaalla tuli vastaan Kulmalan pieni sonni.\n\nHeikki ja Kyösti tervehtivät, sonni tuhahti sieraimiinsa kerran\nkummallekin. Liisan hattua näkyi kovin ihmettelevän, tuskinpa ennen\nolikaan nähnyt aivan samanlaista. Ei Liisan tarvinnut pelätä, kun oli\nmiehiä mukana ja ongenvavat. Miehiä! Liisa virnisti hattunsa alta.\n\nSitten ei nähty eikä tapahtunut enää suurempia, pienempiä vähän. Hyvin\nhätäisiä muurahaisia tuli ja meni. Muutamat tarrautuivat poikien\npaljaisiin jalkoihin ja nousivat säärivartta ylös. Ei se vielä mitään,\nmutta varjele, jos se pikinokka pysähtyi ja kyykistyi puremaan. Kannu\nja vapa putosivat vähän äkisti tielle, mutta saipa molliainenkin\nsemmoisen luunapin, että muisti jonkin aikaa.\n\n-- Turhista kiukuttelette. Meneväthän ne ilmankin, kun saavat rauhassa\nsyödä, silitteli isä. Hyvä hänen oli puhua, kun oli riukuvarret.\nOlisipa ollut paljain säärin.\n\nPeni palasi jäniskyydistä. Kieli oli punainen ja niin pitkällä suusta,\nettä muurahainen melkein tavoitteli. Se olisikin ollut toista kuin\npoikien päivettyneet sääret.\n\nTie painui yhä alemmaksi viidakkoon. Ei tuntunut enää tuulenhenkäystä.\nYlempänä kävi, koska korkeimpien puiden latvat hiljaa liikahtelivat.\n\nTienraiteessa olevien kivien nupurat olivat pyöreitä ja silopintaisia.\nIsä kertoili, että myllymiesten reenanturat olivat ne kymmenien vuosien\nkuluessa sellaisiksi hioneet. Kun tie oli niin kapea ja kivinen, oli\nkesäisinkin kuljettu vain reellä. Jos sattui olemaan rauta-anturat ja\nkolmekin täyttä säkkiä reessä, niin kivi kirskui pahasti. Pimeinä\niltoina oli tulena koko reen alus.\n\nPojat tiedustelivat, eikö reki palanut.\n\nEi se ollut kestävää eikä polttavaa tulta, kipeneitä vain, mutta\npimeässä näyttää kaikki suuremmalta. Tiedusteltiin, oliko isäkin pikku\npoikana ajanut sellaisella tulireellä. Oli, vanhalla ruunalla oli monta\nkertaa ajanut, kun ruuna vielä oli nuori.\n\nKivikkokangas loppui ja tuli taas sileämpiä maita. Tien vierellä\nseuraili ruskea polku, pitkä ja pehmoinen kuin äidin matto.\n\nHiljainen vedenkohina alkoi kuulua. Siitä ei ollut enää pitkälti\nmyllylle. Tie kiersi pienen mäen. Sen takana taas oikeni. Näköala\navautui niinkuin vaate olisi sivuun vetäisty.\n\nHeitettiin kantamukset tielle ja istuttiin katselemaan ja levähtämään.\nTien vieressä oli tasainen lämpäre vihreää nurmikkoa, siellä täällä\nryhmissä valkoisia kissankäpäliä kuin ommeltuina seinävaatteeseen.\n\nOikealla puolella oli pienehkö pelto, joka oli kasvanut heinää jo\nsilloin, kun Liisa ensimmäistä kertaa oli myllyllä käynyt. Mutta\naikaisemmin siinä oli kasvatettu ruista, ohraa ja nauristakin. Se oli\nvarmaan hyvin vanha pelto, koska siitä oli löydetty kivikirves.\n\nIsä oli viime talvena veistänyt poikien nähtäväksi puusta sellaisen.\nHeikki oli vasikkahaasta löytänyt melkein samanlaisen kiven ja Kyösti\noli leiponut savesta.\n\nMyllypihaan johtavan tien kahden puolen kasvoi lehtipuita: koivuja,\nhaapoja ja muutamia pihlajia. Ne eivät olleet suorissa riveissä,\nniinkuin kujapuut kotona. Koivupojat olivat vihreissä kesämekoissa,\npihlajatytöillä oli vielä lisäksi valkoiset hartialiinat.\nJuhannuspäivä.\n\nMutta ikäpuolella ne varmasti pyytäisivät hippasille tai\nkolopiilosille. Mahtaakohan kuusiäiti antaa luvan? Kovin oli totisen\nnäköinen.\n\nHarmaaseinäinen, tuohikattoinen myllymiesten tupa oli varmaan niiden\nvaari. Se oli ollut vanha ja harmaassa jo silloin, kun isä oli pieni\npoika.\n\nTuvan ovi oli tielle päin. Toisessa seinässä oli pieni neliruutuinen\nikkuna, lasi maalattu vihreäksi. Mistä niin pieniä ruutuja oli saatu?\nJa minkä takia ne oli vihreiksi maalattu? Savupiippu oli liian suuri.\nKivistä ei voinut tehdä pienempää.\n\nJos myllytupa olisi osannut kertoa kaiken, mitä se oli nähnyt! Siinä\nolisi kuultu ihmeellinen satu.\n\nTuvan editse näkyi myllyn katto. Mylly oli kuin hautova kana. Mutta\nminkälainen pesäkuoppa sillä oli? Vesi sähisi alla. Kylmä vesi. No,\neivätpä ainakaan munat kiehuneet. Mitenkähän se tarkeni?\n\nPuiden latvalehvien välitse vilkkui lampi. Korkeamman koivun ja\nvalkoliinaisen pihlajatytön välissä oli syvähkö pyöreäpohjainen kolo,\njosta näkyi enemmän sinistä vettä. Sinistäkö se oli? Harmaata se oli,\nja mustaa ja valkoista. Ehkä se oli punaistakin.\n\nJoskus lähti vettä pitkin keveä vihuriaura. Sillä oli vasta vauhti!\nLopuksi se aina kääntyi ja katosi vihreän koivun taakse. Tuuliko se\noli? Kalaako se ajoi?\n\nNoustiin ja mentiin mäkeä alas.\n\nPojilla oli niin monta mentävää, ettei tahtonut ymmärtää, mistä olisi\naloittanut. Tuvassa oli metkoja paikkoja, vaikka se oli niin pieni.\nMutta takka oli eri suuri, melkein niin suuri kuin koko tupa. Ja piipun\nkautta näkyi taivas, liikkuvat pilvetkin, ihan varmasti! Sitä pitkin\nolisi voinut nousta vaikka katolle. Heikki syljeskeli kouriinsa ja\nraapi varpaillaan. Isä arveli, ettei kai sitä tarvitse nuohota, kun\nniin harvoin keitetään, ja äiti lisäsi, ettei myllärin mekko ole musta,\nvaan valkoinen.\n\nTakan vieressä oli niin leveä penkki, että mahtui kaksi rinnakkain, ja\npuutyyny. Toiseksi tyynyksi sai kukin kääräistä takkinsa.\n\nÄiti alkoi purkaa pöydälle tavaroita, Liisa siivoili tupaa, mutta\nmiehet lähtivät metsään tuohisia tekemään ja puita hakemaan.\n\nLähikoivut olivat jo aikaisempina kesinä saaneet uhrata valkoisen\nkuorensa kala- ja myllymiesten tuohisiksi. Mentiin syvemmälle metsään,\njosta löytyi koskemattomia koivuja.\n\nMättäälle lovahteli käpristeleviä tuohikiivuja. Kyösti seuraili silmät\npyöreinä nylkemistä.\n\n-- Eiköhän se tee kipeää?\n\n-- Ei koivu mitään tunne!\n\n-- Ei tunne niinkuin ihminen ja eläin, mutta kärsii. Kaunista ei mikään\nnylkeminen ole. Isä tunsi syyllisyyttä, vaikka oli valinnut\nväärävartisen halkokoivun.\n\nPuukko viilsi tuohta kuin suutarin väärä veitsi nahkaa. Miten isä osasi\nkulmat noin yhtä pitkälle? Silmällä! Sitä varten niitä oli päässä\nkaksi.\n\nHän kuori ja teroitteli koivunvarpuja ja pisti ne hampaisiinsa. Pitkät\nroikkuvat viikset. Kenellähän ennen oli nähty sellaiset? Hylkeellä\njossakin kirjassa. Puukon kärki kaivautui sormien välitse kuin\nlinnunnokka, toinen reikä vielä, ja sitten tulivat viiksenpäät\nnäkyviin.\n\nHeikkikin yritteli tuohisen tekoa. Suupielet jäivät vinoiksi, vaikka\nisä neuvoi. Ja kulmaan tuli silmä. Se oli oikeastaan turhaa komeutta,\ntuohiselle. Mutta Heikki lupasi sittenkin syödä siitä keittonsa.\n\nKaikilla miehillä oli paluumatkalla kantamista, isällä puita, Heikillä\nrisuja, Kyöstillä tuohiset.\n\nÄiti ja Liisa kuorivat jo perunoita. Kalamiehille tuli kiire.\n\nIsällä ei ollut onkea, mutta hän tiesi kalapaikat. Myllyn altahan isä\nsen suuren ahvenen oli saanut? Niin, ja säynävän, joka painoi lähes\nkilon. Heikille tuli ihan hätä.\n\nMentiin hiekkarinteen puoleiselle rannalle, koska siellä oli\nhämärämpää. Isot kalat kaihtoivat kirkasta päivää.\n\nOli siellä toista kuin matalassa ja risuisessa kotirannassa. Vesi\nkierteli ja pulisi vaahtokuplaisina silmäkkeinä. Korkin sai vetää\nvaikka kuinka syvälle. Olikohan siellä pohjaa ollenkaan? Jaa no,\ntottakai. Vesihän olisi muuten juossut kuiviin.\n\nPojat istuivat kumpikin eri kivellä, isä keskellä, vähän kauempana.\nKuiskailtiin hiljaa, kaloilla on tarkat korvat.\n\nMutta missä Kyöstin korkki oli?\n\nKyösti nosti, vapa viipersi, kun käsi vapisi. Isä aikoi jo hypähtää\nhätiin, mutta mies voitti ennen. Ilmassa killui suurenpuoleinen ahven.\n\nKyösti rapisteli ja ilakoi ääneen. Heikki ravisteli päätään ja pui\nnyrkkiä. Eihän se ollut ainoa. Hänenkin onkeaan jo tärppi.\n\nHän sai vähän pienemmän ahvenen, mutta puhui ja rapisteli melkein\nkuuluvammin kuin Kyösti. Isä muistutteli, että siellä saattoi olla\nkolmaskin ahven, eikä kahdesta viiden hengen keittoon tule vielä\ntarpeeksi makua.\n\nEi ollut. Siirryttiin vähän alemmaksi, Jossa vesi poreili\nrauhallisemmin. Suuri kuusi suojasi katveiseksi koko lammikkopaikan.\nKyösti sai pari pientä ahventa, Heikki kolme särkeä. Hän koetti\nkehuskella valkosuomuisiaan. Isä oli löytänyt vedentuoman laudanpalan,\nperkaili kaloja ja myötäili. Kyöstin kalojen suomus oli paljon\nkovemmassa, Heikin valkoisista lähti melkein kädellä vetäisten. Kalojen\nmausta saatettiin olla eri mieltä, ehkä Heikki itsekin, kun tuli\nkattilasta valittavaksi.\n\nMuutettiin taas paikkaa. Uudessa näppäsi aina halukkaammin: pieniä\nsärkiä, salakoita, ahvenia. Kyösti sai lahnanlitukan ja Heikki\nvaaksanmittaisen säynävän.\n\nSieltä voisi tulla suurempikin. Eivätkö säynävät kulkeneet parvissa?\nKulkivat, kulkivat, milloin eivät liikuskelleet yksinään.\n\nHeikki etsi suurimman matosen, sylkäisi ja odotteli jännittyneenä.\nKyösti sai kolme ahventa, semmoisia tinttiä vain.\n\nHeikin tärppäsi. Painoi, painoi ja junnasi hiljalleen syvälle päin.\nHeikki nykäisi ja alkoi nostaa. Vapa viipersi ja kaartui. Mutta\nvedenrajassa kala hellitti ja mies oli keikahtaa selälleen.\n\n-- Voi onneton! Näkikö isä, minkälainen ponssari se oli? Ja matosen\nvei. Säynävä se oli ihan varmasti. Mahtaako tulla enää uudestaan?\n\nIsä vakuutteli tulevan. Eihän se nälkään viitsinyt kuolla, suuri kala.\nOdoteltiin hartaasti. Tuli muutamia pieniä ahvenia ja särkiä, mutta\nukkosäynävää ei kuulunut.\n\n-- Eipäs se tule, alkoi Heikki syytellä.\n\n-- Ei suinkaan se tänään.\n\nHeikin mielestä sen olisi pitänyt tulla juuri tänään. Harmitti, ettei\nviitsinyt enää puhuakaan.\n\nIsä arveli, että kaloja oli tarpeeksi, neljä jokaiselle ja Penille\nkaksi. Heikki intteli jokeen painuneen säynävänsä puolesta, mutta kun\nkuuli, että isä ja Kyösti aikoivat myllyyn talkkunoita jauhattamaan,\nkiehitteli hänkin äkisti siimansa vavalle.\n\nPojat juoksuttivat kalat äidille, isä meni jo edeltäpäin myllylle.\nKivet olivat paikallaan, mutta pyöriminen taisi olla vähän sitä ja\ntätä. Vesi oli vähissä ja putkiruuhi pahasti ravistunut. Pojatkin\nolivat joutuneet jo jalkojaan hierottamaan. Kun seisoi ruuhessa, niin\nvirtasi jalan yli; jos toppasi vastaan, niin sähisi kuin\nlantavesitynnyrin hana.\n\nIsä puuhaili jotakin ylhäälläpäin. Kuului vähäinen lupsaus. Sen jälkeen\nei ruuheen tullut vettä enää ollenkaan. Isä oli pudottanut ruuhen\nniskassa olevan patolaudan paikalleen. Ryhdyttiin tukkimaan sammalilla\nrakoja. Pojat repivät ja kantoivat, isä kykki ruuhessa ja tunki\nlastalla rakosiin.\n\nSammalsylykset vierivät itsekseen ruuhta alas. Sitä hauskempaa oli,\nmitä alemmaksi isä joutui. Lopulta hän oli melkein myllyn alle johtavan\nreiän tukkona. Sammalniput kierivät kuin karhunpojat! mutta mörinä\nkuului takaapäin. Isää tuskin enää näkyi ruskean kasan alta. Pojat\nlaskettelivat yhä uusia. Mutta isä keksi keinon, laidan yli koskeen.\nRuskeat nallet pyörivät ja pylkähtelivät suvantoon päin. Mahtoivat\nsiellä kirput lähteä!\n\nSisällä myllyssä oli myös korjailtavaa. Tuutti ei ollut paikallaan,\neikä se keppikään, joka johti tuutista kivensilmään. Mutta kivet\nolivat, silmät ihan vastakkain. Kivien vieressä oleva jauholava\nlakaistiin hyvin puhtaaksi.\n\nKun kaikki oli saatu kuntoon, tyhjensi isä talkkunapussin tuuttiin.\nJyvät kurkistelivat kahakepin aukosta, pari hernettä ensimmäisenä.\n\nIsä lähti ulos, sanoi päästävänsä veden juoksemaan. Poikien piti katsoa\ntarkasti, alkaisiko ylimmäinen kivi pyöriä, mutta koskea ei saanut. Se\nvoisi nipistää sormen ja kädenkin.\n\nPyörikö se niinkuin kiekko? Ei, vaan niinkuin hyrrä. Mutta jos se\nlähtee kiertämään ja tulee päälle? Eihän se voinut, kun oli navassa\nkiinni.\n\nSeinän takaa kuului kohaus. Pojat tarttuivat toisiaan kädestä ja\ntuijottivat kiveen. Suhina kuului jo myllyn alta. Permanto liikahti!\nEipä kuin kivi! Ylimmäinen kivi liikahti ja alkoi hiljalleen pyöriä,\nsitten vähitellen nopeammin.\n\nKyösti puristi Heikkiä sormesta. Eihän se vain tule päälle? Ei tule.\nHeikki veti pikku veljeä lähemmäksi ja oli kuin aikamies.\n\nKaha kalkutti, ja tuutin ruuhi vemputti sivullepäin, niinkuin lehmä\nolisi märehtinyt. Herneet putosivat heti kivensilmään ja perässä\ntipahteli jyviä.\n\nIsä tuli ovesta.\n\n-- Jo pyörii!\n\n-- Pyörimäänhän se on pantukin.\n\nIsä otti pienen myllärin syliinsä. Mentiin tarkastelemaan ja\nmaistelemaan jauhoja. Hyviä olivat, ihan kuumiakin vielä ja maistuivat\ntalkkunalta. Kyösti halusi nähdä, miten kivi söi. Isä nosti ylemmäksi.\n\nEi siellä ollut kieltä eikä hampaita, vain reikä, johon jyvät\npainuivat. Mutta kun ne tulivat kiven reunan alta, eivät ne olleet enää\njyviä, vaan jauhoja. Sen ihmeen edessä Kyösti ihan huokasi.\n\nVesi loppui ennenkuin jauhatettavat. Pantiin sulkulauta kiinni vähäksi\naikaa. Sillä välin tehtiin myllyn takana muuta mukavaa. Isä heitti niin\npitkän voileivän, että rapsahti toiselle rannalle. Heikki nappasi\nvastarannan mäntyyn viidellä kivellä peräkkäin. Sitä ei tehnyt joka\npoika. Mutta Kyöstin munalukko oli paras, kerran pulpahti vain. Muut\neivät juuri huomanneetkaan kuin Kyösti itse.\n\nRannasta kankaalle oli hiekkarinne, jyrkkä kuin navetan katto. Pojat\njuoksivat sitä ylös, mutta eivät päässeet kankaalle, kun hiekka juoksi\nalaspäin.\n\nHuomattiin, että vesi vieri jo ruuhen reunalaudan ylitse. Tuli kiire\nmyllyyn. Pojat jäivät ruuhen viereen katsomaan, kun isä meni nostamaan\nluukkulautaa. Lauta viuvahti ylös, ja vesi ihan kaatui ruuheen. Sillä\noli vasta kiire. Pyyhkäisi myllyn seinän alle kuin rotta kissan edellä.\n\nPian jyvät loppuivat. Kopisteltiin tuuttia, rapisteltiin ruuhta. Kiven\nääni kävi jylhemmäksi. Pysäytettiin mylly, laastiin jauhot kasaan ja\npistettiin pussiin pienellä äyskärillä, joka oli tuutin ulkopuolella\nnaulassa.\n\nPoikien mekot olivat jauhoissa, Kyöstin tukkakin, mutta Heikillä oli\nkomeat talkkunaviikset. Kumpikin tahtoi kantaa pussia; sovittiin, että\nkantoivat yhdessä.\n\nSavu nousi suoraan ilmaan, ja kalakeitto jo kiehui. Liisa oli riipinyt\nlattialle lehtiä ja pistellyt seinänrakosiin pihlajanoksia. Pöydälläkin\noli kukkia: keltaisia, sinisiä ja valkoisia. Heikki sai ajaa komeat\nviiksensä vedellä ja pyyhkeellä. Äiti pölisteli pienemmän myllärin\ntukan ja mekon.\n\nKalakeitto ammennettiin tuohisiin. Heikki tahtoi oman kierokulmaisensa,\nmutta silmä vuoti pahasti. No, sittenpä ei tarvinnut lusikkaa, antoi\njuosta suoraan suuhun vain.\n\nEi mitenkään tahdottu saada keittoa loppumaan, vaikka Penikin yritti\nkuin mies. Mutta talkkunaviiliä se ei enää syönyt. Ei ollut väliäkään.\n\nSyötyä mentiin tupapihan nurmikolle auringonkylpyjä ottamaan. Sinne\nPeni lähti mukaan, mutta ei malttanut yhteen menoon kauan paistatella;\nmilloin oli kärpänen nenällä, milloin jotakin muuta kuulastettavaa.\n\nKyösti tahtoi, että isä kertoisi sadun myllytontusta, joka asui myllyn\nalla vesikuopassa.\n\nHän makasi ihan isän vieressä ja kuunteli silmiään räpistellen. Heikki\nja Liisakin kuuntelivat, ehkä äitikin toisella korvallaan. Satu pyrki\nkatkeamaan, mutta silloin Kyösti aina kiirehti hätiin: \"Ei se vielä\nlopu!\" Täytyi jatkaa.\n\nAurinko lämmitti suloisesti. Vihuriaura juoksi suvannolta lammelle\nsilloin tällöin. Hoikat koivupojat ja tylleröiset pihlajatytöt pääsivät\nkai kohta kolopiilosille?\n\n\n\n\n2.\n\n\nLoviisa taapersi riihiladon luona vastaan. Hänen hameensa oli kääräisty\nvyötäisille, kuten tavallisesti. Huivi oli valahtanut niskaan.\nVasikkahakaan näytti olevan matka, koska kummassakin kädessä oli\ntäysinäinen kurnaaliämpäri.\n\nLoviisa oli melkein aina vähän muksuissaan, nyt hän näytti ihan\nvihaiselta.\n\n-- Koko päivä siellä maataan ja maleksitaan. Minä täällä saan hypätä ja\ntaistella kieli vyön alla. Saan jo!\n\n-- Mikä hätänä? Onko sattunut jotakin? tiedusteltiin.\n\n-- On sattunut. Ja sattuu vastakin. Hevoset pellossa. Rengit kylillä.\nJa telehvooni soi ja helisee kuin mikä riivattu.\n\nSiinä se pääpaha olikin. Aina Loviisa renkien ja luontokappaleiden\nkanssa aikoihin tuli.\n\n-- Soitetaan ja soitetaan. Kysytään ja töristään. Onko kotona? Eikö ole\ntullut? Eikö vieläkään ole tullut? Ja vaikka minä vakuutan\nvakuuttamasta päästyäni, että ei ole kotona, eikä taida tullakaan\npariin vuorokauteen, niin ajetaan vain kärymasiinalla. Siellä ovat.\nSaliin komensin ja sanoin, etten minä kerkeä tässä teille kahvia\nkeittelemään enkä rätäilemään. Eikä sen puolesta, että mitään\ntarvitsisivatkaan pariin kuukauteen, lihavia kuin mitkäkin syöttiläät.\nToisessa toki on vähän muutakin kokoa ja näköä, mutta toinen kuin\nkaalinkerä. Tuskin napaansa näkee, varpaitaan ei kumminkaan.\n\nLoviisa meni ja motkotti vielä itsekseen. Hän vihasi herroja ja autoja\nkuin härkä konttia.\n\nHerrat, pankinjohtaja Pitkäkoski ja pormestari Bergman, tulivat\nnaureskellen pihassa vastaan.\n\n-- Jopahan lopulta uskaltavat näyttäytyä isäntä ja emäntäkin, kuului\nsikarin takaa Bergmanin römeä ääni.\n\n-- Onko komennossa valittamista, vai mitä? Heikki tervehti ja esitteli\nemäntänsä ja lapsensa. Pojat juoksivat tarkastelemaan autoa.\n\n-- Ei ole uskaltanut valittaa. Koppiin pantiin ja ovi kiinni.\nTäydellinen amatsonidiktatuuri, valitteli Pitkäkoski.\n\n-- Mikä se on tämä naiseläväinen tässä talossa, täti, piika vai muori?\nehti Bergmankin taas.\n\n-- Tupatonttu. Tällaisissa vanhoissa perintötaloissa elelee vielä\nradion ja lentokoneen aikakaudella sellainenkin ihme.\n\n-- Mutta itsekinhän te taidatte elää vielä kivikaudessa. Pussit ja\nhinkit, onget ja kattilat. Mikä tietää, vaikka olisi päänahkoja\nrepussa. Miltä intiaaniretkeltä te palaattekaan? havainnoi ja\ntiedusteli pankinjohtaja.\n\n-- Oikein arvattu. Meillä on tapana kerran kesässä käydä tuolla\nmetsässä vanhalla myllyllä irroittelemassa päänahkaa, myönteli Heikki.\n\nEmäntä meni laittelemaan teetä, isäntä ja herrat lähtivät tarkkailemaan\ntalon laitoksia ja viljelyksiä.\n\nPormestari Bergmanille, joka itsekin oli uudenaikainen ja\naloitekykyinen suurviljelijä, olivat nähtävyydet suurimmaksi osaksi\ntuttuja, joskin muutamat asiat kiinnittivät erikoisesti hänen\nhuomiotaan.\n\nJohtaja Pitkäkoski ähki perässä ja ihmetteli kaikkea.\n\n-- Mitkä ne olivat nämä Baabelin tornit tässä navetan sillan vieressä?\nEi suinkaan näön vuoksi noin komeita pilareita.\n\n-- Näön vuoksi, no minkäs sitten! Näön vuoksihan sinäkin olet viime\nvuosina noin pyöristynyt -- Bergman oli usein jokseenkin suorasukainen.\nVähän hävetti ja harmittikin sellainen pankkiherra, joka ei\nsäilötorneja tuntenut.\n\nPainuttiin sisärappuja navettaan. Oli niin suuri luukku, että\nPitkäkoskikin mahtui juuri ja juuri. Bergmanin silmä tarttui pöydän\njuoma- ja sulkulaitteisiin, jotka olivat isännän omaa patenttia.\nKäytännölliset värkit, ehdottomasti. Työn säästämiseksi ei koskaan\nkeksitty liikoja. Kun saisi vielä automaattiruokkijatkin, niin voisi\ntilata ja pukea jonkin muodista menneen näytenuken karjakoksi nurkkaan.\n\n-- Se osaa olla väliin pirullinen tuo pormestari. Pankkiherra kulki nyt\nvuorostaan isännän rinnalla, kun maitohuoneen kautta mentiin taas\npelloille:\n\nSokerijuurikas oli toisen kerran perattu ja lauantaina harattu. Olikin\nsen näköinen, että kelpasi katsella.\n\n-- Neljäkymmentätuhatta kiloa hehtaarilta, arvioi Bergman\nasiantuntevasti.\n\n-- Ellei vaaroja tule. Sekin on aina otettava lukuun.\n\n-- Niin, vekseleissä! Kun sokeri pääsee tuohon varteen ja kesä on\ntämäntuntuinen, ei tule suurempia älläpäitä.\n\nKäveltiin taas ja ihailtiin vehnäpeltoa, joka oli harvinaisen lupaava\nja tasamittainen.\n\n-- Mutta mihin tämän talon pelloilta ojat ovat joutuneet? Minä\nmuistelen sellaisiakin tarvittavan. Pankkiherra yritti parantaa\nosakkeitaan.\n\n-- Diskontattu ja aksepteerattu maan uumeniin jo aikapäiviä sitten.\n\nNiin jatkui edelleen pelloilla, koepalstoilla ja uudella laidunmaalla.\nHerrat heittelivät kuin pikkupojat palloa. Isännän ei tarvinnut muuta\nkuin naureskella ja kuunnella valmista.\n\nMentiin sisään. Emännän teekannu oli jo odottamassa villamyssyn alla.\nKotiinnuttiin siihen iltapäiväiseen karsserihuoneeseen, joka uudessa\nasetuksessa ja valaistuksessa tuntui olevan varsin viihtyisä ja\nkodikas paikka. Juotiin teetä. Käsiteltiin päiväntapahtumia, vähin\npolitiikkaakin, varsinkin vieraat keskenään etupäässä pallopelin ja\nnaljailun merkeissä. Pankkiherra tuntui olevan niillä aloilla aika\npaljon vahvemmalla pohjalla kuin maatalousasioissa.\n\nKeskustelu siirtyi taas talouselämään, niinkuin oli luonnollistakin;\nkaikki vankkoja talousmiehiä, eikä emäntä pyrkinyt johtamaan\nsivupoluille.\n\n-- Vestenin myllärinura on lopussa. Oletko kuullutkaan vielä? johti\nBergman uuteen asiaan melko suoralla hyppäyksellä.\n\n-- Vestenkö pois? Milloin ja mistä syystä? Heikki värähti tahtomattaan,\nniinkuin olisi ollut ennakkoaavistus jostakin uudesta, oudosta, mutta\nkiihdyttävästä.\n\n-- Pitkät passit annettiin sille juutalaiselle. Olisi jo pari vuotta\nsitten pitänyt antaa. Eihän porsaasta ole mylläriksi. Pitkäkoski\nheitteli yksin tein kolmella pesään.\n\n-- Me etsimme uutta miestä, mitä se enempiä ruusailemisia tarvitsee!\nSinä olet vanha mylläri.\n\n-- Nuori mylläri hän on. Tänään viimeksi talkkunoita jauhatteli; taitaa\nvieläkin olla takki jauhoissa, huomautti emäntä.\n\nBergman käväisi pölistämässä. Savusi totisesti. Naurettiin joukolla.\n\nEmäntä avasi oven ruokasaliin ja pyysi, että lähdettäisiin maistamaan,\noliko nuori mylläri vanhan veroinen. Viilipiimää vain ja talkkunoita.\n\nErinomaisia talkkunoita, vaikka se kai johtui enemmän talkkunoiden\nkeittäjästä kuin mylläristä. Viilipiimä oli parhaimman kiitoksen\nyläpuolella. Pitkäkoski kehui ja maisteli.\n\n-- Mitäpä tässä enempiä todistuksia tarvitaan. Me tarvitsemme myllärin.\nSinä olet se mies! laukaisi Bergman.\n\nKerttu ei ollut ottanut asiaa tältä kannalta, eikä Heikki itsekään.\nTuli pitkänpuoleinen äänettömyys. Pitkäkoski lopetteli kolmatta\nlautasellista.\n\n-- Ojankaivuu ja kyntäminen on liian raakaa työtä sinun kyvyilläsi\nvarustetulle miehelle. Bergman toimi edelleen poramiehenä, ehkä\nlähemmän tuttavuuden perusteella.\n\n-- Lahtelan ojia on kaivanut ja peltoja kyntänyt sama suku jo monta\npolvea.\n\n-- Älä ymmärrä minua väärin! Minä en halveksi kyntämistä. Itsekin osaan\nkyntää.\n\nPieni sivusilmäys Pitkäkoskeen, tuskin huomattava, mutta helposti\ntulkittava. Bergman jatkoi:\n\n-- Kyntäminen kyntämisenä. Se on historiallista työtä ja arvokasta\ntyötä. Mutta työnä sitä tekee sellainenkin mies, jolla on pienemmät\naivot.\n\n-- Entä jauhattaminen sitten? Eikö siinä ole sama laki?\n\n-- Aivan. Mutta nytpä onkin kysymys tämän tasavallan parhaimman myllyn\nisännästä.\n\n-- Minun osuuteni yhtiössä on niin pieni.\n\n-- Se ei merkitse mitään. Eihän Vestenillä ollut senkään vertaa.\n\n-- Hän tunsi alan.\n\n-- Sinä tunnet yhtä hyvin, kun muutaman viikon tunnustelet.\n\n-- Niin, eihän Mooseskaan syntynyt kansanjohtajana, eikä Napoleon\nkannukset jalassa! Pitkäkoski heitti kortensa kekoon.\n\n-- Myllyssä sinä pian tulet aikoihin, ja tämä herra pankissa sinulle\ntenttaa kaikenlaatuiset konttaukset. Hän ei ole tosin Mooses eikä\nNapoleon, mutta hänellä oli syntyessään vekselisalkun tila kainalossa.\n\n-- Ei pormestarinsauvaa, ikävä kyllä. Pitkäkoski ei jäänyt sanapelissä\npitkiin velkoihin.\n\nHeikin oli vaikea puolustaa asemaansa kahden taitavan miehen\nristitulessa. Hän pyysi viikon miettimisaikaa. Myönnettiin\nyhtiökokoukseen saakka, joka oli ilmoitettu tulevaksi maanantaiksi.\n\nHerrat lähtivät.\n\n-- Tulee se, kuiskasi Pitkäkoski tielle käännyttäessä.\n\n-- Mies oikealle paikalle; saatpa nähdä! Bergman muutti isompaan\nvaihteeseen.\n\n-- Ja omistaa vakuutta.\n\nPankkiherra katseli ja vaakaili omilla punnuksillaan, ei kauan samoja\npaikkoja, sillä kaasunappi oli painavanpuoleisen varpaan alla.\n\n\n\n\n3.\n\n\nHeikki heräsi, mutta ei avannut silmiään. Ruokasalin kellon lyöntisalpa\nraksahti. Neljäköhän vai viisi? Hän odotti, niinkuin kymmeniä kertoja\nennen.\n\nNeljä vasta. Tuntui, niinkuin olisi saanut lahjan. Hän raotti varovasti\nsilmiään. Kerttu hengitti keveästi. Viimeinen tunti, unen ja toden\nvälimailla. Herättämiseksi ei olisi tarvinnut muuta kuin pienen\nrykäyksen.\n\nKahdella sängyn edessä olevalla tuolilla oli miesten vaatteet, Heikin\n\"överhaali\" ja Kyöstin ristiraitaiset puolikashenkseleineen. Kyöstin\ntossut olivat rinnakkain saman tuolin alla. Niiden piti olla aina niin.\nHän oli tarkka tavaroistaan. Heikin saattoivat olla missä sattui,\nvaikka eri huoneessakin.\n\nAuringon punerrus väritti akkunan oikeanpuoleisen pielen. Oli kaiketi\npilviä lännen taivaalla, koska oli niin väkevä loiste.\n\nHeikin katse liukui tutusta esineestä toiseen kuin pysähdyttävää naulaa\ntai kiinnekohtaa etsien. Väliseinästä vasta löytyi sellainen niin\nterävän pidättävänä, että etsijä tahtomattaan hätkähti: äidin silmät.\n\nSuurella vaivalla oli äiti suostutettu maalarin malliksi... Mitä minä\ntämmöinen vanha ja ryppyinen? Monin pyytämisin saatiin. Musta mekko\nylle ja isävainajan kihlaneula rintaan.\n\n... Kaikkia hassutuksia... Ja tässäkö minä nyt kädet ristissä rupean\njoutilaana tuntikausia istumaan! Neljänä päivänä piti istua. Oli se\nvasta. Ja maksaakin sille ruoan lisäksi piti? Ei suinkaan se muuten\nnoin hatevasti, tukka silmillä ja suu auki. Tuskin nenäänsä jouti\nniistämään koko mies.\n\nKuva tuli tekijän ja muidenkin mielestä hyvin onnistunut. Mutta äiti ei\nollut tyytyväinen, eikä Loviisa.\n\n-- Tuommoinen riihimies. Katso nyt sinäkin!\n\n-- Niin aina. Toinen tiirotti ja ihmetteli. -- Mitä nuo rypytkin?\nNiinkuin niitä ei vanhalla ilmankin olisi.\n\nTaiteilija ehdotti, että Loviisakin maalattaisiin.\n\n-- Vai värjäisit? Mene sutkimaan navetan ulkoseiniä! Mene jo!\n\nSe oli äidin mielestä varmaan hyvin paikalleen osattu. Kadutti\nitseäänkin, mutta minkä sille enää mahtoi, enempää kuin sillekään, että\nnuoret saivat hassuja päähänpistoja. Ainahan niille täytyi peräksi\nantaa.\n\nAuringon valojuova oli ehtinyt kehyksen reunan yli. Äidin katse oli\ntiukka ja rypyt syväuurteiset. Juuri tuonnäköinen hän oli ennen, kun\njotakin oli tullut tehtyä, ja oli vieraita, ettei voinut torua ääneen.\n\nOikean suupielen ryppyuomaan oli varmaan kaivautumassa jokin tuttu\nlauseparsi: Viisi virkaa, kuusi nälkää, Tai: Joka kuuseen kurkottaa, se\nkatajaan kapsahtaa, tai jotakin muuta.\n\nHeikki käänsi päänsä ja katseli vastakkaiseen nurkkaan. Siellä oli\npuupuntari, sukuperintö vuodelta 1803. Olihan niitä muitakin:\npiippuhylly, katajatuoppi, piilukkopyssy, vinnin rojuissa ehkä vielä\nvanhempaakin. Oli aina pitänyt koota pieneksi kotimuseoksi, mutta\nniinpä oli jäänyt, niinkuin moni pieni useinkin mieleen muistuva asia\ntahtoo jäädä.\n\nPuntari oli raskaan ja jälyn näköinen. Isän Isä oli sillä mukiloinut\nrosvoja kaupunkimatkoillaan ja ajanut kerran ryöstelevän\nmustalaislauman pellolle. Siitä peräisin piti oleman halkeaman nupissa.\n\nHän siristi silmiään. Niinkuin vanha puntari olisi pituudeltaan\nvenähtänyt. Nuppi kasvoi kuin nuoskasään lumipallo.\n\nHän ummisti silmänsä kokonaan, mutta puntari ei hävinnyt, päinvastoin.\nKädensijaan ilmestyi koppurainen koura. Se punnitsi. Mitähän se oikein\nähki ja punnitsi? Punnus painui, koukkupää nousi. Mies. Mieskö siinä\noli?... Kaksitoista naulaa ja seitsemän luotia. Kovinpa olet kevyt!\n\nVaari ähkäisi ja häipyi. Heikkikin ähkäisi ja riipaisi silmänsä auki.\nKerttu heräsi.\n\n-- Kello on vasta puoli viisi.\n\n-- Mikä sinut näin aikaisin?\n\n-- Mutta niinhän sinäkin.\n\nHe kääntyivät syrjittäin ja katselivat äänettöminä toisiinsa. Elävässä\ntaulussa ei ollut vielä riihimiehen väriä eikä ryppyjä, ehkä joitakin\npieniä epämääräisiä viivanjuonteita. Luomi rävähti silloin tällöin,\nmutta sen jälkeen oli iriskalvo entistä kirkkaampi ja tutkivampi. Se\npoltti Heikin sanoihin.\n\n-- Pari kertaa viikossa ajan kotona. Eihän tämä ole kuin vajaan tunnin\nmatka. Matti hoitelee töiden johdon. Oli niin tärkeän näköistä poikaa,\nkun illalla juttelin.\n\n-- Sinullako? Mikähän hätä sinulla täällä? Eihän minusta tähänkään asti\nole ollut muuta kuin pientä harmia ja vaivaa.\n\nLuomi värähti taas pari kertaa. Kellon käynti kuului toiselta seinältä.\nOlikohan vähän kallellaan, koska onnahteli? Poikien hengitystahti\nsekautui. Kummankohan nenä oli tukossa, Heikin vai Kyöstin?\n\n-- Siellä on hauskat, valoisat huoneet, korkkimatto ja kauniit\ntapeetit. Kun Liisa tulee kouluun, niin hoitelemme itse taloutta. Ja\nsinä tulet usein mukaan. Loviisa touhuaa täällä.\n\nKerttu katsoi, mutta ei vastannut, ei myöntänyt eikä kieltänyt.\n\n-- Täällä ei ole enää mitään suurempia perustöitä,\nsalaojitussuunnitelma valmis, laidun selvä.\n\nHeikki odotti, että toinen olisi nyökäyttänyt tai edes päätään\nravistanut. Ei kumpaakaan. Katse oli kysyvä, mutta ajatukset\nharhailivat kauas etääntyneinä ja epämääräisinä.\n\n-- Ansion vuoksihan minä -- ymmärräthän. Muutamia vuosia. Velattomana\npalaan takaisin.\n\nKello löi kuusi.\n\n-- Minä lähden käymään niityllä. Mittaan samalla Juhon kuokoksen, kun\neilen jäi. Hän hypähti ravakasti lattialle ja veti housut ja saappaat\njalkaansa. Sängystä katseli naisen kuva, seinältä toinen. Kummankin\nsilmissä kuvastui hätä. Ne hakivat jotakin, kumpikin omia teitään\nkulkien. Mitä ne hakivat?\n\nHeikki napitti puseronsa, istahti sängynlaidalle ja naurahti. Nuorten\nsilmien kysymerkki lientyi ja suli, kalvon sini kirkastui, iris pieneni\nja tummeni. Heikki pusersi tyynyllä lepäävään pään käsikoppiinsa,\nsuuteli silmää, toista ja vielä kerran.\n\nSattui kuin sähkövirran katkaisijaan. Käsivarret nousivat peiton\npoimuista, vaaleat hihat valahtivat alas ja sähköistynyt elämä kiertyi\nkahta tietä voima-aseman ympäri.\n\nMutta eihän sillä tavoin päästy koko päivänä niitylle, ja kymmeneltä\npiti olla jo kaupungissa. Heikki oikaisi vartensa hienoisella\nväkivallalla jännittäen, yhdisti virran katkenneet päät ja juotti ne\nkeveällä suudelmalla yhteen. Poikain peitto oli valahtanut ja pari\nlihavaa kärpästä herkutteli luvattomilla paikoilla -- ehtivät etääntyä\nhyvissä ajoin.\n\nMikki-kissa tuli rapulla vastaan hiiri suussa, väistyi askelen\ntiepuoleen, katsoi valppaasti, kyyristyi ja kyrräsi. Milloinka isäntä\noli hänen saalistaan verottanut? Silittänyt ja kehaissut olisi nyt\nniinkuin ennenkin: Sivuutettiin ja kumpikin vilkaisi taakseen. Mikin\nsilmissä välähti jotakin sukupolvien takaista alkueläintä. Olikohan se\nisäntä, vai muu kaksijalkainen?\n\nPääskysillä oli ajojahti. Kaksi istui lipputangon pallossa, niinkuin\ntähystäjiäkin olisi tarvittu, mutta koko muu uljas laivue harjoitti\nakrobatiaa, syöksyjä, äkkikäänteitä, surmansilmukolta, jokaisen suu\nkuin Molokin kita. Eivät edes ullakoiden katonalaiset akkuna-aukot\npelastaneet hätääntyneitä hyönteisiä.\n\nMaassa oli kastetta, tulossa siis poutapäivä. Aitovieren polulla\ntoljotti rupisammakko suurin kysyvin silmin. Kovin lähteväisen näköinen\noli, mutta ei kumminkaan hypännyt. Paras aika olisi ollut jo painua\nvarjoisaan ojaan.\n\nPeltoaidan veräjältä lähti jänis, harmaatakkinen, pitkäsäärinen\nvanhanpojanvotkale, sen näköinen kuin housut olisivat olleet\nputoamassa. Jussi vötkähti muutaman laiskan hypyn pensaikon suojaan.\n\nKovinpa niittytie oli umpeutunut. Ennen oli näkynyt peltoveräjältä\nniittyveräjälle. Välille oli tosin mahtunut hirmuinen metsä, jossa asui\nmenninkäisiä. Hämärtyvinä syysiltoina lehmänhausta palatessa vilahteli\nja välähteli puiden koloissa.\n\nSuurin osa mäestä ja hakamaasta oli aikaisemmin kaskettu rukiiksi. Se\noli jo isän ensimmäisinä vuosina. Nelivuotiaan pojan mieleen oli jäänyt\nsuuri roihuava palo, punaiset lieskat ja mustat miehet. Silloinhan se\noli palanut Kulovuorikin vattumaaksi yhteen menoon. Siitä mahtoi äijä\nsäikähtyä tai äkiintyä, koska jätti polttoviljelykset ja pureutui\nkuokkaan ja auraan.\n\nPurovarsiniitty, noin kahdenkymmenen hehtaarin ala, oli jo melkein\nkokonaan viljelyksessä. Avaamatta oli enää vajaa hehtaarin kaistale\nmetsän reunassa. Tänä kesänä oli sekin selvä, jos kuokkuri tuolla\nkyydillä ottaa. Juhon leveäteräinen työase välähteli jo auringon\nvalaistuksessa.\n\nHeinää ja kauraa ja taas heinää, välillä muutama sarka rehunaurista. Ei\nollut lajirunsautta, mutta olipa satoisuutta. Heinä kuin seinä,\nvarsinkin uudella kylvöksellä, ja kauranoras puhisi väkevän voiman\ntunnossa. Vuosisatain typpivarastot laittoivat pinnan puhisemaan. Oli\nviime vuosina tullut suolailtua runsaasti kalilla ja fosfaateilla. Suo\nmaksoi aina, monta kertaa kovan maankin puolesta. Velkaansa se kaiketi\nmaksoi; Vähin erin oli nyhtänyt vuosikymmenien kuluessa, jokainen\ntuuli, sade, kevätpuronen, alaspäin niitylle, aina vain niinpäin.\n\nIhmisen määräkö oli tulla järjestelijäksi tässä kohden luonnon\nkiertokulkuun? Talvisin nousivat pihaton parveen sadat rehukuormat,\npainuivat alemmaksi ja muuttelivat muotoaan: paras maidoksi, lihaksi,\nlihasvoimaksi, jäte typeksi, suoloiksi lantalaan, tunkioihin pellolle,\nsiirtyäkseen taas sieltäkin edelleen: heinän latvaan, viljan korteen ja\nosa syystuulissa ja kevätpuroissa niityllekin sen luovuttaman\nluontaislainan koroiksi ja kuoletuksiksi. Ikuisen kiertokulun laki.\n\nJuho hytkäytteli niin tosissaan, ettei huomannut tulijaa. Heikki\npysähtyi hänen taakseen ja jäi huvitettuna katselemaan.\n\nJuholla oli karkeat hurstihousut, jotka aikoinaan olivat olleet kaiketi\nvalkoiset. Lapikkaat olivat käännösvarsilla, ilman nauhoja ja\nkääntämättä suurina ratteina kuin ilmatorven päät. Ja terät! Niillä\nolisi peittänyt pienen tupakkamaan. Juho ei kärsinyt liikavarpaita. No,\nolipahan niityllä tilaa, ja tarvitsi hän kaiketi suokengät, koska\nhevosillekin laitettiin keväällä.\n\nPaitaa ei Juholla ollut. Leveillä hartioilla näkyi jo olevan semmoinen\nvuota, joka kesti. Tavallisen pistokärpäsen oli turha pysähtyä\naterioimismielellä, paitsi jos oli eväitä omasta takaa.\n\nJuholla oli parhaillaan tekeillä valtainen kiertoliike suurenpuoleisen\npajupehkon ympäri. \"Huh\", hutkahteli kuokan terä, ja mies säesti saman\nsanan. Joka lyönti meni tinkimättä läpi. Siinä saattoi olla vähän\nsuurempiakin juuria. Mutta aina läpi, vaikka olisi ollut ranteen\nvahvuisia. Niissä oli jotakin sukulaisuutta, miehessä ja kuokassa,\nvarsi vahva, ponsi käyrä, mutta visainen. Ja terä! Leveä ja leikkaava.\n\nJuho sai kierroksensa lukkoon, levitti entisestäänkin tukevan\nhaara-asentonsa ja nykäisi. Mätäs nousi kuin rieska pensaineen ja\npehkuineen.\n\n-- Hop', peijakas!\n\nSe merkitsi samaa kuin hyvää huomenta ja että oletpa sinäkin oikeaan\naikaan jalkeilla. Ei Juho sanojaan kaikille uhrannut, Heikki sattui\nolemaan yksi valituita -- ja kun oli niin kaunis aamukin ja\nkomeaperäinen mätäs.\n\n-- Sinä panet tämän laidan selväksi Mikonpäivään mennessä.\n\n-- Tottahan jo! Juho hutkautti kuokanterän uuden mättään laitaan, jätti\nsen siihen puolivinoon, otti tupakkavehkeensä roimahousujen taskusta ja\nalkoi latailla.\n\nSe oli suurenpuoleinen pesä, mutta kukkaro kesti verotuksen:\nleveäperäinen kuin vanha kutusammakko. Lataus päättyi ja tulitikku\nsähähti suojaavassa kourakuopassa, ei käynyt tuuli, mutta eihän vara\nhaitaksi. Pöllähti muutamia pilviä kuin tavarajunan veturista.\n\n-- Mutta mitäs tulevana suvena iloksi pannaan?\n\nPanoksessa oli pari, kolme ylimääräistä sanaa, ja varmaan Juho oli sitä\njo monena päivänä ladannut.\n\n-- Se on sen ajan murhe, naurahti Heikki. Eiköhän yhdelle miehelle ja\nkuokalle löydetä työtä tulevanakin suvena.\n\n-- Niin minäkin olen tuumannut.\n\nNiinkuin kuokallekin se olisi pitänyt sanoa ja mättäälle. Juho imaisi\nvielä muutamia ketunhäntiä, pani pesän juurakolle ja käveli kuokoksen\nlaitaan.\n\nHeikki otti sylikolmion ja mittasi kuokoksen. Yli kahdeksantoista aaria\noli uusi valloitus.\n\n-- Tarvitsetko rahaa?\n\n-- Enpä hänestä välitä. Juho oli saanut taas suuren pehkumättään\npylläyttämistä vaille ja antoi palttua semmoiselle roskalle.\n\n-- Mutta kovinpa turpoaa tuo kaura, ihasteli Heikki lähtiessään.\n\n-- Turpoaa se, myönteli Juho, ja kuokkakin hutkahteli samaan virteen.\n\nHeikki kääntyi veräjällä, nojasi ylimpään veräjäpuuhun ja katseli.\n\nSuuret parioviladot katsoivat vastaan avoimin suin. Tuntui kuin\njokaisella olisi ollut jotakin sanottavaa, mitä eivät juuri sillä\nhetkellä saaneet irti. Pieni isävainajan aikainen, hirsistä\nkoirankaulalle hakattu, kyyrötti metsänlaidassa rauniollaan kuin vanha\nmetsäkana, suu silläkin auki, pieni hampaaton suu, liian korkealla.\n\nHän kääntyi, ravisti hartioitaan ja juoksi veräjien välin yhteen\nmenoon. Hengästytti, vähän hiottikin, mutta ei lämmittänyt.\n\nYläveräjällä hän kääntyi ja katsoi taas. Ei näkynyt enää kuokkamiestä\neikä avoimia ladonsuita, vain veräjänaukko. Aukko? Oliko jäänyt puut\nlaittamatta? Vai oliko siinä pari puuta?\n\nHoureita! Ja Juhohan siellä on, eikä haassa ole edes vasikoitakaan.\n\nHän lähti taas, olisi juossutkin, ellei Loviisa olisi pyyhältänyt\nsaunatiellä vastaan.\n\n-- Se sikakarsinan portti on vannotettava, että pitää. Siinä oli taas\nkoko purtilokunta tönimässä, enkä minä jouda niitä siellä paimentamaan.\n\n-- Vannotetaan, vannotetaan. Vaikka olisiko se niin vaarallista, jos\nvähän pääsisivätkin jaloittelemaan.\n\n-- Ei minun puolestani, ellei sinun lappujesi ja ryytiruutujesi.\n\n-- Ai pekonit! Kyllä minä vannotan.\n\nSivuutettiin ja jatkettiin matkoja, kumpikin melkein yhtä touhukkaasti.\n\nPekonit siirtyivät vähän ulommaksi, kysäisivät sanalla, parilla, ja\nihmettelivät. Vai vielä toinenkin panta, kun muutenkin jo oli liian\nluja.\n\nSikatarhalta hän meni laidunmaalle, jossa Matilla oli vesanniitto.\nPoika ei oikein välittänyt siitä työstä: kivinen pelto ja lyhkäinen\nviikate. Ja uutta vesaa se kumminkin lykkäsi.\n\nPöljä-sonni mullisteli lohkoaidan takana. Se ei ollut ensinkään\npahantapainen, vaikka oli vähän pahasilmäinen, ymmärsi hyvin, mitä\nvarten kolme lankaa oli laitettu, kerran vain oli näyttänyt, ettei ole\npakko kiertää, mutta sopihan tuota oleilla ja paistatella päivää, koska\nkerran lehmärouvatkin. Eikä se niin ihanata ollut kärpästen syöttinä\nnavetassa. Kun osasi olla viisas, niin piti paremmat päivät.\n\nSalaojituslohkolla oli pyhän aika tehnyt pienet tepposet. Pari imuojaa\noli jäänyt putkittamatta lauantaina, kun luultiin, ettei tule sadetta.\nUkkosvaaru kulki yli, ja oja oli jaonnut pitkin pituuttaan. Ojuri oli\naloittanut jo toisesta paikasta, kun oli sitä mieltä, että uuden\nkaivaminen oli vähemmän rähjäistä ja näköisämpää kuin vanhan\nrääpiminen.\n\nKyösti juoksi peltotiellä vastaan. Toisessa kädessä pyöri\npaperiväkkärä, toinen viipotti rinnalla vähän suurempaa ympyrää.\n\nTäytyi ottaa niskatuoliin kannettavaksi. Siellä ylhäällä kuului käyvän\nparempi tuuli. Ainakin tuulimyllärin suu siellä paremmin kävi, jalat\npelasivat ja varpaat keikkuivat.\n\nOli jo aamiaisen aika. Pojilla oli kova nälkä. Kyösti tinki kaksi\nviilikupillista. Viili oli hänen mielipäivällisruokaansa, jota täytyi\nsaada myös aamiaiseksi ja illalliseksi.\n\nIsä lähti johonkin, kun oli muuttanut vaatteensa ja paitansa ja\nrasvannut auton. Olisi kivaa päästä mukaan! Eikö isä voinut ottaa?\n\nEi voinut, sillä isä viipyi ainakin kaksi tai kolme päivää.\n\nMinkä takia isä niin kauan viipyi? Ei isä saanut mennä niin kauaksi ja\njättää äitiä ja siskoa ja poikia.\n\nKoko joukko lähti maantielle asti saattamaan. Äiti ja Liisa istuivat\nperään, pojat isän viereen. Kyösti tööttäsi -- tiellä ei tosin ollut\nmuita kuin pari varkain pujahtanutta kukkopoikaa, mutta sopihan sitä\nniillekin. Heikki irroitti puhdistusviivoittimen, vaikka ei satanut. Se\nvemputti niin hauskasti.\n\nKoivukujainen kotitie oli lyhyt. Saattajat nousivat palatakseen.\n\nOikeinko kädestä pitäen ja poskia sivellen? Eihän tullut muuta kuin\nkahden päivän ero, kolmen korkeintaan. Mistä ja miksi niin hiukaisevan\nikävä olo?\n\nHeikki kaasutti hiljalleen, katsoi taakseen ja vilkutti. Portilla\nvastasi neljä kättä, alempaa ja ylempää. Isä meni, jätti, jätti...\n\nOliko kaasuttaja tukkeutunut ja oliko tuulilasissakin sumua? Ennen\nmutkaa hän kääntyi vielä kerran katsomaan. Neljä kättä vilkutti nyt\nkeskitiellä. Niinkuin vaara olisi ollut ja tie liikenteeltä suljettava.\n\nVilahteli ja välähteli vielä kerran epämääräisenä näkemyksenä. Oliko\nniillä kädessä jotakin valkoista, vai punaistako se oli?\n\nHän kaasutti tarpeettoman paljon. Tukkeutuma selveni. Auto syöksähti\ntäyteen vauhtiin kuin kirpeästi kannustettu ratsu.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTukahduttavan kuuma kesäinen yö. Tyhjät, korkeaikkunaiset huoneet.\nKoira haukahti jossakin, toinen vastasi. Pitkä kimeä merkkipillin ääni,\nveturi vihelsi vastaan lyhyemmin.\n\nTurhaan yritettyään unta Heikki nousi, pukeutui ja lähti ulos.\n\nOli verraten hämärää. Kostea yötuntuinen ilma löi vastaan. Rääkkä\näännähteli yksitoikkoisesti radan takana pellolla. Kauempaa kuului\nniittokoneen suriseva ääni vuoroin heikommin, vuoroin säklättävämmäksi\nkiihtyen. Oli kaiketi hyvin pitkä sarka, tyhjiltään käännettäessä\nkoveni selvemmäksi.\n\nMyllyn ääriviivat kuvastuivat mäen alla sumuista taustaa vasten.\nJoitakin irrallaan olevia tavaravaunuja oli takana olevalla\npistoraiteella kuin tulitikkulaatikkoja suulleen käännetyn jyväkapan\nvieressä.\n\nEi mitään liikettä kuulunut välipihalta päin. Missähän ja\nminkähänlainen oli yövahti? Muut miehet Heikki oli nähnyt vuorovaihdon\naikana. Hän käveli puoliksi ruohottunutta tietä alaspäin, pysähtyi, kun\nkuuli myllyn takaa lähestyvää askelten rapinaa.\n\nSumusta sukeltautui pienenläntä mies lyhyissä varsisaapikkaissa ja\ntyöpuserossa.\n\n-- Kuka pirulainen se täällä tähän aikaan kulukee ja toljailee?\n\nSe oli varmaan yövahti. Heikin päähän juolahti vähän koetella ja\nkujeilla. Hän peräytyi muutaman askelen ja pysähtyi äänettömästi.\n\n-- Kyllä minä sinut opetan, älä yhtään kiepoile! Äijä tuli yhtä monta\naskelta ja pysähtyi hänkin. -- Sano lemmessä, millä asioilla\nkuljeskelet, eli piru vie, siitä tulee toiset rapinat!\n\nÄänettömyys. Sitten muutamia askeleita taas, toinen taakse, toinen\neteen.\n\n-- Minulla on revolveri.\n\nTaas muutamia askeleita.\n\nJa uusi Isännöitsijäkin makaa tuolla konttorin puolella!\n\nSama peli kuin ennenkin. Yövahti otti kipakammat askelet ja tuli\nlähemmäksi.\n\n-- Häviä lemmessä, eli minä soitan poliisin ja palokunnan!\n\nHeikki nauroi ääneen.\n\n-- Te taidattekin olla kovaa poikaa!\n\n-- Oletpahan ihminen kumminkin, mikähän peijooni sitten lienetkin! Ääni\noli vähän lienteämpi, kun ei sentään edes mörköjä eikä menninkäisiä\nollut.\n\n-- Minä olen se uusi isäntä tuolta konttorin puolelta. Tehdään rauha\nmaahan.\n\n-- No eikö tuota ennen passannut sanoa! Kas, piru vie, se on sillä\ntavalla tässä porvarillisessa maailmassa, että kenellä virka on, niin\npitäköön siitä vaarin, muuten on leivästänsä laari!\n\n-- Niinhän se on, myönteli toinen naureskellen.\n\nKäveltiin myllyn sillan luo ja istahdettiin sementtikaiteelle.\n\n-- Kauanko olette ollut yövahtina täällä?\n\n-- Mikkelinä tulee kuusi vuotta.\n\n-- Mikä nimi on?\n\n-- Vihtori, liikanimi Halakilahti.\n\n-- Te ette olekaan tämän puolen miehiä?\n\n-- Enhän minä, Keski-Suomesta päinhän minä, mutta mistä isännöitsijä\nsen tässä hämärissä jo näki?\n\n-- Siitä Halakilahdesta, naurahti Heikki. Vihtori selitti kädellään\nauttaen:\n\n-- Kas, se on sillä tavalla, että siellä meidän puolessa ei kävellä\nvarpaisillaan, kun on saappaat jalassa ja ollaan oikealla asialla. Kun\njoku tytönlätkä lähtee kaupunkiin ja tulee mampselina takaisin, sanoo\nse halki, mutta me vanhemmat miehet sanotaan, että voi tyttö parka, kun\nolet jo melekein poikki, kunhan säilyisit, ettet menisi edes halaki!\n\nHalkilahti otti puseronsa taskusta laatikon, avasi ja tarjosi:\n\n-- Tämä on vain työmiestä, jos kelevannee.\n\n-- Mikäpähän siinä olisi, mutta ei ole tullut totuteltua.\n\n-- Parempi onkin. Hän otti tupakan ja pani laatikon taskuunsa, joka oli\nniin lyhytpohjainen, että \"mies\" jäi näkyviin. Jäi selittämättä, minkä\ntakia oli parempi. Terveydellisistä syistä kaiketi, sillä antamisen\ntarkoitus oli ilmeisesti täysin vilpitön.\n\n-- Kuinka sieltä Sydän-Suomesta tänne etelään olette joutunut?\n\n-- Jaa joutunutko? Hän sylkäisi ja imaisi pari rintahaikua. Kas se on\nsillä tavalla tässä nykyisessä maalimassa, että köyhä piru pannaan\nvälistä vaikka taikinapytyn vanteeksi. Ole siinä sitten vain ja pitele\nkaksin kourin kiinni, sillä jollet pidä, niin rapsahat tielle ja sinut\npotkaistaan ojaan.\n\n-- Minä uskon, että te ette ole ollut koko ikäänne yövahtina, myönteli\nHeikki naureskellen.\n\n-- Ei puoltakaan, vain nämä rapavuodet. Torppahan minulla oli ja\nhevonen ja akkakin.\n\n-- Kuoli pois?\n\n-- Ei laitatavalla. Hän roiskautti vahvikkeeksi pitkän syljen.\n\n-- Siinä olisi ollut akkaa vielä pariksikymmeneksi vuodeksi, mutta se\non naiseläväinen aina löysempää tekoa. Kun sattuu vähän häkäisempi\nlöyly, niin kääkähtää kuin kana.\n\n-- Sattuuhan sitä elämässä.\n\n-- Sattuu sitä, niinkuin se veljespyykin pesukin.\n\n-- Olitteko mukana?\n\n-- Mitäs minä vanha kahju, mutta poika. Mäkeen mätkäistiin nuori mies.\nSitä perää se sitten kääpertyi akkakin. Paateroi kuin silmäteräänsä,\nvaikka pulskahan se oli poika. Painimassa kulki monet pitäjät ja\nkellistyi aina ukko kuin ukko.\n\n-- Älkää enää muistelko niin vanhoja! Paranee nopeammin umpeen.\n\n-- Ei semmoinen haava koskaan parane. Kun parhaalle paikalle\nrääpäistään, niin siinä on, on ja pysyy.\n\nIstuttiin ääneti vähän aikaa. Halkilahti löi kämmenellään tumpin\nimukkeestaan ja pisti sen taskuunsa.\n\n-- Eikö ollut muita lapsia? alkoi Heikki johdatella vähän ulommaksi.\n\n-- Ei ollut, mitäpähän pari tytönrääpiskää. Toisesta tuli suutarin\nmuija ja toinen joutui täällä ratavartijan mukuloita lullaamaan.\n\n-- Siksi tekin tänne olette joutunut?\n\n-- No sillä, milläs sitten. Pommitetaan ja pärsmäntätään joka jumalan\npostissa: Isä myy siellä sen torpan. Mitä sitä vanhoillaan yksin\nraatamaan? Täällähän ihmisten parissa aikakin kuluu. Meillä on kaksi\nhuonetta ja keittiö kolmas. Isä saa ihan ominaisen huoneen.\n\nHän otti uuden tupakan.\n\n-- Kyllä laupias, kyllä niillä oli. Kaksi huonetta oli, kakaroita\nkumpikin täynnä, säkkikankainen ovi välissä.\n\n-- Entä se keittiö?\n\n-- Jaa se keittiökö? Hän sylkäisi pitkän roiskauksen. -- Riimuskamiina\npakkilaatikon päällä.\n\n-- Ei sitä enempää ratavahdin palkoilla, naurahti Heikki.\n\n-- Eihän niillä, kyllähän minä sen tiedän. Enkähän minä sillä, mutta\nkun ollaan niin olevinaan, sehän minua piruuttaa. Mies on tekevinään\ntyötä, eikä kumminkaan tee mitään. Ei valvo eikä makaa. Sillä kai niitä\nkakaroitakin tulee niin tuhannen peijakkaasti, ettei rätinkiä saa enää\npidetyksi.\n\nTaas pitkä roiskaisu.\n\n-- Ja mitä niistä rautapulteilla vannotetuista rautatien siernoista\nvahtii, sen täyteisiäkö! Enempää kuin tästä tiilimakasiinistakaan!\nMinkä täältäkään varastaa, kun kaikki ovet ovat lukossa!\n\n-- Jos sattuisi ilkimielisiä pahantekijöitä...\n\n-- Eipähän ole sattunut kuuteen vuoteen muita kuin te tänä yönä.\n\n-- Enkä minäkään aikonut pahaa.\n\n-- Senhän minä kyllä olisin erottanut naamastakin, jos olisi ollut\nvähän valoisampaa, mutta näkeekös täälläpäin keskikesälläkään, jollei\nole kissansilmiä.\n\n-- Eikö tämä ole teille helppoa työtä?\n\n-- Heleppoa tämä on, vaikka ei tämä mitään työtä ole! Onpahan siitä\nmukavaa kumminkin, että saan olla ulukosalla. Ei tarvitse haistella\nriimuksen katkuja eikä kuunnella kaikkia öisiä tuhinoita. Levottomia ja\nkärttyisiä kaikki mukulatkin kuin mitkä vietävät. Kaiketi niistä koko\nsoppakunnasta tulee ratavartijoita!\n\nNoustiin ja lähdettiin kävelemään.\n\n-- Minkälainen tämä teidän yöohjelmanne on? tiedusteli Heikki taas.\n\n-- Jaa ohjelmako?\n\nTavanmukainen roiskaus.\n\n-- Kas se on sillä tavalla, että tasan kymmeneltä minä tulen, silloin\nkun toinen päivävuoro lopettaa. Minun on määrä käydä tuolla portilla\nja täällä portilla ja sillalla ja alaovella ja sitten vielä\nkonttorihuoneen rapulla. Siellähän se on kellokin, kai te sen jo\nhuomasitte. Sitä kiekkoa minä kierrän kahteenkymmeneen kertaan. Jos\njotakin ilimaantuisi, niin pitäisi hätyyttää muka, mutta niinkuin ma\nsanoin jo, niin eihän täällä mitään ole ilimaantunut.\n\nJouduttiin konttorin ovelle ja vedettiin kello. Istahdettiin taas, kun\nrappukivi oli sopivalla paikalla.\n\n-- Olipa kumminkin mukavata, kun tälle herrain puolelle sattui taas\noikea mies.\n\n-- Mistä te sen vielä tiedätte?\n\n-- Näenhän minä sen silimistä! Se ryssä olikin vasta aika peijooni.\nMillä se jaksoikaan, sitä minä aina ihmettelen. Hutsuja melekein joka\nyö. Niitä purjehti aina Helsingistä asti. Olisivat pitäneet edes\nkartiinit kiinni, mutta jopahan pitivät, pirulaiset.\n\n-- Oliko teidän pakko katsella?\n\n-- No, mihin siinä silimänsä kätki. Jo se poika osasi! Voi, voi! Olen\nminä nähnyt ihmistä ja luontokappalettakin, mutta en ennen vielä\nsellaista. Vaikka kukapa sitä sitten osaa, ellei herra, kun sattuu sitä\nsorttia. Mutta kyllä se myllyssä komennon piti.\n\n-- Jaa-a, se tässä lieneekin päävirka.\n\n-- Niin kai, mutta ei se sillä kumminkaan ollut päävirka.\n\n-- Kuulkaapa, me taidamme parjata poissaolevaa. Heikki naurahti.\nMolemmat nousivat.\n\n-- En minä ole sitä sorttia. Mutta jollekulle täytyy purkaa, kun oikein\nilikeyttää. Teille passaa sanoa.\n\n-- Sepä joltakin kuuluu. Ehkä me täällä vastakin tapaamme ja\njuttelemme. Hyvää yötä!\n\n-- Ehtoota! Taikka aamupuolta!\n\nHän otti tupakan etutaskustaan ja sytytti mennessään. Sääret\nhetkahtelivat sivuille ja taaksepäin.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMylly kävi kahta vuoroa.\n\nHeikki ei ymmärtänyt aluksi muuta kuin katsella. Kaikki kävi ja liikkui\nkuin näkymättömän käden vetämänä. Veturi jyvälastin edessä oli vielä\nnäkyväistä. Irroitettiin kytkimet, huikkasi ja höyrysi pois. Langat ja\nlyijylommit avattiin. Elevaattorin näkymätön elefantti työnsi pitkän\npeltikärsänsä jyväkasaan ja alkoi ahneesti imeä. Satahevosvoimainen\nöljymoottori pani salaiset kiviparit pyörimään. Ei näkynyt tuuttia eikä\nkivensilmää. Ei kuulunut jyvien kahinaa eikä syöttökahan kalketta.\nMyllyn ahne jättiläispeikko oli muurattu kolmikerroksisen\ntiilimakasiinin peruskallioihin ja nieli vaivatta kolme, neljä tonnia\ntunnissa.\n\nMiehet ja säkittäjänaiset katselivat salavihkaa. Tuossako se nyt oli,\nse uusi pamppu. Mikähän se luulee olevansa?\n\nKonttorin puolella oli enemmän tutusteltavaa. Heikki oli\nkunnallisasioissa monia tilintarkastuksia toimittaneena jonkin verran\nperillä niistä seikoista, mutta liikekirjanpidon monet puolet,\nkorttireskontrat ja memoriaalit olivat alkuaikoina monta kertaa sekä\nkreikkaa että hepreaa. Hän tutkiskeli tuntikausia itsekseen, ja\nkonttorineiti Miettinen mietiskeli ja selitteli kärsivällisesti\nuseampaankin kertaan samoja asioita. Neiti Miettinen oli sivuuttanut\nverraten vaarattomasti vaarallisen ikänsä ja oli ollut monissa\npiinattu. Eikä kirjanpito ollut niin helppoa kuin sivusta katsoen\nluulisi. Kymmenvuotisen harjoittelukauden jälkeenkin sai kiperissä\npaikoissa pitkät ajat mietiskellä, miten jokin pulmallinen vienti oli\npaloiteltava ja eri kirjoihin merkittävä.\n\nMutta neiti Miettinen oli tunnollinen ja ahkera. Napisematta hän\nsellaiset solmut selvitteli, vaikkapa työpäivä olisi pidentynyt\ntunnilla tai puolellatoista.\n\nYksi kirja oli sellainen, jonka päivittäisessä hoitelemisessa ei\nmahtanut juuri sitä eikä tätä, pienikokoinen mustakantinen eräkirja.\nSen kirjan selaileminen ja selvitteleminen kuuluikin eittämättömästi\njohtajan tehtäviin. Eräitten humuöitten jälkeen oli edellinen johtaja\nunohtanut sen joskus laatikkoonsa. Mutta pientä mustaa ei saanut\nunohtaa, ei ainakaan useammaksi päiväksi. Neiti Miettinen vaistoili,\nettä siinä varmaan olikin yksi syy johtajan vaihdokseen. Kun hän työnsä\nlomassa salavihkaa katseli toisessa pöydässä työskentelevää\nruskettunutta avokatseista miestä, välähti hänen mieleensä säälivä\nennakkoaavistus. Tiesikö hän kaiken?\n\nNeiti Miettinen katsahti akkunasta. Myllyn yläkerran pienet akkunat\ntiirottivat mustina ja jyrkkäsärmäisinä. Veturi vei viisivaunuista\nlastia.\n\nHän vilkaisi taas salavihkaa päivänpaahtamiin, mutta herkästi\nvärähteleviin kasvoihin, joiden väriin ilta-aurinko loi yhä syvemmän\ntunnun. Hänellähän kuului olevan talo, vaimo, lapset -- minkä takia hän\njätti ne ja tuli tänne? Neiti Miettisen teki mieli nousta ja pyytää,\nettä hän olisi palannut, kun vielä oli aikaa. Eikö hän luottanut uuteen\njohtajaan?\n\nLuotti ja ei. Hän oli varmasti kymmenen kertaa rehdimpi ja suorempi\nmies kuin edellinen, pystyvämpikin ehkä, mutta se ei riittänyt. Piti\nolla myös paatunut. Hän ei osaa suojella itseään ja hänellä on vaimo ja\nlapset.\n\nNeiti Miettistä huimasi. Hän nojasi käsivaraansa ja sulki silmänsä.\nAsemalta tuli tavaravaunu ilman veturia. Sehän oli vähän viettävä se\nraide. Mitä? Eikö se ollutkaan jyvälasti? Lapsenpäitä, huiskivia\nkäsivarsia! Eivätkö osaa edes jarruttaa? Sehän puskee ihan seinään!\nEikö siellä ole ketään junamiehiäkään?\n\nHän avasi silmänsä. Eihän siellä mitään vaunua. Ja myllyn taaksehan\nraide kiertää.\n\nNeiti Miettinen oli valvonut hammassäryn vuoksi melkein koko edellisen\nyön. Hän nousi ja otti muutaman askelen johtajan pöytään päin.\nKassakaapille hänen piti mennä ja ottaa memoriaali. Eihän hänellä ollut\noikeutta puhua muulloin kuin kysyttäessä.\n\n-- Kuulkaapa, neiti Miettinen, kuuluikin samassa johtajan pöydästä. --\nMeidän kassakreditiivimmehän on kahdeksansataatuhatta?\n\n-- Niin.\n\n-- Minä huomaan, että se on pyrkinyt olemaan vähän liian pitkät ajat\njäässä. Diskonttoluotto seitsemänsataa.\n\n-- Niin.\n\n-- Ellen väärin laskenut, niin sekin on täynnä. Meillä on huomenna\nknhdeksankymmentätuhatta maksettavia. Ellei tule aamupostissa, niin\nmiten sitten suu pannaan?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Miten ennen on tehty? Eihän tämä liene ensimmäinen kerta?\n\n-- Diskonttoa on voitu ylittääkin.\n\n-- Minä arvasin sen. Mutta entä ellei ole salkussa vekseleitä? Onko\nniin käynyt?\n\n-- Silloin on pidetty ylimääräinen johtokunnan kokous.\n\n-- Aivan niin. Pitkäkoski, Bergman ja... Toivotaan, että tulee. Onhan\ntäällä erääntynyttä yli sadantuhannen ja asetteita lienee saman verran.\nMutta kellohan on jo lähes kuusi. Lähtekää toki jaloittelemaan, niin\nminäkin teen.\n\nNeiti Miettinen oli saanut viimeisen viennin kirjoihinsa. Hän sulki\nkaapit ja pöytänsä, otti hattunsa, nyökkäsi hyvästiksi ja lähti.\n\nHeikki lähti myös ulos.\n\nMuutamina aamuina hän oli tehnyt noin tunnin kestäviä kävelyretkiä eri\nsuuntiin. Radantakaiseen lehtimetsikköön sukeltautuva kylätie oli\nhänelle vielä tuntematon.\n\nPieniä viimevuosina rakennettuja huviloita oli tien kahden puolen.\nMelko vapaa rakennusryhmitys, niinkuin kukin tontinomistaja kevätiltana\noli sattunut nurkkapylväänsä valamaan. Ehkäpä niin olikin hauskempaa.\nMinkä takia kahden, kolmen huoneen pikkuhuviloiden olisi pitänyt olla\nsmirnaassa kuin paraatisotilaitten? Väsymys ja jäsenten jäykistyshän\nsiinä vuosien kuluessa olisi pakostakin tullut. Tuolla nurkka, täällä\npääty, eteinen tai pikku akkuna, lähempänä ja syvempänä. Vaikka\nhippasille olisivat lasten kanssa ryhtyneet.\n\nUusia huviloita oli rakenteilla kymmenkunta. Yhdessä muurattiin,\ntoisessa lyötiin kattoa, joku höyläsi akkunanvuorilautoja pihalla\ntilapäisessä penkissä. Lastut heltisivät pitkin sarvikiemuroin. Parilla\ntontilla oltiin sementtitöissä. Myöhäisiä lintuja. No, olihan vielä\npari kuukautta, ja touhu näytti olevan hyvä.\n\nHuvilat loppuivat, erotetut tontitkin, vielä viisi minuuttia, niin tien\nkahden puolen oli jokseenkin koskematon metsäinen rauha.\n\nHeikki kääntyi vinosti leikkaavalle metsätielle, jota nähtävästi ei\nollut ajettu pitempään aikaan. Mikähän sen päätepaikassa oli? Sopihan\nottaa selvää. Pääte ei liene kovinkaan kaukana.\n\nArviolta noin kilometrin etäisyydeltä valtatiestä tie päättyi vähäiseen\nsantahautaan. Rappaushiekkaa, joka oli loppunut. Siksipä raidekin oli\nruohottunut.\n\nHeikki istahti haudan pohjalle ja siivilöitsi sormiensa läpi\nhienorakeista hiekkaa. Ellei sattunut paakkua, niin juoksi pienestäkin\nrakosesta viimeistä raetta myöten. Kun hieraisi paakun, niin sekin\njuoksi.\n\nHaudan reunalle hypähti pieni keltarintainen sirkku, kallisti päätään\nja siristeli silmiään, nokkasi jotakin maasta ja lähti, niinkuin olisi\nnähnyt tarpeekseen. Kaukaa kuului etäinen junanvihellys. Kolmen\nkilometrin matka oikoteitse saattoi olla.\n\nYlhäällä kuusessa rapsahti ja sitten putosi käpy oksalta oksalle\npomppien. Mikähän sen pudotti, kun ei tuulenhenkäystäkään? Oravako?\n\nHeikki heittäysi selälleen haudanpohjalle ja alkoi silmillään etsiä\nrunkoa alhaalta lähtien. Olipa se korkealla, vai osasiko olla niin\npiilossa?\n\nSiellä se kellotteli viimeisessä oksanhaarukassa, silmät kuin naskalin\nterät, ruskea häntä kiemuraisena ässänä. Heikki vihelsi. Orava vetäisi\netukäpälät lähemmäksi alleen ja heristäytyi herkemmin kuulemaan.\n\nHuoleton eläväinen. Ei ollut niittämistä eikä puimista, ei suurin\njauhattamistakaan. Mutta eipä myös vekseleitä eikä eräpäiviä. Oli vain\neräs päivä. Halli haukkui, pyssy paukahti, ja pikku mies tupsahti\nkarhunsammalmättäälle.\n\nOrava heittäytyi pitkällä hypyllä alaviistoon toiseen kuuseen, niinkuin\nolisi ymmärtänyt ja hännän huiskauksella esittänyt vastalauseensa.\nSaattoi tipahtaakin joskus, kuukausien kuluttua. Sitä ennen ehti nuori\norava elellä lukemattomia hauskoja päiviä.\n\nEi näkynyt eikä kuulunut enää muuta liikkuvaista kuin pieni kärpäsen\nkokoinen koppakuoriainen, joka hitaasti astuskeli ja eteni hiekkahaudan\nepätasaista reunaa. Sisukas matkamies. Huikean korkea jättiläistunturi\noli edessä. Mutta suoraan ja pysähtelemättä kulkija paineli, painui\nsyvänteisiin, nousi taas, kohden kaukaista etäisyyttä, äyrästä ja\noravakuusta.\n\nHeikki irroitti katseensa pienestä sisukkaasta vaeltajasta ja jäi\ntuijottamaan taivaspohjan etäisyyteen. Miten pyörryttävän korkealla sen\nlaki olikaan? Ympäryspiirissä kierteli hitaasti liikehtien muutamia\nkeveän vaaleita hattaroita. Turhaan yhdistyivät ja kiertelivät. Sininen\npohja väisti valppaasti kaikki vangitsemisyritykset ja loisti yhtä\nkirkkaan kuulakkaana kuin ennenkin.\n\nHän siristi silmiään. Taivaan laki kohosi yhä. Reunamännyt olivat kuin\njättiläispeikkoja, oravakuusi niiden komea päällikkö, musta, vain\nkaulasta napitettu sadetakki yllään.\n\nMikä hän itse oli ja missä hän oikeastaan oli? Koppakuoriainen\nvalmiiksi kaivetun haudan pohjalla, korkeudessa komeilevien peikkojen\narmon varassa. Juuret, kuin koppuraiset varvaskynnet, näkyivät\nhiekkaräystään reunalla. Jos kerran polkaisevat?\n\nHeikki ponnahti seisomaan ja saman tien haudasta äyräälle. Kaikkia\nhassutuksia pitää mieleen tullakin.\n\nHän käveli paluumatkan ripein askelin, syvään hengittäen. Veri alkoi\nliikkua, ajatukset kiertää, tuli hyväntuntuinen todellisuusolo.\n\nValtatiellä tuli vastaan joku harjakauppias, kummallakin sivulla\nheilahteli luutia, harjoja ja paistinhalstareita. Oliko kauppamatka,\nvai kauppamatkalta paluu? Sopi kummaksi vain.\n\nKauppuria seurasi pari. Pojalla oli rautatieläisen lakki, tytöllä\nlyhyehkö hame ja leveät pohkeet.\n\nHalkilahden nuorimman tyttären alkutarina uutena kopiona. Ehkä oli jo\nkamari ja priimuskeittiökin varattuna, ehkä isällekin kirjoitettuna,\nettä mitäpä te siellä maaseudun pimeydessä, myykää pois ja tulkaa\nmeidän luoksemme kaupunkiin.\n\nHeikki vilkaisi taakseen. He olivat lähentyneet taas yhdeksi,\ntasapohjainen lakki, suurirusettinen letti, tytön pohkeissa sen verran\nliikaa, mitä pojalta puuttui.\n\nSitten tuli mies ja hevonen, taikka paremminkin hevonen ja mies. Vanha,\nkaikkiin tottunut ruunanjumppi käveli omia aikojaan, äijä roikkui\nistuimen selustalla kuin kuivamaan heitetty pyyherasu. Ainoa, mistä hän\nnäytti tietävän ja välittävän, oli läpikuultava parrunpätkä, jota hän\nhalaili hartaasti. Eipä ihmekään, sillä pohjalla hölkähteli vielä\njonkin verran.\n\nAsematiellä tuli vielä lapikasjalkainen, parrakas äijänjurrikka, astua\ntarsiskeli hyvin tärkeäntuntuisena ja näytti mietiskelevän ankarasti.\nHeikki aikoi sivuuttaa oikealta, niinkuin maantielaki määrää, mutta\nmies huomasi ajoissa ja pysäytti.\n\n-- Missähän täällä se tohtori asustaa?\n\n-- Täällä asuu niitä useampiakin. Ketähän mahdatte tarkoittaa?\n\n-- No sitähän minä reseptitohtoria, mitäpä minä muista. Mies näytti\nmelkein kummastelevan tohloa kysymystä.\n\n-- Mutta eihän enää ole vastaanottoaika, koetti Heikki siirtää\npolttopistettä.\n\n-- Eihän sillä mitä vastaanottoja. Sanovat, että kun tusinankin lappuja\nottaa, niin saa vaikka keskiyöllä.\n\n-- Tusinan! Aiotteko niin paljon?\n\n-- Parikymmentä. Ei sitä turhanpäiten junarahoja.\n\n-- No siinä sitä onkin viideksikymmeneksi vuodeksi lehmälle ja\nporsaalle.\n\n-- Eikö passaa neuvoa, jos tietää? Tukkuostajan ääni tärisi\nnärkästyksestä.\n\n-- Passaa toki. Mutta eihän teillä niin kovin hoppua, jos kerran vaikka\nyösydännäkin. Ensimmäisestä kadunkulmasta vasempaan, sitten oikeaan\nnoin parin kilometrin verran. Se on siellä kaupungin toisessa laidassa\nvasemmalla, uusi tiilikattoinen talo.\n\n-- Joo, niin se kuuluu olevan, tiilikattoinen ja kaupungin laidassa,\ninnostui mies, nosti housujaan ja lähti.\n\nSattui olemaan vastakkaisessa laidassa. Heikki jatkoi naureskellen\nmatkaansa. Äijälle tuli neljän kilometrin mutka, mutta paremminhan\nmaistui. Ehkäpä kuuluisa muotilääkäri ehtisi uneen. Kannatti\nparinkymmenen reseptilappusen takia ylös nousta ja vähän vaivaakin\nnähdä.\n\nHän käveli loppumatkan rivakasti. Iltavuoro oli jo kotiutumassa. Hän\nlueskeli kotvan aikaa sängyssä. Käytävähiekalta kuuluivat vanhan\nyövahdin harvahkot askelet.\n\n\n\n\n6.\n\n\nNeiti Miettisen oli tarpeeton puhua. Jo ensimmäisinä kuukausina uusi\njohtaja muutenkin huomasi astuneensa vuotavaan laivaan.\n\nOlisi ollut mahdollisuus hypätä vielä laiturille. Oma talous kärsi.\nPerhe ikävöi ja odotteli. Oli kuin venyvillä kuminauhoilla sidottu\npuoleen ja toiseen. Mylly humisi ja huumasi. Koskea ei näkynyt, mutta\nse tuntui. Väkevä pyörre veti kiihkeästi ja hellittämättä. Vastapuolen\nrakkaat, mutta hentosäikeisemmät siteet katkeilivat ja kadottivat\nkimmoisuuttaan.\n\nMiksi eivät voineet selittää kaikkea pyytäessään Bergman ja Pitkäkoski?\nYhteistyö olisi ollut luottamuksellisempaa. Kun päivä päivältä huomasi\nyhä uusia vuotopaikkoja ja tilapäisesti kittailtuja rakoja, sulkeutui\nluonne ja myrtyi mieli.\n\nPitkäkoski luovaili taitavasti. Aina sellaisia nykyaikaisessa\nliike-elämässä oli. Ja tottakaiketi häh liikkeen osakkaana itsekin\nnäistä tiesi?\n\nTiesi? Mitä tiesi? Että oli kaksikymmentä osaketta merkinnyt ja\nkymmenentuhatta maksanut voiton toivossa, niinkuin ostetaan arpa.\n\nBergman oli suorasukaisempi, imuroi ja röhähteli.\n\n-- Piti kaiketi se sanomatta arvata, ettei sinua tänne tallukan\nlestiksi. Sellaisia olisi löydetty tusina lähempääkin. Eikä tässä\nmitään hätää ole. Miehet ne muuallakin viljaa kasvattelevat ja\njauhattelevat. Mylly on hyvä. Paikka paras mahdollinen. Ellei pyöri,\nniin syy on mylläreissä. Sinullahan on nyörit käsissäsi. Näytä!\n\nSuuren, ruumiillisesti ja henkisesti väkevän miehen olemuksessa oli\njotakin vastustamattoman suggeroivaa.\n\nNyörit käsissäsi. Näytä! Ratkaisevammasti vaikutti sittenkin ehkä\nsukuvaistoinen peräytymisen kammo. Samoihin askeleihin astui vain\npelkuri, jälkiensä pimittäjä. Pyörre veti. Siteet ujuivat ja\nkatkeilivat.\n\nKun mylly kävi kahta vuoroa, läpäisi se vuorokaudessa kolmekymmentä\ntonnia viljaa. Se oli ostettava ja se oli myytävä.\n\nOstettiin etupäässä amerikkalaista ruista. Dollarin kurssi oli vakava,\nmutta hintanoteeraukset vaihtelivat usein melko tavalla. Kauppojen\npäättäminen oli jännittävää arpapeliä. Heikki oli aluksi ostellut\nvarovammin, mutta kun onni oli myötäinen, hän lisäili rohkeammilla\npanoksilla. Sattui toisinpäinkin, ei pahempia. Hän vaistoili\naallonpohjat, tai ehkä onnesti. Puolen vuoden kauppavoitto oli lähes\nsatatuhatta markkaa.\n\nMyynti ei käynyt yhtä onnellisissa merkeissä. Posti toi usein\njobinkirjeitä. Luottotiedot hankittiin pankin kautta, mutta yllätyksiä\nsattui sittenkin. Ostaja, jolla tähän saakka oli ollut rajoittamaton\nluotto, saattoi unohtaa vekselinsä protestiin tai tarjota 25 % akordia.\nTai tuli puoliarkin vapaakirje sen tai sen kihlakunnanoikeuden\ntuomarilta, valvojaisiin silloin ja silloin, jos tahtoi puhe- ja\näänivaltansa säilyttää. Tulos tässä tapauksessa oli plus miinus nolla,\nmelkeinpä varmasti se miinusnolla.\n\nNeiti Miettinen huokaili ja viivaili reskontransa siististi pideltyjä\nkortteja. Ei vielä tarvinnut epävarmoiksi poistaa, ja oli monta kertaa\nonnistuttu periä hyvinkin epävarmoilta tuntuvia saatavia.\n\nMutta mustakantinen eräkirja saattoi muutamina päivinä olla hyvin\nraskas ja vaikeasti läpäistävä. Debet-puolella putoavia tuhansia ei\nvoinut kuitata pitkällä viivalla, niinkuin toisella puolella usein\ntäytyi tehdä.\n\nDiskonttoluotto oli virallisesti täysi, mutta myötäsi tarvittaessa. Ei\nollut tarvinnut pitää vielä ylimääräistä johtokunnan kokousta. Mutta\nsekin päivä tuli.\n\nPankissa oli kolmentuhannen dollarin vekseli. Viimeisen postin jälkeen\nuupui vielä yli viisikymmentätuhatta.\n\nHeikki soitti Bergmanille. Oli matkoilla. Samoin pankkiin. Johtaja\nPitkäkoski ei ollut käynyt tänään. Tuliko pankkiaikana? Ei tiedetty\nvarmasti sanoa. Apulaisjohtaja Virkkula oli kyllä.\n\nVirkkula! Kappale Ruotsinvallan aikaisesta lakikirjasta. Heikki käveli\npankkiin kuin ukkospilveä vastaan. Olisi tarvinnut pitää se\nylimääräinen kokous päivää tai paria ennen.\n\nPankin suurehkossa odotushuoneessa oli muitakin, joilla oli johtaja\nPitkäkoskelle asiaa. Odoteltiin saapuvaksi ennen sulkemisaikaa.\n\nOli vielä toista tuntia aikaa. Heikki selaili pilalehteä ja seuraili\npuolihuomiolla pankin asiakkaita, Melkein ulkoapäin näki, millä\nasioilla kukin liikkui.\n\nTuo kymmenisen vuotta naimaiän ylitse elähtänyt topakka neiti-ihminen\nmerkityttänee korkoja karttuvan talletustilinsä vastakirjaan.\n\nPitääkö tässä vielä vuoroaankin odottaa? Mahtoikohan seisoa kestävällä\npohjalla tämä pankki? Ei sitä nykyaikana tiennyt, ei lainaajista, eikä\njohtajistakaan. Mitähän ne nuokin tuolla? Etteivät vain olleet\ntakseerausmiehiä tai muita veronuuskijoita? Kaikista sitä veroa piti\nmaksaa, kun korkorahoistaankin.\n\nToinen asiakas samassa osastossa oli suuren leipomoliikkeen\njuoksutyttö, jonka ulospäin näkyväinen nainen ja neiti alkoi vasta\nkaavautua puseron pohjalla ja lyhyen hameen kaatioissa. Parituhatta\nmarkkaa ja vähän ylikin monenlaista pikkurahaa. Vastakirjan takana oli\nkampa ja peili. Täytyi sukaista ja vilkaista pariinkin otteeseen.\n\nDiskonttausluukulla oli esiin pyrkimässä useita asiakkaita. Herra\nVirkkula vartioitsi sitä valppaana kuin asestettu kerubi paratiisin\nporttia. Hänellä tosin ei ollut kerubin välkkyvää miekkaa, mutta\nsilmälasien takaa välkähteli kirkkaita salamoita.\n\nEnsimmäisenä joutui teriin vanhahko kumarainen mies, nähtävästi\nperehtyneempi naskaleihin kuin vekseleihin. Kädet vapisivat, mutta kun\npääsi kyynäspäilleen pöydälle, heilahti enää kiiltäväksi hivuutunut\nhousunlahe, jalat vuorottelivat asentoa.\n\n-- Minulla olisi tässä vain semmoinen puolentoistatuhannen paperi, jos\nherra johtajalle niinkuin passaisi. Puhe oli kuiskaukseksi tarkoitettu,\nmutta kuului hyvin akkunapöydille asti.\n\n-- Onko se tavarapaperi? Kerubi tarttui vekselin päihin ja tarkasteli.\n\n-- Tavarahan se, tavarapa tietenkin, myönteli ammattilainen, ja jalat\nalkoivat vuorotella entistä taajempaan tahtiin.\n\n-- Remander, sama nimi kuin teillä itsellänne?\n\n-- Remanter niin, ristimänimeltä Olli, lihallinen poikani.\n\n-- Mitä hän teiltä ostaa?\n\n-- Mitäs se minulta? Saapasparin joskus, senkin maksaa, jos muistaa,\nintoutui mestari onnettomuudekseen selittämään.\n\n-- Mutta tämähän on sitten selvä vippi?\n\n-- Vippi niin, mikäs sitten! Nahkoja on asemalla talvitöitä varten.\nNähkääs, herra johtaja...\n\n-- Te puhutte ristiin! Meillä eivät läpäise sellaiset tavaravekselit,\njoiden läpi kuultaa vippi. Olkaa hyvä!\n\nSuutari sai paperinsa ja peräytyi muutaman askelen, piti kahden käden\nkiinni ja tarkasteli hölmistyneen näköisenä, mikä sen läpi kuultaa.\nEntisestäänkin kumarainen yläruumis lysähti yhä syvemmälle. Tavara ja\nvippi. Mikähän siinä oli vika? Olihan hänellä oma möksä ja pojallakin\ntorppa. Loppuviikolla palauttavat nahat. Ei ole, mitä vuollaan. Onkos\nsitten pantava hampaat naulaan? Kun olisi ollut se oikea johtaja, niin\nolisi läpäissyt kirkkaasti.\n\nHän höpisi ja käveli ovelle, palautui muutaman askelen, otti\nlakkireuhkansa ja häipyi.\n\nToinen oli vanha tottunut tekijä.\n\n-- Terve! Olitko illalla klubilla? Minä en ehtinyt. On niin\nsikamaisesti töitä.\n\nVirkkula punnitsi ja tarkasteli.\n\n-- Kumpulan poika, se vanhempi. Kyllähän sinä tunnet. Minulla on siltä\nenemmänkin saatavaa, mutta kunhan aluksi nyhdetään tämä kymmenenkin.\n\nVirkkula liikahteli kärsimättömästi. Minkäpä sille mahtoi, ja oli kai\nniillä realiteettia.\n\n-- Tilille netto, äläkä venytä sitä korkomarginaaliasi kuin purukumia,\nsatoi voittajalta vielä jälkeenkin.\n\nKolmas oli uusintavippi, ties kuinka monetta kertaa.\n\n-- Yhäkö te aiotte tätä ruokkia?\n\n-- Pannaan vielä tämä viimeinen kerta. -- Kauppaaja ei ollut eilisen\nteeren poikia.\n\n-- Viimeinen! Virkkulan äänenpainosta päättäen oli ensimmäinen\nviimeinen kerta ollut nähtävästi jo kolme vuotta sitten. -- Ja\nlyhennyskin vähentynyt sataan markkaan. Tämähän siirtyy tällä tavoin\niankaikkisuuteen.\n\n-- Ei, hyvä johtaja! Iankaikkisuus ei ole vielä alkanutkaan. Ja kyllä\nminä siltä seuraavalla kerralla kirin. Eihän tämä tämmöinen minunkaan\nmieliini. Mutta minkäpä sille tässä enää mahtaa.\n\nVirkkulan lasien takana välähti pahanenteisesti. Antoi kumminkin\nlapamadolle vielä armon.\n\nSeuraava asiakas oli varmaankin monissa piinattu pikkuisen\nhuonekalutehtaan omistaja.\n\nHänellä oli useampia papereita. Uusittava oli, kun kellään ei ollut\nrahaa, korko hädin tuskin. Ja sitten olisi pitänyt läpäistä tämä neljän\nja puolen tuhannen uusi. Täällä oli lunastettavana yli tuhannen markan\nvärikaupan tratta protestilla, tiesihän johtaja, ja palkat täytyi\nkiskoa miehille.\n\nJa sitä paitsi oli juuri valmistumaisillaan puoli tusinaa\nruokasalinkalustoja sitä arkkitehti Hiltusen mallia, mikä leikkaa,\nvaikka kaikki muu kittaantuisi.\n\nUusi paperi läpäisi kärähtäen, ja siinä sivussa menivät ne toisetkin\naikaisemmin paahdetut suikaleet. Hikoileva puumestari huokaisi\nhelpotuksesta, pyyhkäisi nenänpäätään ja nimesi todistelappuja,\nvalkoisia ja keltaisia. Menihän taas toki pari viikkoa.\n\nHerra ties, miten sitten eteenpäin, mutta se oli senaikainen murhe.\n\nNiin kävi kauppa edelleen vaihtelevalla onnella.\n\nHeikki käänteli kulunutta pilalehteä ja oli lukevinaan.\n\nItse asiassa hän katsoa siirotteli diskonttausluukun neulansilmään,\njota vartioi se valpas silmälasikerubi. Kameleja riitti,\nyksikyttyräisiä ja kaksikyttyräisiä.\n\nToiset läpäisivät melko helposti, mutta useimmille se oli tuskan ja\nhikihelmien portti. Ja jonkin ajan kuluttua se oli monenkin läpäistävä\nuudestaan, kuukauden, kahden, kolmen, miten kutakin onnisti.\n\nKello löi kaksi. Heikki heräsi ja hätkähti. Viimeiset asiakkaat olivat\njo eteisessä ja ovella. Diskonttoluukun takaa tarkasteli kaksi kylmää\nlasisilmää.\n\nHän nousi ja käveli välipöydän luokse.\n\n-- Pitkäkoski ei ole tullut?\n\n-- Ei!\n\n-- Mitä nyt tehdään?\n\n-- Maksetaan tai lähetetään protestoitavaksi.\n\n-- Älkää puhuko pehmeitä!\n\nHeikki heitti sanat sävähtäen. Jos hän olisi tarkemmin katsonut ja\nmiettinyt, hän tuskin olisi heittänyt niillä rakeilla. Pöydän takaa\ntarkasteli värähtämätön kaksinkertainen silmäpari.\n\n-- Tämähän on Pitkäkosken oma asia enemmän kuin minun. Jos noin\nsuoraviivaisesti, niin johan tässä perii hukka joka toinen päivä.\n\nKaksi tarpeettoman pitkää ja huonosti perusteltua lausetta.\nTarkasteleva katse lasien takana liukui värähtämättä reunasta toiseen.\n\n-- Sanokaa sitten, mitä tehdään.\n\n-- Maksu tai protesti.\n\nKaksi sanaa kuin rautakiilaa ilman pienintäkään liikutuksen tai\ntunnelman värettä. Kylmä viima liukui lasien ylitse toiseen reunaan.\n\nVirkkula katsoi taskukelloaan, niinkuin seinäkello ei olisi tarpeeksi\naikaa varmentanut.\n\n-- Kolme minuuttia.\n\nKolme minuuttia! Oliko tuo mies hullu? Teki mieli hypätä kaiteen yli ja\npusertaa kurkusta. Eiköhän kulkisi vähän nopeammin lasisilmien kylmä\nviima.\n\n-- Eikö teillä ole muuta sanottavaa? tiedusteli Heikki ääni\nvärähdellen.\n\n-- Ei minulla. Teillä on, tehkää vekseli!\n\nHeikki katsahti, miten tämä uusi asenne oli käsitettävä.\n\n-- Minäkö vekselin? Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n-- Sitä mitä sanoin. Te toisinpäin, mylly toisinpäin.\n\n-- Sama henkilö?\n\n-- Ettehän te ole sama, mylly ja te; Mikään ei estä kirjoittamasta\nmyllyn puolesta ja myös omasta puolestanne. Niin se käy, muuten ei.\nPankin täytyy tulla selväksi.\n\nSitä mahdollisuutta Heikki ei ollut tullut ajatelleeksi. Se avautui\nkuin salaluukku seinään, mutta takana oli kuilu. Entä jos mylly ei\neräpäivänä jaksaisikaan maksaa? Silloin kärsi asettaja. Oliko tämä nyt\nsattuma vai pirullinen asetelma. Missä olivat Bergman ja Pitkäkoski?\nYksinkö piti hypätä luukusta tietymättömään pimeyteen?\n\n-- Enhän minä henkilökohtaisesti ole myllyn pönkkä, ymmärrättehän sen.\n\n-- Ehkä ette, en myös minä! Olen neuvonut erään keinon. Ellette halua\nkäyttää, niin jäljellä on toinen. Kello on viisitoista yli.\n\n-- Onko täällä ennenkin tapahtunut tällaisia nimenryöstöjä?\n\n-- Luovutuksia, tarkoittanette? On tapahtunut ja tapahtuu vasta. Pankki\non pantava aina selväksi.\n\nHeikki asetti 55.000 markan vekselin, sai dollarivekselin salkkuunsa ja\nasteli myllylle omituisen turtana. Jauholasti, kuusi vaunua, tuli\nmyllyn raiteella vastaan. Niinkuin pari Lahtelan nurkkakiveä olisi\nkangastellut veturin puskurilla. Mitä muutakaan siinä olisi voinut\ntehdä? Ja ennemmin tai myöhemmin se oli kaiketi edessä? \"Joka kuuseen\nkurkottaa, se katajaan kapsahtaa\", olisi äiti sanonut, tai jotakin\nmuuta.\n\nMutta olihan viidensadantuhannen osakepääoma. Oli, oli. Ja mylly jauhoi\nkolmekymmentä tonnia vuorokaudessa. Kurssivoittoja, myös tappioita,\nvararikkoja, akordeja.\n\nMylly jylisi, niinkuin enemmän olisi vaatinut. Heikki tempasi konttorin\novesta kovemmin kuin olisi tarvinnut.\n\nNeiti Miettinen vilkaisi ja huokaisi, viivähtikin, niinkuin ei olisi\nosannut merkitä, vaikka vienti oli selvääkin selvempi. Kassatilin\ndebetiin, apuvekselitilin kreditiin, reskontrassa oli avattava uusi\nkortti. L-kirjaimelle oli niitä entisestäänkin tavallista enemmän.\nNeiti Miettinen epäröi. Iso H oli kaunis ja helppomuotoinen. Miksi\nihmeessä hänen piti niin kauan epäröidä?\n\nMutta miksi johtajankin piti mennä asettamaan omiin nimiinsä niin\nsuurta vekseliä? Miksi ei kutsunut kokousta ennen? Olisiko ollut\nparempi, että liikkeen nimi olisi mennyt protestiin? Miksi\nliike-elämässä piti joka päivä tulla eteen niin ankaran pulmallisia\nkysymyksiä?\n\n\n\n\n7.\n\n\nKuin sivumennen tiedusti Heikki Halkilahdelta eräänä iltana, haluaisiko\ntämä lähteä pariksi, kolmeksi päiväksi rukiin ja ohran puintiin.\n\n-- Jaa että haluaisinko? Halkilahti tempasi tupakan hampaistaan ja\nruittasi käytävälle pitkän syljen.\n\n-- Kas, piru vie, se on sillä tavalla, että vanha peltomies ei tässä\nmaailmassa muuta tekisikään kuin puisi ja kokoaisi riiheen.\n\nSovittiin, että otetaan pari yötä ja kolme päivää lomaa.\nKonttorinpuolella järjestyi se helposti yövahdillekin, varsinkin kun\nisännällä oli hyvä halu järjestää.\n\nKauniina syysaamuna ajella hytkyteltiin hyvävetoisella häkämasiinalla.\nSe oli vasta vietävänmoinen valakka! Olihan sitä Halkilahdella pitkän\nelämän varrella ollut yhtä jos toistakin rattaiden edessä, mutta eipä\nennen tämmöistä.\n\n-- Mistä se nousi noin jumalaton vauhti?\n\n-- Painetaan varpaalla tuota nappia.\n\nLaskettiin vasemmalta puolelta ylämaassa kolmen hevosmiehen ohitse,\nettä kuhahti.\n\n-- Voi jukranpuittia kumminkin! Mihinkähän tällä väärtillä joudutaan,\nellei helepotusta tule?\n\n-- Lahtelaan noin puolen tunnin kuluttua.\n\n-- No senhän minä uskon, mutta ylimalkaan. Ennen meni päivä, missä nyt\ntunti.\n\n-- Ehdittiin kolmesti syödä silloinkin.\n\n-- Ehdittiin niin. Siittiin rauhassa, synnyttiin aikoinaan ja\nhiekkamäkeen mentiin vuorollaan nenä pystyssä.\n\n-- Halkilahti taitaa katsoa turhaksi koko tämän nykyisen touhun?\n\n-- Porvarillinen jästi ja hapatus! Eihän tässä tiekään riitä...\n\nSattui kallio ja mutka. Halkilahti vaikeni ja tuijotti pyörein silmin.\nAuto kääntyi lentovauhdissa ja jatkoi silmänkannantasuoraa edelleen.\n\n-- Ja minä kun luulin, että nyt se mällää sen viimeisen pahan kerran.\nHalkilahti huokaisi ja hellitti kouraisuaan korin reunasta.\n\n-- Ei sitä niin mällätä. Mutkasta alkaa uusi suora porvarillisessakin\nyhteiskunnassa, naureskeli Heikki ja kiristi vauhdin kuuteenkymmeneen.\nHalkilahti painoi lakkiräyskänsä lähes korviin ja tuijotti silmä helana\ntuulilasin lävitse raiteeseen. Tuli uusia mutkia, vilahteli taloja,\naitoja ja aittoja. Hiljennettiin vauhtia ja käännyttiin lehtokujaiselle\ntielle.\n\nKyösti viipotti vastaan ja ehti melkein saunan luokse asti, kiipesi\nisän syliin ja tööttäsi kolme kertaa.\n\n-- Tuliko isä nyt kotiin olemaan ja toi tuommoisen partasedän\ntullessaan?\n\n-- Tuli, tuli kolmeksi päiväksi puimaan partasedän kanssa.\n\n-- Mikä partasedän nimi on?\n\n-- Vihtori!\n\n-- Mutta Vihtorihan on pikkuinen poika!\n\n-- Eihän tämä setä-Vihtorikaan niin kovin suuri ole, ja poika kai\nhänkin on ollut aikoinaan.\n\n-- Poika! Poikapa hyvinkin, todisti parta-Vihtori itse.\n\nPuolessa tunnissa tuli Kyöstistä ja Halkilahdesta hyvät tuttavat, ja\nkun seuraavan puolen tunnin aikana käytiin vanhan riihen luona ja setä\nvuoli katajasta kaaren, tuli heistä ihan ikiystävät.\n\nPuolenpäivän aikoihin aloitettiin puinti suuressa riihessä. Puuhassa\noli koko talon vakinainen väki ja ne kaupungista tulleet myllärit.\nLiisa laski kaksitoista henkeä, mutta Heikki sai kolmetoista, sillä hän\nlaski Peninkin yhdeksi. Henkihän siinä oli ja ahkerana se hääräsi, söi\nkorpun ja sokeripalankin kahvitunnin aikana.\n\nPartasetä ja Kyösti hoitelivat säkkejä. Setä siteli ja Kyösti piteli\nsäkinsuuta. Välillä katsottiin, kun kone nosti jyviä taskun toisensa\njälkeen. Mistä niitä taskujakin riitti, vaikka kuinka kauan? Setä\nselitti, että ne olivat semmoisessa vyössä kiinni ja kiersivät aina\nuudestaan, samat taskut. Kyösti kuunteli ja katsoi. Hän pani merkille\nsemmoisen reuhkareunaisen, joka näytti aina vähän irvistävän. Tuli se\nuudestaan ja sitten taas uudestaan, pudotti joka kerta muutamia\njyviäkin irvistävästä suupielestään.\n\nMuutettiin säkkiä, setä pani tupakaksi ja tiedusti pojilta, olivatko he\nkuulleet sitä juttua, kun karhu ja susi ja kettu olivat kerran\nriihellä?\n\nEivät olleet. Mitä se riihellä oleminen oli?\n\n-- Ai niin, mutta ettehän te, poikaparat, semmoisista tiedä, kun on\nkoneella ryskätty jo monta vuotta.\n\nViiden seuraavan säkin aikana asia kehittyi niin pitkälle, että\npäätettiin pyytää isältä kolme kuormaa lyhteitä vanhaan riiheen.\n\nEihän isällä mitään vastaan, ja minkäpä hän olisi kolmelle kovalle\nmiehelle mahtanut, vaikka olisi ollutkin.\n\nPäivälliseltä ruvettiin riihitystouhuun, setä ja pojat. Peni lähti\nneljänneksi.\n\nEnsi töiksi pantiin riihi kuntoon. Kiuas oli korjattava, muutamia\nparsiakin hankittava ja lattian rakoset tukittava.\n\nValjastettiin vanha Tommi reen eteen. Heikki hyppäsi selkään, Kyösti\noli reessä ja setä käveli rinnalla. Kaksikymmentäneljä kuhilasta oli\njätetty kotipellolle. Kahdeksan tuli kuormaansa, ihan tasan, laski\nHeikki, ja setä arveli, että ne olivat sopivankokoisia kuormia.\nKymmenenkin oli ennen laitettu, mutta kohtuus oli aina paras.\n\nSetä nakkeli lyhteet pari kerrallaan pienestä ovesta kynnyksen yli ja\npojat vetivät perään. Tyvipuolelta tuli kasa paljon korkeammaksi --\nniin sen pitikin tulla, niinkuin lumikinos tai katon lape.\n\nRiisuttiin Tommi syömään ja alettiin ahtaa riihtä. Setä teki\n\"anteloiskepin\" vanhasta luudanvarresta. Hän py'älsi kaulan ja vuolaisi\npään mykeväksi ja teräväksi kuin linnun nokan. Sitten alkoi ahtaminen.\nSetä nousi parsille, asetteli neljä partta sopiville välimatkoille,\nyhden lyhteen hän taivutti istuimeksi alleen, heiluvat lapikkaat vain\nnäkyivät parsien koloista.\n\nJaksoikohan Heikki annella? Vaikka kaksi kerrallaan, jos setä vain voi\nottaa. Kyöstikin jaksoi nostaa niin korkealle, että setä ulottui\nniskasta kiinni.\n\nLyhteiden tyvet tässähtelivät ja parren kohdalle tuli jokaiseen lovi.\nLyhde piteli kiinni, niinkuin kukko makuuorrestaan.\n\nPienet parret jäivät puolitiehen, sittenpä ei ollut tulipalon vaaraa.\nSetä nousi ja pystytti istuinlyhteen. Se oli paksussa noessa. Olisivat\nolleet sedän housutkin, ellei olisi luistattanut lyhdettä allaan.\n\nRiihipuita ei tietenkään ollut riihen seinämällä, niinkuin olisi\npitänyt olla. Mitäs, kun ei lämmitetä eikä puida. Olikohan puitu\nkymmeneen vuoteen.\n\n-- Liiterissä on halkoja, tiesivät pojat.\n\n-- Ei riihen uuniin halkoja panna, epäsi setä, katsasteli ympärilleen\nja huomasi läheisellä rauniolla joitakin vanhoja hirrenpöllejä. Heikki\njuoksi hakemassa halkosahan. Aseteltiin poikittain kivelle ja\nnirskuteltiin sopivanmittaisia pötkäleitä. Ei tarvinnut halkaistakaan,\nkun olivat noin kuivia. Mitä suurempana sai uuniin mahtumaan, sitä\nparempi.\n\nPian pöllähteli vanhan riihen ikkunaluukusta ja ovenraosta paksuja\nsavuhäntiä. Setä pani tupakaksi ja pölläytteli hänkin. Ei saanut\nläheskään yhtä paksuja.\n\nHalkilahti halusi riiheen nukkumaan, sanoi tarvitsevansa oikein\nrehellistä savuttamista kuusivuotisen riimuskatkun jälkeen. Poikain\npiti päästä mukaan, koska satu karhun ja suden ja ketun riihenpuinnista\noli vielä kertomatta. Eikähän siellä kylmä tullut.\n\nTehtiin pahnoista tila, setä makasi reunapuolella ja Kyösti keskellä.\nIsot pölkyt paloivat, että jymisi, joskus pisti uunin suusta punainen\nliuska, lipaisi mustaa suuta kahden puolen kuin lehmän kieli, sitten\ntaas paloi rauhassa pitkät ajat. Parsilla ripisi ja rissahteli. Ja\nhajusi niin mukavalta. Vedettiin syvälle henkeen.\n\nIlta pimeni, setä lisäsi yöpuut ja kertoi sitten sen eläinten\nriihisadun. Kettu oli kelvoton riihimies ja suuri laiskuri. Keppiä\nolisi tarvinnut ainakin silloin, kun parsia karhun niskaan pudotteli.\n\nToisenakin päivänä puitiin koneella ja lämmitettiin riihtä, mutta\nkolmas päivä oli vasta oikea riihipäivä. Isäkin pääsi mukaan.\n\nRopsautettiin aika kasa lyhteitä alas. Ei pudonnut yhtään partta, kun\nei ollut kettua mukana. Halkilahti määräili, mitä kunkin piti tehdä.\nHän itse \"rapasi\" lyhteitä seinään, Kyösti aukoili siteitä. Isä, joka\noli vahvin mies, sai ruveta puimaan. Heikki puisteli puituja olkia.\nSitojamies olisi vielä tarvittu, mutta kun ei ollut, niin setä kiiruhti\naina itse sitomaan.\n\nPumps! pumps! kuului isän varstan ääni.\n\n-- Älä vain lyö korvaa päästäsi, varoitteli Heikki nähdessään, miten\nläheltä isän päätä varstan raskas pää monta kertaa hipoi.\n\nAamiaisiin tulivat oljet pellolle. Ahkeria poikia! Kymmenen komeata\nkupoa. Äidille olisi siinä patjaolkia ainakin vuodeksi. Poikien\nmielestä hän olisi saanut jotakin maksaa siitä hyvästä. Äiti lupasi\npullakahvit.\n\nSyönnin jälkeen isä lähti omille töilleen; mutta Halkilahti ja pojat\njäivät siivoamaan riihtä. Tarvittiin harava ja kaksi luutaa, tavallinen\nnotkea lakaisuluuta ja pitkävartinen, vielä notkeampi siepotusluuta.\nHalkilahti oli tehnyt ne jossakin välissä ja otti kätköpaikastaan\npellon ojasta. Tarvittiin vielä äyskäri. Se saatiin äidin\njauhohinkalosta. Sitten vielä tavallinen tasakärkinen lapio.\n\nSetä kokosi tähkät, pui ja siepotti varsiluudalla moneen kertaan.\nPahnat, tyhjät tähkät ja oljenpalat laastiin ja haravoitiin oven alle\nkasaan. Jyvät työnnettiin muurin viereen, setä lapiolla, pojat kahdella\nlaudanpalalla. Tuli teitä kuin talvella hankeen, jyvät vierivät\nniinkuin lumi pakkasella. Luudilla laastiin loput, pojat lakaisivat ja\nsetä rokosteli joka rakosen, sormin ja puhaltelemallakin, kun ei muuten\nlähtenyt.\n\n-- Kas, tämä on sitä oikeata jumalanviljaa. Se on koottava viimeiseen\njyvään, hän selitteli.\n\nKyllähän setä tiesi. Kyöstikin puhalteli ja kokoili pienillä\nkahmaloillaan.\n\nOli jommoinenkin läjä jyviä, pyöreäpäinen ja leveäpohjainen kuin\nhiekkakasa, jonka Matti kärrystä keikautti pihatielle.\n\nSetä otti äyskärin, istui jyväkasan viereen nostamalleen puupölkylle ja\nalkoi nakella jyviä pitkin lattiaa. Pojat katselivat silmät pyöreinä.\n\n-- Kas, eivät nämä vielä ole puhtaita jyviä, täytyy viskata ensin,\nselitti hän ja heitti äyskärin toisensa jälkeen, että rapina vain kävi.\nRiihen perälle alkoi kokoontua kaareva rengas, kuin jousipyssyn kaari.\n\n-- Minkä takia tähkät eivät lennä niinkuin jyvät? tiedusti Heikki.\n\n-- Liian keveitä. Ei siivillä yksin lennetä, täytyy olla roppaa kanssa.\n\nKun kasa loppui ja tarkasteltiin kaarta, huomattiin, että asia oli,\nniinkuin setä oli sanonut. Oljenpalaset, tähkät ja kaikki keveämpi\nroska oli kiepahtanut kaikkein lähimmäksi, pienet kurttuiset jyvät\nniiden jälkeen, vahvat raskaat jyvät kaikkein kauimmaksi, kivet ja\nsavenpalaset olivat lentäneet päänsä seinään.\n\nAlkoi taas lapioiminen ja lakaiseminen. Ensiksi vetäistiin tähkät ja\nkeveä runtu keveästi sieppoluudalla. Sitten kiepautettiin pyöreä\nrajaviiva keveiden ja raskaiden jyvien välille, nakeltiin päättöminä\nlennelleet savet ja kivet ovesta pellolle ja kasattiin työntäen ja\nlakaisten jyvät omiin kasoihinsa. Heikki kippasi hakemassa\npuintiladolta säkit ja sitten oli riihitys selvänä.\n\n-- Siinä vasta viljaa! kehaisi Halkilahti ja punnitsi raskaita jyviä\nkädellään. -- Kun olisi vielä oikeassa myllyssä panna jauhoiksi.\n\n-- Jauhoiksi niin. Mennään myllyyn, innoittelivat pojat.\n\n-- Myllyyn? Onkos teillä myllykin?\n\n-- On niin. Kesällä jauhettiin talkkunoita.\n\nOli puoli päivää jäljellä ja täysi höyry päällä. Valjastettiin Tommi\ntaas reen eteen ja lähdettiin myllyyn. Pojat osasivat tien ja osasihan\nsen Tommikin, kun pään sai käsiinsä. Peni penkoi hyppyyn ja lentoon\nkaikki kahden puolen eläväiset.\n\nMyllyssä oli tehtävä erinäisiä korjauksia. Siltä varalta oli jo otettu\nkirves, nurkissa oli vanhoja lautoja, kankaalla kasvoi puita ja\nsammalia.\n\nSaatiin parin tunnin ähkimisen ja puuhailun jälkeen kivi laulamaan\njyrin-järin. Sitten oli taas hyvää aikaa kertoilla ja kuunnella, miten\nennen muinoin suden ja karhun kivi saatiin laulamaan jyrin-järin. Mutta\nkettuveijarille olisi tarvinnut pienellä piiskalla antaa vähän aikaa\ntuuhean hännän tyvelle tissis-tassis!\n\nJauhatettiin puurojauhoja. Eipähän niissä nykyaikaisissa\nhaaskamyllyissä kunnollisia puurojauhoja saanutkaan.\n\nPäivä kului ihan huomaamatta hämäriin. Reen jalaksen alla paloi\npunainen tuli, ja metsomuori motkotti Penille vihaisesti. Hävytöntä\nPenin olikin ruveta haukkumaan ja räyskimään, kun toinen jo on\npuoliunessa yöpuulla.\n\nTommi pääsi peltoon ja myllymiehet saunaan. Sillä välin keitti äiti\nniistä oikeista jauhoista puuron. Silmät olivat jo ehtineet suliksi ja\nviilikupit oli nostettu viereen.\n\nHalkilahti arveli, ettei tässä maailmassa ole parempaa ruokaa. Isä\nnaurahti. Pojat katsoivat kumpaankin. Miksi isä nauroi? Olihan setä\nvarmaan jo monta kertaa puuroa maistanut.\n\nHalkilahti meni vielä kolmanneksikin yöksi riiheen, vaikka\nvakuuteltiin, että oli vapaita sänkyjä. Oli kaiketi niitä tällaisessa\ntalossa, mutta ratavahdilla oli riimuskyökki ja väliovi säkkikankaasta.\nNähtävästi pojat olisivat kirmanneet mukaan, elleivät jo sitä ennen\nolisi nukahtaneet, toinen penkille, toinen rahille poikkipäin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nVain se, joka on ollut vekseleissä, tietää, miten lyhyt ja hupainen\naika kolme kuukautta on. Tuskin olet muutaman kerran vapaammin\nhengähtänyt, kun jo taas on edessä eräkuukausi, viikko ja päivä.\n\nKovan edessä tekaistu 55.000 markan paperikin tuli, että katu jyrisi.\nJo sitä ennen tuli 15.000 markan apupaperi, eivät auttaneet\nylimääräiset johtokunnatkaan. Eihän Pitkäkoski voinut tulla omaan\npankkiin. Bergman olisi voinut, mutta ei tullut, kun oli jo\nkassakreditiivissä. Varajäseniäkö ja etäisempiä osakkaita? Turhaa melua\nja epävarmaa peliä. Sitäpaitsi, joka on sanonut aan, niin sanokoon myös\nbeen. Eikäpähän tässä oltu suonselällä, vaan valtakunnan ensimmäisen\nmyllyn terällä. Niin naureskeltiin ja neuvoskeltiin siinä\nylimääräisessä johtokunnan kokouksessa. Heikin, terän suussa olevan, ei\nauttanut muu kuin tokata toisen kerran pitkinpäin ja vielä\nkolmannenkin. Ja sitten tuli jo vuorollaan se iso paperi.\n\nSattui samaan aikaan muita suurempia papereita, tiettyjä ja\ntietymättömiä, 55.000 tuli eräpäivänä pois ja asianmukaisesti neiti\nMiettisen kansiin ja kortteihin. Mutta pankin salkkuun oli tilalle\nloiskahtanut 65.000 vippipaperi kuin kelmeän nälkiintynyt rotta. Kun\nsattuu, niin 20% lyhennysuusinta on välistä senkin näköinen.\n\nMutta Lahtelan kortissa oli sen sijaan asianomaisen hyväksi 94.000\nmarkan saldo, sillä viimeisen kuun palkka oli jäänyt toistaiseksi\nparempiin saantoihin.\n\nKun päivä paistoi, mylly humisi ja jauholastit lähtivät asemalle, ei\ntämä pulailu tuntunut enää niin kovin pahalta, mutta unettomina öinä\noli toista. Mylly tuijotti aution puiston takaa vihamielisenä ja\nuhkaavana, korvissa humisi ja silmissä näkyi ennakkotietoja\nvararikoista, 25% akordeista, tai kolmin, neljin nollin koristetuista\nvekseleistä, jotka jatkoivat sukuaan kuin lapamato, varmimpana\nvakuutena eräpäivä ja etukäteen maksettava 12 % korko.\n\nKun lopulta pääsi uneen, nousi alitajunnoista vaari ja puupuntari,\npulpahti kuin lähteen silmästä:\n\n-- Poika, perhana! Oletko sinä pistänyt Lahtelan perintötalon sen\nlapamatosi hännillä keikkumaan?\n\nMutta aamulla Heikki nousi tavalliseen aikaan, hieroi selkäänsä\njääkylmään veteen kastetulla pyyhkeellä, meni konttorin puolelle ja\npureutui töihin.\n\nHän oli opetellut kirjoittamaan koneella ja hoiti itse tärkeimmän\nkirjeenvaihdon.\n\nMinkätakia ihmisten piti kiepoilla ja venkotella? Tiesi kai jokainen\nasiansa ja asemansa paria kuukautta aikaisemmin? Olihan suorastaan\nmoraalinen rikos ja puoli konnanteko mennä tilailemaan kymmenien\ntuhansien tavarat vararikon ovella. Hän antoi, että jytisi.\n\nToisena ryhmänä kirjeenvaihtotovereita olivat ne vakavaraiset ostajat,\njotka säännöllisesti unohtivat eräpäivänsä tai muistivat sen paria\nviikkoa tai kuukauttakin myöhäisemmäksi. Kiertokirjeellä hän ilmoitti,\nettä kassa-alennus merkitään velkasaldoksi, ellei suoritus tapahdu\npäivälleen, ja niin myös tehtiin. Toimenpiteestä aiheutuneisiin\nkarhuamakirjeisiin tuli hyvinkin ilkeäsävyisiä vastauksia. Mikähän se\noli tämä tämmöinen mylly? Ja mikä oli tämä Lahtela leiman alla?\nSuomenmaassa oli muitakin myllyjä, ja ellei ollut tarpeeksi, niin\nvoitiin perustaa lisää, uudenaikaisempiakin yhtä hyviin\nrautatiesolmuihin. Niihin kirjeisiin ei vastattu, ellei ollut\nsuoranaista asiaa.\n\nOman käsittelynsä tarvitsivat ulkolaiset hankkijat, amsterdamilaiset ja\nrotterdamilaiset kauppahuoneet. Heillä oli halu ja väkevä taipumus\nsovittaa suurimmat tilaukset heille suotuisiin noteerauksiin.\n\nHeitä täytyi puhutella tulkin avulla ja saksankielellä, joskus hyvinkin\nsuomalaisesti riippuen asianhaaroista. Jonkinlaisia konsepteja ja\nsuuntaviivoja löytyi kotoisten jauhokauppiaitten kirjeenvaihdosta.\n\"Luuletteko te, hyvät herrat, hallitsevanne koko maailman\nviljamarkkinoita! Amerikkalaista ruista myydään myös Lontoossa ja\nHullissa, ja sitä paitsi tarjotaan saksalaista ruista joka päivä yhä\nhalvempiin hintoihin.\"\n\nLiikkeet lähettivät pitkiä anteeksipyyntöjä ja meriselityksiä. Ei\nmissään tapauksessa, eiväthän tällaiset pienet sihteerien tekemät\nerehdykset saaneet rikkoa vuosikausia vallinnutta yhteisymmärrystä ja\nerinomaisia liikesuhteita. Aina valmiina palveluksiin mitä suurimmalla\nkunnioituksella.\n\nMutta vaikka kaupat päätettiin sähkösanomilla ja vaikka \"huoneet\" eivät\nenää niin usein erehtyneetkään laskuttamaan ainoastaan heille\nedullisimmin noteerauksin, tuli vähemmän mieluisia yllätyksiä tämän\ntästä. Toinen päivä vei, minkä edellinen toi. Oli laskusuunta ja\nkilpailu kiristyi. Kolmen pennin hintatappio kilolta oli yhtä\nmahdollinen kuin kahden voitto, puhumattakaan niistä tappioista, joita\ntuli silloin, kun liikkeet romahtelivat.\n\nPitkäkoski asusti etupäässä sisälinnoituksessa ja hapetti\nalkutekijöihinsä päivittäin yhä useampia kolmen markan sikareja.\nBergman vahvisteli miehekkäillä sanoilla ja rohkaisevalla naurulla,\npanipa komeakaarisen nimensäkin pariin suurenpuoleiseen vekseliin, kun\ntoinen näytti kovin totiselta. Mutta eipähän se luonto aina\ntällaisillakaan noussut, kun ei ollut noustakseen. Eräkirjassa oli\nkolmen kuukauden aikana hyvin rumia päiviä.\n\nKotona meni talviseen aikaan entisiä raiteita. Oli luminen talvi ja\nvaivalloinen kulku, kotikäynnit jäivät toisviikkoisiksi. Ei tällöinkään\nsuurempia osannut, kirjoja tarkkaili, jyvälaareja mittaili, kysäisi\njotakin navetassa tai tallissa, tuskin tuli tarkanneeksi, mitä\nvastasivat.\n\nMitä ja miten sitä hät'hätäkäynnillä tarkkaili ja oikoili? Kaikki oli\nniinkuin piti, eikä kumminkaan ollut, niinkuin olisi nähnyt ja\nolettanut, halkopinot vähän rähmällään, tunkiot vinokulmia, poikien\nladutkin väkinäisesti kaartuvia.\n\nHämärä jo, ja tunnin perästä junalle lähtö. Mentiin sisään ja\nhukutettiin huoli kuvalehtien piilokuviin, \"Kiantoihin ja Vihtoreihin\".\n\nKevät tuli kohisten, ja kaikki puromyllytkin taas pyörivät. Toukokuu\noli raskaiden maksujen kuu. Pitkäkoski oli matkoilla. Konttaaminen oli\ntuimaa työtä, Virkkulan neulansilmät peräänantamattomia ja laidoiltaan\nokaisia.\n\nMutta ilta joutui pitkästäkin päivästä. Neiti Miettinen sulki\nkirjansa ja Heikki starttasi maantielle ajaen kuuttakymmentä,\nseitsemääkinkymmentä mutkaisilla teillä. Hullu vasikka hyppäsi joskus\nedellä häntä sojossa, hävisi ja pyörähti kanervikkoon, lehti oli\nhiirenkorvalla, pääsky lensi tien poikki. Kesä oli lyhyt, pääskyllä\nniinkuin myllärilläkin tulinen kiire.\n\nAuto jäi pihaan, ja ajaja hyppäsi suoraa päätä pellolle. Hankmo\nmyllersi, kylvökone rapisi. Hän sieppasi ohjat pojalta. Västäräkki\nkeikkui, multa tuoksui. Ajaja kumartui ja veti syvään henkeään, täytyi\nkäväistä hevosten pääpuolellakin, korvat kääntyivät etusojoon ja huuli\nhöpläsi.\n\n-- Isä, isä! Tännekö isä jo juoksi? Kyösti on aina isän kimpussa. Poika\ntäytyi nostaa hankmon lavalle, kylvökoneen arkullekin.\n\nAjettiin pari, kolme ympärystä, ja Ville sai jatkaa taas. Juostiin\nhakatietä niitylle. Isä ei arvannut, miten suuri puro niityn aidan\nvierellä oli. Juho oli vuollut uuden vesirattaan ja tehnyt sepän. Se\ntakoi vaikka kuokkaa, jos terä kiveen sattuisi, niin oli Juho sanonut.\n\nJuho keräili risuja rovioksi saran keskelle.\n\n-- Päivää, päivää, luuletko, että jo pian palaa?\n\n-- Loppukuusta jo kumminkin. Juho runttasi sanojensa vahvikkeeksi\nsuuren risunipun, että oksat rusahtelivat.\n\nVesi porisi jossakin alempana, Juhon piipun pesä ylempänä, pahoin oli\npäässyt tukkeutumaan.\n\n-- Meinaan, että kai ne nyt niinkuin ennenkin.\n\n-- Risut poltetaan, tottakai!\n\nJuho puhalsi röörinsä selväksi täysin palkein. Kerran purahti vain,\nsitten kulki taas väljästi. Olipa mukava, kun niin vähällä. Olikin\ntässä muutaman päivän ollut kuin märissä housuissa.\n\n-- Kun poltat ja aukaiset sarkaojat, niin siinä onkin sulla urakkaa\npuolikesään.\n\n-- On niin.\n\nSanoissa hölähti keväinen tuntu ja leveästä suusta pöllähteli komeita\nsavupilviä.\n\nHän keräsi suurilla kourillaan täyden sylyksen risuja ja röntyä, tuskin\nruskeata naamanpaistikasta enää takaa näkyi, mutta savu työntäytyi\nrisukasan lävitse ilmaan.\n\n-- Älä partaasi polta! naurahti Heikki, mutta ei jäänyt vastausta\nkuuntelemaan, eikä tainnut tullakaan. Kyösti pääsi ajuriksi niskaan.\nLoiskittiin viiden kuuden saran ja sarkaojan yli reunaojaa kohti, josta\nkuului iloinen kalke.\n\nRatas pyöri sirisevänä keränä ja seppä takoi kuperaa padankappaletta\nkuin urakkamies.\n\n-- Eihän se ole saanut sitä miksikään.\n\n-- Niin, kun sillä on puuvasara.\n\n-- Ei saisi, vaikka olisi rautavasarakln.\n\n-- Saisipas! Teroittaisi vaikka kuokan, niin Juho sanoi.\n\nJuho, kaikkia vielä. Eikä se jaksaisi rautavasaraa nostaakaan.\n\nJaksaisipa, kun Juho tekisi oikein pitkät siivet.\n\nNäytettiin käsillä.\n\nOjaan myllyn alapuolelle oli pudonnut suuri nevaturve, joka pidätteli\nvettä. Vedettiin ylös. Seppä alkoi kalkutella entistä iloisemmin.\n\nTee, isä, pajupilli!\n\nPajupilli! Mitä sinä sillä?\n\nKaikkia isä kyselikin.\n\nLöytyi hyvä ja oksaton pajunvarsi. Koputeltiin kuori keveästi irti\npuukonpäällä ettei vikaantunut. Kuori heltisi napsahdellen, valkoinen\nmäihäinen varsi irtautui ja nousi kuin puukko tupesta. Tulikohan ilman\nvikoja? Imaistiin vettä, sillä siitä sai selvän. Ei pihissyt, ai, jai!\nTehtiin läppiä ja venttiilejä useampiakin ja väliin kokeiltiin. Soi se.\nVuoltiin vielä muutamia hienoja lastuja, piipitti ja hulisi niinkuin\nlintu metsässä.\n\nKyösti puhalsi posket pullollaan ja näppäili etusormillaan läppiä\nniinkuin torvisedät seurantalolla, kun puhalsivat Porilaisten marssia.\n\nIsä, tee kirjokeppi!\n\nMutta sinähän olet täyttymätön.\n\nKyösti ei voinut vastata, kun oli ehtinyt aloittaa marssin. Isä tekaisi\nkepin, kuori heltisi yhtenä pitkänä kiehkurana.\n\nLähdettiin taas. Musikantti pääsi valtaistuimelleen, soitti marssia ja\nlöi kirjokepillä tahtia. Seppä ojassa löi rumpua, minkä kerkesi.\nVeräjälle asti kuului, mäessä ei enää erottanut.\n\nHeikki juoksi vastaan ja nurisi:\n\n-- Miksei isä minullekin pajupilliä?\n\n-- Saat kirjokepin. Kyösti löi vielä pari tahtia ja antoi.\n\nMentiin talliin katsomaan varsoja. \"Ii-ha-ha-haa\" kuului jo ovella, ja\njalat kuopivat ja tepisivät. Vähemmästäkin, kun ei ollut pilliä eikä\nedes keppiä. Neljä kirkasta silmää kurkkaili puolien välistä ja kaksi\npyöreätä huuliparia höpläsi ylempää ja alempaa.\n\nMentiin karsinaan. Taputettiin lautasille ja raaputettiin harjan alta.\nKaulat oikenivat ja kiertyivät puoleen ja toiseen, ja huuli venyi, että\nmärkä lapanen olisi piiloon mahtunut.\n\n-- Päästettäisiinkö ne ulos juoksentelemaan?\n\n-- Päästetään! Päästetään!\n\nKarsinapahnoilla tepisi kuusi jalkaparia.\n\nVarsat pullahtivat melkein yhtä aikaa ovesta, mutta jäivät pihalle\nhetkeksi aikaa töllistelemään. Aurinko paistoi vasten naamaa. Varsoja\nvenytti niin mahdottomasti, etteivät takasääret mitenkään tahtoneet\nulottua niin pitkälle kuin olisi pitänyt.\n\nMutta sitten välähti silmä. Kuopaistiin vähän. Tönäistiin kylkeen.\nNiinkuin lähtölaukaus olisi paukahtanut, paukahtikin pari kertaa. Se\noli tuhmaa, mutta ei sille mitään voinut, kun oikein oli hauskaa. Ja\nvarsoilla oli nyt hauskaa.\n\nLoviisalta oli ämpäri jäänyt tielle, sattui kavion eteen ja kieri\nalamäkeen, että vanteet kalisivat. Varsat kiersivät pihan kolmeen\nkertaan, sitten päätä puhkua niittytielle.\n\nSe oli vasta menoa! Toinen näykkäsi ja toinen vastasi, ja taas\npyyhkäistiin täyttä karkua hännät sojossa.\n\nKyöstin piti soittaa marssia, mutta unohtui katselemaan, ja sitten ne\nmenivät jo metsässä, ettei kuulunut eikä näkynyt.\n\nEi viipynyt kovin kauan, kun näkyi haka-aidan vierellä pari vaaleata\nhulmahtelevaa harjaa.\n\n-- Leiju, so! Piiju so, puli, puli, puli! huuteli Heikki, mutta\neiväthän ne semmoisia kuulleet. Eivät Kyöstin marssiakaan, vaikka hän\npuhalsi vedet silmissä. Ei ainakaan tahti käynyt edes lähipitäen\nyhteen.\n\nVarsat hävisivät taas koivikkoon, mutta tekivät pienemmän kierroksen\nkuin äsken ja tulivat tasariviä korskuen aitoviertä ja ottivat kovan\nloppukirin veräjästä pihatielle.\n\nHeikki kävi ottamassa keittiöstä leipää. Varsat juoksivat keveää ravia\nvielä navetan luokse ja takaisin, pysähtyivät pihatielle korskuen.\nKysäistiin korvilla, vilkuiltiin silmillä. Mutta jäseniä jo raukaisi ja\nleipäpala houkutteli. Otettiin viimeiset askelet rinnakkain päätä\nnuokuttaen kuin äititammat parissa.\n\nOvi auki, portti kiinni ja heiniä soimeen. Pari nyhtäisyä ja nuorten\nhampaitten terävä rouske.\n\nHeikki lähti edellä ja huitoi kirjokepiliä tahtia. Kyösti ratsasti isän\nniskassa ja soitti marssia. Tallin ovessa täytyi vähän kyyristyä, ei\nkovin paljon, sillä isäkin kyyristyi.\n\n\n\n\n9.\n\n\nHeikki kaatoi välipellon heinää. Se oli lähes neljän hehtaarin alainen\nsalaojitettu lohko, toiskesäinen heinä. Lohko oli epämuotoinen neliö\ntylsin ja terävin kulmin. Mutta mitä pienemmäksi kaatamaton ala\nkutistui, sitä säännöllisemmäksi kuvio ja kulmat muodostuivat.\n\nSiemenseos oli onnistunut ja apilakin hyvin säilynyt ja sakoontunut.\nHuomenna iltapäivällä saisivat lyödä seipäisiin.\n\nVäki oli lopettanut ja aurinko jo laskenut. Pihakoivujen latvaoksilla\nhäilyi epämääräinen ruskon punerrus.\n\nHevoset virkistyivät ja koneen teräsin silisi. Kahden tunnin ajo ehkä\nvielä. Sivut lyhenivät, kulmat pyöristyivät.\n\nTämä oli kolmas heinäpäivä. Melkein niinkuin ennen: apilan tuoksua,\nhelakkaa naurua, heinähankojen kalinaa.\n\nHän oli ajanut niittokonetta, lyönyt seipäitä, iho imi aurinkoa. Jos ei\nolisi ollut aina liikkeessä, niin olisi jo varmaan pahoin palanut.\nMylly ja vekselit olivat unohtuneet tuntikausiksi. Mitenhän se oli\nmahdollista?\n\nTänään oli viimeinen päivä kahdella suuremmalla vekselillä. Olivatkohan\nlähettäneet rahaa tai uudistusta? Riutta varmaan oli, mutta Nyholm?\nSuuret asiat ja epäilyttävä hiljaisuus.\n\nHevoset joutuivat pyöreään kulmaan.\n\nMutta olisi kai neiti Miettinen soittanut, ja olihan Pitkäkoski kotona.\n\nSumua nousi niityltä, rääkkä rankahteli lohkon keskellä, pitkän aikaa\noli jo äännellyt ja soutanut edellä sinne tänne.\n\nOlikohan tullut Rotterdamista sähkövastaus? Ruis nousee ensi viikolla.\nOlisi pitänyt sähköttää lähettämään.\n\nRääkkä rankkui hätäisemmin, souti ja huopasi, lentäisi tuokin\nmatkoihinsa, pian kumminkin oli lähdettävä.\n\nOlipa se Vimankin, kun puolimätiä säkkejä! Kolme vuotta ja kymmenien\ntuhansien kaupat. Pienellä kehtasi pilata. Miksi ei tietänyt? Ei\nlaatutavarana ostanut, varma se oli. Mutta edestäänpä löysi.\n\nLohko oli muovaantunut kapeahkoksi vinokaiteeksi. Rääkkä juoksi\nhevosten edellä, hätäili ja valitti. Siinä vasta sinnikäs lintu. Vaikka\nniin kai sitä jokaisen pitäisi olla omansa puolesta.\n\nKun ei tullut iltapäivällä soitettua. Olikohan Salminen muistanut\nperuuttaa Järvelinin tilauksen? Viisi lastia kuin suohon. Sepä olisi\nvasta paukku.\n\nKuuden ja puolen jalan teräsinhän oli koneessa. Mikä ihme oli, kun ei\nnopeammin kavennut? Hevoset päristivät, rääkkä juoksi yhä edellä ja\nrauskui kuin ruostunut sarana.\n\nHän hoputti höyryäviä hevosia. Teräsin Hälisi kovaäänisesti, rääkkä\nsousi ja rauskui kuin hengenhädällä.\n\n-- Sitten kumma, ellet nouse!\n\nHeikki tuijotti eteensä. Hevoset riensivät puolijuoksua, ja viimeinen\nsuikale hävisi, ettei heinä kaatumaan kerjennyt. Pari, kolme syltä\nennen loppumista kohosi hukkuvasta saarelmasta pitkänokkainen harmaa\nlintu.\n\nHeikki riipaisi hevoset valjaista, päästi laitumelle ja kiiruhti\njuoksujalkaa pihamaalle. Mihin hänellä oli kiire?\n\nIllalliselle ja nukkumaan, niin kaiketi oli alkuperäinen tarkoitus,\nmutta väliin oli tullut jotakin. Hän kiiruhti vajaan ja ajoi auton\nulos.\n\nKerttu tuli keveissä pukimissa eteisen rapulle.\n\n-- Et suinkaan yöllä?\n\n-- Lähden.\n\n-- Tulethan edes haukkaamaan?\n\n-- En tule.\n\nTarkoitus ei ollut niin lyhytsanainen. Hän pukeutui parissa minuutissa.\n\n-- Lauantaina tulen puolipäiviltä. Sunnuntaina mennään juhliin.\n\nKumpikin lause oli kömpelö, jälkimmäinen joutava. Eihän Kerttu ollut\nsen näköinen, että hyvitystä olisi vaatinut.\n\nKone kävi tasaisesti hyristen ja veti kuin imaisten. Eihän nyt ketään\nkulkenut, ja vaikka olisi kulkenutkin. Mittari osoitti suorilla\nkahdeksaakymmentä.\n\nJa mihin ihmeeseen piti olla kiire? Hullu mies. Hän poisti jalkakaasun\nkokonaan, mutta vauhti hiljentyi vain kohtalaiseksi. Oliko\nalaviettoista, vai oliko konekin tullut hulluksi? Ehkä piti vetää\nkäsijarru päälle tai nykäistä vaihde pakkiin?\n\nEi tullut tehtyä kumpaakaan. Hetkistä myöhemmin painui lusikka taas ja\nmatkamittarin numerotaulu osoitti kuumeasteita.\n\nMassapaaluilla lastattu yötavarajuna ehti ylikäytävälle ennen ja matoi\nlaiskasti kuin konttainen käärme. Heikki tuijotti raiteeseen. Kuinkahan\nmonta pyöräparia vielä saat kiskottua esiin? Viisitoista tai\nparikymmentä ja hännänhuippuna punalyhtyinen jarrumiesten vaunu.\nYlikäytävän nousussa oli pehmeää hiekkaa, täytyi vaihtaa ykköseen.\n\nTummaan lehtipuistikkoon uppoava myllytie oli synkkä ja kapea. Hän\nkäänsi valot, mutta nekin nousivat ja laskivat. Jyrkkä käännös, pieni\nylämaa ja vaja.\n\nHänestä näytti kuin myllyn akkunoissa olisi loimahtanut valoa.\nHoureita.\n\nHeikki veti avainnipun taskustaan ja oli astumassa sisään konttorin\npuoleisesta päästä, kun Halkilahti juosta hynttäsi hämärästä\nlehtikäytävästä puuskuttaen.\n\n-- Onko... onko se johtaja?\n\n-- On.\n\n-- Nyt on... nyt on piru irti!\n\n-- Minä luulen, että se on tuli.\n\nHeikki harppasi muutamalla pitkällä hypyllä hiekkakäytävälle.\n\n-- Tuli niin, helevetissä!\n\n-- Yläkerrassako? Joko näkyy?\n\n-- Näkyy niin ja tuntuu käry. Kas se on sillä tavalla...\n\nJäi kuulematta, millä tavalla. Heikki oli kolmella hypyllä konttorin\novella ja samaa menoa puhelimessa.\n\nKaksi pitkää soittoa keskukseen, kolme palopäällikölle.\n\n-- Myllyssä! Koko voima ja joutuin!\n\nHän paiskasi torven pöydälle ja tempasi seinältä ruiskusuppilon.\nYläkerroksen pienistä akkunoista ilkkui irvisteleviä tulikielekkeitä,\nsavua tunki rakosista.\n\nHalkilahti tempoi ja potki yläsillan päässä olevaa ovea.\n\n-- Kas, piru vie, kun pannaan semmoiset salvat, ettei saa edes auki...\n\nHeikillä oli oikea avain, ovi aukeni pullahtaen. Mutta perässä pöllähti\nsemmoinen savupilvi, että miesten täytyi kyyryssä peräytyä muutamia\naskeleita. Pahimman haihduttua Heikki syöksähti sisään ja löi ruiskun\nnastan permantoon. Läheisimmät punalieskat muuttuivat mustiksi\nsähiseviksi käärmeiksi. Mutta pikku kartio tyhjeni liian pian, ja\ntainnutetut käärmeet nostivat äkäisesti päitään, vähemmän kuritetut jo\nilkamoivasti vannetta heittäen.\n\nHalkilahti oli löytänyt jostakin räystään alta puolitäyden vesisaavin\nja juoksutti sitä sisälle korvista kantaen ja ääneen ähkien. Lähinnä\nnuoleskeleva lieska sai niskaansa semmoisen ryöpyn, että vähäksi aikaa\nlakkasi lipomasta.\n\nSähkövirta oli poikki, eikä siitä muutenkaan sakeassa savussa olisi\nvalonapua ollut. Tyhjennettyään turhaan myllynkin käsiruiskun Heikki\nmuisteli, olisiko jotakin tärkeää mahdollisesti pelastettavissa.\n\nLähetyskirja! Pulpettipöydän laatikossa.\n\nHän oli syöksähtämäisillään umpisavuun, mutta Halkilahti ehti viime\nhetkessä takin liepeeseen kiinni.\n\n-- So, so, eipähän huolita mennä siihen löylyyn!\n\nHeikki huomasi ovinaulassa köyden, pujotti pään vyötäisilleen ja antoi\ntoisen Halkilahdelle.\n\n-- Jos Pekka potkaisee, niin silloin vetäkää.\n\n-- Jaa, jaa, mutta kukas takaa, onko pää mukana.\n\nOliko vai ei, sitä oli vaikea enää tietää, sillä Pekka oli sukeltanut\nsavuun. Halkilahti lappoi köyttä ja tunnusteli syöntiä. Kun pää tuli,\nniin kietaisi hän sen umpisolmuun vyötäisilleen kaiken varalta.\n\nHeikki syöksyi kyyrysissään kymmenkunta askelta suoraan, saman verran\noikeaan, lieska löi ja savu salpasi henkeä. Sen täytyi löytyä! Vahva\nsavunpuuska oli tukehduttaa. Hän haparoi kiihkeästi eteen ja sivuille.\nSe ei voinut olla enää kaukana ja sen täytyi löytyä! Köyttä tempoiltiin\ntoisesta päästä. Hän sai pöydän jalan käteensä ja tempaisi pari askelta\nväkevästi.\n\nPöytä romahti nurin, kansi aukeni, jotakin levähti lattialle. Hän oli\ntukehtumaisillaan, mutta heittäytyi pitkälleen ja löysi kirjan.\nJostakin kuului huutoja. Lieskat hyppivät ja leiskuivat. Keuhkojen\ntuska yltyi hirvittäväksi paineeksi... Höyrypannu... Liikapaine...\nRäjähdys sekunnin päästä... Rääkkä juoksi kapeata heinäsuikaletta...\nKyösti puhalsi pajupillillä marssia... Vielä pari syltä!\n\nHalkilahti istui lattialla, piti kaksin käsin köydestä ja kakisteli.\n\nÄsken juurihan se vielä puski eteenpäin. Meni, vaikka vastaankin\npenäsi, mutta minkäs pirun mahtoi väkevämmälleen?\n\nHän oli saanut jalkansa toppariin jonkin putken taakse ja sylkäisi\nkämmeniinsä. Nyt sai koettaa!\n\nMutta sitten kuului, niinkuin jotakin olisi romahtanut tai kaatunut.\nHän alkoi kiskoa, sama vaikka maakiveä olisi vetänyt. Lieskat löivät ja\nsavu painui alemmaksi.\n\nOlihan siinä kupeella puukko, jolla köyden olisi voinut katkaista ja\nsitten siitä ovellekin kieriä ja pyllyillä. Mitä se hyödytti? Oli kai\nsitä tullut tarpeeksi nieleskelleeksi tämän maailman katkuja hänkin,\njos kerran isännöitsijäkin. Eikä ole niin varmaa, tokko myöhemmin\nsemmoisen miehen kanssa samassa köydessä pääsisikään. Halkilahti heitti\nvaltoihinsa, olisi sytyttänyt kai tupakankin, ellei olisi tarvinnut\npitää köydestä kiinni, ja yskitti jo muutenkin niin peijakkaasti.\n\nMutta palokunta, lihava päällikkö ensimmäisenä, joutui sekin ihan\nparhaaseen aikaan.\n\n-- Täällä näin! möykähti Halkilahti viimeisillä varoillaan.\n\nKolme miestä alkoi kiskoa. Onko se äijä rässinauloilla permannossa\nkiinni! ihmeteltiin.\n\n-- Ai, siellä taitaa olla suurempikin kala siimassa, huomattiin\nköydestä ja kiskottiin viiden miehen voimalla äskeistä kiihkeämmin.\nSaatiin kelpo saalis, kaksi miestä, kirja ja pitkäjalkainen\npulpettipöytä. Saalis kannettiin puistoon, irroitettiin siimasta ja\nalettiin antaa nukkuvalle tekohengitystä. Pari, kolme väkevää\nyskänpyrskäystä, hengitettävä nousi istumaan, hieraisi silmiään ja\nhengitti syvempään kuin hengityttäjät itse.\n\nTulipa siitä komeanpuoleinen ilotulitus. Pihisevään tulipesään oli\nturha haaskata niukkoja vesivaroja, ja ulkoseinät kestivät. Jos\ntiilentekijä olisi aikoinaan aavistanut, olisi voinut jättää vähemmälle\npolttamiselle.\n\nAlakerran jauhovarasto pelastettiin. Veturi vei metsäniemekkeen taakse\nlähelle vaihdetta parikymmentä vaununlastia.\n\nVäkeä kerääntyi yhä enemmän, touhuttiin kovasti. Olisi touhuttu\nmielellään mäellä oleva konttorirakennuskin tyhjäksi, ellei\nasianomaisten tahdosta olisi nähty toimenpidettä vähän liian\nennenaikaiseksi.\n\nAamupuolella alkoi muu olla vähitellen selvänä, paitsi ne ulkoseinät.\nJoitakin halkeamia näkyi niissäkin, oviaukot olivat mustasuisia, ja\nkolmannen kerroksen jyrkkäreunaiset ikkuna-aukot irvistelivät rumasti.\n\nPoliisitutkinto osoitti, että palo oli alkanut lyhytsulusta. Vakuutus\noli kunnossa, ja yhtiö maksoi. Kilpailevat myllyt pyörähtelivät\nlähikuukausina iloisemmin piirileikkiä. Junat kulkivat ohitse ja\nakkunan pielessä haukottelevat ihmiset vilkaisivat laiskahkosti.\n\n-- Jaha, se on se mylly, jossa kuului olleen tulipalo!\n\nTyöväki sai rokulia epämääräiseksi ajaksi, Vihtori Halkilahtikin\nyövahdin toimesta. Mitäpä niistä tyhjistä seinistä vahti, sen\ntäyteisiäkö! Turhaa se oli ollut tähänkin asti! Kun ei kuuteen vuoteen\nmuuta kuin tämä tulipalo!\n\nEnimmän näytti murehtivan radan puolella roikkuva elevaattorin\nelefantinkärsä. Sen nenäruoto oli musta ja keskeltä poikki. Ei kukaan\nosannut arvata, miten se oli katkennut.\n\n\n\n\n10.\n\n\nPaloa seurasi pitkähkö ja rauhallinen suvantotaival, mutta johtokunnan\nkokouksia oli usein.\n\nPalorahoilla maksettiin jo pari kuukautta sitten eräytyneet\nkassakreditiivilainan korot, upotettiin joitakin heikompinimisiä\nvekseleitä sekä Bergmanin ja Lahtelan apupapereita yhtä paljon\nkummankin, mutta 65.000:n heisimato oli pureutunut lujasti kiinni eikä\nhellittänyt niin pienellä savuttamisella.\n\nEttä pannaanko uudelleen käyntiin? Kaikkia piti kyselläkin. Bergman oli\nvarma kuin hänen valkoinen linnansa kaupungin vuorella.\n\nPitkäkoski oli samaa mieltä.\n\n-- Tehdään sellainen mylly, ettei ole kuin Königsbergin juutalaisella,\neikä hänelläkään ennen kuin rakentaa! Kun kerran oli hyvä paikka ja\nhyvät seinät ja hyvä johtaja, niin mitäpä pienistä nikottelemaan.\n\nHeikki aavisti, että siinä oli vähän muutakin: kahdeksansadantuhannen\nkassakreditiivi, seitsemänsadan diskontto. Suoraan vetäistynä se olisi\ntaitanut laittaa sekä vuorimiehen että pankkimiehen joksikin aikaa\nnikottelemaan.\n\nHän pyysi eroa. Ei tullut kysymykseenkään! Nythän vasta miestä\ntarvittiinkin.\n\nPitkäkoskella oli valmis suunnitelma. Kahden kuukauden opintomatka\nSaksaan. Rahaa mukaan, kyllä ovet avautuvat. Saksalainen tuntee\npienestä paistin käryn. Sieltä koneet ja valssit. Pienemmät myllyt ja\nmuut jauhopurkit oli kerta kaikkiaan lyötävä laudalta.\n\nEihän se oikeastaan ollut Heikin tarkoitus, ja mitä hän, kieliä\ntaitamaton mies, Saksassa? Äiti iski aamuisin silmää, heilahteli vaarin\npuupuntarikin. Mutta, virran veto oli jo liian kova ja nimi pahasti\nkiinni.\n\nTuli passit ja viisumit. Eräs tuttu maisteri lähti samaan matkaan ja\ntoimi tarvittaessa tulkkina.\n\nMenomatkalla ei ollut suurempaa ihmettä, paitsi eräs nainen. Hänen\nisänsä oli juutalainen, äitinsä puolalainen, mutta miehensä tavallinen\nsuomalainen pulliainen.\n\nAluerajalle päästyä asuskeli pulliainen enimmäkseen pullojen parissa,\nmutta rouva sai kiihkeän seurusteluvimman.\n\nEnsin hän iski maisteriin, mutta kun hänellä oli puhdasrotuisempia\ntuttavuuksia, tarttui kansainvälinen rouva Lahtelaan.\n\n-- Herra Lahtela ei voi ymmärtää, miten hermostuttavan tyhjää on\nmatkustaminen Itämerellä! Minä olen minun miehelleni monta kertaa\nsanonut, että meidän pitäisi matkustaa ilmalaivalla, mutta hän ei\nuskalla nousta ilmaan.\n\n-- Voisihan rouva lentää yksin ja odottaa Berliinissä.\n\n-- Herra varjelkoon!\n\nRouva sytytti savukkeen ja siirtyi lähemmäksi.\n\n-- Myös herra Lahtelalla Berliinissä suuri vaara!\n\n-- Oho!\n\n-- Minä tunnen Berliinin naiset!\n\nLaivako keinahti. Pelastusenkeli oli heilahtanut sijaansa lähemmäksi.\n\nHeikki naurahti ja väisti.\n\nTaas heilahti ja rouva heilahti toisinpäin ja sitten toisinpäin kädet\noikoisina. Heikki pelastui vain äkkitempauksella merihummerin saksista.\n\nMikähän se oli tämäkin kansainvälinen krapu? Vanha tieto vei sukujuuret\nensimmäiseen eevaan, uusi afrikkalaiseen apinaan. Kumpi oli oikeassa,\nvai oliko kumpikaan?\n\nBerliini ei osoittautunut niin hengenvaaralliseksi kaupungiksi, kuin\nkuumatempperamenttinen rouva pulliainen ennusteli. Ei ollut kauempaa\noleskeluaikaakaan, oli kiiruhdettava opintokaupunkeihin: Leipzigiin,\nLyypekiin ja Hampuriin.\n\nMonia saranoita oli rasvailtava, ennen kuin tärkeimmät ovet aukenivat;\nkaikki eivät auenneet sittenkään. Johtokunnat ja johtajat olivat\nkohteliaita, mutta sulkeutuvia. Suurimmat ja ajanmukaisimmat myllyt\nomisti yksityinen. Kun Heikki kummasteli tätä, selitti laihakaulainen\nprokuristi:\n\n-- Jaa, meidän isäntämme ei ole osakeyhtiö, muuten vain rikas mies!\n\nTästä päättäen hänellä oli se käsitys, että osakeyhtiömuoto on köyhäin\nmiesten yhtymä. Ehkä se oli saksalaisten yleinen käsitys.\n\nAvomielisimmiksi oppaiksi ja neuvonantajiksi osoittautuivat pienemmät\nmestarit ja osastonpäällysmiehet. Mutta he olivatkin usein varsin\ntärkeätä poikaa. Joku oli ollut sodassa vääpelinä, toinen\nmuonitusmestarina, kuka minäkin. Työväestö oli pääasiallisesti naisia,\njopa konemestareihin asti.\n\nUusimmat valssimyllyt olivat hienoja laitoksia. Monen käsittelyn\nalaiseksi niissä jyväparka joutui, ennenkuin sai sulautua valkoiseen\njoukkomassaan alakerroksen säkitysosastolla. Pestiin ja kuivattiin,\nsorvattiin ja mankeloitiin. Väkevät magneettiraudat vaanivat ja\nharavoivat mahdolliset metallisiruset valsseihin johtavissa\njyväkouruissa. Rautaa ei valssimyllyn jauhoista leivotussa leivässä\nollut. Kenen veri sitä kaipasi, hänen oli hankittava sitä muualta.\n\nIhmeekseen Heikki huomasi, että ennen jauhatusta jyviin laskettiin\nmäärätyssä suhteessa myös puhdasta vettä. Menettely oli ihan yleinen,\neikä sitä yritettykään salata.\n\nHeikin kummastelu herätti oppaissa hilpeyttä.\n\nTotta kaiketi jauhoissa piti olla määrätty prosentti vettä,\nlestyjauhoissa niin ja niin paljon, hapanleipäjauhoissa taas niin\npaljon.\n\nHeikki puolestaan arveli, että suomalainen emäntä kiertäisi kaukaa sen\nmyllyn ja kaupan, joka jauhoina myisi hänelle vettä.\n\n-- Vaikka sekoittivat jauhot heti veteen! Sellaista yksioikoisuutta\nsaksalainen opas ei voinut käsittää.\n\nOpintoaika läheni loppuaan. Jouluksi oli ehdittävä kotiin. Katsottiin\nvalmiiksi erikoistehtaassa parhaimmat valssimyllyn koneet\nmagneettirautoineen ja vesisuihkuseuloineen, jonka saisi myös sulkea\nniin leikinymmärtämättömässä maassa kuin Suomi. Tilaus jäi varmennusta\nvaille.\n\nPitkäkoski oli kehaissut sattumalta oikein. Niin uudenaikaisin koneita\nei Pohjois-Saksassa ollut käytännössä muualla kuin ehkä jossakin\nKönigsbergin myllyssä, jonka omistaja ei ollut osakeyhtiö, vaan rikas\njuutalainen.\n\nJoulutuomisten ostoa varten täytyi vaihtaa vielä jokin määrä\nSaksanmarkkoja. Kaulakoru, rintahely, auto, jota voi ohjata, piano,\njoka mahtui matkalaukkuun.\n\nKotiasemalla oli ihme, Leiju ensimmäistä kertaa isännän asialla. Matti\npiteli suupielestä ja halaili väliin kaulastakin. Leiju kuopi ja puri\nkuolaimiaan. Ei se pelännyt, mitä se mokomaa puhkivaa rumilusta olisi\npelännyt, mutta täytyihän senkin jollakin tavoin toivotella isäntää\nkotiin pitkältä matkalta.\n\n\n\n\n11.\n\n\nTammikuun ylimääräisessä yhtiökokouksessa osakepääoma päätettiin\nkorottaa puoleentoistamiljoonaan. Kun kokouksessa olivat kaikki entiset\nosakkaat joko henkilökohtaisesti tai valtuuttamainsa kautta saapuvilla\nja kokous oli laillisesti ilmoitettu, lyötiin asia lukkoon heti.\n\nMelkein kaikki entiset merkitsivät uusia, mikä enemmän, mikä\nvähemmän. Pitkäkoski aloitti viidelläkymmenellä, Bergman merkitsi\nviisikymmentäkuusi, sen mitä oli apupapereissa, Lahtelan osuudeksi tuli\nsamalla ohjelmalla kuusikymmentäkaksi, pienempiä pirisi perään:\nkymmeniä, viisiätoista, kaksikymmentuhantisia! Kumminkin jäi avoimeksi\nlähes neljäsataatuhatta. Listan hoiteleminen jätettiin Pitkäkosken\ntehtäväksi, hänellähän oli kapitaalituttavuuksia ympäri maan, ehkä\nrajojen ulkopuolellakin.\n\nInnostus oli suuri ja näköalat kangastelivat korkeissa ja värikkäissä\nkaarissa, varsinkin sitten, kun katettiin kahvipöytä ja kuppien\nkeskelle ilmestyi kirkas ja väreilevä parrunpätkä. Mistäkö ilmestyi ja\nkenenkä toimesta? Kaupungissa, jossa oli aikakauden kuuluisin\nmuotilääkäri, kokoukseen, jossa aikamiehet aukoivat avaria linjoja.\nTurhiin kysymyksiin on tarpeeton vastata.\n\n-- Hei, pormestari, mitä sanot, jos kalustetaan oikein hieno mylly?\n\n-- Kippis!\n\n-- Tärskis! Otetaanpa sen kunniaksi vielä toinenkin pieni.\n\n-- Terve friimanni ja jalosukuinen vapaaherra! Sitten sinunkin\ntonttikauppasi taas käy kuin häkää. Viisitoista markkaa neliö,\nkaupungilta kaksikymmentä.\n\nVapaaherra nosti lasiaan, mutta ei riehahtanut, aateluus velvoitti.\nHänen silmiinsä häämötti jotakin etäisemmissä perspektiiveissä.\n\n-- Me soitamme sellaiset valssit, että arkkipiispakin tahdissa\npyörähtelee. Valkoiseksi koko maa, itä, länsi ja pohjoinen Pohjanmaa.\n\n-- Kippis, herrat, mutta sitten hiljaa. Johtajalle puheenvuoro.\n\nSitä kannatettiin. Matkakertomus, tottakai, sitä varten mies oli\nkustannettukin Königsbergiin ja Danzigiin.\n\nAiottiin hät'hätää tekaista puhujalava, mutta ei löydetty heti sopivia\naineksia, ja asianomainen vakuutteli, ettei hänellä ole varattuna\nmitään parlamenttipuhetta.\n\nLahtela sivuutti Itämeren hummereineen, vaikka se tällä hetkellä olisi\nollut ehkä kiitollisimpia matkakertomuksen aiheita. Välihuudahduksia\ntuli tämän tästä. Pormestarin mieltä kiinnittivät magneettivalssit ja\nkuivausjärjestelmä, kauppaneuvosta päinvastoin vesityssysteemi,\npankinjohtaja kiinnostui myllärien naisistumiskysymykseen.\n\n-- Vai hameita meidän myllyymme.\n\n-- Sitten et pysyisi pankissa nimeksikään, ja Virkkula protestoisi koko\nvekselisalkun.\n\n-- Pidä vain haaremi hovissasi, tai perusta toinen Raitalahden sahalle.\n\nMitäpä pankkiherra niistä, nauroi, että liivinnapit keikkuivat.\n\nLahtela esitti uuden myllykoneiston kustannusarvion. Valmiiksi\npaikoilleen montteerattuna lähes miljoona neljäsataatuhatta.\n\n-- Oliko mukana jo magneettiharava?\n\n-- Ja kastelulaite?\n\n-- Ja saksalainen konemestari?\n\n-- Mestaritar, kai tarkoitit?\n\nMuutamain herrain hatussa oli jo sen verran, että heittolauseet eivät\ntahtoneet pysyä virallisissa uomissa ja valsseissa.\n\nEsitetty koneisto päätettiin tilata, ja käytännölliset toimenpiteet\njätettiin herrojen Bergmanin, Pitkäkosken ja Lahtelan huoleksi. Mutta\npiti katsoa, ettei saksmanni pääsisi vetämään nenästä. Olihan\nhallituksessa edustettuna statistiikka, juridiikka, ehkä politiikkakin.\nJa mikä esti käyttämästä asiantuntijoita. Kaikki hallitukset\nturvautuvat asiantuntijoihin.\n\nElokuun alussa pitää olla laukaisemista vailla. Ensimmäiseksi\nvalssataan pormestarin rukiit vihkiäisjuhlan puurojauhoiksi.\n\nAsia alkoi olla sitä myöten selvää. Viimeiset kupit ja viimeiset tipat.\nKuu paistoi ja lumi narskui.\n\nKulkunen helähti konttorin ovella odottavan vapaaherrallisen hevosen\nhulkassa.\n\nPuistotie hiljeni. Heikki istui konttorin akkunalla ja katseli\nkuutamoon. Lumi välkähteli ja puut muodostivat pitkiä varjoja,\nkolminkertaisia.\n\nKolminkertaisia, mutta keveitä. Alkuperäinen seisoi lumilastissa,\noksat riippuen, juuret routaisessa maassa. Viisisataatuhatta!\nMiljoonaviisisataatuhatta! Seitsemänkymmentäviisi tonnia viidenkolmatta\nasemesta. Kymmenen vaunua raiteella.\n\nSeitsemänkymmentäkolmetuhatta osakkeina, vaara ja vastuu?\n\nMutta kylläpä tuo kuusi heitti pitkän ja juurevan varjon! Mihin saakka\nsen huippeneva latva pyrkikään? Entä tuo reunakoivu, merkillinen\npuntaripää! Puupuntari... Vaarin puntari.\n\nHeikki laski akkunanvarjostimen alas ja kiersi kruunulamput palamaan.\n\nSen täytyy pyöriä!\n\nHän istahti pöydälleen ja pureskeli paksun konttorikynän päätä.\n\nEi koko pohjoismaissa ole parempaa myllyä!\n\nHän eritteli mielessään kaiken alusta alkaen, niinkuin jollekulle olisi\ntarvinnut todistella väittämänsä.\n\nLeipää ja jauhoja tarvitaan aina. Oman maan viljelysuunta on\nmuuttumassa jälleen rehuvaltaiseksi. Ja vaikka muuttuisi\nviljanvoittoiseksikin, jauhettava se oli kotoinenkin vilja. Entä\nrahtauskuormitus?\n\nEi mikään kilpaileva mylly hallinnut yhtä suurta aluetta vastaavilla\nkiskokilometreillä. Valssimyllyjä oli koko maassa vain kaksi. Toinen\noli kai jo vähän vanhentunut, vaikeuksiakin kuului olevan. Ja toisen\nsäde? Halkaisija se oli!\n\nMutta olihan sittenkin monta seikkaa. Riippui niin paljon ostoista ja\nmyynneistä, aalloista ja aallon pohjista. Ja miehestä. Ennen kaikkea\nmiehestä.\n\nHän heitti kynän pöydälle. Se helähti tyhjään reseptireunaiseen\npulloon.\n\n-- Eläimille. Kaksijalkaisille eläimille. Hyi, helvetti!\n\nKukako oli tilannut? Minä itse puhelimella. Ja mitä sitten, vaikka\nolinkin tilannut? Laki ja moraali! Kaksi ruokalusikallista kolmesti\npäivässä. Voi kirkastuksen makea! Ja voi näitä naamiaishuveja!\n\nMutta aamulla tulee postiljooni ja neiti Miettinen. Hän oikoi tuolit ja\nkorjasi surumietteisen lääkepullon. Bergman oli ollut oikeassa. Oikean\nlääkärin määräämää, pyöreässä pullossa ja värikkäämpää ainetta olisi\npitänyt olla, jos kerran jotakin oli.\n\n\n\n\n12.\n\n\nArkkitehti Kivinen sai tehtäväkseen myllyn laajennus- ja\nsisustamistöiden suunnittelun. Toinen päätyseinä tuli kokonaan\nuusittavaksi, permannot ja välikatot sementistä holvattaviksi.\nTulenruokaa ei jäisi muuta kuin jauhonpöly, ja tuskinpa sekään palaisi,\njos vettä vuodatetaan jyviin niin monta prosenttia kuin saksalainen\nresepti määräsi.\n\nPalon törsäämät aukkopaikat suunniteltiin näköisemmiksi. Muutamia\numpeen, toisia levennettäviksi, kuka symmetrian alkeista piittaamaton\nporopeukalo aikoinaan lienee niitä merkkaillut. Ehkä muurari, kun\ntiilet loppuivat.\n\nMutta ihmeen hyvin olivat ulkoseinät palon kestäneet. Niiden\nkorjailussa ei tarvittu aukkopaikkojen järjestelyä lukuunottamatta\njuuri muuta kuin pensseliä ja punamultaa. Eihän niin täydellisesti\nsisäpuolelta uusiutuvaa myllyä voitu ulkoapäinkään nokinaamaiseksi\njättää. Siitähän olisi ollut ohitse ajavilla itäpuolen ihmisillä\nikuinen hammastamisen aihe.\n\nKatto tehtiin tiilistä. Galvanoidusta pellistä olisi tullut\nhalvemmaksi, mutta vähänpä siinä enää kukkura tuntui täysinäisessä\njyväkapassa.\n\nHeikki sai piirustukset ja johteli itse töitä, koska konttorin puolella\nei ollut kiireempiä. Melkein kaikki omat miehet pääsivät mukaan,\nHalkilahtikin päivävuoroon, osoittautuen ensi luokan kirvesmieheksi, ei\nainoastaan käden, mutta myös pään tarkkuudessa. Puseron taskussa oli\ntyömieslaatikon takana pikkusormen mittainen kynänpätkä. Laatikko\nkäteen, pätkä toiseen, toinen silmä kiinni kuin pyssymiehellä ja suu\nmutruili. Kanteen tuli piirtoja ja numeroita.\n\n-- Kaksitoista astiaa simenttiä ja viisi tusinaa lautoja. Pelekäänpä,\nettä kävi melekein paikalleen.\n\nNiinkuin useimmiten kävikin. Loput pätkät olisi roteva mies kantanut\nselässään ratavahdin muijalle pyykkipuiksi.\n\nVoi, voi, sitä sementin ja raudan hassaamista, niinkuin niihin\nvälikattoihin! Niistä siernoistahan olisi rakentanut viisi virstaa\nrautatietä ja pilliraudasta talikkoja viideksikymmeneksi vuodeksi\nyhteen maaherranlääniin. Niinkuin jumalanviljaa ei olisi voitu haaskata\nvähän heikommilla palkeilla ja permannoilla.\n\n-- Eipähän voitu, koska paloi.\n\n-- Kyllähän tuli polttaa.\n\n-- Ei polta enää.\n\n-- Särkyy se simentti ja petoonimuurikin, niinkuin Antverpenin\nvästingissä. Kas, piru vie, kun pätkäytetään neljänkymmenkahden tuuman\nmörssärillä muutamia laakia, niin hajoo pohjimmainen kalliokin tuusan\nnuuskaksi. Halkilahti tunsi sota-asioita, ei tosin itse ollut ottanut\nosaa, mutta oli lukenut aviiseista.\n\nPuheltiin sota-asioista ja muistakin, vaivattiin ja holvattiin raput,\nkolminkertaiset välikatot ja vielä kellarinpohjatkin. Sinne hävisivät\npalkkeihin, askelmiin ja pienen pellon kokoisiin laattoihin siernat ja\npilliraudat. Joitakin vääriä siernanpalasia ja viisi, kuusi ruostunutta\nrautanippua jäi tähteeksi pihamaalle yläsillan viereen. Hyvin oli\nosannut se arkkitehti. Hätäkö herrojen, kun oli harpit ja pännät ja sen\nseitsemät kojeet. Välikatonkarttakin oli kuin kolmen talon nuotta\nkuivumaan levitettynä. Mutta läheltäpä piti aina Halkilahdellakin,\nvaikka ei ollut kuin työmieslaatikon kansi ja tökerö timperinpännän\nkappale.\n\nTyhjiä sementtitynnyreitä oli metsänpuoleisen päädyn alla aikamoinen\nröykkiö. Viiden-, kuudensadan astian korvissa varmasti keikkui, ja\npaljon oli tuotu paperisäkeissäkin.\n\nHeikillä oli kevätkautena tavallista suurempia rakennustöitä kotonakin:\nsuuri puimalato, niittylato ja muonamiesrakennus. Sahan sihinää ja\nvasaranpauketta siis kuului tien kummassakin päässä. Aikainen kevät,\nhuhtikuun puolivälissä jo täysi autokeli. Viiden penikulman ajo illoin\naamuin ei rasittanut, vaan virkisti. Pojat pääsivät usein mukaan,\nväliin lähti Liisa ja äitikin. Vieras setä tai täti otettiin, milloin\ntielle sattui. Pojat mahtuivat hyvin isän viereen, tööttäsivät\nmutkissa, joskus suorillakin.\n\nKäytiin isän suuressa myllyssä, kyseltiin ja ihmeteltiin. Halkilahti\noli pahimmassa helteessä.\n\n-- Eihän täällä ole vettäkään?\n\n-- No ei sen vertaa, että naamansa pesisi.\n\n-- Eikä vesiruuhta?\n\n-- Ei ruuhtakaan.\n\n-- Eikä kiviä?\n\n-- No ei oikeita kiviäkään.\n\n-- Ei tämä oikea mylly olekaan.\n\nHalkilahti rävähti nauramaan.\n\n-- Sinäpä sen sanoit! Lasten ja imeväisten suusta. Kas se on sillä\ntavalla...\n\n-- Kesällä mennään meidän myllylle ja ongitaan kaloja.\n\n-- Jaa-a! Ja jauhatetaan oikeilla reikäkivillä, eikä haaskata säällistä\njumalanviljaa.\n\nKerttu ja Liisa katselivat tyhjiä korkkimatotettuja huoneita, joissa\noli kauniit kaakeliuunit, verhot suurissa akkunoissa, mutta ei\njuuri mitään muuta. Isän huone pienine huvilasänkyineen ja muine\ntilapäis- huonekaluineen oli orpo ja alaston.\n\nLiian paljon oli kolkkoja huoneita täällä niinkuin kotonakin, liian\npaljon. Kuminan outoa oli siellä ja oli täällä. Jotakin, paljonkin,\nolisi pitänyt tehdä, mutta pikakäynnillä ei osannut mihinkään ryhtyä.\nOli kuin olisi ollut pestävä suuria puuastioita, joiden uurteissa\nkiilsi päivä ja vanteet saattoivat levähtää auki millä hetkellä\ntahansa. Olisi pitänyt ensin turvottaa, tilkitä ja turvottaa. Päivä\npaistoi uurteesta. Vesilammikkoa ei näkynyt missään.\n\nSyksyllä tulee Liisa kouluun. Kolme konttorin puoleista huonetta\npitäisi saada jotenkuten kuntoon. Salin täytekalusto, välihuoneen\npöytä, sohva ja muutamia tuoleja. Joitakin tauluja ja vaateompeluksia.\nTuohon seinälle, tuohon ja tuohonkin. Mutta suuria välimaita jäi\nkotilattioille ja seiniin, erivärisiä läikkiäkin poistuvien taulujen\ntilalle.\n\nHyväinen aika, kolmeko kello jo oli? Viideksi piti joutua kotiin ja\nvielä kaupoissakin käväistä. Pojat hihkuivat, kun kierrettiin moottori\nkäyntiin. Ja pian sitten oltiin taas metsäisellä tiellä ja pelloilla.\nUusi Juhon tekemä mylly pyöri niittyojassa ja seppä takoi. Eikä\nniityltä ollut kovin kaukana oikeakaan mylly. Niinpähän Halkilahden\nsetäkin sanoi, että se vain oli oikea mylly.\n\nKoneet tulivat toukokuun lopulla. Laudoitukset oli irroiteltu,\novet ja akkunat paikoillaan ja portaat liipattuina. Miehet vaihtoivat\nkirveensä ja vasaransa pensseleihin ja maalipurkkeihin. Päähän vain\npaperitötterö, maalarin virkalakki.\n\nKoneiden mukana tuli kolme saksalaisia monttööriä ja mestari, jonka\npiti jäädä jauhatustakin ohjailemaan ja opastamaan.\n\nHalkilahti ilmoitti olevansa huononpuoleinen maalari ja pääsi sen\nvuoksi konemestareiden hanttimieheksi.\n\nTavallisia heppuja. Silmät kuin naskalinterät, nenä kiero kuin\nkorkkiruuvi, jokaisella yllään moneen kertaan rasvatut liivihousut.\nMestari oli lihava ja pyöreä kuin sillitynnyri, lippalakki päässä,\nmutta kaakelit kaulassa. Mikähän hiivatin taika siinäkin oli, että niin\nvahvaa niskaa piti vannehtia, sitä ei hanttimies jaksanut ymmärtää eikä\nosannut kysäistä.\n\nKyllähän se muuten, varsinkin aluksi, oli kuin sekoituksen jälkeen\nBaabelin työmailla.\n\nSaksmannit visersivät kuin kottaraiset kevätaamuna, mutta eihän\nHalkilahti siitä vikityksestä ymmärtänyt halkaistua sanaa. Väliin\nmestari suuttui ja muuttui tulipunaiseksi, yritti ruveta käsinkin jo\npuhumaan, mutta Halkilahti täräytti voimallisesti väkevän suomalaisen\nsanan, ja mestarin käsi jäi oikoiseksi. Monttöörit nauroivat ja\nkoettivat sanoa perässä. Rääpäle tuli. Eihän saksmanni saa rehellistä\närrää irti.\n\nViikon kuluttua nuoremmat monttöörit osasivat jo monta sanaa: seaha,\nkihrves, naula, Helkilahti, lukusanojakin pariinkymmeneen. Ja sitten\ntietysti vaivaisesti ja ärrän särkevästi myös sen sanan, joka salpasi\nlihavan mestarivääpelin käden koukkuun.\n\nHalkilahti osasi lukea kolmeen: Ains! Vain! Rai! Ja sitten hän osasi\nmyös sen saksalaisen sanan, jonka sai sanoa aina, kun muuta ei\nmuistanut: Pitte.\n\nPiti tarjota esimerkiksi jotakin mutteria tai rautaväkkyrätä. Monttööri\npyllyili selin eikä huomannut, tai ehkä huomasikin, mutta antoi vain\ntoisen riiputtaa.\n\n-- Pitte! sanoi Halkilahti ja nosti vähän ylemmäksi. Ei mitään merkkiä.\n\n-- Pitte! kuului vähän kovempi karjaisu ja raudanpala nousi yhä\nylemmäksi. Ei vieläkään. Toinen kyykisteli ja vihelteli.\n\n-- Pitte! Piru soikoon!\n\nSe lähti, että päätyseinässä kaiku tärähti. Saattoipa raudanpalakin\ntökätä rasvaiseen peräpuoleen.\n\nMutta oli siinä pulttia ja mutteria ja muutakin värkkiä! Ja\njumalattoman painavia olivat ne koneet. Miehen voimilla ei nurkka\ninahtanut, vaikka olisi nostanut silmänsä sijoiltaan. Eipähän\ntainnutkaan olla liiaksi rautaa vasoissa ja lattialaatoissa.\n\nKun pelattiin järjellä ja taidolla, aseteltiin kanget ja rullat,\nväkipyörät ja muut völlärit, saatiin kuin saatiinkin rumilukset\npaikoilleen. Ja sitten taas mutteria, ruuvia, pulttia ja niittiä. Mistä\nihmeestä niille kaikille oikea reikäkin löytyi!\n\nToisinaan seisahti mestarin järki. Sen näki siitä, kun naama alkoi\npunoittaa ja kaulakakluunlt kävivät niin ahtaiksi, ettei rasvainen\nsormi väliin mahtunut. Silloin se olisi mielellään lyönyt, sen näki\nsilmistä. Puhinaksi jäi, muisti varmaan ensimmäisen yrityksensä.\n\nKäänneltiin karttoja toisinpäin ja toisinpäin, ja nuoremmat monttöörit\nsolkkasivat, pyyhiskelivät pitkiä sormiaan ja olivat tärkeännäköisiä.\n\nKerran tuli semmoinen älläpää, ettei selvitty, vaikka miten olisi\nsonnittu ja solkattu. Piirustuksia oli käännelty sen seitsemäänkin\nkertaan.\n\nHalkilahti katseli toinen silmä kiinni ja riittaili työmieslaatikon\nkannelle timperinpätkällä. Kuvassa oli virhe. Toisinpäinhän valukappale\noli käännettävä, ihan selvästi. Hän meni sanaa sanomatta, käänsi laatan\nja laski kuin vormuun.\n\n-- Pitte!\n\nNuoremmat saksat räjähtivät nauramaan. Mestari hieraisi silmiään ja\nkaivoi kaulaansa, otti jostakin takataskustaan hopeisen savukelaatikon,\nnapsautti ja sanoi:\n\n-- Bitte!\n\n-- Takka! vastasi Halkilahti totisena ja raapaisi puolestaan tulen.\n\nElokuun puoliväliin jouduttaessa alkoivat kalkki rustingit olla\npaikoillaan: putket, pillit, tuutit ja valssit.\n\nIhmeellisiä olivat Luojan työt, mutta olivatpa ihmistenkin! Että tuokin\nkolmessa kerroksessa makaava ja sen tuhansissa mutkissa kiemurteleva\nrapukatiska saisi nappulasta painamalla elävän hengen! Saihan se, kyllä\nsen jo kaikesta näki ja saattoi uskoa.\n\nHalkilahti katseli silmät siirollaan, tupakoi ja mietiskeli.\n\nMutta kyllä jyväparka oli kyydissä. Olikohan ollenkaan enää rukiin\ntuntua? Että kone ne pesi ja harjasi ja sorvasikin vielä. Mitä, piru\nvie, sillä kaikella oli merkitystä ja merenteerinkiä? Niinkuin siitä\nnyt olisi kenenkään suolennukka harventunut, vaikka jokin vihneen\nraapama olisi mukana läpäissyt. Entä savipaakut ja pienet kivensirut.\nNiitähän lintukin söi, ihan hakemalla haki, pitikö näitä ihmisen sitten\npelätä ja karttaa kuin russakanmyrkkyä, maata ja muuta luonnonantia.\n\"Maasta sinä olet ja maaksi sinun jälleen pitää tuleman.\" Mitenkäs se\nvanha sana sitten mälläsi yhteen nykyajan ihmisen riitinkien kanssa?\n\nNäitä ja monia muita Halkilahti kyseli itseltään ja toisilta viimeisinä\npäivinä, kun ei enää ollut suurempia aputöitä. Tuli tupakatkin\npisteltyä savuamaan tavallista useammin.\n\nUudessa myllyssä kävi kaikki sähköllä. Voimajohto oli vedetty kaupungin\nsähkölaitoksesta. Moottoreita tuli kymmen-, kaksitoista-,\nkahdeksantoista-, kolmikymmen-hevosvoimaisia.\n\nSitäkään juttua ei Halkilahti hevillä saanut päähänsä. Sen täytinenkö\nniiden hevosvoimat oli mitannut ja vedätellyt! Ja siksi toisekseen, kun\nhevosiakin oli niin erivoimaisia. Jos esimerkiksi kolmekymmentä vahvaa\nhevosta saisi yhtä aikaa sinkkivarpin päästä vetämään, niin johan siinä\nheilahtaisi tavallinen rakennus nurkkakiviltään. Se oli vain sitä, kun\nei muutakaan keksitty. Saihan uskoakin, jos halutti. Ei Halkilahti\nuskonut. Ei sitten likikään. Semmoisen mustan pienen kissan sisuksissa\nei ollut kolmenkaan oikean hevosen voimaa, vaikka olisi tulta ja\ntulikiveä täynnänsä koko elukka.\n\nMutta kovin ne niitä vannottelivat, kuudella ruuvipulterilla\nseinäparruun. No, täytyihän ne pulteritkin johonkin ruuvailla, kun oli\ntilattu.\n\nMilloin Heikki sattui jäämään myllylle yöksi, hän istuskeli mielellään\nHalkilahden kanssa iltaisin myllyn alasillalla. Halkilahti lointeli\nviisauksiaan, Heikki naurahteli, myönteli tai vastusteli, miten\nasianhaarat milloinkin vaativat. Lasketeltiin vanhat ladut ja\nvaihteeksi uusia.\n\n-- Kuinka paljon Halkilahti luulee tämän läpäisevän ruista\nkaksivuoroisessa päivässä? saattoi toinen aloittaa.\n\nHalkilahti siristi silmäänsä ja mietti vähän aikaa.\n\n-- Voipahan viisi lastia, jos hyvin sattuu.\n\n-- Viisitoista!\n\nSilmä siristyi vieläkin rakoisemmaksi.\n\n-- Jaa! Mutta en minä kumminkaan luullut teitä noin helevetin hyväksi\nvalehtelijaksi.\n\n-- Se on sopimuksessa, naurahti toinen. -- Saadaan ilmaiseksi koko\nmylly, ellei läpäise.\n\n-- Oliskohan tuo hylyky noin etevä? Vaikka kyllähän sen arvatakin\nsaattaa, ettei saksmanni omaansa iliman anna ja kun pani vielä\nmasunistit, sen sillitynnyrinkin.\n\n-- Joo, semmoinen se on meillä nyt mylly.\n\nIstuttiin ääneti kotvan aikaa ja mietiskeltiin hiljalleen.\n\n-- Mutta mihinkäs hiiteen mahtuu ne jauhotkaan? Johan tällä menolla\nvuoden mittaan ehditään suurustamaan kaikki järvetkin, jatkoi\nHalkilahti taas.\n\n-- Älkääpä surko! Kolmimiljoonainen kansa murtaa paljon leipää.\n\n-- Niin, ja kai sitä on tarkoitus pistää pulterikivi jonkun toisen\nmyllärin ja kiven silimään, semmoinenhan se on porvalin tapa.\n\n-- Sepä selvä. Jos vain suinkin kyetään.\n\n-- Arvasinhan minä. Kukas teistäkään päällepäin luulisi.\n\n-- Ei ole kattia karvoihin katsomista.\n\nHuokailtiin taas ja katseltiin ohi kiitäviä pilviä.\n\n-- Mutta yhtä minä tässä kaikkein enimmän ihimettelen, alkoi Halkilahti\ntaas.\n\n-- No?\n\n-- Kun tämä on mylly, eikä ole kiviä.\n\n-- Jaa, mutta tämähän onkin valssimylly.\n\n-- Vaikka olisi polokkamylly. Kivi siinä tarvitaan, ennen kuin jyvä\nhienonee, niin minun järkeni sen asian vähtää.\n\n-- Valssimyllyssä ei hierota, vaan litistetään, mankeloidaan jyvät\njauhoiksi. On kai siitä jo ennenkin ollut puhetta.\n\nHalkilahti ei saanut sitä päähänsä, vaan penäsi vastaan.\n\n-- Miten jyvän litisti jauhoiksi, enempää kuin heinänlatvankaan tai\nnälkiintyneen luteen? Kirjanlehti siitä mankeloimalla tuli, sitä\nohkaisempi, mitä kovempi paino päällä.\n\nHalkilahden kanssa ei parannut kiistellä, kun hän sattui olemaan sillä\ntuulella, ja sillä hän oli melkein aina. Suljettiin ovet, ylimmäiset ja\nalimmaiset. Johtaja lähti nukkumaan, ja yövahtikin lähti. Mitä niistä\nkoneen rumiluksista ja jyvämankeleista vahtii, sen täytistäkö! Ja\nkukahan tavallinen voro sieltä olisi mitään irti saanutkaan? Piti olla\nvähintään saksmanni tai joku muu ruuvinenä talttoineen ja\ntiirikkoineen.\n\n\n\n\n\n13.\n\n\nPerttelinpäivä oli ensimmäinen työ- ja koepäivä. Keskipäivällä aiottiin\ntoimittaa vihkimys. Pappia ei ollut tilattu, kun arveltiin, että niitä\non omasta takaakin -- Bergman, Pitkäkoski, hätätilassa vaikka\nHalkilahti.\n\nPienet monttöörit olivat vallan hienoina ja pyhäisissään, kiiltokivet\nsormissa, väriliinat ja täytekynät rintataskussa.\n\nKahdeksan vaunua amerikkalaista ruista odotteli raiteella, yhden\ntyövuoron vilja, täydet brutto- ja nettopainot.\n\nKymmeneltä oli määrä aloittaa, niinkuin päiväjuhlat tavallisesti.\nKummankin vuoron miehet oli kutsuttu katsomaan ja harjoittelemaan.\nHalkilahti oli tullut lapikkaissaan ja siniraitaisessa puserossaan,\ntyömies etutaskussa. Tulikin heti irtonaisempi olo myllypihalla.\nKielenkanta irtautui yhdellä ja toisella, pikku monttöörit puhuivat\nkäsillään ja silmillään, ruuvinenälläänkin, napsauttelivat hopeisia\nsavukelaatikoitaan, tarjosivat Halkilahdelle ja toisillekin.\n\n-- Takka vain, kiitti Halkilahti, sammutti puolipalaneen\ntyömiestumppinsa ja pisti laatikkoon. Kelpasihan sitä olla\nannastupakassa. Ensi kertaa tais moni saadakin saksalaisesta\nhopealaatikosta -- Halkilahti oli jo ennen saanut.\n\nAuto ajoi kaupungista ja käänsi konttorin eteen.\n\n-- Herrat, Permanni ja Pätkäkoskl, totesi Halkilahti. Tuli hetken\nkuluttua vielä lisääkin pari autollista herroja, mukana myös\nkahisevahelmaisia, ja sitten koko joukko purjehti mäkeä ulos, lihava\nmestari veturina. Naama loisti kuin elokuinen täysikuu, oli muuttanut\nuudet kaulakakluunit ja kaapinut enimpiä rasvoja överhaalistaan.\n\nTehtiin pikakäynti ylhäältä alas, herraskaiset edellä, myllärit perässä\nja Halkilahti hännänhuippuna. Lihavan mestarin kieli kalisi kuin\nväkkärä kevättuulessa, hartiat nytkyivät ja sormet pelasivat, taisi\nkaksitoistahevosvoimainen käyttää koko koneistoa.\n\nLahtela selitteli ja tulkitsi jälkijoukolle, herraskaiset ymmärsivät\nitse tai olivat ainakin ymmärtävinään.\n\nPäästiin läpi koko rautainen ja sementtinen sulatuskanava ja noustiin\nkiertoportaita jälleen ylimpään kerrokseen. Neidit ja rouvat tahtoivat\nvälttämättä jäädä viimeisiksi, vielä Halkilahden jälkeenkin. Mitä ne\nnyt? Mistä tämä hövelyys? Halkilahti ei antanut peräksi. Sopi mennä\nvain, tappi hän oli ja tappina pysyi. Portaat olivat jyrkät. Jo\npuolimatkassa Halkilahti hoksasi. Ahaa! Sitäkös se olikin? Eihän\nkanakaan mielellään kulkenut myötätuuleen.\n\nMestari venytteli kaulavanteitaan ja pyyhkäisi leveätä kuuta koreaan\nliinaan. Sitten hän jakoi monttöörinsä ja vakinaisen miehistön --\nsaksalainen vääpeli maailmansodan harjoitusleiriltä kun oli, niin hyvin\nse poika komennustemput osasi. Miehistö oli paikoillaan, herrat ja muu\njoutilas väki väljällä ylisillalla. Mestarin pyöreä olemus näkyi jo\ntaas välirappujen ylimmillä askelmilla. Kaikki oli valmiina. Rouva\nBergman, pienehkö, vaatimattomasti pukeutunut, seurueen ensimmäinen\nnainen, sai sanoa \"sesamin\". Se ei ollutkaan erittäin raskas eikä\nvaativainen tehtävä, vain pieni nykäys virrankatkaisijasta.\n\nAvautunut voimavirta vongahti, mustat permanto- ja seinäkissat\nsähähtivät: kahdeksan-, kaksitoista-, kolmikymmenhevosvoimaiset. Pitkät\nbetonipalkit ja sataneliömetriset sementtilaatat vavahtivat. Luuloa kai\nse oli ja odotuksen jännitystä. Väkevä voima kiersi humisten kerroksiin\npilliä, putkia, galvanoituja metallikäsivarsia ja jänteitä pitkin,\nkirkkaiksi hiotut teräsvalssit, harjat, seulat, sorvit, lusikat ja\nhaarukat hyvin rasvatuissa kammioissaan aloittivat väsymättömän,\ntarkoin lasketun ja säännöstellyn ropottityönsä.\n\nKatselijat laskeutuivat toiseen kerrokseen. Ei mitään näkyväistä\nenempää kuin ensikierroksella, vain mielihyväisesti surisevat koneet,\npitkin haarautuvin jäsenin kuin mustekalan lonkerot. Koneiston sisällä\nvalkoinen elonvoima parhaillaan jo liikkui. Ei pölynhiventä missään.\nRouvat ja neidit koettivat pikkusormellaan. Keskikerroksen\nkavaljeerieleinen monttööri vetäisi rintataskustaan silkkisen\nnenäliinan, pyyhkäisi sillä lähimmän koneen päällislaattaa kuin pöydän\nkantta ja sitten heti jalomuotoista nenäänsä. Ei puuteroitunut\nvähääkään.\n\nSeurue jatkoi matkaansa, muut paitsi neiti Bergman ja Halkilahti.\nEdellinen tiedusteli vielä jotakin monttööriltä, taisi koskea enemmän\npuuteroimista kuin myllytystä, koska poika niin hevelisti pokkaili ja\nvisersi ja silmä kiilsi. Loppui kumminkin se vitinä nikkauksin ja\nsilmäniskuin, ja tappikin pääsi jatkamaan matkaansa alakerrokseen.\n\nSiellä sentään oli jo irtojauhoa puuteriksi asti, ehkä ei juuri\nenempää. Säkkejä neulottaessa vähän pölähteli, vaikka se tottuneilta\nneulojanaisilta kävikin ihmeteltävän näppärästi. Kauppaneuvoksen\nyhdeksänkymmenkiloinen rouva sai aiheen kehaista naistyön merkitystä ja\netevämmyyttä. Pantaisiinpa kömpelö mies tuohonkin työhön!\n\nTai kömpelö ja lihakas akka, niinkuin esimerkiksi edellinen puhuja,\najatteli Halkilahti puoliääneen. Ei kuulunut etupäähän, jymisi sen\nverran.\n\nLahtela jättäytyi Halkilahden rinnalle ja näytti valkopäistä\njauhosäkkiä.\n\n-- Siinä on nyt manklattuja jauhoja.\n\n-- On kai, mutta ei ne oikeita jauhoja ole.\n\nLahtela naurahti ja meni. Lähempi selvittely jätettiin johonkin\nsyysiltaan.\n\nEnsimmäinen vaunulasti läpäisi neljässäkymmenessäyhdeksässä minuutissa.\nSeurue oli joutunut taas yläkertaan, tällä kertaa ulkoteitse. Rouva\nLahtelan oli määrä keskeyttää hetkeksi iloinen häävalssi.\n\nKatkaisija napsahti. Kuin puukko olisi sattunut sydämeen. Pari kertaa\nheikontuen vongahti, kerroksissa hiljentyvästi hyrisi ja helisi.\nVielä puoliminuuttinen. Ei kuulunut muuta kuin ihmetteleviä\nihmisäännähdyksiä.\n\nYläsillalle oli katettu pitkä pöytä ja levitetty jauhonvalkoinen liina,\nkeskellä pyöreä kristallimalja, jossa uiskenteli kolme valkoista\nruusua.\n\n-- Onhan tässä myllyssä vettä ja ulupukoitakin, ihmetteli Halkilahti ja\nvapautti mielialan liiasta juhlavireestä.\n\nOvesta ilmestyi muutamia näppäriä neitosia tarjoilemaan.\n\nRouvasväki aloitti. Pitkäkoski aloitti puheiden sarjan:\n\n-- Hyvät naiset ja herrat! Meillä mylläreillä, ehkä vähin koko\nkaupungillakin on tänään iloinen perhetapahtuma. Meidän Sampomme on\nkiirastulen läpäistyään entistään uhkeampana noussut tuhkasta\nareenalle. Kohtalon peikko ilkkui, kadehtijatkin jo nauroivat, mutta\nnauroivat liian aikaisin. Uusi Sampo pyörii, ja nyt se vasta pyöriikin,\nsähkön voimalla valssin tahdissa, ja onkin toivoaksemme morsian, joka\nei kesken väsy, pohjan tuulissa kasvateltu, Saksan uuneissa jalostettu.\nMinä kohotan maljani uuden suomalaisen Sammon onneksi ja menestykseksi.\nKauan eläköön ja satojatuhansia ihmisiä iloisesti tanssittakoon\nmyllymme elämää uhkuva valssi!\n\nHuudettiin kolme kertaa. Saksalaiset hurrasivat.\n\nSitten puhui kaupungin päälehden toimittaja ja ilmoitustenhankkija:\njoustavan kohtelias mies, suorat housunsaumat ja moitteettomat\nkumarrukset. Julkisen sanan, kaupungin ja koko tasavallan taloudellisen\nkulttuurin puolesta hän lausui hämmästyttävän saavutuksen johdosta sen\nluojille ja suunnittelijoille vilpittömät onnentoivotukset, tietysti\nsalaisin toivomuksin, että myös ilmoituksia taas alkaisi juosta. Ehkä\njohtaja, huomaava mies, kumarruksesta ja silmäniskustakin sen oivalsi.\n\nKolmantena astui esiin kauppaneuvoksetar, astui ja rykäisi.\n\n-- Minä iloitsen suuresti tänä muistorikkaana päivänä! Minä iloitsen\nkolmestakin syystä. Ensiksikin minä iloitsen siltä, että suomalainen\nkauppa ja teollisuus on harpannut taas pitkän askelen eteenpäin.\nToiseksi minä iloitsen siitä, että meillä äideillä ja perheenemännillä\ntulee tästä lähtien olemaan perheemme ravinnoksi taatusti puhdas\njumalanvilja. Kolmanneksi minä iloitsen vielä senkin vuoksi, että\nnainen niin kunniakkaasti ja voitollisesti valtaa yhteiskunnassa, sen\nalimmissakin kerroksissa, sille luontaisesti kuuluvat alat ja tehtävät.\nKun nainen ompelee kiinni valmiit jauhosäkit, saamme olla vakuutettuja\nsiitä, ettei mitään epäpuhdasta edes silloinkaan pääse sekaantumaan\nsalvetinvalkoiseen jumalanviljaan.\n\nLahtela käväisi sivumennen Halkilahden luona ja nykäisi takista:\n\n-- Puhukaa tekin muutama sana!\n\nHalkilahti astahti pöydän päähän ja siristi silmiään.\n\n-- Iloitsenhan tuota minäkin tänä Perttelinpäivänä. Kun ma suoraan\nsanon, niin luulin tähän aamuun asti, ettei jyvä litistämällä jauhoksi\nmuutu enempää kuin laiha lude rautajyrän alla, mutta muuttuupas vain,\npiru vie! Oho ja anteeksi. Se on tuolla minun kieleni alla valmiina\nvanhoilta ajoilta.\n\nJa kun ihminen kerran rupeaa jotakin uskomaan, niin sitä uskoo sitten\nvaikka mitä. Minä olen melekein varma, että vaikka ma potkaisen nuo\nvanhat pieksurauskani tuonne imutuuttiin ja joku rouva painaa tuosta\nhantaakista, niin jauhoja sinne tulee alakertaan. Ja naulat ja\ntenkelikit ja savenpalaset on sorvattu ja haravoitu joihinkin\npeltitoosiin tuolla keskikerroksessa.\n\nTaputettiin, että sementtisilta tärisi.\n\n-- Mutta ei tässä myllyssä sentään oikeita puurojauhoja saada, lopetti\nHalkilahti, kun hiljeni. Käveli sitten taas paikalleen häntäpäähän.\n\nSiihen ne ilot loppuivat. Eihän lesken häitä päiväkaupalla tanssita,\nvaikka se jaloverinenkin olisi. Äänet helähtelivät, autot pörähtivät.\nLihava mestari nykäisi katkaisijan alas. Moottorit vongahtivat. Mylly\nalkoi pyöriä.\n\n\n\n\n14.\n\n\nLahtela oli ymmärtänyt lehtimiehen silmäniskun ja nyökkäyksen,\nkaupungin julkinen sana sai taas kerrankin juhlallisen ilmoituksen.\nJoustava sananmies muisti vastapalveluksella. Vihkiäispuheet oli\nselostettu melkein sanasta sanaan, Halkilahdenkin.\n\n-- Akutaattoriksi minä kai tästä kohta pääsen, vaikka ei siihen\npuolueeseen, arveli Halkilahti itse. Hänellä oli vankkumattomat\nperiaatteet politiikassa.\n\nLinnoitus oli rakennettu salaisesti, mutta pommituksen alettua pantiin\nkäyntiin koko hyökkäyskoneisto, niin mörssärit kuin kuularuiskutkin.\nMaan huomattavin ilmoituskeskus sai tehtäväkseen mainostamisen ja hoiti\nsen myös.\n\nKilpailevat myllyt hätkähtivät, tarkastelivat karttojaan ja\ntoimintasäteitään.\n\nAsema sillä oli erinomainen, niin ostoon kuin myyntiin, kieltämättä\nmaan paras. Ja nyt sillä oli myös koneet. Eikä johdostakaan löytynyt\nheikkoa kohtaa. Osakelisäys! Olikohan maksettu, vai muuten järjestelty?\nOlipa miten tahansa, niin velkoja sillä oli, täytyi olla. Niissä oli\nainoa toivo ja nakerruskelpoinen laudanpala.\n\nJohtokunnan lokakuunkokouksessa saattoi Pitkäkoski ilmoittaa\nsen iloisen uutisen, että osakepääoman lisäys oli lukossa.\nYleisvaltakunnallisia liikemiehiä pääkaupungista, muutamia muualtakin.\nYllätyksenä oli kahdensadankolmenkymmenentuhannen lumppi.\n\n-- Mistä sellainen täräys ihmeettömänä aikana? kummasteltiin.\n\n-- Onpahan vain. Pitkäkoski otti sikarikotelonsa, eikä kiirehtinyt\nilmoittamaan. Arveltiin sinne ja tänne. Ei sattunut niihin kuusiinkaan,\nmerta edemmä menivät kalaan.\n\n-- Kaarlo Valfrid Strandberg.\n\nBergman räjähti nauramaan. Pitkäkoski puraisi sikaristaan pään ja\nLahtela puraisi kieleensä.\n\n-- Mitä siinä töllistelette? Kaarlo Suuret ennenkin ovat valtauksia\ntehneet.\n\n-- Valtauksista minä viisi, eikä meitä kahdella vallata, mutta riittikö\nsiltä tuhannen vietävältä vielä tähänkin.\n\n-- Pitäisipä sinun tietää hänen tulonsa. Pitkäkoski pöläytti\ntaiteellisen savukiehkuran.\n\n-- Niitä kyllä ei tiedä vanha... Mutta vieläkin minä ihmettelen. Ihme\nkai se oli, sillä vuorilinnan isäntä ei juuri vähiä kummastellut.\n\n-- Kuinkahan monessa pytyssä sillä oli jo sormia? Lasketaanpa! Panimo\nensimmäinen, tiilitehdas toinen, luumylly kolmas, Kaltelan puutarha\nneljäs, höyläämö viides, kemikaalio kuudes...\n\n-- Kivennäisvesi- ja ravintolayhtymä.\n\n-- Seitsemäs ja kahdeksas. Siinä kai ne olivat, vaikka oli tuota jo\nsiinäkin.\n\n-- Entä elokuvat!\n\n-- Ja reseptipaino, että tulee kaikki sormet, muisti Lahtela\npäälähteen.\n\n-- Kymmenen vasikkaa ja viimeinen kaksipäinen. Voi sua K.V. Pataässä\nkumminkin! Semmoiset ne maata suolaa. No, tarvitaan myllyssäkin suolaa,\nainakin kananrehussa, jos vielä sitäkin ryhdytään valmistamaan.\n\nPöläyteltiin kiehkuroita, Bergman ei saanut niin taiteellisia, mutta\nväkevämmin väritettyjä.\n\n-- Ne prosenttimarkat sinä saisit uhrata pakanalähetykselle tai muihin\nhyviin tarkoituksiin. Toinen lause tuli Lahtelalle: -- Varo sitä\nmiestä, sillä se niittää sieltä, mihin ei ole kylvänyt, ja missä sillä\non omaa siementä, siihen ei jää kuin musta multa.\n\nPäätettiin joitakin juoksevia asioita ja kirjoitettiin muutamia\npykäliä.\n\nHöyry oli päällä ja se oli pidettävä. Mutta laakereita oli varottava.\n\nNuoremmat monttöörit lähtivät, mestaritynnyri jäi sopimuksen mukaan\njauhatusta opastamaan.\n\n-- Mitenkähän sen kanssa tulee aikoihin? valittelivat miehet.\n\n-- Lihavan miehen! Täytyyhän sitä laihempienkin kanssa, lohdutteli\nHalkilahti.\n\nMylly kävi kahta vuoroa, lasti ja tunti. Päivystävät junamiehet\nihmettelivät, kun kauan aikaa toimettomana seisseestä pistoraiteesta\ntuli taas niin verevä umpisuolenlisäke. Junissa kulkevat matkustavaiset\nsiirtyivät myllyn puoleisiin akkunoihin ja laskettelivat viisaita\nmietelmiään.\n\n-- Se kuuluu pyörivän taas.\n\n-- Niin kuuluu.\n\n-- Se on nyt valssimylly.\n\n-- Minkälainen se on?\n\n-- Ei se sen ihmeempi kuin kivilläkään käyvä. Raudankatkua kuuluu\nantavan leipään.\n\nJuna huusi, viisitoista minuuttia ja ravintola.\n\nEnnakolta ei olisi osannut aavistaa, miten paljon liikesuhteet vajaan\nvuoden aikana ehtivät kesannoitua. Ilmoitustoimisto teki parastaan,\nniinkuin taitava urakkamies tekee, mutta säkkipinot pyrkivät kasvamaan\npäivä päivältä.\n\nLahtela aloitti voimaperäisen tarjontakirjeenvaihdon. Tilauksia alkoi\ntulla, mutta ei tarpeeksi asti. Kuukauden kuluttua lopetettiin toinen\nvuoro toistaiseksi.\n\nEräät kilpailevat myllyt myivät ilmeisesti tappiolla, ehkä muutamilla\noli myös kevättalven edullisemman noteerauksen aikana hankittuja\nvarastoja. Sitäpaitsi tarjottiin saksalaisia jauhoja tullisuojasta\nhuolimatta alle kotimaisten myllyjen kilpailuhinnan.\n\nOlisi ollut mahdollisuus huomattavasti parantaa kannattavaisuutta\nkastelumenetelmällä, mutta suihkulaite odotti vielä avaajaansa.\nSuomalaiselle ostajapiirille ei tietensä voinut ryhtyä vettä myymään.\n\nMuutenkin kierteli valssijauhatuksesta omassa kaupungissa oikeita\nmätäkuunjuttuja. Halkilahti hyväkäs oli koiruuttaan päästänyt\ntavallista suuremman ankan, joka maitopuodeissa ja pesutuvissa\nkasvatteli merikotkan siipiä.\n\nEräänä iltapäivänä tuli konttoriin hyvin touhukas vaimoihminen.\n\n-- Siitä täytyy tulla loppu! Me emme rupea rotanraatoja syömään, alkoi\nhän pauhata, muistamatta tai haluamatta edes tervehtiä.\n\n-- Rotanraatojako? ihmetteli Lahtela silmät pyöreinä.\n\n-- Niin! Eikä tarvitse näyttää niin hurskasta naamaa. Teidän\nmyllyssänne ja valsseissanne kuulutaan laskettavan tusinoittain\npäivässä.\n\nLahtela alkoi aavistella asianlaitaa, mutta antoi muijan selvitellä\nloppuun asti, kun näytti henkeä riittävän.\n\n-- Ihan tusinoittain! Kuka semmoisia on kertonut?\n\n-- Semmoinen, joka tietää! Ja kansan annetaan sitten rahallaan ostaa\nniitä rottavalssijauhoja.\n\n-- En minä ole kuullut mitään.\n\n-- Ette suinkaan, ja ette suinkaan puhuisi, vaikka olisitte kuullutkin.\nOnko tämä semmoinen talo ja mylly, missä isäntä ei tiedä, mitä\nkäskyläiset tekevät? Minä kysyn vain.\n\n-- Istukaa, hyvä rouva, ja kertokaa tarkemmin, minä en tosiaan...\n\n-- Ei tarvitse teeskennellä, minä en istu enkä kerro ennen kuin\nlakituvassa, ja sinne tässä pian lähdettekin, ellei se lihava saksmanni\nkatoa ja tätä ruokotonta peliä lopeteta.\n\nPirhakka rouva lähti siinä hengessä kuin oli tullutkin. Siivoojamatami\ntiesi kertoa, minkälainen se juttu oli, joka pesutuvissa kierteli.\nHalkilahti oli alkuunpanija.\n\nSaksalainen vaaniskeli ja pyydysteli muka rottia ja laski niitä\nvalssien läpi saadakseen nahoista housunpaikkoja. Nahka jäi, mutta\nsisus, arvaahan sen, mihin se joutui. Ja mitä niillä kymmenillä\nmankeleilla ja rautavalsseilla siellä sitten muutakaan tehtävää oli?\nKaksinkertainen rotannahka kuului venähtävän nenäliinan kokoiseksi ja\noli valmiiksi parkittukin, ei muuta kuin porsliiniliimalla\nhousuntakapuoleen. Semmoinen ryökäle se oli, ja kaikkia ne herratkin\nmeren yli vetivät ja kuljettelivat ihmisiä myrkyttämään.\n\nOstolakon uhka, ellei äijä katoa. Olivatpa muutamat esittäneet\nsuoraviivaisempiakin toimenpiteitä. Jos olisi pistää se syöttiläs\nkerran itsekin läpi. Tulisikohan sonninvuota vai pöytäliina?\n\nEi tullut toki käräjäjuttua eikä laskettu valsseihin pahaa\naavistamatonta vääpelimestaria. Juttukin ravistui, kun näki useamman\npäivänvalon. Mutta hauskaa siitä saatiin, milloin ei ollut parempaa, ja\nenimmän touhua pitänyt matami sai arvonimekseen rottajauholeipuritar.\n\nKuukaudet kuluivat, ja saksalainen lähti. Omat mestarit tunsivat jo\nrasvareiät ja vaseliinilla täytettävät laakerit, muuta outoahan siinä\nei oikeastaan ollutkaan. Mitä sisällä tapahtui, sitä varmaan ei\ntietänyt lihava saksalainenkaan.\n\nHeikki ennätti tuskin viikkokausiin kotona käydä. Huimat kone- ja\nviljalaskut alkoivat eräytyä ja antoivat huolia. Osakemaksuista osa\nviivästyi, osa peräytyikin toistamiseen tarjottavaksi. Osakeannin\njälkeen lisätty kassakreditiivi jäätyi ulkomaisiin laskuihin.\nVekseliluotto oli toistaiseksi rajoittamaton, mutta ei ollut aina\npapereita. Muutamat kilpailijat myivät kuudenkin kuukauden maksulla.\nEräissä tapauksissa täytyi mukautua tähänkin. Pankissa ei otettu kuin\nkolmen kuukauden vekseleitä.\n\nEi ollut aikaa edes puimapäivien lomanviettoon. Halkilahti täytyi\ntuoda, pojat eivät antaneet ennen rauhaa. Hän tokkaroi ja savuutteli\npoikien kanssa viikon päivät vanhaa riihtä. Ja myllyssä tietysti\nkäytiin, oikeassa myllyssä.\n\nAsuntopuolella oli nyt kodikkaampaa, kun Liisa oli tuotu yhteiskouluun.\nKerttu oli pari päivää järjestelemässä keväällä suunniteltuun tapaan.\nKoulusta päästyään Liisa teki pienet kotityöt, laittoipa usein\npäivällisenkin. Toisinaan mentiin vaihteeksi ruokalaan ja tilattiin\npuolitoista annosta. Milloin isällä oli aikaa, ajettiin kotiin.\n\nEi näkynyt suurempia pilviä, mutta jonkinlainen väsymyksen tuntu oli.\nOlisi pitänyt käydä niityllä, kynnöksillä, juurikasmailla. Jos suoraan\nautosta meni, niin pääsi ehkä. Jos söi ja heittäytyi lehtiä\nkatselemaan, herpautui nojatuoliin. Pimeäkin tuli lokakuussa niin\naikaisin.\n\n\n\n\n15.\n\n\nPääosakas tuli konttoriin, itse kuuluisa Kaarlo Kaikkivoipa. Lahtela\ntarjosi istuinta ja tupakkaa.\n\n-- Hyvin on pyörinyt, vai kuinka?\n\n-- Eipä valittamista.\n\nStrandberg sytytti savukkeen ja heitti pitkästi tuijottavan\nsivusilmäyksen Lahtelaan.\n\n-- Te olitte Saksassa opintomatkalla, vai kuinka? Ääni oli jollakin\ntavoin ärsyttävän närisevä, silmät liikkuivat kuin varsien nenässä ja\nverestivät.\n\n-- Miksi tuota sanoisi. Eihän outo mies parissa kuukaudessa ehdi\nsanottavasti opiskella.\n\n-- Varsinkaan, jos puuttuu pohjatietoja, niin minäkin sen asian\npäättelen. Pitkä sivusilmäys taas. Lahtela ei puhunut mitään, katseli\nmuuten vain katsellakseen erikoista kiintopistettä tavoittelematta.\n\n-- Minusta valssimyllysysteemi on meidän oloihimme liian kallis ja\nmuutenkin tarkoitustaan vastaamaton. Kuka teistä sen idean keksi?\n\n-- Johtokunta, ehkä minun syytäni etupäässä.\n\n-- Se oli huonosti harkittu leikkaus.\n\n-- Ehkä, vaikka perästäpä kuuluu.\n\n-- Se kuuluu jo edestäkin. Minä olen alusta alkaen epäluulolla\nsuhtautunut tähän muutokseen.\n\n-- Niinkö! Ja kumminkin merkitsitte huumattavan määrän osakkeita.\n\n-- Se on toinen kysymys, eikä kuulu ensinkään tähän.\n\n-- Oho! pääsi Lahtelalta melkein huomaamatta.\n\nStrandberg siirsi tuoliaan lähemmäksi, silmämunat rävähtivät ja\nvalkuaisten verijuomut paisuivat suuremmiksi.\n\n-- Minulla on kaikissa afääreissä omat laskelmani. Ja loppujen lopuksi\nen vedä lyhyttä kortta koskaan.\n\n-- Toivottavasti ette tässäkään yrityksessä.\n\n-- En tässäkään. Joku toinen voi vetää.\n\nStrandberg nousi, Lahtela samoin.\n\n-- Ehkä haluatte käydä myllyyn tutustumassa?\n\n-- En halua, eikä ole aikaa. Oikeastaan poikkesin sanomaan teille kaksi\nasiaa.\n\n-- No?\n\nLahtelalla ei ollut tarkoitusta, mutta kalskahti vahingossa.\n\n-- Ensimmäinen on: suutari pysyköön lestissään. Kun vasta tulee\ntuntematon mies, joka kysyy Strandhergille, älkää neuvoko häntä\ntiilitehtaalle! Se voi loukata erään toisen miehen kunniaa ja etuja. Ja\njos teillä on yövahti, joka esitelmöi kujilla rottien jauhattamisesta,\nniin antakaa sille passit kouraan vähän helvetin äkisti! Sellainen\npilaa helposti liikkeen maineen.\n\n-- Mitä tulee ensimmäiseen asiaanne, niin luulen arvaavani, että äijät\nosaavat teille tiilitehtaan kauttakin. Toinen asia kuulunee liikkeen\nsisäiseen hallintoon. Kullakin on omat tapansa maineen hankkimisessa ja\nsäilyttämisessä.\n\n-- Vai sillä tavalla! Hyvästi!\n\nViimeinen sana venähti liian pitkäksi ja silmät verestivät äskeistä\npahemmin.\n\nLahtela käväisi toisessa huoneessa ja katsahti peiliin. Sielläkin näkyi\nveristäviä juonteita. Se taisi olla tarttuvaa? Ruma tauti joka\ntapauksessa.\n\nArvoposti avaamatta ja kello jo yksi. Neiti Miettinen tuli aamiaiselta.\nParinkymmenen minuutin kuluttua Lahtela oli matkalla pankkiin.\n\nKun ampiaispesä puhkeaa, tulee sieltä tavallisimmin useampia kuin yksi.\nEräs melko varmana pidetty kauppaliike oli laskenut vekselinsä\nprotestiin. Tieto ja paperikin oli jo ehtinyt pankkiin.\n\nLähipäivinä satamaan odotettu viljalaiva oli ajautunut matalikolle,\npuolet lastista turmeltunut. Oli tietysti merivaaravakuutus, viljalle\nhalvimman noteerauksen mukaan. Kulungit, uusi tilaus, odotustappiot\nsaatiin kauniisti viedä kulunkitilin debetiin. Kuin pilan kukkuraksi\ntuli illalla vielä välittäjältä tieto nousunoteerauksesta. Ei ollut\nvara odotella aallonpohjaa.\n\n-- \"Täysi lasti heti.\" Tämä vastasanoma ei kylläkään tullut kovin\nkalliiksi.\n\nHeikki oli aikonut ajaa tänä iltana kotiin, eräs kokouskin olisi ollut,\nmutta näissä ihmetyksissä meni vähän liian myöhäiseksi, jäi puhelun\nottamiseen.\n\nIllalla oli kuutamo, eikä tullut unta, täytyi lähteä puistoon\nkävelemään. Saattaisi jokseenkin varmasti tavata senkin miehen, joka\npääosakkaan mielestä olisi pitänyt passittaa siihen viho viimeiseen\npaikkaan. Hänellä oli aina omat ja ominaiset mielipiteensä\nmaailmanmenosta. Saattoi olla virkistävää kuulla, vaikka ei voinut eikä\ntullut useinkaan varteenotettua.\n\nSiellä hän taas asteli, tumpin pää punaisena, tyhjää pyytämässä.\n\n-- Hyvää iltaa!\n\n-- Ehtoota, ehtoota!\n\n-- Liikkuuko kukaan?\n\n-- Kuka liikkuu, kuka ei, muurattu tiiliskivi ei kumminkaan liiku.\n\nIstuttiin kaiteelle, jossa monta kertaa ennenkin oli istuskeltu.\n\n-- Se saksalainen taisi mankeloida kaikki rotatkin housunpaikoikseen?\n\nHalkilahti löi tumpin holkistaan ja katsoi puolisilmällä.\n\n-- Joo! Ja jauhotkin on imelletty jo viiteen kertaan.\n\n-- Ettepähän arvaa, mitä tohtori Strandberg eilen minulle määräili?\n\n-- Pirtua varmaankin.\n\n-- Eipä, kun rottapulveria. Sanoi, että teidät olisi pitänyt erottaa\nheti samana päivänä, kun te sen ankan irti laskitte. En huomannut panna\ntoimeksi.\n\n-- No, käyhän se vieläkin päinsä.\n\n-- Te olette aina samanlainen juupeli.\n\n-- Vanha pukki, kova sarvi. Tulittekos kysäisseeksi, mihin tiehaaraan\nherra tohtori olisi minut sitten tällännyt?\n\n-- Tienhaaraan?\n\n-- Viitaksi, niin! Kun niitä kuuluu olevan tässäkin kaupungissa\nsemmoisia koiranleukoja, jotka neuvovat oudon kulukijan tiilitehtaalle,\nkun pitäisi resehtirässiin.\n\n-- Kuitit ollaan! Lahtela naurahti ääneen.\n\nNoustiin ja käveltiin yhdessä lainmukainen kierros ja vedettiin kello.\nIstahdettiin sitten taas, nyt vaihteeksi alasillan loivalle\nreunapalkille. Halkilahti kaivoi tupakan.\n\n-- Te savustatte itsenne vähitellen kimröökiksi.\n\n-- Vähitellen. Halkilahti imaisi ja nielaisi. -- Sisäkalut vasta vähän\nnoessa. Ihminen muuttuu niin kovin hitaasti.\n\n-- Niinkuin kaikki muukin luonto.\n\n-- Muu luonto luo nahkansa kymmeneenkin kertaan sillä aikaa, kun\nihminen vain vähän pinnalta kesii. Sen nahka onkin semmoista\nmursunmänttiä.\n\n-- Jopahan harmaa kerran haksahti! Ihminenhän uusiutuu ja uudistaa\nitsensä joka päivä.\n\n-- Niin helepeensä.\n\n-- Ja muunkin vaatekertansa. Ajatelkaahan vain esimerkiksi nykyisen\najan huimaavaa kehitystä. Ihminen tutkii ja etsii kaiken, vuoret ja\nmaan uumenet, napaseudut ja meren syvyydetkin.\n\n-- Tutkiihan se ja etsii, nuuskii hyvinkin tarkoin, löytyisikö vielä\njostakin heruttamaton nisä, jonka sivumennen saisi imaista\ntupakkipussiksi.\n\n-- Te olette irvileuka!\n\n-- Joo, kun näinkin vanhaksi elää ja monia näkee, niin piruuntuu ja\nirvistää melekein kaikille.\n\n-- Jäi sentään vaille.\n\n-- Ainahan se vähän, niinkuin tuo kuukin, pyöreä kakku, mutta kanta\npois.\n\nPilvenriekale vetäytyi edestä: aivan kuin sanottu.\n\n-- Minä olen monta kertaa itsekseni tuumiskellut tuota ihmisten sotaa\nja tappeluakin. Se on ihan yhtä ja samaa ensimmäisen apinaihmisen\najoilta tähän jumalan päivään.\n\n-- Oho! Jo nyt pistitte liian sotkuisen vyyhden kerinpuihinne.\n\n-- Ei yhtään. Pää löytyy ja muutaman tuhannen vuoden perästä se\ntoinenkin pää. Sitten saa kerinkakon heittää nurkkaan.\n\n-- Mutta ajatelkaa nyt vain esimerkiksi niitä päitä. Voiko apina-ajan\nnuijaihmistä verratakaan nykyhetken älyihmiseen lentokoneineen ja\nsukelluslaivoineen?\n\n-- Sama simpanssi! Mitä varten se alaston karvainen roikale haeskenteli\nrannoilta sopivankokoista pulterikiveä? Mitäs muuta kuin motatakseen\nlähinaapurinsa hengiltä. Ja sitten kun jonakin kauniina päivänä\nonnistui tärskäyttämään, niin heitti häränpyllyä ja hihkui, hiipi\ntapetun pesälle, raiskasi vitisevän naaraan, raiskasi tai lypsi -- tai\nteki kumpaakin, miten milloinkin mielihalut hyrräsivät.\n\nEntä mitä tekee tämä toisen pään mies, tämä älyihminen? Eikös, piru\nvie, tällä ihan samalla tavalla!\n\n-- Oho pappa, ei nyt sentään.\n\n-- Ei ihan, mutta melekein. Ei taida käydä niin suorakanttisesti.\nÄlyihminen, sehän osaa herutella ja nautiskella, mutta piirustukset ja\nriitingit ovat pohjimmaltaan ihan samat.\n\n-- Menettelytavat ovat ainakin inhimillisempiä.\n\n-- Jaa senkö puolesta, että kun toinen mottasi kivellä, niin toinen\ntämäyttää mörssärillä? Vai lieneekö inhimillisempää tappaa myrkyllä\nlapset ja imeväiset kuin hypätä puusta niskaan ja purra kurkut poikki?\n\n-- Tekijälle kumminkin.\n\n-- Joo, no sen minä kyllä myönnän, ettei tule pahempia riitoja.\n\n-- Jätetään sota, ihmiskunnan ikuinen verenveto ja vika!\n\n-- Jätetään vain. En minä ole tappeluksista koskaan suuremmin\nperustanut.\n\n-- Onhan ihminen muuten kehittynyt ja kohottanut itseään tavattomasti.\nHännästä ei ole kuin pari, kolme näkymätöntä nikamaa jäljellä, eikä\nmuutaman sadan vuoden kuluttua edes niitäkään.\n\n-- Sama simpanssi.\n\n-- No, mutta johan ihme! Ajatelkaa vaikka viljanjauhatusta.\n\n-- Sitä minä juuri tuumasinkin.\n\n-- Kas, miten sattuu välistä yksiin.\n\n-- Mikäpäs kumma tuo näin myllynrapulla.\n\nMuutettiin vähän istuinpaikkaa.\n\n-- Ettäkö ei nykyajan valssimyllyllä ja kivikauden jyvänjylttämisellä\nole suuriakaan eroja?\n\n-- Antakaahan tulla, niin ma kuuntelen.\n\n-- Kivikauden miesparka kopisteli puupalikalla kannonjuuria, sai monen\nhien ja vaivan perästä jyväkapallisen, mutta sitten oli edessä uusi\npulma ja vaiva: missä ja miten jauhoiksi? Keksi lopulta tasaisen kiven\nja toisen pyöreäpäisen. Sitten jylkkis-jylkkis, päivä paahtoi, ja hiki\nvirtasi.\n\nPompitaanpa sitten kerta kaikkiaan puukuokkien, palosahrojen,\nkäsinkivien ja myllynkivienkin yli, vaikka tänne meidän valssimyllyyn\nja aikakauteen.\n\nJyvä kasvaa Amerikan penikulmaisilla peltolakeuksilla. Kone kyntää,\nkone kylvää, kymmenen, viidentoista metrin leveydet kerrallaan! Ja\nsitten tähkästä suoraan säkkiin, tuhansia hehtoja päivässä;\nvoimavaunuihin, elevaattoreihin, laivoihin ja rautatievaunuihin.\n\nMiten sitten täällä valsseissa harataan ja harjataan, pestään ja\nmankeloidaan, sen asian te tiedätte yhtä hyvin kuin minä.\n\n-- Joko tuli minun vuoroni?\n\n-- Jo.\n\n-- Se kivikauden simpanssi otti hiilillä paistamansa rieskasen\npeukalohankoonsa ja söi, nykyajan simpanssi paistaa arinalla ja\npilppuaa kappaleiksi ja syö. Syö koko leivänkin monien reättien kanssa.\nJos jaksaa, on se vähän siinäkin, maha entisestäänkin rasvainen ja\ntäysi.\n\n-- Eikö mitään muuta? Lahtela naurahti.\n\n-- Eipä juuri loppujen lopuksi. Jaa tuota, sanovathan ne lääkärit ja\nsuuret viisaat, että jyvän kuoressa on vitamiinoja. Älyihminen on\nälynnyt senkin, että kuorii jyvän pois ja syö sitten miinattoman\nleivän.\n\nLahtela huomasi juosseensa umpikujaan ja hyppäsi aidalle.\n\n-- Näkyypä se siinäkin nykyihmisen hieno älynvoima. Näkymättömätkin se\nkeksii, molekyylit, vitamiinit, kaikki olemattomat pienet atomit ja\nbakteerit!\n\n-- Sama simpanssi. Apina-ajan ihminen keksi ja kuvitteli sielunsa ja\nvarsinkin toisten sielujen piinaksi sen seitsemätkin hirmut ja\npaholaiset. Entä tämä nykyinen? Jokin kuva tai kuvatus pitää olla\nnurkassa kumarrettavana, keisari tai muu mussoliini tai vinosilmä\nleniini.\n\n-- Tai partaleukainen Marxin Kalle.\n\n-- Vaikkapa sekin. Mikäpäs se temokraattikaan on muu kuin iänikuinen\nsimpanssi. Tosia epäillään, mutta ihme leikkaa kuin häkää.\n\n-- Niinkuin rottien jauhattaminenkin.\n\n-- Niinkuin sekin. Jos minä olisin sanonut, että tulkaas hyvät ihmiset\nkatsomaan, kivitasku syöttää käenpoikaa, niin kukaan ei olisi korvaansa\nlongauttanut, mutta kun vihjasin parilla sanalla, että saksmanni\nmankeloi rottia, niin kyllä poru nousi.\n\nHalkilahti nousi.\n\n-- Mutta lähtekääs siitä jo maata, että jaksatte huomenna pankkiin.\n\nÄänestä ei voinut päätellä sitä eikä tätä. Lahtela vilkaisi kuutamossa\näkisti silmiin. Totisina katselivat, toinen vähän pienemmällään.\n\n-- Luuleeko Halkilahti minun päiviäni liian helpoiksi?\n\n-- Arvelen vain tyhmällä järjelläni, että eiköhän sitä tämmöisessä\nälyihmisten myllyssä osata kiristää päästä niinkuin navastakin.\n\nHän otti avaimen ja veti kellonsa kolmannen kerran. Älysimpanssi juoksi\nkonttorin portaat pariaskelmin, riipoi helpeensä ja heittäytyi\nnukkumaan.\n\n\n\n\n16.\n\n\nSinä vuonna sattui kolme joulunpyhää. Seuraava arkipäiväkin kuin pyhä,\neräkirjassa valkoisena läiskänä.\n\nAattopäivän asiat olivat jo salkussa. Heikki sulki mustakantisen kerta\nkaikkiaan sekä pöydällä että päässä. Oli jo montakin kertaa tullut\npantua merkille, että aivojen poimuuntunut ajatteluaines oli kuin\njousenjänne tai kuminauha; kesti tiukankin venytyksen, mutta jos\npiinaamalla kiristi, herpautui ja kävi tehottomaksi.\n\nOnneksi Kerttu oli tullut ostoksille. Heikki ei tietänyt kiusallisempaa\noloa kuin kaupoissa jonottaminen; ehkä ongella istuminen, kun hyttyset\nsöivät, mutta kalat eivät.\n\nEntä joululahjat? Tuli liian vähän tai liian paljon. Ja mitä enemmän\noli tavaraa esillä, sitä vaikeampi oli valikoida, kunnes kiusaantuneena\ntuli ostettua jotakin aivan umpimähkäistä. Kukahan senkin aikoinaan oli\nkeksinyt, koko lahjomisjärjestelmän, ja sen, että lahjat voitiin ostaa?\n\nVaikka kylläpä niitä osattiin tehdäkin. Jo lokakuusta lähtien oli\nLiisakin läksyistä selvittyään näpläillyt, mitähän lienee näpläillyt\nlippua ja lappua sinisin ja punaisin langoin. Jos salaisesti taakse\njoutui, niin säpsähti kuin yllätetty jänis.\n\nHuoletta olivat häneltä menneet ohi tänä vuonna joulutouhut. Kerttu oli\njärjestänyt ja tehnyt kaiken.\n\n\"Kunhan tulet aikoinaan edes saunaan\", oli lähtiessään sanonut. -- \"Ja\nkunhan saunassa riittäisi löyly\", sai vastaan, ettei jäänyt\nmuisteltavaksi pieni sanavelka.\n\nKymmenen minuuttia enää junanlähtöön. Laukku oli pöydällä ja turkki\nnaulassa.\n\n-- Hauskaa joulua, neiti Miettinen, lepoa ja hengenrauhaa!\n\n-- Samoin johtajalle! Terveisiä kotiin!\n\nAsemalla oli kuhinaa, niinkuin aattoina aina.\n\nRauhanjuhla lähestyi suuren rauhattomuuden merkeissä. Yksinäisiä ja\nkaksinaisia, pieniä perhekuntia ja isompiakin poikueita tuli ja meni.\nKiire oli jokaisella, elämisen ja olemisen tärkeys. Toivoteltiin\nhauskaa joulua, iloista joulua, onnellista uuttavuottakin muutamat jo\nsaman tien. Se oli niin helppoa ja vaivatonta. Sen saiturikin salli\nlähimmäiselleen, ei tarvinnut uhrata edes omia ajatuksiaan, vain päätä\nnyökkäsi ja huuliaan liikutteli.\n\nJunapostiljoonit kantoivat suuria säkkejä, ylikuormitettuja\nkantamuksia. Ei kukaan huomannut toivottaa heille keveämpää joulua\nkuin aattopäivä oli. Naks-naks-naks, naksuttelivat leimasimet\npostiluukkujen takana.\n\nHeikki joutui junassa penkkiparistoon, jonka jo aikaisemmin ja\npääasiallisesti oli vallannut epälukuinen perhekunta. Emo oli liian\nlihava, isä liian laiha.\n\nNiinpäin se hyvin hyötyneissä perheissä useimmiten onkin, poikkeuksia\nlukuunottamatta.\n\n-- Matti ja Kalle, tänne sieltä, että setä pääsee istumaan, komensi ja\nperusteli perheen pää, se lihavampi ja todennäköisesti edustavampi pää.\n\nMatti ja Kalle eivät katsoneet sedän istumaan pääsemistä niin\ntarpeelliseksi, kiireelliseksi ei kumminkaan, emon täytyi nykäistä\nsiipipankosta. Olipahan heillä hyvä lattiallakin pärekorin kannella.\nKun pantiin selät vastakkain, niin tuli ihan nojatuoli.\n\nSilpa ja Hilja tutkivat akkunannurkassa samaa joululehteä. Silpa oli\nnopeampi lukemaan, tai sitten hätäisempi. Hän ehti sivun ensiksi ja\nhoputti toista. Äidillä ei juuri sillä hetkellä ollut muutakaan, joten\nhän koputti kumpaakin päähän. Vanhin oli nähtävästi jo puoliksi\nneitiasteella, häpesi äidin touhukkuutta ja harmitteli nuorempien\nriehakkuutta. Mutta kaikkein nuorin oli rehevä kuin hyötyisä keräkaali,\nveteli lehmällistä isosta pullosta silmät siirollaan ja antoi palttua\nrauhattomalle jouluaatolle ja muille matoisen maailman kiireille.\n\nPerheen virallinen pää istui toisessa akkunapielessä, suojeli\npäällystakilla ulkonevia korviaan ja yritti syventyä pääkaupunkilaisen\npäivälehden palstoihin. Nähtävästi se oli jo märehtimistä toiseen\nkertaan, koska pikkuilmoitusten sivu oli nautittavana.\n\nMaaseudun pikkuvirkamies. Rouvan kotiin, varakkaanpuoleiseen maataloon,\noltiin matkalla, viiltämään kinkkua, juomaan sahtia ja näyttämään\nvanhuksille, miten oli taaskin vuoden kuluessa höystytty. Varmaankaan\ntämä ei ollut ensimmäinen pyhiinvaellus jouluksi mekkaan, mahtoiko olla\nkymmenes.\n\nRouva olisi kaiketi sen kyselemättä kertonut, näytti jo sen näköiseltä,\nmutta juna vihelsi aseman tulon.\n\n-- Hauskaa joulua! Heikki naurahti ja nousi.\n\n-- Oikein hauskaa joulua! rouva vastasi ja nykäisi nojatuolin\naineksetkin korin kannelta seisomaan ja pokkaamaan.\n\nHevosmatka, sauna, kuusi, illallinen ja pukki olivat monella tavalla\nuusia ja kumminkin niin vanhoja. Ulkoiset ja sisäiset tunnelmat\nhoivailivat yltäkylläisesti niinkuin lauhkea vesisuihku saunassa, kun\nsäiliö oli pumputtu tavallista täydemmäksi.\n\nHeikki koetti vetäytyä syrjäisen tarkastelijan asenteeseen kuin\niltapäivällä junavaunussa, mutta iloinen pyörre veti tarkastelijan\nmukaansa: selkää pesemään, pukkia puhuttamaan, lanttulaatikon\nreunuksiakin rokostelemaan.\n\nMyöhemmällä puoliyön lähetessä hiljeni. Saunat, paistilaatikot, pukit\nja paketit vaimensivat vihurin. Pohja-aalto kävi myöhempään, mutta\nsekin yhä madaltuvammissa mainingeissa. Talonemännän aattoviikko ei ole\nhelpoimpia, varsinkaan jos on isännän tehtävät samoissa käsissä. Kerttu\nei olisi hennonut nukahtaa näin jouluiltana, mutta luonto vaati osansa,\nkävi kuin lapsille.\n\nHeikki valvoskeli yksinään pitkät ajat. Pihalamppu valaisi huoneen\npuolihämäräiseksi. Äidin kuvasta ei näkynyt tiukkapiirteistä\nriihimiestä, vain epämääräiset muodon ääriviivat ja joitakin\nvälkähtelyjä.\n\nAjatukset kiertelivät pikku hölkkää väljiä, pyhäiseksi aurattuja teitä.\nPieni piiri ja suuri piiri. Suuren piirin piti olla suljettu pyhäiseksi\najaksi, mutta oli useitakin yhtymäkohtia, joissa huomaamatta eksyi\nulkoiselle kehälle.\n\nOlisi kai sitä ollut tarpeeksi pienemmässäkin piirissä: päätien\noikomista, sivuteiden avaamista, puistossa pyrynsuoja, lähellä pirtin\nlämmin.\n\nMutta aukeilla ajelivat talven valkoiset valjakot. Suuret pakat, syvä\nuoma, seuraavana aamuna kaikki jälleen tasaisena.\n\nIhme, ettei osannut ajoissa kääntää ja tyynemmillä pysyä.\n\nMitenhän pellot alkoivat mukautua uuteen voimarehuviljelyyn? Oli aika\njo keksiäkin uusia laatuja ja tuotantomenetelmiä. Taisi olla luontaista\nmeidän lukeville mäkimaillemme ja kivikkotöyryillemme nurminadat,\nkoiranruohot, laidunapilat ja muut ketunleivät. Itsestään ne esiin\ntyöntyivät avonaisemmilla aurinkoisilla rinteillä.\n\nMiksi ei kukin maa ja maanviljelijä pyrkinyt mahdollisimman\ntuottoisiin luontaisviljelmiin: amerikkalainen silmänkantamattomilla\nviljalakeuksillaan, suomalainen hikevillä laidun- ja marjamaillaan? Ja\nmiksi viljelijän niinkuin muunkin elinkeinonharjoittajan elämisen pulma\nmelkein kaikissa maissa vuosi vuodelta vain lisääntyi, vaikka tekniikan\nkehitys on huipentanut työmenetelmät ja tulokset ihmesaavutuksiin?\n\nMiksi ei ja miksi? Ikuinen simpanssi, olisi Halkilahti suoraviivaisesti\nratkaissut.\n\nHeikki ei ollut Loviisan kanssa keskustellut pitkiin aikoihin.\nHätäisesti hyväpäivä nakattiin. Loviisa mennessään ehkä muuta.\n\nTapanina lähtivät navettatytöt iltamiin, Loviisa ryhtyi\nvirkaatekeväksi, tosin pahasti rotkottaen, ei oman työnsä, vaan toisten\njoutavan juoksemisen takia. Heikki lähti apulaiseksi, pudotteli rehuja,\nkärräili juurikasveja ja kuivitteli alusia.\n\n-- Ja eiköhän sitä sinunkin passaisi jättää jo sitä hullun myllyä ja\ntulla ja olla niinkuin ihmisen ja isäntämiehen pitääkin! aloitti\nLoviisa ripin.\n\n-- Ei passaa, penäsi toinen. -- Kansa kaipaa jauhoja.\n\n-- Kansa kaipaa! Jauhoissa olet kohta koko mies, lakki ja tukkakin.\n\n-- Oho, joko Loviisakin on sen huomannut?\n\n-- Minäkös tässä viimeksi asioita huomaan! Minä olen nähnyt sen jo\nkauan, tiesin sen jo silloin, kun herrat hyväkkäät kävivät sinua\npyydystämässä täällä kärykärryineen.\n\n-- Etkä mitään puhunut.\n\n-- Vai en puhunut!\n\nLoviisa huiskautti heinänipun, että sonni möykähti.\n\n-- Minähän puhuin, mutta kuuluuko se sääsken ääni taivaaseen. Kuuluuko\njo!\n\n-- Mikäpä hätä teillä täällä on ollut, valmiiksi asutussa talossa?\n\n-- Ei meillä, vaan sinulla. Et suinkaan kehtaakaan iänikuiseksi\nmylläriksi ja jauhonaamaksi jäädä, vanhan perintötalon poika. Jos\näitisi eläisi, niin kunniasi kuulisit.\n\n-- Vieläköhän paremmin kuin Loviisalta?\n\n-- Älä siinä viisastele, äläkä jo!\n\n-- Mitä minulla oikeastaan olisi täällä tekemistä? Sanopa!\n\n-- Kyllä tekevä työnsä löytää. Vaikk'et muutu, niin auttaisit Kerttua.\n\n-- Onko hän valittanut työnsä paljoutta?\n\n-- Näkeehän sen ilmankin. Ja vaikk'ei työtäkään, niin on kumminkin\nalinomainen huoli ja murhe. Eipä ole enää lastakaan saanut.\n\nHeikki naurahti ja Loviisa rykäisi.\n\n-- Ei suinkaan se tämmöisistä.\n\n-- No mistä sitten! Tässä suvussa on ollut aina viisi lasta ja\nVälkkilässä kuusi.\n\n-- Nykyaika on käynyt niissä kitsaammaksi. Eipähän ole enää\nVälkkilässäkään.\n\n-- Niin, kun on emännän puolelta köyhä veri. Kertussa ei ole sitä\nvikaa. Ja vanhemmat lapset kaipailivat risuakin toisinaan.\n\n-- Voihan Kerttu antaa ja hätätilassa vaikka sinä.\n\n-- Tukkapöllyä nainen antaa. Miestä toiseen päähän tarvitaan.\n\nHeikki naurahti taas.\n\n-- Sinun kanssasi on kylmäpäisen vaikea tulla aikoihin. Vahinko, kun et\njoutunut naimisiin.\n\n-- Siitä ei tullut vahinkoa muille, jos ehkä sinulle!\n\n-- Minulle se oli mieluinen vahinko.\n\n-- No, mitä sitten horiset! Luo se kouru tyhjäksi, heitä karjakon\nroitti naulaan ja myllärin takki ikipäiviksi nurkkaan.\n\n-- Siinä on vähän useampia nappeja.\n\nLoviisa touhusi jo sikalassa. Heikki työnteli kourut tyhjiksi ja meni\nhevosia katsomaan.\n\nIltahämäräisellä ruokasalin sohvalla juontui puhe samoihin asioihin.\n\n-- Valittaako urhea vaimo?\n\n-- Enhän minä valita. Näenpähän, että sinullakin on ikävä. Mutta\nsinunhan on jauhoissa takkisi! Kerttu puhalteli ja pölisteli.\n\n-- Joko se nyt taas on. Vasta ikään Loviisa pöllyytteli.\n\n-- Ja mitä tämä? Nuoren miehen ohimot jo harmaina?\n\n-- Pölyä vain.\n\n-- Se ei lähde puhaltamalla.\n\n-- Eipä kaiketi, eikä liene väliäkään. Harmaantuvat nyt paremmatkin\nmiehet.\n\nIlta pimeni. Käsi silloin tällöin siveli.\n\n-- Minä en ole arka, mutta viime aikoina olen ruvennut pelkäämään,\naloitti Kerttu taas.\n\n-- Mutta rakas ystävä! Ketä sinä täällä hiljaisessa puistossa pelkäät?\n\n-- Täällä on rauha, mutta ulkona käyvät tuulet.\n\n-- Anna tuulien käydä! Minkä me niille voimme?\n\n-- Sitä minä juuri pelkäänkin. Meillä olisi ollut täällä työtä\nmolemmille yllin kyllin. Tässä minä iltaisin torkun ja näen unia. Sinä\nja minä, kuin palko, keskenaikojaan haljennut. Suurina länkinä\nkiikkuvat myrsky-yönä lipputangon pompulassa. Tuulee, ja herneet\nputoilevat.\n\n-- Kuule, kierrä silloin valo ja avaa radio. Peikot ja harhanäyt\nhäviävät valon ja musiikin tieltä. Mikähän on Tapaninpäivän\niltaohjelma?\n\nKuplettilauluja ja tanssimusiikkia!\n\nVälipäivänä heitti nuoskeaksi, ja sunnuntaina oli täysi suoja. Pojat\nulvoivat ilosta.\n\nMentiin kuopparinteeseen kierittelemään palloja.\n\nTahkon kokoisia. Juuston kokoisia, semmoisen, joka joulun edellä oli\nkaupan makasiiniin kieritetty.\n\nKun hyvään alkuun sai, niin kieri kuin jyrä. Ensin otti keveästi ja\nsipsien vain lunta, mutta alarinteestä lähtivät sammalet ja kalikat,\nhiekanruntu ja pienet kivetkin mukaan. Ja sitten, kun pääsi tasaiselle\npellolle, pysähtyi ja kiepahti makuulle kuin Peni muurin eteen.\n\nMutta nyt Peni ei kiepahtanut makuulle, vaan nuuski ja touhusi parhaana\nmestarina. Kävi monta kertaa hauskasti, kun se lähti pientä palloa\najamaan. Pallo suureni ja suureni, vaikka Peni kuinka olisi haukkunut.\nLopulta se olisi kiepannut vaikka koko koiran mukaansa, mutta se\nhuomasi aikoinaan, hyppi tasakäpälää sivulla, haukkui ja rähisi.\n\nRyhdyttiin rakentamaan linnaa. Kesken seinien muurauksen ehdotti\nHeikki, että tehdään mylly.\n\n-- Tehdään talo vain, esitteli isä.\n\n-- Ei, ei, mylly tehdään! huusivat pojat. -- Ensin tavallinen mylly,\njoka poltetaan, ja sitten oikein saksalainen valssimylly.\n\nMikäpä yhden kahta vastaan auttoi. Muurattiin mylly ovineen ja\nakkuna-aukkoineen, ylä- ja alasiltoineen.\n\nPalamaan ei saatu millään. Paloöljyä ei tosin koetettu, mutta isä\nvakuutteli, ettei lumi pala silläkään. Eikähän oikeasta myllystäkään\npalanut muuta kuin sisustus.\n\nKun oli iltaa jäljellä, niin rakennettiin isän mieliksi toisen kuopan\njuurelle Lahtelan talo, päärakennus vain.\n\nSitten puristeltiin palloja, piti ruveta sotasille. Isä saisi mennä\nmyllyyn ja pojat Lahtelan päärakennukseen. Nähtäisiin, kumpi hajoaa.\n\nIsä naurahteli lyhyeen ja esteli. Mutta lopulta hänen täytyi mennä\nmyllyyn.\n\nPojat syytivät kuin kahdella kuularuiskulla. Mitäpä myllyn vahvat\ntiiliseinät niistä. Toista olisi, jos isä laskettelisi suurilla\npalloilla Lahtelaan!\n\nIsä heitteli sivuun ja yli. Mitä se semmoinen oli? Sodassa piti aina\nampua kohti ja kovilla paukuilla. Eihän se muuten oikeaa sotaa ollut.\n\n\n\n\n17.\n\n\nOli ennakolta selviö, että vajaa toimintavuosi muodostui\ntappiolliseksi. Kannattavaisuus olisi edellyttänyt kahta työvuoroa ja\nvakaantuvia markkinoita. Yhä ilmaantui myös heikkoja vastuita, muutamat\njo aikaisemmalta ajalta periytyneitä.\n\nJa kilpailu oli kiristynyt. Eräs pohjolan sampo oli laskenut\nvarmasti jo reservinsäkin tuleen säilyttääkseen monivuotiset\nmarkkinapaikkansa. Kirimisen korskahtelu kuului sekä idästä että\nlännestä. Olikohan niillä vieläkin viime talvisia alhaishintojen\nvarastoja? Jos olikin, niin oliko pakko laskea ne pölynä ilmaan? Oli\ntai ei, hassaamista joka tapauksessa. Tarjontahinnat eivät perustuneet\nkannattavaisuuslaskelmiin. Myynti oli joko järjetöntä hätähosumista tai\ntarkoituksellista kuristamista. Kuka tarkoitti ja kuka kuristui?\nAavistella voi, ei tietää. Mutta hikoiltiin vuositilinpäätöstä\ntehtäessä jokaisessa myllykamarissa, se oli varma asia.\n\nKoetaseen valmistumisen jälkeisessä johtokunnankokouksessa venähti\nPitkäkosken naamapuoli, ei tosin paljon, mutta sen verran, että\nBergmankin sen huomasi. Uutta osakepääomaa tiloittaessaan oli\nmielikuvituskykyinen ja sulavavetoinen pankinjohtaja tullut\nkäyttäneeksi ehkä liian hehkeitä värejä. Ehkäpä oli puoliksi pakko,\nkiristyvä raha-aika, herkkäsarviset asiakkaat -- ja sitten: pieni\nkunniakysymys ja hyvänpuoleinen provisioni.\n\n-- Kuule, hyvä veli! Olet kuin olisit komean rouvasi kristallimaljan\npudottanut. Puraise sikarin pää ja imaise savut!\n\nBergman itse oli jo puraissut ja pölläytteli vahvasti.\n\n-- Tämähän näyttää vallan hiivattiin. Kuinka minä pääkonttoriin\npostitan tällaisen bilanssin?\n\n-- Nelitaitteisena kuoreen ja puolentoistamarkan postimerkki, vai onko\nteilläkin jo automaatti?\n\n-- Älä velmua, peijakas! Ei tämä ole enää naurun asia. Ja mitä sanot\nyhtiökokouksessa?\n\n-- Minäkö? Sinähän prosentitkin sait.\n\n-- Ei, arvoja täytyy nostaa, avata vaikka joitakin uusia tilejä,\nmuodostaa varojen puolelle reservejä parempina vuosina hävitettäviksi.\n\n-- Esimerkiksi: Vastaisuudessa poistettavien perustamiskustannusten\ntili, tai: Uusien kuuluisien osakkaiden hankintaprovisio...\n\n-- Ellet lopeta, niin pudotan!\n\nPitkäkoski oli siepannut käteensä marmorisen kuivaajan ja oli uhkaavan\nnäköinen.\n\n-- Stop tykkänään, tai saatte vielä uuden tilin: Johtokunnan\npuheenjohtajan hautaus- ja muistopatsasrahaston tili.\n\nPitkäkosken mielestä täytyi satatuhatta järjestellä, että siirtyisi\nedes jonkin verran voitonpuolelle; hän oli suoraan sanoen tullut\nluvanneeksi tai pitäneeksi mahdollisena, että jo puolikasvuodelta\nsaataisiin kuponkeja saksittaa.\n\nBergman oli sama kuin aina: Siinä tolppa, missä virsta. Jos joku\nvuosikokouksessa saisi sydänkohtauksen, niin olipa lääkäri omasta\ntakaa, ja kuuluisa lääkäri olikin. Samaa mieltä oli Lahtela. Nuijittiin\npäätös pöytään.\n\nNeiti Miettinen sai ryhtyä piirtämään tilinpäätöstä kirjoihin kauniisti\npaisutettuine numeroineen ja tasapaksuine kaksoisviivoineen.\n\nPitkäkoski oli tuntenut asiakkaansa. Siitä muodostui jymykokous.\n\nPuheenjohtajaksi valittiin kauppaneuvos Kulovaara, kirjuriksi liikkeen\njohtaja. Kokous todettiin laillisesti ilmoitetuksi. Kirjuri luki\nlaatimansa kuluneen vuoden toimintakertomuksen, tilinpäätöksen ja\ntilintarkastajien lausunnon.\n\nSyntyi kiusallisen pitkä tauko, jonka kuluessa silminnähtävästi\ntunnusteltiin mielialoja. Strandberg oli tiloittautunut sohvapöydän\nääreen ja heitteli tuijottavia kravunsilmäyksiään puoleen ja toiseen.\nVapaaherra istui syrjittäin, komea profiili näyttämöön päin, katse\ntutkimaton, etäisyyksiin tuijottava.\n\nMuutamat uudet tulokkaat eivät tuntuneet eivätkä tunteneet\nhallitsevansa tilannetta. Jotakin oli livahtanut ohi korvien, käryä\noli, mutta missä, mistä ja minkä hajuista? Eräs tutki välihyllyltä\nlöytämäänsä protestilistaa, toinen turistia.\n\nMutta Bergman oli kuin viilipytty. Sohvapöydän takainen pahaenteinen\nvihuri ei jaksanut nostaa värettä pintaan.\n\n-- Mylly pyörii\n\nKauppaneuvos korjasi lasejaan ja rykäisi.\n\n-- Tilikertomus ja tilintarkastajain lausunto on kuultu. Asiasta\nhaluttaneen keskustella. Herrat ovat hyvät ja pyytävät puheenvuoroja!\n\n-- Puheenjohtaja!\n\n-- Herra Strandberg!\n\n-- Minä, kuten ehkä monet muutkin arvoisista herroista, liityin yhtiöön\ntoivoen pääomilleni plussia, mutta nyt huomaankin hämmästyksekseni ja\nmielipahakseni niiden tuottaneen miinusta. Olisi suotavaa, että herra\ntoimitusjohtaja tai muut johtokunnan jäsenet lähemmin perustelisivat,\nmistä ja minkä vuoksi. Minulla henkilökohtaisesti on intressiä vain\nsellaisiin afääreihin, jotka menestyvät ja menevät eteenpäin. Äsken\nkuulemani oli minulle todellakin vähemmän mieluisa yllätys.\n\n-- Herra Velin!\n\n-- Tässä arvoisa edellinen puhuja on pääasiassa tulkinnut, mitä aioin\nsanoa. Olen hyvässä uskossa sijoittanut rahojani tähän yritykseen. En\nhalua syytellä ketään, vielä vähemmän epäillä, kaukana se, mutta on\nhyvin vaikea tai sanoisinko epämieluista jättää joidenkin täydessä\nvaluutassa maksettujen papereitten kupongit rästiin. Meidän kunkin\ntäytyy valvoa leivisköitämme, herra paratkoon! Muuten, niinkuin jo\nsanoin, yhdyn edelliseen puhujaan.\n\nArvoisa jälkimmäinen puhuja istahti ja puuskahti. Kaikesta päättäen\nhän, herra paratkoon, oli ainakin kymmenen vuoden ajan\npäivällispöydässä huolehtinut leivisköistään.\n\n-- Herra Mykkänen!\n\nEi ollut nimensä kaima. Pitkähkössä puheenvuorossaan hän laajasti\nperusteli yleensä talouselämän järkkymättömiä lakeja. Kyseessäolevaan\nasiaan nähden yhtyi pääasiallisesti edellisiin puhujiin.\n\nJohtokunnan puolesta astui matolle Pitkäkoski.\n\n-- Kaikki, mitä arvoisat herrat yhtiön osakkaat ovat tässä lausuneet ja\nasiallisesti esiintuoneet, on valitettavasti totta. Johtokunnan\npuolesta pyydän selitykseksi lausua muutaman sanan.\n\nSe oli loistava selitys. Herra Velinin epälukuiset leiviskät ihan\npeittyivät niiden muutamien selityssanain alle ja Mykkänen kuunteli ja\nkatseli mykkänä.\n\nTämä oli suuri pelto, asemaltaan hallaton ja keskeinen. Komeat\nperspektiivit näkyivät itään ja länteen, mutta erittäinkin pohjoiseen,\njonne leivättömän tasavallan pituusakselin suunta johti. Tietysti olisi\nvoitu pelastaa kupongit. Omistihan liike tosiasiallisesti monia\nkätkettyjä ja kirjaamattomia arvoja, jotka jatkuvasti ja vuosi vuodelta\ntulisivat näkymättöminä elävöittämään ja kumpuamaan, niinkuin peitetyt\nputkiojat nykyaikaisen viljelijän pellossa.\n\nVertaus juontui opintomatkasta Lahtelan pelloille eikä taitanut oikein\ntässä yhteydessä sopia jenkoihin, mutta tasoitukseksi tuli vielä\njoitakin sijoittavia lauseita ja selityksiä.\n\nLahtelan puheenvuoro oli seuraava. Hän esitti vain muutamia kuivia\ntosiasioita. Pahin niistä oli alalla vallitseva ankara ja\nepätaloudellinen kilpailu, joka kuluvan vuoden aikana toivottavasti\ntyrehtyisi järjellisiin uomiin.\n\nSeuraava puheenvuoro oli Strandbergin.\n\nSanoi kuulleensa paljon kauniita sanoja, niinkuin olisi istunut\ntämän demokraattisen maan parlamentissa. Valitettavasti ne eivät\nolleet voineet järkyttää hänen käsitystään liikkeen hoidossa\ntapahtuneista erehdyksistä, joista suurin oli meikäläisiin oloihin\nsoveltumaton valssikoneistosysteemi, mistä hänellä jo aikaisemmin\nyksityiskeskustelussa oli ollut tilaisuus lausua mielipiteensä liikkeen\nherra toimitusjohtajalle.\n\nBergman vastasi lyhyellä kysymyslauseella:\n\n-- Mitä herra Strandberg yleensä tietää jauhatussysteemeistä?\n\nHerra Strandberg nousi ja vastasi ilman virallista vuoroa. Sanoi\ntietävänsä, mistä puhui, otti kultakuorisen kellonsa, napsautti kannen\nkuuluvasti ja ilmoitti ajan: viittä vailla kaksitoista!\n\n-- Paras aika lähteä, Pohjanmaan pikajuna tulee tasan kaksitoista!\n\nSuurten miesten silmäyspolttopiste kärkeentyi hetkeksi vastakkain.\n\n-- Hyvästi, herrat!\n\nStrandberg lähti, Bergman puraisi sikarinpään.\n\nVapaaherra pyysi puheenvuoron.\n\nSe ei ollut erittäin pitkä, mutta kokoava ja hieno. Profiili leikkasi\nedelleen sivuittain päänäyttämöön ja katse liukui kuin huomaamatta\nohitse lähikuoppien, jotka yleensä osoittautuvat kompastuttavimmiksi.\nEpäilemättä johtokunta oli tehnyt parhaansa, josta sille tunnustus.\nEpäilemättä oli myös erehdyksiä sattunut, mutta niitä ei tietysti\nhaluttu viedä toimitsijoiden tilille. Aika oli monella tavoin vaikea ja\nihminen erehtyväinen.\n\nKun puheenjohtaja yhtyi pääasiassa edelliseen jalosukuiseen puhujaan,\nrupesikin asia olemaan jo kypsänä.\n\nJohtokunnalle ja toimitusjohtajalle myönnettiin täydellinen tili- ja\nvastuuvapaus. Oli muita vähäpätöisempiä asioita. Nuijittiin sitä mukaa\nkuin esiinnousivat.\n\nVapaaherra, kauppaneuvos ja muut paikkakunnan herrat hyvästelivät ja\nlähtivät. Vieraspaikkaiset uudet osakkaat lähtivät toimitusjohtajan\nopastamina tutustumaan myllyn työskentelyyn ja systeemeihin.\n\n\n\n\n18.\n\n\nAnkara talvi monessa mielessä. Pakkasta, lunta, työttömyyttä,\nseurauksena heikompi kulutus.\n\nJa hölmöläismylly pyöri. Lahtela mietiskeli iltakaudet keinoja\nepäkohdan poistamiseksi. Jos kirjoittaisi ja kutsuisi\nneuvottelukokouksen? Heikkouden merkiksi ehkä luulisivat ja puskisivat\nentistä hullummin päätä seinään.\n\nEntä myönteisessä tapauksessa? Tuotannon säännöstely kaikille samassa\nkaavassa. Miten kävisi kahden vuoron, koneistojen kuoletuksen, korkojen\nmaksujen ja tappioiden peittämisen?\n\nSaksalaisia jauhoja, valkoisia, vesikylläisiä, tuli dumpinghintoihin.\n\nKonttoriin otettiin toinen apulainen ja neiti Miettiselle valtuutettiin\nprokura. Lahtela alkoi itse matkustella tärkeimmillä myyntialueilla.\n\nHenkilökohtainen kosketus suurimpiin asiakkaisiin osoittautui\ntulokselliseksi. Pensoittuneet linjat avautuivat, jatkuivat ja\nhaarautuivatkin olosuhteiden mukaan. Henkilötuntemus totesi monta\nkertaa virallisten luottotietojen numerotyhjyyden puoleen ja toiseen.\nKirjoissa oli muutamia hyvin varmoja asiakkaita, joille tästä lähtien\noli viisainta lähettää vain jälkivaatimuksella, mutta oli päinvastoin\ntapauksia, että viisi rästiä olisi voinut huoletta lähettää henkilölle,\njonka nimi läpäisi vain asettajan turvissa.\n\nUnettomina ilta- ja aamupuhteina, hotelleiden ja matkustajakotien\nuseinkin vähemmän rauhaisissa ja kodikkaissa huoneissa hän hoiteli\nkirjeenvaihtoa ja luonnosteli sanomalehtiartikkeleita kotimaisen\nmyllyteollisuuden turvaamistoimenpiteiksi. Hikistä hommaa. Väliin tuli\nmieleen joulunpyhien lumilinnoitukset. Olikohan tämä edes selvää peliä?\nEikö tässä talonpoika noussut talonpoikaa vastaan?\n\nKonsepteiksi matkalaukun vuorin väliin jäivät muutamien aamupuhteiden\nsepustukset.\n\nKevättalvella tuli eräältä pääkilpailijalta ehdotus neuvottelukokouksen\npitämisestä turmiollisen kilpailun lopettamiseksi. Valssimylläreillä ei\ntietenkään ollut mitään tätä järkevää aloitetta vastaan. Se ei ollut\nennenaikainen, pikemmin päinvastoin.\n\nJonkin ajan kuluttua kokous pidettiinkin. Kaikki huomattavimmat myllyt\nolivat lähettäneet edustajansa.\n\nKeskustelun aiheeksi sukeutui laajakantoisia ja vaarallisia kysymyksiä\ntuotantomääristä, toiminta-alueen rajoituksista, joissa edut iskivät\nvakavasti ristiin. Hintojen korotus oli ainoa yksimielinen toivomus,\njonka taas murskasi valmiin ulkomaisen tavaran tappava dumping.\n\nJonkinlaisiin sopimuksiin hinnoittelukysymyksessä kumminkin päästiin.\nNeuvoteltiin yhteisen mainonta- ja myyntijärjestön perustamisesta,\nmutta junat lähtivät ja keskustelu jäi vastaukseksi herätettyihin\nalustuksiin.\n\nViikkokausia kestävien matkojen jälkeen oli vaikea järjestää aikaa edes\npikaisiin kotikäynteihin.\n\nPojat piirittivät ja marusivat, Loviisa paapatti, Kerttu vain\nsurullisesti katsoi.\n\n-- Mitä isä aina menee myllylle ja on niin kauan? Heinätkin on kohta jo\najettu ja halot isosta metsästä.\n\nJos Loviisalla sattui olemaan enemmän aikaa, rapisi kauemmin ja\nsakeampaa.\n\n-- Antaa pahalle pikkulillin, niin se vie koko käden. Eiköhän noita\nolisi maailmassa joutilaampia miehiä kiven äärellä istumaan! Ja\nniinkuin se mylläröiminen olisi ihan pääasia. Eiköhän kasvattaminen,\nluulisin minä. Jos siksi tulee, niin jauhaa yhden talon rukiit vaikka\nkäsinkivillä, jauhaa jo!\n\nLoviisa ei jäänyt kuuntelemaan vastaväitteitä.\n\nIltaisin puhuttiin hiljaa ja harkitummin.\n\n-- Ei suurempaa vahinkoa eikä onnettomuutta ole vielä tullut. Terveys\nkaikilla hyvä, pelto kasvaa, karja lypsää. Paljonkaan paremmin eivät\nolisi asiat täällä, vaikka olisin ollut kotona nämä vuodet.\n\nKenelle hän puolusteli? Eihän Kerttu koskaan näistä valitellut.\n\n-- Ei, mutta kuulehan! Kun tulee poikien koulutusaika, otetaan\njoiksikin vuosiksi agronomi-isännöitsijä. Tällaisille tiloille on\ntulijoita kilvassa. Sitten saat helpompaa raskaiden vuosien jälkeen.\nPuuroa keittelet, eivätpähän jauhot lopu, ompeluksia nypläilet ja pidät\nkotikomennossa kolmea kovapäistä miestä.\n\nKerttu ei kieltänyt eikä myöntänyt, katsoi ja naurahteli; ilmeen\nsaattoi yhtä hyvin tulkita itkuksikin.\n\nMitä se oli? Liikaväsymystä vai ikävää? Turtumusta vai\nennakkoaavistelua?\n\nMuutamina hetkinä Heikki toivoi, että Kerttu olisi tiukemmin pitänyt\npuoliaan.\n\nKun aamujunalle meni, niinkuin pankkiasioiden takia oli jouduttava,\njäivät pojat nukkumaan. Ei hennonut herättää, vaikka herättämättäkin\noli vaikea lähteä. Kerttu jäi puolihämäräiselle pihalle, jossa\nlipputanko oli korkean lumikinoksen keskellä. Pompula kiilsi,\ntuulenpyörre nykäisi ja rissapyörä vingahti... Palko kuin länget...\nHerneet irtautumassa.\n\nHän nykäisi ohjaksista. Kiinnihän länget olivat, ja iloisesti\npokakulkunen helisi.\n\nMutta asemalla junan lähtiessä varsakin katsoi pitkin korvin ja\ntuijottavin silmin, kuopaisi jalallaan puomin alta kuin jotakin\nkysyäkseen.\n\nAamujunassa oli usein kaupunkiin matkalla tuttuja naapureita ja pitäjän\nisäntämiehiä. Juttua pyrki riittämään enemmän kuin matkaa. Tuntui kuin\nuseammallakin olisi ollut hienoinen pyrkimys liikemieheksi. Keskustelun\naiheet helposti luisuivat kaupan ja teollisuuden sekä politiikan\npoluille. Maatalous ei kannattanut, siitä ei viitsitty enää edes puhua.\n\nMylläriä kehuskeltiin. Se poika oli huomannut aikoinaan, antoi farmarin\nkasvatella viljoja ja jauhatteli vain. Kannattihan sitä sitten\nkuokittaa uutta kannattamatonta peltoa ja vaikka salaojittaa vanhoja.\nNiinhän ne tekivät muutkin: kaupungin tukkuliikkeiden johtajat,\npankkitirehtöörit ja varatuomarit. Rakennukset kuntoon, tekojärvet ja\nlaitumet ja maitokannuihin messinkikilpi: Valtola-gård, kukapa\nmaailmalla tiesi, että se olikin vain erotettu palsta, entinen torppa.\nKesälomat sitten makailtiin järven rannoilla, rasvailtiin ulkopintaa\npalmu- ja sisäkuorta joillakin muilla öljyillä. Niin kului aika\nerittäin hupaisasti ja kesäloma oli terveellistä \"härmoille\". Yhdeksänä\ntyökuukautena ehti nylkeä asiakkaat, kettää puoli tusinaa tuottoisia\nkonkurssipesiä ja tehdä vielä muuta.\n\nLeikillä ja naureskellen näitä puhuttiin, Heikki muiden mukana, mutta\nsiinä sivussa lenteli piikkejä hänellekin, keneltä tylsempiä, keneltä\nterävämpiä. Osasi maamieskin, kun oli huomaavaa laatua.\n\nPääsi vähemmällä, kun myötäili mukana. Jos alkoi puolustella, sai koko\njoukon kimppuunsa. Kuka järkevä ihminen leipäpuutaan kehuskeli, enempää\nkuin taatuinta kalapaikkaansakaan, ymmärrettiinhän se.\n\nPari metsärahoilla vaurastunutta, muuten verraten keskiälyistä\nlähikylän isäntämiestä oli intoutunut käytännön liikemiehiksi,\nkauppayhtiöön ja tiilitehtaaseen. Noin sivumennen annettiin tietää ja\ntiedusteltiin, mitä Heikki arveli. Ehkä hyvinkin tiesi ja tunsi, kun\noli jo vuosia ollut liikeasioissa ja niitä seuraillut. Johtokuntaan ja\ntilintarkastajiksikin oli jo valittu vapain matkoin ja\nsadanviidenkymmenen markan päiväpalkoin.\n\nJos asianomaiset olisivat kyselleet ennen kuin olivat rahojaan\nkiinnittäneet, olisi Heikki osannut hyvinkin sanoa; nyt ei enää voinut\npuhua juuri sitä eikä tätä, ehkä vain sen verran, etteivät menisi\ntarkoin harkitsematta suurempiin sitoumuksiin.\n\nMutta olivathan ne suuria ja vakavaraisia liikkeitä, miljoonayrityksiä,\nomat talot, rautatiemakasiinit ja pistoradat!\n\nOlivat, ja paljonhan niillä oli omaisuutta, mutta sittenkään ei\nliikealalla näkyvä omaisuus merkinnyt samaa kuin maataloudessa.\n\nVaikutus oli silminnähtävästi päinvastainen kuin tarkoitus. Kateudesta\npuhui. Olipahan itsekin mennyt, kiitti, kun kelpasi, mutta oli sitä\nälyä toisillakin, omaisuutta ehkä enemmänkin. Jälkeenpäin hän kuuli,\nettä kumpikin mies oli mennyt liikkeittensä puolesta suuriin\nsitoumuksiin.\n\nSamanlainen tulos tuli, jos yritti esittää harkittuja mielipiteitään\nviljelysuudistuksista.\n\nVai rehunviljelystä lisätä ja viljaa vähentää! Hyvin osasi, tämä\nkaveri. Näki sen jo, kumpi oli pääelinkeino, maanviljelys vaiko\nmyllärintoimi. Päinvastoin pitäisi ruveta viljelemään kotoisia vehniä\nja rukiita niin paljon, ettei lännen farmareita tarvitsisi kumartaa\nollenkaan. Tullisuoja sellainen, että varmaan pysyi aidan takana.\nHerrat saisivat tottua valssittamaan kotimaisen pellon ruista ja ohraa.\n\n-- Laitumissa, voimarehun viljelyssä ja kohoutuvassa karjatuotannossa\noli kannattavaisuuden avain.\n\n-- Oli kai, jos takoi avaimen muilla konsteilla. Älä sinä, mylläri,\npuhu semmoisia, mitä et itsekään usko!\n\nNiin se kävi. Tavoiteltavat etäytyivät enemmän kuin tavoittaja ehti\nastua. Heillä oli kokemattomuuden hankikestoinen latu. Takaa-ajajan\nlatu antoi perään melkein joka potkaisulla.\n\nHuhtikuussa eräytyivät viimeiset suoritukset suurista konelaskuista,\nsamoin neljäs ja viimeinen erä osakemaksuista. Molemmat osoittautuivat\nmelkoisen sitkeähenkisiksi; ehkä niillä oli myös jonkin verran\nsukulaisuussuhteita. Päästiin taas huhtikuu, eikähän siinä tosin\nollutkaan kuin kolmekymmentä päivää. Mykkänen ja muut samanheimoiset\nmaksoivat osakkeensa, kun sopivalta kohtaa kutkuteltiin. Ja saksmanni\njärjesteli; oli itsekin saanut sodanjälkeisvuosina tottua niin paljoon\njärjestelyyn.\n\nVälipalaksi ja mielenvirkistykseksi sattui yhtä ja toista pienempää,\nniinkuin eräänäkin suviyönä, vaikka Halkilahti uskollisesti käveli\nmäärätyt kierrokset ja veti kelloaan määrätyt kerrat.\n\nKaksi myllyn kupeella odottelevaa viljavaunua oli vuodatettu\npuolityhjiin, ei säkkeihin, niinkuin entisajan voroilla oli tapana,\nvaan lystinpäin ratapihalle. Isolla kairalla reikä vaununpohjaan. Muu\nkävi ja juoksi ihan itsestään. Aamulla vasta huomattiin.\n\nHalkilahti sulki ja avasi toista silmäänsä, taisi kumpaakin.\n\n-- Kaikkia piruja sitä piti löytyäkin ihmispenikoissa. Jos minä olisin\ntietänyt varuillani olla, niin tervaa olisin vetänyt kuin rotankuonoon!\n\nNo, Halkilahtikin näki taas, että oli tapahtunut jotakin ja tapahtuisi\nvastakin. Aina saisi olla varuillaan. Pahantekijöistä ei saatu\npoliisikoiran avullakaan selkoa. Mutta lähiviikkojen öinä Halkilahti\nkurkisti joka kierroksellaan myös vaunujen alle tupakka toisessa ja\nkuuluisa pyöriväperäinen \"revolli\" toisessa kourassa.\n\nSitten alkoi kierrellä kaupungin pesutuvissa ja maitopuotien ovilla\ntaas salaperäinen ja sitkeähenkinen huhu valssimyllyn viljankäsittelyn\nsiivottomuudesta. Ei ollut rotannahkoja, mutta jotakin melkein yhtä\nilkeätä, toisten mielestä ilkeämpääkin. Joku oli jollakin tavoin saanut\nhampaisiinsa valssikoneiston vesityslaitoksen, jota ei koko aikana\nollut käytetty. Ilkikurisilla mylläreillä oli muka myös itse kullakin\nsemmoinen laitos. Kaikkea jumalattomuutta sitä saatettiin jumalanviljan\nparissa tehdäkin! Hyi olkoon!\n\nSyy ei ollut tällä kertaa Halkilahden.\n\nMyllyn työväki oli vihoissaan, ehkä totisemmin kuin johdon\npuolella oltiinkaan. Siitä nostettiin kysymys työväenyhdistyksen\nkuukausikokouksessakin. Se oli provokatsionia ja oman paikkakunnan\ntyöväenluokan vahingoittamista. Puhtaampaa viljan ja jauhojen\nkäsittelyä ei löytynyt koko maailman eikä vielä tulevankaan\njauhomyllyistä. Sai tulla katsomaan, joka ei uskonut. Saisi tulla huhun\nalkuunpanijakin, ehkä löydettäisiin nesteitä sen verran, että\nsaataisiin kastettua uuteen uskoon. Mutta kulo oli laskettu, kyti ja\nvahingoitti. Tahraaminen tapahtuu paljon vaivattomammin kuin\npuhdistaminen.\n\nKolmas piristävä uutinen, mikä johtuikin ehkä välittömästi edellisestä,\noli se, että kaupungin suurin kauppayhtiö tilasi suurehkon\njauholähetyksen toiselta myllyltä.\n\nJohtaja joutui Pitkäkosken ja Bergmanin pihteihin.\n\n-- Jaa, jaa, mutta yleisö vieroksuu teidän jauhojanne.\n\n-- Valehtelet, etkä edes ensi kertaa.\n\n-- Ja sitä paitsi hinnallakin on eroa.\n\n-- Taas valhe! Myllyillähän on myyntisopimus.\n\n-- Viiden pennin ero kilolta, ei sen vähempää.\n\nTutkittiin ja huomattiin, että jälkimmäinen valhe oli osaksi totta.\n\nSe oli rehellisen kotimaisen kilpailijan dumpingia, josta asianomainen\nneropatti sai, mitä kuului.\n\nSuurempia lasteja ei tämän jälkeen tullut, pienempiä silloin tällöin.\nTäytyihän kaupan kuluttajiaan palvella, mikäpä siinä auttoi. Usein tuli\nkauppaan touhukas täti, joka vaati ehdottomasti oikean myllyn jauhoja,\nheillä kun muka koskaan ei ole leivottu eikä harrastettu \"vesirieskaa\".\n\nVaunujen kairaamisella, vesityshuhulla ja ostopakoilulla oli nähtävästi\nyhteinen sytytyspiste. Lahtela tutki ja etsiskeli hiljalleen kauan\nsenkin jälkeen, kun viralliset etsijät koirineen olivat lähteneet.\n\nMitään varmuutta ei ollut, mutta aavistuksia jonkin verran. Vaikea oli\nuskoa, vaikea muutenkaan selittää. Jäljet johtivat suureen taloon.\n\n\n\n\n20.\n\n\nVarsinaiseen syyskokoukseen ilmaantui uusi osakas osoittaen käyttävänsä\nyllättävän suurta puhe- ja äänivaltaa. Velin, Mykkänen ja Strandberg\neivät sen sijaan suvainneet kunnioittaa kokousta läsnäolollaan.\n\nTapahtuneista siirroista oli tosin johtokunnalle ilmoituksia tullut,\nmutta ei vielä tästä suuresta leikkauksesta. Strandbergin osakkeet oli\nmerkitty siirretyiksi vasta pari päivää sitten.\n\nUusi pääosakas oli kautta maan tunnettu liike- ja miljoonamies Eino\nHyrkäs, ehkä enemmänkin tunnettu kuuluna hevosurheilumiehenä.\n\nHyrkäs oli hieno ja joustavaälyinen maailmanmies. Vitsejä ja sukkelia\nsanakäänteitä loppumattomiin. Varsinaiset kuivat kokousasiat juotettiin\nsiinä sivussa kuin pahanmakuiset pillerit.\n\nJohtokuntaanko uusia miehiä? Mistä syystä ja minkä vuoksi, kun vanhat\nveteraanit olivat kylliksi hyviä? Ei kysymykseenkään.\n\nVaikeuksiako ja laskuvirheitä? Niitä kai tänä aikana tuli joka\nmiehelle. Vaikka itse viisas Salomo olisi ollut kylvämässä ja\njauhattamassa. Herra Hyrkäs ymmärsi ja tiesi erittäinkin tämän alan\nvaikeudet, sillä olihan hän ollut jo kymmenisen vuotta erään toisen\nhuomattavan myllyn osakas ja johtokunnan puheenjohtaja.\n\n-- Mikä tarkoitus tällä leikkauksella oli?\n\n-- Tarkoitusko? Herrat olivat leikkisiä. Niinkuin eivät tietäisi, että\nkortti tuo ja kortti vie, herra varjelkoon tasakaupasta.\n\nSe oli leikkisä yhtiökokous, melkein liiankin hupaisa. Kun aikaa jäi,\nkäytettiin uutta osakepääomaa myllyssäkin. Ei tarvinnut edes opastaa,\nsillä hän näkyi tietävän; mistä aloittaa ja mihin lopettaa, nostipa\nviimeistä verevähipiäistä säkinneulojaa leuasta ja totesi, että onpa\nihana silmänluonti ja hyvät hampaat. Se oli tunnustus, jota tyttö ei\nliene niin arvovaltaiselta taholta koskaan saanut.\n\n-- Minä jo luulin, että tapahtuisi ihmeellisempiäkin, naureskeli\nPitkäkoski.\n\n-- Kauniille mylläritytölle ei koskaan tapahdu liikoja ihmeitä,\nnaureskeli toinen ja alkoi harppia edellä puistomäkeä.\n\nLahtelalla ja Bergmanilla oli asioita Helsinkiin. Hyrkäksen matkat\nolivat myös sinnepäin, eikäpä Pitkäkoskellakaan mitään erikoisempaa\ntätä ehdotusta vastaan ollut.\n\nHyrkäs osoittautui edelleen maineensa mukaiseksi, joustavaksi suuren\nmaailman mieheksi. Hotellien ovet liikkuivat rasvatuilla saranoilla,\nportieereillä oli niveliset nikamat ja pää silmiä täynnä. Mutta setelit\nsujahtelivat myös kuin vahingossa kaluunatakkien taskuihin: viitonen,\nkymppi tai kaksikymmenmarkkanen, mikä kunkin onnelle osui nousemaan.\n\nSattui totalisaattorisunnuntai. Hyrkäs liikkui radalla ja\nesittelypaikoissa kuin kotonaan, tunsi hevoset ja niiden ennätykset\nsekunnin kymmenesosia myöten. Lyötiin vetojakin, tottakai. Bergman tuli\njotenkin omilleen, Pitkäkoski hävisi parisensataa, Lahtela puolitoista,\nmutta Eino Hyrkäs nappasi puolitoistatuhatta ja pisteli mihin taskuun\nmilloinkin käsi lähinnä osui.\n\nMuutamilla oli tarkoitus palata kotiin jo sunnuntai-iltana, mutta ne\nsellaiset aikeet imeltyivät Hyrkäksen seurassa. Helsingissä oli\ntavallisesti sunnuntai-iltoina jotakin, jonne saattoi mennä, ja junia\nlähti vielä aamullakin.\n\nNiinkuin lähtikin. Kenelläkään ei ollut suurempia katumisia. Iloisen ja\nkekseliään miehen seurassa nuortuu ruumis ja henki.\n\nMyllyjen yhteistoiminta oli jäänyt verraten laihatuloksiseksi, ja\nhintasopimuksessa oli melkoisesti tulkinnan varaa, mikäli se edes\nmuodollisestikaan tuli käytäntöön. Kuka kenenkään kaupat ja\ntilaussopimukset kontrolloi? Yliteltiin ja aliteltiin. Keväällinen\ntutkimus sen oli kyllin selvästi osoittanut.\n\nLankesi luonnostaan, että Hyrkäksen johtaman myllyn kanssa päästiin\ntuloksellisempaan yhteistoimintaan. Tilauksia vaihdeltiin, asiakkaista\nneuvoteltiin, kiskosäteet lyhentyivät tasoittaen rahtauskuluja.\n\nKesäkuun koetase oli sekä johtajalle että johtokunnalle mieluinen\nyllätys. Edellisen vuoden tappio ja epävarmat saatavat peittyivät\numpeen, ja vielä parikymmentätuhatta jäi.\n\nRaskaiden talvikuukausien jälkeen suunnan muutos tuntui virkistävältä.\nMielellään halusi uskoa, että uusi onnellisempi vaihe monien\npettymysten ja vastoinkäymisten jälkeen oli alkamassa. Kohtuuden\nnimessä alkoi jo ollakin nousuaallon vuoro.\n\nJa sen toivon ja toteamuksen kunniaksi annettiin johtajalle täydellinen\nkuukauden rauhoitusaika. Pitkäkoski lupautui pääministeriksi, Bergman\nprokuraattoriksi ja neiti Miettiselle annettiin hänen pyytämättään\nhoidettavaksi rahaministerin vastuunalainen salkku. Kaino\nrahaministeriparka punastui korvanipukoita myöten ja teki pikaista\nasiaa kassakaapin alakertaan.\n\nViralta potkittu hallituksen pää ei saisi käydä kuulemassa eikä\nkurkistamassa mainittuna nahanvaihdon aikana, ei saisi edes soittaakaan\neikä vaivata turhaan tarpeettomilla kysymyksillään työn raskaan\nraatajia.\n\nAsianomainen poispotkittu lupasi hävitä kuin Loot Sodomasta, lupasi\nvisusti kiertää kaikkia firman pyhitetylle alueelle johtavia teitäkin.\nJoitakin muodollisia ja käytännöllisiä toimenpiteitä vielä ja sitten\ntielle.\n\nNuorempi konttorineiti nousi akkunasta katsomaan, muistiko johtaja\nsanansa.\n\n-- Tule pian sinäkin, suggeroidaan se!\n\nNeiti Miettinen nousi nauraen. Katsottiin, ajateltiin ja toivottiin.\n\nJohtaja asteli rauhallisesti autovajaan, ei kääntynyt, ei merkkiäkään.\n\n-- Saatpahan nähdä, niin ohi ajaessaan vilkaisee; ei voi olla\nvilkaisematta!\n\nKone alkoi käydä, peräytyi pari vaununmittaa pihahietikolle, pyörät\nkääntyivät, vähän eteenpäin, taas käännös ja taakse. Sitten kääntyi\nyhtä mittaa kauniissa kaaressa.\n\n-- Nyt katsoo, ajatellaan kovin!\n\nVaunu liukui hiljalleen akkunan ohi ohjaajan kääntämättä päätään.\n\n-- Sinä olet tunteeton kuin koivupölkky, senkin rahaministeri!\n\n-- Eipähän häneen näyttänyt vaikuttavan sinunkaan tunteilemisesi,\nnaurahti neiti Miettinen ja kiiruhti kirjojensa ääreen.\n\nMutta jotakin lienee kohoillut hänen viattomiin tunteisiinsa, koska hän\nhetken kuluttua keskeytti työnsä ja aloitti keskustelun, mitä ennen\ntuskin lienee tapahtunut.\n\n-- Irja, kuule!\n\n-- No, herran ihme!\n\n-- Minä vain vielä siihen äskeiseen, ettei kukaan iki maailmassa ole\nparemmin ansainnut kuukauden kesälomaa kuin meidän johtajamme.\n\n-- Minä uskon sen, ja sillähän minä olisin toivonut, että hän olisi\nkatsahtanut edes taakseen ja vilkuttanut kädellään.\n\n-- Se ei ole hänen tapaistaan.\n\n-- Kumpiko, katseleminen vai vilkuttaminen?\n\n-- Ei kumpikaan.\n\n-- Te olisitte kuin luodut yhteen.\n\nNeiti Miettinen punastui ja kumartui pöytäänsä. Kiusallinen verenvika,\neikä siitä päässyt. Irjankin takia sai hävetä monta kertaa päivässä.\n\nMutta kesälaitumelle vapautunut mies ajeli jo keveästi keikutellen\nheinäntuoksuisten niittyjen halki. Niittokoneet surisivat kuin sirkat,\nseiväskuormia ajeltiin parihevosilla, itsetoimivat hevosharavat\nkahmivat puolikuivia heiniä suuriin poikittaislaineisiin, nousu ja\nlasku, aalto ja aallonpohja, heinäpellollakin.\n\nIloisen värikkäät seivästysseurueet kulkivat hankoineen ja haravineen\naallokkojen jälkimainingeissa: pari miestä, neljä, viisi nauravaa\nnuorta naista.\n\nHuomenna mennään isolle niitylle heinään. Kolmekymmentä huoletonta\npäivää.\n\nJo ajatuskin riemastutti väkevästi.\n\nNe päivät, joka tunti niistä, oli elettävä luontaiselle elämisen\nriemulle.\n\nKone kävi ja hyvämieli hyrisi.\n\nLapsille oli keksittävä kesäisiä iloja. Lapsuusajan kirkkaat päivät\njäävät ikuisesti himmentymättöminä kuvina herkkiin mieliin. Kerttu oli\ntempaistava liikaväsyneisyyden ja alakuloisuuden kulosta. Olisi\nkeksittävä sopivia pillereitä toiselle, kun itse ei tarvinnut.\n\nParin viikon iloinen heinäaika. Entä sitten?\n\nIloinen hytkäys värähti hartioista varpaisiin, siihenkin, joka lepäsi\nkaasuttajalusikalla. Auto syöksähti ja kiiruhti palvelemaan yhä\nkiihtyvämmällä vauhdilla.\n\nKaksi viikkoahan oli nykyaikana pienehkö iankaikkisuus. Automatka\nSuomen halki Lappiin ja Petsamoon, itäkaarta mennen, länsipuolta\ntullen. Reikäleipää, voita, suolaa, pari uistinta ja pikkuonget mukaan,\npartioteltta istuimen alle.\n\nNiinkuin sähkövirta olisi johtanut sylintereihin, auto pyyhki\nseitsemääkymmentä. So, so, varsa! Eihän vielä oltu suorilla Lapin\nteillä.\n\nIllalla pojat taas kuiskivat toisilleen pitkän aikaa. Isä oli sitten\nvasta eri kiva tänä iltana. Ajoi pihaan ja sieppasi autoon Loviisankin\nämpäreineen ja sitten ajettiin riihen ympäri, ja Loviisa huusi.\n\n-- Huomenna mennään isolle niitylle heinään. Isä ei menekään enää\nmyllylle.\n\n-- Meneepä kuukauden päästä.\n\n-- Niin, mutta kuukausi onkin eri pitkä aika, pitempi kuin viikko.\n\n-- Ei viikko mikään pitkä ole.\n\n-- Onpa tavallisesti.\n\nNukuttiin että jaksettaisiin nousta.\n\nLoviisa pauhasi ja suolasi voita, kapeat hartiat nytkyivät\nvaivauskauhan tahtiin.\n\n-- Yökuntiin vajaan virstan päähän heinään. Onko tuommoista ennen\nkuultu, onko jo!\n\n-- On kuultu ja on nähtykin.\n\n-- Enkä minä rupea täällä yksin koko maailman kanssa härskäämään enkä\ntappelemaan, en jo.\n\n-- Kuka käskee tappelemaan rauhan aikana?\n\n-- Kaikennäköisiä kulkevaisia ja ratioita ja ukkosenhärsyttäjiä nurkat\ntäynnä.\n\n-- Irroitetaan kaikki härsyttäjät.\n\nSe oli tällaista aina välirauhankin aikana. Voinsuolaajan puolelta\nalkoi rapista taas:\n\n-- Mitä minä itsestäni, mutta sen kerran kun saa levonpäivän ja\nmuutaman yön, niin lähteepä niiksikin niittylatoon koville puille\nmaata. Siinä on järkiparkaa aikuisen miehen päässä, on jo!\n\n-- Se tekee syntiselle ruumiille niin hyvää.\n\n-- Tekee se! Kihdit vetää ja keuhkotaudit ja hissiakset.\n\n-- Vetää pois. Se on hyvä tuo Loviisa arvaamaan järkiasioita.\n\n-- Enkä minä sinun kanssasi. Mene vaikka Riekon lähteeseen.\n\nLoviisa muksahti kotvaksi aikaa, mutta alkoi sitten toiselta laidalta.\n\n-- Eikä tänne sitten ketään tytöistäkään tarvitse vastuksikseni jättää,\nkyllä minä tämmöisen hotellin hoitelen. Kunhan irroitat nuo paholaisen\nviikset ja tuntosarvet.\n\n-- Mutta jos Loviisa haluaisi kuunnella säätietoja ja\npörssinoteerauksia!\n\n-- Vie suohon pörssisi ja jumalattomat notierauksesi!\n\nIrroiteltiin puhelin ja radio. Ei soittanut eikä laulanut. Loviisa sai\nsen puolesta nukkua ihan huoletta. Paitsi jos sulhaset ehkä oven\ntakana...\n\nLoviisa ilmoitti mojovalla lauseella pitävänsä pari täyttä laskiämpäriä\noven pielessä siltä varalta. Ja hyvähän se keino oli tulipalonkin\nvaralta.\n\nLeiri perustettiin vanhaan hirsilatoon. Yhteinen perhetila perälle, oli\njo sen verran kuiviakin heiniä. Vanhasta ikäkulureestä ja\npohjalaudoista saatiin pöytä; tuolit sai kukin rakentaa syödessään\nkiinalaisen mallin mukaan. Priimuskeittiö sovitettiin toiseen\novensuunurkkaan suurehkon pakkilaatikon varaan: Halkilahden nuorimman\ntyttären patentti. Erinomainen keittiö. Vesi kiehui kolmessa minuutissa\nja kananmunat viidessä, niin että veitsellä sai viipaleita leikata.\nMitä se Halkilahti turhia torisi?\n\nNämä majoittumispuuhat veivät jokseenkin samanverran aikaa kuin\nesi-isältä kolmisensataa vuotta sitten. Lähdettiin töihin, kun sitä\nvarten oli tultukin.\n\nIsä ajeli konetta ja Heikki haravaa, Kyösti kiikkui vuoroin kummallakin\npukilla. Isän kanssa sentään enimmäkseen. Oli paljon kivempaa, kun sai\najaa kahdella hevosella ja vierellä ripisi ja rapisi.\n\nVille ajoi seipäitä vanhalla ruunalla, mutta Juho kuokki aidan takana.\nKuokan leveä terä kiilsi ja hutkahteli. Ja väliin nousi turve kuin\nsuuren pyykkipadan kansi.\n\nJuholla oli niin ruskea selkänahka, että näytti ihan mustalta. Kyösti\narveli, että se oli kuin äidin ison sumppipannun kylki, mutta Heikki\nväitti, että vieläkin ruskeampi, niinkuin se suuri neliskulmainen raha,\njoka oli toissa kesänä löydetty kesantopeltoa ojitettaessa.\n\nPaidat, puserot ja pitkät housut kuorittiin ladon nurkkaan. Voideltiin\nselät ja rinnat isän tuomalla palmuöljyllä, joka hajusi samalle kuin\näidin puuöljy; puuhan se on palmukin. Piti vetää oikein vahva kiiltävä\nkerros, niinkuin Heiskanen pikku pöytiä lakatessaan. Sitten ei palanut,\nvaikka kauemmankin aikaa oli paisteessa.\n\nPalaisiko muuten? Eihän aurinko polttanut?\n\nKyllä se poltti. Parissa tunnissa palaisi rakolle valkoinen iho, ja\nsitten olisi seuraavana yönä poru ja valitus.\n\nSoitettiin aamiaiselle. Liisan partiopilli oli ylennetty tilapäiseksi\nruokakelloksi.\n\nKeitettyjä perunoita, voikastiketta, kovaa leipää, piimää ja\nkauraryynivelliä.\n\nHyvälle maistui. Isä kertoi, että ennen aikaan syötiin voiperunat\nsuuresta yhteisestä pahkakupista, Voi pistettiin kupin pohjalle, ja\nkaikki kuorivat siihen perunoita.\n\nVoitaisiin kai vieläkin niin syödä. Mutta ei ollut pahkakuppia. Olihan\nemaljinen maitovati!\n\nPistettiin voita pohjalle niin paljon, että Loviisa olisi nostanut\nmetelin, ja kuorittiin perunoita kilpaa. Äiti suolasi maidon ja kaatoi\nperunoille. Pojista se oli niin merkillinen toimitus, että olivat\npöydän särkeä.\n\n-- Se ajaa voin ylös.\n\n-- Mutta perunatpa sulattivat voin.\n\nKyösti koetti pitää lukua, että jokainen pisteli vuorollaan, mutta kun\noli kiire itselläkin, niin sekaantui, Heikki väitti, että Kyösti itse\npisteli niin paljon kuin kerkesi.\n\nJäi ruskeata voimaitoa. Kuka sitä saisi syödä? Jokainen tietysti,\nniinkuin perunoitakin. Kauravelli kaadettiin vatiin ja taas pistettiin,\nvaihteeksi lusikoilla. Velliä täytyi lisätä kolme kertaa, mutta\nviimeinen vadillinen ei ollut enää niin hyvää kuin ensimmäinen.\n\nHeinäaterian jälkeen oli tapana pitää ruokaperäisiä. Isä muisteli pikku\npoikana maanneensa ladon katolla. Miten sinne pääsi, kun ei ollut\ntikapuita? Miten kissa katolle.\n\nNoustiin ja mentiin kohta yrittämään. Hyvinhän se kävi nurkkaa pitkin.\nEi, ei saanut tulla auttamaan! Pois läheltä! Liisaa saisi auttaa.\n\nMutta Liisa olikin sillä välin ravahtanut toista nurkkaa pitkin ja\nnäytti jo pitkää nenää harjan takaa. Mitä, kun ei Kyösti tietänyt, ja\ntoiselta puolen oli matalampikin.\n\nMakailtiin katveen puolella, kun oli niin kuumaa, ja niityllä saisi\nkohta taas aurinkoa tarpeeksi.\n\n-- Tietääkö isä, kuka tämän ladon on tehnyt?\n\n-- Vaari.\n\n-- Minkä takia se laudoista laittoi katon?\n\n-- Siihen aikaan ei tehty vielä höylällä päreitä.\n\n-- Mutta mitä varten vaari on sahannut laudat noin mukaviksi\nkaukaloiksi?\n\n-- Eivät ne ole sahattuja, vaan kirveellä halkaistuja.\n\n-- Miksi ei enää tehdä laudoista kattoa? Ja minkä takia ei halkaista\nlautoja kirveellä?\n\n-- Ei ole puuta niin paljon eikä ihmisillä aikaa, vastasi isä kahdelle\nyht'aikaa.\n\n-- Mikä puut on vienyt ja mikä ajan?\n\nTähän oli vaikeampi vastata yhdellä lauseella. Sitäpaitsi ehti\ntuoreempia kysymyksiä.\n\n-- Miksi ei enää tehdä puusta tuommoisia nurkkia, että pääsisi ilman\ntikapuita katolle?\n\n-- Ladot tehdään laudoista ja nauloilla.\n\n-- Minkä tähden niin? Tuleeko laudoista lujempi lato?\n\n-- Ei, mutta vähemmällä ajalla ja vähemmistä puista.\n\n-- Mihin aika häviää? Ja puut?\n\nJouduttiin äskeisille jäljille, jonne oli jäänyt pitkä kanto.\n\n-- Katsokaapa noita pilviä, pojat! Käännyttiin selälleen ja katseltiin\njonkin aikaa äänettöminä.\n\n-- Isä! Kyösti! Katsokaa! Ihan niinkuin äidin valkoinen hartialiina.\n\n-- Jonka pukki toi.\n\n-- Nyt se aikoo peittää auringon.\n\n-- Eipä saakaan!\n\n-- Vähän ylemmäksi, vähän -- vähän, niin -- niin!\n\n-- Ähä, eipä saanut.\n\n-- Mutta kun minä tulen isommaksi, niin minä ostan lentokoneen ja ajan\ntuommoisen liinan yli.\n\n-- Ja minä ostan Seppeliinin ja ajan vaikka auringon yli.\n\n-- Oho, poika! Aurinko on niin korkealla, että et aja yli.\n\nPojat pörisivät vielä hetken aikaa auringon ylä- ja alapuolella.\n\nMutta sitten tuli aika lähteä taas niitylle.\n\n-- Näettekö tuota suurta mätästä tuolla?\n\nEtteikö olisi nähty!\n\n-- Jos hyppäätte niin notkein säärin kuin Peni tai kissa, niin saatte\nhypätä katolta mättäälle.\n\nAijai riemua!\n\nSyljettiin kouriin ja tepisteltiin jalkoja.\n\n-- Mutta varovasti, Liisa ensimmäisenä. Eikö se kuulu\nkuntoisuusmerkkivaatimuksiin?\n\nEi kuulunut, mutta Liisa hyppäsi ilmankin. Isä seisoi laudan tyvellä.\n\nHupsis! Ei sattunut yhtään, ei niin vähääkään. Heikki moksautti\nperässä. Sehän oli vasta kiva paikka.\n\nKyösti pelkäsi, syljeskeli kouriinsa ja hissautui räystäälle.\n\n-- No nyt! Katso, isä! Ja Liisa ja Heikki! Hupsahti ja keikahti\nselälleen. Se oli sitten vasta hauskaa.\n\nViimeiseksi hyppäsi isä, kaukaa keskikatolta.\n\nPojat olisivat kiivenneet uudestaan, mutta ei enää ennätetty. Yksin ei\nsaanut mennä, voisi lankku hypätä perässä, ja sitten ei olisi hauskaa.\n\nPäivä kului pian, ja täytyi ehtiä niin moneen, Juhoakin kuokokselle\nkatsomaan. Juho teki tuokkoset ja neuvoi mansikkapaikan.\n\nIllalla ei tahdottu saada silmiä kiinni, vaikka väsytti kovasti. Heinät\nkahisivat ja hajusivat, ei osannut tuntea, mille, mutta pahalle ei\nkumminkaan.\n\nIsä nukkui toisella ja äiti toisella reunalla. Vaikka tulisi mörkö ja\nvaikka karhu, saisi tulla.\n\nEi saanut enää puhua eikä uhkailla.\n\nSitten ei kuulunut muuta kuin pientä ripinää ja pientä sipinää. Sorsa\nrankkui jossakin lammikossa. Se opetti poikiaan uimaan.\n\n\n\n\n21.\n\n\nSaatiin heinät seipäisiin. Sitten vasta isä ilmoitti suuren uutisen.\n\nLoviisan mielestä se oli vihon viimeinen villitys. Lähteäpä varta\nvasten koko kuppikuntansa kanssa kerjuulle! Ensin mylläriksi ja sitten\nriikille. Jo piti olla miehellä naulat ja aspit sekaisin.\n\nKerttu esitteli, että Heikki lähtisi lasten kanssa lyhyemmälle\nmatkalle. Täytyihän toisen jäädä taloutta kaitsemaan.\n\nNo, siinä tapauksessa saisivat lähteä Kerttu ja lapset. Oli kai hänellä\nvielä ajokortti tallella, vaikka siitä ei moni tietänyt.\n\nKun Loviisa oivalsi Heikin pohjimmaisen tarkoituksen: Kertun kesäloman\nja virkistyksen, muuttui ääni kellossa kokonaan.\n\nHänen mielestään olisi ollut parasta lepoa mennä peräkamariin maata ja\nkiertää ovi reikeliin, mutta hyvä näinkin. Hän alkoi touhuta\nmatkavarusteita.\n\nOrrellinen reikäleipiä, se olikin vähän sinnepäin. Voita suolattiin\nviiden kilon pytyllinen. Entä siankinkku? Ja perunoita ja ryyniä.\n\nEi mahtunut mukaan läheskään kaikki, mitä Loviisa tahtoi. Piti varata\ntilaa myös erinäisille työaseille.\n\n-- Ettäkö onget? Kehtaatteko te mennä ventovieraissa vesissä ja\nihmisissä ongelle?\n\nUhkailtiin mennä, eikä Loviisa voinut muuta kuin päivitellä.\n\n-- Kyllä minä täällä taloa hoitelen, kunhan ette vain aja päätänne\npetäjään ettekä tapa itseänne nälkään, kuului pihalta viimeisenä\nvaroituksena.\n\nTehdyn matkasuunnitelman mukaan olisi ollut ajettava kaupungin,\nmelkeinpä myllypihankin kautta, mutta kun kuukauteen ei saanut\nlähestyä, niin kierrettiin. Olihan toisiakin teitä.\n\nPojat ja Liisa vuorottelivat etuistuimella. Pojilla oli jälkimmäiseen\nnähden pientä kateuden kaunaa. Naiset olisivat heidän mielestään aivan\nhyvin voineet aina istua perässä.\n\nVai sillä tavalla! Äiti uhkaili ryhtyä kolmanneksi vuoroon. Jäi onneksi\nvain uhkailuun.\n\nTiellä ei tapahtunut kummempia, aina sentään niin paljon, ettei\nnukuttanut. Väliin tuli vastaan lehmäkarja ja sonni, joka ei tahtonut\nväistää. Sivuuteltiin heinämiehiä, pyörämiehiä, kalamiehiä ja\nmarjamiehiä, jotka tavallisesti olivat naisia ja tyttöjä! Pyykkärit\nhuljuttelivat vaatteita rannoissa ja sillankorvissa. Pikku poikia ui ja\nongiskeli lahdissa ja joenmutkien lampareissa.\n\nHeikki ja Kyösti olisivat tahtoneet juosta myös ongelle, mutta se ei\nsopinut isän ohjelmiin. Hauskapa oli ajaakin ja töötätä mutkissa.\n\nBentsiiniä otettiin punaisesta, valkolakisesta pöntöstä, jonka päähän\noli kirjoitettu \"Shell\" tai \"Record\". Väliin niitä oli meikein\nrinnakkain, toinen toisella puolen tietä.\n\nMutta kahta shelliä tai kahta recordia ei ollut vierekkäin. Olivatkohan\nne ukko ja akka? Kumpikohan oli ukko ja kumpiko akka?\n\nEräästä puodista ostettiin nauhallinen vesirinkeliä. Ne olivat eri\nhyviä ja siitä mukavia, että pysyivät niin hyvin kädessä, töötätäkin\nvoi samalla kädellä.\n\nSilloin tällöin pysähdyttiin ottamaan vettä jäähdyttäjään ja syömään\nrukiista voileipää. Isä oli keksinyt vesikattilalle tilan pakoputken\npäähän. Siinä sai keittää mitä vain milloin tahansa.\n\nEnsimmäinen yö maattiin ladossa, joka oli melkein samanlainen kuin\nkotiniityllä, nurkat vain jonkin verran pitemmät. Sen rakentajalla oli\nollut vielä enemmän puuta kuin vaarilla.\n\nLevitettiin telttakangas heinille ja suuri huopa yhteiseksi peitoksi.\nLadon vierellä kasvoi korkea kuusi ja sen kupeella lyhyitä ja paksuja\nmännyntarrikoita, jotka pitelivät kopristunein kynsin kiinni niinkuin\nkanat nukkumaorrestaan.\n\n-- Mänty on kasvanut vuorelle, mutta vuori itse ei kasva, selitteli\nLiisa, joka oli lukenut ja kouluakin käynyt.\n\n-- Miten vuori on siihen ladon viereen tullut, sanopa? Onko joku\nkantanut sen siihen?\n\nLiisa oli mennyt syyhymättä saunaan eikä kyennytkään enää selviytymään.\nEi kyennyt isäkään suoralta kädeltä vastaamaan, ennen kuin vähän\nmietiskeli.\n\nVuori oli paljon vanhempi kuin lato, männytkin olivat vanhempia.\n\nSukeutui pitkä juttu, niin pitkä, että isän täytyi pyytää jatkoa\nhuomiseen. Nyt oli nukuttava, että jaksettaisiin huomenna Imatralle\nasti.\n\nSiitä pyrki tulemaan lisäkysymyksiä, mutta juttu oli nyt poikki.\nHuomenna nähtäisiin.\n\nNiinkuin nähtiinkin.\n\nOli niin paljon katseltavaa, ettei ehditty edes kysellä, eikä isä olisi\ntaitanut kuullakaan, kun koski kohisi kovasti.\n\nIsä ajoi niin hiljaa kuin osasi, mutta auto kulki kumminkin liian\nnopeasti.\n\nKummallakin puolella tietä oli suuri järvi, ihmisten tekemä, isä ehti\nsanoa. Siinä oli pitkät, jyrkät; sementistä ja hiekasta tehdyt seinät,\neikä näkynyt toista päätä. Vasemmalta puolelta näkyi suuria punaisia\nrakennuksia, korkeita ja nelikulmaisia niinkuin jättiläisen\njyväkappoja. Kattokin taisi olla ihan kuparista, kun niin kiilteli. Ja\nlankoja välkähteli ja säteili kuin ristihämähäkin verkossa.\n\n-- Sieltä tulee voima ja valo meillekin koneisiin ja lamppuihin.\n\nPojat katsoivat vielä jälkeensä, niin että silmät tahtoivat sivulle\njäädä.\n\nSitten ajettiin toiselle vähän pienemmälle sillalle, jonka alla kohisi\nkoski. Isä pysäytti vaunun.\n\nSe ei ollut vettä. Ei ainakaan tavallista järvivettä.\n\nVesikäärme, haltia, peikko tai jokin muu semmoinen siellä oli.\n\nSillähän oli pitkä, huiskiva, valkoinen vyökin; eivätkö isä ja äiti\nnähneet! Kahta puolta se sitä heitteli korkealle kivien ylitse.\n\nYläpuolella oli seinä. Joku vesijättiläinen varmaankin siivilöitsi\nkolmesta reiästä kuohuvaa maitoa, vai kaljaako se oli?\n\nAjettiin komean talon pihaan. Se ei ollut puista eikä laudoista, vaan\nkivistä ja kalkista. Sisässä oli puuta.\n\nMentiin syömään talon suureen tupaan, jossa oli lehteri kuin kirkossa.\nRadio soitti. Eikö isä ollutkaan muistanut sulkea ja irroittaa? Loviisa\npelkää ja pauhaa.\n\nJaa, niin, mutta nythän oltiinkin jo kaukana, satojen kilometrien\npäässä, Imatralla.\n\nMyöhemmin käytiin koskella ja voimalaitoksella. Oli niin paljon\nihmeellistä nähtävää, ettei kaikkia osannut edes kysellä. Ja sängyssä\nei tahtonut osata nukkua. Koski kohisi, ei yöksikään lakannut.\n\n-- Se ei ole oikeata vettä.\n\n-- On se! Muuttuuhan vesi pakkasella jääksi, muuttuu kaljaksikin, kun\nhiivaa pannaan ja oikein kuohuu.\n\nSeuraavana päivänä ongittiin ensimmäisen kerran. Oli syväreunainen\njärvi tien raiteessa, mutta matosia ei tahdottu löytää. Isä oli ehtinyt\netsiä jo vavat ja panna onget kuntoon, ennenkuin pojat löysivät\nmuutaman vaivaisen.\n\nOli hauska nähdä, kenen ensiksi tärppäsi. Kyöstin! Mutta Heikki sai\npyöreäsilmäisen ahvenen norssin, kampa hajallaan. Sitten sai isä, aina\nvain ahvenia, muutamia vähän isompiakin. Matoset loppuivat ja kalastus\nmyös. Saatiin ja syötiin makoisa keitto.\n\nJouduttiin Kolille. Auto sai jyystää ykkösellä niin kauan, että pahaa\nteki. Loppumatka sittenkin käveltiin.\n\nSiellä oli Ukko-Koti ja Akka-Koti ja alla järvi, jonka Liisa tiesi\nPieliseksi.\n\nJärvellä liikuskeli kuin kärpäsiä. Veneitäkö ne olivat? Poikien\nkaarnalaivat olivat laivoja niiden rinnalla.\n\nPojat eivät osanneet ottaa huomioon, miten kaukana ja alhaalla ne\nPielisen veneet olivat. Suuria ja pieniä saaria oli pitkissä riveissä\nperäkkäin. Ihan niinkuin joku olisi nakannut voileivän hyvällä\nlittukivellä. Mikä sen tiesi, vaikka joku jättiläinen aikoinaan olisi\nnakannutkin, silloin kun vuoria ja järviä tehtiin?\n\nMutta Pielisen takana ja sivuilla nostelivat Kolin naapurit sini-,\npuna- ja vihreälakkisia päitään. Jokainen tuntui olevan matkalla\nKolille päin. Olikohan Koli-herrasväellä jotkin vieraspidot? Kaiketi,\nkoska ihmisiäkin oli niin paljon kokoontunut.\n\nKoli-yönä pojat nukkuivat samassa sängyssä; oli pehmoinen alusta, hyvä\npeitto ja nukutti makeasti, Isä ja äiti eivät taitaneet nukkua sinä\nyönä ollenkaan, koska illalla jäivät katselemaan akkunasta ulos ja\naamulla poikien herätessä olivat vastakkaisessa akkunassa.\n\nSeuraavatkin päivät olivat ainaista menonhytinää. Joskus otettiin\nbentsiiniä, milloin shelliä, milloin recordia. Kone joi yhtä mielellään\nmolempia, vaikka Record-ukko ja Shell-akka osoittivat sormellaan\nkumpikin omaansa ja kehuivat parhaiten vetävänsä.\n\nEräässä pitkässä vastamäessä käveli Shell-akka vastaan. Oikea akka hän\nsentään oli, kun päästiin lähemmäksi ja tarkemmin tunnusteltiin, mutta\nsamanlainen punainen kolttu ja valkoinen liina sillä oli ja iso se oli.\n\nSopivissa paikoissa pysähdyttiin ja ongittiin. Järvistä ja lammista ei\nollut puutetta. Kaikissa oli kaloja. Niitä olikin yleensä helpompi\nsaada kuin matosia. Yksi hyvä onkimato vastasi neljää ja viittäkin\nahventa. Särkiä ei huolittu ollenkaan, eikä niitä kovin usein\ntarjoutunutkaan.\n\nYöt oltiin useimmiten taloissa, mutta kun sopivasti sattui, niin myös\nladoissa, eräänkin kerran niin pienessä, että hädin tuskin mahduttiin\nrinnakkain maata. Ovi oli melkein kuin saunanikkuna. Mutta hyvin\nsielläkin vain nukutti. Heinät olivat paljon pehmeämpiä kuin\nkotipeltojen ja niittyjen, muutamien latvoissa oli valkoisia\npumpuleita. Isä sanoi, että nevoilla ja soilla kasvoi itsestään\nsellaista heinää. Siinä olikin lähellä lampi ja suuri neva, joka\naamulla savusi.\n\nKuinkahan monen kaupungin lävitse oli ajettu? Ainakin neljän. Sitten\nalkoi maantien vierellä vilkutella ja lasketella pitkä, suuri joki,\njoka usein heitteli rannalta rannalle valkoista liinaa, niinkuin\nImatrakin. Jokea pitkin kulki veneitä, tukkeja ja tukkipoikia.\nToisinaan niillä oli niin kova kiire, ettei auto tahtonut rinnalla\npysyä. Joki heitteli ja kiepautteli valkoista liinaansa tukkipoikien\nedelle ja sivuille, välistä niskaankin.\n\nSitten tultiin Oulun suureen kaupunkiin. Näkyi paljon vettä, jota\nsanottiin mereksi. Sieltä lähdettyä isä lisäsi vauhtia, moottori\nsurisi, mittarineula heilui ja kohosi.\n\nAjettiin suurien jokien ylitse. Ne olivat kuin matkalle lähteneitä\njärviä. Matkalla ne olivatkin, mereen. Liisa luetteli nimiä.\n\nErään suuren joen vartta lähdettiin ajamaan sinne päin, josta joki oli\nlähtenyt.\n\nKaupunkeja ei tullut enää vastaan ja kirkkoja ja kyläpaikkoja harvemmin\nkuin ennen. Niistä lähdettäessä isä muisti aina katsoa, oliko\nbentsiiniä tankissa.\n\nTuli aivan suoria teitä. Tie näkyi edessä kilometrejä eteenpäin,\nlopulta ihan kapeana viivana. Joskus näytti, niinkuin muurahainen olisi\ntullut vastaan aika vauhtia. Auto se oli, kun lähemmäksi joutui, suuri\nkeltainen postivaunukin, jossa oli kymmenittäin ihmisiä.\n\nPysähdyttiin mihin sattui, mieluummin aina joen tai järven rantaan. Ei\ntahdottu löytää ollenkaan matosia, mutta isä heitteli uistinta ja sai\npaistikaloja. Ne olivat hirveän totisen näköisiä. Yhdestä riitti usein\nsyömistä koko joukolle.\n\nVäliin tuli vastaan suuria aukeita nevoja, jotka olivat tasaisia, mutta\nkumminkin näytti kuin auto olisi noussut ylämäkeä; mielellään nousi\nkuuttakymmentä, seitsemääkinkymmentä, niinkuin olisi pyrkinyt pian\nperille.\n\nJoskus lähti jänisjussi pyyhkimään edellä. Kiire oli jussiparalla,\nhuomasi lopulta kilpailun liian kovaksi, pötki tiepuoleen ja jäi\nkatselemaan. Suuria lintuja oli tullut maantielle kylpemään,\nryöpsyttivät kuin kanat; lähtivät auton edellä siivilleen ja toruivat.\n\nErään nevan laidassa pojat huomasivat vasikan, jolla oli kiehkuraiset\nsarvet niskassa. Se oli hirvi.\n\nMutta aurinko oli vasta merkillinen. Se ei hävinnyt minkään mäen eikä\nmetsän taakse, niinkuin aurinko tavallisesti. Eiköhän se tällaisia\nkulkijoita ennen ollut nähnyt? Täytyi nukkua, vaikka aurinko paistoi.\n\nNähtiin suuria tuntureita, jotka olivat kuin jättiläissokeritoppia tai\njättiläistontun hiippahattuja. Niiden päälaki oli paljas kuin opettaja\nPeltosella, mutta alempana korvan taustoilla oli tiheää tukkaa, väliin\nharmaata, toisinaan punaista.\n\nJa sitten jouduttiin Inariin ja leivättömään Lappiin. Mutta auton\ntakalaatikossa oli vielä reikäleipää. Ja poronlihaa ja kalaa saatiin\nsärpimeksi.\n\nOli nähty jo niin paljon ihmeitä, että tuskin olisi enää suuremmin\nkummasteltu, vaikka karhu olisi tullut vastaan. Oli joskus tullutkin,\nvaikka tällä kertaa ei sattunut. Mutta kun jouduttiin meren rantaan,\njonka nimi oli Jäämeri, ja maahan, jota sanottiin Petsamoksi, niin\nhuokaistiin ja sanottiin, että ohoh, jopa tuli matkaa kerrakseen!\n\nLepäiltiin ja katseltiin kaikessa rauhassa kolme päivää ja syötiin\nlipeäkalaa, jota ei tarvinnut liottaa. Pojat loiskuttivat varpaitaan.\nJäämeressä, jossa ei kumminkaan näkynyt jäätä.\n\n\n\n\n22.\n\n\nVasta useampipäiväisen ja monivaiheisen matkan kestäessä Heikki\nhavahtui huomaamaan, miten helposti eri uomiin jakautunut virta alkoi\nmuodostaa liejuista suistomaata.\n\nEihän heidän välillään näennäisesti mitään ristiriitoja ollut, enempää\nviimeaikoina kuin aikaisemminkaan. Mutta sisäisesti oli, niinkuin\nsalaista sumaa olisi kasvattanut. Kumpikin vaistosi sen ja kärsi siitä,\nmutta ei löytynyt lähentävää johdelankaa. Kun toinen lähestyi, niin\ntoinen pakeni.\n\nKerttu oli itsekseen paljon mietiskellyt, välähdyksenä nähnytkin\nkirkkaampia näköaloja, mutta kun Heikki kotiutui, hän oli taas\neksyttävässä sumussa niinkuin ikävinä syysiltoina, jolloin vihdoin\nauton valut puistokujalle ilmestyivät.\n\nHeikillä oli paha perinnäistapa kuitata leikkikäänteellä asioita,\njoiden okaita oli aikaisemmin omassa mielessään hautonut ja pureskellut\nja joiden piikeiltä tahtoi toisen mieltä säästää. Väsynyt ja usein\nkatkeroitunut hän oli iltaisin päivän otteluiden jälkeen. Toinen\nymmärsi väärin, etääntyi tai sulkeutui. Upotettiin arkisiin askareisiin\ntai pyrittiin keinotekoiseen ymmärtämykseen. Keinojen halpuus\njälkeenpäin hävetti ja harmitti.\n\nKerttu luuli, että Heikki oli halunnut ja yhä edelleen kaipasi uuden\ntoimensa tarjoaman eristäytymisen vaihtelua, Heikki taas, että Kerttu\noli ruumiillisesti ja henkisesti väsynyt talouden paljon vaativiin\ntehtäviin. Kumpikin erehtyi luuloissaan.\n\nPohjimmaltaan Heikki ei toivonut mitään niin hartaasti kuin aikaa,\njolloin olisi päässyt takaisin siihen vakoon, josta oli vahingossa ylös\nhorjahtanut. Kierros ei ollut vielä umpikehässä, peräytymistie ei\nkuulunut miehelle.\n\nKerttu ei nääntynyt työn eikä toimintavaikeuksien vuoksi, vaikka ne\nuseissa tapauksissa olivatkin kaksinkertaistuneet. Yövalvomiset ja\nunet, päivien kiusallinen ajatuspiina, joihin liittyi jokin\nsukuvaistoinen aavistelukammo ja hermoherkkyys, siinä väsymyksen ja\nherpautumisen todellinen juurimato.\n\nErikoislämpöiset heinäpäivät, lasten välitön ilo ja ympäristönvaihdos\nalkoivat karkoittaa salakavalaa sumua. Vuoren rinteellä tuntemattomassa\nladossa, jossa satavuotiaiden petäjien koppuraiset kourat iskivät\ntuhatvuotisen kallion kylkeen, kolmen onnellisen lapsen uneksuessa\npäivän rikkaista elämyksistä, äärimmäisinä olevat kädet löysivät\ntoisensa, katseiden loiste lämpeni ja kummankin tahtomatta avautunut\nsydänten virta sulkeutui uudelleen ja alkoi väkevästi sykähdellen\nkiertää.\n\nImatralla, Kolilla, Pohjanmaan virtojen ja Lapin hiljaisen, mutta\nsuuripiirteisen luonnon keskellä löytyi vähin sanoin yhä uusia\nlähteitä, jotka johtivat latautuvaa voimaa alkuperäisen luonnon\nmuodostamiin, yhteistä päämäärää hakeviin pohjauomiin.\n\nImatran väkevänä ryöppyävän kosken alla ja uuden Imatran mahtavalla\nvoimapadolla he istuivat ja katselivat pitkän, mutta lyhyeltä tuntuvan\naamuhetken.\n\nKolin jylhä ja suurenmoinen hiljaismahtavuus riisti melkein koko yön.\nEi monisanaisia lauseita, vaan joitakin viittauksia tai puolisanoja.\nKatse sivusi sytyttävästi silloin tällöin, käsikin liittyi käteen\ntäyteen mittaan kohoutuneen vartalon taitse. Haettiin kilvassa läheltä\nja kaukaa suuren luonnon valtaisia ihmeitä.\n\nSinitaittoiset vaarat syöksyivät joka puolelta suurina hyökypäisinä\nharjoina. Välille jäi penikulmittain nousuja ja laskuja helakoin\nauringon värein, myös tummin keskiyön varjoin. Miten paljon mahtui\nsuurellisina hyökkäävien sinityrskyjen väliin iloitsevaa ja kärsivää\nelämää, luomisen riemua, katoamisen kammoa?\n\n-- Mutta kuule, nyt taidamme maksaa vuodetiloista turhaan hinnan?\n\n-- Nukkuvatpa Liisa ja pojat.\n\nLähdettiin kumminkin sisälle.\n\n-- Sinäkö hyppäisit Ukkokalliolta? Taitat jalkasi, ja mikä minut sitten\nperii! Kas noin.\n\n-- Älä hulluttele. Et jaksa.\n\n-- Ei, kuinka tätä jaksaisi.\n\nJouduttiin kauniiseen ullakkohuoneeseen, jossa Nukku-Matin moottori\nhyrisi tasaisesti kolmella sylinterillä.\n\n-- Voi, miten mahtava ruskotus koillisen puolella!\n\nKatseltava sitä oli, kun oli siinä erinomaisen mukava nojatuolikin,\ntosin vain yksi, johon tässä huoneessa nähtävästi melkein aina mahtui\nkaksi.\n\nKerttu tahtoi ajaa autoa. Jarrut ja vaihteet: luoteeseen, koilliseen,\nkaakkoon ja lounaaseen, sivuilmansuunnathan vaihdelaatikon latinaisessa\n\"H:ssa\" vain olivat. Aikoinaan oli ne opeteltu, kertaus kävi helposti\nkun oppilas oli hyvämuistinen.\n\nPojat katselivat silmät pyöreinä. Äitikö ajoi? Monta ihmettä oli jo\nnähty, mutta tämä oli suurin kaikista. Äidin arvo nousi yhdellä\nviisarin kiepauksella kymmenestä kahdeksaankymmeneen, ellei ihan sataan\nasti.\n\nMutta oliko äidillä edes ajokorttia? Jos poliisi tulisi vastaan ja\nveisi vaikka putkaan! Olihan äidillä ajokortti isän lompakossa, eivätkö\npojat sitä tietäneet?\n\nEivät tietäneet, eivätkä uskoneet. Täytyi näyttää. Oli kuin oli. Eri\näiti! Osasi ajaa autoa, eikä ajanut. Omisti kortin, eikä mitään\npuhunut. Ihan peloitti.\n\nEipähän kumminkaan ollut Liisalla. Oli se edes pieni lohdutuksen puoli.\n\nPaluumatkalla äiti oli niin iloinen, etteivät pojat muistaneet\nnähneensäkään. Ajoi pitkät matkat ja pysähdyspaikoissa keksi\nmonenlaista hauskaa. Kerran hän lähti kalaankin, isä ja Liisa jäivät\nlaittamaan ruokaa. Mikähän sieltä tulisi, kala vai lintu?\n\nPojat eivät silloinkaan löytäneet matosia ja tokkaroivat rantakiville\nkatselemaan. Äiti oli laittanut uistimen siimoineen ongenvapaan, seisoi\nhajasäärin vesikivellä ja lasketteli lusikkaa myötävirtaan. Jos pitkät\nhousut olisi jalassa ollut, niin ihan mieheksi olisi luullut.\n\nKoski kohisi. Pojat istuivat rantakivelle ja supattelivat. Olisi se eri\nkivaa, jos äiti saisi uistimella kalan.\n\nEi kuulunut muuta kuin kohinaa. Äiti veti ja heitteli uudestaan, uistin\nvälkähti aurinkoa vasten niinkuin hopeasiipinen perhonen olisi\nlentänyt. Ei tainnut napata. Tunsikohan kala äidin eikä viitsinyt\ntulla?\n\nPojat aikoivat jo lähteä uudelleen etsiskelemään matoja, mutta\nsilloin äidin kädet alkoivat pelata. Ensin hän veti vapaa kuin\nkissanhäntäkalikkaa, sitten heitti vavan rannalle ja alkoi vetää\nsiimasta. Pojat eivät malttaneet enää istua hiljaa, vaan juoksivat\nlähikiville äidin taakse.\n\n-- Onko siellä kala?\n\n-- Uistimeenkohan se tarttui?\n\nÄiti kehoitteli olemaan hiljaa ja lappoi siimaa, antoi peräksikin.\n\n-- Miksi ei äiti vedä, jos siellä on kala?\n\nPian pojat näkivät, että siellä oli kala, aikamoinen köllikkä. Veden\npinta molskahti, kala loiskasi ilmaan, suuri ja käyrä kuin ison ruunan\nlängenpuolikas.\n\nSe saatiin. Voi sitä riemua! Isäkään ei ollut saanut niin suurta.\nHaettiin isä hätiin. Hän sen perkasi, hänellehän se kuului, kun oli\nammattia vaihtanut. Hiilillä paistettiin. Liisa ja pojat kävivät\npoimimassa tuokkosellisen mustikoita jälkiruoaksi. Se oli vasta\nmakuinen ateria, ehkä siksikin, että äiti oli onkinut ja isä paistanut\nkalan.\n\nSyönnin jälkeen isä lähti heittelemään uistinta ja sai\nsamanlaisen längenpuolikkaan ja toisen vielä suuremman, pelastaen\nkalamiehenkunniansa.\n\nJäätiin kosken rannalle yöksi. Tuuli tyyntyi, mutta sitten tuli suuria\nsurvovia sääskiä ja kaikennäköisiä mäkäräisiä. Öljyttiin kasvot ja\nkäsivarret, mutta ei sekään tahtonut pelastaa, ihan parku pyrki\ntulemaan. Äiti fliittasi auton, isä sulki akkunat, pistettiin kolmikko\npurkkiin. Liisa nukkui etuistuimella, pojat jalat lomittain\ntakaistuimella.\n\nKerttu ja Heikki lähtivät alavirralle hypellen kiveltä kivelle ja\nkierrellen suuria rantapajukoita. Koski kohisi äänensointiaan\nmuutellen. Hypeltiin ja keinoteltiin tutkistellen epäilyttäviä paikkoja\nkepillä, pitkissä askelmissa kädestäkin auttaen. Muutamia suuria\nriippakoivuja vielä, niin koski vaihtui pitkäksi, leveäksi suvannoksi\nkuin äkkimutkalle taittuen. Vaahtokuohuiset vesikuplat kiersivät\nsuurissa häränsilmissä yhä tyynemmin, kunnes keskisuvannon syvyyksistä\nlöysivät tumman, hiljaisen haudan.\n\nAurinkoa ei enää näkynyt, mutta valon ihmeellinen kajo tuntui\nkoskenniskan kuohujen yllä, väkevöityen punaiseksi väriloistoksi.\n\nHe istuutuivat suurelle porrasaskelmaiselle rantakivelle alkuperäisen,\nkoskemattoman luonnon lumoamina.\n\nKuohuisen yläjuoksun alapuolella oli vähäinen kiilapäiseksi hivuutunut\nsaari, keskilinjalla muutamia kuusia, rantaviivassa pajupensaitten\npiiri, jonka latvuksessa taivaan loisteliaat ja veden välkehtivät värit\nkohtasivat toisensa muodostaen erinäköisiä, usein vaihtelevia\nväriyhdistelmiä.\n\nMutta elinvoimainen kaksoisvirta kaartui kiihkeästi etsien saaren\npäässä yhteen ja syöksyi rohkeana alaspäin pajukkoja hyväillen,\nkalliopaasia kiertäen. Vaahto kuohahti, lohi loiskahti, ei kesän helle\neikä talven pakkanen, ei mikään sammuttaisi väkeväeloisen kaksoisvirran\nriemuisaa leikkiä.\n\nHe istuivat porraspaadella aamuun saakka. Herätettiin lapset ja\nlähdettiin ajamaan.\n\n\n\n\n23.\n\n\nSuurilla nevoilla pysähdyttiin ja poikettiin herkuttelemaan mehuisilla\nmuuraimilla. Avomättäillä kasvaneet olivat jo lakastuvina lakkapäinä,\nmutta mättäitten koloissa ja pensaitten varjoissa piileskeli\npunaposkisia, reheviä röhiläitä, joiden näkö ja tuoksu oli sellainen,\netteivät voineet itseään kauemmin salata enempää kuin poimija itseään\npidättää, vaikka oli päättänyt jo viimeisen syöneensä.\n\nLapset hirvittelivät marjojen runsautta ja sitä, ettei kukaan tullut\npoimimaan.\n\nVanhemmatkin ihmettelivät. Isä uhkaili jättävänsä myllyn ja\nperustavansa liikkuvan marjatehtaan tynnyriproomuineen,\npurkkikaappeineen ja jättiläisrekskamiinoineen. Äiti pääsisi\npääkokiksi, Liisa purkkien pesijäksi ja pojat poimijoiksi.\n\n-- Miksi isä itse rupeaisi?\n\n-- Maistelijaksi.\n\nEi tullut mitään! Vuorotella piti tai pojat perustaisivat oman tehtaan.\n\nOlisipa ollut edes äidin reks ja viisikymmentä purkkia mukana. Missä\nolisi kuljetettu? Ehkä takalaukussa kymmenkunta, kun reikäleivät olivat\nkäyneet jo sormin luettaviksi.\n\nPäästiin suistomaihin ja ajettiin kyläisiä taipaleita ja tasaisia\nteitä. Shell-akkoja Ja Record-ukkoja viittoili taas usein tiepuolessa.\nViittoiltiin vastaan, heilutettiin lakkiakin ja sanottiin, että\nkiitoksia vain, ei tarvita tällä kertaa!\n\nMaisemat alkoivat muuttua. Järviä ja mäkimaita. Sattumalta jouduttiin\nsiihenkin pitäjään, josta Halkilahti oli kotoisin. Seuraavalla\nbentsiiniasemalla tiedustettiin, oliko täällä sellaista Halkilahtea.\n\n-- Jaa Halakilahteako? Neljän kilometrin päässä tien oikealla puolella,\njärven rannalla, on sen niminen autiotorppa.\n\n-- Autioko? Eikö siinä olekaan enää asukkaita?\n\n-- Ei ole ollut pitkään aikaan. Talon hallussa heinällä ja laitumena on\nollut jo useita vuosia.\n\n-- Onko siinä asunut aikaisemmin eräs Vihtori-niminen mies?\n\n-- Jaa Vihtoriko? On kyllä. Kiertäen viisas mies, luki raamattua,\nmaailmanhistoriaa ja Ingersollia ja väitteli vaikka piispan kanssa.\nHyvin hoiteli tilkkujaan, mutta vaimonsa kuoleman jälkeen myi paikkansa\nja muutti nuorimman tyttärensä luokse johonkin etelän kaupunkiin, jossa\nkuuluu olevan jonakin myllyn porttivahtina.\n\n-- Yövahtina!\n\n-- Ai helkkari, tunnetaanko?\n\n-- Tunnetaan hyvin! Keneltä saisin terveiset sanoa?\n\n-- Honkalan Aapolta.\n\n-- Niin tosiaan, pitihän se nähdä kilvestäkin.\n\nMaksettiin ja lähdettiin.\n\nPojat lukivat kilometrejä tolpista ja matkamittarista. Neljä oli\nmennyt, ei minkäänlaista kylää eikä lahtea ilmestynyt, ei oikealla eikä\nvasemmalla. Auto nousi pienelle mäennyppylälle. Maisema levähti auki\nkuin kirja niittykielekkeen halkaisema: järvenlahtia, koukeroisia\nepäkuvioisia peltosarkoja, rykelmä harmahtavia matalia rakennuksia.\n\nPysäytettiin auto ja mentiin lähemmin tarkastelemaan.\n\nMaantieltä pihamaalle johti kapeahko heinittynyt tie. Portti oli\nmerkillinen, suurehkosta haarakuusesta veistelty venkura, mutta hyvin\noli säilyttänyt jäntevyytensä. Kaikesta päättäen oli siinä ollut\ntaidokas salpalaite, joka oli lahonnut ja riipaistu pois; tilalla oli\ntökerötekoinen, väärinpäin kierretty koivupanta.\n\nSauna ja kaivo olivat vastakkain tien kahden puolen. Saunan ovi oli\npois sijoiltaan, pärekatto pahasti riepaleina. Kaivonvintin pystypuu\nretkotti takakenossa, poikkipuu sojotti yläviistoon, ämpäritön salko\nliikahteli orpona tuulessa.\n\nTupa, kamari ja eteinenkin oli sullottu heiniä täyteen. Akkunalautoihin\noli lyöty lautoja ristiin, mutta heinätukkoja pursui rakosista kuin\nmäreyspalaansa tukehtuneen lehmän suusta. Navetta ja navettalato olivat\ntyhjinä, ehkä sen vuoksi, ettei kummankaan katosta ollut suojaa;\nvälikön kurkihirsi oli taittunut ja katto siltä kohtaa romahtanut kuin\nikälopun konin selkä.\n\nRiihi ja riihenkylkiäinen olivat ihmeesti säilyneet.\n\nKylkiäinen oli sullottu heiniä täyteen. Riihi oli tyhjä, nähtävästi\npienen lahnan suuta muistuttavan ovipurtilonsa ansiosta.\n\nPojat hyppäsivät riiheen. Täällä oli Halkilahden setä puinut ja\nsiepottanut. Ja viskannut äyskärillä viljaa. Ja kertonut satuja sudesta\nja karhusta ja laiskuri Repolaisesta.\n\nUunin takaa löytyi luudanvarsi ja anteloiskeppi, varsi siloiseksi\nhinkkautunut, lovettu kärki kuin linnun nokka.\n\nHeikki otti sen käteensä ja katseli, katkaisi sitten puukollaan\nlatvapäästä kävelykepin mittaisen palasen.\n\n-- Ei suinkaan isä sitä mukaan?\n\n-- Niin on aikomus. Tuliaisiksi Halkilahden sedälle.\n\nKeppi pistettiin mukana kuljetettavien vapojen nippuun auton\noikeanpuoleiselle astinlaudalle.\n\nTultiin jälleen pihamaalle. Rappuna olevan sileäksi hivuneen pienen\nmyllynkiven silmästä tunki kulottunutta heinää. Ruosteen reikiin syömä\nviiri vingahti valittaen.\n\n-- Lähdetään jo! hoputtivat pojat.\n\nKaikilla oli sama mieliteko, aurinkokin lahden pitemmän kielekkeen\ntaakse kiiruhtamassa.\n\nSinä iltana ajeltiin vielä monen kylän ja luokseen viittoilevan\nbentsiinipurkin ohi.\n\nSeuraavana päivänä, jonka isän laskujen mukaan piti olla jo viimeinen,\npaikattiin vaihteeksi pari kertaa kumia. Sitten lasketeltiin yhä\ntutummiksi käyviä teitä.\n\nTuli jo vastaan pojille tuttu kirkontorni. Hihkaistiin ja hurrattiin,\n-- vielä puolituntinen niin silmukka oli ummessa.\n\nLiisa juoksi avaamaan portin, ja Loviisa siristeli pihamäellä silmiään.\n\n-- Tulivathan ne hengissä. Pääsivätpä kumminkin. Kiiruhti touhuamaan\nruokaa: voita, kinkkua, viiliä, munia, vaikka tulijat vakuuttelivat,\nettei ollut yhtään nälkä.\n\n-- Vai ei nälkä! Viikkokaupalla purraan kuivaa leivänkannikkaa ja\nlipeäkalaa. Ei tarvitse puhuakaan.\n\nPojat juoksivat kanalat, sikalat ja ylisten jousipyssyverstaat. Kaikki\noli paikoillaan, Kyöstin rikkokärkiset kumitossutkin ja Heikin\nlinkkuveitsi niskastaan puolitaitteisena.\n\nMutta kaari oli kuivunut. Juostiin hevoslaitumelta hakemaan uusia\nkatajia. Piiju ja Leiju tulivat huuli hölpällään. Olisi niille ollut\npaljon puhumista, mutta nyt ei kerjetty, täytyi jättää toiseen päivään.\n\nPätkäistiin pari katajaa, karsittiin metsässä ja kipaistiin vinnille,\nsihdattiin ja laukaistiin. Matkalla oli jännää, mutta kyllä kotona\nsittenkin oli hauskempaa.\n\n\n\n\n24.\n\n\nHyvin myllyn valssi oli jatkunut isännättäkin, kahta vuoroa koko ajan.\nJoitakin papereita oli pistelty johtajan pöydän laatikkoon, muutamia\ntilauksia merkitty kysymysmerkillä ja jätetty toistaiseksi, lähetyksiä\nlaskutettu, vekseleitä diskontattu, ei muuta erikoisempaa.\n\nNeiti Miettinen punastui ja huokaisi, järjesteli kesälomansa\nalkaessa pöytänsä entistäkin siistimmäksi ja lähti vaihtamaan\ntilapäispunastustaan syvemmäksi iltaruskoksi vielä lämpimästi\nhymyilevän auringon suosiollisella avustuksella. Olihan elokuun iltoina\njo sitäpaitsi kuutamo, vaikka sen vaikutus muodostui varmaankin\nverraten tilapäisluontoiseksi, mikäli neiti Miettinen oli kyseessä.\n\nPankissa ja johtokunnassa tuli tapahtumaan muutoksia. Pitkäkoski\njärjesteli lähtöä parempiruohoisille laitumille; etuisa ylennys,\npankkisiirto. Virkkula siirtyi automaattisesti tilalle ja herra Varonen\nVirkkulan tilalle. Mutta mitäpähän niistä. Hyviä miehiä, vaikka toinen\nkatselikin enemmän laseilla kuin silmillä ja toinen piti korsettia,\nniinkuin pahat kielet kuiskivat tavallista ryhdikkäämmästä miehestä.\nLain ja pykälien miehiä. Evankeliumi ja sen selitykset piti tästä\nlähtien olla omavaraista, niinkuin terveen liikkeen hoitaminen suorien\nperiaatteiden mukaan jo itsestäänkin vaati.\n\nPitkäkoski oli myydä sukaissut osakkeensa etäälle Viipurin puolen\nliikemiehelle. Mikäpä oli kahdeksaakymmentätuhatta myydessä miehen,\njoka oli myynyt lähes viisisataa! Sitäpaitsi elettiin nousevien arvojen\nmerkeissä. Kauppaa tehtäessä perspektiivit saatiin helposti hehkumaan,\nvaikka hyvinkin leveissä linjoissa.\n\nPidettiin ylimääräinen yhtiökokous johtokunnan täydentämiseksi.\nAsianomainen Viipurin puolen mies ei suvainnut näyttää naamapuoltaan,\nmutta osakkeiden luovuttaja ja entinen omistaja vakuutteli, että\nlojaali herrasmies, yhtä puhelias kuin hän, ehkä etuisampikin.\n\nPitkäkosken tilalle valittiin johtokuntaan kauppaneuvos Kulovaara, joka\nmuutamin rykäisyin kiitti kunniasta.\n\nPitkäkoski ei valikoinut sanojaan, koska se hänelle sanavalmiina\nmiehenä yleensä oli tarpeetonta. Hän kiitti herroja yhtiön jäseniä\nhyvästä yhteisymmärryksestä ja herroja johtokunnan jäseniä uhrautuvasta\nja pysyväisiä muistoja jättävästä yhteistyöstä ja toivotteli maan\njohtavalle valssimyllylle mitä suurinta menestystä siinä lähivuosien\nmyötäaallokossa, joka merkeistä päättäen oli jo kölin alla ja\npurjeisiinkin tarttumassa.\n\nYhtiön puolesta ojensi johtokunnain puheenjohtaja eroavalle\nperustajalle ja kokoaikaiselle johtokunnan jäsenelle\nmuistokirjoituksella varustetun hopeisen savukekotelon ja puhui\npuolestaan muutamia väkevästi höystettyjä sanoja, niinkuin hänen pahaa\ntarkoittamaton tapansa aina oli. Hyvä mies, rahantunteva ja tunnustava\nmies, kuten afäärimiehen pitää ollakin. Onnea matkaan, ettäs\nmenestyisit ja eläisit ja enemmän mammonaa kokoaisit, niinkuin\nkehoittamattakin teet.\n\nPieni karonkka pidettiin kaupungin parhaimmassa ravintolassa, jossa\nsopi vaikka pyörähdellä oikean valssin tahdissa, tai jatsin, joka oli\nnykyaikaisempaa ja jota lihavanpyöreähkö mieskin sahaili näköisän\nnaisen kanssa hengästymättä tuntikauden.\n\nSitten sujui taas arkiseen totuttuun tapaan myllyssä, konttorissa ja\npankissakin. Tuli hyvä vuosi ja ostettiin myös kotimaista ruista,\nmikäli käypään hintaan oli saatavissa.\n\nHeikki ajeli useammin kotona kuin ennen. Tulihan taas pian\ntalvi, jolloin olisi hankalampaa. Kotoisten töiden johtoon ja\ntarkkailukirjojen tutkimiseen oli suurempi harrastus kuin aikaisemmin.\nVäsymystä kai oli ollut, niinkuin turtuminen aina. Kerttu puuhaili\nkaipaavana ja iloisena, etupäässä Kyöstin kanssa. Heikki kävi jo\nkoulua.\n\nLoviisa motkotteli ja rotkotteli, sehän kerta kaikkiaan kuului hänellä\nluonnonlaatuun, töistä tuskin olisi ilman valmistakaan tullut enempää\nkuin kanalla munastaan.\n\nJuho oli saanut uuden kuokosmaan ison nevan laidasta. Siinä riitti\nyhdelle miehelle, vaikka ruskean voimanpesän liikutettavana olikin se\nhirveän leveäteräinen ase.\n\nKaupunki kasvoi ja kehittyi. Esikaupungit laajenivat, kadut oikenivat.\nRautatieläisillä oli erikoinen harrastus pesittyä kaupunkiin, ehkä\npääasiassa sen edullisen aseman vuoksi.\n\nOli muutamia miehiä, jotka panivat toimeksi. Vapaaherra oli\nensimmäinen, mutta Strandberg sittenkin ehkä etuisampi. Erottuaan\nmyllystä hän ei polttanut kymmenettä laivaansa, vaan siirsi sen\nkalaisempiin apajiin.\n\nPääasiassa hänen toimestaan alkoi osakeyhtiö \"Laulurastas\" rakentaa\nnäissä oloissa valtavamittasuhteista liike- ja asuntotaloa. Jotkut\narvelivat, että sitä ryhdyttiin rakentamaan pääasiassa sen vuoksi, että\nsaataisiin tiilitehtaan katoksissa makaavat, enemmän tai vähemmän\nkieroiksi palaneet tiilet hyvään hintaan sijoitetuiksi. Tiilitehtaan,\nvaikka se olikin osakeyhtiö, omisti Strandberg. Ainahan sitä jollakulla\non jotakin sanottavaa, kun yrittävä uskaltaa.\n\nYksityisen, komean puiston keskellä sijaitsevan huvitalonsa Strandberg\noli sisustanut ja päällystänyt ensiluokkaiseksi. Kaikki parasta, mitä\nlöytyi, ja vielä sitäkin parempaa, jos vain jostakin löytyi. Kaakeleita\nja maalareita, yllättäviä ja paljon maksavia muutoksia. Mielellään\nniitä tehtiin muutoksia tohtorin talossa, hyvä palkka ja sitten vielä\nsellaista, jota ei saanut joka talossa, ei joka tohtorinkaan talossa.\n\nKun saatiin katot valkoisiksi ja loistotapetit seiniin, tuli mattoja,\ntauluja, veistoksia laatikoittain vakuutettuna pikatavarana.\n\nKetähän varten se rustasi, kun ei ollut edes rouvaakaan? Vaikka kukapa\nhänen rouvistaan tiesi, vaikka olisi ollut kymmenen eri vesille\nsijoitettuina niinkuin elinkeinojakin.\n\nKuiskittiin jo sellaista, että tohtorin pääapaja alkoi arveluttavasti\ntyhjentyä. Ei tullut enää tusinakaupalla ostajia päiväjunilta, ja\nmilloin tuli, niin muka yhden ja kahden lapun miehiä, lapikasjalkoja,\ntupakkaturpia, jotka tohtori toisinaan passitti hiiteen hienoista\nhuoneistaan. Parempi kala: rahamiehet ja tukkukauppiaat, oli\nherkkävaistoisena siirtynyt uusille matalikoille. Suomenlahdella\nliikuskeli satojatuhansia litroja Portugalin, Argentiinan, Turkin ja\nvaikka minkä kuuluisan kauppalipun alla. Entä hinta? Ukko kruunu ei\nkyennyt kilpasille, ei sitten lähellekään, varsinkin kun otti huomioon\nsen suuren sotaveron, mitä Strandbergille jouduttiin maksamaan.\n\nJos nämä olivat tosia, niin osakeyhtiö \"Laulurastas\" ei ollut turha\neikä ennenaikainen. Yksityiskeskustelussa hyvien tuttavien seurassa\ntohtori oli jo uhkaillut lopettaa varsinainen vastaanottonsa ja\npraktiikkansa. Kuului riittävän jo hänen iäkseen. Eikähän hän\nperiaatteessakaan kannattanut kannattamattomia afäärejä. Mutta\n\"Laulurastaan\" nelikerroksinen pesä tiilistä, varustettuna kaikin\nnykyajan mukavuuksin, nousi kuumeisella kiireellä.\n\nVapaaherralla oli toiset raudat tulessa, laivoja merillä, tukkeja\nsisävesillä ja sitäpaitsi kaupungin rajoilla yli sata hehtaaria\nensiluokkaista tonttimaata.\n\nSe oli jo kartoitettu ja suurin piirtein valmiiksi paalutettukin.\nVapaaherran mielestä kaupunki olisi tehnyt erinomaisen kaupan, jos\nolisi ostanut koko alueen viidellätoista miljoonalla.\n\nValtuuston enemmistö, mukana Bergman ja muutamia muita pomomiehiä, oli\ntoista mieltä. Massa iskee aina harhaan, mutta miksi porvarit ja\npormestarikin, niinkuin Bergman? Hänelle pääasiassa jäisi vastuu ja\nlyhytnäköisyyden häpeä. Toista kertaa ei tarjottaisi.\n\nBergman nauroi. Hän kyllä jaksaisi kantaa sen häpeän. Keveämpi se joka\ntapauksessa oli kuin vapaaherrallisen suvun huonoista laiva-afääreistä\njohtunut miljoonavelka, joka teatteritempulla yritettiin siirtää\nkaupungin kannettavaksi.\n\nMutta vapaaherra alkoi paalutella palstojaan, päättää kauppojakin:\nkaksikymmentämarkkaa neliö ja vapaa betonisora. Kaikki palstat\ntultaisiin myymään ainakin siihen hintaan. Valtuusto saisi laskeskella,\nminkä menetyksen oli kaupungille aiheuttanut.\n\nPäätöksen aiheuttanut valtuuston osa maan kieltä synnynnäisesti\ntaitavana ei jäänyt sanaa vaille. Vapaaherrallinen suku saisi laskea ja\npaaluttaa kolmanteen ja neljänteen polveen ja sepustella naamioituja\nkauppoja konttoristiensa kanssa betonisoraoikeuksin, eikä sittenkään\npääsisi viiteentoista miljoonaan.\n\nHeikki seuraili näitä pieniä enemmän tai vähemmän julkisia sanailuja ja\nkähinöitä sivustakatsojan tyyneydellä. Myllyllä oli oma tie, rautatie\nja tontti. Liikkeen edun vuoksi oli syytä pysyä puolueettomana.\nKylläpähän Bergman huhki. Hänhän asui vuorella ja hallitsi kaupunkia.\nTuulet kävivät ja sateet vierivät, mutta ne eivät järkyttäneet sitä\ntaloa, jonka betonit oli valettu peruskallioihin.\n\nMyllyn johdossa oli yhä vieläkin tarpeeksi yhdelle miehelle.\nKaksivuoroinen päivä kartutti komean pinon säkkejä, eikä maa ollut\nkovin suuri, vaikka olikin tapana syödä kolme ateriaa päivässä.\n\nJoulun edellä järjestettiin komea reklaami-ilotulitus huomattavimpiin\nsanoma- ja aikakauslehtiin. Tuli nälkä jo kuvia katseltaessakin. Hyrkäs\nsoitti ja onnittelu. Hänen myllynsä oli reklaamiasioissa näihin saakka\nhoitanut ensi viulua.\n\nSeuraus näkyi ja tuntui. Tilauksia tuli, varastopinot katosivat, ja\niloiset, ehjähampaiset säkittäjätytöt pyörähtelivät jatsia\nvalssikoneistojen alla.\n\n\n\n\n25.\n\n\nHeikki istui myllyn alarapulla anteloiskeppi kädessä. Halkilahti tuli\ntietä, että kivet rapisivat, savukkeen punainen pää hehkui himmeämmin\nja loisteliaammin, johtuen imaisuista ja niiden väliajoista.\n\n-- Kukas piru...? Kas tekös siinä.\n\n-- Tottahan jo minäkin taas vuorostani.\n\nIstuttiin entisille paikoille.\n\n-- Miten se meneskelee Halkilahdelta nykyisin?\n\n-- Niinkuin märkä palaa. Kosteata meillä on väliin, riimuksenkin\npäällä.\n\n-- Kuinka niin? Johan nyt syyssateetkin ovat ohitse.\n\n-- Meilläpäs ei ole. Tekaisivat kahdeksannen.\n\n-- Lapsenko?\n\n-- No minkäs sitten! Ja onkin semmoinen vesilintu, että pois tieltä.\n\n-- Tyttökö vai poika?\n\n-- Enpä ole tullut tutkaisseeksi.\n\n-- Siinä minulla vasta vaari. Ette olisi taitanut perustaa, vaikka\nkoiranpenikan olisivat syliinne kantaneet?\n\n-- Kyllä! Tämä on tuottoisampi. Meidän huushollissa on pidettävä\npennistä kiinni.\n\nIstuttiin ja kuunneltiin puistopuiden tuhinaa.\n\nLahtela lopetti äänettömyyden:\n\n-- Koettakaapa arvata, mikä minulla on kädessäni? Sanon etukäteen, että\nolette profetallista sukua, jos ensimmäisellä kerralla oikein arvaatte.\n\n-- Mikäpäs teidän kotkotuksistanne tietää! Halkilahti siristi silmäänsä\nja imaisi savukkeen hehkumaan paremmin nähdäkseen.\n\n-- Sopii tunnustellakin, onko tuttu ihomekko vai ei.\n\nHalkilahti otti kepin käteensä, tunnusteli vartta ja päänlovea.\n\n-- Mutta sehän on kuin anteloisen nokkapää.\n\n-- Eikö tunnu yhtään tutummalta?\n\n-- Eihän tämä vain ole...\n\nÄäni värähti.\n\n-- Kyllä vain se on Halkilahden peruja pieniovisen riihen uunin\nsolasta. Ohikulkiessani osui käteeni ja ajattelin, että ehkäpä tulisi\nsiitä entiselle isännälleen mieluinen kävelykeppi.\n\nHalkilahti tyrskähti pari kertaa, nousi ja käveli sanaa sanomatta\npimeään myllyn taakse.\n\nLahtela oli ymmällä. Eihän tämä ollut Halkilahden tapaista. Mutta kun\nhän tarkemmin muisteli kauniin yksinäisen lahden rannalla rappeutuvaa\ntorppaa, taidokkaasti kaperreltua kenkuraporttia, tasaiseksi kulunutta\nporraskiveä kulottuneine heinätuppoineen, kaikkea, mitä tuo karkea,\nmutta pohjimmaltaan herkkätunteinen mies vuosikymmenien aikana niillä\npoluilla oli iloinnut ja kärsinyt, nousi hänellekin karvaspalainen\nnärästys suuhun.\n\nHalkilahti palasi ja istahti.\n\n-- Minulla on toisinaan niin kehno luonto etten kehtaa sanoakaan.\n\n-- Enhän minä tällä joutavalla mielijohteellani vain loukannut teitä?\n\n-- Se on minulle niin mieluinen muisto etten osaa sanoakaan. Mutta\nymmärrättehän te, että kun lähes neljäkinkymmentä vuotta rähjää,\npyörähtelee saman sahran kääntymillä, ja sitten riuhtaistaan irti, niin\nrevähtäähän siinä jokin oksa ja juuri.\n\n-- Minä olen nähnyt Halkilahden ja ymmärrän sanomattanne monta asiaa.\n\n-- Mutta mikäs täytinen teidät sinne Putkijärven rannalle osuutti?\n\n-- Honkalan Aapo.\n\n-- Vieläkö sekin vanha kälämi polttaa leipää?\n\n-- Tupakkaakin; terveisiä käski tuoda entiselle riitakaverilleen.\n\n-- No voi elävä eine! Sen päävärkki on aina ollut vähän keveämmällä\naineella lastattu, luulenpa melekein, että toinen pää painaa enemmän,\nainakin jos se itse pääsisi punnitsemaan. Muuten mukiin menevä naapuri.\n\n-- Ainakin bentsiiniä pumppusi virheettömästi.\n\n-- Pumppaa se, pumppaa se muutakin, on se semmoinen porvali. Mutta\noikeinko te poikkesitte Halakilahdessa? Vaikka siinäpähän se ihan\nraiteessa.\n\n-- Ja niin kaunis portti, että ympärilleen katseleva ihminen ei ohi\nvoisi ajaakaan. Varmaan teidän tekemänne?\n\n-- Minähän sen rustasin jo siihen aikaan, kun riiasteltiin akkavainaan\nkanssa. Se oli Väisälässä piikana -- ainahan sitä naivalla jolopilla\njoitakin kotkotuksia. Tuli toisinaan tultua niin myöhään kotiin, ettei\nkehdannut enää maatakaan panna. Jotakin siinä joutessaan lastukolla\nveisteli ja nakerteli. Kun isä sitten kompuroi portaan päähän\nensimmäisille aamuasioilleen, niin ihmetteli, että onpa se poika tänään\nvarhainen. Niinkuin olikin.\n\n-- Siinä on varmaan ollut puulukko, näytti jätteistä siltä?\n\n-- Ovatko särkeneet jo sen?\n\n-- Koivupanta, vähän tökerötekoinen.\n\n-- Voi noita riivatun vätyksiä! Se oli semmoinen lukko, että sitä ei\navannutkaan ukko kuin ukko.\n\n-- Ajattelitte, että pitää vannottaa omansa varmaan korjuun.\n\n-- En tiedä, mitä tuli ajateltua ja kotkoteltua, vaikka kyllä se sen\npuolesta nätti salakka oli. Taloonkin olisi naitu.\n\n-- Te olitte varmaan itsekin pulska poika?\n\n-- Tiedä pulskuuksista. Mutta ainakin oli polovesta taittuvat sääret.\nTaisi siihen aikaan naamarustinkikin vivahtaa enemmän ihmiseen kuin\nmuuhun luontokappaleeseen.\n\n-- Varmasti.\n\nIstuttiin ja tuumattiin. Lahtela olisi mielellään jatkanut matkaa\nmaantielle -- oli semmoinen tunne, mutta Halkilahti oli avannut\nkonstikkaan porttilukon, ties kuinka monennen kerran, ja oli\nastelemassa pihaan päin.\n\n-- Entä kaivo ja sauna? Oliko kappa edes vedessä, vai oliko päästetty\nravistumaan?\n\nSiinä se tuli ensimmäinen. Lahtela mietti, ennenkuin sanoi:\n\n-- Kuulkaapa, Halkilahti! Te olette viisas mies, minä taisin olla tyhmä\ntuodessani teille tämän anteloiskepin. Mutta eihän siitä nyt enää\nmihinkään pääse. Ei ryhdytä ratkomaan tylsällä veitsellä arpeutuvaa\nhaavaa. Puhkaistakseni suoraan: sanko oli hävinnyt kokonaan ja kaikki\nmuu päässyt pahoin ravistumaan. Katselin ja kuvittelin kaunista\nkotipaikkaanne sellaisena kuin se oli ollut teidän lähtiessänne.\nMuistakaa tekin samoin.\n\n-- Voi sun p--le!\n\nSe pääsi väkevästi ja suurella hartaudella. Heikki ei muistanut\nkuulleensa ennen niin väkeväväristä sanaa. Halkilahdeltahan kyllä\nuseinkin lipsahteli sen nuorempi veli, mutta se tuli aina niin\nkissanluukusta pujahtamalla, ettei sitä enää edes huomannut. Pitkähkön\nvaitiolon aikana hän tuli mietiskelleeksi sitäkin, olisiko tuollainen\nluukusta lipsahtava pikku pee sen pahempaa kuin jonkinlainen kerkeän\nkielen varaluisti, ja sitäkin, eikö voimasana eräinä hetkinä ja eräillä\nyksilöillä itse asiassa ollut vain pohjimmaisen sähkölatauksen\njyrähdys, niinkuin Jumalalla aikoinaan, kun hän kirosi käärmeen,\nMooseksella, kun näki kultaisen vasikan, tai Väinämöisellä hänen\nkuunnellessaan suupaltin Joukahaisen vätystietoja.\n\nSade, mikä jyräystä seurasi, herätti hänet liian viisaista\nmietteistään.\n\n-- Että tuo Pajusen hylyky kehtasikin! Ja minä kun ihan itsestäni tälle\nvietävälle tuhannen markkaa vielä hintaakin alensin sillä välipuheella,\nettä pitää paikat kunnossa, portit ja kaivot ja veneteljot ja kaikki.\n\n-- Ettekö te suoraan myynytkään sitä taloon? tuli Lahtelan kysyttyä\ntarkemmin miettimättä.\n\n-- Mihin h--vetin taloon? Onko se saivaren munima myynyt sen vielä\ntaloonkin?\n\nTäytyi myöntää, vieläpä sekin, että pellot olivat olleet yhteen mittaan\nliian kauan heinällä.\n\n-- No voi minun päiviäni! Tässä maalimassa ei kukaan ihminen ole tehnyt\ntyhmempää kauppaa kuin minä jästipää silloin. Ja eikö nyt sitten miehen\nsanaan voi edes sen vertaa luottaa!\n\nEnhän minä sitä taloon olisi myynyt, Kinnarin kitupiikille, vaikka\npeukalonsa olisi nylkenyt. Pitipä olla pässinpalli, kun ei tullut\nmerkattua mitään kauppakirjaan.\n\nLahtela koetti johdatella vanhoihin muistoihin, niemen halkomalle\nlahdelle, riippakoivurantaiselle järvelle, mutta toinen oli kuin\ntervautunut askeliinsa.\n\n-- Olivatko kattoja edes korjailleet ja akkunatkaan edes ehjinä?\n\nKun läksyään ei osaa, niin joka kysymys panee häkeltelemään kuin liian\nkuuma peruna. Vaikea oli kertoa, että ennen hellin huolitellut katot\nolivat kuin soraseulat, että katoksen kurkihirsi oli puoliksi poikki,\ntuvan akkunoissa ei ruudun sirua ja astinkiven reiässä kulottunut\nheinätupsu.\n\nLahtela kiersi, että kaikki oli rempallaan, niinkuin hän jo äsken oli\nsanonut. Mutta siihen Halkilahti jo toki jätti ja hynttäsi juoksu\njalkaa rantaan. Toiselta pääsi helpotuksen huokaus. Hän ei ollut käynyt\nsiellä ollenkaan.\n\n-- Vai ette käynyt rannassa! Siinä oli sitten vähän veleho putama ja\nveikeämmäksi minä sen vielä laitoin.\n\nOli. Nyt oltiin oikealla ladulla. Muistelija jatkoi, toinen kuunteli.\n\n-- Se oli semmoinen mukava heinätön kouru, niinkuin äyskärin suu. Minä\nrakentelin ja muurasin pellon pulterikivistä siihen kahden puolen\npuolentoista kyynärän korkuiset äyräät. Olipahan sitä tavaraa vielä\njäämäänkin.\n\nSitten soutelin varhaisina kesäaamuina, väliin ruokaperäisilläkin\ntoiselta puolen järven hienoa tiimalasihiekkaa siihen tiensuuhun,\näyskärin kitaan; akkakin lähti väliin soutamaan, rivakka olikin\nvetämään.\n\n-- No siitäpä tuli mukava ranta.\n\n-- Äläkääpä huoliko! Ei se vielä ole, mikä se oli. Minä olen\npohjimmaltani hyvin laiska mies ja vaivaan mieluummin järkeä kuin\nruumista. Tuumasin ja tuumasin, että mitenkähän tuohon saisi veneenkin\nnousemaan, ettei tarvitsisi vetää. Juolahti mieleeni, mitä pikkupoikana\nolin Hollolanlahdessa nähnyt, kun ma juoksin asikkalalaisten mullien\nhännässä Helsinkiin. Eikö tuo keveä vene mahtaisi nousta niinkuin\nvettynyt tukkikin? Laitoin rullat ja reunuspuut, itse talon pajassa\nkalakuttelin laakerit, ja eräänä iltana oli hökötys sitten hiekalla,\ntoinen puoli järvessä. Akka tuli ihmettelemään ja naureskelemaan.\nPotkaisin veneen järvelle ja annoin luistaa niin pitkältä kuin omaa\nmenoaan meni. Sitten vetäisin airoilla viisi kuusi kertaa hartian\ntakaa.\n\n-- Ja nousi ylös?\n\n-- Nousi, kurahti kuin vesikäärme! Mutta en ehtinyt nousemaan, enkä\nedes kehaisemaan, ennenkuin kurahti toisen kerran, hurahti järvelle\nkauemmaksi kuin äsken olikaan. Ja akka nauroi, että mutkissa\nkiemurteli.\n\n-- Arvaahan sen.\n\n-- Äläpä huoli, sanoin minä. -- Se parhaiten nauraa, joka viimeksi\nnauraa. Nykäisin taas viisi, kuusi kertaa, tempasin airot hankatapista\nja töppäsin hiekkaan. Sis-so! Eipä enää hurahtanutkaan.\n\n-- Mutta siinä sai olla tarkkana, että osasi topata oikeaan aikaan.\n\n-- En minä sille silimälle jättänyt, hunteerasin ja tuumiskelin taas.\nSeuraavana ehtoona oli siinä loukkulauta ja liipasinpeli, veneen\nrunkopuu painoi sen alas, ja kun perä ehti yli, niin lupsis, pönkkä\ntoppasi vastaan. Akka sanoi, että olet sinä aika eläväinen, mutta minä\nheitin vastaan, että niinpähän tuota olet sinäkin, tavallinen sätkäle.\n\n-- Yhdessä te varmaan sitten kävitte kalassakin?\n\n-- No kuinkas muuten, kun ei ollut vielä poikaakaan. Minä sousin ja\nakka puikkaroi verkkoa.\n\n-- Eikö se ole tavallisesti toisin päin?\n\n-- Meillä oli näin päin. Se oli kätevä ihminen semmoisiin, laski niin\nriivatun nätille mutkille, että lahna säkeentyi, vaikka olisi uinut\nsilmälasit päässä. Ja sitten minä nykäisin veneen teljoille. Lupsis,\nsanoi perälauta, joka merenteerasi samaa kuin että ala laputtaa.\n\n-- Varmaan se oli hauska valkama.\n\n-- Oli se! Pyhäaamuisin, kun ei ollut kiireitä, pistettiin verkot\nvapeille, kalat lähdeveteen ja alettiin leikkiä paratiisia. Ei ollut\nuimapukuja eikä muita viikunanlehtiä, vain Luojan tikkaama aataminpuku\nja eevanpuku. Heitettiin kelteisillemme veneen viereen hiekalle, ja\naurinko hekotti joka paikkaan niin turkasen lämpöisesti. Mitäpä me\nkaksi nuorta ja hurjaa siitä, mitä ihmiset sanoivat.\n\n-- Kenellä siinä piti olla sanomista.\n\n-- No niinhän minäkin meinasin ja sanoinkin, oma mun hiekkani ja oma\nmun pyllyni, mutta siitäkö ne halavatut muuta kuin yltyivät, oikein\npapille asti kanneltiin, miten jumalatonta elämää meillä muka eletään.\nJa eikö juupeli eräänä päivänä ajakin sitten itse kirkkoherra\npihaportille, tiedä vaikka olisi koiruuttaankin, se oli semmoinen,\npaljon syntisempi ja parempi ihminen kuin Kinnarit ja muut tekopyhät\ntikunhalkaisijat luulivatkaan.\n\n-- Valittavat, että Halkilahti elää täällä epäsiveätä ja sopimatonta\nelämää vaimoineen, aloitti.\n\n-- Yks vaimohan minulla vain, karitsainen, köyhällä miehellä, sanoin\nminä, eikös se niin ole herra rovastin kirjoissakin?\n\nVeti ukon suuta viuruun, mutta koetti olla totinen.\n\n-- Niinpä tietysti, vaikka tässä meidän kielessä sanotaan niin. Ovat\nvalittaneet, että Halkilahti makailee vaimonsa kanssa ilkialastomana\njulkisilla paikoilla.\n\n-- Entä sitten? sanoin minä ja olin niinkuin ei mitään.\n\n-- Mutta eihän se sovi, ymmärtäähän Halkilahti...\n\n-- Kyllä se sopii, on jo monta kertaa koetettu, penäsin vastaan. --\nIlimainen auringonlämmin tekee niin hyvää köyhän sielulle ja ruumiille\nja munaskuille.\n\nUkolta pääsi hörönauru ja sittenhän se meni sitä perää lälläksi koko\nripitys, tokko tuo lie tosissaan meinannutkaan. Yritti kumminkin vielä,\nkun viran puolesta oli asialle lähtenyt:\n\n-- Pitäisi kumminkin ihmisten tähden välttää julkisia paikkoja.\n\n-- Onko minun rantani ja venevalakamani mikään julukinen paikka, piru\nvie! lipsahti minulta vahingossa, kun pisteli jo vähän vihaksenikin.\n\n-- So, so, ei pidä nyt kiivastua, rauhoitteli rovasti, tottapahan\nhuomasi itsekin olevansa heikolla asialla, Mentiin katsomaan rantaa, ja\nukko ihastui kovasti, varsinkin veneteljoon, merkkaili paperillekin\njoitakin riitinkejä siitä. Sitten tarkasteltiin ulompaakin sitä\njulukista paikkaa, ei mihinkään näkynyt, jollei ympäryskivelle kivunnut\nkiikaroimaan, paitsi tietenkin lahden taakse, mutta sinne oli puoli\nvirstaa matkaa.\n\n-- Jospa ne ovatkin katselleet sieltä tai järveltä, älysi rovasti, kun\nei muutakaan keksinyt.\n\n-- Paljon mahdollista, mutta kyllä sitä kiikaroimalla löytää paljaita\npaikkoja enemmänkin, löytää vaikka ison pappilan uimalaiturilta, vielä\nhemaisevampaakin väläkettä.\n\nRovasti nauroi ja myönteli, mutta ei jatkanut enää siitä asiasta.\nMuusta puhuttiin vielä paljonkin, -- se olikin oikein laatuun käypä\nmies, kun lähemmin tuli tuntemaan.\n\n-- Mutta tiesikö hän, että te Ingersolliakin harrastelitte? tiedusti\nLahtela väliin.\n\n-- Kuka peijooni teille jo siitäkin ehti?... Ai, se Honkalan kääkkä.\nVoi, voi, se olikin eri nuohaa niihin aikoihin! Eihän rovasti, kun\ntutuiksi tultiin, mutta sattui nuori apulaispappi, pystynokkainen ja\nsuurisuinen mies, joka luuli olevansa vähintään keruupi paratiisin\nportilta. Otettiin yhteen monet kerrat. Luulen, että minä osasin\nraamatun melekein yhtä hyvin kuin sekin, mutta sillä oli siinä\nsuhteessa hyvä puoli, että se pääsi pöntöstä heittelemään. Ja kyllä se\npoika lastasi! Minä olin vähintään kentraali sen toisen herran\ntellingeillä. Mitä minä niistä! Ei se Jumala, joka loi taivaan ja maan,\nkatsele kauankaan semmoisen paimenen helemojen välitse, se nousee vähän\nväljemmille näköaloille. Sanoin minä joskus sen sille vasten partaakin.\n\n-- Te olette taitanut lukea paljonkin kirjoja?\n\n-- Mitäpä häntä niin kovin paljonkaan, ei ehdi eikä näekään tämmöisillä\nsilimillä. No, jos ma toden sanon, niin menin minä kirkonkylän\nlainaston yhteen kertaan ja alun toiseenkin. Ja on tullut katseltua\nvähin täälläkin. Mutta näkö tahtoo jo tehdä kiusaa, kun pakkaavat\nolemaan niin pientä ränttiä. Sehän se on viime vuosina ollut kuin lähde\npensaan alla, mitenkäpä sitä oikeastaan iliman olisi toimeen tullut ja\nkaikkia unohtanut.\n\nParituntinen oli vierähtänyt. Joku kelvoton olisi ehtinyt vaikka\nmuutamia jyvävaunuja kairata. Halkilahti nousi.\n\n-- Keppi, keppi! muistutti Lahtela.\n\n-- Oikeinko te tosissanne sen minulle? Kiitosta vain.\n\nÄäni värähti, oli muutenkin jo kiire myllyn taakse.\n\n\n\n\n26.\n\n\nKerttu ja lapset tulivat talvikuukausiksi kaupunkiin. Karjakolle ja\napulaisille täytyi luvata erinäisiä hyvityksiä siitä, että suostuivat\njäämään Loviisan komentoon, ja Loviisaa toiselta puolen vannoteltiin\nuseita kertoja.\n\nEi saanut tuiskia eikä pauhata. Eivät nykyajan ihmiset ymmärrä, ne\ntahtovat oman vapautensa. Kun työnsä tekivät, niin antoi olla.\n\n-- Niin, ja sitten väännetään koko talo nurin.\n\n-- Eiväthän ne, omathan niillä on kamarit.\n\n-- Niin aina. Omat kamaritkin niillä pitää olla, ja peilit ja\nkuvataulut ja alastomat ihmisenroikaleet pussailemassa, hyi jo!\n\n-- No, no, täytyyhän nuoria ymmärtää, kullakin aikansa.\n\n-- Minulla ei ole ollut semmoiseen aikaa. Eikä siihen aikaan kukaan\nkunnon ihminen iljennyt semmoisia seinillään nähdäkään, ei jo!\n\nTäytyi tyynnytellä ja sesetellä, luovia ja neuvotella. Sattuisivat\nvielä kuulemaan, niin menisi karille koko karkausyritys.\n\n-- Kyllä minä tuvanpuolen hoidan, ei sen puolesta, kun pehtori vain\nkatsoo miehet ja ladot ja vilja-aitat.\n\nSe oli hauska talvikausi. Ei ollut ollenkaan vierasta apulaista. Joka\nilta oli kuin pieni yllätyksellinen perhejuhla, olipa niitä toisinaan\naamuisinkin, niinkuin Kyöstin syntymäpäivänä.\n\nEi muistettukaan aikaisemmin helmikuun viimeistä. Tuleva sankari veteli\nitse jo leposohvalla unia kuin tupahirsiä.\n\n-- Mitä nyt, kun kaupatkin ovat jo kiinni?\n\n-- Mutta jotakin on saatava.\n\nOlihan äidin kaapissa aina jotakin, niin tyhjä se ei ollut tyhjänäkään:\npiparkakkua, keksiä, rusinaa ja kurttuinen appelsiini. Mitä isä ja\nHeikki keksisivät?\n\nPantiin viisaat päät yhteen ja mietittiin.\n\n-- Mitähän jos auto?\n\n-- Sillä on.\n\n-- Entä hevonen?\n\n-- Keipparihan oli tuotu mukana, ihan ensimmäisessä lastissa.\n\n-- No johan nyt ihme.\n\n-- Isä, jo minä tiedän! Lentokone!\n\n-- Oho, eipä vähän mitään. Luuletko sinä, että tässä niin vain käden\nkäänteessä lentokoneita rakennellaan?\n\n-- Mikä tämä miehisille miehille, naureskeli äiti käyden poikansa\nliittolaiseksi.\n\n-- Sehän kuuluu jo poikien partiovaatimuksiin, säesti Liisa. Kaikki,\nmikä oli jotakin erikoista, kuului partiovaatimuksiin.\n\nMikäpä siinä yhden auttoi.\n\nMutta ne vehkeet! Lohjennut ruuvitaltta, vasarankynä ja linkkuveitsen\nrapa. Myllyssä olisi ollut, mutta kukapa sinne, kun pyrysi ja tuuli.\n\nJa mistä siinä kahakassa otti aineitakaan? Täytyi sähkölyhdyn valossa\nkompuroida ullakolle. Laudanpala ja toinen vähän pienempi, siinä koko\nsurkea saalis.\n\n-- Keittiössä on korinpohjana faneerinpala, muisti Heikki.\n\nTottahan tuota järki-ihminen tekee kolmesta laudanpalasta yhden\nlentokoneen. Noin, ja noin ja näin! Niin vainkin. Hyvien neuvojen\nantaminen on maailman helpoimpia asioita.\n\nNirsittiin se pitempi laudanpala sopivasta kohdasta poikki. Se oli\nhikistä hommaa. Lauta oli sitkeän pihkaista räkämäntyä ja veitsi tylsä\nkuin onneton, niskoista lisäksi lutkavainen. Hyräiltiin laulunpaloja ja\nvihellettiin sellaisia pätkiä, että äiti toisinaan nikkasi silmää. Kun\noli tarpeeksi joka puolelta kaulattu, koetettiin tuolin reunaa vasten.\nMeni poikki, että rutkahti.\n\nKeittiöstä saalistettu faneerinpohja oli kuin tilattua ainesta,\nkolmilevyistä, puolensentin vahvuista. Siitä tuli erinomainen taso.\nPiirreltiin kynällä puolelta ja toiselta, sitten lattiaa vasten\nveitsellä, että rotisi.\n\n-- Älkää vain mattoon! varoitteli vanhempi päällysmies.\n\nMitenpä semmoisella veitsellä korkkimattoon? Ei olisi taitanut olla\npahoin naarmuutumisen vaaraa, vaikka polvea vasten olisi sattunut\nvinskahtamaan.\n\nLentokone alkoi jo hahmottua ja mestarit ihan lämmetä.\n\n-- Mistä pyörät, vai suksetko alle?\n\n-- Pyörät tietysti. Tästähän tulee maakone.\n\n-- Joopa joo, aivan niin. Mutta mistä semmoiset pyörätkään otti? On\nmyöhäistä tilata Lahden tehtaalta.\n\nHeikki tarkasteli varastojaan, löytyi remontti-ikäinen peltiauto.\n\n-- Siitä! Jopahan taaskin onnesti.\n\nHeikki katsoi ja käänteli. Sen voisi vielä korjata, kone oli ihan ehjä,\njäähdyttäjä ja numerolaattakin.\n\n-- Uhraa pois, saat kaksikymmentäviisipenniä pyörästä, ja yhteinenhän\ntämä on asia.\n\nPoika suostui, ei sanonut kumman vuoksi, yhteisen asian vai\nkaksikynimenviisipennisten.\n\nPotkuri tehtiin lyhyemmästä Iaudanpalasta, halkaistiin puukolla ja\nvasaralla. Se oli hyvin kieroa puuta, tässä tapauksessa vain eduksi,\nmikä osoitti, että paitakin palvelee usein hyviä tarkoituksia. Sitten\nvielä pienempää nappulaa ja veiviä ja akselia.\n\n-- Mutta mikä nimeksi tälle lintuselle?\n\nMietittiin taas joukolla. Lokit, Tiirat, Ilmattaret.\n\nKaikki vanhoja ja aikaisemmin varattuja.\n\n-- Kisu! kiljaisi Heikki, joka oli melko kekseliäs näissä ja tunsi\nmuutenkin paremmin sankarilentäjän mielialoja.\n\nRistittiin Kisuksi. Liisa haki pensselinsä ja yhdeksänlaiset\nvesivärinsä, sekoitteli siernoja ja violetteja.\n\n-- Osaatko hakaristin?\n\nTytön huuli venähti. Nähtävästi hakaristi kuului partiovaatimuksiin.\n\nKisu tuli suurin punaisin kirjaimin keskelle ja siniset hakaristit\nkahden puolen.\n\nTotta totisesti! Sitä ei olisi halusta vaihtanut Suomen armeijan\nvanhempimallisiin.\n\nOmpelulangasta kierretty nuora vielä potkurin akseliin. Sen piti olla\nnäkymätön, mutta vahva.\n\nMatala pöytä nostettiin pojan sängyn viereen, Kisu keskelle,\nomatekoinen onnentoivotuskortti tason keskelle ja muut antimet\nympärille sopivaan järjestykseen.\n\nEi mitään puuttunut kuusivuotiaan miehen syntymäpäiväpöydästä.\n\nAamulla laulettiin neliäänisesti: Kyösti kulta, Kyösti kulta, Herää jo,\nHerää jo!\n\nPoika heräsi ja hieroi silmiään, huomasi pöydän ja asetukset.\n\n-- Lentokone!\n\nSiihen sisältyi niin paljon elämisen tunnetta ja riemua, että aikuinen\nei olisi voinut tulkita sitä tunnin esitelmällä.\n\nHeikki raivasi vähän tietä ja nykäisi näkymättömästä narusta riemun\nkapineen sängyn peitolle.\n\nHei vain! Poika käänteli ja tavaili.\n\n-- Kisu!\n\nJuhlapäivä alkoi loistavin entein.\n\nTavallisesti syötiin keittiössä. Paljon puuroja, juurikasveja, marjoja,\nverikin niitä veti ja vaisto kaipasi \"vitamiinoja\".\n\nKun katettiin isoon ruokasaliin, oli se juhlatapaus. Ihan hiljaisiksi\nveti miehet pöydässä.\n\nJoskus käytiin elokuvissa, useammin olisi käyty, jos olisi ollut\ntasavalta.\n\nMutta mäkeen sai mennä melkein milloin vain.\n\nKonttorin rapun edestä myllylle oli hyvänpuoleinen mäki, komeat\nlumireellä lasketut laidat kuin ainakin hyvässä kelkkamäessä. Yksi\nhuono puoli oli tässäkin lystissä. Ei ollut kuin yksi kelkka. Ei sillä\nehtinyt kylliksi, vaikka kuinka olisi sovitellut ja vuorotellut.\n\nHätä keinot keksii. Keittiön kaapissa oli suuri emaljinen pesuvati.\nHeikki haki sen. Äiti ei sattunut olemaan sisällä, olisi taitanut\nkysäistä.\n\nHeikki lasketteli, että helisi. Vati oli kivempi kuin Kyöstin kelkka,\nkun sai olla karusellissa saman tien.\n\n-- Mistä tuo vati noin kuhmuihin? ihmetteli äiti seuraavana aamuna.\nTutkittiin ja tunnusteltiin. Oli vähällä, ettei poika joutunut uuteen\nkaruselliin! Sovittiin muuten. Voihan sitä käyttää vielä perunan\nkuoriin ja tuhkan keruuseen.\n\nMutta kelkkakaruselliksi ei saanut enää käyttää.\n\nIltaisin ja varhaisaamuisinkin lueskeltiin. Ihme, miten paljon kolmena\nkuukautena ehti. Luettiin itsekseen ja ääneen, useimmiten Kerttu,\njoka Heikin mielestä luki paremmin kuin hän ja omasi kauniimman\näänensoinnun. Kertun mielestä se tietysti oli päänsilitystä, mutta eipä\nsellaisista asioista riidelty kuin nauraen; heikomman täytyi alistua.\n\nHelmikuun lopulla päivien pidetessä alettiin aamuisin hiihdellä.\nMolemmat ihan vartavasten suksille. Mitähän Loviisa olisi sanonut?\n\nMyllyn pihasta oli lyhyt taipale metsäisille maille. Heikki suunnitteli\nkeveähkön murtomaaladun ja sen varteen itseään varten muutamia\nkonstikkaampia silmukoita.\n\nKerttu oli aluksi ymmällä. Mitä ihmettä tuolta riippakuusen alta piti\nhakea? Jos jäisi oksaan riippumaan kuin Daavidin kapinallinen poika.\nPiti kumartaa, ettei jäänyt.\n\nEntä tuonne kivelle? Älä hulluttele! Tässähän taittuvat sukset ihan\nvarmasti. Ei mitään, antoi mennä vain. Kantapäät räpsähtelivät ja tuli\nkomea akka. Ukkopa se oli.\n\nNiitylle päästessä piti tietysti heti veräjänpielessä kääntää, niinkuin\nkeskimmäinen sarka ei olisi ollut yhtä hyvä kuin laidimmainen ja vähän\nparempikin.\n\nMiten tuommoisesta mäestä susikaan? Saksi, saksi! Kumma ihminen, kun ei\nosannut jaloillaan saksia, vaikka koko ikänsä leikkeli käsillään!\n\nMutta kotiin tultiin turkinpunaisina ja hurjaniloisina! Vallan syliksi\npiti kaapata, nostella ja hullutella niinkuin nuorena ennen. Mitähän\nLoviisa olisi sanonut! Ja Halkilahti ja miehet, jos sattuivat näkemään!\nHalkilahti! Ja äyskärinsuu! Mitä sinä sanoit? Heikki kertoi nauraen\nHalkilahden valkamasta.\n\nAnnettiin kylmä pyyhe, toinen toiselle. Ja sitten kuiva karkea pyyhe.\nEikö sinulla ole enää karkeampipintaisia? Ole siinä, kun ilmankin jo\npunoitat kuin karstan jäljeltä!\n\nÄläpä vielä mene. Mylleröidään. Eikös ja mylläröidään! Vaikka niinkin!\nSopii näihin keksiä myllärinkin liikkeitä. Keikutusta, nytkytystä, hei,\nhei, hei! Niska alas, nokka maahan, noin, noin, noin! Mylly-Matti säkin\nkääntää päin, päin, päin! Maija sotkee taikinata näin, näin, näin!\n\nNo, mihin nyt? Et mihinkään mene hieromatta. Hivutusta ja\nkauneushoitoa. Kurttuja vetää. Mihinkö? Tuohon noin. Hinkkaa, hinkkaa,\nkas noin. Katosi. Katso kummaa, miten pian hävisi.\n\nMikäs varatyyny itselläsi? Missä? Eipä ole. Tännepäin ja tuonnepäin.\nViisi kertaa sisäänpäin. Oletko ennen nähnytkään tuommoisia\nvatsalihaksia? Lahtelan nuorella isännällä oli paljon komeammat. Niin,\nmutta hänhän oli nuori mies ja hiihtäjä.\n\n\n\n\n27.\n\n\nBergmanin ja vapaaherran välit tiukkenivat ja hivuutuivat säie\nsäikeeltä kohti lopullista katkeamista; eivät taitaneet erikoisempia\nrakkaudensäikeitä alkuaankaan olla.\n\nKarille ajautunut maanostokysymys ja Bergmanin suora kielteinen\nkannanotto siinä oli ensimmäinen suuri paukaus, jota vapaaherra ei\nhevin unohtanut. Pienempää rapinaa seurasi perässä: kaupungin asioissa,\nyhteisissä liikeasioissa, yksityisasioissakin; olikohan loppujen\nlopuksi pohjimmaisena syynä se, ettei kaksi aurinkoa mahtunut samalle\nplaneetalle.\n\nKaupungin ainoan porvarillisen sanomalehden älykäs ja joustava\ntoimittaja tarvitsi kaiken valtiomiestaitonsa selviytyäkseen pahoin\nkastumatta siitä kurimuksesta. Vapaaherra omisti osake-enemmistön,\nkaupungin herra hallitsi yleisiä asioita, ehkä enemmistön\nmielipiteitäkin. Luovi siinä sitten kolme kertaa viikossa\npääkirjoituksinesi ja paikkakunnan viime uutisinesi astumatta\nkummankaan herkkätuntoisille liikavarpaille. Siinä oli pähkinää\nkerrakseen.\n\nMylly oli näihin saakka säilynyt Pitkäkosken mukautuvan liikeälyn ja\nLahtelan eristäytyvän passiivisuuden ansiosta puolueettomana alueena.\nMolemmat herrat kävivät säännöllisesti kokouksissa panssaroiden kylmään\nkohteliaisuuteen. Vapaaherra katseli etäisempiä perspektiivejä komean\nnenänvartensa osoittamaan suuntaan. Toinen herra pureskeli\nsikarinpäätä, katsellen mihin milloinkin halutti. Maailmasta ei\nylimalkaan löytynyt niin häikäisevää pistettä, mitä hän ei olisi\nkärsinyt katsoa, paitsi tietysti aurinko, mutta se ei paistanut\nkonttoriin niihin aikoihin kun kokouksia pidettiin.\n\nKaupungin herra oli rohkea, mutta vapaaherra oli älykäs. Eräässä\nmerkitsevässä yhtiökokouksessa hän teki vedon, joka sai vahvahermoisen\nvastustajan puraisemaan sikarinsa päästä liian pitkän palasen.\n\nHyrkäs oli unohtanut kokouksen niinkuin tavallisesti, -- tiedettiin\nhänen olevan ulkomailla --, mutta vapaaherra, kauppaneuvos, Viipurin\npuolen mies ja pari kolme muuta etäisempää istuivat paikoillaan.\n\nKauppaneuvos valittiin taaskin puheenjohtajaksi. Hän kiitti kunniasta\nsorvaillen johtolauseitaan ja silmälasejaan. Alkupykälät nuijittiin ja\nmerkittiin. Tuli johtokunnan vaali. Eräs oman kaupungin hyväntahtoinen\nja sopuisa kuponkimies kiiruhti ehdottamaan entisiä; kun hyvät oli\nsaatu, niin mitäpä vaihdosta, oltiin kiitollisia, jos suostuivat\njatkamaan.\n\nViipurilainen pyysi puheenvuoron, esitelmöi laajasti myllystä ja\nmyllyntakuisista. Hänellä ei ollut mitään entisiä vastaan, ei\nensinkään, päinvastoin oli kuullut pelkkää kiitosta jo ennen kuin\nyhtiön osakkaaksi tulikaan. Mutta veren vaihdos oli toisinaan myöskin\nhyväksi, niinkuin maatalous- ja karjatalous- ja kansantalousmiehet sen\nkokemuksestaan tiesivät.\n\nKun yhtiöllä oli onni ja kunnia lukea osakkaakseen sellainen älykäs,\nlaajatietoinen ja vaikutusvaltainen mies kuin vapaaherra von Sidensnör,\nei hän voinut olla ehdottamatta sekä sydämestään toivomatta, että tämä\nhieno persoona pääsisi läheisesti vaikuttamaan meille kaikille\netutärkeän liikkeen jatkuvaksi menestykseksi.\n\nHän huokaisi. Huone oli hiljainen, vapaaherra katseli akkunantakaisiin\netäisyyksiin.\n\n-- Saanko pyytää herroja tekemään lisäehdotuksia, vai katsotaanko jo\ntehdyt riittäviksi?\n\nKauppaneuvoksen ääni ei sointunut ollenkaan. Seurasi kammottava\nhiljaisuus.\n\n-- Puheenjohtaja!\n\nBergman pyysi. Hiljaisuus herkistyi silmiksi ja kurviksi.\n\n-- Minä en rakasta pitkiä puheita, olen paksunahkainen, mutta tunnen\nhelposti makkaran käryn. Minä kieltäydyn.\n\nLahtela pyysi puheenvuoron pyytäen vapautusta ja ehdottaen Bergmania\ntilalleen.\n\n-- Ei missään tapauksessa!\n\nSe jyrähti kuin bassotorvesta, ilman etulurituksia ja pyyntöjä.\n\n-- Tässä on kiinni pääomia yhdellä ja toisella. Peräsimessä tarvitaan\nmiestä, ei titteliherroja.\n\nHyvin kiusallinen äänettömyys. Vapaaherra von Sidensnör ei kääntänyt\nedes päätään. Erinomaisen hieno mies. --\n\nKukaan ei pyytänyt puheenvuoroa. Kauppaneuvos puhalteli ja sorvaili\nlasejaan, kakisteli kurkkuaan ja pääsi kuin pääsikin sanoihin:\n\n-- Käytetyistä puheenvuoroista, tuota tarkoitan, puheenvuoroista, ynnä\nmuusta, ynnä muusta, saanen tehdä, sallittaneen minun tehdä se\njohtopäätös, ettei äänestystä tarvita.\n\n-- Ei tarvita! jyrähti ukkonen vahvistukseksi. Kynän isku pöytään oli\nsen rinnalla vain heikko napsaus.\n\nPuheenjohtaja nousi ja yritti aloittaa ylistyspuhetta nyt omasta\npyynnöstään eroavalle monivuotiselle johtokunnan puheenjohtajalle.\n\nBergman nousi ja puraisi sikarinpään, sentin verran liikaa, otti\nhitaasti päällystakkinsa, lakkinsa ja keppinsä, sytytti sikarin ja meni\npäätään kääntämättä.\n\nSe mies ei sitten välittänyt tavoista enempää kuin sika hopealusikasta.\nJa minkä vuoksi vaatenaulakonkin piti olla konttorin puolella?\n\nKauppaneuvoksen muistopuhe loppui kuin kiveen töksähtäen,\nviipurinpuoleinen mietti, mitähän mietti, mutta vapaaherra katsoi\nlaajanäköisemmin etäämpänä tasoittuviin perspektiiveihin.\n\nMuita aikaa vieviä asioita ei yhtiökokouksessa ollut. Herrat\nhyvästelivät ja lähtivät. Viipurinpuoleinen lausui sekä\npuheenjohtajalle että sihteerille ja myöskin vapaaherralle\nmuotokauniita kohteliaisuuksia.\n\nVapaaherra hyvästeli viimeiseksi Lahtelaa.\n\n-- Erittäin hauskaa ja mielenkiintoista tutustua herra johtajaan\nlähemmin. Milloin aiotte kutsua ensimmäisen johtokunnan kokouksen?\n\nSe oli hienosti hoidettu, pehmeä käsi, mutta kylmä kuin sammakon raaja.\nMahtoikohan sydän vaikuttaa ollenkaan kyynärpäästä sormiin päin?\n\nViipurin puolen mies oli oikein arvannut. Vapaaherra toi uutta jalompaa\nverta ja tunsi erikoista intressiä myllyn asioihin. Johtokunnan\nkokouksia pidettiin usein ja lakeijakuski istuskeli piiska pystyssä\npuistokäytävällä.\n\nHänet valittiin johtokunnan puheenjohtajaksi ja siinä ominaisuudessa\nhän pistäytyi myllyllä muulloinkin kuin kokouspäivinä. Oli Bergmankin\npistäytynyt, ehkä vielä useammin, mutta hänen käyntejään ei muistanut,\nehkä sillä, kun eivät jättäneet muistoja. Vapaaherra von Sidensnörin\nkäynnistä jäi aina. Milloin ei työväestö osoittanut tarpeellista\nhuomaavaisuutta, milloin oli pihateillä, rapulla tai konttorissa\njotakin, joka vaivasi hienostunutta makua. Hyvästellessä tuli herra\njohtajalle hieno huomautus, hyvin hieno.\n\nVapaaherra tunsi harrastusta myös muutamiin pikkuasioihin, joista\nedellinen puheenjohtaja ei välittänyt rahtuakaan. Tilikirjat,\nkonttorivälineet, sisäinen työjärjestys kiinnostivat häntä kovasti.\n\nJos kirjat olisivat olleet jonkun huolimattoman hoidettavina, mutta\nneiti Miettinenhän hoiti ja valvoi niitä kuin silmäteräänsä.\n\nTarkka kotkankatse huomasi sittenkin yhtä ja toista. Jossakin,\ntilikirjassa oli tarpeeton sarake, uusittaessa pitäisi hankkia yhtä\npienempi. Kortit! Oliko teillä käytännössä näin kallis järjestelmä?\nEräs toinen oli puolta halvempi ja aivan yhtä tarkoituksenmukainen ja\nkeveämpi liikutella.\n\nEikö kuolleita henkilökortteja käytetty, vaikka toinen puoli oli\npuhdas? Sehän oli tuhlausta! Ja kirjejäljennöksiin käytettiin aivan\ntarpeettoman vahvaa paperia. Ohuempi oli halvempaa, sitäpaitsi\nrekisterijärjestäjiä tarvittiin paljon vähemmän.\n\nNeiti Miettinen punastui, näytteli ja selitteli, lupaili parannusta ja\ntuli seuraavana aamuna konttoriin itkettynein silmin.\n\nToisinaan työskenteli vapaaherrapuheenjohtaja konttorissa pitemmänkin\naikaa, tutkisteli kirjoja, todisteita ja laskutuksia.\n\nOliko tapana jättää laskut neiti Miettisen varmennuksen varaan? Ei\nollut tarkoitus loukata eikä epäillä missään tapauksessa, mutta\nvoisihan huolellisinkin ihminen unohtaa ja erehtyä.\n\nEntä matkalaskut? Kuka ne kontrolloi ja hyväksyi? Entä oliko\nmatkakustannuksista ja päivärahoista tehty merkintä pöytäkirjaan?\nSaisiko nähdä sen pykälän?\n\nLaskun mukaanko? Sehän on kovin epämääräinen ja monella tavalla\ntulkittava käsite. Seuraavassa kokouksessa täytyy ehdottomasti ottaa\nasia esille.\n\nMyös myllyssä, jossa silloin tällöin käytiin, tehtiin moninaisia\nhuomioita. Saivatko toisen vuoron työntekijät odotella vuoroaan\nsisässä? Sehän oli vaarallista sekä moraalisesti että hygienisesti.\nEihän voinut tietää, mitä he vaatteissaan toivat, ja odotellessaan he\nvoivat keskustella mitä tahansa. Joutilaisuus ja ryhmät ovat aina\nvaarallisia.\n\nKuinka usein ja millä tavoin kontrolloitiin työväki poistuessaan? Eikö\nollenkaan? Mutta nehän saattoivat kuljettaa taskuissaan tuhansia kiloja\nvuodessa.\n\nJohtaja rohkeni epäillä tätä väitettä. Suomalainen työmies, silloin kun\nhänellä on työtä ja mahdollisuus ostaa, ei kuljettele salaa taskussaan\nainakaan ruisjauhoja!\n\nOliko todisteita? Ei ollut, mutta eipä ollut toisinpäinkään. Siinäpä\nse. Asia jäi uskon varaan, siksi kunnes kontrolli oli järjestetty.\n\nKassakreditiivi joutui uudistettavaksi. Lahtela ja pankki pitivät\nluonnollisena, että johtokunnan puheenjohtaja tulisi mukaan. Vapaaherra\nesitti eriävän mielipiteensä. Periaatteellisista syistä hän ei mennyt\npersoonasitoumuksiin muuta kuin aivan läheisimmissä afääreissään.\nSitäpaitsi, asiahan meni entistä latuaan.\n\nBergman sanoi muutamia vähemmän kauniita sanoja ja Virkkula katsoi\nenemmän laseilla kuin silmillä. Oliko myllyssä jotakin hullusti?\nMenihän se kumminkin, kun viimeinen bilanssi oli hyvä.\n\nPaitsi päivärahakysymystä tuli seuraavassa ylimääräisessä\nyhtiökokouksessa esille myös johtokunnan puheenjohtajan palkkiokysymys.\nHyrkäs oli kokouksen vaihteeksi muistanut, mutta Bergman oli unohtanut.\n\nJohtajan matkapäiväraha vahvistettiin johtokunnan puheenjohtajan\nehdotuksesta sadaksi markaksi. Kirjuri totesi, että se oli jo kaksi\nvuotta sama ollutkin, sitä ennen seitsemänkymmentäviisi.\n\nHyrkäs olisi kohottanut puoleentoista, mutta oli muissa mietteissä ja\nhuomasi vasta lyönnin jälkeen. Viipurinpuoleinen tahtoi myös kantaa\nkortensa kekoon ja ehdotti puheenjohtajan kuukausipalkan\nviidestäsadasta tuhanteen.\n\nEi kukaan puhunut mitään. Kauppaneuvosta ilmeisesti vähän kaiveli,\nmutta kiinnihän se täytyi lyödä, kun asianomainen itse oli taas\nsyventynyt etäisyyksiin.\n\nHänelle tietysti oli käynyt melkein kuin herra Hyrkäkselle äsken,\nhuomasi vasta liian myöhään. Vaikka toisekseen: hänhän voisi\nintensiivisemmin ottaa osaa liikkeen johtoon, niinkuin osittain oli\ntehnytkin. Hänen ehdotuksestaan oli jo tehty eräitä säästöä tuottavia\nparannusuudistuksia ja voitaisiin vieläkin tehdä. Toinen konttorineiti\noli ehkä tarpeeton ja hänhän voisi omasta konttoristaan lähettää\ntarvittaessa asiantuntevaa apuväkeä.\n\nYlimääräisenä esitti puheenjohtaja kysymyksen työväestön kontrollista.\n\nHyrkäs nauroi ja viipurilainen oli vaiti. Puheenjohtaja koppasi kiinni\nja kirjuri sai tehdä yhden mieluisan pykälän.\n\nKonttori oli taas tyhjänä. Lahtela istahti, mutta tunsi ilman puutetta.\nKoulussa oli lupapäivä ja Liisa oli mennyt kotiin.\n\nHän otti lakkinsa ja lyhyen kävelytakkinsa siitä naulakosta, jonka\nmuutamien mietiskelijäin mielestä olisi pitänyt olla oven toisella\npuolella.\n\nPuisto oli pimeähkö, mutta kaduilla paloivat lyhdyt.\n\nHän oikaisi pitkälle kadulle ja sitä suoraan eteenpäin lyhdyltä\nlyhdylle, kunnes loppuivat. Maantien pää oli hämärä. Hän jatkoi kovaa\nroutaista tietä.\n\nMikähän tuolla nuuskimisella ja nyppimisellä oli tarkoituksena, vai\noliko suuren suvun veri jo muuten noin ohkaiseksi tislautunut?\n\nSarakkeet ja kortit ja myllynpölyt. Päivärahat ja konttorineidit.\nOlikohan suurissa asioissa ja maineessa kulkevan miehen luonne\ntodellakin niin nulju, vai oliko pohjana johdonmukainen pirullisuus?\n\nKonttorineidin palkkahan meni puheenjohtajan palkanlisäykseen eikä\noikein riittänytkään. Hieno veto ja säästö!\n\nJa mikä mies se viipurinpuoleinen oli? Höhlä vai kätyri? Mahdollisesti\nsekoitus kumpaakin.\n\nIlma oli raitista ja askel narskui keveästi.\n\nMitäpä tämä elämä koskaan muuta oli kuin taistelua, suurempaa ja\npienempää. Sopisi vaihteeksi vapaaherrankin kanssa.\n\nViiden kilometrin pylväskö se jo oli? Mihin ihmeeseen ne välipatsaat\nolivat hävinneet.\n\nVielä yksi, niin tulee tusina täyteen. Metsäisellä tiellä ei\nliikahtanut edes hiiri. Kehtasi viuhtoakin niinkuin yleisurheilijat\nkevätteillä.\n\nMinkähänlainen yhteys oli hengellä ja ruumiilla, kun toisen vaikutus\ntoiseen oli niin välitön ja väkevä? Puolituntia sitten oli mieli\nsinappia ja pippuria, nyt nauroi kaikelle.\n\nKuudes patsas ei päässyt pettämään, vaikka vähällä piti ladon\nvarjoisalla seinämällä; käännös ja takaisin. Sivuille, taakse ja\neteenpäin. Varpailla, kannoilla, puolijuoksua kaupungin valoihin päin.\n\nEi kukaan nähnyt eikä kummastellut. Ruumis liikehti ja henki eli.\n\n\n\n\n28.\n\n\nMutta ajan aallot löivät, niinkuin oli sallittu, nousuaalto oli\npienempi kuin luultiin, ja seuraava lasku suurempi kuin otaksuttiin.\n\nTiilitehdas romahti melkein heti, kun \"Laulurastaan\" muuraustelineet\npoistettiin. Ehkä siellä oli jo liiankin tyhjää, vai latojen perustusko\nroutaantui ja liikahteli alavalla saviperäisellä niittymaalla?\n\nStrandberg oli tapansa mukaan tarpeeksi ajoissa etäytynyt hukkuvasta\nlaivasta. Uusi talo komeili nelikerroksisena ja peltikattoisena, kaikki\nnykyiset mukavuudet, lämpimät vedet ja muut.\n\nHikikö siitä oli liikehuoneistoja vuokraillessa, varsinkin kun luultiin\nja seliteltiin, että tämä uusi vähäinen lasku tulisi olemaan entistä\njyrkemmän ja korkeampireunaisen nousun merkkinä. Kemikaalio,\nvalokuvaamo, Singerin asioimisto, paperi- ja lyhyttavarakauppa.\n\nPohjakerros tuotti kuin reseptilehtiö ennen parempaan aikaan.\n\nToiseen tuli hammaslääkäri, asianajotoimisto, vakuutuskonttori ja\nravintola, kolmanteen hotellihuoneet ja neljänteen muutamia\nloistohuoneistoja. Niitä, joita ei heti voitu vuokrata, voisi hotelli\nhätätilassa käyttää erinäisiin tarkoituksiin.\n\nTalon valmistuttua pidettiin iloinen juhla.\n\nSe oli taas huomattava merkkitapaus, komea muistomerkki nopeasti\nvaurastuvan kauppa-, liike- ja teollisuuskaupungin historiassa.\n\nPäätoimittajalla oli pitkästä aikaa vaaraton hiilimurska varpaissaan.\nHän antoi nelistää kuin kansainvälinen puolimaileri.\n\nMutta pikkutunneilla palasi juhliva kaupunki hiljaisiin majoihinsa, ja\nseuraava aamu ja päivä tuntui latomakoneen räminöineen, toispäiväisine\nvekseleineen ja monine muine vähemmän juhlivine tuttavuuksineen koko\njoukon arkipäiväisemmältä.\n\n\"Rastas\" itse juhli pitempään ja perusteellisemmin. Muutamat\ntarkkavainuisimmat olivat tietävinään, että hotellin eräissä huoneissa\nasusti kuukausikaupalla juhlivia vieraita.\n\nApteekki ei ollut kovinkaan kaukana, eikä lääkärikään, se muotilääkäri,\njonka resepteistä ei seurannut itku eikä hammasten kiristys.\n\nKuiskittiin, että erääseen huoneistoon oli pesiytynyt myös\npitkäkaulaisia merilintuja, tietysti hallaksi ja harmiksi talon\nrakentajalle ja isännöitsijälle. Huhuissa oli nähtävästi vahvakin perä,\nkoska katupojat jonkin ajan kuluttua osasivat seuraavan lintuloitsun:\n\n\"Närhi häipyi rastaaseen, nautitsi varpusen, tuli käkenä ulos ja sai\nkotikanalta selkään.\"\n\nNärhiparka!\n\nSiitä kai se sitten tuli julkisempaan, esivallankin tietoon. Merilinnut\nkarkoitettiin, ja kotimainen elinkeinovapaus ja teollisuus sai sille\nkuuluvan lisenssin ja suojan.\n\nTiilitehtaan hajoavan piipun alle jäi ja romahti myös se lähikylän\nnaapuri, joka junamatkalla oli ymmärtänyt Lahtelan puheet kääntäin\nverrannollisesti. Leikkasi lihalle vähän muillakin, Lahtelallakin,\nsillä oli tullut eräällä junamatkalla tyrkättyä nimi pariin paperiin,\nvastahakoisesti tosin. Viitisentoistatuhatta se vain oli, mutta olipa\ntuota jo siinäkin hyvän neuvon hintaa.\n\nPaljoakaan lohdullisemmalta eivät tuntuneet sen naapurin näkemykset,\njoka harrasteli kauppayhtiötä, johtokunnan kokouksia ja sadan markan\npäivärahoja.\n\nKaupan suurehkonpuoleiseen kassakreditiiviin ei riittänyt enää hyvästi\nluettava nimi; vakinaisilla talvikäräjillä kartoitettiin ja laskettiin\nläpi eräitä papereita. Merkit ja tuomarin maksoi tosin yhtiö, vieläpä\nasianomaisen ylimääräiset päivärahatkin, mutta se kaikki tuntui hiukan\nlaihanpuoleiselta jälkiruoalta. Merkillisen varovaisiksi olivat käyneet\npankit.\n\nNousuaallon valoisimman sarastuksen aikoina oli Heikki\ntullut merkinneeksi erääseen varmoin laskelmin perustettuun\nkotimaiseen teollisuusyritykseen kaksikymmentäviisituhatta ja\nviidenkymmenentuhannen markan sitoumuksen. Edellinen oli säästyneitä\npalkkarahoja, jälkimmäinen oli sellainen, niinkuin sitoumus ja välipuhe\nyleensä, ettei se kuollut, joskin vanheni. Yritys oli uusia\nharrastavalle viljelijälle läheinen. Valmisteltiin maaperää, elettiin\ntoivossa ja hyvässä uskossa. Annettiin apupaperikin veljellisesti\njakaen tasan. Kolmantena vuotena se laskelmat tehnyt insinööri ja\njohtaja kuoli. Seuraaja totesi kuivakiskoisesti haukotellen, ettei koko\nteollisuus vedellyt Suomessa, ei ainakaan näillä ohjelmilla.\n\nOltiin kuin puusta pudonneita ja vähän pökertyneitä itsekukin, ja kun\ntehtiin laskelmat ja inventaariot, pudottiin toisen kerran ja\nvietettiin edesmenneiden muistoksi pieni hiljainen hetki.\n\nPesänselvitys tehtiin, niinkuin se itsekullekin parhaiten soveltui.\nMuutamat ottivat shekkivihkonsa, kuka juoksevan, kuka konttokurantin,\nja raapustelivat mietteliäinä joitakin summia numeroin ja kirjaimin. Se\noli melko vaivaton selviytymistapa, eipä silti kivuton. Toiset\nlainasivat henkikirjaansa vastaan, vaikka vakuutusta tehtäessä ei liene\nollut sellainen tarkoitus. Eräät suunnittelivat lisäkiinnityksen hakua\ntiloihinsa, koska se oli varmin ja naapureillekin mieluisin tapa\nhankkia lähiaikoina tarvittavia isompia rahoja. Heikki kuului osalta\nensimmäisiin ja osalta jälkimmäisiin. Olisi hän voinut kuulua\nkeskimmäisiinkin, mutta katsoi parhaimmaksi ensimmäisen ja viimeisen.\n\nSinä muistorikkaana iltana hän peijaisten jälkeen ajeli melkoisen\nliikkuvaisessa sieluntilassa hiljaisia metsätaipaleita.\n\nJokin sisäinen kello ja sekundaattori käydä tikitteli vetämättä,\nmuistutteli ja kuiskutteli.\n\nSiinäpä hän nyt oli: liikeasioissa varovainen ja toisiakin neuvomaan\npystyvä mies! Noin kahden vuoden palkka suunnilleen, mutta\nennakkovakuudeksi piti uhrata isien perintöä.\n\nMilloinkahan, liian mielikuvituksen miehet tulevat niin järkeviksi,\nettä malttavat pitää näppinsä ja toisten näpit erossa \"kannattavista\nliikeyrityksistä\"? Siihen ei luulisi erittäin paljon mielikuvitusta\ntarvittavan, mutta sitäkään vähää ei ole.\n\nVaikka toiselta puolen: se mahdollisuus oli aina ja kenellä vain, joka\njotakin uskalsi ja yritti. Ellei taas kukaan olisi yrittänyt,\nnuijittaisiin kivellä kaloja ja jyrättäisiin pulterikivellä ohranjyviä.\nKumpi oli järkevämpi, ensimmäinen vai viimeinen simpanssi?\n\nJoko puistokuja oli siinä? Hän melkein hätkähti.\n\nKerttu ompeli ruokasalissa ja huomasi kohta, että jotakin oli\ntapahtunut. Hän oli yhtä herkkä huomaamaan kuin toinen peittämään.\n\n-- Ei suinkaan onnettomuutta ole sattunut?\n\n-- Ei enempää kuin aasille milloin tahansa.\n\nOli koko joukon helpompituntuinen olo, kun sai kerrottua.\n\n-- Mutta hyväinen aika, minkä sille mahtaa! Kerttu oli kohtaloihminen\nja osasi helpommin mukautua suuriin kuin pieniin.\n\n-- Otetaan se lisäkiinnitys. Jos onni oikein suosii, niin parin vuoden\nkuluttua se on selvä.\n\n-- Mutta miten sinun muuttamisesi kaupunkiin?\n\n-- Saa jäädä toistaiseksi. Mitäpä me vieraisiin käsiin taloa! Ja\npoikain kansakoulu on kotoa mukavampaa.\n\n-- Niin, ja että aasin jäljet saadaan lakaistuiksi umpeen. Voi, voi,\nsitä selvän asian kieräilemistä.\n\nAasi sai yhtäkkiä yllättävän herkän verennousun ja suuteli jälkiensä\npeittäjän silmiä, kaulaa, suuta.\n\nKuusisataatuhattahan heidän velkansa nyt oli. Talo tässä kunnossaan\nirtaimistoineen oli ainakin puolentoistamiljoonan arvoinen.\nViisisataatuhatta oikeata velkaa, se mikä perintönä oli mennyt\nsisaruksille. Tuleva sata oli taloon nähden vain takuuvelka. Maailma\noli sen tuonut ja maailma sai maksaa.\n\nKaikki oli jäljellä, terveys, taito, hengen ja ruumiin elinvoima.\nVastukset olivat kai loppujen lopultakin voittamista varten sattuneita\ntai sallittuja, miten kukin halusi ottaa.\n\nKerttu otti lankavyyhden ja järjesti Heikin vyyhdinpuuksi. Ympäryslanka\naukeni, sitten pieni paperikäärö pohjalliseksi. Lanka juoksi, toinen ja\ntoinen käsi painui ja nousi. Tuli sotkuisia paikkoja, kerä nousi,\nlaski, sormet näpläsivät ja pujottelivat. Sitten taas mentiin ympärys,\npari, kunnes tuli entistä arvoituksellisempi sotkupaikka. Ei\nhermostuneisuutta eikä äännähtelyjä. Selvisi, kerä pyöri ja kädet\nkeikkuivat.\n\nMiten verraton kärsivällisyyden kasvatuskoulu moni jokapäiväinen askare\nitse asiassa onkaan! Millä tavoin suurempi asia on sen kummempi?\nSuuremmat kehät ja puitteet, suurempisilmäiset sekautumat, montakin\nkertaa ehkä helpommat pujotella.\n\nVyyhti selvisi paremmin juoksevaksi ja kerä muutteli muotoaan\npitkulaisesta soikulaksi, siitä vähitellen yhä enemmän pallomaiseksi.\nVyyhti oheni parikymmenlankaiseksi, viidentoista, kymmenen. Vielä\nhetkinen -- hipin, hipin ja hupsis! Keinotekoinen vyyhdinpuu jäi\nkotvaksi aikaa asentoon.\n\n-- Radio? Hyväinen aika! Kohta kaikki ohi.\n\nEsitelmä oli juuri alkanut. \"Maalaiskodin talvi-illat ennen ja nyt.\"\n\nSiinähän sattui aihe kuin tilattuna.\n\nEsitelmöitsijä oli nähtävästi ensikertalainen. Aika tuntui liiaksi\nrientävän, konseptit pyrkivät sekaantumaan ja ääni tuntui omasta\nmielestä varmaan hyvin haudantakaiselta. Haudantakaisista hän aluksi\njuttelikin.\n\nPieni-ikkunainen perheentupa, kodikas honkapuinen pystyvalkea\nräiskymässä. Koko perhe rattoisassa työskentelyn puuhassa. Isä\nuuninkorvassa veistää kuokan vartta, vanhin poika tai aikuinen\nrenkimies keskilattialla rakentelee rekeä. Siinä sivulla pientä\nnaskalia viisin, kuusin, kenellä koppa, kenellä puuhevonen, joku\nrustailee jouluhimmeliä.\n\nMutta toisessa uuninpielessä laulaa äidin rukki. Kymmenkunta\nvillalevettä nousee polvelle, niskasta nostaa kuin kissanpoikaa\npöydältä. Pienin ipanainen istuu jakkaralla äidin vieressä ja tavailee\nkukkoaapista.\n\nKauempana varjossa istuu villaa karttaavia tyttöjä. Tasainen hjäy,\nhjäy, hjäy kuuluu vuorotahdissa ja sitten hiljaa kalahtava kiepaus\nkoveropohjaisella karstan lautaselällä.\n\nPimeässä peräsängyssä ovat vaari ja kissa. Vaari käryyttelee\nvisakoppaansa, kissa rinnan päällä silmät ummessa kehrää ja nostelee\nkäpäliään.\n\nKello lyö kahdeksan. Hiillos riutuu. Perunapata nostetaan tulelle.\nPihdissä tervainen päre palaa pihisten. Karsi savuaa hauskasti ja\nkiertyy ruuviksi. Suolakalaa heitetään perunoiden joukkoon. Piimää\nmaitokamarista. Leipää orresta. Hiljainen ateria.\n\nSiunattu päätös. Hiillos hiipuu ja pirtti hiljenee.\n\nNiissä puitteissa kulki entisajan kuvaus.\n\nMutta entä nykyään? Ei pala honkainen tuli pystyliedessä. Ei tehdä\nrekeä, ei koppaa, tuskin kuokanvarttakaan. Hyvin valaiseva, mutta\nkylmäloistoinen sähkölamppu palaa liian pitkässä pidikkeessä. Nuori\nmies tulee ja roiskauttaa valjaat nurkkaan, märät saappaat toiseen.\n\"Onko keitto edes kuumana? Ja aina meillä keitetään tuota hernevelliä,\njoka on kuin...\" Mutta nuori mies ei jää sanaansa vaille. -- \"Mitä et\ntule aikoinaan! Kuka käskee maleksimaan kaiket illat kylän kujilla?\nKiitä, että edes kylmää keittoa saat.\"\n\nAlasängystä kiiluu silmiä, mutta eivät ne ole vaarin eivätkä\nkissankaan. Renkipojat siellä saappaat jalassa ja sätkä hampaissa.\nJoskus helähtää pienen kanisterin laita sängynlaitaan ja kuuluu kulaus,\nEntä keskenkasvuiset? Lukea pitäisi ja kotilaskuja laskea, mutta työ\nlivahtaakin pekkapeliksi ellei pahemmaksikin kujeeksi.\n\nMinkä johtopäätöksen teette tästä vertailusta, arvoisat\nradiokuuntelijat?\n\nAika oli nähtävästi kulunut loppuun; alkoi välittömästi kuulua\nradio-orkesterin esittämänä \"Iloisen lesken\" valssi.\n\nKansa tasavallan, eri puolilla sai tehdä johtopäätöksiä, Heikki ja\nKerttu toisten mukana.\n\nHyviä ja huonoja aineksia, vahinko vain, että ne tuli ripusteltua niin\ntarkoituksellisen epätodellisesti hyvän- ja pahantiedon puun oksille.\nValojen ja varjojen käsittely lienee vaikeimpia tehtäviä hyvällekin\nmestarille. Jos lankkumaalari yrittelee, tulee täysi susi. Tulivat\nmieleen Halkilahden sanat apulaispapille: Jumala ei katsele sinun\nliepeittesi raosta. Hän kiipeää avarammille näköaloille. Jumalankuvalla\ntaisi olla pohjimmallaan sama taipumus.\n\n\"Iloinen leski\" kertautui.\n\nHeikki nousi ja kumarsi eevalleen, jonka hän tänä vaiherikkaan päivän\nrauhaisena, vaikkakin nykyaikaisena iltana tunsi yhä varmemmin omaksi\nkylkikappaleekseen. Keinuttiin muutamia kertoja ruokapöydän ympäri.\nLoviisahan oli jo aikoja sitten mennyt nukkumaan.\n\n\n\n\n29.\n\n\nMutta mylly pyöri, niinkuin isot kivet ja rattaat kerran alkuun\npäästyään pyörivät. Alkanut laskulaine ei merkinnyt vielä sitä eikä\ntätä. Ihmisten oli lopultakin syötävä tietyt kerrat päivässä; jos\nyhtenä pidätteli, niin toisena mursi sitä enemmän. Ja myllyn maine oli\njo hyvä.\n\nNäin ulkoisesti. Sisäisesti vastusti monella tavalla. Asiakkaita\nromahteli tarkasta valvonnasta huolimatta. Ei tullut suurempia\nvahinkoja ja tuskin olisi enää tullut pienempiäkään, ellei ylituotanto\nolisi houkutellut riskikauppoihin. Vaikea oli supistaa tuotantoa, ennen\nkuin kävi pakottavaksi.\n\nMutta kuponkeja oli saatu saksia tavallisessa järjestyksessä jo kahtena\nvuotena; Velinkin olisi saanut, jos olisi malttanut odotella.\n\nStrandbergille ne olisivat merkinneet melkoista lisätuloa ja\nosoittautuneet varmaankin tuottoisammiksi kuin monien muiden hänen\nyritystensä paperit, lukuunottamatta pääelinkeinoa ja \"Laulurastasta\".\nSaattaa tarkkavainuinenkin liikemies joskus haksahtaa.\n\nVapaaherran kanssa alkoi mennä, kun oppi suhtautumaan, ei niinkuin\nentinen talonpoika, vaan ihan päinvastoin. Heikki yksinkertaisesti ei\nollut herraa huomaavinaankaan, ei kysellyt eikä neuvotellut, ellei\nmuodollisuus ja asian laillistaminen sitä vaatinut.\n\nVapaaherra ei ollut mitään huomaavinaan, hieno mies.\n\nMutta käynnit harvenivat, piiskakuski katosi puistokäytävältä ja sen\nmukana muutkin vähemmän vapaaherralliset tunnusmerkit suureksi suruksi\nseutukunnan varpusille.\n\nNeiti Miettinen huokaisi helpotuksesta ja ahdistuksesta. Ei ollut hyvä\nmerkki tämäkään. Johtajalle siitä koituisi vielä ikävyyttä. Hän oli\nniin suora ja luottavainen mies. Maailma, vapaaherrallinenkin maailma,\noli puolensapitäväinen ja paha.\n\nAsunnon puolella oltiin taas niinkuin ennenkin. Se muutos oli\ntapahtunut, että neidit olivat muuttaneet myllylle asumaan. Toinenkin\noli löytänyt armon, vaikka pöytäkirjassa oli vapaaherran nerokas\npykälä. Hyrkäs sen oli lyönyt leikiksi heti kokouksen jälkeen. Sehän\noli naurettavaa. Jos näinkin suuren liikkeen johtaja rupeaisi postissa\njuoksemaan ja kiertokirjeitä nuolemaan, niin johan siitä sepitettäisiin\nlauluja toisessa maakunnassa.\n\nNeidit auttoivat Liisaa talouspuuhissa, syötiin kotona ja saatiin\njonkinlainen kodintuntukin.\n\nHeikki keskittyi kiinteästi työhön ja seuraili yhä valppaammin\nhuomioiden kiristyvän ajan tunnusmerkkejä. Eräs huomattava, mutta\nkeinoista piittaamaton kilpailija oli lyönyt kintaansa tuuttiin,\nnoustakseen tietysti muutaman kuukauden kuluttua uudestikastettuna.\nPari oli korottanut osakepääomaansa ilman sanottavampia laajennuksia,\nmikä oli merkki siitä, että kivet olivat heilumassa.\n\nHyrkäksen myllystä ei kuulunut muuta kuin että se jauhoi ja mainosti\nuudenaikaisin kuvin ja asetelmin.\n\nYllätyksien mies. Etäinen ja läheinen, alhainen ja ylhäinen, aivan\nmiten milloinkin tarvittiin. Keinoista välittämätön, pikkumaisuutta\nirvistelevä ja pohjaltaan rehti. Merkillinen vastakohtien yhdistelmä.\nMikähän hänet sai tähän yritykseen?\n\nSanomalehdissä näkyi Hyrkäksestä uutisia tämän tästä. Jos\nhevosurheilussa, totalisaattorissa tai suurissa liikeyrityksissä ja\nkaupoissa nimettiin henkilöitä, oli useimmissa tapauksissa mukana Eino\nHyrkäs.\n\nKaskujakin kulki kaikenlaisia. Milloin hän liikuskeli kylpypaikoissa\nenglantilaisena lordina, milloin hyppäsi autostaan tienvieressä\nkahviaan juovan niittomiehen koneen pukille ja ajoi sanaa sanomatta\nkierroksen pari.\n\nVakuutusmiespiireissä kierteli häntä ja hänen luonnettaan kuvaava\ntosijuttu.\n\nJoku vakuutusmies yllätti hänet konttorissa, esitti itsensä ja asiansa,\nja ehdotti 200.000 markan vakuutusta. Olihan se liikemiehelläkin hyvä\nvarana olemassa, vaikka mahdollisesti ei tällä hetkellä tarvitsisikaan.\n\n-- No tällä hetkellä minä sitä juuri tarvitsenkin, tokaisi Hyrkäs\nnauraen ja tiedusteli, mitä tarjotusta summasta menisi. Kuuli, merkitsi\npaperille ja pyöräytti nollan perään. Nimi paperin alle ja heti\npaikalla lääkäriin.\n\nOli vakuutusmiehellä kerrankin reilu vastapelaaja.\n\nSuhteellisuus ehkä kylläkin oikea, ehkä liian pienikin. Huhuiltiin\nparinkymmenen miljoonan omistamisesta.\n\nMatkoiltaan hän usein soitteli, kerran Berliinistä asti, muuten vain,\nei asiaa ollut. Terveisiä myllärille ja tytöille, erittäinkin\nvalkohampaiselle.\n\nNaimisiin ei mennyt, tai ehkä meni niinkuin Strandberg, mikäpä hänet\nmeni takaamaan. Nauratella kumminkin osasi ja hampaita tarkastella.\n\nHeikki oli ottanut neljätuhannen markan kuukausiurakan takuuvelkansa\nmaksamiseksi. Se oli järjestynyt kiinnitysvakuudella oman pitäjän\npankista.\n\nEnsimmäinen neljätuhannen shekki kirveli kuin joditippa vereksessä\nhaavassa, toinen oli helpompi, kolmas ja neljäs menivät kuin itsestään.\n\nSellaista se kai oli kohtaloturtumus raajarikoiksi joutuneilla ja\nsokeillakin.\n\nTässä oli ja pysyi sentään kirpeätä pippurin makua. Kun kirjoitti\nneljätuhatta, niin aina teki mieli irvistää. Ja koneesta lähtivät vähän\nliukkaasti muutamat sanat:\n\nShekissä n:o... lähetän 4000:-- tililleni. Kunnioittaen...\n\nSuuremmissa onnettomuuksissa oli ehkä niin paljon kohtalontuntua, ettei\njaksanut irvistää. Tämä aina uudestaan jurnutti ja äkötti, ehkä\nhuvittikin toisinaan, riippui siitä, millä tuulella sattui olemaan.\n\nJos iltamyöhällä oli huono tuuli, niin menipä Halkilahden luo\nmyllysillalle. Siellä siitä pääsi.\n\nHalkilahti oli löytänyt myllyn nurkista muistokeppinsä päähän ison\nruuvimutterin. Keksintö johtui kai hänen muisteloistaan ja\njurnuttamisistaan.\n\n-- Mitä Halkilahti siihen tuommoista? ihmetteli Lahtela.\n\n-- Näppään keljunteriloita kuonon päähän!\n\n-- Taitaisi pian aikaan saada Pajunen ja Kinnarikin?\n\n-- Liian hyvä keppi semmoisten älävästien voitelemiseen.\n\nViritys oli taas parhaalla paikalla, vaikka pientä sanailua varten.\n\nLahtela mietti, mistä alkaisi, ja keksi kerran ruveta puhumaan vähän\nnykyaikaisemmistakin asioista.\n\n-- Tietääkö ja osaako Halkilahti selittää, mikä on osakeyhtiö?\n\nSilmä kiristyi.\n\n-- Eikö se ole sama kuin aktiepuulaaki?\n\n-- Niinpä kyllä näöllisesti ja ulkonaisesti, mutta minä tarkoitan\nsisäiseltä hengeltään ja olemukseltaan.\n\nHalkilahti kopisti kepin mutteripäällä tieran lapikkaastaan eikä\nkiirehtinyt vastaamaan.\n\n-- Sanokaapa te ensin, mihin se lihapullamylly näistä meidän nurkista\non hävinnyt?\n\nLahtela ei ensiksi ymmärtänyt koko kysymystä eikä toinenkaan\nkiirehtinyt selvittelemään, vaan kopisteli kaikessa rauhassa toista\nlapikastaan.\n\n-- Tarkoitatte varmaankin vapaaherran hevosta? Sudennahkoihinhan tuo\nnäkyi melekein aina olevan vangittuna.\n\n-- Mutta en minä ymmärrä, mitä yhteyttä meidän kysymyksillämme on\ntoistensa kanssa?\n\n-- Minäpä ymmärrän. Kas se on sillä tavalla, että missä pyörii\njauhomylly, siellä pyörii myös lihamylly, ja missä pyörii lihamylly,\nsiellä on häntäkärpäsiä.\n\n-- Tarkoittaako Halkilahti, että...?\n\n-- Tarkoitan minä, että se on niiden osakeyhtiöiden ja muiden\npuulaakien kanssa sama peli.\n\n-- Oho, vaari!\n\n-- Elekääpä huoliko kiirehtiä. Minä olen vanhan kansan mies ja kierrän\nkautta rantain. On useinkin parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa.\nMeidän kylässä asui kerran kesää eräs jonkinlainen herra rouvineen tai\nleipäsusineen, kumpi se oli, ei sitä niin varmasti voi mennä vannomaan.\nOlipahan nyt kumpi hyvänsä. Yhtä poikaa ne pitivät ja pahan kerran\nvielä sittenkin. Mutta eipä mennyt kukaan rovastille kantelemaan, kun\nse oli herra ja maksoi hyvin maidostaan ja läskistään.\n\nNo niin, minä nyt jouduin tässä vähän liiankin pitkälle lahden perään.\nKerran se soudatti sitten sen suuren ruhonsa meidän valakamaan ja oli\nhyvin touhukasta poikaa:\n\n-- Asuuko tässä yks' kirvesmies Halkilahti?\n\n-- Asuuhan tässä, vaikka taitaa olla yhtä paljon kuokkamies kuin\nkirvesmies, myöntelin minä.\n\n-- No te lähtee sitten heti minun kesämajalle ja rakentaa yks'\nuimaplaani!\n\n-- Osaankohan minä semmoisia, estelin minä.\n\n-- Kyllä te osaa, kun te on kirvesmies. Minä maksaa. Heti paikalla!\n\n-- Te lähditte?\n\n-- Enhän minä vääryyttä vastaan ja harvoinpahan sitä sydänmaan\nmökkiläiselle heti paikalla rahaa tarjottiin. Otin kirveen ja\ntimperisahan ja soutelin sen masiinan perässä.\n\nRouvantekele odotteli rantakivellä kuin kalamiehen koira, liepeet\nheiluivat tuulessa vähän korkeammallekin kuin on lupa, muuten\nsärvimpitekoinen kuin itse äijä ja melko lailla ihmisen näköinen.\n\n-- Ja sitten herra pani teidät tekemään laituria?\n\n-- Elekääpä kiirehtikö, kun rantaa kiertää, niin täytyy mennä joka\nmutka. Kyllä tämä kuuluu asiaan.\n\nSe oli ajattanut puolentoistatuuman lautoja hiivatinmoisen röykkiön.\nAjattelin, että noistahan pykäisi vaikka uuden permannon jonkin\nyhdistyksen tai seuran taloon. Lautakasan vieressä oli kuusi tyhjää\ntynnyriä; öljyä, silliä ja mitähän missäkin aikoinaan lienee kuljeteltu\nja säilytetty. Niistä minun sitten piti ruveta pykäämään sitä plaania,\neikähän tyhjästä tarvinnutkaan. Herra pyöri ja pylleröi, pyyhkäisi\nnaamatauluaan ja oli henkeä täynnä. Semmoinen ja semmoinen. Sen piti\nkokonaan keikkua järvessä tynnyrien varassa. Ymmärtäähän te, kun te on\nyks' kirvesmies. Kananvillat minä siitä ymmärsin, vaikka olin kovasti\nymmärtävinäni.\n\nMutta tulihan siitä kalu, tulihan vietävästäkin. Erikokoiset tynnyrit\nkeikkuivat ja puluppusivat veden alla ja päällä ja lava keikkui kuin\nNoakin arkki Araratin vuorella.\n\nÄijä oli mielissään. Tiesinhän minä, että te osaa, kun minä viisaa.\n\nSitten se meni lavalle ja tanssi ja keikutteli. Tynnyrit painuivat ja\npulisivat, sillä puolella aina syvemmälle, missä se milloinkin kieri ja\nkeikkui. Margareetankin piti tulla keikuttelemaan.\n\nKaiken kesää ne siinä sitten makailivat. Eipä sillä, että se minun\nnäkimiini kaihia olisi kasvattanut, ei sen puolesta; makailtiin mekin\nakan kanssa meidän valakamassa, milloin aikaa liikeni.\n\nHalkilahti keskeytti ja sytytti tupakan. Se oli nähtävästi hyvin pitkä\nkierros. Seuraaja ei ollut paljonkaan lähempänä päämäärää kuin\naloitettaessa. Kun ensimmäiset savut lähtivät, paukahti päälle.\n\n-- Siinä oli aktiepuulaaki!\n\nSe oli jokseenkin yllättävä ja melko arvoituksellinen vertaus. Oli\nparas odottaa lisäselvityksiä ja vähitellen niitä alkoi tullakin.\n\n-- Kas, se on sillä tavalla, kun ne olivat siinä rannalla, niin ne\nolivat, mitä kukin oli, tynnyri, lauta, herra ja Margareetta. Mutta kun\nminä nivoin ja naulailin niitä kesäisen päivän, ei ollutkaan enää\ntynnyriä eikä lautaa, herra vain ja Margareetta ja se erinomainen\nhimphamppu siellä järvessä. Kun herra astui lavan toiselle laidalle,\nniin senpuoleiset tynnyrit painuivat ja pulisivat. Toiset nousivat,\nettä melekein pohja pullotti, ja sitten taas ihan toisinpäin, mutta\nherra piti aina varansa, että ei kastellut pyöreän mahan päällä olevaa\nnapaansa, tynnyrien ja lautan siinä oli aina painuttava. Olisi kai se\nhypännyt vaikka sen Margareetansakin niskaan, jos lautta ei olisi\nkannattanut, oli se semmoinen vaari!\n\n-- Alanhan minä vähitellen ymmärtää, naureskeli Lahtela. Mutta entä\nherra ja Margareetta?\n\n-- Jaa ne! Nehän kuuluvat asiaan polvarillisessa yhteiskunnassa. Kuka\nniitä tynnyreitä olisi veden alle puluputellut, jollei herra ja\nMargareetta?\n\n-- Eikö noita mahtane olla sosialistisessakin yhteiskunnassa sekä\nherroja että Margareettoja.\n\n-- Varmasti! Mihinkä ihminen nahastaan pääsee, mutta tynnyreitä ja\nlautoja on enemmän ja useampia keikkujia lavankin päällä. Jos siinä\njoku rupeaa liikoja kiekumaan ja pullistelemaan, niin toiset\npuljauttavat järveen. Se on ihmisen luonto pohjimmaltaan semmoinen.\n\n-- Entä Venäjällä, mitä te sanotte siitä?\n\n-- Hötäisemällä tehty, ja sitäpaitsi ryssän pää on kautta maailman\nsivun ollut veden alla ja suu pannut pulup, pulup!\n\n-- Eduskunnassa teidän pitäisi istua, naureskeli Lahtela ja nousi\nlähteäkseen.\n\n-- Mitä kissat kirkossa, pois sieltä suntio koiratkin ajaa! Ja kyllä\nsiellä on vääräleukaisia miehiä iliman minuakin ihan tarpeeksi asti!\n\nKäveltiin konttorille päin. Halkilahti näppäsi keppinsä mutteripäällä\nnäpsästi tiepuoleen jäätyneen kikaleen.\n\n-- Pois meidän teiltä tuommoiset.\n\n-- Niinhän se Halkilahti paukauttelee, niinkuin olisi vihoissaan.\n\n-- Niinhän minä olenkin. En minä hevosta vihaa, makaan vaikka hevosen\nvieressäkin, paljaan hevosen, mutta kuopiva hevonen pakkasessa, piiska\nreen sevissä ja kikale portaan päässä, ne jurnuttavat minun aatamiani\njonkin verran.\n\nJouduttiin portaan päähän, missä hevonen oli seisoskellut. Halkilahden\npiti kääntyä takaisin, mutta pysähtyi puolikäännökseen, niinkuin\njotakin tärkeää olisi ollut tunnollaan.\n\n-- Huono minun on parempiani ruveta neuvoskelemaan, mutta sanon\nkumminkin: Pitäkää varanne niiden pirtutohtorien ja muiden nyörilöiden\nkanssa! Niillä on useinkin mesienkeleitä kielessä, mutta pirun poikia\nmielessä, niinkuin tällä hevos-tohtorillakin, pallisilmällä. Kyllä\nsillä on hiotut piiput ja niklatut kakluunit, mutta aina on\nkahmaisemassa ja nurkan takana nuolaisee vaikka... Senkin pässi, en mä\nkehtaa niin sanoakaan. Hyvää yötä nyt sitten vain. Menee nukkumaan ja\nmuistaa, mitä minä sanoin.\n\n\n\n\n30.\n\n\nAalto laski jyrkempireunaisesti. Alkoi tuntua jo syömisessäkin.\nNeulojatytöt eivät mahtuneet aina jatsaamaan, kun oli tiellä\nsäkkipinoja. Käytiin apajia yhä huolellisemmin. Vaikea oli vuoroja\nruveta jakamaan, ja sitä paitsi valssit olivat valsseja, ne söivät,\nvaikka eivät valssanneetkaan, kymmenen, yksitoista, uusinnassa\nkaksitoista prosenttia.\n\nEräänä aamuna Lahtela suunnitteli parhaillaan uutta, myyntiä tehostavaa\nkiertokirjettä, kun pitkän matkan puhelin soi.\n\n-- Hyrkäs täällä! Terve!\n\n-- Terve! Pitkästä aikaa.\n\n-- Kun ei tahdo olla sitä siunattua aikaa. Kuule! Onko sinulla jauhoja?\n\n-- Aina jonkin verran.\n\n-- Ei ole kysymys puurosta, vaan suurenpuoleisesta taikinasta.\nAlustaisin noin puoliviidettäsataatuhatta kiloa!\n\n-- Oho! Sepä joltakin kuuluu.\n\n-- Laivani on Hullissa. Hyvää ruista, viime vuoden satoa.\n\n-- Mihin sinä niin suuren tilauksen?\n\n-- Tukkuhankinta useaan paikkaan. Kiinteä hinta. Vaikka huomenna panet\ntiliini menemään.\n\n-- Ei ole täyttä määrää.\n\n-- Jauhata!\n\n-- Menee kokonainen ruis kaikki.\n\n-- Entä sitten! Minun lastistani saat korkojen kanssa takaisin. Onko\nselvä?\n\n-- Olkoon! Lähetä osoitteet!\n\n-- Ensi postissa. Elä, että kuolla kehtaat.\n\n-- Niin myös.\n\n-- Terve!\n\n-- Terve!\n\nNeljäsataaviisikymmentätuhatta kiloa! Siinä jymytilaus! Ylivoimaisesti\nsuurin koko aikana.\n\nHeikki otti lyijykynän ja teki nopeita laskelmia. Permanto tyhjäksi\nnurkkia myöten ja puolentoista viikon kaksivuoroinen jauhatus.\n\nPerällä olikin jo talvellisia säkkejä, erinomainen asia, että sai\ntuulta nurkkaan ja muihinkin kerroksiin taas. Omia tilauksia ehtii\nsillävälin karttua. Mylly pyörii.\n\nHuomisaamun päiväpostissa kirje tuli. Neljääntoista eri paikkaan,\nneljäsataaneljäkymmentäkaksituhatta kiloa.\n\nSiinä oli poika, joka liukui vaikka pesuvadilla, muistui mieleen Heikin\ntoisentalvinen kuje.\n\nUrakan jälkeen sopii ottaa viikon kesäloma, täydellinen puhdistus,\nkoneiden tarkistus ja rasvaus. Ja heinien lapoitus.\n\nVaunut tulivat ja toiset menivät. Jyvävarasto tyhjentyi niin tarkkaan,\nettä jäljelle jääneet rippeet voitiin koota säkkeihin ja tuulettaa\nnekin nurkat saman tien.\n\nLastit laskutettiin ja kuormauspaperit tarkastettiin.\n\nVakinaisille tilaajille kirjoitettiin, kiireellisimmille sähkötettiin.\n\"Kova kysyntä. Lasti tulossa. Odottakaa kaksi viikkoa.\"\n\nMutta Hyrkäksen viljalaivalla oli tyyni paikka Hullin satamassa, ehkäpä\nmeripojillakin antoisassa kapakassa. Viikon kuluttua sähkötettiin, että\nmolemmat makasivat vielä siellä. Itsellekin oli lähetys tulossa, mutta\nsen kiire osoittautui yhtä kilpikonnamaiseksi.\n\nLahtela soitti Hyrkäkselle ja käski laittaa toimeksi.\n\nHyrkäs lopetti lyhyeen ja lupasi sähköttää pari kylmiltään taottua\nsanaa.\n\nParin päivän kuluttua otti Lahtela uudelleen sähköteitse varmuutta.\n\"Eilen lähtenyt\", eikä muuta.\n\nKoko myllyrakennus oli puhdistettu, tuuletettu ja koneisto rasvattu,\nmiesten kesäloma lopullaan. Jatkettiin kaiken varalta viikolla. Johtaja\nja yövahti lähtivät heinään, kun sattuivat niin kauniit päivät,\njälkimmäinen huhtoi ja paistatteli poikain kanssa, edellinen juoksi\nusein puhelimeen tai ajoi iltaviileällä kaupunkiin.\n\nKuin kiusalla alkoi omilta asiakkailtakin tulla kiireellisiä tilauksia.\n\nKirjoitettiin ja selitettiin, soitettiin ja sähkötettiinkin.\n\nTuli vastineita samoja teitä. Jassoo, vai ette voi toimittaakaan? Eikö\nentiset debetit ole selvänä vai kuinka? Vai on teillä etuoikeutettuja\ntilaajia? Pannaanpa mieleen!\n\nHyrkäksen myllyllä oli tietysti yhtä tyhjää. Kiireellisimpiä täytyi\njärjestellä erään toisen lähimyllyn toimitettavaksi, josta hyvästä\nseurasi sellaisia kiitosposteja, että olisihan sitä suoraankin osattu\nsieltä tilata, mutta kun oli tarkoitus saada niitä hyviä ja paljon\nmainostettuja valssimyllyn jauhoja.\n\nKotimaista ruista ei ollut uutisen rinnassa saatavissa eikä kokonaista\nviljaa suhteissa olevilta myllyiltä. Eräällä kiukkuisimmalla\nkilpailijalla olisi mahdollisesti Hangon tai Turun satamassa ollut,\nmutta tällaisessa tapauksessa oli turhaa, ehkä vahingollistakin pyytää.\n\nKysyttiin taas sähköteitse, omaa ja Hyrkäksen. Oma luvattiin heti\nlähettää, Hyrkäksen seilaili Pohjanmerellä, myrsky ja vastatuuli.\n\nParin päivän perästä sähkötettiin Kööpenhaminaan. Ei ollut tullut.\nOdotettiin.\n\nMeni taas muutama päivä. Eikö vieläkään? Ei muita kuin\nmatkustajalaivoja. Lahtela sähkötti heti vastaan. Kun tulee, niin\ntuulta purjeisiin! Ja sähköttäkää heti! Se oli jo melkein hassaamista.\n\nKului kolme, neljä päivää jotenkuten. Puhelin kilisi ja kirjeitä\naukomaan ryhtyessään taisi neiti Miettinen varautua sydäntipoilla.\n\nRapisi sekä pippuria että inkivääriä. Pidättekö te meitä pilkkananne?\nJa luuletteko te olevanne ainoa mylly Suomenmaassa? Tai: Pitääkö meidän\ntappaa asiakkaamme nälkään tai ajaa jäkäläkankaalle, vaikka maailma on\nviljaan hukkumassa? Teidän saamattomuutenne vuoksi! Älkää luulkokaan!\n\nKööpenhaminasta tuli sähkösanoma: Pääsi tänään Itämerelle.\n\nKas, kun vihdoinkin pääsi! Mutta monta oli vielä sittenkin mutkaa\nlyhyessä loppumatkassa. Välitystoimiston piti heti soittaa, kun joutui\nsatamaan, ja järjestää tullaus ja purkaminen kustannuksista\nvälittämättä nopeimmalla tavalla.\n\nUlkolinjapuheluja tuli joka päivä kymmenmäärin.\n\nKysyttiin ja kysyttiin, suorastaan vedettiin, mutta minkä ne\nlaivaustoimistossakaan mahtoivat vastatuuleen matavalle purjelaivalle,\nvarsinkin kun oli kesäloman aika ja konttorissa vain enimmäkseen\nheikompaa väkeä.\n\nVihdoin tuli tieto. Viljalaiva saapunut, ankkuroi redillä, ylihuomenna\ntullataan.\n\nYlihuomenna! Minkä tähden nyt aina ja kaikessa piti hypätä yli!\n\nEipä muu auttanut kuin jäädä odottamaan sitä viheliäistä ylihuomenta.\nOdotus kävi kumminkin lyhyemmäksi kuin luultiin, sillä seuraavana\npäivänä heti kymmeneltä tuli puhelintieto:\n\n-- Ei voida tullata! Koko lasti takavarikoitu!\n\nHeikki ei ollut luonnostaan kohtaloihminen, ei uskonut unia eikä\npelännyt varjoja, mutta jotakin selittämätöntä ennakkoaavistusta oli\nviime päivinä ja öinä ollut jostakin tällaisesta.\n\nEhti vielä pohjoiseen menevälle pikajunalle. Hän sieppasi käsilaukkunsa\nja päällystakkinsa ja pyysi neiti Miettistä soittamaan kotiin hänen\näkillisestä matkastaan.\n\nJuna pyyhki pysähtymättä kaatokeskeisten heinävainioiden halki.\nIhmisiä, hevosia, tyhjiä ja täysinäisiä heinäseipäitä vilahteli ohi\nkahden puolen. Ne olivat joitakin etäisiä, hyvin etäisiä vilauksia,\njotka silmä tosin koneellisesti havainnoi, mutta ajatus heitti syrjään\nsitä mukaa kuin ulkoinen aistimus häipyi, junailija ja sanomalehtipoika\nsivusivat keskikäytävää kuin varjot.\n\n-- Kirjoja, sanomalehtiä!\n\n-- Tämänpäiväinen lehti.\n\n-- Mikä lehti?\n\n-- Kaikki!\n\nPoika latoi penkille sanomat, tarjosi viittäkymmentä penniä takaisin,\nmutta ostaja ei huomannut ja myyjä häipyi.\n\nHän käväisi lehdet läpi kuin kermoja ahmien. Eino Hyrkäs ei pistänyt\nsilmään, eikä muu kiinnostanut.\n\nHän heitti penkin nurkkaan neljän ja puolen markan makulatuurit, joista\noli tullut maksettua viisikymmentä penniä liikaa.\n\nMiljoona, vähän toista! Mikä tässä piili?\n\nMutta rehti mieshän Eino Hyrkäs oli? Suora ja pureva, olipa kyseessä\nherra tai narri. Hotelleissa, virastoissa. Vapaaherrallekin:\nTyperyyksiä!\n\nJa mitä hänelle merkitsi jauhoinen miljoona! Hänellehän oli miljoona\nkuin meikäläiselle kymmenentuhatta. Monta rautaa tulessa. Monelta\ntaholta tuli.\n\nMiljoona yhdessä kaupassakin.\n\nJa meni.\n\nNiinkuin joku toinen, vieressä olisi sen kuiskannut. Vaistomaisesti hän\nkäännähti. Osasto oli tyhjä, niinkuin oli ollut monta asemanväliä.\n\nSe toinen näkymätön maalari alkoi vedellä ja väriteliä.\n\nOlikohan kenelläkään edes aavistusta, miten monessa pelissä sen sormet\nolivat? Hän pelasi kaikessa rohkein vedoin. Kymmenet sadatkin, tuhannet\nolivat hänelle tyhjää ilmaa. Sehän oli ilmennyt niin monessa ja monta\nkertaa, totalisaattorissa, hotellissa, tampurimajurillekin kaksi tai\nviisi kymppiä, mikä milloinkin taskusta sattui nousemaan.\n\nOnni oli ollut pelissä näihin asti. Entäpä, jos oli kääntänyt selkänsä?\nSama aaltohan se keikutteli yksilön kuin yhteisönkin purtta ja\nelämänjuoksua.\n\nJa sehän pelasi Monte Carlossakin. Pari kuukautta sitten teki\nulkomaanmatkan. Jolla kerran oli uhkapelaajan luonto, niin saattoi\nkiihtyä, vaikka miten suuriin panoksiin. Vaikka koko omaisuuteensa.\n\nJa jättää köyhän miehen ja hyvän ystävänsä vaivaisen miljoonan takia\nkiipeliin. Kaikkia sitä mätäkuun helle aikuisen miehen päähän\nistuttikin!\n\nHän otti päällimmäisen lehden ja alkoi silmäillä pääkirjoitusta. Silmät\nsivusivat rivejä ja palstoja, mutta tajuntaan ei tarttunut yhtään\nselvää ajatusta.\n\nMinkä vuoksi hän tilasi niin suuren määrän omaan tiliinsä\nlaskutettavaksi? Ja mikä laivaa pidätteli ensin Hullissa ja sitten\nvälisatamissa ja merellä? Eihän tähän aikaan ollut suurempia\nrahtauksia.\n\nTuuli!\n\nJa pitihän hänen liikemiehenä tietää, mitä seisahdus ja varaston\nloppuminen myllyssä merkitsee.\n\nHänellehän se enimmän merkitsi, pääosakkaalle. Tosiaan. Hänhän oli\npääosakas, pääisäntä oikeastaan. Oli kai hänellä nyt niin paljon\nsananvaltaa omassa liikkeessään, vaikkakaan ei juridisesti, niin\nainakin asiallisesti.\n\nVapaaherra on muodoissa tarkka. Minkä takia ei tullut hänen kanssaan\nedes puhelimessa neuvoteltua? Muutenkin kiersi paulaa.\n\nMutta täytyyhän hänellä olla omaisuutta jo yksin osakkeissakin, sen\nseitsemissä teollisuusyrityksissä, kilpahevosissa ja autoissakin\ntuollaista summaa vastaava määrä?\n\nLasti oli takavarikoitu. Autot, hevoset, talot, osakkeet? Yhtä helppo\nkai ne oli rahaksi muuttaa tai takavarikoida, varsinkin osakkeet, jotka\nkulkivat kuin postivekselit kädestä käteen, kaupungista kaupunkiin,\nuseinkin monen käden kautta, ennenkuin joutuivat edes asianomaisen\njohtokunnan tietoon.\n\nHän torkahti unenhoureeseen. Maisemat olivat muuttuneet metsäisiksi,\nkalliot, puut ja pikkujärvet.\n\nPuntari!\n\nMikä puntari?\n\nVaarivainajan puupuntari. Se, jota hän oli pitänyt kaupunkimatkoilla ja\nmetsäisellä tiellä kumautellut väijyviä varkaita pääkuoreen.\n\nEi se noin paljon ota nokkaansa. Ei valtamerilaivan höyryvintturikaan.\nNeljäsataaviisikymmentätuhatta kiloa!\n\nNousee! Nousee! Kohta on vaakatasossa.\n\nTalo niin. Peltoineen, metsineen. Karjoineen ja irtaimistoineen.\n\nOle irvailematta ja mene hiiteen siitä! Senkin mätäkuinen ankka.\n\nHän ponnahti istualleen. Vaununosastossa ei ollut vieläkään ketään.\nJuna pyyhälsi lohduttomia, mätäkuunhelteisiä rahkasoita.\n\n\n\n\n31.\n\n\n-- Johtaja Hyrkäksen yksityisasuntoon! Osaatteko?\n\n-- Kyllä vain.\n\nVaihdetanko teki pari konemaista liikettä ja auto hyrähti vauhtiin.\n\nKomea neljännen kerroksen rappukäytävä, avarat näköalat vesille ja\npuistoihin kahden puolen.\n\nEnsimmäiseen soittoon ei tullut mitään vastahuomiota. Toiseen tuli,\nhiukan uninen, mutta sievännäköinen tyttö.\n\n-- Onko johtaja Hyrkäs kotona?\n\nHeikki huomioi tarkasti. Tuntui siltä, niinkuin tyttö olisi tottunut\ntai ainakin varautunut kysymyksiin ja vastaanottoihin.\n\n-- Ei ole, ikävä kyllä.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Vaikea sanoa. Nykyään liikutaan niin nopeasti paikasta toiseen.\nToista viikkoa sitten hän lähti ulkomaille, eikä hänellä ole tapana\ntehdä meille selkoa matkoistaan.\n\n-- Ei suinkaan. No, onko rouva kotona?\n\n-- Rouvako? Tyttö naurahti. -- Nähtävästi herra ei ole johtajan\nlähituttavia.\n\n-- Verraten läheisiä, mutta sattuuhan erehdyksiä näin matkoilla. Sattuu\nkai sitä teidän isännällennekin väliin.\n\nTyttö ei ollut huomaavinaan, ei nyrpistänyt eikä säikähtänyt.\n\n-- Minä niin mielelläni sanoisin herralle, jos vain tietäisin.\n\n-- No tiedättekö te ehkä, kuka hoitaa isäntänne asioita silloin, kun\nhän on pitemmillä matkoilla.\n\n-- Minä kastelen kukat...\n\n-- Älkääpä, ette te ole niin yksinkertainen, kuin tahdotte luulotella.\n\n-- Talonmies meillä...\n\n-- Onko teillä ketään järkevämpiä ihmisiä kotona?\n\nTyttö ei nyrpistänyt vieläkään.\n\n-- Ei meillä olekaan muita kuin Liisa, ja hän on kesälomalla. Eikä hän\nole sen järkevämpi kuin minäkään, sillä hän aikoo mennä syksyllä\nnaimisiin, vaikka meidän herra sanoo aina, ettei nykyaikana kukaan\njärkevä ihminen mene naimisiin.\n\nHeikin täytyi nauraa vastoin tahtoaan ja harmissaankin.\n\n-- Huomaan, etten tule teidän kanssanne hullua hurskaammaksi.\n\n-- Ei minun kanssani kukaan muukaan hullu ole tullut hurskaammaksi.\n\nTäytyi naurahtaa taas.\n\n-- Huomaan, että teidän isännällänne on makua, vaikka olen jo ennenkin\nollut siitä selvillä.\n\n-- Jaa naisasioissa. No hänellä on. Hän on kaupungin hienoin herra.\n\n-- Ettepä olekaan kovin vaativainen. Hyvästi sitten!\n\n-- Hyvästi! Tulkaa toisen kerran, sitten kun herra on kotona.\n\nTyttö saatteli ensimmäiseen porrasvälikköön.\n\n-- Se on kovin ikävää, mutta en minä sille mitään mahda. Kun tulette\ntoisen kerran ja herra sattuu olemaan kotona, niin tulette varmasti\nmeillä viihtymään.\n\nSanoi ja hypähti kuin västäräkki pari askelmaa kerrallaan, hienot\nsilkkisukkaiset sääret vain vilahtelivat.\n\nHeikki ajoi myllylle.\n\n-- Vai johtaja Lahtela! Hauska tutustua henkilökohtaisesti, paljonhan\njo muuten on oltukin asioissa.\n\n-- Suokaa anteeksi, että menen suoraa päätä teitä ehkä oudostuttavaan\nja arkaluontoiseenkin asiaan. Voitteko ja haluatteko sanoa, minkälaiset\nherra Hyrkäksen yksityisasiat ovat?\n\nSe oli todellakin vähän yllättävä kysymys etuvalmistelun jälkeenkin,\nehkä vähän arkaluontoinen.\n\n-- Herra Hyrkäs on meidän myllymme pääosakas.\n\n-- Samoin meidän.\n\n-- Minä en tiedä sanottavasti muuta, paitsi sen, minkä tekin varmaan\ntiedätte. Tekee suuria kauppoja, on mukana monissa yrityksissä,\njoustava ja älykäs mies, tiaisten ja onnen suosikki.\n\n-- Tiedän sen.\n\n-- Niinhän sanoinkin.\n\nSyntyi äänettömyys. Miehet tutkivat toisiaan.\n\n-- Mutta mitä sanotte siitä, että hänen viljalaivansa on\ntakavarikoituna Helsingin satamassa.\n\n-- Sitä en tietänyt.\n\n-- Siitä piti jäädä meille viisisataatuhatta kiloa.\n\n-- Ja meille loput.\n\nIstuttiin ja seivästeltiin taas.\n\n-- Onko hän pitänyt tapanaan ottaa myös teiltä jauhoja yksityistiliin?\n\n-- Aikaisemmin suuriakin määriä. Hänellä on erinomainen kyky sijoittaa.\n\n-- Onko hän maksanut?\n\n-- Aina!\n\nÄänettömyyttä taas.\n\n-- Minulla ei ole liikaa aikaa, enkä tahdo kuluttaa sitä teiltäkään.\nTiedän, että olette kilpailija ja että tämä tavallisella mitalla\narvostellen on tyhmyyttä, mutta puhun kumminkin niinkuin mies puhuu\nmiehelle. Olen lähettänyt lähes puoli miljoonaa kiloa Hyrkäksen tiliin\nomista varastoistamme.\n\n-- Se on suuri määrä.\n\n-- Se on sellainen määrä, että minä olen suossa, jos laskelma pettää.\n\n-- Hyrkäs ei petä.\n\n-- Mutta lasti on takavarikoitu!\n\n-- Jos se pysyy jäässä, niin se on meillekin aika kolaus.\n\nJohtaja napautti sormillaan pöytään, ja katseli ulos, josta näkyi\nlainehtivaa aavaa vettä.\n\n-- Paljon mahdollista, että hänellä on vaikeuksia, mutta ne ovat\narvaamattoman suuria, ellei jyvälasti viikon kuluessa irtaudu. Te\nsaatte omanne ja me saamme loput, niin ainakin uskon.\n\nMiehet nousivat ja hyvästelivät. Heikki meni vielä kolmanteenkin\npaikkaan, Hyrkäksen pankkiin.\n\nSiellä oli melkein yhtä pyöreät seinät kuin yksityisasunnon eteisessä,\nei pienintäkään naulaa eikä rakoutumaa.\n\nJohtaja Hyrkäksen asiat? Kunnossa, täysin kunnossa! Arvopapereitaanko?\nHoidamme, milloin jättää hoidettavaksemme.\n\n-- No diskonttaisitteko hänen hyväksymänsä miljoonan markan vekselin?\ntiedusteli Heikki vähän kiusaantuneena, kun ei enää muutakaan osannut.\n\nYhtä veikeätä siihenkin.\n\n-- Jaa, riippuu asettajasta ja muista asianhaaroista. Viime aikoina\nemme yleensä ole niin suuria papereita diskontanneet ja harvemmin niitä\nkukaan pystyy esittämäänkään.\n\nSe oli kai letkaus letkauksesta.\n\nOli kiirehdittävä junalle, eikä se puleeratun seinän hapuileminen\ntuntunut enää muutenkaan niin erittäin huvittavalta.\n\nPaluumatkalla hänen mieleensä juolahti, että voisihan järjestää tavaran\nvastaanottajille maksukiellon. Suurin sopi matkaan pienellä mutkalla.\nParas käydä henkilökohtaisesti tapaamassa.\n\nHän kirjoitti kotiin ja konttoriin. Päivän lisäviivytys.\n\nOlivatko jauhot saapuneet? Olivat saapuneet ja hyvässä kunnossa.\nErittäin hyvää tavaraa. Tilaamme vastakin teiltä.\n\nKonttorihuone oli ahdas ja tupakansavuinen. Hiotti ulkoisesti ja\nahdisti sisäisesti. Oli mentävä asiaan ja päästävä ulos.\n\n-- Jauhot lähetettiin meiltä johtaja Hyrkäksen määräyksestä ja tiliin.\n\n-- Niin!\n\nTukkuliikkeen johtaja kiinnostui ja nosti katseensa.\n\n-- On vähän epävarmuutta, epäselvyyksiäkin. Minä pyydän myllyni\nnimessä, ettette suorita maksua asianomaiselle tai määräämälleen,\nennenkuin ilmoitamme.\n\n-- Valitettavasti tulee määräyksenne liian myöhään. Me olemme jo\nsuorittaneet.\n\n-- Mitä, eihän neljäätoista päivää ole kulunut!\n\n-- Eikö ennemmin saa suorittaa? Tämä on yllätys minulle. Tukkukauppias\nnaurahti.\n\n-- Anteeksi, ymmärsitte väärin. Eihän se yleensä ole tavallista.\n\n-- Tässä tapauksessa sattui olemaan. Sattuu meillä joskus muulloinkin,\nettei tarvitse haravoida neljäätoista päivää. Kyseellisestä\njauhomäärästä maksettiin osa ennakkona, osa kohta papereiden saavuttua.\n\n-- Kenelle?\n\nEhkä se oli vähän liian kiihkeästi kysytty, tai oliko tukkukauppias\njollakin tavoin äreässä vireessä.\n\n-- Minulla ei ole tapana jutella juuri kaikkea, minkä tiedän, niin\nkiintoisaa kuin se joskus kyselijälle olisikin. Tavara tuli herra\nHyrkäksen tiliin. On, on ja ei, ei, mitä siihen lisätään, on pahasta!\nJos herroilla on epäselvyyksiä keskinäisissä asioissaan, niin voin\nneuvoa teille hyvän asianajajan.\n\n-- En tarvitse!\n\nHeikki kumarsi ja lähti. Ahdisti rintaa, hiotti, mutta samalla\nvärisytti.\n\nPitkä junamatka. Ajatukset ja mielialat iskivät myötä ja vastaan kuin\ntyrskyt kallioisessa koskiuomassa. Se oli yhtä pyörivää vyörymistä\nkallioon lyövien tyrskyjen mukana. Jos yritti kiivetä, niin ote ei\npitänyt. Löi vain päänsä verille kiviin. Mutta keskivirran vaahtoaviin\npyörteisiin tahtoi tukehtua.\n\nKuka painoi? Kuka painoi ryssää päästä? Sehän oli maailman sivun\npulputtanut.\n\nToisten asiakkaiden tilin järjestely oli tietysti sama. Hyrkäs ei petä.\nMinä ainakin uskon niin.\n\nKuinka hän voi leikkiä tuollaista? Eikö hän ymmärtänyt, että se oli\ntoiselle elinkysymys? Puntarivaa'assa jauhot ja sukutalo. Oliko se\nkaamea uni? Ei, sehän saattoi viikon parin perästä olla hirveä\ntodellisuus.\n\nJuna jyski. Ajatukset jyskivät.\n\nPankissa oli huomenna ja lähipäivinä kireitä maksuja. Tili kiinni.\nVekseleitä ei ollut ja mylly seisoi. Johtokunta pitäisi kutsua koolle.\nKotona odotetaan ja pelätään. Kertun mieli aavistelevan herkkä kuin\nhenkäys ikkunaruudussa. Lapset: missä isä viipyy?\n\nRavintola-asemia. Ei mennyt alas kuin kivennäisvesiä, ellotti tyhjässä\nvatsassa lähitunteina.\n\nMieskö hän oli? Tämäkö oli irvistys kohtalonkohluille? Entä sokeat ja\nrammat? Nousihan se sellainenkin leikkitapuli, mutta juna heilahteli ja\ntapuli kaatui.\n\nOlihan kokemusta jo sadantuhannen markan vähittäismaksu-urakasta. Minkä\ntähden piti nikotella joka kerta neljäntuhannen markan shekille,\nhötäistä kirje ja pistää jäljennös kuin myrkkypilleri alimpaan\nyksityislaatikkoon? Kymmenen kertaa satatuhatta, kymmenen à\nkahdentoista prosentin korkoineen. Laskepa ylimalkaan, kuinka monta\nneljäntuhannen markan shekkiä siitä tuli!\n\nHirvitti kuin lapsuusajan iankaikkisuusvertaukset. Alkuun pääsi, mutta\nloppua ei näkynyt. Ahdistus ja hengenvaiva.\n\nJospa oli turhaa koko pelko? Olihan hän aina ennenkin selviytynyt. Hän\nei voisi jättää viatonta miestä ja myllyään, myllyjään, pulaan. Jospa\nhyvinkin jo huomenna oli konttorissa ja nauroi koko metkulleen\ntartuttavaan tapaansa? Kesäinen aika ja lentoyhteys maasta maahan.\nPäivällisellä Pariisissa, illallisella Helsingin Pörssissä. Sehän olisi\nniin Hyrkäksen tapaista.\n\nTai jos oli parhaillaan pelipankissa? Onnen ja naisten suosiossa.\nVaikka kymmenen miljoonaa tällä hetkellä olisi kahmaissut.\n\nTai hävinnyt. Eikö onnen ja naisten suosio ollut yhtä häilyväinen\nsille, joka niitä perhoina pyydysten?\n\nEi, mutta käyttämistä vartenhan järki on annettu, vaikka tyhmeliini\nsitä käyttelee kuin lapsi partaveistä. Minä olen minä, juna on juna ja\nmylly seisoo, koska ei ole viljaa. Huomenna on raskas päivä,\nylihuomenna kenties raskaampi ja voi seurata...\n\nMinun täytyy kestää ensimmäinen, toinen ja todennäköisesti kolmaskin.\n\nMinulla on nälkä ja heikottaa. Ravintolavaunussa on maitoa ja lämmintä\nruokaa.\n\nMinua nukuttaa. Monta yötä olen valvonut, nukkumatta ei jaksa, tai jos\njaksaakin, niin puhelee pehmeitä.\n\nKymmenen tuntia on vielä aikaa. Makuuvaunussa on tilaa. Maksaa vain\nkolmekymmentä markkaa.\n\nMinä syön ja menen maata.\n\nHän nousi ja teki sen.\n\n\n\n\n32.\n\n\nHeikki heräsi muutamaa minuuttia ennen määräaikaansa, pesi ja pukeutui.\nOsastossa ei ollut muita. Hän nosti keskimmäisen vuoteen ja istahti\nsuunnittelemaan.\n\nKotiin oli soitettava heti, samoin Helsinkiin. Arvopostin tuloon oli\nkaksi tuntia. Siinä ajassa ehtinee selvittää vaikeimman edellispäivien\nkirjeenvaihdon.\n\nJohtokunta? Jos se olisi ollut Bergmanin ja Pitkäkosken, olisi se\nkokoontunut iltapäivällä. Mutta se oli kauppaneuvoksen ja vapaaherran.\nSen oli tarpeetonta, jopa vahingollista kokoontua lähipäivinä.\n\nNiin oman säilymisesi kannalta, miten myllyn?\n\nHän punnitsi hetken aikaa asiaa kuin kylmä, vieras mies.\n\nMyös myllyn. Sitä ei uhannut mikään suoranainen vaara. Sen menetyksen\nesteeksi, mikä sitä uhkasi, eivät nämä herrat panisi eivätkä pystyisi\npanemaan rikkaa ristiin. Mutta kohun ja metelin ja ylimääräisen\nyhtiökokouksen, kaiken sen, tällä hetkellä tarpeettoman ja voimia\nkuluttavan, he melkein varmasti saisivat toimeksi. Kylmästi myllyn edun\nkannaltakin ottaen oli siis parempi, että herra kauppaneuvos makailisi\nauringon varjossa pihapuun alla ja vapaaherra lämmittelisi verettömiä\nkäsiään päivänpuoleisella lasikuistilla.\n\nPankki ja Virkkulan kaksinkertaiset silmät? Tänään eräytyi\nyhdeksänkymmentä, mahdollisesti yhdeksänkymmentäviisituhatta. Oli\nmelkein varma asia, ettei tunnusteita ja rahaa ollut kuin\nviidenkymmenen paikoilla. Apupaperi kylmästi. Sellaista kummaahan ei\nole esitetty puoleentoista vuoteen. Virkkula katsoo, kääntää ja katsoo\nsitten silmiinkin neljännesminuutin. Se ei ollut auringonvaloa, ja\nsitäpaitsi lasit hajoittivat syttiön tehottomaksi.\n\nIltapäivä menee puhelinsoittoihin Hyrkäksen asiakkaille ja kireimpään\nkirjeenvaihtoon omille hätäytyneille. Se voi mennä myöhäänkin. Tuskinpa\nniin myöhään sentään, ettei ehtisi puolen tunnin kävelylle.\n\nJuna vihelsi. Tuttua esikaupungin tammilautaa, puisto ja mylly.\n\nNeiti Miettinen oli jo konttorissa. Rasittunut ilme ilostui.\nMinkähänlaisen ryöpyn läpi lienee laskenutkin, kolme päivää,\ntyttöparka!\n\n-- Kuuluuko mitään uusia?\n\nNeiti Miettinen katsoi ja ymmärsi, mitä uusia kysymys tarkoitti.\n\n-- Ei mitään.\n\nLahtela huomasi pöydällään avatun kirjepinkan, kolmisenkymmentä\nsilmämääräisesti arvioiden.\n\n-- Paitsi tietysti näitä, mutta nehän eivät ole meille uusia. Olkaa\nhyvä ja pyytäkää kaksi puhelua Helsinkiin, speditöörille ja Suomen\nHöyrylaivakontturiin, heti kymmeneltä, minä pyydän tällä toisella vähän\nlähemmäksi.\n\n-- No, sinäkö siellä olet!\n\nEnsimmäisten sanojen jälkeen Heikki tunsi olemuksessaan omituisen\nvärähdyksen. Konttoripöydän osaksi mustetahraiseen pöytäkalenterin\nimupaperiin kirkastui äärikuvioltaan vaikeasti määriteltävä, mutta\nmuuten selväpiirteinen, väreiltään ja viivoiltaan hienovivahteinen\nnaisen muotokuva. Siinä kuvasteli pelkoa, jännitystä, iloa,\nennenkaikkea sitä. Huulet värähtelivät, poskien vielä matalapohjaiset\npoimu-uurteet elivät kuin heikko virta olisi niissä väreillyt,\nsilmäkalvoa voiteli kostea kyynelkiilto.\n\n-- Kuule, Kerttu! Minä uskon, että täydellinen kuvalähetys radioteitse\non aivan lähipäivinä lopullisesti ratkaistu kysymys.\n\nPuhelimessa helisi vastaan nauru. Kuvan viivat ja värit leikkivät.\nPoimuissa hyppelehti vallaton kevätpuro, mutta silmissä vuorotteli\npäivänpaiste ja herkkäpisarainen kevätsade.\n\n-- Mitä sinulle kuuluu?\n\n-- Hyvää suurin piirtein. Kuule! Minä en tule kotiin viikonpäiviin. Älä\nkysele, äläkä sure! Minä tulen heti, kun sopii. Heti. Kuulitko? Minun\nparhaimmat ääni- ja kuvaterveiseni teille jokaiselle erikseen ja\nkaikille yhteisesti. Hyvästi!\n\nKuvan värit vaihtuivat taas, viivat hyppelivät muodostaen suuren,\nkohtaloonsa tyytyvän kysymysmerkin.\n\n-- Hyvästi!\n\nLoppusoitto. Kuva häipyi yhtä nopeasti kuin oli muodostunut, ja\njäljelle jäi taas vain mustetäpläinen imupaperi.\n\nKirjeitä oli kaksikymmentäkahdeksan, lyhyempiä ja pitempiä, mutta\nsisällöltään toistensa tapaisia.\n\nNe olisi voinut kuitata kiertokirjeellä, mutta täytyihän kohteliaassa\nvastauksessa olla myös persoonallisuuden tuntu ja leima.\n\nHän ehti vastata viiteen, ennen kuin tilatut puhelut tulivat.\n\n-- Valssimyllyltä johtaja, hyvää huomenta!\n\n-- Hyvää huomenta!\n\n-- Kuuluuko uusia?\n\n-- Laiva on ankkuroinut sivuun. Mitään määräyksiä ei ole tullut.\n\n-- Olkaa valmiit järjestämään meille näinä päivinä saapuva oma lasti\npikaisimpaan lähetykseen!\n\n-- Kyllä, viivytyksettä.\n\n-- Hyvästi!\n\n-- Hyvästi!\n\nHöyrylaivaosakeyhtiön puhelu seurasi välittömästi, ruotsinvoittoinen,\nvähän särähtelevä ääni.\n\nPorkkalassa. Purkaa ylihuomenna tai viimeistään lauantaina.\n\nAamupäivästä tuli useita tilaamattomia ulkolinjapuheluja.\n\n-- Me olemme jo kyllästyneet odotukseen. Pitkäksi tahtoo käydä\nmeilläkin. -- Jos ette olisi niin vanha ja rehti tuttavuus, niin... --\nSanokaapa muuta. Mutta järjestäkää nyt jotenkuten. Mastot näkyvät jo\nPorkkalassa ja satamajätkäin kynnet syyhyvät urakkatöihin.\n\n-- Eikö vieläkään lähetetty. Minä tulen hulluksi tällä hetkellä. --\nEttekä tule, en minäkään tule. -- Mutta minä en kärsi, että vakinaiset\nasiakkaani kiikuttavat oveni ohitse jauhosäkkiä käsirattailla. Sallikaa\nkerran toisellekin antamisen ilo. Muuten, laiva on lähtenyt jo\nPorkkalasta.\n\nTämäntapaista se oli. Mutta siihen parkkiintui ja tottui. Neiti\nMiettinen hymyili osanottoisesti. Neiti Tähtelä kiemurteli kuin\nvatsanväänteissä; ei tiedä, vaikka olisi ollutkin, kun oli mätäkuun\nloppupäivät ja viinimarjojen aika.\n\nArvoposti tuli, mutta samaan aikaan ilmestyi portaanpieleen\nvapaaherrallinen riippapiiska. Heikki hätkähti, ehkä siksi, kun se ei\nkuulunut aamuisiin junaohjelmiin, mutta ainahan niitä lisäyksiä ja\nmuutoksia sattui hyvissäkin arpajaisissa.\n\nVapaaherralla oli yleensä kiusallinen tapa esiintyä aamupäiväisin\npankkiajan edellä. Bergman ei tehnyt sitä edes ihmeeksi.\nTodennäköisesti se johtui herrojen erilaisista elintavoista.\nVuorilinnassa syötiin aamiainen kahdeksalta, vapaaherra nautitsi\nnähtävästi kahdeltatoista.\n\nTuli jo portaissa. Heikki nosti arvopostin neiti Miettiselle ja pyysi\nlaatimaan pankkilistan.\n\nVapaaherra oli harvinaisen lämpöisellä tuulella. Olikohan\ntonttikauppoja tiedossa vai laivaosakkeet nousseet?\n\n-- Teillä mylly seisoo, olen kuullut.\n\nSääsuhteiden vuoksiko? Aivan niin, aivan niin. Varasto tyhjänä, kuulin\nneiti Miettiseltä. Suuria tilauksia. Sehän on oikein hauskaa. Kaiketi\nherra johtaja on hankkinut tarkat luottotiedot. Nykyään saa olla hyvin\nvarovainen. Vaikka turhahan minun näistä herra johtajalle.\nToivottavasti teillä on kokemusta ja vakiintuneet prinsiipit.\n\nOlisi erittäin hauska tutustua nyt perinpohjin myllyyn ja koneistoihin,\nmutta on valitettavasti kahdelta tärkeä yksityinen neuvottelu erään\nulkomaisen asiakkaani kanssa.\n\nHeikki hengähti pitkään.\n\nVapaaherra käveli pitkin harppauksin ja hieroskeli käsiään.\n\n-- Mutta kuulkaahan, herra johtaja! Tuon naulakon me siirrämme eteisen\npuolelle. Se häiritsee, varsinkin kokousten aikoina.\n\nHän harppasi katsomaan eteisen puolelle ja jätti oven auki.\n\n-- Tuohon se sopii erinomaisesti. Sepä oivallinen keksintö.\nTalvikuukausien ajaksi voi täällä järjestää lämmityksen kamiinalla, ei\ntarvitsee ostaa, meidän puuseppäverstaasta vapautuu, kun syksyllä\njärjestämme keskuslämmityksen.\n\nVapaaherra harppasi takaisin konttoriin ja hykerteli uusille\noivallisille keksinnöilleen.\n\n-- Tuo teidän järjestäjähyllynne on ahdas ja verraten primitiivinen.\nVähintään kolmen vuoden arkisto pitää olla aina käsiteltävissä. Sitä\npaitsi se antaa ulospäinkin arvokkaamman leiman.\n\nHän harppaili ja mittaili käsillään suurinta akkunavälikköä.\n\n-- Suunnilleen kaksi ja puoli metriä. Siihen me teemme sen. Vielä tällä\nviikolla annan meidän puuseppämestarimme suunnitella.\n\nHän otti muistikirjansa ja merkitsi mukana äännellen: pituus\nkaksi ja puoli metriä, väri Billnäsin keltainen, ruiskuväri ja\nselluloidilakkaus. Hyvä on! Se tulee suuresti juhlistamaan konttoria ja\nkun samalla tulee naulakkosiirros, niin...\n\nSilminhuomattavasti vapaaherra odotti, että jatko olisi seurannut\ntoiselta taholta, mutta kun ei ole synnynnäistä hienoutta, niin turhaan\nsellaista joutui odottelemaan.\n\nLahtela odotteli muuta. Neiti Miettinen odotteli vielä hartaammin, hän\nmelkein rukoili hengessään. Billnäsin kuperapohjainen tuoli poltti kuin\nrautahella.\n\nHän ei ollut ehtinyt eikä osannut puhua vielä pankkiasioista. Herra\nsiunatkoon! Kello puoli kaksi! Löi helähtäen kuin ainakin tärkeän asian\nvahvistukseksi. Viisikymmentäkahdeksantuhatta uupui. Hän oli laskenut\nrahat, postivekselit, tunnusteet ja tilillä olevan saldon kahteen\nkertaan koneella.\n\nJa vapaaherra mittaili pitkine sormineen hyllynpaikkoja osoittamatta\nvähääkään kiiruhtamisen merkkejä. Eikö johtaja voinut jollakin tavoin\nhuomauttaa, vaikkapa siitä neuvottelukokouksesta? Kello jo viisi yli!\nTässähän tuli kohta kipoinen kiire ja peri huutava hukka.\n\nNiinkuin Heikki olisi kirjaimelleen arvannut neiti Miettisen viimeiset\najatukset, hän oli juuri huomauttamaisillaan vapaaherran odottavasta\nvieraasta ja tärkeästä neuvottelusta. Vapaaherra ennätti onneksi itse\naikaisemmin.\n\n-- Mutta kello! Minunhan on välttämättä oltava konttorissani kahdelta.\n\nMuutama harppaus rattaille -- kauanko niin pitkillä säärillä muutamaa\nmetriä käveli. Olisi luullut niillä ehtivän nopeammin kuin\nlyhytjalkaisella hevosella.\n\nNeiti Miettinen ihan ponnahti tuoliltaan.\n\n-- Täällä on suuri aukko.\n\n-- Minä tiedän sen. Suuriko?\n\n-- Niin suuri, että...\n\n-- Antakaa tulla vain. Nyt käyvät ne tuulet, että on totuttava\nsuurempiinkin.\n\n-- Viisikymmentäkahdeksantuhatta.\n\n-- Korkoineen?\n\n-- Niin!\n\nHeikki repäisi lehtiöstä vekselilomakkeen ja merkitsi kuusikymmentä,\nneiti Miettinen ojensi täysinäisen kuoren. Kello oli viittätoista\nvailla.\n\nHän jätti tavalliset tavaravekselit laskettaviksi ja meni suoraa päätä\njohtajan konttoriin.\n\n-- Joko teillä taas on apupaperi! Minä luulin, että niistä päästiin.\n\n-- Niin minäkin luulin.\n\nSeurasi se neljännesminuutin keihästys. Kumpikaan silmäpari ei\nvärähtänyt, kaksoisparilla oli parempi asema valosuhteiden ja itse\nasiankin puolesta.\n\nVirkkula hellitti ja katsoi lähemmin vekseliä, joka muodollisesti oli\nmoitteeton; siirtonimi oli oikealla paikalla, kolmanneksen osuus\nnumeromerkinnästä alaspäin.\n\n-- Sattuu näin viime minuuteille.\n\n-- Niinpä se valitettavasti sattuu.\n\nAudienssi oli päättynyt. Kuudenkymmenen korot yhdeksänkymmenen\nkorkopäiville yhdentoista mukaan oli nopeasti laskettu. Nopeammin vielä\nolisi leikannut kymmenen mukaan, mutta se nähtävästi ei sopinut\nmarginaaleihin.\n\n-- Yhdeksän ulkolinjapuhelua kiireellisinä! Tässä luettelo, neiti\nTähtelä on hyvä ja pyytää.\n\nPuhelinneiti tahtoi ihan hermostua. Ukkosta ilmassa ja linjatkin\nepäkunnossa. Mihin sitä yhdellä kertaa semmoinen paljous?\n\nMitäpä se teitä liikuttaa. Kaksinkertaisen maksunhan te jokaisesta\nsaatte. Kannattaa linjatkin korjauttaa.\n\nNeiti Tähtelä oli hyvin turski näissä asioissa, monta vertaa etuisampi\nkuin neiti Miettinen, joka kärkevistäkin sanoista vain joko punastui\ntai kiitti, usein teki kumpaakin.\n\nEnsimmäinen puhelu tuli.\n\n-- Halloo! Kauppias Halonen Lahdensuussa.\n\n-- Täällä johtaja Lahtela valssimyllyltä. Pyydän tiedustaa, oletteko\nmaksanut jo johtaja Hyrkäksen tiliin toimittamamme jauhot?\n\n-- Jaa Hyrkäksenkö? Jo veikkoset kahteenkin... tuota kuitit ja\nkuittauksetkin jo aikapäiviä kirjatut. Mitä tämä tämmöinen oikein...?\n\n-- Eipä mitään sitten. Anteeksi, että vaivasin!\n\nMelkein samaa maata oli toinen, kolmas, vieläpä neljäskin.\n\nViides ilmoitti, että jos voisitte lähettää pari, kolme lastia lisää\nHyrkäksen tiliin, niin olisi hyvä. Hänen debetissään oli kyllä\nsellaisen vara. Hyviä jauhoja muuten, ei mitään valittamista.\n\nKuudes kuuli huonosti ja oli pidättyväisen lyhytsanainen, sen verran\nlopuksi ilmoitti, että reilassa on. Sai nukkua huoleti.\n\nSeitsemäs ihmetteli tällaisia soittoja. Eihän ollut mikään aprillipäivä\nja mätäkuukin ihan lopullaan. Muuten maksettu täysin. Sai lähettää\nvaikka valantehneet tilintarkastajat.\n\nKahdeksannessa ei ollut johtaja kotona, sitä vastoin hyväantoinen\nkonttorineiti. Jaa että laskuko maksettu? Kyllä meillä vain laskut\nmaksettiin aina neljälletoista päivälle, eikä päivättykään väärin, sai\ntutkia vaikka postileimasta. Ja mitä Hyrkäksen jauhoihin tuli, niin ne\noli kaupoissa maksettu jo ylittäen etukäteen. Jos jotakin mukisemista\noli, niin sopisi valittaa Savonlinnan tuomiokapituliin!\n\nLahtela soitti kiinni, jottei tulisi kaksinkertaisia tuplamaksuja.\n\nSitten tuli pitkänpuoleinen tauko, niin pitkä, että neidit olivat\nehtineet aikapäiviä lähteä ja eräs Laine-niminen iltavuoron mies\nesittää tärkeän asiansa johtajalle.\n\n-- Meinaan vain, että mitä kenkkuilemista tämä oikein on, miksi ei\nmylly pyöri?\n\n-- Siksi, kun ei ole jyviä. Lienee Laine sen huomannut?\n\n-- Pitäisi järjestää, ettei pääsisi loppumaan. On kai sitä sen verran\naikaa.\n\n-- Luulisi olevan. Mutta eikö Laine voi pitää murehtimatta vähän\npitempää kesälomaa, niinkuin kaikki toisetkin?\n\n-- Kyllähän sitä on hyvä puhua semmoisen, jolla ei ole nälkä!\n\n-- Ettehän te ole nälkäisen näköinen, myllyn lihavin mies, eikä teillä\nole edes perhettäkään.\n\n-- Jaa, jaa, mutta tarvitsee sitä akatonkin mies leipää ja...\n\n-- Ja ryypättävää!\n\nMies oli lihava, vähän ihrasilmäinen, mutta herkkävaistoinen, niinkuin\nvarislinnut yleensä. Ihmeteltävän nopeasti hän joutui ulko-ovelle.\nSopivaan aikaan, sillä yhdeksäs ja viimeinen tilauspuhelu joutui.\n\nEi ollut maksettu.\n\nNo ihme, melkein enemmän pettymys kuin ilo.\n\nHän soitti loppusoiton ja etsi asianomaisen kortin.\n\nViisituhattaneljäsataakuusikymmentä markkaa.\n\n\n\n\n33.\n\n\nHeikki kirjoitti vielä vastineet aamupäivältä jääneisiin kirjeisiin.\nSittenpä alkoi olla lopussa sekä päivä että mies.\n\nHän meni omalle puolelleen ja heittäytyi sohvalle. Väsyneenä ollen se\noli useinkin vaarallista, turtui, eikä tahtonut päästä nousemaan.\nHetkeksi karkkoutuneet ajatukset hyökkäsivät kuin suppupaarmat väsyneen\nkyntöhevosen kimppuun.\n\nOliko päivä antanut mitään myönteistä?\nViisituhattaneljäsataakuusikymmentä markkaa, uuden selluloidilakalla\nruiskutetun arkistohyllyn ja naulakon siirron eteiseen. Ei muuta.\n\nMonelle se olisi ollut iltainen ilonaihe. Minkä takia ihminen oli\ntullut niin vaativaiseksi?\n\nHän nosti jalkansa päätykorokkeelle, pisti kätensä ristiin rinnalle ja\nsulki silmänsä. No, hyvät herrat, paarmat ja ampiaiset, pöytä on\nkatettu!\n\nMutta paarmat ovat sukua varislinnuille. Eivät ne käskemällä tule, vaan\nvaanivat aikaa ja hetkeä.\n\nEi alkanut kuulua. Odottaja torkahti, vaikka olikin edellisenä yönä\nnukkunut yli yhdeksäntuntisen unen. Silloin alkoi napsahdella:\n\nVapaaherran pitkänluisevat, verettömät sormet naputtelivat ensiksi.\n\nOliko herra johtaja hankkinut luottotietoja, kun oli näin suuret\nkaupat? Nykyaika oli vaarallista. Luottotietojako Eino Hyrkäksestä?\nHänhän omisti osakkeita viisi kertaa enemmän kuin vapaaherra von\nSidensnör. Jaa, jaa, osakkeet eivät merkinneet yhtään mitään, tänään\nHeikkisellä Viipurissa, huomenna Nyholmilla Turussa.\n\nSuurempi arkistokaappi, viisi metriä. Tuo ikkuna saa mennä peittoon,\nmutta kymmenen vuoden kirjeenvaihdon täytyy olla aina näkyvissä ja\nlaskujen, laskujen varsinkin. Eihän herra johtaja vain ole myynyt\nluotolla epävarmoille asiakkaille?\n\nMeillä ei ole tämän järkevämpiä. Kukaan järkevä ihminen ei mene enää\nnaimisiin. Minä kastelen kukat ja... Tulkaa toisen kerran, niin tulette\nvarmaan viihtymään. Ei, ei, mutta menkää nyt. Ette te saa katsoa noin\nettekä olla minun herralleni vihainen ettekä vaivata mokomilla\njauholaskuillanne. Hän pitää vyötäisiltä ja katsoo hampaita. Ei, minun\ntäytyy mennä, jos herra sattuisi tulemaan. Ei koko kaupungissa ole niin\nhienoa miestä!\n\nMitä ihmettä! Ette suinkaan koko laivanlastia meille lähettänyt? Neiti\nTähtelä pyytää pikapuhelun heti Helsinkiin. Ei, ei tarvitse pyytää.\nKoko junanlasti on jo myllyn takana. Täyttyvät kerran kaikki\nrotankolotkin.\n\nMitä hullua! Eikö siellä ollutkaan viljaa, vai eikö elevaattori toimi?\n\nPöytiä, sänkyjä, rattaita, riepumattoja. Onko tämä mikä rojujen\nhuutokauppakamari? Ajakaa Häkli & K:ien toimistoon.\n\nSaksalainen täällä rottia prässäili. Ei meillä ole tapana...\n\nNeljäsataaviisikymmentätuhatta kiloako viljaa? Mutta eihän se\ntuommoinen kahden veturin karavaani sentään ole. Ajakaa hiiteen nuo\nrojuvaunut tieltä!\n\nMitä rahtikirjoissa? Mitä houritte? Oletteko juovuksissa, valtion\nvirassa oleva mies? Lahtelan perintötaloko teidän halkovaunuissanne? Se\non yli kolmesataa vuotta ollut samalla suvulla, eikä sitä koskaan\nlastata teidän romurattaillenne.\n\nKas Sorsalahti! Ettekös te ole kuollut, muistelen lehdistä lukeneeni?\nLaihtunut olette Mustialan ajoilta. Tehän olitte ennen kuin\namerikkalainen hiiliveturi. Masiinaksi me teidät ristimmekin. Te\nmyöhästyitte monta kertaa tunniltanne. Mutta te olitte viisas mies,\nvaikka laiska. Me pidimme teistä paljon, varsinkin sen jälkeen, kun\nsisäköltänne kuulimme, että pistätte kaikki kokeet suoraa päätä tuleen.\nJoskus te nostitte leveäpohjaiset kenkänne pöydälle ja piditte vielä\nsamalla tunnilla meille esitelmän hienosta käytöksestä. Kerran me\nliitusimme tauluviivottimen leveän pään ja te pistitte sen tapanne\nmukaan suureen kitaanne. Joskus te ummistitte silmänne ja laskettelitte\nnumeroja ja plusseja, että sylkipisareet pärskivät: Kahdeksan plus\nkahdeksan plus kahdeksan plus,..\n\nNeljätuhatta plus neljätuhatta plus neljätuhatta plus -- -- -- on yhtä\nkuin Lahtela?\n\n-- Yksi miljoona! -- Ei! Sehän on äks!! Eikä Lahtela selvene siitä\nmilloinkaan.\n\nKuinka te viimeisillä minuuteilla tuotte näin suuren apuvekselin? Eihän\ntämä kovin suuri, vain yhdeksänkymmentätuhatta. Vain! Kaksinkertaiset\nsilmät polttavat kuin kekäleet. Mihin te yhden nollan aloitte pimittää?\nEi tämä ole mikään kymmenmurtoluku. No olkoon menneeksi, se vaatii\nkymmenen kertaa kaksikymmentä sekuntia, siis kolme minuuttia\nkaksikymmentä sekuntia. Oletteko valmis?\n\nMiksi asetatte tuolinne niin, että aurinko sattuu asiakkaan silmiin. Ja\nsitä paitsi teillä on kuperat lasit! Tämä on pankin puolelta väärää\npeliä.\n\nJaha, näkyy, että ette pysty diskonttaamaan yhdeksänsadantuhannen\npaperia...\n\nNo, antaa leimuta sitten! Pari minuuttia mies kestää vaikka kiehuvassa\nkyypadassa.\n\nLoviisa ja Halkilahti? Siinä vasta sopiva pari, vaikka naimisiin\nmenisitte. Elekääpäs! Minä olen nainut jo vanhassa maailmassa\ntarpeekseni. Vieläkös sinä vääkistelet? Vieläkö jo! Kunhan jauhattelet\ntämän vuoren loppuun, niin vähemmän viisastelet, vähemmän jo! Niin, ei\nse liikoja viisastellut Simpsonikaan, vaikka olikin semmoinen\nsimpanssi. Elä helekatissa niin kovin paljon kiviä, valssit särkyy ja\nmagneetit. Leheksiä väliin, noin! Tissis, tassis! Tämä on\naktiepuulaaki. Heikompi puluputtaa, mutta aina joku pinnallakin\nkeikkuu.\n\nHeikki heräsi ja ponnahti lattialle. Niskaa pakotti pahan asennon\npaine. Akkuna oli jäänyt auki. Äkäisiä kärpäsiä survoi ja lenteli\nilmassa.\n\nKaikkiin paikkoihin sitä pitääkin lehmääntyä lojumaan!\n\nKahdentoista kilometrin kävelykuuri. Sillähän se on rangaistu. Ulkona\noli jo melkein pimeä ja taivas tuntui sadeuhkaiselta.\n\nHän otti sadetakin ja harppasi vapaaherran askelin puistokäytävälle,\npoikki- ja pitkälle kadulle. Vastaan tuli nauravia tyttöjä ja\nvenkoilevia poikia.\n\nNiskaa pakotti ja pisteli vielä ja muutenkin oli ellottava\ntyhjyydentunne. Vastaus kierähti kadun kulmassa eteen: Heleena\nKansanen, KAHVILA ja RUOKALA.\n\nMilloin hän oli syönyt? Ravintolavaunussa eilen illalla. Siitä oli\nkulunut jokseenkin pyöreä vuorokausi.\n\nHeleena Kansasen ruokalista, jonka palvelevainen kansatar hänelle\ntarjosi, oli selväpiirteinen:\n\n    Silliä ja perunoita (uusia) 2:--\n    Nakkimakkaraa ja perunoita  2:--\n    Hernekeittoa                2:--\n    Riisipuuroa                 1:50\n    Viiliä ja talkkunoita       1:50\n\nHän valitsi ensimmäisen ja viimeisen, lisäksi leipää, lasillisen maitoa\nja kaksi annosta voita, koska kerran oli uusia perunoita.\n\nKansatar naurahti, meni ja tuli hyvin näppärästi tarjottimineen. Neiti\nKansanen oli varmaankin keittiöneuvotteluissa monta kertaa\nhuomauttanut, miten uusia kundeja oli käsiteltävä, ja taisi\nsalakkaeleinen kansatar sen ehkä itsestäänkin huomata.\n\nVoita uuden perunan nokkaan. Kylläpähän osasi olla hyvää tämä entisen\nkerjäläispojan kuningasherkku. Vesi tuli kielelle jo asetellessa.\n\n-- Kuulkaa neiti! Tuokaa vielä toinen annos uusia perunoita, silliä ei\ntarvitse.\n\nSalakka vilahti, oven takana tirskahtikin. Sehän oli aika poika syömään\nperunoita.\n\n-- Seitsemän markkaa kaksikymmentäviisi penniä!\n\nNeiti alkoi kaivella pienen pitkänauhaisen kukkaronsa pohjimmaisia\naarteita.\n\n-- Ei tarvitse siivilöidä, kun teillä oli talkkunaa ja uusia perunoita\nja kun te olette noin näppäräliikkeinen.\n\nHän lähti ulos paljon virkeämpänä kuin oli tullut. Kansatar korjasi\ntarjottimelleen vähäiset jäännökset ja sipaisi vahakankaan puhtaaksi.\nKukahan se mahtoi olla? Kaksi ja seitsemänkymmentäviisi! Tällaista\nsattui harvoin Heleena Kansasen ruokalassa.\n\nTien suunnassa tuli vastaan jyhkypohjainen ukkospilvi. Alkoi\nleimahdella ja jyrähdellä, ensin lyhyin väläyksin, kevein jyräyksin\nkuin suuntaa etsien, sitten löytäen kai sopivan tähtäimen ja alkaen\npudotella täysillä panoksilla.\n\nKoko näköpiirin avaruus kirkastui tulimereksi. Hetkisen perästä\ntäräytti. Ei mahtunut yhdellä kertaa seutukunnan laitumille,\njäännöspaukkuja täytyi hajoitella etäisempien vuorten louhuihin ja\nniittynotkelmiin.\n\nSiinä oli väriä ja voimaa. Kuinkahan monen voltin jännitys? Kas, kun\njoku viisas ei ottanut vangitakseen. Olisi ilmaista oritta parinkin\nreen eteen.\n\nLäväytteli ja täräytteli edelleen kuin osoittaen, että oli, oli täällä.\n\nVielä mörssäritulen kestäessä alkoi ruiskusade.\n\nPutosi oikoisenaan ja palloihin erottelematta kuin kilometrin mittaista\nmakaroonipilliä. Pitkähkön vastamäen raiteisiin muodostui nopeasti\nkaksi kilpakiistoista vesikäärmettä, päät luokkia heittäen,\nkoukerteleva ruumis kärpäsnauhaksi venyen.\n\nKeskitien leveämmän askeluoman paksu isäpappa ei saanut moottoriaan\nniin pian käyntiin, mutta kun sai, lasketti täydellä kaasulla. So, so,\npojat! Mihin teillä semmoinen kiire! Pojat vilkaisivat taakseen ja\nsitten kaikki kirmasivat eteenpäin ilosta irvistellen. Heikki kääntyi\ntutulla kuuden kilometrin pylväällä. Vettä sateli edelleen, tosin\nhiukan säästeliäämmin, mutta riittävän satoisasti vieläkin. Lops-lops\nääntelivät kengän läskipohjat; nähtävästi olisi nahkapohjaisistakin\ntullut ilman suutarin toimenpiteitä oivalliset läskipohjat. Sadetakki\nosoittautui olevansa vain tavallinen, ihmisen tekemä, mutta veri nautti\nja hekumoisi. Olikohan vielä sammakkoasteen aikaisia vaistoja ja\nmielihaluja?\n\nPitkällä kadulla ei pujahdellut enää täkyjä eikä hiiviskellyt\npyydystäjiä. Nähtävästi puistokujien iltalempi ei pohjautunut\nsammakkoasteen kosteihin alkuvaistoihin.\n\nMutta sängyssä tuntui kuin olisi nukuttanut taas rehellisesti. Hyvä\nsekin, mylly seisoi vielä huomenna.\n\n\n\n\n34.\n\n\nHän ajoi aamujunalla Helsinkiin.\n\nOlisi omassa kaupungissakin juristeja ja varatuomareita ollut,\n\"Rastaassa\" yksi, pitkän kadun varrella toinen ja vielä kolmas jossakin\npoikkikujalla, mutta kerranko ajetaan merta edemmä kalaan. Pääkaupungin\nlakiapu oli kautta maan kuulu.\n\nSe ilmeni vastaanottohuoneessa, ellei aikaisemmin olisi tietänytkään;\nnumeron mukaan sisälle kuin muotilääkärille.\n\nTuli vuoro. Heikki selvitti asian juonet ja juuret.\n\n-- Jaa, se on kiperänpuoleinen juttu. Hyrkäs on viisas mies, olen\nkuullut hänestä jo aikaisemmin. Sitä paitsi teillä ei ole toistaiseksi\nmitään mahdollisuuksia, taikka sanokaamme, että on mahdollisuuksia,\nmutta ei mahdollisuuksia niitä käyttää. Kansanomaista vertausta\nkäyttääkseni teillä on verkko, mutta ei ole venettä. \"Kala oli velessä\nja male oli palassa\", niinkuin hämäläisessä kansanlaulussa sanotaan.\n\n-- Minkä neuvon annatte? keskeytti Heikki, joka tällä hetkellä ei\nerikoisemmin harrastanut kansanlauluvertauksia.\n\n-- Maatkaa ja odottakaa kaikessa rauhassa. Silmät siirollaan, mutta\nkynnet terävinä kuin kissalla tynnyrin takana. Te ette voi vaatia häntä\nvararikkoon tai edes laskujensa suorittamiseen, ennenkuin ne eräytyvät.\nTodennäköisesti hän oli järjestänyt asiansa niin, ettei kukaan muukaan\nvoi sitä tehdä. Kaiken lisäksi hän on ulkomailla. Olkaa hyvin hiljaa ja\nodottakaa, että onni potkaisisi paistetun hiiren suuhunne. Ihme se\ntodennäköisesti olisi, mutta suurempiakin tapahtuu.\n\n-- Ei ole mielestänne siis mitään varmaa?\n\n-- Ei, ikävä kyllä, paitsi tietysti se\nviisituhattakuusisataaneljäkymmentä, mikäli se on varmaa. Ei sääntöä,\nettei poikkeusta. Voisinko muuten olla palvelukseksenne?\n\n-- Kiitos, ei.\n\n-- Viisisataa markkaa!\n\n-- Vai niin. Jäljelle jää siis neljätuhattayhdeksänsataakuusikymmentä,\nmikäli on varmaa.\n\nHeikki ojensi setelin, jonka kuuluisa lakiapuri kiepautti nauraen\nlaatikkoonsa.\n\n-- Aivan niin. Huumorintaju on henkevyyden puntari. Niin kauan kuin se\nsäilyy, ei ole mitään hätää. Te tulette maailmassa aikoihin.\n\n-- Niin myös te.\n\nHeikki käväisi vielä laivaustoimistossa. Pikaisempi, mutta\ntuloksellisempi käynti kuin kuuluisan juristin päämajassa: ylihuomen,\njoka todennäköisesti olisi siirtynyt maanantaiksi, saatiin nykäistyä\nlauantaiksi. Tietysti olisi muutenkin tehty kaikki voitavissa oleva.\nTietysti!\n\nPostissa ei toistaiseksi uutta, paitsi... niin no, nehän olivat kaikkea\nmuuta kuin uutta. Oli lähemmin tarkastellen niissäkin sikäli uutta,\nettä eräät kuumempiveriset sanoivat itsensä irti ikiajoiksi. Kortin\nsaisi kääntää ja tekstata uudelle nimelle, jos noudatteli vapaaherran\nsäästäväisyyspolitiikkaa.\n\nMaanantaiaamuna pääsi mylly pyörimään, ja vielä samana iltana\nlastattiin ja laskutettiin ensimmäisiä lähetyksiä. Laskuttaa olisi\nvoinut jo enemmänkin. Jos valssit olisivat pyörineet jollakin toisella\nmaaperällä, olisi nähtävästi niin tehtykin, mutta kun ei osattu\nvesityssysteemiä, niin ei osattu muitakaan etuilevia konsteja.\n\nUlkoinen jännitys purkautui, mutta sisäinen latautui kaksinkertaisella\npainolla.\n\nPahimpia olivat painostavat iltapäivät ja pimeät yöt. Tilanteen\njohdosta raskautunut raha-asema riisui pitkän päivän kuluessa\nkiinteämminkin napitetut varustukset, ja mätäkuun kärpäset tekivät\nparastaan uskaltautuen pistävine piikkeineen jo pöydän varassa\ntorkkuvan, jopa täysin valveillaankin astuskelevan miehen arimpiin\nkohtiin.\n\nPelkäsikö aikuinen mies kohtaloaan? Mitä oli köyhyys? Oliko sellaista\nköyhyyttä olemassa, ettei terveissä ruumiin ja sielun voimissa oleva\nmies jaksaisi elättää pientä perhettään? Eihän se ollut vielä kalpeinta\nsukuakaan inhimillisille hengenkärsimyksille, joita tuhannet olivat\nennen kestäneet ja parhaillaankin kestivät.\n\nMutta juuri kun tämän oli saanut järjelleen todisteltua, niin eikö\nkiertänyt vastakkaiselta puolelta esiin uusi pirullisen piinaava\nmielikuva kuin verille lyöttäytynyt hevosen olkapää saviraanakierroksen\ntakaa!\n\nSukutalo, sukutalo. Kolmesataa vuotta. Se oli pitkä aika. Siihen mahtui\nmonta kohtalon ja kärsimyksen vaihetta! Mutta ennen ei koskaan...\n\nHevonen ontui ohi ja katsoi pitkään. Avohaavan ympärillä kehräsi\nkärpäsiä...\n\nPiinaviikko läheni loppuaan. Ei mitään kirkastusta, ei repeämän\nmerkkiäkään.\n\n-- Johtajalle kirje Ranskasta!\n\nNeiti Tähtelä sanoi sen tavallisella, hiukan kireäsointuisella\näänellään.\n\nAsianomainen sävähti, niinkuin Billnäsin rautaruuvinen konttorituoli\nolisi ollut eräs merentakainen, paljon mainittu ja paljon pelätty tuoli\nja neiti Tähtelä joku kohtalokas henkilö erään pienen, mutta hirmuisen\nnapin ääressä.\n\nJohtaja Heikki Lahtela.\n\nKäsiala oli tuttu.\n\nOli verraten tuima pankkipäivä, prokura ei läpäissyt.\n\nHän nousi ja pureutui raiteisiin kuin veturi teräskiskoon.\n\nEdessäoleva ensin! Jaksan odottaa vielä tunnin, koska kerran viikonkin.\n\nKirje oli hienossa, tuoksahtavassa kuoressa, tavallista vahvempi,\nkirjattu. Kirjattu!\n\nPankki ei selviytynyt tunnissa. Ei tosin tarvinnut keihästää kahta\nminuuttia, mutta oli muuten viivykästä, monta neulansilmän\npujottelijaa, jalkaa vaihtava suutarimestarikin. Läpäisi, ihme ja\nkumma!\n\nKäännös myllylle päin ei juolahtanut edes mieleen. Askeleet\nsuuntautuivat tarkoituksettomasti asemalle, ratapihan yli ja sitten\nedelleen rautatieläisten moninappulaisen tammipelin halki hiljaiselle\nmaantielle ja parin kilometrin päässä kaupungin alueelta vieläkin\nhiljaisemmalle hiekkatielle.\n\nVanhaan hiekkahautaan! Joskus ennenkin oli asteltu ehkä näilläkin\nmailla vanhaan hiekkahautaan notkahtelevin polvinivelin, sydämessä\nvavahduttavan outo pimeys.\n\nEnsi kerran hän raivostui mielikuvilleen, ärtyi ja huitoi kuin\nmalttinsa menettänyt paimen peltoon hajoaville pahantekijäeläimille.\n\nRaukka ja pelkuri! Mikä oikeus hänellä oli herkutella\nmarttyyrivertauksilla ja mielikuvilla! Kuin lapsi, jota ampiainen on\npistänyt. Valittakaa ja huutakaa! Itkekää, hyvät ihmiset, minun\nsurkeuttani.\n\nMielikuvapaholaiset loikkivat portinkolosta, aidanraosta ja\nmatalimmilta paikoin yli, mikä mistäkin ehti ja parhaimmaksi katsoi.\nLepikkoon mäen taakse vain vaaniskelemaan ja odottamaan rauhaa.\n\nOlipahan ainakin se etu, etteivät polvet enää notkahdelleet.\n\nHän istahti haudan syvimpään pohjakkeeseen ja otti kirjeen lompakkonsa\npoimusta. Miltä se tuoksui? Pari haluttua postimerkkiä Liisalle.\nPainoraja ei liene sama kuin Suomessa? Täällä olisi varmaan\nylipainoinen. Postileima oli epäselvä. MC.\n\n-- Monte Carlo! ammahti paholainen hiekkahaudan reunalta.\n\n-- Kirjattu, vastasi toinen toiselta puolelta.\n\nHeikki nousi, valitsi kymmenen hyvin sorvautunutta kiveä ja alkoi\nheittää tarkkuutta mustan tervaskannon kylkeen, niinkuin se olisi ollut\nyksi pois ajettava.\n\n-- Pane määrä! Kolme tai viisi! määkäisi joku rohkeampi kuusen takaa.\n\n-- Enpä kiusallasikaan! lähetti hän puoliääneen ja lasketteli\ntähtäämättä yhteen menoon. Kaksi sattui kopsahtaen.\n\nHän istahti taas ja avasi puukollaan kirjeen, kylmästi ja hätäilemättä.\n\nSe oli Monte Carlosta. Kolme vahvalle liinapaperille toispuolisesti\nkirjoitettua liuskaa.\n\n    Hyvä veli!\n\n    Sallinet minulle tämän vanhan, tosin jo kuluneen alkufraasin.\n\n    Sinä et ole ampunut itseäsi etkä poistunut hirttäytymällä, koska\n    minäkään en ole, mutta \"mylly-Matteja\" me todennäköisesti olemme\n    kumpikin, tai ellei juuri vielä, niin kumminkin lähiaikoina.\n\n    Minä olen maailmallinen mies, niinkuin sinä hyvin tunnet ja\n    tiedät. Olen tehnyt monta temppua miehelle ja naiselle, vieläpä\n    hevosellekin, mutta suoraan sanoen minua hiukan hävettää, mikä\n    ehkä johtuu osittain siitäkin, että tuo aamuaurinko paistaa\n    täällä niin vietävän kuumasti.\n\n    Sinä olit ja olet reiluin mies, mitä niemimailla ja mantereilla\n    olen tavannut, ja sinullekos minun kumminkin piti tehdä tämä\n    koiramaisin temppu!\n\n    No, ei käydä tunteellisiksi turhanpäiten, katumus on heikkouden\n    merkki.\n\nHeikki keskeytti ja heittäytyi selälleen haudan pohjalle, katsoi kauan\nja kauas. Pieni pilvenroikale koetti tummemmalla keskipalkallaan\nepätoivoisen urhokkaasti vaikka turhaan peittää aurinkoa, joka\npohjolassa ei paahtanut sentään niin vietävän kuumasti.\n\nHän nousi ja jatkoi:\n\n    Viime viikkoina on rakas fortunarouvani kääntänyt minulle enemmän\n    tai vähemmän arkisen selkäpuolensa. Minä olen pyörinyt ja\n    tavoitellut, niinkuin kiihkeä rakastaja pyörii ja tavoittelee.\n    Eilen illalla minusta tuntui, niinkuin valtiattareni olisi\n    heltynyt ja kääntänyt jälleen puoleeni ihanakukkulaisen\n    etufasadinsa. Kangastukselleen petos! Nähtävästi nainen ja\n    fortuna pettävät aina loppujen lopuksi.\n\n    Tämä, mitä nyt kerron, voi tuntua sinusta jonkinverran\n    piinalliselta, niinkuin sekin, että lähetän saippuavaahtoa\n    arvopostissa. Nautitaan pohjaan! Viimeinen pisara on paras,\n    vaikka usein kirpeä ja kallishintainen.\n\n    Tasan kello kaksitoista, kaksikymmentäneljä nykyistä lukua,\n    voitin ensimmäisen suuremman panokseni, puolitoista miljoonaa\n    frangia. Hyvä henkeni kuiskasi: Muista Heikkiä valssimyllyllä!\n    Sähkömääräyksenä miljoona frangia. Mitä turhia! rauhoitteli paha\n    henki. Keskeytät hyvän pelisi ja menetät onnesi! Vetäise viisi\n    miljoonaa lisää ja vie lämpimään kouraan!\n\n    Voitin kolme. Fortunani hymyili, hurmaavan punakylkinen\n    rintaomenansa nousi ja painui.\n\n    Puoli tuntia jälkeenpäin minä olin matti. No, mitäpä menneistä.\n\n    Mitäkö nyt teen? Sinä tunnet minut, veliseni. Minä en sylkäise\n    kouriini, enkä tartu kuokanponteen. En edes rupea sofööriksi\n    Pariisin bulevardeille, niinkuin pelinsä menettäneet ison naapurin\n    miehet tekevät. Onkos sitten jäljellä muuta kuin yksi? Eipä juuri\n    näytä olevan. Minä en pelkää pirua ollenkaan ja rakastan jumalaakin\n    sangen vähän. Voisin tehdä sen yhtä herttaisen helposti kuin\n    sytyttää viimeisen savukkeeni tämän lopetettuani. Kumminkaan en\n    tee sitä, toistaiseksi. Minun tekee mieleni ärsyttää vielä\n    vihkimätöntä fortunarouvaani, vaikka en tiedä enkä tällä hetkellä\n    keksi, miten ja millä tavoin, sillä hän on nyt kylmä ja hyvin\n    ylhäinen. Mutta odotetaan, ehkä aika keinot keksii.\n\n    Sinun ei kannata niihin toivojasi asettaa. Uskon, että asemasi\n    muodostuu vaikeaksi, kestämättömäksi, sanoisin entisenä\n    finanssipoliitikkona. Mutta ne ovat eri miehet, jotka menevät\n    hirteen. Sinä et ole sellainen mies.\n\n    Älä uhraa vähiä käyttövarojasi asianajajille eikä muille haaskan\n    kärkkyjille. Ystävänäsi annan sen neuvon, vaikka se taitanee\n    tuntua sinusta nykyhetkellä jonkin verran kyynilliseltä.\n    Asialliseksi selitykseksi mainitsen, ettei minulla ole tällä\n    hetkellä vapaata liikepääomaa muuta kuin kupeeautoni ja sievä\n    sisäkköni, jotka toivottavasti nekin saavat ennen pitkää uuden\n    omistajan, autossa kun on hyvä moottori ja tytöllä kauniit\n    hampaat.\n\n    Toivotan sinulle olosuhteisiin katsoen parhainta jatkoa. Me\n    tapaamme vielä. Maailma on niin pieni ja yhteyden hankkiminen\n    uusiin taivaisiin ja maailmoihin on lähiaikojen kuumeisimpia\n    kysymyksiä kaikilla planeetoilla.\n\n    Sinun\n\n                                                Eino Hyrkäs.\n\nHeikki käänsi paperiarkit taitokselle ja kiehitti päästä kuoreen.\n\nEi pienintäkään riekaletta ollut auringon lähettyvillä. Se oli pohjolan\naurinko; paistoi, mutta ei lämmittänyt. Hän oli kuin maitokannu\njäälohkareiden keskellä, kun heittäytyi selälleen, niin upposi kaulaa\nmyöten.\n\nKaikki saivat tulla ja ne tulivat.\n\nEnsimmäisenä tuli suurisaappainen mies puupuntareineen.\n\nTäälläkös sinä myllärin...le vielä makailet! Minä join ja tappelin,\nsärjin kerran juovuspäissäni piirongin ja eteistuvan muurinkin. Mutta\nenpäs sentään jättänyt sukutaloa mustalaisille enkä ajanut kakaroitani\nriikintielle.\n\nJääkasassa makaava mies odotti tyynesti ja kylmästi visapään kumahtavaa\niskua. Ei mitään, aurinko paistoi.\n\n-- Tuommoinen riihimies! En suinkaan minä jouda tuntikausia kädet\nristissä istumaan turhan takia. Joka taloa mielii pitää, niin...\n\nVoi poika parka, mitä sinä olet tehnyt! Vaikka olenhan minä sitä monta\nkertaa aavistellut. Sinähän olit jo lapsena semmoinen kuriin\nalistumaton. Ovetkin tahdoit rikkoa ja silmät repiä päästäni.\n\nPudota se raskasraaminen kuvasi, äiti! Häviää samalla kumpikin murhe.\n\nEi pudonnut mitään. Hän avasi silmänsä. Aurinko paistoi.\n\n-- Isä, isä! Tännekös se karkasi! Meillä on kaksi säkillistä rukiita\nreessä ja kirves ja saha ja lautoja. Nyt korjataan myllynruuhi, ettei\naina tarvitse sammalilla tukkia. Eikä mennä vieraisiin myllyihin.\n\nMinä osaan jo kyntää. Ajoin Kallen hevosilla kaksi pitkää vakoa.\n\nJa minä pakkasin elokuormaa. Kahdeksan seipäällistä meni. Jussi sanoi,\nettei enempää ole koskaan laitettu.\n\n-- Kuulkaa pojat, Heikki ja Kyösti! Ennenkuin lähdette, niin nostakaa\ntänne vielä yksi jäälohkare, niin suuri kuin jaksatte. Isää kovin\nväsyttää ja huimaa päästä.\n\nPojat katsoivat pyörein silmin.\n\nHän avasi silmänsä. Koko avaralla taivaankannella ei näkynyt yhtään\npilvenriekaletta.\n\n\n\n\n35.\n\n\nKello oli jo puoli viisi. Konttori oli tyhjä.\n\nHeikki avasi kirjoituskoneen ja asetti lomakkeen paikoilleen.\n\nKirje helsinkiläiseen maatilojen välitystoimistoon.\n\nRahakas ostaja oli hankittava. Vanha sukutila, hyvässä viljelyksessä.\nRakennukset mitä parhaimmat. Salaojitus-, laidunviljely- ja\nmetsänkuivatussuunnitelmat käynnissä. Kovien maiden salaojitus ja\nloppuunsuoritettu. Metsä nuorennettu, hyväkasvuinen. Paksumutaiset\nsuot. Maanviljelyskalusto- ja irtaimisto täydellinen, myydään tilan\nmukana. Hinta kaikkineen miljoonaseitsemänsataatuhatta, kiinnityksiä\nvajaa kuusisataa.\n\nHän luki kirjoittamansa uudelleen, joka lauseen jälkeen hetkeksi\npysähtyen, kirjoitti nimensä alle ja sulki kuoreen.\n\nVapautunut käsi meni suoraa päätä puhelinkampiin.\n\n-- Täällä Lahtela myllyltä! Sopisiko vapaaherralle, että ensi\nmaanantaina pidettäisiin ylimääräinen yhtiökokous? Koskee myllyn ja\nminun keskeisiä asioita.\n\nHiljakkoin tapahtuneita.\n\nEn ole itsekään aikaisemmin tietänyt.\n\nMinun puolestani vaikka ennemminkin, mutta ei voi saada tietoa\naikaisemmin sääntöjen mukaan kaikille.\n\nNe eivät karkaa eivätkä muutu. Katson, ettei johtokunta voi niille\nmitään eikä ole vastuussa. Asia on kokonaan minun ja henkilökohtainen.\n\nLähetän kutsukirjeet ja viittaan asian tärkeyteen. Hyvästi.\n\nHän otti auton vajasta, ajoi asemalle ja pisti kirjeen laatikkoon.\nKotona vasta voisi syödä, mikseipä yhtä hyvin täällä.\n\nNiinkuin toinen ihminen olisi kirjoittanut, soittanut ja ajanut autoa.\n\nMerimiespihvi ja pannukakun kappale hilloineen maistuivat aivan\nsamalta, järjestyksen olisi voinut vaihtaa, ellei olisi osunut menemään\nentiseen tapaan.\n\nSyötyään hän ajoi takaisin myllylle, vaikka yhtä hyvin olisi voinut\nkääntää vastakkaiselle tielle, mutta miten lienee ohjauspyörää\nkieputtaessa niin sattunut. Ei juolahtanut mieleen peräyttää ja\nkääntää.\n\nHän ajoi konttorinpuoleiselle käytävälle, käveli ja oleskeli\nkonttorissa ilman aikojaan.\n\nTuohon tulisi se uusi arkistohylly. Jokohan mahtoi olla valmisteilla?\nKukahan mahtanee tulla johtajaksi? Neiti Miettinen tietää\nkonttoriasiat. Kunhan vain eivät tekisi sitä tyhmyyttä, että vaihtavat\nuuteen. Entä Halkilahti? Hän puhuu varmasti itsensä ensimmäisellä\nviikolla irti. Vanha mies! Lieneekö hänellä edes säästöjä?\n\nHän käväisi asunnon puolella, availi ovia ja tarkasteli säiliöitä.\n\nKas kun Liisa oli jättänyt kenkänsä hyllyn alle. Ja kuhmullinen\npesuvati? Sehän oli Heikin toisentalvinen mäkikelkka. Nauru pääsi\nääneen.\n\nJa tuolla \"Kisun\" taso, sinisten hakaristien väri sekautunut, mutta\nmuodot vielä näkyvät. Tämähän vasta löytöretki!\n\nHän otti kuhmuisen pesuvadin, kengät ja faneerinkappaleen kainaloonsa\nja käveli konttorin puolelle.\n\nMitä hulluja minä oikein haalaan? Ehkä sieltä jostakin nurkasta olisi\nlöytynyt vielä vanha \"repekka\" tai Kertun kalossirisat.\n\nYhdeksänkö se jo löi? Kotiinhan minun piti ajaa suoraan asemalta.\n\nHän sieppasi pöydältä keittiön säiliöistä löytämänsä tavarat, mutta\nunohti lakkinsa. Auto kääntyi ja kuljeskeli kummastellen hiljaista\nvauhtia tuttua tietä...\n\nPojat ja Liisakin jo nukkuivat. Kerttu tuli rapulle vastaan.\n\nHeikki otti takaistuimelta ne kolme paketoimatonta, joutavaa kalua.\n\n-- Mitä sinä kuljettelet! Ja mihin sinun lakkisi?...\n\nTulija kääntyi ja vastaanottajan kasvoille hulvahtanut nauru jähmettyi\njuonteisiin kuin vesi pakkasiltana routaisella pihamaalla.\n\nHeikin katse oli harhaileva ja etäinen, silmien tummat renkaat\nerottautuivat oudosti kasvojen värittömästä harmaudesta.\n\nHe kulkivat käsikkäin sanattomina sisään.\n\nKerttu haparoi ovenpieltä sähkönappulaa tavoittaakseen. Heikki tempaisi\nhänet etemmäksi kuin lapsen vaarallisen korkeajännityksen\nläheisyydestä.\n\nKerttu huomasi kauhistuen, että suuri onnettomuus oli kohdannut ja että\nsuurempi ehkä kolkutteli oven takana pimeissä nurkissa.\n\nHe istuutuivat sohvaan, jossa niin monta kertaa ennenkin olivat\nhämärinä iltahetkinä istuneet: suuren onnen, pienten murheidenkin\nhetkiä.\n\nAuringonlaskun puoleisesta akkunasta heijasteli vielä hämäräistä\nvaloa. Suuri muotokuva jykevine kehyksineen piirsi tummalle\nseinälle mustan neliöpiirin kuin koko etusivun kehyksen\nkansallissurukuolinilmoituksessa.\n\n-- Laske alas verho, pian, pian!\n\nKerttu riensi akkunan luo ja laski rullakaihtimen, kiiruhti takaisin ja\ntarttui käsiin.\n\nPää putosi syliin kuin raskaan painon lyömänä. Värähtelevät sormet\nsivelivät harventunutta tukkaa, joka oli harmaantunutkin, vaikka\nväkevät nuoruudenveret vielä martopohjaa ruokkivat. Ohimovaltimo takoi\nkuin edessä olisi ollut murtumaton kalliopatoutuma.\n\nSormet sivelivät tuskan painetta tasoittaen ja toiset sormet, joissa\noli viisinkertainen villi voima, hyväilivät polvia. Kipu kouristeli\nsivelijän sydäntä.\n\nRiemullinen kipu, suuren tuskantunnon autuaallinen elämys.\n\nPatoutuman kiila höltyi, väkevät vedet vapautuivat vetäviin uomiin.\n\n-- Minä olen kehno mies. Satavuotisperintötalon huonoin mies.\n\nSormet sivelivät hyväillen otsaa ja ohimoita.\n\n-- Vaari oli juoppo. Hurjimus. Mellastelija. Särki piirongin.\nEteistuvan muurinkin. Tahallaan ja ilkeyksissään. Mutta hän jätti talon\nsukuun!\n\nSormet sivusivat hyväillen kaulasuoniin.\n\n-- Äiti raatoi puoli vuosisataa kuin orja. Söi silakanpäitä ja\nsuolavettä. Suolasi raudanpalaksi luontaisherkän sielunsakin, että talo\njäisi sukuun.\n\nPoika myöhäisemmässä polvessa perii kaiken: hienvaivat, hengenvoimat,\nkaiken, mitä sukupolvien taisteleva ihminen on pysyväistä irroittanut.\n\nKadottaa kaikki!\n\nPari lämmintä kyynelpisaraa kuin kallisarvoista voidetippaa putosi\ntykyttävälle kaulavaltimolle.\n\nSormet sivusivat voimakkaammin kahta puolta kaulasuonia hartioihin\npäin.\n\nPää kääntyi polvilla.\n\n-- Kadottaa kaiken sen!\n\nPari kuumaa tippaa putosi kummallekin poskelle. Sivelevät sormet\nsiirtyivät kaulavaltimoilta puristavaksi poskikehäksi ja värähtelevät\nhuulet hakeutuivat toisiin.\n\nMyöhäisemmän polven kadonnut, mutta jälleen löydetty poika nousi ja\nkiersi tulen.\n\nSurukehys oli hävinnyt seinältä ja tilalla oli vanha raskas, mutta\nrakas tummahkosävyinen tammikehys.\n\nViisikymmentä vuotta raatanut riihimies katseli rohkaisevasti. Poskien\nvarjoisissa poimuissa kihosi ja värähteli suolainen helmi.\n\nEthän vielä keppikerjäläinen liene!\n\nEikö sinulle jäänyt sukupolvien taisteleva henki?\n\n\n\n\n36.\n\n\nYlimääräiseen yhtiökokoukseen saapuivat kaikki muut osakkaat paitsi\nHyrkäs, jolla tapansa mukaan oli nähtävästi satunnaisia esteitä.\n\nVapaaherra oli varautunut. Jo edelliskäynnillään hän oli vaistoillut\njotakin, vaikka varovaisesti harkitsevana miehenä kätki sen naulakon ja\nuuden tilavamman arkistokaapin hyllyihin. Myllyssä tuntui käryä.\n\nPuhelinkeskustelu Lahtelan kanssa ei ollut hänelle siis niin suuri\nyllätys kuin hän tahtoi osoittaa. Ennen kokousta täytyi hänen saada\nlähempiä selvityksiä. Miten ja mistä? Mutta varmat osakkaat oli saatava\nkokoukseen.\n\nSamana päivänä kun Lahtela kirjoitteli kokouskutsut, kirjoitettiin ja\npostitettiin vapaaherran konttorissa toiset kaikille muille paitsi\nHyrkäkselle ja Bergmanille.\n\nJos Hyrkäs tulisi, niin hän saattaisi sotkea selvätkin konseptit.\n\nLähempää varmuutta ja tietoja täytyi saada. Johtokunnan kokousta ei\nkehdannut eikä voinut kutsua, kun Lahtela oli niin jyrkkä. Vaikea oli\nnäissä suhteissa mennä konttoriinkaan tarkastelemaan. Vapaaherra käveli\npitkin harppauksin lasiverannalla ja hieroskeli kylmiä käsiään.\n\nMutta arkistokaappi!\n\nHän soitti sisäkön ja käski toimittamaan hevosen heti.\n\nLahtela oli mennyt Helsinkiin, neitien kanssa selviytyi, vaikka\nvanhempi olikin suojelevan tarkkana kuin hautova kana. Kovin\nhätäytyneen näköinen nytkin rauhoittuen kumminkin, kun vapaaherra sanoi\ntulleensa ottamaan vain tarkempia hyllynmittoja.\n\nOliko neideillä siellä mittaviivotinta? Kahtalaisia\nkirjeenjärjestäjiähän vain käytettiin? Tietysti sama lävistysväli\nkaikissa?\n\nNeljänkymmenenviiden sentin isommat, niinkuin tavallisesti. Entä\npienempi koko?\n\nHän sormieli ja haki, vaikka kaikki olivatkin samankorkuisia. Löytyi\nlopulta sopiva: Laskujäljennökset.\n\nNeiti Miettinen oli tekevinään työtään, mutta vilkaisi tämän tästä\nhätäisesti. Jotakin se mietiskeli ja haki. Eihän järjestäjien\nkorkeusmittaa noin kauan?\n\nSillä oli järjestäjä auki. Mikähän se oli. Kuitit, kirjeet,\nkirjejäljennökset.\n\nLaskujäljennökset! Herra siunatkoon! Nehän siinä olivat reunimmaisena.\n\n-- Kolmekymmentäviisi senttiä. Niinpä näkyy olevan, Aivan tarkalleen.\n\nKääntyvän paperin kahinaa kuului, niinkuin lehtilomakkeetkin olisi\ntarvinnut mitata.\n\n-- No jaa! Selvä on.\n\nVapaaherra heitti viivottimen pöydälle ja kiiruhti ulos harppovin\naskelin.\n\nNeiti Miettinen käväisi arkistohyllyllä. Se oli laskujäljennösten\njärjestäjä!\n\nVapaaherra hoputti kuskia ja kuski vuorostaan hevosta. Ei menty suoraa\npäätä kotiin, vaan kauppaneuvokselle.\n\n-- Minä olen sitä myös aavistellut.\n\n-- Viidessä eri laskussa. En tarkemmin summannut, mutta arvioin\nmiljoonaksi tai vähän toista.\n\n-- He ovat varmasti samassa juonessa.\n\n-- Tunteeko herra kauppaneuvos lähemmin johtaja Hyrkästä?\n\n-- Valitettavasti en. Uhkakauppoja, pelaamista, urheilua, se on aina\narveluttava merkki.\n\n-- Hyrkäs! Nähtävästi nuori nousukassuku. Niissä on usein\nsilminhuomattavaa älykkyyttä, tavallisesti myös rikollisuuteen taipuvia\nituja.\n\n-- Tekaistu ja rääväisty nimikin. Minulla esimerkiksi on melkein\nsanallinen käännös sukupolvia siirtyneestä ruotsalaisesta, niinkuin\nvapaaherra muistaa. Se oli silloin suomalaistuttamisinnostuksen\naikoihin.\n\n-- Aivan niin, aivan niin! Sehän oli luonnollista jo esimerkin vuoksi.\nMutta mikä on herra kauppaneuvoksen suhtautuminen ja mielipide?\n\n-- Täysi selvyys ja ankaruus.\n\n-- Aivan niinkuin minunkin. Vaikka tämä jotenkuten selviytyisikin, niin\nminusta tuntuu vastuunalaiselta pysyttää johtoa niin epävarmoissa ja\nvastuuntuntoa puuttuvissa käsissä, lievimmin sanoen...\n\n-- Olen vapaaherran kanssa täysin samaa mieltä, mutta minun nähtävästi\ntaas puheenjohtajaksi valittuna... Ja liike ja monet muut suhteet,\nluonnonlaatukin tällainen... kyllähän vapaaherra selittämättäkin\nymmärtää.\n\n-- Täydellisesti. Minä hoidan sen puolen asiasta. Muuten, minulla olisi\nsopiva ehdokas katsottuna, tarmokas ja laajatietoinen nuori mies, näin\nyksityisessä keskustelussa mainiten, vävyni Adolf Nyman.\n\n-- Olisiko hän halukas? Kauppaneuvoksen laiskanlinna ihan hypähti\nlattialla.\n\n-- Kyllä, praktiikan vuoksi. Tahtoisiko herra kauppaneuvos ehdottaa\nkokoukselle häntä?\n\n-- Teen sen palveluksen vapaaherralle mitä suurimmalla mielihalulla,\nkun asia on sopivasti johdettu niin pitkälle.\n\n-- Olen suuresti kiitollinen.\n\n-- Sitäpaitsi minun henkilökohtainen ja persoonallisesti läheiseksi\nkäyvä valvontani...\n\n-- Tekee johtokunnan kokoukset tarpeettomiksi.\n\n-- Minä tulen muistamaan herra kauppaneuvoksen palveluksia.\n\nHerrat nousivat ja kättelivät toisiaan melkein liikuttuneina.\n\nNiinkuin sanottu, ylimääräisestä nopeimmalla ilmoitusajalla kutsutusta\nkokouksesta oli poissa vain pääosakas Eino Hyrkäs, minkä vapaaherra\ntotesi suureksi tyydytyksekseen.\n\nPuheenjohtajaksi valittiin niinkuin ennenkin kauppaneuvos ja\npöytäkirjanpitäjäksi entisen kieltäytyessä prokuristi Heinonen, jolla\noli yksi osake ja jolle myös oli lähetetty erikoiskutsu.\n\nBergman istui paikallaan leveimmässä tuolissa ja Viipurin puolen mies\npyyhiskeli hikeään. Hän tuli suoraan Karjalan pikajunasta.\n\nKauppaneuvos sorvaili ja puleeraili lasejaan. Alkuun pääseminen\ntällaisissa ylimääräisissä ei aina ollut niin kovinkaan helppoa.\n\n-- Meidät on kutsuttu... tuota toimitusjohtaja on meidät kutsunut tähän\nylimääräiseen yhtiökokoukseen erään hyvin tärkeän ja kiireellisen asian\nvuoksi, mutta asianomainen johtaja Lahtelahan on itse saapuvilla ja\nosaa itse selittää parhaiten. Minä pyydän, herra Lahtela on hyvä!\n\nLahtela nousi paljon rauhallisempana kuin puheenjohtaja, eikä hänen\nesityksensä ollut niin kovin pitkäkään eikä harhauttavilla\nlisäselvityksillä varustettu.\n\n-- Meitä ja minua on kohdannut suuri onnettomuus.\nOlen toimittanut johtaja Hyrkäksen tiliin miljoonan\nseitsemänkymmenenviidentuhannenkahdensadan markan arvosta jauhoja.\nMaksuksi asianomaiselta todennäköisesti saadaan vain\nviisituhattaneljäsataakuusikymmentä markkaa.\n\nLahtela istuutui ja huone humahti hiljaiseksi.\n\nVapaaherra katseli etäisyyteen. Bergman hieroskeli hiljalleen\nnenävarttaan.\n\nViipurinpuoleinen pyysi ensimmäisenä puheenvuoron.\n\n-- Tämä on totisesti suurin tärskäys, mitä myllyssä ikinä lienee\nsattunut!\n\nLahtela pyysi seuraavan:\n\n-- Minulla ei ole paljoakaan lisäselvityksiä annettavana. Asia on\nniinkuin sanoin. Oma etuni on pannut minut nopeasti toimimaan kaikin\nkäytettävissä olevin keinoin, sillä tuloksella kuin mainitsin. Lisäksi\non Hyrkäs itse kirjoittanut minulle Ranskasta ja selittänyt kaiken.\nMitä hänestä muutoin ajatellenkin ja ajateltaneen, tässä suhteessa en\nepäile hänen vilpittömyyttään. Hänessä pohjimmaltaan oli paljon rehtiä.\nJos kenellä, niin minulla lienee oikeus sanoa se.\n\nJotta herrat voisivat vapaasti keskustella ja päättää, poistun puoleksi\ntunniksi, käväisen asemalla.\n\nLahtelan poistuttua syntyi taas kotvan äänettömyys.\n\nEnsimmäisen puheenvuoron tämän jälkeen pyysi Bergman.\n\n-- Hyrkäs! Kukas perhanasta olisi tätä uskonut! Muuten, Lahtelan\nkohtalo olisi voinut sattua kenelle tahansa meistä.\n\nVapaaherra pyysi puheenvuoroa:\n\n-- Sinä aikana, kun minulla on ollut kunnia kuulua tämän liikkeen\njohtokuntaan, olen pitkin aikaa aavistellut yhtä ja toista. Minusta on\ntuntunut, että jotakin salaista, etten sanoisi mätää on olemassa.\nJohtaja on esiintynyt kylmän pidättyvästi ja edustava konttorineiti\nsalaa ja punastelee aina jotakin. Ohjeeni ja uudistusehdotukseni juuri\nkontrolliin nähden eivät ole aiheuttaneet käytännössä mitään muutosta.\nPyydän anteeksi, hyvät herrat, en tahdo ketään henkilökohtaisesti\nnimetä, mutta vakaumukseni on, että tämän talon nurkissa on koira\nhaudattuna.\n\n-- Se on helvetinmoinen valhe!\n\nProkuristi Heinonen painoi päänsä pöytään. Viipurin puolen mies\npureskeli kynsiään. Vapaaherra katseli laivojaan Itämerellä.\n\nMiten sanomattoman hieno mies! ajatteli kauppaneuvos ja kiiruhti\nsorvaamaan lasejaan.\n\nPyytämättä täräyttänyt puhuja jatkoi:\n\n-- Niinä viitenä vuotena, jotka minulla oli kunnia kuulua tämän monissa\nvaikeuksissa kamppailleen viljamyllyn johtoon, ja johtokuntaan, ei\ntämän talon nurkkiin ole haudattu edes rotanraatoa, vaikka huhu huusi\nja leventeli, että niistä myllyn uusissa koneissa housunpaikkoja\nprässäiltiin. Minä tunnen Lahtelan hänen nuoruudestaan asti. Vilppi\npysyy siitä miehestä erossa kuin vesi rasvasta. Lahtelan oven kamanassa\nei ole tosin vaakunankuvia eikä muita kuivettuvia laakerinlehtiä, mutta\nrehellisyys on aina asunut siinä suvussa. Heikki Lahtelan kunto on\ntästäkin myllystä tehnyt sen, mitä se on.\n\nSe oli yllättävän pitkä puheenvuoro Bergmanin esittämäksi.\n\nVapaaherra pyysi taas:\n\n-- Pyydän kohteliaimmin siteerata ja alleviivata arvoisan edellisen\npuhujan viimeisen lauseen.\n\nSanoi ja istuutui ja katseli taas laivojaan.\n\nViipurinpuolen mies katsoi silmät pyöreinä kumpaankin. Puheenjohtaja\nkehoitteli uusiin puheenvuoroihin. Bergman pyysi:\n\n-- Mitäpä tämä pitkistä puheista paranee? Olen vakuuttunut siitä, että\nLahtela selvittää kysymyksen niin hyvin kuin se yleensä selvitettävissä\non. Jos hän katsoo itsensä korvausvelvolliseksi, niin hän korvaa, ja\ntodennäköisesti hän siihen myös pystyy. Ja meidän, se on minun\njärkähtämätön mielipiteeni, on vuosien kuluessa palkan muodossa\nkorvattava hänelle koitunut vahinko. Hänen tälle pohjalle perustuva\nvastainen toimintansa on myllymme menestyksen varmin takuu.\n\n-- Valitettavasti en ole samaa mieltä, pyysi ja sanoi vapaaherra.\n\nOsat puheenvuorojen pituuteen katsoen näyttivät tässä kokouksessa\ntäydellisesti vaihtuneen. Viipurinpuoleinen ei tärpännyt muuta kuin sen\nalkulauseen.\n\n-- Olen jyrkästi sitä mieltä kuin sanoin!\n\n-- Minä myös!\n\nKauppaneuvoksen täytyi taas puleerata lasejaan.\n\n-- Minun käsittääkseni meidän olisi päästävä päätökseen kahdesta\nasiasta. Ensiksikin: Onko Lahtela velvollinen korvaamaan myllylle\naiheuttamansa vahingon?\n\n-- Siitä ei ole kiistaa ollutkaan. Minähän sanoin, että hän korvaa sen.\n\n-- Anteeksi, minun mielipiteeni on, että hänen on korvattava se.\n\n-- Ne ovat Lahtelaan nähden yhtä ja samaa.\n\nHerrat eivät pyytäneet enää puheenvuoroja, eikä kauppaneuvos\ntarjotellutkaan.\n\n-- Juridisesti ne ovat kaksi eri asiaa. Sitä paitsi minun tarkoitukseni\non myös, että hänen on hankittava nopeasti täydet vakuudet.\n\n-- Hänellä on se miehuuden kuntoisuudessa.\n\n-- Anteeksi, se on epätavallinen, sallittaneen minun sanoa,\nepäilyttäväkin luottovakuus.\n\n-- Hänellä on sitäpaitsi seutukunnan parhaimmin hoidettu talo.\n\n-- Mutta hänhän voisi luovuttaa sen...\n\n-- Kenelle?\n\n-- Suokaa anteeksi, vaikkapa esimerkiksi vaimolleen ja lapsilleen.\n\n-- Miten julkea rikos, jumaliste!\n\nVapaaherra piti tauon. Ehkä oli keskustelun sävy hänen mielestään\nliukumassa liian karkeaan risukkoon, niinkuin itse asiassa olikin.\nKauppaneuvos kiiruhti väliin.\n\n-- Katson keskustelun asian ensimmäisestä vaiheesta päättyneeksi.\nJohtaja Lahtelan on siis korvattava aiheuttamansa vahinko tai\nhankittava takeet. Miten pitkän ajan kuluessa ehdotetaan?\n\nVapaaherra ehdotti kahta viikkoa. Viipurilainen ja hänen mukanaan\nyleinen mielipide oli myöntyväinen kuukauteen.\n\nBergman ei puhunut mitään, vaan istui liikahtamatta kuin ukkosenjumala.\n\nToinen vielä keskustelematon asia oli: Katsotaanko johtaja Lahtela\npäteväksi edelleen johtamaan liikettä?\n\n-- Minun mielestäni ei selvässä asiassa pitäisi olla mitään\nkeskustelemista! ärähti Bergman taas pyytämättä.\n\n-- Herra puheenjohtaja! Olen arvoisan edellisen puhujan kanssa\ntäydellisesti samaa mieltä.\n\nYllättävä hiljaisuus.\n\n-- Ehdotan asian päätettäväksi ilman muuta ja johtajalle tämän vaikean\nhaavan laastaroimiseksi kolmentuhannen markan lisäyksen\nkuukausipalkkaan.\n\n-- Minä puolestani tyytyisin tuhanteen.\n\nViipurin puolen mies sai vieläkin pyöreämmät silmät eikä muu seurakunta\ntietänyt, mitä ajatella. Bergman ehkä aavisteli, oli synkkä kuin\nukkospilvi.\n\n-- On ehdotettu johtajalle kolmentuhannen ja tuhannen markan\npalkankorotusta. Jälkimmäinen hyväksyttäneen! Kynä paukahti pöytään.\n\nVapaaherra pyysi puheenvuoron.\n\n-- Selitykseksi äskeiseen tahtoisin vain arvoisille herroille yhtiön\nosakkaille puolestani huomauttaa, että entisen johtajan paikoilleen\njääminen tällaisen katastrofin jälkeen sotisi alkeellisintakin\nliikemoraalia ja periaatteita vastaan. Ehdotan, että me\nyksinkertaisesti vapautamme hänet toimestaan merkitsemällä\npöytäkirjaan, että se tapahtuu hänen omasta tahdostaan. Emmehän me\nmillään tavoin tahtone vaikeuttaa hänen vastaisia toimialojaan. Pääasia\non, että liikkeen tulevaisuus ja asema tulevat osakkaiden edun\nmukaisesti turvatuiksi.\n\nBergman puraisi kolmannen ja ehkä viimeisen kerran liian pitkän palan\nsikarinsa suiposta päästä.\n\nPeloittava hiljaisuus. Kauppaneuvos löi päätöksen pöytään.\n\n-- Välittömästi edellisestä seuraa tietysti uuden johtajan\nvalitseminen, kiiruhti kauppaneuvos johdattelemaan latautunutta sähköä.\nTurhien ilmoituskulujen välttämiseksi ja toimintahäiriöiden\nehkäisemiseksi pyydän yhtiökokouksen herroille osakkaille ehdottaa\nuudeksi toimitusjohtajaksi henkilöä, jonka perusteellinen\npohjasivistys, luontainen liikeäly ja vaikutusvaltaiset suhteet\ntakaavat meille liikkeen vastaiseen menestykseen nähden mitä suurimman\nvarmuuden. Ehdotan liikkeen uudeksi toimitusjohtajaksi\nfilosofianmaisteri herra Alfred Nymania!\n\nKauppaneuvos henkäisi syvään, mahdollisesti aikoen vielä jatkaa.\n\nBergman nousi. Kauppaneuvos istahti.\n\n-- Jassoo! Vai niin!\n\nHän käveli naulakolle ja otti takkinsa ja lakkinsa.\n\nOlipa se onneton jäänytkin Lahtelalta vielä siirrättämättä.\n\n-- Kaksitoista vuotta lyseota. Kolme vuotta lääketiedettä, sama laki\nja sama vielä minkä mitäkin, niinkuin esimerkiksi homehtuneiden\nvaakunakilpien kuivia ja puolikuivia sukulehtiä. Totta mun totisesti\nsiinä onkin tarpeeksi pohjasivistystä yhdelle myllärille! Hyvästi\nherrat! Minä olen saanut tarpeekseni yhteisestä kettufarmista.\n\nBergman meni. Jos hän olisi edes räiskäyttänyt ovea, mutta kun kaikkien\nyllätykseksi painoi senkin niin hiljaa kiinni, kuin jonkun pikkuketun\nhäntä olisi ollut välissä.\n\nTuli taas kiusallinen äänettömyys. Se oli ominaista tälle\nylimääräiselle kokoukselle.\n\n-- Vapaaherra ei huoli loukkaantua. Hänhän on nyt kerta kaikkiaan\ntunnetusti sellainen.\n\nVapaaherra oli vilpittömästi hämmästyneen näköinen.\n\n-- Mistä? Mitä herra kauppaneuvos tarkoittaa? Johan minulta puuttuisi\nalkeellisin intelligenssi.\n\n-- Sadantuhannen markan arvoinen hopeakettupari, ajatteli Viipurin\npuolen mies itsekseen.\n\nPuoli tuntia oli kulunut, ehkä joku minuutti ylikin. Lahtela tuli.\n\nPöytäkirja oli allekirjoituksia vailla.\n\nHerra Heinonen luki ääneen.\n\nLahtela seurasi pykälä pykälältä kasvojen ilmeen värähtämättä.\nViipurilainen seurasi sitä yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Viimeistä\npykälää luettaessa kuuntelijan ilme hiukan häivähti, mutta tasoittui\npian.\n\n-- Onko pöytäkirja kokouksen menon ja tehtyjen päätösten mukainen?\n\n-- Herra puheenjohtaja!\n\n-- Johtaja Lahtela!\n\n-- Todennäköisesti muutoin, mutta viimeinen kohta ei ole. Minä en ole\npyytänyt eroa toimestani!\n\n-- Yhtiökokous tahtoi teidän eduksenne lieventää sanamuotoa.\n\n-- Minä en ole pyytänyt yhtiökokoukselta lievennyksiä. Pyydän, että\npykälä muutetaan. Täällä on ollut tapana kirjoittaa pöytäkirjat\ntodellisten päätösten mukaan.\n\nPuheenjohtaja oli ymmällä.\n\n-- Ehkä vapaaherra tahtoisi sanella uuden muodon.\n\n-- Antakaamme johtaja Lahtelan itse sanella se, tuiskahti vapaaherra.\n\n-- No, olkoon menneeksi. Yhtiökokouksen yksimielisen päätöksen\nmukaisesti johtaja Lahtela erotettiin toimestaan.\n\nViipurilainen pyysi puheenvuoron.\n\n-- Päätös ei ollut yksimielinen. Minun huomatakseni täällä pantiin\njyrisevä vastalause. Omasta puolestani tahdon ilmoittaa, että jos minä\nolisin puolitoista vuotta sitten tietänyt sen, mitä nyt tiedän, en\nolisi suutani avannut.\n\nKokous katsottiin päättyneeksi.\n\n\n\n\n37.\n\n\nPääkaupunkilainen kiinteistötoimisto oli saanut asian toimeksi. Harvoin\nenää sattuikaan semmoista syöttiä. Herrat tilanostajat ja ilmoitusten\ntutkijat oikein ihmettelivät. Oliko Suomessa todellakin olemassa jo\nnäin mallikelpoinen tila?\n\nMonta katsojaa oli käynyt ja jokainen ihastunut, mikä mihinkin puoleen,\nvaikka eihän sitä paikalla ollen tietysti sopinut näyttää, varsinkaan\nsitä, mihin oli ihastunut. Kireät maksuehdot vain vaikeuttivat.\n\nVälittäjälle kiintoisin oli eräs tukkuliikkeen johtaja, jolla ei\ntoistaiseksi ollut pienen rahan puutetta. Hän oikeastaan veisasi viisi\nsalaojista enempää kuin metsäojista ja sokerijuurikkaistakaan.\nKubalaista ruokosokeria sai halpaan hintaan ja olisi saanut vieläkin\nhalvempaan, ellei olisi ollut tuota kirottua tullisuojaa ja muita\nköyhän maan piikkilankavarusteita.\n\nTukkukauppias oli intohimoinen metsästäjä ja halusi sopivalta paikalta\nkunnollisia jahtimaita.\n\nJohtajan loistoautolla ajettiin itse paikalle katsomaan ja\ntutustelemaan. Isäntä oli kotona. Katseltiin rakennuksia noin\nylimalkaan, sokerijuurikasmaita ja muita viljelyksiä.\n\n-- Tuollahan oli pahoin kellastunutta toukoa, vaivasiko sitä mikä?\n\n-- Eipä mikään. Se on kauraa, huomenna aletaan niittää.\n\n-- Aivan niin, aivan niin!\n\nKäytiin suoviljelyksellä. Tänne kai tuli syksyisin teeriä, kun metsä\noli noin lähellä? Tuli joskus. No entä jäniksiä? Monta kertaa\njuoksentelee tässä tielläkin vastaan.\n\nHeikki muisti jussiparkaa, jolta housut olivat putoamassa. Katui\nmielessään, kun tuli kavaltaneeksi ystävänsä syyttä suotta vihollisten\nkäsiin.\n\nVälittäjän mielestä omistajan selitysote oli suoranainen\nköyhyydentodistus miehen henkisistä kyvyistä.\n\n-- Jaa täälläkö jäniksiä? Täällähän niitä sitten vasta onkin,\nrusakoita, valakoita ja kirjavia. Nämä seudut ovat tunnetusti\nmaan parhaita jänisseutuja. Nuo lehtomaat, nuo salaperäiset\nniittymättäiköt, niissä jussiparien kelpaa kuhertaa. Juuri tällaisilla\npuolivaihtelevilla mäkimailla rusakoiden ja valakoiden ristisiitos on\nosoittautunut hämmästyttävän hedelmälliseksi.\n\n-- Voisikohan tänne istuttaa fasaaneja... johtaja Fazerilla\nTaubilassa...\n\n-- Minä olen patenttivarma, ettei johtaja Fazerilla ole näin hyviä\nfasaani- ja peltokanapeltoja. Katsokaa nyt tuotakin rinnettä! Sehän on\nsuorastaan luotu fasaanien kuopimista ja kukertelua varten.\n\nIsäntä ehdotti, että mentäisiin katselemaan metsiä. Mutta tukkukauppias\noli lievemmin sanoen jo hiukan väsähtänyt. Hän sanoi uskovansa jo\nnähtyihin, ja kartoistahan tietysti näkyivät hehtaarit.\n\nMuuten hänen mielestään kyllä mukiinmenevä etäisempi ulkotila, mutta\nmetsästysmaat, mikäli hän asioita ymmärsi, eivät sittenkään olleet\nensiluokkaisimpia. Tietystihän niitä voisi erikoistoimenpiteillä\njärjestellä ja parannella, mutta olikohan esimerkiksi jänisten\nristeytyminen niinkään suotavaa, vai mitä isäntä itse arveli?\n\nIsäntä ei arvellut siihen juuri mitään. Tylsä mies, kerrassaan tylsä\nmies. Välittäjä potkiskeli harmissaan multakokkareita.\n\nPihaan päästessä tukkukauppias paukautti:\n\n-- Oli miten oli! Miljoonaviisisataatuhatta kaikkine irtaimistoineen!\n\nVälittäjä hytkähti ja iski salavihkaa Lahtelalle silmää.\n\nTukkukauppias oli saanut kärpäsenpiston ja nosti lopuksi\nsatakaksikymmentäviisituhatta, Lahtelan alimpaan vaatimukseen autoineen\nja kaikkineen. Suuripiirteisenä liikemiehenä hän kerta kaikkiaan ei\nkärsinyt mitään rapistuksia. Ja sitä paitsi tilanhoitajahan voisi autoa\nkäytellä, ja voisihan sitä hätätilassa käyttää metsästysmatkoillakin,\nkun korjaili ulkoteitä. Tukkukauppias oli kerran ampunut autosta\njäniksen, ja se oli hänen mieluisimpia metsästysmuistojaan.\n\nMentiin ja tehtiin heti kauppakirjat. Myyjä ei puhunut juuri mitään, ei\nedes salassa eikä oventakana hykertänyt. Oli se vasta ihmeellinen mies!\n\nVälittäjä nykäisi hänet kauppakirjojen valmistuttua eteiseen.\n\n-- Se oli hieno veto. Ainakin parinsadantuhannen netto. Näin meidän\nkesken sanoen tilojen hinnat ovat vahvassa laskusuunnassa. Jos herra\nLahtela haluaa, niin hän on valmis hankkimaan miljoonalla kaikin puolin\nsamanlaisen, eräissä suhteissa paremmankin.\n\nKirjoitettiin nimet, myyjien ja ostajan. Välittäjä todisti, karjakko\ntoisena. Hypoteekkikiinnitys jäi, jälkimmäisen, säästöpankin paperin,\nlupasi myyjä toimittaa lähipäivien postissa.\n\n-- Jaha! Se oli sitten sitä vailla. Tukkukauppias otti täytekynän ja\nshekkivihkonsa.\n\n-- Täällä pöydällä on tilaa! Huomaavainen välittäjä raivasi avuliaasti.\n\n-- Ei tarvitse.\n\nLompakko polvelle.\n\nYksi miljoona satakaksikymmentäviisituhatta.\n\nMontako numeroa siinä yhteenlaskettuna oli?\n\nHeikki ei ehtinyt loppuun, kun tukkukauppias jo tarjosi shekkiä.\nLähelle läkähdyttävän tappavaa maratonin kilometrimäärää se piti.\n\nOli hämärtynyt jo myöhäiseksi. Ei haitannut mitään. Tukkukauppiaan\nloistovaunussa oli väkevät lyhdyt ja hyvä akkumulaattori.\n\nAuto hyrähti käyntiin. Viiri vingahti puoli kierrosta ulvahtaen\nlännestä itään. Tietää talven tuloa, sanovat vanhat.\n\n\n\n\n37.\n\n\nUusi johtaja oli konttorissa ensimmäistä päivää, tutusteli ylimalkaan\nja silmämääräisesti paikkoihin ja järjestelmiin, teki jo erinäisiä, ei\ntosin lopullisesti ratkaisevia, vaikkakin suunnitelmallisia siirtoja.\n\nUusi taaksepäin keinuva konttorituoli oli hankittava, ehdottomasti.\nKas, kun vuosikausia on viitsinytkin istua tämmöisessä aasinsatulassa.\n\nKonttorineidit olivat melkolailla nahkiintuneita, toinen vanhahko,\neiköhän ollut jo vähän harmaissakin, ja toinen hapan ja kuivanaamainen.\nIlmanvaihdos kummallekin tarpeen. Sitäpaitsi vapaaherrallinen silli oli\nnuoren miehen nautittavaksi pahoin härskiintynyt. Vuoden vaihteessa jo\nkumminkin.\n\nOlipa ihanaa, kun joskus pääsi kirjoittamaan vekseliin pitkinpäinkin.\nViidentuhannen kuukausipalkka. Se oli kuusikymmentätuhatta vuodessa.\nSitäpaitsi... no, niin, niistä ehtisi myöhemmin.\n\nUusi herra johtaja harjoitteli parhaillaan nimensä piirtämistä\nlaskulehtiön valkoiselle paperille, kun vanha johtaja tuli vielä\nhallussaan olevan asuntonsa puolelta hävyttömän yllättäen.\n\nSiinä oli varmaankin kaksikymmentäviisi mitä kauneinta ja\nmoitteettominta Adolf Nymania, mutta kumminkin se kaunokirjoitusnäyte\nharmitti asianomaista niin, että täytyi huultaan puraista.\n\n-- Se on kyllä tarpeellista. Pankissa pitävät siitä, kun on vakiintunut\nmuoto.\n\nUusi vilkaisi vanhaa silmiin.\n\nPiruuttaankohan se, vai oliko se niin naiivi? Hän ei voinut ratkaista,\nkumpaa se oli, vaikka olikin käynyt kaksitoista vuotta alkeiskoulua,\nkuusi yliopistoa ja sitä paitsi tutkinut vapaaherrallisen suvun\nhärskiintyneitä vaakunanlehtiä.\n\n-- Muuten minä vain, kun ei tässä vielä töihinkään.\n\n-- Tietysti! Muutenhan minäkin vain. Olisitteko hyvä ja soittaisitte\nvapaaherran tänne?\n\nSe kävi melko näpsästi. Ja vapaaherra tuli viivyttelemättä. Ei ollut\nneuvotteluja eikä sattunut ruoka-aika.\n\n-- Hyrkäksen laskuille annetaan toivoakseni kassa-alennus, vaikka onkin\nmuutamia päiviä yli? Se oli myllylle joka tapauksessa edullinen\ntiloitus.\n\nVapaaherra ei osannut sanoa sitä eikä tätä.\n\n-- Ehkä neiti Miettinen on hyvä ja tarkastaa vielä Hyrkäksen laskut?\n\nNeiti Miettinen, jonka kasvot olivat jonkin verran tulehtuneet ja jonka\nohimoille varastautui harmahtava hiussuortuva, nousi viimeisen kerran\nnapisematta, niinkuin satoja kertoja ennenkin oli noussut.\n\n-- Miljoona seitsemänkymmentäviisituhattakaksisataa markkaa.\n\n-- Niin minullakin. Viiden prosentin kassa?\n\n-- Viisikymmentäkolmetuhattaseitsemänsataakinisikymmentä.\n\n-- Aivan! Siihen lisäksi viisituhattaneljäsataakuusikymmentä, joka\ntulee vastaanottajalta.\n\n-- Viisikymmentäyhdeksäntuhattakaksisataakaksikymmentä.\n\n-- Ja mitä vielä on kortillani, neiti on hyvä! Nähtävästi voitaneen\nhyvittää tämän kuukauden palkkani kokonaan, vaikka onkin vielä jäljellä\nkolme päivää?\n\n-- Sehän on luonnollista! Vapaaherra kumarsi.\n\n-- Yhdeksäntoistatuhattakahdeksansataa.\n\n-- Yhteensä ja vähentäen?\n\nKuului näppäriä laskukoneen näppäisyjä ja neljä, viisi kammin vetoa.\n\n-- Seitsemänkymmentäyhdeksäntuhattakaksikymmentä. Ja\nyhdeksänsataayhdeksänkymmentäkuusituhattayksisatakahdeksankymmentä.\n\nKuului, kuin ei neiti Miettisen ääni olisi kestänyt niin pitkää ääneen\nlukemista.\n\n-- Aivan! Niin on täällä minunkin papereissani. Lahtela kirjoitti\nshekin ja ojensi sen vapaaherralle.\n\n-- Mutta... Asianomainen oli ymmällä, ottaako vai ei.\n\n-- Minulla on vastaava kate. Ja voittehan soittaakin, vielä on\npankkiaika.\n\n-- Enhän minä sitä, mutta miten ihmeessä te näin pian! Neiti Miettinen\non hyvä ja kirjoittaa kuitin... Taikka oikeastaan...\n\nOlisi pitänyt sittenkin soittaa, mutta ei kehdannut. Vapaaherra harppoi\nja mietiskeli vaikeata pulmaa. Lahtela vapautti.\n\n-- Neiti Miettinen voi lähettää kuitin myöhemmin. Minä luotan häneen!\n\n-- Ai, mutta se teidän todistuksenne. Meidän pitää se yhdessä laatia,\nmuisti vapaaherra avonaisen tienpään.\n\n-- Mikä todistus?\n\n-- Teidän johtajatodistuksenne. Ehkä herra Lahtela tahtoisi olla\nystävällinen ja kirjoittaa itse, kirjoittakaa aivan niinkuin haluatte.\n\n-- Todistuksenko, itselleni? Mitä minä sellaisella tekisin?\n\nVapaaherra tunsi itsensä noloksi ja vävypoika melkein sitäkin\nnolommaksi.\n\n-- Ai, mutta minunpa sittenkin on käytävä vielä pankissa. Täällähän ei\nole mitään näin alussa. Sinä, Adolf, voit lähteä mukaan.\n\nAdolfilla ei nähtävästi ollut kiireellisiä tehtäviä, kun\nnimiharjoituksiakin oli tullut liikaa.\n\nVapaaherra harppasi päättävin askelin Lahtelan luo.\n\n-- Oikein hauskaa, että tämä selvisi näin kivuttomasti. Johtokunnan\npuolesta pyydän lausua teille sydämelliset kiitokseni!\n\nHän tarjosi hienon, hyvin hoidetun kätensä hyvästiksi.\n\nLahtelan sisimmässä löi herpauttava vastenmielisyys, niinkuin olisi\npitänyt tarttua syksyisen matelijan häntäpäähän.\n\nHän katsoi, mutta ei tarttunut.\n\nVapaaherran oli nähtävästi vaikea pidättää tunteitaan, mutta se\nonnistui kumminkin: hiottu luonne ja sukupolvien harjoitus.\n\nVävypoika otti vahingosta vaarin, ei edes tarjonnutkaan.\n\nHetkistä myöhemmin meni Heikki pankkiin omille asioilleen.\nVapaaherrallinen hevonen ei ollut enää edustalla, tokko lienee\npysähtynytkään.\n\nHän suoritteli asiansa ja pistäytyi lopuksi johtajan konttoriin.\n\n-- Ei ole mitään asiaa, tulin vain sanomaan hyvästi, kun sattui sopivaa\naikaa.\n\n-- Olen kuullut. Valitan vaihdosta!\n\nHeikki katsoi kasvoihin. Lasien takan läikähti jotakin ennen\nnäkemätöntä.\n\n-- Kiitän omasta ja pankkini puolesta!\n\nVirkkula nousi ja tarjosi kätensä. Heikki nousi myös ja puristi\nhetkisen. Silmät sattuivat vastakkain niinkuin monta kertaa ennen.\nVäliltä oli kadonnut entinen kaihi, vekselin varjo kai se oli.\n\nSitten hän palasi konttoriin, keräili tavaroitaan, laatikkoihin miten\nvain, yhtä ja toista.\n\nTakaa kuului keveitä askeleita.\n\n-- Neiti Miettinen, hyvä pikkuinen tyttö!\n\nNeiti herahti ääneen itkemään, niinkuin pikkuinen tyttö joskus tekee.\n\n-- Arvasin sen. Mutta kun en... kun en... osannut... enkä saanut sitä\nteille sanottua!\n\nEntinen johtaja tarttui monissa koetellun ja monivuotisen työtoverinsa\nkäsiin.\n\n-- Mitä sinä pikkuinen et osannut sanoa?\n\n-- Että... että ne syövät teidät!\n\n-- Kaikkia vielä.\n\nHän vetäisi värähtelevän tytön lähemmäksi ja kosketti huulillaan\nkeveästi otsaa.\n\nTyttö puristi kaulasta kuin isäänsä kolmekymmentä vuotta sitten, juoksi\nkonttorin puolelle ja herahti äänekkääseen itkuun.\n\n\n\n\n38.\n\n\nOsasipa olla viivykästä joutavan pieni pakkaushomma. Kello oli jo lähes\nyksitoista, ennen kuin laatikot oli naulattu, särkyvät huonekaluosat\nkääritty ja kaikki järjestelty rahtausta vaille.\n\nHän sulki ovet ja ajoi autonsa vajasta, taikka tukkukauppiaan autohan\nse jo oikeastaan oli. Kone kävi. Hän muisteli, olisiko ehkä mitään\njäänyt.\n\nHalkilahti!\n\nHelposti tavoitettava mies näihin aikoihin.\n\n-- Hyvää iltaa!\n\n-- Ehtoota, ehtoota!\n\n-- Mitä Halkilahdelle kuuluu?\n\n-- Mitäpä tuota, entistä enempää, eikä hullua kummempaa.\n\n-- Minullepa kuuluu.\n\n-- No?\n\n-- Minä jätän tämän myllyn.\n\n-- Kuinkasta niin?\n\n-- Antoivat jäniksenpassit.\n\n-- Sen minä kyllä uskon.\n\nKun sikseen sattui, niin Halkilahti ei ihmetellyt mitään asiaa.\n\n-- Olenko minä mielestänne niitä kaikkein potkittavimpia miehiä,\nnaurahti Heikki.\n\n-- Silläpä justiisa. Aktiepuulaaki. Lava painaa ja tynnyrit keikkuu. Se\nenimmän puluputtaa, joka enimmän kannattaa.\n\n-- Jaaha! Sinnekö se taas kiekahti?\n\n-- Sinne! Kylläpähän tästä sitten minunkin pian on lähdettävä\npatikoimaan.\n\n-- Älkää pullikoiko vastaan!\n\n-- Hätinä kehtaan ruveta tapojani muuttamaan yhden hautaan menevän\näijänkatjaleen takia.\n\n-- On minulla vielä toinenkin uutinen. Minä olen myynyt Lahtelan.\n\nHalkilahti astui askeleen ja siristi silmänsä tavalliseen tapaan.\n\n-- Vale putosi, mutta ei halennut!\n\n-- Olen varmasti, irtaimistoineen päivineen, tuo autokin meni.\n\nKatsottiin vähän aikaa. Halkilahti kalkutteli keppiään lapikkaansa\npohjaan.\n\n-- Jo sitten on pudonnut päästä joku suurempi mutteri taikka lava\npainunut liian pahasti avotynnyrin puoleen.\n\n-- Oikein arvattu, mutta maailma pyörii edelleen ja myllyt myös.\n\nHeikki nousi:\n\n-- Hyvästi, vanha ystävä! Minä olen pimeinä iltoina viettänyt\nseurassanne monta kirkasta hetkeä.\n\n-- Entäs minä, vanha valakka! Halkilahti pyykkäsi silmäänsä\nkäsiselkään.\n\n-- Tavataanhan me kai vielä joskus.\n\n-- Monta kertaa, niin ainakin toivon.\n\nHeikki hypähti autoon ja pani koneen käyntiin.\n\nHalkilahti nosti lakkireuhkansa anteloiskepin nokkaan ja vilkutti vielä\nsittenkin, vaikka auto oli kääntynyt puistokujan taakse.\n\nMutta Loviisa ei tahtonut uskoa millään.\n\n-- Mihin me kotoa lähdetään! Eihän hulluja tarvitse puhua eikä\nesitellä, eihän jo!\n\n-- On lähdettävä. Talo on myyty.\n\n-- Myyty! Oletko sinä ihan hassu? Ettäs viitsit narratakin tuolla\ntavalla vanhaa ihmistä.\n\n-- Minkäs sille sitten, ellei Loviisa usko. Ja onhan tässä vielä\naikaakin parisen viikkoa.\n\n-- Minä en lähde mihinkään. Ei tarvitse ollenkaan kierrellä eikä teitä\nsilitellä, ei jo!\n\nLiisa ymmärsi, mutta pojat tekivät tenän heti kerrassa, varsinkin\nKyösti.\n\nMissään ei ollut niin hyvää liukumäkeä kuin navetansillalla, ei myllyn\nmäki kumminkaan. Eikä ollut Juhoa, eikä seppämyllyä, eikä semmoista\npuroakaan, mihin olisi voinut edes rakentaa.\n\nEntäs kun juuri oli saatu valmiiksi uusi navetta ja autotalli ja\nsirkkelisaha kuopparinteeseen? Tännekö ne pitäisi jättää, valmiit\nrakennukset?\n\nIsä veti pojat viereensä vanhan jyväaitan kynnyskivelle ja lupasi\nkertoa sadun. Ehkäpä tämäkin asia samalla selviytyisi.\n\n-- Oli kerran pieni poika, joka oli joulupukilta saanut oikein kauniin\nlasilelun. Se oli niinkuin pallo, mutta se ei ollut tavallinen pallo.\nKun aurinko paistoi, niin lelu heijasteli seitsemän värisenä. Sen\nsisässä näkyi pieni talo ja navetta ja vanha pieni riihi.\n\n-- Aijai! Kyösti puristi isän sormea.\n\n-- Ja kauempana liikkui ja kohisi vihreälatvainen metsä ja toisella\npuolella vilahteli kaunis, hyvin sininen järvi.\n\n-- Se oli kiva kapine!\n\n-- Oli se. Te arvaatte, miten se pieni poika siitä piti. Hänellä oli\naina puseronsa taskussa palttinanpala, jonka äiti oli antanut, ja sillä\nhän varovasti pyyhiskeli lelua joka puolelta.\n\nJa kun hän iltaisin tuli leikkikummultaan nukkumaan, oli lelu lakissa.\nHän käveli hyvin varovasti, ettei vain kaatuisi.\n\n-- Ei se vielä lopu! hätäili Kyösti vanhan tavan mukaan.\n\n-- Ei lopu, vaikka te ehkä olisitte iloisempia, jos se olisi jo\nloppunut.\n\n-- Kerro vain, isä! kehoitteli Heikki, ja isä kertoi:\n\n-- Eräänä päivänä poika meni naapurin samanikäisen pojan luokse\nleikkimään ja otti sen kauniin lelun mukaansa. Kaiken varalta hän pyysi\näidiltä topatun kahvimyssyn, polku oli kivinen, jos sattuisi kaatumaan.\n\nEi kaatunut, oli teräväsilmäinen poika ja liikkuvat varpaat.\n\nMutta kuulkaapa asiaa! Sillä toisellakin pojalla oli kaunis lelu, jonka\nhänen kummitätinsä oli tuonut syntymäpäivälahjaksi. Ette osaa arvata,\nmikä sen pojan lelu oli?\n\n-- Kerro, isä! kerro!\n\nSe oli komea porsliinilaiva. Siinä oli mastot ja purjeet ja pyöreät\nikkunat ja ankkurikin, ihan reikäpäinen ankkuri ja reiässä naru.\n\nPojilla oli hauska päivä. He leikkivät sen laivapojan kuoppamäessä. Se\nlaivapojan äiti oli vielä niin huomaavainen, että lähetti siskon\ntuomaan pojille lettuja ja muurainhilloa.\n\n-- Ai-jai!\n\n-- Päivä kului, että hivahti. He leikkivät kumpikin omalla lelullaan ja\nsitten toistensakin leluilla, vaihteeksi. Se oli hyvin hauskaa.\n\nMutta kun heillä taas oli lelut vaihdoksissa, kuului yhtäkkiä julma:\nPä-ä-ä-äää! He vilkaisivat taakseen. Kuopan takaa näkyi suuren pässin\nsarvet ja pää. Se vieras poika säikähti niin kovasti, että pudotti\nlaivan.\n\n-- Eihän se särkynyt!\n\n-- Eihän isä, sano pian!\n\n-- Särkyi! Sattui niin pahasti kiveen. Ei jäänyt muuta eheäksi kuin se\nankkuri ja naru.\n\n-- Mistä ne saivat sitten uuden laivan? tiedusteli Heikki. Kyösti\nparahti itkemään.\n\n-- Älä itke! Pojat itse itkivät jo tarpeeksi asti, eivät muistaneet\nedes pässinpäätä, joka sitten painuikin takaisin kuopan taakse ja\nhävisi pässin mukana lepikkoon.\n\nMutta se lasipallonomistaja lakkasi ensiksi itkemästä, pyyhkäisi\nsilmiään ja otti pallonsa kuopasta. \"Tästä saat tämän\", hän sanoi ja\ntarjosi leluaan toiselle. Toinen katseli ja käänteli. Kaunis se oli,\nnäkyi kuoppa ja kuusi ja olisi varmaan näkynyt pässinpää ja sarvetkin,\njos ne vielä olisivat olleet kuopan kulmalla. Hän otti sen ja kiitti,\nhuomasi särkyneen laivansa ankkurin ja narun, ja sanoi, että ota sinä\nsitten tämä. Poika otti ja sovinnossa he erosivat.\n\nNyt satu loppui, eikö saanutkin jo loppua?\n\n-- Mutta eikö se sitten koskaan saanut pollaa takaisin? tiedusteli\nHeikki.\n\n-- Minä en tiedä, mutta minäpä kysyn teiltä yhtä asiaa, niinkuin mies\nkysyy toiselta mieheltä joskus neuvoa: Jos isä olisi ollut tuo poika,\nniin olisiko hänen pitänyt antaa pollansa särkyneen laivan tilalle?\n\nPojat miettivät pää käsien varassa.\n\nOlisi pitänyt!\n\nIsä on se poika. Isälle tuli sellainen vahinko, että meidän täytyy\nantaa tämä kaunis Lahtela kaikkineen sen korvaamiseksi.\n\nTuli pitkä äänettömyys. Istuttiin posket käsien varassa joka mies.\n\n-- Mutta kuulkaapa pojat! Isällä on tässä vielä vähän muutakin. Isä on\nlupautunut päämylläriksi eräälle toiselle suurelle myllylle.\nMakuukamarin akkunaan näkyy suuri valkoinen koski. Jos haluatte, niin\nlaitetaan teidän sänkynne akkunan viereen.\n\n-- Voi, miten hauskaa!\n\n-- Varmasti. Lompsis, molskisi heittelevät lohet koskessa. Koulu on\nlähellä, kauniilla korkealla mäellä. Isä on aina kotona ja kertoo\nsadun.\n\n-- Pitkän sadun!\n\n-- Väliin pitkän, väliin lyhyen. Niin me elelemme. Te rakentelette\nuusiin rinteisiin uusia taloja ja autovajoja, minä omiani. Kukapa\ntietää, vaikka joskus tulisimme tänne takaisin? Voisi niinkin hyvin\nsattua.\n\nOli kaunis syksyinen aamu, eipä erikoinen muuten kuin sen vuoksi, että\noli viimeinen vanhassa kodissa Lahtelan muuttaville asujamille.\n\nHeikki oli noussut aikaisin, ehtinyt käydä pellot ja laitumet, uudella\nkytöraiviollakin. Pakosta oli käytävä. Juhon kuokoksen mittaus ja työn\nlopettaminen oli jäänyt päivästä toiseen ja näin ihan viimeiseen.\n\nJuho oli aamuvarhainen kuten aina, hutkautteli tulijaa huomaamatta\nleveällä koukkupontisella teräsaseellaan.\n\n-- Huomenta, Juho!\n\n-- Kah, huomenta!\n\nKääntyi turve kuin vuota.\n\n-- Aina sinä jaksat.\n\n-- Mikäpä tässä!\n\nJuho pani tupakaksi ja Heikki mittasi kuokoksen, istahti kannolle\nhänkin, silmäili ja laskeskeli taskukirjaansa.\n\n-- Satakuusikymmentäkahdeksan markkaa. Pannaan täydet sadat.\n\n-- Mitä sinä turhanpäin! Enhän minä rahaa. Passaahan se taas\nsianlihassa ja jauhoissa.\n\n-- Miksikä ei, jos olisi ennallaan, mutta en ole enää tämän kuokoksen\nenkä talonkaan isäntä. Et taida vielä tietääkään?\n\n-- Mistäpä minä...\n\n-- Hyvästi, Juho! Sinä olet oikea kuokkamies. Älä hellitä varresta!\n\nHeikki melkein riipaisi Juhon känsäisen ja julman mustan kouran\nkäteensä, puristi ja lähti kuin karkuun kiirehtien.\n\nJuhon silmät tuijottivat rävähtämättä. Sytytetty piippu raukeni\nporoksi.\n\nMutta Loviisaa ei löydetty mistään. Ei joudettu kauempaa haeskelemaan,\nsillä junalle oli kiire.\n\nUusi isännöitsijä lähti kyytiin. Heikki itse hypähti laittamaan portin\nkiinni.\n\nHän veti hiljaa. Sarana äänsi valittaen. Sormet tapailivat hakaa. Katse\nimeytyi irtipääsemättömästi edessäolevaan kuvaan: Isien avaama pelto,\nhyötykasvuinen metsikkö, vuossataiset ja niiksi aiotut rakennukset,\ntaustalla kaislikkorantainen järvi syysaamun vilunväreissä.\nKujakoivujen alaoksat jo täynnä kuolonraukeita lehtiä, mutta lehvien\nvälistä vilkkui keväistä elämää: kahden nuoren hevosen kirkkaat silmät\nja kuulostavat korvaparit.\n\nValotusaika oli lopussa. Kuvaajan leuka värähti, mutta hän terästyi ja\nsulki vapisemattomin sormin elämänsä kalleimman levyn.\n\nAuton perältä katsoi kaksi suurta kosteahelmistä silmää. Kasvot, joiden\njuonteiden suunnan saattoi tällaisina hetkinä hyvin määritellä,\nnyökkäsivät urhollisesti purkausta pidätellen.\n\nHeikki tarttui ohjauspyörään. Hyvin hoidettu moottori teki ilomielin\nviimeisen palveluksensa.\n\n\n\n\n39.\n\n\nHe olivat ostaneet kesämajakseen vanhan myllyn, pellon ja läheisimmän\nmetsäpalstan, jossa oli viljelemätön, lähes viiden hehtaarin suuruinen\nniitty.\n\nPaljon lähempää olisi vanhoja myllyjä ja pajuttuneita niittypalstoja\nsaanut, mutta eipä sille mitään mahtanut, kun veri veti ja Kerttu ja\nlapsetkin niin halusivat.\n\nOikeastaanhan se oli kai palaamista ikivanhoille makuusijoille. Mitäpä\nelämä lopultakaan on muuta kuin jäniksenkierros, kenellä suurempi,\nkenellä pienempi.\n\nSäilyneen perintätiedon mukaan oli ensimmäinen Lahtela majoittunut\nmyllykoskelle ja kaatanut nykyisen pellon paikalle ensimmäisen\nkaskensa.\n\nPieni myllytupa oli sisustettu tilapäiseksi kesäasunnoksi, niin myös\nmylly, jota käytettiin makuu- ja seurusteluhuoneena. Puro lauloi\nväsymättä iltavirret ja porisi väliajat, milloin ihmisten keskustelu\nsyystä tai toisesta katkesi.\n\nMylly ja tupa oli kohennettu hellävaroen kuntoon, takat korjattu,\nsillat tiivistelty, vieläpä akkunaluukutkin rapisteltu ruostuneille\nsaranoilleen.\n\nKuka oli ollut mestarina?\n\nEipä sen kummempi mies kuin vanha ja vielä entisestäänkin rapistunut\nVihtori Halkilahti.\n\nOli käynyt verraten piankin niinkuin Heikki oli ennustanut. Halkilahti\nei malttanut olla mäläyttelemättä vapaaherrallisesta lihapullamyllystä,\nsattui pahoihin korviin, seurauksena pikaiset passit.\n\nTilalle oli ostettu suuri bernhardilaiskoira, Bergmanin mielestä ainoa\nkäyttökelpoinen muna, jonka vapaaherra ja hänen paljon opiskellut\nvävypoikansa kahden vuoden aikana yhteisvoimin olivat munineet. Suuri\najatus oli nähtävästi jalosukuisen emäbernhardin, joka täysin\nkunniallisella ja rodun traditsioiden mukaisella tavalla oli\npenikoinut. Toisilla tössäkuonoilla ei saatu niin hyvää hintaa kuin\ntulevalla myllyvahdilla. Se vastasi likipitäen herra johtajan\nkuukausipalkkaa. Mutta ajatellapa tulevien aikojen säästöä! Vastaisi\nkaksinkerroin suulasta yövahtia ainakin kymmenen vuotta.\n\nHalkilahti ei pahoin perustanut eikä liioin protestoinut. Hänellä oli\njokin tuhat säästökassassa, ja kaupungin lainastosta riitti\nIngersolleja ja maailmanhistorioita. Omassa vanhassa raamatussa oli\nvielä ehjät lehdet ja iso präntti. Ja sitäpaitsi tyttäreltä oli\nirtautunut taas pulloposkinen ruumiinhedelmä, yhdeksäs vai kymmenes?\nTyttö vai poika? Ne eivät olleet niin tulen tärkeitä asioita tietää.\n\nMutta kun Lahtelan kirje tuli, avattiin ja tavattiin, niin äijä\ninnostui, että oli tyttärensä riimuskeittiön kaataa.\n\n-- No, meneekö isä?\n\n-- Totta helevetissä minä menen!\n\n-- Aina te, lastenkin kuullen, vanha mies.\n\n-- Piru vanha on. Vaikka olenpahan tuota jo minäkin. Mutta vielä minä\nkesän elän, elän kiusallakin ja panen tuvan reilaan ja oikean myllyn\npyörimään!\n\nTytär ei estellyt enempää, ja kun äijä oli tuolla tuulella, niin\nvähänpä siinä estelemiset olisivat auttaneet.\n\nSeuraavana aamuna lähes tuntia ennen linja-auton vakinaista\nlähtöaikaa siristeli hän jo silmiään torin laidassa, linja-autojen\nparkkeerauspaikalla. Puseron taskussa pongotteli \"työmies\" niinkuin\nennenkin. Selässä oli nahkalaukku, muonalla täytettynä. Pistosahan\nkahva ja kirveen ponsi näkyivät suuaukosta. Kolmiosainen tuppihoito oli\nkytketty oikealle paikalleen.\n\n-- Onpa siinä vanha timpermanni, ajatteli torilta myös ajoissa vaunulle\nkiirehtinyt munamuija. Ei sanonut onneksi ääneen.\n\nHeikki ei ollut kirjoittanut mitään lähempiä ohjeita eikä määräyksiä.\nPiti laittaa sellaiseen kuntoon kuin kerkesi ja osasi.\n\nPari kuukautta! Kerkesihän siinä ajassa rakentaa vaikka uudesta pienen\ntalon. Keväiset pitkät päivät.\n\nTupa tuli muutamassa päivässä paremmaksi kuin ensi näkemällä olisi\nluullutkaan. Uuni veti kuin junan korsteeni, varsinkin sitten, kun\nHalkilahti rappasi rakoutumat ja korjasi piipun äyräät.\n\nMutta mylly! Siinä oli siristelemistä ja leukakarvojen nyppimistä.\nVasat täytyi uusia ja palkit melkein järkiään.\n\nHalkilahti kävi talossa. Olisiko joitakin vanhoja ladon pohjalankkuja?\nVanhoja ei ollut, mutta uusia sirkkelisahalla, eivätkö ne kelvanneet?\n\nEivät kelvanneet.\n\n-- Jos annatte hevosen pariksi päiväksi ettekä ole huomaavinanne\nmitään, niin kyllä minä poika löydän!\n\nHalkilahti siristi silmäänsä ja isännöitsijä naurahti: harvinainen\nvanha äijä.\n\n-- No, mitäpä tuota, eihän kaikkia tarvitse huomata.\n\n-- Sitähän minäkin! Ja kyllä Lahtela maksaa, ei sen puolesta. Ja maksan\nvaikka minäkin, ellei ole aikaa odotella.\n\nIsännöitsijä vakuutteli olevan.\n\nHalkilahti meni ja purki vanhan riihen permannon. Oikein vanhanaikaisia\nlankkuja, kuusi kuormaa, niin suuria kuin sulassa maassa hirvesi\nvedättää.\n\nRiihen permanto riitti koko myllyyn ja vielä pätkiä jäi, mutta oli\nsiellä pätkillekin tiloja ja sovittelupaikkoja, vesirattaan siivistä\ntoinen puoli tipotiessään ja putkiruuhi kuin vanha kylätien siltarumpu.\n\nKun kaikki tuli kuntoon, niin äijä poltteli ja kapisteli, silmä\nsiristyi ja jotakin uutta tuli taas mieleen. Aamu- ja iltapuolet\nkuluivat ongella, kalan paistamisessa ja milloin missäkin puuhassa.\n\nEräänä päivänä hän löysi kallionkolosta muutaman kymmenen sylen päästä\nlähteen, istahti viereen ja maistoi vettä. Olipa vietävän kylmää! Hän\nsytytti tupakan ja mietiskeli. Toinen silmä rakoontui ihan viivaksi.\n\n-- Joo, sen minä teen, helekatti soikoon!\n\nEi ketään ollut, kenelle olisi tarvinnut ääneen sanoa, mutta lipsahti\nvahingossa.\n\nKävi naputus ja kaputus. Kolmantena päivänä lirisi viinankirkas ja\njääkylmä lähdevesi ihan myllytuvan nurkalle; tupaankin olisi juossut,\nmutta saivat kai tästä.\n\nSitten hän ei keksinyt enää mitään. No, sen verran juuri, että\nrakenteli Kyöstille vesirattaan siihen tupanurkan uuteen loritukseen.\n\nJa muutaman päivän perästähän ne sitten jo tulivat.\n\nIsäntä ja emäntä olivat melkein ennallaan, Liisa jo tavallinen\nneiti-ihminen ja pojat pitkäsäärisiä votkaleita.\n\nMutta mikäs se tuo kerinkakko tuolla jäljessä? Se väljäkurkkuinen vanha\npiianvietävä! Siitä sitä olisi saanut akkaa yhteen kelekkaan. Eipäs\nkukaan onneton hoksannut aikoinaan ottaa.\n\nTervehdittiin riemusanaisesti, niinkuin vanhat ystävät aina. Katseltiin\nkaikki paikat ja ihastuttiin.\n\n-- Mistä se tuon lähteenkin keksi? ihmettelivät vanhemmat.\n\n-- Ja myllyn? säestivät nuoremmat.\n\nSitten taloksi ja porinaksi.\n\nPojat lähtivät kalaan ja miehet myllyyn. Loviisa alkoi kuoria perunoita\nnurkalla uuden vesirattaan vieressä. Kerttu purki ja järjesteli\nvaatteita ja astioita. Liisa taitteli etäisemmästä pihlajasta tuoksuvia\nvalkopäisiä oksaterttuja.\n\nPojat istuivat kivillä ja vetelivät ahvenia, mutta vanhat miehet olivat\nenimmäkseen liikkuvalla jalalla. Oli niin paljon puhumista, ja\nkävellessä ennenkin oli leveitä juteltu.\n\n-- Tuohon pistetään navetta viidelle lehmälle ja talli hevoselle.\n\n-- Tässä on jo niin helekatin hyvä nurkkakivi.\n\n-- Lantala sopii mukavasti alapuolelle.\n\n-- Ja vesi tulee omalla vaartilla.\n\nKäytiin ikivanhalla takkuniityllä. Pöyhittiin maata ja haisteltiin\nmultaa.\n\n-- Kun siihen läväyttää ojat ja riipaisee rinteestä savea!\n\n-- Ja muutaman kymmenen säkillistä kalia ja superfosfaattia.\n\n-- Tiedä hänen faattiloistaan. Kyllä se ilmankin kasvaa.\n\n-- Taitaisi Halkilahti jäädä vaikka talveksi asumaan ja hevosta\nhoitelemaan?\n\n-- Jaa että jäisinkö? Täällähän sitä eleleisi kuin herran pulukassa.\n\nJouduttiin vanhalle peltomaalle.\n\n-- Tästä on löytynyt kivikirves ja muita simpanssimiehen aseita.\n\nNaurahdettiin, niinkuin naurahdetaan, kun yhtaikaa juolahtaa mieleen\nvanhoja muistoja. Myllylle kävellessä pukkasi Halkilahti Heikkiä\nkylkeen.\n\n-- Vielä se tämä simpanssi kyntelee ison Lahtelan peltoja. Minun\nsieraimissani käkee semmoinen tuntu. Kas, eivät siipikusiaiset\ntavallisesti monena iltana pörrää!\n\nTulomatkalla Heikki oli jo arvannut, että mylly on jauhatuskunnossa.\nEräästä tutusta talosta hän oli puolikurillaan ostanut säkillisen\njauhattamattomia talkkunoita. Halkilahti kantoi säkin myllyyn ja\nkapisteli tärkeätuntuisena tuutin kahoja ja sulkupuomin nappuloita.\n\nHeikki ja Kerttu kävelivät myllyyn vievää polkua, jonka pyöreäpäisiä\nmukulakiviä isien anturat jo monessa polvessa olivat kuluttaneet.\n\nVesi kohahti, siipi suhahti. Myllystä alkoi kuulua kahan kalke ja kiven\njyrinä.\n\nKyösti juoksi suvannolta nurkan takaa.\n\n-- Isä! Äiti! Joko mylly pyörii?\n\n-- Pyörii! Mistä äiti muuten saisi leipäjauhoja ja talkkunoita?\n\nIsä sieppasi punoittavan nuorimmaisen syliinsä.\n\nHeikki juoksi myös, iso säynävä hetkahdellen kädessä. Olikohan se sama,\njoka kerran putosi? Saattoi olla, vaaksan verran kasvaneena.\n\n\n\n"]