Salomaiden samoilijat

SALOMAIDEN SAMOILIJAT

Kirj.

James Oliver Curwood

Suomentanut Jussi Tervakanto

Alkuperäinen nimi: "Nomads of the North"

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

1

Kun maaliskuu oli päättymässä, kotkakuukausi loppuun kulumassa, näki Niwa, mustankarhun penikka, maailman toden teolla ensi kerran. Nuzak, hänen emonsa, oli karhuvanhus, ja vanhusten tapaan hän oli täynnänsä kolotusta ja pitkälti nukkumisen halua. Siksipä hän tavallisen, lyhyen kolmikuukautisen torkahduksen sijasta oli tänä pikku Niwan syntymätalvena nukahtanut neljä, ja emonsa sikeimmin nukkuessa syntynyt Niwa oli heidän pesästä kömpiessään siten kuuden viikon sijasta jo vähän yli kahden kuukauden vanha.

Pesäkseen Nuzak oli valinnut korkean, puuttoman harjanteen huipulla olevan luolan, ja täältä korkealta Niwa tähysteli nyt ensi kertaa laaksoon. Päivänvalo, johon hän oli tullut pimeästä, sokaisi häntä hetkisen. Monenmoisia asioita hän jo saattoi kuulla ja haistaa ja tuntea ennen kuin kykeni ne näkemään. Ja aivan kuin hämmästyneenä siitä, että lumen ja pakkasen sijasta tapasikin lämpöä ja päivänpaistetta, Nuzak seisoi hetken alallaan tuulta nuuskien ja tarkastellen alhaalla olevaa valtakuntaansa.

Varhainen kevät oli jo parisen viikkoa ihmeteoillaan peräti muuttanut tuon oudon pohjoisseudun, joka ulottui Jackson's Kneestä Shamattawa-jokeen ja pohjoiseteläsuunnassa Jumalanjärvestä Churchilliin.

Oli se mainion ihana maailma. Siltä korkealta kallion kukkulalta, millä he seisoivat, se näytti suurelta valomereltä, jossa vain paikka paikoin oli talven tuiskujen kasaamia valkeita kinoksia. Heidän rinteensä kohosi laajasta laaksosta. Yltympäri joka suuntaan näkyi silmän kantamattomiin sinisiä ja mustia metsätäpliä, vielä osittain jäässä olevia välkkyviä järviä, auringonpaisteessa kimaltelevia jokia ja puroja sekä viheriöiviä aukeita alueita, joista levisi maan tuoksuja. Ison Nuzakin sieraimiin nämä hajut kantautuivat elämän elähdyttäjinä ja ravintona. Tuolla alhaalla maa jo uhkui eloa. Haapojen silmut kävivät pulleiksi ja olivat vain puhkeamista vailla; ruohot työnsivät näkyviin hentoja, makeita versoja; lentotähdet, aho-orvokit ja kevätkaunokit kohottautuivat auringon lämpimään hehkuun ja kutsuivat Nuzakia ja Niwaa pitoihin. Kaikki nämä seikat Nuzak kaksikymmenvuotisine elämänkokemuksineen haistoi – kuusen ja männyn heikot tuoksut; kosteat ja hienot ulpukan juurien ja turvonneiden kyhmyjen lemut, jotka lähtivät harjanteen juurella olevasta sulasta suosta, ja ennen kaikkia näitä itsensä maan hajun, joka sulki itseensä nämä yksityiset sulotuoksut vielä valtavammaksi elämän sykähtelyksi!

Ja Niwakin haistoi ne. Hänen hämmästynyt pikku ruumiinsa vavahteli ja värähteli elämän kiihkoa. Oltuaan vielä hetkistä aikaisemmin pimeydessä hän nyt eli ihmemaassa, jollaista ei ollut milloinkaan voinut edes uneksia. Näinä muutamina hetkinä luonto teki työtään hänessä. Tietoja hänellä ei ollut nimeksikään, mutta vaisto oli synnynnäinen. Hän tunsi, että tämä oli hänen maailmansa, että aurinko ja lämpö olivat häntä varten, ja että maan tuoksut kutsuivat häntä ottamaan perintönsä. Hän rypisteli pientä, ruskeaa kuonoaan ja haisteli ilmaa ja tunsi väkevästi kaiken, mikä oli suloista ja toivottavaa.

Ja hän kuunteli. Hänen suipot korvansa oli suunnattu eteenpäin, ja niihin kantautui heräävän maan hyminä. Ruohojen juuretkin varmaan lauloivat riemulaulujaan, sillä kautta tuon aurinkoisen laakson kuului rauhallisen seudun vieno ja hymisevä soitto, rauhallisen, koska siellä ei ollut ihmisiä. Joka suunnalta hän erotti juoksevan veden lirinää ja kuuli kummallisia ääniä, jotka hän käsitti elämäksi: metsävarpusen viserrystä, laakson suosta kajahtavaa mustarastaan aariaa, loistavapukuisen kanadannärhin kimeää riemuvirttä sen etsiessä pesäpaikkaa sametinpehmeästä palsaminäreiköstä, ja sitten korkealta päänsä päältä kirkuvaa kiljuntaa, joka sai hänet vavahtamaan. Vaisto ilmoitti hänelle, että huuto sisälsi vaaraa. Nuzak katsoi ylös ja näki Upiskin, ison kotkan, varjon, sen ladellessa auringon ja maan välissä. Niwakin näki varjon ja kyyristyi lähemmäs emoaan.

Ja Nuzak – vaikka vanhuuttaan oli puolet hampaansa kadottanut, vaikka vanhuuttaan sen luut kolottivat kolean kosteina öinä ja näkö alkoi himmentyä – ei sittenkään ollut niin vanha, ettei olisi yhä yltyvällä riemuntunteella katsellut näkemäänsä. Hänen sielunsa vaelsi pois laaksosta, jossa he olivat heränneet. Kaukana siellä metsäseinämien ulkopuolella, etäisimmän järven tuolla puolen, joen ja tasangonkin takana, olivat ne loputtomat alueet, jotka antoivat hänelle suojaa. Hän erotti epäselvästi äänen, jota Niwa ei tajunnut – ison vesiputouksen melkein kuulumattoman kuohun. Tämä se oli ja tuhanten liriseväin purojen kohina ja männikköön ja kuusikkoon puhuva leppoisa tuuli, mikä ilmaan synnytti kevätsointuja.

Viimein Nuzak puhalsi voimakkaan henkäisyn keuhkoistaan ja murahtaen Niwalle lähti edellä kulkien hitaasti pyrkimään kallioiden keskitse harjanteen juurelle.

Kullanhohtoisen laakson pohjalla oli vieläkin lämpimämpi kuin harjanteen huipulla. Nuzak meni oikopäätä rämeikön reunalle. Puolisen tusinaa riisilintuja kohosi suhisten ilmaan, mikä sai Niwan melkein pois suunniltaan. Nuzak niistä ei ollut tietääkseen. Jääkuikka pani kiljuvan vastalauseensa Nuzakin kuulumattoman pehmeäkulkuiselle esiintymiselle ja pitkitti sitä käreästi kirkuen, mikä sai Niwan selkäkarvat nousemaan. Eikä Nuzak siitäkään ollut tietääkseen. Kaiken tämän Niwa huomasi. Hän tarkkaili emoaan, ja vaisto oli jännittänyt hänen jalkansa juoksukuntoon, kunhan vain emo antaisi lähtömerkin. Hänen pienessä, typerässä päässään kehittyi tuota pikaa käsitys, että emo oli oikea ihmeolento. Ainakin hän oli suurin elävä olento – eli suurin, mikä jaloilla seisoi ja liikkui. Tästä hän oli vakuuttunut noin kahden minuutin ajan, kunnes he saapuivat rämeikön päähän. Täällä kuului äkillinen korskunta, sanajalkojen ruske, suuren ruumiskolhon rehkinä polvensyvyisen liejukon läpi, ja kaiken kauhea uroshirvi, neljä kertaa Nuzakia suurempi, hyökkäsi hurjaan pakoon. Niwan silmät olivat vähällä poksahtaa päästä. Eikä vieläkään Nuzak ollut tietääkseen!

Silloin Niwa nyrpisti pikku kuonoaan ja murisi, samoin kuin hän oli murissut Nuzakin korville ja karvoille ja tikuille, joihin hän oli pimeässä luolassa tuskaantunut. Mainio käsitys alkoi sarastaa hänessä. Hän saattoi murista mille ikinä halutti, oli se miten suuri tahansa. Sillä kaikki pakeni hänen emoaan Nuzakia.

Kaiken tämän ensi päivänsä Niwa keksi asioita, ja tunti tunnilta hänessä kasvoi se vakaumus, että hänen emonsa oli kaiken tämän uuden ja aurinkoisen valtakunnan ehdoton hallitsija.

Ollakseen karhu Nuzak oli huolekas emovanhus, joka oli aikanaan kasvattanut viisitoista tai kahdeksantoista perhettä, ja hän kulki hyvin vähän tänä ensimmäisenä päivänä, jotta Niwan hellät jalat ensin vähän karaistuisivat. Heti rämeiköltä päästyään he kääntyivät läheiseen metsikköön, jossa Nuzak kynsiensä avulla liuskasi kuusen päästäkseen käsiksi mehuisaan ja niljakkaan mahlaan, joka oli heti kuoren alla. Juuria ja mukuloita syötyään Niwa oli ihastunut tähän jälkiruokaan, yritäpä ominpäinkin kynsiä auki puuta. Iltapäivään mennessä Nuzak oli syönyt niin, että kupeet pullottivat, ja Niwa itse – syötyään vuoron perään emonsa maitoa ja mitä milloinkin oli satuttu löytämään – näytti aivan täpötäydeltä pallolta. Veltto Nuzak vanhus valitsi paikan, missä laskeva aurinko teki isosta valkeasta kalliosta lämpimän uunin, ja asettui nukkumaan päivällisunta, jonka aikana Niwa yltympäri harhaillessaan omaperäistä seikkailua etsimässä joutui näkemään silmästä silmään kamalan hirviön.

Tämä otus oli jättimäinen puukuoriainen, viiden sentin mittainen. Sen kahdet taistelupihdit olivat pikimustat ja käyrät kuin rautakoukut. Väriltään se oli heleän ruskea, ja auringonpaisteessa sen metallinhohteinen selkäkilpi välkkyi huikaisevan kirkkaana. Niwa kyykistyi mahalleen ja tarkasti sitä sykkivin sydämin. Kuoriainen oli tuskin kolmenkymmenen sentin etäisyydellä hänestä ja lähestymässä! Sepä se olikin ihmeteltävin ja hämmästyttävin puoli asiassa. Se oli hänen tänään tapaamistaan elävistä olennoista ensimmäinen, joka ei ollut paennut. Kahdella jalkarivillään hitaasti edetessään kuoriainen piti naksuttavaa ääntä, jonka Niwa aivan selvästi kuuli. Isän, Suminitikin, sotaisa veri kiihotti häntä seikkailemaan, ja hän paiskasi epäröiden esiin käpälänsä, ja heti Tshegawas, kuoriainen, kävi oikein julman uhkaavaksi. Sen siivet alkoivat surista kuin sirkkelisaha, sen pihdit aukenivat niin avoimiksi, että niihin olisi sopinut miehen sormi, ja se heilui jalkojensa varassa aivan kuin alkaisi tanssia. Niwa nykäisi käpälänsä takaisin, ja hetken päästä Tshegawas rauhoittui ja alkoi taas lähestyä.

Niwa tietenkään ei tiennyt, että kuoriaisen näköpiiri päättyi noin kymmenen sentin päähän sen kuonon päästä; tilanne oli siis järkyttävä. Mutta Suminidkin kaltaisen isän pojalle ei juolahtanut mieleenkään lähteä kuoriaista pakoon, niin yhdeksän viikon vanha kuin olikin. Epätoivon vimmalla hän paiskasi uudestaan esiin käpälänsä ja omaksi onnettomuudekseen yksi hänen pikku kynsistään otti kuoriaisesta puolinelsonin ja piteli Tshegawasia metallinhohteisella selällään, niin ettei se voinut surista eikä naksutella. Suuri riemu valtasi Niwan. Sentti sentiltä hän veti käpäläänsä luokseen kunnes kuoriainen oli hänen terävien pikku hampaidensa ulottuvilla. Silloin hän nuuski sitä.

Tällöin oli Tshegawasin hetki tullut. Pihdit sulkeutuivat, ja Nuzakin unen keskeyttivät äkkiä hirveät tuskanhuudot. Kun hän kohotti päätänsä, oli Niwa vyörymässä yltympäri aivan kuin pökerryksissä. Hän raastoi ja murisi ja sylki. Hetkisen Nuzak tarkasteli häntä miettivänä, kohottautui sitten hitaasti ja meni hänen luokseen. Isolla käpälällään hän käänsi Niwan selälleen – ja näki Tshegawasin lujasti ja päättävästi takertuneen poikansa kuonoon. Litistäen Niwan maata vasten niin, ettei tämä voinut liikkua, hän sieppasi kuoriaisen hampaisiinsa, puri hitaasti kunnes Tshegawas hellitti otteensa ja sitten nielaisi sen.

Hämärään asti Niwa sitten hoiteli arkaa kuonoaan. Vähän ennen pimeän tuloa Nuzak kyyristyi ison kallion kylkeen, ja Niwa söi illallisensa. Sitten hän pesiytyi emonsa ison, lämpimän etukäpälän suojaan. Kirvelevästä kuonostaan huolimatta hän oli onnellinen karhu, ja ensi päivänsä päättyessä hän tunsi itsensä hyvin urheaksi ja rohkeaksi, vaikka olikin vain yhdeksän viikon vanha. Hän oli astunut maailmaan, oli tarkastellut monia seikkoja ja, vaikkei ollutkaan voittoja saavuttanut, oli ainakin kunniakkaasti läpäissyt päivänsä.

2

Sinä yönä Niwaa vaivasi ankarasti mistupuju, vatsakipu. Ajatella, että rintalapsi oikopäätä siirtyy äidinmaidosta häränpaistiin! Sen juuri oli Niwa tehnyt. Tavallisissa oloissa hän ei olisi ruvennut jyrsimään kiinteää ravintoa vielä kuukauteen, mutta huolehtiva luonto tuntui tehokkaasti kasvattavan häntä valmistaakseen hänet siihen ankaraan ja epätasaiseen taisteluun, joka tuonnempana odotti häntä. Tuntikausia Niwa valitteli ja vaikeroi, ja Nuzak hoivaeli kuonollaan hänen pientä, pulleaa mahaansa, kunnes Niwa vihdoin oksensi ja kipu loppui.

Sitten hän nukkui. Herätessään hän pelästyi avatessaan silmänsä suoraan suuren tulen loimuun. Eilen hän oli nähnyt auringon kultaisena ja loistavana ja kaukaisena. Mutta nyt hän ensi kerran näki sen pohjolan kevätaamuna nousevan maailman reunan yli. Se oli veripunainen ja hänen tuijottaessaan se kohosi tasaisesti ja nopeasti, kunnes sen litteä reuna pyöristyi ja se oli tavattoman iso pallo jotakin. Aluksi hän luuli sen olevan Elämää – jokin hirviömäinen olento, joka metsän yli liiteli heitä kohden – ja kysyvästi inisten hän kääntyi emonsa puoleen. Olipahan mikä oli, Nuzak ainakaan ei pelännyt. Hänen iso päänsä oli sitä kohden, ja juhlallisen tyytyväisenä hän katseli siihen. Silloin Niwakin rupesi tuntemaan tuon punaisen esineen suloista lämmintä ja arkuudestaan huolimatta alkoi hyristä sen paisteessa. Punaisesta aurinko pian muuttui kullan väriseksi, ja koko laakso oli taas muuttunut lämpimäksi ja sykkiväksi elämän ylistykseksi.

Kaksi viikkoa tämän Niwan elämän ensimmäisen auringon nousun jälkeen Nuzak viipyi harjanteen ja rämeikön läheisyydessä. Tuli sitten päivä, Niwan ollessa yhdentoista viikon vanha, jolloin hän suuntasi kuononsa kaukaisia tummia metsiä kohden ja aloitti kesävaelluksensa. Niwan jalkojen arkuus oli hävinnyt, ja hän painoi reilusti kolmekymmentä kiloa. Tämä oli aika hyvä saavutus, kun ottaa huomioon, että hän syntyessään oli painanut vain kolmesataaviisikymmentä grammaa.

Siitä päivästä, jona Nuzak lähti vaelluspolulleen, alkoivat Niwan varsinaiset seikkailut. Metsän salaperäisissä pimennoissa oli paikka paikoin vielä lumi sulamatta, ja kahtena päivänä Niwa valitteli ja vikisten kaipaili aurinkoista laaksoa. He sivuuttivat vesiputouksen, jolloin Niwa ensi kerran näki kiivaasti kiitävän vesiryöpyn. Yhä syvemmäksi ja pimeämmäksi ja kolkommaksi kävi metsä, johon Nuzak oli tunkeutumassa. Tässä metsässä Niwa sai ensimmäiset opastukset metsästämiseen. Nuzak oli nyt oikein Jackson's Kneen ja Shamattawan reitin vedenjakajan sydänmailla, laajalla seudulla, missä alkukeväästä karhut metsästelivät. Hereillä ollessaan hän oli aivan väsymätön etsimään ruokaa ja kaivoi alituisesti maata tai käänteli kiviä tai repi kappaleiksi mädänneitä puunrunkoja ja kantoja. Pieni, harmaa metsähiiri oli hänelle oikea pièce de resistance, niin pieniä kuin olivatkin, ja Niwa oli aivan ihmeissään, kun näki miten vikkelä hänen kömpelö, vanha emonsa saattoi olla, kun tällainen pikku eläin löydettiin. Sattui niinkin, että Nuzak pyydysti kokonaisen perheen, ennen kuin se ehti paeta. Löytyi lisäksi sammakoita ja rupikonnia, osittain vielä talviunisina; lahoavien runkojen sydämessä paljon kuolleilta näyttäviä, kokoonkäpristyneitä muurahaisia; vieläpä toisinaan kimalaisia, ampiaisia ja herhiläisiä. Välillä Niwa maisteli näitä. Kolmantena päivänä Nuzak löysi kiinteän kimpaleen talvehtivia etikkamuurahaisia, kahden nyrkin kokoisen ja kovaksi kohmettuneen. Niwa söi siitä osan, ja niiden miellyttävä etikanmaku oli herkkua hänen suussaan.

Kevään edistyessä, kun eläviä olentoja alkoi kömpiä esille kivien ja kantojen alta, tuli Niwa tietämään minkä tenhon ja kiihtymyksen tunteen omintakeinen metsästäminen tuottaa. Hän tapasi toisen kuoriaisen ja surmasi sen. Hän surmasi ensimmäisen metsähiirensä. Nopeasti hänessä kehittyivät kolme tai neljä laaksoa heidän omasta laaksostaan pohjoisempana asuvan seikkailuhaluisen isänsä vaistot, joka ei milloinkaan karttanut taistelua. Neljän kuukauden vanhana, toukokuun lopulla, Niwa jo pisteli poskeensa monenlaista, mikä olisi tappanut useimmat hänen ikäisensä pennut, eikä hänessä ollut vaaleaa viirua pikkuisen uhmailevan kuonon kärjestä hännän typäkän huippuun. Hän painoi nykyisin neljäkymmentä kiloa ja oli musta kuin tervatonttu.

Kesäkuun alkupäivinä sattui se järkyttävä tapaus, joka pani alulle suuren muutoksen Niwan elämässä. Päivä oli niin aurinkoisen lämmin ja ihana, että Nuzak heti päivällisen jälkeen vetäytyi nukkumaan iltapäiväuntaan. He olivat jo jättäneet alavan metsäseudun ja saapuneet laaksoon, jonka läpi kiemurteli matala virta, valkeiden hiekkaäyräiden ohi ja piikivisten rantojen lomitse. Niwaa ei nukuttanut. Hänellä ei ollut vähintäkään halua hukata nukkumalla ihanaa iltapäivää. Pienine, pyöreine silmineen hän katseli ihmeellistä maailmaa ja tunsi sen kutsuvan itseään. Hän katsahti emoonsa ja uikutti. Kokemuksesta hän tiesi, että tämä oli tuntikausiksi kuollut maailmalta, jollei kutittanut hänen jalkaansa tai puraissut häntä korvaan, ja silloinkin hän vain kohottausi sen verran, että murahtaisi hänelle, ja siihen sellaiseen hän jo oli kyllästynyt. Hän kaipasi jotakin jännittävämpää ja lähti äkkiä päättävästi etsimään seikkailua.

Tuossa viheriän ja kullanvärisessä avarassa maailmassa hän oli vain pieni musta pallo, melkein yhtä leveä kuin pitkä. Hän tallusteli joelle ja katsahti taakseen. Hän saattoi yhä nähdä emonsa. Sitten hänen jalkansa tepastelivat pitkän rantakaistaleen pehmeässä, valkeassa hiedassa, ja hän unohti Nuzakin. Hän asteli rantahietikon päähän asti ja nousi siitä vihreälle äyräälle, missä nuori ruoho samettina hyväili hänen käpäliään. Täällä hän rupesi pieniä kiviä käännellen etsimään muurahaisia. Hän pyydysti maaoravan juostuaan sen kanssa kahdenkymmenen sekunnin ajan kireän ja kiivaan kilpajuoksun. Hetkistä myöhemmin tavattoman iso lumikenkäjänis ilmestyi melkein hänen eteensä, ja hän ajoi sitä kunnes Wapus parillakymmenellä pitkällä loikkauksella katosi viidakkoon. Niwa nyrpisti kuonoaan ja häneltä pääsi valittava murina. Ei ollut vielä ennen Suminitikin veri niin vallattomana virrannut hänessä. Häntä halutti päästä käsiksi johonkin. Ensi kerran eläissään hän kaipasi tappelua. Hän muistutti pikkuista poikaa, jolla joulupäivänä on nyrkkeilyhanskat, mutta ei yhtään vastustajaa. Hän istahti maahan ja katseli tutkivasti ympärilleen, nyrpistäen yhä kuonoaan ja muristen uhmaavasti. Koko maailma oli hänen alamaisensa. Sen hän tiesi. Kaikki pelkäsivät hänen emoaan. Kaikki pelkäsivät häntä. Tämä oli suututtavaa – ettei löytynyt elävää olentoa, jonka kanssa kunnianhimoinen nuori poika olisi voinut taistella. Kylläpä maailma olikin melko yksitoikkoinen.

Hän hyökkäsi uuteen suuntaan, pyörähti ison kallion reunan ohi ja pysähtyi samassa.

Kallion toisen pään takaa pistäysi näkyviin tavattoman iso takakäpälä. Hetken aikaa Niwa istui hiljaa silmäillen sitä yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Tällä kertaa hän nipistäisi emoa tarpeeksi voimakkaasti, niin että heräisi kunnolla. Hän pakottaisi emon tajuamaan tämän päivän kauneuden ja mahdollisuudet, jos se vain onnistuisi! Niin hän hiipi hitaasti ja varovasti eteenpäin, valitsi paljaan kohdan käpälässä ja upotti pikku hampaansa siihen ikeniä myöten.

Seurasi niin kauhea karjunta, että maa vapisi. Sattui nimittäin niin onnettomasti, että käpälä ei ollutkaan Nuzakin, vaan kuului henkilökohtaisesti Makusille, vanhalle, häijynluontoiselle ja pahansisuiselle uroskarhulle. Mutta ikä oli siinä kehittänyt äreyttä, joka ei vähänkään muistuttanut vanhan Nuzakin isoäidillisiä ominaisuuksia. Makus oli jalkeilla jo ennen kuin Niwa oikein ehti käsittääkään erehdystään. Se ei ollut ainoastaan vanha karhu ja äreä karhu, se oli myös pentujen vihaaja. Useammin kuin kerran elämässään hän oli tehnyt itsensä syypääksi kannibalismiin. Intiaanimetsästäjän kielellä se oli utshan – paha karhu, oman sukunsa syöjä, ja heti kun sen raivoisat silmät keksivät Niwan, se päästi uuden karjunnan.

Sen kuullessaan Niwa sai lihavat, pikku jalkansa alleen ja kiiti nuolena tiehensä. Hän ei vielä eläessään ollut juossut niin kovasti. Vaisto sanoi hänelle, että hän vihdoinkin oli kohdannut jotakin sellaista, mikä ei pelännyt häntä, ja että hän oli hengenhädässä. Hän ei nyt valinnut suuntaa, sillä tämän erehdyksen tehtyään hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä löytäisi emon. Hän kuuli Makusin tulevan perässään, ja juostessaan hän päästi ilmoille ulvonnan, joka sisälsi rajun ja hätäisen avunpyynnön. Tämä huuto saapui vanhan, uskollisen Nuzakin korviin. Siinä silmänräpäyksessä hän oli jalkeilla – ja aivan viime hetkessä. Aivan kuin tykistä ammuttuna mustana, pyöreänä pallona Niwa kiiti sen kallion ohi, missä emo oli nukkunut, ja kymmenen loikkaa taempana tuli Makus. Vilaukselta hän näki emonsakin, mutta vauhti vei hänet ohi. Sinä hetkenä Nuzak puuttui asioihin. Samalla tavalla kuin jalkapallon pelaaja hyökkää kimppuun, hän töytäsi esille aivan viime hetkessä, ehti koko painollaan tehdä täyden sivustahyökkäyksen vanhan Makusin kylkeen ja molemmat vanhat karhut vierivät Niwan mielestä jännittävänä ja mainion komeana rykelmänä.

Hän oli pysähtynyt, ja silmät olivat pullollaan päässä kuin loistavat pikku sipulit, kun hän katseli taistelukohtausta. Tappelua hän oli kaivannut, mutta se, minkä hän nyt näki, sai hänet aivan jähmettymään kauhusta. Molemmat karhut karjuivat ja repivät toisensa nahkaa ja syöksivät ilmaan ryöppynään soraa ja multaa, kamppaillessaan elämästä ja kuolemasta. Aluksi Nuzak oli voitolla. Hän oli voimakkaalla rynnäköllä salvannut Makusilta hengen ja tylsin ja katkennein hampain kurkusta pidellen pieksi sitä teräväkyntisillä takakäpälillään, kunnes veri virtasi maahan vanhan raakalaisen kupeista ja se mylvi kuin tukahtumaisillaan oleva härkä. Niwa käsitti, että hänen vainoojansa oli tappiolla, ja juoksi takaisin näyttämön reunalle, huudellen kuono rypyssä ja hampaat irvessä vikisevällä äänellä emolleen, että tämä pieksäisi paholaisen ulos Makusista. Hän tanssi kiihtyneenä ympäri kymmenisen metrin päässä taistelijoista. Suminitikin veri täytti hänet taisteluhalulla, mutta siitä huolimatta hän pelkäsi.

Sitten sattui jotakin, mikä äkkiä ja tykkänään tyrehdytti hänen emonsa voiton aiheuttaman vimmatun ilon. Uroskarhuna Makus oli pakostakin taitava taistelija ja aivan yhtäkkiä vapautti itsensä Nuzakin leuoista, kumosi hänet alleen ja rupesi nyt itse vuorostaan kiskomaan Nuzakin ruhosta nahkaa sellaiset määrät, että tämä päästi ilmoille tuskaisen kiljunnan, mikä sai Niwan pikku sydämen kivettymään. Jännittäviä arveluja on aiheuttanut kysymys, mitä pikku poika tekee, kun näkee isänsä saavan selkään. Jos on saatavilla kirves, niin hänellä on kiusaus käyttää sitä. Valtavin onnettomuus hänen elämässään on, että hänellä on isä, jolle jonkun toisen pojan isä on antanut selkäsaunan. Yhdysvaltain presidentiksi pääsemiseen toivon ollessa ensi sijalla pitää tavallinen pikku poika toiseksi arvokkaimpana, että hänellä olisi isä, joka pystyy löylyttämään kenet hyvänsä kaksilahkeisen. Ja Niwassa oli paljonkin inhimillistä. Mitä äänekkäämmin emo karjui, sen selvemmin Niwa tunsi oman maailmansa luhistumisen. Vaikka Nuzak tosin vanhoilla päivillään oli kadottanut osan voimistaan, niin ainakin hänen äänensä oli vielä aivan entisellään, ja sellaiset ärjäisyt, jollaisia hän päästeli ilmoille, olisivat kuuluneet vähintään kilometrin päähän.

Niwa ei kestänyt kauempaa. Raivosta aivan suunniltaan hän syöksyi joukkoon. Sattuma se sai hänen pienet, juonikkaat leukansa tarttumaan Makusille kuuluvaan varpaaseen, ja hänen hampaansa upposivat lihaan kuin kaksi riviä norsunluisia neuloja. Makus kiskaisi jalkaansa, mutta Niwa pysytteli kiinni ja pureutui syvempään. Sitten Makus veti jalkansa luokseen ja lennätti sen ulos kuin heittokone, ja vaikka pikku Niwa oli päättänyt pysyä kiinni, hän huomasi kuitenkin rajusti liitävänsä ilman halki. Hän lensi taistelijoista kahdenkymmenen metrin päässä olevaan kallioon niin rajusti, että hän aivan huumautui, ja noin kahdeksan tai kymmenen sekunnin ajan hän oli pökerryksissä ja hoippuen ponnisteli pystyyn. Sitten hänen näkönsä ja älynsä taas palasivat, ja hän katseli näytelmää, joka sai veren sykkimään hänen ruumiissaan.

Makus ei enää taistellut, vaan juoksi pakoon – ja hänen astunnassaan huomasi selvän onnahduksen.

Vanha Nuzak parka seisoi jaloillaan, kääntyneenä päin peräytyvää vihollista. Hän huohotti kuin hengästynyt hevonen. Hänen kitansa oli ammollaan. Kieli riippui pitkänään suusta, ja verta tippui pikku pisaroina hänen ruumiistaan maahan. Hän oli saanut oikein kunnollisesti ja perinpohjin selkäänsä. Hän oli toden teolla piesty karhu. Mutta vihollisen pakeneminen sai aikaan kunniasäteilyn, mikä esti Niwan näkemästä emonsa tappiota. Heidän vihollisensa juoksi pakoon. Se se siis olikin saanut selkäänsä. Ja iloisesti ja innokkaasti vikisten hän juoksi emonsa luo.

3

Heidän siinä seistessään lämpimässä auringon paisteessa kesäkuun ensimmäisenä päivänä ja katsellessaan katoavaa Makusia, kun se pakeni joen poukaman yli, Niwa tunsi itsensä pikemminkin vanhaksi ja kokeneeksi taistelijaksi kuin pulleamahaiseksi ja pyöreänaamaiseksi, neljän kuukauden vanhaksi penikaksi, joka toistaiseksi näytti kaikkea muuta kuin pelottavalta.

Kului useita minuutteja siitä, kun Niwa oli upottanut raivoisat pikku hampaansa vanhan uroskarhun varpaan arimpiin osiin, ennen kuin Nuzak kykeni saamaan niin paljon ilmaa keuhkoihinsa, että pystyi murisemaan. Hänen kupeensa nousivat ja laskivat kuin palkeet, ja kun Makus oli kadonnut joen taakse, istahti Niwa lylleröiselle perälleen, suuntasi lystikkäät korvansa eteenpäin ja katseli pyöreine, kiiluvine silmineen levottoman kysyväisenä emoaan. Ähkyvästi mörähtäen Nuzak kääntyi ja lähti hiljalleen menemään sitä isoa kalliota kohden, jonka kyljessä hän oli nukkunut silloin, kun Niwan hirveät avunhuudot hänet herättivät. Näytti siltä kuin olisi joka ainoa luu hänen iäkkäässä ruumiissaan ollut joko katkennut tai sijoiltaan. Hän ontui ja heilui ja vaikeroitsi kulkiessaan ja jätti jälkeensä viheriään ruohoon pieniä punaisia verijälkiä. Makus oli antanut hänelle komeat pieksäjäiset.

Hän laskeutui pitkäkseen, huokasi vielä kerran ja katsahti Niwaan ikään kuin sanoakseen:

– Jos sinä et olisi lähtenyt luotani konnan töillesi ja ärsyttänyt tuota tulenvietävää, ei tätä olisi tapahtunut. Siinä sitä nyt ollaan – katso nyt minua!

Nuori karhu olisi piankin tointunut tappelun seurauksista, mutta Nuzak makasi liikahtamatta kaiken sen iltapäivää, vieläpä seuraavan yönkin. Kaiken lisäksi tämä yö sattui olemaan ihanimpia, mitä Niwa oli milloinkaan nähnyt. Nyt kun yöt olivat käyneet lämpimiksi, hän oli oppinut pitämään kuusta jopa enemmän kuin auringosta, sillä sekä syntyään että vaistoiltaan hän oli paremminkin öinen ryöstöretkeilijä kuin päivämetsästäjä. Idästä kohosi loistava, kullanhehkuinen kuu. Kuusikot ja palsamimetsiköt näyttivät keltaisessa valomeressä olevilta saarilta, ja joki väreili ja kimalteli aivan kuin olisi elänyt kiemurrellessaan valohehkuisen laakson läpi. Mutta Niwa oli saanut opetuksen, ja vaikka kuu ja tähdet häntä huutelivat, hän pysytteli vain tiukasti emonsa kyljessä, kuunnellen yön hiljaisuudesta kuuluvia riemuääniä, mutta hievahtamattakaan hänen kupeeltaan.

Aamun sarastaessa Nuzak nousi jalkeille, komensi mörähtäen Niwan seuraamaan itseään ja kapusi hitaasti päivänpaisteiselle harjanteelle. Hän ei ollut vaellustuulella, mutta jossakin hänen aivokomerossaan oli epämääräinen pelko, että tuo vanha Makus-roisto palaisi, ja hän tunsi, että uusi taistelu tekisi hänestä lopun, jolloin Makus söisi Niwan suihinsa. Hän siis pakottautui jatkamaan matkaa harjanteen toista rinnettä alas, poikki uuden laakson, ja läpi aukon, joka avaran oven lailla aukeni vaihtelevalle lakeudelle, tuoden näkyviin niityt ja järvet ja laajat alueet kuusi- ja seetrimetsää. Viikon päivät Nuzak matkaili määrättyä jokea kohden tällä lakeudella, ja nyt kun Makusin läheisyys häntä uhkasi takaapäin, jatkoi hän vaellustaan, kunnes Niwan lyhyet, lihavat jalat tuskin enää kykenivät kannattamaan hänen ruumistaan.

Oli iltapäivä heidän joelle saapuessaan ja Niwa oli niin uupunut, että vaivoin pystyi kiipeämään kuuseen, mihin emo käski hänet lepäämään. Löydettyään mukavan oksanhangan, hän kohta nukahti – Nuzakin sillä aikaa lähtiessä kalastamaan.

Joki aivan vilisi vilukaloja, jotka matalissa allikoissa syntyneinä olivat satimessa, ja tunnin kuluttua hän oli nostellut niitä rannan täyteen. Kun Niwa illansuussa tuli alas makuusijaltaan, hän saapui suoraan juhla-aterialle, josta Nuzak oli jo ahtanut itsensä aivan täyteen. Tämä oli Niwan ensimmäinen kala-ateria, ja viikon päivät hän tämän jälkeen oli oikeassa kalaparatiisissa. Hän söi niitä aamuin, päivin ja illoin, ja kun hän oli liian kylläinen niitä syömään, niin hän piehtaroi niissä. Ja Nuzak ahtoi niitä itseensä niin, että aivan näytti olevan pakahtumaisillaan. Minne ikinä he menivät, he kantoivat matkassaan kalan hajua, joka päivä päivältä vanheni, ja mitä vanhemmaksi se kävi, sen herkullisemmalta se Niwasta ja hänen emostaan tuoksui. Ja Niwa kasvoi ja paisui kuin turnipsi. Hän lihoi sinä viikkona kolme kiloa. Hän oli jättänyt kokonaan imemisen nyt, sillä Nuzak – vanha kun oli – oli ehtynyt siinä määrin, että oli turha yrittääkään.

Oli kahdeksannen päivän iltapuoli. Niwa ja hänen emonsa paneutuivat ruohoisen kummun liepeelle nukkumaan juhlimisensa jälkeen. Nuzak oli empimättä onnellisin karhuvanhus näillä seuduin pohjolaa. Ravitsemiskysymys ei häntä enää huolestuttanut. Joen allikoissa oli syötävää loputtomat määrät, eikä hän ollut tavannut toista karhua, joka olisi ruvennut riitelemään näiden omistusoikeudesta. Hänen mielessään kangasti keskeymätön onnellinen tulevaisuus heidän rikkailla pyydystysmaillaan, kunnes sydänkesän myrskyt tyhjensivät allikot tai marjat kypsyivät. Ja Niwa, onnellinen, pikku herkkusuu, uneksi samalla tavalla.

Tänä samana päivänä, auringon juuri laskiessa, oli kahdeksan tai kymmenen kilometrin päässä, jokea alas, mies polvillaan ja käsillään tarkastamassa kosteata täplää hiekassa. Hänen hihansa oli kääritty ylös, paljastaen ruskeat käsivarret, ja hän oli hatutta, niin että iltatuuli leyhytteli hänen vaaleaa takkuista tukkaansa, jota noin yhdeksän kuukauden aikana oli leikelty metsästyspuukolla.

Tämän miehen vieressä toisella puolella oli rautasanko ja toisella puolella katseli häntä hartaimmalla mielenkiinnolla yksinkertainen, mutta mitä toverillisimman näköinen koiranpentu, joka milloinkaan on syntynyt mackenzie-koiraisästä ja äidistä, joka oli puoliksi airedale-rotua ja puoliksi paimenkoira.

Tämän murheellisen syntyperän perusteella ei pentua olisi millään keinolla saanut muuksi kuin pelkästään koiraksi. Sen hietikolle ojentunut häntä oli pitkä ja hoikka ja nystyrä joka nivelessä; sen käpälät, jotka muistuttivat äkkiä kasvaneen pojan jalkoja, olivat kuin pienet nyrkkeilyhanskat; pää oli kolme numeroa liian suuri siihen ruumiiseen, ja onnettomuus oli auttanut luontoa tämän mestaritekeleensä viimeistelyssä, repäisemällä siltä toisesta korvasta puolet pois. Kun se katsoi isäntäänsä, tämä korvanpuolisko törrötti pystyssä kuin galvanisoitu puuntynkä, samalla kuin toinen – kahdesti niin pitkä – oli komeasti eteenpäin suunnattuna mitä hartaimmin ja innokkaimmin uteliaana. Pää, jalat ja häntä olivat mackenzie-koiran, mutta korvista ja sen laihanruipelosta ruumiista taistelivat ankarasti paimenkoira ja airedale-koira. Nykyisessä epäsuhtaisessa tilassaan se oli suurkaupungin puistojen ulkopuolella olevista koiranpennuista koiramaisin.

Ensi kerran pitkästä aikaa hänen isäntänsä puhui, ja Miki hytkähteli kuonosta häntään asti huomatessaan, että sanat lausuttiin suoraan hänelle.

– Ne ovat emä ja pentu, yhtä varmasti kuin että sinä olet pieni koira, Miki, hän sanoi. – Ja jos minä mitään karhuista ymmärrän, niin ne ovat olleet täällä jollakin aikaa tänä päivänä.

Hän nousi seisomaan, pani merkille varjojen tummumisen metsän reunassa ja täytti sankonsa vedellä. Hetkeksi valaisivat auringon viime säteet hänen kasvonsa. Ne olivat voimakkaat, myönteiset kasvot. Niissä kuvastui elämänilo. Ja nyt niitä kirkasti äkillinen innostus ja hehku, mikä ei johtunut yksin metsästä, kun hän lisäsi:

– Miki, minä hinaan sinun koruttoman ruhosi etelään, Tytön luo, sillä sinä olet hiomaton jalokivi hyvänluontoisuutta ja kauneutta – ja näiden kahden ominaisuutesi vuoksi hän mieltyy sinuun varmasti. Hän on sisareni, niin kuin tiedät. Kunhan vain saisin tuon karhunpennun seuralaiseksesi.

Hän rupesi viheltämään lähtiessään vesisankoineen astumaan sadan metrin päässä olevaa kapeata palsamireunustaa kohden.

Aivan hänen kintereillään seurasi Miki.

Challoner, joka oli suuren Hudson Bay Companyn vasta valittu toimitusmies, oli perustanut leirinsä järven rannalle, aivan joen suulle. Ei siihen paljon kuulunut – rikkinäinen teltta ja vielä rikkinäisempi kanootti sekä muutamia kapistuksia. Mutta laskevan auringon viimeisessä valossa ne olisivat kertoneet pitkät tarinansa miehelle, jonka silmä oli tottunut metsäelämän vaivoihin ja vastuksiin. Ne olivat maailman kolealle kolkalle pelottomasti lähteneen miehen varustus. Ja niiden jäännökset palasivat hänen matkassaan. Challonerille nämä jäännökset olivat jonkinlaisena inhimillisenä toverina, ne kun olivat suuren osan vuotta ottaneet hänen kanssaan osaa elämän taisteluun. Kanootti oli kiero ja rikkinäinen ja paikattu; savuja myrsky olivat tummentaneet hänen telttansa niin että se oli väriltään mustan ruosteenkarvainen, ja hänen ruokapussinsa olivat likipitäen tyhjät.

Pienellä tulella olivat pata ja kattila kiehumassa, kun hän palasi Miki kintereillään, ja tulen kyljessä oli rikkinäinen, mutta paikattu tölkki, jossa vesipannukakku oli paistumassa. Toisessa padassa oli kahvia, toisessa kalakeittoa.

Miki istahti takakoivilleen, niin että kalan tuoksu täytti hänen sieraimensa. Hän oli huomannut, että tämä aina ennusti syömistä. Hänen silmänsä kiiluivat tähtinä, kun ne seurasivat Challonerin viimeisiä ruoanvalmistuspuuhia, ja joka kolmannen tai neljännen hengähdyksen jälkeen hän nuolaisi suupieliään ja nieli nälkäisesti. Siitä juuri Miki olikin nimensä saanut. Hänen oli aina nälkä, aina hän oli tyhjä, söipä miten paljon hyvänsä. Siitä nimi Miki, "Rumpu".

Vasta kun kalakeitto ja pannukakku oli syötyjä Challoner oli sytyttänyt piippunsa, hän kertoi aikomuksistaan.

– Huomenna lähden ajamaan tuota karhua, hän sanoi.

Miki, joka makasi sykkyrässä hiipuvan hiilloksen lähettyvillä, muksahutti hännällään kuin nuijalla näyttääkseen, että hän kuunteli.

– Sinusta ja karhunpennusta minä teen parin ja nauratan Tytön aivan kuoliaaksi.

Miki muksautti hännällään vielä äskeistäkin kovemmin.

– Mainiota, hän näytti tarkoittavan sanoa.

– Ajattelepa, Challoner sanoi, katsoen Mikin pään yli tuhannen kilometrin päähän. – Neljätoista kuukautta – ja vihdoinkin olemme lähdössä kotiin. Tuota sisarkultaani varten minä aion kasvattaa sinua ja pentua. Hei, mitä siitä sanot? Etpä sinä tiedä, senkin pikku kuvatus, minkä näköinen hän on, sillä etpä silloin siinä istua töllistelisi kuin mikäkin totemipylvään kuvio! Eikähän sinun tyhmä pääsi kykene edes kuvittelemaan, kuinka sievä hän on. Näithän tämäniltaisen auringonlaskun? No niin, hän on sievempi sitä, vaikka onkin sisareni. Onko sinulla siihen mitään lisättävää, Miki? Jollei ole, niin luetaanpa iltarukouksemme ja mennään levolle!

Challoner nousija oikoi itseään. Hänen jäntereensä narskuivat. Jättiläisenä hän tunsi elämän kuohuvan itsessään.

Ja Miki, joka tähän asti oli häntäänsä muksautellut, nousi äkkikasvaneille jaloilleen ja seurasi isäntäänsä heidän majaansa.

Alkukesän aamun harmaana sarastaessa Challoner taas tuli teltasta ja sytytti tulen. Miki seurasi hetkistä myöhemmin, ja hänen isäntänsä kiinnitti telttanuoran pätkän hänen kaulaansa ja sitoi sen puuhun. Toisen samanpituisen nuoran Challoner sitoi ruokapussin kulmiin niin, että hän saattoi metsästyslaukun tavoin kantaa sitä selässään. Päivän ensi säteiden rusottaessa hän oli valmis lähtemään seuraamaan Niwan ja hänen emonsa jälkiä. Miki viritti surullisen valitusvirren, kun huomasi tulleensa jätetyksi, ja kun Challoner katsoi taakseen, niin penikka kiskoi ja teutaroi köytensä päässä kuin mikäkin ilvehtijä. Puolen kilometrin päähän jokea alas hän vielä erotti Mikin hartaat vastaväitteet.

Challonerille ei tämänpäiväinen tehtävä suinkaan ollut mikään huvittelu, eikä ainoana aiheena myöskään ollut halu hankkia Mikille kumppaniksi karhunpenikka. Hän tarvitsi lihaa ja karhun silava olisi vallan erinomaista tähän aikaan vuotta; ja ennen kaikkea hän tarvitsi rasvavarastoa. Jos hän onnistuisi pyydystämään tämän karhun, niin aikaa säästyisi matkalla ihmisten ilmoille.

Kello kahdeksan seuduissa hän tapasi ensimmäiset selvät ja tuoreet Nuzakin ja Niwan jäljet. Se oli paikka, missä Nuzak oli kalastellut neljä tai viisi päivää aikaisemmin, ja jonne he eilen olivat palanneet herkuttelemaan "kypsyneellä" saaliillaan. Challoner oli haltioissaan. Hän uskoi varmasti löytävänsä karhuparin joen varrelta, eikä kovin kaukaakaan. Tuuli oli hänelle edullinen, ja hän alkoi edetä varovaisemmin, luodikko valmiina toivotun hetken varalta. Tunnin ajan hän kuljeskeli hiljaa ja hellittämättä, tarkaten kaikkia ääniä ja liikkeitä, joita kuului edestäpäin, ja kastellen tuon tuosta sormeaan, nähdäkseen oliko tuuli kääntynyt. Tehtävä ei vaatinut mitään erinomaista neuvokkuutta. Onni suosi joka suhteessa Challoneria.

Aukeassa ja lakeassa kohdassa laaksoa, missä joki hajaantui kymmeneksi pieneksi kanavaksi ja vesi lainehti hiekkaisten rantojen välitse ja kivikkokarien yli, Niwa ja hänen emonsa etsivät laiskasti äyriäisiä aamiaiseksi. Niwasta maailma ei ollut milloinkaan näyttänyt niin ihanalta. Aurinko sai hänen pehmeät selkäkarvansa törröttämään kuin hyrräävän kissan. Häntä miellytti märän hiekan tuntu käpäliensä alla ja veden laulava lirinä jalkojansa vastaan. Häntä miellyttivät ympäristönsä lukuisat äänet, tuulen henkäys, kuusten latvoista ja seetripuista tulevat kuiskeet, veden lirinä, kalliokaniinien tvit-tvit, lintujen kutsuäänet sekä ennen muita emonsa matala, örisevä juttelu.

Tällä aurinkoisella lakeudella Nuzak tunsi ensimmäisen vaaran löyhkäyksen. Tuulen pyörre sen äkkiä toi hänelle – ihmishajun.

Hän jäykistyi siihen paikkaan. Hänellä oli vielä hartioissaan syvä arpi, joka vuosia sitten oli tullut tuon saman ja ainoan pelätyn vihollisen hajun mukana. Kolmena kesänä hän ei ollut tuntenut tuota hajua sieraimissaan ja olipa jo melkein unohtanut sen olemassaolon. Nyt se niin äkkiä, että aivan saattoi hänet suunniltaan, tuntui tuoreena ja kauheana tuulen henkäyksessä.

Samassa hetkessä Niwakin näkyi tuntevan masentavan vaaran läheisyyden. Kahdensadan metrin päässä Challonerista hän seisoi liikahtamattomana tummana täplänä valkealla hiekkataustalla, tarkaten emoaan ja pienellä herkkätuntoisella kuonollaan koettaen käsittää ilmassa olevan vaaran merkitystä.

Sitten kuului jotakin, mitä hän ei ollut milloinkaan kuullut – räjähtävä, paukkuva jyrinä – ukkosen tapainen, mutta sittenkin erilainen; ja hän näki emonsa jäykistyvän paikoilleen ja äkkiä lysähtävän etujaloilleen.

Seuraavassa hetkessä emo oli taas pystyssä, äänessään raju huuh, joka oli hänelle outo – varoitus että hän pakenisi henkensä kaupalla.

Niin kuin muutkin äidit, jotka ovat saaneet kokea lapsen toveruuden ja rakkauden, oli hänenkin ensimmäinen ajatuksensa Niwa. Käpäläänsä ojentaen hän sysäsi tätä, ja Niwa kiiti läheisen metsän suojaan. Nuzak seurasi. Kuului toinen laukaus ja aivan hänen päänsä päällitse kiiti kauhea, suriseva ääni. Mutta Nuzak ei hätäillyt. Hän pysytteli Niwan perässä, kiirehtien tätä eteenpäin, huolimatta siitä, että tuo tulikuuman raudan tuska hänen kupeessaan tuotti kauheaa tuskaa. Heidän saapuessaan metsän reunaan Challonerin kolmas luoti pöllähti Nuzakin jalkojen alitse.

Hetkistä myöhemmin he olivat metsän suojassa. Vaisto opasti Niwan sen tiheimpään kohtaan, ja aivan hänen kintereillään ponnisteli Nuzak viimeisillä raukeavilla voimillaan jouduttaen häntä eteenpäin. Hänen vanhoihin aivoihinsa nousi synkkä ja hirveä varjo, jotakin, mikä alkoi sumentaa hänen näköään, ja hän tunsi, että oli vihdoinkin saapunut tiensä loppuun. Kaksikymmentä vuotta hän oli jo elänyt, ja nyt hän taisteli muutamasta viime sekunnista. Hän pysähdytti Niwan paksun seetripuun juurelle ja niin kuin oli usein ennenkin tehnyt komensi hänet kiipeämään siihen. Viimeisen ainoan kerran hänen kielensä hyväilevästi hipaisi Niwan kasvoja. Sitten hän kääntyi taistelemaan viimeisen suuren taistelunsa.

Hän laahautui aivan Challonerin näkyville ja reilun kymmenen metrin päähän kuusikosta hän pysähtyi ja odotti miestä, pää riipuksissa hartioiden välissä, kupeet nousten ja laskien, silmät yhä enemmän hämärtyen, kunnes hän vihdoin syvästi huokaisten lyyhistyi maahan, sulkien tien heidän viholliseltaan. Hetken aikaa hän ehkä kerran vielä näki kahdenkymmenen kuluneen vuoden kultaiset kuut ja välkkyvät auringot; ehkä hän uudestaan kuuli kevään vienoa suloista soittoa, joka oli täynnä ikivanhaa elämän laulua, ja ehkä jotakin suloista ja tuskatonta laskeutui hänen päällensä viimeisenä palkkiona ylevästä maallisesta äitiydestä.

Challonerin saapuessa hän oli kuollut.

Setripuun oksanhaarukassa olevasta piilopaikastaan Niwa katseli elämänsä ensimmäistä suurta murhenäytelmää ja ihmisen tuloa. Tuo kaksijalkainen eläin sai hänet kyyristymään syvemmälle turvapaikkaansa, ja hänen pikku sydämensä oli pakahtumaisillaan siitä pelosta, joka hänet oli vallannut. Hän ei järkeillyt. Mikään ihmeellinen ajatustoiminta ei ilmaissut hänelle jotain hirveää tapahtuneen, ja että tämä korkea, kaksijalkainen olento oli siihen syyllinen. Hänen pikku silmänsä kiiluivat aivan turvapaikkansa reunan yli. Häntä ihmetytti, miksi emonsa ei noussut taistelemaan tämän uuden vihollisen saapuessa. Vaikka olikin peloissaan, hän oli kuitenkin valmis murisemaan, kunhan emo vain heräisi – valmis kapuamaan puusta alas auttamaan emoa samoin kuin oli häntä auttanut silloin kun Makus, vanha uroskarhu, karkotettiin. Mutta Nuzakin isossa ruhossa ei jäsenkään hievahtanut, kun Challoner kumartui tutkimaan häntä. Hän oli aivan kuollut.

Challonerin kasvot hehkuivat innostuksesta. Välttämätön tarve oli hänestä tehnyt murhaajan. Nuzak tiesi hänelle komeaa taljaa ja ruokavarastoa, joka riittäisi hänelle koko loppumatkaksi etelän maille. Hän asetti luodikkonsa puuta vasten ja ryhtyi etsimään pentua. Hänen luonnontuntemuksensa sanoi hänelle, ettei se ollut kaukana emostaan, ja hän alkoi tähystellä puihin ja läheisiin tiheikköihin.

Piilopaikkansa turvassa, tiheän lehvistön peitossa, Niwa tekeytyi etsinnän aikana niin pieneksi kuin suinkin. Puolen tunnin kuluttua Challoner pettyneenä lopetti etsimisen, ja palasi joelle juomaan, ennen kuin alkoi nylkeä Nuzakia.

Tuskin hän oli poistunut, kun Niwan pikku pää kohosi virkeästi. Hetken aikaa hän katseli ja laskeutui sitten takaperin seetripuun runkoa pitkin maahan. Hän vikisi valittaen emolle, mutta tämä ei hievahtanut. Hän meni lähelle ja seisoi hänen liikkumattoman päänsä ääressä nuuskien ihmishajuista ilmaa. Sitten hän hyväili emon poskea, työnsi kuonoaan hänen kaulansa alle ja nipisti vihdoin häntä korvasta – mikä aina oli ollut hänen viimeinen temppunsa emoa herättäessä. Hän oli kummissaan. Hän vikisi hiljaa ja kiipesi emonsa isolle pehmeälle selälle, istahtaen sinne. Hänen vikinässään oli outo sävy ja sitten nousi hänen kurkustaan ruikuttava itku, joka muistutti lapsen itkua.

Tämän itkun Challoner palatessaan kuuli, ja jokin tuntui äkkiä ahdistavan hänen rintaansa ja tukahduttavan häntä. Hän oli kuullut lasten itkevän tuolla tavalla; se oli äidittömän pennun itkua!

Ryömien vaivaiskuusen takaa kurkistamaan Nuzakin kuolinpaikkaa hän näki Niwan istumassa emonsa selällä. Hän oli elinaikanaan surmannut paljon eläimiä, sillä hänen työtään oli surmaaminen ja kaupanteko toisten surmaamien eläinten nahoilla. Mutta tämäntapaista hän ei vielä ollut nähnyt, ja yhtäkkiä hänestä tuntui aivan kuin hän olisi tehnyt murhan.

– Olen pahoillani, pikku raiska, hän mutisi hiljaa; – olen pahoillani!

Se kuulosti melkein – anteeksipyynnöltä. Mutta ei ollut vara valita mitä tehdä. Niin hiljaa, ettei Niwa sitä kuullut, hän tuulen päältä kiersi takaapäin Niwan lähelle. Hän oli noin kolmen metrin päässä Niwasta, ennen kuin pentu aavisti vaaran. Silloin oli jo myöhäistä. Äkkiä Challoner oli hänen kimpussaan, ennen kuin Niwa ehti hypätä emonsa selältä, ja tunki hänet ruokapussinsa pohjalle.

Challoner ei vielä milloinkaan ollut kokenut niin vilkasta viisiminuuttista kuin nyt alkoi. Surun ja pelonkin tunteet voitti Niwassa nyt vanhan Suminitik-isän raivoisa tappeluluonto. Hän kynsi ja puri ja potki ja murisi. Noina viitenä minuuttina hän oli viisi pikku paholaista yhtenä paholaisena, ja kun Challoner oli saanut nuoran kiinnitetyksi Niwan kaulaan ja hänen lihavan ruumiinsa työnnetyksi pussiin, hänellä oli käsissään parikymmentä haavaa ja naarmua.

Säkissä Niwa yhä reuhtoi uupumukseen asti, samalla kun Challoner nylki Nuzakin ja leikkeli siitä haluamansa lihan ja rasvan. Nuzakin taljan kauneus sai hänen silmänsä säteilemään. Siihen hän kääri lihat ja rasvat ja sitoi sen karibunnahkahihnalla mytyksi, jonka ympäri hän vyötti olkahihnastonsa. Kolmenkymmenen kilon painoisen nahka- ja lihataakan rasittamana hän vielä sieppasi luodikon käteensä – ja Niwan. Oli jo iltapuoli päivää hänen lähtiessään. Auringonlaskun aikaan hän saapui leiriin. Joka metrin matkasta, viimeiseen kilometriin asti, Niwa taisteli kuin spartalainen.

Nyt hän makasi raukeana ja melkein tajuttomana säkissään, ja kun Miki epäluuloisena tuli nuuskimaan säkkiä, hän ei hievahtanutkaan. Kaikki hajut olivat hänelle samantekeviä, ja eri äänistä hän ei välittänyt. Challoner oli melkein menehtymäisillään. Hänen ruumiinsa joka ainoaa lihasta ja luuta pakotti. Siitä huolimatta näkyi hänen hikisillä, tuhraantuneilla kasvoillaan ylpeä irvistys.

– Senkin urhea pikku peijakas, hän sanoi elotonta säkkiä tarkastaen ja täyttäessään ensi kertaa sinä iltapäivänä piippunsa. – Senkin – senkin urhea pikku peijakas!

Hän sitoi Niwan kaulanuoran pään puun tynkään ja rupesi varovasti aukoilemaan ruokapussia. Sitten hän vieritti Niwan sieltä maahan ja väistyi syrjään. Tällä hetkellä Niwa olisi ollut suostuvainen aselepoon, mikäli asia koski Challoneria. Mutta hänen puolisokeat silmänsä eivät nähneetkään ensin Challoneria, kun hän vieri säkistä. Hän näki Mikin! Ja Miki, kiihkeän uteliaana ruumistaan väännellen, oli juuri nuuskimaisillaan häntä!

Niwan pikku silmät tuijottivat. Oliko tuokin rumanivelinen typykkäkorvainen miespedon sikiö hänen vihollisiaan? Olivatko tämän eläimen ruumiin kiemurtelevat vääntelyt ja hännän nuijamaiset heilahtelut taisteluvaatimusta? Siksi hän ne päätteli. Oli miten oli, ainakin se oli hänen kokoisiaan, ja nuolena hän oli nuoransa päässä ja penikan niskassa. Miki, joka vastikään oli pulppuillut ystävyyttä ja hilpeyttä, oli oitis selällään, kömpelöt jalat ilmassa hosuen ja haukkuvat avunhuudot yltymässä kiljunnaksi, joka täytti illan kullanhohteisen hiljaisuuden sanomattomalla hädällä.

Challoner oli ällistynyt. Seuraavassa hetkessä hän olisi erottanut pikku tappelijat, mutta sattui jotakin, mikä pidätti hänet. Niwa, joka seisoi poikittain Mikin päällä, Mikin kaikki neljä äkkikasvanutta jalkaa ilmassa aivan kuin ehdotonta antautumista ilmoittamassa, hellitti vähitellen otteensa penikan höllästä ihosta. Taas hän näki miespedon. Vaisto, joka hänellä oli järkeilyä nokkelampi, sai hänet olemaan hetken liikkumatta, kirkkaat silmät suunnattuina Challoneriin. Miki heilutteli jalkojaan ilmassa ja vikisi heikosti; kovalla hännällään maata hutkien hän anoi armoa, ja hän nuoli suupieliään ja koetti kiemurrella ruumistaan ikään kuin sanoakseen Niwalle, ettei hänellä ollut vähintäkään aikomusta tehdä tälle pahaa. Niwa irvisti uhmaavasti Challoneriin kääntyneenä. Hän vetäysi hitaasti Mikin päältä pois. Ja Miki makasi yhä selällään käpälät ilmassa peläten liikahtaa.

Ihmeissään Challoner hitaasti vetäytyi telttaan ja kurkisti kankaan raosta.

Irvistys katosi Niwan naamasta. Hän katsoi pentua. Ehkä jossakin perimmässä sielun sopukassa oleva perinnäinen vaisto ilmaisi hänelle, mitä hän oli menettänyt, veljiä ja siskoja, joita ei ollut hänelle syntynyt – penikkapäivien toveruuden, lapsuusiän leikit. Ja varmaankin Miki huomasi muutoksen tapahtuneen tuossa pienessä, pörröisessä, mustassa olennossa, joka vielä vastikään oli hänen vihollisensa. Hänen häntänsä huitoi melkein vimmatusti, ja hän heilutti etukäpäliään Niwaa kohden. Sitten hän hieman seurauksia peläten käännähti kyljelleen. Niwa yhä pysyi liikahtamatta. Hilpeästi Miki silloin kiemurteli.

Kun Challoner hetkistä myöhemmin katseli kankaan repeämästä, hän näki heidän varovasti nuuskivan toistensa kuonoja.

4

Sinä yönä lankesi kylmä vihmasade pohjoisesta ja idästä. Aamun sarastaessa kosteana Challoner tuli teltasta tekemään tulta, ja kuusenjuuren onkalosta hän löysi Mikin ja Niwan sylikkäin ja umpiunessa.

Karhun penikka huomasi miespedon ensimmäisenä, ja ennen pennun heräämistä Niwan silmät viivähtivät hetkisen tuossa ihmeellisessä vihollisessa, joka niin perinpohjin oli muuttanut hänen maailmansa. Uupumus oli saanut hänet nukkumaan koko tuon ensimmäisen pitkän vankeusyön, ja nukkuessa olivat useat seikat unohtuneet. Mutta nyt ne taas palasivat mieleen, kun hän kyyristyi yhä syvempään juuren alle ja niin hiljaa, että vain Miki sen kuuli, vikisi emoaan.

Tämä vikinä herätti Mikin. Hitaasti hän suoristautui sykkyrästä, ojenteli pitkiä äkkikasvaneita jäseniään ja haukotteli niin kuuluvasti, että ääni kuului Challonerin korviin. Mies kääntyi ja näki kahden silmän suuntautuvan itseensä juuren suojatusta onkalosta. Koiranpennun toinen eheä korva sekä toinen, josta oli puolet poissa, törröttivät virkeinä, kun hän tervehti isäntäänsä kestävän toveruuden ylitsevuotavalla iloisuudella. Challonerin kasvoja, joita harmaasta taivaasta tuleva vihmasade kostutti ja jotka neljäntoista kuukauden oleskelu pohjolassa oli värjännyt pronssinkarvaisiksi, kirkasti virnistys, ja Miki keikutteli esille kiertäen ja väännellen itseään eriskummaisiin kiemuroihin, jotka ilmaisivat hänen sanatonta onneaan sen johdosta, että isäntä näin hymyili suoraan hänelle.

Niwa vetäytyi siihen juuren alla olevaan tilaan, joka näin jäi yksin hänen haltuunsa, yhä syvemmälle, kunnes enää vain hänen pyöreä päänsä näkyi, ja tästä tilapäisestä turvapaikastaan hänen kirkkaat pikku silmänsä tuijottivat emon murhaajaa.

Elävästi muistui hänen mieleensä taas eilinen murhenäytelmä – lämmin, aurinkoinen joen mutka, missä hän ja Nuzak-emonsa pyydystivät äyriäisiä aamiaiseksi, kun miespeto saapui; kummallisen ukkosen pauke, heidän pakonsa metsään ja kaiken tämän loppu, kun emo kääntyi päin viholliseen. Eikä emon kuolema sittenkään ollut polttavimpana hänen mielessään tänä aamuna, vaan hänen oman hirvittävän taistelunsa muisto, jonka hän taisteli valkoisen miehen kanssa, ja sitten myöhempi raivoamisensa sen säkin pimeässä ja tukahduttavassa syvyydessä, jolla Challoner toi hänet leiriin. Nytkin juuri Challoner tarkasteli käsissään olevia naarmuja. Hän lähestyi muutaman askelen ja irvisteli iloisesti Niwalle, samoin kuin oli Mikille hymyillyt, tuolle kulmikkaalle pennulle.

Niwan pikku silmät kiiluivat.

– Sanoinhan sinulle eilen illalla, että olin pahoillani, huomautti Challoner puhellen kuin omalle lajilleen.

Monessakin suhteessa Challoner oli erikoinen, tavallisuudesta poikkeava pohjolan mies. Hän esimerkiksi uskoi erääseen eläinsielulle ominaiseen tajuntamuotoon ja oli omaksi tyydytyksekseen todennut, että jos eläimiä kohteli ja niiden kanssa seurusteli tosi-inhimillisesti, niin niissä usein kehittyi jonkinlainen käsityskyky, jonka hän epätieteellisellä tavallaan nimitti järjeksi.

– Sanoinhan, että olin pahoillani, hän toisteli, kyykistyen metrin päähän siitä juuresta, jonka alta Niwan silmät tuijottivat häneen, – ja todellakin olen. Minua surettaa, että surmasin emosi. Mutta meidän oli pakko hankkia lihaa ja rasvaa. Miki ja minä aiommekin korvata sen sinulle. Me aiomme ottaa sinut mukaamme Tytön luo, ja ellet sinä opi häntä rakastamaan, niin olet kaikkein kehnoin ja alhaisin pikku hupakko koko luomakunnassa etkä emoa ansaitse. Sinusta ja Mikistä tulee veljekset. Hänenkin emonsa on kuollut – suorastaan nääntynyt nälkään, mikä on kehnompi juttu kuin kuolla luoti keuhkoissa. Ja Mikin minä löysin samoin kuin sinutkin emonsa äärestä, hyväilemässä häntä ja itkemässä aivan kuin maailma olisi ollut häneltä kokonaan lopussa. Niin että rohkaise mielesi ja ojenna meille sovinnon käpälä. No, paiskataanpa kämmentä!

Challoner ojensi kättään. Niwa pysyi liikkumattomana kuin kivi. Hetkistä aikaisemmin hän olisi ärissyt ja paljastanut hampaansa. Mutta nyt hän makasi aivan hievahtamatta. Ainakin tämä oli ihmeellisin eläin, minkä hän oli nähnyt. Eilen se ei ollut häntä loukannut sen kummemmin kuin että oli pannut pussiin. Eikä se nytkään yrittänyt häntä loukata. Päinvastoin sen käyttämä puhetapa ei ollut epämiellyttävää eikä uhkaavaa. Hänen silmänsä tarkkailivat Mikiä. Pentu oli epäröimättä tunkeutunut Challonerin polvien väliin ja katseli kummissaan ja ihmetellen Niwaa, aivan kuin olisi halunnut kysyä: – Miksi et tule esille sieltä juuren alta ruokaa hakemaan?

Challonerin käsi lähestyi, ja Niwa puristautui yhä syvempään kunnes ei ollut enää yhtään tilaa jäljellä, mihin tunkeutua. Silloin tapahtui ihme. Miespedon käpälä kosketti hänen päätään. Se sai hänet oudosti vapisemaan, mutta ei tehnyt sittenkään kipeää. Jos hän ei olisi kiilautunut niin tiukkaan, hän olisi purrut ja kynsinyt. Mutta hän ei voinut tehdä kumpaakaan.

Hitaasti Challoner työnsi sormensa Niwan löyhään niskanahkaan. Niwa, joka arvasi, että jotakin erinomaista kohta tapahtuisi, seurasi silmät pullollaan näitä toimenpiteitä. Sitten Challonerin sormet sulkeutuivat ja samassa hän raahasi Niwan esille ja piteli käsi ojennettuna potkivaa ja sätkivää penikkaa, joka päästi ilmoille niin valtavan kiljunnan, että Miki pelkästä myötätunnosta yhtyi tähän raivoisaan tuskanhuutoon. Puolta minuuttia myöhemmin Challoner oli pannut Niwan uudestaan vankisäkkiinsä, mutta nyt hän jätti penikan pään vapaaksi ja kiristi säkin suun tiukalle Niwan kaulaan ja kiinnitti sen nahkahihnalla. Näin oli Niwasta kolme neljättäosaa säkissä ja vain pää oli vapaana. Penikka oli siis "pantu pussiin".

Jättäen penikan itsekseen riehumaan ja sätkimään Challoner lähti tekemään aamiaista. Kerrankin Miki keksi hauskempaa puuhaa ja hän kierteli reuhtovaa ja parkuvaa Niwaa, turhaan yritellen joten kuten myötämielisyydessään auttaa häntä. Vihdoin Niwa asettui, ja Miki istahti aivan hänen viereensä katsahtaen isäntäänsä vakavan kysyvästi, melkeinpä moittivasti.

Aurinko näytti olevan aikeissa hajottaa taivaan harmauden, kun Challoner uudestaan oli valmiina jatkamaan matkaansa etelän maille. Hän kuormasi kanoottiaan jättäen Niwan ja Mikin viimeisiksi. Kanootin keulaan hän valmisti pehmeän pesän penikan emon nahasta. Sitten hän kutsui Mikiä ja sitoi kuluneen nuoran hänen kaulaansa ja sitten nuoran toisen pään Niwan kaulaan. Siten penikat olivat kiinni samassa metrin pituisessa nuorassa. Tarttuen kumpaakin erikseen niskasta hän kantoi heidät kanoottiin ja sijoitti Nuzakin nahasta tekemäänsä pesään.

– Olkaa te poikaset nyt siivoja, hän varoitti. – Me yritämme tänään kuuttakymmentäviittä kilometriä korvataksemme eilisen ajanhukan.

Kun kanootti irtautui rannasta, tunkeutui alhaalla idän taivaalla pilvien lomasta kimppu auringon säteitä.

5

Kanootin liukuessa nopeasti järven pintaa oli Niwassa heti ensi hetkinä tapahtunut ihmeellinen muutos. Challoner ei sitä huomannut, eikä ollut Mikikään siitä tietoinen. Mutta Niwan ruumis vavahteli aivan kauttaaltaan, ja hänen sydäntänsä jyskytti samoin kuin oli jyskyttänyt sinä ihanana päivänä, jolloin emo ja vanha uroskarhu taistelivat. Hänestä tuntui, että kaikki se, minkä hän oli kadottanut, taas palaisi hänelle, ja että kohta olisi kaikki taas hyvin – sillä hän tunsi emonsa hajun! Ja sitten hän keksi, että emon haju tuntui lämpöisenä ja väkevänä hänen allaan olevassa mustassa, karvaisessa kappaleessa, ja hän painautui sitä vastaan, pienellä, pullealla mahallaan maaten, ja tirkisteli käpäliensä yli Challoneriin.

Hänen oli vaikea käsittää tätä – miespeto tuolla perällä melomassa kanoottia vettä pitkin, ja hänen allaan emo, pehmeänä ja lämpimänä, mutta niin haudanhiljaisena. Hän ei voinut pidättää kurkkuunsa kohoavaa vikinää – matalaa ja surkean haikeaa emon kutsua. Eikä kuulunut vastausta muuta kuin Mikin vastavinkuna, toisen lapsen itku toisen puolesta. Niwan emo ei hievahtanut. Hän ei äännähtänyt. Eikä Niwa nähnyt hänestä muuta kuin hänen mustan, karvaisen nahkansa – ilman päätä, ilman jalkoja, ilman isoja, karvattomia käpäliä, joita hän oli mielellään kutkutellut, ja ilman korvia, joita oli halusta nipistellyt. Ei ollut hänestä muuta jäljellä kuin kappale mustaa nahkaa – ja haju.

Mutta lohduttava turvallisuudentunne lämmitti hänen pientä säikähtynyttä sieluaan. Hän tunsi loppumattoman ja kestävän voiman suojelevan läheisyyden, ja auringon ensi säteiden kohdatessa hänet hänen niskansa röyheltyi ja hän työnsi ruskean kuononsa käpäliensä väliin ja emonsa turkin karvoihin. Miki, joka tuntui turhaan yrittelevän selvittää itselleen äskenlöydetyn toverin salaperäisyyttä, katseli häntä tarkasti omien etukäpäliensä välistä. Hassunkurisessa päässään – jota koristi toinen eheä korva ja toinen viallinen, sekä vielä törröttävät poskikarvat, jotka hän oli perinyt airedalelaiselta esi-isältä – hän yritti päästä jonkinlaiseen ratkaisuun. Heti alusta hän oli hyväksynyt Niwan ystäväksi ja toveriksi – ja kiitokseksi oli Niwa kurittanut häntä vaivoistaan. Tämän Miki saattoi antaa hänelle anteeksi ja unohtaa. Mutta hän ei voinut antaa anteeksi sitä täydellistä välinpitämättömyyttä, jolla Niwa häntä kohteli. Hänen leikkisät esi-isänsä eivät olleet saavuttaneet karhunpenikan tunnustusta. Kun hän oli haukkuen hypellyt Niwan ympärillä kyykistellen ja väännellen itseään ja lämpimästi kehottanut häntä mukaansa hippaleikkiin tai painikilpailuun, oli Niwa vain yksinkertaisesti töllistellyt häntä kuin mikäkin vähämielinen. Hän kuvitteli ehkä, ettei Niwaa huvittanutkaan mikään muu kuin tappeleminen. Kului pitkä aika ennen kuin hän yritti uudestaan.

Oltiin puolimatassa aamiaisesta keskipäivään. Koko tänä aikana Niwa oli tuskin liikahtanut, ja Miki oli aivan kuollakseen ikävystynyt. Viimeöisen myrskyn aiheuttama ahdinko oli muisto vain, ja heidän yllään paistoi pilvetön aurinko. Oli jo yli tunti kulunut siitä kun Challonerin kanootti oli jättänyt järven, ja se kiiti nyt erään Jackson's Kneen ja Shamattawan välisen vedenjakajan eteläistä rinnettä juoksevan joen selkeitä vesiä. Joki, joka sai alkunsa ylempänä olevasta isosta järvestä, oli Challonerille outoja väistääkseen salaisia koskia ja putouksia hän katseli tarkasti eteensä. Noin puolen tunnin aikana oli virran nopeus yhä kiihtynyt, ja Challoner oli varma siitä, että ennen pitkää hänen olisi pakko ruveta kantamaan kanoottia. Hetkistä myöhemmin hän kuuli edestäpäin matalaa, kestävää pauhua, josta ymmärsi lähestyvänsä vaarallista vyöhykettä. Kun hän kiiti seuraavan mudan ohi, pysytellen aivan lähellä rantaa, näki hän noin neljä- tai viisisataa metriä alempana vaahtoavan ja kiehuvan kallioisen pyörrevirran.

Nopeasti hän silmillään arvioi tilanteen. Koski virtasi melkein äkkijyrkän rantaäyrään ja synkän metsän välitse. Hän huomasi oitis, että tavarat oli kannettava metsänpuolista rantaa, ja se oli juuri vastapäinen ja hänestä kauimpana oleva ranta. Kääntäen kanoottia 45° kulmassa, hän käytteli melaansa vartalonsa ja käsivarsiensa kaikella voimalla. Hän uskoi hädin tuskin ennättävänsä rantaan ennen kuin virta kävi vaaralliseksi. Kosken kohinan yli hän nyt erotti sen alla olevan putouksen jymisevän pauhun.

Juuri tänä onnettomana hetkenä Miki oli kerran vielä päättänyt koetella Niwaa. Ystävällisellä eleellä hän viskasi esiin toisen käpälänsä. Kuten muistamme, oli Mikillä pennuksi aivan suunnattoman iso käpälä, ja koko etujalka oli pitkä ja hoikka, niin että kun käpälä sattui suoraan Niwan kuononpäähän, tuntui se aivan nyrkkeilijän iskulta. Se vielä tapahtui aivan äkkiarvaamatta ja vaikutti näin ratkaisevana lisäseikkana tilanteeseen; ja kaiken tämän lisäksi Miki nuijan tavoin heilautti toista käpälää halki ilman iskien sillä Niwaa silmään. Tämä oli jo liikaa ystävänkin kädestä, ja äkkiä murahtaen Niwa syöksähti pesästään esille ja iski pennun kimppuun.

Vaikka Miki olikin heidän ensimmäisessä riidassaan niin kunniattomasti antautunut, hän kuitenkin itse polveutui tappelijasuvusta. Sekoitapa mackenzie-koiran, pohjolan korkeajalkaisen, leveärintaisen, vahvimman koirarodun vereen paimenkoiran ja airedalekoiran verta, ja jotakin siitä pakosta syntyy. Samalla kuin mackenzie-koira härkämäisine voimineen on rauhallinen ja sävyisä kaikissa tilanteissa, on pohjolan paimenkoirassa ja airedalekoirassa aika annos paholaista, ja kiistanalaiseksi jää, kumpi niistä on taistelunhaluisempi. Ja yhtäkkiä tuo hyväntuulinen pikku Miki tunsi paholaisen pääsevän valloilleen itsessään. Tällä kertaa ei hän haukahdellut armoa. Hän kohtasi Niwan leuat ja tuskin oli kahta sekuntia kulunut, kun he jo kävivät ensiluokkaista taistelua pienellä, epävakaisella paikalla kanootin keulassa.

Turhaan Challoner huuteli heille meloessaan epätoivon vimmalla voittaakseen kosken nielun. Niwalla ja Mikillä oli täysi työ toisistaan, että olisivat häntä kuulleet. Mikin kaikki neljä käpälää hosuivat taas ilmaa, mutta tällä kertaa hänen terävät hampaansa olivat lujasti tarttuneet Niwan höllään kaulanalusnahkaan, ja käpälineen hän yhä potkija hutki niin rajusti, että uhkasi tukehduttaa Niwan peräti, jollei olisi käynyt niin kuin Challoner pelkäsi. Toisiinsa yhä takertuneina he vyöryivät kanootin keulasta virran pyörteeseen.

Noin kymmenen sekunnin ajaksi he katosivat kokonaan näkyvistä. Sitten he ilmestyivät näkyviin noin viisitoista metriä häntä alempana, päät aivan lähekkäin, ja nopeasti kiitämässä kohtaloaan kohti, ja Challonerilta pääsi tukahtunut huudahdus. Hän ei voinut auttaa heitä, ja hänen huudossaan tuntui sureva sävy: useana viikkona Miki oli ollut hänen ainoa toverinsa ja kumppaninsa.

Sen metrin pituisen nuoran yhdistäminä, johon heidät oli sidottu, Miki ja Niwa kiisivät kosken kuohuvaan pyörteeseen. Mikiin nähden oli aivan onnekasta se, että isäntä oli tullut kytkeneeksi hänet Niwan kanssa samaan köyteen. Mikissä, kolmen kuukauden ikäisenä ei ollut paljon painoa ja siitäkin kahdeksankymmentä prosenttia luuta ja vain puoli prosenttia rasvaa, kun sen sijaan Niwa oli melkein yhdeksänkymmentä prosenttia rasvaa. Mikin kantovoima vedessä oli siis suunnilleen sama kuin pienen ankkurin, kun sen sijaan Niwa oli aivan ensiluokkainen pelastusvyö ja melkeinpä uppoamaton.

Eivätkä he olleet hätähousuja kumpikaan. Molemmat olivat taistelijasukua, ja vaikka Miki heidän ensimmäisellä sadan metrin koskenlaskumatkallaan olikin enimmäkseen veden alla, hän ei hetkeksikään lakannut ponnistelemasta kuonoaan veden pinnalle. Välillä hän oli selällään ja välillä mahallaan; mutta asennostaan huolimatta hän joka hetki käytti äkkiä kasvaneita käpäliään kuin meloja ikään. Jossakin määrin tämä oli hyödyksi Niwalle, kun hän itse urhoollisesti taisteli liiallista veden tulvaa vastaan. Jos hän olisi ollut yksin, hänen rasvakilonsa olisivat kannattaneet häntä myötävirtaan kuin karvaista markkina-ilmapalloa, mutta kun oli tempoileva jarrutusankkuri kaulassa, oli uppoamisvaara varsin vakava. Kuutisen kertaa hän hetkittäin kokonaan katosi, kun jokin pohjavirran pyörre sai Mikin haltuunsa ja veti hänet upoksiin – paineen, häntineen, jalkoineen kaikkineen. Aina Niwa kuitenkin taas kohosi pinnalle, ponnistellen lihavine jalkoineen aivan henkensä edestä.

Sitten tuli putous. Siihen mennessä Miki jo oli ehtinyt tottua veden alla uimiseen, ja niinpä hän armeliaasti säästyi sen uuden vedenpaisumuksen koko kauhulta, johon he nyt ajautuivat. Hänen käpälänsä olivat melkeinpä lakanneet liikkumasta. Vielä hän tajusi veden pauhun korvissaan, mutta se ei enää tuntunut niin epämiellyttävältä kuin alussa. Hän oli toden teolla hukkumaisillaan. Niwalle ei ollut suotu tuskattoman kuoleman mieluisia aistimuksia. Yksikään maailman penikka ei ollut selkeämmin hereillä kuin hän oli ratkaisevalla hetkellä. Hänen päänsä oli kunnolla veden pinnan yläpuolella ja hän oli kaikin puolin täysin tajuissaan. Sitten joki itse putosi hänen altaan, ja hän syöksyi vesivyöryyn, tuntematta enää Mikin painoa kaulassaan. Challoner ehkä olisi melko tarkasti pystynyt arvaamaan putouksen alla olevan kurimuksen syvyyden. Jos Niwa olisi kyennyt lausumaan oman mielipiteensä, hän olisi vannonut, että se oli kilometrin syvyinen. Miki ei ollut enää siinä kunnossa, että olisi kyennyt arvioimaan mitään tai että olisi välittänyt oliko se metrin vai kilometrin syvyinen. Hänen käpälänsä olivat lakanneet toimimasta, ja hän oli antautunut täysin kohtalon armoille. Mutta Niwa kohosi taas pinnalle ja Miki seurasi mukana kuin koho. Hän oli juuri vetämäisillään viimeisen hengenvetonsa, kun samassa virta syöksyi esille kosken kurimuksesta, ja sen voima viskasi Niwan pienen, puolittain upoksissa olevan, ajelehtivan puukasan päälle, ja rajusti ja hartaasti ponnistautuen varmaan turvapaikkaan päästäkseen Niwa hinasi Mikin pään vedestä esille, niin että koiranpentu riippui ajelupuun reunalla samoin kuin pyövelin hirttouhri riippuu nuoransa päässä.

6

On epätietoista, liikkuiko Niwan päässä seuraavina hetkinä mitään selväpiirteisiä älyllisiä johtopäätöksiä. On liian uskallettua otaksua, että hän tieten tahtoen olisi ryhtynyt auttamaan puolikuollutta ja melkein tiedotonta Mikiä. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli päästä itse turvalliseen ja kuivaan paikkaan, ja sinne päästäkseen hänen oli pakko hinata pentu mukanaan. Niwa siis riuhtoi köytensä päässä, upottaen pienet, terävät kyntensä ajopuuhun, ja sikäli kuin hän pääsi eteenpäin Miki hinautui pää edellä kylmästä ja epäystävällisestä vedestä. Tämä oli asia kaikessa yksinkertaisuudessaan. Niwa pääsi pölkylle, jonka ympärillä vesi virtaili vastasuuntaan, ja sen selkään hän kyyristyi pitkäkseen ja piteli siitä kiinni niin rajusti, ettei vielä eläessään ollut mistään pidellyt niin rajusti. Tiheä pensaskasvillisuus esti kokonaan pölkkyä näkymästä rannalle. Muuten Challoner olisikin kymmentä minuuttia myöhemmin nähnyt heidät.

Miki ei ollut tarpeeksi toipunut, jotta olisi kyennyt kuulemaan tai haistamaan isäntäänsä, kun Challoner saapui katsomaan olisiko hänen pikku toverinsa mahdollisesti hengissä. Ja Niwa puristi pölkkyä vain sitä lujemmin. Hän oli nähnyt niin tarpeekseen miespetoa, että se riitti hänelle lopuksi elämää. Puolisen tuntia kului kunnes Miki alkoi huohottaa ja yskiä ja oksentaa vettä ja ensi kertaa heidän kanootissa tapahtuneen tappelunsa jälkeen Niwa nyt rupesi tuntemaan vilkasta mielenkiintoa penikkaa kohtaan. Vielä kymmenen minuuttia, ja Miki kohotti päätään ja katseli ympärilleen. Tällöin Niwa kiskaisi nuorasta, ikään kuin neuvoakseen hänelle, että oli aika ryhtyä puuhaan, jos aikoivat joskus päästä rannalle. Ja Miki, joka oli likomärkä ja kurjan avuton ja muistutti paremminkin surkastunutta luuta kuin nahasta ja lihasta täyteläistä olentoa, yritti todellakin Niwan nähdessään heiluttaa häntäänsä.

Hän oli vielä parin sentin syvyisessä vedessä, ja toiveikkaasti pölkkyä silmäillen hän rupesi raahaamaan horjuvia jalkojaan sitä kohden. Se oli korkea pölkkyjä kuiva pölkky, ja kun Miki saapui sen ääreen, niin paha onni oli jo taas hänen kimpussaan. Vaivalloisesti hän heittäytyi sitä vasten, ja kun hän kömpelöine jalkoineen kompuroi päästäkseen Niwan rinnalle, hän antoi pölkylle sen keveän sysäyksen, jota se vain odotti päästäkseen irti vesiajosta. Aluksi vastavirta hitaasti irrotti pölkyn toisen pään. Sitten virran vetovoima pääsi siihen käsiksi niin rajusti – ja äkkiarvaamatta, että Miki oli vähällä pudota epävakaisesta asennostaan, pölkky käännähti, oikaisi virran suuntaiseksi ja alkoi kiitää myötävirtaa sellaisella vauhdilla, että jos Challoner uskollisine kanootteineen olisi ollut heidän asemassaan, hän olisi pidättänyt henkeään.

Sen sijaan Challoner parhaillaan kantoi putouksen alla tavaroitaan kosken ohi. Hän olisi pitänyt anteeksiantamattomana onnenpelinä lähteä kanootteineen samaan koskeen, missä Miki ja Niwa juuri komeasti purjehtivat, ja tämän varovaisuuden tähden hän kulutti liki pari tuntia kuljettaessaan varustuksensa metsän läpi puolta kilometriä alempana olevaan niemeen. Sama puoli kilometriä muodostui penikoiden näytelmäksi, joka oli määrätty säilymään heidän muistissaan niin kauan kuin elivät.

He olivat pölkyllä vastakkain, suunnilleen sen keskikohdalla, Niwa tiukasti mahallaan, terävät kynnet koukun tavoin puuhun painuneina, ja ruskeat pikku silmät päästä puoliksi pullollaan. Olisi tarvittu sorkkarauta vääntääkseen hänet pölkystä irti. Mitä taas Mikiin tulee, oli alusta alkaen epävarmaa, kestäisikö hän tämän mylläkän. Hänellä ei ollut sellaisia kynsiä, joita olisi voinut upottaa puuhun, ja hänen oli mahdoton käyttää kankeita jalkojaan Niwan tavoin – kuin ihmiskäsiä. Hänen ainoa keinonsa oli tasapainossa pysytteleminen, liukuessaan sinne tänne sikäli kuin pölkky pyöri tai käännähti suunnastaan, maaten välillä poikittain pölkyllä välillä pitkittäin, ja alituiseen suu epävarmuutta ammottaen. Niwa ei hetkeksikään kääntänyt silmiään hänestä. Jos ne olisivat olleet kairoja, ne olisivat lävistäneet reiät. Tämän kauhuntuijotuksen tiukkuudesta päätellen Niwa ehkä käsitti, ettei hänen oma henkilökohtainen turvallisuutensa riippunut niinkään paljon hänen omista kynsistään ja otteestaan kuin Mikin ketteryydestä. Jos Miki putoisi veteen, ei hänen auttaisi muu kuin – seurata mukana.

Koska pölkky oli toisesta päästään paksumpi ja painavampi kuin toisesta päästä, se kiiti eteenpäin poikittain kääntyilemättä ja muistutti nopeudeltaan ja näöltään isoa torpedoa. Niwan selän ollessa vaahtoavia kauhuja ja ärjyviä kallioita päin, oli Mikin naama niihin päin, eikä häneltä siis jäänyt mitään näkemättä niiden taiteellisesta kauneudesta. Silloin tällöin pölkky syöksyi valkeaan vaahtoryöppyyn kadoten hetkittäin kokonaan; ja näinä hetkinä Miki aina pidätti henkeään ja sulki silmänsä, kun taas Niwa upotti varpaansa vieläkin syvempään. Kerran pölkky hipaisi kalliota. Jos se olisi sattunut kymmentä senttiä lähemmäs, he olisivat menettäneet aluksensa. Eivät he vielä olleet kulkeneet puoltakaan matkastaan, kun kumpikin penikka oli jo aivan pyöreänä vaahtopallona, jonka sisältä heidän silmänsä tirkistivät hurjina.

Putouksen pauhu jäi nopeasti heidän jälkeensä; suuret kalliot, joiden ympärillä koski kiehui ja kierteli vihasta ärjyen, kävivät harvemmiksi; tultiin avopaikkoihin, joissa pölkky liukui tasaisesti ja vavahtelematta, ja sitten vihdoin rauhaisiin ja tyveniin uomiin, joissa vesi virtaili hiljalleen. Tähän asti nuo kaksi vaahtopalloa eivät olleet liikahtaneet. Nyt vasta Niwa kokonaisuudessaan näki sen kumman, mistä he olivat tulleet läpi, ja Miki, joka katseli myötävirtaan, näki taas rauhaisat rannat, synkät metsät ja auringon paahteessa kimmeltävän virran. Hän veti henkeä aivan luihin ja ytimiin asti ja puhalsi sen ulos taas huokaisten niin syvän ja vilpittömän helpotuksen huokauksen, että se vei mennessään vaahtopärskeen hänen kuononsa kärjestä ja poskiröyhelöstä. Nyt hän vasta ensi kerran huomasi epämukavan asentonsa. Toinen takajalka oli väännöksissä hänen allaan, ja etujalka oli rinnan alla. Veden rauhallisuus ja rantojen läheisyys palauttivat hänen luottamuksensa, ja hän ryhtyi oikomaan jäseniään. Päinvastoin kuin Niwa hän oli kokenut voyageur – matkaaja. Yli kuukauden ajan hän oli alituisesti ollut Challonerin kanssa matkoilla tämän kanootissa, eikä hän pelännyt tavallista vettä. Hän siis nosti hieman nokkaansa ja haukahti Niwalle uikutuksen sekaisen onnittelun.

Mutta Niwan kasvatus oli seurannut toisia suuntaviivoja, ja vaikka hänen kanoottikokemuksensa oli rajoittunut siihen päivään, niin ainakin hän tunsi pölkyt. Hän tiesi useammasta kuin yhdestä omasta seikkailustaan, että vedessä oleva pölkky on lähimpänä elollisia olentoja, ja että sen kyky kolttosten tekemiseen oli kaikkien arvioimisrajojen ulkopuolella, ainakin hänen tähän asti tekemiensä. Siinä suhteessa oli Mikin kokemusvarasto kohtalokkaan puutteellinen. Koska pölkky kerran oli turvallisesti kuljettanut heidät läpi pahimpien ryöppyjen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt, hän piti sitä ensiluokkaisen kanootin veroisena – sillä erolla vain, että se oli epämukavan kupera päältä. Mutta se ei häntä huolestuttanut. Niwan kauhuksi hän pelottomana kohottautui suoraksi istualleen ja katseli ympärilleen.

Vaistomaisesti karhunpenikka tarrautui pölkkyyn vieläkin tiukemmin, kun Miki sen sijaan tunsi aivan ylivoimaista halua pudistaa päältään ne vaahtomäärät, joiden peitossa hän kokonaan oli silmiä ja hännänhuippua lukuunottamatta. Kanootissa hän oli pudistanut itseään usein; miksei tässäkin? Sen pitemmälti asiaa pohtimatta hän sen tekikin.

Niin kuin pyövelin äkkiä laukaisema hirsipuun luukku, samoin pölkkykin heti totteli kääntyen puoli kierrosta. Ehtimättä edes parahtaa Miki lensi nuolena veteen. Kuului vain syvä ja juhlallinen molskis, kun hän taas katosi kuin olisi ollut lyijystä.

Ensimmäistä kertaa näin upoksiin joutunut Niwa yhä piteli lujasti kiinni, ja kun pölkky taas kääntyi entiselleen, hän oli entiseen tapaan tarrautunut siihen kiinni ja vaahto oli kadonnut. Hän etsi katsellaan Mikiä mutta Miki oli hävinnyt. Ja äkkiä hän taas tunsi tuon kuristavan otteen kurkussaan. Kun paino kävi yhä raskaammaksi – sillä nyt Mikiä kuljetti heikko virta – roikkui Niwa aivan kuin hirressä. Jos hän olisi hellittänyt ja seurannut Mikiä veteen, he olisivat kadottaneet sen onnen, mikä nyt oli kääntymässä heidän hyväkseen. Sillä vedessä henkensä kaupalla hosuva Miki kävi sekä ankkurista että peräsimestä; hitaasti pölkky muutti suuntaa, joutui rannanläheiseen vastavirtaan ja ajautui aivan liejuisen rantaäyrään viereen. Hurjalla loikalla Niwa oli rannalla. Tuntiessaan maan jalkojensa alla hän lähti juoksemaan, jolloin Miki ilmestyi hitaasti liejun läpi vedestä rannalle ja ojenteli itseään kuin isokasvuinen äyriäinen saadessaan taas ilmaa keuhkoihinsa. Kun Niwa tajusi, ettei toveri muutamaan hetkeen olisi ruumiillisesti kävelykunnossa, hän pudisteli itseään ja odotti. Miki toipui pian. Viiden minuutin kuluttua hän oli jalkeilla ravistellen itseään niin rajusti, että Niwa peittyi muta- ja vesiroiskeeseen.

Jos he olisivat viipyneet tällä paikalla, Challoner olisi löytänyt heidät noin tuntia myöhemmin, kun hän rantoja pitkin meloi siitä ohi etsien heidän ruumiitaan. Ehkä Niwan lukemattomat hyvävaistoiset esi-isät varoittivat häntä tästä mahdollisuudesta, sillä jo neljännestunnin kuluttua siitä, kun he olivat päässeet kuiville, hän suuntasi kulkunsa metsään, ja Miki seurasi. Koiralle tämä oli uusi seikkailu.

Mutta Niwa sai pian takaisin entisen hyvän tuulensa. Hänelle metsä merkitsi kotia, vaikkei enää ollut emoakaan. Kauheiden kokemustensa jälkeen Mikin ja ihmiseläimen kanssa hänelle tuottivat yhä enemmän iloa pehmeiden männynneulasten sametinpehmeä kosketus ja äänettömän ympäristön tutunomaiset tuoksut. Hän oli taas omissa oloissaan. Hän haisteli ilmaa ja heristeli korviaan sen elähdyttävän aistimuksen lumoissa, että taas tunsi itsensä oman kohtalonsa pikku herraksi. Metsä oli outo, mutta se ei Niwaa huolestuttanut. Kaikki metsät olivat hänestä samanlaisia, sillä hänen valtakuntansa oli monta tuhatta neliökilometriä laaja ja hänen oli mahdoton pyykittää niitä kaikkia.

Toisin oli Mikin laita. Hän ei ainoastaan kaivannut Challoneria ja jokea vaan tuli yhä alakuloisemmaksi mitä syvemmälle Niwa vei hänet metsän salaperäiseen pimentoon. Hän päätti viimein panna pontevan vastalauseensa ja siinä mielessä hän tarrautui niin yhtäkkiä paikoilleen, että köyden päässä Niwa tupsahti kumoon ja murahti hämmästyneenä. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Miki kääntyi ja kiskoen mackenzie-isänsä hevosmaisella tarmolla lähti takaisin joelle päin vetäen Niwaa perässään noin neljän tai viiden metrin verran, ennen kuin penikan taas onnistui päästä jalkeille.

Silloin alkoi kilpailu. Vartalot jännittyneinä ja etujalat pehmeään maahan painettuina he kiskoivat köydestä vastakkaisiin suuntiin kunnes kaulaa alkoi kuristaa ja silmät alkoivat pullottaa. Niwan veto oli tasaista ja rauhallista, kun Miki sen sijaan koirien tavoin tempoi ja väänteli itseään äkkinykäyksin niin, että Niwan oli pakko seurata sentti sentiltä. Lopputulos nähtävästi riippui siitä kumman kaula oli kestävämpi. Niwan rasvakerroksen alla oli vielä kovin vähän voimaa. Se oli hänen heikko puolensa. Mikin löyhän nahan alla ja hänen varttuneessa luustossaan sen sijaan oli melko tavalla pontevuutta, ja jarrutettuaan urhokkaasti vastaan vielä toiset viisi metriä Niwa luopui vastustuksesta ja seurasi Mikiä hänen valitsemaansa suuntaan.

Niwan suku olisi vaistonsa avulla kyennyt palaamaan suorinta tietä joelle takaisin, mutta Mikin aikomukset olivat paremmat kuin hänen suuntavaistonsa. Niwa seurasi myöntyväisempänä, kun huomasi, että toveri kierteli epämääräistä ympyrää, joka vei heidät yhtä varmasti, vaikka vain vähän hitaammin vaarallisesta joesta poispäin. Kun oli kulunut toinenkin neljännestunti, oli Miki eksynyt. Hän istahti maahan, katsahti Niwaan, ja tunnusti sen – hiljaa vikisten.

Niwa ei liikahtanut. Äkkiä hänen terävät pikku silmänsä kiintyivät esineeseen, joka riippui muutaman askelen päässä olevassa pensaassa. Ennen kuin miespeto ilmestyi, oli karhun penikka kuluttanut kolme neljättäosaa ajastaan syömiseen, mutta eilisaamusta asti hän ei ollut niellyt kuoriaistakaan. Hänen vatsansa oli aivan typötyhjä, ja esine, jonka hän näki pensaasta riippumassa, sai jokaisen sylkirauhasen hänen suussaan toimimaan. Se oli ampiaisen pesä. Monta kertaa hän jo nuorella iällään oli nähnyt Nuzak-emonsa nousevan tavoittelemaan tuollaisia pesiä, repivän ne maahan, murskaavan ne isolla käpälällään ja sitten kehottavan häntä herkuttelemaan sisässä olevilla kuolleilla ampiaisilla. Melkein kuukauden ajan olivat ampiaiset kuuluneet hänen jokapäiväiseen ruokaansa, ja ne olivat yhtä hyvää syötävää kuin mikä muu tahansa. Hän lähestyi pesää; Miki seurasi. Kun he olivat metrin päässä siitä, Miki rupesi kuulemaan sieltä hyvin selvää ja omituista, ilkeää surinaa. Niwa ei ollut levoton. Hän arvioi pesän korkeuden maasta, nousi takajaloilleen, kohotti kämmenensä ja kiskaisi sitä kunnolla.

Silloin Mikin kuulema surina muuttui heti sahan vihaiseksi vinkunaksi. Niwan äitiemo olisi salaman nopeudella vetäissyt pesän kämmentensä alle ja rusentanut sen hengiltä, kun sen sijaan Niwan tempaisu sai Ahmun ja sen vaarallisen väen kodin vain hiukan liikahtamaan. Sattuipa Ahmu itse olemaan kotosalla ja kolme neljäsosaa sotureistaan. Ennen kuin Niwa ehti uudestaan tempaista, ne syöksyivät sieltä pilvenä ulos, ja samassa Mikiltä pääsi kaiken kauhea tuskainen parkaisu. Ahmu itse oli asettunut koiran kuonon päähän. Niwa ei äännähtänyt, vaan hosui naamaansa molemmilla kämmenillä, mutta Miki parkui yhä ja työnsi tuskaisen kuononsa kärjen maahan. Pian oli Ahmun armeijan joka soturi toimessa. Samassa Niwakin kaiutti ilmoille oman karjuntansa, pyörähti pesältä pois ja pakeni. Miki ei jäänyt karvankaan vertaa hänestä. Hellän ihonsa jokaisella neliösentillä hän tunsi tulikuuman neulan piston. Niwa piti pahinta ääntä. Hänen äänensä oli keskeymätöntä karjuntaa, ja sen bassoon liitti Mikin uliseva sopraano sellaisen sävyn, että jokainen ohikulkeva intiaani olisi uskonut ihmissusipaholaisten olevan tanssimassa.

Kun vastustajat nyt pakenivat näin epäjärjestyksessä, olisivat ampiaiset, jotka ovat aika ritarillisia vihollisia, palanneet kumottuun linnaansa, jollei Miki hurjasti paetessaan olisi rynnännyt erään puun ohi toiselta puolelta kuin Niwa – onneton tapaus, joka pysäytti heidät niin äkkiä, että he olivat vähällä katkaista kaulansa. Silloin muutamia kymmeniä Ahmun jälkijoukon sotureita hyökkäsi uudestaan. Niwan taistelijaluonne heräsi vihdoin. Hän heilautti kämmentään, joka sattui melkein karvattomaan kohtaan Mikin peräpakaroita. Ja puolisokeana ja tuskan ja kauhun valtaamana, kaiken harkinta- ja käsityskykynsä menettäneenä Miki luuli, että Niwan puukonterävien kynsien viillokset olivat tuon hänen kimpussaan olevan surisevan kauhun tavallista syvempiä pistoksia, ja rajusti kiljahtaen hän rupesi iskemään vastaan.

Tämä iskeminen heidät pelasti. Tuskan vimmassa hän kiepahti Niwan puolelle puuta, jolloin nuora vapautui ja Niwa syöksyi pakoon. Miki seurasi joka askelella kiljahdellen. Niwa ei enää tuntenut joen kammoa. Vaisto ilmaisi hänelle, että nyt oli vesi tarpeen, olipa tuiki tarpeenkin. Hän suuntasi kulkunsa joelle yhtä erehtymättä kuin Challoner olisi tehnyt kompassin avulla, mutta edettyään vasta parisataa metriä he tulivat pienelle joelle, jonka yli kumpikin olisi voinut hypätä. Niwa hyppäsi veteen, joka oli kymmenen, viidentoista sentin syvyistä, ja ensi kerran eläessään Miki nyt vapaaehtoisesti meni veteen. Pitkän aikaa he makasivat virkistävässä vedessä.

Päivän valo kävi himmeäksi Mikin silmissä, ja hän alkoi paisua kuonon kärjestä kyhmyisen häntänsä päähän. Niwa oli niin lihava, että kärsi vähemmän. Hän näki yhä ja sikäli kuin tuskaiset tunnit kuluivat, alkoivat monet asiat järjestyä hänen aivoissaan. Kaikki tämä kurjuus alkoi miespedosta. Miespeto oli vienyt häneltä emon; miespeto hänet oli pistänyt pimeään pussiin; ja miespeto oli sitonut nuoran kaulaan. – Vähitellen hänen mieleensä alkoi syöpyä se tosiseikka, että nuora oli syy kaikkeen.

Pitkän ajan kuluttua he ryömivät purosta ja löysivät pehmeän, kuivan onkalon ison puun juurelta. Näkevän Niwankin silmissä alkoi synkässä metsässä pimetä. Aurinko oli kaukana lännessä, ja ilma alkoi käydä koleaksi. Mahallaan maassa maaten, paisunut pää etukäpälien välissä, Miki uikutti valitellen.

Niwan katse kääntyi yhä uudestaan nuoraan, kunnes hänen päässään kehittyi suuri tuuma. Hän vikisi. Osaksi se oli emon ikävöintiä, osaksi vastausta Mikille. Hän vetäytyi lähemmäs pentua, sillä hän tunsi ylivoimaista toveruuden kaipausta. Eihän Miki ollut tähän syypää, vaan miespeto ja nuora!

Yhä synkempänä ympäröi illan pimeys heidät ja likistäytyen yhä lujempaan pentua vastaan Niwa vetäisi nuoran etukäpäliensä väliin. Heikosti murahtaen hän kävi siihen hampaillaan käsiksi ja rupesi sitä sitten pureskelemaan. Aina välillä hän ärisi, ja tähän ärinään tuntui sisältyvän jonkinlainen tiedottava sävy, aivan kuin olisi hän halunnut sanoa Mikille:

– Etkö käsitä? – minä puren tämän kahtia. Aamuun mennessä sen kyllä saan tehdyksi. Rohkaise mielesi. Meille kyllä kohta koittaa paremmat ajat.

7

Tuskallisen ampiaispesäseikkailun jälkeisenä aamuna Niwa ja Miki nousivat kahdeksalle kankealle, paisuneelle jalalle tervehtimään uutta päivää siinä synkässä ja salaperäisessä metsässä, johon eilinen kova kohtalo oli heidät tuonut. Heissä oli nuoruuden lannistumatonta luontoa, ja vaikka Miki oli niin paisunut ampiaisten pistoksista, että hänen laihan ruipelo ruumiinsa ja pitkät jalkansa olivat, jos mahdollista, vieläkin muodottomammat, ei hän suinkaan ollut haluton etsimään uusia seikkailuja.

Koiranpennun naama oli pyöreä kuin täysikuu, ja pää oli niin pöhöttynyt, että Niwa syystä olisi voinut luulla sen olevan räjähtämäisillään. Mutta Mikin silmät, sikäli kuin ne näkyivät – olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, ja hänen toinen eheä korvansa sekä toinen korvapuolisko törröttivät toiveikkaina, kun hän odotti Niwalta merkkiä toiminnan alkamiselle. Ruumiissa oleva myrkky ei häntä enää vaivannut. Hän tosin tunsi itsensä jonkun verran liian suureksi – mutta muuten varsin hyvinvoivaksi.

Niwa oli lihavuutensa takia vähemmän kärsinyt taistelusta ampiaisten kanssa. Hänen ainoa silmiinpistävä vaurionsa oli umpeen muurautunut silmä. Toisella, joka oli sepposen selällään, hän katseli virkeästi maailmaa. Kehnosta silmästään ja jäykistä jäsenistään huolimatta häntä ainakin innosti se usko, että vihdoinkin onni kääntyi hänelle myötäiseksi. Hän oli päässyt irti miespedosta, joka oli surmannut hänen emonsa; metsät kutsuivat taas avosylin häntä helmaansa; ja nuora, jolla Challoner oli sitonut yhteen hänet ja Mikin, hänen oli yön kuluessa onnistunut kaluta poikki. Vapauduttuaan näin ainakin kahdesta pahasta hän ei olisi kovinkaan hämmästynyt, jos olisi nähnyt Nuzak-emonsa astuvan esille puiden siimeksestä. Emon muisteleminen sai hänet vikisemään. Ja Miki, jolle uusi maailma ammotti tyhjänä yksinäisyytenä ja joka muisteli isäntäänsä, vastasi vikinään.

Kummankin oli nälkä. Se hurja vauhti, jolla heidän onnettomuutensa olivat seuranneet toisiaan, ei ollut suonut heille aikaa aterioida. Miki oli tästä elämänmuutoksesta enemmän kuin kummissaan; hän oli masentunut, ja hän oikein pidätti henkeään uuden onnettomuuden pelossa. Niwa sen sijaan tarkasteli heitä ympäröivää metsää.

Aivan kuin hän tästä tarkastelusta olisi päässyt varmuuteen siitä, että kaikki oli niin kuin olla piti, Niwa kääntyi selkä aurinkoon, niin kuin oli emo aina tehnyt, ja lähti liikkeelle.

Miki seurasi. Nyt hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa joka nivel oli ikään kuin kadonnut. Kaula oli kankea, jalat tuntuivat puujaloilta, ja viisi kertaa yhtä monen minuutin kuluessa hän loukkasi kömpelöt varpaansa ja keikahti kumoon yrittäessään pysyä karhunpenikan rinnalla. Kaiken lisäksi olivat vielä hänen silmänsä melkein ummessa, niin että hän ei nähnyt kunnolla, ja kun hän kompastui viidennen kerran, hän kadotti Niwan peräti näkyvistään ja kaiutti ilmoille valittavan vastalauseensa. Niwa pysähtyi ja rupesi kuonollaan kaivamaan lahonneen pölkyn alta. Kun Miki saapui, oli Niwa mahallaan maassa latkien suuhunsa minkä ikinä ehti isoja punaisia etikkamuurahaisia pesästä. Miki katseli hetken aikaa tätä hommaa. Pian hän kyllä käsitti, että Niwa söi jotakin, mutta hän ei kuolemakseen voinut käsittää, mitä se oli. Nälkäisenä hän nuuski Niwan tonkivaa kuonoa. Hän nuolaisi kielellään siitä, mistä oli nähnyt Niwan nuolaisevan, mutta sai vain törkyä suuhunsa. Ja kaiken aikaa Niwa mielihyvillään ja tyytyväisenä ähki pikku ähkinäänsä. Kului kymmenen minuuttia ennen kuin hän sai pyydystetyksi viimeisen muurahaisen ja jatkoi matkaa.

Vähäistä myöhemmin he saapuivat pienelle aukeamalle, jossa maaperä oli kostea, ja haisteltuaan hetken aikaa sieltä täältä ja suunnattuaan näkevän silmänsä joka suuntaan Niwa alkoi yhtäkkiä kaivaa. Pian hän veti maasta esille miehen peukalon kokoisen, valkean esineen ja alkoi sitä ahnaasti pureksia. Mikin onnistui saada siitä sievoinen kappale itselleen. Pettymys tuli pian. Esine oli kuin puuta; pyöriteltyään sitä suussaan hetken aikaa hän pudotti sen inhoten maahan, ja kiitollisesti öristen Niwa söi loput juuresta.

He jatkoivat matkaa. Kaksi surkeaa tuntia Miki seurasi Niwan kintereillä, vatsan käydessä yhä tyhjemmäksi ja ruumiin pöhötyksen yhä vähentyessä. Hänen nälkänsä alkoi tuntua tuskalliselta. Mutta suupalastakaan hän ei löytänyt, kun Niwa sen sijaan aina vähän väliä keksi jotakin syötävää. Näiden kahden tunnin päättyessä oli karhunpenikan ruokalista kasvanut aika mahtavaksi. Se sisälsi muun muassa puolisenkymmentä tummanvihreää sittiäistä, lukemattoman joukon kuoriaisia, sekä kovia että pehmeitä, kokonaisia yhdyskuntia tummanpunaisia muurahaisia, useita lahopölkkyjen sisuksista kaivettuja valkeita toukkia, joukon kotiloita, nuoren sammakon, kurmitsan munan, joka ei ollut hautoutunut, ja kasviksia, kahden kama-kasvin juuret ja yhden symplocarpus-kasvin. Silloin tällöin hän veti alas hentoja haavan versoja ja puraisi niistä päät. Samoin hän tavatessaan jyrsi kuusen ja männyn pihkaa suuhunsa, pistipä toisinaan mehevää ruohoakin poskeensa.

Miki maistoi useita näistä. Sammakon hän olisi syönyt, mutta Niwa ennätti ennen. Kuusen ja männyn pihka tartuttivat hampaat toisiinsa, ja niiden katkera maku sai hänet melkein oksentamaan. Kotilolla ja kivellä oli hänen mielestään kovin vähän eroa, ja kun se kuoriainen, jota hän yritti syödä, sattui olemaan sellainen asafoetidan tapainen eläin, jota sanotaan hajukuoriaiseksi, hän ei enää yrittänyt toista kertaa. Hän puraisi myös kärjen hennosta puunversosta, mutta se ei ollutkaan haapa, vaan muu katkeran makuinen kasvi. Lopulta hän tuli siihen päätelmään, että Niwan ruokalistan tähänastisista ruokalajeista ruoho oli ainoa, mitä hän saattoi syödä.

Hänen itsensä ollessa nääntymässä nälkään kävi toveri vain yhä onnellisemmaksi sikäli kuin hän lisäsi vatsassa olevaa kirjavaa kokoelmaa. Niwasta todellakin tuntui, että hän eli yltäkylläisyydessä, ja hän örisi kaiken aikaa mielihyväänsä, varsinkin kun hänen kehno silmänsä alkoi vähitellen aueta ja hän rupesi paremmin näkemään ympärilleen. Puolisenkymmentä kertaa, uuden muurahaispesän löydettyään, hän aina kiihtynein pikku huudoin kehotti Mikiäkin herkuttelemaan. Keskipäivään asti Miki seurasi hänen kintereillään uskollisena seuralaisena. Tästä tuli loppu silloin kun Niwa ehdoin tahdoin kaivoi maasta pesän, jossa asusti neljä tavattoman isoa kimalaista, murskasi ne kaikki ja söi suuhunsa.

Siitä hetkestä alkaen Mikistä rupesi tuntumaan, että hänen oli metsästettävä omin päin. Tämä ajatus toi mukanaan uutta voimaa. Hänen silmänsä olivat nyt kokonaan auki, ja jaloista oli hävinnyt pahin jäykkyys. Hänen mackenzielaisisänsä ja puoliksi paimen-, puoliksi airedalelaisemonsa veri kuohui hänessä nyt vilkkaan vaativana, ja hän alkoi omin neuvoin tarkastella ympäristöä. Hän keksi tuoreen tuoksun ja nuuski yltympäri, kunnes maasta kohosi peltopyy hirveästi savillaan räpyttäen. Hän säikähti sitä, mutta se vain lisäsi ruokahalua. Pian sen jälkeen, erään varpuläjän alta nuuskiessaan, hän kohtasi silmästä silmään päivällisensä.

Vahbu se oli, kaniininpoikanen. Nopeasti Miki oli sen kimpussa ja tarttui lujasti Vahbua selkään. Kun Niwa kuuli varvikon ryskettä ja kaniinin kirkunaa, hän heitti muurahaisten pyynnin sikseen ja riensi paikalle. Kirkuna lakkasi pian, ja Miki ryömi selkä edellä varvikosta esiin ja voitonriemuisena Vahbua leuoissaan pidellen hän tapasi Niwan. Kaniininpoika oli jo heittänyt henkensä, ja äkäisesti äristen Miki rupesi repimään nahkaa. Niwa yritti ystävällisesti öristen lähennellä. Miki murisi rajummin. Pelottomana Niwa yhä vain matalasti ja pyytävästi öristen kertoili ylenpalttisesta ystävyydestään Mikiä kohtaan ja nuuski kaniinia. Ärinä Mikin kurkussa asettui. Hänen mieleensä muistui, että Niwa oli useitakin kertoja kutsunut häntä jakamaan muurahaisensa ja kuoriaisensa. Yhdessä he söivät kaniinin. Vasta kun viimeinen lihanmurunen ja viimeinen murea luunpalanen oli nautittu, lakattiin aterioimasta, ja ensi kertaa emonsa kadotettuaan Niwa istahti pyöreälle perälleen pistäen punaisen pikku kielensä suusta esiin. Se oli merkkinä siitä, että vihdoin oli vatsa täynnä ja mieli tyytyväinen. Hänestä ei tällä hetkellä mikään ollut sen mieluisampaa kuin pieni päivällisuni, ja oikoen itseään uneliaasti, hän rupesi itselleen katsomaan sopivaa puuta.

Mikille taas virkeän kylläisyyden tuottama mielihyvän tunne antoi uutta toimintahalua. Koska Niwa huolellisesti pureskeli ruokansa, päinvastoin kuin Miki, joka vähät välitti ruoan hienontamisesta, nieleskeli sitä kimpaleittain, oli koiranpennun onnistunut syödä neljä viidettäosaa kaniinista. Hänen ei siis ollut enää nälkä. Mutta hän oli muuttuneelle ympäristölleen vastaanottavampi kuin oli vielä kertaakaan ollut siitä asti kun hän ja Niwa olivat Challonerin kanootista pudonneet koskeen. Ensi kerran hän oli tappanut ja ensi kerran saanut maistaa lämmintä verta, ja nämä seikat yhdessä lisäsivät hänen hyvinvointiinsa kiihdykkeen, joka oli voimakkaampi kuin hänellä mahdollisesti oleva halu heittäytyä pitkäkseen johonkin aurinkoiseen paikkaan nukkumaan. Nyt kun hän oli oppinut asian, värisytti metsästysvaisto hänen pikku ruumiinsa joka solua. Hän olisi halukkaasti jatkanut metsästämistä niin kauan kuin jalat kannattivat, ellei Niwa olisi löytänyt sopivaa nukkumapaikkaa.

Hän oli aivan hämmästynyt nähdessään Niwan ketterästi kiipeävän ison haavan runkoa ylös. Hän oli tosin nähnyt oravien kiipeävän puihin – samoin kuin oli nähnyt lintujen lentävän – mutta Niwan taidonnäyte sai hänet pidättämään henkeään, eikä Miki sanonut mitään ennen kuin karhunpenikka oli mukavasti asettunut oksan haarukkaan nukkumaan. Silloin hän haukahti epäilevästi, haisteli puun tyveä ja teki itsekin yrityksen tapaisen. Mäiskähdys selälleen sai hänet uskomaan, että Niwa oli heistä puunkiipijä. Mieli matalana hän peräytyi puun luota parikymmentä metriä ja istahti maahan pohtimaan tilannetta. Hän ei voinut käsittää, että Niwalla oli mitään erikoista asiaa puuhun. Varmaankaan hän ei pyytänyt kuoriaisia. Hän haukahti puolisenkymmentä kertaa, mutta Niwa ei vastannut. Vihdoin hän luopui yrityksestä ja heittäytyi pitkäkseen maahan uikuttaen alakuloisena.

Mutta nukkumaan hän ei aikonut ruveta. Hän oli valmis ja innokas jatkamaan. Hän halusi pitemmälle tutkia salaperäistä ja lumoavaa metsän sisustaa. Hän ei enää tuntenut sitä outoa pelkoa, jota oli tuntenut ennen kaniinin tappoa. Kahdessa minuutissa luonto oli varpukasan alla suorittanut erään kasvatusihmeensä. Tässä lyhyessä ajassa Miki oli kohonnut vikisevästä pennusta kykeneväksi ja ymmärtäväksi. Hän oli jättänyt sen alkuasteen, jota hänen seurustelunsa Challonerin kanssa oli pidentänyt. Hän oli tappanut, ja tämän seikan aiheuttama kuuman vihlova tunne sytytti kaikki hänen vaistonsa tuleen. Sinä puolena tuntina kun hän makasi mahallaan maassa, pää virkkuna ja kuuntelevana ja jolloin Niwa nukkui, siirtyi hän puolitiehen pentuasteesta koiraan. Hän ei tosin saisi milloinkaan tietää, että Hela, hänen mackenziekoira-isänsä, oli mahtavin pyytäjä koko Little Fox-alueella ja että hän yksin oli suistanut maahan uroskaribun. Mutta hän tunsi sen. Tuossa kutsussa oli jotakin itsepintaisen vaativaa, ja koska hän noudatti tuota kutsua ja innolla tarkkaili metsän kuiskeita, hänen herkät korvansa erottivat Kawukin, piikkisian, matalan, yksitoikkoisen rupatuksen.

Miki makasi hyvin hiljaa. Hetkistä myöhemmin hän kuuli piikkien heikkoa rapinaa, ja sitten Kawuk ilmestyi näkösälle ja nousi auringonpaisteisessa kohdassa takajaloilleen.

Kolmetoista vuotta Kawuk oli häiritsemättä saanut asustaa juuri tässä osassa sydänmaata, ja hän painoi vanhoilla päivillään varmaankin viisitoista kiloa. Saapuessaan myöhäiselle päivälliselleen tänä iltapäivänä hän oli tavallista onnellisempi. Hänen näkönsä oli parhaimmillaankin hämärä. Luonto ei ollut milloinkaan tarkoittanut häntä teräväsilmäiseksi ja oli siksi vahvasti varustanut hänet okapäisillä nuolilla. Kolmenkymmenen metrin päässä ollessaan hän oli aivan tietämätön Mikin läsnäolosta, ainakin siltä näytti, ja Miki ponnisti lujemmin maasta, sillä nopeasti kehittyvä vaisto varoitti häntä koskemasta tähän eläimeen.

Noin minuutin ajan Kawuk ehkä näin seisoi pystyasennossa laulellen lauluaan, joka oli hänen suvulleen ominainen, eikä hän koko aikana liikauttanut ruumistaan. Hän oli kyljittäin Mikiin, muistuttaen lihavaa neuvosherraa. Hän oli niin lihava, että hänen vatsansa puolipallomaisesti pullistui esiin, ja tämän kuvun päällä hänellä oli kädet ristissä, aivan kuin ihmisellä, niin että hän näytti paremminkin vanhalta piikkisikanaaraalta kuin sukunsa päämieheltä.

Nyt vasta Miki huomasi Iskwasisin, nuoren piikkisikanaaraan, joka salaa oli työntäytynyt esille Kawukin lähellä olevan pensaan alta. Iästään huolimatta ei tulisen tenhoava runollisuus vielä ollut jättänyt tuon ukkelin luita, ja heti paikalla hän rupesi esittämään näytettä hyvästä kasvatuksestaan ja sulostaan. Hän aloitti hullunkurisella kosiotanssillaan, hypellen jalalta toiselle, kunnes lihava vatsa hyllyi, ja rupatellen entistä äänekkäämmin; Iskwasis olikin tarpeeksi suloinen saamaan vanhemmankin keikarin kuin Kawukin pään pyörälle. Hän oli silmiinpistävän vaaleaverinen, toisin sanoen albiino, sukunsa harvinaisuuksia. Kuono oli vaaleanpunainen, jalkojen kämmenpohjat samoin vaaleanpunaiset, ja hänen kauniissa punaisissa silmissään oli taivaansininen kehä. Oli helppo huomata, ettei hän suopein silmin katsellut vanhan Kawukin lemmentanssia, ja sen huomatessaan Kawuk muutti menettelytapaa ja laskeutuen kaikille jaloilleen maahan hän alkoi takoa piikkisellä hännällään aivan kuin olisi äkkiä tullut hulluksi. Kun hän lakkasi ja rupesi katsomaan, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt, niin jopa äijä ällistyi nähdessään, että Iskwasis oli hävinnyt. Hetken hän istui aivan typertyneenä, päästämättä ääntäkään. Sitten hän Mikin hämmästykseksi lähti suoraan sitä puuta kohden, missä Niwa nukkui. Se oli tietenkin Kawukin päivällispuu, ja hän rupesi kiipeämään ylös, jutellen itsekseen kaiken aikaa. Mikin nousivat karvat pystyyn. Hän ei tiennyt, että Kawuk koko sukunsa tavoin oli hyvänluontoisin kaveri koko maailmassa eikä milloinkaan ollut tehnyt pahaa kenellekään, joka häntä ei ensin häirinnyt. Tästä tietämättömänä hän äkkiä alkoi vimmatusti haukkua varoittaakseen Niwaa.

Niwa kohottautui hitaasti ja avatessaan silmänsä näki edessään piikkisen naaman, joka sai hänet jäykistymään säikähdyksestä. Hän kiepahti kolostaan niin äkkiä, että oli vähällä maahan suistua, ja syöksyi ylemmäs puuhun. Kawuk ei ollut lainkaan kiihtynyt. Kun kerran Iskwasis oli kadonnut, hän eli yksinomaan päivällisensä esimaussa. Hän kiipeili yhä hiljalleen ylemmäs, ja tämän nähdessään kauhun vallassa oleva Niwa peräytyi eräälle oksalle, jotta Kawuk pääsi esteettömästi nousemaan puuhun.

Niwan onnettomuudeksi Kawuk oli juuri tällä oksalla syönyt viimeisen ateriansa, ja hän alkoi kavuta sille, nähtävästi yhä tietämättä, että penikka oli samalla oksalla. Silloin Miki alhaalla aloitti sellaisen hurjan haukunnan, että Kawuk näytti lopultakin älyävän, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Hän kurkisteli alhaalla olevaan Mikiin, joka turhaan yritti hypellä puun runkoa ylös; sitten hän kääntyi ja vasta nyt alkoi jonkinlaisella mielenkiinnolla tarkastella Mikiä. Niwa piteli oksastaan kiinni sekä etujaloin että takajaloin. Näytti olevan mahdotonta peräytyä kauemmas oksalla, joka jo vaarallisesti taipui hänen painonsa alla.

Juuri silloin Kawuk rupesi hurjasti torailemaan. Vielä viimeisen kerran vimmatusti haukahtaen Miki istahti takakoivilleen ja katseli ylhäällä esitettävää järkyttävää murhenäytelmää. Vähän kerrallaan Kawuk eteni, ja sentti sentiltä Niwa peräytyi, kunnes keikahti oksalta ja jäi riippumaan selkä maahan päin. Silloin juuri Kawuk lopetti torailemisen ja rupesi syömään päivällistään. Pari kolme minuuttia Niwa pysytteli paikallaan. Pari kertaa hän ponnisteli päästäkseen oksan päälle. Sitten takajalat menettivät otteensa. Kymmenisen sekuntia hän riippui yksinomaan etujalkojensa varassa – syöksyen sitten viidentoista metrin korkeudesta maahan. Hän mätkähti aivan Mikin viereen niin rajusti, että henki salpautui. Murahtaen hän nousi, katsahti sekapäisenä puuhun ja asiaa tarkemmin Mikille selittämättä alkoi luikkia syvemmälle metsään ja oikopäätä siihen suureen seikkailuun, josta oli tulossa näiden kahden kumppanin lopullinen koetus.

8

Vasta puolen kilometrin päässä Niwa pysähtyi.

Mikistä tuntui kuin he olisivat tulleet päivänvalosta illan pimeyteen. Se metsäkolkka, johon Niwan pako oli heidät tuonut, tuntui avaralta, salaperäiseltä luolalta. Täällä vallitsevan suurenmoisen hiljaisuuden ja salaperäisten kuiskeiden lumoamana olisi Challonerkin pysähtynyt tähän. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla, mutta ei ainoakaan säde päässyt tunkeutumaan sen tiheän, vihreän kuusi- ja palsamipuukatoksen läpi, joka seinän tavoin joka puolella ympäröi Mikin ja Niwan. Heidän ympärillään ei ollut pensasta eikä muuta pohjakasvillisuutta; heidän jalkojensa alla ei ollut kukkaa eikä ruohonkortta. Ei mitään paitsi paksu, pehmeä ruskeiden neulasten samettimatto, jonka alle kaikki elämä oli tukehtunut. Tuntui siltä kuin metsänneidot olisivat asettaneet makuukammionsa tänne, jossa se kaikkina vuoden aikoina oli tuulilta, tuiskuilta ja rajuilmoilta suojassa. Tai että ihmissudet olivat sen valinneet tyyssijakseen, jonka salaisista pimennoista tekivät aavemaisia retkiään ihmislasten joukkoon.

Lintukaan ei liverrellyt puissa. Elämän ääniä ei kuulunut niiden tiheiltä oksilta. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että Miki kuuli sydämensä kiihtyneen sykkeen ruumiissaan. Hän katsahti Niwaan, ja tässä pimennossa loisti karhunpenikan silmistä outo tuli. Kumpikaan ei pelännyt, mutta tässä luolamaisessa äänettömyydessä heidän toveruutensa uudistui, ja siinä oli nyt jotakin, mikä täytti sen tyhjyyden, jonka Niwan emon kuolema ja Mikin isännän menettäminen olivat jättäneet jälkeensä. Koiranpentu uikutti hiljaa, ja Niwan kurkusta kuului hyrisevä ääni, jota seurasi valittava murina, mikä muistutti pikku porsaan röhkinää. He vetäytyivät lähemmäs toisiaan ja seisoivat hartiat yhdessä. Hetken kuluttua he jatkoivat matkaa, muistuttaen kahta lasta, jotka tutkivat tyhjän ja hylätyn talon salaisuuksia. He eivät olleet metsästämässä, mutta heidän ruumiinsa jokainen pyyntivaisto oli silti valveilla, ja aina vähän väliä he pysähtyivät katsomaan, kuuntelemaan ja nuuskimaan ilmaa.

Kaikki tämä palautti Niwan mieleen sen pimeän onkalon, jossa hän oli syntynyt. Tulisikohan Nuzak-emo kohta esille jostakin noista kolkoista käytävistä? Nukkuikohan hän täällä jossakin, kuten oli nukkunut heidän pimeässä luolassaan? Nämä kysymykset ehkä epämääräisinä heräsivät hänen mielessään. Sillä paikka todellakin muistutti luolaa, missä vallitsee kuoleman hiljaisuus; ja vähän etäämpänä sen synkkyys muuttui haudan pimennoksi. Tällaista paikkaa intiaanit nimittivät muhneduksi – sellaiseksi paikaksi metsässä, josta paholaiset ovat läsnäolollaan karkottaneet kaiken elämän; sillä ainoastaan paholaiset saivat puut kasvamaan niin tilleiksi, etteivät läpäisseet päivänvaloa. Ja pöllöt vain pitivät seuraa pahoille hengille.

Täysikasvuinen susi olisi heidän sijassaan pysähtynyt tähän ja lähtenyt takaisin; kettu olisi maata pitkin luikerrellen hiipinyt tiehensä; murhanhaluinen pikku kärppä olisi välkkyvillä, punaisilla silmillään pelottomana tirkistellyt, mutta vaiston opastamana peräytynyt avoimeen metsään. Sillä hiljaisuudestaan ja pimeydestään huolimatta siellä oli eloa. Sitä sykki ja odotteli noiden mustien luolien uumenissa. Sitä yhä elpyi sitä mukaa kuin Niwa ja Miki etenivät tuohon äänettömyyteen, ja pyöreitä silmiä alkoi vihertävinä tulipalloina hehkua heidän ympärillään. Vieläkään ei kuulunut ääntä, ei näkynyt liikettä tiheässä lehtikatoksessa. Muhnedu-paholaisten tavoin jättiläispöllöt katselivat alas, kooten hidasta järkeään – ja odotellen.

Ja sitten lehahti tavattoman iso varjo esiin tästä pimeästä katoksesta ja liiteli niin läheltä Niwan ja Mikin päiden yli, että he kuulivat jättiläissiipien uhkaavaa suhinaa. Kun tuo aavemainen olento oli kadonnut, he kuulivat sihinää ja vahvan nokan ilkeää naksahtelua. Se sai Mikin vavahtelemaan. Vaisto, joka oli pyrkinyt nousemaan hänessä, välähti liekkiin kuin ruudin leimahdus. Heti hän tunsi äärettömän ja kauhean vaaran läheisyyden.

Nyt oli ääntä heidän ympärillään – liikettä puissa, aavemaista värähtelyä ilmassa, ja narskuvaa, metallinheleää raks, raks, raks heidän päidensä päällä. Taas Miki näki ison varjon tulevan ja menevän. Sitä seurasi toinen ja kolmas, kunnes puiden alainen holvi tuntui olevan varjoja täynnä; jokaisen varjon mukana läheni heitä yhä tuo vahvanokkaisten leukojen ilkeä uhka. Suden ja ketun tavoin hän kyyristyi alas tarrautuen lujasti maahan. Mutta se ei enää tapahtunut pelokkaalla pennun vikinällä. Hänen lihaksensa jännittyivät, ja muristen hän paljasti hampaansa, kun eräs pöllöistä liiteli niin matalalla, että hän tunsi sen siipien iskun. Niwa vastasi pärskynnällä, joka vähän myöhemmin hänen elämässään olisi ollut emon uhkaava huu-huuto. Karhujen tavoin hän seisoi pystyssä. Ja hänen kimppuunsa laskeutui eräs varjoista – hirveänä höyhenkasana suoraan pimeydestä.

Parin metrin päästä Mikin leimuavat silmät näkivät toverinsa harmaan röykkiön peittämänä ja hetken aikaa hän pysyi kauhun vallassa ja liikkumattomana suunnattomien siipien jymisten iskiessä. Niwa ei päästänyt ääntäkään. Hän lensi selälleen ja upotti kyntensä niin tiheään ja pehmeään höyhenkasaan, ettei sillä tuntunut olevan mitään lihapohjaa. Hän tunsi päällään jonkin läheisyyden, kuoleman läheisyyden. Siipien isku oli kuin nuijimista; ne salpasivat häneltä hengen, ne huumasivat hänen aistinsa, mutta sittenkin hän yhä raivoisasti kynsillään raastoi lihatonta rintaa.

Uhumisu, jonka suurien siipien kärkien väliä oli puolitoista metriä, oli ensimmäisen rajun kuoliniskunsa iskenyt sentin murto-osan verran harhaan. Hänen voimakkaat raatelukyntensä, jotka veitsien tavoin olisivat uponneet Niwan sydänjuuriin, sulkeutuivat liian aikaisin ja tarrasivat vain karhunpenikan tiheään karvapeitteeseen ja löyhään nahkaan. Nyt hän pieksi saalistaan hamaan siihen asti, että otollisen hetken tullen tappaisi sen nokkansa hirmuiskulla. Puolisen minuuttia lisäksi tätä tällaista menoa, ja Niwan naama olisi ollut riekaleina.

Se seikka, ettei Niwa päästänyt ääntäkään, ettei ulinaa kuulunut, sai Mikin jalkeille huulet irvissä ja muristen. Samassa pelko kaikkosi hänestä, ja sen tilalle astui raju, melkeinpä ilakoiva riemuntunne. Hän tunsi heidän yhteisen vihollisensa – linnuksi. Hänen silmissään linnut olivat saalista eivätkä mikään uhka. Kymmenisen kertaa heidän tulomatkallaan ylämaista Challoner oli ampunut suuria kanadanhanhia ja isosiipisiä kurkia. Miki oli syönyt niiden lihaa. Kahdesti hän oli ajanut takaa haavoittuneita kurkia, haukkuen niitä täyttä kurkkua, ja ne olivat paenneet häntä. Nyt hän ei haukkunut. Nuolena hän lensi pöllön höyhenkasaan. Hänen kulmikas pennunvartalonsa putosi kiven painoisena, ja Uhumisu menetti otteensa ja paiskautui kyljelleen siipien suhistessa.

Ennen kuin hän uudestaan ehti pystyyn, oli Miki taas hänen kimpussaan, iskien kaikin voimin pöllöä päähän samaan kohtaan, mihin oli iskenyt haavoittunutta kurkeakin. Uhumisu lensi aivan pitkänään selälleen – ja vasta nyt Miki päästi kurkustaan joukon raivoisia, murisevia haukahduksia. Tämä oli outo ääni Uhumisulle ja hänen verenjanoisille veljilleen, jotka seurasivat ympäröivästä pimennosta taistelua. Raksuttelevat nokat kaikkosivat kauemmas, ja äkkiä siipensä levittäen Uhumisu kohosi ilmaan.

Isot etujalkansa tanakasti maassa ja muriseva naamansa puiden latvuksien muodostamaa tummaa katosta kohden käännettynä Miki yhä uhkaavana haukkui ja ulvoi. Hän toivoi linnun tulevan takaisin. Hän toivoi saavansa repiä ja raastaa sen höyheniä, ja tämän hänen vimmatun taisteluvaatimuksensa aikana Niwa pyörähti mahalleen, nousi jaloilleen ja varoittavasti Mikille kiljahtaen pyyhälsi taas pakoon. Miki nähtävästi ei ymmärtänyt tätä asiaa, mutta hän ainakin käsitti tilanteen. Taas toimi lukemattomien sukupolvien synnyttämä vaisto. Hän tiesi, että heitä ympäröivissä mustissa pimennoissa väijyi kuolema – ja hän juoksi niin, ettei vielä eläissään ollut juossut niin kovaa. Miki seurasi häntä, ja varjot alkoivat taas vähitellen liehua lähemmäs.

Edessään he näkivät auringonpaisteen välähtelyä. Puut kävivät korkeammiksi, ja pian pääsi päivänvalo tunkeutumaan niiden läpi niin, etteivät luolamaiset pimennot heitä enää ympäröineet. Jos he olisivat jatkaneet matkaa vielä sata metriä, he olisivat saapuneet suuren lakeuden, pöllöjen pyyntialueen, laitaan. Mutta itsesäilyttämisliekki paloi kuumana Niwan päässä; hän oli vielä huumaantuneena siipien jymisevistä iskuista; hänen kylkiään poltti niistä kohdin, mistä Uhumisun raatelukynnet olivat repineet hänen lihaansa, niin että kun hän edessään näki puuryteikön, hän sukelsi niin nopeasti sen turviin, että Miki hetkisen ihmetteli, mihin hän oikein oli joutunut.

Ryömittyään hänen perässään ryteikköön Miki kääntyi ja työnsi päänsä esille. Hän ei ollut tyytyväinen. Hänen huulensa olivat yhä irvissä, ja hän murisi yhä. Hän oli lyönyt vihollisensa. Hän oli heittänyt sen kumoon ja oli täyttänyt suunsa sen höyhenillä. Tämä voitonriemu mielessään hän samalla totesi sen tosiseikan, että oli Niwaa seuratessaan juossut pakoon, ja häntä halutti kovin lähteä takaisin ja suorittaa asia loppuun. Airedale-koiran ja paimenkoiran veri kävi hänessä voimakkaammaksi tappiota pelkäämättä, jättimäisen isänsä, metsästyskoira Helan veri. Sitä vaati hänen syntyperänsä, jossa oli suden rohkeutta, ketun itsepintaisuutta ja mackenzie-koiran mahtavat leuat ja Herkuleen voimat, ja ellei Niwa olisi vetäytynyt syvemmälle ryteikköön, hän olisi taas lähtenyt ulos ja haukkunut taisteluvaatimuksensa niille höyhenolennoille, joita he olivat juuri paenneet.

Niwa kärsi kirvelevää kipua Uhumisun kynsien tulenhehkuvien viiltelyjen jälkeen eikä hän kaivannut enempää ilmasta tulevaa taistelua. Hän rupesi nuolemaan haavojaan, ja hetken päästä Miki palasi hänen luokseen ja tunsi tuoreen, lämpimän veren hajun. Se sai hänet murisemaan. Hän tiesi sen Niwan vereksi, ja hänen silmänsä hehkuivat tulikekäleinä niiden tuijottaessa siihen aukkoon, jonka kautta he olivat tulleet tähän kaatuneiden puiden pimeään sokkelikkoon.

Tunnin verran hän pysyi liikkumatta ja sinä aikana, kuten kaniinin tappamisen jälkeisenä tuntina, hän kasvoi. Kun hän vihdoin varovasti ryömi ryteiköstä esille, oli aurinko laskemassa läntisten metsien taa. Hän kurkisteli ympärilleen, näkyisikö mitään liikettä, kuuluisiko mitään ääntä. Pentukauden alistuva, puolusteleva ryhti oli hävinnyt hänestä. Hänen kookaskasvuiset jalkansa seisoivat tanakasti maassa, hänen kulmikkaat koipensa olivat kuin pahkuraisesta puusta veistellyt, vartalo oli jäntevä, korvat pystyssä; pää oli jäykästi kiinni luisten hartioiden välissä, jotka nyt jo puhuivat selvää kieltään tulevista jättiläisvoimista. Hän tiesi, että häntä ympäröi suuri seikkailu. Maailma ei ollut enää leikkiä ja torkkumista isännän turvissa. Siihen oli tullut jotakin kovin paljon tenhoavampaa.

Hetken päästä hän laskeutui mahalleen aivan lähelle ryteikön aukkoa ja rupesi pureskelemaan kaulastaan riippuvan köyden päätä. Aurinko laskeutui alemmas. Se katosi. Hän vain yhä odotteli Niwan tulevan ulos makaamaan hänen kanssaan taivasalle. Kun hämärä tiheni pimeämmäksi hän vetäytyi ryteikön alle ovensuuhun ja tapasi siinä Niwan. Yhdessä he sieltä tirkistelivät salaperäiseen yöhön.

Jonkin aikaa siellä vallitsi pohjolalle ominainen pimeän ensi hetken ehdoton hiljaisuus. Kirkkaalle taivaalle ilmestyivät tähdet ensin kaksittain ja sitten kiiltävinä sikerminä. Kuukin nousi varhain. Se oli jo ehtinyt metsänreunan yläpuolelle ja valoi kultaista hohdettaan kaikkialle, ja tämä hohde sai yön täyttymään aavemaisilla, mustilla varjoilla, jotka eivät liikkuneet eivätkä äännähtäneet. Sitten hiljaisuus rikkoutui. Pöllöjen asuttamista pimennoista rupesi kuulumaan kummallista onttoa ääntä. Miki oli kyllä kuullut pikku pöllöjen, ansarosvojen, kimakkaa kirkunaa ja tu-hu-u-u, tu-hu-u-u, tu-hu-u-u-ääntä, mutta ei vielä milloinkaan tällaista, noiden voimakassiipisten syvien metsien Isabelien ja Frankensteinien, yön varsinaisten teurastajien, ääntä. Se oli ontto kurkkuääni – pikemminkin voivotusta kuin huutoa, niin lyhyttä ja hiljaista voivotusta, että sen luultavasti oli synnyttänyt varovaisuus tai pelko karkottaa mahdollinen saalis. Jonkun ajan kuluessa pimeät onkalot toinen toisensa jälkeen päästivät kuuluviin kukin oman elonmerkkinsä, ja sitten seurasi äänettömyys, jonka aika ajoin keskeytti kuusten ja palsamipuiden latvoista kuuluva isojen siipien heikko, ryskyvä viistäntä, kun pyytäjät heittäytyivät ilmaan ja lensivät heidän ylitseen lakeudelle päin.

Pöllöjen poistuminen tiesi Niwalle ja Mikille vain öisen karnevaalin alkamista. Pitkän aikaa he makasivat vierekkäin nukkumatta ja kuunnellen. Ryteikön ohi riensivät kiiltonäädän polkuanturaiset jalat, ja he tunsivat sen hajun, kuului jääkaakkurin kaukainen huuto ja levottoman ketun nalkunta ja lakeuden toisella puolella, järven rantamalla laitumella käyvän naarashirven ammunta. Ja loppujen lopuksi kuului se ääni, joka sai heidän verensä virtaamaan nopeammin ja toi syvemmän tunteen heidän sydämiinsä.

Alussa se kuulosti hyvin kaukaiselta – susien tulisen innokas huuto niiden juostessa riistan jäljillä. Se tuntui kääntyvän pohjoiseen päin, lakeudelle, ja sieltä luoteistuuli pian toi huudon. Sen jälkeen ulvonta kävi hyvin selväksi, ja Mikin aivoissa heräsi pian eloon utumaisia näkyjä ja peräti heikkoja muistoja. Hänen kuulemansa ääni ei ollut Challonerin ääni, mutta se oli hänelle tuttu ääni. Se oli Helan, hänen jättimäisen isänsä ääni; hänen emonsa, Numan ääni, satojen ja tuhansien hänen edellään olleiden sukupolvien ääni, ja noiden sukupolvien vaisto ja hänen varhaisimman pentukautensa utuinen muisto sen selvittivät hänelle. Vähän myöhemmin hän olisi tarvinnut sekä älyä että kokemusta tajutakseen suden ja koiran välisen hiuksenhienon eron. Ja tämä veren ääni oli tulossa. Se lähestyi heitä nopeasti, rajuna ja nälkäisen verenhimoisena. Hän unohti Niwan. Hän ei tarkkaillut karhunpenikkaa, kun tämä hiipi syvemmälle ryteikköön. Hän nousi jaloilleen ja seisoi jäykkänä ja jännittyneenä, tunteettomana kaikelle muulle paitsi susien verta hyytävälle kielelle.

Läähättäen, uupuneena ja silmät villeinä, öisestä maisemasta pelastavaa veden kimmellystä etsien, juoksi henkensä kaupalla Ahtik, nuori karibuhärkä, sata metriä susien edellä. Parvi oli jo levittäytynyt hevosenkengän muotoiseksi, ja tämän ulkoreunat alkoivat tunkeutua Ahtikin rinnalle valmiina iskemään sen kintereeseen – ja tappamaan. Näinä viime hetkinä joka kurkku oli äänetön, ja nuori härkä tunsi lopun alkavan. Epätoivon vimmassa hän kääntyi oikealle ja sukelsi metsään.

Miki kuuli Ahtikin ryskeen ja pysytteli ryteikön reunassa. Kymmentä sekuntia myöhemmin Ahtik sivuutti hänet viidentoista metrin päästä, näyttäen kuun valossa suurelta, muodottomalta möhkäleeltä, köhivän hengityksen ilmaistessa lähestyvän kuoleman aiheuttamaa tuskaista toivottomuutta. Yhtä pian kuin hän tuli, hän oli mennytkin, ja jäljessä seurasi kymmenisen äänetöntä varjoa, jotka suhahtivat ohi niin sukkelaan, että Mikistä tuntui kuin tuuli olisi lehahtanut hänen ohitseen.

Pitkän aikaa hän tämän jälkeen seisoi kuunnellen, mutta taas äänettömyys täytti yön. Hetkistä myöhemmin hän palasi ryteikköön ja laskeutui Niwan viereen.

Seuraavat pitkät tunnit kuluivat levottoman katkonaisessa unessa. Hän uneksi asioista, jotka jo oli unohtanut. Hän näki unta Challonerista. Kylmistä öistä ja isoista rovioista hän uneksi, hän kuuli isäntänsä äänen ja tunsi taas hänen kätensä kosketuksen, mutta kaikessa kaikui muita ylempänä hänen oman sukunsa villi ajoääni.

Aikaisin aamun sarastaessa hän tuli ryteiköstä ja haisteli susien ja karibun jälkiä. Niwa oli tähän asti ohjannut heidän kulkuaan, nyt Niwa seurasi. Parven haju väkevänä sieraimissaan Miki matkasi suoraan lakeudelle päin. Sen reunalle oli puolen tunnin matka. Sitten hän saapui avaralle, kiviselle maasyvennykselle, jota pitkin hän seurasi jälkeä jyrkästi laskevaan avarampaan osaan laaksoa.

Siihen hän pysähtyi.

Kuusi metriä alempana ja viidentoista metrin päässä hänestä virui nuoren karibun puoliksi syöty ruumis. Mutta olipa muutakin, mikä nyt vaikutti niin valtavasti häneen, että hänen sydämensä aivan lakkasi lyömästä. Viidakkoiselta lakeudelta oli tulossa Mahigun, sukunsa hylkiö, naarassusi, syömään lihaa, jota ei itse ollut kaatamassa. Se oli ovela, kaarevaselkäinen eläin, nykyään vielä laihana sen taudin jäljiltä, jonka hän oli saanut myrkkysyötin syömisestä, eläin, jota hänen oma sukunsa hylki – pelkurin, omien penikkojensa surmaaja. Mutta tätä ei Miki hänessä nähnyt. Hän näki siinä elävänä lihana ja luuna sen, mitä muistinsa ja vaistonsa hänelle olivat emostaan säilyttäneet. Ja emo oli ennen tullut kuin hänen isäntänsä Challoner.

Hetken aikaa hän makasi vavisten ja lähti sitten sitä kohti, niin kuin olisi mennyt Challonerin luo, hyvin varovaisena, vieläkin valtavammin kiihtyneenä, mutta outo kaipaus rinnassaan, jollaista ihmisen läsnäolo ei olisi kyennyt aikaansaamaan. Hän oli hyvin lähellä Mahigunia ennen kuin tämä huomasi hänen läheisyytensä. Emonhaju tuntui nyt voimakkaana hänen sieraimiinsa; se täytti hänet suurella ilolla, ja sittenkin – hän pelkäsi. Mutta se ei ollut ulkonaista pelkoa. Maahan kyyristyneenä, pää etukäpälien välissä, hän vikisi.

Salamannopeasti naarassusi kääntyi, hampaat paljastettuina koko leukojen pituudelta, ja verestävät silmät hehkuen uhkaa ja epäilystä. Miki ei ehtinyt liikahtamaan eikä äännähtämään. Äkkiarvaamatta kuin kissa tämä eläinhylkiö oli hänen kimpussaan. Sen hampaat viilsivät häntä vain kerran – ja se oli tiessään. Sen hampaat olivat saaneet veren vuotamaan hänen hartioistaan, mutta haava ja kipu eivät häntä pitäneet niin kauan kuolonhiljaisena. Emonhaju oli yhä siinä, missä Mahigun oli ollut. Mutta hänen unelmansa olivat särkyneet. Se joku, joka oli ollut muisto, kuoli vihdoin syvään huokaukseen, jonka katkaisi tuskan vingahdus. Ei häntä eikä Niwaa varten ollut enää olemassa Challoneria eikä emoa. Mutta olihan – maailma! Siinä aurinko parhaillaan nousi. Siitä virtasi elämän tenho ja tuoksu, ja hänen vieressään – aivan vieressä – oli rikas ja suloinen lihan haju.

Hän nuuski nälkäisenä. Sitten hän kääntyi ja näki Niwan mustan ja lihavan ruhon vääntäytyvän rinnettä alas yhtyäkseen hänen kanssaan pitoihin.

9

Jos Makoki, nahkanaamainen, vanha, cree-heimolainen sananviejä Jumalan-järven ja Fort Churchillin välillä, olisi tuntenut Mikin ja Niwan elämäntarinan siihen hetkeen asti, jolloin he tulivat herkuttelemaan lihavan, jo osittain syödyn nuoren karibuhärän lihalla, hän olisi sanonut, että Isku Wapu, eläinten hyvä haltiatar, hoivasi näitä hyvin huolellisesti. Sillä Makoki uskoi lujasti metsän jumaliin samoin kuin omiin kotijumaliinsa. Hän olisi esittänyt tämän elämäntarinan omalla tavallaan ja kertonut sen poikansa pikku lapsille; ja hänen poikansa lapset olisivat pitäneet sen mielessään kertoakseen sen myöhemmin omille lapsilleen.

Jokapäiväiseen järjestykseen ei suinkaan kuulunut, että mustankarhun penikka ja mackenzie-koiran pentu, jolla oli veressään joku pisara airedale-koiraa ja paimenkoiraa, lyöttäytyisivät yhteen, niin kuin Niwa ja Miki olivat tehneet. Hän olisi sen takia sanonut, että Laupeuden Henki, joka järjesti nelijalkaisten eläinten asiat, oli nähtävästi jo aivan alusta seurannut heidän kohtaloaan. Hän, Isku Wapu, oli pannut Challonerin surmaamaan Niwan emon, ison mustan karhun; hän se oli pannut miehen sitomaan koiranpennun ja karhunpenikan samaan nuoranpätkään, niin että kun putosivat valkean miehen kanootista koskeen, he eivät hukkuisi, vaan olisivat tovereita toisillensa ja toistensa pelastus. Makoki olisi käyttänyt heistä nimeä neswa-pawuk (kaksi pikku veljestä), ja jos häneltä olisi tiukattu asiaa, hän olisi vaikka ennen katkaissut sormensa kuin vahingoittanut heistä kumpaakaan. Mutta Makoki ei tuntenut heidän seikkailujaan, ja kun he tänä aamuna saapuivat aterioimaan, hän oli sadan kilometrin päässä, tinkimässä valkean miehen kanssa, joka tarvitsi opasta. Hän ei saisi milloinkaan tietää, että Isku Wapu juuri sillä hetkellä piti hänen puoltaan, suunnitellen erästä asiaa, joka tulisi olemaan merkityksellinen Niwan ja Mikin elämässä.

Niwa ja Miki menivät sillä välin melkein nälkään nääntyneinä aamiaiselleen. He olivat siinä kovin käytännöllisiä. He eivät muistelleet menneitä, vaan elivät kunakin hetkenä täydellisesti nykyisyydessä. Ne harvat jännityksen ja seikkailun päivät, joita he juuri olivat eläneet, tuntuivat kokonaiselta vuodelta. Niwan emonkaipuu oli käynyt yhä heikommaksi ja Mikin kadonneesta isännästä ei kannattanut puhuakaan, nyt kun asiat olivat hyvin. Edellinen yö oli heidän vilkkaassa muistissaan suuri yö – heidän taistelunsa elämästä ja kuolemasta pöllöhirviöiden kanssa, heidän pakonsa, susien tappama nuori karibuhärkä ja (Mikin taholla) lyhyt, katkera kokemus Mahigunin, naarassusihylkiön kanssa. Hänen olkapäitään kirveli niistä kohdista, mistä se oli repinyt häntä hampaillaan. Mutta tämä seikka ei hänen ruokahaluaan vähentänyt. Hän söi muristen ja söi itsensä niin täyteen, ettei enempää mahtunut hänen sisäänsä.

Sitten hän istui takakoivilleen ja katsoi siihen suuntaan, mihin Mahigun oli lähtenyt.

Itään hän katsoi, Hudsonin lahdelle päin, yli avaran kahden harjanteen välisen lakeuden. Nämä harjanteet olivat kuin metsäseiniä, kullankeltaisia aamuauringon hohteessa. Hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt maailmaa tämän näköisenä. Sudet olivat saavuttaneet karibun jyrkällä harjanteen reunalla, joka työntyi synkästä, pöllöjen vaivaamasta metsästä tasangolle kuin lyhyt, lihava peukalo, ja ruho virui ruohoisella rinteellä. Tämän notkon reunalta Miki voi katsella alas – ja niin kauas, että hänen ihmenäkemyksensä vihdoin häipyi auringon loisteeseen ja taivaan sineen. Hänen näkemyksensä käsitti iki-ihanan, luvatun ihmemaan: avarat alueet pehmeitä, vihreitä niittyjä, metsikköjä, jotka olivat kuin puistoja siihen asti kunnes yhtyivät kaukaisemmasta harjanteesta alkavaan synkkään metsään, suuret alat pensaikkoa, kesäkuun säteilevää väritystä, paikka paikoin veden välkettä ja puolen kilometrin päässä järven, joka oli kuin suunnattoman suuri kuvastin, jota purppuranvihreät kuusi- ja palsamipuitteet reunustivat.

Sinne jonnekin oli Mahigun, naarassusi, mennyt. Hän ihmetteli, tulisikohan se takaisin. Hän nuuski ilmaa tunteakseen hajun. Mutta mitään emokaipuuta ei ollut enää hänen sydämessään. Jokin oli jo alkanut kertoa hänelle koiran ja suden välisestä suunnattomasta erosta. Hetkistä aikaisemmin hän toiveikkaana uskoi, että emo vielä oli olemassa ja epäili naarassutta siksi, jonka oli kadottanut, mutta hän käsitti – nyt. Jos Mahigunin hampaat olisivat osuneet vähän kauemmas, ne olisivat haukanneet hänen hartioitaan tai viiltäneet kaulaa henkitorveen asti. Tebahgone-gawin (lakien laki) oli kohdistumassa häneen, tuo armoton laki, joka määräsi kelvollisimman jäämään eloon. Eläminen oli taistelua – tappamista, kaiken kaatamista, jolla oli jalat tai siivet. Sekä maa että ilma uhkasivat häntä. Challonerin kadotettuaan hän ei ollut kohdannut ystävyyttä missään muualla kuin Niwan, tuon emottoman penikan, sydämessä. Ja hän kääntyi nyt Niwaan päin, murahtaen samalla koreanväriselle hirvilinnulle, joka ilmassa leijaillen kärkkyi lihanpalasta.

Hetkistä aikaisemmin Niwa oli ollut paljon kevyempi, nyt hän oli pyöreä kuin pallo. Hänen mahansa pullotti kuin täysinäisen laukun sivut ja hän istui sykkyrässä lämpimässä auringon paisteessa nuoleskellen leukapieliään ja perin tyytyväisenä itseensä ja maailmaan. Miki siirtyi hänen luokseen, ja Niwa röhki hänelle toverillisesti. Sitten hän pyörähti lihavalle selälleen ja houkutteli Mikiä leikkimään. Se oli ensi kerta, ja iloisesti haukahtaen Miki hyppäsi hänen päälleen. Raapien, purren ja potkien, höystäen sovinnollista mellakoimista hurjalla murinalla Mikin puolelta ja porsaantapaisella röhkinällä ja kiljunnalla Niwan puolelta, he vierivät rinteen reunalle. Pohjalle oli runsaat kolmekymmentä metriä – jyrkkää, ruohoista rinnettä, joka laskeutui tasangolle – ja kahtena keränä he sen laskivat koko pituudelta. Niwalta se kävi helpommin. Hän oli pyöreä ja lihava ja vieri siis helposti.

Mutta Mikin oli toisin. Hän oli vain jalkoja ja nahkaa ja kulmikkaita luita ja pyöri kiemurrellen ja poukkuroiden ja solmuiksi sotkeutuen niin, että kun hän töytäsi tasangon laidassa olevaan kovaan, kivikkoiseen kaistaleeseen, oli hän pökerryksissä ja hengästynyt. Huokaisten hän kompuroi jalkeille. Hetken pyöri maailma hänen silmissään inhottavasti. Sitten hän tointui ja näki Niwan kymmenen askelen päässä.

Niwalle oli parhaillaan selkenemässä se tosiasia, että hän oli tehnyt hauskan keksinnön. Kelkassaan liukuvaa poikaa tai hännällään mäkeälaskevaa majavaa lukuunottamatta ei kukaan niin paljon pidä mäenlaskusta kuin mustankarhun penikka, ja sillä aikaa kun Miki yritti tointua, kiipesi Niwa kuusi- seitsemän metriä rinnettä ylös ja vieri varsin tahallaan alas taas! Miki jäi suu ammollaan töllistelemään. Taas Niwa kiipesi ylös ja alas – ja Mikin täytyi aivan pidättää henkeään. Viidesti hän näki Niwan nousevan nuo kuusi-seitsemän metriä tätä ruohoista rinnettä ja vyöryvän alas. Viidennellä kerralla hän tepasteli Niwan luo ja hyökkäsi umpimähkään käsiksi, niin että oli aivan syntyä tappelu.

Sitten Miki alkoi tutkistella rinteen juurta, ja vajaat sata metriä Niwa teki hänelle mieliksi seuraamalla häntä, mutta sitä pitemmälle hän ehdottomasti kieltäytyi lähtemästä. Jännittävän nuoren elämänsä neljäntenä kuukautena Niwa oli tyytyväinen siihen, että luonto oli sallinut hänen syntyä tähän maailmaan ja siten suonut hänelle loppumattoman ilon, että sai täyttää vatsansa. Hänestä näet syöminen oli tärkein ja ainoa seikka, jolla olemassaoloa voi puolustaa. Seuraavina harvalukuisina kuukausina hänellä oli täysi työ yrittäessään säilyttää sukunsa ennätystä, ja se seikka, että Miki ilmeisesti aikoi jättää nuoren härän lihavan ja mehevän ruhon, teki hänet hyvin levottomaksi ja kapinalliseksi. Häneltä unohtuivat heti kaikki leikkimiset ja hän syöksyi rinnettä ylös mielessään asia, jossa oli sata prosenttia syömistä.

Tämän huomatessaan Miki hylkäsi tutkisteluaikeensa ja seurasi häntä. Se saapuivat rinteessä olevalle pengermälle, kymmenen metrin päähän härän ruhosta, ja eräästä kiviröykkiöstä käsin katselivat ruokaansa. Samassa kumpikin jäykistyi hämmästyksestä. Kaksi suunnattoman suurta pöllöä raastoi parhaillaan ruhoa. Miki ja Niwa käsittivät ne samoiksi synkän metsän hirviöiksi, joiden kynsistä olivat hädin tuskin pelastuneet. Mutta ne eivät olleet Uhumisun sukuisia yöpetoja. Ne olivat lumipöllöjä, jotka erosivat kaikista muista heimolaisistaan siinä, että päivänvalolla näkivät yhtä hyvin kuin haukat. Mispun, iso urospöllö, oli puhtaan valkoinen. Hänen puolisonsa, joka oli jonkun verran pienempi, oli liuskeenruskahtavan juovikas – ja heidän päänsä olivat pyöreät ja hirveän näköiset, koska niissä ei ollut korvatöyhtöjä. Mispunin komeat siivet peittivät levitettyinä puolet Ahtikin, kuolleen härän, ruhosta, ja hän raastoi voimakkaalla nokallaan lihaa niin ahnaasti, että Miki ja Niwa kuulivat sen. Nyish, hänen puolisonsa, oli kaivanut päänsä melkein kokonaan Ahtikin sisuksiin. Tämä näky ja heidän syöntinsä synnyttämä ääni riittivät hermostuttamaan vanhemmankin karhun kuin Niwan, ja hän ryömi kiven varjoon, niin että vain pää näkyi.

Mikin kurkusta pyrki kuuluville pahaa ennustavaa murinaa, mutta hän pidätti sen ja laskeutui mahalleen maahan. Jättimäisen pyytäjä-isän veri nousi taas kuumana hänessä. Ruho oli hänen ruokaansa, ja hän oli valmis taistelemaan sen puolesta. Muuten, eikö hän ollut antanut selkään isolle pöllölle metsässä? Mutta nyt niitä oli kaksi. Tämä seikka sai hänet pysymään makuullaan hieman kauemmin, ja sinä aikana ehti tapahtua odottamaton asia.

Rinteen etäisen reunan matalasta viidakosta livahti esille Mahigun, sukunsa hylkäämä naarassusi. Selkä kuopalla, silmät veristävinä ja tuuhea häntänsä salaperäisesti riippuen kuin murhaajalla, se eteni aukean yli harmaana, kostonhimoisena varjona. Vaikka se olikin luihu, se ei ainakaan ollut pelkuri. Se syöksyi suoraan Mispunin kimppuun äristen ja näykkäisten, mikä sai Mikin tarrautumaan vielä tiiviimmin maahan.

Syvälle Mispunin kymmenen sentin paksuiseen höyhenpeitteeseen Mahigun upotti torahampaansa. Tällä tavoin yllätettynä olisi Mahigun ehtinyt repiä Mispunin pään ruumiista irti ennen kuin hän olisi ollut valmis taisteluun, jollei Nyish olisi joutunut hätään. Vedettyään verisen päänsä Ahtikin sisuksista se hyökkäsi Mahigunin kimppuun, kiljuen kähisevällä kurkkuäänellä – joka ei muistuttanut minkään muun elollisen olennon ääntä. Naarassuden selkään se upotti nokkansa ja kyntensä, ja Mahigun hellitti otteensa Mispunista ja alkoi vimmoissaan repiä uutta hyökkääjää. Hetkeksi Mispun pelastui, mutta tämä koitui kauheaksi uhraukseksi Nyishille. Yhdellä ainoalla onnistuneella repäisyllä Mahigun aivan sananmukaisesti pitkillä hampaillaan kiskoi Nyishin toisen ison siiven ruumiista irti. Tuskan kurina, joka kuului Nyishin kurkusta, sisälsi ehkä kuolinsanoman hänen puolisolleen Mispunille; sillä tämä kohottautui ilmaan, liiteli hetkisen ja syöksyi sitten naarassuden selkään sellaisella voimalla ja vauhdilla, että Mahigun keikahti kumoon.

Syvälle sen kupeeseen iso pöllö upotti raatelukyntensä, tarttuen hylkiön elimiin koston vimmalla ja sitkeydellä. Tässä otteessa Mahigun tunsi kuoleman. Se heittäytyi selälleen; se vyöryi ja viskeli itseään, äristen, näykkien ja kynsien ilmaa, yrittäessään vapautua noista polttavista puukoista, jotka yhä vain upposivat syvemmälle sen sisuksiin. Mispun pysytteli kiinni, vyöryen suden mukana, iskien sitä suurilla siivillään ja upottaen kyntensä sellaiseen otteeseen, jota ei kuolemakaan voinut irrottaa. Maassa sen puoliso teki kuolemaa. Sydänveri pulppusi kyljissä olevista rei'istä, mutta kuoleman sumentaessa näköä se vielä viimeisillä voimillaan yritti auttaa Mispunia. Ja Mispun, pysyen sankarina loppuun asti, pysytteli otteessaan, kunnes kuoli.

Mahigun laahautui viidakon reunaan. Siellä se irrottautui isosta pöllöstä. Mutta syvät haavat olivat yhä sen kupeissa. Veri tippui mahasta sen ryömiessä tiheämpään viidakkoon ja jätti punaisen uran maahan. Puolen kilometrin päässä se asettui makaamaan vaivaiskuusikkoon ja kuoli sinne vähän myöhemmin.

Niwalle ja Mikille – ja varsinkin Helan pojalle – oli tämä raju ottelu vielä enemmän avartanut sitä heikkoa ja orastavaa käsitystä, mikä heillä oli maailmastaan. Se oli kokemusperäistä, milloinkaan mielestä lähtemätöntä viisautta, jolla oli perustana kaukaisilta ajoilta periytynyt vaisto. Kaikkea pientä he olivat tappaneet – Niwa kuoriaisiaan, sammakoitaan ja kimalaisiaan, Miki kaniinin; he olivat taistelleet hengestään; he olivat selviytyneet kokemuksista, jotka alusta alkaen olivat uhkapeliä elämästä ja kuolemasta; mutta tarvittiin tappelujen tappelu, sellainen minkä juuri olivat omin silmin nähneet, avaamaan ne portit selälleen, joista he näkisivät elämän aivan uudessa valaistuksessa.

Kului hetkisen ennen kuin Miki lähti haistelemaan Nyishiä, kuollutta pöllöä. Häntä ei nyt vähääkään haluttanut repiä sen höyheniä lapsellisessa voiton riemussa ja vimmassa. Paitsi parempaa käsityskykyä oli hänessä kehittynyt myös uusi taituruus ja uusi neuvokkuus. Mispunin ja sen puolison kohtalo oli opettanut hänelle äänettömyyden ja varovaisuuden mittaamattoman arvon, sillä nyt hän tiesi, että maailmassa oli paljon sellaisia olentoja, jotka eivät pelänneet häntä, ja paljon olentoja, jotka eivät pakenisi häntä. Hänestä oli hävinnyt peloton ja meluava siivekkäiden olentojen halveksiminen, hän oli oppinut tietämään, ettei maailma ollut olemassa yksin häntä varten, ja että, jos hän halusi säilyttää vaatimattoman paikkansa siellä, täytyi hänen taistella kuten Mahigun ja pöllöt olivat taistelleet, sillä Mikin suonissa virtasi susiin asti ulottuvan esi-isien pitkän sarjan punainen sotainen veri.

Niwassa kehityksen kulku oli aivan erilainen. Hänen sukunsa ei ollut taistelijasukua muuta kuin mikäli saman lajin eläimet keskenään taistelivat. He eivät yleensä saalistaneet toisia eläimiä, eivätkä toiset heitä. Tämän seikan aiheutti vain syntyperä – se tosiasia, että koko hänen laajassa valtakunnassaan ei ollut toista olentoa, joka olisi ollut tarpeeksi voimakas yksin tai joukolla avoimessa taistelussa voittamaan täysikasvuisen mustankarhun. Siksi Niwa ei Mahigunin ja pöllöjen murhenäytelmästä saanut mitään taistelukokemusta. Suurempi varovaisuus oli ainoa, mitä hän siitä oppi. Ja hänestä olikin tärkeintä asiassa se, etteivät Mahigun ja pöllöt olleet syöneet nuorta härkää. Hänen illallisensa oli hyvässä tallessa.

Hänen pienet, pyöreät silmänsä väijyivät valppaina uusia vihollisia, ja hän pysytteli visusti piilossa katsellessaan, miten Miki tutkiskeli taistelupaikkaa. Pöllön ruumiin luota Miki meni Ahtikin luo ja Ahtikin luota hän hiljalleen kulkien haisteli sitä jälkeä, jota pitkin Mahigun oli viidakkoon kulkenut. Viidakon reunasta hän löysi Mispunin. Kauemmas hän ei mennyt, vaan palasi Niwan luo, joka tähän mennessä oli tullut siihen vakaumukseen, että hän saattoi mennä aukealle minkään vaaran uhkaamatta.

Viisikymmentä kertaa Miki sinä päivänä hyökkäsi puolustamaan heidän lihaansa. Isosilmäiset, kotkottavat hirvilinnut olivat pahin vastus. Kanadannärhet olivat niiden jälkeen itsepintaisimmat. Kahdesti pieni, harmaatakkinen kärppä, jolla oli granaatinpunaiset silmät, tuli sinne saadakseen juoda kylläkseen verta. Miki hyökkäsi niin rajusti sen kimppuun, ettei se palannut kolmatta kertaa. Keskipäivään mennessä varikset olivat vainunneet tai nähneet karibun ruhon ja liitelivät sen yläpuolella odotellen, että Niwa ja Miki poistuisivat. Myöhemmin ne metsän reunassa kasvavien puiden latvoista julistivat rääkyvän vastalauseensa.

Sinä yönä sudet eivät palanneet rinteelle. Lihaa oli yllin kyllin, ja ne, jotka olivat kylläiset, olivat pyytämässä tuoretta saalista kaukana lännessä päin. Kerran tai kahdesti Niwa ja Miki kuulivat niiden kaukaisen huudon.

Taaskin he kuunnellen valvoivat tähtikirkkaan yön ja nukahtivat silloin tällöin. Aamun vienossa, harmaassa sarastuksessa he taas menivät aterialleen.

Ja tällöin olisi vanha, creeläinen sanansaattaja Makoki painostanut hyvän hengettären läsnäoloa. Sillä sitä mukaa kuin päivät kuluivat ja yöt seurasivat toisiansa, vaurastuivat ja voimistuivat Niwa ja Miki Ahtikin lihasta ja verestä ja kehittyivät mainiosti. Neljänteen päivään mennessä Niwa oli käynyt niin lihavaksi ja pyöreäksi, että hän oli puolta isompi kuin sinä päivänä, jolloin putosi kanootista. Mikikin oli ruvennut pyöristymään. Hänen kylkiluitaan ei enää voinut laskea matkan päästä. Hartiat muuttuivat leveämmiksi, ja koipien kömpelö kulmikkuus alkoi osaksi hävitä. Harjoittelu Ahtikin luilla voimisti hänen leukojaan. Sitä mukaa kuin hän varttui katosi entinen penikkamainen leikkimishalu – ja lisääntyi pyytäjän rauhattomuus. Neljäntenä yönä hän taaskin kuuli susien valittavan ajohuudon, ja hän tunsi siinä villin ja tenhoavan sävyn.

Mitä Niwaan tulee, merkitsivät lihavuus ja hilpeys ja tyytyväisyys hänelle samaa. Niin kauan kuin vain ruokaa riitti häntä eivät pahasti houkutelleet muut kuin rinne ja mäki. Pari kolme kertaa päivässä hän kävi joella; ja joka aamu ja iltapäivä – varsinkin auringon laskun aikaan – hän kävi pyörimässä tuota hassua mäenlaskuaan. Tämän lisäksi hän rupesi päivällisunta nukkumaan pienen puun latvuksessa. Kun Miki ei mäenlaskussa nähnyt järkeä eikä urheilua ja kun hän ei pystynyt puuhun kiipeämään, hän rupesi yhä enemmän kuluttamaan aikaansa tutkimalla harjannetta yltympäriinsä. Hän halusi Niwan seuraavan itseään näille retkille. Hän ei milloinkaan lähtenyt matkaan kehottamatta Niwaa tulemaan puusta alas tai yrittämättä houkutella häntä siltä ainoalta polulta, jota hän kulki, nimittäin joelle ja takaisin. Niwan itsepintaisuus ei olisi milloinkaan aiheuttanut mitään ikävyyksiä, sillä Miki piti hänestä kovin; ja jos koville olisi pantu ja Niwa olisi luullut, ettei Miki enää palaisi, hän olisi epäilemättä seurannut Mikiä.

Toinen ja tavallista riitelyä voimakkaampi seikka rikkoi ensimmäisen kerran heidän välinsä. Sattui nimittäin niin hullusti, että Miki kuului sellaiseen heimoon, joka suosi tuoretta lihaa, kun Niwa sen sijaan piti "kyllin riippuneesta". Ja neljännestä päivästä lähtien rupesi Ahtikin ruhon jäännös olemaan kypsä. Viidentenä päivänä liha oli Mikistä jo vastenmielistä syödä; kuudentena mahdotonta. Niwasta se kävi vain yhä miellyttävämmäksi sitä mukaa kuin lemu lisääntyi ja tuoksu sakeni. Kuudentena päivänä hän oli niin ihastunut, että aivan vyöryi siinä. Seuraavana yönä Miki ensimmäistä kertaa ei voinut maata hänen kanssaan.

Seitsemäntenä päivänä asia nousi huippuunsa. Ahtik haisi nyt suorastaan taivaaseen asti. Kesäkuun tuulenhenki kuljetti siitä nousevan tuoksun kauas ja korkealle niin että seudun kaikki varikset kokoontuivat paikalle. Miki livisti kuin rangaistu rakki sitä pakoon joen kaukaisimpaan mutkaan. Kun Niwa tuli rantaan juomaan aamiaisensa syötyään, Miki haisteli häntä hetken aikaa ja väistyi sitten loitommas hänestä. Tuskinpa Ahtikilla ja Niwalla oli nyt mitään muuta eroa, kuin että toinen liikkui ja toinen pysyi paikallaan. Kumpikin haisi kuolleelta; kumpikin oli nyt "kyllin riippunutta". Variksetkin liitelivät Niwan päällä ihmetellen, miksi hän liikkui ympäriinsä kuin elävä olento ikään.

Sinä yönä Miki makasi yksikseen joen mutkassa olevassa pensaikossa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hänen oli nälkä, ja ensi kerran hän nyt moneen päivään tunsi maailman avaraksi ja tyhjäksi. Hän kaipasi Niwaa. Hän ikävöi häntä tässä auringonlaskun ja aamunsarastuksen pitkien hetkien tähtirikkaassa hiljaisuudessa. Aurinko oli jo ehtinyt korkealle ennen kuin Niwa tuli mäkeä alas. Hän oli päättänyt aamiaisensa ja suorittanut aamupiehtarointinsa ja hän oli vielä entistäkin iljettävämpi. Taaskin Miki yritti houkutella häntä pois, mutta Niwa oli inhottavan itsepintainen päätöksessään jäädä nykyiseen autuuteensa. Ja tänä aamuna hän oli vielä tavallista innokkaampi palaamaan rinteelle. Koko eilispäivän hänen oli ollut pakko hätistellä variksia pois lihasta, ja tänään ne entistä itsepäisempinä yrittivät ryöstää häneltä. Rohkaisten ja vinkaisten Mikille hän juotuaan taas riensi mäkeä ylös.

Hänen tiensä rinteelle kulki sen kivilouhikon kautta, josta käsin Miki ja hän olivat katselleet Mahigunin ja pöllöparin taistelua, ja varovaisuuden vuoksi hän aina hetkeksi pysähtyi näiden kallioiden väliin päästäkseen varmuuteen siitä, että aukealla kaikki oli niin kuin olla piti. Tänä aamuna häntä kohtasi järkyttävä isku. Ahtikin ruho oli aivan mustanaan variksia. Kakaku ja hänen etiopialainen terveyspoliisijoukkonsa oli pilvenä laskeutunut sen kimppuun, ja nokat pystyissä ne tappelivat ja huitoivat siivillään aivan kuin olisivat tulleet kaikki hulluiksi. Toinen pilvi liiteli ilmassa; joka ainoa pensas ja lähistöllä oleva puun vesa huojui niiden painosta, ja auringonpaisteessa niiden pikimusta höyhenpuku kimalteli niin kuin olisi se vastikään nostettu läkkisepän astianpuhdistuskylvystä. Niwa oli aivan kummissaan. Hän ei pelännyt; hän oli karkottanut nuo raukkamaiset rosvot jo monasti. Mutta niitä ei ollut vielä milloinkaan ollut niin paljon. Hän ei nähnyt pilkahdustakaan ruoastaan. Ympärillä oleva maakin oli musta.

Hän hyökkäsi louhikosta esiin huulet irvissä, kuten oli hyökännyt jo kymmeniä kertoja ennen. Syntyi mahtava siipien pauhina. Ilma aivan pimeni niistä, ja se vimmattu rääkynä, mikä seurasi, olisi kuulunut kilometrin päähän. Tällä kertaa Kakaku ja sen mahtava joukko eivät lentäneetkään metsään takaisin. Niitä rohkaisi niiden suuri luku. Ahtikin lihan maku ja tuoksu, joka tuntui niiden sieraimiin, hurmasivat ne vimmattuun hurmioon. Niwa oli aivan ihmeissään. Hänen päällään, takanaan ja joka puolellaan lensi ja leijaili niitä, rääkyen ja kiljuen hänelle, ja rohkeimmat syöksyivät alas iskemään häntä siivillään. Uhkaava pilvi yhä sakeni ja sitten se äkkiä laskeutui kuin lumivyöry. Taas se peitti Ahtikin. Niwan se sulki sisäänsä. Hän tunsi hautautuneensa siipi- ja ruumiskasan alle ja hän rupesi taistelemaan niin kuin oli pöllöjen kanssa taistellut. Parikymmentä pihtientapaista, mustaa nokkaa tempoi häntä karvoista ja ihosta; toiset koettivat puhkaista silmiä; hän tunsi korviaan kiskottavan irti, ja kymmenessä sekunnissa oli kuonon pää verisenä patjana. Henki oli aivan salpautunut; hän oli sokaistunut ja pyörryksissä ja jokaista kohtaa hänen ruumiissaan vavisutti polttava tuska. Hän unohti Ahtikin. Yhtä ainoata hän kaipasi eniten, avaraa lakeutta minne paeta.

Viimeisillä voimilla ponnistaen hän kömpi pystyyn ja pakeni läpi eläinkasan. Tämän tappionmerkin nähdessään monet varikset jättivät hänet mennäkseen aterioimaan. Kun hän oli ehtinyt siihen pensaikkoon asti, mihin Mahigun oli mennyt, yhtä lukuunottamatta olivat kaikki varikset hänet jättäneet. Tämä yksi oli ehkä Kakaku itse. Se oli rotanpyydyksen tavoin iskeytynyt kiinni Niwan hännän typykkään, ja siinä se Niwan juostessa pysytteli kuin paholainen. Se hellitti otteensa vasta, kun Niwa oli kokonaan pensaikossa. Sitten se räpsäytti itsensä ilmaan ja liittyi mädäntyneen härän kimpussa oleviin veljiinsä.

Nyt jos milloinkaan Niwa kaipasi Mikiä. Taaskin oli hänen koko maailmankatsomuksensa muuttunut. Hänet oli puhkottu sadasta kohtaa. Häntä poltti kuin tulessa. Jalanpohjatkin olivat arat, ja puolisen tuntia hän piileksi pensaan suojassa haavojaan nuollen ja ilmasta Mikin hajua tunnustellen.

Sitten hän lähti rinnettä alas joen mutkaan ja riensi sen polun päähän, jota pitkin hän oli kulkenut edestakaisin joelle. Turhaan hän etsi sieltä toveriaan. Hän röhki ja vinkui ja koetti ilmaa nuuskien tavoittaa Mikin hajua. Hän juoksi joen vartta edestakaisin. Ahtik ei nyt ollut minkään arvoinen.

Miki oli poissa.

10

Puolen kilometrin päähän Miki oli kuullut varisten huudon, mutta häntä ei nyt huvittanut palata takaisin, ei vaikka olisi arvannut Niwan olevan avuntarpeessakin. Hänen oli nälkä paastottuaan pitkään, ja hänen mielihalunsa oli nyt tullut ratkaisevaan pisteeseen. Hän oli nyt sillä päällä, että kävisi käsiksi kaikkeen, mikä kelpasi syötäväksi, oli se miten suurta tahansa, mutta hän oli hyvinkin kilometrin päässä rinteestä harjanteen sivulla ennen kuin löysi edes äyriäisen. Hän rusensi sen kurkustaan alas kuorineen päivineen. Se vei edes pahan maun suusta.

Sallimus oli tämän päivän osalle varannut toisenkin ikimuistettavan tapahtuman hänen elämässään. Nyt kun hän oli yksin, ei isännän muisto ollut niin epämääräinen kuin se eilen ja edellisinä päivinä oli ollut. Sitä mukaa kun aamu piteni iltapäiväksi palasi hänelle taas yhä vilkkaampia mielikuvia, silloittaen taas vähitellen sen juovan, jonka Niwan toveruus oli muodostanut. Joksikin aikaa seikkailun kiihdyttävä tenho oli tiessään. Puolisenkymmentä kertaa hän oli kahden vaiheilla, palaisiko Niwan luo. Mutta nälkä se aina vei hänet vähän kauemmas. Hän löysi vieläkin kaksi äyriäistä. Sitten joki syveni, ja vesi juoksi hitaammin ja kävi tummemmaksi. Kahdesti hän ajoi vanhoja kaniineja, jotka helposti pääsivät häneltä pakoon. Kerran hän oli aivan tavoittamaisillaan nuoren kaniinin. Välillä kuului siipien jyskivä kohina, kun pyy kohosi ilmaan. Hän näki paljon hirvilintuja, närhiä ja oravia. Kaikkialla oli lihaa, jota hän ei pystynyt tavoittamaan. Sitten onni kääntyi myötäiseksi. Työntäessään päänsä onton pölkyn päästä sisään hän peitti kaniinin pakotien. Seuraavina hetkinä hän antautui ensimmäiselle kunnon aterialle, minkä oli syönyt moneen päivään.

Hän oli niin kiintynyt tähän syöntiinsä, ettei ollenkaan huomannut uutta tulokasta, joka ilmestyi näyttämölle. Hän ei kuullut Utshakin, kiiltonäädän, tuloa, eikä hän hetken aikaan huomannut sen hajuakaan. Utshakin tapoihin ei kuulunut sekaantua toisten asioihin. Synnyltään ja vaistoiltaan hän oli urhea metsästäjä ja ylevätapainen, ja kun hän näki Mikin (jonka muuten luuli nuoreksi sudeksi) syövän vastakaatamaansa saalista, hän ei pienimmälläkään eleellä osoittanut haluavansa siitä itselleen mitään osaa. Mutta ei hän pötkinyt pakoonkaan. Hän olisi varmaankin hyvin pian jatkanut matkaansa, jos ei Miki lopultakin olisi havainnut häntä ja kääntynyt päin häneen.

Utshak oli tullut pölkyn toiselta puolen ja oli tuskin kahden metrin päässä. Mikin tapaisesta, joka niin kovin vähän tunsi hänen elintapojaan, ei Utshak ollenkaan näyttänyt vaaralliselta. Muodoltaan hän muistutti serkkuaan kärppää, vesikkoa ja haisunäätää. Hän oli korkeudeltaan noin puolet Mikin korkeudesta ja pituus oli aivan sama, niin että hänen lyhyet jalkansa näyttivät jonkun verran väärin sijoitetuilta, kuin mäyräkoiran. Hän luultavasti painoi noin kolme tai neljä kiloa, pää oli pallomainen, korvia tuskin oli nimeksikään ja kuonokarvat kankeat. Häntä oli tuuhea ja pienet silmät näyttivät tunkeutuvan suoraan läpi sen, mitä katselivat. Mikistä nähden hänen satunnainen läsnäolonsa tiesi uhkaaja taisteluvaatimusta. Sitä paitsi Utshak näytti olevan helposti voitettavissa, jos tappelu syntyisi. Hän siis irvisti huuliaan ja murisi.

Utshak käsitti tämän kehotukseksi itselleen jatkaa matkaansa, ja koska hän hienokäytöksisenä piti arvossa toisten oikeuksia, hän pyysi anteeksi läsnäoloansa lähtemällä tassuttamaan pois. Tämä oli liikaa Mikille, joka ei vielä tuntenut metsäpoluilla vallitsevia seuraelämän tapoja. Utshak pelkäsi häntä. Hän juoksi pakoon! Voitonriemuisesti haukahtaen Miki karkasi hänen jälkeensä. Se oli kuitenkin virhepäätelmä (moni kaksijalkainen, isompiaivoinen eläin oli tehnyt samanlaisia erehdyksiä), sillä Utshak, joka ei muiden asioihin sekaantunut, oli kokoonsa ja painoonsa nähden Pohjois-Amerikan etevin taistelija.

Miki ei koskaan päässyt käsittämään, mitä oikein tapahtui sen yhden minuutin aikana, joka seurasi hänen hyökkäystään. Taistelua se ei oikeastaan ollut; se oli yksipuolista teurastamista ja verenvuodatusta. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli, että hän ei ollut iskenyt yhden, vaan kymmenen Utshakin kimppuun. Tätä ensi vaikutelmaa pitemmälle ei hänen järkensä ulottunut eivätkä silmät nähneet. Hän oli saanut niin perinpohjaisesti selkään, ettei voisi enää milloinkaan saada. Häntä oli silvottuja suomittuja purtu; häntä oli kuristettuja pistetty; häntä oli niin perinpohjin kolhittu, että hän vielä Utshakin lähdettyä jonkin aikaa hosui käpälillään ilmaan tietämättä, että seikkailu oli päättynyt. Kun hän aukaisi silmänsä ja huomasi olevansa yksin, hän pujahti siihen onttoon pölkkyyn, josta oli kaniinin löytänyt.

Siellä hän makasi runsaan puoli tuntia yrittäen parhaansa mukaan käsittää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Aurinko oli laskemassa, kun hän vihdoin hinautui sieltä ulos. Hän ontui. Hänen eheä korvansa oli purtu poikki. Nahassa oli paljaita paikkoja niissä kohdin, mistä Utshak oli repinyt karvat. Luita kolotti, kurkkua kirveli, ja toisen silmän päällä oli pahkura.

Ikävöiden hän silmäili "kotipolkua". Sen päässä oli Niwa. Sitä mukaan kuin illan varjot pitenivät, hänet valtasi yhä suurempi halu palata toverinsa luo. Mutta Utshak oli lähtenyt juuri sitä tietä – eikä hän halunnut tavata Utshakia uudestaan.

Hän taivalsi vähän kauemmas kaakkoisia ilmoja kohden, ehkä puoli kilometriä ennen kuin aurinko katosi kokonaan. Illan pimetessä hän saapui Beaverin ja Loonin väliselle Big Rockin kannakselle.

Siellä ei polkua ollut, sillä vain harvoin siitä kulki matkailijoita, jotka pohjoisesta tullen siirtyivät sen yli vesistöstä toiseen. Korkeintaan kolmasti tai neljästi vuodessa olisi susi siellä voinut tuntea ihmishajun. Tänä iltana se siellä tuntui, vieläpä niin tuoreena, että Miki sen keksiessään pysähtyi aivan kuin olisi kohdannut uuden Utshakin. Hetkeksi valtasi hänet suuri mielenliikutus, joka sai hänet aivan kivettymään. Kaikki muut asiat unohtuivat sen tosiseikan rinnalla, että hän oli osunut ihmisen jäljille – ja siis isäntänsä Challonerin jäljille. Hän alkoi seurata niitä – ensin hitaasti, ikään kuin olisi pelännyt ne kadottavansa. Pimeä tuli, mutta yhä hän seurasi. Tähtien valossa hän yhä jatkoi matkaa kaiken muun paitsi koiran kotivaiston ja isännän kaipuun unohtaneena.

Vihdoin hän saapui melkein Loonin rannalle ja siellä hän näki Makokin ja valkean miehen leiritulen.

Hän ei syöksynyt sinne eikä hän haukahtanutkaan. Erämaan kova koulu oli jo painanut leimansa häneen. Hän hiipi varovasti lähemmäs – pysähtyi sitten, mahallaan maaten, valokehän ulkoreunaan. Silloin hän näki, ettei kumpikaan miehistä ollut Challoner. Mutta kumpikin tupakoi, kuten oli Challonerkin tupakoinut. Hän kuuli heidän äänensä, ja ne muistuttivat Challonerin ääntä. Ja leiri oli sama – tuli, pata tulella, teltta ja ilmassa vastakeitetyn ruoan haju.

Vielä hetkinen, ja hän olisi siirtynyt valokehään. Mutta valkoinen mies nousi seisomaan, oikoi itseään, kuten hän oli usein nähnyt Challonerin tekevän, ja otti maasta käsivartensa kokoisen kalikan. Hän tuli kolmen metrin päähän Mikistä, ja Miki luikersi häntä kohden ja nousi seisomaan. Se toi hänet osittain näkyviin. Tulen paisteessa hehkuivat hänen silmänsä. – Ja mies huomasi hänet.

Silmänräpäyksessä miehen kädessä oleva nuija oli hänen päänsä päällä; se heilahti voimakkaasti ilmassa ja lensi suoraan Mikiin. Jos se olisi osunut kunnolla se olisi tappanut hänet. Sen paksu pää meni ohi maalin; ohuempi pää sattui häntä kaulaan ja hartioihin, ajaen hänet takaisin pimeään niin voimakkaasti ja niin äkkiä, että mies luuli surmanneensa hänet. Hän huusi Makokille, että oli tappanut nuoren suden tai ketun, ja riensi pimentoon.

Nuija oli lennättänyt Mikin kokonaan tiheään näreikköön. Siellä hän ääntä päästämättä makasi hirveä tuska hartioissa. Itsensä ja tulen välissä hän näki miehen kumartuvan ottamaan nuijaa maasta. Hän näki Makokin rientävän häntä kohden mukanaan toinen nuija, ja hän koetti piilopaikassa lymyillä niin hyvin kuin suinkin osasi. Hän oli hirveän pelon vallassa, sillä nyt hän käsitti totuuden. Nämä miehet eivät kumpikaan olleet Challoner. He vainosivat häntä – nuijat käsissä. Hän tiesi, mitä nuija merkitsi. Hänen hartiansa oli melkein murskana.

Miesten hakiessa häntä hän makasi hyvin hiljaa. Intiaani työnsi sauvansa näreikköönkin. Valkoinen mies väitti yhä varmana, että oli osunut; kerran hän jo seisoi niin lähellä, että Mikin kuono melkein kosketti hänen saapastaan. Hän poistui ja lisäsi uusia koivunoksia tuleen, niin että sen valo valaisi laajemmalti ympäristöä. Mikin sydän jähmettyi. Mutta miehet hakivat kauempaa ja palasivat vihdoin roviolle.

Kokonaiseen tuntiin Miki ei hievahtanut. Tuli riutui vähitellen. Vanha cree kääriytyi villavaippaan, ja valkoinen mies meni telttaansa. Silloin vasta Miki uskalsi ryömiä esille näreiköstä. Ontuen joka askelella hän riensi samoja jälkiä takaisin, joita vastikään niin toivehikkaana oli sinne saapunut. Ihmishaju ei saanut enää hänen sydäntään sykähtelemään ilosta. Nyt se sisälsi uhkaa. Varoitusta. Sellaista, josta hän halusi päästä kauas. Mieluummin hän nyt olisi halunnut kohdata Utshakin tai pöllöt kuin valkoisen miehen nuijineen. Pöllöjä vastaan saattoi taistella, mutta nuijassa hän tunsi ylivoimaisen vastustajan.

Yö oli kovin kylmä hänen hoiperrellessaan takaisin sille ontolle pölkylle, jossa oli tappanut kaniinin. Hän ryömi sen sisään ja nuoleskeli haavojaan lopun yötä. Varhain aamulla hän tuli sieltä ulos ja söi loput kaniinista.

Sitten hän kääntyi luoteisia ilmoja kohden – missä Niwa oli. Nyt hän ei epäröinyt. Hän kaipasi taas Niwaa. Kaipasi saada kuonollaan hyväillä häntä ja nuolla hänen kasvojaan, haisipa tämä pilviin asti, jos tahtoi. Hän kaipasi saada kuulla hänen röhkivän ja kirkuvan omituisella, toverillisella tavallaan; kaipasi saada metsästää hänen kanssaan taas ja leikkiä hänen kanssaan ja paneutua hänen viereensä nukkumaan johonkin aurinkoiseen paikkaan ja nukkua. Niwa oli lopulta käynyt hyvin tärkeäksi osaksi hänen maailmaansa.

Hän lähti liikkeelle.

Niwa taas, kaukana ylempänä joen varrella, nuuski yhä toiveikkaana ja ikävöiden Mikin jälkiä.

Puolitiessä rinteelle, pienellä, aukealla ja ihanan aurinkoisella niityllä he kohtasivat toisensa. Tunteenpurkaukset eivät olleet kovin rajuja. He pysähtyivät ja katsoivat hetken aikaa toisiaan ikään kuin olisivat halunneet päästä varmuuteen siitä, ettei se ollut erehdystä. Niwa röhki, Miki heilutti häntäänsä. He nuuskivat toistensa kuonoja. Niwa vastasi heikosti vinkuen, ja Miki uikutti. Tuntui kuin he olisivat sanoneet:

– Hei, Miki!

– Hei, Niwa!

Ja sitten Niwa asettui auringonpaisteeseen makaamaan, ja Miki heittäytyi hänen viereensä. Oli tämä sittenkin aika hauska maailma. Silloin tällöin se tosin hajosi, mutta aina se taas tuli kuntoon. Ja tänään heidän maailmansa oli tullut oikein hyvään kuntoon. Taas he olivat tovereita – ja he olivat onnellisia.

11

Oli lentävän kuun aika – salaperäinen ja uinaileva juhannusaika – koko Keewatinin alueella.

Hudsoninlahdesta Athabascaan ja Hight of Landista aina Great Barrensille asti lepäsivät metsät, tasangot ja rämeet rauhallisina ja tyyninä suuren mukoo-sawinin auringonpaisteisina päivinä ja tähtirikkaina öinä. Oli synnyttävä kuu, kasvattava kuu, se kuu, jona salomaan elämä taas palasi entiselleen. Sillä tämän aution maailman poluilla – joka oli niin laaja, että ulottui toista tuhatta kilometriä idästä länteen ja saman verran pohjois-eteläsuuntaan – ei tavannut ihmiselämää. Hudson Bay Companyn asemille – joita oli hajallaan yltympäri rajattoman kynsi- ja hammasvaltakunnan – olivat tuhannet metsästäjät ja ansapyytäjät vaimoineen ja lapsineen kokoontuneet nukkumaan, juttelemaan ja huvittelemaan näiksi harvoiksi lämmön ja yltäkylläisyyden viikoiksi ennen kuin uusi talvi vaivoineen ja murhenäytelmineen taas alkoi. Tälle metsän väelle tämä aika oli mukoosaurin – vuoden suuri huvikausi, viikkoja, joina asemilla otettiin uusia lainoja ja annettiin uutta luottoa, viikkoja, joina kokoonnuttiin kaikille asemille kuin suurille markkinoille – huvittelemaan, rakastumaan, avioitumaan ja lihomaan tulevan pimeän nälkäkauden varalle.

Siksipä olivat villit eläimet joksikin aikaa päässeet täysiin oikeuksiinsa omassa maailmassaan. Erämaassa ei enää kauttaaltaan tuntunut ihmishaju. Heitä ei ajettu. Ansoja ei ollut asetettu heidän jalkojensa varalle eikä houkuttelevia myrkkytäkyjä heidän kulkureiteilleen. Lehdoissa ja järvillä metsälinnut pelkäämättä kiljuivat ja kaakattivat poikasilleen, jotka paraikaa opettelivat lentämään, ilves leikki pentuineen nuuskimatta uhkaavaa ihmishajua ilmasta, naarashirvet menivät julkisesti, arkailematta vasikkoineen järvien vilpoiseen veteen, ahma ja näätä hyppelivät tyhjiksi jätettyjen mökkien ja majojen kattojen yli, majava ja saukko kuppuroivat ja kisailivat tummavetisissä lammikoissaan, linnut lauloivat ja kautta erämaan kaikui luonnon laulua ja surinaa, jollaiseksi jokin valtava voima nähtävästi oli alkujaan luonnon tarkoittanut. Uusi polvi eläviä olentoja oli syntynyt. Oli nuorisokausi, jolloin kymmenet ja sadattuhannet erämaan pikku lapset leikkivät ensi leikkejään, oppivat ensi tietonsa ja varttuivat nopeasti vastaanottamaan ensi talvensa uhan ja tuomion. Ja metsien hyvä hengetär, joka tiesi, mitä tuleva oli, oli varustanut heille kaikkea riittävästi. Kaikkialla vallitsi yltäkylläisyys. Mustikat, karhunvatukat, pihlajanmarjat olivat kypsät; puut ja köynnöskasvit painuivat alas hedelmien painosta. Ruoho oli kesäsateista vihreää ja hentoa. Pulleat juuret kohosivat rehevinä maasta esille; lehdot ja järvien rannat kasvoivat runsaasti ravintoaineita, sekä pään päällä että jalkojen alla tyhjenteli runsaudensarvi itseään aivan kitsailematta.

Tässä tällaisessa maailmassa Niwa ja Miki löysivät suuren ja loppumattoman tyydytyksen. He loikoivat tänä ihanana iltapäivänä auringonpaisteisella kallionpengermällä, jonka alla aukeni ihmeen kaunis laakso. Niwa, joka oli täynnä makeita mustikoita, nukkui. Mikin silmät olivat puoliavoimina hänen katsellessaan alas utuiseen laaksoon. Hänen korviinsa kantautui alhaalta kallioiden välitse ja hiekkasärkkien yli virtaavan joen lirisevä soitto ja sen matkassa itsensä laakson hiljainen ja uuvuttava surina. Hän nukahti levottomasti puolisen tuntia, ja sitten hän aukaisi silmänsä oli virkeän valpas. Hän tarkasti kiinteästi laaksoa. Sitten hän katsahti Niwaan, joka lihavana ja velttona olisi nukkunut aivan pimeään asti. Miki se häntä aina liikkeellä piti. Ja nyt Miki kahdesti tai kolmesti äkäisesti haukahti hänelle ja nipisti toisesta korvasta.

– Herää siitä! hän nähtävästi sanoi. – Onhan aivan järjetöntä tällaisena päivänä nukkua! Lähdetäänpä jokivarrelle metsästämään.

Niwa virkosi, oikoi lihavaa ruumistaan ja haukotteli. Uneliaasti hän pikku silmineen tähysteli laaksoon. Miki nousi seisomaan ja vingahti hiljaa ja huolekkaasti, jolla tavalla hän aina toverilleen ilmaisi, että häntä halutti lähteä liikkeelle. Niwa vastasi, ja he lähtivät laskeutumaan vihreää rinnettä pitkin harjanteiden väliseen rehevään laaksoon.

He olivat nyt siinä kuuden kuukauden vaiheilla, ja mitä kokoon tulee, heitä ei ehkä enää oikein sopinut nimittää penikoiksi. Pikemminkin koiraksi ja karhuksi. Mikin kulmikkaat koivet alkoivat muodostua; hänen rintansa kävi täyteläiseksi; kaula oli niin kasvanut, ettei se enää tuntunut liian hoikalta kannattamaan isoa päätä ja leukoja, ja itse vartalo oli sekä paksuudella että pituudella varttunut siihen määrään, että hän ikäisekseen oli kaksi kertaa niin suuri kuin useimmat tavalliset koirat.

Niwasta oli hävinnyt hänen pyöreän pallomainen penikkamuotonsa, vaikka hänestä paljon paremmin kuin Mikistä näkyi, että hän ei kauan ollut elänyt ilman emoa. Mutta hän ei enää ollut pelkkää rauhaa ja hyväntahtoisuutta, niin kuin ennen penikkapäivinään. Suminitikin veri vihdoin vaati päästä oikeuksiinsa, eikä hän enää tappelun tullen pyrkinyt turvapaikkaan – jollei aivan äärimmäisen hirveä pakko sitä vaatinut. Vastoin karhujen tapaa hän todellakin toivoi taistelua. Jos joku vaikea tapaus sattui, niin sen sai Miki, Helan tosi jälkeläinen, osalleen. Vaikka he olivatkin nuoria, heissä oli kuitenkin jo arpia niin runsaasti, että vanha tappelupukarikin olisi niistä ollut ylpeä. Varikset ja pöllöt, suden hammas ja kiiltonäädän kynsi olivat kukin jälkensä jättäneet ja Mikin kupeessa oli kahdenkymmenen sentin kokoinen paljas alue, joka oli muisto ahmasta.

Niwan pyöreässä lystikkäässä päässä oli aikaa myöten vähitellen kehittynyt harras halu saada kerran kurittaa jotain oman sukunsa yksilöä, mutta ne kaksi tilaisuutta, jotka olivat tässä suhteessa tarjoutuneet hänelle, epäonnistuivat siksi, että noilla toisilla karhunpenikoilla oli emot mukana. Kun siis nykyisin Miki johti heidän seikkailuretkiään, tunsi Niwa häntä seuratessaan toista intoa kuin syöntihalua, mikä näihin asti oli ollut hänen ainoa halunsa. Tällä emme kuitenkaan tarkoita sanoa, että Niwalta oli mennyt ruokahalu. Hän kykeni syömään enemmän yhdessä päivässä kuin Miki kolmessa, mikä johtui varsinkin siitä, että Miki tyytyi kahteen tai kolmeen ateriaan päivässä, kun taas Niwa söi vain yhden aterian – yhtäjaksoisen, joka kesti aamuhämärästä iltamyöhään. Heidän samoillessaan hän aina pureskeli jotakin.

Puolen kilometrin päässä pitkin rinteen juurta kasvoi kivisessä alhossa, missä pieni puro lirisi, kaikkein hienoimpia villiviinirypäleitä koko Shamattawan alueella. Ne olivat kirsikan kokoisia, pikimustia ja pullottivat aivan puhjetakseen makeasta mehusta. Niitä riippui niin tiheissä tertuissa, että Niwa saattoi haukata niitä suun täydeltä. Ei koko erämaassa ole mitään niin makeaa kuin tuollainen kypsä, musta rypäle, ja tämän alhon, joka niitä niin runsaasti kasvoi, oli Niwa oman käden oikeudella ottanut yksityisomaisuudekseen. Mikikin oli oppinut niitä syömään. Tähän uomaan he siis olivat matkalla mainittuna iltapäivänä, sillä sellaisia rypäleitä voi syödä kylläisenäkin. Sitä paitsi alho oli Mikin kannalta toisellakin tavalla rehevä. Siellä oli paljon nuoria pyitä ja kaniineja, joilla oli murea ja maukas liha ja joita helposti sai kiinni, ja oravia ja myyriä miten paljon hyvänsä.

Tänään he tuskin olivat ennättäneet syödä ensimmäistä suupalasta isoja, meheviä rypäleitä, kun kuulivat ääntä, josta ei voinut erehtyä. Kumpikin käsitti pian mitä oli tekeillä. Parin-kolmenkymmenen metrin päässä samassa alhossa joku raastoi maahan rypälepensaita. Rosvo oli tunkeutunut heidän aarrekammioonsa, ja Miki paljasti heti hampaansa, ja Niwa nyrpisti kuonoaan murahdellen uhkaavasti. Hiljaa he hiipivät ääntä kohden ja saapuivat pienen aukion reunaan, joka oli tasainen kuin pöytä. Tämän aukion keskustassa oli rypälepensaikko, tuskin metrin vahvuinen ja mustanaan hedelmiä; ja kyykyssä sen vieressä, pensaat sylissä, oli nuori mustakarhu, neljä numeroa Niwaa kookkaampi.

Tänä hämmennyksen ja raivon hetkenä ei Niwa tullut ajatelleeksi kokoa. Hän oli kutakuinkin samanlaisessa mielentilassa kuin mies, joka kotiin tullessaan huomaa kotinsa olevan toisen hallussa. Samalla tässä oli tilaisuus tyydyttää mielihalunsa – piestä hengettömäksi oman sukunsa jäsen. Miki nähtävästi käsitti tarkoituksen. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi alkanut tappelun, ja ennen kuin Niwa olisi ehtinyt lähteä liikkeelle, hän olisi jo ollut kiinni hävyttömän tunkeilijan kurkussa. Mutta jokin pidätti häntä tällä kertaa, ja nyt Niwa ensimmäisenä syöksyi sinne mustana pommina – ja töytäisi suoraan päin pahaa-aavistamattoman vihollisensa kylkiluita.

(Jos vanha Makoki, cree-lähetti, olisi nähnyt tämän hyökkäyksen, hän olisi heti keksinyt nimen vieraalle karhulle – "Petoot-a-wapis-kum", joka merkitsee: "kumoon-kellistetty". Ehkä hän olisi nimittänyt häntä lyhyesti "Peteksi". Sillä creellä on tapana nimittää tapauksia, ja Petoot-a-wapis-kum oli todellakin kovin sopiva nimi vieraalle karhulle.)

Näin yllätettynä, suu marjoja täynnä, hän kellistyi Niwan hyökkäyksestä kuin täysinäinen säkki. Niin perinpohjainen oli hänen häviönsä sillä hetkellä, ettei Miki, joka kadehtien katseli sitä sivusta, voinut pidättää kiihtynyttä hyväksymishaukahdusta. Ennen kuin Pete vielä oikein käsittikään, mitä oli tapahtunut, ja marjojen vielä tippuessa suusta, oli Niwa jo hänen kurkussaan – ja leikki alkoi.

Karhuilla ja varsinkin nuorilla karhuilla on aivan oma omituinen taistelutapansa. Se muistuttaa kahden tasaväkisen naisen tukkanuottasilla oloa. Siinä ei ole sääntöjä – ei vähääkään. Kun Pete ja Niwa olivat tarttuneet toisiinsa, alkoivat takajalat taistella ja karvat lentää. Pete, joka jo oli selällään, – ensiluokkainen taisteluasento karhuilla – olisi jo ollut voittopuolella, ellei Niwa olisi saanut tuota kauheaa otetta hänen kurkustaan. Niwa siis upotti torahampaansa juuriaan myöten Peten kurkkuun ja raapi terävillä takajaloillaan, minkä ikinä ennätti. Karvojen lennon nähdessään Miki innoissaan tuli lähemmäs. Sitten Peten onnistui saada toisen jalkansa irti ja kohta toisenkin, ja Mikin leuat loksahtivat äkkiä yhteen. Taistelijat pyörivät ja vyöryivät sinne tänne, Niwa kurkkuotettaan hellittämättä, eikä kumpikaan vingahtanut tai röhkinyt. Pölyä ja soraa lenteli yltympäri karvojen ja nahankappaleiden seassa. Kivet vierivät kolisten notkon rinnettä alas. Ilmakin oli täynnä taisteluintoa. Jännittyneenä odottavan Mikin olennossa huomasi nyt jotakin epäilevää huolestumista. Kahdeksan karvaisen koiven raivoisina raapiessa ja raastaessa ja taistelijain vyöryessä ja heittelehtiessä ja kiemurrellessa kuin suunniltaan joutuneet tuulimyllyt, oli Mikin mahdoton sanoa, kumpi oli alakynnessä – Niwa vai Pete; ainakin hän kolmen, neljän minuutin ajan oli asiasta epätietoinen.

Sitten hän tunsi Niwan äänen. Se tosin oli heikko, mutta siitä huolimatta se oli tuskan parahdus.

Peten raskaamman ruumiin alle hautaantuneena hän alkoi noiden kolmen, neljän minuutin kuluttua oivaltaa, että oli ottanut liian suuren urakan. Se johtui yksinomaan Peten koosta eikä hänen taistelutaidostaan, sillä siinä Niwa oli etevämpi. Mutta hän taisteli yhä, toivoen onnen kääntyvän, kunnes Pete vihdoin sai hänet juuri siihen mihin halusikin ja alkoi kaapia edestakaisin hänen kupeitaan, niin että kun olisi toiset kolme minuuttia kulunut, hän olisi ollut puoliksi nyljetty, jos ei Miki olisi arvioinut sopivaksi sekaantua asiaan. Silloinkin Niwa kärsi rangaistuksensa uikuttamatta.

Samassa Miki tarttui Peteä korvaan. Se oli hirveän tuskainen ote. Itse vanha Suminitik olisi silloin komeasti kiljunut. Pete päästi tuskan ulvonnan. Häneltä unohtui kaikki muu paitsi tämän korvasta pitelevän uuden tuntemattoman aiheuttama kauhu ja tuska, ja itse ilmakin oli pakahtumaisillaan tästä kiljunnasta. Hänen vaikeroimisensa pulppusi keskeytymättöminä töytäyksinä hänen kurkustaan. – Niwa ymmärsi Mikin olevan toimessa.

Hän vääntäytyi tämän nuoren rauhanhäiritsijän ruumiin alta pois – eikä hetkeäkään liian aikaisin. Alhoa pitkin, hullaantuneen härän lailla hyökäten, tuli Peten emo. Nuolena Niwa ampaisi tiehensä juuri kun se oli iskemäisillään häntä voimakkaalla käpälällään. Isku osui harhaan ja karhu kääntyi kiihdyksissään kiljuvan jälkeläisensä puoleen. Miki, joka yhä innoissaan piteli uhriaan korvasta, ei älynnyt vaaraa ennen kuin Peten emo oli jo melkein hänen kimpussaan. Hän huomasi tämän vasta kun sen pitkä käsivarsi syöksyi esille kuin iso hirsi. Hän väisti, ja hänelle tarkoitettu isku sattui suoraan onnettoman Peten päähän sellaisella voimalla, että hän lensi suoraan ilmassa kuin potkupallo kahdenkymmenen metrin päähän.

Miki ei ruvennut odottamaan uusia näytteitä. Kiireesti hän oli rypäletiheikössä ja syöksyi Niwan jälkeen. Yhdessä he saapuivat aukealle ja runsaat kymmenen minuuttia he pakenivat niin vauhdikkaasti, etteivät ehtineet katsahtaa taakseen. Kun he vihdoin katsoivat, oli rypälealho jo kilometrin päässä. He istahtivat maahan ja huohottivat. Niwalla riippui punainen kieli pitkänä suusta. Hän oli haavoittunut ja verissään; irtonaisia karvoja oli hänessä yltympäri. Kun hän katsahti Mikiin, oli hänen surullisessa katsannossaan jotakin, mikä näytti tunnustukselta, että hän käsitti saaneensa Peteltä selkään.

12

Alhossa sattuneen taistelun jälkeen ei Mikillä ja Niwalla ollut vähintäkään aikomusta palata Eedenin puutarhaan, missä mustat rypäleet kasvoivat niin makeina. Kuononsa kärjestä viimeiseen hännän huippuun asti Miki oli seikkailija, ja niin kuin entisajan kuljeksivat rosvot hänkin oli onnellisin liikkeellä ollessaan. Erämaa oli vallannut hänet sieluineen ruumiineen, ja tällaisessa mielentilassa hän ehkä Niwan lailla olisi väistänyt ihmisleiriä. Mutta eläinten elämässä samoin kuin ihmiselämässäkin kohtalo leikkii ja kujeilee, ja samalla kun he olivat kääntymässä ison läntisen järvi- ja vesistöalueen laajoille ja salaperäisille lakeuksille, olivat asiat vähitellen kehittymässä Helan pojan, Mikin, ehkä kaikkein synkimmiksi elämänkokemuksiksi.

Kuusi loppukesän ja alkusyksyn – syyskuun puoliväliin asti – ihmeen ihanaa aurinkoista viikkoa Miki ja Niwa samoilivat länteen päin, suunnaten kulkunsa kohden auringon laskua, Jackson's Kneen, Touchwoodin ja Clearwaterin ja Jumalanjärven tienoita kohden. Monenlaisia olentoja he siellä näkivät. Se oli noin puolentoista sadan kilometrin laajuinen alue josta luonnon mestarikäsi oli tehnyt oikean eläinten valtakunnan. Synkillä ja hiljaisilla seuduilla he tapasivat suuria majavayhdyskuntia, he katselivat saukon kisailua, he tapasivat hirviä ja karibuja niin tuhkatiheään, etteivät niitä enää pelänneet eivätkä vältelleet, vaan astelivat julkisesti nurmikkoja ja rämeiden reunamia pitkin, missä ne olivat laitumella. Täällä Miki oppi tietämään sen tärkeän asian, että kynnet ja torahampaat olivat olemassa, jotta niillä pyydettäisiin sorkkia ja sarvia, sillä susia oli runsaasti, ja kymmenisen kertaa he tapasivat niiden tappamia eläimiä ja vielä useammin kuulivat ajavan lauman villiä ääntelyä. Mahigun-kokemuksensa päivistä lähtien häntä ei enää haluttanut liittyä niihin. Eikä Niwa enää itsepintaisesti vaatinut, että jäätäisiin löydetyn ruoan ääreen. Niwassa alkoi kwaska-hao – suuren muutoksen vaistomainen tajuaminen.

Lokakuun alkupäiviin asti ei Miki ollut juuri ensinkään huomannut tätä toverissaan tapahtuvaa muutosta. Siihen aikaan Niwa alkoi käydä yhä levottomammaksi, ja tämä levottomuus yhä vain lisääntyi sitä mukaa kuin yöt kylmenivät ja syysviimat liikkuivat jäätävämpinä ilmassa. Niwa ryhtyi nyt johtamaan heidän vaellustaan, ja hän näytti aina etsivän jotakin – jotakin salaperäistä, jota Miki ei voinut nähdä eikä haistaa. Hän ei enää nukkunut tuntikaupalla. Lokakuun puolivälistä alkaen hän tuskin enää nukkuikaan, vaan oli liikkeellä melkein joka hetki sekä yöllä että päivällä, syöden, syöden, syöden, ja alinomaan tuulelta tiedustellen sitä pakenevaa jotakuta, jota luonto käski hänen etsiskellä. Herkeämättä hän nuuski louhikkoja ja ryteikköjen sisustoja, ja Miki oli aina hänen läheisyydessään aina varuillaan, valmiina taistelemaan sen olion kanssa, jota Niwa etsi. Eikä sitä näyttänyt milloinkaan löytyvän.

Sitten Niwa kääntyi takaisin itäänpäin, esi-isiensä vaiston opastamana, takaisin Nuzak-emonsa ja Suminitik-isänsä asuinsijoille, ja Miki seurasi. Yöt kävivät yhä kylmemmiksi. Tähdet näyttivät olevan etäämpänä, eikä metsän kuu enää ollut veripunainen. Jääkaakkurin huudossa oli valittava sävy, kaihon ja huolen sävy. Ja metsän väki veti majoissaan ja mökeissään henkeensä pakkasaamujen ilmaa ja kasteli ansansa kalanrasvassa ja majavanihrassa ja valmisteli mokkasiininsa ja paikkaili lumikenkiään ja rekiään, sillä jääkaakkurin huuto sanoi, että talvi oli hiipimässä sinne pohjoisesta. Ja rämeet kävivät hiljaisiksi. Naarashirvi ei enää ammunut vasikoilleen. Sen sijaan avoimelta kentältä kuului uroshirvien uhkaavaa taisteluhaastetta ja kuolettavaa sarvien ryskettä öisen tähtitaivaan alla. Susi ei enää ulvonut kuullakseen omaa ääntään. Polkuanturaisten jalkojen astunta oli tästäpuolin varovaista ajohiivintää. Punaisena valui veri taas koko metsämaailmassa.

Ja sitten – marraskuu.

Miki ei ehkä milloinkaan tulisi unohtamaan ensimmäistä lumentulonpäivää. Ensin hän luuli, että maailman kaikki siivekkäät olennot varistivat valkeat höyhenensä. Sitten hän tunsi sen hienon, pehmeän koskennan jalkojensa alla ja kylmyyden. Se sai veren uutena, ennen tuntemattomana tulena kiertämään hänen ruumiissaan; villi ja lumoava ilo – riemu, joka talven saapuessa kiitää suden suonissa.

Niwaan se teki aivan erilaisen vaikutuksen – niin erilaisen, että Mikikin tunsi sen masentavan mieltään ja odotti huolestuneena ja epätietoisena, mitä tuleman piti. Ja tänä ensimmäisen lumen päivänä hän näki toverinsa tekevän outoja ja selittämättömiä asioita. Hän rupesi syömään sellaisia aineita, joista ei ollut ennen milloinkaan välittänyt. Hän nuolaisi suuhunsa pehmeitä männynneulasia ja nielaisi ne. Mädänneistä pölkyistä hän söi kuivan, pehmeän sisuksen. Ja sitten hän meni isoon halkeamaan, joka oli auennut louhikkoiseen rinteeseen ja löysi vihdoinkin sen, mitä oli etsinyt. Se oli luola – syvä ja pimeä ja lämmin.

Luonto toimii ihmeellisesti. Ilman linnuille se antaa silmät, jollaisia ei ole milloinkaan ihmisellä, ja maan eläimille se antaa vaiston, jota ei ihminen milloinkaan kykene käsittämään. Sillä Niwa oli palannut nukkumaan ensimmäistä pitkää untaan syntymäsijalleen – samaan luolaan, missä Nuzak-emo oli hänet synnyttänyt.

Siellä oli yhä hänen entinen makuusijansa, syvennys hienossa hiedassa, mattona Nuzakin varisseet karvat; mutta emon haju oli hävinnyt. Syntymäpesäänsä Niwa laskeutui nukkumaan ja vielä viimeisen kerran hän hiljaa röhkäisi Mikille. Näytti siltä kuin olisi jokin käsi häntä koskettanut hellävaroen, mutta ehdottoman vaativasti, niin ettei hän enää voinut kieltäytyä sitä tottelemasta, ja kuin olisi hän sanonut Mikille viimeisen kerran: – Hyvää yötä.

Yöllä tuli pipu-kestin – ensimmäinen talvituisku – lumiryöppynä pohjoisesta. Sitä seurasi tuuli, joka kuulosti tuhannen härän mylvinältä, eikä koko erämaassa ollut yhtään olentoa liikkeellä. Luolan syvyyteenkin Miki kuuli sen myllerryksen ja ulinan ja rakeiden iskut heidän ovensa ulkopuolella, ja hän painautui tiukkaan Niwan kylkeen, iloissaan siitä, että olivat löytäneet suojapaikan.

Aamun valjetessa hän meni kallion rinteessä olevan halkeaman suulle ja jäi hämmästyksestä aivan sanattomaksi. Hänen eteensä aukeni maailma, aivan toinen kuin se, minkä hän oli viime yönä jättänyt. Se oli kauttaaltaan valkea, sokaisevan ja häikäisevän valkea. Aurinko oli noussut. Se ampui tuhansia kimaltelevan loistavia valonsäteitä Mikin silmiin. Niin kauas kuin silmät vain kantoivat oli maa aivan kuin kääriytynyt timanttivaippaan. Kallioista, puista ja pensaista leimui auringon tulta; sitä välkehti puiden latvoista, jotka lumen painosta olivat taipuneet syvään; se näytti laakson pohjassa olevalta järveltä ja niin kirkkaalta, että sen keskitse virtaava jäätymätön joki oli musta. Miki ei ollut milloinkaan nähnyt niin suurenmoista näkyä. Auringon näkeminen ei ollut milloinkaan ennen saanut hänen sydäntään niin jyskymään, eikä hän ollut veressään ennen tuntenut niin rajua riemua.

Hän uikutti ja juoksi takaisin Niwan luo. Hän haukkui luolan pimennossa ja sysäsi kuonollaan toveriaan. Niwa röhki uneliaasti. Hän oikoi jäseniään, kohotti päätään hetkeksi ja kääriytyi sykkyrään taas. Turhaan Miki pani vastalauseensa, että nyt oli päivä ja aika lähteä liikkeelle. Niwa ei vastannut, ja hetken päästä Miki palasi luolan suulle ja katsahti taakseen nähdäkseen, seurasiko Niwa häntä. Pettynein mielin hän sitten lähti ulos lumeen. Kokonaiseen tuntiin hän ei siirtynyt kauemmas kuin kymmenen jalan päähän luolasta. Kolmasti hän palasi Niwan luo ja vaati häntä nousemaan ja lähtemään ulos valoon. Luolan perimmässä sopukassa oli pimeä, ja tuntui siltä kuin hän yrittäisi sanoa Niwalle, että tämä oli hullu luulotellessaan, että oli vielä yö, vaikka ulkona jo paistoi aurinko. Mutta turhaan. Niwa oli päässyt talviunensa alkuun – edessään Uske-pau-a-my, karhujen satumaailma.

Häntä suututti, melkein teki mieli puraista Niwaa korvaan, mutta eräs seikka vähitellen karkotti nämä tunteet. Vaisto, joka eläinten kesken on sama kuin järjellinen päättely ihmisten kesken, liikehti oudon levottomasti hänessä. Hän kävi yhä rauhattomammaksi. Hän näytti melkein lohduttomalta liikkuessaan siinä luolan suun seutuvilla. Vielä viimeisen kerran hän meni Niwan luo ja lähti sitten yksin alas laaksoon.

Hänen oli nälkä, mutta tänä ensimmäisenä myrskyn jälkeisenä päivänä oli tuskin luultavaa, että hän löytäisi mitään syötävää. Lumikenkäjänikset olivat hautautuneet ryteikköihinsä ja muihin suojapaikkoihinsa ja makasivat hiljaa lämpimissä pesissään. Tuiskun aikana ei ollut yksikään elävä olento ollut liikkeellä. Ei ollut niiden jälkiä, jotta hän olisi voinut niitä seurata, ja paikka paikoin hän vajosi lapojaan myöten lumeen. Hän suuntasi kulkunsa joelle. Se ei ollut enää sama joki, jonka hän oli tuntenut. Se olijaan reunustama. Siinä oli jotakin mustaa ja murheellista. Sen ääntely ei ollut enää entistä kesän ja kellervän syksyn laulavaa lirinää. Sen yksitoikkoinen lorina tuntui jotenkin uhkaavalta – aivan uudelta ääneltä, ikään kuin joku pimeyden henki olisi vallannut sen ja nyt ilmoittaisi hänelle, että ajat olivat muuttuneet ja että uudet lait ja uudet voimat vaativat päästä oikeuksiinsa hänen synnyinseuduillaan.

Hän joi varovasti sen vettä. Se oli kylmää – jääkylmää. Vähitellen hänessä vakiintui se käsitys, että tämän hänen uuden maailmansa kauneuksiin ei enää kuulunut sydämen lämmin sykähtely, elämä. Hän oli yksin. YKSIN! Kaikki muu oli lumen peitossa; kaikki muu näytti kuolleen.

Hän palasi Niwan luo ja makasi tiukasti hänen kyljessään kaiken sen päivää. Eikä hän koko seuraavana yönäkään poistunut luolasta. Hän meni vain ovelle asti ja näki taivaan lakeudet tulessa tähdistä ja kuusta, joka kohosi taivaalle kuin valkea aurinko. Nekään eivät näyttäneet samalta kuulta ja samoilta tähdiltä, jotka hän oli tuntenut. Ne olivat hirveän hiljaisia ja kylmiä. Ja maa niiden alla oli hirveän valkea ja hiljainen.

Aamun sarastaessa hän yritti vielä kerran herättää Niwaa. Mutta tällä kertaa hän ei ollut niin itsepintainen. Eikä hänellä ollut halua hampaillaan nipistää Niwaa. Jotakin oli tapahtunut – jotakin käsittämätöntä. Hän tunsi sen, mutta ei voinut sitä ymmärtää. Ja hänet täytti outo ja pahaenteinen pelko.

Hän lähti taas alas metsästämään. Kuun ja tähtien kirkkaassa valaistuksessa jänikset olivat viettäneet hurjan riemuisaa huviyötä, ja metsän laidassa Miki näki niiden polkeneen lumen kovaksi. Hänen ei ollut vaikea tänä aamuna hiipiä ruokaansa käsiksi. Hän surmasi saaliinsa ja söi sen. Sitten hän taas tappoi ja taas. Näin hän olisi voinut jatkaa kuinka kauan hyvänsä, sillä nyt, kun lumi paljasti ne, olivat jänikset piilopaikoissaan aivan kuin ansassa. Mikin rohkeus palasi. Taas häntä elähdytti elämän ilo. Hän ei ollut näin mukavasti vielä milloinkaan saanut saalista, hän ei ollut tällaista aarreaittaa vielä milloinkaan tavannut – edes rypälelaaksossakaan. Hän söi niin paljon kuin suinkin kykeni ja palasi sitten Niwan luo, kantaen suussaan yhden surmaamistaan jäniksistä, laski sen toverinsa eteen ja uikutti. Sittenkään Niwa ei vastannut muuten kuin että veti syvempään henkeä ja siirrähti vähän.

Sinä iltapäivänä Niwa ensi kerran moneen tuntiin nousi pystyyn, oikoi itseään ja nuuski kuollutta jänistä. Mutta ei maistanut. Mikin ihmeeksi hän pyöri hiekkaisessa pesässään yltympäri ja kävi taas nukkumaan.

Seuraavana päivänä Niwa taas heräsi suunnilleen samaan aikaan. Tällä kertaa hän kävi pesän suulla asti ja haukkasi suun täyden lunta. Mutta yhä hän kieltäytyi syömästä jänistä. Taaskin hänelle luonto sanoi, ettei hän saanut hävittää niitä männynneulasia ja sitä kuivaa kaarna-ainetta, jolla oli vuorannut mahansa ja suolensa. Ja hän meni taas nukkumaan. Sen koommin hän ei noussut.

Päivät seurasivat toisiaan, ja talven edistyessä Miki yksin metsästellessään tunsi olonsa yhä ikävämmäksi. Koko marraskuun ajan hän joka yö palasi Niwan viereen nukkumaan. Ja Niwa oli kuin kuollut, paitsi että hänen ruumiinsa oli lämmin, ja hän hengitti ja silloin tällöin vähän äänteli. Mutta tämä ei tyydyttänyt Mikin suurta kaipuuta, joka kävi päivittäin yhä vaativammaksi, hänen valtavaa seuran ja metsästystoverin kaipuutaan. Hän rakasti Niwaa. Talven ensimmäisinä pitkinä viikkoina hän uskollisesti palasi hänen luokseen ja toi hänelle ruokaa. Häntä vaivasi kummallinen suru – suurempi suru kuin jos Niwa olisi kuollut. Sillä Miki tiesi hänen elävän eikä voinut käsittää asiaa. Kuoleman hän olisi käsittänyt, ja kuolleen luota hän olisi suosiolla lähtenyt.

Niinpä eräänä yönä myöhäiseen metsästettyään Miki ensi kerran jäi pesästä pois ja nukkui syvässä murroksessa. Tämän jälkeen kävi kutsun vastustaminen vielä vaikeammaksi. Toisen ja kolmannenkin yön hän nukkui poissa; ja sitten alkoi vähitellen toivon ja pelon vaiheilla elävälle Mikille aivan luonnon pakosta asia valjeta, ja jokin sanoi hänelle, ettei Niwa enää milloinkaan vaeltaisi hänen kanssaan niin kuin entisinä hyvinä päivinä, jolloin he kylki kyljessä olivat kokeneet elämän ilot ja murheet tässä samassa maailmassa, joka ennen oli pehmeä ja vihreä ja lämmin, mutta nyt valkea ja hiljainen ja kuollut.

Niwa ei tiennyt milloin Miki viimeisen kerran pesästä lähti. Mutta hyvä hengetär ehkä hänelle nukkuessaankin kuiskasi, että Miki aikoi lähteä, sillä Niwan satumaailma oli levoton ja rauhaton monta päivää sen jälkeen.

– Rauhoitu – ja nuku! hengetär ehkä kuiskasi. – Talvi on pitkä. Joet ovat tummat ja kylmät, järvet ovat jääpeitteessä, ja vesiputoukset ovat jäätyneet isoiksi, valkeiksi peikoiksi. Nuku! Sillä Mikin on mentävä, aivan samoin kuin virran veden on mentävä mereen. Sillä hän on koira, ja sinä olet karhu. Nuku!

13

Ei ollut moneen vuoteen koko pohjolassa ollut sellaista myrskyä kuin nyt seurasi sen ensimmäisen lumituiskun kintereillä, joka Niwan oli ajanut luolaansa – myöhäinen marraskuun myrsky sinä vuonna, jolle tuli kauan muistettavaksi nimeksi kusketa pippoon, musta vuosi, tuona kovan ja äkillisen pakkasen ja nääntymisen ja kuoleman vuotena.

Se sattui viikkoa myöhemmin kuin Miki oli jättänyt luolan, missä Niwa niin sikeästi nukkui. Sen edellä aurinko paistoi päivittäin, ja kuu ja tähdet välkkyivät kullankiiltävinä öisellä taivaalla. Tuuli oli lännessä. Koko metsä oli kääriytynyt valkeaan vaippaansa. Kaniinit olivat niin lukuisat, että rämeillä ja viidakoissa ne olivat polkeneet lumen kovaksi. Peuroja ja hirviä oli runsaasti, ja susien aikainen ajohuuto kaikui ihanana soittona tuhatlukuisten majoissa ja mökeissä asustavien ansamiesten korviin.

Aivan äkkiarvaamatta tuli tuo aavistamaton. Ilman varoitusta. Aamu sarasti pilvettömänä, ja sitä seurasi kirkas auringonpaiste. Sitten synkkeni maailma niin äkkiä, että ansateillä liikkuvat miehet pysähtyivät aivan kummissaan. Ilman yhä pimetessä alkoi kuulua vaikeroivaa ääntä, johon tuntui sisältyvän aivan kuin suuren rummun pärinää – lähenevän tuomion hälytyssoittoa. Ukkonen jyrisi. Varoitus tuli liian myöhään. Ennen kuin miehet ehtivät palata turvapaikkoihinsa tai rakentaa itselleen suojia oli Iso Myrsky heidän kimpussaan. Kolme päivää ja kolme yötä se vihaisen härän tavoin raivosi pohjoisesta. Avoimilla lakeuksilla ei ainoakaan elävä olento pysynyt pystyssä. Metsät olivat lamassa, ja koko maa oli ryöpyn vallassa. Kaikki, missä henki oli, kätkeytyivät lumen peittoon – tai kuolivat; sillä vuorenkorkuisiin kinoksiin kasaantuva lumi oli rakeista ja kovaa kuin lyijyhaulit ja sen mukana tuli kova pakkanen.

Kolmantena päivänä Shamattawan ja Jackson's Kneen välisellä alueella oli kuusikymmentä astetta pakkasta. Vasta neljäntenä päivänä alkoivat elävät olennot lähteä liikkeelle. Hirvi ja peura nousivat paksujen lumipeitteiden alta, jotka olivat niitä suojanneet; pienemmät eläimet kaivautuivat esille syvien kinosten ja vallien sisuksista, kaniineista ja linnuista puolet olivat kuolleet. Mutta kauhein kaikista oli ihmismenetykset. Useat niistä, jotka rajuilma ulkona yllätti, onnistuivat pysyttelemään hengissä ja laahautumaan takaisin majoihin ja kotiin. Mutta paljon jäi tulematta takaisin – viisisataa, jotka kusketa pippoonin kolmena hirmunpäivänä kuolivat Hudsoninlahden ja Athabascan välillä.

Ison Myrskyn alkaessa Miki sattui olemaan Jackson's Kneen palaneella seudulla, ja vaisto ohjasi hänet nopeasti sisämetsään. Täällä hän ryömi toisiinsa takertuneista pölkyistä ja puunlatvoista muodostuneeseen ryteikköön, ja noiden kolmen päivän aikana hän ei liikkunut. Hautautuneena keskelle myrskyn temmellystä valtasi hänet vastustamaton halu palata Niwan luolaan ja vielä kerran painautua hänen kylkeensä, vaikka Niwa makasikin aivan kuin kuolleena. Heidän kesken kehittynyt omituinen toveruus, heidän yhteinen vaelluksensa kautta koko kesän, niiden päivien ja kuukausien ilot ja surut, joina he veljien tavoin olivat taistelleet ja juhlineet, olivat niin elävinä muistoina hänen mielessään kuin olisivat ne tapahtuneet vasta eilen. Ja ryteikön pimennossa, johon hän hautautui päivittäin yhä syvemmäs, hän uneksi.

Hän näki unta Challonerista, joka hänen iloisina penikkapäivinään oli ollut hänen isäntänsä, uneksi siitä ajasta, jolloin Niwa, emoton karhunpenikka, tuotiin leiriin, ja heidän myöhemmistä vaaranhetkistään, isäntänsä kadottamisesta, heidän merkillisistä ja innostavista seikkailuistaan erämaassa ja loppujen lopuksi Niwan pesiytymisestä. Sitä hän ei kyennyt käsittämään. Hereillä ollessaan ja tuulen ulinaa kuunnellessaan hän ihmetteli, miksi Niwa ei enää metsästellyt hänen kanssaan, vaan oli kääriytynyt keräksi ja nukkui niin sikeästi, ettei häntä saanut hereille. Noina myrskypäivien ja öiden pitkinä hetkinä hänen elinvoimiaan kalvoi enemmän yksinäisyyden tunne kuin nälkä. Kun hän neljännen päivän aamuna tuli ryteiköstä esille, kuulsivat kylkiluut ja silmiä peitti punertava kelmu. Heti ensi töikseen hän katseli kaakkoisia ilmoja kohden ja ulisi.

Kolmenkymmenen kilometrin pituisen lumisen taipaleen hän sinä päivänä vaelsi takaisin sille harjanteelle, mihin oli Niwan jättänyt. Tänä neljäntenä päivänä aurinko paistoi kuin häikäisevä tuli. Se oli niin kirkas, että lumen välke huikaisi hänen silmiään ja punerva kelmu kävi punaisemmaksi. Kun hän saapui matkansa päähän, oli jäljellä enää vain kylmä hehku lännen taivaalla. Hämärä oli jo alkanut laskeutua metsän yli, kun hän saapui sille harjanteelle, josta Niwa oli löytänyt luolan. Se ei enää ollut mikään harjanne. Tuuli oli sen päälle koonnut lunta suunnattoman suuriin, kuvattomiin kasoihin. Kalliot ja pensaikot olivat kadonneet. Luolan suun sijalla oli kymmenjalkainen hanki.

Viluissaan ja nälkäisenä, päiväkausien paastoamisesta laihtuneena, ja kun vielä armottomat lumivuoret olivat tehneet tyhjiksi hänen viimeisetkin toveruuden toiveensa, kääntyi Miki samoja jälkiä takaisin. Ei ollut muuta jäljellä kuin entinen ryteikkö, eikä hänen sydämensä ollut enää entinen Niwan ilakoivan toverin ja veljen sydän. Jalat hellinä ja vertavuotavina hän vain yhä jatkoi matkaa. Tähdet tulivat näkyviin; niiden valossa yö oli aavemaisen valkea; ja kylmä oli, hirvittävän kylmä. Puut alkoivat paukkua. Silloin tällöin kuului kuin laukaus, kun puun sisuksessa paukkui. Oli kolmekymmentä astetta pakkasta. Ja pakkanen yhä yltyi. Ryteikkö ainoana kannustimenaan Miki laahusti eteenpäin. Ei hän ennen milloinkaan ollut pannut voimiaan ja kestävyyttään niin kovalle koetukselle kuin tänään. Vanhempi koira olisi kellistynyt hangelle tai pyrkinyt suojaan ja lepoon. Mutta Miki oli jättimäisen mackenziekoiraisänsä, Helan, oikea poika, ja hän olisi jatkanut matkaa kunnes voitti – tai kuoli.

Mutta sattui merkillinen seikka. Hän oli taivaltanut kolmekymmentä kilometriä harjanteelle ja kaksikymmentäneljä kolmestakymmenestä takaisin, kun lumi petti hänen jalkojensa alla, ja hän syöksyi alaspäin. Kun hän taas nousi puolipaleltuneille jaloilleen, hän huomasi olevansa kummallisessa paikassa. Hän oli vyörynyt suinpäin risuista ja kuusenoksista muodostuneeseen, wigwamintapaiseen suojukseen, ja hänen sieraimiinsa tuntui voimakas lihan haju. Lihan hän löysi tuskin jalan päässä kuononsa kärjestä. Se oli kimpale jäätynyttä karibun lihaa, joka oli pistetty seipään päähän, ja välittämättä miettiä syytä sen siellä oloon, hän rupesi ahnaasti kaluamaan sitä. Vain Jacques le Bean, joka asui viisitoista tai kuusitoista kilometriä siitä itään, olisi kyennyt selittämään tilannetta. Miki oli vyörynyt hänen ansakammioonsa ja söi täkyä.

Sitä ei paljon ollut, mutta se sytytti Mikin veren uuteen eloon. Nyt tuntui hajua hänen sieraimiinsa, ja hän rupesi kuopimaan lunta. Hetken päästä hänen hampaansa kalskahtivat johonkin kovaan ja kylmään. Se oli terästä – näädän raudat. Hän kiskoi ne esille jalanpaksuisen lumen alta, ja niiden mukana tuli suuri kaniini. Lumi oli niin hyvin suojannut sitä, että vaikka se oli ollut kuolleena jo useita päiviä se ei sittenkään ollut tönköksi jäätynyt. Miki ei lopettanut ateriaansa ennen kuin oli nielaissut viimeisen luun. Söipä hän vielä aivotkin. Sitten hän jatkoi matkaa ryteikölle ja nukkui lämpimässä pesässään seuraavaan päivään asti.

Samana päivänä Jacques Le Bean – jota intiaanit nimittivät "muchet-ta-aaoksi", pahansisuiseksi – kävi läpi ansareittinsä, korjasi kuntoon lumen hävittämät ansakammionsa ja viritti raudat.

Iltapäivällä metsästämässä ollessaan Miki sattui hänen jäljilleen eräässä suossa monen kilometrin päässä ryteiköstä. Enää ei raju isännänkaipuu häirinnyt hänen sielunrauhaansa. Epäluuloisena hän nuuski Le Beaun lumikengän jälkiä, ja hänen selkäharjansa vavahteli, kun tuuli sattui hänen sieraimiinsa ja kun hän kuunteli. Varovasti hän lähti kulkemaan jälkiä pitkin ja sadan metrin päässä hän saapui eräälle Le Beaun kekekille eli ansakatokselle. Täälläkin oli lihaa – puikkoon pistettynä. Miki kurkottautui siihen. Hänen etukäpälänsä alta kuului ilkeä naksahdus, ja pyyntirautojen teräksiset leuat syytivät risuja ja lunta hänelle vasten naamaa. Hän murisi ja odotteli hetken aikaa, pitäen silmällä rautoja. Sitten hän jalkojaan siirtämättä kurkottautui lihaan käsiksi. Täten hän oli keksinyt teräsleukojen vaanivan uhkauksen, ja vaisto hänelle neuvoi miten niitä oli varottava.

Puoli kilometriä hän taas seurasi Le Beaun jälkiä. Hän tunsi uuden jännittävän vaaran läheisyyden eikä sittenkään väistynyt jäljiltä. Ylivoimainen mielijohde sai hänet jatkamaan matkaa. Hän saapui seuraaville raudoille ja tällä kertaa hän ryösti täkypuikon laukaisematta sitä laitetta, minkä tiesi piilevän aivan sen alla. Pitkät torahampaat kalahtivat suussa, kun hän taas lähti jatkamaan matkaa. Häntä innosti saada vilahdukselta nähdä ihmiseläin. Mutta hän ei pitänyt kiirettä. Kolmansista, neljänsistä, viidensistä raudoista hän ryösti lihasyötin.

Sitten hän päivän mailleen mennessä kiepahti lännen ilmoja kohden ja kulki pian sen kahdeksan kilometrin taipaleen, joka erotti rämeseudun hänen ryteiköstään.

Puolta tuntia myöhemmin Le Beau palasi ansatietänsä pitkin. Hän näki ensimmäisen tyhjän kekekin ja lumessa olevat jäljet.

– Tonnerre, susi! hän huudahti. – Vieläpä sydänpäivällä! Sitten hänen kasvoilleen vähitellen ilmestyi hämmästynyt ilme, ja hän polvistui lumeen jälkiä tarkastamaan.

– Non! hän ähkäisi. – Koira se on! Villi koiran hirtehinen – joka rosvoilee raudoistani!

Sadatellen hän nousi seisomaan. Takkinsa taskusta hän veti esille pienen metallirasian ja tästä rasiasta hän otti pyöreän rasvapallon. Rasvan sisässä oli strykniinikapseli. Se oli myrkkytäky, joka oli aiottu susille ja ketuille.

Riemumielin Le Beau hykersi käsiään pistäessään tämän tappavan syötin täkypuikon nokkaan.

– Au, villi koira, hän murisi. – Minä hänet opetan. Huomenna hän on kuollut.

Kuhunkin viidestä rasvotusta täkypuikostaan hän pani houkuttelevaan pikku rasvapalloonsa kätketyn strykniinikapselin.

14

Seuraavana aamuna Miki taas lähti Jacques Le Beaun pyyntireitille. Häntä ei houkutellut sinne helppo ruoan saanti. Innostavampaa olisi ollut itse tappaa. Polku ihmiseläinhajuineen häntä sinne veti kuin magneetti ikään. Sellaisiin paikkoihin, missä tämä haju tuntui erikoisen voimakkaana, häntä halutti heittäytyä pitkäkseen odottamaan. Hänen haluunsa sekoittui kuitenkin myös pelkoja yhä lisääntyvä varovaisuus. Ensimmäiseen kekekiin hän ei koskenut eikä toiseenkaan. Kolmannen ääressä Le Beaun oli syöttiä asettaessaan kauan sormeillut sitä, ja pienessä rasvapallossa tuntui väkevänä hänen käsiensä haju. Kettu olisi pian jättänyt sen. Miki sen sijaan veti sen puikostaan ja pudotti maahan etujalkojensa väliin. Sitten hän katseli ympärilleen ja kuunteli kokonaisen minuutin. Sitten hän nuolaisi rasvapalloa kielellään. Le Beaun käsien haju esti hänet nielaisemasta sitä niin kuin oli syönyt karibun lihan. Hieman epäröiden hän rusensi sen hitaasti hampaissaan. Rasva oli herkullista. Hän oli juuri hotkaisemaisillaan sen kurkkuunsa, kun samassa huomasi toisen vähemmän miellyttävän maun, ja hän sylki lumeen kaikki, mitä vielä oli suussa. Mutta myrkyn kitkerä poltto jäi kieleen ja kurkkuun. Se tunkeutui syvempään – ja hän haukkasi suuntäyden lunta ja nielaisi sen päästäkseen polttavasta tunteesta, joka hiipi yhä lähemmäs hänen sydänvertaan.

Jos hän olisi syönyt rasvapallon samoin kuin oli ahminut muut, hän olisi neljännestunnin kuluttua kuollut, eikä Le Beaun olisi tarvinnut kaukaa etsiä hänen ruumistaan. Nyt hän sen sijaan vasta noiden viidentoista minuutin kuluttua alkoi tulla kipeäksi. Paha aavistus sai hänet väistymään polulta syrjään ryteikköön päin. Hän ehti kulkea vasta lyhyen matkan, kun jalat äkkiä pettivät ja hän kaatui. Häntä alkoi värisyttää. Kaikki jäsenet vapisivat. Hampaat kalisivat. Silmät suurenivat, eikä hän kyennyt liikahtamaan. Sitten, aivan kuin joku käsi olisi kuristanut häntä, hänen niskansa alkoi oudosti jäykistyä, ja kurkusta kuului tukahtunut vikinä. Kankeus lainehti tulena läpi hänen ruumiinsa. Toisin kuin hänen jäsenensä vastikään värisivät ja vavahtelivat, ne muuttuivat nyt jäykiksi ja elottomiksi. Myrkyn kuristava ote aivojen tyvipäästä veti hänen päätään taapäin niin kauas, että kuono osoitti suoraan ylös taivaaseen. Hän ei kuitenkaan äännähtänytkään. Hetken aikaa ruumiin joka hermo oli katkeamaisillaan.

Sitten tuli käänne. Aivan kuin jokin lanka olisi katkennut, tuo hirveä niskaote laukesi; kylmän väreinä virtasi jäykkyys ruumiista, ja seuraavassa tuokiossa hän kouristuksen raivossa repi ja raastoi lunta. Kohtaus kesti noin minuutin ajan. Sen mentyä ohi Miki huohotti. Sylki valui suupielistä lumelle. Mutta hän eli. Hänen henkensä oli ollut karvan varassa, ja hetken päästä hän kompuroi pystyyn ja jatkoi matkaansa ryteikölle.

Jacques Le Beau olisi tästä lähtien saanut asettaa vaikka miljoonan myrkkykapselia hänen tielleen, eikä hän olisi koskenut niihin. Hän ei enää milloinkaan varastaisi lihaa täkypuikoista.

Kahta päivää myöhemmin Le Beau näki, missä Miki oli kamppaillut kuoleman kanssa lumessa, ja hänen mielensä oli mustana raivosta ja pettymyksestä. Hän lähti seuraamaan koiran jälkiä. Sydänpäivän aikaan hän saapui ryteikölle ja näki polun, jota Miki kulki. Polvillaan lumessa hän tirkisteli sen luolamaiseen syvyyteen – mutta ei nähnyt mitään. Mutta Miki, joka oli varuillaan, näki miehen, joka hyvin muistutti sitä mustaa, parrakasta hirviötä, joka oli ollut tappamaisillaan hänet nuijallaan aikoja sitten. Ja hänkin tunsi sydämessään pettymystä, sillä jossakin kaukana hänen mielessään säilyi muisto Challonerista – isännästä, jonka hän oli kadottanut, mutta aina kun hän tunsi ihmishajun, se ei ollut Challoner.

Le Beau kuuli hänen murinansa, ja hänen verensä kohisi kiihtyneenä hänen pystyyn noustessaan. Hän ei voinut mennä luolaan hakemaan villiä koiraa eikä hän osannut houkutella häntä sieltä ulos. Mutta hän tiesi toisen keinon. Hän pakottaisi koiran ulos tulen avulla. Linnoituksensa perimpään soppeen Miki kuuli Le Beaun jalkojen narskunnan lumessa. Hetken kuluttua hän näki miespedon taas tirkistelevän suojapaikkaansa.

– Bête, bête, hän huusi puoleksi ilkkuen, ja taas Miki murisi.

Jacques oli tyytyväinen. Ryteikkö oli tuskin yhdeksänkymmenen metriä läpimitaltaan, ja sitä ympäröivä metsä oli avointa ja pensaskasvullisuudesta vapaata. Villin koiran olisi mahdoton välttää hänen luodikkoaan.

Toisenkin kerran hän kiersi kaatuneiden puiden muodostaman kasan. Se oli kolmelta suunnalta kokonaan syvän lumen tukkima. Se oli avoin vain Mikin polun puolelta.

Ryteikön kaukaisimpaan, tuulenpuoleiseen päähän Le Beau teki nuotion koivun tuohista ja kuivista puista. Kuivuneisiin oksiin ja puunlatvoihin tuli tarttui kuin tappuroihin ja hetken kuluttua liekit jo räiskyivät ja pauhasivat niin rajusti, ettei Miki ymmärtänyt, mitä oli tekeillä. Hetkeen savu ei saavuttanut häntä. Paljain käsin luodikkoaan pidellen Le Beau seisoi vartiossa, eikä hetkeksikään kääntänyt katsettaan kohdasta, josta villikoiran oli pakko tulla ulos.

Äkkiä kitkerä savuntuprahdus täytti hänen sieraimensa, ja ohut, valkea pilvi hiipi aavemaisena huntuna hänen ja suuaukon välille. Käärmeen tavoin mateleva savunsuikale alkoi virrata kahden pölkyn lomitse metrin päässä hänestä, ja sen mukana lähestyi tuo outo ja uhkaava räiske. Sitten ensi kerran hän näki puiden lomitse keltaisen liekin leimahtavan välähdyksen, tulen syöpyessä pihkaiseen kuusiröykkiöön. Kymmentä sekuntia myöhemmin liekit loimusivat kuuden metrin korkeuteen, ja Jacques Le Beau seisoi ase puoliksi kohotettuna valmiina tappamaan.

Uhkaavan vaaran pelästyttämä Miki ei kuitenkaan unohtanut Le Beauta. Vaistollaan, joka terävöityi tarkaksi kuin ketun vaisto, hänen mieleensä tuli heti oikea tilanne. Miespeto oli usuttanut tämän uuden vihollisen hänen kimppuunsa; ja tuolla aivan suuaukon ulkopuolella miespeto odotti. Niinpä hän ketun tavoin teki juuri siten kuin Le Beau vähimmän odotti. Hän pujottautui latvusseinämän läpi ryteikköä ympäröivälle lumiseinälle asti, ja puhkoi sen läpi itselleen tien melkein yhtä nopeasti kuin kettu konsanaan. Leuoillaan hän puhkaisi sentin vahvuisen ulkokuoren ja oli hetkeä myöhemmin taivasalla, niin että tuli oli hänen ja Le Beaun välissä.

Ryteikkö oli loimuavana roviona, ja äkkiä Le Beau peräytyi juosten toistakymmentä askelta nähdäkseen ryteikön taakse. Sadan metrin päässä hän näki Mikin loikkivan synkkään metsään päin.

Hän oli varma saaliistaan. Hän olisi lyönyt vaikka henkensä vetoa siitä, ettei voinut ampua ohi tuolta matkalta. Hän ei hätäillyt. Vain yksi laukaus, ja asia olisi selvä. Hän kohotti aseensa, ja samassa savuntuprahdus sivalsi häntä suoraan silmille kuin ruoska, ja hänen luotinsa lensi kymmenen senttiä Mikin pään yli. Sen vinkuva surina oli uutta Mikille. Mutta laukaus oli hänelle tuttu – hän tiesi, myös, mihin ase pystyi. Le Beausta, joka yhä tähtäsi häneen tuon armeliaan savun läpi, hän näytti harmaalta viirulta, joka välähtäen katosi synkkään metsään. Kolmasti Le Beau vielä laukaisi. Tiheän kuusikon reunasta Miki vastasi uhmaavasti ulvoen. Hän poistui vasta, kun Le Beaun kolmas laukaus lennähti lunta ilmaan aivan hänen kintereillään.

Vaikka Miki olikin vain hädin tuskin pelastunut miespedon kynsistä, hän ei silti pelästynyt ja lähtenyt koko Jackson's Kneen -seudulta. Päinvastoin se sai hänet vielä enemmän kiintymään siihen. Se antoi hänelle muutakin muisteltavaa kuin Niwa ja oma yksinäisyytensä. Samoin kuin kettu palaa salaa katselemaan ansaa, johon on ollut vähällä tarttua, samoin ansareitillä oli nyt uutta viehätystä Mikille. Tähän asti ihmishaju oli merkinnyt hänelle vain jotakin epämääräistä; nyt se tiesi todellisen ja kouraantuntuvan vaaran läheisyyttä. Ja hän iloitsi siitä. Hänen älynsä oli kehittynyt. Ansareitin lumousvoima oli entistäänkin vastustamattomampi.

Palaneen ryteikön luota hän kulki kiertotietä kohtaan, missä Le Beaun lumikenkien jäljet tulivat metsästä aukealle; ja täällä hän tiheään pensaikkoon piiloutuneena katseli, kun Le Beau puolta tuntia myöhemmin asteli kotiinpäin.

Siitä päivästä lähtien hän pysytteli ansareitillä harmaana väijyvänä haamuna. Pehmeäjalkaisena, varovaisena ja alinomaa valppaana vaaran varalta, joka häntä uhkasi, hän kummitteli Jacques Le Beaun ajatuksissa ja hänen kintereillään samalla välttelevällä itsepintaisuudella kuin ihmissusi – synkän salon loup-garou. Kahdesti Le Beau näki hänet vilahdukselta seuraavalla viikolla. Kolmasti hän kuuli hänen ulvovan, ja kahdesti hän seurasi hänen jälkiään kunnes epätoivoisena ja nääntyneenä kääntyi takaisin. Miki ei milloinkaan näyttäytynyt varomattomasti. Hän ei enää syönyt täkyjä ansasuojuksista. Vaikka Le Beau koetti houkutella häntä kokonaisella kaniininruholla, hän ei maistanut eikä koskenut ansaan paleltuneeseen kaniiniinkaan. Le Beaun pyydyksistä hän ryösti vain eläviä olentoja, varsinkin lintuja ja oravia. Ja kun vesikko kerran hyppäsi hänen kimppuunsa ja repi häneltä kuonon verille, hän hävitti joukon vesikkoja niin perinpohjin, että niiden turkit menivät täysin pilalle. Hän löysi itselleen uuden ryteikön, mutta vaistonsa opastamana hän ei milloinkaan mennyt siihen suoraan, vaan lähestyi sitä ja taas poistui siitä aina kiertotietä.

Yöt päivät Le Beau, tuo miespeto, vehkeili häntä vastaan. Hän asetteli runsaasti myrkkytäkyjä. Hän tappoi peuran ja sirotteli strykniiniä sen sisälmyksiin. Hän rakenteli loukkuja ja pani niihin rasvassa liotettuja lihatäkyjä. Hän teki itselleen väijytyskopperon kuusen ja seetrin oksista ja istui pitkät tunnit pyssyineen vahdissa. Mutta Miki selviytyi yhä voittajana.

Eräänä päivänä Miki löysi raudoista ison kiiltonäädän. Hän ei ollut unohtanut kauan sitten tapahtunutta taisteluaan toisen kiiltonäädän Utshakin kanssa eli oikeammin häneltä saamaansa selkäsaunaa. Mutta tänä varhaisena iltapäivänä, jolloin hän tutustui Utshak II:een, hän ei tuntenut sydämessään mitään kostonhalua. Tavallisesti hän hämärissä oleskeli ryteikössään, mutta tänä iltapäivänä oli kova ja kalvava yksinäisyyden tunne vienyt hänet ansareitille. Kuskajetumin henki – eläimiä pareiksi liittävän jumalan käsi – ahdisti häntä ankarasti; tuo kuluttava kaipuu, jolla toinen lihasta ja luusta oleva olento kaipaa toisen samanlaisen toveruutta. Kuumeen tavoin se paloi hänen suonissaan. Se vei häneltä kaikki nälän ja riistanajon ajatukset. Hänen sielunsa täytti ääretön, tyydyttämätön kaipuu.

Tällaisessa mielentilassa hän kohtasi Utshakin. Ehkä se oli sama Utshak, jonka hän oli kohdannut useita kuukausia aikaisemmin. Siinä tapauksessa tämä oli kasvanut samoin kuin hän itsekin. Utshak oli komea pitkine silkinhienoine turkkeineen ja kiiltävine karvoineen, eikä hän reuhtonut, vaan istui rauhallisena odottaen kohtaloaan. Mikistä hän näytti lämpimältä ja pehmoiselta ja viihdyttävältä. Se toi hänen mieleensä Niwan ja ne lukemattomat yöt, jotka he olivat nukkuneet yhdessä. Hänen kaipuunsa kohdistui Utshakiin. Edetessään hän hiljaa vikisi. Hän halusi tutustua. Entisen vihamiehensä Utshakin kanssa hän nyt halusi maata rauhassa ja onnellisena, niin valtava oli hänen sydämessään asuva kalvava tyhjyys.

Utshak ei vastannut eikä liikahtanut, vaan istui paikoillaan kuin suunnaton, pehmeä karvapallo, katsellen mahallaan lähestyvää Mikiä. Jotakin penikkamaista oli taas koiran eleissä. Hän kiemurteli ja pieksi häntäänsä ja kun hän taas vikisi, tuntui kuin hän olisi halunnut sanoa:

– Unohtakaamme vanhat vihat, Utshak. Ollaan ystäviä. Minulla on mainio ryteikkö – ja tapan sinulle kaniinin.

Eikä Utshak sittenkään hievahtanut eikä äännähtänyt. Lopulta Miki olisi etukäpälällään melkein ylettynyt koskettamaan häntä. Hän hinautui yhä lähemmäs ja häntä sätki yhä kiivaammin.

– Ja minä autan sinua raudoista pois, hän ehkä halusi sanoa. – Se on miespedon pyydys – ja minä vihaan häntä.

Ja silloin, niin äkkiä, ettei Miki ehtinyt suojella itseään, Utshak hyppäsi niin pitkälle kuin pyydysvitjat ulottuivat ja syöksyi hänen kimppuunsa. Hampaillaan ja veitsenterävillä kynsillään hän repi ammottavat haavat Mikin kuonoon. Vielä sittenkin taistelun kuume vain vähitellen nousi hänessä ja hän olisi ehkä vetäytynyt takaisin, jollei Utshak olisi hampaillaan saanut hänen hartioistaan kiinni. Kiljuen hän yritti kiskoutua irti, mutta Utshak ei hellittänyt otettaan. Silloin hänen leukansa näykkäsivät kiiltonäätää niskasta. Kun hän laski irti, oli Utshak kuollut.

Hän pujahti tiehensä, mutta hän ei tuntenut voittajan riemua. Hän tosin oli tappanut, mutta tuntematta siitä iloa. Häneen – nelijalkaiseen eläimeen – oli vihdoinkin kohdistunut sama ahdistus, joka saa ihmiset hulluiksi. Hän seisoi avaran maailman keskustassa, mutta hänelle se maailma oli tyhjä. Hän oli hylkiö. Vaikka hän sydän itkien kaipasi toveruutta, hän näki, että kaikki pelkäsivät ja vihasivat häntä. Hän oli yhä koditon kulkuri vailla ystäviä. Hän ei osannut näin ajatella, mutta synkän yön tavoin se laskeutui hänen päällensä.

Hän ei palannut ryteikköönsä. Pienellä aukiolla istuen hän kuunteli öisiä ääniä ja katseli tähtien nousua. Kuu oli varhainen ja kun se kohosi metsän yli suurena, sykkivänä, punaisena kehränä, joka tuntui aivan elävältä, hän ulisi surullisena suoraan sitä kohti. Vähän myöhemmin hän vaelsi avaralle paloaukealle, ja siellä yö oli aivan kuin päivä, niin kirkas, että hänen varjonsa seurasi häntä, ja muutkin ympäröivät esineet loivat varjonsa lumeen. Ja silloin yhtäkkiä kantautui hänen korviinsa yötuulen matkassa ääni, jonka hän oli usein ennenkin kuullut.

Se tuli hyvin kaukaa ja oli alussa kuin kuisketta, kuin outojen äänien kajahtelua, joka liiteli tuulen mukana. Satoja kertoja hän oli kuullut susien huutoa. Siitä lähtien kun Mahigun, naarassusi, oli hänen penikkapäivinään haavoittanut häntä niin hartioihin, hän oli pysytellyt erillään tuosta huudosta. Hän oli oppinut sitä tavallaan vihaamaan. Mutta hän ei voinut kokonaan karkottaa sitä tenhoa, minkä tuo veren huuto synnytti. Ja tänä yönä se oli valtavampi kuin kaikki hänen pelkonsa ja vihansa. Siellä kaukana oli seuraa. Sieltä, missä huuto kuului, juoksivat hänen villit veljensä kaksittain ja kolmittain, ja siellä vallitsi toveruus. Hänen ruumiinsa vavahteli. Vastaushuuto yritti nousta hänen kurkkuunsa, mutta tukehtui vikinäksi, ja tuntia myöhempään hän ei enää erottanut sudenhuutoa tuulessa. Lauma oli lähtenyt länteenpäin – niin kauas, ettei ääntä kuulunut. Ja se sivuutti – kuun kumottaessa suoraan sen päältä – aivan läheltä sekarotuisen Pierrotin majan.

Pierrotin mökissä oli valkoinen mies matkalla Fort O'Godiin. Hän näki Pierrotin tekevän ristinmerkin ja mutisevan: – Se on raivoisa lauma, Pierrot selitti sitten. – M'sieu, ne ovat uudesta kuusta alkaen olleet keskwao. Niissä asustaa pahoja henkiä.

Hän raotti vähän majan ovea, niin että petojen raivonhuuto kuului selvästi. Kun hän taas sulki sen, hänen silmistään saattoi lukea outoa pelkoa.

– Silloin tällöin sudet ovat sydäntalvella tuollaisia – keskwao (hurjan raivoisia), hän selitti vapisten. – Kolme päivää sitten niitä oli kaksikymmentä, m'sieu, sillä omin silmin ne näin ja laskin lumesta jäljet. Myöhemmin lauman toiset sudet ovat surmanneet muutamia ja repineet suikaleiksi. Kuulkaa niiden huutoa! Voitteko selittää sitä, m'sieu? Voitteko selittää, miksi sudet välillä sydäntalven aikaan tulevat raivoon, vaikkei silloin ole hellettä eikä pilaantunutta lihaa, mistä voisi sairastua? Non! Mutta minäpä osaan. Ne ovat loup-garou; ne ovat pahojen henkien riivaamia, eivätkä nuo henget jätä niitä ennen kuin ovat ajaneet ne kuoliaiksi. Sillä sudet, jotka syvän lumen aikana tulevat raivoon, kuolevat aina, m'sieu. Sepä siinä onkin omituista. Ne kuolevat!

Silloin juuri Jackson's Kneen raivostuneet sudet, jotka Pierrotin majalta olivat kääntyneet itäänpäin, saapuivat avaralle rämeikköseudulle, jossa oli puissa Jacques Le Beaun kirveen kaksois-X-pilkat. Neljätoista sutta juoksi kuutamossa. Vielä ei varmuudella tiedetä, mikä silloin tällöin ajaa susilauman tällaiseen raivoon. Ehkä se saa alkunsa häijystä sudesta, samoin kuin häijy rekikoira tovereitaan näykkimällä ja puremalla levittää pahantuulisuuttaan niihin, kunnes koko valjakko on häijynä, ärhentelevänä joukkiona. Sellaisen koiran ymmärtävä ajaja tappaa – tai päästää valloilleen.

Le Beaun alueelle saapuneet sudet olivat punasilmäisiä ja laihoja. Niiden ruumiissa oli ammottavia haavoja, ja toisten suusta vaahtosi verta. Ne eivät huutaneet kuin ruoan etsinnässä olevat sudet. Ne olivat ilkeä ja epäilyttävä joukko, pahaenteisen alaspainuneine perineen, eikä niiden huuto ollut ajoparven syvää kurkkuääntä, vaan rosvojen kirkunaa, jolla ei näyttänyt olevan syytä eikä aihetta. Tuskin niiden ääni oli kaikonnut Pierrotin kuuluvilta, kun yksi noista laihoista, harmaista pedoista hankasi toista hartioihin ja toinen käärmeen nopeudella käännähtäen iski ilkeän valjaskoiran tavoin torahampaansa syvälle ensin mainitun lihaan. Jos Pierrot olisi nähnyt tämän, hän olisi käsittänyt miten hänen löytämänsä neljä sutta olivat päättäneet päivänsä.

Nopeasti kuin ruoskan siiman sivallus oli taistelu käynnissä näiden kahden kesken. Parven muut kaksitoista sutta pysähtyivät. Ne tulivat takaisin, vetäytyen varovasti ja kammottavan äänettöminä taistelevien toveriensa ympäri. Ne asettuivat piiriin niin kuin ihmiset nyrkkeilijöiden ympärille; ja siinä ne odottivat, kuolan valuessa leukapielistä, hampaiden kalistessa ja kurkussa tukahdutettu matala ja kiihkeä vinkuna. Ja silloin tapahtui se, mitä ne odottivat. Toinen taistelevista susista suistui maahan. Se oli selällään – ja nyt tuli loppu. Kaikki kaksitoista sutta hyökkäsivät sen kimppuun, ja se revittiin kappaleiksi ja liha syötiin niin kuin nekin, jotka Pierrot oli löytänyt. Sitten jäljellä olevat kolmetoista jatkoivat matkaansa syvemmälle Le Beaun alueelle.

Taas Miki kuuli ne tuon hetken aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Hän oli samoillut yhä kauemmas metsästä. Hän oli ehtinyt paloaukion yli ja oli avonaisella lakeudella, jonka läpi ulottui epätasaisia harjanteita ja jonka toisella reunalla juoksi iso joki. Täällä ei ollut niin kolkkoa, eikä yksinäisyys enää tuntunut niin painostavalta kuin synkässä metsässä.

Ja tämän lakeuden poikki kuului susien ääni.

Tänä yönä hän ei väistynyt kauemmas siitä. Hän odotteli kivikkoisen kummun harjalla, erottuen siinä selväpiirteisesti kirkastähtistä taivasta vastaan, ja kummun harja oli niin ahdas, ettei siinä olisi voinut toinen seistä hänen rinnallaan hartioiden koskematta toisiinsa. Joka puolella hänen ympärillään lakeus häipyi kuun ja tähtien valkeaan valoon; vielä milloinkaan ennen halu vastata villien veljien huutoon ei ollut niin vastustamattomasti vaikuttanut häneen kuin tällä hetkellä. Hän nosti päänsä pystyyn niin, että mustakärkinen kuono osoitti tähtiä, ja ääni kohosi kurkusta. Mutta siitä muodostui vain puolittainen ulvonta. Sittenkin vielä suuren yksinäisyytensä painostamana jokin vaisto pidätti ja varoitti häntä itseään ilmaisemasta. Sitten hän pysyi hiljaisena; kun sudet lähenivät, hänen ruumiinsa kävi sitä mukaa jäykemmäksi, lihakset jännittyivät ja kurkusta pyrki ulvonnan sijasta hiljaisena kuiskeena ilmoille murina. Hän vainusi vaaraa. Hän oli susien äänessä erottanut tuon raivon sävyn, joka oli saanut Pierrotin tekemään ristinmerkin ja mutisemaan loup-garousta, ja hän lyyhistyi mahalleen kiviselle harjanteelle.

Sitten hän näki ne. Tummina ja nopeakulkuisina varjoina ne kiitivät hänen ja metsän välitse. Samassa ne pysähtyivät eivätkä hetkeen päästäneet ääntäkään, tunkeutuessaan tiheään rykelmään nuuskimaan hänen lumessa olevaa tuoretta jälkeään. Ja sitten ne syöksyivät häntä kohden. Niiden kurkuista kuuluva villi huuto oli vieläkin vimmaisempi. Kymmenessä sekunnissa ne olivat kummun juurella. Ne töytäsivät sen ohi ja ympäri, kaikki paitsi yhtä – suunnattoman suuri, harmaa rumilus hyökkäsi rinnettä ylös ja suoraan kohden saalistaan, jota eivät muut vielä olleet huomanneet. Mikin kurkusta kuului murina, kun se lähestyi häntä. Taas häntä odotti suuri, kiihdyttävä taistelu. Veri virtasi kuumana hänen suonissaan, ja pelko väistyi hänestä niin kuin savu tuuleen. Olisipa vain Niwa nyt mukana suojaamassa selkäpuolta, sillä aikaa kun hän taisteli eturintamalla! Hän kavahti pystyyn. Hän asettui ylös hyökkäävää petoa päin. Heidän leukansa kalskahtivat vastakkain, ja villi susi kohtasi leuat, jotka rusensivat hänen omat leukansa kuin olisivat ne olleet penikanluuta, ja kuoleman tuskissa se vyöryi ja hoiperteli takaisin tasangolle. Mutta uusi harmaa haamu oli heti sen tilalla. Tämän toisen kurkkuun Miki upotti torahampaansa samassa silmänräpäyksessä kuin susi ilmestyi reunan yli. Se oli pohjolan koiran miekanviilloksen tapainen isku, ja suden kurkku aukesi ja veri pulppusi siitä kuin puukonterän puhkaisemana. Se syöksyi alas kuten ensimmäinenkin, ja samassa koko parvi töytäsi kukkulalle ja Mikin päälle, ja hän peittyi niiden alle.

Jos kaksi tai kolme olisi kerrallaan hyökännyt hänen kimppuunsa, hän olisi kuollut yhtä nopeasti kuin hänen kaksi ensimmäistä vihollistaan. Niiden paljous oli hänen pelastuksensa hyökkäyksen alkuvaiheessa. Alhaalla tasangolla hänet olisi kyllä revitty riekaleiksi kuin vaateriepu, mutta tämän kopjen laella, joka ei ollut pöytää avarampi, hän hetkeksi hävisi murisevien ja raatelevien vihollistensa alle. Hänen kurkkuunsa tarkoitetut hampaat osuivat toisiin susiin; lauman vimma kehittyi sokeaksi raivoksi ja Mikiin kohdistettu hyökkäys muuttuikin susien keskinäiseksi teurastukseksi. Maaten selällään maassa monien ruumiiden painon alaisena Miki yhä uudestaan upotti hampaansa lihaan.

Leukapari tarttui häntä kupeeseen ja hänet valtasi kauhuntunne. Se oli kuoleman ote, joka upposi yhä syvemmälle hänen sydänvereensä. Viime hetkessä toinen leukapari tarttui suteen, joka piteli häntä, ja ote hänen kupeestaan heltisi. Samassa Miki tunsi syöksyvänsä kummun jyrkkää rinnettä alas, ja häntä seurasi puolet vielä elossa olevasta parvesta.

Mikin aivojen tappeluhalu talttui yhtäkkiä, ja tilalle tuli se ketunviekkaus, joka suuren vaaran hetkinä oli ollut arvokkaampi kuin kynnet ja hampaat. Tuskin hän oli mätkähtänyt tasangolle, kun hän oli jaloillaan ja töytäsi tuulena matkaan joelle päin. Hän ehti saada viidenkymmenen metrin etumatkan ennen kuin ensimmäinen susi huomasi hänen pakonsa. Vain kahdeksan sutta ajoi nyt häntä takaa. Kolmestatoista raivostuneesta sudesta oli viisi kuollut tai kuolemaisillaan kummun juurella. Niistä Miki oli kaatanut kaksi. Toiset olivat kaatuneet omien veljiensä hampaiden iskusta.

Kilometrin päässä olivat jyrkät joen äyräät ja niiden partaalla iso kivilouhikko, missä Miki kerran oli yöpynyt. Hän ei ollut unohtanut kivirykelmässä olevaa rotkoa eikä miten helppo sitä oli sisältäpäin puolustaa. Kun hän vain pääsisi siihen rotkoon, hän pyörähtäisi heti oviaukossa ympäri ja teurastaisi vihollisensa yhden kerrallaan, sillä ne voisivat hyökätä hänen kimppuunsa vain yksi kerrallaan. Mutta hän ei ollut ottanut huomioon takanaan olevaa suunnattoman suurta harmaata haamua, jolle olisi ehkä sopinut nimeksi Salama, koko hullaantuneen susilauman rajuluontoisinta ja nopeinta eläintä. Kuin tulen välähdys se jätti jälkeensä hitaammat toverinsa, ja Miki oli vasta ennättänyt puolitiehen louhikolle, kun hän kuuli takanaan Salaman huohottavan hengityksen. Hela-isäkään ei olisi pystynyt juoksemaan nopeammin kuin Miki, mutta Salama oli vieläkin nopeampi. Kun kaksi kolmannesta matkasta oli takana, oli ison suden kuono Mikin vieressä. Ponnistaen kaikki voimansa Miki taas jätti sitä vähän. Sitten Salama tasaisesti siirtyi hänen rinnalleen kauhistuttavana ja armottomana tuhon enteenä.

Sadan metrin päässä ja hiukan oikealla oli louhikko. Mutta oikealle ei Miki voinut juosta, sillä silloin hän olisi syöksynyt suoraan päin Salaman leukoja, ja hän käsitti nyt, että jos hän ehtisikin louhikkoon, olisi vihollinen hänen kimpussaan ennen kuin hän ehtisi sukeltautua rodeoon ja kääntyä sitä päin. Pysähtyminen ja taisteluun antautuminen tiesi varmaa kuolemaa, sillä takanaan hän kuuli toiset sudet. Vielä kymmenen sekuntia, ja joen syvä laakso aukeaisi hänen eteensä.

Juuri partaalle päästyään Miki pyörähti kohti ja iski Salamaa. Hän tunsi kuoleman läheisyyden ja hänen koko vihansa kohdistui silloin siihen ainoaan petoon, joka oli juossut hänen rinnalleen. Samassa he jo olivat toistensa kimpussa. Kahden metrin päässä äyrään partaalta, Mikin pidellessä hampaineen Salamaa kurkusta, hyökkäsi parvi heidän kimppuunsa. Heidät työnnettiin eteenpäin. Maa aukeni heidän jalkojensa alta, ja he olivat ilmassa. Vihan vimmalla Miki pysytteli kiinni vastustajansa kurkusta. He pyörivät ympäri, ja sitten seurasi hirvittävä jysähdys. Salama oli jäänyt alle. Isku oli kuitenkin niin hirveä, että vaikka suden iso ruho oli pehmusteena hänen allaan, Miki sittenkin huumaantui. Kului kokonainen minuutti ennen kuin hän kykeni kompuroimaan jaloilleen. Salama makasi hievahtamatta, hengettömänä. Vähän matkan päässä olivat kahden muun suden ruumiit, jotka rajussa vauhdissaan olivat syöksyneet reunan yli.

Miki katsahti ylös. Itsensä ja tähtien välissä hän näki äyrään partaan korkealla päänsä päällä. Hän nuuski kuolleiden susien ruumiita yhtä kerrallaan. Sitten hän hitaasti linkkasi rantaäyrään reunaa pitkin, kunnes saapui kahden suuren kallion väliselle halkeamalle. Hän ryömi sinne ja asettui makuulle nuolemaan haavojaan. Maailmassa oli paljon pahempia asioita kuin Le Beaun ansareitti. Ehkä oli pahempiakin asioita kuin ihmiset.

Jonkun ajan kuluttua hän oikaisi ison päänsä etukäpäliensä väliin, tähtien valo himmeni, lumen valkeus kalpeni ja hän nukkui.

15

Three Jackpine-joen nurkassa Shamattawa-alueen ja Hudsoninlahden välisen synkän metsän peitossa oli Jacques Le Beaun, ansapyytäjän, maja. Koko tässä erämaassa miestä ei ollut, joka olisi voittanut Le Beaun kataluudessa – ellei ehkä Durant, joka pyydysti kettuja sataviisikymmentä kilometriä pohjoisempana ja joka monessa suhteessa oli Jacquesin kilpailija. Kooltaan jättiläisenä, karkeine, tylyine kasvoineen ja silmineen, jotka näyttivät vain puoliavoimilta, vihertäviltä tirkistysrei'iltä, josta hänen sääliä tuntematon sielunsa katseli – jos hänellä ollenkaan oli sielua – Le Beau oli kaikkein pahimpia ihmisiä. Majoissaan ja kodissaan intiaanit hiljaa kuiskailivat toisilleen, että häneen olivat kerääntyneet esi-isien pahat henget.

Julma ja säälimätön sallimus oli suonut Le Beaulle vaimon. Jos tämä olisi ollut velho, pahantekijä ja pahansisuinen niin kuin hän itse, asia ei olisi ollut niin huonosti. Mutta sitä hän ei ollut. Hän oli sieväkasvoinen ja kalpeilla poskilla ja kärsivissä silmissä oli jotakin harvinaisen kaunista. Miehensä lähestyminen sai hänet vapisemaan ja hän esiintyi orjana tämän läsnäollessa. Hän oli koirien tavoin raakimuksen omaisuutta. Ja naisella oli lapsi. Yksi oli aikaisemmin kuollut; ja pelko, että tämäkin ehkä kuolisi, kuten oli ensimmäinen kuollut, sytytti vielä joskus tulisen hehkun hänen tummiin silmiinsä.

– Le bon Dieu – auttakaa, pyhät enkelit – vannon, että sinä saat elää! hän kuiskasi sille toisinaan, puristaen sitä rajusti rintaansa vasten. Ja tällaisina hetkinä hänen silmänsä säkenöivät ja kalpeat poskensa hehkuivat sitä kauneutta, joka hänellä ennen oli ollut. – Jonakin päivänä – jonakin päivänä –

Mutta hän ei milloinkaan sanonut kokonaan, ei lapsellekaan, mitä hänellä oli mielessä.

Välillä hän haaveillessaan näki näkyjä. Maailma oli vielä nuori, eikä hän ollut vanha. Tätä hän ajatteli seistessään majassa rikkinäisen pellinpalasen edessä, sukien kiiltävän mustaa, vyötäisille asti ulottuvaa tukkaansa. Kauneudesta olivat hänellä hiukset jälellä. Ne uhmasivat raakimusta. Ja silmien syvyydessä ja kasvoissa oli vielä jäljellä salaisia jäänteitä tyttövuosilta, jotka olivat valmiit uudestaan kukkimaan, jos kohtalo vihdoinkin erehdyksensä korjaten vapauttaisi hänet ikuisiksi ajoiksi isännän läheisyydestä. Hän viivähti vielä hetken aikaa lasipalasensa edessä, kun samassa kuuli ulkopuolelta askelten narskuntaa lumessa.

Kasvoista katosi kaikki, mitä niissä oli ollut. Le Beau oli ollut ansatiellään eilisestä asti, ja hänen paluunsa täytti hänet entisellä kauhulla. Kahdesti tämä oli hänet yllättänyt peilin edestä ja rumasti solvannut häntä siitä, että hän kulutti aikaansa oman itsensä ihailuun sen sijaan, että kaapisi rasvaa vuodista. Jälkimmäisellä kerralla mies oli paiskannut hänet huumaantuneena seinään ja rikkonut peilin niin pieneksi, ettei se palanen, jota hän aarteen tavoin vartioi, ollut suurempi kuin hänen kaksi hentoa kättään. Hän ei halunnut enää joutua uudestaan yllätetyksi. Hän piilotti lasin nopeasti ja palmikoi sitten tuuheat suortuvansa. Uusi, arka katse, jossa ilmeni pelkoa ja aavistusta, peitti verhon tavoin ne salaisuudet, jotka silmänsä olivat hänelle paljastaneet. Hän kääntyi naisellisen toivehikkaana ja hentomielisenä tapansa mukaan lausumaan miehensä tervetulleeksi.

Raakimus astui huoneeseen synkkänä ja ärtyisenä kuin villipeto. Hän oli kärttyisellä tuulella. Vuodat hän heitti lattialle. Hän osoitti niitä, ja hänen silmänsä tiukkenivat ahtaiksi raoiksi, kun ne osuivat vaimoon.

– Siellä se taas oli – se piru! hän murahti. – Katso, minkälaiseksi on näädän repinyt, ja täyt se on vienyt ja loukun suojukset sotkenut. Par les mille cornes du diable, hengiltä minä sen otan! Olen vannonut silpovani sen puukollani palasiksi, kunhan vain saan sen kiinni – ja huomenna minä saan sen varmasti kiinni. Katso sinä niitä – noita nahkoja – kun olet ensin antanut minulle jotakin syötävää. Paikkaa näätä niistä kohdin, mistä se on viilletty puhki, ja peitä sauma kunnolla rasvalla, niin ettei aseman toimitusmies huomaa niitä virheellisiksi. Tonnerre de dieu – tuota kakaraa! Miksi estät aina häntä parkumasta siihen asti, että minä tulen sisälle? Vastaa minulle, senkin bête!

Sellaiset olivat hänen tervehdyssanansa. Lumikenkänsä hän heitti nurkkaan, kopisti lumen jaloistaan ja otti uuden mällin purutupakkaa uunihyllyltä. Sitten hän taas meni ulos, jättäen naisen vapisevin sydämin ja onnettoman lohduttomana laittamaan ruokaa.

Mökistä Le Beau meni koiratarhaansa, seipäistä tehtyyn aitaukseen, jonka keskellä oli kota. Raakimus ylpeili tavallisesti sillä, että hänen rekikoiransa olivat raisuimmat kaikista Hudsoninlahden ja Athabascan välillä. Se oli suurin riidanaihe hänen ja hänen pohjoisempana asuvan kilpailijansa Durantin välillä; ja hänen kunnianhimoinen pyrkimyksensä oli kasvattaa penikka, joka tappelussa surmaisi sen rekikoiran, jonka Durant aina talvisin uudenvuoden aikaan toi mukanaan asemalle. Tällä kertaa hän oli valinnut Netahin ("Tappajan") Jumalan-järven suurta taistelua varten. Sinä päivänä, jona hän aikoi panna rahansa ja kunniansa alttiiksi Durantia vastaan, hänen koiransa olisi tasan kuukautta vaille kahden vuoden vanha. Netahin hän huusi nyt parvesta luokseen.

Koira hiipi hänen luokseen ja sen kurkusta kuului matalaa murinaa, ja ensi kertaa nyt Le Beaun naamasta paistoi jotakin ilon tapaista. Häntä miellytti kuulla tuota murinaa. Häntä miellytti nähdä Netahin silmissä tuo punainen ja salakavala hehku ja kuulla tuota leukojen uhkaavaa kalketta. Jos Netahilla oli ollut jotain ylevyyttä veressään, niin sen oli tuo mies kyllä sieltä nuijallaan karkottanut. He olivat toistensa kaltaisia siinä, että kummaltakin sydän oli kuollut. Ja koiraksi Netah oli täysi piru. Sen vuoksi Le Beau oli valinnut sen taistelemaan tuon suuren taistelun.

Le Beau tarkasteli sitä ja huokasi syvään tyytyväisyydestä.

– Hei, sinähän komealta näytät, Netah, hän riemuissaan huudahti. – Olenpa aivan näkevinäni vuotavaa verta noissa sinun pirunsilmissäsi – oui – punaista verta, joka tuoksuu ja vuotaa, niin kuin veri juoksee Durantin rakista, kun sinä upotat nuo hampaasi sen kaulasuoneen. Ja huomenna saat antaa näytteen siitä, mihin kykenet – komean näytteen! – sen villin koiran kanssa, joka ryöstää ansani ja repii kiiltonäätäni siekaleiksi. Sillä minä haluan tavoittaa sen ja sinä saat taistella sen kanssa, kunnes se on puolikuollut; ja sitten minä leikkaan siltä sydämen elävältä, kuten olen luvannut, ja sinä saat syödä sen vielä sykkivänä, niin että sinä et missään nimessä voi hävitä sille rakille, jonka m'sieu Durant tuo mukanaan. Comprenez? Siitä tulee komea näyttö – huomenna. Ja jos sinä et onnistu, niin tapan sinut. Oui, jos edes uikutatkaan, niin tapan sinut – kuoliaaksi.

16

Sinä yönä viisitoista kilometriä lännempänä Miki nukkui puu- ja oksaryteikössä vain vajaan kilometrin päässä Le Beaun ansareitistä.

Kun Le Beau Netahin, Tappajan, kanssa lähti aamun sarastaessa majaltaan, tuli Mikikin esille ryteiköstään nukuttuaan siellä yönsä rauhassa. Hän oli uneksinut isäntänsä kadottamisen jälkeisistä viikoista, jolloin Niwa aina oli hänen seurassaan; ja hänen näkemänsä unikuvat olivat saaneet hänet niin rauhattomaksi ja tuntemaan itsensä niin yksinäiseksi, että hän uikutti seistessään ja katsellessaan, miten yön varjot pakenivat valkenevaa päivää. Jos Le Beau olisi hänet nähnyt siinä, kun auringon ensimmäiset kylmät säteet osuivat häneen, olisivat varmaankin ne sanat, joita hän yhä uudelleen Tappajalle toisteli, takertuneet kurkkuun. Sillä yhdentoista kuukauden ikäisenä Miki oli lajinsa nuori jättiläinen. Hänen painonsa oli yli kaksikymmentäviisi kiloa, eikä niistä ainoakaan ollut rasvaa. Hänen vartalonsa oli hoikka ja laiha kuin suden. Rinta oli jykevä, ja hänen liikkuessaan lihakset sen pinnalla vyöryivät kuin nahkahihnat. Hänen koipensa olivat kuin isänsä Helan, ison mackenzie-koiran koivet; ja leuoillaan hän murskasi karibunluuta yhtä helposti kuin Le Beau kivellä. Kahdeksana kuukautena elämänsä yhdestätoista oli erämaa ollut hänen isäntänään; se oli karaissut hänet purevaksi teräkseksi; vaikkei hänellä ollut perinnäistaipumusta, se oli pakottanut hänet mukautumaan sen armottoman ankaraan kasvatuskaavaan – oli opettanut hänet taistelemaan hengestään, tappamaan henkensä pitimiksi ja käyttämään aivojaan ennen leukojaan. Hän oli yhtä voimakas kuin Netah, Tappaja, joka oli puolet vanhempi, ja voimansa lisäksi hänessä oli viekkautta ja vikkelyyttä, jollaista Tappaja ei kyennyt käsittämäänkään. Näin oli raaka luonto varustanut hänet tämän päivän varalle.

Kun aurinko valaisi metsän kylmällä hehkullaan, lähti Miki liikkeelle Le Beaun ansareitille päin. Hän saapui kohdalle, josta Le Beau oli edellisenä päivänä kulkenut, ja nuuski epäluuloisesti lumikenkien jäljessä vielä väkevänä tuntuvaa ihmishajua. Hän oli jo tottunut tähän hajuun, mutta epäluuloaan sitä kohtaan hän ei ollut kadottanut. Se oli hänestä vastenmielistä, vaikka lumosikin toisaalta. Se synnytti selittämätöntä pelkoa, ja kuitenkin hän tunsi, ettei voinut kokonaan jättää sitä. Kolmasti hän viimeisen kymmenen päivän kuluessa oli nähnyt miespedon itsensä. Kerran Le Beau kulki kymmenen metrin päässä hänen piilopaikkansa ohi.

Tänä aamuna hän suuntasi matkansa suoraan sille rämeikölle, jonka poikki Le Beaun pyydykset oli asetettu. Siellä oli runsaimmin kaniineja, ja rämeiköllä ne useinkin menivät Jacquesin kekekeihin – pieniin katoksiin, joita hän oli kyhännyt risuista ja seetripuun oksista suojaamaan täkyjä lumelta. Niitä oli niin paljon, että ne olivat ihan vaivaksi, ja milloin hyvänsä Le Beau kävi kokemassa reittinsä, oli vähintäin kahdet raudat kolmesta niiden laukaisemia eivätkä olleet siis pyydystäneet turkiksia. Mutta siellä missä kaniineja oli paljon, siellä oli myös näätiä ja ilveksiä, ja kaniinien aiheuttamasta raivosta huolimatta Le Beau sittenkin yhä asetteli rautojaan sinne. Ja nyt hän joutui kaniinien lisäksi taistelemaan vielä villin koiran kanssa.

Hänen sydämensä hehkui koston toivosta, kun hän aamuauringon valossa kiirehti eteenpäin taluttaen nahkahihnasta Tappajaa. Miki nuuski parhaillaan ensimmäistä ansakatosta, kun Netah ja Le Beau ilmestyivät rämeikön laitaan viiden kilometrin päässä itäänpäin.

Tästä kekekistä Miki oli edellisenä aamuna tappanut kiiltonäädän. Nyt se oli tyhjä. Täkypuikkokin oli tiessään, eikä raudoista näkynyt merkkiäkään. Puolta kilometriä edempänä hän tuli toiselle ansakatokselle, ja sekin oli tyhjä. Häntä vähän ihmetytti. Ja sitten hän jatkoi matkaa kolmannelle. Pitkän aikaa hän vieläkin epäluuloisempana nuuski ilmaa ennen kuin meni sen lähelle. Ihmisjälkiä oli täällä runsaammin. Lumi oli yltympäriinsä poljettu, ja Le Beaun haju tuntui niin väkevänä ilmassa, että Miki hetken luuli hänen olevan paikalla. Sitten hän lähestyi sen verran, että näki ansakatoksen oviaukosta sisään. Sieltä tuijotti häneen isoine pyöreine silmineen kyyryssä oleva tavattoman suuri lumikenkäjänis. Vaaran tunne pidätti Mikiä. Wapusin asennossa oli jotakin outoa. Se oli erilainen kuin muut, jotka hän oli anastanut Le Beaun reitiltä. Se ei reuhtonut raudoissa, se ei maannut kohmettuneena lumessa eikä heilunut ansan silmukassa. Se näytti lämpimältä ja miellyttävältä karvapallolta. Le Beau oli nimittäin saanut sen kiinni ontosta puusta ja oli hirvennahkaisella hihnalla sitonut sen täkypuikkoon; ja sitten hän oli heti Wapusin saavuttamattomiin rakentanut rautavyöhykkeen ja peittänyt sen lumella.

Miki lähestyi yhä lähemmäs tätä uhkaa, välittämättä oudosta sisäisestä tunteesta, joka varoitti häntä pysymään poissa. Hänen hitaan ja karmean lähestymisensä lumoamana Wapus ei hievahtanutkaan, vaan istui kuin olisi jäätynyt siihen jäykäksi. Sitten Miki kävi kimppuun. Kuului vain narskunta, kun hänen voimakkaat leukansa sulkeutuivat. Mutta samassa kuului vihainen teräksen naksahdus, ja näädänraudat tarttuivat takajalkaan. Ärähtäen hän heitti irti Wapusin ja syöksyi käsiksi rautoihin. Naks, naks, naks laukesivat vielä kolmet raudat Jacquesin rautavyöhykkeestä. Kahdet iskivät harhaan. Kolmannet tarttuivat häntä etukäpälään. Samoin kuin hän oli käynyt kiinni Wapusiin ja samoin kuin hän oli tappanut kiiltonäädän, samoin hän sieppasi leukoihinsa tämän uuden ja äkäisen vihollisen. Hampaat narskuivat kylmää terästä vasten; hän aivan sananmukaisesti repi raudat käpälästä, niin että veri virtasi ja punasi lumen. Raivoissaan hän väänteli itseään saadakseen takajalkansakin irti. Näädänraudat olivat saaneet pitävän otteen. Hän jauhoi niitä hampaissaan, kunnes veri valui suusta. Hän taisteli parhaillaan niiden kanssa, kun Le Beau, Tappaja kintereillään, ilmestyi näkyviin kahdenkymmenen metrin päässä olevan kuusikon peitosta.

Raakimus pysähtyi. Hän huohotti, ja silmät kiiluivat. Kahdensadan metrin päähän hän oli kuullut pyydysketjujen kalinan.

– Hei, siinä se on, hän huusi, tarttuen tiukemmin Tappajan talutushihnaan. – Siinä se on, Netah, sinä Verisilmä! Tuossa nyt on se rosvopahus, joka sinun on surmattava – melkein. Minä lasken sinut irti, ja sitten – käy kiinni!

Miki, joka oli lakannut repimästä rautoja, tarkasteli tulokkaita. Tänä hädän hetkenä hän ei tuntenut ihmispelkoa. Hänen suonissaan veri kuohui tappamisen raivosta. Yhtäkkiä totuus hänelle selvisi havahtuvan vaiston välähdyksenä. Nuo kaksi ne olivatkin hänen vihollisiaan, ihmispeto ja Netah, Tappaja – eikä tämä hänen jalkaansa pitelevä koje. Hän muisti – kuin eilisen päivän. Ei hän nyt ensi kertaa nähnyt miestä nuijineen. Ja Le Beaulla oli nuija. Mutta ei hän silti pelännyt. Hän tuijotti tiukasti Netahiin. Miespeto oli laskenut Tappajan irti, ja se seisoi paikallaan kolmen metrin päässä, tuuhea selkäharjansa pystyssä, lihakset jännittyneinä. Miki kuuli ihmispedon äänen.

– Käy kiinni, senkin tulen vietävä! Käy kiinni!

Miki odotti, lihastakaan väräyttämättä. Sen verran hän oli oppinut luonnon kovassa koulussa – odottamaan, olemaan varuillaan ja juonimaan. Hän makasi mahallaan maassa, kuono käpälien välissä. Huulet olivat hieman irvessä, hiukan vain; mutta hän ei äännähtänyt, ja hänen silmänsä olivat liikkumattomat kuin kaksi valopistettä. Le Beau tuijotti pitkään. Samassa hänet valtasi uusi innostus, mikä ei ollut kostonhimoa. Hän ei vielä eläessään ollut nähnyt ilveksen eikä ketun eikä suden käyttäytyvän tuolla tavalla raudoissa. Hän ei vielä eläessään ollut nähnyt koiran tuijottavan tuolla tavalla kuin Netah tuijotti. Hetken hän pidätti henkeään.

Sentin kerrallaan Tappaja lähestyi. Kymmenen senttiä, kahdeksan, kuusi – ja kaiken aikaa Miki oli aivan liikahtamatta ja silmääkään räpäyttämättä. Tiikerintapaisesti ärähtäen Netah hyökkäsi kimppuun.

Se mitä sitten tapahtui oli ihmeellisintä, mitä Jacques Le Beau milloinkaan oli nähnyt. Niin äkkiä, että hänen silmänsä tuskin ehtivät nähdäkään liikettä, oli Miki salamana sukeltanut Netahin mahan alle ja kiepahtaen ympäri hän tarrasi Tappajaa kurkusta nopeammin kuin Le Beau olisi ehtinyt laskea kymmeneen. Ne kävivät toisiinsa kiinni, ja raakimus tarttui nuijaansa ja tuijotti aivan kuin lumoutuneena. Hän kuuli leukojen narskuvaa jauhantaa ja hän tiesi, että se tuli villin koiran leuoista; hän kuuli ärinän, joka vähitellen tukehtui kuoleman kauhun huokaavaksi vikinäksi, ja hän tiesi äänen lähtevän Tappajasta. Veri kohosi hänelle päähän. Hänen silmiensä punainen hehku kävi kirkkaammaksi – riemun ja kunnian hehku.

– Tonnerre de dieu, se kuristaa Netahin hengiltä! hän huudahti. – Non, en ole vielä mokomaa koiraa nähnyt. Minä jätän sen henkiin; ja se saa taistella Durantin koirien kanssa Fort O'Godin asemalla! Ja jumalauta, sanon minä –

Netah olisi ollut pian hukassa, jos olisi vielä hetkeksi jäänyt oman onnensa nojaan. Nuija koholla Le Beau lähestyi. Upottaessaan hampaansa yhä syvemmälle Tappajan kurkkuun Miki silmäkulmastaan näki uuden vaaran. Hän hellitti otteensa ja veti itsensä irti Tappajasta samassa kun nuija putosi. Vain osittain hän ehti välttää tämän musertavan iskun, joka osui hänen hartioihinsa ja kaatoi hänet. Samassa hän taas oli pystyssä ja hyökkäsi Le Beaun kimppuun. Ranskalainen oli mestarillinen nuijan käsittelijä. Hän oli käsitellyt sitä koko elämänsä ja sivulta äkkiä heilauttaen hän iski sen hirvittävällä voimalla Mikin päähän. Veri purskahti suusta ja sieraimista. Hän pyörtyi ja tuli puolisokeaksi. Taas hän hyppäsi, ja nuija osui häneen vielä kerran. Hän kuuli Le Beaun raa'an naurun. Kolmannen, neljännen ja viidennen kerran hän kaatui nuijan iskusta maahan, eikä Le Beauta enää naurattanut, vaan hänen silmissään oli asetta heiluttaessaan pelonsekainen katse. Kuudennella kerralla nuija ei osunut, ja Miki tarttui hampaillaan raakimusta rintaan kiskoen irti paksun takin ja paidan aivan kuin ne olisivat olleet paperista, viiltäen Le Beaun ihoon verta vuotavan haavan. Kaksikymmentä senttiä ylemmäs – vähän parempi näkö veren sumentamissa silmissä – ja hän olisi ylettynyt miehen kurkkuun. Le Beaulta pääsi tuskan parahdus. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi kuoleman kammottavan läheisyyden.

– Netah! Netah! hän huusi, heilutellen nuijaansa raivokkaasti.

Netah ei vastannut. Ehkä hän tällä hetkellä tunsi, että isäntä oli tehnyt hänestä hirviön. Hänen ympärillään oli erämaa tarjoten tien vapauteen. Kun Le Beau taas huusi, oli Tappaja hiipimässä pois vuodattaen verta mennessään – ja Le Beau näki sen nyt viimeisen kerran. Luultavasti se liittyi susiin, sillä Tappajassa virtasi neljäsosaksi villiä verta.

Vilahdukselta Le Beau näki sen katoavan. Taas nuija iski ohi; ja vain sattuma tällä kertaa pelasti hänet. Pyydysketju pidätti Mikiä, ja hän lennähti takaperin, juuri kun hänen kuuma hengityksensä oli jo melkein raakimuksen kaulavaltimossa. Hän kaatui kyljelleen. Ennen kuin hän taas ehti selvitä, takoi nuija hänen päänsä lumeen. Maailma musteni hänen silmissään. Hän ei enää kyennyt liikkumaan. Maaten kuin kuollut hän yhä kuuli päänsä päältä miespedon läähättävän, riemuitsevan äänen. Sillä niin jumalaton kuin hän olikin sydämeltään, hän ei sittenkään voinut olla huudahtamatta kiitollisuudesta, päästyään voittajaksi – ja vältettyään kuoleman, vaikkakin aivan täpärästi.

17

Nanette, vaimo, näki Jacquesin tulevan esiin metsän reunasta myöhään iltapäivällä, kiskoen jotakin perässään lumessa. Aina siitä asti kun mies alkoi siitä puhua hän oli sydämessään tuntenut salaista sääliä tuota villiä koiraa kohtaan. Paljon aikaisemmin kuin hän oli saanut viimeisen lapsensa hän oli rakastanut koiraa. Siltä hän oli saanut osakseen kaiken sen myötätunnon, minkä oli saanut raakimuksen seurassa, ja Le Beau oli raa'asti karkottanut sen hänen luotaan. Nanette itse oli kehottanut sitä pakenemaan metsän vapauteen, kuten Netahkin oli nyt vihdoin tehnyt. Siksi hän oli rukoillut, että ansareitin villi koira pelastuisi.

Le Beaun lähestyessä, hän näki, että mies veti perässään neljästä ohuesta puusta tehtyjä purilaita, ja kun hän hetkistä myöhemmin paremmin näki mitä siinä oli, pääsi häneltä heikko kauhunhuudahdus.

Mikin kaikki neljä jalkaa oli sidottu niin lujasti purilaiden puihin, ettei hän voinut liikahtaa. Hänen kaulansa ympäri kierretty hihna oli kiinnitetty toiseen poikkipienaan, ja lujasta peurannahkaisesta hihnasta oli Le Beau tehnyt tilapäisen kuonokopan hänen leukoihinsa. Kaiken tämän hän oli tehnyt ennen kuin Miki nuijimisen jälkeen virkosi. Nainen tuijotti, ja äkkiä hän tunsi henkensä salpautuvan tuon heikon huudahduksen jälkeen, joka vahingossa oli päässyt hänen huuliltaan. Hän oli usein nähnyt Jacquesin nuijivan koiriaan, mutta ei niitä vielä milloinkaan ollut noin lujaa nuijittu. Mikin pää ja hartiat olivat yhtenä jäähyhmänä. Ja sitten hän näki Mikin silmät. Ne katsoivat suoraan häneen. Hän kääntyi poispäin, peläten, että Jacques vielä huomaisi, mitä hänen kasvonsa paljastivat.

Le Beau veti purilaat suoraan sisälle mökkiin, peräytyi askelen ja hykersi hyvillään käsiään katsellessaan lattialla makaavaa Mikiä. Nanette huomasi hänen olevan oikein mainion hyvällä tuulella ja odotti.

– Kautta siunattujen pyhimysten, kunpa olisit nähnyt, miten se Netahin tappoi – melkein, hän riemuiten kertoi. – Oui, kiskaisi sen kurkusta maahan pikemmin kuin sinä ehdit silmääsi räpäyttää, ja kahdesti se oli vähällä ottaa minut hengiltä, kun taistelin sen kanssa nuija kädessä. Dieu! Kuinkahan käy Durantin koirien, kun ne kohtaavat toisensa Fort O'Godin asemalla? Lyönpä vielä toisenkin vedon siitä, että se tappaa vastustajansa ennen kuin Le Facteurin kellon sekuntiviisari ehtii tehdä kahta kierrosta. Se on vallan mainio! Pidäpä sitä silmällä, Nanette, sillä aikaa kun minä käyn tekemässä sille oman aitauksen. Jos suljen sen lauman kanssa yhteiseen aitaukseen, niin se tappaa ne kaikki!

Miki seurasi häntä silmillään, kun hän katosi mökin oven kautta. Sitten hän käänsi nopeasti katseensa Nanetteen. Tämä oli lähestynyt häntä. Naisen silmät loistivat, kun hän kumartui koiran yli. Murina kohosi Mikin kurkkuun ja tukahtui siihen. Ensi kerran elämässään hän nyt katseli NAISTA. Yhtäkkiä hän huomasi aivan suunnattoman eron. Hänen ruhjotussa ja runnellussa ruumiissaan sydän pysähtyi. Nanette puhutteli häntä. Hän ei ollut vielä eläessään kuullut sellaista ääntä – lempeää ja hellää ja hillityn nyyhkivää, ja sitten – taivaiden ihme – hän oli laskeutunut polvilleen ja pannut kätensä hänen päänsä päälle!

Sinä hetkenä hänen henkensä kiiti taaksepäin kautta sukupolvien – isäänsä ja isoisäänsäkin kauemmas, takaisin siihen kaukaiseen aikaan, jolloin hänen rotunsa suonissa virtaava veri oli vain koiran verta ja hän leikki lasten kanssa ja noudatti naisen kutsua ja uhrasi ihmiskunnan alttarille. Ja nyt oli nainen nopeasti juossut uunin ääreen ja tuonut palatessaan astian lämmintä vettä ja pehmeän rätin ja hautoi hänen päätään, puhutellen häntä kaiken aikaa tuolla lempeällä, puoleksi nyyhkyttävällä äänellä, jossa ilmeni sääli ja rakkaus. Hän sulki silmänsä – olematta enää peloissaan. Hänen rinnastaan nousi syvä huokaus. Hänen teki mielensä työntää esille kielensä ja nuolla noita hentoja, valkeita käsiä, jotka hänelle toivat viihdytystä ja rauhaa. Ja sitten tapahtui aivan kummallinen asia. Lapsi nousi istumaan kehdossa ja rupesi lepertelemään. Tämä oli uutta ääntä Mikille, uusia elämän kevätsointuja, mutta se tehosi paremmin kuin vielä mikään oli milloinkaan tehonnut. Hän aukaisi silmänsä sepposen selälleen – ja vikisi.

Naisen ääneen tuli iloinen naurava sointu, joka oli hänelle itselleenkin uusi ja outo, ja hän juoksi kehdolle tuoden sieltä sylissään lapsen. Taas hän polvistui hänen viereensä, ja kun lapsi näki tällaisen oudon lelun lattialla, se ojenteli pikku käsiään ja potki mokkasiinipeitteisillä jaloillaan ja loruili ja nauroi ja väänteli itseään, kunnes Miki kiristi hihnojaan päästäkseen vähän lähemmäs, jotta voisi kuonollaan koskettaa tuota ihmeolentoa. Hän unohti omat kipunsa. Hän ei enää huomannut ruhjottujen ja runneltujen leukojensa kauheaa tuskaa. Hän ei tuntenut puutumista tiukkaan sidotuissa, paleltuneissa jaloissaan.

Ja nainen oli tällä hetkellä kaunis. Hän käsitti ja unohtaen kokonaan raakimuksen hänen hellä sydämensä tykytti hänen povessaan. Hänen silmänsä hehkuivat tähtien hiljaista sädeloistoa. Hänen kalpeille poskilleen nousi ihana puna. Hän laski lapsen lattialle ja jatkoi taas Mikin pään hautomista rätillä ja lämpimällä vedellä. Jos Le Beau olisi ollut inhimillinen, hän olisi pakostakin jumaloinut häntä, kun hän polvistui, täynnä äitiyden puhtautta ja kauneutta, armonenkelinä, hetken aikaa säteilevänä, kun oli unohtanut hänet. Ja Le Beau tuli todellakin sisälle – ja näki hänet – niin äänettömästi, ettei nainen hetkeen tiennyt hänen olevan saapuvilla; ja hänen siinä seistessään ja katsellessaan hänen puuhaansa, nainen vain yhä rupatteli ja nauroi ja puoleksi nyyhkytti ja lapsi potki ja sätki ja viskeli riemuissaan pikku käsiään innostuneena uudesta leikkitoveristaan.

Le Beaun paksut huulet vetäytyivät pahaenteiseen ivanauruun, ja hän kirosi karkeasti. Nanette peräytyi kuin iskun saaneena.

– Ylös siitä, senkin pöllö! hän murahti.

Nainen totteli vetäytyen lapsi sylissä loitommas. Miki huomasi muutoksen, ja kun Le Beau tuli näkyviin, palasi hänen silmiinsä taas vihertävä hohde. Syvä suden murina kohosi kurkusta.

Le Beau kääntyi Nanetten puoleen. Hehku ja puna eivät olleet kadonneet hänen silmistään ja poskiltaan, kun hän seisoi lapsi puristettuna rintaansa vastaan, ja hänen iso, kiiltävä palmikkonsa oli valahtanut hartioille, kimallellen silkinhohteisena lännenpuoleisesta ikkunasta tulevassa valaistuksessa. Mutta Le Beau ei sitä nähnyt.

– Jos sinä teet tuosta koirasta kotikissan – niin kuin Minuusta, siitä rotunartusta teit, niin minä jumalauta –

Hän ei lopettanut lausettaan, mutta suuret kädet oli puristettu nyrkkiin ja silmissä oli pahaenteinen hehku. Nanette ei kaivannut enempää. Hän ymmärsi. Hän oli saanut paljon iskuja mutta yksi niistä oli alinomaa hänen mielessään, öin ja päivin. Kerran vielä, jos hän vain mitenkään pääsisi Fort O'Godiin, ja jos uskaltaisi, hän kertoisi toimitusmiehelle tuosta iskusta – miten Jacques Le Beau, hänen oma miehensä, iski juuri imettämisaikana ja hänen rintansa vioittuivat niin että lapsi, joka hänellä oli kaksi vuotta sitten, kuoli. Sen hän kertoisi sitten, kun tietäisi itsensä ja lapsensa olevan raakimuksen koston ulottumattomissa. Ja vain toimitusmies – tuo Fort O'Godin suuri mies, sadanviidenkymmenen kilometrin päässä – oli tarpeeksi mahtava suojelemaan häntä.

Onneksi Le Beau ei tällä hetkellä pystynyt lukemaan hänen ajatustaan. Uhkauksensa lausuttuaan hän kääntyi Mikin puoleen ja retuutti hänet mökistä ulos säleaitaukselle, jossa hän edellisenä talvena oli säilyttänyt kahta elävää kettua. Kolmen metrin pituisen ohuen ketjun hän kiinnitti Mikin kaulaan ja sitten säletankoon, heitti sitten vankinsa vankilan oven sisäpuolelle ja päästi hänet siteistään katkaisemalla puukollaan nahkahihnat.

Vielä tämän jälkeen Miki makasi kauan hiljaa, kunnes veri vähitellen tunkeutui hänen puutuneisiin ja kohmettuneisiin jäseniinsä. Vihdoin hän kompuroi jaloilleen, ja silloin Le Beau hihitti riemuissaan ja palasi mökkiin.

Seuraavat monet päivät olivat Mikille kidutuksen ja tuskan päiviä – raakimuksen vallan ja koiran hengen välistä epätasaista taistelua.

– Minä taltutan sinut – niin, kautta taivaan, minä aion taltuttaa sinut! Le Beau hoki tuon tuostakin saapuessaan nuijineen ja ruoskineen. – Minä pakotan sinut ryömimään jalkojeni juureen – oui, ja kun sanon: tappele, niin sinä tappelet!

Aitaus oli ahdas, niin ahdas, ettei Miki voinut paeta nuijan ja ruoskan ulottuvilta. Ne nostivat hänet raivoon – jonkin aikaa, ja Le Beaun ilkeä sielu iloitsi innoissaan, kun Miki yhä uudestaan syöksyi aitauksen säletankoja vastaan, repien niitä hampaillaan ja vaahdoten verta kuin raivostunut susi. Kaksikymmentä vuotta Le Beau oli jo kasvattanut koiria, ja tällainen oli hänen opetustapansa. Näin hän oli Netahia käsitellyt, kunnes Tappaja oli niin talttunut, että ryömi hänen kutsustaan mahallaan hänen jalkojensa juureen.

Kolme kertaa Nanette katseli mökin ikkunasta tätä miehen ja koiran välistä taistelua ja kolmannella kerralla hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhki; ja kun Le Beau tupaan tullessaan näki hänen itkevän, hän raahasi hänet ikkunan luo ja pakotti hänet uudestaan katsomaan Mikiä, joka verissään ja puolikuolleena virui aitauksessa. Aamuisin hän tavallisesti lähti kiertämään pyyntireittiään ja viipyi näillä retkillään aina loppupuolelle seuraavaa päivää. Ja tuskin hän oli ehtinyt kadota näkyvistä, kun Nanette juoksi ulos ja meni aitaukselle.

Miki unohti silloin raakimuksen. Vaikka hänet välillä oli piesty ja sokaistu niin, että hän tuskin pystyi seisomaan tai näkemään, hän ryömi kuitenkin tarhansa säleaidalle ja hyväili Nanetten pehmeitä käsiä, jotka tämä pelottomana kurkotti hänelle. Jonkun ajan kuluttua Nanette sitten rupesi kuljettamaan ulos lastakin, jonka hän oli sitonut kääröksi kuin pikku eskimon, ja iloissaan Miki vikisi ja heilutti häntäänsä ja ryömi mahallaan maassa palvoessaan näitä kahta.

Hänen vankeutensa toisena viikkona tapahtui ihmeellinen asia. Le Beau oli poissa, ja ulkona raivosi lumituisku, johon Nanette ei rohjennut viedä lasta. Hän lähti siis aitaukselle, aukaisi sykkivin sydämin oven – ja toi Mikin mökkiin! Jos Le Beau milloinkaan saisi tietää, mitä hän oli tehnyt –!

Tämä ajatus sai kylmät väreet kiitämään hänen ruumiinsa läpi.

Tämän ensimmäisen kerran jälkeen hän toi Mikin mökkiin yhä uudestaan. Kerran hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun Le Beau näki verta lattialla, ja katsoi epäluuloisesti häneen. Silloin hän valehteli.

– Leikkasin sormeeni, hän sanoi, ja ollessaan hetkistä myöhemmin selin mieheen, hän todellakin leikkasi sormensa, ja kun Jacques katsoi hänen kättään, hän näki sormessa kääreen, jossa oli veritäplä.

Sen jälkeen Nanette aina huolellisesti tarkasti lattian.

Mökki naisineen ja lapsineen rupesi Mikistä tuntumaan yhä enemmän paratiisilta. Sitten tuli aika, jolloin Nanette uskalsi pitää häntä mökissä kanssaan koko yönkin, ja hiljaa kalliin kätkyen ääressä maaten Miki ei kertaakaan kääntänyt katsettaan naisesta. Oli jo myöhä, kun tämä hankkiutui nukkumaan. Hän vaihtoi ylleen pitkän pehmeän viitan ja istui sitten lähelle Mikiä, ja lämmitellen pieniä, paljaita jalkojaan tulen hohteessa hän irrotti ihanat hiuksensa ja alkoi sukia niitä. Ensi kerran Miki nyt näki tämän uuden ja ihmeellisen vaatteen hänen yllään. Se valahti hänen hartioilleen ja rinnalleen ja melkein lattialle asti loistavan komeana, ja se tuoksui niin suloiselta, että Miki ryömi lähemmäs hiljaa vikisten. Kun hän oli kammannut sen, Miki katseli, miten hänen hennot sormensa palmikoivat tukan kahdeksi palmikoksi, ja ennen kuin hän sammutti tulen, tapahtui vieläkin merkillinen asia. Hän meni seinään kiinnitetylle sälevuoteelleen ja kaivoi hurstien alta piilosta hellävaroen esille pienen, norsunluisen ristiinnaulitun kuvan. Tämä käsissään hän polvistui lattialle, ja Miki kuunteli hänen rukoustaan. Tosin Miki ei sitä tiennyt, mutta nainen rukoili Jumalaa olemaan hyvä hänen lapselleen – kätkyessä makaavalle pikku Nanettelle.

Sitten hän otti lapsen syliinsä, sammutti tulen ja meni nukkumaan; eikä Miki koko yönä aiheuttanut minkäänlaista ääntä, joka olisi herättänyt heidät.

Kun Nanette aamulla aukaisi silmänsä, nojasi Miki päätään vuoteen laitaan, aivan likelle lasta, joka makasi hänen rinnallaan.

Tulta sinä aamuna sytytettäessä sai jokin outo mielenliikutus Nanetten laulamaan. Le Beaun oli määrä viipyä pimeään asti sinä iltana, eikä hän missään nimessä uskaltaisi kertoa hänelle, mitä hän ja lapsi ja koira aikoivat tehdä. Oli hänen syntymäpäivänsä, kahdeskymmeneskuudes, ja hänestä tuntui kuin olisi hän elänyt jo kaksi ihmisikää! Ja kahdeksan vuotta tuosta ajasta oli elänyt yhdessä raakimuksen kanssa! Mutta tänään he juhlisivat, he kolme. Koko aamun täytti majan uusi henki – uusi onni.

Monta vuotta sitten, ennen kuin hän oli tavannut Le Beaun, olivat kaukaisen Waterfoundin intiaanit nimittäneet Nanettea lempinimellä "Tanta Penashe" (Pikku Lintu) hänen äänensä ihmeellisen sointuvuuden takia. Ja tänä aamuna syntymäpäiväänsä valmistellessaan hän lauloi; aurinko paistoi ikkunasta sisälle, ja Miki vikisi onnellisena ja pieksi häntäänsä, ja lapsi loruili ja leperteli, eikä kukaan muistanut raakimusta. Tässä muistamattomuudessaan Nanette oli taas tyttö, yhtä suloinen ja ihana kuin entisinä päivinään, jolloin Jackpine, vanha cree-intiaani – joka nyt jo oli kuollut – oli sanonut hänen syntyneen kukista. Ja ihmeellinen päivällinen oli vihdoin valmiina, ja lapselle iloksi Nanette houkutteli Mikin istumaan tuolille pöydän ääreen. Hänestä tuntui hassulta olla siinä, ja hän näytti niin hullunkuriselta, että Nanette nauroi kunnes hänen pitkät, tummat silmäripsensä olivat kyynelistä kosteat; ja kun Miki sitten häpeissään pujahti tuolilta alas, nainen juoksi syleilemään häntä ja maanitteli hänet nousemaan entiselle paikalleen.

Niin kului aika, kunnes oltiin jo iltapäivässä, jolloin Nanette korjasi näkyvistä kaikki juhlan merkit ja sulki Mikin aitaukseensa. Oli onni, että hän oli näin ajoissa, sillä tuskin hän oli valmis, kun Le Beau ilmestyi aukean laitaan, ja hänen mukanaan oli Durant, hänen tuttavansa ja kilpailijansa kauempana pohjoisessa olevan tasangon reunamilta. Durant oli erään intiaanin mukana lähettänyt matkatavaransa edeltäkäsin Fort O'Godiin ja oli itse kahden koiran vetämässä reessä suunnannut kulkunsa lounaisia ilmoja kohden aikoen päivän pari vierailla erään serkkunsa luona. Hän oli matkalla asemalle, kun kohtasi pyydyksiään kokevan Le Beaun.

Tämän verran Le Beau kertoi Nanettelle, ja kauhuissaan Nanette katsoi Durantia. Oli siinä pari, Jacques ja hänen vieraansa; Durant vain oli vanhempi. Le Beaun kasvojen tylyyn ilmeeseen hän oli jo joten kuten tottunut, mutta Durant oli hänestä suorastaan hirviö, jota hän pelkäsi, ja hän oli iloinen, kun he lähtivät mökistä.

– Nyt näytän sinulle sen villipedon, joka tulee surmaamaan sinun rakkisi yhtä helposti kuin sinun etukoirasi tänään surmasi sen kaniinin, m'sieu, Jacques jutteli innoissaan. – Olen kertonut sinulle siitä, mutta et ole vielä nähnyt sitä!

Ja hän otti mukaan nuijan ja ruoskan.

Aivan kuin vasta viidakosta tullut tiikeri Miki tänään vastasi nuijan ja ruoskan iskuihin, kunnes Durant itse oli aivan ällistynyt ja mutisi itsekseen: – Mon dieu! Sehän on vasta koko pentele!

Ikkunasta Nanette näki mitä tapahtui, ja häneltä pääsi tuskan parahdus. Äkkiä kuin tulen leimahduksena hänessä heräsi – vihdoinkin voitonvarmana ja pelottomana – se ominaisuus, jonka raakimus vuosikausia oli hänessä tukahduttanut: hänen naisellisuutensa oli herännyt uudestaan eloon! Hänen sielunsa oli murtanut kahleensa! Hänen uskonsa, voimansa ja rohkeutensa! Hän jätti ikkunan, juoksi ovelle ja lumen poikitse aitaukselle; ja ensi kerran elämässään hän nyt kävi käsiksi Le Beauhin, tarttuen lujasti nuijaa heiluttavaan käsivarteen.

– Senkin peto! hän huusi. – Minä kiellän sinua, sinä et saa! Kuuletko? SINÄ ET SAA!

Hämmästyksestä sanattomana raakimus vain tuijotti. Oliko tuo Nanette, hänen orjansa? Tuo jonka silmät välähtelivät tulta ja uhmaa, ja kasvoilla ilme, jollaista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt yhdenkään naisen kasvoilla? Non – mahdotonta! Hän raivostui ja voimakkaan käsivartensa yhdellä ainoalla huitaisulla hän kaatoi naisen maahan. Karkeasti kiroten hän nosti kangen aitauksen ovesta.

– Minä tapan sen nyt; minä tapan sen! hän melkein kiljui. – Ja sinä – SINÄ – sinä kirottu syöjätär, saat syödä sen sydämen elävältä! Minä tukin sen kurkustasi alas! Minä –

Hän kiskoi Mikiä ketjusta ulos. Kun Mikin pää ilmestyi oven ulkopuolelle, kohosi nuija. Seuraavassa silmänräpäyksessä se olisi iskenyt hänen päänsä hajalle – mutta samassa Nanette oli sen ja koiran välissä, ja isku ei osunut. Le Beau iski silloin uudestaan, ja isku sattui Nanettea hartioihin, niin että hänen hento ruumiinsa mäiskähti maahan. Raakimus syöksyi hänen kimppuunsa. Hänen sormensa tarttuivat naisen tuuheaan ruskeaan tukkaan.

Ja silloin –

Durantilta pääsi varoittava huudahdus. Mutta myöhään. Laihana, harmaana koston ja rangaistuksen välähdyksenä Miki lennähti Le Beaun kurkkuun. Nanette kuuli! Sumentuneiden silmiensä läpi hän näki! Hapuillen hän ojenteli käsiään ja ponnistautui jaloilleen ja katsahti vain kerran alas lumeen. Sitten hän kauhusta huudahtaen hoiperteli mökkiin päin.

Kun Durant rohkaistui sen verran, että uskalsi raahata Le Beaun pois Mikin ulottuvilta, ei Miki hievahtanutkaan ahdistaakseen häntä. Ehkä nytkin taas hyvä hengetär hänelle ilmaisi, että hän oli täyttänyt tehtävänsä. Hän palasi aitaukseen ja mahallaan maassa maaten katseli Durantia.

Ja verentahraamaa lunta ja raakimuksen kuollutta ruumista katsellen Durant taas itsekseen mutisi:

– Mon Dieu! olipa siinä paholainen!

Mökissä Nanette oli polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä.

18

On aikoja, jolloin kuolema tosin tuntuu kovalta iskulta, mutta ei surulta. Ja niin oli Nanette Le Beaun laita. Hän oli omin silmin nähnyt miehensä kauhean kohtalon, eikä hänen hellä sielunsa sittenkään valittanut eikä toivonut hänen uudelleen palaavan henkiin. Le Beau oli vihdoinkin saanut sen, minkä le bon Dieu oli määrännyt hänet kerran saamaan: ansaitun rangaistuksensa. Ja paremminkin lapsen kuin itsensä vuoksi Nanette oli surematta. Durant, joka sielultaan oli vain hiukan vähemmän jumalaton kuin vainaja, ei ollut edes odottanutkaan mitään ruumiinsiunausta – ei ollut vaimolta edes kysynyt, mitä oli tehtävä. Hän oli kaivanut kuopan jäätyneeseen maankamaraan ja haudannut Le Beaun melkein ennen kuin hänen ruumiinsa oli ehtinyt kylmetä. Eikä Nanette pannut sitä pahakseen. Raakimus oli poissa. Ikipäiviksi poissa. Hän ei enää tulisi lyömään häntä. Ja lastaan ajatellen hän rukoili kiitollisena Jumalaa.

Aitauksessaan makasi Miki mahallaan ketjunsa päässä. Hän oli tuskin liikahtanutkaan noiden kauhun hetkien jälkeen, jolloin hän oli tappanut miesraakimuksen. Hän ei ollut edes murissut Durantille, kun tämä raahasi ruumiin pois. Hänet oli vallannut kammottava ja masentava ahdistus. Hän ei ajatellut omaa raakaa pieksämistään eikä kuolemaa, jonka Le Beau nuijineen oli ollut tuottamaisillaan hänelle; hän ei tuntenut tuskaa runnellussa ja ruhjotussa ruumiissaan eikä vertavuotavissa leuoissaan eikä ruoskan tavoittamissa silmissään. Hän ajatteli Nanettea, naista. Miksi oli tämä kauhusta huutaen juossut pois, kun hän tappoi ihmispedon? Eikö juuri ihmispeto ollut iskenyt häntä maahan ja eivätkö tämän kädet juuri pidelleet hänen valkeaa kurkkuaan, silloin kun hän juoksi kahleidensa päähän ja repi häneltä kurkun? Miksi hän siis oli juossut pois enää palaamatta?

Hän uikutti hiljaa.

Iltapäivä oli melkein kulunut loppuun, ja pohjolan sydäntalven synkkä yö laskeutui varhain tiheänä vaippana metsien ylle. Tästä pimeydestä Durantin tumma haamu ilmestyi Mikin vankilan aidalle. Vaistomaisesti Miki oli vihannut tätä tasangon reunamilta tullutta ketunpyytäjää yhtä kovasti kuin oli vihannut Le Beauta, sillä heidän raakamaiset kasvonsa ja tunnoton sydämensä tekivät heidät veljeksiksi. Hän ei kuitenkaan murissut Durantille, kun tämä kurkisteli aidan raosta. Hän ei edes liikahtanutkaan.

– Uh, le diable! Durant mutisi kauhuissaan.

Sitten hän nauroi. Se oli matalaa, kammottavaa naurua, jonka hänen siivoton, musta partansa puolittain tukahdutti, ja se sai kylmän väreet kiitämään Mikin läpi.

Sitten hän poistui ja meni mökkiin.

Nanette nousi seisomaan hänen tullessaan, isot, tummat silmänsä hehkuen kalmankalpeissa kasvoissa. Hän ei ollut vielä rauhoittunut Le Beaun hirveän kuoleman aiheuttamasta mielenliikutuksesta, ja sittenkin hänen silmissään oli jotakin uutta. Sitä ei ollut niissä silloin, kun Durant oli sinä iltapäivänä saapunut mökille Le Beaun seurassa. Oudoksuen hän naista katseli tämän siinä seistessä lapsi sylissään. Tämä oli uusi Nanette. Hän tunsi itsensä rauhattomaksi. Mistä johtui, että hän muutamia tunteja aikaisemmin oli nauranut julkeasti, kun mies oli kironnut ja raa'asti puhutellut vaimoaan – eikä hän nyt kestänyt tämän tasaista katsetta? Dieu, hän ei vielä milloinkaan ennen ollut huomannut tätä noin ihanaksi! Hän karkaisi luontonsa ja sanoi asiansa.

– Te ette halua pitää tuota koiraa. – Minä vien sen mukanani.

Nanette ei vastannut. Hän tuskin hengitti, kun hän miestä katseli. Miehestä tuntui, että hän kaipasi selitystä; ja samalla hänen mieleensä tuli yrittää selviytyä valheella asiasta.

– Tehän tiedätte, että Fort O'Godin asemalla piti olla suuri taistelu hänen koiransa ja minun koirani välillä uudenvuoden huvien aikana, hän jatkoi siirrellen suuria jalkojaan.

– Siksi Jacques – miehenne – opetti tuota villiä koiraa. Ja kun minä näin tuon utshunin – susipaholaisen – kiskovan aitauksen seipäitä, niin ymmärsin, että se tappaisi minun koirani yhtä helposti kuin kettu surmaa kaniinin. Sovimme sen tähden kaupan: noista kahdesta ristiketun ja kymmenestä punaketun nahasta, jotka minulla on tuolla ulkona, minä ostin sen. (Uskottavuus tässä hänen valheessaan kannusti häntä. Se tuntui hyvin totuudenmukaiselta, eikä Jacques-vainaja kyennyt kieltämään hänen vaatimustaan.) – Se on siis minun, hän lopetti hiukan iloisempana, – ja minä vien sen asemalle, ja se saa taistella pohjolan kaikkien susikoirien kanssa. Nostanko nahat tupaan, madame?

– Se ei ole kaupan, Nanette sanoi, ja silmien hehku tummeni. – Se on minun koirani – minun ja lapsen. Ymmärrättekö, Henri Durant? Se ei ole kaupan!

– Oui, Durant sopersi hämmentyneenä.

– Ja kun saavutte Fort O'Godin asemalle, m'sieu, niin kertokaa toimitusmiehelle, että Jacques on kuollut ja miten hän kuoli ja sanokaa, että joku on lähetettävä noutamaan minua ja lasta. Me asumme täällä siihen asti.

– Oui, Durant sanoi taas perääntyen ovelle.

Hän ei ollut milloinkaan nähnyt Nanettea tuollaisena. Häntä ihmetytti, miten Jacques Le Beau oli voinut kirota hänelle ja lyödä häntä. Itse hän ainakin pelkäsi. Kun hän seisoi siinä ihmeellisine silmineen ja kalpeine kasvoineen, lapsi sylissään, kimaltelevat hiuksensa rinnalle valahtaneina, muistui Durantin mieleen hänen kerran näkemänsä Jumalanäidin kuva.

Hän lähti ovesta ulos ja takaisin aitaukselle, missä Miki makasi. Hän puheli ystävällisesti riukujen lomitse.

– Ou, bête, hän kutsui, – hän ei myy sinua. Hän pitää sinut, koska taistelit hänen puolestaan ja surmasit ystäväni Jacques Le Beaun. Ja minun täytyy siis ottaa sinut omalla tavallani. Kuu nousee kohta, ja silloin minä pujahutan riu'un avulla silmukan pääsi ympäri ja hiljennän sinut niin nopeasti, että nainen ei kuule hiiskaustakaan. Ja kuka silloin pystyy sanomaan, mihin sinä olet joutunut, jos aitauksen ovi on auki? Ja sinä taistelet minun nimissäni Fort O'Godin asemalla. Mon Dieu, mikä taistelu! Vannon, että Jacques Le Beaun haamun on hyvä olla, kun hän näkee, mitä siellä tapahtuu!

Hän poistui metsän reunaan, jonne oli jättänyt keveän rekensä ja kaksivaljakkonsa ja odotteli siellä kuun nousua.

Miki ei sittenkään vielä liikahtanut. Mökin ikkunaan oli ilmestynyt valo, ja hän siihen tuijotti kaivaten, samalla kun matala ulina taas kohosi hänen kurkkuunsa. Hänen maailmansa ei enää ulottunut tuon ikkunan ulkopuolelle. Nainen ja lapsi olivat hävittäneet hänestä kaikki muut halut, paitsi halun saada olla heidän kanssaan.

Mökissä Nanette muisteli häntä – ja Durantia. Hän kuuli taas miehen sanat selvinä, merkitsevinä: – Te ette halua pitää tuota koiraa. Niin, saman sanoisi koko erämaan kansa – toimitusmies itsekin, kun kuulla saisi. Hän ei haluaisi pitää tuota koiraa! Ja miksi ei? Siitäkö syystä, että se häntä puolustaessaan oli surmannut hänen miehensä, Jacques Le Beaun? Siitäkö syystä, että se oli vapauttanut hänet raakimuksen kahleista? Siitäkö syystä, että Jumala oli sen lennättänyt kahleidensa päähän tuona kauhun hetkenä, jotta pikku Nanette saisi elää, mitä ei ollut toiselle suotu, ja että hän kasvaisi ja varttuisi hymyilevänä eikä itkevänä? Samassa välähti hänen mieleensä ajatus, joka yhä kiihotti sitä uutta tulta, joka oli hänen sydämessään. Varmaankin se oli ollut le bon Dieu! Muut epäilkööt sitä, mutta hän – ei milloinkaan. Hän palautti mieleensä kaikki, mitä Le Beau oli kertonut villistä koirasta – miten se jonkin aikaa sitten oli rosvoillut pyydyksiä ja miten hirveästi se oli taistellut, kunnes viimein joutui kiinni. Ja selvimmin raakimuksen kaikista puheista hän muisti sanat, jotka hän eräänä päivänä oli sanonut:

– Se on oikea paholainen, mutta sudeksi se ei ole syntynyt. Non, jonkin aikaa, kauan aikaa sitten se on ollut valkoisen miehen koira.

Valkoisen miehen koira!

Se vavahdutti hänen sydäntään. Kerran – kauan aikaa sitten – Mikillä oli ollut isäntä, jolla oli ollut puhdas ja vilpitön sydän, niin kuin oli hänellä ollut tyttövuotensa, jolloin kukat kukkivat ja linnut lauloivat. Hän yritti nähdä taaksepäin, mutta kovin pitkälle hän ei nähnyt. Hän ei kyennyt näkynä näkemään sitä päivää, tuskin vuotta takaperin, jolloin Miki, kulmikkaana pentuna, tuli alas kaukaisemmasta pohjolasta Challonerin kanssa; hän ei kyennyt loihtimaan näkyviinsä pennun ja Niwan, pienen mustan karhunpenikan, välistä toveruutta, eikä sitäkään onnetonta päivää, jolloin he olivat pudonneet Challonerin veneestä virran pyörteeseen, joka oli kuljettanut heidät vesiputouksen yli suureen seikkailuun, mikä oli tehnyt Niwasta täysikasvuisen karhun ja Mikistä villin koiran. Mutta vaikka hän ei tätä nähnyt, hän tunsi sen kuitenkin sydämessään. Miki ei ollut saapunut sattumalta. Jokin korkeampi oli lähettänyt sen.

Hän nousi paikaltaan hiljaa, ettei herättäisi lasta, ja aukaisi oven. Kuu kohosi parhaillaan metsän reunan yli, ja sen valossa hän meni aitaukselle. Hän kuuli koiran iloisen uikutuksen ja tunsi sitten sen kielen lämpimän hyväilyn paljaissa käsissään, jotka hän oli työntänyt aidan riukujen lomitse.

– Non, non; et sinä paholainen ole, hän huudahti lempeästi, äänessään outo värähtely. – Niin, soketaao, minä rukoilin, rukoilin – ja sinä tulit. Niin, polvillani rukoilin joka ilta Jumalan äitiä armahtamaan lastani ja antamaan auringon paistaa hänelle kaiken elinaikansa. Ja sinä tulit! Eikä hyvä Jumala suinkaan lähetä paholaisia vastaukseksi rukoukseen! Non; ei ikinä! ei ikinä!

Ja aivan kuin jos joku hengetär olisi antanut Mikille ymmärryksen lahjan, hän nojasi runnellun ja ruhjotun päänsä koko painollaan naisen käsiin.

Metsän laidasta Durant seurasi tätä. Hän oli huomannut ovesta tulevan valonvälähdyksen ja nähnyt Nanetten menevän aitauksen luo, eikä hän kääntänyt katsettaan ennen kuin tämä taas oli mennyt mökkiin. Durant naurahti mennessään nuotiolleen lopettamaan wahgunin teon, jonka hän kiinnitti pitkän seipään päähän. Tämä wahgun seipäineen ja oma kätevyytensä säästivät hänelle kaksitoista hyvää ketunnahkaa, ja tulenloisteessa istuessaan hän hykerteli ilosta ajatellessaan, miten helppoa oli pettää naisen älyä. Nanette oli hullu kieltäytyessään ottamasta nahkoja, ja Jacques oli – kuollut. Nämä asiat olivat onnekas sattuma. Onni oli nähtävästi kääntynyt hänelle myötäiseksi. Tämän la bêten kuten hän villiä koiraa nimitti, puolesta hän aikoi lyödä koko omaisuutensa vetoa tuossa suuressa taistelussa. Ja hän uskoi varmasti voittavansa.

Hän odotti kunnes tuli majassa sammui, ennen kuin uudestaan lähestyi aitausta. Miki kuuli hänen tulevan. Pitkän matkan päästä hän näki hänet, sillä kuu parhaillaan muutti yön päiväksi. Durant tunsi koirien tavat. Sen sijaan että Le Beau oli niitä käsitellessään käyttänyt nuijaa ja raakaa vuotaa, käytti hän korkeampaa järkeilyä. Hän tuli siis esille avoimesti ja rohkeasti ja pisti aivan kuin vahingossa seipään aidanriukujen lomitse. Käsillään näennäisen pelottomana aitaan nojaten hän alkoi puhutella koiraa aivan kuin sivumennen ja tarkoituksetta. Hän oli erilainen kuin Le Beau. Miki katseli häntä tarkasti hetken aikaa ja suuntasi sitten uudestaan silmänsä pimeäksi käyneeseen mökin ikkunaan. Salamyhkäisesti Durant alkoi käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän työnsi seipään päätä vähitellen edemmäs, kunnes se surmanjänteineen ja avonaisine, riippuvine ansasilmuineen oli aivan Mikin pään päällä. Hän oli taitava wahgunin käsittelijä. Hän oli siten pyytänyt monet ketut ja sudet jopa karhunkin. Kylmästä kohmettunut Miki tuskin tunsikaan, että nahkainen silmukka pehmeästi kietoutui hänen kaulaansa. Hän ei huomannut, miten Durant ponnisti jalallaan aitauksen poikkipuuta vasten.

Sitten Durant äkkiä kallistui taaksepäin, ja Mikistä tuntui kuin jättimäinen teräsansa olisi kiristynyt kaulaan. Samassa häneltä salpautui henki. Hän ei voinut äännähtääkään siinä hurjana ponnistellessaan. Vähä vähältä Durant kiskoi hänet aidalle ja jaloillaan yhä ponnistaen kuristi koko ruumiinsa painolla kunnes – hänen vihdoinkin hellittäessään wahgunia – Miki vaipui aivan kuin kuolleena maahan. Kymmentä sekuntia myöhemmin Durant solmi jo kuonokoppaa hänen leukojensa ympäri. Hän jätti aitauksen oven auki palatessaan Miki sylissä rekensä luo. Nanette ei milloinkaan arvaisi, hän päätteli itsekseen. Hän uskoisi, että la bête oli karannut metsään.

Hänen suunnitelmiinsa ei kuulunut nuijia Miki sellaiseen kuntoon, joka Le Beaulle oli epäonnistunut. Durant oli toki järkevämpi. Niin raaka ja säälimätön kuin olikin, hän kuitenkin omalla tavallaan oli oppinut käsittämään eläinkunnan ilmiöitä. Hän ei ollut sielutieteilijä; mutta toisaalta ei myöskään raakuus ollut häntä sokaissut. Niinpä Durant sen sijaan, että olisi köyttänyt Mikin rekeen, kuten Le Beau tilapäisiin purilaisiin, sijoitti vankinsa mukavasti; peittäen hänet lämpimällä peitteellä ennen kuin lähti matkaamaan itäänpäin. Hän tarkasti kuitenkin varmaksi, ettei Mikin kuonokopassa ollut mitään vikaa ja että sen ketjun vapaa pää, johon Miki yhä oli sidottuna, oli varmasti kiinnitetty rekeen.

Durant alkoi matkansa Fort O'Godiin päin, ja jos Jacques Le Beau olisi silloin nähnyt hänet, hän olisi hyvin käsittänyt syyn Durantin riemukkaaseen mielentilaan. Syntyjään ja verenperinnöltään hän oli ensi sijassa keinottelija ja vasta toiseksi ansapyytäjä. Hän viritti rautansa voidakseen lyödä vetoa koko saaliinsa ja tunteakseen sen aiheuttaman vihlovan tenhon ja kuutisen vuotta hän oli perätysten voittanut Fort O'Godin aseman jokavuotisen suuren koirataistelun. Mutta tänä vuonna häntä oli hieman pelottanut. Tämä pelko ei ollut johtunut Jacques Le Beausta ja Netahista, vaan Red Belly-järven rantamilla elelevästä sekarotuisesta. Sekarotuisen nimi oli Grouse Piet, ja "koira", jonka hän aikoi kilpataisteluun tuoda, oli puoliksi susi. Siksi Durant oli mielettömässä innossaan luvannut kaksi ristiketun ja kymmenen punaketun nahkaa – viiden koiran hinta eikä yhden – Le Beaun villistä koirasta. Ja kun hänellä oli se nyt ilmaiseksi hallussaan ja Nanette oli kahtatoista nahkaa köyhempi, hän tunsi itsensä onnelliseksi. Sillä nyt hän pystyisi hyvin kilpailemaan Grouse Pietin susi-koiran kanssa ja aikoi asemalla lyödä vetoa kaikki rahansa ja koko luottonsa.

Kun Miki taas tuli tajuihinsa, Durant pysähdytti koirat, sillä tätä hetkeä hän oli hartaasti odottanut. Hän kumartui koiraan päin ja alkoi jutella, ei Le Beaun tylyllä tavalla, vaan iloisella, toverillisella äänellä, ja taputteli kinnas kädessä vankinsa päätä. Tämä oli Mikille uutta, sillä hän tiesi, ettei se ollut Nanetten käsi, vaan miespedon, ja peitteen sisässä olevan makuusijansa pehmeys, jonka yli Durant vielä oli heittänyt karhuntaljan, oli uutta sekin. Hetkistä aikaisemmin hän oli ollut kylmästä kohmettunut. Nyt hänen oli lämmin ja hyvä olla. Siksi hän ei liikahtanutkaan. Ja Durant riemuitsi oveluudestaan. Hän ei matkannut pitkälle sinä iltana, vaan pysähtyi kuuden, seitsemän kilometrin päähän Nanetten mökistä ja sytytti nuotion. Sitten hän keitti kahvia ja paahtoi lihaa. Hän antoi lihan hitaasti paistua, käännellen sitä puisessa vartaassa, niin että sen hyvä haju kävi sakeaksi ja houkuttelevaksi ilmassa. Rekikoirat hän oli sitonut viidenkymmenen askelen päähän, mutta reki oli aivan tulen ääressä, ja hän tarkasteli Mikiä nähdäkseen, minkä vaikutuksen paistuva liha siihen teki. Challonerin seurassa viettämistään penikkapäivistä asti hänen sieraimiaan ei ollut täyttänyt tällainen tuoksu, joka nyt lihasta lähti, ja Durant näki hänen lopulta nuoleskelevan suupieliään ja kuuli hampaiden kilkkeen. Hän hihitti partaansa. Hän odotti kuitenkin vielä neljännestunnin verran. Sitten hän veti lihan vartaasta, paloitteli sen ja antoi puolet siitä Mikille. Ja Miki sen söi ahmien.

Henri Durant oli mielissään!

19

Joulukuun viimeisinä päivinä veivät kymmenen tuhannen neliökilometrien alueelta kaikki ladut Fort O'Godin asemalle. Oli uske pipunin – uudenvuoden – erämaan kansan sydäntalven juhlan aatto, jolloin läheltä ja kaukaa, majoista ja kodista erämiehet perheineen saapuivat myymään turkiksiaan ja juhlimaan vertaistensa kanssa muutamiksi päiviksi. Tätä uudenvuoden juhlaa odottavat miehet, naiset ja lapset monta pitkää ja raskasta kuukautta. Erämiehen vaimolla ei ole naapuria. Hänen miehensä pyyntireitti on pieni, koskematon kuningaskunta, jonka lähistöllä ei monen kilometrin päässä tavata ihmisolentoa. Naisille uske pipun siis on ilonpidon aikaa; lapsille se on "iso sirkus", ja miehille turkispyyntinsä työn ja vaivojen palkka. Näinä päivinä entiset tuttavuudet uusitaan ja uusia solmitaan. Täällä tiettömän erämaan "uutiset" leviävät, kuolin-, avioliitto- ja syntymäuutiset, uutiset onnettomuustapauksista, jotka aiheuttavat murhetta ja kyyneliä, sekä taas toisenlaiset uutiset, jodia saavat aikaan naurua ja iloa. Ensimmäisen ja ainoan kerran nyt metsän kansa koko seitsenkuukautisen talven aikana "saapuu kaupunkiin". Intiaanit, puoliveriset, "jalosukuiset" ja valkoiset yhtyvät juhlaa viettämään väriin tai uskoon katsomatta. Tänä vuonna oli aiottu panna toimeen Fort O'Godissa suuret karibunpaistajaiset, ja Henri Durantin saapuessa kymmenisen kilometrin päähän asemalta olivat pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä tulevat ladut kaikki koirien ja ihmisten kovaksi polkemat. Sinä vuonna metsistä saapui satakunta rekeä ja niissä kolmisensataa miestä, naista ja lasta sekä puolisentuhatta koiraa.

Durant oli myöhästynyt päivän verran siitä, mistä oli aikonut, mutta tämän ajan hän oli käyttänyt hyvin. Sillä Miki, jolla yhä oli kuonokoppa päässään, juoksi nyt perässä Henrin rekeen kiinnitettyyn hihnaan sidottuna. Kolmannen päivän iltapäivänä Nanette Le Beaun mökiltä lähtönsä jälkeen Durant poikkesi eniten kuljetulta tieltä ja saapui vihdoin Andre Ribonin majalle, joka hankki aseman toimitusmiehelle väkineen tuoretta lihaa. Andre, joka jo alkoi tulla kovin levottomaksi Durantin viipymisen vuoksi, oli kuitenkin vielä odottamassa, kun ystävä saapui. Tänne Henrin intiaani oli jättänyt hänen ison, taistelemaan aiotun rekikoiransa. Ja tänne hän Andren majaan salpasi Mikin. Sitten molemmat miehet lähtivät asemalle, jonne oli vain puolentoista kilometrin matka.

Hän tai Ribon eivät kumpikaan sinä iltana palanneet. Maja oli tyhjänä ja päivän hämärtyessä Miki rupesi erottamaan kummallista, kammottavaa ääntä, joka illan pimetessä kävi yhä kuuluvammaksi. Se oli asemalta kuuluvaa juhlahumua – kaukaista ihmisäänten melua, johon sekoittui satojen koirien ulvonta. Hän ei ollut koskaan vielä kuullut sellaista ja hän kuunteli kauan hievahtamatta. Sitten hän ihmisen tavoin nousi ikkunan eteen seisomaan, etukäpälillään jyhkeään ikkunanlautaan nojaten. Ribonin mökki sijaitsi mäen kukkulalla, jonka alla avautui jäätynyt järvi, ja järveä reunustavan kaukaisen kääpiömetsän yli Miki näki pilvien hehkuvan punaisina kymmenien suurten leirinuotioiden loimusta. Hän uikutti ja laskeutui taas nelinjaloin seisomaan. Seuraavaan päivään oli pitkä odotusaika. Mutta maja oli mukavampi kuin Le Beaun vankitarha. Kaiken yötä hänen levottomassa unessaan vilisi haavenäkyjä Nanettesta ja lapsesta.

Durant ja Ribon palasivat vasta sydänpäivän aikaan. He toivat mukanaan tuoretta lihaa, jota Miki hotki ahmien, sillä hänen oli nälkä. Kylmäkiskoisena hän sieti näiden kahden lähentelyt. Seuraavaksi yöksi hänet jälleen jätettiin yksin mökkiin. Kun Durant ja Ribon taas varhain päivän koittaessa palasivat, heillä oli mukanaan koivun karahkoista tehty metrin läpimittainen häkki. Häkin avoimen oven he sovittivat tiiviisti mökin oveen ja tuoreen lihakimpaleen avulla Miki houkuteltiin menemään siihen. Samassa luukku putosi ja hän oli vanki. Häkki oli valmiiksi sidottu isoon kelkkaan, ja tuskin oli aurinko ehtinyt nousta, kun Miki oli jo matkalla Fort O'Godiin.

Tänään oli juhla-ajan suuri päivä – karibun paistamisen ja taistelun päivä. Jo jonkin aikaa ennen kuin Fort O'God tuli näkyviin Miki kuuli yhä kasvavaa melua. Se hämmästytti häntä, ja hän nousi jaloilleen häkissä, jäykkänä ja valppaana, kiinnittämättä vähintäkään huomiota miehiin, jotka vetivät häntä. Hän tuijotti miesten ohi, ja Durant nauraa hihitteli riemuissaan, kun he kuulivat hänen murisevan ja kalskuttavan hampaitaan.

– Oui, se kyllä tappelee! Nyt se kyllä tappelee, hän naurahteli.

He matkasivat järven rantaa pitkin. Pian he sivuuttivat niemenkärjen ja koko Fort O'God ilmestyi heidän näkyviinsä kohoavalla rantaäyräällä. Murina tukahtui Mikin kurkkuun. Viimeisen kerran hampaat kalskahtivat. Tuntui aivan kuin sydän olisi hetkeksi kuollut ja pysähtynyt. Tähän hetkeen asti hänen maailmaansa oli kuulunut vain puolentusinaa ihmisolentoa. Nyt hän aivan yhtäkkiä ja ilman vähintäkään varoitusta näki niitä sata, kaksisataa, kolmesataa. Durantin ilmestyessä häkkeineen näkyviin lähti eräs ihmisparvi juoksemaan alas rantaan. Ja kaikkialla oli susia ja niin lukuisasti, että hänen aistinsa tylstyivät, kun hän katseli niitä. Hänen häkkinsä oli huutavan ja viittoilevan mies- ja poikalauman keskuksena, kun sitä kiskottiin rinnettä ylös. Naisia rupesi liittymään joukkoon, useilla pieni lapsi sylissään. Silloin hänen matkansa päättyi. Hän oli toisen häkin läheisyydessä, ja tässä toisessa häkissä oli hänen itsensä kaltainen eläin. Häkin vieressä seisoi pitkä, tummaihoinen, takkutukkainen puoliverinen, joka oli kuin merirosvo. Mies oli Grouse Piet, Durantin kilpailija.

Halveksiva hymy ilmestyi hänen paksuille huulilleen hänen katsellessaan Mikiä. Hän kääntyi ja sanoi jotakin ympärillään seisoville tummaihoisille intiaaneille ja puoliverisille, mikä sai aikaan yleisen naurunrähäkän. Durantin kasvot karahtivat tulipunaisiksi.

– Naurakaa vain, senkin pakanat, hän huusi, – mutta muistakaa myös, että Henri Durant on paikalla valmiina lyömään vetoa kanssanne! Sitten hän ravisteli Grouse Pietin nenän edessä kahta ristikettua ja kymmentä punakettua.

– Lyö näitä vastaan vetoa, Grouse Piet, hän huusi. – Ja vielä minulla on kymmenen kertaa tämä määrä siellä, mistä nämäkin toin!

Kuonokoppaansa ilmaan kohottaen Miki nuuski ilmaa. Se oli täynnä outoja hajuja, sakeana ihmishajua, koiranhajua ja hajua niistä viidestä suuresta karibusta, jotta viiden metrin korkeudessa olivat paistumassa niiden alle sytytettyjen suurten rovioiden yläpuolella. Kymmenen tuntia piti karibuiden paistua kääntyillen hitaasti miehen jalan paksuisissa vartaissaan. Taistelun oli määrä olla ennen juhla-ateriaa.

Tunnin ajan melu ja hälinä kajahteli häkkien ympärillä. Miehet arvostelivat taistelijoita ja löivät vetojaan, ja Grouse Piet ja Henri Durant huusivat kurkkunsa käheiksi pilkatessaan ja herjatessaan toinen toistaan. Tunnin kuluttua joukko alkoi hajaantua. Miesten ja naisten sijasta häkkien ympärille kokoontui puolisen sataa tummaihoista pikkulasta. Silloin vasta Miki pääsi vilahdukselta näkemään aukion laidassa olevia eläinryhmiä, jotka oli kytketty sinne yksittäin ja kaksittain ja laumoihin. Hänen sieraimensa tunsivat nyt vihdoinkin eron. Ne eivät olleet susia, vaan hänen kaltaisiaan.

Kului pitkä aika ennen kuin hänen silmänsä kiintyivät tarkkailemaan toisessa häkissä olevaa susikoiraa. Hän meni häkkinsä säleseinämälle ja nuuski. Susikoira suuntasi laihan kuononsa häntä päin. Mikistä se muistutti sitä suurta sutta, jonka kanssa hän kerran tappeli jyrkänteen reunalla, ja vaistomaisesti hän paljasti hampaansa ja murisi. Susikoira murisi vastaan. Henri Durant hykersi innoissaan käsiään, ja Grouse Piet nauroi hiljaa.

– Oui; ne kyllä tappelevat! Henri sanoi taas.

– Susi kyllä taistella, oui, Grouse Piet sanoi. – Mutta teidän koira, m'sien, se tulla vallan kipiä kuin penikka, kun tappelu tulla!

Hetkistä myöhemmin Miki näki valkoisen miehen seisovan aivan häkkinsä vieressä. Se oli MacDonnell, skottilainen toimitusmies. Huolestunein katsein hän silmäili Mikiä ja susikoiraa. Kymmentä minuuttia myöhemmin puisessa huoneessa, jonka hän oli ottanut toimistokseen, hän jutteli nuorehkolle miehelle.

– Haluaisin kieltää sen, mutta en voi. En saisi kannatusta. Se maksaisi meille puolen pyyntikauden nahkasaaliin. Tämänlaisia taisteluja on Fort O'Godissa ollut viimeiset viisikymmentä vuotta, enkä usko, että ne ovat sen pahempia kuin etelän kilpataistelutkaan. Mutta on eräs seikka –

– Ne tappavat, nuorempi mies sanoi.

– Sepä se juuri. Toinen koirista tavallisesti kuolee.

Nuorempi mies kopisti tuhkan piipustaan.

– Minä pidän koirista, hän sanoi vilpittömästi. – Minun asemallani ei tulla ikinä taistelemaan, Mac – muut kuin miehet ehkä. Enkä minä lähde tätä taistelua katsomaan sillä pelkään tappavani jonkun, jos tulen.

20

Kello oli kaksi iltapäivällä. Karibu oli jo paistunut ruskeaksi. Kahden tunnin kuluttua juhla-aterian piti alkaa. Taistelun hetki oli siis tullut.

Aukion keskustaan oli kokoontunut kolmesataa miestä, naista ja lasta ahtaaseen piiriin sälekehän ympäri, joka oli kolme metriä läpimitaltaan. Tämän häkin kahden puolen oli aivan häkin viereen vedetty nuo kaksi pienempää häkkiä. Toisen vieressä seisoi Henri Durant; toisen vieressä Grouse Piet. He eivät nyt ilkkuneet toisilleen. Heidän kasvonsa olivat lujat ja päättäväiset. Ja kolmesataa silmäparia tarkkasi heitä, ja kolmesataa korvaparia odotti jännityksellä alkumerkkiä.

Sen antoi – Grouse Piet.

Vikkelästi Durant vetäisi auki Mikin häkin oven. Sitten hän äkkiä pisti häntä takaapäin terävällä sauvalla, ja yhdellä hyppäyksellä Miki oli isossa häkissä. Melkein samassa silmänräpäyksessä susikoira hyppäsi Grouse Pietin häkistä, ja koirat seisoivat vastakkain taistelutantereella.

Durantilta oli pääsemäisillään huokaus. Seuraava puoli minuuttia oli, mitä Mikiin tulee, jonkinlaista piiritystä. Jos hän olisi kohdannut susikoiran metsässä, se olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan yli kaiken muun, ja hän olisi pitänyt sitä uutena Netahina tai villinä sutena. Mutta tällaisessa ympäristössä ei taisteleminen juolahtanut hänen mieleensäkään. Hänet lumosivat nuo häkkiä piirittävät ilkeät ja odottavat kasvot; hän tarkasteli niitä, käännellen päätään sinne tänne, ikään kuin olisi toivonut näkevänsä Nanetten lapsineen tai ensimmäisen isäntänsä Challonerin. Susikoiralle Grouse Piet oli antanut nimeksi Taao, koska sillä oli niin erikoisen pitkät torahampaat; ja Taaosta Miki, Durantin yhä lisääntyväksi kauhuksi, näkyi välittävän vähät tuon ensimmäisen silmäyksen jälkeen, jolloin he seisoivat vastakkain. Hän juosta hölkytti häkin nurkkaan ja työnsi kuononsa säleiden lomitse, ja Grouse Pietiltä pääsi ilkkunauru. Sitten Miki rupesi kiertämään piiriä häkissä, kiinnittäen terävän katseensa piirittäjien äänettömiin kasvoihin. Taao seisoi keskellä häkkiä, eivätkä hänen veristävät silmänsä hetkeksikään väistyneet Mikistä. Hän vähät välitti siitä, mitä oli häkin ulkopuolella. Hän tiesi tehtävänsä, ja murha asui hänen mielessään. Durantin sydän jyskytti vasarana, kun Taao hetken aikaa aivan kuin napaa kiertäen seurasi Mikin liikkeitä niskakarvat harjaksina törröttäen.

Sitten Miki pysähtyi, ja sinä hetkenä Durant tunsi kaikkien toiveidensa rauenneen. Ääntä päästämättä susikoira syöksyi vastustajansa kimppuun. Grouse Pietiltä pääsi kiljahdus. Syvä huokaus kulki läpi katsojien piirin ja Durant tunsi kylmän väristyksen selkäpiissään hiusten juuriin asti. Seuraavan hetken tapahtumat saivat ihmisten sydämet pysähtymään. Näytti siltä kuin Miki sortuisi tähän ensi rynnäkköön. Grouse Piet uskoi hänen kuolevan ja Durant uskoi hänen kuolevan. Mutta viime hetkellä, kun susikoiran leuat olivat sulkeutumaisillaan, Miki oli muuttunut eläväksi salamaksi. Kukaan miehistä ei ollut ennen nähnyt sen nopeampaa liikettä, kuin millä hän nyt kävi Taaoon käsiksi. Heidän leukansa kalskahtivat yhteen. Kuului hirveää luun rusahtelua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he vyöryivät ja kiemurtelivat maassa. Grouse Piet sen paremmin kuin Durant eivät erottaneet, mitä oikein tapahtui. Taistelun hirveys sai heidät unohtamaan omat vetonsakin. Fort O'Godissa vielä ei ollut milloinkaan nähty sellaista taistelua.

Sen meteli kuului yhtiön varastohuoneeseen. Ovella seisoi isoon häkkiin päin katsellen aikaisemmin mainittu nuori valkoinen mies. Hän kuuli murinan ja hampaiden kalskeen, ja hänen hampaansa pureutuivat yhteen ja silmissä hehkui tumma kiilto. Hän hengitti läähättäen.

– Saatana! hän mutisi itsekseen.

Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja hän astui hitaasti kynnykseltä maahan ja lähti häkille päin. Hänen tunkeutuessaan katsojapiirin läpi oli kaikki lopussa. Taistelu oli päättynyt yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, ja Grouse Pietin susikoira makasi keskellä häkkiä henkitorvi auki revittynä. Miki näytti olevan lähellä kuolemaansa hänkin. Durant oli avannut oven ja pujottanut köyden hänen kaulaansa, ja häkin ulkopuolella Miki nyt seisoi huojuvana, veren tahrimana ja puolisokeana. Punainen, verinen liha näkyi monin paikoin, ja suusta tihkui virtanaan verta. Nuori mies huudahti kauhusta nähdessään hänet.

Mutta melkein samalla hengähdyksellä kuului vielä merkillisempi huuto.

– Hyvänen aika! Miki – Miki – Miki –

Aivan kuin tavattoman kaukaa, sokeuden ja haavojen läpi aivoihin kolkuttavana, Miki kuuli tuon äänen.

Äänen! Sen äänen, joka oli elänyt hänen kanssaan kaikissa hänen unissaan, äänen, jota oli odottanut, äänen, jota oli etsinyt ja jonka tiesi kerran löytävänsä. Challonerin, isäntänsä äänen!

Hän laskeutui mahalleen, uikutellen ja yrittäen nähdä silmien verikelmun läpi; ja hänen maatessaan siinä verissään ja melkein kuoleman kielissä, pieksi häntä maata jälleen tuntemisen merkiksi. Ja sitten, koko katsojakunnan ihmeeksi, Challoner laskeutui polvilleen hänen viereensä ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja Mikin raadeltu kieli kurotteli ylettyäkseen hänen käsiinsä, kasvoihinsa ja vaatteisiinsa.

– Miki – Miki – Miki!

Durantin käsi putosi raskaana Challonerin hartioille.

Se oli Challonerille kuin tulikuuman raudan kosketus. Hän oli heti pystyssä.

– Se on minun, Challoner huusi, yrittäen hillitä kiukkuaan. – Se on minun, tiedä se, senkin – senkin vietävä!

Ja sitten, hänen pystymättä enää kauemmin pidättämään kostonhaluaan, hänen puristettu nyrkkinsä lennähti kuin kallionlohkare Durantin jykevään leukaan, ja ranskalainen kaatui maahan. Challoner katsoi häntä, mutta ei liikahtanut. Raivoissaan hän käännähti Grouse Pietiin ja kansanjoukkoon. Miki kyyristeli taas hänen jaloissaan. Koiraa osoittaen Challoner huusi kovaa:

– Se on minun koirani. En tiedä, mistä tuo peto sen on tavoittanut. Mutta minun se on. Katsokaa itse! Katsokaa – katsokaa, miten se nuolee kättäni. Luulisitteko sen nuolevan häntäkin? Ja katsokaapa tuota korvaa. Koko pohjolassa ei ole tuolla tavoin katkottua korvaa. Siitä on jo kohta vuosi kun kadotin tämän koiran, mutta kymmenentuhannen joukosta sen tuntisin tuosta korvasta. Jumalavita – jospa olisin tiennyt –

Kyynärpäillään hän raivasi tietä puoliveristen ja intiaanien lomitse taluttaen Mikiä siitä nuorasta, jonka Durant oli koiran kaulaan pujottanut. Hän meni MacDonnellin luo ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi edellisestä keväästä ja siitä onnettomuudesta, jolloin Miki ja karhunpenikka putosivat kanootista ja syöksyivät vesiputoukseen. Ilmoitettuaan aikovansa pitää lujasti kiinni oikeuksistaan Durantin kaikista mahdollisista väitteistä ja vaatimuksista huolimatta hän lähti Fort O'Godissa olevaan majapaikkaansa.

Tuntia myöhemmin Challoner istui Mikin suuri pää käsissään ja jutteli hänelle. Hän oli pessyt ja sitonut haavat, ja Miki näki taas. Hänen silmänsä olivat suunnatut isäntänsä kasvoihin, ja kova häntä hutki lattiaa. Kumpikaan ei huomannut ulkona juhlivien ääniä: miesten huutoja, poikien kiljunaa, naisten naurua ja koirien keskeytymätöntä haukuntaa. Challonerin silmissä oli lempeä hehku.

– Miki, poikani, et ole unohtanut mitään – et hitustakaan, ethän ole? Et ollut muuta kuin isojalkainen pentu silloin, mutta et ole unohtanut! Muistatko, kun kerroin sinulle, että aioin viedä sinut ja karhunpenikan matkassani Tytön luo? Muistatko? Sanoin, että Tyttö oli enkeli ja pitäisi aivan kuollakseen sinusta, ja sen sellaista. No niin, olenpa iloinen, että sattuma esti sinun matkasi. Eivät olleet asiat ennallaan minun tullessani takaisin, eikä hän ollut entinen, Miki, ei likimainkaan, hän oli naimisissa, ja hänellä oli kaksi lasta! Ajattelepa, vanha veikko – kaksi! Kuinka hän siis olisi saattanut hoitaa sinua ja karhunpenikkaa, häh? Eikä ollut, poikani, mikään muukaan enää entisellään. Kolme vuotta Jumalan maassa – kaukana täällä, missä keuhkot aivan pakahtuvat siitä, että saavat niellä ilmaa – on arvattavasti muuttanut minut melko lailla. Ei ehtinyt kulua viikkoakaan, kun jo kaipasin takaisin, Miki. Niin, herraseni, aivan kuollakseni kaipasin tänne takaisin. Tulin siis. Ja nyt me pysymmekin täällä, Miki. Sinä lähdet mukaani sille uudelle asemalle, jonka yhtiö on minulle antanut. Tästä lähtien olemme toveruksia. Käsitätkö vanha veikko, me olemme toveruksia!

21

Myöhään illalla Fort O'Godin asemalla vietetyn juhlapäivän jälkeen toimitusmies lähetti hakemaan Challoneria. Challoner oli parhaillaan menossa makuulle, kun intiaanipoika kolkutti hänen majansa ovelle ja hetkistä myöhemmin ilmoitti asiansa. Hän katsoi kelloaan. Se oli yksitoista. Mitähän ihmettä toimitusmiehellä oli nyt asiaa, hän ajatteli. Lämpimän uunin ääressä mahallaan maaten Miki tarkasteli vasta löytämäänsä isäntää, kun tämä veti saappaita jalkaan. Hänen silmänsä olivat nyt sepposen selällään. Challoner oli pessyt hänestä iltapäivän kauhean taistelun veret.

– Koskeekohan asia tuota kirottua Durantia, Challoner mutisi, katsellen taistelun raatelemaa koiraa. – No niin, jos hän toivoo saavansa sinut takaisin, Miki, niin hän haukkuu väärää puuta. Sinä olet minun!

Miki sätkytti kovalla hännällään lattiaa ja luikerteli isäntäänsä kohden, mykkänä häntä palvoen. Yhdessä he lähtivät yöhön.

Oli kuun ja tähtipaljouksien valaisema yö. Neljä suurta roviota, joiden yllä karibut olivat paistuneet päivän mässäyksiä varten, paloivat yhä kirkkaina. Asemaa ympäröivän metsän reunassa näkyivät parinkymmenen pienemmän nuotion hiilokset. Näiden nuotioiden ulkopuolella saattoi hämärästi erottaa kotien ja telttojen harmaat haamut. Ja niiden suojissa nukkuivat nyt ne kolmesataa puoliveristä ja intiaania, jotka metsäpolkuja pitkin olivat saapuneet asemalle viettämään uudenvuoden juhlaa. Vain siellä täällä huomasi elon merkkejä. Koiratkin olivat rauhoittuneet kiihottavien mässäysten jälkeen.

Isojen rovioiden ohi, joissa nuo suunnattoman suuret paistinvartaat yhä törröttivät, Challoner asteli toimitusmiehen asuntoa kohden. Miki nuuski äsken kaluttuja luita. Nämä luut olivat ainoa jäännös niistä tuhannesta kilosta lihaa, jotka sinä päivänä olivat paistuneet vartaissa. Miehet, naiset, lapset ja koirat olivat ahtaneet sitä suihinsa, kunnes kaikki oli loppunut. Sivistyneestä maailmasta neljänsadan kilometrin päässä sijaitsevan Fort O'Godin aseman yllä leijaili salaperäisenä Mutain – mahajumalan – hiljaisuus, jumalan, joka syö itsensä nukuksiin joka ilta.

Toimitusmiehen huone oli valaistu, ja Challoner astui sisälle Miki kintereillään. MacDonnell, skottilainen, imi alakuloisena piippuaan. Hänen punakoilla kasvoillaan oli huolestunut ilme nuoremman miehen istuutuessa, ja hänen silmänsä kohdistuivat Mikiin.

– Durant on käynyt täällä, hän sanoi. – Hän on vihainen. Pelkään epäjärjestystä. Kunpa et olisi lyönyt häntä –

Challoner kohautti olkapäitään täyttäessään piippuaan toimitusmiehen tupakalla.

– Näes – sinä et oikein käsitä tilannetta Fort O'Godissa. Täällä on jo viitenäkymmenenä vuotena aina uutenavuotena ollut suuri koirataistelu. Siitä on tullut jo osa historiaa, osa Fort O'Godia itseään; siksi en ole yrittänyt sitä lopettaa niinä viitenätoista vuotena, jotta itse olen ollut täällä. Uskon, että siitä syntyisi jonkinlainen – kapina. Lyön vetoa, että puolet miehistäni menisivät nahkoineen toiselle asemalle. Siksi näyttävät kaikki puoltavan Durantia. Grouse Pietkin, hänen kilpailijansa, selittää, että hän on hölmö, jos sallii sinun noin kohdella itseään. Durant sanoo, että tuo koira on hänen.

MacDonnell nyökkäsi Challonerin jalkojen juuressa makaavaan Mikiin päin.

– Silloin hän valehtelee, Challoner sanoi rauhallisesti.

– Hän sanoo ostaneensa sen Jacques Le Beaulta.

– Silloin on Le Beau myynyt sellaisen koiran, joka ei kuulunut hänelle.

Hetken aikaa MacDonnell vaikeni. Sitten hän sanoi:

– Mutta siitä syystä en kutsunut sinua tänne, Challoner. Durant kertoi minulle jotakin, mikä sai vereni hyytymään tänä iltana. Kuormastosihan lähtee huomenna, omalle asemallesi, Reindeer-järven seudulle, eikö niin?

– Niin, aamulla.

– No etkö voisi sitten tehdä niin, että yhdellä valjakollani ja yksi intiaaneistani mukanasi poikkeisit Jackson's Kneehen? Sinulta menisi siihen viikko, mutta saavuttaisit kyllä kuormastosi ennen kuin se ehtisi Reindeeriin – ja tekisit minulle sillä suuren palveluksen. Siellä on – on hirveä teko tapahtunut.

Taas hän katsahti Mikiin.

– Voi taivas! hän mutisi.

Challoner odotti. Hänestä tuntui, että toimitusmiehen hartiat vavahtivat.

– Minä lähtisin itse – oikeastaan minun pitäisi, mutta viallinen keuhkoni on pakottanut minut pysymään visusti sisällä tänä talvena, Challoner. Minun pitäisi mennä. Sillä – hänen silmänsä välähtivät äkkiä, – minä tunsin tämän Nanette Le Beaun, kun hän oli noin suuri, viisitoista vuotta sitten. Olen nähnyt hänen kasvavan naiseksi, Challoner. Jos en olisi ollut naimisissa – siihen aikaan – olisin rakastunut häneen. Tunnetko hänet, Challoner? Oletko milloinkaan nähnyt Nanette Le Beauta?

Challoner pudisti päätään.

– Enkeli – jos kukaan, selitti MacDonnell punapartaisella suullaan. – Hän asui isänsä kanssa tuolla Jackson's Kneen toisella puolen. Ja isä kuoli, paleltui kuoliaaksi matkatessaan eräänä yönä Punasilmä-järven yli. Olen aina uskonut, että Jacques Le Beau sen jälkeen pakotti hänet kanssaan naimisiin. Tai ei Nanette häntä tuntenut, tai hän oli hämmentynyt tai pelkäsi yksin elellä. Oli miten oli, hän meni hänelle vaimoksi. Viisi vuotta sitten näin hänet viimeksi. Olen silloin tällöin kuullut kerrottavan asioita, mutta en uskonut – en ainakaan kaikkia. En uskonut, että Le Beau pieksi häntä ja iski maahan milloin halutti. En uskonut, että Le Beau raahasi häntä tukasta lumihangessa, kunnes hän oli aivan kuolemaisillaan. Ne olivat vain huhupuheita, ja hän asui sadan kilometrin päässä. Mutta nyt minä uskon. Durant tuli sieltä, ja minä uskon, että hän puhui minulle aika annoksen totuutta – pelastaakseen tuon koiran.

Taas hän katsahti Mikiin.

– Durant näet kertoi minulle, että Le Beau oli saanut tämän koiran eräästä pyydyksestään, vei sen kotiinsa ja trimmasi sitä kiduttamalla tätä suurta taistelua varten. Kun Durant saapui sinne, hän ihastui koiraan niin paljon, että osti sen, ja kun Le Beau, koiran rajua luontoa osoittaakseen, ärsytti sen aivan suunniltaan aitauksessa, tuli Nanette väliin. Le Beau iski hänet kumoon ja hyppäsi sitten hänen päälleen, veti tukasta ja kuristi häntä, kun samassa koira hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet. Näin hän kertoi. Durant puhui kyllä totta, sillä hän pelkäsi minun ammuttavan koiran, jos se olisi vain pelkkä tappaja. Ja siksi toivon sinun poikkeavan Jackson's Kneehen. Toivon sinun tutkivan asiaa ja pyydän sinua tekemään parhaasi Nanette Le Beaun hyväksi. Minun intiaanipalvelijani tuo hänet takaisin Fort O'Godiin.

Skottilaisen tapaan tyynenä MacDonnell oli tukahuttanut kaiken tuntemansa kiihtymyksen. Hän puhui rauhallisesti. Mutta hänen hartioissaan huomasi taas tuon kummallisen vavahtelun. Challoner tuijotti häntä ällistyneenä.

– Tarkoitat siis, että Miki – tämä koira – on tappanut miehen.

– Niin, se tappoi hänet, sanoo Durant, samoin kuin se tappoi Grouse Pietin susikoiran tämänpäiväisessä taistelussa. Kun Challonerin silmät hitaasti kääntyivät Mikiin päin, toimitusmies lisäsi: – Mutta Grouse Pietin koira oli parempi kuin tuo mies. Jos on totta, mitä Le Beausta on kerrottu, niin on parempi, että hän on kuollut. Challoner, kuule, jos sinusta ei ole siitä liiaksi vaivaa ja voisit poiketa sinne – tapaamaan Nanettea –

– Minä menen, Challoner sanoi, laskien kätensä Mikin pään päälle.

Puolen tunnin ajan MacDonnel sitten kertoi hänelle mitä tiesi Nanette Le Beausta. Kun Challoner nousi lähteäkseen, saattoi toimitusmies hänet ovelle.

– Ole varuillasi Durantin varalta, hän varoitti. – Tuo koira on hänelle arvokkaampi kuin kaikki hänen tämänpäiväiset voittonsa, ja kuitenkin hänen sanotaan pelanneen korkeaa peliä. Hän voitti paljon Grouse Pietiltä, mutta puoliverinen on hänen puolellaan nyt. Minä tiedän sen. Ole siis varuillasi.

Ulkona aukealla, kuun ja tähtien valossa, Challoner seisoi hetken paikallaan Mikin etukäpälät rintaansa vasten nojaten. Koiran pää oli melkein hänen olkapäidensä tasalla.

– Muistatko, poika, kun putosit kanootista? hän kuiskasi hellästi. – Muistatko, miten sinä ja karhunpenikka olitte kokassa toisiinne sidottuina, ja sinä aloit telmiä ja putosit veteen juuri kosken yläpuolella? Muistatko? Jukolauta, vähällä piti, etten itsekin joutunut samaan koskeen. Uskoin teidän kuolleen, niin – kummankin. Haluaisinpa tietää mihin karhunpenikka on joutunut?

Miki vikisi vastaukseksi ja hänen koko vartalonsa vavahteli.

– Ja sittemmin sinä olet tappanut miehen, lisäsi Challoner, ikään kuin ei olisi oikein jaksanut uskoa sitä. – Ja nyt minä vien sinut takaisin naisen luo. Sepä se onkin merkillistä. Sinä menet takaisin hänen luokseen, ja jos hän käskee minut tappamaan sinut –

Hän laski maahan Mikin etukäpälät ja meni majaan. Kynnyksellä Mikin kurkusta kuului hiljaista örinää. Challoner nauroi ja aukaisi oven. He astuivat sisälle ja koiran örinä kävi pahaenteiseksi murinaksi. Challoner oli jättänyt lamppunsa palamaan matalalla liekillä ja sen valossa hän näki Durantin ja Grouse Pietin odottavan itseään. Hän väänsi sydäntä ylemmäs ja nyökkäsi.

– Hyvää iltaa. Onpa myöhäinen vierailu, vai mitä? Grouse Pietin tyhmänsekaiset kasvot eivät muuttaneet ilmettään. Challonerista tuntui että pään ja hartioiden suhteen hän merkillisesti muistutti mursua. Durantin silmät hehkuivat jonkun verran. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet kohdasta, johon Challoner oli iskenyt häntä. Miki, joka oli jäykistynyt kovaksi kuin solmu ja murisi yhä itsekseen hiljaa, oli ryöminyt Challonerin makuulavan alle. Durant osoitti häntä sormellaan.

– Olemme tulleet noutamaan tuota koiraa, hän sanoi.

– Ette saa sitä, Durant, Challoner vastasi, yrittäen parhaansa mukaan pysyä rauhallisena tässä tukalassa tilanteessa, joka sai väreet kiitämään hänen selkäänsä pitkin. Hän mietti itsekseen, mikä oli saanut Grouse Pietin tulemaan yhdessä Durantin kanssa. He olivat kumpikin jättiläisiä, pahempia kuin jättiläisiä – he olivat hirviöitä. Vaistomaisesti hän oli asettunut niin, että pieni pöytä oli heidän ja hänen välissään.

– Valitan sitä seikkaa, että suutuin siellä ulkona, hän jatkoi.

– Minun ei olisi pitänyt lyödä teitä, Durant. Eihän syy ollut teidän – ja minä pyydän anteeksi. Mutta koira on minun. Kadotin sen Jackson's Kneessä, ja jos Jacques Le Beau sen pyydysti ja myi teille, niin hän myi koiran, joka ei kuulunut hänelle. Minä suostun maksamaan teille takaisin sen, mitä siitä annoitte, ollakseni kohtuullinen. Paljonko se oli?

Grouse Piet oli noussut seisomaan. Durant lähestyi pöydän vastakkaista reunaa ja nojasi sen yli. Challoneria ihmetytti, miten yksi ainoa isku oli voinut kaataa hänet maahan.

– Non, se ei ole myytävänä. Durant puhui hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että hän tuntui tukehtuvan yrittäessään saada sen kuuluviin. Se ilmaisi hillittyä vihaa. Challoner näki hänen pahkuraisten kämmentensä suurten suonien pullistuvan ihon alla, kun hän tarttui pöydän reunaan. – M'sieu, olemme tulleet noutamaan tuota koiraa. Saammeko ottaa sen?

– Suostun maksamaan teille takaisin, Durant, sen, mitä siitä annoitte. Maksan teille ylimääräistäkin.

– Non. Se on minun. Annatteko sen takaisin – nyt?

– En!

Tuskin hän oli sanonut sen kun Durant samassa koko painollaan ja voimallaan heittäytyi pöytää vastaan. Challoner ei ollut odottanut tätä liikettä – aivan vielä. Vihasta ja raivosta karjaisten Durant hyökkäsi hänen kimppuunsa, ja jättiläisen painosta hän lysähti lattialle. Pöytä lamppuineen kaatui. Kerran valo välähti kirkkaasti, ja maja oli pimeä paitsi niissä kohdin, mihin kuun valo sopi ainoasta ikkunasta valaisemaan. Challoner oli luullut, että Durant ensin uhkailisi, ennen kuin toimisi, ja hän oli aikonut väittelyn kuluessa ehtiä makuulavansa päähän. Pieluksen alla oli hänen revolverinsa. Nyt se oli myöhäistä. Durant oli hänen päällään, haparoiden pimeässä hänen kurkkuaan, ja kun hän työnsi toisen käsivartensa ylöspäin tavoittaakseen ranskalaisen kaulan, hän kuuli Grouse Pietin sysäävän syrjään pöytää. Seuraavassa silmänräpäyksessä he vyöryivät kuun valossa lattialla, ja Challoner näki vilahdukselta Grouse Pietin suuren ruhon kumartuneena heidän ylitseen. Durantin pää oli hänen käsivartensa alla, mutta jättiläisen toinen käsi oli tavoittanut hänen kurkkunsa. Puoliverinen näki sen ja huusi jotakin kurkkuäänellä. Rajusti ponnistaen Challoner vyörytti itsensä valoläiskästä takaisin pimeyteen. Durantin paksu kaula rutisi. Taas Grouse Piet huusi kysyvästi kurkkuäänellään. Challoner puristi viimeisillä voimillaan käsivarttaan, eikä Durant vastannut.

Sitten Grouse Pietin paino putosi heidän päällensä, ja hänen isot sormensa kopeloivat Challonerin kaulaa. Hänen paksut sormensa tavoittivat ensin Durantin parran ja hapuilivat sitten Challoneria ja tavoittivat otteen. Jos nuo sormet olisivat ehtineet pusertaa kymmenen sekunnin ajan, ne olisivat murtaneet hänen niskansa, mutta ne eivät ennättäneet pusertua yhteen. Grouse Pietin huulilta pääsi kauhun huudahdus, joka päättyi melkeinpä kirkunaan, ja samalla kuului isojen leukojen loksahdus ja raatelevain hampaiden ärinää pimeydestä. Durant kuuli sen, ja rajusti kohottamalla jykevää ruhoaan hän vääntäytyi irti Challonerin otteesta ja hyppäsi pystyyn. Silmänräpäyksessä Challoner oli makuulavansa ääressä ja kääntyi päin vihollisiinsa revolveri kädessä.

Kaikki oli tapahtunut nopeasti. Tuskin oli minuuttiakaan kulunut pöydän kaatumisesta, ja tällä hetkellä, jolloin tilanne oli muuttunut hänelle edulliseksi, valtasi Challonerin yhtäkkiä kauhu. Verisenä ja hirvittävänä hänen mieleensä muistui se näky, minkä hän sinä päivänä oli nähnyt isossa häkissä, kun Miki ja susikoira taistelivat. Ja tuolla – mökin pimennossa –

Hän oli kuullut vaikeroivan huudon ja ruumiin mätkähdyksen lattialle.

– Miki, Miki, hän huusi. – Tänne! Tänne!

Hän laski revolverin kädestään ja juoksi ovelle työntäen sen sepposen selälleen.

– Jumalan tähden paetkaa! hän huusi. – Paetkaa!

Jokin möhkäle hyökkäsi hänen ohitseen. Hän tunnisti sen Durantiksi. Sitten hän hyppäsi lattialla olevien tummien hahmojen luo ja tarttui molemmin käsin Mikin höllään niskanahkaan, kiskoen häntä pois ja huutaen häntä nimeltä. Hän näki Grouse Pietin ryömivän ovelle päin, nousevan pystyyn ja hetkeksi tähtitaivasta vastaan kuvastuen kompuroivan ulos pimeyteen. Ja sitten hän tunsi Mikin painon hiljaa laskeutuvan lattialle ja hänen pidellessään kävivät lihakset veltoiksi ja pehmeiksi. Parin kolmen minuutin ajan hän näin polvistuneena piteli koiraa ennen kuin sulki majan oven ja sytytti toisen lampun. Kaadetun pöydän hän nosti pystyyn ja asetti sille lampun. Miki ei ollut liikahtanut. Hän makasi mahallaan lattialla, pää etukäpälien välissä, katsoen ylös Challoneriin, silmissä mykkä syyllisyyden tunne. Challoner ojensi molemmat kätensä.

– Miki!

Miki kohosi häntä vasten, etukäpälät hänen rinnallaan, ja käsivarsillaan koiraa hartioista pidellen Challoner antoi katseensa kiertää ympäri lattian. Siinä näkyi veritahroja ja vaatteen riekaleita.

– Miki, poikani, kiitos avustasi, hän sanoi.

22

Seuraavana aamuna Challonerin kuormasto, johon kuului kolme koiravaljakkoa ja neljä miestä, lähti matkaamaan luoteiseen kohti Reindeer-järveä, hänen uutta asemapaikkaansa Cochrane-joen suulla. Tuntia myöhemmin Challoner itse viisivaljakon vetämässä keveässä reessä suuntasi kulkunsa länttä kohti Jackson's Kneehen päin. Hänen jäljessään seurasi MacDonnellin intiaani sillä valjakolla, jolla Nanette aiottiin tuoda Fort O'Godiin.

Durantia ja Grouse Pietiä ei näkynyt missään, ja hän uskoi oikeaksi MacDonnellin selityksen, että miehet olivat varmaankin poistuneet asemalta kohta mökissä tapahtuneen hyökkäyksensä jälkeen. Heidän pakoaan oli epäilemättä vielä kiirehtinyt se seikka, että kuninkaallisia Luoteispiirin ratsupoliiseja, jotka olivat matkalla Yorkin siirtolaan, odotettiin sinä päivänä Fort O'Godiin.

Vasta lähtöhetkellä Miki tuotiin majasta ja sidottiin Challonerin reen perävanteeseen. Kun hän näki nuo viisi koiraa takakoivilleen kyykistyneinä, hän muuttui jäykäksi, ja kurkkuun kohosi entinen örinä. Challonerin rauhoittavat sanat saivat hänet pian käsittämään, etteivät nämä eläimet olleet vihollisia, ja hyvin epäluuloisena niitä aluksi siedettyään hän pian alkoi pitää niitä uudella tavalla mielenkiintoisina. Se oli sopuisa valjakko, etelässä syntynyt ja sudenverestä vapaa.

Tapaukset olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti ja niin tiheässä tahdissa Mikin elämässä viime vuorokauden kuluessa, että vielä monen kilometrin päässä Fort O'Godista lähdettyä hän oli aivan hämmentynyt. Oudot ja innostavat mielteet täyttivät sekaisina hänen aivonsa. Hyvin kaukaisia, melkeinpä epäselviä olivat niiden asioiden mielikuvat, jotka olivat tapahtuneet ennen kuin hänestä tuli Jacques Le Beaun vanki. Niwankin muistot vähitellen kalpenivat Nanetten majassa ja Fort O'Godissa sattuneiden mielenkiintoisten tapahtumien tieltä. Ne mielikuvat, jotka nyt leimahtelivat hänen aivoissaan, käsittelivät miehiä, koiria ja monia muita seikkoja, joita hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt. Hänen maailmansa oli äkkiä muuttunut joukoksi kaksijalkaisia eläimiä, Duranteja, Grouse Pietejä ja Jacques Le Beauita, jotka olivat häntä nuijineet, puoleksi tappaneet ja pakottaneet hänet tappelemaan henkensä puolesta. Kostoksi hän oli maistanut heidän vertaan. Ja hän oli niiden suhteen nyt varuillaan. Mielikuvat sanoivat hänelle, että niitä oli kaikkialla. Hän kuvitteli ne yhtä lukuisiksi kuin sudet ja niin lukuisiksi kuin hän oli ne nähnyt sen ison häkin ympärillä, jossa hän oli surmannut susikoiran.

Koko tässä kierossa ja ilkeässä maailmassa ei ollut muuta kuin yksi Challoner, yksi Nanette ja yksi pikku lapsi. Kaikki muu oli epävarmuuden ja synkän uhkan sekamelskaa. Kun intiaani kahdesti takaapäin lähestyi aivan heidän kintereilleen, Miki pyörähti ympäri uhkaavasti muristen. Challoner katseli häntä ja käsitti.

Mikin aivojen mielikuvista yksi esiintyi muita kaikkia selvempänä ja kirkkaampana, Nanetten kuva, ennen Challoneriakin. Hänen tietoisuudessaan esiintyivät Nanetten hellät kädet; hänen sointuva, lempeä äänensä; hänen hiustensa, pukunsa ja vartalonsa tuoksu – nainen hänessä; ja osana naisesta – niin kuin käsi on osa ruumiista – oli lapsi. Tätä puolta Mikissä ei Challoner kyennyt käsittämään, ja illalla leiriydyttäessä se hämmennytti häntä. Kauan aikaa hän istui nuotion ääressä koettaen saada uudistumaan heidän entisen toveruutensa Mikin penikkapäiviltä. Mutta se onnistui vain osittain. Miki oli kovakorvainen. Hänen ruumiinsa jokainen hermo näytti olevan äärimmilleen jännittynyt. Yhä uudestaan hän kääntyi päin länteen, ja aina kun hän ilmaa nuuski siihen suuntaan, kuului hänen kurkustaan heikkoa uikutusta.

Epäilys mielessään Challoner sinä iltana kiinnitti hänet sitkeällä nahkahihnalla teltan läheisyyteen.

Pitkän aikaa Challonerin makuulle mentyä, Miki vielä istuili takakoivillaan sen kuusen ääressä, johon hänet oli kiinnitetty. Kello oli varmaankin jo kymmenen, ja yö oli niin hiljainen, että hiilloksen napsahtelut kuulostivat ruoskan läimäyksiltä hänen korviinsa. Mikin silmät olivat sepposen selällään ja valppaina. Hitaasti palavien puiden ääressä hän erotti nukkuvan intiaanin paksuihin vaippoihin kääriytyneen hahmon. Hänen takanaan olivat rekikoirat painuneet lumeen makuulle ja olivat ääneti. Kuu oli melkein suoraan hänen päällään, ja kilometrin tai parin päässä susi suuntasi kuononsa sen loistavaa kuulakkuutta kohden ja ulvoi. Kaukaisena kutsuna tämä ääni lisäsi tulta Mikin yhä yltyvään mielenkuohuun. Hän kääntyi päin tähän valittavaan ääneen. Häntä halutti vastata kutsuun. Häntä halutti nakata päänsä pystyyn ja antaa huutonsa kaikua metsille ja kuulle ja tähtitaivaalle. Mutta leuat vain loksahtivat; hän katseli telttaan päin, missä Challoner nukkui, ja laskeutui mahalleen lumeen. Mutta pää oli yhä valppaana ja kuuntelevana. Kuu oli alkanut laskeutua länttä kohden. Tuli paloi loppuun, kunnes pölkyt näyttivät vain himmeän ja sammuvan hehkuvilta; Challonerin kellon viisari liikkui ohi puoliyön, ja levottomana ja silmät suurina yhä Miki valvoi sen ilmiön lumoamana, joka oli vallannut hänet. Ja sitten vihdoinkin hänelle yöstä tuleva kutsu kävi ylivoimaiseksi, ja hän kalusi hihnansa poikki. Se oli naisen – Nanetten ja lapsen – kutsu.

Vapaaksi päästyään Miki nuuski Challonerin telttaa. Hänen selkänsä painui. Häntä laskeutui. Hän tunsi, että oli tällä hetkellä pettämässä isäntänsä, jota oli niin kauan odottanut ja joka oli esiintynyt niin elävänä hänen unissaan. Hän ei ajatellut selkeästi näin, mutta tunsi vain vaistomaisesti tosiasiain painostuksen. Hän alkoi palata. Se vakaumus paloi hämäränä hänen aivoissaan. Mutta nyt – tänä yönä – hänen täytyi mennä. Hän livahti pimentoon. Salamyhkäisenä kuin kettu hän hiipi nukkuvien koirien lomitse. Vasta puolen kilometrin päähän leiristä päästyään hän oikaisi selkänsä ja kiiti harmaana, häipyvänä varjona kuutamossa länttä kohden.

Hänen kulkunsa ei ollut epäröivää. Haavojen kipu ei häntä vaivannut, jalat olivat voimakkaat, ja uupumatta hän taivalsi edelleen kuin metsien hengästymättömät sudet. Hänen edestään sivulle loikkivat kaniinit eivät saaneet häntä pysähtymään; ei edes kuonon alta tuntuva kiiltonäädän väkevä haju saanut häntä vähääkään poikkeamaan suunnastaan. Soiden yli ja synkkien metsien läpi, aukeiden lakeuksien ja hiiltyneiden palopaikkojen poikitse, yli järvien ja jokien hänen erehtymätön suuntavaistonsa ohjasi hänet. Kerran hän pysähtyi juomaan sinne, missä joen vuolas virta piti veden avoinna. Silloinkin hän vain hätäisesti latki vettä – ja syöksyi matkaan. Kuu laskeutui yhä alemmas, kunnes vihdoin katosi näkymättömiin. Tähdet alkoivat kalveta. Pienet sammuivat ja suuret kävivät unisiksi ja himmeiksi. Metsäinen maailma kävi lumisen ja aavemaisen hämäräksi.

Niinä kuutena tuntina, jotka olivat kuluneet puoliyöstä aamunsarastukseen, hän oli taivaltanut yli viisikymmentä kilometriä.

Ja sitten hän pysähtyi. Laskeutuen mahalleen maahan kukkulan huipulla olevan kallion kupeelle hän katseli päivän valkenemista. Kovasti huohottaen ja kuolan valuessa suusta hän lepäsi, kunnes vihdoin talvisen auringon himmeä kulta rupesi värittämään idän taivasta. Ja sitten ilmestyivät ensimmäiset kirkkaat auringonsäteet, välähtäen itäisten vallien yli samoin kuin tykit leimahtavat muurien takaa, ja Miki nousi seisomaan ja silmäili maailmansa aamuisia ihmeitä. Takanapäin oli Fort O'God, kahdeksankymmenen kilometrin päässä; edessäpäin oli mökki – kolmenkymmenen. Hän oli kääntynyt mökkiin päin laskeutuessaan kukkulalta.

Sitä mukaa kuin kilometrit hänen ja mökin välillä kävivät yhä harvemmiksi hän tunsi taas jonkin verran sitä samaa painostavaa tunnetta, mikä oli vaivannut häntä Challonerin teltan luona. Mutta se oli sittenkin erilaista. Hän oli juossut juoksunsa, hän oli noudattanut kutsua, ja nyt hänet loppujen lopuksi valtasi pelko siitä, minkälainen vastaanotto tulisi olemaan. Sillä mökillä hän oli tappanut miehen – ja mies oli kuulunut tuolle naiselle. Matkan jatkaminen kävi yhä enemmän epäröiväksi. Kun aamupäivä oli kulunut puoliväliin, hän oli enää kilometrin päässä Nanetten ja lapsen kodista. Hänen herkät sieraimensa erottivat heikon savun hajun ilmassa. Hän ei lähtenyt seuraamaan sitä, vaan kierteli suden tavoin hiipien salamyhkäisesti ja epävarmasti, kunnes vihdoin näki edessään sen pienen aukion, missä hänelle oli auennut uusi maailma. Hän näki säleaitauksen, jossa Jacques Le Beau oli pitänyt häntä vankina; aitauksen ovi oli yhä auki, kuten Durant sen oli jättänyt hänet varastettuaan; hän näki aukiraastetun lumen, missä hän oli hyökännyt ihmisraakalaisen kimppuun – ja hän uikutti.

Hänen kuononsa oli suoraan mökin ovea päin – ja ovi oli sepposen selällään. Hän ei nähnyt liikettä, mutta hän haistoi elämän läsnäolon. Ja savua nousi uuninpiipusta. Hän livahti aukion poikki. Hänen kulkutapansa ilmaisi kurjaa alennustilaa – ikään kuin hän olisi rukoillut armahdusta siinä tapauksessa, että oli jotakin rikkonut, ikään kuin olisi jumaloimiltaan olennoilta anonut, ettei häntä karkotettaisi.

Hän saapui ovelle ja kurkisti sisään. Huone oli tyhjä. Nanette ei ollut siellä. Sitten hän suuntasi korvansa eteenpäin, ja hänen ruumiinsa jännittyi äkkiä, ja hän kuunteli, kuunteli, kuunteli pehmoista, lepertelevää ääntä, joka kuului kehdosta. Hän nieleksi; hienon hieno vikinä kohosi hänen kurkkuunsa, ja hänen kyntensä napsuivat, napsuivat lattian poikki, ja hän työnsi ison päänsä pikku vuoteen laidan yli. Lapsi oli siellä. Lämpimällä kielellään hän sitä suuteli – kerran vain – ja laskeutui sitten syvästi huokaisten lattialle makaamaan.

Hän kuuli askeleita. Nanette tuli huoneeseen syli täynnä vaippoja; hän vei ne pienempään huoneeseen ja vasta sieltä palattuaan huomasi Mikin. Hetken aikaa hän tuijotti. Sitten hän heikosti ja omituisesti huudahtaen juoksi hänen luokseen; ja taas Miki tunsi hänen käsivartensa ympärillään, ja penikan lailla hän itki kuono hänen rinnallaan, ja Nanetten nauroi ja nyyhki, ja kehdossa lapsi potki ja hihkui ja nakkasi hennot mokkasiinipeitteiset jalkansa ilmaan.

– Ao-uu tap-wa-mukun (Kun paholainen lähtee, niin taivas tulee sisälle), sanovat creet. Ja kun Le Beau, hänen miehensä, oli kuollut, oli Nanetten elämästä paholainen poistunut. Hän oli vielä entistään kauniimpi. Hänen silmiensä tummassa, puhtaassa hehkussa oli taivas. Hän ei ollut enää kuin raakalaisen nuijan ja ruoskan kurin alainen koira, ja näin uudestisyntyneine sieluineen hän oli ihana ilmestys. Hän oli taas nuori – sorron ikeestä vapautettu. Hän oli onnellinen. Onnellinen siitä, että hänellä oli lapsensa, että hän oli vapaa ja että tähdet taas hänelle tuikkivat; ja että taas oli toivoa, joka on tähtien tähti. Tämän takaisintulonsa ensi päivän illalla Miki taas ryömi hänen luokseen, kun hän kampasi ihmeen ihanaa tukkaansa. Häntä halutti pistää kuononsa siihen; hän piti sen tuoksusta; häntä halutti laskea päänsä hänen polvilleen ja tuntea sen peittävän itsensä. Ja Nanette puristi häntä lujasti rintaansa vastaan samoin kuin lasta, sillä Miki oli tuonut hänelle vapauden ja toivon ja elämän. Se, mikä oli tapahtunut, ei tuntunut enää murhenäytelmältä, se oli vain ansaittu rangaistus. Jumala oli lähettänyt Mikin tekemään hänelle sen, mitä isä tai veli olisi tehnyt, jos hänellä olisi niitä ollut.

Ja sattui sen jälkeisenä iltana, kun Challoner saapui illan suussa, että Nanetten hiukset olivat samalla tavalla hajallaan; ja kun Challoner näki hänet tällaisena, lampun hehkun valaistessa hänen kasvojaan, hänestä tuntui kuin olisi maailma äkkiä vajonnut hänen jalkojensa alla – ja että hän oli koko elämänsä elänyt vain tätä hetkeä varten.

23

Challonerin saavuttua Nanette Le Beaun mökille ei Mikin maailmassa enää ollut surun varjoakaan. Hän ei kysynyt tämän ihmetapahtuman syytä, eikä aavistanut, mitä tuleman piti. Hän eli vain nykyisyyttä – niitä onnen hetkiä, jolloin kaikki olennot, joita hän oli rakastanut, olivat yhdessä. Ja kuitenkin syvälle hänen sieluunsa syöpyneiden asioiden joukossa oli kaukaisena muistona Niwan, karhun, kuva; Niwa, hänen kumppaninsa, veljensä, taistelutoverinsa monessa taistelussa, ja hänen mieleensä muistui kylmä ja lumen ympäröimä luola rinteen harjalla, johon Niwa oli haudannut itsensä pitkään ja salaperäiseen uneen, joka niin suuresti muistutti kuolemaa. Mutta hän eli nykyisyydessä. Tunnit venyivät päiviksi, eikä Challoner vain vieläkään lähtenyt, eikä Nanette matkustanut intiaanin kanssa Fort O'Godiin. Intiaani palasi MacDonnellin luo mukanaan kirje, jossa Challoner kertoi toimitusmiehelle, että lapsen keuhkoissa oli jotakin vikaa, ja ettei Nanette voinut matkustaa ennen kuin nykyinen ankaran kylmä ilma kävi lämpimämmäksi. Hän pyysi, että intiaani lähetettäisiin takaisin mukanaan muutamia tarvikkeita.

Purevasta pakkasesta huolimatta, joka vallitsi uudenvuoden päivän jälkeen, Challoner oli pystyttänyt telttansa metsän reunaan, sadan metrin päähän majasta, ja Miki jakoi aikansa majalle ja teltalle. Hänestä nämä olivat ihania onnen päiviä. Ja Challonerista –

Miki tavallaan näki, vaikkei kyennytkään käsittämään. Päivien venyessä viikoksi ja viikon kahdeksi, Nanetten silmien hehkussa näkyi jotakin sellaista, mitä niissä ei ollut ennen milloinkaan ollut, ja hänen sointuvassa äänessään oli uusi värähtely, ja hänen iltarukouksissaan kiitollisuus uuden ja suuren ilon johdosta.

Ja sitten eräänä päivänä, Mikin kohottaessa katseensa makuupaikastaan, lapsen kehdon äärestä, hän näki Nanetten isäntänsä syleilyssä, kasvot häneen päin käännettyinä, silmät tulvillaan tähtien kirkkautta, ja Challonerin sanovan hänelle jotakin, mikä muutti hänen kasvonsa enkelin kasvoiksi. Miki oli vallan kummissaan. Ja yhä enemmän hän kummastui, kun Challoner tuli Nanetten luota kehdolle ja nosti lapsen syliinsä; ja nainen – katsoen hetken aikaa heitä molempia noilla ihmeellisillä silmillään – peitti äkkiä kasvot käsiinsä ja nyyhki. Puolittainen ärinä kohosi Mikille kurkkuun, mutta samassa oli Challoner kietaissut käsivartensa Nanettenkin ympärille, ja Nanetten käsivarret olivat hänen ja lapsen ympärillä, ja Nanette nyyhki tavalla, jota ei Miki voinut kuolemakseen käsittää. Ja sittenkin hän tiesi, ettei hän saanut äristä eikä hypätä. Hän tunsi sen uuden asian tenhon, joka oli tullut majaan; hän nieleksi kovin ja katseli. Hetkistä myöhemmin Nanette oli polvillaan hänen vieressään ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, samoin kuin oli kietaissut miehen ympärille. Ja Challoner tanssi kuin poika – leperrellen käsissään olevalle lapselle. Sitten hänkin laskeutui Mikin viereen ja huudahti:

– Kautta taivaan! Miki – minulla on perhe!

Ja Miki koetti käsittää.

Sinä iltana hän illallisen jälkeen näki Challonerin päästelevän Nanetten ihmeen ihania hiuksia nutturastaan ja kampaavan niitä. He nauroivat kuin kaksi onnellista lasta. Vieläkin innokkaammin Miki koetti käsittää.

Kun Challoner oli lähdössä metsän reunassa olevaan telttaansa, hän syleili Nanettea ja suuteli häntä ja hyväili hänen kimaltelevaa tukkaansa; ja Nanette otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja hymyili, melkeinpä itki ilosta.

Silloin Miki käsitti. Hän tiesi, että kaikki majassa olevat olivat löytäneet onnensa.

Kun hänen maailmansa näin oli vakiintunut, Miki lähti taas metsästelemään. Samoilu alkoi tuntua taas innostavalta, ja yhä pitemmälle kulki hänen matkansa majasta. Taas hän seurasi Le Beaun vanhaa pyyntireittiä. Mutta nyt olivat pyydykset lauenneet. Hän oli kadottanut suuren osan entistä varovaisuuttaan. Hän oli käynyt lihavammaksi. Hän ei enää vainunnut vaaraa jokaisessa tuulen henkäyksessä. Challonerin mökillä oleskelun kolmantena viikkona ja päivänä, jona pakkaskausi päättyi ja ilmat kävivät lämpimiksi, Miki osui aukiosta viidentoista kilometrin päässä olevassa rämeessä loukulle. Le Beau oli sen virittänyt ilvekselle, mutta mikään ei ollut koskenut syöttiin, jona oli kivikovaksi jäätynyt karibunlihan kimpale. Uteliaana Miki alkoi sitä nuuskia. Hän ei enää pelännyt vaaroja. Uhka oli poistunut hänen maailmastaan. Hän nakerteli sitä. Hän veti – ja hirsi putosi ryskyen alas musertaakseen hänen selkänsä. Vähällä piti, ettei se onnistunut. Kaksikymmentäneljä tuntia se häntä siinä piti avuttomana ja rampana. Sitten hän kaiken aikaa ponnisteltuaan vihdoinkin pääsi vapaaksi. Lämpötilan noustua oli satanut pehmeän lumen, joka peitti kaikki jäljet ja polut. Tätä lunta pitkin Miki itseään laahasi, jättäen jälkeensä samanlaisen jäljen kuin saukko liejuun, sillä hänen takajalkansa olivat avuttomat. Selkä ei tosin ollut murtunut; se oli vain ohimenevästi rampautunut hirren iskusta ja painosta.

Hän suuntasi kulkunsa majalle päin, mutta joka metri matkasta tuotti hänelle hirveätä tuskaa, ja matka edistyi niin hitaasti, että tunnin kuluttua hän oli ehtinyt tuskin puolta kilometriä. Hän yöpyi lähemmäs kuin kolmen metrin päähän loukusta. Hän hinasi itsensä pensaan suojaan ja makasi siellä päivänkoittoon asti. Kaiken sen päivää hän pysytteli liikkumatta. Sitä seuraavana päivänä, joka jo oli neljäs siitä kun hän mökiltä metsälle lähti, ei selän särky enää ollut niin ankara. Mutta hän kykeni hinaamaan itseään lumessa vain muutamia metrejä kerrallaan. Taas häntä metsän hyvä hengetär suosi, sillä iltapäivällä hän osui susien tappamalle ja osittain syödylle peuran raadolle. Liha oli jäätynyttä, mutta hän kalusi sitä ahneesti. Sitten hän löysi suojapaikan kaatuneiden puunlatvusten muodostaman ryteikön alla, ja kymmenen päivää hän sitten makasi elämän ja kuoleman rajalla. Ilman peuranraatoa hän olisikin kuollut. Raadolle hänen onnistui hinata itsensä, toisin ajoin päivittäin ja toisin ajoin joka toinen päivä, ja hän pysyi näin hengissä. Vasta toisen viikon lopulla hän kykeni kunnollisesti seisomaan jaloillaan. Viidentenätoista päivänä hän palasi mökille.

Aukion laidassa hän alkoi vähitellen aavistaa suuren muutoksen tapahtuneen. Mökki tosin oli paikoillaan. Se oli samanlainen kuin oli ollut viisitoista päivää aikaisemmin. Mutta uuninpiipusta ei noussut savua, ja ikkunat olivat valkean kuuran peitossa. Mökin ympärillä lumi lepäsi puhtaana ja valkeana kuin tahraton peitto. Epäröiden hän asteli aukion poikki ovelle. Ei ollut mitään jälkiä. Lumi oli tuiskunut korkealle kynnyksen yli. Hän uikutti ja raapi ovea. Ei kuulunut vastausta, ei vähintäkään ääntä.

Hän palasi metsän reunaan odottamaan. Kaiken sen päivää hän odotti, mennen silloin tällöin mökin ympäristöä nuuskimaan varmistuakseen siitä, ettei ollut erehtynyt. Pimeän tullen hän koversi itselleen vuoteen tuoreeseen lumeen aivan oven viereen ja makasi siinä kaiken yötä. Tuli taas päivä, harmaa ja tyhjä, eikä vieläkään noussut piipusta savua eikä kuulunut mitään ääntä hirsiseinien sisäpuolelta, ja vihdoin hän käsitti, että Challoner ja Nanette ja lapsi olivat poissa.

Mutta hän eli toivossa. Hän ei enää odottanut kuulevansa ääntä mökistä, vaan tarkkaili ja kuunteli, eikö heitä alkaisi kuulua metsästä tuleviksi. Hän teki lyhyitä tiedusteluretkiä, käyden etsimässä välillä mökin toisella, välillä toisella puolella, nuuskien tuoretta ja tallaamatonta lunta ja suunnaten minuuttikaupalla kuononsa tuuleen. Iltapäivällä hän alakuloisena ja allapäin lähti syvemmälle metsään pyydystämään kaniinia. Kun hän oli syönyt, hän palasi taas ja nukkui seuraavankin yön oven viereisessä syvennyksessä. Kolmannenkin päivän ja yön hän odotteli, ja kolmantena yönä hän kuuli susien ulvovan kirkkaan tähtitaivaan alla, ja häneltä pääsi ensimmäinen huutonsa – ikävöivä, surunvoittoinen huuto, joka valittavana kohosi aukiolta; isäntänsä, Nanetten ja lapsen kaipuu. Ei se ollut vastausta susien huutoon. Huudossa erotti värähtelevän pelon sävyn; se oli toivottoman mielentilan päästämistä kuuluviin.

Ja nyt valtasi hänet yksinäisyyden tunne, jollaista hän ei ollut vielä ennen milloinkaan tuntenut. Jokin tuntui kuiskailevan hänen koiranaivoilleen, että kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut, oli ollut pelkkää unta ja että hän taas seisoi entisessä maailmassaan, sen vaaroissa, sen äärettömässä ja sielua masentavassa tyhjyydessä, sen tylyydessä ja ainaisessa olemassaolon taistelussa. Hänen vaistonsa, jotka mökinolentoja jumaloidessa olivat tylstyneet, kävivät taas terävän virkeiksi. Taas hän tunsi vaaran vihlovan tenhon, jonka yksinolo aiheuttaa, ja hänelle palasi taas entinen varovaisuutensa, niin että hän neljäntenä päivänä jo suden tavoin hiipi aukion laitaa.

Viidentenä yönä hän ei enää nukkunut aukiolla, vaan löysi itselleen metsästä, kilometrin päästä, puuryteikön. Sinä yönä hän näki outoja ja huolestuttavia unia. Ne eivät koskeneet Challoneria, eivät Nanettea ja lasta eivätkä edes taistelua tai muita ikimuistettavia seikkoja, joita oli asemalla nähnyt. Hänen unensa koskivat korkeaa ja autiota, syvän lumen alle hautautunutta harjannetta ja pimeää ja syvää luolaa. Taas hän eli yhdessä entisen toverinsa ja veljensä Niwa-karhun kanssa ja yritteli häntä herättää, tuntien hänen ruumiinlämpönsä ja röhkivät vastalauseensa. Ja sitten, vähän myöhemmin, hän taas tappeli mustamarjaparatiisissa ja juoksi yhdessä Niwan kanssa henkensä kaupalla pakoon naaraskarhua, joka oli heidän notkoonsa tunkeutunut. Kun hän äkkiä heräsi näistä unista, hän värisi, ja lihakset olivat jännittyneet. Hän murisi pimeässä piilossaan. Hänen silmänsä olivat pyöreinä, vaanivina tulipalloina. Hän vikisi hiljaa ja kaihomielin ja kuunteli sitten hetkisen, sillä hän luuli Niwan vastaavan.

Kuukauden päivät hän tämän jälkeen vielä pysytteli mökin läheisyydessä. Vähintään kerran päivässä ja välillä yöllä hän palasi aukiolle. Ja yhä useammin muistui Niwa mieleen. Maaliskuun alussa tuli Tiki-Swao (suuri suoja). Viikon ajat aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ilma oli lämmin. Lumi alkoi tuntua pehmeältä jalkoihin ja vuorten ja harjanteiden päivänpaisteisilta rinteiltä se suli lorisevina puroina tai liukui alas pienoislumivyöryinä. Maailma väreili uutta tenhoa. Se sykki kevään kasvavaa elonsykintää, ja Mikin sydämessä heräsi vähitellen uusi toivo, uusi vaikutelma, uusi innostus, joka oli vaiston ihmeellistä ja lumoavaa kiihkoa. Nyt Niwa heräisi.

Vihdoin hän erotti sen aivan käsitettävänä äänenä. Sitä lauloi hänelle yhä yltyvien kevätpurojen lirisevä soitto; hän kuuli sen lämpimissä tuulissa, joissa ei enää ollut talven tuntua; hän tunsi sen maasta kohoavissa uusissa lemuissa; hän haistoi sen mustan maaperän tuoksuissa. Se innosti häntä. Se kutsui häntä. Ja hän tiesi.

Nyt Niwa heräisi!

Hän vastasi kutsuun. Vain väkivalta olisi kyennyt häntä siitä estämään. Eikä hän sittenkään lähtenyt matkaan, niin kuin oli lähtenyt Challonerin leiristä Nanetten ja lapsen mökille. Silloin hänellä oli ollut selvä tarkoitusperä, jotakin, jonka saattoi saavuttaa, jotakin, joka yllytti häntä heti toimimaan. Se, mikä häntä nyt veti, oli vain vastustamaton kiihoke, eikä mikään todellinen. Pari kolme päivää hänen kulkunsa länttä kohti oli epämääräistä samoilua. Sitten se varmistui määräsuuntaiseksi, ja varhain viidennen päivän aamuna hän saapui synkästä metsästä lakeudelle ja tämän lakeuden toisella puolella hän näki harjanteen. Kauan hän tuijotti tasangon poikki, ennen kuin jatkoi matkaa.

Nyt kirkastuivat yhä hänen aivoissaan ne mielikuvat, jotka hänellä oli Niwasta. Tuntui kuin hän olisi vasta eilen tai toissapäivänä poistunut tämän rinteen luota. Silloin se oli lumen peitossa ja koko maa oli silloin ollut hirveän harmaan synkeyden vallassa. Nyt oli lunta vain vähän jäljellä ja aurinko paistoi, ja taivas oli taas sininen. Hän jatkoi matkaansa ja nuuski kulkiessaan rinteen juurta; tie ei ollut häneltä unohtunut. Hän ei ollut kiihdyksissä, sillä aika oli muuttunut hänelle merkityksettömäksi. Eilen hän juuri oli tullut tuota rinnettä alas ja tänään hän palasi. Hän meni oikopäätä Niwan luolan suulle, joka nyt oli avoinna, ja pisti sisälle päänsä ja rintansa ja nuuski. No voi nyt toki, jopa oli tuo karhun hirtehinen aika unikeko! Yhä hän vain nukkui. Miki tunsi hänen hajunsa. Tarkkaan kuunnellen vielä kuulikin hänet.

Hän kapusi matalan kinoksen yli, joka oli kasautunut luolan suulle, ja jatkoi luottavasti matkaansa pimentoon. Hän kuuli hiljaisen, unisen röhkinän ja syvän huokauksen. Hän oli vähällä kompastua Niwaan, joka oli muuttanut makuusijaa. Taas Niwa röhki, ja Miki vikisi. Hän työnsi kuononsa Niwan uudenuutukaiseen, kevätkarvaiseen turkkiin ja nuuski tietä Niwan korvalle. Ja nyt hän muisti kaikki! Hän siis puraisi äkkiä Niwaa korvaan ja haukahti sitten tuon hiljaisen kurkkuhaukahduksensa, jonka Niwa aina oli käsittänyt.

– Herää jo Niwa, hän tällä tarkoitti. – Herää jo! Lumi on poissa, ja tänään on ihana päivä. Herää jo!

Ja oikaisten itseään Niwa haukotteli syvään.

24

Meshaba, vanha cree, istui erään kallion aurinkoisella kupeella, päivänpaisteisella harjanteen rinteellä, josta näki yli koko laakson. Meshaba – jota vuosikausia sitten oli nimitetty jättiläiseksi – oli kovin vanha. Hän oli niin vanha, ettei edes toimitusmiehen kirjoissa, joita tämä piti kaukana Fort O'Godissa, ollut hänen syntymäpäivästään mitään merkintää; eikä myöskään Albany Housen eikä Cumberland Housen eikä Norway Housen eikä Fort Churchillin postikirjoissa. Ehkä hänen ikänsä olisi selvinnyt kauempana pohjoisessa Lac La Bichessä, Old Fort Resolutionissa tai Fort MacPhersonissa. Hänen ihonsa oli ryppyinen ja ahavoitunut, kuin kuihtunut peurannahka, ja lumivalkeina valuivat hänen hiuksensa ruskeiden, laihojen kasvojen yli hartioille. Kädet olivat laihat, nenäkin oli laiha, vanhuutta laiha. Mutta silmät yhä välkkyivät kuin tummat granaatit ja himmenemättä ne olivat kestäneet suurimman osan vuosisataa.

Ne pälyivät nyt laaksoon. Meshaban selkäpuolella, mailin verran harjanteen toisella puolella, oli tämän vanhan ansapyytäjän mökki, jossa hän eleli yksin. Talvi oli ollut pitkä ja kylmä, ja iloissaan kevään tulosta Meshaba oli noussut harjanteelle paistattamaan päivää ja katselemaan muuttuvaa maailmaa. Tunnin ajan hänen silmänsä olivat vanhan ja varovan haukansilmien tavoin tarkastaneet laaksoa pitkin ja poikin. Tumma kuusi- ja seetrimetsä reunustivat tasankoa vastaisella puolella; sen ja harjanteen välillä levisi niitty – joka vielä paikoin oli sulavan lumen peitossa, toisin paikoin taas hehkui paljaana ja himmeän vihreänä auringon valossa. Hänen istuinpaikkaansa näkyi myös jyrkkä kallioinen kohta erään harjanteen rinnettä, joka sadan metrin päässä pisti niitylle. Mutta se ei kiinnittänyt hänen huomiotaan muuten kuin siinä suhteessa, että jos sitä ei olisi siinä ollut hänen näköpiiriään rajoittamassa, hän olisi nähnyt kilometrin verran kauemmas laaksoon.

Siinä tähystellessään ja savun hitaasti kohotessa hänen mustasta piipustaan, Meshaba oli nähnyt jotakin liikettä. Kilometrin päässä hänen istuinpaikaltaan oli karibulauma metsästä samoillut lähemmäs häntä olevaan matalaan pensaikkoon. Ne eivät herättäneet hänen vanhassa veressään tappamisen halua, sillä hänellä oli jo tuore ruho riippumassa tupansa takana. Vielä kauempana hän oli erottanut sarvettoman hirven, joka keväisessä asussaan näytti niin hassunkuriselta, että hänen kasvojensa pergamentintapainen iho hetkeksi vääntäytyi hymyyn, ja häneltä pääsi hiljainen örähdys; sillä iästään huolimatta ei Meshaba vielä ollut tyystin menettänyt leikillistä mielialaansa. Yhdesti hän oli nähnyt suden ja kahdesti ketun ja nyt hän silmillään tähysteli korkealla päänsä päällä liitelevää kotkaa. Meshaban ei tehnyt mieli ampua tätä kotkaa, sillä yhä uudestaan he olivat vuosi vuodelta kautta aikojen tavanneet toisensa, ja aina se kevään tullen tuossa leijaili päivänpaisteessa. Meshaba siis vain örähti sitä katsellessaan ja iloitsi siitä, ettei Upisk ollut talven kuluessa kuollut.

– Kata y ati sisy, hän mutisi itsekseen, tuliset silmänsä taikauskosta hehkuen. – Kauan olemme yhdessä eläneet, ja yhdessä on sallimus määrännyt meidät kuolemaankin, oi Upisk. Monasti on jo meille kevät tullut, ja pian musta talvi nielaisee meidät ikiajoiksi.

Hänen katseensa siirtyi hitaasti ja viivähti sitten sen harjanteen jyrkällä rinteellä, joka katkaisi hänen näköalansa. Äkkiä sydän sykähti rinnassa; piippu putosi suusta käteen; ja hievahtamatta hän tuijotti, tuijotti jäykkänä kuin kallio.

Tasaisella, päivänpaisteisella penkereellä, tuskin kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen metrin päässä hänestä, hän näki nuoren mustan karhun. Lämpimässä auringonpaisteessa karhun kevätturkki välkkyi kuin kiilloitettu kultapihka. Mutta ei Meshabaa kummastuttanut karhun äkillinen ilmestyminen, vaan se seikka, että Wakajun kanssa rinnatusten seisoi toinen eläin, eikä tämä ollut karhuveli, vaan tavattoman iso susi. Hitaasti kohosi hänen toinen kätensä silmille ja hän pyyhkäisi niistä pois sen oudon, jonka uskoi saavan hänet näkemään noin hassuja. Hän ei koko kahdeksankymmenvuotisella eliniällään, ja minkä vielä oli ehkä yli, ollut milloinkaan tiennyt suden olleen noin ystävällisessä suhteessa karhuun. Luonto oli ne määrännyt vihamiehiksi. Luonto oli ennakolta säätänyt heidän vihansa katkerimmaksi kaikista metsänväen vihoista. Siksi Meshaba hetkisen epäili silmiään. Mutta seuraavassa hetkessä hän näki, että tämä outo oli todellakin tapahtunut. Sillä susi kääntyi kyljittäin häneen, ja susi se oli! Tavattoman iso, jykeväluinen peto, joka hartioiden kohdalta oli Wakajun, karhun, korkuinen; suuri peto, isopäinen, ja –

Samassa sykähti Meshaban sydän uudemman kerran, sillä suden häntä on keväällä suuri ja tuuhea, mutta tämän eläimen häntä oli karvaton kuin majavan häntä!

– Ohne mush! Meshaba mutisi hämmästyneenä, – koira!

Hän näytti hitaasti vetäytyvän kokoon, livahtaen takaisinpäin. Hänen luodikkonsa oli kallion toisella puolella poissa käden ulottuvilta.

Noiden kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen metrin toisessa päässä Niwa ja Miki seisoivat silmiään siristellen kirkkaassa päivänpaisteessa, ja aivan heidän takanaan oli sen luolan suu, jossa Niwa oli niin monta kuukautta nukkunut. Miki oli aivan ihmeissään. Taas hänestä tuntui, että vasta eilen, eikä kuukausia sitten, hän oli jättänyt Niwan nukkumaan unisen päänsä selväksi. Ja kun hän nyt oman ankaran metsässä viettämänsä talven jälkeen oli palannut, häntä hämmästytti kovin se seikka, että Niwa oli niin iso. Sillä Niwa oli nelikuukautisen unensa aikana kasvanut ja oli nyt kahdesti niin suuri kuin nukkumaan mennessään. Jos Miki olisi osannut puhua creenkieltä ja jos Meshaba olisi suostunut kuuntelemaan, hän olisi ehkä kyennyt selittämään tilanteen.

– Nähkääs, te herra intiaani, – hän ehkä olisi sanonut, – tämä karhun penikka ja minä olemme olleet ystävyksiä melkein syntymästämme asti. Challoner-niminen mies kytki näet meidät yhteen, kun tuo Niwa oli suunnilleen teidän päänne kokoinen, ja siinä sattui monta kommellusta, ennen kuin oikein tutustuimme. Sitten pääsimme irti, ja kuljeskelimme yhdessä kuin veljeksinä; ja saimme viime kesänä kokea paljon seikkailuja ja vaaroja, kunnes vihdoin kylmien ilmojen alkaessa Niwa haki itselleen tämän maakuopan ja tuo laiska veitikka rupesi koko talveksi nukkumaan. Omia talviseikkailujani en ala kertoa. Paljon niitä oli. Tänä keväänä minä sitten tunsin vihjauksen, että Niwan oli aika lopettaa unia vetelemästä, ja tulin takaisin. Ja – tässä nyt olemme! Mutta selittäkääpä minulle eräs seikka: Miten on Niwa niin iso?

Tämä ajatus – Niwan vantteruus – ainakin tällä hetkellä askarrutti Mikin aivoja. Ja Meshaba, sen sijaan että olisi kuunnellut tätä selitystä, kurkotti asettaan – kun taas Niwa, ruskea kuononsa ilmaa nuuskien, tunsi outoa hajua. Näistä kolmesta olennosta ei Niwa huomannut tilanteessa mitään ihmeteltävää. Kun hän neljä ja puoli kuukautta sitten oli ruvennut nukkumaan, oli Miki hänen rinnallaan; ja hänen tänään herätessään oli Miki yhä hänen rinnallaan. Monen monituista kertaa hän ja Miki olivat yhdessä ruvenneet nukkumaan ja yhdessä taas heränneet. Mikäli hän kykeni arvioimaan aikaa, hän oli kai juuri eilen illalla nukahtanut.

Ainoa seikka, mikä Niwan sai rauhattomaksi, oli tuo outo haju, minkä hän ilmassa oli tuntenut. Vaistomaisesti hän sen käsitti uhkaukseksi – ainakin joksikin sellaiseksi, jota mieluummin olisi haistelematta kuin haisteli. Hän kääntyi siis Mikiin päin mörähtäen hänelle varoitukseksi. Kun Meshaba kurkisti kallion reunan takaa, toivoen helppoa osumaa, hän näki vain vilahdukselta nämä kaksi, kun ne katosivat. Hän laukaisi nopeasti.

Laukaus ja heidän päällään kuuluvan luodin vinkuva surina palauttivat heidän mieleensä paljon asioita, ja selkä kyyryssä ja korvat riipuksissa Niwa hyökkäsi pakoon, ja se sai Mikinkin reippaasti juosta köpittämään vähintään kilometrin verran. Sitten Niwa pysähtyi kuuluvasti huohottaen. Hän kun ei ollut kolmasosavuoteen saanut mitään syödäkseen ja oli pitkäaikaisesta toimettomuudesta heikkona, oli juoksu vähällä uuvuttaa hänet loppuun. Kului useita minuutteja ennen kuin hän sai niin paljon ilmaa keuhkoihinsa, että pystyi röhkimään. Miki nuuski sillä välin häntä tarkkaan perästä kuonoon asti. Kaikki oli nähtävästi niin kuin olla piti, koska hän päähän päästyään haukahti iloisesti, ja Niwan koosta ja lisääntyneen iän tuottamasta arvokkuudesta huolimatta hän rupesi vallattomasti hyppelemään Niwan ympärillä, iloissaan toverinsa heräämisestä.

– Onpa ollut, hitto vieköön, ikävän yksitoikkoinen tämä talvi ja oikein minua naurattaa, kun taas olet jalkeilla, häntä halutti entiseen tapaan sanoa. – Mitä nyt teemme? Lähdetäänkö metsästämään?

Niwa tuntui olevan samaa mieltä, sillä hän suuntasi kulkunsa suoraan aukealle rämeelle, missä ryhtyi kaivelemaan itselleen päivälliseksi juuria ja ruohoja; ja etsiessään hän entiseen penikkamaiseen tapaansa röhki kaiken aikaa. Ja hänen kanssaan yhdessä metsästellessään Miki tunsi, että taas oli yksinäisyys paennut hänen maailmastaan.

25

Mikistä ja Niwasta, Niwasta varsinkaan, ei tuntunut yhtään merkilliseltä se seikka, että he taas olivat yhdessä ja että olivat uudistaneet entisen toveruutensa. Vaikka Niwan ruumis hänen talvehtimisensa aikana olikin kasvanut, ei hänen sielunsa ollut kadottanut entisiä muistojaan ja mielikuviaan. Se ei ollut elänyt monia hämmentäviä tapahtumia, jollaiset olivat tehneet Mikin talven niin mielenkiintoiseksi, ja siksi Niwasta tämä uusi tilanne tuntui täysin luonnolliselta. Hän jatkoi ruoanhakuaan aivan kuin mitään tavatonta ei olisi tapahtunut näiden neljän kuukauden aikana, ja kun hän oli saanut pahimman nälkänsä sammutetuksi, hän jätti entiseen tapaansa Mikille johdon. Ja Mikikin omaksui taas entiset tapansa, ikään kuin olisi vain päivä tai viikko kulunut heidän veljeyttään eikä neljä kuukautta. Ehkäpä hän hyvinkin yritti Niwalle kertoa, mitä oli tapahtunut. Hyvin luultavasti hän ainakin tunsi halun ilmoittaa Niwalle, millä merkillisellä tavalla oli tavannut entisen isäntänsä Challonerin ja miten taas oli hänet kadottanut. Samoin miten oli löytänyt Nanette-nimisen naisen ja Nanette-nimisen pikku lapsen, ja miten hän kauan oli elänyt yhdessä heidän kanssaan ja rakastanut heitä enemmän kuin mitään muuta maan päällä.

Kaukana koillissuunnassa oleva mökki veti häntä nyt puoleensa – mökki, jossa Nanette lapsineen oli asunut; ja tämän mökin suuntaan hän heidän parin ensimmäisen metsästysviikkonsa aikana houkutteli Niwaa. Heidän matkansa ei edistynyt nopeasti, varsinkin Niwan verisen kevätnälän vuoksi ja koska itsensä kylläisenä pitäminen juuria ja turvonneita silmuja ja ruohoja syömällä vaati yhdeksän kymmenettä osaa hänen valveillaoloajastaan. Ensimmäisenä viikkona Mikiä inhotti tämä metsästäminen ja sai hänet toivottomaksi. Eräänäkin päivänä hän surmasi viisi kaniinia, joista Niwa söi neljä ja röhki sikamaisesti lisää.

Tosin Miki jo heidän penikkapäivinään, vuosi sitten, oli ihmetellyt ja kummastellut Niwan ruokahalua, mutta nyt hän oli kovin hämmästynyt, sillä ruokaan nähden Niwa oli pohjaton kuin papin säkki. Toisaalta hän oli entistään iloisempi ja heidän parikilpailuissaan Mikille täysin ylivoimainen, koska oli niin paljon raskaampi. Pian hän tottuikin käyttämään tätä ylipainoaan hyväkseen ja aivan äkkiarvaamatta hänellä oli tapana hypätä Mikin niskaan ja painaa hänet maata vasten, peittäen hänet lihavalla ruumiillaan kuin pehmeän tyynyn alle ikään ja pidellen häntä käsivarsillaan niin kauan, että Miki toisinaan ei voinut enää liikahtaakaan. Välillä hän Mikiä syleillen vyöryili yltympäri ja kumpikin murisi ja ärisi kuin olisi ollut kysymys hengestä. Vaikka Miki olikin alakynnessä, tämä kisailu huvitti kuitenkin häntä, kunnes he eräänä päivänä vierivät syvän kuilun partaan yli ja mätkähtivät koira- ja karhuvyörynä sen pohjalle. Pitkät ajat sen jälkeen Niwa ei vierinyt uhreineen. Jos Miki milloin hyvänsä halusi jonkun ottelun päättyvän, hänen tarvitsi vain kipeästi puraista Niwaa pitkillä torahampaillaan, ja heti karhu hellitti otteensa ja ponnahti jaloilleen. Hän kunnioitti vakavasti Mikin hampaita.

Mutta eniten Miki iloitsi silloin kun Niwa nousi ihmisen tavoin pystyyn. Se se oli oikeaa painia. Ja pahimmin häntä suututti, kun Niwa oikaisi puuhun nukkumaan.

Kolmas viikko oli jo alulla, kun he eräänä päivänä saapuivat mökille. Siellä ei ollut tapahtunut mitään muutosta, ja lohduttomasti Mikin selkä painui kaarelle, kun hän ja Niwa sitä aukion laidalta tarkastelivat. Ei savua, ei elon merkkiä, ja ikkuna särkynyt – luultavasti uteliaan karhun tai ahman särkemänä. Miki meni ikkunan luo, kohosi pystyyn sitä vastaan ja haisteli. Haju kyllä oli jäljellä – vaikka niin heikkona, että hän tuskin erotti sen. Mutta siinä olikin kaikki. Suuri huone oli tyhjänä, ei ollut jäljellä muuta kuin uuni, pöytä ja joitakin karkeatekoisia huonekaluja. Kaikki muu oli poissa. Kolme, neljä kertaa Miki seuraavan puolen tunnin kuluessa nousi pystyyn ikkunaa vastaan, ja vihdoin ei voinut Niwakaan pidättää uteliaisuuttaan, vaan teki samoin. Hänkin tunsi sen heikon hajun, joka vielä oli jäljellä mökissä. Hän haisteli sitä kauan. Se muistutti sitä hajua, jonka hän oli tuntenut pesästä tultuaan – mutta oli sittenkin erilainen. Se oli heikompi, pettävämpi eikä niin epämiellyttävä.

Kuukauden päivät Miki sen jälkeen itsepintaisesti pysyi mökin läheisyydessä metsästämässä, vaikkei käsittänytkään, mikä häntä sinne veti. Hyväluontoinen Niwa sieti tätä jonkin aikaa. Sitten hän tuli kärsimättömäksi ja kuljeskeli kolme päivää omin päin, minne mieli teki. Jottei heidän liittonsa hajoaisi, oli Mikin pakko seurata häntä. Marja-aikana – heinäkuun alussa – he olivat sadan kilometrin päässä mökistä koilliseen, Niwan synnyinseudun rajalla.

Mutta tänä bebe nak am geda-kesänä (pouta- ja tulikesänä) oli marjoja niukalti. Jo heinäkuun puolivälissä rupesi ohut, harmaa kalvo liikehtivänä aallokkona leijailemaan metsien yllä. Kolmeen viikkoon ei ollut satanut. Yötkin olivat kuumia ja kuivia. Toimitusmiehet, kukin asemallaan, silmäilivät päivittäin levottomina alueitaan, ja elokuun alussa oli joka asemalla parikymmentä puoliveristä ja intiaania poluilla vartioimassa tulen varalta. Ne metsäläiset, jotka eivät olleet menneet asemille viettämään kesäänsä, vartioivat majoissaan ja kodissaan; aamuin, päivin ja illoin he kiipesivät korkeihin puihin ja kurkistivat tuon aaltoilevan harmaan kalvon läpi nähdäkseen, oliko savua missään. Viikkomäärin tuuli yhä puhalteli lounaasta kuumana kuin se olisi liidellyt erämaan polttavan hiekan yli. Marjat kuivuivat varsiinsa, pihlajanmarjat käpertyivät periinsä, joet juoksivat kuiviin, rämeet kuivuivat karisevaksi turpeeksi, ja haavan lehdet riippuivat lakastuneina, liian velttoina tuulessa väreilläkseen. Kerran tai kahdesti eläessään metsäläiset saattavat nähdä haavanlehtien tuolla tavoin käpertyvän ja kuolevan kesäauringon polttamina. Se on kiskewahun (vaaran merkki). Se ei ole ainoastaan mahdollisen tulikuoleman varoitus, vaan ennustaa vielä kehnoa metsästys- ja pyydysonnea seuraavaksi talveksi.

Elokuun viidennen päivän koittaessa Miki ja Niwa olivat rämeseudulla. Alavalla maalla oli aivan tukahduttavan kuuma. Niwan kieli riippui suusta, ja Miki huohotteli heidän kulkiessaan tumman, hidasjuoksuisen virran vartta, joka oli kuin suuri oja ja yhtä kuollut kuin päiväkin. Aurinko ei ollut suorastaan näkyvissä, vaan taivaankansi oli kolkon punaisena merenä auringon koettaessa tunkeutua maata verhoavan kelmun läpi, joka oli käynyt yhä paksummaksi. Koska Niwa ja Miki olivat alueella, joka oli muuta ympäristöä alavampi, he eivät joutuneet tuohon synkkenevään sumuun. Jos olisivat olleet seitsemän kilometriä kauempana, he olisivat ehkä kuulleet sorkkien töminän ja jykevien ruhojen ryskeen niiden paetessa uhkaavaa tulikuolemaa. Nyt he sen sijaan hitaasti samoilivat korventunutta rämettä, niin että vasta puolenpäivän aikaan ehtivät sen reunaan ja saapuivat vihreän metsäkaistaleen kautta harjanteen laelle. Aikaisemmin kumpikaan heistä ei ollut kokenut metsäpalon kauhuja. Mutta nyt ne lähestyivät heitä. Se ei kysynyt entisiä kokemuksia. Tuhansien sukupolvien vaisto kiiti läpi heidän aivojensa ja ruumiinsa. Heidän maailmansa oli nyt Iskutaon (Tulihiiden) kourissa. Sekä etelään, itään että länteen se oli verhoutunut yön pimeyttä muistuttavaan huntuun, ja sen rämeikön äärimmäisestä reunasta, jonka yli juuri olivat tulleet, he näkivät nyt ensimmäiset kirkkaat tulen lieskat.

Nyt kun eivät enää olleet alangossa, he tunsivat siltä suunnalta kuuman tuulen, ja tuulen matkassa kantautui heidän korviinsa heikko, kohiseva pauhu, joka muistutti kaukaisen vesiputouksen vaikertelua. He odottivat ja tarkastelivat ympäristöä päästäkseen selville asemastaan ja olivat hetkisen kahden vaiheilla, sillä vaisto piti nyt vaihtaa järkeilyksi ja ymmärtämiseksi. Niwa oli karhujen lailla likinäköinen eikä siis erottanut mustaa savupilveä, joka kiiti heitä kohden, eikä rämeiköstä loimuavia tulikielekkeitä. Mutta hän haistoi, ja hänen kuononsa oli sadoissa rypyissä, ja hän oli valmis pakenemaan jo ennen Mikiä. Mutta Miki, jolla oli haukan näkö, seisoi aivan kuin lumottuna.

Pauhu kävi selvemmäksi. Sitä tuntui olevan heidän joka puolellaan. Mutta etelästä tuli ensimmäinen tuhkamyrsky, kiitäen äänettömänä tulen edellä, ja sen kintereillä savu. Silloin vasta Miki oudosti ulisten käännähti ympäri, mutta Niwa meni nyt johtamaan – Niwa, jonka esi-isät olivat kymmeniä tuhansia kertoja juosseet tämän saman kauhean kilpajuoksun kuoleman kanssa niinä vuosisatoina, jotka hänen sukunsa oli maan päällä elänyt. Hän ei nyt kaivannut tarkkaa näköä. Hän tunsi. Hän tunsi, mitä oli hänen takanaan, ja mitä oli kummallakin sivulla ja millä suunnalla oli ainoa tie pelastua; ja ilmassa hän tunsi ja haistoi kuoleman. Kahdesti Miki yritti saada käännetyksi heidän pakosuuntansa idemmäs, mutta Niwa ei sellaista ottanut kuuleviin korviin. Korvat riipuksissa hän vain jatkoi matkaa pohjoiseen. Kolmasti Miki pysähtyi kääntyäkseen katsomaan heidän jäljessään nelistävää kuolemanuhkaa, mutta Niwa ei hetkeksikään pysähtynyt. Suoraan eteenpäin – pohjoiseen, pohjoiseen, pohjoiseen – pohjoiseen ylävämmille maille, isoille vesistöille, aukeille lakeuksille.

He eivät olleet yksin. Vihurina kiiti karibu heidän ohitseen. – Joutuin, joutuin, joutuin! huusi Niwan vaisto, – mutta kestä! Sillä karibu, joka rientää tultakin nopeammin, kaatuu kohta uupuneena, ja liekit nielevät hänet. – Joutuin – mutta kestä!

Ja tasaisesti ja kestävästi Niwa edelleen johti juoksua.

Uroshirvi ryntäsi lännestä vinosti heidän tiensä poikki, henkihieverissä ja huohottaen kuin kaula olisi ollut poikki. Se oli pahasti palanut ja juoksi umpimähkään itäistä tuliseinämää kohden.

Takanapäin ja kummallakin sivulla, missä liekit armotta ja julmina kiitivät eteenpäin, oli kuoleman saalis suunnattoman suuri ja pöyristyttävä. Ontoissa puissa, ryteiköissä, tiheissä puunlatvuksissa ja itse maassa, jonne erämaan pikkueläjät olivat paenneet, nämä kuolivat joukolla. Kaniinit olivat maata pitkin loikkivia tulipalloja ja makasivat sitten mustina ja käpertyneinä; näädät paistuivat puihinsa; kiiltonäädät, vesikot ja kärpät pakenivat ryteikköjen perimmäisiin soppiin ja kuolivat sinne hitaasti kituen; pöllöt lehahtivat lentoon puunlatvoistaan, hoippuivat hetken aikaa tulisessa ilmassa ja putosivat sitten keskelle liekkejä. Ainoakaan eläin ei päästänyt ääntä – piikkisikoja lukuunottamatta, jotka kuollessaan itkivät kuin pikku lapset.

Vihreitä kuusi- ja seetrimetsiä pitkin, jotka uhkuivat pihkaa, mikä sai niiden tuuheat latvukset räjähtämään tulimereksi, kiiti tuli hirveästi ärjyen eteenpäin. Sen tieltä ei – kunnollisessa kilpailussa – kyennyt pakenemaan ihminen eikä eläin. Tästä tulimaailmasta olisi voinut kohota taivaalle yksi ainoa suuri valitushuuto: Vettä – vettä – VETTÄ! Missä vain vettä oli, siellä myös oli toivoa – ja elämää. Syntyperä ja perhesuhteet ja erämaan riidat unohtuivat kaikki tällä hirveän vaaran hetkellä. Jokainen järvi oli rauhan satama.

Sellaiselle järvelle saapui Niwa, erehtymättömän vaiston ja takaapäin kuuluvan tulimyrskyn ärjynnän teroittaman hajuaistin opastamana. Miki oli suunniltaan; hänen aistinsa olivat turtuneet; sieraimet eivät erottaneet muuta hajua kuin palavan maailman – hän siis seurasi sokeasti toveriaan. Tuli parhaillaan kiersi järven läntistä rantaa ja vedessä oli jo runsaasti eläimiä. Suuri ei tämä järvi ollut ja melkein pyöreä. Läpimitta oli tuskin kahtasataa metriä. Uloimpana rannasta – muutamat uimassa, mutta useimmat pohjassa seisten, pää vain veden pinnan yläpuolella – oli parikymmentä karibua ja hirveä. Lyhyempikoipiset eläimet uiskentelivat ilman päämäärää, sinne tänne, meloen jaloillaan vain sen verran, että pysyivät pinnalla. Sillä rannalla, mihin Niwa ja Miki pysähtyivät, oli suunnattoman suuri piikkisika, joka rupatteli ja hihitteli hullunkurisella tavallaan, ikään kuin olisi moittinut kaikkia yhteisesti siitä, että olivat häirinneet hänen päivällisateriaansa. Sitten se lähti veteen. Vähän edempänä kiiltonäätä ja kettu seisoivat aivan veden partaalla, kahden vaiheilla, kastaisivatko kalliin turkkinsa, kunnes itse kuolema hätyytti kantapäitä; ja aivan kuin olisi tullut tuomaan tuoreita uutisia tästä kuolemasta laahautui väsyneesti vedestä rannalle toinen kettu, rampana kuin märkä riepu uituaan sinne vastaiselta rannalta, missä liekit jo loimusivat tuliseinänä. Ja samalla kun tämä kettu ui rantaan, toivoen täältä löytävänsä turvapaikan, sukelsi ryskyen viidakosta esille Niwaa toisen verran suurempi vanha karhu, töytäsi veteen ja ui rannasta. Pienempiä eläimiä mateli, ryömi ja puikki pitkin rantaa: pieniä, punasilmäisiä kärppiä, näätiä ja vesikoita, kaniineja, oravia, vikiseviä myyriä ja hiirilauma. Ja vihdoin, tällaisen pikkuväen juostessa hänen ympärillään, jonka hän olisi halunnut ahneesti popsia suuhunsa, Niwa hitaasti kahlasi veteen.

Miki seurasi häntä, kunnes oli vajonnut hartioihin asti. Silloin hän pysähtyi. Tuli oli nyt aivan lähellä ja läheni yhä kuin kilpa-ajohevonen. Suojaavan hirsikon yli ajautui pilvenä savua ja tuhkaa. Kohta järvi oli näkymättömissä, ja tuosta pimeän ja savun ja kuumuuden hirveästä sekamelskasta alkoi nyt kuulua kummallisia ja mieltä järkyttäviä huutoja, kuolemaan tuomitun hirvenvasikan mylvintää ja emonsa kauhunsekainen vasta-ammunta, suden tuskaista ulvontaa, ketun kauhistunutta haukuntaa, ja muita kaikkia ylinnä kaakkuriparin karmeaa kirkunaa, kun niiden koti oli muuttunut tulimereksi.

Yhä sakenevan savun ja kiihtyvän kuumuuden läpi Niwa kutsui Mikiä lähtiessään uimaan, ja Miki hyökkäsi hänen jälkeensä uikuttaen vastaukseksi, ja uiden niin lähellä mustaa veljeään, että kuono kosketti tämän kylkeä. Keskiselälle päästyään Niwa teki samoin kuin muutkin uimassa olevat eläimet – meloi jaloillaan juuri sen verran, että pysyi veden pinnalla, mutta Mikillä ei ollut yhtä helppoa, sillä hän oli isoluinen ja vailla kannattavaa rasvakerrosta. Hänen oli pakko oikein uida pysyäkseen pinnalla. Toistakymmentä kertaa hän kiersi Niwan ympäri ja tuli sitten syystä tai toisesta aivan hänen viereensä ja nojasi etukäpälillään hänen hartioihinsa.

Järvi oli nyt yhtenäisen tuliseinän ympäröimä. Tulen kielekkeitä kohosi pihkaisiin puihin ja syöksyi viisitoista metriä korkealle ilmaan. Palon synnyttämä pauhu oli aivan huumaava. Se tukahdutti kaikki äänet, jotka tuska ja kuolema ehkä synnyttivät. Ja kuumuus oli aivan kauhea. Sen ollessa pahimmillaan, Mikistä tuntui siltä kuin olisi vetänyt tulta keuhkoihinsa. Niwa upotti päänsä veteen aina muutaman sekunnin kuluttua, mutta Mikin vaisto ei sitä sallinut. Suden ja ketun ja kiiltonäädän ja ilveksen tavoin hän ennemmin kuoli kuin sukelsi upoksiin.

Yhtä pian kuin tuli oli tullut, se taas menikin, ja järveä reunustava metsäseinä, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut vihreä, oli nyt musta ja käpertynyt ja kuollut; ja ääni loittoni yhdessä liekkien kanssa, kunnes se taas oli vain kaukaista, kohisevaa murinaa.

Noille mustille ja kyteville rantaäyräille siirtyivät taas vähitellen elolliset olennot. Järveen paenneista eläimistä olivat monet kuolleet; varsinkin piikkisiat. Ne olivat kaikki hukkuneet.

Aivan lähellä rantaa oli yhä sietämättömän kuuma, ja useita tunteja maa pysyi kytevästä tulesta polttavan kuumana. Lopun päivää ja koko seuraavan yön kaikki elolliset olennot pysyttelivät matalassa rantavedessä. Eikä yhdenkään mieleen juolahtanut siepata saaliiksi naapuriaan. Tuo kauhea vaara oli tehnyt heistä sukulaisia.

Vähän ennen seuraavan aamun sarastusta tuli tulen lievike. Alkoi rankasti sataa, ja kun päivä koitti ja aurinko paistoi kolkolta taivaalta, ei näkynyt muuta merkkiä siitä, minkälainen järvi oli ollut, kuin pinnalla kelluvat ja rantoja reunustavat raadot. Elävät olivat palanneet hävitettyyn erämaahansa – ja niiden joukossa Niwa ja Miki.

26

Monet päivät Suuren Tulen jälkeen pysyi Niwa johdossa. Koko heidän maailmansa oli musta ja elottoman autio, eikä Miki olisi osannut lähteä minnekään päin. Jos tuli olisi rajoittunut jollekin erityiselle paikkakunnalle ja pienemmälle alueelle, hän olisi jättänyt koko hiiltyneen maaperän. Mutta palo oli ulottunut suunnattoman laajalle. Se oli levittäytynyt yli tavattoman laajan maa-alueen, ja puolella kaikista olennoista, jotka olivat pelastuneet järviin ja virtoihin, oli edessään vain nälkäkuolema.

Mutta ei Niwalla ja hänen heimollaan. Samoin kuin hän ei tulta paetessaan ollut menettelytavasta ja suunnasta epätietoinen, hän ei nytkään hetkeäkään epäröinyt, mihin suuntaan taas oli lähdettävä elollista maailmaa etsimään. Suunta oli luoteinen – aivan kuin kompassin mukaan. Jos he sattuivat järven rantaan ja kiersivät sen, asteli Niwa aina rantaa pitkin, kunnes tuli aivan vastakkaiselle kohdalle – ja lähti taas suoraan luoteeseen. Hän oli aina liikkeellä, ei vain päivällä, mutta yölläkin, suoden itselleen vain hyvin lyhyitä lepohetkiä, ja seuraavan aamun sarastaessa oli Miki pahemmin uupunut kuin karhu.

Monet merkit alkoivat nyt viitata siihen, että lähestyttiin paloalueen rajaa. Vihreitä metsikköjä oli jäänyt pystyyn, näkyi rämeikköjä, joita eivät liekit olleet turmelleet, ja tapasivatpa he paikka paikoin viheriöiviä nurmialueitakin. Rämeiköissä ja metsiköissä he herkuttelivat, sillä nämä tulimeren keitaat olivat tulvillaan ruokaa, jota oli helppo tavoittaa ja syödä. Ensi kertaa Niwa nyt kieltäytyi pysähtymästä, vaikka oli saatavissa runsaasti ruokaa. Kuudentena päivänä he olivat noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä siitä järvestä, johon olivat tulta paenneet.

Se oli ihanaa seutua vihreine metsineen, laajoine lakeuksineen ja lukuisine järvineen ja jokineen – jossa tuhannet usajout (matalat harjut) risteilivät ja joka oli parasta pyyntimaastoa. Lukuisten järviensä ja vesirikkaiden jokiensa tähden, jotka juoksivat harjanteiden välillä ja järvestä järveen, tämä seutu ei ollut niin pahasti kärsinyt helteestä kuin etelämpänä oleva seutu. Kuukauden päivät Niwa ja Miki metsästelivät tässä uudessa paratiisissaan ja tulivat taas lihaviksi ja onnellisiksi.

Syyskuussa heidän eteensä sattui kummallinen koje. Ensin Miki luuli sitä majaksi, mutta se oli paljon pienempi kuin mikään hänen näkemänsä maja Se ei ollut paljon suurempi sitä seivästarhaa, missä Le Beau oli häntä säilyttänyt. Mutta se oli tehty tukevista pölkyistä ja pölkkyihin oli uurrettu sellaiset pykälät, ettei niitä olisi millään saanut hajalle. Eivätkä nämä pölkyt liittyneet tiiviisti toisiinsa, vaan niiden välissä oli kuudesta kahdeksaan tuuman laajuiset raot. Ja ovi oli sepposen selällään. Tästä kummallisesta kyhäelmästä tuli ylikypsän kalan voimakas haju. Mikistä haju oli vastenmielinen. Mutta Niwaa se veti voimakkaasti puoleensa, ja tämä jäi itsepintaisesti sen läheisyyteen siitä huolimatta, että Miki kaikin keinoin koetti houkutella häntä pois. Vihdoin Miki toverinsa huonoa makua inhoten lähti itsekseen äreänä metsästämään. Vasta jonkin aikaa tämän jälkeen Niwa uskalsi pistää päänsä hartioita myöten aukosta sisään. Kalan haju sai hänen pikku silmänsä kiilumaan. Varovasti hän astui tähän kummalliseen pölkkykehykseen. Hänen ei käynyt kuinkaan. Hän näki kaloja niin paljon kuin jaksaisi syödäkin, heti erään seipään toisella puolella, johon hänen oli pakko nojata ulottuakseen niihin. Hän meni varovasti seipään lähelle, kurkottautui sen yli, ja silloin –

– Muks!

Hän kiepsahti ympäri kuin luodin satuttamana. Enää ei ollut aukkoa siinä, mistä hän oli tullut. Seiväsliipasin oli laukaissut laskuoven, ja Niwa oli vankina. Hän ei hätäillyt, vaan tyytyi tyynesti asemaansa, uskoen nähtävästi, että pölkkyjen välissä kyllä oli jossakin tarpeeksi iso aukeama, mistä hän mahtuisi tunkeutumaan läpi. Muutaman tutkivan nuuskahduksen jälkeen hän rupesi syömään kalaa. Hänen herkutellessaan tällä haisevalla syötillä ilmestyi muutaman metrin päässä olevasta palsaminäreiköstä näkyviin intiaani. Tämä käsitti pian, mitä oli tapahtunut, pyörähti ympäri ja katosi.

Puolta tuntia myöhemmin tämä intiaani saapui juosten aukiolle, missä sijaitsivat vastarakennetut uuden aseman rakennukset. Hän suuntasi kulkunsa yhtiön varastoon. Tämän varastorakennuksen taljoilla verhotussa "toimistossa" kumartui mies hellästi naisen puoleen. Intiaani näki heidät huoneeseen astuessaan ja irvisteli hyvillään. Sake-hewawin (rakastunut pari), niin oli heitä jo totuttu nimittämään Lac Bainin asemalla – tätä miestä ja naista, jotka olivat pitäneet kaikelle kansalle suuren juhlan, kun lähetyssaarnaaja oli heidät aivan hiljattain vihkinyt. Mies ja nainen kavahtivat pystyyn, kun intiaani tuli huoneeseen, ja nainen hymyili hänelle. Hän oli kaunis. Hänen silmänsä hehkuivat, ja poskia punasi kukkea ilo. Sydämessään intiaani tunsi jumaloivansa häntä.

– Uu-ii, olemme saaneet karhun pyydetyksi, hän sanoi. – Mutta se on napao (uroskarhu). Ei sillä ole penikkaa, iskwao Nanette!

Valkoinen mies nauroi.

– Eikö olekin meillä erinomainen onni, Nanette, kun saamme sinulle karhunpenikan lemmikiksi? hän kysyi. – Olisinpa vaikka vannonut, että tämän emon penikkoineen saamme helposti pyydetyksi. Uroskarhuko! Sitten se täytyy laskea irti, Mootag. Sen nahka ei kelpaa mihinkään. Lähdetkö mukaan, Nanette, katsomaan sitä ihmettä?

Nanette nyökkäsi, ja hänen naurahduksensa ilmaisi rakkauden ja elämän iloa.

– Ovi. Onpa todella hauska – nähdä sen lähtevän! Challoner kulki edellä, kirves kädessään, ja käsi kädessä hänen rinnallaan asteli Nanette. Mootag tuli perässä, ase kädessä kaiken varalta. Palsamitiheikön suojasta Challoner kurkisti ensin aukiolle ja teki sitten reiän, josta Nanette saattoi katsoa häkkiä vankeineen. Hetken aikaa Nanette henkeään pidättäen katseli Niwan kovin kiihtynyttä edestakaisin astuntaa. Sitten hän hiljaa huudahti, ja Challoner tunsi hänen sormiensa puristavan tiukasti omia sormiaan. Ennen kuin hän edes ennätti käsittää mitä Nanette aikoi tehdä, tämä oli syöksynyt esille palsamitiheikön peitosta.

Aivan pölkkyvankilan ääressä makasi toverilleen hädän hetkenä uskollinen Miki. Hän oli nyt lopen uupunut kaivettuaan multaa alimman seinäpölkyn alta, eikä hän ollut haistanut eikä kuullut toisten läsnäoloa ennen kuin näki Nanetten seisovan tuskin kahdenkymmenen askelen päässä. Sydän hypähti huohottavaan kurkkuun. Hän nielaisi, ikään kuin vapautuakseen jostakin isosta kimpaleesta; hän tuijotti. Ja sitten hän hyppäsi naista kohden haukahtaen äkkiä kaipauksen ulinan. Kiljahtaen Challoner kirves koholla hyppäsi viidakosta esille. Mutta ennen kuin kirves ehti pudota, oli Miki Nanetten sylissä, ja hämmästyksestä huohottaen Challoner antoi aseensa laskeutua – ja lausui vain yhden sanan:

-- MIKI!

Mootag katseli hölmistyneenä, miten mies ja nainen tavattomasti touhusivat oudon ja villinnäköisen eläimen kimpussa, joka hänen mielestään olisi pitänyt tappaa. Karhun he olivat unohtaneet. Ja Miki rajun riemuisena siitä, että oli tavannut isäntänsä ja emäntänsä, oli myös unohtanut hänet. Niwa itse omituisella wuuf-huudolla käänsi heidän huomionsa puoleensa. Oitis Miki syöksyi takaisin häkille ja nuuski kahden pölkyn lomitse Niwan kuonoa ja koetti häntäänsä rajusti heilutellen saada hänet käsittämään, mitä oli tapahtunut.

Challonerin päässä oli vähitellen kehittynyt ajatus, joka sai hänet unohtamaan kaiken muun paitsi kopissa olevan ison, mustan pedon, ja hitaasti hän lähestyi pyydystä. Oliko mahdollista, että Miki olisi liittynyt toveriksi mihinkään muuhun karhuun kuin siihen entiseen penikkaan? Hän veti syvään henkeään tarkastaessaan heitä. Niwan ruskeakärkinen kuono oli pistetty kahden pölkyn väliin, ja Miki nuoli sitä kielellään! Hän ojensi toisen kätensä Nanettea kohden, ja kun tämä tuli hänen luokseen, hän osoitti hetken aikaa sormellaan mitään sanomatta.

Sitten hän sanoi:

– Tuo on se penikka, Nanette. Tiedäthän – josta olen sinulle kertonut. He ovat pysyneet yksissä kaiken tämän aikaa – niistä päivistä, jolloin surmasin penikan emon puolitoista vuotta sitten ja sidoin ne nuoran pätkällä yhteen. Nyt ymmärrän, miksi Miki karkasi luotamme mökistä. Se palasi takaisin – karhun luo.

Joka tätä nykyä sattuu matkustamaan Le Pasista pohjoiseen, ja lähtee kanootilla liukumaan Rat-jokea tai Grossberryn vesireittiä, ja sieltä meloo ja laskee myötävirtaa Reindeer – jokea pitkin ja sitten Reindeer-järven itäistä rantaa, joutuu silloin lopulta Cochraneen – ja Lac Bainin asemalle. Se on pohjolan ihanimpia seutuja. Kolmesataa intiaania, puoliveristä ja ranskalaista saapuu nahkavarastoineen Lac Bainiin. Näiden joukossa ei tapaa ainoatakaan – miestä, naista tai lasta – joka ei tuntisi tarinaa Lac Bainin kesystä karhusta, l'angen, valkoisen enkelin, toimitusmiehen vaimon, lemmikistä.

Karhulla on kaulassaan kiiltävä vyö, ja se kuljeskelee mielin määrin ison koiran seurassa, mutta koska se on tullut isoksi ja lihavaksi, se ei milloinkaan vaella kauas asemalta. Ja koko tällä alueella noudatetaan kirjoittamattomana lakina, ettei tätä eläintä saa häiritä ja ettei viittä kilometriä yhtiön rakennuksia lähempänä saa virittää karhunloukkuja. Sitä kauemmas ei karhu milloinkaan lähde; ja kun pakkaset alkavat ja se menee talviuntansa nukkumaan, se ryömii syvään, pitkään luolaan, joka on sitä varten kaivettu yhtiön varastohuoneen alle. Ja öiksi menee Miki, koira, sinne sen viereen nukkumaan.