[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fX6-V7b3GTFYFbc_XuphhjlIuFMVTjmB-vz0NKqzmIH0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1630,"Kaarlo Bergbomin kirjoitukset I","Bergbom, Kaarlo",1843,1906,"1630-bergbom-kaarlo-kaarlo-bergbomin-kirjoitukset-i","1630__Bergbom_Kaarlo__Kaarlo_Bergbomin_kirjoitukset_I","Näytelmät ja kertomukset","romaani",[],[],"fi",1907,null,44994,287288,false,55788,[23,24],"Finnish drama -- 19th century","Finnish fiction -- 19th century",[26,27],"Novels","Plays/Films/Dramas","\"Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset\" by Kaarlo Johan Bergbom is a collection of plays and stories written in the late 19th century. This compilation includes works such as the historical drama \"Pombal and the Jesuits,\" showcasing themes of power, culture, and national identity amidst the backdrop of 18th-century Portugal. The collection emerges as a testament to Bergbom's artistic endeavors, highlighting his struggle with language and identity.  At the start of this collection, the preface outlines Kaarlo Bergbom’s literary journey, revealing his dedication to Finnish culture despite being linguistically tied to Swedish. The opening reveals a historical play called \"Pombal ja jesuiitat,\" which dives into political conspiracies and moral dilemmas faced by figures such as the king of Portugal and the controversial statesman Pombal. The narrative sets up intriguing interpersonal conflicts, as well as broader themes of redemption, betrayal, and the socio-political landscape of the time, suggesting a deep exploration of both individual and national destinies. (This is an automatically generated summary.)",[],349,"Postuumi kokoelma suomalaisen teatterin perustajan Kaarlo Bergbomin varhaisia kaunokirjallisia tuotoksia. Teos sisältää historiallisia näytelmiä sekä 1860-luvulla kirjoitettuja kertomuksia, jotka julkaistiin ensi kertaa yhtenäisenä niteenä vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.","Eliel Aspelin-Haapkylän (toim.) 'Kaarlo Bergbomin kirjoitukset I' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1630. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAARLO BERGBOMIN KIRJOITUKSET I\n\nNäytelmät ja kertomukset\n\n\nToim.\n\nELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura.\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\n\nI. Näytelmät:\n\nPombal ja jesuiitat.\nPaola Moroni.\n\nII. Kertomukset.\n\nBelsazarin pidot.\nJulian.\nAarnihauta.\nSydämmiä ihmistelmeissä.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nSe tosiasia että _Kaarlo Bergbom_ vasta kuolemansa jälkeen astuu\nyleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuu\nainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisen\nsivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakka\nBergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämän\nohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, joka\nsitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan ja\nkirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansan\nkieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa?\nVuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopulta\nsurulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemään\nsitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimi\nedellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä,\njoita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisilla\nopinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; mutta\nsilloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksen\npuute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonka\nkäsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrätty\nkoulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloin\navautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa ja\ntietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet pois\nkirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.\n\nTämä viittaus Bergbom'in varhempaan kehityskulkuun [tarkempia\nelämäkerrallisia tietoja Kaarlo Bergbomista antaa Seuran julkaisema\n_Eliel Aspelin-Haapkylän_ Suomalaisen teatterin historia]\nselittää, miksi hän itse ei koskaan painattanut muuta teosta kuin\ntohtorinväitöskirjansa. Hän piti kirjoituksiansa nuoruuden kokeina,\njotka eivät läheskään vastanneet sitä mitä hän oli toivonut kerran\nvoivansa luoda, ja kun lisäksi hänen etevin teoksensa, Pombal\nja jesuiitat, oli ruotsiksi kirjoitettu, katsoi hän parhaaksi\njättää kaikki kirjan muodossa julkaisematta. Ettei hän vanhempana\nkirjoittanut mitään uutta ja kypsempää tuli taasen siitä, että\nteatterinjohtajan toimi ei ainoastaan vaatinut koko hänen aikaansa ja\ntyövoimaansa, vaan laadultaan oli sentapainen, että se alituisesti\nsitoi hänen fantasiansa ja ajattelunsa.\n\nMutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen ja\njälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänen\nelämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkin\nliian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaan\nviehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinen\ntaipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissa\nja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- ja\ntuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessä\nkirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan _Aleksis Kivellä_\noli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaan\nvetänyt hänelle vertoja.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolle neiti _Paula af Heurlin_\n27 p. helmik. 1906 laatimallaan lahjakirjalla on luovuttanut\nyksinomaisen omistus- ja käyttöoikeuden enonsa, Tohtori _Kaarlo\nBergbom'in_, kirjoituksiin, on katsonut kalliiksi velvollisuudekseen\ntoimittaa julkisuuteen arvokkaimman osan näitä kirjoituksia\nja on tähän ensimäiseen nidokseen yhdistetty näytelmät ja\nkertomukset. Myöhemmin on ilmaantuva toinen nidos sisältävä\nkirjallishistorialliset tutkimukset ja arvostelut. Pitäen silmällä\nBergbom'in nuoruudenharrastusta kehittyä suomenkieliseksi\nkirjailijaksi sekä sitä yleisöä, jossa hänen hengentuotteensa\netupäässä voivat herättää mielenkiintoa, on katsottu luonnolliseksi\nasiaksi, että se mitä hän on ruotsiksi kirjoittanut on suomennettuna\njulkaistava. Sentähden tapaa lukija tässä ensimäisessä nidoksessa\nnäytelmän Pombal ja jesuiitat _Paavo Cajander'in_ kääntämänä.\nPienempi näytelmä, Paola Moroni, ja kertomukset ovat sitä vastoin\ntekijän itsensä suomeksi kirjoittamat ja niitä on sama kirjailija,\nhoitaessaan painatusta ja korjauslukua, sen verran muutellut, kuin\n1860-luvun osaksi vanhentunut kielenkäyttö on näyttänyt vaativan.\nLisäksi annettakoon tässä osassa tavattavista runotuotteista\nseuraavat tiedot:\n\n_Pombal ja jesuiitat_ (Pombal och jesuiterna) kirjoitettiin kesällä\n1863, vähän ennen kun Bergbom täytti 20 vuotta, ja näyteltiin ensi\nkerran 10 p. toukok. 1865. Esittäjät olivat Åhmanin ja Pousetten\nseurueen jäseniä, joka silloin näytteli Arkadiateatterissa.\n\n_Paola Moroni_ on kirjoitettu 1870, jolloin se 4 p. huhtik. ensi\nkerran esitettiin näyttämöllä, rva _Charlotta Raa_ nimiroolissa, sama\nnäyttelijätär, jota varten se oli laadittu ja joka ennen (silloin\nnti Forssman) oli näytellyt tärkeimmän naisroolin, Donna Theresia\nTavoran, Pombal-draamassa. Paola Moroni on ennen painettu Kirjalliseen\nkuukauslehteen 1870.\n\n_Belsazarin pidot_ on kirjoitettu kevättalvella 1864 ja ilmestyi s.v.\npohjalaisosakunnan albumissa, Joukahainen V.\n\nNovellit _Julian, Aarnihauta ja Sydämiä ihmistelmeessä_ ovat painetut\nKirj. kuukauslehteen 1867, 1868 ja 1869.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:\n\n_Eliel Aspelin-Haapkylä_.\n\n\n\n\n\n\nNÄYTELMÄT\n\n\n\n\n\nPOMBAL JA JESUIITAT\n\nViisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n JOSE EMANUEL, Portugalin kuningas.\n DON SEBASTIAN DE CARVALHO, POMBALin markiisi.\n DON MIGUEL, LAFOENSin prinssi, kuninkaan laillistettu veli.\n Markiisi DE TAVORA.\n DON FRANSISCO DE TAVORA, AVEIROn herttua, | hänen poikansa.\n DON LUIZ DE TAVORA, ELVASin herttua.      |\n Kardinaali SALDANHA, Lissabonin patriarkka.\n Pater MOREIRA,  |\n   \" MALAGRIDA,  |\n   \" SOUZA,      | jesuiittoja.\n   \" MATHOS,     |\n   \" ALESSANDRO. |\n JOSÉ, Pombalin yksityissihteeri.\n RAFAEL, noviisi.\n TEXEIRA, kuninkaan kamariherra.\n DONNA THERESIA DE TAVORA, Aveiron herttuan puoliso.\n DONNA BEATRICE DE CARVALHO. ELVASin herttuan puoliso, Pombalin tytär.\n Syrjähenkilöitä.\n\n1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuu syyskuussa 1758, neljäs näytös\njoulukuussa 1758 ja viimeinen näytös tammikuun alussa 1759.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    (Suuri sali Pombalin asunnossa Belemin palatsissa. Sisustus\n    kokonaan seitsentoista-sataluvun kuosia. Huonekalusto komea.)\n\nJOSÉ (yksin). Kauanpa kirkossa viipyvät. Sovintohetki on tietenkin\nhyvin hellä ja pitkällinen, kun huulet, jotka ennen vain liikkuivat\nsyytääkseen koston kirouksia, nyt yhtyvät veljelliseen suuteloon.\n-- Uskooko siis Pombal todellakin, että nuo ylpeät aatelismiehet\nsydämmen pakosta nöyrtyvät hänen eteensä, että ovat vihansa\nheittäneet kunniasta saada lukea sukuja nousukkaan kanssa, että se\nehtoollinen, jota he nyt yhdessä nauttivat, on Lethe-juoma, joka\nheidän muistostaan haihduttaa entisen vallan, entisen häväistyksen\nja entiset kostontuumat? Kosto, haa! Sitä ei niinkään unhoteta.\nJokaisen ihmisen elämässä on jotakin, josta hän ei voi päästä,\njossa hänen sielunsa väkisinkin riippuu kiinni ja josta sen täytyy\nsaada ravintoa, jos ei mieli aivan kuihtua. Jos ei hänellä sitä ole\nitsessään, niin ottaa hän sen ulkoapäin. Kuinka voisin minä muuten\nelää? Äiti, äiti! vaikka on sammunut roviosi, jossa pyhän uskomme\ntähden uhrasit elämäsi, vaikka ruumiistasi ei enää ole tuhkaakaan\njäljellä, niin kuitenkin sinä elät. Samana hetkenä, milloin\nviimeinen epätoivon huutosi Israelin Jumalan tykö hämmentyi tuskasi\nvalitukseen, syttyi roviosi minun sydämmessäni. Kymmenen vuotta ovat\nkostonhuutosi sieltä soineet. Vaikka en toivon kipinääkään näe,\ntoivon kuitenkin, vaikkei vähintäkään voimaa minulla ole, taistelen\nkuitenkin. Mutta tiedän, että aikani tulee, sillä -- o, Herra\nZebaoth, isäini Jumala! -- muuten olisi kyllä salamasi armahtanut ja\nilmoilta iskenyt epätoivosta väsyneen. (Menee.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    (POMBAL, BEATRICE, ELVAS tulevat sisään peräovesta.\n    Puvut juhlalliset.)\n\nBEATRICE. Lieneekö aurinko koskaan niin ihanana maan yli säteillyt\nkuin tänään? Minusta rauha huokuu joka tuulahduksessa, sovinto\nvälkkyy joka säteessä, templin pyhät soinnut kaikkialla kaikuvat.\n\nELVAS. Armas, kuinka voisikaan toisin olla? Viimeinen ja ainoa pilvi\non onnemme taivaalta haihtunut. Isämme ovat meidän rakkautemme\ntähden heittäneet vanhan vihollisuutensa. Kaksi jaloa miestä, jotka\nväärinkäsitys on erottanut, on vihdoinkin oppinut toinen toistaan\nymmärtämään.\n\nPOMBAL (syrjään). Nuo sanat aikeettomat mua painaa.\n\nBEATRICE. Olet niin yksivakainen. Kun äsken teidän kahden välillä\npolvistuin Vapahtajan alttarin juureen, kun rukouksemme yhtyneinä\nnousivat pyhän Neitsyen valtaistuimen luokse, niin silloin minusta\nsielumme valuivat niin yhdeksi, ettei mikään maan päällä enää voi\nmeitä erottaa. Sillä hetkellä en olisi millään muotoa voinut saattaa\nketäkään ihmistä onnettomaksi, en rikollisintakaan. (Pombalille.) Eikö\nsinunkin ole laitasi samoin?\n\nPOMBAL. Sinulla on jotakin sydämmelläsi. Puhu!\n\nBEATRICE. Luiz'illa ja minulla olisi pyyntö, vaan en tiedä, minun on\nniin vaikea sitä sanoa; soisin, että itse sen huomaisit ja itsestäsi\nsen täyttäisit.\n\nPOMBAL. Haluatko uutta pukua Pariisista, uusia ajoneuvoja? Halusi on\ntäytetty, ennenkuin sen olet ilmaissut.\n\nBEATRICE. En laske leikkiä tällaisella hetkellä. Olet tänään\nviettänyt sovinnon juhlaa, ole yhtä armollinen kuin olet jalo, suo\nvapaus niille onnettomille, jotka Oporton kapinassa --\n\nPOMBAL. Vaiti siitä! Pyydä koristusta, jota kuningatar kadehtisi, ja\nsen sinulle annan, vaikka se oikkusi veisi koko omaisuuteni, mutta\nnoita kapinoitsijoita -- ei, ei! Sinä et tiedä mitä pyydät.\n\nELVAS (puoliääneen Beatricelle). Tälläkin hetkellä!\n\nBEATRICE (pikaisesti). Raskaalla mielellä hän sen kieltää, ole varma\nsiitä.\n\nPOMBAL. Älä sano minua julmaksi, mutta en voi. Parhaan ystäväni voisin\nhyljätä sinun tähtesi, mutta vihollisiani -- Se, jota, niinkuin minua,\npetos ja viekkaus piirittää, ei saa olla heikko. Laupeus pitäisi vain\nvireillä noiden kavalien vehkeilyjen julkeutta. Minun pitää hallita\nvoidakseni hyödyttää, ja minun pitää olla ankara voidakseni hallita.\n\nBEATRICE. Isä poloinen! Kuinka ihmiset ovat mielettömät, kun valtaa\nkadehtivat!\n\nELVAS. Totta sanot, Beatrice. Sinä siis ikävöit, sinä, niinkuin\nminäkin, pois hovin vaarallisilta jyrkänteiltä siihen rauhalliseen\nelämään, jota tulemme viettämään maatiloillani. Siellä me elämme vain\ntoisillemme, rakkaudellemme. Meille tämä levoton maailma myrskyineen\nei ole olemassakaan, sillä onnemme saaren ympärillä on yksinomaan ilo\nja rauha vallitseva.\n\nPOMBAL (närkästyneenä). Eikö siis ole povessasi nimeksikään miehen\nkunnianhimoa? Etkö koskaan ole elämällesi asettanut päämäärää, jonka\npuolesta voisit taistella? Valtiomiehen suuruus, eikö se mieltäsi\nkiihoita? Soturin kunniaseppel, eikö se nuorukaisen silmiä huikaise?\n\nELVAS. Kenties -- unelmissani. Ei, ei! Minä en ole kunnianhimoinen.\nVoiko maa minulle kauniimpaa päämäärää osottaa kuin Beatriceni? Ei\nmikään minusta kirkkaammin säteile kuin hänen silmäinsä loiste. Mitä\nolisi kruunu hänen suutelonsa rinnalla, mitä kunniarikas elämä hetken\nunelmaan verrattuna hänen rinnoillaan?\n\nPOMBAL (syrjään). Noinko puhuu mies, tai -- haa, taaskin tuo epäluulo!\n-- Ei, -- hän ei voi -- mutta, hän on Tavora. (Ääneen.) Luulin, että,\nkun sota Espanjaa vastaan pian voi syttyä, jokainen Portugalin\nnuorukainen, joka vain kykenee, rientäisi taistelemaan maansa puolesta.\nEn kiellä, että olisin toivonut sinun astuvan sotariviin ja hankkivan\nitsellesi maineen suuremman ja pysyväisemmän, kuin minkä lahonnut\nsukupuu voi tarjota.\n\nBEATRICE. Ja jättävän minut. --\n\nELVAS. Ole huoletta! Älä usko, että minä hylkään suurimman onneni, --\nsillä se sinä olet, -- murhalla ja verellä ostaakseni palasen tuota\nväärää rahaa, tuota kunniaa, jolla joukkoja lahjotaan. (Pombalille.)\nSitä paitse itse parhain tietänet, että ylimmät paikat armeijassa\nannetaan yksinomaan ulkomaalaisille ja aatelittomille.\n\nBEATRICE. Isä, älä vihastu! Olisi, näet, sietämätön jo pelkkä\najatuskin, että hänet kadottaisin. Koko elämäni on tähän asti ollut\nlevotonta vapisemista sinun tähtesi; jos minun nyt täytyisi vapisten\npelätä Luiz'inkin kohtaloa, niin luulenpa, etten kestäisi.\n\nJOSÉ (tulee). Anteeksi, mutta tärkeitä uutisia Lissabonista. Malagrida\non rohjennut siellä näyttäytyä.\n\nPOMBAL. Pahasti hänen silloin käy.\n\nJOSÉ. Tapansa mukaan hän on yllyttänyt kansaa kapinaan laillista\nesivaltaa vastaan. Hän on lausunut kauhistavimpia syytöksiä\nteitä kohtaan, herra markiisi, ja perättömillä väitteillä teidän\nylhäisyytenne puhdasoppisuudesta --\n\nPOMBAL. Lyhyesti!\n\nJOSÉ. Kansanjoukko, hänen saarnansa vimmaamana, alkoi jo liikahdella,\nkun teidän ylhäisyytenne henkivartioston päällikkö toi komppanian\nsotaväkeä ja hajoitti joukon. Malagrida pakeni Aveiron herttuattaren\npalatsiin --\n\nPOMBAL ja ELVAS. Aveiron?\n\nJOSÉ. Herttuatar julisti että, ammutkoot vaikka palatsin raunioiksi,\nhän ei luovuta pakolaista; mutta samassa tuli herttua isänsä kanssa\npalatsiin, ja hänen käskystään pater luovutettiin.\n\nPOMBAL (syrjään). Sovintohan silloin olisi enemmän kuin korupuhetta.\n(Ääneen). Kuka nuo uutiset on tänne tuonut?\n\nJOSÉ. Henkivartioston päällikkö, Marialvo. Hän odottaa teidän\nylhäisyytenne käskyä, miten vangin kanssa on meneteltävä.\n\nPOMBAL. Hän vietäköön S:t Julianin linnaan!\n\nJOSÉ (ilkkuen). S:t Julianiin!\n\nELVAS. Mahdotonta! Siellähän halvimmat pahantekijät istuvat vankina.\n\nBEATRICE. Ajattele, isä, tuo sokaistu raukka on yhdeksänkymmenvuotias.\n\nPOMBAL. Sanani pysyy. Kansa nähköön, että rankaiseva käteni saavuttaa\nrikoksen, vaikka se verhoutuisikin tekohurskauden naamariin. Muutoin\nkaikkiin kaupungin vartioihin lisättäköön vartijoita toinen verta.\nTänä iltana palaan takaisin Lissaboniin. (JOSÉ aikoo mennä.) Jää\ntänne! Tahdon itse puhutella päällikköä. Sitte minulla on sinulle\njotakin sanottavaa. (Menee.)\n\nELVAS. S:t. Julianin linnaan! Mikä tarpeeton ankaruus! Beatrice,\nsinä et saa sitä sallia. Sinun pitää häntä rukouksillasi taivuttaa.\nTuoko mies, jota koko Portugal kunnioittaa pyhimyksenä, törkeimpäin\npahantekijäin kanssa yhteen! Vereni tuo panee kuohumaan. Saattaako\nisäsi sinua vastustaa, kun haastat oikeuden nimessä?\n\nBEATRICE. Kuulithan itse isäni kiellon. Tahdon kuitenkin koettaa.\n\nELVAS. Pelkään, että -- mutta koita ainakin. Minä riennän Lissaboniin\nsuojellakseni häntä ainakin sotamiesten raakuuksilta. Näemme jälleen\ntoisemme. Hyvästi! Lähtösuukkonen vielä! (Menee.)\n\nJOSÉ (syrjään). Jos olisi myrkkyä tuossa suukkosessa, joka tekisi\nhänen siloisen maitonaamansa apinan kaltaiseksi tai kaataisi hänet\nkuolleena hänen jalkoihinsa, niin minä nauraisin. Sinuakin varten\nminulla on nuoli.\n\nBEATRICE (katsoen hänen jälkeensä). Armas! O, Jumala, ohjaa hänen\naskeleitaan! (Kääntyy ja näkee JOSÉN väijyvän katseen, jonka tuntee\nsattuvan itseensä.) José! (Syrjään.) Oli niinkuin olisin astunut\njalkani käärmeeseen.\n\nPOMBAL (palajaa). Jesuiitat nostavat taas päätään. Sitä parempi! Saan\nsilloin otella julkisesti tuon kyykäärmeen kanssa. Voittoni on silloin\nvarmempi.\n\nBEATRICE. Armoa Malagridalle! Armoa viholliselle!\n\nPOMBAL. Ettäkö saisit nähdä hurjistuneen roskajoukon hänen\nyllyttämänään raatelevan minua tai jonkun hänen kuuliaisen oppilaansa\nsalaa minut murhaavan. Armoa -- ei! Vaikka kaikki jesuiitat, kaikki\nviholliseni olisivat yhdistyneinä tuossa uppiniskaisessa vanhuksessa,\nen tuomitsisi ankarammin, enkä myöskään oikeammin, kuin nyt.\n\nBEATRICE. Luiz sanoo, että sinä olet kova. Näytä, että hänen\nsanansa eivät ole todet. Tuo poloinen yhdeksänkymmenvuotias! Muut\nhäntä kenties vain käyttävät välikappaleenaan. Et saa, et voi\nkieltää. Mistä löydän sanoja taivuttaakseni sinua? Onko siis oikeus\ntaipumaton? (POMBAL on vaiti.) Luiz, Luiz! ovatko siis sanasi todet?\n(Menee.)\n\nPOMBAL. Mitä on isän tieto, kun puoliso jotakin sanoo? Beatrice,\nlapseni! Koko maailman kirousta kohtaisi omatuntoni levollisena,\nmutta sinun sanasi kirveltävät sydäntäni.\n\nJOSÉ. Elvasin herttua on jesuiittain vanha ystävä. Onko siis ihme, että\nherttuatar on heihin mielistynyt?\n\nPOMBAL (syrjään). Itsekö minä puhuin, vai onko epäluuloni saanut\nkielen, joka nyt kuiskaa korvaani, mitä itse olen kammonut ajatella?\n\nBEATRICE (palajaa hämmentyneenä). Luulen, että unhotin tänne\nviuhkani. Sen pitäisi olla täällä. (Arkaillen.) Olen loukannut sinua.\nVoitko antaa anteeksi kiittämättömälle lapsellesi? (POMBAL syleilee\nja hyväilee häntä.)\n\nPOMBAL. Niin, mitäpä ei antaisi isän sydän anteeksi! Kyyneleitä --\nrakas lapsi! Mutta nehän on vain kastehelmiä kukkasissa. Jätä nyt\nmeidät. (BEATRICE menee.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    POMBAL, JOSE. (Pitkä vaitiolo.)\n\nPOMBAL. José! Minulla on toimi sinua varten. Kymmenen vuotta sitten\neräs vaimo-parka joutui syytteenalaiseksi inkvisitsionin edessä --\ntarvitseeko minun sanoa sinulle, kuka se oli. Jos minä silloin olisin\nollut ministeri, niin olisin hänet vapauttanut; en ollut, raukka joutui\npolttoroviolle. Koitin henkeni vaaralla säästää maatani häpeästä,\njoka valistunutta ulkomaata kauhisti, -- koitin vaimon pelastaa\npolttolavalta. Munkit ja jesuiitat olivat silloin vielä liiaksi\nvallalla, en voinut mitään. Silloin tuli tuon vaimoparan poika luokseni\nja vannoi pyhän valan luvaten, oli asia mikä hyvänsä, hengellään ja\nverellään palkita sen vaaran, jonka alaisena koitin pelastaa hänen\näitinsä. Nyt on valasi täyttämisen hetki tullut.\n\nJOSÉ. Herra! Äitini siunaus on teillä. Käskekää!\n\nPOMBAL. Otin pojan hoitooni, kasvatin häntä, annoin hänen nähdä\nmaailmaa, valmistin hänestä, en palvelijaa, vaan uskotun. Kymmenen\nvuotta olen ollut yht'aikaa hänen suojelijansa ja ystävänsä, olen\nluottavasti hänen käsiinsä uskonut suurimmat valtion salaisuudet.\nJosé! Aika on sinun osottaa, että olet ansainnut sen, mitä olen\nhyväksesi tehnyt.\n\nJOSÉ. Herra, lisää hyvyyttäsi sanomalla, mitä minun tulee tehdä.\n\nPOMBAL. Olisin tähän toimeen voinut valita muita, -- epätoivon\nrohkaisemia, paatuneita sydämmiä. En sitä tehnyt; valitsin sinut,\nsillä (astuen hänen eteensä ja katsoen häntä tiukasti silmiin) sinä\nolet juutalainen. Älä kiellä, älä ainakaan kielelläsi, se on\npetollinen, se antoi sinut ilmi maatessasi. Valitsin sinut sentähden,\nettä olet niitä hyljätyitä, joita odottaa ryöstö ja rovio, jos\nviholliseni voittavat, vaan joiden ihmisoikeutta minä puolustan ja\nsuojelen. Sinä et minua petä mistään Juudaan palkasta, sillä sinulla\non muistoja kostettavana ja toiveita voitettavana. Jos sielusi\narastelisi, niin ajattele vain äitisi viimeistä hetkeä ja sano sitten\nitsellesi: \"jos kaikki olisi ollut niinkuin nyt, niin et sinä olisi\nhäpeällistä kuolemaa saanut.\"\n\nJOSÉ. Sanasi, herra, peittävät ehkä pohjattoman syvyyden, mutta käske\nvain, ja minä syöksyn siihen.\n\nPOMBAL. Kun murhaaja ihmistä ahdistaa, niin tämä ei epäile riistää\nhäneltä hänen aseitaan puolustaakseen itseään.\n\nJOSÉ. En sanoja pelkää. Mitä pitää minun tehdä, mikä tulee minun olla?\n\nPOMBAL. Urkkija. (Lyhyt äänettömyys.) Asemani näyttää nyt\nturvallisemmalta kuin koskaan, viholliseni nyt etäämmältä\npäämäärästään kuin ennen. Jesuiitat ovat hovista karkoitetut,\nylhäisaatelin kanssa olen sopinut. Hovi -- mitäpä siitä? Mitä,\nvalaiseeko salalyhty pimeätä huonetta? Niin kauan kuin he täällä\nsalakättä ihmisiä hallitsevat, ei vapauden, ei minun työni voi\nmenestyä.\n\nJOSÉ. Ovathan heidän uskollisimmat ystävänsä heistä luopuneet. Eikö\nyksin Tavoran sukukin --\n\nPOMBAL. Tämä sovinto -- niin, mitä Tavora pattovalasta välittää! Haa!\nTuo juhlallisuus kirkossa oli kenties vain Juudaan suutelo, jotta\nvoisivat sitten helpommin pettää.\n\nJOSÉ. Elvasin herttua se kuitenkin ensin --\n\nPOMBAL (pikaisesti). Niin kyllä. Vaan ei, ei! Hänestä vaiti! Sen\npirullisempaa ei mikään jesuiitta-oppilaskaan voisi keksiä, kuin että\nhän olisi petollinen. Ehkä ne toisetkin -- Mutta joka tapauksessa\nminun tulee olla varma.\n\nJOSÉ. Huomaan, että minun tulee heitä urkkia.\n\nPOMBAL. Niin! Erotan sinut näön vuoksi palveluksestani, vieläpä sinun\ntulee ilmaista muutamia vähäpätöisiä salaisuuksiakin, niin saat\nhelpommin sanallesi sijaa. Toimesi on vaarallinen, voit pian joutua\nkiinni, ja silloin tiedät, mikä sinua odottaa. Jesuiitoilla on varmat\ntikarit. Mieti tarkoin!\n\nJOSÉ. Olen jo kymmenen vuotta miettinyt; olen valmis.\n\nPOMBAL. Vaikka onnistutkin, niin saat häpeätä osaksesi. Roskakansa\nlaulaa pilkkalauluja sinusta ja rehelliset ihmiset sylkevät sinuun.\nJokaisessa silmässä, johon tahdot luottavasti katsahtaa, näet\nepäluuloa. Olet yksin.\n\nJOSÉ. Puhutte näin, ja tiedätte kuitenkin, että olen juutalainen. Onko\njuutalaisella mitään kunniaa kristityn silmissä? Jos tietäisivät,\nmikä olen, eivätkö minua polkisi pahemmin kuin koiraa? Niin!\nMetsäkoiralla on usein aatelismiehen silmissä kunnia, jonka se voi\nmenettää, -- juutalaisella ei vähääkään.\n\nPOMBAL. Olet se, miksi sinut luulin. En anna mitään lisäkäskyjä.\nMieti itse, miten tehtäväsi suoritat. Hyvästi! (Menee.)\n\nJOSÉ (yksin). Urkkija! Haa! Kun kuulin tuota sanaa minusta käytettävän,\nniin tuntui kuin ajan kello olisi minuun katsoen seisahtunut, vaikka\nse muihin nähden kiirehti eteenpäin. Tuota sanaa vain kammoin, --\nonhan koko elämäni ollut petosta. (Hurjasti.) Jos yhdellä ainoalla\nnuolella voisin hävittää kaiken sen, mitä vihaan, niin kernaasti\nnuoli kimmahtakoon takaisin ja tappakoon minut. (Äänettömyyttä.) Nyt\ntoimeen! Aikani on tullut. (Menee.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    (Näyttämönmuutos. Sali Aveiron palatsissa, aistikkaasti\n    koristettu kukilla ja rintakuvilla. Huonekaluja vähän.\n    Perällä iso kaksoisovi, joka vie parvekkeelle. Kaikki\n    kirjavaa kuosia.)\n\n    MOREIRA, TAVORA, AVEIRO ja THERESIA.\n\nMOREIRA. Teitte väärin, herttuatar, kun uhmailitte, vallankin nyt,\nmilloin pieni harha-askel voi tuottaa täydellisen kukistuksen.\n\nTHERESIA. En ole oppinut teeskentelemään. Kun näin soturien tuota\nkunnian-arvoisaa vanhusta uhkailevan, niin ajattelin ensisijassa\nhäntä ja viimeisessä itseäni.\n\nTAVORA. Ah, tytär rakas, olet liian rehellinen käsittääksesi tämän\nmaailman viekkautta. Tämmöisenä aikana, jolloin pahuus niin julkisesti\nnostaa päätään, on varovaisuus se ase, jolla totuuden ystäväin tulee\ntaistella. Onneksi meidän puuttumisemme asioihin ja alttiutemme\npalvella Pombalia lienee nyt hänet niin soaissut, ettei hän huomaa,\nkuinka horjuu.\n\nTHERESIA. Tavorako noin puhuu? Voi tätä aikaa, jolloin sellaista tapahtuu!\n\nAVEIRO. Puolisoni tahtoo tietenkin luulotella maailmalle, että hän on\nviisitoistavuotias tyttö, jonka ajatukset voi lukea hänen poskistaan\nja joka ei edes tunne, mitä sana teeskentely on. Minunkin käteni\nolisivat tänään mieluummin kuristaneet kuin syleilleet tuota\nhalpasukuista ilkiötä, mutta tulevaisuus on sitä runsaammin korvaava\nmitä hetkelle luovutin, sen tiesin ja painoin vihani takaisin\nsydämmeeni.\n\nMOREIRA. Se tulevaisuus on kenties lähempänä kuin luulette.\n\nTAVORA. Älkäämme hätäilkö. Mitä arvelette?\n\nMOREIRA. Aion heti puhutella kuningasta.\n\nTAVORA. Mahdotonta! Olettehan maasta karkoitettu. Mitä hänen\nmajesteettinsa sanoisi moisesta kovakorvaisuudesta?\n\nAVEIRO. Sitä ihmistä, joka ehdollaan pistää päänsä käärmeen kitaan,\npidän minä houkkiona, ja tähän saakka olen aina luullut, että te\nolette älykäs mies.\n\nMOREIRA. Tiedän tekoni rohkeaksi, mutta en saa epäröidä.\n\nAVEIRO. Mitä sitä paitse saatte aikaan tuon petollisen kuninkaan\nluona, niin kauan kuin hän on Pombalin vallassa?\n\nMOREIRO. Kuinka Pombal ahdistaa pyhää kirkkoa, kuinka sen ystäviä\nvainotaan, kuinka salaisia juutalaisia ja julkisia kerettiläisiä\nsuositaan, sen tiedämme kaikki. Meidät, jesuiitat hän siis mielellään\nkarkoittaisi, saadakseen häiritsemättä toimittaa jumalattomia\ntekojaan. Nyt on kardinaali Saldanha tullut Roomasta ja tuonut\nsalaisia sanomia pyhältä Isältä. Kukaan ei täällä vielä tiedä mitä\nne sisältävät, paitse kuningas, Pombal ja kardinaali. Ei paavi\neikä kardinaali ole Jeesuksen veljeskunnan ystäviä. Saldanha,\nsamassa kun palvelee Jumalaa, pystyttäisi mielellään pieniä\ntemppeleitä Voltairelle, Raynalille ja mitä ne ovatkaan nimeltään\nnuo pikkujumalat Ranskassa, joille ihmiset nykyaikana polvensa\nnotkistavat ja jotka Pombalin silmissä ovat pyhemmät kuin marttyyrit,\njotka ovat elämänsä ristin hyväksi uhranneet. Tahdon nyt kuninkaan\nomasta suusta kuulla, mitä meidän on varottava. Itse aavistan pahinta.\n\nTAVORA. Luuletteko todellakin, että hän uskaltaisi ahdistaa Jeesuksen\nkoko pyhää veljeskuntaa?\n\nMOREIRA (puoleksi itsekseen). Jos niin on -- ja jos kuningas on sama\nkuin ennen, -- silloin --\n\nTAVORA. Mitä aiotte tehdä?\n\nMOREIRA. Sen saatte tietää audienssin jälkeen. (Syrjään.) Nuo pelkurit\neivät saa tietää kaikkia tuumiani. Heikot ihmiset kuolevat liian\nväkevistä lääkkeistä.\n\nTAVORA. Mutta miten aiotte päästä kuninkaan puheille? Tai kenties on\nminiäni tullut järkiinsä ja --\n\nTHERESIA. Herttua! Älkää jatkako, jottei minun tarvitsisi toivoa että\nvoisin huutaa omille korvilleni: valehtelija!\n\nTAVORA. Tyttäreni, käsität väärin isällisen ja hyvän tarkoitukseni,\n-- toden totta, väärin sen käsität. Varjelkoon taivas, että\nkoittaisin pakottaa sinua rikkomaan sitä siveyden lupausta, jonka\nvannoit pyhälle Neitsyelle! Mutta hän voi itse kirkon kautta antaa\nsinulle takaisin tämän valan, jotta sitä enemmän voisit toisella\ntavalla edistää hänen työtään täällä maan päällä.\n\nTHERESIA. Toisin sanoin: minun pitää ruveta kuninkaan lemmityksi,\nminun tulee teidän voitoksenne pitää pientä kauppaa ruumiillani ja\nsielullani. (Ilkkuen.) Joka hellästä katseesta tuottava virka, joka\nsuutelosta -- vihamiehen pää, -- eikö niin?\n\nTAVORA (syrjään). Kuitenkin mielestäni esitin asian niin kauniisti.\n\nTHERESIA. Kun muinoin hekumallinen kuningas Ferdinand vietteli\nTellezin edessä hänen vaimonsa, niin tämä peitti häväistyt kasvonsa,\nkunnes miehen häpeä oli kostettu. Koko Portugalin aateli sanoi\nsilloin miehelle: \"me olisimme tehneet niinkuin sinä\", -- ja nyt --\nhaa!\n\nMOREIRA. Theresia, sinä olet ylväs nainen. Eikö kruunukaan voisi\npäätöstäsi muuttaa? Tiedät, kuinka intohimoisesti kuningas sinua\nrakastaa, -- voisit mahdollisesti kokonaan sysätä syrjään yhteisen\nvihamiehemme, Pombalin. Muille naisille voisin ehdottaa tuota\nloistavaa surkeutta olla kuninkaan rakastajatar, sinulle en. Mutta\n-- kuningattaren voi piankin tehdä mieli luostariin, kirkko voi\npäästää teidät velvollisuuksistanne, ja silloin --\n\nTHERESIA. Vaikka tuo kuningas karttaisi minua jakamaan maan\nvaltaistuinta kansaan, ja vaikka hänen valtikassaan olisi tähtiä\ntimanttien sijassa, niin sittenkin halveksien torjuisin hänen tarjonsa.\nNiin, vaikka kuka mies hyvänsä tarjoisi minulle kruunun sillä ehdolla,\nettä saisi minut vallata, niin vastaisin kieltämällä, jos kohta\nsulkisinkin silmäni, jottei niitä kruunun loisto häikäisisi.\n(Kantapoika tulee.)\n\nKANTAPOIKA. Hänen ylhäisyytensä, Lafoensin herttua.\n\nTHERESIA (syrjään). Prinssi! -- tällä hetkellä -- minä en voi --\n(Poistuu joutuin.)\n\nMOREIRA (syrjään). Mitä tämä? Se oli kuin salama yössä, ja kuitenkin\nluulin selvästi näkeväni kaikki. Rakastaako hän prinssiä? (Ääneen.)\nHerttua tulkoon! (Kantapoika menee.) Minulla olisi sanottava hänelle\nmuutama sana kahden kesken. Niinkuin tiedätte, on hän minun entinen\noppilaani. Eihän teille liene haitaksi jättää meidät kahden?\n\nTAVORA. Aiotteko udella hänen mielipiteitään?\n\nMOREIRA (pikaisesti). En.\n\nAVEIRO. Tosin en voi häntä kärsiä, mutta kuninkaan veljenä on hän\nvarsin vaikuttava mies, niin että meidän pitää koettaa saada hänet\npuolellemme. Jätämme siis teidät.\n\n    (Menevät.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    LAFOENS. MOREIRA.\n\nLAFOENS. Anteeksi! Herttuatar -- Mitä näen? Pater Moreira! Tekö\ntäällä? Maanpakoon ajettuna uskallatte Lissabonissa näyttäytyä.\nKuinka minua ilahuttaa nähdä teitä! Minulla olisi niin paljon uutta\nteille kerrottavaa. Enkö ole teistä muuttunut siitä, kuin erosimme\ntoisistamme Coimbrassa? Minun mielestäni näyttää maailma niin\nuudelta; tuntuu siltä, kuin olisin tähän saakka taistellut unen ja\nvalveen vaiheilla; nyt olen avannut silmäni ja näen. Mistä nyt\nalottaisin? Mutta ensin, -- mikä on teidät tuonut Lissaboniin?\n\nMOREIRA (syrjään). Onko tuo se arka nuorukainen, josta erosin?\n(Katkerasti.) Olisiko häneenkin tarttunut --? haa! (Ääneen.) Tunnette\nsiis minut vielä, prinssi? Hovin kaunottaret eivät siis vielä ole\nmielestänne haihduttaneet kuivan munkin muotoa, -- et ole vielä oppinut\nnauramaan niille ämmäin jutuille, joita vanha opettajasi mieleesi\njuurrutti?\n\nLAFOENS. Näinkö minua tervehdit niin pitkän eroajan jälkeen? Kun\nennen olin kanssasi, niin sydämmessäni melkein polvistuin edessäsi,\nniin suurelta, mutta samassa niin vieraalta näytit minusta. Nyt taas\nhytkähti sydämmeni ystävyydestä, kun näin äkkiarvaamatta sain sinut\njälleen nähdä.\n\nMOREIRA. Maallinen rakkaus, maallinen ystävyys on varastamista\nJumalalta, jolle olemuksemme on kuuluva. Sano, voitko astua rippi-isäsi\neteen ja sanoa: olen sellainen, kuin toivot minun olevan -- silloin\nsanon sinut tervetulleeksi. Voitko?\n\nLAFOENS (hetken epäiltyään). Voin.\n\nMOREIRA. Ylistetty olkoon pyhä Neitsyt, joka ei sallinut sielusi hukkua!\n\nLAFOENS (miettiväisenä). Kenties en sitä itsekään tiedä. Katseeni\non niin kääntynyt tulevaisuuteen, että olen melkein unhottanut\nmenneisyyden. Kuule minua! Tunnet elämäni Coimbrassa. Elin yksinomaan\nopintojani, hartauden harjoituksiani varten. Maailma oli minusta\nniinkuin luostari, johon päivä ainoastaan maalattujen ikkunain kautta\nhimeänä ja sameana tunki. Ainoastaan pyhimysten ja perkeleiden\nkuvat siellä sisällä muistuttivat elämästä. Tulin silloin hoviin.\nSen tyhjä loisto väsytti, sen hyörinä äitelytti minua. Oli\nniin kuin olisin yhtäkkiä noussut haudasta ja nähnyt päivän valon.\nSydämmeni, joka ennen oli kivestä, sulautui tuleksi. Maailma avartui\nsilmissäni äärettömäksi, käsittäen taivaan ja syvyyden. En nähnyt\nainoastaan hautoja ja ristejä siellä alhaalla, näin ihmisiä, joita\nsaatoin rakastaa ja vihata, joiden puolesta ja joita vastaan saatoin\ntaistella. Tunsin että minulla oli isänmaa, jonka suurten, muistojen\nentisyys kannusti minua vieläkin ihanampaan tulevaisuuteen. Usein\nvielä muistelen, kuinka ennen Coimbrassa halveksien katselin\nköyhäin viinitarhurien töitä tai pilkkasin paimenten lauluja ja\nkarkeloita Mondagon muistorikkailla rantamilla. Nyt tunnen ikäänkuin\ntarvetta likistää rintoihini tuota yksinkertaista työmiestä ja sanoa\nhäntä veljeksi. Tulevaisuus asettaa eteeni rohkeita päämääriä, joita\nminun tulee saavuttaa, kunnian seppeleitä, joita minun tulee voittaa,\nviskatakseni ne sitten pois.\n\nMOREIRA. Poikani, poikani, kenties kaikki tuo on ilvettä, millä\nsaatana tahtoo sieluparkaasi houkutella.\n\nLAFOENS (syrjään). On kuin hän ei ymmärtäisi minua. (Ääneen). Mitä\ntarkoitat?\n\nMOREIRA. Sinä et äsken suoraan vastannut kysymykseeni.\n\nLAFOENS (ylpeästi). Sanoin totuuden. Jos osaisinkin viekastella, niin\nen sinulle viekastelisi, vallankaan nyt, kun meidän taas tulee erota\npitkiksi ajoiksi.\n\nMOREIRA. Ehkei sentään. Kenties viivyn vielä kauankin Lissabonissa.\n\nLAFOENS. Minä sitävastoin lähden täältä kenties jo huomenna. Menen\nPariisiin ja Wieniin. Ennenkuin erotaan, anna minulle siunauksesi.\n\nMOREIRA. Aiotko jättää Portugalin?\n\nLAFOENS. Kun Coimbrassa toisistamme erosimme, käskit minun valalla\nvannoa, että henkeen kuolemaan aina puolustaisin roomalaista kirkkoa\nja jesuiittoja. Luulin silloin, että marttyyrin kärsimys oli ainoa\nase, millä totuus taistelee. Nyt näen toisin. Haa! Tahdon katsella\ntuota ylvästä Pariisia, johon uskottomuus ja julkeus on pystyttänyt\ntemppelinsä. Tahdon oppia tuntemaan sitä kyykäärmettä, joka\nsieltä syöksee myrkkyä maailmaan, musertaakseni sen sitten. Tahdon\nsivaltaa miekkani tuon kruunatun jumalankieltäjän varalle, jonka\nkavala julmuus ei ole arastellut ahdistaa Itävallan hurskasta\nruhtinatartakaan.\n\nMOREIRA (syrjään). En ole siis häntä menettänyt. Mutta -- hän ei saa\nmatkustaa. Hänen tulee toimia meidän asiamme hyväksi, mutta ei\nWienissä, -- ei, vaan täällä.\n\nLAFOENS. Käsittämätön levottomuus ajaa minua kauas maailmalle.\nTajon laineet ikäänkuin kietovat ajatukseni ja vievät ne kauas\npois uskaliaisiin urhotöihin. Kaipaan jotakin suurta, jota vastaan\ntaistelisin ja jonka voittaisin. Ihmettelet että minä, joka ennen\nolin hiljainen ja arka, nyt -- mutta, näetkös, en oikein tiedä\nitsekään, miten --\n\nMOREIRA. Minä sen sinulle sanon. Olet oppinut tuntemaan Aveiron\nherttuattaren, donna Theresian.\n\nLAFOENS. Mistä sinä tiedät, että minä häntä rakastan? En ole\nsitä sanonut. Oikein, oikein, se on varmaankin tulella otsaani\nkirjoitettuna. Niin, etkö kuule, tuo iloinen päivänpaiste, nuo\nnuokkuvat kukkaset sitä kertovat. Ne sen minullekin kuiskasivat,\nsilloin kuin itse sitä vain aavistin.\n\nMOREIRA. Unohdat, että herttuatar on toisen vaimo.\n\nLAFOENS. Tiedän että hän inhoaa tuota itaraa ja raakaa Aveiroa johon\nhänen sukulaisensa ovat hänet kytkeneet.\n\nMOREIRA. Poikani, älä ajattele tuota. Donna Theresia on pyhälle\nNeitsyelle vannonut ikuisen siveyden lupauksen; ei mikään maallinen\nrakkaus koskaan saa intohimoineen turmella hänen sydämmensä pyhäkköä,\nsen hän on luvannut.\n\nLAFOENS. Ja kuitenkin mennyt naimisiin Aveiron kanssa.\n\nMOREIRA. Jo kehdossa hänet kihlattiin tälle serkullensa. Paavin\nvapautus oli ennakolta hankittu. Kun tätä oli anottu, ei donna\nTheresia voinut vastustaa isänsä mahtikäskyä. Mutta herttua onkin\nvain nimeksi hänen miehensä, heidän sydämmensä, niinkuin heidän\nasuntonsakin, ovat aina olleet vieraat toisilleen. Näet siis, että\nolisi kuolemansynti pyytää tätä pyhää naista.\n\nLAFOENS (kiivaasti). Pyytää! (Syrjään.) Mutta -- hän on munkki, hän\nei ole koskaan rakastanut. (Ääneen.) Jos sanoisin, kuinka häntä\njumaloin, niin et ymmärtäisi minua; jos sanoisin, että hän on kuin\npyhimys silmissäni, niin väittäisit minun herjaavan. Haa! rakastan\nmaailmaa siksi, että Theresia on maailmassa.\n\nMOREIRA. Miguel, panen toivoni pyhän Neitsyen apuun ja sinun omaan\nvilpittömään mielenlaatuusi. Kuultele mitä donna Theresia sanoo,\nJumala on asettanut viisauden hänen huulillensa. Menen itse hänelle\nilmoittamaan, että olet täällä.\n\nLAFOENS. Ah! Ei sanaakaan hänelle siitä, mitä olen puhunut!\n\nMOREIRA (ankarana). Olenko minä lemmenairuen näköinen? (Menee.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\nLAFOENS (yksin).\n\n    Näin miksi värjyy sydän levotonna?\n    Miks mieltä painaa tämä arvoitus,\n    Jonk' ihanata salaisuutt' en tohdi\n    Ma selittää? Sa, sali hiljainen!\n    Te, kukat, joita hellii hän! Te kasvit,\n    Jotk' unelmien rauhaan tummin varjoin\n    Sydäntä levotonta nukutatte!\n    On niinkuin teistä eroaisin vain,\n    Etäällä taas teit' ikävöidäkseni.\n    Hyvästi! Jylhä sana -- Theresalta,\n    Oi, aatos jylhää jylhempi, mut samall'\n    Ihana sentään, se kun aatos kätkee\n    Hämärän jälleen-näkemisen toivon.\n\n(Ajatuksissaan lyhyen äänettömyyden jälkeen.)\n\n    Oi, kuink' on sana köyhä! Kieli tahtois\n    Uteliaan julkeudella kappaleiksi\n    Repiä äärettyyden. Povessani\n    Yks vain on tunne, miks sen sanoisinkaan,\n    Ei kunnia, ei usko, eikä lempi,\n    Mut sama tunne, yksi, ehyt, pyhä.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    LAFOENS. THERESIA.\n\nLAFOENS (syrjään).\n\n    Hän lähestyy. Ma tunnen, kuinka aatos\n    Jo hämmentyy ja väristykseen haihtuu.\n\nTHERESIA.\n\n    Sa lähdet, Miguel?\n\nLAFOENS.\n\n                       Tiedätkö jo sen?\n    Niin, liputettuna jo laiva vartoo,\n    Jok' on mun täältä Ranskaan saattava.\n\nTHERESIA.\n\n    Vai Ranskaan! Oikein! Haa! Vai tekin?\n    Pariisissahan vasta ihmistytään!\n    Vain houkkioita Portugaliss' on,\n    Heilt' aisti, sivistys ja järki puuttuu.\n    Voltaire teit' ehkä päästää puheilleen,\n    Niin, ehkä Pompadourkin iskee silmää.\n    Mik' autuus Portugalin prinssille!\n\nLAFOENS.\n\n    Olette katkerata katkerampi.\n\nTHERESIA (syrjään).\n\n    Mik' ajoi kielen moista puhumaan,\n    Vaikk' aivan surusta on sulaa sydän?\n\nLAFOENS.\n\n    Teit' inhottaa nuo uudet opit varmaan,\n    Joit' evankeliumina filosoofit\n    Nyt Ranskass' saarnaavat, niill' yrittäen\n    Riettaasti kaataa valtiot ja kirkot.\n    Tuo vapaus-rääky mullekin on kammoks.\n\nTHERESIA.\n\n    Tääll' älä maini pyhää vapaus-sanaa;\n    Tyrannit, portot kiitost' ei saa siltä,\n    Mut näitä Pompadour ja Fredrik mairii.\n    En vapautt' inhoo: -- aikakirjat näyttää,\n    Ett' ei se Portugaliss' outo ollut,\n    Pilkkaajat nuo vaikk' ilkkuvatkin meitä,\n    Etelän kansaa, pimeyden orjiks,\n    Ivaten elämäämme, runouttamme.\n    Heist' outoa on toinen niinkuin toinen;\n    He eivät ole nähneet taivastamme,\n    Kuink' äärettömiin häikäisten se välkkyy,\n    Himeä aurinkonsa kuinka meillä\n    Tulistaa tumman rypäleen ja kiihtää\n    Veremme kuuman väkeväksi kiihkoks.\n    Heist' outoa on, että meidän naiset\n    Voi hartain innoin suurta jumaloida,\n    Ja ettei kunnia ja uskollisuus\n    Tarua enää meidän miehist' ole.\n    Nuo kylmät ivaa lemmenkauneuttamme,\n    Nuo pienet kunniamme suuruutt' ilkkuu,\n    Matalat hylkii syvyytt' uskontomme.\n\nLAFOENS.\n\n    Theresia eikö paremmin mua tunne,\n    Kun lukee minut noiden houkkain joukkoon,\n    Röyhkeiden ryömijäin, jotk' unohtavat\n    Isänmaan, kerjätäkseen kiitosta\n    Alhaisilt' ajan helmalapsilta.\n    Tääll' Lissabonissa mua kaikki painaa,\n    Mua hovin tunkka ilma tukehuttaa,\n    Myrskyjä kaipaan, kiistaa, voittoa.\n    Ma tahdon koittaa maailmaa tuntea,\n    Sen voittaakseni. Älkää hymyilkö!\n    Oi, Theresia, kylmä hymyily\n    Se tällä hetkell' oisi murheeks mulle.\n    Koht' eronhetki lähestyy, se jättää\n    Sydämmeen äärettömän kaihon tuskat.\n    Sano, silmäinikö katse, posken hehku,\n    Ne eikö selvään puhu mitä mietin?\n    Viel' ylvään suunkin tunnustaako täytyy,\n    Jok' autuuttakaan kerjätä ei tahtois?\n    Sa jalo nainen, jota jumaloitsen --\n    Sit' en voi peittää -- sua rakastan.\n\nTHERESIA.\n\n    Voi! Vaiti! Voi! Tuot' älä sanaa maini!\n    Älä härnää sallimusta!\n\n(Kääntyy äkisti poispäin.)\n\nLAFOENS.\n\n                           Vaikka meidät\n    Se murskaisi, sun täytyy vastata.\n\nTHERESIA (syrjään).\n\n    Näiks olen elänyt, -- nyt näen vain unta.\n\nLAFOENS.\n\n    Et suutu minuun? Haa! Sa rakastat!\n\nTHERESIA.\n\n    Oi, älä herjaa! Pyhä äiti voisi\n    Vihasta katsantonsa lempeän\n    Pois maasta kääntää, kun hän sinut kuulee.\n        (Tullen entiselleen.)\n    Don Miguel, ei ritarillist' ollut\n    Noin käyttäytä. (Syrjään.)  En tiedä mitä sanon.\n\nLAFOENS.\n\n    Theresia, sua olen loukannut.\n\nTHERESIA (äkillisellä ylpeydellä).\n\n    Niin, minuss' oletit sen heikon tunteen,\n    Mi naisen painaa miehen ikeen alle.\n    En tahdo olla suurimmankaan orja;\n    Vapaana itse, muit' en orjiks tee.\n\nLAFOENS.\n\n    Niin, sua sitoo vala, jonka vannoit,\n    Ett' ikänään et syty maiseen lempeen.\n\nTHERESIA.\n\n    Sen vannoin, enkä vielä sitä kadu.\n\nLAFOENS.\n\n    Miks teit sen lupauksen madonnalle?\n\nTHERESIA (syrjään).\n\n    Oi, auta mua; muiston suuri päivä,\n    Ett' itseeni ma taasen luottaa voin!\n    (Ääneen) Marokkon kanssa sotaa kävi maa;\n    Merillä parveilivat rosvojoukot\n    Ja hävittivät rikkaat rannikkomme.\n    Tavoraan näitä maurilaisia\n    Myös muudan parvi tuli saaliin ryöstöön.\n    Uljaasti pitää meikäläiset puoltaan,\n    Mut toivotonna, heit' on liian vähän.\n    Lupauksen silloin annoin madonnalle\n    Ijäti immeks jäädä, jos hän meidät\n    Pelastais vaarasta ja häpeästä\n    Ja maani miehet voittoon innostuttais.\n    Ja pyhän eteen näin kun polvistuin,\n    Hän hiljaa hymyili ja sanoi: mene!\n    Ma pyhään kuvaan tartuin, juoksin sinne,\n    Miss' uupuneena väkemme jo väistyi\n    Ja miehuutonna pakeni, ja siinä\n    Ma pyhän innon valtaamana syöksyin,\n    Kädessä kuva, vihollisten joukkoon.\n    Mut väkemme, kun näki miten kuva\n    Ois voinut vihollisen saaliiks tulla,\n    Raivoissaan kääntyi sitä pelastamaan.\n    Madonna viholliset kammahutti.\n    Pelastui kunniamme, voiton saimme. -- (Äänettömyyttä.)\n    Niin, ystäviä ollaan kai kuin ennen?\n\nLAFOENS.\n\n    Sua loukkasin, ja ystävyytes annat!\n\nTHERESIA.\n\n    Niin, Miguel, sen sa ansaitset, sen tiedän.\n    Sisaren lemmen sulle suon, ma äiti\n    Sinulle olen -- mut en lemmitty.\n\nLAFOENS.\n\n    Pyhimys ystävyyttäs kadehtisi.\n        (Syrjään.)\n    Mut ennen soisin, että hän mua vihais.\n\nTHERESIA.\n\n    Sua ystävänä rakastan, Lafoens;\n    Ylevä olet, vakaa, hovin vilppiin\n    Ja ajan epäuskoon eksymätön.\n    Mun sydämmeni korkein olis toivo\n    Sua nähdä suurena, -- niin suurena\n    Ja kaunistettuna niin kunnialla,\n    Ett' itse oisin rinnallasi tyhjä.\n    Ken tuntee syvemmin, sun rakkautes\n    Vai minun ystävyyteni, nyt sano?\n\n(LAFOENS suutelee kiihkeästi hänen kurotettua kättään,\nmitään vastaamatta.)\n\n    Levoton olet. -- Mitä miehestä\n    On yksi nainen. Hälle maa on avoin.\n\nLAFOENS.\n\n    Niin, sittenkun sa taivaan multa suljit.\n\nTHERESIA.\n\n    Monella tapaa itselleen voi luoda\n    Maan päällä taivaan.\n\nLAFOENS.\n\n                         Siiskö minäkin?\n\nTHERESIA.\n\n    Kuningast' ajattelin ylvää, suurta.\n    Hän nousis sankarina kansassamme,\n    Herättäin uneksitut voimat eloon;\n    Sen maineen miekan, muiston kalmistossa\n    Jo ruostuneen, hän päivän valoon tois,\n    Sitä välähyttäin väkivaltaa vastaan;\n    Ritariajan kauniin palauttaisi,\n    Kun taistelussa maurilaista vastaan\n    Maan, kunnian ja uskon puolesta\n    Verensä, henkens' uhras joka mies,\n    Kun suur' ol' aateli ja kirkko pyhä,\n    Ja kansa näihin vielä hartaast' uskoi.\n\nLAFOENS.\n\n    Hämärä puhees on. Tuo mieskö minä?\n\nTHERESIA.\n\n    Niin, sinä. Nyt on aika puhua.\n    Pariisiin älä mene, paljo suuremp'\n    On täällä sulla työ: tuon miehen, jota\n    Molemmat vihaamme ja halveksimme,\n    Sun täytyy kukistaa ja sijaan nousta.\n    Maa kuohuksiss' on. Jesuiitat hovist'\n    On Pombal karkoittanut; nuo nyt salaa\n    Kansassa vehkeilevät häntä vastaan.\n    Papisto kiivastuu, kun juutalaiset\n    Ja harhauskoiset saa turvaa hältä.\n    Hän suuret suvut vallast' erotti;\n    Ne häntä vihaa, vaikka nyt on sopu.\n    Isien tavoist' eksyttää hän kansan;\n    Se siitä häntä salaa kiroilee.\n    Ken häntä vallassa siis pitää yhä?\n\nLAFOENS.\n\n    Kokonaan vallitsee hän kuningasta,\n    Tään suosiosta tyranni hän on.\n\nTHERESIA.\n\n    Kuninkaan suosiosta, niin, niin oikein.\n    Ne, jotka Pombalin vain aikoo kaataa,\n    Ne hänen sijaans' itse valtaan pyrkii;\n    Maineemme, häpeämme heist' on yhtä.\n    Ylemmä minä tähtään: ei vain Pombal,\n    Myös kuningas on kukistettava.\n\nLAFOENS.\n\n    Ja minut sinä katsoit tähän työhön?\n\nTHERESIA.\n\n    Sanoinhan: suurena sun tahdon nähdä.\n    Kehotelkoot munkit kansaa, saadaksensa\n    Pelokkaan kuninkaan taas käsiinsä.\n    Hovikot vehkeilkööt, taas voittaakseen\n    Pombalin heiltä viemät virat, arvot.\n    Salajuont' ei meidän asiamme vaadi;\n    Ei, paljaana se tulkoon päivän valoon!\n    Kuninkaanvalans' usein José rikkoi,\n    Ja silloin myöskin vasallit ja kansa\n    Vapaana ovat hekin valastaan.\n    Näin koko Portugalkin ennen nousi\n    Ja kukisti Kastilian Juhanan\n    Ja pani sijaan kotimaisen miehen;\n    Täysverinen hän oli sielultansa\n    Kuin sinäkin, jos koht' ei synnyltään.\n\nLAFOENS.\n\n    Sanasi tuntuu selviltä, mut niit' en\n    Vain käsitä. Siis julkikapinaako\n    Omassa maassa nostamaan mua vaadit?\n\nTHERESIA.\n\n    En kapinaa, vaan julkitaistelua.\n    Tiloilles lähde täältä vielä tänään;\n    Vapauden lippu siellä nostata.\n    Avukses annan kaikki, mitä omaan,\n    Suur mull' on voima, vasalleja paljon.\n    Sa hovin aatelille älä puhu,\n    Sen orjuuttanut kuninkaan on armo;\n    Mut vuoristoss' on vielä aatelia\n    Uljasta, uskollista; sitä etsi.\n    Kaupungin alhaisoa taisteluun\n    Sä älä kehoita, vaan itse kansaa:\n    Oporton viinimailta tarhureita,\n    Mondagon laitumilta paimenia,\n    Atlantin rantain kalastajia.\n\nLAFOENS.\n\n    Haa! vaimo, tuotako sa tarkoitit?\n    O, Circe, Circe, nyt sun oikein tunnen!\n    Kavalin sanoin sydämmeni kiedoit,\n    Viekkaasti sitten -- (Raivostuen). Haa! Sun kiroan!\n    (Ylpeästi.)  Ei kapinan ja veljesmurhan kautta\n    Mun tieni vallan kukkuloille käy.\n\nTHERESIA.\n\n    Mua herjaatte, Don Miguel, muistakaa. --\n    Mut -- laps vain olet, sydämmetön poika,\n    Et tiedä, millä tikareilla leikit.\n    Pois! pois! teit' inhoan! Haa! mieheks teidät\n    Ma luulin -- näen, ett' olen pettynyt. (Menee.)\n\nLAFOENS (yksin).\n\n    Theresia! näinkö erotaan? -- No niin,\n    Hyvästi sitten ijäks, isänmaa! (Menee.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    (Sali kuninkaanlinnassa Lissabonissa. Sivulla suuri\n    ristiinnaulitun kuva ja Mariankuva.)\n\n    KUNINGAS, POMBAL, SALDANHA.\n\nKUNINGAS. Roomassa ollaan siis suopeita meidän hankkeillemme?\n\nSALDANHA. Jos voisi kasvaa se ylpeys, jota tunnen, kun saan elää\nvalistuneen vuosisadan valistuneimpain ruhtinasten aikana, niin olisi\nse todellakin tapahtunut viimein Roomassa ollessani. Kaikkialla\nkuulin Portugalin jaloa hallitsijaa ylistettävän Europan ruhtinasten\nesikuvana. Hänen Pyhyytensä itse suvaitsi, keskusteltaessa teidän\nmajesteettinne hallituksesta, lausua: kas siinä se todellinen valistus!\n\nKUNINGAS. Todellakin! Meistä puhutaan Euroopassa, niin, niin,\nehkä ei ilman syytä. Kun ajattelen yhdeksänvuotista hallintoani,\nniin anteeksi-annettavalla ylpeydellä voin sanoa niinkuin hänen\npyhyytensä: kas siinä se todellinen valistus! Miltä näytti\nsotajoukkomme, rahastomme, maanviljelyksemme ennen ja nyt? Ja tämä\nrakas Lissabon sitten? Voin sanoa niinkuin Augustus: sain haltuuni\ntiiliskivisen kaupungin ja jätän jälkeeni marmorisen; voin sanoa\nsen sitä suuremmalla syyllä, kun olen useimmat julkiset rakennukset\nomilla varoillani kustantanut.\n\nSALDANHA. Teidän majesteettinne onkin osakseen saanut maansa\nrakkauden, -- Europan kateuden, -- jälkimaailman ihailun.\n\nKUNINGAS. En minä yksin, -- en. Myönnän mielelläni, että, jos\nei ympärilläni olisi ollut sellaisia miehiä kuin te ja Pombalin\nmarkiisi, olisi minun työni ollut varsin vähäpätöistä.\n\nPOMBAL. Minua ilahuttaa, että teidän majesteettinne ei halveksi\nvähäisiä neuvojani, ja erittäinkin olen kiitollinen siitä, että\nolette, sire, suostunut siihen suureen uudistukseen, jonka kautta\njesuiittain veljeskunta muutetaan meidän valtioruumiin hyödylliseksi\njäseneksi.\n\nKUNINGAS. Niin, olen sen tehnyt, -- mutta vastenmielisesti. Uskokaa\npois, olen yhtä innostunut kuin tekin valistuksen suurista aatteista,\nmutta, muistakaa, ainoastaan todellisen valistuksen. Valtiota voimme\nkyllä uudistaa, mutta kirkkoon -- papistoon emme saa koskea.\n\nPOMBAL. Teidän majesteettinne unhottaa, että pyhä Isä itse on\nmyöntänyt oikeiksi syyt, joista valitamme, ja itse suostunut\nJeesuksen veljeskunnan uudistamiseen. Hän on nimittämällä kardinaali\nSaldanhan ylitarkastajaksi osottanut kuinka tärkeänä hän pitää tämän\nasian.\n\nKUNINGAS. Pyhän Isän suostumus sehän se rauhoittikin omaatuntoani.\nSitäpaitse eihän tämän asian ole kiirettä.\n\nPOMBAL. Sire, minulla on julistuskirja valmiina.\n\nKUNINGAS (tyytymättömänä). Kiireenne ei minua miellytä. Minusta\nmeidän ei vielä pidä hätäillä.\n\nPOMBAL. Meidän täytyy kiirehtiä, etteivät jesuiitat ennakolta saisi\naavistusta asiasta. Sitä paitse on paavi Benedikt huonona sairaana,\n-- tämä asia täytyy saada päätökseen, ennenkuin hän kuolee. Kenties\nteidän majesteettinne suvaitsee lukea läpi julistuskirjan. (Ojentaa\nsen hänelle.)\n\nKUNINGAS. Tahdon miettiä asiaa. (POMBAL ja SALDANHA vetäytyvät\nnäyttämön perälle.) Kuinkahan pääsen selviämään tästä sokkelosta?\nOmatuntoni varottaa minua koskemasta Jeesuksen pyhään veljeskuntaan,\nmutta järkeni sanoo, että veljeskunnan toisin järjestäminen on\nvälttämätön valtaistuimeni turvallisuudelle. (Hetken mietittyään.)\nNiin, niin minä teen. Allekirjoitan julistuskirjan, vaan en lue sitä;\nkun en tiedä, mitä se sisältää, niin voin pestä käteni. (Kirjoittaa\nalle. Pombalille.) Tuossa on! (Liikutettuna.) Olen nyt tehnyt\nteille, mitä en olisi edes itselleni uskaltanut.\n\nPOMBAL. Armahin kuninkaani!\n\nKUNINGAS. Kardinaali Saldanha, eikö teillä ole muuta minulla\nilmoitettavaa Roomasta?\n\nSALDANHA. Ei, teidän majesteettinne.\n\nKUNINGAS. Siis on audienssi päättynyt, hyvät herrat. Toivon jälleen\nnäkeväni teidät tänä iltana Aveiron herttuan luona.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    KUNINGAS, myöhemmin TEXEIRA.\n\nKUNINGAS. Olen siis ainakin hetkeksi päässyt noista suututtavista\nhallitushuolista! (Soittaa. Kantapoika tulee.) Onki Texeira etehisessä?\n\nKANTAPOIKA. On.\n\nKUNINGAS. Kutsu hänet sisään! (Kantapoika menee. TEXEIRA tulee.)\nMutta, pyhän Sebastianin nimessä, näytättehän lopen kuihtuneelta,\nystävä! Ettehän tietenkään ole käynyt karmelinunnain luostarissa\npäin? Ha, ha, ha!\n\nTEXEIRA. Tulen ruumiin luota, sire.\n\nKUNINGAS (ilkeästi ällistyneenä). Mitä aioinkaan sanoa? Tulettehan\ntänä iltana Aveiron herttuan naamiaisiin?\n\nTEXEIRA. Sire, minä tulen sisareni ruumiin luota.\n\nKUNINGAS. Mitä sanot, mies? Kauniin Ferdinandanko? Eihän toki?\n\nTEXEIRA. Totta. Hän on epätoivoisena hukuttanut itsensä; abbedissa\noli saanut tietää kaikki. Mutta ennen kuin hän menetti itsensä,\nhaastoi hän meidät molemmat Jumalan tuomioistuimen eteen.\n\nKUNINGAS. Pyhä Sebastian! Ole minulle armollinen! (Horjuu) vereni\nhyytyy kauhusta. Mutta, jumal'auta, syytön olen minä. Kuka olisi\nluullut, että se häneen niin kovasti koskisi? Mutta puhuhan, mies!\nMitä siinä seisot ja tuijotat?\n\nTEXEIRA. Sire!\n\nKUNINGAS (keskeyttäen). Vai niin, tahdot syyttää minua. Minä kai se\nensin toin hänet nähtävilleni, minä kai se itseäni kiihoitin\nkuvailemallani hänen kauneuttaan! Kirottu tuo sinun avuliaisuutesi!\nNyt minä siitä kärsin. Eikö ole niin kuin tuo vainaja seisoisi\nkeskellämme ja syytellen tuijottaisi kiillottomin silmin\ntaivasta kohti? Näetkös? (Hurjistuen.) Kas tuossa! (Hänen katseensa\nosuu ristiinnaulitun kuvaan.) Olen unohtanut tänä aamuna lukea\nisämeitääni. (Tarttuu rukousnauhaansa ja rukoilee hartaasti.)\n\nTEXEIRA. Sire, rauhoittukaa! Minä otan päälleni kaiken syyni kun hän\nmeitä Kaikkivaltiaan edessä syyttää. Mitä minulle tapahtuneekin,\nniin se ei ole mitään sen suhteen, että menettäisin armaan\nkuninkaani suosion. Minä se teitä viettelin ja salasin teiltä, että\nhän oli nunna.\n\nKUNINGAS. Tietenkin, tietenkin! Sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni.\nSinä vastaat puolestani. Ah! Kevennät omaatuntoani. Minä\nolenkin syytön. En todellakaan tiennyt, että hän oli nunna;\nluulin että hän vain oli noviisi. Sinä vastaat kaikesta, minä\nolen silloin levollinen. Me luetamme messuja hänen sielunsa\npelastukseksi, sata vahakynttilää pannaan palamaan. Sinä saat itse\nrahastohuoneesta ottaa niin paljon rahaa kuin tahdot. (Hetken\nkuluttua kauhistuneena.) Luuletko todellakin että hän syyttää meitä\n-- sinua, aioin sanoa, -- Jumalan istuimen edessä?\n\nTEXEIRA. Sire! Verenne on häiriössä. Eikö koko Europa teitä ylistä\nhurskauden esikuvana? Eikö hänen paavillinen pyhyytensä antanut\nteille siunattua kultaruusua? Eikö teillä ole pullollinen sitä\noikeata verta, jota yksi ainoa pisara jo ottaa pois kaikki synnit?\n\nKUNINGAS. Olet oikeassa. Muista, kuinka suuren summan tahdot\nrahastosta. Olen viimeaikoina jättänyt kirkonkäyntini, semmoista ei\nsaa enää tapahtua. En koskaan enää tahdo olla tekemisissä nunnain\nkanssa, sen lupauksen teen pyhälle Sebastianille. (Haaveksien.)\nJa kuitenkin hän oli niin kaunis! Nyt vasta tunnen, kuinka kaunis\nhän oli. Tekisi mieleni loihtia esiin kuvasi. (Äkisti.) Pois,\njumalattomat ajatukset! En tahdo enää häntä ajatella. (Tarttuu\nrukousnauhaansa ja rukoilee.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    (Pieni kabinetti Aveiron herttuan asunnossa, koristettu kukilla\n    ja kasveilla. Oikealla ryhmä, joka kuvaa pyhän Sebastianin\n    marttyyrikuolemaa. Perällä useampia rintakuvia. Vasemmalla\n    ja perällä ovia.)\n\n    MOREIRA, SOUZA, MATHOS, myöhemmin AVEIRO.\n\nSOUZA. Voimme viipyä vielä hetken. Juhla ei vielä ala. Tämä kabinetti\non viehättävä. Herttualla on aistia, se täytyy myöntää.\n\nMOREIRA. Veljeskuntamme päällikkö uskoo siis, että se koski vain\nerivapautusta, tuo kardinaalin käynti Roomassa.\n\nSOUZA. Kaikki toimitettiin mitä suurimmalla varovaisuudella.\nVeljeskunnan päällikkö ainakaan ei voinut saada selvää salaisista\nsopimuksista, jos sellaisia oli olemassa.\n\nMOREIRA (miettiväisenä). Salaisuuksia veljeskunnallemme! Te koititte\nkai kaikkia diplomaattijuonia, joita Pariisissa olitte oppinut,\nsaadaksenne tietoonne salaisuudet?\n\nSOUZA. Kaikki koitin -- mutta turhaan. Ei edes se ystävyyskään, jota\npaavin veljentytär minulle osotti, mitään auttanut. Onneksi...\n(Huomaa MATHOSEN ja rupeaa hurskaan näköiseksi.) Sen pahempi, on\nhänen pyhyytensä sairas.\n\nMATHOS. Jumalan viittaus, että hän ei menettele oikein Jeesuksen\nveljeskuntaa kohtaan. Rukoilkaamme hänenkin, niinkuin kaikkein\nvihollistemme puolesta!\n\nMOREIRA. Meille olisi hyödyksi, jos hänen pyhyytensä sairaus ei\nkestäisi kauan.\n\nSOUZA (painavasti, katsahtaen Moreiraan). Luultavasti se ei olekaan\npitkäaikainen. Veljeskuntamme päällikkö on hänelle suositellut erästä\ntaitavaa lääkäriä, joka on tunnettu hyvistä parannuskeinoistaan.\n\nMOREIRA (syrjään, pikaisesti). Se oli pirullinen ajatus. Mutta, Herra,\ntapahtukoon tahtosi!\n\nMATHOS. Nähkääs, kuinka väärin maailman lapset soimaavat jesuiittoja\nkostonhimoisiksi ja viekkaiksi! Eikö kunnianarvoisa päällikkömme\nnäin osottaudu Vapahtajamme arvokkaaksi seuraajaksi, kun tämä sanoo:\n\"tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat?\" Paavi vainoo Jeesuksen\nveljeskuntaa, ja nyt tämä koittaa kostaa pahaa hyvällä ja pelastaa\nhänen henkensä ajallisesta kuolemasta.\n\nSOUZA (hiljaa Moreiralle). Miten te aiotte tuota miestä käyttää\nvaltioasioissa?\n\nMOREIRA (samoin). Hän on lähetettävä Wieniin, missä hän\nhurskaudellaan ja opillaan voittaa keisarinnan puolellemme pikemmin,\nkuin jos olisi suurin diplomaatti. Teidän tulee vielä tänään lähteä\nPariisiin. Tiedätte, että Pombal on pian kukistettava. Se tulee\nsaamaan muutoksia aikaan koko meidän ulko-politiikassamme. Meidän,\ntäytyy erottaa kaikki ulkomaiset kenraalit armeijastamme, jonka --\nse tulee meidän myöntää -- vihamiehemme on järjestänyt loistavalle\nkannalle. Sota Ranskaa ja Espanjaa vastaan on siis jätettävä. Meidän\ntäytyy rikkoa kaikki välit harhaoppisen Englannin kanssa. Teidän tulee\nChoiseulille kuvailla liiton mahdollisuutta Portugalin kanssa, jos hän\nantaa Jeesuksen veljeskunnan olla rauhassa. Muistakaa, nyt koitellaan\nteidän valtiotaitoanne. Pompadouria te imartelette, hovikot ostatte,\nkuningasta peljätätte helvetillä, Choiseulin tunnustatte\nylimmäksenne, hän on aina mielellään ensimmäisenä. Tärkeintä on\nvarovaisuus. Ei mitään ylellistä prameutta, nöyrää mieltä vain,\nniinkuin munkille sopii, ja hurskautta, joka soveltuu siihen\nahdinkotilaan, missä veljeskuntamme nykyään on.\n\nSOUZA (hymyillen). Olkaa varma, että messua lukiessani lumoan naiset\nniin, että puoli Pariisia kääntyy.\n\nMATHOS (hiljaa Moreiralle). Kuinka voitte käyttää Jumalan töihin\ntuota, joka on niin takertunut maailman turhuuksiin?\n\nMOREIRA (hurskaasti). \"Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita\".\nIrstaassa Pariisissa hän hyödyttää asiaamme enemmän, kuin jos hänellä\nolisi Paavalin into ja Johanneksen hurskaus.\n\nAVEIRO (tullen sisään). Arvoisat isät, suokaa anteeksi että häiritsen\nkeskusteluitanne, mutta vieraita jo kokoontuu, ja pelkään että\nvoitte joutua ilmi.\n\nMOREIRA. Hyvät veljet, tulkaa minun huoneeseeni. Siellä jatkamme\nneuvottelujamme. (Hiljaa Aveirolle.) Oletteko pannut kutsumaan\nvasalleitanne? Ovatko he aseelliset?\n\nAVEIRO. Niinkuin tiedätte, olen ottanut asettaakseni vapaan joukon,\njos sota syttyy Espanjaa vastaan. Heidän asestamisensa ei siis ole\nmitään epäluuloa herättänyt. He saapuvat Lissaboniin ensi tiedon\nsaatuaan.\n\nMOREIRA. Hyvä. Ehkä piankin heitä tarvitaan.\n\nAVEIRO. Oletteko saanut vihiä mistään?\n\nMOREIRA. En, mutta saan tänä iltana kuninkaalta tietää kaikki.\nMillaisella mielellä on hän?\n\nAVEIRO. Tavattoman levoton. Hänen kamariherransa, Texeira, on\nkertonut hänellä olleen omantunnon vaivoja siitä, että yksi hänen\nmonista lemmityistään on hukuttanut itsensä.\n\nMOREIRA. Muistakaa pitää silmällä, ettei kukaan meitä yllätä.\n\nAVEIRO. Minuun voitte luottaa. (Avaa salaoven, jonka peittää peili.\nJesuiitat menevät.)\n\nSOUZA (mennessään). Tämä on todellakin hiipaisevaa. Voisipa vannoa,\nettä tämä tie viepi kaunottaren kammioon, eikä pater Moreiran luo.\n\nAVEIRO (yksin). Tuo Moreira kohtelee minua aivan kuin koulupoikaa; aina\non salaisuuksia, joista minä en saa mitään osaa. No, kun aika on\njoutunut, niin nähdään, kuka tulee ministeriksi. (Menee.)\n\n    (Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Tanssisoitantoa kuuluu! Silloin\n    tällöin joku naamio vilkaisee sisään, mutta poistuu heti.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    KUNINGAS, sitten MOREIRA.\n\nKUNINGAS. Theresiaako se herttua ehkä tarkoitti, kun sanoi jonkun\ntahtovan tavata minua täällä kabinetissa? Ei, -- hän on nyt ollut\nylpeämpi minua kohtaan kuin koskaan ennen. Enkö siis voi taivuttaa\ntuota naista, tuota ainoata, joka on minua vastustanut? Miesten edessä\ntunnen usein semmoista heikommuutta, että heitä vihaan, mutta naisen,\nolkoonpa vaikka kuinka suuri, tiedän toki voivani voittaa. Täällä ei\nketään näy. (Aikoo kääntyä takaisin. MOREIRA on tullut sisään salaoven\nkautta.) Te täällä! Kuinka rohkenette? Haa! Ettehän vain aikone käydä\nhenkeeni käsiksi? Vahti tänne!\n\nMOREIRA. Noinko te kohtelette entistä rippi-isäänne?\n\nKUNINGAS (itsekseen). Tunnen aina kummallista rohkeuden puutetta, kun\nnäen tuo miehen. (Ääneen.) Voisivat nähdä meidät yhdessä! Mitä siitä\nPombal? sanoisi|? Poistukaa! En tahdo teitä ilmaista. Miksi olette\ntänne tullut?\n\nMOREIRA. Pelastaakseni teidät, sire. Olen uskaltanut henkeni\nvapahtaakseni sielun, joka on kadotuksen partaalla.\n\nKUNINGAS. Mitä, jos joku tulisi! Ei maksa vaivaa teidän puhua. En\nkuitenkaan teitä usko.\n\nMOREIRA. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin, ettei kukaan tule.\n\nKUNINGAS (tyynemmin). Vai niin! Puhutte vaarasta. Eihän toki täällä\ntänä iltana?\n\nMOREIRA. Viimeistä kertaa varotan teitä oman itsenne, uskonnon ja\nmaan suurimmasta vihollisesta ja vaarasta -- Pombalista. Häntä\nminä tarkoitan. Pirullisilla juonillaan hän on lumonnut teidät ja\nhoukutellut teitä leveälle tielle, ja tiedätte, sire, mihin se tie\njohtaa.\n\nKUNINGAS. Käytte asiaan liian kiihkeästi. Sielustani minä vastaan\nrippi-isälleni, Santaremin piispalle.\n\nMOREIRA. Piispa on hurskas mies. Kuitenkaan en käsitä, kuinka hän on\nvoinut antaa teille synninpäästön teosta niin jumalattomasta, kuin\npyhän Malagridan vangitsemia nen on.\n\nKUNINGAS. Pyhän Malagridan vangitseminen! Vakuutan teillä että se on\ntapahtunut minun tietämättäni.\n\nMOREIRA. Sire, häntä, jonka rukoukset kymmenen vuotta sitten\npelastivat teidät kuolemasta, häntä te nyt noin kohtelette. Olisin\nennen suonut, että äitini olisi minut kuurona synnyttänyt, kuin\nettä korvaini nyt pitää moista kuulla.\n\nKUNINGAS. Mutta vakuutan, että olen syytön. En ole tiennyt tuosta\ntään taivaallista. Puhelen siitä markiisin kanssa, ja voitte olla\nvarma, että puhun hyvää hänen puolestaan.\n\nMOREIRA. Ja noin haastaa Portugalin yksinvaltias!\n\nKUNINGAS. Tiedättehän, että olen jättänyt kaikki hallitustoimea\nmarkiisille.\n\nMOREIRA. Sire, olen tullut turhaan. Että sielunne pelastus on teistä\njoutavaa, sen olen jo kauan surukseni huomannut! Mutta luulin, että\nainakin tahtoisitte pelastaa sen, joka kerran pelasti teidän sielunne\nja ruumiinne. Sire, me eroamme nyt kenties -- (painolla) ijäksi.\n\nKUNINGAS (syrjään). Ah, silloin hänestä pääsen! (Mielistellen, ääneen.)\nErehdytte kerrassaan, jos luulette, että minulla on nurja mieli teitä\ntai Jeesuksen veljeskuntaa kohtaan. Sydämmeni on kokonaan heidän.\nTahdon kardinaali Saldanhalle puhua hyvää isä Malagridan puolesta.\nHänellä on suuri vaikutusvalta markiisiin. Nyt hyvästi! Minä en teitä\nilmaise, siitä olkaa varma.\n\nMOREIRA. Minä menen. Mutta vielä viimeinen kysymys. Siitä riippuu,\nvoitteko toivoa minulta esirukouksia vai ettekö. Ovatko Pombal ja\nSaldanha sommitelleet jotakin uutta vainoa jesuiittoja vastaan?\nTiedämme että pyhä Isä on antanut lupauksen. Mitä se lupaus koskee?\n\nKUNINGAS. Erehdytte. Roomassa vain sovittiin tyttäreni naimisesta,\nuskokaa pois.\n\nMOREIRA (syrjään). Valhe puhuu noiden pelkurimaisten kasvojen\njokaisesta jäntereestä. (Ääneen, osottaen pyhän Sebastianin\nrintakuvaa.) Vannokaa suojelushaltijanne, pyhän Sebastianin, kautta,\njonka esirukouksia teidän tulee kaikesta kiittää! Astukaa hänen\nkuvansa eteen tuohon, pankaa kätenne hänen haavoilleen ja vannokaa:\nen ole mihinkään ryhtynyt Jesuiittoja vahingoittaakseni!\n\nKUNINGAS (syrjään, epäröiden). Pyhän Sebastianin kautta! (Ääneen.)\nVannon Vapahtajan kuvan kautta, että puhun totta.\n\nMOREIRA (koleasti). Nyt Juudas Iskariot iloitkoon, sillä hän on saanut\nkanssaveljen. Te valehtelitte, sire, -- tiedättekö, mitä se merkitsee\npyhän Kaikkivaltiaan edessä? (Kiihtyneenä.) Ettekö näe, pyhä kuva\nkääntää pois kasvonsa teistä? Hän, jonka katse kuitenkin kohtasi\npahantekijää ristinpuussa? Polvillenne langetkaa, jos ette\ntahdo tämän katseen polttavan teitä tuhaksi! (Kuningas laskee\nkonemaisesti polvilleen.) Haa! Näen teidät jo luurankona, ruumiinne\nverho ei enää voi peittää syntisiä ajatuksianne, vaan nämä matelevat\nkuin käärmeet värisevien luunikamien välissä. Ajatelkaa tuomiopäivää,\njolloin Jumalan vihan silmäys leimuna hävittää maailmat ja polttaa\ntyhjäksi avaruudet; silloin ne haudoista nousevat, joita olemme\nvietelleet, virtojen mustasta syvyydestä kaameat kasvot\ntuijottavat -- --\n\nKUNINGAS (kiljahtaen). Ferdinanda!\n\nMOREIRA. Tahdotteko siis, että pyhyys itse astuisi alas kaikkisuuden\nistuimelta todistamaan teitä vastaan?\n\nKUNINGAS. Tuska minua polttaa. Mitä tulee minun tehdä?\n\nMOREIRA. Poistaa valhe totuudella.\n\nKUNINGAS. Kysykää! En voi koota ajatuksiani kertomukseksi. Te olette\nkauhea!\n\nMOREIRA. Vastatkaa: ovatko kerettiläiset, joiden nimiä en tahdo\nmainita, päättäneet jotakin Jeesuksen pyhää veljeskuntaa vastaan?\n\nKUNINGAS. Ovat. Paavi on suostunut, että veljeskunta Portugalissa\non toisin järjestettävä. Kardinaali Saldanha on nimitetty\nylitarkastajaksi.\n\nMOREIRA. Tuota en olisi aavistanut. Ja te, sire, -- toivon, ettei\nalttiutemme ole niin pitkälle mennyt, että olette siihen myöntynyt.\n\nKUNINGAS. Vannon, että tällä vain tarkoitetaan veljeskunnan parasta.\nVeljeskunnan säännöt ovat tosin jumalallisia, mutta ihmiskäsissä\ntarttuu niihin kuitenkin jotakin inhimillistä. Jos nyt säännöt\nmuutetaan, niin veljeskunta siitä vain hyötyy.\n\nMOREIRA. Sint, ut sunt, aut non sint.\n\nKUNINGAS. Jos niin on, niin olen todellakin lohduton. Niin, kuinka\nsaada asia korjatuksi? Kauheata, mikä kiire! -- No niin, minun täytyy\ntunnustaa, että jo olen allekirjoittanut julistuskirjan.\n\nMOREIRA (syrjään). Arpa on langennut: nuo sanat ehkä työntävät kruunun\npäästäsi.\n\nKUNINGAS. Jos suvaitsette, niin lopetamme tämän keskustelun. Minä en\nvoi hyvin.\n\nMOREIRA. Vielä yksi asia: Malagridan vapauttaminen.\n\nKUNINGAS (syrjään). Luulen että tässä huoneessa lopulta tukehdun, niin\nahdistavalta täällä tuntuu. (Ääneen.) Olkaa varma siitä, kyllä minä\nhänet vapautan, -- niin, huomenna tahdon --\n\nMOREIRA (ilkkuen). Puhua siitä kardinaali Saldanhan kanssa. Ei, sire,\nolen kirjoittanut tässä käskyn S:t Julianin linnan päällikölle. Teidän\nei tarvitse muuta kuin kirjoittaa nimeni alle, ja kaikki on selvää.\n\nKUNINGAS. Olette rohkea mielettömiin asti. Mutta, päästäkseni teistä,\nniin (allekirjoittaa) tuossa on! Toivon että nyt annatte minulle\nsiunauksenne.\n\nMOREIRA. Onhan teillä, herra majesteetti, rippi-isänne, Santaremin\npiispa, mitä te minua tarvitsette?\n\nKUNINGAS (kylmästi). Hyvä! Hyvästi! (Menee.)\n\nMOREIRA (yksin). Tämä oli tukala hetki. Tahdon lopun yötä rukoilla ja\ntunnustaa syntejäni. Ah, ei! Ei ole aikaa semmoiseen.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    MOREIRA, AVEIRO, TAVORA.\n\nAVEIRO. No, voittoko vai tappio?\n\nMOREIRA. Se riippuu meistä itsestämme. Ensi yönä pitää ruutisuonet\nräjähyttää, jotka lennättävät Pombalin ilmaan. Jos Lafoensin herttua\nei olisi matkustanut pois, niin olisi kuningaskin saatettava hengiltä.\n\nAVEIRO. Kautta kunniani! Ettehän vain aikone tehdä tuota huimapäätä\nLafoensia kuninkaaksi? Sitäkö olisi puuhamme tarkoittanut? Ei, ennen\nluovun teistä ja ilmoitan kaikki kuninkaalle.\n\nTAVORA. Pyhä madonna meitä varjelkoon! Pilasi ei ole paikallaan. Eikö\nolisi viisaampaa mennä pater Moreiran huoneeseen? Täällä voivat pian\nmeidät yllättää. Syystä arvelen, että meidän ei tule millään\nvaromattomalla teolla saattaa itseämme vaaraan.\n\nMOREIRA. Olette oikeassa.\n\n    (Poistuvat salaoven kautta. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\nLAFOENS.\n\n    Mihinkä häipyi? Tuhansista hänet\n    Sydän huomaisi ja ilost' ailahtaisi.\n    Petyinkö ehkä? En, en; se on hän.\n        (THERESIA tulee.)\n    Taas näet mun täällä. Anteeks, anteeks anna\n    Nuo karvaat sanat, joilla mieles rikoin;\n    Ne suuni lausui eikä sydämmeni;\n    Hylätty rakkauteni vihaan syttyi\n    Ja tahtoi jalot sanas väännellä.\n    Mut laivassa kun Lissabonin jätin,\n    Niin oli, niinkuin oisin unohtanut\n    Lukea kuolinhetkell' isämeitää.\n    Näin aina isänmaani, sinun näin\n    Ristissä käsin mua kiroilevan.\n    Mun valtas silloin halu sinun kanssas\n    Nuo hurjat liekit johtaa suuriin töihin,\n    Tai tuo jos tyhjiin raukeis, niihin kuolla.\n    Haluni voima näytti laivaa maissa\n    pitävän kiinni: helmast' aavan meren\n    Sen ajoi kotirantaan vastatuuli.\n\nTHERESIA.\n\n    Ma tiesin kyllä sinun palaavan.\n    Vaikk' oisit kuolevana kaukomailla,\n    Ei henkes ennen maasta eriäisi,\n    Kuin jättänyt ois mulle hyvästi.\n    Pois maastas olet ollut neljä päivää,\n    Mut tässä vuosisadassahan päivät\n    On yhtä tärkeät kuin muissa vuodet.\n    Vain neljä päivää, niin on kaikki toisin!\n    O, Miguel, viel' uskon voittoosi;\n    Tulevaisuus sinun kasvoistasi loistaa\n    Niin kauniina kuin koskaan menneisyys.\n    Min' olen mennyttä.\n\nLAFOENS.\n\n                        Mik' ongelma!\n\nTHERESIA.\n\n    Miks pois mun työnsit neljä päivää sitten?\n    Se vallan, kunnian ja loiston kruunu,\n    Min sullen taiston palkaks osotin,\n    Erottuamme mult' on varastettu.\n\nLAFOENS.\n\n    Siis maatani en pelastaa voi enää!\n\nTHERESIA.\n\n    Sen kyllä voit. Mut Theresias ei\n    Saa sulle antaa kruunua. O, viimein\n    Kun tavattiin, Theresia oli rikas:\n    Maailman omas, ystävän kun omas,\n    Jonk' elämä ja tulevaisuus oli\n    Hänelle kaikki. Nyt ei hällä mitään.\n\nLAFOENS.\n\n    On, Miguelin ystävyys.\n\nTHERESIA.\n\n                           O, prinssi,\n    En ole siihen enää kelvollinen.\n\nLAFOENS (ihmeissään).\n\n    Mik' on sun muuttanut?\n\nTHERESIA.\n\n                           Ei mikään -- kaikki\n    Jos neljä päivää sitten kävit toimeen,\n    Niin oisimme me olleet ensimmäiset.\n    Nyt jesuiitat ehkäisseet on meidät.\n    He ehkä huomenna jo ovat valmiit.\n    Moreiran mene luo, hän sua suosii;\n    Nyt häneen täytyy täysin turvata.\n    Maan ja sun onnes käsissään hän pitää.\n    Sanoisin paljonkin, mut rientää täytyy.\n    Pois tule!\n\nLAFOENS.\n\n               Minnekä?\n\nTHERESIA (menee ja avaa salaoven).\n\n                        Moreiran luo.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    (Kabinetti Pombalin hovilinnassa Belemissa.)\n\n    ELVAS. JOSÉ.\n\nELVAS (ihmeissään, kun näkee JOSÉN astuvan sisään). José!\n\nJOSÉ. Teitä ihmetyttää, että näette minut täällä, vaikka\nPombalin markiisi on minut virasta erottanut. Mutta teillehän\nherttua, minä nyt sanoisinkin sanottavani.\n\nELVAS. Minulle? Puhukaa siis, mutta lyhyesti, olkaa hyvä,\nsillä markiisi tulee heti paikalla.\n\nJOSÉ. Rakastatteko Pombalin markiisia?\n\nELVAS. Kummallinen johdanto! -- Tietysti.\n\nJOSÉ. Ja jos tietäisitte, että markiisin henkeä vihataan,\nkoittaisitteko ehkäistä tätä vaaraa?\n\nELVAS. Vaaraa, mitä? Haa! olette saanut ilmi jotakin! Appeni on siis\noikeassa, kun sanoo, että hänen henkeään väijytään. Sanokaa, kuka?\n\nJOSÉ. Tahdotteko sen tietää? (Hitaasti.) Niin, -- isänne, -- veljenne,\n-- ystävänne.\n\nELVAS. Vaiti, valehtelija! Kuinka halpamielistä! Ja kuitenkin -- mitä\ntulee minun uskoa? Ei, se ei voi olla totta.\n\nJOSÉ. Ette usko minua, -- sama se minulle. Silloin ei minulla ole\ntäällä mitään sanottavaa. Pombalin markiisi on minut kasvattanut,\nolen hänelle suuressa velassa ja tahtoisin häntä kiittää pelastamalla\nhänen henkensä. Isänne on ottanut minut palvelukseensa, olen siis\nhänellekin kiitollisuuden velassa. Sen vuoksi en ole tahtonut\nilmaista asiaa markiisille, vaan teille, joka voitte asettaa kaikki\noikealle kannalle. Vaan -- te ette usko minua. (Poistumaisillaan.)\n\nELVAS. On niinkuin taivas pyörisi silmissäni ja maa huojuisi jalkaini\nalla. Ah! Älkää menkö, kertokaa kaikki; minä olen niin kiihtynyt.\nMitä tulee minun tehdä?\n\nJOSÉ. Isänne, veljenne, Atougian herttua sekä useita jesuiittoja\non tänä yönä koolla San Salvadorin dominikaani-luostarissa. He\nviimeistelevät siellä kapinaa, joka huomenaamulla on syttyvä\nLissabonissa. Isä Malagrida pannaan joukkoja kiihoittamaan. Veljenne\non vannonut, ettei lepää ennen, kuin on nähnyt appenne pään kaatuvan.\n\nELVAS. Nyt vain puuttuu, että sormeni saavat halun repiä silmät\npäästäni tai että miekkani kapinoi poveani vastaan.\n\nJOSÉ. Te yksin voitte vielä kenties pelastaa kaikki.\n\nELVAS. Niin, niin, minun täytyy rientää luostariin. O. isä, isä,\nmiksi minulle tämän teit? Vala, minkä alttarin edessä vannoit, se\noli siis tyhjää, tyhjää! José, te sanoitte, että minä voisin vielä\nPombalin pelastaa. Näyttäkää, sanokaa, mitä minun tulee tehdä.\n\nJOSÉ. Teidän tulee nyt heti mennä luostariin. Minä neuvon teille,\nkuinka pääsette sisään. Sitten voitte ensin koittaa rukoilemalla ja\nkehottelemalla taivuttaa isäänne ja veljeänne. Jos se ei auta, niin\nuhatkaa ilmaista kaikki. Tunnette isänne pelkuruuden. Hän silloin\nkyllä mukautuu.\n\nELVAS (miettii hetken aikaa). Niin, se on parasta. Hän kuulee minua,\nsiitä olen varma. Hän katuu, mitä on tehnyt, ja näin saan hänet taas\nomakseni. Sitten toden perästä tahdon sovittaa keskenään nämä\nkaksi miestä, joiden väliin olen asetettu. Pombal ei ole enää minua\nepäilevä. Ah! minulla on kaikki, sillä minulla on toivo. Toivo ja\nBeatrice -- Beatrice! (Heltyen) Beatrice! Oi, suloista nimeä! Minun\ntäytyy nähdä hänet vielä. Minusta tuntuu, kuin häntä uhkaisi jokin\nvaara. Niin, minä menen.\n\nJOSÉ. Unohdatte, että joka hetki on kallis.\n\nELVAS. Aivan oikein. Mutta ainakin hänelle kirjoitan, jott'ei\npoissaoloni tekisi häntä levottomaksi. (Istuu kirjoittamaan.)\n\nJOSÉ (syrjään). Kuinka ihminen sentään on kummallinen! Minustakin\nkerran oli tulemaisillaan tuollainen taivaallisen onnellinen narri.\n(Ikäänkuin haltioissaan.) Oli ilta, luonto uhkui äärettömästä\nhurmauksesta, niinkuin haaveilevan immen povi paisuu aaviloivista\ntunteista. Rosoiset vuoretkin etäällä näyttivät rusohohtoon sulautuvan.\nBeatrice oli niin ystävällinen, niin kaunis, niin herttainen. Ja\nensikerran minä näin, että luonto oli kaunis; minusta tuntui,\netten ollutkaan muukalainen maan päällä, että juutalaisellakin\noli jotakin osallisuutta etelän taivaaseen, Portugalin maahan, --\nhalusin ikäänkuin sulautua alkuaineisiin, itkeä haihduksiin elämäni\nBeatricen jalkain juuressa. Silloin hän kallisti rusottavan päänsä\nminun puoleeni ja sanoi: \"José, lapsuuteni ystävä, sun tulee saada\ntietää elämäni suurin onni: -- Elvas raastaa minua; minä olen hänen.\"\nSilloin katsoin ympärilleni -- nauroin -- sillä kaikki oli ennallaan.\nMutta sydämmessäni vannoin toisen valan eläissäni.\n\nELVAS. Beatrice-raukka! Kunhan vain sanani sinua täysin\nrauhoittaisivat! José hyvä, tahdotteko viedä tämän kirjelapun\nherttuattarelle?\n\nJOSÉ. Minä --\n\nELVAS. Miksi niin kiihkeä? Pyydän, olkaa hyvä.\n\nJOSÉ. Antakaa tänne! (Syrjään.) Saisi muuten mennä itse, mutta voisi\nunhottaa itsensä sinne, mokoma narri.\n\nELVAS. Joko menette? Ette ole vielä sanonut, miten pääsen sisään\nluostariin.\n\nJOSÉ. Tajon rannalla on pieni takaportti, siitä menkää. Se avataan,\njos sanotte: S:t Fransisco Xavier. Kun astutte siitä edemmäksi, niin\ntulee vastaanne kolme porttia perätysten, jotka sama tunnussana\navaa. Silloin olette perillä. Yksi asia teidän täytyy minulle luvata:\nmitä tapahtuneekin, ette saa isällenne ilmaista, että minä teille\ntästä olen puhunut. Tiedätte, että jesuiitoilla on pitkät käsivarret.\n\nELVAS. Tuossa käteni! (JOSÉ menee. Mietteissään.) Käyneekö sitä\njälleen yhdistäminen, mikä kerran on rikki revitty? O, isä, isä!\n(Menemäisillään, mutta kohtaa POMBALIN.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    POMBAL. ELVAS.\n\nPOMBAL. Menetkö? Minulla olisi ollut jotakin tärkeää puhumista\nkanssasi.\n\nELVAS. Anteeksi, minun täytyy mennä; olen luvannut tänä yönä olla\nLissabonissa. Hyvästi! (Aikoo mennä, mutta kääntyy Pombalin puoleen\nlevottomalla hellyydellä.) Älkää menkö ulos tänä yönä; jääkää tänne!\n\nPOMBAL (syrjään). Hän on kiihtynyt. (Ääneen.) Mitä tarkoitat?\n\nELVAS. En mitään! Turhia! Oikkuja! Beatrice näki unta sinusta ja oli\nniin huolissaan sinun tähtesi. Mutta kuitenkin -- älä lähde mihinkään\ntänä yönä, -- jää tänne Belemiin!\n\nPOMBAL. En ole ajatellutkaan lähteä Lissaboniin.\n\nELVAS. Jumalan kiitos! Hyvästi! (Menee.)\n\nPOMBAL. Mitä tämä tietää? Hän on muutamia aikoja karttanut\nseuraani, ja nyt tämä äkkinäinen levottomuus! (Soittaa. Lakeija\ntulee.) Onko hänen majesteettinsa ollut täällä?\n\nLAKEIJA. Hänen majesteettinsa lähti äsken kamariherra Texeiran kanssa\nLissaboniin. Muuten on teidän ylhäisyytenne entinen sihteeri, José,\ntäällä ja odottaa...\n\nPOMBAL. Haa! José! Tuo heti hänet tänne! (Lakeija menee.) Taaskin\nyksi noita lukemattomia lemmenseikkailuja, jotka turmelevat hänen\nruumiinsa, niinkuin ovat turmelleet hänen sielunsakin.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    POMBAL. JOSÉ.\n\nPOMBAL. Oletko saanut ilmi mitään?\n\nJOSÉ. Olen. Epäluulonne oli oikeutettu. Koko sovinto oli vain\nilveilyä, jotta voisivat teitä sitä helpommin pettää.\n\nPOMBAL. Se on vähemmän tärkeää, -- mutta jesuiitat? --\n\nJOSÉ. Ovat ruvenneet liittoon Tavoran suvun kanssa. He ovat nyt\nyksissä hankkeissa kukistaa teidät.\n\nPOMBAL. Eikö ole mitään hankkeita kuningasta vastaan? Ah! jospa\nolisi minulla vain yksikin todistus, että vehkeilevät häntä itseään\nvastaan, niin olisi asiani voitettu!\n\nJOSÉ. Ei, he tuntevat liian hyvin kuninkaan heikkouden toivoakseen\ntoista hallitsijaa. Tavoran suku tahtoo hallita, niinkuin se hallitsi\nentisen kuninkaan aikana.\n\nPOMBAL. No, miltä tuo vastasyntynyt käärmeenpoikanen näyttää? Miten\nsen tulee minua pistää?\n\nJOSÉ. Paljoa en ole saanut tietooni, sillä pater Moreira ei näy\nasioita uskovan nykyiselle isännälleni, Tavoran herttualle. Ainoa,\nminkä tiedän, on, että kapina on Lissabonissa syttyvä vielä tänä\nyönä. Jesuiittain on määrä kaikilla kaduilla kehottaa kapinaan. Pater\nMalagrida etupäässä aikoo puheillaan ihmetöistä ja muista mokomista\nhullutuksista niin kiihoittaa kansaa, että se tarttuu aseisiin,\nmuutamissa rykmenteissä on jo sotamiehet saatu taipumaan. On aikomus\njulistaa, että uskonto on vaarassa ja että te pidätte kuningasta\nvangittuna ja pakotatte häntä, mihin vain tahdotte.\n\nPOMBAL. Vai niin, -- taaskin tuo vanha juttu! Mutta (tehden\nsemmoisen liikkeen kuin jos murskaisi jotakin) sitä ei ole vaikea\nkukistaa. Muutamia mielettömiä raukkoja, jotka välttämättä tahtovat\ntulla martyyreiksi, lähetetään kaiketi liikkeelle. Pater Malagrida\non vankeudessa, häntä he eivät voi käyttää.\n\nJOSÉ. Erehdytte. Kuningas on omalla kädellään allekirjoittanut\nhänen vapautuksensa. Koko hankekin näyttää tärkeämmältä kuin\nluulette, sillä pater Moreira on itse Lissabonissa. Hän, kymmenen\nmuuta jesuiittaa, sekä herttuat Aveiro, Tavora, Lafoens ja Elvas\naikovat...\n\nPOMBAL. Aveiro, sanoit, Tavora, Lafoens -- sehän oli vain kolme --\nminä erehdyin -- tai -- kuule, sano että erehdyin, niin saat\nomaksesi viljavimman maatilani.\n\nJOSÉ. Jos olisin valehdellut, niin mielelläni olisin antanui vuosia\nelämästäni.\n\nPOMBAL. Ovatko siis maailman peruspylväät horjahtaneet ja taivas ja\nhelvetti sekaantuneet toisiinsa? Haa! Ennen omin sormin repisin auki\nrintani ja riistäisin siitä sydämmen kuin että -- haa! José! Seisot\nsiinä niin rauhallisena. Et tiedä kuinka pirullisesti minua on petetty\n-- olen hänelle antanut Beatriceni, hänen suutelonsa ovat tämän\nmyrkyttäneet -- ah, -- minun tyttäreni, oman sieluni lapsi, sinun\npuolestasi on kostettava -- vapise, sinä viheliäinen matelija! Tähän\nhetkeen olen vain vihannut pimeyttä, polkenut pahuutta, hävittänyt\nvalhetta -- mutta nyt -- samalla pohjattomalla vihalla, millä ennen\nolen taistellut puolta maailmaa vastaan, samalla voimalla nyt sinut\nmuserran! (Pikaisesti.) Missä on hän?\n\nJOSÉ. Hän ja ne toiset salaliittolaiset ovat San Salvadorin\ndominikaani-luostarissa.\n\nPOMBAL. Varro! (Äänettömyyttä; toipuu.) Nyt olen levollinen. San\nSalvadorin luostarissa, sanoit. Lähden heti sinne. Henkivartiostoni\npäällikkö, Marialva, ja joukkokunta sotamiehiä seuratkoot minua.\nMyöskin te.\n\nJOSÉ. Meidän tulee kiirehtiä. Aika rientää. (Syrjään.) Tunnen\nkateellista voimattomuutta, kun näen hänen vihansa.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    (Näyttämönmuutos. Sali Theresian asunnossa.) MALAGRIDA kahleissa,\n    MOREIRA, AVEIRO, RAFAEL.\n\nAVEIRO (osottaen Rafaelia). Tuoko siis se mies?\n\nMOREIRA. Tuo. Hän on meidät kuninkaasta pelastava, jos ei puolisonne\nsuostu käyttämään valtaansa.\n\nAVEIRO. Hänen täytyy. Lafoens ei saa tulla kuninkaaksi.\n\nMALAGRIDA (joka on ollut vaipuneena rukouksiin). Rafael! Poikani!\n\nRAFAEL. Isä!\n\nMALAGRIDA. Oletko koko illan polvillasi rukoillut, niinkuin käskin?\n\nRAFAEL. Olen. Rukoilin sata isämeitää ja kaksisataa Ave Mariaa, mutta\nsilloin alkoi aivojani polttaa ja huumata, niin etten enää voinut\nlukea.\n\nMALAGRIDA. Se oli jumalallinen valkeus, joka tunki sisään ja lumosi\nsinut, sama valkeus, joka muinoin näkyi Taborilla apostoleille. Vasta\nsilloin, kuin maalliset ajatukset hämmentyvät, voittaa taivaallinen\nviisaus alaa. Tottapahan olet ruoskinutkin itseäsi?\n\nRAFAEL. Käytin noita hihnoja, joissa on ne suuret naulat, ja käskin\nkahta veljestä ruoskimaan minua, sill'aikaa kuin itse lauloin virren.\n\nMALAGRIDA. Ethän vain laulanut virttä liian nopeaan? On muumia\njumalattomia, jotka sillä tavalla tahtovat peijata donnaa. He saavat\nhelvetissä palaa pää alaspäin, sill'aikaa kuin huuhkajat huutavat sitä\nvirttä heidän korviinsa, sen on hän itse minulle kertonut. Mutta\ntiedänhän, että sinä olet yksi niitä Jumalan valittuja. Näet, pyhä\nNeitsyt näkyi minulle unessa ja sanoi: minä tarvitsen marttyyrin, joka\nkukistaa viholliseni ja suorittaa työni. Silloin mainitsin sinun\nnimesi. Pyhä Neitsyt hymyili lempeästi ja sanoi: hän on minulle\notollinen.\n\nRAFAEL. Niinkö pyhä Neitsyt itse on minusta sanonut? Tulkoon nyt\npolttolava, mestausmiekka, petoeläimet ja kaikki julmuudet, millä\npahuus muinoin pyhiä marttyyrejä vainosi, minä en kauhistu, en,\nminä riemuitsen.\n\nMALAGRIDA. Ylistetty sinä nuorukaisten joukossa, jonka Jumala itse on\naseekseen valinnut! Sinun nimesi on oleva kaunistukseksi nykyajalle\nja kateudeksi jälkimaailmalle. Sinun nimesi on oleva siunaukseksi\npyhille, mutta kiroukseksi jumalattomille. Oletko valmis kaikkeen\nmitä vaadin?\n\nRAFAEL. Olen.\n\nMALAGRIDA. Oletko valmis verelläsi parantamaan pyhän Neitsyen haavoja,\njoita maailman pahuus kirveltää? Oletko valmis pelastamaan Jeesuksen\npyhää veljeskuntaa, jota saatana uhkaa hävittää? O, silloin enkelit\nlankeevat eteesi kasvoilleen ja pyhimykset huudahtavat: hän on suurin!\n\nRAFAEL (hurjasti). En ole enää elävien joukkoa, sillä korvani kuulee\npyhien hallelujahuudot ja silmäni näkevät Jumalan leimuavan istuimen.\n\nMALAGRIDA (tarjoo hänelle pistoolin). Ota tämä pyhä ase. Herra muinoin\nhävitti Faraon ja hukutti hänet meren aaltoihin. Hän antoi Ahabin\nalastoman ruumiin koirain nuoltavaksi. Tuon jumalattomat Belialin, joka\nnyt valtaistuimelta myrkkyä syöksee, hänet Hän tahtoo tällä aseella\nsurmata.\n\nRAFAEL. Eikö muuta mitään? Etkö katso minun ansaitsevan marttyyrikruunua?\n\nMALAGRIDA. Niinkuin muinoin Vapahtajan, niin sinutkin sotamiehet\nottavat kiinni. Sinua pakotetaan sanomaan, kuka tämän on pannut\ntoimeen. Sinun tulee vastata: Pombal. Silloin sinut surmataan.\nTule nyt ottamaan siunaus. (Siunaa hänet.)\n\nRAFAEL (hetken äänettömyyden jälkeen). Milloin tulee kuningas?\n\nMALAGRIDA. Pyhä Neitsyt tahtoo itse kolkuttaa sen paatuneen sydäntä\nkääntääkseen sitä. Jos hän sittekin paatuu -- niin, silloin on hän\nsaatanan valtaan annettu, ja madonna lähettää valkeuden sinua\nvalaisemaan merkiksi, että hän vaatii palvelustasi.\n\nMOREIRA (hiljaa Malagridalle). Voisitte itse mennä paikalle ja näyttää,\nmiten hänen tulee tehdä.\n\nMALAGRIDA. Niinkuin tahdotte. Rafael, tule mukaan!\n\n    (RAFAEL ja MALAGRIDA menevät.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    MOREIRA. AVEIRO.\n\nMOREIRA. Jos ei tätä Rafaelia tarvita, niin on hän vielä\nhuomispäivänä laitettava lähetyssaarnaajaksi Intiaan.\n\nAVEIRO. Miksi niin? Minusta niin hurskas ja innostunut nuorukainen\nvoi täällä olla paremmin tarpeen kuin missään muualla.\n\nMOREIRA. Erehdytte. Marttyyrikruunu, jonka hän nyt oli\nsaavuttamaisillaan, tulisi alinomaa houkuttelemaan häntä. Hän voisi\nruveta toimimaan omin päin ja tehdä veljeskunnallemme aika rumat\nkepposet. Intiassa sitä vastoin hänen kuolemansa virkistäisi\nveljiemme sammunutta uskonintoa; veljeskuntamme tarvitsee pyhimyksiä.\n\nAVEIRO. Silloin hän varmaankin saa lähteä Intiaan, sillä Theresian\ntäytyy ottaa kuullakseen järkisyitä ja auttaa meitä. Tiedän että te\nmieluummin tahtoisitte saada Lafoensin, mutta unohdatte, että nykyisen\nheikon, vanhan ja kivulloisen kuninkaan aikana me voimme hallita\npaljoa paremmin, kuin jos nuori ja tarmokas mies olisi hallitsijana.\nEtte tunnu kuulevan minua, -- näytätte niin miettiväiseltä.\n\nMOREIRA. Minä mietinkin. -- Jos luvataan rikkauksia yhdelle, valtaa\ntoiselle, paratiisin iloja kolmannelle, silloin ovat kaikki valmiit\nuhrautumaan; mutta jos sanotaan: \"ole sinä vain köyhä, sorrettu,\nhyljätty, mutta sen asian, jonka puolesta taistelit, sen tulee\nvoittaa\" -- silloin -- niin, silloin ihmisiä arveluttaa.\n\nAVEIRO. Eihän vain teissä ole niin jumalatonta ajatusta, että\ntahtoisitte olla hyljätty, köyhä, sorrettu?\n\nMOREIRA. Teillä sitä ei tietystikään voisi olla. No niin, olemme\nkaikki syntisiä ihmisiä. (Ilkkuen.) Meissä on joskus oikein\njumalattomia ajatuksia. Kuulen vaimonne tulevan. (Menee.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    THERESIA. AVEIRO.\n\nTHERESIA. Kutsuitte minua. Onko mitään tärkeätä tapahtunut?\n\nAVEIRO. Theresia, me olemme aina vihanneet toisiamme. Joka\nkatseessasi, joka liikkeessäsi olen huomannut ylenkatsetta minua\nkohtaan, ja tämän ylenkatseen olen minä kostanut kiusaamalla sinua.\nMinua on huvittanut näyttää sinulle kaikki ne ominaisuuteni, jotka\novat sinulle vastenmieliset.\n\nTHERESIA. Eikö puolisollani ole mitään muuta sanottavaa?\n(Lähtemäisillään.)\n\nAVEIRO. En puhu tässä puolisonasi, vaan sen puolueen lähettämänä,\njohon kumpikin kuulumme. Yhteinen asiamme vaatii teiltä uhrausta.\nTiedän ett'ette mielellänne sitä tee, mutta teidän täytyy kuitenkin\nse tehdä. Antaakseni teille vielä yhden lisäsyyn mahdolliseksi\nkehotukseksi, tahdon minäkin tehdä uhrauksen. Olette syyttänyt minua\nahneeksi -- no niin, -- vaikka siten menetänkin suurimman osan\nomaisuuttani, niin tahdon kuitenkin päästää teidät ja hakea eroa, jos\nnyt tottelette käskyäni.\n\nTHERESIA. Silloin se todellakin lienee jotakin tärkeätä.\n\nAVEIRO. Kuningas tulee tänä yönä tänne teidän luoksenne.\n\nTHERESIA. Ei ikipäivinä!\n\nAVEIRO. Minä olen teidän nimessänne kutsunut hänet tänne -- näette\nsiis, ettei teidän nyt auta olla siveä olevinanne. Teidän täytyy pitää\nhäntä täällä koko yö, niin että huomenaamulla, kun kapina syttyy, hän\non meidän käsissämme. Ymmärrättekö?\n\nTHERESIA. Pakotatte minua epäilemään äitinne siveyttä, että hän\nei ole synnyttänyt ylimystä, vaan halpasukuisen äpärän. Meilläkö\nolisi yhteinen päämäärä! Ei, niin pyhänä, niin suurena on aatteeni\nedessäni, että riettaan ajatuksen haamekin sen jo saastuttaisi, ja\nte tahdotte -- Haa! kaikki minussa voitte häväistä, vaan kunniaani\nette ikipäivinä. Niin arvelivat esi-isämme, -- niin minäkin ajattelen\nviimeiseen hengenpisaraan asti.\n\nAVEIRO. Pois nuo houkkamaiset haaveet! Vaiti! Kuulen kuninkaan\nvaunujen jo vierivän kartanolla. No niin. Siis kuulkaa viimeinen\nsanani. Näettekö tuota lamppua? Jos ette pidä kuningasta täällä yötä,\nniin heti kun hänen vaununsa vierivät pois, tuo valo balkongilta\non ilmoitusmerkkinä hänen murhaajilleen -- kuuletteko, hänen\nsalamurhaajilleen, että ottavat hänet hengiltä. Olette nyt kuullut\n-- valitkaa itse.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    KUNINGAS. THEEESIA.\n\nKUNINGAS. Ihana Theresia! Olen säntillinen, niinkuin näette.\nJulma sydämmenne on siis tuskistani vihdoinkin heltynyt. Hellät\nhuokaukseni --\n\nTHERESIA (väkinäisellä levollisuudella). Anteeksi, sire! Tämä on\nerehdys. Minä en suinkaan ole antanut puolisolleni toimeksi kutsua\nteitä tänne.\n\nKUNINGAS. Vai niin! (Syrjään.) Tämähän alkaa niinkuin kaikkein\ntavallisin lemmenyhtymys: minun puoleltani imeliä korulauseita,\nhänen puoleltaan siveätä vastarintaa. Ei! (Ääneen.) Kopea nainen,\nvihdoinkin olen sinut voittanut.\n\nTHERESIA (kiivaasti). Voittanut? (Taaskin väkinäisellä\nlevollisuudella.) Vakuutan, sire, --\n\nKUNINGAS. Miksi noita tavallisia korupuheita? Ne eivät sovi\nteidän-tapaiselle naiselle, Theresia. Ei, sanokaa suoraan: ette\nrakasta minua, kenties vihaatte minua, sitä parempi. Tahdotte\nhallita, senvuoksi antaudutte minulle. Olen kyllästynyt noihin\nnaisiin, jotka ensi viittaukselta juoksevat syliin. Mutta kun sinä,\nTheresia, joka niin ylpeilet esi-isistäsi, niin ylpeilet siveydestäsi,\nniin ylpeilet kunniastasi, kun sinä polvistut eteeni maahan, kun sinä,\nniinkuin lilja myrskyssä, väriset sylissäni, silloin -- silloin tunnen\nminä olevani mies.\n\nTHERESIA. Sire, -- hyvin ymmärrän -- te ette tunne naista -- ette\ntunne Portugalin naista -- ette tunne minua.\n\nKUNINGAS. Yhäkö vastarintaa? (Aikoo tarttua häneen.) Tule, tämän\nsuutelon hehku -- --\n\nTHERESIA. Pois! Voitte vainota minua, sillä olette kuningas, voitte\nheittää minut vankeuteen, voitte surmata minut, mutta ikipäivinä ette\n-- -- Haa! voittepa vaikka tehdä minulle väkivaltaa, -- kuuletteko,\nuskon sitä teistä, -- ja minulla, minulla ei tosin ole tikaria, mutta\nvoin kuristaa itseni omin käsin, tai, jos pitelette niitä kiinni,\npidättää henkeäni, niin että pitelette ruumista sylissänne. (Äkisti\nmuuttaen vihasta tuskaan.) O, sire! Sire, olen paljon kärsinyt teidän\ntähtenne, sillä te olette kuninkaani. Jos minulla olisi tuhat henkeä,\nniin mielelläni uhraisin ne kaikki, kunhan teissä vain näkisin yhtäkään\nsuurten esi-isienne, urhoollisen Juhanan, jalon Emanuelin, pyhän\nSebastianin, ominaisuutta. Nyt, kysykää itseltänne, voinko muuta kuin\nhalveksia teitä?\n\nKUNINGAS. Vai niin, olette siis vain tahtonut ilveillä kanssani --\nmutta saadaanpa nähdä, kuka meistä ilveeksi joutuu. Huomenna saa\nkoko hovi tietää, että olen ollut tänä yönä luonanne. Puolisonne ja\nminä, me kyllä pidämme huolta siitä että se tulee tiedoksi. Koko hovi,\nkoko kaupunki, koko Portugal takanapäin sylkee teihin, vaikka edessä\nteitä kumartaa. Miehenne nimitetään ylihovimestariksi, tietysti omista\nansioistaan -- niin hänen ystävänsä sanovat vaikkeivät niin ajattele.\nEuropan silmissä te tulette olemaan samalla tasalla kuin markiisitar\nd'Azara, madame Pompadour ja keitä lienevätkään nimeltään nuo daamit,\njoista aina olette niin suurella kunnioituksella puhunut. Nyt tiedätte\nmitä on edessänne. Rakastajanne tahtoo vaieta, kuninkaanne aikoo puhua.\nKäännytte pois. Ette siis vastaa?\n\n    (THERESIA aikoo vastata, vaan ei voi).\n\nKUNINGAS. No niin, hyvästi siis! Huomenna olette maailman silmissä\nminun jalkavaimoni. (Menee.)\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    AVEIRO. THERESIA. (Äänettömyyttä.)\n\nAVEIRO (ilkkuen). Menenkö kertomaan Lafoensin herttualle, että kuningas\noli tänä yönä täällä?\n\nTHERESIA (ylpeänä). Tästä hetkestä en ole enää teidän vaimonne, niin\nsanomattomasti, niin kuulumattomasti, niin suunnattomasti olette minua\nhäväissyt. Kuolema se kaikki siteet kirvoittaa, ja mitä on kuolema\nhäpeän rinnalla?\n\nAVEIRO. Hyvä! Yhdentekevä. Itse olette niin tahtonut. (Menee lampun\nluo ja aikoo ottaa sen.)\n\nTHERESIA. Teidänkö pelkuri kätenne aikoo lähettää salaman valaisemaan\nmaailmaa? Ei, pois, ettei valkea sammuisi häpeästä olla teidän\nkädessänne! (Painaa päänsä käsiinsä; hetken äänettömyys; sitten hän\nnostaa päätänsä ja sanoo kolkosti.) Minun kunniani on häväisty, --\nminun on kosto. (Tarttuu lamppuun ja menee balkongille. Palajaa.)\n\nAVEIRO. Te olette todellakin sen näköinen kuin -- (Vaimon kolkko\nkatse osuu mieheen. Tämä vaikenee.)\n\nTHERESIA. Nyt katosi aurinko maailmasta, ja pimeys on astunut sen\nsijalle! Sinä pieni valo, sinäkö vielä yksin aiot taistella vastaan?\nEi, sammu! (Sammuttaa lampun.) Nyt on yö!\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    (Näyttämönmuutos. Sali San Salvadorin dominikaani-luostarissa.)\n\n    MOREIRA, MALAGRIDA, TAVORA, ATOUGIA, ALESSANDRO, jesuiittoja,\n    aatelismiehiä.\n\nMOREIRA. Ken siellä?\n\nALESSANDRO. St Fransisco Xavier! (Ovi avataan. ALESSANDRO tulee.)\n\nMOREIRA (hiljaa Alessandrolle). Oletteko puhutellut päällikköä?\n\nALESSANDRO. Hän on meille suosiollinen. Lupasi ryhtyä niin\nnurinpuolisiin toimiin, että hankkeemme helpottuisi. Miehellä on\nsummaton joukko velkojia, ja kuka voi estää kansanjoukkoa\nlevottomuuksien aikana ottamasta hengiltä yhtä ja toista koronkiskojaa\njuutalaista. Lausuin myöskin viittauksen Pombalin tiluksien\nryöstämisestä -- se teki asianmukaisen vaikutuksen.\n\nMOREIRA. Niinkuin se on monessa muussa paikassa tehnyt. -- Ah, jospa\nmeillä vain olisi tarpeeksi kultaa! Tosin kyllä monet veljeskunnan\njäsenet käyvät luvatonta kauppaa, mutta kun sitten voittorahoja\ntarvittaisiin, niin on ne kulutettu turhuuksiin. (Tavoralle.)\nOletteko hävittänyt kaikki paperit, jotka jollakin tavalla voisivat\ntodistaa meitä vastaan?\n\nTAVORA. Olkaa huoleti! Periaatteenani on, etten koskaan jätä jälkeeni\nmitään, joka voisi minut paljastaa. Tämä on todellakin tärkeä päivä.\nTuntee luonnossaan tällä hetkellä olevansa historiallinen henkilö.\n\nMOREIRA. Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsenet! Kenraalimme on Roomasta\nuskonut minun toimekseni tämän tärkeän asian, joka on muuttava\nPortugalin kohtalon ja tekevä veljeskuntamme yhtä hyödylliseksi kuin\nennenkin. Ajan kiire on pakottanut minua toimimaan omavaltaisesti.\nYhdessä kohdassa tahdon kuitenkin kysyä neuvoanne. On mahdollista, että\nyrityksemme ei onnistu, että kansanjoukot kukistetaan, että ystävämme\npettävät meidät, että Jumala ei katso vielä hetken tulleen. Maailma\nsilloin tietysti tekoamme sadattelee. Olen siinä tapauksessa niin\nasettanut, että kaikki varjo lankeaa meihin, mutta veljeskuntamme\nsäilyy puhtaana. Veljeskunnan prokuraattori silloin nimittäin\njulistaa meidät kelvottomiksi jäseniksi, joiden kanssa veljeskunta\nei tahdo olla missään tekemisissä, ja antaa meidät alttiiksi\nPombalin kostolle. Jos taas sanomme, että toimimme veljeskunnan\nnimessä, niin pelastamme tosin henkemme, sillä silloin ei\nPombalkaan uskalla meitä hätyyttää, niinkuin hän ei Oportossakaan\nuskaltanut, mutta silloin on veljeskuntamme asia Portugalissa ehkä\nhukassa. Teinkö oikein, kun valitsin edellisen?\n\nKAIKKI JESUIITAT. Teit; me olisimme tehneet samoin.\n\nMOREIRA (synkkänä). Olemme näin ehkä antautuneet kuoleman omaksi, mutta\nsellaisen kuoleman, joka on enemmän kuin kaikki elämä.\n\nTAVORA. Otatte asian liian vakavalta kannalta. Oikein minua\nsäikäytätte. Minusta yrityksemme on niin taattu, ettei se voi mitenkään\nhuonosti onnistua. (Lafoens on sillaikaa sanonut tunnussanan ja päässyt\nsisään.)\n\nMOREIRA. Vihdoinkin tulet, poikani. Olen kauan sinua odottanut. Nyt ei\nole enää muita poissa, kuin Aveiron herttua ja yksityissihteeri José,\njoka on luvannut antaa meille muutamia tietoja.\n\nLAFOENS. Isä, olen tullut tänne, mutta en ole vielä kokonaan teidän.\nTahdon ensin saada täyden selvän kaikista teidän hankkeistanne. Älkää\nsitä katsoko epäluottamukseksi, sillä tiedättehän, että suuresti\nteitä kunnioitan. Kenties ette minua käsitä, mutta minun täytyy\nkuitenkin kysyä: aiotteko minulle kruunua vai ettekö?\n\nMOREIRA. Vasta tunnin tai parin kuluttua voin antaa teille\nvastauksen. (Syrjään.) Silloin lienee tiettynä, onko kuningas elossa\nvai eikö.\n\nLAFOENS. Luotan teihin.\n\nMOREIRA. Tämän viime vuorokauden joka sekunti on ollut minulle kuin\nvuosi. On niin kuin täytyisi minun tunnustella päätäni, ovatko\nhiukseni jo vaalenneet. Mutta -- hengen väsymystä ei laisinkaan!\n\n    (Kolkutusta. Kuuluu tunnuslause: S:t Fransisco Xavier;\n    ovi aukenee.)\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. ELVAS.\n\n TAVORA. Poikani!                 |\n MOREIRA. Olemme petetyt!         | Yht'aikaa.\n AATELISMIEHET. Mitä tietää tämä? |\n\nELVAS. Se on siis totta! Isä! Ystävät! Mitä täällä teette!\n\nMOREIRA. Miksi epäluulosi on meitä etsinyt?\n\nTAVORA. Ah, minä olen petetty! Oma lapseni on minut pettänyt.\nLuiz-poikani, katso harmaita hiuksiani, ethän niitä tahtone saattaa\nmestauspölkylle? Olen hukassa! Ajattele äitiäsi. Tapasithan ennen\nolla niin hyvä. Ah, en tiedä mitä sanon.\n\nELVAS. O, isä! Sinäkin! Mitä tulee minun enää uskoa tässä maailmassa?\nO, ennen soisin että minä olisin sinun sijassasi ja sinä minun,\nkuin että -- Mutta, ei mitään soimauksia! -- ethän pane hankettasi\ntäytäntöön, teethän sovinnon --?\n\nMALAGRIDA. Kuolema tuolle jumalattomalle herjaajalle! Herra, salamasi\non vaiti vain siksi, ettei ennättäisi tikariemme edelle.\n\nTAVORA (hiukan tointuneena). Lupaan sinulle mitä tahdot, kunhan et vain\nilmaise meitä; ei hiustakaan katkaista Beatricesi päästä; itse saat\npitää kaikki mikä omasi on; ethän voi nähdä isääsi laahattavan\nmestauspölkylle Lissabonin roskaväen ilkkuessa -- Hyvä Jumala! Kuinka\nolen minä voinut siittää noin kovasydämmistä? Ajattele esi-isiämme!\n\nELVAS. Pombal ei vielä tiedä mitään, enkä minä tahdo teitä perikatoon\nsaattaa, jos vain heitätte salahankkeenne. Silloin menen täältä.\n\nMOREIRA. Te ette mene mihinkään. Näette, että täällä on meitä\ntarpeeksi monta pidättämään teitä. Vaikka koettaisitte huutaakin,\nniin ette voisi saada ääntänne kuulumaan. Ja jos voisittekin, niin\nsaatte olla varma, että samassa tuokiossa isänne tikari tapaa hänen\nsydäntään.\n\nELVAS. Mitä tehdä? O, Jumala! Valkeutta sydämmeeni! Valkeutta\naivoihini! (Kolkutetaan.)\n\nMOREIRA. Varmaankin yksityissihteeri José! -- Ken siellä?\n\nÄÄNI ULKOA. S:t Fransisco Xavier!\n\nMOREIRA. Mitä? Outo ääni!\n\nMUNKKI (syösten sisään sivuhuoneesta). Kunnianarvoiset herrat! Koko\nkartano on täynnä sotamiehiä. Pelastukoon, ken voi.\n\nÄÄNI. Kuninkaan nimessä, avatkaa!\n\nMOREIRA (Elvasille, joka aikoo vastata). Jos isänne henki on teille\nrakas, niin vaiti! Vielä voimme pelastua. Vaatikaa sitte mitä mielitte.\n\nÄÄNI. Avatkaa, kuninkaan nimessä!\n\nMOREIRA. Tässä on salaovi, josta käytävän kautta johtaa salainen\ntie meidän veljeskuntamme taloon. (Avaa salaoven ja syöksee sen\nkautta ulos; toiset hankkiutuvat seuraamaan häntä. Hetken kuluttua hän\nkuitenkin kääntyy takaisin.) Haa! Nyt olemme hukassa. Näin sotilaita\nvilahtelevan sielläkin. Ah, ei toki, -- vielä on toivon haametta!\n(Hurjasti.) Jos joku meistä on tehnyt Jumalalle palveluksen, niin\nmuistuttakoon nyt Häntä siitä. Kun Hän vain tällä hetkellä kuulisi\nrukouksemme, niin saisi Hän sittemmin kieltää meiltä vaikka kaikki.\n(Kaikki laskeutuvat polvilleen, Elvaskin konemaisesti, ottavat esiin\nrukousnauhansa ja alkavat hartaasti rukoilla. Kun kehoitukseen ei ole\nvastausta saatu, aletaan ulkoapäin särkeä ovea. Kun se on tehty,\nnähdään Pombal, soturien keskellä.)\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Edelliset. POMBAL.\n\nPOMBAL. Rukouksissa! Kun jesuiitat rukoilevat, silloin pimeys viettää\njuhliaan. Kas vain! Tavora! Me yhdyimme toisena aikana, toisessa\npaikassa ja toisella tavalla, aiotte nyt kenties verelläni sovittaa sen\nrikoksen, että minua suutelitte. Malagrida --\n\nMALAGRIDA (sylkien hänen jälkeensä). Vaiti, sinä kerettiläis-basiliski,\nsinä perkeleen sikiö! Tule kiduttamaan pyhiä, niinkuin ennenkin olet\ntehnyt, sinä epäjumalan palvelija, jonka edessä -- -- Haa! Herra,\nHerra, sinä tapoit Ananiaksen ja Faraon, mutta tuon sinä annat elää!\n\nPOMBAL. Tuo mies on hullu. Atougia, Moreira, Alessandro, Alveira --\n(Hänen silmänsä sattuvat Elvasiin, hän vaikenee äkisti ja kääntää pois\npäänsä. Elvas on koko ajan ollut ikäänkuin huumauksissa.)\n\nELVAS (karaten pystyyn). Isä, minä olen syytön, kaikki on\nväärinkäsitystä.\n\nPOMBAL (kylmästi). Viekää tuo S:t Julianin linnaan, syvimpään\nvankikomeroon. Jos hän tänne jää, niin tekee käteni mieli tavottaa\ntikariani, joka kuitenkin on liian hyvä tahrattavaksi hänen verellään.\n\n    (Sotamiehet käyvät kiinni Elvasiin, joka tekee vastarintaa.)\n\nELVAS. Vannon taivaan jumalan nimeen, että olen viaton. Todistakaa\nte puolestani! Ah, teidät on petetty! Beatriceni kautta --\n\nPOMBAL. Tuotako nimeä rohkenet mainita? Pois! (Soturit vievät pois\nElvasin.)\n\nMOREIRA. Miksi te sotamiehin, sauvoin ja tulisoihduin tunkeutte\nhiljaiseen luostariin? Me vietämme täällä pyhän Fransisco Xavierin\nmarttyyrikuolemaa, joka tapahtui tänä päivänä. (Syrjään.) Onko aika\nseisahtunut tätä töllistelemään, vai miksi se ei riennä eteenpäin?\nJos nyt vain kuningas -- --\n\nPOMBAL (syrjään). Näyttävät jotakin odottavan. (Laukaus kuuluu.)\n\nKAIKKI. Haa!\n\nMOREIRA. Haa! Veljeskuntamme on pelastettu!\n\nPOMBAL. Mitä oli tuo? Marialva, riennä katsomaan! Joutuin! (Tämä\nmenee, mukanaan sotilaita.) Mitä, jos se olisi kuningas! Pieni luoti\nvoisi hävittää kaikki, minkä puolesta olen ponnistellut. Sattumusko\nsiis maailmaa ohjaa?\n\nMALAGRIDA. Madonna olkoon kiitetty ja ylistetty! Hän ei ole vielä\nkääntänyt pois kasvojaan uskovaisista. (Kuningas tulee sisään\nhaavoitettuna ja kalpeana, nojautuen Marialvan käsivarteen.)\n\nPOMBAL. Te elätte! Haa! Nyt vasta minun työni alkaa. Nyt, isänmaa,\nnyt, vapaus, riemuitkaa!\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    (Sali S:t Julianin linnassa.)\n\n    POMBAL, BEATRICE, Linnanpäällikkö.\n\nPOMBAL (linnanpäällikölle). Tuokaa Elvasin herttua tänne!\n(Linnanpäällikkö menee.) Oletko kokonaan riistänyt sydämmestäsi tuon\nkelvottoman miehen kuvan? Onko mielesi tarpeeksi tyyni sanomaan\nhänelle, kuinka suuresti häntä halveksit? Pelkään ettet ole. Käänny\ntakaisin, vielä on aika. Tämä puhelu vain mieltäsi kiihdyttää.\n\nBEATRICE. O, ei, ei! Se vain tuo minulle rauhan -- haudan rauhan,\njos ei muutakaan. Tiedän sen, -- näen sen -- ettei hän ole koskaan\nminua rakastanut, että hän on pettänyt minut, pettänyt sinut, ja\nkuitenkin täytyy minun häntä puhutella. Tahdon sanoa, että vihaan\nhäntä, että hänen käytöksensä on murtanut minut, että -- että -- O,\nhyvä Jumala! en tiedä mitä aion sanoa ja kuitenkin tunnen itsessäni,\nettä täytyy häntä puhutella. Armas sormus! Heloittava timantti! Sinä\net ole muuttunut, niinkuin hänen mielensä, sinä olet yhä vielä\ntodellinen, vaikka herrasi uskollisuus on valheellista. Oliko onneni\nsilloin, kuin sinut sain, synti, jotta minun nyt täytyy tulla niin\näärettömän onnettomaksi?\n\nPOMBAL. Sinä et tiedä, lapsi-raukka, kuinka toiveemme ovat pettyneet.\nEi ole mitään, johon voimme nojautua ja sanoa: sinä olet tukeni,\nsinuun minä voin turvata. Olemme niin kiintyneet toiveisiimme että,\nkun ne särkyvät, luulemme että sydämmemmekin särkyy -- ja kuitenkin\nlupaamme unohtaa yksin niiden muistonkin.\n\nBEATRICE. Unohtaa, -- muistaa, -- siihen vaaditaan entisyyttä. Mutta\nkoko minun sieluni on kiinni siinä hetkessä, milloin kuulin, että hän\nitse oli tunnustanut petoksensa, -- se ei voi päästä siitä eteenpäin\n-- minun täytyy purkaa tämä lumous. Hänen sormuksensa, joka minut\nkahlehtii, tahdon antaa takaisin. Miksi hän viipyy? Miksi ei hän\ntule? Eikö hän siis tiedä, että häntä odottaa hänen Beatricensä, ah!\n-- ei enää hänen! Hyvä Jumala! Suruni minut sekoittaa. Ah! Isä, isä,\n-- (Heittäytyy itkien Pombalin syliin.)\n\nLINNANPÄÄLLIKKÖ (palajaa, vanginvartija mukanaan). Elvasin herttua on\nvierimmässä huoneessa.\n\nPOMBAL. Beatrice, ei nyt -- ei tällä hetkellä -- ei tuossa\njärkytetyssä mielentilassa!\n\nBEATRICE (nousten äkisti pystyyn). Enkö ole tyyni nyt?\n\nPOMBAL. Tuota mielenmalttia! -- ja äsken -- (Syrjään.) Haa!\nnaisensydän, häälyvä laine, joka peität arvaamattoman syvyyden!\n(Puhelee muutamia silmänräpäyksiä hiljaa linnanpäällikön kanssa, joka\nkumartaa merkiksi että on ymmärtänyt. Juhlallisena Beatricelle.)\nJumala varjelkoon sinua, lapseni, ole luja!\n\nLlNNANPÄÄLLlKKÖ (vanginvartijalle). Saata hänen ylhäisyyttään Pater\nMoreiran vankikammioon.\n\n    (POMBAL ja vanginvartija menevät vasemmanpuolisesta sivuovesta,\n    linnanpäällikkö oikeanpuolisesta, josta muutaman hetken kuluttua\n    ELVAS kahleissa syöksee sisään.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    BEATRICE. ELVAS.\n\nELVAS. Valoa! -- Beatrice! -- Olenko siis vapaa?\n\nBEATRICE (syrjään). Ah! Sama ääni kuin ennenkin. (Ääneen.) Luiz,\nherttua, -- tulen teitä -- (kääntää koko ajan kasvonsa poispäin, niin\nettei voi häntä nähdä) -- aion jättää teidät -- --\n\nELVAS (kiljahtaen). Beatrice! sinä -- sinäkö --? (Kaatuu voimattomana\nmaahan.)\n\nBEATRICE. Pyhä Maria, hän kuolee! (Kiiruhtaa hänen luokseen ja\nkoettaa herättää häntä jälleen henkiin.) Kuinka hän on kalpea! Luiz!\nHavahdu! Hyvä Jumala, kuinka olen ollut tyly! Luiz! Luiz! Havahdu!\nKuinka hän on muuttunut! Onko hän jo aivan haamu? Ah, tuo kalpeus\nhyytää minut! Havahdu! havahdu! Ah! Eikö kukaan tule auttamaan?\n\nELVAS (havahtuen). Kuinka tuo valo pistää silmiini! Pois pimeään\nvankiluolaan! Pois! Beatricenikin tuomitsee minua väärin -- hänkin\nuskoo minut syylliseksi. Ei, pois, pois, syvään alas! --\n\nBEATRICE. O! tunnen, etten voi sinua vihata. Tahdon vain jättää sinut\nhyvästi, sinut, elämäni onni, unelmani, joka oli todellisempi kuin\ntodellisuus. Antakaamme toisillemme anteeksi, -- sinä minun tylyyteni,\nja minä -- (peittää itkien kasvonsa käsillään).\n\nELVAS (juhlallisesti). Jumala ja sinä kuulette minua tällä hetkellä:\nolen syytön!\n\nBEATRICE. Sinä sen sanoit: syytön olet! Uskon sinua, -- kuinka en sinua\nuskoisi! Kuuletkos, isä, hän on syytön! O, riennä takaisin! Häntä on\npaneteltu.\n\nELVAS. Ja sinä olet kuitenkin luullut minua syylliseksi.\n\nBEATRICE. Kaikki ihmiset syyttivät sinua, -- sydämmeni ei heitä\nuskonut. Isäni kielsi minua ajattelemasta sinua, -- en voinut häntä\ntotella. Silloin sanottiin, että itse olit tunnustanut, ja mitä\nminä silloin voin tehdä? Mutta ethän olekaan tunnustanut? Sinun\npäähäsi on valheteltu. O, isä, isä! kuinka iloiseksi tuletkaan, kun\ntämän kuulet!\n\nELVAS. Ei, ei! Sinua ei ole petetty. Minä olen tunnustamia mutta\nse oli valhe, -- tein sen pelosta. Kun on keskellä täyttä elämän\niloa, niin on helppo puhua mielen lujuudesta ja rohkeudesta; mutta\nkuvittele mielessäsi vankiluolaa, niin pimeää, niin kauheata,\nniin salattua, että joka hetki luulet että ihmiset ovat unhottaneet\nsinut sinne nääntymään kylmään ja nälkään. Ja kidutus sitten! --\nkäsitätkö, Beatrice-parka, -- kidutus, tuo hirvittävä, verta imevä\naave, tulirintainen, rautakourainen, mykkä, liikkumaton, eloton\n-- ja kuitenkin voimallisempi kuin ihmisen tahto, -- kuin ihmisen\nvapaa tahto. O, pelkäsin tulevani hulluksi! Oli niin kuin olisi\nsielu erotettu ruumiista ja jälkimäinen kieltäytynyt tottelemasta\nedellistä. Sanoin, allekirjoitin, tunnustin mitä tahdottiin.\n\nBEATRICE. O, hirvittävää! Meillä on siis vihollisia! Isääni petetään.\n\nELVAS. Beatrice! Isäsi on hirmuvaltias. Hän se varmaan on minut\nperikatoon saattanut. Todistuksia minulla ei ole, mutta aavistan\njotakin kamalaa. Armas Beatrice-raukka, olet paljo itkenyt minun\ntähteni, -- annahan kun katselen silmiäsi. Muistatko kaikki ne\nsonetit, joissa niiden loistoa ylistelin? -- nyt niitä kyyneleet\nhimmentävät.\n\nBEATRICE. Luiz, sinä petyt, -- olen varma siitä, että isääni on\neksytetty. Oi, älä puhu hänestä noin katkerasti! Kaikki käy vielä\nhyvin, -- rohkeutta vain!\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. JOSÉ.\n\nJOSÉ (hämmästyen, nähdessään heidät). Sanottiin, että markiisi oli\nlähtenyt tänne.\n\nELVAS (Beatricelle). Onko isäsi ottanut tuon takaisin palvelukseensa?\n\nBEATRICE. On.\n\nELVAS. Haa! Kamala valo alkaa silmissäni koittaa. (Josélle.)\nKunniaton konna!\n\nJOSÉ. Olen liian ylevä loukkaantuakseni isänmaan-petturin\nsolvauksesta, -- olen päinvastoin ylpeä siitä.\n\nBEATRICE (Elvasille). Mikä johtuukaan mieleesi? Isäni suuresti luottaa\ntähän mieheen. (Josélle.) José, olimmehan ennen ystäviä. Koeta sinäkin\npuolestasi saada isääni uskomaan, että puolisoni on viaton siihen\nrikokseen, josta häntä on syytetty. Koetamme yhdessä käyttää\nvaikutusvoimaamme hänen pelastuksekseen.\n\nJOSÉ (kuivasti). En ole vielä koskaan puoltanut herrani vihamiehiä.\nMuuten tekin, herttuatar, suvaitkaa pitää kiirettä, jos aiotte\npelastaa puolisonne, sillä --\n\nBEATRICE. Miksi ette jatka? Tuossa piilee jotakin hirvittävää. José,\npuhu! Oi, rukoilen sinua, puhu!\n\nELVAS. Haa! Tuo pidätetty lause sisältää minun tuomioni.\n\nJOSÉ. Itse sen sanoitte. Aioin säästää teitä, mutta nyt, kun näytätte\nsen tietävän, ei minun ole tarvis pitää sitä salassa.\n\nELVAS ja BEATRICE. Ja mitä säätää se tuomio?\n\nJOSÉ. Kuoleman.\n\nELVAS (säpsähtää). Kuoleman! (Hiljemmin) Kuoleman! (Soinnuttomasti)\nKuoleman!\n\nBEATRICE. Ette puhu totta, -- tahdotte vain pelottaa minua.\n\nJOSÉ. Niin oikein, erehdyin tosiaankin. Tuomio ei säädä sitä.\n\nBEATRICE. O, tiesinhän sen! Se ei olisi ollut mahdollista.\n\nJOSÉ (hitaasti). Tuomio ei mainitse kuolemaa -- vaan ruhjontaa.\n\nELVAS (tointuen). Kuolema! En voi sitä käsittää. Kamala uni, joka\nkouristaa kokoon voimani ja tahtoo minussa turruttaa elon tunnon!\nO, en tahdo, en tahdo kuolla! Kuuletteko, armoa, armoa! (Josélle) Oi,\nrukoilkaa tekin! Olen epäillyt teitä, -- kerjään, -- matelen maassa\nedessänne, -- henkipahanen vain! Kun tuskista hiutunut ihminen\ntautivuoteellaan näkee kuoleman verkkaan lähestyvän, o, kuinka hän\nkierii tomussa sen edessä -- kuinka hän riippuu kiinni siinä tuskan\nsijassa, jota äsken kiroili! -- ja minun -- minun täytyy kuolla\nsilloin, kuin elämä alkaa minulle kukoistaa, -- kuolla pois keväästä,\nlemmestä, -- ei! ei! (Likistyy kiinni Beatriceen.)\n\nBEATRICE. Eikö näissä muureissa ole rahtuakaan sääliä?!\n\nELVAS. O! olen pelkuri. Tiedän sen. Myönnän sen. Mitä huolinkaan\nteeskennellä! -- Henki vain, sehän on niin vähän! Hirvittävin\nvankeus, maanpako, kaikki, kaikki, kun vain saan pitää henkeni!\n\nJOSÉ. Alennutte minun edessäni, ikäänkuin tuomionne riippuisi\nminusta. Kääntykää markiisin puoleen. (Syrjään.) Tuotako siis\ntavottelin? Tuota, josta niin kauan ajatuksissani nautin, tuotako\nen nyt, kun se on toteutunut, voikaan kestää? (Menee.)\n\nELVAS. Hän menee! Hän ei siis ole ihminen, vaan peto.\n\nBEATRICE. Minun täytyy mennä isäni luo. Hän ei voi sallia että tämä\nkauheus tapahtuu.\n\nELVAS. Älä mene! Oi, älä mene! Tahdon niin likistyä sinuun kiinni,\nett'eivät voi meitä toisistamme irroittaa, vaan, säästääkseen sinua,\nheidän täytyy säästää minutkin.\n\nLINNANPÄÄLLIKKÖ (astuen sisään sivuovesta). Anteeksi, rouva herttuatar,\nmutta se aika, minkä puolisonne sai luvan olla täällä, on nyt lopussa.\nTeidän täytyy palata, herttua, vankeuteenne.\n\nELVAS. Hyvä Jumala! Meidän pitää siis erota! No niin! Mene Beatrice,\nmene, pelasta henkeni. Madonna suokoon sinulle voimia taivuttaa\nisääsi!\n\nBEATRICE. O, toivon parahinta. Muotoileehan pehmyt vesikin kovaa\nkalliota, -- eikö siis kyynelten voima vielä enemmän liikuttaisi\ntaipuisaa ihmissydäntä? Ensin kuitenkin riennän äitini luo, että\nhänkin rukoilisi yhdessä kanssani. Isäni kuuntelee paljo hänen\nneuvojaan.\n\nELVAS. O, kun sinä menet, niin tulee yö! (Menee linnanpäällikön\nsaattamana.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    THERESIA (tulee), BEATRICE.\n\nTHERESIA (tervehtii kylmästi Beatricea; syrjään). Pombalin tytär!\n\nBEATRICE (syrjään). Mitä tekee täällä tuo ylpeä ja kylmä nainen?\n(Kääntyy päin ja tervehtii kankeasti. Theresia huomaa hänen\nkärsimyksensä ja itkettyneet kasvonsa.)\n\nTHERESIA (myötätuntoisella hellyydellä). Beatrice! Sisar! (Syleilee\nhäntä.)\n\nBEATRICE. Herttuatar, -- te, joka ennen niin kopeasti --\n\nTHERESIA. Eikö onnettomuus ole tehnyt meitä sisariksi? Onko meidän\ntarvis antaa selityksiä, -- eikö naiset ymmärrä toisiaan? Sinä kärsit\narmaasi, Luizin tähden, rakkautesi tähden. Usko minua, -- minä\nymmärrän tunteesi.\n\nBEATRICE. Kiitos!\n\nTHERESIA. Sanoivat isäsi olevan täällä.\n\nBEATRICE. Luulen että hän pian tulee.\n\nTHERESIA (lempeästi). Tahdotko jättää meidät hetkeksi kahden kesken?\n\nBEATRICE. Kyllä. Minun täytyykin mennä äitini luo. Hyvästi!\n\nTHERESIA. Mene, -- mutta tiedä, että aina kun rukoilet rakkaasi\npuolesta, meidän rukouksemme nousevat saman Jumalan tykö.\n\n    (Beatrice menee.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    POMBAL. THERESIA.\n\nPOMBAL. Aina sama uppiniskaisuus! Ei, hänen kanssaan ei voi tulla\ntoimeen. (Huomaa Theresian.) Aveiron herttuatar!\n\nTHERESIA. Huhuja on liikkeellä, joiden vahvistuksen tahdon kuulla\nteidän suustanne. Onko tuomio langennut?\n\nPOMBAL. On, ja se kuuluu: kuolema kaikille.\n\nTHERESIA. Lafoensinko herttualle myöskin?\n\nPOMBAL. Niin. Mistä syystä teidät säästettiin, sen te tiedätte.\nKuitenkin näyttää siltä, kuin kuningas aikoisi kieltää teiltä\nsuojeluksensa, sillä hän on käskenyt, että teidät vielä tänä iltana\non saatettava Maria de la Conceptionin luostariin.\n\nTHERESIA (syrjään). Voimaa! Voimaa! Vaikka sydän katkeaisikin! O, pois\nkaikki heikkous hänen näkyvissään! (Ääneen.) Ja te rohkenette tehdä\nväkivaltaa kuninkaan omalle veljelle?\n\nPOMBAL. Olisin mielelläni pelastanut hänet, sillä hän on jalo\nnuorukainen, jota en pelkää; mutta kuninkaan oikeutettu viha vaati,\nettä oikeus oli tapahtuva.\n\nTHERESIA. Olemme vihamiehiä, -- minä en tahtoisi viekastella teitä\nystävänä, vaikka sillä voisinkin pelastaa henkeni. Mutta seison\ntässä, ihmisenä ihmistä vastassa, ja teidän pitää vastata minulle.\nVoiko Lafoensin herttuan pelastaa suurin uhraus minun puoleltani,\nomaisuuteni, henkeni? Sanokaa totuus! Rukoilen teitä kautta tyttärenne\npään.\n\nPOMBAL. Ei!\n\nTHERESIA (menehtyneenä). Hyvä! -- Teen siis teon ennen kuulumattoman.\n(Polvistuu POMBALIN eteen.) Pelastakaa hänet!\n\nPOMBAL. Minä en taistele naisia vastaan. Siis jos voisin, niin\nmielelläni suostuisin pyyntöönne, mutta oikeus ja kuningas vaativat\ntuomion täyttämistä. (Menee.)\n\nTHERESIA (yksin, murtuneena). Ah! (Äkkiä karaten pystyyn, pontevasti.)\nOn vielä yksi keino, millä pelastaa hänet. (Poistuu kiireesti.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    (Näyttämönmuutos. Kabinetti kuninkaan linnassa Belemissä.\n    Sama sisustus kuin toisessa näytöksessä.)\n\n    POMBAL. JOSÉ.\n\nPOMBAL (huomaa pöydällä kirjeen). Sotaviskaalilta, Mirandan\nmarkiisilta. Vai niin! (Lukee.) Hän pyytää eroaan. (Kirjoittaa päälle.)\nMyönnetään. Hän panee vastalauseen Tavora-suvun vääryyttä vastaan.\nPankoon vain! Nuo kuivettuneet lakimiehet eivät milloinkaan käsitä,\nettä asia on oikea, vaikk'ei sitä ole vanhoissa pergamenttikääröissä.\n(Josélle.) Onko kuriiri jo tullut Roomasta?\n\nJOSÉ. On. Kardinaali Aqvaviva on määrätty paaviksi Benedict-vainajan\njälkeen. Hän on omin käsin kirjoittanut tämän kirjeen kaikkein\nuskovaisimmalle majesteetille.\n\nPOMBAL. (Lukee kirjeen.) Haa! Hän uskaltaa uhotella. Sitä odotinkin.\nMe vastaamme, -- ei sanoilla, vaan teoilla, niin että hänen laho\nistuimensa vapisee. Jos Rooma ei suostu meidän ehdotuksiimme, -- no\nniin, voimmehan olla ilman Roomaa. Paavinistuin koettaa pelastaa\nnuo tuomitut jesuiitat; ja kuitenkin se lopulta vielä tulee antamaan\nsuosituksensa niiden karkoittamiseen. Aavistan sitä.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    POMBAL, BEATRICE, JOSÉ (työssä sivupöydän ääressä).\n\nPOMBAL. Tyttäreni! Täällä! Mitä oma Beatriceni haluaa?\n\nBEATRICE. Tulen ilosanoman tuojana. Isä, puolisoni on syytön.\n\nPOMBAL. Kuinka tyhmästi tein, kun sallin sinun tavata häntä. Olisihan\nminun pitänyt arvata, että hän valheillaan lumoaisi kokemattomuutesi.\n\nPEATRICE. Isä! Hän on itse sanonut, että on viaton.\n\nPOMBAL. Niin kyllä; ja toisena hetkenä hän tunnustaa että asia on\ntoisin. Hänen kielensä on tuuliviiri, niinkuin hänen mielensäkin.\n\nBEATRICE. Niin, hän tunnusti, kun häntä siihen pakotettiin.\n\nPOMBAL. Hyvä Beatrice! ajattele tarkoin ja kuule järkeäsi. Ihmiset,\njotka asian tuntevat, antavat hänet ilmi; hän tavataan miltei\nteoksilta, hän tunnustaa rikoksensa, hänen oma isänsä ja äitinsä\nmyöntävät, että hän on syyllinen, -- mikä sitten puhuu kaikkea\ntätä vastaan hänen edukseen?\n\nBEATRICE. Minun sydämeni ääni ja hänen sanansa.\n\nPOMBAL. Ja mokoman kelvottoman puolesta sinun sydämmesi puhuu isääsi\nvastaan!\n\nBEATRICE. Jos sinä olisit samassa tilassa kuin hän, niin uskoisin\nsinua, niinkuin uskon häntä.\n\nPOMBAL. Olen epäillyt häntä ensi hetkestä asti. Kuinka uskoisinkaan\nTavoraa?\n\nBEATRICE. Ja jos hän olisikin syyllinen, niin on hänen\nrangaistuksensa hirveää. O, isä, ei kuolemanrangaistusta, ei\nkuoleman --!\n\nPOMBAL. Hän on vehkeillyt voimassa olevaa valtiomuotoa vastaan -- -- se\nvaatii kuolemaa; hän on vainonut kuninkaan henkeä, -- se vaatii\nkuolemaa; hän on tahtonut viedä maansa perikatoon, -- se vaatii\nkuolemaa. Siis vaikka hänellä olisi kolme henkeä, niin täytyy\nhänen sittenkin kuolla.\n\nBEATRICE. No, siis hän ei ole syyllinen, hän ei saata olla. Armoa!\narmoa! -- ei niin julmaa rangaistusta! Näinhän minä ijäksi hänet\nkadottaisin, en kuulisi enää tuon taivaallisen suloisen äänen minua\npuhuttelevan. Rumat madot kalvaisivat puhki hänen kauniit silmänsä, --\no, en voi ajatella mitään niin kauheata! Enkö ole sinun oma Beatricesi?\nEn koskaan valita, miten ikänä määräät hänen kohtalonsa -- ja minun --\nmutta ei vain kuolemaa! -- Armoa!\n\nPOMBAL. Voinko minä? Vaikka olisi hän oma poikani, niin en voisi\ntoisin menetellä. En voi aavistamallakaan käsittä mitään suurempaa\nrakkautta, kuin mitä sinua kohtaan tunnen; ja vaikka rakastaisin\nhäntä tuhannen kertaa enemmän kuin sinua, niin olisi sittenkin\ntuomioni sama.\n\nBEATRICE. Laupeutta!\n\nPOMBAL. Oikeutta!\n\nBEATRICE. Syleilen polviasi, suutelen jalkojasi, takistun käsin niin\nsinuun kiinni, että sinun täytyy minua kuulla. Vai kyyneleenikö\nkenties sinua vaivaavat? No, siis tahdon olla levollinen, -- et\nmielenliikutuksen merkkiäkään saa huomata. Oi, en tiedä, kuinka\nsydäntäsi hellyttäisiin, -- en ymmärrä, kuinka tulisi minun rukoilla.\nOlen vain kurja, äärettömästi onneton nainen. Minulla ei ole todistusta\nmuuta kuin sydämeni ääni; minulla ei ole liittolaisia muita kuin\nkyyneleeni; minulla ei ole voimaa muuta kuin turvattomuuteni!\n\nPOMBAL. Raatelet sydäntäni rukouksillasi. Oletko kuullut kenenkään\nepäilevän herttuan syyllisyyttä?\n\nBEATRICE. O, en! Eihän edes äitinikään suostunut yhdessä rukoilemaan\ntyttärensä kanssa. Vaan mitä minä todistuksista! Onhan minulla hänen\nsanansa, hänen kallis sanansa, jota uskon enemmän, kuin jos itse\ntotuus olisi astunut taivaasta alas ja puhunut.\n\nPOMBAL. Sydämmesi on niin pyhäisen viaton, ettei se edes voi käsittää\nsemmoisen petoksen pohjattomuutta kuin hänen.\n\nKANTAPOIKA (ilmoittaa). Hänen ylhäisyytensä, kardinaali Saldanha.\n\nPOMBAL. Mene, tyttäreni. Ei ole soveliasta, että sinä olet läsnä,\nsinä kärsit. Usko minua, että jokainen sinun tuskanhuutosi on\nmonenkertaisena kaikunut minun rinnassani. Mutta ihminen ei itse\nmäärää kohtaloaan.\n\nBEATRICE. Menen rukoilemaan Jumalaa kaikkivaltiasta, että Hän\ntaivuttaisi sinut lempeyteen. (Menee.)\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    POMBAL, SALDANHA, JOSÉ.\n\nSALDANHA. Kautta koko Lissabonin kiitää tästä aamusta alkain huhu, jota\njokainen toivoisi valheeksi. Pombal, puhu! Onko tuomio niin julma kuin\nhuhu kertoo? Ovatko Portugalin etevimpien sukujen päämiehet ruhjotut?\nMinä en voi sitä uskoa.\n\nPOMBAL. Mikä on julmempaa, heidän rikoksensa, vai heidän\nrangaistuksensa?\n\nSALDANHA. Se ei ole mestausta, -- se on murhaa. Eikö sinun pitäisi\nolla lain ylin valvoja, ja kuinka onkaan lakia loukattu tässä\noikeudenkäynnissä! Eikö sinun pitäisi olla oikeudellisin tuomari, ja\ninhimillistä rikosta ei ole niin kauheaa, että ansaitsisi tämmöistä\nrangaistusta.\n\nPOMBAL. Eikö heidän syyllisyytensä ole päivän selvä, vaikk'ei mitään\nmuodollisia todistuksia olekaan olemassa? Tiesinhän, että jos\nlakiviisaat sofistit olisivat asiasta päättäneet, niin olisivat\nhe kyllä juonitelleet heidät vapaiksi. Sitä minä en voinut sallia.\nMyönnän: rangaistus on kova, mutta eiköhän sitä kaikki katsoisi\nlaupiaaksikin, jos se ei koskisi aatelismiehiä, vaan kansanmiehiä?\n\nSALDANHA. Mutta ajattele, tuolla äkillisellä menettelyllä, --\nkäyttämättä vieraita miehiä, todistuksia, laillista oikeudenkäyntiä\n-- olet ehkä saattanut jonkun viattoman turmioon. Millä silloin aiot\nvastata hänen syyttömästi vuodatetusta verestään?\n\nPOMBAL. Kerran on historia lausuva tuomionsa meistä, jotka kansojen\nvaiheita johdamme. Silloin lesket ja orvot kiroavat meitä onnettomia,\njotka edistys on vauhdissaan musertanut, huutavat meille kuolemaa;\nennakkoluulot parkuvat hirmuvallasta, vääryydestä ja ankaruudesta.\nJa ihmiset kauhistuvat. Mutta katso, silloin valistunut, suuri ja\nvapaa kansa nostaa kätensä ja todistaa: ilman noita eläisimme vielä\ntänäpäivänä pimeydessä, orjuudessa, kurjuudessa. Sano totuus: pidätkö\ntodellakin kohtaloani kadehdittavana? Eikö kansa, joka niinkuin tyhmä\nlapsi ei käsitä omaa parastaan, kiroa minua siksi, että tahdon sen\ntemmata orjuuden herttaisesta unenhorrosta vapauden vaivaloiseen\ntaisteluun? Minä olen joutunut vihoihin, jotta sillä olisi rauha,\nminä olen pannut itseni vaaroille alttiiksi, jotta se olisi turvassa,\nminä olen tehnyt rikoksia, jotta se olisi viaton. Minulle okaat, --\nheille ruusut; minulle työ, -- heille hedelmä.\n\nSALDANHA. O, Pombal, Pombal! Ihailen sinua, vaikka minun täytyykin\nkauhistua sinua. Miten nuo kurjat hovikot, Atougiat, Tavorat, Aveirot,\nvoisivat sinua vahingoittaa, vaikka olisivatkin elossa? Vankityrmä\nheidät kokonaan masentaa. Miksi tuota tarpeetonta ankaruutta? He ovat\nvihamiehiäsi, he ovat vehkeilleet sinua vastaan, -- mutta sinä olet\nliian suuri kostaaksesi heille heidän surkeuttaan. Jalopeura potkaisee\npois purevan hiiren, mutta ei pure puolestaan.\n\nPOMBAL. Olet oikeassa osaksi -- mutta unhotat kuninkaan.\n\nSALDANHA. Joka kokonaan noudattaa sinun neuvojasi.\n\nPOMBAL. Ajattele itse lähemmin, mihin oikeastaan tahdot minut\nsaattaa: hankkimaan itselleni kuninkaan mielipahaa pelastaakseni\nvihamieheni. -- Minun on pakko tehdä siinä asiassa kuninkaan tahto\nomakseni, jotta pääasiassa minun tahtoni tulisi hänen omakseen.\n\nSALDANHA. Mitä pääasiaa tarkoitat?\n\nPOMBAL. Luuletko että olisin tätä asiaa pitänyt niin tärkeänä,\njoll'en olisi nähnyt, että se oli välikappale, millä voisin saavuttaa\npyrintöjeni päätarkoituksen: jesuiittain maasta karkoittamisen.\n\nSALDANHA. Veljeskunnan prokuraattori on kuitenkin selittänyt, että\nveljeskunnalla ei ole mitään osaa salaliitossa, vaan että se\nsuurimmassa määrässä sitä paheksii.\n\nPOMBAL. Niin siksi että se on huonosti onnistunut. Se henkilö, joka\nampui hänen majesteettiaan, oli jesuiitta-noviisi. Kymmenen etevintä\njesuiittaa oli salahankkeessa mukana. Eikö tämä riittävästi todista\nveljeskunnan osallisuutta?\n\nSALDANHA. Mutta paavi ei ikänä suostu heidän karkottamiseensa.\nClemens ei ole mikään Benedict.\n\nPOMBAL. Silloin me rikomme kaiken yhteyden Rooman valtion kanssa.\nClemens tulee ennen kaipaamaan Portugalin rahakukkaroita, kuin me\nRooman anetta.\n\nSALDANHA. Silloin minua todellakin kummastuttaa, että olet säästänyt\ntuota yhtä mieletöntä kuin rikollista munkkia, Malagridaa.\n\nPOMBAL. Kuningas niin tahtoi. Malagrida on kerran, ainakin oman\nväitteensä mukaan, rukouksillaan pelastanut kuninkaan hengen.\nTiedätte, kuinka hurskas hänen majesteettinsa on. Nyt hän luulee,\nettä hänen henkensä on niin yhdistynyt Malagridan henkeen, että, jos\ntämä kuolisi, madonna peruuttaisi armonsa.\n\nSALDANHA. Inhoan tuota raivosan-kiihkoisaa miestä. Hänen mielipiteensä\neivät ole ainoastaan luonnottomia, ne ovat myöskin harhaoppisia.\n\nPOMBAL. Oletteko niitä tutkinut?\n\nSALDANHA. Olen.\n\nPOMBAL (syrjään). Olisiko tässä keino, millä musertaa tuo pimeyden\nvillihenki ja samassa riistää häneltä se pyhimysloisto, mikä hänellä on\nsuuren yleisön silmissä. (Äänettömyyttä. Ääneen.) Siinä ottelussa, joka\nkenties syntyy meidän ja Rooman hovin välillä, toivoakseni Portugalin\nkirkon primas, maansa ja aikakautensa arvokkaana poikana, taistelee\nminun ja valistuksen riveissä.\n\nSALDANHA. Täytyyhän minun sinua palvella, vaikka en voikaan sinua\nenää niin rakastaa kuin ennen. Olethan sinä ainoa, joka voit huojuvaa\nlaivaa johtaa kuohuvien tyrskyjen välitse.\n\nPOMBAL. Saldanha! Sinäkö se puhuit, entinenkö ystäväni?!\n\nSALDANHA (verkkaan ja katkeranlaisesti). Kaipaatkohan sinä\nystävyyttä? (Menee.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    POMBAL, JOSÉ.\n\nPOMBAL. Saldanha! Hänkin! Mene sitte! O, ihmiset ymmärtävät vain\nsuuruutta ihailla, ja kuitenkin rakkautta, hiukkasen vain rakkautta\nsydän noilla kylmillä kukkuloilla kaipaa. (Josélle.) José!\n\nJOSÉ. Teidän ylhäisyytenne!\n\nPOMBAL. Kuulitko keskustelumme?\n\nJOSÉ. Olin kiinni työssäni.\n\nPOMBAL. Älä valehtele! Näinhän, kuinka kasvosi jänteet liikahtelivat,\nkun kardinaali puhui pater Malagridasta. Muistit äitisi kuoleman.\n\nJOSÉ. Suututteko siitä minuun? Eikö tuo mies antanut häntä ilmi?\n\nPOMBAL (kirjoittaa ja antaa sitten kirjeen Josélle). Minä jätän hänet\nsinun kostoosi.\n\nJOSÉ (lukee päällekirjoituksen). Lissabonin suur'inkvisiittorille.\n(Polvistuu ja suutelee Pombalin vaatteen lievettä.) Kiitän sinua!\n(Poistuu.)\n\nPOMBAL (yksin). Ah! kohta on kuninkaan vastaanottohetki.\n\nTEXEIRA (ilmoittaa). Hänen majesteettinsa, kuningas. (Menee.)\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    KUNINGAS, POMBAL.\n\nKUNINGAS (tervehdittyään). Tänään on sangen paha ilma. Olen maannut\nkoki yön kovin huonosti. Haavani on minua suuresti vaivannut. Olen\nkai hyvin kalpea.\n\nPOMBAL. Sire, näytätte tosiaankin kärsivältä.\n\nKUNINGAS. Niin, minua aina unessa mustat haamut vainoava tavotellen\nhenkeäni. Alinomaa pistoolin luodit korvissani vinkuvat. Niin, tunnen\nettä olen alituisten salajuonien alainen; sitä ei uskota. Ajatelkaas,\nkun ovat väittäneet sitäkin, etten muka ole laisinkaan haavoittunut!\nAh! kaikki tahtovat kukistaa minut, kaikki suojelevat murhamiehiäni,\nkaikki vaativat heille helppoa rangaistusta.\n\nPOMBAL. Minäkö myöskin, Sire?\n\nKUNINGAS. Anteeksi, anteeksi, te olette ystäväni. Niin, te olette\ntodellakin ollut innokas ilmi saamaan näitä hirvittäviä rikoksia.\nNoita kiittämättömiä ilkimyksiä! Niin kauan kuin he elävät, vapisen\njoka hetki levottomuudesta, ja vasta silloin, kuin olen kuullut\nheidän viimeisen kuolonkorahduksensa, hengitän vapaasti.\n\nPOMBAL. Voitteko rauhoittua sillä, että olette katkaissut muutamia\noksia, jotka löivät teitä silmiin, vaikka myrkyllinen päärunko vielä\njää seisomaan?\n\nKUNINGAS (syrjään). Hän tarkoittaa Jeesuksen veljeskuntaa. (Ääneen,\nniinkuin ei olisi kuullut Pombalin sanoja.) Eikö teidän mielestänne\nolisi sopivaa pystyttää temppeli pyhälle Sebastianille, jota minun\non kiittäminen ihmeellisestä pelastuksestani?\n\nPOMBAL. Katkaisette sormen, mutta käsi jää vielä paikoilleen teitä\nlyömään.\n\nKUNINGAS (ei edelleenkään ole kuulevinaan). Ja lisäksi voisi vielä\nehkä panna toimeen kiitosjuhlat koko maassa.\n\nPOMBAL. Niin, kaikkeen tuohon on vielä aikaa, kun olette täydelleen\npelastanut henkenne tuhoamalla vaarallisimmat vihamiehenne. Vasta\nsilloin voitte sanoa, että pyhä Sebastian on teitä suojellut, vasta\nsilloin on Portugalin kansalla syytä tyvenin mielin kiittää Jumalaa.\n\nKUNINGAS (levottomana). Olen todellakin pahoinvoipa. Rakas markiisi,\nluulenpa etten tänään ole halukas keskustelemaan valtioasioista.\n\n    (Soittaa. Texeira tulee.)\n\nPOMBAL (kiireesti). Hänen majesteettinsa käskee, ettei ketään saa\npäästää sisään, olkoon kuka hyvänsä. (Texeira menee.)\n\nKUNINGAS. Olette rohkea, herra markiisi.\n\nPOMBAL. Luulin että se oli teidän majesteettinne tarkoitus.\n\nKUNINGAS (syrjään). Huomaan, etten voi livistää pakoon. Olkoon siis\nmenneeksi, silloin siitä kerrankin pääsee! (Ääneen.) Tarkoitukseni,\n-- tietystikin. (Istuutuu.) No, mitä siis oikeastaan tahdotte? Sanalla\nsanoen --!\n\nPOMBAL. Jesuiittain karkoittamista.\n\nKUNINGAS. Siihen minä en ikinä suostu.\n\nPOMBAL. Miksi ette?\n\nKUNINGAS. Siksi, -- siksi etten tahdo. Silloinhan minut koko\nEuropassa julistettaisiin uskonnon vainoojaksi. Puolisoni mainitsi,\nettä eräs hänen hovinaisistaan kertoi lukeneensa erään jumalattoman\nranskalaisen filosoofin teoksen, jossa minua verrattiin harhaoppiseen\nPreussin Fredrikiin. En voi sanoa tekijän nimeä, sillä (tehden\nristimerkin) en katso hurskaan kristityn velvollisuudeksi panna\nmieleensä mokomien uskottomain jumalainkieltäjien nimiä, mutta siinä\nitse näette uudistuksienne tulokset.\n\nPOMBAL. Tämäkö perusteenne?\n\nKUNINGAS. Mitä hänen pyhyytensä siitä sanoisi? Jeesuksen veljeskunta\non liiaksi mahtava, -- me emme tohdi sitä suututtaa. Sitä paitse pitää\nmeillä olla syitä, perusteita maailmalle ilmoitettavana.\n\nPOMBAL. Eikö viimeinen salahanke teidän henkeänne vastaan ole todistus,\njonka pitäisi saada heidän uskollisimmat ystävänsäkin uskomaan? Eikö\nheidän kätensä ole ruhtinasten verillä tahratut? Jokaisella noista\nkymmenestä, joille kuolemantuomion julistitte, on puolellaan satoja,\njotka joka hetki vetävät henkeään vain syytääkseen teihin kirouksia,\n-- joiden ainoa tunne on kosto, joiden ainoa ajatus on teidän\nmurhanne.\n\nKUNINGAS. Tiedän, -- he ovat vihamiehiäni. Mutta nähkääs, -- sanon\nsiis totuuden: en tohdi, pelkään heitä. Lapsuudestani asti on minuun\nistutettu se käsitys, että Jeesuksen veljeskunta on jotakin\nsuurta, hirmuista, mahtavaa, joka toisessa kädessään pitää taivaan,\ntoisessa syvyyden avaimia, -- jotka tuntevat vähäpätöisimmän ihmisen\npienimmätkin ajatukset, -- joiden rankaisevaa kouraa ei voisi välttää,\nvaikka; pakenisikin Portugalista, Europasta, asutusta maailmasta,\nelämästä --, sillä he ovat mahtavammat kuin maan kuninkaat, ja taivaan\nenkelit kuulevat heidän ääntään.\n\nPOMBAL. Myönnän, että ovat mahtavat, mutta heidän mahtinsa on uhkaavan\npilven, joka näyttää hirmuiselta, vaan jonka auringon säteet pian\nhajoittavat. Kautta koko nykyajan käy huuto noita jesuiittoja\nvastaan, kauhun huuto menneisyyteen nähden ja koston huuto\ntulevaisuuteen nähden. Pieni Portugal on antava Europalle esikuvan,\njosta tämä tulee sitä iankaiken kiittämään.\n\nKUNINGAS. Tuhlaatte sanojanne turhaan. Minä en voi ryhtyä\nkarkoittamaan Jeesuksen veljeskuntaa.\n\nPOMBAL. Sekö viimeinen sananne?\n\nKUNINGAS. Viimeinen.\n\nPOMBAL. Silloin minun täytyy teidän majesteetiltanne pyytää virastani\neroa.\n\nKUNINGAS. Eroako? Mahdotonta! En tule toimeen ilman teitä. Ah!\nte tahdotte saada ministeri-palkkanne korotetuksi. Saatte. Se on\ntodellakin pieni, myönnän sen. Teistä on tuleva ruhtinas, ensimmäinen\nPortugalissa -- ajatelkaas, se kuuluu kauniilta. Vaan ette saa minua\njättää, kaikessa muussa tahdon noudattaa mieltänne. Eikö totta -- te\njäätte?\n\nPOMBAL. Sire, sanassani pysyn.\n\nKUNINGAS. Mutta pyydän, rukoilen, -- kuninkaanne, ei, ei, ystävänne,\njoka hyväksenne on tehnyt kaikki, rukoilemalla rukoilee teitä\njäämään. Minulla ei ole ketäkään muuta, johon voin luottaa.\n\nPOMBAL. Valitkaa! -- minut tai jesuiitat, uskollisin palvelijanne tai\nkiukkuisimmat vihamiehenne.\n\nKUNINGAS (kylmästi). Vai niin! Luulette olevanne tuiki tarpeellinen.\nErehdytte kerrassaan, hyvä markiisi. Menkää herran nimeen, -- me emme\ntarvitse teitä.\n\nPOMBAL. Niin pian kuin mahdollista annan kertomuksen niistä\nyhdeksästä vuodesta, joina olen kuninkaani käskyjä toimittanut. Tämän\nkirjeen voin heti jättää teidän majesteettinne haltuun. Se on hänen\npyhyydeltään, paavi Clemens XIII:nnelta, joka joitakuita päiviä sitten\nvielä oli kardinaali Aqvaviva.\n\nKUNINGAS (lukee). Haa! Pyhä Isä on tyytymätön. Hänen kanssaan pitää\nheti suoriutua.\n\nPOMBAL. Niin, hän vaatii, että teidän murhaajanne, koska ovat\njesuiittoja, pitää jättää rankaisematta.\n\nKUNINGAS. Arveluttava asia! Teidän pitää saattaa se oikeaan.\n\nPOMBAL. Teidän majesteettinne, unhotatte että olen pantu viralta.\n\nKUNINGAS. Pyhä Sebastian! Tunnen etten koskaan voi selvitä tästä\nsokkelosta.\n\nPOMBAL. Clemensin ovat jesuiitat asettaneet paavinistuimelle. Kun hän\nnyt näkee teidän majesteettinne näitä suosivan, niin vaatii hän\nröyhkeästi kaikkien murhamiehinenne vapauttamista, jotta he sitä\nparemmin voisivat hioa niitä tikareita, jotka eivät ensi kerralla\nosuneet oikeaan. Meidän täytyy siis alkaa taistelu pyhän paavinistuimen\nkanssa. Meillä ei ole muita liittolaisia kuin protestanttinen Englanti,\njoka tässä kohden ei voi meitä auttaa. Ranska ja Espanja ovat\nvihollisiamme, -- pian voi sota syttyä näitä valtoja vastaan. Tosin\non armeijallamme taitava päällikkö, Schaumburgin herttua, mutta hän\npyytää eroansa samalla kertaa kuin minäkin. Itävallan kanssa olemme\njotakuinkin hyvässä sovussa, mutta ainoastaan minun ja puolisoni\nerikoistuttavuuksien kautta. Jos minä luovun virastani, niin saatte\nMaria Theresiasta vihamiehen. Näettekö, mitä voitte toimittaa ilman\nminua?\n\nKUNINGAS (menehtyneenä). Hallitkaa!\n\nPOMBAL. Itse Portugalissa olen murtanut aatelin vallan. Olen\nhankkinut kruunulle takaisin kaikki ne tilukset, jotka aateli on\npakolla ottanut heikolta hallitukselta. Olen tehnyt kuningasvallan\nsuureksi ja peljätyksi, niin että nämä pikkutyrannit eivät uskalla\nsen valtamahdin edessä päätään nostaa. Jos minut pannaan viralta,\nniin tämä mehua ja voimaa imevä harvainhallitus kohottaa taas päätään\nja anastaa väkisin entisen valtansa.\n\nKUNINGAS. Hallitkaa!\n\nPOMBAL. Ja mitä tulee teidän yksityiseen elämäänne, niin eikö kaikki\nsalaiset vihamiehenne riemuitse ja todelliset ystävänne huolestu\nnähdessään, miten te kohtelette uskollisimpia palvelijoitanne? Kaiket\npäivät saatte levottomana vavista kapinoitsijain tikareita, kaiket yöt\nunissanne niitä peljätä.\n\nKUNINGAS. Hallitkaa! Jätän kaikki teidän haltuunne, tehkää niinkuin\ntahdotte.\n\nPOMBAL. Pidättekö sananne?\n\nKUNINGAS. Pidän.\n\nPOMBAL. Nyt olette taas oma itsenne, ja niin minäkin taas olen sama\nkuin ennen. Haa! Nyt olen siis saavuttanut unelmieni päämäärän!\n(Menee.)\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\nKUNINGAS (yksin, nousee seisaalleen.) Hän on poissa. Olen yksin. Tuntuu\nsiltä, kuin olisin kaikkien hylkäämä. Ei, ei! Vielähän olen kuningas.\n(Soittaa. Texeira tulee.) Samppanjaa! Minun täytyy virkistää mieltäni.\nMinua paleltaa. (Samppanjaa tuodaan, kuningas juo.) Lääkärini on\nsanonut, että voin vielä elää monta vuotta, hän on kyvykäs mies. Voin\nhäneen luottaa, ja kuitenkin tuntuu siltä kuin kuolema, kamala viikate\nkädessä, seisoisi takanani ja osottaisi päätäni. (Juo.) Pah! Houreita!\nHaa! Tunnen hirveän ahdistuksen painavan ja vaivaavan rintaani.\n(Äänettömyyttä.) On niinkuin tekisi mieleni nähdä verta vuodatettavan,\nmurhaajieni verta. Tuon salinoven takana seisoo kenties murhamies\nodottamassa, milloin voisi pistää minut kuoliaaksi. En tohdi täältä\npoistua. Ja tämä viini sitten! Se on ehkä myrkyllä sekotettua. Olkoon\nmitä on: se tarjoo minulle nautintoa ja siihen tahtoisin mieluimmin\nkuolla. (Kauhistuen.) Tuon ajatuksen paholainen johdatti mieleeni.\nMinun pitää saada seuraa. (Texeira tulee.) Onko siellä ketään, joka\nodottaa päästä puheilleni?\n\nTEXEIRA. Donna Theresia de Tavora, Aveiron herttuatar.\n\nKUNINGAS. Theresia! -- minun luonani! Saanko uskoa korviani? Haa!\nVihdoinkin tuo ylpeä nainen on taipunut! Herttuatar tulkoon!\n\n    (Texeira menee.)\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    KUNINGAS. THERESIA.\n\nTHERESIA. Teidän majesteettinne! Etsin teitä viimeisenä turvanani.\nLaupeus on aina ollut kuningasten suurin kaunistus. Armoa\nvihollisillenne!\n\nKUNINGAS (ivallisesti). Anotteko te armoa?\n\nTHERESIA. Anon, itsenne tähden, herra kuningas. Pelastakaa veljenne,\npelastakaa ne toisetkin aatelismiehet, muuten olette vikapää\nsuurimpaan vääryyteen. He ovat syyllisiä -- niin; mutta jokaisella on\noikeus tulla ainoastaan vertaistensa, pääriensä, tuomittavaksi. O,\nolen käynyt Portugalin etevimpäin aatelismiesten luona, saadakseni\nheidät vastustamaan tuomiotanne, mutta nuo pelkurit ovat kieltäytyneet,\novat peljänneet Pombalin kostoa! Minun täytyy siis vedota teidän\nomaan oikeudentuntoonne.\n\nKUNINGAS. Siitä asiasta päätän yhdessä ministerini kanssa. Olen\nvannonut pyhän Sebastianin nimeen, että heidän tulee kuolla, ja aina\npidän valan, jonka olen hänelle tehnyt. (Syrjään.) Kuinka hän on\nkaunis! Kuinka tuo kiihtynyt kalpeus on viehättävä! Tuntuu, niinkuin\ntekisi mieleni raivokkain suuteloin purra nuo kalpeat huulet\nveripunaisiksi.\n\nTHERESIA. Mutta, sire, -- ainakin veljenne, -- hänet teidän täytyy\npelastaa.\n\nKUNINGAS. Hänen ennen muita täytyy mennä häpeän kuolemaan.\nKauheiden kidutusten alaisena tulee hänen mestauslavalla heittää\nhenkensä, joka sitten helvetin tulessa joutuu tuhatkertaa julmempaan\nvaivaan.\n\nTHERESIA (tuijottaa häneen liikahtamatta, niinkuin ei ymmärtäisi\nhänen sanojaan).\n\nKUNINGAS (syrjään). Tuo aavemainen katse minua pelottaa. On niinkuin\nkulkisin unessa. Olen kai liiaksi juonut. (Ääneen.) Kumma, kuinka\nhartaasti olette kiintynyt Lafoensin herttuaan.\n\nTHERESIA (hurjasti). Siksi että häntä rakastan, ettekö sitä ymmärrä?\n-- siksi että häntä rakastan. Ah! en voi ajatellakaan, että hän kuolisi\n-- ah! en saata käsittää, kuinka maa enää voisi olemassa olla tai\naurinko paistaa, jos hän ei eläisi. Käsitättehän -- mahdotonta on,\nettä hän kuolisi.\n\nKUNINGAS. Te voitte hänet pelastaa.\n\nTHERESIA. Mitä tahdotte? Omaisuuteni, -- äärettömät tilukseni?\nOttakaa, ottakaa! Minä kuljeksin mierolaisena ja kerjään leipäni. Tai\nhenkeni? Viekää! viekää! Häpeälava, -- tikari, -- myrkky, -- mitä\nvain tahdotte!\n\nKUNINGAS. En mitään tuosta kaikesta. Itsenne!\n\nTHERESIA (soinnuttomasti). Mitä tarkoitatte?\n\nKUNINGAS (tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä silmiin). Te\nymmärrätte minut!\n\nTHERESIA (kääntyen pois). En!\n\nKUNINGAS. Sinun täytyy tulla omakseni. En tiedä, rakastanko vai\nvihaanko sinua, mutta sydämmessäni tunnen valtavan himon tuhota,\nturmella, ja kuitenkin nauttia sinua. Haa! tahtoisin nähdä sinut\npiinapenkillä, nähdä kuinka häikäisevät, uhkuvat jäsenesi värisevät\nnoiden kauheiden kidutuskoneiden käsissä, -- ja samalla tahtoisin\nmielipuolen ahnain huulin suudella paljaita jalkojasi. Haa! tahtoisin\nnähdä sinun epätoivosta uupuneena nojautuvan olkapäähäni, aivoissa\nhulluus ja sydämmessä raivo, kunnes hurjapäisenä suudelmilla, vielä\nhehkuvammilla kuin minun, tapaisit huuliani.\n\nTHERESIA. Ah! noin rohkenette puhua minulle! Olen hävetä silmät\npäästäni. (Pitelee otsaansa.) Miksi tulinkaan tänne! Pois -- pois!\n(Aikoo poistua.)\n\nKUNINGAS. Älkää minua syyttäkö, -- itse olette lemmittynne surmannut.\n\nTHERESIA (yht'äkkiä). Niin, niin! -- minähän se hänet johdatin turmioon\nJa vieläkö arvelisin --! (Kuninkaalle.) Pelastakaa Lafoens -- niin minä\nolen teidän. (Synkästi.) Pyhä madonna, älä vihastu! Sinä olisit tehnyt\nsamoin kuin minä. --\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\n(Läpikäytävä sali S:t Julianin linnassa. Ovia usealla taholla.)\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\nPOMBAL (astuu sisään). Elvas syytön! Nuo sanat soivat yhä vielä\nkorvissani. Kuoleva José ei ehtinyt muuta minulle sanoa, mutta hänen\nkatseensa osotti, että hän puhui totta. Miksi olen mennyt niin\npitkälle? Olen kiven jo niin työntänyt jyrkännettä alas syvyyteen,\netten enää voi sitä pidättää, vaan se tempaa minutkin mukanaan.\nKardinaali Saldanha oli oikeassa: jos asia olisi käynyt laillista\ntietä, niin ei ketään syytöntä olisi langetettu. Olen nyt toiveitteni\nperillä, -- ja kuitenkin olen melkein toivomaisillani, että kaikki\nolisi tekemättä ja että saisin alottaa kaikki alusta, olenko minä\nmäärätty hävittämään kaikki, mikä on minua lähellä? Uskollinen\nJosénikin myrkytetty, -- jesuiittani myrkyttämä kostonuhriksi! Ja hänen\nviimeiset sanansa, että Elvas oli syytön -- mitä ne merkitsivät?\nVoisinko sittenkin pelastaa hänet? En! En voi tuoda esiin mitään\ntodistusta hänen syyttömyydestään. Hän on itse tunnustanut, hänen\nisänsä ja äitinsä niinikään. Sanottaisiin, että hänet pelastin siksi\nettä hän oli vävyni. Maineeni nyky- ja jälkimaailman silmissä vaatii\nhänen kuolemaansa, o, Elvas, Elvas, älä minua syytä! Sinä, joka saat\nkuolla, olet onnellisempi kuin minä, jonka täytyy elää, tämä verivelka\nomallatunnollani. Haa! Kuulen askeleita. Se on Beatrice, jota lähetin\nnoutamaan, kun tosiaankin ensin ajattelin pelastaa hänen miehensä.\n(Yht'äkkiä.) Mutta kenties se vielä olisi mahdollista, -- onhan hän\ntyytyväinen, kun vain saa pitää henkensä. (Miettiväisenä.) Niin oikein!\nNäin voin pelastaa hänet ja oman kunniani samalla kertaa.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    POMBAL. BEATRICE.\n\nBEATRICE. Tahdot siis armahtaa puolisoani, myönnät vihdoinkin hänet\nsyyttömäksi! Ah! näen että niin on, et olisi muuten minua kutsunut, ei\nolisi sinulla ollut siihen luontoa. Älä kiellä, älä, sillä tunnen,\nettä sydämmeni silloin särkyisi.\n\nPOMBAL. Tahdon sinun tähtesi valmistaa hänelle pelastukset keinon.\n\nBEATRICE. Luiz! Oi, kuulitko? Isäni lupaa sinut pelastaa.\n\nPOMBAL. Kuuntele tarkoin, tyttäreni. Kaikki todistukset painuvat\npuolisosi syyllisyyden puoleen, -- meidän täytyy siis pitää häntä\nsyyllisenä. Hän paetkoon salaa vielä tänä yönä ja piilottakoon\nhenkensä, unhotettuna ja saavuttamattomana, johonkin kaukaiseen\nmaailman kolkkaan. Hänen kuvansa on teloitettava, kun hän itse on\npaennut; henkensä hän saa pitää, mutta kunniansa hän menettää.\n\nBEATRICE. Ah! kun hän vain saa henkensä pitää, niin olen tyytyväinen.\nMitä me Portugalia, kunniaa, rikkauksia kaipaamme! Minun rakkauteni\nhänelle kaiken tuon korvaa. Pakenemme kauas, niin kauas, että siellä\nei Portugalin aurinko paista, ei sen taivas helota, eikä siis mikään\nhäntä muistuta siitä, mitä hän on kadottanut. Ja joskin jokin\nhaihtuva tuuli sinne eksyisi ja kuiskaisi hänen korvaansa kotimaan\nkieltä, niin minä haastaisin hellyyteni sydämmellisestä hartaudesta,\nniin että tuuli ei hennoisi hänen mieltään huolestuttaa. (POMBAL\ntaistelee ääneti itsensä kanssa. BEATRICE huomaa, että hänen\nhuulensa vapisevat.) Mikä sinua vaivaa, isä? Kävit niin kalpeaksi.\n\nPOMBAL. Voisitko -- jättää -- äitisi?\n\nBEATRICE. Ja sinut? Pitäisikö minua täällä mikään muu, kuin sinä?\nMutta, katso, sinä olet suuri, mahtava, kunnioitettu, -- hän on halpa,\nvainottu, väärintunnettu; sinulla on kiitollinen kansa, -- hänellä vain\nvaimo-raukkansa; sinä saat osaksesi nykyajan ihailun, -- hän ainoastaan\nnaisen rakkauden. O! olemme kumpikin näinä viime aikoina niin\näärettömästi kärsineet, ettemme voi kauan elää; suo minun siis\nainakin levittää rauhaa hänen elämänehtoonsa viimeisiin hetkiin.\n\nPOMBAL. Ei! Beatrice, sinun täytyy jäädä. Sinun täytyy katkaista\nkaikki muiston siteet väliltänne. Haemme paavilta teille avioeroa.\nPombalin tytär ei saa maanpakoon seurata isänmaankavaltajaa. Minun\noman kunniani tähden sinun pitää jäädä. (Kello lyö yksitoista.)\n\nBEATRICE. Hyvä Jumala! Kuolinkellot jo soivat. Joutuin, joutuin!\nMinä suostun kaikkeen. Ettekö näe, isä, aika rientää!\n\nPOMBAL. Rauhoitu! Kello lyö vasta yksitoista. Meillä on vielä\ntunti aikaa. Kello kahdeltatoista tulee tuomittujen tämän salin\nkautta kulkea kappeliin, nauttiakseen siellä viimeistä kertaa\nHerran ehtoollista. Siksi hänen pitää olla pakomatkalla. (Huutaa.)\nTänne! (Vanginvartija tulee.) Tuo tänne Elvasin herttua, ja anna\nhänen puhua kahdenkesken herttuattaren kanssa. (Vanginvartija\nmenee.) Valmistele nyt häntä pelastuksen varalle, ja sano hänelle\njäähyväiset. Minä toimitan niin, että hän voi paeta, joutumatta\nilmi. (Menee.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    BEATRICE, myöhemmin ELVAS.\n\nBEATRICE. Kuinka hän viipyy! Vanginvartija ei ole kenties kutsunutkaan\nhäntä. On niin kuin kaikki ihmiset, kadehtien rakkautemme onnea,\nkoittaisivat meidät erottaa. Kuinka se aika rientää! Sydämmeni tuntuu\ntykyttävän sekunnit niin nopeaan, että sen pian on pakko pysähtyä. O\naika, aika, riennätkö lemmittyäsi pelastamaan, kun kiidät matkaan noin\nhuimaavaa vauhtia? (Kuuntelee.) Ei, -- ei -- vihdoinkin -- -- ah!\n\nELVAS (yhä kahleissa, astuu sisään kalpeana ja laihtuneena). Ah,\nBeatrice, armas vaimoni! Meille on siis suotu viimeinen hyvästijättö.\n(Suutelee hänen kasvojaan.) Beatrice, viimeistä kertaa nyt näemme\nmaan päällä toisemme.\n\nBEATRICE. Ei niin, sinä voit pelastua. Sinä voit päästä vapaaksi, --\najatteleppas -- vapaaksi!\n\nELVAS. Vapaus! Aurinko! Valkeus! Elämä! Kajastavat kuvat, jotka\nilvehditte vankiraukan sielulle! Pois! En tohdi uskoa teihin.\n\nBEATRICE. Etkö tunne minun ääntäni? Olen Beatricesi, -- puhun totta.\n\nELVAS. Niin, niin! Vihdoinkin ovat siis älynneet syyttömyyteni. Olen\nsaanut oikeutta -- vaikka myöhään. Haa! olen siis vapaa! Miksi ei\navata minulle vankilan ovia? Voin antaa anteeksi kaikki, mitä olen\nkärsinyt, mutta joka hetki, minkä nyt, syyttömäksi julistettuna,\ntäällä vietän, voi saattaa minut raivoon.\n\nBEATRICE. Ah! Ei! Syyttömyyttäsi ei ole vielä ilmi saatu. Sinun\ntäytyy paeta. Mutta näetkös, kaukana merten takana voit jälleen\nalottaa uutta elämää. Vielä tällä tunnilla sinun täytyy paeta. O,\nkuinka viipyvät!\n\nELVAS. Minun siis pitäisi hiipiä pakoon yöllä niinkuin varkaan;\nnimeni ja maineeni tulla ijäti häväistyiksi? Ei! Ei! --\n\nBEATRICE. Mutta muista, että siten pelastat henkesi hirmuisesta\nkuolemasta. Minä rukoilen, -- pakene!\n\nELVAS. Entä sinä itse?\n\nBEATRICE (hämmentyneenä). Minä tulen jäljestä. Näetkös, me emme voi\npaeta yht'aikaa. Älä ole levoton minun tähteni. Minä kyllä tulen.\n\nELVAS. Beatrice-rukka! -- sinä et ole oppinut valehtelemaan. Ah! Nyt\nälyän kaikki! (Äänettömyyttä.) Minä jään tänne.\n\nBEATRICE. Pyhä madonna! Mitä sanot? Näyttihän kuolema sinusta niin\nhirvittävältä.\n\nELVAS. Näet, että olen muuttunut. Tosin, kun ensin kuulin nuo sanat,\nettä minun täytyisi kuolla, tuntui siltä, kuin sydämmeni ja sieluni\nolisivat kauhusta hyytyneet. Hirmuista onkin syyttömänä kuolla. Mutta\nnyt tunnen, etten voi elää kunniattomana ja ilman sinua.\n\nBEATRICE. Pakene, pakene! Jos et itsesi, niin minun tähteni.\n\nELVAS. Mitä luulet elämän olevan minulle sinusta erotettuna?\nAjattelivat näin: tuolle heikolle Elvas-raukalle voi viskata elämän\nniinkuin kerjäläiselle almun. Mutta pettyivät. Olen ollut pelkuri.\nOlen unhottanut kunniakkaan nimeni, en ole ansainnut miehen arvoa;\nmutta olen herännyt häpeämään entistä heikkouttani. (Vanginvartija\ntulee.)\n\nVANGINVARTIJA. Jos suvaitsette, herttua, ottaa yllenne tämän\nmunkinkaapun, niin olen niin toimittanut, että voimme kenenkään\nestämättä päästä täältä.\n\nELVAS. En! Mene ja sano tyrannille, jota palvelet, että murhata\nvoidaan Elvasin herttua, mutta ikänä ei häntä kunniattomaksi saada.\n\nBEATRICE. O, kuinka noiden miesten sydän on kova! Luiz, pakene! Minä\npyydän, oma Beatricesi sitä pyytää. Katso, aika kuluu. Saatatkin minua\nvastustaa, -- et siis rakasta minua!\n\nELVAS. Et tiedä, mitä sanot. Onko meillä molemmilla täällä maan\npäällä muuta kuin rakkautemme? Minun isäni on, toivoen että hänen\ntuomionsa siitä lievenisi, todistanut väärin minua vastaan, --\nsinun isäsi on vihasta ja itsekkyydestä syössyt meidät molemmat\nonnettomuuteen. Mitä silloin voimme ihmisiltä odottaa? He eivät\nole suoneet rakkaudellemme sijaa maan päällä, minä menen nyt\nvalmistamaan sille sijaa taivaassa.\n\nBEATRICE. Sinä yht'aikaa hivelet ja raatelet sydäntäni. (Kello lyö\nkaksitoista.) Hyvä Jumala! Nyt on liian myöhäistä! (Vaipuu Elvasin\nsyliin.)\n\nELVAS. Armas puoliso! puhdas lilja, joka paratiisista on siirretty\nmaan halpaan soraan! Anna minulle suudelma ja siten hengitä sielusi\nminun sieluuni. Älä itke, rakas puolisoni; tuntoni sanoo, että me\npian jälleen yhdistymme. Sinä pian kiirehdit minun jälkeeni, minun,\njoka taivaassa sinua ikävöitsen.\n\nBEATRICE (tahtoisi puhua, mutta voi ainoastaan sopertaen lausua).\nLuiz!\n\n    (Viimeisellä kahdentoista-lyönnillä on linnanpäällikkö useiden\n    sotamiesten seuraamana tullut sisään. Vasemmanpuolinen ovi\n    paiskataan auki, ja hengeltä tuomitut, toinen toisensa jälkeen,\n    kulkevat näyttämön poikitse, kädet sidottuina, tunnustaen\n    syntejään mukana-seuraaville munkeille. He häviävät kaikki\n    peräoven kautta, josta kuuluu latinainen kuolinvirsi etäältä\n    soivan. ELVAS ja BEATRICE menevät hekin yhteen joukkoon.\n    Viimeisenä tulee MOREIRA, hänkin munkin saattamana.)\n\nMOREIRA (linnanpäällikölle). Sallitteko minun ennen kuolemaani sanoa\npari sanaa Lafoensin herttualle?\n\nLINNANPÄÄLLIKKÖ. Ettekö siis tahdo muiden turmatoverienne kanssa\nrukoilemalla ja Herran ehtoollista nauttimalla valmistautua\nhuomispäivää varten?\n\nMOREIRA. Pitääkö minun toistaa pyyntöni?\n\nLINNANPÄÄLLIKKÖ. Tapahtukoon tahtonne. Herttua on koko yön odottanut\nsaavansa puhutella teitä, mutta minä en ole tahtonut häiritä rippiänne.\n(Soturille.) Mene noutamaan Lafoensin herttua tänne!\n\nMOREIRA. Saammeko olla kahdenkesken?\n\nLINNANPÄÄLLIKKÖ. Koska tämä luultavasti on viimeinen pyyntönne tässä\nelämässä, niin olkoon se sallittu. (Sotureille.) Seuratkaa mukanani!\n\n    (Linnanpäällikkö ja soturit menevät. Kaikki hengeltä tuomitut\n    ovat hekin jo menneet.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    MOREIKA. munkki, myöhemmin LAFOENS.\n\nMOREIRA. Olemme yksin. Voitte jatkaa surullisia tiedonantojanne.\n\nMUNKKI. Se on pian tehty. Kaikki Jeesuksen veljeskunnan jäsenet,\njotka tämä pääkerettiläinen on saanut käsiinsä, on hän muutamien\nlaivapahasien varaan jättänyt meren ja myrskyn raivolle alttiiksi.\nMutta -- Hän, joka Mooseksen pelasti aalloista ja pyhän Johanneksen\nliekeistä, Hän kyllä heidänkin matkaansa suojelee.\n\nMOREIRA. Entä Europan hallitsijat?\n\nMUNKKI. Sanotaan että Pombal toimii heidän tahtonsa mukaisesti. Hän\nkuuluu sopineen Espanjan Arandan, Ranskan Choiseulin ja Itävallan\nKaunitzin kanssa, että nämä valtioissaan seuraisivat hänen\nesimerkkiään.\n\nMOREIRA. Entä hänen pyhyytensä?\n\nMUNKKI. Lähetti tosin heti, kun nousi Pietarin istuimelle, uhkaavan\nkirjeen Pombalille, mutta, hämmästyen tämän röyhkeyttä, on antanut\nmyöden ja taipunut hänen tahtonsa mukaan.\n\nMOREIRA. Entä kansa?\n\nMUNKKI. Kauhistuu -- ja on vaiti.\n\n    (Lafoens on viimeisien vaihtopuheiden aikana tullut sisään.)\n\nMOREIRA. Kiitän sinua. Suvaitsetko jättää minut yksikseni? (Munkki\nmenee.) On niin kuin Jumala olisi maailmasta hävinnyt, -- niinkuin\nmaa ja taivas olisivat minuun nähden kadottaneet keskipisteensä --\nja minä olisin viskattuna kaikkisuuden avaruuteen tukea vailla,\njalansijaa vailla.\n\nLAFOENS (lähestyen häntä). Olet kutsuttanut minut. Marttyyri tahtoo\nantaa siunauksensa, ennenkuin joutuu pyövelien uhriksi.\n\nMOREIRA (säpsähtää). Ah! Sinäkö se olet? En huomannut tuloasi.\nKerrotaan, että sinä olet vapautettu.\n\nLAFOENS. Niin. Tänä iltana saapui kuninkaan armotus vankityrmääni.\nMiksi se minulle annettiin, sitä en tiedä. (Syrjään.) Miksi sen otin\nvastaan, -- sen tiedän sitä paremmin.\n\nMOREIRA. Niin, olen sinut kutsuttanut, ajan ja ijankaikkisuuden\nrajalla sanoakseni sinulle sanan, joka murskaa minut, mutta sinut\nkenties tekee suureksi. (Äänettömyyttä.) Hylkää asiamme!\n\nLAFOENS. Nämäkö sanat -- sinä sanot -- minulle?\n\nMOREIRA. Jeesuksen pyhä veljeskunta -- tämä jättiläispuu, jota on\nkastellut niin monen sankarin ja marttyyrin veri, -- on laho ja\nkaatuu pian.\n\nLAFOENS. Mitä tulee minun uskoa, entistä elämääsi vai nykyisiä\nsanojasi?\n\nMOREIRA. Usko minua. Kun minunlaiseni mies sanoo: koko elämäni\non mennyt hukkaan, -- silloin (vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua\nsynkästi.) Olen taistellut Jumalan kanssa, olen tullut voitetuksi.\n\nLAFOENS. O, isä! Eikö siis suuri aatteesi ole auringon kaltainen,\njoka, vaikka pilvikin sen kaihtaa, pian säteilee yhtä kirkkaana kuin\nennen?\n\nMOREIRA. Monasti elämässäni on huomaamatta mieleeni hiipinyt tämä\najatus: eikö ajan henki ole sinua valtavampi? Asiaani innostuneena\ntukahutin aina nämä ajatukset syntisenä heikkoutena. Nyt, kun seison\ntässä tyynenä ja kylmänä, katselen asiata toisin. Siis vielä kerran:\nmene Pombalin ja sen opin puolelle, joka nyt asetetaan pyhän kirkon\nsanojen sijaan. Heidän luona saavutat valtaa, kunniaa ja maailman\nkiitosta, voit hyödyttää maatasi ja aikalaisiasi, -- meidän luona on\nedessäsi vaino, pilkka ja tuo kuolemassa sydäntä kalvava ajatus:\nolet taistellut turhaan. Tuo arka ja häijy roistokansa, joka\ntahtoo ostaa itselleen nousevan suuruuden suosion sylkemällä\nsyrjään-suistuvaan, eikö se jo ole hionut ivaansa ja miekkojaan\nmeitä jesuiittoja varten?\n\nLAFOENS. Luetko minut tämän roistokansan joukkoon?\n\nMOREIRA. En! Mutta kuitenkin sanon: hylkää asiamme, sillä se on\nmennyttä. Kun olin nuori, innostutti minuakin vapauden valtava\nvoima. Tahdoin uudistaa kirkkomme, tahdoin tehdä sen kristityksi,\nenkä katoliseksi. Olin silloin Roomassa. Siellä minut veljeskunnan\nylijohtaja kerran yllätti, kun luin pyhää raamattua kotimaani\nihanalla kielellä. Muutamia päiviä sen jälkeen minut lähetettiin\nlähetyssaarnaajaksi Intiaan. Kymmenen vuoden aikana siellä opin\nelämään ja taistelemaan yksinomaan pyhän kirkkomme leviämiseksi\nja voitoksi. Kun sitten palasin Europaan, oli kaikki muu minussa\nkuollut, paitse tämä suuri aatteeni. Kaikki voimani, ajatukseni,\ntunteeni tarkoittivat vain Jeesuksen veljeskuntaa ja sen suurta\ntehtävää johdattaa kirkon äidinhelmaan kaikkien ihmisten omattunnot\nja tahdot, pakottaa ne uskon kuuliaisuuteen, antaakseen niille sen\nsijaan valkeutta ajassa, autuutta ijankaikkisuudessa. Vannotin sinua\nCoimbrassa taistelemaan saman päämäärän puolesta, -- annan sinulle\nvalasi takaisin.\n\nLAFOENS. Ei, ei, ei koskaan! Ennen kuolen kunniattomana teidän\nkanssanne, kuin elän mahtavana vihollistenne parissa: Ja se päämäärä,\njonka puolesta sinun-tapaisesi suuri sielu taistelee, ei saata\nkoskaan olla turha.\n\nMOREIRA. Eikö itse Roomakin ole meitä jättänyt, -- silponut käden,\njolla piteli valtikkaa, -- Rooma, jonka puolesta me olemme taistelleet\nja kärsineet?\n\nLAFOENS. Ja vaikkapa niinkin olisi, niin Lafoens ei ikinä alennu\nluopioksi. Sinun Jumalaasi tahdon palvella, sinun uskosi on oleva\nminun uskoni, sinun asiasi minun asiani. Minulla on vielä yksi\nsuoritus tehtävä maan kanssa, -- minun ei tarvis mainita muuta kuin\nnimi Theresia. Jos huomenna vielä elän, niin aion ijäksi jättää\nPortugalin ja Roomassa ruveta Jeesuksen veljeskunnan jäseneksi.\n\nMOREIRA. Vihin sinut siis taisteluun, kuolemaan ja (osottaen\ntaivaaseen päin) elämään. (Menevät kumpikin eri taholle. Moreira on\nkoko ajan noudattanut vanhaa juhlallista ja karkeanlaista tapaansa.\nNyt hän ei voi enää hillitä itseään, vaan kääntyy äkisti takaisin\nja huudahtaa) Miguel! Poikani!\n\nLAFOENS. Mikä sydäntä vihlova ääni! Oliko se sinun?\n\nMOREIRA. Maailma mustuu silmissäni. Minä horjun, tue minua! En ole\nkoskaan eläissäni vielä itkenyt, -- nyt itken.\n\nLAFOENS. Silmäsi värähtelevät, mutta kyyneleitä niissä ei välky.\n\nMOREIRA. En ole koskaan sitä oppinut. Itkuni valuu sisäänpäin, --\nkyyneleet virtaavat aivoihin, -- (pitelee silmiään) sillä täällä,\ntäällä kirveltää. (Intohimoisesti.) En ole koskaan vielä rakastanut\nketäkään ihmistä tämän maan päällä. Ei koskaan ole äiti, ei puoliso\nlempeällä hellyydellä lähennellyt sydämmelleni. Ei koskaan ole\nystävän povi, suurten aatteiden jumaluutta väristen, sykähtänyt\npovellani. Nyt, kun kuoleman kylmä henki jo on puolittain minut\njäätänyt, nyt tunnen olevani niin yksinäinen, niin äärettömän\nyksinäinen. Miguel! Etkö voi mitään muuta minulle tarjota kuin\nihailua? -- Anna minulle kipinä ystävyyttä!\n\nLAFOENS. Veljyt!\n\nMOREIRA. Kiitos! (Suutelee häntä otsalle.) Kaiken hellyyden, mitä\nolen tuntenut ketään ihmistä kohtaan, panen tähän suudelmaan.\n(Palaten taas vanhaan, kylmään tapaansa.) Sitä ehkä ei ole paljo.\nVoit antaa sen pois lemmityllesi kahden haukotuksen väliaikana,\nkun alat häneen kyllästyä. (Poistuu kiireesti peräovesta.)\n\nLAFOENS. Suuri henki! Oi, jospa voisin ystävyytesi ansaita! (Poistuu\noikeanpuolisesta sivuovesta.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    (Näyttämönmuutos. Sama sali Theresian kodissa, kuin ensimmäisessä\n    ja kolmannessa näytöksessä.)\n\nTHERESIA (tulee sisään).\n\n    Ei unta! Tuskallinen levottomuus\n    Mua eelleen ajaa, itseäni pakoon.\n        (Ottaa esiin myrkkypullon.)\n    Sa elon tuskasta mun voisit päästää.\n    Lohduksi kuiskaat: kaikella on loppu, --\n    Mut yhä mua turhaan kiusaat. Ei!\n    Ensiksi tieto, että hän on vapaa,\n    Sitt' olen valmis! (Äänettömyyttä.)  Urost' ihaillaan,,\n    Jok' iloin henkens' uhraa maineen mailla,\n    Marttyyria, mi polttoroviolla\n    Hymyilee kirkastettuna, kun näkee\n    Taivaasta voiton kruunun kimmeltävän.\n    Häpeän kuilu mun on edessäni,\n    Sittenkin rohkein mielin siihen katson.\n        (Astuu ikkunan luo.)\n    Kas, kuutamasta kirkastunut taivas\n    Valaisee maata lempein loisteineen.\n    Pimeyden peittämänä sikein nukkuu\n    jo puoli kaupunkia, toinen puoli,\n    Helottain täyskuun koko kirkkaudessa,\n    Autuuden horroksissa hiljaa uinuu.\n    Oi kotimaani yö, kuink' olet kaunis!\n\n(Joku kuuluu tulevan. THERESIA painaa tulisesti kättään poveansa\nvastaan.)\n\n    Ah! hetkeks vainko unhon unelmaa?\n\nKAMARINEITSYT (tulee sisään). Lafoensin herttua vaatii kiihkeästi\npäästä puheillenne. Anteeksi, mutta hän pakotti minua ilmoituttamaan\nitseään.\n\nTHERESIA. Haa! Saata herttua heti tänne!\n\nKAMARINEITSYT (ilkeästi). Mutta kuningas voisi --\n\nTHERESIA. Mene! (Syrjään.) Palkkapalvelijani rohkenee tuota sanoa minun\nkuulteni, -- ja minun -- oi, häpeä! -- täytyy luoda silmäni maahan.\n(Kamarineitsyt menee.) Miguel siis on vapaa! Minä voin siis kuolla: --\nkuolla! Mikä taivaallinen ajatus! -- Kuolla ehkä niin, että viimeinen\nhenkäykseni kuiskaa hänen korvaansa, kuinka äärettömästi häntä\nrakastan.\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    THERESIA. LAFOENS.\n\nTHERESIA (menee iloisesti häntä vastaan).\n\n    Olet vapaa siis!\n\nLAFOENS (ehkäisten kädellään).\n\n                     Theresia, ei noin!\n    Edessä seisot tuomarin. Nyt täytyy\n    Sun kuolemasta itses puhdistaa. (Äänettömyyttä.)\n    Min' olen armoitettu. -- Entä sinä?\n\nTHERESIA.\n\n    Vapaudessa, niinkuin näet.\n\nLAFOENS.\n                              Sano,\n    Mik' oli hinta moisen suosion?\n    Pimeihin vankiluoliin meidät muut\n    On heitetty, -- sä yksin vapaaks jäit. (Vihastuneena.)\n    O, nainen, nainen! Jumal' ei sua luonut,\n    Madonnalt' olet katseen varastanut,\n    Mut sydämmen sä saatanalta sait.\n    Mun viekastellen hyljit, jotta saisit\n    Mokoman syliin himoiss' antautua.\n    Möit sielus, jotta pelastaisit henkes\n    Ja ruumiis, arvosi ja rikkautesi.\n\nTHERESIA (syrjään).\n\n    Jo tuskain juoman pohjaan join, -- niin luulin,\n    -- Vaan tämä jäi! Hän moista minust' uskoo!\n\nLAFOENS.\n\n    Et vastaa, -- ehkä puhuin ilkeästi.\n    (Hellästi.)  Theresia, sua rakastin, -- en nytkään\n    Voi povestani poistaa rakkauttani.\n    Sua ovat panetelleet. Kaikk' on valhe.\n    Kuninkaan lemmitty et ole. Puhu!\n    Oi, puhu! Sua uskon, vaikka astuis\n    Aurinko taivaalta ja väittäis toista.\n\nTHERESIA (on vaiti).\n\nLAFOENS.\n\n    Siis ole -- -- Vaan, en tuomitse sua vielä.\n    Väkisin ehkä hän sun voitti. Puhu!\n    Sun sanoistasi kohtalomme riippuu.\n\nTHERESIA (on vaiti).\n\nLAFOENS (ottaa esiin tikarinsa).\n\n    Siis kuole!\n        (Katselee tikariaan.)\n                Ei sua koskaan ole vielä\n    Liannut konnan eikä porton veri.\n    Miekasta metsän ylvä otus kaatuu,\n    Sakaalit, ketut myrkyin tapetaan.\n\nTHERESIA (näyttäen pulloa).\n\n    Tuossa on myrkky!\n\nLAFOENS (ihmeissään).\n\n                     Sinä yhtä kaikki!\n    Juo!\n\nTHERESIA (hellästi).\n\n         Kätes eikö mulle juomaa tarjoo?\n          (Lafoens seisoo liikkumatta.)\n    Ees muistoks siitä, mitä olin sulle.\n\nLAFOENS.\n\n    On kummaa tämä! No siis, -- tuossa!\n\nTHERESIA (juo hänelle tarjotusta pullosta).\n\n                                        Kiitos!\n    Nyt vapaa kieli on. (Polvistuu.) Sua rakastan!\n\nLAFOENS (johon nämä sanat ovat sattuneet).\n\n    Ivaatko vaiko herjaat kuolemassa?\n\nTHERESIA.\n\n    Antauduin kuninkaalle -- se on totta,\n    Mut hinta oli henkes, -- vapautesi.\n\nLAFOENS.\n\n    Väristys kävi --\n\n(Ääni ei tottele häntä; hän pitelee kiinni pöydästä.)\n\nTHERESIA.\n\n                     Etkö vielä usko?\n    O! vaikk' on sydän murtunut, niin siinä\n    Viel' istuu vanha ylpeys. Kahteen sanaan\n    Tunteeni koko syvyyden ma panen:\n    Sua rakastan. Suo anteeks tylyyteni!\n\nLAFOENS.\n\n    Et kuolla saa. Haa! Jumalan on luoma\n    Tää myrkkykin, -- Hän luomaans' ihaninta\n    Noin hävittää ei salli päältä maan.\n\nTHERESIA.\n\n    Ma tahdon kuolla, -- minun täytyy kuolla.\n    Elossa minut raiskattiin, mut kuoloss'\n    Olen ma puhdistettu.\n\nLAFOENS.\n                         Kalpenet.\n\nTHERESIA (taistellen).\n\n    Niin, myrkky vaikuttaa. Mua pitele!\n    Syvälle suo mun katsella sun silmiis,\n    Sun mustain silmäis valotaivaaseen,\n    Niit' että muisteleisin haudan yössä.\n    (Haikeasti). Ah!\n\nLAFOENS.\n\n    Pyhimys kallis, armain, sinä kärsit.\n\nTHERESIA (raukeasti).\n\n    Vie minut balkongille, että vielä,\n    ennenkuin kuolen, maani näkisin,\n    Mun kalliin isänmaani kauneudessaan.\n    Pois sieluni nyt liitää rauhass' yön,\n    Kuin siunaus -- niin, kuin rukous taivaan puoleen\n    Sun -- kansani -- ja maani edestä.\n\n(THERESIA ja LAFOENS menevät balkongille. Hienoa juhlallista soittoa,\njoka kuvaa THERESIAN kuolemaa. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä,\nsitten LAFOENS palajaa.)\n\nLAFOENS.\n\n    Ruumist' en tahdo nähdä. Mulle yhä\n    Theresia jalo, kaunis elää. Minä\n    Vain kuollut oon -- mut kohta minäi elän.\n\n(Juo myrkyn jäännöksen.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    (Näyttämönmuutos. Kabinetti Pombalin asunnossa Lissabonissa.)\n\nBEATRICE makaa tainnoksissa, ympärillä palvelijoita ja POMBAL, joka\nyrittää palauttaa häntä henkiin.\n\nBEATRICE (havahtuen). Miss' olen minä? Kuinka tulin tänne?\n\nPOMBAL. Jumalalle kiitos! Sinä elät!\n\nBEATRICE (ikäänkuin etsisi jotakin). Olen kadottanut jotain. Pois!\nminun täytyy se löytää.\n\n    (Aikoo mennä.)\n\nPOMBAL (tuskaisena). Aiotko jättää minut?\n\nBEATRICE. O isä! Eikö sinunkin sydämmesi sano, että meidän täytyy\nerota? Eikö puolisoni verinen ruumis olisi jokaisen hellyyden\nsilmäyksen, jokaisen rakkauden kuiskeen tiellä ja sanoisi: tämä oli\nkaikki kaikkeni, ja senkin voit minulta ryöstää! Ne harvat päivät,\njotka tämän huomenen kärsimykset ovat minulle jättäneet, aion\nrukoillen ja muistellen viettää luostarissa.\n\nPOMBAL (syrjään). Eikä siis yksikään hellivä käsi jää pyyhkimään\nkalmanhikeä otsaltani! Haa! -- itse olen niin tahtonut. Tunnen että\nminulla ei ole mitään oikeutta sanoa, kuinka onneton on elämäni\noleva, kuinka kauhea kuolemani, kun hän minut jättää.\n\n    (Kardinaali Saldanha tulee. Kellot alkavat soida.\n    Kardinaali astuu Pombalin eteen.)\n\nSALDANHA. Tulen kuninkaan tyköä. Sinusta on tehty Oeyrasin\nkreivi. (Juhlallisesti.) Sinä olet painanut maahan vihollisesi,\nniinkuin myrsky painaa ruo'on. Toiset nyt odottavat kuolemaansa\nteloituslavalla, toiset taistelevat aaltojen kanssa hengestään,\njonka maanpako on musertava. Olet voittanut, mutta mikä kauhea\nvoitto! Vastaa: teitkö tämän kaiken rakkaudesta maatasi kohtaan, vai\nviettelikö sinua valta ja oma hyöty?\n\nPOMBAL (lujana). Maani ja vapauden tähden.\n\n    (Tykinlaukaus kuuluu ulkoa. Beatrice juoksee kirkaisten ikkunaan.)\n\nBEATRICE. Hyvä Jumala, -- puolisoni! Seis! (Kaatuu maahan.)\n\nPOMBAL. Hän kuolee. Herää! Herää, lapseni, tai ota minut mukaasi!\n(Raivokkaasti Saldanhalle.) Sano, uskotko että kukaan nimen, arvon\nja vallan vuoksi murhaa oman lapsensa?\n\nSALDANHA. Ymmärränkö sinua! Jumala olkoon meille kaikille armollinen!\n\nPOMBAL. Ah! hän herää! Hän elää jälleen ja minä hänen kanssaan.\nTyttäreni --!\n\nBEATRICE (heittäymäisillään hänen syliinsä). Isä! (Säpsähtää äkkiä.)\nHaa! puolisoni ääni kutsuu minua. Tulen, tulen! Hyvästi!\n(Poistuu äkisti.)\n\nPOMBAL. -- -- Ja minä, minä olen yksin. --\n\n\n\n\n\nPAOLA MORONI\n\nKaksinäytöksinen näytelmä\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n GIORDANO MORONI.          |\n PAOLA MORONI.             |\n LIONARDO MORONI,          | Guelfejä.\n GORELLO, vanha palvelija. |\n NOORA, imettäjä.          |\n ANGELO, vakoja.           |\n EZZELINO DA ROMANO,      | Ghibellinejä.\n MANFRED, hänen poikansa. |\n Sivuhenkilöltä. Sotamiehiä.\n\nTapahtuu Giordanon linnassa Vicentian lähellä,\n13:nnen vuosisadan alkupuolella.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    (Sali täynnä aseita ja kilpiä. Kummallakin sivulla ovia.\n    Perällä kaksi ovea, josta toinen vie Nooran, toinen\n    Paolan makuukamariin.)\n\n    GIORDANO. GORELLO.\n\nGIORDANO. Tehty on työmme! Nyt on rauhan aika ja kaivattu lepo\nsuodaan sinulle, väsynyt ruumiini! Pikari tänne! (Viiniä tuodaan.\nHän juo.) Haa! viinirypäleen punaista verta! Jospa olisit Ezzelinon\nsydänverta; kukoistavaksi, reunaksi nuorukaiseksi tutisevan vanhuksen\nmuuttaisit, niinkuin lempeä kevätsade tekee kellastuvan ruohon\nvihannaksi. Missä on Paolani?\n\nGORELLO. Kappelissa hän laakereilla ja sypresseillä seppelöitsee\nkaatuneiden miestemme ohimoita.\n\nGIORDANO. Kuka seppelöitsi minun poikieni kiharat? Haudattomina ovat\nheidän luunsa vaalenneet korppien ruokana. (Katkerasti.) He ovat\nkuolleet, ja minä olen elossa!\n\nGORELLO. Onhan teillä jäljellä veljenpoikanne, uljas Lionardo,\nOlisimme kenties nyt juoneet Brentan pohjan mutaista vettä, joll'ei\nhän urhoudellaan olisi pelastanut linnaamme, kukistanut vihollisiamme.\n\nGIORDANO. Onko hän lihaa minun lihastani, luuta minun luistani!\n-- Ja kuitenkin hän on sielulleni rakas. Lieneekö hänen haavansa\nvaarallinen?\n\nGORELLO. Paola on lempeällä kädellänsä sitonut hänen haavansa,\nniinkuin muidenkin.\n\nGIORDANO. Ja viholliset?\n\nGORELLO. Heitettiin Brentaan.\n\nGIORDANO. Kaikki?\n\nGORELLO. Kaikki! Niinkuin Jumalan kostavat kerubiimit seisoimme,\nveriset kirveet kädessä, joen äyräällä ja armotta syöksimme armoa\nhuutavat syvyyteen. Brenta luikerteli niinkuin ankara käärme törmän\nalla ja avasi aaltojensa ahnaan kidan heitä nielemään. He ovat\nhukkuneet, ja kohdatkoon heitä ijankaikkisuuden kirous!\n\nGIORDANO. Ja erittäin poikieni murhaajaa, Jumalan vihollista ja\nsaatanan ystävää, tuota ruoskaa, jolla helvetti pieksee vertavuotavaa\nItaliaamme -- tuota Ezzelino da Romanoa!\n\nGORELLO. Hänkin sai tänään kovan iskun. Veljensä pojan ruumis viruu\nnyt Brentan pohjassa, ja suuri joukko hänen sotamiehiänsä on kaatunut.\n\nGIORDANO. Veljensäkö pojan? Veljensäkö pojan vain? Eikö oman\npoikansa? Oi, Herra, Herra, anna minun elää, kunnes olen saanut\nkostaa! Kuinka usein kovimmassa tuskan hädässä pyysin huoaten\nsinulta kuolemaa, -- nyt rukoilen, anna minun elää, niin kiitän\nsinua! En paljoa pyydä! Hän on murhannut minulta neljä poikaa;\nkäsiini tahtoisin vaan yhden hänen pojistaan, yhden ainoan, niin\nylistäisin sinun oikeuttasi. Tässä seison niinkuin mureneva hautakivi\nhuolehtivain sypressien varjossa, vaan en valita, jos vain Ezzelino\nvaipuu samaan äärettömän kurjuuden syvyyteen. (Äänettömyys.) Jo alkaa\nhämärtää. Käske Paolani tänne!\n\nGORELLO. Hän tulee.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Entiset. PAOLA. NOORA.\n\nGIORDANO. Lapsikulta, sinä ainokaiseni!\n\nPAOLA. Isä!\n\nGIORDANO. Mitä toimiskelit?\n\nPAOLA. Mitä vaimon tulee.\n\nGIORDANO. Olet kalpea! Vapiset!\n\nPAOLA. Minäkö? Ja mistä syystä?\n\nNOORA. Vieläkö kysyt? Voi ilkeätä, hirmuista työtämme. Kaikki jäseneni\novat vielä jähmeät muistaessani mitä olemme nähneet.\n\nPAOLA. Minäkö pelkäisin! Jos vieras kysyisi: eikö veriaseet kammota\narkaa impeä, -- niin en ollenkaan ihmettelisi. Mutta Noora! Olenhan\nminä Paola Moroni! -- Kodissani istuivat epätoivo ja viha uskollisina\ntovereina, haavoitettujen valitus-huudot lasna minua tuudittelivat,\nja kun muut neidot leikkivät kevään ruusuilla, minä totuin sitelemään\ntaistelun veriruusuja.\n\nGIORDANO. Oletpa todellakin Moronin sankari-sukua.\n\nGORELLO (terävästi Nooralle). Sinä olet toista laatua. Sinä pakenit!\n\nNOORA. Minäkö? Enpä tiedä --\n\nGORELLO (pilkaten). No niin, rukoileminen on kai kevyempää.\n\nNOORA (hämmästyneenä). Mitä tarkoitat?\n\nGORELLO. Askaroitsitpa ahkerasti kappelissa. Mitä siellä teit?\n\nNOORA (levottomana). Minäkö? En mitään. Rukoilin vain Jumalalta\nvoittoa aseillemme. -- Mutta jo on levon aika. Tule, Paola!\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Entiset. LIONARDO.\n\nPAOLA. Lionardo! Uskallatko?\n\nLlONARDO. Anna anteeksi, armas Paolani! Minusta kävi ikäväksi maata\njoutilaana sairasvuoteella; kuuma veri suonissani kiihtyi, halaten\nraitista ilmaa.\n\nPAOLA. Mutta haavasi?\n\nLlONARDO. Sinun luonasi se paranee.\n\nGIORDANO. Terve, rakas Lionardoni! Vielä kerran terve, voittajan\nkalliissa koristeissa! Punatimantteja kauniimmat ovat haavasi; koko\nelämäni kiitollisuus ja rakkaus ei riitä maksamaan niiden kalleutta.\n\nLlONARDO. Rakas isäni!\n\nGIORDANO. Huolteni talven ensimmäinen kevätsäde! Ole siunattu,\npoikani!\n\nLlONARDO. Rakas, pyhä nimi! Ja sinä, Paola?\n\nPAOLA. Siunattu, veljeni!\n\nLlONARDO. Veljesi! (Surullisesti.) Veljesikö vain?\n\nPAOLA. Mitä tahdot enempää?\n\nLlONARDO. Paola! Kun vuosi takaperin pyysin rakkauttasi, mitätön\nnuorukainen jalon Paolan rakkautta, niin sanoi ylpeä hymysi: mitä\nolet? hanki ensin sodan urhotöillä sankarin seppele, ja puhu sitten\nlemmestä! Ja nyt, Paola, olkoot omat haavani, olkoot miekkani\nkaatamat viholliset puhemiehinäni. Paola, Paola! Rakastan sinua yhtä\nhartaasti kuin ennenkin.\n\nPAOLA (kuin uneksien). Vuosi takaperin -- kenties silloin -- mutta\nnyt! --\n\nLlONARDO. Ja mikä on muuttunut?\n\nPAOLA (on vaiti).\n\nLlONARDO (innollisesti). Paola! Paola!\n\nPAOLA (lempeästi). Katso, Lionardo! Hae itsellesi suloinen,\nkukoistava morsian, jota kositaan ruusujen tuoksussa ja valon\nkirkkaudessa, ilossa ja lemmessä! Muihin ajatuksiin on kohtaloni minua\ntotuttanut.\n\nGIORDANO. Niin tosiaankin! Anna hänelle aikaa. Aika kenties\nsaattaa sinut toiveittesi perille. Nyt levolle! Ensin kuitenkin\niltarukouksemme! (Juhlallisesti.) Poikieni hahmot! Uberto, Hugo,\nGiordano, ja sinä, suloinen Tisolinoni, -- muistamme teitä!\nKaikkivaltias Jumala, suo heille rauha ja meille kosto!\n\n    (GIORDANO, LIONARDO ja GORELLO menevät.)\n\nGORELLO (mennessään, Nooralle.) Vaimon kieli käärmeen kieli!\n\nNOORA (säikähtyy).\n\nPAOLA. Minulleko lemmen iloa? Kuinka kummalliselta se soi!\nLionardo-parka!\n\nNOORA (viivyskellen). Miksi Lionardon hyljäät? Hän kuitenkin rakastaa\nsinua hellästi. Pian isäsi valkoinen pää vaipuu hautaan, sinä jäät\norvoksi, mutta Lionardon morsiamena...\n\nPAOLA. Isäni kuoltua olen Jumalan morsian.\n\nNOORA. Menisitkö luostariin? Ja miksi?\n\nPAOLA. Sieluni on kätkettynä hautaan; miksei ruumistani voisi\nluostariin kätkeä?\n\nNOORA. Olet vielä nuori. Kyllä sinulle vielä onnen kukka kasvaa.\n\nPAOLA. Kuulehan, äitikulta, sanon sulle, mitä en ole ilmaissut\nkellekään, tuskin itselleni; kuule, mutta älä kummastele, älä kysy!\nMuistatko että puoli vuotta sitten jouduin vihollisten käsiin?\n\nNOORA. Silloin kuin Lionardo urhoollisesti pelasti sinut ja tappoi\nheidän päällikkönsä?\n\nPAOLA. Tuo päällikkö oli pelastanut minut kuolemasta ja, vielä\nlisäksi -- häpeästä. Siitä hetkestä...\n\nNOORA. Siitä hetkestä...?\n\nPAOLA. On sieluni kuollut.\n\nNOORA. Mitä kuulen? Vihollinen! Mutta kuka?\n\nPAOLA. En tiedä hänen nimeänsä; en tunne hänen isänmaatansa; hänen\njälkensä sydämmessäni vain tunnen.\n\nNOORA. Mutta vihasi?\n\nPAOLA. Pakahtua oli rintani nähdessäni hänen kaatuvan, ja kuitenkin\nriemuitsin, kiitin Jumalaa: nyt hän, näet, on enkeli, ja enkeliä\nPaola saa rakastaa.\n\nNOORA. Mutta selitä...\n\nPAOLA. En nyt, en nyt -- taivaan nimessä, en nyt! Olen jo sanonut\nliikaa. Sanojani punastun. Hyvästi, hyvästi!\n\nNOORA. Vielä sananen!\n\nPAOLA. Mitä tahdot?\n\nNOORA. Paola, jos tohtisin sanoa, -- jos tohtisin tunnustaa...\n\nPAOLA. Kummallinen kysymys!\n\nNOORA. Vanno, ett'et petä minua!\n\nPAOLA. Vannon; puhu!\n\nNOORA. Tuossa kamarissa... (Ei jaksa enempää).\n\nPAOLA. Tuossa kamarissa?\n\nNOORA. On vihollinen, on Ghibellini piilossa!\n\nPAOLA. Hengissäkö?\n\nNOORA. Hengissä, vaikka tainnoksissa. Hirmuinen Gorello syöksi\nkoston uhriksi vihollis-raukkoja Brentan kylmään hautaan... Tämä\nnuorukainen... En tiennyt mitä tein, -- hän oli aivan poikani,\nLanfranconin, näköinen, -- hänen katseensa oli niin viaton...\nSisällinen ääni minussa huusi: pelasta! Kätkin hänet ensin kappeliin\n-- sitten tänne.\n\nPAOLA. Ghibellini, veljeni murhaaja elävänä täällä! Haa!\n\n    (Aikoo mennä.)\n\nNOORA (heittäytyy hänen eteensä). Tahdotko tappaa minut!\n(Säikähtyen.) Ihmisiä tulee; minä olen hukassa! (PAOLA seisoo\nepäilevänä.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Entiset. GIORDANO. GORELLO.\n\nGIORDANO. Älkää peljätkö, mutta tuo vanhus lörpöttelee kaikenlaisista\nkummituksista, joita on ollut näkevinään.\n\nGORELLO. Kummituksista! Vai niin! Yhtä varmaan kuin ijankaikkisen\nautuuteni toivoon, luotan sanojeni totuuteen. Täällä on petosta\ntehty, ilkeätä kavaluutta harjoitettu. Toimittaessani kostomme ja\nvoittomme juhlamenoja, syöksemällä vihollisia Brentaan, havaitsin\nnuorukaisen, joka näytti päälliköltä eikä tavalliselta soturilta,\nsillä kiiltävä sardonyx kimelteli hänen miekkansa kahvassa. Hetken\nkuluttua käännyin taas häneen päin -- hän oli kadonnut eikä kukaan\ntiennyt mihin.\n\nGIORDANO. Hän on kai itse hukuttanut itsensä Brentaan, tai on joku\nsoturi hänet sinne viskannut.\n\nGORELLO. Ei; hänet on kätketty; tässä on kavaluutta tehty, kavaltaja\nseisoo tuossa. (Osottaa Nooraa.)\n\nGIORDANO. Noora!\n\nNOORA. Valhetta! Herra, palveluksessasi on pääni harmaantunut.\nJumalan edessä vastaan työstäni. Huudan Jumalan todistajaksi,\nansaitsenko kavaltajan ilkeätä nimeä. Uskollinen olen alati ollut.\n\nGIORDANO. Oikeassa olet.\n\nNOORA. Giordano! Kolmekymmentä vuotta olen syönyt surujenne leipää!\nMinun nyyhkytyksiini teidän puolisonne viimeinen hengähdys hämmentyi;\nvasten minun sydäntäni teidän poikanne, teidän Tisolinonne, raadeltu\npää lepäsi; minun maidostani on Paolani imenyt teidän vihanne, teidän\nrakkautenne. Ja minua syytetään kavaltajaksi!\n\nGORELLO. En usko yhtäkään naista, olkoonpa vaikka oma äitini.\n\nGIORDANO. Kavaluus! Se on raskas sana! Jos et muuta voi, kuin\npanna häilyvän epäluulon luodinkeveyden pitkän uskollisen elämän\nsentneri-painoa vastaan, niin ole vaiti.\n\nGORELLO. No niin, olen vaiti. Minä muka olen maitosuu, lapsi, joka\njokaisessa valkoisessa hurstissa näkee kummituksia. Enkä puhu mitään,\nen mitään, en edes noista veripisaroista, jotka johtavat tänne.\n\nGIORDANO. Mitä sanot! Vertako?\n\nGORELLO (katsoo lattiaan). Haa! Tässäkin! Nähkääs, tuoretta verta!\nJa tuossa Nooran kamari! (Pyrkii sinne.) Saamme nähdä, olenko\nvalehdellut!\n\nNOORA. Se on makuukamarini. Ei sinne!\n\nGORELLO. Pois käärme, pois!\n\nNOORA. Herra! Sallitko hänen saattaa minut epäluulon alaiseksi,\ntahrata koko elämäni kunnian?\n\nGIORDANO. Jos olet syytön, miksi pelkäät?\n\nGORELLO. Nyt olet ansassa, kyyhkyseni! (Tahtoo avata oven.)\n\nPAOLA (yhtäkkiä). Pois! (GORELLO seisahtuu.) Naisen huone on pyhä;\nsiihen älköön kenenkään muun kuin naisen silmä tunkeutuko. Minä\nkatson. (Menee NOORAN kamariin.)\n\nGIORDANO. Noora, mitä tämä merkitsee?\n\nNOORA. Taivaan pyhät, auttakaa minua!\n\nPAOLA (tulee takaisin kalmankalpeana).\n\nGIORDANO. No!\n\nPAOLA. Tyhjä! (Vapisee.) Hautaa tyhjempi!\n\nGIORDANO. Kenties --\n\nPAOLA (kiivaasti). Usko minua, se on tyhjä. (Seisoo liikkumattomana.)\n\nGIORDANO (Gorellolle). Etkö nähnyt kummituksia? Ainoastaan entinen\nuskollisuutesi nyt sinut pelastaa rangaistuksesta. (Menee.)\n\nGORELLO (itsekseen). Ja kuitenkin on hän täällä. (Menee.)\n\nNOORA. Paola! (Äänettömyyttä.) Rakkautesi kautta sano, ettäs annat\nminulle anteeksi. (PAOLA seisoo vielä liikkumatta.) Taivaan pyhät!\nAavistan pahaa. (Menee viivyskellen.)\n\nPAOLA (yksinään; vaipuu alas). Jumalani! oletko minut hyljännyt?\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    PAOLA. MANFRED.\n\nMANFRED (astuu hitaasti NOORAN kamarista). Missä olen? Joko taivaan\nportit ovat minulle auenneet? Onko rauhan enkeli astunut luokseni?\nMistä olet, suloinen olento?\n\nPAOLA. Hänen äänensä! Hän elää -- ja minä --\n\nMANFRED. Kuule! Soivatko tähdet? Olenko paratiisissa?\n\nPAOLA. Nuorukais-parka! Tästä ei paratiisin portit aukene sinulle.\nTäällä makaa kynnyksellä kalma.\n\nMANFRED. Missä olen?\n\nPAOLA. Älä kysy!\n\nMANFRED. Ja sinä, suloinen impi? Ell'et ole enkeli, vaan maan\nsynnyttämiä, niin sano nimesi!\n\nPAOLA. Älä kysy! Syntymättömänä kipinänä kohtalosi vielä nukkuu. Älä\nsitä kysymyksilläsi herätä; se on rauhasi tuhkaksi polttava.\n\nMANFRED. Jos synkkiin arvoituksiin kätket nimesi, tahdon silmistäsi\nlöytää sen avaimen. (Tulee hänen lähellensä; heidän katseensa\nyhtyvät.) Haa! tunnen sinut! Kerran ennen sinut näin. Oi impi, kauan\nikävöitty, kauan etsitty! Kerran vain yhteen jouduimme; elämän\nmyrskyisimmässä taistelussa onnemme laineet hetkisen aaltoilivat\ntoisiansa vastaan, mutta kuitenkin olet sielulleni tuttu. Sinun\nlähelläsi kadottaa kuolema voimansa ja elämän tuli hehkuu suonissa.\nPolvillani rukoilen sinua! Kuka olet, suloinen arvoitus?\n\nPAOLA. Vaikka kysyisit kymmenen kertaa, niin olen vaiti. Arvoitus\nolen sinulle, arvoitus vielä suurempi itselleni.\n\nMANFRED. Mutta tämä paikka! (Ikäänkuin itsekseen.) Hämärä muisto\nhaamottaa mielessäni... minä kaaduin... haavastani voima\naaltoili punaisena... tuntui niin kylmältä... sitten taas\nharmaita kiharoita... kaksi lempeätä silmää... (Yht'äkkiä.) Mutta\nsinäkö?\n\nPAOLA. Rauhoitu, nuorukainen! Muuten rintasi haavalta irtautuu side,\njoka kahlehtii elämäsi.\n\nMANFRED. En kysy, ell'et sitä salli.\n\nPAOLA. Tässä olet vihollisen alueella; ja ympärilläsi vaara ja\nkuolema väijyvät.\n\nMANFRED. Missä miekkani?\n\nPAOLA. Miekkaako sinulle, joka tuskin olet tointunut kuoleman unesta!\n\nMANFRED. Ja sinä?\n\nPAOLA (säikähtyen). Minä?\n\nMANFRED. Oi, pysy luonani! En enää kysy.\n\nPAOLA. Itselleni olen vannonut, että sinut pelastan, ja sanassani\npysyn. En ole noita heikkoja, jotka pelkäävät, jos.... (Sotatorven\nääni kuuluu.) Haa, kuule!\n\nMANFRED. Sinä vapiset,\n\nPAOLA. En itseni tähden.\n\nMANFRED. Siis minun tähteni! Kiitos, pyhät!\n\nPAOLA. Ja miksi sitä kieltäisin! Pelkään, että heidän hirmuinen\nverenhimonsa tavottaa sinut. He eivät tiedä, että minä, ennen kuin\nsoisin pahaa sinulle, antaisin... (Innolla.) Sinä kerran pelastit\nelämäni ja kunniani, ja siitä hetkestä --\n\nMANFRED. Siitä hetkestä...? Muistatko minua vielä?\n\nPAOLA. Voi minua! Muistan liiaksikin.\n\nMANFRED. Suloinen sana! Riemuitse, sydämmeni, riemuitse!\n\nPAOLA. Vaiti! Hiljaa! Tämä kaikki on unelmaa, eikö niin? Suloisen\noutoa, kamalan kaunista unelmaa! (Kauhistuen.) Muuten se olisi\nhirmuista! Tahdon vaipua ajan äidilliseen helmaan, tahdon olla pieni\nlapsi, ja sinä enkelinä kerrot minulle sadun, tuon ikuisen, ihanan\nsadun ruususta, joka nousee haudan mullasta; helmestä, joka kuolettaa\nkoteloisen; kyyneleestä, riemun synnyttämästä, ja lemmestä, vihan\nlapsesta.\n\nMANFRED. Sodan hirmuisessa leikissä olen minä kasvanut; en ole\noppinut tuntemaan muuta kuin verta, miekkoja ja väkivaltaa. Mutta\nnuorukaisen mielessä häämötti toinen ihanne, kuin tuo kylmä kunniatar:\nsuloinen ja pyhä unelma; unelma, joka puhui rauhasta ja kauneudesta,\nlemmestä ja onnesta. Tumma oli mielestäni laakeri tuoksuvain ruusujen\nrinnalla, ja usein, kuunnellessani paimentorven heleätä ääntä, olin\nvalmis heittämään pois miekkani. Silloin näin sinut. Sotamiehemme\nolivat ottaneet sinut vangiksi ja ilkeällä väkivaltaisuudella\nvalmistivat sinulle häpeällistä kuolemata. Sinun pelastuksesi oli\nritarin velvollisuus. Kun silloin nostit silmäsi, nuo taivaallisen\nsuloiset silmäsi, tunsin että unelmani oli saanut nimen, tuntemattoman\nja kuitenkin tutun nimen -- sinut!\n\nPAOLA. Älä enää! Ikäänkuin verkolla kiedot sydämmeni sanoillasi!\nJoka suoneni vuotaa verta.\n\nMANFRED. Minäkö sinut murheelliseksi tekisin?\n\nPAOLA. Näin sinut kaatuneena, luulin sinut kuolleeksi. Onnellinen\nminä, jos niin olisi ollut!\n\nMANFRED. Toivot siis kuolemaani!\n\nPAOLA. Minäkö? Kuolematasi toivon, ja kuitenkin antaisin tuhat\nkertaa elämäni sinun edestäsi.\n\nMANFRED. Rakastatko minua? Yksi sana vain!\n\nPAOLA. Haa! Ääniä kuuluu. Pois täältä! He tulevat.\n\nMANFRED. Sinusta en luovu!\n\nPAOLA. Minun tähteni pois!\n\nMANFRED. Menen. Mutta saanko sinua vielä nähdä?\n\nPAOLA. Saat! (MANFRED menee PAOLAN kamariin.) Taivaan pyhät!\nTämäkö on kuolema?\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    GIORDANO. LIONARDO. ANGELO. PAOLA. Myöhemmin GORELLO.\n\nLlONARDO. Älä peljästy, armas Paola! Näimme lampun himmeän valon\nvälkkyvän täältä ja tulimme ilmoittamaan tärkeitä uutisia.\n\nPAOLA. Angelo!\n\nGIORDANO. Vilkas vakoojamme. Hänet lähetimme tiedustelemaan mitä\nvihollinen niin salaisesti askaroi Brentan aalloissa. Mutta nyt\nuutisesi, Angelo!\n\nANGELO. Kummastellen huomasin kuinka kaikkialla, sekä sotakentällä\nettä Brentalla, tulisoihtuja välkkyi niinkuin virvatulia; kaikki\nnäkyivät hakevan jotakin innolla, mikä voimakkaasti jännitti heidän\ntaistelusta hermottomiksi väsyneitä jäseniänsä uuteen pontevuuteen.\n-- Tiedustellen Pyhän Justinan luostarista sain tietää, että erään\nmahtavan Ghibellinipäällikön ruumista etsittiin, vaikka munkit\nluulivat hänen istuvan vankina täällä meidän linnassamme.\n\nGIORDANO. Ja kuka se?\n\nANGELO. Eräs munkeista lupasi minulle 1000 tukaattia, jos saisi\ntietää, onko tämä päällikkö vankeudessa. Jos hänen ruumiinsa oli\nBrentaan viskattu, niin tarjosi munkki 10,000 tukaattia eräästä\nsuuresta ja merkillisestä sardonyxista, joka koristi kaatuneen\nmiekankahvaa.\n\nGIORDANO. Lisää!\n\nANGELO. Kun olin lupaavinani antaa pyytämänsä tiedon, sain kuulla\nkenen he luulivat olevan linnassa vangittuna, ja se oli...\n\nLIONARDO ja GIORDANO. Ja se oli...?\n\nANGELO. Manfred, Ezzelinon poika!\n\nGIORDANO, LIONARDO, PAOLA. Manfred, Ezzelinon poika!\n\nGORELLO (tulee nopeasti sisään). Kas, minkä löysin, kun nuuskin\nkappelissa! Tämän sardonyxin, Ezzelinon oman kuuluisan sardonyxin,\njota hänen poikansa tavallisesti kantaa! Olenko nyt laskenut loruja,\nolenko nyt nähnyt kummituksia?\n\nGIORDANO. Olenko tunnoillani? Manfred, veriviholliseni poika minun\nvallassani! Kenties elävänäkin!\n\nGORELLO. Taikka piilossa, taikka paossa.\n\nPAOLA (jyrkkänä). Manfred, Ezzelinon poika!\n\nGIORDANO. Pois! Vartijoita muureille, vakojia joka nurkkaan! Etsikää\njoka rako, joka soppi! Ottakaa jahtikoiralta vainu, ketulta silmä,\nhirveitä korva! Poikaini hahmot meitä saattajina johdattakoot!\n\nPAOLA. Ezzelinon poika! Veljieni murhaajan poika! Jääkylmä kuolon\nkäsi minua tavottaa! Te rakkaat, ikimuistettavat, kostamattomat\nuhrit! Näen teidät! Te viittaatte minulle! Sinä, Tisolino,\nkiharapää.... Haa!...\n\nGIORDANO. Ken huusi? Sinä, Paola!\n\nPAOLA (hämmästyneenä). Minäkö?\n\nGIORDANO. Mitä tahdot?\n\nPAOLA. Manfred -- on...\n\nGIORDANO. Ole huoletta! Me löydämme hänet!\n\nGORELLO (raivokkaasti). Me surmaamme hänet!\n\nGIORDANO. Vaikka olisi hänellä kymmenen henkeä, niin kädelläni ne\npuristaisin hänen ruumiistansa. (Menee. GORELLO, LIONARDO seuraavat.)\n\nPAOLA. Taivaan pyhät!\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    PAOLA. MANFRED.\n\nPAOLA. Manfred, Ezzelinon poika!\n\nMANFRED. Nyt tiedät kaikki! Se minä olen, ja sinä Paola Moroni,\nverivihollisemme lapsi. Anna minut hänen käsiinsä!\n\nPAOLA. Sen teenkin! Säästittekö te minun veljieni verta, ja kuitenkin\nminun Tisolinoni oli yhtä suloinen, yhtä nuori, yhtä viaton kuin\nsinäkin! Sinä et saa jäädä eloon.\n\nMANFRED. Pyysinkö sitä? Taivaan autuaana olen nähnyt eloni hetkeksi\npuhkeavan kukoistukseen; vavisten sydämmeni huusi: kas, Jumala koko\nentistä elämätäni voimallisempi! -- Nuoria unelmia, pyhiä aavistuksia,\nsuloisia kukkia nousi tuhansittain rinnassani, ja kaukana ihanana\nkangastuksena häämötti toivon taivaankaari, joka johtaa lemmen\nparatiisiin. Ja nyt! Yksi vihan saamumin hengähdys vain, ja kaikki on\nmennyt, hävinnyt, kadonnut, kaikki!\n\nPAOLA (tuskaisena). Kaikki!\n\nMANFRED. Mutta, Paola, minä rakastin kuitenkin sinua; anna minun\nkuolla jalkojesi juureen!\n\nPAOLA (kääntyy pois; kylmästi). En, en; en tahdo sitä nähdä. Tuolla\nulkona sinua kohtalosi odottaa, ei täällä.\n\nMANFRED (innostuneena). En askeltakaan peräydy! Tässä on elämä\nantanut minulle suurimman sulonsa, tässä kuolokin antakoon suurimman\nkatkeruutensa! Niinkuin perhonen valon polttamana vaipuu alas,\nniin tahdon minäkin kuolla katsellen sinua, koston pyhää enkeliä!\n(Paljastaa tikarinsa).\n\nPAOLA (kauhistuen, yhtäkkiä). Suo minun paeta!\n\nMANFRED. Pelkäätkö miekkaa? Olet oikeassa! Sitä ei tarvita. (Aikoo\nreväistä pois haavansa siteet.)\n\nPAOLA (pidättää häntä käsivarresta). Manfred!\n\nMANFRED. Taivaan Jumala! Mitä kuulen?\n\nPAOLA. Älä kuole! Minä rakastan sinua!\n\nMANFRED. Etkö vihaa Manfredia? Minua pyörryttää. Sinä rakastat minua,\nManfredia, vihollista!\n\nPAOLA. Manfred!\n\nMANFRED. Nyt en tahdo kuolla. Nyt terve, elämä! Minun Paolani!\n\nPAOLA. Sinun omasi olen! Sen todistan, niinkuin Jumalan kasvojen\nedessä seisoisin; niinkuin alaston sydämmeni olisi paljastunut\nsisustaansa myöten, eikä enää voisi peittää rajuavia ajatuksiaan.\nSinua rakastan, -- sinua rakastin silloinkin kuin tylysti työnsin\nluotani pelastavan kätesi, silloinkin kuin riemuitsin surmastasi,\nsilloinkin kuin käskin sinut tappaa, -- sinua, aina sinua, ainoasti\nsinua ijankaikkisesti.\n\nMANFRED. Saman Jumalan kasvojen edessä minä nyt todistan sinut\nmorsiamekseni.\n\nPAOLA. Suo minun hautaantua rintaasi, unhottaa koko maailma ja elää\nainoastaan sinussa!\n\nMANFRED (halaa häntä). Ota tässä suudelmassa elämäni vala!\n\nPAOLA. Kantaako minua vielä maa, vai olemmeko muuttaneet kaukaisien\ntähtien avaruuksiin?\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Entiset. NOORA.\n\nNOORA. Haa!\n\nPAOLA. Noora! Äiti!\n\nMANFRED. Kuka tuo on?\n\nNOORA. Kukako olen? Se, joka pelasti sinut, ja nyt kiroo tekoansa!\nRiemuitse, Ezzelinon poika, kavaluudestasi! Nyt olet murtanut Moronin\nviimeisen lohdutuksen!\n\nMANFRED (kiivaasti). Kavaluudestani!\n\nPAOLA. Älä noin, äiti, älä noin! Se on pelastajani; se on rakkahani!\n\nNOORA. Voi, kovan onnen lasta! Yksinäisellä kalliolla seisotte\npyörryksissä, ympärillänne aaltojen uhkaava, nielevä kita. Vielä\nsilmänräpäys, niin häntä odottaa mestauskirves ja sinua isäsi kirous!\n\nPAOLA. Voi!\n\nMANFRED. Älä vapise, rakkaani! Kuin kuolo väkevä, kuin kallio vankka\non viha, mutta kuoloa ja vihaa suurempi on rakkauden voima!\n\nPAOLA (haaveksien). ... on rakkauden voima!\n\nMANFEED. Minä riennän isäni luokse; pyydän häntä luopumaan\nvihastansa. Lapsien liitto sitokoon, mitä isien viha katkaisi! Isäni\nrakastaa minua kuin itseään, ja kun puhun rakkauden nimessä, hän ei\nvoi kieltää mitään. Rauha ja ystävyys puhemiehinä, palajan kosimaan\nmorsiantani!\n\nPAOLA. Isäsikö? Isäsi! Voi, kuinka minä häntä pelkään, tuota isääsi!\n\nMANFRED. Älä pelkää! Vaikka hän useinkin ankarasti kiivastuu, niin\non hänen sydämmensä minua kohtaan lempeä. Mutta ensin sinun isäsi\nluo...\n\nNOORA. Jos totta puhut ja jos tahdot vilpittömästi tehdä mitä\nlupasit, niin älä mene sinne!\n\nMANFRED. En tahdo enää piileskellä. Taisteluun!\n\nPAOLA. He tappavat sinut, jos menet! -- Noora, äiti, silmistäsi\nvälähtää pelastuksen säde! Puhu!\n\nNOORA. Jos antaisimme tuon salaisen avaimen...\n\nPAOLA. Esi-isien hautakammion, niin! Mihinkä on muistoni hävinnyt?\n(Menee kamariinsa.)\n\nNOORA. Paolan vuoteen alla on lattiassa luukku, josta tie vie\nmaan-alaiseen holviin, missä Moronein on sukuhauta. Siitä tulette\nsalaiselle portille, jonka Paolan antama avain aukaisee. Tämä portti\nvie Brentan jokeen, ja jos olette hyvä uimari niin puolen tunnin\npäästä olette Pyhän Justinan luostarissa toisella rannalla. Mutta\ntällä avaimella olemme kokonaan teidän vallassanne: salaportin kautta\nvoitte päästää vihollisen linnaan! Vanno äitisi autuuden kautta...\n\nPAOLA (tulee sisään). Älä vanno! Vannomattakin luotan sinuun! (Antaa\navaimen.) Tuossa on isäni henki ja esi-isieni haudat, on kunniani,\nvihani ja koko entinen elämäni!\n\nMANFRED. Pakenen nyt yön pimeydessä, mutta palajan pian noutamaan\nmorsiantani valossa ja riemussa.\n\nNOORA. Jo päivä koittaa. Pakene! Joka minuutti on kallis.\n\nMANFRED. Jää hyvästi!\n\nPAOLA. Minut jätät, eikä mikään sanoma tuo tietoa, oletko pelastunut.\n\nNOORA. Pois!\n\nMANFRED. Päästyäni Justinan luostariin tahdon rukouskellon hurskaalla\näänellä tervehtiä sinua.\n\nPAOLA. Ja huomenna sydänyön hetken lähestyessä minä tahdon odottaa\nsinua isieni hautaholvissa.\n\nMANFRED. Tulen elävänä taikka kuolleena.\n\nPAOLA. Ankara sana!\n\nNOORA. Jos ette mene, niin olette hukassa.\n\nMANFRED. Jää hyvästi!\n\nPAOLA. Vielä silmänräpäys.... ainoastaan yksi... silmä vasten silmää,\nsielu vasten sielua... Manfred! (Syleilevät.) Nyt pois! (Menevät\nPAOLAN kamariin.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\nGIORDANO (Hänen katseensa on hämmentynyt. Hän puhuu itsekseen). Missä\nolet, Manfred? Mihin olet kätkeytynyt? Jos ei kenenkään muun silmä\nkeksi sinua, jos ei kenenkään muun käsi saavuta sinua, niin ukon\nkyynelsokea silmä on löytävä askeleesi, ukon tutiseva käsi on pistävä\nmiekan viekkaaseen sydämmeesi.\n\nPAOLA (tulee NOORAN kanssa kamarista). Nyt joutuin ikkunaan! Sinne\nnäkyy Brenta. (Hämmästyen.) Isäni!\n\nGIORDANO. Ken siellä? -- Haa, Paolani! -- Missä olen? Niinkuin\nunissa-kävijä olen eksynyt, tietämättä minne. Vuoteeltani, missä\npitkän yön istuin odotuksissani, ajoivat levottomuus, kuume, jano,\ntuska minut; eikä jälkeä, eikä sanomaa, joka verivihollisemme\nilmaisisi.\n\nPAOLA (itsekseen). Laupias Madonna! Kiitos!\n\nGIORDANO. Mitä sanoit?\n\nPAOLA. Minä rukoilin.\n\nGIORDANO. Se on oikein. Rukoilkaamme, että Jumala antaisi käsiimme\nkoston uhrin, jonka kateuden henget ovat meiltä salanneet.\nRukoilkaamme tuota rukousta, illoin mennessämme levolle ja aamulla\nherätessämme. Muistakaamme veljiesi marttyyritarinaa. Kuinka kaatui\nUbertoni?\n\nNOORA. Giordano, armoa hänelle!\n\nPAOLA. Ja miksi? (Itsekseen.) Vähäisen aikaa vain, niin hän on\npelastettu! (Hiljaa Nooralle.) Mene ikkunaan tiedustelemaan!\n(Ääneen.) Tässä olen, isäni!\n\nNOORA (menee ikkunaan). Voi, tuskan hetkeä!\n\nGIORDANO. Kuinka Ubertoni kaatui, uljas Ubertoni, esikoiseni?\n\nPAOLA. Kolmekymmentä jaloa Vicentialaista oli vannonut surmaavansa\nEzzelinon. Heidät petettiin, mutta Uberton onnistui pelastua\npakenemalla.\n\nGIORDANO. Mutta tuo tuonelan sikiö, Ezzelino...\n\nPAOLA. ... houkutteli kavaluudella viattomat veljeni, Hugon ja\nGiordanon, luokseen...\n\nGIORDANO. Iloisan Hugoni, rohkean Giordanoni! Ja käski...\n\nPAOLA. ... käski rääkkäämällä kiduttaa heidän nuoria jäseniään...\n\nGIORDANO. Kun lemmittyni, kun Tisolinoni sen näki...\n\nPAOLA. ... niin hän syöksyi ikkunasta... ja ruumiinsa...\n\nGIORDANO. Ja ruumiinsa musertui muodottomaksi lihamöhkäleeksi. Voi,\nsuloista nuorukaista! Voi, keltaisia kiharoita, joita niin usein\nsilittelin! Voi, kulta-omenaani!\n\nPAOLA. Kuultuaan tuon hirmu-sanoman palasi Uberto vapaa-ehtoisesti\npelastamaan veljiänsä, mutta se oli myöhäistä, tyranni antoi...\nhänet... oi, Jumala... se on kauheata... en jaksa enää...\n\nGIORDANO. Se peikko antoi sitoa hänet neljään hevoseen, jotka...\nHaa! te olette nähneet sen, te muurit, ettekä sylje pakolaista\npiilostansa; te olette kuulleet sen, te kivet, ettekä muserra häntä;\nte olette tunteneet tuskani kuumat verikyyneleet, ettekä armahda\nminua!\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Entiset. LIONARDO.\n\nLIONARDO. Jalo setäni! Merkillisiä sanomia!\n\nGIORDANO. Onko Manfred löydetty?\n\nLIONARDO. Ei vielä, mutta häntä ne kuitenkin koskevat.\n\nGIORDANO. Häntä! Puhu!\n\nPAOLA (itsekseen). Olisiko taivas tehnyt ihmetyön!\n\nLIONARDO. Ezzelinolta on tullut lähettiläs tuomaan rauhan-ehdotuksia.\nEzzelino myöntää itsensä voitetuksi, ja tahtoo jättää alueemme;\nvaatii vain takaisin vangitun Manfredin.\n\nGIORDANO. Minäkö antaisin Manfredin!\n\nLIONARDO. Setä, hillitse julma vihasi! Tämä sota on jo tehnyt\nautioksi koko maan, jonka Jumala kuitenkin loi paratiisiksi. Minä\nrukoilen! Rauhaa!\n\nGIORDANO. Ja sinä, Paola?\n\nPAOLA (liikutettuna). Rauhaa, isäni!\n\nGIORDANO (raivokkaasti). Vaikka hän tarjoisi koko Italian, niin\nviskaisin hänen lahjansa nurkkaan, jos sillä Manfred lunastettaisiin.\n-- Jumala! minä epäilisin sinua, jos hänet päästäisit! Sammuta elämäni\ntuli, mutta sammuta se hänen vereensä!\n\nLlONARDO. Minä olen tehnyt tehtäväni. Sinä saat asiasta vastata, setä!\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Entiset. GORELLO.\n\nGIORDANO. Joko hänet on löydetty?\n\nGORELLO. Ei! Nyt on vain hautaholvi jäljellä. Jos ei häntä sieltä\nlöydy, niin on saatana vienyt hänet ilmojen kautta.\n\nGIORDANO. Paolalla on avain.\n\nGORELLO. Mitä avaimesta! Tämä kirves avaa kaikki ovet! (Menee PAOLAN\nkamariin.)\n\nPAOLA (suurimmassa tuskassa). Madonna! nyt hän on hukassa. Häntä\nväijytään, eikä mitään merkkiä vielä! (Hiljaa Nooralle.) Näetkö\nmitään?\n\nNOORA. En mitään! Kaikki on menetetty. Rukoile!\n\nPAOLA. Herra! Herra!\n\nGIORDANO. Miksi vapiset? (PAOLA vaipuu hänen jalkoihinsa. GIORDANO\nnostaa hänet syliinsä.) Koston hetki, tuo julma hetki on tullut!\nNyt on tuskiemme malja laitojensa tasalle täyttynyt, ja jokaisesta\nveripisarasta, mikä siitä vuotaa, kasvaa meille kostaja. Hän on\nkätkeynyt Moronien hautaholviin, mutta kuolleet nousevat haudoistaan,\ntarttuvat häneen ja raastavat hänet tänne! (Nauraa.) Ha! Ha!\n\nNOORA. Hirmuista!\n\nGIORDANO. Tule syliini, lapseni! Nyt rukoilkaamme, nyt taivas kuule\nmeitä! Koston Jumala...\n\nPAOLA. Armon Jumala!\n\nGIORDANO. Sinä tiedät mitä rukoilemme!\n\nPAOLA (syvään, hartaasti). Sinä tiedät mitä rukoilen! (Astuu muutamia\naskeleita ikkunaan päin.)\n\nGIORDANO. Väkevä kuin kuolo on kosto! (Samassa kuuluu kaukaisen\nkellon heleä ääni.)\n\nPAOLA (lankee polvilleen, itkien). Mutta kuolemaa ja kostoa väkevämpi\non rakkauden voima!\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Hautaholvi. Kaikkialla ristejä ja hautapatsaita.)\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\nPAOLA (tulee haaveissaan). Mihin pakenen omaa itseäni? En tahdo\nmitään nähdä enkä muistaa. Taivaan pyhät! Kätkekää sieluni unen\nsuloiseen unohdukseen, kunnes hänen suudelmansa herättää minut\nelämään! Kun hän oli täällä, kun hänen lempeä silmänsä valaisi\nsydämmeni, hälveni entinen maailmani kuin unelma, mutta nyt on niin\nkuin hän itse olisi unelma, ja kosto, viha, nuoruuteni veriset\ntoverit, seisovat taas elävinä, katsovat minuun tylyin silmin,\nhuutaen: Paola, meidän olet sinä! Muista ken olit, muista mitä teit!\n(Levottomasti.) En, en tahdo muistaa! Manfred, nouse sydämmeni\npohjasta, sinä valoisa kuva, ja säikäytä pois yöni pimeät aaveet!\nSinun nimelläsi minä pelastun heidän vallastaan. Kuinka arka\nkuitenkin olet, raadeltu sydämmeni, onnesikin sinua tuskastuttaa!\nManfred, Manfred, miksi viivyt? Jos tietäisit kuinka hartaasti\nikävöiden lempeni levittää sylinsä sinulle, niin pilven siivin\nrientäisit tänne. Jo illan silmät ummistuvat ja varjojen hahmot\nsulautuvat yhteen. (Aukaisee oven ja katsoo ulos.) Kuinka synkeä\non yö! Kaikki niin kuoleman hiljaista, niin autiota, ainoastaan\nilman rannalla... tuolla... mustissa pilvissä myrsky ja salama,\ntuomio ja kauhistus nukkuvat kamalata untaan. Mutta tuolla vielä\nyksinäinen veripunainen säde tunkeutuu pilvien lomasta... tunkeutuu\ntuskalla -- -- voi, nyt se hukkuu pimeyteen... Säde-parka, oletko\nelämäni kuva?\n\n    (Sulkee oven.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    PAOLA. NOORA.\n\nNOORA. Paola!\n\nPAOLA. Noora, äiti armas!\n\nNOORA. Paola, isäsi kutsuu sinua! Hän tahtoo kuulla iltarukouksesi.\n\nPAOLA (arasti). En osaa sitä. Isäni minua kauhistuttaa! Kun eilen\nrukoilin, niin se koski hänen elämäänsä, mutta nyt -- Noora,\nsuojele minua!\n\nNOORA. Suojele sinua! Eilen se oli mahdollista, nyt ei enää. Oi,\njospa voisin hengelläni ostaa takaisin tekoni!\n\nPAOLA. Äiti-kulta! Minun on syy... minun yksin!\n\nNOORA. Ja kuitenkin...\n\nPAOLA. Mitä tarkoitat?\n\nNOORA. En mitään. Ajatukseni ajelevat toisiansa niinkuin syöjättäret\nrautaruoskilla!\n\nPAOLA (levottomana). Älä pelkää!\n\nNOORA. Gorellon tarkka silmä minua vapisuttaa! Jos hän ilmoittaisi\njotain, niin olisimme hukassa.\n\nPAOLA. Minä pyydän lohdutusta ja sinä tarjoat myrkkyä.\n\nNOORA. Mutta kenties myös pelastusta. Kuule, Paola! Ilmaiskaamme\nsuoraan kavaluutemme, ennenkuin se itsestään hirmuisella tavalla\ntulee ilmi ja vihollinen petoksemme kautta tunkeutuu linnaan.\nVartijoita asetettakoon estämään jokaista pääsemästä sisään.\n\nPAOLA. Olethan mieletön! Etkö muista hänen palaavan tänne vielä tänä\nyönä?\n\nNOORA. Unhota hänet!\n\nPAOLA. Sitä en voi, sitä en saa.\n\nNOORA (katkerasti). Etkö saa?\n\nPAOLA. Sammuttaa elämän ensimmäinen kipinä, upottaa valon ensimmäinen\nsäde kylmyyteen ja yöhön... sekö olisi Jumalan käsky, rakkauden\nlähteen? Ja kun hän palaa...\n\nNOORA (kylmästi). Jos hän palaa!\n\nPAOLA. Isänsä sydämmen hän lupasi lepyttää.\n\nNOORA (pilkaten). Ezzelinon sydämen! Onko hänen rinnassansa mitään\nsydäntä? Petetyt olemme, ja kenties on Manfredkin petturi!\n\nPAOLA. Mikä käärme minua pistää! (Lujasti.) Mitä! Epäilystä!\nPolvillani rukoilen sinua, Manfred, anna anteeksi! Ennen epäilisin\nitseäni.\n\nNOORA. Minun täytyy silloin...\n\nPAOLA. Jää! Teko oli minun! Minun olkoot myös seuraukset! Älä\nkoske kohtalooni!\n\nNOORA. Täytä se siis, kurja! (GORELLO tulee sotamiesten kanssa.) Kuka\nsiellä? Gorello!\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Entiset. GORKLLO.\n\nGORELLO. Vartioitkaa joka ovea. (Käy ympäri ja tarkastaa.) Kaikki on\nhyvin! Miekat pois nauloista, vieläpä haudoiltakin! (Aikoo mennä.)\n\nPAOLA. Gorello!\n\nGORELLO. Mitä?\n\nPAOLA. Mitä toimitat?\n\nGORELLO. Olen toimittamassa pitoja noille vieraille, jotka tänä yönä\ntekevät sen kunnian...\n\nPAOLA. Puhu selvemmin!\n\nGORELLO. Vieläkö selvemmin? No niin, joku lintu on viserrellyt, että\nGhibellinit tekevät tänä yönä salaisen hyökkäyksen!\n\nNOORA (Paolalle). Nyt kuulet!\n\nPAOLA (tukehtumaisillaan). Uskaltaisivatko?\n\nGORELLO. Muuan ihmetyö on taas alakuloisia elähyttänyt. Manfred on\nnoussut kuolleista ja johtaa heitä meitä vastaan.\n\nNOORA. Manfred!\n\nGORELLO (terävästi). Kummastutko? Totta tiedät että hän, jonkun\nkirotun avulla, on päässyt pakenemaan linnasta! Mutta tulkoon\nEzzelinoja vaikka kuinka paljo; me odotamme heitä! (Menee.)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    PAOLA. NOORA.\n\nNOORA. No, joko kuulit? Mitä nyt sanot?\n\nPAOLA. Ei, ei, se on mahdotonta! Niin kauan kuin Jumala elää, ei\nolisi semmoista petosta keksitty! Ja kuitenkin...\n\nNOORA. Vieläkö epäilet? Lähetä varotus tuolle kullallesi! Kyllä hän\npalaa, mutta salamurhaajana.\n\nPAOLA (vähän mietittyään). Kutsu tänne Lionardo!\n\nNOORA. Vieläkö epäilet?\n\nPAOLA (lujasti). Etkö kuullut? Lionardo tänne! (NOORA menee\nhämmästyneenä.) -- Epäilenkö? En jaksa enää ajatella; päässäni riehu\nhirmuisia unelmia ja aivoni ovat sekauksissa, ikäänkuin myrkyllisen\npiston huumaamina. Pelasta minut hulluudesta Manfred, Manfred! Etkö\nnäe että tahtovat sinut Paolalta ottaa? Puolusta häntä ja itseäsi!\nEntä jos tuo mahdoton olis mahdollista, entä jos olisin hyljännyt\nisäni ja isänmaani, Jumalan ja taivaan, jossa veljeni istuvat\nmarttyyreinä, yhden perkeleen tähden! -- Mutta voivatko enkelitkin\nvalehdella, voiko sydämmeni valehdella, voivatko valatkin valehdella,\njotka ijankaikkisesti sitovat ihmisen tuonelan kamalimpaan\nkadotukseen?\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    PAOLA, LIONARDO, NOORA, sitten GORELLO ja ANGELO.\n\nLIONARDO. Kutsuit minua, Paola.\n\nPAOLA. Mitä on tapahtunut?\n\nLIONARDO. He valmistavat hyökkäystä.\n\nPAOLA. He... valmistavat... hyökkäystä!\n\nLIONARDO. Yön hiljaisuudessa häärivät hälyten ja meluten. Varmaan\njotakin on odotettavissa.\n\nPAOLA. Ja Manfred! Onko hän... heidän... (Ääni takertuu\nkurkkuun.)\n\nLIONARDO. Olen lähettänyt Angelon vakoamaan. Luultavasti hän pian\npalaa.\n\nPAOLA. Mutta vaikka hyökkäisivätkin päällemme, miksi pelkäisimme?\nEivätkö muurimme ole yhtä lujat, sotamiehiemme kädet yhtä vahvat kuin\nennenkin?\n\nLIONARDO. Vihollisella on liittolainen, yötä avuliaampi, aseita\nvoimakkaampi, sotajoukkoja mahtavampi -- epäluulo, tuo näkymätön\nhiipivä kummitus, joka sotamieheltä katkaisee jännitetyn hermon, tekee\ntarkan silmän sokeaksi mutta pakenijan jalkoihin sitoo lentimet.\n\nPAOLA. Epäluulo... meissäkö?\n\nLIONARDO. Turmiollinen kulkupuhe on salaisesti levinnyt sotamiehiimme\nja tehnyt heidät kunnottomiksi. Sanotaan että petos on tekeillä, että\njoku linnassa on salaisessa liitossa vihollisten kanssa.\n\nNOORA. Petos? Kaikki pyhät varjelkoot!\n\nPAOLA (purskahtaa ilkeään nauruun).\n\nNOORA. Paola! Sinä olet hirmuinen.\n\nPAOLA. Mahdollisuuden portit aukenivat minulle ja minä katsoin sen\nhelvettiin.\n\nNOORA. Voi minua, voi minua onnetonta!\n\nPAOLA. Petosta! Petosta meissä, joiden ritarikilven kunnia on ollut\nnunnan rukousta puhtaampi! Kuulkaa, esi-isieni hahmot, kuule sinä,\nGiordano, esi-isäni, ankara ja jalo esi-isäni, jos on mahdollista,\nniin lähetä salama, joka polttaa meidät pois maasta, ettei nimemme\nmaine, ettei linnamme rauniotkaan voisi todistaa häpeäämme.\n\nLIONARDO. Alan aavistaa kauheita! Paola, onneton, oletko...\n\nGORELLO (tulee). Angelo etsii teitä!\n\nLIONARDO. Häntä vastaan! (ANGELO tulee.)\n\nGORELLO. Tuossa hän on!\n\nLIONARDO. Pian, Angelo, mitä tiedät?\n\nANGELO. Kahdelta puolelta ryntäävät päällemme! Suurin joukko\nhyökkää muureja vastaan ja pienempi itse linnassa karkaa selkäämme\npikkuportin kautta, joka heille aukenee...\n\nNOORA. Taivaan pyhät!\n\nANGELO. Ja sen portin avaa heille erään naisen häpeä.\n\nPAOLA. Erään... naisen... häpeä...\n\nANGELO. Riettaalla ivalla he nauraen kertoilevat, että Manfred on\nhoukutellut salaisen avaimen eräältä aatalta...\n\nPAOLA (kimeästi kiljuen). Aatalta! Todellakin aatalta! Ja jos olisikin\nnaista, niin kurjaa, niin hyljättyä, niin ilkeätä, että myisi\nisänmaansa vieraan himollisesta suudelmasta... niin olkoon hän kirottu!\nEllei häntä rangaista, niin omalla kädelläni hänet...\n\nNOORA. Paola!\n\nPAOLA. Surmaan!\n\n    (Rumpuja, torvia ja sotamelskettä kuuluu.)\n\nKuulkaa pasuunoita! Maailman viimeinen päivä on tullut! Maailma on\nirtautunut saumoistaan ja eksyy säihkyvänä säkenenä avaruuteen, sillä\ntäysi on Jumalan vihan malja; tullut on tuomion päivä.... tuomion\nja koston!\n\nGORELLO (tulee). Aseisiin! Vihollinen on täällä! Ryntää jo muureja\nvastaan! Lionardo! Giordano antoi sinulle miekkansa.\n\nPAOLA (voimalla temmaten miekan GORELLON kädestä). Minulle miekka!\nPois taisteluun! (Menee.)\n\nKAIKKI. Pois taisteluun! (Seuraavat häntä.)\n\n    (Näyttämö on muutamia hetkiä tyhjänä; sotamelske\n    ulkona kasvaa kasvamistaan.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    ALBERICO. SCHIO (tulevat miehineen salaportin kautta).\n\nALBERICO. Hiljaa! nyt olemme perillä! Nyt saamme omin silmin havaita\ntodeksi kulkupuheen, joka sanoi salatien johtavan Brentasta linnaan.\n\nSCHIO. Manfred-parka! Nyt hän varmaankin kahleissaan raivoo! Mutta\nemmekö jo astu eteenpäin?\n\nALBERICO. Ei vielä; emme ole vielä kaikki täällä! (Heidän puhuessaan\ntulee sotamiehiä salaportin kautta.)\n\nSCHIO. Olithan sinä Ezzelinon teltassa, kun riita syntyi isän ja\npojan välillä.\n\nALBERICO. Muistathan kuinka yhtäkkiä näimme Manfredin nousevan\nBrentasta, niinkuin taikavoiman avulla. Aavistimme heti että tässä\noli jokin salaisuus. Hän polvistui isänsä jalkoihin ja rupesi\nlatelemaan kaikenlaista sekasotkua rakkaudesta, pelastuksesta, josta\nemme saaneet selkoa. Ezzelino vaati häntä ilmaisemaan pakotiensä,\nmutta Manfred vastusteli. Ezzelino silloin tapaansa myöden pilkkasi\nManfredia, sanoen hänen jonkun hupakon avulla päässeen linnasta.\nManfred tuosta kiivastuneena rupesi soimaamaan isäänsä. Tunnet\nEzzelinon, kun hän suuttuu! \"Poika, mitä yö-retkesi Ezzelinoon\nkoskee?\" hän huusi ja käski viedä Manfredin vankeuteen.\n\nSCHIO. Ankara mies, ja kuitenkin hän oli melkein kuolla luullessaan\nManfredin hukkuneen.\n\nALBERICO. Manfred teki vastarintaa ja taistelussa riistettiin hänen\nkaulastansa tuo kallis avain, jonka Ezzelino kohta arvasi linnaan\nkuuluvaksi.\n\nSCHIO. Ja nyt ovat sudet pyydettävät omassa luolassaan.\n\nALBERICO. Nyt on täällä väkeä kyllin. Eteenpäin, mutta hiljaa!\n(Lähestyvät toista porttia, mutta samassa portti aukenee ja GORELLO\nmiehineen seisoo siinä.)\n\nGORELLO. Saat tuntea suden hampaat! (Pistää SCHION kuoliaaksi.)\n\nALBERICO. Haa! Petosta! Ezzelino ja keisari!\n\nGORELLO. Moroni ja Italia! (Taistelevat. Ghibellinit kaatuvat taikka\npakenevat.)\n\nGORELLO. He ovat saaneet mitä heidän tuli saada.\n\nLlONARDO (tulee). Gorello! Vihollinen ryntää suurin joukoin vallien\nyli! Joka mies, joka vaimo muureille!\n\nKAIKKI. Muureille! (Menevät.)\n\n    (Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Sotamelskettä jatkuu.)\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\nPAOLA (tulee kuin haltioissaan). Mihin pakenen? Mitä tämä?...\nverta!... kuolleita!... Haa, nyt muistan! nyt on tuomion\npäivä... kuolleet nousevat haudoistansa ja avaavat sydämmensä\nJumalan luettaviksi. Pian on Paolan vuoro... mutta hänen\nrinnassaan ei ole sydäntä, vaan kivi, ja Jumala on itkevä\nsäälistä... Ja sitten... tulee... Manfred... avaa rintansa... hyi,\nsiinä on sydämmen sijassa käärme, niin ilkeä, niin häijy, että\ntaivaat kauhistuen kääntyvät pois ja Jumala vihassaan heittää koko\nmaailman luomattoman tyhjyyden sisimpään pohjaan. Huu!\n\n    (Vaipuu kolkkoon liikkumattomuuteen.)\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    PAOLA. NOORA.\n\nNOORA (tuskaisena). Paola, missä viivyt? Voi, kadotuksen päivää!\nVihollinen on tunkeutunut linnaan, ja -- ole varullasi kuulemaan\nmitä pahinta.\n\nPAOLA. Mitä pahinta... semmoista ei enää ole...\n\nNOORA. Isäsi kaatui...\n\nPAOLA. Isäni... (Melkein hymysuin.) Siis kuollut... niinkuin\nminäkin! (Eri tarkoituksella.) Pian hänet tapaan.\n\nNOORA. Paola, olet hirmuinen! Etkö kuullut!... vihollinen on\nvoittajana... Pois!\n\nPAOLA. Odotan Manfredia! Hukkukoon maailma, tässä on paikkani!\n\nNOORA. Vieläkö uskot hänen tulevan?\n\nPAOLA. Vaikka hän piilisi kallio-lukkojenkin takana, vaikka hän\njättiläis-voiminkin ponnistaisi vastaan... niin isäni kylmä\nkäsi... veljeni veriset hahmot ajavat hänet tänne... elävänä\ntaikka kuolleena!\n\nNOORA. Kamala oli rakkautesi! Kamala on vihasi! Oi, kovan onnen\nlapsi! Kuule vielä kerta ääntäni! Katso harmaita hiuksiani! Muista\nrakkauttani sinuun! Paola! kadotus odottaa! (Hänen kaulassansa.)\nPaola! Paola!\n\nPAOLA (lempeästi). Itketkö sinä vielä? Vieläkö ihmistä on, joka Paolaa\nitkee? Äiti, armas, kultainen! (Suutelee häntä liikutettuna.) Jää\nhyvästi! Terveiset minulta isäni ruumiille, terveiset kaikille, mitkä\nminulle olivat kalliit! (Juhlallisen kolkosti.) Jää hyvästi!\n\nNOORA (rukoillen). Lapseni! (Häntä kohtaa PAOLAN jääkylmä katse.) Jää\nhyvästi! (Menee.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    PAOLA, myöhemmin MANFRED.\n\nPAOLA. Isäni kuollut! Noora poissa! Nyt on enää vain yksi lanka,\njossa olemukseni riippuu! -- Vihako se on, vai rakkaus, vai hulluus?\nen tiedä... se on nämä kaikki yht'aikaa; se on Manfred! (Samassa kello\nkaukana lyö kaksitoista, PAOLA säikähtyy.)\n\nMANFRED (tulee salaisesta portista, kasvot kalpeina, vaatteet\nmärkänä, kahleenkatkomia yllä). Paola!\n\nPAOLA. Haa! Vihdoinkin sinä tulit!\n\nMANFRED. Pois! Pian pois! Aika on tärkeä. Paetkaamme! Rakas, armas,\nikävöitty Paola, tule! Minä kaikki selitän. Oletko minua epäillyt?\n\nPAOLA. Sinuako epäillyt? Niin, paetkaamme! (Ikään kuin osoittaen\nhautaa.) Jo morsius-kamari odottaa meitä. Tuolla on pappi... hän\non kalpea... ja tuolla häävieraita... veljeni... ja isäni...\nheillä on punaiset häävaatteet.\n\nMANFRED. Paola, rakkautesi tähden, katso minuun! Etkö tunne! minua?\n\nPAOLA (lähestyy häntä). Ja tuossa on sulhaseni! Niin, paetkaamme!\nMutta ensin tämä suudelma! (Halaa häntä.) Silmä vasten silmää, sielu\nvasten sielua! (Suutelee häntä ja pistää samassa tikarinsa Manfredin\nrintaan.) Kavaltaja!\n\nMANFRED (kaatuen). Paola... älä... voi, hirmuista erehdystä...\nen ole... kavaltaja!\n\nPAOLA (kauhistuen). Et ole kaval... (Ääni takertuu kurkkuun.)\n\nMANFRED. Kuule, ennenkuin kuolema sulkee huuleni... Paola\narmaani... silmittömän vihan sumu on himmentänyt rakkautemme\nkirkkaan valon... Se avain...\n\nPAOLA. Avain!\n\nMANFRED. Väkivalta sen minulta tempasi!\n\nPAOLA (tyrmistyneenä). Väkivalta!\n\nMANFRED. Isäni... polvillani tunnustin hänelle rakkauteni...\nhän soimasi sinua riettaasti pilkaten... en sitä kärsinyt ..\ntartuin miekkaan... julmistuneena isäni pani minut kahleisiin...\nja silloin löysivät avaimen...\n\nPAOLA. Ja minä...\n\nMANFRED. Epätoivosta mielettömänä näin yön lähestyvän...\nlupaukseni... rakkaus antoi voiman katkaista... kahleeni... ja\nminä tulin... (Innostuneena.) elävänä taikka kuollee... (Ryömii\nPAOLAN jalkoihin.)\n\nPAOLA. Jumala, miksi rangaistuksesi salama viipyy... Rakas, armas!\n\nMANFRED (heräten, autuaallinen hymy huulilla). Ethän vihaa minua,\nethän epäile enää uskollisuuttani!... Tuo silmäys, se kuolemankin\nvoittaa... Sano vielä kerta enkelin äänelläsi... (Vaipuu taas\nmaahan.)\n\nPAOLA (epätoivosta huudahtaen). Manfred!\n\nMANFRED. Ah! (Kuolee. Äänettömyys.)\n\nPAOLA. Hiljaa! Tuommoisena kerran ennen sinut näin; ja kenties...\n(Koettelee hänen kättänsä.)... Voi! jääkylmä on kätesi! Voi!\nlakastuneet silmiesi tähdet! Kuollut! Kuollut! Ja minä hänen\nmurhaajansa! Armas, rakas sulhaseni, anna anteeksi! Rakkauteni sinut\nsurmasi, ainoastaan rakkauteni! En voinut sinusta luopua, ja kun\nelämä ei sinua minulle sallinut, etsin sinua kuolemassa! Nyt olet\nomani; nyt minä saan vapaasti halata suloisia kiharoitasi, nyt saan\npelkäämättä suudella kalpeita huuliasi -- nyt, kun olet kuollut!\n(Vaipuu maahan hänen ruumiinsa päälle. Sotamelske on lakannut.)\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    EZZELINO. Sotamiehiä. NOORA vankina. Muita vankeja.\n\nEZZELINO. Voitto on meidän! (Sotamiehille.) Minä annan teille linnan\nryöstettäväksi. Kaikki omaisuus, tavarat, naiset on teidän.\n\nSOTAMIEHET. Eläköön Ezzelino!\n\nEZZELINO (katsoo vankeja päin). Missä on Giordanon tytär?\n\nPAOLA (nousee). Tässä -- ja (osottaen Manfredia) tuossa on poikasi!\n\nEZZELINO (vavisten). Manfred!\n\nPAOLA. Rakkautemme hylkäsit! Nyt olemme vihityt, ja jos tahdot\nvainoasi jatkaa, niin seuraa meitä! (Pistää tikarin rintaansa.)\nManfred! (Kuolee.)\n\nEZZELINO. Poikani, rakas poikani!\n\nNOORA. Jumalassa on oikeus! Nyt riemuitse voitostasi! (Vaipuu itkien\nPAOLAN ruumiin päälle.) Paola!\n\n\n\n\n\n\nII\n\nKERTOMUKSET\n\n\n\n\nBELSAZARIN PIDOT.\n\n\nOnko mitään komeampaa, kuin Babylon, tuo itämaiden ruhtinatar, joka\nkylpee jalkojaan hopeanhohtoisessa Eufrat-joessa? Maat ja meret\nmaksavat hänelle veroa, sillä laivoillaan ja karavaaneillaan hän\nvallitsee kumpaakin. Onko ketään mahtavampaa, kuin sen hallitsija\nBelsazar, kuningasten kuningas, jonka silmäniskua Aasian ruhtinaat\nvapisevat ja jonka jalka tallaa sen kansoja kuin tomua? Vain\nyksi vihollinen vielä rohkenee uljaana Belsazaria vastustaa --\nKores, Persialaisten kuningas -- mutta pian Babylonin lukemattomat\nsotajoukot hänetkin ja hänen köyhän paimenkansansa kukistavat. Ja\nylpeänä Belsazar valmistelee voittojuhlia ylimäisilleen, päälliköille\nja sotureille.\n\nTuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat\nkuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia\nmarmoriseiniä loikuivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit,\nja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen\ntarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä.\nHillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla\npalkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa\nraakoja tovereitansa.\n\nSalin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset\norjattaret, niinkuin kevät-tuulen tuudittelemat kukat. Toisia tyttöjä\nseisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään\npauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin\nsoihdut säihkyivät orjattarien silmät, -- enemmän kuin viinit ne\nkiihoittivat miesten mieliä.\n\nMutta salin perällä istui kultaistuimella itse kuningas. Tämä\nraivokas ilo miellytti häntä, vaikkei siitä jälkeäkään näkynyt hänen\nsynkeässä muodossaan. Laihat kellertävät kasvot olivat niinkuin kamala\narvoitus, eikä rohkeinkaan soturi tohtinut kohdata hänen terävän\nsilmänsä leimausta.\n\nKuninkaan jalkain juuressa istui taivaankaunis tyttö; vankeuden\nlasten joukossa Zillah kasvoi äitinsä Juudan ilona ja vanhempansa\nIsraelin lemmikkinä; silloin Belsazar näki hänet, ja Zillah unhotti\nisänsä, kansansa ja Jumalansa, seurataksensa heidän sortajaansa. Ja\nkuningas rakasti häntä niin kuin tulisoihtu rakastaa liipottelevia\nperhosia, joita ensin hurmaa ja sitten surmaa.\n\nKuninkaan vieressä oli Baalin kuva, sekin kulta-istuimella ja\ntehty kalliista santelipuusta ja kokonaan peitetty kiiltokivillä.\nSen ympärillä olivat kaikki Kaldean Maagit ja viisaat. Belsazarin\ntoisella puolella istui kuninkaita ja ruhtinaita, jotka Belsazar\noli voittanut tai jotka vapaaehtoisesti olivat nöyristyneet hänen\nvaltansa alle. Ja oli niitä luvulta kaksikymmentä. Joka puolella\nkuninkaallista salia oli komeita juhlasaleja. Ne olivat kuitenkin\ntyhjinä; ainoastaan sisimmäisessä näkyi kolme miestä. Jykevän\nkeihään nojassa seisoi yksi niistä jättiläisen kokoisena, kirjavaan\ntiikeri-nahkaan puettuna. Se oli Arsakes, Skythalainen, sotajoukkojen\nylimmäinen päämies, uljain uljaista, väkevin väkevistä ja hirmuisin\nhirmuisista. Toinen on viisas Boroses, Belsazarin ylimmäinen pappi,\njoka osaa tähdistä lukea jumalien tahdon. Heidän välillänsä seisoi\nviekas Harpagon, Koreksen lähettiläs; kavaluudellaan hän jo oli\nsaattanut Medianmaan herransa vallan alle, nyt hänen liukas kielensä\noli viehättävä Babylonin ylimyksiä. Ja Harpagon lausui: \"kuinka te\ntahdotte orjina palvella, missä voisitte herroina hallita? Teidän\nvallassanne on Belsazarin voima -- jos luopuisitte hänestä, kukistuisi\nsamalla hänen suuruutensa niinkuin maahan kaadettu puu. Ainoastaan\nsinun urhoollisuutesi kautta, o! uljas Arsakes, on Belsazar\nvalloittanut puolen Aasiaa, ainoastaan sinun tähtesi, o! viisas\nBoroses, Jumalat antavat hänelle onnen ja voiton. Katsokaa --\nsanomattomat rikkaudet ja Babylonin vallan lupaa Kores teille, jos\ntahdotte mennä hänen puolelleen.\"\n\nSilloin Arsakes vastasi: \"kiittämätön Belsazar on, mutta en\nkuitenkaan tahdo luopua hänestä. Ainoastaan uljaimman edessä Arsakes\nnöyristyy, ja Belsazar ei vielä milloinkaan ole pelännyt. Hän osaa\nmusertaa, -- sentähden minä häntä tottelen. Koresta en tunne.\"\n\nJa Boroses sanoi: \"kiittämätön on Belsazar, ja kuitenkin tahdon häntä\npalvella, sillä hänen Jumalansa on voimallisin kaikista ja hänellä on\nikuisten valtain suosio. Koresta en tunne; siis, Persialainen mies,\nturhaan meitä houkuttelet.\"\n\nNäin sanottuaan molemmat jättivät hämmästyneen Harpagonin ja astuivat\ntaas loistavaan kuninkaansaliin. Riemu siellä oli käynyt myrskyistä\nmyrskyisemmäksi, entistä hekumallisemmat olivat orjattarien tanssit\nja yhä rajummin soivat symbaalien säveleet. Viinin kiihdyttäminä\nsoturit lauloivat remastavia lauluja tai reuhoivat ilosta,\nkuullessaan verisiä sotatarinoita.\n\nYht'äkkiä Belsazar korotti äänensä, ja kaikki vaikenivat kuninkaan\npuhuessa. Ja hän sanoi: \"tietäköön maailma, että kuninkaansa nyt\niloitsee, airueita menköön kaikkiin kansoihin käskemään heidän\nriemuita, sillä heidän hallitsijansa on tänä iltana armias.\"\nPolvillaan palvelijat kuulivat kuninkaan sanat ja katosivat. Silloin\nBelsazarin silmä tapasi Zillahin ja hän lausui: \"viekää käsky myöskin\nvankeuden lapsille\", ja hän lisäsi pilkaten: \"käskekää heidän\nveisata Jumalansa kunniaksi, joka niin ihmeellisesti aina heitä\nauttaa; muuten tuo uppiniskainen kansa ei voisi riemuita. Laulakoot\njuhlavirsiä Zionista ja Israelin Jumalasta.\"\n\nJa kuninkaan lempi-orja Bagoas läksi joutuisasti toimittamaan hänen\nkäskyjänsä. Mutta Zillahin mieli kävi murheelliseksi, ja peloissaan\nhän aikoi anoa armoa, mutta Belsazarin vihainen katse säikäytti häntä.\n\nMutta ilosta kaukana istuivat Israelin lapset pimeissä majoissaan\nvirran vieremillä. Päätettyään päivän orjantyöt, he nyt olivat\nkokoontuneet yhdessä muistelemaan ja suremaan. Miesten päät vaipuivat\nväsymyksestä rinnoille -- vaimot peittivät käsillään kyyneleiset\nsilmänsä -- ukkojen äänet vapisivat itkusta, heidän laulaessaan\nZionin virsiä, ja impien silmät seurasivat ikävöiden länteen päin\nrientäviä pilviä. Ja kaikki valittivat: \"oi, Zionin linnaa! oi, isäin\nhautoja! oi, muistojemme sydäntä, Jerusalemia --, josta nyt tuskin on\nrauniotakaan jälellä. Sieluni halajaa aina kuolemaan asti teitä ja\nsilmäni hukkuvat kyyneleihin murehtiessani teitä. Huuhkajat huutavat,\nmissä Taavetin ääni ennen kaikui, ja sakaalit hiipivät, missä\nIsraelin tyttäret ennen liihottelivat -- mutta kuitenkin mieleni\nikävöiden halajaa vaihtaa komean Babylonin kivienne soraan. Oi,\nHerra Zebaoth! oletko sinäkin hyljännyt meidät? Niinkuin äidittömät\nlapset, niinkuin paimenettomat lampaat, niinkuin morsiamet, joilta\nsulhaset on surmattu, kuljemme jumalattomien nauruna ja pakanoitten\npilkkana. Niinkuin setripuu Libanonissa ja palmupuu erämaassa Israel\nviheriöitsi, mutta myrsky tuli ja mursi setripuun; nyt se kuivettuu,\njos ei sinun armosi auta meitä. Oi, Herra, eikö huoliemme mitta jo\nole kyllin täysi, emmekö jo tarpeeksi ole nääntyneet vitsauksiesi\nalla, eikö Babylonin palo pian ole loistava meille vapauden\naamuruskona, eikö tulipatsaasi toista kertaa ole johdattava meitä\nvankeuden erämaasta?\"\n\nNiin nuot valittivat. Silloin Belsazarin orja Bagoas astui sisään\nilkkuvin muodoin ja irvisuin. Ynseästi ivaten hän lausui: \"näin\nkäskee Belsazar, teidän kuninkaanne -- vankeuden lapset riemuitkoot\nja viettäkööt juhlallisesti tämän yön, laulakoot symbaalilla\nZionista ja veisatkoot psalttarilla mahtavasta Jumalasta, joka niin\nihmeellisesti on heitä auttanut.\" Niin hän lausui, eikä taivaasta\nnuoli singonnut eikä maan povi auennut hukuttamaan herjaajaa. Ja\nIsraelin lapset särkivät symbaalinsa ja psalttarinsa, repivät\nhiuksiansa ja vaipuivat vaikeroiden maahan, huutaen: \"voi meitä!\nJumala on hyljännyt kansansa, kun meidän täytyy veisata hänestä\npakanoitten nauruksi.\"\n\nMutta Bagoas palasi kuninkaalliseen linnaan ja kertoi Belsazarille\nmitä tapahtunut oli. Kauhistavalla hymyllä kuningas häntä kuunteli,\nja soturit pilkkasivat Israelin lapsia ja joivat irstaisesti\nJerusalemin temppelin pyhistä astioista.\n\nJa Belsazar täytti pyhän uhrimaljan tulisella viinillä ja vieden\nsen huulilleen virkkoi: \"Juokaatte Belsazarin, _Maailman Herran_\nonneksi! Niin kauvas kuin maa viheriöitsee, niin kauvas kuin meri\naaltoilee, niin kauvas on myöskin valtani ulottuva. Tästä hetkestä\nälköön maailmassa kukaan muu kuin minä tohtiko sanoa 'minä tahdon'\nvaan 'minä tottelen'.\" Ja tyhjentäessään maljan hän kädellään viittasi\norjilleen ja samassa noiden kahdenkymmenen kuninkaan päät vierivät\nkatkaistuina maahan. Ääretön ihastus-huuto kaikui kaikkialla: \"Terve\nBelsazar, maailman herra!\"\n\nJa taas Belsazar täytti maljansa ja puhui: \"Juokaatte Belsazarin,\n_maailman Jumalan,_ onneksi! Ei Baalille, vaan minulle ovat maailman\nalkuaineet alamaisina ja tähdissä kunniani on kirjoitettuna\nloistavilla kirjaimilla. Kah! kumpi on väkevämpi, minäkö vai\nBaal?\" Samassa kuningas tempasi miekkansa ja särki Baalin kuvan.\nVoimattomina pirstat vierivät kuninkaan jalkojen juureen. Uudestaan\nriemuhuuto kaikui soturien joukosta: \"Terve Belsazar, maailman\nJumala!\"\n\nJa kolmannen kerran kuningas käski täyttää uhrimaljan. Hän nousi\npystyyn koko pituudelleen, hänen huulensa vapisivat suuttumuksesta ja\nhänen säihkyvät tiikerinsilmänsä paloivat, niinkuin olisi hän nähnyt\nvihamiehensä edessään. \"Sinuakaan -- sinua, jolla ei ole ruumista,\neikä kuvaa, eikä nimeäkään, Juutalaisten Zebaoth -- sinuakaan minä en\npelkää, tule näkyviin että saisin voittaa sinut; mutta et uskalla,\npelkurina peittäydyt minulta näkymättömyyteen. Belsazar sinua\nylenkatsoo.\"\n\nJa kolmannen kerran kuningas oli viedä maljan huulilleen, ja\nkolmannen kerran soturien riemupauhina oli alkaa, -- mutta katso! --\nyhtäkkiä maa järisi, taivas pimeni ja tulikäsi kirjoitti leimuavat\nkirjaimet marmoriseinään ja katosi. Tähdet peittivät silmänsä\nikivalon voiman edessä ja soihdut sammuivat ja aika seisahtui\nhetkeksi, peläten ijankaikkisuuden läsnä-oloa. Ja nauru mykistyi\nja riemu muuttui kauhuksi ja Belsazar vaipui kuolonkalpeana\nkuninkaalliseen istuimeensa. Hetki kului toisensa perästä. --\nAina vielä kuningas istui kalpeana kasvoiltaan -- katse maahan\nkiinnitettynä. Ja Kaldean viisaat astuivat esiin lukemaan kirjoitusta\nja tietäjät selittämään sitä -- mutta tässä heidän viisautensa oli\nkuin pimeys pimeässä, ja peläten he sanoivat: \"tämä on korkeampaa,\nkuin mitä me voimme ymmärtää.\"\n\nMutta Zillah tunsi Jumalan sormen ja hän kuiskasi Belsazarille:\n\"kutsuta, herra kuningas, joku minun kansastani; ainoastaan\nIsraelin lapsi voi selittää tämän, sillä meidän Jumala tuo on, joka\njulmistui.\" Ääneti Belsazar istui vielä, mutta kädellään hän viittasi\nkäskyn orjille ja Bagoas läksi sitä toimittamaan. Hetken kuluttua hän\npalasi, mukanaan viisain Israelin lapsista, kirjanoppinut Daniel,\njolle Jumala oli antanut profeettain pyhää voimaa. Ja Daniel tuli,\nmuodoltaan murheellisena ja silmät maahan luotuina, sillä hän luuli\nolevansa kutsuttuna pakanoitten pilkattavaksi. Silloin kuningas\nosotti tulikirjoitusta seinällä. Daniel katsoi -- ja hänen silmänsä\nkirkastuivat toivosta ja hänen muotonsa jalostui innostuksesta;\nhaltioissaan hän ojensi kätensä ja hänen äänensä soi niinkuin\nmyrsky setrimetsässä: \"Näin sanoo Herra -- kirottu sinä Babylon,\n-- kolmesti kirottu sinä itämaiden ylpeä ruhtinatar, joka olet\njuopuneena pyhien kyyneleistä ja viattomien verestä; -- sinunkin\nkostopäiväsi on tuleva. Ei puhdasta impeä, ei tutisevaa ukkoa, eikä\nviatonta rintalasta säästetä. Minä olen laskenut sinun syntisi\nja yhtä lukemattomat kuin ne ovat, yhtä ankara on myöskin minun\nrangaistukseni oleva.\"\n\n\"Ja taas Herra sanoo: Riemuitse, Zion, ja levitä, o, Jerusalem,\nsylisi palajaville lapsillesi; sillä minun armoni suojelee Israelin\nlapsia vielä kerran. Heidän kyyneleensä ja valituksensa painavat\nminun vaa'assani enemmän, kuin Babylonin rikkaudet ja Belsazarin\nvalta.\"\n\n\"Ja vielä Herra sanoo: Kirottu, kolmesti kirottu sinä Belsazar,\njoka ylpeilet vallastasi ja voimastasi! Katso -- elämäsi on minun\nkädessäni niinkuin liekkuva soihtu myrskyssä. Sinua sanotaan maailman\nhallitsijaksi ja kohta onnesi on orjiesi vallassa -- luulet itsesi\nvoittamattomaksi ja kohta valtasi annetaan Korekselle -- ylpeytesi\nhurmaamana jumaloitset itseäsi ja kohta koirat kadulla nuoleskelevat\nveristä ruumistasi.\"\n\nNäin Daniel selitti tulikirjoituksen, ja kaikki kauhistuivat, sillä\nJumalan henki puhui hänen kauttansa.\n\nAika taas kului kulumistaan. Yön hämärät jo alkoivat haihtua\naamuruskon valostukseen. Belsazar lepäsi vuoteellaan. Hänen\nluonansa seisoivat samat kolme miestä, jotka äsken keskustelivat\njuhlahuoneessa. Ja Arsakes sanoi: \"Belsazar on pelännyt, on vapissut\npelosta; -- häntä en enää voi palvella, ainoastaan uljaimman edessä\nArsakes nöyristyy. Siis tahdon mennä Koreksen puolelle.\"\n\nJa Boroses sanoi: \"Jumalien viha on Belsazaria kohdannut, hän on\nsärkenyt Baalin ja Juutalaisten Zebaothia hän on pilkannut. Jumalien\nsuojelus on luopunut hänestä; -- siis minäkin hänestä luovun.\"\n\nNäin sanoessaan molemmat nostivat miekkansa ja työnsivät ne syvään\nBelsazarin rintaan; -- kuningasten kuningas oli kuollut ruumis.\n\n\n\n\nJULIAN.\n\n\nTahdotte kuulla minun elämänvaiheitani? Kuka on sanonut niissä\nolevan mitään merkillistä? Ja, kenties, ette enää ajattelisikaan\nhyvää minusta, jos suostuisin pyyntöönne, sillä kertomukseni ei\nsuinkaan esitä minua missään kauniissa valossa. Mutta, jos pysytte\npyynnössänne, olkoon menneeksi. Koko maailma ja erittäin oma itseni\ninhottavat minua siihen määrään, etten välitä ihmisten ylenkatseesta\nenkä rakkaudesta. Yötä ei ole vielä pitkälle kulunut. Unta en saa --\nminun on, näet, joka yö kamala olla ja luonani käy vieraita, haudan\nlähettämiä tovereita, jotka kai tahtoisivat saada minut virkeäksi\nja kieleväksi, ja sentähden aina karkoittavat unen silmistäni.\nTahdon siis kertoa elämäni murheellisen tarinan -- olkoon se teille\nvarotukseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen syntynyt Hämeessä eräässä suuressa kartanossa, joka oli isäni\noma. Hän oli nuorena ollut venäläisessä sotapalveluksessa ja\nsilloin herättänyt yleistä ihastusta Pietarin ylimys-seuroissa,\nmutta otti eronsa everstinä, kun iso-isänsä kuoli ja jätti suuren\nsukutalomme fideikomissiksi ainoalle pojalleen. Isäni muutti\nnyt Suomeen, nai köyhän, mutta kauniin vapaasukuisen neiden, ja\neleli onnellista elämää hellänä perheen-isänä ja vieraanvaraisena\nnaapurina. Tätä onnea kuitenkin kesti vain kuusi vuotta kun äitini\nkuoli synnytettyänsä minut maailmaan, ja isäni jäi murheelliseksi\nleskimieheksi kahden pienen pojan kanssa. Niinkuin usein on\nveljeksien laita, niin minä ja vanhempi veljeni, Malkus, olimme ihan\neri luontoa. Malkus oli punaposkinen, erinomaisen kaunis poika,\niloinen ja vilpitön, herkkä suuttumaan ja herkkä leppymään, ylpeä\nja uljas, itsemäärätty kuningas kaikissa leikeissä; minä taas olin\narka, hento, kivulloinen lapsi, joka harvoin olin toverien seurassa;\npelokas ja arkaluontoinen kun olin, en voinut maailman vaatimuksia\ntyydyttää muulla, kuin salamielisellä myöntyväisyydellä. Veljeni oli\nkaikkien rakastama, isäni jumaloitsema, minua vastaan ihmiset olivat\nkylmiä, ja isäni kovakin. Hän katsoi minua aina syypääksi äitini\nkuolemaan, ja hänen tylyytensä minua kohtaan kasvoi kasvamistaan, kun\nhän lisäksi huomasi minut mahdottomaksi sotapalvelukseen, ainoaan\nvirkaan, jota hän piti sopivana vapaasukuiselle perheellemme. Minun\ntunteeni isääni kohtaan olivat vaihtelevaisia; välistä sydämmeni\nsykki palavimmasta rakkaudesta häntä kohtaan, mutta välistä taas,\nkun isäni pilkalliset muistutukset ja veljeni paremmuus loukkasivat\nylpeyttäni, havaitsin povessani kiehuvan todellisen vihan, joka\nkasvoi vain sitä hirmuisemmaksi, mitä enemmän minun täytyi sitä\npeittää.\n\nVanhempi veljeni lähetettiin tietysti kadettikouluun, minun\nkasvatuksestani ei pidetty suurtakaan väliä. Kotiopettajani,\njoita muutettiin melkein joka vuosi, olivat usein paremmin isäni\nmetsästystovereita, kuin minun opettajiani, mutta käsityskykyni oli\nelävä ja monessa tieteessä edistyin ihmeteltävästi. Se halveksiminen,\njota koko läheisöni osotti kaikille kirjallisille yrityksille ja\nharrastuksille, sytytti minussa ahkeruutta ja halua tulla sitä\netevämmäksi tietojen puolesta. Huvittavimmat hetkeni vietin kirjojeni\nääressä, erittäin jos oikein rauhassa sain kiintyä lukemaan jonkun\nmielirunoilijani teoksia. Vähitellen opin elämään kahtamoista elämää,\ntoista jokapäiväisissä oloissani, joissa minua ylenkatsottiin\nja joita minä ylenkatsoin, ja toista unelmien maailmassa, jossa\nkiihottunut mielikuvitukseni hallitsi itsevaltiaana ja jolle minä\npyhitin parahimmat tunteeni, ajatukseni ja voimani. Tämä runollinen\ninnostus karkoitti sydämmestäni entisen tyytymättömyyden, olin\nentistä onnellisempi, sillä unelmani olivat kirjavia ja iloisia kuin\nhuumaantuneen opiuminpolttajan.\n\nAhkeruuteni ja intoni olivat niin suuret, että, vaikka aikaisempi\nkasvatukseni kokonaan oli laimin-lyöty, kuitenkin tavallisessa i'ässä\npääsin ylioppilaaksi. Kun otin jäähyväiset isältäni lähteäkseni\nHelsinkiin, tahdoin halata häntä, mutta hän teki estävän liikkeen\nja sanoi ainoastaan: \"tulet nyt aivan outoihin oloihin, muista aina\nettet milloinkaan pilaa sukumme mainiota nimeä, että aina pysyt\noikeana aatelismiehenä, niin minä pysyn sinua kohtaan hellänä isänä.\"\n\nTultuani yliopistoon, havaitsin pian ihanteellisten toiveitteni\npettyvän. Vakaisiin tieteisin pian kyllästyin; ylpeyteni kun ei enään\nollut ahkeruuttani kannustamassa, jouduin ihan toimettomuuteen.\nIsäni oli määrännyt minut lakimieheksi, enkä voinut, vaikka koko\ntuo virkaura inhotti minua, vastustaa häntä. Mutta yliopistossa\nen jaksanut päättää käydä käsiksi noihin kuiviin lainopillisiin\ntieteisiin; taide, runollisuus ja huvitukseni veivät kaiken aikani.\nNe tyydyttivätkin minua ensimmäisinä vuosina täydellisesti, mutta\nvähitellen nekin lakkasivat antamasta hengelleni ravintoa. Kun aina\ntoimitin vain sitä, mitä mieleni teki, niin viimein rupesin oikein\npelkäämään kaikkea ankaraa työtä, vaikk'en suinkaan toiselta puolen\nelänyt tavallisten tyhjäntoimittajien huoletonta elämää.\n\nÄäretön kunnianhimo raivosi sydämmessäni, vaikka päältä nähden\nolin ylenkatsovinani ihmisiä ja maailmaa. Tunsin katkerasti,\nettä vaikea olisi työttömänä saavuttaa sitä loistavaa asemaa\nmaailmassa, joka oli unelmieni päämäärä, mutta en löytänyt sopivaa\ntyötä. Sukutalomme Hämeessä oli fideikomissi ja oli siis joutuva\nveljeni käsiin, isämme kuoltua; jo syntyni puolesta olin siis\nmäärätty köyhäksi ja vähäpätöiseksi. Yhtä vähän voisin kunniaan\npäästä virkatietä; se oli minun silmissäni suuri autio maa, jossa\nkaikkien elämän kukkien täytyi lakastua; näin mielikuvituksessani\nvirkamiesten tavallisen kohtalon -- pienen palkan, nälkäisen\nlapsilauman j.n.e. -- ja kauhistuin semmoista kuivaa elämää. Olisin\ntosin isäni ja hänen korkeain tuttavainsa kautta voinut hankkia\njonkun tyhjän viran, mutta ylpeyteni esti minua valitsemasta sitä\nkeinoa. Enemmän taipumusta tunsin tieteisiin, mutta se alinomainen\nahkeruus ja tarkkuus, jota niissä vaaditaan, pelästyttivät minua.\nMitä taiteisiin tulee, niin minulta puuttui tuo käsityöntapainen\ntaito, joka niissä on välttämätön; sitä vastoin oli minulla\ntoivona, että vilkas mielikuvitukseni ja sivistynyt makuni\nrunollisuuden alalla synnyttäisivät tuotteita, jotka tekisivät nimeni\nkuuluksi kirjallisuuden historiassa. Olin jo ennen kirjoittanut\njoulukalentereihin muutamia lyyrillisiä kappaleita, ja saanut niistä\nmielistelevien ystävien ja toverien kiitosta. Nyt rupesin vielä\nsuuremmalla innolla runojen tekoon: luin ahkerasti kaikenlaisten\nmaiden kaunokirjallisuutta ja käänsin ruotsiksi koko joukon, erittäin\nitalialaisia lauluja, harjaantuakseni vaikeihin runomuotoihin. Olin\nnoin 22 vuoden vanha, kun painosta tuli ensimmäinen runokokoelmani,\njolle olin antanut teeskennellyn nimen \"Yön hattaroita\". Muutamat\narvostelijat, joille olin lainannut rahaa, muutamat vanhat virnakat,\njotka pitivät mustaa tukkaani ja kalpeata laihuuttani \"varsin\nviehättävänä\", muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja\nrunollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummaisuutta, julistivat\nniin ahkerasti ja niin varmasti minut suureksi runoniekaksi, että\nensin minä ja sitten yleisökin sitä uskoi. Juopa isäni ja minun\nvälilläni laajeni taas. Hän moitti koko kirjallista toimintaani ja\npilkkasi sitä toivottomuuden vivahdusta, joka oli monen runoelmani\npäätunnusmerkki. Muuten olivat hänen kirjeensä taas paljoa\nystävällisemmät kuin ennen, mutta turhamielisyyteni oli tullut\nniin araksi, etten kärsinyt lievääkään pilkkaa. Vaikka matkustus\nulkomaille oli sieluni rakkaimpia toiveita, en kuitenkaan suostunut\nsiihen, vaikka isäni sitä ehdotti. Isäni, joka oli tottunut minulta\nvaatimaan ehdottominta kuuliaisuutta, suuttui ja muuttui pian yhtä\nkylmäksi, jopa kylmemmäksikin kuin ennen. Mutta se asia ei silloin\nvoinut, niinkuin ennen, tehdä minua murheelliseksi; olin hurmaantunut\nvoitostani ja näin kaikki ilon loistavassa valossa.\n\nMutta toiveeni ja arkamielisyyteni olivat siihen määrään\nkiihottuneet, että pian oli tapahtuva muutos. Alakuloisuus ja\nepätoivo hiipivät taas mieleeni; lapsellinen herkkäluuloisuus ja\nepäröivä väsymys vaihettelivat siinä alinomaa. Pelolla havaitsin\nettei runoudessani ollut mitään edistystä huomattavissa, että\nsen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita\nviimeksi olin lukenut. Ylpeyteni kuitenkin nytkin kielsi minua\ntunnustamasta tätä itsellenikään; päinvastoin vain luulin että olot,\njoissa elelin, olivat niin kuivat ja yksitoikkoiset, ettei mikään\nvapaa runollinen elämä niissä ollut mahdollinen. Mielikuvituksessani\netelämaiden uhkea luonto, rikas taide ja kirjava elämä vietteli minua\ntaas ihmeellisellä voimalla luokseen. Kuinka näyttikään kotimaani\nkylmältä, vähäpätöiseltä, ahtaalta, kun unelmissani käyskelin\nikuisen Rooman katuja tai katselin Kreikan saarten paratiisillisia\nkukkatarhoja! Nyt isäni vanha matka-ehdotus olisi ollut minulle mitä\nsuotuisin, mutta sitä ei uudistettu, enkä tohtinut pyytää rahoja\nmatkaa varten, kun tiesin isäni minuun suuttuneen ja siis pelkäsin\nsaavani kieltävän vastauksen. Alakuloisena heittäydyin kaikenlaisiin\nseuroihin ja hurjiin huvituksiin, joista kuitenkaan en löytänyt muuta\nkuin ikävyyttä. Arvosteleva älyni pian huomasi ihmisten heikkoudet ja\nhuonot puolet, mutta olin liian itsekäs ottaakseni huomiooni heidän\nhyviä puoliansa.\n\nSemmoinen oli mielialani, kun näköjään vähäpätöinen asia vaikutti\nuuden käänteen tilassani. Sen kadun toisella puolella, jonka\nvarrella asuin, oli korkea kivitalo. Ylimäisessä huonekerroksessa\noli muutamia vinttikamareita, joista yksi sattumalta usein veti\nhuomioni puoleensa. Vaikka olisin tullut kuinka myöhään yöllä\nkotiin, vaikka olisin noussut kuinka varhain aamulla, aina loisti\nsieltä valkea. Usein kun tulin kotiin, vietettyäni yön ja päivänkin\nturhissa, jopa irstaisissakin huvituksissa, voin tuntikaudet istua\npää käden nojassa katsomassa tuota pientä ikkunaa korkeudessa, josta\nkirkas lamppu tuikki niin rauhallisena ja juhlallisena. Kysymällä\nsain tietää että kamarissa asui kaksi naista, äiti tyttärinensä.\nÄiti oli köyhä merikapteenin leski ja tytär elätti sekä itseänsä\nettä äitiänsä puhtaaksikirjoittamisella. Siis nuori tyttö! Kenties\nkauniskin! Uteliaisuuteni oli herätetty, ja päätin pyrkiä perheen\ntuttavuuteen. Se ei ollut vaikeata. Olin tahtovinani saada muutamia\nkäsikirjoituksia puhtaaksi kirjoitetuiksi ja vein koko pakan paperia\nmukanani. Kolkutin kamarin ovelle ja astuin sisään. Kamari oli\nahdas, pimeä ja kylmä, mutta siisti ja puhdas. Pöydän ääressä istui\nkirjoittamassa nuori tyttö, joka kamariin astuessani nosti silmänsä\ntyöstään ja katsoi minuun ujosti. Ah, sitä silmäystä! Sen lämmin valo\nvalaisi, niinkuin auringon säde, koko huoneen -- seinät, huonekalut,\nkaikki näyttivät minusta niinkuin kullatuilta. En olisi hämmästynyt,\nvaikka lakastunut orjantappurapensas, joka kasvoi ruukussa ikkunalla,\nolisi tuosta silmäyksestä ruvennut uudestaan kukoistamaan. Ihaellen\nseisoin muutamia silmänräpäyksiä ääneti, ja tyttöparka punastui\npunastumistaan. Viimein toimitin asiani ja läksin pois.\n\nTämä ei kuitenkaan ollut viimeinen käyntini. Tuo pieni ahdas kamari\nja nuo ihmeelliset tummansiniset silmät vetivät puoleensa kaikki\najatukseni. Ensi kerran elämässäni toinen ihminen täytti kokonaan\nmieleni. Kaikenlaisilla tekosyillä koetin pitkittää hänen työtänsä\nja selitin sitä niin tärkeäksi että minun itse täytyi olla läsnä\ntarkastamassa, tuliko kaikki oikein toimitetuksi. Tyttö oli kuitenkin\nniin ujo ja arka, että tuttavuudestamme ei olisi tullut mitään, jos\nei äiti olisi ollut puheliaampi. Olin tuskin käynyt siellä kolme tai\nneljä kertaa, kun sain kuulla kaikki hänen elämänvaiheensa, kuinka\nvaikeata on köyhän lesken elättää itseänsä, erittäin jos hänen pitää\nkasvattaa lapsiansa, kuinka kallis nyt on elämä j.n.e. Kuuntelin\nyksitoikkoisimpia juttuja suurimmalla tarkkuudella ja koetin niin\nväsymättä päästä hänen suosioonsa, että eukko-parka viimein melkein\nihastui minuun. Monta viikkoa odotettuani sain kuitenkin palkinnon\nkaikesta huomaavaisuudestani. Kun kaikki oli puhtaaksi kirjoitettuna\nja minä olin kiittänyt tytärtä vaivasta, tuli äiti siihen ja ujosti\nja moneen kertaan selitellen ja anteeksi pyydellen kysyi, syvästi\nniiaten, tahtoisinko tulla juomaan teevettä huomisiltana heidän\nkanssaan. Käännyin tyttären puoleen sanoen: \"tohdinko toivoa, että\nmamseli Magdaleena yhtyy tähän kutsumukseen\". Luulin taas tapaavani\nhänen tavallisen aran äänettömyytensä, mutta hämmästyin iloisesti,\nkun hän vapaasti ojensi minulle kätensä ja sointuvalla äänellä sanoi:\n\"herra parooni on varsin tervetullut\".\n\nSydämmeni tykki kovasti ja voin töin tuskin odottaa seuraavaan\npäivään. Kävelin niinkuin unessa enkä jaksanut ajatella muuta kuin\nMagdaleenaa. Mielikuvitukseni koristeli häntä kaikellaisilla mitä\nrunollisimmilla avuilla, milloin hän minusta oli Byronin Haydée,\nmilloin Goethen Klärchen. Valikoin niin kauan vaatteita, joihin aioin\npukeutua sinä merkillisenä iltana, ja sitten pukeuin valikoimiini\nvaatteisiin niin kauan, että minun viimein täytyi purskahtaa nauruun\nja katsoa peiliin, olinko vielä oma itseni. Mutta pian olin taas yhtä\nnaurettava kuin ennen. Illalla ponnistin kaikki voimani ollakseni\noikein sukkela ja viehättävä. Eikä se huonosti onnistunutkaan,\nhavaitsinpa seurani miellyttävänkin Magdaleenaa. Hän oli kauniimpi\nkuin milloinkaan ennen. Tavallisesti hänen poskensa olivat vähän\nliiaksi kalpeat, mutta nyt oli teeveden keittäminen niihin painanut\nmitä koreimmat ruusut. Lähteissäni äiti pyysi minua tulemaan pian\ntakaisin, jos ei heidän seuransa olisi minulle muka liian alhainen\nj.n.e.\n\nJa minä tulinkin, tulin usein, kävin melkein jokapäiväisenä\nvieraana pienessä perheessä. Jätin kaikki muut seurat, ja vältin\nniitä turhia huvituksia, jotka ennen olivat vieneet niin suuren\nosan aikaani. Kun joka päivä sain nähdä Magdaleenan väsymätöntä\nahkeruutta, joka ei antanut aikaa tunninkaan huvitukseen, hänen\ntarkkaa huolenpitoaan velvollisuudestansa ja kuinka rauhallisesti\nja melkein iloisesti hän aina uhrasi oman itsensä muiden edestä,\nniin häpesin omaa itsekkäisyyttäni ja saamattomuuttani. Huomasin\npian myöskin, että Magdaleenan mielenlaatu oli ihan toisenlainen,\nkuin mitä mielikuvitukseni oli kuvaillut. Hän ei ollut ollenkaan\nmikään romaani-sankaritar; hänen olentonsa ainoa romantinen puoli\noli kaksi tummansinistä silmää, kauniimmat arvoitukset, mitä ikänäni\nolen nähnyt. Muuten hän oli oivallinen, ymmärtävä, toimelias tyttö,\nei vähintäkään haaveksiva, mutta muita nuoria tyttöjä paljoa\nlujamielisempi. Äiti oli kärtyisä ja kivulloinen, marisi alinomaa\nja luuli vain itsellään olevan tunteita, kaikki muut ihmiset --\nerittäinkin tytär -- olivat barbaareja; enkä kuitenkaan ole koskaan\nnähnyt niin hellää, tasaista rakkautta kuin se, millä Magdaleena\nhoiteli äitiänsä. Hän oli aina yhdenlainen, yhtä vakava, yhtä\nlämmin ja yhtä sävyisä. Kerta minun täytyi kysyä: \"Magdaleena,\nminusta melkein tuntuu kuin olisi äitisi sanoissa perää, ett'ei\nsinulla ole tunteita; en ole usein nähnyt niin ilotonta ja vaivaista\nelämää, kuin sinun elämäsi on, enkä kuitenkaan ole kuullut yhtäkään\nvalitusta huuliltasi; olet siis onnellinen, mutta en milloinkaan\nole nähnyt enkä kuullut sinun riemuitsevan.\" Magdaleena loi minuun\ntaas kummallisen silmäyksen ja sanoi hetken vallinneen äänettömyyden\njälkeen: \"en ole tunteeton, mutta osaan olla vaiti\".\n\nKuinka monta kuukautta tätä asian laitaa kesti, sitä en oikein\nmuista, sillä onnellisena ihminen unohtaa ajan menon, ja minä\nolin onnellinen. Kirjoista Magdaleena ei ollut oppinut paljoa,\nelämästä kaikki. Koetin sentähden sivistyttää häntä illoin\nlukemalla ääneen kappaleita etevien kirjailijain teoksista. Hän\nolikin sangen halukas oppimaan ja minun täytyi ihmetellä hänen\nterävää älyään ja käsitystään. Mutta hänen makunsa ja mielensä\nolivat ihan toista laatua, kuin minun. Hän kuuli tarkimmalla\nmielenkiinnolla luonnontieteellisiä kertomuksia ja kuvauksia, minä\nkun taas kokonaan ylenkatsoin luonnontieteitä; myöskin hän oppi\nmielellään historiaa, ja usein hän unohti hetkeksi neulomisensa,\nkuunnellessaan suurten sankarien urostöitä. Sitä vastoin hän ei\nollenkaan ymmärtänyt runoutta, ja kauniimmat runoelmat jättivät hänet\nkylmäksi ja hajamieliseksi. Tämä harmitti minua kovin, mutta päätin\nitse käännyttää häntä. Hän ei, näet, tiennyt minua runoniekaksi ja\nminä päätin kirjoittaa eepillisen runoelman korkeinta lajia, jossa\nylistäisin häntä, kuten ennen Dante Beatriceänsä. Rupesin työhön, ja\npian oli jotenkin suuri osa valmiina. Malttamattomana en jaksanut\nodottaa kauempaa, ja menin lukemaan hänelle mitä olin kirjoittanut.\nEn kuitenkaan tahtonut kohta ilmaista itseäni, vaan sanoin runoelman\ntoisen miehen tekemäksi. Ah! turhaa oli työni ollut. Magdaleena ei\naavistanut mitään; innostuneimmat ja palavimmat rakkauden ilmaukset\nja kuvaukset eivät liikuttaneet häntä vähintäkään, hän nähtävästi\nei luullut runoelman tarkoittavan häntä itseänsä. Sekä sydämmeni\nettä ylpeyteni olivat loukatut, ja minä lopetin pian lukemiseni.\nKatkeralta tuntui mieleni ja kysyin peitetyllä harmilla: \"kuinka\non mahdollista, että te, Magdaleena, joka olette olevinanne niin\nymmärtäväinen, voitte olla niin penseä elämän kahta jalointa lahjaa,\nrunoutta ja taidetta, kohtaan.\" Ja rupesin viisaustieteellisillä\nja runollisilla dityrambeilla ylistämään taiteen jumalallista\nmerkitystä. Magdaleena vastasi ainoastaan: \"tuota en ymmärrä; minä en\npidä runoudesta, sillä kaikki runoniekat valehtelevat.\"\n\nSana oli sanottu. Olin milt'en masennettu. Otin hattuni, syyttelin\ntärkeitä asioita ja läksin pois.\n\nOlin ensin melkein päättänyt olla takaisin tulematta, mutta havaitsin\npian sen mahdottomaksi. Olin niin tottunut Magdaleenan seuraan, että\npalasin vastoin omaa tahtoani. Mutta nyt oli jo jotakin rikkoutunutta\ntunteissani häntä kohtaan; vanha arvosteleva epäluuloisuuteni oli\nherätetty ja koko rauhani taas kadonnut. Magdaleena havaitsi pian\nmuutoksen, joka oli tapahtunut käytöksessäni häntä kohtaan, mutta oli\nkuitenkin yhtä ystävällinen ja yhtä rauhallinen kuin ennen. Tämäkin\nminua harmitti; itsekkäänä ja synkkämielisenä olisin pikemmin suonut\nettä hän olisi murheellinen ja onneton. Nyt vasta rakkauteni leimahti\npalavan intohimon ilmituleen, mutta rupesin nyt vasta tarkastelemaan\nMagdaleenaa suurella epäluulolla. Teeskentelemättömyytensä ja\nluontevuutensa näyttivät nyt minusta yksinkertaisuudelta; hänen\nalinomainen työteliäisyytensä oli ikävystyttävää. Käytökseni oli\nnyt myöskin epätasaista ja vaihtelevaa; toisinaan olin valmis\nsuutelemaan hänen jalkojansa, toisinaan melkein vihasin häntä; olin\nviikkokausia poissa hänen luotaan ja toisinaan istuin aamusta iltaan\nasti hänen kamarissaan; välistä olin vanha, uskollinen ystävä,\nvälistä taas pilkallinen, isoinen maailmantuntija. Ylenkatsoin\nomaa huikentelevaisuuttani, mutta toiselta puolen ylpeyteni\nkuiskutteli korvaani: eihän tuo, tavallinen taidoton tyttö ansaitse\nsinunkaltaisesi rakkautta, eikä hän sitä ymmärräkään; hänen\nkauneutensa on vain houkutellut mielikuvitustasi.\n\nVielä muutkin asiat lisäsivät kärsimystäni. Välttääkseni vääriä\nselityksiä olin perheeltäni ja ystäviltäni pitänyt salassa minun\nja Magdaleenan tuttavuuden. Kauan tämä tietysti ei onnistunut, ja\npian sain usein kuulla tovereiltani kaikenlaisia pilkallisia ja\nkevytmielisiä viittauksia. Veljeni erittäin nauroi koko juttua ja\nväitti Magdaleenaa taitavaksi tekopyhäksi, joka teeskennellyllä\nsiveydellä osasi viekotella minua. Minä puolustin kiivaasti\nMagdaleenan puhtautta, vieläpä tarjouduin viemään veljeni hänen\nluoksensa, jotta saisi itse nähdä, mikä etevä tyttö Magdaleena oli.\nHän suostui tarjoumukseeni, ja minun onnistui kääntää hänet kokonaan\n-- valitettavasti liiaksikin. Näin, kuinka Magdaleena miellytti\nhäntä, ja musta luulevaisuus rupesi raivoamaan povessani. Satuin\nmuutamia päiviä olemaan poissa hänen luotaan ja kun taas tulin,\nnäin veljeni istuvan siellä. Mieleni kävi synkäksi ja sanoin pian\njäähyväiset. Oli ihana kevätilta Toukokuun lopulla. Kävelin pitkin\nkatuja ja tulin viimein satamaan. Eräs laiva oli juuri sieltä\npurjehtimaisillaan merille, pienet kimaltelevat aallot tanssivat\nkeulan ympärillä, ikään kuin sitä halaten, purjeet vapisivat\nilosta tultuaan vapaiksi, ja merimiesten huulilta kaikui rattoisia\nlauluja. Väkisinkin painuivat silmäni umpeen; mielikuvituksessani\nseurasin ikäänkuin lumottuna laivan retkeä, hehkuva eteläinen\nkukkaranta astui silmäini eteen, tunsin oranssipuiden tuoksuvan,\nkomea, vanhanaikainen marmoritemppeli pilkoitti puiden välistä,\nja temppelissä istui unelmieni ihanne, itse runotar; ah! se ei\nollut tuo kalpea, rauhallinen Magdaleena, se oli uhkea kaunotar,\njoka kiihkeällä innolla ojensi käsiänsä minua kohtaan. Avasin taas\nsilmäni ja lumous oli hävinnyt. Alakuloisena läksin kotiin, jossa\ntapasin kirjeen isältäni. Hän uudisti nyt entisen tarjouksensa\nkustantaa ulkomaanmatkani. Sydämeni riemuitsi. Olin siis vapaa,\nvapaa kaikista ikävistä oloista, jotka painoivat minua kotimaassa.\nSiellä kaukana runottareni, joka oli aivan kuin jäätynyt tuon\nmerkillisen illan jälkeen, olisi saava uutta henkeä, kun kahleet\neivät enää ahdistaisi sitä. Mutta Magdaleena --! Aavistin, että\nisäni oli saanut tiedon meidän tuttavuudestamme ja että tarjouksensa\ntarkoitus oli erottaa meitä. Ensikerran elämässäni rupesin\nkylmästi ja järkevästi ajattelemaan tulevaisuuttani ja rakkauttani\nMagdaleenaan. Sekä sydämmeni että ymmärrykseni sanoivat häntä elämäni\nhyväksi enkeliksi, mutta pelkäsin kuitenkin sitoutua elinkautiseen\nliittoon. Kirjoista olin usein lukenut että taideniekan täytyy olla\nvapaa, että rauhallinen kotielämä kuolettaa hänen henkensä, että\nhuolenpito vaimosta, lapsista j.n.e. ja runollinen mielikuvitus\neivät sovi yhteen. Ja sitten tuo runollisuuden puute Magdaleenassa!\nHän ei milloinkaan ymmärtäisi pyrintöjäni ja yrityksiäni. Olin\ntuskallisimman epäröimisen vallassa. Joka päivä päätin puhua\nMagdaleenan kanssa, joka päivä kuitenkin lykkäsin asian toistaiseksi.\n\nOlin vielä kahdenvaiheilla, kun jonkun ajan perästä isäni itse\ntuli kaupunkiin. Havaitsin pian aavistukseni oikeaksi. Isäni tiesi\nkaikki. Arkaillen koetin kaikin tavoin välttää selityksiä; hän\nei kuitenkaan päästänyt minua, vaan kysyi minulta suoraan, millä\nkannalla olivat minun ja Magdaleenan väliset asiat. Vastasin että\nrakastin häntä, että elämäni olisi tyhjä ilman häntä; vieläpä olin\nvalmis naimaan hänet isäni suostumuksella. Isäni punastui vihasta ja\nhuusi ett'ei hän milloinkaan ottaisi vanhaan sukuumme kaikenlaisia\nköyhiä, sivistymättömiä, tuntemattomia tyttölutkia kadulta. Olin\nkovin alakuloinen ja pelonalainen, mutta pysyin kuitenkin lujana.\nHänen käytöksensä silloin muuttui ja hän alkoi rukoilla ja hellästi\nnuhdella. Hän muistutti että olin köyhä enkä milloinkaan voisi\nelää pelkällä kirjailemisella. Hän esitti kaikki nuo vanhat jutut\nrunoniekan sopimattomuudesta perhe-elämään, joita itsekin ennen olin\najatellut. Rupesin horjumaan päätöksessäni. Tiesin tämän hetken ja\ntämän keskustelun ratkaisevaksi, mutta heikkouteni ja velttouteni\nolivat kuitenkin tahtoani väkevämmät. Viimein isäni uhkasi kokonaan\nhyljätä minut, jos en myöntyisi hänen vaatimuksiinsa. Koetin olla\nmiehen tavalla luja, mutta loppu oli -- että myönnyin. Lupasin olla\nMagdaleenaa näkemättä ja puhuttelematta, kunnes tulisin takaisin\nulkomaan matkaltani, jonka pitäisi kestää vähintäin kolme vuotta.\nIsäni oli tyytyväinen, ja päätettiin että lähtisin ensi viikolla.\n\nMutta tämä lähtö, jota niin kauvan olin ikävöinnyt, tuntui nyt\nminusta mitä raskaimmalta. Rakkauteni syttyi taas povessani\nilmituleen; Magdaleena oli minulle taas koko maailmaa kalliimpi ja\nero hänestä kuoloa vaikeampi. Eräänä iltana turhaan taistelin itseäni\nvastaan; ikävöin nähdä häntä ja menin, muistamatta lupaustani, hänen\nluoksensa. Hän nuhteli minua hellästi pitkästä poissaolostani; hän\noli ilmeisesti iloinen, kun sai olla seurassani. Tultuani kotiin\nhämmästyin nähdessäni koko kamarini täynnä kapineita. Isäni oli\nsiellä ja kysyi jäykästi, missä olin käynyt. Vastasin, että olin\nollut kävelemässä. Hän pureksi huuliansa ja huusi: \"sinä valehtelet\nnyt, niinkuin aina\". Tahdoin selittää, mutta hän katkaisi puheeni,\nsanoen: \"vaiti! minä en usko mitään! Kahden tunnin kuluttua sinun on\nlähteminen. Passisi ja kapineesi ovat valmiina.\"\n\nJa minä läksin. Mutta kun näin Suomen rannan katoavan näkyvistäni,\nniin vannoin Magdaleenan muistolle ikuista uskollisuutta; ei mikään\nasia maailmassa voisi milloinkaan laimentaa palavaa rakkauttani.\n\nMutta kumma kappale on tuo ihmisen sydän. Ensimäisenä vuotena\nMagdaleenan kuva oli vielä kirkkaana muistossani; toisen vuoden\nkuluttua rakkauteni oli minusta niin kuin kaukainen unelma; kolmannen\nvuoden perästä olin kokonaan unohtanut hänet. Kerran Romassa eräissä\nhurjissa pidoissa sain kirjeen kotoa; se oli veljeni käsialaa.\nHän oli kihloissa Magdaleenan kanssa. Yrittelin nauraa, mutta\nnauruni kaikui kamalalta ja toisena päivänä oli päänalukseni märkä\nkyyneleistäni.\n\nKahdeksan vuotta kului minulta vierailla mailla. Kävelin ikuisen\nRoman katuja, oleskelin Franskanmaan komeassa pääkaupungissa;\nihmettelin ihmiskäden mahtavia mestariteoksia, Egyptin pyramiideja,\nja luonnon vieläkin mahtavampia mestariteoksia, Sveitsin Alppeja;\nsuutelin milloin Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita\nkaunottaria, kävin, lyhyesti sanottuna, melkein jokaisessa\nnurkassa sekä vanhassa Europassamme että muissakin maanosissa.\nVaihtelevaisia nämät vuodet kyllä olivat. Koettelin kaikkia\nnautintoja ja huvituksia, sekä hienompia että karkeampia, jotka\nsuurissa kaupungeissa viettelevät joutilasta matkailijaa. Opin\ntuntemaan ihmisiä, mutta kuinka turhia olivat kokemukseni itse\nasiassa! Olin, näet, tarkastellut ihmisiä niinkuin matkustaja\nrautatiellä katsoo ympäristöä pintapuolisesti himmeäin ikkunain\nläpi. Niinkuin aina käy niiden, jotka tahtovat nauttia vain elämän\nvähäpätöisimpiä kohtia, niin eivät huvitukseni minua tyydyttäneet,\ntukahuttivat vain kaiken haluni niihinkin yrityksiin, joihin ensin\nlämpimästi kiinnyin. Katkeraksi meni usein mieleni, kun ajattelin\nolevani suurten kaupunkien ihmiskohinassa niinkuin erämaassa, mutta\nalinomainen levottomuus pakotti minua muuttamaan olinpaikkaa,\nennenkuin olin oikein tutustunut minkään maan eri oloihin.\nViihdyttääkseni sydämeeni ikävyyttä, tein useita rakkauden-liittoja,\njotka eivät kuitenkaan nekään kauan kestäneet. Tavallisesti pian\nhavaitsin, että olin pettynyt, että olin teeskennellyt rakkautta\nja tunteita, jotka näkyivät paljoa palavammilta sanoissani kuin\nmielessäni. Pelkäsin sitoutua mihinkään, enkä kuitenkaan voinut\nelää ihmisittä. Usein mietin, minkätähden olin tullut maailmaan,\nenkä kuitenkaan olisi mielelläni kuollut. Kotimaastani ja kodistani\nen paljoakaan välittänyt. Kirjeitä sieltä sain ani harvoin, ja\ntavallisesti tiedot eivät olleet huvittavia. Oltuani muutamia vuosia\npoissa kotoa, olivat paraatkin ystäväni minut unhottaneet; itse olin\njo sitä ennen unohtanut heidät. Kaikista, jotka vielä muistivat\nminua, olin niinkuin kadonnut lammas. Isäni usein muistutti minua\npalaamaan kotiin, mutta kun hän aina myöskin lähetti rahaa, niin\nymmärsin kaikenlaisilla tekosyillä lykätä palaamiseni tuonnemmaksi.\nPakon päivä tuli kuitenkin viimein. Sain, näet, tiedon, että isäni\näkisti oli sairastunut. Minun täytyi paikalla ja kiiruusti lähteä\nhänen kuolinvuoteellensa. Tulin kuitenkin liian myöhään -- hän oli\njo kuollut. Vaikka minun olisi pitänyt se arvata, niin tieto hänen\nkuolemastaan iski sydämmeeni niinkuin ukonnuoli. Vaikka vihollisuus\nisäni ja minun välillä viimeisinä vuosina, erittäinkin veljeni\nnaimisen jälestä, vähitellen oli lauhtunut, niin luottamus ja rakkaus\neivät milloinkaan tulleet vanhan vihan sijaan. Olin ennen aina\nsyyttänyt siitä häntä, mutta kun seisoin hänen hautansa partaalla,\nniin omatuntoni soimasi minua yhtä syylliseksi. Olisin tahtonut\ntaas aloittaa uudestaan elämäni, ja teinkin paraita päätöksiä\ntulevaisuuden varalle. Kun talomme fideikommissina jäi vanhemman\nveljen perinnöksi, niin isäni minulle jättämät rahat tuskin riittivät\nvelkaini maksamiseksi. Päätin miehuullisesti taistella kovaa onneani\nvastaan, eikä sallia köyhyyteni lannistaa mieltäni. Veljeni kyllä\ntarjosi minulle vuotuisen, jotenkin suuren, elatusavun, mutta kun\nluulin hänen sillä tahtovan masentaa minua, niin hylkäsin hänen\ntarjouksensa. Tahdoin, näet, omalla työlläni ansaita leipäni ja\nrupesin opettajaksi muutamiin kouluihin Helsingissä.\n\nMutta häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että tätä ankaraa ahkeruutta\nei kestänyt kauan. Havaitsin, että työni oli liian vähäpätöistä\ntyydyttämään sieluani. Aine, jossa annoin opetusta, nimittäin vieraat\nkielet, antoi kovin vähän ravintoa hengelle. Sydämmessäni ei ollut\nenemmän kuin ennenkään sitä rauhallista tyytyväisyyttä, jota toivoin\nsaavani työstä ja täytetystä velvollisuudesta. Jo ensimmäisen\nlukukauden kuluttua havaitsin että olin sopimaton opettajaksi; päätin\nsenkin tähden valita jonkun mukavamman työalan, vaan en sitä löytänyt.\n\nTämän epäneuvoisuuden aikana joulu lähestyi. Nyt, kun olin vapaa\nkoulusta, sain palavan halun viettää sitä juhlaa, jota ulkomailla\ntietysti tuskin olin muistanutkaan, vanhalla lapsuuteni tavalla.\nIsäni kun kuoli ja haudattiin Helsingissä, en vielä ollut käynyt\nsukutalossamme, joka nyt oli veljeni hallussa. Ikävöin nähdä kaikkia\nlapsuuteni rakkaita paikkoja, ja kun tiesin olevani tervetullut\nveljeni luo, niin läksin Helsingistä jouluaaton aattona. Keli oli\nhuono, ja oli jo pimeä, kun tulin perille. Kuitenkin mielikuvitukseni\ntunsi melkein joka kiven, melkein joka puun, koko muu elämäni\nhäämöitti kuin unelma sielussani, mutta lapsuuteni ja ensimäisen\nnuoruuteni muistot loistivat sitä vastoin pyhimmässä, kirkkaimmassa\nvalossa. Naurahtelin usein itsekseni ääneen, kyytimiehen\nhämmästykseksi, kun jotkin paikat muistuttivat mieleeni kaikenlaisia\nhuvittavia, vaikka tosin vähäpätöisiä juttuja lapsuuteni ajoilta.\nViimein ajoin pihaan. Huoneet olivat minulle yhtä hyviä tuttuja kuin\nseudutkin, pian löysin suuren sukusalin, jossa toivoin tapaavani\nveljeni. Sali oli tyhjä. Mutta samassa tuli toisesta kamarista\nnuori nainen rientäen minua vastaan; hän ojensi hilpeästi kätensä\nhalataksensa minua ja huudahti; \"rakas Malkus, kuinka kauan..\" Mutta\nsamassa nuori nainen vaikeni, hänen poskensa menivät kalmankalpeiksi\nja kaksi mustaa silmää tuijotti aavemaisesti minuun. Rinnassani\ntuntui siltä kuin olisi kaikki vereni kuohahtanut ja juossut\nsydämeeni -- se oli Magdaleena. Enemmän kuin yhdeksän vuotta oli\nkulunut siitä hetkestä, jolloin näin hänet ensi kerran, ja kuitenkin\nolisin voinut luulla tätä aikaa yhdeksäksi päiväksi, -- niin peräti\nyhdennäköinen hän oli nyt kuin silloin. Minusta tuntui kuin tulisi\nhiusteni olla valkoiset vanhuuttaan, ja hänen muotonsa oli yhtä\nnuori, yhtä tyttömäinen, yhtä lapsellisen hento kuin ennenkin. Huolet\neivät ole vakoilleet hänen kasvojansa, eikä himot himmentäneet\nhänen silmiänsä -- hän on siis onnellinen, ajattelin. Sekä omatunto\nettä kateus vaivasivat sydäntäni; yhtä onnellinen sinä olisit, jos\nkerran elämässäsi olisit voinut olla mies. Kaikki nämä ajatukset\nlensivät jo ensi silmänräpäyksessä päähäni, kun seisoin häntä\nvastapäätä enkä voinut sanoa sanaakaan. Magdaleena tointui ensin\nja sanoi vähän vapisevalla äänellä tervehdyksensä. Istuimme, mutta\nkeskustelu ei tahtonut sujua. Tunteeni ja ajatukseni kuohuivat liian\nankarasti, että olisin voinut puhella vapaasti, ja Magdaleenakin\nnäytti levottomalta. Malkus oli mennyt vieraisiin, mutta häntä\nodotettiin joka hetki. Viimein, kun minun äänettömyyteni ja\nMagdaleenan neuvottomuus rupesivat tuntumaan melkein tuskallisilta,\nMalkus tuli kotiin. Hän otti minua vastaan todellisella riemulla ja\noikein kiitti minua tulemastani. Hän oli yhtä sydämmellinen, vilkas\nja vilpitön, mutta oli tullut entistään vieläkin vakavammaksi.\nNuori, sukkela, kevytmielinen luutnantti oli kadonnut, toimellinen\ntalon isäntä oli tullut hänen sijaansa. Hänen seurapuhelunsa ei\nnytkään ollut juuri laajatietoista, mutta käytännöllinen ymmärrys\nja sydämmen hyvyys peittivät korkeamman sivistyksen ja älyn\npuutteen. Magdaleena oli käskenyt kartanoon joukon köyhiä lapsia,\njotka nyt tulivat saliinkin hänen kutsustaan; ensin he seisoivat\nujostellen, sormet suussa, jokainen nurkassaan, mutta vähitellen,\nsaatuaan runsaasti makeisia ja vaatteita joululahjaksi, tulivat\nhe rohkeammiksi ja rupesivat laulamaan ja leikittelemään. Lapsien\nilo tarttui meihinkin ja tuo ensimäinen jäykkyys katosi viimein\nmelkein kokonaan; kuitenkin Magdaleena tavallisesti nytkin vältti\npuhumista minun kanssani. Näkyi muuten, että joulu, rauhan ja\nilon suloinen juhla, vallitsi kaikkien sydämmissä; minusta tuntui\nsiltä kuin olisin tullut kovasta pakkasesta lämpöiseen, mukavaan\nkamariin. Salin vanhat huonekalut, jotka olivat lapsuudesta vanhoja\ntuttaviani, lapset, jotka riemuitsivat pienistä lahjoistaan,\nveljeni ystävälliset kasvot, Magdaleena, joka hiljaa askaroiden\nliikkui edes-takaisin, kaikki sointuivat yhdeksi kuvaksi, joka teki\nkuivettuneelle sydämelleni hyvää. Koetin olla puhelias ja suora, enkä\nhuonosti siinä onnistunutkaan. Koko mieleni väsymys ja jäykkyys oli\nhetkeksi kadonnut; veljeni koti näytti minusta niin rauhalliselta,\nniin pyhältä että, tultuani makuukamariini, tein vahvan päätöksen,\netten milloinkaan rupeisi käärmeeksi tässä paratiisissa. Jo olin\nluvannutkin jäädä veljeni luoksi ainakin tulevaan syksyyn.\n\nTämä tyytyväinen mieliala pysyi, kumma kyllä, vieläpä enenikin\nseuraavina päivinä. Magdaleenaa kohtelin veljellisellä ystävyydellä,\nja hän tulikin ihan tasaiseksi minua kohtaan, eikä enään ollut\narka. Mutta pian havaitsin tässäkin pienessä seurakunnassa pieniä\nristi-riitaisuuksia, jotka, niinkuin aina, katkeroittivat iloani\nenemmän kuin suuret vahingot. Pitäjässä, jossa veljeni talo oli, oli\npaljon herrasväkeä, erittäin aatelisia. Nämä olivat sekaantuneet\nsiihen eripuraisuuteen, joka syntyi isäni ja veljeni välillä tämän\nnaimisen tähden. Kaikki nuo kopeat fröökinät ylistivät kiivaasti\nisääni, kun hän ei suostunut tähän \"mesalliansiin\", ja nostivat\nsuuren hälinän, kun veljeni kuitenkin pysyi päätöksessään.\nKun hän oli tullut sukutalomme omistajaksi, naapurit kyllä\nmukautuivat ja ottivat hänen rouvansakin \"societetiin\", mutta\nheidän käytöksensä oli vain näennäisesti ystävällinen. Kaikella\nsillä kekseliäisyydellä, mikä on typerille, pöyhkeille armoille\nominaista, nämät korkea-sukuiset naiset osasivat masentaa ja kiusata\nMagdaleena-parkaa, joka oli ihan turvaton heidän käsissään. Veljeni,\njoka oli ollut niin luja pää-asioissa, oli kuitenkin liiaksi\ntapojen orja, voidakseen ylenkatsoa koko tätä nurkkaseuraa; hän\nkoetti lepyttää naapureitansa, jotka tietysti vain tulivat entistä\nilkeimmiksi, ja pakotti Magdaleenaa ahkerasti käymään vieraissa\nja pidoissa, joka tietenkin oli hänelle mitä tuskallisinta. Näin\njouluaikana nämä sukupidot olivat varsin lukuisat ja varsin ikävät.\nMalkus oli mielestään velvollinen vastaamaan kaikkiin kutsumuksiin\nsekä itsensä että Magdaleenan puolesta. Magdaleena pyysi aina päästä,\nmutta Malkus tavallisesti ei hänen pyyntöönsä myöntynyt; hän näytti\nnäissä tiloissa usein jotenkin turhamaiselta; nurisi, jos Magdaleena\njäi pois, mutta jos tämä viimein suostui tulemaan mukaan, niin hän\nmelkein katui sitä, ajatellen että seura kenties nauraisi hänen\nvaimonsa ujoa käytöstä eikä pitäisi häntä kunniassa -- ja taas hän\noli tyytymätön. Tämä seikka, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä, teki\nensin mieleni alakuloiseksi. Olin havainnut kohdan, jossa ilmeni\nveljeni heikkous ja Magdaleenan onnettomuus -- enempää levoton\nluontoni ei tarvinnut.\n\nLyhentääkseni pitkiä päiviäni ryhdyin taas vanhoihin runotöihini,\njotka olin jättänyt jo monta vuotta sitten. Etten ollut oikea\nrunoniekka, sen havaitsin jo ulkomailla, ja siellä jo kyllästyin\nkoko toimeen. Luulin, niinkuin moni muu meidän aikanamme, runoilun\nriippuvan ulkonaisista oloista, mutta monen katkeran taistelun\nperästä havaitsin että, jos oma sydämemme on tyhjä, ei kauniin\nluonto, ihanimmat taideteokset, viehättävimmät elämänsuhteet\nvoi kiihoittaa mieltämme oikeaan, alkuperäiseen runoiluun. Olin\nheittäytynyt lemmen seikkailuihin oppiakseni innostukset ja\nhimot, olin mennyt erilaisimpiin seuroihin oppiakseni ihmisiä,\nolin matkaillut vuosikausia oppiakseni luontoa, mutta kun minun\nsitten piti muuttaa mielikuvani runoelmiksi, niin ne yhtäkkiä aina\nväljehtyivät -- ja teoksissani muiden kirjailijain ajatukset,\ntunteet ja lausetavat tulivat selvästi näkyviin. Vaikka tämä asia\nvähitellen selveni mielessäni, en kuitenkaan tahtonut sitä itselleni\nmyöntää; niinkuin ennen olin siitä syyttänyt oman maani oloja, jotka\nolivat muka liika ahtaat rohkealle runoilulle, niin ulkomailla taas\nsyytin koko vuosisataamme mahdottomaksi kaikkeen runollisuuteen. Ja\nsentähden olin heittänyt kaiken kirjailemisen. Kun nyt taas ryhdyin\nsiihen, oli tarkoituksenani enemmän ajan kuolettaminen, kuin runouden\nharjoittaminen. Eräänä iltana, jolloin Malkus oli vieraissa, mutta\nMagdaleena, valittaen päänkivistystä, oli jäänyt kotiin, tulin\nsattumalta Magdaleenan kamariin. Hän istui lukemassa kirjaa niin\nhartaasti ettei ollenkaan huomannut minun tuloani. Kirja viehätti\nhäntä silminnähtävästi ja synkkämielinen haaveilu ilmeni hänen\nkasvoissaan. Katsoin häntä hetken aikaa, kunnes hän viimein nosti\nsilmänsä ja näki minun olevan läsnä. Hän punastui, oli neulovinaan\nja piilotti yht'äkkiä kirjan. Minä en ollut huomaavinani mitään,\nmutta uteliaisuuteni oli kovassa jännityksessä. Hetken kuluttua\npalvelustyttö tuli sisään ja kutsui Magdaleenaa kyökkiin. Minä heti\nkatsoin mikä tuo kielletty hedelmä lienee ollut, mutta kummastuin\nkovin -- se oli nuoruuteni runoelma. Minkä tähden hän sitä luki?\nVainko sattumalta, vai asuiko hänen sydämmessään vielä minua kohtaan\njoku ystävyyden tunne menneiltä ajoilta? Ihan kuin tulikirjaimista\nvälähti muisto entisistä ajoista, kuinka suuresti olin rakastanut\nhäntä ja kuinka syvästi olin loukannut häntä. Tämä muisto valtasi\nminut niin ett'en jaksanut odottaa Magdaleenan palautumista, vaan\nmenin ulos saadakseni oikein hengittää.\n\nViikkoja kului taas. Vaikka varsin vähän puhuin Magdaleenan kanssa,\nniin tarkastelin häntä usein ja havaitsin, että joku muutos tapahtui\nhänessä, jota hän tahtoi salata muilta. Hänen tavallinen ujoutensa\neneni enenemistään; hän punastui usein ilman vähintäkään syytä,\nsäpsähti välistä, ikäänkuin olisi kuullut kamalan äänen huutavan\nhänen nimeänsä, ja vaikeni yht'äkkiä kesken puhettansa. Malkus ei\nollut ollenkaan tyytyväinen Magdaleenan käytökseen, jota hän ei\nymmärtänyt. Hän luuli Magdaleenan kaipaavan huvituksia ja, koska\nsuruvuosi nyt oli loppunut, rupesi hän elämään kirjavasti ja\nrattoisesti, joka usein teki hänen talonsa ravintolan-tapaiseksi.\nMagdaleena näki suurten pitojen ja seurojen tekevän hänen miehensä\niloiseksi ja koetti sentähden hänkin olla osallisena niissä, mutta\nvastenmieliset olivat hänestä useinkin nuo ylpeät seurat, joissa\nhäntä kohdeltiin teeskennellyllä ystävyydellä, mutta peitetyllä\npilkalla. Hän, joka oli viehättävä tavallisissa arkivaatteissa,\nnäytti vähän kömpelöltä ja vähäpätöiseltä silkissä ja pitseissä.\nTämä harmitti Malkusta, joka tahtoi että hänen vaimonsa olisi\noikein loistava ja komea maailman silmissä, eikä aina voinut salata\nharmiansa. Erittäin hän karsain silmin katseli tuota alinomaista\ntyöntekoa, johon Magdaleena vanhoista ajoista oli tottunut; se\nmuistutti hänelle Magdaleenan alhaista säätyä; ja kerran hän jotenkin\nankarasti käski vaimoansa heittämään sen. Magdaleena totteli, mutta\nkun hänen täytyi istua joutilaana, niin haaveilu ja alakuloisuus\nenenivät. Hän luuli miehensä kyllästyneen ja väsyneen häneen, mutta\nluonteensa mukaan hän kärsi -- ja oli vaiti. Minä näin farisealaisen\ntavalla raiskan veljeni silmässä, mutta en malkaa omassani, ja moitin\nhäntä mielessäni kovin. Magdaleenaa kohtaan olin ystävällinen, vaikka\nvälttelevä, ja minusta tuntui niin kuin hänen silmänsä olisivat\nkiittäneet minua siitä.\n\nEräänä iltana olin metsässä kävelemässä. Eksyin enkä tavannut\nyhtäkään ihmisasuntoa. Vähitellen nousi ankara raju-ilma ja pahoilla\nmielin havaitsin, että oli pimeydeltä vaikea mitään nähdä. Yht'äkkiä\nhuomasin kaukaa pärevalkean tuikkailevan. Läksin sinnepäin ja astuin\nahtaaseen tölliin, joka ei suinkaan näyttänyt miellyttävältä. Suuri\noli kuitenkin iloinen hämmästykseni, kuin näin Magdaleenan istuvan\ntöllissä. Siellä asui eräs köyhä akka tyttärensäpojan kansa, jonka\ntiesin Magdaleenan suosikiksi. Eukko oli sairastanut jo muutamia\nkuukausia, ja Magdaleena oli käynyt lukemassa hänelle raamattua.\nLukiessaan hänen äänensä suloinen sointu viehätti korvaani ja\nmieltäni. Sanoja tuskin kuuntelinkaan. Kun luku oli lopussa, niin\nMagdaleena vaikeni ja minä selitin tuloni syyn. Me istuimme kaikki\nääneti, välistä vain pikku Heikki laverteli tai kuului välistä\nhuokaus sairaan eukon rinnasta. Hetken perästä Magdaleena sanoi\nminulle ruotsiksi, ettei poika eikä eukko ymmärtäisi: \"Julian,\nsinä olet runoniekka -- tässä on sinulle sopiva runon aine; katso\ntuota vanhaa eukkoa, hän on rehellisesti koko elinaikansa tehnyt\ntehtävänsä, hän on elänyt vaivassa, kurjuudessa ja onnettomuudessa,\neikä milloinkaan ole lakannut luottamasta Jumalaan, ei milloinkaan\nkadottanut iloista rohkeuttansa, eikö tämä vaimo ole paljoa\nrunollisempi kuin joku Julia tai Maria Stuart?\". Minä vastasin, että\ntämä ulkonainen kurjuus on mahdoton runoudessa, joka vain käyttää\nmielen ja sydämmen ristiriitaisuuksia, jotka luultavasti ovat tälle\nakalle jotensakin vieraita. Magdaleena vastasi kiivaasti: \"mistä\nsen tiedät? vaikka tämä vaimo ei toitota maailmalle huoliansa\nkomeissa elegioissa, niin hänen sydämmensä kenties on kärsinyt paljoa\nsyvemmin ja haikeammin kuin ne, jotka osaavat huojentaa suruaan\nsanoin ja kyynelin\". Tämä kuului melkein nuhteelta, joka teki minut\nmurheelliseksi. Kuvailin synkeillä väreillä salaisen surun tuskaa,\npanin sanani niin, että Magdaleena voisi aavistaa minun tarkoittavan\nitseäni, mutta lisäsin, ettei ole yhtäkään tuskaa, yhtäkään surua\nolemassa, jota ihminen ei jaksaisi voittaa jaloimmalla sanalla,\nmitä maailmassa on -- sanalla: velvollisuus. Magdaleena tuijotteli\nuunin valkeaan ja supisi hiljaa: \"sinäkin! sinäkin! se on totta! se\non totta\". Yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, lämpimästi hän\nojensi minulle kätensä ja sanoi: \"Julian, minä olen tehnyt sinulle\nvääryyttä; luulin sinua vähän turhamaiseksi ja pintapuoliseksi --\nanna minulle anteeksi. Ollaanko tästä hetkestä ystäviä?\". Sydämmeni\nvapisi ilosta, mutta tunsin katkerasti, että taaskin olin valehdellut\nja pettänyt häntä.\n\nTuon keskustelun jälkeen vanhan akan töllissä Magdaleenan kanssa,\nhänen käytöksensä minua kohtaan tuli paljoa tasaisemmaksi ja\nvapaammaksi entistään. Hänen silmistään loisti lämmin iloinen\nonni, joka teki koko hänen olentonsa mahdottoman viehättäväksi ja\nrunollisen suloiseksi. Pian hän on rakastuva sinuun huusi itserakkaus\nriemuiten sydämmessäni; kenties hän jo onkin, vaikka peittää lempensä\nystävyyden kylmemmällä nimellä. Ainoastaan Malkuksen läsnäolo\nvaivasi minua. Minun oli kyllä onnistunut luulotella itselleni,\nettei minun tarvitsisi säästää häntä, joka muka oli vietellyt\nMagdaleenan minulta, mutta parempina hetkinä kuitenkin tunsin että\nsieluni ehdottomasti häpesi hänen edessään. Mutta sattumus vapautti\nminut muutaman viikon kuluttua tästäkin. Malkus oli, jouduttuaan\nrikkaaksi talonisännäksi, ryhtynyt kaikenlaisiin asioitsija-puuhiin,\njotka pakottivat häntä alinomaa matkustamaan. Nyt tärkeä asia vaati\nhänen läsnäoloaan Pietarissa, josta hän ei pääsisi palaamaan ennen\nkuin kesäksi. Lähteissään hän jätti Magdaleenan minun veljelliseen\nhaltuuni ja pyysi minun olemaan hänelle avuksi ja lohdutukseksi.\nMagdaleena näytti murheelliselta, mutta Malkus nauroi ja sanoi:\n\"ainoastaan olemukseni toinen puoli menee pois, toinen jää tänne\nsinun luoksesi\".\n\nTämä sattumus teki että jouduin alinomaa seurustelemaan Magdaleenan\nkanssa, minä kun nyt olin talon isännän sijaisena, jolta hänen\nuseimmiten täytyi kysyä neuvoa. Erittäin illat olivat ihania\nhetkiä, jolloin koko sieluni halulla imeksin sitä suloista\nmyrkkyä, jota yksinäisyys kasvattaa. Keskustelu, ääneenlukeminen\nja soitto täyttivät aikamme; vieraita ei tullut, emmekä mekään\nkäyneet vieraissa. Magdaleena joutui runolliseksi uskotukseni;\nhänelle luin kaikki kirjalliset tuotteeni, ja hänen terävä,\nteeskentelemätön ymmärryksensä käsitti usein asian paremmin, kuin\nminun mielikuvitukseni; hänen kysymyksensä ja vastaväitteensä\npakottivat minua suurempaan selvyyteen ja tarkkuuteen. Pian hänen\nvahvempi henkensä oli kokonaan valloittanut sieluni ja sydämmeni; kun\nhän oli poissa, oli olentoni tyhjä ja rauhaton; silloin en jaksanut\ntehdä työtä, enkä ajatellakkaan, henkeni vaipui kohta tylsään\nuneksimiseen. Jos hän sitä vastoin oli seurassani, niin tunteeni ja\najatukseni joutuivat uuteen jännitykseen. Vähitellen olin melkein\nyhtä tarpeellinen hänelle, kuin hän minulle. Mutta niin luottavainen,\nniin puhdas hän oli, ettei hän aavistanutkaan sen törmän vaarallista\njyrkkyyttä, jonka partaalla me istuimme huolettomina. Minä pelkäsin\nsäikäyttää häntä, enkä puhunut sanaakaan, josta hän olisi voinut\narvata tunteitani. Välistä vanhan epäileväisen kevytmielisyyteni\ntapaan luulin Magdaleenan käytöksen lähtevän yhtä hyvin kylmästä\nkavaluudesta, kuin viattomuudesta; päätin rakastajana hallita häntä,\njota ystävänä tottelin, mutta muistin taas, kuinka tuskalliseksi\nnykyinen, rauhallinen, onnellinen elämämme tulisi, jos himon hehku\nturmelisi Magdaleenan sydämmen, ja minä armahdin häntä enemmän\nlaiskuudesta, kuin oikeudentunnosta. En kuitenkaan muistanut, ettei\ntätä väärää suhdetta voisi kestää kauan; muutamassa viikossa olin\nniin tottunut tähän elämään, etten voinut ajatellakaan sen muuttuvan,\ntuskin ymmärsin, kuinka se milloinkaan oli voinut olla toisenlainen.\nVäsynyt levottomuuteni oli tässä päässyt toiveittensa perille --\nse oli saavuttanut rauhan. Näin kului kaksi kuukautta -- kenties\nkaksi onnellisinta kuukautta elämässäni. Olin unohtanut kaikki\nmaailmassa paitsi Magdaleenan, kun kohtalo muistutti minulle että\nmaailmassa oli muutakin. Sain kirjeen Malkukselta; siinä hän sanoi\nasiainsa käyneen paremmin kuin ensin toivoi, jonka tähden hän aikoi\npalata kotiin jo viikon perästä. Niinkuin vanki, joka unessa näkee\nihanimpia kukkatarhoja, joissa linnut laulavat ja hedelmät hehkuvat,\nojentaa kätensä tarttuaksensa niihin, mutta heräten tuntee ainoastaan\nlattian kylmät kivet, niin minäkin seisoin hämmästyneenä, katkerimman\nepätoivon raivotessa povessani. Minä kadottaisin Magdaleenan! Ei --\nei milloinkaan, se on mahdotonta! Mutta veljeni tulisi vaatimaan\nhänet takaisin! Rikas veljeni, joka on varastanut minulta morsiameni\nja perintöni! Hän armollisesti kiittää sinua vaivastasi, ja kenties\nrikkaana talonisäntänä antaa sinulle vielä juomarahaakin hyvästä\nkäytöksestäsi! Vereni kuohui tulisena. Näin silmänräpäyksessä koko\nmenneen elämäni, ja havaitsin että veljeni oli ollut ylipääsemätön\nmuuri minun ja onnettaren paratiisin välillä. Jos häntä ei olisi\nollut maailmassa, niin isäni olisi rakastanut minua, Magdaleena olisi\nomani, minä itse olisin rikas, arvossa pidetty, hyväntapainen, kun\nnyt sitä vastoin olin köyhä, halpa, huono. Jos nyt häneltä ryöstäisin\nMagdaleenan lemmen, niin se olisi ihanin kosto, millä voisin häntä\npalkita. Mutta aika oli lyhyt -- ainoastaan viikko. Viha ja rakkaus\nkuitenkin antoivat minulle neuvon, ja pian päätökseni oli tehty.\n\nMagdaleenallekin oli tullut kirje Malkukselta, mutta hän oli poissa\npostin tullessa, eikä siis tiennyt siitä mitään. Otin kirjeen ja\nhävitin sen. Koko päivän oleskelin sitten kamarissani. Toisena\npäivänä hain Magdaleenan ja sanoin että minun täytyi lähteä pois,\nenkä tulisi kenties milloinkaan takaisin. Säikähtyen ja vavisten hän\nkatsoi minuun hetken ääneti: tuskalla hän viimein jaksoi kuiskata\n-- \"minkätähden?\" En vastannut mitään, eikä Magdaleena tohtinut\nuudistaa kysymystään. Samassa pieni Heikki, tuon vanhan sairaan akan\ntyttären-poika korpitöllistä, tuli sisään; Magdaleena oli ottanut\nhänet kasvatikseen. Magdaleena huusi poikaa luokseen, ja suuteli\nhäntä innokkaasti; kun hän sitten päästi Heikin, havaitsin lapsen\nkasvot kosteiksi. Riemuiten lähdin salista. Mutta vaikein työ oli\nvielä jälellä. Vaikka Magdaleenan ja minun ystävyyteni oli ollut\nniin likeinen, että puhuimme vapaasti kaikista elämänvaiheistamme,\nniin oli kuitenkin yksi kohta, johon ei milloinkaan koskettu --\nmeidän entinen tuttavuutemme ja äkkinäinen matkani ulkomaille.\nMinua aavisti, että käytökseni silloin oli kovin pahoittanut\nhäntä ja muuttanut hänen lempensä ylenkatseeksi; kenties joku\njälki oli vielä hänessä siitä ajasta. Päätin sentähden osottaa,\netten ansainnut ylenkatsetta, vaan sääliä, jopa ihailemistakin.\nRupesin sentähden toimeen, jonka elävä mielikuvitukseni ja\nrunollinen kykyni valitettavasti tekivät sangen helpoksi. Kirjoitin\nväärän päiväkirjan siltä ajalta, jolloin jätin Magdaleenan ja\nläksin ulkomaille; tein romaanin itsestäni, jossa minä esiinnyin\nihanimmassa, jaloimmassa valossa. En ollut heittänyt Magdaleenaa\nkevytmielisyydestä enkä heikkoudesta isääni kohtaan, niinkuin todella\noli laita, enkä milloinkaan unohtanut häntä vierailla mailla --\nen! Tässä päiväkirjassa olin häntä aina uskollisesti rakastava,\nmutta olin havainnut veljeni kilpailijakseni, ja jalomielisesti,\nvaikka pakahtuvalla sydämellä, pannut elämäni onnen alttiiksi\nMalkuksen edestä. Kummallisin seikka tässä oli, että melkein itse\nluulin kirjoittaneeni totta; lausuin tässä välistä mietelmiä,\njoissa osotin katkerinta vihaa ihmisiä kohtaan, ja taas sepitin\nsurullisia runoelmia, joissa innokkaasti itkin rakkauteni kadotettua\nparatiisia. Jokaisen runoelman alle vielä kirjoitin eri päivänmäärän,\ntietysti väärän. Tämän päiväkirjan päätin toimittaa Magdaleenan\nkäsiin. Päivä, jonka olin sanonut lähtöpäiväkseni, lähestyi.\nMagdaleena ja minä näimme toisiamme varsin vähän. Ruokatunnit\nistuttiin tavallisesti ääneti. Kun viimeinen päivä tuli, pyysin\nsaada viettää illan Magdaleenan seurassa. Hän myönsi surullisesti\nhymyillen. Ilta tulikin. Minä koetin sanan voimakkaalla avulla,\njonka tiesin olevan vallassani, koskettaa kaikkiin helliin kieliin\nMagdaleenan sielussa; puheeni oli viehättävää, ylevää, soreaa,\nääneni väreili tuolla lämpimällä, innostuneella soinnulla, joka\naina herättää vastakaikua ihmisten rinnassa. Viimein Magdaleenakin\nrupesi puhumaan; rukoillen hän kysyi, minkätähden aioin lähteä.\n\"Minkätähden jätät kotisi, minkätähden pakenet meitä, jotka\nkuitenkin rakastamme sinua; olet kyllästynyt meidän jokapäiväiseen,\nrauhalliseen elämäämme, tavottelet huvituksia ja innostuksia, kunnian\nja kauneuden ihanteita, mielesi tekee ulos, avaraan, kylmään,\nkirjavaan maailmaan, mutta älä kuitenkaan mene! Kaikkia löydät\nsieltä, vaan et milloinkaan ystävyyttä ja rakkautta, et milloinkaan\nsielun rauhaa.\" -- \"Magdaleena\", minä vastasin, \"sinä olet oikeassa!\nTähän paikkaan koko olentoni on kiinnitetty tuhansilla kahleilla,\njoita en milloinkaan jaksa katkaista. Jos lähden, niin menehdyn,\njos jäisin, niin saisin uutta elämää.\" -- \"Onko mitään voimaa niin\nväkevää, että se voi pakottaa sinua lähtemään?\" kysyi Magdaleena, \"se\nei ole mahdollista.\" -- \"On\", sanoin minä katsoen häneen terävästi,\n\"se voima olet sinä.\" Magdaleena näytti vähän levottomalta, mutta\nvastasi kuitenkin hymyillen: \"sinä siis jäät.\" Olin vaiti hetken;\nviimein kun äänettömyytemme rupesi tuntumaan tuskalliselta, koetin\nkertoa kaikenlaisia vähäpätöisiä juttuja, mutta ääneni vapisi\nniin liikutuksesta, etten voinut jatkaa. Sydämmeni sykki rajusti\nlevottomuudesta, vereni melkein jäähtyi pelosta; melkein kaduin\ntekoani; olin kuin omantunnon vaivoissa. Kun viimein havaitsin\npelkoni enenevän enenemistään, otin turmiollisen päiväkirjan\ntaskustani, painoin sen Magdaleenan käteen ja läksin pois sanaakaan\nsanomatta. Salin ovessa seisahduin, käännyin ja huusin: \"tunnin\nkuluttua tulen takaisin kuulemaan vastaustasi, joka on tekevä minut\njoko onnellisimmaksi tai onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa.\"\n\nKamari, jossa istuimme, oli pieni kabinetti, jonka lasiovi erotti\nsuuresta sukusalista; sali oli ihan pimeä ja autio niin että\nsieltä voi aivan hyvin huomata kaikki mitä tapahtui kabinetissa.\nHiljaa hiivin saliin ja asetuin lasioven taakse. Magdaleena avasi\nparaillaan pienen vihkon ja oli rupeamaisillaan lukemaan. Mutta\nyhtäkkiä, luettuaan muutamia riviä, hän lensi tulipunaiseksi, pudotti\nkirjan maahan ja peitti kasvonsa käsillään. Pää poiskääntyneenä hän\nsitten otti maasta nuo onnettomat paperit, asetti ne tuolille ja\npeitti ne saalillaan, ikäänkuin niiden näkeminen olisi saastuttanut\nhänen silmiään. Sitten hän taas rupesi kävelemään nopeasti ja\nkiivaasti edes-takaisin kamarissa, väännellen käsiään tulisimmassa\ntuskassa. Rintansa kohoili; voidaksensa hengittää hän tempasi pois\nkauluksensa ja avasi leninkinsä, että ihana, valkoinen kaula tuli\nihan paljaaksi. Välistä kuului hänen huuliltaan ikäänkuin rukous.\nUsein hän seisahtui saalin eteen, jonka alla paperit olivat,\nkiivaasti hän ojensi kättänsä niitä ottamaan, mutta aina taas,\nniinkuin käärmeen puremana, veti sen nopeasti takaisin. Viimein\nhalu voitti hänet, hän otti paperit ja tuli lasioven puolelle.\nLuulin jo hänen havainneen minut, mutta niin ei ollut laita; sielun\ntaistelu kiinnitti kaikki hänen henkensä voimat. Hän istuutui\nniin että selkä nojautui lasioveen; kuumat hartiat lämmittivät\nkylmää lasia, ja intohimoisesti minä suutelin tunnotonta ovea,\njoka erotti meidät toisistamme. Seisoin liikkumattomana; niinkuin\ntaikanuoli olisi minuun koskenut, silmäni, ruumiini, sydämmeni,\nhenkeni, kaikki olivat kiintyneet Magdaleenan liikkeisiin. Hän luki\npaperia kuumeentapaisella kiireellä, kasvot olivat kalmankalpeat,\nolento juhlallinen; hän tiesi silminnähtävästi koko elämänsä\nkohtalon puhuvan näistä papereista. Kun hän oli lopettanut, niin\nkädet herposivat voimattomina alas, ja suuri kyynel vieri hänen\nposkellensa. Kiihkeästi painoin polttavaa päätäni, polttavaa suutani\nlasiovea vastaan; rintani ahdistus melkein tukehdutti minut. Mutta\nkiivaasti Magdaleena nousi istuimeltaan, lasi, jota vastaan pääni\nnojautui, särkyi ja haavoitti otsaani. Vavisten Magdaleena nosti\nsilmänsä ja säikähtyi nähdessään minut; hän purskahti kamalaan,\nmelkein mielettömään nauruun ja pyörtyi lattialle. Minä aukasin\noven ja lensin hänen luoksensa, enkä välittänyt verestä, jota\nrunsaasti tiukkui otsastani. Tunsin omantunnon piston sydämessäni\nja muistin tuota saksalaisen tarinan \"adeptia\", joka mestarinsa\nkirjasta loihti henkiä esiin, mutta pelolla havaitsi unohtaneensa\nsanat, joilla henkiä voi hallita. Hellimmillä sanoilla koetin saada\nMagdaleenaa henkiin, viimein hän avasi silmänsä, mutta kääntyi heti\npois, havaittuaan minut. \"Pois\", hän kuiskasi kiivaalla äänellä,\n\"pois! Minkätähden olet tehnyt tämän?\" -- \"Magdaleena, minä rakastan\nsinua.\" -- Hän nauroi katkerasti, \"Rakastat veljesi vaimoa!\" -- \"Olen\nijankaikkisuudesta rakastanut sinua ja rakastan ijankaikkisuuteen.\"\n-- \"Onko totta, mitä tässä on kirjoitettu?\" -- \"Minä vannon...\" --\n\"Älä vanno -- en kuitenkaan usko sinua, en usko ketään enää tässä\nmaailmassa.\" Hänen äänensä pehmeni katkerasta helläksi, ja sydämmen\nsurulla hän lisäsi: \"oi Julian! kerran oli Magdaleenan sydän, onni\nja elämä sinun käsissäsi, miks'et silloin jaksanut olla mies -- nyt\non liian myöhäistä. Sinun sytyttämäsi oli ensimmäinen rakkauteni,\nmutta sinun sytyttämäsi oli myöskin ensimmäinen vihani, enkä voi sitä\nmilloinkaan unohtaa.\" -- \"Magdaleena\", minä rukoilin, \"älä hylkää\nminua; sinua minä en voi jättää, ilman sinua minusta tulee maailman\npahin ihminen, mutta sinun kanssasi hyvä ja jalo. Älä hylkää minua,\nminun, sinun, Jumalan tähden!\" Magdaleenan ääni tuli taas katkeraksi\nja hän huusi: \"kuinka itsekäs hän aina on!... aina minä... aina\nvain minä! Lopettakaamme tämä puhelu ja olkoon se viimeinen meidän\nvälillämme tässä maailmassa.\" -- \"Minä en kykene\", huusin minä ja\nheittäydyin hänen jalkojensa juureen; \"omani sinä olet ja omakseni\nolet tuleva. Minä jään tänne.\" Hän vastasi kylmästi: \"siis minun\ntäytyy paeta täältä, sillä molemmat yhdessä olemme täällä liikaa.\" --\n\"Minä seuraan sinua, vaikka pakenisit maailman viimeisiin ääriin.\"\n-- \"Hautaanko myöskin?\" kysyi hän vakaasti ja kamalasti. Tämä sana\nhillitsi minua. Lyhyen äänettömän hetken kuluttua huusin: \"sinä olet\noikeassa: jompikumpi meistä on liikaa maailmassa. Olkoon se sitten\nminä. Jää hyvästi.\" Minä jätin hänet.\n\nTultuani kamariini rupesin miettimään, mitä minun nyt oli\ntekeminen, mutta ajatukseni olivat niin sekavat, etten keksinyt\nvalon sädettäkään pimeydessäni. Henkeni hermot olivat olleet monta\npäivää korkeimmilleen jännitettyinä. Maailma ja erittäinkin oma\nitseni inhottivat minua niin täydellisesti, etten jaksanut olla\nsurullinenkaan. Kevytmielinen haluttomuus oli tullut entisen\nlämpimän intoni sijaan; Magdaleenan viimeinen sana \"hauta\" se vain\nsoi alituisesti, niinkuin sävel kaukaisesta unelmasta, korvissani.\nVäkisinkin usein seisahduin pistolejani katselemaan ja väkisinkin\najattelin: tuo pieni kalu voipi pelastaa sinut kaikesta, sekä\nMagdaleenan että omasta ylenkatseestasi. Kerran jo latasinkin ne,\nmutta laskin ne taas pois. Väsyksissäni heittäydyin vuoteelleni,\nmutta päätäni kivisti niin tuimasti, etten voinut nukkua. Nousin\nsiis ja päätin mennä kävelemään synkkään metsään, että kylmä yön\ntuuli saisi vilvoittaa polttavaa päätäni. Olin jo mennyt, mutta tulin\nmelkein vasten tahtoani takaisin ottaakseni pistolini mukaani.\n\nOli kylmä yö toukokuun alussa. Kevät oli tullut tavallista\nmyöhemmin; vaikka lumi enimmältään oli sulanut, olivat maantiet\nkuitenkin paksulla kaljamalla. Jokien jäät olivat jo ajolla,\nja yön hiljaisuudessa aaltojen raju taistelu pauhasi. Tämä\naaltojen kummallinen, salainen kohina oli ihan kuin luonnottarien\ntuudituslaulua nukkuvalle luonnolle. Mietin, oliko se tuleva\nminullekin ijankaikkisuuden tuudituslauluksi. Kävelin kiivaasti\nmuutamia tuntia metsässä, ja olin jo joutunut noin peninkulman päähän\nkodista. Kuljin niinkuin näkymättömän käden johdattamana eteenpäin,\nenkä katsonut mihin olin tullut. Yhtäkkiä havaitsin tulleeni\npaikkaan, joka oli pahassa huudossa paikkakunnallamme; se oli korkea,\näkkijyrkkä mäki, joka ikäänkuin riippui laakson yli, jossa virtaili\nvuolas joki. Mäen polvessa oli pieni kiviläjä ja siinä pieni risti;\nsanottiin kuuluisan pahantekijän siinä murhanneen itsensä. Maantie\nvei alas mäkeä joelle, jonka yli johti vanha silta; tämä tie oli\nmitä vaarallisin nyt, kun maantie oli liukkaalla kaljamalla ja virta\nnäin jäiden lähdön aikana kovin paisunut ja silta sen lisäksi sangen\nhuono. Väsyneenä istuin itsemurhaajan haudalle; mietin kaikkea,\nmitä oli tapahtunut tänä päivänä. Mihin elämäni tie nyt kulkisi, en\ntiennyt, Magdaleena oli hyljännyt minut, hänen silmissään olin katala\npettäjä, minä, joka aina koko elämänaikani olin koettanut näyttää\njalolta ja ylevältä. Maailman kirjavaan menoon en tahtonut palata,\nyksinolo oli tuskallinen, ja ainoa ihminen, jonka kanssa voisin elää,\nylenkatsoi minua; minulla ei ollut muuta Jumalaa kuin oma sydämmeni,\nja häpesin nyt tätä katalaa Jumalaa. Ei -- ei! minulla ei ollut\nenää muuta tekemistä maailmassa kuin kuolla, ja tämä oli kaikeksi\nonneksi omassa vallassani. Jos minä kuolen, niin Magdaleena itkee\nminua, hän kenties ihmettelee rakkauttani, joka oli tehnyt elämän\nminulle mahdottomaksi ilman häntä; kuolleena olen minä sankari,\nelävänä tavallinen hyljätty rakastaja. Tahdon nukkua -- nukkua! Ja\nnäissä ajatuksissa nostin pistolin ja panin sen ohimoitani vastaan.\nVielä vain kosketus liipasimeen -- niin olen vapaa, saan nukkua.\nKummallisin seikka tässä oli kylmä huolettomuuteni: minusta tuntui\nkuin tekisin tavallisimman teon maailmassa. Olin juuri lau'aista, kun\najatus iski mieleeni -- onko ijankaikkisuutta? Onko rankaisevaa ja\npalkitsevaa valtaa, joka päättää tulevaisuudesta? -- ja minä laskin\nalas pistolini. Mutta olkoon! Tulevaisuuteni ei kuitenkaan voi tulla\nnykyisyyttä tuskallisemmaksi. Ja taas kohotin kamalaa leikkikaluani.\nMutta lujuuteni oli poissa; kaksi voimaa taisteli sielussani, järkeni\nkäski minun paeta kuolemaa, mutta sydämmeni oli siihen tenhovoimalla\nkiinnitetty. Ajatukset alkoivat hämmentyä, päätäni pyörrytti,\nhiostava pelko hiipi ruumiini jäseniin. Väkisinkin johtui mieleeni\nvanha taikausko itsemurhaajista, että muka heidän kätensä kasvaa\nylös haudasta, ja kiihottunut mielikuvitukseni näki jo lihattoman,\npitkän, valkoisen käden viittaavan minulle kiviröykkiöstä. Yhtäkkiä\nkuulin äänen, kuulin vaunujen kolisevan kaljamalla; vanha ukon ääni\nhyräili virttä. Ääni oli minulle tuttu -- lapsuudessani olin usein\nkuullut saman äänen ja sama virren. Se oli Martti, vanha perheemme\npalvelija, joka oli seurannut Malkusta Pietariin kuskimiehenä.\nSiis Malkus jo palasi! Hän, jonka tähden Magdaleena hylkäsi minut!\nSalainen pirullinen kiusaus ahdisti sydäntäni -- pistoliani voisin\nkäyttää paremmin hänen, kuin itsensurmaksi. Hyi! Ei! Heikko minä\nolen, mutta konnaksi en ole vielä ruvennut. Mutta tahtoni heikkoni\nheikkonemistaan, en tiennyt mitä tein; voittamaton voima ajoi minut\nmaantielle. Hevoset olivat jo alkaneet astua mäkeä ylös; ei kukaan\nnäe sinua, ei kukaan voi estää sinua, huusi saatana rinnassani;\nJumala! älä johdata minua kiusaukseen, rukoili parempi olentoni\ntuskissaan. Ja minä voitin kiusauksen; kauhistuen paiskasin kiivaasti\nmolemmat pistolini pois. Mutta turha oli voittoni; onneni musta\nenkeli oli minua mahtavampi. Molemmat pistolit laukesivat ankaralla\npaukahduksella, hevoset karkasivat pystyyn ja lensivät niinkuin\nukonnuolen ajamina eteenpäin; Martin voimattomat, vanhat kädet\neivät jaksaneet niitä pidättää, vaunut survaisivat sillan käsipuut\nrikki, ja silmänräpäyksessä näin kaiken -- vaunujen, hevoisten ja\nihmisten vaipuvan vinheän virran vaahtoisten, taistelevain aaltojen\nvaltaan. Sanomaton kauhistus valtasi sydämmeni, pelkäsin tulevani\nmielipuoleksi ja juoksin pois niin paljo kuin jalkaa oli. Kaukaa\nvielä kuului korvissani ukon vapiseva ääni: \"Jumala armahtakoon\nmeitä\"; joudutin juoksuani, ja pian kaikki oli hiljaista.\n\nKoko yön ja toisen päivän kuljeksin metsässä ilman tarkoitusta\nja tietämättä mitä tein. Illalla kuitenkin uuvuin maahan, mistä\neräs talonpoika löysi minut; hän vei minut tupaansa, jossa pian\nnukuin. Yöllä kuitenkin heräsin: kuulin niinkuin kaukaisen äänen\nhuutavan: \"Jumala armahtakoon meitä\", se oli vanhan Martin ääni,\njoka vainosi minua. Pelästyen nousin vuoteeltani ja pakenin, mutta\nturhaan; tuo kamala, sortunut ukonääni soi joka puusta, joka kivestä\nminun korviini; kun kohtasin ihmisiä, luulin heitä poliisimiehiksi\nja juoksin sitä kiiruummin. Kolmannen päivän iltana tulin vähän\nlevollisemmaksi; aivan tietämättäni viimein jouduin kotiin. Niinkuin\nunessa astuin sisään, näkemättä ketään; menin suoraan sukusaliin.\nSiellä olivat paarit, ja paareilla paisunut, raadeltu, epämuotoinen\nruumis makasi -- se oli Malkus. Painoin silmäni umpeen, mutta näin\nsittenkin tuon verisen, rikkinäisen ruumiin edessäni. Ja minusta\ntuntui niinkuin tulinen sormi olisi kirjoittanut otsaani: \"korvasi on\nijankaikkisesti kuuleva vanhan Martin viimeisen huudon, silmäsi on\nijankaikkisesti näkevä veljesi verisen ruumiin.\" Ja nämät sanat ovat\nolleet kamalinta totuutta.\n\nEn tiedä kuinka kauan siinä seisoin yksinäni. Viimein Magdaleenan\nkamaripiika tuli sisään. Hän huusi säikähtyen, nähdessään minut, \"te\nelätte; parooni Julian elää!\" Pingoitin kaikki voimani näyttääkseni\nlevolliselta, ja kysyin mitä oli tapahtunut. Kamaripiika kertoi\nitkien, että luultiin minun ampuneen itseni -- eräs palvelija oli\nnäet havainnut että olin ottanut pistolini mukaani. Magdaleena oli,\nsaatuaan siitä tiedon, tullut kalmankalpeaksi, mutta ei vuodattanut\nkyynelettäkään, ei puhunut sanaakaan. Oli vain yksinäisyydessä\nkirjoittanut kirjettä koko yön. Aamusella kun kamaripiika tuli\nsisään, tämä näki kirjeen ja huomasi sen olevan Malkus-paronille.\nMagdaleena oli sitten yksin mennyt ulos ja kieltänyt ketäkään\nseuraamasta häntä. Mennessään oli syvästi liikutettuna suudellut\npikku-Heikkiä. Mitä sitten oli tapahtunut, sitä kamaripiika ei oikein\ntiennyt. Muutamat talonpojat olivat kuulleet huikean huudon, juosseet\nkatsomaan ja nähneet Magdaleenan heittäytyvän virtaan. He menivät\nkohta apuun ja onnistuivatkin pelastamaan hänet; hän oli vedessä\ntarttunut ruumiiseen, joka samassa vedettiin ylös. Magdaleena oli\nmennyt tainnoksiin; talonpojat veivät hänet ja ruumiin kartanoon.\nSiellä kuollut tunnettiin veljekseni. Magdaleena rupesi hourailemaan\nja sairastui kovaan kuumetautiin. Oli kaupungista tuotu lääkäri,\njoka selitti hänen tilansa mitä vaarallisimmaksi. Kuultuani tämän\nriensin heti Magdaleenan kamariin. Hän kohosi vuoteeltaan nähdessään\nminut: \"sinäkö, Julian\", hän huusi raivossaan, \"oletko henki, vai...\"\n-- \"En tiedä; mutta luulen eläväni, sillä rakastan sinua vielä.\"\nHän käski kaikkien kamarissa olevien poistua; tuijotellen minuun\nkolkosti hän kysyi: \"Julian, mimmoinen oli Malkuksen kuolema?\"\nMinä en tohtinut sanoa totuutta enkä tahtonut valehdella. Hetken\nkuluttua hän taas kysyi: \"Kain, missä on veljesi? Pistolisi on\nlöydetty maantieltä!\" -- \"Minä en ole murhannut häntä.\" -- \"Vanno\nJumalan kautta, että olet viatoin!\" Minä en antanut vastausta.\nVaikertaen hän vaipui vuoteellensa: \"Minkätähden säästät minua\",\nhän kysyi katkerasti nauraen; \"jos minusta pääset, niin saat periä\nuhrisi koko omaisuuden.\" -- \"Magdaleena\", rukoilin minä, \"älä\ntuomitse minua, rakkauttasi en pyydä, mutta älä vihaa, älä ylenkatso\nminua!\" -- \"Pois\", huusi hän tulisessa vimmassa, \"minä vihaan, minä\nylenkatson mieheni murhaajaa.\" -- \"Älä valehtele, Magdaleena, minua\net voi vihata; muista, että olin nuoruutesi ensimmäinen rakkaus.\"\n-- Hän käänsi päänsä pois salatakseen kyyneleitään, mutta kuiskasi\nkuitenkin: \"niin totta kuin tämä sana on viimeiseni, niin vihaan\nsinua.\"\n\nJa se olikin hänen viimeisensä. Viisi päivää tuskia kärsittyään hän\nkuoli; kun pukeuduin hänen hautajaisiinsa, katsoin sattumalta peiliin\n-- hiukseni olivat käyneet harmaiksi.\n\nMyöhemmästä elämästäni en voi sanoa mitään; olen syönyt, juonut,\npuhunut elävänä ihmisenä, mutta todellisuudessa olen jo monta\nvuotta maannut haudassa. Kerran näin nuoren köyhän tytön, joka oli\nMagdaleenan näköinen. Hetkeksi sieluni kipinä taas leimahti liekiksi,\nmutta vain hetkeksi; pian oli se yhtä eloton kuin ennen. Tuon nuoren\ntytön sukulaiset olivat kuitenkin jo silloin pakottaneet häntä\nrupeamaan puolisokseni; minua luultiin kaiketi, ja syystä, hulluksi,\nmutta olin rikas, ja tytön kohtalo sukulaisten silmissä siis mitä\nonnellisin. Mutta hän sai pian tietää olevansa kuolon puoliso.\nMuutamien vuosien kuluttua hän vähitellen kuihtui, lakastui ja kuoli.\n\nKerran monen vuoden kuluttua hain jotakin eräästä vanhasta\npiirongista. Satuin painamaan pientä nappia; salalaatikko aukeni,\njossa havaitsin kirjeen. Se oli Magdaleenan käsialaa. Hän oli\nkirjoittanut sen tuona kamalana yönä, jolloin luuli minun surmanneen\nitseni. Kirje oli Malkukselle. Vavisten ja kyynelsilmin luin kirjeen.\nHän tunnusti siinä että hän rakasti minua, että hän aina oli\nrakastanut minua. Kauan olin ajatuksiini vaipuneena, hänen elämänsä\nviimeinen sana oli siis ollut valhetta.\n\n\n\n\nAARNIHAUTA.\n\n\nVanha Sakeri oli eriskummainen mies. Ei kukaan vielä ollut nähnyt\nhänen nauravan, ei edes hymyilevänkään; eikä tietty hänen milloinkaan\nitkeneen. Sama harmaa puku hänellä oli sekä kesällä että talvella,\nsekä arkipäivinä että kirkossakin. Vanha Sakeri oli laiha; hänen\npäässään vilkkuivat pienet silmät, joissa oli levoton tuskallinen\nloiste; musta, likaisen-karvainen, harva parta peitti hänen leukansa;\nylähuuli oli ohut, terävä; lihaton alahuuli riippui paksuna ja\nlerpallaan. Vanha Sakeri ei siis ollut kauniimpia miehiä. Vanha\nSakeri oli ainoastaan kaksitoista vuotta asunut pitäjässä pienessä,\npunaisessa mökissä hongiston keskellä; mistä hän oli tullut ja kuka\nhän oikeastaan oli -- sitä ei tietty. Ihmiset eivät puhuneet hyvää\nSakeri-ukosta; häntä luultiin rikkaaksi, ja yhtä ja toista arveltiin\nsiitä, miten hän oli saanut rikkautensa; toiset kiroilivat häntä\nkoronkiskuriksi, toiset sanoivat häntä noituriksi; -- pappilan vanha\nPriita vannoi kivenkovaan, että hän kerran pääsiäisyönä oli nähnyt\nvanhan Sakerin lentävän luudalla ilmassa. Koska vanha Sakeri aina\nkävi kirkossa, niin ymmärtäväiset ihmiset väittivät tätä syytöstä\nperättömäksi, mutta tuo toinen luulo oli sitä yleisempi. Eipä siis\nkummaa ollutkaan, ett'eivät ihmiset rakastaneet vanhaa Sakeria. Hän\nei milloinkaan auttanut naapuriansa, hän ei milloinkaan antanut\nkerjäläiselle, kurjimmallekaan, leipäpalaa, hän ei milloinkaan\nlapsiin luonut ystävällistä silmäystä. Oikea talonpoika vanha Sakeri\nei ollut, koska hänellä ei ollut taloa eikä hän tehnyt työtä;\nherrojen joukkoon ei häntä liioin luettu hänen likaisen takkinsa ja\ntalonpoikamaisen käytöksensä tähden. Hän eli ihan yksinään. Hänen\npienestä punaisesta mökistään oli kokonainen peninkulma lähimmäiseen\ntaloon, eikä tuossa mökissä asunut muita ihmisiä kuin vanha\nSakeri; hänellä ei ollut perhettä eikä ystäviä, ei sukulaisia eikä\npalvelijoita. Vanha Sakeri oli eriskummainen mies.\n\nOli myrskyinen ja pimeä yö loppupuolella syksyä. Pilvet taivaalla\najelivat toisiaan, niinkuin salainen omatunto olisi niitä pistänyt;\ntuuli pyöri raivoissansa mökin ympärillä, milloin kimeästi vinkuen,\nmilloin mahtavasti humisten. Toisinaan oli niinkuin oudot haamut\nolisivat väikkyneet ikkunan takana; mutta jos oikein katsoi, oli\nulkona vain pilkkopimeä syksy-yö.\n\nVanha Sakeri istui kamarissaan uunin ääressä lämmitellen käsiänsä\nja odottaen vellinsä valmistumista. Vaikka kamari oli ahdas, näytti\nse tyhjältä ja kummallisen avaralta; vaikka tulta paloi uunissa,\nniin kolkko kylmyys huokui kaikkialla. Sänky ja kaksi tuolia olivat\nainoat huonekalut ja nekin olivat vanhoja ja rikkinäisiä. Kaikki,\nseinät, uuni, tuolit, sänky, näyttivät kolkoilta ja kylmiltä,\nikäänkuin auringon suloinen säde ei milloinkaan olisi tohtinut\ntunkeutua sisään, ikäänkuin ne eivät milloinkaan olisi kuulleet\nmitään harrasta rukousta, mitään sydämmellistä naurua. Vanha Sakeri\noli, niinkuin ainakin, levottoman ja hajamielisen näköinen; hänen\nsilmänsä harhailivat lieden tienoilla, niinkuin hän olisi etsinyt\njotain valkeasta, ja hän muutti vapisevat kätensä alinomaa toisesta\npaikasta toiseen. Ja kuitenkin saattoi pian havaita, että kaikki\nhänen ajatuksensa olivat lujasti ja luopumattomasti kiintyneet\nyhteen paikkaan, yhteen määrään. Mikä tuo määrä oli, se pian\nselvisi. Illallisen syötyään hän nousi, astui sängyn puoleen, sysäsi\nsen paikaltaan ja nosti sängyn alla olevan lattialuukun. Pieni\narkku nyt ilmestyi, jonka ukon käsi kärkkäästi avasi. Arkku oli\ntäpösen täynnä hopearahoja, seteleitä, hopealusikoita, kultaisia\nkorvarenkaita, vanhoja kelloja ja muita metalli-kaluja. Eikä vanha\nSakeri enään näyttänyt levottomalta ja hajamieliseltä, ei hänen\nkätensä enää vavisseet eikä silmät enää harhailleet sinne tänne\n-- koko ruumis oli aivan kuin kangistunut ja kaikki elinvoimat\nyhdistyneet tuohon ainoaan, pitkään, haluiseen silmäykseen, millä\nhän ihaili armasta aarrettansa. Hän otti siitä jokaisen kolikon,\njokaisen setelin erikseen, katsoi niitä hellästi ja pani ne takaisin\nsamaan järjestykseen, missä ennen olivat olleet. Kun kaikki rahat\nja kalut olivat luetut, niin ukon iloinen katse taas vähitellen\nsynkkeni. Arkun pohjaan oli vielä jäänyt pieni paperikääry;\nukon silmät tahtoivat siitä puikahtaa pois, mutta se veti ne\nihmeellisellä tenhovoimalla puoleensa. Sakeri tuskautui, vapisi,\nhikoili -- ei auttanut. Hänen täytyi sekin avata. Siinä oli yksi\nainoa kolmen-ruplan seteli, jota nähtävästi ei vielä ollut käytetty.\nMiks'ei vanha Sakeri katsonut tätä seteliä samalla mielihyvällä kuin\nmuitakin? Tarkka tutkija olisi pian havainnut syyn -- tuo viheriäinen\nseteli oli väärä.\n\nÄkkinäinen melu ulkona säikäytti ukon näistä tuskallisista\nmietteistä. Pihalla Sakerin iso koira, jolla hän tahtoi karkoittaa\nvarkaita talostansa, yht'äkkiä rupesi rajusti haukkumaan; samassa\nkuului muutamia iso-äänisiä kirouksia, joita surkea ulvominen\nseurasi. Sakeri oli tuskin saanut arkkunsa ja sänkynsä paikoilleen,\nkun ovi avattiin ja kookas mustanverevä mies astui huoneeseen.\nKun vieras vielä seisoi hämärässä eikä hänen kasvonsa selvästi\nnäkyneet, luuli Sakeri häntä kerjäläiseksi ja huusi ankarasti:\n\"Pois! Minä en suvaitse, että roistot käyvät kerjäämässä ja vievät\nleivän rehellisiltä ihmisiltä! Mitä te kurkistelette! Pois!\" Mies ei\nollut kuulevinaan hänen sanojansa, vaan istahti tuolille, naurahti\nkäheästi, niinkuin kiukkuinen verikoira nähdessänsä ruokaa, ja\nlämmitteli levollisesti kangistuneita jäseniään valkean loisteessa.\nHämmästyneenä Sakeri katsoi vierasta, pahoja aavistuksia haamoitti\nhänen mielessään, ja hänen äänensä vapisi vähän, kun hän huusi:\n\"Menkää pois, taikka ammun teitä.\" Nyt vieras purskahti pitkään,\nvihaiseen, raakaan nauruun. \"On sekin ystävyyttä! Pitkin maailmaa\nolen kuljeskellut Sakeri-kultaani hakemassa, ja hän ottaa minua\nvastaan lyijyllä ja luodeilla.\" Samassa mies tempasi valepartansa\npois ja näytti kasvonsa. Sakeri vaipui, niinkuin näkymättömän,\nväkevän käden tempaamana, tuolille, hän ei voinut puhua, hän vain\nähkyen vaikerrehteli ikäänkuin kieli olisi hervahtanut: \"pois...\npois... pois!\" Mies ei ollut tuosta milläänkään, vaan katsoi\nvellipataan, oliko siinä mitään jälellä ja söi sitten ahnaasti\nSakerin kehnon aterian jäännökset. Kun hän lopettaessaan nuoleksi\npadan pohjaa, oli hän vielä enemmän verikoiran näköinen kuin\nistuessaan; tummanpunainen veri ikäänkuin tahtoi purskua ulos\npienistä, vaaleista killi-silmistä, lihavista, hermottomista poskista\nja lyhyestä, paksusta kaulasta; hänen olentonsa näytti siltä, kuin\nhän aina olisi tahtonut karata jonkun päälle. Kasvoissa näkyi entisen\nkauneuden jälkiä, mutta ne kertoilivat myöskin turmeltuneitten\ntapojen, hillittömien himojen, rikosten ja kurjuuden kamalaa tarinaa.\nSyötyään vieras heittäytyi sänkyyn ja haukotteli ankarasti.\n\nNyt Sakeri tointui kauhistuksestaan. \"Armoa, veikko!\" hän huusi,\n\"mene pois yöhön, mistä tulitkin! Miksi minua vainoat, sinä elämäni\npaha henki! Meidän väliltämme ovat kaikki siteet katkaistut!\nMitä tahdot minulta? Voi minua poloista, minua onnetointa.\" --\n\"Suojelusta tahdon\", vastasi Vilho, -- \"olen karannut vankeudesta\nja niinkuin villisusi hiiviskellyt ympäri maata, peläten että minut\nlöydettäisiin. Nyt olen väsynyt tuohon mustalais-elämään, ja tahdon\nkuin tahdonkin saada piilopaikan täällä.\" -- \"Sitä en suvaitse,\nruti-köyhähän minä olen, en minä voi sinua elättää; mene pois,\nmuuten meidät molemmat hukka perii.\" -- \"Ajat siis vanhan ystäväsi\nulos viluun ja pimeyteen ja vihollisten käsiin! Oho! veli-kulta,\nminusta et kuitenkaan pääse niin helposti!\" -- \"Ystävä!\" ärjähti\nSakeri, \"sehän olisi ystävyyttä. Minä, heikko ihminen, luotin sinuun\nniinkuin enkeliin, kun olit muka oikea ystäväni, ja sinä saatoit\nminut turmelukseen ja, jos ei Jumalan armo olisi auttanut minua,\nolisit vietellyt minua rikokseenkin.\" -- \"Vanha kettu, tuo Sakeri!\"\nsanoi Vilho ilkkuen, \"perkeleen oma hän on, ja kuitenkin tinkii\nJumalan kanssa. Muistatko, kuinka teit itsesi lunta valkeammaksi ja\nminut nokea mustemmaksi tuossa vanhassa rahajutussamme, joka loppui\nniin onnettomasti minulle, vaikka sinä siitä pääsit eheänä?\" --\n\"Vieläkö muistutat minua siitä?\" -- Sakeri vapisi pelosta ja vihasta\n-- \"en tiennyt seteleitä vääriksi. Sinä petit minua hirmuisesti,\npirullisesti -- syytön minä olin ja olen vieläkin.\" -- \"No, älkäämme\nriidelkö, kyllä sinä vielä itsesi taivaaseen valehtelet.\" -- Vilho\nnauroi taas verikoiran äänellä -- \"olkaamme ystäviä.\" -- \"Etkö siis\nmene?\" -- \"En toki, lapsi-kulta.\" -- \"Ilmoitan nimismiehelle sinun\nolevan täällä.\" -- \"Uskaltaisitko?\" Vilho murisi vihaisesti; hän\nnäkyi olevan valmis repimään Sakerin palasiksi. Tämä säikähtyi eikä\ntohtinut vastata. Toinen hillitsi pian vihan ja oli hänkin puhumatta.\n\nHetken perästä sanoi Sakeri: \"parasta lienee kuitenkin itsesi\ntähden, että menet pois. Köyhä mies minä olen, melkein kerjäläinen.\nTuskin on leipää itselleni, eikä palaakaan jää sinulle.\" -- \"Itse\nhankin ruokani, hankin vielä sinullekin.\" -- Sakeri ei ollut\ntätä kuulevinaan, vaan huokasi ainoastaan: \"perin köyhä mies,\nvalmis tarttumaan kerjäläissauvaan.\" -- \"Kuules Sakeri, jos\ntäyttäisin elämäsi ainoan halun, jos tuossa tuokiossa tekisin\nsinut rikkaammaksi, kuin mitä unessakaan olisit voinut toivoa,\netkö silloinkaan pelastaisi minua?\" -- Sakeri väänteli itseänsä\ntuolilla, hänen silmänsä loistivat halukkaasti, mutta hän luuli\nVilhon tarjouksen paulaksi eikä vastannut. -- \"En -- valehtele, voit\nminua uskoa. Jos pidät minua piilossa muutamia kuukausia, niin annan\nsinulle monta vertaa enemmän rahaa kuin mitä on raha-arkussasikaan,\nmissä hyvänsä se lieneekin\", -- Sakeri huokasi surkeasti ja\nvakuutti olevansa kurja kerjäläinen -- \"tahdotko?\" -- Sakeri tuli\nyhä levottomammaksi. \"Missä ne ovat? Näytäppäs rahasi!\" sanoi hän\nviimein. -- \"Metsässä.\" -- \"Loruja! Valhetta! Hupsu minä, joka\nvielä kuuntelen sinua! Pois! Pois!\" Sakeri oli tuskassa; hän oli\nepäilevinään Vilhon sanoja, mutta tuo puhe rahasta oli kuitenkin\najanut hien hänen otsaansa ja pannut hänen jäsenensä vapisemaan\nniinkuin kuumetautisen. -- \"No! Tapahtukoon tahtosi! Ajat minut\nsurman suuhun. Istukoon köyhyys permannollesi ja kirous ovesi\nkynnykselle!\" -- Vilho oli menemäisillään, mutta Sakeri huusi häntä\ntakaisin. \"Voitko valalla sanasi todistaa?\" -- \"Itse saat nähdä,\nolenko puhunut totta. Jos en ole, niin saat potkia minut navetan\ntunkioon lehmien tallattavaksi.\" -- \"Rahasi ovat siis piilossa,\nmetsässä\", sanoi Sakeri hetken mietittyään. -- \"Niin lienee asian\nlaita.\" -- \"Kenties olet varast...\" -- Vilho katkaisi hänen puheensa:\n\"Älä sinä ole milläsikään siitä. Löysin aarnihaudan.\" -- \"Ei se valhe\nhuvita.\" -- \"Valheko? Etkö muista minun syntyneen uuden vuoden yönä,\netkö muista minun silmäni näkevän haltioiden salaista työtä siinä,\nmissä te, tavalliset ihmiset, näette vain puita ja kiviä, minun\nkorvani kuulevan luonnottarien puheita ja lauluja, missä te kuulette\nvain tuulen huminan taikka kosken kohinan?\"\n\nSakeri oli taikauskoinen, niinkuin kaikki ihmiset, jotka paljon\nelävät yksinään. Hän muisti, kuinka kotiseuduilla Vilhoa oli luultu\nnoituriksi; hän ajatteli, kuinka monta kummallista seikkaa hän\nennen oli ystävässään huomannut. Hän ei siis asiata epäillyt. Koko\nhänen elämänsä harrastuksena, koko elämänsä unelmana oli ollut\nrikastuminen; nyt onnetar antoi hänelle parahimman tilaisuuden\nsiihen; hän halukkaasti turvasi tähän sattumukseen eikä tohtinut\najatellakaan, oliko se täyttävä hänen toiveensa, vai oliko se vain\npettävän kangastuksen kaltainen. Tuokiossa kaikki hänen entiset\nepäilyksensä olivat kadonneet; unohdettu oli pelko ja viha Vilhoa\nkohtaan, rahanhimo oli kokonaan valloittanut hänen sydämmensä ja\nsiitä karkoittanut kaikki muut tunteet. Hän jo mielessänsä kuvitteli\nettä aarre ehkä varastettaisiin ja kysyi hädissänsä: \"No, missä se\non -- eikö jo mennä sitä haudasta ottamaan?\" -- Vilho oli hirveällä\nmielihyvällä huomannut, kuinka Sakerin kasvoilla viha, levottomuus,\ntaikauskoinen pelko, himo ja hätäisyys olivat seuranneet toisiansa.\nVoitto oli nyt hänen ja hän riemuitsi. -- \"Missä se aarnihauta on?\"\n-- \"Sen saat huomenna tietää\", sanoi hän pilkallisesti, \"tänä yönä\nolen väsynyt kuin koira enkä käy tässä rajuilmassa askeltakaan.\"\n-- \"Mutta huomenna se kenties on turhaa! Kyllä, kyllä muut jo\ntänä yönä sen löytävät -- kenties se onkin jo löydetty\", valitti\nSakeri. -- \"Ei hätää; ainoastaan minun silmäni löytävät paikan,\nminun vallassani on aarnion haltija, surma kohtaisi kaikkia, jotka\nilman minua tahtoisivat astua sen salaiseen piiriin.\" -- \"Mutta\nmissä se on?\" kysyi Sakeri taas. -- \"Katajamäen takana, missä tuo\navara neva alkaa; kun pakenin Turusta, päätin sinua etsiä; maita\nmantereita olen kuukausia kuljeskellut, ennenkuin sain tiedon\nasunnostasi. Astuin korpia ja saloja, hiivin polkuja ja uria, enkä\ntohtinut näyttää itseäni maantiellä enkä ihmisissä. Menneenä yönä\ntulin tähän pitäjään. Kävin nevamaan laitaa ja tunsin ruumiissani\nhirmuisen kylmyyden; en ollut syönyt kahteen päivään ja luulin jo\nviimeisen hetkeni tulleen. Yht'äkkiä havaitsin kummallisen valon\nkaukaa loistavan. Se oli ihan kuin maanalaisen tulen heijastus, mutta\nniin selvä ja kirkas, että saatoin nähdä pienimmätkin kappaleet\nsen ympärillä. Valon yläpuolella oudot, mustat haamut pyörivät ja\ntanssivat hämärässä. Nyt tiesin onneni tulleen. Unohdin nälkäni ja\nväsymykseni, hiivin hiljaa maata myöten, sillä tiesin että, jos\nhaltijat olisivat minut havainneet, koko valkea olisi hävinnyt eikä\naarnihautaa siis löydetty. Onnistuin kuin onnistuinkin päästä valkean\nlikelle; heitin yht'äkkiä veitseni hautaan ja huusin mahtavia sanoja.\nSamassa valkea sammui; syvä, valittava huokaus nousi haudasta ja\nsiitä kohosi äärettömän pitkä, hirmuinen, musta...\" Vilho vaikeni\nyht'äkkiä. -- \"Oliko se, oliko se...?\" kysyi Sakeri kauhistuen. --\nVilho katsoi Sakerin kauhistusta hirmuisella mielihyvällä. \"Mitä\nse sinuun koskee, kuka se oli? Taitaakin olla parasta, ett'et ole\nsiitä tietävinäsi\", sanoi Vilho nauraen, \"loppu oli kuitenkin, että,\nkun katsoin hautaan, se oli kolikoita ja seteleitä täynnä. Sinä saat\nnyt toisen puolen ja toinen jää minulle. Kristillisesti jaettu --\neikö niin?\" -- \"Nämä rahat ovat siis pahojen henkien antamia?\" kysyi\nSakeri. -- \"Mitä vielä! Ota, kun saat, äläkä kysy.\" -- \"Sinä saat\nkaikesta vastata omalla sielullasi, viaton minä olen.\" -- \"No, se on\ntietty\" -- Vilho nauroi taas ilkeästi, verikoiran tavalla, -- \"viaton\nsinä olet.\"\n\nSakeri vaipui tuskalliseen miettimiseen. Hänen omatuntonsa alkoi\ntehdä muistutuksia, mutta rahanhimo pakotti sen pian vaikenemaan.\nHänen sydämmensä pohjassa oli kuitenkin jokin epätietoinen, hämärä\ntunto valveella, joka välistä synnytti hänen mielessänsä synkkiä\naavistuksia.\n\nUlkona rajuilma alkoi tyyntyä tyyntymistään, ja muutamien tuntien\nkuluttua koko luonto nukkui levollisena; kamarissa oli Vilho\nvähitellen vaipunut sikeään uneen, sieltä ei kuulunut muuta kuin\nkärisevää kuorsaamista. Sakeri istui vielä valkean ääressä eikä\nhavainnut että se jo oli kokonaan sammunut. Hänestä tuntui niin\nkuin hän kävisi unessa; silmät olivat auki, aistit olivat selvät;\nmutta kummallinen tuumainen tunto kangistutti hänen jäseniänsä\nja sekoitti hänen ajatuksiaan. Tuo mennyt aika, jota hän pelkäsi\nja kammosi, jonka tähden hän oli kodistansa paennut ja josta hän\ntoivoi iäksi päiväksi päässeensä irti -- tuo mennyt aika oli nyt\nyht'äkkiä häneen iskenyt, tavannut hänet varustumattomana ja taas\ntehnyt hänet orjakseen. Entinen elämä kuvastui hänen sieluunsa;\nhän näki itsensä köyhänä orpolapsena, kurjana kerjäläispoikana,\njota kaikki ihmiset vainosivat ja löivät; hän muisti, kuinka kaikki\ntytöt olivat pilkanneet häntä hänen rumuutensa tähden, kuinka kaikki\npojat olivat häntä pahoin pidelleet hänen heikkoutensa tähden;\nhän muisti, kuinka kaikki ihmiset olivat polkeneet, sortaneet,\nraadelleet poika-paran lämmintä sydäntä, kunnes se viimein muuttui\nkovaksi kuin kivi. Sitten hän näki itsensä nuorukaisena; hän palveli\npuotipoikana pienessä kaupungissa; nytkin hän sai kärsiä paljon,\nmutta onnellinen tuo aika kuitenkin oli, sillä hän rakasti, rakasti\nkaikesta sydämmestään kauppamiehen tytärtä. Mutta hän oli köyhä, ja\nHilman isä vastasi pilkalla hänen tarjoukseensa. Nyt hänen ainoana\nharrastuksenaan, hänen ainoana halutyönään oli rahan kokoaminen;\nensin hän teki sitä saadaksensa Hilman, mutta sitten hän tottui\nrahanhimoon niin, että se kokonaan valloitti hänen sydämmensä.\nKaksitoista vuotta hän oli ahkerasti tehnyt työtä, kun kauppias\nteki konkursin; kaikki hänen säästövaransa hukkuivat siihen, ja\nHilman täytyi isänsä pelastamiseksi mennä toisen kanssa naimisiin.\nSakeri joutui äärettömään epätoivoon, kaikki siteet hänen ja\nihmiskunnan välillä olivat nyt katkenneet. Raha oli ennen ollut\ntarve hänen sydämmellensä, nyt hän teki sen Jumalaksensa. Silloin\nhän tuli Vilhon tuttavuuteen. Vilho oli rikkaan miehen poika, mutta\noli jo nuorena hurjamaisen elämänsä tähden joutunut köyhäksi ja\nylenkatseen alaiseksi. Nyt hän oli hevoskauppias. Niin eriluonteiset\nkuin olivatkin, tulivat Sakeri ja Vilho ystäviksi. Vilho valloitti\nja hallitsi rohkealla, vahvalla, viekkaalla luonnollaan kokonansa\nSakerin arkaa, ahdasta, heikkoa luonnetta. Sakeri pelkäsi ja\nvihasikin välistä ystäväänsä, mutta luotti kuitenkin umpisilmin hänen\ntoimeliaisuuteensa ja älyynsä. Vilho houkutteli Sakeria kaikenlaisiin\narveluttaviin yrityksiin; tämä rupesi koronkiskuriksi maaseudulla.\nMutta ikäänkuin salainen kirous seurasi heidän toimiansa; Sakeri oli\ntarkka itaruuteen asti itseänsä kohtaan, itara kovuuteen asti muita\nkohtaan, eikä kuitenkaan tullut rikkaaksi. Viimein Vilho todistettiin\nsyylliseksi suureen setelien väärennykseen; hän tuomittiin\nkaksitoista-vuotiseen vankeuteen. Sakeria luultiin osalliseksi\ntähän rikokseen, mutta kun ei siihen saatu todistuksia, niin oikeus\njulisti hänet syyttömäksi. Silloin Sakerin silmät aukenivat hirveällä\ntavalla. Hän näki, kuinka ihmiset kammosivat ja ylenkatsoivat häntä,\nkuinka hänen pyrintönsä olivat olleet turhat; hän kiroili entistä\nelämäänsä, pakeni pois kotiseudultansa ja kätkeytyi yksinäisyyteen,\nkaukaiseen erämaahan, missä ihmiset tuskin tunsivat häntä\nnimeltäkään. Kaksitoista vuotta hän näin oli elänyt itsekseen, eikä\nhänen entisestä elämästään ollut vähintäkään huhua tänne kajahtanut;\nhän luuli nyt olevansa kokonaan vilpitön ja puhdas, kävi kirkossa,\nrukoili Jumalaa, mutta hänen sydämmessään rahan perkele kuitenkin\nasui eikä antanut hänen sielullensa rauhaa. Ja nyt -- nyt oli Vilho\ntullut; entinen elämä oli niinkuin ukonnuoli iskenyt häneen; hän oli\ntaistelematta, melkein tinkimättä kukistunut.\n\nKun yö valkeni ja Vilho heräsi, istui Sakeri yhä vielä sammuneen\nvalkean ääressä; hän ei ollut kertaakaan liikahtanut tuoliltaan eikä\nminuuttiakaan nukkunut. Illalla menivät Sakeri ja Vilho ottamaan\nrahat aarnihaudasta Katajamäen takaa, suuren nevan laidasta. He\nlöysivät enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa sekä seteleinä\nettä hopearahoina. Kun Sakeri tarttui ensimäiseen kolikkoon, huusi\nääni hänen sisässään: \"älä ota, se on saatanan kultaa!\" Sakeri ei\ntotellut tuota ääntä.\n\nSamaan aikaan kerrottiin kaikissa sanomalehdissä kamalasta\nrikoksesta, joka muutama viikko sitten oli tapahtunut. Posti\noli ryöstetty maantiellä. Sekä postinkuljettaja että kyytimies\noli löydetty murhattuna. Postilaukussa oli ollut enemmän kuin\nkaksikymmentä tuhatta ruplaa. -- Sakeri ei milloinkaan lukenut\nsanomalehtiä.\n\nKaksi kuukautta oli kulunut tuosta päivästä, jolloin Sakeri\njoutui aarnion omistajaksi. Luonto oli riehunut kylläkseen syksyn\nrajutuulten temmellyksessä ja nukkunut sikeään kuolemannäköiseen\ntalviuneen lumipeitteen alle. Yhä pidemmiksi iltapuhteet olivat\ntulleet, päivät yhä lyhyemmiksi. Tuskin viikkoakaan oli enään\njouluun, tuohon ilon ja pienokaisten juhlaan, jolloin koko\nmaailma taas tulee viattomaksi lapseksi sen muistoksi, että itse\nJumalakin samana yönä oli ollut turvaton pieni lapsi. Mutta sitä\nSakeri ei enään muistanut; hän oli unohtanut kaikki muut tunteet\npaitsi pelon. Sydämmensä oli kokonaan muuttanut rinnasta tuohon\narkkuun laattialuukun alle, jossa aarre nyt oli piilossa muiden\nrahojen vieressä. Hän tuskin tohti lähteä sängystä, joka peitti\nlaattialuukun, ja lähti kuitenkin niinkuin rauhattomuuden ruoskan\najamana. Kun hänen joskus täytyi käydä kylässä välttämättömiä\ntarpeita ostamassa, niin hän melkein juoksi päästäksensä kotiin niin\npian kuin mahdollista, ja seisahtui taas levottomana, peläten että\nhänen kiireensä herättäisi ihmisissä epäluuloa. Vielä enemmän kuin\nennen hän nyt kammosi ihmisiä, luullen jokaista joko varkaaksi taikka\nsyyttäjäksi. Kerran hän oli käynyt kirkossakin, mutta ei sielläkään\naarnihaudan kamalat unelmat jättäneet häntä; seurakunnan juhlallinen\nlaulu oli hänestä kuin rahakolikkojen helinää, virsikirjan lehdet\nkuin kirjavia seteleitä, ja kultakalkki papin kädessä pani hänen\njäsenensä vapisemaan. Levottomat olivat hänen päivänsä, vielä\nlevottomammat hänen yönsä. Joka toinen minuutti hän vavahti, heräsi\nunestaan ja hankki varmuutta siitä, ett'ei mitään melua kuulunut, ja\nkuunteli sitten peloissaan yön hiljaisuudessa, sydämmen ja ohimoiden\ntykyttäissä. Mutta kaikki oli rauhallista; tähdet sinertävällä\ntaivaalla kulkivat ääneti rataansa, metsän kuuset ja hongat nukkuivat\näänettöminä, järven aallotkin ääneti lepäsivät jään kylmissä\nkahleissa. Sakeri huokasi silloin tyytyväisenä ja vaipui taas uneen.\nMutta turhaan. Rahat vainosivat häntä silloinkin. Välistä hänestä\ntuntui kuin aurinko ja kuu olisivat sammuneet ja tähdetön, kylmä,\nkolkko yö hallitsisi koko maailmaa, mutta taivaasta satoi loistavia,\nkiiltäviä kultarahoja, jotka putosivat hänen rinnoillensa ja toivat\nsiihen sanomattoman tuskan, ja nämä rahat olivat polttavaa tulta.\nVälistä taas hän unessa oli juoksevinaan hirmuista, mahdottoman\nsuurta kultakäärmettä pakoon, jonka ahnaat silmät ja kieli tavottivat\nhäntä kiinni; hän juoksi kaikin voimin, mutta ei päässyt askeltakaan\neteenpäin: kultakahleet sitoivat hänen jalkansa maahan; hän tahtoi\nhuutaa, mutta käärme kietoi kultakiemuransa hänen kaulansa ympäri;\nhän tahtoi itkeä, mutta hänen silmistänsä valui ainoastaan sulanutta\nkultaa. Kovimmasta tuskastaan hän tavallisesti taas heräsi, mutta\nsamaan rauhattomuuteen kuin ennenkin.\n\nSakerin rauhattomuuteen eivät yksin rahat olleet syynä, vaan myös\nVilhokin. Tuvan vinnillä oli pieni kamari, jossa ei kukaan ennen\nollut asunut. Siellä hän oli piilossa päivällä; illaksi hän tuli\nalas Sakerin kamariin ja istui siellä puoleen yöhön paloviinaa\njuomassa, vaikka Sakeri usein tuskaantuneena oli sen kieltänyt.\nVilho oli kokonaan villiintynyt niinä vuosina, jolloin Sakeri ei\nollut häntä nähnyt; mutta hänen voimakas luontonsa vielä nytkin\nihmetytti Sakeria, vaikka vanhan toverin kieli, käytös ja tavat häntä\nmyöskin kauhistuttivat. Tuo yksinäinen, salainen, melskeetön elämä\nSakerin vinnillä oli tietysti sangen ikävää Vilhon mielestä. Hän\njoi paloviinaa voidakseen nukkua, ja nukkui voidakseen taas juoda\npaloviinaa; pitkältä aika kuitenkin tuntui. Usein hän kiroili ja\nvannoi, ettei viitsisi viipyä päivääkään enää tuossa pöllönpesässä,\nmutta nähdessään Sakerin silmäin silloin loistavan ilosta, hän\nmuutti päätöksensä ja jäi. Salaisella, hirmuisella pilkalla hän\nnäkyi kiihoittavan Sakerin taikauskoista mielikuvitusta; yöllä,\nheikon, kummallisen valon tuikkiessa sammuvasta takkatulesta ja\npärevalkeasta, Vilho kertoili kamalia aave- ja rikos-juttujaan.\nIhmisen uurastamiset ja pyrkimiset ovat aivan joutavia ja turhia;\noudot, kummituksen-kaltaiset vallat vievät häntä sekä hyvyyteen\nettä rikokseen, sekä rikkauteen että kurjuuteen -- se oli ainaisena\nperusajatuksena Vilhon jutuissa. Ja usein kun Sakeri ahmivalla\nkauhistuksella ja hengittämättä odotti kamalain arvoitusten\nselittävää loppua, Vilho yht'äkkiä katkaisi juttunsa, vaikeni, katsoa\ntuijotteli Sakeria silmiin ja purskahti ilkeään nauruun. Jos Sakeri\nsilloin kysyi hänen naurunsa syytä, niin Vilho ei vastannut, vaan\nnauroi vielä julmemmin. Sakerin aivot pyörivät päässä, ja hänestä\ntuntui kuin outo, aaveenkaltainen, kamala henki olisi häntä hallinnut.\n\nKuta enemmän aikaa kului, sitä ikävämmältä Vilhosta olo\nSakerin tuvassa tuntui. Vilho alkoi vähitellen heittää entisen\nvarovaisuutensa, hän kävi metsässä lintuja ampumassa, ja vaikka hän\nvälttikin asuttuja paikkoja, niin Sakeri tietysti kuitenkin oli\nkovassa tuskassa, ett'ei häntä nähtäisi. Lepyttääkseen rajuluontoista\ntoveriansa ja pysyttääkseen häntä kotona, Sakerin täytyi alinomaa\nostaa paloviinaa, mikä tuhlaus usein tuntui hänelle varsin vaikealta.\nEräänä iltana hän taaskin astui raskain askelin kylään Vilholle\nuutta tavaraa hankkimaan. Ajatukset olivat yhtä raskaat kuin\naskeleetkin, mieli yhtä synkkä kuin katsekin. Maakauppiaan tupa\noli täynnä ihmisiä. Kun Sakeri astui sisään, niin melu ja äänen\nsolina taukosi, ja kaikki vaikenivat. Sakeri pelkäsi, että ihmiset\nolivat saanee tiedon hänen salaisista rikkauksistaan ja teeskenteli\ntuttavillensa ystävällisyyttä tutkiakseen, kuinka pitkälle heidän\nepäluulonsa meni. Hän pettyi; hänen aavemainen ulkonäkönsä ja\nhiljainen äkillinen ilmestymisensä, se vain oli säikäyttänyt ihmiset\näänettömiksi. Vähitellen entinen vilkas puhelu alkoi uudestaan.\nRahin syrjällä istui pieni kerjäläistyttö, jota koko keskustelu\nnäkyi tarkoittavan, johon kaikkien huomio oli kääntynyt. Hän oli\nnoin yhdentoista vuotinen, laiha ja hiljainen; hän ei ollut kaunis,\nei edes somakaan; tukka oli ihan valkoinen, posket kalpeat, hartiat\nlitistyneet ja jalat möhkeät. Mutta jos katsoi hänen suuren suuriin,\nharmaisin silmiinsä, joissa oli niin puhdas, niin hellä, niin\nsurullinen ilme, jos katsoi hänen hienoja, vaaleita suupieliään,\njoita hän aina puristi sisäänpäin ja jotka aina vähän vapisivat,\nniin niissä ilmaantuva nöyrä, kärsiväinen, harras mieli tunkeutui\nsydämmeen ja herätti ystävällistä sääliväisyyttä. Hän vastasi ujosti\nja ikäänkuin vaikeasti voivotteleville akoille, jotka seisoivat\nhänen ympärillänsä. Tytön kertomus näytti olevan yleisesti tunnettu\nasia; sillä akat lisäsivät joka sanaan vaikeroitsevia huokauksia\nja selittäviä viittauksia. Sakeri, jolle koko juttu oli ihan outo,\nkysyi kauppamieheltä, ostettuaan viinansa, mistä oli puhe. Eräs\nterävä-nokkainen akka, jonka kieli jo kauan oli syhynyt, ryntäsi\nheti Sakerille asiaa selittämään. Tyttö-parka oli, näet, tuon\nkyytimiehen ainoa lapsi, joka surmattiin kaksi kuukautta sitten.\nEipä Sakeri siitä tullut hullua hurskaammaksi. Akka katseli Sakerin\ntietämättömyyttä armeliaalla ylenkatseella ja kertoili että\nnaapuripitäjässä posti oli ryöstetty ja postinkuljettaja surmattu\nsurkealla tavalla; samalla oli enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta\nruplaa varastettu, niinkuin kaikki kristityt ihmiset tiesivät, vaikka\nakka luuli summaa vielä isommaksi. Sakeri kyseli, oliko rosvoja saatu\nkiinni; hänen mielessään haamoitti jo pahoja aavistuksia, vaikk'ei\nhän voinut selittää minkätähden. Akka sanoi että ei oltu, mutta\ntoivoi Jumalan oikeuden saattavan semmoiset konnat korkean esivallan\nkouriin. Levottomana Sakeri kysyi, eikö ketään epäilty murhaajaksi.\n\"Totta kaiketi\", vastasi akka, \"lähimmässä keskievaritalossa oli\nsamana päivänä, jolloin murha tehtiin, nähty eräs mies, joka akan\nja kaikkien ymmärtäväisten mielestä ihka selvästi oli pahantekijä.\nSe oli ollut vieras, kookas, mustaverinen, parrakas mies, jota ei\nkukaan tuntenut ja joka oli näyttänyt kovin rosvomaiselta.\" Akka\nlisäsi kaikenlaisia merkittäviä pikkuseikkoja. Sakerin koko ruumista\nvärisytti jäädyttävä kauhistus, joka tuntui ytimiin ja munaskuihin\nasti. Se oli ilmetty Vilho, Vilho valhepartoinensa; rahasumma oli\nyhtä suuri kuin se, joka oli löydetty aarnihaudasta, vieläpä aikakin\nsama, jolloin Vilho oli ilmaantunut näille seuduille. -- Kamala näky\naukeni Sakerin silmien eteen. Hän tuskin voi hengittää. Hänestä tuntui\nkuin tuon orvon kerjäläislapsen surkea, rukoileva katse olisi häntä\ntarkastanut ja häntä syyttänyt ja hänen rikoksensa paljastanut. Hän\ntöytäisi äkkiä ovesta ulos.\n\nTultuansa kotiin Sakeri kysyi kaikki Vilholta; tämä ensin vähän\nhämmästyi, mutta purskahti sitten tuohon tunnettuun ilkeään nauruun,\njoka nyt kuitenkin soi enemmän teeskennellyltä kuin tavallisesti.\nKun Sakeri yhä ahdisti häntä, milloin rukoillen, milloin kiroillen,\nei Vilho kuitenkaan vastannut mitään; hän alkoi vain laulaa hyräillä\nerästä irstaista rekilaulua. Asia oli siis selvä, hirmuisen selvä.\nToisen kerran elämässään Sakeri siis tavallansa oli ottanut osaa\nrikokseen, jonka toinen oli tehnyt. Hän vaipui kylmänä tuolille;\nhänen silmänsä sammuivat, laihat posket riippuivat hermottomina; hän\ntunsi olevansa kirottu. Vilho, nähdessään Sakerin tuskan, muutti\nmenetystapaansa. Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, vannoi olevansa syytön\nja puolusti asiaansa taitavasti ja viekkaasti. Hän ei ollut muka\nkäynytkään naapuri-pitäjässä, oli päinvastoin tullut ihan toisaalta\npäin. Sakeri oli uskovinaan häntä, mutta ei vastannut mitään.\nMolemmat istuivat ääneti. Heidän erotessaan näkyi selvästi, että\njokin päätös oli syntynyt kummankin povessa.\n\nSisällinen ääni Sakerin rinnassa todisti Vilhon syylliseksi, vaikka\ntämä kuinka jyrkästi tahansa vannoisi olevansa viaton. Sakeri\npäätti sentähden kokonansa luopua hirmuisesta toveristaan, erottaa\naarnihaudasta löytyneet rahat omistaan ja huomispäivänä ilmoittaa\nkaikki nimismiehelle. Vilhon mentyä piilopaikkaansa vinnille,\nSakeri vakavasti ryhtyi toimeen. Syvä huokaus hänen rinnastansa\ntodisti, ett'ei tämä työ ollut ihan huvittavimpia. Tuttu arkku\noli pian avattu, seteli-pakat pian luettu ja hopeakolikot pian\npantu suuriin kasoihin. Jo olivat toisella puolella aarnihaudan\nmahtavat antimet ja toisella puolella Sakerin omat rahat. Mutta\nkuinka vähäpätöisiltä, kuinka niukoilta ja laihoilta nämä näyttivät\nedellisten rinnalla! Sakerin päätös jo alkoi horjua. Mielensä oli\nniin kiintynyt näihin rikkauksiin, hän oli ne tuhannesti lukenut ja\nniitä katsellut ja ihaillut, hän tunsi joka setelin, joka kolikon eri\nmuodon, niinkuin ne olisivat olleet vanhat tutut -- ja nyt niistä\nerota näin yht'äkkiä, näin odottamatta -- oliko se mahdollista?\nViivytelläkseen asiaa hän oli ollut erehtyvinään laskussa ja\nrupesi lukemaan aarnihaudan rahoja uudestaan. Hänestä tuntui ihan\nkuin setelit kiertyisivät hänen sormiinsa, ihan kuin hopearahojen\nkotkat saisivat hengen, kohottaisivat kaksoispäitänsä metallista ja\ntuijottaisivat häneen välkkyvin silmin. Hänen ajatuksensa lensivät\nniinkuin ammutut linnut avaruuteen, milloin tuskallisessa toivossa\npyrkien eteenpäin, milloin vielä tuskallisemmassa epätoivossa vaipuen\nmaahan. Rikoksen verinen muisto, joka oli aarteeseen yhdistynyt,\nhaihtui haihtumistaan; Sakeri tunsi vain katkeraa katkerammin, että\nkova onni tahtoi temmata häneltä sen ainoan, mihin hän oli mielensä\nkiinnittänyt. Miksi häneltä, miksi juuri häneltä? Muilla ihmisillä\noli vanhemmat, lapset, vaimo, koti, ilo, into, suru, lempi, viha\n-- Sakerilla oli ainoastaan rahansa. Setelit eivät olleet muuta\nkuin kylmää metallia -- mutta ne olivat ainakin jotain, jota Sakeri\nsaattoi rakastaa ja joka yhdisti hänet maailmaan. Ja niistäkö nyt\noli eroaminen? Mitä se häneen koski, vaikka Vilho olisikin hankkinut\naarteen rikollisella tavalla; ei hän kuitenkaan ollut siitä tietänyt;\nnyt rahat olivat hänelle annetut ja siis hänen omansa. Viimeistä\nratkaisevaa päätöstä oli Sakerin kuitenkin vaikea tehdä. Hän jätti\nsen huomiseksi.\n\nMutta toinen päivä tuli ja vielä toinenkin, eikä Sakeri voinut tehdä\nratkaisevaa päätöstä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä mahdottomammalta\nhänestä tuntui mennä nimismiehen luo. Vilho oli hiljainen ja\nystävällinen; hän päivällä tuhannesti vakuutti kaikki, mitä Sakeri\noli kysynyt, turhaksi ja loukkaavaksikin epäluuloksi; kerran hän oli\nitkevinään sitä, ett'ei Sakeri kokonaan uskonut ystäväänsä. Sakeri\nei enää syyttänyt häntä, vältti vain taitavasti kaikkia selityksiä.\nVälistä Vilho jyrkillä vakuutuksillaan tiesikin vallan hämmentää\nSakerin mielen, vaikka tämän sydämmeen juurtunut epäluulo aina palasi\nuudestaan. Muuten Vilho ei ollut paljo Sakerin seurassa; hän joko\nkuljeskeli metsässä taikka istui piilokamarissaan vinnillä, juoden\npaloviinaa, kunnes joutui humalaan. Pian Sakerin viimeiset tuomiset\noli juotu; tämän täytyi taas hankkia uutta. Sakeri teki sen varsin\nvastahakoisesti; sillä hän tiesi ihmisten paljon hoeskelevan hänen\nalituisesta paloviinan ostostaan. Mutta ei auttanut. Vilho rukoili ja\nkiroili, nauroi ja itki; Sakerin täytyi totella.\n\nOli silloin juuri vuoden suuri, suloinen juhla-ilta, jouluaatto.\nMutta sen Sakeri oli unohtanut. Tuon sunnuntain jälkeen, jolloin\nhän viimeksi oli käynyt kirkossa, hän ei kertaakaan ollut\nhuomannut, oliko arkipäivä vaiko pyhä; maailman kuohuva virta oli\njuossut eteenpäin häneen ollenkaan koskematta. Vasta kylässä hän\nsiivotuista huoneista ja lasten iloisista silmistä, lattia-oljista ja\npöytävehnäisistä huomasi, että työn lyhyin päivä ja levon pisin ilta\noli tullut. Sakerin paatuneessa sydämmessä lapsuuden muistot hetkeksi\nheräsivät, hänen kuullessaan joulua mainittavan; mihin ikänä hän\nkatsoi, näki hän ystävällisyyttä ja iloa; niin oli aina ollut hänen\nlapsuudessaankin. Mutta silloin hän, vaikka oli köyhä kerjäläispoika,\naina jouluaattona sai osakseen seuraa ja lempeyttä; nyt hän, vaikka\noli rikas, eli surullisessa, kolkossa, kylmässä yksinäisyydessä. \"Oma\nsyy!\" sanoivat lapsuuden muistot -- \"joutavia!\" ärähti ymmärrys. Hän\npudisti äkeästi kaikki muistot mielestänsä, niinkuin olisi lunta\npäältänsä ravistellut, osti viinaa ja läksi kotiin.\n\nSakerin tullessa kotiin, Vilho nukkui sikeästi taikka oikeammin --\noli sikeästi nukkuvinaan. Sakerin omatunto arveli, että semmoisena\niltana joku virsi olisi paikallaan. Raamattua hän ei tohtinut lukea;\nhän pelkäsi tapaavansa siitä noita mahtisanoja, jotka liian ankarasti\njärisyttäisivät hänen muutenkin ylen levotonta sydäntänsä; mutta sitä\nvastoin virren tasainen, juhlallinen nuotti kenties tuudittelisi\nhäntä rauhaan. Hän otti virsikirjan ja alkoi, mutta se ei tahtonut\nkäydä; ääni puuttui vähän päästä; virren hidas nuotti ei voinut\npidättää hänen levottomasti lentäviä ajatuksiansa; niinkuin tuonoin\nkirkossa, rahat yht'äkkiä puikahtivat hänen mieleensä ja kolikkojen\nhelinä hämmensi hänen korvissansa virren juhlallisen äänen. Kun hän\nnäin oli laulanut puolentoista virttä, alituisesti taistellen omia\najatuksiansa vastaan, huomasi hän mielensä mahdottomaksi hartauteen\nja pani surullisesti huoaten virsikirjan pois. Yksinäisyys tuntui\nhänestä liian painostavalta, Vilho nukkui yhä -- hän tahtoi sentähden\nkatsella rakkaita rahojaan. Hän oli istunut tuvassa; hän riensi nyt\nhaluisesti sisäkamariin, jossa hänen arkkunsa oli. Hämmästyen hän\nsilloin havaitsi, ett'ei ollutkaan yksinään; ovella seisoi pieni\nkerjäläistyttö hämärässä. Sakerin laulaessa virttä, oli tämä hiljaa\nhiipinyt sisään, hänen huomaamattaan. Sakeri oli kova köyhiä ja\nkerjäläisiä kohtaan, hän ei myöskään rakastanut lapsia. Hän murahti\nsentähden jotenkin tylysti tytölle: \"kuka on käskenyt sinut tänne?\nEi täällä ole tilaa kaikille kerjäläisille! En kärsi laiskureita ja\nvarkaita! Pois!\" Tyttö-parka oli niin viluissaan, hän katsoi niin\nrukoilevana lämmintä tupaa, hän tahtoi vain suojaa yöksi, pitkäksi,\nkylmäksi joulukuun yöksi. Hän ei vastannut mitään; hän seisoi vain\nhiljaisena, nöyränä, äänettömänä. Tämä harmitti Sakeria. \"Mitä,\nvieläkö norkkailet tässä?\" huusi hän, ja ojensi kätensä ajaakseen\ntyttö-paran ulos. Tämä vetäytyi säikähtyneenä pois; huivi liikahti\npäästä, niin että kasvot tulivat näkyviin: kaksi suurta harmaata\nsilmää, kaksi kalpeata poskea, joihin surullisin, hellin nöyryys\nloi omituisen suloisuuden -- Sakeri oli ennen hänet nähnyt, se\noli sen murhatun postinkuljettajan tytär, äskeinen kerjäläisorpo\nmaakauppiaan tuvassa. Tyttö painoi ristissä olevat laihat kätensä\nkovasti rintaansa vasten; suuri kyynel valahti hänen silmistään ja\nhukkui vapiseviin suupieliin; näytti siltä, kuin hän tahtoisi syvälle\nitseensä sulkea kurjuutensa ja surunsa, ett'eivät ne ketäkään ihmistä\nhäiritsisi. Hiljaisena, kuin tuuleton yö, ja keveänä, kuin unelma,\ntyttö jätti tuvan. Sakeri oli, tytön kasvot nähdessään, kääntynyt\ntakaisin häpeän ja omantunnon vaivaamana. Tuon pienen vieraan äänetön\nnöyryys syytti häntä paljoa ankarammin, kuin mahtavimmat sanat\nolisivat tehneet. Havaittuansa, että tyttö oli kadonnut, juoksi hän\nkiireesti ulos ja huusi häntä takaisin, mutta turhaan. Ainoastaan\nmyrsky vastasi vanhuksen heikkoon ääneen.\n\nSakeri oli näinä viimeisinä aikoina niin tottunut tuskallisiin\ntunteisiin, niin väsynyt ja riutunut, ettei ollut juuri millänsäkään,\nvaikka havaitsi yrityksensä turhaksi. Ilta oli kolkko ja kylmä,\nlähimpään ihmisasuntoon oli virstamääriä; mikä hirmuinen tila\nviluiselle ja nälkäiselle tyttö-paralle! Ja tuo sama tyttö oli\njoutunut kurjuuteen rikoksen kautta, johon hän tavallansa oli\nottanut osaa! -- No! ei auta, ja kun ei auta, jääköön sikseen --\narveli Sakeri. Saattaakseen ajatuksensa rattoisammalle tolalle,\nSakeri tahtoi täyttää toistaiseksi lykätyn päätöksensä ja käydä\narkkuansa katsomassa. Hän toivoi sillä tavalla ainakin hetkeksi\nviihdyttävänsä ahdistavaa levottomuuttaan. Mutta nyt häntä kohtasi\nnäky, joka jäädytti hänen verensä ja saattoi hänet kamalasti\nparahtamaan -- arkku oli murrettu auki ja aarre poissa. Sakerin\nepäluulo ensin kohdistui Vilhoon, tuo kun oli ainoa, joka tiesi,\nmissä aarre oli. Vilho nukkui vielä, mutta, päästyänsä hereille, hän\nvarkaudesta joutui ankaraan vimmaan, kiroili ja itki, repi tukkaansa\nja vaatteitansa niin raivokkaasti, että Sakeri rupesi epäilemään.\nVilho sanoi päivällä käyneensä metsässä; siellä hän oli nähnyt kaksi\nmiestä tulevan Sakerin tuvalta päin, mutta ei tohtinut lähestyä\nheitä; pelkäsi, näet, että ilmaisisi itsensä; nuo kenties olivat\naarteen varastaneet. Mutta keitä nuo miehet olivat, sitä Vilho ei\ntiennyt; sanoi vain toisen olleen pitkän, toisen lyhyen. Sakeria\ntarkkanäköisempi tarkastelija olisi pian havainnut Vilhon vimman\njotenkin teeskennellyksi ja hänen kertomuksensa vähän läksymäiseksi;\nmutta hän ei havainnut mitään; hän soperteli vaan itsekseen ja puri\nkynsiänsä, kunnes veri niistä purskahti. Viimein hän pyysi Vilhoa,\nraamatun kautta, vannomaan sanansa todeksi. Sen Vilho tekikin. Ei\nsiis enää ollut epäilemistä -- turhaa oli kaikki, sekä rikos että\ntuska; ryöstetty oli Sakerin sielun ainoa rikkaus ja rakkaus --\nja kuka oli sen tehnyt? Nimismiehelle asiaa ei sopinut ilmoittaa,\neikä Sakeri uskaltanut hiiskua siitä muillekaan kyläläisille. Mutta\nmistä apua. Jollei varkaita pian saataisi kiinni, niin ne kaiketikin\nolivat lähteneet pitäjästä pois. Eikä vähintäkään aavistusta ketä\nruveta epäilemään! Sakerin entinen horjuvaisuus oli hävinnyt, hän\noli päättänyt puolustaa omaisuuttansa ketä vastaan tahansa. Jos\nhän vain tuntisi varkaat, niin hän vaikka tappelisi niiden kanssa\naarteestansa. Yht'äkkiä Vilho lakkasi kiroilemasta ja sanoi:\n\"Tietäisin yhden keinon, miten saisimme asiasta selkoa. Onhan nyt\njouluaatto, pyhä yö -- jos kyselisimme kirkonväkeä.\" Muulloin\ntämä ehdotus olisi kauhistuttanut Sakeria, nyt hän kuunteli sitä\naivan kylmäverisenä. Sakerin taika-uskoinen mieli ei epäillyt\ntämän keinon vievän hänen toiveittensa perille -- mutta kuolleiden\nhäiritseminen, eikö se olisi mitä hirmuisin synti? Vaikkapa olisikin!\nsitä hän sitten voisi katua ja sovittaa, nyt oli pääasiana aarteen\nlöytäminen. Pian Sakerin päätös oli tehty. Mielellään hän olisi\nottanut Vilhon mukaansa, mutta voisivat tavata ihmisiä ja siitä voisi\nolla vaara tarjona. Hän meni siis yksinään. Asian menon hän tunsi\njo lapsuudestaan. Pääkallo oli kaivettava kirkkomaasta, vietävä\nkoskeen ja pistettävä virran pyörteesen; sitten oli korkealla äänellä\nkysyttävä, kuka rikoksen oli tehnyt. Kirkonväki, nuot mahtavat,\nhirmuiset aaveet, seurasivat vietyä pääkalloa, ja heidän täytyi,\nsalaisen lumousvoiman pakotuksesta, vastata kysymyksiin; muuten\nruumis, jonka pääkallo oli, ei milloinkaan saisi rauhaa haudassaan.\nNiin Sakeri sata kertaa oli lapsuudessaan kuullut vanhojen ämmäin\nkertoilevan ja hän tunsikin monen, joka tällä tavalla oli saanut\ntärkeitä tietoja.\n\nSakeri läksi kamalalle retkelle. Vaikk'ei iltaa vielä ollut paljon\nkulunut, oli jo pilkko-pimeä; sillä taivas oli mustassa pilvessä\neikä tähden pilkettäkään päässyt tunkeutumaan paksun pilvipeitteen\nlävitse. Ilma oli raikas ja kylmä ja aika ajoin puuskahtava\npohjatuuli pani kuusiston synkeästi humisemaan. Välistä joku\nyksinäinen lumihöytäle harhaili ilmassa ja vaipui maahan, tuulen\nsiivillä väsyksiin lenneltyään. Sakeri riensi melkein juosten\neteenpäin; hiki otsalla ja avonainen takki todistivat, ett'ei hän\ntiennyt mitään vilusta eikä tuulesta. Lyhty kädessä, hän astui tuttua\npolkua kirkolle. Muutaman tunnin kuluttua hän oli matkansa perillä.\nAroin, hiljaisin askelin hän astui kuoleman yrttitarhaan; kiivaasta\njuoksusta hengästyneenä hän istui likimäiselle hautakivelle.\nJuhlalliselta, jalolta kaikki näytti pimeän, pyhän jouluyön varjossa.\nÄärettömänä vanhan kirkon synkeä muoto kuvastui hänen silmissänsä,\nikäänkuin sen harja olisi taivasta kannattanut. Korkeat, alastomat\npuut ojensivat pimeyteen lehdettömiä, pitkiä oksiansa, niin kuin\njättiläis-luurangot lihattomia käsivarsiansa. Aavemainen tunto\nvärvähytti Sakerin rintaa; hän ymmärsi joutuneensa piiriin, jossa\nväkevinkin järki helposti voisi heikkountua. Kummituksen-tapainen,\njuhlallinen henki vallitsi kaikkialla; Sakeri tiesi, että hautojen\nhaltiat, tuo mahtava, vaikka peljättävä kirkonväki, nyt katselivat\nhäntä ja että hän itsekin oli heidän kamalassa vallassaan. Hän\nryhtyi työhönsä. Lapiolla hän kaiveli maata, löytääkseen tarvittavan\npääkallon. Viimein semmoinen ilmestyi. Omituinen oli tunto, kun\nhänen kätensä koskivat kylmiin luihin ja hän pisti sormensa tyhjään\nsilmäkuoppaan. Nyt vasta hänen hirmuisen työnsä koko kauhistus\nselveni hänelle. Jumalattoman rahanhimonsa vallassa hän oli\nsaastuttanut pyhimmän paikan koko maailmassa, kuolleiden lepokammiot.\nHänestä tuntui kuin ilmassa olisi tuhansia suuria silmiä, jotka\nkatsoivat häneen ikäänkuin karkoittaakseen hänet pois; hänen\nkorvissansa kuului kuin kirkon kellot yht'äkkiä olisivat ruvenneet\nsoimaan niin selvästi ja kuitenkin niin aaveentapaisesti, niin\nkaukaa. Niinkuin ukonnuolen ajamana Sakeri juoksi pois, pääkallo\nkädessä. Hän tiesi nyt kirkonväen seuraavan häntä, hän kuuli heidän\nsekavat, kaukaiset huutonsa, hän tunsi heidän kylmän henkensä välistä\nkoskevan hartioihinsa, hän ei tohtinut kääntyä, hän juoksi vain\neteenpäin. Välistä pistävä tunto hänen rinnassansa pakotti häntä\nseisahtumaan, mutta hetken levättyänsä hän taas rupesi juoksemaan.\nJo lähestyi sydänyön tunti; yhä tiheämpänä pimeyden musta peite\nkääriytyi maan ympärille, tuulikin oli mennyt levolle, jäykkä\nliikkumaton pakkanen yksinänsä hallitsi. Valkea Sakerin lyhdyssä oli\nvähän päästä sammunut, mutta hän sytytti sen aina uudestaan.\n\nViimein hän tuli koskelle. Se oli jotenkin väkevä virta, joka kahden\nvuoren välitse juoksi laaksoon; siellä vesi ponnahti suurista\nkivistä ilmaan ja syöksi pyörien vaahtoisiin putouksiin. Sakeri\nastui rannasta ulkonevalle paadelle ja pisti pääkallon jääkylmään\nveteen. Korkealla äänellä hän pyysi kallon haltialta ja kaikelta\nkirkon mahtavalta väeltä vastausta kysymykseensä. Mutta liian heikot\nolivat Sakerin kädet. Pian kosken kylmä vesi jäädytti hänen sormensa\nvoimattomiksi, hän tunsi pistävän polton niitä purevan, ja liukas\npääkallo luiskahti pyöriviin aaltoihin. Hämmästyneenä hän lyhtynsä\navulla tuijotteli veteen -- mutta turhaan. Viimein korkein pyörre\nheitti pääkallon harjallensa. Sakeri näki sen irvistelevän hänelle,\nja hänestä oli kuin hän olisi kuullut Vilhon raakaa, hirmuista,\nkamalaa naurua pääkallon huulettomasta suusta. Vielä silmänräpäys,\nniin tämä oli kokonaan hävinnyt koskeen, eikä Sakerin etsivä silmä\nenää voinut sitä nähdä. Mutta tuo hirmuinen pilkkanauru kaikui taas\nkaikilta kulmilta. Sakeri tukki käsin korvansa, mutta turhaan,\nnauru kuului kuitenkin; kosken pohjasta ikäänkuin kolikkojen kimeä\nhelinä helkkyi niin kiusaavana, niin ilkkuvana, niin pirullisena.\nTuo kultakäärme, jonka Sakeri niin usein oli nähnyt unissaan, nousi\naalloista välkkyvänä kiemurrellen; Sakeri näki sen, vaikka hän\nhädissänsä ummisti silmänsä. Sakeri tunsi sen aarnihaudan haltiaksi,\nrahanhimon kamalaksi enkeliksi, jota hän oli palvellut ja kumarrellut\nkoko elinaikansa. Käärmeen pää oli niin ihmeellisesti oikean käärmeen\npään näköinen, ja kuitenkin sillä oli ihan Sakerin kasvot. Pois,\npois! Taas hänen täytyi juosta, juosta niin kiireesti, kuin hengen\nahdistus salli. Ja jäljissänsä hän tiesi seuraavan kaksi hirmuista\ntoveria -- kultakäärmeen, jonka kultasuomut kamalasti ratisivat,\nja päättömän luurangon, jonka lihattomat luusolmut kalkahtelivat\ntoisiinsa. Toinen huusi: \"sielusi on minun, anna mulle sydämmesi,\ntahdon niellä sen\", ja toinen: \"anna minulle pääkallosi, varastit\nomani, anna minulle ruumiisi asunnoksi, kun ajoit minut omasta\nasunnostani, rauhallisesta haudastani\". Sakeri tämän ymmärsi elämän\nja kuoleman taisteluksi; hänestä tuntui niin kuin hänen verensä\nvähitellen muuttuisi polttavaksi tuleksi ja jäsenensä jääkylmäksi\nmetalliksi, niin kuin hänen polttavat aivonsa tahtoisivat syöstä\nulos hänen päästänsä. Ja tässä taistelussa hänellä ei ollut yhtäkään\nasetta. Järki oli voimaton, ajatukset sekavat, tunteet raivokkaassa\nriehunnassa. Mutta olipa yksi, yksi ase vielä, onnettomuuden ja\nepätoivon viimeinen ja ainoa, ihmisheikkouden nöyrin ja kuitenkin\nmahtavin ase -- rukous. Sakerin sydämmen sisimmäisestä pohjasta\nharras innokas rukous nousi Jumalan puoleen, joka oli luvannut,\nett'ei sammuttaisi savuavaista kynttilänsydäntä; koko hänen olentonsa\nheittäytyi hätähuudolla Jumalan armoistuimen juureen ja tarttui\ntaivaallisen laupeuden mantteliin. Sakeri kammosi ja kiroili\ntekojansa, rietas itaruutensa iljetti häntä. Mutta ei yksikään\narmon säde tunkeutunut hänen yöhönsä. Hänestä oli niinkuin hän\nolisi heitettynä tyhjän, äänettömän, kylmän pimeyden ja kadotuksen\navaruuteen. Hän kuuli, kuinka kultakäärme avasi kitansa nielläkseen\nhänet, hän tunsi luurangon tarttuvan hänen käteensä, hän näki vielä\nkolmannen kamalan toverin, mielettömyyden kalpean hengen, lähestyvän\n-- ja epätoivo oli jo häneltä temmata hänen viimeisen aseensa, mutta\nsitä Sakeri ei sallinut. Hän rukoeli yhä nöyremmin, yhä palavammin\nJumalalta pelastavaa ihmettä; hän rukoeli avukseen lapsuutensa ja\nviattomuutensa muistoja, hän rukoili rakasta Hilmaansa, joka nyt oli\nenkelinä Jumalan taivaassa, ja tietämättään hän huusi: \"Hilma! Hilma!\"\n\nMutta kuule -- tuolta hongistosta joku vastasi hänelle, vieno parkuva\nääni huusi \"Isä, isä!\" Ihme oli tapahtunut -- armon säde tunkeunut\nSakerin yöhön. Lieneekö se enkeli, Jumalan lähettämä hänen avukseen?\nSakeri juoksi ääntä kohden. Ei -- se oli ihminen, pieni itkevä tyttö,\njoka riemuiten ojensi kätensä hänelle ja huusi: \"Isä! Isä! Rakas\nisä, joka taivaasta tulet viemään Hilmaasi sinne! Oletko oikein\nisäni?\" Sakeri tunsi äänen -- se oli murhatun postinkuljettajan\ntytär, tuo köyhä kerjäläistyttö, jonka hän oli ajanut yön viluun ja\npimeyteen. Ilokyynelin hän kiitti Jumalaa, joka oli tehnyt tämän\npelastavan ihmeen, antanut hänelle tämän viattoman ihmissydämmen,\nsiten karkoittaaksensa pois rikoksen ja kauhistuksen vainoavat\nperkeleet. Hän painoi kiihkeästi tytön rintaansa vasten, kasteli\nkuumilla katumuksen ja kiitollisuuden kyynelillä hänen kylmiä\nposkiansa ja kääri huolellisesti takkinsa tytön ruumiin ympäri, joka\noli melkein kangistunut vilusta. Lapsi kiersi käsivartensa Sakerin\nkaulaan ja nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä. Siinä oli niin hyvä,\nniin lämmin olla. Lapsi ei jaksanut enään käydä, Sakeri kantoi häntä.\nSakerista tuntui siltä, kuin se olisi ollut hänen omansa; se oli\nhänen lapsensa, Jumalan armon antama, että hänellekin annettaisiin\nkatumuksen ja parannuksen tilaa. Kuinka suloinen pienen Hilman ääni\noli hopean kimeän, kovan kilinän suhteen, kuinka elävästi hänen\nsilmänsä välkkyivät kullan hengettömän kiillon rinnalla, kuinka\nlämpimästi hänen sydämmensä sykki kylmään metalliin verrattuna!\n-- Sakeri tunsi kirouksen hengen luopuvan, rauha ja ilo palasivat\nhänen mieleensä. Hänen ajatuksensa ja tunteensa selvisivät, keveiksi\ntulivat hänen aivonsa ja rintansa. Hän ei enään ollut yksinään\nmaailmassa, hän oli taisteluunsa pahoja himojansa vastaan saanut\npelastavan aseen -- lapsen hän oli saanut, kauniimman lahjan pyhänä\njouluyönä -- ihmissydämmen.\n\nTultuansa kotiin, Sakeri katsoi arkkuunsa -- se oli vielä tyhjä. Hän\nlankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa siitäkin. Vilho oli poissa;\nmuutaman viikon päästä hänet otettiin kiinni eräässä vieraassa\npitäjässä. Rahat olivat hänen hallussansa. Hän tuomittiin Siperiaan.\n\nHilma jäi Sakerin tyttäreksi. Rahasta Sakeri ei enään ollut\nrikas, mutta sitä rikkaampi rauhasta ja ilosta, rakkaudesta ja\narmeliaisuudesta.\n\n\n\n\nSYDÄMMIÄ IHMISTELMEESSÄ.\n\n\nJokainen sen suuren nurkkakunnan jäsen, jota sanotaan maamme\nsivistyneeksi yleisöksi, tietää, että tätini, Aurora Pomeranslund\n(syntyisin von Sportelsköld) on tullinhoitajattarena V:n kaupungissa\nItä-Suomessa; miehensä on, näet, samassa kaupungissa tullinhoitajana.\nSportelsköldien suku on vanha, kuuluisa ja laaja; tätini siis tietää\ntehneensä \"mesalliansin\" mennessänsä naimisiin eno-parkani kanssa, ja\nantaakin hänelle siitä joka päivä helliä viittauksia. Muuten hän on\nlihava, viidenkymmenen vuotinen, kookas ja hajasäärinen eukko; hän\non pitänyt miestään Herran kurituksessa, hän on opettanut lapsiansa\npuhumaan franskaa, hän tarkastelee väsymättä lähimmäisensä tekoja,\nhän ylenkatsoo kaikkia ihmisiä, jotka eivät ole aatelisia, vielä\nvähemmän von Sportelsköldeja, hän on, lyhyesti sanoen, \"ett i allo\nrespektabelt fruntimmer\". Vaikka etsisin esimerkkiä ihmis-,\neläin- taikka kasvi-maailmasta, en löytäisi muuta kuin numero 0, johon\nvoisin verrata enoani, Pomeranslundia; hän on, näet, pyöreä, pieni,\nvähäpätöinen ja hiljainen. Perheessä on vielä kaksi lasta: poika\nFeodor, pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa,\njoka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin,\nja tytär Constance, jota kaikki tädit suvussa ylistävät sivistyneen\nfröökinän ihanteeksi; hän puhuu viittä kieltä, on kaksi kertaa käynyt\nPietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä\n\"con tutta la forze della desperazione\", on lukenut Kalevalan\nfranskaksi käännettynä, on ihan vapaa omista ajatuksista ja tyhmästä\nrunollisuudesta -- on täydellinen.\n\nVuonna 1863 keväällä matkustin nuorena ylioppilaana kotipitäjästäni\nHelsinkiin V:n kautta. Äitini, joka maakyläisessä viattomuudessaan\npiti korkeasukuista kälyänsä ylevämpänä olentona, oli ankarasti\nteroittanut mieleeni käydä \"visiitillä\" siellä. Tätini otti minut\nvastaan armollisella hymyllä, samaten Constance, joka kuitenkin\nteateri-kuiskauksella äitinsä korvaan arveli minun olevan \"un peu\nrustique\". Feodor serkkuni vannoi olevan \"helv-- lystiä\" nähdä\nminua. Pian kuitenkin minä vähäpätöinen olento jäin syrjään, ja\nkohisevana koskena puheen juoksu -- tätini luona oli vielä neljä\nvierasta mamselia -- kääntyi toiseen suuntaan. Seitsemän kimeätä\ndiskanttiääntä, joita luutnantin falsettitenori säesti, vingutti\nyht'aikaa; välistä tottumaton korvani vain sai kuulleeksi sanat\n\"paali\", \"valkoinen tyllihame\", \"luutnantti Dunasjeff\", \"ensimmäinen\nvalssi\", \"Mirgorodin rykmentti\" y.m. Viimein monen nöyrän kysymyksen\nja monen rukoilevan silmäyksen avulla sain vähän vihiä asiasta.\nKaupungissa oli paraikaa Mirgorodin rykmentti, jonka huomispäivänä\noli määrä lähteä Puolaan. Kun mirgorodilaiset upseerit olivat\nrynnäköllä valloittaneet kaupungin kaunottarien sydämmet, olivat\nnämä päättäneet pitää heille suuret jäähyväis-tanssiaiset samana\npäivänä, jolloin minä tulin kaupunkiin. Tanssipuuhat täyttivät siis\nkokonaan V:laisten naisten mielen, ja Mirgorodin rykmentti oli\nse aurinko, jonka ympäri heidän unelmansa planeeteina kiersivät.\nTätini huone oli nähtävästi se yhtymäpaikka, jossa keskusteltiin\nnoita tärkeitä kysymyksiä illan puvuista, omista ja vieraista,\nesim. oliko krinoliini enää muodinmukaista vai olivatko, niinkuin\neräs Helsingin mamseli väitti, kaikki \"sivistyneet\" ihmiset sen jo\njättäneet. Kun nuorten fröökinäin ja mamselien joukko lisääntyi\nlisääntymistään, tuli keskustelu yhä kiivaammaksi ja yhä ikävämmäksi.\nYht'äkkiä luutnantti, joka ikkunasta katsoi ulos kadulle, sai koko\nseuran vaikenemaan, kun hän kimeimmällä falsettiäänellänsä huusi:\n\"taivaallista! magnifique! superbe!\" Kuusitoista nenää kääntyi\nsamassa ikkunaan päin ja kaksineljättä silmää katsoi ulos kadulle.\nSiellä korkea, hoikka ratsastajatar lensi täyttä laukkaa mustan\noriin selässä. Koko hänen olentonsa loisti kuin ilmassa harhaileva\nmeteori-kivi; uhkea muoto, kaksi tulta säihkyvää silmää, sininen\nharsovaate, musta verkahame -- siinä kaikki, mitä silmäni voi\nselittää; samassa ylpeä ratsastajatar oli kadonnut.\n\n\"Kuinka kaunis hän on!\" -- \"Ihana!\" -- \"Eipä ollut hänen 'beau jour'\ntänä päivänä.\" -- \"Min'en ymmärrä mitä kaunista ihmiset voivat\nnähdä tuommoisessa rakuunassa.\" -- \"Hirmuisen koketti!\" -- \"Ja\nkevytmielinen sitte!\" -- \"Minun mielestäni tuommoinen siivottomuus\nloukkaa jokaisen sivistyneen naisen mieltä.\" Viimeinen ääni oli\ntätini. Heräsin niinkuin unesta ja kysyin syvästi hengittäen: \"Kuka\nse oli?\" -- \"Onneton\", lausui luutnantti juhlallisesti, \"mistä\nmaailman nurkasta sinä olet tullut, kun et tunne Puolan kaunottarien\nkuningatarta ja lemmettärien sisarta? Lankee polvillesi ja jumaloitse\nVanda Lubomiskaa.\" -- \"Everstinna Vanda Lubomirskaa\", oikaisi tätini,\n\"hänen miehensä, varsin sivistynyt mies, on everstinä Mirgorodin\nrykmentissä.\" -- \"Puolan kaunottarien kuningatar\", nuo sanat koskivat\nsydämmeeni kummallisesti -- tämä tapahtui keväällä 1863. Aioin lähteä\nV:n kaupungista jo puolenpäivän jälkeen; nyt muutin päätökseni ja\npyysin pilettiä illan tanssiaisiin.\n\nV:n seurahuone loisti sinä iltana uhkeimmassa komeudessaan; koko V:n\n\"sosieteetti\" -- kaikki muka, jotka puhuivat ruotsia -- oli, näet,\nkokoontunut niin lukuisana kuin suinkin oli mahdollista. Muuten\nolivat pidot ulkomuodoltaan aivan sotaisat; siviilikuntaa pidettiin\nsilminnähtävästi välttämättömänä pahana. Pitkiä venäläisiä kenraaleja\nja lyhyitä vänrikkejä samaa sorttia, lihavia majoreja ja laihoja\nluutnantteja vilisi salissa ja häiläköi nuorten naisten ympärillä,\nkun kaupungin tavalliset kavaljeerit sitä vastoin seisoivat nurkassa,\nkatsellen maailmaa yleisesti ja V:n kaupungin kaunottaria erittäin\nkamalimmassa \"Weltschmerz\"-mielentilassa. Naiset istuivat pitkissä\nriveissä, toiset iloisesti hymyillen, toiset teeskennellyllä\nkainoudella luoden silmänsä lattiaan. Puvut olivat loistavia, tätini\nuusi silkkihame herätti yleistä kateutta, ja Constancen ystävät\nkiittivät hänen punaisia kukkiansa \"taivaallisiksi\". Kanssapuhe oli\nniin hengetöntä, tyhmää, vetelää, kuin suinkin; nuoret keikarit\nlepertelivät ahkerasti kuin palkan edestä nuorten naisten kanssa,\npunssi oli hyvää, jäätelöä runsaasti -- pidot olivat kaikin puolin\nonnistuneet.\n\nSilmäni lensivät naisten rivejä myöten havaitakseen Vanda\nLubomirskaa, mutta turhaan. Ensimmäinen valssi oli jo tanssittu, eikä\nhäntä näkynyt; oli jo ruvettu polkkaamaan. Tämä keskeytyi kuitenkin\nyht'äkkiä, kaikki nousivat ja tähystelivät salin oveen. Sieltä\nastui käsikkäin sisään mies ja nainen, jotka olisivat nostaneet\nhuomiota monessa komeammassakin paikassa, kuin V:n vähäpätöisessä\nseurasalissa. Mies oli tavallista pitempi, hoikka ja miehekäs, kasvot\nolivat säännöllisen kauniit, mutta marmorinkaltaiset, jääkylmät;\nsuu hymyili, silmät välkkyivät, mutta kumpikin näyttivät kuitenkin\nihan liikkumattomilta. Hän oli puettu komeaan univormuun ja rinnassa\nrippui monta tähteä. Se oli puolalainen eversti Kasimir Lubomirski.\nNainen hänen kainalossaan -- sen havaitsin pian -- oli tuo aamulla\nnähty amatsooni. Hänkin oli pitkä ja jotenkin lihava. Pää oli\nylpeässä kenossa, ja silmät katsoivat rohkeasti, vaikka samassa\nlevottomasti, ympärillensä. Jalat olivat ihmeellisen hennot ja\npienet, niinkuin slaavilaisilla naisilla ylipäänsä, astuminen oli\njäntevää ja keveää. Iho oli hieman kellertävä, mutta tämä vivahdus\nerinomaisesti kaunisti hänen kalpeita kasvojaan ja hartioitaan, jotka\nolivat ikäänkuin Canovan veistämät. Hänellä oli musta samettihame\nja leveä kultavyö; korkea kultainen otsaripa piteli hänen tuuheata,\nsinimustaa tukkaansa, jonka kiharat valuivat olkapäille asti. Hänen\nkaulassansa riippui suuri kiiltokivinen risti.\n\nTiesin tulleeni tanssiaisiin ainoastaan hänen tähtensä; sillä hänen\nilmautumisensa aamulla oli herättänyt minussa sekä uteliaisuutta\nettä kummallista sääliä, jota en voinut selittää. Tuntui niinkuin\nolisi minulla ollut oikeus ottaa osaa hänen kohtaloonsa, jonka\nromantillinen ylioppilasmielenkuvitukseni tietysti kuvaili varsin\nkirjavaksi. Nyt hän minua suututti. Koko hänen ulkonäössään ja\nkäytöksessään oli jotakin epänaisellista, jotakin julkeata, joka\nloukkasi siivoudentuntoani, joka oudostutti minua. Tämä suuttumus\nyltyi yltymistään. Tuskin oli hän astunut saliin, kun venäläisiä\nupseereita joukottain pyöri hänen ympärillänsä, ja hänet vietiin\ntanssista toiseen. Eversti Lubomirski jätti pian vaimonsa ja siirtyi\ntoiseen kamariin pormestarin ja kahden venäläisen kenraalin kanssa\nkorttia lyömään. Vanda tanssi melkein bakkhantisella ihastuksella.\nHänen liikkeissään oli raivokasta intoa; koko hänen olentonsa, jalat,\nkädet, silmät tanssivat. Hän haasteli, nauroi, ilveili, keikaili\nnuorten upseerien kanssa. Nuori sydämmeni suuttui. Olin mielessäni\nkuvaillut runollista ihannetta ja tapasin tavallisen virnakan.\n\nJouduin kovin pahoilleni; kaikki, tätini, serkkuni, Vanda, venäläiset\nupseerit, V:n kaupunki, viipymiseni iljettivät minua. Väsyneenä\nja kyllästyneenä jätin tanssisalin vilvoittaakseni tanssista\ntulistuneita kasvojani ja menin porstuaan. \"Olet lapsellinen taas\",\nkuiskasi pilkallinen ääni rinnassani, \"mitä tuo kaikki sinuun\nkoskee?\" Tiesin niin olevan, enkä voinut sitä kuitenkaan auttaa.\nSilloin tunsin käden varovasti tarttuvan takkiini. Kääntyessäni\nnäin tutut kasvot; se oli eräs nuori talonpoikaisvaimo omasta\nkotipitäjästäni.\n\n\"Tekö, Vappu, olette täällä?\" kysyin kummastellen.\n\nHän sanoi hyvää päivää ja kiitti onneansa, kun tässä oudossa\nihmistelmeessä näki edes yhdenkin tuttavan.\n\n\"Mutta mistä tulette?\"\n\n\"Kotoa\".\n\n\"Kotoa.\" Tämä sana soi korvissani aivan toisin kuin nuot\nyksinkertaiset katrilli-sukkeluudet ja tuo rämisevä tanssisoitanto,\njotka koko illan olivat korviani kiduttaneet. Oli niin ihanaa\nkuulla suomalaista ääntä tuossa ruotsalais-venäläis-franskalaisessa\nsekasotkussa. Lämpimästi puristin Vapun kättä.\n\n\"Mutta, Vappu-kulta, mitä teillä täällä on tekemistä?\"\n\nHän oli vaiti ja osoitti ainoastaan kantelettansa, jota hän\nkantoi kädessään. Tiesin Vapun hyväksi laulajaksi, olin usein\nkäydessäni metsällä ihmetellyt hänen suurta, hongistossa\nkaikuvaa soprani-ääntänsä; tiesin hänet myöskin taitavaksi\nkanteleensoittajaksi, vaan en kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka hän oli\njoutunut tänne.\n\n\"Ja kuinka teidän nyt on, Vappu?\"\n\n\"Käyhän se laatuun.\"\n\n\"Ja miehenne, lapsenne, ovatko nekin täällä?\"\n\n\"Ne jäivät kotiin\", vastasi Vappu hiljaa. \"En olisi jättänyt heitä,\nmutta kun täytyi.\"\n\nTiesin että viime vuosi oli kova nälkävuosi kotiseuduillani. Vapun\nmies ei ollut saanut mitään huonosta suotorpastaan, vaimo oli siis\nkerjäläissauva kädessä lähtenyt mieron tielle ja perhe hajonnut mikä\nminnekin, niinkuin nälkävuosina usein tapahtui.\n\nMuutamilla nuhtelevilla jokapäiväisillä korulauseilla, semmoisilla,\njoita rikas aina niin pian ja sukkelasti viskaa köyhälle, todistin,\nmiten väärin hän oli tehnyt.\n\nVappu purskahti itkuun. \"Koko syksyn olimme syöneet pettua. Näin\nlapsien kalpenevan ja laihtuvan, sydäntäni usein karvasteli...\nerittäinkin pikku Santerin... hän oli aina niin tyytyväinen,\nniin hiljainen... monta yötä itkin ja rukoilin apua Jumalalta.\nMoni naapurimme läksi maantietä kulkemaan, ja kuulimme Mäkelän\nJaanan saaneen paljo rahaa, monta sataa, kaupungeissa kanteleen\nsoittamisella. Tuumattiin, koettaisinko minäkin samaa keinoa, vaan\nminä en tahtonut; tahdoin jäädä kotiin, vaikka kuolisin. Tuli\nsitten joulu. Olisin mielelläni hankkinut lapsille jotakin parempaa\njouluksi, mutta en saanut. Nuo, kun silloinkin näkivät pöydällä\ntavallista kovaa petäjäistä, heti itkemään. Pikku Santeri, vaikka\nvalitti nälkää, ei tahtonut syödä, sanoi vaan: 'äiti-kulta! mene\nkaupunkiin ostamaan leipää ja puuroa meille jouluksi'. Rintani oli\npakahtua. Tuskissani kysyin mieheltäni, voisimmeko elää kevääseen\nasti. Hän ei vastannut mitään. Minusta tuntui kuin Jumala olisi\npuhunut lapsen suusta, menin ulos rukoilemaan, mutta lapsen sanat\nkuulin sielläkin. Kovin sen yön itkin, mutta nöyristyin kuitenkin\nviimein, koska niin oli Jumalan tahto.\"\n\nKatkerasti nyt kaduin äskeisiä ajattelemattomia sanojani.\nVappu-raukka! \"No, onko matka onnistunut?\"\n\n\"Jumalan kiitos, hyvät ovat ihmiset vielä maailmassa. Joka\nkaupungissa sain sievän summan. Kaksi kertaa jo lähetin rahaa kotiin.\nKuukauden kuluessa olen hankkinut niin paljon, että voimme elää\nkesään saakka\". Vapun silmät loistivat.\n\n\"Au diable\", vingutti ylhäältä eräs falsettitenori; \"kolmas katrilli\non jo alkanut; missä viivytkään? Johan, Constance sinua odottaa.\"\n\nKaunis serkkuni otti minut vastaan vähän nyrpeänä\nepäkohteliaisuudestani, erittäinkin kun tuo korea luutnantti\nShlisinski -- kaksi pientä viikseä ja kaksi suurta epolettia --\nmyöskin oli pyytänyt häntä tanssimaan.\n\nPuhelumme kulki eteenpäin niinkuin raskas reki rospuutassa. Hän\nvakuutti ilman tänäpäivänä olevan eilistä vähän lauhkeamman,\nja hiukan epäiltyäni huomasin hänen olevan oikeassa. Sitten\ntarkastelimme, oliko mamseli B. fröökinä R:ää kauniimpi ja oliko\npolkka valssia huvittavampi; sen asian selväksi saatuamme, mamseli\nG:n kihlaus johtui mieleemme, ja koska hänen sulhasensa asui\npääkaupungissa, tuli Helsinki puheeksi; Helsingistä jouduttiin\nteateriin, teaterista sanomalehtiin ja sanomalehdistä Puolan\nkapinaan. Minä nuorena ylioppilaana olin tietysti lämpimällä\nosanotolla seurannut onnettoman Puolan kansan urhoollista, vaikka\nturhaa yritystä, ja palavalla innolla, paljoa palavammalla, kuin mitä\noikea \"sivistynyt\" ihminen pitäisi tanssisalissa sopivana, lausuin\nsiitä ajatukseni. Constance oli toista mieltä. Hän tosin ihaili\n\"Puolan vapaushymniä\", masurkaksi mukailtuna, mutta toisaalta eräs\nPuolan juutalainen oli pettänyt hänen veljeänsä, kiskoen tältä 6\nruplaa 75 kopeekkaa, olipa tämä vielä antanut kaikille Puolalaisille\nnimen \"ett helv-- pack\". Minä kiivaasti puolustin mieltymystäni\nnäihin onnettomiin.\n\nSamassa havaitsin takanani seisovan naisen pudottavan viuhkansa.\nOttaessani sen maasta näin että viuhkan omistaja oli Vanda\nLubomirska. Tuo entinen haalea hymyily, joka tavallisesti teki\nhänen poskensa niin irjuviksi ja hänen suunsa niin rumaksi, oli\nkadonnut; punaiset huulet hohtivat ja innostunut ääni vapisi, kun hän\nfranskaksi kuiskahti minulle \"kiitos\". Oliko se viuhkan vai Puolan\ntähden? Tuokion perästä hän taas oli entisen-tapainen -- jaaritteli\nja virnisteli hartaasti tanssijansa, erään venäläisen upseerin,\nkanssa.\n\nKiitin onnetarta, kun katrilli viimein loppui. Silloin eräs pieni,\nkeikkanokka herra astui esiin ja pyysi huomiota eräälle suomalaiselle\nkanteleen-soittajattarelle, joka oli \"engagerattu\" sivistyneen\nyleisön huvitukseksi. Puhuja lisäsi, että tämä huvitus oli varsin\ntavallista Helsingissä. Arvasin pian että Vappu oli se soittajatar,\nenkä erehtynytkään.\n\nSalin perällä oli puusta tehty lava, joka oli koristettu\nviheriöitsevillä ansari-kasveilla ja kukkaruukuilla. Sinne Vappu\nvietiin laulamaan. Kaikkien silmät kääntyivät häntä tarkastamaan\ntuolla uteliaalla, tuiki tyhmällä tavalla, joka on puolisivistyneissä\ntavallista. Vappu ei ollut siitä huolivinaan, vaan viritti\ntyynesti kanteleensa ja alkoi laulaa erästä meidän kauniimpia\nkansanlaulujamme. Jo ensimmäisen säveleen helähdellessä äänekäs\nlörpötys salissa yht'äkkiä ikäänkuin vastoin tahtoansa vaikeni, ja\nyleinen äänettömyys vallitsi. Vappu seisoi nöyränä ja vakaana; hänen\nharmaat silmänsä loistivat lämpimästi, ruskeista poskista vilahti\nnäkyviin sisällinen hyvyys ja hartaus, harmaa hame oli niin siisti\nja sievä, koko olennossa kuvastui kaunis henkinen ja ruumiillinen\npuhtaus. Ääni oli korkea ja heleä, vaikka vähän kimeä sopraani.\n\nSuloisia lauluja Vappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä,\nhämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän\nlauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten\ntalvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken\nyksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta\nvaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla\nmehukkaat mansikat punoittivat, paleltuneen kasken vierestä nousi\nsavu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja\nveneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö\nvalitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana\nsurunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui\nmaahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli\nsurkuttelevaa lohdutusta. Oi, laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton!\nSe puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satojen\nkesäin pettyneistä toiveista ja satojen talvien lakkaamattomasta\nkurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja\nluottavaisesta hartaudesta.\n\nVaikka Vapun ääni soi kauniilta ja syvältä, ei siinä kuitenkaan ollut\ntuota aistillista, liehakoitsevaa hellätuntoisuutta, joka miellyttää\ntavallisen kuulijan korvaa. Kuitenkin se kummallisesti koski mieleen.\nSe soi niin kysyvänä, niin vaikeroivana, niin nuhtelevana! Nuo\nvalittavat säveleet ikäänkuin pistivät rintaan, itkettivät sydäntä!\nNiihin kätkeytyi surullisen äidin kyyneleet!\n\n\"Mikä intonation!\" kuiskasi Constance takanani veljellensä; tämä\nkohautti ylenkatseella olkapäitänsä ja rupesi hyräilemään erästä\nariaa Verdin Traviatasta. Päästäkseni tästä yksinkertaisuuden\njääkylmästä rastas-tipusta olin menemäisilläni pois, kun uusi\nhiljainen laulu koski korvaani. Mistä se tuli? En nähnyt ketään. Outo\noli sävel, oudot sanat, mutta sydämmeni sanoi: Vanda Lubomirska on\nsen laulaja.\n\nNiin olikin. Hän istui lavan alapuolella kasvien varjossa; kaksi\ntumman-viheriäistä sypressi-puuta melkein peitti hänen päänsä\nja pujotteli oksiansa hänen mustiin hiuksiinsa. Hän oli ottanut\nkultaisen otsarivan päästään ja puristi sitä kovasti käsillään;\nhänen kiharansa olivat siis valloillaan ja yksi oli hiipinyt kaulaa\nmyöten alas hänen povellensa. Rinnan sisimmästä pohjasta laulu\nlainehti salamielisenä ja suloisena; huulet eivät liikkuneet -- hän\noli kokonaan haltioissaan. Suuret silmät tuijottelivat haaveksivasti\ntyhjään ilmaan, hän oli unohtanut maailman ympärillänsä, laulun\nsiivillä hän lensi kaukaisen isänmaansa verisille kentille. Ääni oli\nsyvä ja niinkuin vähän peitetty kontra-altti, nähtävästi muodostunut\nnykyisen italialaisen opera-musiikin mukaan. Mustassa hameessaan hän\nsypressi-puiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen.\n\nAavistin, sekä itsestäni että upseerien harmistuneista silmäyksistä,\nettä Vanda lauloi puolalaista kansanlaulua. Sekin oli surullinen,\nmutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen\nsuru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta,\nkuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset orhit\nlensivät sotakenttäin yli, terävät kalvat kimeltelivät auringon\nsäteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava\nmelkein riemuitseva suru hehkui Vandan laulussa; mutta se oli\nkuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon.\n\nTuskin oli viimeinen sävel kaikunut Vandan huulilta, kun ankarat\nbravo-huudot salista hänet herättivät. Huumauksissa hän tuijotteli\nympärilleen; silloin silmä sattui hänen mieheensä. Eversti Lubomirski\noli, kuullessaan bravo-huutoja, tullut saliin ja heti käsittänyt\nasian laidan. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat vihasta ja koko\nmuoto oli mustan, uhkaavan pilven kaltainen. Hän tarttui kiinteästi\nvaimonsa käsivarteen ja puristi sen melkein siniseksi. Vanda\nkeikahutti kiivaasti päätänsä, ankarasti värisivät hänen huulensa\nsuuttumuksesta; hurja, vihainen taistelu kummankin silmäysten välillä\nalkoi muutamaksi tuokioksi. Mutta miehen marmorinkaltainen jääkylmyys\nvoitti, Vandan pää vaipui voimattomana, väsyneenä rintaa vasten.\nEversti sanoi kohteliaasti muutamia sievistely-lauseita franskaksi\nympärillä seisoville valittaen, että puolisonsa heikko terveys\npakotti heitä jo lähtemään, otti Vandan käsivarren kainaloonsa ja\npoistui hänen kanssansa pidoista.\n\nSilmäni etsiskelivät Vappua. Hänkin oli poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta saman vuoden Juhannukseksi pääsin kotiin. Ei ollut enää kuin\nmuutama virsta jäljellä tuohon rakkaaseen punaiseen taloon hongiston\nkeskellä. Maantie kulki kirkkomaan ohitse. Poikkesin sinne hetkeksi\nrakkaita hautoja tervehtimään.\n\nMuuan vaimo istui uudella hautakivellä; olin ennen nähnyt nuo kasvot;\nmutta murhe oli ne nyt kamalasti kalventanut. Se oli Vappu.\n\nHän säpsähti ajatuksistaan heräten, kun ojensin hänelle käteni.\n\"Terve viimeisestämme!\"\n\nHän nyykäytti päätänsä ystävällisesti.\n\n\"Onko teiltä ketään kuollut?\", kysyin sääliväisesti.\n\nVappu ei vastannut mitään; osotti vaan pientä valkoista\nristiä edessänsä; siinä seisoi: \"Pikku Santeri, kuollut 1863\nkuuden-vuotisena.\"\n\n\"Vappu-raukka! Paras lapsenne! Kultaomenanne! Olitteko läsnä lapsen\nkuollessa?\"\n\nKaksi suurta kyyneltä vieri Vapun poskille. \"Poissa oli Santerin kova\näiti, ja kuitenkin hän huusi nimeäni viimeiseen asti.\"\n\nKoetin parahilla ja viisaimmilla sanoilla lohduttaa Vapun murhetta.\n\nHän kiitti minua rauhallisesti, melkein kylmästi, ja osotti vain\nsormellansa valkoiseen ristiin kirjoitettuja sanoja: \"Autuaat ovat\nmurheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOte eräästä luutnantti Feodor Pomeranslundin kirjeestä.\n\nVarsovasta 25 p. Heinäkuuta 1863.\n\n-- -- -- \"Apropos des dames\" voin kertoa sinulle helv-- lystillisen\njutun, jota yleisesti täällä Varsovassa nauretaan, vaikka se on\njulkinen salaisuus. Olet kaiketi sanomalehdistä lukenut ankarasta\ntaistelusta Czerniko-luostarin luona, jossa kapinoitsijat joutuivat\ntappiolle ja kaikki kaatuivat. No! arvaappas, kuka oli heidän\npäällikkönsä? Kuka muu, kuin vanha perk-- viehättävä tuttavamme Vanda\nLubomirska, joka upseerin valepuvussa soti kapinoitsijain armeijassa.\nEikö se ole mitä mehevintä? Asia on ihan varma, vaikka sitä pidetään\nsalassa; tahdotaan näet säästää hänen miestänsä, joka juuri näinä\npäivinä on nimitetty kenraaliksi urhoollisuudestaan sodassa\nkapinallisia Puolalaisia vastaan. -- -- -- -- --\n\n\n\n"]