Kiveliön kuningas

KIVELIÖN KUNINGAS

Kirj.

Kaarlo Hänninen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

1.

Pappilan kansliahuoneen avatusta ikkunasta kuuluu puheenpajatusta: – Enemmän vettä ja hiekkaa lattialle – ja sitten "ruumiin luita" lisäksi... puhdasta pitää tulla, sillä piispa ei ole jokapäiväinen vieras täällä Lapissa... vain kerran ennen nähty meidän aikanamme. – Mari, huljauta tänne nurkkaan... kas niin! – Ensi pyhänä on meillä sellaiset juhlat, että niitä ei ole monesti...

Ruustinna siellä näin puhuu palvelijoilleen.

Se hiukan häiritsee rovastia, joka istuu puutarhassa pihlajan alla saarnaa kirjoittamassa. Hän kuulee kuinka siellä sisällä hiekkaa mätkitään, vettä loiskautellaan ja kuinka sitten varpuluudat alkavat tasaisessa tahdissa jarnuttaa maalaamatonta lattiaa – tuntuu kuin pieni höyrysaha olisi käynnissä...

Ja tuulikin tekee rovastille kiusaa: se omavaltaisesti lavailee pöydälle avattujen postillojen ruskehtuneita lehtiä, se viskelee kirjoitetut paperiliuskat seinän viereen ja tuiskuttaa rikkoja silmille. Näyttää kuin pahat voimat olisivat tuulen kanssa liitossa. Kirjat ja paperit täytyy kivillä ankkuroida.

– Saisivat jo lopettaa puhdistuspuuhansa, että pääsisin huoneeseeni, tuumii hän itsekseen.

Rovasti katsoo vaalenevien ohrapeltojen yli joelle. Mies näkyy avopäin soutavan... minnekähän sillä tuollainen kiire, kun joka aironvetäisyllä seisaalleen nousee? – ja vene pyörii kuin tavi heinikossa... he, he, sitä soutajaa... ei saa selvää minne aikonee...? Tännepäin hän näkyy tarkoittavan; työntyy jo rydikön läpi rantaan.

Kun soutaja nousee maalle, tuntee hän tulijan.

– Karihan se on; ihme, kun en ennen tuntenut. Tulee ongelta.

Kari vetää veneen nuottakodan sivulle, pujottaa kalat vitsaan ja kävelee ohrapellon ja perunamaan välissä kulkevaa rantatietä ylös. Hänen vasemmassa kädessään notkuu koivuinen onkivapa, ja oikeassa heiluu hopealta välkähtelevä kalakimppu. Tumman tukan varjostamilta kasvoilta loistaa nuorukaisen saaliinilo, sillä hän ei ole koskaan ennen onkinut sellaista saalista niin vähässä ajassa, ja tuskinpa – niin hän uskoo – muutkaan kuusitoistavuotiaat ovat saaneet... Siinä on pajuvitsaan pujotettuna kymmeniä solakoita harjuksia, onpa pari lohtakin, jotka Kari on asettanut päällimmäiseksi kuin näytteille.

Hän on kääntymässä kyökin portaaseen, kun kuulee isänsä sanovan puutarhasta:

– Ohoh! Jopa olet saanut paljon... Sinusta on paisunut aikamoinen onkimies tänä kesänä... ja lohikin...!

– On niitä kaksikin, kehuu Kari astellen puutarhaan.

– Tämä isompi on ainakin kolmikiloinen, sanoo isä sormella kääntäen lohta – ja tämä toinen on kaksikiloinen.

– Mistä sinä ne sait?

– Saarikoskesta. Siellä söivät vihaisesti näin tuulella, pienemmät perhoa, isommat uistinta.

– Jos joutaisin, niin joukolla lähtisimme Taivalkönkäälle. Sen alla ottaisivat nyt lohet. Mutta ei ole aikaa; tärkeämmät ovat nyt tehtävät.

Ruustinnan vaaleat ja pyöreät kasvot ilmaantuvat avattuun akkunaan.

– Noin pulskia kaloja ..! Kelpaa niitä piispalle paistella. Vie ne kaivolle sankoon, kaada vettä päälle ja tule syömään.

Kari asettaa onkivavan tikapuille ja kävelee kaivolle. Atso ja Laila juoksevat myös sinne – edellinen tumma, neljäntoista vanha, jälkimmäinen vaalea, kaksitoista vuotias. He kehuvat myös Karin kalaonnea, mutta moittivat veljeään siitä, ettei heitä ottanut mukaan. Kari kuuluu kuvailevan heille miten isolohi kivenkuohusta tarttui, miten se taisteli kuin villipeura, miten hän sen sai kuin houkuttelemalla kiven koloon ja kuinka hän sitten kuin tiikeri hyppäsi niskaan.

Ruustinna katselee hetkisen ihastellen reippaita lapsiaan ja kääntyy sitten työtään jatkamaan.

Mutta Karin tulo on johtanut rovastin ajatukset maallisiin. Ja paljon niitä elämänhuolia on hänelle karttunutkin. – Muutaman viikon kuluttua lähtevät lapset taas kouluun rantakaupunkiin ja ruustinna menee heidän talouttaan hoitamaan. Hän jää yksin pitkäksi, pimeäksi talveksi suureen pappilaan. Ei olisi oikein varojakaan koulutukseen näin kaukaa. Pitäjältä tulevat tihuntitulot ovat pienentyneet, kun monet talollisetkin ovat jättäneet veronsa suorittamatta, puhumattakaan mökkiläisistä, eikä hän keneltäkään ole ryöstövoudin kautta saataviaan hakenut. – On arvellut, että jolleivät maksa, niin tottapa eivät luule hänen ansaitsevankaan. Monesti hän on hakenut toisiin pitäjiin, mutta aina epäonnistunut. Eikä hän omasta puolestaan haluaisikaan muualle. Kun hän on mainio perhostaja ja pyssymies, viihtyy hän kyllä Lapissa, mutta lasten ja ruustinnan tähden hän haluaa pois.

Hän havahtuu näistä mietteistään ja kääntelee hermostuneesti postillan lehtiä etsien kohtaa, johon tekstin selitys äsken jäi, mutta ei tahdo päästä uudestaan alkuun. Saarnan juoni on seisahtunut kuin kuolleeseen pisteeseen, josta ei tahdo päästä minnekään: ei eteen eikä taakse. Hän, maisteri ja pappi, tuntee olevansa samassa asemassa kuin koulupoika toisinaan ainetta kirjoittaessaan, kun ajatukset eivät tahdo luistaa.

Silloin kuuluu ruustinnan ääni ikkunasta:

– Juho, oletko jo isäntärengin lähettänyt noutamaan haasta sitä kaksikesäistä sonnia, joka on aijottu teurastaa juhliksi?

– En vielä, vastaa rovasti, – mutta huomenna saa Olli mennä. Kerkiää sen teurastaa vielä ylihuomennakin.

– Kari, Atso ja Laila kuulivat kaivolle vanhempiensa keskustelun ja juoksivat heti puutarhaan.

– Saanko minä mennä aamulla Ollin kanssa sinne Takamaan hakaan? sanoi Kari. – Minä ammun sieltä metsälintuja ja voisin vähän onkiakin Taivalkönkään alla.

– Pääsenkö minäkin mukaan? pyyteli Atso.

– Ja minä, sanoi Laila. – Minä poimin sieltä herukoita.

– En nyt osaa vielä luvata, täytyy miettiä asiaa.

– Minä luulen, että lintupaisti maistaisi vieraille... esitteli Kari.

– Eikä haittaisi vaikka saataisiin joku vielä isompi lohi lisäksi, sanoi Atso.

– Tuumitaan, tuumitaan asiaa illempana, nyt on minulla kiire.

Isä painautui jälleen työhönsä, ja lapset menivät sisälle.

Takamaan haka oli parin neljänneksen päässä kylästä, heinäisellä joen niemellä, jonka kannaksen yli johti korkea pystyaita ja sen päissä, joen mutkauksissa olivat pitkät riukujuohteet, etteivät elukat kahlaamallakaan pääsisi pois. Siellä luhtaisilla rannoilla ja nurmikkoisella vaaralla oli pappilan joutokarja: mullikat ja hiehot, kesäisessä vapaudessaan. Ja hyvä oli niiden siellä maleksia: syödä tuoretta, mehevää ruohoa mahansa täyteen, juoda joesta kirkasta vettä ja asettua sitten auringon paisteeseen tuulen suojaan makailemaan, mulkoilemaan ja märehtijään. Parempi oli siellä elämä kuin Kirkonkylän läheisillä laitumilla, joilla kaiken maailman karjat: lehmät, lampaat ja hevoset, kalusivat kaiken ruohon, söivät lehdeksiä ja varpujakin täyterehuksi. Ei ollut siellä hätää eikä muuta pelättävää kuin karhu, joka toisinaan kävi viheltelemässä joen vastaisella rannalla. Kerran takavuosina se oli käynyt haassakin syömässä mullikan, ja sitten ei ruustinna ollut yhtenä kesänä sinne joutokarjaansa lähettänyt.

Vähän matkaa haasta ylöspäin pauhasi mahtava Taivalköngäs, jonka äkkijyrkän kalliokynnyksen alle pysähtyivät nousevat kalat. Turhaan kimmahtelivat notkeat, hopeakylkiset harjukset sen ruskean valkoisissa kuohuissa, turhaan tanakkapyrstöiset lohetkin koettivat loiskahdella könkään kynnyksen yli. Putouksen kuohut paiskasivat ne aina takaisin. Taivalköngäs oli onkimiesten eldorado, siitä sai melkein aina, jollei suuria, niin ainakin tammakoita. Kirkkoherra poikineen siinä usein kävi ongella, olipa toisinaan yötäkin könkään kalasaunassa.

Hakamaan ympärillä, jokilaakson sivukurussa oli synkkiä kuusikkonoroja, metsopoikueiden mieluisia lymypaikkoja. Sieltä oli Kari edellisenä kesänäkin pystykorvaisen, kippurahäntäisen Killin haukusta ampunut monta koppavaa kukkometsoa ja komeaa koppeloa. Kouluun lähtö oli sitten keskeyttänyt metsästyksen, mutta rovasti oli sieltä myöhemmin syksyllä ampunut lukuisia lintuja.

Sinne taas paloi pappilan poikain mieli vielä kerran nauttimaan erämaan elämän lumoista.

Illallispöydässä uudistivat pojat ja Laila pyyntönsä, eikä isällä tuntunut olevan lähtöä vastaan.

– Nauttikaa vain vielä Jumalan suuresta, vapaasta luonnosta; kohta alkaa koulu, kohta nämä ihanat ajat ovat vain muistoja, jotka siellä kaupungin ihmiskeossa kirkastuneina muistuvat mieleen – ehkä liiankin usein.

Eikä ruustinnakaan poikia kieltänyt, mutta Lailalle oli hänestä matka liian rasittava eikä muutenkaan sopiva. Suostui sentään lopulla ja käski hänen poimia punaisia viinimarjoja joen kalliorinteillä, koska niitäkin juhlassa tarvittiin.

He eivät voineet aavistaakaan, kuinka kohtalokkaaksi se matka tuli heille kaikille.

Varhain seuraavana aamuna tuli isäntärenki kyökkiin nuoravyyhti käsivarrella.

– Jokohan ne Takamaalle lähtijät ovat valmiit? kysyi hän sisäkkö-Marilta.

– Tuskinpa ne tänä yönä ovat nukkuneetkaan, kun ovat niin touhussaan. Kari näkyi jo neljän aikana pyssyään puhdistelevan. – Kun eväät laitetaan laukkuun, niin valmiit ovat lähtemään.

– Mikä mullikka sieltä tuodaan teuraaksi? kysyi karjakko-Miina.

– Se kaksikesäinen sonni.

– Eiköhän kesänjuonut riittäisi?

– Ei kuulu... Sanotaan olevan tapana pappiloissa, että sonni piispankinkereiksi teurastetaan.

– Tuskinpa se piispa on syömärimpi kuin muutkaan.

– Iso herra kuuluu olevan... kaksi hevosta pitää olla vetämässä...

Samassa tulivat pojat ja Laila pihalle, kaikilla laukku selässä, Karilla pyssy ja Atsolla pieni kirves kädessä. Tikapuilta ottivat he vielä onkivapansa olalleen.

Ruustinna ja rovasti tulivat ovelle katselemaan lähtöä.

– Olkaahan varovaisia, lapset, sanoi ruustinna.

– Älkää menkö varomattomasti liukkaille vesikiville, niiltä voi helposti luiskahtaa könkääseen, neuvoi isä.

– Saammeko olla yötä Taivalkönkään saunalla, jos illalla on lohilla hyvä syönti?

– Parempi olisi, jos tulette tänä iltana, mutta jos iltamyöhällä on lohilla hyvä syönti, niin siinä tapauksessa voisitte jäädä saunalle yöksi. Mutta varokaa tulta, jos saunan uunissa kalaa paistatte, ja tulkaa sitten huomenna ennen puoltapäivää.

– Saankohan minä yksin kulkemaan sitä sonnimullikkaa? epäili Olli – se kun kesän on ollut omilla valloillaan.

– Eiköhän se tule, jollei talu jälessä, niin ajaa edellä kuin hevosta.

Olli lähti kiivaasti astumaan edellä; nuoravyyhti viuhtasi uhkaavasti oikeassa kädessä ja laukunkieli loksutti tahtia. Kaikesta näkyi, että hän ei ollut mielissään.

– On sillä piispallakin omat meininkinsä, kun asettaa tällaiset touhut keskelle kiireintä työaikaa. Heinääkin olisi vielä tekemättä ja kohta alkaa ohran leikkuu, mutta väki on typösen tyhjissä touhuissa, kärteili hän kävellessään.

Ruustinna ja rovasti katselivat perään, kun matkue kulki ensin kujaa pitkin rinta-aidan taa ja kääntyi sitten karjantietä näreikköön, jonka yli poikien valkoiset ongenvavat vilkuttivat kuin hyvästiksi.

He ihmettelivät itseään, minkätähden he siinä niin kauan jälkeen katselivat – aivankuin koulukaupunkiin lähtöä. Heissä piili salainen aavistus, jonka läsnäolon he tunsivat, ja joka vaikutti mielialaan, mutta jota ei voinut selittää, eikä kumpainenkaan kehdannut toiselle siitä mitään mainita.

Matkue kulki ensin leveätä, lätäkköistä karjatietä, joka kirkonkylästä lähti vahvana runkona, mutta kauempana metsillä haaraantui lukemattomiksi syrjäpoluiksi. Korkean ahon selältä, johon vielä näkyi kirkko, pappila ja osa kirkonkylää, kääntyivät he pohjoiseen johtavaa polkua takamaille.

Pitkältä tuntui taival varsinkin Lailasta ja monesti teki mieli levähtämään, mutta Ollilla näytti olevan tavaton kiire eikä häntä uskaltanut pysähdyttää. Päinvastoin näytti vauhti paranevan sitä mukaa kuin matka lyheni; suoportaiden yli mentiin juoksun hölkkää.

– Kas tästähän se haka alkaa, sanoi Olli kallioselänteelle noustessaan.

Haka-aidan vieressä he seisattuivat. Se oli melkein uusi pystyaita, joka kulki joen mutkauksesta toiseen. Molemmilta puolilta näkyi joki. Alaspäin jatkui se tyynenä, sileäpintaisena suvantona kilometrittäin korkeiden kalliorinteiden välissä. Kun aamupäivän aurinko paistoi juuri pitkin sen uomaa, päilyi se kuin kullalla kirjailtu hopeavyö, joka halkoi tummaa havumetsäistä erämaata. Ylöspäin jatkui myös tyyntä suvantoa jonkun matkaa, mutta kauempana päättyi se kimaltelevan valkoiseen vaahtoseinään, jota aurinko niin omituisesti valaisi. Siellä kohisi Taivalköngäs. Sen pauhina kuului selvästi, ja sen rannalla näkyi pieni kalasauna kyyhöttävän.

Pojat ja sisko olisivat lähteneet heti könkäälle, mutta Olli käski heitä auttamaan sonnin kytkemisessä.

He löysivät mullikat ruohoisesta norosta, missä ne juuri söivät mehevää heinää. Nähtyään ihmiset ne kirmasivat karkuun niemen kärkeen päin häntä pystyssä, kieli ulkona suusta ja kauhusta mölisten; ne luulivat tulijoita karhuiksi. Vasta niemen kärjessä ne seisahtuivat vainuamaan ja kuuntelemaan.

– Arvasinhan, että ne ovat villiintyneet, päivitteli Olli – mutta kyllä minä sen junkkarin vielä kytken.

He lähestyivät eläimiä hiipien ensin pensaikon suojaa ja sitten Olli puheli niille maanittelusanoja ja ojensi leipää. – Se, se... tule pois, Punu... tule pois leipää ottamaan... mutta Punu ei tullut eivätkä toisetkaan; sieraimiinsa sihkaisten lauma lähti laukkoinaan niemen selkää pitkin, niin että kangas kumisi.

– Hiisi ne vei, riivatut... Mikä ne on täällä noin arkiinnuttanut?

– Karhut varmaan, päättelivät pojat.

Moneen kertaa he ajelivat arkoja eläimiä edestakaisin pääsemättä viittä metriä lähemmäksi. Se kaksikesäinen sonni laukkasi aina perässä.

Viimein Olli keksi hyvän keinon: hän asettui tien vierelle kuusen suojaan vahtiin, ja kun eläimet tietä pitkin laukkasivat sivu, niin hän heitti nuoran silmukan sonnin kaulaan. Rajusti ryntäsi säikähtynyt eläin metsään ja sieltä tiheään pajupensaikkoon, mutta tanakasti Ollikin piteli nuorasta; ei hellittänyt, vaikka pitkänään pensaikkoon sonnin mukana sukelsi, kuin pulkka poron perässä. Pajukko vähän aikaa kiehui ja kuhisi kuin tuulispään puistamana, kunnes sonni puuskuttaen seisattui ja kyräten mulkoili kiinniottajaansa. Olli sitoi nuoran koivuun, veti sonnia lähemmäksi puuta ja tekaisi nopeasti nuoran toisesta päästä päitset sen päähän.

Kari ja Atso ihmettelivät sitä taitoa, millä Olli käsitteli rajua eläintä. Monta kertaa se ryntäsi koko voimallaan toisten perään, mutta tuntiessaan nuoran yhä tiukemmalle kiristyvän kuononsa ympärille, lannistuivat aina sen voimat. Joukolla saattoivat he sonnin haasta tielle. Vastahakoisesti liikutteli Punu jalkojaan Ollin perässä, äkäytyi usein kuin ankkuriin, kierautteli lyhytsarvista päätään ja mulkoili kieroon. Sitä täytyi oikein olantakaa vetää, kun se kääntyi hakaan päin haikeasti ammumaan vapauteen jääneille tovereilleen.

Vasta iltamyöhäisellä saapui Olli sonnin kera pappilaan; molemmat perin väsyneinä.

Päivä oli jo puolessa, ennenkuin erämiehet saapuivat könkään partaalle. Siihen rantakallion sammalmatolle he istuivat levähtämään ja ihailemaan luonnon valtavaa leikkiä. Korkealta kallioräystäältä solui ruskeansinertävä vesi: ensin sileäpintaisena niskavirtana, sitten alempana valkeaksi vaahdoksi hajoten ja pauhinalla syöksyen könkään altaaseen, joka kuohui kuin jättiläispata, ja jonka syvyydestä kuohut roiskahtelivat korkealle ilmaan painuen taas alas toisten ryöppyjen tieltä. Vaahtopallot kiertelivät ensin neuvottomina sivupyörteissä ja soluivat sitten tyynelle, tummalle suvannolle, jossa ne hiljaa lipuivat alas kuin nukkuvat joutsenet.

– Muistatteko, mitä isä kerran kertoi kuulevansa könkään kuohuissa? kysyi Kari.

– Emme oikein. – Kerro se meille! kehoitti Laila.

– Se on erämaan luonnon suuri soitto, jossa se tulkitsee omia ilojaan ja surujaan. Siinä kuulet satoja matalampia ja korkeampia säveleitä, sointuja ja epäsointuja, joiden väri ja voima vaihtelee vuoden aikojen, ilmojen ja mielialojen mukaan. Mutta sillä on myös taito tulkita ihmistunteita, kuvailla ihmiskohtaloita. Kuuntele tarkkaan, niin olet kuulevinasi sivupuron hopeankirkkaassa solinassa lapsuusajan riemuja, päävirran pauhinassa nuoruuden huumaa ja intoa, alakosken hiljaisessa kohinassa vanhuuden huokauksia ja rantakallioiden alaisissa onkaloissa kuolevien korinaa. Se on elämän sävelmä – siksi se vetää ja viehättää. Mutta monelle se on kuin seireenien ihana laulu, joka ikuista unholaa ylistää.

– Mitä ne olivatkaan ne seireenit? kysyi sisko.

– Etkö muista Odysseun harharetkien ajoilta niitä kaukaisessa meren saaressa asuvia, kauniita neitosia, jotka lauloivat niin ihanasti, ettei kukaan merimies voinut saaren sivu mennä sinne poikkeamatta. Mutta seireenit olivat samalla hirviöitä, jotka raatelivat palasiksi jokaisen, ken saarelle astui.

– Minua alkaa peloittaa, sanoi Laila. – Kuulenpa todella siinä erilaisia ääniä, ja noissa kuohuissa vilahtelee kuin vedenneitojen käsiä ja jalkoja.

– Lohia ne ovat, sanoi Kari. Pitää laittaa onget kuntoon, mutta ensin kai syödään aamiainen.

– Niin on parasta, myönsi sisko.

Laila levitti laakealle, sammaleiselle kivelle puhtaan liinan ja latoi sen päälle laukustaan eväitä, ja pieni seurue asettui piiriin kiven ympärille. Hyvältä jo ruoka maistuikin pitkän kävelyn jälkeen. Killi pyyteli myös osaansa eväistä. Se istui vähän syrjemmälle vikisten hiljaa ja seuraten tarkasti syöjäin jokaista liikettä. Kun Karin antelias käsi viskasi sille voileivän tai lihakimpaleen, nappasi se sen ilmasta kiinni ja painui syömään pensaan siimekseen.

Syönnin jälkeen alkoivat pojat onkia. Kari aivan könkään kuohujen partaalla, Atso vähän alempana, suuressa, pataa muistuttavassa pyörteessä, jonka koski oli aikain kuluessa kallioon sorvannut. Laila katseli pyörteen rannalla kalliolla, kuinka vikkelät purolohet kirkkaassa vedessä perhosonkea tavoittelivat. Auringon valossa näkyi miten ne pohjalla, kivenkolossa makasivat liikkumattomina. Mutta kun Atso heitti korean perhosonkensa lähelle, hyökkäsivät ne vedenpintaan sitä tavoittamaan. Eivät kuitenkaan huolineet ongesta, joka kirkkaassa keskipäivän valossa näytti hyvin epäilyttävältä, vaan heittivät pyrstöään halveksivasti ihan ongen vieressä. Atso vetäisi aina hermostuneesti onkensa pois ja heitti sen uudestaan samaan kohtaan ja kuljetti sitä vettä pitkin matkien elävän vesiperhon liikkeitä. Melkein joka heiton jälkeen kävi kala häntäänsä näyttämässä, mutta ei tarttunut.

– Eivät ne niin tyhmiä ole, että onkea nielevät, ilkkui sisko kalliolta.

Atsoa harmitti. Hän olisi niin mielellään näyttänyt sisarelleen, kuinka kaloja koskesta vedellään.

– Se on tämän kirkkaan ilman syy, sanoi hän puolustellen ja istui rantakivelle katsomaan, miten Kari onki ja saiko hän. Kari oli pannut vapaansa perhon sijasta hopeanvärisen kala-uistimen. Sitä hän heitteli viistoon ylös putouksen kuohuihin ja veti hiljakseen alaspäin, niin että metallikala näytti putouksesta pudonneelta muikulta, joka pyörtyneenä vinkuroi virtaa alas.

Kauan aikaa hän siinä heitteli helisevää pyydystään, kunnes eräässä kiven "kosteessa" uistin tarttui kuin pohjahakoon ja vapa sujui luokiksi. Samassa posahti vesi ja Karin uistinrulla särisi vihaisesti: "krii – kriiii – kriiiii... iii..."

– Lohi on ongessa! tuokaa tänne haavi! huusi Kari sisaruksilleen.

Mutta ennenkuin Atso ja Katri kerkisivät lähteä, oli alaspäin hyökkäävä lohi vetänyt vähiksi siiman Karin rullalta ja loiskahti jo heidän kohdallaan, niin että leveä pyrstö heilahti ilmassa kuin veneen mela. Kari juoksi rantaa pitkin jälessä, kun pelkäsi siiman kokonaan loppuvan rullalta ja lohen ryöstäytyvän ongesta. Päästyään tyyneen suvantoon kääntyi lohi äkkiä takaisin ja ui vasten virtaa niin nopeasti, että Kari ei ennättänyt keriä rullalle löyhtyvää siimaa. Kuohuihin päästyään äkäytyi lohi pohjaan, oli liikkumatta kuin hako eikä välittänyt, vaikka Kari kiinnitti nuoraa, niin että vapa vempeleeksi sujui. Aikansa jurotettuaan teki se taas äkäisiä liikkeitä puoleen ja toiseen. Krii – kriii – kriiiii, kirkui rulla, kun raskas kala leimahteli kuohuissa. Mutta viimein sai Kari sen hinatuksi samaan sivupyörteeseen, jossa Atso tammakoita onki. Jännityksellä seurasivat Atso ja Laila lohen tulisia liikkeitä; kirkkaassa auringon valossa näkivät he sen aivan selvästi. Viimein se väsyi ja kääntyi kyljelleen kallion sivuun, josta Atso sen sai haaviinsa.

Karin jännitys laukesi, hän melkein hypähteli ilosta nähdessään edessään ainakin viisikiloisen koukkuleukaisen lohen, jonka kokoista hän ei ennen ollut saanut. Hän tunsi olevansa oiva onkimies, jota ei turhaan kehuttu. – Vähän myöhemmin sai hän vielä toisen hiukan pienemmän lohen, ja Atso sai muutamia tammakoita ja harjuksia.

Nopeasti kului onkijain aika. Pojat eivät huomanneetkaan, kun aurinko vähitellen painui lännen vaarojen taa. Lailakaan ei kerinnyt viinimarjoja poimimaan, kun hän kiinteästi seurasi onkimista ja toisinaan itsekin koetti Atson ongella. Vasta sitten, kun rantametsien tummat varjot lankesivat joen uomaan, ja auringon viimeiset säteet purppuroivat Taivalvaaran lakea, huomasivat he hämärän jo lähestyvän.

Onkiminen oli siis lopetettava. He keräilivät kalat vitsaan, ottivat laukkunsa ja lähtivät kalasaunalle, joka oli vähän ylempänä könkään korvalla.

Atso ja sisko perkasivat tammakoita ja harjuksia paistinkaloiksi, sillä aikaa kuin Kari teki tulen saunan uuniin ja toisen tervattomista puista saunan eteen kalliolle. Kun kalat olivat peratut, pujotti Kari ne koivuisiin vartaihin, yhden kuhunkin, sirotteli suolaa päälle ja pisti vartaiden kärjet maahan siten, että kalat tulivat tulen hohteeseen, mutta eivät ihan liekkeihin. Kun ne toiselta puolelta olivat paistuneet, käänsi hän toisen puolen tulta vastaan.

Tällainen kypsentäminen käy hitaammin kuin hiilillä paistaminen, mutta kala tulee parempaa; se ei pala karreksi, ei hieraannu tuhkaan eikä jää paikka paikoin raa'aksi. Se on murakkaa kuin juusto ja samalla mehevää.

Isältään oli Kari oppinut tämän lappalaisten kalanpaistamistaidon. Siinä samassa paikassa, samoilla kivillä istuen he olivat isän kanssa kymmeniä kertoja harjuksia paistaneet ja syöneet. Ja merkillistä siinä oli se, että kotona eivät voissakaan paistetut maistuneet niin hyviltä kuin nuotiolla valmistetut könkään saunalla.

Illallisen jälkeen istuivat he vielä hetkisen nuotiolla ja katselivat hämärtyvää luontoa. Syvä joen kuru, jota synkät havumetsät reunustivat, hukkui pimeyteen. Ei kuitenkaan täydellisesti, vaan vähitellen lyhentyen. Lopuksi näkyivät vain könkään valkeat vaahdot ja kappale mustaa suvantoa sen alla.

– Tuo köngäs minua kammottaa näin pimeällä, sanoi Laila.

– Mitä siinä on pelkäämistä, jolleivät ne ryssät..?

– Mitkä ryssät?

– Etkö tiedä tarinaa tästä könkäästä? Atso kyllä on sen isältä kuullut.

– Mikä se tarina on? kerro se meille! kehoitti sisko.

– Vainovuosina tuli ryssiä Valkeanmeren rannalta näitäkin seutuja ryöstelemään. Tavarat otettiin taloista, talot poltettiin ja ihmisiä surmattiin, jos eivät pakoon kerinneet. Kulkipa tätäkin jokea ryövärijoukko: kaksi venettä täynnä tavaraa ja miehiä.. Kun ryssät eivät tunteneet jokea eivätkä uskaltaneet itse laskea sen koskia, pakottivat he erään talon isännän, Laurikaisen, laskemaan etumaista venettä. Hyvin se matka sujuikin Taivalkönkäälle saakka, mutta täällä tapahtui ihmeitä. Laurikainen ei puhunut ryssille mitään könkäästä, käski vaan soutaa kovasti, kun muka tuli pieni koski. Kun he tulivat putouksen korvalle, hyppäsi hän itse pois veneen perästä ja ryssät suistuivat suin päin putoukseen. Toinen vene yritti maalle könkään niskassa, mutta Laurikainen työnsi senkin kuohuihin. Veneet pirstoutuivat putouksessa, ja kaikki viholliset hukkuivat.

– Löydettiinkö niiden ruumiit? uteli Laila.

– Siitä ei tarina mitään kerro, mutta kyllä kai ne ovat niiden ryssien henkiä, jotka siellä kallioiden komeroissa korisevat.

– Hyi! – kummitteleeko siellä?

– Eikä kummittele, leikkiä minä puhun, sillä eihän kummituksia olekaan, vakuutteli Kari.

– Ei ole, mutta karhu voi kyllä käydä yöllä saunan nurkkia nuuskimassa, lisäsi Atso.

– Kyllä Killi karhut karkoittaa, väitti sisko.

He siirtyivät saunaan, pöyhivät sen lavoille levitetyt vuodeheinät ja asettuivat levolle. Killi vain jäi yksinään ulkopuolelle vahtimaan.

Mutta uni ei tahtonut tulla. Kun Kari silmänsä ummisti, oli hän näkevinään könkään kuohut, joihin hän heitteli uistintaan. Atso näki vedenpintaa viiruilevan perhosonkensa, jota purolohet ja harjukset tapailivat, mutta Laila kuvitteli ensin ryssien kamalaa tuhoa koskessa ja siirtyi sitten, ajatuksissaan kotiin, jossa hän tiesi äidin häntä juuri ajattelevan. Viimein nukkuivat he kaikin lämpimälle lavitsalle.

Aurinko oli jo kuusten latvojen yläpuolella ja valaisi kirkkaasti usviin peittynyttä jokilaaksoa, kun Kari heräsi ja herätti toisetkin.

– Emme jouda nyt pitkään nukkumaan, sanoi hän, – sillä meidän pitää vielä pyytää riistaa ja joutua kotiin iltapäivällä.

– Menemmekö taas ongelle, kysyi Laila pyyhkien unisia silmiään.

– Nyt ei voi onkia, kun putous on sumussa, silloin kalat eivät syö, mutta metsästys kyllä käy. Näin aamukasteen aikana löytää koira linnun helposti maasta syönnökseltä ja silloin ne eivät kauas lennä, selitti Kari.

– Mutta meillähän on vain yksi pyssy. Mitä me toiset siellä teemme? kysyi Atso.

– Te tulette viinimarjoja poimimaan. Tuolla putouksen yläpuolella on vene, jolla pääsemme joen taa. Siellä tiedän syvän kalliokurun, jossa on punaisenaan viinimarjoja ja siinä on myös metsälintuja. Viime syksynäkin ammuin sieltä useita.

Vastahakoisesti suostuivat toiset Karin ehdotukseen. Mutta he olivat kuitenkin uteliaita näkemään sen kuivan kalliokurun, josta Kari kertoi, ja marjoja piti myös saada viemiseksi. He ottivat mukaan laukkunsa ja ongenvavat, mutta kalat jättivät he saunalle vesikoloon.

Vene oli vuotava, se oli auringon paisteessa ravistunut, kun sillä ei kevätkalastuksen jälkeen kukaan ollut soutanut. Kun he työnsivät sen jokeen, pulppusi vettä sisään halkeamista ja poreista aivan virtanaan.

– Tähän seulaan minä en lähde, sanoi Laila.

– En minäkään, lisäsi Atso.

– Kyllä siitä pitävä tulee, kun tukitaan, väitti Kari. He vetivät sen maalle, käänsivät kumolleen ja Kari alkoi tukkia pahimpia rakoja nenäliinastaan revityillä kangassuikaleilla. Pienempiin rakoihin hankasi hän savilietettä, jota oli joen rannassa.

Tämän korjauksen jälkeen tuli vene pitävämmäksi, mutta vuoti vielä niin paljon, että pojat jättivät sen veteen turpoamaan ja menivät siksi aikaa koskelle onkimaan. Laila meni saunalle aamiaista laittamaan.

Pojat innostuivat taas onkimaan, kun harjukset ja purolohet alkoivat ottaa onkeen. Turhaan sisko heitä monta kertaa aamiaiselle huuteli. Päivä oli jo puolessa, kun he vihdoin tulivat syömään.

– Meidän täytyy heti lähteä kotiin, siellä meitä jo odotetaan, hätäili Laila.

– Kuruilla me käymme ensin, se ei vie paljon aikaa, sanoi Kari. – Pitäähän teidän nähdä ne mahtavat maanhalkeamat, että tiedätte koulussakin kertoa.

– Mutta jollei sillä veneellä pääse joen yli, niin joudumme vielä könkääseen.

– Minä takaan, että pääsemme, tenäsi Kari. Ja he päättivät syötyä yrittää.

2.

Eivätpä lapset tulleetkaan Takamaalta yöksi kotiin, sanoi ruustinna illalla, kun he ahkerien juhlavalmistelujen väsyttäminä olivat istahtaneet iltateelle.

– En vielä odotakaan, sanoi rovasti. – Lupasimmehan, että saavat jäädä Könkäälle yöksi, jos saalis on hyvä.

– Mikä into sinne vetänee – selkosiin – minä en vain siellä viihtyisi.

– Erämaan suuri luonto ja seikkailut viehättävät... muistan sen oman nuoruuteni armailta intiaaniajoilta. Ah! kuinka sydän riemusta sykähteli kulkiessani kiveliön aurinkoisia kumpuja ja vaaroja, katsellessani sen kohisevia koskia ja tunturien huimaavista korkeuksista mahtavia näköaloja tai samoillessani pyssy olalla sen synkkiä korpia ja laaksojen kuruja, joissa joka hetki odottaa kohtaavansa jonkun petoeläimen, joka voi vaatia kaksintaisteluun erämaan herruudesta. Siellä on viehätystä ja jännitystä, reipasta liikettä ja raitista ilmaa. Erämaankävijöille luonto kauniimmat taulunsa esittää.

– Niin, sinähän olet Lapissa syntynytkin, mutta en minä vain erämaissa viihtyisi...

– Lapset näkyvät mainiosti viihtyvän.

– Pojista on tullut aivan sinun kaltaisiasi metsänkävijöitä, ja he saavatkin näin lupa-aikoina harjoittaa mieliurheiluaan, mutta Lailalle ei sovi sellainen metsäläiselämä. Kadun kun hänet sinne päästin, kultamuruseni.

– Miksi ei sovi?

– Säätyläistytöissä pitää kehittyä hentoa suloutta, hellämielisyyttä ja sievää salonkikäytöstä opillisen sivistyksen ohella. Mitähän Rosenbergin täti sanoisi, jos kuulisi, että Laila on ollut yötä metsäsaunalla kuin mikäkin tukkilainen ja kulkenut urheilumatkoilla. Poikamaisia tapoja hän siellä oppii, ja niille tätikin on hirmuisen vihainen.

– Erämaa karkaisee ruumista, terästää tahtoa,- kehittää päättäväisyyttä, neuvokkuutta ja itseluottamusta. Niitä ominaisuuksia tarvitsevat tytöt yhtä hyvin kuin pojatkin.

– Mutta emmehän voi muuttaa ajan käsityskantaa ja tapoja.

– Tyttöjen kasvatukseen nähden ne tulevat aikain kuluessa muuttumaan. Suomalaiset tytöt eivät saa olla kuin pienijalkaiset kiinalaiset ylimysnuket, joita kantotuoleissa kuljetellaan.

– Täti aina valittaa, että Laila kesälomalta tultuaan käyttäytyy kuin pojat... ja kyllä kai täti käytöstavat tietää.

– Jollei olisi näitä piispan juhlia tulossa, niin siellä minäkin nyt lohia paistelisin poikain kanssa.

– Niin, siellä könkäällähän te kesäisin hyvin viihdytte, paremmin kuin kotona.

– Luonnon lumousta, rakkaani.

Seuraavana aamuna herättyään yritti ruustinna lapsiaan tervehtimään, mutta muisti nähdessään tyhjän kamarin, että he olivat poissa. Tuntui siltä kuin lapset olisivat jo menneet kouluun – ja koulussahan he tavallaan olivatkin – erämaan koulussa.

Sitten jatkuivat pappilassa kiireelliset juhlavalmistukset. Lukkari ja suntio tulivat aamulla varhain auttamaan kaunistuspuuhissa. Kaikilla näytti olevan kiire, sillä piispaa seurueineen odotettiin jo illalla saapuvaksi. Pappilan piti ulkoakin näyttää tavallista juhlallisemmalta ja sentähden oli renki-Pekka vedättänyt pihalle useita kuormia lehteviä, valkorunkoisia hyötökoivuja, joista lukkari suntion kanssa laitteli kunniakujaa mittaillen askeleillaan koivujen välimatkat. Niistä tehtiin myös joen niemekkeelle, talon rantaan, upea lehtimaja, jonka sisälle asetettiin istuimia ja pöytä keskelle. Päärakennuksessa hääräili ruustinna palvelijoineen viimeistellen kaunistustöitään: levitteli liinoja pöydille, laitteli kukkamaljakolta paikoilleen ja järjesteli tauluja seinille. Leivintuvasta lemusi pihalle monenlaisten paistosten käryä. Siellä vallesmannin Miina johti ruokien laittoa. Mutta puuliiterin takana puuhaili isäntärenki, Olli, teurastushommissa päiväläisen kera pistäen tuontuostakin verisen veitsen hampaittensa väliin. Se kaksikesäinen sonni, joka oli Ollille tuottanut paljon harmia, oli heidän käsissään muuttunut lihaläjäksi ja nahkaksi. Kylän koirat olivat vainuneet tuoreen lihan hajua ja kerääntyneet rähiseväksi laumaksi odottelemaan teurastähteitä.

– Ettekö lapa siitä tiehenne, hurtat, ärjyi niille Olli ja viskeli niitä milloin sonnin sarvilla, milloin puukalikoilla. Vinkuen ja hampaitaan näytellen loittoni sillein lauma hetkeksi, mutta kun Olli käänsi selkänsä, hiipivät ne lähemmäksi nappaillen maahan pudonneita tähteitä, siepaten mikä korvan, mikä sarven, mikä sorkan. Silloin Olli kimmastui ja suurella vitsalla huitoi laumaa ja ajoi sen tiehensä.

Kaikki nämä mainitut puuhat koskivat juhlan maallista puolta: silmän- ja vatsanruokaa, hengellisistä piti huolta rovasti itse. Hän istui kansliassaan ja viimeisteli saarnaansa. Työ oli sujunut hyvin ja tyytyväisenä hän juuri järjesteli papereitaan, kun ruustinna hätääntyneen näköisenä ilmaantui ovelle ja sanoi:

– Päivä on sivu puolen eikä lapsia vielä näy. Kyllä ne jo olisivat ehtineet kotiin, jollei niille ole mitään erikoista tapahtunut.

– Onkimiesten aika kuluu nopeasti kuin huomaamatta, mutta kyllä he jo ovat matkalla kotiin, lohdutteli rovasti.

– Olli pitäisi lähettää hakemaan – Kohta vieraatkin tulevat ja lapset ovat vielä sydänmaalla. Hullusti teimme, kun päästimme heidät yksikseen...

– Olli saa mennä vastaan... Heillä voi olla paljon kantamista. Kari on jo etevä onkimies ja luulen hänen metsälintujakin ampuneen.

– Jospa vain lapset ehtisivät tulla, ennenkuin vieraat. Muutoin menee kaikki sekaisin, sillä minä olen kovin huolestunut heidän tähtensä.

Iltapuolella kasvoi odotuksen jännitys: järveltä varrottiin piispan seuruetta, metsästä lapsia, joita Olli oli lähetetty hakemaan. Ruustinna käveli salissa akkunasta toiseen, mutta useimmin pysähtyi hän katselemaan suurelle karjantielle vartoen lapsiensa sinne sivutieltä ilmestyvän. Mitä pitemmälle ilta kului, sitä huolestuneemman näköiseksi hän kävi. Ja rovastikin alkoi jo ihmetellä lasten viipymistä, kun hän kansliahuoneessa lukkarin kanssa neuvotteli.

– Nyt ne tulevat! huudettiin pihalta yhteen ääneen. Rovasti ja lukkari hätkähtivät kuin lievän sähköiskun saaneet.

– Piispa tulee! huudahti ruustinna ovelta, – menkää rantaan vastaan.

Vuojoen kirkonkylään ei silloin vielä ollut maantietä. Kesällä kuljettiin sinne jalkapatikassa tai veneellä jokea pitkin. Piispaa vastaan oli sentähden lähetetty pappilasta kaksi venettä ja hyviä soutajia ja koskien sauvojia.

Rovasti meni ensin salin peräakkunaan katsomaan.

Ja aivan oikein... Niemen takaa kääntyi kaksi venettä pappilaa kohti. Ei ollut epäilystäkään... hän tunsi hyvin nelilaitansa ja niiden uudet airot, joista vain terät oli tervattu... ja ketäpä ne muita olivat keskiveneellä istujat, suurikokoiset miehet sadetakeissaan.

Kiirein askelin riensivät he rantaan valkeaa liinaa heiluttaen ja ehtivät sinne samalla hetkellä kun veneet saapuivat laituriin. Ystävällisesti, sydämellisesti tervehtivät siinä kirkonmiehet toisiaan: hiippakunnan pää ja kaksi asessoria sekä Lapin syrjäisen seurakunnan sielunpaimen ja lukkari.

– Terve tuloa tänne kaukaiseen Lappiin, pitkistä ajoista. Sydämellisesti tervehdin teitä omasta ja seurakuntani puolesta.

– Terveisiä etelästä. Jumalan rauhaa toivotan teille, perheellenne ja koko tälle erämaan seurakunnalle, lausui piispa.

– Toivoin hartaasti, sanoi rovasti, että kaunis ilma suosisi täällä oloanne ja että nämä jylhän kauniit tummat maisemat loistaisivat aurinkoisessa valossa, mutta toisin kävi: sumuinen sää teki ne painostavan synkiksi.

– Minusta Lapin luonnolla aina on oma lumoava vaikutuksensa sekä kirkkaina että synkkinä päivinä. Nuo korkeat tunturit, joiden huipuilta avautuu pienen valtakunnan laajuinen näköala, viittaavat henkeämme korkeutta kohti, nuo synkät rotkot ja korvet muistuttavat pimeyden voimasta, joita vastaan on taisteltava. Valkeus ja pimeys ne täällä voimakkaimmin kuin missään muualla taistelevat ylivallasta, puheli piispa innostuneesti, kun he mäkeä ylös hiljalleen astelivat.

Hupaisesti kului sitten ilta rattoisessa keskustelussa, kahvia juodessa ja päivällistä syödessä pappilan suuressa, koristellussa salissa. Piispa ja asessorit kertoivat etelän kuulumisia, rovasti ja ruustinna kuvailivat pitäjän oloja. Tuntui kuin lämmin elähdyttävä tuulahdus olisi tuonut virkeyttä ja herättänyt viihtyisää mielihyvän tunnetta, kuten aina henkisesti rikkaiden ja toverillisten henkilöiden kanssa seurustellessa.

– Onpa komeaa lohta, sanoi piispa päivällispöydässä. – Taitaa olla veljen pyytämää... Muistaakseni sinä olet mainio perhosonkija.

– Poikani Karin onkimaa tämä on. Hän sai eilen kaksi vähässä ajassa ja lisäksi kymmeniä harjuksia.

– Niin ne nuoret kasvavat, ja me vanhenemme, sanoi harmaahiuksinen asessori. – Kun viimeksi Vuojoella kävimme, olivat pojat vielä pieniä palleroisia, nyt jo lohenonkijoita.

– Missä lapset nyt ovat, kun ei ole näkynyt? Eivät kai vielä ole koulukaupunkiin menneet? kysyi piispa.

Ruustinnan kasvot punastuivat häpeästä. Pitikö hänen selittää vieraille, että lapset ovat olleet jo toista vuorokautta erämaassa. Mitähän vieraat sellaisesta kasvatuksesta ajattelevat! Hän katsoi käskevästi mieheensä: selitä sinä, kun olet enemmän syypää lapsien poissaoloon.

– Ongelle ja marjaan menivät, odotamme juuri kotiin. Olipa hyvä, ettei sanonut olleen yötä metsässä, ajatteli ruustinna ja selitti vieraille:

– Viikon perästä on kouluunkin lähdettävä, jos mieli täältä ehtiä ajoissa. Minä aion mennä pitämään hoitoa lapsille.

– Hankalaa on koulunkäynti näin kaukaa, huomautti asessori.

– Pitäisi täältä päästä etelämmäksi, sanoi ruustinna, – mutta Juhoa ei vaaleissa onnista. Viimeksi Syvärannan seurakunnan kirkkoherran vaaleissa toinen yhden äänen enemmistöllä vei viran. Olisi siinä, aivan kaupungin reunassa, sopinut lapsia kouluuttaa. Ei ole onnea meillä!

– Jumalalla on onnen ohjat, huomautti piispa. – Ja Lappikin tarvitsee miehensä.

– Viihtymys, kodikkuus ja hyvinvointihan täällä huokuu vastaamme kaikkialta, lisäsi asessori.

Vieraat olivat juuri nousseet pöydästä ja katselivat salin akkunoista hämärtyvää luontoa, kun sisäkkö tuli saliin ja ilmoitti hätäisellä äänellä:

– Ollilla olisi asiaa rovastille.

Ruustinna ja rovasti riensivät salista niin nopeasti, että se herätti vieraissa ihmettelyä.

Olli seisoi hikisenä ja hengästyneenä porstuassa eikä tahtonut saada sanaa suustaan.

– E-en löytänyt lapsia, sai hän sanotuksi.

– Herra armahtakoon...! Minne ne ovat joutuneet? huudahti ruustinna tuskasta väräjävällä äänellä.

– Näkyikö heidän tavaroitaan könkäällä... eikö näkynyt Killiä?... huutelitko heitä.? kyseli rovasti hämmästyneenä.

– Ei ketään kuolevaista, ei ristinsielua näkynyt eikä kuulunut, vaikka huusin ääneni käheäksi. Iltatyvenellä kuului varmaan huutoni neljänneksen päähän. Könkäällä he ovat onkineet. Löysin kalaläjän vesikolosta, siinä oli pari lohta, tammakoita ja harjuksia, nähtävästi eilen ongituita. Pirtillä ovat olleet yötä ja paistaneet kalaa, sillä ruotoja oli tuohisessa, makuusijat lavitsalla ja kiuasta oli vielä tänä aamuna lämmitetty.

– Eikö näkynyt laukkuja tai mitään heidän tavaroitaan?

– Ei mitään... ei onkivapojakaan.

– Taivas varjelkoon lapsiani, Jumala auttakoon, että saisin heidät vielä elävinä kotiin! vaikeroi ruustinna.

– Miehissä etsimään, he ovat vain eksyneet... Kaikki eivät ole voineet samalla kertaa hukkua, ja olisi ainakin Killi jäänyt rannalle, päätteli rovasti.

Ruustinna juoksi väentupaan käskemään miehiä kadonneita etsimään. Sitten Olli lisäsi:

– En uskaltanut ruustinnan kuullen mainita, että könkään alla suvannon pyörteessä kellui kumollaan särkynyt vene, ja alempana oli mela rannalla.

– Herra armahtakoon! – Oliko se meidän veneemme?

– Siltä se näytti, mutta en ole varma, kun en käynyt könkään niskalla venevalkamassa.

Rovasti tuli kalman kalpeaksi ja vapisi kuin jäätävän kylmän kourissa, niin että hampaat kalisivat. Hän ei ollut mikään pelkuri mies, mutta Ollin kertomus viittasi kauheaan tapaukseen. – Olisiko sittenkin pojille tullut se hirvittävä erehdys, josta oli aina varotettu, että ei saa mennä veneellä aivan lähelle könkään niskaa, kaikkinielevää kurimoa.

– Ei – ei, se ole mahdollista – ei Kari ole ollut niin varomaton...

– Olli, juokse nimismiehelle ja pyydä, että hän hälyttää miehiä etsimään. Tuokaa nuoria, pohjahara ja tuulasparila joelle. Minä menen sinne omien miesten kanssa edellä.

Hänen täytyi kertoa vierailleen Ollin järkyttävä uutinen.

– Ei luoja ole sinulle niin suurta koettelemusta antanut, lohdutteli piispa.

– Me lähdemme mukaan etsimään, esittivät asessorit.

– Ei –, nimismies järjestää suuretsinnän koko kylän väellä. Vieraat ovat hyvät ja lepäävät talossa, kyllä me löydämme, jos he ovat hengissä.

Renki-Pekka ei ollut nähnyt rovastin koskaan juoksevan sellaista vauhtia kuin silloin, kun he kahden riensivät iltahämärään peittyvää metsäpolkua Taivalkönkäälle kummallakin nuoravyyhti olkauksessa. Korkealla mäenkukkulalla he pysähtyivät huutamaan ja kuuntelemaan. Ei kuulunut vastausta, erämaan yön suuri hiljaisuus tuntui sydäntä ahdistavalta. Joku varis vain kaikkosi yöpuultaan polun vierestä ja lensi parkuen metsän pimentoon.

Könkään lähellä huusivat he uudestaan, pitkään ja voimakkaasti. Kumeasti vastasi siihen kaiku joen kalliokurusta könkään kohinan säestämänä – muuta ei kuulunut.

Suvannon pyörteessä kellui kumollaan särkynyt vene. Keula oli poikki, kaksi laitaa revennyt melkein irralleen ja pohjasta oli lähtenyt sälöjä. Se muistutti ammuttua ja selälleen kellahtanutta vesilintua, jolta on toinen siipi katkennut. Se oli pappilan vene – sen he huomasivat kohta. Eikä ollut epätietoista, miten erämiehille oli käynyt, jos he olivat olleet veneessä, sillä kukaan ei ole Taivalkönkäästä elävänä tullut alas.

Kauhu kuvastui rovastin kasvoilla, hän vapisi eikä tahtonut saada sanaa suustaan, kun hän pyysi Pekkaa käymään venettä Alasuvannolta, jossa piti olla useita kyläläisten kalaveneitä.

Pekka juoksi alaspäin sumuista jokirantaa, mutta onneton isä kulki putoukselle vapisevin polvin, laahustavin askelin ja silmissä kiilto kuin unissakävijällä. Hän kävi könkään niskassa, missä vene oli ollut, kävi kalasaunassa, mutta siellä ei ollut ketään, seisattui sitten kuohujen alle, pyörteen reunalle.

Kaikki tuntui muuttuneen. Ennen oli hän ihaillen katsellut luonnonvoimien valtavaa temmellystä, nyt oli köngäs kuin hirviö, kauhistuttava Skylla, jättiläislohikäärme, joka purskutti suustaan kellertävän valkoista vaahtoa, ähisi ja korisi uusia ihmisuhreja vaatien. Hän oli kuulevinaan lastensa avunhuutoa, valitusta ja itkua, ja mielikuvitus maalaili pöyristyttäviä kuvia; hän oli näkevinään lapsensa kalliolle nostettuina, jäykistyneinä ruumiina rinnatusten hakumiesten ympäröiminä. – Hänen päätään huimasi, hän vaipui kalliolle istumaan, kaatui siitä kyljelleen ja pyörtyi – ensikerran eläessään.

Kun hän alkoi tointua, kuuli hän miesten ääniä metsästä, kauempaa ja lähempää, yksinäisiä huhuiluja ja voimakasta yhteishuutoa. Nimismiehen kokoamat hakumiehet lähestyivät siellä leveänä rintamana ja alhaalta kuului kiivasta soutua.

Pekka oli saanut veneen ja tavannut sitäpaitsi neljä kirkonkylän miestä kahdella veneellä tuulastuspuuhissa. He olivat ensikertaa tulleet sinä kesänä harjuksia ja lohia tuulastamaan. Kuultuaan Pekan asian he olivat kiireesti sammuttaneet tulensa ja lähteneet Pekan matkaan.

Nimismies järjesti etsinnän. Muutamia varmoja miehiä, jotka tunsivat erämaan kuin viisi sormeaan, hän lähetti joen takaisiin metsiin huutelemaan siltä varalta, että lapset eivät olisi hukkuneet, vaan eksyneet. Toiset kulkivat jokirantaa alaspäin. Veneiden kokkaan kiinnitettyjen parilain päälle tehtiin tervaksista suuria roihutulia ja niiden valossa tarkastelivat tuulastajat joen pohjaa, missä se vain näkyi. Pyörteitä ja syvennyksiä harattiin koukuilla, kekseillä ja onkinuotilla.

Joen rannalta löydettiin pensaihin tarttuneet onkivavat, äyskärit, airot ja teljot. Veneessä oli kiinni Lailan laukku, josta löytyi marja-astia ja voileipiä. Nämä löydöt vahvistivat sitä olettamusta, että kaikki olivat suistuneet putoukseen ja hukkuneet.

Etsintää jatkui koko yön ja seuraavan päivän lauantai-iltaan asti. Sitten tuli uusia miehiä tilalle ja nimismies päästi entiset kotiinsa lepäämään.

Pappilassa oli itkua ja valitusta. Tapaus teki vieraisiinkin järkyttävän vaikutuksen. Ruustinna oli valvonut koko yön ja rukoillut kamarissaan. Hän oli kuumehoureissa, kun rovasti murtuneena, ruumiin ja sielun voimiltaan lamaantuneena tuli kotiin käymään. Niin oli piispan juhlista tullut suuri surujuhla ei ainoaltaan pappilaan, vaan koko seurakuntaan.

Piispankinkerit oli peruutettava; kansan lukutaitoa ei voitu tutkia eikä rovasti kyennyt saarnaamaankaan sunnuntaina. Hänen edestään piti piispa jumalanpalveluksen saarnaten kirkkoon kokoontuneille vanhuksille, vaimoille ja lapsille – miehet olivat enimmäkseen joella ruumiita naaraamassa. Saarnassaan mainitsi hän tämän kaamean tapaturman esimerkkinä siitä, miten ihminen, nuori ja elinvoimainenkin, on heikko, 'se on kuin kedon kukkainen, joka kukoistaa, mutta myrsky tai niittäjän viikate voi sen hetkessä taittaa'. Yksikään silmä ei jäänyt kuivaksi, ja kun lukkari saarnan loputtua alkoi virren, tyrehtyi ääni hänen kurkkuunsa ja asessorien täytyi johtaa veisuuta.

Kun ruumiita ei löydetty, vaikka kuinka olisi etsitty, päätettiin, että ne ovat pyörteessä kantautuneet kallionalaisiin suuriin onkaloihin, joita könkään kuohut olivat sinne aikain kuluessa kaivaneet. Mutta etsimistä siitä huolimatta viikkomäärin jatkettiin.

Piispan seurue koetti lähtiessään lohduttaa surevia vanhempia.

– Te ette enää viihdy täällä kiveliössä, jossa olette menettäneet rakkaimpanne, teidän pitää päästä etelämmäksi, sanoi piispa lähtiessään.

– Mitäpä arvoa on enää elämällämme, lausui rovasti nöyrästi.

3.

Vaikka vanhemmat ja koko Vuojoen seurakunta uskoi erämiestemme hukkuneen, ja vaikka järkyttävä uutinen heidän kuolemastaan kierteli pitäjästä toiseen, ei kuitenkaan heidän kohtalonsa ollut aivan niin kamala. Viimeksi tapasimme heidät aamiaisella kalasaunan edustalla. Sen päätyttyä keräsivät he tavaransa laukkuihin, ainoastaan kalat jäivät vesikoloon siksi aikaa, kun he kuruilla aikoivat viipyä, ja niin menivät he veneelle, jonka Kari kehui hyvin tiivistäneensä. Onkivavat ottivat he mukaan sentähden, että voisivat palatessa koettaa kalaonneaan joen toisella rannalla, könkään alla, jos aikaa näyttäisi riittävän. He asettivat tavaransa veneeseen, kutsuivat sinne Killin ja soutivat kaikin voimin joen taa. Kun he pääsivät rantaan, oli vene melkein puolillaan vettä.

– Tämähän vielä vuotaa hirveästi, huomautti Atso.

– Kyllä sen saumat turpoavat tiiviiksi, kun jätämme siksi aikaa veteen, selitti Kari.

Ja he sitoivat sen hangasta rantapajuun, ja Laila jätti laukkunsa sen keulaan. Kiireesti he alkoivat kiivetä joki-uomasta laakson kalliorinnettä, jonka päällä levisi melkein tasainen, harvametsäinen puolukkakangas. Porojen tallaamaa polkua he sitten astelivat rotkoa kohti.

Mutta vene ei pysynytkään paikoillaan rannassa. Mitä enemmän siihen vettä tulvi, sitä suuremmalla voimalla virta painoi sitä alaspäin. Nuora pääsi irti pajusta ja vene alkoi liukua virran mukana könkään räystäälle, josta se syöksyi kallioihin, kaatui kumoon ja ruhjoutui pahasti.

Jos eränkävijämme olisivat neljännestunnin ajan viipyneet rannalla, olisivat he nähneet tämän näytelmän ja heiltä varmaan olisi jäänyt kuruilla käynti toisiin aikoihin. He olisivat neuvottomina jääneet joen rannalle kotoa apua odottelemaan. Mutta silloin olivat he jo lähellä matkansa päämäärää.

Lapissa ja koillis-Suomessa on paikoin kuivia, jopa satakin metriä syviä, jyrkkäseinäisiä kalliokuruja, jotka tavallisesti johtavat johonkin jokilaaksoon. Eräs sellainen aukeni kankaan takana erämiestemme eteen. He kävelivät peräkkäin sileää kangasta, kun Killi katosi äkkiä heidän edestään kuin olisi maa sen niellyt. Pian näkivät he itsekin kaitaisen, tumman uoman kuin jättiläisten juoksuhaudan, joka lähemmäksi tullessa leveni ja syveni. Reunalta katsoen näytti se heistä maan sisään johtavalta Tuonelan portilta. Rosoiset, ruskeat kalliorinteet suistuivat paikoin kohtisuorina seinäminä, paikoin lohkareiden peittäminä huimaavaan syvyyteen. Rotkon pohjalla kiilui hämärästi pieni lampi ja siitä näytti uoma jatkuvan kuusikkoisena korpena puoleen ja toiseen. Ilmassa leijaileva usva lisäsi tämän jylhän maiseman kolkkoa kammottavuuden tunnetta.

– Huu! Huu! täällä asuu itse Hiisi! huudahti Laila – ja ilkeät noidat... tuolla vastaisella rinteellä on luolan suu.

– Paholaisen pesäksi sitä kansa sanookin, virkkoi Kari, – vaikka en minä sieltä viime kesänä mitään tavannut.

– Lähdetään pois! Tässä on maa avannut kitansa nielläkseen meidät... Minua pelottaa.

– Kuvitteletko olevasi satujen prinsessa, jonka ilkeä noita yhtäkkiä tempaa tuonne luolaansa, sanoi Kari. – Kyllä me sinut pelastamme...

– Täällä Lapissahan ne uskovat olevan lumottuja luolia. Juuri tällaisissa paikoissa niitä voisi olla.

– Käydään katsomassa tuota Paholaisen pesää, sittenpä nähdään, ehdotteli Atso.

Samassa kaksi muuttohaukkaa pyrähti lentoon kalliotornista hätäisesti kirkuen. He ensin niitä vähän säikähtivät, mutta mielikseen sitten katselivat niiden sulavia liikkeitä, kun ne kaarrellen kohosivat korkealle avaruutta kohti. He itse alkoivat laskeutua syvyyteen. Käsillä kiven kulmista pidellen, varovasti jalkoja ulkonemille asetellen he laskeutuivat vinosti rinnettä. Silloin tällöin irtaantui kivi jalan alta ja vyöryi kumisten kurun pohjalle, missä se paukahdellen halkesi kallioon törmätessään.

Kurussa tapasivat he aivan erikoisen kasvimaailman. Rinteitä peitti monin paikoin lapinvuokkojen, sianmustikkain, kurjenkanervien ja sielikköjen kutomat matot. Lähempänä pohjaa kasvoi vaaraimia ja punaisia viinimarjoja tiheinä pensaikkoina ja niiden oksat taipuivat maahan marjain paljoudesta. Laila ja Atso alkoivat niitä poimia, mutta Kari meni Killin kanssa korpeen metsälintuja etsimään.

Lammesta lirisi pieni puro kivien lomitse, mutta vähän matkaa maanpinnalla juostuaan se painautui kallion rakoon, josta kuului pienen maanalaisen kosken porinaa. Puron rannalla kasvoi karhunputkia. – Mutta mikä on niitä repinyt ja lahmannut ja juurakkoja kaivellut? (Maassa on puoleksi syötyjä juuria ja niiden valkeita muruja). – Tämä on karhun työtä, päättelee Kari. – Kas... täällä märässä sammaleessa ovat jäljet... kylläpä ovat leveät; ei yllä vaaksa yli, ja pitemmät ne ovat kuin miehen jäljet. Tuossa näreen juurella on herja maannut, tuosta kiskonut kannon juuriltaan ja tuossa kierauttanut tonnin painoisen kiven toiselle kyljelleen kuin näyttääkseen voimiaan. – Karin selkäpiitä karmii, mutta hän rohkaisee mielensä. Hän asettaa pyssyn kainaloonsa, vetää hanan ylös valmiiksi, että jos se ruoja yhtäkkiä nousee pensaan takaa kahdelle jalalle, lyö leveitä kämmeniään yhteen ja viheltää kumeasti kuin haastaen: 'poika, tulepa näihin tassuihin', niin kuumasti hän aikoo sitä tervehtiä – sydämeen käyvästi. Mutta hän ei sittenkään voi karkoittaa pelkoaan, joka hiukan vapisuttaa polvia, ja tuntuu kuin vuotaisi niistä voima jalkaterien kautta maahan. – Missä lie Killikin? – Killi se – Killi se, see – tule pois, Killi... katselehan näitä jälkiä... Killi nuuskii makuusijaa; niskakarvat nousevat pystyyn ja se näyttää kasvaneen suuremmaksi, mutta sitten sen selkä siliää, häntä painuu hervottomana koipien väliin, ja se vikisee. Se on merkki, ettei Killistä ole sillä kertaa karhukoiraksi – se pelkää.

Kari etsii silmillään Atsoa ja siskoa. – Siellähän ne poimivat rinteellä... näyttävät pieniltä kuin lintukotolaiset – Kari kävelee vaistomaisesti sinne päin, ja Killi seuraa aivan kintereillä.

– Mutta mitä minä heille sanon?... niinkö, että tuolla puronrannalla on karhu elellyt. Silloin Atso kotona ja koulussa nauraisi, että jälkiä lähti pakoon – mies! – Ei, en kerro mitään.

– Miksikä nyt jo tulet? huutaa Atso.

– Tulkaa tännepäin poimimaan, tuolla rinteellä on paljon marjoja.

Karia jo harmittaa oma pelkuruutensa.

– On sekin miehen työtä, että lähtee jälkiä pakoon, vaikka on pyssy kädessä, moittii hän itseään. – Killi see, lähdetäänpä uudestaan. Ja kiirein askelin painuu Kari noroon ja manailee äskeistä pelkoaan... ikäänkuin karhu olisi mikään urhea eläin... pelkuri raukka... useammin se pakoon lähtee kuin päälle ryntää... lapsiakin pelkää. Ihmisen kasvot sitä ihan kauhistavat.

Killi juoksee edellä noroa pitkin. Heinikossa näkyy vain ruskea selkä ja häntä, kun se siellä risteilee puoleen ja toiseenkin. – Onkohan se päässyt jälille? – Samassa rymisee sen edessä ja musta möhkäle kohoaa heinikosta. Karin silmät hiukan suurenevat, mutta hän vetäisee kuitenkin pyssyn poskelleen. Silloin näkee hän sen mustan hajoavan ilmaan eri tahoille ja kuulee emäkoppelon kotkotusta.

– Ot, ot, ot, – ot, ot, ot – ot... kotkottaa koppelo lentäessään kuusenoksalle, aivan Karin eteen. Metsopoika istuutuu hiukan alemmaksi samaan puuhun. Kari on ensin kahdella päällä, kumpaako ensin ampua. Komeana istuu koppelo, painaa kaulaansa alas ja ääntelee Killille, joka alkaa sointuvasti, tasaisessa tahdissa haukkua, hengähtäen aina väliin ja katsahtaen pyssymiestä. – Ei raski Kari vielä ampua emää niin nuorilta pojilta, vaan pudottaa metson. Koppelo lentää säikähtyneenä kuusikkoon.

Killi löytää vielä toisen metson ja sitten nuoren koppelon. Kari pudottaa nekin ja pistää laukkuunsa. Hänellä on hyvä mieli. Nyt hän uskaltaisi vaikka keihäs kädessä mennä karhua vastaan. Hän tuntee olevansa oikea metsämies.

Kun koira ei löydä enää muita lintuja, palaa Kari toisten luo näyttämään saalistaan, jotka täyttävät jo pienen laukun. Mutta onpa toisilla marjojakin jo tuohiset melkein täynnä.

Karin suunnitelman mukaan lähtevät he kurua ylöspäin ja aikovat sen latvoilta kulkea veneelleen.

Sillä välin on sumu kurusta haihtunut, se on noussut taivaalle, joka vähitellen on pilveytynyt. Hiukan näkyy vielä aurinkoa pilvien raosta. Tuulikin on kiihtynyt. Uomassa sitä ei tunnu, lammin pinta on peilikirkkaana, mutta rinteiden päällä oksat heiluvat ja pilvillä näkyi olevan tavaton kiire.

Hitaasti kävi kulku kivistä rinnettä, hankalaa se oli kurun pohjallakin, jossa oli vetisiä noroja ja korpipaloja, ja missä uoma oli kaitaisempi, siellä oli rinteistä valunut särmikkäitä kiviä pohjalle saakka.

– Mitä me täällä tarpoilemme pitkin noroja ..? Miksi emme mene suoraan veneelle? kysyi Atso.

– Katsellaan lintuja tuolla uoman perällä, vastasi Kari.

Mutta hänen mielessään oli isompi otus – karhua hän ajatteli ja sen ampumista.

– Näin kolmisin olisi turvallisempi tavata se täällä norossa putkenjuuria kaivamassa. Hän ampuisi sitä lavan taakse tai edestä rintaan, kävisi kotoa apua ja miesvoimin kannettaisiin se pappilan pihalle, johon kerääntyisi pitäjäläisiä ihmettelemään – piispakin sen näkisi. Torahampaat ripustaisi hän kellonperiin muistoesineiksi, nahkan antaisi vanhemmilleen joululahjaksi ja pääkallon koulun kokoelmiin.

Mutta ei näkynyt karhua noroissa, ei metsälintujakaan. – Kun he nousivat kurun perältä kankaalle, alkoi jo hiljakseen sataa ja sentähden he kiirehtivät kulkuaan.

– Sinähän viet meitä väärään suuntaan, sanoi Atso hetken kuluttua – ihan pohjoiseen, vaikka koti on etelässä.

– Tulkaahan perässä, täältä se vene löytyy, vakuutti Kari.

– Minunkin mielestäni me kuljemme väärään suuntaan, sanoi sisko.

– Teillä on marjoja poimiessa maailma pyörähtänyt toisinpäin, väitti Kari.

Ilmansuunnista kinastellen he kulkivat, Kari yhä edellä ja Laila viimeisenä, kävelivät tunnin, kaksikin, mutta jokea ei tullut vastaan. Kangas muuttui kuusikkoisiksi lehtomaiksi, tuli eteen muutamia soitakin ja kauempaa näkyi outojen tunturien huippuja. Kari jo hätääntyi. Sen näki hänen kävelystään, kun hän äkkiä muutteli suuntaa ja puikkelehti kuin jänis – ja siitä, että korvat punottivat. Ja hätä tuli pian toisillekin. Eksyneen kiire valtasi heidät; he melkein juoksivat puhumattomina. Kari ei joutanut ampumaan metsojakaan, joita Killi ajoi puihin heidän edestänsä. Hän peljätti ne lentoon, ja Killi katseli häntä kummastellen.

Tuli puro eteen. Sen rannoilla oli luokonaan helmisimpukkain kuoria.

– Täällä on käynyt karjalaisia helmenpyytäjiä tänä kesänä, sanoi Kari.

– Mikä puro tämä on? kysyi Atso.

Kari ei sitä tiennyt. – He menivät puron yli kaatunutta kuusta myöten ja istuivat suuren kelohongan juureen levähtämään. Kari tunnusti avoimesti, että hän ei tiennyt enää ilmansuunnista, eivätkä toisetkaan sanoneet enää tietävänsä. Laila pyyhki itkua silmistään, kun hän sanoi:

– Nyt me emme kerkiä kotiin tänä päivänä, ja äiti siellä hartaasti odottaa.

– Kyllä vielä kerkiäisimme, jos pääsisimme oikealle suunnalle, väitti Kari.

Ja he koettivat siinä määräillä ilmansuuntia. Aurinkoa ei näkynyt. Tuulen suunnan he näkivät puiden latvoista ja pilvien kulusta, mutta eivät tienneet, miltä ilmansuunnalta se puhalsi. Silloin Kari muisti isän kerran neuvoneen, että eksyksissä pitää istua vähän aikaa paikoillaan ja sitten kylmästi harkiten ottaa selvää luonnon merkeistä. Siinä istuessaan he myöskin tunsivat, että nälkäkin alkoi taas hätyytellä. Pikimmältään purasivat he eväittensä loppuja ja maistelivat marjoja päälle tuohisista, joita he uskollisesti kuljettivat mukanaan.

Lappalaisilla ja muilla erämaiden asukkailla on aina kompassi mukana – ei sellainen metallinen ja magneettineulalla varustettu, vaan luonto näyttää heille ilmansuunnat pilviselläkin ilmalla: puissa ovat pisimmät oksat eteläänpäin, muurahaiskekojen avoin sivu on myös sinnepäin, puiden rungoissa on enemmän jäkälää pohjoissivulla, samoin ovat kivien pohjoissivut enemmän sammalen peittämiä kuin eteläsivut. Näitä merkkejä oli rovasti kerran pojille selittänyt, mutta nyt ne asiat olivat jo unohtuneet. Olisi kotona ollut kompassikin, mutta he eivät olleet muistaneet sitä ottaa mukaan. Se pieni esine olisi nyt heidät pelastanut monista kärsimyksistä.

Pieni auringon pilkahdus pilvenraosta olisi myös riittänyt heille näyttämään ilmansuunnat ja tien kotiin. Mutta taivas pysyi tiukassa pilvessä, vaikka tihkusade, joka oli kastellut metsän märäksi, oli illempana tauonnut.

Yhteisesti he arvioivat ilmansuuntia ja lähtivät astelemaan sinne, missäpäin Laila ja Atso luulivat etelän olevan. Atso otti nyt etumiehen paikan. Äänettöminä kulkivat he synkkien metsien halki, masentuneina matkan vaivoista ja suuren erämaan luonnon painostamana. Heistä näytti jo melkein varmalta, etteivät sinä iltana kerinneet kotiin – hyvä, jos pääsivät Taivalkönkäälle. Ja jokainen heistä tiesi ja tunsi olemuksessaan, että heitä kotona jo kaivattiin, odotettiin joka hetki tulevaksi. Se heitä enemmän huoletti kuin jääminen yöksi erämaahan.

Pilvinen syyskesän ilta pimeni nopeasti, tummat havumetsät tulivat vieläkin synkemmiksi, ja tuuli kohisi raskaasti puiden latvoissa. Se kaikki lisäsi avuttomuuden tunnetta, jota he kyllä koettivat karkoittaa, mutta joka kuitenkin kasvoi sitä mukaa kuin ilta pimeni.

Ei nähnyt enää kiertää kaatuneita puita, kiviä ja vesikoloja. Varsinkin Laila, metsään tottumaton kun oli, niihin usein lankesi, ja silloin pääsi häneltä itkunsekainen valitus:

– Älkää jättäkö, minä en jaksa enää, jalkoja pakottaa ja kengät ovat ihan täynnä vettä.

Eikä ollut Atsollakaan mieli metinen, kun hän väsynein jaloin, märkänä ja hidastuvin askelin kulki Karin perässä, joka taas oli tullut etumieheksi.

– Se on sinun syysi, Kari, että jäämme metsään yöksi, kun et lähtenyt suoraan kotiin.

– Ei ole hätä tämän näköinen – Täällä sinä mieheksi karkenet. Oikea erämies voi olla yötä millä mäellä hyvänsä.

– Mutta oikea erämies tietää missä, hän kulkee, eikä sokkoile kuin lautapää härkä.

He tulivat mäntymetsää kasvavan harjun rinteelle, jonka alla kiilui pienehkö lampi.

– Tässä olemme yötä, sanoi Kari. – Tahdon teille näyttää, että voidaan sitä metsässäkin valmistaa mukava yösija.

Kari hakkasi tervaskannon, pilkkoi sen palasiksi ja viritti kaatuneen hongan lähelle roihutulen. – Kun maa oli sateen jälkeen märkä, ei tarvinnut metsäpaloa pelätä. – Puun rungolla istuen kuivailivat he märkiä vaatteitaan ja jalkineitaan.

Nuotion lämmössä lieveni väsymys ja mielialakin kävi leppoisammaksi. Haukattiin vähän voileipääkin ensi nälkään ja illalliseksi aikoi Kari paistaa linnunlihaa.

Lähellä seisoi verrattain vahva kelohonka. Kari kaatoi sen maahan, hakkasi siitä kaksi parin metrin pituista pölkkyä ja kantoi ne nuotiolle Atson kanssa. Isomman pölkyn asetti hän aluspuuksi, veisteli vähän päältä tasaisemmaksi ja asetti toisen pölkyn edellisen päälle. Sitten iski hän hoikan koivukangen maahan, sujutti sen kaareksi ja löi rautanaulalla sen latvan päällimmäisen pölkyn keskipalkoille. Kanki esti pölkkyä putoamasta. Kun hän niiden rakoon asetti tervaslastuja ja sytytti ne palamaan, levisi tuli myös pölkkyihin, jotka alkoivat tasaisesti palaa ja levittää lämpöä ympäristöön.

– Miksi emme tee roviotulta? Sehän lämmittää hyvin, kysyi Atso.

– Roviotuli toisinaan polttaa, toisinaan paleltaa. Puut palavat roviossa nopeasti ja silloin on kyllä lämpöä, mutta jollei herää lisäämään puita nuotioon, niin hampaat kalisevat aamulla, kun hiilloskin on sammunut. Tällainen rakovalkea eli laiskan pojan nuotio palaa aamuun asti.

Yhdessä he tekivät vuoteet havuista ja lehdeksistä, jotka ensin kuivattiin. Sateen varalta tekivät he havuista katoksen, joka samalla pidätti nuotiosta säteilevää lämpöä. Sen alla oli verrattain mukava loikoilla ja Lailastakin alkoi tuntua, että metsässäkin voidaan hankkia mukiinmenevä yösija.

Sillä aikaa oli Laila kyninyt metson, Kari sen sitten perkasi, jättäen Killille pään, jalat ja suolet sekä pisti linnun ruhon vartaan nenässä paistumaan nuotion hiillokselle. Hyvältä maistui sitten muhea paisti nälkäisille; metsosta jäi vain luut tähteeksi ja Killi pureskeli nekin illan kuluessa.

– Nyt meitä kotona kovasti kaivataan, kun jo toista yötä olemme poissa. Äiti ihan kuolee surusta, päivitteli Atso.

– Pääsemmekö koskaan kotiin, sanoi sisko itku kurkussa.

– Meitä on lähdetty jo etsimään, kun emme tulleet vielä tänäkään iltana kotiin, päätteli Kari.

– Kyllä kai Olli näkee veneemme ja arvaa siitä, että olemme tällä puolen jokea, jatkoi Atso.

– Piispa on varmaan jo tullut. Hävettää, että tämä sattui vieraiden aikaan. En ole koskaan ennen eksynyt, enkä olisi nytkään ilman niitä karhun jälkiä.

– Mitä karhun jälkiä?

– Siellä Haapakurussa oli karhu elostellut, ja vanhat ihmiset sanovat, että karhun jäljen nähtyä helposti eksyy. Mutta aamulla ovat taas suunnat selvillä, ehkä aurinkokin taas näkyy. Sitten riennämme juoksujalkaa kotiin. – Harmittaa, jos ne isot lohet pilaantuvat siellä Könkäällä.

He asettuivat levolle havuvuoteilleen jalat nuotioon päin. Tuuli oli tyyntynyt, ilma oli kostean lämmin ja erämaan yön suuri hiljaisuus vallitsi pimeyden verhoamilla maisemilla. Nuotiotuli vain hiljaa lepatti, silloin tällöin ampuen tulisen hiilen kuin pienen raketin kaarena märkään sammalikkoon.

Uni ei tahtonut tulla. Ajatuksissaan he siirtyivät pappilaan, muistelivat äitiään ja isäänsä, kuvittelivat piispan tuloa ja hyörinää suuressa salissa.

– Huuho – huuho, kuului lammen takaa, se tuntui tulevan kuin toisesta maailmasta. Killi nousi istualleen ja murisi.

– Minä kuulin omituista huutoa, sanoi Laila kavahtaen istumaan.

– Huuhkaja siellä huutelee yöllisellä pyyntiretkellään.

– Iskeekö se koskaan ihmiseen?

– Ei juuri koskaan, jäniksille ja metsoille se kyllä on vaarallinen.

Kari koetti matkia sitä suurisilmäistä hiljaisuuden häiritsijää ja katseli lammelle. Huuhkajaa hän ei nähnyt, mutta sen sijaan omituisen valo-ilmiön. Kaukana sielläpäin, mistä he olivat tulleet, pohotti taivaanranta valkoisena, toisinaan kirkastuen kuin kuuvaloksi, toisinaan himmeten melkein näkymättömäksi.

– Katsokaa, mikä valo tuolta kuumottaa!

– Jos ne ovat revontulia?

– Revontulet eivät näy pilvi-ilmalla. – Tuulastulia ne ovat, päätteli Kari, – mutta missä vedessä, sitä emme tiedä, sillä maailma tuntuu vielä pyörivän kuin karuselli.

He eivät voineet aavistaa, että rovasti ja nimismies siellä johtivat heidän omien ruumiittensa etsimistä.

Vähitellen uni valtasi väsyneet eränkävijät. Tasainen hengitys vain kuului ja toisinaan hiljainen kahina, kun joku heistä jalkojaan siirteli pois liiaksi kuumentavan nuotion paisteesta tai pyyhkäisi kasvoiltaan inisevän sääsken, joka vielä, ennen talvilepoaan, tahtoi imeä ihmisverta vatsansa täyteen.

Eksyneillä on eräs ihmeellinen ominaisuus, kummallinen, periytynyt vaisto, joka heitä vetää samaan paikkaan, mistä ovat lähteneet, vaikka ovat olleet kulkevinaan aivan suoraan. Niin kävi erämiehillemmekin. Kun he seuraavana aamuna, joka valkeni pilvisenä ja sumuisena, lähtivät yösijoiltaan, olivat he kulkevinaan samaan suuntaan, mutta puolenpäivän tienoissa tulivat he takaisin saman lammen rannalle, josta olivat lähteneet, ja he söivät aamiaisen yösijallaan, omassa havumajassaan. Syötyään he huusivat yhteen ääneen, huusivat kaikin voimin ja pitkään, mutta ihmisäänen vastausta ei kuulunut. Kaiku vain kertasi kahdesti, lammessa kaakottivat hanhet lentoon lähtiessään ja jostain etäiseltä suolta kuului kurkien karjuntaa. Jyrkkärinteisen harjun päälle noustuaan huusivat he uudestaan äänessä kuin hukkuvan avunhuudon väristys, mutta vastausta he eivät saaneet. Metsäkanat vain nauroivat kuin ilkkuen lentäessään harjulta lammen yli.

Laila seisoi vähän syrjemmällä ja kyyneleet vierivät hänen poskillaan.

– Itku ei auta erämaassa, sanoi Kari. Kiveliö on kyynelille kylmä, hädälle se ilkkuu, mutta voimaa ja viisautta se kunnioittaa ja tottelee. Täällä vallitsee korven laki, vahvemman ja viisaamman oikeus. Heikot sortukoot.

– Täällä me seisomme kuin pöllöt keskellä suurta, asumatonta selkosta, jatkoi Atso. Yksi ainoa tieto meidät nyt pelastaisi, tieto siitä, missä etelä on. Sanopa, Kari, missä on etelä? – Tuolla (osoittaa sormellaan). – Missä Laila luulee etelän olevan?- Tuolla – Ja minä luulen sen olevan sielläpäin, mistä eilen viimeksi tulimme. Meillä on siis kolme etelää, vaikka niitä kompassissa on vain yksi.

– Minä olen syypää tähän sekaannukseen, mutta minä kannan myös siitä vastuun, sanoi Kari. – Otan kotonakin yksin syyn päälleni ja takaan, että nälkään ja kylmään ette kuole täällä, vaikka viikkokausia vaeltaisimme kiveliön eksyttävissä korvissa. Nyt kuljetaan suoraan kuin sopulit, otetaan puista linja ja katsotaan, ettei mikään salaperäinen voima tuo meitä enää näille tulille. Jos voimme pitää aina saman suunnan, niin viimein tulemme ihmisten ilmoille.

Niin he taas lähtivät. Neljä pilvistä päivää kulkivat he näkemättä merkkiäkään ihmisistä, neljä yötä nukkuivat he rakovalkealla, joka ilta toivoen, että seuraavana päivänä pääsevät asutuille maille. Kun puro tuli vastaan, joka syvimpiä kuruja kierrellen kiidätti lähdevesiä läheiseen järveen, tekivät he siihen sillan; kun suurempi joki tuli eteen, kulkivat he sen yli honkalautalla, ja jos järvi aukeni heidän edessään, niin sen he kiersivät jatkaakseen suuntaansa järven takana.

Viidentenä päivänä kohosi heidän edessään paljaslakinen tunturi. Se oli kuin maisemien jättiläinen, kuin näiden seutujen valtias, joka katseli vaarojen, mäkien, soiden ja järvien yli kauas kiveliön rajoille, missä ihmisen vaikutuspiiri alkaa. Se teki nuoriin retkeilijöihin valtavan vaikutuksen; sen salaperäisen näköiset rotkot heitä peloittivat.

– Nousemmeko tunturille katselemaan, näkyisikö ihmisasuntoja, esitti Kari.

– Jos jalkani kestävät... Nilkkojani pakottaa ja kenkä on hieronut kantapääni verille, valitteli sisko, joka oli urheasti kärsinyt matkan vaivat eikä enää moneen päivään itkenyt.

– Kiivetään hiljaa. Vuorella käynti vie tosin meiltä monta tuntia, mutta se voi palkita vaivat, sanoi Atso.

He olivat jo samoilleet monta päivää raiskaamattoman luonnon helmassa. Ei näkynyt kaadetun puun kantoa, ei kirveen veistämää pilkkaakaan puun kyljessä eikä vanhojen kaskien vesakkoisia ahoja. Mutta sellaista aarniometsää kuin oli tunturin alla kankaalla he eivät olleet tavanneet. He kulkivat kuin pylväsrivien välissä, hämärässä holvissa, johon valoa tuli niukasti korkealle kohoavan havukatoksen läpi.

Orava kaikkoaa Killin edestä ja käpäisee mahtavan kelohongan latvaan. Siellä se istuu häntä pystyssä ja kurisee koiralle; ei näytä olevan hiirtä suurempi.

– Siinä sitä on honkaa!

– On totisesti!

Kun Kari toiselta ja Atso toiselta puolelta syleillen mittaavat sen vahvuutta, eivät sormenpäät yllä toisen sormen päihin. Se on vanha puu ja sillä on takanaan pitkä elämän tarina, jota voidaan osittain lukea sen kuivuneesta muumiosta.

Siinä kummullaan se on kasvanut monta sataa vuotta keräten itseensä mahlaa maasta ja ilmasta. Kerran sekin oli vain hento taimi, joka tarvitsi suurempien suojaa ja kasvutoveriensa turvaa. Mutta miehen mittaan päästyään on se työntänyt juuriaan syvälle maanuumeniin ja toisia laajalle maanpintaa pitkin, ja sitten se on alkanut kasvaa nopeammin; se on ylpeänä levittänyt latvakruununsa taivaalle ja varjollaan vähitellen tappanut kilpailijansa, jotka ovat sattuneet kasvamaan sen läheisyydessä ja joiden kelottuneet kääpiöluurangot ovat vielä rähmällään sen ympärillä. – Mutta sitten se itsekin on elinvoimansa menettänyt. Sydän on käynyt läpeensä lahoksi, toukat ovat kaivertaneet siihen käytäviään ja pilvien jylistessä herranilmalla on ukkosennuoli sen kylkeen polttanut kuoleman leiman. Neulaset ovat kuivuneet, kuori karissut maahan ja myrsky katkonut hienoimmat oksat. Raiskattuna muumiona on se seisoa komottanut kymmeniä vuosia. Mutta sinä aikana on se enemmän kuin eläissään hyödyttänyt luomakuntaa.

Keväthankien aikana on palokärki ensin varovasti ja kallellapäin kuunnellen napautellut sen kylkeen, sitten yltynyt takomaan reikää suuren konkelo-oksan alle ja tehnyt siihen pesänsä, seuraavana keväänä toisen uuteen kohtaan ja vuosien vieriessä on se kairannut kymmeniä pyöreitä läpiä eri puolille.

Tikkojen jälkeen ovat telkät ja tarhapöllöt valinneet sen pesimäpaikakseen, ja reikien läheisyydessä on käyty monta kammottavaa taistelua pesien omistamisesta. Talvella ovat niissä oravat asuneet ja toisinaan näädätkin pitäneet piilopaikkoinaan.

Tässä jättiläishongassa ovat käyneet levähtämässä kaikki metsän linnut peukaloisesta kotkaan asti. Kevätsoitimien aikana on kukkometso asettunut sen oksalle, levitellyt siipiään ja pyrstöään, kalautellut nokkaansa ja sitten hionut. Syysöinä se on ollut huuhkajan istuinpuuna. Eikä ole sitä metsän petoakaan, joka ei olisi sen juurella käynyt. – Viimeksi on karhu sen kylkeen kynsiään hionut. Mutta yhtä elävää se ei ennen ole nähnyt – ihmistä. Ensi kertaa ihmettelivät ihmiskääpiöt tätä metsän jättiläistä.

– Eiköhän veistellä kylkeen nimikilpi ja kaiverreta siihen puukolla nimet, ehdotti Kari.

– Minkä tähden?

– Jos joku sattuisi tästä kulkemaan, niin näkisi, että olemme kerran olleet täällä.

Ja Kari veisti kelon kylkeen laatan ja kaiversi siihen sanat:

LAILA, ATSO JA KARI

SALONIUS.

1854.

Vasta silloin he huomasivat, että olisi pitänyt pitkin matkaa veistellä pilkkoja puihin ja kirjoittaa niihin nimet, että hakijat tietäisivät etsiä, jos ei tästä omin neuvoin päästäisi ihmisten luo.

Tunturilta aukenee heidän eteensä laaja näköala näiden neitseellisten erämaiden yli. Yhtäällä silmä kantaa siintäviin tunturien kupuihin, joiden piirteet näköpiirin rajalla melkein sulautuvat sumuharsoon, toisaalla on vuoroin havumetsäisiä selänteitä ja vaaroja, vuoroin ruskeita soita ja välkkyviä järviä, kolmannella suunnalla, hyvin kaukana, häämöttää suuri järvenselkä, mutta neljännellä töksähtää katse rosoiseen vuorenrinteeseen, joka kuin väkivaltaisesti lohkaisee kappaleen näköpiiristä.

Laaja näköala ensin nostattaa ja avartaa mieltä, haihduttaa huolia ja terästää tahtoa. Virkeämpinä, keveää tunturi-ilmaa hengittäen katselevat he noita valtavia näköaloja, tätä kiveliön valtakuntaa, jossa vain karhu kumealla mörinällään kuninkuuttaan kuuluttaa ja jossa ihmisjärjellä ja -kädellä ei vielä ole ollut mitään tekemistä.

Tavallisissa oloissa olisivat he viihtyneet tunturilla vaikka iltaan asti: huvikseen heitelleet kivilohkareita jyrkintä rinnettä alas ja ilakoineet, kun ne tulta iskien olisivat kallioihin särkyneet, ampuneet varvikosta kiirunan poikasia ja syöneet vaaraimia alemmilta rinteiltä. Mutta nyt heitä ajoi eksyneen kiire, joku salaperäinen voima, joka pakotti heitä yhä eteenpäin.

Mitä alemmaksi he laskeutuivat taas tunturin kaljuja rinteitä, sitä pienemmäksi kuroutui näköpiiri ja sitä matalammaksi mieliala. Metsään päästyään näkivät he vain muutaman kymmenen metriä ympärilleen. Väsymys kahlehti jalkoja, ei tehnyt mieli hypähdellä kuten kotioloissa. He vaelsivat kuin vanhat ihmiset raskain, laahustavin askelin, lisätaakkana tietoisuus siitä, että kotona surraan ja kaivataan sekä epätietoisuus tulevasta kohtalosta. Nälkää heidän ei tarvinnut kärsiä, sillä Kari ampui joka päivä maalintuja Killin haukusta. Metsä oli täynnä monenlaisia marjoja: missä mehevä kuusikkokangas, siellä maa mustikkain peitossa, missä louhuinen rinne tai ukontulen polttama aho, siellä varret taipuivat vaarainten painosta, ja synkissä korpinoroissa sai vielä poimia keltaisia suomuuraimiakin. Ja mielihyvällä he pysähtyivät nauttimaan näitä metsien ilmaisia antimia, mutta näissä leväyspaikoissa aina kangistuivat väsyneet jäsenet. Kun he illalla hämärän tultua aikoivat tehdä nuotiotulen hiekkakankaan läpi luikertelevan pienen joen partaalle, kuului edestä kuikan huutoa.

– Siellä on järvi! huudahti Kari.

– Mennään sinne yöksi, ehdotti Atso.

– Aukeamalla on minustakin turvallisempi kuin täällä metsissä, sanoi sisko.

Vähän matkaa joen vartta asteltuaan kuulivat he edessään laineiden loiskintaa, ja metsän takaa aukeni suurehko, saarinen järvi. Joen suulle tultuaan näkivät he näyn, joka sai sydämet kiivaasti sykkimään, sillä joen takana, niemen tyvellä oli pieni nurmea kasvava aukeama metsän keskellä ja siinä kökötti pieni rakennus suin heihin.

– Hiljaa! Tuolla on ihmisasunto, kuiskasi Atso.

– Ihmisten se on tekemä, mutta taitaa olla autio, lisäsi Kari.

– Entäpä, jos se on metsärosvojen tai porovarkaiden piilopirtti, epäili sisko.

– Minä käyn siitä ottamaan selvää, sanoi Kari.

– Mene varovasti, kehoittivat toiset.

Kari kulki joen poikki pitkää koivua myöten, joka jolloinkin takavuosina oli kaadettu portaaksi, ja lähestyi varovasti rakennusta. Toiset jäivät vielä joen taa.

Ovi oli auki. Kari oli juuri sisään kurkistamassa, kun kaksi sarvipäätä, harmaakylkistä eläintä hyökkäsi sieltä ulos ja nelisti metsään. Killi lähti haukkuen niitä ajamaan.

Kari perääntyi muutamia askeleita taaksepäin.

– Porojahan ne vain olivat, huudahti Atso säikähtyneelle sisarelleen.

– Tulkaa sisään! Täällä on valmis talo, sanoi Kari pirttiin työntyessään. – Tosin tämä on viimeksi ollut porojen tallina, mutta on tässä ihmisiäkin tilapäisesti asunut.

Pirtti oli jo vanha, sen näki sammaltuneesta katosta ja mustuneista seinähirsistä ja hiukan lahoista nurkista. Se oli pyöreistä hirsistä salvettu ja seinänraot sammalilla tilkitty, perällä oli makuulavitsa, nurkassa sisäänlämpiävä kiuas ja katossa räppänä eli savuaukko.

– Tämä on vienankarjalaisten kalasauna, arveli Kari.

– Mistä sinä sen tiedät?

– Rakennustavasta. Kukin kansa lyö teoksiinsa oman leimansa. Karjalainen se tällä tavalla huoneensa salvaa.

– Mutta mistä tiedät, että tämä on kalapirtti? kysyi Laila.

– Etkö näe näitä ruotoläjiä, ja rannalla kalan suomuja ja kuivuneita päitä. Täällä on vielä viime keväänäkin kalastettu.

– Tähän me jäämme yöksi, ehkäpä pitemmäksikin aikaa levähtämään, sanoi Atso. – Olkoon tämä tilapäinen kotimme, kunnes olemme ilmansuunnista oikein perillä.

Pikimmältään tarkastelivat he pirtin lähintä ympäristöä.

Aukea, jonka keskellä pirtti kökötti, oli aikoinaan metsään hakattu ja kasvoi rehevää ruohoa. Metsän reunassa, puiden suojassa oli toinen, pienempi rakennus paalujen päällä. Se oli lappalaismallinen varastoaitta, jossa kuivattuja kaloja, metsäneläinten nahkoja ja muuta riistaa säilytetään. Puiden välissä oli orsia, joissa haukia oli riippunut kuivamassa. Rannalla oli veneentelat, mutta venettä ei näkynyt. Vanhat verkon palaset, tuohikäpryt ja muutamat veneen sijalle jääneet verkon kivekset vahvistivat myös Karin päätelmää, että pirtti oli kalastuksen tähden rakennettu.

– Pois ovat vieneet veneensä, verkkonsa ja nähtävästi saaliinsakin, sanoi Kari. – Ovat luultavasti laskeneet alavesiin ja sauvovat sieltä veneensä syksymetsästyksen aikana takaisin ensi keväistä hauinkutuaikaa odottamaan. – Jäämmekö sitten tähän "taloon", niin kauaksi kuin ihmisiä tapaamme tai olemme selvillä siitä, millä suunnalla on kotimme?

– Jäämme, vastasivat toiset yhteen ääneen.

Kun he olivat puhdistaneet pirtin lattian ja lavitsan ja kantaneet sinne koivun ja pajun lehdeksiä vuoteiksi, teki Kari tulen kiukaaseen ja paistoi kaksi metsopoikaa illalliseksi. Ruokaa odotellessa Laila ja Atso asettuivat lepäämään lavitsalle ja nukkuivat kohta syvään uneen. Paistia jäähdytellessä asettui Karikin pitkäkseen ja uni petti pian hänetkin.

Kauan he olivat jo nukkuneet, kun Killi herätti heidät kiivaalla haukunnalla. Ne kaksi poroa, jotka olivat ottaneet pirtin vakinaiseksi asunnokseen, olivat taas sisälle pyrkimässä, mutta Killi antoi niille sellaisen lähdön, että kintut vilisivät ja valkoiset saparot vilkuttivat, kun porot metsään sukelsivat.

– Nouskaahan illallista syömään, paisti on valmis.

– Päivähän siellä jo on ulkona, sanoi Atso silmiään hieroen. – Olemme nukkuneet pitkään. – Tosiaankin, ovesta tulvi sisään kirkas valo.

– Tulkaa sitten aamiaiselle. Minä luulen, että lintupaisti on jo jähtynyt.

Karilompolo – niin he uutta, tilapäistä kotiaan nimittivät – oli saanut asukkaat, jotka kova kohtalo oli erämaahan viskannut elämään alkuihmisen tavoin luonnonvaraista elämää. Olemassaolon taistelussa ei ollut heitä kukaan vanhempi auttamassa: itse oli hankittava ravinto, vaatetus ja lämpö. Oman kuoleman uhalla oli kiveliön eläin- ja kasvimaailmasta otettava jokapäiväinen leipä. Ennen olivat he syöneet sitä, mitä muut olivat heille hankkineet ja valmistaneet, nyt söivät he vain itse hankkimaansa ravintoa. Elämän taakka oli äkkiä siirtynyt omille harteille, mutta siinä tilanteessa oli myös jotain kohottavaa ja kasvattavaa, sillä jokainen voitettu este terästi tahtoa ja kannusti uusiin ponnistuksiin. Se oli kovaa elämän koulua, jonka oppi tuli suoraan omasta kokemuksesta eikä päähän pakattuina kirjatietoina.

4.

Viileät elokuun viimeiset päivät ovat kulumassa. Merenrantakaupunkiin, joka samalla on maakunnan koulukaupunki, alkaa koululaisia virrata eri suunnilta, heitä tulee laivoilla, purjeveneillä ja hevosilla ajaen – rautatietä ei vielä ollut. Elämä kaupungissa huomattavasti vilkastuu: poikaparvia seisoskelee puistojen käytävillä ja katujen kulmauksissa, koulutyttöjä kävellä sipsuttelee käsikädessä käytävillä, supatellen keskenään. Kaikilla näyttää olevan ehtymätön varasto kerrottavaa, kun kesämuistot kumpuavat vuolaana virtana heidän mielikuvitukseensa.

Erillään muista seisoo Lampelan Janne ja Juholan Oskari, jotka ovat Karin luokkatovereja.

– Meidän luokkalaiset alkavat jo melkein kaikki olla täällä. Saloniuksen Karia vain ei ole vielä näkynyt. Olisi hauska koettaa taas linnapalloa, sanoi Janne.

– Saloniuksen pojat eivät ole vielä tulleetkaan, kävin äsken kysymässä, huomautti Oskari.

– Olisipa hauska kuulla, kuinka sen karhun ammunnan kävi? lisäsi Janne.

– Minkä karhun?

– Hän väitti keväällä täältä lähtiessään ampuvansa kontion tänä kesänä. – Kun syksyllä palaan, kiikkuu kelloni perissä karhun torahampaat, sanoi hän minulle.

– Eri naamasta se mies katselee, joka kiveliön kuninkaan kaataa, sillä tällä on 'yhden miehen äly ja yhdeksän voima'.

– Ettäkö Kari pelkäisi?

– Pelkää ja pakoon juoksee. Kun karhu kerran karjaisee ja nousee kahdelle jalalle, niin vapisee hän kuin kaisla virrassa ja kotona saavat vain lisää pyykinpesua.

– Kari ei pelkää. Sen näit siinä suuressa tappelussa Nurkkatorin luona. Hän iski kuin mies.

– Kyllä te täällä kaupungissa rehentelette rohkeudellanne, mutta todellisuudessa on toista: karhun näkeminenkin vie monelta sisun. Karhulla näet on aina aseet kunnossa: kymmenen koukkuista kynttä etukäpälissä ja hirvittävät hampaat, joita se armotta käyttää, kun niikseen tulee.

Kinastelua olisi jatkunut, jollei nimismies Poikolan rouva olisi siihen tullut tyttärineen ja kysynyt, missä Rosenbergin tantti asuu?

Tiesiväthän pojat sen, he kun olivat lukemattomia kertoja käyneet toveriaan tapaamassa.

Rosenbergin tantilla, entisellä kirkkoherran leskellä, oli koululaisten kortteeri Plaaninkadun ja Koulukadun kulmassa. Hän on jo useita päiviä odottanut hartaasti asukkaitaan ja Lapin tuliaisia.

Tervehdittyään kävi Poikolan rouva heti asiaan:

– Teillähän kuuluu olevan vielä vapaita huoneita, olisin kiitollinen, jos saisin tyttäreni tantin huolelliseen hoitoon ja kasvatukseen.

– Kyllä muuten, mutta meille tulevat rovasti Saloniuksen lapset Lapista. He ovat meillä ennenkin olleet ja ruustinna on minun sukulaiseni.

– Eivätkö he vielä ole tulleet, ja huomenna kun alkaa jo koulu?

– Eivät... olen monta päivää jo odottanut. – He ovat kuin omia lapsiani. Lailaa on minulla ollut hirveän ikävä. Hän on herttainen lapsi ja kaunis kuin herran enkeli.

– Luojaa saa kiittää, kun onnistuu sijoittamaan lapsensa sivistyneeseen kotiin ja huolelliseen hoitoon. Lieneekö minulla sitä onnea?

– Onhan niistä huolta toistenkin lapsista. Tyttöjen kasvatus on vieläkin tarkempaa kuin poikain. – Näin meidän kesken puhuen – Lailallakin on näin syksyllä maalta tullessaan poikamaisia tapoja ja maalaisvaikutteita, ja minulla on talven mittaan täysi työ juurruttaessa niitä pois ja opettaessa hienoa käytöstä. Siellä Lapissa ei ole tarpeeksi sivistynyttä seuraa. Korvessa on korven tavat.

– Heillä on täällä mukavat huoneet.

– Katsotaanpa... Lailalla on tämä pieni kamarinsa, jonka rovasti on häntä varten kalustanut, ja pojat asuvat tässä toisessa suuremmassa. Kyllä heillä on täällä tilaa ja nämä ovat rauhallisia lukuhuoneita. Soittoa he opettelevat minun johdollani ja taffelipianollani.

– Eikö tyttäreni pääsisi Lailan kanssa asumaan? He ovat samanikäisetkin.

– Ei ole luvattu ottaa... Samassa tuli palvelija sisälle ja sanoi:

– Täällä olisi ruustinnalle kirje. Sen toi eräs ylimaan mies.

– Kirje... surureunat? – Mitä tämä merkitsee? Tantti asettaa sankalasit nenälleen ja avaa kirjeen vapisevin käsin ja alkaa lukea:

'Rakas Täti.

Katkeran surun murtamina ilmoitamme, että Laila ja molemmat poikamme – taivas varjelkoon! – ovat muuttaneet iäisyyteen – Herra armahtakoon! – - ovat hukkuneet – – – Taivalkönkääseen. – – –

(Kyynelten läpi lukee hän vielä lopusta)... että ilmoittaisitte koulun rehtorille.'

– Hukkuneetko? huudahtaa rouva Poikola kauhistuen.

– Hukkuneet... kaikki...

Rosenbergin tantin harmaahiuksinen pää tutisi sen illan sänkykamarissa tyynyä vastaan ja nenäliina oli ahkerasti käytännössä.

Lukion rehtori piti koulun avajaistilaisuudessa kauniin puheen, sen lopussa hän ilmoitti oppilaille kaameasta tapaturmasta, joka oli vaatinut uhrikseen kaksi etevää oppilasta. Kuolon hiljaisuus vallitsi silloin juhlasalissa, ja useimmat koettivat muistossaan elävöittää rivistä poistuneita hauskoja tovereitaan.

Mutta elämä ei kauan yhtä itke eikä kahta, kolmeakaan. Se toimittaa toisia sijalle, ja aika lakaisee kaipauksen jäljetkin sileiksi. – Karin ja Atson tilalle kouluun otettiin kaksi toisista kaupungeista tullutta poikaa, joilta rehtori ensin tilanpuutteen tähden oli evännyt pääsön. Rouva Poikola sai tyttärensä Rosenbergin tantin huolelliseen hoitoon, ja kaksi poikaa koulun keskiluokilta asettui asumaan Karin ja Atson kamariin.

Rosenbergin tantti muisteli kadonneita alituiseen, varsinkin ruokapöydässä istuessa, ja kehui heidän kiltteyttään. Ja kun viidennen luokan pojat olivat pallonlyönnissä, niin silloin kuului usein tämän suuntaista puhetta:

– Olisi se Saloniuksen Kari hengissä, niin saisimme nähdä miten pallo kiitää. Se poika kun mailallaan mojautti, niin pilviä hipoili pallo. Kelpasi silloin juosta... Oli se mato lyömään.

– Oli.

5.

Syyskuun kuulas ja selkeä taivas kaartui juhlallisena Karijärven maisemien yli. Aurinko oli juuri noussut koillisten rantojen takaa ja hajoitteli järven lahdissa häilyviä sumuharsoja ja kultaili eteläisten mäkirinteiden kellastuneita koivikoita, joiden seassa siellä täällä komeili punaiseksi värjääntyneitä pihlajapensaita ja yksinäisiä haapoja. Kaikkialla syksyn raikkautta ja väriloistoa. Laila, Atso ja Kari istuivat majansa edustalla. Järveltä kuului kuikkien huuto:

– Kuikka – kuuikka – vrauu'u, vrauu'u... Heidän ylitsensä lensi hanhia lumireen muotoisessa kuviossa. Ihmisiä nähdessään ääntelivät ne kuin hyvästiksi:

– Tata-a, a-tata-a, a... Järvelle oli yön aikana ilmestynyt meriteeriparvia, jotka rauhattomina uivat, uikuttivat ja vihelsivät siipiään räpytellen. Jostain kuului telkkäparven siipien vihinä.

Rauhatonta liikehtimistä huomasi myös metsien lintumaailmassa. Tuhansia härkäpeippoja ja rastaita oli istunut läheiselle niemelle levähtämään. Ne lensivät levottomina puusta puuhun, milloin yksitellen, milloin ryöppyilevinä parvina, lentelivät ympäri ja laskeutuivat taas takaisin. Koko metsä soi ja helisi, räiskyi ja rätisi.

– Tuonne etelään painuvat jo muuttolintujen tiheät parvet talvea pakoon. Olisi meilläkin siivet, niin pian lentää suhauttaisimme kotiin, virkkoi Kari. – Ilmansuunnat olisivat jo selvillä.

– Kuin enkelit aamuruskon siivillä liitäisimme armaan äidin ja isän syliin, lisäsi Laila.

– Pieniksi paholaisiksi meitä pikemmin luultaisiin, sanoi Atso. – Olemmehan nyt ryysyisiä raukkoja, nokisia otuksia, kuin mitäkin kynittyjä linnunpoikia. Erämaa on meidät kyninyt. Tänne kuolla kutjahdamme ja korppi pitää hautajaiset, jollemme kiireesti lähde jalkaisin kotia kohti. – Tuolla päin on kotimme.

– Raukkoja emme ole – peruuta sanasi. Oletko nähnyt vielä kylmää tai nälkää? sanoi Kari. – Tai itkua silmänurkassani.

– En peruuta. Kohta ovat ne kaikki yhtäaikaa vieraanamme, väitti Atso.

– Nyt kun aurinko näkyy, tietäisimme ilmansuunnat, mutta jos taivas käy pilveen, niin sokkoina taas harhailemme erämaassa. Minä uskon, että täällä pirtillä paremminkin tapaamme ihmisiä. Ensilumilla tulee porojen etsijöitä. Silloin on parempi mennä kotiin, kun järvet, joet ja suot ovat jäässä. Asutaan niin kauan täällä, kestetään siis kuin miehet, näytetään, että voidaan sitä tyhjin käsin ilman kotoväen apuakin elää erämaassa, lausui Kari.

– Miehekkäästi puhuttu, mutta mitäpä hyödyttää kärsiä puutetta, jos voimme päästä kotiin. Vai mitä sanot siihen, sisko?

– Sydämeni on pakahtua koti-ikävästä, mutta tämä armoton luonto on opettanut harkitsemaan. Miten lie paras? Ehkä Karin ehdotus on viisain.

– Oletteko huomanneet, että meillä on jäljellä vain muutamia tulitikkuja. Jos ne poltamme, niin olemme avuttomia pakkasta vastaan. Sekin pakottaa meitä lähtemään. Olisi nyt tarpeeseen se tulitikkulaatikko, jonka sinä Kari unohdit Taivalkönkään saunalle, lisäsi Atso.

– Meidän on tositeolla alettava valmistelut talvea varten, jos aiomme täällä viipyä. On laitettava lämpimiä vaatteita, kerättävä ravintoa varastoihin, sillä talvella sitä ei saa, on varattava kuivia puita pirtin eteen, että voimme pitää aina tulen uunissa vireillä. Sitä on vaalittava ja vartioitava kuin Vestan pyhää tulta, sillä jos se sammuu emmekä saa uutta tulta, niin sammuu myöskin meidän elämämme liekki pakkasen kourissa, neuvoi Kari.

– Siinä tapauksessa on tehtävä tarkka työnjako, esitti Atso. – On seurattava täällä kotoväen elämää mikäli mahdollista. Olkoon Laila emäntänä kotona, tässä nokisessa pirtissä. Hän meistä eniten on nähnyt kotona ruokaa laitettavan ja vähän harjoitellutkin kesillä leikkituvassaan. Kari kulkekoon pyssyineen Killin kanssa lähimetsissä etsimässä jotain isompaa saalista, josta riittäisi syömistä pitemmäksi ajaksi. Yhdessä viritämme satimia ja loukkuja linnuille ja jäniksille niinkuin olemme renki-Jussin nähneet tekevän. Minä käyn sitten niitä kokemassa. Ja varma olen, että en tyhjänä kotiin tule.

– Miten minä täällä emännöin, kun ei ole pataa ei pannua, ei lautasia eikä muitakaan pöytäkaluja. Eihän ole paljon mistä laittaakaan ruokaa, ei ole jauhoja, mistä leipoa, ei ryyniä eikä perunoita, puhumattakaan maustamista, väitti Laila.

– Lihaa on. Sitä saamme kyllä riittävästi, kalaa ehkä myös, marjoja on nyt syksyllä koottava, samoin sieniä. Leipää kyllä tarvittaisiin, mutta ehkä eletään ilmankin. Mausteena on meillä nälkä; se antaa hyvän ruokahalun. Muistanpa, kuinka ennen leipäpaloja heittelimme, kun vanhemmat eivät nähneet. Nyt ne maistuisivat.

Karilompolon asukkaat alkoivat valmistella aamiaista. Heillä oli varastossa edellisenä päivänä ammuttu jänis. Kari sen nylki uunin edessä Killin seuratessa suurella mielenkiinnolla toimitusta. Se tiesi vanhastaan saavansa jäniksestä sisälmykset ja jalat. Ei kauan kestänyt, ennenkuin puhdistettu jänis paistui vartaassa pirtin uunin hiiloksella. Kari sitä käänteli tulisilla hiilillä sitä muka kuin se kypsyi ja opetti paistamisen taitoa Lailallekin, jonka huoleksi siitä päivästä alkaen jäi ruuan laitto.

– Katso, näin sitä käännellään vartaassa, näin pannaan suolaa ja sitten kun liha hyvin erkanee luusta, on paisti kypsynyt, sanoi hän tarkkaavalle sisarelleen.; Kun paisti valmistui, levitti Laila tuohen lattialle ja asetti käristyneen jäniksen sen päälle, toi puolukkatuohisen viereen sekä paistettua kalaa, ja sitten väki kerääntyi tämän tilapäisen pöydän ympärille aterioimaan. He istuivat jalkainsa päällä kuten lappalaiset ja leikkasivat paistia Karin terävällä tuppipuukolla ja pitelivät lihasta puuhaarukoilla.

Makealta maistuikin nälkäisille murea paisti marjain kanssa. Kylläisinä he nousivat aterialta, korjasivat tähteet tarkoin talteen ja alkoivat valmistella itseään päivän töihin.

– Nyt minä lähden metsästämään Karitunturin tienoille, joka kohottaa kaljua lakeaan tuolla Särkivaaran takana. Luulenpa siellä olevan runsaasti riistaa. Jää sinä, Atso, tänne kotiin keräämään polttopuita. Laila poimikoon marjoja pirtin lähistöllä ja vaalikoon tulta. Muistahan, ettei tuli pääse sammumaan.

– Olisi tätä pirttiäkin korjattava, sanoi Atso, – jos täällä täytyy talvi viettää. Seinät ovat kovin hatarat. Taivas näkyy nurkkauksesta. Niihin on tilkittävä sammalia, niinkuin Viluksen Mikko viime syksynä tilkitsi pappilan pirttiä.

– Ja ruoka-astioita olisi myös tehtävä, lisäsi Laila.

– Ne ovat sadeilman töitä, sanoi Kari ottaen pyssynsä peränurkkauksesta ja lähti metsään.

Killi huomasi heti, että pääsee taas otuksia haukkumaan, mikä oli sen mielityötä. Riemuissaan hyppeli se pirtin edustalla Karin ympärillä, laukkasi rajusti metsään, palasi taas pyssymiehen luo ja niin se riehui raikkaassa aamuisessa metsässä, kunnes rauhoittui vakavasti etsimään lintujen jälkiä kasteiselta maalta. Sen metsästysinto tarttui Kariinkin, joka melkein juoksujalkaa riensi Killin perässä.

Metsästys oli aina ollut Karille mieluisin urheilu; se oli tullut melkein intohimoksi. Kohtalon oikusta sai hän nyt sitä tehdä elinkeinokseen.

Monilla retkillään Karilompolon ympäristöllä oli Kari jo oppinut tuntemaan seutuja. Näistä synkistä sydänmaista ei kukaan ollut vielä tehnyt karttoja eikä ihminen vielä ollut antanut niiniäkään kaikille maisemille. Kari ja Atso olivat nimittäneet ympärillä näkyvät likeisimmät tunturit, mäet, suot ja järvet. Olipa Kari piirtänyt puulevyyn pienen kartankin. Ja jokaisella retkellä, minkä hän teki, lisääntyi paikkain tuntemus, ja se laajeni päivä päivältä, kun hän uskalsi yhä kauemmaksi kiveliön metsiin. Erämaa oli opettanut heidät hyvin varovaisiksi. Pilvisellä ilmalla, kun aurinkoa ei näkynyt, ei Kari koskaan uskaltanut kovin kauaksi Karilompolon pirtiltä. Kari suuntasi nyt kulkunsa suoraan Särkivaaran noroihin, jossa hänellä oli tiedossa useita metsopoikueita ja jossa hän edellisinä päivinäkin oli ampunut useita poikametsoja. Kuivilla kankailla, pirtin läheisyydessä, ei ollut muuta riistaa kuin jokunen metsäkana- ja pyyperhe, mutta niitä pieniä lintuja ei kannattanut ampua vähillä panoksillaan. Tultuaan vaaran liepeelle ja painuttuaan erään puron uomaan, joka kuusikkonorona jatkui kahden harjanteen välissä, pääsi Killi lintujen aamuisille jätille. Sen näki koiran levottomista liikkeistä, kun se marjanvarsikossa ja heinikossa laukkoi ristiin-rastiin vainuten lintuja. Eikä aikaakaan, niin kohoaa maasta koppelo eli naarasmetso läheiseen puuhun, mutta samalla se näki ihmisen ja pakeni harjanteelle kotkottaen ja maanitellen koiraa mukaansa poikainsa läheisyydestä. Killi laukkasi perässä ja alkoi haukkua, mutta heti siirtyi emo kappaleen matkaa ja kotkotti taas koiralle. Niin se vietteli Killin kauas tunturin rinteelle ja eksytti sen itsestään. Kari tiesi ennestään viisaan emon metkut ja jäi noroon odottelemaan Killiä takaisin, sillä hän tiesi poikametsojen olevan vielä heinikossa piilossa. Jos hän itse olisi ne karkoittanut, niin ne eivät olisi nousseet puihin, vaan olisivat lentäneet metsään, hajonneet eri tahoille ja laskeutuneet maahan piiloon. Vähän ajan perästä laukkasikin Killi kieli pitkällä ja hyvin hengästyneenä. Kari usutti sen taas äskeiseen heinikkoon, josta isoja lintuja ryminällä ja kohisten kohosi läheisiin puihin.

Karin metsästäjäsydän hakkasi kiivaasti. Hermostuneesti hän ojensi pyssynsä puuta kohti, johon hän oli nähnyt metsopojan lentävän ja tähtäsi oksan päällä kököttävää mustaa läjää. Pyssy pamahti, mutta läjä ei liikahtanutkaan. Alempaa, oksien takaa lähti metso lentoon. Karia harmitti kovasti, kun hän huomasi ampuneensa mustaa naavatukkoa vähillä ammuksillaan. Kiireesti latasi hän taas pyssynsä ja alkoi kaartaen hiipiä puron rannalle, jossa Killi oli alkanut haukkua suureen mäntyyn. Puiden suojassa kurkisteli Kari mäntyä joka puolelta huomaamatta piiloutunutta. Mutta kun hän oikein teroitti katseensa tutkien tuuheaa mäntyä oksa oksalta, näki hän erään lehvän päällä epäilyttävän, tumman, läpinäkymättömän kohdan, josta jotain haaraantui viistoon alaspäin kuin oksan tynki. – Siinähän se onkin, tuumi metsästäjä ja laukaisi pyssynsä olettamaansa otusta kohti. Ja aivan oikein. Puusta pudota könähti nuori koppelo, johon Killi heti tarraantui. Kun Kari juoksi ammuttua lintua laukkuunsa ottamaan, näki hän metson istuvan liikkumatta samassa puussa. Hän ampui senkin hyvin lyhyeltä matkalta ja pisti sitten kaksi yhtaikaa laukkuunsa. Kolmannen hän ampui vähän ylempää puron varrelta.

Kari oli mielissään, kun oli saanut riistaa niin nopeasti. Hän nousi vaaran laelle ja istui siellä kiven päälle levähtämään, heittäen laukkunsa kiven luokse. Killi asettui sen viereen vahtiin ja haisteli uudestaan ja uudestaan laukkua, josta sieraimiin lemusi sen mielestä suloinen linnun tuoksu.

Vaaran puuttomalta laelta silmä kantoi kauas havumetsäisten maisemien yli sinertävään usvaan, missä taivaan avaruus näytti maata syleilevän. Uloinna idässä, näköpiirin rajoilla, aukeni järvien saarisia ulapoita, mutta ei saanut selvää, oliko ihmisasuntoja rannoilla. Muilla suunnilla vaihtelivat metsäiset kankaat, vaarat, harjut ja selänteet, ja niiden välissä päilyi kirkkaita, auringon kilossa uinuvia järviä tai levisi liuskaisia ruskeita rimpi- soita ja mustia korpia. Pohjoisessa ja koillisessa pysähtyi katse tunturien köyryihin selkiin tai kaljuihin päihin, joista etäisimmät muistuttivat taivaan rannan takaa kohoavia pilvien reunoja. Ei missään ihmisen raivaamaa vihreää tilkkua, ei rakennusta, ei nuotiosavua eikä pienintäkään merkkiä luomakunnan herrasta. Kaikkialla uinuvan erämaan suuri rauha.

Karin sydänala tuntui kevenevän, sillä helppo oli hengittää vuoriston raikasta ilmaa. Huolet olivat poistuneet ja vilpoisa mielihyvän tunne täytti sielun. Hän tunsi voimansa kasvaneen, käsivartensa vahvistuneen ja joka suoni tuntui sykkivän tarmoa ja elämän voimaa. Hän ei ollut enää poikanen, vaan varttunut mies, jolla on valtaa – näiden kiveliöiden kuningas, jonka valtakunta oli laaja, silmänkantamattomiin ulottuva. Hänen olivat nämä riistamaat ja nuo kalavedet, joita ei ollut kukaan ennen heitä omakseen pyhittänyt. Tai oikeammin, se oli heidän kolmen valtakunta, heidän, joilla oli kehittynyt järki, ja jotka oli luotu luomakunnan herroiksi. – Taistelkoot valtakunnat keskenään, maa-alueista me otamme nämä ilman veren vuodatusta. Häntä melkein hävetti alakuloisuus ja epätoivo, joka toisinaan oli vallannut hänen sielunsa.

Tänne voisi jäädä asumaan ainaisesti. He tekisivät uuden pirtin Karilompoloon Karijärven rannalle ja varaston aitan niemelle. He pyytäisivät ahkerasti metsänriistaa ja sitten keväällä, hankien aikana latoisivat karhun, ahman ketun ja näädän nahkat ahkioon ja kuljettaisivat poroilla kaupunkiin, jossa sitten möisivät turkikset niinkuin esi-isät ennen ja rahoilla ostaisivat tarvetavaraa. Heillä olisi poroja sataisia laumoja näillä saloilla. He eläisivät kuin lappalaiset; ja kun muita ihmisiä sattuisi tulemaan heidän vieraakseen, niin nämä ihmettelisivät heidän kättensä töitä. Vieraan silmissä he eivät silloin olisi eksyneitä raukkoja, vaan hyvinvoipia erämaan asukkaita, jotka tietävät mitä tekevät, tahtovat ja voivat.

Näillä matkoillaan kävisivät he vanhassa kodissaan, sitten äiti ja isä porolla ajaen tulisivat vieraiksi ja viihtyisivät viikkokausia heidän luonaan. Latinanluvut tosin jäisivät sikseen, mutta luonto heille sen sijaan opettaisi elämän kieltä. Koulutovereilleen he lähettäisivät karhujen ja muiden kaatamiensa petoeläinten torahampaita muistoksi entisiltä tovereilta, jotka kerran erämaa heiltä väkisin riisti, mutta jotka sitten vapaaehtoisesti suostuivat sen keskellä elämään.

Kun Kari aikoi siitä kautta palata kotiin, ei hän viitsinyt kantaa mukanaan kolmea suurta lintua, vaan sitoi ne jaloistaan yhteen vitsoilla ja ripusti ne roikkumaan kuusen oksaan puurajalla. Keventynein kantamuksin hän laskeutui rinnettä alas ja suuntasi kulkunsa Karitunturin alusmetsiin, missä Killi innokkaasti laukkasi ympäri ja etsi uutta saalista.

Hän oli saapunut sekametsäiselle vilveikköaholle, josta Karintunturin metsäiset rinteet alkoivat vähitellen kohota, kun maa koiran edessä jymisi ja vesakko vapisi kuin tuulispään tärisyttämän!. Samalla näki hän suuren ukkometson raskain siiveniskuin pyrkivän ylemmäksi vapaaseen ilmaan. Se lensi vähän matkaa ja istuutui aukean keskellä kohoavan kuivan hongan latvaan. Killi seurasi perässä ja hongan juurelle päästyään alkoi haukkua.

– Siinäpä olisi saalis, monen pikkumetson veroinen. Kelpaisi sitä tähdätä kylkeen tai rintaan, kun pääsisi ampumamatkalle, tuumi Kari itsekseen.

Tämä metso oli niitä vanhoja "jäkälänokkia", jotka eivät hevillä anna itseään narrata. Siksipä se valitsi aukealla seisovan hongan istumapaikakseen, josta näki lähestyvän vaaran. Se ei poikametson tavoin viitsinyt kätkeytyä naavaisiin kuusiin piiloon, varsinkaan nelijalkaisen edessä. Se kohteli Killiä kuin uhmaten ja ivaten, että eipä ole siipiä sinulla, millä puuhun lentäisit. Se pyörähteli kopeana oksallaan, kurotti kaulansa alas ja naksautteli nokallaan kuin soitimella ollessaan, kohautteli siipiään ja pyrstöään. Ilkisipä se heittiö herjata koiraa pahemminkin, se pudotti pienen läjän aivan Killin nenän eteen, ja siitä koira yhä enemmän raivostui haukkumaan odotellen Karia avukseen kostamaan sen kärsimää häväistystä.

Kari oli huomannut kaikki. Hän hiipi puun suojaan aukean reunalle, mutta siitä ei vielä yltänyt ampumaan. Hän palasi puun suojaa takaisin metsään ja kierti sieltä aukean toiselle reunalle. Ryömimällä hän pääsi suuren kiven suojassa ampumamatkalle ja tähtäsi. Ei tahtonut vakautua, pyssy vapisi käsissä, ja sydän löi liika tiheään, sillä hänessä ei ollut vielä kehittynyt metsästäjän kylmäverisyys. Kun pyssy laukesi, näki hän metsonlähtevän lentoon, mutta vaivaloisesti ja pyrstö näytti olevan herpaantuneena. Se kohosi melkein kohtisuoraan ilmaan, hyvin korkealle, mutta sitten sen voimat äkkiä pettivät! Kuin suurena, mustana pallona putosi se maahan, niin että kangas kumahti. Kari ja Killi juoksivat paikalle.

Riemuissaan katseli Kari kiiltävärintaista korven kukkoa, jota Killi kiellosta huolimatta kärkkyi vielä puremaan ja peuhtomaan, vaikka se oli jo kuollut.

Siihen loppui metsokukon monivaiheinen elämä, josta ei kukaan muu mitään tietänyt. Itse se toisinaan oli menneitä aikojaan muistellut istuessaan talvipakkasella huurteisen männyn latvassa tai syksyisin kupu täynnä puolukoita kelohongan oksalla, mäen kukkuralla, josta on laaja näköala. Vanhimmat muistot ulottuivat marjaiseen korpeen, missä koppeloemo heitä, sopulin kokoisia ja värisiä poikasia hellästi hoiteli: etsi matoja, muhenteli kortteen palasia, kutsui kotkottaen marjamättäille ja kylmän tullen siipiensä alle lämpimään keräsi. Hyvä oli siellä nukkua pää höyhenien väliin pistettynä. – Mutta kerran kesäiltana, kun he lepäsivät huuruisessa korvessa, hyökkäsi ilmasta töyhtöpäinen, suurisilmäinen kummitus, iski kyntensä emon selkään ja koukkuisella nokallaan hakkasi päätä. Emon varoitusäänet, siipien läiske ja heinikkoon piiloutuvien poikasten piipitys muistuivat vuosien takaa kuin kamalana unennäkönä. Orvoiksi jääneinä piipittivät poikaset emoaan etsien, mutta sen sijaan livahti kivenkolosta pitkä ja hoikka kärppä napaten suuhunsa sen, joka enimmän valitteli. Sen jälkeen he vaikenivat ja koettivat omin neuvoin tulla toimeen: etsiä itse ruokansa, varoa vihollisiansa ja suojata itseään sateen ja kylmän tullen. Mutta veljesliuta pieneni pienenemistään. Yhden tappoivat syöpäläiset, joita tuhansin oli siinnyt sen selkään, kun ei emo ollut puhdistamassa, toisen iski ilmassa kirkuva muuttohaukka, muutaman kotka... ja viimein oli heitä vain kaksi jälellä. He olivat jo ehtineet suuriksi ja saaneet aikametson höyhenet, kun eräänä sateisena päivänä kettu kavalasti vaanien hyökkäsi heidän luo ja tempasi toisen, jonka siivet olivat kastuneet ja joka ei kyllin nopeasti ehtinyt lentää puun oksalle. Yksin jääneenä, veljessarjan viimeisenä, oli metson varovaisuus huippuunsa kehittynyt. Satoja kertoja oli kettu koettanut vaanimalla yllättää, kymmeniä kertoja oli se nähnyt ilveksen silmät kiiluvan kuusen lehvien takaa, ja usein oli kotka ja huuhkajakin tavoitellut, mutta aina se oli ratkaisevalla hetkellä päässyt pakoon. Olipa kerran antanut huuhkajalle siipipankoillaan ympäri korvia sellaisen läksytyksen, että nolona oli pöllö lentänyt louhuunsa. – Mutta koira ei ollut vielä koskaan haukkunut sitä, eikä se tiennyt, että koira on kaksijalkaisen liittolainen; – ei se tiennyt olevan ihmistäkään, joka on milloin minkin värinen, pystyssä kävelevä, pyöreäpäinen peto, jonka aseet puuhunkin yltävät.

Jos Kari olisi kaiken tämän tietänyt, ei hänen ilonsa olisi ollut niin riehahteleva. Metson historiassa hän olisi huomannut kosketuskohtia oman kohtalonsa kanssa.

Iltapäivällä saapui Kari raskaine laukkuineen pirtille.

– Saitko lintuja, huusivat hänelle vastaan Atso ja sisko, jotka juuri tulivat marjasta läheiseltä mäeltä.

– Tulkaa katsomaan.

Toimekkaan näköisenä levitteli Kari linnut laukustaan pirtin eteen maalle.

– Onhan siinä taas ravintoa pariksi päiväksi, sanoi Atso, – mutta paremman saaliin olisin saanut täältä pirtin läheltä, jos olisi ollut pyssy kotona. Tästä aivan majan vieritse juoksi äsken metsäpeuroja. Ne olivat komeita otuksia.

– Olisipa pitänyt olla kotona, päivitteli Kari, – mutta ehkä ne tulevat vielä toisen kerran.

Päivällinen syötiin hilpeällä mielellä. Kari kertoili päivällisiä ajatuksiaan.

– Minusta tuntuu, että me alamme täällä viihtyäkin ja että hallitsemme jo näitä erämaita eivätkä ne meitä. Tulkoon vastaan vaikka äreä kontio, joka luulee olevansa kiveliön kuningas, niin näytän sille, kenellä on voima ja valta. Meillä se on, meillä, joilla on kehittynyt järki. Me teemme vielä tänne erämaahan talon ja kutsumme sitten kotiväen vieraiksi, kun aika tulee.

– Älä ylvästele, veljeni, karhun edessä, voimasi on ruutisarvessa, kontiolla aina kourissaan valmiina. Miten käy sitten, kun kastuu latinki, tai loppuu ruuti?

– Ruuti on kyllä vähissä, sanoi Kari, – mutta onhan niitä muitakin keinoja taistelussa olemassaolon puolesta. Järki niitä luo uusia.

– Emme voi täällä uudestaan keksiä ruudin valmistusta, eikä meillä ole siihen aineitakaan. Ruuti, samoinkuin muutkin tarvetavarat on kehityksen tuote. Me täällä elämme eristettyinä kaikista sivistyksen tuotteista. Kun entiset aseemme kuluvat tai hukkuvat ja jos emme saa uusia, niin sulin käsin joudumme taistelemaan petojenkin kanssa. Silloin on valtamme lopussa.

– Eikä ole, väitti Kari. – Järki keksii uusia keinoja ja aseita, ja onhan niitä ennen keksityitäkin, kun vaan muistamme miten niitä valmistetaan. Emmehän enää ole mitään raakalaisia, kivikauden asukkaita. Tuossa on meillä kirves, puukko ja pyssy. Niillä teemme ihmeitä. Elämme siis rautakaudella ja raudalla sitä erämaatakin hallitaan. – Meillä on valtakunta, mutta ei hallitsijaa. Meidän on valittava kuningas keskuudestamme.

Mitäpä siinä valitsemista. Karhu on kiveliön kuningas; se kumealla murinallaan julistaa valtaansa näiden seutujen yli. Kun sinä olet meistä vanhin, käy taisteluun kontion kanssa siitä, kumpi on kiveliön kuningas. Jos voitat, olet sinä se, ja minä olen prinssi ja Laila on prinsessa.

– Niin, kiveliön prinsessa! – sehän tuntuu kauniilta, sanoi Laila, – mutta ketkä ovat meidän alamaisiamme?

– Koko erämaan eläinkunta, karhukin saa tieltäni väistyä valtikkani viittauksesta.

– Ei ole tehty, mikä on sanottu... tuskin pedot sinua väistävät, ja onhan niitä pahempiakin vihollisia kuin pedot, väitti Atso.

– Mitkä ne vielä pahempia ovat? hätäili sisko.

– Kylmä ja nälkä. Molemmat hirvittäviä vihollisia, jotka maakuntiakin autioiksi tekevät. Muistatte kai, että Napoleonin armeijaa eivät ihmiset voineet kukistaa, vaan Venäjän pakkaset ja nälkä. Ne ovat tämänkin kuningaskunnan pahimmat viholliset. Edellinen hyökkää ulkoa, jälkimmäinen piilee sisäpuolella; se nostaa kapinan meissä itsessämme, jollei saa jokapäiväistä uhriaan, sanoi Atso.

– Pakkasherralla on suuri valta talvella täällä pohjolassa, sanoi Laila. – Muistanpa kuinka mahtavasti se viime talvenakin kävi nurkkiin lyömässä valtikallaan, niin että kappaleet lentelivät. Ja jos ulos meni silloin, niin heti oli korvat tai nenän nipistää päästä. Millä me vastustamme sen hyökkäyksiä, kun se muutaman kuukauden perästä tulee?

– Kaksinkertaisella linnoituksella. Ulommainen on tämä pirtti, se on tilkittävä eheäksi ja puita poltettava takassa, toinen on vaatetuksemme; sekin on paikattava eheäksi ja tehtävä turkkeja lisäksi. Ei mikään vihollinen ole vaarallinen, kun edeltäpäin tietää varustautua sen hyökkäyksiä torjumaan. Talven tuloon on vielä aikaa.

– Entäpä nälkä ..? Millä sen torjumme?

– Ravinnolla, tietysti, sanoi Kari. – Sitä on meidän kerättävä nyt talvenkin varalta, sillä talvella saa riistaakin vähemmän kuin syksyllä. Tähän saakka olemme käyneet valmiiseen pöytään syömään vanhempiemme hankkimaa ruokaa. Nyt on meidän kaikki hankittava itse. Jollemme hanki, niin kuolemme nälkään. Mutta se ei tule tapahtumaan. Eläähän täällä erämaassa tuhansia eläimiä, joilla on pienemmät henkiset lahjat ja huonommat aseet kuin meillä..

– Koettakaamme, sanoi Atso. – Onhan kunniakastakin itse hankkia toimeentulonsa. Meidän on tehtävä töistä tarkka suunnitelma, jota seuraamme.

– Vaikka olen kuningas, otan enimmän ravinnon hankkimisen huolekseni, kuten tähänkin saakka. Liha ei saa puuttua Karilompolon palatsin pöydältä.

– Ja minä prinssinä autan teitä kumpaakin, torjun sen toisen vihollisen, pakkasen hyökkäyksiä: laittelen eheäksi tämän ulomman linnoituksemme, tilkitsen pirtin seiniä ja kattoa sekä hankin polttopuita.

– Ja minä emännöin kotona: laitan ruokaa ja vaatteita, jos on mistä laittaa.

– Meidän olisi ensin pyydystettävä isompia metsänotuksia, jotta saisimme turkisnahkoja. Turkki pitää olla talvella jokaisella, lisäsi Kari.

Itseluottamus oli tullut heihin kuin tuulahduksena. Elämä ja tulevaisuus näyttivät heistä jo paljon valoisammilta kuin edellisinä päivinä.

6.

Karilompolossa tehtiin seuraavina päivinä ahkerasti työtä. Laila hääräili pirtissä tulta vaalien ja ruokaa paistaen tai kävi väliin marjassa läheisellä mäellä. Atso hakkasi puita kuivista kelohongista ja tilkitsi sammalilla pirtin seinänrakoja ja nurkkia, joista paikoin päivä näkyi läpi. Toisinaan hän kävi veljensä kanssa laittelemassa loukkuja linnuille harjujen selänteille, niissä näkyi pehtelypaikkoja. Mutta yhä kauemmaksi erämaan kätköihin ulottuivat Karin ja Killin päivittäiset pyyntiretket ja yhä pulleampana oli illalla laukku, kun hän notkuvin polvin ja väsyneenä kotiin saapui, sillä kerta kerralta oppi hän yhä varovammin vaanimaan ja tarkemmin ampumaan Killin haukkumia, lihavia lintuja. Sattuipa toisinaan niinkin, että Killi sai koppelon tai metson ampumatta. Se hyökkäsi rajusti keskelle pelehtelevää parvea ja nappasi leukoihinsa hitaimman, joka ei ehtinyt kyllin nopeasti pakoon. Joka päivä näki Kari uutta ja kertomisen arvoista erämaassa, joka on eri päivinä eri näköinen. Ja Kari aina illalla kertoili retkistään veljelleen ja sisarelleen.

Sattuipa kerran eräänä iltana isompikin otus Killin eteen. Kari käveli laukkuineen kotiin louhikkoista rinnettä, kun Killi alkoi vimmatusti haukkua kallion rakoon. Haukunnasta kuuli hän heti, että ei ollut lintu kysymyksessä. Kun Kari lähestyi kalliota, kuului sieltä sähinää ja harmaa, täplikäs eläin hyökkäsi raon suulle ja tavotteli käpälällään Killiä, joka onneksi väisti hyökkäyksen.

– Sehän on ilves! huudahti Kari. Ja hänen metsästäjäverensä läikähtelivät niin kummasti.

Ilves vetäytyi syvemmälle rotkoon, jonka pimennosta kaksi suurta kissansilmää loisti ja kipinöitsi. Ilves teki uuden, entistä rajumman hyökkäyksen puhisten kuin ärtynyt kissa. Killi taas väistyi ja Karikin siirtyi aukolta. Tätä tilaisuutta hyväkseen käyttäen hyökkäsi ilves ulos luolastaan ja kapusi lähellä kasvavaan mäntyyn ja asettui oksien päälle nähtävästi varmana pelastuksestaan. Se katsoi vuoroin puun juurella haukkuvaa koiraa, vuoroin kallion sivulla tähtäilevää Karia, jonka pyssy näytti vähän vapisevan. Kari tähtäsi silmien väliin. Pyssy pamahti ja ilves putosi maahan jaloilleen keveästi kuin kissa. Killi karkasi heti niskaan, mutta silloin kääntyi peto äkkiä selälleen ja sai terävillä kynsillään raapaistuksi koiraa lapaan. Samassa sai se kuitenkin aimo iskun Karin pyssyn perästä päähänsä ja jäi sääriään sätkytellen makaamaan louhikkoiselle maalle. Hetkisen kuluttua se ei enää liikkunut.

– Sehän oli sinulle parahiksi, ilkeä peto! huudahti Kari. Olet kai ollut kauan täällä heikompien eläinten kauhuna.

Kari ei jaksanut kantaa yht'aikaa lintulaukkua ja ilvestä. Kun maisema oli sillä kohdalla outo, ei hän uskaltanut jättää kumpaakaan, sillä hän ei olisi toisella kerralla osannut saaliinsa luo. Miten siis oli meneteltävä? Hän mietti hetkisen. Käyhän se! huudahti hän huomatessaan keinon. – Minä vien ensin toista taakkaa jonkun matkaa ja sitten käyn toisen, vien sitä edellisen sivu vähän matkaa ja käyn hakemassa taas ensimmäisen. Ja näin vuorottelemalla kantamuksiaan kulki Kari kotia kohti, vaikkakin hitaasti, sillä täten tuli hän kulkemaan matkan kolmeen kertaan ja ilves painoi vielä enemmän kuin lintutaakka.

Syysilta hämärtyi, näköpiiri pieneni pienenemistään, mutta Karia vain ei kuulunut Karilompoloon tulevaksi.

Ikävällä häntä odotteli sisko ja veli peläten jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Vihdoin kuului Killin vinkumista oven takaa ja kohta perässä tuli Karikin kantaen harmaata otusta.

– Sehän on saalis! iloitsi Atso.

– Voipiko sen lihaa syödä? kysyi Laila.

– Etkö näe, että se on ilves. Kuka kissan lihaa syö? sanoi Kari. – Mutta turkki sillä on oiva, se karkoittaa pakkasen yhden ihmisen ruumiista.

Vielä enemmän ihmettelivät Atso ja sisko, kun veli kantoi lintulaukun sisään. Veli oli kohonnut heidän silmissään urhoolliseksi, suureksi metsämieheksi, jolle hyvin sopi kiveliön kuninkaan arvonimi. Hänen piti sitten tarkoin kertoa, miten oli saanut ilveksen ammutuksi.

Mutta olipa Atsollakin näyttämistä. Hän kantoi varastokomerosta ison lohen veljensä eteen.

– Tämän sain äsken kotipurolta, sain toisenkin, joka on paistettu illalliseksi.

– Miten sinä ne sait?

– Kun menin polttopuita hakemaan puron rannalta, kuulin mutkauksesta molskahtelua. Luulin ensin vesilintujen siellä sukeltelevan, mutta lähemmäksi tultuani näin lohiparven kisailevan hyvin matalassa vedessä hiekkapohjalla. Toiset niistä tulivat kuivalle läiskyttelemään vettä pyrstöllään. Minä koetin ensin hiipiä niin lähelle, että yltäisin kirveellä lyömään, mutta ne pakenivat syvemmälle. Sitten laitoin veitsestä keihään sillä tavalla, että kiinnitin puukon seipään päähän ja seisoin hiljaa rannalla vahdissa. Kun iso lohen venkale tuli rannalle, pistin sitä puukolla selkään, mutta se ei pysynyt; voimakkaalla pyörähdyksellä vapautui se yksinkertaisesta atraimestani ja pakeni syvemmälle. Muistin silloin, että kirkonkylän poikaset keväisin pyytelivät joesta haukia ansalla, jonka sitoivat vavan päähän. Kun taskussani sattui olemaan vanha, vaskinen jänislanka, tein siitä ansan vavan päähän. Kun lohet tulivat uudestaan matalalle, kuljetin silmukan lohen keskikohdalle ja vetäisin äkkiä. Ansa kiristyi ja kimmotteleva lohi nousi vavassani maalle. Vähän myöhemmin sain vielä toisen. Kolmas, iso, nulistui pois pyydyksestäni.

– Siinähän on meillä kalapaikka, sanoi Kari.

– Lohilla taitaa olla kutuaika, kun niin matalalle pakkautuvat. Niitä on meidän verotettava.

Kun illallinen oli syöty, nylki Kari ilveksen takkavalkean loisteessa ja pingotti nahkan puutikuilla leveäksi ja asetti seinälle kuivamaan. Ruho aiottiin syöttää Killille, mutta sepä ei huolinutkaan sitkeästä lihasta.

Lohen kutuaika on syyskuussa. Kesäkauden nousee näitä komeita, täplikkäitä kaloja jokiin lähemmäksi kutupaikkoja odottamaan. Mutta tunturijärven lohet, jotka kutevat usein pienissä puroissakin, eivät uskalla nousta järvestä kutupaikoille, ennenkuin kutuaika on tullut. Silloin ne laumoissa rynnistävät kirkasvetiseen puroon tai jokeen eivätkä välitä vähistä esteistäkään. Kalamies saa virittää verkkonsa puron poikki. Hän saa siitä ehkä jonkun, mutta useimmat ovat kuitenkin verkon yli hypänneet ja polskuttelevat kaikessa rauhassa verkon takana. Jos tulee matala pato eteen, kimpoaa nouseva lohi senkin yli.

Karilompolon pirtin lähellä, Kotipuron suulla oli hyvä kutupaikka, jonka Atso oli näin sattumalta keksinyt.

Kun pojat seuraavana aamuna menivät purolle, vilisi siinä lohia parvittain.

– Tähän teemme lohipadon, sanoi Kari päättävästi.

– Osaammeko tehdä? kysyi Atso.

– Kyllä, olenhan nähnyt niitä kuvissa.

Pojat hakkasivat ahkerasti puolen päivää patopuita ja kantoivat niitä purolle. Iltapäivällä löivät he patohalkoja puron hiekkapohjaan. Vasta seuraavana päivänä valmistui pato pyyntikuntoon. Siinä oli, kuten lohipadossa ainakin, ahdas nieluaukko keskipadolla, mistä puroon nousevat lohet pääsivät tilavaan karsinaan, josta ne eivät omin neuvoin osanneet ulos.

Lohipadosta saivat he sitten joka aamu oivallisia saaliita, useita suuria lohia kerrallaan. Osan he niistä paistoivat pyyntiaikana, osan suolasivat talveksi. Kun suolat alkoivat arveluttavasti vähentyä, tekivät he puroon patopuista katiskan perän muotoisen kalasumpun, jossa lohet säilyivät elävinä, vaikka seuraavaan kevääseen.

Kun lohenkutu loppui, oli heillä kalaa varastossa aikalailla. Ei ollut ravinnon puutetta pitkiin aikoihin.

He laittelivat myös lisää satimia ja loukkuja linnuille läheisiin metsiin, ja kun lehti alkoi kellastua ja maalinnut nousivat vetisistä korvista kuiville, puolukkaisille harjuille ja kankaille, likistyi moni metso ja teiri heidän raskaisiin pyydyksiinsä. Atso tavallisesti kävi niitä kokemassa samoin kuin lohipatoa, mutta Kari Killin kanssa kulki kauempana isompaa riistaa etsien.

Näin kuluivat päivät ahkerassa työn touhussa, ja yhä harvemmin ehtivät he ajattelemaan omaa tilaansa.

7.

Lokakuu oli jo puolivälissä, ja talvi teki jo tuloaan. Järven rannat olivat useana yönä menneet jäähän, varsinkin matalat lahdet, mutta tuuli oli aina päivillä särkenyt jääriitteen ajaen sen rantakivikolle, jossa jäähileet aaltojen tasaisessa tahdissa helisivät kuin hopeiset tiu'ut. Aamuisin olivat suot kohmetuksissa, ja valkea kuura peitti sammaleen ja marjanvarret. Olipa jo kerran luntakin satanut maan valkoiseksi, ja maisemat olivat näyttäneet silloin perin omituisilta.

Aikaista talven tuloa ennustivat metsän eläimetkin. Kari oli jo ampunut aivan valkoisen jäniksen, ja pirtin lähelle lensi eräänä aamuna parvi valkoisia riekkoja nauraen lapsille. Vesilinnut olivat jo muuttaneet. Joku myöhästynyt telkkäparvi tai kuikka istahti vain Karijärveen levähtämään, ja joku joutsenparvi vielä aamuvarhaisella nähtiin kiilana painuvan etelän maita kohti.

"Talvi tulee, talvi tulee", toistivat tilhitkin istuessaan lehdettömään pihlajaan noukkimaan punaisia rypäleitä.

Kaikki se kiirehti Karilompolon asukkaita tekemään ahkerasti varastoja talven tarpeiksi. Kari teki entistä pitempiä päivämatkoja laajaan erämaahan, jossa hän ei enää pelännyt eksyvänsä lähiseuduilla. Mutta saalis oli käynyt niukemmaksi. Metsot ja koppelot eivät kestäneet Killin haukkumista lehden putoamisen jälkeen. Linnut tulivat päivä päivältä yhä aremmiksi, ja Karin täytyi kaukaa ampua eikä hän läheskään aina osannut riistaan. Atso koki aamuisin kalapadon ja ilokseen totesivat pirtin asukkaat, että kalansaalis kasvoi samassa suhteessa kuin lintujen saalis väheni. Oli alkanut siian kutu joessa ja kymmeniä hopeakylkisiä maukkaita kaloja toi Atso aamuisin pyydyksestä. Päivemmällä kävi hän kokemassa satimet, ja ainahan sieltäkin tuli muutama lintu tai ristisuu jänis. Katri taas piti huolta puolojen poimimisesta keskipäivän aikana, jolloin tarkeni. Varastot siten karttuivat päivä päivältä.

Kun lintujen saanti väheni ja ruutiakin oli niin niukasti, ettei enää vallan pieniä kannattanut ampua, kääntyi Karin huomio suurempiin otuksiin. Eräänä päivänä hän oli Karitunturin takana nähnyt suuren peuralauman, – se ei ollut tavallinen porojoukko, vaan eläimet olivat oikeita villipeuroja, jotka etelästä palasivat Kuollan tuntureille. Kari oli vähällä päästä ampumamatkalle, kun lauma lähti karkuun säikähtäen Killiä, joka niin suureen riistaan tottumattomana oli ollut varomaton ja haukahtanut peurat nähtyään. Sen jälkeen kävi hän useana päivänä samoilla seuduilla ilman koiraa, kävipä kauempanakin vallan uusilla mailla, – leveän, metsään hakatun linjan takana.

Sen leveän linjan hän oli löytänyt sattumalta. Hän oli eräänä poutaisena päivänä ulottanut retkeilynsä kauas Karitunturin taa ja ajeli juuri metsäkanaparvea, kun hänen eteensä aukeni pitkä, metsään aukaistu linja. Näki selvästi, että ihmiset sen olivat hakanneet. Mäen nyppylällä näki hän kivipyykin.

– Tämä on Suomen ja Venäjän välinen raja, päätteli Kari. – Tällä kohdalla kulkee Suomen raja pohjoisesta etelään. Jos nyt lähtisimme rajaa pitkin aurinkoon päin, niin ehkä sieltä lopulla tulisi ihmisasuntoja, tai ainakin ihmisten teitä. Mutta näin talvea vastaan ei uskaltanut lähteä. Keväthankien aikana sopi koettaa sitä.

Kari oli mielissään löytönsä johdosta. Hän kulki pitkällä rajaa pitkin ensin etelään ja sitten pohjoiseen, kunnes tuli korkealle harjulle, joka johti pienen järven poikki. Harjua pitkin oli selvä tie ja tiellä näkyi porojen tai peurojen jälkiä. Kari käveli teräväselkäistä, mäntymetsää kasvavaa selännettä, jonka rinteiden alla loiskuivat aallot, kunnes hän harjun kapeimmalla kohdalla huomasi suuren ja syvän haudan, joka oli varmasti ihmisten kaivama. Se oli tavallisen huoneen laajuinen, jyrkkäseinäinen ja yli pari syltä syvä. Haudan pohjalla oli kuin puusta tehty lattia, mutta tarkemmin katsottuaan huomasi Kari sen olleen haudan kantena, joka oli pudonnut sisään.

– Tämä on lappalaisten peurahauta, tuumi Kari. – Tällaisiin paikkoihin ne kaivavat kuoppia ja peittävät ne väljällä puukannella. Kun peurat pahaa aavistamatta menevät sen päälle, putoaa kansi sisään ja niin joutuu koko lauma lappalaisen saaliiksi, olkootpa poroja tai peuroja.

Ihmetellen katseli Kari ovelaa pyydystä. Ja hän huomasi kuopan pohjalla kannen päällä multaa, jota salahautaan joutuneet eläimet olivat seinistä kuopineet, ja seinissä näkyi selviä kavion jälkiä ja karvoja. Vähän matkaa haudasta oli harjun rinteellä multamätäs, josta pilkisti esille poron sarvi. Kun Kari sitä liikutteli, tuli mullan alta esille koko pää.

– Jaha, tähän on lappalainen haudannut teurastusjätteet, etteivät ne hajullaan ole peloittamassa harjua pitkin hautaan juoksevia peuroja. Mutta miksikä ne eivät ole uudestaan virittäneet petollista pyydystään? Samassa tuulen henki toi Karin nenään kamalan löyhkän. Kun hän katsoi kuopan yli, näki hän kauhukseen miehen ruumiin kainaloistaan kiikkuvan hongan oksassa. Puvusta päättäen mies oli lappalainen.

Kari oli aluksi kuin puolipyörryksissä ja hänen polvensa vapisivat, sillä kuolleen ihmisen näkeminen erämaan yksinäisyydessä ei ole mikään toivottava tapaus. Kari aikoi ensin lähteä pakoon, mutta rohkaisi sitten itsensä ajatellen, että eihän kuollut voi mitään tehdä. Päinvastoin astui hän lähemmäksi ja näki nahkapukuisen miehen mustuneet kasvot ja riipuksiin painuneessa päässä poron sarvet, jotka oli nuoralla sidottu onnettoman otsaan. Siinä oli siis tapahtunut kammottava rikos, ehkä useampiakin, joita vain erämaa oli näkemässä ja joita maallinen laki ei ehkä koskaan voi tutkia. – Mies on ensin murhattu ja sitten kiikutettu puuhun kuin kaikkien nähtäväksi. Mutta eiväthän murhamiehet tavallisesti niin menettele, useimmiten ne uhrinsa piiloittavat? Ja mitä merkitsivät poronsarvet hänen päässään? Näihin kysymyksiin hän ei aluksi löytänyt ratkaisua. Olivatko lappalaiset joutuneet keskenään riitaan saaliin jaossa, vai oliko joku vieras tullut varastamaan peuroja toisten haudasta, ja häntä sitten kohdannut näin kamala rangaistus. Mutta miksi ne olisivat turmelleet oman peurahautansa?

Kammoksuen lähti Kari kotiin kesken päivän, vaikka hänellä ei vielä ollut yhtään saalista.

Pirtille tultuaan kertoi Kari kamalasta löydöstään, ja jännittyneinä kuuntelivat Atso ja sisko hänen kuvauksiaan ja arvelujaan. Siitä kesti puheenaihetta koko illaksi, ja yölläkin unta odotellessa liikkui se mielikuvituksessa.

Karin kaamea löytö ei antanut pojille mielen rauhaa, se herätti uteliaisuutta ja samalla pelkoa. Siinä oli Atson mielestä sotkeutunut rikosten vyyhti, joka odotti selvittäjää. Vieläpä he luulivat sen tutkimisen jollain tavalla hyödyttävän heidän omaakin asemaansa. Sentähden päättivät he eräänä aamuna lähteä lappalaisen ruumista tarkastelemaan ja ottamaan selkoa kuoleman syistä. Heidän täytyi jättää Killi Lailan toveriksi, kun sisko ei yksin uskaltanut jäädä kotiin.

Hyvin osasi Kari paikalle, jossa he tapasivat kaikki siinä tilassa, kuin Kari oli kertonut. Etäämpää he jo näkivät puussa kiikkuvan, sarvipäisen äijän, jota kova tuuli heilutteli ja samalla pyöräytteli edestakaisin. Atsoa se näky aluksi niin kammotti, että ei hänkään halunnut kuollutta lähempää tarkastella. Sen sijaan tutkivat he tarkoin ympäristöä. Peurahaudasta he eivät löytäneet mitään kummempaa, mutta haudan läheltä, kanervikosta tapasivat he puhkiammutun verisen lakin ja sen läheltä lasso- eli suopunkivyyhden, joka myös näkyi kuuluneen lappalaiselle. Harjun toisella sivulla, kuusen juurella oli havuista tehty vahtikoju ja sen lähellä oli maassa ruutisarvi, melkein täynnä hyvää ruutia.

– Tämä on meille kultaakin kalliimpaa, huudahti Kari, nostaessaan ruutisarven maasta.

– Tämä ruutisarvi näyttää olevan suomalaista tekoa, se on pudonnut ampujilta. Suopunki on meille myös tärkeä kapine, lisäsi Atso. – Sitä tarvitsemme kipeästi, jos meidän on täällä talvi vietettävä. Sillä otamme kiinni porot, jotka asustavat Karilompolon pirtin lähistöllä.

– Mitä sinä arvelet tästä, mitä olemme nähneet? kysyi Kari.

– Ei tarvitse olla mikään salapoliisi huomatakseen, että koltta-ukko on ollut poron rosvo, jonka suomalaiset ovat ampuneet ja sitten kiikuttaneet puuhun muille lappalaisille pelätykseksi. Mitä muuta varten he olisivat poronsarvia päähän sitoneet?

– Tämä on kummallista, kun tapaamme täällä kiveliössä vain kuolleen miehen emmekä ketään elävää ihmistä. Mutta minä luulen, että tällä paikalla käy vielä tänä syksynä joku ihminen, joko suomalainen tai koltta, sanoi Kari.

– Mitäpä hyötyä siitä olisi meille?

– Jos kirjoittaisimme tuoheen kirjeen ja asettaisimme sen puuhun haudan reunalle, niin tietäisivät tulla meitä opastamaan.

– Jos lappalaisia sattuu tulemaan, niin he eivät ymmärrä kirjoitustamme. Jos taas ne suomalaiset tulevat, jotka ovat tuon ukon ampuneet, eivät he tule meitä pelastamaan, sillä he pelkäävät joutuvansa lain kouriin murhasta syytettynä. Ei kukaan saa omavaltaisesti ottaa toisen henkeä, ei rosvonkaan, jollei se murhaamisen aikomuksessa ensin hyökkää päälle.

– Oikein päätetty, sanoi Kari. – Lappalaiset voisivat sitäpaitsi meille syyttömille kostaa tuon ukon kuoleman.

Atso ja Kari lähtivät kiireesti kotiinsa toista tietä, kuin olivat tulleet. Kun he olivat jonkun matkaa kävelleet, niin he löysivät metsästä suuren kuusen juurelta neljä puihin pingoitettua, kuivaa poron taljaa.

– Kas vain, täällä on tuon varkaan kätköpaikka. Hän on tuonut taljat piiloon noutaakseen ne lumen tultua täältä porollaan, kun ei ole viitsinyt kantaa, sanoi Kari.

– Ne ovat meille hyvään tarpeeseen, selitti Atso.

Pojat irroittivat taljat, käärivät kokoon ja sälyttivät selkäänsä.

Sisko oli kovin iloissaan, kun veljet tulivat kotiin, sillä hän oli yksinään pelännyt. Heidän yhteinen taloutensa oli tällä matkalla paljon rikastunut. Porontaljoja he voivat käyttää vuoteinaan ja osan muokata turkiksi siinä tapauksessa, etteivät onnistuisi saamaan riittävästi pehmeämpiä petoeläimen nahkoja. Karin ei enää tarvinnut säästää ruutia niin paljon kuin ennen, hän voi taas ampua pienempääkin riistaa. Matkansa tuloksiin olivat he näin ollen hyvin tyytyväisiä.

8.

Ne porot, jotka kesäkauden olivat pitäneet Karilompolon pirttiä asuntonaan ja jotka Karin tullessa olivat ovesta ulos hyökänneet, asuivat edelleen Karijärven seuduilla. Ne kävivät usein pirttiin kurkistelemassa nähdäkseen, olivatko ihmiset sieltä lähteneet. Atso oli niitä usein nähnyt satimilla kulkiessaan aivan asunnon lähellä ja Killi oli niitä monta kertaa aamuvarhaisella metsään ajanut. Ne eivät olleet metsäpeuroja. Vaatimella näkyi korvissa selvät merkit: vasen korva poikki, tynki halki ja oikeassa hanka alla ja pykälä päällä. Atso muisteli merkin kuuluvan eräälle kirkonkylän talokkaalle.

Pojat olivat usein kiistelleet keskenään siitä, oliko heillä oikeutta ampua poroja siinäkään tapauksessa, että muu riista loppuisi ja heitä uhkaisi nälkäkuolema. Kari sanoi tietävänsä, että metsään eksyneet ja nälkään nääntymässä olevat saisivat viimeisessä hädässä teurastaa poron, kun vaan ottavat merkin muistiin, jotta voi poron, isännälle myöhemmin korvata vahingon.

– Minä vain en koske toisen omaan, oli Atso silloin sanonut. – Ennen kuolen nälkään.

Kun porot seuraavana päivänä näyttäytyivät pirtin lähistöllä, ehdotti Kari, että pyydystettäisiin ne kiinni ja kesytettäisiin kanto- ja ajoporoiksi. Lailakin oli ne nähnyt ja mielistyi nyt kovasti pieneen vilkkaaseen poron vasikkaan, jonka päässä piikotti kaksi suoraa sarven alkua.

– Tuon vasan nimi olkoon Piikkisarvi, ja se on minun nimikkoporoni, jos saamme ne kiinni, sanoi Laila.

– Vaatimen nimi olkoon Vaipiti. Se on uljas eläin, josta voisi tulla hyvä ajokas, ihaili Kari.

– Jos haluatte, niin voimmehan koettaa niitä kiinni mutta taitaa olla turha vaiva. Meissä ei ole ketään hyvää suopungin heittäjää, virkkoi Atso.

– Koetetaan, porot ovat juuri niemellä, ajakaa te niitä tänne päin. Tavallisesti ne juoksevat tästä rantaa. Minä asetun vahtiin ja heitän suopungin Vaipitin sarviin, kun se tulee kyllin lähelle. Vasikka seuraa kyllä emäänsä. Kolmas saa karata metsään, jos haluaa.

– Koetetaan, myönsivät toiset.

Kari vyyhtesi peurahaudalta löytämänsä suopungin, otti vyyhden oikeaan käteensä ja kääri nuoran pään vasemman käden ympäri ja asettui rannalle vahtiin. Atso ja sisko kiersivät toista rantaa niemen kärkeen. Hetken kuluttua kuuli Kari kavioiden kopsetta rantakivikolta ja näki kolmen poron, Vaipiti etummaisena, porhaltavan kohti sieraimet suurina ja pää kenossa.

Kun porot olivat jo sivu menemässä, singahti Karin suopunki ilmassa ja levisi laajaksi renkaaksi, joka pienentyen kiiti pakenevan vaatimen sarvia kohti, mutta osui vain selkään ja putosi siitä maahan. Karia harmitti. Hyvä tilaisuus oli mennyt ohi eikä tiennyt tuleeko enää toista samallaista. Hän olisi mieluummin ampunut ahmaa ohi kuin epäonnistunut tässä heitossa.

– Sattuiko? huusi Atso.

– Näkeehän sen. – Ennemmin heitän silmukan lentävän linnun kaulaan kuin tuon Vaipitin.

Mutta Kari ei näin sanoessaan puhunut aivan omantunnon mukaisesti. Väärän kunnianhimon tähden hän moitti tilaisuutta, vaikka eläimet olivat olleet hyvällä heittomatkalla.

– Taisi olla miehessä vika.

– Vai miehessä... kun porot menivät harmaana viivana sivu! Vatsan alus näytti olevan jalkoja täynnä.

– Jos minä olisin ollut heittämässä, niin kiinni nyt olisivat, väitti Atso.

– Ei itse Hieta-Anttikaan olisi saanut osumaan.

– Jo toki! Hieta-Antti karautti suopunkinsa minkä poron sarviin tahtoi. Hän oli kerran heittänyt nuoran lentävän koppelonkin kaulaan.

– Seuraavalla kerralla se tarttuu, tenäsi Kari.

Pirtille päästyään alkoivat he harjoittaa lasson heittoa. Toiset olivat muka poroja ja juoksivat ympäri kädet ylhäällä sarvina ja yksi vuoron perään koetti suopungilla tavoittaa. Useimmat heitot menivät hukkaan, mutta toisinaan tarttui silmukka käsiin ja 'poro' oli kiinni. Harjoitus lisäsi taitoa. Porosilla leikkivät he usein seuraavinakin päivinä. He olivat taas lapsia ja leikissä unohtui heidän tukala tilansa, joka pyrki heistä tekemään ennen aikojaan aikaihmisiä.

Oli taas sunnuntai, jolloin Kari ei käynyt metsästämässä, eikä Atso satimillaan. Aamiaisen jälkeen istuivat pojat ulkona tarkastellen taivaan merkkejä ja ennustaen tulevia ilmoja. Silloin he näkivät taas Vaipitin vasoineen juoksevan metsän läpi niemelle.

– Nyt otetaan kiinni tuo hiidenhirvi, kuiskasi Kari.

– Anna minun mennä heittämään, pyysi Atso.

– Minä koettelen taitoani vielä tämän kerran.

– Pannaan varalta toinen nuora ansaksi tuonne kahden kallion väliin, josta porot usein laukkaavat. Jollei suopunki satu, niin menee ainakin ansaan, esitti Atso.

Kari suostui tuumaan. He sitoivat ansan pään notkeaan koivuun ja virittivät paulan kallioiden väliin sopivan korkealle. Kari, suopunki kädessä, asettui kallion taa vahtiin, Atso meni ajamaan poroja niemestä takaisin.

Tuskin oli Vaipiti ehtinyt kallion kohdalle, kun Karin suopunki taas vinkui ilmassa ja sen rengas karahti pakenevan vaatimen sarviin. Vaipitin vauhti pysähtyi, sen pää keikahti taaksepäin, ja se huomasi menettäneensä vapautensa. Piikkisarvi pinkosi emänsä luota eteenpäin ja tarttui ansaan. Silloin alkoi kiven ympärillä vimmattu porojen tanssi.

Piikkisarven kaulaa ei ennen ollut nuora puristanut eikä mikään ollut sitä vanginnut. Siksi se hyppeli rajusti ilmaan ja laukaten kierteli koivun ympärillä. Vaipiti oli ennenkin ollut vankina. Joka syksy lumen tultua oli se vedetty poroaitaan toisten joukossa ja kytketty siellä hihnoihin. Mutta tämä vangitseminen vapaassa luonnossa oli sille outoa, ja sentähden se hyppeli pystyyn ja koetti riistäytyä irti. – Kari piteli lujasti nuoran toisesta päästä, vaikka rivakka eläin lennätti hänet kumoon ja veteli perässään. Olisi tainnut karatakin Karilta, ellei hän olisi kerinnyt sitomaan suopungin päätä katajaan. Atso juoksi avuksi, ja sitten he yhdessä lähentelivät suopunkia myöten villiintynyttä eläintä, hokien poromiesten maanittelua: – Oo-o, oo-oo-oo-oo...

He saivat poron sidotuksi lähemmäksi puuta ja Kari pääsi sen sarviin. Äkkinäisellä liikkeellä painoi hän oikealla kädellä sarven latvasta alas ja vasemmalla koetti nostaa turpaa sivulle. Kun vaatimen kaula siten kiertyi ja hengitys salpautui, täytyi poron kaatua kyljelleen ja Kari teki nopeasti päitset sen päähän; samoin teki hän Piikkisarvelle.

Pojilla oli joululupien aikana ollut omat ajokasporot, ja he olivat oppineet monta poromiehen temppua.

Vähitellen porot tulivat yhä rauhallisemmiksi. Pojat kuljettivat ne pirtille ja kantoivat eteen jäkälää ja kortteita.

Sisko ihaili kauniita eläimiä ja kesytteli niitä parhaan taitonsa mukaan. Mutta kesti monta päivää, ennenkuin vapautensa menettäneet elukat tottuivat uuteen oloonsa ja alkoivat syödä poikain tuomia ruokia. Killiä ne eivät kärsineet. Kun se vain näyttäytyi, alkoivat molemmat rajusti hyppiä.

Näin oli Karilompoloon saatu karjan alkua. Vaipiti ja Piikkisarvi olivat sen asukkaille ainaisena huvina, ja ne takasivat myös ravintoa äärimmäisen hädän tullessa. Vaadin oli suuri ja lihava. Siitä aikoivat pojat lumen tullen kouluttaa hyvän ajoporon, joka sitten kotimatkalla vetäisi heitä vuoronperään ja kuljettaisi eväät. Heillä ei tosin vielä ollut pulkkaa eikä rekeä, ei hihnaa eikä länkiä, mutta he luottivat tekotaitoonsa; he aikoivat niitä iltatöinään valmistella.

9.

Toista kymmentä penikulmaa leveä erämaavyöhyke, joka leviää koillisrajamme molemmin puolin, oli reunimmaisten suomalaisten talojen ja kolttalaisen Miitrei Karpoffin puuhökkelin välillä. Siitä huolimatta tunsivat kaikki lähiseudun poromiehet Miitrein, kaikkien aikojen pahimman porojen varkaan niillä seuduilla. Itseään he häntä olivat aniharvoin nähneet, mutta sitä useammin hänen ja hänen poikansa jälkiä. Milloin löydettiin metsästä teurastuspaikka, jossa tavattiin porojen päitä, suolia ja sorkkia, milloin kuusten väliin kuivamaan asetettuja lihavartaita, milloin kokonaisia porojen ruhoja, joista oli otettu vain paistit, kieli ja sääriluut, jotka oli siinä säretty ja ydin imeskelty. Ja yksi ja toinen tunsi lahoomaan jätetystä taljasta, että siinä oli tapettu hänen oma poronsa.

– Tämä on taas Miitrein työtä, päätettiin ja se kiihdytti vihan äärimmilleen.

Suomenpuolen poromiesten lähetit kulkivat pyssyineen etsimässä Miitreitä ja ajelemassa porolaumoja pois rajan läheisyydestä, mutta aina oli tämä viekas koltta väistänyt vaaran. Kerran olivat he kuitenkin löytäneet hänet itse teossa: tappamaansa poroa nylkemässä, mutta rosvon koira oli haukunnallaan varoittanut isäntäänsä, joka oli heti lähtenyt juoksemaan metsään. Siitä syntyi silloin vimmattu takaa-ajo. Henkensä edestä Miitrei juoksi ja kovasti ajajatkin kiitivät pakenevan perässä. Etumaisena juokseva pääsi näkösälle ja ampui häntä, mutta luoti ei osunut pieneen lappalaiseen. Ennenkuin hän sai pyssynsä uudestaan latinkiin, tuli joki vastaan ja Miitrei juoksi koirineen joen niemeen. Suomalaiset olivat jo varmoja siitä, että tapaavat, ennenkuin rosvo ehtii joen yli, mutta niemen kärkeen päästyään he eivät löytäneet jälkeäkään koltasta eikä hänen koirastaan. Näytti kuin maa olisi miehen nielaissut. Hämmästyneinä seisoivat he joen rannalla tarkastellen sen tyyntä pintaa kuin etsien kohtaa, missä veteen sukeltanut koltta pulpahtaisi pinnalle. Sitten he hakivat tarkoin joen rannan, mutta kadonnutta ei näkynyt missään.

– Se on noita, se on muuttanut itsensä näkymättömäksi, sanoi ensimmäinen etsijä.

– Paholainen on korjannut omansa, lisäsi toinen.

– Siihen ei pysty pyssyn luotikaan, sanoi se, joka oli häntä ampunut. – Noita se on.

Ja siihen uskoon he jäivät, että Miitrei oli taikakeinoilla muuttanut itsensä ja koiransa joksikin muuksi esineeksi tai aivan näkymättömäksi.

Noloina palasivat he teurastuspaikalle, ottivat poronlihat selkäänsä ja menivät kotiinsa kertomaan viekkaan koltan uusista kolttosista.

Myöhemmin oli Miitrei kertonut toisille lappalaisille, että hän oli koirineen painautunut jokeen pensaan alle, nenä oli vain jäänyt veden pinnan yläpuolelle. Viisas koirakin oli käsittänyt tilanteen vakavuuden, ei ollut vingahtanutkaan istuessaan vedessä isäntänsä sylissä, vaikka vain kuono oli veden kalvon yläpuolella.

Miitrein rohkeus oli siitä kasvanut. Laumoittain veti hän taas suomalaisten poroja erämaan yli omille mailleen, teurasti ne siellä ja jakeli lihoja toisillekin lappalaisille. Ja arempia poroja ajeli hän harjuille kaivamiinsa peurahautoihin, joihin lienee joskus oikea metsäpeurakin pudonnut pyytäjänsä saaliiksi.

Syyskesällä olivat suomalaisten rajalähetit löytäneet peurahaudan eräältä kaukaiselta harjulta.

– Tämä on Miitrein hauta, rosvo sortukoon omaan kuoppaansa, oli löytäjä sanonut.

– Tässä on meneteltävä viisaasti, oli toinen virkannut. – Asetutaan vahtiin. Tottapa kerran tulee.

– Tulee varmasti pyydystään kokemaan, ja silloin rosvo saa rangaistuksensa, sanoi kolmas.

– Otamme hänet kiinni tältä haudalta ja viemme poroherralle ja sanomme: – Tässä on se "porohukka".

– Satoja poroja on hän syönyt suomalaisilta.

– Mutta hänestä on paliskunnan puolesta luvattu hyvä palkkio: viisi porohärkää.

– Ei olisi kymmenenkään paljo sellaisesta pedosta. Korven laki olisi tässä pantava täytäntöön.

Heitä oli viisi miestä. Kolme asettui vahtiin haudan lähistölle, tuuhean kuusen juurelle, kaksi palasi kotiinsa.

Kokonaisen viikon he vartioivat havukojussaan kylmästä väristen. Ei uskaltanut tehdä tulta yölläkään, kun pelkäsivät sen näkyvän kauas korkealta harjulta ja varoittavan lähestyvää varasta. Eväätkin alkoivat jo loppua ja paikallaan istuminen heitä niin kyllästytti, että he päättivät seuraavana päivänä lähteä kotiinsa ja sitä ennen hävittää peurahaudan.

Mutta seuraavana aamuna, kun aurinko jo katseli koillisten tunturien yli unestaan heräävää, usvaista erämaata, kuului vahtien korviin muiden äänien ohella kellon kalkatusta.

– Minkä eläimen kaulassa tuo kello on? kysyi Santaharjun Kaaperi tovereiltaan.

– Ikäänkuin et itse kuulisi, vanha poromies, tuumi parrakas Vanhalan Iisakki. – Poron on kaulassa, mutta ei se vapaudessa kulje, sillä on taluttaja.

– Taluttaja! Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli kolmas mies, Saarivaaran Oskari.

– Kellon äänestä. Poro kävelee, senhän kuulette, mutta koskahan vapaasti kävelevän poron kello tekeekään säännöllisesti tuollaisia ylimääräisiä kalahduksia? – Ei ole tuo meidän puolen kelloja.

Sydänmaiden asukkaat, varsinkin poromiehet, tuntevat tarkoin oman seudun kellot, kun kuulevat niiden kalkatuksen. Helppo on päätellä, onko kello lehmän, hevosen, lampaan tai poron kaulassa, helppo on myös kuulla, syökö eläin vai käveleekö, juokseeko, laukkaa vai seisoo ja silloin tällöin sääskien tähden päätään puistaa, mutta vaikeampi on sadoista kelloista tuntea, kenen se on, varsinkin, jos on kymmeniä eläimiä samassa laumassa. Iisakilla oli se taito huippuunsa kehittynyt. Jos hän kuuli hevoslauman kellot, voi hän kymmenlukuisesta laumasta sanoa, kenen hevosia siinä oli – porojen kellot tunsi hän vieläkin paremmin.

– Ei ole suomenpuoleisia kelloja, ei kaakamolaisia, ei oululaisia eikä se ole norjalaisiakaan. Se on ryssän puolelta, jatkoi Iisakki omaa puhettaan, toisten heristäessä korviaan.

– Olisikohan Miitrei? sanoi Saarivaaran Oskari.

Kulkisiko hän kellokasporon kanssa varkaissa, epäili Kaaperi.

– Ei sekään ole hänelle mahdotonta. Miitrei on tullut yhä rohkeammaksi, hän nähtävästi kellokasporolla houkuttelee toisia rajan taa tai peurahautoihinsa, virkkoi Iisakki. – Tänne kuuluu tulevan.

Kellon ääni läheni, se kuului jo harjulta, kahden järven väliltä, eikä ollut enää epäilystäkään siitä, että kulkija näkemättä sivu menee.

– Ammummeko heti, jos se on Miitrei? kysyi Oskari.

– Koetetaan ottaa vangiksi. Sittenpähän poroherra uskoo, kun näkee, että olemme saaneet, sanoi Iisakki. Missään tapauksessa emme enää pakoon päästä sitä noitaa, mutta sala-ampujaksi emme rupea.

Jo näkivät he tulijat: harjun selkää astelevan lappalaisen peskipukimissaan ja hänen jäljessään suurisarvisen härkäporon, jolla näytti olevan kantamusta selässä.

– Miitrei! kuiskasi Iisakki äänessä hätäinen sävy ja kasvoilla hermostunut ilme, juuri kuin jonkin vaarallisen pedon lähestyessä.

Lappalainen tuli lähelle hautaa, sitoi poron puuhun ja kävi katsomassa, onko haudan kansi kunnossa. Sitten hän kaartoi harjun alle järven rannalle ja käveli takaisin päin.

– Nyt se sai meistä vihjat ja menee pakoon, kuiskasi Kaaperi.

– Ole huoletta, sanoi Iisakki, – se odottelee kellokasta seuraavia poroja.

Ja aivan oikein! Vähän ajan perästä juoksi harjunselkää pitkin kymmenkunta poroa, jotka pysähtyivät kellokkaan lähelle. Hetken kuluttua näkyi harjukummun takaa neljäntuulen lakki ja sen alla ryppyinen naama pienine silmineen. Kaikki vahdit tunsivat nyt hänet Miitreiksi. Yht'äkkiä hyppäsi ketterä koltta harjun päälle ja säikäytti puolivillin porolauman, joka alkoi harjun selkää pitkin laukata tiheässä rykelmässä. Kun etumaiset pääsivät haudan kannelle, putosi kansi rymisten pohjaan ja neljä poroa seurasi mukana. Kiireesti juoksi Miitrei haudalle ja otti olkauksestaan piilukkoisen pyssynsä ja tähtäsi hautaan aikoen sinne teurastaa porot ja nostaa lihoina ylös. Mutta silloin hypähtivät vahtimiehet piilostaan ja karjasivat yhteen ääneen, niin että kaiku viidestä tunturista vastasi:

– Mitä sinä heittiö täällä teet?

Miitrei säikähti niin kovasti, että pyssy putosi hänen kädestään, mutta pian taas tointui. Hän sieppasi aseensa maasta, ampui tulijoita kohti ja lähti juoksemaan metsään. Silloin pamahti kolme pyssyä aivan yht'aikaa ja kolmen luodin lävistämänä suistui rosvo kanervikkoon.

– Ei taida sille pedolle muuta tarvita, sanoi Iisakki.

– Huonolla on huono loppu, lisäsi Saarivaaran Oskari.

– Korpilaki tuli käytäntöön, mutta muuta keinoa ei ollut, murahti Kaaperi.

Miitrei oli kuollut. He kantoivat ruumiin peurahaudalle, ja sittenkun olivat vapauttaneet ne neljä suomalaisten poroa syvästä haudasta, aikoivat he asettaa kuolleen omaan kuoppaansa.

– Se ei ole lainkaan viisasta, sanoi Kaaperi.

– Ripustetaan se ennemmin puuhun muille varkaille varoitukseksi. Ja jollei poroherra usko, että erämaiden pahin peto on kuollut, niin käyköön katsomassa.

Ja miehet tekivät neuvon mukaan, ripustivat ruumiin puuhun ja asettivat poron sarvet päähän, niinkuin Kari oli metsästysmatkallaan nähnyt.

Sitten he päästivät irti ajoporon, kellokkaan, jota Miitrei oli taluttanut.

– Tämä näkyy olevan hänen oma poronsa, sanoi Iisakki. – Me emme tahdo vierasta tavaraa, menköön kotiinsa.

– Mutta mikä sinun korvassasi on, Iisakki?

Vasta nyt he huomasivat, että kolttalaisen kuula oli vienyt palan Iisakin korvanlehteä.

– Purasipahan vielä kuollessaankin, sanoi Kaapo.

– Merkitsi kuin poron korvan, lisäsi Oskari. Silloin ei vielä ollut koillisrajallamme korkeaa poroaitaa, joka nyt estää suomalaisten poroja menemästä Venäjän puolelle. Suurin laumoin kulkivat ne rajan yli kolttain ja karjalaisten palinmaille, eikä niitä koskaan tullut takaisin. Usein tapasivat porojen hakijat lumenkin aikana rajan yli johtavia jälkiä ja niistä näkyi, että ihmiset olivat porolaumaa vetäneet ja koirat ajelleet. Vaikka erämaavyöhyke olikin asumaton, käytiin siellä kuitenkin näistä syistä monta veristä taistelua, joita vain metsän puut olivat näkemässä. Miitrein historia on vain yksi monista, mutta hän oli ammatissaan ensimmäinen, ja sentähden sanoma? hänen tuhostaan otettiin Suomen puolella mielihyvällä vastaan.

10.

Karhu oli kiivennyt Särkivaaran paljaalle laelle ja katseli ympärillään leviävää syksyistä maisemaa. Olisi oikeastaan jo ollut aika painautua maan alle talviuneen, pesäkin oli jo valmiiksi kaivettu muheaan harjun kylkeen ja sammalia oli vuoteiksi kannettu aika röykkiö, mutta vielä teki mieli vähän tarkastella kesäisiä laitumia, kuulostella ympäristöä.

Karhu tiesi olevansa seutujen voimakkain peto, kiveliön hallitsija niin pitkälle kuin silmä kantoi. Karijärven ympärillä muisti hän kesällä maleksineensa: oli kaivellut putkenjuuria, syönyt muurahaisia ja kaatanut poronkin järven niemelle. Hänen olivat ne riistamaat, joiden yli silmä kantoi, eikä kukaan toinen uskaltanut tulla niille palinmaille, sillä hänen käpäläinsä kouristuksesta ei ollut kukaan ehein nahkoin päässyt. Ihminenkin niitä pelkäsi ja kunnioitti. Karhu oikein hyrähti hyvästä mielestä muistellessaan kohtausta ihmisen kanssa. Se kahdella jalalla kävelevä, paljasnaamainen oli kesällä aikonut tappaa toisen poikasen, mutta silloin oli emo karjaissut, niin että kahdeksasta tunturista kaiku vastasi – ja pakoon oli lähtenyt, ruoja. Jollei se olisi järvelle ehtinyt, niin huonosti sille olisi käynyt. – Nämä kesäiset muistot uusiintuivat siinä katsellessa laajaa valtakuntaa. Ja kuin koetellakseen, oliko vielä voimaa käpälässä, otti karhuemo toista poikaa niskasta ja heitti sen monen metrin päähän, niin että se maristen putosi vaivaiskoivupensaaseen. Samassa huomasi karhuemo tyhmästi tehneensä ja kutsui molemmat poikansa luokseen ja alkoi leikkiä niiden kanssa. Väliin nallet pyörivät tunturien sammaleista rinnettä alas käpälät ojossa kuin kolme mustaa, nokista pölkkyä; kiipesivät ylös ja taas pyörivät alas. Se oli karhujen mäenlaskua. Samalla teki se hyvää syyhyttävälle selälle. Toisin ajoin pennut painivat ja heittelivät "häränpyllyä". Väliin pikku otsot hyökkäsivät yhdessä emon kimppuun ja tuuteroittivat pitkäkarvaista turkkia. Karhuemo häristeli etukäpälillään, läimäyttäen toisinaan pienen korvapuustinkin sille, jonka hampaat liian syvälle upposivat emon nahkaan.

Siinä leikissä muistuivat mieleen muut karhut – että olikohan niitä näillä mailla, että olisiko joku tietämättään tullut hänen valtakuntaansa. – Koetellaanpas...

Samassa nousi hän kahdelle jalalle, asetti etukäpälät turvan eteen ja vihelsi.

Kaukaa tunturien takaa kuului vastaus: pitkä vihellys. – Siellä on varmaan se viime keväänä tapaamani koiras. Mutta olkoon, en kutsu sitä tänne.

Samalla näki karhu vilaukselta poron, Vaipitin, lähellä järveä. Murahtaen poikasilleen, että olisivat hiljaa, hiipi emo varovasti tunturin rinnettä alas. Puiden suojassa lähestyi se saalistaan melkein kuin kissa matalana lyyhistellen, hiljaa käpäliä liikutellen ja silloin tällöin oksien raosta poroa tuijottaen.

– Siinä olisi oivallinen paisti. Kelpaisi syödä vielä kerran lämmintä lihaa maha täyteen ja juoda rintaontelosta verta. Voisipa viedä pesäänkin talvievästä. Kelpaisi sitten nukkua täydellä vatsalla. Mutta kaikki riippuu hiuskarvasta. Pieni risahdus, kuivan oksan katkeaminen jalan alla voi karkoittaa saaliin. Menepä ottamaan kiinni väkisin syksyinen poro! Salakavala vaaniminen vähän hävetti korven kuningasta, mutta muuta keinoa ei ollut.

Karilompolon asukkaat olivat aamulla jäkäliä kokoamassa. Silloin kuului vihainen vihellys vaaralta päin, ensin yksi lyhyt, sitten kaksi pitkää, jotka päättyivät kumeaan tohisevaan ääneen.

– Mikä se on? kuiskasi Kari.

– Ihminenkö? kysyivät toiset silmät pyöreinä hämmästyksestä. Vaipiti tuli levottomaksi. Se kiersi puuta hätääntyneenä ja lavat vapisivat. Piikkisarvi turvelehti emonsa suojaan.

– Karhu, karhu, kuiskasi Kari vetäen Lailaa kädestä pirttiin, eikä Atsokaan viivytellyt kauan ulkona.

Killi makasi rauhassa penkin alla. Kun Kari otti pyssyn seinältä, hyökkäsi se ovelle luullen metsään lähdettävän, mutta Atso otti sen kiinni. Kari latasi pyssyn hätäisesti. Näki selvästi, että kädet hiukan vapisivat jännityksestä ja kasvoille karahti puna.

– Se oli karhun taisteluhaaste, vakuutti Atso.

– Tulkoon! Kuuman vastaanoton täällä saapi tulitikustani. Olkaa te vain hiljaa, minä vahtaan tässä ikkuna-aukosta, sillä luulenpa sen tekevän hyökkäyksen pieneen porokarjaamme.

Vaipitin tarkka hajuaisti vainusi karhun hajua, jota keveä tuulen henkäys kantoi sen sieraimiin. Se alkoi hyppiä pystyyn hihnassaan, silmät ja sieraimet kauhusta pyöreinä.

Kari näki mustanhallavan, pörrökarvaisen otuksen matalana lähestyvän eläimiä, näki sen rajusti hyökkäävän poron selkään ja lyövän vahvakyntiset etukäpälänsä lapoihin sekä iskevän kauheat torahampaansa vapisevan Vaipitin niskalihaksiin. Kari tähtäsi. – Pau, kuului pyssyn jykevä pamahdus, ja karhu tunsi kuin kuuman laineen läikähtävän kallossaan. Silmänräpäyksessä se hellitti otteensa syöksyen pirtin seinustalle, jossa leijaili palaneen ruudin savua. Kari ei savun läpi nähnyt osuiko luoti, eikä hän kerinnyt vielä vetää pyssyäkään pois ikkunasta, kun karhu hirveästi karjuen raapi pirtin seinää ja nurkkia tempaisten suuria paloja lahoista seinähirsistä. Pelosta vapisten lyyhistyi Laila lavitsan alle, mutta Atso otti kirveen ja asettui ovelle vahtiin. Hätääntyneenä latasi Kari pyssyään ikkunan luona ehtiäkseen antamaan pedolle uuden luodin. Sillä aikaa haavoistaan raivoava kontio siirtyi ovelle päin ja iski jo kerran oveenkin, joka onneksi ei auennut. Killi alkoi sisällä haukkua, ja se nähtävästi ärsytti karhua yhä uusiin hyökkäyksiin löyhää linnoitusta vastaan. Silloin Killi sai lisää rohkeutta, työnsi oven auki ja kävi suoraan karhun kimppuun. Oven pielessä kirves koholla seisova Atso näki silloin pirtin edessä oudon ja vimmatun tanssin. Karhu pyöri ympäri kuin hyrrä tavoitellen käpälillään ärhentelevää Killiä, joka vikkelästi kuin kärppä väisteli kontion iskuja, puri kinttuja ja repi reisiä, niin että karvat pölisivät. Karhun täytyi viimein perääntyä kuusen juurelle ja asettua selkä puuta vasten puolustusasentoon. Kun Killi tuli lähelle, hyökkäsi se koiraa vastaan ja perääntyi taas entiseen paikkaansa. Killin urhoollisuus antoi pojillekin uutta rohkeutta.

– Tule pian, pian, tästä on hyvä ampua! huusi Atso.

Kari oli saanut pyssynsä latinkiin ja tähtäsi ovelta. Kun pyssy pamahti, lysähti karhu kuoliaana kuusen juureen eikä enää karvakaan liikahtanut. Sydämeen sattunut luoti teki lopun tulisesta taistelusta, jossa Killi oli niin merkitsevää osaa näytellyt ja karhukoirana saanut verikasteen.

Poikien rajaton ilo etsi ilmenemismuotoja. He hurrasivat ja hyppivät kuin intiaanit uhrinsa ympärillä. Siskokin juoksi taputtelemaan mesikämmenen tuuheaa turkkia ja kohottelemaan sen suuria käpäliä.

– Katsokaa näitä tassuja ja näitä kauheita kynsiä! Entäpä näitä hampaita...

– Siinä on saalis, satojen metsojen ja kymmenen ilveksen arvoinen, huudahti Kari.

– Siinä on kaadettu kiveliön kuningas. Sinä olet nyt kuningas, sanoi Atso.

– Nyt vietetään karhun peijaat ja samalla kruunajaiset, ehdotti Laila.

– Oikein kalevalaiset peijaat, lisäsi Atso.

Yhteisvoimin tarttuivat he karhun käpäliin ja koettivat vetää kontiota pirtin eteen, mutta se ei liikkunut paikaltaan. Kangilla vääntäen saivat he sen vähän aukeammalle ja varustautuivat sitä nylkemään.

Kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt karhun nylkemistä, mutta pojat olivat muutamia kertoja katselleet, miten Olli kotona otti nahkan mullikoilta ja sonneilta ja arvelivat, että karhua nyljetään samalla tavalla. Kari hioi veitsensä ja alkoi.

– Muistahan jättää kynnet taljaan, varoitti Atso.

– Ja päänahkan, huomautti Laila. – Kun viime talvena kävin kauppias Keinäsen salissa, näin siellä karhun taljan lattialla ja siinä oli pääkin vielä kiinni.

117

– Ei se oikea pää ollut, intti Atso.

– Olihan se, muistan nähneeni siinä silmät ja hampaatkin.

– Se oli tekopää ja siinä tekosilmät.

Pää on huolellisesti nyljettävä, että se voidaan myöhemmin täyttää luonnollisen näköiseksi, neuvoi Atso. – Me viemme tämän nahkan kotiin tuliaisiksi.

Päivä kului iltaan nylkemispuuhissa. Illalliseksi paistoivat he suuret kimpaleet karhunlihaa. Laila moitti sitä liian väkevän makuiseksi, mutta pojat söivät hyvällä ruokahalulla. Varsinaiset karhunpeijaiset päätettiin pitää seuraavana päivänä.

Karilompolon asukkaat olivat monta kertaa jo nähneet, kuinka metsästäjän toimeentulo näyttää riippuvan hyvästä tai pahasta onnesta, sattumasta, jolla miehen kuntoisuuden ohella on tärkeä osansa kaikenlaisessa riistanpyynnissä. Toisinaan saa helposti, ja riista juoksee kuin jonkun salaperäisen voiman ajamana 'miehen etsivän etehen, anelian askelille', toisinaan ei sitä näe päiväkausiin, ja metsämies 'allapäin, kaiken kallella kypärin' iltaisella tulee kotiin tyhjine laukkuineen. Esi-isämme luulivat sen johtuvan Mielikki-metsänemännän mielialasta ja sentähden metsästäjä häntä uhrein lepytteli ja taioin taivutteli itselleen suosiolliseksi, että metsän neitoset simapillillään herättäisivät Mielikin avaamaan riista-aittaa.

Monesti oli Karikin tyhjin laukuin ja murjottavin mielin tullut illalla pirtille. Silloin oli häntä painanut edesvastuun tunne veljensä ja sisarensa kohtalosta, josta hän vanhimpana ja koko seikkailuun syyllisenä oli vastuussa. Toisinaan taas, kuten olemme nähneet, oli hänellä erinomainen metsästysonni ja pystyssäpäin ja metisin mielin hän silloin täysine laukkuineen pirtille palasi.

Nyt oli metsien arvokkain otus tullut kotiin kenenkään etsimättä. Vaipiti oli sen houkutellut paljaalla läsnäolollaan Karin pyssyn kantamalle, kuten mato ahvenen onkijan koukkuun. – Sitä pojat ihmettelivät maatessaan lämpimässä pirtissä poron taljoilla unta odotellen.

Aamulla pingoittivat he karhun taljan pirtin seinälle kuivamaan, paloittelivat ruhon ja etsivät lihoille sopivaa säilytyspaikkaa. Yöllä oli taas ollut pakkanen, ja Kari luuli lihain säilyvän jo suolaamattakin eikä heillä suoloja olisi ollutkaan. Atso ehdotti, että lihat pujotettaisiin tankoihin ja ripustettaisiin puiden väliin, mutta Kari oli sitä mieltä, että pedot voisivat ne yöllä varastaa.

He olivat koko ajan luulleet, että paaluille rakennettu säilytysaitta oli lukittu ja sentähden he eivät siihen koskeneet. Mutta kun Atso kiipesi sinne puuta myöten ja vetäsi ovea, niin se aukesi helposti. Aitta näytti aivan tyhjältä.

– Täällähän on valmis säilytyspaikka, huudahti hän sisään kömpiessään.

– Meidän ei siis tarvitsekaan tehdä säilytyshuonetta, niin kuin ajattelin, sanoi Kari. – Käytämme tätä niin kauan kuin asumme Karilompolossa tai joku tulee sitä käyttämään.

Lihoja säilöön asetellessaan huomasivat pojat aitan katossa kiikkuvan kaksi pienoista pussia, ja kun he avasivat ne, oli toisessa karkeaa suolaa, toisessa oli ruisjauhoja.

– Tämä on mainio juttu. Meille tulee herran päivät, intoili Kari.

– Mutta nämä eivät ole meidän, sanoi Atso.

– Me ostamme nämä tavarat.

– Keneltä?

– Myyjää tosin ei näy, mutta minä asetan rahakukkaroni samaan nuoraan, jossa säkit kiikkuivat. Minulla on Kukkarossani kaksikymmentä ruplaa. Se on hyvä hinta näistä tavaroista.

– Ei ole sanottu, suostuuko omistaja myymään niitä siitäkään hinnasta.

– Minä vastaan tästä kaupasta. Me olemme aivan erikoisessa asemassa. Ottihan piispa Henrikkikin talosta muonaa ja jätti maksun tilalle. Tässä on samallainen tapaus.

Ja Kari sitoi rahakukkaronsa nuoraan ja laski jauhoja suolasäkin maahan. Kun he olivat saaneet lihat aittaan, niin he tekivät pirtin eteen suuren nuotion lihan ja rieskan paistamista varten. Hetken kuluttua kärisi sen ympärillä monenlaisia paistoksia: karhun lihaa, metso, lohi, siikoja ja kuumennetun kiven päällä paistuivat Lailan leipomat hienot rieskat, hiilikot, joiden valmistumista pojat vesissäsuin seurasivat, koska liha- ja kalaravinto alkoi jo kyllästyttää. Rieskain paistuessa valutti Kari niiden päälle rasvaa paistuvasta karhun lihasta.

– Tämä on unkarilainen tapa, sanoi hän. – Siellä tosin leivän päälle valutetaan nuotiolla käristettyä sian ihraa, mutta meidän rasvaeläimenä on nyt tämä 'mesikämmen, metsän omena'.

Sisko levitti porontaljan maahan nuotion lähelle, asetti sen päälle paistit, rieskat ja marjatuohisen ja niin juhla-ateria alkoi.

– Tämä on nyt kuin lappalaisten ateria, kun vielä lisäksi olisi poron juustoa ja teetä, sanoi Kari.

– Lappalainen syö lihan keitettynä, mutta eihän meillä ole patoja, huomautti Laila.

– Hyvä näinkin, tämä rieska on mainiota, kehui Atso.

– Se maistuu paremmalta kuin Rosenbergin tantin vehnäskorppu, lisäsi Kari.

– Nälkä on höysteenä, mutta sanonpa, että moni istuisi tällä aterialla mieluummin kuin jollain kaupungin juhlapäivällisellä, sillä tässä on harvinaista ruokaa, lisäsi Atso.

– Karhunlihaa ei ole monesti saatavana, ei ainakaan omasta saaliista, sanoi Laila.

– Niin – nämähän on karhun peijaiset. Nyt olisi lausuttava kiitos- ja ylistysruno, sanoi Kari. Muistanpa Kalevalasta seuraavat säkeet:

    "Ole kiitetty Jumala,
    Ylistetty Luoja yksin,
    Kun annoit otson omaksi,
    Salon kullan saalihiksi."

– Karhua kohtelivat esi-isämme suurella kunnioituksella. Kontiota puhuteltiin vain lempinimillä; mesikämmeneksi, salonkullaksi ja metsänomenaksi he sitä sanoivat ja kaadetulle karhulle pidettiin suuret peijaiset, muisteli Atso, – Nuori erämies toivoi hartaasti kerran pääsevänsä karhunkaadantaan.

– Muistatko miten runo tätä metsämiehen toivoa kuvaa? kysyi Kari.

– En oikein.

– Näinhän siitä sanotaan:

    "Tuota toivoin tuon ikäni,
    Katsoin kaiken kasvin aian
    Soivaksi Tapion torven,
    Metsän pillin piukovaksi,
    Kulkevaksi metsän kullan,
    Saavaksi salon hopean
    Näille pienille pihoille,
    Kapeille käytäville.
    Toivoin kuin hyveä vuotta,
    Katsoin kuin kesän tuloa,
    Niinkuin suksi uutta lunta,
    Lyly liukasta lipua,
    Neiti nuorta sulhokaista,
    Punaposki puolisoa."

Hilpeän mielialan vallitessa kului iltapäivä Karilompolon pirtillä. Leikittiin, kilpailtiin, kertoiltiin satuja ja laulettiin. Raikas elämänilo pulpahteli silloin kiveliön metsien keskellä. Ja olihan heillä syytäkin iloita. Heillä ei ollut enää surua seuraavan päivän, ei seuraavien viikkojenkaan ravinnosta. Heillä oli ruutia riistan ampumiseen, oli turkiksia pakkasen varalle ja ajoporokin kotimatkalle sekä hyviä toiveita siitä, että kelin tullen pääsevät viimeinkin kotiin.

Mutta mielialat pian vaihtuvat, varsinkin hämärän tullen, sillä ilta vaikuttaa hyvin herkästi tunteisiin erämaassakin. Sitä mukaa kuin auringon aletessa puiden varjot pitenivät, suureni myöskin vastuksien tuottama tunne. Pimeä on kaikenlaisten peikkojen liikkumisaika. Sinä iltana Atso epäilyksillään maalaili peikkoja pimenevän pirtin seinälle ja pilasi juhlatunnelman.

Pojat olivat varanneet tavallista suuremman läjän tervaspuita pirtin uunin eteen, ja takkavalkean ääressä piti heidän viettää hauskasti synkkää lokakuun iltaa. He olivat päättäneet kilpaa kertoa satuja. Mutta kun he olivat asettuneet istumaan uunin loisteeseen, sanoi Atso, joka oli käväissyt ulkona, kuullensa kuin koiran haukuntaa järven takaa.

He menivät joukolla ulos ja kuuntelivat heristetyin korvin. Jostain hyvin kaukaa kului tosiaankin koiran haukunnan tapaista ääntä.

– Taitavat Karjalan miehet tulla syysmetsästykselle, sanoi Atso.

– Mitä ne enää tulevat, kun on kohta talvi käsissä; mitä lienevät muita kulkijoita. Eikä ole varma, tuleeko tuo ääni koiran suusta, epäili Kari.

– Jos ne tulevat ja näkevät meillä poron taljoja pirtissä, kaksi poroa kiinniotettuina pirtin edessä ja lihaa runsaasti aitassa, niin poron rosvoina meitä pitävät, ja silloin ei ole henkemme viidenkään pennin arvoinen. Parhaassa tapauksessa vievät he meidät johonkin karjalaiskylään ja työntävät pimeään tyrmään, jossa saamme jalat halkoihin sidottuina odottaa ryssien oikeudenkäyntiä. Ja millä silloin todistamme viattomuutemme? Jos he itse ovat poron varkaita, niin eivät he meitä pidä täällä vieraina miehinä katselemassa, mitä tekevät, puhui Atso.

– Turhaa pelkoa, voivathan tulijat olla lappalaisiakin, lohdutti Kari.

– Sen pahempi. Kun kolttalaiset näkevät, mitä on tehty sille ukolle Karitunturin takana, niin meille kostavat. Luulevat ehkä meitä murhamiehiksi. Voihan tulija olla sen ukon sukulainen ja tietää sen peurahaudan. Ja meillä on ukon suopunkikin!

– Voimmehan puolustautua, kyllä minä yhden miehen kurissa pidän, kehui Kari, vaikka itsekin vähän pelkäsi.

– Hyi! – Lähdetään täältä pois täksi yöksi jonnekin korven noroon nuotiolle, ehdotti Laila.

– En lähde minnekään. Koko tuo vaara on Atson mielikuvituksessa syntynyt, tenäsi Kari.

Karilompolon pirtille he tosin jäivät, mutta hyvin rauhaton oli se ilta. Yksi kerrallaan oli ulkona kuuntelemassa, että tuleeko metsästä ketään, ja toiset istuivat sisällä kuin odottaen jotain tulijaa, jota he eivät halunneet ja jota pelkäsivät. Ketään ei tullut. Viimein he nukkuivat jättäen Killin ulkopuolelle taloa vartioimaan.

Aamulla oli mieliala toinen. Pelko oli poistunut ja päivän askareissa kului taas aika hupaisesti.

11.

He olivat vetäneet veneen maalle könkään alle suuren pyörteen sivuun ja seisattuneet kalliolle katsomaan sinne, mistä juuri olivat tulleet, mustalle suvannolle, jossa virtaava vesi vain pieniä häränsilmiä pyöritteli tyyntyen alempana sileäpintaiseksi nahkavirraksi. Kylmä lokakuun ilta nosti jo öistä usmaa, ja sen läpi täysikuu heitti epämääräistä, kaihoisaa valoaan.

– Mene sinä, Olli, edellä kotiin, kyllä me kohta tulemme, kuului alakuloinen kehoitus. – Sama lause, samalla äänenpainolla lausuttuna ja samassa paikassa oli viime aikoina melkein joka ilta kertautunut. Ja Olli oli aina tullut kotiin aikaisemmin kuin ne toiset.

Kaksi tummaa olentoa jäi seisomaan könkään korvalle. Etäämpää maalle nousevan sumun läpi katsoen näyttivät he enemmän muistopatsailta kuin eläviltä ihmisiltä. Mutta lähempää olisi tuntenut ruustinnan laihtuneet kasvot ja nähnyt, kuinka sanaton suru kuvastui hänen sinisistä silmistään, jotka päivä päivältä olivat vajonneet syvemmälle kuoppiinsa; olisi ehkä tuntenut kuihtuneen rovastinkin, jonka hiukset näinä viimeisinä Viikkoina olivat tulleet aivan harmaiksi.

Kun muut jo aikoja sitten olivat lopettaneet etsinnän katsoen sen turhaksi, eivät he olleet väsyneet.

– Ei siis vieläkään... ja kohta menee joki jäähän, kuiskasi ruustinna.

– Ei jälkeäkään, ei merkkiäkään luovuta tuo kauhea köngäs, joka onkaloihinsa on haudannut rakkaamme.

– Rankaiseeko Luoja meitä niin ankarasti, ettemme saa heitä haudatakaan siunattuun maahan, valitti ruustinna.

Mutta toisekseen – hänestä oli hyväkin, ettei ruumiita löytynyt. Siinä oli kuin toivon kipinä, joka äkkiä syntyi valaistakseen ja lohduttaakseen synkkää mieltä. Ehkäpä he eivät olekaan hukkuneet, ehkä he ovat vain eksyneet ja palaavat kerran kotiin. Ja kuin koetellakseen, mitä rovasti siitä arveli, jatkoi hän äskeistä puhettaan.

– Jos he eivät olekaan hukkuneet, vaan eksyneet?

– Jumala yksin tietää... Olemmehan koettaneet erämaastakin etsiä. Nimismiehen johdolla kulki hakijain ketju monta peninkulmaa suureen kiveliöön, ja sitten jälkeenpäin ovat lähettämäni miehet kulkeneet kolttakyliin saakka. Metsästäjät ja poromiehet, jotka samoilevat laajalti, tietävät lastemme katoamisesta. Kohta alkaa poronhaku, ja silloin kulkevat poromiehet Suomen puoleisen erämaan ristiin-rastiin. Sattuisi joku kohti, jos he siellä ovat.

– Mutta erämaa on myös armoton eksyneille. Tällä ajalla he olisivat kerinneet paleltua tai kuolla nälkään.

– Nälkään ja kylmään he eivät ole kuolleet. Luotan Karin metsästystaitoon, mutta eivät he eksyksissä ole voineet harhailla näin kauvan löytämättä ihmisiä.

– Kolttalaiset ovat vihoissaan suomalaisille niistä poroasioista, tuskin ne olisivat opastaneetkaan lapsia, jos kohti sattuivat.

– Eivät kaikki ole... Paha-Miitrei kuuluu kadonneen kiveliöön, ja hänen poikansa oli kyllä ollut hyvin umpimielinen ja vihainen hakijoillemme. Oli syytellyt suomalaisia isänsä katoamisesta.

Päivän kajastus oli kokonaan sammunut, ja tähdet olivat yksitellen tai parvissa syttyneet valjulle taivaalle, kun rovasti ja ruustinna lähtivät taivaltamaan pimeyden verhoamaa polkua. Kävellessään he eivät enää paljoa puhelleet, vaan kumpikin mielikuvituksessaan seurusteli lasten kanssa milloin pappilan kamarissa, milloin puutarhassa, milloin rannalla, kun pojat liuttakivillä 'voileipiä' heittelivät tyynelle pinnalle.

Illallisen jälkeen järjesti rovasti kansliahuoneessaan perhosonkiaan, ja uistimiaan peltiseen, moniosaiseen laatikkoon ja lukitsi sen huolellisesti.

– Ne saavat minun puolestani olla siellä, en kertaakaan enää avaa tätä laatikkoa, en koskaan enää niitä tarvitse, en kertaakaan enää heitä onkea koskeen. Onkiminen oli tullut minulle melkein intohimoksi. Se oli tarttunut myös poikiini ja johti heidät perikatoon. Ilman sitä he ehkä eläisivät ja olisivat jo koulussa.

Toisekseen hän arveli, että tämä voi olla Luojan lähettämä rangaistus jostain syystä. Ehkä siitä, että hän ainoana erämaan kansan sielunpaimenena on kiintynyt liiaksi maallisiin asioihin. Vai olisiko tämä kauhea koetus niinkuin Abrahamilla kerran. Mutta antoihan Jumala Abrahamillekin takaisin poikansa Iisakin, hän voisi johdattaa vielä lapseni takaisin, huokasi hän rukoillen.

Mutta poikain kamarissa valvoi ruustinna pyhissä muistoissaan. Siellä oli kaikki vielä ennallaan niinkuin lasten lähtiessä; sängyt valmiina, pöydällä poikain pieniä tavaroita, hyllyllä oppikirjat hyvässä järjestyksessä, seinällä Karin toinen pyssy poronsarviin ripustettuna, ja sen vieressä kalastusneuvoja sekä pieniä metsäeläinten nahkoja. Pöydälle oli vain ilmaantunut pieni valokuva-albumi, jossa oli Lailan ja poikain valokuvia. – Ruustinna järjesteli lastensa vaatteita kaapissa. Hän oli sinne kerännyt ne kaikki ristikoltusta alkaen, ja jokainen vaatekappale, jota hän käänteli ja siveli, herätti monia rakkaita muistoja, sisälsi kuin pienen historian pääasioineen ja sivuseikkoineen. Kertautuivat siinä sekä varhaisemman lapsuusajan tapaukset että myöhemmät kouluaikaiset muistot. Jokainen esine oli kuin pyhäinjäännös täynnä tenhoavaa tunnetta, jonka lumoissa hän hiljaa eli. Viimein istui hän akkunan ääreen, ja katse solui peltojen yli joelle, jossa pakkanen veteli jääriitettä rannoille; siitä se kulki joen takaisiin tummiin metsiin ja nousi taivaanrannan yli siintäviin korkeuksiin, jonka mittaamattomasta sinestä yön tähdet lempeästi vilkkuivat kuin kaukaiset majakat. Ne johtivat mieleen monia elämänarvoituksia. – Oletteko jo siellä avaruuksien ikuisessa kirkkaudessa, huokasi hän – katseletteko sieluina sieltä tätä öistä pappilaa, jossa jo kaikki on hiljaista, jossa vain me, teidän vanhempanne, valvomme. Miksi menitte ennen meitä, joiden vuoro ihmisjärjen mukaan olisi tullut ennen teitä? – Minne menitte? – Samassa lensi tähti eteläisen taivaan yli ja ruustinna otaksui, että se oli lasten antama merkki hänelle, jonka haaveilu liikkui jo sairaloisuuden rajamailla.

Rovasti tuli hiljaa huoneeseen, laski kätensä keveästi vaimonsa olkapäälle ja virkkoi:

– Otava jo puolta yötä osoittaa, olisi aika mennä levolle.

– Kaksitoista kertaa kukkui jo kaappikellon käki, mutta ei vielä tunnu nukuttavan, tuskin taas koko yönä voin silmää ummistaa.

12.

Karhunpeijaisten jälkeen olivat molemmat pojat kotosalla useita päiviä. Ilmat olivat käyneet yhä kylmemmiksi. Öillä jäätyivät vesilammikot ja märkä sammal niin kovaksi, että auringonpaiste keskipäivällä ei ehtinyt niitä sulattaa. Suo ratisi, ja kohmettunut sammal karskui kulkijan jalan alla. Lintu kuuli kaukaa metsästäjän askeleet ja koiran juoksun ja pakeni. Koko metsän väki oli kuin varpaisillaan odottaen syksyn muuttumista talveksi. Ei siis hyödyttänyt Karia metsänkäynti, sillä tyhjin laukuin olisi hän kuitenkin tullut takaisin. Eikä ollut pakkokaan, sillä aitassa oli lihaa kylliksi.

Sen sijaan siiat kiirehtivät kutuaan Karijoessa. Joka aamu saivat pojat niitä kymmeniä kalapadosta, muutamia suuriakin, ja merkit näyttivät, että niitä kuti laumoittain sekä padon ylä- että alapuolella. Kun heillä oli suolaa, voivat he siikoja perata suolakalaksikin ja saivat samalla niistä maukasta mätiä. Kala-astioista oli aluksi puute, mutta Kari poisti sen siten, että hän ontosta hongasta hakkasi sopivan pitkiä paloja ja teki niihin eri puusta pohjat.

Eläinmaailmassa on tavallista, että kaikenlaiset pedot kerääntyvät heikompien hääjuhliin saalistamaan, koska silloin on riistaa koolla ja sen valppaus on pienempi kuin muulloin.

Niinpä kotkat, isot haukat ja huuhkajat kiertelevät metsojen ja teirien soitimien lähistöllä. Kettu tietää myös metsojen leikkipaikat ja lähestyy niitä kevätöinä varovasti hiipien ja hyökkää koirasmetson kimppuun silloin, kun se 'hioo' eikä muutamina silmänräpäyksinä kuule eikä näe mitään. Hauki tietää, koska on sären kutu ja missä se on. Silloin saa se helposti kutevia kaloja vatsansa täyteen eikä syö sitten viikkokausiin mitään. Turhaan silloin pyytäjä sille uistintaan tarjoaa. Made kömpii siikain kutukareille ja ahmii pehmeää, punakeltaista mätiä niin paljon, että toisinaan halkeaa. Mutta sileäkarvainen saukko, joka on suursyömäri ja kalojen pahimpia vihollisia, ei tyydy mätiin, vaan syödä lohmii lihavia siikoja alati nälkäiseen maaruunsa ja osan nostaa piiloonsa toiseksi kerraksi.

Karikoskeenkin oli ilmaantunut tällaisia kutsumattomia kuokkavieraita. Kalapadosta saivat pojat joka aamu muutamia suuria mateita, ja kun Atso eräänä aamuna meni pyydystään kokemaan, nousi padon alla veden pinnalle musta, pyöreä, pienikorvainen ja pitkäviiksinen pää, joka pyöri ympäri ja jonka silmät vilkuilivat maalle. Ihmisen nähtyään painautui se veden alle eikä sitä enää sen koommin sinä päivänä nähty. Atso säikähti ja juoksi pirtille ilmoittamaan, että hän näki 'veden peikon', joka aina väijyy liian rohkeita uimareita vetääkseen ne jalasta omaan valtakuntaansa.

– Minkä näköinen se oli, kysyi Kari.

Atso selitti.

– Turhia lörpötyksiä ja ämmien juttuja! Etkö ole ennen saukkoa nähnyt? sanoi Kari. – Saukko se oli ihan varmaan, eikä mikään mörkö. Kyllä näytän sinulle sen kummituksen, kun kerkiän sinne pyssyineni ja saan sen näkyviin. Sillä on hyvä turkki, joka on meille talvella tarpeellinen. Ei se kutupaikasta kauas mene, siinä sillä on saalis helposti saatavissa.

– Miten se talvella elää ja pyytää kaloja, kun järvet ja joet menevät jäähän? Eihän se jään alla voi hengittääkään, puheli Laila.

– Joissa ja puroissa se elää talvellakin. Ainahan siellä on vähin kaloja, mutta toisinaan täytyy sen tyytyä sammakkopaistiinkin. Jokien ja purojen törmien alla on onkaloita, joissa se käy hengittämässä ja öitään viettämässä. Mutta nyt sillä on herkullisimmat ajat, näin kutuaikoina, selitti Kari.

He menivät joukolla katselemaan kosken rannalle ja ottivat Killin mukaan. Siellä he löysivät saukon ruokailupaikkoja vesiäyräältä. Missä se oli aterioinut, siihen oli jäänyt kalan tähteitä, olipa kalan puolikkaitakin maalla syömättä. Killi juoksi rantaa pitkin puoleen ja toiseen ja haukkui törmän koloihin. Pojat ottivat sen kiinni ja veivät pirttiin, sillä he suunnittelivat toisenlaista pyyntitapaa: he päättivät illalla kuutamolla asettua vahtiin kosken sivulle kalapadon lähelle ja odottaa, kun saukko tulee pyyntiretkelle. Silloin Karin piti ampua sitä päähän.

Illalla pakkanen kiihtyi, oli aivan tyyni ja tähdet paloivat kirkkaina, ennenkuin kuu nousi järven takaa vaalentamaan taivaan kupua. Jääriite jatkui rannoilta keskijärvelle epäsäännöllisinä niemekkeinä, jotka sitten yhtyivät ja sileä jääkuori peitti järven, paitsi syvempien hautojen kohdalta, joihin jäi pieniä sulavalvakkeita. Järvi oli menettänyt kesäisen herkkäliikkeisyytensä, värinsä ja lämpönsä. Kaljamana kiilui se kuutamossa kuin jäätynyt kuolleen silmä – se oli talven vankina.

Illallisen jälkeen sitoivat pojat Killin kiinni pirttiin, kantoivat kaikki nahkavarastonsa joen rannalle ja asettuivat saukkoa vahtimaan. Lailakin pääsi mukaan. Kylmän varalta he levittivät karhuntaljan alleen ja asettivat porontaljoja peitoksi jaloilleen. Katri sai sitäpaitsi harteilleen ilveksennahan, jota Atso oli jo pehmeämmäksi muokannut.

Lieneekö saukko saanut vainun vahtijoista tai kuullut heidän valmistelunsa, kun sitä ei aluksi näkynyt. Odottavilla oli siinä hiljaisuudessa vapaan taivaan alla aikaa tehdä omia havaintojaan ja miettiä omia asioitaan, kun ei puhellakaan uskaltanut kuin kuiskailemalla.

– Katsokaa tuota komeaa tähdenlentoa etelän taivaalla, näittekö? sanoi Laila kuiskaten.

– Se tietää pakkasta, sanovat vanhat, virkkoi Atso.

– Onko totta, että se tapahtuu, mitä ajattelee tähdenlentoa katsoessa?

– Niinhän ne sanovat, vastasi Atso. – Mitä sinä ajattelit?

– Minä ajattelin äitiä – ajattelin kotiin menoa, sanoi Laila.

He siinä näkivät saman tähdenlennon kuin heidän äitinsä, joka ei myöskään sinä yönä nukkunut.

– Onpa hyvä, että järvet jäätyvät. Sittenhän lähdemme kotiin päin. kun jo ilmansuunnatkin ovat meillä selvillä.

– Me odotamme poromiehiä; jollei niitä tule, niin sitten kai koetamme, vastasi Kari.

– Olkaa hiljaa, varoitti Atso. – Tuolla kuulin molskahduksen.

– Siiat ne siellä hypähtelevät ja pyrstöjään lyövät.

– Vaiti! varoitti Kari.

He näkivät jo kaikin sen mustan, pyöreän pään kohoavan veden pinnasta, mutta samalla taas sukeltavan sen alle, näkivät myös pitkän ruumiin huiskahtavan sukeltaessa.

– Nyt olkaa hiljaa.

Kari veti pyssyn vireeseen ja odotti jännittyneenä. Kun saukko uudestaan ilmaantui näkösälle, oli sen suussa suuri siika. Se ui rauhallisesti kaloineen rantaa kohti. Karin pyssy pamahti, mutta Atso näki saukon sukeltavan veteen ja päästävän kalan leuoistaan.

– Etpä osannutkaan! huudahti Atso.

– Ei ole sanottu, vaikka olisi sattunutkin. Saukko on raskas eläin, joka painuu veteen kun kuolee, puolusti Kari.

– Ei se kuollut. Näin sen itse sukeltavan, väitti Atso.

– Oli niin pimeä, ettei nähnyt tähtäimiä. Ei se ollut miehen vika.

– Itse se aikoo vielä turkkiaan käyttää, jutteli Laila.

– Pitäköön vielä vähän aikaa, mutta kyllä minä sen vielä nyljen.

Aamulla oli Karijärvi lujassa jäässä, se vonkui ja valitti pakkasen käsissä, sillä hauras jää halkeili ristiin ja rastiin, ja aina kuului sen ulvonta, joka rakojen jatkuessa seurasi niitä järven yli.

Talvi oli siis tullut, mutta talvivarustukset eivät olleet vielä läheskään valmiit. Heidän täytyi niitä täydentää, sillä ei ollut varmaa, pääsivätkö he syyskierän aikana kotiin. Ei ollut vielä tarpeeksi polttopuita pirtin lähistöllä. Ei ollut vielä pirttikään täysin lämpimän pitävä eikä poroilla tarpeeksi koottua jäkälätä, puhumattakaan omista talvipukimista. Kovimmin tämä huoletti Karia, joka kantoi raskainta edesvastuun taakkaa. Toiset olivat vielä liian nuoria ymmärtämään asioita perinpohjin. He ajattelemattomuudessaan olisivat mieluimmin eläneet kuin taivaan linnut, surematta huomista päivää.

Sen päivän käyttivät he jäkälien keräämiseen. Puukuokalla he niitä repivät maasta ja kantoivat sitten suuriin kasoihin kuusten juurille ja panivat kattoa päälle.

Ei niitä tullut vielä kasaan läheskään tarvittavaa määrää, vaan he luottivat siihen, että lunta ei tulisi aivan pian. Ja kun siinä ympäristöllä oli hyvä jäkälämaa, voivat porot sitä itsekin kaivaa lumen alta, vaikka olivatkin kiinni.

Seuraavina päivinä tilkitsivät he sammalilla pirtin seinänrakoja ja korjasivat kattoa ja ovea. Näissä rakennustöissä olisi kipeästi tarvittu nauloja, vasaraa ja hohtimia. Mutta mistäpä ne otti. Ei voinut naapuristakaan lainata. – Puiden hakkuussa meni myös useita päiviä. Paljon huolta tuotti heille myös tulen vaaliminen. Kun tulitikut olivat vähissä, pidettiin tulta aina vireillä uunissa. Usein, varsinkin öillä, paloi läheisellä kankaalla rakovalkea, jossa tuli varmasti pysyi vireillä seuraavaan päivään, ja jos oli iso honka, koko vuorokaudenkin.

Sinä aikana he eivät olleet kerinneet pyyntihommiin. Pikimmältään oli Atso käynyt kokemassa kalapadon ja vienyt saaliin sinänsä aittaan, jossa siiat pian kylmettyivät kapulakaloiksi. Joka kolmas päivä kävi hän katsomassa satimia ja toi aina jonkun linnun tullessaan. Saukko elosteli edelleen kalapadon lähellä, mutta sitä he eivät joutuneet hätyyttämään. Kari aikoi vasta lumen tullen pyydystää sen.

Sillä välin oli järven jää tullut kantavaksi. Usein he työn lomassa kävivät siellä juoksemassa ja liukumassa. Jää oli niin kirkasta, että järven pohja näkyi vielä parin metrin syvyydeltä. Sattumalta jäällä kulkiessaan keksi Kari heille uuden kalastustavan, kolkkaamisen.

Useilla kaloilla, varsinkin mateilla ja hauilla on tapana järven jäätyessä työntyä rannalle, usein niin matalalle, että juuri mahtuvat pohjan ja jään väliin. Karijärven rantaa juostessaan näkivät he mateita loikomassa jään alla.

– Olisimme hulluja, jollemme noita pyytäisi, sanoi Kari. – Niillä on hyvä liha, kuten tiedätte, ja vielä paremman makuinen maksa ja mäti.

– Miten niitä voimme jään alta pyytää, kun ei ole verkkoja eikä rysiä, epäili Atso.

– Kolkkaamalla. – Olli kertoi saaneensa siten viime syksynä madekeiton vähässä ajassa, kertoi Kari ja lähti samalla hakemaan kirvestä pirtistä.

Hän ei ollut tosin itse koskaan kolkannut kaloja, mutta Ollin kertomuksen mukaan hän siihen pian oppi. Kun hän näki mateen makaavan matalalla jään alla, iski hän kirveen hamaralla kaikin voimin jäähän mateen pään kohdalle ja kala typertyi siihen paikkaan. Ei tarvinnut enää muuta kuin hakata jäähän pieni reikä ja ottaa käsin kala ylös. Atsokin siihen pian oppi. Hänelle tehtiin aseeksi nuija, jolla hän paukutteli mateita, ja kirveellä hakattiin avanto kalojen ottamista varten. Ja kolmisin kiersivät he järven rantoja, kolkutellen jäätä tiheään. Joka iskulla ulvahti jää ja melkein joka isku ilmoitti mateen tai hauin kuolleen. Kotia palatessaan heillä oli kantamukset kaloja, jotka he asettivat rantaan jäälle kylmettymään, ennenkuin säilöön veivät.

Se oli reipasta kalastusta, hyödyllistä työtä ja samalla huvittavaa urheilua. Eväsvarat karttuivat siten nopeasti.

He olivat itsekin monta kertaa ihmetelleet, että he niissä oloissa olivat pysyneet niinkin terveinä. Jokapäiväinen ulkona liikkuminen oli heidät karaissut kestämään lämmön vaihteluja, ja liikkuminen raittiissa ilmassa korvasi osaksi yksipuolisen ravinnon, jossa kuitenkin oli aina jotain tuoretta. Lokakuusta alkaen he myös pitivät suurempaa huolta puhtaudesta. Sinä lauantaina muistelivat he taas koti-oloja ja silloin Atso surullisena mainitsi, että nyt taas kotona lämmitetään sauna ja kylvetään.

– Mekin voisimme kylpeä, oli siihen Kari huomauttanut. – Tämä asuntomme on enemmän sauna kuin pirtti; tässä on saunan kiuas ja lauteet. Tarvitsemme vain saunavihdat ja lämmintä vettä, niin kylpeminen käy kuin kotona.

Vihtoja heillä kyllä oli. Elokuussa olivat he leikelleet lehdeksiä vuodetarpeikseen ja niistä he saattoivat tehdä vihtoja, mutta lämpimän veden hankkiminen tuotti enemmän pään vaivaa, sillä heillä ei ollut minkäänlaista pataa eikä muutakaan keittoastiata. Sillä kertaa Atso pelasti heidät pulasta.

– Pudotetaan uunissa kuumennettuja kiviä vesiastiaan, niin tottapa vesi lämpiää, neuvoi hän.

– Sehän on ikivanha tapa, sanoi Kari vähän harmissaan, kun hän ei ollut sitä huomannut.

Illalla lämmittivät he kiukaan tulisen kuumaksi, laittoivat lämmintä vettä ja kun savu oli mennyt, alkoivat he kylvyn. Veden loiske, kiukaan sähinä ja vihtojen läiske kuului sitten Karilompolon pirtistä pimeään ympäristöön. Höröllä korvin kuunteli sitä melua ulkona istuva Killikin.

– Huh, huh! – hoh, hoh! Tekipä se hyvää, huudahti Kari iskiessään yhä vinhemmin piintynyttä ihoaan pärevalkean liekehtiessä seinän raossa. Kylvyn jälkeen he pesivät alusvaatteensa ja kuivailivat ne sitten kiukaan lämmössä.

Sitten tuli taas sunnuntai, jolloin he lepäsivät ja leikkivät.

– Tänä päivänä syömme taas juhla-aterian. Minä autan Lailaa ruoanlaitossa, sanoi Kari.

– Minä olen myös mukana, lisäsi Atso.

Ruoan laitossa oli heillä käytännössä tarkka työn jako. Kari piti huolen paisteista, Laila leipoi rieskat ja piirakat ja Atso ne paistoi pirtin uunin edessä kuumennettujen kivien päällä. Parin tunnin hääräämisen tuloksena oli heidän edessään päivällinen, jota niissä oloissa voi pitää ruhtinaallisena ja tavallisessa elämässäkin monipuolisena. Siihen kuului seuraavia ruokalajeja: paistettua karhun lihaa, paistettu metso, paistettua lohta ja siikaa, rieskaa, mateenmaksapiirakkaa, marjapiirakkaa, suolattua mateen-, siian- ja lohenmätiä, paistettuja sieniä ja puolukoita.

Iltapäivällä puuhasi Kari heille virkistävän leikin: hän teki jääkarusellin, jossa he vuoron perään istuivat ja kiitivät huimaavaa vauhtia navan ympäri sileää jäätä myöten. Pojat harmittelivat, kun ei ollut luistimia ja mainio jää meni melkein hukkaan.

13.

Laila oli kymmeniä kertoja valitellut keittopadan puutetta. Ainainen paistaminen kävi ajanoloon ikäväksi, ja paistetulle lihalle ja kalalle he kyllästyivät. Monesti olivat pojat koettaneet keksiä miten saisivat padan, mutta tuloksetta. Tuohi- ja puuastia ei kestänyt tulessa, savea ei ollut eikä mitään metallia saatavissa. Viimein päättivät he tehdä padan kivestä. Rannalta he löysivät sopivan kokoisen kiven, jossa oli vähän koloa keskellä. Sitä he alkoivat syventää siten, että jauhoivat vuoron perään pyöreällä kivellä koloa heittäen siihen välistä hiekkaa ja vettä. Kolmantena päivänä oli kivessä noin kolmen litran vetoinen pyöreä ontelo, jossa sopi keittää mitä hyvänsä niin pienelle perheelle. Sen jälkeen kivipata kiehua porisi uunin suussa parin kolmen viikon aikana, mutta lihaa keitettäessä se kerran haleta paukahti säikäyttäen Lailan pahanpäiväisesti, eivätkä he sen koommin ryhtyneet uutta pataa kivestä valmistamaan.

Karilompolon ravintotalous oli kuitenkin saatu oloihin nähden tyydyttävälle kannalle, mutta vaatetusasiat olivat huonosti. Kiihtyvä pakkanen ja jäätävät pohjoisviimat muistuttivat heitä siitä joka kerran, kun ulos pistäytyivät. Jalkoja paleli, viima tuntui puhaltavan luihin ja ytimiin ja korvat olivat paleltua, kun kesälakkia ei voinut kääntää niiden suojaksi. He olivat lähteneet kotoa ohuilla kesävaatteilla, jaloissa lapikkaat ja niissä pumpulisukat. Matkan varrella ja Karilompolossa oleskellessa oli ilmaantunut takkeihin reikiä, sukat olivat aivan hajalla ja kengät eivät enää pitäneet vettä. Kaikki tämä tuotti huolta ja sai vakavasti suunnittelemaan vaatetuksen parantamista.

– Nyt me rupeamme turkkureiksi ja räätäleiksi, sanoi Kari maanantai-aamuna.

– Jos osaamme... lisäsi Atso.

– Täytyy osata, Lapissa on melkein kaikki valmistettu kotona. Mutta me olemme vieläkin pahemmassa asemassa kuin lappalaiset, sillä meillä ei ole minkäänlaista yhteyttä muun maailman kanssa. Itse täytyy tehdä vaatteetkin tai olla niitä ilman.

– Alastomina emme voi täällä elää kuten neekerit ja papualaiset. Pakkanen puristelee meitä ankarasti, huomautti Atso. – Pitänee itse koettaa hankkia suojia.

– Millä me ompelemme, kun ei ole neulaa eikä lankaa? kysyi Laila.

– Sittenpähän nähdään. Mutta ensin muokataan turkkinahat? Jokainen saa peitota ja pehmittää itselleen. Laila saakoon tuon ilveksennahan. Siitä tulee hieno ja lämmin turkki. Me Atson kanssa teemme turkkimme poronnahasta, ja minä panen omaani saukonnahkaisen kauluksen. Kärpännahkainen viitta kuuluisi oikeastaan kuninkaalle, mutta niitä pieniä eläimiä emme täällä saa tarpeeksi asti, sanoi Kari leikkisästi.

He ottivat nahat käsille ja alkoivat lihapuolelta hieroa niitä pehmeiksi. Kesti hieroa monta päivää, ennenkuin raa'at nahat pehmisivät sikäli, että niitä voi ruveta turkeiksi neulomaan. Kari oli leikkuumestarina. Takin osien mukaan viilteli hän veitsellään nahat sopiviin kappaleihin ja sitten istuivat he ompelemaan saumoja yhteen.

Ompelulankana käyttivät he niinkuin lappalaiset eläinten jänteistä revittyjä kuituja. Kun ei ollut neulaa, piti ensin luusta tehdyllä naskalilla tehdä reiät nahan laitoihin, ja niiden läpi pujottelivat he jännesäikeet ja kiristivät nahan reunat lujalle vastakkain. Kului useita päiviä ahkerassa ompelutyössä, useita pitkiä iltoja he istuivat uunivalkean ääressä, ennenkuin turkit tulivat valmiiksi. Eivät ne tosin olleet viimeisen muodin mukaisia, mutta lämpimiä ne olivat. Niissä oli karva ulospäin, hioiksi täytyi sovittaa jäniksen nahkoja, kun ne samasta nahasta tehden olisivat tulleet liian jäykät. Jalkineet valmistivat he poron koivista samalla tavalla kuin turkit. Kun koipia oli vähän, tekivät he aluksi lyhytvartisia kallokkaita, jotka vedettiin kenkäin päälle.

Eräänä aamuna oli taas kipakka pakkanen. Silloin Laila ja pojat menivät ulos koettelemaan tarkeniko uudella puvulla. Ihmeekseen he huomasivat, että viima ei puhaltanut ihoon ja että tarkeni seisoa vaikka tuntikausia kiljuvassa pakkasessa.

– Mitä nyt sanotte? Atso epäili, että me emme osaa turkkia tehdä. Siinä sen nyt näette, että kaikkeen sitä oppii, kun vain on harrastusta, kun oikein tositeolla tarttuu asiaan. Ei nyt meille pakkanen naura, kehaisi Kari.

– Ei ole vielä kovaa pakkasta ollutkaan. Annahan kun lämpö alenee viiteenkymmeneen pakkasasteeseen, niin silloin sitä turkkia kysytään, arveli Atso.

Talvipukimeinme kaipaa vielä karvalakkeja, mutta nyt ei ole sopivia nahkoja, mistä tehdä. Mutta odotetaan kunnes lunta tulee maahan, silloin saan enemmän jäniksiä ja niiden nahoista teemme pehmeitä lakkeja, puhui Kari.

– Mehän olemme nyt kuin mitäkin peikkoja, pieniä pörrökarvaisia otuksia, nauroi Laila.

– Mitähän pojat koulussa sanoisivatkaan, kun tässä asussa ilmaantuisin latinantunnille? Nauraisivat ja hyppisivät ympärillä kuin intiaanit ja huutaisivat:

– "Katsokaa Saloniuksen Pupua, kun siitä on tullut lappalainen", virkkoi Atso.

– Silloin sinä sanoisit, että puhutelkaa miestä, eikä hänen vaatteitaan, sillä maassa pukeudutaan maan tavalla. Me olemme Lapissa ja täällä tarvitaan nahkaiset puvut.

– Rosenbergin täti varmaankin kauhistuisi, kun tässä puvussa äkkiä menisin hänen luokseen. – Varmaan hänkin on kovasti meitä surrut, sanoi Laila.

– Kaikki meitä ovat kaivanneet, mutta kohta avautuu meille pelastuksen ovi, lisäsi Kari.

Seuraavana yönä satoi lunta korttelin verran ja maisemat tulivat aivan toisen näköisiksi. Kun Atso aamulla kävi kalapatoa kokemassa, ei hän enään saanutkaan siikoja. Kutu oli loppunut. Mutta saukko eli edelleenkin koskessa, sen näki hän jäljistä, kun se oli rantaa laukkonut.

– Siellä koskessa uipi se sinun turkinkauluksesi, sanoi Atso Karille.

– Saukkoko?

– Niin, näin jäljet lumella.

– Tänäpäivänä me sen pyydystämme. Aamiaisen jälkeen lähtivät veljekset Karikoskelle saukon jahtiin. Killi pääsi mukaan ja oli siitä kovin mielissään. Tarkan hajuaistinsa avulla löysi se heti saukon oleskelupaikan törmän alaisessa onkalossa ja alkoi haukkua. Saukko sukelsi toiseen koloon, mutta Killi seurasi perästä. Se ei hetkeksikään jättänyt vedenalaista, näkymätöntä otusta rauhaan. Pojat kulkivat mukana, mutta eivät nähneet saukkoa, joka ei kertaakaan erehtynyt nostamaan päätään aukealla kohdalla.

– Usu, usu! Pidä silmällä, Killi, kehoitti Kari.

Ei Killi olisi sitä kehoitusta tarvinnut. Selkäkarvat pystyssä, häntä kippurassa ja nenä rypyssä laukkasi se puoleen ja toiseen kiivaasti haukkuen.

– Odotahan, vetehinen! vielä sinut ajetaan kolostasi, uhkaili Kari.

– Ei taida tulla ajetuksi meidän voimillamme, epäili Atso.

– Vesi sen ajaa, saattepa nähdä.

Poikain kalapato oli melkein kosken niskalla, Kari huomasi, että patoa tiivistämällä voi helposti saada veden nousemaan joessa. Siten täyttyisivät saukon piilopaikat ja eläimen täytyisi tulla aukealle hengittämään. Tuuma näytti Atsostakin viisaalta.

Kun pojat olivat tukkineet padon aukot, alkoi vesi sen yläpuolella kohota törmäin tasalle. Ja ei aikaakaan, kun saukko hyppäsi törmän alta maalle ja lähti laukkaamaan pakoon, Killin raivotessa kintereillä. Se kerkisi nousta mäelle ja kääntyi siellä kyljelleen luistaakseen kuin suksi mäkeä alas. Kun Killi tavoitti sitä takajalasta, kääntyi saukko päin koiraa. Syntyi vimmattu tappelu. Killin hampaat eivät tahtoneet oikein pystyä kovapintaiseen ja ihraiseen saukkoon, joka alinomaa kärkkyi vastustajansa kurkkuun. Molempien veri punasi jo valkoista lunta ja rähäkkä kuului kauas kiveliöön. Viimein sai saukko lujan otteen Killin poskeen ja molemmat hyppelivät vastakkain turvat yhdessä, kun Kari joutui Killin avuksi ja antoi saukolle pyssyn perällä päähän kuolettavan iskun.

Saukko oli hyväkarvainen ja siitä tuli myöhemmin Karin turkkiin komea kaulus.

Pojat olivat monta kertaa ihmetelleet, minkätähden Karilompolon pirtti oli rakennettu siihen joen suulle matalahkolle niemelle, vaikka järven sivulla olisi löytynyt paljon kauniimpia paikkoja. Nyt he vasta käsittivät, että se oli tehty riistarikkaalle paikalle, kalaisen kosken lähelle, jossa pyyntivedet ja -maat ovat lähellä. Saman joen suulla, luhtaisella rannalla näytti olevan keväisin mainio hauin kutupaikka. Koskessa oli lohen ja siian leikkipaikka syysöinä, ja läheisillä kankailla olivat hyvät lintumaat. Pirtti oli siis käytännöllisistä syistä rakennettu niemelle, ja siitä oli ollut Saloniuksen pojillekin suurta hyötyä.

Kun he sinä iltana olivat ruoanlaittopuuhissa, hyökkäsi Killi äkkiä ulos ja alkoi äkäisesti haukkua, melkein yhtä kiukkuisesti kuin karhua, ja se tuntui jotakin ajavan metsään. Pojat menivät ulos katsomaan, mutta eivät enää mitään nähneet, Killin haukku vain kuului etenevän metsään. Vähän ajan perästä koira palasi läähättäen pirtille.

Pojat katselivat jälkiä, mutta eivät pimeässä erottaneet muuta kuin koiran tekemät. Siitä he päättelivät, että Killi haukkui ehkä näätää, joka puu puulta pakoon puikki.

14.

Lumen tultua metsäneläimet ensin hämmästyvät suurta muutosta luonnossa. Metso häpeää mustaa pukuaan valkealla lumella; se astelee maassa vain pienen matkan ja kohoaa sitten kuuraisen männyn latvaan eläen siellä havunneulasilla. Teiri lentää katajikosta ritvakoivuihin urpuja syömään. Jänis, vaikka se on valkea, makaa muutaman yön melkein paikallaan, koska se aluksi häpeää vemmelsääriensä tekemiä jälkiä. Mutta jo toisena yönä tekee se niitä kuin uhalla: laukkoo metsät pitkin ja poikki, polkee korpiheinikkoon tantereita ja tekee vahvoja polkuja. Jäljistä päättäen luulisi satojen jäniksien olleen liikkeellä, vaikka ne jäljet ovat usein yhden ainoan jäniksen tekemät. Ja polun varrelta sen usein tapaa päiväuntaan nukkumassa. Se on polulta hypännyt kolme neljä pitkää laukkaa syrjään ja kuukahtanut kuusen juureen. Jos on taitava kiertäjä, voi sitä päästä niin lähelle, että yltää keihäällä pistämään.

Kaikki mikä maassa liikkuu, olkoon se pieni hiiri tai jykeä karhu, jättää lumelle jälkensä, painaa siihen pehmeään massaan oman leimansa jaloillaan, josta erämies tuntee, kuka siitä on kulkenut, miten se on mennyt, onko sillä ollut kiire vai onko se vain ilmanaikojaan maleksinut.

Kun Kari ja Atso menivät muutamia päiviä lumentulon jälkeen kokemaan satimia, näkivät he monien eri eläinten jälkiä.

Kari tunsi ne kaikki ennestään. Hänellä oli tarkka metsästäjän silmä näissä asioissa. Atsolla oli vielä paljon oppimista, hän ei vielä tuntenut kaikkia talvilintujakaan.

Eri eläinten jälkien näkeminen herättää metsämiehessä erilaista tunnelmaa ja erilaista mielenkiintoa. Oravan jäljet arvostelee hän alhaisempaan luokkaan kuin kärpän ja näädän, saukon jäljet vähempiarvoiseksi kuin ilveksen, suden ja kontion. Tuoreet karhun jäljet synnyttävät vilkkaan mielikuvituksen metsästäjän aivoissa ja niihin liittyvä jännitys on omalaatuinen.

Satimilta palatessa luuli Kari löytäneensä tuoreen karhun jäljen lähellä Karilompoloa, Särkivaaran hännältä. Mutta tarkemmin katsoen hän huomasi, että ne olivat – ihmisen jälkiä. – Tässä on kulkenut ihminen, huudahti hän veljelleen.

– Ihminen..? On totisesti, se on täällä kaikkein harvinaisin otus, ihmetteli Atso.

– Minne lie kulkenut?

– Pirtille päin se on astellut poronnahkakallokkaissaan. Jos lienee poronhakijoita ja mennyt pirtille yöksi, sanoi Atso.

– Nyt se on siellä Lailan vieraana.

Pojat kiirehtivät askeleitaan seuratessaan miehen jälkiä. Ne johtivat suoraan Karilompolon pirtille. Mutta kovin pojat ällistyivät, kun pirtissä oli vain Laila yksin.

– Eikö täällä ole käynyt eräs mies? kysyi Kari.

– Mitä sinä puhut..? – Mieskö?

– Niin, niin – tänne johti jälki.

– Ei täällä ketään ole näkynyt.

Lumijäljistä pojat näkivät, että mies oli käynyt pirtin seinän vieressä, siitä oli hän pitkin askelin, melkein juoksujalkaa lähtenyt ja juossut ensin Vaipitin ja Piikkisarven vieritse ja painunut kuusikkoon. Sillä oli ollut koira kintereillä, se oli väliin juossut, väliin pysähtynyt.

– Sitä se Killi illalla ajoi, sanoi Atso. Pojat seurasivat jälkiä. Se kulki suoraan pohjoista kohti. Näki, että menijällä oli ollut kiire, kun aina myötämäessä oli juoksuksi pistänyt. Mutta etäämpänä Särkivaaran takana se oli rauhoittunut, koska askeleet olivat tasaisia ja lyhyehköjä.

Pojat palasivat pirtille, jossa he eivät lakanneet ihmettelemästä miehen outoa käytöstä.

– Mikä se mies oli? – Mitä se haki?

– Minkätähden se pakeni ihmisiä kuin pahantekijä? Nämä kysymykset vaivasivat heitä. Ne synnyttivät levottoman tunnelman muuten rauhallisessa erämaassa. Mies olisi voinut auttaa heitä ihmisten ilmoille, hän olisi voinut tehdä siinä ystävällisen teon, jota he olisivat vielä vanhoina muistelleet. Mutta hän näytti olevan joko tuntematon vihamies tai pahantekijä, joka karttaa ihmisiä.

– Entäpä se oli kolttalappalainen, sen ammutun ukon poika, ja käy täällä isäänsä etsimässä.

– Ja näki oman suopunkinsa vaatimen kaulassa, sanoi Atso. – Hän voi tehdä meille vielä pahaa.

– Onhan niitä muitakin ihmisiä, penäsi Kari.

Karilompolon asukkaat olivat joka päivä hartaasti odottaneet ihmistä. Nyt oli ihmisen jälki herättänyt heissä kammon tunteen, joka pahana painajaisena unissakin vaivasi Atsoa ja Lailaa. Sillä eihän tietänyt, koska hän tulee uudestaan, hiipii yöllä nukkuessa, pistää pirtin tuleen, varastaa porot ja pakenee saaliineen. Korpi vain on näkemässä. Kukaan ei häntä siitä tiedä syyttää, kukaan ei heitä eksyneitä ole sieltä etsimässä. Kalastajat keväällä löytävät pirttinsä sijalta tuhkaläjän, jossa on hiiltyneitä ihmisluita.

Varsinkin Atso oli mestari kuvailemaan, mitä kaikkea se salaperäinen lappalainen voisi tehdä, sillä koti-ikävä oli hänellä lisääntynyt syyspäivien lyhentyessä. Ja Laila oli hänen kanssaan samaa mieltä, he tahtoivat heti kotimatkalle lähtemään. Kari yksinään asettui vastahankaan.

– Emme lähde yksin. Kohta tulevat poromiehet ja me pääsemme niiden mukana. Ja mitä tuohon lappalaiseen tulee, niin ainahan tässä yksi mies vastataan, lisäsi hän, kun lähdöstä tuli puhe.

Ja huonosti heille olisi käynytkin, jos he silloin olisivat matkaan lähteneet, sillä puolelta päivin syntyi ankara lumipyry, joka pakostakin vangitsi heidät moneksi päiväksi Karilompolon pirttiin.

Pahan ilman enteitä oli näkynyt jo aamulla. Taivas alkoi tummeta ja kuun haamu kaahlaili ohuessa pilvessä. Koillistuuli kiihtyi myrskyksi ravistaen puista entisen lumen, mutta puolenpäivän aikana alkoi tulla uutta: ensin pieninä pakkasen kiteinä, sitten ilman lämmitessä yhä isompina höytäleinä. Illemmalla oli lumipyry niin sakea, että ei nähnyt viittä askelta kauemmaksi ja järveltä päin puhaltava tuuli kohisi ja ryski metsässä ja ryöpytti lunta seinää vastaan korkeiksi kinoksiksi.

Hiuu-iiiiiii-iii... vinkui tuuli nurkissa ja savuaukossa.

Hiuu-uuu-uuu... kohisi se petäjikössä, ja honkien konkelot narisivat ja löivät tahtia niemen kankaalla.

Se oli talvinen herranilma kuin siperialainen buraani, joka rajuluontoisimmankin lannisti ja pakotti suojaa etsimään. Metsot ja teiret laskeutuivat puista maahan ja makasivat lumikiepissä, näädät pistäytyivät honkien onteloihin, oravat pesiinsä sekä ketut ja ilvekset luoliinsa. Karhukin kuuli sen maanalaiseen pesäänsä ja tyytyväisenä käänsi toista kylkeä, sillä se tiesi lumen peittävän täydellisesti pesä-aukon avoimen suun.

Lumimyrsky pakotti Karilompolonkin asukkaat pysymään pirtissä. Uunivalkean loisteessa vuoleskeli Kari lusikoita ja kauhoja, Atso tiivisteli ontosta hongasta tehtyjä vesiastioita siten, että valeli pihkaa vuotorakoihin ja reikiin. Lailan aika kului ruokapuuhissa ja välitöinään ompeli hän itselleen lakkia Karin pyydystämän näädän nahkasta.

Myrsky raivosi kaksi vuorokautta, ja sen ajan pysyivät pojat kiltisti sisällä. Mutta kolmantena päivänä se tuntui vähän hellittävän, ja Kari yritti ulos polttopuita hakemaan ja poroille jäkäliä antamaan. Mutta pirtin ovi ei liikkunut minnekään, sen oli lumimyrsky muurannut kiinni ja peittänyt koko pirtin kinoksiinsa. Ainoastaan kattoaukosta näkyi päivänvaloa.

– Nyt me olemme lumen vankeina, sanoi Kari. – Mutta kiittäkää onneanne, ettei lähdetty paluumatkalle ennen pyryä. Nyt me olisimme mennyttä miestä.

– Eihän ole tämäkään elämä kehuttavaa. Niinhän täällä killistelemme kuin myyrät kolossaan tai ketut luolissaan näkemättä Jumalan valkeutta. Olemmehan kuin elävänä haudatut, napisi Atso.

– Mikä on ollaksesi? Mutta nyt meistä on jonkun päästävä savureiästä katolle.

Hädin tuskin pääsivät pojat katolle ja sieltä maahan Pirtin seinustalle oli syntynyt niin kova kinos, että se kesti juosta, mutta metsän puolella oli lumi niin pehmeää ja nietokset syvät, että he vaivoin pääsivät kahlaamaan porojen luo ja varastoaittaan.

Katon aukosta pudotti Kari polttopuita, kapulakaloja ja karhun lihaa Lailalle, joka jäi sisälle tulta vaalimaan ja ruokaa valmistamaan, kun pojat lapioivat lunta pirtin oven edestä. Vasta seuraavana päivänä pääsivät he ovesta kulkemaan ja saivat ikkunan kohdalle kaivetuksi tunnelin, josta tuli valoa sisään.

Harvinaisen ankara lumipyry seisautti poronhaun ja sekoitti hakijain suunnitelmat. Niinpä ei heistä kukaan sinä syksynä käynyt Karijärven seuduilla niinkuin ennen. Saloniuksen pojilta ja Lailalta se nosti tien pystyyn, sillä ei voinut enää ajatellakaan paluumatkaa ilman suksia tai hyviä ajoporoja.

15.

Pahan Miitrein syyspirtti Vuosseljaurin rannalla oli Korpilompolon lähin naapuri, vaikka olihan sinnekin matkaa 30-40 virstaa. Se oli pyöreistä hirsistä salvettu kömmänä, joka lavitsoineen ja pienine ikkuna-aukkoineen muistutti Korpilompolon pirttiä, mutta siinä oli uloslämpiävä Lapin takka-uuni nurkassa. Suurten korpikuusten keskeltä sitä ei kauemmaksi näkynyt, vielä vähemmän varastoaittaa, joka piileskeli syrjemmällä kankaan laidassa.

Suurimman osan vuotta oli pirtti seisonut tyhjänä "menneitten majana", senjälkeen kun haltijaväki sieltä joulun edellä lähti tavanmukaiselle kierrokselleen: ensin talvikylään, sieltä keväthankien aikana kevätasunnolle ja vihdoin järvien sulattua kesäisille kalakentille. Mutta elokuun lopulla, samana päivänä kuin Korpilompolo sai asukkaat, saapui Miitrei äijä "äkkunsa" ja kahden poikansa kanssa syyspirtilleen laskien porokarjansa jäkäläkankaalle, joka alkoi pirtin läheltä. Suuri ei ollut Miitrein karja: muutamia kymmeniä poroja vain, mutta "metsässä on lisää", kehasi äijä sille, joka hänen karjaansa pieneksi moitti.

Kesäkauden olivat he eläneet kalalla, kuivatulla poronlihalla ja petäjäisellä. Oli jo alkanut tehdä mieli tuoretta lihaa, verta ja ydinrasvaa, mutta Miitrei ei raskinut omaa poroa niin varhain "matojen aikana" teurastaa Johan nyt, kun rajan takana ja osaksi omalla puolen oi suomalaisten poroja, jotka olivat hänen mielestään kuin kaikkien kolttien yhteistä omaisuutta. Pian alkoi myös metsäpeurojen rykimisaika, jolloin ne ovat varomattomampia ja joutuvat helpommin metsästäjän saaliiksi. Ei viipynyt Miitrei kauan pirtillä, sitoi kolme poroa kollooksi ja lähti lihaa käymään. Metsäpeuroja ampumaan sanoi menevänsä. Kolmen päivän perästä hän palasi ja jokaisella porolla oli lihataakka selässä. Kehuipa suolanneensakin metsään, astian täyteen.

Silloin oli äijä tyytyväinen, kun taas täydet lihapadat kiehua porisivat avoimessa takassa levittäen hajuhermoja kiihoittavaa tuoksuaan. Vesissäsuin, pitkäaikaisen kalaruuan jälkeen, odottivat pojatkin keiton valmistumista. Ukko oli itselleen jo metsässä keittänyt muutamia padallisia, joten hän oli jo päässyt uudestaan lihan makuun. Kun keitto oli kypsynyt, nosti eukko lihat puuvateihin ja ukko paloitteli ne pieniksi ja sitten väki alkoi niitä käsin ahmia kastaen joka suupalaa rasvaan, jota eukko oli keitoksen päältä kuppiin kerännyt. Puukupilla he ryyppivät lientä päälle, ja jälkiruuaksi he imeskelivät ydintä lihapadassa kiehuneista sääriluista, joita ukko kirveellä pölkyn päällä halkoi.

– Syökää vahvasti, kyllä suomalaisten porokarjat kestävät, sanoi Miitrei.

– Eikö tämä olekaan metsäpeuran lihaa? kysyi nuorempi poika, Oski.

– Metsäpeura ja suomalainen poro, se on samaa "Jumalan viljaa".

– Sitä eivät suomalaiset taida hyväksyä, huomautti poika.

Siihen ei ukko mitään sanonut.

– Ampumallako sait? kysyi vanhin poika, Moissei.

– Hautaan menivät. Kaukana etelässä kävin. Siellä on riistaa viljalta, kehui ukko, ja tyytyväisyys loisti hänen rasvaisesta naamastaan.

Muutamien päivien perästä lähti Miitrei uudestaan kiveliöön. Yhden poron vain otti mukaansa.

– Varo suomalaisia! sanoi eukko.

– Ei minua suomalainen kiinni ota, olen minä ennenkin niiden kynsistä livistänyt.

Kolmantena päivänä häntä kotiin odotettiin, mutta ei kuulunut, kuudentena tuli ukon ajokashärkä hihna kaulassa ja suolasäkki selässä takaisin omaan karjaan. Se oli merkki siitä, että ukolle oli käynyt huonosti.

– Niinpähän kävi, – niin kävi kuin monta kertaa hänelle ennustin, että suomalaiset sinut surmaavat, kun et lakkaa varastelemasta, päivitteli eukko.

– On voinut tulla muukin turma, sanoi Moissei.

– Korppi toi sanoman, se eräänä aamuna roikkui pirtin katolla, sanoi eukko.

Pojat löivät kolmen päivän eväät konttiinsa ja lähtivät. Eukko jäi vartioimaan sillä aikaa porolaumaa. Monta päivää kulkivat pojat kiveliössä ristiin rastiin, mutta ukosta ei näkynyt jälkeäkään. He kulkivat tarkoin ne seudut, joissa Miitrei Moissein kera oli ennen poroja pyydystellyt, etsivät kaikki entiset peurahaudat, mutta eivät löytäneet sitä yhtä, kaikkein eteläisintä, jonka luona rosvo oli saanut rangaistuksensa.

Väsyneinä he palasivat pirtilleen päivitellen isänsä katoamista.

– Onkohan joutunut suomalaisten vangiksi? sano Moissei.

– Tai venäläisten...? Silloin istuu hän Kannanlahden tyrmässä, lisäsi Oski.

– Kuollut on, korppi toi sanoman, sanoi eukko huoaten.

Pojat etsivät koko syksyn, milloin yhdessä, milloin yksin, mutta tuloksetta. He kävivät Kannaniahdessa kyselemässä ja ilmoittivat muille rajaseuduilla asuville koltille ukon katoamisesta, mutta kukaan ei tiennyt mitään. Viimein, syyskierän aikana löysi Moissei isänsä jäätyneen ruumiin. Kauhistuneena hän totesi, mitä oli tapahtunut. Kiireesti riensi hän kotiinsa ja parin päivän perästä palasi veljensä kanssa vainajaa noutamaan mukanaan kaksi porohärkää pulkan eteen valjastettuna.

He asettivat äijän ruumiin ahkioon, peittivät poronnahkalla, köyttelivät nuoralla, ettei putoaisi, ja lähtivät paluumatkalle.

– Me kostamme tämän suomalaisille. He ovat häpäisseetkin isämme ruumista, sanoi Moissei synkkänä heittäessään hihnan olkansa yli ja alkaessaan taluttaa poroja.

– Jos saamme tietää murhaajat... virkkoi toinen, joka käveli perässä ja piteli pulkkaa, ettei se kaatuisi.

Sitten he kulkivat vaiti muistellen vainajaa. Heille hän oli ollut isä, joka oli erämaista tuonut ravintoa, opettanut porolla ajamaan ja ampumaan. Hän oli aina iloinnut, kun pojat pyyntiretkiltään toivat hyvän saaliin ja taistellut heidän puolestaan hädän tullessa. Kerrankin oli hän pelastanut Oskin sudelta, joka talviaamuna oli, kodan edustalta siepannut pienen peskiniekan suuhunsa ja lähtenyt tunturille retuuttamaan; toisen kerran hakenut Moissein lumipyrystä, kun jo oli nälkään kuolemaisillaan. Heillä oli siis vainajalle velka maksettavana.

– He ovat ottaneet isäni hengen muutaman poron hengestä. Poro on eläin, puolivilli metsän asukas, ihmisen henki on paljon korkeampi. Melkein kaikki rajaseudun koltat ampuvat suomalaisten poroja, varsinkin silloin, kun ne tulevat rajan yli ja osaksi sekaantuvat peuralaumaan. Kuka voi ampumamatkan päähän nähdä, millä niistä on ihmisen tekemä merkki korvassa, millä ei? tuumaili Moissei kulkiessaan.

Niin – rajantakaisten porojen varastamista he eivät pitäneet pahana tekona eikä syntinä, koska sen hyväksyi heimon yleinen mielipide. Sellainen oli ollut heidän kasvatuksensa, tai oikeammin: he eivät olleet saaneet paljon minkäänlaista henkistä kasvatusta, he olivat kehittyneet villissä vapaudessa korpien keskellä.

Järvet ja suot olivat kantavassa jäässä ja lunta oli jo satanut keliksi. Järvi ja suoreitit, jotka kesäisin ovat jalankulkijan ainaisena vastuksena, olivat muuttuneet parhaiksi kulkuteiksi. Sen tähden Miitrein pojat pyrkivät poroineen metsäisiltä, koleikkoisilta vaaramailta Paissjaurille (Karijärvelle), josta sitten suoreittejä myöten pirtilleen Vuosseljaurille.

Napamaiden pitkä talvinen iltahämärä alkoi, kun pieni ruumissaatto laskeutui rinnesuota myöten erääseen Karijärven lahteen. Myötämaassa luisti pulkka porojen kintuille ja Oskilla oli täysi työ jarruttaessa sitä nuorasta.

– Seis! Mikä savu tuolta järven päästä näkyy? huudahti Oski, kun pulkka jo liukui jäällä.

– Savuko? Siellä on joensuulla vanha karjalaisten kalapirtti. Siellä on siis ihmisiä. Olisivatkohan suomalaisia poromiehiä, isämme murhaajia, sanoi Moissei. – Siitä on otettava selvä.

– Palataan takaisin metsään, etteivät näe.

– Me jäämme yöksi tämän järven seuduille.

Ja he etsivät kahden vaaran välisen rotkon yöpaikakseen, jotta ei tuli näkyisi pirtille, ja riisuivat porot syömään. Illallisen jälkeen, kun jo päivän viimeinen kajastus painui etelän vaarojen taa ja pilvien läpi kuumottava kuu loi valjua valoaan lumiseen erämaahan, otti Moissei piilukkopyssynsä ahkiosta ja lähti pirtille puhumatta mitään aikeistaan. Oski jäi yösijaa laittamaan.

Moissei kulki ensin järven rantajäätä myöten aivan törmän alla ja nousi pirtin lähellä maalle. Metsän suojassa hiipi hän aivan Vaipitin ja Piikkisarven luo. Eläimet ensin säikähtivät ja hypähtivät, mutta taitavasti osasi lappalainen ne rauhoittaa. Pirtillä oli aivan hiljaista, mutta oven raosta kiilui valoa ja kattoaukosta kumpusi savupatsas tyyneen ilmaan. Hän jäi puiden suojaan vartomaan, että joku pirtin asukas pistäytyisi ulos, jolloin hän näkisi, mitä väkeä olivat asukkaat. Siinä odotellessa sattui Moissein silmään omituinen hihna, jossa poro oli kiinni. Se oli suopunkinuorasta punottu. Puun ympäri sidotussa päässä kiikkui vielä suopungin rengasluu, jonka läpi nuora juoksee. Ja kun hän sitä tarkemmin katseli, tunsi hän sen isävainajansa suopungiksi. Luurenkaassa oli selvästi heidän merkkinsä ja tunsi hän sen muutenkin, kun itse oli sen kerran vuoleskellut villipeuran silmänkaihtimesta. Hän leikkasi renkaan itselleen.

Moissein silmissä välähti outo kiilto, oikea käsi puristui lujasti pyssyn ympärille ja vasen nyrkkiin.

– Kosto murhaajille, isäni häpäisijöille! sanoi hän hiljaa hampaitaan kiristellen.

Hän hiipi puiden suojaa pirtin seinustalle ja kuunteli. Sisältä kuului laulua ja väliin puheen sorinaa. Ikkuna-aukko oli sisältä tukittu luukulla, mutta sen raosta näki hän vähän heikosti valaistun pirtin sisälle, näkipä hämärästi ihmisiäkin. Mutta silloin koira alkoi murista ja hyökkäsi haukkuen ulos. Moissei lähti juoksemaan koira kintereillä; se tavoitteli häntä kuin petoeläintä. Hänen täytyi kääntyä väliin pyssyllään häristelemään koiraa, joka muutamia kertoja iski hampaansa kipeästi koipikenkien verhoamiin pohkeihin. Väliin juosten, väliin seisattuen ärhentelevää koiraa karkottamaan eteni hän metsään. Viimein palasi kiusanhenki takaisin pirtille ja Moissei pääsi vapaasti juoksemaan veljensä luokse.

– Mitä siellä näkyi? kysyi Oski hengästyneeltä veljeltään.

– Siellä asuvat isämme murhaajat, suomalaiset uudisasukkaat, jotka ovat vallanneet pirtin, asuvat siellä kuin ruhtinaat, porontaljat lattialla ja karhunnahkat seinillä, itse ilveksennahkaisissa turkeissa röhöttäen. Näkyvät kauan jo asuneen, koska heillä on kalapatokin.

– Mistä tiedät, että he ovat isämme murhaajat?

– Tunnetko tätä? – Hän näytti suopungin luuta. – Isävainajan suopungin luu. – Varmasti.

– Heillä oli koko suopunki, jota isävainajamme ei olisi mielisuosiolla antanut.

– Etkö kostanut – ampunut tai pirttiä tuleen pistänyt.

– En kerinnyt, kun koira hyökkäsi päälleni kuin villipeto ja hälyytti asukkaat. Näin ikkunan raosta heistä yhden lihaa paistamassa uunin edessä ja kuulin hänen joikuvan suomeksi; toisia kuului olevan lavitsalla. – Heillä oli muutamia porojakin.

– Lähdetään yhdessä, esitti Oski.

– Nyt ne tietävät olla varuillaan. Parasta on, että tulemme tänne toisen kerran. Nyt jatkamme matkaa, sillä pirtti on lähellä.

Kolttalainen on salakähmäinen kostajana ja aniharvoin antautuu avoimeen taisteluun, sillä heissä piilee synnynnäinen arkuus. Kun pojat pelkäsivät, että heitä ehkä pirtiltä päin takaa ajetaan, valjastivat he poronsa ja lähtivät, jättäen nuotion palamaan.

Monen järven yli he vielä sinä yönä kulkivat, ennenkuin uudestaan asettuivat yöksi.

Seuraavana päivänä, kun vielä puoli matkaa oli jälellä, yllätti heidät se suuri lumimyrsky, josta olemme jo kertoneet. Se pysäytti heidät metsään kahdeksi päiväksi. Syvässä lumessa kaahloivat he loppumatkan, – niin syvässä, että peskin helma pehmeää lunta lakasi, porot upposivat vatsaa myöten ja ruumispulkka uurti kinoksiin syvän vaon. Läähättäen ja kieli ulkona suusta vetivät porot, hikisinä ja äärimmilleen väsyneinä huppuroivat pojat, kunnes Vuosseljaurin pieni pirtti otti heidät lämpimäänsä. Vainajakin sai suojan hautaamiseen saakka.

16.

Suuren lumipyryn jälkeen elettiin Karilompolossa hiljaista pirtti-elämää. Vahvan lumen tähden ei Kari voinut metsästää, ja vesien jäätyessä oli kalastuskin loppunut. Täytyi elää entisillä säästöillä. Laila ja Atsokin huomasivat silloin, kuinka varastojen hankkiminen oli ollut heille elinkysymys. Vaivoin saivat he kuljetetuksi tarpeelliset polttopuut läheiseltä kankaalta, jossa niitä oli valmiiksi hakattuna talvea varten. Onneksi puiden kulutus pieneni pyryn jälkeen, sillä lumikinokset olivat vuoranneet pirtin seinät lämmönpitäviksi, ja mihin oli jäänyt paljasta seinää, siihen pojat lapioivat lunta. Kauempaa katsoen muistutti pirtti eskimolaisten lumimajaa.

– Karhut ja mäyrät maatkoot talvella maapesissään, mutta me emme rupea lumen vangeiksi, kun voimme hankkia kulkuneuvoja, sanoi Kari eräänä aamuna, kun yöllinen tuisku oli taas peittänyt varastoaitalle, halkopinolle ja vesiavannolle vievät tiet.

– Ajokas olisi meillä oivallinen, kun olisi pulkka ja valjaat, puuttui Atso puheeseen, eikä enää tapansa mukaan epäillyt heidän kykyään auttaa itse itseään.

– Me teemme ne ja vielä lisäksi lumikengät ja sukset, intoili Kari.

– Tosin meistä ei kukaan ole tehnyt suksia, sanoi Atso, – vielä vähemmän ahkiota, ei ole edes nähnytkään tehtävän, mutta "kyllä työ tekijänsä neuvoo", sanoo sananlasku.

– Mutta malli täytyy olla tekijän päässä, ennenkuin hän alkaa, tai piirustukset silmäin edessä.

– Vuollaan ensin puusta pienoismallit, sanoi Kari. Ja Kari teki ensin puupalasesta pienen pulkan, joka ei ollut korttelia pitempi, ja sitten he yhdessä arvostelivat sen mukaan tehtyä mallia ja vetelivät sitä lumella katsellen miten se luisti ja oliko se liian hailakka. Kun he olivat saaneet kehitetyksi sopivan mallin, alkoivat he sen mukaan valmistaa suurta pulkkaa.

Kankaalla, pirtin lähellä, seisoi vahva, kuiva honka, joka suuruutensa tähden oli siihen säästynyt, kun ei kukaan ollut viitsinyt sitä polttopuiksi hakata. Kari kaatoi sen maahan, leikkasi siitä pulkan pituisen palan ja veisteli pienoismallin muotoiseksi. Kourun sisäpuolen tekivät he osaksi kirveellä, osaksi polttamalla. Pulkkaan asettivat he tervaspuita ja sytyttivät ne palamaan. Samalla kun tervakset paloivat, hiiltyi ja paloi pulkan onsi syvemmäksi. Missä kohti syvyys tuli riittävä, siihen pantiin lunta, samoin laitoihin, jotka pyrkivät palamaan liian ohkaisiksi. Kun sitten hiiltynyt puu veisteltiin ja ravattiin olivat pulkan ulkopiirteet valmiit. – He tekivät siis sen jokseenkin samalla tavalla, kuin kivikauden kansa veneitä valmisteli. Ja historiasta saatua kirjatietoa he tässä käytännössä kokeilivatkin ja hyväkseen käyttivät.

Pulkka tosin ei tullut erittäin sileä, ja mestarismies olisi siinä huomannut yhtä ja toista moitittavaa, mutta tehtävänsä se täytti. Ja hanki viilasi ja kulutti sen ulkolaidat vähitellen sileiksi.

Porontaljasta leikkelivät he nahkalänget eli kesaan ja vetohihnan. Miitrein suopungista punottua hihnaa voivat he käyttää ohjaukseen. Ja silloin oli ajoneuvo valmis. Näihin töihin kului useita talvisia päiviä ja iltoja, mutta ne kuluivat hauskasti työn touhussa. Työn ilo ja itseluottamus kasvoi aina sitä mukaa kuin joku teos valmistui, kun raaka-aineesta heidän käsissään vähitellen kehittyi käyttökelpoinen esine, jonka arvo oli heille hyvin suuri.

Sitten alkoi ajokkaan, Vaipitin opetus. Poro oppii verrattain pian kulkemaan nuorassa ihmisen perässä, mutta isäntänsä vetojuhdaksi se ei helposti alistu. Vapaudessa kasvaneena se pitää sitä orjan ammattina. – Rajusti hyppeli Vaipitikin ensikerroilla, kun tunsi kesaan kaulassaan ja vetohihnan kulkevan jalkainsa välitse johonkin perässä laahautuvaan pökkelöön, joka painoi olkapäitä ja kieppui ja kolisi kinttuihin. Opetusaikana eivät pojat uskaltaneet istua pulkkaan, vaan taluttelivat poroa ja totuttelivat ensin perässä kulkemaan. Kerran ajokas karkasikin heidän käsistään järveltä, mutta tuli onneksi pirtille jäkäläläiälle, josta Laila sen sai kiinni. Jokapäiväisellä harjoituksella se vähitellen oppi vetämään puita metsästä, ja viimein sai ihminenkin pulkkaan istua. Pojat olivat tehneet järvelle renkaan muotoisen tien, aivankuin kilpa-ajoradan ja siinä oppi Vaipiti ominpäin menemään, kun ajaja istui pulkassa. Hauska oli silloin pirtistä katsella, kun Kari rataa laukkaavalla porolla ajeli, niin että lumi pölisi tuiskuna ja Piikkisarvi kirmasi kintereillä emonsa perässä. Vähinerin oppi Vaipiti myös "ummenoijukseksi" eli juoksemaan suoraan tiettömällä lumella. Ja senjälkeen voivat pojat vuoron perään lasketella hankien yli mihin suuntaan halusivat.

Tämä opetusaika oli ollut rasittava sekä porolle että pojille ja osaksi vaarallinenkin. Toisinaan oli Vaipiti hyökännyt täyteen laukkaan niin nopeasti, että Kari ei kerinnyt pulkkaan, vaan suistui lumeen. Vaikka poro laukkasi täyttä vauhtia jonkun matkaa, ei hän hihnasta hellittänyt. Pirtiltä katsoen näytti Vaipitilla silloin olevan kaksi pulkkaa perässä. Toisinaan taas ajokas laukkasi täyttä vauhtia tiheään metsään, jossa oksat raapivat ajajan kasvoja. Mutta vaarallisin oli se tapaus, kun Vaipiti eräänä iltana raivostui ajajalleen niin kovasti, että kääntyi äkkiä päin, nousi pystyyn takajaloilleen ja hyökkäsi päälle ja leipoi etukoparoillaan Karin selkää tiheässä tahdissa. Huonosti olisi pojan tainnut käydä, jollei hän olisi kääntänyt pulkkaa suojakseen. Hyvän aikaa rummutti kiukustunut eläin pulkan pohjaa, ennenkuin rauhoittui. Mutta Kari ei antanut perään, vaikka selkää pakotti; Vaipitin täytyi alistua hänen tahtoaan tottelemaan.

Muutaman kuukauden harjoituksen jälkeen tuli Vaipiti nöyräksi, sen vauhti hiljeni niin, että Lailakin ajeli sillä rataa pitkin.

Iltatöikseen valmistelivat pojat suksia. Kirveellä ja puukolla – muita teräsaseita ei heillä ollutkaan – saivat he sukset muuten valmiiksi, mutta remmien läpeä oli vaikeampi tehdä. Kauan he yhdessä koettivat keksiä keinoa, millä saisivat reiät leveihin suksiin, kunnes siihenkin löysivät työkalun.

– Tuli auttoi meitä ahkion teossa, se auttakoon tässäkin, sanoi Kari keksittyään keinon.

– Miten se on mahdollista?

– Tällä tavalla.

Kari otti rautaisen pyssyn rassin, kuumensi sen pään uunissa hehkuvaksi ja pisti puuhun. Savuten ja sihisten työntyi tulinen rauta puun läpi.

– Mainiota, huudahti Atso.

– On niitä keinoja, jos pahojakin päiviä, sanoi Kari. – Niitä on vain keksittävä.

– Ei tämä ole sinun keksintöäsi, minä näin viime kesänä Ollin sillä tavalla tekevän haravaan reikiä, intti Atso.

– Meille tämä on keksintö. Miksi et äsken sanonut?

Kari innostui keksinnöstään niin, että koristeli polttoraudalla sukset yltä-päältä ja teki niihin nimikirjaimensa; samoin koristeli hän pulkan reunat ja poltti sen perään juoksevan poron kuvan. Silloin Atso huomasi, että kuumennettua rassia, polttorautaa, voi käyttää kirjoituskynänä. Valkoisiin lautalevyihin he voivat kirjoittaa muistiinpanojaan, vaikka joka päivältä.

– Niin – sillä tavalla me voimme kirjoittaa vaikka täydellisen Karilompolon historian. Muinaiset assyrialaiset kirjoittivat tiilitauluihin, me kirjoitamme puutauluihin. Ovathan ne muistoina, kun täältä kerran päästään sivistyneeseen maailmaan, muistoina metsäläiselämästä, puhui Kari.

Niin he sitten tekivätkin, joka päivä he kirjoittivat tärkeimmät päivän tapaukset puulevyyn.

17.

Ahkerassa puuhassa kuluivat päivät, vierivät viikot melkein huomaamatta. Väliin työn lomassa valjastivat he raisun poronsa ja vuoron perään kiitivät järven lumista lakeutta, Kari yksin, Laila ja Atso yhdessä. Suora pulkan jälki vain jäi hohtavan valkoiselle vitilumelle näyttämään suuntaa, minne milloinkin ajaja oli juhtansa ohjannut.

Päivät lyhenivät nopeasti sitä mukaa kuin auringon nousu- ja laskukohdat eteläisellä taivaan rannalla lähenivät toisiaan. Eräänä päivänä valon ja lämmön ruhtinatar vain kerran katsahti tunturin lomasta Karilompolon pirttiä ja seuraavana vain vähän kurkisti metsän yli ja katon harjalle hyvästiksi silmää iski kadotakseen pariksi viikoksi kokonaan näkyvistä. Alkoi napamaiden talvinen pimeys, joka aina pyrkii ihmismieltäkin lamauttamaan.

– Kohta kai pitäisi olla joulu, kristikunnan suurin juhla, sanoi Atso eräänä päivänä.

– Silloin me juhlimme ja laulamme joululauluja, niinkuin ennen kotona, virkkoi Laila.

– Katsotaan almanakasta, milloin on joulu. Pojilla oli omalaatuinen almanakka. Se oli pitkä, sileäksi vuoltu puukeppi, joka oli poikittain leikattuja naarmuja täynnä. Jokainen viiva merkitsi yhtä päivää, ja sunnuntain kohdalla oli aina muita vahvempi naarmu. Sen mukaan tiesivät he pyhittää lepopäivät, mutta täyttyneitä kuukausia he eivät olleet merkinneet. Kun heidän ajanlaskunsa oli alkanut elokuun 20 p:nä, ja kun he tiesivät, montako päivää on kussakin kuukaudessa, saivat he laskemalla selville, että joulu oli vain kolmen päivän takana.

– Oli meiltä vähällä mennä tietämättä suuri juhla; ilman minua olisitte pitäneet sitä aivan tavallisella päivänä niinkuin mustimmat pakanat ja muhamettilaiset, kehui Atso.

– Minähän sen laskin tuosta almanakasta, mutta pääasia on, että nyt sen tiedämme ja että alamme valmistelut. Onhan meillä muonaa aitassa: pullevia karhunpaisteja, metsoja, teiriä, lohia, siikoja ja mateita, vielä on marjoja ja jauhojakin, mutta nyt olisi keksittävä aivan erikoisia jouluruokia. Kauan on pyssyni seisonut mykkänä nurkassaan kantajaansa odotellen, kauan on Killikin ollut unisena pirttikoirana. Nyt minä aion käydä jotain tuoretta ampumassa. Killi tosin ei voi näin lumen aikana seurata mukana, mutta löytyvät ne talviset metsot muutenkin huurteisesta metsästä. Eilen näin niitä istuvan tuolla männyn latvoissa järven rannalla. Sinä, Atso, saat hakata jään auki kalasumpun kohdalta ja ottaa sieltä elävät joulukalat, jotka syksyllä sinne jätimme. Katri siistii pirttiä. Huomenna valamme kynttilöitä joulukuuseen.

– Kynttilöitä! Hi, hi... mistä kynttilät täällä korvessa? Puhut leikkiä, veliseni, kummasteli sisko.

– Sittenpähän nähdään.

Kun aamun sarastaessa eteläisen taivaan tähdet alkoivat himmentyä ja kadota, valjasti Kari kauniin ajokkaansa, asetti pyssyn pulkkaan ja lähti juoksuun ajelemaan puhtaan valkoista vitihankea rantametsän suojassa. Aamu oli tyyni, pakkanen kipakka, ja luonnossa vallitsi erämaan talviaamun juhlallinen hiljaisuus ja jäykkyys. Metsä oli lumen kuormittama, puiden oksat alas painuneina, hennoimmat puut nöyrästi kumartuneina, ja miljoonat jääkristallit oksilla kuin kirkkaimmat jalokivet. Ei pienintäkään liikettä, ei elämän värähdystäkään metsässä. Porojen kavioiden raksutus ja pulkan sihinä olivat ainoat kuuluvat äänet. Talvi oli taivuttanut luonnon ankaran valtikkansa alle ja jäykistänyt elämän. Ihminen ja poro näytti vain sen valtaa uhmaavan.

Kari oli tullut jo keskijärven kohdalle, mutta vielä ei olisi nähnyt ampua. Hän seisautti poronsa ja kuunteli.

Aluksi ei kuulunut mitään, mutta sitten räjähti rannan pajukossa kuin pilkkanauru, kuin uhma, joka kävi luihin ja ytimiin, ja Kari näki valkoisen lintuparven pyrähtävän ilmaan ja lentävän järven yli saareen niin matalalta, että siiven kärjet lunta hipoivat.

– Väy – väkkä, kä, kä, kä, kä, kä, nauroivat ne mennessään, ja toisesta saaresta vastattiin:

– Kopeik-ko-peik-kopeik...

Kari ei viitsinyt lähteä ajelemaan pieniä metsäkanoja, vaan lähti edelleen.

Mäntymetsää kasvavassa niemessä näki hän puiden latvoilla mustia laikkoja. Lähempää katsoen hän näki metsoparven istua kököttävän männyn latvoissa, joista linnut olivat siivillään pölistäneet kuuran maahan.

Metso on pakkasella laiska ja hidas. Se istuu viikkokausia saman männyn latvassa ja siirtyy vasta sitten toiseen puuhun kun neulaset ovat loppuneet. Pakkasella lentää se vain pienen matkan ja istuu kuuraisen puun latvaan, josta sen helposti huomaa. Se ei kovalla pakkasella tarkenekaan kauan lentää, sillä siipien alla on ohut höyhenpeite, jonka läpi kylmä viima pääsee siipiä paleltamaan. Sentähden huurremetsojen ampujat helposti pääsevät ampumamatkalle, varsinkin porolla ajaen.

Kari ajeli hiljaa aivan metsojen alle, pysäytti poron ja ampui. Säikähtyneenä karkasi vaadin laukkaan, eikä Kari kerinnyt näkemään minne metso joutui. Vihdoin sai hän ajokkaansa senverran rauhoittumaan, että voi tarkastaa sen puun juurta, missä metso istui, ja sieltä hän löysikin komean metson kuolleena. Toiset olivat lentäneet läheiseen saareen. Sieltä Kari ampui vielä toisenkin.

– On niitä jo jouluksi, arveli hän itsekseen ja lähti hyvillä mielin kotiin ajelemaan.

Atso oli nostanut sinä aikana sumpusta pari isoa elävää lohta ja muutamia siikoja. Laila oli suursiivousta tekemässä, kun Kari pirttiin astui. Hän oli lakaissut seiniltä nokea vähemmäksi, tyhjentänyt lavitsan ja pesi sen lautoja koivuluudalla. Vettä hän lämmitti siten, että kuumenteli kiviä uunissa ja pudotti ne sitten ontosta honkapölkystä tehtyyn vesiastiaan. Yhdessä he sitten puhdistivat lattian ja polttivat rikat ulkona.

Sen jälkeen kun he olivat leikelleet porontaljan vetohihnoiksi, olivat he nukkuneet turkkiensa päällä. Juhlan kunniaksi ottivat he karhunnahkan seinältä ja levittivät perälavitsalle. Tätä kallista, kotituliaisiksi aiottua turkista he eivät ennen raskineet käyttää, kun pelkäsivät sen kuluvan.

– Tällä tavalla heittää entinen Kiveliön kuningas vaippansa uuden hallitsijan astinlaudaksi, sanoi Kari karhuntaljaa levitellessään.

– Tällaisessa loistavassa linnassa! lisäsi Laila nauraen.

– Loistaman sen pitää ainakin jouluiltana, kirkas valo tulvikoon täältä pimeään yöhön osoitukseksi siitä, että tällä harrastetaan muutakin kuin jokapäiväistä leipää, puhui Kari innostuneena.

– Eivät ne meidän päretuohuksemme taida kovinkaan kauas loistaa, epäili Atso.

– Sinä epäuskoinen Tuomas, etkö jo eilen kuullut, että me laitamme kynttilöitä ja joulukuusen.

Laila ja Atso nauroivat kuivasti, ja siinä oli hiukan katkera sivukaiku, sillä samalla he muistivat joulua pappilan suuressa salissa.

– Naurakaa te vain, mutta aamulla nähdään.

Seuraavana aamuna otti Kari vanhan puuvillalangoista kudotun sukanvarren ja käski Lailan purkaa siitä kynttilän pituisia lankoja. Itse hän Atson kanssa kantoi varastoaitasta suuren läjän karhun suolista ja saukon selästä kiskottuja rasvoja, pienenteli ne veitsellä ja asetti kivipataan sulamaan uunin loisteeseen. Atson piti siinä vieressä vartioida, ettei rasva syttynyt palamaan. Kari kävi noutamassa vettä astian melkein täyteen ja lämmitti sen kuumilla kivillä. Räytyneen rasvan hän kaasi vesiastiaan sitä mukaa kuin sitä nousi. Vähitellen kerääntyi sitä veden pinnalle vahvaksi, sulaksi kerrokseksi. Sitten hän sitoi Katrin laittamia lankapalasia, tulevia kynttilänsydämiä, puikkoihin, kolme aina kuhunkin rinnatusten, ja veteli rasvalla langat suoriksi.

– Te ette taida enään muistaa, kuinka ennen kotona kynttilöitä valettiin; näin se tapahtui:

Kari pisti vuoronperään jokaista sydänriviä veden päällä kelluvaan rasvaan ja Atso juoksutti ne kohta ulos jäähtymään. Kun hän näin oli muutamia kertoja kastanut kutakin riviä, oli jokainen sydän jäykistynyt pyöreäksi rasvapuikoksi. Jokainen kastaminen lisäsi niiden pinnalle uuden rasvakerroksen, ja vähitellen kehittyivät ne kynttilän vahvuisiksi.

Kaikki seurasivat hyvällä mielellä kynttiläin tekoa. Nyt vasta muisti Atso, että näinhän niitä ennen pappilassakin joulukynttilöitä valettiin.

– Nyt siis saamme joulukuusen, iloitsi Laila.

– Kuusia meillä on täällä riittävästi, kehui Kari. Iltapäivä kului jouluruokien valmistuksessa. Metsoja ja kaloja paistettiin, rieskaa, kalakukkoja ja monenlaisia piirakoita leivottiin ja paistettiin. Pirtti oli täynnä paistuvan leivän ja lihan käryä. Myöhemmin kävivät pojat hakemassa joulukuusen pirttiin sulamaan. Siihen ei tarvinnut tehdä mitään jalkaa, tyvi vain teroitettiin ja iskettiin maahan keskelle pirttiä, missä puolipyöreiden siltapalkkien välillä oli suuri rako. Kuusi oli yhtä matala kuin pirttikin, mutta tiheäoksainen ja sopusuhtainen se oli. Joulutunnelmaa tulvahti sen mukana tähän nokiseen, mustaan asuntoon.

Jouluaattoaamuna kiskoi Kari veitsellä mäntypuusta leveitä päreitä ja asetti ne uunin päälle kuivamaan. Niillä hän aikoi illalla valaista pirttiä, jos kynttiläin valo näyttäisi liian pieneltä. Leveimpään päreeseen hän poltti kuumennetulla pyssynrassilla latinaisin kirjaimin sanat: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha". Sen päreen hän sitoi joulukuusen kaunistukseksi.

– Miksi et kirjoittanut loppusanoja: "ja ihmisille hyvä tahto"?

– Ei mahtunut.

– Parasta olikin, että se jäi pois, sanoi Atso, – täällä ei näy olevan ihmisillä hyvää tahtoa. Ei ainakaan sillä, joka oli sen lappalaisukon ampunut, eikä tainnut olla silläkään, joka silloin illalla kävi meidän pirttimme seinustalla vakoilemassa.

– Niistä emme puhu tänä päivänä. Tämä on rauhan juhla, virkkoi Kari.

– Kiveliössä ei ole koskaan rauhaa, siellä on aina käymässä olemassaolon taistelu, ikuinen taistelu. Eikö susi iske hampaansa poron niskaan joulunakin? – Silloin sanotaan sillä olevan hirvittävä nälkä. – Eikö kotka iske kyntensä jänikseen, huuhkaja teereen, rauhan juhlanakin? Tuskinpa malttaa kolttakaan olla jouluna suomalaisten poroja varastamatta, jos kohti sattuu.

– Suus' lukkoon, minä sanon, ja säästä sellaiset puheesi toisiin aikoihin. Sinulla on ruokaa, ja me vietämme nyt rauhan juhlaa.

Sitten alkoi joulukuusen koristelu. Kari asetti kynttilät tukeviin oksiin, Laila siroitteli lehvien päälle valkoista jäkälätä, ja Atso sitoi niihin kuusenkäpyjä, joiden suomujen, väljin hän oli pistellyt hopealta hohtavia siian suomuja, niin että ne jonkun verran välkkyisivät kynttilöiden valossa. Syksyllä oli Kari nostanut joesta helmisimpukoita ja hakenut niistä helmiä. Niiden kiiltävistä kuorista vuoleskeli Kari siroja koristeita ja sitoi oksiin.

Kun päivän sarastus, joka hetkeksi oli levinnyt eteläisen taivaan yli, oli kokonaan sammunut, sytytettiin joulukuusen kynttilät ja rasvakuppi uunin luona. Näistä keinotekoisista valonlähteistä levisi pirttiin verrattain kirkasta valoa, ja joulukuusi koristeissaan näytti aika muhkealta loihtien joulutunnelmaa tämän muulloin pimeän pirtin asukkaille. Harvoin he olivat laulaneet, sillä erämaa ei kärsi liikaa ääntä, mutta nyt he yhdessä kajauttelivat laulun toisensa jälkeen. Ja kun Kari alotti jouluvirren, "Enkeli taivaan lausui näin", yhtyivät toiset siihen täysin äänin ja syvällä hartaudella. Ensikertaa kajahtelivat ihanat jouluhymnit Karilompolon pirtissä, synkän korven keskellä. Sävelet täyttivät pirtin, tulvivat ikkunasta, ovista ja katosta ulos kohotakseen kylmään korkeuteen.

Vaipiti ja Piikkisarvi kuuntelivat laulua hörössä korvin ja silmät suurina. Killistäkin se oli niin outoa, että se päästi haikean ulvonnan, joka kuulaan ilman kannattamana kiiri kauas salojen kätköihin.

Viihtyisän mielialan vallitessa söivät he jouluillallista lavitsalla. Siinä kilvan kertoiltiin kaskuja ja muisteltiin koulumuistoja. Kari käytti kaiken taitonsa huvittaakseen toisia. Yhtäkkiä tuli Laila vaiteliaaksi eikä syönyt.

– Mikä sinulle tuli? kysyi Atso.

– Ei mikään, muistelin vain kodin joulua, sanoi hän kyyneleitään nieleskellen. – Siellä on äidillä ja isällä nyt surullinen joulu.

Ja suurta tahdon ponnistusta tarvitsivat pojatkin pidätellessään kyyneleitä, jotka vähitellen pyrkivät silmiin, kun he muistelivat kuinka toisenlainen oli joulu kotona vanhempien luona.

Illallisen jälkeen ruokkivat he eläimet. Porot saivat tavallista suuremman annoksen jäkälää ja Killi ihmisten jouluruokia. Atso pisteli rasva- ja lihapaloja linnuillekin, nurkan rakoon, josta pakastiaiset ja punapyrstöiset kuusankanärhit kävivät niitä päivällä noukkimassa.

Ulkona tuntui myös joulutunnelmaa, tuota salaperäistä, mieltänostattavaa tenhovoimaa, joka tuntuu kuin eetteriväreilynä kulkevan ihmisestä ihmiseen, majasta majaan ja joka tuntuu täyttävän koko avaruuden. Juhlallisena, puhtaan kuulaana kaartui avaruuden holvi tuikkivine tähtineen ja linnunratoineen. Ja pohjoisella taivaalla liekehtivät revontulet punakeltaisina, väliin sammuen melkein näkymättömiksi, väliin taas äkkiä kirkastuen ja valaisten lumista luontoa ihmevalollaan.

– Katsokaa miten taas revontulet sähähtelevät, leiskuvat ja liekehtivät! huudahti Laila.

– Revontulten prinsessa taas valvoo ihmesoihtu käsissään, anoi Kari.

Näin viettivät nämä metsien erakot jouluiltaansa vakavina kuin vanhat ihmiset. Kaukana oli heistä nuorten riehahtelu ja remu. Vakavan juhlallinen oli se ilta, yhtä vakava kuin erämaan luonto, joka heitä ympäröi.

18.

Etelämpänä asuvilla ei ole selvää käsitystä siitä, miltä tuntuu napaseudun vuorokautinen yhtämittainen pimeys, 24-tuntinen yö, sellaisissa oloissa, joissa valaistusvälineet ovat huonot. Kuu, tähdet ja komeat revontulet tosin kirkkaalla säällä jonkun verran korvaavat päivän valoa ja huikaisevan valkoiset vitihanget auttavat näkemistä, mutta eihän aina ole selkeää säätä. Taivas on usein lyijynharmaassa pilvessä, sataa lunta tai tuuli tupruttelee läjäten lunta kinoksiin. Silloin tuntuu elämä tukalalta, väkisinkin painostaa pimeys reippaintakin mieltä, synnyttäen alakuloisia mielialoja.

Sellaista, melkein keskeymätöntä yötä oli Karilompolossa pari viikkoa. Keskipäivän aikana aamu- ja iltahämärä kävivät eteläisen taivaanrannan yläpuolella toisiaan tervehtimässä, erotakseen taas etelämpänä ja jättääkseen nämä napaseudut pienempien valojen varaan. Joulun jälkeen oli Karilla täysi työ reippaan mielialan ylläpitämisessä. Nuoremmat eivät kestäneet pimeyttä yhtä hyvin kuin hän. Laila kävi päivä-päivältä uneliaammaksi, hiljaiseksi ja ruokahalu hänellä huononi. Yöllä hän usein puhui unissaan. Lähtipä hän kerran sydänyöllä unimielissään ulos silmät kiiluen oudosti, ja kun veljet pidättivät hänet ulkona, pyysi hän laskemaan irti, että pääsee kotiin äidin luokse. Hänellä ei ollut sopivaa askartelua, kuten pojilla. Ainainen ruuan laittaminen ja tulen vaaliminen kävi yksitoikkoiseksi. Ruumiin ja hengen voimien vähenemiseen lienee osaltaan vaikuttanut myös liian yksipuolinen liharavinto. Jauhovarastot nimittäin vähenivät arveluttavasti ja ruisjauhoihin täytyi heti joulun jälkeen sekoittaa jäkäläjauhoja, joita he valmistivat siten, että jäkälät kuivattiin uunin päällä ja sitten survottiin hienoksi kivien välissä.

Kari otti sisarensa usein ajelulle järvelle, teki hänelle pienet sukset, että hän pääsi Atson kanssa mäkeä laskemaan, ja veljekset yhteisesti koettivat pitää mielialaa virkeänä kertomuksilla, saduilla ja seurapeleillä. Mutta ulkona liikkuminen näytti kuitenkin enimmän virkistävän heikkoa sisarta.

Sivumennen mainittakoon tässä veljesten omituinen suksen tervaustapa. Tervaa ei tietysti ollut, mutta tervaspuita yllinkyllin. Pojat tekivät suuren nuotion pirtin lähelle ja tulen loisteessa sulattivat pihkaa tervaspuista ja valuttivat suksiin. Kun pihka jonkun aikaa kiehui kuuman suksen päällä, muuttui se notkeaksi tervantapaiseksi ja imeytyi puuhun. Siten tulivat suksenpohjat paljon liukkaammiksi. Tällä tavalla voitelivat he myöskin pulkan pohjan ja laidat.

"Tapanina on päivä kukon askelta, loppiaisena pirtinlämpiystä pitempi", sanotaan Etelä-Lapissa, ja loppiaisena pilkisti taas aurinko vaarojen lomasta ensi kerran Karilompolon matalaan majaan.

Useana päivänä se oli jo antanut hyviä toiveita palaamisestaan, kullaten keskipäivällä Särkivaaran ja Karitunturin valkoisia päitä.

Laila oli juuri mennyt avannosta vettä hakemaan, kun hän näki auringon säteiden puiden lomitse pilkahtelevan.

– Tulkaa katsomaan aurinkoa! huudahti hän pirtin ovelta. Ja pojat juoksivat avopäin ulos sitä ihmettä katsomaan.

– Siellä katselee taas valon ja lämmön valtiatar näitä murheellisia maisemia, sanoi Atso.

– Katsoo ja ihmettelee, että onpa työtä ennenkuin nuo äärettömät kinokset on vedeksi sulatettu ja Pohjolan luonto uuteen elämään herätetty, lisäsi Kari.

– Tämä auringon palaaminen on merkkitapaus, poltetaanpa se muistitauluun, virkkoi Atso.

– Tämä on toivojen päivä! huudahti Laila.

– Tuolla on etelä, mistä aurinko nyt katselee, sanoi Atso. – Merkitään se suunta muistiin.

– Kyllä tiedän nyt sen muutenkin, sanoi Kari. – Näinä kuukausina olen oppinut ilmansuunnat lukemaan muistakin luonnon merkeistä: taivaan tähdistä, puista ja maisemistakin. Senvuoksi voisimme lähteä paluumatkalle, mutta pakkanen peloittaa, pakkanen ja vahva lumi. Sentähden täytyy odottaa kantohankia ja lämpimämpiä ilmoja.

Kun linnunliha alkoi vähentyä, kävi Kari usein porolla ajaen huurremetsoja hakemassa. Toisinaan, varsinkin pakkasella ampua paukautti hän metson tai kaksi kerrallaan, mutta tuli usein tyhjänäkin kotiin. Metsäkanoille viritti hän Atson kanssa ansoja rannan pajukkoihin, ja nuorempi veli kävi niitä joka toinen päivä kokemassa. Aina siellä joku nauraja oli ansaan kääriytynyt. Mutta iltaisin istuivat he pirtissä lavitsan reunalla ja vuoleskelivat vuoroon jotain esinettä, milloin lusikkaa, milloin kauhaa tai muuta tarvekalua. Siten karttui vähin erin talon irtain omaisuus ja tekotaito samalla kehittyi. Näin kuluivat päivät ja vierivät viikot hiljaisessa ahertelussa, eikä toinen päivä ollut toistaan merkillisempi.

Kerran, helmikuun lopulla, tahtoi Kari valmistaa sisarelleen ja veljelleen iloisen yllätyksen. Pirtin lähistöllä asui mäntynäätä. Se tavattoman vikkelä eläin ei antanut itseään ampua, vaan hyppeli puusta puuhun eksyttäen aina Karin, joka suksilla perässä hiihti. Tiheässä metsässä näytti näätä laukkovan puu-puulta nopeammin kuin maassa. Ei Killikään voinut sitä vahvan lumen tähden vainullaan ja silmillään seurata. Mutta pitkällisen lumipyryn aikana olivat järven rantakinokset kovettuneet koiran kantaviksi. Silloin sai Killi taas näädän näkyviinsä ja seurasi haukkuen sen liukkaita liikkeitä ja nopeaa pakoa. Kankaalla, aukean reunalla oli vanha haapa, johon palokärki oli kerran pesänsä kaivanut. Näätä pistäytyi reiästä sisään ja antoi koiran haukkua, koska se oli nähnyt, että koira ei voi puuhun kiivetä. Hiihtipä siihen Kari pyssyineen ja kirveineen. Heti huomasi hän koiran eleistä, että näätä oli puun ontossa. – Mitäs muuta kuin hakataan puu kumoon, niin tottapa tulee piilostaan, tuumi hän, ja Kari kaatoi haavan siten, että tikan reikä tuli alapuolelle. Kun puu oli kaatunut, tukki hän nopeasti reiän puutapilla ja näätä tirskui vankeudessa. – Odota Killi, minä tuon sen elävänä pirttiin, niin saatte leikkiä 'kissaa ja hiirtä', puheli hän koiralleen. Ja Kari hakkasi haavasta sylen pituisen kappaleen reiän seudulta ja ähkien kantoi raskaan pölkyn näätineen pirttiin.

– Arvatkaapa, mitä tämän pölkyn sisällä on, sanoi hän toisille.

– Taitaa olla kultaa, sanoi Atso leikillään.

– Elohopeaa se paremmin on, mutta nyt tukkikaa ovi tarkoin, samoin ikkunaluukku ja pankaa päreeseen valkea, niin saatte nähdä miten 'hippasilla ollaan'. Samassa löi hän pölkyn halki kirveellään, ja nuolena suhahti halkeamasta punainen näätä ja alkoi kiitää ympäri pirttiä niin nopeasti, että silmä ei saanut siitä tarkkaa kuvaa. Killi koetti sitä tavoitella. Laila kirkui, mutta pojista oli näytelmä kovin hauska. Milloin pujahti näätä uunin taakse, milloin lavitsan alle, milloin käpäisi seinälle. Ja niin nopeasti seurasivat nämä näytökset toisiaan, että pirtissä näytti olevan useampia näätiä yhtäaikaa. Kerran oli jo Killi saamaisillaan sen kiinni, mutta silloin huomasi viisas eläin savureiän katossa, joka oli vähän auki. Notkealla loikkauksella hyppäsi näätä uunin päältä reikään ja livahti ulos. Neljä noloa naamaa jäi vain perään katsomaan.

– Miksi et hölmö tukkinut savuaukkoa, torui Kari veljeään.

– En uskonut nelijalkaisella olevan siipiä.

– Siinä meni kaunis turkisnahka, jonka aioin antaa mammalle kaulapuuhkaksi.

Päivien jatkuessa tuli elämä Karilompolossa yhä siedettävämmäksi. Jokainen uusi päivä lisäsi toivoa. Ja heidän kaikkien hartaimpana haluna oli päästä kotimatkalle niin pian kuin mahdollista. Ei Karikaan puhunut enää erämaahan jäämisestä niinkuin syksyllä. Mielellään hän aikoi luovuttaa Kiveliön kuninkuuden sille, kenelle se luonnostaan kuuluu. Sivistynyt ihminen ei voi elää kauan erakkona erämaan keskellä täydellisesti erotettuna muusta maailmasta, niin he keskenään usein päättelivät. Kiveliö kuuluu metsän väelle, villeille eläimille ja kierteleville lappalaisille. Ihminen ei voi valloittaa sitä keskeltä, vaan reunasta alkaen pala-palalta kiinteässä yhteydessä muun maailman kanssa. Erämaan autius ja jylhä suuruus voivat häntä aluksi viehättää, mutta ihminen on siellä sittenkin vieras, jota erämaa ei voi kärsiä, jonka eteen se monenlaisia vaaroja asettaa, ja jonka perikadosta se ilkkuu.

19.

Helmikuun ja maaliskuun rajalla sattui heille surullinen tapaus, joka vei mielen rauhan ja sai Karinkin silmään kyyneleen kihoamaan. Niinkuin olemme nähneet, oli Killi heille ollut suurena tukena elämäntaistelussa, jopa niin suurena, että ilman sitä he olisivat nääntyneet kiveliöön. Se oli hakenut ja haukkunut linnut, se oli ollut apuna petoeläinten pyynnissä ja osaltaan hankkinut heille lämpimiä turkiksia, se oli karkoittanut hiipivän lappalaisen, joka aikoi kauheasti kostaa viattomille Karilompolon asukkaille toisten tekemän rikoksen. Killi oli heille tullut rakkaaksi toveriksi, jonka uskollisuuteen ja valppauteen sai luottaa, jonka viisaista silmistä saattoi nähdä, että sillä on älyä ja tunteita. Henkensä se olisi antanut heidän edestänsä, vaikka tiikeriin se oli valmis käymään käsiksi, jos oli kysymys Lailan ja poikain puolustamisesta. Ja henkensä se menettikin erakkomajaa puolustaessaan.

Ilmat olivat vähän lauhtuneet ja kevään tuntua oli jo hiukan luonnossa. Killi tapansa mukaan vartioi yöllä majan edustalla. Jostain Karitunturin puolelta kuului haikeaa ulvontaa. Sen kuuli Karikin pirttiin maatessaan puoleksi hereillä, mutta ei unisena käsittänyt, mitä se merkitsi. Killi vastasi pitkällä ulvonnalla ja haukkui harvakseen. Kari nousi istumaan paremmin kuullakseen; ei kuulunut muuta, kuin Killin harvahkoa haukuntaa. Mutta sitten se taajeni, muuttui sävyltään äkäiseksi ja siirtyi pirtin sivua metsään. Kari oli jo jalkeilla ja tapaili aina latingissa olevaa pyssyään, kun koira parahti hätäisesti, valitti ja vinkui surkeasti hetkisen ja sitten oli kaikki taas hiljaa. Kari hyökkäsi ulos, näki Vaipitin kauhuissaan hyppivän kytkyimessään ja metsän rannalla häämöitti kaksi harmaata olentoa muristen keskenään. Kari ampui, mutta käsi vapisi ja luoti ei sattunut hämärässä. Laukaten kiitivät sudet pakoon kappaleiksi revittyine saaliinensa.

Pirtissä nousi suuri hälinä ja hämminki, kun Kari värisevällä äänellä ilmoitti, että sudet söivät Killin. Kari latasi uudestaan pyssynsä ja sitten he Atson kanssa lähtivät hiihtämään jälkiä myöten, Atsolla vain kirves aseena. He tapasivat verisen tantereen, jossa Killi oli kuollut, tapasivat siinä katkaistun hännän ja lumella verisen jalan, mutta susia ei näkynyt. Ne olivat juosseet suoraan Särkivaaran louhikkoiselle rinteelle, jonne pojat pimeässä eivät lähteneet.

Surullinen oli se päivä heille kaikille. Aamun valjettua lähtivät pojat uudestaan suden jäljille. He aikoivat niille kiveliön rohkeimmille ryöväreille kostaa, mutta kostamatta se jäi. He kyllä taapsivat Särkivaaran rinteellä paikan, niissä sudet olivat syöneet Killin viimeiset jäännökset niin tarkoin, että pieniä karvatukkoja oli vain jäänyt jälelle, mutta pedot olivat menneet menojaan; halki synkän erämaan johti niiden suora jälki, kun ne samaan askeleeseen astuen olivat juosta jolkuttaneet. Kun he illalla pirtillä muistelivat rakasta kumppaniaan, kihosi kaikille vedet silmiin. Kari sepitti metsästystoverilleen seuraavan muistovärssyn, jonka hän poltinkirjaimin piirteli muistitauluun:

    Pois olet auttaja, ystävä multa,
    Uskollisuuttas ei palkitse kulta.
    Kiitosta sille nyt lauluni helää...
    Killini muisto ei sammu, se elää.
    Vartiopaikalle kuolit sa varhain
    Koirista parhain.

    Uuttera ain olit Metsolan mailla,
    Saalista hait, olit pelkoa vailla:
    Aamusta alkaen helisi haukku,
    Illoin mull' oli täytenä laukku...
    Kaiholla muistan, kun pois menit varhain
    Auttaja parhain.

    Suoraan veit minut Tapion tarhaan,
    Kiveliön kätköistä löysit sä parhaan...
    – Harvoin vast'edes pyssyni paukkuu,
    Hadeksen hurtat kun sulle jo haukkuu.
    Silmäni kostuu, kun kuolit sä varhain,
    Toverini parhain.

Maaliskuu kulutti ruokavarat vähiin. Karhunlihaa kyllä riitti, mutta siihen he olivat kyllästyneet. Oli kalojakin vielä säiliössä, mutta jauhot loppuivat jo puolikuusta ja linnun liha kävi harvinaisemmaksi, kun kuukauden lopulla metsä puhdistui huurteesta ja metsot alkoivat etsiä keväisiä kisapaikkojaan, ja harvoin enää metsäkanatkaan ansoihin tarttuivat. Ne lentelivät rannan pajukoista metsiin, jossa ne nauroivat ja naukuttivat. Kun keli oli hyvä, hiihteli Kari pyssyineen kauemmaksikin metsiin, mutta saalis oli huono. Hanki karskahteli hiihtäjän suksen alla ja kaiotti otukset. Pieninkin risahdus kajeassa kevätilmassa kantautui kauas. Koko kiveliö oli kuin korvana; se odotti, kun talvi oli kevääksi muuttumassa. Ei vielä soinut metso – jonkun kerran vain huvikseen nokkaansa kalautteli, kuin alkajaisiksi; ei vielä kukertanut teiri – jonkun kerran vain aamulla koivussa kurahti; ei jäniskään paapattanut, palokärki vain aamuvarhaisella hongan sälöä helisti ja rummutti, pesäpaikkaa etsi.

Näillä hiihtomatkoillaan kiipesi Kari kerran maaliskuun lopulla Särkivaaran laelle. Ilma oli kuulas ja taivas aivan pilvetön. Keskipäivän aurinko valoi tuhlaamalla valoaan. Hanget hohtivat sinertävän valkoisina, huikaiseva kirkkaus heijasti niistä silmiin, sillä auringon säteet sinkoilivat lumimeren miljaardeista jääkiteistä. Suuri kiveliö vielä uinui talvisen unen ja keväisen valveillaolon välimailla; ei oksakaan liikahtanut. Ilman väreily vain näkyi autereista taivaanrantaa vastaan. Silmä kantoi kauas, valkoisten järvien, soiden ja metsäisten vaarojen ja mäkien yli kaukaisiin tuntureihin taivaan rannalla. Siinä vaaran alla kohosi savupatsas suoraan kirkkaaseen ilmaan. Se oli ainoa merkki ihmisestä tässä kiveliön valtakunnassa.

Tyhjänä tuli Kari sinäkin iltana kotiin, karhunlihaa täytyi taas paistaa, mutta mieliala oli siltä virkeä.

– Tänä päivänä tippui jo vesi katolta ja hanki kumahteli seinän vieressä, sanoi Laila.

– Pian saamme valmistua kotimatkalle, lisäsi Atso.

– Heti lähdemme, kun hanki yöllä kantaa suksimiehen, lupaili Kari.

Pojat eivät moneen viikkoon olleet ajaneet Vapitilla kuin pienen matkan kerrallaan. Vaadin oli tullut raskasliikkeiseksi ja hengästyi pienemmistäkin matkoista. He luulivat, että ajokas oli sairas, mutta vähän myöhemmin heille selvisi tämä asia.

Kun Laila eräänä aamuna meni viemään jäkäliä Vaipitille ja nimikkoporolleen, Piikkisarvelle, juoksi hän heti takaisin ja huusi Karille:

– Pieni ruskea eläin on tullut porojen luo, onkohan se susi?

Kari sieppasi pyssynsä nurkasta ja juoksi porojen luo. Suuri oli hänen ilonsa, kun hän näki tummanruskean, silkkikarvaisen vasikan imemässä emonsa nisiä. Toisetkin tulivat siitä ihmettä katsomaan, kun Kari heille huusi, että Vaipitille on tullut pieni vasikka. Hellästi hoiteli poroemo nuorta tulokasta, roukui sille, kun se vähänkin kauemmaksi meni.

– Ei siitä taida poroa tulla, kun sillä ei ole sarvia, sanoi Laila.

– Kyllä ne sille myöhemmin kasvavat, lohdutti Kari. Poronvasikka on erittäin siro ja miellyttävä eläin.

Ei siis ihme, että Laila mielistyi siihen kovasti. Päiväkaudet hoiteli hän sitä pirtin sivustalla ja vasikka kesyyntyi niin, että tuli syliin makaamaan, kun Laila hangelle istui. Kylmemmällä ilmalla kuljetti hän hoidokkinsa pirttiin.

Tämä tavallisissa oloissa onnellinen ja toivottu tapaus oli heille sangen haitallinen, sillä vaadinta ei voinut näihin aikoihin käyttää ajokkaana. Ja ilman ajojuhtaa oli Karin mielestä melkein mahdoton lähteä, koska sisaren voimat näyttivät heikoilta.

20.

Miitrein poikain kostohankkeet olivat monesta syystä pitkistyneet, vaikka he olivat itsemielestään varmoja siitä, että murhaajat asuivat uudisasukkaina Paissjaurilla (Karijärvellä). Ensin viivytti sitä isän hautaus, sitten tuli muutto kauas talvikylään, mutta suurimpana syynä oli pelko, sillä he eivät tienneet pirtin asukkaiden lukumäärää. Ei ollut yksin eikä kahdenkaan vitilumen aikana hyvä sinne mennä, kun jäljet näkyivät. Moissei ja Oski koettivat saada toisia kolttia, pahimpia poronvarkaita, mukaan kostamaan suomalaisille isän murhaajille. – Nyt meni Miitrei, he sanoivat, – mutta ei tiedä, kenenkä vuoro sitten tulee. He ovat asettuneet meidän palinmaillemme, metsästysmaillemme ja kalavesillemme. He ampuvat peurat, karhut ja ahmat ja kiveliö on täynnä heidän satimiaan. He valloittavat meidän keväiset hauinkutupaikkamme ja syksyiset lohi- ja siikakoskemme. Pian ottavat he koko erämaan haltuunsa ja ajavat meidät pois. – Mutta kun teemme heistä selvän, niin eivät tule toista kertaa.

Eivät saaneet Miitrein pojat sittenkään apumiehiä.

– Kostakaa itse, sanoivat, – tai menkää ilmoittamaan Kannanlahden uradnikalle (poliisille), mitä on tapahtunut.

Mutta eivät luota pojat kruunun rangaistukseen, itse kostaa tahtovat.

Tulee taas keväthankien aika. Suuressa kolttakylässä on kovaa houtua: joka talossa lastataan poronkelkkoihin ja ahkioihin lampaita, ruokavaroja, astioita, suksia ja muuta sälyä, toisiin istuvat lapset ja naiset, ja niin pororaito raidon perästä pitkänä karavaanina painuu salolle ja talot jäävät tyhjiksi. Paimenet koirineen ajavat porokarjaa perässä. Näin muuttaa koltta talvitalostaan kevätasunnoilleen.

Moissei ja Oski muuttivat äitinsä ja pienen porokarjansa kanssa Luossajaurille, joka on vieläkin lähempänä Karijärveä kuin heidän syysmajansa, sinne on tuskin 15 virstaa ja siihen Karijärvi vetensä laskee.

Tuskin saivat he tavaransa pieneen kesäpirttiin ja poronsa jäkälämaahan, kun jo kostomatkalle suorisivat. – Ennenkuin tässä taloksi ruvetaan, on ylävesiltä ne suomalaiset raivattava, virkkoi Moissei.

– Palkaksi saamme heidän poronsa, sanoi toinen.

– Ja isämme suopungin.

Oli jo toukokuun loppupuoli. Aurinko pehmitti päivällä hanget lumisoseeksi, mutta öillä aina kylmi kantohangen. Eräänä iltana Moissei ja Oski valjastivat poronsa panivat pyssynsä ja suksensa pulkkaan ja lähtivät ajelemaan järvireittiä pitkin Karilompoloon päin. Porot juoksivat joutuisasti, sillä pulkka luisti keveästi sileällä hangella. Karijärven keskipalkoilla, eräässä niemessä pysäytti Moissei, joka ajoi edellä, ajokkaansa ja sanoi:

– Tähän jätämme porot, ettei kavionkopse kuulu pirtille. Hiihtelemme hiljaa rantaa pitkin.

– Jos se hurtta taas herää haukkumaan, niin palaamme takaisin. Koetetaan toisena yönä uudestaan.

– Kaikissa tapauksissa heitän tulisen tuohikäppyrän katolle. Pitäisi sen palaa kuivan katon kevätahvan aikana, sanoi Moissei.

He hiihtivät rantaa pitkin metsän varjossa. Hiljaa sihahteli hylkeennahkalla pohjattu suksi sileällä hangella. Pyssy olkauksessa ja sauva kainalossa he liukuivat äänettömästi kuin yöpöllöt ja silmät iltahämärässä oudosti välähtelivät, sillä niissä paloi kauhea, kauan kytenyt koston tuli. Siinä oli jo pirtti, tuolla kala-aitta, siinä seinustalla porot jäkälää purivat, joku jo makasi. Ei kuulunut hiiren hiiskahdusta pirtistä. Porojen kaviot vain raksahtelivat, kun eläimet kääntyivät katsomaan kulkijoita. Oski jäi jälemmäksi, kun Moissei hiipi pirtin seinustalle ja seisattui nurkan luo. Tulikipinä leimahti hänen tuluksistaan, tarttui ensin taulaan ja siitä tuohikäppyrään valaisten hetkeksi murhapolttajan synkät kasvot. Hiljaa kuljetti hän palavan, käpertyvän tuohen lahoon katon räystääseen, katsoi, syttyykö ja valmistautui pakoon lähtemään.

Mutta olipa syyttömillä suojelijansa. Sen jälkeen kun sudet olivat syöneet Killin, siirtivät pojat pienen porokarjansa aivan pirtin seinustalle, jotta kuulisivat, milloin vaara uhkaa. Kun porot näkivät tulen leimahtavan, säikähtivät ne, ja vasikat laukkasivat syrjään nurkan taa. Silloin alkoi Vaipiti roukua ja hyppiä perään. Atso kuuli sen ensin unen läpi, herätti veljensä ja yhdessä he hyökkäsivät ulos, Karilla pyssy, Atsolla kirves kädessä. He näkivät tulen pirttinsä räystäässä ja sen valossa pienen miehen kiireesti lähtevän pakoon.

– Seiso, taikka ammun! karjaisi Kari. – Onneksi oli lappalaisen toinen suksi luistanut syrjään, joten hän ei nopeasti päässyt pakoon, vaan upposi löyhään hankeen. Kari juoksi aivan viereen ja karjasi uudestaan:

– Ei askeltakaan, heitä pyssy pois kädestäsi! Lappalainen totteli, pyssy putosi hangelle.

– Atso, pelasta sisaremme ja koeta sammuttaa! huusi hän veljelleen. Mutta se oli turha käsky, sillä Laila oli jo ulkona ja Atso syyti lunta palavaan kattoon. Kun räystäs oli matalalla, sai hän nopeasti katolle niin paljon lunta, että tuli sammui. Huomattuaan sen kiinnitti Kari nyt koko huomionsa murhapolttajaan.

– Päästä veli, tai minä ampu sinu – huusi Oski puun takaa. Siinä hän koetti käyttää viekkautta, sillä hänellä ei ollut pyssyä, ainoastaan karhukeihäs aseena.

– Me ammumme heti teidät molemmat, jollet tule näkösälle ja heitä aseitasi. Te tahdotte polttaa viattomia ihmisiä, jotka eivät ole tehneet teille mitään pahaa. Atso otti lappalaisen pyssyn lumelta ja viritti hanan.

– Te tappa ja hirttä minun isä.

– Se on valetta, huusi Atso, joka heti huomasi, mistä oli kysymys ja jonka ennustelut olivat näin kaamealla tavalla toteutuneet. – Me löysimme isänne ruumiin ja sen läheltä hänen suopunkinsa, joka on täällä. Me olemme eläneet täällä sydänmaassa eksyksissä.

– Te olemas niitä pappi lapsi, inisi Moissei.

– Niin olemme, syksystä asti olemme täällä eläneet.

– Paha ereys, paha ereys! toisti Moissei. – Te syyttömät, teitä mies syksynä hakema meiltä.

– Tule heti tänne metsästä ja selitetään yhdessä asiat, sanoi Kari.

Oski hiihti veljensä luokse.

– Heitä pois keihäs kädestäsi! Me emme luota teikäläisiin.

Lappalainen totteli.

– Missä on pyssy?

– Ei meillä ole kuin yksi pyssy, Oski valehteli äsken, sanoi Moissei.

Nuoret lappalaiset seisoivat pelästyneen näköisinä.

Pojilla oli vielä pyssyt valmiina kainalossa, kun Kari aloitti kuulustelun.

Avoimesti kertoivat miehet, minkä tähden he olivat niin pahasti erehtyneet ja kuinka he jo syystalvella olivat käyneet pirtillä. He kertoivat myös, että syksyllä oli käynyt mies Vuojoelta kolttataloissa hakemassa kahta poikaa ynnä tyttöä, jotka olivat kadonneet. Se tieto lauhdutti vähän poikien vihaa.

– Te teitte hirveän rikoksen, kun aioitte meidät elävältä polttaa. Te ansaitsisitte siitä ankaran rangaistuksen, puhui Kari jyrkkänä.

– Ereys, ereys! Armahta meitä, anoivat syytetyt. Kari mietti sopivaa rangaistusta, mutta ei aluksi huomannut. Opastamaankaan ei uskaltanut ottaa näitä metsärosvoja.

– Onko teillä ajokkaat mukana, kysyi Kari.

– Tuolla 'jaurirannall', sanoi Oski.

– Toinen teistä käyköön porot tänne, toinen jää panttivangiksi siksi aikaa.

Oski lähti heti hiihtämään porojensa luo, vanhempi veli jäi hangelle istumaan, ja pojat pyssy kädessä häntä vartioivat. Puolen tunnin perästä kuului järveltä poronkavioiden naksetta ja pian porhaltivat sarvensa pudottaneet ajokkaat pirtin eteen.

– Te saatte antaa meille toisen ajokkaan pulkkineen rangaistukseksi katalasta aikeestanne. Me emme tahdo sitä omaksikaan, ajamme vain Vuojoelle ja päästämme metsään. Kyllä poro palinmailleen löytää, julisti Kari tuomarin äänellä.

– Teillä olemas poroja, vaihetetta, inisi Moissei.

– Eivät ne meidän poroja ole.

– Sama se, kyllä me otta.

– Ei puhettakaan. Vai poronvarkaiksi meidän pitäisi vielä ruveta. Ja tekin saatte sen lopettaa, muutoin teille käy huonosti, käy kuin isällenne, pauhasi Kari.

Lappalaiset koettivat tinkiä ja asettaa verukkeita, kun ajokkaat olivat parhaimmat heidän karjastaan, mutta Kari pysyi jyrkkänä. Hyvän aikaa tinkivät he keskenään, kumpi annetaan, sillä molemmilla oli mukana oma nimikkoajokkaansa.

– Ja jos ajokas ei tule takaisin, niin käykää perimässä maksu Vuojoen pappilasta, lisäsi Atso.

Vastahakoisesti asettivat miehet suksensa toiseen ahkioon ja valmistelivat lähtöä.

– Missä on pyssymme ja keihäämme? kysyi Moissei.

– Emme anna vielä. Ne jäävät tänne pirttiin, kun lähdemme. Saatte ottaa myös kalat ja karhunlihat aitasta.

Lappalaiset istuivat yhdessä pulkkaan ja lähtivät, mutta juuri kun ahkio oli solahtanut loivalta rantatörmältä järvelle, seisauttivat he poronsa ja Oski käveli takaisin pirtille.

– Saammeko isävainaan suopunki?

– Saatte kyllä, sanoi Kari, – kun annatte hihnan sijalle ja vaihdatte lakkia. Te annatte lappalaislakkanne ja me nämä näädännahkalakit.

Mielellään suostuivat siihen koltat ja antoivat vielä tuluksensa kaupanpäällisiksi ja lähtivät uudestaan. Kauan seisoivat pojat pirtin edustalla kuuntelemassa, kun ajokkaan kavion kopse ja pulkan ratina loittoni järvelle.

Pojat olivat uusissa neljäntuulenlakeissaan kuin kotalappalaisia. Laila sai pitää oravannahkapäähineensä, joka sopi hänelle yhdessä ilveksennahkaturkin kanssa.

– Näitkö, miten lappalaiset vapisivat edessäni, sanoi Kari.

– Niinkuin alamaiset hallitsijansa edessä, lisäsi Atso.

– Järjellä ja urhoollisuudella heitäkin hallitaan, ei yksin voimalla, jota heillä oli enemmän kuin meillä yhteensä, lisäsi Kari.

– Olivat tehdä hirmutyön, roistot. Ilman tuota poron vasikkaa, joka saattoi emon roukumaan, olisimme nyt tuhkana ja koltat kepillä kääntelisivät hehkuvia luitamme pirtin hiilloksessa. Niin täpärällä on usein ihmisen henki, jutteli Atso.

– Mutta missä on Laila? Laila hoi! huusi Kari. Laila tuli veljensä luo, hän oli ollut porojen kanssa piilossa seinän takana ja vapisi vielä kylmästä ja pelosta. He antoivat poroille jäkälää ja menivät pirttiin, sillä he olivat koko ajan seisoneet ilman turkkia nasevassa pakkasessa. Kari pani uunin lämpiämään, ja he asettuivat tulen loisteeseen lämmittelemään. Kun Laila vielä värisi kylmästä, sanoi Kari hänelle:

– Odotahan kun tuon lämmintä maitoa, se vahvistaa.

Atso ja Laila katsoivat veljeään pitkään, kun luulivat hänen hourailevan.

Mutta Kari otti tyynesti kupin ja meni ulos. Lämmittelijät kuulivat veljensä komentelevan Vaipitia: "pysy paikoillasi – so, so – älä potki..." Ja kun veli tuli ulkoa, oli hänen kädessään kupillinen vaahtoavaa, valkoista maitoa.

– Juo sisareni! Sinä olet meistä nuorin ja heikoin, kehoitti hän.

– Mitä se on?

– Etkö näe, että se on maitoa, oikeaa poron maitoa, joka antaa sinulle voimaa. Juo!

Sisko joi ja se maistui hyvältä. Atso joi lopun, lypsäjä ei itse tahtonut niin vähästä erästä.

– Nyt lämmittelemme viimeisen kerran tällä pirtillä. Aamun sarastaessa panemme tavaramme ahkioon ja lähdemme, puhui Kari.

– Hyvästit sanomme kiveliölle ja tälle laholle kömmänälle ja täyttä laukkaa karkuutamme Vuojoen pappilaa kohti. Tuulen siivillä tahtoisin kiitää täältä pois, sanoi Atso.

– Älä puhu, veljeni, siinä äänilajissa. Tämä pirtti, vaikka vanha ja laho, on antanut meille suojaa ja lämpöä talven pakkasilla ja tuiskuilla. Ilman tätä emme ehken olisi enää hengissä. Lakkia nostaen kiitän tätä 'Kiveliön linnaa' ja sen haltijaa 'meänteis'iä.

– Mikä on meänteis? kysyi Laila.

– Etkö ole kuullut, että kohtalaisilla on erityinen metsäpirtinhaltija, meänteis, joka kuhnailee ja kähnii metsäpirteissä ja toisinaan erämiehelle ilmestyy. Se on pirtin suojelushaltija, selitti Kari.

– Miksi et sitä ennen sanonut, ja minä olen ollut täällä yksin niin monta kertaa, valitteli Laila.

– Eihän se ole tehnyt sinulle pahaa, sillä me olemme olleet hänen suosiossaan.

Hiiloksen lämmittäessä söivät he lähtöaterian. Sitten latoi Kari pulkkaan kalaa, karhunlihaa, muistiinpanotaulut, karhun, saukon ja ilveksen kallot sekä pyssyn. Näiden tavarain päälle levitti hän karhunnahkan. Toiseen ahkioon pani hän jäkälää, sukset ja muutamia taloustavaroita. Ja sitten kuormat olivat valmiit.

Ennen lähtöään naulasi Atso pirtin oven päälle sen päreen, johon Kari oli polttanut sanat: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa" ja joka heillä oli ollut joulukuusen koristeena, mutta hän leikkasi siitä pois sanat: "ja maassa rauha".

– Miksi et antanut olla sitä kokonaisena? kysyi Kari.

– Johan minä joulun aikana sanoin, että maassa ei ole koskaan rauhaa, ei Kiveliössäkään, vaan vimmattu sota, niinkuin näit tänä yönäkin. – Minä en tahdo valhetella. – Kun korkealta tunturilta, lähempää taivasta, katselet näitä, uinuvia erämaita, näitä ikimetsiä, välkkyviä järviä ja siintäviä tuntureita, joita keveä auerharso verhoaa, niin tämä maailma näyttää sileältä ja kauniilta, ikuinen rauha näyttää leviävän näiden neitseellisten maisemien yli, mutta se on vain kangastus, fata morgana. Teroita katseesi kiveliön kätköihin, noihin salaperäisiin metsiin ja järvien syvyyksiin, niin näet, että sieltä on rauha kaukana, aina siellä taistellaan ja toinen syö toistaan. Ihmisenkin huonot henkiset ominaisuudet: saaliinhimo, kateus, viha ja kostonhimo tänne yltävät, vaikka häntä itseään harvoin näet. Niin, sen vuoksi leikkasin päreestä sen toisen puolen pois.

– Niinhän sinä saarnaat kuin pappi, sanoi veli.

– Papiksi olen tänä yönä päättänyt pyrkiäkin, aion ruveta tätä erämaan kansaa valistamaan, kun aika tulee.

Aamun sarastaessa porot valjastettiin. Atso istui yksin Vaipitin pulkkaan. Kari asetti ensin kolttalaisten pyssyn ja keihään pirtin lauteille, pani oven kiinni ja istui sitten Lailan kanssa ajokashärän pulkkaan.

– Hyvästi metsäpirtti ja meänteis, huusi hän.

– Hyvästi Kiveliö, toisti Atso.

– Hyvästi erämaan linna, lisäsi Laila.

Hiljaisessa juoksussa laskeutui pieni raito Karijärvelle, kulki sen lahden yli ja painui metsän kätköön.

Kun porojen kavionkopse oli lakannut kuulumasta, nousi meänteishaltija uunin takaa, kävellä tassutteli ympäri, koetteli makuulavitsaa, siveli esineitä ja seisattui hiilokseen katselemaan ja hymähteli hyvillä mielin pitkää valkoista partaansa sivellen:

– Hyviä lapsia, hyviä lapsia! Enemmän tavaraa jättivät kuin täällä oli heidän tullessaan, oven kiinni sulkivat, uunin lämmittivät lähteissään. – Ahkeria lapsia! Omalla työllään tulivat toimeen. - Enimmän pidin siitä vaaleasta, hiljaisesta tyttölapsesta, joka vanhaan Lapin tapaan kaloja ja lintuja uunin edessä paistoi. Usein hän hiilokseen tuijotti ja silloin vierivät kyyneleet hänen sinisistä silmistään, mutta heti hän ne pois pyyhki, kun toiset sisälle tulivat. Pidin minä siitä Karistakin. Toimelias poika, suuren erämiehen tavat ja taito. Iloitsin, kun hän täyden riistalaukun kanssa illalla pirttiin saapui. Hänestä piti metsänkin väki, metsän sinipiiat hänen kintereillään juoksivat, sen huomasin. – Ja olihan se Atsokin, ei räyhännyt eikä riidellyt, lintuja ja kaloja pyyteli kuin erämies ainakin. – Mutta siitä en pitänyt, että hän uuden uskon kilven pirtin ovelle naulasi, vain Korkeuden Jumalalle uhrin kantoi, – ikäänkuin meitä pienempiä haltijoita ei olisikaan, vaikka minä se oikeastaan hänet herätin, kädestä puistin, silloin kun Moissei tulen nurkkaan pisti.

– Moissei ja Oski – pahan Miitrein pojat – oh, hoh! niitä en kärsi. Kuka oikea koltta pistää metsäpirtin tuleen, silloin kun toiset sisällä nukkuvat, kuka uskaltaa metsäpirtille tehdä pahaa ja loukata minua, meänteistä? Painajaisena kiristän heitä kurkusta, kun pirtille yöpyvät, heille kummittelen ja pahoja näkyjä näytän ja heiltä yöllä hiilloksen sammuten ja jätän heidät kylmässä värisemään.

Mutta oikeat erämiehet ilolla vastaan otan. Metsäpirtti on kaikkia hyviä kiveliönkävijöitä varten. –

Näin puhui meänteis ja painautui taas lämpimän uunin taa nukkumaan.

21.

Hiljaa juoksivat porot lyhyenä raitona öisellä hangella, joka sinivalkoisena, kaikki kolopaikat ja mättäät peittävänä katteena levisi yli suuren erämaan ja johon puista pudonneet oksat, naavat ja neulaset olivat syövyttäneet pieniä kolosia. Liukkaasti sihisivät pulkat sen sileällä pinnalla, johon ahkion antura ei jälkeä jättänyt. Toisinaan vain humahti hanki ja karskahti pulkka porojen rattoisasti raksutellessa lumettomien puiden lomitse. Edellä ajoi Kari Lailan kanssa vaaleakylkisellä, mustakoipisella oijuksellaan, sen perästä tolvasi vaadin Atson ajamana ja jälkipäässä Piikkisarvi ja vasa, jotka usein emonsa rinnalla juoksivat ja näyttivät ihmettelevän tätä odottamatonta öistä matkaa.

He kulkivat ensin metsäisen vaaran ja kankaan yli etelään päin, mutta suurelle, kääkkyräpetäjää kasvavalle suolle päästyään kääntyivät lounaaseen. Aukealla ajoivat he kovemmin, ja pojilla oli täysi työ pitäessään pulkkaa kohdallaan kovalla alustalla, mutta Lailalla oli aikaa tarkastella taivaan tähtiä ja valkenevaa metsää.

– Onko sinulla kylmä, sisareni? kysyi Kari.

– Ei ole, lämmin on turkissa istua ja hyvä on mielikin, jos vain luulet kotiin osaavasi.

– Varmasti. Otava on oppaana yöllä ja aurinko päivällä ja melkein jokaisessa puussa on kompassi pilvi-ilmallakin. Onhan ollut aikaa oppia ilmansuunnat.

Pitkältä he olivat jo ajaneet, kun he pienen järven länsipäässä pysäyttivät ajokkaat levähtämään ja antoivat niille jäkälää.

Aamu oli valjennut, kiveliö herännyt öisistä unelmistaan; sillä aamurusko värjäili jo tuntureita punakeltaisella valollaan ja auringon lempeät kasvot kohosivat koillisten vaarojen yläpuolelle. Sanattomina katseli pieni matkue sitä valojen ja värien leikkiä, mikä silloin oli erämaassa. Sitä ei voi kuvailla, se täytyy itse nähdä. Sillä kaunis on Pohjolan keväinen päivä ja ilta, mutta ihanin on sen varhainen aamu, jota ei moni näe.

Linnutkin jo heräsivät lyhyestä unestaan. Kuusikosta kuului jo laulurastaan ujo sävel: – Tsii, hjuu-hjuu; tsii hjuu, hjuu; drluu hii hii, drluu hii hii... tju piip, tju piip, tju piip... Taivaalla liverteli tunturileivonen ja järven niemestä kuului peipposten iloista viserrystä. Teerien yksitoikkoinen "u, u, u, u, u..." kuului milloin yksinäisenä, milloin kuorossa ja jostain suon lähteeltä kuului hanhien kaakatusta.

Keväistä tunnelmaa oli ilmassa ja kaikesta huomasi, että ilma alkaa lämmitä ja kesä kiirehtii tuloaan.

Tämän pienen levähdyksen jälkeen juoksivat porot laiskasti, sillä aurinko alkoi raukaisevasti lämmittää niiden tuuheaa turkkia, ja hanki alkoi löyhtyä. Muutamien tuntien perästä se pudotti poroja, ja pulkatkin alkoivat viiltää uraa pehmeään soseeseen. Sillä välin olivat he tulleet kahden järven välisen sulan salmen korvalle. Siinä oli mukava paikka odottaa seuraavan yön hankikeliä.

Eikä Kari olisi parhaalla kantohangellakaan voinut ajaa pysähtymättä tämän sulan salmen sivu, sillä se oli kuin suuri keidas lumierämaassa, johon kiveliön kahlaajia ja vesilintuja oli tuhansia kerääntynyt odottelemaan soiden ja järvien sulamista. Kauas järvelle kuului siitä monenlainen äänten ruiku, siipien vinkuna ja läiske. Keskisalmella kelluivat kaarevakaulaiset, valkeat joutsenet, mutta matkueen nähtyään kohosivat ne lentoon äännellen. Varmaankaan ei niillä ollut tiedossa muuta lepopaikkaa lähiseudulla, koska ne laskeutuivat uudestaan sulan rantaan salmen taa, missä ennestään istui tiheä hanhilauma. Telkät kohosivat parvissa sulan perältä, kiertelivät hetkisen ja laskeutuivat viheltävin siivin veden tyynelle pinnalle. Salmessa oli näiden lisäksi meriteiriä, kolsoja, sotkia ja sorsia. Sulan perällä olivat linnut nousseet jään reunalle höyheniään järjestämään. Siellä koirashaapanat ahkerasti huutelivat: "fiuu, fiuu...", ja siellä tavit toistelivat yksitoikkoista: "frit, frit, frit'tiään". Monenlaisia kahlaajia istui jään reunalla ja salmen rannalla matalassa vedessä.

Karin metsästäjäsydän pamppaili kiivaasti. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon riistaa koolla näin pienellä alalla. Hän tähtäili pyssyllään lintuparviin, mutta ei ampunut, koska hanhet ja joutsenet, joita hän halusi, pysyttelivät sulan toisella reunalla, eikä hän turhaan tahtonut niitä kaiottaa.

– Anna lintujen olla rauhassa, sanoi Atso – ne ovat tulleet pitkän matkan, toiset Niilin rämeiltä saakka nauttimaan Lapin kesästä.

– Vaikea on pitää sormet erillään pyssystä, sanoi Kari.

– Älä kaiota niitä! Hauska on tästä katsella lintujen keväistä elämää, virkkoi siihen Lailakin.

Päivä oli puolessa, kun he tekivät tulen salmen korvalle, paistoivat kalan ja karhunlihaa ja söivät yksinkertaisen aamiaisensa. Aurinko paistoi lämpimästi ja lumi suli pehmeäksi nuoskaksi.

Iltapäivällä tuli elämä salmessa vielä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Vesilintujoukkoja lähti lentoon ja toisia laskeutui tilalle. Monia lintuparvia he näkivät ylitsekin lentävän. Korkealta, kuulaasta ilmasta kuului ääni, kun ne, milloin lumireenmuotoisissa parvissa, milloin jonoissa, milloin ryhmissä laskettelivat pohjoista kohti. Kiireellinen kevätmuuton aika oli siis tullut.

Kari taisteli koko päivän metsästäjä-intoaan vastaan, joka hämärän lähestyessä kasvamistaan kasvoi. Monia satoja lintuja uiskenteli siinä hänen edessään edestakaisin, toiset sukeltelivat ja kuin hämätäkseen nousivat toisinaan niin lähellä vedenpinnalle, että silmät näkyivät. Olisi tarvinnutkin tuoretta lintupaistia, mutta mitäpä hyödytti ampua, kun ei ollut venettä, millä olisi linnut sulasta noutanut, ja lautanteko oli hyvin suuritöinen. Jos hän olisi ampunut, olisivat kaikki lähteneet pois pienestä sulasta, joka oli lintujen ainoa kokouspaikka näillä seuduilla. Viimein päätti hän hillitä itsensä, sillä oikea metsänkävijä ei suotta surmaa metsien ja vesien riistaa, toisinaan tyytyy hän vain sitä katselemaan ja eläinten elintapoja oppimaan.

– Minkä tähden nuo telkät lentelevät tuon kelohongan ympärillä? kysyi Atso.

– Niillä on varmaan siinä pesiä, sanoi Kari – Käydäänpä katsomassa.

Kun pojat hiihtivät hongan luo, näkivät se siinä pyöreän palokärjen tekemän reijän, jossa näkyi valkeita untuvia. Ei ollut epäilemistäkään, siinä oli telkän pesä. Se oli melko korkealla sileän hongan kyljessä. Pojat hakkasivat portaan oksaisesta kuusesta ja sitä myöten Kari kiipesi pesälle.

– Täällä on telkän munia, huusi hän puusta. – Aseta lakkisi alle, niin minä yksitellen heittelen. Mutta varo, että sattuu lakkiin. Muutoin ne särkyvät. – Ota koppi, sanoi hän jokaista munaa heittäessään.

Atso piti lakkia käsissään ja Kari heitteli sieltä neljätoista sinertävän valkoista munaa, jotka he sitten kuumassa nuotion tuhkassa paistoivat illalliseksi.

Sinä iltana tuli yökylmä myöhään. Sivu puolen yön piti heidän kantohankea odottaa.

Elämä salmessa oli hiljentynyt, sillä enimmät linnut nukkuivat lyhyttä yöuntaan. Joutsenet kelluivat keskisalmella liikkumatta kuin lumilohkareet, kaula selänpäälle käännettynä. Telkkä-, sotka- ja meriteeriparvet nukkuivat niin hiljaa, ettei värettäkään näkynyt tyynellä pinnalla niiden ympärillä. Salmen takana, jään reunalla, lepäilivät hanhet; yhdellä, joukon vartijalla, vain oli pää ylhäällä; sulan perän ympärillä istui sorsia, haapanoita, taveja ja monenlaisia kaahlaajia vieri-vieressä, rinnakkain ja ryhmissä, muodostaen kuin elävän kehyksen tämän idyllitaulun ympärille.

Eivätkä pojatkaan hennonneet häiritä yön pyhää rauhaa. Hiljaa he valjastivat ajokkaansa ja lähtivät. Mutta porojen kavioiden rapina, hangen humahtelu ja ahkion kalahtelu herätti lintumaailman. Ensin päästi vartijahanhi varoitushuudon, ja silloin korhistelivat kaikki hanhet ja joutsenet kaula pitkällä ja äännellen, telkät helistelivät siipiään, meriteeret viheltelivät ja pesivät höyheniään lentoon lähteäkseen. Mutta kuullessaan öisen matkueen etenevän korvan kuulumattomiin, rauhoittui tämä vedenväki uudestaan nukkumaan. Joku vihellys, joku hiljainen 'frif- tai 'fiuu' kuului uneliaaseen yöhön.

Salmen takaa aukeni heidän eteensä laaja järvi. Sen päässä kohosi tunturi, joka heidän täytyi kiertää. Sen aluskuruissa näkivät he viimeöiset karhun jäljet, mutta ei ollut nyt aikaa metsästyspuuhiin, vaikka mieli teki. Tunturin takana mataloituivat maisemat metsäisiksi harjanteiksi, joiden välillä oli paljon soita ja pieniä järviä.

Sinä yönä oli hanki paljon löyhempää kuin edellisenä, varsinkin metsässä pudotti se poroja ja esti kulkua. Matkaa hidastutti myös nuori poron vasikka, jonka jalat kovalla hangella alkoivat höltyä, ja se jäi toisista usein jälelle. Emo seisahtui silloin roikumaan, kääntyi joskus takasinkin sitä hakemaan. Atso otti vasikan syliinsä pulkkaan, mutta sitä ei Vaipiti sallinut. Se kääntyi päin ajajaansa ja hyppi pystyyn ja uhkasi lyödä Atsoa etukaviollaan. Vasa täytyi laskea vapaaksi.

Vaarojen etelärinteellä oli jo sulia päiviä, ja niissä he antoivat väliin porojen levähtää ja syödä tuoretta jäkälää.

Aamu oli yhtä kaunis kuin edellinenkin, mutta lämpimämpi. Hanki löyhtyi aikaisemmin, mutta kun heillä oli jo kiire, jatkoivat he matkaa lähelle puoltapäivää.

Erään korkean vaaran etelärinteellä oli suuria pälviä ja niissä hyvä jäkälikkö. Siihen he päästivät ajokkaansa syömään, tekivät tulen, söivät ja asettuivat nukkumaan karhuntaljalle.

Kun matkue oli nukahtanut syvään uneen, laskeutuivat uteliaat, punarintaiset kuusankanärhit nuotiolle ihmettelemään outoja kulkijoita. Ne hypähtelivät nukkuvien päälle, nykivät nokillaan turkeista ja viheltelivät hiljaa ihmetellen ja päätään kallistellen, että ovatpa mokomia eläimiä: kahdella jalalla käveleviä, karvaisia ja paljasnaamaisia. Enimmän niitä ihmetytti Laila, jolla oli ilveksen turkki. Kuusankanärhit tunsivat kaikki kiveliön eläimet, usein olivat ne karhun, suden, ilveksen ja ahman jälessä lennelleet ja syöneet niiden tappamien eläinten lihaa, mutta tällaisia petoja ne eivät olleet ennen nähneet.

Kun ne huomasivat nuotiolle heitettyjä luita ja kalanruotoja, lensivät ne niistä lihanmuruja nokkimaan ja kiistelemään saaliista.

Aurinko oli jo laskeutunut, kun Kari heräsi ja herätti toiset.

Olemme nukkuneet kauan, sanoi hän silmiään hieroen, – mutta eipä eilen tullutkaan nukutuksi sen salmen korvalla.

– Joko lähdemme? kysyi Laila.

– Hanki ei vielä kanna.

– Oletko nyt varma suunnasta? Jos uudelleen eksymme, niin silloin tulee tuho. Vaikka olemme kaksi yötä ajaneet, ei vielä näy ihmisistä jälkeäkään, puhui sisar.

– Arviolta olemme tulleet vasta noin kuusikymmentä virstaa, lisäsi veli.

Puolen yön jälkeen he taas läksivät ajelemaan. Mieliala oli virkeä ja levähtäneet porot juoksivat nopeammin. Ajan kuluksi alkoi Kari laulaa:

    "Juokse porosein
    poikki vuoret maat,
    seistä syödä saat
    majall' pappilan.
    Siellä verraton
    Jäkäl'aarre on."

Hän ei jatkanut, sillä laulu ei sopinut keskiyön tunnelmaan, mutta Lailalle ja Atsolle se herätti mielikuvat kodista, Vuojoen pappilasta, jossa heitä ei ehkä enään tiedetty odottaakaan.

Porot olivat nousemassa mäntymetsää kasvavalle harjulle, joka kapeaselkäisenä kulki suon halki, kun hanki alkoi jymistä niin kovasti, että porot säikähtivät ja hyppäsivät syrjään. Jyminä ja siipien läiske levisi pitkin harjua, ja he näkivät kymmenien metsojen lentävän puihin vähän kauemmaksi, ja koppeloiden kotkotus kuului joka puolelta. He olivat sattuneet keskelle metsojen soidinta. Lumella oli höyheniä ja joka puolella näkyi illallisia metsojen jälkiä; myöhemmät eivät näkyneet, kun hanki oli tullut kantavaksi.

– Tässä me vähän levähdämme, sanoi Kari.

– Etkö aio antaa metsojen rauhassa häitään tanssia, virkkoi Atso.

– Aion ainakin katsoa, kun en ole ennen nähnyt, ja ehkä muutaman metsokukon ammunkin, sillä eväämme ovat kohta lopussa.

He istuivat jonkun aikaa hiljaa porojen pureskellessa jäkälää ja naavoja. Kuului kohaus harjun laelta, kohta kohisi koko metsä, kun metsot vähän etempänä laskeutuivat uudestaan maahan. Ne eivät poroja kovinkaan säikähtäneet.

Kari otti suksensa ja pyssynsä pulkasta ja hiihti hiljaa harjun laelle, josta jo kuului omituista naksutusta; sitä alkoi kohta kuulua joka puolelta. Kuului kuin kahta luupalasta olisi yhteen lyöty, ensin harvakseen, sitten yhä tiheämmässä tahdissa, ja sen perästä hiomista, juuri kuin luita olisi yhteen hangattu. Paikoin kuului ankaraa siipien läiskettä, kun metsokukot keskenään tappelivat. Kari oli kuullut, että metso ei hioessaan näe eikä kuule mitään, ja että silloin voi kolme askelta hypätä eteenpäin metson huomaamatta, kun vain naksutuksen ajan seisoo vakavana. Siten voi soivaa metsoa lähestyä aivan viereen. Hän jätti sukset harjun laelle ja alkoi loikata lähimmän metson luo. Harjukummulla pyörähteli metso koppavana, siivet puoleksi levällään, niin että kärjet hankea lakasivat, ja pyrstö ylhäällä kuin riikinkukolla. Metso kajautteli nokkaansa ja hioi sitten. Harjun rinteeltä juoksi koppelo sen luo ja sen perässä toinen metso, joka suoraa päätä hyökkäsi soivan metson kimppuun. Syntyi ankara tappelu öiseilä hangella. Metsot vuoroin peräytyivät ja tähtäsivät toisiaan kuin tappelevat kukot ainakin, vuoroin iskivät yhteen, löivät toisiaan siipipankoilla ja raapivat koukkuisella nokallaan, niin että höyhenet pölisivät. Silloin Kari ampui sen, joka myöhemmin oli tullut. Pyssyn laukaus synnytti harjulla kohinan, joka muistutti tuulispään peuhaamista tiheässä metsässä. Metsoja lensi joka suunnalle ja häämenot oli täten häiritty.

Miehevänä kantoi Kari toisten luo suurta metsoa, jonka silmäin ympärystää koristi komea punanen vahanahka. – Siinä on taas paistia, on kotiin asti, sillä ei pitäisi enää asuttu seutu olla kaukana, sanoi Kari.

– Mistä sinä, veli, sen tiedät?

– Kuulin ammunnan edestäpäin. Siellä on joku metsonsoittimella.

Kun he puolen päivän edellä hakivat sopivaa levähdyspaikkaa tulivat he yht'äkkiä tielle, oikein ihmisten ajamalle hevostielle.

– Eläköön! nyt olemme kohta ihmisten ilmoilla, huusi Kari.

– Soikoot kaikki huilut ja pasuunat Luojalle kiitosta, – sillä tämä on vahva talvitie, jonka molemmista päistä ja varrelta löytyy ihmisiä, sanoi Atso.

– Kohta pääsemme kotiin, riemuitsi Laila. Iloisina he laskeutuivat pulkista tietä tutkistelemaan.

Siitä oli aivan hiljan ajettu ja hevosen kaviot olivat uponneet tien läpi maahan asti.

– Minä tunnen tämän tien, sanoi Kari seutuja tarkastellen. – Olen täällä ennenkin käynyt, mutta vielä on matkaa kirkonkylään parikymmentä virstaa. Sentähden pitää meidän vielä tässä leväyttää poroja ja syödä.

– Ajetaan suoraan, ajetaan suoraan, intoilivat toiset.

– Mutta porot eivät jaksa, ja meilläkin on hyvin nälkä, selitti Kari.

Vastahakoisesti rupesi Atso nuotion tekoon ja Laila kalaa paistamaan, sillä aikaa kuin Kari antoi jäkälää poroille ja etsi naavoja kuusista. Kaksikymmentä virstaa oli heidän mielestään turhan pieni matka.

– Kyllä me vielä tänä iltana kerkiämme kotiin, kun porot vain saavat levähtää, lohdutteli Kari.

22.

Oli lauantai-ilta. Pappilassa oli jo kylvetty, väki oli puhtaissa vaatteissaan kerääntynyt leivintupaan illalliselle, ruustinna ja rovasti istuivat salissa iltaansa viettämässä. Keväisen lauantai-illan rauha vallitsi vannassa pappilassa.

– Tänään on kesäntulo edistynyt aikalailla, sanoi rovasti, – rinnepellot ovat kokonaan sulaneet ja joen jäät ovat pahasti mustuneet. Tänä aamuna kuulin ensikerran leppälinnun laulavan tuuliviirin päällä.

– Niin on kohta kulunut tämäkin raskas talvi, huokasi ruustinna.

– Murheellinen talvi. Luoja on laskenut hartioillemme raskaan murheen taakan, jonka johdosta mieli pyrkii kapinoimaan kaitselmusta vastaan, eikä kevätkään tunnu ilahduttavan. Luulin, että kevät tuopi ainakin sen lohdutuksen, että saamme rakkaiden lapsiemme ruumiit itse haudata, mutta ei vieläkään ole köngäs uhrejaan luovuttanut, puhui rovasti.

– Minä jo suunnittelin, minkälaisen muistomerkin hankimme lastemme yhteiselle haudalle.

– Minkälaisen ajattelit?

– Ajattelin valkoista, polvistuvaa, kädet ristissä rukoilevaa enkeliä, jonka katse on tähdätty korkeuksiin.

– Sopisihan se, mutta jolleivät löydy, niin asetetaan se tänne saliin. Minä tilaan sen taiteilijalta Helsingistä.

Silloin aukenee ovi ja kolme lappalaispukuista ihmistä työntyy sisälle ja heidän jälessään vanha Mari.

– Tulkaa tänne pirtin puolelle, tulkaa tänne pirtin puolelle... kehoitti Mari.

– Anna Lapin miesten tänne tulla, jos on asiaa, sanoi rovasti, joka toivoi saavansa heiltä jotain tietoa lapsistaan.

– Ettekö meitä enään tunne, lapsianne? sanoi Laila itkua pidätellen. Ruustinna ja rovasti vetäytyivät ensin pari askelta taaksepäin, kun luulivat haamuja näkevänsä, mutta tulijat juoksivat heidän luokseen ja sanoivat, ettekö tunne meitä.

– Lapseni! – – –

– Korkeimmalle olkoon kiitos, huudahti ruustinna puristaessaan Lailan rintaansa vasten.

– Herralle olkoon kiitos ja ylistys! sanoi rovasti molemmat poikansa syliinsä sulkiessaan, ilokyyneleet vierivät heiltä kaikilta.

– Taivasten tekijä! sehän on Laila, ja minä luulin lappalaistytöksi.

Mari vei sanan pirtin puolelle, ja sieltä tuli koko talon väki tulijoita tervehtimään.

Sinä yönä ei paljon nukuttu Vuojoen pappilassa. Kun lapset olivat riisuneet turkkinsa, kertoi Kari aluksi, missä he olivat olleet niin kauan. Mutta vasta sitten, kun he olivat kylpeneet, pukeutuneet puhtaisiin vaatteisiin ja syöneet, kertoi Kari, kuinka he metsäpirtille olivat joutuneet ja miten he siellä olivat eläneet.

Kiveliön kuningas – 14

Ruustinna ja rovasti kertoivat kotoiset tapahtumat, miten heitä oli surtu, ja haettu, kuolleiksi luultu, ja minkä kuvaamattoman surun painamana he itse, vanhemmat, olivat eläneet. Ilo ja juhlatunnelma, suurempi kuin missään juhlassa, täytti silloin lasten ja vanhempain sydämet. Uudestaan ja uudestaan pyrkivät kostumaan varsinkin ruustinnan ja Lailan silmät.

– Niin minusta on aina tuntunut, että lapseni tulevat vielä takaisin, ja olenhan minä sinullekin, Juho, sen monta kertaa sanonut, puhui ruustinna.

Ihmeiden aika on ohi, sanotaan, mutta kaikki tämä tuntuu suurelta ihmeeltä, sanoi rovasti. – Luojalle ei ole mitään mahdotonta.

– Kun minä kerran lokakuunillalla ajattelin kotia, niin silloin lensi tähti. Siitä minä uskoin, että pääsemme vielä kotiin, sanoi Katri.

– Ja minä näin saman tähdenlennon, sanoi ruustinna.

Kari ja Atso hakivat pulkista Kiveliön tuliaiset: nahat, petojen kallot, muistitaulut ja talousesineet. Ihmetellen katselivat vanhemmat, kun Kari levitti lattialle suuren karhun taljan; ihaellen tarkastelivat he jokaista esinettä, minkä pojat puukolla ja kirveellä olivat valmistaneet tai Laila näppärillä käsillään neulonut. Kaikki ne, samoinkuin turkit, pantiin tarkasti talteen.

Laila ja pojat olivat vanhempien mielestä kasvaneet pituutta, mutta jonkun verran laihtuneet. He olivat tulleet käytökseltään enemmän vanhempien ihmisten kaltaisiksi. Ja rovasti luuli näkevänsä poikiensa kasvonpiirteissä enemmän tarmoa kuin lähtiessä.

– Te olette kovasti väsyneet, tulkaa jo levolle omaan kamariinne, jossa vielä on kaikki ennallaan, kehoitti ruustinna.

Vielä senjälkeen kun matkamiehet olivat jo unen helmoissa, valvoivat ruustinna ja rovasti tarkastellen niitä puutauluja, joihin lapset olivat merkinneet päivän tapahtumat. Sitten rovasti avasi kirkonkirjat ja pyyhki pois kuolleeksi merkinnän, jonka hän jokaisen lapsen kohdalle oli tehnyt, ja ihmeellinen hymy levisi silloin hänen kasvoillensa.

Kun ruustinna ja rovasti sunnuntai-aamuna menivät kirkkoon, tuntui elämä niin keveältä, kevät niin ihanalta, etteivät he nuoruuden kukkeimpinakaan päivinä muistaneet viettäneensä sellaista juhla-aamua. Leivosen liverrys taivaan sinikorkeuksissa ei koskaan ollut soinut niin riemukkaana, käen kukunnassa ei koskaan ennen ollut kuulunut sellaista heleyttä kuin sinä aamuna, sillä heidän oma tunnelmansa sulautui täydellisesti muuttolintujen keväiseen mielialaan. Ja kirkossa olleet tiesivät kertoa, että rovastin äänessä ei milloinkaan ennen ollut sellaista kaikua kuin sinä kirkkaana keväisenä sunnuntaina.

Sanoma pappilan nuorten kotiintulosta levisi nopeasti ympäri pitäjää. Pyhäiltana kävi pappilassa paljon vieraita onnittelemassa vanhempia, että olivat saaneet lapsensa takaisin ja lapsia, että olivat päässeet kotiin. Nimismies, joka oli syksyllä hakua johtanut, huudahti tulleet nähdessään: – Siinähän te olette, kadonneet lampaat, joita me emme pitäjän väelläkään löytäneet!

– Sedällä on ollut meistä aivan erikoista vaivaa, sanoi Kari. – Minä annan tästä Kiveliössä käynnin muistoksi tämän saukonnahan turkin kaulukseksi.

Lailan ja poikain tulosta kirjoitettiin heti Rosenbergin tädille ja koulun rehtorille. Mutta kirjeet saapuivat perille vasta lukukauden lopettajaispäivänä.

Oppilaat eivät siitä uutisesta mitään tienneet, ennenkuin rehtori lopettajaispuheessaan m.m. mainitsi: "Rakkaat oppilaani! Minulla on vielä teille kerrottava eräs iloinen uutinen. Viime syksynä avajaistilaisuudessa ilmoitin, että kaksi etevää oppilasta, Kari ja Atso Salonius, ovat tapaturmaisesti kuolleet, ja lausuin heistä muistosanoja sen johdosta. Nyt juuri saapui kirje heidän isältään, että pojat ja heidän sisarensa ovat aivan terveinä tulleet kotiin. He olivat vain eksyneet erämaahan ja alkuihmisten tapaan itse hankkineet toimeentulonsa pyytämällä metsän ja veden riistaa ja kaatamalla metsän petojakin. Heillä on ollut ankara taistelu toimeentulosta, mutta he ovat siinä voittajina suoriutuneet. Kunnia tarmokkuudelle!"

Ilon humaus kulki silloin luokassa, ja koulusta päästessä olivat Saloniuksen veljekset taas yleisenä puheen aiheena poikajoukoissa.

23.

Sinä kesänä kävivät Saloniuksen pojat harvoin ongella, muutamia kertoja vain Saarikoskessa. Taivalkönkäälle he eivät kertaakaan menneet. Ruustinnan tähden he eivät siellä käyneet, sillä häntä aina kauhistutti, kun könkäästä tuli puhe. Rovasti piti pyhänä lupauksensa, jonka hän oli tehnyt lokakuun yönä onkilaatikkoa sulkiessaan: hän ei enää milloinkaan käynyt ongella, mutta metsästeli sen sijaan uutterasti.

Poikain kesä kului enimmäkseen lukuhommissa. Kari oli kutsunut erään yläluokkalaisen Vuojoen pappilaan, sillä hän Atson kanssa oli päättänyt kesällä ehtiä sen, minkä heidän luokillaan oli talvella luettu, jotta he eivät jäisi tovereistaan jälelle. Tämän puuhan tähden oli kevätkesällä johtunut pientä erimielisyyttä pojan ja isän välillä.

– Te saatte tämän kesän levätä rasittavan talven jälkeen ja koota voimia, oli isä kerran sanonut.

– Minä olen kutsunut jo Niinimaan Oskarin meidän lukujamme ohjaamaan, oli Kari siihen vastannut.

– Siitä puuhasta olisi kannattanut mainita meille, vanhemmillesi. Huomaan, että olet tullut vähän itsevaltiaaksi Kiveliön kuninkaana ollessasi. Mutta olkoon menneeksi, koska tarkoitus on hyvä.

– Meitäkin odottaa maailmassa jokin toimiala. Emmehän voi tuhlata aikaa, lisäsi Atso.

Rovasti ei siihen mitään sanonut, hymähti vain itsekseen ajatellen, että onpa ääni muuttunut kelloissa. –

Syksyllä suorittivat pojat tyydyttävästi edellisen lukuvuoden kurssit ja pääsivät samoille luokille kuin vanhat toverinsa. Ensipäivinä olivat he koulussa erityisen huomion esineinä: välitunneilla kerääntyi joukoittain poikia Karin ympärille katselemaan karhun torahampaita, jotka kiikkuivat hänen kellonsa perissä, ja iltasilla tuli tovereita Rosenbergin tantin kamariin utelemaan kiveliön kuulumisia, joita Atso ja Kari auliisti kertoivat. Kun Kari kuvaili metsästysretkiään ja parhaimpia seikkailujaan, napautti Juholan Oskari nyrkillä pöytään ja huudahti:

– Ensi kesänä lähden minäkin Lapin erämaihin.

– Lähde vain, sanoi Atso, – mutta muista ottaa kompassi mukaasi, ettei käy niinkuin meille.

Senjälkeen luisti Saloniuksen poikain ja heidän sisarensa elämä ja kehitys säännöllisesti uraansa niinkuin tuhansien muiden koululaisten. He eivät olleet kouluaineissa erikoisen eteviä, eivätkä huonojakaan, mutta käytännöllistä elämää ymmärsivät he paremmin kuin toiset ja kaikille kulttuurin tuotteille he tiesivät antaa arvon, koska olivat käyneet yhden luokan kovaa elämän koulua. Missä kysyttiin päättäväisyyttä, toiminnan ripeyttä tai avuliaisuutta, siellä oli Kari ensimmäinen, mutta kirjatiedoissa oli Atso häntä etevämpi. Rosenbergin tantti moitti vieläkin Lailan käytöstä poikamaiseksi, huomauttaen:

– Ei sinusta koskaan tule oikein hienoa pappilan mamselia.

Mutta vähitellen hänkin alkoi pitää tytön reippaasta, teeskentelemättömästä käytöksestä ja käytännölliseen elämään viittaavista harrastuksistaan.

Kiveliön kuninkaan arvonimi seurasi Karia koko kouluajan, eikä hän sitä pahana pitänyt, vaikka opettajatkin joskus häntä sillä nimellä mainitsivat.

24.

Kaksikymmentä vuotta edellisten tapausten jälkeen eli Laila kirkkoherran rouvana lapsuuden kodissaan Vuojoen suuressa pappilassa. Vanha ruustinna oli jo muuttanut sieltä pois, samoin valkeahapsinen rovasti. Kylmenneet olivat jo ne sydämet, jotka niissä suojissa olivat kerran kärsineet mitä suurinta henkistä tuskaa, mutta sen muistomerkkinä oli salin perällä vihreiden kasvien keskellä polvistuva marmorinen enkeli, jonka vainajat ennen kuolemaansa olivat sinne hankkineet.

Laila oli mennyt naimisiin isänsä apulaisen, pastori Käkilehdon kanssa, joka, rovastin tultua kivuloiseksi, oli monta vuotta hoitanut hänen seurakuntaansa, ja Saloniuksen kuoleman jälkeen oli hänet valittu Vuojoen kirkkoherraksi. Paljon oli työtä nuorella kirkkoherralla laajassa sydänmaan seurakunnassa, mutta pappilan hoito oli enimmäkseen toimeliaan Laila-rouvan käsissä. Äitivainajansa perinnäistapoja seuraten hääräsi hän aamusta iltaan taloustoimissa, ja hyvä oli silloin talossa järjestys ja komento. Kirkkoherra pysähtyi usein virkatoimiensa lomassa katselemaan vaimonsa puuhailemista, kun hän askareissaan liehui, niin että pitkä, valkea palmikko sinne tänne häilähteli.

– Sinulla on, Laila, liian paljon työtä ja huolta tästä taloudesta, tapasi hän usein sanoa vaimolleen.

– Eihän minulla... hauskaahan tämä on, kun saa tehdä oman kodin hyväksi, sai hän vastaukseksi ja samalla lempeän silmäyksen.

Mutta illalla, varsinkin pitkinä talvisina puhteina, kun päivän työt oli tehty, istuivat he kahden salissa. Kirkkoherra lauloi silloin korkealla tenoriäänellään ja vaimonsa säesti pianolla. Silloin unohtuivat arkiset huolet, unohtui pitkä talvinen pimeyskin ja sävelten kannattamina kohosivat he kuin toiseen maailmaan.

Atso Salonius toimi pappina Vuojoen naapuriseurakunnassa Sompiovaarassa. Karilompolon pirtillä tekemänsä lupauksen mukaan oli hän valinnut sielunpaimenen toimen elämänurakseen. Hän ei ollut mikään loistava saarnamies, mutta uuttera toimessaan ja vaatimaton kansan mies käytökseltään. Seurakuntalaiset hänestä pitivät, sillä hän oli aina avulias ja nurkumatta lähti toimiin kaukaisimmillekin perukoille. Erikoisen hyvää huolta piti hän suuren, asumattoman erämaan rajoilla asuvista. Niitä hän avusti, niitä erityisesti vierainaan kestitsi ja niiltä enemmän kuulumisia kyseli kuin isojen kylien eläjiltä.

Kerran, eräänä syysiltana kutsuttiin hänet sairaan luo jokivarrelle. Vanhalan Iisakki, jota muutamat Kolokorva-Iisakiksi sanoivat, makasi sängyssään hämärän pirtin nurkassa heikkona. Mutta ennen kuolemaansa halusi hän tunnustaa papille, mitä oli hänen sydämellään. Pahimmin painoi hänen omaatuntoaan erään lappalaisen ennenaikainen kuolema, johon hän kahden toverinsa kanssa oli syypää.

– Se nyt tosin oli suuri porovaras, kolttalainen, jonka me ammuimme, kun pahanteosta pakoon lähti, mutta tekemättä se olisi saanut jäädä, huomautti Iisakki lopuksi.

– Niin, te ammuitte sen pahan Miitrein siellä peurahaudalla ja ripustitte puuhun.

– Mistä kirkkoherra sen tietää?

– Näinhän minä, kun puussa kiikkui. Iisakki kavahti istumaan.

– Miten se on mahdollista, kun se tapahtui suuren kiveliön keskellä? – Hänelle täytyi kertoa koko historia.

– Vai olivat herjat kostaa teille, syyttömille... ja elävänä polttaa... Sellaisia ne ovat koltat, suuria roistoja, poronvarkaita, kivahti Iisakki.

Pappi selitti, miten iankaikkinen oikeus hänen mielestään asiaa arvostelee, mutta katuvaiselle annetaan rikokset anteeksi.

Mutta Iisakin katumus oli keskeytynyt, hän oli kiivastunut. Atson kertomus oli nostattanut vanhan perinnäisvihan, hänen elimistönsä oli siitä saanut kuin sysäyksen, ja hän tunsi taas voivansa paremmin.

– Vai olivat polttaa... riettaat, jahkaili hän moneen kertaan.

Iisakki ei vielä kuollut, hän eli monta vuotta tämän jälkeen ja kävi useita kertoja pappilassa näistä asioista keskustelemassa.

Kuolemaansa asti toimi Atso pappina Sompiovaarassa. Hän oli samalla myös jonkinmoisena lääkärinä ja tuomarina laajassa pitäjässään selittäen erämaan kansalle maallista lakia, taivaallista oikeutta ja armon evankeliumia. Henkinen halla huurusi toisinaan voimakkaasti häntä vastaan, mutta hän ei väistynyt etuvartioasemaltaan.

Kari oli suorittanut metsäherran tutkinnot ja toimi ensin Etelä-Suomessa, mutta sai sitten hoitopiirin suuren kiveliön Suomen puoleisesta osasta. Hänestä oli tullut harras luonnon ystävä ja tuntija. Ei kasvanut erämaissa sitä kasvia, jota ei olisi löytynyt hänen valtaisissa kokoelmissaan ja jonka kasvualuetta hän ei olisi tiennyt – ei elänyt niillä seuduilla lintulajia, jonka edustajaa ei olisi hänellä ollut täytettynä kaapeissaan. Ja jos joku luonnontutkija sattui kulkemaan niille seuduille, poikkesi hän "Kiveliön kuninkaan" asuntoon neuvoja saamaan.

Toisin silmin katseli Kari metsän riistaa kuin kuumaverisen nuoruutensa päivinä. Viilennyt oli jo metsästysveri, talttunut sydämen kiihkeä sykintä otusta katsellessa, eikä hän enää suonenvedon tapaisella kouristuksella pyssyään pidellyt, vaan tyynenä käveli hän usein koiralle kotkottavan koppelon tai teeren sivu. Killi III katseli silloin kummeksien isäntäänsä, että eikö riista olekaan hänelle enää toivottua saalista...

Kerran, eräänä kajeana syysaamuna, kun maassa oli jo vähän kuuraa, samoili Kari taas Killin kanssa takaliston metsissä. Ilma oli kuulaan kirkasta, teerien lyhyet aamukuherrukset kuuluivat kaukaa ja vaarojen harjanteilta silmä kantoi loitolle metsäisten mäkimaisemien yli siintäviin tuntureihin. Killi ajeli ensin teeriä, jotka se löysi puolukkaiselta ukonpalolta. Mutta eivät kestäneet rähinää lyyrapyrstöt, sillä mitäpä ne olisivat jääneet maassa liikkuvan nelijalkaisen haukkua kuuntelemaan, kun salot puiden latvoista katsottuna näyttivät avaroilta ja siipien jänteet marjaisen kesän jäleltä tuntuivat lujilta. Katkattaen, kuin makeasti nauraen, lensivät ne tiehensä. Mutta kun he olivat tulleet jyrkkärinteisen hiekkaharjun selälle, jymisi taas näreikkö, ropisi männynlatva ja lujasti läiskäyttäen siipiään sivuja vastaan istuutui vanha kukkometso oksalle aivan ampujan eteen. Heleästi kaikui silloin taas Killin haukku, joka erämiehen mielestä on kuin suloista soittoa. Se ilmoitti erämaan eläimille, että ihmisen liittolainen siellä taas yhdelle kuolinlaulua laulaa. Höröllä korvin kuuntelivat sitä eläimet: korkean kiven päällä makaava repo nosti suipon kuononsa ylös ja vainusi ilmaa, ryteikössä juoksevat metsäkanat seisattuivat yhteenkohti ja odottivat kaula ojona, ja kuusen juurella valkosaparoinen jänis järjesteli jalkojaan. Odotettiin pamahdusta tuliluikusta, mutta sitä ei kuulunut.

Aukealla katseli Kari uljasta, punakulmaista korven kukkoa. Pyssyn ponsi pysyi maassa ja höllästi kiertyivät sormet piipun ympäri. Myhäillen ihaili mies muotokaunista lintua, joka koiralle nokkaansa naksutteli ja joka näytti täysin soveltuvan ympäristöönsä. Metso toi mieleen tapauksen nuoruusvuosilta, hän muisti sen vanhan kukkometson, jonka hän sinä suurena harhailusyksynä oli ampunut Karitunturin tienoilta. Eikä hän itsekään käsittänyt, mikä sen mieleen toi tuhansien metsästysmuistojen joukosta.

– Niin silloin, tuumi hän itsekseen – meidän kolmen ihmisen elämä riippui minun ampumataidostani. Mutta nyt on toisin. Ruokaa on aitassani, enkä minä elä täällä vain hävittääkseni muuta elämää. Istu vain metso! Kauniimpi olet katsella elävänä oksallasi kuin kuolleena kontissani. En tahdo nyt olla kuoleman välikappaleena. Kerran se kuitenkin haukkana niskaasi iskee, naksahtaa silloin sisäisen koneistosi joku ratas ja pallona putoat oksaltasi tai nyykistyt korven sammalikkoon. Se on elämän laki...

– Killi se, se, lähdetään kotiin...

Ropisi taas männynlatva ja vinkuvin siivin kaikkosi kiiltäväkaulainen lintu kuusten latvojen yli salojen kätköön. Killiltä pääsi epätoivon ja vihan sekainen kiljahdus ja sen perästä murahdus kuin kirous. Killi yritti perään, mutta isäntä kutsui luokseen. Syyttävänä katseli viisassilmäinen koira isäntäänsä, joka selkäkarvoja silitteli.

– Elä ole milläsikään, vaikka en ampunut. Annetaan sen vielä elää, koska sillekin on elämä rakas. Muista, että kerran sinunkin teräksen lujat jänteesi heltiävät ja oikenee häntäsi komea kaari. Parempi on silloin, että olet surmannut tätä metsoa vähemmän.

Mutta milloin tapasi Killi vaarojen kuruissa kähnäilevän kontion, silloin syntyi metsässä meteli, joka aina sai kuohahtamaan Karin metsästäjä-veren. Sellaisista tilaisuuksista hän ei koskaan sivu kävellyt, vaan rohkeasti, pyssy valmiina, lähestyi hän temmellystannerta, missä Killi piteli paikoillaan ärisevää korven pörrökarvaista ruhtinasta, kunnes Karin kuula sen kaatoi Lyhyt oli tavallisesti taistelu, mutta kiihkoisa. Karhu oli Karista tasa-arvoinen vastustaja, jonka kanssa kannatti voimia mitellä. Olipa hänellä niistä taisteluista näkyväinen merkkikin, suuri arpi poskessa, jonka karhu oli eräänä keväänä tylpällä kynnellään halkaissut, kun Kari oli sen kanssa hangella käsikähmään joutunut.

Virkaintoisesti puolusti Kari kiveliön koskemattomuutta: ei antanut kiskoa tuohia erämaan koivikoista, ei kaataa naavapuita poroille eikä mielellään valtiollekaan esittänyt tukkien hakkuu-alueita näiltä seuduilta. Hän ei suosinut uudisviljelystä, ja sentähden hän joutui usein kiistaan seudun väestön ja veljensä Atson kanssa.

Kesällä virkamatkoilla ollessaan kulki hän toisinaan Karijärvelle saakka, viipyi välistä päivänkin Karilompolon vanhalla pirtillä, eivätkä hänen kumppaninsa tienneet syytä, minkätähden hän siellä kävi ja miksi hän siellä vanhaan, lahoon metsäpirttiin yöpyi ja siellä mietteissään istui.

Yksinäisenä miehenä hän eli pienessä virkatalossaan. Erämaan rauhaa, sen eläimistöä ja koskemattomia metsiä hän rakasti, ja erämaahan hän viimein väsyikin. Hänen kiveliönsä ei ollut siinä, mitä siellä silmin näki ja korvin kuuli; se oli samalla haltijain maailmaa, jota oli tunnelmin tajuttava.

Eräänä syyspäivänä löydettiin hänet tunturin liepeeltä kuolleena. Laukku selässä ja pyssy olkauksessa hän oli kaatunut metsäpolun poikki kuin korven kuusi, ja uskollinen Killi III vartioi hänen vieressään.

Se oli synkeä päivä kiveliössä. Mielikki puki metsän mustiin, sinipiiat simapilleinään surulauluja soittelivat ja tuulen harppu naavaisissa kuusissa raskaasti kohisi.

25.

Vaihtuneet ovat osat suuressa kiveliössäkin. Vanha on kadonnut, uutta syntynyt sijalle. Siten ikivanha erämaa on säilynyt ikinuorena. Kaatunut on jo se jättiläishonkakin, johon Saloniuksen nuoret kerran nimensä kaivertivat, lahonut ja maatunut mullaksi, ja uusi nuorimetsä on sen sijalle nousemassa. Monta eläinpolvea on sen jälkeen kuollut, mutta uudet nuorin voimin ovat astuneet entisten tilalle. Vielä keväisin joikuvat joutsenet kiveliön sulissa salmissa, vielä hanhet tatattavat, meriteeret viheltävät ja telkät "tamburiiniaan" soittelevat, vielä metsot ja teeret soivat sen siintävillä saloilla ja laululinnut pitävät keväisiä konserttejaan; vielä karhukin toisinaan nousee Karitunturin laelle, katselee valtakuntaansa ja pitkällä vihellyksellä kuuluttaa alamaisilleen, että hän se on oikea koskemattomain erämaiden kuningas. – Mutta paljon on jo pienentynyt kiveliö, paljon on jo harventunut sen asutus.

Lahonut on metsäpirttikin Karijärven rannalla, samoin kuin ne kädet, jotka sen kerran keväthankien aikana salvoivat, ja niinkuin ne nuoret ihmiset, jotka sen suojissa kerran talvea viettivät. Sen lähelle on niemelle rakennettu matalakattoinen tukkimiesten kämppä. Kodittomana harhailee nyt metsäpirtin haltija, meänteis. Toisinaan hiljaisena sydänyön hetkenä hiipii se entisen pirtin paikalle, istuu laholle nurkalle ja allapäin menneitä aikoja muistelee ja erämaan häviötä ennustelee.