[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEoEKDYPMjBp0aoneG4ofekFYyu2iWOhWFsSx2r4ZEeY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},163,"Lyhyitä kertomuksia","Canth, Minna",1844,1897,"163-canth-minna-lyhyita-kertomuksia","163__Canth_Minna__Lyhyitä_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1878,70017,416651,false,12612,[22,23],"Fiction","Short stories",[25],"Short Stories","\"Lyhyitä kertomuksia\" by Minna Canth is a collection of short stories written during the late 19th century. The works reflect societal issues and personal struggles in Finland, often focusing on themes of love, sacrifice, and societal expectations. The opening story introduces Hemmo, a spirited young man adored by his community, and his beloved Anna, amidst the backdrop of impending conflict in their homeland.  At the start of the book, readers are introduced to Hemmo, the village favorite, who is preparing for a future with his fiancée, Anna. Their idyllic life is shattered by the announcement of enemy forces in the country, prompting Hemmo to abandon his peaceful existence to join the fight for his homeland. This sets the tone for a story filled with themes of duty, love, and sacrifice, as Hemmo's character is tested in the face of war and the challenges it brings to those left behind, including Anna and their families. The narrative contrasts moments of joy with the harsh realities of conflict, encapsulating the deep emotional turmoil experienced by individuals caught in times of strife. (This is an automatically generated summary.)",[],373,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia, jotka kuvaavat suomalaista yhteiskuntaa, maaseudun elämää ja inhimillisiä kohtaloita. Realistiset tekstit käsittelevät sosiaalisia epäkohtia, köyhyyttä ja naisen asemaa, alkaen sotaan lähtevän nuorukaisen ja hänen morsiamensa tarinasta.","Minna Canthin 'Lyhyitä kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 163. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LYHYITÄ KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nMinna Canth\n\n\n1917-19 (1877-1895)\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHemmo\nEnsimmäiset markkinat\nÄiti ja poika\nPäivä koittaa\nVanhan taaton tarinoita\n   I. Pikku Heikin merkillinen matka\n  II. Pellervoinen\nKuoleva lapsi\nLapsenpiika\nKauppias Roller\nYstävykset\nEräänä sunnuntaina\nLain mukaan\nKasvinkumppanit\nMutta mitäs tapahtui\nEpäluulo\nEräs Puijolla käynti\n\"Vanha piika\"\nKodista pois\nOmpelija\nKahtalainen onni\nLaulaja\nMissä onni\n\n\n\n\n\n\nHEMMO.\n\n\nHän oli kylän lemmikki. Vanhat häntä suosivat, nuoret häntä ihaelivat\nja lapset häntä ystävänänsä rakastivat. Ei ollut aatetta niin ylevää,\njot'ei sydämensä olisi omistanut, ei määrää niin korkeata, jonka\nsaavuttamisesta olisi epäillyt. Poikana heilui hän korkeimpien puiden\nlatva-oksilla, nuorukaisena taisteli hän metsän väkeväin asujanten\nkanssa ja moni kaatunut otus kertoi hänen nuolensa tarkasta iskusta.\nHän oli Suomen raikas, toivorikas nuorukainen, tuo iloinen Hemmo.\n\nAnna oli hänen morsiamensa. Anna oli nuori, suloinen neito, jonka\nposkilla ruusut heloittivat ja jonka silmistä taivaan loiste säihkyi.\nHemmo oli hänen lapsuutensa ystävä ja nuoruutensa ylkä. Hemmoa oli Anna\nrakastanut aina siitä, kun tuntonsa heräsi ja ajatuksensa eloon\nvirkosi. Mitä parhainta ja jalointa hän elämässä tunsi, sen lempivä\nsydämensä Hemmossa löysi toteutuneena.\n\nJoulun aattona oli Hemmon isä julkaisnut aikomuksena kesän tultua\nluopua talonsa hallituksesta ainoan poikansa eduksi, ja samaan aikaan\npäätettiin nuorten häätkin vietettäviksi. Silloin tuli Annalle kiire.\nPäivät pitkään hän istui uutterana, kehräten, kutoen ja neuloen\nmyötäjäisiään. Mitkä ihanat tulevaisuuden unelmat siinä lankojen väliin\nliittyivät, mitkä toivot suloiset haartoivat hänen silmissään hyppisten\nsievästi liikkuessa! Annaa onnellisempaa morsianta tuskin taivaan alla\nlöytyi.\n\nMutta äkkiä nousi Suomessa huuto, -- huuto, kamala ja kauhea, joka nuolta\nnopeammin kiidätti kautta maan, idästä länteen, etelästä pohjoiseen. Se\nhuuto leveni kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, se kaikui\nvuorella, kaikui laaksossa, se kuului korvenki loukerohon ja salon\nhiljaisuuteen. Vihollinen on maassa! -- tämä oli huuto, joka sai miesten\nsydämet kauhistumaan, vaimot vapisemaan ja lapset vaikeroimaan. --\n\"Vihollinen on maassa!\" se tieto iski salaman tavoin siihenkin kylään,\nmissä Hemmon ja Annan rakkaus oli saanut rauhassa kasvaa ja juurtua.\nRauha hävisi, synkät pilvet kohosivat ja kaukaa kuului jo uhkaavan\nmyrskyn kumina.\n\nHajamielisenä istui Hemmo morsiamensa rinnalla. Silmä, joka ennen\nsilmään vaipui, häilyi nyt levottomana ympäri ja käsi, joka ennen kättä\npuristi, oli hervottomaksi käynyt. \"Isäinmaa on vaarassa, veljein veri\nvuotaa ja minä istun kun kunnoton pelkuri täällä toimetonna.\" Tuo\najatus poltti tulena nuorukaisen suonissa, se vei levon hänen\nrinnastaan ja sai häpeän punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän kavahti\njo ylös.\n\n\"Isä, äiti, tyttöni armas\", puhui hän, \"en voi täällä enään laiskana\nvirua, kun Suomi poikiaan taisteluun kutsuu. Sallikaa mun mennä maatani\npuolustamaan!\"\n\nKirkas säde välähti isän silmissä, mutta äidin sydämestä nousi raskas\nhuokaus, ja ikään kun kukkanen myrskyn pauhatessa pelvolla painuu alas\nmaata kohden, niin kallistui nyt Annanki keltakiharainen pää vasten\nkättä, johon suloiset kasvonsa lymyivät.\n\n\"Mene!\" lausui isä selkeästi; -- \"mene!\" kuului äidinki väriseviltä\nhuulilta, ja -- \"mene!\" kuiskasi myös morsian sulo, äänellä, joka oli\nsammuvainen kuin tyyntyvän tuulen viimeinen hengähdys.\n\nJa Hemmo meni. Jätti rauhaisen kotinsa, jätti armaansa kaikki ja samosi\npois sotaan ja taisteluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaantien poskessa oli yksinäinen talo, jota asui mies vaimonsa ynnä\nneljän lapsensa kanssa. Sinne vihollis-laumasta hyökkäsi kymmenkunta\nverta himoavaa sotilasta, jotka metsän petojen tavoin raatelivat,\nryöstivät kaikki, sitoivat miehen nuoriin ja viskasivat hänet ulos\nkankaalle. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa telkesivät he tupaan,\nkeräsivät lastuja ja olkia ulkonurkkiin, sytyttivät ne tuleen ja -- nyt\nselveni miehelle heidän julma aikomuksensa -- eläviltä tahtoivat he\npolttaa hänen vaimonsa ja viattomat lapsi-raukkansa. Onnettomain\nsurkeat hätähuudot kuuluivat sisästä ja mies väänteli kuin mato\nruumistaan kanervikossa; mutta, voi! -- turhaan hän voimiaan ponnisteli;\n-- siteet eivät heltyneet. Liekit löivät ylös ja raivostunut mies\nkangistui kauhistuksesta. Hän kätki kasvonsa maahan, välttääkseen tuota\nhirmuista näkyä, mutta vapaasti tunki hänen korviinsa viattomain\nvalitus, tulen räiske ja soturien ilkeä nauru. Mutta -- eikö kuulunut\nmyös hiljaiset, hiipivät askeleet nyt häntäkin lähestyvän? Niinpä\ntekikin, ja, kasvojaan maasta kääntämättä toivoi mies kohta jo saavansa\nkuoleman iskun. Vielä hetkinen ja ... ei ... kuolema ei tullutkaan,\ntuli vaan pelastus ja apu odottamaton. \"Ole hiljaa!\" kuiskasi tuttu\nystävän ääni hänen korvaansa samalla kun siteitä katkaistiin ja ase\npainettiin hänen kouraansa.\n\nYstävä ja avun tuoja oli Hemmo, kylän lemmikki. Mies karkasi ylös, ja\nkuin ukon nuolet iskivät he nyt molemmin ällistyvän vihollisen niskaan,\nlöivät puolet maahan, karkoittivat toisen puolen pakosalle ja\npelastivat äidin lapsineen liekkien vallasta.\n\nHämmästyksestä tuskin toinnuttuaan, kokosi vaimo lapsensa ympärilleen,\nniinkuin lintu kerää poikiaan vaaran uhatessa ja taitavasti vei hän\nheitä korven mutkaisia polkuja myöten kauas sydänmaan turvaan. Mutta\nhänen miehensä kiiruhti Hemmon kanssa vihollisen jälkiä tiedustelemaan.\n\nOlivat he kulkeneet noin virstan pari, kun Hemmo luuli kuulleensa\nlaukauksen. He seisahtuivat, painoivat korvansa maahan ja kuulivat nyt\nselvään rätinää ja paukauksia. Ei aikaa ollut viipymään, joka hetki\nmaksoi verta. Niinkuin tuuliaispää kiitää kankaalla, niin riensivät\nmiehetkin eteenpäin, kunnes joutuivat sota-kentällen. Eteenpäin ja yhä\neteenpäin ryntäsivät he vieläki; ja missä vaan kulkunsa kävi, siinä\nkaatui vihollista kuin heinää terävän viitakkeen edessä. Hemmo häilyi\nrivien etupäässä, uroita urhokkaampana; vartalossaan asui voimaa ja\nmiehuutta ja silmistään loisti sankarin nero. Uutta voimaa jäntereihin\nja uutta intoa sydämihin sai väsynyt mies-joukko, nähdessään vaaran\nsuussa tuon uljaan nuorukaisen, jonka he kaikki hyvin tunsivat. Ennen\nauringon laskua oli työ päätetty ja kolme kertaa suurempi vihollisvoima\nmaahan lyöty. Mutta helppo ei aivan voitto ollut. Kaatuneiden ruumiit\ntäyttivät kentän ja synnyinmaa oli saanut maistaa monen uljaimman\npoikansa sydän-verta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän jälkeen nähtiin eräänä iltana kirkkomaalla äänetön\nihmisjoukko seisovan avoimen haudan partaalla. Likinnä oli kaksi\nvanhusta, mies ja vaimo, sekä nuori, kalvea neitonen. Vanhukset\nvapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin\nhiljaa kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa\nlehti ei liiku eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle\nmennyt. Lieneekö hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan\nsyvyyteen, jonne niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi?\n\nKen siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla? Ketä moinen väen\npaljous kyynel-silmin oli saattamaan tullut? Kysy sitä vaikka lapselta\ntuolla äitinsä käsivarrella ja vastaukseksi saat: \"Se on Hemmo, kylän\nlemmikki, viime taistelun kaatunut sankari.\" Ja hän se oli; --\nnuorukainen, jonka jänteret teräksestä olivat, jonka rinnassa into ja\nrakkaus hehkui, -- nuorukainen, joka oli synnyinmaansa kunnia,\nvanhempainsa toivo ja morsiamensa kaikki kaikessa. Kangistuneet nyt\nolivat voimakkaat jäsenet, kylmennyt oli jalo sydän ja sammunut\nkuoleman yöhön oli silmäin loiste. Luunsa murheella kätkettiin maan\nmustaan multaan, mutta maineensa ja työnsä jäivät hänen jälkeensä,\njäivät ainaiseksi kirkkaana tähtenä loistamaan Suomen tumman siniselle\ntaivaalle.\n\n[\"Päijänne\" lehden näytenumerossa 1877.]\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄISET MARKKINAT.\n\n\nOli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän\ntaivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.\n\nElsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt\nverkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas,\ntavoittaakseen jonkun tienvieressä kasvavan punaisen-hohtavan marjan.\n\nMutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului\nouto rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä esiin\nvahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa\nhymyillen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat\ntunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon\nviimeiset jäähyväissäteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen\nolleet.\n\n-- Elsa, lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, sinua olen jo kauvan aikaa\netsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta.\n\n- -No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, mietti\nElsa epäillen ja hänen iloisista silmistään loisti pienoinen\nveitikkamaisuus.\n\n-- Aijon, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.\n\nElsan otsa pimentyi.\n\n-- Matin kanssa----sanoi hän--elä sitä te'e Antti--elä ainakaan Matin\nseurassa mene markkinoille.\n\n-- Ja miks'ei?\n\n-- Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä. --\n\n-- Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyä olisikaan, virkistää se\nkumminkin sekä sielua että ruumista.\n\n-- Mistä sen tiedät, Antti, kun et vielä koskaan ole markkinoilla\nkäynyt?\n\n-- Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy\nmarkkinoilla.\n\n-- Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja\nruumiin puolesta?\n\n-- Mitä tyhjiä viisastelet!\n\n-- Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä\nlepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri\nsamana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.\n\nAntti jo kiivastui.\n\n-- Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski, -- et tunne etkä salli\nmitään viatonta huvitusta. Mutta elä luulekaan, että asia siitä\nparanee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös.\nSe on kerrassa sanottu.\n\nElsa ei mitään virkkanut, mutta hänen mielensä oli käynyt\nalakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi\nvisan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi. Tyynenä\nja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen mökin\nedustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.\n\nAntti seisahtui.\n\n-- Jää hyvästi, Antti! sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen\nkättä.\n\nAntin sydän jo heltyi.\n\n-- Kuule, Elsa, puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä olet\nvälistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin\nmuutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa\nkulkee markkinoilla, -- noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten\non, jos minäkin sinne joskus menen?\n\n-- Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja\nvilpittömänä, kuin sinne menetkin.\n\n-- Ha ha ha! jo tottakin näet aaveita.\n\n-- Onnellista matkaa, Antti!\n\n-- Jumalan haltuun, Elsa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja\narmoton ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja\nkansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa,\nkaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä\nmyhäillen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan.\nKolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin\nhevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat ja hevoset kiitävät\neteenpäin. Metsä kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.\n\n-- Hei liirua leijan laa, Markkinamiehiä ollaan vaan, Hei liirua leijan\nlaa, Oltta, viinaa juoda saan. --\n\nJo heti kotipihasta lähdettyä miehet saivat \"markkinakuraasia\".\n\nMatin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista.\nAntti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli\nlevoton -- Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat.\n\n-- Istut siinä kuin pölkky, moitti Matti, näkyy, ett'et vielä ole\noppinut markkina-iloa tuntemaan.\n\n-- Tämmöinen ilo ei mitään maksa.\n\n-- Eikö maksa?\n\n    Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa,\n    Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa.\n\nEikö sellainen ilo mitään maksa, häh? Kallista vähän tuota pullon\nsuuta, niin saat parempaa ryhtiä -- -- no ota vaan, eläkä yhtään inkkaa,\nse on Koivuniemen Jussin parasta viinaa. -- -- Ell'et nyt hyvällä ota\nnaukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon.----Kas niin\nvaan -- -- hih! -- kallista paremmin,--no niin. \"Tattis mamma, sanoi\nLotan Mikko.\" Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.\n\n    Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo,\n    Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin juo.\n    Ota sitt' itselles toinen akka,\n    Eläkä sentähden juomasta lakkaa,\n    Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa -- ja juo!\n\n-- Elä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.\n\n-- Kas poikaa vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne\nvörmyntärikseni, sano!\n\n-- Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.\n\n-- Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin hiisi vieköön, ei ole onni\ntänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta kas kun\nsen teen kiusallasikin.\n\n    Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna,\n    Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna.\n\nNo helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo,\nseis hevonen! Pidäs ohjaksista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän\nlöylyttämään.\n\n-- Oletkos hulluna, Matti?\n\nMutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo aidan toisella puolen ja juoksi\nkädet suorina ylös mäelle, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten\nvälillä. Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkillään ruhtoa\noikeaan ja vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit\nunhottivat hetkeksi riitansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia\nvastaan. Eräs pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten tappelua\nkatsonut, sieppasi kiven, jolla lähätti Mattia päähän, niin että veri\nturskahti esiin; eräs toinen taas hakkasi häntä selkään paksulla\nseipäällä.\n\n-- \"Maltas, kun ma saan selkäni seinään, sanoi Manu vainaa\", änkytti\nMatti, mutta se kun ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.\n\n-- Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti\nkuitenkin samalla hätään ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen.\nPian oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä\nkumminkin siinä toimessaan saada syvän puukon haavan kupeesensa.\n\n-- Ei siitä mies kuole, lohdutti häntä Matti, kun taas rauhassa ajoivat\neteenpäin. Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavoistani.\nMutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!\n\n-- Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit heistä erillään pysynyt.\n\n-- \"Höm, kyllähän se niin on, on kai\", sanoi Toivola akalleen, mutta\nminkäs sille taitaa kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua ollut,\nmutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pullo ja mun hyvä viinani meni\nmaahan. \"Se on luut nuu!\" sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.\n\n-- Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!\n\n-- Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin tästä\nkaupungissa ollaan.\n\n-- Sen mä tiesin.\n\nPienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä\naamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä\nMatin \"kuraasi\" ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun\nsyrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtynyt. Matti pani sille\nkourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä\nsilmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja\nAntti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli\ntäällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja\nsitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi\nlauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä\nrakkauden laulua:\n\n    \"Pää sinä kultani rakas luonto,\n    Sinulle on annettu suloinen muoto,\n    Ole sinä aina iloinen,\n    Elä sinä kiukussa kiroile.\n\n    Sinusta en koskaan eritä taida,\n    Muut likat ei mielestän mitä maita,\n    Sä olet se kaikista ainova,\n    Jolle nuoren luontoni lahjoitan.\n\n    Nyt minä lasken käteni kaulaan,\n    Sillä minä näin suloisesti laulan,\n    Kun en voi muuten selittää,\n    Kuin perääsi on on niin ikävä.\"\n\nMitä se \"pää\" siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi eräs\nkuuntelijoista.\n\n-- Tietänethän tuon, lausui toinen, se tarkoittaa, että koko laulu on\npäätön.\n\n-- Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on \"pää\" aina pässin esipuhe,\nlausui kolmas, ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on\noikein aika \"pässin pää\".\n\nSille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat;\nmutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa\nja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhähtelivät ja peittivät huuliaan\nsileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.\n\nKummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja\nostivat. -- Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane, mietti hän\npätevästi ja kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty\ntorin varteen. Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle\ntulijaisiksi ja erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin --\nsulhaspuvukseen muka -- kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa älysi\nhän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään\npitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin ankun seinää.\n\nAntti meni sinne.\n\n-- Hei mies, huusi juutalainen hänelle vastaan, tule ostamah, se helppo\nhinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell' markall', et\nparemba mistääh sah. --\n\nAntinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis,\nmutta -- \"jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa\" -- arveli\nhän ja aikoi lähteä eteenpäin.\n\nJuutalainen innostui.\n\n-- Osta veli, huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen -- osta, mine anda se\nsulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah'!\n\nEnnenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään\nja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän\npulskempi tässä asussa ja totta Elsankin silmissä poika toiselta\nnäyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja\nvanhassa retkaleessa.\n\n-- Mitähän tuo olisi, jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais olla.\n\n-- No sama se on, maksa pois raha, -- sanoi juutalainen ja kauppa oli\ntehty.\n\nKun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan\nnuttunsa pöydältä, mutta -- ihme ja kumma -- se olikin kadonnut. Turhaan\nhaki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä ympärillään, --\nnuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo kaupassa muitten\nkanssa eikä joutunut häntä enää kuulemaankaan. Tässä ei auttanut muu,\nkuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia!\n\nLisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei\nAntti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään\nkatua, näki hän niin sanotun \"onnen pyörän\", joka ihmisille ilmoittaa\ntulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin\ntäytyi ostaa. Antille annettiin \"onnen lippu\", joka lupasi hänelle\npaljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää,\nmuutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen\nosakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. \"Vähät siitä\",\narveli Antti, \"jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja\nkaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon\nveräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan\nliivin taskussa. -- -- Hm -- -- rikkautta ja kaunis puoliso--Elsa onkin\nkauniin tyttö koko maailmassa --\"\n\nLikeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin\nääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panoraama. Ympäri\nhuonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka\nmuka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti\nonneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli\nkotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli\nvahinko, -- mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla\nhintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti\nläheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva\noikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.\n\n-- Täälläkö sinä junkkari oletkin, kuului samassa tuttu ääni hänen\nkorvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä. -- Käy mukaan,\nminulla on täällä muutamia hyviä tovereita.\n\nAntti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan\nuutta nuttuansa, ja -- pettivätkö silmänsä, vai oliko kaikki noiduttu --\nuusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen\nkostuttanut, juutalaisen maali oli liuvennut ja hänen päällään oli nyt\nvanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.\n\n-- Matti, sanoi hän seisahtuen, katsos veli kulta vähän tätä uutta\ntakkiani!\n\n-- Hm -- \"kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi\".\n\n-- Mitä sinä tästä arvelet?\n\n-- Arvelen, että juutalainen sinut petti.\n\n-- Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän\nhäpeällistä.\n\n-- Kyllähän se niin on, on kai.\n\n-- Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?\n\n-- Niin, sitä asiaa sietää harkita.\n\nAntti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään,\nmutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan -- kapakkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen,\nhieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän?\nPelkällä lattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään lattialla,\nmakasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alaston. Ikkunat olivat\nkorkealla permannosta ja -- rautahäkit edessä.\n\n-- Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin\nsilmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta\nkuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?\n\n-- Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin olemme\njoutuneet -- -- Matti -- -- Matti -- -- etkö jo herää -- --\n\nHän tarttui Matin käteen -- -- oi suuri Luoja -- -- se oli kylmä! Antti\nnosti hänen päätään, lattialla oli verta, -- -- veri oli myös hyytynyt\nruumiin huulille ja sieramiin. -- -- Matti oli kuollut, -- kuollut, --\nja missä tilassa!\n\nTuskan hiki nousi hänen otsalleen, sydäntä kovin ahdisteli, hän puristi\nkäsillään päätään. -- \"Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin tähän helvetin\nesihuoneesen\", huokasi hän. Mieleen juohtui nyt kapakka. Siellä oli\njuotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin varkaudesta, huudettiin\npoliisia, vihellettiin ja -- enempää ei hän muistanut -- --\n\n-- Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä!\n\nToinen pää toisensa perästä kohosi lattiasta ja tylsät silmät\nkääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä\nosoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään.\nSitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin\nruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.\n\nAntti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli\nlopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä\näkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla,\nvielä oli armon aikaa, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla\nensimmäisen askeleensa jo oli ottanut. Varoittavana, kauhistavana\nesimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat\nja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen\nvie.\n\n-- Ja Elsa, -- tuo ihana, puhdas tyttö,--hän varmaankin hylkää langenneen\nnuorukaisen -- --\n\nTuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden lakkoon\nlangetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin\nhänen halunsa ja toivonsa paloivat, vaan astui raskailla, epävakaisilla\naskeleilla kohden kolkkoa kotoansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni,\nmutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoili ruis, kauniina ja lähes\ntuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana\nvaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli\npolkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta\njuoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti,\ntarttui syleillen hänen hameesensa.\n\n-- Äiti, saammeko juosta isää vastaan?--kysyi vanhin, sievä,\nseitsenvuotias Anna.\n\n-- Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin. --\n\nJa siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän\nastui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä iloinen hymy, sillä hän\njo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat\nlapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki\ntallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä\njo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.\n\nPikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: \"Isä ota 'yliin!\" Ja isä laski\nheti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.\n\nNäin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä\ntervehti miestään.\n\n-- Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy -- sanoi hän.\n\n-- Tulen, ja sua kiitän Elsani--vastasi Antti, syleillen vapaalla\nkäsivarrella vaimoaan -- kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin\njuuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin. --\n\n-- Unhota se jo! --\n\n-- Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se\nkuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä\nheti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi\nsiltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella? --\n\n-- On niinkin, Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin\nyhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme? --\n\n-- Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle ensimmäisen\nlukukirjan.\n\nPikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki\nruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.\n\n[1877. \"Päijänne\" 1878, n:ot 34, 35. Novelleja ja kertomuksia I, 1878.\nNovelleja I, 1892.]\n\n\n\n\n\n\nÄITI JA POIKA.\n\n\nUseassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia.\nNe seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan\ntomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen, --\nmykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä\npäämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa,\nsilloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat\npuhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita\nvuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot\nrannalla heille kuiskaelivat.\n\nOli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat\nkorkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi\nmustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, niiden näkö oli uhkaava,\npeloittava.\n\nRistiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja\nvenheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta\nrintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä\ntuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui\netupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä,\nohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana\nistui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla,\nviimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa.\nKauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän\njälessään. Se saavutti venheen, -- löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli\ntoinen -- kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen\nja -- löi sen pirstaksi luotoon.\n\nAinoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama\naalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren\nruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella\nlapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja\nsuuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.\n\n-- Oi taivaan suuri Luoja, huokasi hän ahdistetulla sydämmellä, elä\nsalli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen\nkanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!\n\nJa taivaan ovi aukeni, -- äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan\nistuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset\nsilmänsä hymyilivät kiitolliselle äidille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta\nvierinyt ajan hautaan, kun taas sama äiti ja sama poika kulkivat\nPäijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä\nja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen\nsinervää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen\ntaivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä\nkalvossa.\n\nHiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla\nja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin\nkoivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat\nmuut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset\nleikkipuheet ja soiton säveleet kaikuivat loitolle ympäri.\n\nMutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari\nensimmäisen venheen keskellä. Sulhanen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä\nnuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan.\nKuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas,\nlemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!\n\n-- Mun armaani, kuiskasi nuorukainen, hellästi puristaen morsiamensa\nkättä, ole tervetullut sinä, mun sydämmeni rakastettu, uuteen kotiisi!\nSuokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!\n\nKainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja\nujouden puna kajasti hänen hempeillä poskillaan.\n\nMorsiusparia vastapäätä istui sulhasen äiti, sama äiti, joka\nkaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut\nrantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja\npulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja\nkiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta\nsilmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka\nnäyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan\näitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä\nsydämmessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen\nkiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet,\neikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa\nhiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään,\nvakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli\nkeskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon\nsydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän\npäätään ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä\nposkiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat hiukset arkun\nmustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen\nsulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä\nilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.\n\n-- Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama äidin sydän, miksi katkaisit\nhänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani\nmiehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä\nihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne,\nmaallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala,\nmiksi olet niin kova ja armahtamaton!\n\nNureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta.\nKyynel, joka vieri hänen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon\nlapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon\nsylissä, heräsi sen kyynelen koskennasta.\n\nTällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isä\nsaatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen\nviikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.\n\nVanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi\nirtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen\nosoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva\nepätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli\nsijaan.\n\n-- Sinäkö sydänkäpyseni, saneli hän hiljaa lapselle, sinäkö vanhalle\nmuistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat, -- niin\nsiellä, -- siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista\nvapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen\njälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aijon\nsinua viedä, aijon rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan\nperilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo\nisällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti.\nKiittämätön vaivanen mikä olinkin!\n\nJa korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla\näänellä:\n\n-- Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty\nolkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta\nhän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä\nauttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!\n\n[1877. \"Päijänne\" 1878, n:o 37. Novelleja ja kertomuksia I.\nNovelleja I. \"Uusi Kuvalehti\" 1891.]\n\n\n\n\n\n\nPÄIVÄ KOITTAA.\n\n\n\nI.\n\nRauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli\nvähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti\nvoinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille\nvesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden\npohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma.\nKoivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen\nvälkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi\nkoivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden,\nja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas\nkilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli\nalankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä,\nyksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä\nsuuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin\nulos Kallavedelle, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa\nsalmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että\nRistolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa,\njoka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja\nvarallisuudesta.\n\nEräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö,\nKoiviston aaltoilevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan\nvähän vanhempi toveriaan, loikuili selällään nurmikolla ja varjosi\nkäsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta. Tyttö istui\nhänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista,\njoita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin\näänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:\n\n-- Kuule Niilo!\n\n-- Hoi?\n\n-- Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.\n\n-- Niinkö luulet, Katri?\n\n-- Siitä olen varma.\n\n-- Vai niin, vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin\nmukavasti tässä oikoilen, enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon\nkiehkuraasi?\n\n-- Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti\nkukkia.\n\n-- Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni? -- Niilo kavahti\nistumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli\nsaamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.\n\n-- Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin\nkuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin\nlapset tekevät?\n\n-- Hm -- etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin\nhaluttaa olla niinkuin olen.\n\nKatrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti\njo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen\npäähänsä.\n\n-- Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui hän ilosta loistavin\nsilmin.\n\n-- Kyllä -- Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin\nsilmiin ja hohtaviin poskiin, -- kyllä on hyvin kaunis, virkkoi hän\nharvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkuraa\ntai jotakin muuta.\n\nKatri katsoi Niiloon.\n\n-- No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi hän pilkallisella\nhymyllä.\n\nNiilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.\n\n-- Maltas, sanoi hän, kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut\njäseniäni.\n\nEnnenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut\nhänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon\npientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas\ntakaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan\nKatrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,\nNiilo vaan nauroi ja puristi häntä rintaansa vasten. Viimein he\njoutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski\nkannettavansa maahan.\n\n-- Vieläkö moitit minua laiskaksi? kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen.\n\nMutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkkanut sanaakaan; peitti vaan\nkasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän\nalkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki\nväkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat\nnoita armaita sinisilmiä.\n\n-- Katri kulta, puhui hän, miksi sinä noin vähästä suutut? Elä itke, en\nminä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä\nopetan sinua voileipiä viskaamaan.\n\nKatri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä\ntäyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo\ntahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen\nsilmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä lähemmäksi\nrantaa.\n\nSiellä hän etsi sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja\njätti itselleen huonoimmat. Kyyneleet tytön silmissä olivat jo\nkuivuneet.\n\n-- Katsos nyt, Katri!\n\nNiilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti\nkosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi\nsyvyyteen.\n\n-- Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! huusi Katri ihastuen.\n\n-- Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti? kuului äkkiä ääni heidän\ntakanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän\nhuomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.\n\n-- Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny, lausui Katri.\n\n-- No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!\n\nUhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli\nsemmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta\nkertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi\nkauvas, putosi viimein alas ja -- ploks! -- vajosi heti syvyyteen.\n\nKatri nauroi.\n\n-- Ethän saanut ainoatakaan voileipää, ilkkui hän.\n\nTuo Yrjöä kovin harmitti.\n\n-- Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen\nheittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä, sanoi hän.\n\n-- Saat heittää minun palloani, lausui Katri ja otti taskustaan samalla\nkauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.\n\nTämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle\npallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja --\nvoi onnettomuutta -- putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö\nkoki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle\npaljoa kauniimman pallon sijaan. Mutta Niilo oli heti juossut veteen ja\nsukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut.\nSilmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä\nveden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän, pudistellen\nkeltaisia hiuksiaan ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan.\nRiemusta huutaen juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella\nkiitollisuudella pallonsa Niilolta.\n\nLapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö\noli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta\noli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin\nvanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin\nkaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun\neivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,\nja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.\nTalvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston\ntuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa\noli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinkin oli tovereitaan\nkehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja\nlapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven\nhiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat\nsittemmin Katrin rakkaimmat ja kalleimmat muistot.\n\n\n\nII.\n\nAjat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen\nneitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.\nLapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut\nrakkaudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu\nmorsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina\nsiitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja hänen muotonsa oli\nkäynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut\nköyhän mökin tytärtä?\n\nNiilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle\nilmoittanut, mitä sydämmen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä\nja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli\nluonnoltaan aivan toisenlainen ja kenties olikin se juuri siitä syystä,\nkuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen\nolentonsa, hänen suloiset, tuntehikkaat kasvonsa sekä vilkkaasti\nliikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat,\nne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.\nKun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri\nliverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen\nolkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan\nmonta sanaa virkkanut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri\nsilloin nykäsi häntä tukasta, saadakseen \"Niiloa oikein valveille\",\nniinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi\nkiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin ennen heidän\nlapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan\nKallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei\nNiilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista\nkuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä\nsuurimpain kalain uiskentelevan.\n\nJuhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä\nlikeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän\nhetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä\nseisoi paljon kansaa pienemmissä ja suuremmissa parvissa, mitkä hiljaa\nkeskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan\nmukaan puetut tummansinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä\nvirsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa käänteissä\nollut virsikirjan ympärille käärittynä.\n\nNiilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.\n\n-- Elä siihen vielä nukuttele, ilkkui Katri, odota toki siksi, kun\nkirkon penkkiin pääset.\n\n-- Katso vaan, ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski, vastasi\nNiilo.\n\nKatri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun\nNiilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.\n\n-- Hei, Niilo, sanoi hän viimein, johan nyt kummia kuullaan, kun\nsinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.\n\nNauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui\nhämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä\nkatselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän\nkättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri\ntiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta,\ntapasi hän Yrjön tuliset katseet, ja vaikka Katri aina kiireesti loi\nsilmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella,\nkuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi ja oli sen jo\nmonasti ennenkin aavistanut, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki\nse hänet levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi\nherännyt hänen sydämmessään?\n\nVihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun\nKatri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä\npikkuinen muistikukkanen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.\nKatri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,\npudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti\nYrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä\nei Katri nähnyt.\n\nPaluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa; Niilo piti perää\nja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään.\nPuheenaineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita\nolivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän\njokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas\nkuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän\ntahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat\nRistolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta\npuhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat\ntottumattomat, alkoi tuntua työläältä -- ja silmäluometkin kävivät niin\nkummallisen raskaiksi.\n\n-- Merkillistä, kuinka minua painaa, sanoi Rauhalan emäntä haukotellen.\n\n-- Niinpä minuakin, vastasi Ristolan emäntä, sormellaan hieroen kankeita\nsilmiään, -- eikö vaan liene ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa.\n\nJa hänkin haukotteli pitkään.\n\nVeneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat\nvähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin\nomalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja vedenpinta\nhuikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin\nairojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.\nEmännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja\nkyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset\nheidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.\n\nKatrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään\nja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan.\nMutta vaikka kasvoissa ilmaantuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin\nselvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen\npitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen\nhuulillaan pyörinyt; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat\nilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen\nrantaan saakka.\n\n\n\nIII.\n\nEi monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti\nkääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia\nsairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämmensä\nkoko hellyydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja\nhurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut\nkokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta\ntaistella, -- nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut.\nMutta Niilo jäi yksin maailmaan, -- ei toki aivan yksin, sillä tuolta\ntoivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke\nvalaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syysyön synkän taivaan. Ja\nvaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru\nhänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, teki\nvaan mielen pehmeäksi. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli,\nsitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä\nsyvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret\nja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla\nkuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä\nja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä\nvaikuttaa, johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa\nmateleva mato.\n\nEräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen\nmetsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen\nkäsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja\nistautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät\nhänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän\nkukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli\npuitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä\ntuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan\noudossa tienoossa, kunnes hän viimein saapui korkealle vuorelle, jonka\nalla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata\nvälkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa\nrikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni\nsisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat\nkullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia\nastioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja\nkaikenlaisia hedelmiä. \"Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa\",\narveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui\nsuureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista\nlankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella lattialla. Mielikki\noli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmillä,\nkäsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormensa kultasormuksilla ja\nhivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jaloissa oli hänellä\nsiniset sukat ja kengät, kiinnitetyt punaisilla pauloilla.\n\nTämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei\ntoista ollut. Siellä ihanimmat kukkaset kukoistivat, siellä tuhannet\nlinnut visertelivät, ja kaikki, sekä kukkaset että linnut, puhuivat\nkieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän\ntässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama,\njoka kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se\nhänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon-\nkukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan\nmyöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän leivon, pääskyn, peipposen\nynnä monta muuta.\n\n-- Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.\n\n-- Suomesta olen, vastasi Niilo.\n\nKukkasten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.\n\n-- Suomesta, hän on Suomesta, pakisivat he toisilleen ja ruusunen\nvienolla äänellä jatkoi:\n\n-- Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo\nmun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja\nkesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran\nheiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa; ja vaikka kauneuden\nruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen\nsuloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti\nmuistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko\ntaivaalla. Hänen purppurahuuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen\nmuodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat\nsilmäykset impeäni seurasivat. \"Oi ihana neiti\", saneli nuorukainen,\n\"sinä olet mun sydämmeni valloittanut: sano, miten voisin sun\nrakkautesi voittaa?\" Ja neiti vastasi: \"todistakoon elämäsi, että\nkalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan:\npalvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä\non ijäti oleva sun omasi.\" Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän\nehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.\n\nNäin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä\nja viserteli:\n\n\"Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä\naamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana\nystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun\njuurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa\nkivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka\npukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,\ntäynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatonta\nnuorukaista. \"Kaunis nuorukainen\", puhui hän viettelevällä äänellä,\n\"tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän\nnautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri\nsukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämmesi\nja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.\"\nNuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli\nhänen hurmaavaa puhettaan. Sydämmeni vapisi ja minä varoittelin häntä\ntuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt.\nHetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen\npolkuun ja saneli naiselle: \"En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä\nkatso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on\netsittävänä, jonka nimi on Suomen onni.\" \"Elä hulluttele, nuorukainen\",\npuhui nainen, \"jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et\nkuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa\nja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin,\norjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät\nverisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule\nmun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaset heloittavat sillä tiellä, jolle\nsua saatan.\" Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi\njyrkällä äänellä: \"Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo\nvalheen huulillasi asuvan.\" Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui\nkaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen\nkuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväinen kukka. Tämä\nimpi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon\nsäde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui:\n\"elä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin\njalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!\" Ja Suomettaren turvissa astui\nnuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa\nviritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset nuolet\neivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja\nsävelsin ilovirren, enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä.\"\n\nKaikki, sekä kukkaset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen\nja lauloivat: \"Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto\nherättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten povissa!\" -- -- --\n\nKokonainen kukkais-sade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi\nsilmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut\ntaikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä\nlaskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:\n\n-- Arvaa, Niilo, ken sun herätti!\n\n-- Eihän tuo liene vaikea arvata, lausui Niilo, samalla kun tarttui\nkiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.\n\n-- Hiljaa mies, torui Katri, luuletko minulla olevan aikaa täällä\njoutilaana oleskelemaan.\n\n-- Mihinkäs sinulla on kiire?\n\n-- Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että\nmeidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.\n\n-- Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni?\n\n-- Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua\nvähitellen rupee ihminen pelkäämään.\n\n-- Katri!\n\n-- Niilo!\n\n-- Tuo oli sinulta leikkiä vaan.\n\n-- Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta elä viivytä\nminua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!\n\n-- Hyvästi Katri! Kyllä tulen!\n\nKatri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli\nNiilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsässä.\n\n-- Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru--\nptru--u u--ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru--ptru--\nu--u--ui.\n\nLehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän\nväliä kutsumushuudollaan lehmiä houkutellen. Nämä pian tulivatkin häntä\nvastaan, kellokki edessä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa kantoi\nkaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli ja\ntaputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella kaikki\nkärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä hitaasti\npäätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen\nhoitajaansa ja sanoi \"möö--öh\", joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin\n\"suuri kiitos!\"\n\nNuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko\nkiiltäviä, pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat\nkahden toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään\npalvelustytön kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen\nlämpöisenä, sillä hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo\nasettautui sentähden perään.\n\nYö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä\nElokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei\nhiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen\ntahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei\nlehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta.\nTummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia\nkeveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoissa.\nNiiden välistä näkyi ääretön avaruus, jonka synkeyttä tuikkivat tähdet\nvaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana\nhopeanhohtavassa valossa -- olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen\nhääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty. Suloiset\ntunteet täyttivät Niilon sydämmen, kun hän tätä suurta ja ylevää\nihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan\npoveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen\npuhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa\nsulholleen tuon luulotellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä\ntäydelleen tuntenut sen sydämmen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän\noli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä\non?\n\nKatri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiukset silmiltään huivin\nalle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja -- niin,\nnyt oli kostontuuma valmis!\n\n-- Kuule Niilo!\n\n-- Kyllä kuulen.\n\n-- En vielä heti aijokaan mennä vihille kanssasi.\n\n-- Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.\n\n-- Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.\n\n-- No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?\n\n-- Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.\n\n-- Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.\n\n-- Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos\nkahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.\n\n-- Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla -- ole sinä vaan ijäti yhtä\niloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.\n\nNiilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt\nvuorostaan olla muka jäykkä.\n\n-- Kyllä on hyvä sanoa \"ole\", vastasi hän, mutta etkö luule minun\nnäkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun\nnaimisiin joutuvat. Tottapa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä\noltava.\n\n-- Niin -- lienet siinä osaksi oikeassakin; vakuutusta vastaan puhuisin,\njos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa olevalla naisella\nolla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin naimattomalla, niinkuin\nhänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat velvollisuudet täytettävänä.\nMutta koska Jumala sen kerran niin on säätänyt, niin luulen myöskin,\nettä hän ne voi hyvin kestää, jos häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja\nvarmasti luotan siihen, että siunaus aina tulee olemaan sitä suurempi,\nkuta raskaampi ja vaikeampi tehtävämme on ollut.\n\n-- Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä\nkumminkaan aina niin ole.\n\n-- Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin\nrehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän\nsaa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista\nhyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.\n\n-- Tuota en ymmärrä.\n\n-- Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat\nsaaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä\ntalonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa\nja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä\nsäilyttää hän mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen,\nahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja\ntyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan uuvuttaa työn teolla,\nvaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa\nnautintohimo senlainen, ett'ei hän siitä ikänä omin voimin vapaaksi\npääse. Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja\nhengelliset voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle\nhetkeksikään lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys,\nsillä tietysti hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan\nedellisen talo yhä hyötyy ja voimistuu.\n\n-- Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella.\nMutta -- Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt --\nmutta enhän minä siltä aijo laiskana virua, vaikka en vielä halua\nnaimiseen mennä.\n\n-- Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä\nsinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.\n\nKatri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja\nkasteli Niilon.\n\n-- Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi, arveli hän itsekseen.\n\n-- Mutta elä paheksi, sanoi hän, hetken mietittyään, elä paheksi, jos\nsillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut\nheitän.\n\n-- Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti? -- Nyt oli Niilon ääni\ntavallista kiivaampi.\n\n-- Ahaa, ajatteli Katri, hyvä juttu! Mutta kovaa sanoi hän:\n\n-- Niin, näet ajattelin vaan -- -- --\n\n-- Mitä ajattelit?\n\n-- Ajattelin vaan -- --, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki\najatuksensakin ilmoittaa?\n\n-- Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ellen sinuun?\n\nNiilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän\noli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän\nkuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua\njälleen katsoi Niiloon, näyttivät tämän kasvot hänestä niin kummallisen\nkalpeilta.\n\n-- Niilo, sinulla varmaankin on kylmä, lausui Katri, ota minun\nsarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin\npaitse.\n\n-- Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.\n\n-- Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalpeat kuin kuolleen.\n\n-- Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda\nvähän paremmin, että päästään pois.\n\n-- Kyllä.\n\nKatri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo\naikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin,\nja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri\nja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja\nKatri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.\n\n-- Kuulitko? kysäsi hän äkkiä, tuolla koivukossa risahti.\n\n-- Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.\n\nTuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen\nkivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti\nsäikähdyksestä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta Niilo koki häntä\nrauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessään\nhän kuitenkin toista ajatteli.\n\n\n\nIV.\n\nOli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden\noksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita\nlehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä\nkuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten\nyhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä\näänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.\n\nYksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli\nNiilon, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti\nnyt selittää tälle, ettei aikomuksensa toden perään ollutkaan estää\nheidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli\nsillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan,\nkuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. \"Kyllä\nhän minusta sentään pitää\", ajatteli hän ja tunsi itsensä niin\nsanomattoman onnelliseksi.\n\nNyt kuului jalan kopse porstuasta, -- ovi aukeni ja sisään astui\nKoiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin\nyksinään olevan.\n\n-- Hyvää iltaa, Katri! sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä\nottaen. Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.\n\nKatri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne\nhäntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,\nodottaen Niiloa tulevaksi.\n\n-- Terveisiä kaupungista! lausui taaskin Yrjö, tiedätkö, mitä sinulle\nsieltä toin tuomisiksi? Hän veti taskustaan esiin kauniin, mustan\nsilkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.\n\nKatri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon\nkomeaan huiviin eikä virkkanut mitään.\n\n-- Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun, sanoi Yrjö. -- -- -- Katri\n-- -- yhden ainoan vaan, lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä,\nkun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. -- Katri, rakas\nKatri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!\n\nHän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia\nja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri\ntahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen\nmansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia\nsuuteloita.\n\nSamassa kamala ääni, aivan kuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa\npimeydestä ja kalpeat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.\n\n-- Mikä se oli? huusi Katri kauhistuen.\n\n-- Se oli vaan tuuli, joka vinkuu nurkissa -- Katri, mitä tyhjää\npelästyt? -- -- Elä katso noin kamalasti Katri -- -- -- Katri, miksi\nkalpenet suotta?\n\nSyleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet\ninholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.\n\n-- Sinä olet kehno mies, Yrjö, lausui hän vihaisesti. Niilo ei koskaan\nolisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä minulle.\n\n-- Mutta minäpä rakastan sinua, Katri -- rakastan sua hurjasti, sinä\nihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä\nmökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan\ntalon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.\n\nYrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja ääni oli\nlähes tukahtunut rajuista himoista.\n\n-- Mene pois, kelvoton, lausui Katri, mene ja vie huivisi ja kaikki, en\ntuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.\n\nKatri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja\nveti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,\nKatri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.\n\nKoiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.\nNiilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt\nkotoansa, mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä häntä ei oltu nähty,\nenemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle\njonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana\nturhanpäin kuleksia ja viipyä kotoa poissa. Katrin sanottiin\nsäikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetönnä näitä\nuutisia ja pani tupakkaa piippuun. Käsi toki hieman vapisi, mutta sitä\nei kukaan huomannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi\nmonta viikkoa kuumetaudissa huonona, ja kun hän viimeinkin nousi\nvuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut\nhuulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin\nvälinpitämätön ja toivoton, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää\nvoisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä --\nei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämän\nriemusta.\n\nYrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka\nKatrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta -- Yrjö sai vahvat liittolaiset\nKatrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran luvannut\nantaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi\ntakaisin. Hän lupasi -- sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa\nturpeen alla. \"Elämäni lanka katkeaa\", ajatteli hän, \"kun viimeinen\ntoivon kipinä Niilostani sammuu\". Mutta Yrjö riemuitsi sydämmessään,\nsillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.\n\nTalvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,\nmetsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, -- mutta Niilo ei takaisin tullut.\nRistolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja\npuitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys\noli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin\nNiilo katosi. Ei Katrin sydämmen salaisimmassakaan sopukassa enään\nollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä\nomakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa\ntöitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt\nmuuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta\niloa ei hän elämästä enää odottanut.\n\nEräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjoili kihloja,\njoista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne\neivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka\ntaholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan\nhän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja -- hyrähti itkuun.\nMutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,\nnähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä\nasettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja\nkolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia\nlikiseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär\nkadehti tuota suloista ja kalpeata morsianta, ja päätti hänen\nvarmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän\nsydämmen.\n\n\n\nV.\n\nKoiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta\nYrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti\nylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskalla\najoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaset\nliikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan\nääressä sillä välin, kun hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin\nviinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan\nvuoden sisään oli tyyten hävittänyt suuren rikkautensa. Katri istui\nkotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili, -- mutta\nturhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta,\nmutta mahdotonta oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti,\nsen kuin ennätti.\n\nOli myöhäinen ilta Heinäkuun loppupuolella. Likeiseen kestikievariin\noli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies,\nsilmät tumman siniset, parta ruskea, kasvot päivettyneet. Olentonsa\nherätti kunnioitusta ja luottamusta ja isäntä, joka sitä paitse kohta\nhuomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti\nriisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä\nvälin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi\nvalmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen\nmatkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen.\n\nLienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,\nhiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli\nkääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,\nkiiruhti hän nopeasti takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä\novea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat\nhänet hervattomana lattiaan. Vavisten käänsi rosvo harmaat kasvonsa\nvastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin\nhuulilta.\n\n-- Yrjö!\n\n-- Niilo!\n\nYrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut\nhänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän\nsiinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan\nkäsiinsä.\n\n-- Onneton, näinkö sinut jälleen tapaan? puhkesi viimein Niilo puhumaan.\n\nTuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.\n\n-- Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?\n\nSynkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.\nHän katsoi epäillen Niiloon.\n\n-- Mitä kysyt, sanoi hän, mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää\nhän Koivistossa.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat\nmyydyt, ja huomenna myydään talomme.\n\n-- Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi\ntekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä\nlievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti\nmun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa\nymmärtämättömyydestä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.\n\n-- Haa, sinä konna! mutisi Yrjö, tulitko tänne Katria lohduttamaan?\nSopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja\nryöstät sitten minulta vaimoni. Mutt' Jumal' aut' -- sitä ennen olet\nsinä laudoissa ja minä raudoissa -- -- --\n\nHän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitteli puukkoa vyöltään. Mutta\nNiilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi\nmaahan.\n\n-- Kelvoton, mikä oletkin, lausui hän. Vaimosi luo todella lähdenkin\nheti, mutta sinut vien sinne mukanani.\n\nNiilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi\nKoivistoon. Kuinka hyvin hän muisti tämän tien! Joka puu, joka kivi ja\nkanto olivat juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaset tien\nohessa kallistivat päätään, ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa\noli kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa,\nrakennukset rappiolta, -- joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota.\nEräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet.\nKolme lasta makasi lattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana\nvuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa\nkäänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden\nja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.\n\n-- Niilo! kuiskasivat hänen värisevät huulensa, Niilo, mun Niiloni!\nriemuitsi hänen sydämmensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat,\nautuaalliset tunteet. Sydämmen kuihtuneet kukkaset saivat kauvan\nkaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut\nolivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus\nympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja\ntunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen\nriemu täytti hänen sydämmensä.\n\nJa Niilo?\n\nHän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen\nnuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä\nviehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo\nantoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun\nseisomaan. Tämä katse sanoi: \"sinä, kurja, olet hänet noin onnettomaksi\ntehnyt!\"\n\nNiilo läheni polvillaan olevaa vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja\npuhutteli häntä hellällä ystävyydellä.\n\n-- Katri, mun armas ystäväni, lausui hän, sydämmeni on pakahtua,\nnähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko\nminun auttaa? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi laillisen eron\nkunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi\ntarvitse kurjuutta nähdä.\n\nKatri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,\njohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt\neroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki\nhän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetönnä kesti hän\nsiinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot\nvoimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta hän,\njoka sydämmet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, hän sen näki ja\nkiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,\nahdistus hälventyi ja -- voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin\nkasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkain silmin hän\nkatsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka\nyhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän\nkatsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.\n\n-- En hylkää puolisoani, Niilo, kuului päätös hänen huuliltaan. -- Mitä\njumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.\n\nNyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen\nja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, Katri, nyyhkytti hän, ei taivaan enkeli voi\nolla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun\ntähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt\nlupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä\nhankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua\nhylkää?\n\n-- En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta\nlupaat.\n\n-- Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni\ntäyttämiseen!\n\n-- Amen! kuiskasi Katri.\n\nSamassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen\nsilmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli\nrauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,\naukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.\n\n-- Päivä koittaa! lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan\nsinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi\nikkunan, josta raitis aamuilma virtasi sisään.\n\nMutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan\nmaailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,\nraittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin\nherätessään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut\nvisertelivät ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja\nliverteli korkeudessa riemuisen aamuvirren.\n\nKatrin silmissä välkkyi kyynel. -- ei enää murheen eikä huolien tuottama,\nvaan ilon ja kiitollisuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se\nNiilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,\njotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen\ntakaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä\nlähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin\nkesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei\nväsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.\nViimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,\njossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän\ntaloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä\nsyvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja\nKatri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;\nmutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,\nniinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi\nilmaantuu.\n\n[\"Päijänne\" 1878, n:ot 42, 44, 46, 48. Novelleja ja kertomuksia I.\nNovelleja I.]\n\n\n\n\n\n\nVANHAN TAATON TARINOITA.\n\n\n\nI. PIKKU HEIKIN MERKILLINEN MATKA.\n\nOli kerran pieni poika palleroinen, nimeltä Heikki. Hänellä oli siniset\nsilmät, keltainen tukka, punaiset, pyöreät posket ja valkoiset hampaat,\njotka välkkyivät huulten hymytessä. Hän oli vilkas ja iloinen poika,\ntuo pikku Heikki.\n\nKerran istui Heikki järven rannalla ja vuoli laivaa kaarnan\nkappaleesta. Tulipa siitä oikein komea laiva, jonka vertaa tuskin\nlöytyikään; -- \"ei ainakaan näillä seuduilla\", arveli Heikki. Sisusta\ntässä mainiossa laivassa oli kuverrettu ja pohja niin eheä, ettei siinä\nsilmä eroittanut pienintäkään reikää. Viimeiseksi Heikki keskelle\nlaivaa pystytti suuren mastopuun, halkasi hiukan päätä ja pisti siihen\nvalkoisen tuohen palasen lipuksi.\n\nKas nyt oli laiva valmis!\n\n\"Loiskis, loiskis\", pakisivat laineet hiekkaisella rannalla. Heikki\nlaski laivansa veteen aaltoja kyntämään, mutta itse jäi hän rannalle\nihailemaan sen komeata purjehtimista. Kuta edemmäksi laiva joutui, sitä\nnopeampi oli sen kulku, ja suurella vauhdilla purjehti se jo aukeata\nselkää kohden.\n\nNähdessään laivansa yhä etenevän, tuli Heikki pahalle mielelle ja\nkatui, ettei hän itsekin lähtenyt matkaan. \"Voi kuitenkin\", huokasi\nhän, \"nyt kun olisin saanut purjehtia kauas vieraille maille, ehkä\nolisin tullut aina kuninkaan hoviin, nähnyt kuninkaan ja kuninkaan\nrouvan ja kuninkaan tyttären. Voi minua pöllö!\"\n\nJa Heikin sinisissä silmissä välkkyi todellakin katumuksen kyynel, kun\nei hän enää oivaltanut laivaansa suurempana kuin kärpäsen kokoisena\nkaukana laineiden harjalla.\n\nIkävällä mielellä istahti Heikki nyt rannalle. Mutta tuulonen hiljaa\nhyväili hänen poskiaan, aurinkoinen taivaalla paistoi lämpimästi,\nlehdikossa lauloivat linnut: \"tiirili, tirili, tirili tii--ii--\", ja\n\"loiskuen, loiskuen, loiskis, loiskis\", puhelivat järven laineet\nkeskenään.\n\nSilloin äkkiä kohosi aalloista suunnattoman suuri ukko, muhkea näöltään\nja vankka varreltaan. Hartioilla heilui hänellä vaahtinen vaippa ja\nrinnalla riippui pitkä ruohoinen parta.\n\nKummastellen katseli Heikki tätä ukkoa.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi hän viimein.\n\n\"Olen Ahti, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsija\", vastasi ukko ja\nhänen äänensä kaikui jalosti kuin kosken kuohu tai meren pauhina\nkovalla tuulella.\n\n\"Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun\nnousevan?\" kysyi taaskin Heikki.\n\n    \"Tuolla Ahtola asuvi,\n    Ve'en isäntä venyvi,\n    Nenässä utuisen niemen,\n    Päässä saaren terhenisen,\n    Lohisessa louhikossa,\n    Kalaisessa kartanossa,\n    Alla aaltojen syvien,\n    Päällä mustien mutien.\"\n\nNäin saneli Ahti-kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen\npuhettaan.\n\n\"Etkös, armollinen kuningas\", rukoili hän, \"etkö veisi minuakin\nnäkemään linnasi komeutta? Jo kauan olen halunnut lähteä ulos\nmailmaan.\"\n\n\"Ellet pelänne vesien synkkää syvyyttä tai meren aavaa avaruutta, niin\ntule tänne käsivarrelleni!\" vastasi kuningas ja ilomielin hyppäsi\nHeikki määrätylle paikalleen.\n\nAaltojen vaahtoisaan helmaan heittäysi nyt Ahti, pitäen Heikkiä\nvankalla käsivarrellaan ja vesipisareet hyppelivät heidän ympärillään\nikäänkuin kirkkaat kristalli-helmet. Maat ja manteret katosivat tuota\npikaa heidän näkyvistään. Ylähällä siinti tähtinen taivas ja ympärillä,\nniin pitkälle kuin silmä kannatti, välkkyi vaan veden pinta. Heidän\nseuraansa liittyi koko joukko iloisia ja kauniita Vellamon neitosia,\njotka uiskentelivat sukkelammin kuin ahvenet Heikin kotoisessa\njärvessä. Milloin he olivat edessä, milloin takana ja milloin sivulla;\nvälistä sukelsivat lymyyn laineiden alle, ja kun Heikki jo luuli heidän\nijäksi vajonneen syvyyteen, silloin pujahtivat taaskin ylös,\npudistelivat keltaisia kiharoitaan, nauroivat ja taputtelivat käsiään.\nMuutamat heistä poimivat sylen täydeltä lumpeita, joita viskelivät\nHeikin päälle, ja Heikki nauroi ja tavoitteli kukkaisia, voidakseen\ntaas vuorostaan niillä tähdätä neitosia. Mutta kun Ahti häntä varoitti\nistumaan kauniisti, täytyi Heikin totella, vaikka kovasti mielensä teki\nhiukan kurittaa varsinkin tuota vallatonta Kosken neitoa, joka\nlakkaamatta priiskoitti vettä hänen silmilleen.\n\nOlihan tämä hauska matka. Rauhassa lepäsi luonto harmaan hämärä-vaipan\nalla, ja öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meren kuninkaan vankalla\nkäsivarrella oli Heikin parempi olla kuin äidin höyhentyynyllä kotona;\nsen ohessa he nuolen nopeudella kiitivät eteenpäin ja hyrskynä\nvaahtoeli vesi heidän edessään.\n\nKotvan aikaa näin matkailtuaan, lähestyivät he erästä tuuheata,\nviheriäistä saarta, joka vähitellen selveni heidän eteensä sakean sumun\nverhosta.\n\n\"Nyt varmaankin tulemme Ahtolan kartanoon\", arveli Heikki.\n\nEikä hän väärin arvannutkaan.\n\nIloinen sätkätys kuului jo ruokoiselta rannalta niemen nenässä, missä\nsorsien haltiattaret, nuo kauniit Sotkottaret, parast'aikaa suorivat\npitkiä, kullankarvaisia hiuksiaan. Huomattuaan vaahtoisen hyrskyn veden\npinnalla, arvasivat nämät veden kuninkaan väkineen lähestyvän,\npudottivat kiireessään hopeapäiset harjansa ja kultaiset sukimensa\nveteen ja riensivät riemuten ruoko-rintaan häntä vastaanottamaan.\n\n\"Terve Ahti! terve kuningas!\" kaikui täältä jo kauas matkaseurueellemme\nvastaanotto-huuto. Samassa myös Vellamokin, veden ehtoisa emäntä, nosti\nsinilakkista päätään aallon alta. Vellamon silmät kohta kiintyivät\npoikaseen, joka hymysuin ja punaposkisena istui Ahti-kuninkaan\nkäsivarrella, nojautuen hänen hartevata olkapäätään vasten. Lempein\nsilmin katseli veden hyvä-luontoinen emäntä tätä kaunista ihmislasta ja\nlähestyi häntä avoimin sylin.\n\n\"Tule luokseni, poikanen\", puhui hän, \"tule luokseni, että saan sinut\nsulkea ruokoista rintaani kohden.\"\n\nMutta kuningas esti häntä siitä.\n\n\"En anna, Vellamo, poikasta sinulle\", sanoi hän, \"sillä et varmaankaan\nhennoisi häntä takaisin antaa. Avaa ennen pienen pirttisi ovi, niin\nnäytämme hänelle veden kuninkaan asuntoa.\"\n\nVellamo silloin viittasi eräälle neitoselleen, ihanalle Aallottarelle,\njoka heti kiirehti esiin, ojensi valkoisen hohtavat käsivartensa ja\nirroitti kaksi aaltoa toisistaan, joten järven mutainen pohja tuli\nnäkyviin.\n\nTähän aukeamaan riensi nyt koko seurue, ja varovaisuudesta Heikkiä\nkohtaan ei Aallotar sulkenutkaan oveansa, vaan antoi aaltojen seisoa\ntoisistaan eroitettuina.\n\n\"Katso täällä\", puhui Ahti Heikille, \"tuon paksun paaen kainalossa on\nhallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa\ntaas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni\nhuviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat\nVäinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa\nsoittaessaan.\"\n\n\"Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa\nkantelo?\" kysyi Heikki ihmeissään.\n\n\"Juuri sama, poikaseni\", vakuutti Ahti. \"Istu rinnalleni tähän ilo-\nkivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.\"\n\nJa hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa\nniistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa\nliikkuivat.\n\nIhanasti kaikui soitto öisessä hiljaisuudessa. Vedet värähtelivät,\nrannan ruohot kallistivat päänsä ja aallot asettuivat tyvenenä\nkuuntelemaan. Kalat, suuret ja pienet, kokoutuivat ilo-kiven juurelle\"\njossa hiljaisessa levollisuudessa ihailivat soiton säveleitä; mutta\nVellamon hilpeät neitoset yhtyivät kaikki käsi kädessä huimaavaan\ntanssiin. Meren viileässä helmassa vallitsi ilo, -- ilo, josta\nsurumielinen halajaminen hehkui.\n\nIhmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeenä\nkuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon\nkokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä. Hän\noli vaskisissa vaatteissa kantapäästä aina kiireesen asti ja vyöllä\nriippui vaskinen kirves, jonka terä oli kynnen suuruinen.\n\nHeikki aikoi juuri tehdä likempää tuttavuutta tämän merkillisen uroon\nkanssa, kun samassa Ahtikin lopetti soittamisen ja valmisteli itseään\nmatkaa jatkamaan.\n\nTämän huomattuaan, lähestyi Vellamo Heikkiä, ja puhutteli häntä\nlempeästi.\n\n\"Valitse itsellesi joku lahja valtakunnastamme, ennenkuin lähdet,\npoikaseni\", sanoi hän, \"sillä tyhjin käsin en salli sun luopua tyköäni.\nSilmäele ympärillesi ja mikä ikänä sinua vaan miellyttänee, se pitää\nomasi oleman.\"\n\nHeikki katseli noita mahtavan suuria ja lihavia lohen-kaloja ja\nmuisteli rakasta äitiään, joka varmaankin ihastuisi, saadessaan\nsenlaisia rikkaita antimia veden valtakunnasta. Mutta kun hänen\nsilmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta,\njonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän\nunhotti kaikki ja anoi uskaliaasti:\n\n\"Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!\"\n\nTämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä, joka haaralta\nkuului tyytymätön napiseminen.\n\n\"Hän tahtoisi riistää ainoan ilomme\", sanoivat he; \"vaan sitä et\nkuitenkaan salline, armas emäntä!\"\n\nAinoastaan pikku mies istui levollisena ahvenen selässä, myhäili ja\nsilmäili mieli-suosiolla Heikkiä.\n\n\"Ethän hukanne iki-iloamme, emäntä!\" kertoi väki uudestaankin\nympäröiden Vellamoa.\n\nMutta Vellamo viittasi heitä poistumaan ja vastasi vakavasti:\n\n\"Minkä olen luvannut, sen olen luvannut.\"\n\n\"Eikä suotta sinua nimitetty veden armaaksi antivaimoksi\", lisäsi pikku\nmies.\n\nVäki kääntyi nyt kuninkaan puoleen ja rukoili häntä rajoittamaan\nVellamon liikanaista anteliaisuutta. Mutta Ahti vaikeni kauan ja hänen\nkasvoissaan kuvautui osaksi suruista mieltä, osaksi syvää\nmiettiväisyyttä.\n\n\"Kantele on poikasen oma\", vastasi hän viimein, \"mutta hän saakoon sen\nvasta silloin, kun hänessä on miestä sitä käyttämään. Savon synkässä\nsalossa löytyy vuori, nimeltä Valon-vuori, jonka juurta eivät päivän\nsäteet ole löytäneet, mutta jonka huippu rohkeasti ylenee loistavata\ntaivasta kohden. Tämän vuoren luolaan kätkeköön pikku-mies kanteleen ja\npoikanen valloittakoon sen sieltä omakseen.\"\n\nPikku mies heti sieppasi kanteleen olkapäälleen ja samosi sen kanssa\nkauas pois.\n\nAhti otti Heikin taaskin käsivarrelleen lähteäkseen hänen kanssaan\njälleen matkalle, mutta Vellamo koki heitä siitä estellä.\n\n\"Maltas\", sanoi hän, \"enhän ole vielä näyttänyt poikaselle aarre-\naittani komeutta\".\n\n\"Sitä emme nyt joudu ihailemaan\", vastasi Ahti; \"sillä yö on pitkälle\njoutunut ja päivän ruhtinas jo kohta nousee leposijaltaan\".\n\nTämän sanottuaan hän nousi veden kalvolle ja riensi poikasen kanssa\nulos aavalle merelle. Heitä seurasi nytkin koko joukko Vellamon\nneitosia ja entisen tapaista kulkua taaskin jatkettiin.\n\nMutta yö oli jo loppumaisillaan ja taivaan itäisellä rannalla koitti\nkultainen aamurusko. Meren neitoset sukelsivat toinen toisensa jälkeen\nalas veteen, ja yhä rajummalla nopeudella kiiti Ahti siintävää\nmannermaata kohden.\n\nEipä kulunutkaan aikaa kun silmänräpäyksen verran, ennenkuin he jo\nrantaan saapuivat. Samassa kohosi aurinko aamuruskon helmasta; Ahti\nlaski Heikin käsivarreltaan kuivalle maalle, mutta itse hän vajosi alas\nmeren syvyyteen ja -- katosi. Ypö yksinään seisoi nyt Heikki rannalla.\nToisella puolen laajeni hänen eteensä kuiva kanervikkoinen kangas,\ntoisella mahdottoman suuri järven selänne. Nolomielin mietti Heikki\nsiinä seisoessaan kaiken ajallisen katoovaisuutta ja oli juuri itkuun\nhyrähtämäisillään, kun hän äkkiä älysi rannalla oman pienen kaarna-\nlaivansa.\n\n\"Olet varmaankin tullut minua kotia noutamaan!\" huusi Heikki iloisena\nja hyppäsi toisella jalallaan laivan kannelle.\n\nMutta laiva ei kannattanutkaan niin raskasta miestä, kuin Heikki oli,\nvaan painui syvyyteen. Heikki putosi veteen, melaskoi ja tepasteli ja\nkoki pysytellä veden päällä, mutta turhaan! Hän vaipui ... vaipui ...\nvaipui...\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nouse ylös, lapseni, ja tule kiiruusti tupaan! Katso kuinka märkänä jo\nolet sateesta!\"\n\nNäin kuului tuttu ja rakas ääni Heikin korvissa. Heikki aukaisi\nsilmänsä ja -- oi ilmainen ihme -- hän makasi todellakin kotoisella\nrannalla, juuri samalla kohtaa, mistä merkillisen matkansa oli\nalkanutkin. Rankka sade lankesi alas taivaasta ja äiti, joka varmaankin\noli häntä etsinyt, seisoi nyt hänen rinnallaan. Lieneekö hyvä ystävänsä\nAhti hänet löytänyt meren pohjasta ja tuonut terveenä tänne jälleen!\n\n\"Joudu jo, lapseni, joudu pois sateesta\", kiirehti häntä äiti vieläkin\nja, tarttuen Heikin käteen, riensi hän tämän kanssa ylös tupaan.\n\nSiellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi\nmerkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti\npuhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti\nsuureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan. Äiti\nhymyeli kuullessaan poikansa kertomusta ja arveli hänelle jo varmaan\nnälänkin tulleen, niin pitkän matkan jälkeen.\n\nNähdessään äitinsä taittavan hänelle suuren palasen leipää, naurahteli\nHeikki, ja kun äiti levitti vielä voitakin leivän päälle, silloin hän\noikein ääneensä nauroi. Mutta saatuaan voileivän toiseen käteensä ja\npiimätuopin toiseen, ei hän enää nauramaan joutunut.\n\nNäin hyvin päättyi satu pikku Heikistä. Pyydä kauniisti hyvältä\näidiltäsi, - -ei tiedä, vaikka antaisi hän sinulle yhtä suuren voileivän,\nkuin se minkä Heikkikin äidiltänsä sai.\n\n[\"Päijänne\" 1879, n:ot 48, 49.]\n\n\n\n\n\n\nII. PELLERVOINEN.\n\n\nHän eli Kalevan maassa, kynti peltoa, poltti soita ja viljeli metsää.\nAhkera oli Sampsa poika Pellervoinen ja väkevä ruumiiltaan; raskain työ\noli hänelle iloista huvitusta vaan.\n\nEräänä päivänä ruhtoi Pellervoinen metsässä kirveineen ja kaatoi hongan\ntoisen jälkeen. Kun päivä oli puolessa, tuli aavalta aholta nuori\nneitonen metsään ja istautui puun kannolle likelle nuorukaista. Kauan\nsilmäili hän Pellervoista, joka taukoamatta iski kirvestään hongan\njuureen.\n\n\"Väkevä olet, nuorukainen\", puhkesi neitonen viimein puhumaan, \"mutta\ntiedänpä erään, joka on sinua vielä väkevämpi\".\n\n\"Kukahan tuo olisi?\" kysyi Pellervoinen, joka yhä jatkoi työtään.\n\n\"Se on Tuulen tytär, tai toisin sanoen minä, jos sen muuten tietää\ntahdot\", vastasi neito.\n\n\"Sinäkö?\" kysyi Pellervoinen pilkallisesti hymyten, ja nyt hän ensi\nkerran loi silmänsä tyttöön.\n\n\"Epäiletkö?\"\n\n\"Hm ... tuskin luulen sun tuota hentoa koivuakaan saavan kaatumaan\",\narveli Sampsa poika.\n\n\"No tuopa kumma olisi\", huusi tyttö ja tarttui samalla koivuun käsin.\nMutta koivu oli nuortea, se taipui, jotta latva oli lähes maata\nkoskettaa, mutta ei vaan taittunut. Tuulen tytär ponnisti viimeisetkin\nvoimansa, otti vauhtia, teki uuden ryntäyksen. Turhaan! Puu oli käyränä\nkuin luokka hänen käsissään, mutta poikki se ei sittenkään mennyt.\n\n\"Herkeä jo, herkeä, muutoin tapat itsesi\", pilkkasi häntä Pellervoinen.\n\nJa Tuulen tyttären täytyi kun täytyikin heretä. Hän läähätti hirveästi,\nkoko ruumis vapisi kuin haavan lehti ja hervotonna vaipui hän alas\nmättäälle.\n\nPellervoinen iski kirvestään saman koivun juureen ja samassa puu\nkaatui. Tuulen tytär kavahti ylös mättäältä.\n\n\"Anna minulle tuo kirveesi\", rukoili hän, \"minä sinulle siivet annan,\njoilla lentää voit\".\n\n\"En tarvitse siipiäsi, onhan minulla jalat\", vastasi Pellervoinen.\n\n\"Jaloillasipa et voi ilmassa lentää\", väitti Tuulen tytär, \"et voi\nkäydä auringossa, etkä kuussa, etkä tähtitarhassa taivaan alla\".\n\n\"Mitäpä siellä tekisinkään, minulle kun Maan emo leivän antaa.\"\n\nMutta Tuulen tyttären teki kovin mieli saada kirvestä omakseen.\n\n\"Vaihda pois\", virkkoi hän, \"minä Turjan tytin, hallahelman, karkoitan\ntakaisin pohjan perille, kun hän tulee peltojasi vahingoittamaan.\"\n\nPellervoinen jo myöntyi.\n\n\"Olkoon menneeksi!\" lausui hän. \"Saattaisi sinusta joskus olla apuakin,\nvaikka väliin olet kovin unelias.\"\n\nHän antoi kirveensä Tuulen tyttärelle, joka tarjosi hänelle siipiä\nvastaan.\n\nHyppy-askelin riensi nyt Tuulen tytär iloisena kedon poikki, kantaen\nkirvestä olallaan. Pellervoinen taas pani siivet suureen tuohi-\nkonttiin, nosti kontin selkäänsä ja alkoi hänkin verkalleen astua\npoispäin -- ei kuitenkaan samaa tietä, kuin Tuulen tytär.\n\nKun Pellervoinen kotvan aikaa oli astunut eteenpäin, tuli hän laveille\nviljavainioille. Voi surkeutta! Vilja, joka eilen vielä kauniina ja\nvihantana rehoitti, seisoi nyt haljakkana, ikäänkuin olisi kalman\nkäsi sitä koskettanut. Ja kuolon hiljaisuus vallitsi ympäristöllä;\nruisrääkkä ainoastaan viserteli tuolla aidan seipäällä valitus-\nvirttään.\n\nAlakuloisena vaipui Pellervoinen pellon pientarelle.\n\n\"Mitäs tuumit Sampsa Pellervoinen?\" kuului ääni hänen takanaan.\n\nPellervoinen käänsi päänsä ja katsoi puhujaan.\n\n\"Sinäkö se olet, Maan emo?\" kysyi hän -- \"Oi kuules! Tuosta mulle pitkät\ntuumat, suuret surut, mustat murheet, kun Turjan tyttö, tuo kehno\nhallahelma kylmästä pohjolasta minua alati vainoo, viskaa kauhalla\nvilua hyytä jäisestä kattilastaan ja sillä kauniit kasvini kaikki\nturmelee.\"\n\n\"Mitäpä siitä huolit, pellon poika, ota kultainen kirveesi ja lyö sillä\nhallahelman jalat poikki\", neuvoi Maan emo.\n\n\"Ei pysty mun kirveeni hänen jäisiin jalkoihinsa\", valitti\nPellervoinen, \"siihen tarvittaisiin tulisia miekkoja, -- miekkoja, joita\nainoastaan ilman ihanat impyet omivat\".\n\n\"Oi, Sampsa Pellervoinen! kunpa olisi sinulla siivet niinkuin on\nlinnulla, niin lentäisitpä korkeuteen taivaan kaarelle noita ihania\nimpiä puhuttelemaan.\"\n\n\"Siivet -- niin tottakin.\" Nyt selveni Pellervoiselle keino oivallinen.\nHän otti siivet kontistaan, kiinnitti ne olkapäihinsä ja kohosi ylös\nilmaan. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä keveämmäksi kävi lentäminen.\nMaan emo ei häntä enää oivaltanut suurempana kuin kärpäsen kokoisena\nsinisellä taivaalla.\n\nMieluisata oli Pellervoiselle tämä ilmassa liiteleminen. \"Kuinka\nraskaita olivatkaan askeleni tuolla alhaalla maan tomussa\", ajatteli\nhän, \"ja täällä kuinka ihanata, raitista ja puhdasta kaikki!\" Vielä\nkerran loi hän silmänsä alas maata kohden. Vihantina ja kauniina\nkukoistivat siellä laaksot ja kukkulat, kirkkaina kuin kristalli\npäilyivät joet, järvet ja meri. Hiljaiselta ja rauhalliselta näytti\nkaikki, ikään kuin ei siellä levottomuus olisi majaansa löytänytkään.\n\nJäähyväis-silmäilyn maalle heitettyään, aikoi Pellervoinen taaskin\npitkittää matkaansa yläilmoihin. Mutta odottamattomat vastukset\nkohtasivat häntä. Sakeata usvaa lankesi alas taivaalta ja piiritti\nhänen tuota pikaa niin, että kaikki hänen näkyvistään katosi. Tuostakos\nnyt tuska tuli! Pellervoinen pyrki ylös, mutta sumu oli vastassa; hän\nlensi alemma, -- sumua oli sielläkin. Ja oikealla ja vasemmalla, edessä\nja takana, joka haaralla oli sumua ja yhä sumua. Jo pellon poika\nsuuttui, eikä se ihme ollutkaan. Hän sieppasi kontin selästään ja alkoi\nsillä huiskia ympärilleen. Mutta turhaan hän usvaa pieksi, se ei siitä\npaennut, vaan sakeni sakenemistaan. Kun Pellervoinen vihanvimmassa\nruhtoi konttinensa, kuului hänen korviinsa hiljainen naurun katkatus\njostakin läheisyydestä. Hän katsoi ylös, teroitti silmänsä ja huomasi\nnyt neidon, joka parast'aikaa seuloi usvaa ilmaan.\n\n\"Malta sinä, Terhenitär\", lausui Pellervoinen, \"luuletko minua usvalla\npeloittavasi. Kiitä vaan onnea, ettei ole minulla asetta mukanani.\"\n\nTerhenitär nauroi, mutta taukosi kuitenkin seulomasta.\n\n\"Suotta taistelisit mun kanssani\", lausui Terhenitär, \"sillä jos\noletkin miestä olevinasi tuolla alhaalla maan tomussa, olet sä\nkuitenkin täällä mitätön kuin tuulelta tuuditeltu untuva. Mutta anna\nminulle tuo konttisi, jotta saisin siinä utuani säilyttää, niin päästän\nsinut heti rauhassa lentoasi jatkamaan.\"\n\nEi tuo ollut Pellervoiselle aivan mieluista, mutta hän tunsi jo\nolevansa ylhäällä ilmassa juuri kuin kukko vieraalla tunkiolla, ja\nsentähden hänen täytyi myöntyä Utu-tytön vaatimukseen.\n\n\"Jos lupaat sinäkin Turjan tyttiä hätyyttää silloin, kun huomaat hänen\naikovan peltojani vahingoittaa, niin olkoon kontti omasi.\"\n\nTerhenitär suostui kauppaan, otti Pellervoiselta kontin ja alkoi heti\nkoota usvaansa. Ilma samalla rupesi selkenemään; näköala laajeni\nlaajenemistaan, taivas jo kirkkaana kaarsi ylähällä ja ainoastaan\nmuutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli verkalleen Pellervoisen\nympärillä.\n\nKolme päivää ja kolme yötä liiteli Pellervoinen yläilmoissa, ennenkuin\nhän saapui taivaan tähtitarhaan. Hän lensi tähdestä toiseen ja joka\ntähdessä tapasi hän ihania impiä, jotka ahkerasti kutoa helskyttivät\nloistavata kangasta. Mutta Tähettäret eivät omineet sitä kultaista\nmiekkaa, jota Pellervoinen halusi saada. Otavatar, jonka luokse pellon\npoika viimein saapui, neuvoi häntä menemään joko Kuutalaan tai\nPäivälään, joissa hän luuli senlaisen miekan löytyvän. Pellervoinen\notti jäähyväiset ystävällisiltä neideiltä ja lähti taaskin ilmoja\nliitämään.\n\nTaas lenteli Pellervoinen kolme päivää ja kolme yötä aavassa\navaruudessa, ja tuli niin kolmannen yön lopulla Kuutalan tupahan.\nHopealta hohtivat paikat Kuutalassa ja hopeanhohtavata oli kangaskin,\njota Kuutar parast'aikaa hopeisen ikkunan ääressä vireästi kutoi.\nUjostellen jäi Pellervoinen ovensuuhun ja toimitti sieltä asiansa\nihanalle immelle. Tämä heti taukosi kutomasta ja kuunnellen\nPellervoisen puhetta nosteli hän ensin niisiänsä, nojasi sitten\nkyynärpäällään pirtaan ja käänsi lempeät kasvonsa Pellervoista kohden.\nTämä jo oli puheensa lopettanut; Kuutar oli hetken vielä ääneti ja\nhänen kasvoissaan ilmaantui suruinen mieli. Viimein hän lausui:\n\n\"Kuinka mielelläni tahtoisinkaan sinua auttaa, jos vaan suinkin voisin,\nsillä maan asujamia olen aina sydämestäni lempinyt. Hiljaisina syys-\nöinä, kun kaikki olette levolla olleet, olemme usein Tähettärien kanssa\nvalvoneet ja taistelleet tuon kurjan Turjan tytin kanssa, joka\nväsymättä vainoo viljapeltojanne. Mutta jäisellä kilvellään on hän\ntaitavasti väistänyt miekkaimme lyönnit ja ilkeästi nauraen tanssinut\nvaan jäisen kattilansa kanssa lakeudella. Onpa hän vielä kauhallaan\nviskannut jäänsirpaleita meillekin vasten silmiä.\"\n\nKuutar taaskin polki suksiaan, löi kangasta pirralla ja viskeli\nvireästi sukkulaista. Pellervoinen aukaisi oven ja aikoi nolomielin\nmennä jo menojansa, kun Kuutar vielä huusi hänen jälkeensä:\n\n\"Päivätär on ainoa, jonka kultaista miekkaa Turjan tytti pelkää; ja\nvarmaan hän tahtookin sinua auttaa, sillä hän on lempeä ja hyvä.\"\n\nJa Pellervoinen samosi uudelleen autioon avaruuteen. Edemmäksi ja yhä\nedemmäksi lensi hän ilman tasaisella tanterella. Jo loppui autio\nyksinäisyys, jo virtasi valoa ja lämmintä hänelle vastaan. Hän näki\ntuhansittain ilman ihania impiä, mitkä joko liitelivät sinne ja tänne\nympäristössä, tai venyivät rusoreunaisten pilvein helmassa. Kaikki he\nolivat loistavan sinertävässä puvussa, kaikki lempeitä ja suloisia\nnäöltään.\n\nPellervoinen joutui jo vähän hämilleen.\n\n\"Entä jos tuntematta sivuuttaisinkin Päivättären\", arveli hän, ja\npäätti lähestyä erästä impeä, joka istui loistavan kaaren partaalla ja\nharjasi pellavia.\n\n\"Voitko, ihana impi, minulle neuvoa, niissä Päivän ruhtinatar asustaa?\"\nkysyi hän neidolta.\n\n\"En olisikaan Koitar, hänen ovensa vartija, ellen sitä tietäisi\",\nvastasi impi. \"Teroita silmäsi tuonne itään; siellä näet ruusuisen\npilven, jonka reunalla Päivätär istuu ja kehrää kultaista lankaa.\"\n\nPellervoinen loi silmänsä neuvottuun suuntaan, oivalsi siellä pilven,\noivalsi myöskin ruhtinattaren, joka istui pilven partaalla. Mikä\nselittämätön loisto ja ihanuus vallitsikaan täällä Päivälän suuressa\nsuojassa! Pellervoisen sydän sykki valtavasti, hänen mielensä hurmautui\ntätä jaloa kauneutta nähdessä, jonka vertaa hän ei ennen koskaan ollut\nkohdannut. Hän ei voinut silmiään kääntää ruhtinattaresta, jonka\nkatseessa lempeys, ihanuus ja ylevyys täydellisimmässä määrässä\nkuvautuivat. Oliko tuo jalo impi lähtevä isänsä kultaisesta kodista\ntullakseen vieraasen, tuntemattomaan maahan?\n\nPellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti\nkeltaiset kiharat otsaltaan ja silmäeli oudoksuen nuorukaista.\nPellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja\ntyöllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi\nviljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa\nja työn turhaksi tekee.\n\nPäivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista\nauttamaan.\n\n\"Pellava-kuontaloni on suuri\", lausui hän, \"ne täytyy mun jättää tänne\nPäivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään\nsiellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo\nPäivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun\nKoitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.\"\n\nJa Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui\nitse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa.\nHongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat\npellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan,\ntuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan.\n\nTurjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina\nPohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin,\nkun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein\nPohjolan pimeästä tuvasta, ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli\nvuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii\nturmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat\ntoiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat\nvalveilla olemaan, ei hänen onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa,\nsillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät\nhallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa.\n\n[\"Päijänne\" 1879, n:ot 50, 51.]\n\n\n\n\n\n\nKUOLEVA LAPSI.\n\n\nHiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu\nja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa\nalhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä\nkantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi\nmetsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka\ntaipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.\n\nHiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon\nnuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elon merkkiä missään. Lepoon oli\npysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella\npuolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta\nkatsoen ulottui ylös aina taivaasen saakka.\n\nHiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut\nmetsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi\nloittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa vuorien\nsuojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja\nsyleilivät ja tuo vanha yksinäinen tupa Savilahden länteisellä rannalla\npysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät.\nEi liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja\nniin oli sisällä myös.\n\nKoko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt\nenemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan\ntuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat\nruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut.\nYlemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle\nvastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään.\nVanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauvas kuin muisto\nulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä\nkatsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina\nsyntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä\ntuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.\n\nToisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt\nyhtä ainoata tähteä korkeudessa. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan\nsisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat\nja seinät uhkasivat pudota alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka\nhetki oli täynnä tuskaa ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että\nhuojuva tupa römähtäisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta.\nVähän väliä ruskahtelivat seinät, jok'ainoan kerran veret sävähtivät\nhänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua\nja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen\nliekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä\nunta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja\nhänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli.\n\n-- Kolottaa, hän kuiskasi.\n\n-- Voi, raukkain, voi.\n\nÄiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin\nkolotti; hän huokasi kipeästi.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauvan viivytät apuasi?\n\nMutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen\nja unohti surunsa sen aikaa kuin unta kesti.\n\nEevi yksin valvoi, tuijotti silmät seljällään pimeätä, kuunteli tuulen\nraivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.\n\nSeitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin\npieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut,\nruskea nahka oli kurtussa kävertyneiden ja ohkaisten luiden päällä.\nHäntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin\nkoiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsan pohjassa kasvoivat\nmatoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne\nvuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa.\n\nToisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon ja siitä oli\ntämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli\nlääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse,\nkyllä kuolema pian lopun tekee.\n\nMutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet\nkuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti\nistui vieressä päiväkaudet -- muutti kuivia riepuja tavan takaa ja\nhuuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten\nvähitellen kyyneleet loppuivat.\n\nNyt hän huokasi vaan, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat\nsydämen pohjalta, syvältä.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala. Kuinka kauvan --?\n\nHe olivat köyhiä. Isä vaivaloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli\ntyössä, toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään\nkuin puunhakkuusen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli\nvaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina\npäivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vaan neljä- tai\nviisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias,\nhänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä,\nJohanna ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja\nkukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka\nvastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät kakkua, jota usein\nei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa\nvaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla\nsäällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä\npeitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäyntyivätpä vielä\nuloskin vähän väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten\nsattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sitten\nkun oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi.\n\nEevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja\nsuoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo\nollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsan pohjassa\nvuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä.\nLääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin\nluona käynyt. Varmaa vaan oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset.\n\nPahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat\nriittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että\nihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan\nmilloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan.\nSäälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena\noli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle ettei olisi\ntiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.\n\nÄiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin\nvahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen\nympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet kuin että se kaikki\nmahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märjäksi, mikä terveillä lihaa ja\nverta lisäsi.\n\n-- Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee, sanoivat he sitten. Ei luulisi\nhengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.\n\n-- Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan,\nlausui äiti, mutta siinäpähän vaan elää yhtäkaikki.\n\n-- Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan. --\nTahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?\n\nEevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla,\nkärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja\nmonta kertaa päivässä, senvuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata.\nÄiti sen teki hänen puolestaan.\n\n-- Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja\nnousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi ettei hän\nuskalla olla kirkkomaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on\nniin paljon ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina\npimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vaan puhuu taivaasta ja kuinka\nsiellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, että milloin häntä tullaan\nsinne hakemaan.\n\n-- Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait\nteillekin kauhean suureksi rasitukseksi.\n\n-- Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut.\n\n-- Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole\npaljon muuta kuin luut ja nahka.\n\n-- Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia... Eikä\nvoi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat\nvaivaloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin edes\nhankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä...\n\nÄiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun\nnäki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vaan surua, ei surun\nlievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin\nloppuneen.\n\nKunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä\näänellä he sitten jatkoivat vielä.\n\n-- Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon\nhuolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla\nmaailmansa läpi.\n\n-- En tiedä. Mutta on sitä vaan minun osakseni tullut ihan tarpeeksi\nasti.\n\n-- Vaikeahan on luojan töitä tutkia. -- Kuka sitäkään osaa selittää, miksi\nhän tuota lapsiraukkaa niin kovasti kurittaa.\n\n-- Minä aina pelkään että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden.\nOlen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen\nansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka\nminkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.\n\n-- Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille\nkaikille varoitukseksi ja neuvoksi.\n\n-- Ehkä niinkin.\n\n-- Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi\ntaivaassa sitä suurempaan iloon.\n\nÄiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri\nlohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä\nrauhoittaa.\n\nSiinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois.\nMennessään he yhä päivittelivät vasta näkemäänsä surkeutta.\n\n-- Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa, sanoi Elviira, eräs nuori\nvaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan\njok'ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon. Niin\nvajoo kuin kaivoon ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta.\n\nMutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen\npikku Eeville. Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta\nyötä. Eevi oli hapiasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut\nruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen\nsuuhunsa. Elviira seisoi kätkyen jalkopäassä ja katseli tyytyväisenä,\nkuinka paljon hän jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin\ntuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän\nsenvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos\nhiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista\nsijaan.\n\nEevi oli nukkunut senjälestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän.\nÄiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja\nuneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hillaa ja\nrauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta,\nyhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä\nenää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa\nsieramien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin\nnukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä\nkuin ennen moneen aikaan.\n\nOli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta,\nvaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka\nkoetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä\ntuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun\nkerran oli karkoittunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin\nsaanut.\n\nSamapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet\ntaas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo\nvarsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauvemmin kun\nkatseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut\ntähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen,\nmutta sitten alkoivat kilvalla kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia\nsieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan.\nEevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin\nunensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi\nheistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat\nhänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä\nheidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin\nihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut\nhänelle kirkon uruista, mutta ei ne varmaankaan mahtaneet niin\nkauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli\nheidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan\nnäköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä\nja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.\n\nNiin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos\nolikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin\nkeveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...? Ylös ...\nylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...?\n\nHän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta\ntähtein takana taivaan portit olivat selkiseljällään. Huikaisevaa valoa\nsieltä virtasi alas ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti\nhänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.\n\n-- En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.\n\nVaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen\nja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja\nvaltavat, kauvas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat:\n\n-- Halleluja, halleluja...!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.\n\nÄiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai\nkaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat\ntajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.\n\nEevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä.\nRinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä\nei enää huomannut.\n\nHe seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin\nhaavanlehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vaan.\nSitten taas löi, että haljeta oli.\n\nKädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei\nlöytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä juohtunut mieleen entisiä.\nMutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi että haljeta oli.\n\nKirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän\noli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eikä tuskasta kertoelleet\nhimmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui\nkuutamon kirkkaassa valossa.\n\nViimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut...\n\nÄiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.\n\nMutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina\ntaivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla\nja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen\nja kirkas oli yö...\n\n[Kuopiossa 1887. \"Savo-Karjala\" 1888, n:ot 15, 16, 19, 20 ja 22.\nNovelleja I.]\n\n\n\n\n\n\nLAPSENPIIKA\n\n\n-- Nouse ylös, kah, Emmi, etkö sinä kuule, kun rouva soittaa. Emmi, voi,\nvoi tuota tyttöä, kuinka raskaasti nukkuu. Emmi, Emmi!\n\nViimeinkin sai Silja häneen hiukan henkeä. Emmi nousi istumaan, murisi\nja hieroi silmiään. Nukutti vielä kauheasti.\n\n-- Mitä nyt on kello?\n\n-- Viidettä käy.\n\nViidettä? Kolme tuntia hän oli maannut; puoli kaksi hän vasta oli\nsaanut astiat pyyhityksi, heillä kun edellisenä iltana oli ollut\nvieraita, niinkuin useimmiten muulloinkin ja sitä ennen hän pari yötä\noli saanut valvoa Lillin tähden, kun rouva oli ollut häissä, eikä lapsi\ntahtonut tyytyä sokerituttoon. Oliko kumma jos nukutti?\n\nHän oli vasta neljännellätoista. Ja hänen jalkojaan kolotti aina\naamusilla, että ensimmältä oli kovin vaikea niille astua. Silja, joka\nmakasi hänen kanssaan samassa sängyssä, sanoi sen olevan kasvamisen\ntakia. Niitä pitäisi kassata, arveli Silja, mutta Emmi pelkäsi\nkoskevan. Ja laihathan nuo olivat ilmankin, vieläkö niistä nyt sitten\nverta otettaisiin. Nukkuessa niitä ei milloinkaan kolottanut; mutta\nheti kun hän vaan oli päässyt valveille, ne alkoivat. Jos hän sitten\nsai vielä nukkua jälleen, ne samassa taas herkesivät.\n\nNytkin hänen siinä vuoteella istuessaan niitä jomotti polvesta aina\nkantapäähän saakka. Ja päätä painoi takaisin vuoteelle, painoi niin\nraskaasti, että oli mahdotonta päästä ylös. Olisiko hän milloinkaan\nmaailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua\ntarpeeksi asti?\n\nEmmi hiveli jalkojaan. Pää kallistui niin alas, että leuka kosketti\nrintaan ja silmät menivät kiinni. Kädet jäivät liikkumattomiksi, hän\nhengitti syvään ja harvaan. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän jo vaipui\ntakaisin tilalleen.\n\nKello kilisi uudelleen. Silja survasi häntä kyynäspäällä kylkeen.\n\n-- Kumma paikka, ettei pidä saaman tuota lunttua tottelemaan. Ylös\nsiitä.\n\nHän survasi vielä kerran terävällä kyynäspäällään ja se sattui niin\nkipeästi rintaan että Emmiltä pääsi huuto.\n\n-- Mitäs sinua saa ajella kymmenen kertaa, ennenkuin nouset.\n\nEmmi hoippuroitsi ylös; päätä huumasi, hän oli vähällä kaatua.\n\n-- Valele silmiäsi kylmällä vedellä, niin selviät paremmin, neuvoi\nSilja.\n\nMutta Emmi ei joutunut sitä tekemään, sillä kellon ääni taaskin kuului.\nHän oli saanut hameet päälleen, silitti kahden käden hiuksiaan, hieroi\nsilmiä tuon tuostakin ja kiirehti sisään.\n\n-- Minä olen kolme kertaa soittanut, sanoi rouva.\n\nEmmi ei puhunut mitään, otti vaan Lillin hänen vierestään syliinsä.\n\n-- Pane sille kuivaa ympärille ja vie kätkyeen; ei se kumminkaan enää\nviereen nuku.\n\nRouva kääntyi toiselle kyljelleen ja ummisti silmänsä. Kätkyt oli\nviereisessä huoneessa; sinne läksi nyt Emmi lapsen kanssa. Kiedottuaan\nsen kuiviin kääreihin alkoi hän tuudittaa ja laulaa. Joku ajatus aina\nvälillä heräsi, ei suuri eikä mutkainen, vaikka sai se laulun\nkeskeytymään yhtäkaikki.\n\n-- Hs hss s. Aa aa aa a. -- Nuku pois, lapseni, nuku. Tuutuu tupakkarulla.\nKuka sun käski tänne tulla -- voi, herra, kuinka nukuttaa. -- Tulin pitkin\nTurun tietä, Porin tietä pötköttelin. -- Silja miekkonen vetää vielä\nunta. -- Tulin pitkin Turun tietä, Porin tietä pötköttelin. -- Hs hss hss\ns. Aa aa aa aa a --.\n\nLilli nukkui ja silloin kallistui Emmikin lattialle pitkäkseen kätkyen\nviereen. Käsivarren pani päänsä alle ja ennen pitkää hän oli sikeässä\nunessa. Ei tiennyt mitään, vaikka Lilli melkein samaa päätä heräsi,\nhieroi nenäänsä ja katsoi kummastuen ympärilleen kun ei ketään ollut\nhänen luonaan. Hän pyrki nousemaan, vaan ei jaksanut; siihen sijaan hän\npääsi syrjälleen ja sai päänsä kätkyen laidalle. Nyt hän älysi Emmin,\nihastui ja koetti jokeltaen tarttua häneen kiinni. Silloin kallistui\nkätkyt. Hän vierähti alas ja löi otsansa kätkyen jalkaan.\n\nKipeä parkahdus sai äkkiä kaikki hereille.\n\n-- Jesus siunatkoon!\n\nEmmi kävi kalman karvaiseksi, nähdessään lapsen lattialla vieressään.\nHän sieppasi sen syliinsä, hyssytteli, näytteli valkeata ja keikutteli\nkäsivarrellaan. Rouva kuuli, sitä hän koko ajan kauhulla ajatteli. Ja\nhädissään hän unohti ottaa selkoa oliko lapseen sattunut, vai\nsäikähdyksestäkö se vaan itki.\n\nRouva aukaisi ovea. Emmi luuli pyörtyvänsä, koko maailma musteni hänen\nsilmissään.\n\n-- Mikä sille tuli?\n\n-- Ei mikään.\n\nEmmi ei tiennyt, mitä hän vastasi. Vaistomaisesti hän töyttäsi ulos\nsanoja, joista toivoi pelastusta, jos mahdollista.\n\n-- Mitä varten se noin itkee sitten? Kaiketi siihen jokin syy on?\n\nEmmi koetti turhaan kaikkia keinoja saadakseen lasta rauhoitetuksi.\n\n-- Anna minulle, sanoi rouva. Voi lasta, oma kultani, mikä sinua vaivaa?\nHerra jumala, mustelmahan sillä on otsassa.\n\nHän katsoi Emmiin, joka seisoi neuvottomana.\n\n-- Kuinka se on tullut, sano? Mykkäkö sinä olet?\n\n-- En minä tiedä\n\n-- Varmaan olet sen pudottanut. Ehkä kätkyestä?\n\nEmmi vaikeni ja katsoi maahan.\n\n-- Niin, nyt et kykene enää kieltämään. Mikä kelvoton ja huolimaton\nkapine sinä olet. Ensin pudotat lapsen ja sitten valehtelet vielä\nlisäksi. Minua onnetonta, kun olen sinua ottanutkaan. Mutta nyt tiedät\nmyöskin, ettei sinua ensi vuonna täällä pidetä. Hanki itsellesi paikka\nmuualta, mistä saat. Minä vaan en sinusta huoli, vaikken ikinä piikaa\nsaisi... Tyst, kultani, tyst, mamman oma lapsi. Kyllä mamma hankkii\nsinulle paremman hoitajan ensi vuonna, elä itke, elä.\n\nLilli taukosi, kun sai rinnan suuhunsa, ja vähän ajan päästä hän jo\nhymyili tyytyväisenä, vaikka kyynelhelmet vielä silmissä välkkyivät.\n\n-- Niin, kultani, niin, joko sinä naurat mammalle? Oma lapseni, kuinka\nkiltti se on. Tuommoinen ruma mustelma nyt on otsassa.\n\nLilli ei sen koommin itkenyt sinä päivänä, iloinen hän oli niinkuin\nennen, ehkä vielä hiukan iloisempikin. Nauroi Emmille, pisti sormen\nhänen suuhunsa ja repi hänen tukkaansa. Emmi pyyhki hänen hienolla\nkädellään poskiaan, sillä karpalon suuruiset vesihelmet niitä pitkin\npäivää kastelivat. Ja kun hän muisti, ettei hän kuuden viikon päästä\nenää saisi tuota pehmeätä, herttaista lasta sylissään pitää, eikä\nikkunasta, kun hän kurjana hylkiönä käveli katua siitä ohitse, niin\ntätä kun hän ajatteli, taikka tunsi enemmän kuin ajatteli, silloin\najoivat vesihelmet toisiaan niin nopeasti, että yhtyivät ja saivat\npienen lätäkön syntymään pöydälle.\n\n-- Katopa tuota, katopa tuota, sanoi hän Lillille, joka heti alkoikin\nsitä kämmenellään leipoa.\n\nEdellä puolen päivää tuli rouvalle vieraita, tohtorinna Vinter ja\nrehtorska Sivén, hienoja ja yleviä molemmat, vaikkei sentään hetikään\nniin hienoja kuin meidän rouva, sanoi Silja ja samoin arveli Emmikin\nitsekseen.\n\nKun Silja vei kahvia sisään, lähetti rouva hänen mukanaan Emmille\nkäskyn tuoda Lilliä vieraiden nähtäväksi. Emmi muutti hänelle kaikkein\nkauniimman myssyn päähän ja pani ihka uuden, vasta neulotun rintalapun\neteen. Ne molemmat niin kaunistivat lasta, että Emmin täytyi kutsua\nSiljaakin katsomaan, ennenkuin vei häntä sisään.\n\nKuinka ne rouvat ihastuivat, kohta kun he vaan ovelle ilmestyivät!\n\n-- O, så söt!\n\nJa sitten he kilvalla ottivat Lilliä syliin, suutelivat ja puristelivat\nja nauroivat.\n\n-- Så söt, så söt!\n\nEmmi seisoi taempana ja myhäili. Ei hän oikein tiennyt mitä se oli tuo\n\"så söt, så söt\", päätti kuitenkin kaikesta, että se mahtoi merkitä\njotain erinomaisen hyvää.\n\nMutta äkkiä he kävivät totisiksi. Rouva kertoi, mitä lienee kertonut.\nEmmi ei ymmärtänyt, kun se kävi ruotsiksi. Hän kuitenkin aavisti, kun\nnäki kauhistuksen heidän kasvoillaan.\n\n-- Herre gud, herre gud, nej, men tänk, stackars barn.\n\nKuusi silmää kääntyi yht'aikaa ensin suurimmalla säälillä mustelmaan\nLillin otsassa, ja sitten kammoksuen Emmiin.\n\n-- Ett sådant stycke!\n\nEmmi katseli mattoa lattialla ja odotti, että katosta jotain putoaisi\nhänen päähänsä, joka yhdellä kertaa löisi hänet murskaksi tai paiskaisi\nhänet syvälle maan alle. Sillä toista niin rikoksellista ei maailmassa\nvarmaankaan ollut kuin hän, poloinen. Ei hän uskaltanut luoda silmiään\nylös, mutta hän tiesi ja tunsi sen sormiensa ja varpaittensa\nnenissäkin, että ne yhä häneen katsoivat. Nuo hienot, ylevät rouvat,\njotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Kuinka se olisi ollut\nmahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon\nkorkeammalla muita tavallisia ihmisiä.\n\n-- Saat viedä Lillin pois, kuului hänen korviinsa rouvan ääni.\n\nEmmin kädet olivat äkkiä käyneet niin hervottomiksi, että hän pelkäsi\npudottavansa lapsen, jos sen nyt syliinsä ottaisi.\n\n-- Kuuletko sinä?\n\n-- Där ser ni nu, hurudan hon är.\n\nEmmi huojui eteenpäin ja sai kun saikin otetuksi nuo muutamat askeleet\nrouvan tuolin luokse. Toivo päästä heidän näkyvistään pois lasten\nkammariin jälleen, antoi hänelle voimia sen verran kuin tarvitsikin.\nVai lieneekö vanha tapa tuon vaikuttanut, että käsivarret taas\ntottelivat ja tehtävänsä täyttivät niinkuin ennenkin.\n\nHän laski Lillin kätkyeen; istui itse pallille viereen ja näytteli\nsille leikkikalua. Mutta Lilli oli nostanut molemmat jalkansa pystyyn\nja tarttunut käsillään niihin kiinni. Se hänestä oli niin hauskaa\nleikkiä, että ääneen nauroi. Emmikin olisi nauranut, jos paha mieli ja\nkurkun tukahduttava ahdinko olisivat sen sallineet.\n\nIhmetteli hän siinä istuissaan, ettei tänä aamuna ollenkaan muistanut\nsitä keinoa, jota ennen usein oli käyttänyt unta vastaan. Että\nnimittäin neulalla olisi pistellyt ja raapinut käsivarsiaan. Siitä\njohtui koko suuri, auttamaton onnettomuus, joka nyt särki koko hänen\nelämänsä.\n\nIllalla myöhään, kun kaikki jo olivat levolla, läksi Emmi ulos pihaan.\nHarmaan hämärää siellä oli ja hiljaista, mutta ylhäällä oli taivas\ntähdessä. Hän istui alimmalle portaalle ajattelemaan nykyistä ja\ntulevaista kohtaansa. Vaikka eihän se siitä ajattelemalla selvinnyt,\nyhtä harmaa ja hämärä oli kuin iltayö hänen ympärillään.\n\nSikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään\nkorkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä\nonnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä\nihmisistä sinne pääsivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki\nvarmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattomasti paljon\nparempia jo täälläkin. Hän mietti vielä, kumpaisetko mahtoivat noita\nkynttilöitä aina iltaisin sytyttää, enkelitkö vai ihmiset? Taikka\nmuuttuivatko ihmiset siellä enkeleiksi? Ja pienet lapset, jotka varhain\nkuolivat? Ketkähän niitä tuudittivat ja hoitivat? Vai eivätköhän ne\ntaivaassa hoitoa tarvinneetkaan?\n\nSilja aukaisi ovea ja kiirehti häntä pois.\n\n-- Hittoako sinä siellä kylmässä istut?\n\n-- Kuule, Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin\npahoja, me piiat?\n\n-- Etkö sinä tiedä?\n\n-- En.\n\n-- Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä\npuolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamusilla\ntuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.\n\nNiin kait se oli. Jos hänkin olisi saanut kauvemmin nukkua aamulla, ei\nLilli olisi hänen tähtensä kätkyestä pudonnut.\n\nSeuraava pyhä oli kolmas pestaus-sunnuntai. Emmille annettiin\npäästökirja käteen ja käskettiin menemään kirkonmäelle.\n\nSiellä oli kauheasti väkeä; pestin antajia ja pestin ottajia. Suurissa\npulkissa seisoivat, kaikkialla näytti olevan tuttuja ja ystäviä, joiden\nkanssa olivat kuin liitossa.\n\nEmmi tunsi itsensä hyljätyksi ja yksinäiseksi. Kuka hänestä\npalvelukseensa huolisi, pieni ja häiveröinen kuin hän oli?\n\nHän seisoi kirkon seinämällä päästökirjoineen ja odotti. Isäntiä ja\nemäntiä kulki ristiin rastiin ohitse, vaan eiväthän ne häneen\nkatsoneetkaan.\n\nNuoria miehiä istui siinä lähellä kirkon portailla.\n\n-- Tyttö hoi, tules tänne, sanoi heistä muudan.\n\nToiset nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.\n\n-- Tule, tule, kah, mitä sinä arvelet. Rinnalle istumaan tänne.\n\nEmmi punastui ja väistyi loitommaksi. Sattui samassa herra ja rouva\nhänelle vastaan. Lienevätkö nuo sentään oikeata herrasväkeä olleet,\nkoskapa oli rouvalla huivi päässä ja herran vaatteet kovin kuluneet.\n\n-- Entä tuo, sanoi herra, osoittaen kepillään Emmiä. Hänellä ei ainakaan\nmahtaisi olla suuria vaatimuksia palkan suhteen. Vai kuinka?\n\n-- Minkä herrasväki vaan tahtoisi antaa. Minä siihen tyydyn, vastasi\nEmmi hiljaa.\n\nArka toivo heräsi hänen povessaan.\n\n-- Mitä tuolla tekee? Jaksaneeko edes vesikorvoa kantaa?\n\n-- Kyllä minä toki jaksan.\n\n-- Ja osaat sinä pyykkiä pestä?\n\n-- Olen minä sitäkin jo tehnyt.\n\n-- Otetaan pois; hän näyttää siivolta ja hiljaiselta, sanoi herra.\n\nMutta rouva vielä epäili.\n\n-- Eikö liene kivulias, koska on niin laiha.\n\nEmmi muisti jalkojaan; mutta ei hän uskaltanut niistä puhua, silloin\nheti olisivat hänet hyljänneet.\n\n-- Oletko sinä kivulias? kysyi herra katsellen päästökirjaa, jonka hän\noli siepannut Emmin kädestä.\n\n-- En, kuiskasi Emmi.\n\nItsekseen hän päätti, ettei koskaan valittaisi, kolotti jalkoja kuinka\nkovasti hyvänsä.\n\nHerra pisti päästökirjan taskuunsa: antoi hänelle pari markkaa pestiä\nja niin oli asia ratkaistu.\n\n-- Tulet köyri-iltana Karvosen taloon ja kysyt Hartosen herrasväkeä,\nsanoi rouva. Mutta köyri-iltana joi!\n\nEmmi läksi kotiin.\n\n-- Huonoon paikkaan jouduit, sanoi Silja, joka tunsi tuon herrasväen,\nköyhää ja kurjaa elanto ja rouva semmoinen heittiö, ettei sillä\nmilloinkaan palvelijat pysy vuottakaan. Ei kuulu edes ruokaa annettavan\nmuuta kuin määrältä ja hyvin niukasti.\n\nEmmi sävähti punaiseksi. Mutta tointui samalla ja vastasi:\n\n-- Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat\ntyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.\n\nHän otti Lillin syliinsä ja painoi kasvojaan lapsen lämpimää rintaa\nvasten. Lilli tarttui molemmin käsin hänen hiuksiinsa ja jokelsi: \"tä,\ntä, tä\".\n\n[Kuopiossa 1887. \"Keski-Suomi\" 1887, n:o 96 A ja 96 B. Novelleja I.]\n\n\n\n\n\n\nKAUPPIAS ROLLER.\n\n\nOli syksy. Satoi joka päivä ja tuuli. Taivas oli harmaa, järvi musta,\nmaa märkä ja lokainen. Puut olivat pudottaneet lehtensä, paljaat oksat\nharroittivat rumina rungon ympärillä ja pieksivät vihapäissään\ntoisiaan. Koirat olivat kuin uitetut; haisivat pahalle ja pyrkivät\nsisään. Ne raaputtivat ovea ja ulvoivat. Sisästä äreä ääni huusi:\n\"tiehesi siitä!\" Koirat eivät ääntä totelleet; raaputtivat vaan yhä ja\nulvoivat. Ja kun sitten joku kävi ovessa, ottivat he tilaisuudesta\nvaarin ja puikahtivat edeltä lämpimään huoneesen. Olivat mielissään ja\nheiluttivat märkää häntäänsä. Ja vetisellä kuonollaan he tervehdykseksi\nnykäisivät sisällä olijoita. Mutta, voi! Siitä olikin pahat seuraukset.\nHeitä potkaistiin, ovi avattiin jälleen selki seljälleen; tiuskattiin\n\"huut!\" ja poljettiin jalkaa kovasti maahan. Ei auttanut muuta kuin\nlähteä. Ulos taas sateesen, tuuleen, lokaan ja märkään. Harminsa he\npurkivat sydämmestään haukkumalla ohitsekulkevia. Ja hiukan tuo\nlohdutti, kun sai jonkun lapsen tai naisen kiljaisemaan säikähdyksestä.\n\nKauppias Roller venyi sohvallaan ja katseli viimeisiä sanomalehtiä.\nKuivia ne olivat ja ikäviä. Täynnä tyhjää; taikka asioita, joista hän\nei vähääkään välittänyt. Ylipäätään hän ei juuri mistään maailmassa\nvälittänytkään. Hänellä oli kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa. Hyviin\nvaroihin hän oli päässyt; kauppa kävi itsestään, hän tilasi tavarat,\notti vastaan rahat ja suoritti maksut. Puotilaiset möivät; tavan vuoksi\nhän vaan silloin tällöin kävi puotiaan katsomassa. Toimeentulo oli\nriittävä; ei huolta eikä murhetta.\n\nEntä perheelliset olot sitten! Nuori, kaksikymmenvuotias poikansa\nensimmäisestä naimisesta hoiti kauppakirjat ja kirjevaihdon. Hänen\ntoinen rouvansa, vielä varsin nuori hänkin, oli iloinen ja sievän\nnäköinen. Laittoi, taikka antoi laittaa hyvää ruokaa, hankki somia\nhuonekaluja ja katsoi että piiat moitteettomasti siistivät ja\njärjestivät joka paikan. Hän oli aina muodikkaasti puettu, kävi usein\nkyläilemässä ja otti usein vieraita vastaan.\n\nLyhyesti: kaikki oli juuri niinkuin tulikin olla. Kauppias Roller oli\npäässyt harrastustensa perille; sinne, mihin koko nuoruutensa ja\nensimmäisen miehuutensa ajan oli pyrkinyt. Hän oli arvossa pidetty,\nkunniallinen ja luotettava. Moni kadehti hänen onneaan. Ei kukaan, eikä\nhän itsekään, olisi voinut keksiä siinä puutetta minkäänlaista, taikka\nsemmoisen toivon sijaa, joka ei heti olisi tullut täytetyksi.\n\nJa nyt hän venyi sohvallaan sanomalehtiä katsellen. Niistä toinen sai\ntoisensa jälkeen luistaa alas lattiaan. Viimeinen meni samaa tietä. Hän\noikaisi itseään ja haukotteli. Tuntui kuin olisi nukuttanut, vaikka hän\nhyvästi oli maannut yönsä eikä sinä päivähä vielä voimiaan millään\nväsyttänyt. Mutta mikäpä häntä esti nukkumasta, jos uni maittoi kerran.\n\nHän ummisti silmänsä ja herkesi liikkumattomaksi kuin kuollut. Mitä,\nkun vaipuisikin näin ikuiseen uneen! Ettei enää tietäisi mitään, ei\ntuntisi, ei ajattelisi. Miksei? Einar kyllä jo pystyisi yksinäänkin\nhoitamaan kauppaa. Elina hiukan itkisi ensin, lohduttaisi itsensä\nsitten ja menisi ehkä uuteen naimiseen. Pian hänen muistonsa haihtuisi,\nelämän aallot huuhtoisivat hänen jälkensä nopeasti pois. Maailma menisi\nmenojaan ilman häntä, kaikki olisi niinkuin ennen. Jälkeenjääneiden\nmielestä hän katoisi; ja haudassa luut vähitellen mätänisivät. Koko\nhänen olemuksensa häviäisi, kourallinen multaa maan povessa ainoa, mikä\njäi.\n\nEi tullut uni, vaikka nukutti. Hän aukaisi silmänsä jälleen; kuunteli\nkuinka tuuli vinkui ulkona ja kuinka sade pieksi ikkunanruutuja. Hän\nkiinnitti katseensa yhteen kohti, tapetin erääsen kuvioon vastaisella\nseinällä.\n\nSisässä oli hiljaista, pysähtynyttä. Se oli painavan raskasta tuo\nhiljaisuus, laskeutui tukahduttavana joka paikkaan. Korvat menivät\nlukkoon, veri seisahtui ja aivot seisahtuivat myös. Halvauksenko\nenteitä? Hän kääntyi kyljelleen. Ja nyt hänen silmänsä sattuivat\nkoreaan kukkaan matossa. Siihen jäivät.\n\nYhä kesti tuo lamaava hiljaisuus ympärillä. Ei ollut ainoatakaan\nkärpästä edes huoneessa, joka olisi surissut. Eikä tomun hiukale\nsijaansa muuttanut. Kaikki vaipui liikkumattomuuteen ja lepoon.\n\nEi tämä hauskaa ollut. Jos hän olisi kiskaissut itsensä irti tuosta\nvetelyydestä. Mutta millä? Voimistelulla?\n\nVuosikausia oli hänen voimistelusauvansa ollut pystyssä kaapin\nperimmässä nurkassa, ilman että hän oli sitä nyäissyt. Ennen aikaan hän\nsitä ahkerasti käytti, joka päivä melkein. Vaan nyt olivat jäsenet\nkangistuneet. Ja koko ruumis oli raukea. Mitä varten hän itseään\nvaivaisi suotta? Mitä varten juuri tänä päivänä? Joskus muulloin, kun\noli kauniimpi ilma ja häntä vähemmän väsytti. Joskus muulloin! Sillä\ntänlaisesta tilasta hänen kuitenkin täytyi päästä. Hän oli käynyt\nvoimattomaksi ja saamattomaksi. Tuiki kykenemättömäksi jokaiseen\ntoimeen.\n\nHerättäjää hän olisi tarvinnut. Joku halu, toivo tai intohimo, joka\nolisi saanut sielun liikkeelle. Mutta kun hänellä oli kaikki, mitä\nsuinkin ajatella voi. Tuskin halu oli herännyt, ennenkuin se jo tuli\ntäytetyksi. Nyt hänellä ei enää mitään halua ollut. Eikä häntä mikään\nmiellyttänyt. Kyllästytti vaan ja iletti.\n\nHyvä asema, huoleton elämä, riittävä aineellinen toimeentulo ja oma\nkoti! Kuinka hän ennen oli niitä halunnut ja toivonut. Kuinka\nonnellinen hän kuvitteli olevansa, kun nämä toiveet vihdoin\ntoteutuisivat. Hän oli ne saavuttanut, omisti ne parast'aikaa. Mutta ne\nolivat viehätyksensä menettäneet.\n\nHän kääntyi taaskin seljälleen, haukotteli ja loi katseensa ylös\nläheiseen ikkunaan. Näki palasen sakeata taivasta. Ei ollut edes\npilveä. Yhtä paksua, harmaata vaan. Sumua ja usvaa. Uuh!\n\nJos olisi mennä perheen puolelle? Katsomaan --? Mutta kannattiko?\nVanhaa, ennen nähtyä, tunnettua, jokapäiväistä, tympeätä, ikävää. Eih!\nEi maksanut vaivaa sen takia nousta.\n\nKuuluihan sieltä askeleita nyt. Sipsuttavia, keveitä.\n\nHänen rouvansa, Elina, se tietysti oli. Hänen nuori, kaunis rouvansa,\nniin kuin ihmiset tavallisesti sanoivat.\n\n-- Herman, laiskuri, makaatko sinä?\n\n-- Niin mikä sitten?\n\n-- Kahvia juomaan. Ah, kuinka uneliaalta sinä näytät. Ylös nyt!\n\n-- Anna minun olla.\n\n-- Jörö! Sopiiko noin kohdella rouvaansa. Varro, varro, minä sinua\nopetan.\n\nHän alkoi kutitella.\n\n-- Elina, pois. Minä en ollenkaan ole sillä tuulella.\n\n-- Kiukkuiseksiko rupeat?\n\nHän nauroi ja suuteli häntä. Roller käänsi päänsä syrjään ja teki\nhappamen naaman.\n\n-- Hyi, kuinka epäkohtelias sinä olet. Rangaistukseksi sinua nyt\nsuutelen kymmenen kertaa. Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus,\nseitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen ja kerta kaupan päälle. Noin.\nJa jää sitten herran rauhaan.\n\nOvella hän vielä pysähtyi.\n\n-- Etkö tosiaan huoli kahvista?\n\n-- En.\n\n-- Ole ilman, ole ilman.\n\nHän lehahti tiehensä.\n\nRoller pyyhki huuliaan.\n\n-- Pitäisi olla laissa kielletty, ettei vaimo saa koskaan miestä\nsuudella. Heidän itsensä tähden. Sillä se herättää vastenmielisyyttä.\nJa muutenkinn heihin tahtoo kyllästyä.\n\nNäin hän ajatteli itsekseen.\n\nEikä hän voinut käsittää, että neljä vuotta takaperin oli saattanut\nElinaan niin ihastua. Ja pitää häntä kauniina, ihan niinkuin muut\nnytkin vielä. Seitsemännessä taivaassa hän luuli olevansa, kun ensi\nkerran oli häntä rintaansa likistänyt. Nyt? Uh! Teki mieli viskata\nhänet menemään, kun vaan lähelle tuli.\n\n-- Ei, mutta tämä ei käy laatuun! hän mutisi ääneen ja nousi istumaan.\nMinä en mahda olla oikein terve.\n\nHän katsoi peiliin. Lihava hän oli ja pulska, ei sairauden merkkiä\nmissään, vaikka kuinka olisi tarkastellut.\n\n-- Lähden kävelemään koetteeksi. Onpa herennyt satamastakin.\n\nNuttu päälle, kalossit, hattu ja keppi. Hän astui portaille. Siellä\nulkona ilman rumuuden vasta oikein selvästi näki ja tunsi. Teki mieli\nkääntyä takaisin; mutta ei häntä sentään viitsinyt, kun kerran oli\nlähtenyt. Astui sitten etemmäksi, astui, astui ja astui. \"Löttis!\" pani\nmaa joka kerran, kuin jalka sitä polki.\n\nKirkon luokse hän oli tullut. Hiljaisena ja mykkänä se siinä seisoi.\nMitä varten? Kuusi päivää viikossa kiinni, seitsemäntenä auki. Ja\nsilloin sinne kokoontui penkit täyteen väkeä. Pappi oli alttarilla\nkoreassa paidassa, käänsi vuoron kasvonsa, vuoron selkänsä muita kohti,\nmessusi ja luki samalla tavalla kuin kaikki muutkin papit nyt ja tätä\nennen pitkän pitkät ajat taaksepäin. Seurakunta kuunteli; luuli\nolevansa harras ja odotti että Jumala siitä hyvästä olisi sille\nerityisesti suosiollinen. Samoin kuin siitäkin, että ylipäätään olivat\nkirkkoon tulleet. Sillä sekin jo oli suuri uskollisuuden osoitus\ntänlaisena epäuskon aikana.\n\nLapset, naiset ja talonpojat, ne kirkkoa vielä tarvitsivat. Ja joutihan\ntuo niitä varten olla pystyssä. Varsinkin kun oli tehnyt hiljaisen\nsopimuksen herrojen kanssa, ettei niiltä mitään sanottavaa vaatinut.\nKunhan joskus näön vuoksi kävivät ripillä, noin edes kymmenen vuoden\npäästä, ja kunhan eivät liian julkista pilkkaa laskeneet uskonnon\nasioista, niin siinä heidän osaltaan oli kristillisyyttä yltäkyllin.\n\nRoller oli näitä miettiessään joutunut kirjakaupan kohdalle ja kun hän\nmuisti, että postimerkit olivat loppuneet kotoa, meni hän sisään.\nSiellä oli kirjoja hyllyt täynnä lattiasta kattoon saakka. Ketkähän\nniitä jaksoi lukea. Ja mitä luulivat niistä hyötyvänsä. Entäs ne\nraukat, jotka niitä kirjoittelivat! Tekivätkö sen siinä suloisessa\nuskossa, että veivät maailmaa sen kautta eteenpäin. Narrit! Taikka\nkunniaako luulivat saavuttavansa? Pöyhkeilivätkö siitä, että heidän\nnimensä tuli kuuluksi? Narrit, kahdenkertaiset narrit!\n\n-- Uusia kirjoja, herra Roller, sanoi nuori, toimelias kirjakauppias ja\ntoi hänelle muutamia eteen. Tässä on aivan hiljan Ruotsista tulleita.\nTarkoitusperäistä kirjallisuutta tai psykoloogisia romaaneja, mitä vaan\nhaluttaa.\n\n-- En välitä toisesta enkä toisesta. Nykyajan tarkoitukset ovat niin\npieniä ja mitättömiä; parsimis- ja paikkaustöitä vaan! Ja nuo\npsykoloogiset romaanit mitä ne ovat! Kuinka paljon ne psykologiaa itse\ntuntevat? Osaavatko sanoa edes mitä sielu on? Mistä se tulee ja mihin\nse menee. Taikka kuinka se täällä syntyy, kehittyy, kuihtuu ja kuolee?\nTietävätkö ne, mitä aineksia ja mahdollisuuksia siellä löytyy? Ja\nkuinka sitä luonnonmukaisesti tulisi hoitaa, että se pysyisi tervennä?\nEi mitään! Kerrassa ne ovat tyhmiä kuin pölkyt siinä suhteessa.\nPsykoloogisia romaaneja! En mä viitsi kuulla.\n\n-- No, mutta jotain muuta kirjaa sitten?\n\n-- Tuokaa semmoinen, jossa olisi joku älykäs sana, jota ei tuhannen\nkertaa ennen ole maailmassa sanottu.\n\n-- Ehkä tieteellinen teos?\n\n-- Olisinkohan paljoakin viisaampi kaikki nuo paksut foliantit\nläpiluettuani? Pieniä seikkoja ne tutkistelevat ja luulevat ehkä\npitkällekin päässeensä, vaikkeivät pääasiassa ole hullua hurskaampia.\nTaikka, osaako heistä yksikään sanoa, mikä tarkoitus tällä elämällä\noikeastaan on. Ja onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta.\nSaavutetaanko kaikella puuhalla muuta kuin ääretöntä tyhjyyttä?\nTodistaako kukaan, että tätä elämää kannattaa elää? Että se vie onneen\nja täydellisyyteen? Voivatko näyttää tietä onneen ja täydellisyyteen?\nVoivatko edes sanoa, mitä onni ja täydellisyys on? Ehkä osoittavat\njonkun virvatulen ja saavat jonkun herkkäuskoisen hyppäämään sen\njäljestä, kunnes huomaa, poloinen, ettei se mitään ollut. Ei, hyvä\nystävä, kaikki on turhuutta, ei mikään maailmassa ole muuta kuin\nturhuutta. Ilot, riemut, huolet, murheet, työt, pyrinnöt. Turhuutta,\nturhuutta!\n\n-- Nyt en tiedä enää tarjota muuta kuin uskonnollisia kirjoja. Tässä\nesimerkiksi uudempia, Bäckin kristillisiä puheita -- --.\n\n-- Toisitte ennemmin jonkun vanhan siltä alalta, Arndtin tai Kempin,\nniissä jotain kelvollista vielä löytää. Nykyaikaisissa ei.\nPysähtynyttä, taantunutta kaikki.\n\nKirjakauppias naurahti. Hän ei osannut enää tarjota mitään. Roller\npisti postimerkit taskuunsa ja läksi pois jäähyväisiä sanomatta.\n\nSillä välin oli taaskin ruvennut satamaan. Tuli lumiräntää ja vettä\nsekaisin. Mutta Roller ei vielä viitsinyt kääntyä kotiin. Kun kerran\noli lähtenyt ulos, niin käveli häntä enemmän yksin tein. Ehkä\njäykistynyt ruumis siitä hiukan vertyisi.\n\nRautatien rakennukselle hän saapui. Syvää hautaa siellä kaivettiin; hän\nkäveli reunaa pitkin ja katseli alas haudan pohjaan, jossa monet\nkymmenet työmiehet lapioitsivat multaa ja soraa. He näyttivät\nonnettoman pieniltä siellä missä seisoivat harmaissa ryysyissään\nalhaalla multaseinien välissä, saviliejua ja ruskeata lätäkköä\npuolisääreen saakka.\n\nRoller seisahtui hetkeksi ja seurasi silmillään heidän työtään. Noin\nraatavat nuo ikänsä ja aikansa leivän tähden, hän ajatteli. Hirteen kun\nmenisivät, niin pääsisivät vähemmällä vaivalla.\n\nMitä kauvemmin hän katseli, sen surkeammiksi ne hänen silmissään\nkävivät. Eivätpä ne suuresti juuri elukoista eronneet näin ylhäältä\nkatsellen. Hän kuvitteli, miltä hän itse näyttäisi, jos kohtisuoraan\npilvien toiselta puolen joku tällä haavaa katselisi alas. Huomaisiko,\nettä hänellä oli paremmat vaatteet kuin noilla tuolla alhaalla? Vai\nsäälisikö ehkä yhtä paljon hänen kuin heidänkin viheliäisyyttään.\n\nOnnettomia olivat kaikki ihmiset. Onnettomia ne, joiden leivän tähden\ntäytyi kovaa työtä tehdä, ja kahta vertaa onnettomampia ne, joiden ei\ntoimeentulostaan ollenkaan tarvinnut huolehtia.\n\nRakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin\nkurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden,\nvoittamattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi.\n\nEikö ennemmin vihasta?\n\nJa ilkkuakseen meitä oli luonto istuttanut meihin kaksi valtavaa\nvaistoa, joiden kautta sai meitä itseämme apulaisikseen, pitkittämään\nolemuksen kiusaa: sukuvietin ja kuolemankauhun.\n\nRankka sade keskeytti tässä Rollerin mietteet. Hän läksi kotiin.\n\nElina juoksi etehiseen häntä vastaan.\n\n-- No, viimeinkin, sinä pahanilkinen! Täällä päivällinen jo on odottanut\ntunnin varmaankin. Joudu, joudu!\n\nRoller meni sanaakaan puhumatta ruokasaliin ja istui pöytään.\n\n-- Minäpä saan tänään vieraita, kertoi Elina.\n\n-- Se ei mitään tavatonta.\n\n-- Mutta arvaapas keitä kaikkia?\n\n-- Kai heidät sitten näkee.\n\n-- Anna ja Aina ja Elvira ja Betty ja Emma ja Hilma ja--tokkopa\nmuistankaan kaikkia. Hilma tuo nuottia mukanaan.\n\n-- Pianoa aijotaan, tiedämmä, klinkuttaa koko ilta.\n\n-- Klinkuttaa! Hyi, kuinka sinä sanot. Hilma, joka soittaa niin hyvin.\nNiin erinomaisen hyvin. Paremmin kuin kukaan tässä kaupungissa.\n\n-- Soittakoon hyvin tai huonoin, minä en aijo jäädä häntä kuuntelemaan.\nMenen ennemmin Karsteniin vistiä pelaamaan.\n\n-- Mene, mene; sitten saammekin olla täällä omin valloin.\n\nKarstenissa oli sinä iltana paitsi niitä, jotka pelissä olivat\nosallisia, eräs vanha, vanha herra, jota Rollerille esitettiin översti\nOlsoniksi. Hän istui sohvalla, Rolleria vastapäätä ja seurasi peliä,\ntai ainakin hän koetti seurata.\n\nRollerin silmät menivät korttien ylitse vähän väliä häneen. Ja lopulta\nhän ei enää tiennyt kortistaan eikä pelin juoksusta mitään, sillä\nedessä oli hänellä vaan nuo vanhat, rypistyneet kasvot, tutiseva leuka,\nhimmeät, elottomat, kalvon peittämät silmät ja avonainen, hampaaton\nsuu, jota hervottomat lihakset eivät enää jaksaneet kiinni saada.\nHarvaan ja kovalla äänellä hänelle täytyi puhua, ennenkuin hän\nosapuillekaan mitään tajusi. Mutta suuret kasat hän kokosi leivoksia\neteensä, kun teetä tarjottiin, ja oikein iletti nähdä, kuinka hapeasti\nhän niitä ahmi suuhunsa.\n\n-- Tuossa minulle läheisen tulevaisuuden perspektiivi, ajatteli Roller\nitsekseen.\n\nHän laski, kuinka monta vuotta saattoi kestää, ennenkuin hän\ntuommoisena rauniona olisi. Viisitoista, parikymmentä korkeintaan. Ja\ntästä alkaen jo hänen elämänsä olisi hiljaista yhtämittaista\nsammumista. Luonto riistäisi vuosi vuodelta antimensa pois. Eikä\nainoastaan sen, mitä oli antanut, mutta samalla myöskin kaikki, minkä\nhän itse oli omakseen hankkinut: tiedot, taidot ja kyvyt.\n\nHän joi mollansa ja pelasi huonosti. Suutuksissaan laittoi hän toisen\nlasin totia ja sen väkevämpää kuin tavallisesti. Mutta siitä hänen\npäänsä kävi yhä raskaammaksi. Kortit alkoivat häntä vaivata niin, että\nhänen viimein täytyi nousta ja syyttäen pahoinvointia lähteä kesken\npois.\n\nUlkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä.\nSiinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut\nhänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui\nsydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin\nraskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi.\n\nKotona oli vieraita vielä. Ikkunoista loisti tuli ja salista kuului\nsoittoa ja naurua ja puheen hälinää.\n\nRoller meni etehisestä hiljaa omaan kammariinsa, riisui ja laskeusi\nvuoteelle. Hän tahtoi nukkua pois kaikesta.\n\nMutta silloin vasta ilo yleni viereisessä salissa. Ei Roller vielä\nelämässään ollut mokomaa kitkatusta kuullut. Ja taukoamatta ne sen\nohessa pompottivat pianoa.\n\nRoller tällä hetkellä vihasi noita naisia niin, että olisi halunnut\nheitä lyödä. Hän puri hammasta, nousi istumaan ja pudisti molempia\nnyrkkiä saliin päin.\n\nEi nauru lakannut. Yltyi vaan, juuri kuin kiusalla.\n\nHän sieppasi saappaansa lattialta ja heitti sen täyttä voimaa ovea\nkohti. Ovi jymähti. Parkahdus kuului salista, sitten hiljeni kaikki.\nMuutamaan minuuttiin ei kuulunut hengen hievahdusta.\n\nRoller ojentui jälleen tilalleen ja veti peitteen päälleen.\n\nSamassa siellä jo alkoi taas hiljaista liikuntoa ja sipsutusta. Ja\nvähitellen se koveni, että eroitti jo yksityisiä sanoja.\n\n-- Aaveita -- huuh -- ei mennä, ei mennä--kynttilöitä -- lamppuja ja\naseita -- peloittaa, huuh -- yhdessä -- kaikki yhtaikaa.\n\nOvet lensivät auki, kauhea huuto päästettiin ja yhdeksän tai kymmenen\nnaista seisoi kynnyksellä, suut seljällään, kynttilät toisessa kädessä,\ntoisessa hiilihangot.\n\nRoller heitti peitteen päältään ja kirosi saimeasti.\n\nSilloin syntyi parvessa hämmennys.\n\n-- Jesus, jumala, herra iiihme, minä pyörryn, pois, pois!\n\nOvi paiskattiin kiinni jälleen, ja samassa tuokiossa venyivät naiset\npitkin sohvia, noja- ja lepotuolia ja nauroivat niin, että koko huone\ntärisi: \"Ha ha ha ha. Hi hi hi hi, ho ho ho ho, he he he he --.\"\n\nRoller puristi kahden käden päätään, ryntäsi sitten äkkiä\nkirjoituspöytänsä luokse, jonka laatikosta hän veti jotakin esille.\n\n-- Pöytä on katettu, kuului ääni salista ja naurava lauma siirtyi hiukan\nhiljempänä ruokahuoneesen.\n\n-- Kuinka minä säikähdin, ha, ha, ha.\n\n-- Entäs minä, hi, hi, hi.\n\n-- Semmoinen karhu.\n\n-- Ja me kun luulimme piruksi.\n\n-- Hyi, Emma, kuinka uskallat sen nimeä mainita.\n\n-- Ajatteles, jos ilmestyisi tuonne ikkunaan äkkiä.\n\n-- Uuh! Uuh! Uuh!\n\n-- Miksi te puhutte niin kamalia. Nyt en uskalla nukkua tänä yönä.\n\n-- Enkä minä.\n\n-- Enkä minä.\n\n-- Ai, kuinka hyvää! Maistakaa, tytöt, tätä gelétä. Elina, saammeko\nsyödä kaikki?\n\n-- Kaikki, kaikki.\n\n-- Pois, Hilma, vadin äärestä. Sinä et meille jätä mitään.\n\n-- Ha, ha, ha, ha.\n\n-- Hi, hi, hi, hi.\n\nKello kävi kolmatta, ennenkuin he malttoivat lähteä. Etehisessä,\nRollerin kammarin ovea nähdessään, he taas muistivat äskeisen\nkummitusjutun ja purskua täytyi, ei auttanut mikään.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, ettei hän herää.\n\n-- Ehkä toruu sinua, Elina, huomenna meidän tähden.\n\n-- Tschih, tschih, tschih!\n\n-- Elkää naurako, elkää naurako. Hän taas meitä kiroo.\n\nMutta hän ei kironnut enää, eikä torunut, eikä herännyt.\n\nHiljaista oli Rollerin huoneessa ja pimeätä.\n\nKun uuden päivän valo tunki sisään, ei se enää eloa saanut tuohon\nkylmään ruumiisen, joka oli vuoteella.\n\nHyytynyt veri punasi valkeat lakanat; pistuoli oli pudonnut alas\nmatolle, kauniimman ruusun kohdalle.\n\n[Kuopiossa v. 1887. \"Excelsior\" kalenteri 1889. Novelleja I.]\n\n\n\n\n\n\nYSTÄVYKSET.\n\n\nSanni oli Siirin paras ystävä ja samoin Siiri Sannin. He olivat\nistuneet rinnan koulussa, yhdessä lukeneet aineitaan, yhdessä\nselvitelleet järkeään, yhdessä kääntäneet, kirjoitelleet, neuloneet,\ntuumineet. Ja yhteiset huolet heillä oli aina ollut ja yhteiset ilot.\njos toinen joutui pulaan, niin heti toinen auttoi, eikä ollut koskaan\nheidän kekseliäisyytensä niin suuri, kuin milloin sitä ystävän hyväksi\ntuli käyttää.\n\nOnneton se ihminen, joka uskalsi toista loukata, sillä hän oli toisesta\nsilloin pääsemättömissä. Sai vainen kuulla, kuinka kurja hän oli,\nkuinka inhottava ja halpa. Ja niin suurella vakuutuksella se\nlausuttiin, niin jalolla harmilla, että täytyi hänen lopulta itsensäkin\nruveta sitä uskomaan. Eikä auttanut muu kuin pyytää nöyrästi anteeksi\nja luvata pyhästi, ettei vastedes enää milloinkaan semmoista tekisi.\n\nTunnilla olivat kuiskaamiset kiven kovaan kielletyt, mutta Sanni ja\nSiiri, kas, nepä eivät kumpikaan kiellosta välittäneet, ei niin\nhiventä. Ellei toinen osannut vastata, silloin kohta toisella käsi suun\neteen, pää hiukan alemmaksi ja empimättä tietoja nyt hiljaa suhahteli\nniin pitkälle kuin niitä mahdollisesti vaan itsellä riitti. Opettajat\nkoettivat estää, mutta turhaa vallan. Yhtä jos olisivat kieltäneet\naurinkoa paistamasta, kuuta kumottamasta tai tähtiä tuikkimasta. Ja\nvihdoin heidän täytyi heretä siitä pois, etteivät opettaja-arvoaan\ntykkänään menettäisi. Sittemmin Sanni ja Siiri saivat vapaasti\nkuiskailla toisilleen, kun vaan välttivät, ettei se tapahtunut kovin\nhuomiota herättävällä tavalla.\n\nKaikki ajatuksensa, kaikki hienoimmat ja hetkellisimmät tunteen\nvivahdukset he toisilleen kertoivat. Ei niin salaista tai pientä\nsopukkaa sydämmeen syntynyt, ettei pyhä velvollisuus pakoittanut sitä\nheti kohta toiselle julkaisemaan. Ja silloinpa ne vasta itsellekin\noikein selville tulivat.\n\nHe olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja\ntuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta\nedestakaisin värähteli. Kipeästi koski, jos yksikään säie sattumalta\nvikaantui, mutta kaikki kun olisivat katkenneet, niin sydän varmaan\nolisi kuiviin vuotanut. Ja kuolema olisi seurannut sitten, tai pahempi\nkuin kuolema: iloton, toivoton, raukea elämä.\n\nSiiri ei tullut toimeen ilman Sannia, Sanni ei tullut toimeen ilman\nSiiriä. Koko maailman he olisivat voineet hyljätä, mutta toisiaan ei.\nJos toinen sattumalta joutui johonkin tilaisuuteen, missä ei toinen\nollut, tuntui edellisestä kuin olisi parempi osa hänestä itsestään\njäänyt pois. Eikä silloin ilo ilolta maistunut, eikä huvi hauskuutta\nantanut.\n\nHe olivat jo tosin koulunsa lopettaneet, mutta joka päivä heidän täytyi\nkuitenkin toisiaan tavata; se oli yhtä välttämätöntä kuin leipä ja\nlämmin. Erillään he oikeastaan eivät koskaan olleetkaan, sillä\najatukset, tunteet, koko mieli oli alinomaa toisen luona.\n\nSanni oli Siirin ilo, toivo, elämä; ja samoin Siiri Sannin; ei heitä\nmikään maailmassa voisi toisistaan eroittaa. Ei vielä haudan tuollakaan\npuolen, sillä heidän ystävyytensä kestäisi kauvas äärettömään\nijankaikkisuuteen asti.\n\nNiin he olivat monta kertaa tuumailleet, ja samaan päätökseen tulivat\ntaaskin, istuessaan käsi kädessä erään syyspäivän iltahämäränä Sannin\nkammarissa.\n\n-- Ja tiedätkös mitä, sanoi Siiri, minä en koskaan tule menemään\nnaimiseen, en koskaan, se on ihan varma. Entä sinä?\n\nSanni ei aivan heti vastannut; joku vieras ajatus nähtävästi tunkeutui\nhänen mieleensä. Hän käänsi päänsä hiukan syrjään ja antoi hämmentyneen\nkatseensa vaipua uunin hehkuvaan hiilustaan.\n\n-- Entä sinä? toisti Siiri puristaen Sannin käsiä.\n\n-- Niin ... luultavasti en minäkään...\n\n-- Luultavasti, sanot? Etkö ole siitä vissi? Ajatteles, Sanni, meidän\nehkä silloin tulisi erota. Ja sitten, voisitko jakaa sydämmesi? Kuinka\nsuuren osan riistäisit minulta pois? Ensin puolen ehkä ja sitten\nkaikkityyni. Oh, Sanni, Sanni, silloin minä kuolisin.\n\nSiiri painoi päänsä Sannin rintaa vasten ja loi häneen puoleksi\nnuhtelevan, puoleksi surullisen silmäyksen.\n\n-- Pieni hupakko? Kuka on sanonut, että menen naimisiin?\n\nSanni suuteli häntä hymyillen, ja niin oli rauha jälleen saavutettu.\n\nMarraskuun ensimmäisenä päivänä he olivat molemmat tanssiaisissa, Sanni\nvaalean sinisessä puvussaan, jossa hän aina oli niin ihmeen sievä.\nMutta puhelemiseen ei heillä paljon ollut tilaisuutta, sillä herroja\noli alinomaa Sannin ympärillä, eikä Siiri hirvinnyt mennä lähellekään,\nsillä hän vielä kovin kainosteli toista sukupuolta. Hän sen sijaan\nodotti, milloin Sanni sattuisi katsomaan häneen päin, antaakseen\nsilmäyksillä edes jotain merkkiä. Mutta tämä oli silloin takertunut\nniin innokkaasen keskusteluun nuoren Körnerin kanssa, ettei mitään\nhuomannut.\n\n-- Sanni, Sanni...! Siirin mieli alkoi jo käydä pahaksi. Noin pitkäksi\naikaa Sanni hänet unhotti. Ei välittänyt eikä huolinut hänen seurastaan\nollenkaan.\n\nTuo ... tuo inhottava Körner oli hänet vallannut. Mutta Siiri hänet\nriistäisi pois ... kesken kaikkea ... Körner saisi jäädä pitkälle\nnenälle. Ja nähdä, että Sannilla on ystävä, jonka tieltä hänen\nkauniisti täytyi väistyä.\n\nSiiri lähestyi Sannia takaapäin ja laski kätensä hänen kaulansa ympäri.\n\n-- Ooh! Siirikö se on? Kuinka minä säikähdin.\n\n-- Sanni kulta, lähtään jo pois.\n\n-- Pois? Minkätähden? Eikö sinulla ole hauska?\n\n-- Ei.\n\n-- Mutta, hyvä neiti, sanoi herra Körner, vastahan ilta on alulla. Ette\nsaa houkutella ystäväänne lähtemään. Hän on sitä paitse luvannut\nminulle kotiljongin eikä tahdo tietysti sanaansa syödä.\n\nSanni painoi Siirin kättä poskeensa, kallisti päätänsä taakse ja loi\nilostuneet silmänsä häneen.\n\n-- Ollaan vielä täällä. Minua ainakin haluttaisi ... miksi näytät niin\nnolostuneelta, Siiri?... Etkö voi hyvin?... Tai etkö ole saanut\ntanssia?\n\nSe kysymys pujahti Sannilta aivan vahingossa esille. Körnerin kuullen\nsitä toki ei mitenkään olisi sopinut tehdä.\n\n-- Saanko luvan, neiti? lausui tämä heti, kumartaen Siirille.\n\n-- Kiitoksia, en minä tanssi enää tänä iltana.\n\nHän veti loukkaantuneena kätensä Sannin kaulasta pois ja aikoi lähteä.\nMutta Sanni tarttui häneen kiinni.\n\n-- Siiri, rakas Siiri, oletko minulle vihainen?\n\n-- En; kuinka niin?\n\n-- Oletpa. Ihan varmaan olet.\n\n-- Vaiti nyt, ja päästä minut.\n\n-- Mihinkä menet?\n\n-- Omalle paikalleni, tuonne.\n\nKaukaisimmassa sopessa, kahden vanhemman naisen välissä hän istui. Ja\nsieltä hän tarkasti Sannia, joka taas iloisesti jatkoi puhetta Körnerin\nkanssa, aivan kuin ei sitä mikään olisi keskeyttänytkään.\n\nVoi kuinka se Siiriä harmitti. Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia,\neikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi,\nkauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. Tuo sininen puku somin\nmaailmassa. Ja kukkanen rinnassa, nauhasolmuke, joka piti kiharoita\nkiinni, kaikki sievän sievää. Mutta totta sekin: ei niin rumaa esinettä\nollut, ettei se Sannilla kauniiksi muuttunut. Hänessä oli tenhovoima,\njoka loi kajastuksen ympärilleen.\n\nEi ollut kukaan mitään Sannin rinnalla. Kaikki muut tytöt typeriä,\nkömpelöitä ja rumia. Kumma, että yksikään herra saattoi vähääkään ottaa\nheitä huomioon Sannin läsnäollessa. Pakosta se arvaten tapahtui, kun\neivät mitenkään voineet kaikki yhtaikaa häntä lähestyä.\n\nMutta kuinka hänen silmänsä nyt loistivat, ja kuinka hänen poskensa\nhehkuivat! Mistä maailmassa he puhelivatkaan, kun hän noin saattoi\ninnostua?\n\nEikä hänen katseensa ainoatakaan kertaa kääntynyt Siiriin päin. Ei koko\npitkänä iltana.\n\nSattumalta hän erään valssin jälkeen joutui siihen lähelle.\n\n-- Kas, Siiri, tässähän sinä olet.\n\nKatkera piirre ilmestyi Siirin huulille.\n\n-- Onko sinulla ollut hauska? Minä puolestani huvittelen oikein sydämmen\npohjasta.\n\n-- Sen kyllä huomaa.\n\n-- Mutta sinä, Siiri? Yhäkö sinä olet pahalla tuulella?\n\n-- Siitä taidat välittää viis.\n\n-- Siiri!\n\n-- Että viitsit teeskennellä noin.\n\nSiiri kääntyi toisaanne, ja Sanni vietiin lennossa valssiin jälleen.\nMuuanne hän sitten taas joutui eikä näyttänyt sen enempää Siiriä\najattelevan.\n\nKahta katkerammaksi kävi Siirin mieli. Sanni ei rakastanut häntä\nniinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. Monasti ennenkin\noli tuo ajatus tahtonut tunkeutua hänen mieleensä, mutta aina hän oli\nsen karkoittanut pois. Oli tahallaan peittänyt silmänsä ja pysynyt\nharhaluulossaan. Uskonut Sannia enemmän kuin itseään. Luottanut hänen\nrakkauteensa ja antanut hänelle koko sydämmensä. Niin, koko sydämmensä!\n\nHän onneksi istui nurkassa muiden takana, ettei kukaan nähnyt kuinka\nvedet tippuivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Sanni ei ainakaan saisi\ntietää mitään hänen surustaan, sen hän pyhästi päätti. Ja päätti vielä\nlisäksi olla yhtä tyly ja kylmä kuin hänkin oli. Etteikö voisi? Sepä\nkumma!\n\nSiiri nousi, otti ensimmäistä tuttua tyttöä käsivarresta ja pyysi häntä\nkävelemään, sillä tanssi oli hetkeksi tauonnut. Tahallaan hän sitten\njohti niin, että tulivat kulkemaan Sannin ohitse. Ja juuri sillä\nkohdalla oli hänellä niin paljon puhumista toverilleen, ettei hän\nollenkaan joutunut katsomaan Sanniin päin.\n\n-- Te kävelette? Ottakaa minut mukaan.\n\nSiiri ei kuullut. Sanni tarttui hänen toiseen käsivarteensa. Siiri\nkääntyi nyt kummastuneena ja loi häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.\n\n-- Mitä katsot noin? Tahdotko sanoa jotain?\n\nSiiri ei vastannut. Käsivarsi, johon Sanni oli tarttunut, riippui\nsuorana ja jäykkänä sivulla. Mutta Sanni ei ehtinyt panna sitä\nmerkille, sillä herra Körner samassa lähestyi ja teki heille seuraa.\nHän käveli Sannin rinnalla, oli miellyttävä ja kohtelias ja veti pian\nSannin huomion kokonaan puoleensa.\n\n-- Mitä hauskuutta metsästyksessä? Hyvänen aika, hauskuus on liian mieto\nsana. Kysykää ennemmin, miksi--se hurmaa.\n\n-- Mutta jänisparat, ettekö niitä ollenkaan sääli? Te olette julmia, te\nmiehet.\n\n-- Ei julmempia kuin naisetkaan.\n\n-- Että sanotte! Me kun emme saata edes matoa onkeen panna.\n\n-- Niin, vaan sydämmiä kylmäkiskoisesti murratte.\n\nSanoja seurasi semmoinen omituinen katse, että Sanni joutui hämilleen.\nHänen täytyi luoda silmänsä alas.\n\n-- Eikö totta? kysyi Körner.\n\n-- Ei, kuului hiljainen kuiske.\n\nSannin poskia kuumotti ja sydän löi. Ja kaikki suonet löivät ja käsi\nvapisi ja jalat kävivät hervottomiksi.\n\nSillä hän ymmärsi tuossa lyhyessä kysymyksessä äärettömän suuren\nmerkityksen, tunsi koko maailman olevan sen takana...\n\nSoitettiin taas valssiin. Siirin harmi oli antaantunut, sillä Sanni\nlikisti hänen käsivarttaan niin intoisasti rintaansa kohti. Eikä Siiri\naavistanut, että hän sen teki aivan tietämättään.\n\n-- Sanni, lähdetään sivuhuoneesen tämän tanssin ajaksi... Että saamme\nolla yhdessä edes vähän aikaa tänä iltana, kuiskasi Siiri.\n\nSanni katsoi ylös mitään vastaamatta. Hän tuskin oli tajunnut koko\nehdotusta.\n\nKörner samassa pyysi häntä valssiin.\n\n-- Elä mene enää. Täytyyhän sinun hiukan levätäkin.\n\nTurhaan koetti Siiri häntä estellä. Sanni vetääntyi hänestä irti ja\nlaski hymyillen käsivartensa nuoren Körnerin olkapäälle.\n\nEikä hän sen jälkeen taas näyttänyt Siiriä muistavan. Ei omatuntokaan\nsanonut, että hän oli tehnyt pahasti.\n\nSiiri ei sinä yönä saanut unta. Jäähyväisiä sanomatta he olivat\neronneet. Ensi kerran koko heidän ystävyytensä aikana se oli\ntapahtunut. Sanni heitti hänet Körnerin tähden.\n\nMutta Siiri puolestaan ei häntä liioin rukoilisi. Eikä näyttäisi\nvähääkään siitä välittävänsä. Niin, oikeastaan hän ei siitä\nvälittänytkään. Se vaan häntä harmitti, että niin sokeasti oli\nluottanut häneen. Oli uskonut hänestä kaikkea hyvää ja rakastanut\nhäntä. Että hän oli ollut niin tyhmä. Sitä hän nyt vaan itki, ja sitä\nhänen täytyi itkeä koko yön. Niin hirveästi, että hän aamulla oli\npuolipyörryksissä eikä jaksanut nousta ylös.\n\nEi hän ottanut kahvia, jota Liisu hänelle tarjosi; pyysi sen sijaan\nmustetta, kynää ja paperia.\n\nJa sitten hän kirjoitti:\n\n-- Eilinen käytöksesi pakoittaa minua lopettamaan kaiken yhteyden\nkanssasi. Ystävyytemme on rikottu. Olkaamme tästä lähtein vieraat\ntoisillemme.    Siiri.\n\nKuverttiin hän sen pani. Kyhäsi päällekirjoituksen ja antoi Liisulle.\n\n-- Viekää tämä Sannille. Ei tarvitse odottaa vastausta.\n\nHän seurasi silmillään Liisua ja kirjettä hänen kädessään, siksi kuin\nLiisu läksi huoneesta.\n\nKuunteli vielä hänen askeleitaankin viereisestä kammarista.\n\nSitten ovi kävi. Hän oli mennyt.\n\nSiirille tuli paha olla. Hän painoi molemmin käsin silmiään ja päätään,\nne tuntuivat yön valvomisesta niin heikoilta.\n\nMitä hän oli tehnyt?\n\nOliko Liisu jo ennättänyt perille?\n\nNyt ehkä Sanni parastaikaa sen aukaisi ja luki...\n\nHänen päänsä oli kuuma, hän oli kipeä ... niin, sen täytyisi jokaisen\nnähdä, hän oli kovin kipeä. Ehkäpä hänessä oli joku kuumetauti, joka\nmuutamassa vuorokaudessa veisi hänet tuonelaan...\n\nSitten Sanni itkisi hänen haudallaan ... ja katuisi, että oli\nviimeisinä päivinä niin syvästi häntä loukannut...\n\nArvaisi ehkä, että hänen tähtensä hän näin ennen aikojaan kuoli. Ja\nmuistaisi häntä sitten elämän ikänsä...\n\nJoko Sanni nyt oli lukenut hänen kirjeensä?\n\nMitä hän; oli tehnyt?\n\nEikö tämä ollut unta? Eikö kaikkityyni ollut unta?...\n\nHän kuuli kyökin oven käyvän ja juoksi katsomaan. Mutta ei se ollutkaan\nLiisu. Hän vilkaisi kelloa. Neljänneksen yli yhdeksän.\n\nPaljoko lienee ollut silloin kun Liisu meni?\n\nKauvan hän oli viipynyt... Tunnin varmaan.\n\nMutta tuossapa hän viimeinkin oli.\n\n-- Nooh --?\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Vastausta?\n\n-- Ettehän käskenyt sitä odottamaan. Heitin kirjeen kyökkiin, en minä\nSanni neitiä tavannutkaan.\n\nEi vastausta odottamaankaan ... aivan oikein.\n\n-- Kuka kirjeen otti vastaan?\n\n-- Mikä -- Eveliinahan se taitaa olla, niiden uusi sisäneitsyt.\n\n-- Ja hän ... vei sisään?\n\n-- Kaiketikin. Minä läksin pois heti kun olin sen antanut.\n\nNiin, kaiketi hän oli heti vienyt sen Sannille ja Sanni heti lukenut.\n\nNytkin hän ehkä vielä tutki sitä. Mitä mahtoi ajatella, mitä tuntea?\n\nSiiri näki elävästi edessään hänen totiset, surulliset kasvonsa. Tapasi\nnuhtelevan katseen hänen silmistään.\n\nOi, Sanni! Olivatko he eronneet nyt ijäksi vallan? Ijäksi! Ooh, kuinka\npitkältä, kolkolta, kuolleelta tuo ijäisyys tällä hetkellä tuntui.\nSanni, Sanni!\n\nMutta ei! Sanni oli aina ollut häntä järkevämpi. Sanni hiukan\nhämmästyisi ensin tuota kirjettä. Sitten hän nauraisi ja kiiruhtaisi\nkohta Siirin luokse. Ja yhdessä he nauraisivat, itkisivät välillä, ja\nnauraisivat sitten taas. Syleilisivät ja istuisivat käsi kädessä\nniinkuin ennen ihanassa sovinnossa. Eikä enää milloinkaan tällainen\npilvi heidän ystävyytensä päivänpaistetta himmentäisi.\n\nKoko päivän Siiri kuulusteli, eikö tuttuja, keveitä askeleita nousisi\nportaita ylös. Joka kerran kuin ovi kävi, hän säpsähti ja lensi\niloiseksi. Mutta kun tulija ei ollutkaan Sanni, painui mieli taas alas.\n\nIltaan asti hän odotti. Toivoi, pettyi, päätti ajatella muuta ja\najatteli kuitenkin ainoastaan Sannia.\n\nKello oli seitsemän. Vielä hän saattoi tulla. Mutta tunti meni eikä\nhäntä kuulunutkaan. Yhdeksättä jo kävi. Ei hän enää tule. Ei tule;\nselvään sen näki.\n\nVihaa ja epäluuloa nousi taaskin poveen. Hän ei Sannin sijassa olisi\nnäin menetellyt. Tämä juuri todisti, kuinka vähän Sanni hänestä\nvälitti. Ei hän ollut milläänkään asiasta. Tuskin oli sitä ajatellut\nkoko päivänä; mielissään oli ehkä vaan, kun pääsi vapaaksi entisestä\nystävästä, voidakseen paremmin antaantua uudelle, hempeämnälle.\n\n-- Oi, hän oli niin katala, niin kauhean katala!\n\nSiiri puri hammasta, ohauksia pakotti, kädet menivät nyrkkiin. Lyödä\njos hän nyt olisi saanut häntä...!\n\nEi, ei, ei!\n\nHyvä jumala, mitkä pimeyden henget hänet nyt valtaansa saivat.\n\nHän etsi käteensä virsikirjan, aukaisi sen umpimähkää, ja koetti lukea.\nMutta kirjaimet pyörivät hänen silmissään. Eikä herennyt sydän\ntakomasta eikä veri tunkeumasta päähän. Viha raivosi ja kuohui povessa.\nKoko elämä ja olemus oli tukalan tukalaa.\n\nMonta päivää sitä kesti. Päivät kasvoivat viikoiksi, eikä mitään\nmuutosta tullut.\n\nEräänä päivänä meni Siiri kävelemään. Kun hän apteekin kohdalla kulki\nkatuvierustaa, näki hän jo kaukaa Sannin, joka tuli vastaan.\n\nMaailma musteni silmissä, hän luuli pyörtyvänsä. Jalat nousivat ja\nlaskivat itsestänsä, hän näki maan, joka huojui, vaan ei tiennyt,\nkävelikö hän eteen vai taakse päin. Mutta nyt hän oivalsi tutun hameen\nhelmat, jotka lähestyivät. Samassa tuokiossa hän suoristui, heitti\npäänsä taakse ja rypisti otsansa. Ei hän ... ellei Sanni.\n\nKylmänä, niin kylmänä hän kulki ohitse. Katse tähtäsi jäykästi\neteenpäin, ei siirtynyt hiventäkään sivulle.\n\nMutta sydän löi, että oli haljeta...\n\nHän oli mennyt ... tervehtimättä ... sanaakaan lausumatta!\n\nSiiri hymyili katkeran ivallista hymyä. Hän vakuutti itselleen, ettei\nhän siitä vähääkään välittänyt. Suuret vesikarpalot kuitenkin valuivat\nposkia alas, ja niitä seurasi uusia yhä. Kun hän toisia pyyhki pois,\noli toisia jo sijassa.\n\nHe eivät enää tervehtineet toisiaan. Hyvä olikin niin! Hyvä, hyvä,\nerinomaisen hyvä!\n\nMiksi nuo inhottavat ihmiset häneen katsoivat! Mitä huolivat hänestä,\nkun ei hänkään heistä.\n\nPäästäkseen rauhaan ja yksinäisyyteen hän meni alas Valkeisen jäälle.\nSe oli kirkas kuin peili. Maa kohosi korkeille kunnaille ympärillä,\nmetsät seisoivat hiljaisina. Kaukaa puiden takaa näkyi asumattoman\nkesäkartanon toinen kerros ja kauniisti rusotti taivaan länteinen\nranta.\n\nLuonto tervehti häntä ystävällisesti, ja lohdutti häntä. Metsä,\nkunnaat, taivas, ne kaikki varmaan ymmärsivät, että hänellä oli suru\nsydämmessä. Tiesivät, että hän kärsi ja oli onneton. Siksi kutsuivat\nhäntä luokseen, siksi kauneimman kauneutensa levittivät hänelle eteen.\n\nTäällä hänen ei tarvinnut kyyneleitään hävetä. Ei katsellut niitä\nkukaan vieraasti, eikä niitä kukaan kummastellut eikä pilkannut. Surun\nkyllä tunsi luonto, kyyneleitä oli maa hikoillut, kyyneleitä oli taivas\nvuodatellut runsaammin kuin ihmiset milloinkaan. Senpätähden\nmurheellinen heiltä myötätuntoisuutta ja lohdutusta sai.\n\nSiiri itki siksi kuin sydän tuntui vallan tyhjältä, ja vilu ruumista\npöyristeli. Väsyneenä hän sitten palasi kotiin jälleen.\n\nSe oli siis ainaiseksi särkynyt, heidän lämmin, ihana ystävyytensä.\nAinaiseksi...!\n\nKuinka tuo sana oli kolkko. Ja kuinka elämä yhtäkkiä muuttui\nelottomaksi. Ilot, huvit, soitto, laulu, kirjat -- kaikki olivat\nviehätyksensä kadottaneet.\n\nEi kannattanut ajatella mitään, eikä tuntea mitään. Muistot olivat\nlakastuneita kukkaisia, toivot kuolivat ennen syntymistään. Turhuutta\nkoko elämä!\n\nHän koetti saada itselleen selville, mitä Sannin katse oikeastaan\nilmaisi, silloin vastaan tullessa. Sillä hän sen kuitenkin näki, vaikka\ntoisaanne silmäänsä jännitti. Epäilevää kummastusta, niin hän ensin\narveli. Mutta tarkemmin mietittyään hän päätti sen osoittaneen vaan\nkylmää välinpitämättömyyttä. Ja siihen päätökseen hän jäi.\n\nKylmää välinpitämättömyyttä! Niin, tietysti, mitäpä siinä olisi muuta\nvoinut ollakaan?\n\nEllei vihaa ja ylenkatsetta?\n\nSannin valokuvaa hän koetti katsella. Mutta se täytyi samassa panna\npois jälleen, sillä sydäntä niin kirveli, poltti ja pakahdutti.\nLaatikkoonsa hän sen pani kätköön, syvälle kaikkien muistojen alle.\n\nKipeästi silloinkin vihlaisi, kun joku Sannin nimeä mainitsi. Hän\nkäänsi kasvonsa pois, ettei kenkään näkisi, kuinka ne muuttuivat, eikä\nhän olisi voinut puheesen ryhtyä, vaikka siihen paikkaan olisi kuollut.\n\nUseita viikkoja oli mennyt, kun huhu toi Siirille sen uutisen, että\nSanni ja Körner olivat kihloissa. Veri kuohahti taas, viha valtasi\nmielen vielä kerran.\n\nKörnerin tähden hän siis kumminkin oli heitetty syrjään.\n\nSiis kumminkin...!\n\nNo niin, miksi loukkaantua siitä näin? Olikohan tietämättänsä vielä\nepäillyt ja toivonut erehtyneensä? Harhaluuloista oli niin vaikea\nluopua.\n\nMutta nyt ei ainakaan semmoisille sijaa ollut.\n\nSanni kihloissa!\n\nOi, että hän, Siiri, saisi kuolla ja kadota. Häntä ei kukaan kaipaisi\neikä muistelisi. Sanni kaikkein vähimmin...\n\nAika kului. Oli jouluaamu. Siiri heräsi siihen, kun kirkonkellot\nsoivat. Kadulta kuului askeleita, ihmiset kiiruhtivat\njumalanpalvelukseen.\n\nSiirikin nousi ja meni ikkunaan. Painoi kasvonsa ruutuun kiinni, että\nsaattoi nähdä kirkon, joka oli syrjempänä, oikeaan. Sieltä kynttilät\nloistivat ja urkuin humina kuului.\n\n-- Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä\ntahto!\n\nSamassa tuokiossa Siirille selveni, että nyt rauhan ja sovinnon juhlaa\nvietettiin, ja että siis Sannin ja hänenkin tuli ... ooh, niin ...\nheidän tuli päästä irti vihasta, epäluulosta, kylmyydestä ja kaikesta\npahasta.\n\nRientää toistensa luokse, unhottaa, antaa anteeksi molemmin puolin...\n\nMitä kello? Vastako viis'.\n\nNo, entä sitten? Sanni sai nousta aikaisemmin. Hän suti päällensä.\nSemmoisella ilolla ja riemulla ja kiireellä, ettei tahtonut malttaa\nkengän-nauhojaan kiinni panna, eikä hivuksia suoria, eikä saada\nleninkiä nappiin. Kolme todella jäi auki, mutta ei sitä huomannut, joka\nei tarkkaan katsonut.\n\nJalat olivat niin keveät. Hän enemmän lensi kuin astui, ylös ensin,\nsitten oikeaan, sitten vasempaan ja portista sisään, rappusia ylös\nja --!\n\nSanni oli ylhäällä. Salissa Körnerin kanssa. He aikoivat juuri lähteä\nkirkkoon, kun joku tohahti ovesta ja suoraa päätä kiidätti Sannin\nkaulaan.\n\n-- Kuka ... Siiri ... viimeinkin ... sinä pahankurinen, ai, ai, elä\nkurista ... odota ... että sinua tukistan ensin ... hyvä ihme ...\nminulla ei ole huulia enää ... hän panee ne murskaksi...\n\n-- Olen niin iloinen, Sanni, niin iloinen...\n\n-- Sinä paha lapsi, miksi nyt vasta tulet?\n\n-- Kun odotin sinua...\n\n-- Ooh, ja minä taas odotin sinua. Villiam, ota hänet syliin ja nosta\nkohoksi ja sano, että hän on lapsi...\n\n-- Ei, ei, ei...\n\nSiiri tepasteli jaloillaan, kun Villiam piteli häntä käsillään\nylhäällä.\n\n-- Lupaattekos olla kiltti ja ottaa minut myöskin ystäväksi, ennen ette\npääse.\n\n-- Lupaan, lupaan...\n\n-- Ja saako Sanni pikkuruikkuisen minuakin rakastaa?\n\n-- Saa, saa ... hyi, herra Körner...\n\n-- Sano: Villiam!\n\n-- Hyi, Villiam!\n\n-- Joko päästän?\n\n-- No, päästähän.\n\n-- Sanni, rakas, kulta, ihana, suloinen, sokuri, konvehti--.\n\n-- Ja sinä minun oma pahankurinen Siirini, pippuri, sinappi, suola -- ai,\nnyt hän taas minut musertaa...\n\n[Kuopiossa 1888. \"Vapaita aatteita\" 1890. Novelleja I.]\n\n\n\n\n\n\nERÄÄNÄ SUNNUNTAINA.\n\n\nAamulla kun heräsin oli pääni raskas ja mieleni sairas. Enpä halunnut\nnoustakaan, nukkunut olisin ennemmin, nukkunut -- vaikkapa ijankaikkiseen\nuneen.\n\nMutta aivoissa alkoi tuo vaiva, jonka vanhastaan hyvin tunsin. Ei se\nollut \"päänkivistystä\" eikä muuta ruumiillista särkyä. Sielussa se\ntuska oli, syvässä siellä, ytimessä saakka. Ajatuksia ja tunteita se\ntukehduttavalla painolla rasitti. Ponnistin tahtoni voimaa, päästäkseni\nsiitä painosta vapaaksi, mutta turhaan... Kärsivällisyyttä vaan,\nkärsivällisyyttä! Se kyllä helpoittaa, kun aikansa on kestänyt.\n\nKoetin asettaa lepoon sekä ajatukset että tunteet. Koetin pakoittaa\nsieluni liikkeitä hiljenemään. Koetin pilkata ja nuhdella itseäni.\n\n-- Tämä nyt varmaankin on sitä melankoliaa, \"Weltschmerziä\". Senkö annat\nvalloittaa itsesi, lamauttaa voimasi ja katkeroittaa elämäsi? Ylös\nheti! Repäise itsesi irti tuosta. Tee työtä ja aja mokomat huolet\nsinne, missä pippuri kasvaa. Sepä kumma, ettei ihminen voisi hallita\nitseään.\n\nNousin siis, panin vaatteet päälleni, pesin, kampasin. Lapset hälisivät\nympärilläni; kova sana tahtoi väkisenkin tunkeutua huulilleni, mutta\nminä painoin sen takaisin. Antaa heidän kirkua ja telmiä niin paljon\nkuin jaksavat, terveellistä se vaan on, sanoin itselleni.\n\nMutta kylläpä peuhasivatkin! Tuolit kumoon, matot kasaan ja pöydät\npaikoiltaan. Entä sitä huutoa ja pauketta! Hermoni olivat tulisessa\ntuskassa ja korvani lukossa. Koetin kestää, purin huultani ja\nkiirehdin.\n\nVapisevin sormin painoin viimeiset hiusneulat tukkaani ja nyt pääsin\narvon pois toiseen huoneesen salin taakse. Suljin ovet jälkeeni ja\nvedin helpoittavan henkäyksen.\n\nTäällä olin hiljaisuudessa ja rauhassa. Katselin kirjojani; aukaisin\nyhtä, aukaisin toista, kääntelin lehtiä, luinkin muutamin paikoin. En\nkäsittänyt mitään. Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat\nvieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni\ntaakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni.\n\n-- Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua\ntunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo\netkä ikävöitse.\n\nEn jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan. Se\nlaskeutui raskaana kuin myllynkivi päälleni. Nuo vanhat ja aina uudet\nkysymykset tunkivat väkivallalla mieleeni.\n\n-- Mitä varten me elämme? Mihin pyrimme? Miksi hyödyksi tuo alituinen\ntyö ja homma? Turhuutta kaikki! Ihmisen ikä on lyhyt. Rehkäiseminen\nsitä ei pitennä. Toimeen tulee vähemmälläkin.\n\n-- Mutta mitä varten me elämme? Olemisen suloisuuttako nauttiaksemme?\nOnneako etsiäksemme? Mikä on onni? Missä olemisen suloisuus?\n\n-- Tai onko nykyinen elämämme vaan pieni osa ijankaikkisesta olemuksen\njaksosta? Jos meissä ikuisuuden voima asuu, miksi olemme sitten niin\nrajoitettuja, niin puutteellisia? Minkätähden vanhuudessa tuo koko\nolemukseen ulottuva, hiljainen kuolema, joka viimeisenkin toivon\nsammuttaa, ja armottomana näyttää meille lopun välttämättömyyden.\n\nÄkkiä jähmettyivät tässä ajatukseni. Eikä ajatukseni ainoastaan, mutta\ntunteeni, tietoni, käsityskykyni, koko sisällinen elämäni taukosi.\nMutta syvällä jossain, sieluni vielä selittämättömillä aloilla oli\nääretöntä, jylhää tuskaa. Kuinka minä vääntelin ja kiertelin sen alla!\nLuulin menehtyväni, luulin järkeni valon himmentyvän, luulin lopun\nlähestyvän.\n\nÄänettömässä hiljaisuudessa seisoivat huonekalut ympärilläni, uutimet\nikkunoissa, seinät, kasvit, taulut kaikki. Ne ikäänkuin katselivat\nminua, mutta auttaa ne eivät voineet.\n\nSilloin pamahtivat kirkon kellot soimaan. Ääniväreet täyttivät huoneen\nja pakoittivat korviani kuulemaan niiden kaikua. Näin myöskin\nikkunasta, kuinka ihmiset vakavina kulkivat ohitse, kirkkoa kohti.\n\nKirkkoon --?\n\nNiin, sinne päätin minäkin mennä. Hullu, kun en tullut sitä ennen\najatelleeksi. En ymmärtänyt omaa vaivaani. Siksi en ymmärtänyt apuakaan\netsiä.\n\nMutta nyt se minulle äkkiä selveni. Nyt tiesin, että syvällä sielun\npohjalla asuu voima, joka kaipaa ravintoa, ja sen ravinnon puutetta\nnykyajan henki sairastaa.\n\nElämän lähde on hyljätty, unhotettu. Sielu janoo eikä löydä vettä, joka\nsen janon sammuttaisi. Ei etsi sitä sieltä, josta se etsittävä on --\nuskonnosta.\n\nKuumeen tapaisella kiireellä etsin virsikirjan hyllyltä, sieppasin\npäällysvaatteet ylleni ja läksin astumaan.\n\nAamu oli raikas, päivä paistoi. Kirkon valkoiset seinät hohtivat\nkirkkaina vastaani.\n\nUrut soivat, virsi oli aljettu.\n\n-- Yks päivä parempi, Huoneessa herrani, Kuin kaikk' maailman ilot,\nJotk' nopeast' poijes kimmoo...\n\nSydämmeni värisi liikutuksesta, hartaudesta ja riemusta. Painuin\npenkkiin alas.\n\nNyt oli otollinen hetki. Koko sieluni vartoili...\n\nPappi luki alttarilla synnintunnustuksen. Kädet ristissä seurasin sitä\nsanasta sanaan. Ihmettelin sen rukouksen mahtavaa voimaa ja\nteeskentelemätöntä, korkeata ihanuutta. Se oli lähtenyt syvästi\ntuntevasta hengestä. Jok'ainoa sana tunki sydämmeeni ja valtasi sen.\n\nOlin niin onnellinen, niin altis totuudelle, jota odotin, jota\nhimoitsin.\n\nSitten nousi pappi saarnastuoliin. Hän puhui Adamista ja Evasta\nparadiisissa, kuinka he ensin olivat täydellisiä, vaan kuinka sitten\nlankesivat syntiin...\n\nTuo minua kiusasi. Alkoi tuntua tuskalliselta. Miksi hän nyt kertoo\nnoita vanhoja satuja, jotka varmaan itsekin tietää vääriksi, ajattelin\nsiinä istuissani. Mutta hänen täytyi, perustaakseen niihin dogmejaan\nlunastustyöstä.\n\nEn kuitenkaan välittänyt siitä, etten voinut noita kaikkia oikeiksi\nhyväksyä. \"Ne ovat muotoja vaan\", sanoin itsekseni, \"jos opin ydin on\nterve ja puhdas, ei noista tarvitse loukkaantua\".\n\nOdotin ja kuuntelin. Sanat menivät \"korvasta sisään, toisesta ulos\". En\nvoinut niitä itselleni omistaa. Odotin parempaa.\n\nSaarnan tekstinä oli Kristuksen tulemisen päivä. Luin epistolasta:\n\"...Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen jumala antakoon teille että\nte keskenänne yksimieliset olisitte Jesuksen Kristuksen perään. Että te\nyksimielisesti yhdestä suusta kiittäisitte Jumalaa, ja meidän Herran\nJesuksen Kristuksen Isää. Sentähden korjatkaa toinen toistanne,\nniinkuin Kristuskin on meitä jumalan kunniaksi korjannut... Mutta\ntoivon Jumala täyttäköön teitä kaikella riemulla ja rauhalla, uskossa,\nettä teillä Pyhän Hengen voiman kautta yltäkylläinen toivo olisi.\"\n\nNiissä sanoissa asui rauhan, sovinnon ja veljellisyyden henki.\n\nToisin papin saarnassa.\n\n-- Herra tulee pian, silloin valitut saavat autuuden ja nuo \"maailman\nherrat\", jotka nyt ylvästelevät, heitetään ijankaikkiseen tuleen, jossa\non itku ja hammasten kiristys. Nyt he nauttivat lyhyttä riemuaan, mutta\nsilloin alkaa heille loppumattomat tuskat ja vaikeroimiset. Eikä auta\nheitä enää katumuksen kyyneleet; armon aika on ohitse mennyt. Mutta\nvarokaamme visusti, ettemme mekin eksyisi, välttäkäämme heitä, etteivät\nmeitä saastuttaisi ja rukoilkaamme, että Herra pian tulisi meitä\nlunastamaan...\n\nEn tarkemmin muista, miten sanat sattuivat, mutta tämä oli ajatus.\n\nHartauteni katosi; lämmin toivoni sammui. Jähmettyneenä kuuntelin vielä\nhetken. Mutta pian nousi rinnassani myrsky semmoinen, etten tahtonut\nvoida sitä hillitä. Vastustamaton halu pakoitti minua nousemaan ylös ja\npanemaan jyrkkää vastalausetta tänlaiseen kristinopin väärentämiseen.\nNäin olisin käskenyt hänen sanomaan:\n\n-- Herra, viivytä tulemisesi päivää, että meidän eksyneet veljemme ja\nsisaremmekin totuuden tuntoon ehtisivät. Armahda heitä, elä anna heidän\nkadotukseen joutua.\n\nJa seuraavan kehoituksen olisin antanut niille kaikille, jotka totuuden\nolivat löytäneet:\n\nMenkää ulos kaikkeen maailmaan, saarnatkaa evankeliumia, etsikää\nkadonneita. Elkää säästäkö vaivojanne, olkaa ahkeria työntekijöitä\nherran viinamäessä.\n\nMutta -- mitäpä olisin sillä voittanut? Mielipuoleksi olisivat minua\nluulleet. Pilkan ja naurun alaiseksi olisin tullut, minua olisi\nsakoitettu kirkonhäiritsemisestä, kaikki olisivat osoittaneet sormeaan\nja sanoneet: \"tuo, se olisi vietävä Niuvanniemen hulluinhuoneesen\".\n\nKenties he olisivat oikeassa? Kaikki muut istuivat niin tyyneinä ja\nrauhallisina; ei pienintäkään epäilyksen merkkiä kenenkään kasvoissa.\nTyytyväisinä he varmaan kirkonmenon lopetettua palajaisivat kotiinsa,\nvarmasti uskoen itsekukin olevansa yksi noista \"valituista\", joita\ntaivas odotti. Minä yksin olin rauhaton, tyytymätön.\n\nEn eroittanut enää mitään. Kaukaisena huminana kaikui vaan korvissani\npapin ääni saarnastuolista, ja elottomilta haamuilta näyttivät minusta\nnuo hiljaiset, liikkumattomat sanankuulijat, joita kirkko oli täynnä.\n\nPuristin molemmin käsin otsaani ja painuin alas penkkiin. Miksi niin\nlevottomana kuohui veri suonissani, miksi se niin kolkosti takoi\naivojani? Miksi niin tuskallisesti ahdisti rintaani, miksi paloi koko\nolemukseni kuin tulessa?\n\nMitä varten tuonlaiset valtavat myrskytunteet? Turhuutta kaikki!\nViisaita olivat nuo muut; vähemmällä vaivalla he pääsivät. Ja\nonnellisia he olivat lujassa, horjumattomassa uskossaan.\n\nMutta lakastunut oli taaskin ihana toivoni ja riemuni oli mennyt kuin\ntuuleen. Virvatulta olin takaa ajanut; pettymystä seurasi kaipaus ja\nääretön tyhjyys.\n\nSen tiesin nyt, ettei täällä ollut se elämänlähde, jota etsimään olin\nlähtenyt; eikä täällä minun sielulleni ravintoa löytynyt. Löytäisinkö\nsitä mistään?\n\nKuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja kastelivat poskeni. Minä itkin,\nitkin niinkuin lapsi itkee. Mutta surunikin vallassa tunsin, kuinka\nlähempänäolevien silmät oudoksuen kääntyivät minuun.\n\n-- Niin, katselkaa vaan, ajattelin, katselkaa oikein mielin määrin.\nTässä näette jotain, joka ei soinnu yhteen teidän määräyksienne kanssa\nsopivista elämän tavoista.\n\nMutta sitten nousi viha.\n\n-- Mitä te katselette? Mitä kuulun minä teihin. En tunne teidän\ntunteitanne, en ajattele teidän ajatuksianne, en usko enkä toivo, mitä\nte uskotte ja toivotte. Teidän ilonne eivät ole minun ilojani, teidän\nsurunne ei minun surujani. Vieraat olemme toisillemme, eri maailmaan me\nkuulumme -- jättäkää minut rauhaan.\n\nYhä nuo uteliaat silmät minua kumminkin vaivasivat. Oloni kävi\nkiusalliseksi. Tein äkkinäisen päätöksen ja läksin pois, läksin kesken\nsaarnan, kesken kirkonmenon.\n\nTulin kadulle ja tunsin olevani -- yksin.\n\nYksin, yksin! Voi, kuinka yksin!\n\nSieluni oli reväisty irti muiden yhteydestä ja heitetty kauvas pois,\nautioille aloille. Kotiutuisiko se siellä koskaan, saisiko koskaan\nrauhaa?\n\nIhmisiä kulki ohitseni. Taaskin noita vieraita raakoja katseita!\nRintaani pöyristi, minä pakenin.\n\nSuunnitin askeleeni kaupungin länteiseen syrjään ja nousin ylös sille\nkalliolle, joka aina oli ollut lempipaikkojani. Ylös, ylös, ylimmälle\nhuipulle saakka. Oi, jospa olisin vielä korkeammalle päässyt!\n\nMutta siihen täytyi pysähtyä. Loin silmäni alas.\n\nLuonnon rauhallinen ihanuus aukeni eteeni. Jää kimalteli jalkojeni\njuuressa olevan järven pinnalla, tummana puitteena kohosivat korkeat,\nmetsäiset rannat ylt'ympäri. Siellä täällä, järven toisella puolen\nnäkyi missä asuinrakennus, missä riihi, missä tuulimylly. Puijon\nmahtava vuori nosti kaukana oikeaan synkän siintävää selkäänsä. Mutta\ntuolla järven lounaisen pohjukan takaa pilkoitti vanhan aution\nherraskartanon yläkerta huuruisten puiden keskeltä ja sieltäpäin\nmyöskin aurinko kirkkaasti säteili, luoden valoa ja suloa koko\nmaisemaan.\n\nVähän aikaa tätä kaikkea katseltuani, lieveni surun katkeruus\npovessani. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt luonnon sanatonta kieltä.\n\nNäin se puhui:\n\n-- Jumalan valtakunta on suuri. Se ulottuu yli koko äärettömän\navaruuden, käsittää kaikki nuo lukemattomat taivaan kappaleet ja kestää\nijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mitä siitä, jos pienellä maapallolla\nyksi erehdys toistaan takaa ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti\nastuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää\nsammuvan pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: -- se\nlähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin\naineelliseen. Eikä ole yö niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita.\n\nNiinkuin lapsi haikean itkun jälkeen rauhoittuneena nukkuu äidin\nrintaan, niin asettui minunkin sieluni suloiseen lepoon luonnon\nlempeässä helmassa. Pois haihtui tuska, viha, suru ja katkeruus.\nKärsimätön kaiho hälveni ikuisen kärsivällisyyden läheisyydessä.\n\nTäällä oli tuhat vuotta kuin yksi päivä, ja yksi päivä kuin tuhat\nvuotta. Hetki lyhyt, mutta ihana!\n\nÄäniä kuului korviini; minä heräsin. Käännyin katsomaan taakseni.\nKaupunki siellä oli rakennuksineen, katuineen, kartanoineen, ja\nsivuillani molemmin puolin oli sairashuoneita. Sumuinen oli taivas\nkaupungin yllä ja harmaa, mutta alhaalla maassa ilmestyi eteeni\nihmiselämän koko kirjavuus. Eräässä läheisessä talossa laulettiin\nvirsiä, toisesta kaikui hurjaa loilotusta. Kallioni juuressa humalaiset\nräyhäsivät, mutta syrjempänä hiukan oli parvi iloisia lapsia, jotka\nhuolettomina siinä peuhasivat. Kadun kulmassa seisoi joukko naisia päät\nyhdessä, sormet nenällä. He olivat touhussa, sen kohta näki.\nSupsattelivat enimmiten, kiivastuivat välistä innossaan lujempaan\nääneen, mutta sen hoksattuaan taas äkkiä hiljenivät entiseen\nkuiskuttelemiseen. Mahtoi siinä kaikki maailman asiat pienimmästä\npienimpään tulla tyystin kerrotuiksi.\n\nMutta huudolla ja pauhinalla ajoi nyt katua pitkin poikia hevosen\nseljässä, alas rantaan päin.\n\nPois tieltä!\n\n-- Herra siunaa! huusivat naiset ja väistyivät syrjään. Muutamia\nhaukkumasanoja he vielä viskasivat poikain jälkeen, vaan nämä eivät\nniitä kuulleet, eivätkä varmaan olisi niistä välittäneet, jos\nkuulleetkin olisivat. Niin riemua täynnä, niin täydellisesti onnellisia\nhe näyttivät olevan hytkytellessään siellä ylhäällä. Olipa heillä\nkerran maailmassa \"korkea asema\", eikä mitään esteitä tiellä, vaan\nsaivat mielin määrin kiitää eteenpäin.\n\nToisin nuo poloiset, jotka läänin sairashuoneen portaita kömpivät alas.\nOli siinä keski-ikäinen mies; hän laahasi itseään käsivarsillaan ensin\nkynnyksen ylitse ja laskeutui sitten samalla tapaa kadulle, jossa\nkumminkin toinen ehätti vastaan häntä auttamaan. Hän voihki ja oli\nkalpea kuin kuolema. Vaivaloisesti sai mies hänet nostetuksi kärryihin;\najoi sitten hiljaa pois.\n\nVähän väliä tuli ovesta uusia sairaita; lapsia, joita äidit kantoivat\nkäsivarrellaan, kasvavia, keski-ikäisiä ja vanhoja. Toisia hevoset\nodottivat, toiset läksivät jalan astumaan. Oudonnäköinen oli eräs\nvaimo, jonka kasvot olivat aivan valkoisiksi maalatut. Varmaan oli se\nhänen miehensä tuo, joka hiljaa ja varoen kuljetti häntä eteenpäin.\nLapset taukosivat leikistään heidän ohi käydessään. Naiset\nkadunkulmassa unohtivat hetkeksi tärkeät juttunsa ja kääntyivät kaikki\nsitä kummaa katsomaan.\n\n-- Herra Jumala, tuon verran ihminen tietää, puhui itsekseen eräs vaimo,\njoka nousi kalliota ylös. Viikko takaperin vielä terve ja ihana kuin\nkukka. Nyt tuommoisena!\n\nMinäkin seurasin sairasta silmilläni, kunnes hän katosi erään talon\npihaan. Sitten käännyin jälleen katselemaan tuota pitkää\nkaksinkertaista kivirakennusta, jonka sisässä niin paljon kipua ja\ntuskaa asui, jossa elämä ja kuolema lakkaamatta toistensa kanssa\ntaistelivat. Enhän nähnyt kuitenkaan muuta, kuin kaksi pitkää riviä\nikkunoita, joista valkoiset kierreuutimet peittivät ylimmäiset ruudut.\n\nKadultakin olivat jo sairaat kaikki hävinneet. Sen sijaan astui nyt\nlääkäri itse ovesta ulos portaille, seisahtui siinä hetkeksi ja katseli\nympärilleen. Mitä lienee hän ajatellut, tai ajatteliko mitään?\nHengittikö vaan raitista ilmaa, huoahtiko hiukkasen vaivaloisen työn\njälkeen?\n\nHän, ruumiin lääkäri, ei sairaita kammonnut eikä tuominnut. Hän etsi\nheitä, meni heidän luokseen, hoiti, auttoi, paransi. Teki elämän kanssa\nliiton ja taisteli voimainsa takaa kuolemaa ja hävitystä vastaan. Eikä\ntaistelusta herjennyt, ei hyljännyt kärsivää, ennenkuin ikuinen loppu\nriisti hänet saaliikseen.\n\nMissä ovat meidän aikamme sieluin lääkärit? Ne, jotka kadonneita\netsivät, jotka apua ja parannusta tarjoavat? Onko terveyden lähde\nheiltä kuivunut vai onko lika, multa sen tukehuttanut? Miksi eivät sitä\npuhdista?\n\nSairaita on paljon. Maailma on täynnä kipua tuskaa, valituksia,\nhuokauksia.\n\nMissä ovat lääkärit? Niin, missä, missä, missä he ovat?\n\n[Kuopiossa 1888. \"Excelsior\" kalenteri 1889. Novelleja I.]\n\n\n\n\n\n\nLAIN MUKAAN.\n\n\n\nI.\n\nOli Toikan vaimo vielä kaunis ja pulska ihminen, vaikka hänellä olikin\nkolme pientä lasta, joiden väliä korkeintaan oli puolitoista vuotta.\nMutta ihmekö tuo! Hän vasta juuri täytti kaksikolmatta, eikä kauneus\nsillä ijällä sentään niin äkkiä lähde. Ei varsinkaan silloin, kuin sitä\npikkuisen hoitaa. Ja Toikan Maria tiesi panna arvoa hempeille\nkasvoilleen ja komealle vartalolleen, sillä niiden avulla hän voitti\nkaikki puolelleen, erinomattainkin miehet. Tuskin hänen oma\nVillensäkään olisi hänestä muuten niin paljon pitänyt, se kun vielä oli\nhänelle yhtä hellä kuin ennen sulhaspoikana ollessaan. Pikkuruisen\nluulevainen välistä, mutta se ei haitannut vähän vähääkään. Maria\nmelkein tahallaan häntä aina hiukan kiusoitteli, sillä hänestä oli niin\nhauskaa nähdä, kuinka hän sai tuon terveen ja rotevan miehen vapisemaan\nmielenliikutuksesta. Ville oli mieheksi muuten tavattoman\nhyväluontoinen, mutta tuonlaisissa tilapäissä hän saattoi vimmastua\nniin, että silmät tulta iskivät. Maria nauroi sydämmessään ja antoi\nhänen tuskitella hetken. Sitten meni viereen istumaan, kietoi kätensä\nkaulaan, silitteli poskea, tuota karkeata poskea, ja nauroi pois kaikki\npahat tuulet. Helposti ne sillä keinolla tavallisesti läksivätkin.\nVille repäisi hänet syliinsä semmoisella voimalla, ettei siinä mikään\nmahti maailmassa olisi uskaltanut väliin mennä. Ja sitten oli vähällä\ntukehuttaa hänet rajulla hyväilyllään.\n\nNoinko olisi häntä miehensä rakastanut, jos hän olisi ollut ruma? Kyllä\nkai! Alla armojen olisi pitänyt ja työtä olisi vaatinut kuin orjalta\nikään. Niinpä näkyivät tekevän muutkin miehet, joilla vaan oli\nkuihtunut ja ennen aikojaan vanhentunut eukko.\n\nSievemmästi kävi Maria puettunakin kuin toiset. Ne häntä siitä syystä\nkadehtivat, mutta väliäpä sillä! Itse olisivat kyllä mielellään\ntahtoneet olla hänen sijassaan. Kadullakin aina herrat pysähtyivät\nkatsomaan hänen jälkeensä ja ellei vaan sattunut hattupäisiä naisia\nläheisyyteen, niin huudahtivat: \"helkkaria, kuinka kaunis tyttö!\" Se se\naina kutkutti Marian povessa ja veti suuta nauruun. Hän puri huivinsa\nnurkkaa ja loi viekkaan katseen taakseen, ilman vaan ruojusissaan, että\nsai hupsut juoksemaan jälkeensä. Eikä enempää tarvinnut, ennenkuin jo\nseurasivat häntä kiiluvin silmin kuin himokkaat elukat ikään. Ja sekös\nMariasta oli hauskaa! Hän kuljetti heitä katua ylös, toista alas,\npujahti sitten äkkiä omasta portista sisään ja piiloutui liiteriin.\nHerrat nolostuivat, kun ehtivät pihaan eivätkä enää häntä nähneet.\nKatselivat ympärilleen ikänsä ja aikansa, tirkistelivät ikkunoihin ja\naukaisivat kaikkia ovia, mutta harmissaan täytyi heidän vihdoin mennä\ntiehensä, kun eivät häntä mistään löytäneet. Sitten hän kertoi\nilveilynsä kaikki Villelle. Eikä Ville siitä semmoisesta tavallisesti\nollut milläänkään, saihan heittiöitä hiukan narrata, ei ne parempaa\nansainneet. Nauroi hän vaan makeasti mukaan, varsinkin kun sattui\nolemaan joku tuttu herra, jolle Maria oli antanut oikein pitkän nenän.\n\nMutta kerran, mikä hänelle lienee iskenyt päähän, kun rupesi\nintoilemaan eikä tahtonut tulla järkeensä enää lainkaan. Viime syksynä\nse oli. Maria oli perunan nostossa silloin tehtailija Oppmannilla. Sai\nhyvän palkan, paremman kuin muut, sillä \"hän oli riski työntekijä\",\nniinkuin patruuni sanoi. Itse seisoi patruuni uskoa luona ja katseli,\nkuinka Maria jalkansa avulla työnsi lapion maahan, nosti juuret ylös ja\nkumartui sitten poimimaan perunat vakkaan. Ei hän sitä työtä niin\nihmetellyt, sen Maria hyvin tiesi. Näki hän sen noista pienistä,\nhehkuvista silmistäkin, vaikkei ollut mitään ymmärtävinään, tekeytyi\nvaan viattomaksi, kun patruuni koetti häntä mielistellä.\n\nHoukutuksiakin alkoi tulla, mutta niitä ei Maria ollut kuulevinaan. Ei\ntahtonut loukata kieltämisellä, sillä sitten ei hän ehkä olisi\nsaanutkaan niin suurta palkkaa.\n\nJa raha oli heille tarpeen. Villen ansiot eivät enää tahtoneet oikein\nriittää, kun perhe lisääntyi. Keväällä he jo yhteen aikaan olivat\nhyvinkin tiukalla. Lapset sairastivat eikä saanut Ville työtä moneen\nviikkoon. Silloin tuntui elämä tukalalta. Maria tuskitteli sydämessään\nja katui kerran sekä toiste, että niin aikaiseen oli mennyt naimisiin.\nMikä ihme lieneekin riivannut, kun kahdeksantoista vuotiaana jo\nmiehelle läksi. Juuri kuin ei siihen iloon olisi vähemmällä ennättänyt.\n\nSitten lapsia heti ja niiden mukana surut ja huolet. Muut hänen\nikäisensä tuolla leijailivat yhdestä lystistä toiseen. Vaan hän ei\ntiennyt nuorena olleensaksan.\n\nNiin päin hän silloin mietti. Mutta kesä tuli, lapset paranivat ja\nVille sai taaskin työtä. Ei ollut hätää, enää. Maria osti itselleen\nuudet vaatteet ja oli pian yhtä reippaalla mielellä kuin ennenkin.\nKöyhyyttä ja puutetta hän kuitenkin siitä lähtien kammosi pahemmin kuin\nruttoa. Torjui jo kaukaa pois sen ajatukeen, että nuo mahdollisesti\nvielä toistekin heitä tapaisivat.\n\nOliko ihme, jos hän nyt halusta otti rahaa, milloin sitä vaan jollakin\nkeinolla sai ansaituksi. Hän palkkasi pienen kasvavan tytön kotiin\nlapsia hoitamaan, että itse pääsi perunan nostoon, vaikkei sitä\ntehdessään aavistanutkaan, että se hänelle niin hyvin luonnistaisi.\nMuille kun maksettiin vain markka päivältä, hänelle puolitoista.\nKyllähän akat virnistivät, vilkkuivat tavantakaa patruuniin ja häneen,\nja hyvin hän arvasi, mitä niillä oli mielessä. Harmitti se häntä,\nkorvalle olisi tahtonut lyödä mokomia. Mutta patruunaa hän ei\nuhallakaan väistänyt. Mitä pahaa siinä, jos hän laskikin hiukan\nvallatonta leikkiä ja yhtämittaa seisotteli hänen vieressään, kun ei\nkumminkaan sen pitemmälle menty!\n\nPelästyi hän kumminkin sitten eräänä päivänä, kun tuo ruoja alkoi\ntahtoa häntä illalla myöhään tulemaan Puijon rinteelle. Ja niin pani\ntiukalle, että aivan oli Maria puolivälissä hänen kanssaan. Koetti\nensin nauraa ja lyödä leikiksi, mutta hätääntyi jo kun patruuni alkoi\nkäydä yhä kiihkeämmäksi.\n\n-- Herra jumala, olkaa hiljaa, ettekö näe, kuinka kaikki meihin\nkatsovat. Menkää, hyvä patruuni, pois.\n\n-- Lupaatko tulla? Sitten menen paikalla.\n\n-- Me olemme onnettomia.\n\n-- Minä odotan sinua siellä metsässä, likellä ruutikellaria.\n\n-- Elkää edes katsoko minuun. Väistykää hiukan loitommaksi.\n\n-- Kello kahdeksan säntilleen. Silloin on jo pimeä. Minä vihellän, niin\nosaat luokse.\n\n-- Antakaa minun olla, hyvä patruuni, antakaa minun olla. Mitä te\nminusta, toisen miehen vainosta, onhan teillä muita.\n\n-- Minä en sinua päästä, kuuletkos, en, vaikka sinulla olisi kymmenen\nmiestä.\n\n-- Voi, suuri luoja!\n\n-- Katsos, hän vilkaisi ympärilleen, tässä annan sinulle aluksi--\n\nKymmenen markan seteli putosi Marian helmaan.\n\n-- Siunaa ja varjele! En minä huoli, ottakaa pois, voi--nyt näkevät,\nnäkevät--\n\nHän kumartui alas ja oli uutterasti poimivinaan perunoita.\n\n-- Ottakaa pois, patruuni, minä lasken sen maahan, tähän viereeni.\nOttakaa niin, etteivät huomaa.\n\n-- Jääköön siihen, ellet siitä välitä.\n\n-- Noin suuri raha. Mitä ajattelette, hyvä patruuni?\n\n-- Sinua ajattelen.\n\n-- Noin suuri raha. Elkää heittäkö siihen.\n\n-- Semmoisia saat, jos olet minulle hyvä, monta monituista vastedes.\nTämä oli vaan ensimmäinen.\n\n-- Kuka ajaa --? Herra taivaan, rouvanne! Nyt olemme hukassa.\n\n-- Muista, kello kahdeksan.\n\nHän kääntyi levollisena ja astui ikäänkuin rehellisin mies maailmassa\nrouvansa ja täysikasvaneen tyttärensä luokse, jotka veräjän kohdalla\nparhaallaan nousivat isvosikan troskista alas.\n\n-- Pappa, etpäs arvaa, kun me tuomme teille kahvia tänne, huusi hänelle\ntyttärensä jo kaukaa.\n\n-- Eikö ollut hauska tuuma, pappa? Minä sen keksin, mamma ei olisi\ntullut sen päälle. Vai kuinka mamma, sanokaapas?\n\nRouva vaan hymyili ja tarttui käsivarteen, jota patruuni hänelle\nkohteliaasti tarjosi. Nauraen ja puhellen he sitten astuivat pellon\npientaretta. Niin hellästi hoiti patruuni rouvaansa, ojan ylitse\nmelkein nosti. Olisipa luullut heitä onnellisimmiksi ihmisiksi\nmaailmassa.\n\n-- Voi, katala, mikä olet! arveli Maria itsekseen. Hänen silmänsä\nkiintyivät seteliin, joka oli siinä vieressä mullalla. Sieppasi sen ja\npisti taskuunsa.\n\n-- Eihän sitä nyt siihenkään voi heittää, hän mutisi.\n\nMutta kumma, kuinka oudolle mielelle hän samassa kävi. Tuli aivan kuin\nvieraaksi omalle itselleen. Kaikenmoisia ajatuksia tai oikeammin kuvia\nristeili hänen päässään. Noita kymmenmarkkasia hänellä oli aina\nedessään, jos minne katsoi. Ja sitten hänen ajatuksensa lensivät\nmetsään, tuonne Puijon rinteelle, ruutikellarin kohdalle. Oli pimeätä\nympärillä, mutta hän kuuli vihellyksen, puut risahtivat ja --\n\n-- Hyi, herra hyvästi varjele! hän lausui ääneen.\n\nMaria pelkäsi itseään, teki riivatusti työtä ja koetti ajaa pakosalle\ntuonlaiset ajatukset. Mutta ne pyrkivät esille aina uudelleen; hän\nheitti silmänsä vähän väliä metsän rinteesen, jossa patruuni istui\nrouvineen ja tyttärineen. Hienoissa vaatteissa nuo naiset olivat, ja\nkauniita kuin enkelit.\n\n-- Minkähän näköinen olisin minä tuommoisessa puvussa? arveli Maria, ja\npäätä huumasi yhä enemmän.\n\nSamalla muistui kumminkin mieleen koti, mies ja lapset. Hän siunasi\ntaas ja päätti kertoa Villelle kaikki. Sen jälestä oli kohta helpompi\nolla. Hän saattoi nyt vallan tyyneesti katsella, kuinka joivat kahvia\nsiellä metsänrinteessä. Työväellekin annettiin, mutta Maria kieltäytyi\npuolestaan, sillä häntä ei haluttanut mennä heidän läheisyyteensä.\n\nMutta illalla, kun Ville sai kuulla asiasta, joutui hän semmoiseen\nvimmaan, ettei ottanut mistään talttuakseen. Haukkui patruunin\npahanpäiväiseksi ja antoi Mariallekin aika läksyn.\n\n-- Olisit sylässyt häntä vasten silmiä. Että saatoit olla sellainen\nvätys. Ruveta nyt kuuntelemaan tuommoista puhetta. Hyi!\n\n-- Herra jumala, minkä minä sille taisin. Enhän siitä voinut pakoonkaan\njuosta, työstäni.\n\n-- Mahdoit sylästä silmille, johan sen sanoin. Mutta sinulle on kaikki\nmieleistä. Ehkä siihen ei paljon houkutuksia tarvittaisi, ennenkuin\nmyöntyisit.\n\n-- Ville!\n\nMaria kääntyi pois, silmäin ympärille ja otsaan nousi puna. Häntä ei\nnaurattanut nyt niinkuin ennen, eikä hän voinut kääntää tätä juttua\nleikiksi. Harmitti päinvastoin ja suututti; toista kertaa hän ei enää\nkertoisikaan Villelle kaikkia, koska viitsi olla noin hävytön. Sillä\ntavallako palkitsi hänen rehellisyytensä? Mitä, jos todenperästä olisi\nmennyt? Tehnyt tikusta asiaa kaupungille ja lipannutkin metsään. Ettäkö\nolisi Ville aavistanut mitään?\n\n-- Sinä et huomenna enää mene sen miehen perunamaalle.\n\n-- Kotonako sitten istun?\n\n-- Kotona.\n\n-- Entäpä, kun patruuni lähettää hakemaan?--\n\n-- Ei lähetä, kyllä pidän siitä huolen. Tänne se kymmenmarkkanen.\n\n-- Mitä sillä teet?\n\n-- Huoli siitä.\n\n-- Ville, sinä aijot lähteä sinne intoilemaan? Tästä mahtaa syntyä\nkaunis juttu. Voi, minä onneton, kun menin sinulle ilmoittamaan koko\nroskaa. Mutta minä en uskonut sinua noin hupakoksi, en totta tosiaan\nuskonutkaan.\n\nMaria herähti itkemään siinä lasta imettäissään ja Villen sydän alkoi\npehmetä. Oli hetken vaiti, veti muutamia savuja piipustaan ja mietti.\n\n-- Sinä et ole saanut vielä palkkaasi? hän sitten kysyi, vaikka sen\nkysymättäkin hyvin kyllä tiesi, ettei hän vielä ollut sitä saanut.\n\n-- En.\n\n-- Kolme päivää sinä siellä nyt olit?\n\n-- Kolme.\n\n-- Tulee neljättä markkaa päivälle. Mutta syyttäköön itseään. Jospa ne\nnyt sitten kuittaa vastakkain, niin vähemmällä päästään molemmin\npuolin.\n\nMaria ei virkkanut mitään, mutta mieli keveni kohta, kun Villen viha\nlauhtui. Lapsi oli nukkunut rintaan, hän laski sen hiljaa kätkyeen.\nSitten syötti muunkin joukkonsa ja laittoi vuoteet. Heitti aina väliin\nsyrjäkatseen Villeen, joka istui pöydän luona ja imeskeli ruoan jälkeen\ntaaskin piippunysäänsä. Silmät tuijottivat yhteen kohti ja toimessaan\nhän yhä näytti olevan. Maria riisui ja pani maata. Ei huolinut mennä\nlepyttelemään.\n\n-- Kyllä se hänen mielestään pian haihtuu, arveli.\n\nHän ummisti silmänsä ja alkoi noin ilman aikojaan vaan mietiskellä,\nmitä kaikkia hän olisi ostellut jos -- jos --, niin jos kymmenmarkkasia\nolisi tipahdellut tuolla tavoin joka päivä. Kyllä hän sen hyvin tiesi,\nettei niitä enää tipahtelisi, mutta mietiskeli kumminkin lystin vuoksi.\n\nSiihen juttu päättyi. Marraskuun lopussa sitä tuskin enää\nmuistivatkaan; mutta silloin se erityisestä syystä uudelleen juohtui\nmieleen.\n\n\n\nII.\n\nOli lauvantai-ilta. Maria pesi kammarin lattiata, vanhemmat lapset,\nneljännellä vuodella oleva Liisa ja Mikko, joka ei vielä ollut täyteen\nkahtakaan, houkuttelivat pikku Yrjöä. Mutta se vaan juonitteli eikä\ntahtonut ottaa talttuakseen. Maria ovensuussa hankasi lattiaa että hiki\nnousi päähän ja torui Yrjöä aina väliin.\n\n-- Huutamatta siellä. Hyi, semmoista pahaa poikaa. Antaako äiti sinulle\ntukkapöllyä, häh? Näytä sille nukkeasi, Liisa.\n\n-- En minä näytä, se repii, ruikutti Liisa.\n\n-- Eikä revi, ja voithan sinä varoittaa. Elä itke mutus, elä, elä!\n\nMutta \"mutus\" kun kuuli äidin äänen, äityi kahta kovemmin huutamaan.\nToiset häntä viihdyttääkseen huiskivat ja taputtivat käsiään,\nhyppelivät ja laulaa rallattivat. Siitä syntyi semmoinen melakka, ettei\nkorviaan pitänyt.\n\nEi Maria kuullut, kun vieras poika tuli sisään, sillä hän sattui\nsilloin juuri olemaan selin oveen, uunin nurkkaa pestessään.\n\nPoika seisoi hyvän aikaa lakki kädessä ja ryki, ennenkuin Maria älysi.\n\n-- Hyi, herra siunaa, kuinka säikähdin! hän huusi ja nousi ryömyltään\nylös polviensa varaan. Mitä asiaa? Hiljaa, lapset, että kuulee puhetta.\n\n-- Patruuni Oppman lähetti sanomaan, että --\n\nMaria ei kuullut enempää. Hän sävähti punaiseksi ja käsi putosi\nhervottomana alas. Sitäkö kymmenmarkkasta se nyt lähetti perimään?\n\n-- En kuule. -- Liisa, herkiä, jumalan luoma, eihän se sinun\nkiljumisestasi kumminkaan välitä. Sanomaan, että mitä?\n\n-- Että jos miehenne tulisi käymään hänen puheillaan.\n\n-- Sepä on työssä nyt.\n\n-- Tulkoon sitten illalla työstä päästyään.\n\n-- Kyllä sanon.\n\nPoika meni. Maria lopetti luuttuamisen ja otti Yrjön syliinsä. Lapsen\nrievut jäivät pesemättä, pölyt pyyhkimättä. Häneltä katosi työinto,\neikä hän voinut muuta kuin miettiä ja yhä uudelleen miettiä: \"mitä\nherran nimessä patruuni Villestä tahtoi\". Eikä hän päässyt selville\nsiitä, hyvääkö tuo merkitsi vai pahaa.\n\nNiin pian kuin Ville ovea aukasi iltahämärässä työstä palattuaan, huusi\nMaria hänelle jo vastaan:\n\n-- Kuules, hyvä ihminen, kun patruuni laittoi sinua hakemaan luokseen.\n\n-- Kuka patruuni?\n\n-- Oppman, herra jesta.\n\n-- Vai niin. Mitä hän minusta?\n\nVille laski levollisena hattunsa naulaan.\n\n-- No, en tiedä. Sitähän tässä kaiken aikaa olen ihmetellyt.\n\n-- Etkös kysynyt sanan tuojalta?\n\n-- En hoksannut. Kun minun vaan pisti päähäni, että sitä kymmenmarkkasta\nkait se nyt tahtoo periä.\n\n-- Jopa --! Vaikka eihän peijakkaan tiedä. On se ehkä harmittanut sitä\nvanhaa saituria, kun pani vakaisen rahan menemään.\n\nVilleä nauratti vieläkin sitä muistellessaan.\n\n-- Mutta että hän juuri sinua tahtoo.\n\n-- Niin, tosiaankin--! Eikä, hiidessä, ei hän sitä kymmenmarkkasta peri.\nJotain muuta hänellä mahtaa olla mielessä.\n\n-- Ehkä pyytää työhön.\n\n-- Sitä ennemmin. -- No, tuleppa nyt sitten tänne isän syliin. Tule, tule!\n\nSen sanoi Yrjölle, joka kädet ojona pyrki hänelle äidin polvelta.\n\n-- Mene vaan. Kyllä oletkin ollut niin paha poika taas, ettei mihin\npanna. Elä, jumalan luoma, anna sille piippua suuhun, kipeäksi tulee.\nNiin, nauratko sinä nyt, junkkari? puhui äiti.\n\nToisetkin lapset keikkuivat isän ympärillä. Mikko tahtoi, että isä\nhäntä hypittäisi jalallaan.\n\n-- Sinuako, suurta poikaa? sanoi isä. Jopa jo! Hypi sinä vaan omilla\njaloillasi.\n\nLiisankin olisi vielä tehnyt mieli isän syliin, mutta ei hän sentään\npyytänyt, kun ymmärsi sen mahdottomaksi. Yrjölla oli etuoikeus ja\nMikolla hänen jälkeensä. \"Aika tyttö!\" sanoi äiti aina, kun hän vaan\nmielitekojaan toi ilmi. Ja niin oli Liisa ruvennu pitämään itseään jo\nvallan vanhana, semmoisena, jonka tuli vaan hoitaa noita nuorempia ja\nvastata niistä.\n\n-- Otappas tämä nyt taas minulta, niin saan mennä Oppmaniin kuulemaan,\nsanoi Ville, samalla kun laski Yrjön Marian syliin ja otti hattunsa.\n\n-- Elä viivy kauvan, huusi vaimo hänen jälkeensä\n\n\n\nIII.\n\nVillellä oli koko pitkä matka kuljettavaa, uudelta kaupungilta\nsatamatorille saakka, jossa patruuni asui. Siinä astuissaan hän\najatteli yhtä ja toista.\n\n-- En mene sille miehelle työhön, ennenkuin viimeisessä tingassa, sitten\nkun en muualta mistään enää työtä saa. Semmoinen nylkyri kuuluu olevan\n... ja tunnoton ... keksii jos minkä koukun, että vaan pääsee maksusta\nvapaaksi... Vaivainen, joka sen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Kekkos-\nvainaja. Ja niin sanovat kaikki, jotka hänet tuntevat... Koron\nkiskomisella kun on rikastunut, niin arvaa sen jo siitäkin minkälainen\nmies on... Ja viimeiseen penniin kuuluu tinkivän aina jos mitä teettää\n... eikä sitäkään vähää saa ulos muuta kuin suurella riidalla... Kyllä\nen työhön rupea, vaikka pyytäisikin. Ennen hakkaan puita...\n\nEipä sillä että hän minua nenästä vetäisi kesken, olkoon kuinka kavala\nhyvänsä ... pitäisin silmäni auki. Eikä hän uskaltaisi maksun kanssa\nvikuroida. Kun teen kunnollisen työn, niin täysi palkka, jumal' aut',\nsiitä tulla pitää, sen näyttäisin herralle. Ja kun ojentaisin ruumiini\noikein suoraksi, sanoisin jyrkän sanan ja teroittaisin häneen semmoiset\nsilmät, ettei hän mokomia vielä ikinä ole nähnyt, niin varmaan hänen\ntäytyisi vavista edessäni. Onpa jumala antanut vahvan nyrkin... Mutta\nne ovat miehetkin semmoisia vätyksiä monet, ettei tarvitse kuin vähän\närjäsee, niin jo säikähtävät. Hyvähän tuommoisten herrain sitten on\nmenetellä heidän kanssaan aivan oman mielensä mukaan. Mutta tulkoonpas\nkoettamaan tänne ... tulkoonpas, sanon minä! Kyllä minä opetan...\n\nIstuu siellä vaan ja lihoo. Elää koroillaan kuin hyvä kuningas. Ja\nraiskaa naisia, hyi! Ei kuulu rouva uskaltavan nuorta piikaakaan pitää,\nkun herra sen kohta viettelee. Hyi, kolmasti, hyi! Ja noita sitä\nyhtäkaikki kumarrellaan ja kunnioitetaan. Rehellinen työmies ei ole\nihminenkään tuommoisen pohatan rinnalla. Ja mikä kumma siinä lienee,\nettä vaikka ne eläisivät kuin siat, ja vaikka viekkaudella ja kujeilla\nitselleen kokoovat rikkauksia, niin ei ne siltä kiinni joudu... \"Laki\non niinkuin laki luetaan\", sanoo sananlasku.\n\nMutta annahan olla! jos minä sittenkin menisin hänelle työhön. Lystin\nvuoksi, yhden hullun kerran. Sepä kumma ettei rehellinen mies saisi\npuoliaan pidetyksi... Kun tiedän että minulla on oikeus, niin silloin\npanen kovalle, eikä siinä auta, ei laupiaat silmätkään...\n\nHän seisoi kyökissä ennenkuin näistä ajatuksistaan selvisi. Aivan niin!\nVanhoja, äkäisen näköisiä rumia naisia siellä vaan hääri askareissa.\n\n-- Nuo nyt varmaankin säilyvät patruunilta, arveli Ville itsekseen ja\nhänen täytyi vetää suutansa nauruun.\n\nNäkyivät tietävän, että häntä oli käsketty puheille.\n\n-- Menkää toisesta ovesta sinne suoraan patruunin kammariin, eteisestä\nvasemmalle, neuvoivat. Kyllä hän on kotona.\n\nKun Villen piti astua noita leveitä ja komeita sisäportaita ylös,\nhuomasi hän saappaansa olevan lumiset ja kovin kömpelömäisesti raskaat.\nJa vaatteetkin, vanhat sarkahousut ja harmaa nuttu, muuttuivat hänen\nsilmissään äkkiä peräti huonoiksi. Mutta vasta häneltä eteisessä tahtoi\nrohkeus tyyten kadota, kun avonaisesta salin ovesta loisti semmoinen\nvalo ja hienous ja prameus vastaan, että pää kerrassa meni pyörälle.\nKruunussa paloi lamppuja ja kynttilöitä, seinämillä seisoi korkeita,\nviheriöitä kasveja, huone oli kuin yrttitarha tai paratiisi. Ja nuo\nonnelliset, jotka istuivat pöytien ympärillä, ylpeitä rouvia, nuoria,\nihania neitosia kauniissa puvuissa, -- niin olivat kuin enkeleitä...\nPianon luona istui eräs ja soitti, toiset puhelivat ja nauroivat.\n\nVille unohti itsensä ovensuuhun seisomaan eikä osannut muuta kuin\nkatsoa töllistellä. Talon neiti kait se oli, tuo, joka hänet ensin\nhuomasi, koska kiiruhti eteiseen.\n\n-- Mitäs asiaa? Patruuniako haette? hän kysyi silmiään siristellen.\n\nVaan ennenkuin Ville ehti saada sanaakaan suustaan, hän jatkoi:\n\n-- Menkää tuosta ovesta!\n\nVille nosti varoitellen suuria jalkojaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt\ntuon kiiltävän lattian särkyvän niiden alla. Koko hänen ruumiinsa oli\nlamaantunut, hän tunsi itsensä vieraaksi ja oudoksi tässä ympäristössä.\nÄskeinen uhkaylpeys pakeni kuin tuhka tuulessa.\n\nPatruuni käveli edestakaisin kammarissaan, ja eräs nuorempi herra,\nlieneekö ollut hänen poikansa, istui sohvalla, suuri sanomalehti\nedessä. Sen takaa hän kerran vain vilkaisi Villeen, sitten ei pitänyt\nhänestä enää lukua.\n\n-- Te olette Toikka? kysyi patruuni.\n\n-- Niin olen.\n\n-- Osaatteko hoitaa hevosta?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Olen ajatellut lähettää teitä viemään kuormaa Kajaanin markkinoille.\n\nHän oli selin Villeen ja selaili paperia pöydällä.\n\n-- Patruuninko omalla hevosella?\n\n-- Niin.\n\n-- Joko sinne pitäisi milloin lähteä?\n\n-- Maanantai-aamuna. -- Hän heitti syrjästä silmäyksen Villeen ja kääntyi\nsitten taas papereihinsa. -- Pari viikkoa siellä korkeintaan menisi.\nmaksun suhteen ... antaisin teille kaksikymmentä markkaa siitä\nreissusta.\n\nNuoren herran silmät tulivat esiin sanomalehden toiselta puolen:\n\n-- Ä de inte för mycky?\n\nMutta kun vastausta ei tullut, väisti hän lehden taaskin kasvojensa\neteen eikä sen koommin mitään virkkanut.\n\nVille katseli patruunin leveätä selkää ja lyhyttä, paksua niskaa. Hän\nkoetti päästä tajuunsa; kierteli lakkiaan, omaa, tuttua lakkiaan, ja\npyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse. Mutta selvän ajatuksen päästä ei hän\nsittenkään tahtonut kiinni saada. Soitto yhä humisi viereisestä\nhuoneesta, ja kaikki oli täällä niin hienoa, että hän vasten\ntahtoansakin rusi tuntemaan itsensä kovin halpa-arvoiseksi.\n\nPatruuni kääntyi nyt päin.\n\n-- No, mitä sanotte? Suostutteko, vai --?\n\n-- Saatanhan minä lähteä.\n\n-- No, päätetään sitten niin. Maanantai-aamuna tulette varhain tänne\nkuormaa laittamaan.\n\nKadulla vasta Ville taas vähitellen pääsi tolkkuunsa. Ensin häntä\nharmitti.\n\n-- Voi perhana, hän ajatteli, mikä minulta vei rohkeuden? Ihmisiähän ne\novat nekin, ei sen kummempia. Kahdella jalalla kävelevät, ihan niinkuin\nminäkin. Hitto vieköön! Siinä seisoin kuin mikä justiin, mitähän sekin\nneiti minusta ajatteli? No, ihme kumma, että pitää olla semmoinen\ntallukka!\n\n-- Noh ... mielelläni sinne nyt kumminkin menen. Enemmän tulee\npäiväpalkkaa kuin puunhakkuulla, -- ja onhan sentään toista kun pääsee\nliikkumaan...\n\nHän oli jotenkin hyvällä tuulella kotiin palatessaan. Käski Marian\nlaittamaan kalakukkoa evääksi.\n\n-- Ja kaksi viikkoa sinä viivyt poissa? kysy Maria.\n\nAavistus nousi hänelle poveen, joka pelotti ja houkutteli samalla.\nMiksi patruuni kääntyi juuri Villeen, jota ei tuntenut ja jota ei\nkoskaan ennen ollut työssään pitänyt? Mutta kun Ville ei näyttänyt\nmitään epäilevän, karkoitti hänkin sen ajatuksen mielestään ja rupesi\nhommaamaan evästä kiireimmän takeen.\n\n\n\nIV.\n\nVille yhtyi kauppias Hellmanin rahtimiehiin, jotka myöskin veivät\nkuormia Kajaanin markkinoille. Tuttuja molemmat, Korhonen Savilahdesta\nja Räsänen Sorsasalosta. Heidän seurassaan oli hänen rattosampi ja\nturvallisempi kulkea, sillä he olivat paljon käyneet rahtia ja\nKajaanissa matkustaneet jo monet kerrat.\n\nSievänlaisessa hutikassa he olivat kaupungista lähtiessään. Ville ei\nollut mikään juoppo, mutta viisi markkaa kun sai käsirahaa, niin osti\nhän sillä pullon viinaa kumminkin matkalle. Ryypyt otettiin ja luonto\nnousi sen verran, että maailma tuntui keveältä ja ilo tunki esille\nmilloin rallatuksissa, milloin vallattomissa sätkäyksissä ohikulkeville\ntai tarpeettomissa huudoissa hevosille.\n\nVille varsinkin riemastui, sillä tämä oli hänelle uutta ja virkistävää\nvaihtelua entiseen alinomaiseen kirvestyöhön. Sattui vielä lisäksi\nolemaan kaunis ilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja jää oli kuin peili;\nmaakannaksien yli päästessä pani vaan tinkaa, mutta eihän noita,\njumalan kiitos, varsin tiheään ollut alkumatkalla. Siinä kun hän\nvatsallaan kuorman päällä ojenteli, milloin hiljaa hyräili, milloin\nrallatteli niin, että Räsänen, joka edellä ajoi, kääntyi irvistäen\nkatsomaan, heräsi hänessä vähitellen rohkeita ja iloisia tulevaisuuden\ntuumia. Hän päätti hankkia itselleen hevosen, tavalla millä hyvään,\nvaikka velaksi. Sitten hän rupeisi ajuriksi ja kävisi talven aikaan\nrahtia. Sillä tavoin hän ansaitsisi enemmän, niin, tietysti paljonkin\nenemmän, ja itse pääsisi helpommalla, eihän tämä ollut työtä eikä\nmitään, hauskaa ja iloista elämää vaan. Sai olla omassa vapaudessaan ja\nnähdä maailmaa. Toista vallan!\n\nHän hihkasi riemussaan, sivalsi hevosta piiskalla selkään ja antoi\nmennä toisten sivu. Päivä oli kirkas, mieli kevyt ja tulevaisuus loisti\neteen valoisampana kuin milloinkaan ennen. Ei hätää mitään! Hän\nheilahutti vieläkin piiskaa, hevonen karkasi kuin syötävä eteenpäin,\ntoiset jäivät pitkän matkaa jäljelle, varsinkin Korhonen, jolla,\npolosella, oli onnettoman huono hevonen. Kun maakannas alkoi lähetä,\nhän ajoi käyden, pani tupakan ja odotteli toisia.\n\nYökortteerissa ei tahtonut Ville saada unta. Hän oli vaan ajavinaan;\nkun silmänsä ummisti, tunsi, kuinka reki luisti eteenpäin, näki hevosen\nja jään, kuuli jalan kopseet, sieramien puhalluksen ja kitinän reen\nalla. Sitten tuli pelko kuormista ja hevosista, että jos ne kuka vie.\nOmiaan, tietysti, etupäässä ajatteli. Tuon tuostakin täytyi nostaa\npäätä ja kuulustaa, kun luuli ulkona kolisseen. Eikä monta minuuttia\nkulunut, ennenkuin taas meni katsomaan oliko kaikki paikoillaan.\n\nMuut nukkuivat rauhassa. Kovin olivat huolimattomia Villen mielestä.\n\n-- Ihme ja kumma! hän päivitteli aamulla, kuinka sikeässä te makasitte.\nEtte suinkaan olisi tienneet mitään, vaikka olisivat vieneet sekä\nkuormat että hevoset.\n\nToiset vaan nauroivat.\n\n-- Tottumus sen tekee, sanoi Korhonen. Jahkapahan olet muutamia vuosia\nkäynyt rahtia, niin kyllä opit sinäkin. Luissaan sen meikäläinen\ntuntee, milloin vaara pyörii.\n\nSeuraavana yönä otti väsymys kumminkin Villestä vallan. Hän oli juuri\npäässyt makeimpaan uneen, kun Korhonen äkkiä hyppäsi vuoteeltaan ja\nsaimeasti kiroten ryntäsi ovesta pellolle. Räsänen siihen heräsi,\ntöyttäsi Villeä kylkeen ja oli samassa silmänräpäyksessä ulkona.\n\nVille ymmärsi, että nyt oli paha merrassa. Hän ehätti kuormien luokse;\nhevoset he arvon olivat tässä talossa saaneet lukolliseen liiteriin.\nMutta ennenkuin hän joutui maillekaan, kuului pihasta armotonta huutoa,\njyskettä ja tappelua. Korhonen ja Räsänen olivat tulisessa kahakassa\nmustilaisten kanssa, joita koettivat ajaa pois kuormien kimpusta.\n\nVille sieppasi korennon ovipielestä ja meni hätään. Löi oikeaan ja\nvasempaan minkä ennätti ja teki puhdasta jälkeä missä vaan liikkui.\nMustilaiset juosta vilistivät metsää kohden; Ville perässä, korento\npystyssä. Mutta hän oli paljain jaloin ja puolittain alasti, Korhonen\nja Räsänen samoin. Sen vuoksi eivät nämä seuranneet, vaan huusivat\nhäntäkin takaisin.\n\n-- Anna juuttaiden olla; palellut! kuului Korhosen varoitus pihasta, kun\nVille jo oli puolitiessä kujaa.\n\nEi hän tahtonut malttaa. Kovin teki mieli ottaa heidät kiinni ja lyödä\nkintut poikki jok'ainoalta että muistaisivat toisen kerran pitää\nkyntensä matkamiesten kuormista erillään.\n\nMutta niitä oli monta siellä edessä päin, hän yksin. Jalkoja sitä\npaitse poltti pakkanen kuin tulessa. Hänen täytyi perältäkin jättää\nheidät rauhaan.\n\nKun hän tuli pihaan jälleen, olivat toiset jo tuvassa. Sinne hänkin\naikoi, vilkaisi kumminkin kuormaansa ensin.\n\nSäikähti ja kirosi. Eihän se ollutkaan entisellään? Niinimattoa oli\nrevitty peränurkasta, ja kun tutki reikää, näki selvään että\nsokuritoppa siitä oli viety.\n\nEi muuta kun takaisin samaa päätä, ja niin tulisessa kiireessä, ettei\njoutunut edes huutamaan toisia avukseen. Eikä hän heitä kaivannut, ei\nmuistanutkaan; yksin olisi mennyt tällä hetkellä vaikka satoja tuhansia\nvastaan. Sitä vaan pelkäsi, ettei hän heitä enää saavuttaisi eikä\nlöytäisi. Mutta kun maantielle pääsi, hän heidät jo näki vaimoineen,\nlapsineen ja kaikkine rössyineen. Pian mustilaisetkin hänet älysivät,\nottivat ensin juoksua eteenpäin, mutta pysähtyivät sitten äkkiä,\njättivät tavarat ja huonomman joukon paikoilleen ja kääntyivät itse\ntakaa-ajajaa vastaan.\n\nOttelu syntyi, kamala ja kiukkuinen. Etempänä vaimot uhkailivat ja\nparkuivat, lapset itkivät hätääntyneinä. Mutta miehet purivat hammasta,\niskivät toisiinsa kiinni, kiroilivat ja kiehuivat vihasta. Ville huhtoi\nkorennollaan kuin karhu, mutta erään mustilaisen kädessä välähti\npuukko. Ei hän sitä huomannut, vaan kun selkää rupesi kuumentamaan,\nynmmärsi hän saaneensa haavan. Voimat samassa vähenivät, hän lyötiin\nmaahan ja korento putosi kädestä. Niskaa kylmensi ja jalkoja; korvissa\nhumisi, silmät pimenivät. Mustia haamuja liikkui ensin ympärillä,\netenivät sitten ja katosivat.\n\n-- Jokohan kuolen?\n\nSe oli viimeinen ajatus, joka nousi hänen mieleensä. Mutta sekin sammui\npian, kaikki raukesi ja pysähtyi kuin hiljaiseen uneen ikään.\n\nSillä välin mustilaiset kiireesti pakenivat. Sokuritopan jättivät\njälkeensä, ettei heitä ajettaisi takaa eikä tunnettaisi samoiksi, jos\nkiinnikin saataisiin. He vainusivat jo liikettä talosta.\n\nEivätkä he siinä pettyneet. Kahakka oli kuulunut tupaan, Korhonen ja\nRäsänen arvasivat Villen olevan hädässä.\n\n-- Sitäkös hän sinne meni. Sitäkö jo vaan! kiukkuili Räsänen, joka juuri\nparahiksi oli heittäytynyt vuoteelleen.\n\nNousi kumminkin ylös ja veti saappaat jalkaansa.\n\n-- Avuksi täytyy lähteä. Kiireimmän takeen. Vähissä tappavat vielä!\nsanoi Korhonen ja suti päälleen vaatteita minkä ennätti.\n\nPystyssä oli pian talon omakin väki, lapset vaan vetivät rauhassa\nuntaan ja muutamat vaimot käänsivät siunaillen kylkeänsä eivätkä\nvälittäneet nousta, kun näitä tämmöisiä jumalattomia menoja tavantakaa\nsattui siinä tienposkessa.\n\nMiehet hyökkäsivät pihalle, mutta silloin oli melu jo hälvennyt. He\npysähtyivät kuuntelemaan, luulivat ensin rusahtelevan vielä kauvempana\ntiellä, vaan sitten oli kaikki hiljaa.\n\nHe menivät kumminkin sinnepäin, löysivät Villen tiepuolesta\nhengettömänä ja vähän etempänä sokuritopan; muuten ei kuulunut eikä\nnäkynyt enää niin mitään.\n\nVille oli vielä lämmin; he kantoivat hänet tupaan penkille ja kaatoivat\nviinaa suuhun. Alas se meni. Sitten hän jo alkoi huokuakin ja aukaisi\nsilmiään. Mutta tajussaan hän ei ollut, sen kohta huomasi, ja selvää\noli myöskin, ettei hän seuraavana aamuna matkalle kykenisi.\n\nKuorma oli toimitettava ajoissa perille, siitä tunsivat toisetkin\nolevansa vähän niinkuin edesvastauksessa, kun olivat kerran yhtä matkaa\nkulkeneet. Läheisestä mökistä saatiin mies, ja ennen päivän valjettua\nhe taas läksivät taipaleelle. Ville ei vielä silloinkaan tiennyt\nmaailmasta mitään. Hän vaan pyörtyi pyörtymistään, yhä uudelleen. Vähän\naina saivat virkoamaan välillä, kun panivat milloin viinaa, milloin\nHokmannia suuhun, mutta hetken päästä kun katsoivat, oli hän jälleen\ntainnuksissa.\n\nVeri oli lakannut vuotamasta, sillä vaimoväki oli tuonut riepuja,\njoilla sidottiin haavat kiinni. Niistä oli yksi pahin; se oli vasemman\nolkaluun alapuolella ja näytti menevän hirvittävän syvälle.\nPulppuamalla siitä alussa tuli verta ja kauan sieti hautoa kylmällä\nvedellä ennenkuin saivat sen verran taukoamaan, että voivat panna\nsiteen päälle.\n\nKun Korhonen ja Räsänen olivat valjastaneet ja laittaneet kuormansa\ntaas kuntoon menomatkalle, tulivat he vielä kerran sisään Villeä\nkatsomaan. Seisoivat siinä kotvan aikaa penkin luona ja odottivat, että\nhän avaisi silmänsä. Mutta ei hän avannut. Kalpeana vaan makasi ja\nhiljaa huokui.\n\n-- Tuskin hänestä enää kalua tulee, arveli Räsänen.\n\nMolemmat antoivat markan omista rahoistaan talon väelle, pyysivät\nhoitamaan ja lupasivat palatessaan tulla katsomaan.\n\n\n\nV.\n\nSiinä kun Maria evästi Villeä matkalle, heräsi hänen mielessään hauska\ntuuma. Mutta ei hän virkkanut siitä Villelle mitään; arveli, että\nsittenpähän saa suuret silmät, kun kotiin tulee.\n\nHän, näet, aikoi laittaa kankaan Villen poissa ollessa, lankoja hänelle\nkyllä annettaisiin velaksi rouva Mikkolan lankakaupasta, kun siellä oli\ntuttu puotilainen. Sitten hän talvimarkkinoissa sen möisi, saisi hyvät\nvoitot, maksaisi velkansa, ottaisi uutta ja kutoisi yhä pitemmän\nkankaan kevätmarkkinoiksi.\n\nSillä tavoin hän ansaitsisi rahaa oikein hyvästi ja hoitaisi lapset\nsamalla, kun ei tarvinnut mennä kotoa pois. Peränurkkaan hän raivaisi\ntilaa kangastuolille, siirtäisi sängyn paremmin oven suuhun ja pöydän\nikkunan alta syrjempään. Kaikki hän sen jo sunnuntaina mittaili\nsilmillään valmiiksi ja toivoi vaan, että maanantai-aamu valkenisi,\nVille lähtisi matkalla la hän pääsisi tuumiaan toteuttamaan.\n\nEi Ville huomannut mitään, vaikka hän koko ajan oli tavattomasti\najatuksissaan. Lieneekö ollut niin kiinni omissa asioissaan, taikka\nluuli ehkä Marian vain hänen lähtöään surevan. Kaiketi se olisikin\nhäntä huoletuttanut muussa tapauksessa ja yksin jääminen tuntunut\nikävältä, kun ei ollut siihen vielä tottunut, mutta nyt kangashomma\npyöri mielessä niin, ettei joutunut muuta ajattelemaankaan.\n\nTuskin oli Ville ehtinyt ajaa portista ulos, ennenkuin Maria jo juoksi\npihalta takaisin kammariin, sieppasi nutun päälleen, sitoi kengän-\nnauhat kiinteämmälle ja varoitti lapsia olemaan siivolla sillä aikaa\nkuin hän käväseisi kaupungilla.\n\nKadulla tuli häntä ensimmäiseksi vastaan eräs ilkeä, vanha eukko-\nrutale, jota sanottiin \"maailman äidiksi\", povari muuten viraltaan ja\nsuuri rolli.\n\n-- Pahuus! arveli Maria, enköhän käänny takaisin?\n\nSillä hän muisti tuon vanhan taian, että pahaa se tietää, kun\nnaisihminen ensin vastaan tulee. Ei hän sentään malttanut kääntyä, vaan\njatkoi matkaansa, kun kerran tiellä oli. Mutta ilkeän vaikutuksen\nhäneen tuo tapaus teki, eikä hän enää ollut varma lainkaan hyvästä\nmenestyksestään, kun astui puodin ovesta sisään.\n\nAnna -- se oli puotilaisen nimi -- tervehti häntä iloisesti niinkuin\nennenkin, ja Marian mieli kävi taaskin rohkeamniaksi. Hän selitti\nasiansa. Mutta silloin muuttui Anna totiseksi, pudisti päätä ja alkoi\npanna tiskillä olevia vaatepakkoja kokoon.\n\nHän ei uskaltanut, rouva oli kieltänyt velaksi annon.\n\n-- Eikö panttiakaan vastaan?\n\nMaria ajatteli vihkimäsormustaan.\n\n-- Ei, senkin oli rouva kieltänyt. Niistä oli vaan vastusta, usein\njäivät vuosikausiksi lunastamatta.\n\n-- Kyllä minä varmaan--vakuutti Maria.\n\n-- Niin, kaikki antavat kauniita lupauksia ottaessaan, mutta harvat\npitävät maksusta huolen.\n\nMarian täytyi lähteä pois sinä hyvänään. Hänen mielensä oli niin paha,\nettä tahtoi melkein itkettää. Hitaasti hän astui pitkin matkaa\nkotiapäin ja mietti mikä keino häntä nyt auttaisi. Sillä hän ei millään\ntavalla voinut luopua tuosta kankaan tuumasta, kun hän sen kerran oli\nsaanut päähänsä.\n\nAjatteli, että jos hän muualta pyytäisi rahaa lainaksi sormuksellaan.\nMutta kalliin koron ottaisivat eivätkä antaisi kuin puolen arvoa. Sen\nvertaisella ei päässyt yrittämäänkään.\n\nTutuilta? Hän muisteli jokaista erikseen, mietti moneen kertaan päänsä\nympäri, vaan siihen päätökseen hän lopulta tuli, ettei ollut toivoa\nkenestäkään.\n\nTuli kotiin ja koetti saada koko asian mielestään pois. Olipa hänellä\ntyötä muutakin, lasten vaatteita sieti paikata, sukkia parsia ja ruokaa\nhommata; varmaan ne raukat jo olivatkin nälissään, kun hän ei malttanut\nheitä syöttää ennenkuin läksi.\n\nHän laittoi uuniin tulen, pesi padan ja pani perunoita kiehumaan.\n\nLapset leikkivät perällä huonetta, Yrjö oli kätkyessä, Liisa taputteli\nkäsiään hänen vieressään ja puheli:\n\n-- Kato, kato, äiti keittää ponnaa. Ai, makeata, ai, Yrjökin saa, kun on\nkiltti, saa, lapsi, saa, saa!\n\nHe sanoivat näet perunoita ponniksi.\n\nKun Maria. oli laittanut perunat tulelle, jäi hän siihen uunin viereen\nistumaan. Katseli valkeata, kuinka se paloi ja perunoita, jotka\nkuulsivat pyöreinä ja puhtaina veden alta. Hän oli ostanut ne\nsyysmarkkinoilta ja saanut huokealla. Sillä kymmenmarkkasella, jonka --\n\nHän puhalteli uuniin, että se paremmin syttyisi.\n\nEi hän nyt missään tapauksessa kääntyisi patruuniin, jätti ennemmin\nsikseen koko kangaspuuhan. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten\nvaatteet ja sukat...\n\nTuli leimahteli korkealle padan ympärillä ja vesi porisi.\n\nKyllä patruuni ne hänelle varmaan mielellään lainaisi, mitäs se hänen\nrahoissaan tuntuisi. Eipä hän entisestäkään vihaa kantanut, koska otti\nVillen työhön. Hyvä mies hän mahtoi olla yhtäkaikki, vaikka häntä\nmoitittiin. Mutta ei häneen sentään sopinut kääntyä, Villekin\npahastuisi. Kuinka hän uskaltaisi sitä hänelle tunnustaakaan? --\nÄiti, anna ponnaa.\n\nMikko seisoi takana ja repi häntä nutusta.\n\n-- Odota, jahka kiehuu.\n\nMutta lapsella oli nälkä, hän ei enää talttunut, vaan alkoi vänistä.\n\n-- Tuossa kakkua, hekä, syö sitä ensi hätään.\n\nMikko istui lattialle äidin viereen, haukkasi kannikkata ja kaivoi aina\nvälillä pehmeätä paikkaa sormellaan. Yrjö kitisi, Liisa liverteli.\nMaria istui yhä samassa asemassa. Perunat halkeilivat, hän ei sitä\nhuomannut. Mutta Liisa sen älysi kätkyen luota, sillä hänen silmänsä\nkääntyivät tavantakaa Yrjöstä porisevaan pataan.\n\nHän muuttui hiljemmäksi ja odotti eikö äiti jo nostaisi sitä tulelta\npois. Vaan äiti kun ei hievahtanut, hän viimein muistutti:\n\n-- Äiti, ne jo halkeilevat.\n\nMaria heräsi kuin unesta, huokasi syvään ja suoristi itseään.\n\n-- Jopa tosiaan, hän sanoi. Nyt lapset saavat ponnaa.\n\n-- Ponnaa, ponnaa, huusi Mikko, nousi kiireesti ylös lattialta ja\nhyppeli ilosta.\n\nKun Maria oli syöttänyt lapset ja nukuttanut Yrjön, haki hän\npaikattavat vaatteet esille. Katseli niitä ja kävi pahoilleen, sillä ne\nolivat kovin kuluneita. Jos yhteen kohtaan pani paikan, niin toinen jo\nmenisi rikki tuotapikaa.\n\nHän huokasi. Kädet vaipuivat syliin ja vaate putosi lattiaan. Siitä\nkankaasta hän olisi saanut lapsillekin vaatteita. Muutamia kyynäriä --\nei se olisi mihinkään tuntunut. Olisi ottanut sen verran enemmän\nvoittoa markkinoissa.\n\nKangaspuita hänellä ei ollut itsellään. Soinisen emännältä oli aikonut\nottaa lainaksi, hänellä kun tiesi olevan kahdet.\n\nOlisikohan tuo antanut? hän arveli nyt. Tekisipä mieleni mennä\nkysymään. -- Soma kuulla, olisinko onnistunut edes niitäkään saamaan.\n\nSoiniska asui siinä lähellä, hän käski Liisan tulla hakemaan, jos\nheille mikä hätä sillaikaa tulisi. Mikkoa varoitti olemaan hiljaa,\nettei Yrjö heräisi.\n\n-- Olkaa nyt kilttiä, en minä kauvan viivy, hän vakuutti vielä ovessa\nmennessään.\n\nMutta kylässä keitettiin kahvit, eihän sieltä niin pian päässyt. Ja\npitkiin puheisiin he joutuivat. Soinisen emäntä tiesi kertoa kummia\njuttuja. Kettunen oli karannut vaimonsa luota ja lähtenyt laivassa\neteläänpäin erään nahkurinsällin vaimon kanaa Savilahdesta. Kettuska\naikoi mennä Helsinkiin perästä miestään hakemaan.\n\nMaria päivitteli, he päivittelivät sitä molemmat.\n\n-- Semmoisia ne miehet ovat! Tekisipä tuon joku vaimo, he sanoivat.\n\nEikä tullut kumpikaan ajatelleeksi, että olihan siinä tosiaankin vaimo\ntoisena säikeenä.\n\nSoiniskalla oli kangas parast'aikaa kuteilla, kaunista ristikirjaista\nmallia, sinipohjaa, punaista ja valkeata rannut. Semmoista olisi\nMariakin pannut; lopun olisi sitten lapsia varten kutonut pelkällä\nsinisellä, että olisi tullut tummempaa eikä niin lian ottavaa kuin tämä\nvalkovaltainen.\n\nHän puhui nyt Soiniskalle kangashommasta ja miten se oli mennyt\nmyttyyn. Kysyi olisiko saanut häneltä kangaspuita lainaan.\n\n-- No, veikkonen, mielellä hyvällä, sanoi emäntä. Tuollahan ne seisovat\njoutilaana liiterissä ja minulta olisit saanut kaikki verstaat, niidet\nja pirran, niitä on minulla jos kuin, enkä niistä mitään hyyriä olisi\ntahtonut.\n\n-- Ihanko todella? Sinäpä vasta hyvä ihminen, kiitteli Maria, mutta hän\nhuokasi kohta sen jälkeen, sillä raskasta oli ajatella, kuinka\nmainiosti kaikki olisi menestynyt, jos hän vaan olisi lankoja saanut.\n\n-- Hanki rahaa vaikka kiven kulosta, kehoitti Soiniska ja osta lankoja.\n\n-- Voi, rakas sielu, enhän minä niitä mistä hanki, ja kiven kolosta\nniitä taitaisin vähin löytää. Elä edes puhu enää, pahaa tekee, kun sitä\najatteleekin. Täytyy heittää kerrassa mielestä pois koko juttu.\n\nMutta eihän sitä niin helposti saanut karkoitetuksi. Aina syvemmälle se\nvain tunki, mitä enemmän hän koetti sitä vastaan taistella.\n\nKotimatkalla hän tarkasti katseli katukiviä, että jos sattuisi sieltä\nlöytämään jonkun kultarahan taikka setelin. Onni jos olisi sen hänelle\npotkaissut, useinhan niitä pudotettiin. Herrasväkeä kun tuli vastaan,\nhän arveli: \"noilla varmaankin olisi taskussaan mutta otapas sieltä\".\n\nMihin hänen silmänsä vaan tarttuivat kotonakin, täytyi hänen kohta\nmielessään laskea sen kapineen arvoa rahassa. Eihän niitä paljon\nollutkaan, huonekaluja muutamia ja pitovaatteita. Ei niitä voinut edes\npanttiin viedä, ne kun olivat kaikki tarpeellisia. Vihkimäsormus oli\nainoa, mutta se taas ei yksin mihinkään riittänyt. Neljä markkaa\nolisivat ehkä antaneet korkeintaan, -- mitä lankoja hän sen vertaisella\nsai?\n\nLapset olivat tuskaisia, hän torui heitä. Mikkoa hän lyödä nässäytti\npari kertaa sormillekin ja tiuskaamalla hän vaati Yrjöä olemaan vaiti.\nMutta ei se raukka siitä mitään ymmärtänyt, näkihän vaan että äiti oli\nhänelle vihainen, ja tuli pahalle mielelle. Suu hömmäili, vesi tuli\nsilmiin ja hän parahti itkemään.\n\nMarian kävi sääliksi, hän unohti hetkeksi markat ja kankaat, otti\nlapsen syliinsä ja alkoi viihdytellä.\n\nViidettä käydessä hän tavallisuuden mukaan laittoi ne jo nukkumaan\nyöuntaan. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mihin työhön ryhtyisi;\nkatseli vielä kerran noita vaatteitakin, mutta viskasi ne harmissaan\nkohta jälleen pois. Niinhän ne olivat rikki, ettei ollut kuin työn\nhukka, jos niitä rupesi korjaamaan.\n\n-- Parasta kun menen maata, hän ajatteli, ettei pala öljy turhaan.\n\nHän nousi vuodettaan pöyhimään ja aukaisi oven ottaakseen avaimen\nsuulta pois, kun kuuli jonkun sieltä hiljaa tulevan pimeästä. Hän\nsäikähti ja yritti huutamaan. Näki sitten, että se oli mies, ja\npeljästyi vielä enemmän.\n\n-- Hyi, herra siunaa, kuka siellä? Mitä te tahdotte? Mitä asiaa?\n\nVastauksen asemesta tukeva käsi työnsi hänet kynnykseltä takaisin\nsisään.\n\nPatruuni Oppman seisoi ovella, loi tarkastavan silmäyksen huoneesen,\nkoetteli lukkoa ulkopuolelta, huomasi avaimen jo olevan poissa ja näki\nsen Marian kädessä. Hän hymyili ja veti oven kiinni.\n\nMaria vapisi.\n\n-- Mitä patruuni tänne tulee, mitä varten, -- mitä teillä on mielessä?\n\n-- Ole hiljaa, ettei lapset herää. Mitäkö tulin? Sinua katsomaan,\ntietysti, en muuta.\n\nHän vaan naurahteli ja meni istumaan.\n\n-- Menkää pois, hyvä patruuni, menkää pois.\n\n-- Kas, kas, vai pois sinä minut ajaisit? Etpä ole varsin kohtelias\nvieraallesi.\n\n-- Teillä mikä lieneekään aikomus. Voi hyvä jumala --\n\n-- Mitä sinä pelkäät suotta, enhän minä pahaa tee. Vai luuletko minua\nsemmoiseksi hirviöksi?\n\n-- Kun tulette näin myöhällä.\n\n-- Mikä myöhäinen, kello tuskin kuutta. Istuhan nyt ja ole ihan\nrauhallinen. En minä kun tulin katsomaan, jos sinulla on hyvin ikävä\ntäällä yksinäsi.\n\nMaria asettui pallille istumaan ja koetti tyyntyä.\n\n-- Kerro nyt, mitä olet tehnyt tänä päivänä.\n\nHän puhui levollisesti ja oli tosiaankin vaarattoman näköinen.\n\n-- Enpähän minä juuri mitään --\n\nHän keskeytti. Kangas juohtui mieleen, mutta viitsikö hän ruveta sitä\nselvittämään?\n\n-- Sano pois. Sinä jotain ajattelit?\n\n-- Niin -- ajattelinhan minä -- ja miksikäs en sitä voisi kertoakin.\n\nHän puhui tuumansa alusta alkaen, kuinka hän sitä oli miettinyt kaiken\nyötä ja toivonut sen onnistuvan, mutta kuinka se sitten raukesi\ntyhjään, kun ei saanutkaan lankoja.\n\nSiinä kertoessaan hän kaiken aikaa salaisesti toivoi, että patruuni\nehkä tarjoutuisi auttamaan. Hänellä kyllä oli rahaa, ei sen vertainen\nsumma hänen kukkarossaan mihinkään tuntuisi. Pelko katosi. Patruuni\nkuunteli häntä ystävällisenä ja lempeänä. Viimein hän otti taskustaan\nesille rahakukkaron, laski siitä setelirahan pöydälle ja hymyili.\n\n-- Katsopa tuota! Mitä sanot, jos antaisin sinulle?\n\n-- Voi, hyvä patruuni!\n\nMaria vapisi. Hän ei voinut silmiään kääntää setelistä. Patruuni väisti\ntuoliaan lähemmäksi.\n\n-- Riippuu vaan sinusta itsestäsi. Kun rupeat minulle ystäväksi, niin\nkyllä rahaa saat. Minä en ole itara tämmöisissä kohdin.\n\nHän tarttui kiinni ja veti Mariaa luokseen, huolimatta hänen\nvastustelemisestaan.\n\n-- Elkää, hyvä patruuni, päästäkää, päästäkää -- hän mutisi ja koetti\nirtautua. Mutta kun hän, väänsi päätään syrjään, sattuivat silmät\ntaaskin seteliin. Sydän löi, posket hohtivat, ja laimeammin hän\nvältteli patruunin hyväilyjä. Katse kiinni pöydällä olevassa rahassa\nhän vaan puolella voimallaan enää pyrki erilleen.\n\n-- Voi päästäkää, hän kuiskaili, en minä uskalla, en -- ihmisiä asuu\nseinän toisella puolella -- kuulevat --\n\n-- Mitäs sitten vääntelet suotta. Ole hiljaa.\n\nPatruuni nykäisi lamppua ja puhalsi. He jäivät pimeään.\n\n\n\nVI.\n\nPitkään meni seuraavana aamuna huoneen siivoaminen. Maria istui\npesemättömänä ja kampaamattomana pöydän päässä, nojasi kyynäsvarsia\npöytään ja kasvoja käsiin. Hamekin reksotti viistossa päällä ja nuttu\noli edestä auki. Lapset eivät päästäneet, sillä hän oli antanut heille\nsokuripalasia kädet täyteen, että olisivat hiljaa. Niitä he imeskelivät\nja nakertelivat. Yrjön suu ja posket olivat kaikki niljaisina ja\nmärkinä, mutta hän nuoleskeli yhä sokurista nyrkkiään ja oli\ntyytyväinen. Kahviverstaat olivat pöydällä Marian edessä. Hän oli\njuonut monta kuppia, siksi ettei pannusta enää herunut kuin paljasta\nporoa. Mutta ei hän sittenkään tahtonut virkistyä eikä päästä\nentiselleen. Liikkumattomana hän siinä oli istunut kauan aikaa.\nHartioita vaan välistä puistatti, ikäänkuin olisi vilustunut.\n\n-- Ei tästä ole, hän viimein puhkesi sanomaan ja veti kädet kasvoiltaan\npois. Silmät hapuilivat ympäri harmaina ja irtonaisina.\n\n-- Ei tästä ole, hän taaskin uudisti, kiskaisi itsensä pystyyn ja\nkorjaili hamettaan.\n\nLiisa toi luudan ulkoa; hän laittoi vuoteet ja lakaisi lattian. Pyyhki\npöydän ja pani astiat paikoilleen. Sitten hän vilkaisi peiliin,\nsäikähti halsistunutta näköään, harmaankarvaisia poskiaan ja elottomia\nsilmiään. Kiireimmän kautta hän alkoi kammata hiuksiaan, pestä\nkasvojaan ja muutenkin siistiä itseään.\n\nKun tuo kaikki oli tehty, aukaisi hän pöytälaatikon. Siellä oli seteli\npaikoillaan, kaunis kymmenen markan seteli. Hän otti sen käteensä,\nsilitteli nurkat ja katseli sitä tarkkaan kummaltakin puolen. Tällä hän\nnyt saisi lankoja jos kuin!\n\nEikä Villen tarvinnut mitään tietää. Kankaasta tulleiksi voitoiksi hän\nselittäisi kaikki rahan saannit. Hänelle ei mitään epäilyksiä syntyisi.\nParempaa ruokaa hän saisi kuin ennen, viljemmältä olisi rahaa\nvaatteeksi ja muuksi tarpeeksi, vähemmän huolta, miksi hän sitten\nvälittäisi? Oikein jos ymmärtäisi, niin --.\n\nMariaa kumminkin pöyristytti, kun ajatteli, mitä Ville sanoisi, jos\nvähääkään aavistaisi. Pieksäisi varmaankin, eikä antaisi anteeksi, vaan\nvihaisi leppymättömästi kuolemaan saakka. Minkälaiseksi muuttuisi\nheidän elämänsä?\n\nEi hän uskaltanut sitä pitemmälle ajatella, vaan karkoitti kaikki\nkuvittelut mielestään pois, pisti rahan taskuunsa ja läksi langan\nostoon.\n\nYlpeänä hän nyt meni uudelleen samaan, rouva Mikkolan puotiin. Niinkö\nluulivat, että hän tänäkin päivänä tuli heiltä velaksi tavaraa\nrukoilemaan. Taikka että hän missään suhteessa heidän armostaan\nriippui? Töin tuskin hän hyvän päivän sanoi, kun ovesta sisään astui,\nja itsekseen hän päätti moittia heidän lankojaan ja uhata ostaa\nmuualta.\n\nSattuipa kumminkin niin, ettei hän päässyt heti kauppoja tekemään,\nsillä kaksi maalaistyttöä ostivat siinä parast'aikaa villakangasta\nitselleen leningiksi. Kaunista, kirkasväristä, sinipunervan kiuhtavaa\nse kangas oli. Maria sitä katseli ja ihaili. Kun puoti-Anna oli heille\nneljätoista kyynärää mitannut ja kääriessään vei vaatteen kauvemmaksi,\noli se sieltä yhä kauniimpaa. Maria ei vielä ikänään ollut tuommoista\nleninkiä pitänyt. Alkoi tehdä mieli. Hän katsoi tarkempaan, otti\nhyppysten väliin ja nosti päivää vasten. Harvaa se tosin oli, melkein\nkuin harsoa. Mutta eihän sitä pitoleningiksi kukaan ottanutkaan.\nParhaimmaksi vaan. Ja hänellä semmoinen varsinkin oli tarpeen. Tuli\narpajaiset, illanvietot, häät tai muut kestit, niin tuskin oli leninkiä\npäälle pantavaa. Tuosta kun laittoi, niin moneksi vuodeksi kestäisi\nhyvällä pidolla.\n\nHän kysyi hintaa. \"Kuusikymmentä penniä\", vastattiin. -- Ei kuin\nkuusikymmentä penniä!\n\n\"Neljätoista kyynärää.\" Hän koetti laskea itsekseen, mutta ei saanut\nselvää, sillä ajatus ei juossut.\n\n-- Mitenkäs paljon meneekään neljästätoista kyynärästä?\n\n-- Kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä, vastasi Anna.\n\nMarian sydän sykähti.\n\n-- Entä sitten vuoria lisäksi, kolme kyynärää?\n\n-- Yhdeksänkymmentä penniä. Yhteensä yhdeksän markkaa kolmekymmentä\npenniä.\n\n-- Annattekos rihmarullan kaupantekijäisiksi?\n\n-- No, yhdentekevä. Voitte sen saada.\n\n-- Niinpä mitatkaa!\n\nAnna alkoi puhetta, ilmasta vai mistä lienee ollut, ei sitä Maria\noikein tajunnut. Vastasi hän siihen kumminkin parilla sanalla, huomasi\nitsekin, että ne olivat päin mäntyyn ja koetti korjata, mutta\nsotkeentui eikä huolinut enää selvitellä, vaan jätti kaiken sikseen.\n\nAnna nauroi.\n\n-- Kovinpa olitte nyt aatoksissanne.\n\n-- Minun niin kivistää päätäni, hän vastasi vaikka siinä ei ollut perää\nvähääkään.\n\nSeltsemänkymmentä penniä hän sai takaisin. Hän sieppasi pakettinsa ja\nläksi.\n\nSeitsemänkymmentä penniä! Niillä jos ostaisi vehnästä, ja kutsuisi\nSoiniskaa kahville? Että saisi näyttää leninkikangastaan ja kysyä, mitä\nhän siitä arveli; oliko kaunista hänen mielestään ja huokeata?\n\nMutta miksi juuri Soiniskaa? Hän kohta rupeisi utelemaan, millä\nrahoilla se oli ostettu. -- Ennemmin sittenkin Katria, joka asui samassa\ntalossa eikä tiennyt mitään hänen eilisestä rahapulastaan. Hän oli aina\nniin kateellinen, jos Maria milloin sai uuden huivin tai jotain\nsemmoista. Mitä hän nyt tästä sanoisikaan. Hauskaa olisi nähdä, kuinka\nhänen sydäntään kaivelisi.\n\nHän pistäytyi ohimennen leipurissa, laittoi kotiin tultua kahvin\ntulelle ja pani Liisan hakemaan Katria.\n\n-- Terveisiä ja kiitoksia, kyllä tulee ihan paikalla, kertoi Liisa\npalatessaan.\n\nSamassa kiireet, tassuttelevat askeleet jo kuuluivatkin porstuasta ja\nsisään touhutti lyhytläntäinen, lihava eukko, silmät tiirallaan.\n\n-- No, ei minun päiviäni, vai kahvin juontiin! Mikä ihme sinun nyt\npäähäsi pisti? huusi hän jo ovessa.\n\n-- Ilman minä vaan, kun tässä sattui olemaan hyvää aikaa. Kävin tuolla\nrouva Mikkolan puodissa ostamassa leninkikangasta, niin sieppasin\nsivumennen leipurista vehnästä.\n\n-- Vai ostit leninkikankaan? Näytä, veikkonen, minullekin. Vai ostit\nuuden taas. Eihän siitä ole kauvan kun laitoit itsellesi -- tuon juuri\njoka on päälläsi.\n\n-- Minäpä, kun tarvitsin semmoista parempaa,\n\n-- Herra siunaa -- villakangasta totta tosiaan! -- No, mitä tuo maksoikaan\nkyynärä?\n\nKatrin ääni oikein värisi. Hän nieleskeli, kävi hieman kalpeaksi ja\nsuupieliin ilmestyi syvät juovat. Selvään näki hänen kasvoistaan,\nkuinka kipeästi häneen tuo leninki koski.\n\nMaria nautti hänen tuskastaan ja koetti sitä yllyttää yhä suuremmaksi.\n\n-- Markka kaksikymmentä, oliko kallista?\n\n-- Onpa sillä hintaa. Markka kaksikymmentä? Montako kyynärää?\nNeljätoista! Voi ihmettä! Tuleehan se leninki maksamaan kappaleen\ntoista kymmentä markkaa!\n\nHän vihelteli ja heilutti päätään.\n\n-- Ja mitä tekee työmiehen vaimo tuommoisella? En ihmeeksi ilkiäisi\npäälleni panna. En vaikka. Luulisivat vielä miksi hyvänsä.\n\n-- Sepä kuuma! Vai et ilkiäisi panna päällesi. -- Kyllä minä panen. En\nhäpeä ollenkaan.\n\n-- Etkö pelkää pahoja puheita?\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Niin, näes, ihmiset ovat aina valmiit selittämään asiat pahoin päin,\ntiedäthän sen. Ja kun sinä yht'äkkiä rupeat noin koreilemaan, niin\nvoivat arvella yhtä toista.\n\n-- Ooho! Mitä ne siitä osaisivat arvella?\n\nMaria punastui ja kumartui alas ottamaan jotain pöytäkaapista.\n\n-- Näkyvät ne osaavan, kun vähänkään vaan saavat syytä. Ja tässä\nkohden -- niin, täytyyhän itsesikin myöntää --\n\n-- Mitä sitten? tiuskasi Maria suuttuneena, kun ei toinen tahtonut\njatkaa.\n\n-- Että kummalta tämä näyttää. Ei työmiehen vaimolla tavallisesti riitä\nvaroja tuommoiseen koreilemiseen, eikä sitä juuri kaikki viitsikään,\nsitä kun tavallisesti pidetään huonona merkkinä. Mutta tee kuin tahdot,\nen kiellä enkä käske.\n\n-- Sanokoot mitä hyvänsä, minä piittaan siitä viis. Jopa käskisi -- ruveta\nkaikkia kuuntelemaan. Juorutkoot niin paljon kuin tahtovat, minä vaan\nuhallakin koreilen, sillä se on omassa vallassani, ei liikuta ketään,\nkävin puettuna niin tai näin. Heidän kukkaronsa ei siitä kulu.\n\n-- Eipä suinkaan. Ei eipä suinkaan.\n\n-- Mutta niiden käy kateeksi. Siinä koko juttu. Kyllä minä ymmärrän.\n\n-- Ethän vaan luule, että minä sinua kadehdin?\n\nMaria nyrpisti huuliaan, heilautti päätään eikä virkkanut mitään.\n\n-- Siinä toki erehdyt! Minä en ikinä maailmassa tuommoista päälleni\npanisi, vaikka ilmaiseksi saisin, saatikka että sitä vielä toiselta\nkadehtisin. Ei, veikkonen, minun puolestani voit huoleti laittaa\nitsellesi vaatteita vaikka silkistä ja sametista.\n\nKatri puhisi vihasta ja pauhasi niin, ettei Maria saanut suun vuoroa.\nHän koetti parastaan, huusi minkä jaksoi, mutta toisen ääni vei voiton\nkumminkin. Riita yltyi, molemmat puhuivat yhtä aikaa, sättivät toisiaan\nminkä ennättivät, eivätkä säästäneet karkeita haukkumasanoja, joita\nheillä olikin runsas varasto.\n\nLapset kuuntelivat silmät ja suut avoinna, Yrjökin yksin ihmetteli ja\noli koko ajan hiljaa kuin muuri.\n\n-- Laita tästä luusi, taikka potkaisen sinut pellolle! huusi Maria\nlopulta ja avasi samassa vieraalleen oven.\n\n-- Kyllä menenkin, enkä tuon koommin kynnyksesi yli astu, mokoma ruoja!\n\nKatri touhutti pihan poikki omaan asuntoonsa ja säpätti kuin palava\nkataja pitkin tietä mennessään. Pysähtyi pari kertaa ja huusi taakseen\nkarkeimman sanan, minkä keksiä voi, mutta Maria ei sitä enää kuullut,\nhän kun oli jo paiskannut ovensa kiinni.\n\n-- Sen siitä nyt sain! Vehnäskahvit juotin heittiölle vielä. Kyllä en\nvastakertana -- porisi Maria itsekseen ja oli äissään. Mutta mitähän\njuttuja se minusta laittaa tämän perästä?\n\nHän alkoi vähitellen katua kiukkuaan, sillä Katri oli noita\npahasisuisia ihmisiä, joita on vaarallista pitää vihamiehinä.\nSemmoisten kanssa tuli aina olla mielin kielin, muuten heitti heistä\nvastuksen. Maria päätti jo huomissa päivänä lepytellä Katria jollakin\nkeinoin, laittaa esimerkiksi pannurieskaa ja viedä hänelle siitä\npalanen eikä olla niinä miehinäkään, että he muka riidassa olisivat\nkeskenään.\n\nVaan sinä iltana vielä sattui semmoista, joka teki tuuman tyhjäksi. Oli\nmyöhäinen yö, kun hän hiljaa aukaisi oven ja laski patruunin menemään.\nUlkona pilkkoisten pimeätä; hän katsasti ovenraosta, kun patruuni\nlaskeutui portaita alas. Silloin sujahti nurkan takaa äkkiä ihminen\nesiin, repäisi nuttunsa alta palavan lyhdyn, valaisi sillä patruunin\nkasvot ja räjähti nauruun.\n\nSe oli Katrin ääni! Marian löi jalat hervottomaksi, hän veti kiireimmän\ntakeen oven kiinni ja paiskaantui suulleen sänkyyn. Niin hän vapisi\nkuin lankavyyhti eikä kyennyt kotvaan aikaan ajattelemaan mitään,\nhuokui vaan ja voivotteli, kierteli itseään toiselta syrjältä toiseen.\n\n-- Ville saa sen tietää, ei auta mikään, hänelle sen ilmoittavat heti\nensimmäiseksi! Voi onnetonta minua!\n\nEi hän saanut unta koko pitkään yöhön. Ja seuraavana päivänä hän\nei uskaltanut liikkua paikaltaan. Liisan antoi tuoda puita ja\nkantaa roskat ja tunkiot pois, muuta ei hänellä ollut ulkona\ntoimitettavaakaan, sillä aamulla pimeän aikaan hän jo oli hakenut\nkaivolta veden siksi päiväksi.\n\nHiljaisena ja puhumattomana hän hoiti lapset ja teki välttämättömimmät\naskareet. Tavattoman äänettömiä he sinä päivänä olivat kaikki. Lapset\noudoksuivat, kun ei äiti heille pakissut niinkuin ennen, ei torunut\neikä houkutellut liioin. Heiltäkin meni iloisuus ja rohkeus, eivät\npienemmätkään uskaltaneet ääntä päästää, mutta Liisan silmät kääntyivät\ntuon tuostakin äitiin. Iltapuoleen kun Maria heittäytyi sänkyyn\npitkälleen, kasvot seinään päin, huomasi Liisa vallan hyvin, ettei hän\nnukkunut, vaikka oli unessa olevinaan. Eikä se ollut yskää tuo --\n\nHän väistyi hiljaa likemmäksi ja kurottui jalkopuolelta laidan takaa\nkatsomaan häntä silmiin. Turvoksissa ne olivat ja punaisina. Liisa\npalasi kätkyen luokse, antoi kauniin nukkensa Yrjölle käteen ja\nkuiskasi Mikolle korvaan, että tämä saisi hänen sokeriosansa huomis-\naamuna, jos nyt olisi oikein kilttinä poikana. Taaskin hän vilkaisi\näitiin ja kun näki tämän yhä nyyhkyttävän, täyttivät vedet hänelläkin\nsilmiin. Poskille valuivat alas, hän pyyhki niitä tavantakaa\nkämmenillään, että mustat rannut pitkin kasvoja vaan jäivät merkiksi.\nNiistä hän itse ei tiennyt mitään eikä niitä äitikään huomannut, kun\ntaas illemmällä nousi ylös, sillä hän ei tullut Liisaan päin\nkatsoneeksi.\n\nKelloa Maria siihen sijaan piti ahkerasti silmällä, ja sen mukaan kuin\nviisari siirtyi, hän alkoi niinkuin odottaa ja toivoa jotakin.\n\nLapset viimein nukkuivat, kaikki oli hiljaa, se aika lähestyi jolloin\npatruunin oli tapana tulla. Hän istui pallilla kumarassa ja kuunteli.\n\nEi tarvinnut kauvan odottaa, ennenkuin patruuni astui sisään, paksu\nkeppi kädessä. Maria nousi häntä vastaan.\n\n-- Tulittehan kumminkin, puhkesi hänen suustaan.\n\nHän auttoi nuttua patruunin päältä.\n\n-- Sinä minua jo ikävöit? hymyili patruuni.\n\n-- Minua niin kauheasti peloittaa. Olen kaiken päivää ollut semmoisessa\ntuskassa.\n\n-- Sitä illallista eukkoako pelkäät? Tulkoonpas hän vielä kerran, niin\nlyön häneltä niskat poikki tällä kepilläni.\n\n-- Mutta Ville saa sen tietää ja silloin -- hän väänteli käsiään eikä\nuskaltanut ääneen puhua -- silloin on kaikki mennyttä. -- Minä olen\nhukassa.\n\n-- Elä hätäile tyhjää, miehestäsi ei ole pelkoa. Hän on tapellut\nmustilaisten kanssa ja makaa henki hieverinä tiellä. Minä sain juuri\nsähkösanoman Kajaanista, kuorma ja hevonen ovat onnellisesti perillä.\n\n-- Villekö -- jäänyt tielle --?\n\nMaria putosi istualleen ja tuijotti jäykästi ikäänkuin tajuttomana\npatruuniin.\n\n-- Entä sitten? Sinulle ei tule hätää, vaikka leskeksikin jäisit.\n\nMarialle lensi päähän se ajatus, että tämä oli jumalan rangaistus hänen\nsynnistään; pelko ja kauhistus tahtoivat vallata hänet. Patruunin\nluokse hän ryömi ja tarttui kiinni hänen polviinsa.\n\n-- Elkää heittäkö minua, hyvä patruuni, elkää heittäkö minua, tehkää\nminulle mitä tahdotte, mutta elkää heittäkö!\n\n\n\nVII.\n\nMaria koetteli uutta leninkiään, joka oli tehty oikein muotilehden\nmukaan, päällyshameen ja körttien kanssa. Taakse oli pantu vanteita,\nettä seisoi melkein yhtä korkealla kuin herrasnaistenkin. Hän katseli\ntoiselle ja toiselle kupeelle. Hyvin oli nätti hänen mielestään. Tämän\nhän nyt pitäisi päällään patruunin tulemaan asti. Ei sinne pitkältä\nenää ollutkaan. Maria silmäili kelloa -- tunnin päästä hänen tavallinen\naikansa oli.\n\nHän sieppasi peilin käteensä ja tarkasti siinä kasvojaan. Patruuni\nkehui häntä joka kerta niin kauniiksi -- eikä suotta! Nuo silmäkulmat\nolisivat vaan saaneet olla mustemmat. Hän otti hiilen uunista ja nokesi\nniitä koetteeksi vähäisen. Vähäisen vaan aluksi, ettei patruuni\nhuomaisi.\n\nEi hänellä tulisi hätää olemaan niin kauvan kuin kauneus pysyisi. Ja\nmiksei se pysyisi --? Nuo lapset hän toimittaisi maalle, jos Ville\nkuolisi. Patruuna luuli varmasti, ettei hän enää sieltä hengissä\npalaisi. Ei hätäpäivää nyt --!\n\nMutta mikä neuvo olisi häntä auttanut, ellei patruuni olisi tullut?\nPuutetta hän olisi kärsinyt jo parast'aikaa ja sitten -- leskenä kolmen\npienen lapsen kanssa! Köyhäinhoitoon olisi täytynyt turvautua, eihän\nsiinä muu olisi auttanut. Häntä puistatti.\n\nMaria otti kaapista viinipullon, jonka patruuni edellisenä iltana oli\ntuonut, ja asetti sen ynnä lasit valmiiksi pöydälle. Hyvää viiniä, he\neilen siitä joivat jo puolet. Vähän enemmänkin --? Hän piteli pulloa\ntulta vasten ja mittaili silmillään.\n\nAstuntaa kuului, -- aikaiseenpa patruuni tänä iltana tulikin. Ovi aukeni,\nMaria kääntyi päin.\n\n-- Ville --!\n\nEi hän huutanut, hiljaa hän sen nimen vaan mainitsi. Mutta käsi, jolla\nhän nojasi pöytään, vapisi, ruumis hiukan horjui, mutta ei kumminkaan\nkaatunut.\n\nLyhyt, hiljainen hetki seurasi; olisi kuullut nuppineulan putoavan.\n\nVille se oli, joka seisoi ovella, Ville itse ihka elävänä, vaikka\nkalpeampana entistään.\n\n-- Hyv'iltaa! hän sanoi, ei enempää.\n\nHän jäi seisomaan kuin naulattu oven suuhun, ikäänkuin epäillen omia\nsilmiään. Sitten otti hän päästään kiinni, arveliko kenties hourivansa\nvielä?\n\nJa uudelleen hapuili katse Mariaa. Siinä katseessa oli kysymystä,\nepäilystä, tajuttomuutta ja vihdoin myöskin jotain pelottavaa.\n\nMaria pääsi lopulta ääneen. Kurkku oli kuiva, sanat tulivat kähisten\nsuusta.\n\n-- Kuinka säikähdin! Milloinka sinä, mitenkä -- sanoivat sinun makaavan\nkipeänä siellä --.\n\nHän hämmentyi ja vaikeni; jatkoi sitten, hiljemmin:\n\n-- Käy peremmälle, mitä siellä niin kauvan seisottelet --\n\nVäkinäisesti naurahtaen hän meni lähemmäksi, ja aikoi tarjota kättä.\nMutta Villen katse pani hänet pysähtymään; jalat löivät taaskin\nhervottomiksi. Mikä neuvo häntä auttaisi?\n\n-- Sinä tätä pukua ihmettelet? Luulet kai omakseni?\n\nHän taaskin nauroi tuota kummallista naurua, sillaikaa kuin etsi\nsopivaa valhe-juttua.\n\nVille jäi odottamaan.\n\n-- Soinisen tytön leninki. Oli saanut reiän helmaan ja pyysi minua\nkorjaamaan. Koettelin ilman lystikseni, miltä tuo näyttäisi minun\npäälläni.\n\nVille huomattavasti rauhoittui, vaikkei kyennyt vielä mitään puhumaan.\nMaria jo alkoi hengittää helpommin. Hän pyrki panemaan leikkiäkin\nentiseen tapaansa:\n\n-- Annahan edes kättä. Kumma, kun ei tervehdikään, vaikka on niin kauvan\nollut kotoa poissa.\n\nVille laski nuttunsa ovensuuhun naulaan ja meni peremmälle huonetta.\nKatseli lapsia, jotka kaikki nukkuivat makeata yöuntaan, Yrjö kätkyessä\nja vanhemmat vierekkäin lattialla nurkassa.\n\n-- Eivätkö ne vilustu, poloiset, kun niillä on noin huono peite? hän\nkysyi.\n\n-- Liisan oma syy, sanoi Maria, olenhan minä aina käskenyt ottamaan\ntuota vanhaa sarkatakkia lisäksi.\n\nHän heitti sen heidän päälleen. Kun hän jälleen kääntyi, oli Ville\nsiirtynyt pöydän luokse.\n\nMaria jähmettyi. Viinipullo ja lasit --! Nyt hän oli hukassa!\n\nVille istui äänettömänä tuolille, pöydän viereen. Ehkei hän niitä\nhuomannut? Hän oli laihtunut ja vanhentunut, kasvoissa oli syviä\npoimuja, silmät olivat painuneet kuoppiin ja posket muuttuneet\nharmaankarvaisiksi. Vakava hän oli, alas lattiaan katsoi, luomet\nrävähtelivät tiheään, muuten ei hän jäsentäkään hievahuttanut. Maria\nkoetti tunkea hänen lävitsensä saadakseen tietää, mitä hän nyt\najatteli. Miksi oli hän noin puhumaton? Jos epäili jotain, miksei\nsuuttunut ja pauhannut niinkuin ennen?\n\n-- Tahdotko ruokaa? hän kysyi viimein.\n\n-- En, kuului lyhyt vastaus.\n\nVille nousi ja otti lakkinsa, -- ei aikonut kaupungille, koska otti vaan\nlakkinsa eikä nuttua.\n\nMaria jäi huoneesen. Hän katsoi kelloa -- patruuni saattoi tulla millä\nhetkellä hyvänsä! Raoitti ovea, -- siellä ei ollut vielä ketään. Jos hän\njuoksisi kadulle vastaan? Leninki vaan ensin pois ja toinen sijaan. Hän\nriisui ja vei sen konttuorin naulaan, näkyvistä pois. Sieppasi toisen\npäälleen, mutta kiireessä pani hän liivin väärään nappiin, ja kun\nrupesi purkamaan, kuului ulkoa huuto, joka sai hampaat kalisemaan hänen\nsuussaan.\n\nHän hyppäsi ulos, näki patruunin seljällään maassa ja Villen hänen\npäällään, toinen käsi puristi kurkkua, toinen hapuili puukkoa vyöltä.\nMaria sai sen siepatuksi pois.\n\n-- Anna tänne, minä tapan teidät molemmat, karjui Ville ja painoi\ntoisellakin kädellään kurkkua.\n\nMaria huusi, hän luuli patruunin jo kuolleeksi. Katri seisoi ovellaan\nja päivitteli. Mutta talon puolelta tuli miehiä hätään, he eroittivat\nVillen uhristaan ja veivät poliisikammariin. Maria toi patruunille\nvettä. Hän nousi ylös, joi ja läksi liikkeelle.\n\n\n\nVIII.\n\nRaastuvassa oli oikeuden istunto. Villen asia otettiin esille. Patruuni\noli itse saapuvilla ja seisoi lähellä viskaalia, joka oli yleisenä\nsyyttäjänä ja luki poliisitutkinnon pöytäkirjaa.\n\nVille seisoi heitä vastapäätä, tuon pitkän pöydän alapuolella,\nvanginvaatteissa ja raudoissa. Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt\npatruuniin, tämä koetti niitä välttää ja katsoi syrjään, milloin\noikeaan, milloin vasempaan, mutta sivuutessaan hän aina tapasi samat\ntiuhat, lävistävät silmät.\n\nMurhayrityksestä Villeä syytettiin. Ellei vaimo ja talon väki olisi\npäässeet apuun, hän varmaan olisi onnistunutkin aikeessaan. Kurkusta\noli hän jo puristanut kantajaa niin, että lääkärin todistuksen mukaan\ntämä niistä vammoista saisi kärsiä vähintäkin kuukauden. Ja syyttäjä\nvaati rikokselliselle kolmen vuoden kuritushuonetta.\n\nPatruuni katsoi asianhaarain vaativan kovempaa rangaistusta. Hän oli\nantanut vastaajalle raha-ansiota lähettämällä hänet Kajaanin\nmarkkinoille kuorman vientiin, oli hyväntahtoisuudesta käynyt\nkatsomassa hänen perhettään, kun vastaaja jäi matkalle sairastamaan, ja\nauttanut sitä niin runsaasti, ettei tarvinnut äidin eikä lasten sillä\nvälin nälkää nähdä. Kiittämättömyys teki rikoksen kahta vertaa\nmustemmaksi, tuomion tuli siihen nähden myöskin olla kahta vertaa\nankarampi.\n\nVille nauroi lyhyesti, mutta puri sen jälkeen hammasta ja vapisi.\n\n-- Mitä vastaajalla on tähän sanomista? kysyi tuomari.\n\nHän ei virkkanut mitään, lieneekö kuullut koko kysymystä. Vasta sitten\nkun tuomari sen uudisti, hän yksitoikkoisesti vastasi:\n\n-- Ei mitään.\n\nHiukkasen aikaa varrottuaan tuomari taas kysyi:\n\n-- Eikö ole vastaajalla minkäänlaista selitystä annettavana?\n\n-- Ei.\n\n-- Syy, minkätähden--\n\n-- Ei.\n\n-- Taikka muita mahdollisesti lieventäviä seikkoja?\n\nVangittu painoi huulet lujasti toisiinsa kiinni ja oli ääneti. Tuomari\njäi odottamaan, arveli hänen miettivän vastausta. Mutta kun ei sieltä\nmitään kuulunut, kysyi hän taaskin:\n\n-- Eikö teillä ole mitään toivomustakaan esiintuotavana?\n\nPatruuni murisi ja kohautti olkapäitään; hänestä tuomarin\nhyväntahtoisuus meni liian pitkälle.\n\n-- Kun saisin vaan pikaisen tuomion, sanoi syytetty.\n\nKantaja uudisti edellisen väitteensä, samoin yleinen syyttäjä\nrangaistusvaatimuksensa. Sitten saivat kaikki asianomaiset astua ulos\nsiksi kuin tuomio julistettiin, jonka mukaan Ville määrättiin\nkuritushuoneesen kolmeksi vuodeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun patruuni sen päivän iltana meni Marian luokse, oli hänen povellaan\npullo parempaa viiniä kuin koskaan ennen.\n\n[Kansan ääniä I.]\n\n\n\n\n\n\nKASVINKUMPPANIT.\n\n\nYrjö oli lehtolapsi. Isästään hän ei tiennyt mitään ja äiti oli kuollut\njo hänen piennä ollessaan. Ei Yrjö enää häntäkään paljon muistanut.\nHämärästi oli kumminkin mielessä, että hän kerran erään vieraan tuvan\nnurkassa repi jotakin vaimoa ja itki, kun ei se hänelle mitään\nvastannut eikä paikaltaan hievahtanut. Väkisen olivat sitten\ntaluttaneet hänet siitä nurkasta pois.\n\nHänet oli pantu huudolle ja rikas Ulpasmäen isäntä otti hänet Kalle\npojalleen leikkitoveriksi. Ihmiset kiittivät hänen onneaan, kun pääsi\nniin hyvään taloon, ettei suinkaan tarvinnut leivän puutetta kärsiä.\n\nMutta emännästä se ei ollenkaan ollut mieleistä. Kohta kun isäntä ajaa\nkarahutti pihaan ja käsivarsillaan kantoi pojan kärryistä hänen\neteensä, se jo niin pisti hänen vihakseen, että ärjäsi:\n\n-- Mitä hittoa tuolla tehdään? Kallelle leikkitoveriksi? Kaiken\nnäköisiä! Vastusta siitä on, ei muuta.\n\nJa sen jälkeen hän aina Yrjöä moittiessaan lisäsi:\n\n-- Johan minä sen sanoin alun pitäin, ettei siitä pojasta ole muuta kuin\nkiusaa ja vastusta. Mutta minua ei uskottu silloin. Nyt kyllä huomaa\nitsekin.\n\nIsäntää, näet, tarkoitti.\n\nJotkut sanoivat, että Yrjö oli Ulpasmäen isännän oma poika. Ja varma\noli, että hänen äitinsä Ulpasmäellä palveli siinä vähää ennen,\nkuin siihen nykyinen emäntä tuotiin. Muita takeita ei huhun\ntodenperäisyydestä ollut, kun tuo nainen ei itse mitään selvää antanut,\nvaikka häntä kuinka olisi houkuteltu.\n\nHuomasi sen muuten jok'ikinen, niin talon väki kuin vieraatkin, ettei\nYrjöstä iloa ollut. Ja kaikki he koettivat poikaa parantaa; mikä\nnuhteli, mikä tukisti, mikä neuvoi ja varoitteli:\n\n-- Nöyrä sinun pitää olla ja tottelevainen, kun olet päässyt hyviin\nihmisiin. Etkö sinä laps' parka ymmärrä omaa etuasi?\n\nTaikka sitten näin:\n\n-- Hyi, hunsvotti! vielä sinä ilkiät juonitella. Mikä luulet olevasi? Ei\nsinun kannata ääntä pitää, jos oikein tietäisit.\n\nKallen tähden hän tavallisesti nämä torat sai, sillä hän ei tahtonut\noppia käsittämään, että Kalle oli hänen isäntänsä ja että Kallella siis\noli lupa häntä pieksää ja komentaa. Ensimmältä hän löi takaisin, niin\nettä tuntui. Mutta siitä Kalle parahti itkemään, ja Yrjölle annettiin\nselkäsauna semmoinen, ettei hän sitä kesken unohtanut. Luvattiinpa\nvielä kahta kauheampi, jos hän toisen kerran uskaltaisi Kallea\nnykäistä.\n\nEi hän sitä tehnytkään, mutta sen sijaan itki ja huusi samoin kuin\nKalle ennen; arveli, että nyt tulisi Kallelle selkäsauna vuorostaan.\nMutta pahasti siinä erehtyi.\n\n-- Ole nyt huutamatta. Kalleko sinua löi? No, se muka sitte niin koski.\nÄhmissään vaan parkuu. Hiljaa siinä, taikka saat toden perästä.\n\nEmäntä sillä tavoin haasteli. Kääntyi sitten joukon puoleen ja jatkoi:\n\n-- Eihän tuosta pojasta ole Kallelle leikkitoveriksi, kun se on niin\nilkeä ja pahankurinen. Itsekseen tulisi lapsi paljoa paremmin toimeen.\n\n-- Kiljupas siinä, tiuskasi yksi piioista, Riikka niminen, ja tuuppasi\npoikaa niin, että se meni kyljelleen.\n\nYrjö parkaisi vielä kovemmin, silloin taas Riikka tukkaan ja pöllyytti\naika tavalla.\n\n-- Elä huoli kurittaa, sanoi emäntä, ihmiset vielä sanovat, että sitä\npahasti pidetään.\n\n-- Sanokoot! mutisi Riikka. Mutta kerran minä sille annan niin, että\nlähtee kait' juonet.\n\nYrjö päätti nyt mielessään, ettei hän leikkisi enää Kallen kanssa. Kun\nKalle huusi häntä luokseen, hän piiloutui nurkan taakse ja oli siellä\näänettömänä kuin hiiri. Mutta Kalle silloin kanteli äidille. Miehissä\nhaettiin Yrjöä ja kun löydettiin, niin niskasta vietiin hiekkakasalle,\njossa Kalle häntä odotti.\n\n-- Ähä kutti, täytyipäs tulla, hän huusi vastaan.\n\nKun isäntä tai emäntä kävi kaupungissa, he aina toivat mukanaan suuria\nvehnäspullia Kallelle, joka sitten söi ahmi niitä posket pullollaan.\nIsä ja äiti oikein nauttivat sitä katsellessaan.\n\n-- Syö, poikani, että kasvat, sanoi äiti. Noin se haukkaa kuin mies\nainakin!\n\nÄiti taputti poikaansa ja meni mielihyvästä myhäillen taas omille\nteilleen.\n\nKun hän oli ehtinyt tarpeeksi kauvas, sanoi Yrjö hiljaa Kallelle:\n\n-- Annas minunkin maistaa!\n\n-- Enkä anna, sinua ei saa opettaa makeille, ärjäsi Kalle.\n\n-- Pikkuisen vaan. En minä kun kerran haukkaan tuosta.\n\n-- Äiti, se taas narraa minulta vehnästä, huusi Kalle vänisten äidin\njälkeen.\n\nMutta äiti oli onneksi ehtinyt jo sisään, ettei hän sitä kuullut. Yrjö\nirvisti Kallelle ja viskasi hiekkaa hänen vehnäseensä. Ja siitä taas\nseurasi itku ja kanteet ja torat, niinkuin ennenkin.\n\nVieraita tuli, niille näytettiin hiekkainen vehnänen. He siunasivat ja\nihmettelivät. Niin häijyä poikaa tuskin toista tiedettiin, kuin Yrjö\noli. Mutta UIpasmäen isäntäväkeä ei kyllin voinut kiitellä. Semmoista\npahankurista jaksoivat kärsiä, niin jo niillä oli hyvä sydän!\n\nOli silloinkin kahakka, kun Kalle ensi kerran sai housut jalkaansa. Hän\nkohta juoksi tupaan, Yrjön eteen. Seisoi siinä ylpeänä, vatsa pystyssä\nja katsoa muljotti tyytyväisenä toiseen, joka siinä paitasillaan istui\nlattialla.\n\n-- Näissä on taskutkin, hän sanoi, kun Yrjö ei aluksi mitään virkkanut.\n\nHän vielä näytti niitä varmuuden vuoksi.\n\nEi Yrjö sittenkään ääntä päästänyt, katselihan vaan pitkään mustilla,\nterävillä silmillään.\n\n-- Eipäs anneta sinulle housuja, äiti sanoi, ettei anneta milloinkaan.\n\n-- Valehtelet, ärjäsi Yrjö.\n\nJa hän sävähti punaiseksi korvia myöten.\n\n-- Hame kuulutaan laitettavan Riikan vanhasta.\n\n-- Valehtelet! ärjäsi Yrjö uudestaan ja karkasi päälle, kiukusta\npuhisten.\n\nMutta ihmisiä oli saapuvilla, he juoksivat väliin. Kalle pääsi Riikan\nturviin ja tuvassa alkoi joukko taas päivitellä, kuinka pahasisuinen ja\nkateellinen tuo poika parka oli. Hänellä nyt muka pitäisi olla yhtä\nhyvästi kaikki kuin talon omallakin pojalla. Vaikk'ei ollut muuta kuin\nhuutolainen ja äpärälapsi. Mutta se oli perinyt tuon luontonsa\näidiltään, juuri semmoinen oli hänkin poloinen ollut.\n\nNäitä puheita kuunnellessa asettui Yrjön viha; hän muisteli vaimoa,\njota hän siellä tuvan nurkassa repi, ja mieli kävi niin ikäväksi, että\nvedet valuivat alas poskille.\n\n-- Nyt se vielä itkee ähmissään, sanoi Riikka ja silitteli Kallen\ntukkaa.\n\nJotenkin samaan aikaan heille ruvettiin aakkosia neuvomaan. Aapelus\nannettiin Kallen käteen, mutta Yrjö sai katsoa siihen myöskin, että\nKallea paremmin haluttaisi, sillä häntä siinä oikeastaan neuvottiin.\nMutta Yrjöllä oli terävämpi pää, hän oppi tuota pikaa ensin aakkoset ja\nsitten suoraa päätä lukemaan. Kalle jankkasi vielä tavaamista, kun Yrjö\njo sai selvän mistä kirjasta hyvänsä.\n\nEmäntää harmitti.\n\n-- Kallen kiusalla se vaan, hän sanoi. Mutta ei hän sillä pitkälle\npääse, siihen se jää, kun Kalle kouluun pannaan.\n\nNiin kävikin. Kalle lähetettiin kouluun lukujaan jatkamaan. Yrjö taas\nsamana syksynä sai ruveta paimentamaan. Sen jälkeen pojat vähemmän\nolivat yksissä, Kalle oleskeli lupa-ajat kotona, sillä koulu oli\netäällä, ja Yrjön annettiin mennä renkien mukana työhön. milloin ei\npaimenessa ollut.\n\nVähitellen he vieraantuivat toisistaan, varsinkin sitten kun Kalle\nmuutamain vuosien perästä tuli lyseoon. Hänestä, näet, aijottiin tehdä\npappia.\n\n-- Siitä ehkä tulee vielä rovasti, taikka hyvästä lykystä piispa, sanoi\nemäntä. On semmoisia kummia ennenkin nähty.\n\nHän kuvaili jo mielessään, kuinka suurella kunnioituksella häntä\notettaisiin vastaan pappilassa rovastin äitinä, ja kuinka kaikki herrat\nja rouvat tungettelisivat katsomaan ja tervehtimään häntä, joka\nsemmoisen pojan oli kasvattanut.\n\nEi kumma, että tulevalle rovastille koetettiin laittaa kaikki niin\nhyvin kuin suinkin voitiin, sekä ruuan että muun puolesta. Paras\nkammari annettiin hänen haltuunsa, ikkunaan pantiin valkoiset verhot ja\nuusia huonekaluja teetettiin. Niin oli sitten komea, kuin herraskammari\nainakin.\n\nKesäluvalle häntä silloin odotettiin. Hän oli päässyt viidennelle\nluokalle ja emäntä laski, ettei siihen olisi kuin seitsemän vuotta\nkorkeintaan, kun Kallea papiksi vihittäisiin.\n\n-- Herra jumala, huudahti Riikka, vieläköhän tuo silloin muistaa, että\nminä häntä ennen sylissäni kannoin.\n\nIsäntä oli itse häntä hakemassa kaupungista. Kello kuuden aikaan\nillalla he ajoivat pihaan.\n\nYrjö oli lastualla, aidan kupeella halkoja hakkaamassa. Hän vetääntyi\npuupinon taakse, josta heitä sopi hyvin katsella, tulematta itse\nhuomatuksi.\n\nKylläpä olikin hienon näköinen! Samettilakki päässä, lyhyt muotitukka\nja vaatteet kaikki herraskuosiin. Kun hän hyppäsi alas kärryistä ja\nkatseli ympärilleen, oli hänen koko olennossaan niin paljon uutta ja\nvierasta, ettei häntä mitenkään enää olisi entiseksi Kalleksi tuntenut.\nJa hän toi kaupungin ilmaa mukanaan talon täyteen.\n\nYrjöä se enin vaivasi, muut sitä eivät niin huomanneetkaan. He\nseisoskelivat siellä Kallen ympärillä, mielissään, jos hän suvaitsi\nantaa heille sanan tai pari. Riikka se varsinkin oli kuin taivaassa,\nsilmät kiilsivät ja vanhat poskipäät vielä melkein hehkuivat. Eikä\nhuulien takana herneet varmaankaan olisi tänä iltana säilyneet.\n\nYrjö pysyi halkopinon luona kaiken iltaa ja löi puita niin, että lastut\nlensivät. Kahdesti saivat huutaa häntä illalliselle.\n\n-- Onko se siellä? hän kysyi siltä piikatytöltä, joka viimeksi huusi.\n\n-- Kuka se? Kalle herrako?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Eikä ole. Pistäytyi äsken, mutta meni takaisin kammariinsa.\n\nYrjö iski kirveensä halkoon kiinni ja läksi tupaan.\n\nHän istui vielä penkin päässä ja söi, kun Kalle tuli ovesta sisään.\n\n-- No, täällähän se nyt on. Hyv' iltaa, Yrjö! Tokko sinä minua enää\nmuistatkaan?\n\nYrjö punastui.\n\n-- Mehän opettelimme lukemaan ennen yhdessä. Ja sinä pääsit minusta\nedelle. Mutta tulepas nyt katsomaan kirjojani. Niistä tuskin saat\ntolkkua.\n\nHän vei Yrjön kammariinsa ja antoi hänelle yhden vieraskielisen kirjan\ntoisensa perästä käteen.\n\n-- Luepas! hän nauraen sanoi.\n\n-- Enhän minä osaa. Lieneekö latinaa?\n\n-- Latinaa se on. Ja tuo on kreikan kieltä. Täällä sitten vielä ranskaa,\nsaksaa, venättä --\n\nYrjö hämmästyi sitä opin paljoutta ja kiirehti panemaan kirjoja\ntakaisin pöydälle;\n\n-- Elä mene vielä, minä tarjoon tupakan.\n\n-- Kiitoksia, en välitä.\n\nPois hänen täytyi päästä; ei jaksanut kärsiä, että Kalle ilkkui ja\nylvästeli tiedoistaan,\n\nOmissa silmissäänkin hän Kallen rinnalla muuttui tuhmaksi kuin\ntallukka. Ja se harmitti, -- sekä harmitti että painoi.\n\nJälelle hän oli jäänyt peräti. Eikä ollut toivoa yhyttämisestä\nmilloinkaan, kun se tie oli hänen kohdaltaan kerrassaan tukossa.\n\nHän istui tallin kynnykselle, pureskeli varpua ja katseli maahan.\nRengit vetivät sikeätä unta vinnillä, hän yhä valvoi.\n\nTulevaisuutta hän siinä koetti hiukan ajatella, mutta tänä iltana se\nhänen mielestään oli iloton ja harmaa. Mieli kävi raskaaksi; tuntui\nsiltä, ettei hän välittänyt mistään koko maailmassa.\n\nSiihen nukkui viimein seinän viereen nurmikolle; ei huolinut kiivetä\nylös toisten luokse tavalliselle yösijalleen. Kosteata oli ja kylmää,\nmutta siitä hän viis.\n\nVinha tuuli hänet seuraavana aamuna herätti. Vilu oli niin, että\nhampaat suussa kalisivat. Mutta sille hän kyllä neuvon tiesi. Valjasti\nhevosen auran eteen ja meni kyntämään. Siellä kun oikein voimiaan\nponnisteli, niin tuli kait' lämmin. Semmoisella innolla hän ei koskaan\nennen auraa multaan painanut kuin nyt.\n\nTahtoivat nuo illalliset synkät ajatukset aina vähän päästä nousta\nuudestaan mieleen, mutta kun silloin tarttui järin kovemmasti auran\nkurkeen, niin äkin ne haihtuivat.\n\nEikä hän tästä talosta kesken poiskaan lähtisi, vaikka harmissaan oli\njoskus sitä miettinyt. Ja päässyt hän kyllä olisi, sillä pitäjä ei enää\nmoneen vuoteen ollut hänen edestään mitään maksanut. Nyt hän palveli\nruuan ja vaatteen edestä, muualta ehkä olisi saanut vähän palkkaakin.\n\nMutta nuo pellot ja pientaret, nurmet ja kivet, nurkat, pielet, kaikki\noli rakasta, vanhaa tuttua pienuudesta saakka. Hän oli kasvanut niihin\nkiinni, sydä-juuretkin katkeaisi, jos niitä ero tulisi.\n\nEihän muut talot taloja ollutkaan hänen mielestään; hän ihmetteli, kun\nvaon päässä levähti ja katseli ympärilleen, eikö tämä kaikkien mielestä\nollut vallan toista kuin mikään muu talo maailmassa. Vai hänenkö\nsilmissään ainoastaan se oli niin verraton?\n\nJa sitten tuo ruuna, jota hän oli ruokkinut varsasta asti, ja joka\nhänet tunsi, eikä totellut ketään niinkuin häntä. Kuinka hän siitäkään\nvoisi luopua? Ei millään mahdilla.\n\nYrjö silitteli hevostaan ja puhui sille semmoisia lempeitä sanoja,\njoita ei kenellekään ihmiselle ollut vielä elämässään puhunut.\n\nKoko päivän hän kynti. Iltapuoleen sateli, mutta hän ei siitäkään\nvälittänyt, kynti vaan.\n\nKun sitten viimein vei hevosen hakaan, tunsi hän paluumatkalla, että\noli tehnyt sen päivän kovaa työtä. Väsynyt hän oli ja viluinen; sataa\nalkoi yhä rankemmin ja hänen ohuet vaatteensa kastuivat läpimäriksi. Ei\nauttanut muu kuin ottaa juoksuun.\n\nKepeästi jalat sentään liikkuivat vielä. Hän ryntäsi läähättäen\nlämpöiseen tupaan.\n\n-- Tuossa tulee juuri paraiksi, huusi Riikka vastaan. Saat juosta yksin\ntein kauppapuotiin ostamaan pullon punssia ja puntin papyrossia. Kalle\nherralle tuli vieras.\n\n-- Kolme virstaa tuulessa ja sateessa edes takaisin! Kyll'en lähde.\nMenköön joku muu, minä tänä päivänä olen tehnyt osaltani ihan\ntarpeeksi.\n\n-- Että sinä ilkiät! Nuori poika, huviksesihan tuon teet. Kalle herra\nantaa papyrossin palkaksesi.\n\n-- Pitäkää papyrossinne, minä en lähde.\n\nHän seisoi uunin luona ja lämmitteli käsiään:\n\n-- Nähdäänpäs, etkö lähde. Vai sinä tässä --\n\nRiikka meni kantelemaan emännälle, emäntä isännälle ja yhdessä tulivat\nkaikki kolme takaisin tupaan. Isäntä edellä, emäntä ja Riikka voitoista\ntyytyväisinä jäljessä.\n\n-- Sinä tottelematon lurjus! Muistatkos neljättä käskyä? ärjäsi isäntä\nja katsoi häneen tuikeasti, laskiessaan rahan ja tyhjän pullon hänen\nkäteensä.\n\nSaarnaa seurasi pitemmältäkin, mutta Yrjö ei ruvennut sitä\nkuuntelemaan. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi ovesta ulos.\n\nVeri kiehui suonissa semmoisella ilveellä, ettei hän enää vilua paljon\ntuntemat. Satoi niin paljon kuin taivaasta alas mahtui. Mutta hän astui\nvaan verkalleen ja antoi uhalla vaatteensa kastua niin, että vesi\nniistä juoksi virtanaan.\n\nEikö liene papyrossipunttikin kastunut, vaikka oli tosin paksun paperin\nsisässä.\n\n-- Minkäpä minä sille mahdan, hän mutisi sitä katsellessaan.\n\nMutta huulilla näkyi pilkallinen hymy.\n\nKalle herra tuli portaille häntä vastaan. Silmät säkenöivät kiukusta.\n\n-- Missä sinä niin kauvan viivyit? hän tiuskasi.\n\nSamalla sai Yrjö semmoisen korvapuustin, että maailma musteni edessä ja\nkorvat alkoivat humista. Hän ei ennättänyt vastata, ennen kuin Kalle\nherra antoi vielä toisen ja kolmannenkin iskun.\n\n-- Olet, ruoja, antanut sen vielä kastua! hän huusi hammasta purren.\n\nYrjö tunsi, että oli hän kyntänyt sen päivän. Jos hän olisi\ntavallisessa kunnossaan ollut, niin takaisin totta vie, olisi Kalle\nherra saanut runsaalla mitalla. Mutta nyt hän rupesi vaan vapisemaan ja\nkyynelet täyttivät silmiin. Eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Sen\nverran juuri kykeni, että pakoon ehätti tallin vinnille, ennen kuin\nneljäs korvapuusti tuli.\n\nSiellä renki Aaro jo oli makuulla. Hän oli vanhan puoleinen, herännyt\nmies. Valvoi vielä, kun Yrjö tulla puukkasi ylös ja alkoi purkaa\nmielensä katkeruutta.\n\n-- Mokoma syöttiläs ... vasta kertana saa mennä itse ... minä vähättelen\n... kun koko päivän olen ollut työssä ... hän laiskotellut ... syö ja\njuo eikä tee mitään muuta...\n\n-- Elä ole milläsikään, Yrjö! sanoi Aaro. Kyllä tulee aika, jolloin\ntaivaan herra maksaa itsekullekin töittensä jälkeen. Muista rikasta\nmiestä ja Latsarusta... Mitä siitä, jos me nyt täällä lyhyen aikaa\nkärsimme, kun sitten pääsemme taivaalliseen iloon, jota ijankaikkisesti\nkestää. Mutta Kalle herra saa, silloin vuorostaan kärsiä helvetin\nloppumatonta tuskaa ja vaivaa... Siellä pitää oleman itku ja hammasten\nkiristys, sanotaan sanassa...\n\nYrjö herkesi nyyhkyttämästä ja kuunteli. Hänen mielikuvituksensa oli\nvireillä; elävästi näki hän edessään Kallen tulisten liekkien keskellä,\nhän valitti ja huusi, kasvot vääntyivät tuskasta, hän nosti kättään\nylös heitä kohti, siellä missä he Aaron kanssa rauhassa lepäsivät\nAaprahamin helmassa, ja hän huusi ja rukoili, että he armahtaisivat.\n\nYrjölle tuli paha olla.\n\n-- En minä sitä jaksaisi nähdä... Ei semmoista rangaistusta sentään\nmuutamain korvapuustien tähden ... varjele Luoja! En minä sitä tahdo...\nKärsiköön hän vähemmän vaivaa tulevassa elämässä ... minä vähemmän\ntässä, parempi sillä tavalla.\n\n-- Sinä jumalaton! Menetkö sinä Kaikkivaltiaalle määräyksiä antamaan?\n\n-- Enkä mene. Mutta minä jos täällä opetan oikeutta Kallelle, niin\npääsee, poloinen, helpommalla sitten ijankaikkisuudessa.\n\n-- Tuki suusi, syntinen. Sinua paha henki villitsee ... varjele korviani\nkevytmielisiä puheita kuulemasta!\n\nEi hänen niitä enää tarvinnutkaan kuunnella, sillä Yrjön silmäluomet jo\npainuivat kiinni ja unen helmaan uupuivat hänen sekä ajatuksensa että\nkatkerat tunteensa kaikki.\n\nEikä nuo synkät mietteet kovinkaan kauvan hänen mieltänsä rasittaneet.\nKesäloman kuluttua meni Kalle taas pois kirjoineen, kampsuineen ja Yrjö\nalkoi jälleen entistä varmemmin tuntea, että mies oli hänkin\nkohdallansa. Nuoruutta, voimaa ja elämän iloa uhkui suonissa, työ oli\nkuin huvitusta vaan; jos uupui pahasti jonkun kerran, niin kahta\nparemmin jaksoi seuraavalla.\n\nHän se oli, sen jo isäntä ja emäntäkin myönsivät, rotevin työssä ja\nahkerin kaikista.\n\n-- Talon paras turva, oli isännän tapana sanoa, hukassa olisimme ilman\nYrjöä, minäkin kun tässä alan väsyä ja vanhentua.\n\nSemmoiset puheet aina antoivat Yrjölle uutta intoa. Hän tunsi sen\nitsekin, ettei hän ollut mikään tarpeeton ihminen maailmassa, ja se\nhänen mieltänsä rohkaisi, jos tahtoikin vielä joskus painua, kun\nmuisteli noita Kallen paksuja kirjoja, joiden sisällyksestä hän ei\nmitään tiennyt.\n\nSinä kesänä, jolloin hän täytti kaksikymmentä vuotta, nousi hänen\npovessaan semmoinen valtaava ilo ja elämän halu, ettei hän tiennyt mitä\ntehdä. Laulaa hän olisi tahtonut, soittaa, lentää kotkan siivillä ylös\nsiintävään korkeuteen ja kauvas pois maailmaa katselemaan, suuria\nkaupunkeja ja aavoja meriä. Toisen vuoron hän olisi halunnut syleillä\njotakin, puristaa sitä vasten rintaansa niin vahvasti, ettei se olisi\nkoskaan irti päässyt. Ja sitten saattoi taas äkkiä mieli lauhtua niin\nsuloisen pehmeäksi, tuntui aivan kuin olisi ikävöinyt ja kaivannut\njotakuta, vaikkei itsekään tiennyt ketä. Mutta sinä kesänä hänestä\nkaikki oli kauniimpaa ja viehkeämpää kuin ennen, lintujen laulu, metsän\ntuoksu, kukkain loiste, taivaan rusko ja päivän lämmin kirkkaus.\n\nEräänä aamuna juhannuksen jälkeen hän oli salolla aidan panossa. Ilma\noli ihana, mieli kevyt ja hyvästi sujui työ. Läheiseltä aholta oli\nkauvan aikaa kuulunut heleä ääni. Se välistä taukosi hetkeksi, sitten\nalkoi taas.\n\nYrjö hyvin arvasi, ken siellä lauloi. Noin kirkasta ääntä ei ollut\nkellään muulla kuin Koivumökin Sannalla. Hän kuunteli ja toivoi, että\ntyttö tulisi sinne päin. Ilosta sydän hyppi, kun äänestä kuuli, että\nhän toden perään lähestyikin.\n\nHän tuli näkyviin, marjatuohinen kädessä. Yrjö teki hyvän päivän. Olisi\ntahtonut jatkaa puhetta, mutta sanat tarttuivat kurkkuun. Veri\nkuohahti, silmissä säkenöitsi ja kädet vapisivat.\n\nPikipäin hän vaan oli luonut katseensa tyttöön; mutta nyt jos silmänsä\nminne käänsi, olivat nuo punaiset posket, ja kainot, siniset silmät,\nnuo hymyilevät huulet ja povi, joka nousi ja laski, hänellä aina\nedessä.\n\nHän herkesi heti Yrjön nähtyään laulamasta ja astui hidastellen, ikään\nkuin puhuttelua odottaen, eteenpäin. Oli vähällä kadota taas\npensastoon, kun Yrjö hädissään sai mainituksi hänen nimensä.\n\nSanna kääntyi ja koetti katsoa häneen. Ei voinut; loi silmänsä alas ja\nhymyili, pää hiukan kallellaan. Tuo herttainen, kaunis pää, vaaleine\nhiuksineen!\n\n-- Eikö sopisi levätä tässä vähän aikaa?\n\nSanna punastui yhä enemmän, kumartui alas ja raaputti ison varpaan\nkynnellä maata.\n\n-- Eipä minua väsytä, hän kuiskasi.\n\nValkoiset hampaat hohtivat kuin helmet huulien välissä.\n\n-- Tuolla kivellä olisi mukava istua, pitkitti Yrjö. Sanat olivat\ntavalliset, kuivat ja levolliset; ääni vaan hiukan värähteli. Mutta\nsisässä kuohui kuin tulivuoressa ikään. Hän koetti voimainsa takaa\nitseään hallita ja ihmetteli, eikö Sanna mitään huomannut.\n\nTuskinpa vaan! Sillä ujostellen hän hiipi lähemmäksi ja istui arkana\nkuin kyyhkynen kiven reunalla. Alas hän taas katsoi, ja varvas\nahkerasti kaiverti hiekkaa.\n\nYrjö kävi rohkeammaksi; uskalsi jo tarkemmin katsoa häneen.\n\nLapsiko vai täysikasvanut? -- Sillä välin, puoleksi kumpaakin. Oli kuin\nalkava aamurusko, tai puhkeava ruusun nuppu. Aavistusta, kainoutta ja\nvavahtelevaa iloa oli katseessa, jonka hän aina väliin kulmiensa alta\nloi syrjään, Yrjöä kohti.\n\n-- Joko Sanna on kuinka vanha? kysyi Yrjö, jotakin sanoakseen.\n\n-- Seitsemäntoista täytän kohta.\n\n-- Vuoden päästä ehkä --\n\nSanna kääntyi päin, kasvoissa ilmaantui kysymys.\n\n-- Mitä sitten? pääsi hänen huuliltaan, kun ei jatkoa seurannut.\n\n-- Menet jo miehelle.\n\n-- Oho! hyi!\n\nHän taaskin käänsi, kasvonsa pois ja peitti käsivarrella silmänsä.\nKyynäspäässä oli paikka, mutta se teki nutun hihan vaan somemmaksi.\n\nYrjö hyppäsi aidalle ja kurottui toiselle puolelle nähdäkseen häntä\nsilmiin. Sanna tirkisti pikkuisen käsivarren alta ja kääntyi nauraen\npois. Posket hehkuivat; Yrjö sen näki ja aikoi hypätä hänen luokseen,\nkun samassa risut räsähtivät läheisellä metsäpolulla ja Kalle sieltä\nilmestyi heidän eteensä.\n\n-- Päivää, Yrjö, monesta aikaa. Täällä minä taas olen. Terveisiä sieltä\nulkoa maailmasta! Kukas tuo hempukka? Mitä -- pettävätkö silmäni?\nKoivumökin Sanna eikös se ole? No, totta vie, kuinka kauniiksi tytöksi\nsinä oletkin kasvanut. Annapas minulle kättä -- katso silmiin kanssa --\nno-no, elä ujostele, katso nyt ylös, taikka minä suutelen sinua\nmuuten. -- Noin, kelpaahan niitä näyttää, tuommoisia silmiä.\n\nHän nosti Sannan päätä; Yrjö vavisten odotti, joko hän nyt suutelisi.\nMutta eipä sitä tehnyt arvon vielä. Rinnalle vaan istui.\n\n-- Marjojako sinulla on? Mitäs niistä tahdot, minä ostan? Et tiedä?\nAnnatko markalla?\n\n-- Eihän toki niin paljoa, sai Sanna kuiskatuksi.\n\n-- Mutta sinun täytyy istua tässä rinnalla ja syödä kanssani. No, minä\njo otin, nyt on sinun vuorosi. Ota, ota, et siitä pääse. Kuule, ellet\nota, niin pistän minä suuhusi.\n\nYrjön kädessä häilyi kirves. Maailma oli mustana hänen edessään, veri\npakkaantui päähän, aivot menivät sekaisin. Kädet tahtoivat iskeä\nkirvestä Kallea kohti, mutta ponnistaen viimeisen väkensä hän kumminkin\nvielä sai itsensä hillityksi ja löi aidaksiin. Niitä hän sitten hakkasi\nrikki kuin raivostunut, huolimatta siitä, tekikö kirves tuhoa tai\nhyötyä.\n\n-- Sinä olet niin helkkarin sievä tyttö, puhui Kalle\nvieruskumppanilleen, samalla kuin kietoi käsivartensa hänen ympärilleen\nja koetti vetää likemmäksi.\n\nSanna ponnisti vastaan.\n\n-- No, mitä sinä joutavia. Tule syliini istumaan.\n\nYrjö kääntyi päin, hänen silmänsä olivat veripunaiset ja kirves kohosi\nvälkkyvänä.\n\nMutta samalla sujahti Sanna irti Kallen käsistä ja juosta livisti\npakoon. Kalle karkasi jäljestä, huutaen, nauraen ja houkutellen.\nMarjatuohinen putosi maahan kumoon ja mansikat lensivät ylt'ympäri.\nYrjö katseli heidän jälkeensä, oli tukehtua ensin, mutta tyyntyi, kun\nnäki, ettei Kalle häntä tavoittanut.\n\nEi Yrjö monasti sinä kesänä Sannaa enää nähnyt, joskus vaan kaukaa\nvilaukselta. Pari kertaa sattui niin likelle, että olisi päässyt\npuheisin; mutta hänen silloin rupesi suonissaan niin takomaan, että\nrinta tahtoi pakahtua, ja ennen kuin hän ehti saada ääneen, oli Sanna\njo poissa.\n\nTavattoman araksi oli tyttö käynytkin; ennen häntä ujous vaivasi, mutta\nnyt hän suorastaan pelkäsi ja pakeni ihmisten seuraa.\n\nKun Yrjö joutohetkinään kierteli Koivumökkiä, oli siellä aina niin\nautiota ja hiljaista, ettei olisi luullut elävää olentoa löytyvän\nlikimaillakaan. Kummallinen vetovoima hänellä kuitenkin oli niille\nseuduille, hänen täytyi tuon tuostakin samoilla metsiä siellä\nympäristöllä, nähdä asuntoa, tähystellä joka polkua ja tietä,\nkuulustella ja odottaa, milloin tuo hento tyttönen ilmestyisi.\n\nMyöhempään kesällä hän eräänä sunnuntai-iltana oli metsän rinteessä,\npensaan takana pitkällään. Pensaan aukosta hän tuntikauden väsymättä\noli katsellut tuvan ovea, kun kuuli astuntoa ja näki miehen tulevan\npolkua pitkin. Oli niin hämärä, ettei oikein eroittanut, mutta hän\nsäpsähti ja veri seisahtui hänen suonissaan, sillä aavistus hänelle\nsanoi, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Kalle.\n\nTupaan hän meni; ovi suljettiin, kaikki oli yhtä hiljaista kuin\nennenkin. Hänen täytyi saada varmuutta. Varoen hiipi hän ikkunan\nluokse; se oli peitetty. Hän koetteli ovea, eikä enää ihmetellyt, että\nse sisäpuolelta oli säpissä.\n\nMutta hän jyskytti -- jyskytti kuin henkensä edestä, kunnes heidän\nviimein täytyi avata.\n\n-- Sinäkö se olet; tiehesi paikalla, sinulla ei ole täällä mitään\ntekemistä, tiuskasi Kalle, töyttäsi häntä rintaan ja paiskasi oven\njälleen kiinni.\n\nYrjö raivostui ja koetti repiä sitä auki, vaan ei saanut. Hän löi\nsiihen nyrkillään ja huusi heille karkeita sanoja, täynnä vihaa ja\nhurjinta kiukkua. Pilkkaa, naurua ja uhkauksia antoi Kalle sisästä\nhänelle vastaan. Kun Yrjö viimein oli viskannut Sannalle ilkeimmän\nhäväistysnimen, minkä tietää voi, herkesi hän ovea takomasta ja meni\nhoiperrellen pois.\n\nJonkun matkan päässä oli Hakolan Lotan tupa. Hän möi viinaa ja huonoa\nelämää hänen luonaan usein pidettiin. Sinne eksyi Yrjö tänä iltana.\n\n-- Mihinkäs nyt risti pannaan? huusi Lotta ja siristi pieniä, poskien\nsisään painuneita silmiään, kun Yrjö astui huoneesen.\n\n-- Viinaa!\n\nHän vaipui penkille.\n\n-- Saamas pitää!\n\nHän joi sen päivää ja seuraavan samoin. Mutta kolmannen päivän aamuna\nyhytti hänet Aaro pihamaalla. Käsikynkkään tarttui ja kotiin vei. Eikä\nollut Yrjössä vastustajaa. Sanattomana seurasi hän mukana; laihtunut\nhän oli ja kalpean harmaa kasvoiltaan, ruumis vetelä ja käynti\nryhditön.\n\nAaro saarnasi pitkin tietä häntä kulettaessaan, puhui saatanan\nviettelyksestä ja helvetin tulesta. Yrjö kuunteli; ei hän paljoa\ntajunnut, ei monta sanaa mieleen tarttunut, mutta hän kuunteli\nkuitenkin tavattoman sävyisänä.\n\nVasta silloin hänessä huomasi jonkunmoista mielen liikettä, kun Aaro\nsivumennen mainitsi, että Kalle edellisenä iltana oli lähtenyt pois\neikä luultavasti nyt pitkään aikaan tulisi kotona käymään.\n\nSen kuultuaan pysähtyi Yrjö hiukkasen; suoristi selkänsä, veti syvään\nhenkeä ja katsoi ylös. Ja lopun matkaa hän jo astui vähän jäntevämmin\neikä sallinut Aaron enää pitää käsikynkästä kiinni.\n\nEi hän tämän jälkeen samalla ilolla ja reippaudella työtä tehnyt kuin\nennen. Mieli oli pitkän aikaa horrostilassa, ei siinä syntynyt\npienintäkään halua mihinkään eikä minkäänlaista toivoa. Lepoajat hän\nenemmiten oli pitkällään, muuten hänestä oli yhden veroinen tekikö\ntyötä, tai makasiko, ja saman asian hänestä ajoi, teki mitä työtä\ntahansa. Teki hän vaan niinkuin käskettiin, oli niin kuin oletettiin.\n\nKoivumökkiä hän kuitenkin karttoi aivan kuin ruttoa; ei sen koommin\nerehdyksestäkään niille seuduille eksynyt. Ja kohta hän pakeni, kun\nSannan nimeä vaan satuttiin tuvassa mainitsemaan.\n\nYhä useammin hänestä aikaa myöten puhuttiinkin, erinomattain naisten\nkesken. Kuiskaamalla ensin, sitten jo ääneen, arastelematta. Ja aina\nsiinä päiviteltiin, nenää pahasti nyrpistettiin ja päätä heilutettiin\nedes takaisin, oikeaan ja vasempaan. Ja sanottiin näinikään:\n\n-- Hyi! Nuori tyttö, tuskin muuta kuin lapsi ja yhtä kaikki jo niin\nturmeltunut.\n\nYrjönkin korville näinä puheet viimein tulivat; ei hän sitä voinut\nvälttää. Siinä se oli vähää ennen joulua, kun asia hänelle selveni.\nKummallisesti rintaa silloin repäisi; hänen täytyi päästä muitten\nnäkyvistä pois. Aittaan meni, istui siellä pimeässä hyvän aikaa ja\nitki.\n\nSen jälkeen hänen sydämmensä oli kuin sulanut jähmetyksestään. Tyttö\nraukkaa kävi sääli, kun häntä kaikki ihmiset nyt hylkivät. Oikein teki\nmieli mennä häntä lohduttelemaan ja kerran hän taas jo löysikin itsensä\nmetsän rinteestä, jossa entiseen tapaansa tupaa ja sen ympäristöä\ntähysteli; mutta kun hän sitten olisi tahtonut mennä likemmäksi sisään\nsaakka, niin eivätpä totelleetkaan jalat. Toistaiseksi täytyi jättää\nkäynti; mutta kun se oli yhtä vaikeata silloinkin, siirti hän yhä vielä\ntuonnemmaksi. Viikko vieri toisen perästä; joka sunnuntai hän siellä\npäin käyskenteli, mutta sisään ei vaan tullut mennyksi. Eikä hän\nvahingossakaan sattunut Sannaa muuten näkemään.\n\nEräänä iltana -- oltiin jo kevät-talvessa -- parjattiin häntä tuvassa\ntavallista enemmän. Ilkeitä herjaus-sanoja sateli naisten huulilta,\neikä miehetkään niitä suuresti säästäneet.\n\nYrjön pisti vihaksi.\n\n-- Omaa kunniaanneko luulette tuolla korottavanne? hän kysyi tuimasti\nheihin katsoen. Tehköön Sanna vaikka kymmenen lasta, on hän kumminkin\ntuhatta vertaa parempi kuin yksikään teistä.\n\nMutta siitäkös vasta elämä syntyi. Voi, taivas! Tytöt sähähtivät\nvihasta, sylkivät ja kiljuivat kilvan, vähällä piti, etteivät tulleet\nsilmille; miehet nauroivat. Lopulta he yksimielisesti tulivat siihen\npäätökseen, että Sannan viettelijä oli saatu ilmi: se ei voinut olla\nkukaan muu kuin Yrjö.\n\nTämä ei huolinut väittää vastaan; hänelle oli yhden tekevää, uskoivat\nhe mitä tahansa. Mutta soma ajatus hänelle siinä iski mieleen, ja sitä\nhän hautoi seuraavaan pyhään saakka, jolloin aikoi panna sen toimeen.\n\nMikä esti häntä kihlaamasta Sannaa, jos tyttö vaan itse siihen suostui?\nJa miksei suostuisi, hyljätty kun oli ja kaikkien ihmisten\nylenkatsottava. Eikä hän tytölle vastenmielinen ollut ennen, siihen\nmelkein uskalsi luottaa.\n\nPalmusunnuntai silloin oli, kun hän näissä tuumissa astui mökkiin päin.\nJa sen hän tunsi, ettei rohkeutta nyt puuttuisi. Sitä vaan kummasteli,\nkuinka hän näin myöhään oli tuohon päätökseen selvinnyt.\n\nKun hän siinä iloisella mielellä kulki lumista tietä, tuli Hakolan\nLotta läähättäen vastaan.\n\n-- Jesus siunaa, se kuolee, poloinen, hän huusi jo etäältä.\n\n-- Kuka?\n\n-- Sanna, Sanna!--Synnytystuskiin.\n\n-- Rohtojako menet hakemaan?\n\n-- Enkä, kun kupparia.\n\n-- Pane joutuun!\n\nJuoksujalassa jatkoivat molemmat tietänsä. Huohottaen seisahtui Yrjö\nseuraavassa tuokiossa tuvan eteen. Sisästä kuului valitusta, hän\nraoitti ovea. Siellä makasi Sanna vuoteella, suonenvedon tapaisesti hän\nmolemmin käsin puristi sängyn laitaa, ruumis kyyristyi kokoon, ja pää\noli pudonnut tyynyltä pois. Hän käänsi tuskasta vääntyneet kasvonsa\noveen päin, haikea avun pyyntö silmissä. Mutta Yrjön nähtyään hän\nparkaisi, koetti kätkeytyä peitteesen ja huusi: pois, pois!\n\nÄiti, joka istui uunin kupeella, kurotti päätänsä esiin.\n\n-- Ei saa tulla! hän mutisi.\n\nYrjö vetääntyi takaisin; mitäpä hänellä siellä olikaan tekemistä.\nPölkylle istui seinän viereen, lähelle ikkunaa ja katseli polkua, josta\nodotti kupparia tulevaksi. Vähän väliä kuului sisältä vaikerrusta,\nmilloin heikompaa, milloin taas tuskallisen kovaa. Yrjö silloin herkesi\naina hengittämästä ja puristi käsiään niin että luut ratisivat. Eikä\nnäkynyt kupparia!\n\nMutta vihdoin viimein hän kumminkin tuli.\n\n-- Joutuun, joutuun! huusi Yrjö ja nousi seisoalleen.\n\nSarvet kalisivat kupparin nyytissä. Tupaan menivät Lotan kanssa ja\npainoivat oven kiinni jälkeensä. Ulkona oli hiljaista, sisässäkin\nvoihkaminen hiljeni, ikkuna peitettiin.\n\nYrjö odotti ja kuunteli. Aika tuntui kovin pitkältä.\n\nLotta sieltä noin puolen tunnin kuluttua ensin ilmestyi.\n\n-- Noh? kysyi Yrjö ja teroitti silmänsä hänen harmaankarvaisiin\nkasvoihinsa.\n\n-- Terveisiä. Hän on lopettanut.\n\n-- Kuollut?\n\n-- Kuollut on niin. -- Ei ollut hänellä pitkää elon aikaa.\n\nKuollut! Sanna kuollut! -- Hän näki tytön edessään, niinkuin hän keväällä\nistui kivellä, hymyillen, punastuen ja varpaallaan kaivaen maata.\n\nNytkö kuollut? Kuollut! Ijäksi sammuneet nuo ujostelevat, hempeät\nsilmät! -- Kylmänä, jäykkänä kasvot, kädet, varpaat, koko tuo hoikka,\nnotkea ruumis? --\n\nYrjö astui kuin unessa kotiinpäin. Ei hänellä ollut selvää ajatusta\ntällä hetkellä; outoa, pysähtynyttä oli kaikki ja tuntuipa melkein kuin\nraukeisi hänenkin elämänsä ikipäiviksi siihen.\n\n\n\n\n\n\nMUTTA MITÄS TAPAHTUI\n\n[\"Purjeita kuivaamassa\" nimisen kertomuksen johdosta Juhani Ahon\n\"Lastuissa\".]\n\n\nMutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat\npurjeita kuivaamassa?\n\nHeille olimme juuri menneet marjoja poimimaan ja oli meillä molemmilla\nsitä varten pieni tuohinen kädessä. Pysyttelimme lähellä toisiamme,\nettä saatoimme sen ohessa puhella myöskin.\n\n-- Kuulehan, Aina, sanoi ystäväni, mikä siihen on syynä, että miehet\nusein näyttävät niinkuin kyllästyvän kotiinsa ja ... ja, ja ...\nrouviinsa. En minä tietysti tarkoita Eeroa, hän ei sitä milloinkaan ole\nosoittanut, eikä minun hänen suhteensa tarvitse semmoista peljätä,\nmutta monesta muusta olen luullut huomaavani.\n\n-- Minä myös. Olen siitä usein puhunut Volmarillekin, mutta hän väittää,\nettei se muka ole totta. Hän ei itsessään ole tuntenut semmoisia\noireita, ja sen vuoksi hän päättää niitä mahdottomiksi muissakin.\n\n-- Tiedätkös, mitä minulle pälkähti päähän nyt juuri tässä marjoja\npoimiessani?\n\n-- No, mitä?\n\nMe seisahduimme. Hän pisti kätensä minun kainalooni.\n\n-- Että se on tuo alinomainen varmuus, joka saattaa heidät kyllästymään.\nRouvat käyvät heille jokapäiväisiksi, tavallisiksi, he eivät osaa panna\nheille enää mitään arvoa. Mitä nautintoa olisi ihmisellä ruuasta, jos\nhän yhtämittaa istuisi katetun pöydän ääressä? Mutta kun hän siitä on\njonkun aikaa poissa, tulee nälkä, ja kas silloin --\n\n-- Tosiaankin! Sinä olet oikeassa.\n\nAsia oli päivän selvä. Ihme ja kumma, etten ollut sitä ennemmin\nhuomannut.\n\n-- Nyt siis viivymme täällä metsässä. Annamme heidän odottaa, että\nnäemme, minkä vaikutuksen se tekee, eikö niin? Kas, minä arvelen, että\non viisainta ajoissa jo välttää vaaraa. Vaikka en minä Volmarin suhteen\nollenkaan pelkää --\n\n-- Niin, en minäkään Eeron suhteen. Mutta voisimmehan kumminkin, noin\nvaan ilman aikojamme, vaihtelevaisuuden vuoksi.\n\nMe kävelimme käsi kädessä eteen päin, tuohiset kun jo olivat melkein\ntäynnä mansikoita, ja nauraen koettelimme molemmat arvata, mitä\ntuumaisivat mieskullat siellä verannalla istuessaan, kun ei meitä ala\nnäkyä.\n\n-- Ehkä luulevat, että olemme eksyneet ja tulevat levottomiksi?\n\nEn oikein ymmärtänyt, kuinka kauvan siinä tapauksessa voisimme\nviivytellä. Mutta Emmi ei pitänyt sitä vähääkään vaarallisena.\n\n-- Antaa heidän vaan olla siinä pelvossa jonkun hetken, ei se haittaa.\nSitä suurempi heidän on ilonsa sitten, kun saavat meidät jälleen.\n\nSaavuimme äkkiarvaamatta maantielle, joka tällä kohdalla oli suora ja\ntasainen. Paksu pölypilvi näkyi etäällä. Siitä alkoi vähitellen vaunut\ntulla esille. Ne lähenivät, saatoimme jo eroittaa hevosetkin.\n\n-- Veijolan vaunut. Sanni palaa Rautalammilta lankonsa kanssa, sanoi\nEmmi.\n\n-- Ovatko he olleet Rautalammilla? Ottokin?\n\n-- Etkö sitä ole tiennyt? Johan he menivät viikko sitten.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Te taidatte harvoin olla yksissä nykyaikana. Ennen olitte niin hyviä\nystäviä.\n\n-- Kyllähän me vieläkin ... vaan Volmar ja Otto kun eivät oikein viihdy\ntoistensa seurassa--\n\n-- Sepä merkillistä. Eero taas pitää hyvin paljon herra Veijolasta.\n\nVaunut sillä välin meitä lähenivät. He älysivät meidät, ja\nseisahuttivat. Otto hyppäsi alas.\n\n-- Aina! Kerran saa vielä sinuakin nähdä.\n\nHän pudisteli kättäni vapaasti ja iloisesti niinkuin ennenkin.\nOlimmehan vanhat lapsuuden ja nuoruuden toverit, vaikka naimiseen\njouduttuni vähän niinkuin vieraannuimme, en oikein tiedä mistä syystä.\n\nTaikka, totta puhuen, kyllä sen tiedän, jos sanoa tahdon: Volmar on\nmustasukkainen eikä sietänyt nähdä meitä yhdessä, Ottoa ja minua, siinä\nkoko juttu. Minä en Volmarin läsnä ollessa milloinkaan saattanut olla\nvapaa enkä luonnollinen Ottoa kohtaan, hänen tarkastelevat silmänsä\nvaivasivat minua. Mutta nyt siihen sijaan tervehdin häntä\ntuttavallisesti kuin vanhaa, hyvää ystävää ainakin. Tahdoin näyttää,\netten suinkaan ollut unohtanut entistä toveriani.\n\n-- Mihinkä te olette menossa? kysyi Sanni vaunuistaan.\n\n-- Emme mihinkään. Marjoja vaan poimimme tuolla metsässä. Saako tarjota?\n\n-- Nouskaa ylös tänne ja lähtekää mukaan, niin kerromme teille uutisia\nRautalammilta.\n\n-- Lähtekää! kehoitti Ottokin ja hänen silmissään näin tuon saman\nherttaisen katseen, jonka niin hyvin tunsin entisiltä ajoilta.\n\n-- Mutta mitä sanovat Eero ja Volmar?\n\nMinä katsoin Emmiin. Hän hiukan epäili hänkin.\n\n-- Tulkoot he jäljessä, sanoi Sanni, Heikki saa viedä heille sanan, Otto\npannaan ohjaksiin.\n\n-- No niin, no.--Vai, mitä arvelet, Emmi?\n\n-- Mennään!\n\nOtto auttoi meidät ylös vaunuihin ja nousi itse kuskipenkille. Heikki\njätettiin tielle.\n\n-- Sanokaa, Heikki, että tuovat meille sadenutut mukaan, illalla tulee\nehkä kylmä, huusin hänelle vielä jälkeen.\n\nJa sitten mennä huristettiin eteenpäin. Puut vilahtivat ohitsemme,\npellot ja niityt pyörähtivät taakse, uusia näkö-aloja aukeni eteen.\nOtto oli taitava ajaja, hyvässä turvassa istui, kun hän oli ohjaksissa.\nSiinä oli tarmoa ja väkevyyttä tuossa suorassa, hoikassa vartalossa.\nHänellä tosiaankin oli parempi vartalo kuin Volmarilla, joka alkoi olla\nliian lihava. Päätin kieltää Volmaria juomasta syödessään, sillä sehän\nse kuului paisuttavan ihmisiä.\n\nTultiin ylämäkeen. Otto antoi hevosten astua käyden.\n\n-- Muistatko, Aina--hän kääntyi ja katsoi minuun, muistatko kun olimme\nkerran heinäladossa tuolla sadetta pitämässä?\n\n-- Niin, miksi en sitä muistaisi. Silloin olimme vallattomia kuin pienet\nlapset.\n\n-- Ja iloisia! Sinäkin uskalsit--\n\n-- No, ole vaiti.\n\n-- Kertokaa, kertokaa--mitä hän uskalsi? huusi Emmi.\n\n-- Otto, et saa kertoa. Minä kiellän.\n\n-- Mutta eihän se ole mitään vaarallista.\n\n-- Vaikka--\n\n-- Aina, oletko lapsellinen?\n\n-- Minäpä tiedän, nauroi Sanni, sinulla oli vaatekengät ja Otto sai\nkantaa sinut sateen jäljestä märän niityn poikki.\n\n-- Hyi, Otto, sinä lupasit pitää salassa sen jutun.\n\n-- Minä olen syytön. Sannin palvelija oli sattunut näkemään ja kun\nsiinä ei mitään sen pahempaa ollut, niin--\n\n-- Vaan kuitenkin. En minä olisi tahtonut, että--\n\n-- Hyvä Aina, oletko lapsellinen!\n\nHe nauroivat sekä Sanni että Emmi ja minäkin pian yhdyin heihin. Se\nvähän omaatuntoani vaivasi, etten ollut tuota tapausta vielä Volmarille\nkertonut. Tänä iltana sen tekisin, ennenkuin hän ehtisi muilta kuulla.\n\nOli meillä paljon muitakin yhteisiä muistoja, ja kun kerran olimme\npäässeet alkuun, kerroimme niitä kilvan Emmille ja Sannille, jotka\nmolemmat olivat niistä ihmeesti huvitetut. Otto oli niin hurjan iloinen\nennen, täynnä hullunkurisia vehkeitä, ja tavallisesti hän sai\nhoukutelluksi minut mukaan. Monta kepposta olimme tehneet Sannillekin,\njotka nyt vasta ilmaisimme. Hän oli kyllä meitä epäillyt monasti, esim.\neräästä runosta, jonka hän nimipäivänään sai onnentoivotuskortissa ja\njoka sukkeluutensa vuoksi herätti yleistä naurua, vaan kun me kumpikin\nnäytimme erinomaisen viattomilta eikä hän millään tavalla saanut meitä\ntunnustamaan, oli hän lopulta uskonut vallesmannia tekijäksi. Ja Otto,\nveijari, tarjoutui vielä sepittämään vastarunoa vallesmannille,\nkostoksi muka, jonka runon Sanni sitten jouluaattona kaikessa\nsalaisuudessa lähetti perille.\n\nKyllä me vaan olimme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä. Sanoinko\nmonta? Ei, lukemattomia ne olivat. Eikä milloinkaan tullut meille\ntoistemme seurassa ikävä, ei milloinkaan loppunut puhe, niinkuin\nVolmarilta ja minulta usein tahtoi tehdä. Mikä siihen syynä lieneekin --\nolenko minä vanhentunut ja käynyt ikäväksi, vai olisiko Volmar\nluonnoltaan Ottoa jurompi? Ei -- sitä en toki voi uskoa, minussa tuo\nennemmin mahtoi vika olla.\n\nPerille kun tulimme, haki Otto viulunsa esille, heitti pienen\nsyrjäsilmäyksen minuun ja alkoi virittää. Minä heti pianon ääreen a:ta\npomputtelemaan. Ja sittenkös me soitettiin. Kävimme läpi kaikki nuo\nminun vanhat lempilauluni \"Mustalaisista\", \"Kaiju soitto, kaiju\nkatkeraan\", \"Itke sydän\", \"Ehkä mekin kerran\" ja paljon muitakin\nkappaleita, joita olimme yhdessä soitelleet ennen. Olin vallan sulaa,\nen muista milloinkaan nauttineeni soitosta niin kuin sinä päivänä.\nMutta eihän se kumma ollutkaan. Moneen aikaan en ollut pianoa\nauaissutkaan kotona. Volmar ei rakastanut soittoa, se hermostutti\nhäntä, sen vuoksi täytyi minun olla soittamatta, vaikka kuinka olisi\nmieli tehnyt.\n\nOtto siihen sijaan oli kovasti musikaalinen. Hänellä oli erinomaisen\ntarkka korva ja samalla hän soitti, niin tunteellisesti, että minulle\nusein tuli kyynelet silmiin.\n\nSiinä soitellessa luiskahtivat tunnit niin nopeasti, etten muistanut\nkysyäkään, oliko Heikki jo tullut takaisin ja mitä olivat herrat\nsanoneet. Sanni viimein alkoi päivitellä, että mies oli jäänyt sille\ntielle. Eikä kuulunut Eeroa ja Volmariakaan. Olisi heidän pitänyt jo\nennättää --\n\nMutta samassa näimme Heikin tulevaksi ja juoksimme vastaan.\n\nHerrat eivät olleet kotona, hän kertoi, olivat menneet purjehtimaan.\nHän oli jättänyt sanan palvelijalle, että lähtisivät tänne heti ja\ntoisivat rouville sadenutut muassaan.\n\nOlivat menneet purjehtimaan?\n\nEivätkä ottaneet meitä mukaan? Eivät malttaneet odottaa meitä takaisin\nmetsästä, vaan läksivät kahden ja jättivät meidät yksiksemme. Olipa se\nyhtä kaikki vähän --\n\nMe toki laitoimme heille sanan, ja vaadimme heitä tulemaan heti\njäljessä. Muuten emme olisi lähteneetkään. Mutta he --! Kiirehtivät\npäinvastoin menemään juuri sillä hetkellä, kuin satuimme olemaan\npoissa, aivan kuin mielissään siitä, että meistä pääsivät.\n\nKatsoimme pikimältään toisiimme, Emmi ja minä. Luulen, että meissä\nmolemmissa liikkui samat ajatukset. Ja minulle juohtui mieleen, mitä\näsken olimme puhelleet metsässä. Niin olimme kumpikin noloja, ettemme\nensi hetkessä osanneet virkkaa niin mitään. Läksimme takaisin saliin ja\nistuimme äänettöminä sohvaan. Sanni ja Otto koettivat saada meitä\nhyvälle tuulelle jälleen.\n\n-- He eivät viivy kauvan, koska läksivät teidän tietämättänne. Ehkä ovat\ntuossa paikassa jo täällä, sanoi Otto.\n\n-- Kaikessa tapauksessa me heitä odotamme. Juomme teetä sillä aikaa ja\nsyömme illallisen vasta myöhempään, arveli Sanni.\n\nSiihen kaikki suostuimme. Otto käänsi puheen toisaanne. Kysyi olinko\nlukenut Ibsenin uusinta teosta, Hedda Gableria. Minua hävetti. Enhän\ntiennyt, että semmoinen oli ilmestynytkään. Volmar tavallisesti lähetti\nsanomalehdet niin sukkelasti pois, ne kun olivat hänellä yhteiset Eeron\nkanssa, etten ehtinyt minä niitä vilkaistakaan. Eihän niissä mitään\nollut, hän sitten minulle sanoi jok'ainoan kerran. Itse hän taas ei\nvälittänyt kaunokirjallisuudesta tuon taivaallista. Hänen mielestään se\nkaikki oli vaan naisia ja nuorisoa varten. Täysi ikäisillä miehillä oli\ntyötä tosissakin, ei heillä ollut aikaa semmoisiin joutaviin, hän\nsanoi.\n\n-- Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa\nkirjallisuutta, minä kerran muistutin.\n\n-- Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. 0tto on akkamainen --\n\nHedda Gabler oli pöydällä. Otto luki meille siitä muutamia kohtia ja\nkertoi koko sisällön pääpiirteissään. Siitä jouduimme tuumiskelemaan,\nmitä kaikkea Ibsen oli mahtanut tarkoittaa tällä uudella teoksellaan ja\nOtto toi esiin niin paljon syviä, kauvas tähtääviä totuuksia\nsemmoisista kohdista, joista pintapuolinen, kehittymätön lukija olisi\nluiskahtanut ohitse mitään tajuamatta. Kuinka oli hauskaa kuunnella\nhänen selityksiään. Me innostuimme molemmat, sekä Emmi että minä,\nsiihen määrään, että unohdimme tykkänään tuonnoisen pienen harmimme.\nOtto tarjosi minulle sitä paitse lainaan Hedda Gablerin, hän oli\nutelias kuulemaan, käsittäisinkö minä sen samalla tavalla kuin hän. Hän\nei tiennyt, Otto, kuinka paljon olin tuossa kaikessa taantunut, aika\noli mennyt minusta edelle, epäilin, pystyisinkö ymmärtämään suurta\nmestaria enää ollenkaan.\n\nMutta en minä ilennyt sitä hänelle sanoa, vaan otin hänen tarjouksensa\nilolla vastaan, sillä minä paloin halusta saada sitä lukea kotona\nkaikessa hiljaisuudessa.\n\nAika kului hauskasti. Milloin puhelimme vakavista asioista, milloin\nlaskimme leikkiä, nauroimme ja kujeilimme. Ja sitten soitimme taas ja\nlauloimmekin kaikki yhteen ääneen.\n\nIlo oli korkeimmillaan, kun palvelija viittasi Sannia ovelle ja\nkuiskasi hänelle jotain korvaan.\n\n-- Kuulkaa, hyvät ystävät, hän kääntyi meihin. Nyt emme voi enää odottaa\nkauvemmin. Sillä ruoka muuten jäähtyy.\n\nOtto katsoi kelloaan.\n\n-- Se on jo kaksitoista.\n\n-- He eivät siis tulleetkaan, sanoi Emmi. Mitä teemme, Aina? Meillä ei\nole sadenuttuja eikä hevosia.\n\n-- Te jäätte tänne yöksi ja aamulla vie Otto teidät kotiin.\n\nSuostuimme. Sillä ehdolla kuitenkin, että varhain jo pääsisimme\nlähtemään.\n\n-- Kello kahdeksan on hevonen valjaissa, vakuutti Otto.\n\nJa sanansa hän piti. Kahvia olimme juuri juomassa, kun kärrit ajoivat\nportaiden eteen. Me kiirehdimme sanomaan jäähyväisiä, sillä, totta\npuhuen minulla alkoi olla jo Volmaria ikävä, ja luulen, että Emmikin\nkaipasi Eeroansa.\n\nAurinko paistoi ja linnut lauloivat, metsä oli raitis ja vihanta, me\nvirkeitä ja iloisia. Nauroimme ja pakisimme kilvan, Emmi ja minä\nvarsinkin. Oton huomio oli tällä kertaa enimmiten kääntynyt hevoseen,\njoka juosta vilisti semmoista vauhtia, että sai vaan hillitä sitä,\nminkä kerkesi.\n\nPuolessa tunnissa oli matka tehty ja me ajaa karahutimme pihaan.\n\nKatsoin ylös ikkunoihin. Ei näkynyt ketään. Vieläköhän Volmar nukkuu,\najattelin.\n\nEi -- mutta sitä Volmaria, kun nukkui siellä rauhassa näin pitkään,\nvaikka minä olin poikessa! Yritti jo vähäisen pistämään vihakseni, kun\nMaria samassa ilmestyi kyökin ovelle.\n\n-- No, tuollahan rouvat arvon tulevat. Herrat ne yhä on purjeita\nkuivaamassa.\n\n-- Hyvä ju --!\n\nEn ehtinyt säikähtää, sillä älysin veneen olevan järvellä tulossa. Me\njuoksimme rantaan kaikki kolme.\n\nOikein! Siellä he olivat, hengissä molemmat ja soutaa pännäsivät,\nraukat, raskasta purjeromuaan. Kovin mahtoi heille tuntua työläältä;\nairot nousivat ja laskivat kuin arvelun alta, eikä näyttänyt miehiä\nnaurattavan vähääkään, vaikka heille jo kauvas olimme vilkutelleet\nnenäliinoja ja huudelleet iloisia tervehdyksiä.\n\n-- Mistä asti te purjehditte? Ette usko kuinka meillä on ollut hauska\nVeijolassa. Vast'ikään sieltä tulimme ja odotimme teitäkin sinne\nillallisen iltaa--\n\n-- Ja herra Veijola on pitänyt meistä niin hyvää huolta, kyydinnyt\nmeidät kotiin ja noussut varhain meidän tähtemme --\n\n-- Mitä nyt puhutte joutavia, Emmi rouva, vastusteli Otto.\n\nOli meillä aikaa kertoa sillä välin kuin Eero ja Volmar laittelivat\nvenettään.\n\nRaukat -- he olivat hirveän väsyneitä, me huomasimme sen vasta sitten,\nkun he nousivat ylös sillalle ja kääntyivät meihin päin. Kasvot harmaat\nja surkastuneet, hiukset pörrössä, parta ajamattomana -- enpä ollut\nVolmaria vielä tuommoisena nähnyt ennen.\n\n-- Muoto harmaa ja mieli hapan, luulemma? sanoi Emmi.\n\n-- Kun on täytynyt soutaa voimainsa takaa, mutisi hänen miehensä.\n\nVolmar tervehti kuivasti Ottoa ja aikoi mennä sivu. Mutta minä juoksin\njäljestä ja tartuin hänen käsivarteensa.\n\n-- Sinuapa vasta mörökölli!\n\n[Kuopiossa v. 1890. \"Uusi Kuvalehti\" 1891. Novelleja II.]\n\n\n\n\n\n\nEPÄLUULO.\n\n\nEllin mies oli kauppias. Viisi vuotta he olivat olleet naimisissa ja\nheidän onnensa oli vaan kasvanut päivä päivältä. Kaksi tervettä,\niloista poikaa heillä oli, vanhempi, Herman, isän kaima, nuorempaa,\njoka vasta oli täyttänyt kaksi vuotta, sanottiin Pojuksi, vaikka\nVilhelmiksi hän oikeastaan oli ristitty.\n\nIsä Herman oli kaunis, komea mies. Kasvot vilkkaat, vartalo ja ryhti\nsenlainen, ettei monella moista. Hänessä oli sekä voimaa että tarmoa,\nja häntä pidettiinkin yleensä toimeliaana ja yrittelevänä miehenä,\njolla sitä paitse oli tavallista enemmän kykyä. Sillä hän oli\nsukkelatuumainen ja uskalias, ja suoriutui ihmeteltävän helposti\npahimmistakin vaikeuksista, joihin hänen liiallinen toimintahalunsa\nusein kyllä hänet saattoi.\n\nEi voinut ajatella hellempää isää ja aviomiestä kuin mitä Herman oli.\nKesken kiireimpiä töitään hän saattoi tulla peuhaamaan poikainsa\nkanssa, kantoi pikku Hermania olallaan ja keikutteli Pojua ylös ja alas\nsemmoista vauhtia, että tämä kirkui ja nauroi, vaikka päätä huimasi ja\nvälistä vähän pelottikin.\n\nLeikki loppui tavallisesti siihen, että hän äkkiä heitti pojat ja sulki\nEllin syliinsä. Suuteli ja hyväili aina rajusti, eikä pitänyt lukua,\njos toinen vaikeroitsikin hänen käsissään.\n\n-- Se on vaan lemmen myrskyä, hän sanoi.\n\nKun hän vihdoinkin heitti hänet irti, täytyi Ellin aina kammata\nhiuksiaan ja korjata pukuaan, sillä Hermanin lemmen myrsky sai ne joka\nkerran epäkuntoon.\n\n-- Kas nyt taas, minkälaiseksi minut laitoit, hän oli riitelevinään\nsiellä peilin edessä. Ihme ja kumma, milloinkahan sinä tasaannut!\n\nMutta Herman kyllä tiesi, ettei Elli sitä tasaantumista ollenkaan\ntoivonut. Tämä se juuri oli hänen onneaan, sen näki jo silmienkin\nsäihkeestä ja kasvojen hohteesta. Ja suu oli hymyssä, vaikka hän koetti\nnuhdella ja oli olevinaan niin verrattoman rauhallinen.\n\nSitten Herman meni takaisin konttuoriinsa.\n\nKun Elli istui käsityön ääreen, tunsi hän itsensä todella niin\ntäydellisesti onnelliseksi, ettei tiennyt enää mitään enempää\ntoivovansa. Mutta tämä hänessä usein herätti kummallista, aavistavaa\npelkoa. Kuinka kauvan tätä kestäisi? Eikö joku salaperäinen, kamala\nonnettomuus väijynyt jossakin läheisyydessä? Saattaisihan tapahtua,\nettä kuolema äkkiä tempaisi Hermanin hänen luotaan?\n\nTuo viimeinen ajatus oli niin tuskallinen, että hän torjui sen pois\nkuin pahan vihollisen ikään. Mutta uhalla se yhä koetti tunkeutua hänen\nmieleensä ja vaikkei hän sitä koskaan loppuun asti ajatellut, sai se\nkumminkin kyyneleet hänen silmiinsä.\n\n-- Hupsu, mikä olen, hän kiivasteli itselleen, pyyhki kyyneleet ja\npäätti olla semmoisia kuvittelematta.\n\nEi aikaakaan, hän löysi itsensä taas niissä kiinni.\n\nSemmoisista lapsellisuuksista hän ei milloinkaan Hermanille puhunut.\nJos tämä sattui tulemaan sisään, katseli hän alas työhönsä ja tekeytyi\niloiseksi, ettei kosteat silmät herättäisi mitään epäluuloa. Kaiketi\nHerman olisi hänelle aika lailla nauranut, jos olisi tietänyt, kuinka\nhän suri onnettomuutta, joka ei vielä ollut tapahtunut. Ja tavallisesti\nne aina haihtuivatkin heti, kun Herman terveyttä ja voimaa uhkuvana\ntuli sisään. Ei totta tosiaan ollut mitään järjellistä syytä pelätä\nhänen kuolemataan.\n\nVälistä kuitenkin sattui, että Herman oli hieman hajamielinen. Silloin\nhäneltä sai kysyä monet kerrat samaa asiaa, ennenkuin hän tajusi, eikä\nhäntä lapsetkaan semmoisina hetkinä voineet houkutella telmimään\nkanssaan, vaikka millä tavalla olisivat koettaneet. Hän vaan katseli\nepämääräisesti eteensä ja torjui heitä sivumennen luotaan. Jos hän\nseisahtui tai istui, jäi hän merkillisen liikkumattomaksi, ikäänkuin\nolisi vaipunut johonkin syvään miettimiseen. Pari syvää ryppyä ilmestyi\nsemmoisina hetkinä usein hänen silmäkulmiinsa.\n\nElli arvasi, että häntä silloin vaivasi joku huoli kauppa-asiain\ntähden. Ja hän tuli levottomaksi, varsinkin kun ei tiennyt, mitä se\noikeastaan oli. Ensimmältä hän koetti kysyä, mutta Herman ei\nantaantunut selityksiin. Sanoi vaan joko: eihän minua mikään vaivaa,\ntaikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä\nseikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.\n\nElli herkesi kyselemästä, tarkkasi vaan hänen olentoaan ja koetti sen\nmukaan arvata millä kannalla asiat olivat. Ei hän oikeastaan köyhyyttä\npeljännyt eikä konkurssia, sillä hän luotti täydellisesti Hermanin\nhyvään älyyn. Mutta tuo epätieto vaivasi häntä. Sitä tavallisesti\nkuitenkin kesti vain muutamia päiviä, korkeintaan viikon tai pari.\nSitten oli Herman vapaa ja avosydäminen taas niinkuin ennenkin. Eikä\nEllikään sen pitemmältä muistellut koko asiaa.\n\nMutta tänä syksynä oli Herman tavallista levottomampi. Hän käveli\nedestakaisin, meni alas konttoriin, joka oli puotirakennuksessa, pihan\ntoisella puolen, tuli samaa päätä takaisin, pyyhki otsaansa, seisahtui\nikkunan eteen ja vaipui ajatuksiin. Eikä hän enää ollenkaan ruvennut\nleikkimään lasten kanssa. Jos joskus tarttuikin heihin kiinni ja aikoi\nikäänkuin nostaa heitä syliinsä, näytti jotain taas juohtuvan hänen\nmieleensä ja silloin hän samaa päätä työnsi heidät takaisin.\n\nToisen vuoron hän hajamielisenä saattoi heittääntyä sohvaan Ellin\nviereen, ei kuullut eikä tajunnut, kun Elli hänelle jotain puhui, ja\nvastasi useimmiten päin mäntyyn, jos ylipään ollenkaan vastasi.\n\nEihän tämä ollut mitään niin tavatonta, eikä Elli ensi alussa siitä\nollut millänsäkään. Ajatteli vaan, että kaiketi se menee ohitse\nniinkuin ennenkin, ja sitten hän on taas kahta iloisempi.\n\nMutta sepä ei nyt mennytkään yhtä pian ohitse. Hänen rauhattomuutensa\nvaan lisääntyi päivä päivältä. Öisin hän heitteli itseään vuoteella,\nvalitti kuumuutta eikä nukkunut ennenkuin aamupuoleen.\n\n-- Mikä sinua huolettaa? kysyi Elli taaskin kerran. Hän ei malttanut\nenää vaieta.\n\n-- Ei mikään. Kuinka niin?\n\n-- Jokin sinua vaivaa, kuin olet niin levoton.\n\nEi vastausta. Herman kohautti vaan olkapäitään ja läksi tiehensä.\n\nElli koetti toista keinoa.\n\n-- Ei se minusta olisi niin kauheata, jos kohta sinun täytyisi tehdä\nkonkurssikin, hän sanoi eräänä päivänä.\n\nHerman kavahti ylös.\n\n-- Mitä sinä puhut?\n\n-- Niin, minä vaan ajattelin, että sitä sinä ehkä pelkäät, kun olet niin\nmietteissäsi alinomaa.\n\n-- Elä ennustele semmoisia.\n\n-- Enhän minä ennustele. Sanon vaan, ettei se niin kauheata olisi, jos\nsiksi kävisikin. Onhan se tapahtunut muillekin --\n\n-- Ole jo vaiti, minä en kärsi kuulla enempää.\n\nHän oli kiivas, Elli tuskin uskalsi puhua enää mitään.\n\n-- Pidätkö sitä niin suurena häpeänä, hän kuitenkin sopersi epäillen.\n\n-- Kuule, mitä sanon: minä en tee konkurssia. Ennemmin vaikka --\n\n-- Vaikka mitä?\n\nElli pelkäsi vastausta.\n\nMutta sitä ei tullut. Hän otti lakkinsa ja läksi ulos huoneesta. Ellin\nrintaa pikkuisen ahdisti, vaikkei hän tätä vielä voinut niin\nvaarallisena pitää.\n\nSeuraavana yönä Herman taaskin väänteli ja käänteli itseään sängyssä.\n\n-- Etkö saa unta?\n\n-- Täällä on kuuma.\n\n-- Ei ole kuin kahdeksantoista pykälää.\n\n-- Nukuhan sinä. Minä menen ulos kävelemään ja sitten heittäyn omaan\nkammariini sohvalle.\n\n-- Et sinä minua häiritse, vaikka tulet tännekin.\n\nPari tuntia hän viipyi ulkona. Elli valvoi koko ajan ja katsoi kelloa\nvähän väliä. Pojat nukkuivat makeasti samassa huoneessa, eivät\ntietäneet murheesta mitään.\n\nSitten sattui monasti, että Herman keskellä yötä nousi vuoteeltaan ja\nläksi ulos kävelemään. Elli ei silloin silmiään ummistanut. Yöt olivat\nniin pimeät, koko talo nukkui, ympärillä oli kaikki hiljaista. Hän vaan\nvalvoi ja kuunteli, milloin Herman astuisi portaita ylös. Kuvitteli\nkaikenmoisia mahdollisia ja mahdottomia asioita, nousi joskus ylöskin,\nkävi ikkunasta ikkunaan ja katseli pimeään yöhön. Ruumista värisytti\npelosta, tuskasta ja vilusta. Välistä taas hänen aivojaan merkillisesti\npainoi ja silloin hän kesken odotustaan vaipui niin raskaaseen uneen,\nettei tiennyt, milloin Herman oli palannut. Vasta aamulla heräsi ja\nnäki hänet ilokseen vuoteella nukkuneena.\n\nOli myöhäinen lokakuun ilta. Lapset olivat jo levolla, Elli lopetteli\npöytäliinan ompelusta. Herman astui edes takaisin lattialla.\n\n-- Emmekö lähde makuulle mekin? hän ehdotteli.\n\nElli ei oikein olisi malttanut, hän oli ajatellut saada työnsä sinä\niltana valmiiksi. Mutta hän laski sen nyt kuitenkin pois kädestään.\n\nEi kuulunut hiiskahdustakaan Hermanin vuoteelta ja Elli siitä\nmielissään nukkui tuota pikaa. Puolen yön aikaan hän havahti äkkiä.\n\nJoku seisoi huoneessa.\n\n-- Rouva, rouva, nouskaa ylös! kuului säikähtynyt ääni hänen korvissaan.\nJa samassa pamahtivat kellot soimaan.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Puoti palaa!\n\n-- Hyvä Jumala! Herman!\n\nEi vastausta.\n\n-- Herman, Herman!\n\nOliko hän jo noussut ja lähtenyt hätään? Heitä herättämättä, vaikka\ntuli oli juuri heillä irti?\n\n-- Pankaa lasten päälle!\n\nHän sieppasi kynttilän ja läksi salin kautta miehensä huonetta kohti.\n\nSiellä hän olikin omassa kamarissaan. Tuli ovella vastaan.\n\nKynttilästä lankesi valo hänen kasvoilleen. Ne olivat harmaan kalvakat\nja oudot. Häntä tuskin olisi voinut tuntea.\n\nNe painuivat semmoisina Ellin mieleen.\n\n-- Herman, puoti palaa!\n\n-- Vie lapset pois.\n\nMuuta hän ei sanonut, vaan meni hänen ohitsensa ulos. Ulkona humisi\ntuli. Pihaan ajettiin vesitiinuja; komentosarjoja, huutoa ja räiskettä\nkuului. Lapset itkivät, palvelijat siunailivat ja juoksivat äänettöminä\nympäri. Vieraita ihmisiä töyttäsi sisään, sohistivat kiiruusti\nvaatteita lasten päälle, sieppasivat ne syliinsä ja lennättivät pois.\nElli seurasi heitä, melkein tajuttomana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPorona oli puotirakennus, pari hiiltynyttä seinää seisoi vaan enää\npystyssä. Kirjat, varastot, kaikki olivat palaneet. Kitkerä katko\nlevisi ympärille.\n\nElli itki, kun seuraavana aamuna katseli hävityksen surkeutta. Mutta\nasuinrakennus oli säilynyt.\n\nSieltä hän löysi Hermanin, joka toimitteli huonekaluja takaisin\npaikoilleen.\n\n-- Voi, Herman, Herman!\n\nHän kietoi käsivarsiaan Hermanin kaulaan.\n\n-- Eläs nyt, minä en jouda.\n\nHerman sysäsi hänet hiljaa luotaan; kaappia kannettiin huoneesen ja\nElli väistyi syrjään tieltä. Odotti, että Herman kääntyisi häneen, kun\nolivat saaneet sen sijoilleen.\n\nMutta silloin jo tuotiin pöytiä, tuolia ja muita tavaroita. Hän seisoi\nsiinä neuvottomana, ei osannut käydä käsiksi mihinkään, joutui vaan\naina muiden tielle.\n\n-- Etköhän menisi sinne lasten luokse siksi kun saamme täällä\njärjestykseen, sanoi Herman.\n\nJa hänen täytyi lähteä ilman että sai Hermania sen enempää puhutella.\n\nKadulla hänen edellään käveli miehiä. He tuntuivat keskustelevan\ntulipalosta.\n\n-- Kuinka lienee päässyt irti?\n\n-- Tietymätöntä.\n\n-- Kuuluu olleen korkeasta vakuutettu.\n\n-- Varasto sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta.\n\nNuo lauseet hän kuuli ohimennessään.\n\nÄkkiä muistui hänelle mieleen Hermanin oudot, harmaan kalvakat kasvot\nviime yöstä. Ja samalla nousi joku epäselvä, tuskallinen tunne hänen\npoveensa.\n\n-- Ei, varjele taivas!\n\nHän kiirehti askeleitaan ikäänkuin pakoon päästäkseen. Tuli ystäviensä\nluokse, sai lapset syliinsä, hyväili ja suuteli heitä, ja rauhoittui.\n\n-- Kaikkea voi mieleen juohtuakin!\n\nHän soimasi itseään ja pyysi sydämmestään Hermanilta anteeksi.\n\nParin tunnin kuluttua tuli Herman hakemaan heitä kotiin. Siellä oli jo\nkaikki entisessä järjestyksessä, hänen tietensä ei ollut mitään\nvikaantunut eikä kadonnut. Mutta kiire hänellä vaan oli.\n\n-- Lähtekää nyt vaan heti, että pääsen toimittamaan asioita.\n\nPojat olivat ihmeissään, kun näkivät puodin kohdalla mustat, hiiltyneet\nhirret. Herman tahtoi jäädä sinne katselemaan ja Poju, jota isä kantoi\nkäsivarrellaan, alkoi huutaa, kun vietiin sisään, eikä tauonnut\nennenkuin Herman tuotiin jälestä ja äiti asetti heidät molemmat\nruokasalin ikkunaan, joka oli pihan puolella.\n\nEllinkin silmät kiintyivät tuohon surkeaan häviöön. Kuinka oli tuli\npäässyt irti? Puodistako, vai liiteristä, joka oli puodin vieressä?\n\nHän kääntyi Hermaniin, joka juuri seisahtui heidän taakseen. Ajatteli\ntiedustella, mitä hän siitä arveli. Mutta kun hän katsoi Hermania\nkasvoihin, alkoi sydän sykkiä niin rajusti, ettei hän saanutkaan\nkysytyksi. Ei hän uskaltanut, sillä ääni olisi vavissut ja hänen\nsilmänsä olisivat ilmaisseet sen kauhean epäluulon, joka taas väkisen\ntahtoi hänet vallata.\n\nPäästäkseen siitä erilleen, ja haihduttaakseen pois kaikki semmoiset\najatukset mielestään, meni hän kyökkiin toimittamaan ruokaa joukolle.\nHellassa paloi jo tuli.\n\nSe teki häneen pahaa, ei hän voinut sitä katsoa, täytyi kääntyä pois.\nMutta humina kuului hänen korviinsa ja ne siitä vaivaantuivat.\n\nJospa hän vaan olisi tietänyt, että Herman oli syytön!\n\nPalvelijat kantoivat vesikorvoa sisään.\n\n-- Sinne tuli viskaali, sanoi heistä toinen.\n\n-- Viskaali? Mitä hän täällä?\n\nEllin polvet vapisivat. Hän putosi tuolille istumaan. Silmät\ntuijottivat kyökkipiikaan. Niissä oli kauhua ja pelkoa.\n\nMutta sitä eivät palvelijat huomanneet.\n\n-- Eikö lie tullut pitämään poliisitutkintoa.\n\n-- Poliisitutkintoa? Ei suinkaan. Eihän se ollut sytytetty.\n\n-- Pidetään se yhtä kaikki aina tulipalon jälkeen, tiesi lapsenpiika\nkertoa.\n\n-- Pitäkööt minun puolestani, sanoi kyökkipiika. Ei ole minun kauttani\npäässyt tuli irti, vaikka valalle vietäisiin.\n\nHänen puheensa kuului kuin jostain etäältä. Elli ei sitä tajunnut, eikä\nhän välittänytkään tajuta. Mitä ne siinä häärivät hänen ympärillään?\nOlisivat menneet pois ja jättäneet hänet rauhaan.\n\nMitäkö laittaisivat ruuaksi. Sama se. Mitä hyvänsä. Ei hänellä ollut\nnälkä. Eikä suinkaan muillakaan.\n\n-- Täytyy kai sitä syödä. Ei suinkaan tässä auta suremaan ruveta. Ei se\nsiitä kumminkaan parane, tuumaili kyökkipiika ammentaessaan vettä\nkattilaan.\n\n-- Jos lihasoppaa?\n\nHän katsoi kysyväisesti Elliin.\n\n-- Jumala -- hän tulee tänne.\n\n-- Kuka?\n\n-- Viskaali.\n\n-- Ei se ole kuin kauppias.\n\nHerman aukaisi ovea.\n\n-- Tulkaa kaikki tänne!\n\nElli otti pöydän laidasta kiinni ja veti itsensä seisoalleen.\n\n-- Joutuun, joutuun, kiirehti Herman. Hän oli jo menossa.\n\nElli seurasi. Hervottomana, mutta pystyssä kuitenkin.\n\nKyökkipiika pyyhki käsiään, korjasi esiliinaansa ja meni yhtä rintaa\ntoisen palvelijan kanssa sisään aina saliin asti.\n\nViskaali oli noussut tervehtimään Elliä. Kohteliaasti, niinkuin\nennenkin. Ja samalla katseella kuin ennenkin. Antoi kättä, kysyi mitä\nkuului.\n\nHuomasiko hän, että käsi oli kylmän kostea? Ja tekikö hän siitä mitään\njohtopäätöstä.\n\nMitä liikkui Hermanin mielessä?\n\nTuossa hän seisoi suorana ja ryhdikkäänä, kasvoissa terveyttä ja\neloisuutta. Mutta mitä liikkui hänellä mielessä?\n\nMitä, jos täytyisi nähdä hänet vanginvaatteissa ja raudoissa? Nuoko\nkädet raudoissa, ja nuo jalat?\n\n-- Etkö kuule, mitä viskaali sanoo?\n\nHerman katsoi häneen hymyillen.\n\nElli säpsähti.\n\n-- En kuullut --\n\nJosko pahasti oli säikähtänyt.\n\n-- Ei niin varsin pahasti--\n\nHänen tuli kait näyttäytyä levollisena.\n\n-- En minä pahasti säikähtänyt.\n\n-- Olette niin huonon näköinen.\n\nSiinä se nyt oli. Kasvot sen ilmaisivat.\n\n-- Kun olen sairas. Päätä kivistää.\n\n-- Onko pääsi kipeä? Etkä ole mitään puhunut.\n\nHerman katsoi häneen kummastellen.\n\nKuinka hänen äänensä oli levollinen. Ja kuinka lämmintä osanottoa hänen\nsilmissään ilmestyi.\n\nJospa hän kuitenkin oli syytön. Jos tämä kauhea epäluulo oli perätöntä\nvallan, ja hän turhanpäin, syyttä aikojaan tätä tuskaa kärsi?\n\nMistä se onneton ajatus oli hänen päähänsä tullutkaan? Herman oli\nylhäällä silloin yöllä. Mutta niinpä; hän oli ollut monena muunakin\nyönä. Eikä sitä liioin voinut ihmetellä, että hän oli ollut niin\nkamalan näköinen. Säikähdys sen saattoi vaikuttaa.\n\nHän oli vaan kuvitellut turhia. Niin, sen hän varmaankin oli tehnyt.\nNyt hän ei enää sitä uskoisi, -- ei, ennenkuin Herman itse hänelle sen\nsanoisi.\n\nSalaman tavoin risteilivät nämä ajatukset hänen päässään. Mieli muuttui\näkkiä melkein kevyeksi; nyt hänen oli oikein hyvä olla. Hän oli päässyt\nraskaan taakan painosta.\n\nPalvelijoita kuulusteltiin.\n\n-- Minä tosin tyhjensin eilen porot hellasta. Mutta minä ne panin\nrautaiseen poroastiaan, niinkuin ennenkin, sen voi palvelustoveritkin\ntodistaa, ja liiteriin kun vein, panin vielä kannenkin päälle ja siitä\nei tuli mihinkään mennyt --, toimitti kyökkipiika. Ja toinen\nkysymättäkin vakuutti hänen sanojaan todeksi. Oli omin silmin nähnyt\nporot rautaisessa astiassa.\n\nMuuta he eivät tienneet kumpikaan.\n\n-- Eivätkö epäilleet murhapolttoa?\n\nElli kiinnitti silmänsä Hermaniin.\n\nEi muun tähden, mutta päästäkseen kaikesta epäilyksen varjostakin\nainaisesti vapaaksi.\n\nHän teroitti katseensa, koetti tunkea lävitse tuon kuulean otsan,\nnoiden verevien, levollisten kasvojen.\n\nHän huomasi pienimmätkin liikkeet. Näki että käsi hiukan vavahti ja\nhartiat nytkähtivät, vaikka muodossa ei mitään muutosta ilmestynyt.\nRyppy silmäkulmien välissä kumminkin syventyi ja luomet rävähtivät pari\nkertaa. Merkillisesti hän myöskin kiirehti vastaamaan.\n\n-- Minulla ei ole mitään syytä semmoiseen luuloon.\n\nNiin hän sanoi.\n\nLevolliset, tyyneet sanat. Mutta ääni oli outo ja kumea. Vai pettivätkö\nhänen korvansa?\n\nEikö viskaali mitään huomannut?\n\nEi, koska kääntyi palvelijoihin.\n\nJosko olivat nähneet yöllä jonkun liikkuvan kartanolla? Eikö\nedellisinäkään öinä?\n\n-- Niin -- kyökkipiika katsoi epäillen Hermaniin.\n\nNytkö se tulisi ilmi! Elli puristi koko voimallaan nojatuolin karmia.\n\n-- Sanokaa pois! Elkää epäilkö. Sanokaa kaikki mitä tiedätte!\n\nElli ei enää hengittänyt. Käsi vaan puristi tuolin karmia.\n\nLyhyt, hiljainen hetki seurasi, syvä kuin ijankaikkisuus.\n\nTyttö ei oikein tiennyt, puhuisiko, vai ei.\n\n-- Mitä se oli, jota äsken yrititte sanomaan?\n\n-- Niin -- että -- hän hymyili ja katsoi taaskin Hermaniin--kauppias\nitse on jolloinkulloin kävellyt ulkona.\n\n-- Olenhan minä--\n\n-- Etkö ole silloin mitään erinomaisempaa huomannut?\n\n-- En mitään.\n\nElli pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Viskaali kumartui alas ja kirjoitti\njotain muistiinpanoa paperiin. Kaikki olivat äänettöminä. Kynä vaan\nrapisi yhtämittaa.\n\nMitä kaikkea hän sinne kirjoittikaan?\n\nTytöt seisoivat rinnan ovensuussa ja näyttivät vaivaantuneilta.\nPunaiset, turpeat kädet riippuivat toisella pitkin kupeita, toinen taas\nkatsoi sopivaksi pitää niitä yhdessä vyötäisten kohdalla.\n\nHerman vaan luonnollisen levollisena nojautui tuolin karmiin ja\nodotteli, milloin viskaali lopettaisi kirjoituksensa.\n\nOlisiko hän sittenkin syytön? Hän ei edes sävähtänyt, kun kerrottiin,\nettä öisin oli liikkunut ulkona. Voisiko hän siihen määrään\nteeskennellä?\n\nMitä piileili tuon rehellisen muodon takana?\n\nJa onnistuisiko tämä salaaminen?\n\nViskaali ei näyttänyt vielä mitään epäilevän. Hän taukosi\nkirjoittamasta, pisti kynän taskuunsa ja kokosi paperinsa. Ellille hän\nsanoi jäähyväiset ja kääntyi sitten Hermaniin.\n\n-- Mennäänpä me katselemaan sinne --\n\nHe poistuivat yhdessä. Tytöt pääsivät lähtemään takaisin kyökkiin.\n\n-- Eipähän ruvennut viskaali ollenkaan epäilemäänkään, etten olisi\npannut poroja rauta-astiaan, niinkuin sanoin, kerskaili kyökkipiika\nmennessään.\n\nYksin oli Elli nyt huoneessa. Tuossa samassa huoneessa, jossa hän\nlasten ja Hermanin kanssa oli niin monet hauskat hetket viettänyt.\nHuonekalut olivat samat, seinät samat, ikkunat, ovet, matot, uutimet,\ntaulut, kaikki, mitä hän ympärillään näki, oli muuttumatta entisellä\npaikallaan. Ja eilen illalla hän vielä istui tuossa sohvan nurkassa\nniin rauhallisena ja neuloi pöytäliinaa. Ei aavistanut silloin, mitä\ntapahtuisi.\n\nEpäilikö heistä kukaan murhapolttoa, oli viskaali kysynyt.\n\nSiihen muut kaikki vastasivat kieltävästi, hän ei virkkanut mitään.\nMutta viskaali ei sitä nimenomaan häneltä kysynytkään. Eihän hänen\nsilloin tarvinnut ruveta puhumaan.\n\nVai olisiko hänen kumminkin pitänyt? Vaikkei hän mitään varmasti\ntiennyt?\n\n-- Epäilikö --, niin hän vaan oli kysynytkin. Varmaa tietoa hän ei\ntahtonut, kysyi vaan, jos joku epäili murhapolttoa.\n\nMutta, hyvä Jumala, saattoiko hän omaa miestään kohtaan tehdä semmoista\nsyytöstä? Eihän kukaan ihminen voinut sitä häneltä vaatia. Eikä hyvä,\narmollinen Jumalakaan, joka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta,\nettei hän voinut.\n\n-- Joka rikoksen salaa, on samaan rikokseen velkapää.\n\nMissä hän oli kuullut tuon lauseen? Vai oliko hän sen lukenut\nraamatusta?\n\nOliko hän sitten myöskin murhapolttoon syyllinen?\n\nEi, ei! Eihän hän uskonut Hermania murhapolttajaksi. Ei epäillytkään\nsemmoista, ei vähääkään!\n\nHän katsoi ylös taivasta kohti, ikäänkuin vakuuttaakseen Jumalaakin\nsiitä, ettei hän todenperään mitään epäillyt. Hän oli tänä päivänä\nheikko ja säikähdyksestä sekaisin, huomenna olisi kaikki toisin,\nhuomenna hän nauraisi tänpäiväiselle tuskalleen ja ihmettelisi, että\noli voinut olla niin lapsellinen.\n\nJa sitten hän kentiesi voisi kertoa sen jo Hermanillekin ja yhdessä\nsitten kummastelisivat, kuinka voi semmoista päähän iskeä, ilman syytä,\naivan kuin tuulesta.\n\nOlihan Herman tosin ollut levoton viime aikoina, oli kärsinyt\nunettomuutta, usein noussut ylös keskellä yötä ja lähtenyt ulos\nkävelemään. Mutta eihän siitä vielä voinut semmoista kauheata tekoa\npäättää. Ei ollut järjellistä syytä epäilykseen.\n\nViskaali olisi varmaan luullut häntä hulluksi, jos hän olisi ruvennut\nsemmoista puhumaan. Ja kaupungille olisi levinnyt kummallisia huhuja.\n\nOnni vaan, ettei hän sanonut sanaakaan.\n\nEi hän ollut murhapolttoon syyllinen. Ei ollut mitään salannut, sillä\nei hän mitään epäillytkään. Sairaudesta ne ajatukset olivat tulleet,\nhänen päätänsä todellakin kivisti ja näkipä hänen kasvoistaankin, ettei\nhän terve ollut. Tuo valvominen ja tuo rauhattomuus -- ne sen olivat\nvaikuttaneet.\n\nHän katsoi peiliin, joka oli salin seinällä. Silmät olivat kuopalla,\nmustat renkaat ympärillä, posket harmaat, piirteet hervottomat. Se\nikäänkuin lohdutti häntä. Tiesihän sen Jumalakin, ettei hän oikeastaan\nepäillyt Hermania murhapoltosta, ei voinut vaatia, että hän heikkouden\nsynnyttämiä ajatuksia ilmitoisi.\n\nHän puristi molemmin käsin ohauksiaan.\n\n-- Kun voisin olla ajattelematta, hyvä, rakas Jumala, kun voisin olla\najattelematta, hän kuiskaamalla puheli itsekseen.\n\nTyöhön hän päätti ryhtyä. Muisti, että liinavaatteet olivat vakoissa\nvielä yölliseltä. Ne olivat järjestettävät kaappiin.\n\nHän meni sänkykamariin, jossa vaatteet olivat. Ruokasalista juoksi\npikku Herman häntä vastaan avosylin. Viatonta iloa loisti hänen\nkasvoistaan. Lapsiraukka!\n\n-- Elä tule, elä tule! huusi Elli ja koetti karttaa että hän ottaisi\nhänestä kiinni.\n\nHermanin kädet putosivat alas, suuret silmät katsoivat äitiin ja suu\nrupesi hömmäilemään. -- Mistä syystä oli äiti hänelle vihainen?\n\n-- Elä itke, lapsi, elä. Mene Liisan luokse, Liisa ottaa sinut syliin.\nSano, että äiti käski. Liisa on niin hyvä ja rehellinen ihminen.\nHänestä ei tartu lapseen mitään pahaa. Mene sinne. Äidillä on toimia,\nmene.\n\nJa hän itse syöksyi pois pakoon.\n\nHeittääntyi sänkyyn suulleen, painoi kahdella nyrkillä otsaansa ja\npuhkesi itkuun. Raivosaan itkuun, joka pani koko ruumiin vavahtelemaan,\n\n-- Mutta olenko minä hassu, olenko minä ihan, ihan hassu? Mitä minä\nitken oikeastaan?\n\nHän painoi vielä enemmän nyrkillä otsaansa. Painoi niin paljon kuin\njaksoi. Ja sitten päälakea.\n\nSiellähän tuska enimmin tuntuikin.\n\nEi auttanut. Itkeä hänen täytyi. Yhä kovemmin ja herkeämättä.\n\nHän kierteli itseään sängyssä, laidasta toiseen käsivarret alkoivat\npiekseä tyynyä ja täkkiä, hän ei voinut niitä estää, ja ääneen hän\nvoivotteli.\n\n-- Murhapolttaja isä, äiti salaliitossa hänen kanssaan. Niin juuri,\nniin. Salaliitossa. Voi, lapsiraukkojani. Voi, viattomia lapsiani.\n\nVaikeroiminen yleni huudoksi ja kuului toisiin huoneisiin.\n\nHilma, sisäpiika, aukaisi ovea, kuulusteli, astui lattian poikki ja\nkohotti uutimia.\n\n-- Herra jumala, mikä rouvaa vaivaa?\n\nEi vastausta. Valitus kuitenkin kävi hiljaisemmaksi ja käsien\npiekseminen taukosi.\n\n-- Mikä teille on tullut? Oletteko kipeä?\n\n-- Olen--kovasti kipeä.\n\n-- Hyvänen aika -- mitä minä osaisin antaa? Jos konjakkia?\n\nHän tyhjensi yhdellä nielauksella pienen lasin.\n\n-- Ehkä se auttaa.\n\n-- Ehkä.\n\n-- Koettakaa nukkua. Minä tuon viltin ja peitän teidät hyvästi.\n\nKuinka hän oli ystävällinen. Olisiko hoitanut häntä näin, jos olisi\ntietänyt, mikä hän oikeastaan oli. Murhapolttajan vaimo -- joka tiesi\nmiehensä rikoksen ja koetti sitä salata...\n\n-- Ei, ei. Ei se ole totta. Varjele Jumala järkeäni!\n\nHänelle tuli lämmin vilttien alla. Eikä häntä enää niin pahasti\npuistuttanut. Kyyneleet vielä vierivät silmistä, noin vaan niinkuin\nitsestään, valuivat alas ja kastelivat tyynyn märäksi. Hän kohotti\npäätään kuivemmalle paikalle. Aivoissa niin kummasti pihisi ja esineet\nympärillä näyttivät oudoilta. Hän katsoi tarkempaan. Sänkykamarissa hän\noli, omassa huoneessaan. Hilma seisoi vuoteen alipäässä ja katseli\nhäntä.\n\n-- Tuntuuko paremmalta?\n\n-- Tuntuu.\n\n-- Sitten minä menen pois, että rouva pääsee nukkumaan.\n\nHän astui hiljaa varpaillaan toiseen huoneesen ja painoi oven kiinni.\n\nHiljaista oli, mutta se hiljaisuus pihisi. Jäsenissä tuntui raukeutta,\nvuode hänestä heilui. Välistä hän luuli putoavansa. Mutta ei hän sitä\npelännyt. Ei hän pelännyt mitään muuta kuin kamalia, pahoja ajatuksia.\nNiistä jos hän vaan pääsisi lepoon!\n\nKoettaisiko hän nukkua? Sitten kun heräisi, ne ehkä olisivat poissa\nainaiseksi.\n\nHän ummisti silmänsä.\n\nHiljaa vaan. Pois ajatukset, pois, pois, että uni tulisi...\n\nKauvanpa viipyi Herman siellä ulkona. Katselivatko tulen jälkiä? Vai --?\n\nEihän vaan liene viskaali sittenkin huomannut, kuinka asian laita oli\nja sentähden vienyt häntä erilleen tutkittavaksi.\n\nElli unohti päätöksensä. Hän viskasi peitteet pois. Silmät olivat\nseljällään, uni haihtui äkkiä kauvas.\n\nHän sieppasi päällyshuivin hartioilleen ja syöksi ulos.\n\nEipä näkynyt ketään pihan puolella ainakaan. Oliko viskaali vienyt\nhänet poliisikammariin, taikka linnaan suorastaan?\n\nHän seisoi portailla ja tähysteli. Tuuli viuhtoi hänen päällyshuiviaan\nja hameen helmoja. Hermania ei näkynyt ei kuulunut.\n\nKyllä kaiketi hänet oli viety poliisikammariin. Viskaali ei hänen\ntähtensä ollut mitään epäilevinään tuonoin sisässä, kutsui vaan\nHermania mukaansa, katselemaan muka palaneita paikkoja. Ettei hän jo\nsilloin huomannut, mikä oikeastaan oli tarkoituksena!\n\nPortilta sopi nähdä pitkän matkan poliisikammarille päin. Hän juoksi\nsinne, niin kiireesti, kuin heikot voimat myonsivät.\n\nHerman puheli viskaalin kanssa porttikäytävässä, kun Elli äkkiä\nilmestyi heidän eteensä, hätääntyneenä, kalpeana.\n\n-- Mikäs nyt? kysyi Herman ja Elli luuli ymmärtävänsä, ettei hänen\nmillään lailla pitäisi osottaa minkäänlaista levottomuutta.\n\n-- Lapsia minä--pelkäsin että jos Herman on mennyt kadulle.\n\n-- Herman? Eikö hän ole sisässä?\n\n-- Ei -- en luule --\n\n-- On kaiketikin. Katsoitko kaikista huoneista?\n\n-- Enhän minä ihan kaikista.\n\n-- Siinäpä se. Kyllä hän on siellä jossain. Ei hän karkuun ole mennyt.\n\nViskaali katseli häntä. Olisiko huomannut, että hän valehteli, ja että\nhän peitteli hirveätä, salaista rikosta? Jos hänessä nyt vasta\nsyntyikin epäluulo? Täytyi koettaa sitä haihduttaa...\n\n-- Minä olen vallan sekaisin. Mutta eihän se kumma, semmoinen\nsäikähdys...\n\nViskaali vaan katsoi häneen.\n\n-- Säikähtäähän tulipaloa muutenkin, mitä sitten kun se on omassa\ntalossa. Olin aivan pyörtyä, kun niin peljästyin. En ole siitä\ntointunut vieläkään.\n\n-- Menisit nyt levolle että rauhoittuisit, sanoi Herman. Taikka\nmenisinkö hakemaan lääkäriä?\n\n-- Ei lääkäriä, ei millään lailla! Elä hae lääkäriä.\n\nElli tiesi, että lääkärillä on tarkka silmä huomaamaan erityiset\nmielenliikkeet.\n\n-- Olenhan minä ihan terve, mitä minä lääkärillä.\n\n-- Mutta ellet saa unta, kun näytät olevan niin levoton.\n\n-- Minäkö levoton? Suuri erehdys. Minä päinvastoin en ole vähääkään\nlevoton.\n\n-- Mene nyt kumminkin sisään, sinä täällä tuulessa kylmetyt.\n\nViskaali yhä tarkasteli häntä. Ei kääntänyt hetkeksikään silmiään\nmuuanne. Elli ei voinut lähteä, viskaalin katse häntä kauhistutti ja\nkiinnitti samalla.\n\n-- Ei minulla ole kylmä ensinkään. Ei ensinkään.\n\n-- Vaikka ihan väriset. Tottele, nyt, Elli, ja mene sisään.\n\nHerman varmaan pelkäsi, että viskaali rupeisi häntä tutkimaan. Mutta\nhän kyllä osaisi asettaa sanansa. Ja ennen kaikkea oli viskaalista\nsaatava pois epäluulo, jos se hänessä jo oli herännyt.\n\n-- Eikö viskaalikin tahtoisi tulla sisään? Tarjoisin lasin viiniä --\n\nVoi, montakin lasia hän tarjoisi. Ja parasta sherryä, mitä kellarissa\nolisi. Kumma ettei Herman huomannut sitä tehdä.\n\n-- Tulkaa, olkaa niin hyvä. Lasi viiniä, se lämmittäisi teitä.\n\nHän ei tiennyt, millä parhaiten olisi häntä hyvittänyt. Mutta viskaali\nkiitti ja sanoi, ettei hänellä tällä kertaa olisi aikaa. Otti\njäähyväiset ja meni.\n\n-- Lähde, lähde sisään aika kyytiä, sanoi Herman, vielä kerran.\n\nHe menivät yhdessä, Herman huoneesensa ja hän omalle puolelleen.\n\nSänkykammarissa ei ollut ketään. Hän avasi kaapin ovet, veti esiin\nvaatevakat. Kun hän ensin väsyttäisi itsensä työllä, saisi hän ehken\nparemmin untakin.\n\nVaikka väsynyt hän kyllä oli nytkin. Jalat olivat niin hervottomat,\nettei tahtonut jaksaa tuolille nousta ylettääkseen ylemmille hyllyille.\nPää tuntui heikolta, maailma musteni silmissä, ja koko ruumista\nviepotti niin, että hän pelkäsi putoavansa. Hän tarttui molemmin käsin\nhyllyyn kiinni ja nojautui kaappia vasten. Kun hän vähän aikaa oli\nsillä tavoin seisonut, meni kohtaus ohitse.\n\nHän alkoi järjestää vaatteita kaappiin. Nyt ei auttanut ajatella\nmitään, tehdä työtä vaan, työtä, niin kauvan kuin pystyssä pysyisi.\n\nPyöreissä kääreissä olevat lakanat hän lateli ylimmälle hyllylle\nniinkuin ennenkin, toiselle pöytäliinat.\n\nKuinka hän ennen tätä työtä tehdessään oli nauttinut. Niiden\njärjestämisestä ensiksikin ja sitten katsellessaan noita valkoisia,\ntasaisia liinavaate-riviä, joissa aina itsekussakin pakassa oli täydet\ntusinat yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia sekä täsmälleen samalla tavalla\ntaitetuita kappaleita lajiaan.\n\nMiksi ei hän nyt nauttinut? Kädet ikäänkuin tottumuksesta laittelivat\nkääreet entisille paikoille, mutta sielu ei ottanut osaa työhön\nollenkaan. Hän oli kuin laiva, joka entisestä voimasta vielä jatkoi\nkulkuaan, vaikka kone oli herennyt käymästä.\n\nMissä oli hänen sielunsa? Oliko se lähtenyt pois hänen ruumiistaan?\n\nHän oli ilman sielua. Tiesikö kukaan ihminen, kuinka onnetonta oli\nsieluton elämä?\n\nSaisiko hän koskaan sielunsa takaisin?\n\nJos lähtisi kävelemään ulos, raittiisen ilmaan, ehkä hän siellä\nvirkistyisi ja tulisi entiselleen.\n\nHän mättäsi vaatteet alemmille hyllyille, ei välittänyt enää\njärjestyksestä, kun vaan sai vakat tyhjennetyiksi.\n\nJa sitten ulos! Nopeasti, ettei kukaan näkisi. Ei saisi kukaan huomata,\nettei hänellä ollut sielua.\n\nHän puki päälleen etehisessä ja pääsi ketään tapaamatta kadulle. Alas\nrantaan päin kääntyi. Katuvierustalla tuli pieni, ryysyinen poika\navojaloin häntä vastaan. Hän puhalteli punaisia käsiään ja värisi\nvilusta. Mutta Elli kadehti häntä. Hänellä oli sielu, mitä siitä, jos\nruumista palelsi. Kuinka mielellään hän olisi vaihtanut elämää tuon\npojan kanssa!\n\nRannalla lastasivat työmiehet tavaroita laivaan. Siellä oli liikettä ja\ntointa. Tervettä, reipasta väkeä. Miekkoiset! Heillä oli kaikilla sielu\nmukanaan työssä. Eivät tienneet, kuinka onneton hän oli, joka\nsilkkiturkissa hiivelteli heidän ohitsensa. Mitäs hän täällä tekikään\nihmisten ilmoilla! Pois puistoon hänen oli meneminen, siellä oli\nhiljaista ja yksinäistä.\n\nHän poikkesi syrjäkadulle, joka vei niemelle päin. Se oli hänelle\nvallan outo, ei muistanut sitä koskaan ennen kulkeneensa. Mäkinen,\nepätasainen katu, ilman katuvierustaa, ja tavattoman paljon lokaa.\nKoira haukkui erään talon portilla. Häntäkö? Ei, poliisi siellä käveli,\nkoira läksi hänen jäljessään ja haukkui yhä raivokkaammin.\n\nKun ei vaan kääntyisi katsomaan taakseen ja älyäisi häntä. Elli\nhiljensi askeleitaan, kunnes poliisi kääntyi poikkikadulle.\n\nPuiston penkille hän vajosi istumaan. Olipa hän tosiaankin väsynyt! Hän\nantoi päänsä kallistua taaksepäin selkäkarmin laidalle ja ummisti\nsilmänsä.\n\nTuuli pieksi puiden paljaita oksia. Aallot kohosivat ja paiskasivat\nvaahtoista vettä ylös kiviseen rantaan. Kellastuneet lehdet lentelivät\nhänen ympärillään.\n\nTäällä oli hiljaista ja yksinäistä, kunpa olisi saanut kuolla tähän.\nVaipua ikuiseen uneen, eikä enää koskaan, koskaan aukaista silmiään!\n\nMitäpä hänellä enää oli maailmassa tehtävää! Sillä hänestä ei enää\nolisi äidiksi eikä vaimoksi. Lapsiraukat! Ja Herman?\n\nHän näki Hermanin edessään voimakkaana, tarmokkaana ja iloisena\nniinkuin ennen. Kuinka voi olla mahdollista, että sama Herman olisi\nsaattanut sytyttää puotinsa tuleen?\n\nHänen asiansa olivat sotkuiset, hän pelkäsi käyvän hullusti, siitä kait\nse onneton ajatus hänessä heräsi. Se ei antanut hänelle rauhaa, siksi\nhän niin useasti viime aikoina nousi ylös keskellä yötä ja lähti ulos.\nKierteli kaiketi puodin ympärillä ja hautoi kamalaa aikomustaan, kunnes\nviimein sen teki. Ja onnistui niin hyvin, ettei kenessäkään mitään\nepäluuloa herännyt, ei kenessäkään muussa paitsi hänessä. Ja hänen\nsuunsa oli lukittu. Ei hän voinut antaa ilmi omaa miestään. -- Ei --\nvaikka Jumalan ja ihmisten edessä sen kautta tulisikin osalliseksi\nsamaan rikokseen.\n\nEntä jos heidät molemmat vietäisiin vankeuteen jonakuna päivänä?\nMihinkä joutuisivat lapsiraukat, heidän pienet, viattomat lapsensa,\njotka eivät vielä edes ymmärtäisi, minkätähden isä ja äiti on pantu\nlinnaan? Kuka pitäisi heistä huolta, murhapolttajien lapsista?\nLohduttaisiko heitä kukaan, kun itkivät ikävissään?\n\nJa sitten, kun he kasvavat suuriksi ja saavat tietää, että heillä on\nrikolliset vanhemmat?\n\nOoh, kuinka pahasti se ajatus kouristi hänen sydäntään! Hänen täytyi\nnostaa päänsä pystyyn, nähdäkseen, oliko tuonoinen poliisi\nlähitienoilla.\n\nEipä ollut, ei näkynyt eikä kuulunut ketään.\n\nTuuli vaan humisi, puut ja oksat heiluivat, varisseet lehdet lentelivät\npitkin tietä. Ja järvi paisui mustana ja kohisi, vesi räiskähteli\nrannan kiviin. Se oli luonnon musiikkia. Eivätkö laineet kutsuneet\nhäntä luokseen ja luvanneet lepoa?\n\nVarjele taivas -- itsemurhanko hän tekisi? Pois semmoiset mietteet, pois!\n\nHänen päänsä vaipui taaskin selkälaudalle, jospa armias kuolema hänet\nmuutenkin tapaisi, kun hän hiljaa sitä tässä odotteleisi...\n\nMiksi hän juuri pelkäsi vankeutta? Ei viskaali vielä mitään epäillyt.\nHän puhui salissa murhapoltosta, mutta Hermania hän ei aavistanut\nsyylliseksi. Eikä suinkaan hän sen jälkeenkään --\n\nMutta kuinkas olikaan? Eikö hän puhunut ristiin? Eikö hän portilla\npuhunut vallan toista kuin sisässä sitä ennen?\n\nHänelle välähti mieleen äkkiä jok'ainoa sana. Salissa hän oli\nvalittanut kipeyttään, portilla taas vakuuttanut olevansa aivan terve.\nJa salissa hän sanoi, ettei hän mainittavasti ollut tulipaloa\nsäikähtänyt, portilla ihan päinvastoin.\n\nSenpä vuoksi viskaali häneen niin kummasti katsoikin. Ja sen vuoksi hän\nniin kiireesti läksi. Luultavasti huomasi -- niin, tietysti hän huomasi\nja meni ehkä antamaan käskyn poliisille, että tulisi panemaan hänet\nkiinni.\n\nKuinkas olikaan --? Taas hän nosti päänsä pystyyn. Pantiinko ihmisiä\nkiinni heti? Eikö heitä ensin tutkittu?\n\nHän muisti nähneensä markkinoilla kerran, kun kaksi poliisia kuljetti\nerästä miestä, joka vannoi, ettei hän ollut mitään varastanut. Eivätkä\nne päästäneet häntä irti, veivät vaan väkisin.\n\nEhkä olivat jo siellä kotona häntä hakemassa. Ja ehkä oli kuitenkin tuo\näskeinen poliisi hänet älynnyt ja neuvoi nyt toisille, mihin hän oli\nmennyt.\n\nAskeleita kadulla? Ei -- se oli vaan työmies, joka käveli siellä\nrautakanki olalla. Ei tullut tänne päin.\n\nMutta saattoihan minä hetkenä hyvänsä joukko poliisia ilmestyä kadun\nkulmaan ja silloin he varmaan paikalla älyäisivät hänet täältä\npenkiltä. Niillä oli silmät kuin havukoilla --\n\nHän hyppäsi ylös ja pakeni pois suorinta tietä niemen kaukaisimpaan ja\nyksinäisimpään kärkeen. Astui kiireesti, ja ehätti ennen pitkää sinne,\njosta tiesi, etteivät häntä hevillä löytäisi, ei varsinkaan, jos hän\nvielä piiloutuisi tuon huvihuoneen taakse. Hän livahti nurkan toiselle\npuolelle ja kyyristyi alas maahan. Sieltä hänen sopi salaa aina\nvilkaista tielle, jos kuuli askeleita, ilman että häntä älyäisivät. Nyt\nei siellä ketään näkynyt, ei koko tiellä. Hän sai rauhassa levähtää\nhiukan. Olikin niin väsynyt juoksussaan, että värisi. Hän nojasi\nkämmentään kylmään, hiekkaiseen maahan ja selkää huvihuoneen seinään.\n\nPää jymisi ja sydän paukutti, ja kaikki suonet paukuttivat. Ei hän\nsaattanut edes kuunnella, jos tiellä ilmestyisi mitään epäiltävää.\nTäytyi väijyä silmillään ja varoa, ettei pää pistäisi liiaksi esille\nnurkan takaa.\n\nKuinka oli hän näin peräti onnettomaksi joutunu! Eilen vielä oli kaikki\ntoisin. Mutta hän ei enää ollut sama ihminen. Epäluulo oli hänet\nvallannut. Hän ei ollut enää oma herransa, ei hallinnut omia\najatuksiaan. Ne risteilivät omavaltaisesti hänen aivoissaan, ne\njymisivät hänen päässään, tempoivat ja kiskoivat ja veivät voiton. Ei\nse ollut hän itse, joka epäili Hermania, joku vieras, outo henki oli\ntunkenut hänen sisäänsä ja karkoittanut pois hänen oman sielunsa.\n\n-- Herman, Herman, pelasta minut, hän vaikeroitsi.\n\nTuliko siellä nyt joku? Kuuluihan kolinaa? Hän teroitti silmiään ja\nkoetti katsoa tien viimeiseen kolkkaan. Eihän siellä näkynyt ketään.\nMutta mistä kuului kolina?\n\nHän vilkasi taakseen. Sieltä se oli järveltä. Suuri proomu kulki\nohitse, jonkun matkan päässä, ja perässä oli kaksi miestä. Ne varmaan\nolivat älynneet hänet siellä lymyilevänä, ja arvanneet hänet\npahantekijäksi. Tuota pikaa he joutuisivat kaupungin rantaan ja silloin\nhän oli hukassa. He arvatenkin heti ilmoittaisivat hänet poliisille.\n\nPois tästä paikasta, pois! Toiselle puolelle niemeä, etteivät proomusta\nvoisi häntä kauvemmin nähdä. Hän ei kävellyt enää, hän juoksi.\nLäähättävänä hän pääsi toiselle puolelle niemeä, sinne missä jyrkkä\nkallio laskeusi rantaan.\n\nProomua ei hän enää eroittanut, airojen jyskekin eteni.\n\nMutta järvi kohisi hänen edessään mustana ja mahtavana. Aallot vyörivät\nkaukaa häntä kohden toinen toistaan ajaen. Ja toinen toisensa jälkeen\npaiskautuivat ne kallion seinään ja viskasivat vaahtoista harjaansa\nylös ikäänkuin häntä tavottaakseen.\n\nNe hänen tuskansa lopettaisivat pian.\n\nKuinka voimakkaina ne vyörivät. Laskivat syvälle alas, kohosivat\njälleen ylös lähempänä, yhä lähempänä.\n\nLakkaamaton vyöryvä liike pani kaikki aaltoilemaan hänen silmissään.\nMetsä aaltoili järven toisella puolella, taivas aaltoili ja kalliokin\nhänen allaan nousi ja laski samaan tapaan.\n\nEikä tauonnut humina hänen korvissaan.\n\nMitäpä hän suri! Tuolla alhaalla oli lepoa.\n\nHän kohotti käsivartensa pään yli, kumartui eteenpäin ja heittäytyi\nalas.\n\nValahti vielä kerran hänen eteensä lempeä näky: Herman miehekkäänä ja\nterveenä, ja lapset salin lattialla iloisesti leikkivinä.\n\nSiihen loppui kaikki. Kylmä aalto loiskahti ja särkyi, silkkinen turkki\nheilahti auki, mutta painui sitten mukana alas. Toinen aalto seurasi ja\nvyöri eheänä sen kohdan ylitse.\n\nJa tuuli humisi yhä, pilvet raskaasti ajelehtivat taivaalla, järvi\nkohisi mustanpuhuvana ja lakastuneet lehdet lentelivät sihisten\nilmassa. Ei näkynyt elävää olentoa missään.\n\n[Kuopiossa v. 1891. \"Valvoja\" 1891. Novelleja II.]\n\n\n\n\n\n\nERÄS PUIJOLLA KÄYNTI.\n\n\nAina sai jo talvella vanhemmiltaan luvan kutsua Hilman luokseen kesää\nviettämään. Ja hän oli siitä äärettömästi iloinen, sillä nyt he olivat\nkoko vuoden olleet toisistaan erillään, aina siitä, kun keväällä\nkoulunsa lopettivat. He, jotka niin hirveästi pitivät toisistaan ja\njotka pienestä pitäen olivat joka päivä olleet yksissä.\n\nTosin he tällä ajalla ahkerasti lähettivät kirjeitä toisilleen,\nvähintäinkin kerran viikossa. Ja olihan siinäkin oma viehätyksensä,\nmutta ei se sentään samaa ollut kuin yksissä olo, ei likimainkaan!\nSillä kirjeessä ei kumminkaan voinut niin tarkalleen kaikkea kertoa,\nsiitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat. Sitten vielä sekin peloitti,\nettä jos postissa aukaisevat, taikka jos sattuisi joutumaan hukkaan,\ntai jollain tavalla muiden ihmisten käsiin. Silloin tulisivat kaikki\nheidän salaisuutensa ilmi! Taivas kuinka se ajatus pöyristytti!\n\nKesäkuun viides päivä valkeni, silloin oli Hilma odotettavissa. Aina\noli jo edellisellä viikolla siistinyt ja järjestänyt kammarinsa niin\nsieväksi, ettei sitä vielä koskaan oltu niin sievänä nähty. Muun muassa\nhän oli saanut uudet valkoiset uutimet ikkunaan ja sitten sattui vielä\nsemmoinenkin onni, että hänen kellertävä ruusunsa juuri siihen aikaan\noli täydessä kukassa. Sen hän asetti pöydälle, sohvan eteen. Sillä\nsohvassa he tietysti enimmiten istuisivat. Siinä oli niin mukava olla\nselkä kenossa, toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa, saattoivat\nkatsoa toisiaan silmiin ja puhella hiljaa, ettei kuuluisi mitään\nviereiseen lasten kammariin.\n\nMitähän kaikkea mahtoi Hilmalla olla kerrottavaa? Ainalla sitä\nriittäisi koko kesäksi. Kyllä nyt puhuisivat asiat puhki ja halki.\n\nHän oli jo mielessään moneen kertaan käynyt ne läpi, ettei mitään vain\nunohtuisi. Ja sitten hän myöskin oli päättänyt, mitkä ensin olivat\nkerrottavat ja mitkä hän jättäisi tuonnemmaksi. Paljon tällä ajalla\nolikin tapahtunut, kun sitä oikein ajatteli; mitä Hilma sanoneekin, kun\nkuulee. Mahtaa hän ihmetellä!\n\nVoi, sitä riemua kun juna tulla puhkusi asemalle ja Hilman iloiset\nkasvot ilmestyivät ensin ikkunassa ja sitten koko persoona vaunun\novella. Aina hihkasi, Hilma nauroi ääneen ja sillä kertaa he\ntupsahtivat toistensa syliin. Eivät osanneet pitkään aikaan puhua,\nnauroivat vaan, antoivat muiden hommata kapsäkit ja muut tavarat\nkotiin, ja läksivät itse käsikynkässä astumaan kaupunkia kohden. He\noikein välttivät, ettei kukaan lyöttääntyisi heidän seuraansa, he\ntahtoivat olla kahden kesken, varsinkin nämä ensi hetket.\n\nKuinka he nauttivat, kun pääsivät asettumaan rinnan sohvaan ja saivat\nruveta kertomaan oikein alusta alkaen kaikki asiat. Ainan pikku veljet\ntekivät vähän kiusaa, raoittelivat ovea ja kurkistelivat. Aina tiuskasi\nheille monet kerrat, ja sulki oven. Ei auttanut, vähän päästä he taas\nuudelleen olivat siinä. Eivätkä he välittäneet rukouksistakaan. Mutta\nsitten keksi Aina keinon. Kun heille tuotiin kahvia, otti hän\ntarjottimelta sokuripalasia ja peparkaakkuja, meni lastenkammariin,\nnäytti mitä hänellä oli kädessä ja kysyi, jos lupaisivat olla siivolla,\nniin saisivat. Se vihdoinkin vaikutti. Läksivät kuin läksivätkin pois\novelta ja antoivat heidän olla koko sen illan ihan rauhassa.\n\nSeuraavana päivänä he menivät käymään Tyyran luona, joka myöskin oli\nheidän entisiä toveriaan ja hyvä ystävä sitä paitse. Vaikka he\nylipäätään eivät ihan hyvin tulleet hänen kanssaan toimeen, sillä Tyyra\nheidän suhteensa tavallisesti esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei\nguvernanttimaisena. Hän se aina selitti, mikä oli sopivata, mikä ei,\ntiesi täsmälleen, mitä ihmiset mistäkin asiasta sanoisivat, ja pani\nsille äärettömän suuren merkityksen. Se hänellä oli mittakeppinä aina\nasioita arvostellessa.\n\nEivätkä he kumpikaan, ei Hilma eikä Aina kyenneet häntä siinä\nvastustamaan. Yleinen mielipide, olihan se tietysti kumoamaton tuomio,\njonka suhteen varsinkin naisen tuli ehdottomasti alistua.\n\nMutta, herra varjele, se oli välistä hirveän vaikeata. Heillä juuri\nmolemmilla oli useasti kiihkeä halu tehdä semmoista, jota tiesivät,\nettei yleinen mielipide ensinkään hyväksynyt. Ja kun he onnistuivat\ntehdä sitä salaa, ettei se tullut tiedoksi, niin siinäkös vasta\nviehätys! Semmoiset työt ne heitä parhaiten toisiinsa sitoivatkin.\n\n-- Muistatkos?\n\n-- Niin, muistatkos? Sitä juuri, sitä kertaa!\n\n-- Mitä, jos joku tietäisi!\n\nNäin he jo koulussa ollessaan viittailivat semmoiseen asiaan, josta\nvain he molemmat tiesivät. Toverit olivat harmiinsa haljeta.\n\n-- Nuo kun ovat olevinaan. Tietysti se ei ole yhtään mitään, koettavat\nvaan saada meitä uteliaiksi.\n\n-- Luuletko, että välitämme teidän salaisuuksistanne? Pyh, on meillä\nitsellämme paljon suurempia ja tärkeämpiä.\n\nNiin he tavallisesti purkivat vihaansa sanoissa, nyrpistivät nenäänsä\neivätkä olleet enää kuulevinaankaan, vaikka korvat olivat terhallaan,\nettä jos kuitenkin jotain ilmaisisivat.\n\nNiitä kyllä oli hauska niin kiusoitella. Mutta Tyyran suhteen he\nmenettelivät toisella lailla. Joko he sitten koettivat täydellisesti\npeittää häneltä koko juttua, taikka jos pelkäsivät, että hän kuitenkin\nsaisi siitä jotain vihiä, niin ehättivät jo edeltäpäin hänelle\nkertomaan, voidakseen antaa asialle niin edullisen värityksen kuin\nsuinkin.\n\nHilma oli noin viikon päivät ollut Kuopiossa, kun he Ainan kanssa\npäättivät lähteä Puijolle. Mutta kahden vaan, sillä se oli paljon\nhauskempata. Eivät virkkaneet Tyyrallekaan tuumasta mitikkään. Ja salaa\nhe lähtivät kotoa, ei pyytänyt Aina lupaa mammaltaankaan. Sillä he\nolivat nyt aikuisia, seitsemäntoista vuoden vanhoja, ja he olivat\ntulleet siihen päätökseen, että heitä pidettiin ihan liian lapsina\nvielä, ja että se oli heille alentavaista pyytää lupaa joka paikkaan.\nMikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin?\nHerman, vaikka oli vasta kahdentoista vanha, sai jo liikkua jotenkin\nvapaasti. Oli usein tuntimäärät kotoa poissa, ja jos mamma sitten\nkysyikin: \"missä sinä olit?\" sai hän useimmiten vastaukseksi vaan\nlyhyen: \"olinpahan\".\n\nNiin, mikseivät he voisi tehdä samalla lailla? He, jotka olivat viisi\nvuotta Hermania vanhempia, melkein täysi-ikäisiä jo. Ei nyt ihan, mutta\nmelkein, ei siinä paljoakaan uupunut.\n\nPäätetty siis!\n\nTornin kello näytti hiukan kuudetta, kun he portilta läksivät. Hyvissä\najoin he vielä ennättäisivät takaisin illalla.\n\nAinan sydän hiukan pamppaili -- hän ei vielä tätä ennen ollut koskaan\nmennyt kaupungillekaan kävelemään lupaa pyytämättä ja nyt --! Nyt he,\nkaksi nuorta tyttöä, menisivät yksinään ja ominpäin Puijolle saakka. Se\noli ihan kauheata, -- mutta se kauheus, se se juuri veti puoleensa.\nUskallusta siihen vaadittiin, mutta sitä heillä oli toki riittämään\nasti.\n\nMöllykkä-Kaisa ehätti koppelistaan ulos aukaisemaan heille raskasta\ntulliporttia. Levitti sen selki seljälleen ja sulki sitten verkalleen\nheidän jälkeensä.\n\nKas, nyt he olivat kaupungin ulkopuolella! -- Ylt'ympäri näkyi vaan\npeltoa, niittyä ja metsää. Vasemmalle oli ylänköjä ja alankoja, mutta\nvähän etempänä kohosi oikeaan Puijon mahtava mäki, kuopiolaisten\nylpeys.\n\nSinne vei kaksi tietä, leveä ajotie, joka heti siinä aidan takana\nkääntyi oikeaan, ja polkutie, johon poikettiin vasta tuonnempana\nJulkulan haaralta. Sen he tietysti valitsivat.\n\nPäivä paistoi, ilma oli kirkas, mieli kevyt ja jalat nopeat. Pian\nhaihtui heiltä viimeinenkin pelko, sillä oli sitä sentään pikkuruisen\npiileillyt siellä sydämmen pohjalla, vaikkeivät tahtoneet tunnustaa.\nMutta nyt he unohtivat Tyyrat ja mammat ja kodit ja koko maailman.\nTunsivat povessaan jotain semmoista, jota linnun pojat mahtavat tuntea,\nkun ensi kerran pääsevät lentoon.\n\nEivät he osanneet edes puhuakaan, huudahtelivat vaan innoissaan:\n\n-- Eikö tämä ole hauskaa, Hilma, sano!\n\n-- On, niin äärettömästi!\n\n-- Minulla ei vielä elämässä ole ollut näin ihmeesti hauskaa.\n\n-- Eikä minulla.\n\n-- Mutta kuule--!\n\nAina seisahtui, hänelle iski merkillinen ajatus päähän.\n\n-- Kuule, Hilma!\n\n-- Kuulenhan minä.\n\n-- Emmekö riisu kenkiä ja sukkia jaloistamme?\n\n-- Taivas -- mitä sinä ajattelet?\n\n-- Että menisimme avojaloin ylös torniin?\n\nHilma kuunteli ihmeissään, ei tahtonut oikein vielä tajuta.\n\n-- Avojaloin ylös torniin?\n\n-- No niin, niin!\n\n-- Entä sukat ja kengät? Kantaisimmeko niitä käsissämme?\n\n-- Emmekä kantaisi. Piilottaisimme tänne johonkin pensaasen, ei niitä\nsieltä kukaan keksi, ja sitten tullessa otamme jalkaan taas.\n\n-- Olisihan se jotakin--mutta uskallammeko? jos sattuisi tornissa\nolemaan ihmisiä?\n\n-- Vielä mitä. Eipä täällä näy ketään.\n\nAina istui jo kivellä ja veti kenkää jalastaan.\n\n-- Ettäkö todellakin aijot?\n\n-- Minä en ainoastaan aijo, minä sen teen. -- Entä sinä?\n\n-- Minä myös. Tietysti, kuinkas muuten.\n\nHerranen aika --! Kuinka se hiekka pisteli jalkoihin! Koski niin, että\ntäytyi parkaista vähän väliä, nauraa, ja taas parkaista. Mutta sekös\nvasta oli riemua! Että saattoi olla maailmassa niin suuren suurta\nriemua!\n\nHe menivät polkutien juuresta vähän matkaa metsään, löysivät siellä\nsuuren kiven ja sen vieressä pensaan. Niiden väliin he kantoivat sukat\nja kengät siksi aikaa. Eikä niitä sieltä kukaan voinut löytää,\nliiatenkin kun ei tiennyt etsiä. Varmuuden vuoksi he vielä kurkkivat\njoka haaralle ympärilleen, mutta ei näkynyt kristittyä sielua missään.\nEikä liioin kuulunut mitään epäiltävää. Lintu viserteli läheisessä\npuussa, toinen vastasi loitompaa ja kaukana jossain haukkui koira.\nMuuten oli kaikki hiljaista.\n\nHe alkoivat astua polkua ylös. Arastellen ja iloisesti valittaen.\n\n-- Ai, ai, ai, Hilma kulta! Koskee, koskee.\n\n-- Minuunkin koskee hirveästi. Herra juu --!\n\n-- Mikä tuli?\n\n-- Eiköhän ollut lasi?\n\n-- Eihän toki? Tuleeko verta?\n\n-- Ei tule.--Mutta ajatteles, jos täällä on käärmeitä.\n\n-- Pysytään keskellä polkua, siinä me ne ainakin näemme.\n\n-- Emme me pelkää.\n\n-- Emme lainkaan. Hui, hai!\n\nJa sitten he jo ottivat rohkeampia askeleita ylös. Hyppäsivät kiveltä\nkivelle, missä niitä vain löytyi, sillä hiekka pisteli jalkopohjia,\nmutta kivi tuntui sileältä ja hyvältä.\n\n-- Mutta ajatteles, Hilma, mitähän sanoisivat tytöt, jos tietäisivät?\n\n-- Tokkohan kerromme kenellekään?\n\n-- Emme kerro, emme tietystikään, vaikka kuinka uteleisivat. Päätetään,\nettemme milloinkaan maailmassa kerro tätä yhdellekään ihmiselle. Taikka\nkertoisimmeko sitten kun olemme viidenkymmenen ikäisiä mummoja?\n\n-- Niin, silloin jo kyllä voimme kertoa. Ei sitten enää ole vaaraa.\n\n-- Tämä tulee olemaan meidän suurin salaisuutemme elämässä. Etkö usko?\n\n-- Uskon minä. Sillä tämä on niin kummaa, ettei voi kummempaa tapahtua.\n\n-- Eikä ketkään tytöistä olisi uskaltaneet tätä tehdä, paitsi me kaksi.\nVai luuletko?\n\n-- Eivät toki olisi uskaltaneet, ei vaikka --! Kuka niistä olisi tullut\najatelleeksikaan mitään tämmöistä?\n\n-- Se oli minun tuumani, Hilma, alkuaan.\n\n-- Myönnän, myönnän.\n\n-- Kuule, oles hiljaa, siellä risahti metsässä.\n\n-- Taivas -- jos siellä on humalaisia?--Taikka voroja?\n\n-- Taikka, ajatteles, jos joku hulluista on päässyt karkuun\nNiuvanniemeltä.\n\n-- Aina, rakas, me olemme onnettomia.\n\n-- Kuunnellaanpas!\n\nHe puhuivat kuiskaamalla, tarttuivat toisiaan käsiin ja puristivat.\nSeisoivat liikkumattomina ja hiljaa, tuskinpa hengittivätkään.\n\n-- Ei siellä sentään tainnut olla mitään, kuiskasi vihdoin Aina.\n\n-- Ei mitään. Me ihan tyhjää säikähdimme, sanoi Hilma jo kovemmalla\näänellä.\n\nJa sitte he nauroivat omalle pelolleen ja läksivät taas rohkeasti\neteenpäin.\n\nLinnut visertelivät, päivä paistoi, metsä oli raikas. Kuuset ja petäjät\nkohosivat taivaan korkuisina heidän ympärillään, he olivat niin\npikkuisia, niin järin pikkuisia niiden rinnalla. Tuuli humisi ja\nheilutti latvoja siellä ylhäällä, mutta metsässä oli aivan tyyni.\n\nJyrkkää mäkeä noustessaan he hiukan hengästyivät. Istuivat sen vuoksi\npenkille, joka oli siinä tien vieressä.\n\nJa nyt he vasta oikein pääsivät katselemaan ja ihastelemaan luontoa.\n\nPolku kierteli ylös jyrkänteen reunaa ja kääntyi jonkun matkan päässä\ntaas metsän sisään. Valot ja varjot loivat vaihtelevia värityksiä\nvihantaan nurmeen. Missä oli kirkkaampia aukeita, missä taas synkkiä,\nsalaperäisiä solukoita.\n\nLehdet värähtelivät ja auringon säteet värähtelivät yhtä mukaa.\n\nTytöt istuivat penkillä, ihmettelivät ja nauttivat. Ja mikä\nmerkillisintä, he istuivat kotvan aikaa sanattomina. Siellä kotona ei\nkieli pysynyt liikkumattomana siunaamahetkeäkään, kun he vaan yhdessä\nolivat, mutta täällä olivat vaikutukset niin valtavat, niin\nepämääräiset ja oudot, ettei niitä osannut heti sanoiksi pukea. Ja\neriskummalliset tunteet nousivat ja täyttivät poven, aavistavaiset,\nriemulliset, elämänhaluiset ja sentään peräti epäselvät, ensikertaiset\ntunteet.\n\nHetken verran he siinä istuivat äänettöminä, käsi kädessä. Rinta\nkohoili, silmät loistivat, posket hehkuivat, huulet olivat hymyssä.\nKäsi puristi kättä vaistomaisesti, tietämättä.\n\n-- Hilma --\n\n-- Mitä?\n\n-- Eikös elämä ole sentään äärettömästi ihanaa?\n\n-- On, on!\n\n-- Minkähänlaista se taivaassa lieneekään, kun se jo täällä maan päällä\nvoi olla näin hurmaavaa.\n\n-- Kuule, minusta on täällä metsässä semmoinen kummallinen, semmoinen\nautuus ilmassa.\n\n-- Niin minustakin.\n\n-- Katsopas nyt taivasta esimerkiksi, se on niin onnellisen näköinen,\nettä oikein hehkuu iloa.\n\n-- Tosiaankin! Ja etkö luule, että nuo puutkin nauttivat elämästä? Mitä\nne sanovat, ettei kasveilla olisi tunteita? Mistä he sen tietävät?\nMinusta ihan näyttää, että ne ymmärtävätkin. Eivätköhän nytkin\nkuuntele, mitä me puhumme?\n\n-- Minusta taas, että nekin puhuvat meille.\n\n-- Ole?\n\n-- Tuo suuri petäjä esimerkiksi. Katsopas, kuinka sen latva heiluu. Usko\npois, se sanoo: Tytöt, tytöt, kuinkas te olette uskaltaneet tulla\nitseksenne tänne metsään?\n\n-- Mutta nuo koivut tuolla, ne vaan vilkuttelevat ja meinaavat että:\noikein teitte, mitä te siellä kammarissa aina istutte, täällä on paljon\nhauskempaa.\n\n-- Ja nuo mansikkakukat sanovat: tulkaa vastakin, tulkaa vastakin.\n\n-- Hilma kulta,--voih --!\n\n-- Mikä sinun on?\n\n-- Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen, etten tiedä, mitä teen.\nTahtoisin itkeä.\n\n-- Naura ennemmin.\n\n-- No niin! Nauretaan yhdessä. Ha, ha, ha, ha!\n\n-- Ha, ha, ha, ha!\n\n-- Ha, ha, ha, ha, ha, ha --!\n\nLapsuus voitti taas. Haaveilut haihtuivat iloiseen vallattomuuteen.\n\n-- Jatketaan matkaa!\n\n-- Juostaan!\n\n-- Ylöskö asti?\n\n-- Ylös tietysti!\n\nEipä aikaakaan ennenkuin he jo keikkuivat korkealla tornin huipussa ja\nsihersivät siellä kuin pienet västäräkit ikään. Kääntelivät päätä\noikeaan ja vasempaan, katsoivat eteen ja katsoivat taakse; katsoivat\njoka ilman suuntaan. Oli nyt maailmaa ympärillä! Niin pitkältä kuin\nsilmä kannatti näkyi joka haaralle vesiä ja saaria, salmia ja\nniemekkeitä. Ja ilmaa oli niin paljon, ja niin puhdasta ja niin\nkevyttä. He vetivät sitä keuhkot täyteen, huokuivat ulos ja vetivät\nsisään taas.\n\n-- Kun olisi siivet, niin lentäisimme tuonne kauvas, sanoi Aina.\n\n-- Niin, voi, kun olisi siivet! Lentäisimme koko maapallon ympäri.\nAjatteles, kuinka saisimme nähdä paljon ihmeitä!\n\n-- Ja sitten me kohoisimme ylös tuonne pilviin saakka.\n\n-- Ja visertelisimme siellä! Aina rakas, voi, ettei meillä ole siipiä!\n\n-- Minkätähden ei Jumala luonut ihmiselle siipiä?\n\n-- Sanos muuta. Minkätähden ei luonut.\n\n-- Mutta katsopas tuonne päin, tuonne pohjoiseen, kuinka siellä on\nkaunista!\n\nSiellä tosiaankin oli erinomainen näky. Laskeuvan auringon säteet\nheijastuivat järveen, joka välkkyi kullan karvaisena. Pienet,\nlehtimetsäiset saaret uiskentelivat kuin viheriäiset, pyöreät pallot\nkultameressä. Ja idän puolella hohti taivas purppurassa.\n\n-- Hilma, nyt meidän täytyy laulaa.\n\n-- Mitä laulaisimme?\n\n-- Kesäisen illan kullasta --\n\n-- No niin, otetaan se!\n\nAina antoi äänen. Kauniisti se sointui. Lauloivat sen jälkeen vielä\ntoisenkin laulun. \"On mulle Suomi suloisia\", ja yrittivät juuri ottaa\nkolmatta, kun Aina sattui vilkaisemaan taakseen. Huudahti samalla ja\nnipisti Hilmaa käsivarresta.\n\n-- Katsos, Hilma, ylioppilaita! Herra ihme, mitä nyt teemme? Me\npoloiset, kun olemme paljain jaloin.\n\nHilma jäi tuijottamaan. Ei saanut sanaakaan sanotuksi, sydän ihan\npuristui kokoon.\n\nSiellä tuli leveätä maantietä pitkin neljä valkolakkista. He katsoivat\nylös nyt, he jo älysivät heidät tornista.\n\nAina ensiksi tointui.\n\n-- Kuule! Mennään alakertaan ja istutaan penkille, sillä tavalla, että\njalat peittyvät helmojen taakse.\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Sitten kun ovat menneet ohitse, livistämme tiehemme.\n\nYlioppilaat lähenivät, ei auttanut hukata silmänräpäystäkään. He\njuoksivat alas, asettuivat hengästyneinä rinnakkain penkille istumaan\nja levittivät hameiden helmat ympärilleen. Varmuuden vuoksi nostivat\nvielä jalkansa ylös penkin pohjaa kohden. Sitten vetääntyivät niin liki\ntoisiaan kuin suinkin pääsivät, että oli turvallisempi olla, ja\nkietoivat käsivarret yhteen.\n\nNyt joutivat tulla!\n\nJa ne tulivatkin, että portaat jymisivät. Ensin ilmestyi valkolakkinen\npää ja utelias naama, josta kaksi pyöreätä silmää heti kohta iski\nheihin kiinni. Mutta sävyisästi mies kuitenkin kääntyi, meni ohitse\ntoisia portaita kohden, ja hävisi. Toinen, kolmas ja neljäs seurasi\nsamoja jälkiä.\n\nJumalan kiitos, he olivat pelastetut!\n\n-- Tunsitko? kuiskasi Hilma.\n\n-- En yhtä ainoata, vastasi Aina vapaammasti hengittäen.\n\n-- Ei ne olleet Kuopiosta, mitä lienevät, matkustavaisia.\n\n-- Nyt kotiin!\n\n-- Aika kyytiä!\n\nKun he tulivat ulos, selveni heille uusi, hämmästyttävä seikka.\n\n-- He näkevät meidät tornista ja älyävät että olemme avojaloin.\n\n-- Tosiaankin! -- Mutta ehkeivät katsele tänne päin. Ehkä katselevat\npohjoiseen, jossa on kauniimpata?\n\nPääsivät vähän etemmäksi tornin juurelta ja vilkaisivat ylös. Eikös\nmitä! Siellähän ne seisoivat kaikki neljä, tällä reunalla juuri. Jo\nkääntyi yhden kiikari suoraan heitä kohti.\n\n-- Auta taivas! Mitä teemme, Hilma?\n\n-- Juostaan, että pääsemme tuonne metsän taakse.\n\n-- Mutta silloinhan ne näkevät meidän paljaat jalkamme?\n\n-- Minkä sille voi? Näkevät ne kumminkin.\n\nEivät he joutuneet enää vilkkumaan taakseen, kun ottivat semmoista\nlivettiä mäkeä alas päin, että humisi helmat. Metsä oli heidät aikoja\nsitten peittänyt, mutta yhä he juoksivat. Vasta pitkän matkan päässä he\nuskalsivat pysähtyä. Katsoivat ensiksikin taakseen ja rauhoittuivat,\nkun ei tornia enää näkynyt.\n\nMutta samassa huomasivat pienen erehdyksen: he olivat lähteneet\najotietä paluu-matkalle, vaikka sukat ja kengät olivat polkutien\nvarrella. Sitä eivät enää voineet auttaa, sillä päästäkseen polkutielle\nolisi heidän täytynyt palata takaisin tornin näköpiiriin. Ennemmin\nmenisivät sitten ajotietä alas ja poikkeisivat sieltä Julkulan haaralle\nhakemaan jalkineitaan.\n\nKivellä he istuivat ja päättivät asian, ja olivat mielissään, etteivät\nnuo ylioppilaat heitä tunteneet. Mitä siitä, jos näkivätkin heidän\nolleen avojaloin, kun eivät kumminkaan tienneet, ketä he olivat.\n\n-- Pyh, väliäpä tällä! sanoi Aina.\n\nMutta samassa -- hast du mir gesehen! Tytöt olivat vähällä pyörtyä.\n\nSiinähän ne olivat kaikki neljä! Pujahtivat yhtäkkiä esille metsän\ntakaa, ihan läheltä. Eivät tahtoneet tytöt oikein päästä tajuunsa,\nennenkuin ylioppilaat jo astuivat heidän ohitsensa. Ja, niin viattoman\nnäköisiä he olivat, mokomat! Eivät ottaneet tietääkseenkään, että\nheillä pahoja juonia oli mielessä.\n\nMutta tytöt sen hyvin ymmärsivät. Nuo kelvottomat tahtoivat saattaa\nheidät vielä enemmän hämille, sen vuoksi läksivät heidän jäljessään.\n\n-- Luultavasti pysähtyvät siellä jossain meitä odottamaan, sanoi Aina.\nMutta eläpäs huoli, nyt lähdemmekin polkutielle. Saavat pitkän nenän.\n\nJa sen kepposen he tekivät. Palasivat takaisin sille kohdalle, josta\npolkutie erosi, ja siitä sujahtivat metsään.\n\n-- Odottakaa siellä, vaan elkää pitkästykö! huusi Aina.\n\n-- Elä Jumalan luoma niin kovaan, jos kuulevat, varoitti Hilma.\n\n-- Johan nyt kuulivat. Mutta ajatteles, kuinka hävyttömiä olivat nuo --\nnuo -- miksi heitä sanoisin? En löydä niin rumaa nimeä heille, kuin\nansaitseisivat.\n\n-- Ruojat.\n\n-- Ruojat, niin juuri, ruojat! Luulivat ne olevansa sukkelia, mokomat!\nVaan tuo ei ollut muuta kuin sivistymättömyyttä ja raakuutta, jos\noikein ymmärtäisivät -- mutta mitä ne --! Ihmisiä ne silloin\nolisivatkin --\n\n-- Aina kulta--ketä istuu tuolla penkillä --\n\n-- Taivasten tekijä--siellähän ne taas ovat!\n\nTytöt seisahtuivat.\n\n-- Entäs nyt?\n\n-- Ne ilkiöt tulivat metsän poikki ja pääsivät sillä tavoin edellemme.\nHuomasivat, tietysti, aikeemme.\n\n-- Ja jos käännymme takaisin, tekevät he samalla tavalla ja ovat siellä\ntaas edessämme. Mitä nyt teemme, Aina?\n\n-- Niin, mitä ihmettä nyt teemme? Jos sen tietäisin. Uskaltaisimmeko\nkiertää tuon penkin kohdan ja kulkea metsän kautta?\n\n-- Paljain jaloin? Risuthan repisivät ne aivan veriselle. Entä käärmeet\nja sammakot sitten--muistapas niitäkin.\n\n-- Niin, tosiaankin -- käärmeet ja sammakot! Emme me uskalla. Ennemmin\nkuljemme heidän ohitsensa tuosta, emmekä ole millämmekään. Mitä me\nhuolimme, koska kerran ovat niin hävyttömiä.\n\nYlioppilaat ottivat taaskin viattoman muodon, katsoivat ylös puiden\nlatvoihin ja kaikkianne muuanne paitsi ei sinne päin, missä tytöt\nolivat, hyräilivät ja puhelivat kovalla äänellä kauniista ilmasta.\n\nTytöt olivat niin vihaisia että puhisivat, eivätkä kuitenkaan voineet\nnoille kiusantekijöille mitään.\n\n-- Lähtään, sanoi viimein Aina, eihän meidän auta seisoa tässä koko\nyötä. Tuhmaa, että ollenkaan pysähdyimme. Emme olisi antaneet mokomille\nsitä iloa, että näkivät meidän säikähtävän.\n\n-- Aina kulta, minua niin hirveästi ilettää.\n\n-- Niin minuakin, mutta minkä sille taidamme.\n\n-- Kun nuo hameet ovat vielä niin lyhyet.\n\n-- Tule pois. Emme välitä heistä, koska kerran ovat niin epähienoja.\nKatsotaan heihin oikein halveksivasti ohi mennessä.\n\nEivät he sitä sentään tehneet; eivät saaneet silmiään maasta\nnostetuksi, vaikka mikä olisi ollut. Ja niin jäykistyi koko ruumis,\nettä tuskin voivat jalkojaan liikutella. Rintaakin ahdisti ja oli niin\ntukala olla, että mieli teki painua syvälle maan alle.\n\nSittenkin vielä, kun jo olivat päässeet ohitse, astuivat he kuitenkin\nyhtä vakavina, peräkkäin pitkän matkaa, sanaakaan virkkamatta. Sillä\nmolemmat he tunsivat, että vaara pyöri heidän kintereillään. Vasta mäen\nalla uskalsivat he pysähtyä ja hiljaa tuumailla keskenään.\n\nEi näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta pian ne sieltä luultavasti\ntulisivat, jos tässä rupeisivat jalkaansa panemaan. Sillä nyt he olivat\nsen kiven kohdalla, jonka alle mennessä kätkivät sukkansa ja kenkänsä.\nNe olivat toki säilyneet. Luojan lykky!\n\nHe menivät syvemmälle metsään ja sutivat siellä kaikessa hiljaisuudessa\njalkoihinsa.\n\nEipä aikaakaan, niin jo kuului läheneviä ääniä ja jalkojen töminää.\nYlioppilaat siellä tulivat juosten.\n\nTytöt painuivat alas pensaan taakse ja olivat hiljaa kuin hiiret. Ja\nsiinä he kuulivat, mitä nuo herrat ohi mennessään sanoivat toisilleen.\n\n-- Kuinkahan kauvas ne jo ennättivät?\n\n-- Kyllä me ne maantiellä yhytämme viimeistään.\n\nRientämällä he riensivät eteenpäin, kääntyivät maantielle ja katosivat.\n\nTytöt nauraa tirskuivat.\n\n-- Ähä kutti, kutti paraiksi.\n\n-- Saatte meitä odottaa. Istutaan tässä kauaa aikaa, että ennättävät\nkaupunkiin.\n\n-- Mistäpä sitten osaavat meitä hakea?\n\n-- On toki hyvä, etteivät meitä tunne. Nyt pysyttelemme kotona monta\npäivää, etteivät pääse meitä näkemään.\n\n-- Mahtavat ne olla tuskassa, kun eivät saa tietää, ketä me olemme.\n\nHe olivat niin mielissään, että entinen harmi melkein tykkänään\nhaihtui.\n\n-- Mutta onpa tämä seikkailu! Tämmöistä ei vielä ikinä ole tapahtunut\nyhdellekään tytölle. Vai uskotko?\n\n-- Ei toki olekaan. Emmekä me hiisku sanaakaan koko Puijolla käynnistä,\netteivät arvaa meiksi, jos tästä höly nousee.\n\n-- Emmekä hiisku. Ihmettelemme vaan, ett ketähän ne ovat olleet?\n\nNäitä he tuumivat vielä maantietäkin kulkeissaan. Ja päättivät,\netteivät menisi suuria katuja kotiin, vaan kiertelisivät yksinäisiä\nsyrjäteitä, sillä tavoin kun arvelivat paremmin välttävänsä noita\nkiusan tekijöitä.\n\nJopa jo! Liian aikainen oli heidän ilonsa. Tuollahan ne ilkiöt\nseisoivat taas tulliportilla! Olivat nähtävästi saaneet Möllykkä-\nKaisalta tietää, etteivät he vielä olleet siitä kulkeneet.\n\nKaukaa tytöt heidät jo eroittivat, mutta huomasivat, että ylioppilaat\nvielä sitäkin ennen olivat heidät älynneet. Sillä he parastaikaa siinä\ntähystelivät heitä, ja herkesivät sitten huolettomiksi. Mutta\npaikaltaan he eivät hievahtaneet, vaikka tytöt koettelivat viivytellä\nja astua niin hitaasti kuin suinkin voivat.\n\nTäytyi taaskin karaista luontoansa ja astua topakasti ohitse. Eihän\nsiinä mikä auttanut.\n\nMutta luulivatko, mokomat, että kovinkaan voittivat tuolla kujeellaan?\nEivät sittenkään saisi tietää heidän nimiään, siitä he kyllä huolen\npitäisivät.\n\nYlioppilaat alkoivat astua heidän jäljessään, niin pian kuin olivat\npäässeet sivu.\n\n-- Astukoot vaan! Pöllöt! Luulevat, että me nyt suoraa päätä menemme\nkotia ja he sitten saavat kuulostella, ketä siinä talossa asuu. Mutta\nerehdyttepä, hyvät herrat, pikkuisen. Me kun vedämme teitä nenästä ja\neksytämme teidät.\n\nKohta kaupunkiin tultua he kääntyivät vallan toiselle haaralle.\nYlioppilaat kääntyivät jäljessä.\n\nSiitä menivät poikki-kadulle. Nämä samoin.\n\nJo alkoi käydä tuskaksi. He kulkivat katua ylös, toista alas, ristiin,\nrastiin, poikki ja pitkin. Ei apua. Ylioppilaat eivät hellittäneet.\nItsepäisiä olivat kuin mitkähän.\n\nEdes tunnin he näin kiertelivät kaupunkia ympäri. Ja nyt he olivat niin\nväsyneitä, että tuskin jaksoivat enää jalkoja maasta nostaa. Väsyneitä\nolivat, ja hermostuneita, ja onnettomia. Eivät enää pitkään aikaan\nolleet kyenneet sanaa vaihtamaan toistensa kanssa.\n\nKotia kohden he viimein pakostakin käänsivät askeleensa.\nVapaaehtoisesti täytyi antaa ilmi asuntonsa. Ei tullut muu neuvoksi.\nSillä jalat eivät kannattaneet enää. Ja muutenkin olivat niin lävitse\nuupuneita, levottomia ja hätääntyneitä, etteivät enää tietäneet mitä\ntehdä.\n\nHe pujahtivat portista sisään ja menivät suoraa päätä omaan\nkammariinsa.\n\nTyyra istui siellä ja selaili albumia.\n\n-- Missä herran nimessä te näin kauvan olette viipyneet? Täti pyysi\nminua odottamaan,--olen istunut täällä edes kuinka kauvan.\n\n-- Tyyra kulta, et usko, mitä meille on tapahtunut!\n\nHeidän täytyi kertoa, sillä tulisihan se nyt kumminkin tiedoksi. Ja\nsydäntä sitä paitse niin ahdisti, ettei voinut vaieta. Ehkä Tyyra heitä\nrauhoittaisi, ehkei se sentään ollut niin vaarallista?\n\nTurha toivo! Tyyran kasvot oikein jäykistyivät kauhistuksesta.\n\n-- Mitä te ajattelitte! Kaksi nuorta tyttöä -- ja menette yksinänne\nPuijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola? Ettekö te\ntienneet, kuinka hirveästi sopimatonta jo sekin on?\n\n-- Emme tulleet sitä ajatelleeksi, vaikeroitsi Aina, sydän kourassa.\n\nHe katsoivat rukoillen Tyyraan. Mutta tämä ei armahtanut.\n\n-- Ja sitten riisutte itsenne vielä avojaloin.\n\nHän pudisteli päätään, katseessa oli ankara tuomio.\n\n-- Luuletko -- Aina ei enää tahtonut päästä ääneen -- luuletko, että meitä\ntästä hyvin moititaan?\n\n-- Siitä voitte olla varmat.\n\nEi ollut Ainalla eikä Hilmalla enää mitään puhumista: he olivat tyyten\nmasentuneita.\n\nVanhurskaassa vihassa läksi Tyyra pois, jättäen heidät tarkemmin\nmiettimään tekoaan.\n\nSiinä he nyt istuivat kahden äänettöminä, raskas paino sydämmellä.\nEivät voineet kumpikaan rohkaista omaa mieltään, eikä lohduttaa toista.\n\nHeitä käskettiin ruualle.\n\n-- Ei minulla ole nälkä, kuiskasi Hilma.\n\n-- Ei minulla liioin, toisti Aina.\n\nHiljaa, mitään puhumatta he alkoivat riisua päältään ja kiiruhtivat\nkumpikin vuoteesensa. Sinne kääriytyivät huppuun peitteen alle. Ja heti\nalkoi molemmilla pidätetyt kyyneleet vieriä silmistä, Ei niistä\ntahtonut loppua tulla. Tyynyt kastuivat märiksi ja kuuma oli, että\nvallan tukehutti.\n\nAina viskasi pois peitteen ja lakanan kasvoiltaan. Kuuli silloin\nnyyhkytyksiä Hilman tilalta. Hän, raukka, siellä oli yhtä murheellinen.\nJospa kuitenkin koettaisi vaihtaa pari sanaa.\n\n-- Hilma -- vieläkö sinä -- valvot?\n\n-- Vielä.\n\n-- Mitä -- arvelet? Emmekö ole hirveästi -- onnettomia?\n\n-- Olemme. Lieneekö yhtään ihmistä maailmassa, joka olisi -- yhyy --\njoka olisi -- yh, yh -- näin, näin kauheasti onneton.\n\n-- Me -- meidän mai-maineemme --\n\n-- Ja meidän ku-kunniamme --!\n\n-- Ei -- ei kukaan ta-tahdo enää me-meidän kanssamme olla -- yhyy --!\n\n-- Yh--yh--yh--yhhyy --!\n\nPitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä. Mutta\nsitten alkoi Hilma puhetta.\n\n-- Kuule, Aina?\n\n-- Mitä?\n\n-- Minun täytyy lähteä kotiin huomenna. Minulla on niin hirveästi ikävä\nmammaa.\n\n-- Etkö voi viipyä?\n\n-- En voi.\n\n-- Pitihän sinun olla koko kesä.\n\n-- Vaikka.\n\nUusi itkun puuska molemmissa vuoteissa. Ja sitä kesti aina siksi kuin\nvihdoin viimein, toinen sekä toinen, vaipui uneen. Nukuttuaankin he\nvielä vähän väliä nyyhkyttelivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli korkealla, kun Aina avasi silmänsä. Ei hän ensin muistanut\nmitään, vaan kun katsoi ympärilleen, huomasi hän Hilman tyhjän vuoteen\nja nousi istumaan. Siellä oli Hilma toisella puolen huonetta täydessä\ntouhussa matkalaukkunsa kanssa. Äkkiä selveni Ainalle illallinen tapaus\nja koko surkeus.\n\nNyt läksi Hilma pois! Siinä oli ja meni tämän kesän ilo, jota hän niin\noli odottanut ja toivonut talvesta saakka! Yksinään hän sai jäädä tänne\nkantamaan surua ja häpeätä.\n\nHän istui siinä kädet ristissä, hiukset pörrössä ja kyynelten jäljet\nposkilla. Mutta ei hän enää itkenyt, sillä vesi oli vuotanut kuiviin\nsilmistä. Ei huokaillutkaan, katseli vaan, kuinka Hilma laitteli\nvaatteitaan laukkuun. Katseli, ja oli toivoton.\n\n[Kuopiossa v. 1891. Novelleja II.]\n\n\n\n\n\n\n\"VANHA PIIKA\"\n\n\nHäntä kutsuttiin \"hurjaksi neidiksi\" ja hän asui kaukana kaupungin\nsyrjässä, aina Seilaisen mäellä, vanhan hautausmaan takana. Siellä\nolivat hyyryt huokeammat, sen vuoksi hän sinne alkuaan oli muuttanut.\nTäytyi elää säästävästi, sillä hänellä ei ollut paljon tuloja, ei kun\nkaksisataa kahdeksankymmentä markkaa eläkerahaa ja sen lisäksi ne\npienet ansiot, joita hän silloin tällöin käsitöillään sai. Yhdestä\nhuoneesta laskettiin kaupungilla vuokraa tavallisesti kymmenen markkaa\nkuussa, mutta hän maksoi pienestä kammaristaan vaan seitsemän markkaa.\nTosin se oli ränstynyt ja huono, uuni hajanainen, seinät mustat ja\nikkuna hatara. Ovikin puhalsi kylmää talven aikana, ettei tiennyt missä\nistua, kun veto kävi joka paikkaan. Mutta toimeenhan siinä tuli\nyhtäkaikki, eikä hän nyt enää halunnut muuttaa, sillä kymmenkunta\nvuotta hän oli jo asunut tässä samassa huoneessa; se tuntui melkein\nomalta, nuo muuttuneet seinät, tuo rosopintainen, muuraria kaipaava\nuuni, karkeat lattiapalkit ja kaikille sateenkaaren värille vivahtavat,\npienet ikkunaruudut olivat vähitellen tulleet hänelle rakkaiksi, ne\nikäänkuin ottivat osaa hänen yksinäisen elämänsä iloon ja suruun. Ei\nhänellä ollut ketään, jolle olisi sydämmensä avannut tai kertonut, mitä\nmielessä milloinkin liikkui; mutta kun hän istui siellä kammarissaan,\nomiin ajatuksiinsa vaipuneena ja katse kiintyi yhteen kohti, joko\nsitten seinään, uuniin, kattoon tai lattiaan, niin alkoi se paikka heti\nkohta elää hänen silmissään, se ymmärsi häntä, puhui hänelle sanatonta\nkieltä ja rauhoitti häntä. Ei hän enää muuta puhetoveria kaivannutkaan.\nJa niin hän oli kammarissaan kuin ainoan uskollisen ystävänsä turvissa,\neikä hän sieltä mielellään liikkeelle lähtenyt, ainoastaan silloin kuin\nasiat välttämättä vaativat. Mutta heti, kun ne olivatkin toimitetut,\nhän kiirein askelin palasi takaisin ja sulki nopsasti oven jälkeensä,\naivan kuin olisi peljännyt jonkun vihollisen ajavan häntä perästä.\n\nEi hän muuttaa tahtonut, ei luopua ystävästään, vaikka kohta kylmä\nviima tunki sisään ja pakkanen pääsi kiristämään joskus. Suojeli se\nhäntä niin hyvin kuin voi, mutta minkä mahtoi, raukka, vanhalla\nijällään enää tuulen tuimille iskuille ja talven koville kourille.\nKestämistä siinä oli itselläänkin.\n\nEi häntä aina oltu sanottu \"hurjaksi neidiksi\". Oli aika, jolloin hän\ntunnettiin omalla nimellään: Saara Salin. Ja oli semmoinenkin aika,\njolloin se nimi sai sydämmet sykkimään ja mielet innostumaan. Mutta\nsiitä oli jo kauvan. Monen talven lumet olivat sen jälkeen peittäneet\nmaan, monen kesän helle uutta eloa luonut. Hän oli nyt laiha, kuihtunut\n\"vanha piika\". Lapset, jotka leikkivät kadulla, säikähtivät häntä\nnähdessään, mutta kun hän oli päässyt sivu, huusivat he hänen\njälkeensä: \"hurja neiti, hurja neiti!\" Herrat kulkivat ylpeästi ohitse\nhäntä näkemättä, ja rouvat, joille hän ompeli korutöitä, antoivat hänen\nseisoa ovensuussa ja nyökkäsivät armollisesti päätään, kun hän palkan\nsaatuaan syvään notkisti heille polviaan. Kuka muisti enää hänen ihanaa\nkukoistus-aikaansa, kuka ajatteli sitä, että hänkin oli kerran\nmaailmassa ollut nuori ja kaunis? Ei kukaan! Sillä harvoja enää löytyi\nniistä, jotka hänet silloin tunsivat, ja nämäkin harvat olivat sen\nelämän hyörinässä aikoja sitten unhottaneet.\n\nMutta itse hän sen kyllä muisti. Ja hänellä oli vanhan kuluneen\npiironkinsa laatikossa todistuskappaleita muistonsa varmuudesta. Siellä\nensinnäkin oli hänen kuvansa niiltä ajoilta, nuojainen ja haalistunut,\nettä kasvonpiirteitä tuskin eroitti. Mutta näki siitä kumminkin vielä,\nminkälainen hän silloin oli ollut valkoisessa, komeassa\ntanssipuvussaan, pitkine kiharoineen, paljaine käsivarsineen ja\natlassi-liivi syvään uurrettuna rinnalta.\n\nTuon puvun hän uudisti kerran elämänsä merkillisimpänä,\nvoittoriemuisimpana päivänä. Hän oli silloin Haminassa äitinsä kanssa.\nKeisarillinen laiva purjehteli samaan aikaan Suomen lahdella, Haminan\nläheisyydessä, ja eräänä aamuna se laski ankkurin Hattarin saaren\nkohdalla. Kerrottiin nuoren suuriruhtinaan olevan laivalla ja aikovan\nnousta maalle korkean seurueensa kanssa. Haminassa syntyi hälinää.\nKaupunkia kaunistettiin lipuilla, köynnöksillä ja kukilla. Ja illaksi\nvalmistettiin tanssiaiset raastuvan saliin.\n\nNiissä tanssiaisissa tapahtui Saaralle suuri, ikimuistettava kunnia:\nnuori suuriruhtinas kiinnitti huomionsa häneen ja tanssi hänen\nkanssaan! Yhden tanssin hän ainoastaan tanssi ja sen hänen kanssaan; ei\nkenenkään muun kanssa askeltakaan.\n\nSen illan ihanuutta ei sanoin voinut kertoa. Vielä nytkin, kun Saara\ntätä kuvaansa katseli, hän tunsi heijastuksen silloisesta onnestaan.\nEnsin hän oli kuin huumaantunut, ei tahtonut käsittää mitään. Mutta kun\nsuuriruhtinas pian sen jälkeen poistui pidoista ja kaikki riensivät\nhäntä onnittelemaan, silloin täyttyi hänen rintansa ilolla ja\nylpeydellä.\n\nHäntä liehiteltiin, häntä sanottiin illan ruhtinattareksi, ja hänen\nympärillään seisoi aina koko liuta herroja, jotka kilvoittelivat hänen\npienimmästäkin suosion osoituksestaan.\n\nSen kesän jälkeen hän varsinkin hallitsi miesten sydämmet. Eräs\nluutnantti tuli hulluksi hänen tähtensä, eräs maisteri heittäytyi\nImatraan ja muuan runoilija ampui itsensä, molemmat, niinkuin\nsanottiin, onnettomasta rakkaudesta häneen.\n\nSiellä oli hänen muistojensa seassa myöskin suuri pakka vanhoja\nkirjeitä, punaisella villalangalla yhteensidottuna. Ne olivat kaikki\nhänen entisiltä ihailijoiltaan ja sisälsivät, mitkä ujompia, mitkä\nrohkeampia rakkauden tunnustuksia. Käänteistä oli paperi useimmissa jo\nkulunut rikki ja muste oli käynyt keltaiseksi, paikoittain vaalennut\naivan näkymättömäksi, että töin tuskin hän enää olisi niistä selkoa\nsaanut, ellei olisi osannut niitä ulkoa.\n\nSiihen aikaan hän näille kirjeille ei suurta arvoa antanut, pani ne\nkumminkin säilyyn voittojensa merkiksi. Ei yksikään näistä voinut hänen\nsydäntään lämmittää, ei tuntenut hän edes sääliä heitä kohtaan.\n\n-- Mitä sinä oikeastaan ajattelet? sanoi usein hänen äitinsä, tee jo\nvihdoinkin vaalisi.\n\nMutta Saara muisti suuriruhtinasta ja ajatteli: onhan vielä aikaa. Hän\nei saanut sitä päästään, ettei hän olisi tehnyt syvempää vaikutusta\nsuuriruhtinaasen. Mitä varten hän olisi tanssinut ainoastaan hänen\nkanssaan eikä kenenkään muun? Kuka voi taata, ettei suuriruhtinas vielä\nilmestyisi jonakuna kauniina päivänä ja vaatisi häntä omakseen?\nSemmoisia ihmeitä oli tapahtunut ennenkin. Millä ylpeydellä hän, Saara,\nsilloin kertoisi uskollisesta rakkaudestaan, ja antaisi hänen lukea\nkaikki nuo ihailijansa kirjeet, näyttääkseen, kuinka paljon kiusauksia\nhänellä oli ollut torjuttavana.\n\nVuosi vuodelta kului, mutta suuriruhtinas ei vaan tullut. Saara luki\n\"Monte Kriston kreiviä\", \"Pariisin mysterioita\", \"Vaeltavaa\njuutalaista\" ja muita jännittäviä ranskalaisia romaania, luki ja\nodotteli kärsivällisesti. Hän oli melkein varma siitä, että\nsuuriruhtinas kyllä olisi tullut, jos olisi vaan saanut seurata omaa\nmieltään. Mutta häntä tahdottiin tietystikin estää, sen vuoksi hän\nviipyi.\n\nEikä Saara ollut millänsäkään, vaikka äiti jo alkoi käydä\nkärsimättömäksi. Äiti ei tietänyt, mitä suuria toiveita hän povessaan\nhautoi. Sitä iloisemmaksi hän kävisi, jahka tulisi näkemään niiden\ntoteutuvan.\n\nKerran kuitenkin äiti sanoi jotakin, joka tunki kuin tikarin pisto\nsydämmeen. Hän oli silloin juuri antanut rukkaset eräälle hyvin\nrikkaalle ja arvossa pidetylle tukkukauppiaalle, josta äiti oli kovin\nharmissaan.\n\n-- Saadaanpas nähdä, hän sanoi, sinä jäät vielä ilman miestä.\n\nEnsin hän noille sanoille nauroi ylenkatseellisesti, mutta sitten ne\nhäntä harmittivat ja lopulta hän tunsi, että ne tekivät kipeätä. Sillä\nhänelle juohtui samalla mieleen, etteivät herrat viime aikoina enää\nyksinomaan seisoneet hänen ympärillään. Sinne oli ilmestynyt muutamia\ntyttöhuitukoita, joita sanottiin sievän näköisiksi, mutta jotka hänen\nmielestään eivät olleet, ei kerrassa mitään. Kehittymättömiä,\npuolikasvaneita präisköjä vaan, ilman ryhtiä, ilman käytöstapaa. Ja\nheitäkö nyt todella pidettiin sievinä? Ei voinut ymmärtää senlaista\nmakua.\n\nMahdotonta se oli, kun sitä tarkemmin ajatteli. Pilkoillaan varmaan\nherrat heitä liehittelivät, vaikka tytöt tyhmyydessään ottivat sen\ntäydeksi todeksi. Ei hänellä ainakaan ollut mitään pelättävää heidän\nsuhteensa, sehän olisi ollut naurettavaa.\n\nHän päätti ottaa siitä loistavan todistuksen seuraavissa tanssiaisissa.\nSiinä tarkoituksessa hän toimitti itselleen uuden, viimeisten\nmuotilehtien mukaan tehdyn puvun valkoisesta silkkiharsosta, ilman\nhihoja ja liivi leikattu syvälle alas edestä ja takaa, että hänen\ntäyteläinen rintansa, pyöreät käsivartensa ja hohtavan valkoiset\nhartiansa hyvin tulivat näkyviin.\n\nTyytyväisellä mielellä ja voitosta varmana hän astui lattian poikki\nvaloisassa salissa. Vieläkö uskaltaisivat pienet tyttörievut hänen\nrinnalleen pyrkiä? Eikös mitä! Siellä ne pysyttelivät salin\nkaukaisimmassa nurkassa. Kuiskuttelivat keskenään, heittivät häneen\nsyrjäkatseita ja nauraa tirskuivat salavihkaa kämmenensä takana,\nniinkuin semmoisten seuraelämään tottumattomain tapa on. Saattoiko\najatella, että noista yksikään pystyisi sydämmiä valloittamaan? Ei\nikipäivinä, niin kauvan kuin hän mailla oli!\n\nHeidän naurunsa pisti häntä vihaksi, hänen teki mielensä hiukan\nnäsäyttää heitä, jo illan alussa hän sai siihen tilaisuutta, kun\nvalssin jäljestä meni toaletti-huoneesen korjaamaan otsakiharoitaan.\nParhaiksi juuri sattuivat hekin olemaan siellä kikattamassa. Hän astui\nsuoraan pöydän luokse ja sanoi käskevästi:\n\n-- Pois, pikku tytöt, peilin edestä!\n\nEi heitä mikään niin harmittanut, kuin tuo \"pikku tytöt\", sen hän hyvin\ntiesi. Mutta minkäpä he voivat, täytyi väistyä vaan kiltisti ja antaa\nsijaa.\n\nPeilistä hän saattoi nähdä, kuinka he nyrpistivät huuliaan ja katsoivat\nhäneen vihaisesti. Siitä hän ei välittänyt, mutta hän näki siellä\njotain muuta, joka pahasti vihlasi hänen sydäntään. Näki kellertävän\nkutripään, siniset, sulavat silmät ja nuorekkaat kasvot -- tuo mahtoi\nolla se, jota erityisesti oli huomioon otettu. Saara kääntyi,\ntarkastaakseen häntä lähemmin. Ja toden totta -- hän ei ollut hullumpi.\n-- Siinä saattoi sittenkin kasvaa hänelle vaarallinen kilpailija, hänellä\nkun oli, mitä Saara ei enää milloinkaan maailmassa takaisin saanut:\nensimmäisen nuoruuden hempeyttä. Tuskallinen tunne tahtoi hänet\nvallata, hän ei kärsinyt katsella noita kasvoja kauvemmin. Mitä ne\nseisoskelivat siellä oven suussa, miksi eivät jättäneet häntä rauhaan.\nVai täytyikö heitä muistuttaa?\n\n-- Tämä huone on oikeastaan täysikasvaneita varten, hän sanoi ja käänsi\nheille selkänsä.\n\nTytöt ymmärsivät ja aukasivat oven lähteäkseen pois. Mutta he mutisivat\njotain mennessään ja Saaran korviin sattuivat nämä sanat:\n\n-- Tuo se vasta on olevinaan! Mokomakin \"vanha piika\".\n\nKuin salama hän iski heihin kiinni. Ja ennenkuin hän tiesi asiastakaan,\noli hän sivaltanut tuota keltakutrista korvalle, että lämähti.\nHämmästyksen huuto kuului samassa toisesta huoneesta, jossa oli koko\njoukko naisia koolla.\n\nKeltakutrinen hyrähti itkuun. Hän työnsi hänet kynnyksen toiselle\npuolelle ja sulki oven.\n\n-- \"Vanha piika!\" He olivat uskaltaneet sanoa häntä \"vanhaksi piiaksi\"!\n\nVeri kuohahti ylös aivoihin, jänteret jäykkenivät, kädet kouristuivat\nsuonenvedon tapaisesti nyrkkiin. Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset\ntakoivat. Ei hänellä ollut käsitystä mistään, ei saanut selvää ajatusta\npäähänsä. Mutta korvissa kaikui yhäti nuo onnettomat sanat: \"vanha\npiika\".\n\nKoneellisesti hän palasi takaisin peilin ääreen.\n\nVoi kauhistus, minkä näköinen hän oli! Kasvot harmaan kalvakat, silmät\npyöreät, katse raivo, niska tumman punertavana. Tuo näky sai hänet\njälleen tajuntaan. Semmoisena hän ei voinut mennä salonkiin.\n\nHän koetti rauhoittua; joi vettä ja käveli edes takaisin huoneessa.\nSoittoa kuului musiikkilehteriltä.\n\n-- \"Vanha piika\"? Sitä nimeä eivät hänelle toista kertaa antaisi.\n\nOlipa hänen viimeinen kosijansa, tukkukauppias saapuvilla. Hän teki\näkkiä päätöksensä. Joi vielä kerran vettä, tarkasti kuvaansa peilissä,\nja kun näki että kasvot alkoivat olla entisellään, sieppasi hän\nviuhkansa pöydältä ja lähti kiirein askelin suoraa päätä salonkiin.\nSillä nyt soitettiin juuri franseesiin eikä häntä oltu vielä pyydetty.\n\nHän seisahtui salongin ovelle ja antoi katseensa luisua yli huoneen.\nTuolla seisoi tukkukauppias. Saara viittasi häntä luokseen.\n\n-- Tahtoisin tanssia tämän franseesin kanssanne, ellei teillä ole mitään\nsitä vastaan?\n\nHän hymyili, varmana siitä, että nuo sanat tekisivät ihastuttavan\nvaikutuksen. Siinä hän kumminkin suuresti pettyi.\n\nTukkukauppias kumarsi kohteliaasti, mutta kylmänä kuin jää:\n\n-- Valitettavasti minun täytyy kieltää. Olen ehtinyt jo pyytää toista.\n\nJa tukkukauppias vetääntyi pois.\n\nParit asettuivat riviin. Moni herra näytti vielä olevan daamia vailla,\nmutta häntä ei lähestynyt kukaan. Mitä se merkitsi?\n\nPahaa aavistaen hän katsoi ympärilleen. Ja totta tosiaan, nyt hän sen\nhuomasi! Rouvat mittailivat häntä silmillään ja supattelivat\ntoisilleen. Äskeinen tapaus toalettihuoneessa heillä selvästi oli\npuheen aineena.\n\nMutta olisiko se jo tullut herrojenkin korville? Hän tunsi jotain\nkuristavaa kurkussaan.\n\nMerkki annettiin, franseesi alkoi.\n\nHän jäi seisomaan.\n\nTuska täytti hänen povensa. Oliko se mahdollista? Hänkö pyytämättömänä\njäi franseesista pois? Tämmöistä ei hänelle vielä koskaan ollut\ntapahtunut.\n\nKaikki himmeni hänen silmissään, hän tuskin saattoi pysyä pystyssä. Eri\ntunteet hänessä taistelivat: loukattu ylpeys, harmi, suru, häpeä, ja\nviimein aavistava pelko viehätysvoimansa ainaisesta menettämisestä. Ja\nkaikki nämä eri tunteet yhtyivät yhdeksi ainoaksi suureksi\nahdistukseksi. Hän oli pakahtua.\n\nKun parit huimaavassa menossa kiidättivät hänen ohitsensa, kävi hän\näkkiä niin voimattomaksi, että pelkäsi kaatuvansa. Rouvien luona oli\ntyhjä tuoli. Hän yritti sinne, mutta tapasi samassa heidän\nvahingoniloiset silmänsä ja ilkkuilevan hymynsä. Kavahti ja kääntyi\neteisen ovea kohti. Pois hänen täytyi päästä, pois, ulos raittiisen\nilmaan.\n\nHän oli saanut päällysvaatteet yllensä, oli kävellyt koko pitkän matkan\nkotiin, ei tiennyt miten. Omassa kammarissaan hän vasta tointui sen\nverran, että kykeni hiukkasen selvittämään ajatuksiaan.\n\nMitä hän nyt oli tehnyt sitten? Hiukan kurittanut nenäkästä tyttöä --\nei muuta. Olivathan he olleet hänelle ensin hävyttömiä, mutta sitä\ntietysti eivät kenellekään kertoneet.\n\nMiksi uskoivat kaikki heitä? Miksi ei kukaan tullut kysymään häneltä\nasian oikeata laitaa? Ooh, ihmiset olivat niin pahoja, niin hirveän\npahoja.\n\nHän puhkesi itkuun ja tunsi helpoitusta.\n\nVieläkin hän näki selvästi edessään noiden rouvien inhottavat kasvot.\nHe olivat kaiken aikaa häntä kadehtineet, sen vuoksi nyt riemuitsivat.\nMutta eikö hänellä sitten ollut yhtään ystävää? Eikö ketään, joka olisi\nhänen puoliaan pitänyt?\n\nMissä olivat hänen ihailijansa, hänen entiset ritarinsa kaikki? Missä\nne, jotka olivat häneen silmittömästi rakastuneet, jotka hänen\npienimpiä oikkujaan aina palvelivat? Ooh, ne olivat katalia pettureita\njoka ikinen. Ei yhtä ainoata rehellistä sielua heissä löytynyt.\n\nMutta hän kostaisi heille. Ei menisi enää milloinkaan mihinkään\ntilaisuuksiin, välttäisi heitä, ei katsoisi heihin päinkään, jos\nkadulla sattuisivat vastaan tulemaan. Vielä he muistaisivat tämän\nillan.\n\nSaara riisui silkkiharso-leningin pois päältään ja viskasi sen\nsohvalle. Sieltä jouti palvelija korjaamaan huomeispäivänä. Hän ei sitä\ntuon koomin enää käyttäisi, ei kärsinyt nähdäkään mokomata, joka niin\nhuonon onnen hänelle toi.\n\nHän pysytteli uskollisesti kotona pitkät ajat sen jälkeen. Monet\ntanssiaiset olivat menneet sivu; joka kerran hän odotti kuulevansa,\nettä siellä olisi kaivattu häntä, mutta turhaan. Ei tullut kukaan\nkäymään hänen luonaan, ja jos sattui milloin tapaamaan entisiä\ntuttujaan, kohtelivat he häntä huomattavan välttelevästi ja vieraasti.\nEikä hänkään puolestaan lähennellyt ketään.\n\nMutta hän tunsi itsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi. Hän kärsi, eikä\ntiennyt, millä lieventää sydämmensä kipua. Äiti puuhaili päivät päätään\ntaloudessa; siihen ei Saara voinut yhtyä, se oli hänestä kuivaa,\njokapäiväistä, proosallista. Ennemmin hän istui kammarissaan yksikseen\nja antaantui omille mielikuvilleen ja haaveiluilleen.\n\nAinoa, mikä ajoittain sai hänet unohtamaan elämän tukaluudet ja\nrumuudet, oli jännittävien, seikkailuilla täytettyjen romaanien luku.\nSilloin hän vielä sai uskoa ja varmaa toivoa tulevaisuudestaan. Ellei\nsuuriruhtinas häntä enää muistaisikaan, ilmestyisi paikkakunnalle\njoskus kenties joku rikas, mahtava matkustelija, joka sattumalta näkisi\nhänet ja heti silmänräpäyksessä häneen rakastuisi. He vihittäisiin\ntuota pikaa ja tuo rikas herra veisi hänet kauvas pois. Eivätköhän\nsilloin oman kaupungin herrat kuitenkin hieman nolostuisi?\n\nHeidän kesä-asuntonsa lähellä oli eräs kallioinen niemeke, jonka ohitse\nlaivat etelästäpäin kulkivat. Sinne hän meni joka päivä valkoisessa\npuvussa, hiukset pitkillä kiharoilla, pieni sirokas kesähattu päässä.\nKalliolle hän asettui, puoleksi pitkälleen, kyynäspäänsä nojaan. Hame\nlaskeutui runsaissa poimuissa hänen ympärilleen, kiharat valuivat\nkiemuroissa alas hartioille ja käsi, joka poskea tukesi, oli kuulean\nvalkoinen. Jonkun kirjan hän pani levälleen eteensä, mutta silmät eivät\nsiihen kiintyneet, ne haaveillen häälyivät kauvas vetten yli, ulapalle\npäin.\n\nNäin hän odotteli rikasta, mahtavaa sulhoaan, unelmiensa esinettä. Jos\nhän vaan laivalla oli, täytyi hänen huomata hänet täältä kalliolta.\nHuomata ja ihastua samalla, ja rientää hänen luokseen, niin pian kuin\nsuinkin ennätti.\n\nLaivoja kulki ohitse yhtä mittaa, joka päivä. Kiikarit käännettiin\nhäntä kohti, mutta hän piti asentonsa, eikä uskaltanut silmiään paljon\nsinne päin kääntää, ne kuin haaveillen häälyivät ulapalle, kauvas\nvetten yli.\n\nTäsmälleen hän sentään tiesi, minkälaista väkeä milloinkin laivassa\noli, ja herrojen suhteen hän varsinkin oli selvillä. Sillä niiden\nseasta hän joka kerran etsi sitä ikävöittyä, aavistettua, sitä\ntuntematonta, jota hän koko elämänsä oli rakastanut, jumaloinut,\nodottanut.\n\nPäivä meni, toinen tuli. Yhä kiihkeämmäksi hänen kaihonsa kasvoi, yhä\nuskollisemmasti hän kalliolla odotteli. Viikot vierivät, kesä kului,\nsyksy läheni. Hän ei enää loikonut, hän istui, kädet ristissä. Silmät\neivät enää vesiä mittailleet, ne tähystelivät sitä ilmanrantaa, josta\nlaiva oli tulossa. Ja kun se ilmestyi, seurasi hän sitä toivolla ja\npelvolla, kunnes se kohdalle saapui. Tuskallinen oli katse, jolla hän\ntarkasteli jok'ainoata outoa herraa, jonka hän laivalla älysi: Eikö hän\njo vihdoinkin ilmestyisi?\n\nTurha toivo! Hän ei ilmestynyt. He muuttivat takaisin kaupunkiin. Uusi\nhuvikausi alkoi, tuo aika, jota hän ennen aina riemulla oli\nvastaanottanut ja joka yhäti oli tuottanut hänelle uusia voittoja,\nuusia laakeria, ja valloitettuja sydämmiä tukuttain. Nyt, mikä eroitus!\nNyt hän katseli sen elämää syrjästä, katkeralla mielellä. Hän ei enää\nkuulunut kaupungin seurapiiriin, häntä ei kaivattu, ei huolittu mukaan.\nEikä hän voinut työntääntyä, ei voinut eikä tahtonut -- ei millään\nehdolla! Sillä hän luuli huomaavansa jok'ainoan vieraan ihmisen\nsilmissä salaista ivaa ja suupielissä hillityn naurun nytkähdyksiä.\nMaailma oli niin paha, ja ihmiset niin katalia!\n\nHän karttoi heitä, minkä suinkin voi, ja sulkeutui omaan hiljaiseen\nelämäänsä. Vanhan, yksinäisen naisen ilottomat päivät olivat hänen\nedessään, ei auttanut mikään. Se oli totuus, joka päivä päivältä kävi\nyhä selvemmäksi. Miesten kylmässä, huolimattomassa tervehdyksessä,\nnaisten halveksivassa katseessa hän luki nimen: \"vanha piika\". Ja se\nvaikutti häneen joka kerran kuin käärmeen pisto.\n\nVuodet, jotka seurasivat, muodostivat vaan yhden ainoan lakastuneiden\ntoiveiden historian. Hänen elämänsä oli väritöntä, hiljaista, harmaata.\nEi mikään tapaus luonut vaihtelua sen yksitoikkoisuuteen, eikä mikään\niloisempi vaikutus virkistänyt mieltä. Alussa vielä pettymykset ajoivat\ntoisiansa takaa, lopulta hän ei enää pettynyt missään, sillä hän ei\nenää mitään toivonut.\n\nJa kuitenkin oli hänellä vielä säästössä kovan onnen viimeinen isku.\nHänen äitinsä kuoli. Pois temmattiin häneltä ainoa tuki ja ystävä. Nyt\nhän oli viskattu ypö yksin kylmän maailman hartioille. Ei ollut hänellä\nketään, jolle olisi edes suruaan vuodattanut, ei yksikään ihminen\nhänestä välittänyt, ei kukaan kysynyt, oliko häntä vai ei.\n\nHän itki ja huusi. Ei huolinut ruokaa eikä juomaa. Hän kirosi maailmaa,\njoka häntä vihasi ja vainosi, hän soimasi Jumalaa, jolla oli armoa\nkaikille muille, paitsi hänelle ei. Mutta äiti makasi kylmänä ja\nkankeana, silmät sammuneina, suu sinisenä ja kalman karva kasvoilla. Ei\nvironnut eloon hänen hyväilyistään eikä kuullut hänen valituksiaan. Ei\nniitä kukaan kuullut, ei kuullut eikä huolinut lohduttamaan tulla.\nHyljättynä ja onnettomana hän sai itkeä kyynelensä kuiviin ja tyhjentää\nsurujensa maljan sakkoja myöten.\n\nVoimat viimein raukenivat. Ei hän jaksanut enää tuntea, ei murhetta\neikä huolta. Tyhjyys täytti poven, pimeätä tyhjyyttä ammotti\ntulevaisuus hänelle vastaan ja tyhjäksi oli myrsky lakaissut hänen\naivonsa.\n\nTunnottomana hän istui ja katseli eteensä. Ei pitänyt lukua siitä, että\nvelkojat tulivat ja möivät häneltä huonekalut ja vaatteet. Tapahtui\nympärillä mitä hyvänsä, ei se hänen huomiotaan herättänyt eikä mieltä\nkirvelemään saanut. Autioksi hänen huoneensa pantiin, ja sekin oli\nhänestä yhden tekevää. Mutta sitten sanottiin, että hänen tuli muuttaa\npois. Hän ei sitä ensin tajunnut. Sanottiin toinen ja kolmas kerta.\nSilloin hän räjähti nauramaan. Herkesi äkkiä, katsoi heihin, ja nauroi\nuudelleen.\n\nSiitä asti häntä sanottiin \"hurjaksi neidiksi\". Ja siitä asti lapset\nhäntä pelkäsivät.\n\nHänelle toimitettiin asunto ensin rännikadun varrelle. Sinne nostettiin\nhänelle sänky ja pöytä ja vanha piironki, jonka laatikkoon oli jätetty\nrutistuneita vaatekukkia, nauhasolmukkeita, konvehtideviisiä, tuo kuva\nnuoruuden ajoilta ja kirjeet, jotka hän sitten aikojen perästä kokosi\nja sitoi yhteen. Ne tavarat hän otti mukaansa, kun muutti tänne\nSeilaisen mäelle. Niitä katsellessaan hän eli elämänsä lyhyen ilon\nsilloin tällöin vielä uudelleen, unohtaen hetkeksi, että hän nyt oli\n\"vanha piika\" ja \"hurja neiti\".\n\nKuopiossa v. 1891. [\"Nuori Suomi\" 1891. Novelleja II.]\n\n\n\n\n\n\nKODISTA POIS.\n\n\nFanny tuli kotiin jatko-opistolta. Laski kirjansa ja pari vihkoa\netehisen pöydälle kädestään. Sillä välin kuin heitti päällysvaatteet\nyltään.\n\nSalia siistittiin. Äiti siellä puuhaili yhdessä palvelustytön kanssa.\nAvonaisesta ovesta Fanny sinne katsahti pikipäin ja ihmetteli\nitsekseen, miksi tuohon työhön juuri näin puolisten aikaan oli\nryhdytty. Mahtoi olla joku erikoisempi syy.\n\nHän ei välittänyt sitä tiedustella, vaan otti kirjansa ja aikoi juuri\nmennä omaan pieneen suojaansa vasemmalla etehisestä, kun äiti hänet\nsamalla älysi.\n\n-- Kuule, Wanny --!\n\nFanny seisahtui.\n\n-- Etpäs usko, no, tulehan tänne likemmäksi, eläkä seiso siellä virstan\npäässä, kuka sinne saakka jaksaa huutaa. Niin, etpäs usko, ketä\nvieraita meille tänäpäivänä tulee. Koeta arvata.\n\n-- Enhän minä voi.\n\n-- Ajattele pääsi ympäri.\n\n-- \"Sulhasia teille tulee\", sanoi Riikka ja nauroi.\n\nFanny loi häneen vaivaantuneen katseen.\n\n-- Niin, niin!\n\nÄidin silmät loistivat ylpeydestä.\n\n-- Niin, niin, kah, mitä sinä haikailet. Sulhasiahan tänne tulee tänä\niltana ja oikein tohtoris-miehiä. Etkös nytkään vielä arvaa? No,\nsinuapa vasta --! Tohtori Sprooper tänne tulee.\n\n-- Tohtori Broberg! huudahti Fanny hämmästyneenä. Kuinka hän --? Mistä\näiti sen tietää?\n\n-- Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä jo opi sanomaan mammaksi?\nParemmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta\net pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan\ntytär, eikä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut vihon\nviimeisetkin, ja lukenut ranskat, saksat -- niin pitäisihän tuota nyt\nkielen kääntymän sen verran, että mamman saisi sanotuksi. Jos silloin\nennen, kun oltiin köyhiä vielä. -- Niin, mistäkö sen tiedän? hän\nkeskeytti oman puheensa ja väistyi jonkun verran matkaa ikkunasta,\nnähdäkseen oliko hän onnistunut asettamaan uutimet samanlaisiin\nlaskoksiin, kuin kauppaneuvoksen ikkunoissakin olivat, kadun toisella\npuolen.\n\n-- Niin, mistäkö sen tiedän? Kun papalle oli luvannut eilen illalla\nWellmannissa.\n\nFannyn sydän puristui kokoon.\n\n-- Kutsuiko pappa häntä sitten tulemaan?\n\n-- No, totta kai.\n\n-- Mutta minkätähden? Voi, minkätähden?\n\n-- Ja sitä vielä kysyt? Käsketäänhän vieraita muuannekin, niin miksikä\nei sitten meille?\n\n-- Hänpä kun ei ole lainkaan tuttu. Eikä ole meillä milloinkaan käynyt.\n\n-- Entä sitten? Kerta ensimmäinen. Ja illallahan pappa häneen juuri\ntutustui.\n\n-- Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.\n\n-- Itsestään? Ole vaiti! Kuka sen on sanonut, että hän itsestään olisi\ntullut sitten? Siinä nyt näet, Riikka, -- mitä minä jo sanoin? Eihän tämä\ntaaskaan ole sille mieleen. Kumma tyttö! Ei ymmärrä omaa etuaan.\n\n-- Hupsuhan te olette, Wanny neiti, sanoi Riikka ja nauroi sieltä uunin\nnurkasta, jossa ryömyllään lattiata pyyhki. Pappanne teille kosijoita\nhommaa ja te --\n\nFanny ei kuullut enempää, sillä hän kiiruhti pois kammariinsa.\n\nEi tahtonut luku luistaa sinä päivänä. Kolmeen neljään kertaan hän meni\nläpi saman sivun, eikä tiennyt sittenkään, mitä se sisälsi.\n\nLopulta hän pudotti kirjan helmaansa ja antoi katseen siirtyä ikkunasta\nulos. Tavaroita vedettiin pihaan, isä seisoi makasiinin ovella ja otti\nniitä vastaan. Miehet köyristyivät syvälle raskaita jauhosäkkiä\nkantaessaan.\n\nFanny tunsi poltteen rinnassaan, tuon saman, jonka tuskissa hän\nlapsuudesta saakka oli yhtä mittaa kiemuroillut aivan kuin liero\nongenkoukussa. Koulun ensi luokalla jo, silloin kun huomasi toverien\nsalaa tirskuvan sille, että äiti sanoi häntä \"Wannyksi\" taikka\npilkkaavan hänen naurettavasti pyntättyjä vaatteitaan.\n\nÄiti tuli sisään, kovasta touhusta hikisenä.\n\n-- Kello on kuus. Ala pukeutua. Pane se vaaleanpunainen mekkosi.\n\n-- Enhän minä sitä näin kotona, mamma.\n\n-- Ja miks ei, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Semmoista pukua käytetään vaan tanssiaisissa taikka muissa\nsuuremmissa tilaisuuksissa.\n\n-- Ihme paikka! Jos minä mitä tahdon, sinä aina olet vastaan. Oikein se\npistää vihaksi.\n\n-- Hyvä mamma --\n\n-- Tanssiaisissa, suuremmissa tilaisuuksissa! Eikö nämä kestit vielä ole\nmielestäsi tarpeeksi suuret? Vaprikööri Wellmaninkin tänne tulee, en\ntainnut sitä vielä mainitakaan. Ja kauppias Ahlholmin herrasväkeä\nlähetin myöskin käskemään. Ja sitä paitsi ne kaikki, jotka sinulle\nruokapöydässä jo luettelin: maalari Saksmanin, kultaseppä Lintemanin.\n\n-- Niin, kyllähän minä ne muistan, keskeytti Fanny. Mutta harmaa pukuni\nolisi sopivampi, se kun ei ole niin koristeltu eikä laiteltu.\n\n-- Mitä se tekee, jos onkin koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan\nja komeampi. Ei haittaisi vaikka olisi vielä enemmän särryttimiä. --\nEläkä nyt sitä vastaan, ei se siitä parane kumminkaan. Vaaleanpunaisen\npanet päällesi, niinkuin jo sanoin, ja sillä hyvä. Kun pappa tänne\nvarta vasten pyytää nuoria herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin\ntämä ei sen vertaa, että viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja\nkultaketjut muista myöskin ottaa, ja se uusi rossi. Eläkä nyt enää\nkuhnaile, saattavat olla täällä tuossa paikassa.\n\nHän sulki oven ja meni yhtä kiireesti pois kuin oli tullutkin.\n\nSyvä huokaus nousi Fannyn rinnasta. Hän painoi päänsä käsivartta vasten\npöydän nojaan ja puhkesi itkuun.\n\nMutta se ei ollut viisasta ollenkaan. Asia ei siitä parantunut, silmät\nvaan turposivat ja alkoivat veristää. Ja samalla hän kauhistuksekseen\nkuuli vieraita tulevan etehiseen. Kiireesti hän juoksi pesuvadin\nluokse, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja muutti sitten pukua,\nniinkuin äiti oli määrännyt.\n\nSalissa oli koko joukko vieraita koolla, kun hän sisään astui. Rouva\nAhlholm istui leveänä sohvassa täydessä tällingissään: päässä valkoinen\nmyssy, josta leveät silkkinauhat riippuivat alas hartioille, ja\nkorvissa kultarenkaat ja niissä pitkät helluttimet, jotka somasti\npyörivät ja keikkuivat kaulalla, joka kerran kuin hän päätään\nkäännähti. Se muuten tapahtuikin tihka tiheään, arvattavasti siitä\nsyystä, että hän tahtoi niitä pitää alituisessa liikkeessä, sillä\nmuuten eivät kenties olisi tulleet niin huomatuiksi.\n\nRouva Ahlholm ehdottomasti oli seuran etevin henkilö, sen heti ensi\nsilmäykseltä saattoi nähdä siitä vaateliaisuudesta ja tyytyväisestä\nitsetietoisuudesta, jolla hän katseli ympärilleen. Ja yhtä kerskailevaa\noli kaikki, mikä hänelle kuului. Esimerkiksi hänen harmaa,\nsilkinsekaisesta villakankaasta tehty leninkinsä ja tuo musta harso\nhänen olkapäillään, kuinka nekin rehentelivät ja levittelivät itseään,\nikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: katsokaa meitä. Mitä te muut olette\nmeidän rinnallamme.\n\nHän oli lihava, pullea nainen, lyhyenläntä, noin puolivälissä\nviidettäkymmentä, ei ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan. Hiviö\noli nyt vanhemmiten ruskean kehnäinen, mutta nuorena hän ehkä oli ollut\nvalkoisen verevä, koska hiukset vieläkin olivat liinankarvaiset, ja\nsamaa väriä nuo harvat pystyssä seisovat silmäripsien tyngätkin\nnäyttivät olevan, sen verran kuin niitä saattoi erottaa. Ulostuvat\npyöreät, haalakan siniset silmät loistivat itsetietoisuudesta ja suu\noli alituisessa mielihyvän hymyssä, joten pienet hampaat sieltä sisästä\nkiiluivat ja ikenetkin jonkun verran tulivat esille, sivuilta\nvarsinkin. Toisessa poskessa oli luoma tai käsnä, jonka päässä oli\nmuutamia pitkiä karvoja, ja se sattui olemaan juuri sillä kohdalla,\njoka suun nauruun vetääntyessä pullistui ulos. Muuten, niinkuin\nsanottu, hän ei ollut ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan.\n\nRouva Saksman, maalarin vaimo, kelmeä ja laiha, istui häntä lähinnä,\nhypisteli alituiseen toisen käden etusormella huuliaan ja kuunteli\nkumarahartioisena kunnioittavalla tarkkuudella rouva Ahlholmin puhetta,\njohon hän vähän väliä myöttelevästi äännähti. Poikkeavaa ajatusta hän\nei ihmeenkään vuoksi milloinkaan lausunut, eikä hän ylipäätään\nuskaltanut monta sanaa kerrallaan suustaan päästääkään.\n\nSiihen sijaan toinen, nuorempi nainen, joka istui pöydän toisella\npuolen, sohvaa vastapäätä, tuon tuostakin pyrki valloittamaan\npuhevuoroa, vaikka rouva Ahlholm ne yritykset teki turhaksi,\nkorottamalla äänensä vieläkin leveämmäksi, ja lisäämällä sanoihinsa\nyhäkin suurempaa painoa. Se oli rouva Lindeman, jota yleisesti\ntakanapäin nimitettiin kalenteriksi, syystä että hän tarkkaan tiesi\nkaikkien ihmisten kaikki asiat, niin, tarkempaan paljon kuin he ne itse\ntiesivätkään. Hänellä oli mahdottoman terävä pää. Täsmälleen hän muisti\nkuinka monta leninkiä, hattua, nuttua ja muuta vaatekappaletta oli\nitsekullakin hänen tuttavistaan, tuntemattomain vaatevarastosta hän ei\nniin selvillä ollut. Ja sitten hän vielä osasi pennin päälle sanoa,\nkuinka paljon ne olivat maksaneet, tiesi milloin ne olivat tehdyt, ja\nkuka ompelija ne oli neulonut, mistä puolista vaate oli ostettu ynnä\nsenkin seitsemän seikkaa, jotka kaikki olivat tämän tärkeän asian\nkanssa jossain yhteydessä.\n\nYhtä tarkalla huomiolla hän myöskin keksi ihmisten pienimmätkin\nheikkoudet, veti ne esiin, suurensi ja väritti ne semmoisella taidolla,\nettei siitä poloisesta, joka kulloinkin sattui esineenä olemaan, jäänyt\nnäkyviin enää mitään muuta kuin nämä hänen huonot puolensa.\n\nEikä tuntenut kukaan kaupungin roska-juttuja niin hyvin kuin rouva\nLindeman, joka oikein nautti, kun pääsi niitä kertomaan. Ja kuuntelijat\nnauttivat myöskin, tiettyä se. Mikäs meistä, maan matosista, hauskempaa\non, kuin kuulla parjauksia ja häpäiseviä juttuja toisistamme?\n\nRouva Ahlholm oli siinä vähää ennen Fannyn sisääntuloa kerskaillut\npojastaan, joka suurella vaivalla, istuttuaan kaksi vuotta kullakin\nluokalla, oli kavunnut ylös aina neljännelle lyseossa.\n\nKuvernöörin pojan kanssa ne ovat niin tavattoman hyviä ystäviä, aivan\njoka päivä kuvernöörin poika käy siellä Alfredin luona.\n\n-- Oletteko kuullut, mitä kuvernöörska on sanonut -- koetti rouva Lindeman\nkeskeyttää.\n\nMutta rouva Ahlholm korotti äänensä.\n\n-- Ja tässä tuonoin kun oli kipeänä, niin kohta laittoi hakemaan\nAlfredia sinne leikkimään kanssaan, Plewnaa, vai mitä he pelanneet --\n\n-- Mitä kuvernöörska on sanonut--pisti taaskin rouva Lindeman väliin.\n\nRouta Ahlholm korotti ääntään vielä enemmän:\n\n-- Ja siellä piti pojan sitten olla koko päivä, iltaan saakka, syödäkin\nsai samassa pöydässä, kuin kuvernööri itse, kuvernöörska hänet oli\nesitellyt ja sitten hänet oli pantu kuvernöörin viereen istumaan.\n\nRouva Lindeman vetäisi äkäpäissään tuolinsa syrjään, lähemmäksi muita\nrouvia, ja alkoi niille supattaa:\n\n-- Siltä ei vaan pidä saaman suunvuoroa milloinkaan. -- Fellmanin\npidoista, tiedättekö, kun kuvernöörska oli sanonut, ettei siellä ollut\nhienoa ollenkaan, tavattoman paljon ruokia, mutta kaikki huonosti\nlaitettuna. Sisäpiika kävi siellä meillä ja kertoi. -- Kas niin, tuossapa\ntulee Fanny. -- Hän hiljensi äänensä. -- Kylläpä on tällätty ja laitettu.\nUkko Penttinen kuuluu kutsuneen tänne tohtori Brobergin -- taikka\nSprooperkin niinkuin tämän talon emäntä sanoo, hi, hi, hi, toivoo näet\nvävyä hänestä. Mutta minä luulen, että se on turhaa. -- Hyvää iltaa,\nhyvää iltaa, neiti Fanny! Te vaan kaunistutte päivä päivältä.\n\n-- Minä en ole nähnyt Fannya pitkään aikaan, sanoi rouva Ahlholm,\nsopisihan käydä meilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä,\nmutta onhan siihen sijaan poikia ja pojathan ne kumminkin ovat suolana\nrokassa, eikös niin? No, tunnustapa vaan pois, eivätkös ole suolana\nrokassa?\n\nHän nauroi leveästi, muutkin tirskuivat ja syntyi siten yleinen\nnaurukööri, johon pappa ja mammakin yhtyivät.\n\nFanny vetääntyi ujostellen nurkkaan.\n\n-- Eihän se tämä meijän Wanny, alkoi rouva Penttinen kertoa, Fannyn\nrukoilevista silmistä välittämättä, eihän se tämä meijän Wanny välitä\nnuorista herroista, eikö tuo meinanne vanhaksi piiaksi!\n\n-- Vai vanhaksi piiaksi, huusivat vieraat yhteen suuhun. Ei ne herrat\nanna tuommoisen tytön vanhaksi piiaksi jäädä.\n\nÄiti siihen myhäili; tuota vastaväitettä hän juuri oli pyytänytkin.\nMutta Fanny huomasi, kuinka rouva Lindeman kyynäspäällään nykäisi\nnaapuriaan ja kumartui hänelle supattamaan. Naapuri sille nauroi,\nkertoi samat sanat vierustoverilleen ja sitä kallistuivat kuuntelemaan\nmuutkin, jotka istuivat lähellä. Yleinen kitkatus syntyi ja niistä\nvähän arkamaisista silmäyksistä, joita he aina välillä heittivät\näitiin, tiesi Fanny varsin hyvin, että tämä ilo kävi hänen\nkustannuksellaan.\n\nÄiti ei pahaksi onneksi mitään aavistanut.\n\n-- Ihme kumma, ettei kuulu vielä Wellmannin herrskaapia tulevaksi eikä\ntohtori Sprooperkiä --\n\nNauru yltyi siellä rouva Lindemanin ympärillä. Mutta äiti katsoi heihin\nvaan viattomasti ja jatkoi:\n\n-- Tässä saamme nyt istua kuivin suin niin kauvan.\n\n-- Elkää nyt suinkaan siitä välittäkö, rouva Penttinen. Jaksammehan me\ntoki odottaa siksi kuin tohtori Sprooperki tulee.\n\nRouva Lindeman lausui tämän hyvin totisena, muut vaan eivät tahtoneet\nvoida pidättää nauruaan.\n\nKlaffin päällä huomasi Fanny kauhukseen viinakarahviinin ja kaksi\nlasia. Aikovatko taaskin alkaa kestit tarjoomalla viinaryyppyjä --?\n\nHän ajatteli mennä isälle siitä hiljaa puhumaan, mutta samalla juuri\ntulivat, sekä Fellmanin että tohtori Broberg etehiseen ja vanhemmat\nriensivät molemmat heitä vastaanottamaan.\n\nSydän kourassa odotti Fanny siksi, että nämä uudet tulokkaat olivat\ntervehtineet. Sitten pujahti hän isän luokse ja tarttui hänen\nkäsivarteensa.\n\n-- Pappa, hyvä pappa, ei viinaa. Ei sitä missään tarjota, ei missään\nherrasväessä. Hyvä pappa, elkää tekään --\n\nHänellä oli kyyneleet silmissä ja kädet aivan vapisivat.\n\nMutta Penttinen katsahti mielihyvällä tyttäreensä, joka seisoi siinä\nhänen rinnallaan, hempeänä ja ihanana kuin ruusun kukka.\n\n-- Ole vai, niinkuin minä en sitä ymmärtäisi.\n\n-- Uskokaa minua, pappa--\n\n-- No niin, eihän sitä tietysti sinulle tarjota eikä muillekaan nuorille\nnaisille, sen kyllä arvaan.\n\n-- Ei herroille liioin, hyvä, rakas pappa, elkää tarjotko--\n\n-- Mene nyt tiehesi siitä, ja anna minun hoitaa näitä asioita.\n\nPenttinen otti tarjottimen ja kaasi molemmat lasit täyteen\nkarahviinista. Fanny siirtyi takaisin tuolilleen.\n\nSieltä nurkasta hän sitten katseli, kuinka isä tarjottimineen meni\njokaisen luokse vuoron perään, vaati ja pakoitti heitä maistamaan ja\njos mahdollista ryyppäämään pohjaan asti.\n\n-- Ei pidä kenenkään päästä sanomaan että meillä on pitkät ryypyn välit,\nhän puheli, taikka ettemme raski vieraitamme juottaa, silloin kuin\nolemme heitä kestiin pyytäneet.\n\nNyt hän läheni tohtori Brobergia. Fanny tuskin uskalsi häntä enää\nseurata. Seurasi kuitenkin, kuunteli ja katseli hengittämättä, mitä\nsiellä puheltiin ja tehtiin.\n\nBroberg hymyili, hypisteli huulipartaansa ja pudisteli päätään.\n\n-- Ottakaa nyt vaan, ottakaa pois, ei sitä Wanny näe, ja jos näkeekin,\nniin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ryypätään yhdessä, minä otan\ntoisesta lasista. No niin, no kippis, vävypojan malja!\n\n-- Ei, ei, kiitoksia paljon, minä en nauti viinaa, intti Broberg ja\nväistyi taaksepäin.\n\n-- No mitä sitä nyt tyhjää kursastelee --\n\n-- Ei, kiitoksia, minä en tosiaankaan.\n\nJa siihen täytyi Penttisen hänet viimeinkin jättää.\n\nMutta hän tuli takaisin niin pian kuin oli saanut ryypyt annetuiksi\nkaikille muille, iski silmää salaperäisesti ja nykäisi sormellaan\nBrobergiä rintapielestä.\n\n-- Menkää vaan pois tänne Wannyn viereen istumaan; se käy hyvin laatuun.\n\nFanny sen kuuli. Hän ei kestänyt enää, vaan nousi ylös ja aikoi lähteä\nkammariinsa.\n\n-- Wanny, Wanny, mihinkä sinä menet, huusi Penttinen. Tulepas tänne\nensin.\n\nFannyn täytyi pysähtyä.\n\n-- Tänne, tänne --\n\nIsä otti häntä kädestä ja veti likemmäksi.\n\n-- Puhelemaan tänne tohtori Rooperin kanssa.\n\nFanny ei kyennyt vastustamaan. Hän olisi mieluummin paennut pois,\nkadulle ja sitten maantielle ulos kaupungista, niin kauvaksi kotoa,\nkuin mahdollista, ettei enää koko iltana olisi tarvinnut näyttää\nsilmiään yhdellekään ihmiselle. Mutta hän ei kyennyt. Hän oli hervoton,\noli kuin kuolemaan tuomittu, joka ei enää mitään pelastusta toivo.\nKuolemakin olisi ollut helppoa verraten tähän häpeään.\n\n-- Kas nyt, kuinka ujostelee; jatkoi Penttinen. Niinkuin se ei muka\nolisi mieleistä. Mutta semmoisia ne ovet, ne tytöt.\n\nHän nauroi viekkaasti, jätti heidät kahden ja kääntyi muihin.\n\nTiedottomana ja tahdottomana oli Fanny vaipunut tuolille istumaan.\nBroberg seisoi hänen edessään, hymyili hiukan hämillään ja hypisteli\nhuulipartaansa. Fanny ei uskaltanut nostaa silmiään maasta. Brobergin\nsaappaan kärkeen hänen katseensa osui ja siihen se piintyi kiinni,\nvaikkei siinä mitään tarkattavaa oikeastaan ollut. Tavallinen,\nkiilloitettu saappaan kärki se oli, hiukan suippeampi vaan kuin isän,\nkiiltävämpi kenties myöskin.\n\n-- Neiti Penttinen käy täällä jatko-opistoa, vai kuinka? virkkoi Broberg\npuheen aluksi.\n\n-- Käyn, kuiskasi Fanny niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli, ja painoi\npäänsä vieläkin alemmaksi.\n\n-- Siellä mahtaa olla paljon oppilaita?\n\n-- On.\n\n-- Te ehkä jo lopetatte tänä kevännä?\n\n-- Jo minä lopetan.\n\n-- Juuri siihen kuin minä tulen sinne opettajaksi.\n\nFanny unhotti itsensä ja katsoi äkkiä ylös. Tulisiko tohtori Broberg\njatkolle ensi vuodesta? Tuota hän ei ollut kuullutkaan.\n\n-- Nimittäin historiassa ja maantieteessä.\n\nJuuri hänen aineissaan! Fannyn pää painui taaskin alas ja silmä etsi\njälleen saappaankärkeä.\n\nMiksi ei hän jo tänä vuonna ollut heillä? Silloin varmaankin olisi\nsaanut hänestä toisen ajatuksen kuin nyt. Fanny tiesi, että opettajat\nhänestä pitivät. Ahkeruudellaan ja kyvyllään hän jatko-opistossa oli\nvoittanut kaikkien suosion. Ja siellä hän aina oli vapaa ja virkeä, kun\nei tarvinnut mitään hävetä eikä alituisesti vavista semmoisten asiain\ntähden, joihin hän oli syytön. Ja joita hän ei voinut auttaa, ei,\nparhaimmalla tahdollaankaan!\n\n-- Te varmaankin soitatte, neiti, koska täällä on piaano?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Ettekö tahtoisi antaa meidän kuulla jotain?\n\nFanny nousi ja meni salin toiselle puolelle pianon luokse.\n\nKahta suunnattoman suurta tarjotinta kuljetettiin ympäri, toisessa oli\nkahvia, toisessa leivoksia, viimemainittuja vähintäin viittä, kuutta\neri lajia.\n\n-- Kahvia vielä tähän aikaan illasta, suihkasi rouva Lindeman\nvieruskumppanilleen. Ei se Penttiskä tunne ihmisten tapoja enemmän kuin\nmiehensäkään. Kaikista niitä nykyaikana kauppiaita tehdäänkin. Renkinä\noli Penttinen alkuaan, kun tähän kaupunkiin tuli, sen minä vallan hyvin\nmuistan, ja rouva oli piikana, vaikka nyt ovat paisuneet niin, että\ntuskin nahkoihinsa sopivat. Mutta se on vanha totuus: kun kissasta\ntulee karhu, niin se vasta pöppö onkin.\n\nHänen täytyi keskeyttää, sillä tarjotinta juuri tuotiin hänen\nluoksensa. Siinä oli täysi työ, ennenkuin hän oli saanut selvän\nkaikista leivoksista, ettei vaan erehdyksestä olisi joku laji jäänyt\nottamatta. Syliinsä hän niitä keräsi toisella kädellään, toisessa kuin\noli täysinäinen kahvikuppi, ja suuri kasa niitä siihen karttuikin.\nMutta yhtäkaikki hän loi himokkaan silmäyksen tarjottimen jälkeen, kun\nse vietiin pois, epävarmana siitä, oliko tosiaan saanut joka lajia\notetuksi, vai jäikö kenties sittenkin jokin ottamatta.\n\n-- Kyllä ne taas kerran pöyhistelisivät, jos saisivat Fannyn naitetuksi\ntohtori Brobergille. Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon.\nUskallanpa lyödä vaikka vetoa. Mitä hän rupeisi sukulaisiksi\ntuommoisten sivistymättömäin kanssa. Kauppiasarvostaan he mahtailevat,\nja luulevat, ettei täällä nyt kukaan ole heidän veroisensa. Pyh, yks\nkauppias, onpa tämä koko herra! Konkurssin tekee ennen tai myöhemmin\njoka ikinen heistä. Siinä se arvo sitten on.\n\nHän keskeytti, kun pisti suurenlaista kupissa lionnutta vehnäspalasta\nsuuhunsa. Sitä ei vielä ehtinyt kunnolleen niellä, ennenkuin jo jatkoi.\n\n-- Eikä minusta tuo Fanny mitään erinomaista ole, eihän se milloinkaan\nsaa edes sanaa suustansa. Ja kotona ei kuulu toimittavan tuon\ntaivaallista. Kirja kädessä vaan istuu -- hyh, mitä semmoisella tekee? Ei\nsuinkaan häntä kukaan vaimokseen huoli, joka vaan oikein ymmärtää.\n\nSiihen tapaan sitä riitti. Ei tarvinnut toisen muuta kuin kuunnella ja\nmyötellä.\n\n-- Soittamaanko se Fanny aikoo ruveta? myhäili rouva Ahlholm, minä\nihmettelin että mihinkä se niin kiireellä läksi tohtori Brobergin\nluota.\n\n-- Niin, miksei hän siellä nyt puhellut Spooperkin kanssa, sanoi rouva\nPenttinen, myöhemmälläkin kyllä vielä olisi ehtinyt soittaa.\n\n-- Fanny tulepas tänne vähän, huusi rouva Ahlholm, meillä on mammasi\nkanssa sinulle jotain sanomista.\n\nFanny tuli. Rouva Ahlholm kumartui pöydän yli, ja supatti niin, että\nkaikki sen kuulivat:\n\n-- Jätä soitto sikseen ja mene takaisin puhelemaan tohtori Brobergin\nkanssa. Et tiedä, koska häntä taas toisen kerran tapaat.\n\nHän vetääntyi takaisin, nauroi ja iski viekkaasti silmää. Muut rouvat\nmyhäilivät ja heidän kasvoistaan näkyi, että he kyllä ymmärsivät, mitä\nrouva Ahlholm tarkoitti ja että täydestä sydämestään siihen yhtyivät.\n\nMutta Fanny punastui ja kävi hämilleen, eikä tiennyt, mitä tehdä.\n\n-- Niin, samaa minä sanon, puuttui äitikin puheesen. Pidä sinä vaan\nseuraa tohtori Sprooperkille tänä iltana, sinun tähtesi hän tänne\nkumminkin on tullut.\n\n-- Hänpä juuri pyysi minua soittamaan, sai Fanny sanotuksi.\n\n-- Hänkö pyysi? No, se on eri asia. Mene sitten joutuun -- ja soita oikein\nkauniisti, huusi äiti vielä jälkeen.\n\nHän soitti ulkomuistilta muutamia pienempiä kappaleita, joita ei kukaan\nkuunnellut. Tohtori Broberg sitä alussa koetti tehdä, mutta hänkin\nherkesi, kun näki sen mahdottomaksi, sillä puhe kävi koko ajan yhtenä\nporinana, joka soiton kestäessä yltyi niin kovaääniseksi, että vei\nsiltä täydelleen ylivoiton.\n\nSitten vasta, kun soitto taukosi, hiljeni porinakin hetkeksi ja kaikki\nkääntyivät Fannya kiittämään.\n\nRouva Ahlholm viittasi häntä luokseen.\n\n-- Katsos nyt -- herrat ovat jo totipöydän ympärillä, eikä ne sieltä\nkesken malta lähteä. Mitä minä sanoin äsken? Olisit Fanny rukka uskonut\nhyvällä.\n\nFanny hymyili väkinäisesti. Tämä tietysti oli olevinaan leikkiä,\ntäytyihän sille hymyillä. Ja sillä keinoin pääsi vastaamasta.\n\nHän aikoi vetääntyä syrjään, mutta rouva Ahlholm häntä pidätti.\n\n-- Istu tänne, elä mene pois. Voivathan nuoret vanhainkin parissa joskus\nolla -- varsinkin kun ei muita nuoria ole saapuvilla.\n\nJa siihen täytyi Fannyn istua kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän tunsi,\nettä hänenkin velvollisuutensa olisi vaatinut ottamaan osaa\nkeskusteluun, mutta ei hän keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kyllä\nkoetti päätänsä vaivata.\n\nEikä hän kauvan jaksanut seuratakaan pakinaa ympärillään, vaan vaipui\nomiin ajatuksiinsa.\n\nHän oli kerran nähnyt tohtori Brobergin luistinjäällä. Heidät oli\nesitetty toisilleen ja he olivat vähän aikaa luistelleet yhdessä.\nSilloin oli Fanny tuntenut itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi kuin\nkoskaan ennen. Ja jälestäkinpäin hän aina näihin saakka oli mielellään\nmuistellut sitä hetkeä. Mutta nyt, tästä lähtein --?\n\nOoh, jospa hän vaan voisi unhottaa kaikki, hautaantua lukuihinsa, eikä\nvälittää mistään mitään!\n\nSen enempää he eivät tohtori Brobergin kanssa sinä iltana\nseurustelleet. Mutta kun vieraat läksivät, vakuutti isä häntä käymään\ntalossa, ja kehotusta vahvisti salaperäinen silmänisku. Fanny seisoi\nsiinä lähellä, kuuli ja huomasi sen kaikki, vaikka ei silmiään maasta\nnostanut.\n\nItsekseen hän päätti pitää huolta siitä, ettei tohtori Broberg enää\nkuuna päivänä häntä tapaisi, ei edes kadullakaan, hän osaisi kyllä\nvältellä satunnaiset kohtaamiset.\n\nViikko tuskin oli kulunut, kun Penttinen jo kertoi uudelleen\nkutsuneensa tohtori Brobergia heille. Mutta hän ei tullut, teki\nesteitä.\n\nFanny ymmärsi, mikä siihen oikeastaan oli syynä, ja rukoili isää, ettei\nhän enää milloinkaan pyytäisi tohtori Brobergia heille.\n\n-- Minä en tule sisään, pappa, silloin kuin meillä on nuoria herroja, en\nvarmaankaan tule. Minua niin hirveästi hävettää, kun pappa aina\nsemmoisia puhuu.\n\n-- Niin, kas tätä nyt! Minäkö en saisi hankkia tyttärelleni miestä.\n\n-- En huoli miehestä. En mene naimiseen milloinkaan.\n\n-- Minäpä naitan sinut väkisen, siinä tapauksessa. -- Vai et muka mene\nnaimiseen! Kaikkia minun pitää kuullakin. Mutta niinhän ne tytöt aina\nsanovat. Ja mieli sentään tekee.\n\n-- Ei sinua vaan vanhaksi piiaksikaan jätetä, sen minä sanon, intti\näiti.\n\n-- Kun pappa edes lupaisi, ettei enää milloinkaan kutsu tohtori\nBrobergia tänne. Lupaako pappa?\n\n-- Enkä lupaa.\n\n-- Hyvä pappa --! Eihän siitä kumminkaan lähde mitään hyötyä. Hän ei\nvälitä minusta enkä minä hänestä.\n\n-- Hän välittää, saatpas nähdä. Ja sinäkö et välittäisi hänestä?\nTohtorismiehestä? Kreiviäkö sinä sitten odotat?\n\n-- Niin, samaa minä sanon, puuttui äiti puheesen, kreiviäkö sinä sitten\nodotat?\n\n-- En odota kreiviä, enkä ketään. Jaksan minä itsekin elättää itseäni,\nkunhan jatko-opistosta pääsen. Rupean opettajattareksi.\n\n-- Ja jäät vanhaksi piiaksi! -- Ei, Wanny rukka, siitä ei tule mitään,\nniin kauvan kuin minulla on tässä jotain sanomista, väitti äiti. Sitä\nvarten sinua ei ole kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin.\nJohan sille harakatkin nauraisivat.\n\nEi siinä Fannyn rukoukset eikä itkutkaan auttaneet mihinkään. Jos\nPenttinen milloin tapasi tohtori Brobergia, hän aina pyysi tätä käymään\nheillä. \"Wanny niin kaipaa ja ikävöitsee\", hän muutamasti vielä lisäsi\npyyntöönsä.\n\nMutta sen kun hän kertoi kotona, oli kummat tulla. Fanny itki joka\npäivä kokonaisen viikon ja herkesi sekä syömättömäksi että\npuhumattomaksi.\n\n-- Jopa sinä olet aika hupsu, sanoi äiti.\n\nFanny ei vastannut sanaakaan, yltyi vaan kahta pahemmin itkemään. Rouva\nPenttinen alkoi jo tuskastua, pelkäsi kuinka tytön viimein kävisi, kun\nei osannut siitä rauhoittua.\n\n-- Et tuota olisi tuolle kertonutkaan, hän torui miestään. Mitä hän\nsillä tiedolla teki. Suree vaan niin, että pian menee päästään vialle.\nVastakertana elä toki virka mitään koko tytölle, jos olet mitä\nsemmoista puhunutkin.\n\nLoppuivathan Fannylta viimein kyyneleet, ja kun hän muutenkin näytti\ntyyneeltä ja hiljaiselta, luulivat vanhemmat hänen jo unohtaneen koko\nasian. He eivät huomanneet sitä lujaa päättäväisyyttä, joka oli\nilmestynyt katseeseen entisen arkuuden sijaan.\n\nMutta he tulivat sen ennen pitkää kokemaan.\n\nKevätlukukausi oli päättymäisillään, kun Fanny eräänä päivänä kertoi\nottaneensa kansakoulun-opettajattaren paikan Pöllismäellä, kaukana\npohjoisessa. Jatko-opistolla oli opettaja kysynyt, jos kokelaista kuka\nhaluaisi sinne. Palkka oli pieni, kuusisataa markkaa ainoastaan, ja\nsitä paitse tämä koulu oli useita peninkulmia kirkonkylästä, pitäjän\nkoillisessa nurkassa, jonka vuoksi siellä arvattavasti tulisi olemaan\njotenkin yksinäistä ja ikävää.\n\nFanny ei sitä pelännyt. Yksinäisyys oli vapautta; ja erämaasta kangasti\nhänelle eteen metsää ja järveä, kukkivia ahoja, päivänpaistetta ja\nlintujen laulua, sinne hän juuri halusikin. Ja hän ilmoitti itsensä\nvirkaan.\n\nToverit hämmästyivät.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? Fanny? Ilmestyy niitä vielä parempiakin\npaikkoja. Kuka nyt nuorella ijällään korpeen hautaantuu? Hupsuhan sinä\nolet.\n\nMutta Fanny piti päänsä, ja virka annettiin hänelle.\n\nVasta sitten kun asia oli valmiiksi päätetty, hän sen kertoi kotonaan.\nÄiti löi käsiään yhteen ja putosi istualleen. Isä ällistyi eikä osannut\naluksi mitään sanoa, katsoa tuijotti vaan äitiin.\n\n-- Kansakoulun opettajattareksi Pöllismäelle! Aivanko sinä sitä puhut\ntosissasi? huusi äiti viimein.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Luuletko sinä meitä niin köyhiksi ettemme jaksa sinua kotona pitää?\nkysyi isä, kun vähän toipui ensi hämmästyksestään.\n\n-- Enpä minä sentähden.\n\n-- Mutta minkätähden?\n\nFanny ei aivan heti vastannut.\n\n-- Sano, minkätähden?\n\n-- Kun minä tahtoisin opettajattareksi.\n\n-- Saat kai niitä paikkoja täällä omassa kaupungissakin, kun maltat\nodottaa. Onhan täällä niin paljon kouluja.\n\n-- En minä tänne. Maalle ennemmin, tahi johonkin muuanne.\n\n-- Hän tahtoo pois kotoa, sanoi äiti ja katsoi isään.\n\n-- Eikö sinulla ole hyvä olla täällä vanhempiesi luona? kysyi isä.\nLiiankin hyvä. Saat kaikkea, mitä ikinä mielesi tekee. Vai onko\nvalittamisen syytä? Puuttuuko sinulta jotain?\n\nFanny loi silmänsä alas, hiveli kirjaa, joka oli hänellä kädessä eikä\nvirkkanut mitään.\n\n-- Sano pois, sano! Puuttuuko sinulta jotain?\n\n-- Ei, kuiskasi Fanny ja painoi päänsä vielä alemmaksi.\n\n-- No niin? No, mitä varten sitten pyrit muuanne? Ja hyväänkin paikkaan,\nkun sydänmaalle, korpeen!\n\nEihän Fanny osannut sanoa mitä varten. Pois hän vaan halusi, eikä siinä\nauttanut riidat eikä torat, eipä uhkauksetkaan.\n\n-- Luuletko tulevasi toimeen kuudella sadalla markalla? kysyi isä\nkerran. Riittääkö se sinulla ruokaankaan, saati sitten vaatteisiin?\nMinulta et saa, et penniäkään, ole siitä varma. Kotiin jos jäät, niin\nostan sinulle vaaleanharmaata silkkiä leningiksi tästä vastapäätä,\nkauppaneuvoksesta. Hiljan tullutta, oikein kaunista. Oletko sitä\nnähnyt?\n\n-- En ole, mutta en minä siitä välitäkään.\n\n-- Ellet siitä välitä, niin ota muuta, joka on mieleistäsi. Minä annan\nrahat paikalla käteesi, jos vaan lupaat heittää nuo hullut tuumasi ja\njäät kotiin. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen työtä tehdä, jaksan minä\nsinut aina elättää. Lystäillä saat niin paljon kuin ikinä tahdot. Käydä\npaalista paaliin, tanssia ja leijailla, eikä huolehtia mistään. Menet\nsitten naimisiin muutamien vuosien perästä, takaan että sinulla on\ntäällä vara valita sulhasiakin. Mutta siellä --?\n\n-- Siellä et saa miestä ikinä, puuttui äiti puheesen. Tuskin lienee\nainoatakaan herrasmiestä koko seudulla. Mitä vielä!\n\n-- En heitä kaipaakaan.\n\nEikä se siitä parantunut. Hiljaisella, säyseällä tavallaan oli Fanny\nluja päätöksessään. Ei voinut isä eikä äiti hänelle mitään.\n\nHe kävivät surullisiksi. Äiti oikein itki monet kerrat, ja aina kun\nFanny sen huomasi, kävi hänen mielensä tuskalliseksi. Melkeinpä ettei\nomatunto häntä pahasti soimannut. Mutta ei hän sittenkään voinut\najatella kotiin jäämistä. Koko hänen olemuksensa nousi jyrkästi sitä\nvastaan.\n\n-- Menisit ennemmin Helsinkiin, Fanny, sanoi rouva Ahlholm, jolle äiti\nkerran oli huoltaan valittanut. -- Sehän olisi vallan toista. Saisit\nkäydä teaatterissa ja sirkuksessa ja muotimakasiinissa, voi, voi,\nsentään, ihan sinä olet hupsu, kun et pyri Helsinkiin. Sinne varmaan\npappasikin sinut laskisi mielellään.\n\n-- No, varmaan, sanoi äiti.\n\n-- Katsopas nyt! Ja sieltä sinä palaisit niin fiininä daamina tänne,\nettä pois tieltä. Lähde minun kanssani yhdessä, minä kun aijon\nsyyspuoleen siellä käydä.\n\n-- Hyvänen aika, Wanny, minä ihan paikalla menen puhumaan papalle\nasiasta.\n\n-- Ei, elkää menkö äit--tuota mamma, elkää menkö, ei minua haluta\nHelsinkiin.\n\n-- Omaa haluasiko sinä vain seuraatkin? huudahti rouva Ahlholm ja\nsuuttui niin, että puna kohosi aina korviin saakka. Minä luulin, että\nFanny olisi saanut sen verran sivistystä, että ymmärtäisi totella\nvanhempiaan ja seuraisi etupäässä heidän tahtoaan. Mutta nyt näen, että\nolen sinusta suuresti erehtynyt. Tuommoista uppiniskaisuutta en ole\nvielä koskaan nähnyt.\n\n-- En minä liioin, sanoi rouva Saksman, joka myöskin oli läsnä.\n\nRouva Ahlholm suoristi selkäänsä ja loi vihaisen katseen Fannyyn. Rouva\nSaksman taas heilutteli päätään oikealta vasempaan ja vasemmalta\noikeaan, eikä voinut kylläksi päivitellä sitä kummaa, että nuori tyttö\nsaattoi noin kohdella vanhempiaan.\n\nRouva Penttinen puhkesi itkuun.\n\n-- Me olemme häntä pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, puhui hän sillä\nvälin kuin vuoron silmiään pyyhki, vuoron nenäänsä tyrski, Ei häneltä\nole kielletty mitään milloinkaan, ja parhaimman mukaan häntä on\nkoetettu hoitaa. Mutta ei hän sittenkään ole ollut tyytyväinen, monasti\nse kyllä huomattiin --\n\n-- Mamma, elkää puhuko sillä tavalla.\n\n-- Niin se on, sinä et ole ollut tyytyväinen sittenkään. En tiedä mitä\nolisitkaan vaatinut.\n\n-- Fanny on kiittämätön lapsi, lausui rouva Ahlholm jalosti\nharmistuneena, kiittämätön lapsi, joka ei välitä vanhemmistaan\nollenkaan.\n\n-- Hoi, oi, oi, ei välitä vanhemmistaan ollenkaan, säesti rouva Saksman,\nja nyt heilui koko hänen ruumiinsa oikealta vasempaan ja vasemmalta\noikeaan.\n\n-- Siinä kuulet, mitä muutkin ihmiset sanovat.\n\nJa koska muutkin ihmiset niin sanoivat, oli äiti sitä syvemmin\nvakuutettu Fannyn suuresta syyllisyydestä vanhempiaan kohtaan. Hän itki\nsen vuoksi kahta kauheammin ja katsoi kärsivänsä semmoista vääryyttä,\njonka vertaa maailmassa tuskin milloinkaan ennen oli nähty tai kuultu.\n\nFanny istui siinä kuin vaivainen syntinen, kädet ristissä. Tuskin hän\nuskalsi luoda silmiään ylös, niin pahana ja kelvottomana hän itseään\npiti.\n\nVähältä ettei hän jo ruvennut horjumaan. Saattoiko hän tosiaan jättää\nvanhempansa näin suremaan ja ikävöimään? Rintaa ahdisti ja poltti tuo\najatus.\n\nMutta hänelle kuvastui mieleen, minkälaiseksi elämä muodostuisi kotona.\nHäntä pyntättäsiin ja laiteltaisiin enemmän kuin ennen. Hänestä\nkerskailtaisiin kaikille ihmisille, häntä näyteltäisiin ja\ntarjoiltaisiin nuorille miehille --\n\nEi koskaan! Hän ei voisi sitä kestää. Ennen vaikka mitä!\n\nJa hän nosti päänsä. Ei virkkanut sanaakaan, katsoi vaan vakavasti\neteensä. Syvä pystysuora ryppy oli ilmestynyt otsaan ja huulet\npuristuivat kiinteästi yhteen. Lujaa, järkähtämätöntä päätöstä ne\nosottivat.\n\nLähtöpäivä tuli. Kotoa ei häntä kukaan saattanut laivalle. Riikka olisi\ntullut, mutta isä ja äiti kielsivät. Töin tuskin sanoivat hänelle\nvanhemmat jäähyväisiäkään. Raskaalla mielellä astui Fanny yksin katua\nalas.\n\nMutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä\nrannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti\naavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet\nhaihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen\nuusi, toivorikas tulevaisuus.\n\n[\"Valvoja\" 1893.]\n\n\n\n\n\n\nOMPELIJA.\n\n\nKauppaneuvos Römerin perhe oli muuttanut kauniille kesähuvilalleen,\nAlavalle, lähellä tuon surullisesti kuuluisan Valkeisen järveä, jossa\nkansantarun mukaan julma Vedenemo asuskeli ja vuosittain saaliikseen\nhoukutteli jonkun nuoren, kauniin ja terveen ihmislapsen. Ei tosiaan\nmennytkään sitä kesäkautta, ettei joku Valkeisen syvään mutahautaan\nuponnut, ja ken sinne kerran luiskahti, ei hän sieltä elävänä enää\ntakaisin tullut.\n\nNiin lempeän ja viattoman näköinen tuo järvi kuitenkin oli korkeiden\nrantojensa ympäröimänä. Sen kirkasta pintaa harvoin myrskyt ja\ntuuliaispää pääsivät vellomaan, ne ryntäsivät ylitse kukkulalta\nkukkulalle, mutta alhaalla metsäisten rinteiden suojassa lepäsi\nValkeinen liikkumattomana, rauhallisena, vaikkakin hiukan synkempänä\ntavallistaan.\n\nValoisat, tyyneet kesäillat -- ne ne olivat Valkeisen juhlahetkiä.\nSilloin kokoontui sen ympäristöön ryhmittäin nuorta, iloista kansaa,\nlaulu ja riemu kajahteli rannalta toiseen ja leikkipuheet sinkoilivat\nkeveästi ristiin ja rastiin. Sillä akustiikka oli täällä parempi kuin\nmissään konserttisalissa; vaikka järvi oli jotenkin laaja, ei tarvinnut\nääntänsä kovinkaan paljon korottaa, ennenkuin mäkirinteeltä sai\npuheensa kuuluksi sen vastaiselle puolen, toiselle rinteelle.\nSemmoisina iltoina järvi loisti smaragdivihreänä ja kullankarvaisena,\neikä muistanut moni, sitä ihastuksella katsellessaan, että elämää\nhimoitseva Vedenemo sen helmassa väijyi.\n\nPari kivenheittoa Valkeisen länteisestä pohjukasta oli Alavan puutarha,\nja takaa, korkeakasvuisten kuusien ja koivujen ylitse kohosi huvilan\nvalkoiseksi maalattu, kahdenkertainen puurakennus. Autiona se oli\nseisonut kaiken talvea, mutta nyt liehui lippu sinisessä ja valkoisessa\nvärissä katolla, merkkinä siitä, että omistajan perhe oli saapunut\npaikalle.\n\nEdellisenä iltana he olivat tulleet ja seuraavana aamuna heti noustuaan\nkiirehti Aili, talon nuori tytär, katselemaan lempipaikkojaan alhaalla\npuutarhassa. Hän pysähtyi vähän väliä, milloin tuon, milloin tämän\npenkereen luona, katseli kukkaispensaita ja hentoja, vastanousneita\nkasvitaimia, mittaili silmillään puiden korkeutta ja ihmetteli, eivätkö\nolleet kasvaneet taas koko joukon viime syksystä.\n\nTuttua, rakasta kaikki, joka nurkka, joka kolkka, joka käytävä. Ja\ntuntui kuin olisivat nekin iloisesti hymyillen häntä tervehtineet\nkaivattuna, takaisin tulleena ystävänä.\n\nLienevätkö tietäneet, mitä tärkeitä hänelle oli tapahtunut tällä välin?\nEttä hän oli kihloissa, ja oli niin onnellinen, niin onnellinen, ettei\nvarmaan yksikään ihminen maan päällä ollut niin onnellinen kuin hän.\nNimittäin Ossi ja hän. He olivat, näet, yhdessä sen suuren, suuren\nonnen saavuttaneet.\n\nSyksyllä, täältä lähteissään hän ei vielä Ossia tuntenutkaan. Joulun\naikaan heidät vasta tilaisuudessa esitettiin toisilleen.\n\nKuinka hyvin hän muisti sen illan! Näki edessään Ossin semmoisena, kuin\nhän siinä seisoi ja loi häneen katseen, jossa selvästi huomasi suurta\nihailua. Sitten kumarsi keveästi ja pyysi tanssiin. Tarttui tukevasti\nkiinni ja kiidätti lennossa yli lattian. Ja musiikki soi, ja sydän\nsykki iloa ja elämänhalua. Siinä oli nautintoa siinä tanssissa!\n\nTuo nuori, solakka varatuomari miellytti Ailia jo ensi hetkestä. Mutta\nei hän toki silloin vielä aavistanut mitään niistä suhteista, joihin he\nennen pitkää joutuisivat. Ei silloin eikä vielä sen jälkeenkään, vaikka\nhe kyllä usein tapasivat toisiaan, milloin Ailin kotona, milloin\nmuualla, kävelyllä, luistinradalla, iltamissa, ja milloin missäkin.\nSattuma, vai mikä heitä lieneekin aina yksiin johdattanut.\n\n-- Sattuma -- hm, myhäili Aili itsekseen ja istahti lehtimajan penkille,\nsiinä oikein rauhassa vaipuakseen näihin iloisiin muistelmiinsa. --\nOssi kaiketi sen aina osasi niin asettaa. Ja entäs minä itse sitten?\nTuskinpa olisin niin ahkerasti käynyt luistinradalla, ellen tiennyt\ntapaavani häntä siellä. Olin vaan niin hupsu, etten ymmärtänyt omia\ntunteitani.\n\nNe selvisivät hänelle vasta kolme viikkoa sitten, silloin kun hän\nilmoitti rakkautensa. Voi, sitä hetkeä! Se ei milloinkaan maailmassa\nmenisi hänen mielestään!\n\nHe tapasivat toisiaan Lehtiniemen puistossa, jossa musiikki sinä iltana\nsoitti. Heitä oli suuri seura, mutta huomaamattaan he Ossin kanssa\nerosivat toisista ja eksyivät kahden eräälle yksinäiselle penkille,\njoka oli puiden varjossa rannalla.\n\nJa siellä se tapahtui!\n\nMitä hän oikeastaan sanoi? Aili tuskin erotti mitään, Ossin puhe ja\nkaukainen soitto vaan humisivat hänen korvissaan. Ja kuitenkin hän\nniiden merkityksen tajusi, -- tajusi koko olennollaan. Sydän sykki niin\nrajusti, ja kaikki suonet sykkivät, ja posket paloivat kuin tulessa,\neikä hän nähnyt mitään, eikä kuullut mitään, eikä tiennyt, mitä\nvastasi, tai vastasiko ollenkaan mitään. Koko maailma ikäänkuin hävisi\nkauvas pois, syvällä sielun pohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi\nhäntä rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja\npyysi häntä omakseen. Ja sitten -- sitten! Niin -- sitten kun Ossin huulet\nkoskettivat hänen huuliaan -- taivaan herra! Veri syöksi semmoisella\nvauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen\npaikkaan! Mutta silloin se puhkesikin täyteen kukoistukseensa tuo hänen\nsuuri rakkautensa Ossiin. Ja hänet valtasi senlainen riemastus, jota\nhän ei vielä elämässään ollut tuntenut. Eikä ainoastaan hänet, vaan\nkoko maailman -- niin, se kuului kummalta, mutta oli aivan totta. Luonto\nmuuttui samassa hetkessä monta vertaa ihanammaksi ja musiikki soi\nkauniimmin kuin koskaan ennen.\n\nAika meni kuin siivillä! Kuinka kauvan he lienevät siinä istuneet käsi\nkädessä -- Ailin mielestä se oli vaan lyhyt hetkinen, mutta Ossi sanoi,\netteivät uskaltaisi enää viipyä, sillä se herättäisi huomiota, ja niin\nhe sitten lähtivät yhtymään muihin.\n\n-- Kas, tuollahan ne viimeinkin ovat, huusivat toiset jo kaukaa heidät\nnähdessään.\n\n-- Jospa tietäisitte, jospa tietäisitte, ajatteli Aili itsekseen ja\nvilkaisi salavihkaa Ossiin.\n\nTuo heidän yhteinen salaisuutensa, kuinka se oli suloinen! Tietämättään\nhän tarttui Olgan käteen -- Olga, näet, oli hänen paras ystävänsä -- ja hän\npuristi sitä, puristi niin paljon, kuin ikinä jaksoi. Olga äännähti.\n\n-- Aili, sinä, hyvä ihme, kun puristaa käteni ihan mäsäksi, hän valitti.\nMutta sitten iski hänelle joku epäluulo päähän.\n\n-- Mitä se on, Aili? hän kuiskasi.\n\n-- Ei mitään, ei mitään, soperteli Aili vastaan. Mutta mielessään hän\njatkoi: jos tietäisit, -- voi, jos tietäisit!\n\nOli niin kumman kummaa tuo, että hänellä nyt oli ikäänkuin oma\nmaailmansa, josta ei muilla ollut aavistustakaan. Ja että se oli\nyhteinen Ossin kanssa -- niin sehän siinä juuri olikin niin sanomattoman\nviehättävää.\n\nIsä ja äiti heidän kihlauksestaan sittemmin tiesivät, ei kukaan muu.\nVasta nyt pari päivää sitten hän sen kertoi Olgalle. Kertoi oikein\njuurta jaksaen koko heidän rakkautensa historian, kuinka se ensin alkoi\nja kuinka se kehittyi, kasvoi kerta kerralta kun he toisiaan tapasivat\nja sitten myöskin sen hetken siellä Lehtiniemen penkillä. Olga oli\nkuunnellut niin hartaasti ja niin jännitettynä, että oli aivan kuin\nolisi itse elänyt mukana. Tuntimäärät he sitten olivat puhelleet siitä\nsamasta asiasta ja Ailista oli niin ihmeen hauskaa kertoa hänelle\nonnestaan.\n\nOlga oli luvannut usein käydä heitä tervehtimässä täällä maalla,\nkenties tulisi hän jo heti tänä päivänä. Ja Ossi tulisi myöskin, hän\ntulisi jo edellä puolen päivän ja viipyisi huomiseen tai ylihuomiseen.\n\nSitä ajatellessa loistivat Ailin silmät, kasvot hehkuivat ja huulet\nvetääntyivät hymyyn.\n\n-- Ossi, hän kuiskasi, -- Ossi, Ossi!\n\nMikä ääretön nautinto saada mainita hänen nimeään! Se olikin kaunein\nnimi maailmassa.\n\n-- Ossi, Ossi, Ossi --.\n\nMutta siinäpä hänen unelmansa keskeytettiinkin. Äiti huusi häntä\nikkunasta.\n\n-- Täällä olen, äiti, täällä, vastasi Aili.\n\n-- Tule ylös, ompelija on tullut.\n\nKalpea, hiljainen nainen seisoi huoneessa, mittanauha kädessä, häntä\nodottamassa. Martha Rainio -- Aili tunsi hänet ennestään, monta pukua oli\nsama ompelija hänelle jo tehnyt.\n\n-- Ette saa nyt ottaa työtä mihinkään muuanne, varoitti rouva Römer\nMarthaa, meillä tulee sitä riittämään teille syksyyn asti. Mielellänne\nkai te olettekin kesäajan täällä maalla, vai kuinka?\n\n-- Kyllähän minä saatan olla, vastasi Martha.\n\nHänen kasvonsa pysyivät kuitenkin yhtä liikkumattomina ja totisina, ei\npieninkään väre osoittanut, tekikö ehdotus häneen suotuisan vaikutuksen\nvai ei.\n\n-- Täällä tulee ommeltavaksi kaikenmoista, sekä liinavaatteita että\nleninkiä. Niin -- parasta kun sanon sen yksintein, teiltä sitä ei\nkumminkaan auta salata: tyttäreni myötäjäiset antaisin teidän\nhuostaanne. En tiedä ketään, joka tekee niin hyvää työtä kuin Martha,\nsen vuoksi päätinkin heti kääntyä teihin.\n\nMarthan kasvot hiukan vilkastuivat, ei hän kumminkaan mitään virkkanut,\nloi vaan kysyvän silmäyksen Ailiin, joka vastasi siihen onnellisella\nhymyllä.\n\n-- Mutta Martha ei saa puhua siitä vielä, jatkoi rouva Römer, kihlaus\njulaistaan juhannuspäivänä, tänne kutsutaan silloin koko meidän\ntuttavapiirimme kaupungista ja siihen saakka ei kenenkään pitäisi saada\nvihiä asiasta. Tekee sitten niin hyvän vaikutuksen, hän hymyili ja\nsilitti Ailin kellertäviä hiuksia, kun pappa äkkiarvaamatta esittää\nteidän maljanne. -- Niin, kihlajaisleningillä nyt olisi kiirein. Minä\nolen täällä valinnut mallin muotilehdistä. -- Aili, mitä pidät tuosta?\n\nAilin silmät luisuivat lehden ylitse, hän ei niin paljon semmoisesta\nvälittänyt, oli tottunut jättämään ne äidin huostaan. Tietysti se oli\nhyvä, äitihän sen parhaiten ymmärsi.\n\n-- Niin, minä luulen, että tästä tulee sievä. Tässä on kangas.\n\nHän otti pöydältä vaalean sinisen hienon musliinikankaan ja levitti\nsitä Ailin eteen.\n\n-- Mitä sanotte, Martha? Sopiiko se hänelle? kysyi hän, ylpeän\nmielihyvän ilme kasvoissa.\n\nSopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen\nhiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan.\n\nVähän aikaa häntä katseltuaan jätti äiti kankaan ompelijan huostaan ja\nläksi muihin toimiinsa.\n\nMartha asetti mittanauhan Ailin vyötäisille.\n\n-- Jäättekö sitten ihan varmaan tänne koko kesäksi, Martha? kysyi Aili.\nSe olisi niin hauskaa. Me ompelisimme yhdessä päivät päätään.\n\n-- Malttaisittekohan? hymyili Martha.\n\n-- Kyllä, tietystikin. Paitsi en niinä aikoina, kun Ossi on täällä.\n\n-- Onko teidän sulhasenne nimi Ossi?\n\n-- On. Niin kyllähän muut sanovat häntä Oskariksi, mutta Ossi on minusta\npaljon somempi nimi. Eikös teistäkin?\n\n-- Kyllä.\n\nMartha kumartui alas ottamaan hameen mittaa. Aili ihmetteli hänen\nkaunista mustaa palmikkoaan, joka oli kierretty päälaelle hopeisen\nnuolen ympäri.\n\n-- Ja hän on muutenkin niin kaunis. Pitkä ja solakka. Ja luonteeltaan\nerinomaisen rakastettava, sen sanovat kaikki.\n\n-- Hän tietysti pitää teistä äärettömästi?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Ettekö tiedä?\n\n-- Tiedän vainenkin. Hän--ei, en minä ilkiä sanoa.\n\n-- Sanokaa pois. Eihän teidän tarvitse minua ujostella.\n\n-- Hän väittää ihan ensi hetkestä kiintyneensä minuun.\n\n-- Sen kyllä uskon, vastasi Martha katsellen hänen lapsellisen viattomia\nkasvojaan ja siroa vartaloaan.\n\nMartha oli lopettanut mittailemisen, hän levitti kankaan pöydälle ja\nalkoi sitä leikellä. Aili pääsi vapaaksi, hän istui kiikkutuoliin ja\npani sen iloiseen liikkeeseen.\n\n-- Jos tietäisitte, Martha, kuinka hauskaa on olla kihloissa.\n\n-- Kuka teidän sulhasenne oikeastaan on?\n\n-- Koettakaa arvata. Ei se toki olekaan vaikeata, kun kerran tiedätte,\nettä hänen nimensä on Ossi ja että hän on solakkavartaloinen, kaunis\nmies.\n\n-- Niitä on niin paljon solakkavartaloisia. Ja mistäpä minä heidän\nristimänimiään olisin tuntemaan oppinut.\n\n-- No, mutta koettakaahan nyt kumminkin.\n\n-- Tohtori Evers?\n\n-- Eih! Onko hän nyt kaunis?\n\n-- Maisteri Kessler?\n\n-- Uh! Joka on niin jäykkä ja ikävä, etten tiedä toista. Ossi on kovasti\nvilkas ja iloinen.\n\n-- Jospa minä en häntä tunnekaan?\n\n-- Kyllä varmaan--Sh!\n\nAili pysähdytti kiikkutuolin ja kuunteli.\n\n-- Eiköhän tule --?\n\nOvi aukeni ja kynnykselle ilmestyi nuori komea herra vaaleassa\nkesäpuvussa. Se oli varatuomari Oskar Holm.\n\nAilille kohosi puna aina ylös ohauksiin.\n\n-- Ossi, hän huudahti ja riensi ovelle vastaan. Tervetuloa!\n\nMutta Holm oli älynnyt, että vieras oli huoneessa. Hänen kasvonsa\nmuuttuivat jäykiksi ja vieraiksi.\n\n-- Onko kauppaneuvos kotona? hän kysyi.\n\nAili nauroi.\n\n-- Ossi, kuinka sinä teeskentelet? Ei se ole ollenkaan tarpeellista.\nNeiti Rainio tietää kaikki. Äiti hänelle juurikään kertoi. Neiti\nRainio, katsos, on täällä ompelemassa minulle myötäjäisiä. Ja\ntuommoinen minulle tulee leninki kihlajaisiin. Onko kaunista? Sinä et\nsaa nähdä minua siinä ennenkuin sitten vasta. -- Jalanko sinä tulit?\n\n-- Jalan.\n\n-- Koko matkan? Kaupungista saakka?\n\n-- Niin.\n\n-- Voi sitten sinua varmaan väsyttää. Käy istumaan tänne.\n\nHolm vaipui alas sohvan nurkkaan. Hän oli tosiaan kalpea ja rauenneen\nnäköinen. Ei hän puhunut mitään eikä katsonut Ailia silmiin, niinkuin\ntavallisesti, otti vaan nenäliinan taskustaan ja pyyhki otsaansa. Aili\nistui pienelle tuolille hänen eteensä, onnea ja hellyyttä kuvastui\nhänen kasvoissaan. He olivat siellä niin rauhassa toisella puolella\nhuonetta. Martha seisoi selin heihin, kumartuneena tuon vaalean sinisen\nkankaan yli, sakset narisivat pöytää vasten, kun hän siinä leikkaili\nliiviä kihlajaisleninkiin.\n\n-- Sinulle tuli kuuma astuessasi, sanoi Aili hetkisen vaitiolon jälkeen.\nMenenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista?\n\nHän ei odottanut vastausta, vaan läksi samassa kyökin puolelle,\nrakennuksen toisessa päässä.\n\nHe jäivät kahden, Holm ja ompelija.\n\nSakset herkesivät narisemasta. Uhkaavat silmät kääntyivät sille puolen\nhuonetta, missä Holm istui.\n\nHolm tapasi katseen.\n\n-- Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen\nsinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta.\n\n-- Sinä et ole uskaltanut ilmoittaa tätä minulle. Olet vaan vältellyt\nminua, et ole päästänyt puheillesikaan. Kelvoton!\n\nHän seisoi suorana ja jäykkänä, hänen katse leimahti ja hänen äänensä\nvavahti.\n\nHolm nähtävästi hätääntyi. Veret sävähtelivät hänen kasvoillaan ja\nkädet nyppivät hermostuneesti sohvan karmia. Hän koetti kumminkin\nkaraista itseään ja asettua taistelukannalle hänkin.\n\n-- Ja mitä sinä nyt oikeastaan aijot sitten? hän kysyi.\n\n-- Aijon ilmaista heille kaikki.\n\n-- Sillä et voita mitään.\n\n-- Niinkö luulet?--Kuulee, kuinka vähän sinä aavistat, millä kannalla\nasiat ovat.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Että sinä pian tulet isäksi, hän lausui ja pani painoa jok'ainoalle\nsanalle.\n\nSe isku kohtasi. Holm kavahti ylös, jähmettyi, ja pääsi vasta hetken\nkuluttua ääneen:\n\n-- Valehtelet.\n\n-- Sen tulet näkemään syyskesästä.\n\nMarthan viha vähän lauhtui, kun hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen\nsanansa tekivät. Hänessä heräsi pieni toivon kipinä, joka sulatti\nsydäntä. Olihan heillä yhteinen huoli, se heidät sitoi toisiinsa: Oskar\nei voisi häntä jättää tähän tilaan, tuo uusi rakkaus haihtuisi, entiset\ntunteet palajaisivat. Sillä olihan hän häntäkin rakastanut. Muisto\nsiitä ajasta yhä enemmän lauhdutti hänen mieltään.\n\n-- Oskar, elä hylkää minua. Jaksaisin minä kantaa häpeän ja ylenkatseen,\nen välittäisi ihmisistä mitään, jos sinä pysyt minulle uskollisena ja\nrakastat minua niinkuin ennen.\n\nHolm hengitti syvään, hän ei kyennyt heti vastaamaan, katsoi vaan alas,\noli hervahtunut ja harmaankalpea. Jännitettyinä riippuivat Marthan\nsilmät hänessä kiinni.\n\n-- Miksi et sanonut minulle tätä ennen? kysyi Holm viimein matalalla,\nsoinnuttomalla äänellä.\n\n-- Enhän sitä itsekään tiennyt, en tahtonut uskoa ennenkuin nyt vasta\nmuutamia viikkoja sitten. Sen jälkeen en ole saanut sinua tavata.\n\nMartha katsoi häneen rukoilevasti, aivan kuin olisi elämä ja kuolema\nriippunut siitä päätöksestä, minkä Holm nyt teki.\n\nMuutama silmänräpäys kului. He seisoivat siinä vastakkain, äänettöminä\nmolemmat. Holmin silmät häilyivät epäröivinä sinne tänne, mutta Martha\ntuijotti häneen rävähtämättä. Odotus kävi hänelle yhä tuskallisemmaksi.\nSaattoihan Aili tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä, ja milloinka hän\nsitten saisi sen tietää?\n\nSamassa kuuluikin jo oven käynti viereisestä huoneesta.\n\n-- Puhutaan toinen kerta, kuiskasi Holm hätäisesti.\n\n-- Milloinka?\n\n-- Milloin tahansa. -- Illalla, jos sopii.\n\nHän painui jälleen paikoilleen sohvan nurkkaan, sieppasi muotilehtiä,\njoita oli siinä vieressä levällään, käteensä ja hautasi silmänsä niihin\nAilin tulemaan. Marthakin otti entisen asemansa ja seisoi taas selin.\nSakset narisivat niinkuin ennenkin.\n\nAili asetti tarjottimen sohvapöydälle ja kaatoi lasiin.\n\n-- No, Ossi?\n\n-- Anteeksi!\n\nHolm havahti, heitti lehdet pois kädestään ja tyhjensi lasin yhdellä\nsiemauksella. Aili täytti sen uudelleen ja hän joi vielä senkin pohjaan\nsaakka.\n\n-- Kylläpä sinulla olikin kova jano, ihmetteli Aili mielissään, kun oli\nsen niin hyvin arvannut. -- Menemmekö nyt alas ryytimaahan? Siellä on\nniin vilpoista. Ja minä näytän sinulle siellä omenapuun, jonka minä\nkahdeksan vuotta sitten istutin. Ajatteles, että se nyt kukkii ensi\nkerran, tänä aamuna juuri löysin siinä kolme kaunista nuppua.\n\nNäin liverrellen vei Aili sulhastaan käsipuolesta ulos verannalle ja\nsieltä ryytimaahan suurta käytävää pitkin, joka meni alas lehtimajaan.\n\nMartha katsoi heidän jälkeensä. Kipeästi vihlasi hänen sydäntään, kun\nAili verannan portaita laskeutuessaan nojautui sulhastaan kohti ja\nkatsoi häntä suloisesti ylös silmiin. Mitä lienee silloin hänelle\nsanonut, Martha ei voinut sitä kuulla, mutta jotain hellän hellää se\nmahtoi olla.\n\nMartha puri hammasta; hänelle tuli yhtäkkiä halu repiä tukasta tuota\nhinteloa olentoa, joka ryösti häneltä rakastajan. Kuinka sulavasti hän\nastui siellä Oskarin rinnalla, ja kuinka hän oli nuori, ihana ja hempeä\npunasessa, keveässä kesäleningissään. Martha tunsi jäävänsä takapajulle\nhänen rinnallaan, polte kiihtyi hänen povessaan ja veri syöksi hänelle\npäähän. Hän musersi hänet katseellaan, hänet tuolla, jonka heleä nauru\njuuri nyt kaikui ylös tänne saakka, ikäänkuin ilkkuen hänen avutonta\nvihaansa.\n\nVasta sitten kun heitä ei enää näkynyt, tarttui Martha jälleen\ntyöhönsä. Hän asetteli kiihkeästi leikatuita kappaleita yhteen ja\nroklaili niitä kiinni toisiinsa, että joutuisi liivi koeteltavaksi.\nSillä hänen täytyi päästä erottamaan heitä, hän ei sietänyt sitä\najatusta, että he olivat siellä yksissä, että Oskar ehkä nyt\nparastaikaa hyväili toista...\n\nJonkun tunnin kuluttua toi palvelija hänelle kahvia. Silloin hän juuri\nvetäisi viimeiset pistämät.\n\n-- Nythän tämä olisi koeteltava, hän sanoi, samalla kun hampaillaan puri\nlangan poikki.\n\n-- Menenkö kutsumaan Aili neitiä? kysyi Liisa, joka kahvitarjottimineen\nseisoi siinä hänen edessään.\n\n-- Ei, minä menen itse -- että saan vähän jaloitella. -- Tuollakohan ne\nvielä ovat lehtimajassa?\n\n-- Niin, eivätköhän ne siellä liene.\n\nMartha katseli kahvia juodessaan koko ajan lehtimajaan päin. Ei sieltä\nnäkynyt eikä kuulunut mitään; mutta he olivat siellä, puiden takana,\nhän oli varma siitä.\n\nHiljaa, kuulumattomin askelin hän pujotteli sivukäytäviä alas ja tuli\nniin äkkiä lehtimajan sivulle, ettei sisällä olijat mitään huomanneet,\nennenkuin hän seisoi heidän edessään. He säpsähtivät, Aili vetääntyi\nerilleen Ossista, jonka olkapäähän hän oli nojannut hehkuvaa poskeaan\nja Ossi irroitti käsivartensa hänen vyötäisiltään.\n\nAili kävi hämilleen, mutta Ossin otsaan ilmestyi ryppy ja Marthaa\nkohtasi tyytymätön katse. Mutta Martha ei siitä välittänyt.\n\n-- Neiti on hyvä ja tulee koettelemaan liiviä. -- Äänessä, jolla hän sen\nsanoi, oli jotain kovaa ja käskevää.\n\nEnnen kuin hän kääntyi menemään Ailin jäljestä, heitti hän pitkän,\nvihasta leimuavan silmäyksen Holmiin, joka jäi istumaan paikoilleen.\n\nRyppy Holmin otsassa syventyi. Hän sytytti papyrossin, poltteli sitä\nverkalleen ja mietti. Kun se oli palanut loppuun, nousi hän ylös,\noikaisi itseään, läksi ulos lehtimajasta ja alkoi astuskella edes\ntakaisin käytävällä. Hänen käyntinsä oli varmaa ja notkeata, ryhti\nosoitti rohkeutta, pään pystyinen asento lujuutta. Hän oli tullut\nselville asioistaan ja tehnyt päätöksen, jossa ei aikonut horjua.\n\nMartha istui kaiken päivää ompeluksiensa ääressä lähellä\nverannanpuoleista ikkunaa. Hän kuuli heidän iloiset äänensä ensin\nulkoa, sitten ruokasalista, jossa söivät päivällistä, hän näki heidän\nliikkuvan edes takaisin, vapaina ja huolettomina, onnen helmalapsina.\n\nOskar, hänen entinen Oskarinsa, näytti olevan jo täydellisesti\nperehtynyt tässä kodissa. Häntä kohdeltiin kuin perheen jäsentä ainakin\neikä siunaaman hetkeksikään hän väistynyt Ailin rinnalta.\n\nMarthan sielussa riehui sekavat, ristiriitaiset tunteet. Välistä\nvaltasi hänet raivokas viha, hän olisi halunnut tappaa heidät molemmat,\npaiskata heidät maahan, polkea heidät jaloillaan, lyödä, hakata heidät\nkuoliaaksi. Ja iltapäivällä, kun koko perhe ikäänkuin hänen uhallaan\nkokoontui verannalle, tuohon hänen silmiensä eteen, kahvia juomaan: ja\nsiinä sitten tuntimäärät istuivat kaikki keveässä hauskassa puheessa,\nsilloin teki hänen mielensä syöksyä heidän keskeensä, osoittaa\nsormellaan tuota heidän suosikkiaan, tuota hienoa, komeata, rakastettua\nsulhasta, paljastaa hänet, kertoa raa'asti, juurta jaksain, missä\nsuhteessa he molemmat olivat toisiinsa olleet ja tunnustaa julkisesti\noma häpeänsä. Riemulla hän ajatteli sitä häiriötä, minkä hän\nmatkaansaisi, kuinka hän yhdellä iskulla tekisi lopun tuosta iloisesta,\nperheellisestä sopusointuisuudesta ja kukistaisi tuon vihatun, joka oli\nhänet hyljännyt, joka oli hänet näin onnettomaksi saattanut.\n\nTyö oli pudonnut hänen helmaansa, hän jäi katselemaan heitä siellä,\nmissä he istuivat rauhallisessa mukavuudessa, mitään aavistamatta siitä\nvihasta, mikä heitä kohtaan uhkui.\n\nKauppaneuvoksella oli sanomalehti kädessä, hän oli muhkea mies, varman\nja hallitsevan näköinen. Rouva, pyöreä ja hyvänvoipa hänkin, virkkaili,\nmutta Aililla ei ollut muuta tointa kuin nauttia onnestaan ja olla\nviehättävä.\n\nJa Oskar -- kuinka tyytyväisen näköisenä hän siellä poltteli papyrossiaan\nja laski leikkiä Ailin kanssa. Ei nähtävästi muistanut häntä enää\nlainkaan, eikä välittänyt hänen tuskistaan. Niin vieraalle hän nyt\ntuntui Marthastakin. Katsellessaan tuota hienoa, sivistynyttä herraa,\nei hän voinut ymmärtää, että tosiaan olivat olleet semmoisissa\nläheisissä suhteissa toisiinsa -- hän, halpa ompelija ja tuo nuori, ylpeä\nvaratuomari, neiti Römerin sulhanen.\n\nMartha tunsi, että syvä, ylipääsemätön juopa oli ilmestynyt heidän\nväliinsä. Varatuomari Holm oli hänelle vieras, hän oli uusissa\nolosuhteissaan kylmentynyt entiselle rakastajattarelleen, ei tahtonut\nhäntä enää tuntea eikä tunnustaa olleensa missään tekemisessä hänen\nkanssaan, Se oli kaikki ollutta ja mennyttä!\n\nVihan puuska oli ohitse: yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne tuli\nsijaan. Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus.\nEikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut!\n\nKun hän taaskin kumartui työnsä yli, putosi muutamia täyteläisiä\nkyyneliä kihlaleningille hänen poskiltaan. Hän säikähti ja hankasi ne\npois nenäliinallaan. Eiväthän ne kumminkaan mitään pilkkuja jättäneet\nkankaaseen.\n\nVasta myöhemmällä saapui Ailin odotettu ystävä Alavalle. Hän aikoi\nviipyä huomiseen hän, niinkuin Ossikin.\n\nAililla ja Olgalla oli vähän puhumista toisilleen, semmoista, jota ei\nOssi saanut kuulla. Ossin syntymäpäivä oli näet noin kuukauden perästä\nja Aili oli yksissä tuumin Olgan kanssa päättänyt ommella hänelle\nmatkalaukun syntymäpäivälahjaksi. Olga oli ottanut toimekseen valita\nmallia koruompeluun ja niitä hän oli tuonut muutamia mukanaan. Kahden\nkesken heidän nyt piti saada niitä katsella ja, kun Ossi vakuutti,\nettei hän ollut lainkaan utelias tietämään heidän salaisuuksiaan,\nmenivät he yliskammariin \"viideksi minuutiksi\", ja jättivät Ossin siksi\naikaa itsekseen ryytimaahan.\n\nMartha oli silloin jo lopettanut työnsä. Hän huomasi ikkunasta tyttöjen\npoistumisen ja sydän alkoi takoa niin, että hän melkein kuuli sen\nlyönnit. Olihan Oskar luvannut puhutella häntä illalla myöhemmin? Nyt\nsiihen kenties oli otollinen hetki?\n\nHän astui verkalleen alas ryytimaahan. Kierteli käytäviä, katseli\npensaita ja vilkaisi aina väliin ylös ikkunoihin, jos siellä kukaan\nhäntä tarkastelisi. Ja viimein hän pujahti sille käytävälle, jossa\nOskar istui. Hän pureskeli koivun varpua, jonka oli taittanut käteensä\nja hiljakseen eteenpäin kävellen hän ohimennessään loi aran, kysyvän\nsilmäyksen Oskariin.\n\n-- Mene metsään tuonne, minä tulen rantatietä jäljessä, mumisi Oskar.\n\nVeret leimahtivat ylös Marthan poskille, hän nyökäytti hiukan päätään,\nkiirehti askeleitaan porttia kohden ja katosi metsään.\n\nKun Holm vähän sen jälkeen meni rannalle, näki hän Marthan ylempänä,\nValkeiseen viettävän kallion reunalla istumassa.\n\nHän nousi sinne myöskin. Seisahtui Marthan eteen.\n\n-- Sinun täytyy lähteä täältä pois, Martha, sanoi hän matalalla, mutta\npäättävällä äänellä, hypistellen huulipartaansa ja kiinnittäen käskevät\nsilmänsä tiukasti Marthan värähteleviin kasvoihin. -- Välttämättä, niin\npian kuin mahdollista. Keksi joku syy, sano itsesi sairaaksi, tai\njotain muuta semmoista.\n\n-- Mitä varten? kysyi Martha pelokkaasti. Hän jäi istumaan kädet\nristissä polven ympäri ja katsoi ylös häneen melkein rukoilevasti.\n\n-- Mitäkö varten? Etkö sinä ymmärrä, ettei tämä käy laatuun. Minun on\nkiusallista tietää sinun olevan täällä.\n\nMartha oli murtunut. Vaihtelevat mielen liikkeet olivat kaiken päivää\nhäntä raastaneet. Nyt ei hänellä enää ollut voimia mihinkään, hän oli\nkuin maahan lyöty ja nöyrtyi kohtalonsa alle. Ei hän kyennyt mitään\nvastaamaan, kuumat kyyneleet herahtivat alas hänen poskilleen.\n\n-- Ota asia järkevästi, jatkoi Holm hiukan lauhkeammin. Sille ei\nkumminkaan enää mitään voi. Ja tiesithän sinä kaiken aikaa, ettei sitä\nikuisesti kestäisi. Ennemmin tai myöhemmin siitä kumminkin oli loppu\ntuleva. En sinua siinä suhteessa pettänyt turhilla lupauksilla.\n\nEihän hän pettänyt, totta se oli, itseään sai Martha syyttää. Hän oli\nhetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä. Mitä\nauttoi nyt katumus ja kaihoinen mieli? Tehtyä ei enää tekemättömäksi\nsaanut.\n\nYhä nopeammin valuivat vedet alas hänen poskiaan pitkin. Ne saivat\ntippua alas helmaan, hän ei välittänyt niitä pyyhkiäkään. Silmät\nsuurina hän katseli taivaan rantaa Valkeisen toisella puolen, eikä\näännähtänyt, vaikka Holm seisoi siinä vieressä vastausta odotellen.\nHiljaisuuden katkaisi vaan nyyhkäykset, jotka silloin tällöin nousivat\nhänen povestaan.\n\nTuskin hän mitään näki, vaikka rävähtämättä tuijotti eteensä, tuonne\nkauvas, jossa taivas ja maa yhtyivät; sillä katse oli omituisesti\nsisäänpäin kääntynyt ja eloton. Mielenliikkeet olivat asettuneet,\nmaininkina ne kyyneleet vaan juoksivat hänen silmistään. Elämä oli\nvetääntynyt syvälle sielun sisimpään, niinkuin useimmiten tapahtuu,\nsilloin kun suru ja tuska ovat yli äyräiden kohonneet.\n\n-- Niin, jatkoi Holm viimein, minä en voi viipyä täällä kauvemmin.\nTäytyy palata takaisin, ehkä siellä jo kaipaavat minua, Yhtä vaan\npyytäisin: elä käy enää luonani, eläkä pyri minua tapaamaan.\nYmmärräthän, ettei meillä enää sovi olla mitään yhteyttä. Rahaa minä\nsinulle lähetän siksi, kun se vaikea aika tulee -- ettei sinun tarvitse\npuutetta nähdä. Siinä suhteessa saat olla vallan huoletta. Hyvästi nyt\nsitten. Ja muista, että lähdet tästä talosta. Parasta, jos tekisit sen\njo tänä iltana.\n\nHän läksi. Martha ei hievahtanut, hän jäi istumaan paikoilleen\nliikkumattomana, kädet ristissä polven ympäri ja silmät suurina\nharrottaen epämääräiseen kaukaisuuteen.\n\nMutta Holm oli arvannut oikein. Aili ja Olga häntä jo etsivät\nkaikkialta ja juoksivat riemastuneina häntä vastaan, kun älysivät hänen\ntulevaksi.\n\nHe olivat tuumanneet lähteä soutelemaan, ellei Ossilla olisi mitään\nsitä vastaan. Ossi tietysti suostui, ja niin sitä lähdettiin pienellä\nvalkeaksi maalatulla venheellä, joka varta vasten oli tehty tämmöisiä\nretkiä varten.\n\nSyntyi pieni väittely siitä, kuka pitäisi perää, kuka soutaisi. Ossi\ntarttui airoihin, hänen mielestään ei muu tullut kysymykseenkään, mutta\ntytöt olivat itsepäisiä, heidän täytyi saada istua rinnakkain kokassa\nja soutaa toinen toisella airolla, toinen toisella. Ossi antoi viimein\nmyöten, kun muu ei auttanut. Hän työnsi venheen ulos rannasta ja nyt\nalkoivat tytöt pienillä valkoisilla käsillään vetää airojaan, minkä\njaksoivat. Alussa tekivät sitä niin hartaasti, etteivät malttaneet edes\npuhellakaan, mutta pian olivat voimat lopussa, ja silloin he\nhuomasivat, ettei heillä mihinkään ollut kiirettä, ei oikeastaan\ntarvinnut soutaa ollenkaan, jos Ossi vaan hiljakseen meloi, niin\npääsivät sen verran eteenpäin, kuin tarvitsikin. Kunhan saivat vaan\nolla siellä järvellä, ei heillä muuta tarkoitusta ollutkaan.\n\nIlta oli lämmin ja tyyni. Taivas ruskotti luoteisessa, aurinko oli\nmailleen menemässä. Valkeinen välkkyi kirkkaana kuin kuvastin,\nhiljaisessa, vartoilevassa levossa.\n\n-- Oletteko kuulleet tarun tästä järvestä? kysyi Aili. Ja odottamatta\nheidän vastaustaan hän jatkoi: tuolla syvyydessä, näettekös, väijyy\nVedenemo nuoria, kauniita ihmisiä saaliikseen. Keskikohdalla sanotaan\njärven olevan aivan pohjattoman ja jos se vaan ehtii sinne asti raahata\nhukkuneen, ei sitä enää koskaan löydetä. Monta on jäänyt sillä tavalla\nijäksi päiviksi järveen.\n\nOlgaa pöyristytti.\n\n-- Huuh, kuinka hirveätä, jos se nytkin meitä tähystelee tuolta\nalhaalta.\n\nHän kallistui varovasti venheen laidan ylitse ja katsoi alas. Mustat\nterhakkaat silmät ja eloisat kasvot sieltä hymyilivät hänelle vastaan.\nSe oli hänen oma kuvansa ja mielihyvällä antoi hän katseensa siinä\nviipyä hetkisen, kunnes venheen tekemät väreet sen hävittivät. Antoi\nsitten silmänsä väistyä kauvemmas veden pintaa.\n\n-- Ei tuolla näy muuta kuin sininen taivas ja valkoisia\npilvenhattaroita.\n\n-- Luuletkos, että hän näyttääntyy? huomautti Aili. Ei hän niin tyhmä\nole. Silloinhan ihmiset tietäisivät olla varuillaan.\n\nOssi ehdotti, että he laulaisivat jotain. Siihen tytöt suostuivat ja\npian kaikui kaunis sävel kuuleassa ilmassa kauvas ympäristöön:\n\n    \"Kesäisen illan kullasta\n    Tuo joutsen tultuaan\n    Joen lahelle laskihe\n    Ja loihe laulamaan.\n    Suloa Suomen lauloi hän,\n    Kesiä Pohjolan,\n    Kuin halki öisin aurinko\n    Valaisee maailman.\"\n\nKun laulu oli loppunut, tuli syvä hiljaisuus. Mutta äkkiä huudahti\nOlga, hätäisesti ja tarttui molemmin käsin Ailin käsivarteen.\n\n-- Jumala, tuolla putosi joku järveen!\n\n-- Missä?\n\n-- Tuolla, tuolla!--Hän osoitti kalliota, jonka reunalla Martha oli\nistunut.\n\n-- Etteköhän erehtynyt? kysyi Ossi. Mutta hän kalpeni, paha aavistus\nlensi hänen aivoihinsa.\n\n-- En, en, minä näin sen aivan selvään.\n\n-- Vedenemo, kuiskasi Aili vavisten. Lähtään pois.\n\n-- Päästäkää minua soutamaan, niin joudumme pikemmin, sanoi Ossi.\n\nTytöt väistyivät venheen keskeen ja Ossi tarttui airoihin. Tuota pikaa\nhe olivat rannassa.\n\nYlhäällä kartanossa ei kukaan tiennyt vielä mitään tapauksesta. Mutta\nompelija oli nähty sinnepäin menevän ja kun häntä ei löydetty talosta,\nepäiltiin, että hän mahdollisesti olisi jyrkältä kalliolta luiskahtanut\nalas.\n\nPalvelustytöt hajaantuivat metsään eri haaroille häntä etsimään, mutta\nOssi otti miehiä mukaansa ja kiiruhti verkkojen ja seipäiden kanssa\nharomaan järveä, ja Olga, joka oli rohkealuontoinen, pirteä tyttö, meni\nrannalle katsomaan heidän työtään.\n\nAili siihen sijaan oli menehtyä säikähdyksestä; äiti koetti rauhoitella\nhäntä, asetti hänet sohvalle lepäämään, hautoi kylmillä kääreillä hänen\npäätään ja lähetti noutamaan lääkäriä kaupungista.\n\nEi ollut sattunut tätä ennen, että heidän Alavalla asuessaan olisi\nkukaan Valkeiseen hukkunut, se oli tapahtunut joko aikaisempaan\nkeväällä, taikka sitten syksyllä heikkojen jäiden aikana. Ja nuo\ntapaturmaan joutuneet olivat aina olleet Ailille tuiki tuntemattomia.\nSen vuoksi ei se häneen niin kovin kauhistuttavaa vaikutusta tehnyt,\nkun hän siitä jäljestäpäin kuuli puhuttavan. Mutta nyt onnettomuus\ntapahtui hänen läheisyydessään, melkein hänen silmiensä edessä ja\nhukkunut oli lisäksi vielä hänen oma ompelijansa, jonka hän pari tuntia\nsitten oli vielä nähnyt terveenä ja elävänä, mitään pahaa aavistamatta.\nHäntä kammotti asua täällä enää päivääkään ja äidin täytyi luvata, että\nheti muuttaisivat takaisin kaupunkiin.\n\nMarthan ruumis saatiin ylös parin tunnin päästä ja toimitettiin heti\npois paarihuoneeseen. Ailille ei siitä aijottu kertoa ollenkaan, mutta\nhän ei antanut heille rauhaa, ennenkuin sai sen tietää. Ja silloin hän\npuhkesi valtaavaan itkuun.\n\nMutta Ossi joudutti hänen luokseen, otti hänet syliinsä, suuteli pois\nkyynelet hänen poskiltaan ja puhui hänelle helliä, rauhoittavia sanoja.\nLääkäri saapui myöskin ja antoi hänelle nukuttavia rohtoja, joita oli\ntuonut mukanaan. Eikä aikaakaan, niin hän jo täydellisesti tyyntyi ja\nkun äiti toimitti hänet vuoteelle, meni hän samaa päätä uneen ja nukkui\nyhtä mittaa seuraavaa aamua melkein puolipäivään saakka.\n\nKun hän heräsi, oli kihlaleninki jo uuden ompelijan käsissä, eikä\nmitään merkkiä näkynyt enää eilisestä tapaturmasta. Ei puhunut siitä\nkukaan liioin sanaakaan, mutta hauska uutinen hänelle siihen sijaan\nkerrottiin: -- Ossi ja Olga jäisivät Alavalle muutamiksi viikoiksi,\nkenties koko kesäksi. Se sai Ailin iloiselle mielelle, aivan niinkuin\näiti oli arvannutkin, hän ei enää virkkanut mitään poismuutosta, tuskin\nmuisti sitä tahtoneensakaan.\n\nJa niin vähitellen unohtui onneton ompelija. Kun tapauksesta joskus\npuhuttiin, oli se kansantarun yhteydessä, ja saattoi Ailikin sitä jo\nlevollisesti kuunnella. Ei se enää kammoa herättänyt, korotti vaan\nseudun omituista, salaperäistä viehätysvoimaa.\n\nKihlajaisissa, viikkokausi sen jälkeen, oli ilo ylimmillään,\ninnostuneita, kauniita puheita pidettiin morsiusparin kunniaksi,\ntanssia kesti myöhään yöhön, ja aamupuoleen syötiin komea illallinen.\nMorsian oli suloinen, sulhanen hieno ja ylevä. Kaikki heitä ihailivat\nja ylistelivät, ja monet monituiset maljat heidän onnekseen sinä iltana\ntyhjennettiin.\n\n[\"Suomen Kuvalehti\" 1894.]\n\n\n\n\n\n\nKAHTALAINEN ONNI.\n\n\n\nI. Lesken luona.\n\nHän asui rannalla, Satamakadun päässä, pienessä matalassa\nrakennuksessa, jossa oli vaan vähäinen puoti, kammari ja kyökki. Pihan\ntoisessa päässä hänellä oli värjäyshuone, jossa vanha, uskottu Elias\njohti työtä aina siitä kuin hänen miehensä neljä vuotta sitten kuoli.\n\nToinenkin hyvä ja uskollinen palvelija hänellä oli, nimittäin Anna,\nkyökkipiika. Nämä molemmat kuuluivat aivan kuin perheeseen, sillä\nherran eläessä he jo monta vuotta olivat taloa palvelleet ja hänen\nkuoltuaan he hoitivat kaikki asiat melkein omin neuvoin, Eevi kun itse\nmakasi kuukausmäärät sen jälkeen huonona sairaana.\n\nNe olivat kovia aikoja ne. Suru oli hänet murtaa ja tulevaisuus oli\nsynkkä kuin syys-yö hänen edessään. Ei tiennyt ensimmältä millä neuvoin\nveisi kolmea pientä lastaan eteenpäin, kun turva ja leivän hankkija\nlaskettiin maan poveen. Ne olivat kaikki niin pieniä vielä silloin,\nAntti neljän vuoden, Saimi kahden ja Helmi vasta parin kuukauden\nijässä. Mutta Eliaan ja Annan avulla hän kumminkin kesti kaikki\nvaikeudet. Anna hoiti sekä häntä että lapsia, Elias piti hyvää huolta\nvärjäyksistä ja niin he sitten pääsivät sen ajan ohitse. Nyt ei enää\nollut mitään hätää, sillä vaikka tuntuvaa haittaa tekikin Vidkopp, tuo\nrikas naapuri kadun toisella puolen, jolla oli suurenmoinen\nvärjäyslaitos, saattoivat he kumminkin huolettomasti jatkaa liikettään\nhekin, ja toimeen he sillä tulivat. Vanhat tuttavat toivat sentään\nuskollisesti heille värjäyksensä.\n\n-- Onhan meidän yhtä hyvä antaa tännekin ne ansiot, paremmin ne ovat\ntäällä tarpeesen kuin tuolla vastapäätä, heillä oli tapana sanoa.\n\nYlen komeaksi oli Vidkopp tänä kesänä laittanutkin puotinsa.\nIkkunaruudut olivat yhdestä ainoasta paksusta lasista, että näkyi yli\nkadun aina tänne heille asti koko puodin sisusta ja myyjät, jotka\nhäärivät siellä edes takaisin, sekä ostajat.\n\nAnnaa tuo naapurin suurenmoinen menestys joskus huolestutti.\n\n-- Kovinpa ne Vidkopin alkavat ylvästellä, hän kerran sanoi, astioita\npestessään kyökin pöydällä, oikeinpa minua vaivaa tuo komeus.\n\n-- Ei pidä Annan katsoa sinne päin, hymyili Eevi.\n\n-- Mihinkäs minä silmäni panen, kun se on aina tuossa edessäni, jos\ntässä pöydällä mitä teen.\n\n-- Pannaan verhot ikkunaan.\n\n-- Niin,--se vielä puuttuisi! Hyvin tässä on valoisata muutenkaan.\n\n-- Sitten minä tiedän toisen ja paremman neuvon.\n\n-- No, antaapas kuulla.\n\n-- Ettei salli semmoisten asiain painaa mieltä.\n\n-- Niin, mutta kun minä en ymmärrä, minkätähden Jumala suo heille niin\nsuurta menestystä, tuommoisille rahan himoisille kuin nuo ovat, jotka\neivät suinkaan säälisi toista, vaikka nylkisivät puille paljaille.\n\n-- No, mitä siihen tulee, Anna hyvä, niin emme me ihmisraukat täällä\nkykene toisiamme moittimaan. Yhdellä on yksi vika, toisella toinen,\nsyntisiä ja puuttuvaisia olemme kaikki.\n\n-- Mitäs varten sitten toisella pitää oleman suurempaa menestystä kuin\ntoisellakaan.\n\n-- Jumala rakastaa meitä kaikkia ja antaa yhtä lajia hyvyyttä yhdelle,\ntoista toiselle, sen mukaan kuin aina parhaaksi näkee.\n\nSamassa Antin pää pisti esille kammarin ovelta.\n\n-- Tuleeko äiti minua nyt luettamaan? hän kysyi.\n\n-- Luettaako äiti Antille satukirjaa, että mekin saamme kuulla,\nehdotteli Saimi Antin takaa.\n\n-- Satua, satua, jokelteli pikku valkotukkainen Henni ja tunkeutui Antin\nsivu kyökkiin.\n\n-- Herran terttu, huudahti Anna, jonka silmät loistivat hänen\nlemmikkiään vastaan. Vai pitäisi hänenkin jo kuunnella satua.\n\nEevi otti hymyillen Hennin käsivarrelleen.\n\nAntti oli jo avannut kirjan valmiiksi pöydälle.\n\n-- Vai niin. Tuhkimus tähkimys kiukaan päässä, sitäkö nyt luetaan?\n\n-- Sitä, sanoi Antti.\n\nEevi istui tuolille, Henni sylissä, Saimi asettui polvilleen toiselle\ntuolille, kyynäspäät pöydälle ja leuka käsien varaan, ja Antti seisoi\nkirjansa ääressä, jotakuinkin itsetietoisena, sillä häntähän tässä nyt\npiti kuunneltaman.\n\nKovalla äänellä hän alkoi ja hartaasti häntä seurasivat Saimi ja Henni,\nsilloin tällöin äiti hiukan oikaisi, muuten luku kävi kuin vettä,\nvaikka hän vuosi sitten vasta aakkosia opetteli.\n\n-- Niinhän se Antti lukee kuin paras pappi vaan, sanoi Anna, joka käväsi\nkammarissa ja sivumennen pysähtyi kuuntelemaan hänkin. Pianpa se\noppikin.\n\nAntti ei tauonnut, korotti vaan ääntään ja jatkoi, mutta Eevi myhähti\nja nyökkäsi päätään Annalle myönnytykseksi.\n\n-- Täälläpä ahkeria ollaan, kuului miehen ääni ovelta.\n\nElias sinne oli ilmestynyt, ja Eevi näki heti ensi silmäyksellä, että\nhänellä oli jotain tärkeätä puhuttavaa.\n\n-- Niinhän täällä, vastasi Eevi. Tulkaa istumaan, Elias. Herkiä nyt,\nAntti, vähäksi aikaa.\n\n-- Hyvinpä sinä jo osaatkin, alkoi Elias. Taitaa tulla sinusta lukumies?\n\n-- Tohtori minusta tulee, päätti Antti.\n\n-- Ohoh, ohoh, ihmetteli Eevi. Ei vähä mitään. Paljon täytyy lukea\nennenkuin tohtoriksi pääsee.\n\n-- Minäpä luenkin paljon, selitti Antti.\n\nElias rykäsi.\n\n-- Minulla muuten olisi vähän tuumittavaa rouvan kanssa.\n\n-- Näin sen jo heti kasvoistanne.\n\n-- Niin, minä olen tässä arvellut, että teidän pitäisi panna enemmän\nrahaa liikkeeseen, ottaa värit suoraan ulkoa ja järjestää koko homma\nvähän toisin. Enemmän ajanmukaisesti, tarkoitan. Tuo naapurimme tuolla\nvetää muuten kaikki puolelleen.\n\n-- No, sitähän minä olen sanonut, puuttui Anna puheesen kyökin ovelta,\njossa hän oli kuunnellut Eliaan puhetta. Sitähän minä olen sanonut\naikoja sitten.\n\n-- Niin, mutta--\n\nEevi näytti vähän huolestuneelta.\n\n-- Mistäkö saadaan rahoja?\n\n-- Niin, sitä minä juuri ajattelin sanoa.\n\n-- Jos rouva luottaisi minuun. En luule, että meillä tulisi hätää\nolemaan. Minulla on vähin säästöjä palkastani.\n\n-- Niihin ette saa koskea, Elias.\n\n-- Miksikäs ei, jos tarvis vaatii. Mutta tuskinpa se vaatiikaan. Otetaan\nvähemmin kerrassaan. Ollaan varovaisia. Kyllä minä otan vastuulleni.\n\n-- Se on oikein, Elias, se on oikein, sanoi Anna. Ja minullakin on\nparisataa pankissa. Tässä talossa ne on ansaittuja ja tämän talon\nhyväksi niitä saa käyttää. Eihän niillä pitkälle juosta, sen kyllä\ntiedän, mutta lisänähän ovat yhtä kaikki.\n\n-- Niin että jos rouva vaan uskaltaa heittää mun huostaani -- jatkoi\nElias.\n\nEevi oli liikutettu.\n\n-- Uskaltaisin, tietysti. Mutta en tahtoisi.\n\nHän ei voinut enää pidättää kyyneleitään, ne herahtivat alas hänen\nposkilleen.\n\n-- En tahtoisi, että teidän säästöihinne koskettaisiin. Jospa kumminkin\nsattuisi käymään onnettomasti.\n\n-- Siitä ei pelkoa, sanoi Elias iloisesti.\n\n-- Ei ensinkään, toisti Annakin. Suostukaa vain pois, rouva, ihan ilman\nepäilyksiä.\n\nEevi puristi heidän käsiään.\n\n-- Tulkaa lapsetkin kiittämään Eliasta ja Annaa, hän kehoitti.\n\n-- Mitäs joutavia, sanoi Elias.\n\nMutta Henni kipusi jo hänen polvilleen ja kietoi molemmat kätensä hänen\nkaulaansa. Ja Antti antoi heille molemmille kättä ja kumarsi. Saimi\nsamoin.\n\n-- Antti kouluutetaan tohtoriksi, sanoi Anna.\n\nEevi ei kyennyt virkkamaan mitään. Silmät uiskentelivat vielä\nkyynelissä, mutta kun hän ne loi molempiin herttaisiin apulaisiinsa ja\npienokaisiinsa, jotka aivan kuin pienet sääsket nyt häärivät siinä\nheidän ympärillään, loisti kyynelten läpi sulaa rakkautta, iloa ja\nonnea.\n\n-- Ja mikäs tästä Saimista sitten tehdään, kysyi Anna, joka oli nostanut\nhänen käsivarrelleen.\n\n-- Minä tahdon piiaksi, että saan pestä pyykkiä, sanoi Saimi.\n\n-- Ole nyt --!\n\nHe räjähtivät kaikki makeaan nauruun, johon lapsetkin yhtyivät,\nvaikkeivät ensinkään tajunneet, mille siinä oikeastaan naurettiin.\n\n\n\nII. Kadun toisella puolen.\n\nHuoneet olivat valaistut. Lamput paloivat kirkkaina, kruunut ja\nkandelaabrit olivat sytytetyt, kaikki oli siistiä, pulskaa, komeata.\n\nRouva Vidkopp käveli vielä viimeistä kertaa huoneesta huoneesen\nuudessa, havannaruunisessa leningissään ja tarkasteli, jos kaikki oli\nkohdallaan. Eikä hänen mielestään siinä pitänyt missään olla moitteen\nsijaa. Siellä, täällä hän vaan siirti jonkun tuolin suorempaan asemaan,\nmuutti jonkun kukkavaasin toiseen kohtaan ja järjesteli tupakka-aineet\neri pöydille herrojen puolella. Tänään oli näet tärkeä päivä. Ensi\nkerran heillä oli kestit sen jälkeen kuin huoneet olivat korjatut ja\nlaitetut uuteen kuntoon. Kaupungin pormestari, joka ei vielä\nmilloinkaan tätä ennen ollut heillä käynyt, oli myöskin kutsuttu,\nsamoin viskaali ja monta muuta harvinaista vierasta.\n\nSalissa hän viimein seisahtui ja jäi katselemaan ympärilleen. Katseli\nnoita uusia plyyssipäällisiä mööpeliä, jotka juuri ikään olivat tulleet\nPietarista, uutta sohvamattoa, joka oli ostettu muotimakasiinista ja\nmaksanut sata markkaa, katseli sitten ikkunoita uusine uutimineen ja\nseiniä, jotka paistoivat kullasta. Semmoisia tapettia tuskin oli\nkenelläkään koko kaupungissa kuin heillä. Mutta ne olivatkin tulleet\nkoko lailla kalliiksi, viisi markkaa rulla ja neljäkymmentä rullaa oli\nmennyt saliin, joten pelkät tapetit siihen maksoivat ummelleen kaksi\nsataa. Paljon oli tullut kustantamaan huoneiden korjaukset muutenkin.\nPari kolme tuhatta oli luiskahtanut niinkuin ei mitään. He näet\ntahtoivat laittaa kaikki kunnollisesti, kun kerran laittoivat, maksoi\nsitten mitä maksoi. Ja kun huoneet tulivat näin komeiksi, täytyi saada\nuudet, komeat huonekalut myöskin, muutenhan ne eivät olisi miltään\nnäyttäneet. Sehän se sitten nosti kustannuksia niin kamalasti.\n\nNo niin, -- mitäpä siitä! Olipa heillä varaa, kannattihan heidän!\nRikkaitahan he olivat, ja niin laveissa asioissa, ettei muutamat\ntuhannet tuntunee niin mihinkään. Ja olipa tästä kaikesta taas toiselta\npuolen suurta hyötyäkin. Tästä puolin he katsottaisiin kuuluvan\nkorkeampaan porvaristoon, saisivat enemmän arvoa ja luottamusta,\ntulisivat enemmän huomatuiksi. Ehkäpä pääsisivät tuttavuuteen kaupungin\nhienoimpain kanssa. Saattoi niitä sitten kutsua luokseen, kun oli näin\npulskaa ja komeata heilläkin.\n\nSuu meni onnelliseen hymyyn näitä ajatellessa. Kuka olisi voinut uskoa\nsiihen aikaan, kun hän köyhänä ompelijana sai käydä talosta taloon,\nettä hänestä vielä kerran maailmassa tulisi kaupungin mahtavimpia\nrouvia.\n\nMonet niistä, joiden luona hän ennen oli käynyt ompelemassa kahdeksasta\nkymmenestä pennistä päivältä, kumarsivat hänelle nyt syvään ja\nkunnioittavasti, kun kadulla vastaan tulivat. Hän ihan uhallakin\nvastasi heidän tervehdykseensä vaan arvokkaalla pään nyökkäyksellä.\nSillä heidän ei tarvinnut luulla, että hän oli sama vaatimaton ja nöyrä\nihminen kuin ennen.\n\nNiin, hänellä oli tosiaan ollut menestystä maailmassa, enemmän\nmenestystä kuin hän koskaan unissaankaan olisi saattanut toivoa. Eikä\nvoinut arvata, missä määrässä he vielä tulevaisuudessa voisivat\nedistyä, kun kerran olivat näin hyvälle pohjalle päässeet. Hildegard,\nheidän vanhimpansa, oli sievä tyttö, aikaa voittaen hänestä ehkä tulisi\nkaunotar, ja hän osasi jo nytkin niin mukavasti keinutella ruumistaan\ntuolla ulkona, kouluun astuissaan, ja pitää päätään niin mukavasti\nkekollaan, että sitä oli oikein soma katsella. Kuuden tai seitsemän\nvuoden perästä hän oli täysikasvanut ja silloin häntä varmaan jo\nkilvalla kosittaisiin. Saattoi vaikka itse kauppaneuvos Renvallin poika\nhäneen rakastua ja silloin tulisi heidän Hildegardistaan miljonäärin\nrouva!\n\nNäin huimaavaa onnea ajatellessa häntä melkein pelotti. Oliko tosiaan\nmahdollista, että hän vielä kerran maailmassa tulisi niin läheiseen\nsukulaisuuteen paikkakunnan suurimman raharuhtinaan kanssa! Silloin\nolisi hän menestyksen kukkuloilla, ei osaisi enää mitään toivoa.\n\nSiinä hänen tuumansa keskeytyivät. Eikö ääntänyt hänen miehensä\nsivuhuoneessa?\n\n-- Mamma, onko mamma siellä?\n\nAivan oikein, miehensä häntä siellä huuteli.\n\n-- Mikä on?\n\n-- Tulepas auttamaan vähän. En saa kiinni tätä kaulahuiviani.\n\n-- Eikö sinulla vielä ole päälläsikään? Koita nyt, pappa kulta, joutua,\nvieraat saattavat olla täällä tuossa paikassa.\n\n-- Olenhan minä tässä jo melkein valmis. Kai me sitten saamme hyvän\nillallisen, kuule?\n\n-- Se on tietty. Porsas-daubia, kinkkua, omelettia, linnunpaistia ja\nmitä kaikkia se Mari Soininen siellä laittaneekaan.\n\n-- Onko hän hyvin tottunut ruokia laittamaan tuo Mari?\n\n-- Kysy sitä! Joka kuvernöörissäkin aina on ruuan laittajana silloin\nkuin siellä suuria kestiä pidetään.\n\n--Soo, soo, kyllä hän sitten mahtaa osata.\n\n-- Illallisen jälkeen tarjotaan kahvia ja likööriä. Niinkö sitä\nruukataan?\n\n-- Niin kuuluvat tekevän kaikissa paremmissa taloissa.\n\n-- Vai niin, tietysti sitten meilläkin.\n\n-- Kun vaan juomat olisivat hyviä.\n\n-- Pitäisi niiden olla. Niin ainakin vakuuttivat Lindissä.\n\n-- Antaapas olla,--eivätköhän vieraat lähde meiltä tyytyväisinä tänä\niltana.\n\n-- Niin tuota luulisi.\n\n-- Vielä se pormestari tulee meille toisenkin kerran, saatpa nähdä. On\nmeillä sentään ollut onnea, pappa kulta, kun ajattelee taaksepäin\nkuinka vähästä me alotimme.\n\n-- Kuule -- eikös, siellä ajanut hevonen pihaan?\n\nRouva teroitti korviaan. Totta tosiaan, kuuluihan sieltä jalan kopsetta\njo portailta.\n\n-- Siellä niitä jo tulee.\n\nJa he kiiruhtivat molemmat hymysuin etehiseen vieraitaan\nvastaanottamaan.\n\n[\"Nuori Suomi\" 1894.]\n\n\n\n\n\n\nLAULAJA.\n\n\n-- Äiti, oletko valveilla? kysyi Kirsti, joka istui ikkunan luona ja\nluki sanomalehteä.\n\n-- Valveilla olen, vastasi heikko ääni vuoteelta, perällä huonetta.\n\n-- Jaksatteko kuulla? Täällä on Albertin konsertista.\n\n-- Lue, hyvä lapsi, lue!\n\nÄiti kohottautui kyynäspäälleen ja nojautui Kirstiin päin paremmin\nkuullakseen.\n\nKirsti luki ylistävän arvostelun eilispäivän konsertista. Loistava\nmenestys. Yleisön mieltymys tavaton. Myrskyiset hyvähuudot ja aploodit.\nHuone täpösen täynnä. Huomenna -- siis tänä iltana, muistutti Kirsti, ja\nheitti silmäyksen äitiin päin, -- saadaan vielä kuulla arvoisaa laulajaa\ntaiteilijaseuran arpajaisissa, joissa hän hyväntahtoisesti on luvannut\nmyötävaikuttaa. Sen jälkeen aikoo herra Ilopuro käydä muutamissa\nmaaseutukaupungeissa antamassa konsertteja, ennenkuin jälleen matkustaa\nulkomaille opintojaan jatkamaan. Lopulta lehti ennusti hänelle suurta\ntulevaisuutta ja toivoi, että hän maineensa kautta vielä tuottaisi\nisänmaallekin kunniaa.\n\n-- Siinä nyt näet, Kirsti, sanoi äiti vaipuen takaisin tyynylle. Eikö\nkäynyt, niinkuin minä jo aikoja sitten sanoin. Jotain erinomaista\nhänestä piti tulla, sen hänestä jo kasvavanakin voi päättää. Ei hän\nollut niinkuin muut pojat, ei ensinkään niinkuin muut.\n\n-- Ei, hän oli paljon rajumpi ja paljon laiskempi, hymyili Kirsti ja\nheitti sanomalehden kädestään pöydälle.\n\n-- No niin,--mitä sinä sanot--laiskempi? Hän ei lukenut läksyjään.\n\n-- Eikä tehnyt muutakaan. Telmi vaan aamusta iltaan ja keksi jos\nminkälaista kiusaa ja pahantekoa.\n\n-- Sinä nyt et hänessä milloinkaan nähnyt mitään hyvää.\n\n-- Minua harmitti, kun äiti ei milloinkaan hennonut rangaista, vaikka\nhän olisi ollut kuinka ilkeä.\n\n-- Ehkä minä häntä hemmottelin liiaksi, niinhän sitä kaikki silloin\nsanoivat, myötteli äiti. Mutta miespä hänestä on tullut yhtäkaikki. Ja\nvielä vähän parempi muita, jatkoi hän ylpeällä mielihyvällä. Kuinka\nsiinä olikaan lehdessä? Ettäkö tuottaisi kunniaa vielä isänmaallekin?\nAjatteles Kirsti, Albert, tuo orpo poika raukka, jonka hyvän hyvyydestä\notin luokseni, kun äitinsä kuoli ja jota sitten koetin hoitaa ja\nkasvattaa siksi kuin hän meistä erosi ja läksi teaatteriin. Odotas,\nkuinka monta vuotta siitä nyt onkaan?\n\n-- Kahdeksan...\n\n-- Niinpä niin, kahdeksan vuotta siitä mahtaa olla. Kyllä hän on oikea\nonnen lapsi, se täytyy sanoa.\n\nKirsti ei virkkanut mitään. Hän oli ottanut ompeluksensa ja näytti\nkääntäneen koko huomionsa siihen.\n\nHetken vaiettua äiti taas jatkoi:\n\n-- Emme ole nähneet häntä nyt pitkään aikaan. Sitten kuin hän toissa\nkevännä ulkomaille läksi. Tuleeko hän meillä käymään ollenkaan?\n\n-- Tuskin. Mitä hän nyt enää joutaisi meitä ajattelemaan. Semmoinen\nsuuruus. Tietysti hänellä on muita parempia.\n\n-- Niin, kyllä kait hänellä on paljon ystäviä ja ihailijoita, sen hyvin\narvaa, sanoi äiti, Kirstin katkeruudesta sen enempää välittämättä.\n\nKirsti, vaikka muuten niin erinomaisen hyvä tyttö, oli aina\nsotajalalla, kun Albert tuli puheeksi. Siihen äiti jo entuudelta oli\ntottunut. Keskustelu taukosi. Kirsti neuloi kiivaasti; pieni ryppy\nsilmäkulmien välissä osoitti, että katkeruus vieläkin kalvoi hänen\nmieltään.\n\nAlkoi jo hiukan hämärtää, kun ovelle kolkutettiin.\n\n-- Varmaan lääkäri, sanoi Kirsti ja riensi avaamaan.\n\n-- Ei -- ei se ollut hänen koputustaan, ehätti äiti sanomaan, kiinnittäen\nodottavan katseen oveen.\n\nSamassa seisoikin huoneessa nuori, elokas, pulska mies, joka hohti\nvoimaa ja terveyttä.\n\n-- Albert! huudahti äiti, koettaen taaskin nostaa päätänsä tyynyltä.\nTulitpa sinä kumminkin!\n\nHän ojensi kättään Albertille; hieno puna oli noussut hänen\nposkipäihinsä.\n\n-- Voi, kuinka hauskaa nähdä sinua!\n\n-- Oletteko sairaana, täti? En tiennytkään, en ole siitä kuullut mitään.\nKeuhkotautiako? Vai niin, sepä ikävää. Joko kauankin?\n\n-- Kohta vuosi.\n\n-- Ooh, vai niin kauan. Mutta ehkäpä se menee ohitse vielä. Mitä lääkäri\nsanoo?\n\n-- Ei mitään. Antaa rohtoja vaan.\n\n-- Kyllä te varmaan vielä paranette, jahka pääsette kesään, eikö niin?\nMitä sinä arvelet, Kirsti? -- Kas, mikä lehti sinulla on siellä? Onko se\ntämän päivän? Oletko lukenut minun konsertistani? Se onnistui niin\nmainiosti. Kaikki sanomalehdet kiittävät kilvan, ja yleisö oli vallan\nhurmaantunut. Entä sitten vielä -- arvatkaapa, mistä nyt tulen? Näettekö,\nminähän olen frakissa. Vai luuletteko, että teitä varten pukeusin näin?\nMitä?\n\nHän nauroi niin iloista raikasta naurua, että äidin täytyi siihen yhtyä\nja väkisin meni Kirstinkin suu vähän hymyyn.\n\n-- Niin, enhän minä toki -- mutta antakaapa kun kerron. Minä olen,\ntiedättekö, käynyt ylhäisten herrojen luona, senaattorien ja sen\nmoisten. Rahaa tarvitaan, rahaa, rahaa, ja aina vaan rahaa. Toivon\ntietysti valtioapua. Ja he lupasivatkin kaikki, aivan varmasti.\nKolmetuhatta. Tänä vuonna kolmetuhatta ja ensi vuonna kolmetuhatta.\nNätti summa, eikö niin? Konserteilla ansaitsen muutamia tuhansia\nlisää. -- Jotain kuusi tuhatta minulta menee vuodessa siellä ulkona\nvähintäin. Se täytyy minun nyt laulaa kokoon itselleni. Ja sitten ulos\ntaas, ulos maailmaan, Pariisiin, Italiaan --\n\n-- Mutta kyllä se yhtä kaikki oli ikävää, että te olette kipeänä, täti.\nOlisitte eilen tullut minua muuten kuulemaan, eikö niin? Ja Kirsti --\nvoi, kun en muistanut lähettää sinulle vapaalippua.\n\n-- Ooh, se olisi ollut vallan liikaa huomaavaisuutta, virkkoi Kirsti\nhiukan ivallisesti.\n\n-- Eikös mitä, eikös mitä, vakuutteli Albert, vetäessään\npaperossikoteloa taskustaan. Sallitteko? Vaivaakohan tätiä, jos poltan?\n\n-- Ei, ei ollenkaan. Polta sinä vaan, hyvä Albert.\n\n-- Niin, mutta--jos äitiä aikaa ryvittää?\n\n-- Eikös mitä. Anna nyt Albertin polttaa rauhassa. Ja ottaisit\nviinipullon esille, Kirsti, niin tarjoomme Albertilla lasin. Meillä,\nnäetkös, on hyvää viiniä, Madeiraa.\n\n-- Ohoo? Oikeinko Madeiraa?\n\n-- Jota lääkäri on määrännyt äidille.\n\nKirsti ei näyttänyt olevan vallan halukas sitä noutamaan. Äidin täytyi\nvielä kerran pyytää, ennenkuin hän toi pullon ja kaatoi Albertille\nlasiin ja sitten myöskin äidille.\n\n-- Sepä on tosiaan hyvää, sanoi Albert. Maljanne, täti. Sinä et juo,\nKirsti?\n\n-- En.\n\n-- Kuulutko raittiusseuraan? No, te tulette hyvin toimeen, niinkuin\nnäyttää? Tädillä on eläkerahansa--kuinka suuri se taas onkaan?\n\n-- Kuusisataa.\n\n-- Niin, kuusisataa! Hyvä raha, kun tulee noin vaan ilman mitään.\n\n-- Kirsti siihen ansaitsee lisää, käsitöillä ja puhtaaksikirjoittamalla\n-- nousee sekin noin kuuteen sataan vuodessa.\n\n-- Vai niin, yhteensä tuhatkaksisataa siis! Ja se teille riittää vallan\nhyvin, niin pienet kuin teillä on elämäntarpeet. Naiset ylipään tulevat\nvähällä toimeen.\n\n-- Kyllä -- kyllä se riittää, vakuutteli äiti, sillä hän pelkäsi, että\nAlbert mahdollisesti katsoisi velvollisuudekseen auttaa heitä jollakin\ntavoin.\n\nMielessään hän kumminkin ajatteli, että Kirsti raukka sietäisi saada\nvähän helpotusta. Kovin hän oli rasittunut viime aikoina.\n\n-- Kannattaapa panna hiukan ylellisyyksiinkin, hymyili Albert, niinkö?\nMadeiraan ja sen semmoisiin. No, täti, kippis!\n\n-- Kippis, kippis!\n\nÄitikin hymyili iloisesti. Ei koko sairauden aikana muistanut Kirsti\nnähneensä häntä näin elpyneenä kuin nyt.\n\n-- Kaada, Kirsti, Albertille toinen lasi.\n\n-- Vieläkö toinenkin? kysyi Albert.\n\n-- Tietysti\n\nHän aikoi jatkaa, mutta ei voinut, yskä keskeytti.\n\n-- Tupakan savu alkoi Kirsti syytöstään.\n\n-- Ei -- ei -- intti äiti rykimisten lomasta. Ei se -- ei se mitään.\nAnna Albertin polttaa--\n\n-- Ehkä on parasta, että panen pois? arveli Albert ja loi kysyvän\nkatseen äitiin.\n\n-- Se meni jo -- ohitse. Polta vaan! Polta, polta!\n\n-- No, koska täti niin tahtoo. Oikeastaan minun pitäisi heittää tämä\npolttaminen vähemmälle. -- ja olen minä sitä koettanut tehdäkin, se,\nnäettekös, voi vahingoittaa ääntä. Mutta vielähän teitä ryvittää. Jospa\ntämä kumminkin vaivaa, sanokaa suoraan.\n\n-- Tietysti vaivaa, näkeehän sen, sanoi Kirsti nyrpeästi.\n\n-- Ei vaivaa, ei, ei. Ryvittäähän minua muutenkin. Mitä sinä, Kirsti --\n\n-- Otetaan sitten vähän Madeiraa, se rauhoittaa, sanoi Albert ja kaatoi\nsekä tädin lasiin että omaansa.\n\n-- Niin, otetaan Madeiraa. Hyvä, että sattui meillä olemaan kotona,\nkoska se sinulle maistuu.\n\n-- Tämä on erinomaista, vakuutteli Albert ja kulautti lasin puolilleen.\n\nÄitikin maisteli, ja se todellakin näytti häntä rauhoittavan.\nLevollisena hän nyt makasi siinä, pää tyynyllä, ja katseli hymyillen\nAlbertia.\n\n-- Voi, kuinka olit hyvä, kun tulit meitä katsomaan. Toit semmoista\nraitista elämää tullessasi. Tässä huoneessa muuten aina on niin\nhiljaista ja kuollutta. Kirsti tuolla ikkunan luona työnsä ääressä,\nminä tällä vuoteella. Joka päivä samanlaista -- aamusta iltaan, ei\nmilloinkaan mitään muutosta.\n\n-- Äiti rakas, elkää puhuko niin paljoa, se rasittaa, rukoili Kirsti\nhuolestuneena, sillä äidin ääni kuului kovin heikolta ja\nvaivaantuneelta.\n\n-- Ehkä on parasta, että minä lähden, sanoi Albert ja alkoi sammuttaa\npaperossiaan.\n\n-- Ei, elä mene. Kirsti vaan suotta. Onhan minulla aikaa sitten levätä.\n\n-- Minäpä en juuri joutaisi enää -- hän katsoi kelloaan. Minunhan pitää\nlaulaa vielä tänä iltana. Ja huomisaamuna lähden maaseudulle, täytyy\nvielä käydä muutamissa paikoissa jäähyväisiä.\n\n-- Voi, niinkö sinulla on kiire? Tämä käyntisi on kuin unennäköä.\n\n-- Tärkein tapaus varmaankin tämän talven aikana, hymyili Kirsti.\n\nMutta hänen äänessään oli taaskin jonkunverran ivaa.\n\n-- Niin, niin, myötteli äiti, vaikka hän kyllä ymmärsi Kirstin\nsisällisen ajatuksen. Minulle se tulee olemaan virkistävänä muistona\nniin kauan kuin elän.\n\nAlbert taaskin vilkaisi kelloaan.\n\n-- Aika kuluu, täytyy kiirehtiä. Kiitosta nyt, täti.\n\nHän ryyppäsi lasinsa pohjaan ja tarttui hattuunsa. Sanoi sitten\njäähyväiset ja toivotti tädille terveyttä.\n\n-- Tuletko yhtä reippaana ja iloisena takaisin? kysyi täti, pidellen\nhänen kättään.\n\n-- Tietysti, hän nauroi.\n\n-- Milloinka?\n\n-- Vuoden päästä tai kahden.\n\n-- Sinne on pitkä aika, huokasi täti, päästäen hänen kätensä irti.\n\n-- Sanomalehdistä saatte aina lukea minusta sillä välin. Hyvästi, hyvää\nyötä.\n\n-- Hyvästi, hyvästi.\n\nHän oli poissa. Huone jäi hiljaiseksi ja autioksi. Elottomuus oli kahta\nvertaa tuntuvampi kuin ennen.\n\nÄiti ryki yhtämittaa.\n\nKirsti antoi hänelle rohtoja ja teki tulen uuniin, että tupakan savu\nmenisi pois.\n\nSitten hän auttoi äitiä sohvalle, pöyhi sillä välin hänen tilaansa ja\nlaitteli kaikki valmiiksi yön varalle.\n\nOpiumi teki vaikutuksensa. Äiti makasi nyt hiljaa, silmät ummessa.\nVäsymyksestäkö, vai oliko mennyt unen hortoon? Sitä ei Kirsti tiennyt,\nmutta hiljan hiljaa hän astui takaisin tuolilleen ja otti ompeluksensa.\n\nLamppu paloi pöydällä hänen edessään, varjostin riippui äitiin päin.\nTyönsä äärestä Kirsti väliin tähysteli äitiä, joka makasi siellä\nliikkumattomana, äänettömänä, mutta niin pelottavan kalpeana.\n\nKirstin sydäntä kouristi pahasti. Noin heikon näköinen ei äiti ollut\nhänen mielestään milloinkaan ennen ollut.\n\n-- Mutta kenties hän aamulla taas on entisellään, lohdutteli hän\nitseään, jahka hän saisi hyvin nukkua yönsä.\n\nPari tuntia kului. Äiti nukkui yhä. Muutamia kertoja hän oli rykinyt,\nei kumminkaan siihen herännyt, tai jos heräsi, vaipui hän heti takaisin\nuneen.\n\nKirstikin rauhoittui. Hän kääri työnsä kokoon, sammutti lampun ja meni\nlevolle.\n\nTuntui niin hyvälle oikaista väsyneitä jäseniään siellä lämpimän\npeitteen alla. Ei häntä vielä nukuttanut; ajatukset lensivät,\nristeilivät sinne tänne.\n\nJos voisimme muuttaa maalle äidin kanssa kesäksi -- johonkin\nkuivaluontoiseen paikkaan, jossa olisi petäjämetsää. Se olisi aivan\nvälttämätöntä, sillä äidin voimat ovat menneet kovin alas nyt talven\najalla.\n\nEikä näytä rohdoista olevan apua -- enemmän kuin Madeirastakaan...\n\nKumman raikas henki tuo Albert. Ei hänelle voi olla vihainen, vaikka\nkyllä sietäisi. Niin naivin itsekäs ja muista väliäpitämätön. Äiti\nrakastan häntä kuin silmäteräänsä...\n\nKuinka hän oli voimakas ja terve! Ja kuinka hän menestyi elämässä...\n\nVaikka oli niin pahankurinen poikana, ettei olisi luullut hänestä\nmilloinkaan miestä tulevan...\n\nKoulussa alennettu käytös, huomio välttävä, keskiarvo neljä...\n\nMinulla sitävastoin aina parhaat numerot...\n\nMitäpä hyötyä minulla nyt siitä? Voimat ovat menneet, elämän halu\npoissa...\n\nJos olisin ollut niinkuin Albert? Lentänyt ulos maailmaan? Ei, -- kuka\nsilloin olisi hoitanut äitiä? Parempi näin. Tuhatta vertaa parempi!\n\nNiin kauan kuin äiti elää niin kauan kuin saan nähdä nuo lempeät,\nhienot kasvot joka hetki, ja saan puhella hänen kanssaan -- tuumitella\nyhdessä kaikista asioista -- voi, siinä on jo kylläksi elämän onnea, --\nen kaipaa mitään muuta...\n\nMutta jos tämä tauti veisi äidin hautaan --?\n\nSitä ajatusta Kirsti aina koetti karkoittaa mielestään pois, mutta yhä\nuudelleen se tunkeutui sinne takaisin, varsinkin näin yön aikaan. Ja\nkun se pääsi hänet valtaamaan, silloin pakeni uni kauas hänen\nsilmistään.\n\nNiinpä nytkin. Tunnit vierivät; hän kuuli naapurin seinäkellon lyövän\njo neljää. Ja yhä hän valvoi, yhä hän silmät levällään katseli syvään\npimeyteen.\n\nÄiti oli nukkunut tänä yönä paremmin kuin ennen moneen aikaan. Kirsti\ntuon tuostakin kohotti päätään tyynyltä ja kuunteli hänen raskasta\nhengitystään. Mitä varten hän pelkäsi suotta? Ehkei tämä sairaus\nollutkaan niin vaarallista: Moni oli keuhkotaudista parannut.\n\nKunhan vaan pääsisivät kesään...\n\nKirstin silmät painuivat kiinni. Hän meni vihdoinkin uneen.\n\nYön valvomisesta lopen uupuneena hän nukkui niin sikeästi, ettei\nkuullut, kun äiti kohta sen jälkeen heräsi ja alkoi yskiä.\n\n-- Kirsti ... Kirsti, koetti äiti yskän lomasta saada äännetyksi.\n\nMutta Kirsti hengitti vaan syvään -- ja makasi liikkumattomana.\n\nÄidin yskä kiihtyi, voimat uupuivat, hän vajosi alas tyynylle. Silmät\nkääntyivät avuttomina Kirstin sänkyyn päin.\n\nSilloin Kirsti äkkiä vavahti unestaan ja hyppäsi ylös. Ei tajunnut\nvielä mitään. Seisahtui vuoteensa ääreen ja hieroi silmiään. Päätä\nviepotti niin, että oli vähällä kaatua. Mutta nyt hän jo kuuli --\n\nOli samassa täysin valveilla ja syöksi äidin sängyn luokse.\n\nÄidin suusta pulppusi veri. Se valui punaisena tyynylle, lakanalle ja\nyltympäri pitkin vuodetta.\n\n-- Äiti, äiti --!\n\nSammuva katse häntä enää kohtasi. Äiti suoristi itsensä, silmät\npainuivat umpeen. Veri taukosi vuotamasta, kaikki oli hiljaa.\n\nKirsti hoipertui alas lattiaan sängyn viereen.\n\nPäivä valkeni. Kaduilla syntyi vilkas liike. Matkustajia ajoi kilvan\nasemalle.\n\nAlbert istui reen perässä laukku kainalossa. Kasvot hehkuivat raikasta\nelämän halua.\n\nKirsti seisoi akkunassa, kalpeana, totisena. Albert hymyili hänelle ja\nheilautti lakkiaan ohi ajaessaan. Surullisella päännyökkäyksellä Kirsti\nvastasi hänen tervehdykseensä.\n\nKaksi miestä kantoi siinä mustaa ruumiskirstua. Albert käänsi päänsä\npois, -- hän kammosi kaikkea, mikä muistutti kuolemaa ja katoovaisuutta.\n\nAjuri nykäsi ohjaksia. Hevonen vilisti eteenpäin. Miehet kääntyivät\nkirstuineen portista sisään, mutta sitä ei Albert pannut merkille,\nsillä hän oli jo ennättänyt ohitse huolettomana jatkaen matkaansa\nasemalle päin.\n\n[\"Uusi Kuvalehti\" 1895.]\n\n\n\n\n\n\nMISSÄ ONNI?\n\n\nSiitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä\ntalvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan\nollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen\nkulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.\n\nMutta hitaasti se kävi. Nuoskeata lunta oli viimeisen sateen jälkeen\nvielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja\nraskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan\nkievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja\nhuolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja\nkyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä\nreenperässä, nahkaisten sisässä.\n\nMuistelin ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella,\nja juohtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin\nkymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle\nrikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin\nniiltä ajoilta, kuin hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan\napulaisena taloudessa ja lasten hoitajattarena.\n\nKuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä ei\nsuinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai valvoa\nlasten kanssa ja päivillä alituisesti olla varpaillaan emäntänsä\nkäskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen, milloin hänet\npantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan, huoneita\nsiivoomaan, tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti käsitöitä\nloppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon vaatetta.\nHilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan ei\nvuorokauden kahdestakymmenestä neljästä tunnista ollut yhtä ainoata,\njota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa.\n\nSen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut kunnolleen\nvaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä moneen kertaan,\nennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja tuumia, mikä\nhuokeinta, kannattiko ostaa, vai täytyisikö koettaa vielä ilman tulla\ntoimeen.\n\nMutta, kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtä kaikki ja hyvä\ntoivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai\ntyötaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa\nkengissä, eikä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin aikoihin,\nlohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien odotuksella.\n\n-- Mutt' antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin\nkyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa.\n\n-- Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä kerran,\nkun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut.\n\n-- En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy. Minä\nen rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada ihan\nkylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas sulhanen\non ainoa neuvo.\n\n-- Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vaan on rikas?\n\n-- Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas,\nniin ottaisin sittenkin.\n\n-- Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa?\n\n-- Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia turhuuksia\nottaa lukuun. Kun hän vaan auttaa minut paremmille päiville, niin olen\nhänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy rakkaudesta.\n\nNuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vaan\ntodisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet,\njoita ensi hetkensä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin\nniin suurta sääliä häntä kohtaan.\n\n-- Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vaan\nhyvin sävyisästi.\n\n-- Missä se olisi, ellei siinä, hän vastasi. Hyvänen aika, kun ihminen\nsaa, mitä ikänä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen\nverran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen,\nmitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä.\n\nMinä hymyilin.\n\n-- No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi\ntulisitte?\n\n-- Niin, minäkö?\n\nHänen silmänsä vilkastuivat.\n\n-- Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja\nsitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät\nrikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.\n\n-- No, senkö verran --\n\n-- Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin\nitselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia,\nparhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksellä, sitten\ntohvelipalttoita ja jaquetteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja\nkepsiä kesää varten -- hattuja, jos jonkinlaisia --\n\n-- Jopa, jopa --! Entä sitten vielä!\n\n-- Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyysipäälliset huonekaluihin,\nbrysselimatot lattiaan --\n\n-- Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.\n\nMutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.\n\n-- Tallissa olisi aina hevonen minun varaltani, että saisin ajella,\nmilloin vaan päähäni pistäisi ja joka vuosi minä matkustelisin\nulkomailla.\n\nTähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän\nlämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli\nonnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen\nkäsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.\n\nPari vuotta liene kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan\nvanhempia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä\nmukaan talouden hoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin\nvarmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville... Mutta\nsitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän\nkäännettä kohti.\n\nNiin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin\nSavonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa\nerään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.\n\nSillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.\n\n-- Onkohan tuo kauppias \"musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas\",\nmietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä\nharvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.\n\nMutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen,\npulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä\nmiehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa,\ntutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut\nja kosinut. Häät vietettäisiin Savonlinnassa kiireemmän takeen, eikä\nHilma tulisi enää Tuusniemellä käymäänkään.\n\nSitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle\nlahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja --\nrevonnahkaturkin.\n\nMinua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat.\nNythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.\n\nHäitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli siksi\nkaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän liioin\nkirjoittanut tuttavilleen Tuusniemellä.\n\nNo, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhottaa orjuutensa\najat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.\n\nMuutamia vuosia kului. Hilma alkoi unehtua mielestäni pois. Kerran olin\nvaan sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut\nvillankehruutehtaan Tampereella, mutta Hilmasta itsestään ei\nsilloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä senvuoksi\nmoneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla\nhänen kotikaupunkiinsa.\n\nPäätin kuin päätinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen utelias\nnäkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja oli\nmuodostunut rikkaassa naimisessaan. Minkälaiseksi oli hän laittanut\nkotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin, että hän oli\nseuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties kestistä kestiin,\nhuvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi komeita päivällisiä ja\nillanviettoja luonaan, sanalla sanoen, nautti kaikenmoisia iloja sitä\nrunsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut niistä tyyten kieltäytyä.\n\nTampereelle saavuttuani oli minulla niin paljon toimia, etten ensi\npäivänä enkä vielä seuraavanakaan joutunut menemään Hilman luokse.\nMutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa\nohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa\noli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita\nkasvia. Hienolta näytti kaikki uloskinpäin, sisässä varmaan oli yhä\nkomeampaa.\n\nKuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja\nhalusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.\n\nKolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin\njo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja\nlaittauduin aijotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei\nsattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla\nkaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin\nsaavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.\n\nHyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset\nolivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa\njoka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikasi. Kookkaan\nverannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille\npoimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat\nnäyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetultua.\n\nSoitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi\nminulle oven.\n\n-- Onko rouva kotona? kysyin.\n\nHän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.\n\n-- Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen\nja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.\n\n-- Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä\npäällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että\nvallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti\nihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, josko tuntee. Olisikohan\npitänyt lähettää visiittikorttini samalla -- tai ilmoittaa tytölle\nnimeni? Mitä vielä? Antaa Hilman olla utelias.\n\nHeitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin\npikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei\nollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein!\nSilkkiplyyssiähän ne olivat.\n\nOvet olivat auki vasempaan ja sieltäpäin kuului toisesta tai\nkolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä,\nkun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minun nähdessään.\n\nAskeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi -- ei, se ei ollutkaan Hilma,\njoku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen.\n\nMinä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.\n\n-- Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.\n\nMinä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin\noli tullutkin.\n\nKatselin taaskin ympärilleni.\n\nKuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään\nlasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet --?\n\nPitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi\nja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut\nkylmyyden tähden lähteä huoneestaan.\n\n-- Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.\n\n-- Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän ei\nsiedä kylmää.\n\nMitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet -- miksi ei hän\nsitten näissä tarennut olla?\n\nKuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven eteen.\n\nTurilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän\nvielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.\n\n-- Ettehän vaan liene kylmä?\n\n-- En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki\npäällä.\n\nHän avasi oven ja laski minut sisään.\n\nIkkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut\nniin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun\nteroitin silmäni sinne päin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin\ntapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saarlien ja\nvilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti ja nyt huomasin jo\nkalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.\n\nMenin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.\n\n-- Tervetultua, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.\n\n-- Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän,\ntuolla, sanoi, ettette olisi sairas.\n\nHän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän\nnyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.\n\n-- Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vaan\nluulettelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin\nhermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole\nkoko aikana ymmärtäneet.\n\n-- Joko tätä on kestänyt kauvankin?\n\n-- Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissa oloaikani. Se\nalkoi heti--muutamien kuukausien perästä.\n\n-- Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?\n\n-- Ei paremmaksi--pahemmaksi vaan. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän\nmakasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä\nja välinpitämättömyyttä.\n\n-- Jospa minä olen vaan rasitukseksi?\n\n-- Ei, istukaa nyt sentään vähän aikaa. Ellette ikävysty?\n\n-- En suinkaan.\n\nMutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää\nmuusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään\nentisistä tuttavistaan Tuusniemellä. En tosin ollut minäkään heitä\ntavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle\nyhtä toista heidän elämän vaiheistaan.\n\nAjatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut\npaljon luuletteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen\nilma, tuo hautautuminen saarlien ja vilttien alle -- eikö se kaikki häntä\njuuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinne päin. Mutta sitä minun\nei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin että lensi\nvallan punaiseksi.\n\n-- Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai\nei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin\nliikkua ja olla ylhäällä.\n\n-- Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen\nparhaiten voitte päättää.\n\n-- Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun\nvaan pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja\ntulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa\nensinkään.\n\n-- Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä\nitsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään\nvirkkanut.\n\nKeskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa\ntoisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää\njälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan\napulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä\nolevaan seinään, eikä näyttänyt paljon välittävän minun läsnäolostani.\nSe mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi,\nja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen\nmielentilansa?\n\nOloon alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen,\nraittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän\nloukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen\nluonaan.\n\n-- Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo\nväsynyt?\n\n-- Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtä mittaa\nseurustella, hän vastasi heikolla äänellä.\n\nMitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.\n\n-- Odottakaa vähän.\n\nHän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.\n\n-- Menkää saattamaan rouvaa.\n\nJa niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon\nikävännäköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä\nturilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.\n\nVedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.\n\n-- En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat\nkorvissani, ja kun sitten ajattelin meidän \"seurustelua\", täytyi minun\nhymähtää itsekseni.\n\nPysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja\nyltäkylläisyyttä ympärilläni.\n\nHilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän\nkaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi\nyötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui\nterveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta?\n\nNiin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun,\netten sitä hevillä unhottanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni\ntuon tuostakin takaisin häneen ja minä näin hänet yhä uudelleen\nedessäni, semmoisen kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä\nkomerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdissä, että tehtailija\nGrålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta,\nvelkoja lähes yhdeksänsataa.\n\nOlin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko\nhän viime aikoina kärsinyt suurempia vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta\nsiihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kun hänen\nluonaan kävin, tiennyt että asiat olivat olleet huonot, sillä ei hänen\najatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään\nvaan hänen oman sairautensa ympäri.\n\n-- Voi raukka, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla\ntäysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämän\ntavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi\noli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun?\n\nEn kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta\ntämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle ja silloin\npäätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.\n\nNiin, -- jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman\nvaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.\n\nAjoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään\nkaikin puolin, palvelijat olivat vaan muuttuneet. Satuin vielä\npääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa,\ntutunomaista vaikutusta.\n\nNuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni\ntietoja Hilmasta.\n\n-- Jos rouva Grålund elää? Kyllä maar hän elää, selitti minulle tyttö\nhämäläismurteellaan.\n\n-- Mitenkä he tulevat toimeen?\n\n-- Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita\nhän pitää.\n\n-- Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?\n\n-- Eipä se kuulu terve olevan.\n\n-- Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?\n\n-- Mitäs, kun täytyy.\n\n-- Eikö miehellä ole mitään ansiota?\n\n-- Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.\n\n-- Ooho! Vai on hän kuollut!\n\n\"Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä.\" Tuo sananparsi\njuohtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraa päätä\nHilman luokse.\n\nTyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen\nkoskea se oli.\n\nLiikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä,\nvaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin\ntyyntyä, joku tuli poikki pihan puusylys käsivarrella. Sehän näytti\ntutulta, -- katsoin tarkempaan.\n\n-- Hyvänen aika! Hilma?\n\n-- Tervetultua! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin. Täältä\nmeidän täytyy mennä kyökin kautta.\n\nHän vei minut pieneen kammariin, kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari\npuuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua\nvastapäätä, pöydän toiselle puolelle.\n\n-- No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu,\nhän hymyili.\n\n-- Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta,\nhuudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.\n\nPaljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harastuneet, kasvot\nryppyiset, liikkeet vaivaloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis,\npäättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta\nloisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan,\nhuolimatta jalkojensa kankeudesta.\n\n-- Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin\nmilloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta\nse on kaikki ollut hyväksi.\n\n-- Niin, mutta --?\n\nOlin kuin elävä kysymysmerkki. Hän naurahti.\n\n-- Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että\nihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta.\nNyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta eikä minua\nmoni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan --\nelämäni on nyt sittenkin vallan toista.\n\n-- Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä riittää voimia?\n\n-- No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla\ntäällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattui olemaan ulkona\nasialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruuan laitan\naina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla\nruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta\nen voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia\npäivällisen jälkeen.\n\n-- Eikö se kumminkin anna paljon huolta tänlainen toimi?\n\n-- Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy\nantaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät\nmaksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään.\nHuolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin,\nei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa\nsilloin olin.\n\n-- Niin, te kun sairastitte--\n\n-- Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin sairastinhan minä semmoista\nitsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen\ntodenperään kipeä. Katsokaas näitä.\n\nHän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat\npaksuina mukuloina.\n\n-- Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri,\nettä niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan\nmuuta ajatellutkaan. Sitten kun täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua\ntyöhön, olin niin arka etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti\nminuun tarttui.\n\nKahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.\n\n-- Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan\näärestä, kun vaan sielu on terve.\n\n-- Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa\npuhetta. Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin\nraittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi\nkolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?\n\n-- Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öisillä, niin\netten saa unta.\n\n-- Eikö se ole kumminkin vaikeata?\n\n-- Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella\nkahviverstaat kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla -- että\nminulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä\nsaa unta.\n\nHän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä.\n\n-- Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. Niin oudolta\nkuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan\nkiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella\nijankaikkisuutta, ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle\nrauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.\n\n-- Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja\nmielen rauha.\n\nHän nyökäytti päätään.\n\n-- Niin, öisillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi\nelämää, tämä päivä-elämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se\nei ole kuin unen näköä, siihen ottaa osaa vaan tämä matoinen kuori\nminusta itsestäni -- noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti,\nohimenevästi, ei sen enempää.\n\nMinä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi\nhänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme!\nHänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora,\nyksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista\nvillakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut\nvalmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä\nkotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä\nulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus\nmeidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli\nja mitä toinen.\n\nMinä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon\nturhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut\nhelut nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen\naikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä\nopettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.\n\nMutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä,\nitsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.\n\nNostin silmäni maasta ja katsoin häneen.\n\n-- Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.\n\n-- Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljon kovaa minun täytyi\nkokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ\nmuidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?\n\n[\"Nuori Suomi\" 1895.]\n\n\n\n"]