[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdFs4CTW5DtXREZu47-BTf_FxeylQZzEVw7Wi8rltBV4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1629,"Kiveliön kuningas","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"1629-hanninen-kaarlo-kivelion-kuningas","1629__Hänninen_Kaarlo__Kiveliön_kuningas",null,"romaani",[],[],"fi",1923,38958,243913,true,[],[],[],"Lappiin sijoittuva seikkailuromaani kertoo 16-vuotiaan Karin ja paikallisen rovastin elämästä. Tarina sisältää kuvauksia kalastuksesta, metsästyksestä ja jännittävistä kohtaamisista erämaan petojen kanssa.","Kaarlo Hännisen 'Kiveliön kuningas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1629. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KIVELIÖN KUNINGAS\n\nKirj.\n\nKaarlo Hänninen\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nPappilan kansliahuoneen avatusta ikkunasta kuuluu puheenpajatusta:\n-- Enemmän vettä ja hiekkaa lattialle -- ja sitten \"ruumiin luita\"\nlisäksi... puhdasta pitää tulla, sillä piispa ei ole jokapäiväinen\nvieras täällä Lapissa... vain kerran ennen nähty meidän aikanamme.\n-- Mari, huljauta tänne nurkkaan... kas niin! -- Ensi pyhänä on\nmeillä sellaiset juhlat, että niitä ei ole monesti...\n\nRuustinna siellä näin puhuu palvelijoilleen.\n\nSe hiukan häiritsee rovastia, joka istuu puutarhassa pihlajan alla\nsaarnaa kirjoittamassa. Hän kuulee kuinka siellä sisällä hiekkaa\nmätkitään, vettä loiskautellaan ja kuinka sitten varpuluudat alkavat\ntasaisessa tahdissa jarnuttaa maalaamatonta lattiaa -- tuntuu kuin\npieni höyrysaha olisi käynnissä...\n\nJa tuulikin tekee rovastille kiusaa: se omavaltaisesti lavailee\npöydälle avattujen postillojen ruskehtuneita lehtiä, se viskelee\nkirjoitetut paperiliuskat seinän viereen ja tuiskuttaa rikkoja\nsilmille. Näyttää kuin pahat voimat olisivat tuulen kanssa liitossa.\nKirjat ja paperit täytyy kivillä ankkuroida.\n\n-- Saisivat jo lopettaa puhdistuspuuhansa, että pääsisin huoneeseeni,\ntuumii hän itsekseen.\n\nRovasti katsoo vaalenevien ohrapeltojen yli joelle. Mies näkyy\navopäin soutavan... minnekähän sillä tuollainen kiire, kun joka\naironvetäisyllä seisaalleen nousee? -- ja vene pyörii kuin tavi\nheinikossa... he, he, sitä soutajaa... ei saa selvää minne\naikonee...? Tännepäin hän näkyy tarkoittavan; työntyy jo rydikön läpi\nrantaan.\n\nKun soutaja nousee maalle, tuntee hän tulijan.\n\n-- Karihan se on; ihme, kun en ennen tuntenut. Tulee ongelta.\n\nKari vetää veneen nuottakodan sivulle, pujottaa kalat vitsaan ja\nkävelee ohrapellon ja perunamaan välissä kulkevaa rantatietä ylös.\nHänen vasemmassa kädessään notkuu koivuinen onkivapa, ja oikeassa\nheiluu hopealta välkähtelevä kalakimppu. Tumman tukan varjostamilta\nkasvoilta loistaa nuorukaisen saaliinilo, sillä hän ei ole koskaan\nennen onkinut sellaista saalista niin vähässä ajassa, ja tuskinpa --\nniin hän uskoo -- muutkaan kuusitoistavuotiaat ovat saaneet... Siinä\non pajuvitsaan pujotettuna kymmeniä solakoita harjuksia, onpa pari\nlohtakin, jotka Kari on asettanut päällimmäiseksi kuin näytteille.\n\nHän on kääntymässä kyökin portaaseen, kun kuulee isänsä sanovan\npuutarhasta:\n\n-- Ohoh! Jopa olet saanut paljon... Sinusta on paisunut aikamoinen\nonkimies tänä kesänä... ja lohikin...!\n\n-- On niitä kaksikin, kehuu Kari astellen puutarhaan.\n\n-- Tämä isompi on ainakin kolmikiloinen, sanoo isä sormella kääntäen\nlohta -- ja tämä toinen on kaksikiloinen.\n\n-- Mistä sinä ne sait?\n\n-- Saarikoskesta. Siellä söivät vihaisesti näin tuulella, pienemmät\nperhoa, isommat uistinta.\n\n-- Jos joutaisin, niin joukolla lähtisimme Taivalkönkäälle. Sen\nalla ottaisivat nyt lohet. Mutta ei ole aikaa; tärkeämmät ovat nyt\ntehtävät.\n\nRuustinnan vaaleat ja pyöreät kasvot ilmaantuvat avattuun akkunaan.\n\n-- Noin pulskia kaloja ..! Kelpaa niitä piispalle paistella. Vie ne\nkaivolle sankoon, kaada vettä päälle ja tule syömään.\n\nKari asettaa onkivavan tikapuille ja kävelee kaivolle. Atso ja\nLaila juoksevat myös sinne -- edellinen tumma, neljäntoista vanha,\njälkimmäinen vaalea, kaksitoista vuotias. He kehuvat myös Karin\nkalaonnea, mutta moittivat veljeään siitä, ettei heitä ottanut\nmukaan. Kari kuuluu kuvailevan heille miten isolohi kivenkuohusta\ntarttui, miten se taisteli kuin villipeura, miten hän sen sai kuin\nhoukuttelemalla kiven koloon ja kuinka hän sitten kuin tiikeri\nhyppäsi niskaan.\n\nRuustinna katselee hetkisen ihastellen reippaita lapsiaan ja kääntyy\nsitten työtään jatkamaan.\n\nMutta Karin tulo on johtanut rovastin ajatukset maallisiin. Ja paljon\nniitä elämänhuolia on hänelle karttunutkin. -- Muutaman viikon\nkuluttua lähtevät lapset taas kouluun rantakaupunkiin ja ruustinna\nmenee heidän talouttaan hoitamaan. Hän jää yksin pitkäksi, pimeäksi\ntalveksi suureen pappilaan. Ei olisi oikein varojakaan koulutukseen\nnäin kaukaa. Pitäjältä tulevat tihuntitulot ovat pienentyneet,\nkun monet talollisetkin ovat jättäneet veronsa suorittamatta,\npuhumattakaan mökkiläisistä, eikä hän keneltäkään ole ryöstövoudin\nkautta saataviaan hakenut. -- On arvellut, että jolleivät maksa,\nniin tottapa eivät luule hänen ansaitsevankaan. Monesti hän on\nhakenut toisiin pitäjiin, mutta aina epäonnistunut. Eikä hän omasta\npuolestaan haluaisikaan muualle. Kun hän on mainio perhostaja ja\npyssymies, viihtyy hän kyllä Lapissa, mutta lasten ja ruustinnan\ntähden hän haluaa pois.\n\nHän havahtuu näistä mietteistään ja kääntelee hermostuneesti\npostillan lehtiä etsien kohtaa, johon tekstin selitys äsken jäi,\nmutta ei tahdo päästä uudestaan alkuun. Saarnan juoni on seisahtunut\nkuin kuolleeseen pisteeseen, josta ei tahdo päästä minnekään: ei\neteen eikä taakse. Hän, maisteri ja pappi, tuntee olevansa samassa\nasemassa kuin koulupoika toisinaan ainetta kirjoittaessaan, kun\najatukset eivät tahdo luistaa.\n\nSilloin kuuluu ruustinnan ääni ikkunasta:\n\n-- Juho, oletko jo isäntärengin lähettänyt noutamaan haasta sitä\nkaksikesäistä sonnia, joka on aijottu teurastaa juhliksi?\n\n-- En vielä, vastaa rovasti, -- mutta huomenna saa Olli mennä.\nKerkiää sen teurastaa vielä ylihuomennakin.\n\n-- Kari, Atso ja Laila kuulivat kaivolle vanhempiensa keskustelun ja\njuoksivat heti puutarhaan.\n\n-- Saanko minä mennä aamulla Ollin kanssa sinne Takamaan hakaan?\nsanoi Kari. -- Minä ammun sieltä metsälintuja ja voisin vähän\nonkiakin Taivalkönkään alla.\n\n-- Pääsenkö minäkin mukaan? pyyteli Atso.\n\n-- Ja minä, sanoi Laila. -- Minä poimin sieltä herukoita.\n\n-- En nyt osaa vielä luvata, täytyy miettiä asiaa.\n\n-- Minä luulen, että lintupaisti maistaisi vieraille... esitteli Kari.\n\n-- Eikä haittaisi vaikka saataisiin joku vielä isompi lohi lisäksi,\nsanoi Atso.\n\n-- Tuumitaan, tuumitaan asiaa illempana, nyt on minulla kiire.\n\nIsä painautui jälleen työhönsä, ja lapset menivät sisälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTakamaan haka oli parin neljänneksen päässä kylästä, heinäisellä\njoen niemellä, jonka kannaksen yli johti korkea pystyaita ja sen\npäissä, joen mutkauksissa olivat pitkät riukujuohteet, etteivät\nelukat kahlaamallakaan pääsisi pois. Siellä luhtaisilla rannoilla\nja nurmikkoisella vaaralla oli pappilan joutokarja: mullikat ja\nhiehot, kesäisessä vapaudessaan. Ja hyvä oli niiden siellä maleksia:\nsyödä tuoretta, mehevää ruohoa mahansa täyteen, juoda joesta\nkirkasta vettä ja asettua sitten auringon paisteeseen tuulen suojaan\nmakailemaan, mulkoilemaan ja märehtijään. Parempi oli siellä elämä\nkuin Kirkonkylän läheisillä laitumilla, joilla kaiken maailman\nkarjat: lehmät, lampaat ja hevoset, kalusivat kaiken ruohon, söivät\nlehdeksiä ja varpujakin täyterehuksi. Ei ollut siellä hätää eikä\nmuuta pelättävää kuin karhu, joka toisinaan kävi viheltelemässä joen\nvastaisella rannalla. Kerran takavuosina se oli käynyt haassakin\nsyömässä mullikan, ja sitten ei ruustinna ollut yhtenä kesänä sinne\njoutokarjaansa lähettänyt.\n\nVähän matkaa haasta ylöspäin pauhasi mahtava Taivalköngäs, jonka\näkkijyrkän kalliokynnyksen alle pysähtyivät nousevat kalat.\nTurhaan kimmahtelivat notkeat, hopeakylkiset harjukset sen ruskean\nvalkoisissa kuohuissa, turhaan tanakkapyrstöiset lohetkin koettivat\nloiskahdella könkään kynnyksen yli. Putouksen kuohut paiskasivat\nne aina takaisin. Taivalköngäs oli onkimiesten eldorado, siitä sai\nmelkein aina, jollei suuria, niin ainakin tammakoita. Kirkkoherra\npoikineen siinä usein kävi ongella, olipa toisinaan yötäkin könkään\nkalasaunassa.\n\nHakamaan ympärillä, jokilaakson sivukurussa oli synkkiä\nkuusikkonoroja, metsopoikueiden mieluisia lymypaikkoja. Sieltä oli\nKari edellisenä kesänäkin pystykorvaisen, kippurahäntäisen Killin\nhaukusta ampunut monta koppavaa kukkometsoa ja komeaa koppeloa.\nKouluun lähtö oli sitten keskeyttänyt metsästyksen, mutta rovasti oli\nsieltä myöhemmin syksyllä ampunut lukuisia lintuja.\n\nSinne taas paloi pappilan poikain mieli vielä kerran nauttimaan\nerämaan elämän lumoista.\n\nIllallispöydässä uudistivat pojat ja Laila pyyntönsä, eikä isällä\ntuntunut olevan lähtöä vastaan.\n\n-- Nauttikaa vain vielä Jumalan suuresta, vapaasta luonnosta; kohta\nalkaa koulu, kohta nämä ihanat ajat ovat vain muistoja, jotka siellä\nkaupungin ihmiskeossa kirkastuneina muistuvat mieleen -- ehkä\nliiankin usein.\n\nEikä ruustinnakaan poikia kieltänyt, mutta Lailalle oli hänestä matka\nliian rasittava eikä muutenkaan sopiva. Suostui sentään lopulla ja\nkäski hänen poimia punaisia viinimarjoja joen kalliorinteillä, koska\nniitäkin juhlassa tarvittiin.\n\nHe eivät voineet aavistaakaan, kuinka kohtalokkaaksi se matka tuli\nheille kaikille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna tuli isäntärenki kyökkiin nuoravyyhti\nkäsivarrella.\n\n-- Jokohan ne Takamaalle lähtijät ovat valmiit? kysyi hän\nsisäkkö-Marilta.\n\n-- Tuskinpa ne tänä yönä ovat nukkuneetkaan, kun ovat niin\ntouhussaan. Kari näkyi jo neljän aikana pyssyään puhdistelevan. --\nKun eväät laitetaan laukkuun, niin valmiit ovat lähtemään.\n\n-- Mikä mullikka sieltä tuodaan teuraaksi? kysyi karjakko-Miina.\n\n-- Se kaksikesäinen sonni.\n\n-- Eiköhän kesänjuonut riittäisi?\n\n-- Ei kuulu... Sanotaan olevan tapana pappiloissa, että sonni\npiispankinkereiksi teurastetaan.\n\n-- Tuskinpa se piispa on syömärimpi kuin muutkaan.\n\n-- Iso herra kuuluu olevan... kaksi hevosta pitää olla vetämässä...\n\nSamassa tulivat pojat ja Laila pihalle, kaikilla laukku selässä,\nKarilla pyssy ja Atsolla pieni kirves kädessä. Tikapuilta ottivat he\nvielä onkivapansa olalleen.\n\nRuustinna ja rovasti tulivat ovelle katselemaan lähtöä.\n\n-- Olkaahan varovaisia, lapset, sanoi ruustinna.\n\n-- Älkää menkö varomattomasti liukkaille vesikiville, niiltä voi\nhelposti luiskahtaa könkääseen, neuvoi isä.\n\n-- Saammeko olla yötä Taivalkönkään saunalla, jos illalla on lohilla\nhyvä syönti?\n\n-- Parempi olisi, jos tulette tänä iltana, mutta jos iltamyöhällä on\nlohilla hyvä syönti, niin siinä tapauksessa voisitte jäädä saunalle\nyöksi. Mutta varokaa tulta, jos saunan uunissa kalaa paistatte, ja\ntulkaa sitten huomenna ennen puoltapäivää.\n\n-- Saankohan minä yksin kulkemaan sitä sonnimullikkaa? epäili Olli --\nse kun kesän on ollut omilla valloillaan.\n\n-- Eiköhän se tule, jollei talu jälessä, niin ajaa edellä kuin\nhevosta.\n\nOlli lähti kiivaasti astumaan edellä; nuoravyyhti viuhtasi uhkaavasti\noikeassa kädessä ja laukunkieli loksutti tahtia. Kaikesta näkyi, että\nhän ei ollut mielissään.\n\n-- On sillä piispallakin omat meininkinsä, kun asettaa tällaiset\ntouhut keskelle kiireintä työaikaa. Heinääkin olisi vielä tekemättä\nja kohta alkaa ohran leikkuu, mutta väki on typösen tyhjissä\ntouhuissa, kärteili hän kävellessään.\n\nRuustinna ja rovasti katselivat perään, kun matkue kulki ensin kujaa\npitkin rinta-aidan taa ja kääntyi sitten karjantietä näreikköön,\njonka yli poikien valkoiset ongenvavat vilkuttivat kuin hyvästiksi.\n\nHe ihmettelivät itseään, minkätähden he siinä niin kauan jälkeen\nkatselivat -- aivankuin koulukaupunkiin lähtöä. Heissä piili salainen\naavistus, jonka läsnäolon he tunsivat, ja joka vaikutti mielialaan,\nmutta jota ei voinut selittää, eikä kumpainenkaan kehdannut toiselle\nsiitä mitään mainita.\n\nMatkue kulki ensin leveätä, lätäkköistä karjatietä, joka\nkirkonkylästä lähti vahvana runkona, mutta kauempana metsillä\nhaaraantui lukemattomiksi syrjäpoluiksi. Korkean ahon selältä,\njohon vielä näkyi kirkko, pappila ja osa kirkonkylää, kääntyivät he\npohjoiseen johtavaa polkua takamaille.\n\nPitkältä tuntui taival varsinkin Lailasta ja monesti teki mieli\nlevähtämään, mutta Ollilla näytti olevan tavaton kiire eikä häntä\nuskaltanut pysähdyttää. Päinvastoin näytti vauhti paranevan sitä\nmukaa kuin matka lyheni; suoportaiden yli mentiin juoksun hölkkää.\n\n-- Kas tästähän se haka alkaa, sanoi Olli kallioselänteelle\nnoustessaan.\n\nHaka-aidan vieressä he seisattuivat. Se oli melkein uusi pystyaita,\njoka kulki joen mutkauksesta toiseen. Molemmilta puolilta näkyi joki.\nAlaspäin jatkui se tyynenä, sileäpintaisena suvantona kilometrittäin\nkorkeiden kalliorinteiden välissä. Kun aamupäivän aurinko paistoi\njuuri pitkin sen uomaa, päilyi se kuin kullalla kirjailtu hopeavyö,\njoka halkoi tummaa havumetsäistä erämaata. Ylöspäin jatkui\nmyös tyyntä suvantoa jonkun matkaa, mutta kauempana päättyi se\nkimaltelevan valkoiseen vaahtoseinään, jota aurinko niin omituisesti\nvalaisi. Siellä kohisi Taivalköngäs. Sen pauhina kuului selvästi, ja\nsen rannalla näkyi pieni kalasauna kyyhöttävän.\n\nPojat ja sisko olisivat lähteneet heti könkäälle, mutta Olli käski\nheitä auttamaan sonnin kytkemisessä.\n\nHe löysivät mullikat ruohoisesta norosta, missä ne juuri söivät\nmehevää heinää. Nähtyään ihmiset ne kirmasivat karkuun niemen kärkeen\npäin häntä pystyssä, kieli ulkona suusta ja kauhusta mölisten; ne\nluulivat tulijoita karhuiksi. Vasta niemen kärjessä ne seisahtuivat\nvainuamaan ja kuuntelemaan.\n\n-- Arvasinhan, että ne ovat villiintyneet, päivitteli Olli -- mutta\nkyllä minä sen junkkarin vielä kytken.\n\nHe lähestyivät eläimiä hiipien ensin pensaikon suojaa ja sitten Olli\npuheli niille maanittelusanoja ja ojensi leipää. -- Se, se... tule\npois, Punu... tule pois leipää ottamaan... mutta Punu ei tullut\neivätkä toisetkaan; sieraimiinsa sihkaisten lauma lähti laukkoinaan\nniemen selkää pitkin, niin että kangas kumisi.\n\n-- Hiisi ne vei, riivatut... Mikä ne on täällä noin arkiinnuttanut?\n\n-- Karhut varmaan, päättelivät pojat.\n\nMoneen kertaa he ajelivat arkoja eläimiä edestakaisin pääsemättä\nviittä metriä lähemmäksi. Se kaksikesäinen sonni laukkasi aina\nperässä.\n\nViimein Olli keksi hyvän keinon: hän asettui tien vierelle kuusen\nsuojaan vahtiin, ja kun eläimet tietä pitkin laukkasivat sivu,\nniin hän heitti nuoran silmukan sonnin kaulaan. Rajusti ryntäsi\nsäikähtynyt eläin metsään ja sieltä tiheään pajupensaikkoon, mutta\ntanakasti Ollikin piteli nuorasta; ei hellittänyt, vaikka pitkänään\npensaikkoon sonnin mukana sukelsi, kuin pulkka poron perässä. Pajukko\nvähän aikaa kiehui ja kuhisi kuin tuulispään puistamana, kunnes\nsonni puuskuttaen seisattui ja kyräten mulkoili kiinniottajaansa.\nOlli sitoi nuoran koivuun, veti sonnia lähemmäksi puuta ja tekaisi\nnopeasti nuoran toisesta päästä päitset sen päähän.\n\nKari ja Atso ihmettelivät sitä taitoa, millä Olli käsitteli rajua\neläintä. Monta kertaa se ryntäsi koko voimallaan toisten perään,\nmutta tuntiessaan nuoran yhä tiukemmalle kiristyvän kuononsa\nympärille, lannistuivat aina sen voimat. Joukolla saattoivat he\nsonnin haasta tielle. Vastahakoisesti liikutteli Punu jalkojaan Ollin\nperässä, äkäytyi usein kuin ankkuriin, kierautteli lyhytsarvista\npäätään ja mulkoili kieroon. Sitä täytyi oikein olantakaa vetää,\nkun se kääntyi hakaan päin haikeasti ammumaan vapauteen jääneille\ntovereilleen.\n\nVasta iltamyöhäisellä saapui Olli sonnin kera pappilaan; molemmat\nperin väsyneinä.\n\nPäivä oli jo puolessa, ennenkuin erämiehet saapuivat könkään\npartaalle. Siihen rantakallion sammalmatolle he istuivat levähtämään\nja ihailemaan luonnon valtavaa leikkiä. Korkealta kallioräystäältä\nsolui ruskeansinertävä vesi: ensin sileäpintaisena niskavirtana,\nsitten alempana valkeaksi vaahdoksi hajoten ja pauhinalla syöksyen\nkönkään altaaseen, joka kuohui kuin jättiläispata, ja jonka\nsyvyydestä kuohut roiskahtelivat korkealle ilmaan painuen taas alas\ntoisten ryöppyjen tieltä. Vaahtopallot kiertelivät ensin neuvottomina\nsivupyörteissä ja soluivat sitten tyynelle, tummalle suvannolle,\njossa ne hiljaa lipuivat alas kuin nukkuvat joutsenet.\n\n-- Muistatteko, mitä isä kerran kertoi kuulevansa könkään kuohuissa?\nkysyi Kari.\n\n-- Emme oikein. -- Kerro se meille! kehoitti Laila.\n\n-- Se on erämaan luonnon suuri soitto, jossa se tulkitsee omia\nilojaan ja surujaan. Siinä kuulet satoja matalampia ja korkeampia\nsäveleitä, sointuja ja epäsointuja, joiden väri ja voima vaihtelee\nvuoden aikojen, ilmojen ja mielialojen mukaan. Mutta sillä on myös\ntaito tulkita ihmistunteita, kuvailla ihmiskohtaloita. Kuuntele\ntarkkaan, niin olet kuulevinasi sivupuron hopeankirkkaassa solinassa\nlapsuusajan riemuja, päävirran pauhinassa nuoruuden huumaa ja\nintoa, alakosken hiljaisessa kohinassa vanhuuden huokauksia ja\nrantakallioiden alaisissa onkaloissa kuolevien korinaa. Se on elämän\nsävelmä -- siksi se vetää ja viehättää. Mutta monelle se on kuin\nseireenien ihana laulu, joka ikuista unholaa ylistää.\n\n-- Mitä ne olivatkaan ne seireenit? kysyi sisko.\n\n-- Etkö muista Odysseun harharetkien ajoilta niitä kaukaisessa meren\nsaaressa asuvia, kauniita neitosia, jotka lauloivat niin ihanasti,\nettei kukaan merimies voinut saaren sivu mennä sinne poikkeamatta.\nMutta seireenit olivat samalla hirviöitä, jotka raatelivat palasiksi\njokaisen, ken saarelle astui.\n\n-- Minua alkaa peloittaa, sanoi Laila. -- Kuulenpa todella siinä\nerilaisia ääniä, ja noissa kuohuissa vilahtelee kuin vedenneitojen\nkäsiä ja jalkoja.\n\n-- Lohia ne ovat, sanoi Kari. Pitää laittaa onget kuntoon, mutta\nensin kai syödään aamiainen.\n\n-- Niin on parasta, myönsi sisko.\n\nLaila levitti laakealle, sammaleiselle kivelle puhtaan liinan ja\nlatoi sen päälle laukustaan eväitä, ja pieni seurue asettui piiriin\nkiven ympärille. Hyvältä jo ruoka maistuikin pitkän kävelyn jälkeen.\nKilli pyyteli myös osaansa eväistä. Se istui vähän syrjemmälle\nvikisten hiljaa ja seuraten tarkasti syöjäin jokaista liikettä.\nKun Karin antelias käsi viskasi sille voileivän tai lihakimpaleen,\nnappasi se sen ilmasta kiinni ja painui syömään pensaan siimekseen.\n\nSyönnin jälkeen alkoivat pojat onkia. Kari aivan könkään kuohujen\npartaalla, Atso vähän alempana, suuressa, pataa muistuttavassa\npyörteessä, jonka koski oli aikain kuluessa kallioon sorvannut.\nLaila katseli pyörteen rannalla kalliolla, kuinka vikkelät purolohet\nkirkkaassa vedessä perhosonkea tavoittelivat. Auringon valossa\nnäkyi miten ne pohjalla, kivenkolossa makasivat liikkumattomina.\nMutta kun Atso heitti korean perhosonkensa lähelle, hyökkäsivät ne\nvedenpintaan sitä tavoittamaan. Eivät kuitenkaan huolineet ongesta,\njoka kirkkaassa keskipäivän valossa näytti hyvin epäilyttävältä,\nvaan heittivät pyrstöään halveksivasti ihan ongen vieressä. Atso\nvetäisi aina hermostuneesti onkensa pois ja heitti sen uudestaan\nsamaan kohtaan ja kuljetti sitä vettä pitkin matkien elävän\nvesiperhon liikkeitä. Melkein joka heiton jälkeen kävi kala häntäänsä\nnäyttämässä, mutta ei tarttunut.\n\n-- Eivät ne niin tyhmiä ole, että onkea nielevät, ilkkui sisko\nkalliolta.\n\nAtsoa harmitti. Hän olisi niin mielellään näyttänyt sisarelleen,\nkuinka kaloja koskesta vedellään.\n\n-- Se on tämän kirkkaan ilman syy, sanoi hän puolustellen ja istui\nrantakivelle katsomaan, miten Kari onki ja saiko hän. Kari oli\npannut vapaansa perhon sijasta hopeanvärisen kala-uistimen. Sitä\nhän heitteli viistoon ylös putouksen kuohuihin ja veti hiljakseen\nalaspäin, niin että metallikala näytti putouksesta pudonneelta\nmuikulta, joka pyörtyneenä vinkuroi virtaa alas.\n\nKauan aikaa hän siinä heitteli helisevää pyydystään, kunnes\neräässä kiven \"kosteessa\" uistin tarttui kuin pohjahakoon ja vapa\nsujui luokiksi. Samassa posahti vesi ja Karin uistinrulla särisi\nvihaisesti: \"krii -- kriiii -- kriiiii... iii...\"\n\n-- Lohi on ongessa! tuokaa tänne haavi! huusi Kari sisaruksilleen.\n\nMutta ennenkuin Atso ja Katri kerkisivät lähteä, oli alaspäin\nhyökkäävä lohi vetänyt vähiksi siiman Karin rullalta ja loiskahti\njo heidän kohdallaan, niin että leveä pyrstö heilahti ilmassa kuin\nveneen mela. Kari juoksi rantaa pitkin jälessä, kun pelkäsi siiman\nkokonaan loppuvan rullalta ja lohen ryöstäytyvän ongesta. Päästyään\ntyyneen suvantoon kääntyi lohi äkkiä takaisin ja ui vasten virtaa\nniin nopeasti, että Kari ei ennättänyt keriä rullalle löyhtyvää\nsiimaa. Kuohuihin päästyään äkäytyi lohi pohjaan, oli liikkumatta\nkuin hako eikä välittänyt, vaikka Kari kiinnitti nuoraa, niin että\nvapa vempeleeksi sujui. Aikansa jurotettuaan teki se taas äkäisiä\nliikkeitä puoleen ja toiseen. Krii -- kriii -- kriiiii, kirkui\nrulla, kun raskas kala leimahteli kuohuissa. Mutta viimein sai Kari\nsen hinatuksi samaan sivupyörteeseen, jossa Atso tammakoita onki.\nJännityksellä seurasivat Atso ja Laila lohen tulisia liikkeitä;\nkirkkaassa auringon valossa näkivät he sen aivan selvästi. Viimein\nse väsyi ja kääntyi kyljelleen kallion sivuun, josta Atso sen sai\nhaaviinsa.\n\nKarin jännitys laukesi, hän melkein hypähteli ilosta nähdessään\nedessään ainakin viisikiloisen koukkuleukaisen lohen, jonka kokoista\nhän ei ennen ollut saanut. Hän tunsi olevansa oiva onkimies, jota\nei turhaan kehuttu. -- Vähän myöhemmin sai hän vielä toisen hiukan\npienemmän lohen, ja Atso sai muutamia tammakoita ja harjuksia.\n\nNopeasti kului onkijain aika. Pojat eivät huomanneetkaan, kun\naurinko vähitellen painui lännen vaarojen taa. Lailakaan ei kerinnyt\nviinimarjoja poimimaan, kun hän kiinteästi seurasi onkimista\nja toisinaan itsekin koetti Atson ongella. Vasta sitten, kun\nrantametsien tummat varjot lankesivat joen uomaan, ja auringon\nviimeiset säteet purppuroivat Taivalvaaran lakea, huomasivat he\nhämärän jo lähestyvän.\n\nOnkiminen oli siis lopetettava. He keräilivät kalat vitsaan, ottivat\nlaukkunsa ja lähtivät kalasaunalle, joka oli vähän ylempänä könkään\nkorvalla.\n\nAtso ja sisko perkasivat tammakoita ja harjuksia paistinkaloiksi,\nsillä aikaa kuin Kari teki tulen saunan uuniin ja toisen\ntervattomista puista saunan eteen kalliolle. Kun kalat olivat\nperatut, pujotti Kari ne koivuisiin vartaihin, yhden kuhunkin,\nsirotteli suolaa päälle ja pisti vartaiden kärjet maahan siten, että\nkalat tulivat tulen hohteeseen, mutta eivät ihan liekkeihin. Kun ne\ntoiselta puolelta olivat paistuneet, käänsi hän toisen puolen tulta\nvastaan.\n\nTällainen kypsentäminen käy hitaammin kuin hiilillä paistaminen,\nmutta kala tulee parempaa; se ei pala karreksi, ei hieraannu tuhkaan\neikä jää paikka paikoin raa'aksi. Se on murakkaa kuin juusto ja\nsamalla mehevää.\n\nIsältään oli Kari oppinut tämän lappalaisten kalanpaistamistaidon.\nSiinä samassa paikassa, samoilla kivillä istuen he olivat isän kanssa\nkymmeniä kertoja harjuksia paistaneet ja syöneet. Ja merkillistä\nsiinä oli se, että kotona eivät voissakaan paistetut maistuneet niin\nhyviltä kuin nuotiolla valmistetut könkään saunalla.\n\nIllallisen jälkeen istuivat he vielä hetkisen nuotiolla ja katselivat\nhämärtyvää luontoa. Syvä joen kuru, jota synkät havumetsät\nreunustivat, hukkui pimeyteen. Ei kuitenkaan täydellisesti, vaan\nvähitellen lyhentyen. Lopuksi näkyivät vain könkään valkeat vaahdot\nja kappale mustaa suvantoa sen alla.\n\n-- Tuo köngäs minua kammottaa näin pimeällä, sanoi Laila.\n\n-- Mitä siinä on pelkäämistä, jolleivät ne ryssät..?\n\n-- Mitkä ryssät?\n\n-- Etkö tiedä tarinaa tästä könkäästä? Atso kyllä on sen isältä\nkuullut.\n\n-- Mikä se tarina on? kerro se meille! kehoitti sisko.\n\n-- Vainovuosina tuli ryssiä Valkeanmeren rannalta näitäkin seutuja\nryöstelemään. Tavarat otettiin taloista, talot poltettiin ja ihmisiä\nsurmattiin, jos eivät pakoon kerinneet. Kulkipa tätäkin jokea\nryövärijoukko: kaksi venettä täynnä tavaraa ja miehiä.. Kun ryssät\neivät tunteneet jokea eivätkä uskaltaneet itse laskea sen koskia,\npakottivat he erään talon isännän, Laurikaisen, laskemaan etumaista\nvenettä. Hyvin se matka sujuikin Taivalkönkäälle saakka, mutta\ntäällä tapahtui ihmeitä. Laurikainen ei puhunut ryssille mitään\nkönkäästä, käski vaan soutaa kovasti, kun muka tuli pieni koski. Kun\nhe tulivat putouksen korvalle, hyppäsi hän itse pois veneen perästä\nja ryssät suistuivat suin päin putoukseen. Toinen vene yritti maalle\nkönkään niskassa, mutta Laurikainen työnsi senkin kuohuihin. Veneet\npirstoutuivat putouksessa, ja kaikki viholliset hukkuivat.\n\n-- Löydettiinkö niiden ruumiit? uteli Laila.\n\n-- Siitä ei tarina mitään kerro, mutta kyllä kai ne ovat niiden\nryssien henkiä, jotka siellä kallioiden komeroissa korisevat.\n\n-- Hyi! -- kummitteleeko siellä?\n\n-- Eikä kummittele, leikkiä minä puhun, sillä eihän kummituksia\nolekaan, vakuutteli Kari.\n\n-- Ei ole, mutta karhu voi kyllä käydä yöllä saunan nurkkia\nnuuskimassa, lisäsi Atso.\n\n-- Kyllä Killi karhut karkoittaa, väitti sisko.\n\nHe siirtyivät saunaan, pöyhivät sen lavoille levitetyt vuodeheinät ja\nasettuivat levolle. Killi vain jäi yksinään ulkopuolelle vahtimaan.\n\nMutta uni ei tahtonut tulla. Kun Kari silmänsä ummisti, oli hän\nnäkevinään könkään kuohut, joihin hän heitteli uistintaan. Atso näki\nvedenpintaa viiruilevan perhosonkensa, jota purolohet ja harjukset\ntapailivat, mutta Laila kuvitteli ensin ryssien kamalaa tuhoa\nkoskessa ja siirtyi sitten, ajatuksissaan kotiin, jossa hän tiesi\näidin häntä juuri ajattelevan. Viimein nukkuivat he kaikin lämpimälle\nlavitsalle.\n\nAurinko oli jo kuusten latvojen yläpuolella ja valaisi kirkkaasti\nusviin peittynyttä jokilaaksoa, kun Kari heräsi ja herätti toisetkin.\n\n-- Emme jouda nyt pitkään nukkumaan, sanoi hän, -- sillä meidän pitää\nvielä pyytää riistaa ja joutua kotiin iltapäivällä.\n\n-- Menemmekö taas ongelle, kysyi Laila pyyhkien unisia silmiään.\n\n-- Nyt ei voi onkia, kun putous on sumussa, silloin kalat eivät syö,\nmutta metsästys kyllä käy. Näin aamukasteen aikana löytää koira\nlinnun helposti maasta syönnökseltä ja silloin ne eivät kauas lennä,\nselitti Kari.\n\n-- Mutta meillähän on vain yksi pyssy. Mitä me toiset siellä teemme?\nkysyi Atso.\n\n-- Te tulette viinimarjoja poimimaan. Tuolla putouksen yläpuolella on\nvene, jolla pääsemme joen taa. Siellä tiedän syvän kalliokurun, jossa\non punaisenaan viinimarjoja ja siinä on myös metsälintuja. Viime\nsyksynäkin ammuin sieltä useita.\n\nVastahakoisesti suostuivat toiset Karin ehdotukseen. Mutta he olivat\nkuitenkin uteliaita näkemään sen kuivan kalliokurun, josta Kari\nkertoi, ja marjoja piti myös saada viemiseksi. He ottivat mukaan\nlaukkunsa ja ongenvavat, mutta kalat jättivät he saunalle vesikoloon.\n\nVene oli vuotava, se oli auringon paisteessa ravistunut, kun sillä ei\nkevätkalastuksen jälkeen kukaan ollut soutanut. Kun he työnsivät sen\njokeen, pulppusi vettä sisään halkeamista ja poreista aivan virtanaan.\n\n-- Tähän seulaan minä en lähde, sanoi Laila.\n\n-- En minäkään, lisäsi Atso.\n\n-- Kyllä siitä pitävä tulee, kun tukitaan, väitti Kari. He vetivät\nsen maalle, käänsivät kumolleen ja Kari alkoi tukkia pahimpia rakoja\nnenäliinastaan revityillä kangassuikaleilla. Pienempiin rakoihin\nhankasi hän savilietettä, jota oli joen rannassa.\n\nTämän korjauksen jälkeen tuli vene pitävämmäksi, mutta vuoti vielä\nniin paljon, että pojat jättivät sen veteen turpoamaan ja menivät\nsiksi aikaa koskelle onkimaan. Laila meni saunalle aamiaista\nlaittamaan.\n\nPojat innostuivat taas onkimaan, kun harjukset ja purolohet alkoivat\nottaa onkeen. Turhaan sisko heitä monta kertaa aamiaiselle huuteli.\nPäivä oli jo puolessa, kun he vihdoin tulivat syömään.\n\n-- Meidän täytyy heti lähteä kotiin, siellä meitä jo odotetaan,\nhätäili Laila.\n\n-- Kuruilla me käymme ensin, se ei vie paljon aikaa, sanoi Kari.\n-- Pitäähän teidän nähdä ne mahtavat maanhalkeamat, että tiedätte\nkoulussakin kertoa.\n\n-- Mutta jollei sillä veneellä pääse joen yli, niin joudumme vielä\nkönkääseen.\n\n-- Minä takaan, että pääsemme, tenäsi Kari. Ja he päättivät syötyä\nyrittää.\n\n\n\n\n2.\n\n\nEivätpä lapset tulleetkaan Takamaalta yöksi kotiin, sanoi ruustinna\nillalla, kun he ahkerien juhlavalmistelujen väsyttäminä olivat\nistahtaneet iltateelle.\n\n-- En vielä odotakaan, sanoi rovasti. -- Lupasimmehan, että saavat\njäädä Könkäälle yöksi, jos saalis on hyvä.\n\n-- Mikä into sinne vetänee -- selkosiin -- minä en vain siellä\nviihtyisi.\n\n-- Erämaan suuri luonto ja seikkailut viehättävät... muistan sen\noman nuoruuteni armailta intiaaniajoilta. Ah! kuinka sydän riemusta\nsykähteli kulkiessani kiveliön aurinkoisia kumpuja ja vaaroja,\nkatsellessani sen kohisevia koskia ja tunturien huimaavista\nkorkeuksista mahtavia näköaloja tai samoillessani pyssy olalla\nsen synkkiä korpia ja laaksojen kuruja, joissa joka hetki odottaa\nkohtaavansa jonkun petoeläimen, joka voi vaatia kaksintaisteluun\nerämaan herruudesta. Siellä on viehätystä ja jännitystä, reipasta\nliikettä ja raitista ilmaa. Erämaankävijöille luonto kauniimmat\ntaulunsa esittää.\n\n-- Niin, sinähän olet Lapissa syntynytkin, mutta en minä vain\nerämaissa viihtyisi...\n\n-- Lapset näkyvät mainiosti viihtyvän.\n\n-- Pojista on tullut aivan sinun kaltaisiasi metsänkävijöitä, ja\nhe saavatkin näin lupa-aikoina harjoittaa mieliurheiluaan, mutta\nLailalle ei sovi sellainen metsäläiselämä. Kadun kun hänet sinne\npäästin, kultamuruseni.\n\n-- Miksi ei sovi?\n\n-- Säätyläistytöissä pitää kehittyä hentoa suloutta, hellämielisyyttä\nja sievää salonkikäytöstä opillisen sivistyksen ohella. Mitähän\nRosenbergin täti sanoisi, jos kuulisi, että Laila on ollut yötä\nmetsäsaunalla kuin mikäkin tukkilainen ja kulkenut urheilumatkoilla.\nPoikamaisia tapoja hän siellä oppii, ja niille tätikin on hirmuisen\nvihainen.\n\n-- Erämaa karkaisee ruumista, terästää tahtoa,- kehittää\npäättäväisyyttä, neuvokkuutta ja itseluottamusta. Niitä ominaisuuksia\ntarvitsevat tytöt yhtä hyvin kuin pojatkin.\n\n-- Mutta emmehän voi muuttaa ajan käsityskantaa ja tapoja.\n\n-- Tyttöjen kasvatukseen nähden ne tulevat aikain kuluessa\nmuuttumaan. Suomalaiset tytöt eivät saa olla kuin pienijalkaiset\nkiinalaiset ylimysnuket, joita kantotuoleissa kuljetellaan.\n\n-- Täti aina valittaa, että Laila kesälomalta tultuaan käyttäytyy\nkuin pojat... ja kyllä kai täti käytöstavat tietää.\n\n-- Jollei olisi näitä piispan juhlia tulossa, niin siellä minäkin nyt\nlohia paistelisin poikain kanssa.\n\n-- Niin, siellä könkäällähän te kesäisin hyvin viihdytte, paremmin\nkuin kotona.\n\n-- Luonnon lumousta, rakkaani.\n\nSeuraavana aamuna herättyään yritti ruustinna lapsiaan tervehtimään,\nmutta muisti nähdessään tyhjän kamarin, että he olivat poissa. Tuntui\nsiltä kuin lapset olisivat jo menneet kouluun -- ja koulussahan he\ntavallaan olivatkin -- erämaan koulussa.\n\nSitten jatkuivat pappilassa kiireelliset juhlavalmistukset. Lukkari\nja suntio tulivat aamulla varhain auttamaan kaunistuspuuhissa.\nKaikilla näytti olevan kiire, sillä piispaa seurueineen odotettiin\njo illalla saapuvaksi. Pappilan piti ulkoakin näyttää tavallista\njuhlallisemmalta ja sentähden oli renki-Pekka vedättänyt pihalle\nuseita kuormia lehteviä, valkorunkoisia hyötökoivuja, joista\nlukkari suntion kanssa laitteli kunniakujaa mittaillen askeleillaan\nkoivujen välimatkat. Niistä tehtiin myös joen niemekkeelle, talon\nrantaan, upea lehtimaja, jonka sisälle asetettiin istuimia ja\npöytä keskelle. Päärakennuksessa hääräili ruustinna palvelijoineen\nviimeistellen kaunistustöitään: levitteli liinoja pöydille, laitteli\nkukkamaljakolta paikoilleen ja järjesteli tauluja seinille.\nLeivintuvasta lemusi pihalle monenlaisten paistosten käryä. Siellä\nvallesmannin Miina johti ruokien laittoa. Mutta puuliiterin takana\npuuhaili isäntärenki, Olli, teurastushommissa päiväläisen kera\npistäen tuontuostakin verisen veitsen hampaittensa väliin. Se\nkaksikesäinen sonni, joka oli Ollille tuottanut paljon harmia, oli\nheidän käsissään muuttunut lihaläjäksi ja nahkaksi. Kylän koirat\nolivat vainuneet tuoreen lihan hajua ja kerääntyneet rähiseväksi\nlaumaksi odottelemaan teurastähteitä.\n\n-- Ettekö lapa siitä tiehenne, hurtat, ärjyi niille Olli ja viskeli\nniitä milloin sonnin sarvilla, milloin puukalikoilla. Vinkuen ja\nhampaitaan näytellen loittoni sillein lauma hetkeksi, mutta kun Olli\nkäänsi selkänsä, hiipivät ne lähemmäksi nappaillen maahan pudonneita\ntähteitä, siepaten mikä korvan, mikä sarven, mikä sorkan. Silloin\nOlli kimmastui ja suurella vitsalla huitoi laumaa ja ajoi sen\ntiehensä.\n\nKaikki nämä mainitut puuhat koskivat juhlan maallista puolta:\nsilmän- ja vatsanruokaa, hengellisistä piti huolta rovasti itse. Hän\nistui kansliassaan ja viimeisteli saarnaansa. Työ oli sujunut hyvin\nja tyytyväisenä hän juuri järjesteli papereitaan, kun ruustinna\nhätääntyneen näköisenä ilmaantui ovelle ja sanoi:\n\n-- Päivä on sivu puolen eikä lapsia vielä näy. Kyllä ne jo olisivat\nehtineet kotiin, jollei niille ole mitään erikoista tapahtunut.\n\n-- Onkimiesten aika kuluu nopeasti kuin huomaamatta, mutta kyllä he\njo ovat matkalla kotiin, lohdutteli rovasti.\n\n-- Olli pitäisi lähettää hakemaan -- Kohta vieraatkin tulevat ja\nlapset ovat vielä sydänmaalla. Hullusti teimme, kun päästimme heidät\nyksikseen...\n\n-- Olli saa mennä vastaan... Heillä voi olla paljon kantamista. Kari\non jo etevä onkimies ja luulen hänen metsälintujakin ampuneen.\n\n-- Jospa vain lapset ehtisivät tulla, ennenkuin vieraat. Muutoin\nmenee kaikki sekaisin, sillä minä olen kovin huolestunut heidän\ntähtensä.\n\nIltapuolella kasvoi odotuksen jännitys: järveltä varrottiin\npiispan seuruetta, metsästä lapsia, joita Olli oli lähetetty\nhakemaan. Ruustinna käveli salissa akkunasta toiseen, mutta\nuseimmin pysähtyi hän katselemaan suurelle karjantielle vartoen\nlapsiensa sinne sivutieltä ilmestyvän. Mitä pitemmälle ilta kului,\nsitä huolestuneemman näköiseksi hän kävi. Ja rovastikin alkoi jo\nihmetellä lasten viipymistä, kun hän kansliahuoneessa lukkarin kanssa\nneuvotteli.\n\n-- Nyt ne tulevat! huudettiin pihalta yhteen ääneen. Rovasti ja\nlukkari hätkähtivät kuin lievän sähköiskun saaneet.\n\n-- Piispa tulee! huudahti ruustinna ovelta, -- menkää rantaan vastaan.\n\nVuojoen kirkonkylään ei silloin vielä ollut maantietä. Kesällä\nkuljettiin sinne jalkapatikassa tai veneellä jokea pitkin. Piispaa\nvastaan oli sentähden lähetetty pappilasta kaksi venettä ja hyviä\nsoutajia ja koskien sauvojia.\n\nRovasti meni ensin salin peräakkunaan katsomaan.\n\nJa aivan oikein... Niemen takaa kääntyi kaksi venettä pappilaa kohti.\nEi ollut epäilystäkään... hän tunsi hyvin nelilaitansa ja niiden\nuudet airot, joista vain terät oli tervattu... ja ketäpä ne muita\nolivat keskiveneellä istujat, suurikokoiset miehet sadetakeissaan.\n\nKiirein askelin riensivät he rantaan valkeaa liinaa heiluttaen ja\nehtivät sinne samalla hetkellä kun veneet saapuivat laituriin.\nYstävällisesti, sydämellisesti tervehtivät siinä kirkonmiehet\ntoisiaan: hiippakunnan pää ja kaksi asessoria sekä Lapin syrjäisen\nseurakunnan sielunpaimen ja lukkari.\n\n-- Terve tuloa tänne kaukaiseen Lappiin, pitkistä ajoista.\nSydämellisesti tervehdin teitä omasta ja seurakuntani puolesta.\n\n-- Terveisiä etelästä. Jumalan rauhaa toivotan teille, perheellenne\nja koko tälle erämaan seurakunnalle, lausui piispa.\n\n-- Toivoin hartaasti, sanoi rovasti, että kaunis ilma suosisi täällä\noloanne ja että nämä jylhän kauniit tummat maisemat loistaisivat\naurinkoisessa valossa, mutta toisin kävi: sumuinen sää teki ne\npainostavan synkiksi.\n\n-- Minusta Lapin luonnolla aina on oma lumoava vaikutuksensa sekä\nkirkkaina että synkkinä päivinä. Nuo korkeat tunturit, joiden\nhuipuilta avautuu pienen valtakunnan laajuinen näköala, viittaavat\nhenkeämme korkeutta kohti, nuo synkät rotkot ja korvet muistuttavat\npimeyden voimasta, joita vastaan on taisteltava. Valkeus ja pimeys ne\ntäällä voimakkaimmin kuin missään muualla taistelevat ylivallasta,\npuheli piispa innostuneesti, kun he mäkeä ylös hiljalleen astelivat.\n\nHupaisesti kului sitten ilta rattoisessa keskustelussa, kahvia\njuodessa ja päivällistä syödessä pappilan suuressa, koristellussa\nsalissa. Piispa ja asessorit kertoivat etelän kuulumisia, rovasti ja\nruustinna kuvailivat pitäjän oloja. Tuntui kuin lämmin elähdyttävä\ntuulahdus olisi tuonut virkeyttä ja herättänyt viihtyisää mielihyvän\ntunnetta, kuten aina henkisesti rikkaiden ja toverillisten\nhenkilöiden kanssa seurustellessa.\n\n-- Onpa komeaa lohta, sanoi piispa päivällispöydässä. -- Taitaa olla\nveljen pyytämää... Muistaakseni sinä olet mainio perhosonkija.\n\n-- Poikani Karin onkimaa tämä on. Hän sai eilen kaksi vähässä ajassa\nja lisäksi kymmeniä harjuksia.\n\n-- Niin ne nuoret kasvavat, ja me vanhenemme, sanoi harmaahiuksinen\nasessori. -- Kun viimeksi Vuojoella kävimme, olivat pojat vielä\npieniä palleroisia, nyt jo lohenonkijoita.\n\n-- Missä lapset nyt ovat, kun ei ole näkynyt? Eivät kai vielä ole\nkoulukaupunkiin menneet? kysyi piispa.\n\nRuustinnan kasvot punastuivat häpeästä. Pitikö hänen selittää\nvieraille, että lapset ovat olleet jo toista vuorokautta erämaassa.\nMitähän vieraat sellaisesta kasvatuksesta ajattelevat! Hän katsoi\nkäskevästi mieheensä: selitä sinä, kun olet enemmän syypää lapsien\npoissaoloon.\n\n-- Ongelle ja marjaan menivät, odotamme juuri kotiin. Olipa hyvä,\nettei sanonut olleen yötä metsässä, ajatteli ruustinna ja selitti\nvieraille:\n\n-- Viikon perästä on kouluunkin lähdettävä, jos mieli täältä ehtiä\najoissa. Minä aion mennä pitämään hoitoa lapsille.\n\n-- Hankalaa on koulunkäynti näin kaukaa, huomautti asessori.\n\n-- Pitäisi täältä päästä etelämmäksi, sanoi ruustinna, -- mutta Juhoa\nei vaaleissa onnista. Viimeksi Syvärannan seurakunnan kirkkoherran\nvaaleissa toinen yhden äänen enemmistöllä vei viran. Olisi siinä,\naivan kaupungin reunassa, sopinut lapsia kouluuttaa. Ei ole onnea\nmeillä!\n\n-- Jumalalla on onnen ohjat, huomautti piispa. -- Ja Lappikin\ntarvitsee miehensä.\n\n-- Viihtymys, kodikkuus ja hyvinvointihan täällä huokuu vastaamme\nkaikkialta, lisäsi asessori.\n\nVieraat olivat juuri nousseet pöydästä ja katselivat salin akkunoista\nhämärtyvää luontoa, kun sisäkkö tuli saliin ja ilmoitti hätäisellä\näänellä:\n\n-- Ollilla olisi asiaa rovastille.\n\nRuustinna ja rovasti riensivät salista niin nopeasti, että se herätti\nvieraissa ihmettelyä.\n\nOlli seisoi hikisenä ja hengästyneenä porstuassa eikä tahtonut saada\nsanaa suustaan.\n\n-- E-en löytänyt lapsia, sai hän sanotuksi.\n\n-- Herra armahtakoon...! Minne ne ovat joutuneet? huudahti ruustinna\ntuskasta väräjävällä äänellä.\n\n-- Näkyikö heidän tavaroitaan könkäällä... eikö näkynyt Killiä?...\nhuutelitko heitä.? kyseli rovasti hämmästyneenä.\n\n-- Ei ketään kuolevaista, ei ristinsielua näkynyt eikä kuulunut,\nvaikka huusin ääneni käheäksi. Iltatyvenellä kuului varmaan huutoni\nneljänneksen päähän. Könkäällä he ovat onkineet. Löysin kalaläjän\nvesikolosta, siinä oli pari lohta, tammakoita ja harjuksia,\nnähtävästi eilen ongituita. Pirtillä ovat olleet yötä ja paistaneet\nkalaa, sillä ruotoja oli tuohisessa, makuusijat lavitsalla ja kiuasta\noli vielä tänä aamuna lämmitetty.\n\n-- Eikö näkynyt laukkuja tai mitään heidän tavaroitaan?\n\n-- Ei mitään... ei onkivapojakaan.\n\n-- Taivas varjelkoon lapsiani, Jumala auttakoon, että saisin heidät\nvielä elävinä kotiin! vaikeroi ruustinna.\n\n-- Miehissä etsimään, he ovat vain eksyneet... Kaikki eivät ole\nvoineet samalla kertaa hukkua, ja olisi ainakin Killi jäänyt\nrannalle, päätteli rovasti.\n\nRuustinna juoksi väentupaan käskemään miehiä kadonneita etsimään.\nSitten Olli lisäsi:\n\n-- En uskaltanut ruustinnan kuullen mainita, että könkään alla\nsuvannon pyörteessä kellui kumollaan särkynyt vene, ja alempana oli\nmela rannalla.\n\n-- Herra armahtakoon! -- Oliko se meidän veneemme?\n\n-- Siltä se näytti, mutta en ole varma, kun en käynyt könkään\nniskalla venevalkamassa.\n\nRovasti tuli kalman kalpeaksi ja vapisi kuin jäätävän kylmän\nkourissa, niin että hampaat kalisivat. Hän ei ollut mikään pelkuri\nmies, mutta Ollin kertomus viittasi kauheaan tapaukseen. -- Olisiko\nsittenkin pojille tullut se hirvittävä erehdys, josta oli aina\nvarotettu, että ei saa mennä veneellä aivan lähelle könkään niskaa,\nkaikkinielevää kurimoa.\n\n-- Ei -- ei, se ole mahdollista -- ei Kari ole ollut niin varomaton...\n\n-- Olli, juokse nimismiehelle ja pyydä, että hän hälyttää miehiä\netsimään. Tuokaa nuoria, pohjahara ja tuulasparila joelle. Minä menen\nsinne omien miesten kanssa edellä.\n\nHänen täytyi kertoa vierailleen Ollin järkyttävä uutinen.\n\n-- Ei luoja ole sinulle niin suurta koettelemusta antanut, lohdutteli\npiispa.\n\n-- Me lähdemme mukaan etsimään, esittivät asessorit.\n\n-- Ei --, nimismies järjestää suuretsinnän koko kylän väellä. Vieraat\novat hyvät ja lepäävät talossa, kyllä me löydämme, jos he ovat\nhengissä.\n\nRenki-Pekka ei ollut nähnyt rovastin koskaan juoksevan sellaista\nvauhtia kuin silloin, kun he kahden riensivät iltahämärään peittyvää\nmetsäpolkua Taivalkönkäälle kummallakin nuoravyyhti olkauksessa.\nKorkealla mäenkukkulalla he pysähtyivät huutamaan ja kuuntelemaan.\nEi kuulunut vastausta, erämaan yön suuri hiljaisuus tuntui sydäntä\nahdistavalta. Joku varis vain kaikkosi yöpuultaan polun vierestä ja\nlensi parkuen metsän pimentoon.\n\nKönkään lähellä huusivat he uudestaan, pitkään ja voimakkaasti.\nKumeasti vastasi siihen kaiku joen kalliokurusta könkään kohinan\nsäestämänä -- muuta ei kuulunut.\n\nSuvannon pyörteessä kellui kumollaan särkynyt vene. Keula oli\npoikki, kaksi laitaa revennyt melkein irralleen ja pohjasta oli\nlähtenyt sälöjä. Se muistutti ammuttua ja selälleen kellahtanutta\nvesilintua, jolta on toinen siipi katkennut. Se oli pappilan vene --\nsen he huomasivat kohta. Eikä ollut epätietoista, miten erämiehille\noli käynyt, jos he olivat olleet veneessä, sillä kukaan ei ole\nTaivalkönkäästä elävänä tullut alas.\n\nKauhu kuvastui rovastin kasvoilla, hän vapisi eikä tahtonut saada\nsanaa suustaan, kun hän pyysi Pekkaa käymään venettä Alasuvannolta,\njossa piti olla useita kyläläisten kalaveneitä.\n\nPekka juoksi alaspäin sumuista jokirantaa, mutta onneton isä kulki\nputoukselle vapisevin polvin, laahustavin askelin ja silmissä kiilto\nkuin unissakävijällä. Hän kävi könkään niskassa, missä vene oli\nollut, kävi kalasaunassa, mutta siellä ei ollut ketään, seisattui\nsitten kuohujen alle, pyörteen reunalle.\n\nKaikki tuntui muuttuneen. Ennen oli hän ihaillen katsellut\nluonnonvoimien valtavaa temmellystä, nyt oli köngäs kuin hirviö,\nkauhistuttava Skylla, jättiläislohikäärme, joka purskutti suustaan\nkellertävän valkoista vaahtoa, ähisi ja korisi uusia ihmisuhreja\nvaatien. Hän oli kuulevinaan lastensa avunhuutoa, valitusta ja itkua,\nja mielikuvitus maalaili pöyristyttäviä kuvia; hän oli näkevinään\nlapsensa kalliolle nostettuina, jäykistyneinä ruumiina rinnatusten\nhakumiesten ympäröiminä. -- Hänen päätään huimasi, hän vaipui\nkalliolle istumaan, kaatui siitä kyljelleen ja pyörtyi -- ensikerran\neläessään.\n\nKun hän alkoi tointua, kuuli hän miesten ääniä metsästä, kauempaa\nja lähempää, yksinäisiä huhuiluja ja voimakasta yhteishuutoa.\nNimismiehen kokoamat hakumiehet lähestyivät siellä leveänä rintamana\nja alhaalta kuului kiivasta soutua.\n\nPekka oli saanut veneen ja tavannut sitäpaitsi neljä kirkonkylän\nmiestä kahdella veneellä tuulastuspuuhissa. He olivat ensikertaa\ntulleet sinä kesänä harjuksia ja lohia tuulastamaan. Kuultuaan Pekan\nasian he olivat kiireesti sammuttaneet tulensa ja lähteneet Pekan\nmatkaan.\n\nNimismies järjesti etsinnän. Muutamia varmoja miehiä, jotka tunsivat\nerämaan kuin viisi sormeaan, hän lähetti joen takaisiin metsiin\nhuutelemaan siltä varalta, että lapset eivät olisi hukkuneet, vaan\neksyneet. Toiset kulkivat jokirantaa alaspäin. Veneiden kokkaan\nkiinnitettyjen parilain päälle tehtiin tervaksista suuria roihutulia\nja niiden valossa tarkastelivat tuulastajat joen pohjaa, missä se\nvain näkyi. Pyörteitä ja syvennyksiä harattiin koukuilla, kekseillä\nja onkinuotilla.\n\nJoen rannalta löydettiin pensaihin tarttuneet onkivavat, äyskärit,\nairot ja teljot. Veneessä oli kiinni Lailan laukku, josta löytyi\nmarja-astia ja voileipiä. Nämä löydöt vahvistivat sitä olettamusta,\nettä kaikki olivat suistuneet putoukseen ja hukkuneet.\n\nEtsintää jatkui koko yön ja seuraavan päivän lauantai-iltaan asti.\nSitten tuli uusia miehiä tilalle ja nimismies päästi entiset kotiinsa\nlepäämään.\n\nPappilassa oli itkua ja valitusta. Tapaus teki vieraisiinkin\njärkyttävän vaikutuksen. Ruustinna oli valvonut koko yön ja rukoillut\nkamarissaan. Hän oli kuumehoureissa, kun rovasti murtuneena, ruumiin\nja sielun voimiltaan lamaantuneena tuli kotiin käymään. Niin oli\npiispan juhlista tullut suuri surujuhla ei ainoaltaan pappilaan, vaan\nkoko seurakuntaan.\n\nPiispankinkerit oli peruutettava; kansan lukutaitoa ei voitu tutkia\neikä rovasti kyennyt saarnaamaankaan sunnuntaina. Hänen edestään\npiti piispa jumalanpalveluksen saarnaten kirkkoon kokoontuneille\nvanhuksille, vaimoille ja lapsille -- miehet olivat enimmäkseen\njoella ruumiita naaraamassa. Saarnassaan mainitsi hän tämän\nkaamean tapaturman esimerkkinä siitä, miten ihminen, nuori ja\nelinvoimainenkin, on heikko, 'se on kuin kedon kukkainen, joka\nkukoistaa, mutta myrsky tai niittäjän viikate voi sen hetkessä\ntaittaa'. Yksikään silmä ei jäänyt kuivaksi, ja kun lukkari saarnan\nloputtua alkoi virren, tyrehtyi ääni hänen kurkkuunsa ja asessorien\ntäytyi johtaa veisuuta.\n\nKun ruumiita ei löydetty, vaikka kuinka olisi etsitty, päätettiin,\nettä ne ovat pyörteessä kantautuneet kallionalaisiin suuriin\nonkaloihin, joita könkään kuohut olivat sinne aikain kuluessa\nkaivaneet. Mutta etsimistä siitä huolimatta viikkomäärin jatkettiin.\n\nPiispan seurue koetti lähtiessään lohduttaa surevia vanhempia.\n\n-- Te ette enää viihdy täällä kiveliössä, jossa olette menettäneet\nrakkaimpanne, teidän pitää päästä etelämmäksi, sanoi piispa\nlähtiessään.\n\n-- Mitäpä arvoa on enää elämällämme, lausui rovasti nöyrästi.\n\n\n\n\n3.\n\n\nVaikka vanhemmat ja koko Vuojoen seurakunta uskoi erämiestemme\nhukkuneen, ja vaikka järkyttävä uutinen heidän kuolemastaan kierteli\npitäjästä toiseen, ei kuitenkaan heidän kohtalonsa ollut aivan niin\nkamala. Viimeksi tapasimme heidät aamiaisella kalasaunan edustalla.\nSen päätyttyä keräsivät he tavaransa laukkuihin, ainoastaan kalat\njäivät vesikoloon siksi aikaa, kun he kuruilla aikoivat viipyä, ja\nniin menivät he veneelle, jonka Kari kehui hyvin tiivistäneensä.\nOnkivavat ottivat he mukaan sentähden, että voisivat palatessa\nkoettaa kalaonneaan joen toisella rannalla, könkään alla, jos aikaa\nnäyttäisi riittävän. He asettivat tavaransa veneeseen, kutsuivat\nsinne Killin ja soutivat kaikin voimin joen taa. Kun he pääsivät\nrantaan, oli vene melkein puolillaan vettä.\n\n-- Tämähän vielä vuotaa hirveästi, huomautti Atso.\n\n-- Kyllä sen saumat turpoavat tiiviiksi, kun jätämme siksi aikaa\nveteen, selitti Kari.\n\nJa he sitoivat sen hangasta rantapajuun, ja Laila jätti laukkunsa\nsen keulaan. Kiireesti he alkoivat kiivetä joki-uomasta laakson\nkalliorinnettä, jonka päällä levisi melkein tasainen, harvametsäinen\npuolukkakangas. Porojen tallaamaa polkua he sitten astelivat rotkoa\nkohti.\n\nMutta vene ei pysynytkään paikoillaan rannassa. Mitä enemmän siihen\nvettä tulvi, sitä suuremmalla voimalla virta painoi sitä alaspäin.\nNuora pääsi irti pajusta ja vene alkoi liukua virran mukana könkään\nräystäälle, josta se syöksyi kallioihin, kaatui kumoon ja ruhjoutui\npahasti.\n\nJos eränkävijämme olisivat neljännestunnin ajan viipyneet rannalla,\nolisivat he nähneet tämän näytelmän ja heiltä varmaan olisi jäänyt\nkuruilla käynti toisiin aikoihin. He olisivat neuvottomina jääneet\njoen rannalle kotoa apua odottelemaan. Mutta silloin olivat he jo\nlähellä matkansa päämäärää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapissa ja koillis-Suomessa on paikoin kuivia, jopa satakin metriä\nsyviä, jyrkkäseinäisiä kalliokuruja, jotka tavallisesti johtavat\njohonkin jokilaaksoon. Eräs sellainen aukeni kankaan takana\nerämiestemme eteen. He kävelivät peräkkäin sileää kangasta, kun Killi\nkatosi äkkiä heidän edestään kuin olisi maa sen niellyt. Pian näkivät\nhe itsekin kaitaisen, tumman uoman kuin jättiläisten juoksuhaudan,\njoka lähemmäksi tullessa leveni ja syveni. Reunalta katsoen näytti se\nheistä maan sisään johtavalta Tuonelan portilta. Rosoiset, ruskeat\nkalliorinteet suistuivat paikoin kohtisuorina seinäminä, paikoin\nlohkareiden peittäminä huimaavaan syvyyteen. Rotkon pohjalla kiilui\nhämärästi pieni lampi ja siitä näytti uoma jatkuvan kuusikkoisena\nkorpena puoleen ja toiseen. Ilmassa leijaileva usva lisäsi tämän\njylhän maiseman kolkkoa kammottavuuden tunnetta.\n\n-- Huu! Huu! täällä asuu itse Hiisi! huudahti Laila -- ja ilkeät\nnoidat... tuolla vastaisella rinteellä on luolan suu.\n\n-- Paholaisen pesäksi sitä kansa sanookin, virkkoi Kari, -- vaikka en\nminä sieltä viime kesänä mitään tavannut.\n\n-- Lähdetään pois! Tässä on maa avannut kitansa nielläkseen meidät...\nMinua pelottaa.\n\n-- Kuvitteletko olevasi satujen prinsessa, jonka ilkeä noita yhtäkkiä\ntempaa tuonne luolaansa, sanoi Kari. -- Kyllä me sinut pelastamme...\n\n-- Täällä Lapissahan ne uskovat olevan lumottuja luolia. Juuri\ntällaisissa paikoissa niitä voisi olla.\n\n-- Käydään katsomassa tuota Paholaisen pesää, sittenpä nähdään,\nehdotteli Atso.\n\nSamassa kaksi muuttohaukkaa pyrähti lentoon kalliotornista hätäisesti\nkirkuen. He ensin niitä vähän säikähtivät, mutta mielikseen sitten\nkatselivat niiden sulavia liikkeitä, kun ne kaarrellen kohosivat\nkorkealle avaruutta kohti. He itse alkoivat laskeutua syvyyteen.\nKäsillä kiven kulmista pidellen, varovasti jalkoja ulkonemille\nasetellen he laskeutuivat vinosti rinnettä. Silloin tällöin irtaantui\nkivi jalan alta ja vyöryi kumisten kurun pohjalle, missä se\npaukahdellen halkesi kallioon törmätessään.\n\nKurussa tapasivat he aivan erikoisen kasvimaailman. Rinteitä peitti\nmonin paikoin lapinvuokkojen, sianmustikkain, kurjenkanervien ja\nsielikköjen kutomat matot. Lähempänä pohjaa kasvoi vaaraimia ja\npunaisia viinimarjoja tiheinä pensaikkoina ja niiden oksat taipuivat\nmaahan marjain paljoudesta. Laila ja Atso alkoivat niitä poimia,\nmutta Kari meni Killin kanssa korpeen metsälintuja etsimään.\n\nLammesta lirisi pieni puro kivien lomitse, mutta vähän matkaa\nmaanpinnalla juostuaan se painautui kallion rakoon, josta\nkuului pienen maanalaisen kosken porinaa. Puron rannalla kasvoi\nkarhunputkia. -- Mutta mikä on niitä repinyt ja lahmannut ja\njuurakkoja kaivellut? (Maassa on puoleksi syötyjä juuria ja niiden\nvalkeita muruja). -- Tämä on karhun työtä, päättelee Kari. -- Kas...\ntäällä märässä sammaleessa ovat jäljet... kylläpä ovat leveät; ei\nyllä vaaksa yli, ja pitemmät ne ovat kuin miehen jäljet. Tuossa\nnäreen juurella on herja maannut, tuosta kiskonut kannon juuriltaan\nja tuossa kierauttanut tonnin painoisen kiven toiselle kyljelleen\nkuin näyttääkseen voimiaan. -- Karin selkäpiitä karmii, mutta hän\nrohkaisee mielensä. Hän asettaa pyssyn kainaloonsa, vetää hanan\nylös valmiiksi, että jos se ruoja yhtäkkiä nousee pensaan takaa\nkahdelle jalalle, lyö leveitä kämmeniään yhteen ja viheltää kumeasti\nkuin haastaen: 'poika, tulepa näihin tassuihin', niin kuumasti hän\naikoo sitä tervehtiä -- sydämeen käyvästi. Mutta hän ei sittenkään\nvoi karkoittaa pelkoaan, joka hiukan vapisuttaa polvia, ja tuntuu\nkuin vuotaisi niistä voima jalkaterien kautta maahan. -- Missä\nlie Killikin? -- Killi se -- Killi se, see -- tule pois, Killi...\nkatselehan näitä jälkiä... Killi nuuskii makuusijaa; niskakarvat\nnousevat pystyyn ja se näyttää kasvaneen suuremmaksi, mutta sitten\nsen selkä siliää, häntä painuu hervottomana koipien väliin, ja se\nvikisee. Se on merkki, ettei Killistä ole sillä kertaa karhukoiraksi\n-- se pelkää.\n\nKari etsii silmillään Atsoa ja siskoa. -- Siellähän ne poimivat\nrinteellä... näyttävät pieniltä kuin lintukotolaiset -- Kari kävelee\nvaistomaisesti sinne päin, ja Killi seuraa aivan kintereillä.\n\n-- Mutta mitä minä heille sanon?... niinkö, että tuolla puronrannalla\non karhu elellyt. Silloin Atso kotona ja koulussa nauraisi, että\njälkiä lähti pakoon -- mies! -- Ei, en kerro mitään.\n\n-- Miksikä nyt jo tulet? huutaa Atso.\n\n-- Tulkaa tännepäin poimimaan, tuolla rinteellä on paljon marjoja.\n\nKaria jo harmittaa oma pelkuruutensa.\n\n-- On sekin miehen työtä, että lähtee jälkiä pakoon, vaikka on pyssy\nkädessä, moittii hän itseään. -- Killi see, lähdetäänpä uudestaan. Ja\nkiirein askelin painuu Kari noroon ja manailee äskeistä pelkoaan...\nikäänkuin karhu olisi mikään urhea eläin... pelkuri raukka...\nuseammin se pakoon lähtee kuin päälle ryntää... lapsiakin pelkää.\nIhmisen kasvot sitä ihan kauhistavat.\n\nKilli juoksee edellä noroa pitkin. Heinikossa näkyy vain ruskea selkä\nja häntä, kun se siellä risteilee puoleen ja toiseenkin. -- Onkohan\nse päässyt jälille? -- Samassa rymisee sen edessä ja musta möhkäle\nkohoaa heinikosta. Karin silmät hiukan suurenevat, mutta hän vetäisee\nkuitenkin pyssyn poskelleen. Silloin näkee hän sen mustan hajoavan\nilmaan eri tahoille ja kuulee emäkoppelon kotkotusta.\n\n-- Ot, ot, ot, -- ot, ot, ot -- ot... kotkottaa koppelo lentäessään\nkuusenoksalle, aivan Karin eteen. Metsopoika istuutuu hiukan\nalemmaksi samaan puuhun. Kari on ensin kahdella päällä, kumpaako\nensin ampua. Komeana istuu koppelo, painaa kaulaansa alas ja ääntelee\nKillille, joka alkaa sointuvasti, tasaisessa tahdissa haukkua,\nhengähtäen aina väliin ja katsahtaen pyssymiestä. -- Ei raski Kari\nvielä ampua emää niin nuorilta pojilta, vaan pudottaa metson. Koppelo\nlentää säikähtyneenä kuusikkoon.\n\nKilli löytää vielä toisen metson ja sitten nuoren koppelon. Kari\npudottaa nekin ja pistää laukkuunsa. Hänellä on hyvä mieli. Nyt hän\nuskaltaisi vaikka keihäs kädessä mennä karhua vastaan. Hän tuntee\nolevansa oikea metsämies.\n\nKun koira ei löydä enää muita lintuja, palaa Kari toisten luo\nnäyttämään saalistaan, jotka täyttävät jo pienen laukun. Mutta onpa\ntoisilla marjojakin jo tuohiset melkein täynnä.\n\nKarin suunnitelman mukaan lähtevät he kurua ylöspäin ja aikovat sen\nlatvoilta kulkea veneelleen.\n\nSillä välin on sumu kurusta haihtunut, se on noussut taivaalle,\njoka vähitellen on pilveytynyt. Hiukan näkyy vielä aurinkoa pilvien\nraosta. Tuulikin on kiihtynyt. Uomassa sitä ei tunnu, lammin pinta\non peilikirkkaana, mutta rinteiden päällä oksat heiluvat ja pilvillä\nnäkyi olevan tavaton kiire.\n\nHitaasti kävi kulku kivistä rinnettä, hankalaa se oli kurun\npohjallakin, jossa oli vetisiä noroja ja korpipaloja, ja missä uoma\noli kaitaisempi, siellä oli rinteistä valunut särmikkäitä kiviä\npohjalle saakka.\n\n-- Mitä me täällä tarpoilemme pitkin noroja ..? Miksi emme mene\nsuoraan veneelle? kysyi Atso.\n\n-- Katsellaan lintuja tuolla uoman perällä, vastasi Kari.\n\nMutta hänen mielessään oli isompi otus -- karhua hän ajatteli ja sen\nampumista.\n\n-- Näin kolmisin olisi turvallisempi tavata se täällä norossa\nputkenjuuria kaivamassa. Hän ampuisi sitä lavan taakse tai edestä\nrintaan, kävisi kotoa apua ja miesvoimin kannettaisiin se pappilan\npihalle, johon kerääntyisi pitäjäläisiä ihmettelemään -- piispakin\nsen näkisi. Torahampaat ripustaisi hän kellonperiin muistoesineiksi,\nnahkan antaisi vanhemmilleen joululahjaksi ja pääkallon koulun\nkokoelmiin.\n\nMutta ei näkynyt karhua noroissa, ei metsälintujakaan. -- Kun he\nnousivat kurun perältä kankaalle, alkoi jo hiljakseen sataa ja\nsentähden he kiirehtivät kulkuaan.\n\n-- Sinähän viet meitä väärään suuntaan, sanoi Atso hetken kuluttua --\nihan pohjoiseen, vaikka koti on etelässä.\n\n-- Tulkaahan perässä, täältä se vene löytyy, vakuutti Kari.\n\n-- Minunkin mielestäni me kuljemme väärään suuntaan, sanoi sisko.\n\n-- Teillä on marjoja poimiessa maailma pyörähtänyt toisinpäin, väitti\nKari.\n\nIlmansuunnista kinastellen he kulkivat, Kari yhä edellä ja Laila\nviimeisenä, kävelivät tunnin, kaksikin, mutta jokea ei tullut\nvastaan. Kangas muuttui kuusikkoisiksi lehtomaiksi, tuli eteen\nmuutamia soitakin ja kauempaa näkyi outojen tunturien huippuja.\nKari jo hätääntyi. Sen näki hänen kävelystään, kun hän äkkiä\nmuutteli suuntaa ja puikkelehti kuin jänis -- ja siitä, että korvat\npunottivat. Ja hätä tuli pian toisillekin. Eksyneen kiire valtasi\nheidät; he melkein juoksivat puhumattomina. Kari ei joutanut ampumaan\nmetsojakaan, joita Killi ajoi puihin heidän edestänsä. Hän peljätti\nne lentoon, ja Killi katseli häntä kummastellen.\n\nTuli puro eteen. Sen rannoilla oli luokonaan helmisimpukkain kuoria.\n\n-- Täällä on käynyt karjalaisia helmenpyytäjiä tänä kesänä, sanoi\nKari.\n\n-- Mikä puro tämä on? kysyi Atso.\n\nKari ei sitä tiennyt. -- He menivät puron yli kaatunutta kuusta\nmyöten ja istuivat suuren kelohongan juureen levähtämään. Kari\ntunnusti avoimesti, että hän ei tiennyt enää ilmansuunnista, eivätkä\ntoisetkaan sanoneet enää tietävänsä. Laila pyyhki itkua silmistään,\nkun hän sanoi:\n\n-- Nyt me emme kerkiä kotiin tänä päivänä, ja äiti siellä hartaasti\nodottaa.\n\n-- Kyllä vielä kerkiäisimme, jos pääsisimme oikealle suunnalle,\nväitti Kari.\n\nJa he koettivat siinä määräillä ilmansuuntia. Aurinkoa ei näkynyt.\nTuulen suunnan he näkivät puiden latvoista ja pilvien kulusta,\nmutta eivät tienneet, miltä ilmansuunnalta se puhalsi. Silloin Kari\nmuisti isän kerran neuvoneen, että eksyksissä pitää istua vähän\naikaa paikoillaan ja sitten kylmästi harkiten ottaa selvää luonnon\nmerkeistä. Siinä istuessaan he myöskin tunsivat, että nälkäkin\nalkoi taas hätyytellä. Pikimmältään purasivat he eväittensä loppuja\nja maistelivat marjoja päälle tuohisista, joita he uskollisesti\nkuljettivat mukanaan.\n\nLappalaisilla ja muilla erämaiden asukkailla on aina kompassi mukana\n-- ei sellainen metallinen ja magneettineulalla varustettu, vaan\nluonto näyttää heille ilmansuunnat pilviselläkin ilmalla: puissa\novat pisimmät oksat eteläänpäin, muurahaiskekojen avoin sivu on myös\nsinnepäin, puiden rungoissa on enemmän jäkälää pohjoissivulla, samoin\novat kivien pohjoissivut enemmän sammalen peittämiä kuin eteläsivut.\nNäitä merkkejä oli rovasti kerran pojille selittänyt, mutta nyt ne\nasiat olivat jo unohtuneet. Olisi kotona ollut kompassikin, mutta he\neivät olleet muistaneet sitä ottaa mukaan. Se pieni esine olisi nyt\nheidät pelastanut monista kärsimyksistä.\n\nPieni auringon pilkahdus pilvenraosta olisi myös riittänyt heille\nnäyttämään ilmansuunnat ja tien kotiin. Mutta taivas pysyi tiukassa\npilvessä, vaikka tihkusade, joka oli kastellut metsän märäksi, oli\nillempana tauonnut.\n\nYhteisesti he arvioivat ilmansuuntia ja lähtivät astelemaan sinne,\nmissäpäin Laila ja Atso luulivat etelän olevan. Atso otti nyt\netumiehen paikan. Äänettöminä kulkivat he synkkien metsien halki,\nmasentuneina matkan vaivoista ja suuren erämaan luonnon painostamana.\nHeistä näytti jo melkein varmalta, etteivät sinä iltana kerinneet\nkotiin -- hyvä, jos pääsivät Taivalkönkäälle. Ja jokainen heistä\ntiesi ja tunsi olemuksessaan, että heitä kotona jo kaivattiin,\nodotettiin joka hetki tulevaksi. Se heitä enemmän huoletti kuin\njääminen yöksi erämaahan.\n\nPilvinen syyskesän ilta pimeni nopeasti, tummat havumetsät tulivat\nvieläkin synkemmiksi, ja tuuli kohisi raskaasti puiden latvoissa.\nSe kaikki lisäsi avuttomuuden tunnetta, jota he kyllä koettivat\nkarkoittaa, mutta joka kuitenkin kasvoi sitä mukaa kuin ilta pimeni.\n\nEi nähnyt enää kiertää kaatuneita puita, kiviä ja vesikoloja.\nVarsinkin Laila, metsään tottumaton kun oli, niihin usein lankesi, ja\nsilloin pääsi häneltä itkunsekainen valitus:\n\n-- Älkää jättäkö, minä en jaksa enää, jalkoja pakottaa ja kengät ovat\nihan täynnä vettä.\n\nEikä ollut Atsollakaan mieli metinen, kun hän väsynein jaloin,\nmärkänä ja hidastuvin askelin kulki Karin perässä, joka taas oli\ntullut etumieheksi.\n\n-- Se on sinun syysi, Kari, että jäämme metsään yöksi, kun et\nlähtenyt suoraan kotiin.\n\n-- Ei ole hätä tämän näköinen -- Täällä sinä mieheksi karkenet. Oikea\nerämies voi olla yötä millä mäellä hyvänsä.\n\n-- Mutta oikea erämies tietää missä, hän kulkee, eikä sokkoile kuin\nlautapää härkä.\n\nHe tulivat mäntymetsää kasvavan harjun rinteelle, jonka alla kiilui\npienehkö lampi.\n\n-- Tässä olemme yötä, sanoi Kari. -- Tahdon teille näyttää, että\nvoidaan sitä metsässäkin valmistaa mukava yösija.\n\nKari hakkasi tervaskannon, pilkkoi sen palasiksi ja viritti kaatuneen\nhongan lähelle roihutulen. -- Kun maa oli sateen jälkeen märkä, ei\ntarvinnut metsäpaloa pelätä. -- Puun rungolla istuen kuivailivat he\nmärkiä vaatteitaan ja jalkineitaan.\n\nNuotion lämmössä lieveni väsymys ja mielialakin kävi leppoisammaksi.\nHaukattiin vähän voileipääkin ensi nälkään ja illalliseksi aikoi Kari\npaistaa linnunlihaa.\n\nLähellä seisoi verrattain vahva kelohonka. Kari kaatoi sen maahan,\nhakkasi siitä kaksi parin metrin pituista pölkkyä ja kantoi ne\nnuotiolle Atson kanssa. Isomman pölkyn asetti hän aluspuuksi,\nveisteli vähän päältä tasaisemmaksi ja asetti toisen pölkyn edellisen\npäälle. Sitten iski hän hoikan koivukangen maahan, sujutti sen\nkaareksi ja löi rautanaulalla sen latvan päällimmäisen pölkyn\nkeskipalkoille. Kanki esti pölkkyä putoamasta. Kun hän niiden\nrakoon asetti tervaslastuja ja sytytti ne palamaan, levisi tuli\nmyös pölkkyihin, jotka alkoivat tasaisesti palaa ja levittää lämpöä\nympäristöön.\n\n-- Miksi emme tee roviotulta? Sehän lämmittää hyvin, kysyi Atso.\n\n-- Roviotuli toisinaan polttaa, toisinaan paleltaa. Puut palavat\nroviossa nopeasti ja silloin on kyllä lämpöä, mutta jollei herää\nlisäämään puita nuotioon, niin hampaat kalisevat aamulla, kun\nhiilloskin on sammunut. Tällainen rakovalkea eli laiskan pojan nuotio\npalaa aamuun asti.\n\nYhdessä he tekivät vuoteet havuista ja lehdeksistä, jotka ensin\nkuivattiin. Sateen varalta tekivät he havuista katoksen, joka samalla\npidätti nuotiosta säteilevää lämpöä. Sen alla oli verrattain mukava\nloikoilla ja Lailastakin alkoi tuntua, että metsässäkin voidaan\nhankkia mukiinmenevä yösija.\n\nSillä aikaa oli Laila kyninyt metson, Kari sen sitten perkasi,\njättäen Killille pään, jalat ja suolet sekä pisti linnun ruhon\nvartaan nenässä paistumaan nuotion hiillokselle. Hyvältä maistui\nsitten muhea paisti nälkäisille; metsosta jäi vain luut tähteeksi ja\nKilli pureskeli nekin illan kuluessa.\n\n-- Nyt meitä kotona kovasti kaivataan, kun jo toista yötä olemme\npoissa. Äiti ihan kuolee surusta, päivitteli Atso.\n\n-- Pääsemmekö koskaan kotiin, sanoi sisko itku kurkussa.\n\n-- Meitä on lähdetty jo etsimään, kun emme tulleet vielä tänäkään\niltana kotiin, päätteli Kari.\n\n-- Kyllä kai Olli näkee veneemme ja arvaa siitä, että olemme tällä\npuolen jokea, jatkoi Atso.\n\n-- Piispa on varmaan jo tullut. Hävettää, että tämä sattui vieraiden\naikaan. En ole koskaan ennen eksynyt, enkä olisi nytkään ilman niitä\nkarhun jälkiä.\n\n-- Mitä karhun jälkiä?\n\n-- Siellä Haapakurussa oli karhu elostellut, ja vanhat ihmiset\nsanovat, että karhun jäljen nähtyä helposti eksyy. Mutta aamulla ovat\ntaas suunnat selvillä, ehkä aurinkokin taas näkyy. Sitten riennämme\njuoksujalkaa kotiin. -- Harmittaa, jos ne isot lohet pilaantuvat\nsiellä Könkäällä.\n\nHe asettuivat levolle havuvuoteilleen jalat nuotioon päin. Tuuli oli\ntyyntynyt, ilma oli kostean lämmin ja erämaan yön suuri hiljaisuus\nvallitsi pimeyden verhoamilla maisemilla. Nuotiotuli vain hiljaa\nlepatti, silloin tällöin ampuen tulisen hiilen kuin pienen raketin\nkaarena märkään sammalikkoon.\n\nUni ei tahtonut tulla. Ajatuksissaan he siirtyivät pappilaan,\nmuistelivat äitiään ja isäänsä, kuvittelivat piispan tuloa ja\nhyörinää suuressa salissa.\n\n-- Huuho -- huuho, kuului lammen takaa, se tuntui tulevan kuin\ntoisesta maailmasta. Killi nousi istualleen ja murisi.\n\n-- Minä kuulin omituista huutoa, sanoi Laila kavahtaen istumaan.\n\n-- Huuhkaja siellä huutelee yöllisellä pyyntiretkellään.\n\n-- Iskeekö se koskaan ihmiseen?\n\n-- Ei juuri koskaan, jäniksille ja metsoille se kyllä on vaarallinen.\n\nKari koetti matkia sitä suurisilmäistä hiljaisuuden häiritsijää ja\nkatseli lammelle. Huuhkajaa hän ei nähnyt, mutta sen sijaan omituisen\nvalo-ilmiön. Kaukana sielläpäin, mistä he olivat tulleet, pohotti\ntaivaanranta valkoisena, toisinaan kirkastuen kuin kuuvaloksi,\ntoisinaan himmeten melkein näkymättömäksi.\n\n-- Katsokaa, mikä valo tuolta kuumottaa!\n\n-- Jos ne ovat revontulia?\n\n-- Revontulet eivät näy pilvi-ilmalla. -- Tuulastulia ne ovat,\npäätteli Kari, -- mutta missä vedessä, sitä emme tiedä, sillä maailma\ntuntuu vielä pyörivän kuin karuselli.\n\nHe eivät voineet aavistaa, että rovasti ja nimismies siellä johtivat\nheidän omien ruumiittensa etsimistä.\n\nVähitellen uni valtasi väsyneet eränkävijät. Tasainen hengitys vain\nkuului ja toisinaan hiljainen kahina, kun joku heistä jalkojaan\nsiirteli pois liiaksi kuumentavan nuotion paisteesta tai pyyhkäisi\nkasvoiltaan inisevän sääsken, joka vielä, ennen talvilepoaan, tahtoi\nimeä ihmisverta vatsansa täyteen.\n\nEksyneillä on eräs ihmeellinen ominaisuus, kummallinen, periytynyt\nvaisto, joka heitä vetää samaan paikkaan, mistä ovat lähteneet,\nvaikka ovat olleet kulkevinaan aivan suoraan. Niin kävi\nerämiehillemmekin. Kun he seuraavana aamuna, joka valkeni pilvisenä\nja sumuisena, lähtivät yösijoiltaan, olivat he kulkevinaan samaan\nsuuntaan, mutta puolenpäivän tienoissa tulivat he takaisin saman\nlammen rannalle, josta olivat lähteneet, ja he söivät aamiaisen\nyösijallaan, omassa havumajassaan. Syötyään he huusivat yhteen\nääneen, huusivat kaikin voimin ja pitkään, mutta ihmisäänen vastausta\nei kuulunut. Kaiku vain kertasi kahdesti, lammessa kaakottivat hanhet\nlentoon lähtiessään ja jostain etäiseltä suolta kuului kurkien\nkarjuntaa. Jyrkkärinteisen harjun päälle noustuaan huusivat he\nuudestaan äänessä kuin hukkuvan avunhuudon väristys, mutta vastausta\nhe eivät saaneet. Metsäkanat vain nauroivat kuin ilkkuen lentäessään\nharjulta lammen yli.\n\nLaila seisoi vähän syrjemmällä ja kyyneleet vierivät hänen poskillaan.\n\n-- Itku ei auta erämaassa, sanoi Kari. Kiveliö on kyynelille kylmä,\nhädälle se ilkkuu, mutta voimaa ja viisautta se kunnioittaa ja\ntottelee. Täällä vallitsee korven laki, vahvemman ja viisaamman\noikeus. Heikot sortukoot.\n\n-- Täällä me seisomme kuin pöllöt keskellä suurta, asumatonta\nselkosta, jatkoi Atso. Yksi ainoa tieto meidät nyt pelastaisi, tieto\nsiitä, missä etelä on. Sanopa, Kari, missä on etelä? -- Tuolla\n(osoittaa sormellaan). -- Missä Laila luulee etelän olevan?- Tuolla\n-- Ja minä luulen sen olevan sielläpäin, mistä eilen viimeksi\ntulimme. Meillä on siis kolme etelää, vaikka niitä kompassissa on\nvain yksi.\n\n-- Minä olen syypää tähän sekaannukseen, mutta minä kannan myös siitä\nvastuun, sanoi Kari. -- Otan kotonakin yksin syyn päälleni ja takaan,\nettä nälkään ja kylmään ette kuole täällä, vaikka viikkokausia\nvaeltaisimme kiveliön eksyttävissä korvissa. Nyt kuljetaan suoraan\nkuin sopulit, otetaan puista linja ja katsotaan, ettei mikään\nsalaperäinen voima tuo meitä enää näille tulille. Jos voimme pitää\naina saman suunnan, niin viimein tulemme ihmisten ilmoille.\n\nNiin he taas lähtivät. Neljä pilvistä päivää kulkivat he näkemättä\nmerkkiäkään ihmisistä, neljä yötä nukkuivat he rakovalkealla, joka\nilta toivoen, että seuraavana päivänä pääsevät asutuille maille.\nKun puro tuli vastaan, joka syvimpiä kuruja kierrellen kiidätti\nlähdevesiä läheiseen järveen, tekivät he siihen sillan; kun suurempi\njoki tuli eteen, kulkivat he sen yli honkalautalla, ja jos järvi\naukeni heidän edessään, niin sen he kiersivät jatkaakseen suuntaansa\njärven takana.\n\nViidentenä päivänä kohosi heidän edessään paljaslakinen tunturi.\nSe oli kuin maisemien jättiläinen, kuin näiden seutujen valtias,\njoka katseli vaarojen, mäkien, soiden ja järvien yli kauas kiveliön\nrajoille, missä ihmisen vaikutuspiiri alkaa. Se teki nuoriin\nretkeilijöihin valtavan vaikutuksen; sen salaperäisen näköiset rotkot\nheitä peloittivat.\n\n-- Nousemmeko tunturille katselemaan, näkyisikö ihmisasuntoja, esitti\nKari.\n\n-- Jos jalkani kestävät... Nilkkojani pakottaa ja kenkä on hieronut\nkantapääni verille, valitteli sisko, joka oli urheasti kärsinyt\nmatkan vaivat eikä enää moneen päivään itkenyt.\n\n-- Kiivetään hiljaa. Vuorella käynti vie tosin meiltä monta tuntia,\nmutta se voi palkita vaivat, sanoi Atso.\n\nHe olivat jo samoilleet monta päivää raiskaamattoman luonnon\nhelmassa. Ei näkynyt kaadetun puun kantoa, ei kirveen veistämää\npilkkaakaan puun kyljessä eikä vanhojen kaskien vesakkoisia ahoja.\nMutta sellaista aarniometsää kuin oli tunturin alla kankaalla he\neivät olleet tavanneet. He kulkivat kuin pylväsrivien välissä,\nhämärässä holvissa, johon valoa tuli niukasti korkealle kohoavan\nhavukatoksen läpi.\n\nOrava kaikkoaa Killin edestä ja käpäisee mahtavan kelohongan latvaan.\nSiellä se istuu häntä pystyssä ja kurisee koiralle; ei näytä olevan\nhiirtä suurempi.\n\n-- Siinä sitä on honkaa!\n\n-- On totisesti!\n\nKun Kari toiselta ja Atso toiselta puolelta syleillen mittaavat sen\nvahvuutta, eivät sormenpäät yllä toisen sormen päihin. Se on vanha\npuu ja sillä on takanaan pitkä elämän tarina, jota voidaan osittain\nlukea sen kuivuneesta muumiosta.\n\nSiinä kummullaan se on kasvanut monta sataa vuotta keräten itseensä\nmahlaa maasta ja ilmasta. Kerran sekin oli vain hento taimi, joka\ntarvitsi suurempien suojaa ja kasvutoveriensa turvaa. Mutta miehen\nmittaan päästyään on se työntänyt juuriaan syvälle maanuumeniin ja\ntoisia laajalle maanpintaa pitkin, ja sitten se on alkanut kasvaa\nnopeammin; se on ylpeänä levittänyt latvakruununsa taivaalle ja\nvarjollaan vähitellen tappanut kilpailijansa, jotka ovat sattuneet\nkasvamaan sen läheisyydessä ja joiden kelottuneet kääpiöluurangot\novat vielä rähmällään sen ympärillä. -- Mutta sitten se itsekin\non elinvoimansa menettänyt. Sydän on käynyt läpeensä lahoksi,\ntoukat ovat kaivertaneet siihen käytäviään ja pilvien jylistessä\nherranilmalla on ukkosennuoli sen kylkeen polttanut kuoleman leiman.\nNeulaset ovat kuivuneet, kuori karissut maahan ja myrsky katkonut\nhienoimmat oksat. Raiskattuna muumiona on se seisoa komottanut\nkymmeniä vuosia. Mutta sinä aikana on se enemmän kuin eläissään\nhyödyttänyt luomakuntaa.\n\nKeväthankien aikana on palokärki ensin varovasti ja kallellapäin\nkuunnellen napautellut sen kylkeen, sitten yltynyt takomaan reikää\nsuuren konkelo-oksan alle ja tehnyt siihen pesänsä, seuraavana\nkeväänä toisen uuteen kohtaan ja vuosien vieriessä on se kairannut\nkymmeniä pyöreitä läpiä eri puolille.\n\nTikkojen jälkeen ovat telkät ja tarhapöllöt valinneet sen\npesimäpaikakseen, ja reikien läheisyydessä on käyty monta kammottavaa\ntaistelua pesien omistamisesta. Talvella ovat niissä oravat asuneet\nja toisinaan näädätkin pitäneet piilopaikkoinaan.\n\nTässä jättiläishongassa ovat käyneet levähtämässä kaikki metsän\nlinnut peukaloisesta kotkaan asti. Kevätsoitimien aikana on\nkukkometso asettunut sen oksalle, levitellyt siipiään ja pyrstöään,\nkalautellut nokkaansa ja sitten hionut. Syysöinä se on ollut\nhuuhkajan istuinpuuna. Eikä ole sitä metsän petoakaan, joka ei olisi\nsen juurella käynyt. -- Viimeksi on karhu sen kylkeen kynsiään\nhionut. Mutta yhtä elävää se ei ennen ole nähnyt -- ihmistä. Ensi\nkertaa ihmettelivät ihmiskääpiöt tätä metsän jättiläistä.\n\n-- Eiköhän veistellä kylkeen nimikilpi ja kaiverreta siihen puukolla\nnimet, ehdotti Kari.\n\n-- Minkä tähden?\n\n-- Jos joku sattuisi tästä kulkemaan, niin näkisi, että olemme kerran\nolleet täällä.\n\nJa Kari veisti kelon kylkeen laatan ja kaiversi siihen sanat:\n\n    LAILA, ATSO JA KARI\n         SALONIUS.\n          1854.\n\nVasta silloin he huomasivat, että olisi pitänyt pitkin matkaa\nveistellä pilkkoja puihin ja kirjoittaa niihin nimet, että hakijat\ntietäisivät etsiä, jos ei tästä omin neuvoin päästäisi ihmisten luo.\n\nTunturilta aukenee heidän eteensä laaja näköala näiden neitseellisten\nerämaiden yli. Yhtäällä silmä kantaa siintäviin tunturien kupuihin,\njoiden piirteet näköpiirin rajalla melkein sulautuvat sumuharsoon,\ntoisaalla on vuoroin havumetsäisiä selänteitä ja vaaroja, vuoroin\nruskeita soita ja välkkyviä järviä, kolmannella suunnalla, hyvin\nkaukana, häämöttää suuri järvenselkä, mutta neljännellä töksähtää\nkatse rosoiseen vuorenrinteeseen, joka kuin väkivaltaisesti lohkaisee\nkappaleen näköpiiristä.\n\nLaaja näköala ensin nostattaa ja avartaa mieltä, haihduttaa huolia\nja terästää tahtoa. Virkeämpinä, keveää tunturi-ilmaa hengittäen\nkatselevat he noita valtavia näköaloja, tätä kiveliön valtakuntaa,\njossa vain karhu kumealla mörinällään kuninkuuttaan kuuluttaa ja\njossa ihmisjärjellä ja -kädellä ei vielä ole ollut mitään tekemistä.\n\nTavallisissa oloissa olisivat he viihtyneet tunturilla vaikka iltaan\nasti: huvikseen heitelleet kivilohkareita jyrkintä rinnettä alas\nja ilakoineet, kun ne tulta iskien olisivat kallioihin särkyneet,\nampuneet varvikosta kiirunan poikasia ja syöneet vaaraimia alemmilta\nrinteiltä. Mutta nyt heitä ajoi eksyneen kiire, joku salaperäinen\nvoima, joka pakotti heitä yhä eteenpäin.\n\nMitä alemmaksi he laskeutuivat taas tunturin kaljuja rinteitä,\nsitä pienemmäksi kuroutui näköpiiri ja sitä matalammaksi mieliala.\nMetsään päästyään näkivät he vain muutaman kymmenen metriä\nympärilleen. Väsymys kahlehti jalkoja, ei tehnyt mieli hypähdellä\nkuten kotioloissa. He vaelsivat kuin vanhat ihmiset raskain,\nlaahustavin askelin, lisätaakkana tietoisuus siitä, että kotona\nsurraan ja kaivataan sekä epätietoisuus tulevasta kohtalosta.\nNälkää heidän ei tarvinnut kärsiä, sillä Kari ampui joka päivä\nmaalintuja Killin haukusta. Metsä oli täynnä monenlaisia marjoja:\nmissä mehevä kuusikkokangas, siellä maa mustikkain peitossa, missä\nlouhuinen rinne tai ukontulen polttama aho, siellä varret taipuivat\nvaarainten painosta, ja synkissä korpinoroissa sai vielä poimia\nkeltaisia suomuuraimiakin. Ja mielihyvällä he pysähtyivät nauttimaan\nnäitä metsien ilmaisia antimia, mutta näissä leväyspaikoissa aina\nkangistuivat väsyneet jäsenet. Kun he illalla hämärän tultua aikoivat\ntehdä nuotiotulen hiekkakankaan läpi luikertelevan pienen joen\npartaalle, kuului edestä kuikan huutoa.\n\n-- Siellä on järvi! huudahti Kari.\n\n-- Mennään sinne yöksi, ehdotti Atso.\n\n-- Aukeamalla on minustakin turvallisempi kuin täällä metsissä, sanoi\nsisko.\n\nVähän matkaa joen vartta asteltuaan kuulivat he edessään laineiden\nloiskintaa, ja metsän takaa aukeni suurehko, saarinen järvi.\nJoen suulle tultuaan näkivät he näyn, joka sai sydämet kiivaasti\nsykkimään, sillä joen takana, niemen tyvellä oli pieni nurmea kasvava\naukeama metsän keskellä ja siinä kökötti pieni rakennus suin heihin.\n\n-- Hiljaa! Tuolla on ihmisasunto, kuiskasi Atso.\n\n-- Ihmisten se on tekemä, mutta taitaa olla autio, lisäsi Kari.\n\n-- Entäpä, jos se on metsärosvojen tai porovarkaiden piilopirtti,\nepäili sisko.\n\n-- Minä käyn siitä ottamaan selvää, sanoi Kari.\n\n-- Mene varovasti, kehoittivat toiset.\n\nKari kulki joen poikki pitkää koivua myöten, joka jolloinkin\ntakavuosina oli kaadettu portaaksi, ja lähestyi varovasti rakennusta.\nToiset jäivät vielä joen taa.\n\nOvi oli auki. Kari oli juuri sisään kurkistamassa, kun kaksi\nsarvipäätä, harmaakylkistä eläintä hyökkäsi sieltä ulos ja nelisti\nmetsään. Killi lähti haukkuen niitä ajamaan.\n\nKari perääntyi muutamia askeleita taaksepäin.\n\n-- Porojahan ne vain olivat, huudahti Atso säikähtyneelle sisarelleen.\n\n-- Tulkaa sisään! Täällä on valmis talo, sanoi Kari pirttiin\ntyöntyessään. -- Tosin tämä on viimeksi ollut porojen tallina, mutta\non tässä ihmisiäkin tilapäisesti asunut.\n\nPirtti oli jo vanha, sen näki sammaltuneesta katosta ja mustuneista\nseinähirsistä ja hiukan lahoista nurkista. Se oli pyöreistä hirsistä\nsalvettu ja seinänraot sammalilla tilkitty, perällä oli makuulavitsa,\nnurkassa sisäänlämpiävä kiuas ja katossa räppänä eli savuaukko.\n\n-- Tämä on vienankarjalaisten kalasauna, arveli Kari.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Rakennustavasta. Kukin kansa lyö teoksiinsa oman leimansa.\nKarjalainen se tällä tavalla huoneensa salvaa.\n\n-- Mutta mistä tiedät, että tämä on kalapirtti? kysyi Laila.\n\n-- Etkö näe näitä ruotoläjiä, ja rannalla kalan suomuja ja kuivuneita\npäitä. Täällä on vielä viime keväänäkin kalastettu.\n\n-- Tähän me jäämme yöksi, ehkäpä pitemmäksikin aikaa levähtämään,\nsanoi Atso. -- Olkoon tämä tilapäinen kotimme, kunnes olemme\nilmansuunnista oikein perillä.\n\nPikimmältään tarkastelivat he pirtin lähintä ympäristöä.\n\nAukea, jonka keskellä pirtti kökötti, oli aikoinaan metsään hakattu\nja kasvoi rehevää ruohoa. Metsän reunassa, puiden suojassa oli\ntoinen, pienempi rakennus paalujen päällä. Se oli lappalaismallinen\nvarastoaitta, jossa kuivattuja kaloja, metsäneläinten nahkoja ja\nmuuta riistaa säilytetään. Puiden välissä oli orsia, joissa haukia\noli riippunut kuivamassa. Rannalla oli veneentelat, mutta venettä\nei näkynyt. Vanhat verkon palaset, tuohikäpryt ja muutamat veneen\nsijalle jääneet verkon kivekset vahvistivat myös Karin päätelmää,\nettä pirtti oli kalastuksen tähden rakennettu.\n\n-- Pois ovat vieneet veneensä, verkkonsa ja nähtävästi saaliinsakin,\nsanoi Kari. -- Ovat luultavasti laskeneet alavesiin ja sauvovat\nsieltä veneensä syksymetsästyksen aikana takaisin ensi keväistä\nhauinkutuaikaa odottamaan. -- Jäämmekö sitten tähän \"taloon\", niin\nkauaksi kuin ihmisiä tapaamme tai olemme selvillä siitä, millä\nsuunnalla on kotimme?\n\n-- Jäämme, vastasivat toiset yhteen ääneen.\n\nKun he olivat puhdistaneet pirtin lattian ja lavitsan ja kantaneet\nsinne koivun ja pajun lehdeksiä vuoteiksi, teki Kari tulen kiukaaseen\nja paistoi kaksi metsopoikaa illalliseksi. Ruokaa odotellessa Laila\nja Atso asettuivat lepäämään lavitsalle ja nukkuivat kohta syvään\nuneen. Paistia jäähdytellessä asettui Karikin pitkäkseen ja uni petti\npian hänetkin.\n\nKauan he olivat jo nukkuneet, kun Killi herätti heidät kiivaalla\nhaukunnalla. Ne kaksi poroa, jotka olivat ottaneet pirtin\nvakinaiseksi asunnokseen, olivat taas sisälle pyrkimässä, mutta Killi\nantoi niille sellaisen lähdön, että kintut vilisivät ja valkoiset\nsaparot vilkuttivat, kun porot metsään sukelsivat.\n\n-- Nouskaahan illallista syömään, paisti on valmis.\n\n-- Päivähän siellä jo on ulkona, sanoi Atso silmiään hieroen. --\nOlemme nukkuneet pitkään. -- Tosiaankin, ovesta tulvi sisään kirkas\nvalo.\n\n-- Tulkaa sitten aamiaiselle. Minä luulen, että lintupaisti on jo\njähtynyt.\n\nKarilompolo -- niin he uutta, tilapäistä kotiaan nimittivät -- oli\nsaanut asukkaat, jotka kova kohtalo oli erämaahan viskannut elämään\nalkuihmisen tavoin luonnonvaraista elämää. Olemassaolon taistelussa\nei ollut heitä kukaan vanhempi auttamassa: itse oli hankittava\nravinto, vaatetus ja lämpö. Oman kuoleman uhalla oli kiveliön eläin-\nja kasvimaailmasta otettava jokapäiväinen leipä. Ennen olivat he\nsyöneet sitä, mitä muut olivat heille hankkineet ja valmistaneet, nyt\nsöivät he vain itse hankkimaansa ravintoa. Elämän taakka oli äkkiä\nsiirtynyt omille harteille, mutta siinä tilanteessa oli myös jotain\nkohottavaa ja kasvattavaa, sillä jokainen voitettu este terästi\ntahtoa ja kannusti uusiin ponnistuksiin. Se oli kovaa elämän koulua,\njonka oppi tuli suoraan omasta kokemuksesta eikä päähän pakattuina\nkirjatietoina.\n\n\n\n\n4.\n\n\nViileät elokuun viimeiset päivät ovat kulumassa.\nMerenrantakaupunkiin, joka samalla on maakunnan koulukaupunki,\nalkaa koululaisia virrata eri suunnilta, heitä tulee laivoilla,\npurjeveneillä ja hevosilla ajaen -- rautatietä ei vielä ollut.\nElämä kaupungissa huomattavasti vilkastuu: poikaparvia seisoskelee\npuistojen käytävillä ja katujen kulmauksissa, koulutyttöjä kävellä\nsipsuttelee käsikädessä käytävillä, supatellen keskenään. Kaikilla\nnäyttää olevan ehtymätön varasto kerrottavaa, kun kesämuistot\nkumpuavat vuolaana virtana heidän mielikuvitukseensa.\n\nErillään muista seisoo Lampelan Janne ja Juholan Oskari, jotka ovat\nKarin luokkatovereja.\n\n-- Meidän luokkalaiset alkavat jo melkein kaikki olla täällä.\nSaloniuksen Karia vain ei ole vielä näkynyt. Olisi hauska koettaa\ntaas linnapalloa, sanoi Janne.\n\n-- Saloniuksen pojat eivät ole vielä tulleetkaan, kävin äsken\nkysymässä, huomautti Oskari.\n\n-- Olisipa hauska kuulla, kuinka sen karhun ammunnan kävi? lisäsi\nJanne.\n\n-- Minkä karhun?\n\n-- Hän väitti keväällä täältä lähtiessään ampuvansa kontion tänä\nkesänä. -- Kun syksyllä palaan, kiikkuu kelloni perissä karhun\ntorahampaat, sanoi hän minulle.\n\n-- Eri naamasta se mies katselee, joka kiveliön kuninkaan kaataa,\nsillä tällä on 'yhden miehen äly ja yhdeksän voima'.\n\n-- Ettäkö Kari pelkäisi?\n\n-- Pelkää ja pakoon juoksee. Kun karhu kerran karjaisee ja nousee\nkahdelle jalalle, niin vapisee hän kuin kaisla virrassa ja kotona\nsaavat vain lisää pyykinpesua.\n\n-- Kari ei pelkää. Sen näit siinä suuressa tappelussa Nurkkatorin\nluona. Hän iski kuin mies.\n\n-- Kyllä te täällä kaupungissa rehentelette rohkeudellanne, mutta\ntodellisuudessa on toista: karhun näkeminenkin vie monelta sisun.\nKarhulla näet on aina aseet kunnossa: kymmenen koukkuista kynttä\netukäpälissä ja hirvittävät hampaat, joita se armotta käyttää, kun\nniikseen tulee.\n\nKinastelua olisi jatkunut, jollei nimismies Poikolan rouva olisi\nsiihen tullut tyttärineen ja kysynyt, missä Rosenbergin tantti asuu?\n\nTiesiväthän pojat sen, he kun olivat lukemattomia kertoja käyneet\ntoveriaan tapaamassa.\n\nRosenbergin tantilla, entisellä kirkkoherran leskellä, oli\nkoululaisten kortteeri Plaaninkadun ja Koulukadun kulmassa. Hän on jo\nuseita päiviä odottanut hartaasti asukkaitaan ja Lapin tuliaisia.\n\nTervehdittyään kävi Poikolan rouva heti asiaan:\n\n-- Teillähän kuuluu olevan vielä vapaita huoneita, olisin\nkiitollinen, jos saisin tyttäreni tantin huolelliseen hoitoon ja\nkasvatukseen.\n\n-- Kyllä muuten, mutta meille tulevat rovasti Saloniuksen lapset\nLapista. He ovat meillä ennenkin olleet ja ruustinna on minun\nsukulaiseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Eivätkö he vielä ole tulleet, ja huomenna kun alkaa jo koulu?\n\n-- Eivät... olen monta päivää jo odottanut. -- He ovat kuin omia\nlapsiani. Lailaa on minulla ollut hirveän ikävä. Hän on herttainen\nlapsi ja kaunis kuin herran enkeli.\n\n-- Luojaa saa kiittää, kun onnistuu sijoittamaan lapsensa\nsivistyneeseen kotiin ja huolelliseen hoitoon. Lieneekö minulla sitä\nonnea?\n\n-- Onhan niistä huolta toistenkin lapsista. Tyttöjen kasvatus on\nvieläkin tarkempaa kuin poikain. -- Näin meidän kesken puhuen --\nLailallakin on näin syksyllä maalta tullessaan poikamaisia tapoja\nja maalaisvaikutteita, ja minulla on talven mittaan täysi työ\njuurruttaessa niitä pois ja opettaessa hienoa käytöstä. Siellä\nLapissa ei ole tarpeeksi sivistynyttä seuraa. Korvessa on korven\ntavat.\n\n-- Heillä on täällä mukavat huoneet.\n\n-- Katsotaanpa... Lailalla on tämä pieni kamarinsa, jonka rovasti on\nhäntä varten kalustanut, ja pojat asuvat tässä toisessa suuremmassa.\nKyllä heillä on täällä tilaa ja nämä ovat rauhallisia lukuhuoneita.\nSoittoa he opettelevat minun johdollani ja taffelipianollani.\n\n-- Eikö tyttäreni pääsisi Lailan kanssa asumaan? He ovat\nsamanikäisetkin.\n\n-- Ei ole luvattu ottaa... Samassa tuli palvelija sisälle ja sanoi:\n\n-- Täällä olisi ruustinnalle kirje. Sen toi eräs ylimaan mies.\n\n-- Kirje... surureunat? -- Mitä tämä merkitsee? Tantti asettaa\nsankalasit nenälleen ja avaa kirjeen vapisevin käsin ja alkaa lukea:\n\n'Rakas Täti.\n\nKatkeran surun murtamina ilmoitamme, että Laila ja molemmat poikamme\n-- taivas varjelkoon! -- ovat muuttaneet iäisyyteen -- Herra\narmahtakoon! -- - ovat hukkuneet -- -- -- Taivalkönkääseen. -- -- --\n\n(Kyynelten läpi lukee hän vielä lopusta)... että ilmoittaisitte\nkoulun rehtorille.'\n\n-- Hukkuneetko? huudahtaa rouva Poikola kauhistuen.\n\n-- Hukkuneet... kaikki...\n\nRosenbergin tantin harmaahiuksinen pää tutisi sen illan\nsänkykamarissa tyynyä vastaan ja nenäliina oli ahkerasti käytännössä.\n\nLukion rehtori piti koulun avajaistilaisuudessa kauniin puheen, sen\nlopussa hän ilmoitti oppilaille kaameasta tapaturmasta, joka oli\nvaatinut uhrikseen kaksi etevää oppilasta. Kuolon hiljaisuus vallitsi\nsilloin juhlasalissa, ja useimmat koettivat muistossaan elävöittää\nrivistä poistuneita hauskoja tovereitaan.\n\nMutta elämä ei kauan yhtä itke eikä kahta, kolmeakaan. Se toimittaa\ntoisia sijalle, ja aika lakaisee kaipauksen jäljetkin sileiksi. --\nKarin ja Atson tilalle kouluun otettiin kaksi toisista kaupungeista\ntullutta poikaa, joilta rehtori ensin tilanpuutteen tähden oli\nevännyt pääsön. Rouva Poikola sai tyttärensä Rosenbergin tantin\nhuolelliseen hoitoon, ja kaksi poikaa koulun keskiluokilta asettui\nasumaan Karin ja Atson kamariin.\n\nRosenbergin tantti muisteli kadonneita alituiseen, varsinkin\nruokapöydässä istuessa, ja kehui heidän kiltteyttään. Ja kun\nviidennen luokan pojat olivat pallonlyönnissä, niin silloin kuului\nusein tämän suuntaista puhetta:\n\n-- Olisi se Saloniuksen Kari hengissä, niin saisimme nähdä miten\npallo kiitää. Se poika kun mailallaan mojautti, niin pilviä hipoili\npallo. Kelpasi silloin juosta... Oli se mato lyömään.\n\n-- Oli.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSyyskuun kuulas ja selkeä taivas kaartui juhlallisena Karijärven\nmaisemien yli. Aurinko oli juuri noussut koillisten rantojen takaa\nja hajoitteli järven lahdissa häilyviä sumuharsoja ja kultaili\neteläisten mäkirinteiden kellastuneita koivikoita, joiden seassa\nsiellä täällä komeili punaiseksi värjääntyneitä pihlajapensaita ja\nyksinäisiä haapoja. Kaikkialla syksyn raikkautta ja väriloistoa.\nLaila, Atso ja Kari istuivat majansa edustalla. Järveltä kuului\nkuikkien huuto:\n\n-- Kuikka -- kuuikka -- vrauu'u, vrauu'u... Heidän ylitsensä lensi\nhanhia lumireen muotoisessa kuviossa. Ihmisiä nähdessään ääntelivät\nne kuin hyvästiksi:\n\n-- Tata-a, a-tata-a, a... Järvelle oli yön aikana ilmestynyt\nmeriteeriparvia, jotka rauhattomina uivat, uikuttivat ja vihelsivät\nsiipiään räpytellen. Jostain kuului telkkäparven siipien vihinä.\n\nRauhatonta liikehtimistä huomasi myös metsien lintumaailmassa.\nTuhansia härkäpeippoja ja rastaita oli istunut läheiselle niemelle\nlevähtämään. Ne lensivät levottomina puusta puuhun, milloin\nyksitellen, milloin ryöppyilevinä parvina, lentelivät ympäri ja\nlaskeutuivat taas takaisin. Koko metsä soi ja helisi, räiskyi ja\nrätisi.\n\n-- Tuonne etelään painuvat jo muuttolintujen tiheät parvet talvea\npakoon. Olisi meilläkin siivet, niin pian lentää suhauttaisimme\nkotiin, virkkoi Kari. -- Ilmansuunnat olisivat jo selvillä.\n\n-- Kuin enkelit aamuruskon siivillä liitäisimme armaan äidin ja isän\nsyliin, lisäsi Laila.\n\n-- Pieniksi paholaisiksi meitä pikemmin luultaisiin, sanoi Atso.\n-- Olemmehan nyt ryysyisiä raukkoja, nokisia otuksia, kuin mitäkin\nkynittyjä linnunpoikia. Erämaa on meidät kyninyt. Tänne kuolla\nkutjahdamme ja korppi pitää hautajaiset, jollemme kiireesti lähde\njalkaisin kotia kohti. -- Tuolla päin on kotimme.\n\n-- Raukkoja emme ole -- peruuta sanasi. Oletko nähnyt vielä kylmää\ntai nälkää? sanoi Kari. -- Tai itkua silmänurkassani.\n\n-- En peruuta. Kohta ovat ne kaikki yhtäaikaa vieraanamme, väitti\nAtso.\n\n-- Nyt kun aurinko näkyy, tietäisimme ilmansuunnat, mutta jos taivas\nkäy pilveen, niin sokkoina taas harhailemme erämaassa. Minä uskon,\nettä täällä pirtillä paremminkin tapaamme ihmisiä. Ensilumilla tulee\nporojen etsijöitä. Silloin on parempi mennä kotiin, kun järvet, joet\nja suot ovat jäässä. Asutaan niin kauan täällä, kestetään siis kuin\nmiehet, näytetään, että voidaan sitä tyhjin käsin ilman kotoväen\napuakin elää erämaassa, lausui Kari.\n\n-- Miehekkäästi puhuttu, mutta mitäpä hyödyttää kärsiä puutetta, jos\nvoimme päästä kotiin. Vai mitä sanot siihen, sisko?\n\n-- Sydämeni on pakahtua koti-ikävästä, mutta tämä armoton luonto\non opettanut harkitsemaan. Miten lie paras? Ehkä Karin ehdotus on\nviisain.\n\n-- Oletteko huomanneet, että meillä on jäljellä vain muutamia\ntulitikkuja. Jos ne poltamme, niin olemme avuttomia pakkasta\nvastaan. Sekin pakottaa meitä lähtemään. Olisi nyt tarpeeseen se\ntulitikkulaatikko, jonka sinä Kari unohdit Taivalkönkään saunalle,\nlisäsi Atso.\n\n-- Meidän on tositeolla alettava valmistelut talvea varten, jos\naiomme täällä viipyä. On laitettava lämpimiä vaatteita, kerättävä\nravintoa varastoihin, sillä talvella sitä ei saa, on varattava kuivia\npuita pirtin eteen, että voimme pitää aina tulen uunissa vireillä.\nSitä on vaalittava ja vartioitava kuin Vestan pyhää tulta, sillä jos\nse sammuu emmekä saa uutta tulta, niin sammuu myöskin meidän elämämme\nliekki pakkasen kourissa, neuvoi Kari.\n\n-- Siinä tapauksessa on tehtävä tarkka työnjako, esitti Atso. -- On\nseurattava täällä kotoväen elämää mikäli mahdollista. Olkoon Laila\nemäntänä kotona, tässä nokisessa pirtissä. Hän meistä eniten on\nnähnyt kotona ruokaa laitettavan ja vähän harjoitellutkin kesillä\nleikkituvassaan. Kari kulkekoon pyssyineen Killin kanssa lähimetsissä\netsimässä jotain isompaa saalista, josta riittäisi syömistä\npitemmäksi ajaksi. Yhdessä viritämme satimia ja loukkuja linnuille ja\njäniksille niinkuin olemme renki-Jussin nähneet tekevän. Minä käyn\nsitten niitä kokemassa. Ja varma olen, että en tyhjänä kotiin tule.\n\n-- Miten minä täällä emännöin, kun ei ole pataa ei pannua, ei\nlautasia eikä muitakaan pöytäkaluja. Eihän ole paljon mistä\nlaittaakaan ruokaa, ei ole jauhoja, mistä leipoa, ei ryyniä eikä\nperunoita, puhumattakaan maustamista, väitti Laila.\n\n-- Lihaa on. Sitä saamme kyllä riittävästi, kalaa ehkä myös, marjoja\non nyt syksyllä koottava, samoin sieniä. Leipää kyllä tarvittaisiin,\nmutta ehkä eletään ilmankin. Mausteena on meillä nälkä; se antaa\nhyvän ruokahalun. Muistanpa, kuinka ennen leipäpaloja heittelimme,\nkun vanhemmat eivät nähneet. Nyt ne maistuisivat.\n\nKarilompolon asukkaat alkoivat valmistella aamiaista. Heillä oli\nvarastossa edellisenä päivänä ammuttu jänis. Kari sen nylki uunin\nedessä Killin seuratessa suurella mielenkiinnolla toimitusta. Se\ntiesi vanhastaan saavansa jäniksestä sisälmykset ja jalat. Ei kauan\nkestänyt, ennenkuin puhdistettu jänis paistui vartaassa pirtin uunin\nhiiloksella. Kari sitä käänteli tulisilla hiilillä sitä muka kuin se\nkypsyi ja opetti paistamisen taitoa Lailallekin, jonka huoleksi siitä\npäivästä alkaen jäi ruuan laitto.\n\n-- Katso, näin sitä käännellään vartaassa, näin pannaan suolaa ja\nsitten kun liha hyvin erkanee luusta, on paisti kypsynyt, sanoi\nhän tarkkaavalle sisarelleen.; Kun paisti valmistui, levitti Laila\ntuohen lattialle ja asetti käristyneen jäniksen sen päälle, toi\npuolukkatuohisen viereen sekä paistettua kalaa, ja sitten väki\nkerääntyi tämän tilapäisen pöydän ympärille aterioimaan. He istuivat\njalkainsa päällä kuten lappalaiset ja leikkasivat paistia Karin\nterävällä tuppipuukolla ja pitelivät lihasta puuhaarukoilla.\n\nMakealta maistuikin nälkäisille murea paisti marjain kanssa.\nKylläisinä he nousivat aterialta, korjasivat tähteet tarkoin talteen\nja alkoivat valmistella itseään päivän töihin.\n\n-- Nyt minä lähden metsästämään Karitunturin tienoille, joka\nkohottaa kaljua lakeaan tuolla Särkivaaran takana. Luulenpa siellä\nolevan runsaasti riistaa. Jää sinä, Atso, tänne kotiin keräämään\npolttopuita. Laila poimikoon marjoja pirtin lähistöllä ja vaalikoon\ntulta. Muistahan, ettei tuli pääse sammumaan.\n\n-- Olisi tätä pirttiäkin korjattava, sanoi Atso, -- jos täällä täytyy\ntalvi viettää. Seinät ovat kovin hatarat. Taivas näkyy nurkkauksesta.\nNiihin on tilkittävä sammalia, niinkuin Viluksen Mikko viime syksynä\ntilkitsi pappilan pirttiä.\n\n-- Ja ruoka-astioita olisi myös tehtävä, lisäsi Laila.\n\n-- Ne ovat sadeilman töitä, sanoi Kari ottaen pyssynsä\nperänurkkauksesta ja lähti metsään.\n\nKilli huomasi heti, että pääsee taas otuksia haukkumaan, mikä oli sen\nmielityötä. Riemuissaan hyppeli se pirtin edustalla Karin ympärillä,\nlaukkasi rajusti metsään, palasi taas pyssymiehen luo ja niin se\nriehui raikkaassa aamuisessa metsässä, kunnes rauhoittui vakavasti\netsimään lintujen jälkiä kasteiselta maalta. Sen metsästysinto\ntarttui Kariinkin, joka melkein juoksujalkaa riensi Killin perässä.\n\nMetsästys oli aina ollut Karille mieluisin urheilu; se oli tullut\nmelkein intohimoksi. Kohtalon oikusta sai hän nyt sitä tehdä\nelinkeinokseen.\n\nMonilla retkillään Karilompolon ympäristöllä oli Kari jo oppinut\ntuntemaan seutuja. Näistä synkistä sydänmaista ei kukaan ollut\nvielä tehnyt karttoja eikä ihminen vielä ollut antanut niiniäkään\nkaikille maisemille. Kari ja Atso olivat nimittäneet ympärillä\nnäkyvät likeisimmät tunturit, mäet, suot ja järvet. Olipa Kari\npiirtänyt puulevyyn pienen kartankin. Ja jokaisella retkellä,\nminkä hän teki, lisääntyi paikkain tuntemus, ja se laajeni päivä\npäivältä, kun hän uskalsi yhä kauemmaksi kiveliön metsiin. Erämaa\noli opettanut heidät hyvin varovaisiksi. Pilvisellä ilmalla, kun\naurinkoa ei näkynyt, ei Kari koskaan uskaltanut kovin kauaksi\nKarilompolon pirtiltä. Kari suuntasi nyt kulkunsa suoraan Särkivaaran\nnoroihin, jossa hänellä oli tiedossa useita metsopoikueita ja jossa\nhän edellisinä päivinäkin oli ampunut useita poikametsoja. Kuivilla\nkankailla, pirtin läheisyydessä, ei ollut muuta riistaa kuin jokunen\nmetsäkana- ja pyyperhe, mutta niitä pieniä lintuja ei kannattanut\nampua vähillä panoksillaan. Tultuaan vaaran liepeelle ja painuttuaan\nerään puron uomaan, joka kuusikkonorona jatkui kahden harjanteen\nvälissä, pääsi Killi lintujen aamuisille jätille. Sen näki koiran\nlevottomista liikkeistä, kun se marjanvarsikossa ja heinikossa\nlaukkoi ristiin-rastiin vainuten lintuja. Eikä aikaakaan, niin kohoaa\nmaasta koppelo eli naarasmetso läheiseen puuhun, mutta samalla se\nnäki ihmisen ja pakeni harjanteelle kotkottaen ja maanitellen koiraa\nmukaansa poikainsa läheisyydestä. Killi laukkasi perässä ja alkoi\nhaukkua, mutta heti siirtyi emo kappaleen matkaa ja kotkotti taas\nkoiralle. Niin se vietteli Killin kauas tunturin rinteelle ja eksytti\nsen itsestään. Kari tiesi ennestään viisaan emon metkut ja jäi noroon\nodottelemaan Killiä takaisin, sillä hän tiesi poikametsojen olevan\nvielä heinikossa piilossa. Jos hän itse olisi ne karkoittanut, niin\nne eivät olisi nousseet puihin, vaan olisivat lentäneet metsään,\nhajonneet eri tahoille ja laskeutuneet maahan piiloon. Vähän ajan\nperästä laukkasikin Killi kieli pitkällä ja hyvin hengästyneenä. Kari\nusutti sen taas äskeiseen heinikkoon, josta isoja lintuja ryminällä\nja kohisten kohosi läheisiin puihin.\n\nKarin metsästäjäsydän hakkasi kiivaasti. Hermostuneesti hän ojensi\npyssynsä puuta kohti, johon hän oli nähnyt metsopojan lentävän\nja tähtäsi oksan päällä kököttävää mustaa läjää. Pyssy pamahti,\nmutta läjä ei liikahtanutkaan. Alempaa, oksien takaa lähti metso\nlentoon. Karia harmitti kovasti, kun hän huomasi ampuneensa mustaa\nnaavatukkoa vähillä ammuksillaan. Kiireesti latasi hän taas pyssynsä\nja alkoi kaartaen hiipiä puron rannalle, jossa Killi oli alkanut\nhaukkua suureen mäntyyn. Puiden suojassa kurkisteli Kari mäntyä joka\npuolelta huomaamatta piiloutunutta. Mutta kun hän oikein teroitti\nkatseensa tutkien tuuheaa mäntyä oksa oksalta, näki hän erään lehvän\npäällä epäilyttävän, tumman, läpinäkymättömän kohdan, josta jotain\nhaaraantui viistoon alaspäin kuin oksan tynki. -- Siinähän se onkin,\ntuumi metsästäjä ja laukaisi pyssynsä olettamaansa otusta kohti. Ja\naivan oikein. Puusta pudota könähti nuori koppelo, johon Killi heti\ntarraantui. Kun Kari juoksi ammuttua lintua laukkuunsa ottamaan,\nnäki hän metson istuvan liikkumatta samassa puussa. Hän ampui senkin\nhyvin lyhyeltä matkalta ja pisti sitten kaksi yhtaikaa laukkuunsa.\nKolmannen hän ampui vähän ylempää puron varrelta.\n\nKari oli mielissään, kun oli saanut riistaa niin nopeasti. Hän nousi\nvaaran laelle ja istui siellä kiven päälle levähtämään, heittäen\nlaukkunsa kiven luokse. Killi asettui sen viereen vahtiin ja haisteli\nuudestaan ja uudestaan laukkua, josta sieraimiin lemusi sen mielestä\nsuloinen linnun tuoksu.\n\nVaaran puuttomalta laelta silmä kantoi kauas havumetsäisten\nmaisemien yli sinertävään usvaan, missä taivaan avaruus näytti maata\nsyleilevän. Uloinna idässä, näköpiirin rajoilla, aukeni järvien\nsaarisia ulapoita, mutta ei saanut selvää, oliko ihmisasuntoja\nrannoilla. Muilla suunnilla vaihtelivat metsäiset kankaat, vaarat,\nharjut ja selänteet, ja niiden välissä päilyi kirkkaita, auringon\nkilossa uinuvia järviä tai levisi liuskaisia ruskeita rimpi-\nsoita ja mustia korpia. Pohjoisessa ja koillisessa pysähtyi katse\ntunturien köyryihin selkiin tai kaljuihin päihin, joista etäisimmät\nmuistuttivat taivaan rannan takaa kohoavia pilvien reunoja. Ei\nmissään ihmisen raivaamaa vihreää tilkkua, ei rakennusta, ei\nnuotiosavua eikä pienintäkään merkkiä luomakunnan herrasta.\nKaikkialla uinuvan erämaan suuri rauha.\n\nKarin sydänala tuntui kevenevän, sillä helppo oli hengittää vuoriston\nraikasta ilmaa. Huolet olivat poistuneet ja vilpoisa mielihyvän\ntunne täytti sielun. Hän tunsi voimansa kasvaneen, käsivartensa\nvahvistuneen ja joka suoni tuntui sykkivän tarmoa ja elämän\nvoimaa. Hän ei ollut enää poikanen, vaan varttunut mies, jolla on\nvaltaa -- näiden kiveliöiden kuningas, jonka valtakunta oli laaja,\nsilmänkantamattomiin ulottuva. Hänen olivat nämä riistamaat ja nuo\nkalavedet, joita ei ollut kukaan ennen heitä omakseen pyhittänyt.\nTai oikeammin, se oli heidän kolmen valtakunta, heidän, joilla oli\nkehittynyt järki, ja jotka oli luotu luomakunnan herroiksi. --\nTaistelkoot valtakunnat keskenään, maa-alueista me otamme nämä ilman\nveren vuodatusta. Häntä melkein hävetti alakuloisuus ja epätoivo,\njoka toisinaan oli vallannut hänen sielunsa.\n\nTänne voisi jäädä asumaan ainaisesti. He tekisivät uuden pirtin\nKarilompoloon Karijärven rannalle ja varaston aitan niemelle. He\npyytäisivät ahkerasti metsänriistaa ja sitten keväällä, hankien\naikana latoisivat karhun, ahman ketun ja näädän nahkat ahkioon ja\nkuljettaisivat poroilla kaupunkiin, jossa sitten möisivät turkikset\nniinkuin esi-isät ennen ja rahoilla ostaisivat tarvetavaraa.\nHeillä olisi poroja sataisia laumoja näillä saloilla. He eläisivät\nkuin lappalaiset; ja kun muita ihmisiä sattuisi tulemaan heidän\nvieraakseen, niin nämä ihmettelisivät heidän kättensä töitä. Vieraan\nsilmissä he eivät silloin olisi eksyneitä raukkoja, vaan hyvinvoipia\nerämaan asukkaita, jotka tietävät mitä tekevät, tahtovat ja voivat.\n\nNäillä matkoillaan kävisivät he vanhassa kodissaan, sitten äiti ja\nisä porolla ajaen tulisivat vieraiksi ja viihtyisivät viikkokausia\nheidän luonaan. Latinanluvut tosin jäisivät sikseen, mutta luonto\nheille sen sijaan opettaisi elämän kieltä. Koulutovereilleen\nhe lähettäisivät karhujen ja muiden kaatamiensa petoeläinten\ntorahampaita muistoksi entisiltä tovereilta, jotka kerran erämaa\nheiltä väkisin riisti, mutta jotka sitten vapaaehtoisesti suostuivat\nsen keskellä elämään.\n\nKun Kari aikoi siitä kautta palata kotiin, ei hän viitsinyt kantaa\nmukanaan kolmea suurta lintua, vaan sitoi ne jaloistaan yhteen\nvitsoilla ja ripusti ne roikkumaan kuusen oksaan puurajalla.\nKeventynein kantamuksin hän laskeutui rinnettä alas ja suuntasi\nkulkunsa Karitunturin alusmetsiin, missä Killi innokkaasti laukkasi\nympäri ja etsi uutta saalista.\n\nHän oli saapunut sekametsäiselle vilveikköaholle, josta Karintunturin\nmetsäiset rinteet alkoivat vähitellen kohota, kun maa koiran edessä\njymisi ja vesakko vapisi kuin tuulispään tärisyttämän!. Samalla\nnäki hän suuren ukkometson raskain siiveniskuin pyrkivän ylemmäksi\nvapaaseen ilmaan. Se lensi vähän matkaa ja istuutui aukean keskellä\nkohoavan kuivan hongan latvaan. Killi seurasi perässä ja hongan\njuurelle päästyään alkoi haukkua.\n\n-- Siinäpä olisi saalis, monen pikkumetson veroinen. Kelpaisi sitä\ntähdätä kylkeen tai rintaan, kun pääsisi ampumamatkalle, tuumi Kari\nitsekseen.\n\nTämä metso oli niitä vanhoja \"jäkälänokkia\", jotka eivät hevillä\nanna itseään narrata. Siksipä se valitsi aukealla seisovan hongan\nistumapaikakseen, josta näki lähestyvän vaaran. Se ei poikametson\ntavoin viitsinyt kätkeytyä naavaisiin kuusiin piiloon, varsinkaan\nnelijalkaisen edessä. Se kohteli Killiä kuin uhmaten ja ivaten,\nettä eipä ole siipiä sinulla, millä puuhun lentäisit. Se pyörähteli\nkopeana oksallaan, kurotti kaulansa alas ja naksautteli nokallaan\nkuin soitimella ollessaan, kohautteli siipiään ja pyrstöään. Ilkisipä\nse heittiö herjata koiraa pahemminkin, se pudotti pienen läjän aivan\nKillin nenän eteen, ja siitä koira yhä enemmän raivostui haukkumaan\nodotellen Karia avukseen kostamaan sen kärsimää häväistystä.\n\nKari oli huomannut kaikki. Hän hiipi puun suojaan aukean reunalle,\nmutta siitä ei vielä yltänyt ampumaan. Hän palasi puun suojaa\ntakaisin metsään ja kierti sieltä aukean toiselle reunalle.\nRyömimällä hän pääsi suuren kiven suojassa ampumamatkalle ja\ntähtäsi. Ei tahtonut vakautua, pyssy vapisi käsissä, ja sydän löi\nliika tiheään, sillä hänessä ei ollut vielä kehittynyt metsästäjän\nkylmäverisyys. Kun pyssy laukesi, näki hän metsonlähtevän lentoon,\nmutta vaivaloisesti ja pyrstö näytti olevan herpaantuneena. Se kohosi\nmelkein kohtisuoraan ilmaan, hyvin korkealle, mutta sitten sen voimat\näkkiä pettivät! Kuin suurena, mustana pallona putosi se maahan, niin\nettä kangas kumahti. Kari ja Killi juoksivat paikalle.\n\nRiemuissaan katseli Kari kiiltävärintaista korven kukkoa, jota Killi\nkiellosta huolimatta kärkkyi vielä puremaan ja peuhtomaan, vaikka se\noli jo kuollut.\n\nSiihen loppui metsokukon monivaiheinen elämä, josta ei kukaan muu\nmitään tietänyt. Itse se toisinaan oli menneitä aikojaan muistellut\nistuessaan talvipakkasella huurteisen männyn latvassa tai syksyisin\nkupu täynnä puolukoita kelohongan oksalla, mäen kukkuralla, josta\non laaja näköala. Vanhimmat muistot ulottuivat marjaiseen korpeen,\nmissä koppeloemo heitä, sopulin kokoisia ja värisiä poikasia hellästi\nhoiteli: etsi matoja, muhenteli kortteen palasia, kutsui kotkottaen\nmarjamättäille ja kylmän tullen siipiensä alle lämpimään keräsi. Hyvä\noli siellä nukkua pää höyhenien väliin pistettynä. -- Mutta kerran\nkesäiltana, kun he lepäsivät huuruisessa korvessa, hyökkäsi ilmasta\ntöyhtöpäinen, suurisilmäinen kummitus, iski kyntensä emon selkään ja\nkoukkuisella nokallaan hakkasi päätä. Emon varoitusäänet, siipien\nläiske ja heinikkoon piiloutuvien poikasten piipitys muistuivat\nvuosien takaa kuin kamalana unennäkönä. Orvoiksi jääneinä piipittivät\npoikaset emoaan etsien, mutta sen sijaan livahti kivenkolosta pitkä\nja hoikka kärppä napaten suuhunsa sen, joka enimmän valitteli. Sen\njälkeen he vaikenivat ja koettivat omin neuvoin tulla toimeen:\netsiä itse ruokansa, varoa vihollisiansa ja suojata itseään sateen\nja kylmän tullen. Mutta veljesliuta pieneni pienenemistään. Yhden\ntappoivat syöpäläiset, joita tuhansin oli siinnyt sen selkään, kun ei\nemo ollut puhdistamassa, toisen iski ilmassa kirkuva muuttohaukka,\nmuutaman kotka... ja viimein oli heitä vain kaksi jälellä. He olivat\njo ehtineet suuriksi ja saaneet aikametson höyhenet, kun eräänä\nsateisena päivänä kettu kavalasti vaanien hyökkäsi heidän luo ja\ntempasi toisen, jonka siivet olivat kastuneet ja joka ei kyllin\nnopeasti ehtinyt lentää puun oksalle. Yksin jääneenä, veljessarjan\nviimeisenä, oli metson varovaisuus huippuunsa kehittynyt. Satoja\nkertoja oli kettu koettanut vaanimalla yllättää, kymmeniä kertoja oli\nse nähnyt ilveksen silmät kiiluvan kuusen lehvien takaa, ja usein oli\nkotka ja huuhkajakin tavoitellut, mutta aina se oli ratkaisevalla\nhetkellä päässyt pakoon. Olipa kerran antanut huuhkajalle\nsiipipankoillaan ympäri korvia sellaisen läksytyksen, että nolona\noli pöllö lentänyt louhuunsa. -- Mutta koira ei ollut vielä koskaan\nhaukkunut sitä, eikä se tiennyt, että koira on kaksijalkaisen\nliittolainen; -- ei se tiennyt olevan ihmistäkään, joka on milloin\nminkin värinen, pystyssä kävelevä, pyöreäpäinen peto, jonka aseet\npuuhunkin yltävät.\n\nJos Kari olisi kaiken tämän tietänyt, ei hänen ilonsa olisi\nollut niin riehahteleva. Metson historiassa hän olisi huomannut\nkosketuskohtia oman kohtalonsa kanssa.\n\nIltapäivällä saapui Kari raskaine laukkuineen pirtille.\n\n-- Saitko lintuja, huusivat hänelle vastaan Atso ja sisko, jotka\njuuri tulivat marjasta läheiseltä mäeltä.\n\n-- Tulkaa katsomaan.\n\nToimekkaan näköisenä levitteli Kari linnut laukustaan pirtin eteen\nmaalle.\n\n-- Onhan siinä taas ravintoa pariksi päiväksi, sanoi Atso, -- mutta\nparemman saaliin olisin saanut täältä pirtin läheltä, jos olisi ollut\npyssy kotona. Tästä aivan majan vieritse juoksi äsken metsäpeuroja.\nNe olivat komeita otuksia.\n\n-- Olisipa pitänyt olla kotona, päivitteli Kari, -- mutta ehkä ne\ntulevat vielä toisen kerran.\n\nPäivällinen syötiin hilpeällä mielellä. Kari kertoili päivällisiä\najatuksiaan.\n\n-- Minusta tuntuu, että me alamme täällä viihtyäkin ja että\nhallitsemme jo näitä erämaita eivätkä ne meitä. Tulkoon vastaan\nvaikka äreä kontio, joka luulee olevansa kiveliön kuningas, niin\nnäytän sille, kenellä on voima ja valta. Meillä se on, meillä,\njoilla on kehittynyt järki. Me teemme vielä tänne erämaahan talon ja\nkutsumme sitten kotiväen vieraiksi, kun aika tulee.\n\n-- Älä ylvästele, veljeni, karhun edessä, voimasi on ruutisarvessa,\nkontiolla aina kourissaan valmiina. Miten käy sitten, kun kastuu\nlatinki, tai loppuu ruuti?\n\n-- Ruuti on kyllä vähissä, sanoi Kari, -- mutta onhan niitä muitakin\nkeinoja taistelussa olemassaolon puolesta. Järki niitä luo uusia.\n\n-- Emme voi täällä uudestaan keksiä ruudin valmistusta, eikä meillä\nole siihen aineitakaan. Ruuti, samoinkuin muutkin tarvetavarat on\nkehityksen tuote. Me täällä elämme eristettyinä kaikista sivistyksen\ntuotteista. Kun entiset aseemme kuluvat tai hukkuvat ja jos emme saa\nuusia, niin sulin käsin joudumme taistelemaan petojenkin kanssa.\nSilloin on valtamme lopussa.\n\n-- Eikä ole, väitti Kari. -- Järki keksii uusia keinoja ja aseita,\nja onhan niitä ennen keksityitäkin, kun vaan muistamme miten niitä\nvalmistetaan. Emmehän enää ole mitään raakalaisia, kivikauden\nasukkaita. Tuossa on meillä kirves, puukko ja pyssy. Niillä teemme\nihmeitä. Elämme siis rautakaudella ja raudalla sitä erämaatakin\nhallitaan. -- Meillä on valtakunta, mutta ei hallitsijaa. Meidän on\nvalittava kuningas keskuudestamme.\n\nMitäpä siinä valitsemista. Karhu on kiveliön kuningas; se kumealla\nmurinallaan julistaa valtaansa näiden seutujen yli. Kun sinä olet\nmeistä vanhin, käy taisteluun kontion kanssa siitä, kumpi on kiveliön\nkuningas. Jos voitat, olet sinä se, ja minä olen prinssi ja Laila on\nprinsessa.\n\n-- Niin, kiveliön prinsessa! -- sehän tuntuu kauniilta, sanoi Laila,\n-- mutta ketkä ovat meidän alamaisiamme?\n\n-- Koko erämaan eläinkunta, karhukin saa tieltäni väistyä valtikkani\nviittauksesta.\n\n-- Ei ole tehty, mikä on sanottu... tuskin pedot sinua väistävät, ja\nonhan niitä pahempiakin vihollisia kuin pedot, väitti Atso.\n\n-- Mitkä ne vielä pahempia ovat? hätäili sisko.\n\n-- Kylmä ja nälkä. Molemmat hirvittäviä vihollisia, jotka\nmaakuntiakin autioiksi tekevät. Muistatte kai, että Napoleonin\narmeijaa eivät ihmiset voineet kukistaa, vaan Venäjän pakkaset ja\nnälkä. Ne ovat tämänkin kuningaskunnan pahimmat viholliset. Edellinen\nhyökkää ulkoa, jälkimmäinen piilee sisäpuolella; se nostaa kapinan\nmeissä itsessämme, jollei saa jokapäiväistä uhriaan, sanoi Atso.\n\n-- Pakkasherralla on suuri valta talvella täällä pohjolassa, sanoi\nLaila. -- Muistanpa kuinka mahtavasti se viime talvenakin kävi\nnurkkiin lyömässä valtikallaan, niin että kappaleet lentelivät.\nJa jos ulos meni silloin, niin heti oli korvat tai nenän nipistää\npäästä. Millä me vastustamme sen hyökkäyksiä, kun se muutaman\nkuukauden perästä tulee?\n\n-- Kaksinkertaisella linnoituksella. Ulommainen on tämä pirtti,\nse on tilkittävä eheäksi ja puita poltettava takassa, toinen on\nvaatetuksemme; sekin on paikattava eheäksi ja tehtävä turkkeja\nlisäksi. Ei mikään vihollinen ole vaarallinen, kun edeltäpäin tietää\nvarustautua sen hyökkäyksiä torjumaan. Talven tuloon on vielä aikaa.\n\n-- Entäpä nälkä ..? Millä sen torjumme?\n\n-- Ravinnolla, tietysti, sanoi Kari. -- Sitä on meidän kerättävä\nnyt talvenkin varalta, sillä talvella saa riistaakin vähemmän kuin\nsyksyllä. Tähän saakka olemme käyneet valmiiseen pöytään syömään\nvanhempiemme hankkimaa ruokaa. Nyt on meidän kaikki hankittava itse.\nJollemme hanki, niin kuolemme nälkään. Mutta se ei tule tapahtumaan.\nEläähän täällä erämaassa tuhansia eläimiä, joilla on pienemmät\nhenkiset lahjat ja huonommat aseet kuin meillä..\n\n-- Koettakaamme, sanoi Atso. -- Onhan kunniakastakin itse hankkia\ntoimeentulonsa. Meidän on tehtävä töistä tarkka suunnitelma, jota\nseuraamme.\n\n-- Vaikka olen kuningas, otan enimmän ravinnon hankkimisen\nhuolekseni, kuten tähänkin saakka. Liha ei saa puuttua Karilompolon\npalatsin pöydältä.\n\n-- Ja minä prinssinä autan teitä kumpaakin, torjun sen toisen\nvihollisen, pakkasen hyökkäyksiä: laittelen eheäksi tämän ulomman\nlinnoituksemme, tilkitsen pirtin seiniä ja kattoa sekä hankin\npolttopuita.\n\n-- Ja minä emännöin kotona: laitan ruokaa ja vaatteita, jos on mistä\nlaittaa.\n\n-- Meidän olisi ensin pyydystettävä isompia metsänotuksia, jotta\nsaisimme turkisnahkoja. Turkki pitää olla talvella jokaisella, lisäsi\nKari.\n\nItseluottamus oli tullut heihin kuin tuulahduksena. Elämä ja\ntulevaisuus näyttivät heistä jo paljon valoisammilta kuin edellisinä\npäivinä.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKarilompolossa tehtiin seuraavina päivinä ahkerasti työtä. Laila\nhääräili pirtissä tulta vaalien ja ruokaa paistaen tai kävi väliin\nmarjassa läheisellä mäellä. Atso hakkasi puita kuivista kelohongista\nja tilkitsi sammalilla pirtin seinänrakoja ja nurkkia, joista\npaikoin päivä näkyi läpi. Toisinaan hän kävi veljensä kanssa\nlaittelemassa loukkuja linnuille harjujen selänteille, niissä näkyi\npehtelypaikkoja. Mutta yhä kauemmaksi erämaan kätköihin ulottuivat\nKarin ja Killin päivittäiset pyyntiretket ja yhä pulleampana\noli illalla laukku, kun hän notkuvin polvin ja väsyneenä kotiin\nsaapui, sillä kerta kerralta oppi hän yhä varovammin vaanimaan ja\ntarkemmin ampumaan Killin haukkumia, lihavia lintuja. Sattuipa\ntoisinaan niinkin, että Killi sai koppelon tai metson ampumatta. Se\nhyökkäsi rajusti keskelle pelehtelevää parvea ja nappasi leukoihinsa\nhitaimman, joka ei ehtinyt kyllin nopeasti pakoon. Joka päivä näki\nKari uutta ja kertomisen arvoista erämaassa, joka on eri päivinä eri\nnäköinen. Ja Kari aina illalla kertoili retkistään veljelleen ja\nsisarelleen.\n\nSattuipa kerran eräänä iltana isompikin otus Killin eteen. Kari\nkäveli laukkuineen kotiin louhikkoista rinnettä, kun Killi alkoi\nvimmatusti haukkua kallion rakoon. Haukunnasta kuuli hän heti, että\nei ollut lintu kysymyksessä. Kun Kari lähestyi kalliota, kuului\nsieltä sähinää ja harmaa, täplikäs eläin hyökkäsi raon suulle ja\ntavotteli käpälällään Killiä, joka onneksi väisti hyökkäyksen.\n\n-- Sehän on ilves! huudahti Kari. Ja hänen metsästäjäverensä\nläikähtelivät niin kummasti.\n\nIlves vetäytyi syvemmälle rotkoon, jonka pimennosta kaksi suurta\nkissansilmää loisti ja kipinöitsi. Ilves teki uuden, entistä rajumman\nhyökkäyksen puhisten kuin ärtynyt kissa. Killi taas väistyi ja\nKarikin siirtyi aukolta. Tätä tilaisuutta hyväkseen käyttäen hyökkäsi\nilves ulos luolastaan ja kapusi lähellä kasvavaan mäntyyn ja asettui\noksien päälle nähtävästi varmana pelastuksestaan. Se katsoi vuoroin\npuun juurella haukkuvaa koiraa, vuoroin kallion sivulla tähtäilevää\nKaria, jonka pyssy näytti vähän vapisevan. Kari tähtäsi silmien\nväliin. Pyssy pamahti ja ilves putosi maahan jaloilleen keveästi kuin\nkissa. Killi karkasi heti niskaan, mutta silloin kääntyi peto äkkiä\nselälleen ja sai terävillä kynsillään raapaistuksi koiraa lapaan.\nSamassa sai se kuitenkin aimo iskun Karin pyssyn perästä päähänsä ja\njäi sääriään sätkytellen makaamaan louhikkoiselle maalle. Hetkisen\nkuluttua se ei enää liikkunut.\n\n-- Sehän oli sinulle parahiksi, ilkeä peto! huudahti Kari. Olet kai\nollut kauan täällä heikompien eläinten kauhuna.\n\nKari ei jaksanut kantaa yht'aikaa lintulaukkua ja ilvestä. Kun\nmaisema oli sillä kohdalla outo, ei hän uskaltanut jättää kumpaakaan,\nsillä hän ei olisi toisella kerralla osannut saaliinsa luo. Miten\nsiis oli meneteltävä? Hän mietti hetkisen. Käyhän se! huudahti hän\nhuomatessaan keinon. -- Minä vien ensin toista taakkaa jonkun matkaa\nja sitten käyn toisen, vien sitä edellisen sivu vähän matkaa ja käyn\nhakemassa taas ensimmäisen. Ja näin vuorottelemalla kantamuksiaan\nkulki Kari kotia kohti, vaikkakin hitaasti, sillä täten tuli hän\nkulkemaan matkan kolmeen kertaan ja ilves painoi vielä enemmän kuin\nlintutaakka.\n\nSyysilta hämärtyi, näköpiiri pieneni pienenemistään, mutta Karia vain\nei kuulunut Karilompoloon tulevaksi.\n\nIkävällä häntä odotteli sisko ja veli peläten jonkun onnettomuuden\ntapahtuneen. Vihdoin kuului Killin vinkumista oven takaa ja kohta\nperässä tuli Karikin kantaen harmaata otusta.\n\n-- Sehän on saalis! iloitsi Atso.\n\n-- Voipiko sen lihaa syödä? kysyi Laila.\n\n-- Etkö näe, että se on ilves. Kuka kissan lihaa syö? sanoi Kari.\n-- Mutta turkki sillä on oiva, se karkoittaa pakkasen yhden ihmisen\nruumiista.\n\nVielä enemmän ihmettelivät Atso ja sisko, kun veli kantoi lintulaukun\nsisään. Veli oli kohonnut heidän silmissään urhoolliseksi, suureksi\nmetsämieheksi, jolle hyvin sopi kiveliön kuninkaan arvonimi. Hänen\npiti sitten tarkoin kertoa, miten oli saanut ilveksen ammutuksi.\n\nMutta olipa Atsollakin näyttämistä. Hän kantoi varastokomerosta ison\nlohen veljensä eteen.\n\n-- Tämän sain äsken kotipurolta, sain toisenkin, joka on paistettu\nillalliseksi.\n\n-- Miten sinä ne sait?\n\n-- Kun menin polttopuita hakemaan puron rannalta, kuulin mutkauksesta\nmolskahtelua. Luulin ensin vesilintujen siellä sukeltelevan,\nmutta lähemmäksi tultuani näin lohiparven kisailevan hyvin\nmatalassa vedessä hiekkapohjalla. Toiset niistä tulivat kuivalle\nläiskyttelemään vettä pyrstöllään. Minä koetin ensin hiipiä niin\nlähelle, että yltäisin kirveellä lyömään, mutta ne pakenivat\nsyvemmälle. Sitten laitoin veitsestä keihään sillä tavalla, että\nkiinnitin puukon seipään päähän ja seisoin hiljaa rannalla vahdissa.\nKun iso lohen venkale tuli rannalle, pistin sitä puukolla selkään,\nmutta se ei pysynyt; voimakkaalla pyörähdyksellä vapautui se\nyksinkertaisesta atraimestani ja pakeni syvemmälle. Muistin silloin,\nettä kirkonkylän poikaset keväisin pyytelivät joesta haukia ansalla,\njonka sitoivat vavan päähän. Kun taskussani sattui olemaan vanha,\nvaskinen jänislanka, tein siitä ansan vavan päähän. Kun lohet tulivat\nuudestaan matalalle, kuljetin silmukan lohen keskikohdalle ja\nvetäisin äkkiä. Ansa kiristyi ja kimmotteleva lohi nousi vavassani\nmaalle. Vähän myöhemmin sain vielä toisen. Kolmas, iso, nulistui pois\npyydyksestäni.\n\n-- Siinähän on meillä kalapaikka, sanoi Kari.\n\n-- Lohilla taitaa olla kutuaika, kun niin matalalle pakkautuvat.\nNiitä on meidän verotettava.\n\nKun illallinen oli syöty, nylki Kari ilveksen takkavalkean loisteessa\nja pingotti nahkan puutikuilla leveäksi ja asetti seinälle kuivamaan.\nRuho aiottiin syöttää Killille, mutta sepä ei huolinutkaan sitkeästä\nlihasta.\n\nLohen kutuaika on syyskuussa. Kesäkauden nousee näitä komeita,\ntäplikkäitä kaloja jokiin lähemmäksi kutupaikkoja odottamaan. Mutta\ntunturijärven lohet, jotka kutevat usein pienissä puroissakin, eivät\nuskalla nousta järvestä kutupaikoille, ennenkuin kutuaika on tullut.\nSilloin ne laumoissa rynnistävät kirkasvetiseen puroon tai jokeen\neivätkä välitä vähistä esteistäkään. Kalamies saa virittää verkkonsa\npuron poikki. Hän saa siitä ehkä jonkun, mutta useimmat ovat\nkuitenkin verkon yli hypänneet ja polskuttelevat kaikessa rauhassa\nverkon takana. Jos tulee matala pato eteen, kimpoaa nouseva lohi\nsenkin yli.\n\nKarilompolon pirtin lähellä, Kotipuron suulla oli hyvä kutupaikka,\njonka Atso oli näin sattumalta keksinyt.\n\nKun pojat seuraavana aamuna menivät purolle, vilisi siinä lohia\nparvittain.\n\n-- Tähän teemme lohipadon, sanoi Kari päättävästi.\n\n-- Osaammeko tehdä? kysyi Atso.\n\n-- Kyllä, olenhan nähnyt niitä kuvissa.\n\nPojat hakkasivat ahkerasti puolen päivää patopuita ja kantoivat niitä\npurolle. Iltapäivällä löivät he patohalkoja puron hiekkapohjaan.\nVasta seuraavana päivänä valmistui pato pyyntikuntoon. Siinä oli,\nkuten lohipadossa ainakin, ahdas nieluaukko keskipadolla, mistä\npuroon nousevat lohet pääsivät tilavaan karsinaan, josta ne eivät\nomin neuvoin osanneet ulos.\n\nLohipadosta saivat he sitten joka aamu oivallisia saaliita, useita\nsuuria lohia kerrallaan. Osan he niistä paistoivat pyyntiaikana, osan\nsuolasivat talveksi. Kun suolat alkoivat arveluttavasti vähentyä,\ntekivät he puroon patopuista katiskan perän muotoisen kalasumpun,\njossa lohet säilyivät elävinä, vaikka seuraavaan kevääseen.\n\nKun lohenkutu loppui, oli heillä kalaa varastossa aikalailla. Ei\nollut ravinnon puutetta pitkiin aikoihin.\n\nHe laittelivat myös lisää satimia ja loukkuja linnuille läheisiin\nmetsiin, ja kun lehti alkoi kellastua ja maalinnut nousivat vetisistä\nkorvista kuiville, puolukkaisille harjuille ja kankaille, likistyi\nmoni metso ja teiri heidän raskaisiin pyydyksiinsä. Atso tavallisesti\nkävi niitä kokemassa samoin kuin lohipatoa, mutta Kari Killin kanssa\nkulki kauempana isompaa riistaa etsien.\n\nNäin kuluivat päivät ahkerassa työn touhussa, ja yhä harvemmin\nehtivät he ajattelemaan omaa tilaansa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nLokakuu oli jo puolivälissä, ja talvi teki jo tuloaan. Järven\nrannat olivat useana yönä menneet jäähän, varsinkin matalat\nlahdet, mutta tuuli oli aina päivillä särkenyt jääriitteen ajaen\nsen rantakivikolle, jossa jäähileet aaltojen tasaisessa tahdissa\nhelisivät kuin hopeiset tiu'ut. Aamuisin olivat suot kohmetuksissa,\nja valkea kuura peitti sammaleen ja marjanvarret. Olipa jo kerran\nluntakin satanut maan valkoiseksi, ja maisemat olivat näyttäneet\nsilloin perin omituisilta.\n\nAikaista talven tuloa ennustivat metsän eläimetkin. Kari oli jo\nampunut aivan valkoisen jäniksen, ja pirtin lähelle lensi eräänä\naamuna parvi valkoisia riekkoja nauraen lapsille. Vesilinnut olivat\njo muuttaneet. Joku myöhästynyt telkkäparvi tai kuikka istahti vain\nKarijärveen levähtämään, ja joku joutsenparvi vielä aamuvarhaisella\nnähtiin kiilana painuvan etelän maita kohti.\n\n\"Talvi tulee, talvi tulee\", toistivat tilhitkin istuessaan\nlehdettömään pihlajaan noukkimaan punaisia rypäleitä.\n\nKaikki se kiirehti Karilompolon asukkaita tekemään ahkerasti\nvarastoja talven tarpeiksi. Kari teki entistä pitempiä päivämatkoja\nlaajaan erämaahan, jossa hän ei enää pelännyt eksyvänsä\nlähiseuduilla. Mutta saalis oli käynyt niukemmaksi. Metsot ja\nkoppelot eivät kestäneet Killin haukkumista lehden putoamisen\njälkeen. Linnut tulivat päivä päivältä yhä aremmiksi, ja Karin\ntäytyi kaukaa ampua eikä hän läheskään aina osannut riistaan. Atso\nkoki aamuisin kalapadon ja ilokseen totesivat pirtin asukkaat, että\nkalansaalis kasvoi samassa suhteessa kuin lintujen saalis väheni.\nOli alkanut siian kutu joessa ja kymmeniä hopeakylkisiä maukkaita\nkaloja toi Atso aamuisin pyydyksestä. Päivemmällä kävi hän kokemassa\nsatimet, ja ainahan sieltäkin tuli muutama lintu tai ristisuu jänis.\nKatri taas piti huolta puolojen poimimisesta keskipäivän aikana,\njolloin tarkeni. Varastot siten karttuivat päivä päivältä.\n\nKun lintujen saanti väheni ja ruutiakin oli niin niukasti, ettei enää\nvallan pieniä kannattanut ampua, kääntyi Karin huomio suurempiin\notuksiin. Eräänä päivänä hän oli Karitunturin takana nähnyt suuren\npeuralauman, -- se ei ollut tavallinen porojoukko, vaan eläimet\nolivat oikeita villipeuroja, jotka etelästä palasivat Kuollan\ntuntureille. Kari oli vähällä päästä ampumamatkalle, kun lauma lähti\nkarkuun säikähtäen Killiä, joka niin suureen riistaan tottumattomana\noli ollut varomaton ja haukahtanut peurat nähtyään. Sen jälkeen\nkävi hän useana päivänä samoilla seuduilla ilman koiraa, kävipä\nkauempanakin vallan uusilla mailla, -- leveän, metsään hakatun linjan\ntakana.\n\nSen leveän linjan hän oli löytänyt sattumalta. Hän oli eräänä\npoutaisena päivänä ulottanut retkeilynsä kauas Karitunturin taa ja\najeli juuri metsäkanaparvea, kun hänen eteensä aukeni pitkä, metsään\naukaistu linja. Näki selvästi, että ihmiset sen olivat hakanneet.\nMäen nyppylällä näki hän kivipyykin.\n\n-- Tämä on Suomen ja Venäjän välinen raja, päätteli Kari. -- Tällä\nkohdalla kulkee Suomen raja pohjoisesta etelään. Jos nyt lähtisimme\nrajaa pitkin aurinkoon päin, niin ehkä sieltä lopulla tulisi\nihmisasuntoja, tai ainakin ihmisten teitä. Mutta näin talvea vastaan\nei uskaltanut lähteä. Keväthankien aikana sopi koettaa sitä.\n\nKari oli mielissään löytönsä johdosta. Hän kulki pitkällä rajaa\npitkin ensin etelään ja sitten pohjoiseen, kunnes tuli korkealle\nharjulle, joka johti pienen järven poikki. Harjua pitkin oli selvä\ntie ja tiellä näkyi porojen tai peurojen jälkiä. Kari käveli\nteräväselkäistä, mäntymetsää kasvavaa selännettä, jonka rinteiden\nalla loiskuivat aallot, kunnes hän harjun kapeimmalla kohdalla\nhuomasi suuren ja syvän haudan, joka oli varmasti ihmisten kaivama.\nSe oli tavallisen huoneen laajuinen, jyrkkäseinäinen ja yli pari\nsyltä syvä. Haudan pohjalla oli kuin puusta tehty lattia, mutta\ntarkemmin katsottuaan huomasi Kari sen olleen haudan kantena, joka\noli pudonnut sisään.\n\n-- Tämä on lappalaisten peurahauta, tuumi Kari. -- Tällaisiin\npaikkoihin ne kaivavat kuoppia ja peittävät ne väljällä puukannella.\nKun peurat pahaa aavistamatta menevät sen päälle, putoaa kansi sisään\nja niin joutuu koko lauma lappalaisen saaliiksi, olkootpa poroja tai\npeuroja.\n\nIhmetellen katseli Kari ovelaa pyydystä. Ja hän huomasi kuopan\npohjalla kannen päällä multaa, jota salahautaan joutuneet eläimet\nolivat seinistä kuopineet, ja seinissä näkyi selviä kavion jälkiä ja\nkarvoja. Vähän matkaa haudasta oli harjun rinteellä multamätäs, josta\npilkisti esille poron sarvi. Kun Kari sitä liikutteli, tuli mullan\nalta esille koko pää.\n\n-- Jaha, tähän on lappalainen haudannut teurastusjätteet, etteivät\nne hajullaan ole peloittamassa harjua pitkin hautaan juoksevia\npeuroja. Mutta miksikä ne eivät ole uudestaan virittäneet petollista\npyydystään? Samassa tuulen henki toi Karin nenään kamalan löyhkän.\nKun hän katsoi kuopan yli, näki hän kauhukseen miehen ruumiin\nkainaloistaan kiikkuvan hongan oksassa. Puvusta päättäen mies oli\nlappalainen.\n\nKari oli aluksi kuin puolipyörryksissä ja hänen polvensa vapisivat,\nsillä kuolleen ihmisen näkeminen erämaan yksinäisyydessä ei ole\nmikään toivottava tapaus. Kari aikoi ensin lähteä pakoon, mutta\nrohkaisi sitten itsensä ajatellen, että eihän kuollut voi mitään\ntehdä. Päinvastoin astui hän lähemmäksi ja näki nahkapukuisen miehen\nmustuneet kasvot ja riipuksiin painuneessa päässä poron sarvet, jotka\noli nuoralla sidottu onnettoman otsaan. Siinä oli siis tapahtunut\nkammottava rikos, ehkä useampiakin, joita vain erämaa oli näkemässä\nja joita maallinen laki ei ehkä koskaan voi tutkia. -- Mies on ensin\nmurhattu ja sitten kiikutettu puuhun kuin kaikkien nähtäväksi. Mutta\neiväthän murhamiehet tavallisesti niin menettele, useimmiten ne\nuhrinsa piiloittavat? Ja mitä merkitsivät poronsarvet hänen päässään?\nNäihin kysymyksiin hän ei aluksi löytänyt ratkaisua. Olivatko\nlappalaiset joutuneet keskenään riitaan saaliin jaossa, vai oliko\njoku vieras tullut varastamaan peuroja toisten haudasta, ja häntä\nsitten kohdannut näin kamala rangaistus. Mutta miksi ne olisivat\nturmelleet oman peurahautansa?\n\nKammoksuen lähti Kari kotiin kesken päivän, vaikka hänellä ei vielä\nollut yhtään saalista.\n\nPirtille tultuaan kertoi Kari kamalasta löydöstään, ja jännittyneinä\nkuuntelivat Atso ja sisko hänen kuvauksiaan ja arvelujaan. Siitä\nkesti puheenaihetta koko illaksi, ja yölläkin unta odotellessa\nliikkui se mielikuvituksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarin kaamea löytö ei antanut pojille mielen rauhaa, se herätti\nuteliaisuutta ja samalla pelkoa. Siinä oli Atson mielestä sotkeutunut\nrikosten vyyhti, joka odotti selvittäjää. Vieläpä he luulivat sen\ntutkimisen jollain tavalla hyödyttävän heidän omaakin asemaansa.\nSentähden päättivät he eräänä aamuna lähteä lappalaisen ruumista\ntarkastelemaan ja ottamaan selkoa kuoleman syistä. Heidän täytyi\njättää Killi Lailan toveriksi, kun sisko ei yksin uskaltanut jäädä\nkotiin.\n\nHyvin osasi Kari paikalle, jossa he tapasivat kaikki siinä\ntilassa, kuin Kari oli kertonut. Etäämpää he jo näkivät puussa\nkiikkuvan, sarvipäisen äijän, jota kova tuuli heilutteli ja samalla\npyöräytteli edestakaisin. Atsoa se näky aluksi niin kammotti, että\nei hänkään halunnut kuollutta lähempää tarkastella. Sen sijaan\ntutkivat he tarkoin ympäristöä. Peurahaudasta he eivät löytäneet\nmitään kummempaa, mutta haudan läheltä, kanervikosta tapasivat he\npuhkiammutun verisen lakin ja sen läheltä lasso- eli suopunkivyyhden,\njoka myös näkyi kuuluneen lappalaiselle. Harjun toisella sivulla,\nkuusen juurella oli havuista tehty vahtikoju ja sen lähellä oli\nmaassa ruutisarvi, melkein täynnä hyvää ruutia.\n\n-- Tämä on meille kultaakin kalliimpaa, huudahti Kari, nostaessaan\nruutisarven maasta.\n\n-- Tämä ruutisarvi näyttää olevan suomalaista tekoa, se on pudonnut\nampujilta. Suopunki on meille myös tärkeä kapine, lisäsi Atso. --\nSitä tarvitsemme kipeästi, jos meidän on täällä talvi vietettävä.\nSillä otamme kiinni porot, jotka asustavat Karilompolon pirtin\nlähistöllä.\n\n-- Mitä sinä arvelet tästä, mitä olemme nähneet? kysyi Kari.\n\n-- Ei tarvitse olla mikään salapoliisi huomatakseen, että koltta-ukko\non ollut poron rosvo, jonka suomalaiset ovat ampuneet ja sitten\nkiikuttaneet puuhun muille lappalaisille pelätykseksi. Mitä muuta\nvarten he olisivat poronsarvia päähän sitoneet?\n\n-- Tämä on kummallista, kun tapaamme täällä kiveliössä vain kuolleen\nmiehen emmekä ketään elävää ihmistä. Mutta minä luulen, että tällä\npaikalla käy vielä tänä syksynä joku ihminen, joko suomalainen tai\nkoltta, sanoi Kari.\n\n-- Mitäpä hyötyä siitä olisi meille?\n\n-- Jos kirjoittaisimme tuoheen kirjeen ja asettaisimme sen puuhun\nhaudan reunalle, niin tietäisivät tulla meitä opastamaan.\n\n-- Jos lappalaisia sattuu tulemaan, niin he eivät ymmärrä\nkirjoitustamme. Jos taas ne suomalaiset tulevat, jotka ovat\ntuon ukon ampuneet, eivät he tule meitä pelastamaan, sillä he\npelkäävät joutuvansa lain kouriin murhasta syytettynä. Ei kukaan\nsaa omavaltaisesti ottaa toisen henkeä, ei rosvonkaan, jollei se\nmurhaamisen aikomuksessa ensin hyökkää päälle.\n\n-- Oikein päätetty, sanoi Kari. -- Lappalaiset voisivat sitäpaitsi\nmeille syyttömille kostaa tuon ukon kuoleman.\n\nAtso ja Kari lähtivät kiireesti kotiinsa toista tietä, kuin olivat\ntulleet. Kun he olivat jonkun matkaa kävelleet, niin he löysivät\nmetsästä suuren kuusen juurelta neljä puihin pingoitettua, kuivaa\nporon taljaa.\n\n-- Kas vain, täällä on tuon varkaan kätköpaikka. Hän on tuonut taljat\npiiloon noutaakseen ne lumen tultua täältä porollaan, kun ei ole\nviitsinyt kantaa, sanoi Kari.\n\n-- Ne ovat meille hyvään tarpeeseen, selitti Atso.\n\nPojat irroittivat taljat, käärivät kokoon ja sälyttivät selkäänsä.\n\nSisko oli kovin iloissaan, kun veljet tulivat kotiin, sillä hän oli\nyksinään pelännyt. Heidän yhteinen taloutensa oli tällä matkalla\npaljon rikastunut. Porontaljoja he voivat käyttää vuoteinaan ja\nosan muokata turkiksi siinä tapauksessa, etteivät onnistuisi\nsaamaan riittävästi pehmeämpiä petoeläimen nahkoja. Karin ei enää\ntarvinnut säästää ruutia niin paljon kuin ennen, hän voi taas ampua\npienempääkin riistaa. Matkansa tuloksiin olivat he näin ollen hyvin\ntyytyväisiä.\n\n\n\n\n8.\n\n\nNe porot, jotka kesäkauden olivat pitäneet Karilompolon pirttiä\nasuntonaan ja jotka Karin tullessa olivat ovesta ulos hyökänneet,\nasuivat edelleen Karijärven seuduilla. Ne kävivät usein pirttiin\nkurkistelemassa nähdäkseen, olivatko ihmiset sieltä lähteneet. Atso\noli niitä usein nähnyt satimilla kulkiessaan aivan asunnon lähellä ja\nKilli oli niitä monta kertaa aamuvarhaisella metsään ajanut. Ne eivät\nolleet metsäpeuroja. Vaatimella näkyi korvissa selvät merkit: vasen\nkorva poikki, tynki halki ja oikeassa hanka alla ja pykälä päällä.\nAtso muisteli merkin kuuluvan eräälle kirkonkylän talokkaalle.\n\nPojat olivat usein kiistelleet keskenään siitä, oliko heillä oikeutta\nampua poroja siinäkään tapauksessa, että muu riista loppuisi ja heitä\nuhkaisi nälkäkuolema. Kari sanoi tietävänsä, että metsään eksyneet\nja nälkään nääntymässä olevat saisivat viimeisessä hädässä teurastaa\nporon, kun vaan ottavat merkin muistiin, jotta voi poron, isännälle\nmyöhemmin korvata vahingon.\n\n-- Minä vain en koske toisen omaan, oli Atso silloin sanonut. --\nEnnen kuolen nälkään.\n\nKun porot seuraavana päivänä näyttäytyivät pirtin lähistöllä, ehdotti\nKari, että pyydystettäisiin ne kiinni ja kesytettäisiin kanto- ja\najoporoiksi. Lailakin oli ne nähnyt ja mielistyi nyt kovasti pieneen\nvilkkaaseen poron vasikkaan, jonka päässä piikotti kaksi suoraa\nsarven alkua.\n\n-- Tuon vasan nimi olkoon Piikkisarvi, ja se on minun nimikkoporoni,\njos saamme ne kiinni, sanoi Laila.\n\n-- Vaatimen nimi olkoon Vaipiti. Se on uljas eläin, josta voisi tulla\nhyvä ajokas, ihaili Kari.\n\n-- Jos haluatte, niin voimmehan koettaa niitä kiinni mutta taitaa\nolla turha vaiva. Meissä ei ole ketään hyvää suopungin heittäjää,\nvirkkoi Atso.\n\n-- Koetetaan, porot ovat juuri niemellä, ajakaa te niitä tänne päin.\nTavallisesti ne juoksevat tästä rantaa. Minä asetun vahtiin ja heitän\nsuopungin Vaipitin sarviin, kun se tulee kyllin lähelle. Vasikka\nseuraa kyllä emäänsä. Kolmas saa karata metsään, jos haluaa.\n\n-- Koetetaan, myönsivät toiset.\n\nKari vyyhtesi peurahaudalta löytämänsä suopungin, otti vyyhden\noikeaan käteensä ja kääri nuoran pään vasemman käden ympäri ja\nasettui rannalle vahtiin. Atso ja sisko kiersivät toista rantaa\nniemen kärkeen. Hetken kuluttua kuuli Kari kavioiden kopsetta\nrantakivikolta ja näki kolmen poron, Vaipiti etummaisena, porhaltavan\nkohti sieraimet suurina ja pää kenossa.\n\nKun porot olivat jo sivu menemässä, singahti Karin suopunki ilmassa\nja levisi laajaksi renkaaksi, joka pienentyen kiiti pakenevan\nvaatimen sarvia kohti, mutta osui vain selkään ja putosi siitä\nmaahan. Karia harmitti. Hyvä tilaisuus oli mennyt ohi eikä tiennyt\ntuleeko enää toista samallaista. Hän olisi mieluummin ampunut ahmaa\nohi kuin epäonnistunut tässä heitossa.\n\n-- Sattuiko? huusi Atso.\n\n-- Näkeehän sen. -- Ennemmin heitän silmukan lentävän linnun kaulaan\nkuin tuon Vaipitin.\n\nMutta Kari ei näin sanoessaan puhunut aivan omantunnon mukaisesti.\nVäärän kunnianhimon tähden hän moitti tilaisuutta, vaikka eläimet\nolivat olleet hyvällä heittomatkalla.\n\n-- Taisi olla miehessä vika.\n\n-- Vai miehessä... kun porot menivät harmaana viivana sivu! Vatsan\nalus näytti olevan jalkoja täynnä.\n\n-- Jos minä olisin ollut heittämässä, niin kiinni nyt olisivat,\nväitti Atso.\n\n-- Ei itse Hieta-Anttikaan olisi saanut osumaan.\n\n-- Jo toki! Hieta-Antti karautti suopunkinsa minkä poron sarviin\ntahtoi. Hän oli kerran heittänyt nuoran lentävän koppelonkin kaulaan.\n\n-- Seuraavalla kerralla se tarttuu, tenäsi Kari.\n\nPirtille päästyään alkoivat he harjoittaa lasson heittoa. Toiset\nolivat muka poroja ja juoksivat ympäri kädet ylhäällä sarvina ja\nyksi vuoron perään koetti suopungilla tavoittaa. Useimmat heitot\nmenivät hukkaan, mutta toisinaan tarttui silmukka käsiin ja 'poro'\noli kiinni. Harjoitus lisäsi taitoa. Porosilla leikkivät he usein\nseuraavinakin päivinä. He olivat taas lapsia ja leikissä unohtui\nheidän tukala tilansa, joka pyrki heistä tekemään ennen aikojaan\naikaihmisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli taas sunnuntai, jolloin Kari ei käynyt metsästämässä, eikä Atso\nsatimillaan. Aamiaisen jälkeen istuivat pojat ulkona tarkastellen\ntaivaan merkkejä ja ennustaen tulevia ilmoja. Silloin he näkivät taas\nVaipitin vasoineen juoksevan metsän läpi niemelle.\n\n-- Nyt otetaan kiinni tuo hiidenhirvi, kuiskasi Kari.\n\n-- Anna minun mennä heittämään, pyysi Atso.\n\n-- Minä koettelen taitoani vielä tämän kerran.\n\n-- Pannaan varalta toinen nuora ansaksi tuonne kahden kallion väliin,\njosta porot usein laukkaavat. Jollei suopunki satu, niin menee\nainakin ansaan, esitti Atso.\n\nKari suostui tuumaan. He sitoivat ansan pään notkeaan koivuun ja\nvirittivät paulan kallioiden väliin sopivan korkealle. Kari, suopunki\nkädessä, asettui kallion taa vahtiin, Atso meni ajamaan poroja\nniemestä takaisin.\n\nTuskin oli Vaipiti ehtinyt kallion kohdalle, kun Karin suopunki taas\nvinkui ilmassa ja sen rengas karahti pakenevan vaatimen sarviin.\nVaipitin vauhti pysähtyi, sen pää keikahti taaksepäin, ja se huomasi\nmenettäneensä vapautensa. Piikkisarvi pinkosi emänsä luota eteenpäin\nja tarttui ansaan. Silloin alkoi kiven ympärillä vimmattu porojen\ntanssi.\n\nPiikkisarven kaulaa ei ennen ollut nuora puristanut eikä mikään ollut\nsitä vanginnut. Siksi se hyppeli rajusti ilmaan ja laukaten kierteli\nkoivun ympärillä. Vaipiti oli ennenkin ollut vankina. Joka syksy\nlumen tultua oli se vedetty poroaitaan toisten joukossa ja kytketty\nsiellä hihnoihin. Mutta tämä vangitseminen vapaassa luonnossa oli\nsille outoa, ja sentähden se hyppeli pystyyn ja koetti riistäytyä\nirti. -- Kari piteli lujasti nuoran toisesta päästä, vaikka rivakka\neläin lennätti hänet kumoon ja veteli perässään. Olisi tainnut\nkaratakin Karilta, ellei hän olisi kerinnyt sitomaan suopungin päätä\nkatajaan. Atso juoksi avuksi, ja sitten he yhdessä lähentelivät\nsuopunkia myöten villiintynyttä eläintä, hokien poromiesten\nmaanittelua: -- Oo-o, oo-oo-oo-oo...\n\nHe saivat poron sidotuksi lähemmäksi puuta ja Kari pääsi sen sarviin.\nÄkkinäisellä liikkeellä painoi hän oikealla kädellä sarven latvasta\nalas ja vasemmalla koetti nostaa turpaa sivulle. Kun vaatimen\nkaula siten kiertyi ja hengitys salpautui, täytyi poron kaatua\nkyljelleen ja Kari teki nopeasti päitset sen päähän; samoin teki hän\nPiikkisarvelle.\n\nPojilla oli joululupien aikana ollut omat ajokasporot, ja he olivat\noppineet monta poromiehen temppua.\n\nVähitellen porot tulivat yhä rauhallisemmiksi. Pojat kuljettivat ne\npirtille ja kantoivat eteen jäkälää ja kortteita.\n\nSisko ihaili kauniita eläimiä ja kesytteli niitä parhaan taitonsa\nmukaan. Mutta kesti monta päivää, ennenkuin vapautensa menettäneet\nelukat tottuivat uuteen oloonsa ja alkoivat syödä poikain tuomia\nruokia. Killiä ne eivät kärsineet. Kun se vain näyttäytyi, alkoivat\nmolemmat rajusti hyppiä.\n\nNäin oli Karilompoloon saatu karjan alkua. Vaipiti ja Piikkisarvi\nolivat sen asukkaille ainaisena huvina, ja ne takasivat myös ravintoa\näärimmäisen hädän tullessa. Vaadin oli suuri ja lihava. Siitä\naikoivat pojat lumen tullen kouluttaa hyvän ajoporon, joka sitten\nkotimatkalla vetäisi heitä vuoronperään ja kuljettaisi eväät. Heillä\nei tosin vielä ollut pulkkaa eikä rekeä, ei hihnaa eikä länkiä, mutta\nhe luottivat tekotaitoonsa; he aikoivat niitä iltatöinään valmistella.\n\n\n\n\n9.\n\n\nToista kymmentä penikulmaa leveä erämaavyöhyke, joka leviää\nkoillisrajamme molemmin puolin, oli reunimmaisten suomalaisten\ntalojen ja kolttalaisen Miitrei Karpoffin puuhökkelin välillä.\nSiitä huolimatta tunsivat kaikki lähiseudun poromiehet Miitrein,\nkaikkien aikojen pahimman porojen varkaan niillä seuduilla. Itseään\nhe häntä olivat aniharvoin nähneet, mutta sitä useammin hänen ja\nhänen poikansa jälkiä. Milloin löydettiin metsästä teurastuspaikka,\njossa tavattiin porojen päitä, suolia ja sorkkia, milloin kuusten\nväliin kuivamaan asetettuja lihavartaita, milloin kokonaisia porojen\nruhoja, joista oli otettu vain paistit, kieli ja sääriluut, jotka oli\nsiinä säretty ja ydin imeskelty. Ja yksi ja toinen tunsi lahoomaan\njätetystä taljasta, että siinä oli tapettu hänen oma poronsa.\n\n-- Tämä on taas Miitrein työtä, päätettiin ja se kiihdytti vihan\näärimmilleen.\n\nSuomenpuolen poromiesten lähetit kulkivat pyssyineen etsimässä\nMiitreitä ja ajelemassa porolaumoja pois rajan läheisyydestä, mutta\naina oli tämä viekas koltta väistänyt vaaran. Kerran olivat he\nkuitenkin löytäneet hänet itse teossa: tappamaansa poroa nylkemässä,\nmutta rosvon koira oli haukunnallaan varoittanut isäntäänsä, joka\noli heti lähtenyt juoksemaan metsään. Siitä syntyi silloin vimmattu\ntakaa-ajo. Henkensä edestä Miitrei juoksi ja kovasti ajajatkin\nkiitivät pakenevan perässä. Etumaisena juokseva pääsi näkösälle ja\nampui häntä, mutta luoti ei osunut pieneen lappalaiseen. Ennenkuin\nhän sai pyssynsä uudestaan latinkiin, tuli joki vastaan ja Miitrei\njuoksi koirineen joen niemeen. Suomalaiset olivat jo varmoja\nsiitä, että tapaavat, ennenkuin rosvo ehtii joen yli, mutta niemen\nkärkeen päästyään he eivät löytäneet jälkeäkään koltasta eikä hänen\nkoirastaan. Näytti kuin maa olisi miehen nielaissut. Hämmästyneinä\nseisoivat he joen rannalla tarkastellen sen tyyntä pintaa kuin etsien\nkohtaa, missä veteen sukeltanut koltta pulpahtaisi pinnalle. Sitten\nhe hakivat tarkoin joen rannan, mutta kadonnutta ei näkynyt missään.\n\n-- Se on noita, se on muuttanut itsensä näkymättömäksi, sanoi\nensimmäinen etsijä.\n\n-- Paholainen on korjannut omansa, lisäsi toinen.\n\n-- Siihen ei pysty pyssyn luotikaan, sanoi se, joka oli häntä\nampunut. -- Noita se on.\n\nJa siihen uskoon he jäivät, että Miitrei oli taikakeinoilla\nmuuttanut itsensä ja koiransa joksikin muuksi esineeksi tai aivan\nnäkymättömäksi.\n\nNoloina palasivat he teurastuspaikalle, ottivat poronlihat selkäänsä\nja menivät kotiinsa kertomaan viekkaan koltan uusista kolttosista.\n\nMyöhemmin oli Miitrei kertonut toisille lappalaisille, että hän oli\nkoirineen painautunut jokeen pensaan alle, nenä oli vain jäänyt\nveden pinnan yläpuolelle. Viisas koirakin oli käsittänyt tilanteen\nvakavuuden, ei ollut vingahtanutkaan istuessaan vedessä isäntänsä\nsylissä, vaikka vain kuono oli veden kalvon yläpuolella.\n\nMiitrein rohkeus oli siitä kasvanut. Laumoittain veti hän taas\nsuomalaisten poroja erämaan yli omille mailleen, teurasti ne siellä\nja jakeli lihoja toisillekin lappalaisille. Ja arempia poroja ajeli\nhän harjuille kaivamiinsa peurahautoihin, joihin lienee joskus oikea\nmetsäpeurakin pudonnut pyytäjänsä saaliiksi.\n\nSyyskesällä olivat suomalaisten rajalähetit löytäneet peurahaudan\neräältä kaukaiselta harjulta.\n\n-- Tämä on Miitrein hauta, rosvo sortukoon omaan kuoppaansa, oli\nlöytäjä sanonut.\n\n-- Tässä on meneteltävä viisaasti, oli toinen virkannut. -- Asetutaan\nvahtiin. Tottapa kerran tulee.\n\n-- Tulee varmasti pyydystään kokemaan, ja silloin rosvo saa\nrangaistuksensa, sanoi kolmas.\n\n-- Otamme hänet kiinni tältä haudalta ja viemme poroherralle ja\nsanomme: -- Tässä on se \"porohukka\".\n\n-- Satoja poroja on hän syönyt suomalaisilta.\n\n-- Mutta hänestä on paliskunnan puolesta luvattu hyvä palkkio: viisi\nporohärkää.\n\n-- Ei olisi kymmenenkään paljo sellaisesta pedosta. Korven laki olisi\ntässä pantava täytäntöön.\n\nHeitä oli viisi miestä. Kolme asettui vahtiin haudan lähistölle,\ntuuhean kuusen juurelle, kaksi palasi kotiinsa.\n\nKokonaisen viikon he vartioivat havukojussaan kylmästä väristen. Ei\nuskaltanut tehdä tulta yölläkään, kun pelkäsivät sen näkyvän kauas\nkorkealta harjulta ja varoittavan lähestyvää varasta. Eväätkin\nalkoivat jo loppua ja paikallaan istuminen heitä niin kyllästytti,\nettä he päättivät seuraavana päivänä lähteä kotiinsa ja sitä ennen\nhävittää peurahaudan.\n\nMutta seuraavana aamuna, kun aurinko jo katseli koillisten tunturien\nyli unestaan heräävää, usvaista erämaata, kuului vahtien korviin\nmuiden äänien ohella kellon kalkatusta.\n\n-- Minkä eläimen kaulassa tuo kello on? kysyi Santaharjun Kaaperi\ntovereiltaan.\n\n-- Ikäänkuin et itse kuulisi, vanha poromies, tuumi parrakas Vanhalan\nIisakki. -- Poron on kaulassa, mutta ei se vapaudessa kulje, sillä on\ntaluttaja.\n\n-- Taluttaja! Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli kolmas mies,\nSaarivaaran Oskari.\n\n-- Kellon äänestä. Poro kävelee, senhän kuulette, mutta koskahan\nvapaasti kävelevän poron kello tekeekään säännöllisesti tuollaisia\nylimääräisiä kalahduksia? -- Ei ole tuo meidän puolen kelloja.\n\nSydänmaiden asukkaat, varsinkin poromiehet, tuntevat tarkoin oman\nseudun kellot, kun kuulevat niiden kalkatuksen. Helppo on päätellä,\nonko kello lehmän, hevosen, lampaan tai poron kaulassa, helppo on\nmyös kuulla, syökö eläin vai käveleekö, juokseeko, laukkaa vai\nseisoo ja silloin tällöin sääskien tähden päätään puistaa, mutta\nvaikeampi on sadoista kelloista tuntea, kenen se on, varsinkin,\njos on kymmeniä eläimiä samassa laumassa. Iisakilla oli se taito\nhuippuunsa kehittynyt. Jos hän kuuli hevoslauman kellot, voi hän\nkymmenlukuisesta laumasta sanoa, kenen hevosia siinä oli -- porojen\nkellot tunsi hän vieläkin paremmin.\n\n-- Ei ole suomenpuoleisia kelloja, ei kaakamolaisia, ei oululaisia\neikä se ole norjalaisiakaan. Se on ryssän puolelta, jatkoi Iisakki\nomaa puhettaan, toisten heristäessä korviaan.\n\n-- Olisikohan Miitrei? sanoi Saarivaaran Oskari.\n\nKulkisiko hän kellokasporon kanssa varkaissa, epäili Kaaperi.\n\n-- Ei sekään ole hänelle mahdotonta. Miitrei on tullut yhä\nrohkeammaksi, hän nähtävästi kellokasporolla houkuttelee toisia rajan\ntaa tai peurahautoihinsa, virkkoi Iisakki. -- Tänne kuuluu tulevan.\n\nKellon ääni läheni, se kuului jo harjulta, kahden järven väliltä,\neikä ollut enää epäilystäkään siitä, että kulkija näkemättä sivu\nmenee.\n\n-- Ammummeko heti, jos se on Miitrei? kysyi Oskari.\n\n-- Koetetaan ottaa vangiksi. Sittenpähän poroherra uskoo, kun näkee,\nettä olemme saaneet, sanoi Iisakki. Missään tapauksessa emme enää\npakoon päästä sitä noitaa, mutta sala-ampujaksi emme rupea.\n\nJo näkivät he tulijat: harjun selkää astelevan lappalaisen\npeskipukimissaan ja hänen jäljessään suurisarvisen härkäporon, jolla\nnäytti olevan kantamusta selässä.\n\n-- Miitrei! kuiskasi Iisakki äänessä hätäinen sävy ja kasvoilla\nhermostunut ilme, juuri kuin jonkin vaarallisen pedon lähestyessä.\n\nLappalainen tuli lähelle hautaa, sitoi poron puuhun ja kävi\nkatsomassa, onko haudan kansi kunnossa. Sitten hän kaartoi harjun\nalle järven rannalle ja käveli takaisin päin.\n\n-- Nyt se sai meistä vihjat ja menee pakoon, kuiskasi Kaaperi.\n\n-- Ole huoletta, sanoi Iisakki, -- se odottelee kellokasta seuraavia\nporoja.\n\nJa aivan oikein! Vähän ajan perästä juoksi harjunselkää pitkin\nkymmenkunta poroa, jotka pysähtyivät kellokkaan lähelle. Hetken\nkuluttua näkyi harjukummun takaa neljäntuulen lakki ja sen alla\nryppyinen naama pienine silmineen. Kaikki vahdit tunsivat nyt hänet\nMiitreiksi. Yht'äkkiä hyppäsi ketterä koltta harjun päälle ja\nsäikäytti puolivillin porolauman, joka alkoi harjun selkää pitkin\nlaukata tiheässä rykelmässä. Kun etumaiset pääsivät haudan kannelle,\nputosi kansi rymisten pohjaan ja neljä poroa seurasi mukana.\nKiireesti juoksi Miitrei haudalle ja otti olkauksestaan piilukkoisen\npyssynsä ja tähtäsi hautaan aikoen sinne teurastaa porot ja nostaa\nlihoina ylös. Mutta silloin hypähtivät vahtimiehet piilostaan ja\nkarjasivat yhteen ääneen, niin että kaiku viidestä tunturista vastasi:\n\n-- Mitä sinä heittiö täällä teet?\n\nMiitrei säikähti niin kovasti, että pyssy putosi hänen kädestään,\nmutta pian taas tointui. Hän sieppasi aseensa maasta, ampui tulijoita\nkohti ja lähti juoksemaan metsään. Silloin pamahti kolme pyssyä aivan\nyht'aikaa ja kolmen luodin lävistämänä suistui rosvo kanervikkoon.\n\n-- Ei taida sille pedolle muuta tarvita, sanoi Iisakki.\n\n-- Huonolla on huono loppu, lisäsi Saarivaaran Oskari.\n\n-- Korpilaki tuli käytäntöön, mutta muuta keinoa ei ollut, murahti\nKaaperi.\n\nMiitrei oli kuollut. He kantoivat ruumiin peurahaudalle, ja sittenkun\nolivat vapauttaneet ne neljä suomalaisten poroa syvästä haudasta,\naikoivat he asettaa kuolleen omaan kuoppaansa.\n\n-- Se ei ole lainkaan viisasta, sanoi Kaaperi.\n\n-- Ripustetaan se ennemmin puuhun muille varkaille varoitukseksi. Ja\njollei poroherra usko, että erämaiden pahin peto on kuollut, niin\nkäyköön katsomassa.\n\nJa miehet tekivät neuvon mukaan, ripustivat ruumiin puuhun ja\nasettivat poron sarvet päähän, niinkuin Kari oli metsästysmatkallaan\nnähnyt.\n\nSitten he päästivät irti ajoporon, kellokkaan, jota Miitrei oli\ntaluttanut.\n\n-- Tämä näkyy olevan hänen oma poronsa, sanoi Iisakki. -- Me emme\ntahdo vierasta tavaraa, menköön kotiinsa.\n\n-- Mutta mikä sinun korvassasi on, Iisakki?\n\nVasta nyt he huomasivat, että kolttalaisen kuula oli vienyt palan\nIisakin korvanlehteä.\n\n-- Purasipahan vielä kuollessaankin, sanoi Kaapo.\n\n-- Merkitsi kuin poron korvan, lisäsi Oskari. Silloin ei vielä ollut\nkoillisrajallamme korkeaa poroaitaa, joka nyt estää suomalaisten\nporoja menemästä Venäjän puolelle. Suurin laumoin kulkivat ne rajan\nyli kolttain ja karjalaisten palinmaille, eikä niitä koskaan tullut\ntakaisin. Usein tapasivat porojen hakijat lumenkin aikana rajan yli\njohtavia jälkiä ja niistä näkyi, että ihmiset olivat porolaumaa\nvetäneet ja koirat ajelleet. Vaikka erämaavyöhyke olikin asumaton,\nkäytiin siellä kuitenkin näistä syistä monta veristä taistelua, joita\nvain metsän puut olivat näkemässä. Miitrein historia on vain yksi\nmonista, mutta hän oli ammatissaan ensimmäinen, ja sentähden sanoma?\nhänen tuhostaan otettiin Suomen puolella mielihyvällä vastaan.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKarhu oli kiivennyt Särkivaaran paljaalle laelle ja katseli\nympärillään leviävää syksyistä maisemaa. Olisi oikeastaan jo ollut\naika painautua maan alle talviuneen, pesäkin oli jo valmiiksi\nkaivettu muheaan harjun kylkeen ja sammalia oli vuoteiksi kannettu\naika röykkiö, mutta vielä teki mieli vähän tarkastella kesäisiä\nlaitumia, kuulostella ympäristöä.\n\nKarhu tiesi olevansa seutujen voimakkain peto, kiveliön hallitsija\nniin pitkälle kuin silmä kantoi. Karijärven ympärillä muisti hän\nkesällä maleksineensa: oli kaivellut putkenjuuria, syönyt muurahaisia\nja kaatanut poronkin järven niemelle. Hänen olivat ne riistamaat,\njoiden yli silmä kantoi, eikä kukaan toinen uskaltanut tulla niille\npalinmaille, sillä hänen käpäläinsä kouristuksesta ei ollut kukaan\nehein nahkoin päässyt. Ihminenkin niitä pelkäsi ja kunnioitti.\nKarhu oikein hyrähti hyvästä mielestä muistellessaan kohtausta\nihmisen kanssa. Se kahdella jalalla kävelevä, paljasnaamainen oli\nkesällä aikonut tappaa toisen poikasen, mutta silloin oli emo\nkarjaissut, niin että kahdeksasta tunturista kaiku vastasi -- ja\npakoon oli lähtenyt, ruoja. Jollei se olisi järvelle ehtinyt, niin\nhuonosti sille olisi käynyt. -- Nämä kesäiset muistot uusiintuivat\nsiinä katsellessa laajaa valtakuntaa. Ja kuin koetellakseen, oliko\nvielä voimaa käpälässä, otti karhuemo toista poikaa niskasta ja\nheitti sen monen metrin päähän, niin että se maristen putosi\nvaivaiskoivupensaaseen. Samassa huomasi karhuemo tyhmästi tehneensä\nja kutsui molemmat poikansa luokseen ja alkoi leikkiä niiden kanssa.\nVäliin nallet pyörivät tunturien sammaleista rinnettä alas käpälät\nojossa kuin kolme mustaa, nokista pölkkyä; kiipesivät ylös ja taas\npyörivät alas. Se oli karhujen mäenlaskua. Samalla teki se hyvää\nsyyhyttävälle selälle. Toisin ajoin pennut painivat ja heittelivät\n\"häränpyllyä\". Väliin pikku otsot hyökkäsivät yhdessä emon kimppuun\nja tuuteroittivat pitkäkarvaista turkkia. Karhuemo häristeli\netukäpälillään, läimäyttäen toisinaan pienen korvapuustinkin sille,\njonka hampaat liian syvälle upposivat emon nahkaan.\n\nSiinä leikissä muistuivat mieleen muut karhut -- että olikohan\nniitä näillä mailla, että olisiko joku tietämättään tullut hänen\nvaltakuntaansa. -- Koetellaanpas...\n\nSamassa nousi hän kahdelle jalalle, asetti etukäpälät turvan eteen ja\nvihelsi.\n\nKaukaa tunturien takaa kuului vastaus: pitkä vihellys. -- Siellä on\nvarmaan se viime keväänä tapaamani koiras. Mutta olkoon, en kutsu\nsitä tänne.\n\nSamalla näki karhu vilaukselta poron, Vaipitin, lähellä järveä.\nMurahtaen poikasilleen, että olisivat hiljaa, hiipi emo varovasti\ntunturin rinnettä alas. Puiden suojassa lähestyi se saalistaan\nmelkein kuin kissa matalana lyyhistellen, hiljaa käpäliä liikutellen\nja silloin tällöin oksien raosta poroa tuijottaen.\n\n-- Siinä olisi oivallinen paisti. Kelpaisi syödä vielä kerran\nlämmintä lihaa maha täyteen ja juoda rintaontelosta verta. Voisipa\nviedä pesäänkin talvievästä. Kelpaisi sitten nukkua täydellä\nvatsalla. Mutta kaikki riippuu hiuskarvasta. Pieni risahdus, kuivan\noksan katkeaminen jalan alla voi karkoittaa saaliin. Menepä ottamaan\nkiinni väkisin syksyinen poro! Salakavala vaaniminen vähän hävetti\nkorven kuningasta, mutta muuta keinoa ei ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarilompolon asukkaat olivat aamulla jäkäliä kokoamassa. Silloin\nkuului vihainen vihellys vaaralta päin, ensin yksi lyhyt, sitten\nkaksi pitkää, jotka päättyivät kumeaan tohisevaan ääneen.\n\n-- Mikä se on? kuiskasi Kari.\n\n-- Ihminenkö? kysyivät toiset silmät pyöreinä hämmästyksestä. Vaipiti\ntuli levottomaksi. Se kiersi puuta hätääntyneenä ja lavat vapisivat.\nPiikkisarvi turvelehti emonsa suojaan.\n\n-- Karhu, karhu, kuiskasi Kari vetäen Lailaa kädestä pirttiin, eikä\nAtsokaan viivytellyt kauan ulkona.\n\nKilli makasi rauhassa penkin alla. Kun Kari otti pyssyn seinältä,\nhyökkäsi se ovelle luullen metsään lähdettävän, mutta Atso otti sen\nkiinni. Kari latasi pyssyn hätäisesti. Näki selvästi, että kädet\nhiukan vapisivat jännityksestä ja kasvoille karahti puna.\n\n-- Se oli karhun taisteluhaaste, vakuutti Atso.\n\n-- Tulkoon! Kuuman vastaanoton täällä saapi tulitikustani. Olkaa te\nvain hiljaa, minä vahtaan tässä ikkuna-aukosta, sillä luulenpa sen\ntekevän hyökkäyksen pieneen porokarjaamme.\n\nVaipitin tarkka hajuaisti vainusi karhun hajua, jota keveä tuulen\nhenkäys kantoi sen sieraimiin. Se alkoi hyppiä pystyyn hihnassaan,\nsilmät ja sieraimet kauhusta pyöreinä.\n\nKari näki mustanhallavan, pörrökarvaisen otuksen matalana\nlähestyvän eläimiä, näki sen rajusti hyökkäävän poron selkään ja\nlyövän vahvakyntiset etukäpälänsä lapoihin sekä iskevän kauheat\ntorahampaansa vapisevan Vaipitin niskalihaksiin. Kari tähtäsi. --\nPau, kuului pyssyn jykevä pamahdus, ja karhu tunsi kuin kuuman\nlaineen läikähtävän kallossaan. Silmänräpäyksessä se hellitti otteensa\nsyöksyen pirtin seinustalle, jossa leijaili palaneen ruudin savua.\nKari ei savun läpi nähnyt osuiko luoti, eikä hän kerinnyt vielä vetää\npyssyäkään pois ikkunasta, kun karhu hirveästi karjuen raapi pirtin\nseinää ja nurkkia tempaisten suuria paloja lahoista seinähirsistä.\nPelosta vapisten lyyhistyi Laila lavitsan alle, mutta Atso otti\nkirveen ja asettui ovelle vahtiin. Hätääntyneenä latasi Kari pyssyään\nikkunan luona ehtiäkseen antamaan pedolle uuden luodin. Sillä aikaa\nhaavoistaan raivoava kontio siirtyi ovelle päin ja iski jo kerran\noveenkin, joka onneksi ei auennut. Killi alkoi sisällä haukkua, ja se\nnähtävästi ärsytti karhua yhä uusiin hyökkäyksiin löyhää linnoitusta\nvastaan. Silloin Killi sai lisää rohkeutta, työnsi oven auki ja kävi\nsuoraan karhun kimppuun. Oven pielessä kirves koholla seisova Atso\nnäki silloin pirtin edessä oudon ja vimmatun tanssin. Karhu pyöri\nympäri kuin hyrrä tavoitellen käpälillään ärhentelevää Killiä, joka\nvikkelästi kuin kärppä väisteli kontion iskuja, puri kinttuja ja repi\nreisiä, niin että karvat pölisivät. Karhun täytyi viimein perääntyä\nkuusen juurelle ja asettua selkä puuta vasten puolustusasentoon. Kun\nKilli tuli lähelle, hyökkäsi se koiraa vastaan ja perääntyi taas\nentiseen paikkaansa. Killin urhoollisuus antoi pojillekin uutta\nrohkeutta.\n\n-- Tule pian, pian, tästä on hyvä ampua! huusi Atso.\n\nKari oli saanut pyssynsä latinkiin ja tähtäsi ovelta. Kun pyssy\npamahti, lysähti karhu kuoliaana kuusen juureen eikä enää karvakaan\nliikahtanut. Sydämeen sattunut luoti teki lopun tulisesta\ntaistelusta, jossa Killi oli niin merkitsevää osaa näytellyt ja\nkarhukoirana saanut verikasteen.\n\nPoikien rajaton ilo etsi ilmenemismuotoja. He hurrasivat ja hyppivät\nkuin intiaanit uhrinsa ympärillä. Siskokin juoksi taputtelemaan\nmesikämmenen tuuheaa turkkia ja kohottelemaan sen suuria käpäliä.\n\n-- Katsokaa näitä tassuja ja näitä kauheita kynsiä! Entäpä näitä\nhampaita...\n\n-- Siinä on saalis, satojen metsojen ja kymmenen ilveksen arvoinen,\nhuudahti Kari.\n\n-- Siinä on kaadettu kiveliön kuningas. Sinä olet nyt kuningas, sanoi\nAtso.\n\n-- Nyt vietetään karhun peijaat ja samalla kruunajaiset, ehdotti\nLaila.\n\n-- Oikein kalevalaiset peijaat, lisäsi Atso.\n\nYhteisvoimin tarttuivat he karhun käpäliin ja koettivat vetää\nkontiota pirtin eteen, mutta se ei liikkunut paikaltaan. Kangilla\nvääntäen saivat he sen vähän aukeammalle ja varustautuivat sitä\nnylkemään.\n\nKukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt karhun nylkemistä, mutta pojat\nolivat muutamia kertoja katselleet, miten Olli kotona otti nahkan\nmullikoilta ja sonneilta ja arvelivat, että karhua nyljetään samalla\ntavalla. Kari hioi veitsensä ja alkoi.\n\n-- Muistahan jättää kynnet taljaan, varoitti Atso.\n\n-- Ja päänahkan, huomautti Laila. -- Kun viime talvena kävin kauppias\nKeinäsen salissa, näin siellä karhun taljan lattialla ja siinä oli\npääkin vielä kiinni.\n\n117\n\n-- Ei se oikea pää ollut, intti Atso.\n\n-- Olihan se, muistan nähneeni siinä silmät ja hampaatkin.\n\n-- Se oli tekopää ja siinä tekosilmät.\n\nPää on huolellisesti nyljettävä, että se voidaan myöhemmin täyttää\nluonnollisen näköiseksi, neuvoi Atso. -- Me viemme tämän nahkan\nkotiin tuliaisiksi.\n\nPäivä kului iltaan nylkemispuuhissa. Illalliseksi paistoivat he\nsuuret kimpaleet karhunlihaa. Laila moitti sitä liian väkevän\nmakuiseksi, mutta pojat söivät hyvällä ruokahalulla. Varsinaiset\nkarhunpeijaiset päätettiin pitää seuraavana päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarilompolon asukkaat olivat monta kertaa jo nähneet, kuinka\nmetsästäjän toimeentulo näyttää riippuvan hyvästä tai pahasta\nonnesta, sattumasta, jolla miehen kuntoisuuden ohella on tärkeä\nosansa kaikenlaisessa riistanpyynnissä. Toisinaan saa helposti,\nja riista juoksee kuin jonkun salaperäisen voiman ajamana 'miehen\netsivän etehen, anelian askelille', toisinaan ei sitä näe\npäiväkausiin, ja metsämies 'allapäin, kaiken kallella kypärin'\niltaisella tulee kotiin tyhjine laukkuineen. Esi-isämme luulivat sen\njohtuvan Mielikki-metsänemännän mielialasta ja sentähden metsästäjä\nhäntä uhrein lepytteli ja taioin taivutteli itselleen suosiolliseksi,\nettä metsän neitoset simapillillään herättäisivät Mielikin avaamaan\nriista-aittaa.\n\nMonesti oli Karikin tyhjin laukuin ja murjottavin mielin tullut\nillalla pirtille. Silloin oli häntä painanut edesvastuun tunne\nveljensä ja sisarensa kohtalosta, josta hän vanhimpana ja koko\nseikkailuun syyllisenä oli vastuussa. Toisinaan taas, kuten olemme\nnähneet, oli hänellä erinomainen metsästysonni ja pystyssäpäin ja\nmetisin mielin hän silloin täysine laukkuineen pirtille palasi.\n\nNyt oli metsien arvokkain otus tullut kotiin kenenkään etsimättä.\nVaipiti oli sen houkutellut paljaalla läsnäolollaan Karin pyssyn\nkantamalle, kuten mato ahvenen onkijan koukkuun. -- Sitä pojat\nihmettelivät maatessaan lämpimässä pirtissä poron taljoilla unta\nodotellen.\n\nAamulla pingoittivat he karhun taljan pirtin seinälle kuivamaan,\npaloittelivat ruhon ja etsivät lihoille sopivaa säilytyspaikkaa.\nYöllä oli taas ollut pakkanen, ja Kari luuli lihain säilyvän jo\nsuolaamattakin eikä heillä suoloja olisi ollutkaan. Atso ehdotti,\nettä lihat pujotettaisiin tankoihin ja ripustettaisiin puiden väliin,\nmutta Kari oli sitä mieltä, että pedot voisivat ne yöllä varastaa.\n\nHe olivat koko ajan luulleet, että paaluille rakennettu säilytysaitta\noli lukittu ja sentähden he eivät siihen koskeneet. Mutta kun Atso\nkiipesi sinne puuta myöten ja vetäsi ovea, niin se aukesi helposti.\nAitta näytti aivan tyhjältä.\n\n-- Täällähän on valmis säilytyspaikka, huudahti hän sisään\nkömpiessään.\n\n-- Meidän ei siis tarvitsekaan tehdä säilytyshuonetta, niin kuin\najattelin, sanoi Kari. -- Käytämme tätä niin kauan kuin asumme\nKarilompolossa tai joku tulee sitä käyttämään.\n\nLihoja säilöön asetellessaan huomasivat pojat aitan katossa kiikkuvan\nkaksi pienoista pussia, ja kun he avasivat ne, oli toisessa karkeaa\nsuolaa, toisessa oli ruisjauhoja.\n\n-- Tämä on mainio juttu. Meille tulee herran päivät, intoili Kari.\n\n-- Mutta nämä eivät ole meidän, sanoi Atso.\n\n-- Me ostamme nämä tavarat.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Myyjää tosin ei näy, mutta minä asetan rahakukkaroni samaan\nnuoraan, jossa säkit kiikkuivat. Minulla on Kukkarossani\nkaksikymmentä ruplaa. Se on hyvä hinta näistä tavaroista.\n\n-- Ei ole sanottu, suostuuko omistaja myymään niitä siitäkään\nhinnasta.\n\n-- Minä vastaan tästä kaupasta. Me olemme aivan erikoisessa asemassa.\nOttihan piispa Henrikkikin talosta muonaa ja jätti maksun tilalle.\nTässä on samallainen tapaus.\n\nJa Kari sitoi rahakukkaronsa nuoraan ja laski jauhoja suolasäkin\nmaahan. Kun he olivat saaneet lihat aittaan, niin he tekivät pirtin\neteen suuren nuotion lihan ja rieskan paistamista varten. Hetken\nkuluttua kärisi sen ympärillä monenlaisia paistoksia: karhun\nlihaa, metso, lohi, siikoja ja kuumennetun kiven päällä paistuivat\nLailan leipomat hienot rieskat, hiilikot, joiden valmistumista\npojat vesissäsuin seurasivat, koska liha- ja kalaravinto alkoi jo\nkyllästyttää. Rieskain paistuessa valutti Kari niiden päälle rasvaa\npaistuvasta karhun lihasta.\n\n-- Tämä on unkarilainen tapa, sanoi hän. -- Siellä tosin leivän\npäälle valutetaan nuotiolla käristettyä sian ihraa, mutta meidän\nrasvaeläimenä on nyt tämä 'mesikämmen, metsän omena'.\n\nSisko levitti porontaljan maahan nuotion lähelle, asetti sen päälle\npaistit, rieskat ja marjatuohisen ja niin juhla-ateria alkoi.\n\n-- Tämä on nyt kuin lappalaisten ateria, kun vielä lisäksi olisi\nporon juustoa ja teetä, sanoi Kari.\n\n-- Lappalainen syö lihan keitettynä, mutta eihän meillä ole patoja,\nhuomautti Laila.\n\n-- Hyvä näinkin, tämä rieska on mainiota, kehui Atso.\n\n-- Se maistuu paremmalta kuin Rosenbergin tantin vehnäskorppu, lisäsi\nKari.\n\n-- Nälkä on höysteenä, mutta sanonpa, että moni istuisi tällä\naterialla mieluummin kuin jollain kaupungin juhlapäivällisellä, sillä\ntässä on harvinaista ruokaa, lisäsi Atso.\n\n-- Karhunlihaa ei ole monesti saatavana, ei ainakaan omasta\nsaaliista, sanoi Laila.\n\n-- Niin -- nämähän on karhun peijaiset. Nyt olisi lausuttava kiitos-\nja ylistysruno, sanoi Kari. Muistanpa Kalevalasta seuraavat säkeet:\n\n    \"Ole kiitetty Jumala,\n    Ylistetty Luoja yksin,\n    Kun annoit otson omaksi,\n    Salon kullan saalihiksi.\"\n\n-- Karhua kohtelivat esi-isämme suurella kunnioituksella. Kontiota\npuhuteltiin vain lempinimillä; mesikämmeneksi, salonkullaksi ja\nmetsänomenaksi he sitä sanoivat ja kaadetulle karhulle pidettiin\nsuuret peijaiset, muisteli Atso, -- Nuori erämies toivoi hartaasti\nkerran pääsevänsä karhunkaadantaan.\n\n-- Muistatko miten runo tätä metsämiehen toivoa kuvaa? kysyi Kari.\n\n-- En oikein.\n\n-- Näinhän siitä sanotaan:\n\n    \"Tuota toivoin tuon ikäni,\n    Katsoin kaiken kasvin aian\n    Soivaksi Tapion torven,\n    Metsän pillin piukovaksi,\n    Kulkevaksi metsän kullan,\n    Saavaksi salon hopean\n    Näille pienille pihoille,\n    Kapeille käytäville.\n    Toivoin kuin hyveä vuotta,\n    Katsoin kuin kesän tuloa,\n    Niinkuin suksi uutta lunta,\n    Lyly liukasta lipua,\n    Neiti nuorta sulhokaista,\n    Punaposki puolisoa.\"\n\nHilpeän mielialan vallitessa kului iltapäivä Karilompolon pirtillä.\nLeikittiin, kilpailtiin, kertoiltiin satuja ja laulettiin. Raikas\nelämänilo pulpahteli silloin kiveliön metsien keskellä. Ja olihan\nheillä syytäkin iloita. Heillä ei ollut enää surua seuraavan päivän,\nei seuraavien viikkojenkaan ravinnosta. Heillä oli ruutia riistan\nampumiseen, oli turkiksia pakkasen varalle ja ajoporokin kotimatkalle\nsekä hyviä toiveita siitä, että kelin tullen pääsevät viimeinkin\nkotiin.\n\nMutta mielialat pian vaihtuvat, varsinkin hämärän tullen, sillä ilta\nvaikuttaa hyvin herkästi tunteisiin erämaassakin. Sitä mukaa kuin\nauringon aletessa puiden varjot pitenivät, suureni myöskin vastuksien\ntuottama tunne. Pimeä on kaikenlaisten peikkojen liikkumisaika.\nSinä iltana Atso epäilyksillään maalaili peikkoja pimenevän pirtin\nseinälle ja pilasi juhlatunnelman.\n\nPojat olivat varanneet tavallista suuremman läjän tervaspuita pirtin\nuunin eteen, ja takkavalkean ääressä piti heidän viettää hauskasti\nsynkkää lokakuun iltaa. He olivat päättäneet kilpaa kertoa satuja.\nMutta kun he olivat asettuneet istumaan uunin loisteeseen, sanoi\nAtso, joka oli käväissyt ulkona, kuullensa kuin koiran haukuntaa\njärven takaa.\n\nHe menivät joukolla ulos ja kuuntelivat heristetyin korvin. Jostain\nhyvin kaukaa kului tosiaankin koiran haukunnan tapaista ääntä.\n\n-- Taitavat Karjalan miehet tulla syysmetsästykselle, sanoi Atso.\n\n-- Mitä ne enää tulevat, kun on kohta talvi käsissä; mitä lienevät\nmuita kulkijoita. Eikä ole varma, tuleeko tuo ääni koiran suusta,\nepäili Kari.\n\n-- Jos ne tulevat ja näkevät meillä poron taljoja pirtissä, kaksi\nporoa kiinniotettuina pirtin edessä ja lihaa runsaasti aitassa, niin\nporon rosvoina meitä pitävät, ja silloin ei ole henkemme viidenkään\npennin arvoinen. Parhaassa tapauksessa vievät he meidät johonkin\nkarjalaiskylään ja työntävät pimeään tyrmään, jossa saamme jalat\nhalkoihin sidottuina odottaa ryssien oikeudenkäyntiä. Ja millä\nsilloin todistamme viattomuutemme? Jos he itse ovat poron varkaita,\nniin eivät he meitä pidä täällä vieraina miehinä katselemassa, mitä\ntekevät, puhui Atso.\n\n-- Turhaa pelkoa, voivathan tulijat olla lappalaisiakin, lohdutti\nKari.\n\n-- Sen pahempi. Kun kolttalaiset näkevät, mitä on tehty sille ukolle\nKaritunturin takana, niin meille kostavat. Luulevat ehkä meitä\nmurhamiehiksi. Voihan tulija olla sen ukon sukulainen ja tietää sen\npeurahaudan. Ja meillä on ukon suopunkikin!\n\n-- Voimmehan puolustautua, kyllä minä yhden miehen kurissa pidän,\nkehui Kari, vaikka itsekin vähän pelkäsi.\n\n-- Hyi! -- Lähdetään täältä pois täksi yöksi jonnekin korven noroon\nnuotiolle, ehdotti Laila.\n\n-- En lähde minnekään. Koko tuo vaara on Atson mielikuvituksessa\nsyntynyt, tenäsi Kari.\n\nKarilompolon pirtille he tosin jäivät, mutta hyvin rauhaton oli se\nilta. Yksi kerrallaan oli ulkona kuuntelemassa, että tuleeko metsästä\nketään, ja toiset istuivat sisällä kuin odottaen jotain tulijaa, jota\nhe eivät halunneet ja jota pelkäsivät. Ketään ei tullut. Viimein he\nnukkuivat jättäen Killin ulkopuolelle taloa vartioimaan.\n\nAamulla oli mieliala toinen. Pelko oli poistunut ja päivän askareissa\nkului taas aika hupaisesti.\n\n\n\n\n11.\n\n\nHe olivat vetäneet veneen maalle könkään alle suuren pyörteen\nsivuun ja seisattuneet kalliolle katsomaan sinne, mistä juuri\nolivat tulleet, mustalle suvannolle, jossa virtaava vesi vain\npieniä häränsilmiä pyöritteli tyyntyen alempana sileäpintaiseksi\nnahkavirraksi. Kylmä lokakuun ilta nosti jo öistä usmaa, ja sen läpi\ntäysikuu heitti epämääräistä, kaihoisaa valoaan.\n\n-- Mene sinä, Olli, edellä kotiin, kyllä me kohta tulemme, kuului\nalakuloinen kehoitus. -- Sama lause, samalla äänenpainolla lausuttuna\nja samassa paikassa oli viime aikoina melkein joka ilta kertautunut.\nJa Olli oli aina tullut kotiin aikaisemmin kuin ne toiset.\n\nKaksi tummaa olentoa jäi seisomaan könkään korvalle. Etäämpää maalle\nnousevan sumun läpi katsoen näyttivät he enemmän muistopatsailta\nkuin eläviltä ihmisiltä. Mutta lähempää olisi tuntenut ruustinnan\nlaihtuneet kasvot ja nähnyt, kuinka sanaton suru kuvastui hänen\nsinisistä silmistään, jotka päivä päivältä olivat vajonneet\nsyvemmälle kuoppiinsa; olisi ehkä tuntenut kuihtuneen rovastinkin,\njonka hiukset näinä viimeisinä Viikkoina olivat tulleet aivan\nharmaiksi.\n\nKun muut jo aikoja sitten olivat lopettaneet etsinnän katsoen sen\nturhaksi, eivät he olleet väsyneet.\n\n-- Ei siis vieläkään... ja kohta menee joki jäähän, kuiskasi\nruustinna.\n\n-- Ei jälkeäkään, ei merkkiäkään luovuta tuo kauhea köngäs, joka\nonkaloihinsa on haudannut rakkaamme.\n\n-- Rankaiseeko Luoja meitä niin ankarasti, ettemme saa heitä\nhaudatakaan siunattuun maahan, valitti ruustinna.\n\nMutta toisekseen -- hänestä oli hyväkin, ettei ruumiita löytynyt.\nSiinä oli kuin toivon kipinä, joka äkkiä syntyi valaistakseen ja\nlohduttaakseen synkkää mieltä. Ehkäpä he eivät olekaan hukkuneet,\nehkä he ovat vain eksyneet ja palaavat kerran kotiin. Ja kuin\nkoetellakseen, mitä rovasti siitä arveli, jatkoi hän äskeistä\npuhettaan.\n\n-- Jos he eivät olekaan hukkuneet, vaan eksyneet?\n\n-- Jumala yksin tietää... Olemmehan koettaneet erämaastakin etsiä.\nNimismiehen johdolla kulki hakijain ketju monta peninkulmaa suureen\nkiveliöön, ja sitten jälkeenpäin ovat lähettämäni miehet kulkeneet\nkolttakyliin saakka. Metsästäjät ja poromiehet, jotka samoilevat\nlaajalti, tietävät lastemme katoamisesta. Kohta alkaa poronhaku, ja\nsilloin kulkevat poromiehet Suomen puoleisen erämaan ristiin-rastiin.\nSattuisi joku kohti, jos he siellä ovat.\n\n-- Mutta erämaa on myös armoton eksyneille. Tällä ajalla he olisivat\nkerinneet paleltua tai kuolla nälkään.\n\n-- Nälkään ja kylmään he eivät ole kuolleet. Luotan Karin\nmetsästystaitoon, mutta eivät he eksyksissä ole voineet harhailla\nnäin kauvan löytämättä ihmisiä.\n\n-- Kolttalaiset ovat vihoissaan suomalaisille niistä poroasioista,\ntuskin ne olisivat opastaneetkaan lapsia, jos kohti sattuivat.\n\n-- Eivät kaikki ole... Paha-Miitrei kuuluu kadonneen kiveliöön,\nja hänen poikansa oli kyllä ollut hyvin umpimielinen ja vihainen\nhakijoillemme. Oli syytellyt suomalaisia isänsä katoamisesta.\n\nPäivän kajastus oli kokonaan sammunut, ja tähdet olivat yksitellen\ntai parvissa syttyneet valjulle taivaalle, kun rovasti ja ruustinna\nlähtivät taivaltamaan pimeyden verhoamaa polkua. Kävellessään he\neivät enää paljoa puhelleet, vaan kumpikin mielikuvituksessaan\nseurusteli lasten kanssa milloin pappilan kamarissa, milloin\npuutarhassa, milloin rannalla, kun pojat liuttakivillä 'voileipiä'\nheittelivät tyynelle pinnalle.\n\nIllallisen jälkeen järjesti rovasti kansliahuoneessaan perhosonkiaan,\nja uistimiaan peltiseen, moniosaiseen laatikkoon ja lukitsi sen\nhuolellisesti.\n\n-- Ne saavat minun puolestani olla siellä, en kertaakaan enää avaa\ntätä laatikkoa, en koskaan enää niitä tarvitse, en kertaakaan\nenää heitä onkea koskeen. Onkiminen oli tullut minulle melkein\nintohimoksi. Se oli tarttunut myös poikiini ja johti heidät\nperikatoon. Ilman sitä he ehkä eläisivät ja olisivat jo koulussa.\n\nToisekseen hän arveli, että tämä voi olla Luojan lähettämä rangaistus\njostain syystä. Ehkä siitä, että hän ainoana erämaan kansan\nsielunpaimenena on kiintynyt liiaksi maallisiin asioihin. Vai olisiko\ntämä kauhea koetus niinkuin Abrahamilla kerran. Mutta antoihan Jumala\nAbrahamillekin takaisin poikansa Iisakin, hän voisi johdattaa vielä\nlapseni takaisin, huokasi hän rukoillen.\n\nMutta poikain kamarissa valvoi ruustinna pyhissä muistoissaan.\nSiellä oli kaikki vielä ennallaan niinkuin lasten lähtiessä;\nsängyt valmiina, pöydällä poikain pieniä tavaroita, hyllyllä\noppikirjat hyvässä järjestyksessä, seinällä Karin toinen pyssy\nporonsarviin ripustettuna, ja sen vieressä kalastusneuvoja sekä\npieniä metsäeläinten nahkoja. Pöydälle oli vain ilmaantunut pieni\nvalokuva-albumi, jossa oli Lailan ja poikain valokuvia. -- Ruustinna\njärjesteli lastensa vaatteita kaapissa. Hän oli sinne kerännyt ne\nkaikki ristikoltusta alkaen, ja jokainen vaatekappale, jota hän\nkäänteli ja siveli, herätti monia rakkaita muistoja, sisälsi kuin\npienen historian pääasioineen ja sivuseikkoineen. Kertautuivat siinä\nsekä varhaisemman lapsuusajan tapaukset että myöhemmät kouluaikaiset\nmuistot. Jokainen esine oli kuin pyhäinjäännös täynnä tenhoavaa\ntunnetta, jonka lumoissa hän hiljaa eli. Viimein istui hän akkunan\nääreen, ja katse solui peltojen yli joelle, jossa pakkanen veteli\njääriitettä rannoille; siitä se kulki joen takaisiin tummiin\nmetsiin ja nousi taivaanrannan yli siintäviin korkeuksiin, jonka\nmittaamattomasta sinestä yön tähdet lempeästi vilkkuivat kuin\nkaukaiset majakat. Ne johtivat mieleen monia elämänarvoituksia. --\nOletteko jo siellä avaruuksien ikuisessa kirkkaudessa, huokasi hän --\nkatseletteko sieluina sieltä tätä öistä pappilaa, jossa jo kaikki on\nhiljaista, jossa vain me, teidän vanhempanne, valvomme. Miksi menitte\nennen meitä, joiden vuoro ihmisjärjen mukaan olisi tullut ennen\nteitä? -- Minne menitte? -- Samassa lensi tähti eteläisen taivaan yli\nja ruustinna otaksui, että se oli lasten antama merkki hänelle, jonka\nhaaveilu liikkui jo sairaloisuuden rajamailla.\n\nRovasti tuli hiljaa huoneeseen, laski kätensä keveästi vaimonsa\nolkapäälle ja virkkoi:\n\n-- Otava jo puolta yötä osoittaa, olisi aika mennä levolle.\n\n-- Kaksitoista kertaa kukkui jo kaappikellon käki, mutta ei vielä\ntunnu nukuttavan, tuskin taas koko yönä voin silmää ummistaa.\n\n\n\n\n12.\n\n\nKarhunpeijaisten jälkeen olivat molemmat pojat kotosalla useita\npäiviä. Ilmat olivat käyneet yhä kylmemmiksi. Öillä jäätyivät\nvesilammikot ja märkä sammal niin kovaksi, että auringonpaiste\nkeskipäivällä ei ehtinyt niitä sulattaa. Suo ratisi, ja kohmettunut\nsammal karskui kulkijan jalan alla. Lintu kuuli kaukaa metsästäjän\naskeleet ja koiran juoksun ja pakeni. Koko metsän väki oli kuin\nvarpaisillaan odottaen syksyn muuttumista talveksi. Ei siis\nhyödyttänyt Karia metsänkäynti, sillä tyhjin laukuin olisi hän\nkuitenkin tullut takaisin. Eikä ollut pakkokaan, sillä aitassa oli\nlihaa kylliksi.\n\nSen sijaan siiat kiirehtivät kutuaan Karijoessa. Joka aamu\nsaivat pojat niitä kymmeniä kalapadosta, muutamia suuriakin,\nja merkit näyttivät, että niitä kuti laumoittain sekä padon\nylä- että alapuolella. Kun heillä oli suolaa, voivat he siikoja\nperata suolakalaksikin ja saivat samalla niistä maukasta mätiä.\nKala-astioista oli aluksi puute, mutta Kari poisti sen siten, että\nhän ontosta hongasta hakkasi sopivan pitkiä paloja ja teki niihin eri\npuusta pohjat.\n\nEläinmaailmassa on tavallista, että kaikenlaiset pedot kerääntyvät\nheikompien hääjuhliin saalistamaan, koska silloin on riistaa koolla\nja sen valppaus on pienempi kuin muulloin.\n\nNiinpä kotkat, isot haukat ja huuhkajat kiertelevät metsojen ja\nteirien soitimien lähistöllä. Kettu tietää myös metsojen leikkipaikat\nja lähestyy niitä kevätöinä varovasti hiipien ja hyökkää koirasmetson\nkimppuun silloin, kun se 'hioo' eikä muutamina silmänräpäyksinä\nkuule eikä näe mitään. Hauki tietää, koska on sären kutu ja missä\nse on. Silloin saa se helposti kutevia kaloja vatsansa täyteen eikä\nsyö sitten viikkokausiin mitään. Turhaan silloin pyytäjä sille\nuistintaan tarjoaa. Made kömpii siikain kutukareille ja ahmii\npehmeää, punakeltaista mätiä niin paljon, että toisinaan halkeaa.\nMutta sileäkarvainen saukko, joka on suursyömäri ja kalojen pahimpia\nvihollisia, ei tyydy mätiin, vaan syödä lohmii lihavia siikoja alati\nnälkäiseen maaruunsa ja osan nostaa piiloonsa toiseksi kerraksi.\n\nKarikoskeenkin oli ilmaantunut tällaisia kutsumattomia\nkuokkavieraita. Kalapadosta saivat pojat joka aamu muutamia suuria\nmateita, ja kun Atso eräänä aamuna meni pyydystään kokemaan,\nnousi padon alla veden pinnalle musta, pyöreä, pienikorvainen ja\npitkäviiksinen pää, joka pyöri ympäri ja jonka silmät vilkuilivat\nmaalle. Ihmisen nähtyään painautui se veden alle eikä sitä enää\nsen koommin sinä päivänä nähty. Atso säikähti ja juoksi pirtille\nilmoittamaan, että hän näki 'veden peikon', joka aina väijyy liian\nrohkeita uimareita vetääkseen ne jalasta omaan valtakuntaansa.\n\n-- Minkä näköinen se oli, kysyi Kari.\n\nAtso selitti.\n\n-- Turhia lörpötyksiä ja ämmien juttuja! Etkö ole ennen saukkoa\nnähnyt? sanoi Kari. -- Saukko se oli ihan varmaan, eikä mikään mörkö.\nKyllä näytän sinulle sen kummituksen, kun kerkiän sinne pyssyineni\nja saan sen näkyviin. Sillä on hyvä turkki, joka on meille talvella\ntarpeellinen. Ei se kutupaikasta kauas mene, siinä sillä on saalis\nhelposti saatavissa.\n\n-- Miten se talvella elää ja pyytää kaloja, kun järvet ja joet\nmenevät jäähän? Eihän se jään alla voi hengittääkään, puheli Laila.\n\n-- Joissa ja puroissa se elää talvellakin. Ainahan siellä on vähin\nkaloja, mutta toisinaan täytyy sen tyytyä sammakkopaistiinkin. Jokien\nja purojen törmien alla on onkaloita, joissa se käy hengittämässä\nja öitään viettämässä. Mutta nyt sillä on herkullisimmat ajat, näin\nkutuaikoina, selitti Kari.\n\nHe menivät joukolla katselemaan kosken rannalle ja ottivat Killin\nmukaan. Siellä he löysivät saukon ruokailupaikkoja vesiäyräältä.\nMissä se oli aterioinut, siihen oli jäänyt kalan tähteitä, olipa\nkalan puolikkaitakin maalla syömättä. Killi juoksi rantaa pitkin\npuoleen ja toiseen ja haukkui törmän koloihin. Pojat ottivat sen\nkiinni ja veivät pirttiin, sillä he suunnittelivat toisenlaista\npyyntitapaa: he päättivät illalla kuutamolla asettua vahtiin\nkosken sivulle kalapadon lähelle ja odottaa, kun saukko tulee\npyyntiretkelle. Silloin Karin piti ampua sitä päähän.\n\nIllalla pakkanen kiihtyi, oli aivan tyyni ja tähdet paloivat\nkirkkaina, ennenkuin kuu nousi järven takaa vaalentamaan taivaan\nkupua. Jääriite jatkui rannoilta keskijärvelle epäsäännöllisinä\nniemekkeinä, jotka sitten yhtyivät ja sileä jääkuori peitti\njärven, paitsi syvempien hautojen kohdalta, joihin jäi pieniä\nsulavalvakkeita. Järvi oli menettänyt kesäisen herkkäliikkeisyytensä,\nvärinsä ja lämpönsä. Kaljamana kiilui se kuutamossa kuin jäätynyt\nkuolleen silmä -- se oli talven vankina.\n\nIllallisen jälkeen sitoivat pojat Killin kiinni pirttiin, kantoivat\nkaikki nahkavarastonsa joen rannalle ja asettuivat saukkoa vahtimaan.\nLailakin pääsi mukaan. Kylmän varalta he levittivät karhuntaljan\nalleen ja asettivat porontaljoja peitoksi jaloilleen. Katri sai\nsitäpaitsi harteilleen ilveksennahan, jota Atso oli jo pehmeämmäksi\nmuokannut.\n\nLieneekö saukko saanut vainun vahtijoista tai kuullut heidän\nvalmistelunsa, kun sitä ei aluksi näkynyt. Odottavilla oli siinä\nhiljaisuudessa vapaan taivaan alla aikaa tehdä omia havaintojaan\nja miettiä omia asioitaan, kun ei puhellakaan uskaltanut kuin\nkuiskailemalla.\n\n-- Katsokaa tuota komeaa tähdenlentoa etelän taivaalla, näittekö?\nsanoi Laila kuiskaten.\n\n-- Se tietää pakkasta, sanovat vanhat, virkkoi Atso.\n\n-- Onko totta, että se tapahtuu, mitä ajattelee tähdenlentoa\nkatsoessa?\n\n-- Niinhän ne sanovat, vastasi Atso. -- Mitä sinä ajattelit?\n\n-- Minä ajattelin äitiä -- ajattelin kotiin menoa, sanoi Laila.\n\nHe siinä näkivät saman tähdenlennon kuin heidän äitinsä, joka ei\nmyöskään sinä yönä nukkunut.\n\n-- Onpa hyvä, että järvet jäätyvät. Sittenhän lähdemme kotiin päin.\nkun jo ilmansuunnatkin ovat meillä selvillä.\n\n-- Me odotamme poromiehiä; jollei niitä tule, niin sitten kai\nkoetamme, vastasi Kari.\n\n-- Olkaa hiljaa, varoitti Atso. -- Tuolla kuulin molskahduksen.\n\n-- Siiat ne siellä hypähtelevät ja pyrstöjään lyövät.\n\n-- Vaiti! varoitti Kari.\n\nHe näkivät jo kaikin sen mustan, pyöreän pään kohoavan veden\npinnasta, mutta samalla taas sukeltavan sen alle, näkivät myös pitkän\nruumiin huiskahtavan sukeltaessa.\n\n-- Nyt olkaa hiljaa.\n\nKari veti pyssyn vireeseen ja odotti jännittyneenä. Kun saukko\nuudestaan ilmaantui näkösälle, oli sen suussa suuri siika. Se ui\nrauhallisesti kaloineen rantaa kohti. Karin pyssy pamahti, mutta Atso\nnäki saukon sukeltavan veteen ja päästävän kalan leuoistaan.\n\n-- Etpä osannutkaan! huudahti Atso.\n\n-- Ei ole sanottu, vaikka olisi sattunutkin. Saukko on raskas eläin,\njoka painuu veteen kun kuolee, puolusti Kari.\n\n-- Ei se kuollut. Näin sen itse sukeltavan, väitti Atso.\n\n-- Oli niin pimeä, ettei nähnyt tähtäimiä. Ei se ollut miehen vika.\n\n-- Itse se aikoo vielä turkkiaan käyttää, jutteli Laila.\n\n-- Pitäköön vielä vähän aikaa, mutta kyllä minä sen vielä nyljen.\n\nAamulla oli Karijärvi lujassa jäässä, se vonkui ja valitti pakkasen\nkäsissä, sillä hauras jää halkeili ristiin ja rastiin, ja aina kuului\nsen ulvonta, joka rakojen jatkuessa seurasi niitä järven yli.\n\nTalvi oli siis tullut, mutta talvivarustukset eivät olleet vielä\nläheskään valmiit. Heidän täytyi niitä täydentää, sillä ei ollut\nvarmaa, pääsivätkö he syyskierän aikana kotiin. Ei ollut vielä\ntarpeeksi polttopuita pirtin lähistöllä. Ei ollut vielä pirttikään\ntäysin lämpimän pitävä eikä poroilla tarpeeksi koottua jäkälätä,\npuhumattakaan omista talvipukimista. Kovimmin tämä huoletti Karia,\njoka kantoi raskainta edesvastuun taakkaa. Toiset olivat vielä liian\nnuoria ymmärtämään asioita perinpohjin. He ajattelemattomuudessaan\nolisivat mieluimmin eläneet kuin taivaan linnut, surematta huomista\npäivää.\n\nSen päivän käyttivät he jäkälien keräämiseen. Puukuokalla he niitä\nrepivät maasta ja kantoivat sitten suuriin kasoihin kuusten juurille\nja panivat kattoa päälle.\n\nEi niitä tullut vielä kasaan läheskään tarvittavaa määrää, vaan he\nluottivat siihen, että lunta ei tulisi aivan pian. Ja kun siinä\nympäristöllä oli hyvä jäkälämaa, voivat porot sitä itsekin kaivaa\nlumen alta, vaikka olivatkin kiinni.\n\nSeuraavina päivinä tilkitsivät he sammalilla pirtin seinänrakoja\nja korjasivat kattoa ja ovea. Näissä rakennustöissä olisi kipeästi\ntarvittu nauloja, vasaraa ja hohtimia. Mutta mistäpä ne otti. Ei\nvoinut naapuristakaan lainata. -- Puiden hakkuussa meni myös useita\npäiviä. Paljon huolta tuotti heille myös tulen vaaliminen. Kun\ntulitikut olivat vähissä, pidettiin tulta aina vireillä uunissa.\nUsein, varsinkin öillä, paloi läheisellä kankaalla rakovalkea, jossa\ntuli varmasti pysyi vireillä seuraavaan päivään, ja jos oli iso\nhonka, koko vuorokaudenkin.\n\nSinä aikana he eivät olleet kerinneet pyyntihommiin. Pikimmältään oli\nAtso käynyt kokemassa kalapadon ja vienyt saaliin sinänsä aittaan,\njossa siiat pian kylmettyivät kapulakaloiksi. Joka kolmas päivä kävi\nhän katsomassa satimia ja toi aina jonkun linnun tullessaan. Saukko\nelosteli edelleen kalapadon lähellä, mutta sitä he eivät joutuneet\nhätyyttämään. Kari aikoi vasta lumen tullen pyydystää sen.\n\nSillä välin oli järven jää tullut kantavaksi. Usein he työn lomassa\nkävivät siellä juoksemassa ja liukumassa. Jää oli niin kirkasta, että\njärven pohja näkyi vielä parin metrin syvyydeltä. Sattumalta jäällä\nkulkiessaan keksi Kari heille uuden kalastustavan, kolkkaamisen.\n\nUseilla kaloilla, varsinkin mateilla ja hauilla on tapana järven\njäätyessä työntyä rannalle, usein niin matalalle, että juuri mahtuvat\npohjan ja jään väliin. Karijärven rantaa juostessaan näkivät he\nmateita loikomassa jään alla.\n\n-- Olisimme hulluja, jollemme noita pyytäisi, sanoi Kari. -- Niillä\non hyvä liha, kuten tiedätte, ja vielä paremman makuinen maksa ja\nmäti.\n\n-- Miten niitä voimme jään alta pyytää, kun ei ole verkkoja eikä\nrysiä, epäili Atso.\n\n-- Kolkkaamalla. -- Olli kertoi saaneensa siten viime syksynä\nmadekeiton vähässä ajassa, kertoi Kari ja lähti samalla hakemaan\nkirvestä pirtistä.\n\nHän ei ollut tosin itse koskaan kolkannut kaloja, mutta Ollin\nkertomuksen mukaan hän siihen pian oppi. Kun hän näki mateen makaavan\nmatalalla jään alla, iski hän kirveen hamaralla kaikin voimin jäähän\nmateen pään kohdalle ja kala typertyi siihen paikkaan. Ei tarvinnut\nenää muuta kuin hakata jäähän pieni reikä ja ottaa käsin kala ylös.\nAtsokin siihen pian oppi. Hänelle tehtiin aseeksi nuija, jolla hän\npaukutteli mateita, ja kirveellä hakattiin avanto kalojen ottamista\nvarten. Ja kolmisin kiersivät he järven rantoja, kolkutellen jäätä\ntiheään. Joka iskulla ulvahti jää ja melkein joka isku ilmoitti\nmateen tai hauin kuolleen. Kotia palatessaan heillä oli kantamukset\nkaloja, jotka he asettivat rantaan jäälle kylmettymään, ennenkuin\nsäilöön veivät.\n\nSe oli reipasta kalastusta, hyödyllistä työtä ja samalla huvittavaa\nurheilua. Eväsvarat karttuivat siten nopeasti.\n\nHe olivat itsekin monta kertaa ihmetelleet, että he niissä oloissa\nolivat pysyneet niinkin terveinä. Jokapäiväinen ulkona liikkuminen\noli heidät karaissut kestämään lämmön vaihteluja, ja liikkuminen\nraittiissa ilmassa korvasi osaksi yksipuolisen ravinnon, jossa\nkuitenkin oli aina jotain tuoretta. Lokakuusta alkaen he myös pitivät\nsuurempaa huolta puhtaudesta. Sinä lauantaina muistelivat he taas\nkoti-oloja ja silloin Atso surullisena mainitsi, että nyt taas kotona\nlämmitetään sauna ja kylvetään.\n\n-- Mekin voisimme kylpeä, oli siihen Kari huomauttanut. -- Tämä\nasuntomme on enemmän sauna kuin pirtti; tässä on saunan kiuas ja\nlauteet. Tarvitsemme vain saunavihdat ja lämmintä vettä, niin\nkylpeminen käy kuin kotona.\n\nVihtoja heillä kyllä oli. Elokuussa olivat he leikelleet lehdeksiä\nvuodetarpeikseen ja niistä he saattoivat tehdä vihtoja, mutta\nlämpimän veden hankkiminen tuotti enemmän pään vaivaa, sillä heillä\nei ollut minkäänlaista pataa eikä muutakaan keittoastiata. Sillä\nkertaa Atso pelasti heidät pulasta.\n\n-- Pudotetaan uunissa kuumennettuja kiviä vesiastiaan, niin tottapa\nvesi lämpiää, neuvoi hän.\n\n-- Sehän on ikivanha tapa, sanoi Kari vähän harmissaan, kun hän ei\nollut sitä huomannut.\n\nIllalla lämmittivät he kiukaan tulisen kuumaksi, laittoivat lämmintä\nvettä ja kun savu oli mennyt, alkoivat he kylvyn. Veden loiske,\nkiukaan sähinä ja vihtojen läiske kuului sitten Karilompolon pirtistä\npimeään ympäristöön. Höröllä korvin kuunteli sitä melua ulkona istuva\nKillikin.\n\n-- Huh, huh! -- hoh, hoh! Tekipä se hyvää, huudahti Kari iskiessään\nyhä vinhemmin piintynyttä ihoaan pärevalkean liekehtiessä seinän\nraossa. Kylvyn jälkeen he pesivät alusvaatteensa ja kuivailivat ne\nsitten kiukaan lämmössä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tuli taas sunnuntai, jolloin he lepäsivät ja leikkivät.\n\n-- Tänä päivänä syömme taas juhla-aterian. Minä autan Lailaa\nruoanlaitossa, sanoi Kari.\n\n-- Minä olen myös mukana, lisäsi Atso.\n\nRuoan laitossa oli heillä käytännössä tarkka työn jako. Kari piti\nhuolen paisteista, Laila leipoi rieskat ja piirakat ja Atso ne\npaistoi pirtin uunin edessä kuumennettujen kivien päällä. Parin\ntunnin hääräämisen tuloksena oli heidän edessään päivällinen, jota\nniissä oloissa voi pitää ruhtinaallisena ja tavallisessa elämässäkin\nmonipuolisena. Siihen kuului seuraavia ruokalajeja: paistettua\nkarhun lihaa, paistettu metso, paistettua lohta ja siikaa, rieskaa,\nmateenmaksapiirakkaa, marjapiirakkaa, suolattua mateen-, siian- ja\nlohenmätiä, paistettuja sieniä ja puolukoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä puuhasi Kari heille virkistävän leikin: hän teki\njääkarusellin, jossa he vuoron perään istuivat ja kiitivät huimaavaa\nvauhtia navan ympäri sileää jäätä myöten. Pojat harmittelivat, kun ei\nollut luistimia ja mainio jää meni melkein hukkaan.\n\n\n\n\n13.\n\n\nLaila oli kymmeniä kertoja valitellut keittopadan puutetta. Ainainen\npaistaminen kävi ajanoloon ikäväksi, ja paistetulle lihalle ja\nkalalle he kyllästyivät. Monesti olivat pojat koettaneet keksiä miten\nsaisivat padan, mutta tuloksetta. Tuohi- ja puuastia ei kestänyt\ntulessa, savea ei ollut eikä mitään metallia saatavissa. Viimein\npäättivät he tehdä padan kivestä. Rannalta he löysivät sopivan\nkokoisen kiven, jossa oli vähän koloa keskellä. Sitä he alkoivat\nsyventää siten, että jauhoivat vuoron perään pyöreällä kivellä\nkoloa heittäen siihen välistä hiekkaa ja vettä. Kolmantena päivänä\noli kivessä noin kolmen litran vetoinen pyöreä ontelo, jossa sopi\nkeittää mitä hyvänsä niin pienelle perheelle. Sen jälkeen kivipata\nkiehua porisi uunin suussa parin kolmen viikon aikana, mutta\nlihaa keitettäessä se kerran haleta paukahti säikäyttäen Lailan\npahanpäiväisesti, eivätkä he sen koommin ryhtyneet uutta pataa\nkivestä valmistamaan.\n\nKarilompolon ravintotalous oli kuitenkin saatu oloihin nähden\ntyydyttävälle kannalle, mutta vaatetusasiat olivat huonosti.\nKiihtyvä pakkanen ja jäätävät pohjoisviimat muistuttivat heitä\nsiitä joka kerran, kun ulos pistäytyivät. Jalkoja paleli, viima\ntuntui puhaltavan luihin ja ytimiin ja korvat olivat paleltua, kun\nkesälakkia ei voinut kääntää niiden suojaksi. He olivat lähteneet\nkotoa ohuilla kesävaatteilla, jaloissa lapikkaat ja niissä\npumpulisukat. Matkan varrella ja Karilompolossa oleskellessa oli\nilmaantunut takkeihin reikiä, sukat olivat aivan hajalla ja kengät\neivät enää pitäneet vettä. Kaikki tämä tuotti huolta ja sai vakavasti\nsuunnittelemaan vaatetuksen parantamista.\n\n-- Nyt me rupeamme turkkureiksi ja räätäleiksi, sanoi Kari\nmaanantai-aamuna.\n\n-- Jos osaamme... lisäsi Atso.\n\n-- Täytyy osata, Lapissa on melkein kaikki valmistettu kotona. Mutta\nme olemme vieläkin pahemmassa asemassa kuin lappalaiset, sillä meillä\nei ole minkäänlaista yhteyttä muun maailman kanssa. Itse täytyy tehdä\nvaatteetkin tai olla niitä ilman.\n\n-- Alastomina emme voi täällä elää kuten neekerit ja papualaiset.\nPakkanen puristelee meitä ankarasti, huomautti Atso. -- Pitänee itse\nkoettaa hankkia suojia.\n\n-- Millä me ompelemme, kun ei ole neulaa eikä lankaa? kysyi Laila.\n\n-- Sittenpähän nähdään. Mutta ensin muokataan turkkinahat? Jokainen\nsaa peitota ja pehmittää itselleen. Laila saakoon tuon ilveksennahan.\nSiitä tulee hieno ja lämmin turkki. Me Atson kanssa teemme turkkimme\nporonnahasta, ja minä panen omaani saukonnahkaisen kauluksen.\nKärpännahkainen viitta kuuluisi oikeastaan kuninkaalle, mutta niitä\npieniä eläimiä emme täällä saa tarpeeksi asti, sanoi Kari leikkisästi.\n\nHe ottivat nahat käsille ja alkoivat lihapuolelta hieroa niitä\npehmeiksi. Kesti hieroa monta päivää, ennenkuin raa'at nahat\npehmisivät sikäli, että niitä voi ruveta turkeiksi neulomaan. Kari\noli leikkuumestarina. Takin osien mukaan viilteli hän veitsellään\nnahat sopiviin kappaleihin ja sitten istuivat he ompelemaan saumoja\nyhteen.\n\nOmpelulankana käyttivät he niinkuin lappalaiset eläinten jänteistä\nrevittyjä kuituja. Kun ei ollut neulaa, piti ensin luusta tehdyllä\nnaskalilla tehdä reiät nahan laitoihin, ja niiden läpi pujottelivat\nhe jännesäikeet ja kiristivät nahan reunat lujalle vastakkain.\nKului useita päiviä ahkerassa ompelutyössä, useita pitkiä iltoja he\nistuivat uunivalkean ääressä, ennenkuin turkit tulivat valmiiksi.\nEivät ne tosin olleet viimeisen muodin mukaisia, mutta lämpimiä ne\nolivat. Niissä oli karva ulospäin, hioiksi täytyi sovittaa jäniksen\nnahkoja, kun ne samasta nahasta tehden olisivat tulleet liian jäykät.\nJalkineet valmistivat he poron koivista samalla tavalla kuin turkit.\nKun koipia oli vähän, tekivät he aluksi lyhytvartisia kallokkaita,\njotka vedettiin kenkäin päälle.\n\nEräänä aamuna oli taas kipakka pakkanen. Silloin Laila ja pojat\nmenivät ulos koettelemaan tarkeniko uudella puvulla. Ihmeekseen he\nhuomasivat, että viima ei puhaltanut ihoon ja että tarkeni seisoa\nvaikka tuntikausia kiljuvassa pakkasessa.\n\n-- Mitä nyt sanotte? Atso epäili, että me emme osaa turkkia tehdä.\nSiinä sen nyt näette, että kaikkeen sitä oppii, kun vain on\nharrastusta, kun oikein tositeolla tarttuu asiaan. Ei nyt meille\npakkanen naura, kehaisi Kari.\n\n-- Ei ole vielä kovaa pakkasta ollutkaan. Annahan kun lämpö alenee\nviiteenkymmeneen pakkasasteeseen, niin silloin sitä turkkia kysytään,\narveli Atso.\n\nTalvipukimeinme kaipaa vielä karvalakkeja, mutta nyt ei ole sopivia\nnahkoja, mistä tehdä. Mutta odotetaan kunnes lunta tulee maahan,\nsilloin saan enemmän jäniksiä ja niiden nahoista teemme pehmeitä\nlakkeja, puhui Kari.\n\n-- Mehän olemme nyt kuin mitäkin peikkoja, pieniä pörrökarvaisia\notuksia, nauroi Laila.\n\n-- Mitähän pojat koulussa sanoisivatkaan, kun tässä asussa\nilmaantuisin latinantunnille? Nauraisivat ja hyppisivät ympärillä\nkuin intiaanit ja huutaisivat:\n\n-- \"Katsokaa Saloniuksen Pupua, kun siitä on tullut lappalainen\",\nvirkkoi Atso.\n\n-- Silloin sinä sanoisit, että puhutelkaa miestä, eikä hänen\nvaatteitaan, sillä maassa pukeudutaan maan tavalla. Me olemme Lapissa\nja täällä tarvitaan nahkaiset puvut.\n\n-- Rosenbergin täti varmaankin kauhistuisi, kun tässä puvussa äkkiä\nmenisin hänen luokseen. -- Varmaan hänkin on kovasti meitä surrut,\nsanoi Laila.\n\n-- Kaikki meitä ovat kaivanneet, mutta kohta avautuu meille\npelastuksen ovi, lisäsi Kari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana yönä satoi lunta korttelin verran ja maisemat tulivat\naivan toisen näköisiksi. Kun Atso aamulla kävi kalapatoa kokemassa,\nei hän enään saanutkaan siikoja. Kutu oli loppunut. Mutta saukko\neli edelleenkin koskessa, sen näki hän jäljistä, kun se oli rantaa\nlaukkonut.\n\n-- Siellä koskessa uipi se sinun turkinkauluksesi, sanoi Atso Karille.\n\n-- Saukkoko?\n\n-- Niin, näin jäljet lumella.\n\n-- Tänäpäivänä me sen pyydystämme. Aamiaisen jälkeen lähtivät\nveljekset Karikoskelle saukon jahtiin. Killi pääsi mukaan ja oli\nsiitä kovin mielissään. Tarkan hajuaistinsa avulla löysi se heti\nsaukon oleskelupaikan törmän alaisessa onkalossa ja alkoi haukkua.\nSaukko sukelsi toiseen koloon, mutta Killi seurasi perästä. Se ei\nhetkeksikään jättänyt vedenalaista, näkymätöntä otusta rauhaan. Pojat\nkulkivat mukana, mutta eivät nähneet saukkoa, joka ei kertaakaan\nerehtynyt nostamaan päätään aukealla kohdalla.\n\n-- Usu, usu! Pidä silmällä, Killi, kehoitti Kari.\n\nEi Killi olisi sitä kehoitusta tarvinnut. Selkäkarvat pystyssä, häntä\nkippurassa ja nenä rypyssä laukkasi se puoleen ja toiseen kiivaasti\nhaukkuen.\n\n-- Odotahan, vetehinen! vielä sinut ajetaan kolostasi, uhkaili Kari.\n\n-- Ei taida tulla ajetuksi meidän voimillamme, epäili Atso.\n\n-- Vesi sen ajaa, saattepa nähdä.\n\nPoikain kalapato oli melkein kosken niskalla, Kari huomasi, että\npatoa tiivistämällä voi helposti saada veden nousemaan joessa. Siten\ntäyttyisivät saukon piilopaikat ja eläimen täytyisi tulla aukealle\nhengittämään. Tuuma näytti Atsostakin viisaalta.\n\nKun pojat olivat tukkineet padon aukot, alkoi vesi sen yläpuolella\nkohota törmäin tasalle. Ja ei aikaakaan, kun saukko hyppäsi\ntörmän alta maalle ja lähti laukkaamaan pakoon, Killin raivotessa\nkintereillä. Se kerkisi nousta mäelle ja kääntyi siellä kyljelleen\nluistaakseen kuin suksi mäkeä alas. Kun Killi tavoitti sitä\ntakajalasta, kääntyi saukko päin koiraa. Syntyi vimmattu tappelu.\nKillin hampaat eivät tahtoneet oikein pystyä kovapintaiseen ja\nihraiseen saukkoon, joka alinomaa kärkkyi vastustajansa kurkkuun.\nMolempien veri punasi jo valkoista lunta ja rähäkkä kuului kauas\nkiveliöön. Viimein sai saukko lujan otteen Killin poskeen ja molemmat\nhyppelivät vastakkain turvat yhdessä, kun Kari joutui Killin avuksi\nja antoi saukolle pyssyn perällä päähän kuolettavan iskun.\n\nSaukko oli hyväkarvainen ja siitä tuli myöhemmin Karin turkkiin komea\nkaulus.\n\nPojat olivat monta kertaa ihmetelleet, minkätähden Karilompolon\npirtti oli rakennettu siihen joen suulle matalahkolle niemelle,\nvaikka järven sivulla olisi löytynyt paljon kauniimpia paikkoja. Nyt\nhe vasta käsittivät, että se oli tehty riistarikkaalle paikalle,\nkalaisen kosken lähelle, jossa pyyntivedet ja -maat ovat lähellä.\nSaman joen suulla, luhtaisella rannalla näytti olevan keväisin\nmainio hauin kutupaikka. Koskessa oli lohen ja siian leikkipaikka\nsyysöinä, ja läheisillä kankailla olivat hyvät lintumaat. Pirtti oli\nsiis käytännöllisistä syistä rakennettu niemelle, ja siitä oli ollut\nSaloniuksen pojillekin suurta hyötyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he sinä iltana olivat ruoanlaittopuuhissa, hyökkäsi Killi äkkiä\nulos ja alkoi äkäisesti haukkua, melkein yhtä kiukkuisesti kuin\nkarhua, ja se tuntui jotakin ajavan metsään. Pojat menivät ulos\nkatsomaan, mutta eivät enää mitään nähneet, Killin haukku vain kuului\netenevän metsään. Vähän ajan perästä koira palasi läähättäen pirtille.\n\nPojat katselivat jälkiä, mutta eivät pimeässä erottaneet muuta kuin\nkoiran tekemät. Siitä he päättelivät, että Killi haukkui ehkä näätää,\njoka puu puulta pakoon puikki.\n\n\n\n\n14.\n\n\nLumen tultua metsäneläimet ensin hämmästyvät suurta muutosta\nluonnossa. Metso häpeää mustaa pukuaan valkealla lumella; se astelee\nmaassa vain pienen matkan ja kohoaa sitten kuuraisen männyn latvaan\neläen siellä havunneulasilla. Teiri lentää katajikosta ritvakoivuihin\nurpuja syömään. Jänis, vaikka se on valkea, makaa muutaman yön\nmelkein paikallaan, koska se aluksi häpeää vemmelsääriensä tekemiä\njälkiä. Mutta jo toisena yönä tekee se niitä kuin uhalla: laukkoo\nmetsät pitkin ja poikki, polkee korpiheinikkoon tantereita ja tekee\nvahvoja polkuja. Jäljistä päättäen luulisi satojen jäniksien olleen\nliikkeellä, vaikka ne jäljet ovat usein yhden ainoan jäniksen\ntekemät. Ja polun varrelta sen usein tapaa päiväuntaan nukkumassa. Se\non polulta hypännyt kolme neljä pitkää laukkaa syrjään ja kuukahtanut\nkuusen juureen. Jos on taitava kiertäjä, voi sitä päästä niin\nlähelle, että yltää keihäällä pistämään.\n\nKaikki mikä maassa liikkuu, olkoon se pieni hiiri tai jykeä karhu,\njättää lumelle jälkensä, painaa siihen pehmeään massaan oman leimansa\njaloillaan, josta erämies tuntee, kuka siitä on kulkenut, miten se\non mennyt, onko sillä ollut kiire vai onko se vain ilmanaikojaan\nmaleksinut.\n\nKun Kari ja Atso menivät muutamia päiviä lumentulon jälkeen kokemaan\nsatimia, näkivät he monien eri eläinten jälkiä.\n\nKari tunsi ne kaikki ennestään. Hänellä oli tarkka metsästäjän silmä\nnäissä asioissa. Atsolla oli vielä paljon oppimista, hän ei vielä\ntuntenut kaikkia talvilintujakaan.\n\nEri eläinten jälkien näkeminen herättää metsämiehessä erilaista\ntunnelmaa ja erilaista mielenkiintoa. Oravan jäljet arvostelee\nhän alhaisempaan luokkaan kuin kärpän ja näädän, saukon jäljet\nvähempiarvoiseksi kuin ilveksen, suden ja kontion. Tuoreet karhun\njäljet synnyttävät vilkkaan mielikuvituksen metsästäjän aivoissa ja\nniihin liittyvä jännitys on omalaatuinen.\n\nSatimilta palatessa luuli Kari löytäneensä tuoreen karhun jäljen\nlähellä Karilompoloa, Särkivaaran hännältä. Mutta tarkemmin katsoen\nhän huomasi, että ne olivat -- ihmisen jälkiä. -- Tässä on kulkenut\nihminen, huudahti hän veljelleen.\n\n-- Ihminen..? On totisesti, se on täällä kaikkein harvinaisin otus,\nihmetteli Atso.\n\n-- Minne lie kulkenut?\n\n-- Pirtille päin se on astellut poronnahkakallokkaissaan. Jos lienee\nporonhakijoita ja mennyt pirtille yöksi, sanoi Atso.\n\n-- Nyt se on siellä Lailan vieraana.\n\nPojat kiirehtivät askeleitaan seuratessaan miehen jälkiä. Ne johtivat\nsuoraan Karilompolon pirtille. Mutta kovin pojat ällistyivät, kun\npirtissä oli vain Laila yksin.\n\n-- Eikö täällä ole käynyt eräs mies? kysyi Kari.\n\n-- Mitä sinä puhut..? -- Mieskö?\n\n-- Niin, niin -- tänne johti jälki.\n\n-- Ei täällä ketään ole näkynyt.\n\nLumijäljistä pojat näkivät, että mies oli käynyt pirtin seinän\nvieressä, siitä oli hän pitkin askelin, melkein juoksujalkaa lähtenyt\nja juossut ensin Vaipitin ja Piikkisarven vieritse ja painunut\nkuusikkoon. Sillä oli ollut koira kintereillä, se oli väliin juossut,\nväliin pysähtynyt.\n\n-- Sitä se Killi illalla ajoi, sanoi Atso. Pojat seurasivat jälkiä.\nSe kulki suoraan pohjoista kohti. Näki, että menijällä oli ollut\nkiire, kun aina myötämäessä oli juoksuksi pistänyt. Mutta etäämpänä\nSärkivaaran takana se oli rauhoittunut, koska askeleet olivat\ntasaisia ja lyhyehköjä.\n\nPojat palasivat pirtille, jossa he eivät lakanneet ihmettelemästä\nmiehen outoa käytöstä.\n\n-- Mikä se mies oli? -- Mitä se haki?\n\n-- Minkätähden se pakeni ihmisiä kuin pahantekijä? Nämä kysymykset\nvaivasivat heitä. Ne synnyttivät levottoman tunnelman muuten\nrauhallisessa erämaassa. Mies olisi voinut auttaa heitä ihmisten\nilmoille, hän olisi voinut tehdä siinä ystävällisen teon, jota he\nolisivat vielä vanhoina muistelleet. Mutta hän näytti olevan joko\ntuntematon vihamies tai pahantekijä, joka karttaa ihmisiä.\n\n-- Entäpä se oli kolttalappalainen, sen ammutun ukon poika, ja käy\ntäällä isäänsä etsimässä.\n\n-- Ja näki oman suopunkinsa vaatimen kaulassa, sanoi Atso. -- Hän voi\ntehdä meille vielä pahaa.\n\n-- Onhan niitä muitakin ihmisiä, penäsi Kari.\n\nKarilompolon asukkaat olivat joka päivä hartaasti odottaneet\nihmistä. Nyt oli ihmisen jälki herättänyt heissä kammon tunteen,\njoka pahana painajaisena unissakin vaivasi Atsoa ja Lailaa. Sillä\neihän tietänyt, koska hän tulee uudestaan, hiipii yöllä nukkuessa,\npistää pirtin tuleen, varastaa porot ja pakenee saaliineen. Korpi\nvain on näkemässä. Kukaan ei häntä siitä tiedä syyttää, kukaan ei\nheitä eksyneitä ole sieltä etsimässä. Kalastajat keväällä löytävät\npirttinsä sijalta tuhkaläjän, jossa on hiiltyneitä ihmisluita.\n\nVarsinkin Atso oli mestari kuvailemaan, mitä kaikkea se salaperäinen\nlappalainen voisi tehdä, sillä koti-ikävä oli hänellä lisääntynyt\nsyyspäivien lyhentyessä. Ja Laila oli hänen kanssaan samaa mieltä,\nhe tahtoivat heti kotimatkalle lähtemään. Kari yksinään asettui\nvastahankaan.\n\n-- Emme lähde yksin. Kohta tulevat poromiehet ja me pääsemme niiden\nmukana. Ja mitä tuohon lappalaiseen tulee, niin ainahan tässä yksi\nmies vastataan, lisäsi hän, kun lähdöstä tuli puhe.\n\nJa huonosti heille olisi käynytkin, jos he silloin olisivat matkaan\nlähteneet, sillä puolelta päivin syntyi ankara lumipyry, joka\npakostakin vangitsi heidät moneksi päiväksi Karilompolon pirttiin.\n\nPahan ilman enteitä oli näkynyt jo aamulla. Taivas alkoi tummeta ja\nkuun haamu kaahlaili ohuessa pilvessä. Koillistuuli kiihtyi myrskyksi\nravistaen puista entisen lumen, mutta puolenpäivän aikana alkoi tulla\nuutta: ensin pieninä pakkasen kiteinä, sitten ilman lämmitessä yhä\nisompina höytäleinä. Illemmalla oli lumipyry niin sakea, että ei\nnähnyt viittä askelta kauemmaksi ja järveltä päin puhaltava tuuli\nkohisi ja ryski metsässä ja ryöpytti lunta seinää vastaan korkeiksi\nkinoksiksi.\n\nHiuu-iiiiiii-iii... vinkui tuuli nurkissa ja savuaukossa.\n\nHiuu-uuu-uuu... kohisi se petäjikössä, ja honkien konkelot narisivat\nja löivät tahtia niemen kankaalla.\n\nSe oli talvinen herranilma kuin siperialainen buraani, joka\nrajuluontoisimmankin lannisti ja pakotti suojaa etsimään. Metsot\nja teiret laskeutuivat puista maahan ja makasivat lumikiepissä,\nnäädät pistäytyivät honkien onteloihin, oravat pesiinsä sekä ketut\nja ilvekset luoliinsa. Karhukin kuuli sen maanalaiseen pesäänsä ja\ntyytyväisenä käänsi toista kylkeä, sillä se tiesi lumen peittävän\ntäydellisesti pesä-aukon avoimen suun.\n\nLumimyrsky pakotti Karilompolonkin asukkaat pysymään pirtissä.\nUunivalkean loisteessa vuoleskeli Kari lusikoita ja kauhoja, Atso\ntiivisteli ontosta hongasta tehtyjä vesiastioita siten, että valeli\npihkaa vuotorakoihin ja reikiin. Lailan aika kului ruokapuuhissa ja\nvälitöinään ompeli hän itselleen lakkia Karin pyydystämän näädän\nnahkasta.\n\nMyrsky raivosi kaksi vuorokautta, ja sen ajan pysyivät pojat kiltisti\nsisällä. Mutta kolmantena päivänä se tuntui vähän hellittävän, ja\nKari yritti ulos polttopuita hakemaan ja poroille jäkäliä antamaan.\nMutta pirtin ovi ei liikkunut minnekään, sen oli lumimyrsky muurannut\nkiinni ja peittänyt koko pirtin kinoksiinsa. Ainoastaan kattoaukosta\nnäkyi päivänvaloa.\n\n-- Nyt me olemme lumen vankeina, sanoi Kari. -- Mutta kiittäkää\nonneanne, ettei lähdetty paluumatkalle ennen pyryä. Nyt me olisimme\nmennyttä miestä.\n\n-- Eihän ole tämäkään elämä kehuttavaa. Niinhän täällä killistelemme\nkuin myyrät kolossaan tai ketut luolissaan näkemättä Jumalan\nvalkeutta. Olemmehan kuin elävänä haudatut, napisi Atso.\n\n-- Mikä on ollaksesi? Mutta nyt meistä on jonkun päästävä savureiästä\nkatolle.\n\nHädin tuskin pääsivät pojat katolle ja sieltä maahan Pirtin\nseinustalle oli syntynyt niin kova kinos, että se kesti juosta, mutta\nmetsän puolella oli lumi niin pehmeää ja nietokset syvät, että he\nvaivoin pääsivät kahlaamaan porojen luo ja varastoaittaan.\n\nKaton aukosta pudotti Kari polttopuita, kapulakaloja ja karhun lihaa\nLailalle, joka jäi sisälle tulta vaalimaan ja ruokaa valmistamaan,\nkun pojat lapioivat lunta pirtin oven edestä. Vasta seuraavana\npäivänä pääsivät he ovesta kulkemaan ja saivat ikkunan kohdalle\nkaivetuksi tunnelin, josta tuli valoa sisään.\n\nHarvinaisen ankara lumipyry seisautti poronhaun ja sekoitti hakijain\nsuunnitelmat. Niinpä ei heistä kukaan sinä syksynä käynyt Karijärven\nseuduilla niinkuin ennen. Saloniuksen pojilta ja Lailalta se nosti\ntien pystyyn, sillä ei voinut enää ajatellakaan paluumatkaa ilman\nsuksia tai hyviä ajoporoja.\n\n\n\n\n15.\n\n\nPahan Miitrein syyspirtti Vuosseljaurin rannalla oli Korpilompolon\nlähin naapuri, vaikka olihan sinnekin matkaa 30-40 virstaa. Se oli\npyöreistä hirsistä salvettu kömmänä, joka lavitsoineen ja pienine\nikkuna-aukkoineen muistutti Korpilompolon pirttiä, mutta siinä oli\nuloslämpiävä Lapin takka-uuni nurkassa. Suurten korpikuusten keskeltä\nsitä ei kauemmaksi näkynyt, vielä vähemmän varastoaittaa, joka\npiileskeli syrjemmällä kankaan laidassa.\n\nSuurimman osan vuotta oli pirtti seisonut tyhjänä \"menneitten\nmajana\", senjälkeen kun haltijaväki sieltä joulun edellä lähti\ntavanmukaiselle kierrokselleen: ensin talvikylään, sieltä\nkeväthankien aikana kevätasunnolle ja vihdoin järvien sulattua\nkesäisille kalakentille. Mutta elokuun lopulla, samana päivänä kuin\nKorpilompolo sai asukkaat, saapui Miitrei äijä \"äkkunsa\" ja kahden\npoikansa kanssa syyspirtilleen laskien porokarjansa jäkäläkankaalle,\njoka alkoi pirtin läheltä. Suuri ei ollut Miitrein karja: muutamia\nkymmeniä poroja vain, mutta \"metsässä on lisää\", kehasi äijä sille,\njoka hänen karjaansa pieneksi moitti.\n\nKesäkauden olivat he eläneet kalalla, kuivatulla poronlihalla\nja petäjäisellä. Oli jo alkanut tehdä mieli tuoretta lihaa,\nverta ja ydinrasvaa, mutta Miitrei ei raskinut omaa poroa niin\nvarhain \"matojen aikana\" teurastaa Johan nyt, kun rajan takana ja\nosaksi omalla puolen oi suomalaisten poroja, jotka olivat hänen\nmielestään kuin kaikkien kolttien yhteistä omaisuutta. Pian alkoi\nmyös metsäpeurojen rykimisaika, jolloin ne ovat varomattomampia\nja joutuvat helpommin metsästäjän saaliiksi. Ei viipynyt Miitrei\nkauan pirtillä, sitoi kolme poroa kollooksi ja lähti lihaa käymään.\nMetsäpeuroja ampumaan sanoi menevänsä. Kolmen päivän perästä hän\npalasi ja jokaisella porolla oli lihataakka selässä. Kehuipa\nsuolanneensakin metsään, astian täyteen.\n\nSilloin oli äijä tyytyväinen, kun taas täydet lihapadat kiehua\nporisivat avoimessa takassa levittäen hajuhermoja kiihoittavaa\ntuoksuaan. Vesissäsuin, pitkäaikaisen kalaruuan jälkeen, odottivat\npojatkin keiton valmistumista. Ukko oli itselleen jo metsässä\nkeittänyt muutamia padallisia, joten hän oli jo päässyt uudestaan\nlihan makuun. Kun keitto oli kypsynyt, nosti eukko lihat puuvateihin\nja ukko paloitteli ne pieniksi ja sitten väki alkoi niitä käsin\nahmia kastaen joka suupalaa rasvaan, jota eukko oli keitoksen\npäältä kuppiin kerännyt. Puukupilla he ryyppivät lientä päälle,\nja jälkiruuaksi he imeskelivät ydintä lihapadassa kiehuneista\nsääriluista, joita ukko kirveellä pölkyn päällä halkoi.\n\n-- Syökää vahvasti, kyllä suomalaisten porokarjat kestävät, sanoi\nMiitrei.\n\n-- Eikö tämä olekaan metsäpeuran lihaa? kysyi nuorempi poika, Oski.\n\n-- Metsäpeura ja suomalainen poro, se on samaa \"Jumalan viljaa\".\n\n-- Sitä eivät suomalaiset taida hyväksyä, huomautti poika.\n\nSiihen ei ukko mitään sanonut.\n\n-- Ampumallako sait? kysyi vanhin poika, Moissei.\n\n-- Hautaan menivät. Kaukana etelässä kävin. Siellä on riistaa\nviljalta, kehui ukko, ja tyytyväisyys loisti hänen rasvaisesta\nnaamastaan.\n\nMuutamien päivien perästä lähti Miitrei uudestaan kiveliöön. Yhden\nporon vain otti mukaansa.\n\n-- Varo suomalaisia! sanoi eukko.\n\n-- Ei minua suomalainen kiinni ota, olen minä ennenkin niiden\nkynsistä livistänyt.\n\nKolmantena päivänä häntä kotiin odotettiin, mutta ei kuulunut,\nkuudentena tuli ukon ajokashärkä hihna kaulassa ja suolasäkki selässä\ntakaisin omaan karjaan. Se oli merkki siitä, että ukolle oli käynyt\nhuonosti.\n\n-- Niinpähän kävi, -- niin kävi kuin monta kertaa hänelle ennustin,\nettä suomalaiset sinut surmaavat, kun et lakkaa varastelemasta,\npäivitteli eukko.\n\n-- On voinut tulla muukin turma, sanoi Moissei.\n\n-- Korppi toi sanoman, se eräänä aamuna roikkui pirtin katolla, sanoi\neukko.\n\nPojat löivät kolmen päivän eväät konttiinsa ja lähtivät. Eukko jäi\nvartioimaan sillä aikaa porolaumaa. Monta päivää kulkivat pojat\nkiveliössä ristiin rastiin, mutta ukosta ei näkynyt jälkeäkään. He\nkulkivat tarkoin ne seudut, joissa Miitrei Moissein kera oli ennen\nporoja pyydystellyt, etsivät kaikki entiset peurahaudat, mutta eivät\nlöytäneet sitä yhtä, kaikkein eteläisintä, jonka luona rosvo oli\nsaanut rangaistuksensa.\n\nVäsyneinä he palasivat pirtilleen päivitellen isänsä katoamista.\n\n-- Onkohan joutunut suomalaisten vangiksi? sano Moissei.\n\n-- Tai venäläisten...? Silloin istuu hän Kannanlahden tyrmässä,\nlisäsi Oski.\n\n-- Kuollut on, korppi toi sanoman, sanoi eukko huoaten.\n\nPojat etsivät koko syksyn, milloin yhdessä, milloin yksin, mutta\ntuloksetta. He kävivät Kannaniahdessa kyselemässä ja ilmoittivat\nmuille rajaseuduilla asuville koltille ukon katoamisesta, mutta\nkukaan ei tiennyt mitään. Viimein, syyskierän aikana löysi Moissei\nisänsä jäätyneen ruumiin. Kauhistuneena hän totesi, mitä oli\ntapahtunut. Kiireesti riensi hän kotiinsa ja parin päivän perästä\npalasi veljensä kanssa vainajaa noutamaan mukanaan kaksi porohärkää\npulkan eteen valjastettuna.\n\nHe asettivat äijän ruumiin ahkioon, peittivät poronnahkalla,\nköyttelivät nuoralla, ettei putoaisi, ja lähtivät paluumatkalle.\n\n-- Me kostamme tämän suomalaisille. He ovat häpäisseetkin isämme\nruumista, sanoi Moissei synkkänä heittäessään hihnan olkansa yli ja\nalkaessaan taluttaa poroja.\n\n-- Jos saamme tietää murhaajat... virkkoi toinen, joka käveli perässä\nja piteli pulkkaa, ettei se kaatuisi.\n\nSitten he kulkivat vaiti muistellen vainajaa. Heille hän oli ollut\nisä, joka oli erämaista tuonut ravintoa, opettanut porolla ajamaan\nja ampumaan. Hän oli aina iloinnut, kun pojat pyyntiretkiltään\ntoivat hyvän saaliin ja taistellut heidän puolestaan hädän tullessa.\nKerrankin oli hän pelastanut Oskin sudelta, joka talviaamuna oli,\nkodan edustalta siepannut pienen peskiniekan suuhunsa ja lähtenyt\ntunturille retuuttamaan; toisen kerran hakenut Moissein lumipyrystä,\nkun jo oli nälkään kuolemaisillaan. Heillä oli siis vainajalle velka\nmaksettavana.\n\n-- He ovat ottaneet isäni hengen muutaman poron hengestä. Poro on\neläin, puolivilli metsän asukas, ihmisen henki on paljon korkeampi.\nMelkein kaikki rajaseudun koltat ampuvat suomalaisten poroja,\nvarsinkin silloin, kun ne tulevat rajan yli ja osaksi sekaantuvat\npeuralaumaan. Kuka voi ampumamatkan päähän nähdä, millä niistä\non ihmisen tekemä merkki korvassa, millä ei? tuumaili Moissei\nkulkiessaan.\n\nNiin -- rajantakaisten porojen varastamista he eivät pitäneet pahana\ntekona eikä syntinä, koska sen hyväksyi heimon yleinen mielipide.\nSellainen oli ollut heidän kasvatuksensa, tai oikeammin: he eivät\nolleet saaneet paljon minkäänlaista henkistä kasvatusta, he olivat\nkehittyneet villissä vapaudessa korpien keskellä.\n\nJärvet ja suot olivat kantavassa jäässä ja lunta oli jo satanut\nkeliksi. Järvi ja suoreitit, jotka kesäisin ovat jalankulkijan\nainaisena vastuksena, olivat muuttuneet parhaiksi kulkuteiksi. Sen\ntähden Miitrein pojat pyrkivät poroineen metsäisiltä, koleikkoisilta\nvaaramailta Paissjaurille (Karijärvelle), josta sitten suoreittejä\nmyöten pirtilleen Vuosseljaurille.\n\nNapamaiden pitkä talvinen iltahämärä alkoi, kun pieni ruumissaatto\nlaskeutui rinnesuota myöten erääseen Karijärven lahteen. Myötämaassa\nluisti pulkka porojen kintuille ja Oskilla oli täysi työ jarruttaessa\nsitä nuorasta.\n\n-- Seis! Mikä savu tuolta järven päästä näkyy? huudahti Oski, kun\npulkka jo liukui jäällä.\n\n-- Savuko? Siellä on joensuulla vanha karjalaisten kalapirtti.\nSiellä on siis ihmisiä. Olisivatkohan suomalaisia poromiehiä, isämme\nmurhaajia, sanoi Moissei. -- Siitä on otettava selvä.\n\n-- Palataan takaisin metsään, etteivät näe.\n\n-- Me jäämme yöksi tämän järven seuduille.\n\nJa he etsivät kahden vaaran välisen rotkon yöpaikakseen, jotta\nei tuli näkyisi pirtille, ja riisuivat porot syömään. Illallisen\njälkeen, kun jo päivän viimeinen kajastus painui etelän vaarojen taa\nja pilvien läpi kuumottava kuu loi valjua valoaan lumiseen erämaahan,\notti Moissei piilukkopyssynsä ahkiosta ja lähti pirtille puhumatta\nmitään aikeistaan. Oski jäi yösijaa laittamaan.\n\nMoissei kulki ensin järven rantajäätä myöten aivan törmän alla ja\nnousi pirtin lähellä maalle. Metsän suojassa hiipi hän aivan Vaipitin\nja Piikkisarven luo. Eläimet ensin säikähtivät ja hypähtivät, mutta\ntaitavasti osasi lappalainen ne rauhoittaa. Pirtillä oli aivan\nhiljaista, mutta oven raosta kiilui valoa ja kattoaukosta kumpusi\nsavupatsas tyyneen ilmaan. Hän jäi puiden suojaan vartomaan, että\njoku pirtin asukas pistäytyisi ulos, jolloin hän näkisi, mitä väkeä\nolivat asukkaat. Siinä odotellessa sattui Moissein silmään omituinen\nhihna, jossa poro oli kiinni. Se oli suopunkinuorasta punottu. Puun\nympäri sidotussa päässä kiikkui vielä suopungin rengasluu, jonka\nläpi nuora juoksee. Ja kun hän sitä tarkemmin katseli, tunsi hän sen\nisävainajansa suopungiksi. Luurenkaassa oli selvästi heidän merkkinsä\nja tunsi hän sen muutenkin, kun itse oli sen kerran vuoleskellut\nvillipeuran silmänkaihtimesta. Hän leikkasi renkaan itselleen.\n\nMoissein silmissä välähti outo kiilto, oikea käsi puristui lujasti\npyssyn ympärille ja vasen nyrkkiin.\n\n-- Kosto murhaajille, isäni häpäisijöille! sanoi hän hiljaa\nhampaitaan kiristellen.\n\nHän hiipi puiden suojaa pirtin seinustalle ja kuunteli. Sisältä\nkuului laulua ja väliin puheen sorinaa. Ikkuna-aukko oli sisältä\ntukittu luukulla, mutta sen raosta näki hän vähän heikosti valaistun\npirtin sisälle, näkipä hämärästi ihmisiäkin. Mutta silloin koira\nalkoi murista ja hyökkäsi haukkuen ulos. Moissei lähti juoksemaan\nkoira kintereillä; se tavoitteli häntä kuin petoeläintä. Hänen täytyi\nkääntyä väliin pyssyllään häristelemään koiraa, joka muutamia kertoja\niski hampaansa kipeästi koipikenkien verhoamiin pohkeihin. Väliin\njuosten, väliin seisattuen ärhentelevää koiraa karkottamaan eteni\nhän metsään. Viimein palasi kiusanhenki takaisin pirtille ja Moissei\npääsi vapaasti juoksemaan veljensä luokse.\n\n-- Mitä siellä näkyi? kysyi Oski hengästyneeltä veljeltään.\n\n-- Siellä asuvat isämme murhaajat, suomalaiset uudisasukkaat, jotka\novat vallanneet pirtin, asuvat siellä kuin ruhtinaat, porontaljat\nlattialla ja karhunnahkat seinillä, itse ilveksennahkaisissa\nturkeissa röhöttäen. Näkyvät kauan jo asuneen, koska heillä on\nkalapatokin.\n\n-- Mistä tiedät, että he ovat isämme murhaajat?\n\n-- Tunnetko tätä? -- Hän näytti suopungin luuta. -- Isävainajan\nsuopungin luu. -- Varmasti.\n\n-- Heillä oli koko suopunki, jota isävainajamme ei olisi\nmielisuosiolla antanut.\n\n-- Etkö kostanut -- ampunut tai pirttiä tuleen pistänyt.\n\n-- En kerinnyt, kun koira hyökkäsi päälleni kuin villipeto ja\nhälyytti asukkaat. Näin ikkunan raosta heistä yhden lihaa paistamassa\nuunin edessä ja kuulin hänen joikuvan suomeksi; toisia kuului olevan\nlavitsalla. -- Heillä oli muutamia porojakin.\n\n-- Lähdetään yhdessä, esitti Oski.\n\n-- Nyt ne tietävät olla varuillaan. Parasta on, että tulemme tänne\ntoisen kerran. Nyt jatkamme matkaa, sillä pirtti on lähellä.\n\nKolttalainen on salakähmäinen kostajana ja aniharvoin antautuu\navoimeen taisteluun, sillä heissä piilee synnynnäinen arkuus. Kun\npojat pelkäsivät, että heitä ehkä pirtiltä päin takaa ajetaan,\nvaljastivat he poronsa ja lähtivät, jättäen nuotion palamaan.\n\nMonen järven yli he vielä sinä yönä kulkivat, ennenkuin uudestaan\nasettuivat yöksi.\n\nSeuraavana päivänä, kun vielä puoli matkaa oli jälellä, yllätti\nheidät se suuri lumimyrsky, josta olemme jo kertoneet. Se pysäytti\nheidät metsään kahdeksi päiväksi. Syvässä lumessa kaahloivat he\nloppumatkan, -- niin syvässä, että peskin helma pehmeää lunta lakasi,\nporot upposivat vatsaa myöten ja ruumispulkka uurti kinoksiin syvän\nvaon. Läähättäen ja kieli ulkona suusta vetivät porot, hikisinä ja\näärimmilleen väsyneinä huppuroivat pojat, kunnes Vuosseljaurin pieni\npirtti otti heidät lämpimäänsä. Vainajakin sai suojan hautaamiseen\nsaakka.\n\n\n\n\n16.\n\n\nSuuren lumipyryn jälkeen elettiin Karilompolossa hiljaista\npirtti-elämää. Vahvan lumen tähden ei Kari voinut metsästää, ja\nvesien jäätyessä oli kalastuskin loppunut. Täytyi elää entisillä\nsäästöillä. Laila ja Atsokin huomasivat silloin, kuinka varastojen\nhankkiminen oli ollut heille elinkysymys. Vaivoin saivat he\nkuljetetuksi tarpeelliset polttopuut läheiseltä kankaalta, jossa\nniitä oli valmiiksi hakattuna talvea varten. Onneksi puiden kulutus\npieneni pyryn jälkeen, sillä lumikinokset olivat vuoranneet pirtin\nseinät lämmönpitäviksi, ja mihin oli jäänyt paljasta seinää,\nsiihen pojat lapioivat lunta. Kauempaa katsoen muistutti pirtti\neskimolaisten lumimajaa.\n\n-- Karhut ja mäyrät maatkoot talvella maapesissään, mutta me emme\nrupea lumen vangeiksi, kun voimme hankkia kulkuneuvoja, sanoi Kari\neräänä aamuna, kun yöllinen tuisku oli taas peittänyt varastoaitalle,\nhalkopinolle ja vesiavannolle vievät tiet.\n\n-- Ajokas olisi meillä oivallinen, kun olisi pulkka ja valjaat,\npuuttui Atso puheeseen, eikä enää tapansa mukaan epäillyt heidän\nkykyään auttaa itse itseään.\n\n-- Me teemme ne ja vielä lisäksi lumikengät ja sukset, intoili Kari.\n\n-- Tosin meistä ei kukaan ole tehnyt suksia, sanoi Atso, -- vielä\nvähemmän ahkiota, ei ole edes nähnytkään tehtävän, mutta \"kyllä työ\ntekijänsä neuvoo\", sanoo sananlasku.\n\n-- Mutta malli täytyy olla tekijän päässä, ennenkuin hän alkaa, tai\npiirustukset silmäin edessä.\n\n-- Vuollaan ensin puusta pienoismallit, sanoi Kari. Ja Kari teki\nensin puupalasesta pienen pulkan, joka ei ollut korttelia pitempi, ja\nsitten he yhdessä arvostelivat sen mukaan tehtyä mallia ja vetelivät\nsitä lumella katsellen miten se luisti ja oliko se liian hailakka.\nKun he olivat saaneet kehitetyksi sopivan mallin, alkoivat he sen\nmukaan valmistaa suurta pulkkaa.\n\nKankaalla, pirtin lähellä, seisoi vahva, kuiva honka, joka\nsuuruutensa tähden oli siihen säästynyt, kun ei kukaan ollut\nviitsinyt sitä polttopuiksi hakata. Kari kaatoi sen maahan, leikkasi\nsiitä pulkan pituisen palan ja veisteli pienoismallin muotoiseksi.\nKourun sisäpuolen tekivät he osaksi kirveellä, osaksi polttamalla.\nPulkkaan asettivat he tervaspuita ja sytyttivät ne palamaan. Samalla\nkun tervakset paloivat, hiiltyi ja paloi pulkan onsi syvemmäksi.\nMissä kohti syvyys tuli riittävä, siihen pantiin lunta, samoin\nlaitoihin, jotka pyrkivät palamaan liian ohkaisiksi. Kun sitten\nhiiltynyt puu veisteltiin ja ravattiin olivat pulkan ulkopiirteet\nvalmiit. -- He tekivät siis sen jokseenkin samalla tavalla,\nkuin kivikauden kansa veneitä valmisteli. Ja historiasta saatua\nkirjatietoa he tässä käytännössä kokeilivatkin ja hyväkseen käyttivät.\n\nPulkka tosin ei tullut erittäin sileä, ja mestarismies olisi siinä\nhuomannut yhtä ja toista moitittavaa, mutta tehtävänsä se täytti. Ja\nhanki viilasi ja kulutti sen ulkolaidat vähitellen sileiksi.\n\nPorontaljasta leikkelivät he nahkalänget eli kesaan ja vetohihnan.\nMiitrein suopungista punottua hihnaa voivat he käyttää ohjaukseen.\nJa silloin oli ajoneuvo valmis. Näihin töihin kului useita talvisia\npäiviä ja iltoja, mutta ne kuluivat hauskasti työn touhussa. Työn ilo\nja itseluottamus kasvoi aina sitä mukaa kuin joku teos valmistui, kun\nraaka-aineesta heidän käsissään vähitellen kehittyi käyttökelpoinen\nesine, jonka arvo oli heille hyvin suuri.\n\nSitten alkoi ajokkaan, Vaipitin opetus. Poro oppii verrattain pian\nkulkemaan nuorassa ihmisen perässä, mutta isäntänsä vetojuhdaksi\nse ei helposti alistu. Vapaudessa kasvaneena se pitää sitä orjan\nammattina. -- Rajusti hyppeli Vaipitikin ensikerroilla, kun tunsi\nkesaan kaulassaan ja vetohihnan kulkevan jalkainsa välitse johonkin\nperässä laahautuvaan pökkelöön, joka painoi olkapäitä ja kieppui\nja kolisi kinttuihin. Opetusaikana eivät pojat uskaltaneet istua\npulkkaan, vaan taluttelivat poroa ja totuttelivat ensin perässä\nkulkemaan. Kerran ajokas karkasikin heidän käsistään järveltä, mutta\ntuli onneksi pirtille jäkäläläiälle, josta Laila sen sai kiinni.\nJokapäiväisellä harjoituksella se vähitellen oppi vetämään puita\nmetsästä, ja viimein sai ihminenkin pulkkaan istua. Pojat olivat\ntehneet järvelle renkaan muotoisen tien, aivankuin kilpa-ajoradan\nja siinä oppi Vaipiti ominpäin menemään, kun ajaja istui pulkassa.\nHauska oli silloin pirtistä katsella, kun Kari rataa laukkaavalla\nporolla ajeli, niin että lumi pölisi tuiskuna ja Piikkisarvi\nkirmasi kintereillä emonsa perässä. Vähinerin oppi Vaipiti myös\n\"ummenoijukseksi\" eli juoksemaan suoraan tiettömällä lumella. Ja\nsenjälkeen voivat pojat vuoron perään lasketella hankien yli mihin\nsuuntaan halusivat.\n\nTämä opetusaika oli ollut rasittava sekä porolle että pojille ja\nosaksi vaarallinenkin. Toisinaan oli Vaipiti hyökännyt täyteen\nlaukkaan niin nopeasti, että Kari ei kerinnyt pulkkaan, vaan suistui\nlumeen. Vaikka poro laukkasi täyttä vauhtia jonkun matkaa, ei hän\nhihnasta hellittänyt. Pirtiltä katsoen näytti Vaipitilla silloin\nolevan kaksi pulkkaa perässä. Toisinaan taas ajokas laukkasi täyttä\nvauhtia tiheään metsään, jossa oksat raapivat ajajan kasvoja. Mutta\nvaarallisin oli se tapaus, kun Vaipiti eräänä iltana raivostui\najajalleen niin kovasti, että kääntyi äkkiä päin, nousi pystyyn\ntakajaloilleen ja hyökkäsi päälle ja leipoi etukoparoillaan Karin\nselkää tiheässä tahdissa. Huonosti olisi pojan tainnut käydä,\njollei hän olisi kääntänyt pulkkaa suojakseen. Hyvän aikaa rummutti\nkiukustunut eläin pulkan pohjaa, ennenkuin rauhoittui. Mutta Kari ei\nantanut perään, vaikka selkää pakotti; Vaipitin täytyi alistua hänen\ntahtoaan tottelemaan.\n\nMuutaman kuukauden harjoituksen jälkeen tuli Vaipiti nöyräksi, sen\nvauhti hiljeni niin, että Lailakin ajeli sillä rataa pitkin.\n\nIltatöikseen valmistelivat pojat suksia. Kirveellä ja puukolla --\nmuita teräsaseita ei heillä ollutkaan -- saivat he sukset muuten\nvalmiiksi, mutta remmien läpeä oli vaikeampi tehdä. Kauan he yhdessä\nkoettivat keksiä keinoa, millä saisivat reiät leveihin suksiin,\nkunnes siihenkin löysivät työkalun.\n\n-- Tuli auttoi meitä ahkion teossa, se auttakoon tässäkin, sanoi Kari\nkeksittyään keinon.\n\n-- Miten se on mahdollista?\n\n-- Tällä tavalla.\n\nKari otti rautaisen pyssyn rassin, kuumensi sen pään uunissa\nhehkuvaksi ja pisti puuhun. Savuten ja sihisten työntyi tulinen rauta\npuun läpi.\n\n-- Mainiota, huudahti Atso.\n\n-- On niitä keinoja, jos pahojakin päiviä, sanoi Kari. -- Niitä on\nvain keksittävä.\n\n-- Ei tämä ole sinun keksintöäsi, minä näin viime kesänä Ollin sillä\ntavalla tekevän haravaan reikiä, intti Atso.\n\n-- Meille tämä on keksintö. Miksi et äsken sanonut?\n\nKari innostui keksinnöstään niin, että koristeli polttoraudalla\nsukset yltä-päältä ja teki niihin nimikirjaimensa; samoin koristeli\nhän pulkan reunat ja poltti sen perään juoksevan poron kuvan. Silloin\nAtso huomasi, että kuumennettua rassia, polttorautaa, voi käyttää\nkirjoituskynänä. Valkoisiin lautalevyihin he voivat kirjoittaa\nmuistiinpanojaan, vaikka joka päivältä.\n\n-- Niin -- sillä tavalla me voimme kirjoittaa vaikka täydellisen\nKarilompolon historian. Muinaiset assyrialaiset kirjoittivat\ntiilitauluihin, me kirjoitamme puutauluihin. Ovathan ne muistoina,\nkun täältä kerran päästään sivistyneeseen maailmaan, muistoina\nmetsäläiselämästä, puhui Kari.\n\nNiin he sitten tekivätkin, joka päivä he kirjoittivat tärkeimmät\npäivän tapaukset puulevyyn.\n\n\n\n\n17.\n\n\nAhkerassa puuhassa kuluivat päivät, vierivät viikot melkein\nhuomaamatta. Väliin työn lomassa valjastivat he raisun poronsa ja\nvuoron perään kiitivät järven lumista lakeutta, Kari yksin, Laila\nja Atso yhdessä. Suora pulkan jälki vain jäi hohtavan valkoiselle\nvitilumelle näyttämään suuntaa, minne milloinkin ajaja oli juhtansa\nohjannut.\n\nPäivät lyhenivät nopeasti sitä mukaa kuin auringon nousu- ja\nlaskukohdat eteläisellä taivaan rannalla lähenivät toisiaan. Eräänä\npäivänä valon ja lämmön ruhtinatar vain kerran katsahti tunturin\nlomasta Karilompolon pirttiä ja seuraavana vain vähän kurkisti metsän\nyli ja katon harjalle hyvästiksi silmää iski kadotakseen pariksi\nviikoksi kokonaan näkyvistä. Alkoi napamaiden talvinen pimeys, joka\naina pyrkii ihmismieltäkin lamauttamaan.\n\n-- Kohta kai pitäisi olla joulu, kristikunnan suurin juhla, sanoi\nAtso eräänä päivänä.\n\n-- Silloin me juhlimme ja laulamme joululauluja, niinkuin ennen\nkotona, virkkoi Laila.\n\n-- Katsotaan almanakasta, milloin on joulu. Pojilla oli omalaatuinen\nalmanakka. Se oli pitkä, sileäksi vuoltu puukeppi, joka oli\npoikittain leikattuja naarmuja täynnä. Jokainen viiva merkitsi yhtä\npäivää, ja sunnuntain kohdalla oli aina muita vahvempi naarmu. Sen\nmukaan tiesivät he pyhittää lepopäivät, mutta täyttyneitä kuukausia\nhe eivät olleet merkinneet. Kun heidän ajanlaskunsa oli alkanut\nelokuun 20 p:nä, ja kun he tiesivät, montako päivää on kussakin\nkuukaudessa, saivat he laskemalla selville, että joulu oli vain\nkolmen päivän takana.\n\n-- Oli meiltä vähällä mennä tietämättä suuri juhla; ilman minua\nolisitte pitäneet sitä aivan tavallisella päivänä niinkuin mustimmat\npakanat ja muhamettilaiset, kehui Atso.\n\n-- Minähän sen laskin tuosta almanakasta, mutta pääasia on, että\nnyt sen tiedämme ja että alamme valmistelut. Onhan meillä muonaa\naitassa: pullevia karhunpaisteja, metsoja, teiriä, lohia, siikoja ja\nmateita, vielä on marjoja ja jauhojakin, mutta nyt olisi keksittävä\naivan erikoisia jouluruokia. Kauan on pyssyni seisonut mykkänä\nnurkassaan kantajaansa odotellen, kauan on Killikin ollut unisena\npirttikoirana. Nyt minä aion käydä jotain tuoretta ampumassa. Killi\ntosin ei voi näin lumen aikana seurata mukana, mutta löytyvät ne\ntalviset metsot muutenkin huurteisesta metsästä. Eilen näin niitä\nistuvan tuolla männyn latvoissa järven rannalla. Sinä, Atso,\nsaat hakata jään auki kalasumpun kohdalta ja ottaa sieltä elävät\njoulukalat, jotka syksyllä sinne jätimme. Katri siistii pirttiä.\nHuomenna valamme kynttilöitä joulukuuseen.\n\n-- Kynttilöitä! Hi, hi... mistä kynttilät täällä korvessa? Puhut\nleikkiä, veliseni, kummasteli sisko.\n\n-- Sittenpähän nähdään.\n\nKun aamun sarastaessa eteläisen taivaan tähdet alkoivat himmentyä ja\nkadota, valjasti Kari kauniin ajokkaansa, asetti pyssyn pulkkaan ja\nlähti juoksuun ajelemaan puhtaan valkoista vitihankea rantametsän\nsuojassa. Aamu oli tyyni, pakkanen kipakka, ja luonnossa vallitsi\nerämaan talviaamun juhlallinen hiljaisuus ja jäykkyys. Metsä\noli lumen kuormittama, puiden oksat alas painuneina, hennoimmat\npuut nöyrästi kumartuneina, ja miljoonat jääkristallit oksilla\nkuin kirkkaimmat jalokivet. Ei pienintäkään liikettä, ei elämän\nvärähdystäkään metsässä. Porojen kavioiden raksutus ja pulkan sihinä\nolivat ainoat kuuluvat äänet. Talvi oli taivuttanut luonnon ankaran\nvaltikkansa alle ja jäykistänyt elämän. Ihminen ja poro näytti vain\nsen valtaa uhmaavan.\n\nKari oli tullut jo keskijärven kohdalle, mutta vielä ei olisi nähnyt\nampua. Hän seisautti poronsa ja kuunteli.\n\nAluksi ei kuulunut mitään, mutta sitten räjähti rannan pajukossa\nkuin pilkkanauru, kuin uhma, joka kävi luihin ja ytimiin, ja Kari\nnäki valkoisen lintuparven pyrähtävän ilmaan ja lentävän järven yli\nsaareen niin matalalta, että siiven kärjet lunta hipoivat.\n\n-- Väy -- väkkä, kä, kä, kä, kä, kä, nauroivat ne mennessään, ja\ntoisesta saaresta vastattiin:\n\n-- Kopeik-ko-peik-kopeik...\n\nKari ei viitsinyt lähteä ajelemaan pieniä metsäkanoja, vaan lähti\nedelleen.\n\nMäntymetsää kasvavassa niemessä näki hän puiden latvoilla mustia\nlaikkoja. Lähempää katsoen hän näki metsoparven istua kököttävän\nmännyn latvoissa, joista linnut olivat siivillään pölistäneet kuuran\nmaahan.\n\nMetso on pakkasella laiska ja hidas. Se istuu viikkokausia saman\nmännyn latvassa ja siirtyy vasta sitten toiseen puuhun kun neulaset\novat loppuneet. Pakkasella lentää se vain pienen matkan ja istuu\nkuuraisen puun latvaan, josta sen helposti huomaa. Se ei kovalla\npakkasella tarkenekaan kauan lentää, sillä siipien alla on ohut\nhöyhenpeite, jonka läpi kylmä viima pääsee siipiä paleltamaan.\nSentähden huurremetsojen ampujat helposti pääsevät ampumamatkalle,\nvarsinkin porolla ajaen.\n\nKari ajeli hiljaa aivan metsojen alle, pysäytti poron ja ampui.\nSäikähtyneenä karkasi vaadin laukkaan, eikä Kari kerinnyt\nnäkemään minne metso joutui. Vihdoin sai hän ajokkaansa senverran\nrauhoittumaan, että voi tarkastaa sen puun juurta, missä metso\nistui, ja sieltä hän löysikin komean metson kuolleena. Toiset olivat\nlentäneet läheiseen saareen. Sieltä Kari ampui vielä toisenkin.\n\n-- On niitä jo jouluksi, arveli hän itsekseen ja lähti hyvillä mielin\nkotiin ajelemaan.\n\nAtso oli nostanut sinä aikana sumpusta pari isoa elävää lohta ja\nmuutamia siikoja. Laila oli suursiivousta tekemässä, kun Kari\npirttiin astui. Hän oli lakaissut seiniltä nokea vähemmäksi,\ntyhjentänyt lavitsan ja pesi sen lautoja koivuluudalla. Vettä\nhän lämmitti siten, että kuumenteli kiviä uunissa ja pudotti ne\nsitten ontosta honkapölkystä tehtyyn vesiastiaan. Yhdessä he sitten\npuhdistivat lattian ja polttivat rikat ulkona.\n\nSen jälkeen kun he olivat leikelleet porontaljan vetohihnoiksi,\nolivat he nukkuneet turkkiensa päällä. Juhlan kunniaksi ottivat he\nkarhunnahkan seinältä ja levittivät perälavitsalle. Tätä kallista,\nkotituliaisiksi aiottua turkista he eivät ennen raskineet käyttää,\nkun pelkäsivät sen kuluvan.\n\n-- Tällä tavalla heittää entinen Kiveliön kuningas vaippansa uuden\nhallitsijan astinlaudaksi, sanoi Kari karhuntaljaa levitellessään.\n\n-- Tällaisessa loistavassa linnassa! lisäsi Laila nauraen.\n\n-- Loistaman sen pitää ainakin jouluiltana, kirkas valo tulvikoon\ntäältä pimeään yöhön osoitukseksi siitä, että tällä harrastetaan\nmuutakin kuin jokapäiväistä leipää, puhui Kari innostuneena.\n\n-- Eivät ne meidän päretuohuksemme taida kovinkaan kauas loistaa,\nepäili Atso.\n\n-- Sinä epäuskoinen Tuomas, etkö jo eilen kuullut, että me laitamme\nkynttilöitä ja joulukuusen.\n\nLaila ja Atso nauroivat kuivasti, ja siinä oli hiukan katkera\nsivukaiku, sillä samalla he muistivat joulua pappilan suuressa\nsalissa.\n\n-- Naurakaa te vain, mutta aamulla nähdään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna otti Kari vanhan puuvillalangoista kudotun\nsukanvarren ja käski Lailan purkaa siitä kynttilän pituisia lankoja.\nItse hän Atson kanssa kantoi varastoaitasta suuren läjän karhun\nsuolista ja saukon selästä kiskottuja rasvoja, pienenteli ne\nveitsellä ja asetti kivipataan sulamaan uunin loisteeseen. Atson piti\nsiinä vieressä vartioida, ettei rasva syttynyt palamaan. Kari kävi\nnoutamassa vettä astian melkein täyteen ja lämmitti sen kuumilla\nkivillä. Räytyneen rasvan hän kaasi vesiastiaan sitä mukaa kuin sitä\nnousi. Vähitellen kerääntyi sitä veden pinnalle vahvaksi, sulaksi\nkerrokseksi. Sitten hän sitoi Katrin laittamia lankapalasia, tulevia\nkynttilänsydämiä, puikkoihin, kolme aina kuhunkin rinnatusten, ja\nveteli rasvalla langat suoriksi.\n\n-- Te ette taida enään muistaa, kuinka ennen kotona kynttilöitä\nvalettiin; näin se tapahtui:\n\nKari pisti vuoronperään jokaista sydänriviä veden päällä kelluvaan\nrasvaan ja Atso juoksutti ne kohta ulos jäähtymään. Kun hän näin\noli muutamia kertoja kastanut kutakin riviä, oli jokainen sydän\njäykistynyt pyöreäksi rasvapuikoksi. Jokainen kastaminen lisäsi\nniiden pinnalle uuden rasvakerroksen, ja vähitellen kehittyivät ne\nkynttilän vahvuisiksi.\n\nKaikki seurasivat hyvällä mielellä kynttiläin tekoa. Nyt vasta\nmuisti Atso, että näinhän niitä ennen pappilassakin joulukynttilöitä\nvalettiin.\n\n-- Nyt siis saamme joulukuusen, iloitsi Laila.\n\n-- Kuusia meillä on täällä riittävästi, kehui Kari. Iltapäivä kului\njouluruokien valmistuksessa. Metsoja ja kaloja paistettiin, rieskaa,\nkalakukkoja ja monenlaisia piirakoita leivottiin ja paistettiin.\nPirtti oli täynnä paistuvan leivän ja lihan käryä. Myöhemmin kävivät\npojat hakemassa joulukuusen pirttiin sulamaan. Siihen ei tarvinnut\ntehdä mitään jalkaa, tyvi vain teroitettiin ja iskettiin maahan\nkeskelle pirttiä, missä puolipyöreiden siltapalkkien välillä oli\nsuuri rako. Kuusi oli yhtä matala kuin pirttikin, mutta tiheäoksainen\nja sopusuhtainen se oli. Joulutunnelmaa tulvahti sen mukana tähän\nnokiseen, mustaan asuntoon.\n\nJouluaattoaamuna kiskoi Kari veitsellä mäntypuusta leveitä päreitä ja\nasetti ne uunin päälle kuivamaan. Niillä hän aikoi illalla valaista\npirttiä, jos kynttiläin valo näyttäisi liian pieneltä. Leveimpään\npäreeseen hän poltti kuumennetulla pyssynrassilla latinaisin\nkirjaimin sanat: \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa\nrauha\". Sen päreen hän sitoi joulukuusen kaunistukseksi.\n\n-- Miksi et kirjoittanut loppusanoja: \"ja ihmisille hyvä tahto\"?\n\n-- Ei mahtunut.\n\n-- Parasta olikin, että se jäi pois, sanoi Atso, -- täällä ei näy\nolevan ihmisillä hyvää tahtoa. Ei ainakaan sillä, joka oli sen\nlappalaisukon ampunut, eikä tainnut olla silläkään, joka silloin\nillalla kävi meidän pirttimme seinustalla vakoilemassa.\n\n-- Niistä emme puhu tänä päivänä. Tämä on rauhan juhla, virkkoi Kari.\n\n-- Kiveliössä ei ole koskaan rauhaa, siellä on aina käymässä\nolemassaolon taistelu, ikuinen taistelu. Eikö susi iske hampaansa\nporon niskaan joulunakin? -- Silloin sanotaan sillä olevan hirvittävä\nnälkä. -- Eikö kotka iske kyntensä jänikseen, huuhkaja teereen,\nrauhan juhlanakin? Tuskinpa malttaa kolttakaan olla jouluna\nsuomalaisten poroja varastamatta, jos kohti sattuu.\n\n-- Suus' lukkoon, minä sanon, ja säästä sellaiset puheesi toisiin\naikoihin. Sinulla on ruokaa, ja me vietämme nyt rauhan juhlaa.\n\nSitten alkoi joulukuusen koristelu. Kari asetti kynttilät tukeviin\noksiin, Laila siroitteli lehvien päälle valkoista jäkälätä, ja\nAtso sitoi niihin kuusenkäpyjä, joiden suomujen, väljin hän oli\npistellyt hopealta hohtavia siian suomuja, niin että ne jonkun verran\nvälkkyisivät kynttilöiden valossa. Syksyllä oli Kari nostanut joesta\nhelmisimpukoita ja hakenut niistä helmiä. Niiden kiiltävistä kuorista\nvuoleskeli Kari siroja koristeita ja sitoi oksiin.\n\nKun päivän sarastus, joka hetkeksi oli levinnyt eteläisen taivaan\nyli, oli kokonaan sammunut, sytytettiin joulukuusen kynttilät ja\nrasvakuppi uunin luona. Näistä keinotekoisista valonlähteistä levisi\npirttiin verrattain kirkasta valoa, ja joulukuusi koristeissaan\nnäytti aika muhkealta loihtien joulutunnelmaa tämän muulloin pimeän\npirtin asukkaille. Harvoin he olivat laulaneet, sillä erämaa ei kärsi\nliikaa ääntä, mutta nyt he yhdessä kajauttelivat laulun toisensa\njälkeen. Ja kun Kari alotti jouluvirren, \"Enkeli taivaan lausui\nnäin\", yhtyivät toiset siihen täysin äänin ja syvällä hartaudella.\nEnsikertaa kajahtelivat ihanat jouluhymnit Karilompolon pirtissä,\nsynkän korven keskellä. Sävelet täyttivät pirtin, tulvivat ikkunasta,\novista ja katosta ulos kohotakseen kylmään korkeuteen.\n\nVaipiti ja Piikkisarvi kuuntelivat laulua hörössä korvin ja silmät\nsuurina. Killistäkin se oli niin outoa, että se päästi haikean\nulvonnan, joka kuulaan ilman kannattamana kiiri kauas salojen\nkätköihin.\n\nViihtyisän mielialan vallitessa söivät he jouluillallista lavitsalla.\nSiinä kilvan kertoiltiin kaskuja ja muisteltiin koulumuistoja. Kari\nkäytti kaiken taitonsa huvittaakseen toisia. Yhtäkkiä tuli Laila\nvaiteliaaksi eikä syönyt.\n\n-- Mikä sinulle tuli? kysyi Atso.\n\n-- Ei mikään, muistelin vain kodin joulua, sanoi hän kyyneleitään\nnieleskellen. -- Siellä on äidillä ja isällä nyt surullinen joulu.\n\nJa suurta tahdon ponnistusta tarvitsivat pojatkin pidätellessään\nkyyneleitä, jotka vähitellen pyrkivät silmiin, kun he muistelivat\nkuinka toisenlainen oli joulu kotona vanhempien luona.\n\nIllallisen jälkeen ruokkivat he eläimet. Porot saivat tavallista\nsuuremman annoksen jäkälää ja Killi ihmisten jouluruokia. Atso\npisteli rasva- ja lihapaloja linnuillekin, nurkan rakoon, josta\npakastiaiset ja punapyrstöiset kuusankanärhit kävivät niitä päivällä\nnoukkimassa.\n\nUlkona tuntui myös joulutunnelmaa, tuota salaperäistä,\nmieltänostattavaa tenhovoimaa, joka tuntuu kuin eetteriväreilynä\nkulkevan ihmisestä ihmiseen, majasta majaan ja joka tuntuu täyttävän\nkoko avaruuden. Juhlallisena, puhtaan kuulaana kaartui avaruuden\nholvi tuikkivine tähtineen ja linnunratoineen. Ja pohjoisella\ntaivaalla liekehtivät revontulet punakeltaisina, väliin sammuen\nmelkein näkymättömiksi, väliin taas äkkiä kirkastuen ja valaisten\nlumista luontoa ihmevalollaan.\n\n-- Katsokaa miten taas revontulet sähähtelevät, leiskuvat ja\nliekehtivät! huudahti Laila.\n\n-- Revontulten prinsessa taas valvoo ihmesoihtu käsissään, anoi Kari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin viettivät nämä metsien erakot jouluiltaansa vakavina kuin vanhat\nihmiset. Kaukana oli heistä nuorten riehahtelu ja remu. Vakavan\njuhlallinen oli se ilta, yhtä vakava kuin erämaan luonto, joka heitä\nympäröi.\n\n\n\n\n18.\n\n\nEtelämpänä asuvilla ei ole selvää käsitystä siitä, miltä tuntuu\nnapaseudun vuorokautinen yhtämittainen pimeys, 24-tuntinen yö,\nsellaisissa oloissa, joissa valaistusvälineet ovat huonot. Kuu,\ntähdet ja komeat revontulet tosin kirkkaalla säällä jonkun verran\nkorvaavat päivän valoa ja huikaisevan valkoiset vitihanget auttavat\nnäkemistä, mutta eihän aina ole selkeää säätä. Taivas on usein\nlyijynharmaassa pilvessä, sataa lunta tai tuuli tupruttelee läjäten\nlunta kinoksiin. Silloin tuntuu elämä tukalalta, väkisinkin painostaa\npimeys reippaintakin mieltä, synnyttäen alakuloisia mielialoja.\n\nSellaista, melkein keskeymätöntä yötä oli Karilompolossa pari\nviikkoa. Keskipäivän aikana aamu- ja iltahämärä kävivät eteläisen\ntaivaanrannan yläpuolella toisiaan tervehtimässä, erotakseen taas\netelämpänä ja jättääkseen nämä napaseudut pienempien valojen\nvaraan. Joulun jälkeen oli Karilla täysi työ reippaan mielialan\nylläpitämisessä. Nuoremmat eivät kestäneet pimeyttä yhtä hyvin\nkuin hän. Laila kävi päivä-päivältä uneliaammaksi, hiljaiseksi ja\nruokahalu hänellä huononi. Yöllä hän usein puhui unissaan. Lähtipä\nhän kerran sydänyöllä unimielissään ulos silmät kiiluen oudosti, ja\nkun veljet pidättivät hänet ulkona, pyysi hän laskemaan irti, että\npääsee kotiin äidin luokse. Hänellä ei ollut sopivaa askartelua,\nkuten pojilla. Ainainen ruuan laittaminen ja tulen vaaliminen\nkävi yksitoikkoiseksi. Ruumiin ja hengen voimien vähenemiseen\nlienee osaltaan vaikuttanut myös liian yksipuolinen liharavinto.\nJauhovarastot nimittäin vähenivät arveluttavasti ja ruisjauhoihin\ntäytyi heti joulun jälkeen sekoittaa jäkäläjauhoja, joita he\nvalmistivat siten, että jäkälät kuivattiin uunin päällä ja sitten\nsurvottiin hienoksi kivien välissä.\n\nKari otti sisarensa usein ajelulle järvelle, teki hänelle pienet\nsukset, että hän pääsi Atson kanssa mäkeä laskemaan, ja veljekset\nyhteisesti koettivat pitää mielialaa virkeänä kertomuksilla, saduilla\nja seurapeleillä. Mutta ulkona liikkuminen näytti kuitenkin enimmän\nvirkistävän heikkoa sisarta.\n\nSivumennen mainittakoon tässä veljesten omituinen suksen tervaustapa.\nTervaa ei tietysti ollut, mutta tervaspuita yllinkyllin. Pojat\ntekivät suuren nuotion pirtin lähelle ja tulen loisteessa sulattivat\npihkaa tervaspuista ja valuttivat suksiin. Kun pihka jonkun aikaa\nkiehui kuuman suksen päällä, muuttui se notkeaksi tervantapaiseksi\nja imeytyi puuhun. Siten tulivat suksenpohjat paljon liukkaammiksi.\nTällä tavalla voitelivat he myöskin pulkan pohjan ja laidat.\n\n\"Tapanina on päivä kukon askelta, loppiaisena pirtinlämpiystä\npitempi\", sanotaan Etelä-Lapissa, ja loppiaisena pilkisti taas\naurinko vaarojen lomasta ensi kerran Karilompolon matalaan majaan.\n\nUseana päivänä se oli jo antanut hyviä toiveita palaamisestaan,\nkullaten keskipäivällä Särkivaaran ja Karitunturin valkoisia päitä.\n\nLaila oli juuri mennyt avannosta vettä hakemaan, kun hän näki\nauringon säteiden puiden lomitse pilkahtelevan.\n\n-- Tulkaa katsomaan aurinkoa! huudahti hän pirtin ovelta. Ja pojat\njuoksivat avopäin ulos sitä ihmettä katsomaan.\n\n-- Siellä katselee taas valon ja lämmön valtiatar näitä murheellisia\nmaisemia, sanoi Atso.\n\n-- Katsoo ja ihmettelee, että onpa työtä ennenkuin nuo äärettömät\nkinokset on vedeksi sulatettu ja Pohjolan luonto uuteen elämään\nherätetty, lisäsi Kari.\n\n-- Tämä auringon palaaminen on merkkitapaus, poltetaanpa se\nmuistitauluun, virkkoi Atso.\n\n-- Tämä on toivojen päivä! huudahti Laila.\n\n-- Tuolla on etelä, mistä aurinko nyt katselee, sanoi Atso. --\nMerkitään se suunta muistiin.\n\n-- Kyllä tiedän nyt sen muutenkin, sanoi Kari. -- Näinä kuukausina\nolen oppinut ilmansuunnat lukemaan muistakin luonnon merkeistä:\ntaivaan tähdistä, puista ja maisemistakin. Senvuoksi voisimme lähteä\npaluumatkalle, mutta pakkanen peloittaa, pakkanen ja vahva lumi.\nSentähden täytyy odottaa kantohankia ja lämpimämpiä ilmoja.\n\nKun linnunliha alkoi vähentyä, kävi Kari usein porolla ajaen\nhuurremetsoja hakemassa. Toisinaan, varsinkin pakkasella ampua\npaukautti hän metson tai kaksi kerrallaan, mutta tuli usein\ntyhjänäkin kotiin. Metsäkanoille viritti hän Atson kanssa ansoja\nrannan pajukkoihin, ja nuorempi veli kävi niitä joka toinen päivä\nkokemassa. Aina siellä joku nauraja oli ansaan kääriytynyt. Mutta\niltaisin istuivat he pirtissä lavitsan reunalla ja vuoleskelivat\nvuoroon jotain esinettä, milloin lusikkaa, milloin kauhaa tai\nmuuta tarvekalua. Siten karttui vähin erin talon irtain omaisuus\nja tekotaito samalla kehittyi. Näin kuluivat päivät ja vierivät\nviikot hiljaisessa ahertelussa, eikä toinen päivä ollut toistaan\nmerkillisempi.\n\nKerran, helmikuun lopulla, tahtoi Kari valmistaa sisarelleen ja\nveljelleen iloisen yllätyksen. Pirtin lähistöllä asui mäntynäätä.\nSe tavattoman vikkelä eläin ei antanut itseään ampua, vaan hyppeli\npuusta puuhun eksyttäen aina Karin, joka suksilla perässä hiihti.\nTiheässä metsässä näytti näätä laukkovan puu-puulta nopeammin kuin\nmaassa. Ei Killikään voinut sitä vahvan lumen tähden vainullaan ja\nsilmillään seurata. Mutta pitkällisen lumipyryn aikana olivat järven\nrantakinokset kovettuneet koiran kantaviksi. Silloin sai Killi taas\nnäädän näkyviinsä ja seurasi haukkuen sen liukkaita liikkeitä ja\nnopeaa pakoa. Kankaalla, aukean reunalla oli vanha haapa, johon\npalokärki oli kerran pesänsä kaivanut. Näätä pistäytyi reiästä sisään\nja antoi koiran haukkua, koska se oli nähnyt, että koira ei voi\npuuhun kiivetä. Hiihtipä siihen Kari pyssyineen ja kirveineen. Heti\nhuomasi hän koiran eleistä, että näätä oli puun ontossa. -- Mitäs\nmuuta kuin hakataan puu kumoon, niin tottapa tulee piilostaan, tuumi\nhän, ja Kari kaatoi haavan siten, että tikan reikä tuli alapuolelle.\nKun puu oli kaatunut, tukki hän nopeasti reiän puutapilla ja näätä\ntirskui vankeudessa. -- Odota Killi, minä tuon sen elävänä pirttiin,\nniin saatte leikkiä 'kissaa ja hiirtä', puheli hän koiralleen. Ja\nKari hakkasi haavasta sylen pituisen kappaleen reiän seudulta ja\nähkien kantoi raskaan pölkyn näätineen pirttiin.\n\n-- Arvatkaapa, mitä tämän pölkyn sisällä on, sanoi hän toisille.\n\n-- Taitaa olla kultaa, sanoi Atso leikillään.\n\n-- Elohopeaa se paremmin on, mutta nyt tukkikaa ovi tarkoin, samoin\nikkunaluukku ja pankaa päreeseen valkea, niin saatte nähdä miten\n'hippasilla ollaan'. Samassa löi hän pölkyn halki kirveellään, ja\nnuolena suhahti halkeamasta punainen näätä ja alkoi kiitää ympäri\npirttiä niin nopeasti, että silmä ei saanut siitä tarkkaa kuvaa.\nKilli koetti sitä tavoitella. Laila kirkui, mutta pojista oli\nnäytelmä kovin hauska. Milloin pujahti näätä uunin taakse, milloin\nlavitsan alle, milloin käpäisi seinälle. Ja niin nopeasti seurasivat\nnämä näytökset toisiaan, että pirtissä näytti olevan useampia näätiä\nyhtäaikaa. Kerran oli jo Killi saamaisillaan sen kiinni, mutta\nsilloin huomasi viisas eläin savureiän katossa, joka oli vähän auki.\nNotkealla loikkauksella hyppäsi näätä uunin päältä reikään ja livahti\nulos. Neljä noloa naamaa jäi vain perään katsomaan.\n\n-- Miksi et hölmö tukkinut savuaukkoa, torui Kari veljeään.\n\n-- En uskonut nelijalkaisella olevan siipiä.\n\n-- Siinä meni kaunis turkisnahka, jonka aioin antaa mammalle\nkaulapuuhkaksi.\n\nPäivien jatkuessa tuli elämä Karilompolossa yhä siedettävämmäksi.\nJokainen uusi päivä lisäsi toivoa. Ja heidän kaikkien hartaimpana\nhaluna oli päästä kotimatkalle niin pian kuin mahdollista. Ei\nKarikaan puhunut enää erämaahan jäämisestä niinkuin syksyllä.\nMielellään hän aikoi luovuttaa Kiveliön kuninkuuden sille, kenelle\nse luonnostaan kuuluu. Sivistynyt ihminen ei voi elää kauan erakkona\nerämaan keskellä täydellisesti erotettuna muusta maailmasta, niin he\nkeskenään usein päättelivät. Kiveliö kuuluu metsän väelle, villeille\neläimille ja kierteleville lappalaisille. Ihminen ei voi valloittaa\nsitä keskeltä, vaan reunasta alkaen pala-palalta kiinteässä\nyhteydessä muun maailman kanssa. Erämaan autius ja jylhä suuruus\nvoivat häntä aluksi viehättää, mutta ihminen on siellä sittenkin\nvieras, jota erämaa ei voi kärsiä, jonka eteen se monenlaisia vaaroja\nasettaa, ja jonka perikadosta se ilkkuu.\n\n\n\n\n19.\n\n\nHelmikuun ja maaliskuun rajalla sattui heille surullinen tapaus,\njoka vei mielen rauhan ja sai Karinkin silmään kyyneleen kihoamaan.\nNiinkuin olemme nähneet, oli Killi heille ollut suurena tukena\nelämäntaistelussa, jopa niin suurena, että ilman sitä he olisivat\nnääntyneet kiveliöön. Se oli hakenut ja haukkunut linnut, se oli\nollut apuna petoeläinten pyynnissä ja osaltaan hankkinut heille\nlämpimiä turkiksia, se oli karkoittanut hiipivän lappalaisen, joka\naikoi kauheasti kostaa viattomille Karilompolon asukkaille toisten\ntekemän rikoksen. Killi oli heille tullut rakkaaksi toveriksi, jonka\nuskollisuuteen ja valppauteen sai luottaa, jonka viisaista silmistä\nsaattoi nähdä, että sillä on älyä ja tunteita. Henkensä se olisi\nantanut heidän edestänsä, vaikka tiikeriin se oli valmis käymään\nkäsiksi, jos oli kysymys Lailan ja poikain puolustamisesta. Ja\nhenkensä se menettikin erakkomajaa puolustaessaan.\n\nIlmat olivat vähän lauhtuneet ja kevään tuntua oli jo hiukan\nluonnossa. Killi tapansa mukaan vartioi yöllä majan edustalla.\nJostain Karitunturin puolelta kuului haikeaa ulvontaa. Sen kuuli\nKarikin pirttiin maatessaan puoleksi hereillä, mutta ei unisena\nkäsittänyt, mitä se merkitsi. Killi vastasi pitkällä ulvonnalla ja\nhaukkui harvakseen. Kari nousi istumaan paremmin kuullakseen; ei\nkuulunut muuta, kuin Killin harvahkoa haukuntaa. Mutta sitten se\ntaajeni, muuttui sävyltään äkäiseksi ja siirtyi pirtin sivua metsään.\nKari oli jo jalkeilla ja tapaili aina latingissa olevaa pyssyään,\nkun koira parahti hätäisesti, valitti ja vinkui surkeasti hetkisen\nja sitten oli kaikki taas hiljaa. Kari hyökkäsi ulos, näki Vaipitin\nkauhuissaan hyppivän kytkyimessään ja metsän rannalla häämöitti\nkaksi harmaata olentoa muristen keskenään. Kari ampui, mutta käsi\nvapisi ja luoti ei sattunut hämärässä. Laukaten kiitivät sudet pakoon\nkappaleiksi revittyine saaliinensa.\n\nPirtissä nousi suuri hälinä ja hämminki, kun Kari värisevällä äänellä\nilmoitti, että sudet söivät Killin. Kari latasi uudestaan pyssynsä\nja sitten he Atson kanssa lähtivät hiihtämään jälkiä myöten, Atsolla\nvain kirves aseena. He tapasivat verisen tantereen, jossa Killi\noli kuollut, tapasivat siinä katkaistun hännän ja lumella verisen\njalan, mutta susia ei näkynyt. Ne olivat juosseet suoraan Särkivaaran\nlouhikkoiselle rinteelle, jonne pojat pimeässä eivät lähteneet.\n\nSurullinen oli se päivä heille kaikille. Aamun valjettua lähtivät\npojat uudestaan suden jäljille. He aikoivat niille kiveliön\nrohkeimmille ryöväreille kostaa, mutta kostamatta se jäi. He kyllä\ntaapsivat Särkivaaran rinteellä paikan, niissä sudet olivat syöneet\nKillin viimeiset jäännökset niin tarkoin, että pieniä karvatukkoja\noli vain jäänyt jälelle, mutta pedot olivat menneet menojaan; halki\nsynkän erämaan johti niiden suora jälki, kun ne samaan askeleeseen\nastuen olivat juosta jolkuttaneet. Kun he illalla pirtillä\nmuistelivat rakasta kumppaniaan, kihosi kaikille vedet silmiin. Kari\nsepitti metsästystoverilleen seuraavan muistovärssyn, jonka hän\npoltinkirjaimin piirteli muistitauluun:\n\n    Pois olet auttaja, ystävä multa,\n    Uskollisuuttas ei palkitse kulta.\n    Kiitosta sille nyt lauluni helää...\n    Killini muisto ei sammu, se elää.\n    Vartiopaikalle kuolit sa varhain\n    Koirista parhain.\n\n    Uuttera ain olit Metsolan mailla,\n    Saalista hait, olit pelkoa vailla:\n    Aamusta alkaen helisi haukku,\n    Illoin mull' oli täytenä laukku...\n    Kaiholla muistan, kun pois menit varhain\n    Auttaja parhain.\n\n    Suoraan veit minut Tapion tarhaan,\n    Kiveliön kätköistä löysit sä parhaan...\n    -- Harvoin vast'edes pyssyni paukkuu,\n    Hadeksen hurtat kun sulle jo haukkuu.\n    Silmäni kostuu, kun kuolit sä varhain,\n    Toverini parhain.\n\nMaaliskuu kulutti ruokavarat vähiin. Karhunlihaa kyllä riitti, mutta\nsiihen he olivat kyllästyneet. Oli kalojakin vielä säiliössä, mutta\njauhot loppuivat jo puolikuusta ja linnun liha kävi harvinaisemmaksi,\nkun kuukauden lopulla metsä puhdistui huurteesta ja metsot alkoivat\netsiä keväisiä kisapaikkojaan, ja harvoin enää metsäkanatkaan\nansoihin tarttuivat. Ne lentelivät rannan pajukoista metsiin, jossa\nne nauroivat ja naukuttivat. Kun keli oli hyvä, hiihteli Kari\npyssyineen kauemmaksikin metsiin, mutta saalis oli huono. Hanki\nkarskahteli hiihtäjän suksen alla ja kaiotti otukset. Pieninkin\nrisahdus kajeassa kevätilmassa kantautui kauas. Koko kiveliö oli kuin\nkorvana; se odotti, kun talvi oli kevääksi muuttumassa. Ei vielä\nsoinut metso -- jonkun kerran vain huvikseen nokkaansa kalautteli,\nkuin alkajaisiksi; ei vielä kukertanut teiri -- jonkun kerran vain\naamulla koivussa kurahti; ei jäniskään paapattanut, palokärki vain\naamuvarhaisella hongan sälöä helisti ja rummutti, pesäpaikkaa etsi.\n\nNäillä hiihtomatkoillaan kiipesi Kari kerran maaliskuun lopulla\nSärkivaaran laelle. Ilma oli kuulas ja taivas aivan pilvetön.\nKeskipäivän aurinko valoi tuhlaamalla valoaan. Hanget hohtivat\nsinertävän valkoisina, huikaiseva kirkkaus heijasti niistä\nsilmiin, sillä auringon säteet sinkoilivat lumimeren miljaardeista\njääkiteistä. Suuri kiveliö vielä uinui talvisen unen ja keväisen\nvalveillaolon välimailla; ei oksakaan liikahtanut. Ilman väreily\nvain näkyi autereista taivaanrantaa vastaan. Silmä kantoi kauas,\nvalkoisten järvien, soiden ja metsäisten vaarojen ja mäkien yli\nkaukaisiin tuntureihin taivaan rannalla. Siinä vaaran alla kohosi\nsavupatsas suoraan kirkkaaseen ilmaan. Se oli ainoa merkki ihmisestä\ntässä kiveliön valtakunnassa.\n\nTyhjänä tuli Kari sinäkin iltana kotiin, karhunlihaa täytyi taas\npaistaa, mutta mieliala oli siltä virkeä.\n\n-- Tänä päivänä tippui jo vesi katolta ja hanki kumahteli seinän\nvieressä, sanoi Laila.\n\n-- Pian saamme valmistua kotimatkalle, lisäsi Atso.\n\n-- Heti lähdemme, kun hanki yöllä kantaa suksimiehen, lupaili Kari.\n\nPojat eivät moneen viikkoon olleet ajaneet Vapitilla kuin pienen\nmatkan kerrallaan. Vaadin oli tullut raskasliikkeiseksi ja hengästyi\npienemmistäkin matkoista. He luulivat, että ajokas oli sairas, mutta\nvähän myöhemmin heille selvisi tämä asia.\n\nKun Laila eräänä aamuna meni viemään jäkäliä Vaipitille ja\nnimikkoporolleen, Piikkisarvelle, juoksi hän heti takaisin ja huusi\nKarille:\n\n-- Pieni ruskea eläin on tullut porojen luo, onkohan se susi?\n\nKari sieppasi pyssynsä nurkasta ja juoksi porojen luo. Suuri oli\nhänen ilonsa, kun hän näki tummanruskean, silkkikarvaisen vasikan\nimemässä emonsa nisiä. Toisetkin tulivat siitä ihmettä katsomaan, kun\nKari heille huusi, että Vaipitille on tullut pieni vasikka. Hellästi\nhoiteli poroemo nuorta tulokasta, roukui sille, kun se vähänkin\nkauemmaksi meni.\n\n-- Ei siitä taida poroa tulla, kun sillä ei ole sarvia, sanoi Laila.\n\n-- Kyllä ne sille myöhemmin kasvavat, lohdutti Kari. Poronvasikka on\nerittäin siro ja miellyttävä eläin.\n\nEi siis ihme, että Laila mielistyi siihen kovasti. Päiväkaudet\nhoiteli hän sitä pirtin sivustalla ja vasikka kesyyntyi niin, että\ntuli syliin makaamaan, kun Laila hangelle istui. Kylmemmällä ilmalla\nkuljetti hän hoidokkinsa pirttiin.\n\nTämä tavallisissa oloissa onnellinen ja toivottu tapaus oli heille\nsangen haitallinen, sillä vaadinta ei voinut näihin aikoihin käyttää\najokkaana. Ja ilman ajojuhtaa oli Karin mielestä melkein mahdoton\nlähteä, koska sisaren voimat näyttivät heikoilta.\n\n\n\n\n20.\n\n\nMiitrein poikain kostohankkeet olivat monesta syystä pitkistyneet,\nvaikka he olivat itsemielestään varmoja siitä, että murhaajat asuivat\nuudisasukkaina Paissjaurilla (Karijärvellä). Ensin viivytti sitä isän\nhautaus, sitten tuli muutto kauas talvikylään, mutta suurimpana syynä\noli pelko, sillä he eivät tienneet pirtin asukkaiden lukumäärää. Ei\nollut yksin eikä kahdenkaan vitilumen aikana hyvä sinne mennä, kun\njäljet näkyivät. Moissei ja Oski koettivat saada toisia kolttia,\npahimpia poronvarkaita, mukaan kostamaan suomalaisille isän\nmurhaajille. -- Nyt meni Miitrei, he sanoivat, -- mutta ei tiedä,\nkenenkä vuoro sitten tulee. He ovat asettuneet meidän palinmaillemme,\nmetsästysmaillemme ja kalavesillemme. He ampuvat peurat, karhut ja\nahmat ja kiveliö on täynnä heidän satimiaan. He valloittavat meidän\nkeväiset hauinkutupaikkamme ja syksyiset lohi- ja siikakoskemme. Pian\nottavat he koko erämaan haltuunsa ja ajavat meidät pois. -- Mutta kun\nteemme heistä selvän, niin eivät tule toista kertaa.\n\nEivät saaneet Miitrein pojat sittenkään apumiehiä.\n\n-- Kostakaa itse, sanoivat, -- tai menkää ilmoittamaan Kannanlahden\nuradnikalle (poliisille), mitä on tapahtunut.\n\nMutta eivät luota pojat kruunun rangaistukseen, itse kostaa tahtovat.\n\nTulee taas keväthankien aika. Suuressa kolttakylässä on kovaa houtua:\njoka talossa lastataan poronkelkkoihin ja ahkioihin lampaita,\nruokavaroja, astioita, suksia ja muuta sälyä, toisiin istuvat lapset\nja naiset, ja niin pororaito raidon perästä pitkänä karavaanina\npainuu salolle ja talot jäävät tyhjiksi. Paimenet koirineen\najavat porokarjaa perässä. Näin muuttaa koltta talvitalostaan\nkevätasunnoilleen.\n\nMoissei ja Oski muuttivat äitinsä ja pienen porokarjansa kanssa\nLuossajaurille, joka on vieläkin lähempänä Karijärveä kuin heidän\nsyysmajansa, sinne on tuskin 15 virstaa ja siihen Karijärvi vetensä\nlaskee.\n\nTuskin saivat he tavaransa pieneen kesäpirttiin ja poronsa\njäkälämaahan, kun jo kostomatkalle suorisivat. -- Ennenkuin tässä\ntaloksi ruvetaan, on ylävesiltä ne suomalaiset raivattava, virkkoi\nMoissei.\n\n-- Palkaksi saamme heidän poronsa, sanoi toinen.\n\n-- Ja isämme suopungin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo toukokuun loppupuoli. Aurinko pehmitti päivällä hanget\nlumisoseeksi, mutta öillä aina kylmi kantohangen. Eräänä iltana\nMoissei ja Oski valjastivat poronsa panivat pyssynsä ja suksensa\npulkkaan ja lähtivät ajelemaan järvireittiä pitkin Karilompoloon\npäin. Porot juoksivat joutuisasti, sillä pulkka luisti keveästi\nsileällä hangella. Karijärven keskipalkoilla, eräässä niemessä\npysäytti Moissei, joka ajoi edellä, ajokkaansa ja sanoi:\n\n-- Tähän jätämme porot, ettei kavionkopse kuulu pirtille. Hiihtelemme\nhiljaa rantaa pitkin.\n\n-- Jos se hurtta taas herää haukkumaan, niin palaamme takaisin.\nKoetetaan toisena yönä uudestaan.\n\n-- Kaikissa tapauksissa heitän tulisen tuohikäppyrän katolle. Pitäisi\nsen palaa kuivan katon kevätahvan aikana, sanoi Moissei.\n\nHe hiihtivät rantaa pitkin metsän varjossa. Hiljaa sihahteli\nhylkeennahkalla pohjattu suksi sileällä hangella. Pyssy olkauksessa\nja sauva kainalossa he liukuivat äänettömästi kuin yöpöllöt ja silmät\niltahämärässä oudosti välähtelivät, sillä niissä paloi kauhea, kauan\nkytenyt koston tuli. Siinä oli jo pirtti, tuolla kala-aitta, siinä\nseinustalla porot jäkälää purivat, joku jo makasi. Ei kuulunut hiiren\nhiiskahdusta pirtistä. Porojen kaviot vain raksahtelivat, kun eläimet\nkääntyivät katsomaan kulkijoita. Oski jäi jälemmäksi, kun Moissei\nhiipi pirtin seinustalle ja seisattui nurkan luo. Tulikipinä leimahti\nhänen tuluksistaan, tarttui ensin taulaan ja siitä tuohikäppyrään\nvalaisten hetkeksi murhapolttajan synkät kasvot. Hiljaa kuljetti hän\npalavan, käpertyvän tuohen lahoon katon räystääseen, katsoi, syttyykö\nja valmistautui pakoon lähtemään.\n\nMutta olipa syyttömillä suojelijansa. Sen jälkeen kun sudet olivat\nsyöneet Killin, siirtivät pojat pienen porokarjansa aivan pirtin\nseinustalle, jotta kuulisivat, milloin vaara uhkaa. Kun porot näkivät\ntulen leimahtavan, säikähtivät ne, ja vasikat laukkasivat syrjään\nnurkan taa. Silloin alkoi Vaipiti roukua ja hyppiä perään. Atso kuuli\nsen ensin unen läpi, herätti veljensä ja yhdessä he hyökkäsivät ulos,\nKarilla pyssy, Atsolla kirves kädessä. He näkivät tulen pirttinsä\nräystäässä ja sen valossa pienen miehen kiireesti lähtevän pakoon.\n\n-- Seiso, taikka ammun! karjaisi Kari. -- Onneksi oli lappalaisen\ntoinen suksi luistanut syrjään, joten hän ei nopeasti päässyt pakoon,\nvaan upposi löyhään hankeen. Kari juoksi aivan viereen ja karjasi\nuudestaan:\n\n-- Ei askeltakaan, heitä pyssy pois kädestäsi! Lappalainen totteli,\npyssy putosi hangelle.\n\n-- Atso, pelasta sisaremme ja koeta sammuttaa! huusi hän veljelleen.\nMutta se oli turha käsky, sillä Laila oli jo ulkona ja Atso syyti\nlunta palavaan kattoon. Kun räystäs oli matalalla, sai hän nopeasti\nkatolle niin paljon lunta, että tuli sammui. Huomattuaan sen\nkiinnitti Kari nyt koko huomionsa murhapolttajaan.\n\n-- Päästä veli, tai minä ampu sinu -- huusi Oski puun takaa. Siinä\nhän koetti käyttää viekkautta, sillä hänellä ei ollut pyssyä,\nainoastaan karhukeihäs aseena.\n\n-- Me ammumme heti teidät molemmat, jollet tule näkösälle ja heitä\naseitasi. Te tahdotte polttaa viattomia ihmisiä, jotka eivät ole\ntehneet teille mitään pahaa. Atso otti lappalaisen pyssyn lumelta ja\nviritti hanan.\n\n-- Te tappa ja hirttä minun isä.\n\n-- Se on valetta, huusi Atso, joka heti huomasi, mistä oli kysymys\nja jonka ennustelut olivat näin kaamealla tavalla toteutuneet. -- Me\nlöysimme isänne ruumiin ja sen läheltä hänen suopunkinsa, joka on\ntäällä. Me olemme eläneet täällä sydänmaassa eksyksissä.\n\n-- Te olemas niitä pappi lapsi, inisi Moissei.\n\n-- Niin olemme, syksystä asti olemme täällä eläneet.\n\n-- Paha ereys, paha ereys! toisti Moissei. -- Te syyttömät, teitä\nmies syksynä hakema meiltä.\n\n-- Tule heti tänne metsästä ja selitetään yhdessä asiat, sanoi Kari.\n\nOski hiihti veljensä luokse.\n\n-- Heitä pois keihäs kädestäsi! Me emme luota teikäläisiin.\n\nLappalainen totteli.\n\n-- Missä on pyssy?\n\n-- Ei meillä ole kuin yksi pyssy, Oski valehteli äsken, sanoi Moissei.\n\nNuoret lappalaiset seisoivat pelästyneen näköisinä.\n\nPojilla oli vielä pyssyt valmiina kainalossa, kun Kari aloitti\nkuulustelun.\n\nAvoimesti kertoivat miehet, minkä tähden he olivat niin pahasti\nerehtyneet ja kuinka he jo syystalvella olivat käyneet pirtillä.\nHe kertoivat myös, että syksyllä oli käynyt mies Vuojoelta\nkolttataloissa hakemassa kahta poikaa ynnä tyttöä, jotka olivat\nkadonneet. Se tieto lauhdutti vähän poikien vihaa.\n\n-- Te teitte hirveän rikoksen, kun aioitte meidät elävältä polttaa.\nTe ansaitsisitte siitä ankaran rangaistuksen, puhui Kari jyrkkänä.\n\n-- Ereys, ereys! Armahta meitä, anoivat syytetyt. Kari mietti sopivaa\nrangaistusta, mutta ei aluksi huomannut. Opastamaankaan ei uskaltanut\nottaa näitä metsärosvoja.\n\n-- Onko teillä ajokkaat mukana, kysyi Kari.\n\n-- Tuolla 'jaurirannall', sanoi Oski.\n\n-- Toinen teistä käyköön porot tänne, toinen jää panttivangiksi siksi\naikaa.\n\nOski lähti heti hiihtämään porojensa luo, vanhempi veli jäi hangelle\nistumaan, ja pojat pyssy kädessä häntä vartioivat. Puolen tunnin\nperästä kuului järveltä poronkavioiden naksetta ja pian porhaltivat\nsarvensa pudottaneet ajokkaat pirtin eteen.\n\n-- Te saatte antaa meille toisen ajokkaan pulkkineen rangaistukseksi\nkatalasta aikeestanne. Me emme tahdo sitä omaksikaan, ajamme vain\nVuojoelle ja päästämme metsään. Kyllä poro palinmailleen löytää,\njulisti Kari tuomarin äänellä.\n\n-- Teillä olemas poroja, vaihetetta, inisi Moissei.\n\n-- Eivät ne meidän poroja ole.\n\n-- Sama se, kyllä me otta.\n\n-- Ei puhettakaan. Vai poronvarkaiksi meidän pitäisi vielä ruveta.\nJa tekin saatte sen lopettaa, muutoin teille käy huonosti, käy kuin\nisällenne, pauhasi Kari.\n\nLappalaiset koettivat tinkiä ja asettaa verukkeita, kun ajokkaat\nolivat parhaimmat heidän karjastaan, mutta Kari pysyi jyrkkänä. Hyvän\naikaa tinkivät he keskenään, kumpi annetaan, sillä molemmilla oli\nmukana oma nimikkoajokkaansa.\n\n-- Ja jos ajokas ei tule takaisin, niin käykää perimässä maksu\nVuojoen pappilasta, lisäsi Atso.\n\nVastahakoisesti asettivat miehet suksensa toiseen ahkioon ja\nvalmistelivat lähtöä.\n\n-- Missä on pyssymme ja keihäämme? kysyi Moissei.\n\n-- Emme anna vielä. Ne jäävät tänne pirttiin, kun lähdemme. Saatte\nottaa myös kalat ja karhunlihat aitasta.\n\nLappalaiset istuivat yhdessä pulkkaan ja lähtivät, mutta juuri kun\nahkio oli solahtanut loivalta rantatörmältä järvelle, seisauttivat he\nporonsa ja Oski käveli takaisin pirtille.\n\n-- Saammeko isävainaan suopunki?\n\n-- Saatte kyllä, sanoi Kari, -- kun annatte hihnan sijalle\nja vaihdatte lakkia. Te annatte lappalaislakkanne ja me nämä\nnäädännahkalakit.\n\nMielellään suostuivat siihen koltat ja antoivat vielä tuluksensa\nkaupanpäällisiksi ja lähtivät uudestaan. Kauan seisoivat pojat pirtin\nedustalla kuuntelemassa, kun ajokkaan kavion kopse ja pulkan ratina\nloittoni järvelle.\n\nPojat olivat uusissa neljäntuulenlakeissaan kuin kotalappalaisia.\nLaila sai pitää oravannahkapäähineensä, joka sopi hänelle yhdessä\nilveksennahkaturkin kanssa.\n\n-- Näitkö, miten lappalaiset vapisivat edessäni, sanoi Kari.\n\n-- Niinkuin alamaiset hallitsijansa edessä, lisäsi Atso.\n\n-- Järjellä ja urhoollisuudella heitäkin hallitaan, ei yksin\nvoimalla, jota heillä oli enemmän kuin meillä yhteensä, lisäsi Kari.\n\n-- Olivat tehdä hirmutyön, roistot. Ilman tuota poron vasikkaa,\njoka saattoi emon roukumaan, olisimme nyt tuhkana ja koltat kepillä\nkääntelisivät hehkuvia luitamme pirtin hiilloksessa. Niin täpärällä\non usein ihmisen henki, jutteli Atso.\n\n-- Mutta missä on Laila? Laila hoi! huusi Kari. Laila tuli veljensä\nluo, hän oli ollut porojen kanssa piilossa seinän takana ja vapisi\nvielä kylmästä ja pelosta. He antoivat poroille jäkälää ja menivät\npirttiin, sillä he olivat koko ajan seisoneet ilman turkkia nasevassa\npakkasessa. Kari pani uunin lämpiämään, ja he asettuivat tulen\nloisteeseen lämmittelemään. Kun Laila vielä värisi kylmästä, sanoi\nKari hänelle:\n\n-- Odotahan kun tuon lämmintä maitoa, se vahvistaa.\n\nAtso ja Laila katsoivat veljeään pitkään, kun luulivat hänen\nhourailevan.\n\nMutta Kari otti tyynesti kupin ja meni ulos. Lämmittelijät kuulivat\nveljensä komentelevan Vaipitia: \"pysy paikoillasi -- so, so -- älä\npotki...\" Ja kun veli tuli ulkoa, oli hänen kädessään kupillinen\nvaahtoavaa, valkoista maitoa.\n\n-- Juo sisareni! Sinä olet meistä nuorin ja heikoin, kehoitti hän.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Etkö näe, että se on maitoa, oikeaa poron maitoa, joka antaa\nsinulle voimaa. Juo!\n\nSisko joi ja se maistui hyvältä. Atso joi lopun, lypsäjä ei itse\ntahtonut niin vähästä erästä.\n\n-- Nyt lämmittelemme viimeisen kerran tällä pirtillä. Aamun\nsarastaessa panemme tavaramme ahkioon ja lähdemme, puhui Kari.\n\n-- Hyvästit sanomme kiveliölle ja tälle laholle kömmänälle ja täyttä\nlaukkaa karkuutamme Vuojoen pappilaa kohti. Tuulen siivillä tahtoisin\nkiitää täältä pois, sanoi Atso.\n\n-- Älä puhu, veljeni, siinä äänilajissa. Tämä pirtti, vaikka vanha\nja laho, on antanut meille suojaa ja lämpöä talven pakkasilla ja\ntuiskuilla. Ilman tätä emme ehken olisi enää hengissä. Lakkia nostaen\nkiitän tätä 'Kiveliön linnaa' ja sen haltijaa 'meänteis'iä.\n\n-- Mikä on meänteis? kysyi Laila.\n\n-- Etkö ole kuullut, että kohtalaisilla on erityinen\nmetsäpirtinhaltija, meänteis, joka kuhnailee ja kähnii metsäpirteissä\nja toisinaan erämiehelle ilmestyy. Se on pirtin suojelushaltija,\nselitti Kari.\n\n-- Miksi et sitä ennen sanonut, ja minä olen ollut täällä yksin niin\nmonta kertaa, valitteli Laila.\n\n-- Eihän se ole tehnyt sinulle pahaa, sillä me olemme olleet hänen\nsuosiossaan.\n\nHiiloksen lämmittäessä söivät he lähtöaterian. Sitten latoi Kari\npulkkaan kalaa, karhunlihaa, muistiinpanotaulut, karhun, saukon ja\nilveksen kallot sekä pyssyn. Näiden tavarain päälle levitti hän\nkarhunnahkan. Toiseen ahkioon pani hän jäkälää, sukset ja muutamia\ntaloustavaroita. Ja sitten kuormat olivat valmiit.\n\nEnnen lähtöään naulasi Atso pirtin oven päälle sen päreen, johon Kari\noli polttanut sanat: \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa\" ja joka\nheillä oli ollut joulukuusen koristeena, mutta hän leikkasi siitä\npois sanat: \"ja maassa rauha\".\n\n-- Miksi et antanut olla sitä kokonaisena? kysyi Kari.\n\n-- Johan minä joulun aikana sanoin, että maassa ei ole koskaan\nrauhaa, ei Kiveliössäkään, vaan vimmattu sota, niinkuin näit tänä\nyönäkin. -- Minä en tahdo valhetella. -- Kun korkealta tunturilta,\nlähempää taivasta, katselet näitä, uinuvia erämaita, näitä ikimetsiä,\nvälkkyviä järviä ja siintäviä tuntureita, joita keveä auerharso\nverhoaa, niin tämä maailma näyttää sileältä ja kauniilta, ikuinen\nrauha näyttää leviävän näiden neitseellisten maisemien yli, mutta\nse on vain kangastus, fata morgana. Teroita katseesi kiveliön\nkätköihin, noihin salaperäisiin metsiin ja järvien syvyyksiin, niin\nnäet, että sieltä on rauha kaukana, aina siellä taistellaan ja toinen\nsyö toistaan. Ihmisenkin huonot henkiset ominaisuudet: saaliinhimo,\nkateus, viha ja kostonhimo tänne yltävät, vaikka häntä itseään\nharvoin näet. Niin, sen vuoksi leikkasin päreestä sen toisen puolen\npois.\n\n-- Niinhän sinä saarnaat kuin pappi, sanoi veli.\n\n-- Papiksi olen tänä yönä päättänyt pyrkiäkin, aion ruveta tätä\nerämaan kansaa valistamaan, kun aika tulee.\n\nAamun sarastaessa porot valjastettiin. Atso istui yksin Vaipitin\npulkkaan. Kari asetti ensin kolttalaisten pyssyn ja keihään pirtin\nlauteille, pani oven kiinni ja istui sitten Lailan kanssa ajokashärän\npulkkaan.\n\n-- Hyvästi metsäpirtti ja meänteis, huusi hän.\n\n-- Hyvästi Kiveliö, toisti Atso.\n\n-- Hyvästi erämaan linna, lisäsi Laila.\n\nHiljaisessa juoksussa laskeutui pieni raito Karijärvelle, kulki sen\nlahden yli ja painui metsän kätköön.\n\nKun porojen kavionkopse oli lakannut kuulumasta, nousi\nmeänteishaltija uunin takaa, kävellä tassutteli ympäri, koetteli\nmakuulavitsaa, siveli esineitä ja seisattui hiilokseen katselemaan ja\nhymähteli hyvillä mielin pitkää valkoista partaansa sivellen:\n\n-- Hyviä lapsia, hyviä lapsia! Enemmän tavaraa jättivät kuin täällä\noli heidän tullessaan, oven kiinni sulkivat, uunin lämmittivät\nlähteissään. -- Ahkeria lapsia! Omalla työllään tulivat toimeen.\n- Enimmän pidin siitä vaaleasta, hiljaisesta tyttölapsesta, joka\nvanhaan Lapin tapaan kaloja ja lintuja uunin edessä paistoi.\nUsein hän hiilokseen tuijotti ja silloin vierivät kyyneleet hänen\nsinisistä silmistään, mutta heti hän ne pois pyyhki, kun toiset\nsisälle tulivat. Pidin minä siitä Karistakin. Toimelias poika, suuren\nerämiehen tavat ja taito. Iloitsin, kun hän täyden riistalaukun\nkanssa illalla pirttiin saapui. Hänestä piti metsänkin väki, metsän\nsinipiiat hänen kintereillään juoksivat, sen huomasin. -- Ja olihan\nse Atsokin, ei räyhännyt eikä riidellyt, lintuja ja kaloja pyyteli\nkuin erämies ainakin. -- Mutta siitä en pitänyt, että hän uuden uskon\nkilven pirtin ovelle naulasi, vain Korkeuden Jumalalle uhrin kantoi,\n-- ikäänkuin meitä pienempiä haltijoita ei olisikaan, vaikka minä se\noikeastaan hänet herätin, kädestä puistin, silloin kun Moissei tulen\nnurkkaan pisti.\n\n-- Moissei ja Oski -- pahan Miitrein pojat -- oh, hoh! niitä en\nkärsi. Kuka oikea koltta pistää metsäpirtin tuleen, silloin kun\ntoiset sisällä nukkuvat, kuka uskaltaa metsäpirtille tehdä pahaa ja\nloukata minua, meänteistä? Painajaisena kiristän heitä kurkusta,\nkun pirtille yöpyvät, heille kummittelen ja pahoja näkyjä näytän ja\nheiltä yöllä hiilloksen sammuten ja jätän heidät kylmässä värisemään.\n\nMutta oikeat erämiehet ilolla vastaan otan. Metsäpirtti on kaikkia\nhyviä kiveliönkävijöitä varten. --\n\nNäin puhui meänteis ja painautui taas lämpimän uunin taa nukkumaan.\n\n\n\n\n21.\n\n\nHiljaa juoksivat porot lyhyenä raitona öisellä hangella, joka\nsinivalkoisena, kaikki kolopaikat ja mättäät peittävänä katteena\nlevisi yli suuren erämaan ja johon puista pudonneet oksat, naavat ja\nneulaset olivat syövyttäneet pieniä kolosia. Liukkaasti sihisivät\npulkat sen sileällä pinnalla, johon ahkion antura ei jälkeä jättänyt.\nToisinaan vain humahti hanki ja karskahti pulkka porojen rattoisasti\nraksutellessa lumettomien puiden lomitse. Edellä ajoi Kari Lailan\nkanssa vaaleakylkisellä, mustakoipisella oijuksellaan, sen perästä\ntolvasi vaadin Atson ajamana ja jälkipäässä Piikkisarvi ja vasa,\njotka usein emonsa rinnalla juoksivat ja näyttivät ihmettelevän tätä\nodottamatonta öistä matkaa.\n\nHe kulkivat ensin metsäisen vaaran ja kankaan yli etelään päin, mutta\nsuurelle, kääkkyräpetäjää kasvavalle suolle päästyään kääntyivät\nlounaaseen. Aukealla ajoivat he kovemmin, ja pojilla oli täysi työ\npitäessään pulkkaa kohdallaan kovalla alustalla, mutta Lailalla oli\naikaa tarkastella taivaan tähtiä ja valkenevaa metsää.\n\n-- Onko sinulla kylmä, sisareni? kysyi Kari.\n\n-- Ei ole, lämmin on turkissa istua ja hyvä on mielikin, jos vain\nluulet kotiin osaavasi.\n\n-- Varmasti. Otava on oppaana yöllä ja aurinko päivällä ja melkein\njokaisessa puussa on kompassi pilvi-ilmallakin. Onhan ollut aikaa\noppia ilmansuunnat.\n\nPitkältä he olivat jo ajaneet, kun he pienen järven länsipäässä\npysäyttivät ajokkaat levähtämään ja antoivat niille jäkälää.\n\nAamu oli valjennut, kiveliö herännyt öisistä unelmistaan; sillä\naamurusko värjäili jo tuntureita punakeltaisella valollaan ja\nauringon lempeät kasvot kohosivat koillisten vaarojen yläpuolelle.\nSanattomina katseli pieni matkue sitä valojen ja värien leikkiä, mikä\nsilloin oli erämaassa. Sitä ei voi kuvailla, se täytyy itse nähdä.\nSillä kaunis on Pohjolan keväinen päivä ja ilta, mutta ihanin on sen\nvarhainen aamu, jota ei moni näe.\n\nLinnutkin jo heräsivät lyhyestä unestaan. Kuusikosta kuului jo\nlaulurastaan ujo sävel: -- Tsii, hjuu-hjuu; tsii hjuu, hjuu; drluu\nhii hii, drluu hii hii... tju piip, tju piip, tju piip... Taivaalla\nliverteli tunturileivonen ja järven niemestä kuului peipposten\niloista viserrystä. Teerien yksitoikkoinen \"u, u, u, u, u...\" kuului\nmilloin yksinäisenä, milloin kuorossa ja jostain suon lähteeltä\nkuului hanhien kaakatusta.\n\nKeväistä tunnelmaa oli ilmassa ja kaikesta huomasi, että ilma alkaa\nlämmitä ja kesä kiirehtii tuloaan.\n\nTämän pienen levähdyksen jälkeen juoksivat porot laiskasti, sillä\naurinko alkoi raukaisevasti lämmittää niiden tuuheaa turkkia, ja\nhanki alkoi löyhtyä. Muutamien tuntien perästä se pudotti poroja,\nja pulkatkin alkoivat viiltää uraa pehmeään soseeseen. Sillä välin\nolivat he tulleet kahden järven välisen sulan salmen korvalle. Siinä\noli mukava paikka odottaa seuraavan yön hankikeliä.\n\nEikä Kari olisi parhaalla kantohangellakaan voinut ajaa pysähtymättä\ntämän sulan salmen sivu, sillä se oli kuin suuri keidas\nlumierämaassa, johon kiveliön kahlaajia ja vesilintuja oli tuhansia\nkerääntynyt odottelemaan soiden ja järvien sulamista. Kauas järvelle\nkuului siitä monenlainen äänten ruiku, siipien vinkuna ja läiske.\nKeskisalmella kelluivat kaarevakaulaiset, valkeat joutsenet, mutta\nmatkueen nähtyään kohosivat ne lentoon äännellen. Varmaankaan ei\nniillä ollut tiedossa muuta lepopaikkaa lähiseudulla, koska ne\nlaskeutuivat uudestaan sulan rantaan salmen taa, missä ennestään\nistui tiheä hanhilauma. Telkät kohosivat parvissa sulan perältä,\nkiertelivät hetkisen ja laskeutuivat viheltävin siivin veden tyynelle\npinnalle. Salmessa oli näiden lisäksi meriteiriä, kolsoja, sotkia ja\nsorsia. Sulan perällä olivat linnut nousseet jään reunalle höyheniään\njärjestämään. Siellä koirashaapanat ahkerasti huutelivat: \"fiuu,\nfiuu...\", ja siellä tavit toistelivat yksitoikkoista: \"frit, frit,\nfrit'tiään\". Monenlaisia kahlaajia istui jään reunalla ja salmen\nrannalla matalassa vedessä.\n\nKarin metsästäjäsydän pamppaili kiivaasti. Hän ei ollut milloinkaan\nnähnyt niin paljon riistaa koolla näin pienellä alalla. Hän tähtäili\npyssyllään lintuparviin, mutta ei ampunut, koska hanhet ja joutsenet,\njoita hän halusi, pysyttelivät sulan toisella reunalla, eikä hän\nturhaan tahtonut niitä kaiottaa.\n\n-- Anna lintujen olla rauhassa, sanoi Atso -- ne ovat tulleet pitkän\nmatkan, toiset Niilin rämeiltä saakka nauttimaan Lapin kesästä.\n\n-- Vaikea on pitää sormet erillään pyssystä, sanoi Kari.\n\n-- Älä kaiota niitä! Hauska on tästä katsella lintujen keväistä\nelämää, virkkoi siihen Lailakin.\n\nPäivä oli puolessa, kun he tekivät tulen salmen korvalle, paistoivat\nkalan ja karhunlihaa ja söivät yksinkertaisen aamiaisensa. Aurinko\npaistoi lämpimästi ja lumi suli pehmeäksi nuoskaksi.\n\nIltapäivällä tuli elämä salmessa vielä vilkkaammaksi ja\näänekkäämmäksi. Vesilintujoukkoja lähti lentoon ja toisia laskeutui\ntilalle. Monia lintuparvia he näkivät ylitsekin lentävän. Korkealta,\nkuulaasta ilmasta kuului ääni, kun ne, milloin lumireenmuotoisissa\nparvissa, milloin jonoissa, milloin ryhmissä laskettelivat pohjoista\nkohti. Kiireellinen kevätmuuton aika oli siis tullut.\n\nKari taisteli koko päivän metsästäjä-intoaan vastaan, joka hämärän\nlähestyessä kasvamistaan kasvoi. Monia satoja lintuja uiskenteli\nsiinä hänen edessään edestakaisin, toiset sukeltelivat ja kuin\nhämätäkseen nousivat toisinaan niin lähellä vedenpinnalle, että\nsilmät näkyivät. Olisi tarvinnutkin tuoretta lintupaistia, mutta\nmitäpä hyödytti ampua, kun ei ollut venettä, millä olisi linnut\nsulasta noutanut, ja lautanteko oli hyvin suuritöinen. Jos hän olisi\nampunut, olisivat kaikki lähteneet pois pienestä sulasta, joka oli\nlintujen ainoa kokouspaikka näillä seuduilla. Viimein päätti hän\nhillitä itsensä, sillä oikea metsänkävijä ei suotta surmaa metsien\nja vesien riistaa, toisinaan tyytyy hän vain sitä katselemaan ja\neläinten elintapoja oppimaan.\n\n-- Minkä tähden nuo telkät lentelevät tuon kelohongan ympärillä?\nkysyi Atso.\n\n-- Niillä on varmaan siinä pesiä, sanoi Kari -- Käydäänpä katsomassa.\n\nKun pojat hiihtivät hongan luo, näkivät se siinä pyöreän\npalokärjen tekemän reijän, jossa näkyi valkeita untuvia. Ei ollut\nepäilemistäkään, siinä oli telkän pesä. Se oli melko korkealla sileän\nhongan kyljessä. Pojat hakkasivat portaan oksaisesta kuusesta ja sitä\nmyöten Kari kiipesi pesälle.\n\n-- Täällä on telkän munia, huusi hän puusta. -- Aseta lakkisi alle,\nniin minä yksitellen heittelen. Mutta varo, että sattuu lakkiin.\nMuutoin ne särkyvät. -- Ota koppi, sanoi hän jokaista munaa\nheittäessään.\n\nAtso piti lakkia käsissään ja Kari heitteli sieltä neljätoista\nsinertävän valkoista munaa, jotka he sitten kuumassa nuotion tuhkassa\npaistoivat illalliseksi.\n\nSinä iltana tuli yökylmä myöhään. Sivu puolen yön piti heidän\nkantohankea odottaa.\n\nElämä salmessa oli hiljentynyt, sillä enimmät linnut nukkuivat\nlyhyttä yöuntaan. Joutsenet kelluivat keskisalmella liikkumatta\nkuin lumilohkareet, kaula selänpäälle käännettynä. Telkkä-, sotka-\nja meriteeriparvet nukkuivat niin hiljaa, ettei värettäkään näkynyt\ntyynellä pinnalla niiden ympärillä. Salmen takana, jään reunalla,\nlepäilivät hanhet; yhdellä, joukon vartijalla, vain oli pää ylhäällä;\nsulan perän ympärillä istui sorsia, haapanoita, taveja ja monenlaisia\nkaahlaajia vieri-vieressä, rinnakkain ja ryhmissä, muodostaen kuin\nelävän kehyksen tämän idyllitaulun ympärille.\n\nEivätkä pojatkaan hennonneet häiritä yön pyhää rauhaa. Hiljaa he\nvaljastivat ajokkaansa ja lähtivät. Mutta porojen kavioiden rapina,\nhangen humahtelu ja ahkion kalahtelu herätti lintumaailman. Ensin\npäästi vartijahanhi varoitushuudon, ja silloin korhistelivat kaikki\nhanhet ja joutsenet kaula pitkällä ja äännellen, telkät helistelivät\nsiipiään, meriteeret viheltelivät ja pesivät höyheniään lentoon\nlähteäkseen. Mutta kuullessaan öisen matkueen etenevän korvan\nkuulumattomiin, rauhoittui tämä vedenväki uudestaan nukkumaan. Joku\nvihellys, joku hiljainen 'frif- tai 'fiuu' kuului uneliaaseen yöhön.\n\nSalmen takaa aukeni heidän eteensä laaja järvi. Sen päässä kohosi\ntunturi, joka heidän täytyi kiertää. Sen aluskuruissa näkivät he\nviimeöiset karhun jäljet, mutta ei ollut nyt aikaa metsästyspuuhiin,\nvaikka mieli teki. Tunturin takana mataloituivat maisemat metsäisiksi\nharjanteiksi, joiden välillä oli paljon soita ja pieniä järviä.\n\nSinä yönä oli hanki paljon löyhempää kuin edellisenä, varsinkin\nmetsässä pudotti se poroja ja esti kulkua. Matkaa hidastutti myös\nnuori poron vasikka, jonka jalat kovalla hangella alkoivat höltyä,\nja se jäi toisista usein jälelle. Emo seisahtui silloin roikumaan,\nkääntyi joskus takasinkin sitä hakemaan. Atso otti vasikan syliinsä\npulkkaan, mutta sitä ei Vaipiti sallinut. Se kääntyi päin ajajaansa\nja hyppi pystyyn ja uhkasi lyödä Atsoa etukaviollaan. Vasa täytyi\nlaskea vapaaksi.\n\nVaarojen etelärinteellä oli jo sulia päiviä, ja niissä he antoivat\nväliin porojen levähtää ja syödä tuoretta jäkälää.\n\nAamu oli yhtä kaunis kuin edellinenkin, mutta lämpimämpi. Hanki\nlöyhtyi aikaisemmin, mutta kun heillä oli jo kiire, jatkoivat he\nmatkaa lähelle puoltapäivää.\n\nErään korkean vaaran etelärinteellä oli suuria pälviä ja niissä hyvä\njäkälikkö. Siihen he päästivät ajokkaansa syömään, tekivät tulen,\nsöivät ja asettuivat nukkumaan karhuntaljalle.\n\nKun matkue oli nukahtanut syvään uneen, laskeutuivat uteliaat,\npunarintaiset kuusankanärhit nuotiolle ihmettelemään outoja\nkulkijoita. Ne hypähtelivät nukkuvien päälle, nykivät nokillaan\nturkeista ja viheltelivät hiljaa ihmetellen ja päätään kallistellen,\nettä ovatpa mokomia eläimiä: kahdella jalalla käveleviä, karvaisia ja\npaljasnaamaisia. Enimmän niitä ihmetytti Laila, jolla oli ilveksen\nturkki. Kuusankanärhit tunsivat kaikki kiveliön eläimet, usein olivat\nne karhun, suden, ilveksen ja ahman jälessä lennelleet ja syöneet\nniiden tappamien eläinten lihaa, mutta tällaisia petoja ne eivät\nolleet ennen nähneet.\n\nKun ne huomasivat nuotiolle heitettyjä luita ja kalanruotoja,\nlensivät ne niistä lihanmuruja nokkimaan ja kiistelemään saaliista.\n\nAurinko oli jo laskeutunut, kun Kari heräsi ja herätti toiset.\n\nOlemme nukkuneet kauan, sanoi hän silmiään hieroen, -- mutta eipä\neilen tullutkaan nukutuksi sen salmen korvalla.\n\n-- Joko lähdemme? kysyi Laila.\n\n-- Hanki ei vielä kanna.\n\n-- Oletko nyt varma suunnasta? Jos uudelleen eksymme, niin silloin\ntulee tuho. Vaikka olemme kaksi yötä ajaneet, ei vielä näy ihmisistä\njälkeäkään, puhui sisar.\n\n-- Arviolta olemme tulleet vasta noin kuusikymmentä virstaa, lisäsi\nveli.\n\nPuolen yön jälkeen he taas läksivät ajelemaan. Mieliala oli virkeä ja\nlevähtäneet porot juoksivat nopeammin. Ajan kuluksi alkoi Kari laulaa:\n\n    \"Juokse porosein\n    poikki vuoret maat,\n    seistä syödä saat\n    majall' pappilan.\n    Siellä verraton\n    Jäkäl'aarre on.\"\n\nHän ei jatkanut, sillä laulu ei sopinut keskiyön tunnelmaan,\nmutta Lailalle ja Atsolle se herätti mielikuvat kodista, Vuojoen\npappilasta, jossa heitä ei ehkä enään tiedetty odottaakaan.\n\nPorot olivat nousemassa mäntymetsää kasvavalle harjulle, joka\nkapeaselkäisenä kulki suon halki, kun hanki alkoi jymistä niin\nkovasti, että porot säikähtivät ja hyppäsivät syrjään. Jyminä ja\nsiipien läiske levisi pitkin harjua, ja he näkivät kymmenien metsojen\nlentävän puihin vähän kauemmaksi, ja koppeloiden kotkotus kuului joka\npuolelta. He olivat sattuneet keskelle metsojen soidinta. Lumella oli\nhöyheniä ja joka puolella näkyi illallisia metsojen jälkiä; myöhemmät\neivät näkyneet, kun hanki oli tullut kantavaksi.\n\n-- Tässä me vähän levähdämme, sanoi Kari.\n\n-- Etkö aio antaa metsojen rauhassa häitään tanssia, virkkoi Atso.\n\n-- Aion ainakin katsoa, kun en ole ennen nähnyt, ja ehkä muutaman\nmetsokukon ammunkin, sillä eväämme ovat kohta lopussa.\n\nHe istuivat jonkun aikaa hiljaa porojen pureskellessa jäkälää ja\nnaavoja. Kuului kohaus harjun laelta, kohta kohisi koko metsä, kun\nmetsot vähän etempänä laskeutuivat uudestaan maahan. Ne eivät poroja\nkovinkaan säikähtäneet.\n\nKari otti suksensa ja pyssynsä pulkasta ja hiihti hiljaa harjun\nlaelle, josta jo kuului omituista naksutusta; sitä alkoi kohta kuulua\njoka puolelta. Kuului kuin kahta luupalasta olisi yhteen lyöty,\nensin harvakseen, sitten yhä tiheämmässä tahdissa, ja sen perästä\nhiomista, juuri kuin luita olisi yhteen hangattu. Paikoin kuului\nankaraa siipien läiskettä, kun metsokukot keskenään tappelivat.\nKari oli kuullut, että metso ei hioessaan näe eikä kuule mitään, ja\nettä silloin voi kolme askelta hypätä eteenpäin metson huomaamatta,\nkun vain naksutuksen ajan seisoo vakavana. Siten voi soivaa\nmetsoa lähestyä aivan viereen. Hän jätti sukset harjun laelle ja\nalkoi loikata lähimmän metson luo. Harjukummulla pyörähteli metso\nkoppavana, siivet puoleksi levällään, niin että kärjet hankea\nlakasivat, ja pyrstö ylhäällä kuin riikinkukolla. Metso kajautteli\nnokkaansa ja hioi sitten. Harjun rinteeltä juoksi koppelo sen luo ja\nsen perässä toinen metso, joka suoraa päätä hyökkäsi soivan metson\nkimppuun. Syntyi ankara tappelu öiseilä hangella. Metsot vuoroin\nperäytyivät ja tähtäsivät toisiaan kuin tappelevat kukot ainakin,\nvuoroin iskivät yhteen, löivät toisiaan siipipankoilla ja raapivat\nkoukkuisella nokallaan, niin että höyhenet pölisivät. Silloin Kari\nampui sen, joka myöhemmin oli tullut. Pyssyn laukaus synnytti\nharjulla kohinan, joka muistutti tuulispään peuhaamista tiheässä\nmetsässä. Metsoja lensi joka suunnalle ja häämenot oli täten häiritty.\n\nMiehevänä kantoi Kari toisten luo suurta metsoa, jonka silmäin\nympärystää koristi komea punanen vahanahka. -- Siinä on taas paistia,\non kotiin asti, sillä ei pitäisi enää asuttu seutu olla kaukana,\nsanoi Kari.\n\n-- Mistä sinä, veli, sen tiedät?\n\n-- Kuulin ammunnan edestäpäin. Siellä on joku metsonsoittimella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he puolen päivän edellä hakivat sopivaa levähdyspaikkaa tulivat\nhe yht'äkkiä tielle, oikein ihmisten ajamalle hevostielle.\n\n-- Eläköön! nyt olemme kohta ihmisten ilmoilla, huusi Kari.\n\n-- Soikoot kaikki huilut ja pasuunat Luojalle kiitosta, -- sillä\ntämä on vahva talvitie, jonka molemmista päistä ja varrelta löytyy\nihmisiä, sanoi Atso.\n\n-- Kohta pääsemme kotiin, riemuitsi Laila. Iloisina he laskeutuivat\npulkista tietä tutkistelemaan.\n\nSiitä oli aivan hiljan ajettu ja hevosen kaviot olivat uponneet tien\nläpi maahan asti.\n\n-- Minä tunnen tämän tien, sanoi Kari seutuja tarkastellen. --\nOlen täällä ennenkin käynyt, mutta vielä on matkaa kirkonkylään\nparikymmentä virstaa. Sentähden pitää meidän vielä tässä leväyttää\nporoja ja syödä.\n\n-- Ajetaan suoraan, ajetaan suoraan, intoilivat toiset.\n\n-- Mutta porot eivät jaksa, ja meilläkin on hyvin nälkä, selitti Kari.\n\nVastahakoisesti rupesi Atso nuotion tekoon ja Laila kalaa paistamaan,\nsillä aikaa kuin Kari antoi jäkälää poroille ja etsi naavoja\nkuusista. Kaksikymmentä virstaa oli heidän mielestään turhan pieni\nmatka.\n\n-- Kyllä me vielä tänä iltana kerkiämme kotiin, kun porot vain saavat\nlevähtää, lohdutteli Kari.\n\n\n\n\n22.\n\n\nOli lauantai-ilta. Pappilassa oli jo kylvetty, väki oli puhtaissa\nvaatteissaan kerääntynyt leivintupaan illalliselle, ruustinna\nja rovasti istuivat salissa iltaansa viettämässä. Keväisen\nlauantai-illan rauha vallitsi vannassa pappilassa.\n\n-- Tänään on kesäntulo edistynyt aikalailla, sanoi rovasti, --\nrinnepellot ovat kokonaan sulaneet ja joen jäät ovat pahasti\nmustuneet. Tänä aamuna kuulin ensikerran leppälinnun laulavan\ntuuliviirin päällä.\n\n-- Niin on kohta kulunut tämäkin raskas talvi, huokasi ruustinna.\n\n-- Murheellinen talvi. Luoja on laskenut hartioillemme raskaan\nmurheen taakan, jonka johdosta mieli pyrkii kapinoimaan kaitselmusta\nvastaan, eikä kevätkään tunnu ilahduttavan. Luulin, että kevät tuopi\nainakin sen lohdutuksen, että saamme rakkaiden lapsiemme ruumiit itse\nhaudata, mutta ei vieläkään ole köngäs uhrejaan luovuttanut, puhui\nrovasti.\n\n-- Minä jo suunnittelin, minkälaisen muistomerkin hankimme lastemme\nyhteiselle haudalle.\n\n-- Minkälaisen ajattelit?\n\n-- Ajattelin valkoista, polvistuvaa, kädet ristissä rukoilevaa\nenkeliä, jonka katse on tähdätty korkeuksiin.\n\n-- Sopisihan se, mutta jolleivät löydy, niin asetetaan se tänne\nsaliin. Minä tilaan sen taiteilijalta Helsingistä.\n\nSilloin aukenee ovi ja kolme lappalaispukuista ihmistä työntyy\nsisälle ja heidän jälessään vanha Mari.\n\n-- Tulkaa tänne pirtin puolelle, tulkaa tänne pirtin puolelle...\nkehoitti Mari.\n\n-- Anna Lapin miesten tänne tulla, jos on asiaa, sanoi rovasti, joka\ntoivoi saavansa heiltä jotain tietoa lapsistaan.\n\n-- Ettekö meitä enään tunne, lapsianne? sanoi Laila itkua pidätellen.\nRuustinna ja rovasti vetäytyivät ensin pari askelta taaksepäin, kun\nluulivat haamuja näkevänsä, mutta tulijat juoksivat heidän luokseen\nja sanoivat, ettekö tunne meitä.\n\n-- Lapseni! -- -- --\n\n-- Korkeimmalle olkoon kiitos, huudahti ruustinna puristaessaan\nLailan rintaansa vasten.\n\n-- Herralle olkoon kiitos ja ylistys! sanoi rovasti molemmat poikansa\nsyliinsä sulkiessaan, ilokyyneleet vierivät heiltä kaikilta.\n\n-- Taivasten tekijä! sehän on Laila, ja minä luulin lappalaistytöksi.\n\nMari vei sanan pirtin puolelle, ja sieltä tuli koko talon väki\ntulijoita tervehtimään.\n\nSinä yönä ei paljon nukuttu Vuojoen pappilassa. Kun lapset\nolivat riisuneet turkkinsa, kertoi Kari aluksi, missä he olivat\nolleet niin kauan. Mutta vasta sitten, kun he olivat kylpeneet,\npukeutuneet puhtaisiin vaatteisiin ja syöneet, kertoi Kari, kuinka he\nmetsäpirtille olivat joutuneet ja miten he siellä olivat eläneet.\n\nKiveliön kuningas -- 14\n\nRuustinna ja rovasti kertoivat kotoiset tapahtumat, miten heitä oli\nsurtu, ja haettu, kuolleiksi luultu, ja minkä kuvaamattoman surun\npainamana he itse, vanhemmat, olivat eläneet. Ilo ja juhlatunnelma,\nsuurempi kuin missään juhlassa, täytti silloin lasten ja vanhempain\nsydämet. Uudestaan ja uudestaan pyrkivät kostumaan varsinkin\nruustinnan ja Lailan silmät.\n\n-- Niin minusta on aina tuntunut, että lapseni tulevat vielä\ntakaisin, ja olenhan minä sinullekin, Juho, sen monta kertaa sanonut,\npuhui ruustinna.\n\nIhmeiden aika on ohi, sanotaan, mutta kaikki tämä tuntuu suurelta\nihmeeltä, sanoi rovasti. -- Luojalle ei ole mitään mahdotonta.\n\n-- Kun minä kerran lokakuunillalla ajattelin kotia, niin silloin\nlensi tähti. Siitä minä uskoin, että pääsemme vielä kotiin, sanoi\nKatri.\n\n-- Ja minä näin saman tähdenlennon, sanoi ruustinna.\n\nKari ja Atso hakivat pulkista Kiveliön tuliaiset: nahat, petojen\nkallot, muistitaulut ja talousesineet. Ihmetellen katselivat\nvanhemmat, kun Kari levitti lattialle suuren karhun taljan; ihaellen\ntarkastelivat he jokaista esinettä, minkä pojat puukolla ja kirveellä\nolivat valmistaneet tai Laila näppärillä käsillään neulonut. Kaikki\nne, samoinkuin turkit, pantiin tarkasti talteen.\n\nLaila ja pojat olivat vanhempien mielestä kasvaneet pituutta, mutta\njonkun verran laihtuneet. He olivat tulleet käytökseltään enemmän\nvanhempien ihmisten kaltaisiksi. Ja rovasti luuli näkevänsä poikiensa\nkasvonpiirteissä enemmän tarmoa kuin lähtiessä.\n\n-- Te olette kovasti väsyneet, tulkaa jo levolle omaan kamariinne,\njossa vielä on kaikki ennallaan, kehoitti ruustinna.\n\nVielä senjälkeen kun matkamiehet olivat jo unen helmoissa, valvoivat\nruustinna ja rovasti tarkastellen niitä puutauluja, joihin\nlapset olivat merkinneet päivän tapahtumat. Sitten rovasti avasi\nkirkonkirjat ja pyyhki pois kuolleeksi merkinnän, jonka hän jokaisen\nlapsen kohdalle oli tehnyt, ja ihmeellinen hymy levisi silloin hänen\nkasvoillensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ruustinna ja rovasti sunnuntai-aamuna menivät kirkkoon,\ntuntui elämä niin keveältä, kevät niin ihanalta, etteivät he\nnuoruuden kukkeimpinakaan päivinä muistaneet viettäneensä sellaista\njuhla-aamua. Leivosen liverrys taivaan sinikorkeuksissa ei koskaan\nollut soinut niin riemukkaana, käen kukunnassa ei koskaan ennen\nollut kuulunut sellaista heleyttä kuin sinä aamuna, sillä heidän\noma tunnelmansa sulautui täydellisesti muuttolintujen keväiseen\nmielialaan. Ja kirkossa olleet tiesivät kertoa, että rovastin äänessä\nei milloinkaan ennen ollut sellaista kaikua kuin sinä kirkkaana\nkeväisenä sunnuntaina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanoma pappilan nuorten kotiintulosta levisi nopeasti ympäri pitäjää.\nPyhäiltana kävi pappilassa paljon vieraita onnittelemassa vanhempia,\nettä olivat saaneet lapsensa takaisin ja lapsia, että olivat päässeet\nkotiin. Nimismies, joka oli syksyllä hakua johtanut, huudahti tulleet\nnähdessään: -- Siinähän te olette, kadonneet lampaat, joita me emme\npitäjän väelläkään löytäneet!\n\n-- Sedällä on ollut meistä aivan erikoista vaivaa, sanoi Kari. --\nMinä annan tästä Kiveliössä käynnin muistoksi tämän saukonnahan\nturkin kaulukseksi.\n\nLailan ja poikain tulosta kirjoitettiin heti Rosenbergin tädille ja\nkoulun rehtorille. Mutta kirjeet saapuivat perille vasta lukukauden\nlopettajaispäivänä.\n\nOppilaat eivät siitä uutisesta mitään tienneet, ennenkuin rehtori\nlopettajaispuheessaan m.m. mainitsi: \"Rakkaat oppilaani! Minulla\non vielä teille kerrottava eräs iloinen uutinen. Viime syksynä\navajaistilaisuudessa ilmoitin, että kaksi etevää oppilasta, Kari\nja Atso Salonius, ovat tapaturmaisesti kuolleet, ja lausuin heistä\nmuistosanoja sen johdosta. Nyt juuri saapui kirje heidän isältään,\nettä pojat ja heidän sisarensa ovat aivan terveinä tulleet kotiin. He\nolivat vain eksyneet erämaahan ja alkuihmisten tapaan itse hankkineet\ntoimeentulonsa pyytämällä metsän ja veden riistaa ja kaatamalla\nmetsän petojakin. Heillä on ollut ankara taistelu toimeentulosta,\nmutta he ovat siinä voittajina suoriutuneet. Kunnia tarmokkuudelle!\"\n\nIlon humaus kulki silloin luokassa, ja koulusta päästessä olivat\nSaloniuksen veljekset taas yleisenä puheen aiheena poikajoukoissa.\n\n\n\n\n23.\n\n\nSinä kesänä kävivät Saloniuksen pojat harvoin ongella, muutamia\nkertoja vain Saarikoskessa. Taivalkönkäälle he eivät kertaakaan\nmenneet. Ruustinnan tähden he eivät siellä käyneet, sillä häntä\naina kauhistutti, kun könkäästä tuli puhe. Rovasti piti pyhänä\nlupauksensa, jonka hän oli tehnyt lokakuun yönä onkilaatikkoa\nsulkiessaan: hän ei enää milloinkaan käynyt ongella, mutta metsästeli\nsen sijaan uutterasti.\n\nPoikain kesä kului enimmäkseen lukuhommissa. Kari oli kutsunut\nerään yläluokkalaisen Vuojoen pappilaan, sillä hän Atson kanssa oli\npäättänyt kesällä ehtiä sen, minkä heidän luokillaan oli talvella\nluettu, jotta he eivät jäisi tovereistaan jälelle. Tämän puuhan\ntähden oli kevätkesällä johtunut pientä erimielisyyttä pojan ja isän\nvälillä.\n\n-- Te saatte tämän kesän levätä rasittavan talven jälkeen ja koota\nvoimia, oli isä kerran sanonut.\n\n-- Minä olen kutsunut jo Niinimaan Oskarin meidän lukujamme\nohjaamaan, oli Kari siihen vastannut.\n\n-- Siitä puuhasta olisi kannattanut mainita meille, vanhemmillesi.\nHuomaan, että olet tullut vähän itsevaltiaaksi Kiveliön kuninkaana\nollessasi. Mutta olkoon menneeksi, koska tarkoitus on hyvä.\n\n-- Meitäkin odottaa maailmassa jokin toimiala. Emmehän voi tuhlata\naikaa, lisäsi Atso.\n\nRovasti ei siihen mitään sanonut, hymähti vain itsekseen ajatellen,\nettä onpa ääni muuttunut kelloissa. --\n\nSyksyllä suorittivat pojat tyydyttävästi edellisen lukuvuoden kurssit\nja pääsivät samoille luokille kuin vanhat toverinsa. Ensipäivinä\nolivat he koulussa erityisen huomion esineinä: välitunneilla\nkerääntyi joukoittain poikia Karin ympärille katselemaan karhun\ntorahampaita, jotka kiikkuivat hänen kellonsa perissä, ja iltasilla\ntuli tovereita Rosenbergin tantin kamariin utelemaan kiveliön\nkuulumisia, joita Atso ja Kari auliisti kertoivat. Kun Kari kuvaili\nmetsästysretkiään ja parhaimpia seikkailujaan, napautti Juholan\nOskari nyrkillä pöytään ja huudahti:\n\n-- Ensi kesänä lähden minäkin Lapin erämaihin.\n\n-- Lähde vain, sanoi Atso, -- mutta muista ottaa kompassi mukaasi,\nettei käy niinkuin meille.\n\nSenjälkeen luisti Saloniuksen poikain ja heidän sisarensa elämä\nja kehitys säännöllisesti uraansa niinkuin tuhansien muiden\nkoululaisten. He eivät olleet kouluaineissa erikoisen eteviä, eivätkä\nhuonojakaan, mutta käytännöllistä elämää ymmärsivät he paremmin\nkuin toiset ja kaikille kulttuurin tuotteille he tiesivät antaa\narvon, koska olivat käyneet yhden luokan kovaa elämän koulua. Missä\nkysyttiin päättäväisyyttä, toiminnan ripeyttä tai avuliaisuutta,\nsiellä oli Kari ensimmäinen, mutta kirjatiedoissa oli Atso häntä\netevämpi. Rosenbergin tantti moitti vieläkin Lailan käytöstä\npoikamaiseksi, huomauttaen:\n\n-- Ei sinusta koskaan tule oikein hienoa pappilan mamselia.\n\nMutta vähitellen hänkin alkoi pitää tytön reippaasta,\nteeskentelemättömästä käytöksestä ja käytännölliseen elämään\nviittaavista harrastuksistaan.\n\nKiveliön kuninkaan arvonimi seurasi Karia koko kouluajan, eikä hän\nsitä pahana pitänyt, vaikka opettajatkin joskus häntä sillä nimellä\nmainitsivat.\n\n\n\n\n24.\n\n\nKaksikymmentä vuotta edellisten tapausten jälkeen eli Laila\nkirkkoherran rouvana lapsuuden kodissaan Vuojoen suuressa pappilassa.\nVanha ruustinna oli jo muuttanut sieltä pois, samoin valkeahapsinen\nrovasti. Kylmenneet olivat jo ne sydämet, jotka niissä suojissa\nolivat kerran kärsineet mitä suurinta henkistä tuskaa, mutta\nsen muistomerkkinä oli salin perällä vihreiden kasvien keskellä\npolvistuva marmorinen enkeli, jonka vainajat ennen kuolemaansa olivat\nsinne hankkineet.\n\nLaila oli mennyt naimisiin isänsä apulaisen, pastori Käkilehdon\nkanssa, joka, rovastin tultua kivuloiseksi, oli monta vuotta\nhoitanut hänen seurakuntaansa, ja Saloniuksen kuoleman jälkeen oli\nhänet valittu Vuojoen kirkkoherraksi. Paljon oli työtä nuorella\nkirkkoherralla laajassa sydänmaan seurakunnassa, mutta pappilan hoito\noli enimmäkseen toimeliaan Laila-rouvan käsissä. Äitivainajansa\nperinnäistapoja seuraten hääräsi hän aamusta iltaan taloustoimissa,\nja hyvä oli silloin talossa järjestys ja komento. Kirkkoherra\npysähtyi usein virkatoimiensa lomassa katselemaan vaimonsa\npuuhailemista, kun hän askareissaan liehui, niin että pitkä, valkea\npalmikko sinne tänne häilähteli.\n\n-- Sinulla on, Laila, liian paljon työtä ja huolta tästä taloudesta,\ntapasi hän usein sanoa vaimolleen.\n\n-- Eihän minulla... hauskaahan tämä on, kun saa tehdä oman kodin\nhyväksi, sai hän vastaukseksi ja samalla lempeän silmäyksen.\n\nMutta illalla, varsinkin pitkinä talvisina puhteina, kun päivän työt\noli tehty, istuivat he kahden salissa. Kirkkoherra lauloi silloin\nkorkealla tenoriäänellään ja vaimonsa säesti pianolla. Silloin\nunohtuivat arkiset huolet, unohtui pitkä talvinen pimeyskin ja\nsävelten kannattamina kohosivat he kuin toiseen maailmaan.\n\nAtso Salonius toimi pappina Vuojoen naapuriseurakunnassa\nSompiovaarassa. Karilompolon pirtillä tekemänsä lupauksen mukaan\noli hän valinnut sielunpaimenen toimen elämänurakseen. Hän ei ollut\nmikään loistava saarnamies, mutta uuttera toimessaan ja vaatimaton\nkansan mies käytökseltään. Seurakuntalaiset hänestä pitivät, sillä\nhän oli aina avulias ja nurkumatta lähti toimiin kaukaisimmillekin\nperukoille. Erikoisen hyvää huolta piti hän suuren, asumattoman\nerämaan rajoilla asuvista. Niitä hän avusti, niitä erityisesti\nvierainaan kestitsi ja niiltä enemmän kuulumisia kyseli kuin isojen\nkylien eläjiltä.\n\nKerran, eräänä syysiltana kutsuttiin hänet sairaan luo jokivarrelle.\nVanhalan Iisakki, jota muutamat Kolokorva-Iisakiksi sanoivat, makasi\nsängyssään hämärän pirtin nurkassa heikkona. Mutta ennen kuolemaansa\nhalusi hän tunnustaa papille, mitä oli hänen sydämellään. Pahimmin\npainoi hänen omaatuntoaan erään lappalaisen ennenaikainen kuolema,\njohon hän kahden toverinsa kanssa oli syypää.\n\n-- Se nyt tosin oli suuri porovaras, kolttalainen, jonka me ammuimme,\nkun pahanteosta pakoon lähti, mutta tekemättä se olisi saanut jäädä,\nhuomautti Iisakki lopuksi.\n\n-- Niin, te ammuitte sen pahan Miitrein siellä peurahaudalla ja\nripustitte puuhun.\n\n-- Mistä kirkkoherra sen tietää?\n\n-- Näinhän minä, kun puussa kiikkui. Iisakki kavahti istumaan.\n\n-- Miten se on mahdollista, kun se tapahtui suuren kiveliön keskellä?\n-- Hänelle täytyi kertoa koko historia.\n\n-- Vai olivat herjat kostaa teille, syyttömille... ja elävänä\npolttaa... Sellaisia ne ovat koltat, suuria roistoja, poronvarkaita,\nkivahti Iisakki.\n\nPappi selitti, miten iankaikkinen oikeus hänen mielestään asiaa\narvostelee, mutta katuvaiselle annetaan rikokset anteeksi.\n\nMutta Iisakin katumus oli keskeytynyt, hän oli kiivastunut. Atson\nkertomus oli nostattanut vanhan perinnäisvihan, hänen elimistönsä oli\nsiitä saanut kuin sysäyksen, ja hän tunsi taas voivansa paremmin.\n\n-- Vai olivat polttaa... riettaat, jahkaili hän moneen kertaan.\n\nIisakki ei vielä kuollut, hän eli monta vuotta tämän jälkeen ja kävi\nuseita kertoja pappilassa näistä asioista keskustelemassa.\n\nKuolemaansa asti toimi Atso pappina Sompiovaarassa. Hän oli samalla\nmyös jonkinmoisena lääkärinä ja tuomarina laajassa pitäjässään\nselittäen erämaan kansalle maallista lakia, taivaallista oikeutta ja\narmon evankeliumia. Henkinen halla huurusi toisinaan voimakkaasti\nhäntä vastaan, mutta hän ei väistynyt etuvartioasemaltaan.\n\nKari oli suorittanut metsäherran tutkinnot ja toimi ensin\nEtelä-Suomessa, mutta sai sitten hoitopiirin suuren kiveliön Suomen\npuoleisesta osasta. Hänestä oli tullut harras luonnon ystävä ja\ntuntija. Ei kasvanut erämaissa sitä kasvia, jota ei olisi löytynyt\nhänen valtaisissa kokoelmissaan ja jonka kasvualuetta hän ei\nolisi tiennyt -- ei elänyt niillä seuduilla lintulajia, jonka\nedustajaa ei olisi hänellä ollut täytettynä kaapeissaan. Ja jos\njoku luonnontutkija sattui kulkemaan niille seuduille, poikkesi hän\n\"Kiveliön kuninkaan\" asuntoon neuvoja saamaan.\n\nToisin silmin katseli Kari metsän riistaa kuin kuumaverisen\nnuoruutensa päivinä. Viilennyt oli jo metsästysveri, talttunut\nsydämen kiihkeä sykintä otusta katsellessa, eikä hän enää suonenvedon\ntapaisella kouristuksella pyssyään pidellyt, vaan tyynenä käveli\nhän usein koiralle kotkottavan koppelon tai teeren sivu. Killi III\nkatseli silloin kummeksien isäntäänsä, että eikö riista olekaan\nhänelle enää toivottua saalista...\n\nKerran, eräänä kajeana syysaamuna, kun maassa oli jo vähän kuuraa,\nsamoili Kari taas Killin kanssa takaliston metsissä. Ilma oli\nkuulaan kirkasta, teerien lyhyet aamukuherrukset kuuluivat kaukaa ja\nvaarojen harjanteilta silmä kantoi loitolle metsäisten mäkimaisemien\nyli siintäviin tuntureihin. Killi ajeli ensin teeriä, jotka se\nlöysi puolukkaiselta ukonpalolta. Mutta eivät kestäneet rähinää\nlyyrapyrstöt, sillä mitäpä ne olisivat jääneet maassa liikkuvan\nnelijalkaisen haukkua kuuntelemaan, kun salot puiden latvoista\nkatsottuna näyttivät avaroilta ja siipien jänteet marjaisen kesän\njäleltä tuntuivat lujilta. Katkattaen, kuin makeasti nauraen,\nlensivät ne tiehensä. Mutta kun he olivat tulleet jyrkkärinteisen\nhiekkaharjun selälle, jymisi taas näreikkö, ropisi männynlatva\nja lujasti läiskäyttäen siipiään sivuja vastaan istuutui vanha\nkukkometso oksalle aivan ampujan eteen. Heleästi kaikui silloin\ntaas Killin haukku, joka erämiehen mielestä on kuin suloista\nsoittoa. Se ilmoitti erämaan eläimille, että ihmisen liittolainen\nsiellä taas yhdelle kuolinlaulua laulaa. Höröllä korvin kuuntelivat\nsitä eläimet: korkean kiven päällä makaava repo nosti suipon\nkuononsa ylös ja vainusi ilmaa, ryteikössä juoksevat metsäkanat\nseisattuivat yhteenkohti ja odottivat kaula ojona, ja kuusen juurella\nvalkosaparoinen jänis järjesteli jalkojaan. Odotettiin pamahdusta\ntuliluikusta, mutta sitä ei kuulunut.\n\nAukealla katseli Kari uljasta, punakulmaista korven kukkoa. Pyssyn\nponsi pysyi maassa ja höllästi kiertyivät sormet piipun ympäri.\nMyhäillen ihaili mies muotokaunista lintua, joka koiralle nokkaansa\nnaksutteli ja joka näytti täysin soveltuvan ympäristöönsä. Metso toi\nmieleen tapauksen nuoruusvuosilta, hän muisti sen vanhan kukkometson,\njonka hän sinä suurena harhailusyksynä oli ampunut Karitunturin\ntienoilta. Eikä hän itsekään käsittänyt, mikä sen mieleen toi\ntuhansien metsästysmuistojen joukosta.\n\n-- Niin silloin, tuumi hän itsekseen -- meidän kolmen ihmisen elämä\nriippui minun ampumataidostani. Mutta nyt on toisin. Ruokaa on\naitassani, enkä minä elä täällä vain _hävittääkseni muuta elämää_.\nIstu vain metso! Kauniimpi olet katsella elävänä oksallasi kuin\nkuolleena kontissani. En tahdo nyt olla kuoleman välikappaleena.\nKerran se kuitenkin haukkana niskaasi iskee, naksahtaa silloin\nsisäisen koneistosi joku ratas ja pallona putoat oksaltasi tai\nnyykistyt korven sammalikkoon. Se on elämän laki...\n\n-- Killi se, se, lähdetään kotiin...\n\nRopisi taas männynlatva ja vinkuvin siivin kaikkosi kiiltäväkaulainen\nlintu kuusten latvojen yli salojen kätköön. Killiltä pääsi epätoivon\nja vihan sekainen kiljahdus ja sen perästä murahdus kuin kirous.\nKilli yritti perään, mutta isäntä kutsui luokseen. Syyttävänä katseli\nviisassilmäinen koira isäntäänsä, joka selkäkarvoja silitteli.\n\n-- Elä ole milläsikään, vaikka en ampunut. Annetaan sen vielä elää,\nkoska sillekin on elämä rakas. Muista, että kerran sinunkin teräksen\nlujat jänteesi heltiävät ja oikenee häntäsi komea kaari. Parempi on\nsilloin, että olet surmannut tätä metsoa vähemmän.\n\nMutta milloin tapasi Killi vaarojen kuruissa kähnäilevän kontion,\nsilloin syntyi metsässä meteli, joka aina sai kuohahtamaan Karin\nmetsästäjä-veren. Sellaisista tilaisuuksista hän ei koskaan\nsivu kävellyt, vaan rohkeasti, pyssy valmiina, lähestyi hän\ntemmellystannerta, missä Killi piteli paikoillaan ärisevää korven\npörrökarvaista ruhtinasta, kunnes Karin kuula sen kaatoi Lyhyt\noli tavallisesti taistelu, mutta kiihkoisa. Karhu oli Karista\ntasa-arvoinen vastustaja, jonka kanssa kannatti voimia mitellä.\nOlipa hänellä niistä taisteluista näkyväinen merkkikin, suuri\narpi poskessa, jonka karhu oli eräänä keväänä tylpällä kynnellään\nhalkaissut, kun Kari oli sen kanssa hangella käsikähmään joutunut.\n\nVirkaintoisesti puolusti Kari kiveliön koskemattomuutta: ei antanut\nkiskoa tuohia erämaan koivikoista, ei kaataa naavapuita poroille eikä\nmielellään valtiollekaan esittänyt tukkien hakkuu-alueita näiltä\nseuduilta. Hän ei suosinut uudisviljelystä, ja sentähden hän joutui\nusein kiistaan seudun väestön ja veljensä Atson kanssa.\n\nKesällä virkamatkoilla ollessaan kulki hän toisinaan Karijärvelle\nsaakka, viipyi välistä päivänkin Karilompolon vanhalla pirtillä,\neivätkä hänen kumppaninsa tienneet syytä, minkätähden hän siellä kävi\nja miksi hän siellä vanhaan, lahoon metsäpirttiin yöpyi ja siellä\nmietteissään istui.\n\nYksinäisenä miehenä hän eli pienessä virkatalossaan. Erämaan rauhaa,\nsen eläimistöä ja koskemattomia metsiä hän rakasti, ja erämaahan hän\nviimein väsyikin. Hänen kiveliönsä ei ollut siinä, mitä siellä silmin\nnäki ja korvin kuuli; se oli samalla haltijain maailmaa, jota oli\ntunnelmin tajuttava.\n\nEräänä syyspäivänä löydettiin hänet tunturin liepeeltä kuolleena.\nLaukku selässä ja pyssy olkauksessa hän oli kaatunut metsäpolun\npoikki kuin korven kuusi, ja uskollinen Killi III vartioi hänen\nvieressään.\n\nSe oli synkeä päivä kiveliössä. Mielikki puki metsän mustiin,\nsinipiiat simapilleinään surulauluja soittelivat ja tuulen harppu\nnaavaisissa kuusissa raskaasti kohisi.\n\n\n\n\n25.\n\n\nVaihtuneet ovat osat suuressa kiveliössäkin. Vanha on kadonnut, uutta\nsyntynyt sijalle. Siten ikivanha erämaa on säilynyt ikinuorena.\nKaatunut on jo se jättiläishonkakin, johon Saloniuksen nuoret kerran\nnimensä kaivertivat, lahonut ja maatunut mullaksi, ja uusi nuorimetsä\non sen sijalle nousemassa. Monta eläinpolvea on sen jälkeen kuollut,\nmutta uudet nuorin voimin ovat astuneet entisten tilalle. Vielä\nkeväisin joikuvat joutsenet kiveliön sulissa salmissa, vielä\nhanhet tatattavat, meriteeret viheltävät ja telkät \"tamburiiniaan\"\nsoittelevat, vielä metsot ja teeret soivat sen siintävillä saloilla\nja laululinnut pitävät keväisiä konserttejaan; vielä karhukin\ntoisinaan nousee Karitunturin laelle, katselee valtakuntaansa ja\npitkällä vihellyksellä kuuluttaa alamaisilleen, että hän se on oikea\nkoskemattomain erämaiden kuningas. -- Mutta paljon on jo pienentynyt\nkiveliö, paljon on jo harventunut sen asutus.\n\nLahonut on metsäpirttikin Karijärven rannalla, samoin kuin ne kädet,\njotka sen kerran keväthankien aikana salvoivat, ja niinkuin ne nuoret\nihmiset, jotka sen suojissa kerran talvea viettivät. Sen lähelle on\nniemelle rakennettu matalakattoinen tukkimiesten kämppä. Kodittomana\nharhailee nyt metsäpirtin haltija, meänteis. Toisinaan hiljaisena\nsydänyön hetkenä hiipii se entisen pirtin paikalle, istuu laholle\nnurkalle ja allapäin menneitä aikoja muistelee ja erämaan häviötä\nennustelee.\n\n\n\n"]