[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsRsDGRgpKs853PgCRh_n818ybaAUifv3a4bGxXNsJwU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1631,"Salomaiden samoilijat","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1631-curwood-james-oliver-salomaiden-samoilijat","1631__Curwood_James_Oliver__Salomaiden_samoilijat",null,"romaani",[],[],"fi",1919,1924,47288,296783,true,[],[],[],"Erämaaseikkailu kertoo karhunpenikka Niwan ja koiranpentu Mickyn epätavallisesta ystävyydestä Kanadan pohjoisilla salomailla. Toisiinsa kytketty eläinkaksikko joutuu eroon ihmisistä ja opettelee selviytymään yhdessä luonnon armoilla kevään heräämisestä lähtien.","James Oliver Curwoodin 'Salomaiden samoilijat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1631. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SALOMAIDEN SAMOILIJAT\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nSuomentanut Jussi Tervakanto\n\nAlkuperäinen nimi: \"Nomads of the North\"\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\n1\n\n\nKun maaliskuu oli päättymässä, kotkakuukausi loppuun kulumassa, näki\nNiwa, mustankarhun penikka, maailman toden teolla ensi kerran. Nuzak,\nhänen emonsa, oli karhuvanhus, ja vanhusten tapaan hän oli täynnänsä\nkolotusta ja pitkälti nukkumisen halua. Siksipä hän tavallisen,\nlyhyen kolmikuukautisen torkahduksen sijasta oli tänä pikku Niwan\nsyntymätalvena nukahtanut neljä, ja emonsa sikeimmin nukkuessa\nsyntynyt Niwa oli heidän pesästä kömpiessään siten kuuden viikon\nsijasta jo vähän yli kahden kuukauden vanha.\n\nPesäkseen Nuzak oli valinnut korkean, puuttoman harjanteen huipulla\nolevan luolan, ja täältä korkealta Niwa tähysteli nyt ensi kertaa\nlaaksoon. Päivänvalo, johon hän oli tullut pimeästä, sokaisi häntä\nhetkisen. Monenmoisia asioita hän jo saattoi kuulla ja haistaa ja\ntuntea ennen kuin kykeni ne näkemään. Ja aivan kuin hämmästyneenä\nsiitä, että lumen ja pakkasen sijasta tapasikin lämpöä ja\npäivänpaistetta, Nuzak seisoi hetken alallaan tuulta nuuskien ja\ntarkastellen alhaalla olevaa valtakuntaansa.\n\nVarhainen kevät oli jo parisen viikkoa ihmeteoillaan peräti\nmuuttanut tuon oudon pohjoisseudun, joka ulottui Jackson's Kneestä\nShamattawa-jokeen ja pohjoiseteläsuunnassa Jumalanjärvestä\nChurchilliin.\n\nOli se mainion ihana maailma. Siltä korkealta kallion kukkulalta,\nmillä he seisoivat, se näytti suurelta valomereltä, jossa vain paikka\npaikoin oli talven tuiskujen kasaamia valkeita kinoksia. Heidän\nrinteensä kohosi laajasta laaksosta. Yltympäri joka suuntaan näkyi\nsilmän kantamattomiin sinisiä ja mustia metsätäpliä, vielä osittain\njäässä olevia välkkyviä järviä, auringonpaisteessa kimaltelevia\njokia ja puroja sekä viheriöiviä aukeita alueita, joista levisi maan\ntuoksuja. Ison Nuzakin sieraimiin nämä hajut kantautuivat elämän\nelähdyttäjinä ja ravintona. Tuolla alhaalla maa jo uhkui eloa.\nHaapojen silmut kävivät pulleiksi ja olivat vain puhkeamista vailla;\nruohot työnsivät näkyviin hentoja, makeita versoja; lentotähdet,\naho-orvokit ja kevätkaunokit kohottautuivat auringon lämpimään\nhehkuun ja kutsuivat Nuzakia ja Niwaa pitoihin. Kaikki nämä seikat\nNuzak kaksikymmenvuotisine elämänkokemuksineen haistoi -- kuusen\nja männyn heikot tuoksut; kosteat ja hienot ulpukan juurien ja\nturvonneiden kyhmyjen lemut, jotka lähtivät harjanteen juurella\nolevasta sulasta suosta, ja ennen kaikkia näitä itsensä maan hajun,\njoka sulki itseensä nämä yksityiset sulotuoksut vielä valtavammaksi\nelämän sykähtelyksi!\n\nJa Niwakin haistoi ne. Hänen hämmästynyt pikku ruumiinsa vavahteli\nja värähteli elämän kiihkoa. Oltuaan vielä hetkistä aikaisemmin\npimeydessä hän nyt eli ihmemaassa, jollaista ei ollut milloinkaan\nvoinut edes uneksia. Näinä muutamina hetkinä luonto teki työtään\nhänessä. Tietoja hänellä ei ollut nimeksikään, mutta vaisto oli\nsynnynnäinen. Hän tunsi, että tämä oli _hänen_ maailmansa, että\naurinko ja lämpö olivat häntä varten, ja että maan tuoksut kutsuivat\nhäntä ottamaan perintönsä. Hän rypisteli pientä, ruskeaa kuonoaan\nja haisteli ilmaa ja tunsi väkevästi kaiken, mikä oli suloista ja\ntoivottavaa.\n\nJa hän kuunteli. Hänen suipot korvansa oli suunnattu eteenpäin, ja\nniihin kantautui heräävän maan hyminä. Ruohojen juuretkin varmaan\nlauloivat riemulaulujaan, sillä kautta tuon aurinkoisen laakson\nkuului rauhallisen seudun vieno ja hymisevä soitto, rauhallisen,\nkoska siellä ei ollut ihmisiä. Joka suunnalta hän erotti juoksevan\nveden lirinää ja kuuli kummallisia ääniä, jotka hän käsitti elämäksi:\nmetsävarpusen viserrystä, laakson suosta kajahtavaa mustarastaan\naariaa, loistavapukuisen kanadannärhin kimeää riemuvirttä sen\netsiessä pesäpaikkaa sametinpehmeästä palsaminäreiköstä, ja\nsitten korkealta päänsä päältä kirkuvaa kiljuntaa, joka sai hänet\nvavahtamaan. Vaisto ilmoitti hänelle, että huuto sisälsi vaaraa.\nNuzak katsoi ylös ja näki Upiskin, ison kotkan, varjon, sen\nladellessa auringon ja maan välissä. Niwakin näki varjon ja kyyristyi\nlähemmäs emoaan.\n\nJa Nuzak -- vaikka vanhuuttaan oli puolet hampaansa kadottanut,\nvaikka vanhuuttaan sen luut kolottivat kolean kosteina öinä ja näkö\nalkoi himmentyä -- ei sittenkään ollut niin vanha, ettei olisi yhä\nyltyvällä riemuntunteella katsellut näkemäänsä. Hänen sielunsa\nvaelsi pois laaksosta, jossa he olivat heränneet. Kaukana siellä\nmetsäseinämien ulkopuolella, etäisimmän järven tuolla puolen, joen\nja tasangonkin takana, olivat ne loputtomat alueet, jotka antoivat\nhänelle suojaa. Hän erotti epäselvästi äänen, jota Niwa ei tajunnut\n-- ison vesiputouksen melkein kuulumattoman kuohun. Tämä se oli ja\ntuhanten liriseväin purojen kohina ja männikköön ja kuusikkoon puhuva\nleppoisa tuuli, mikä ilmaan synnytti kevätsointuja.\n\nViimein Nuzak puhalsi voimakkaan henkäisyn keuhkoistaan ja murahtaen\nNiwalle lähti edellä kulkien hitaasti pyrkimään kallioiden keskitse\nharjanteen juurelle.\n\nKullanhohtoisen laakson pohjalla oli vieläkin lämpimämpi kuin\nharjanteen huipulla. Nuzak meni oikopäätä rämeikön reunalle. Puolisen\ntusinaa riisilintuja kohosi suhisten ilmaan, mikä sai Niwan melkein\npois suunniltaan. Nuzak niistä ei ollut tietääkseen. Jääkuikka pani\nkiljuvan vastalauseensa Nuzakin kuulumattoman pehmeäkulkuiselle\nesiintymiselle ja pitkitti sitä käreästi kirkuen, mikä sai Niwan\nselkäkarvat nousemaan. Eikä Nuzak siitäkään ollut tietääkseen. Kaiken\ntämän Niwa huomasi. Hän tarkkaili emoaan, ja vaisto oli jännittänyt\nhänen jalkansa juoksukuntoon, kunhan vain emo antaisi lähtömerkin.\nHänen pienessä, typerässä päässään kehittyi tuota pikaa käsitys,\nettä emo oli oikea ihmeolento. Ainakin hän oli suurin elävä olento\n-- eli suurin, mikä jaloilla seisoi ja liikkui. Tästä hän oli\nvakuuttunut noin kahden minuutin ajan, kunnes he saapuivat rämeikön\npäähän. Täällä kuului äkillinen korskunta, sanajalkojen ruske, suuren\nruumiskolhon rehkinä polvensyvyisen liejukon läpi, ja kaiken kauhea\nuroshirvi, neljä kertaa Nuzakia suurempi, hyökkäsi hurjaan pakoon.\nNiwan silmät olivat vähällä poksahtaa päästä. Eikä _vieläkään_ Nuzak\nollut tietääkseen!\n\nSilloin Niwa nyrpisti pikku kuonoaan ja murisi, samoin kuin hän\noli murissut Nuzakin korville ja karvoille ja tikuille, joihin hän\noli pimeässä luolassa tuskaantunut. Mainio käsitys alkoi sarastaa\nhänessä. Hän saattoi murista mille ikinä halutti, oli se miten suuri\ntahansa. Sillä kaikki pakeni hänen emoaan Nuzakia.\n\nKaiken tämän ensi päivänsä Niwa keksi asioita, ja tunti tunnilta\nhänessä kasvoi se vakaumus, että hänen emonsa oli kaiken tämän uuden\nja aurinkoisen valtakunnan ehdoton hallitsija.\n\nOllakseen karhu Nuzak oli huolekas emovanhus, joka oli aikanaan\nkasvattanut viisitoista tai kahdeksantoista perhettä, ja hän kulki\nhyvin vähän tänä ensimmäisenä päivänä, jotta Niwan hellät jalat\nensin vähän karaistuisivat. Heti rämeiköltä päästyään he kääntyivät\nläheiseen metsikköön, jossa Nuzak kynsiensä avulla liuskasi kuusen\npäästäkseen käsiksi mehuisaan ja niljakkaan mahlaan, joka oli heti\nkuoren alla. Juuria ja mukuloita syötyään Niwa oli ihastunut tähän\njälkiruokaan, yritäpä ominpäinkin kynsiä auki puuta. Iltapäivään\nmennessä Nuzak oli syönyt niin, että kupeet pullottivat, ja Niwa\nitse -- syötyään vuoron perään emonsa maitoa ja mitä milloinkin oli\nsatuttu löytämään -- näytti aivan täpötäydeltä pallolta. Veltto Nuzak\nvanhus valitsi paikan, missä laskeva aurinko teki isosta valkeasta\nkalliosta lämpimän uunin, ja asettui nukkumaan päivällisunta, jonka\naikana Niwa yltympäri harhaillessaan omaperäistä seikkailua etsimässä\njoutui näkemään silmästä silmään kamalan hirviön.\n\nTämä otus oli jättimäinen puukuoriainen, viiden sentin mittainen.\nSen kahdet taistelupihdit olivat pikimustat ja käyrät kuin\nrautakoukut. Väriltään se oli heleän ruskea, ja auringonpaisteessa\nsen metallinhohteinen selkäkilpi välkkyi huikaisevan kirkkaana. Niwa\nkyykistyi mahalleen ja tarkasti sitä sykkivin sydämin. Kuoriainen oli\ntuskin kolmenkymmenen sentin etäisyydellä hänestä ja _lähestymässä!_\nSepä se olikin ihmeteltävin ja hämmästyttävin puoli asiassa. Se\noli hänen tänään tapaamistaan elävistä olennoista ensimmäinen,\njoka ei ollut paennut. Kahdella jalkarivillään hitaasti edetessään\nkuoriainen piti naksuttavaa ääntä, jonka Niwa aivan selvästi kuuli.\nIsän, Suminitikin, sotaisa veri kiihotti häntä seikkailemaan, ja hän\npaiskasi epäröiden esiin käpälänsä, ja heti Tshegawas, kuoriainen,\nkävi oikein julman uhkaavaksi. Sen siivet alkoivat surista kuin\nsirkkelisaha, sen pihdit aukenivat niin avoimiksi, että niihin olisi\nsopinut miehen sormi, ja se heilui jalkojensa varassa aivan kuin\nalkaisi tanssia. Niwa nykäisi käpälänsä takaisin, ja hetken päästä\nTshegawas rauhoittui ja alkoi taas _lähestyä_.\n\nNiwa tietenkään ei tiennyt, että kuoriaisen näköpiiri päättyi\nnoin kymmenen sentin päähän sen kuonon päästä; tilanne oli siis\njärkyttävä. Mutta Suminidkin kaltaisen isän pojalle ei juolahtanut\nmieleenkään lähteä kuoriaista pakoon, niin yhdeksän viikon vanha kuin\nolikin. Epätoivon vimmalla hän paiskasi uudestaan esiin käpälänsä\nja omaksi onnettomuudekseen yksi hänen pikku kynsistään otti\nkuoriaisesta puolinelsonin ja piteli Tshegawasia metallinhohteisella\nselällään, niin ettei se voinut surista eikä naksutella. Suuri riemu\nvaltasi Niwan. Sentti sentiltä hän veti käpäläänsä luokseen kunnes\nkuoriainen oli hänen terävien pikku hampaidensa ulottuvilla. Silloin\nhän nuuski sitä.\n\nTällöin oli Tshegawasin hetki tullut. Pihdit sulkeutuivat, ja Nuzakin\nunen keskeyttivät äkkiä hirveät tuskanhuudot. Kun hän kohotti\npäätänsä, oli Niwa vyörymässä yltympäri aivan kuin pökerryksissä.\nHän raastoi ja murisi ja sylki. Hetkisen Nuzak tarkasteli häntä\nmiettivänä, kohottautui sitten hitaasti ja meni hänen luokseen.\nIsolla käpälällään hän käänsi Niwan selälleen -- ja näki Tshegawasin\nlujasti ja päättävästi takertuneen poikansa kuonoon. Litistäen Niwan\nmaata vasten niin, ettei tämä voinut liikkua, hän sieppasi kuoriaisen\nhampaisiinsa, puri hitaasti kunnes Tshegawas hellitti otteensa ja\nsitten nielaisi sen.\n\nHämärään asti Niwa sitten hoiteli arkaa kuonoaan. Vähän ennen pimeän\ntuloa Nuzak kyyristyi ison kallion kylkeen, ja Niwa söi illallisensa.\nSitten hän pesiytyi emonsa ison, lämpimän etukäpälän suojaan.\nKirvelevästä kuonostaan huolimatta hän oli onnellinen karhu, ja ensi\npäivänsä päättyessä hän tunsi itsensä hyvin urheaksi ja rohkeaksi,\nvaikka olikin vain yhdeksän viikon vanha. Hän oli astunut maailmaan,\noli tarkastellut monia seikkoja ja, vaikkei ollutkaan voittoja\nsaavuttanut, oli ainakin kunniakkaasti läpäissyt päivänsä.\n\n\n\n\n2\n\n\nSinä yönä Niwaa vaivasi ankarasti _mistupuju_, vatsakipu. Ajatella,\nettä rintalapsi oikopäätä siirtyy äidinmaidosta häränpaistiin! Sen\njuuri oli Niwa tehnyt. Tavallisissa oloissa hän ei olisi ruvennut\njyrsimään kiinteää ravintoa vielä kuukauteen, mutta huolehtiva luonto\ntuntui tehokkaasti kasvattavan häntä valmistaakseen hänet siihen\nankaraan ja epätasaiseen taisteluun, joka tuonnempana odotti häntä.\nTuntikausia Niwa valitteli ja vaikeroi, ja Nuzak hoivaeli kuonollaan\nhänen pientä, pulleaa mahaansa, kunnes Niwa vihdoin oksensi ja kipu\nloppui.\n\nSitten hän nukkui. Herätessään hän pelästyi avatessaan silmänsä\nsuoraan suuren tulen loimuun. Eilen hän oli nähnyt auringon\nkultaisena ja loistavana ja kaukaisena. Mutta nyt hän ensi kerran\nnäki sen pohjolan kevätaamuna nousevan maailman reunan yli. Se\noli veripunainen ja hänen tuijottaessaan se kohosi tasaisesti ja\nnopeasti, kunnes sen litteä reuna pyöristyi ja se oli tavattoman\niso pallo _jotakin_. Aluksi hän luuli sen olevan Elämää -- jokin\nhirviömäinen olento, joka metsän yli liiteli heitä kohden -- ja\nkysyvästi inisten hän kääntyi emonsa puoleen. Olipahan mikä oli,\nNuzak ainakaan ei pelännyt. Hänen iso päänsä oli sitä kohden, ja\njuhlallisen tyytyväisenä hän katseli siihen. Silloin Niwakin rupesi\ntuntemaan tuon punaisen esineen suloista lämmintä ja arkuudestaan\nhuolimatta alkoi hyristä sen paisteessa. Punaisesta aurinko pian\nmuuttui kullan väriseksi, ja koko laakso oli taas muuttunut\nlämpimäksi ja sykkiväksi elämän ylistykseksi.\n\nKaksi viikkoa tämän Niwan elämän ensimmäisen auringon nousun jälkeen\nNuzak viipyi harjanteen ja rämeikön läheisyydessä. Tuli sitten päivä,\nNiwan ollessa yhdentoista viikon vanha, jolloin hän suuntasi kuononsa\nkaukaisia tummia metsiä kohden ja aloitti kesävaelluksensa. Niwan\njalkojen arkuus oli hävinnyt, ja hän painoi reilusti kolmekymmentä\nkiloa. Tämä oli aika hyvä saavutus, kun ottaa huomioon, että hän\nsyntyessään oli painanut vain kolmesataaviisikymmentä grammaa.\n\nSiitä päivästä, jona Nuzak lähti vaelluspolulleen, alkoivat Niwan\nvarsinaiset seikkailut. Metsän salaperäisissä pimennoissa oli\npaikka paikoin vielä lumi sulamatta, ja kahtena päivänä Niwa\nvalitteli ja vikisten kaipaili aurinkoista laaksoa. He sivuuttivat\nvesiputouksen, jolloin Niwa ensi kerran näki kiivaasti kiitävän\nvesiryöpyn. Yhä syvemmäksi ja pimeämmäksi ja kolkommaksi kävi metsä,\njohon Nuzak oli tunkeutumassa. Tässä metsässä Niwa sai ensimmäiset\nopastukset metsästämiseen. Nuzak oli nyt oikein Jackson's Kneen ja\nShamattawan reitin vedenjakajan sydänmailla, laajalla seudulla, missä\nalkukeväästä karhut metsästelivät. Hereillä ollessaan hän oli aivan\nväsymätön etsimään ruokaa ja kaivoi alituisesti maata tai käänteli\nkiviä tai repi kappaleiksi mädänneitä puunrunkoja ja kantoja. Pieni,\nharmaa metsähiiri oli hänelle oikea _pièce de resistance_, niin\npieniä kuin olivatkin, ja Niwa oli aivan ihmeissään, kun näki miten\nvikkelä hänen kömpelö, vanha emonsa saattoi olla, kun tällainen pikku\neläin löydettiin. Sattui niinkin, että Nuzak pyydysti kokonaisen\nperheen, ennen kuin se ehti paeta. Löytyi lisäksi sammakoita ja\nrupikonnia, osittain vielä talviunisina; lahoavien runkojen sydämessä\npaljon kuolleilta näyttäviä, kokoonkäpristyneitä muurahaisia; vieläpä\ntoisinaan kimalaisia, ampiaisia ja herhiläisiä. Välillä Niwa maisteli\nnäitä. Kolmantena päivänä Nuzak löysi kiinteän kimpaleen talvehtivia\netikkamuurahaisia, kahden nyrkin kokoisen ja kovaksi kohmettuneen.\nNiwa söi siitä osan, ja niiden miellyttävä etikanmaku oli herkkua\nhänen suussaan.\n\nKevään edistyessä, kun eläviä olentoja alkoi kömpiä esille kivien\nja kantojen alta, tuli Niwa tietämään minkä tenhon ja kiihtymyksen\ntunteen omintakeinen metsästäminen tuottaa. Hän tapasi toisen\nkuoriaisen ja surmasi sen. Hän surmasi ensimmäisen metsähiirensä.\nNopeasti hänessä kehittyivät kolme tai neljä laaksoa heidän omasta\nlaaksostaan pohjoisempana asuvan seikkailuhaluisen isänsä vaistot,\njoka ei milloinkaan karttanut taistelua. Neljän kuukauden vanhana,\ntoukokuun lopulla, Niwa jo pisteli poskeensa monenlaista, mikä olisi\ntappanut useimmat hänen ikäisensä pennut, eikä hänessä ollut vaaleaa\nviirua pikkuisen uhmailevan kuonon kärjestä hännän typäkän huippuun.\nHän painoi nykyisin neljäkymmentä kiloa ja oli musta kuin tervatonttu.\n\nKesäkuun alkupäivinä sattui se järkyttävä tapaus, joka pani alulle\nsuuren muutoksen Niwan elämässä. Päivä oli niin aurinkoisen lämmin\nja ihana, että Nuzak heti päivällisen jälkeen vetäytyi nukkumaan\niltapäiväuntaan. He olivat jo jättäneet alavan metsäseudun\nja saapuneet laaksoon, jonka läpi kiemurteli matala virta,\nvalkeiden hiekkaäyräiden ohi ja piikivisten rantojen lomitse.\nNiwaa ei nukuttanut. Hänellä ei ollut vähintäkään halua hukata\nnukkumalla ihanaa iltapäivää. Pienine, pyöreine silmineen hän\nkatseli ihmeellistä maailmaa ja tunsi sen kutsuvan itseään. Hän\nkatsahti emoonsa ja uikutti. Kokemuksesta hän tiesi, että tämä oli\ntuntikausiksi kuollut maailmalta, jollei kutittanut hänen jalkaansa\ntai puraissut häntä korvaan, ja silloinkin hän vain kohottausi sen\nverran, että murahtaisi hänelle, ja siihen sellaiseen hän jo oli\nkyllästynyt. Hän kaipasi jotakin jännittävämpää ja lähti äkkiä\npäättävästi etsimään seikkailua.\n\nTuossa viheriän ja kullanvärisessä avarassa maailmassa hän oli vain\npieni musta pallo, melkein yhtä leveä kuin pitkä. Hän tallusteli\njoelle ja katsahti taakseen. Hän saattoi yhä nähdä emonsa. Sitten\nhänen jalkansa tepastelivat pitkän rantakaistaleen pehmeässä,\nvalkeassa hiedassa, ja hän unohti Nuzakin. Hän asteli rantahietikon\npäähän asti ja nousi siitä vihreälle äyräälle, missä nuori ruoho\nsamettina hyväili hänen käpäliään. Täällä hän rupesi pieniä kiviä\nkäännellen etsimään muurahaisia. Hän pyydysti maaoravan juostuaan sen\nkanssa kahdenkymmenen sekunnin ajan kireän ja kiivaan kilpajuoksun.\nHetkistä myöhemmin tavattoman iso lumikenkäjänis ilmestyi melkein\nhänen eteensä, ja hän ajoi sitä kunnes Wapus parillakymmenellä\npitkällä loikkauksella katosi viidakkoon. Niwa nyrpisti kuonoaan ja\nhäneltä pääsi valittava murina. Ei ollut vielä ennen Suminitikin veri\nniin vallattomana virrannut hänessä. Häntä halutti päästä käsiksi\njohonkin. Ensi kerran eläissään hän kaipasi tappelua. Hän muistutti\npikkuista poikaa, jolla joulupäivänä on nyrkkeilyhanskat, mutta\nei yhtään vastustajaa. Hän istahti maahan ja katseli tutkivasti\nympärilleen, nyrpistäen yhä kuonoaan ja muristen uhmaavasti. Koko\nmaailma oli hänen alamaisensa. Sen hän tiesi. Kaikki pelkäsivät hänen\nemoaan. Kaikki pelkäsivät _häntä_. Tämä oli suututtavaa -- ettei\nlöytynyt elävää olentoa, jonka kanssa kunnianhimoinen nuori poika\nolisi voinut taistella. Kylläpä maailma olikin melko yksitoikkoinen.\n\nHän hyökkäsi uuteen suuntaan, pyörähti ison kallion reunan ohi ja\npysähtyi samassa.\n\nKallion toisen pään takaa pistäysi näkyviin tavattoman iso\ntakakäpälä. Hetken aikaa Niwa istui hiljaa silmäillen sitä yhä\nkasvavalla mielenkiinnolla. Tällä kertaa hän nipistäisi emoa\ntarpeeksi voimakkaasti, niin että heräisi kunnolla. Hän pakottaisi\nemon tajuamaan tämän päivän kauneuden ja mahdollisuudet, jos se vain\nonnistuisi! Niin hän hiipi hitaasti ja varovasti eteenpäin, valitsi\npaljaan kohdan käpälässä ja upotti pikku hampaansa siihen ikeniä\nmyöten.\n\nSeurasi niin kauhea karjunta, että maa vapisi. Sattui nimittäin\nniin onnettomasti, että käpälä ei ollutkaan Nuzakin, vaan kuului\nhenkilökohtaisesti Makusille, vanhalle, häijynluontoiselle ja\npahansisuiselle uroskarhulle. Mutta ikä oli siinä kehittänyt\näreyttä, joka ei vähänkään muistuttanut vanhan Nuzakin isoäidillisiä\nominaisuuksia. Makus oli jalkeilla jo ennen kuin Niwa oikein ehti\nkäsittääkään erehdystään. Se ei ollut ainoastaan vanha karhu ja äreä\nkarhu, se oli myös pentujen vihaaja. Useammin kuin kerran elämässään\nhän oli tehnyt itsensä syypääksi kannibalismiin. Intiaanimetsästäjän\nkielellä se oli _utshan_ -- paha karhu, oman sukunsa syöjä, ja heti\nkun sen raivoisat silmät keksivät Niwan, se päästi uuden karjunnan.\n\nSen kuullessaan Niwa sai lihavat, pikku jalkansa alleen ja kiiti\nnuolena tiehensä. Hän ei vielä eläessään ollut juossut niin kovasti.\nVaisto sanoi hänelle, että hän vihdoinkin oli kohdannut jotakin\nsellaista, mikä ei pelännyt häntä, ja että hän oli hengenhädässä.\nHän ei nyt valinnut suuntaa, sillä tämän erehdyksen tehtyään hänellä\nei ollut aavistustakaan, mistä löytäisi emon. Hän kuuli Makusin\ntulevan perässään, ja juostessaan hän päästi ilmoille ulvonnan, joka\nsisälsi rajun ja hätäisen avunpyynnön. Tämä huuto saapui vanhan,\nuskollisen Nuzakin korviin. Siinä silmänräpäyksessä hän oli jalkeilla\n-- ja aivan viime hetkessä. Aivan kuin tykistä ammuttuna mustana,\npyöreänä pallona Niwa kiiti sen kallion ohi, missä emo oli nukkunut,\nja kymmenen loikkaa taempana tuli Makus. Vilaukselta hän näki\nemonsakin, mutta vauhti vei hänet ohi. Sinä hetkenä Nuzak puuttui\nasioihin. Samalla tavalla kuin jalkapallon pelaaja hyökkää kimppuun,\nhän töytäsi esille aivan viime hetkessä, ehti koko painollaan tehdä\ntäyden sivustahyökkäyksen vanhan Makusin kylkeen ja molemmat vanhat\nkarhut vierivät Niwan mielestä jännittävänä ja mainion komeana\nrykelmänä.\n\nHän oli pysähtynyt, ja silmät olivat pullollaan päässä kuin loistavat\npikku sipulit, kun hän katseli taistelukohtausta. Tappelua hän oli\nkaivannut, mutta se, minkä hän nyt näki, sai hänet aivan jähmettymään\nkauhusta. Molemmat karhut karjuivat ja repivät toisensa nahkaa ja\nsyöksivät ilmaan ryöppynään soraa ja multaa, kamppaillessaan elämästä\nja kuolemasta. Aluksi Nuzak oli voitolla. Hän oli voimakkaalla\nrynnäköllä salvannut Makusilta hengen ja tylsin ja katkennein hampain\nkurkusta pidellen pieksi sitä teräväkyntisillä takakäpälillään,\nkunnes veri virtasi maahan vanhan raakalaisen kupeista ja se mylvi\nkuin tukahtumaisillaan oleva härkä. Niwa käsitti, että hänen\nvainoojansa oli tappiolla, ja juoksi takaisin näyttämön reunalle,\nhuudellen kuono rypyssä ja hampaat irvessä vikisevällä äänellä\nemolleen, että tämä pieksäisi paholaisen ulos Makusista. Hän\ntanssi kiihtyneenä ympäri kymmenisen metrin päässä taistelijoista.\nSuminitikin veri täytti hänet taisteluhalulla, mutta siitä huolimatta\nhän pelkäsi.\n\nSitten sattui jotakin, mikä äkkiä ja tykkänään tyrehdytti hänen\nemonsa voiton aiheuttaman vimmatun ilon. Uroskarhuna Makus oli\npakostakin taitava taistelija ja aivan yhtäkkiä vapautti itsensä\nNuzakin leuoista, kumosi hänet alleen ja rupesi nyt itse vuorostaan\nkiskomaan Nuzakin ruhosta nahkaa sellaiset määrät, että tämä\npäästi ilmoille tuskaisen kiljunnan, mikä sai Niwan pikku sydämen\nkivettymään. Jännittäviä arveluja on aiheuttanut kysymys, mitä pikku\npoika tekee, kun näkee isänsä saavan selkään. Jos on saatavilla\nkirves, niin hänellä on kiusaus käyttää sitä. Valtavin onnettomuus\nhänen elämässään on, että hänellä on isä, jolle jonkun toisen pojan\nisä on antanut selkäsaunan. Yhdysvaltain presidentiksi pääsemiseen\ntoivon ollessa ensi sijalla pitää tavallinen pikku poika toiseksi\narvokkaimpana, että hänellä olisi isä, joka pystyy löylyttämään kenet\nhyvänsä kaksilahkeisen. Ja Niwassa oli paljonkin inhimillistä. Mitä\näänekkäämmin emo karjui, sen selvemmin Niwa tunsi oman maailmansa\nluhistumisen. Vaikka Nuzak tosin vanhoilla päivillään oli kadottanut\nosan voimistaan, niin ainakin hänen äänensä oli vielä aivan\nentisellään, ja sellaiset ärjäisyt, jollaisia hän päästeli ilmoille,\nolisivat kuuluneet vähintään kilometrin päähän.\n\nNiwa ei kestänyt kauempaa. Raivosta aivan suunniltaan hän syöksyi\njoukkoon. Sattuma se sai hänen pienet, juonikkaat leukansa tarttumaan\nMakusille kuuluvaan varpaaseen, ja hänen hampaansa upposivat lihaan\nkuin kaksi riviä norsunluisia neuloja. Makus kiskaisi jalkaansa,\nmutta Niwa pysytteli kiinni ja pureutui syvempään. Sitten Makus veti\njalkansa luokseen ja lennätti sen ulos kuin heittokone, ja vaikka\npikku Niwa oli päättänyt pysyä kiinni, hän huomasi kuitenkin rajusti\nliitävänsä ilman halki. Hän lensi taistelijoista kahdenkymmenen\nmetrin päässä olevaan kallioon niin rajusti, että hän aivan\nhuumautui, ja noin kahdeksan tai kymmenen sekunnin ajan hän oli\npökerryksissä ja hoippuen ponnisteli pystyyn. Sitten hänen näkönsä\nja älynsä taas palasivat, ja hän katseli näytelmää, joka sai veren\nsykkimään hänen ruumiissaan.\n\nMakus ei enää taistellut, vaan _juoksi pakoon_ -- ja hänen\nastunnassaan huomasi selvän onnahduksen.\n\nVanha Nuzak parka seisoi jaloillaan, kääntyneenä päin peräytyvää\nvihollista. Hän huohotti kuin hengästynyt hevonen. Hänen kitansa\noli ammollaan. Kieli riippui pitkänään suusta, ja verta tippui\npikku pisaroina hänen ruumiistaan maahan. Hän oli saanut oikein\nkunnollisesti ja perinpohjin selkäänsä. Hän oli toden teolla piesty\nkarhu. Mutta vihollisen pakeneminen sai aikaan kunniasäteilyn,\nmikä esti Niwan näkemästä emonsa tappiota. Heidän vihollisensa\n_juoksi_ pakoon. Se se siis olikin saanut selkäänsä. Ja iloisesti ja\ninnokkaasti vikisten hän juoksi emonsa luo.\n\n\n\n\n3\n\n\nHeidän siinä seistessään lämpimässä auringon paisteessa kesäkuun\nensimmäisenä päivänä ja katsellessaan katoavaa Makusia, kun se\npakeni joen poukaman yli, Niwa tunsi itsensä pikemminkin vanhaksi ja\nkokeneeksi taistelijaksi kuin pulleamahaiseksi ja pyöreänaamaiseksi,\nneljän kuukauden vanhaksi penikaksi, joka toistaiseksi näytti kaikkea\nmuuta kuin pelottavalta.\n\nKului useita minuutteja siitä, kun Niwa oli upottanut raivoisat\npikku hampaansa vanhan uroskarhun varpaan arimpiin osiin, ennen kuin\nNuzak kykeni saamaan niin paljon ilmaa keuhkoihinsa, että pystyi\nmurisemaan. Hänen kupeensa nousivat ja laskivat kuin palkeet, ja kun\nMakus oli kadonnut joen taakse, istahti Niwa lylleröiselle perälleen,\nsuuntasi lystikkäät korvansa eteenpäin ja katseli pyöreine, kiiluvine\nsilmineen levottoman kysyväisenä emoaan. Ähkyvästi mörähtäen Nuzak\nkääntyi ja lähti hiljalleen menemään sitä isoa kalliota kohden, jonka\nkyljessä hän oli nukkunut silloin, kun Niwan hirveät avunhuudot\nhänet herättivät. Näytti siltä kuin olisi joka ainoa luu hänen\niäkkäässä ruumiissaan ollut joko katkennut tai sijoiltaan. Hän ontui\nja heilui ja vaikeroitsi kulkiessaan ja jätti jälkeensä viheriään\nruohoon pieniä punaisia verijälkiä. Makus oli antanut hänelle komeat\npieksäjäiset.\n\nHän laskeutui pitkäkseen, huokasi vielä kerran ja katsahti Niwaan\nikään kuin sanoakseen:\n\n-- Jos sinä et olisi lähtenyt luotani konnan töillesi ja ärsyttänyt\ntuota tulenvietävää, ei tätä olisi tapahtunut. Siinä sitä nyt ollaan\n-- katso nyt _minua!_\n\nNuori karhu olisi piankin tointunut tappelun seurauksista, mutta\nNuzak makasi liikahtamatta kaiken sen iltapäivää, vieläpä seuraavan\nyönkin. Kaiken lisäksi tämä yö sattui olemaan ihanimpia, mitä Niwa\noli milloinkaan nähnyt. Nyt kun yöt olivat käyneet lämpimiksi, hän\noli oppinut pitämään kuusta jopa enemmän kuin auringosta, sillä sekä\nsyntyään että vaistoiltaan hän oli paremminkin öinen ryöstöretkeilijä\nkuin päivämetsästäjä. Idästä kohosi loistava, kullanhehkuinen kuu.\nKuusikot ja palsamimetsiköt näyttivät keltaisessa valomeressä\nolevilta saarilta, ja joki väreili ja kimalteli aivan kuin olisi\nelänyt kiemurrellessaan valohehkuisen laakson läpi. Mutta Niwa\noli saanut opetuksen, ja vaikka kuu ja tähdet häntä huutelivat,\nhän pysytteli vain tiukasti emonsa kyljessä, kuunnellen yön\nhiljaisuudesta kuuluvia riemuääniä, mutta hievahtamattakaan hänen\nkupeeltaan.\n\nAamun sarastaessa Nuzak nousi jalkeille, komensi mörähtäen\nNiwan seuraamaan itseään ja kapusi hitaasti päivänpaisteiselle\nharjanteelle. Hän ei ollut vaellustuulella, mutta jossakin hänen\naivokomerossaan oli epämääräinen pelko, että tuo vanha Makus-roisto\npalaisi, ja hän tunsi, että uusi taistelu tekisi hänestä lopun,\njolloin Makus söisi Niwan suihinsa. Hän siis pakottautui jatkamaan\nmatkaa harjanteen toista rinnettä alas, poikki uuden laakson,\nja läpi aukon, joka avaran oven lailla aukeni vaihtelevalle\nlakeudelle, tuoden näkyviin niityt ja järvet ja laajat alueet kuusi-\nja seetrimetsää. Viikon päivät Nuzak matkaili määrättyä jokea\nkohden tällä lakeudella, ja nyt kun Makusin läheisyys häntä uhkasi\ntakaapäin, jatkoi hän vaellustaan, kunnes Niwan lyhyet, lihavat jalat\ntuskin enää kykenivät kannattamaan hänen ruumistaan.\n\nOli iltapäivä heidän joelle saapuessaan ja Niwa oli niin uupunut,\nettä vaivoin pystyi kiipeämään kuuseen, mihin emo käski hänet\nlepäämään. Löydettyään mukavan oksanhangan, hän kohta nukahti --\nNuzakin sillä aikaa lähtiessä kalastamaan.\n\nJoki aivan vilisi vilukaloja, jotka matalissa allikoissa syntyneinä\nolivat satimessa, ja tunnin kuluttua hän oli nostellut niitä rannan\ntäyteen. Kun Niwa illansuussa tuli alas makuusijaltaan, hän saapui\nsuoraan juhla-aterialle, josta Nuzak oli jo ahtanut itsensä aivan\ntäyteen. Tämä oli Niwan ensimmäinen kala-ateria, ja viikon päivät hän\ntämän jälkeen oli oikeassa kalaparatiisissa. Hän söi niitä aamuin,\npäivin ja illoin, ja kun hän oli liian kylläinen niitä syömään,\nniin hän piehtaroi niissä. Ja Nuzak ahtoi niitä itseensä niin, että\naivan näytti olevan pakahtumaisillaan. Minne ikinä he menivät, he\nkantoivat matkassaan kalan hajua, joka päivä päivältä vanheni, ja\nmitä vanhemmaksi se kävi, sen herkullisemmalta se Niwasta ja hänen\nemostaan tuoksui. Ja Niwa kasvoi ja paisui kuin turnipsi. Hän lihoi\nsinä viikkona kolme kiloa. Hän oli jättänyt kokonaan imemisen nyt,\nsillä Nuzak -- vanha kun oli -- oli ehtynyt siinä määrin, että oli\nturha yrittääkään.\n\nOli kahdeksannen päivän iltapuoli. Niwa ja hänen emonsa paneutuivat\nruohoisen kummun liepeelle nukkumaan juhlimisensa jälkeen. Nuzak\noli empimättä onnellisin karhuvanhus näillä seuduin pohjolaa.\nRavitsemiskysymys ei häntä enää huolestuttanut. Joen allikoissa\noli syötävää loputtomat määrät, eikä hän ollut tavannut toista\nkarhua, joka olisi ruvennut riitelemään näiden omistusoikeudesta.\nHänen mielessään kangasti keskeymätön onnellinen tulevaisuus heidän\nrikkailla pyydystysmaillaan, kunnes sydänkesän myrskyt tyhjensivät\nallikot tai marjat kypsyivät. Ja Niwa, onnellinen, pikku herkkusuu,\nuneksi samalla tavalla.\n\nTänä samana päivänä, auringon juuri laskiessa, oli kahdeksan tai\nkymmenen kilometrin päässä, jokea alas, mies polvillaan ja käsillään\ntarkastamassa kosteata täplää hiekassa. Hänen hihansa oli kääritty\nylös, paljastaen ruskeat käsivarret, ja hän oli hatutta, niin että\niltatuuli leyhytteli hänen vaaleaa takkuista tukkaansa, jota noin\nyhdeksän kuukauden aikana oli leikelty metsästyspuukolla.\n\nTämän miehen vieressä toisella puolella oli rautasanko ja toisella\npuolella katseli häntä hartaimmalla mielenkiinnolla yksinkertainen,\nmutta mitä toverillisimman näköinen koiranpentu, joka milloinkaan\non syntynyt mackenzie-koiraisästä ja äidistä, joka oli puoliksi\nairedale-rotua ja puoliksi paimenkoira.\n\nTämän murheellisen syntyperän perusteella ei pentua olisi millään\nkeinolla saanut muuksi kuin pelkästään koiraksi. Sen hietikolle\nojentunut häntä oli pitkä ja hoikka ja nystyrä joka nivelessä;\nsen käpälät, jotka muistuttivat äkkiä kasvaneen pojan jalkoja,\nolivat kuin pienet nyrkkeilyhanskat; pää oli kolme numeroa liian\nsuuri siihen ruumiiseen, ja onnettomuus oli auttanut luontoa tämän\nmestaritekeleensä viimeistelyssä, repäisemällä siltä toisesta\nkorvasta puolet pois. Kun se katsoi isäntäänsä, tämä korvanpuolisko\ntörrötti pystyssä kuin galvanisoitu puuntynkä, samalla kuin toinen\n-- kahdesti niin pitkä -- oli komeasti eteenpäin suunnattuna mitä\nhartaimmin ja innokkaimmin uteliaana. Pää, jalat ja häntä olivat\nmackenzie-koiran, mutta korvista ja sen laihanruipelosta ruumiista\ntaistelivat ankarasti paimenkoira ja airedale-koira. Nykyisessä\nepäsuhtaisessa tilassaan se oli suurkaupungin puistojen ulkopuolella\nolevista koiranpennuista koiramaisin.\n\nEnsi kerran pitkästä aikaa hänen isäntänsä puhui, ja Miki hytkähteli\nkuonosta häntään asti huomatessaan, että sanat lausuttiin suoraan\nhänelle.\n\n-- Ne ovat emä ja pentu, yhtä varmasti kuin että sinä olet pieni\nkoira, Miki, hän sanoi. -- Ja jos minä mitään karhuista ymmärrän,\nniin ne ovat olleet täällä jollakin aikaa tänä päivänä.\n\nHän nousi seisomaan, pani merkille varjojen tummumisen metsän\nreunassa ja täytti sankonsa vedellä. Hetkeksi valaisivat auringon\nviime säteet hänen kasvonsa. Ne olivat voimakkaat, myönteiset kasvot.\nNiissä kuvastui elämänilo. Ja nyt niitä kirkasti äkillinen innostus\nja hehku, mikä ei johtunut yksin metsästä, kun hän lisäsi:\n\n-- Miki, minä hinaan sinun koruttoman ruhosi etelään, Tytön luo,\nsillä sinä olet hiomaton jalokivi hyvänluontoisuutta ja kauneutta\n-- ja näiden kahden ominaisuutesi vuoksi hän mieltyy sinuun\nvarmasti. Hän on sisareni, niin kuin tiedät. Kunhan vain saisin tuon\nkarhunpennun seuralaiseksesi.\n\nHän rupesi viheltämään lähtiessään vesisankoineen astumaan sadan\nmetrin päässä olevaa kapeata palsamireunustaa kohden.\n\nAivan hänen kintereillään seurasi Miki.\n\nChalloner, joka oli suuren Hudson Bay Companyn vasta valittu\ntoimitusmies, oli perustanut leirinsä järven rannalle, aivan\njoen suulle. Ei siihen paljon kuulunut -- rikkinäinen teltta ja\nvielä rikkinäisempi kanootti sekä muutamia kapistuksia. Mutta\nlaskevan auringon viimeisessä valossa ne olisivat kertoneet pitkät\ntarinansa miehelle, jonka silmä oli tottunut metsäelämän vaivoihin\nja vastuksiin. Ne olivat maailman kolealle kolkalle pelottomasti\nlähteneen miehen varustus. Ja niiden jäännökset palasivat hänen\nmatkassaan. Challonerille nämä jäännökset olivat jonkinlaisena\ninhimillisenä toverina, ne kun olivat suuren osan vuotta ottaneet\nhänen kanssaan osaa elämän taisteluun. Kanootti oli kiero ja\nrikkinäinen ja paikattu; savuja myrsky olivat tummentaneet hänen\ntelttansa niin että se oli väriltään mustan ruosteenkarvainen, ja\nhänen ruokapussinsa olivat likipitäen tyhjät.\n\nPienellä tulella olivat pata ja kattila kiehumassa, kun hän palasi\nMiki kintereillään, ja tulen kyljessä oli rikkinäinen, mutta paikattu\ntölkki, jossa vesipannukakku oli paistumassa. Toisessa padassa oli\nkahvia, toisessa kalakeittoa.\n\nMiki istahti takakoivilleen, niin että kalan tuoksu täytti hänen\nsieraimensa. Hän oli huomannut, että tämä aina ennusti syömistä.\nHänen silmänsä kiiluivat tähtinä, kun ne seurasivat Challonerin\nviimeisiä ruoanvalmistuspuuhia, ja joka kolmannen tai neljännen\nhengähdyksen jälkeen hän nuolaisi suupieliään ja nieli nälkäisesti.\nSiitä juuri Miki olikin nimensä saanut. Hänen oli aina nälkä, aina\nhän oli tyhjä, söipä miten paljon hyvänsä. Siitä nimi Miki, \"Rumpu\".\n\nVasta kun kalakeitto ja pannukakku oli syötyjä Challoner oli\nsytyttänyt piippunsa, hän kertoi aikomuksistaan.\n\n-- Huomenna lähden ajamaan tuota karhua, hän sanoi.\n\nMiki, joka makasi sykkyrässä hiipuvan hiilloksen lähettyvillä,\nmuksahutti hännällään kuin nuijalla näyttääkseen, että hän kuunteli.\n\n-- Sinusta ja karhunpennusta minä teen parin ja nauratan Tytön aivan\nkuoliaaksi.\n\nMiki muksautti hännällään vielä äskeistäkin kovemmin.\n\n-- Mainiota, hän näytti tarkoittavan sanoa.\n\n-- Ajattelepa, Challoner sanoi, katsoen Mikin pään yli tuhannen\nkilometrin päähän. -- Neljätoista kuukautta -- ja vihdoinkin olemme\nlähdössä kotiin. Tuota sisarkultaani varten minä aion kasvattaa\nsinua ja pentua. Hei, mitä siitä sanot? Etpä sinä tiedä, senkin\npikku kuvatus, minkä näköinen hän on, sillä etpä silloin siinä\nistua töllistelisi kuin mikäkin totemipylvään kuvio! Eikähän sinun\ntyhmä pääsi kykene edes kuvittelemaan, kuinka sievä hän on. Näithän\ntämäniltaisen auringonlaskun? No niin, hän on sievempi _sitä_, vaikka\nonkin sisareni. Onko sinulla siihen mitään lisättävää, Miki? Jollei\nole, niin luetaanpa iltarukouksemme ja mennään levolle!\n\nChalloner nousija oikoi itseään. Hänen jäntereensä narskuivat.\nJättiläisenä hän tunsi elämän kuohuvan itsessään.\n\nJa Miki, joka tähän asti oli häntäänsä muksautellut, nousi\näkkikasvaneille jaloilleen ja seurasi isäntäänsä heidän majaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkukesän aamun harmaana sarastaessa Challoner taas tuli teltasta ja\nsytytti tulen. Miki seurasi hetkistä myöhemmin, ja hänen isäntänsä\nkiinnitti telttanuoran pätkän hänen kaulaansa ja sitoi sen puuhun.\nToisen samanpituisen nuoran Challoner sitoi ruokapussin kulmiin niin,\nettä hän saattoi metsästyslaukun tavoin kantaa sitä selässään. Päivän\nensi säteiden rusottaessa hän oli valmis lähtemään seuraamaan Niwan\nja hänen emonsa jälkiä. Miki viritti surullisen valitusvirren, kun\nhuomasi tulleensa jätetyksi, ja kun Challoner katsoi taakseen, niin\npenikka kiskoi ja teutaroi köytensä päässä kuin mikäkin ilvehtijä.\nPuolen kilometrin päähän jokea alas hän vielä erotti Mikin hartaat\nvastaväitteet.\n\nChallonerille ei tämänpäiväinen tehtävä suinkaan ollut mikään\nhuvittelu, eikä ainoana aiheena myöskään ollut halu hankkia Mikille\nkumppaniksi karhunpenikka. Hän tarvitsi lihaa ja karhun silava olisi\nvallan erinomaista tähän aikaan vuotta; ja ennen kaikkea hän tarvitsi\nrasvavarastoa. Jos hän onnistuisi pyydystämään tämän karhun, niin\naikaa säästyisi matkalla ihmisten ilmoille.\n\nKello kahdeksan seuduissa hän tapasi ensimmäiset selvät ja tuoreet\nNuzakin ja Niwan jäljet. Se oli paikka, missä Nuzak oli kalastellut\nneljä tai viisi päivää aikaisemmin, ja jonne he eilen olivat\npalanneet herkuttelemaan \"kypsyneellä\" saaliillaan. Challoner\noli haltioissaan. Hän uskoi varmasti löytävänsä karhuparin joen\nvarrelta, eikä kovin kaukaakaan. Tuuli oli hänelle edullinen, ja\nhän alkoi edetä varovaisemmin, luodikko valmiina toivotun hetken\nvaralta. Tunnin ajan hän kuljeskeli hiljaa ja hellittämättä, tarkaten\nkaikkia ääniä ja liikkeitä, joita kuului edestäpäin, ja kastellen\ntuon tuosta sormeaan, nähdäkseen oliko tuuli kääntynyt. Tehtävä ei\nvaatinut mitään erinomaista neuvokkuutta. Onni suosi joka suhteessa\nChalloneria.\n\nAukeassa ja lakeassa kohdassa laaksoa, missä joki hajaantui\nkymmeneksi pieneksi kanavaksi ja vesi lainehti hiekkaisten rantojen\nvälitse ja kivikkokarien yli, Niwa ja hänen emonsa etsivät laiskasti\näyriäisiä aamiaiseksi. Niwasta maailma ei ollut milloinkaan näyttänyt\nniin ihanalta. Aurinko sai hänen pehmeät selkäkarvansa törröttämään\nkuin hyrräävän kissan. Häntä miellytti märän hiekan tuntu käpäliensä\nalla ja veden laulava lirinä jalkojansa vastaan. Häntä miellyttivät\nympäristönsä lukuisat äänet, tuulen henkäys, kuusten latvoista\nja seetripuista tulevat kuiskeet, veden lirinä, kalliokaniinien\n_tvit-tvit_, lintujen kutsuäänet sekä ennen muita emonsa matala,\nörisevä juttelu.\n\nTällä aurinkoisella lakeudella Nuzak tunsi ensimmäisen vaaran\nlöyhkäyksen. Tuulen pyörre sen äkkiä toi hänelle -- ihmishajun.\n\nHän jäykistyi siihen paikkaan. Hänellä oli vielä hartioissaan syvä\narpi, joka vuosia sitten oli tullut tuon saman ja ainoan pelätyn\nvihollisen hajun mukana. Kolmena kesänä hän ei ollut tuntenut tuota\nhajua sieraimissaan ja olipa jo melkein unohtanut sen olemassaolon.\nNyt se niin äkkiä, että aivan saattoi hänet suunniltaan, tuntui\ntuoreena ja kauheana tuulen henkäyksessä.\n\nSamassa hetkessä Niwakin näkyi tuntevan masentavan vaaran\nläheisyyden. Kahdensadan metrin päässä Challonerista hän seisoi\nliikahtamattomana tummana täplänä valkealla hiekkataustalla, tarkaten\nemoaan ja pienellä herkkätuntoisella kuonollaan koettaen käsittää\nilmassa olevan vaaran merkitystä.\n\nSitten kuului jotakin, mitä hän ei ollut milloinkaan kuullut --\nräjähtävä, paukkuva jyrinä -- ukkosen tapainen, mutta sittenkin\nerilainen; ja hän näki emonsa jäykistyvän paikoilleen ja äkkiä\nlysähtävän etujaloilleen.\n\nSeuraavassa hetkessä emo oli taas pystyssä, äänessään raju _huuh_,\njoka oli hänelle outo -- varoitus että hän pakenisi henkensä kaupalla.\n\nNiin kuin muutkin äidit, jotka ovat saaneet kokea lapsen toveruuden\nja rakkauden, oli hänenkin ensimmäinen ajatuksensa Niwa. Käpäläänsä\nojentaen hän sysäsi tätä, ja Niwa kiiti läheisen metsän suojaan.\nNuzak seurasi. Kuului toinen laukaus ja aivan hänen päänsä päällitse\nkiiti kauhea, suriseva ääni. Mutta Nuzak ei hätäillyt. Hän pysytteli\nNiwan perässä, kiirehtien tätä eteenpäin, huolimatta siitä, että\ntuo tulikuuman raudan tuska hänen kupeessaan tuotti kauheaa tuskaa.\nHeidän saapuessaan metsän reunaan Challonerin kolmas luoti pöllähti\nNuzakin jalkojen alitse.\n\nHetkistä myöhemmin he olivat metsän suojassa. Vaisto opasti Niwan\nsen tiheimpään kohtaan, ja aivan hänen kintereillään ponnisteli\nNuzak viimeisillä raukeavilla voimillaan jouduttaen häntä eteenpäin.\nHänen vanhoihin aivoihinsa nousi synkkä ja hirveä varjo, jotakin,\nmikä alkoi sumentaa hänen näköään, ja hän tunsi, että oli vihdoinkin\nsaapunut tiensä loppuun. Kaksikymmentä vuotta hän oli jo elänyt, ja\nnyt hän taisteli muutamasta viime sekunnista. Hän pysähdytti Niwan\npaksun seetripuun juurelle ja niin kuin oli usein ennenkin tehnyt\nkomensi hänet kiipeämään siihen. Viimeisen ainoan kerran hänen\nkielensä hyväilevästi hipaisi Niwan kasvoja. Sitten hän kääntyi\ntaistelemaan viimeisen suuren taistelunsa.\n\nHän laahautui aivan Challonerin näkyville ja reilun kymmenen metrin\npäähän kuusikosta hän pysähtyi ja odotti miestä, pää riipuksissa\nhartioiden välissä, kupeet nousten ja laskien, silmät yhä enemmän\nhämärtyen, kunnes hän vihdoin syvästi huokaisten lyyhistyi maahan,\nsulkien tien heidän viholliseltaan. Hetken aikaa hän ehkä kerran\nvielä näki kahdenkymmenen kuluneen vuoden kultaiset kuut ja välkkyvät\nauringot; ehkä hän uudestaan kuuli kevään vienoa suloista soittoa,\njoka oli täynnä ikivanhaa elämän laulua, ja ehkä jotakin suloista ja\ntuskatonta laskeutui hänen päällensä viimeisenä palkkiona ylevästä\nmaallisesta äitiydestä.\n\nChallonerin saapuessa hän oli kuollut.\n\nSetripuun oksanhaarukassa olevasta piilopaikastaan Niwa katseli\nelämänsä ensimmäistä suurta murhenäytelmää ja ihmisen tuloa.\nTuo kaksijalkainen eläin sai hänet kyyristymään syvemmälle\nturvapaikkaansa, ja hänen pikku sydämensä oli pakahtumaisillaan\nsiitä pelosta, joka hänet oli vallannut. Hän ei järkeillyt. Mikään\nihmeellinen ajatustoiminta ei ilmaissut hänelle jotain hirveää\ntapahtuneen, ja että tämä korkea, kaksijalkainen olento oli siihen\nsyyllinen. Hänen pikku silmänsä kiiluivat aivan turvapaikkansa\nreunan yli. Häntä ihmetytti, miksi emonsa ei noussut taistelemaan\ntämän uuden vihollisen saapuessa. Vaikka olikin peloissaan, hän\noli kuitenkin valmis murisemaan, kunhan emo vain heräisi -- valmis\nkapuamaan puusta alas auttamaan emoa samoin kuin oli häntä auttanut\nsilloin kun Makus, vanha uroskarhu, karkotettiin. Mutta Nuzakin\nisossa ruhossa ei jäsenkään hievahtanut, kun Challoner kumartui\ntutkimaan häntä. Hän oli aivan kuollut.\n\nChallonerin kasvot hehkuivat innostuksesta. Välttämätön tarve oli\nhänestä tehnyt murhaajan. Nuzak tiesi hänelle komeaa taljaa ja\nruokavarastoa, joka riittäisi hänelle koko loppumatkaksi etelän\nmaille. Hän asetti luodikkonsa puuta vasten ja ryhtyi etsimään\npentua. Hänen luonnontuntemuksensa sanoi hänelle, ettei se ollut\nkaukana emostaan, ja hän alkoi tähystellä puihin ja läheisiin\ntiheikköihin.\n\nPiilopaikkansa turvassa, tiheän lehvistön peitossa, Niwa tekeytyi\netsinnän aikana niin pieneksi kuin suinkin. Puolen tunnin kuluttua\nChalloner pettyneenä lopetti etsimisen, ja palasi joelle juomaan,\nennen kuin alkoi nylkeä Nuzakia.\n\nTuskin hän oli poistunut, kun Niwan pikku pää kohosi virkeästi.\nHetken aikaa hän katseli ja laskeutui sitten takaperin seetripuun\nrunkoa pitkin maahan. Hän vikisi valittaen emolle, mutta tämä ei\nhievahtanut. Hän meni lähelle ja seisoi hänen liikkumattoman päänsä\nääressä nuuskien ihmishajuista ilmaa. Sitten hän hyväili emon poskea,\ntyönsi kuonoaan hänen kaulansa alle ja nipisti vihdoin häntä korvasta\n-- mikä aina oli ollut hänen viimeinen temppunsa emoa herättäessä.\nHän oli kummissaan. Hän vikisi hiljaa ja kiipesi emonsa isolle\npehmeälle selälle, istahtaen sinne. Hänen vikinässään oli outo sävy\nja sitten nousi hänen kurkustaan ruikuttava itku, joka muistutti\nlapsen itkua.\n\nTämän itkun Challoner palatessaan kuuli, ja jokin tuntui äkkiä\nahdistavan hänen rintaansa ja tukahduttavan häntä. Hän oli kuullut\nlasten itkevän tuolla tavalla; se oli äidittömän pennun itkua!\n\nRyömien vaivaiskuusen takaa kurkistamaan Nuzakin kuolinpaikkaa hän\nnäki Niwan istumassa emonsa selällä. Hän oli elinaikanaan surmannut\npaljon eläimiä, sillä hänen työtään oli surmaaminen ja kaupanteko\ntoisten surmaamien eläinten nahoilla. Mutta tämäntapaista hän ei\nvielä ollut nähnyt, ja yhtäkkiä hänestä tuntui aivan kuin hän olisi\ntehnyt murhan.\n\n-- Olen pahoillani, pikku raiska, hän mutisi hiljaa; -- olen\npahoillani!\n\nSe kuulosti melkein -- anteeksipyynnöltä. Mutta ei ollut vara valita\nmitä tehdä. Niin hiljaa, ettei Niwa sitä kuullut, hän tuulen päältä\nkiersi takaapäin Niwan lähelle. Hän oli noin kolmen metrin päässä\nNiwasta, ennen kuin pentu aavisti vaaran. Silloin oli jo myöhäistä.\nÄkkiä Challoner oli hänen kimpussaan, ennen kuin Niwa ehti hypätä\nemonsa selältä, ja tunki hänet ruokapussinsa pohjalle.\n\nChalloner ei vielä milloinkaan ollut kokenut niin vilkasta\nviisiminuuttista kuin nyt alkoi. Surun ja pelonkin tunteet voitti\nNiwassa nyt vanhan Suminitik-isän raivoisa tappeluluonto. Hän kynsi\nja puri ja potki ja murisi. Noina viitenä minuuttina hän oli viisi\npikku paholaista yhtenä paholaisena, ja kun Challoner oli saanut\nnuoran kiinnitetyksi Niwan kaulaan ja hänen lihavan ruumiinsa\ntyönnetyksi pussiin, hänellä oli käsissään parikymmentä haavaa ja\nnaarmua.\n\nSäkissä Niwa yhä reuhtoi uupumukseen asti, samalla kun Challoner\nnylki Nuzakin ja leikkeli siitä haluamansa lihan ja rasvan. Nuzakin\ntaljan kauneus sai hänen silmänsä säteilemään. Siihen hän kääri lihat\nja rasvat ja sitoi sen karibunnahkahihnalla mytyksi, jonka ympäri\nhän vyötti olkahihnastonsa. Kolmenkymmenen kilon painoisen nahka-\nja lihataakan rasittamana hän vielä sieppasi luodikon käteensä --\nja Niwan. Oli jo iltapuoli päivää hänen lähtiessään. Auringonlaskun\naikaan hän saapui leiriin. Joka metrin matkasta, viimeiseen\nkilometriin asti, Niwa taisteli kuin spartalainen.\n\nNyt hän makasi raukeana ja melkein tajuttomana säkissään, ja kun Miki\nepäluuloisena tuli nuuskimaan säkkiä, hän ei hievahtanutkaan. Kaikki\nhajut olivat hänelle samantekeviä, ja eri äänistä hän ei välittänyt.\nChalloner oli melkein menehtymäisillään. Hänen ruumiinsa joka ainoaa\nlihasta ja luuta pakotti. Siitä huolimatta näkyi hänen hikisillä,\ntuhraantuneilla kasvoillaan ylpeä irvistys.\n\n-- Senkin urhea pikku peijakas, hän sanoi elotonta säkkiä tarkastaen\nja täyttäessään ensi kertaa sinä iltapäivänä piippunsa. -- Senkin --\nsenkin urhea pikku peijakas!\n\nHän sitoi Niwan kaulanuoran pään puun tynkään ja rupesi varovasti\naukoilemaan ruokapussia. Sitten hän vieritti Niwan sieltä maahan\nja väistyi syrjään. Tällä hetkellä Niwa olisi ollut suostuvainen\naselepoon, mikäli asia koski Challoneria. Mutta hänen puolisokeat\nsilmänsä eivät nähneetkään ensin Challoneria, kun hän vieri säkistä.\nHän näki Mikin! Ja Miki, kiihkeän uteliaana ruumistaan väännellen,\noli juuri nuuskimaisillaan häntä!\n\nNiwan pikku silmät tuijottivat. Oliko tuokin rumanivelinen\ntypykkäkorvainen miespedon sikiö hänen vihollisiaan? Olivatko tämän\neläimen ruumiin kiemurtelevat vääntelyt ja hännän nuijamaiset\nheilahtelut taisteluvaatimusta? Siksi hän ne päätteli. Oli miten oli,\nainakin se oli hänen kokoisiaan, ja nuolena hän oli nuoransa päässä\nja penikan niskassa. Miki, joka vastikään oli pulppuillut ystävyyttä\nja hilpeyttä, oli oitis selällään, kömpelöt jalat ilmassa hosuen\nja haukkuvat avunhuudot yltymässä kiljunnaksi, joka täytti illan\nkullanhohteisen hiljaisuuden sanomattomalla hädällä.\n\nChalloner oli ällistynyt. Seuraavassa hetkessä hän olisi erottanut\npikku tappelijat, mutta sattui jotakin, mikä pidätti hänet.\nNiwa, joka seisoi poikittain Mikin päällä, Mikin kaikki neljä\näkkikasvanutta jalkaa ilmassa aivan kuin ehdotonta antautumista\nilmoittamassa, hellitti vähitellen otteensa penikan höllästä\nihosta. Taas hän näki miespedon. Vaisto, joka hänellä oli järkeilyä\nnokkelampi, sai hänet olemaan hetken liikkumatta, kirkkaat silmät\nsuunnattuina Challoneriin. Miki heilutteli jalkojaan ilmassa ja\nvikisi heikosti; kovalla hännällään maata hutkien hän anoi armoa, ja\nhän nuoli suupieliään ja koetti kiemurrella ruumistaan ikään kuin\nsanoakseen Niwalle, ettei hänellä ollut vähintäkään aikomusta tehdä\ntälle pahaa. Niwa irvisti uhmaavasti Challoneriin kääntyneenä. Hän\nvetäysi hitaasti Mikin päältä pois. Ja Miki makasi yhä selällään\nkäpälät ilmassa peläten liikahtaa.\n\nIhmeissään Challoner hitaasti vetäytyi telttaan ja kurkisti kankaan\nraosta.\n\nIrvistys katosi Niwan naamasta. Hän katsoi pentua. Ehkä jossakin\nperimmässä sielun sopukassa oleva perinnäinen vaisto ilmaisi\nhänelle, mitä hän oli menettänyt, veljiä ja siskoja, joita ei ollut\nhänelle syntynyt -- penikkapäivien toveruuden, lapsuusiän leikit.\nJa varmaankin Miki huomasi muutoksen tapahtuneen tuossa pienessä,\npörröisessä, mustassa olennossa, joka vielä vastikään oli hänen\nvihollisensa. Hänen häntänsä huitoi melkein vimmatusti, ja hän\nheilutti etukäpäliään Niwaa kohden. Sitten hän hieman seurauksia\npeläten käännähti kyljelleen. Niwa yhä pysyi liikahtamatta. Hilpeästi\nMiki silloin kiemurteli.\n\nKun Challoner hetkistä myöhemmin katseli kankaan repeämästä, hän näki\nheidän varovasti nuuskivan toistensa kuonoja.\n\n\n\n\n4\n\n\nSinä yönä lankesi kylmä vihmasade pohjoisesta ja idästä. Aamun\nsarastaessa kosteana Challoner tuli teltasta tekemään tulta, ja\nkuusenjuuren onkalosta hän löysi Mikin ja Niwan sylikkäin ja\numpiunessa.\n\nKarhun penikka huomasi miespedon ensimmäisenä, ja ennen pennun\nheräämistä Niwan silmät viivähtivät hetkisen tuossa ihmeellisessä\nvihollisessa, joka niin perinpohjin oli muuttanut hänen maailmansa.\nUupumus oli saanut hänet nukkumaan koko tuon ensimmäisen pitkän\nvankeusyön, ja nukkuessa olivat useat seikat unohtuneet. Mutta nyt ne\ntaas palasivat mieleen, kun hän kyyristyi yhä syvempään juuren alle\nja niin hiljaa, että vain Miki sen kuuli, vikisi emoaan.\n\nTämä vikinä herätti Mikin. Hitaasti hän suoristautui sykkyrästä,\nojenteli pitkiä äkkikasvaneita jäseniään ja haukotteli niin\nkuuluvasti, että ääni kuului Challonerin korviin. Mies kääntyi ja\nnäki kahden silmän suuntautuvan itseensä juuren suojatusta onkalosta.\nKoiranpennun toinen eheä korva sekä toinen, josta oli puolet poissa,\ntörröttivät virkeinä, kun hän tervehti isäntäänsä kestävän toveruuden\nylitsevuotavalla iloisuudella. Challonerin kasvoja, joita harmaasta\ntaivaasta tuleva vihmasade kostutti ja jotka neljäntoista kuukauden\noleskelu pohjolassa oli värjännyt pronssinkarvaisiksi, kirkasti\nvirnistys, ja Miki keikutteli esille kiertäen ja väännellen itseään\neriskummaisiin kiemuroihin, jotka ilmaisivat hänen sanatonta onneaan\nsen johdosta, että isäntä näin hymyili suoraan hänelle.\n\nNiwa vetäytyi siihen juuren alla olevaan tilaan, joka näin jäi yksin\nhänen haltuunsa, yhä syvemmälle, kunnes enää vain hänen pyöreä päänsä\nnäkyi, ja tästä tilapäisestä turvapaikastaan hänen kirkkaat pikku\nsilmänsä tuijottivat emon murhaajaa.\n\nElävästi muistui hänen mieleensä taas eilinen murhenäytelmä --\nlämmin, aurinkoinen joen mutka, missä hän ja Nuzak-emonsa pyydystivät\näyriäisiä aamiaiseksi, kun miespeto saapui; kummallisen ukkosen\npauke, heidän pakonsa metsään ja kaiken tämän loppu, kun emo kääntyi\npäin viholliseen. Eikä emon kuolema sittenkään ollut polttavimpana\nhänen mielessään tänä aamuna, vaan hänen oman hirvittävän taistelunsa\nmuisto, jonka hän taisteli valkoisen miehen kanssa, ja sitten\nmyöhempi raivoamisensa sen säkin pimeässä ja tukahduttavassa\nsyvyydessä, jolla Challoner toi hänet leiriin. Nytkin juuri Challoner\ntarkasteli käsissään olevia naarmuja. Hän lähestyi muutaman askelen\nja irvisteli iloisesti Niwalle, samoin kuin oli Mikille hymyillyt,\ntuolle kulmikkaalle pennulle.\n\nNiwan pikku silmät kiiluivat.\n\n-- Sanoinhan sinulle eilen illalla, että olin pahoillani, huomautti\nChalloner puhellen kuin omalle lajilleen.\n\nMonessakin suhteessa Challoner oli erikoinen, tavallisuudesta\npoikkeava pohjolan mies. Hän esimerkiksi uskoi erääseen eläinsielulle\nominaiseen tajuntamuotoon ja oli omaksi tyydytyksekseen\ntodennut, että jos eläimiä kohteli ja niiden kanssa seurusteli\ntosi-inhimillisesti, niin niissä usein kehittyi jonkinlainen\nkäsityskyky, jonka hän epätieteellisellä tavallaan nimitti järjeksi.\n\n-- Sanoinhan, että olin pahoillani, hän toisteli, kyykistyen metrin\npäähän siitä juuresta, jonka alta Niwan silmät tuijottivat häneen, --\nja todellakin olen. Minua surettaa, että surmasin emosi. Mutta meidän\noli pakko hankkia lihaa ja rasvaa. Miki ja minä aiommekin korvata\nsen sinulle. Me aiomme ottaa sinut mukaamme Tytön luo, ja ellet sinä\nopi häntä rakastamaan, niin olet kaikkein kehnoin ja alhaisin pikku\nhupakko koko luomakunnassa etkä emoa ansaitse. Sinusta ja Mikistä\ntulee veljekset. Hänenkin emonsa on kuollut -- suorastaan nääntynyt\nnälkään, mikä on kehnompi juttu kuin kuolla luoti keuhkoissa. Ja\nMikin minä löysin samoin kuin sinutkin emonsa äärestä, hyväilemässä\nhäntä ja itkemässä aivan kuin maailma olisi ollut häneltä kokonaan\nlopussa. Niin että rohkaise mielesi ja ojenna meille sovinnon käpälä.\nNo, paiskataanpa kämmentä!\n\nChalloner ojensi kättään. Niwa pysyi liikkumattomana kuin kivi.\nHetkistä aikaisemmin hän olisi ärissyt ja paljastanut hampaansa.\nMutta nyt hän makasi aivan hievahtamatta. Ainakin tämä oli\nihmeellisin eläin, minkä hän oli nähnyt. Eilen se ei ollut häntä\nloukannut sen kummemmin kuin että oli pannut pussiin. Eikä se nytkään\nyrittänyt häntä loukata. Päinvastoin sen käyttämä puhetapa ei ollut\nepämiellyttävää eikä uhkaavaa. Hänen silmänsä tarkkailivat Mikiä.\nPentu oli epäröimättä tunkeutunut Challonerin polvien väliin ja\nkatseli kummissaan ja ihmetellen Niwaa, aivan kuin olisi halunnut\nkysyä: -- Miksi et tule esille sieltä juuren alta ruokaa hakemaan?\n\nChallonerin käsi lähestyi, ja Niwa puristautui yhä syvempään kunnes\nei ollut enää yhtään tilaa jäljellä, mihin tunkeutua. Silloin\ntapahtui ihme. Miespedon käpälä kosketti hänen päätään. Se sai hänet\noudosti vapisemaan, mutta ei tehnyt sittenkään kipeää. Jos hän ei\nolisi kiilautunut niin tiukkaan, hän olisi purrut ja kynsinyt. Mutta\nhän ei voinut tehdä kumpaakaan.\n\nHitaasti Challoner työnsi sormensa Niwan löyhään niskanahkaan. Niwa,\njoka arvasi, että jotakin erinomaista kohta tapahtuisi, seurasi\nsilmät pullollaan näitä toimenpiteitä. Sitten Challonerin sormet\nsulkeutuivat ja samassa hän raahasi Niwan esille ja piteli käsi\nojennettuna potkivaa ja sätkivää penikkaa, joka päästi ilmoille niin\nvaltavan kiljunnan, että Miki pelkästä myötätunnosta yhtyi tähän\nraivoisaan tuskanhuutoon. Puolta minuuttia myöhemmin Challoner oli\npannut Niwan uudestaan vankisäkkiinsä, mutta nyt hän jätti penikan\npään vapaaksi ja kiristi säkin suun tiukalle Niwan kaulaan ja\nkiinnitti sen nahkahihnalla. Näin oli Niwasta kolme neljättäosaa\nsäkissä ja vain pää oli vapaana. Penikka oli siis \"pantu pussiin\".\n\nJättäen penikan itsekseen riehumaan ja sätkimään Challoner lähti\ntekemään aamiaista. Kerrankin Miki keksi hauskempaa puuhaa ja hän\nkierteli reuhtovaa ja parkuvaa Niwaa, turhaan yritellen joten\nkuten myötämielisyydessään auttaa häntä. Vihdoin Niwa asettui, ja\nMiki istahti aivan hänen viereensä katsahtaen isäntäänsä vakavan\nkysyvästi, melkeinpä moittivasti.\n\nAurinko näytti olevan aikeissa hajottaa taivaan harmauden, kun\nChalloner uudestaan oli valmiina jatkamaan matkaansa etelän maille.\nHän kuormasi kanoottiaan jättäen Niwan ja Mikin viimeisiksi. Kanootin\nkeulaan hän valmisti pehmeän pesän penikan emon nahasta. Sitten hän\nkutsui Mikiä ja sitoi kuluneen nuoran hänen kaulaansa ja sitten\nnuoran toisen pään Niwan kaulaan. Siten penikat olivat kiinni samassa\nmetrin pituisessa nuorassa. Tarttuen kumpaakin erikseen niskasta\nhän kantoi heidät kanoottiin ja sijoitti Nuzakin nahasta tekemäänsä\npesään.\n\n-- Olkaa te poikaset nyt siivoja, hän varoitti. -- Me yritämme tänään\nkuuttakymmentäviittä kilometriä korvataksemme eilisen ajanhukan.\n\nKun kanootti irtautui rannasta, tunkeutui alhaalla idän taivaalla\npilvien lomasta kimppu auringon säteitä.\n\n\n\n5\n\n\nKanootin liukuessa nopeasti järven pintaa oli Niwassa heti\nensi hetkinä tapahtunut ihmeellinen muutos. Challoner ei sitä\nhuomannut, eikä ollut Mikikään siitä tietoinen. Mutta Niwan ruumis\nvavahteli aivan kauttaaltaan, ja hänen sydäntänsä jyskytti samoin\nkuin oli jyskyttänyt sinä ihanana päivänä, jolloin emo ja vanha\nuroskarhu taistelivat. Hänestä tuntui, että kaikki se, minkä hän\noli kadottanut, taas palaisi hänelle, ja että kohta olisi kaikki\ntaas hyvin -- _sillä hän tunsi emonsa hajun!_ Ja sitten hän keksi,\nettä emon haju tuntui lämpöisenä ja väkevänä hänen allaan olevassa\nmustassa, karvaisessa kappaleessa, ja hän painautui sitä vastaan,\npienellä, pullealla mahallaan maaten, ja tirkisteli käpäliensä yli\nChalloneriin.\n\nHänen oli vaikea käsittää tätä -- miespeto tuolla perällä melomassa\nkanoottia vettä pitkin, ja hänen allaan emo, pehmeänä ja lämpimänä,\nmutta niin haudanhiljaisena. Hän ei voinut pidättää kurkkuunsa\nkohoavaa vikinää -- matalaa ja surkean haikeaa emon kutsua. Eikä\nkuulunut vastausta muuta kuin Mikin vastavinkuna, toisen lapsen itku\ntoisen puolesta. Niwan emo ei hievahtanut. Hän ei äännähtänyt. Eikä\nNiwa nähnyt hänestä muuta kuin hänen mustan, karvaisen nahkansa --\nilman päätä, ilman jalkoja, ilman isoja, karvattomia käpäliä, joita\nhän oli mielellään kutkutellut, ja ilman korvia, joita oli halusta\nnipistellyt. Ei ollut hänestä muuta jäljellä kuin kappale mustaa\nnahkaa -- ja _haju_.\n\nMutta lohduttava turvallisuudentunne lämmitti hänen pientä\nsäikähtynyttä sieluaan. Hän tunsi loppumattoman ja kestävän voiman\nsuojelevan läheisyyden, ja auringon ensi säteiden kohdatessa\nhänet hänen niskansa röyheltyi ja hän työnsi ruskean kuononsa\nkäpäliensä väliin ja emonsa turkin karvoihin. Miki, joka tuntui\nturhaan yrittelevän selvittää itselleen äskenlöydetyn toverin\nsalaperäisyyttä, katseli häntä tarkasti omien etukäpäliensä välistä.\nHassunkurisessa päässään -- jota koristi toinen eheä korva ja toinen\nviallinen, sekä vielä törröttävät poskikarvat, jotka hän oli perinyt\nairedalelaiselta esi-isältä -- hän yritti päästä jonkinlaiseen\nratkaisuun. Heti alusta hän oli hyväksynyt Niwan ystäväksi ja\ntoveriksi -- ja kiitokseksi oli Niwa kurittanut häntä vaivoistaan.\nTämän Miki saattoi antaa hänelle anteeksi ja unohtaa. Mutta hän\nei voinut antaa anteeksi sitä täydellistä välinpitämättömyyttä,\njolla Niwa häntä kohteli. Hänen leikkisät esi-isänsä eivät olleet\nsaavuttaneet karhunpenikan tunnustusta. Kun hän oli haukkuen hypellyt\nNiwan ympärillä kyykistellen ja väännellen itseään ja lämpimästi\nkehottanut häntä mukaansa hippaleikkiin tai painikilpailuun, oli Niwa\nvain yksinkertaisesti töllistellyt häntä kuin mikäkin vähämielinen.\nHän kuvitteli ehkä, ettei Niwaa huvittanutkaan mikään muu kuin\ntappeleminen. Kului pitkä aika ennen kuin hän yritti uudestaan.\n\nOltiin puolimatassa aamiaisesta keskipäivään. Koko tänä aikana Niwa\noli tuskin liikahtanut, ja Miki oli aivan kuollakseen ikävystynyt.\nViimeöisen myrskyn aiheuttama ahdinko oli muisto vain, ja heidän\nyllään paistoi pilvetön aurinko. Oli jo yli tunti kulunut siitä kun\nChallonerin kanootti oli jättänyt järven, ja se kiiti nyt erään\nJackson's Kneen ja Shamattawan välisen vedenjakajan eteläistä\nrinnettä juoksevan joen selkeitä vesiä. Joki, joka sai alkunsa\nylempänä olevasta isosta järvestä, oli Challonerille outoja\nväistääkseen salaisia koskia ja putouksia hän katseli tarkasti\neteensä. Noin puolen tunnin aikana oli virran nopeus yhä kiihtynyt,\nja Challoner oli varma siitä, että ennen pitkää hänen olisi pakko\nruveta kantamaan kanoottia. Hetkistä myöhemmin hän kuuli edestäpäin\nmatalaa, kestävää pauhua, josta ymmärsi lähestyvänsä vaarallista\nvyöhykettä. Kun hän kiiti seuraavan mudan ohi, pysytellen aivan\nlähellä rantaa, näki hän noin neljä- tai viisisataa metriä alempana\nvaahtoavan ja kiehuvan kallioisen pyörrevirran.\n\nNopeasti hän silmillään arvioi tilanteen. Koski virtasi melkein\näkkijyrkän rantaäyrään ja synkän metsän välitse. Hän huomasi oitis,\nettä tavarat oli kannettava metsänpuolista rantaa, ja se oli juuri\nvastapäinen ja hänestä kauimpana oleva ranta. Kääntäen kanoottia 45°\nkulmassa, hän käytteli melaansa vartalonsa ja käsivarsiensa kaikella\nvoimalla. Hän uskoi hädin tuskin ennättävänsä rantaan ennen kuin\nvirta kävi vaaralliseksi. Kosken kohinan yli hän nyt erotti sen alla\nolevan putouksen jymisevän pauhun.\n\nJuuri tänä onnettomana hetkenä Miki oli kerran vielä päättänyt\nkoetella Niwaa. Ystävällisellä eleellä hän viskasi esiin toisen\nkäpälänsä. Kuten muistamme, oli Mikillä pennuksi aivan suunnattoman\niso käpälä, ja koko etujalka oli pitkä ja hoikka, niin että\nkun käpälä sattui suoraan Niwan kuononpäähän, tuntui se aivan\nnyrkkeilijän iskulta. Se vielä tapahtui aivan äkkiarvaamatta ja\nvaikutti näin ratkaisevana lisäseikkana tilanteeseen; ja kaiken tämän\nlisäksi Miki nuijan tavoin heilautti toista käpälää halki ilman\niskien sillä Niwaa silmään. Tämä oli jo liikaa ystävänkin kädestä,\nja äkkiä murahtaen Niwa syöksähti pesästään esille ja iski pennun\nkimppuun.\n\nVaikka Miki olikin heidän ensimmäisessä riidassaan niin\nkunniattomasti antautunut, hän kuitenkin itse polveutui\ntappelijasuvusta. Sekoitapa mackenzie-koiran, pohjolan\nkorkeajalkaisen, leveärintaisen, vahvimman koirarodun vereen\npaimenkoiran ja airedalekoiran verta, ja jotakin siitä pakosta\nsyntyy. Samalla kuin mackenzie-koira härkämäisine voimineen\non rauhallinen ja sävyisä kaikissa tilanteissa, on pohjolan\npaimenkoirassa ja airedalekoirassa aika annos paholaista, ja\nkiistanalaiseksi jää, kumpi niistä on taistelunhaluisempi. Ja\nyhtäkkiä tuo hyväntuulinen pikku Miki tunsi paholaisen pääsevän\nvalloilleen itsessään. Tällä kertaa ei hän haukahdellut armoa. Hän\nkohtasi Niwan leuat ja tuskin oli kahta sekuntia kulunut, kun he jo\nkävivät ensiluokkaista taistelua pienellä, epävakaisella paikalla\nkanootin keulassa.\n\nTurhaan Challoner huuteli heille meloessaan epätoivon vimmalla\nvoittaakseen kosken nielun. Niwalla ja Mikillä oli täysi työ\ntoisistaan, että olisivat häntä kuulleet. Mikin kaikki neljä\nkäpälää hosuivat taas ilmaa, mutta tällä kertaa hänen terävät\nhampaansa olivat lujasti tarttuneet Niwan höllään kaulanalusnahkaan,\nja käpälineen hän yhä potkija hutki niin rajusti, että uhkasi\ntukehduttaa Niwan peräti, jollei olisi käynyt niin kuin Challoner\npelkäsi. Toisiinsa yhä takertuneina he vyöryivät kanootin keulasta\nvirran pyörteeseen.\n\nNoin kymmenen sekunnin ajaksi he katosivat kokonaan näkyvistä. Sitten\nhe ilmestyivät näkyviin noin viisitoista metriä häntä alempana,\npäät aivan lähekkäin, ja nopeasti kiitämässä kohtaloaan kohti, ja\nChallonerilta pääsi tukahtunut huudahdus. Hän ei voinut auttaa heitä,\nja hänen huudossaan tuntui sureva sävy: useana viikkona Miki oli\nollut hänen ainoa toverinsa ja kumppaninsa.\n\nSen metrin pituisen nuoran yhdistäminä, johon heidät oli sidottu,\nMiki ja Niwa kiisivät kosken kuohuvaan pyörteeseen. Mikiin nähden\noli aivan onnekasta se, että isäntä oli tullut kytkeneeksi hänet\nNiwan kanssa samaan köyteen. Mikissä, kolmen kuukauden ikäisenä ei\nollut paljon painoa ja siitäkin kahdeksankymmentä prosenttia luuta\nja vain puoli prosenttia rasvaa, kun sen sijaan Niwa oli melkein\nyhdeksänkymmentä prosenttia rasvaa. Mikin kantovoima vedessä oli siis\nsuunnilleen sama kuin pienen ankkurin, kun sen sijaan Niwa oli aivan\nensiluokkainen pelastusvyö ja melkeinpä uppoamaton.\n\nEivätkä he olleet hätähousuja kumpikaan. Molemmat olivat\ntaistelijasukua, ja vaikka Miki heidän ensimmäisellä sadan metrin\nkoskenlaskumatkallaan olikin enimmäkseen veden alla, hän ei\nhetkeksikään lakannut ponnistelemasta kuonoaan veden pinnalle.\nVälillä hän oli selällään ja välillä mahallaan; mutta asennostaan\nhuolimatta hän joka hetki käytti äkkiä kasvaneita käpäliään kuin\nmeloja ikään. Jossakin määrin tämä oli hyödyksi Niwalle, kun hän\nitse urhoollisesti taisteli liiallista veden tulvaa vastaan. Jos\nhän olisi ollut yksin, hänen rasvakilonsa olisivat kannattaneet\nhäntä myötävirtaan kuin karvaista markkina-ilmapalloa, mutta kun oli\ntempoileva jarrutusankkuri kaulassa, oli uppoamisvaara varsin vakava.\nKuutisen kertaa hän hetkittäin kokonaan katosi, kun jokin pohjavirran\npyörre sai Mikin haltuunsa ja veti hänet upoksiin -- paineen,\nhäntineen, jalkoineen kaikkineen. Aina Niwa kuitenkin taas kohosi\npinnalle, ponnistellen lihavine jalkoineen aivan henkensä edestä.\n\nSitten tuli putous. Siihen mennessä Miki jo oli ehtinyt tottua\nveden alla uimiseen, ja niinpä hän armeliaasti säästyi sen uuden\nvedenpaisumuksen koko kauhulta, johon he nyt ajautuivat. Hänen\nkäpälänsä olivat melkeinpä lakanneet liikkumasta. Vielä hän\ntajusi veden pauhun korvissaan, mutta se ei enää tuntunut niin\nepämiellyttävältä kuin alussa. Hän oli toden teolla hukkumaisillaan.\nNiwalle ei ollut suotu tuskattoman kuoleman mieluisia aistimuksia.\nYksikään maailman penikka ei ollut selkeämmin hereillä kuin hän\noli ratkaisevalla hetkellä. Hänen päänsä oli kunnolla veden pinnan\nyläpuolella ja hän oli kaikin puolin täysin tajuissaan. Sitten joki\nitse putosi hänen altaan, ja hän syöksyi vesivyöryyn, tuntematta\nenää Mikin painoa kaulassaan. Challoner ehkä olisi melko tarkasti\npystynyt arvaamaan putouksen alla olevan kurimuksen syvyyden. Jos\nNiwa olisi kyennyt lausumaan oman mielipiteensä, hän olisi vannonut,\nettä se oli kilometrin syvyinen. Miki ei ollut enää siinä kunnossa,\nettä olisi kyennyt arvioimaan mitään tai että olisi välittänyt oliko\nse metrin vai kilometrin syvyinen. Hänen käpälänsä olivat lakanneet\ntoimimasta, ja hän oli antautunut täysin kohtalon armoille. Mutta\nNiwa kohosi taas pinnalle ja Miki seurasi mukana kuin koho. Hän oli\njuuri vetämäisillään viimeisen hengenvetonsa, kun samassa virta\nsyöksyi esille kosken kurimuksesta, ja sen voima viskasi Niwan\npienen, puolittain upoksissa olevan, ajelehtivan puukasan päälle, ja\nrajusti ja hartaasti ponnistautuen varmaan turvapaikkaan päästäkseen\nNiwa hinasi Mikin pään vedestä esille, niin että koiranpentu riippui\najelupuun reunalla samoin kuin pyövelin hirttouhri riippuu nuoransa\npäässä.\n\n\n\n\n6\n\n\nOn epätietoista, liikkuiko Niwan päässä seuraavina hetkinä mitään\nselväpiirteisiä älyllisiä johtopäätöksiä. On liian uskallettua\notaksua, että hän tieten tahtoen olisi ryhtynyt auttamaan\npuolikuollutta ja melkein tiedotonta Mikiä. Hänen ainoana\npyrkimyksenään oli päästä itse turvalliseen ja kuivaan paikkaan,\nja sinne päästäkseen hänen oli pakko hinata pentu mukanaan. Niwa\nsiis riuhtoi köytensä päässä, upottaen pienet, terävät kyntensä\najopuuhun, ja sikäli kuin hän pääsi eteenpäin Miki hinautui pää\nedellä kylmästä ja epäystävällisestä vedestä. Tämä oli asia kaikessa\nyksinkertaisuudessaan. Niwa pääsi pölkylle, jonka ympärillä vesi\nvirtaili vastasuuntaan, ja sen selkään hän kyyristyi pitkäkseen ja\npiteli siitä kiinni niin rajusti, ettei vielä eläessään ollut mistään\npidellyt niin rajusti. Tiheä pensaskasvillisuus esti kokonaan pölkkyä\nnäkymästä rannalle. Muuten Challoner olisikin kymmentä minuuttia\nmyöhemmin nähnyt heidät.\n\nMiki ei ollut tarpeeksi toipunut, jotta olisi kyennyt kuulemaan tai\nhaistamaan isäntäänsä, kun Challoner saapui katsomaan olisiko hänen\npikku toverinsa mahdollisesti hengissä. Ja Niwa puristi pölkkyä vain\nsitä lujemmin. Hän oli nähnyt niin tarpeekseen miespetoa, että se\nriitti hänelle lopuksi elämää. Puolisen tuntia kului kunnes Miki\nalkoi huohottaa ja yskiä ja oksentaa vettä ja ensi kertaa heidän\nkanootissa tapahtuneen tappelunsa jälkeen Niwa nyt rupesi tuntemaan\nvilkasta mielenkiintoa penikkaa kohtaan. Vielä kymmenen minuuttia, ja\nMiki kohotti päätään ja katseli ympärilleen. Tällöin Niwa kiskaisi\nnuorasta, ikään kuin neuvoakseen hänelle, että oli aika ryhtyä\npuuhaan, jos aikoivat joskus päästä rannalle. Ja Miki, joka oli\nlikomärkä ja kurjan avuton ja muistutti paremminkin surkastunutta\nluuta kuin nahasta ja lihasta täyteläistä olentoa, yritti todellakin\nNiwan nähdessään heiluttaa häntäänsä.\n\nHän oli vielä parin sentin syvyisessä vedessä, ja toiveikkaasti\npölkkyä silmäillen hän rupesi raahaamaan horjuvia jalkojaan sitä\nkohden. Se oli korkea pölkkyjä kuiva pölkky, ja kun Miki saapui sen\nääreen, niin paha onni oli jo taas hänen kimpussaan. Vaivalloisesti\nhän heittäytyi sitä vasten, ja kun hän kömpelöine jalkoineen kompuroi\npäästäkseen Niwan rinnalle, hän antoi pölkylle sen keveän sysäyksen,\njota se vain odotti päästäkseen irti vesiajosta. Aluksi vastavirta\nhitaasti irrotti pölkyn toisen pään. Sitten virran vetovoima\npääsi siihen käsiksi niin rajusti -- ja äkkiarvaamatta, että Miki\noli vähällä pudota epävakaisesta asennostaan, pölkky käännähti,\noikaisi virran suuntaiseksi ja alkoi kiitää myötävirtaa sellaisella\nvauhdilla, että jos Challoner uskollisine kanootteineen olisi ollut\nheidän asemassaan, hän olisi pidättänyt henkeään.\n\nSen sijaan Challoner parhaillaan kantoi putouksen alla tavaroitaan\nkosken ohi. Hän olisi pitänyt anteeksiantamattomana onnenpelinä\nlähteä kanootteineen samaan koskeen, missä Miki ja Niwa juuri\nkomeasti purjehtivat, ja tämän varovaisuuden tähden hän kulutti\nliki pari tuntia kuljettaessaan varustuksensa metsän läpi puolta\nkilometriä alempana olevaan niemeen. Sama puoli kilometriä muodostui\npenikoiden näytelmäksi, joka oli määrätty säilymään heidän\nmuistissaan niin kauan kuin elivät.\n\nHe olivat pölkyllä vastakkain, suunnilleen sen keskikohdalla, Niwa\ntiukasti mahallaan, terävät kynnet koukun tavoin puuhun painuneina,\nja ruskeat pikku silmät päästä puoliksi pullollaan. Olisi tarvittu\nsorkkarauta vääntääkseen hänet pölkystä irti. Mitä taas Mikiin tulee,\noli alusta alkaen epävarmaa, kestäisikö hän tämän mylläkän. Hänellä\nei ollut sellaisia kynsiä, joita olisi voinut upottaa puuhun, ja\nhänen oli mahdoton käyttää kankeita jalkojaan Niwan tavoin -- kuin\nihmiskäsiä. Hänen ainoa keinonsa oli tasapainossa pysytteleminen,\nliukuessaan sinne tänne sikäli kuin pölkky pyöri tai käännähti\nsuunnastaan, maaten välillä poikittain pölkyllä välillä pitkittäin,\nja alituiseen suu epävarmuutta ammottaen. Niwa ei hetkeksikään\nkääntänyt silmiään hänestä. Jos ne olisivat olleet kairoja, ne\nolisivat lävistäneet reiät. Tämän kauhuntuijotuksen tiukkuudesta\npäätellen Niwa ehkä käsitti, ettei hänen oma henkilökohtainen\nturvallisuutensa riippunut niinkään paljon hänen omista kynsistään\nja otteestaan kuin Mikin ketteryydestä. Jos Miki putoisi veteen, ei\nhänen auttaisi muu kuin -- seurata mukana.\n\nKoska pölkky oli toisesta päästään paksumpi ja painavampi kuin\ntoisesta päästä, se kiiti eteenpäin poikittain kääntyilemättä ja\nmuistutti nopeudeltaan ja näöltään isoa torpedoa. Niwan selän ollessa\nvaahtoavia kauhuja ja ärjyviä kallioita päin, oli Mikin naama niihin\npäin, eikä häneltä siis jäänyt mitään näkemättä niiden taiteellisesta\nkauneudesta. Silloin tällöin pölkky syöksyi valkeaan vaahtoryöppyyn\nkadoten hetkittäin kokonaan; ja näinä hetkinä Miki aina pidätti\nhenkeään ja sulki silmänsä, kun taas Niwa upotti varpaansa vieläkin\nsyvempään. Kerran pölkky hipaisi kalliota. Jos se olisi sattunut\nkymmentä senttiä lähemmäs, he olisivat menettäneet aluksensa. Eivät\nhe vielä olleet kulkeneet puoltakaan matkastaan, kun kumpikin penikka\noli jo aivan pyöreänä vaahtopallona, jonka sisältä heidän silmänsä\ntirkistivät hurjina.\n\nPutouksen pauhu jäi nopeasti heidän jälkeensä; suuret kalliot,\njoiden ympärillä koski kiehui ja kierteli vihasta ärjyen, kävivät\nharvemmiksi; tultiin avopaikkoihin, joissa pölkky liukui tasaisesti\nja vavahtelematta, ja sitten vihdoin rauhaisiin ja tyveniin uomiin,\njoissa vesi virtaili hiljalleen. Tähän asti nuo kaksi vaahtopalloa\neivät olleet liikahtaneet. Nyt vasta Niwa kokonaisuudessaan näki\nsen kumman, mistä he olivat tulleet läpi, ja Miki, joka katseli\nmyötävirtaan, näki taas rauhaisat rannat, synkät metsät ja auringon\npaahteessa kimmeltävän virran. Hän veti henkeä aivan luihin ja\nytimiin asti ja puhalsi sen ulos taas huokaisten niin syvän\nja vilpittömän helpotuksen huokauksen, että se vei mennessään\nvaahtopärskeen hänen kuononsa kärjestä ja poskiröyhelöstä. Nyt hän\nvasta ensi kerran huomasi epämukavan asentonsa. Toinen takajalka\noli väännöksissä hänen allaan, ja etujalka oli rinnan alla. Veden\nrauhallisuus ja rantojen läheisyys palauttivat hänen luottamuksensa,\nja hän ryhtyi oikomaan jäseniään. Päinvastoin kuin Niwa hän\noli kokenut _voyageur_ -- matkaaja. Yli kuukauden ajan hän oli\nalituisesti ollut Challonerin kanssa matkoilla tämän kanootissa, eikä\nhän pelännyt tavallista vettä. Hän siis nosti hieman nokkaansa ja\nhaukahti Niwalle uikutuksen sekaisen onnittelun.\n\nMutta Niwan kasvatus oli seurannut toisia suuntaviivoja, ja vaikka\nhänen kanoottikokemuksensa oli rajoittunut siihen päivään, niin\nainakin hän tunsi pölkyt. Hän tiesi useammasta kuin yhdestä omasta\nseikkailustaan, että vedessä oleva pölkky on lähimpänä elollisia\nolentoja, ja että sen kyky kolttosten tekemiseen oli kaikkien\narvioimisrajojen ulkopuolella, ainakin hänen tähän asti tekemiensä.\nSiinä suhteessa oli Mikin kokemusvarasto kohtalokkaan puutteellinen.\nKoska pölkky kerran oli turvallisesti kuljettanut heidät läpi\npahimpien ryöppyjen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt, hän piti sitä\nensiluokkaisen kanootin veroisena -- sillä erolla vain, että se oli\nepämukavan kupera päältä. Mutta se ei häntä huolestuttanut. Niwan\nkauhuksi hän pelottomana kohottautui suoraksi istualleen ja katseli\nympärilleen.\n\nVaistomaisesti karhunpenikka tarrautui pölkkyyn vieläkin tiukemmin,\nkun Miki sen sijaan tunsi aivan ylivoimaista halua pudistaa päältään\nne vaahtomäärät, joiden peitossa hän kokonaan oli silmiä ja\nhännänhuippua lukuunottamatta. Kanootissa hän oli pudistanut itseään\nusein; miksei tässäkin? Sen pitemmälti asiaa pohtimatta hän sen\ntekikin.\n\nNiin kuin pyövelin äkkiä laukaisema hirsipuun luukku, samoin\npölkkykin heti totteli kääntyen puoli kierrosta. Ehtimättä edes\nparahtaa Miki lensi nuolena veteen. Kuului vain syvä ja juhlallinen\n_molskis_, kun hän taas katosi kuin olisi ollut lyijystä.\n\nEnsimmäistä kertaa näin upoksiin joutunut Niwa yhä piteli lujasti\nkiinni, ja kun pölkky taas kääntyi entiselleen, hän oli entiseen\ntapaan tarrautunut siihen kiinni ja vaahto oli kadonnut. Hän etsi\nkatsellaan Mikiä mutta Miki oli hävinnyt. Ja äkkiä hän taas tunsi\ntuon kuristavan otteen kurkussaan. Kun paino kävi yhä raskaammaksi\n-- sillä nyt Mikiä kuljetti heikko virta -- roikkui Niwa aivan kuin\nhirressä. Jos hän olisi hellittänyt ja seurannut Mikiä veteen, he\nolisivat kadottaneet sen onnen, mikä nyt oli kääntymässä heidän\nhyväkseen. Sillä vedessä henkensä kaupalla hosuva Miki kävi sekä\nankkurista että peräsimestä; hitaasti pölkky muutti suuntaa, joutui\nrannanläheiseen vastavirtaan ja ajautui aivan liejuisen rantaäyrään\nviereen. Hurjalla loikalla Niwa oli rannalla. Tuntiessaan maan\njalkojensa alla hän lähti juoksemaan, jolloin Miki ilmestyi hitaasti\nliejun läpi vedestä rannalle ja ojenteli itseään kuin isokasvuinen\näyriäinen saadessaan taas ilmaa keuhkoihinsa. Kun Niwa tajusi,\nettei toveri muutamaan hetkeen olisi ruumiillisesti kävelykunnossa,\nhän pudisteli itseään ja odotti. Miki toipui pian. Viiden minuutin\nkuluttua hän oli jalkeilla ravistellen itseään niin rajusti, että\nNiwa peittyi muta- ja vesiroiskeeseen.\n\nJos he olisivat viipyneet tällä paikalla, Challoner olisi löytänyt\nheidät noin tuntia myöhemmin, kun hän rantoja pitkin meloi siitä ohi\netsien heidän ruumiitaan. Ehkä Niwan lukemattomat hyvävaistoiset\nesi-isät varoittivat häntä tästä mahdollisuudesta, sillä jo\nneljännestunnin kuluttua siitä, kun he olivat päässeet kuiville, hän\nsuuntasi kulkunsa metsään, ja Miki seurasi. Koiralle tämä oli uusi\nseikkailu.\n\nMutta Niwa sai pian takaisin entisen hyvän tuulensa. Hänelle metsä\nmerkitsi kotia, vaikkei enää ollut emoakaan. Kauheiden kokemustensa\njälkeen Mikin ja ihmiseläimen kanssa hänelle tuottivat yhä enemmän\niloa pehmeiden männynneulasten sametinpehmeä kosketus ja äänettömän\nympäristön tutunomaiset tuoksut. Hän oli taas omissa oloissaan. Hän\nhaisteli ilmaa ja heristeli korviaan sen elähdyttävän aistimuksen\nlumoissa, että taas tunsi itsensä oman kohtalonsa pikku herraksi.\nMetsä oli outo, mutta se ei Niwaa huolestuttanut. Kaikki metsät\nolivat hänestä samanlaisia, sillä hänen valtakuntansa oli monta\ntuhatta neliökilometriä laaja ja hänen oli mahdoton pyykittää niitä\nkaikkia.\n\nToisin oli Mikin laita. Hän ei ainoastaan kaivannut Challoneria ja\njokea vaan tuli yhä alakuloisemmaksi mitä syvemmälle Niwa vei hänet\nmetsän salaperäiseen pimentoon. Hän päätti viimein panna pontevan\nvastalauseensa ja siinä mielessä hän tarrautui niin yhtäkkiä\npaikoilleen, että köyden päässä Niwa tupsahti kumoon ja murahti\nhämmästyneenä. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Miki kääntyi ja kiskoen\nmackenzie-isänsä hevosmaisella tarmolla lähti takaisin joelle päin\nvetäen Niwaa perässään noin neljän tai viiden metrin verran, ennen\nkuin penikan taas onnistui päästä jalkeille.\n\nSilloin alkoi kilpailu. Vartalot jännittyneinä ja etujalat pehmeään\nmaahan painettuina he kiskoivat köydestä vastakkaisiin suuntiin\nkunnes kaulaa alkoi kuristaa ja silmät alkoivat pullottaa. Niwan\nveto oli tasaista ja rauhallista, kun Miki sen sijaan koirien\ntavoin tempoi ja väänteli itseään äkkinykäyksin niin, että Niwan\noli pakko seurata sentti sentiltä. Lopputulos nähtävästi riippui\nsiitä kumman kaula oli kestävämpi. Niwan rasvakerroksen alla oli\nvielä kovin vähän voimaa. Se oli hänen heikko puolensa. Mikin löyhän\nnahan alla ja hänen varttuneessa luustossaan sen sijaan oli melko\ntavalla pontevuutta, ja jarrutettuaan urhokkaasti vastaan vielä\ntoiset viisi metriä Niwa luopui vastustuksesta ja seurasi Mikiä hänen\nvalitsemaansa suuntaan.\n\nNiwan suku olisi vaistonsa avulla kyennyt palaamaan suorinta tietä\njoelle takaisin, mutta Mikin aikomukset olivat paremmat kuin hänen\nsuuntavaistonsa. Niwa seurasi myöntyväisempänä, kun huomasi, että\ntoveri kierteli epämääräistä ympyrää, joka vei heidät yhtä varmasti,\nvaikka vain vähän hitaammin vaarallisesta joesta poispäin. Kun oli\nkulunut toinenkin neljännestunti, oli Miki eksynyt. Hän istahti\nmaahan, katsahti Niwaan, ja tunnusti sen -- hiljaa vikisten.\n\nNiwa ei liikahtanut. Äkkiä hänen terävät pikku silmänsä kiintyivät\nesineeseen, joka riippui muutaman askelen päässä olevassa pensaassa.\nEnnen kuin miespeto ilmestyi, oli karhun penikka kuluttanut kolme\nneljättäosaa ajastaan syömiseen, mutta eilisaamusta asti hän ei ollut\nniellyt kuoriaistakaan. Hänen vatsansa oli aivan typötyhjä, ja esine,\njonka hän näki pensaasta riippumassa, sai jokaisen sylkirauhasen\nhänen suussaan toimimaan. Se oli ampiaisen pesä. Monta kertaa hän\njo nuorella iällään oli nähnyt Nuzak-emonsa nousevan tavoittelemaan\ntuollaisia pesiä, repivän ne maahan, murskaavan ne isolla käpälällään\nja sitten kehottavan häntä herkuttelemaan sisässä olevilla kuolleilla\nampiaisilla. Melkein kuukauden ajan olivat ampiaiset kuuluneet hänen\njokapäiväiseen ruokaansa, ja ne olivat yhtä hyvää syötävää kuin mikä\nmuu tahansa. Hän lähestyi pesää; Miki seurasi. Kun he olivat metrin\npäässä siitä, Miki rupesi kuulemaan sieltä hyvin selvää ja omituista,\nilkeää surinaa. Niwa ei ollut levoton. Hän arvioi pesän korkeuden\nmaasta, nousi takajaloilleen, kohotti kämmenensä ja kiskaisi sitä\nkunnolla.\n\nSilloin Mikin kuulema surina muuttui heti sahan vihaiseksi\nvinkunaksi. Niwan äitiemo olisi salaman nopeudella vetäissyt pesän\nkämmentensä alle ja rusentanut sen hengiltä, kun sen sijaan Niwan\ntempaisu sai Ahmun ja sen vaarallisen väen kodin vain hiukan\nliikahtamaan. Sattuipa Ahmu itse olemaan kotosalla ja kolme\nneljäsosaa sotureistaan. Ennen kuin Niwa ehti uudestaan tempaista,\nne syöksyivät sieltä pilvenä ulos, ja samassa Mikiltä pääsi kaiken\nkauhea tuskainen parkaisu. Ahmu itse oli asettunut koiran kuonon\npäähän. Niwa ei äännähtänyt, vaan hosui naamaansa molemmilla\nkämmenillä, mutta Miki parkui yhä ja työnsi tuskaisen kuononsa\nkärjen maahan. Pian oli Ahmun armeijan joka soturi toimessa. Samassa\nNiwakin kaiutti ilmoille oman karjuntansa, pyörähti pesältä pois\nja pakeni. Miki ei jäänyt karvankaan vertaa hänestä. Hellän ihonsa\njokaisella neliösentillä hän tunsi tulikuuman neulan piston. Niwa\npiti pahinta ääntä. Hänen äänensä oli keskeymätöntä karjuntaa, ja sen\nbassoon liitti Mikin uliseva sopraano sellaisen sävyn, että jokainen\nohikulkeva intiaani olisi uskonut ihmissusipaholaisten olevan\ntanssimassa.\n\nKun vastustajat nyt pakenivat näin epäjärjestyksessä, olisivat\nampiaiset, jotka ovat aika ritarillisia vihollisia, palanneet\nkumottuun linnaansa, jollei Miki hurjasti paetessaan olisi rynnännyt\nerään puun ohi toiselta puolelta kuin Niwa -- onneton tapaus,\njoka pysäytti heidät niin äkkiä, että he olivat vähällä katkaista\nkaulansa. Silloin muutamia kymmeniä Ahmun jälkijoukon sotureita\nhyökkäsi uudestaan. Niwan taistelijaluonne heräsi vihdoin. Hän\nheilautti kämmentään, joka sattui melkein karvattomaan kohtaan Mikin\nperäpakaroita. Ja puolisokeana ja tuskan ja kauhun valtaamana, kaiken\nharkinta- ja käsityskykynsä menettäneenä Miki luuli, että Niwan\npuukonterävien kynsien viillokset olivat tuon hänen kimpussaan olevan\nsurisevan kauhun tavallista syvempiä pistoksia, ja rajusti kiljahtaen\nhän rupesi iskemään vastaan.\n\nTämä iskeminen heidät pelasti. Tuskan vimmassa hän kiepahti Niwan\npuolelle puuta, jolloin nuora vapautui ja Niwa syöksyi pakoon. Miki\nseurasi joka askelella kiljahdellen. Niwa ei enää tuntenut joen\nkammoa. Vaisto ilmaisi hänelle, että nyt oli vesi tarpeen, olipa\ntuiki tarpeenkin. Hän suuntasi kulkunsa joelle yhtä erehtymättä\nkuin Challoner olisi tehnyt kompassin avulla, mutta edettyään vasta\nparisataa metriä he tulivat pienelle joelle, jonka yli kumpikin olisi\nvoinut hypätä. Niwa hyppäsi veteen, joka oli kymmenen, viidentoista\nsentin syvyistä, ja ensi kerran eläessään Miki nyt vapaaehtoisesti\nmeni veteen. Pitkän aikaa he makasivat virkistävässä vedessä.\n\nPäivän valo kävi himmeäksi Mikin silmissä, ja hän alkoi paisua kuonon\nkärjestä kyhmyisen häntänsä päähän. Niwa oli niin lihava, että kärsi\nvähemmän. Hän näki yhä ja sikäli kuin tuskaiset tunnit kuluivat,\nalkoivat monet asiat järjestyä hänen aivoissaan. Kaikki tämä kurjuus\nalkoi miespedosta. Miespeto oli vienyt häneltä emon; miespeto hänet\noli pistänyt pimeään pussiin; ja miespeto oli _sitonut nuoran\nkaulaan_. -- Vähitellen hänen mieleensä alkoi syöpyä se tosiseikka,\nettä nuora oli syy kaikkeen.\n\nPitkän ajan kuluttua he ryömivät purosta ja löysivät pehmeän, kuivan\nonkalon ison puun juurelta. Näkevän Niwankin silmissä alkoi synkässä\nmetsässä pimetä. Aurinko oli kaukana lännessä, ja ilma alkoi käydä\nkoleaksi. Mahallaan maassa maaten, paisunut pää etukäpälien välissä,\nMiki uikutti valitellen.\n\nNiwan katse kääntyi yhä uudestaan nuoraan, kunnes hänen päässään\nkehittyi suuri tuuma. Hän vikisi. Osaksi se oli emon ikävöintiä,\nosaksi vastausta Mikille. Hän vetäytyi lähemmäs pentua, sillä hän\ntunsi ylivoimaista toveruuden kaipausta. Eihän Miki ollut tähän\nsyypää, vaan miespeto ja _nuora!_\n\nYhä synkempänä ympäröi illan pimeys heidät ja likistäytyen yhä\nlujempaan pentua vastaan Niwa vetäisi nuoran etukäpäliensä väliin.\nHeikosti murahtaen hän kävi siihen hampaillaan käsiksi ja rupesi\nsitä sitten pureskelemaan. Aina välillä hän ärisi, ja tähän ärinään\ntuntui sisältyvän jonkinlainen tiedottava sävy, aivan kuin olisi hän\nhalunnut sanoa Mikille:\n\n-- Etkö käsitä? -- minä puren tämän kahtia. Aamuun mennessä sen kyllä\nsaan tehdyksi. Rohkaise mielesi. Meille kyllä kohta koittaa paremmat\najat.\n\n\n\n\n7\n\n\nTuskallisen ampiaispesäseikkailun jälkeisenä aamuna Niwa ja Miki\nnousivat kahdeksalle kankealle, paisuneelle jalalle tervehtimään\nuutta päivää siinä synkässä ja salaperäisessä metsässä, johon eilinen\nkova kohtalo oli heidät tuonut. Heissä oli nuoruuden lannistumatonta\nluontoa, ja vaikka Miki oli niin paisunut ampiaisten pistoksista,\nettä hänen laihan ruipelo ruumiinsa ja pitkät jalkansa olivat, jos\nmahdollista, vieläkin muodottomammat, ei hän suinkaan ollut haluton\netsimään uusia seikkailuja.\n\nKoiranpennun naama oli pyöreä kuin täysikuu, ja pää oli niin\npöhöttynyt, että Niwa syystä olisi voinut luulla sen olevan\nräjähtämäisillään. Mutta Mikin silmät, sikäli kuin ne näkyivät --\nolivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, ja hänen toinen eheä korvansa\nsekä toinen korvapuolisko törröttivät toiveikkaina, kun hän odotti\nNiwalta merkkiä toiminnan alkamiselle. Ruumiissa oleva myrkky ei\nhäntä enää vaivannut. Hän tosin tunsi itsensä jonkun verran liian\nsuureksi -- mutta muuten varsin hyvinvoivaksi.\n\nNiwa oli lihavuutensa takia vähemmän kärsinyt taistelusta ampiaisten\nkanssa. Hänen ainoa silmiinpistävä vaurionsa oli umpeen muurautunut\nsilmä. Toisella, joka oli sepposen selällään, hän katseli virkeästi\nmaailmaa. Kehnosta silmästään ja jäykistä jäsenistään huolimatta\nhäntä ainakin innosti se usko, että vihdoinkin onni kääntyi hänelle\nmyötäiseksi. Hän oli päässyt irti miespedosta, joka oli surmannut\nhänen emonsa; metsät kutsuivat taas avosylin häntä helmaansa; ja\nnuora, jolla Challoner oli sitonut yhteen hänet ja Mikin, hänen oli\nyön kuluessa onnistunut kaluta poikki. Vapauduttuaan näin ainakin\nkahdesta pahasta hän ei olisi kovinkaan hämmästynyt, jos olisi nähnyt\nNuzak-emonsa astuvan esille puiden siimeksestä. Emon muisteleminen\nsai hänet vikisemään. Ja Miki, jolle uusi maailma ammotti tyhjänä\nyksinäisyytenä ja joka muisteli isäntäänsä, vastasi vikinään.\n\nKummankin oli nälkä. Se hurja vauhti, jolla heidän onnettomuutensa\nolivat seuranneet toisiaan, ei ollut suonut heille aikaa aterioida.\nMiki oli tästä elämänmuutoksesta enemmän kuin kummissaan; hän oli\nmasentunut, ja hän oikein pidätti henkeään uuden onnettomuuden\npelossa. Niwa sen sijaan tarkasteli heitä ympäröivää metsää.\n\nAivan kuin hän tästä tarkastelusta olisi päässyt varmuuteen siitä,\nettä kaikki oli niin kuin olla piti, Niwa kääntyi selkä aurinkoon,\nniin kuin oli emo aina tehnyt, ja lähti liikkeelle.\n\nMiki seurasi. Nyt hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa joka\nnivel oli ikään kuin kadonnut. Kaula oli kankea, jalat tuntuivat\npuujaloilta, ja viisi kertaa yhtä monen minuutin kuluessa hän\nloukkasi kömpelöt varpaansa ja keikahti kumoon yrittäessään pysyä\nkarhunpenikan rinnalla. Kaiken lisäksi olivat vielä hänen silmänsä\nmelkein ummessa, niin että hän ei nähnyt kunnolla, ja kun hän\nkompastui viidennen kerran, hän kadotti Niwan peräti näkyvistään\nja kaiutti ilmoille valittavan vastalauseensa. Niwa pysähtyi ja\nrupesi kuonollaan kaivamaan lahonneen pölkyn alta. Kun Miki saapui,\noli Niwa mahallaan maassa latkien suuhunsa minkä ikinä ehti isoja\npunaisia etikkamuurahaisia pesästä. Miki katseli hetken aikaa tätä\nhommaa. Pian hän kyllä käsitti, että Niwa söi jotakin, mutta hän ei\nkuolemakseen voinut käsittää, mitä se oli. Nälkäisenä hän nuuski\nNiwan tonkivaa kuonoa. Hän nuolaisi kielellään siitä, mistä oli\nnähnyt Niwan nuolaisevan, mutta sai vain törkyä suuhunsa. Ja kaiken\naikaa Niwa mielihyvillään ja tyytyväisenä ähki pikku ähkinäänsä.\nKului kymmenen minuuttia ennen kuin hän sai pyydystetyksi viimeisen\nmuurahaisen ja jatkoi matkaa.\n\nVähäistä myöhemmin he saapuivat pienelle aukeamalle, jossa\nmaaperä oli kostea, ja haisteltuaan hetken aikaa sieltä täältä ja\nsuunnattuaan näkevän silmänsä joka suuntaan Niwa alkoi yhtäkkiä\nkaivaa. Pian hän veti maasta esille miehen peukalon kokoisen, valkean\nesineen ja alkoi sitä ahnaasti pureksia. Mikin onnistui saada siitä\nsievoinen kappale itselleen. Pettymys tuli pian. Esine oli kuin\npuuta; pyöriteltyään sitä suussaan hetken aikaa hän pudotti sen\ninhoten maahan, ja kiitollisesti öristen Niwa söi loput juuresta.\n\nHe jatkoivat matkaa. Kaksi surkeaa tuntia Miki seurasi Niwan\nkintereillä, vatsan käydessä yhä tyhjemmäksi ja ruumiin pöhötyksen\nyhä vähentyessä. Hänen nälkänsä alkoi tuntua tuskalliselta. Mutta\nsuupalastakaan hän ei löytänyt, kun Niwa sen sijaan aina vähän\nväliä keksi jotakin syötävää. Näiden kahden tunnin päättyessä oli\nkarhunpenikan ruokalista kasvanut aika mahtavaksi. Se sisälsi muun\nmuassa puolisenkymmentä tummanvihreää sittiäistä, lukemattoman\njoukon kuoriaisia, sekä kovia että pehmeitä, kokonaisia yhdyskuntia\ntummanpunaisia muurahaisia, useita lahopölkkyjen sisuksista\nkaivettuja valkeita toukkia, joukon kotiloita, nuoren sammakon,\nkurmitsan munan, joka ei ollut hautoutunut, ja kasviksia, kahden\nkama-kasvin juuret ja yhden symplocarpus-kasvin. Silloin tällöin hän\nveti alas hentoja haavan versoja ja puraisi niistä päät. Samoin hän\ntavatessaan jyrsi kuusen ja männyn pihkaa suuhunsa, pistipä toisinaan\nmehevää ruohoakin poskeensa.\n\nMiki maistoi useita näistä. Sammakon hän olisi syönyt, mutta Niwa\nennätti ennen. Kuusen ja männyn pihka tartuttivat hampaat toisiinsa,\nja niiden katkera maku sai hänet melkein oksentamaan. Kotilolla ja\nkivellä oli hänen mielestään kovin vähän eroa, ja kun se kuoriainen,\njota hän yritti syödä, sattui olemaan sellainen asafoetidan tapainen\neläin, jota sanotaan hajukuoriaiseksi, hän ei enää yrittänyt toista\nkertaa. Hän puraisi myös kärjen hennosta puunversosta, mutta se\nei ollutkaan haapa, vaan muu katkeran makuinen kasvi. Lopulta hän\ntuli siihen päätelmään, että Niwan ruokalistan tähänastisista\nruokalajeista ruoho oli ainoa, mitä hän _saattoi_ syödä.\n\nHänen itsensä ollessa nääntymässä nälkään kävi toveri vain\nyhä onnellisemmaksi sikäli kuin hän lisäsi vatsassa olevaa\nkirjavaa kokoelmaa. Niwasta todellakin tuntui, että hän eli\nyltäkylläisyydessä, ja hän örisi kaiken aikaa mielihyväänsä,\nvarsinkin kun hänen kehno silmänsä alkoi vähitellen aueta ja hän\nrupesi paremmin näkemään ympärilleen. Puolisenkymmentä kertaa,\nuuden muurahaispesän löydettyään, hän aina kiihtynein pikku huudoin\nkehotti Mikiäkin herkuttelemaan. Keskipäivään asti Miki seurasi hänen\nkintereillään uskollisena seuralaisena. Tästä tuli loppu silloin\nkun Niwa ehdoin tahdoin kaivoi maasta pesän, jossa asusti neljä\ntavattoman isoa kimalaista, murskasi ne kaikki ja söi suuhunsa.\n\nSiitä hetkestä alkaen Mikistä rupesi tuntumaan, että hänen oli\nmetsästettävä omin päin. Tämä ajatus toi mukanaan uutta voimaa. Hänen\nsilmänsä olivat nyt kokonaan auki, ja jaloista oli hävinnyt pahin\njäykkyys. Hänen mackenzielaisisänsä ja puoliksi paimen-, puoliksi\nairedalelaisemonsa veri kuohui hänessä nyt vilkkaan vaativana, ja\nhän alkoi omin neuvoin tarkastella ympäristöä. Hän keksi tuoreen\ntuoksun ja nuuski yltympäri, kunnes maasta kohosi peltopyy hirveästi\nsavillaan räpyttäen. Hän säikähti sitä, mutta se vain lisäsi\nruokahalua. Pian sen jälkeen, erään varpuläjän alta nuuskiessaan, hän\nkohtasi silmästä silmään päivällisensä.\n\nVahbu se oli, kaniininpoikanen. Nopeasti Miki oli sen kimpussa ja\ntarttui lujasti Vahbua selkään. Kun Niwa kuuli varvikon ryskettä ja\nkaniinin kirkunaa, hän heitti muurahaisten pyynnin sikseen ja riensi\npaikalle. Kirkuna lakkasi pian, ja Miki ryömi selkä edellä varvikosta\nesiin ja voitonriemuisena Vahbua leuoissaan pidellen hän tapasi\nNiwan. Kaniininpoika oli jo heittänyt henkensä, ja äkäisesti äristen\nMiki rupesi repimään nahkaa. Niwa yritti ystävällisesti öristen\nlähennellä. Miki murisi rajummin. Pelottomana Niwa yhä vain matalasti\nja pyytävästi öristen kertoili ylenpalttisesta ystävyydestään Mikiä\nkohtaan ja nuuski kaniinia. Ärinä Mikin kurkussa asettui. Hänen\nmieleensä muistui, että Niwa oli useitakin kertoja kutsunut häntä\njakamaan muurahaisensa ja kuoriaisensa. Yhdessä he söivät kaniinin.\nVasta kun viimeinen lihanmurunen ja viimeinen murea luunpalanen oli\nnautittu, lakattiin aterioimasta, ja ensi kertaa emonsa kadotettuaan\nNiwa istahti pyöreälle perälleen pistäen punaisen pikku kielensä\nsuusta esiin. Se oli merkkinä siitä, että vihdoin oli vatsa täynnä\nja mieli tyytyväinen. Hänestä ei tällä hetkellä mikään ollut sen\nmieluisampaa kuin pieni päivällisuni, ja oikoen itseään uneliaasti,\nhän rupesi itselleen katsomaan sopivaa puuta.\n\nMikille taas virkeän kylläisyyden tuottama mielihyvän tunne antoi\nuutta toimintahalua. Koska Niwa huolellisesti pureskeli ruokansa,\npäinvastoin kuin Miki, joka vähät välitti ruoan hienontamisesta,\nnieleskeli sitä kimpaleittain, oli koiranpennun onnistunut syödä\nneljä viidettäosaa kaniinista. Hänen ei siis ollut enää nälkä. Mutta\nhän oli muuttuneelle ympäristölleen vastaanottavampi kuin oli vielä\nkertaakaan ollut siitä asti kun hän ja Niwa olivat Challonerin\nkanootista pudonneet koskeen. Ensi kerran hän oli tappanut ja\nensi kerran saanut maistaa lämmintä verta, ja nämä seikat yhdessä\nlisäsivät hänen hyvinvointiinsa kiihdykkeen, joka oli voimakkaampi\nkuin hänellä mahdollisesti oleva halu heittäytyä pitkäkseen johonkin\naurinkoiseen paikkaan nukkumaan. Nyt kun hän oli oppinut asian,\nvärisytti metsästysvaisto hänen pikku ruumiinsa joka solua. Hän olisi\nhalukkaasti jatkanut metsästämistä niin kauan kuin jalat kannattivat,\nellei Niwa olisi löytänyt sopivaa nukkumapaikkaa.\n\nHän oli aivan hämmästynyt nähdessään Niwan ketterästi kiipeävän ison\nhaavan runkoa ylös. Hän oli tosin nähnyt oravien kiipeävän puihin --\nsamoin kuin oli nähnyt lintujen lentävän -- mutta Niwan taidonnäyte\nsai hänet pidättämään henkeään, eikä Miki sanonut mitään ennen kuin\nkarhunpenikka oli mukavasti asettunut oksan haarukkaan nukkumaan.\nSilloin hän haukahti epäilevästi, haisteli puun tyveä ja teki itsekin\nyrityksen tapaisen. Mäiskähdys selälleen sai hänet uskomaan, että\nNiwa oli heistä puunkiipijä. Mieli matalana hän peräytyi puun luota\nparikymmentä metriä ja istahti maahan pohtimaan tilannetta. Hän ei\nvoinut käsittää, että Niwalla oli mitään erikoista asiaa puuhun.\nVarmaankaan hän ei pyytänyt kuoriaisia. Hän haukahti puolisenkymmentä\nkertaa, mutta Niwa ei vastannut. Vihdoin hän luopui yrityksestä ja\nheittäytyi pitkäkseen maahan uikuttaen alakuloisena.\n\nMutta nukkumaan hän ei aikonut ruveta. Hän oli valmis ja innokas\njatkamaan. Hän halusi pitemmälle tutkia salaperäistä ja lumoavaa\nmetsän sisustaa. Hän ei enää tuntenut sitä outoa pelkoa, jota\noli tuntenut ennen kaniinin tappoa. Kahdessa minuutissa luonto\noli varpukasan alla suorittanut erään kasvatusihmeensä. Tässä\nlyhyessä ajassa Miki oli kohonnut vikisevästä pennusta kykeneväksi\nja ymmärtäväksi. Hän oli jättänyt sen alkuasteen, jota hänen\nseurustelunsa Challonerin kanssa oli pidentänyt. Hän oli _tappanut_,\nja tämän seikan aiheuttama kuuman vihlova tunne sytytti kaikki hänen\nvaistonsa tuleen. Sinä puolena tuntina kun hän makasi mahallaan\nmaassa, pää virkkuna ja kuuntelevana ja jolloin Niwa nukkui, siirtyi\nhän puolitiehen pentuasteesta koiraan. Hän ei tosin saisi milloinkaan\ntietää, että Hela, hänen mackenziekoira-isänsä, oli mahtavin pyytäjä\nkoko Little Fox-alueella ja että hän yksin oli suistanut maahan\nuroskaribun. Mutta hän _tunsi_ sen. Tuossa kutsussa oli jotakin\nitsepintaisen vaativaa, ja koska hän noudatti tuota kutsua ja innolla\ntarkkaili metsän kuiskeita, hänen herkät korvansa erottivat Kawukin,\npiikkisian, matalan, yksitoikkoisen rupatuksen.\n\nMiki makasi hyvin hiljaa. Hetkistä myöhemmin hän kuuli piikkien\nheikkoa rapinaa, ja sitten Kawuk ilmestyi näkösälle ja nousi\nauringonpaisteisessa kohdassa takajaloilleen.\n\nKolmetoista vuotta Kawuk oli häiritsemättä saanut asustaa juuri tässä\nosassa sydänmaata, ja hän painoi vanhoilla päivillään varmaankin\nviisitoista kiloa. Saapuessaan myöhäiselle päivälliselleen tänä\niltapäivänä hän oli tavallista onnellisempi. Hänen näkönsä oli\nparhaimmillaankin hämärä. Luonto ei ollut milloinkaan tarkoittanut\nhäntä teräväsilmäiseksi ja oli siksi vahvasti varustanut hänet\nokapäisillä nuolilla. Kolmenkymmenen metrin päässä ollessaan hän oli\naivan tietämätön Mikin läsnäolosta, ainakin siltä näytti, ja Miki\nponnisti lujemmin maasta, sillä nopeasti kehittyvä vaisto varoitti\nhäntä koskemasta tähän eläimeen.\n\nNoin minuutin ajan Kawuk ehkä näin seisoi pystyasennossa laulellen\nlauluaan, joka oli hänen suvulleen ominainen, eikä hän koko aikana\nliikauttanut ruumistaan. Hän oli kyljittäin Mikiin, muistuttaen\nlihavaa neuvosherraa. Hän oli niin lihava, että hänen vatsansa\npuolipallomaisesti pullistui esiin, ja tämän kuvun päällä hänellä\noli kädet ristissä, aivan kuin ihmisellä, niin että hän näytti\nparemminkin vanhalta piikkisikanaaraalta kuin sukunsa päämieheltä.\n\nNyt vasta Miki huomasi Iskwasisin, nuoren piikkisikanaaraan, joka\nsalaa oli työntäytynyt esille Kawukin lähellä olevan pensaan\nalta. Iästään huolimatta ei tulisen tenhoava runollisuus vielä\nollut jättänyt tuon ukkelin luita, ja heti paikalla hän rupesi\nesittämään näytettä hyvästä kasvatuksestaan ja sulostaan. Hän aloitti\nhullunkurisella kosiotanssillaan, hypellen jalalta toiselle, kunnes\nlihava vatsa hyllyi, ja rupatellen entistä äänekkäämmin; Iskwasis\nolikin tarpeeksi suloinen saamaan vanhemmankin keikarin kuin Kawukin\npään pyörälle. Hän oli silmiinpistävän vaaleaverinen, toisin sanoen\nalbiino, sukunsa harvinaisuuksia. Kuono oli vaaleanpunainen,\njalkojen kämmenpohjat samoin vaaleanpunaiset, ja hänen kauniissa\npunaisissa silmissään oli taivaansininen kehä. Oli helppo huomata,\nettei hän suopein silmin katsellut vanhan Kawukin lemmentanssia, ja\nsen huomatessaan Kawuk muutti menettelytapaa ja laskeutuen kaikille\njaloilleen maahan hän alkoi takoa piikkisellä hännällään aivan kuin\nolisi äkkiä tullut hulluksi. Kun hän lakkasi ja rupesi katsomaan,\nminkä vaikutuksen hän oli tehnyt, niin jopa äijä ällistyi nähdessään,\nettä Iskwasis oli hävinnyt. Hetken hän istui aivan typertyneenä,\npäästämättä ääntäkään. Sitten hän Mikin hämmästykseksi lähti suoraan\nsitä puuta kohden, missä Niwa nukkui. Se oli tietenkin Kawukin\npäivällispuu, ja hän rupesi kiipeämään ylös, jutellen itsekseen\nkaiken aikaa. Mikin nousivat karvat pystyyn. Hän ei tiennyt, että\nKawuk koko sukunsa tavoin oli hyvänluontoisin kaveri koko maailmassa\neikä milloinkaan ollut tehnyt pahaa kenellekään, joka häntä ei ensin\nhäirinnyt. Tästä tietämättömänä hän äkkiä alkoi vimmatusti haukkua\nvaroittaakseen Niwaa.\n\nNiwa kohottautui hitaasti ja avatessaan silmänsä näki edessään\npiikkisen naaman, joka sai hänet jäykistymään säikähdyksestä. Hän\nkiepahti kolostaan niin äkkiä, että oli vähällä maahan suistua, ja\nsyöksyi ylemmäs puuhun. Kawuk ei ollut lainkaan kiihtynyt. Kun kerran\nIskwasis oli kadonnut, hän eli yksinomaan päivällisensä esimaussa.\nHän kiipeili yhä hiljalleen ylemmäs, ja tämän nähdessään kauhun\nvallassa oleva Niwa peräytyi eräälle oksalle, jotta Kawuk pääsi\nesteettömästi nousemaan puuhun.\n\nNiwan onnettomuudeksi Kawuk oli juuri tällä oksalla syönyt viimeisen\nateriansa, ja hän alkoi kavuta sille, nähtävästi yhä tietämättä, että\npenikka oli samalla oksalla. Silloin Miki alhaalla aloitti sellaisen\nhurjan haukunnan, että Kawuk näytti lopultakin älyävän, että jotakin\ntavatonta oli tekeillä. Hän kurkisteli alhaalla olevaan Mikiin, joka\nturhaan yritti hypellä puun runkoa ylös; sitten hän kääntyi ja vasta\nnyt alkoi jonkinlaisella mielenkiinnolla tarkastella Mikiä. Niwa\npiteli oksastaan kiinni sekä etujaloin että takajaloin. Näytti olevan\nmahdotonta peräytyä kauemmas oksalla, joka jo vaarallisesti taipui\nhänen painonsa alla.\n\nJuuri silloin Kawuk rupesi hurjasti torailemaan. Vielä viimeisen\nkerran vimmatusti haukahtaen Miki istahti takakoivilleen ja katseli\nylhäällä esitettävää järkyttävää murhenäytelmää. Vähän kerrallaan\nKawuk eteni, ja sentti sentiltä Niwa peräytyi, kunnes keikahti\noksalta ja jäi riippumaan selkä maahan päin. Silloin juuri Kawuk\nlopetti torailemisen ja rupesi syömään päivällistään. Pari kolme\nminuuttia Niwa pysytteli paikallaan. Pari kertaa hän ponnisteli\npäästäkseen oksan päälle. Sitten takajalat menettivät otteensa.\nKymmenisen sekuntia hän riippui yksinomaan etujalkojensa varassa --\nsyöksyen sitten viidentoista metrin korkeudesta maahan. Hän mätkähti\naivan Mikin viereen niin rajusti, että henki salpautui. Murahtaen\nhän nousi, katsahti sekapäisenä puuhun ja asiaa tarkemmin Mikille\nselittämättä alkoi luikkia syvemmälle metsään ja oikopäätä siihen\nsuureen seikkailuun, josta oli tulossa näiden kahden kumppanin\nlopullinen koetus.\n\n\n\n\n8\n\n\nVasta puolen kilometrin päässä Niwa pysähtyi.\n\nMikistä tuntui kuin he olisivat tulleet päivänvalosta illan\npimeyteen. Se metsäkolkka, johon Niwan pako oli heidät tuonut, tuntui\navaralta, salaperäiseltä luolalta. Täällä vallitsevan suurenmoisen\nhiljaisuuden ja salaperäisten kuiskeiden lumoamana olisi Challonerkin\npysähtynyt tähän. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla, mutta ei\nainoakaan säde päässyt tunkeutumaan sen tiheän, vihreän kuusi- ja\npalsamipuukatoksen läpi, joka seinän tavoin joka puolella ympäröi\nMikin ja Niwan. Heidän ympärillään ei ollut pensasta eikä muuta\npohjakasvillisuutta; heidän jalkojensa alla ei ollut kukkaa eikä\nruohonkortta. Ei mitään paitsi paksu, pehmeä ruskeiden neulasten\nsamettimatto, jonka alle kaikki elämä oli tukehtunut. Tuntui siltä\nkuin metsänneidot olisivat asettaneet makuukammionsa tänne, jossa\nse kaikkina vuoden aikoina oli tuulilta, tuiskuilta ja rajuilmoilta\nsuojassa. Tai että ihmissudet olivat sen valinneet tyyssijakseen,\njonka salaisista pimennoista tekivät aavemaisia retkiään ihmislasten\njoukkoon.\n\nLintukaan ei liverrellyt puissa. Elämän ääniä ei kuulunut niiden\ntiheiltä oksilta. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että Miki kuuli\nsydämensä kiihtyneen sykkeen ruumiissaan. Hän katsahti Niwaan, ja\ntässä pimennossa loisti karhunpenikan silmistä outo tuli. Kumpikaan\nei pelännyt, mutta tässä luolamaisessa äänettömyydessä heidän\ntoveruutensa uudistui, ja siinä oli nyt jotakin, mikä täytti sen\ntyhjyyden, jonka Niwan emon kuolema ja Mikin isännän menettäminen\nolivat jättäneet jälkeensä. Koiranpentu uikutti hiljaa, ja Niwan\nkurkusta kuului hyrisevä ääni, jota seurasi valittava murina, mikä\nmuistutti pikku porsaan röhkinää. He vetäytyivät lähemmäs toisiaan\nja seisoivat hartiat yhdessä. Hetken kuluttua he jatkoivat matkaa,\nmuistuttaen kahta lasta, jotka tutkivat tyhjän ja hylätyn talon\nsalaisuuksia. He eivät olleet metsästämässä, mutta heidän ruumiinsa\njokainen pyyntivaisto oli silti valveilla, ja aina vähän väliä he\npysähtyivät katsomaan, kuuntelemaan ja nuuskimaan ilmaa.\n\nKaikki tämä palautti Niwan mieleen sen pimeän onkalon, jossa hän\noli syntynyt. Tulisikohan Nuzak-emo kohta esille jostakin noista\nkolkoista käytävistä? Nukkuikohan hän täällä jossakin, kuten\noli nukkunut heidän pimeässä luolassaan? Nämä kysymykset ehkä\nepämääräisinä heräsivät hänen mielessään. Sillä paikka todellakin\nmuistutti luolaa, missä vallitsee kuoleman hiljaisuus; ja vähän\netäämpänä sen synkkyys muuttui haudan pimennoksi. Tällaista paikkaa\nintiaanit nimittivät _muhneduksi_ -- sellaiseksi paikaksi metsässä,\njosta paholaiset ovat läsnäolollaan karkottaneet kaiken elämän; sillä\nainoastaan paholaiset saivat puut kasvamaan niin tilleiksi, etteivät\nläpäisseet päivänvaloa. Ja pöllöt vain pitivät seuraa pahoille\nhengille.\n\nTäysikasvuinen susi olisi heidän sijassaan pysähtynyt tähän ja\nlähtenyt takaisin; kettu olisi maata pitkin luikerrellen hiipinyt\ntiehensä; murhanhaluinen pikku kärppä olisi välkkyvillä, punaisilla\nsilmillään pelottomana tirkistellyt, mutta vaiston opastamana\nperäytynyt avoimeen metsään. Sillä hiljaisuudestaan ja pimeydestään\nhuolimatta _siellä oli eloa_. Sitä sykki ja odotteli noiden mustien\nluolien uumenissa. Sitä yhä elpyi sitä mukaa kuin Niwa ja Miki\netenivät tuohon äänettömyyteen, ja pyöreitä silmiä alkoi vihertävinä\ntulipalloina hehkua heidän ympärillään. Vieläkään ei kuulunut ääntä,\nei näkynyt liikettä tiheässä lehtikatoksessa. _Muhnedu_-paholaisten\ntavoin jättiläispöllöt katselivat alas, kooten hidasta järkeään -- ja\nodotellen.\n\nJa sitten lehahti tavattoman iso varjo esiin tästä pimeästä\nkatoksesta ja liiteli niin läheltä Niwan ja Mikin päiden yli, että he\nkuulivat jättiläissiipien uhkaavaa suhinaa. Kun tuo aavemainen olento\noli kadonnut, he kuulivat sihinää ja vahvan nokan ilkeää naksahtelua.\nSe sai Mikin vavahtelemaan. Vaisto, joka oli pyrkinyt nousemaan\nhänessä, välähti liekkiin kuin ruudin leimahdus. Heti hän tunsi\näärettömän ja kauhean vaaran läheisyyden.\n\nNyt oli ääntä heidän ympärillään -- liikettä puissa, aavemaista\nvärähtelyä ilmassa, ja narskuvaa, metallinheleää _raks, raks, raks_\nheidän päidensä päällä. Taas Miki näki ison varjon tulevan ja\nmenevän. Sitä seurasi toinen ja kolmas, kunnes puiden alainen holvi\ntuntui olevan varjoja täynnä; jokaisen varjon mukana läheni heitä yhä\ntuo vahvanokkaisten leukojen ilkeä uhka. Suden ja ketun tavoin hän\nkyyristyi alas tarrautuen lujasti maahan. Mutta se ei enää tapahtunut\npelokkaalla pennun vikinällä. Hänen lihaksensa jännittyivät,\nja muristen hän paljasti hampaansa, kun eräs pöllöistä liiteli\nniin matalalla, että hän tunsi sen siipien iskun. Niwa vastasi\npärskynnällä, joka vähän myöhemmin hänen elämässään olisi ollut emon\nuhkaava _huu_-huuto. Karhujen tavoin hän seisoi pystyssä. Ja hänen\nkimppuunsa laskeutui eräs varjoista -- hirveänä höyhenkasana suoraan\npimeydestä.\n\nParin metrin päästä Mikin leimuavat silmät näkivät toverinsa harmaan\nröykkiön peittämänä ja hetken aikaa hän pysyi kauhun vallassa ja\nliikkumattomana suunnattomien siipien jymisten iskiessä. Niwa ei\npäästänyt ääntäkään. Hän lensi selälleen ja upotti kyntensä niin\ntiheään ja pehmeään höyhenkasaan, ettei sillä tuntunut olevan\nmitään lihapohjaa. Hän tunsi päällään jonkin läheisyyden, kuoleman\nläheisyyden. Siipien isku oli kuin nuijimista; ne salpasivat häneltä\nhengen, ne huumasivat hänen aistinsa, mutta sittenkin hän yhä\nraivoisasti kynsillään raastoi lihatonta rintaa.\n\nUhumisu, jonka suurien siipien kärkien väliä oli puolitoista metriä,\noli ensimmäisen rajun kuoliniskunsa iskenyt sentin murto-osan verran\nharhaan. Hänen voimakkaat raatelukyntensä, jotka veitsien tavoin\nolisivat uponneet Niwan sydänjuuriin, sulkeutuivat liian aikaisin ja\ntarrasivat vain karhunpenikan tiheään karvapeitteeseen ja löyhään\nnahkaan. Nyt hän pieksi saalistaan hamaan siihen asti, että otollisen\nhetken tullen tappaisi sen nokkansa hirmuiskulla. Puolisen minuuttia\nlisäksi tätä tällaista menoa, ja Niwan naama olisi ollut riekaleina.\n\nSe seikka, ettei Niwa päästänyt ääntäkään, ettei ulinaa kuulunut,\nsai Mikin jalkeille huulet irvissä ja muristen. Samassa pelko\nkaikkosi hänestä, ja sen tilalle astui raju, melkeinpä ilakoiva\nriemuntunne. Hän tunsi heidän yhteisen vihollisensa -- _linnuksi_.\nHänen silmissään linnut olivat saalista eivätkä mikään uhka.\nKymmenisen kertaa heidän tulomatkallaan ylämaista Challoner oli\nampunut suuria kanadanhanhia ja isosiipisiä kurkia. Miki oli syönyt\nniiden lihaa. Kahdesti hän oli ajanut takaa haavoittuneita kurkia,\nhaukkuen niitä täyttä kurkkua, _ja ne olivat paenneet häntä_. Nyt hän\nei haukkunut. Nuolena hän lensi pöllön höyhenkasaan. Hänen kulmikas\npennunvartalonsa putosi kiven painoisena, ja Uhumisu menetti otteensa\nja paiskautui kyljelleen siipien suhistessa.\n\nEnnen kuin hän uudestaan ehti pystyyn, oli Miki taas hänen\nkimpussaan, iskien kaikin voimin pöllöä päähän samaan kohtaan, mihin\noli iskenyt haavoittunutta kurkeakin. Uhumisu lensi aivan pitkänään\nselälleen -- ja vasta nyt Miki päästi kurkustaan joukon raivoisia,\nmurisevia haukahduksia. Tämä oli outo ääni Uhumisulle ja hänen\nverenjanoisille veljilleen, jotka seurasivat ympäröivästä pimennosta\ntaistelua. Raksuttelevat nokat kaikkosivat kauemmas, ja äkkiä\nsiipensä levittäen Uhumisu kohosi ilmaan.\n\nIsot etujalkansa tanakasti maassa ja muriseva naamansa puiden\nlatvuksien muodostamaa tummaa katosta kohden käännettynä Miki yhä\nuhkaavana haukkui ja ulvoi. Hän toivoi linnun tulevan takaisin.\nHän toivoi saavansa repiä ja raastaa sen höyheniä, ja tämän hänen\nvimmatun taisteluvaatimuksensa aikana Niwa pyörähti mahalleen, nousi\njaloilleen ja varoittavasti Mikille kiljahtaen pyyhälsi taas pakoon.\nMiki nähtävästi ei ymmärtänyt tätä asiaa, mutta _hän_ ainakin käsitti\ntilanteen. Taas toimi lukemattomien sukupolvien synnyttämä vaisto.\nHän tiesi, että heitä ympäröivissä mustissa pimennoissa väijyi\nkuolema -- ja hän juoksi niin, ettei vielä eläissään ollut juossut\nniin kovaa. Miki seurasi häntä, ja varjot alkoivat taas vähitellen\nliehua lähemmäs.\n\nEdessään he näkivät auringonpaisteen välähtelyä. Puut kävivät\nkorkeammiksi, ja pian pääsi päivänvalo tunkeutumaan niiden läpi niin,\netteivät luolamaiset pimennot heitä enää ympäröineet. Jos he olisivat\njatkaneet matkaa vielä sata metriä, he olisivat saapuneet suuren\nlakeuden, pöllöjen pyyntialueen, laitaan. Mutta itsesäilyttämisliekki\npaloi kuumana Niwan päässä; hän oli vielä huumaantuneena siipien\njymisevistä iskuista; hänen kylkiään poltti niistä kohdin, mistä\nUhumisun raatelukynnet olivat repineet hänen lihaansa, niin että kun\nhän edessään näki puuryteikön, hän sukelsi niin nopeasti sen turviin,\nettä Miki hetkisen ihmetteli, mihin hän oikein oli joutunut.\n\nRyömittyään hänen perässään ryteikköön Miki kääntyi ja työnsi\npäänsä esille. Hän ei ollut tyytyväinen. Hänen huulensa olivat yhä\nirvissä, ja hän murisi yhä. Hän oli lyönyt vihollisensa. Hän oli\nheittänyt sen kumoon ja oli täyttänyt suunsa sen höyhenillä. Tämä\nvoitonriemu mielessään hän samalla totesi sen tosiseikan, että oli\nNiwaa seuratessaan juossut pakoon, ja häntä halutti kovin lähteä\ntakaisin ja suorittaa asia loppuun. Airedale-koiran ja paimenkoiran\nveri kävi hänessä voimakkaammaksi tappiota pelkäämättä, jättimäisen\nisänsä, metsästyskoira Helan veri. Sitä vaati hänen syntyperänsä,\njossa oli suden rohkeutta, ketun itsepintaisuutta ja mackenzie-koiran\nmahtavat leuat ja Herkuleen voimat, ja ellei Niwa olisi vetäytynyt\nsyvemmälle ryteikköön, hän olisi taas lähtenyt ulos ja haukkunut\ntaisteluvaatimuksensa niille höyhenolennoille, joita he olivat juuri\npaenneet.\n\nNiwa kärsi kirvelevää kipua Uhumisun kynsien tulenhehkuvien\nviiltelyjen jälkeen eikä hän kaivannut enempää ilmasta tulevaa\ntaistelua. Hän rupesi nuolemaan haavojaan, ja hetken päästä Miki\npalasi hänen luokseen ja tunsi tuoreen, lämpimän veren hajun.\nSe sai hänet murisemaan. Hän tiesi sen Niwan vereksi, ja hänen\nsilmänsä hehkuivat tulikekäleinä niiden tuijottaessa siihen aukkoon,\njonka kautta he olivat tulleet tähän kaatuneiden puiden pimeään\nsokkelikkoon.\n\nTunnin verran hän pysyi liikkumatta ja sinä aikana, kuten kaniinin\ntappamisen jälkeisenä tuntina, hän _kasvoi_. Kun hän vihdoin\nvarovasti ryömi ryteiköstä esille, oli aurinko laskemassa läntisten\nmetsien taa. Hän kurkisteli ympärilleen, näkyisikö mitään liikettä,\nkuuluisiko mitään ääntä. Pentukauden alistuva, puolusteleva ryhti oli\nhävinnyt hänestä. Hänen kookaskasvuiset jalkansa seisoivat tanakasti\nmaassa, hänen kulmikkaat koipensa olivat kuin pahkuraisesta puusta\nveistellyt, vartalo oli jäntevä, korvat pystyssä; pää oli jäykästi\nkiinni luisten hartioiden välissä, jotka nyt jo puhuivat selvää\nkieltään tulevista jättiläisvoimista. Hän tiesi, että häntä ympäröi\nsuuri seikkailu. Maailma ei ollut enää leikkiä ja torkkumista isännän\nturvissa. Siihen oli tullut jotakin kovin paljon tenhoavampaa.\n\nHetken päästä hän laskeutui mahalleen aivan lähelle ryteikön\naukkoa ja rupesi pureskelemaan kaulastaan riippuvan köyden päätä.\nAurinko laskeutui alemmas. Se katosi. Hän vain yhä odotteli Niwan\ntulevan ulos makaamaan hänen kanssaan taivasalle. Kun hämärä tiheni\npimeämmäksi hän vetäytyi ryteikön alle ovensuuhun ja tapasi siinä\nNiwan. Yhdessä he sieltä tirkistelivät salaperäiseen yöhön.\n\nJonkin aikaa siellä vallitsi pohjolalle ominainen pimeän ensi hetken\nehdoton hiljaisuus. Kirkkaalle taivaalle ilmestyivät tähdet ensin\nkaksittain ja sitten kiiltävinä sikerminä. Kuukin nousi varhain.\nSe oli jo ehtinyt metsänreunan yläpuolelle ja valoi kultaista\nhohdettaan kaikkialle, ja tämä hohde sai yön täyttymään aavemaisilla,\nmustilla varjoilla, jotka eivät liikkuneet eivätkä äännähtäneet.\nSitten hiljaisuus rikkoutui. Pöllöjen asuttamista pimennoista rupesi\nkuulumaan kummallista onttoa ääntä. Miki oli kyllä kuullut pikku\npöllöjen, ansarosvojen, kimakkaa kirkunaa ja _tu-hu-u-u, tu-hu-u-u,\ntu-hu-u-u_-ääntä, mutta ei vielä milloinkaan tällaista, noiden\nvoimakassiipisten syvien metsien Isabelien ja Frankensteinien,\nyön varsinaisten teurastajien, ääntä. Se oli ontto kurkkuääni --\npikemminkin voivotusta kuin huutoa, niin lyhyttä ja hiljaista\nvoivotusta, että sen luultavasti oli synnyttänyt varovaisuus tai\npelko karkottaa mahdollinen saalis. Jonkun ajan kuluessa pimeät\nonkalot toinen toisensa jälkeen päästivät kuuluviin kukin oman\nelonmerkkinsä, ja sitten seurasi äänettömyys, jonka aika ajoin\nkeskeytti kuusten ja palsamipuiden latvoista kuuluva isojen siipien\nheikko, ryskyvä viistäntä, kun pyytäjät heittäytyivät ilmaan ja\nlensivät heidän ylitseen lakeudelle päin.\n\nPöllöjen poistuminen tiesi Niwalle ja Mikille vain öisen karnevaalin\nalkamista. Pitkän aikaa he makasivat vierekkäin nukkumatta ja\nkuunnellen. Ryteikön ohi riensivät kiiltonäädän polkuanturaiset\njalat, ja he tunsivat sen hajun, kuului jääkaakkurin kaukainen huuto\nja levottoman ketun nalkunta ja lakeuden toisella puolella, järven\nrantamalla laitumella käyvän naarashirven ammunta. Ja loppujen\nlopuksi kuului se ääni, joka sai heidän verensä virtaamaan nopeammin\nja toi syvemmän tunteen heidän sydämiinsä.\n\nAlussa se kuulosti hyvin kaukaiselta -- susien tulisen innokas huuto\nniiden juostessa riistan jäljillä. Se tuntui kääntyvän pohjoiseen\npäin, lakeudelle, ja sieltä luoteistuuli pian toi huudon. Sen jälkeen\nulvonta kävi hyvin selväksi, ja Mikin aivoissa heräsi pian eloon\nutumaisia näkyjä ja peräti heikkoja muistoja. Hänen kuulemansa ääni\nei ollut Challonerin ääni, mutta se oli _hänelle tuttu ääni_. Se\noli Helan, hänen jättimäisen isänsä ääni; hänen emonsa, Numan ääni,\nsatojen ja tuhansien hänen edellään olleiden sukupolvien ääni, ja\nnoiden sukupolvien vaisto ja hänen varhaisimman pentukautensa utuinen\nmuisto sen selvittivät hänelle. Vähän myöhemmin hän olisi tarvinnut\nsekä älyä että kokemusta tajutakseen suden ja koiran välisen\nhiuksenhienon eron. Ja tämä veren ääni oli _tulossa_. Se lähestyi\nheitä nopeasti, rajuna ja nälkäisen verenhimoisena. Hän unohti\nNiwan. Hän ei tarkkaillut karhunpenikkaa, kun tämä hiipi syvemmälle\nryteikköön. Hän nousi jaloilleen ja seisoi jäykkänä ja jännittyneenä,\ntunteettomana kaikelle muulle paitsi susien verta hyytävälle kielelle.\n\nLäähättäen, uupuneena ja silmät villeinä, öisestä maisemasta\npelastavaa veden kimmellystä etsien, juoksi henkensä kaupalla\nAhtik, nuori karibuhärkä, sata metriä susien edellä. Parvi oli jo\nlevittäytynyt hevosenkengän muotoiseksi, ja tämän ulkoreunat alkoivat\ntunkeutua Ahtikin rinnalle valmiina iskemään sen kintereeseen -- ja\ntappamaan. Näinä viime hetkinä joka kurkku oli äänetön, ja nuori\nhärkä tunsi lopun alkavan. Epätoivon vimmassa hän kääntyi oikealle ja\nsukelsi metsään.\n\nMiki kuuli Ahtikin ryskeen ja pysytteli ryteikön reunassa. Kymmentä\nsekuntia myöhemmin Ahtik sivuutti hänet viidentoista metrin päästä,\nnäyttäen kuun valossa suurelta, muodottomalta möhkäleeltä, köhivän\nhengityksen ilmaistessa lähestyvän kuoleman aiheuttamaa tuskaista\ntoivottomuutta. Yhtä pian kuin hän tuli, hän oli mennytkin, ja\njäljessä seurasi kymmenisen äänetöntä varjoa, jotka suhahtivat ohi\nniin sukkelaan, että Mikistä tuntui kuin tuuli olisi lehahtanut hänen\nohitseen.\n\nPitkän aikaa hän tämän jälkeen seisoi kuunnellen, mutta taas\näänettömyys täytti yön. Hetkistä myöhemmin hän palasi ryteikköön ja\nlaskeutui Niwan viereen.\n\nSeuraavat pitkät tunnit kuluivat levottoman katkonaisessa unessa. Hän\nuneksi asioista, jotka jo oli unohtanut. Hän näki unta Challonerista.\nKylmistä öistä ja isoista rovioista hän uneksi, hän kuuli isäntänsä\näänen ja tunsi taas hänen kätensä kosketuksen, mutta kaikessa kaikui\nmuita ylempänä hänen oman sukunsa villi ajoääni.\n\nAikaisin aamun sarastaessa hän tuli ryteiköstä ja haisteli susien ja\nkaribun jälkiä. Niwa oli tähän asti ohjannut heidän kulkuaan, nyt\nNiwa seurasi. Parven haju väkevänä sieraimissaan Miki matkasi suoraan\nlakeudelle päin. Sen reunalle oli puolen tunnin matka. Sitten hän\nsaapui avaralle, kiviselle maasyvennykselle, jota pitkin hän seurasi\njälkeä jyrkästi laskevaan avarampaan osaan laaksoa.\n\nSiihen hän pysähtyi.\n\nKuusi metriä alempana ja viidentoista metrin päässä hänestä virui\nnuoren karibun puoliksi syöty ruumis. Mutta olipa muutakin, mikä nyt\nvaikutti niin valtavasti häneen, että hänen sydämensä aivan lakkasi\nlyömästä. Viidakkoiselta lakeudelta oli tulossa Mahigun, sukunsa\nhylkiö, naarassusi, syömään lihaa, jota ei itse ollut kaatamassa. Se\noli ovela, kaarevaselkäinen eläin, nykyään vielä laihana sen taudin\njäljiltä, jonka hän oli saanut myrkkysyötin syömisestä, eläin, jota\nhänen oma sukunsa hylki -- pelkurin, omien penikkojensa surmaaja.\nMutta tätä ei Miki hänessä nähnyt. Hän näki siinä elävänä lihana\nja luuna sen, mitä muistinsa ja vaistonsa hänelle olivat emostaan\nsäilyttäneet. Ja emo oli ennen tullut kuin hänen isäntänsä Challoner.\n\nHetken aikaa hän makasi vavisten ja lähti sitten sitä kohti, niin\nkuin olisi mennyt Challonerin luo, hyvin varovaisena, vieläkin\nvaltavammin kiihtyneenä, mutta outo kaipaus rinnassaan, jollaista\nihmisen läsnäolo ei olisi kyennyt aikaansaamaan. Hän oli hyvin\nlähellä Mahigunia ennen kuin tämä huomasi hänen läheisyytensä.\nEmonhaju tuntui nyt voimakkaana hänen sieraimiinsa; se täytti hänet\nsuurella ilolla, ja sittenkin -- hän pelkäsi. Mutta se ei ollut\nulkonaista pelkoa. Maahan kyyristyneenä, pää etukäpälien välissä, hän\nvikisi.\n\nSalamannopeasti naarassusi kääntyi, hampaat paljastettuina koko\nleukojen pituudelta, ja verestävät silmät hehkuen uhkaa ja epäilystä.\nMiki ei ehtinyt liikahtamaan eikä äännähtämään. Äkkiarvaamatta kuin\nkissa tämä eläinhylkiö oli hänen kimpussaan. Sen hampaat viilsivät\nhäntä vain kerran -- ja se oli tiessään. Sen hampaat olivat saaneet\nveren vuotamaan hänen hartioistaan, mutta haava ja kipu eivät häntä\npitäneet niin kauan kuolonhiljaisena. Emonhaju oli yhä siinä,\nmissä Mahigun oli ollut. Mutta hänen unelmansa olivat särkyneet.\nSe joku, joka oli ollut muisto, kuoli vihdoin syvään huokaukseen,\njonka katkaisi tuskan vingahdus. Ei häntä eikä Niwaa varten ollut\nenää olemassa Challoneria eikä emoa. Mutta olihan -- maailma! Siinä\naurinko parhaillaan nousi. Siitä virtasi elämän tenho ja tuoksu, ja\nhänen vieressään -- aivan vieressä -- oli rikas ja suloinen lihan\nhaju.\n\nHän nuuski nälkäisenä. Sitten hän kääntyi ja näki Niwan mustan ja\nlihavan ruhon vääntäytyvän rinnettä alas yhtyäkseen hänen kanssaan\npitoihin.\n\n\n\n\n9\n\n\nJos Makoki, nahkanaamainen, vanha, cree-heimolainen sananviejä\nJumalan-järven ja Fort Churchillin välillä, olisi tuntenut Mikin\nja Niwan elämäntarinan siihen hetkeen asti, jolloin he tulivat\nherkuttelemaan lihavan, jo osittain syödyn nuoren karibuhärän\nlihalla, hän olisi sanonut, että Isku Wapu, eläinten hyvä haltiatar,\nhoivasi näitä hyvin huolellisesti. Sillä Makoki uskoi lujasti metsän\njumaliin samoin kuin omiin kotijumaliinsa. Hän olisi esittänyt\ntämän elämäntarinan omalla tavallaan ja kertonut sen poikansa pikku\nlapsille; ja hänen poikansa lapset olisivat pitäneet sen mielessään\nkertoakseen sen myöhemmin omille lapsilleen.\n\nJokapäiväiseen järjestykseen ei suinkaan kuulunut, että mustankarhun\npenikka ja mackenzie-koiran pentu, jolla oli veressään joku pisara\nairedale-koiraa ja paimenkoiraa, lyöttäytyisivät yhteen, niin kuin\nNiwa ja Miki olivat tehneet. Hän olisi sen takia sanonut, että\nLaupeuden Henki, joka järjesti nelijalkaisten eläinten asiat,\noli nähtävästi jo aivan alusta seurannut heidän kohtaloaan. Hän,\nIsku Wapu, oli pannut Challonerin surmaamaan Niwan emon, ison\nmustan karhun; hän se oli pannut miehen sitomaan koiranpennun ja\nkarhunpenikan samaan nuoranpätkään, niin että kun putosivat valkean\nmiehen kanootista koskeen, he eivät hukkuisi, vaan olisivat tovereita\ntoisillensa ja toistensa pelastus. Makoki olisi käyttänyt heistä\nnimeä _neswa-pawuk_ (kaksi pikku veljestä), ja jos häneltä olisi\ntiukattu asiaa, hän olisi vaikka ennen katkaissut sormensa kuin\nvahingoittanut heistä kumpaakaan. Mutta Makoki ei tuntenut heidän\nseikkailujaan, ja kun he tänä aamuna saapuivat aterioimaan, hän oli\nsadan kilometrin päässä, tinkimässä valkean miehen kanssa, joka\ntarvitsi opasta. Hän ei saisi milloinkaan tietää, että Isku Wapu\njuuri sillä hetkellä piti hänen puoltaan, suunnitellen erästä asiaa,\njoka tulisi olemaan merkityksellinen Niwan ja Mikin elämässä.\n\nNiwa ja Miki menivät sillä välin melkein nälkään nääntyneinä\naamiaiselleen. He olivat siinä kovin käytännöllisiä. He eivät\nmuistelleet menneitä, vaan elivät kunakin hetkenä täydellisesti\nnykyisyydessä. Ne harvat jännityksen ja seikkailun päivät, joita\nhe juuri olivat eläneet, tuntuivat kokonaiselta vuodelta. Niwan\nemonkaipuu oli käynyt yhä heikommaksi ja Mikin kadonneesta isännästä\nei kannattanut puhuakaan, nyt kun asiat olivat hyvin. Edellinen yö\noli heidän vilkkaassa muistissaan suuri yö -- heidän taistelunsa\nelämästä ja kuolemasta pöllöhirviöiden kanssa, heidän pakonsa, susien\ntappama nuori karibuhärkä ja (Mikin taholla) lyhyt, katkera kokemus\nMahigunin, naarassusihylkiön kanssa. Hänen olkapäitään kirveli niistä\nkohdista, mistä se oli repinyt häntä hampaillaan. Mutta tämä seikka\nei hänen ruokahaluaan vähentänyt. Hän söi muristen ja söi itsensä\nniin täyteen, ettei enempää mahtunut hänen sisäänsä.\n\nSitten hän istui takakoivilleen ja katsoi siihen suuntaan, mihin\nMahigun oli lähtenyt.\n\nItään hän katsoi, Hudsonin lahdelle päin, yli avaran kahden\nharjanteen välisen lakeuden. Nämä harjanteet olivat kuin metsäseiniä,\nkullankeltaisia aamuauringon hohteessa. Hän ei vielä milloinkaan\nollut nähnyt maailmaa tämän näköisenä. Sudet olivat saavuttaneet\nkaribun jyrkällä harjanteen reunalla, joka työntyi synkästä, pöllöjen\nvaivaamasta metsästä tasangolle kuin lyhyt, lihava peukalo, ja ruho\nvirui ruohoisella rinteellä. Tämän notkon reunalta Miki voi katsella\nalas -- ja niin kauas, että hänen ihmenäkemyksensä vihdoin häipyi\nauringon loisteeseen ja taivaan sineen. Hänen näkemyksensä käsitti\niki-ihanan, luvatun ihmemaan: avarat alueet pehmeitä, vihreitä\nniittyjä, metsikköjä, jotka olivat kuin puistoja siihen asti kunnes\nyhtyivät kaukaisemmasta harjanteesta alkavaan synkkään metsään,\nsuuret alat pensaikkoa, kesäkuun säteilevää väritystä, paikka\npaikoin veden välkettä ja puolen kilometrin päässä järven, joka oli\nkuin suunnattoman suuri kuvastin, jota purppuranvihreät kuusi- ja\npalsamipuitteet reunustivat.\n\nSinne jonnekin oli Mahigun, naarassusi, mennyt. Hän ihmetteli,\ntulisikohan se takaisin. Hän nuuski ilmaa tunteakseen hajun. Mutta\nmitään emokaipuuta ei ollut enää hänen sydämessään. Jokin oli jo\nalkanut kertoa hänelle koiran ja suden välisestä suunnattomasta\nerosta. Hetkistä aikaisemmin hän toiveikkaana uskoi, että emo vielä\noli olemassa ja epäili naarassutta siksi, jonka oli kadottanut, mutta\nhän käsitti -- nyt. Jos Mahigunin hampaat olisivat osuneet vähän\nkauemmas, ne olisivat haukanneet hänen hartioitaan tai viiltäneet\nkaulaa henkitorveen asti. _Tebahgone-gawin_ (lakien laki) oli\nkohdistumassa häneen, tuo armoton laki, joka määräsi kelvollisimman\njäämään eloon. Eläminen oli taistelua -- tappamista, kaiken\nkaatamista, jolla oli jalat tai siivet. Sekä maa että ilma uhkasivat\nhäntä. Challonerin kadotettuaan hän ei ollut kohdannut ystävyyttä\nmissään muualla kuin Niwan, tuon emottoman penikan, sydämessä. Ja\nhän kääntyi nyt Niwaan päin, murahtaen samalla koreanväriselle\nhirvilinnulle, joka ilmassa leijaillen kärkkyi lihanpalasta.\n\nHetkistä aikaisemmin Niwa oli ollut paljon kevyempi, nyt hän oli\npyöreä kuin pallo. Hänen mahansa pullotti kuin täysinäisen laukun\nsivut ja hän istui sykkyrässä lämpimässä auringon paisteessa\nnuoleskellen leukapieliään ja perin tyytyväisenä itseensä ja\nmaailmaan. Miki siirtyi hänen luokseen, ja Niwa röhki hänelle\ntoverillisesti. Sitten hän pyörähti lihavalle selälleen ja houkutteli\nMikiä leikkimään. Se oli ensi kerta, ja iloisesti haukahtaen Miki\nhyppäsi hänen päälleen. Raapien, purren ja potkien, höystäen\nsovinnollista mellakoimista hurjalla murinalla Mikin puolelta ja\nporsaantapaisella röhkinällä ja kiljunnalla Niwan puolelta, he\nvierivät rinteen reunalle. Pohjalle oli runsaat kolmekymmentä metriä\n-- jyrkkää, ruohoista rinnettä, joka laskeutui tasangolle -- ja\nkahtena keränä he sen laskivat koko pituudelta. Niwalta se kävi\nhelpommin. Hän oli pyöreä ja lihava ja vieri siis helposti.\n\nMutta Mikin oli toisin. Hän oli vain jalkoja ja nahkaa ja kulmikkaita\nluita ja pyöri kiemurrellen ja poukkuroiden ja solmuiksi sotkeutuen\nniin, että kun hän töytäsi tasangon laidassa olevaan kovaan,\nkivikkoiseen kaistaleeseen, oli hän pökerryksissä ja hengästynyt.\nHuokaisten hän kompuroi jalkeille. Hetken pyöri maailma hänen\nsilmissään inhottavasti. Sitten hän tointui ja näki Niwan kymmenen\naskelen päässä.\n\nNiwalle oli parhaillaan selkenemässä se tosiasia, että hän oli\ntehnyt hauskan keksinnön. Kelkassaan liukuvaa poikaa tai hännällään\nmäkeälaskevaa majavaa lukuunottamatta ei kukaan niin paljon pidä\nmäenlaskusta kuin mustankarhun penikka, ja sillä aikaa kun Miki\nyritti tointua, kiipesi Niwa kuusi- seitsemän metriä rinnettä ylös\nja _vieri varsin tahallaan alas taas!_ Miki jäi suu ammollaan\ntöllistelemään. Taas Niwa kiipesi ylös ja alas -- ja Mikin täytyi\naivan pidättää henkeään. Viidesti hän näki Niwan nousevan nuo\nkuusi-seitsemän metriä tätä ruohoista rinnettä ja vyöryvän alas.\nViidennellä kerralla hän tepasteli Niwan luo ja hyökkäsi umpimähkään\nkäsiksi, niin että oli aivan syntyä tappelu.\n\nSitten Miki alkoi tutkistella rinteen juurta, ja vajaat sata\nmetriä Niwa teki hänelle mieliksi seuraamalla häntä, mutta sitä\npitemmälle hän ehdottomasti kieltäytyi lähtemästä. Jännittävän nuoren\nelämänsä neljäntenä kuukautena Niwa oli tyytyväinen siihen, että\nluonto oli sallinut hänen syntyä tähän maailmaan ja siten suonut\nhänelle loppumattoman ilon, että sai täyttää vatsansa. Hänestä\nnäet syöminen oli tärkein ja ainoa seikka, jolla olemassaoloa voi\npuolustaa. Seuraavina harvalukuisina kuukausina hänellä oli täysi työ\nyrittäessään säilyttää sukunsa ennätystä, ja se seikka, että Miki\nilmeisesti aikoi jättää nuoren härän lihavan ja mehevän ruhon, teki\nhänet hyvin levottomaksi ja kapinalliseksi. Häneltä unohtuivat heti\nkaikki leikkimiset ja hän syöksyi rinnettä ylös mielessään asia,\njossa oli sata prosenttia syömistä.\n\nTämän huomatessaan Miki hylkäsi tutkisteluaikeensa ja seurasi häntä.\nSe saapuivat rinteessä olevalle pengermälle, kymmenen metrin päähän\nhärän ruhosta, ja eräästä kiviröykkiöstä käsin katselivat ruokaansa.\nSamassa kumpikin jäykistyi hämmästyksestä. Kaksi suunnattoman suurta\npöllöä raastoi parhaillaan ruhoa. Miki ja Niwa käsittivät ne samoiksi\nsynkän metsän hirviöiksi, joiden kynsistä olivat hädin tuskin\npelastuneet. Mutta ne eivät olleet Uhumisun sukuisia yöpetoja. Ne\nolivat lumipöllöjä, jotka erosivat kaikista muista heimolaisistaan\nsiinä, että päivänvalolla näkivät yhtä hyvin kuin haukat. Mispun,\niso urospöllö, oli puhtaan valkoinen. Hänen puolisonsa, joka oli\njonkun verran pienempi, oli liuskeenruskahtavan juovikas -- ja\nheidän päänsä olivat pyöreät ja hirveän näköiset, koska niissä ei\nollut korvatöyhtöjä. Mispunin komeat siivet peittivät levitettyinä\npuolet Ahtikin, kuolleen härän, ruhosta, ja hän raastoi voimakkaalla\nnokallaan lihaa niin ahnaasti, että Miki ja Niwa kuulivat sen. Nyish,\nhänen puolisonsa, oli kaivanut päänsä melkein kokonaan Ahtikin\nsisuksiin. Tämä näky ja heidän syöntinsä synnyttämä ääni riittivät\nhermostuttamaan vanhemmankin karhun kuin Niwan, ja hän ryömi kiven\nvarjoon, niin että vain pää näkyi.\n\nMikin kurkusta pyrki kuuluville pahaa ennustavaa murinaa, mutta hän\npidätti sen ja laskeutui mahalleen maahan. Jättimäisen pyytäjä-isän\nveri nousi taas kuumana hänessä. Ruho oli hänen ruokaansa, ja hän\noli valmis taistelemaan sen puolesta. Muuten, eikö hän ollut antanut\nselkään isolle pöllölle metsässä? Mutta nyt niitä oli kaksi. Tämä\nseikka sai hänet pysymään makuullaan hieman kauemmin, ja sinä aikana\nehti tapahtua odottamaton asia.\n\nRinteen etäisen reunan matalasta viidakosta livahti esille Mahigun,\nsukunsa hylkäämä naarassusi. Selkä kuopalla, silmät veristävinä ja\ntuuhea häntänsä salaperäisesti riippuen kuin murhaajalla, se eteni\naukean yli harmaana, kostonhimoisena varjona. Vaikka se olikin luihu,\nse ei ainakaan ollut pelkuri. Se syöksyi suoraan Mispunin kimppuun\näristen ja näykkäisten, mikä sai Mikin tarrautumaan vielä tiiviimmin\nmaahan.\n\nSyvälle Mispunin kymmenen sentin paksuiseen höyhenpeitteeseen\nMahigun upotti torahampaansa. Tällä tavoin yllätettynä olisi\nMahigun ehtinyt repiä Mispunin pään ruumiista irti ennen kuin hän\nolisi ollut valmis taisteluun, jollei Nyish olisi joutunut hätään.\nVedettyään verisen päänsä Ahtikin sisuksista se hyökkäsi Mahigunin\nkimppuun, kiljuen kähisevällä kurkkuäänellä -- joka ei muistuttanut\nminkään muun elollisen olennon ääntä. Naarassuden selkään se upotti\nnokkansa ja kyntensä, ja Mahigun hellitti otteensa Mispunista ja\nalkoi vimmoissaan repiä uutta hyökkääjää. Hetkeksi Mispun pelastui,\nmutta tämä koitui kauheaksi uhraukseksi Nyishille. Yhdellä ainoalla\nonnistuneella repäisyllä Mahigun aivan sananmukaisesti pitkillä\nhampaillaan kiskoi Nyishin toisen ison siiven ruumiista irti. Tuskan\nkurina, joka kuului Nyishin kurkusta, sisälsi ehkä kuolinsanoman\nhänen puolisolleen Mispunille; sillä tämä kohottautui ilmaan, liiteli\nhetkisen ja syöksyi sitten naarassuden selkään sellaisella voimalla\nja vauhdilla, että Mahigun keikahti kumoon.\n\nSyvälle sen kupeeseen iso pöllö upotti raatelukyntensä, tarttuen\nhylkiön elimiin koston vimmalla ja sitkeydellä. Tässä otteessa\nMahigun tunsi kuoleman. Se heittäytyi selälleen; se vyöryi ja viskeli\nitseään, äristen, näykkien ja kynsien ilmaa, yrittäessään vapautua\nnoista polttavista puukoista, jotka yhä vain upposivat syvemmälle\nsen sisuksiin. Mispun pysytteli kiinni, vyöryen suden mukana,\niskien sitä suurilla siivillään ja upottaen kyntensä sellaiseen\notteeseen, jota ei kuolemakaan voinut irrottaa. Maassa sen puoliso\nteki kuolemaa. Sydänveri pulppusi kyljissä olevista rei'istä, mutta\nkuoleman sumentaessa näköä se vielä viimeisillä voimillaan yritti\nauttaa Mispunia. Ja Mispun, pysyen sankarina loppuun asti, pysytteli\notteessaan, kunnes kuoli.\n\nMahigun laahautui viidakon reunaan. Siellä se irrottautui isosta\npöllöstä. Mutta syvät haavat olivat yhä sen kupeissa. Veri tippui\nmahasta sen ryömiessä tiheämpään viidakkoon ja jätti punaisen\nuran maahan. Puolen kilometrin päässä se asettui makaamaan\nvaivaiskuusikkoon ja kuoli sinne vähän myöhemmin.\n\nNiwalle ja Mikille -- ja varsinkin Helan pojalle -- oli tämä raju\nottelu vielä enemmän avartanut sitä heikkoa ja orastavaa käsitystä,\nmikä heillä oli maailmastaan. Se oli kokemusperäistä, milloinkaan\nmielestä lähtemätöntä viisautta, jolla oli perustana kaukaisilta\najoilta periytynyt vaisto. Kaikkea pientä he olivat tappaneet --\nNiwa kuoriaisiaan, sammakoitaan ja kimalaisiaan, Miki kaniinin; he\nolivat taistelleet hengestään; he olivat selviytyneet kokemuksista,\njotka alusta alkaen olivat uhkapeliä elämästä ja kuolemasta; mutta\ntarvittiin tappelujen tappelu, sellainen minkä juuri olivat omin\nsilmin nähneet, avaamaan ne portit selälleen, joista he näkisivät\nelämän aivan uudessa valaistuksessa.\n\nKului hetkisen ennen kuin Miki lähti haistelemaan Nyishiä,\nkuollutta pöllöä. Häntä ei nyt vähääkään haluttanut repiä sen\nhöyheniä lapsellisessa voiton riemussa ja vimmassa. Paitsi parempaa\nkäsityskykyä oli hänessä kehittynyt myös uusi taituruus ja uusi\nneuvokkuus. Mispunin ja sen puolison kohtalo oli opettanut hänelle\näänettömyyden ja varovaisuuden mittaamattoman arvon, sillä nyt hän\ntiesi, että maailmassa oli paljon sellaisia olentoja, jotka eivät\npelänneet häntä, ja paljon olentoja, jotka eivät pakenisi häntä.\nHänestä oli hävinnyt peloton ja meluava siivekkäiden olentojen\nhalveksiminen, hän oli oppinut tietämään, ettei maailma ollut\nolemassa yksin häntä varten, ja että, jos hän halusi säilyttää\nvaatimattoman paikkansa siellä, täytyi hänen taistella kuten Mahigun\nja pöllöt olivat taistelleet, sillä Mikin suonissa virtasi susiin\nasti ulottuvan esi-isien pitkän sarjan punainen sotainen veri.\n\nNiwassa kehityksen kulku oli aivan erilainen. Hänen sukunsa ei\nollut taistelijasukua muuta kuin mikäli saman lajin eläimet\nkeskenään taistelivat. He eivät yleensä saalistaneet toisia eläimiä,\neivätkä toiset heitä. Tämän seikan aiheutti vain syntyperä -- se\ntosiasia, että koko hänen laajassa valtakunnassaan ei ollut toista\nolentoa, joka olisi ollut tarpeeksi voimakas yksin tai joukolla\navoimessa taistelussa voittamaan täysikasvuisen mustankarhun.\nSiksi Niwa ei Mahigunin ja pöllöjen murhenäytelmästä saanut mitään\ntaistelukokemusta. Suurempi varovaisuus oli ainoa, mitä hän siitä\noppi. Ja hänestä olikin tärkeintä asiassa se, etteivät Mahigun ja\npöllöt olleet syöneet nuorta härkää. Hänen illallisensa oli hyvässä\ntallessa.\n\nHänen pienet, pyöreät silmänsä väijyivät valppaina uusia vihollisia,\nja hän pysytteli visusti piilossa katsellessaan, miten Miki\ntutkiskeli taistelupaikkaa. Pöllön ruumiin luota Miki meni Ahtikin\nluo ja Ahtikin luota hän hiljalleen kulkien haisteli sitä jälkeä,\njota pitkin Mahigun oli viidakkoon kulkenut. Viidakon reunasta hän\nlöysi Mispunin. Kauemmas hän ei mennyt, vaan palasi Niwan luo, joka\ntähän mennessä oli tullut siihen vakaumukseen, että hän saattoi mennä\naukealle minkään vaaran uhkaamatta.\n\nViisikymmentä kertaa Miki sinä päivänä hyökkäsi puolustamaan heidän\nlihaansa. Isosilmäiset, kotkottavat hirvilinnut olivat pahin vastus.\nKanadannärhet olivat niiden jälkeen itsepintaisimmat. Kahdesti pieni,\nharmaatakkinen kärppä, jolla oli granaatinpunaiset silmät, tuli sinne\nsaadakseen juoda kylläkseen verta. Miki hyökkäsi niin rajusti sen\nkimppuun, ettei se palannut kolmatta kertaa. Keskipäivään mennessä\nvarikset olivat vainunneet tai nähneet karibun ruhon ja liitelivät\nsen yläpuolella odotellen, että Niwa ja Miki poistuisivat. Myöhemmin\nne metsän reunassa kasvavien puiden latvoista julistivat rääkyvän\nvastalauseensa.\n\nSinä yönä sudet eivät palanneet rinteelle. Lihaa oli yllin kyllin,\nja ne, jotka olivat kylläiset, olivat pyytämässä tuoretta saalista\nkaukana lännessä päin. Kerran tai kahdesti Niwa ja Miki kuulivat\nniiden kaukaisen huudon.\n\nTaaskin he kuunnellen valvoivat tähtikirkkaan yön ja nukahtivat\nsilloin tällöin. Aamun vienossa, harmaassa sarastuksessa he taas\nmenivät aterialleen.\n\nJa tällöin olisi vanha, creeläinen sanansaattaja Makoki painostanut\nhyvän hengettären läsnäoloa. Sillä sitä mukaa kuin päivät kuluivat\nja yöt seurasivat toisiansa, vaurastuivat ja voimistuivat Niwa ja\nMiki Ahtikin lihasta ja verestä ja kehittyivät mainiosti. Neljänteen\npäivään mennessä Niwa oli käynyt niin lihavaksi ja pyöreäksi, että\nhän oli puolta isompi kuin sinä päivänä, jolloin putosi kanootista.\nMikikin oli ruvennut pyöristymään. Hänen kylkiluitaan ei enää voinut\nlaskea matkan päästä. Hartiat muuttuivat leveämmiksi, ja koipien\nkömpelö kulmikkuus alkoi osaksi hävitä. Harjoittelu Ahtikin luilla\nvoimisti hänen leukojaan. Sitä mukaa kuin hän varttui katosi entinen\npenikkamainen leikkimishalu -- ja lisääntyi pyytäjän rauhattomuus.\nNeljäntenä yönä hän taaskin kuuli susien valittavan ajohuudon, ja hän\ntunsi siinä villin ja tenhoavan sävyn.\n\nMitä Niwaan tulee, merkitsivät lihavuus ja hilpeys ja tyytyväisyys\nhänelle samaa. Niin kauan kuin vain ruokaa riitti häntä eivät pahasti\nhoukutelleet muut kuin rinne ja mäki. Pari kolme kertaa päivässä\nhän kävi joella; ja joka aamu ja iltapäivä -- varsinkin auringon\nlaskun aikaan -- hän kävi pyörimässä tuota hassua mäenlaskuaan. Tämän\nlisäksi hän rupesi päivällisunta nukkumaan pienen puun latvuksessa.\nKun Miki ei mäenlaskussa nähnyt järkeä eikä urheilua ja kun hän\nei pystynyt puuhun kiipeämään, hän rupesi yhä enemmän kuluttamaan\naikaansa tutkimalla harjannetta yltympäriinsä. Hän halusi Niwan\nseuraavan itseään näille retkille. Hän ei milloinkaan lähtenyt\nmatkaan kehottamatta Niwaa tulemaan puusta alas tai yrittämättä\nhoukutella häntä siltä ainoalta polulta, jota hän kulki, nimittäin\njoelle ja takaisin. Niwan itsepintaisuus ei olisi milloinkaan\naiheuttanut mitään ikävyyksiä, sillä Miki piti hänestä kovin; ja jos\nkoville olisi pantu ja Niwa olisi luullut, ettei Miki enää palaisi,\nhän olisi epäilemättä seurannut Mikiä.\n\nToinen ja tavallista riitelyä voimakkaampi seikka rikkoi ensimmäisen\nkerran heidän välinsä. Sattui nimittäin niin hullusti, että Miki\nkuului sellaiseen heimoon, joka suosi tuoretta lihaa, kun Niwa sen\nsijaan piti \"kyllin riippuneesta\". Ja neljännestä päivästä lähtien\nrupesi Ahtikin ruhon jäännös olemaan kypsä. Viidentenä päivänä liha\noli Mikistä jo vastenmielistä syödä; kuudentena mahdotonta. Niwasta\nse kävi vain yhä miellyttävämmäksi sitä mukaa kuin lemu lisääntyi ja\ntuoksu sakeni. Kuudentena päivänä hän oli niin ihastunut, että aivan\nvyöryi siinä. Seuraavana yönä Miki ensimmäistä kertaa ei voinut maata\nhänen kanssaan.\n\nSeitsemäntenä päivänä asia nousi huippuunsa. Ahtik haisi nyt\nsuorastaan taivaaseen asti. Kesäkuun tuulenhenki kuljetti siitä\nnousevan tuoksun kauas ja korkealle niin että seudun kaikki varikset\nkokoontuivat paikalle. Miki livisti kuin rangaistu rakki sitä pakoon\njoen kaukaisimpaan mutkaan. Kun Niwa tuli rantaan juomaan aamiaisensa\nsyötyään, Miki haisteli häntä hetken aikaa ja väistyi sitten\nloitommas hänestä. Tuskinpa Ahtikilla ja Niwalla oli nyt mitään muuta\neroa, kuin että toinen liikkui ja toinen pysyi paikallaan. Kumpikin\nhaisi kuolleelta; kumpikin oli nyt \"kyllin riippunutta\". Variksetkin\nliitelivät Niwan päällä ihmetellen, miksi hän liikkui ympäriinsä kuin\nelävä olento ikään.\n\nSinä yönä Miki makasi yksikseen joen mutkassa olevassa pensaikossa.\nHän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hänen oli nälkä, ja ensi kerran hän\nnyt moneen päivään tunsi maailman avaraksi ja tyhjäksi. Hän kaipasi\nNiwaa. Hän ikävöi häntä tässä auringonlaskun ja aamunsarastuksen\npitkien hetkien tähtirikkaassa hiljaisuudessa. Aurinko oli jo\nehtinyt korkealle ennen kuin Niwa tuli mäkeä alas. Hän oli päättänyt\naamiaisensa ja suorittanut aamupiehtarointinsa ja hän oli vielä\nentistäkin iljettävämpi. Taaskin Miki yritti houkutella häntä pois,\nmutta Niwa oli inhottavan itsepintainen päätöksessään jäädä nykyiseen\nautuuteensa. Ja tänä aamuna hän oli vielä tavallista innokkaampi\npalaamaan rinteelle. Koko eilispäivän hänen oli ollut pakko\nhätistellä variksia pois lihasta, ja tänään ne entistä itsepäisempinä\nyrittivät ryöstää häneltä. Rohkaisten ja vinkaisten Mikille hän\njuotuaan taas riensi mäkeä ylös.\n\nHänen tiensä rinteelle kulki sen kivilouhikon kautta, josta käsin\nMiki ja hän olivat katselleet Mahigunin ja pöllöparin taistelua, ja\nvarovaisuuden vuoksi hän aina hetkeksi pysähtyi näiden kallioiden\nväliin päästäkseen varmuuteen siitä, että aukealla kaikki oli niin\nkuin olla piti. Tänä aamuna häntä kohtasi järkyttävä isku. Ahtikin\nruho oli aivan mustanaan variksia. Kakaku ja hänen etiopialainen\nterveyspoliisijoukkonsa oli pilvenä laskeutunut sen kimppuun, ja\nnokat pystyissä ne tappelivat ja huitoivat siivillään aivan kuin\nolisivat tulleet kaikki hulluiksi. Toinen pilvi liiteli ilmassa; joka\nainoa pensas ja lähistöllä oleva puun vesa huojui niiden painosta,\nja auringonpaisteessa niiden pikimusta höyhenpuku kimalteli niin\nkuin olisi se vastikään nostettu läkkisepän astianpuhdistuskylvystä.\nNiwa oli aivan kummissaan. Hän ei pelännyt; hän oli karkottanut\nnuo raukkamaiset rosvot jo monasti. Mutta niitä ei ollut vielä\nmilloinkaan ollut niin paljon. Hän ei nähnyt pilkahdustakaan\nruoastaan. Ympärillä oleva maakin oli musta.\n\nHän hyökkäsi louhikosta esiin huulet irvissä, kuten oli hyökännyt\njo kymmeniä kertoja ennen. Syntyi mahtava siipien pauhina. Ilma\naivan pimeni niistä, ja se vimmattu rääkynä, mikä seurasi, olisi\nkuulunut kilometrin päähän. Tällä kertaa Kakaku ja sen mahtava joukko\neivät lentäneetkään metsään takaisin. Niitä rohkaisi niiden suuri\nluku. Ahtikin lihan maku ja tuoksu, joka tuntui niiden sieraimiin,\nhurmasivat ne vimmattuun hurmioon. Niwa oli aivan ihmeissään. Hänen\npäällään, takanaan ja joka puolellaan lensi ja leijaili niitä,\nrääkyen ja kiljuen hänelle, ja rohkeimmat syöksyivät alas iskemään\nhäntä siivillään. Uhkaava pilvi yhä sakeni ja sitten se äkkiä\nlaskeutui kuin lumivyöry. Taas se peitti Ahtikin. Niwan se sulki\nsisäänsä. Hän tunsi hautautuneensa siipi- ja ruumiskasan alle ja\nhän rupesi taistelemaan niin kuin oli pöllöjen kanssa taistellut.\nParikymmentä pihtientapaista, mustaa nokkaa tempoi häntä karvoista\nja ihosta; toiset koettivat puhkaista silmiä; hän tunsi korviaan\nkiskottavan irti, ja kymmenessä sekunnissa oli kuonon pää verisenä\npatjana. Henki oli aivan salpautunut; hän oli sokaistunut ja\npyörryksissä ja jokaista kohtaa hänen ruumiissaan vavisutti polttava\ntuska. Hän unohti Ahtikin. Yhtä ainoata hän kaipasi eniten, avaraa\nlakeutta minne paeta.\n\nViimeisillä voimilla ponnistaen hän kömpi pystyyn ja pakeni läpi\neläinkasan. Tämän tappionmerkin nähdessään monet varikset jättivät\nhänet mennäkseen aterioimaan. Kun hän oli ehtinyt siihen pensaikkoon\nasti, mihin Mahigun oli mennyt, yhtä lukuunottamatta olivat kaikki\nvarikset hänet jättäneet. Tämä yksi oli ehkä Kakaku itse. Se oli\nrotanpyydyksen tavoin iskeytynyt kiinni Niwan hännän typykkään, ja\nsiinä se Niwan juostessa pysytteli kuin paholainen. Se hellitti\notteensa vasta, kun Niwa oli kokonaan pensaikossa. Sitten se\nräpsäytti itsensä ilmaan ja liittyi mädäntyneen härän kimpussa\noleviin veljiinsä.\n\nNyt jos milloinkaan Niwa kaipasi Mikiä. Taaskin oli hänen koko\nmaailmankatsomuksensa muuttunut. Hänet oli puhkottu sadasta kohtaa.\nHäntä poltti kuin tulessa. Jalanpohjatkin olivat arat, ja puolisen\ntuntia hän piileksi pensaan suojassa haavojaan nuollen ja ilmasta\nMikin hajua tunnustellen.\n\nSitten hän lähti rinnettä alas joen mutkaan ja riensi sen polun\npäähän, jota pitkin hän oli kulkenut edestakaisin joelle. Turhaan hän\netsi sieltä toveriaan. Hän röhki ja vinkui ja koetti ilmaa nuuskien\ntavoittaa Mikin hajua. Hän juoksi joen vartta edestakaisin. Ahtik ei\nnyt ollut minkään arvoinen.\n\nMiki oli poissa.\n\n\n\n\n10\n\n\nPuolen kilometrin päähän Miki oli kuullut varisten huudon, mutta\nhäntä ei nyt huvittanut palata takaisin, ei vaikka olisi arvannut\nNiwan olevan avuntarpeessakin. Hänen oli nälkä paastottuaan pitkään,\nja hänen mielihalunsa oli nyt tullut ratkaisevaan pisteeseen. Hän\noli nyt sillä päällä, että kävisi käsiksi kaikkeen, mikä kelpasi\nsyötäväksi, oli se miten suurta tahansa, mutta hän oli hyvinkin\nkilometrin päässä rinteestä harjanteen sivulla ennen kuin löysi edes\näyriäisen. Hän rusensi sen kurkustaan alas kuorineen päivineen. Se\nvei edes pahan maun suusta.\n\nSallimus oli tämän päivän osalle varannut toisenkin ikimuistettavan\ntapahtuman hänen elämässään. Nyt kun hän oli yksin, ei isännän muisto\nollut niin epämääräinen kuin se eilen ja edellisinä päivinä oli\nollut. Sitä mukaa kun aamu piteni iltapäiväksi palasi hänelle taas\nyhä vilkkaampia mielikuvia, silloittaen taas vähitellen sen juovan,\njonka Niwan toveruus oli muodostanut. Joksikin aikaa seikkailun\nkiihdyttävä tenho oli tiessään. Puolisenkymmentä kertaa hän oli\nkahden vaiheilla, palaisiko Niwan luo. Mutta nälkä se aina vei hänet\nvähän kauemmas. Hän löysi vieläkin kaksi äyriäistä. Sitten joki\nsyveni, ja vesi juoksi hitaammin ja kävi tummemmaksi. Kahdesti hän\najoi vanhoja kaniineja, jotka helposti pääsivät häneltä pakoon.\nKerran hän oli aivan tavoittamaisillaan nuoren kaniinin. Välillä\nkuului siipien jyskivä kohina, kun pyy kohosi ilmaan. Hän näki paljon\nhirvilintuja, närhiä ja oravia. Kaikkialla oli lihaa, jota hän ei\npystynyt tavoittamaan. Sitten onni kääntyi myötäiseksi. Työntäessään\npäänsä onton pölkyn päästä sisään hän peitti kaniinin pakotien.\nSeuraavina hetkinä hän antautui ensimmäiselle kunnon aterialle, minkä\noli syönyt moneen päivään.\n\nHän oli niin kiintynyt tähän syöntiinsä, ettei ollenkaan huomannut\nuutta tulokasta, joka ilmestyi näyttämölle. Hän ei kuullut Utshakin,\nkiiltonäädän, tuloa, eikä hän hetken aikaan huomannut sen hajuakaan.\nUtshakin tapoihin ei kuulunut sekaantua toisten asioihin. Synnyltään\nja vaistoiltaan hän oli urhea metsästäjä ja ylevätapainen, ja\nkun hän näki Mikin (jonka muuten luuli nuoreksi sudeksi) syövän\nvastakaatamaansa saalista, hän ei pienimmälläkään eleellä osoittanut\nhaluavansa siitä itselleen mitään osaa. Mutta ei hän pötkinyt\npakoonkaan. Hän olisi varmaankin hyvin pian jatkanut matkaansa, jos\nei Miki lopultakin olisi havainnut häntä ja kääntynyt päin häneen.\n\nUtshak oli tullut pölkyn toiselta puolen ja oli tuskin kahden\nmetrin päässä. Mikin tapaisesta, joka niin kovin vähän tunsi hänen\nelintapojaan, ei Utshak ollenkaan näyttänyt vaaralliselta. Muodoltaan\nhän muistutti serkkuaan kärppää, vesikkoa ja haisunäätää. Hän oli\nkorkeudeltaan noin puolet Mikin korkeudesta ja pituus oli aivan\nsama, niin että hänen lyhyet jalkansa näyttivät jonkun verran väärin\nsijoitetuilta, kuin mäyräkoiran. Hän luultavasti painoi noin kolme\ntai neljä kiloa, pää oli pallomainen, korvia tuskin oli nimeksikään\nja kuonokarvat kankeat. Häntä oli tuuhea ja pienet silmät näyttivät\ntunkeutuvan suoraan läpi sen, mitä katselivat. Mikistä nähden hänen\nsatunnainen läsnäolonsa tiesi uhkaaja taisteluvaatimusta. Sitä paitsi\nUtshak näytti olevan helposti voitettavissa, jos tappelu syntyisi.\nHän siis irvisti huuliaan ja murisi.\n\nUtshak käsitti tämän kehotukseksi itselleen jatkaa matkaansa, ja\nkoska hän hienokäytöksisenä piti arvossa toisten oikeuksia, hän pyysi\nanteeksi läsnäoloansa lähtemällä tassuttamaan pois. Tämä oli liikaa\nMikille, joka ei vielä tuntenut metsäpoluilla vallitsevia seuraelämän\ntapoja. Utshak pelkäsi häntä. Hän juoksi pakoon! Voitonriemuisesti\nhaukahtaen Miki karkasi hänen jälkeensä. Se oli kuitenkin\nvirhepäätelmä (moni kaksijalkainen, isompiaivoinen eläin oli tehnyt\nsamanlaisia erehdyksiä), sillä Utshak, joka ei muiden asioihin\nsekaantunut, oli kokoonsa ja painoonsa nähden Pohjois-Amerikan etevin\ntaistelija.\n\nMiki ei koskaan päässyt käsittämään, mitä oikein tapahtui sen\nyhden minuutin aikana, joka seurasi hänen hyökkäystään. Taistelua\nse ei oikeastaan ollut; se oli yksipuolista teurastamista ja\nverenvuodatusta. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli, että hän ei\nollut iskenyt yhden, vaan kymmenen Utshakin kimppuun. Tätä ensi\nvaikutelmaa pitemmälle ei hänen järkensä ulottunut eivätkä silmät\nnähneet. Hän oli saanut niin perinpohjaisesti selkään, ettei voisi\nenää milloinkaan saada. Häntä oli silvottuja suomittuja purtu; häntä\noli kuristettuja pistetty; häntä oli niin perinpohjin kolhittu, että\nhän vielä Utshakin lähdettyä jonkin aikaa hosui käpälillään ilmaan\ntietämättä, että seikkailu oli päättynyt. Kun hän aukaisi silmänsä ja\nhuomasi olevansa yksin, hän pujahti siihen onttoon pölkkyyn, josta\noli kaniinin löytänyt.\n\nSiellä hän makasi runsaan puoli tuntia yrittäen parhaansa mukaan\nkäsittää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Aurinko oli laskemassa,\nkun hän vihdoin hinautui sieltä ulos. Hän ontui. Hänen eheä korvansa\noli purtu poikki. Nahassa oli paljaita paikkoja niissä kohdin, mistä\nUtshak oli repinyt karvat. Luita kolotti, kurkkua kirveli, ja toisen\nsilmän päällä oli pahkura.\n\nIkävöiden hän silmäili \"kotipolkua\". Sen päässä oli Niwa. Sitä mukaan\nkuin illan varjot pitenivät, hänet valtasi yhä suurempi halu palata\ntoverinsa luo. Mutta Utshak oli lähtenyt juuri sitä tietä -- eikä hän\nhalunnut tavata Utshakia uudestaan.\n\nHän taivalsi vähän kauemmas kaakkoisia ilmoja kohden, ehkä puoli\nkilometriä ennen kuin aurinko katosi kokonaan. Illan pimetessä hän\nsaapui Beaverin ja Loonin väliselle Big Rockin kannakselle.\n\nSiellä ei polkua ollut, sillä vain harvoin siitä kulki matkailijoita,\njotka pohjoisesta tullen siirtyivät sen yli vesistöstä toiseen.\nKorkeintaan kolmasti tai neljästi vuodessa olisi susi siellä\nvoinut tuntea ihmishajun. Tänä iltana se siellä tuntui, vieläpä\nniin tuoreena, että Miki sen keksiessään pysähtyi aivan kuin\nolisi kohdannut uuden Utshakin. Hetkeksi valtasi hänet suuri\nmielenliikutus, joka sai hänet aivan kivettymään. Kaikki muut asiat\nunohtuivat sen tosiseikan rinnalla, että hän oli osunut ihmisen\njäljille -- ja _siis isäntänsä Challonerin jäljille_. Hän alkoi\nseurata niitä -- ensin hitaasti, ikään kuin olisi pelännyt ne\nkadottavansa. Pimeä tuli, mutta yhä hän seurasi. Tähtien valossa hän\nyhä jatkoi matkaa kaiken muun paitsi koiran kotivaiston ja isännän\nkaipuun unohtaneena.\n\nVihdoin hän saapui melkein Loonin rannalle ja siellä hän näki Makokin\nja valkean miehen leiritulen.\n\nHän ei syöksynyt sinne eikä hän haukahtanutkaan. Erämaan kova koulu\noli jo painanut leimansa häneen. Hän hiipi varovasti lähemmäs --\npysähtyi sitten, mahallaan maaten, valokehän ulkoreunaan. Silloin\nhän näki, ettei kumpikaan miehistä ollut Challoner. Mutta kumpikin\ntupakoi, kuten oli Challonerkin tupakoinut. Hän kuuli heidän äänensä,\nja ne muistuttivat Challonerin ääntä. Ja leiri oli sama -- tuli, pata\ntulella, teltta ja ilmassa vastakeitetyn ruoan haju.\n\nVielä hetkinen, ja hän olisi siirtynyt valokehään. Mutta valkoinen\nmies nousi seisomaan, oikoi itseään, kuten hän oli usein nähnyt\nChallonerin tekevän, ja otti maasta käsivartensa kokoisen kalikan.\nHän tuli kolmen metrin päähän Mikistä, ja Miki luikersi häntä kohden\nja nousi seisomaan. Se toi hänet osittain näkyviin. Tulen paisteessa\nhehkuivat hänen silmänsä. -- Ja mies huomasi hänet.\n\nSilmänräpäyksessä miehen kädessä oleva nuija oli hänen päänsä päällä;\nse heilahti voimakkaasti ilmassa ja lensi suoraan Mikiin. Jos se\nolisi osunut kunnolla se olisi tappanut hänet. Sen paksu pää meni ohi\nmaalin; ohuempi pää sattui häntä kaulaan ja hartioihin, ajaen hänet\ntakaisin pimeään niin voimakkaasti ja niin äkkiä, että mies luuli\nsurmanneensa hänet. Hän huusi Makokille, että oli tappanut nuoren\nsuden tai ketun, ja riensi pimentoon.\n\nNuija oli lennättänyt Mikin kokonaan tiheään näreikköön. Siellä hän\nääntä päästämättä makasi hirveä tuska hartioissa. Itsensä ja tulen\nvälissä hän näki miehen kumartuvan ottamaan nuijaa maasta. Hän näki\nMakokin rientävän häntä kohden mukanaan _toinen nuija_, ja hän koetti\npiilopaikassa lymyillä niin hyvin kuin suinkin osasi. Hän oli hirveän\npelon vallassa, sillä nyt hän käsitti totuuden. _Nämä_ miehet eivät\nkumpikaan olleet Challoner. He vainosivat häntä -- nuijat käsissä.\nHän tiesi, mitä nuija merkitsi. Hänen hartiansa oli melkein murskana.\n\nMiesten hakiessa häntä hän makasi hyvin hiljaa. Intiaani työnsi\nsauvansa näreikköönkin. Valkoinen mies väitti yhä varmana, että oli\nosunut; kerran hän jo seisoi niin lähellä, että Mikin kuono melkein\nkosketti hänen saapastaan. Hän poistui ja lisäsi uusia koivunoksia\ntuleen, niin että sen valo valaisi laajemmalti ympäristöä. Mikin\nsydän jähmettyi. Mutta miehet hakivat kauempaa ja palasivat vihdoin\nroviolle.\n\nKokonaiseen tuntiin Miki ei hievahtanut. Tuli riutui vähitellen.\nVanha cree kääriytyi villavaippaan, ja valkoinen mies meni\ntelttaansa. Silloin vasta Miki uskalsi ryömiä esille näreiköstä.\nOntuen joka askelella hän riensi samoja jälkiä takaisin, joita\nvastikään niin toivehikkaana oli sinne saapunut. Ihmishaju ei saanut\nenää hänen sydäntään sykähtelemään ilosta. Nyt se sisälsi uhkaa.\nVaroitusta. Sellaista, josta hän halusi päästä kauas. Mieluummin hän\nnyt olisi halunnut kohdata Utshakin tai pöllöt kuin valkoisen miehen\nnuijineen. Pöllöjä vastaan saattoi taistella, mutta nuijassa hän\ntunsi ylivoimaisen vastustajan.\n\nYö oli kovin kylmä hänen hoiperrellessaan takaisin sille ontolle\npölkylle, jossa oli tappanut kaniinin. Hän ryömi sen sisään ja\nnuoleskeli haavojaan lopun yötä. Varhain aamulla hän tuli sieltä ulos\nja söi loput kaniinista.\n\nSitten hän kääntyi luoteisia ilmoja kohden -- missä Niwa oli. Nyt\nhän ei epäröinyt. Hän kaipasi taas Niwaa. Kaipasi saada kuonollaan\nhyväillä häntä ja nuolla hänen kasvojaan, haisipa tämä pilviin asti,\njos tahtoi. Hän kaipasi saada kuulla hänen röhkivän ja kirkuvan\nomituisella, toverillisella tavallaan; kaipasi saada metsästää hänen\nkanssaan taas ja leikkiä hänen kanssaan ja paneutua hänen viereensä\nnukkumaan johonkin aurinkoiseen paikkaan ja nukkua. Niwa oli lopulta\nkäynyt hyvin tärkeäksi osaksi hänen maailmaansa.\n\nHän lähti liikkeelle.\n\nNiwa taas, kaukana ylempänä joen varrella, nuuski yhä toiveikkaana ja\nikävöiden Mikin jälkiä.\n\nPuolitiessä rinteelle, pienellä, aukealla ja ihanan aurinkoisella\nniityllä he kohtasivat toisensa. Tunteenpurkaukset eivät olleet kovin\nrajuja. He pysähtyivät ja katsoivat hetken aikaa toisiaan ikään kuin\nolisivat halunneet päästä varmuuteen siitä, ettei se ollut erehdystä.\nNiwa röhki, Miki heilutti häntäänsä. He nuuskivat toistensa kuonoja.\nNiwa vastasi heikosti vinkuen, ja Miki uikutti. Tuntui kuin he\nolisivat sanoneet:\n\n-- Hei, Miki!\n\n-- Hei, Niwa!\n\nJa sitten Niwa asettui auringonpaisteeseen makaamaan, ja Miki\nheittäytyi hänen viereensä. Oli tämä sittenkin aika hauska maailma.\nSilloin tällöin se tosin hajosi, mutta aina se taas tuli kuntoon. Ja\ntänään heidän maailmansa oli tullut oikein hyvään kuntoon. Taas he\nolivat tovereita -- ja he olivat onnellisia.\n\n\n\n\n11\n\n\nOli lentävän kuun aika -- salaperäinen ja uinaileva juhannusaika --\nkoko Keewatinin alueella.\n\nHudsoninlahdesta Athabascaan ja Hight of Landista aina Great\nBarrensille asti lepäsivät metsät, tasangot ja rämeet rauhallisina\nja tyyninä suuren _mukoo-sawinin_ auringonpaisteisina päivinä ja\ntähtirikkaina öinä. Oli synnyttävä kuu, kasvattava kuu, se kuu,\njona salomaan elämä taas palasi entiselleen. Sillä tämän aution\nmaailman poluilla -- joka oli niin laaja, että ulottui toista tuhatta\nkilometriä idästä länteen ja saman verran pohjois-eteläsuuntaan\n-- ei tavannut ihmiselämää. Hudson Bay Companyn asemille -- joita\noli hajallaan yltympäri rajattoman kynsi- ja hammasvaltakunnan --\nolivat tuhannet metsästäjät ja ansapyytäjät vaimoineen ja lapsineen\nkokoontuneet nukkumaan, juttelemaan ja huvittelemaan näiksi harvoiksi\nlämmön ja yltäkylläisyyden viikoiksi ennen kuin uusi talvi vaivoineen\nja murhenäytelmineen taas alkoi. Tälle metsän väelle tämä aika oli\n_mukoosaurin_ -- vuoden suuri huvikausi, viikkoja, joina asemilla\notettiin uusia lainoja ja annettiin uutta luottoa, viikkoja, joina\nkokoonnuttiin kaikille asemille kuin suurille markkinoille --\nhuvittelemaan, rakastumaan, avioitumaan ja lihomaan tulevan pimeän\nnälkäkauden varalle.\n\nSiksipä olivat villit eläimet joksikin aikaa päässeet täysiin\noikeuksiinsa omassa maailmassaan. Erämaassa ei enää kauttaaltaan\ntuntunut ihmishaju. Heitä ei ajettu. Ansoja ei ollut asetettu\nheidän jalkojensa varalle eikä houkuttelevia myrkkytäkyjä heidän\nkulkureiteilleen. Lehdoissa ja järvillä metsälinnut pelkäämättä\nkiljuivat ja kaakattivat poikasilleen, jotka paraikaa opettelivat\nlentämään, ilves leikki pentuineen nuuskimatta uhkaavaa ihmishajua\nilmasta, naarashirvet menivät julkisesti, arkailematta vasikkoineen\njärvien vilpoiseen veteen, ahma ja näätä hyppelivät tyhjiksi\njätettyjen mökkien ja majojen kattojen yli, majava ja saukko\nkuppuroivat ja kisailivat tummavetisissä lammikoissaan, linnut\nlauloivat ja kautta erämaan kaikui luonnon laulua ja surinaa,\njollaiseksi jokin valtava voima nähtävästi oli alkujaan luonnon\ntarkoittanut. Uusi polvi eläviä olentoja oli syntynyt. Oli\nnuorisokausi, jolloin kymmenet ja sadattuhannet erämaan pikku lapset\nleikkivät ensi leikkejään, oppivat ensi tietonsa ja varttuivat\nnopeasti vastaanottamaan ensi talvensa uhan ja tuomion. Ja metsien\nhyvä hengetär, joka tiesi, mitä tuleva oli, oli varustanut heille\nkaikkea riittävästi. Kaikkialla vallitsi yltäkylläisyys. Mustikat,\nkarhunvatukat, pihlajanmarjat olivat kypsät; puut ja köynnöskasvit\npainuivat alas hedelmien painosta. Ruoho oli kesäsateista vihreää\nja hentoa. Pulleat juuret kohosivat rehevinä maasta esille; lehdot\nja järvien rannat kasvoivat runsaasti ravintoaineita, sekä pään\npäällä että jalkojen alla tyhjenteli runsaudensarvi itseään aivan\nkitsailematta.\n\nTässä tällaisessa maailmassa Niwa ja Miki löysivät suuren ja\nloppumattoman tyydytyksen. He loikoivat tänä ihanana iltapäivänä\nauringonpaisteisella kallionpengermällä, jonka alla aukeni ihmeen\nkaunis laakso. Niwa, joka oli täynnä makeita mustikoita, nukkui.\nMikin silmät olivat puoliavoimina hänen katsellessaan alas utuiseen\nlaaksoon. Hänen korviinsa kantautui alhaalta kallioiden välitse\nja hiekkasärkkien yli virtaavan joen lirisevä soitto ja sen\nmatkassa itsensä laakson hiljainen ja uuvuttava surina. Hän nukahti\nlevottomasti puolisen tuntia, ja sitten hän aukaisi silmänsä oli\nvirkeän valpas. Hän tarkasti kiinteästi laaksoa. Sitten hän katsahti\nNiwaan, joka lihavana ja velttona olisi nukkunut aivan pimeään asti.\nMiki se häntä aina liikkeellä piti. Ja nyt Miki kahdesti tai kolmesti\näkäisesti haukahti hänelle ja nipisti toisesta korvasta.\n\n-- Herää siitä! hän nähtävästi sanoi. -- Onhan aivan järjetöntä\ntällaisena päivänä nukkua! Lähdetäänpä jokivarrelle metsästämään.\n\nNiwa virkosi, oikoi lihavaa ruumistaan ja haukotteli. Uneliaasti hän\npikku silmineen tähysteli laaksoon. Miki nousi seisomaan ja vingahti\nhiljaa ja huolekkaasti, jolla tavalla hän aina toverilleen ilmaisi,\nettä häntä halutti lähteä liikkeelle. Niwa vastasi, ja he lähtivät\nlaskeutumaan vihreää rinnettä pitkin harjanteiden väliseen rehevään\nlaaksoon.\n\nHe olivat nyt siinä kuuden kuukauden vaiheilla, ja mitä kokoon tulee,\nheitä ei ehkä enää oikein sopinut nimittää penikoiksi. Pikemminkin\nkoiraksi ja karhuksi. Mikin kulmikkaat koivet alkoivat muodostua;\nhänen rintansa kävi täyteläiseksi; kaula oli niin kasvanut, ettei se\nenää tuntunut liian hoikalta kannattamaan isoa päätä ja leukoja, ja\nitse vartalo oli sekä paksuudella että pituudella varttunut siihen\nmäärään, että hän ikäisekseen oli kaksi kertaa niin suuri kuin\nuseimmat tavalliset koirat.\n\nNiwasta oli hävinnyt hänen pyöreän pallomainen penikkamuotonsa,\nvaikka hänestä paljon paremmin kuin Mikistä näkyi, että hän ei kauan\nollut elänyt ilman emoa. Mutta hän ei enää ollut pelkkää rauhaa ja\nhyväntahtoisuutta, niin kuin ennen penikkapäivinään. Suminitikin veri\nvihdoin vaati päästä oikeuksiinsa, eikä hän enää tappelun tullen\npyrkinyt turvapaikkaan -- jollei aivan äärimmäisen hirveä pakko sitä\nvaatinut. Vastoin karhujen tapaa hän todellakin toivoi taistelua. Jos\njoku vaikea tapaus sattui, niin sen sai Miki, Helan tosi jälkeläinen,\nosalleen. Vaikka he olivatkin nuoria, heissä oli kuitenkin jo arpia\nniin runsaasti, että vanha tappelupukarikin olisi niistä ollut\nylpeä. Varikset ja pöllöt, suden hammas ja kiiltonäädän kynsi olivat\nkukin jälkensä jättäneet ja Mikin kupeessa oli kahdenkymmenen sentin\nkokoinen paljas alue, joka oli muisto ahmasta.\n\nNiwan pyöreässä lystikkäässä päässä oli aikaa myöten vähitellen\nkehittynyt harras halu saada kerran kurittaa jotain oman sukunsa\nyksilöä, mutta ne kaksi tilaisuutta, jotka olivat tässä suhteessa\ntarjoutuneet hänelle, epäonnistuivat siksi, että noilla toisilla\nkarhunpenikoilla oli emot mukana. Kun siis nykyisin Miki johti heidän\nseikkailuretkiään, tunsi Niwa häntä seuratessaan toista intoa kuin\nsyöntihalua, mikä näihin asti oli ollut hänen ainoa halunsa. Tällä\nemme kuitenkaan tarkoita sanoa, että Niwalta oli mennyt ruokahalu.\nHän kykeni syömään enemmän yhdessä päivässä kuin Miki kolmessa, mikä\njohtui varsinkin siitä, että Miki tyytyi kahteen tai kolmeen ateriaan\npäivässä, kun taas Niwa söi vain yhden aterian -- yhtäjaksoisen,\njoka kesti aamuhämärästä iltamyöhään. Heidän samoillessaan hän aina\npureskeli jotakin.\n\nPuolen kilometrin päässä pitkin rinteen juurta kasvoi kivisessä\nalhossa, missä pieni puro lirisi, kaikkein hienoimpia\nvilliviinirypäleitä koko Shamattawan alueella. Ne olivat kirsikan\nkokoisia, pikimustia ja pullottivat aivan puhjetakseen makeasta\nmehusta. Niitä riippui niin tiheissä tertuissa, että Niwa saattoi\nhaukata niitä suun täydeltä. Ei koko erämaassa ole mitään niin\nmakeaa kuin tuollainen kypsä, musta rypäle, ja tämän alhon, joka\nniitä niin runsaasti kasvoi, oli Niwa oman käden oikeudella ottanut\nyksityisomaisuudekseen. Mikikin oli oppinut niitä syömään. Tähän\nuomaan he siis olivat matkalla mainittuna iltapäivänä, sillä\nsellaisia rypäleitä voi syödä kylläisenäkin. Sitä paitsi alho oli\nMikin kannalta toisellakin tavalla rehevä. Siellä oli paljon nuoria\npyitä ja kaniineja, joilla oli murea ja maukas liha ja joita helposti\nsai kiinni, ja oravia ja myyriä miten paljon hyvänsä.\n\nTänään he tuskin olivat ennättäneet syödä ensimmäistä\nsuupalasta isoja, meheviä rypäleitä, kun kuulivat ääntä, josta\nei voinut erehtyä. Kumpikin käsitti pian mitä oli tekeillä.\nParin-kolmenkymmenen metrin päässä samassa alhossa joku raastoi\nmaahan rypälepensaita. Rosvo oli tunkeutunut heidän aarrekammioonsa,\nja Miki paljasti heti hampaansa, ja Niwa nyrpisti kuonoaan\nmurahdellen uhkaavasti. Hiljaa he hiipivät ääntä kohden ja saapuivat\npienen aukion reunaan, joka oli tasainen kuin pöytä. Tämän aukion\nkeskustassa oli rypälepensaikko, tuskin metrin vahvuinen ja mustanaan\nhedelmiä; ja kyykyssä sen vieressä, pensaat sylissä, oli nuori\nmustakarhu, neljä numeroa Niwaa kookkaampi.\n\nTänä hämmennyksen ja raivon hetkenä ei Niwa tullut ajatelleeksi\nkokoa. Hän oli kutakuinkin samanlaisessa mielentilassa kuin mies,\njoka kotiin tullessaan huomaa kotinsa olevan toisen hallussa. Samalla\ntässä oli tilaisuus tyydyttää mielihalunsa -- piestä hengettömäksi\noman sukunsa jäsen. Miki nähtävästi käsitti tarkoituksen.\nTavallisissa olosuhteissa hän olisi alkanut tappelun, ja ennen kuin\nNiwa olisi ehtinyt lähteä liikkeelle, hän olisi jo ollut kiinni\nhävyttömän tunkeilijan kurkussa. Mutta jokin pidätti häntä tällä\nkertaa, ja nyt Niwa ensimmäisenä syöksyi sinne mustana pommina -- ja\ntöytäisi suoraan päin pahaa-aavistamattoman vihollisensa kylkiluita.\n\n(Jos vanha Makoki, cree-lähetti, olisi nähnyt tämän hyökkäyksen, hän\nolisi heti keksinyt nimen vieraalle karhulle -- \"Petoot-a-wapis-kum\",\njoka merkitsee: \"kumoon-kellistetty\". Ehkä hän olisi nimittänyt häntä\nlyhyesti \"Peteksi\". Sillä creellä on tapana nimittää tapauksia,\nja Petoot-a-wapis-kum oli todellakin kovin sopiva nimi vieraalle\nkarhulle.)\n\nNäin yllätettynä, suu marjoja täynnä, hän kellistyi Niwan\nhyökkäyksestä kuin täysinäinen säkki. Niin perinpohjainen oli hänen\nhäviönsä sillä hetkellä, ettei Miki, joka kadehtien katseli sitä\nsivusta, voinut pidättää kiihtynyttä hyväksymishaukahdusta. Ennen\nkuin Pete vielä oikein käsittikään, mitä oli tapahtunut, ja marjojen\nvielä tippuessa suusta, oli Niwa jo hänen kurkussaan -- ja leikki\nalkoi.\n\nKarhuilla ja varsinkin nuorilla karhuilla on aivan oma omituinen\ntaistelutapansa. Se muistuttaa kahden tasaväkisen naisen\ntukkanuottasilla oloa. Siinä ei ole sääntöjä -- ei vähääkään.\nKun Pete ja Niwa olivat tarttuneet toisiinsa, alkoivat takajalat\ntaistella ja karvat lentää. Pete, joka jo oli selällään, --\nensiluokkainen taisteluasento karhuilla -- olisi jo ollut\nvoittopuolella, ellei Niwa olisi saanut tuota kauheaa otetta hänen\nkurkustaan. Niwa siis upotti torahampaansa juuriaan myöten Peten\nkurkkuun ja raapi terävillä takajaloillaan, minkä ikinä ennätti.\nKarvojen lennon nähdessään Miki innoissaan tuli lähemmäs. Sitten\nPeten onnistui saada toisen jalkansa irti ja kohta toisenkin,\nja Mikin leuat loksahtivat äkkiä yhteen. Taistelijat pyörivät\nja vyöryivät sinne tänne, Niwa kurkkuotettaan hellittämättä,\neikä kumpikaan vingahtanut tai röhkinyt. Pölyä ja soraa lenteli\nyltympäri karvojen ja nahankappaleiden seassa. Kivet vierivät\nkolisten notkon rinnettä alas. Ilmakin oli täynnä taisteluintoa.\nJännittyneenä odottavan Mikin olennossa huomasi nyt jotakin epäilevää\nhuolestumista. Kahdeksan karvaisen koiven raivoisina raapiessa\nja raastaessa ja taistelijain vyöryessä ja heittelehtiessä ja\nkiemurrellessa kuin suunniltaan joutuneet tuulimyllyt, oli Mikin\nmahdoton sanoa, kumpi oli alakynnessä -- Niwa vai Pete; ainakin hän\nkolmen, neljän minuutin ajan oli asiasta epätietoinen.\n\nSitten hän tunsi Niwan äänen. Se tosin oli heikko, mutta siitä\nhuolimatta se oli tuskan parahdus.\n\nPeten raskaamman ruumiin alle hautaantuneena hän alkoi noiden\nkolmen, neljän minuutin kuluttua oivaltaa, että oli ottanut liian\nsuuren urakan. Se johtui yksinomaan Peten koosta eikä hänen\ntaistelutaidostaan, sillä siinä Niwa oli etevämpi. Mutta hän taisteli\nyhä, toivoen onnen kääntyvän, kunnes Pete vihdoin sai hänet juuri\nsiihen mihin halusikin ja alkoi kaapia edestakaisin hänen kupeitaan,\nniin että kun olisi toiset kolme minuuttia kulunut, hän olisi ollut\npuoliksi nyljetty, jos ei Miki olisi arvioinut sopivaksi sekaantua\nasiaan. Silloinkin Niwa kärsi rangaistuksensa uikuttamatta.\n\nSamassa Miki tarttui Peteä korvaan. Se oli hirveän tuskainen\note. Itse vanha Suminitik olisi silloin komeasti kiljunut. Pete\npäästi tuskan ulvonnan. Häneltä unohtui kaikki muu paitsi tämän\nkorvasta pitelevän uuden tuntemattoman aiheuttama kauhu ja tuska,\nja itse ilmakin oli pakahtumaisillaan tästä kiljunnasta. Hänen\nvaikeroimisensa pulppusi keskeytymättöminä töytäyksinä hänen\nkurkustaan. -- Niwa ymmärsi Mikin olevan toimessa.\n\nHän vääntäytyi tämän nuoren rauhanhäiritsijän ruumiin alta pois --\neikä hetkeäkään liian aikaisin. Alhoa pitkin, hullaantuneen härän\nlailla hyökäten, tuli Peten emo. Nuolena Niwa ampaisi tiehensä juuri\nkun se oli iskemäisillään häntä voimakkaalla käpälällään. Isku osui\nharhaan ja karhu kääntyi kiihdyksissään kiljuvan jälkeläisensä\npuoleen. Miki, joka yhä innoissaan piteli uhriaan korvasta, ei\nälynnyt vaaraa ennen kuin Peten emo oli jo melkein hänen kimpussaan.\nHän huomasi tämän vasta kun sen pitkä käsivarsi syöksyi esille kuin\niso hirsi. Hän väisti, ja hänelle tarkoitettu isku sattui suoraan\nonnettoman Peten päähän sellaisella voimalla, että hän lensi suoraan\nilmassa kuin potkupallo kahdenkymmenen metrin päähän.\n\nMiki ei ruvennut odottamaan uusia näytteitä. Kiireesti hän oli\nrypäletiheikössä ja syöksyi Niwan jälkeen. Yhdessä he saapuivat\naukealle ja runsaat kymmenen minuuttia he pakenivat niin\nvauhdikkaasti, etteivät ehtineet katsahtaa taakseen. Kun he vihdoin\nkatsoivat, oli rypälealho jo kilometrin päässä. He istahtivat\nmaahan ja huohottivat. Niwalla riippui punainen kieli pitkänä\nsuusta. Hän oli haavoittunut ja verissään; irtonaisia karvoja oli\nhänessä yltympäri. Kun hän katsahti Mikiin, oli hänen surullisessa\nkatsannossaan jotakin, mikä näytti tunnustukselta, että hän käsitti\nsaaneensa Peteltä selkään.\n\n\n\n\n12\n\n\nAlhossa sattuneen taistelun jälkeen ei Mikillä ja Niwalla ollut\nvähintäkään aikomusta palata Eedenin puutarhaan, missä mustat\nrypäleet kasvoivat niin makeina. Kuononsa kärjestä viimeiseen\nhännän huippuun asti Miki oli seikkailija, ja niin kuin entisajan\nkuljeksivat rosvot hänkin oli onnellisin liikkeellä ollessaan.\nErämaa oli vallannut hänet sieluineen ruumiineen, ja tällaisessa\nmielentilassa hän ehkä Niwan lailla olisi väistänyt ihmisleiriä.\nMutta eläinten elämässä samoin kuin ihmiselämässäkin kohtalo leikkii\nja kujeilee, ja samalla kun he olivat kääntymässä ison läntisen\njärvi- ja vesistöalueen laajoille ja salaperäisille lakeuksille,\nolivat asiat vähitellen kehittymässä Helan pojan, Mikin, ehkä\nkaikkein synkimmiksi elämänkokemuksiksi.\n\nKuusi loppukesän ja alkusyksyn -- syyskuun puoliväliin asti --\nihmeen ihanaa aurinkoista viikkoa Miki ja Niwa samoilivat länteen\npäin, suunnaten kulkunsa kohden auringon laskua, Jackson's Kneen,\nTouchwoodin ja Clearwaterin ja Jumalanjärven tienoita kohden.\nMonenlaisia olentoja he siellä näkivät. Se oli noin puolentoista\nsadan kilometrin laajuinen alue josta luonnon mestarikäsi oli tehnyt\noikean eläinten valtakunnan. Synkillä ja hiljaisilla seuduilla he\ntapasivat suuria majavayhdyskuntia, he katselivat saukon kisailua, he\ntapasivat hirviä ja karibuja niin tuhkatiheään, etteivät niitä enää\npelänneet eivätkä vältelleet, vaan astelivat julkisesti nurmikkoja\nja rämeiden reunamia pitkin, missä ne olivat laitumella. Täällä Miki\noppi tietämään sen tärkeän asian, että kynnet ja torahampaat olivat\nolemassa, jotta niillä pyydettäisiin sorkkia ja sarvia, sillä susia\noli runsaasti, ja kymmenisen kertaa he tapasivat niiden tappamia\neläimiä ja vielä useammin kuulivat ajavan lauman villiä ääntelyä.\nMahigun-kokemuksensa päivistä lähtien häntä ei enää haluttanut\nliittyä niihin. Eikä Niwa enää itsepintaisesti vaatinut, että\njäätäisiin löydetyn ruoan ääreen. Niwassa alkoi _kwaska-hao_ --\nsuuren muutoksen vaistomainen tajuaminen.\n\nLokakuun alkupäiviin asti ei Miki ollut juuri ensinkään huomannut\ntätä toverissaan tapahtuvaa muutosta. Siihen aikaan Niwa alkoi käydä\nyhä levottomammaksi, ja tämä levottomuus yhä vain lisääntyi sitä\nmukaa kuin yöt kylmenivät ja syysviimat liikkuivat jäätävämpinä\nilmassa. Niwa ryhtyi nyt johtamaan heidän vaellustaan, ja hän näytti\naina etsivän jotakin -- jotakin salaperäistä, jota Miki ei voinut\nnähdä eikä haistaa. Hän ei enää nukkunut tuntikaupalla. Lokakuun\npuolivälistä alkaen hän tuskin enää nukkuikaan, vaan oli liikkeellä\nmelkein joka hetki sekä yöllä että päivällä, syöden, syöden, syöden,\nja alinomaan tuulelta tiedustellen sitä pakenevaa jotakuta, jota\nluonto käski hänen etsiskellä. Herkeämättä hän nuuski louhikkoja ja\nryteikköjen sisustoja, ja Miki oli aina hänen läheisyydessään aina\nvaruillaan, valmiina taistelemaan sen olion kanssa, jota Niwa etsi.\nEikä sitä näyttänyt milloinkaan löytyvän.\n\nSitten Niwa kääntyi takaisin itäänpäin, esi-isiensä vaiston\nopastamana, takaisin Nuzak-emonsa ja Suminitik-isänsä asuinsijoille,\nja Miki seurasi. Yöt kävivät yhä kylmemmiksi. Tähdet näyttivät\nolevan etäämpänä, eikä metsän kuu enää ollut veripunainen.\nJääkaakkurin huudossa oli valittava sävy, kaihon ja huolen sävy. Ja\nmetsän väki veti majoissaan ja mökeissään henkeensä pakkasaamujen\nilmaa ja kasteli ansansa kalanrasvassa ja majavanihrassa ja\nvalmisteli mokkasiininsa ja paikkaili lumikenkiään ja rekiään,\nsillä jääkaakkurin huuto sanoi, että talvi oli hiipimässä\nsinne pohjoisesta. Ja rämeet kävivät hiljaisiksi. Naarashirvi\nei enää ammunut vasikoilleen. Sen sijaan avoimelta kentältä\nkuului uroshirvien uhkaavaa taisteluhaastetta ja kuolettavaa\nsarvien ryskettä öisen tähtitaivaan alla. Susi ei enää ulvonut\nkuullakseen omaa ääntään. Polkuanturaisten jalkojen astunta oli\ntästäpuolin varovaista ajohiivintää. Punaisena valui veri taas koko\nmetsämaailmassa.\n\nJa sitten -- marraskuu.\n\nMiki ei ehkä milloinkaan tulisi unohtamaan ensimmäistä\nlumentulonpäivää. Ensin hän luuli, että maailman kaikki siivekkäät\nolennot varistivat valkeat höyhenensä. Sitten hän tunsi sen hienon,\npehmeän koskennan jalkojensa alla ja kylmyyden. Se sai veren uutena,\nennen tuntemattomana tulena kiertämään hänen ruumiissaan; villi ja\nlumoava ilo -- riemu, joka talven saapuessa kiitää suden suonissa.\n\nNiwaan se teki aivan erilaisen vaikutuksen -- niin erilaisen, että\nMikikin tunsi sen masentavan mieltään ja odotti huolestuneena ja\nepätietoisena, mitä tuleman piti. Ja tänä ensimmäisen lumen päivänä\nhän näki toverinsa tekevän outoja ja selittämättömiä asioita. Hän\nrupesi syömään sellaisia aineita, joista ei ollut ennen milloinkaan\nvälittänyt. Hän nuolaisi suuhunsa pehmeitä männynneulasia ja nielaisi\nne. Mädänneistä pölkyistä hän söi kuivan, pehmeän sisuksen. Ja sitten\nhän meni isoon halkeamaan, joka oli auennut louhikkoiseen rinteeseen\nja löysi vihdoinkin sen, mitä oli etsinyt. Se oli luola -- syvä ja\npimeä ja lämmin.\n\nLuonto toimii ihmeellisesti. Ilman linnuille se antaa silmät,\njollaisia ei ole milloinkaan ihmisellä, ja maan eläimille se antaa\nvaiston, jota ei ihminen milloinkaan kykene käsittämään. Sillä Niwa\noli palannut nukkumaan ensimmäistä pitkää untaan syntymäsijalleen --\nsamaan luolaan, missä Nuzak-emo oli hänet synnyttänyt.\n\nSiellä oli yhä hänen entinen makuusijansa, syvennys hienossa\nhiedassa, mattona Nuzakin varisseet karvat; mutta emon haju oli\nhävinnyt. Syntymäpesäänsä Niwa laskeutui nukkumaan ja vielä viimeisen\nkerran hän hiljaa röhkäisi Mikille. Näytti siltä kuin olisi jokin\nkäsi häntä koskettanut hellävaroen, mutta ehdottoman vaativasti, niin\nettei hän enää voinut kieltäytyä sitä tottelemasta, ja kuin olisi hän\nsanonut Mikille viimeisen kerran: -- Hyvää yötä.\n\nYöllä tuli _pipu-kestin_ -- ensimmäinen talvituisku -- lumiryöppynä\npohjoisesta. Sitä seurasi tuuli, joka kuulosti tuhannen härän\nmylvinältä, eikä koko erämaassa ollut yhtään olentoa liikkeellä.\nLuolan syvyyteenkin Miki kuuli sen myllerryksen ja ulinan ja rakeiden\niskut heidän ovensa ulkopuolella, ja hän painautui tiukkaan Niwan\nkylkeen, iloissaan siitä, että olivat löytäneet suojapaikan.\n\nAamun valjetessa hän meni kallion rinteessä olevan halkeaman suulle\nja jäi hämmästyksestä aivan sanattomaksi. Hänen eteensä aukeni\nmaailma, aivan toinen kuin se, minkä hän oli viime yönä jättänyt. Se\noli kauttaaltaan valkea, sokaisevan ja häikäisevän valkea. Aurinko\noli noussut. Se ampui tuhansia kimaltelevan loistavia valonsäteitä\nMikin silmiin. Niin kauas kuin silmät vain kantoivat oli maa aivan\nkuin kääriytynyt timanttivaippaan. Kallioista, puista ja pensaista\nleimui auringon tulta; sitä välkehti puiden latvoista, jotka lumen\npainosta olivat taipuneet syvään; se näytti laakson pohjassa olevalta\njärveltä ja niin kirkkaalta, että sen keskitse virtaava jäätymätön\njoki oli musta. Miki ei ollut milloinkaan nähnyt niin suurenmoista\nnäkyä. Auringon näkeminen ei ollut milloinkaan ennen saanut hänen\nsydäntään niin jyskymään, eikä hän ollut veressään ennen tuntenut\nniin rajua riemua.\n\nHän uikutti ja juoksi takaisin Niwan luo. Hän haukkui luolan\npimennossa ja sysäsi kuonollaan toveriaan. Niwa röhki uneliaasti.\nHän oikoi jäseniään, kohotti päätään hetkeksi ja kääriytyi sykkyrään\ntaas. Turhaan Miki pani vastalauseensa, että nyt oli päivä ja aika\nlähteä liikkeelle. Niwa ei vastannut, ja hetken päästä Miki palasi\nluolan suulle ja katsahti taakseen nähdäkseen, seurasiko Niwa\nhäntä. Pettynein mielin hän sitten lähti ulos lumeen. Kokonaiseen\ntuntiin hän ei siirtynyt kauemmas kuin kymmenen jalan päähän\nluolasta. Kolmasti hän palasi Niwan luo ja vaati häntä nousemaan ja\nlähtemään ulos valoon. Luolan perimmässä sopukassa oli pimeä, ja\ntuntui siltä kuin hän yrittäisi sanoa Niwalle, että tämä oli hullu\nluulotellessaan, että oli vielä yö, vaikka ulkona jo paistoi aurinko.\nMutta turhaan. Niwa oli päässyt talviunensa alkuun -- edessään\n_Uske-pau-a-my_, karhujen satumaailma.\n\nHäntä suututti, melkein teki mieli puraista Niwaa korvaan, mutta\neräs seikka vähitellen karkotti nämä tunteet. Vaisto, joka eläinten\nkesken on sama kuin järjellinen päättely ihmisten kesken, liikehti\noudon levottomasti hänessä. Hän kävi yhä rauhattomammaksi. Hän näytti\nmelkein lohduttomalta liikkuessaan siinä luolan suun seutuvilla.\nVielä viimeisen kerran hän meni Niwan luo ja lähti sitten yksin alas\nlaaksoon.\n\nHänen oli nälkä, mutta tänä ensimmäisenä myrskyn jälkeisenä\npäivänä oli tuskin luultavaa, että hän löytäisi mitään syötävää.\nLumikenkäjänikset olivat hautautuneet ryteikköihinsä ja muihin\nsuojapaikkoihinsa ja makasivat hiljaa lämpimissä pesissään. Tuiskun\naikana ei ollut yksikään elävä olento ollut liikkeellä. Ei ollut\nniiden jälkiä, jotta hän olisi voinut niitä seurata, ja paikka\npaikoin hän vajosi lapojaan myöten lumeen. Hän suuntasi kulkunsa\njoelle. Se ei ollut enää sama joki, jonka hän oli tuntenut. Se\nolijaan reunustama. Siinä oli jotakin mustaa ja murheellista. Sen\nääntely ei ollut enää entistä kesän ja kellervän syksyn laulavaa\nlirinää. Sen yksitoikkoinen lorina tuntui jotenkin uhkaavalta --\naivan uudelta ääneltä, ikään kuin joku pimeyden henki olisi vallannut\nsen ja nyt ilmoittaisi hänelle, että ajat olivat muuttuneet ja\nettä uudet lait ja uudet voimat vaativat päästä oikeuksiinsa hänen\nsynnyinseuduillaan.\n\nHän joi varovasti sen vettä. Se oli kylmää -- jääkylmää. Vähitellen\nhänessä vakiintui se käsitys, että tämän hänen uuden maailmansa\nkauneuksiin ei enää kuulunut sydämen lämmin sykähtely, elämä. Hän\noli _yksin. YKSIN!_ Kaikki muu oli lumen peitossa; kaikki muu näytti\nkuolleen.\n\nHän palasi Niwan luo ja makasi tiukasti hänen kyljessään kaiken sen\npäivää. Eikä hän koko seuraavana yönäkään poistunut luolasta. Hän\nmeni vain ovelle asti ja näki taivaan lakeudet tulessa tähdistä ja\nkuusta, joka kohosi taivaalle kuin valkea aurinko. Nekään eivät\nnäyttäneet samalta kuulta ja samoilta tähdiltä, jotka hän oli\ntuntenut. Ne olivat hirveän hiljaisia ja kylmiä. Ja maa niiden alla\noli hirveän valkea ja hiljainen.\n\nAamun sarastaessa hän yritti vielä kerran herättää Niwaa. Mutta\ntällä kertaa hän ei ollut niin itsepintainen. Eikä hänellä ollut\nhalua hampaillaan nipistää Niwaa. Jotakin oli tapahtunut -- jotakin\nkäsittämätöntä. Hän tunsi sen, mutta ei voinut sitä ymmärtää. Ja\nhänet täytti outo ja pahaenteinen pelko.\n\nHän lähti taas alas metsästämään. Kuun ja tähtien kirkkaassa\nvalaistuksessa jänikset olivat viettäneet hurjan riemuisaa huviyötä,\nja metsän laidassa Miki näki niiden polkeneen lumen kovaksi. Hänen\nei ollut vaikea tänä aamuna hiipiä ruokaansa käsiksi. Hän surmasi\nsaaliinsa ja söi sen. Sitten hän taas tappoi ja taas. Näin hän olisi\nvoinut jatkaa kuinka kauan hyvänsä, sillä nyt, kun lumi paljasti ne,\nolivat jänikset piilopaikoissaan aivan kuin ansassa. Mikin rohkeus\npalasi. Taas häntä elähdytti elämän ilo. Hän ei ollut näin mukavasti\nvielä milloinkaan saanut saalista, hän ei ollut tällaista aarreaittaa\nvielä milloinkaan tavannut -- edes rypälelaaksossakaan. Hän söi\nniin paljon kuin suinkin kykeni ja palasi sitten Niwan luo, kantaen\nsuussaan yhden surmaamistaan jäniksistä, laski sen toverinsa eteen ja\nuikutti. Sittenkään Niwa ei vastannut muuten kuin että veti syvempään\nhenkeä ja siirrähti vähän.\n\nSinä iltapäivänä Niwa ensi kerran moneen tuntiin nousi pystyyn,\noikoi itseään ja nuuski kuollutta jänistä. Mutta ei maistanut. Mikin\nihmeeksi hän pyöri hiekkaisessa pesässään yltympäri ja kävi taas\nnukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä Niwa taas heräsi suunnilleen samaan aikaan. Tällä\nkertaa hän kävi pesän suulla asti ja haukkasi suun täyden lunta.\nMutta yhä hän kieltäytyi syömästä jänistä. Taaskin hänelle luonto\nsanoi, ettei hän saanut hävittää niitä männynneulasia ja sitä kuivaa\nkaarna-ainetta, jolla oli vuorannut mahansa ja suolensa. Ja hän meni\ntaas nukkumaan. Sen koommin hän ei noussut.\n\nPäivät seurasivat toisiaan, ja talven edistyessä Miki yksin\nmetsästellessään tunsi olonsa yhä ikävämmäksi. Koko marraskuun\najan hän joka yö palasi Niwan viereen nukkumaan. Ja Niwa oli kuin\nkuollut, paitsi että hänen ruumiinsa oli lämmin, ja hän hengitti ja\nsilloin tällöin vähän äänteli. Mutta tämä ei tyydyttänyt Mikin suurta\nkaipuuta, joka kävi päivittäin yhä vaativammaksi, hänen valtavaa\nseuran ja metsästystoverin kaipuutaan. Hän rakasti Niwaa. Talven\nensimmäisinä pitkinä viikkoina hän uskollisesti palasi hänen luokseen\nja toi hänelle ruokaa. Häntä vaivasi kummallinen suru -- suurempi\nsuru kuin jos Niwa olisi kuollut. Sillä Miki tiesi hänen elävän eikä\nvoinut käsittää asiaa. Kuoleman hän olisi käsittänyt, ja kuolleen\nluota hän olisi suosiolla lähtenyt.\n\nNiinpä eräänä yönä myöhäiseen metsästettyään Miki ensi kerran jäi\npesästä pois ja nukkui syvässä murroksessa. Tämän jälkeen kävi\n_kutsun_ vastustaminen vielä vaikeammaksi. Toisen ja kolmannenkin\nyön hän nukkui poissa; ja sitten alkoi vähitellen toivon ja pelon\nvaiheilla elävälle Mikille aivan luonnon pakosta asia valjeta, ja\njokin sanoi hänelle, ettei Niwa enää milloinkaan vaeltaisi hänen\nkanssaan niin kuin entisinä hyvinä päivinä, jolloin he kylki kyljessä\nolivat kokeneet elämän ilot ja murheet tässä samassa maailmassa, joka\nennen oli pehmeä ja vihreä ja lämmin, mutta nyt valkea ja hiljainen\nja kuollut.\n\nNiwa ei tiennyt milloin Miki viimeisen kerran pesästä lähti. Mutta\nhyvä hengetär ehkä hänelle nukkuessaankin kuiskasi, että Miki aikoi\nlähteä, sillä Niwan satumaailma oli levoton ja rauhaton monta päivää\nsen jälkeen.\n\n-- Rauhoitu -- ja nuku! hengetär ehkä kuiskasi. -- Talvi on\npitkä. Joet ovat tummat ja kylmät, järvet ovat jääpeitteessä, ja\nvesiputoukset ovat jäätyneet isoiksi, valkeiksi peikoiksi. Nuku!\nSillä Mikin on mentävä, aivan samoin kuin virran veden on mentävä\nmereen. Sillä hän on koira, ja sinä olet karhu. _Nuku!_\n\n\n\n\n13\n\n\nEi ollut moneen vuoteen koko pohjolassa ollut sellaista myrskyä kuin\nnyt seurasi sen ensimmäisen lumituiskun kintereillä, joka Niwan oli\najanut luolaansa -- myöhäinen marraskuun myrsky sinä vuonna, jolle\ntuli kauan muistettavaksi nimeksi _kusketa pippoon_, musta vuosi,\ntuona kovan ja äkillisen pakkasen ja nääntymisen ja kuoleman vuotena.\n\nSe sattui viikkoa myöhemmin kuin Miki oli jättänyt luolan, missä\nNiwa niin sikeästi nukkui. Sen edellä aurinko paistoi päivittäin,\nja kuu ja tähdet välkkyivät kullankiiltävinä öisellä taivaalla.\nTuuli oli lännessä. Koko metsä oli kääriytynyt valkeaan vaippaansa.\nKaniinit olivat niin lukuisat, että rämeillä ja viidakoissa ne olivat\npolkeneet lumen kovaksi. Peuroja ja hirviä oli runsaasti, ja susien\naikainen ajohuuto kaikui ihanana soittona tuhatlukuisten majoissa ja\nmökeissä asustavien ansamiesten korviin.\n\nAivan äkkiarvaamatta tuli tuo aavistamaton. Ilman varoitusta. Aamu\nsarasti pilvettömänä, ja sitä seurasi kirkas auringonpaiste. Sitten\nsynkkeni maailma niin äkkiä, että ansateillä liikkuvat miehet\npysähtyivät aivan kummissaan. Ilman yhä pimetessä alkoi kuulua\nvaikeroivaa ääntä, johon tuntui sisältyvän aivan kuin suuren rummun\npärinää -- lähenevän tuomion hälytyssoittoa. _Ukkonen_ jyrisi.\nVaroitus tuli liian myöhään. Ennen kuin miehet ehtivät palata\nturvapaikkoihinsa tai rakentaa itselleen suojia oli Iso Myrsky heidän\nkimpussaan. Kolme päivää ja kolme yötä se vihaisen härän tavoin\nraivosi pohjoisesta. Avoimilla lakeuksilla ei ainoakaan elävä olento\npysynyt pystyssä. Metsät olivat lamassa, ja koko maa oli ryöpyn\nvallassa. Kaikki, missä henki oli, kätkeytyivät lumen peittoon --\ntai kuolivat; sillä vuorenkorkuisiin kinoksiin kasaantuva lumi oli\nrakeista ja kovaa kuin lyijyhaulit ja sen mukana tuli kova pakkanen.\n\nKolmantena päivänä Shamattawan ja Jackson's Kneen välisellä alueella\noli kuusikymmentä astetta pakkasta. Vasta neljäntenä päivänä\nalkoivat elävät olennot lähteä liikkeelle. Hirvi ja peura nousivat\npaksujen lumipeitteiden alta, jotka olivat niitä suojanneet;\npienemmät eläimet kaivautuivat esille syvien kinosten ja vallien\nsisuksista, kaniineista ja linnuista puolet olivat kuolleet. Mutta\nkauhein kaikista oli ihmismenetykset. Useat niistä, jotka rajuilma\nulkona yllätti, onnistuivat pysyttelemään hengissä ja laahautumaan\ntakaisin majoihin ja kotiin. Mutta paljon jäi tulematta takaisin --\nviisisataa, jotka _kusketa pippoonin_ kolmena hirmunpäivänä kuolivat\nHudsoninlahden ja Athabascan välillä.\n\nIson Myrskyn alkaessa Miki sattui olemaan Jackson's Kneen palaneella\nseudulla, ja vaisto ohjasi hänet nopeasti sisämetsään. Täällä\nhän ryömi toisiinsa takertuneista pölkyistä ja puunlatvoista\nmuodostuneeseen ryteikköön, ja noiden kolmen päivän aikana hän ei\nliikkunut. Hautautuneena keskelle myrskyn temmellystä valtasi hänet\nvastustamaton halu palata Niwan luolaan ja vielä kerran painautua\nhänen kylkeensä, vaikka Niwa makasikin aivan kuin kuolleena. Heidän\nkesken kehittynyt omituinen toveruus, heidän yhteinen vaelluksensa\nkautta koko kesän, niiden päivien ja kuukausien ilot ja surut, joina\nhe veljien tavoin olivat taistelleet ja juhlineet, olivat niin\nelävinä muistoina hänen mielessään kuin olisivat ne tapahtuneet vasta\neilen. Ja ryteikön pimennossa, johon hän hautautui päivittäin yhä\nsyvemmäs, hän uneksi.\n\nHän näki unta Challonerista, joka hänen iloisina penikkapäivinään\noli ollut hänen isäntänsä, uneksi siitä ajasta, jolloin Niwa,\nemoton karhunpenikka, tuotiin leiriin, ja heidän myöhemmistä\nvaaranhetkistään, isäntänsä kadottamisesta, heidän merkillisistä ja\ninnostavista seikkailuistaan erämaassa ja loppujen lopuksi Niwan\npesiytymisestä. Sitä hän ei kyennyt käsittämään. Hereillä ollessaan\nja tuulen ulinaa kuunnellessaan hän ihmetteli, miksi Niwa ei enää\nmetsästellyt hänen kanssaan, vaan oli kääriytynyt keräksi ja nukkui\nniin sikeästi, ettei häntä saanut hereille. Noina myrskypäivien ja\nöiden pitkinä hetkinä hänen elinvoimiaan kalvoi enemmän yksinäisyyden\ntunne kuin nälkä. Kun hän neljännen päivän aamuna tuli ryteiköstä\nesille, kuulsivat kylkiluut ja silmiä peitti punertava kelmu. Heti\nensi töikseen hän katseli kaakkoisia ilmoja kohden ja ulisi.\n\nKolmenkymmenen kilometrin pituisen lumisen taipaleen hän sinä päivänä\nvaelsi takaisin sille harjanteelle, mihin oli Niwan jättänyt. Tänä\nneljäntenä päivänä aurinko paistoi kuin häikäisevä tuli. Se oli niin\nkirkas, että lumen välke huikaisi hänen silmiään ja punerva kelmu\nkävi punaisemmaksi. Kun hän saapui matkansa päähän, oli jäljellä\nenää vain kylmä hehku lännen taivaalla. Hämärä oli jo alkanut\nlaskeutua metsän yli, kun hän saapui sille harjanteelle, josta Niwa\noli löytänyt luolan. Se ei enää ollut mikään harjanne. Tuuli oli sen\npäälle koonnut lunta suunnattoman suuriin, kuvattomiin kasoihin.\nKalliot ja pensaikot olivat kadonneet. Luolan suun sijalla oli\nkymmenjalkainen hanki.\n\nViluissaan ja nälkäisenä, päiväkausien paastoamisesta laihtuneena,\nja kun vielä armottomat lumivuoret olivat tehneet tyhjiksi hänen\nviimeisetkin toveruuden toiveensa, kääntyi Miki samoja jälkiä\ntakaisin. Ei ollut muuta jäljellä kuin entinen ryteikkö, eikä hänen\nsydämensä ollut enää entinen Niwan ilakoivan toverin ja veljen sydän.\nJalat hellinä ja vertavuotavina hän vain yhä jatkoi matkaa. Tähdet\ntulivat näkyviin; niiden valossa yö oli aavemaisen valkea; ja kylmä\noli, hirvittävän kylmä. Puut alkoivat paukkua. Silloin tällöin kuului\nkuin laukaus, kun puun sisuksessa paukkui. Oli kolmekymmentä astetta\npakkasta. Ja pakkanen yhä yltyi. Ryteikkö ainoana kannustimenaan Miki\nlaahusti eteenpäin. Ei hän ennen milloinkaan ollut pannut voimiaan ja\nkestävyyttään niin kovalle koetukselle kuin tänään. Vanhempi koira\nolisi kellistynyt hangelle tai pyrkinyt suojaan ja lepoon. Mutta Miki\noli jättimäisen mackenziekoiraisänsä, Helan, oikea poika, ja hän\nolisi jatkanut matkaa kunnes voitti -- tai kuoli.\n\nMutta sattui merkillinen seikka. Hän oli taivaltanut kolmekymmentä\nkilometriä harjanteelle ja kaksikymmentäneljä kolmestakymmenestä\ntakaisin, kun lumi petti hänen jalkojensa alla, ja hän syöksyi\nalaspäin. Kun hän taas nousi puolipaleltuneille jaloilleen, hän\nhuomasi olevansa kummallisessa paikassa. Hän oli vyörynyt suinpäin\nrisuista ja kuusenoksista muodostuneeseen, wigwamintapaiseen\nsuojukseen, ja hänen sieraimiinsa tuntui voimakas _lihan haju_.\nLihan hän löysi tuskin jalan päässä kuononsa kärjestä. Se oli\nkimpale jäätynyttä karibun lihaa, joka oli pistetty seipään päähän,\nja välittämättä miettiä syytä sen siellä oloon, hän rupesi ahnaasti\nkaluamaan sitä. Vain Jacques le Bean, joka asui viisitoista tai\nkuusitoista kilometriä siitä itään, olisi kyennyt selittämään\ntilannetta. Miki oli vyörynyt hänen ansakammioonsa ja söi täkyä.\n\nSitä ei paljon ollut, mutta se sytytti Mikin veren uuteen eloon.\nNyt tuntui hajua hänen sieraimiinsa, ja hän rupesi kuopimaan\nlunta. Hetken päästä hänen hampaansa kalskahtivat johonkin kovaan\nja kylmään. Se oli terästä -- näädän raudat. Hän kiskoi ne esille\njalanpaksuisen lumen alta, ja niiden mukana tuli suuri kaniini. Lumi\noli niin hyvin suojannut sitä, että vaikka se oli ollut kuolleena\njo useita päiviä se ei sittenkään ollut tönköksi jäätynyt. Miki ei\nlopettanut ateriaansa ennen kuin oli nielaissut viimeisen luun. Söipä\nhän vielä aivotkin. Sitten hän jatkoi matkaa ryteikölle ja nukkui\nlämpimässä pesässään seuraavaan päivään asti.\n\nSamana päivänä Jacques Le Bean -- jota intiaanit nimittivät\n\"_muchet-ta-aaoksi_\", pahansisuiseksi -- kävi läpi ansareittinsä,\nkorjasi kuntoon lumen hävittämät ansakammionsa ja viritti raudat.\n\nIltapäivällä metsästämässä ollessaan Miki sattui hänen jäljilleen\neräässä suossa monen kilometrin päässä ryteiköstä. Enää ei raju\nisännänkaipuu häirinnyt hänen sielunrauhaansa. Epäluuloisena hän\nnuuski Le Beaun lumikengän jälkiä, ja hänen selkäharjansa vavahteli,\nkun tuuli sattui hänen sieraimiinsa ja kun hän kuunteli. Varovasti\nhän lähti kulkemaan jälkiä pitkin ja sadan metrin päässä hän saapui\neräälle Le Beaun _kekekille_ eli ansakatokselle. Täälläkin oli lihaa\n-- puikkoon pistettynä. Miki kurkottautui siihen. Hänen etukäpälänsä\nalta kuului ilkeä naksahdus, ja pyyntirautojen teräksiset leuat\nsyytivät risuja ja lunta hänelle vasten naamaa. Hän murisi ja\nodotteli hetken aikaa, pitäen silmällä rautoja. Sitten hän jalkojaan\nsiirtämättä kurkottautui lihaan käsiksi. Täten hän oli keksinyt\nteräsleukojen vaanivan uhkauksen, ja vaisto hänelle neuvoi miten\nniitä oli varottava.\n\nPuoli kilometriä hän taas seurasi Le Beaun jälkiä. Hän tunsi\nuuden jännittävän vaaran läheisyyden eikä sittenkään väistynyt\njäljiltä. Ylivoimainen mielijohde sai hänet jatkamaan matkaa. Hän\nsaapui seuraaville raudoille ja tällä kertaa hän ryösti täkypuikon\nlaukaisematta sitä laitetta, minkä tiesi piilevän aivan sen alla.\nPitkät torahampaat kalahtivat suussa, kun hän taas lähti jatkamaan\nmatkaa. Häntä innosti saada vilahdukselta nähdä ihmiseläin. Mutta hän\nei pitänyt kiirettä. Kolmansista, neljänsistä, viidensistä raudoista\nhän ryösti lihasyötin.\n\nSitten hän päivän mailleen mennessä kiepahti lännen ilmoja kohden ja\nkulki pian sen kahdeksan kilometrin taipaleen, joka erotti rämeseudun\nhänen ryteiköstään.\n\nPuolta tuntia myöhemmin Le Beau palasi ansatietänsä pitkin. Hän näki\nensimmäisen tyhjän _kekekin_ ja lumessa olevat jäljet.\n\n-- _Tonnerre_, susi! hän huudahti. -- Vieläpä sydänpäivällä! Sitten\nhänen kasvoilleen vähitellen ilmestyi hämmästynyt ilme, ja hän\npolvistui lumeen jälkiä tarkastamaan.\n\n-- _Non!_ hän ähkäisi. -- Koira se on! Villi koiran hirtehinen --\njoka rosvoilee raudoistani!\n\nSadatellen hän nousi seisomaan. Takkinsa taskusta hän veti esille\npienen metallirasian ja tästä rasiasta hän otti pyöreän rasvapallon.\nRasvan sisässä oli strykniinikapseli. Se oli myrkkytäky, joka oli\naiottu susille ja ketuille.\n\nRiemumielin Le Beau hykersi käsiään pistäessään tämän tappavan syötin\ntäkypuikon nokkaan.\n\n-- _Au_, villi koira, hän murisi. -- Minä hänet opetan. Huomenna hän\non kuollut.\n\nKuhunkin viidestä rasvotusta täkypuikostaan hän pani houkuttelevaan\npikku rasvapalloonsa kätketyn strykniinikapselin.\n\n\n\n\n14\n\n\nSeuraavana aamuna Miki taas lähti Jacques Le Beaun pyyntireitille.\nHäntä ei houkutellut sinne helppo ruoan saanti. Innostavampaa\nolisi ollut itse tappaa. Polku ihmiseläinhajuineen häntä sinne\nveti kuin magneetti ikään. Sellaisiin paikkoihin, missä tämä haju\ntuntui erikoisen voimakkaana, häntä halutti heittäytyä pitkäkseen\nodottamaan. Hänen haluunsa sekoittui kuitenkin myös pelkoja yhä\nlisääntyvä varovaisuus. Ensimmäiseen _kekekiin_ hän ei koskenut eikä\ntoiseenkaan. Kolmannen ääressä Le Beaun oli syöttiä asettaessaan\nkauan sormeillut sitä, ja pienessä rasvapallossa tuntui väkevänä\nhänen käsiensä haju. Kettu olisi pian jättänyt sen. Miki sen\nsijaan veti sen puikostaan ja pudotti maahan etujalkojensa väliin.\nSitten hän katseli ympärilleen ja kuunteli kokonaisen minuutin.\nSitten hän nuolaisi rasvapalloa kielellään. Le Beaun käsien haju\nesti hänet nielaisemasta sitä niin kuin oli syönyt karibun lihan.\nHieman epäröiden hän rusensi sen hitaasti hampaissaan. Rasva oli\nherkullista. Hän oli juuri hotkaisemaisillaan sen kurkkuunsa, kun\nsamassa huomasi toisen vähemmän miellyttävän maun, ja hän sylki\nlumeen kaikki, mitä vielä oli suussa. Mutta myrkyn kitkerä poltto\njäi kieleen ja kurkkuun. Se tunkeutui syvempään -- ja hän haukkasi\nsuuntäyden lunta ja nielaisi sen päästäkseen polttavasta tunteesta,\njoka hiipi yhä lähemmäs hänen sydänvertaan.\n\nJos hän olisi syönyt rasvapallon samoin kuin oli ahminut muut, hän\nolisi neljännestunnin kuluttua kuollut, eikä Le Beaun olisi tarvinnut\nkaukaa etsiä hänen ruumistaan. Nyt hän sen sijaan vasta noiden\nviidentoista minuutin kuluttua alkoi tulla kipeäksi. Paha aavistus\nsai hänet väistymään polulta syrjään ryteikköön päin. Hän ehti kulkea\nvasta lyhyen matkan, kun jalat äkkiä pettivät ja hän kaatui. Häntä\nalkoi värisyttää. Kaikki jäsenet vapisivat. Hampaat kalisivat. Silmät\nsuurenivat, eikä hän kyennyt liikahtamaan. Sitten, aivan kuin joku\nkäsi olisi kuristanut häntä, hänen niskansa alkoi oudosti jäykistyä,\nja kurkusta kuului tukahtunut vikinä. Kankeus lainehti tulena läpi\nhänen ruumiinsa. Toisin kuin hänen jäsenensä vastikään värisivät\nja vavahtelivat, ne muuttuivat nyt jäykiksi ja elottomiksi. Myrkyn\nkuristava ote aivojen tyvipäästä veti hänen päätään taapäin niin\nkauas, että kuono osoitti suoraan ylös taivaaseen. Hän ei kuitenkaan\näännähtänytkään. Hetken aikaa ruumiin joka hermo oli katkeamaisillaan.\n\nSitten tuli käänne. Aivan kuin jokin lanka olisi katkennut, tuo\nhirveä niskaote laukesi; kylmän väreinä virtasi jäykkyys ruumiista,\nja seuraavassa tuokiossa hän kouristuksen raivossa repi ja raastoi\nlunta. Kohtaus kesti noin minuutin ajan. Sen mentyä ohi Miki\nhuohotti. Sylki valui suupielistä lumelle. Mutta hän eli. Hänen\nhenkensä oli ollut karvan varassa, ja hetken päästä hän kompuroi\npystyyn ja jatkoi matkaansa ryteikölle.\n\nJacques Le Beau olisi tästä lähtien saanut asettaa vaikka miljoonan\nmyrkkykapselia hänen tielleen, eikä hän olisi koskenut niihin. Hän ei\nenää milloinkaan varastaisi lihaa täkypuikoista.\n\nKahta päivää myöhemmin Le Beau näki, missä Miki oli kamppaillut\nkuoleman kanssa lumessa, ja hänen mielensä oli mustana raivosta ja\npettymyksestä. Hän lähti seuraamaan koiran jälkiä. Sydänpäivän aikaan\nhän saapui ryteikölle ja näki polun, jota Miki kulki. Polvillaan\nlumessa hän tirkisteli sen luolamaiseen syvyyteen -- mutta ei\nnähnyt mitään. Mutta Miki, joka oli varuillaan, näki miehen, joka\nhyvin muistutti sitä mustaa, parrakasta hirviötä, joka oli ollut\ntappamaisillaan hänet nuijallaan aikoja sitten. Ja hänkin tunsi\nsydämessään pettymystä, sillä jossakin kaukana hänen mielessään\nsäilyi muisto Challonerista -- isännästä, jonka hän oli kadottanut,\nmutta aina kun hän tunsi ihmishajun, se ei ollut Challoner.\n\nLe Beau kuuli hänen murinansa, ja hänen verensä kohisi kiihtyneenä\nhänen pystyyn noustessaan. Hän ei voinut mennä luolaan hakemaan\nvilliä koiraa eikä hän osannut houkutella häntä sieltä ulos. Mutta\nhän tiesi toisen keinon. Hän pakottaisi koiran ulos tulen avulla.\nLinnoituksensa perimpään soppeen Miki kuuli Le Beaun jalkojen\nnarskunnan lumessa. Hetken kuluttua hän näki miespedon taas\ntirkistelevän suojapaikkaansa.\n\n-- _Bête, bête_, hän huusi puoleksi ilkkuen, ja taas Miki murisi.\n\nJacques oli tyytyväinen. Ryteikkö oli tuskin yhdeksänkymmenen\nmetriä läpimitaltaan, ja sitä ympäröivä metsä oli avointa ja\npensaskasvullisuudesta vapaata. Villin koiran olisi mahdoton välttää\nhänen luodikkoaan.\n\nToisenkin kerran hän kiersi kaatuneiden puiden muodostaman kasan. Se\noli kolmelta suunnalta kokonaan syvän lumen tukkima. Se oli avoin\nvain Mikin polun puolelta.\n\nRyteikön kaukaisimpaan, tuulenpuoleiseen päähän Le Beau teki\nnuotion koivun tuohista ja kuivista puista. Kuivuneisiin oksiin ja\npuunlatvoihin tuli tarttui kuin tappuroihin ja hetken kuluttua liekit\njo räiskyivät ja pauhasivat niin rajusti, ettei Miki ymmärtänyt,\nmitä oli tekeillä. Hetkeen savu ei saavuttanut häntä. Paljain käsin\nluodikkoaan pidellen Le Beau seisoi vartiossa, eikä hetkeksikään\nkääntänyt katsettaan kohdasta, josta villikoiran oli pakko tulla ulos.\n\nÄkkiä kitkerä savuntuprahdus täytti hänen sieraimensa, ja ohut,\nvalkea pilvi hiipi aavemaisena huntuna hänen ja suuaukon välille.\nKäärmeen tavoin mateleva savunsuikale alkoi virrata kahden pölkyn\nlomitse metrin päässä hänestä, ja sen mukana lähestyi tuo outo\nja uhkaava räiske. Sitten ensi kerran hän näki puiden lomitse\nkeltaisen liekin leimahtavan välähdyksen, tulen syöpyessä pihkaiseen\nkuusiröykkiöön. Kymmentä sekuntia myöhemmin liekit loimusivat kuuden\nmetrin korkeuteen, ja Jacques Le Beau seisoi ase puoliksi kohotettuna\nvalmiina tappamaan.\n\nUhkaavan vaaran pelästyttämä Miki ei kuitenkaan unohtanut Le Beauta.\nVaistollaan, joka terävöityi tarkaksi kuin ketun vaisto, hänen\nmieleensä tuli heti oikea tilanne. Miespeto oli usuttanut tämän uuden\nvihollisen hänen kimppuunsa; ja tuolla aivan suuaukon ulkopuolella\nmiespeto odotti. Niinpä hän ketun tavoin teki juuri siten kuin Le\nBeau vähimmän odotti. Hän pujottautui latvusseinämän läpi ryteikköä\nympäröivälle lumiseinälle asti, ja puhkoi sen läpi itselleen tien\nmelkein yhtä nopeasti kuin kettu konsanaan. Leuoillaan hän puhkaisi\nsentin vahvuisen ulkokuoren ja oli hetkeä myöhemmin taivasalla, niin\nettä tuli oli hänen ja Le Beaun välissä.\n\nRyteikkö oli loimuavana roviona, ja äkkiä Le Beau peräytyi juosten\ntoistakymmentä askelta nähdäkseen ryteikön taakse. Sadan metrin\npäässä hän näki Mikin loikkivan synkkään metsään päin.\n\nHän oli varma saaliistaan. Hän olisi lyönyt vaikka henkensä vetoa\nsiitä, ettei voinut ampua ohi tuolta matkalta. Hän ei hätäillyt.\nVain yksi laukaus, ja asia olisi selvä. Hän kohotti aseensa, ja\nsamassa savuntuprahdus sivalsi häntä suoraan silmille kuin ruoska,\nja hänen luotinsa lensi kymmenen senttiä Mikin pään yli. Sen vinkuva\nsurina oli uutta Mikille. Mutta laukaus oli hänelle tuttu -- hän\ntiesi, myös, mihin ase pystyi. Le Beausta, joka yhä tähtäsi häneen\ntuon armeliaan savun läpi, hän näytti harmaalta viirulta, joka\nvälähtäen katosi synkkään metsään. Kolmasti Le Beau vielä laukaisi.\nTiheän kuusikon reunasta Miki vastasi uhmaavasti ulvoen. Hän poistui\nvasta, kun Le Beaun kolmas laukaus lennähti lunta ilmaan aivan hänen\nkintereillään.\n\nVaikka Miki olikin vain hädin tuskin pelastunut miespedon kynsistä,\nhän ei silti pelästynyt ja lähtenyt koko Jackson's Kneen -seudulta.\nPäinvastoin se sai hänet vielä enemmän kiintymään siihen. Se antoi\nhänelle muutakin muisteltavaa kuin Niwa ja oma yksinäisyytensä.\nSamoin kuin kettu palaa salaa katselemaan ansaa, johon on ollut\nvähällä tarttua, samoin ansareitillä oli nyt uutta viehätystä\nMikille. Tähän asti ihmishaju oli merkinnyt hänelle vain jotakin\nepämääräistä; nyt se tiesi todellisen ja kouraantuntuvan vaaran\nläheisyyttä. Ja hän iloitsi siitä. Hänen älynsä oli kehittynyt.\nAnsareitin lumousvoima oli entistäänkin vastustamattomampi.\n\nPalaneen ryteikön luota hän kulki kiertotietä kohtaan, missä Le\nBeaun lumikenkien jäljet tulivat metsästä aukealle; ja täällä hän\ntiheään pensaikkoon piiloutuneena katseli, kun Le Beau puolta tuntia\nmyöhemmin asteli kotiinpäin.\n\nSiitä päivästä lähtien hän pysytteli ansareitillä harmaana väijyvänä\nhaamuna. Pehmeäjalkaisena, varovaisena ja alinomaa valppaana\nvaaran varalta, joka häntä uhkasi, hän kummitteli Jacques Le\nBeaun ajatuksissa ja hänen kintereillään samalla välttelevällä\nitsepintaisuudella kuin ihmissusi -- synkän salon _loup-garou_.\nKahdesti Le Beau näki hänet vilahdukselta seuraavalla viikolla.\nKolmasti hän kuuli hänen ulvovan, ja kahdesti hän seurasi hänen\njälkiään kunnes epätoivoisena ja nääntyneenä kääntyi takaisin. Miki\nei milloinkaan näyttäytynyt varomattomasti. Hän ei enää syönyt\ntäkyjä ansasuojuksista. Vaikka Le Beau koetti houkutella häntä\nkokonaisella kaniininruholla, hän ei maistanut eikä koskenut ansaan\npaleltuneeseen kaniiniinkaan. Le Beaun pyydyksistä hän ryösti vain\neläviä olentoja, varsinkin lintuja ja oravia. Ja kun vesikko kerran\nhyppäsi hänen kimppuunsa ja repi häneltä kuonon verille, hän hävitti\njoukon vesikkoja niin perinpohjin, että niiden turkit menivät\ntäysin pilalle. Hän löysi itselleen uuden ryteikön, mutta vaistonsa\nopastamana hän ei milloinkaan mennyt siihen suoraan, vaan lähestyi\nsitä ja taas poistui siitä aina kiertotietä.\n\nYöt päivät Le Beau, tuo miespeto, vehkeili häntä vastaan. Hän\nasetteli runsaasti myrkkytäkyjä. Hän tappoi peuran ja sirotteli\nstrykniiniä sen sisälmyksiin. Hän rakenteli loukkuja ja pani niihin\nrasvassa liotettuja lihatäkyjä. Hän teki itselleen väijytyskopperon\nkuusen ja seetrin oksista ja istui pitkät tunnit pyssyineen vahdissa.\nMutta Miki selviytyi yhä voittajana.\n\nEräänä päivänä Miki löysi raudoista ison kiiltonäädän. Hän ei ollut\nunohtanut kauan sitten tapahtunutta taisteluaan toisen kiiltonäädän\nUtshakin kanssa eli oikeammin häneltä saamaansa selkäsaunaa. Mutta\ntänä varhaisena iltapäivänä, jolloin hän tutustui Utshak II:een,\nhän ei tuntenut sydämessään mitään kostonhalua. Tavallisesti hän\nhämärissä oleskeli ryteikössään, mutta tänä iltapäivänä oli kova ja\nkalvava yksinäisyyden tunne vienyt hänet ansareitille. _Kuskajetumin_\nhenki -- eläimiä pareiksi liittävän jumalan käsi -- ahdisti häntä\nankarasti; tuo kuluttava kaipuu, jolla toinen lihasta ja luusta\noleva olento kaipaa toisen samanlaisen toveruutta. Kuumeen tavoin se\npaloi hänen suonissaan. Se vei häneltä kaikki nälän ja riistanajon\najatukset. Hänen sielunsa täytti ääretön, tyydyttämätön kaipuu.\n\nTällaisessa mielentilassa hän kohtasi Utshakin. Ehkä se oli sama\nUtshak, jonka hän oli kohdannut useita kuukausia aikaisemmin. Siinä\ntapauksessa tämä oli kasvanut samoin kuin hän itsekin. Utshak oli\nkomea pitkine silkinhienoine turkkeineen ja kiiltävine karvoineen,\neikä hän reuhtonut, vaan istui rauhallisena odottaen kohtaloaan.\nMikistä hän näytti lämpimältä ja pehmoiselta ja viihdyttävältä. Se\ntoi hänen mieleensä Niwan ja ne lukemattomat yöt, jotka he olivat\nnukkuneet yhdessä. Hänen kaipuunsa kohdistui Utshakiin. Edetessään\nhän hiljaa vikisi. Hän halusi tutustua. Entisen vihamiehensä Utshakin\nkanssa hän nyt halusi maata rauhassa ja onnellisena, niin valtava oli\nhänen sydämessään asuva kalvava tyhjyys.\n\nUtshak ei vastannut eikä liikahtanut, vaan istui paikoillaan kuin\nsuunnaton, pehmeä karvapallo, katsellen mahallaan lähestyvää Mikiä.\nJotakin penikkamaista oli taas koiran eleissä. Hän kiemurteli ja\npieksi häntäänsä ja kun hän taas vikisi, tuntui kuin hän olisi\nhalunnut sanoa:\n\n-- Unohtakaamme vanhat vihat, Utshak. Ollaan ystäviä. Minulla on\nmainio ryteikkö -- ja tapan sinulle kaniinin.\n\nEikä Utshak sittenkään hievahtanut eikä äännähtänyt. Lopulta Miki\nolisi etukäpälällään melkein ylettynyt koskettamaan häntä. Hän\nhinautui yhä lähemmäs ja häntä sätki yhä kiivaammin.\n\n-- Ja minä autan sinua raudoista pois, hän ehkä halusi sanoa. -- Se\non miespedon pyydys -- ja minä vihaan häntä.\n\nJa silloin, niin äkkiä, ettei Miki ehtinyt suojella itseään, Utshak\nhyppäsi niin pitkälle kuin pyydysvitjat ulottuivat ja syöksyi hänen\nkimppuunsa. Hampaillaan ja veitsenterävillä kynsillään hän repi\nammottavat haavat Mikin kuonoon. Vielä sittenkin taistelun kuume\nvain vähitellen nousi hänessä ja hän olisi ehkä vetäytynyt takaisin,\njollei Utshak olisi hampaillaan saanut hänen hartioistaan kiinni.\nKiljuen hän yritti kiskoutua irti, mutta Utshak ei hellittänyt\notettaan. Silloin hänen leukansa näykkäsivät kiiltonäätää niskasta.\nKun hän laski irti, oli Utshak kuollut.\n\nHän pujahti tiehensä, mutta hän ei tuntenut voittajan riemua.\nHän tosin oli tappanut, mutta tuntematta siitä iloa. Häneen --\nnelijalkaiseen eläimeen -- oli vihdoinkin kohdistunut sama ahdistus,\njoka saa ihmiset hulluiksi. Hän seisoi avaran maailman keskustassa,\nmutta hänelle se maailma oli tyhjä. Hän oli hylkiö. Vaikka hän sydän\nitkien kaipasi toveruutta, hän näki, että kaikki pelkäsivät ja\nvihasivat häntä. Hän oli yhä koditon kulkuri vailla ystäviä. Hän ei\nosannut näin ajatella, mutta synkän yön tavoin se laskeutui hänen\npäällensä.\n\nHän ei palannut ryteikköönsä. Pienellä aukiolla istuen hän kuunteli\nöisiä ääniä ja katseli tähtien nousua. Kuu oli varhainen ja kun\nse kohosi metsän yli suurena, sykkivänä, punaisena kehränä, joka\ntuntui aivan elävältä, hän ulisi surullisena suoraan sitä kohti.\nVähän myöhemmin hän vaelsi avaralle paloaukealle, ja siellä yö oli\naivan kuin päivä, niin kirkas, että hänen varjonsa seurasi häntä,\nja muutkin ympäröivät esineet loivat varjonsa lumeen. Ja silloin\nyhtäkkiä kantautui hänen korviinsa yötuulen matkassa ääni, jonka hän\noli usein ennenkin kuullut.\n\nSe tuli hyvin kaukaa ja oli alussa kuin kuisketta, kuin outojen\näänien kajahtelua, joka liiteli tuulen mukana. Satoja kertoja hän oli\nkuullut susien huutoa. Siitä lähtien kun Mahigun, naarassusi, oli\nhänen penikkapäivinään haavoittanut häntä niin hartioihin, hän oli\npysytellyt erillään tuosta huudosta. Hän oli oppinut sitä tavallaan\nvihaamaan. Mutta hän ei voinut kokonaan karkottaa sitä tenhoa, minkä\ntuo veren huuto synnytti. Ja tänä yönä se oli valtavampi kuin kaikki\nhänen pelkonsa ja vihansa. Siellä kaukana oli _seuraa_. Sieltä,\nmissä huuto kuului, juoksivat hänen villit veljensä kaksittain ja\nkolmittain, ja siellä vallitsi _toveruus_. Hänen ruumiinsa vavahteli.\nVastaushuuto yritti nousta hänen kurkkuunsa, mutta tukehtui\nvikinäksi, ja tuntia myöhempään hän ei enää erottanut sudenhuutoa\ntuulessa. Lauma oli lähtenyt länteenpäin -- niin kauas, ettei ääntä\nkuulunut. Ja se sivuutti -- kuun kumottaessa suoraan sen päältä --\naivan läheltä sekarotuisen Pierrotin majan.\n\nPierrotin mökissä oli valkoinen mies matkalla Fort O'Godiin. Hän näki\nPierrotin tekevän ristinmerkin ja mutisevan: -- Se on raivoisa lauma,\nPierrot selitti sitten. -- M'sieu, ne ovat uudesta kuusta alkaen\nolleet _keskwao_. Niissä asustaa pahoja henkiä.\n\nHän raotti vähän majan ovea, niin että petojen raivonhuuto kuului\nselvästi. Kun hän taas sulki sen, hänen silmistään saattoi lukea\noutoa pelkoa.\n\n-- Silloin tällöin sudet ovat sydäntalvella tuollaisia -- _keskwao_\n(hurjan raivoisia), hän selitti vapisten. -- Kolme päivää sitten\nniitä oli kaksikymmentä, m'sieu, sillä omin silmin ne näin ja laskin\nlumesta jäljet. Myöhemmin lauman toiset sudet ovat surmanneet\nmuutamia ja repineet suikaleiksi. Kuulkaa niiden huutoa! Voitteko\nselittää sitä, m'sieu? Voitteko selittää, miksi sudet välillä\nsydäntalven aikaan tulevat raivoon, vaikkei silloin ole hellettä\neikä pilaantunutta lihaa, mistä voisi sairastua? _Non!_ Mutta minäpä\nosaan. Ne ovat _loup-garou_; ne ovat pahojen henkien riivaamia,\neivätkä nuo henget jätä niitä ennen kuin ovat ajaneet ne kuoliaiksi.\nSillä sudet, jotka syvän lumen aikana tulevat raivoon, kuolevat aina,\nm'sieu. Sepä siinä onkin omituista. Ne _kuolevat!_\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin juuri Jackson's Kneen raivostuneet sudet, jotka Pierrotin\nmajalta olivat kääntyneet itäänpäin, saapuivat avaralle\nrämeikköseudulle, jossa oli puissa Jacques Le Beaun kirveen\nkaksois-X-pilkat. Neljätoista sutta juoksi kuutamossa. Vielä\nei varmuudella tiedetä, mikä silloin tällöin ajaa susilauman\ntällaiseen raivoon. Ehkä se saa alkunsa häijystä sudesta, samoin\nkuin häijy rekikoira tovereitaan näykkimällä ja puremalla levittää\npahantuulisuuttaan niihin, kunnes koko valjakko on häijynä,\närhentelevänä joukkiona. Sellaisen koiran ymmärtävä ajaja tappaa --\ntai päästää valloilleen.\n\nLe Beaun alueelle saapuneet sudet olivat punasilmäisiä ja laihoja.\nNiiden ruumiissa oli ammottavia haavoja, ja toisten suusta vaahtosi\nverta. Ne eivät huutaneet kuin ruoan etsinnässä olevat sudet. Ne\nolivat ilkeä ja epäilyttävä joukko, pahaenteisen alaspainuneine\nperineen, eikä niiden huuto ollut ajoparven syvää kurkkuääntä, vaan\nrosvojen kirkunaa, jolla ei näyttänyt olevan syytä eikä aihetta.\nTuskin niiden ääni oli kaikonnut Pierrotin kuuluvilta, kun yksi\nnoista laihoista, harmaista pedoista hankasi toista hartioihin ja\ntoinen käärmeen nopeudella käännähtäen iski ilkeän valjaskoiran\ntavoin torahampaansa syvälle ensin mainitun lihaan. Jos Pierrot olisi\nnähnyt tämän, hän olisi käsittänyt miten hänen löytämänsä neljä sutta\nolivat päättäneet päivänsä.\n\nNopeasti kuin ruoskan siiman sivallus oli taistelu käynnissä näiden\nkahden kesken. Parven muut kaksitoista sutta pysähtyivät. Ne tulivat\ntakaisin, vetäytyen varovasti ja kammottavan äänettöminä taistelevien\ntoveriensa ympäri. Ne asettuivat piiriin niin kuin ihmiset\nnyrkkeilijöiden ympärille; ja siinä ne odottivat, kuolan valuessa\nleukapielistä, hampaiden kalistessa ja kurkussa tukahdutettu matala\nja kiihkeä vinkuna. Ja silloin tapahtui se, mitä ne odottivat. Toinen\ntaistelevista susista suistui maahan. Se oli selällään -- ja nyt\ntuli loppu. Kaikki kaksitoista sutta hyökkäsivät sen kimppuun, ja se\nrevittiin kappaleiksi ja liha syötiin niin kuin nekin, jotka Pierrot\noli löytänyt. Sitten jäljellä olevat kolmetoista jatkoivat matkaansa\nsyvemmälle Le Beaun alueelle.\n\nTaas Miki kuuli ne tuon hetken aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen.\nHän oli samoillut yhä kauemmas metsästä. Hän oli ehtinyt paloaukion\nyli ja oli avonaisella lakeudella, jonka läpi ulottui epätasaisia\nharjanteita ja jonka toisella reunalla juoksi iso joki. Täällä ei\nollut niin kolkkoa, eikä yksinäisyys enää tuntunut niin painostavalta\nkuin synkässä metsässä.\n\nJa tämän lakeuden poikki kuului susien ääni.\n\nTänä yönä hän ei väistynyt kauemmas siitä. Hän odotteli kivikkoisen\nkummun harjalla, erottuen siinä selväpiirteisesti kirkastähtistä\ntaivasta vastaan, ja kummun harja oli niin ahdas, ettei siinä\nolisi voinut toinen seistä hänen rinnallaan hartioiden koskematta\ntoisiinsa. Joka puolella hänen ympärillään lakeus häipyi kuun ja\ntähtien valkeaan valoon; vielä milloinkaan ennen halu vastata\nvillien veljien huutoon ei ollut niin vastustamattomasti vaikuttanut\nhäneen kuin tällä hetkellä. Hän nosti päänsä pystyyn niin, että\nmustakärkinen kuono osoitti tähtiä, ja ääni kohosi kurkusta. Mutta\nsiitä muodostui vain puolittainen ulvonta. Sittenkin vielä suuren\nyksinäisyytensä painostamana jokin vaisto pidätti ja varoitti\nhäntä itseään ilmaisemasta. Sitten hän pysyi hiljaisena; kun sudet\nlähenivät, hänen ruumiinsa kävi sitä mukaa jäykemmäksi, lihakset\njännittyivät ja kurkusta pyrki ulvonnan sijasta hiljaisena kuiskeena\nilmoille murina. Hän vainusi vaaraa. Hän oli susien äänessä erottanut\ntuon raivon sävyn, joka oli saanut Pierrotin tekemään ristinmerkin\nja mutisemaan _loup-garousta_, ja hän lyyhistyi mahalleen kiviselle\nharjanteelle.\n\nSitten hän näki ne. Tummina ja nopeakulkuisina varjoina ne kiitivät\nhänen ja metsän välitse. Samassa ne pysähtyivät eivätkä hetkeen\npäästäneet ääntäkään, tunkeutuessaan tiheään rykelmään nuuskimaan\nhänen lumessa olevaa tuoretta jälkeään. Ja sitten ne syöksyivät\nhäntä kohden. Niiden kurkuista kuuluva villi huuto oli vieläkin\nvimmaisempi. Kymmenessä sekunnissa ne olivat kummun juurella. Ne\ntöytäsivät sen ohi ja ympäri, kaikki paitsi yhtä -- suunnattoman\nsuuri, harmaa rumilus hyökkäsi rinnettä ylös ja suoraan kohden\nsaalistaan, jota eivät muut vielä olleet huomanneet. Mikin kurkusta\nkuului murina, kun se lähestyi häntä. Taas häntä odotti suuri,\nkiihdyttävä taistelu. Veri virtasi kuumana hänen suonissaan, ja pelko\nväistyi hänestä niin kuin savu tuuleen. Olisipa vain Niwa nyt mukana\nsuojaamassa selkäpuolta, sillä aikaa kun hän taisteli eturintamalla!\nHän kavahti pystyyn. Hän asettui ylös hyökkäävää petoa päin. Heidän\nleukansa kalskahtivat vastakkain, ja villi susi kohtasi leuat, jotka\nrusensivat hänen omat leukansa kuin olisivat ne olleet penikanluuta,\nja kuoleman tuskissa se vyöryi ja hoiperteli takaisin tasangolle.\nMutta uusi harmaa haamu oli heti sen tilalla. Tämän toisen kurkkuun\nMiki upotti torahampaansa samassa silmänräpäyksessä kuin susi\nilmestyi reunan yli. Se oli pohjolan koiran miekanviilloksen tapainen\nisku, ja suden kurkku aukesi ja veri pulppusi siitä kuin puukonterän\npuhkaisemana. Se syöksyi alas kuten ensimmäinenkin, ja samassa koko\nparvi töytäsi kukkulalle ja Mikin päälle, ja hän peittyi niiden alle.\n\nJos kaksi tai kolme olisi kerrallaan hyökännyt hänen kimppuunsa,\nhän olisi kuollut yhtä nopeasti kuin hänen kaksi ensimmäistä\nvihollistaan. Niiden paljous oli hänen pelastuksensa hyökkäyksen\nalkuvaiheessa. Alhaalla tasangolla hänet olisi kyllä revitty\nriekaleiksi kuin vaateriepu, mutta tämän _kopjen_ laella, joka ei\nollut pöytää avarampi, hän hetkeksi hävisi murisevien ja raatelevien\nvihollistensa alle. Hänen kurkkuunsa tarkoitetut hampaat osuivat\ntoisiin susiin; lauman vimma kehittyi sokeaksi raivoksi ja Mikiin\nkohdistettu hyökkäys muuttuikin susien keskinäiseksi teurastukseksi.\nMaaten selällään maassa monien ruumiiden painon alaisena Miki yhä\nuudestaan upotti hampaansa lihaan.\n\nLeukapari tarttui häntä kupeeseen ja hänet valtasi kauhuntunne. Se\noli kuoleman ote, joka upposi yhä syvemmälle hänen sydänvereensä.\nViime hetkessä toinen leukapari tarttui suteen, joka piteli häntä, ja\note hänen kupeestaan heltisi. Samassa Miki tunsi syöksyvänsä kummun\njyrkkää rinnettä alas, ja häntä seurasi puolet vielä elossa olevasta\nparvesta.\n\nMikin aivojen tappeluhalu talttui yhtäkkiä, ja tilalle tuli se\nketunviekkaus, joka suuren vaaran hetkinä oli ollut arvokkaampi\nkuin kynnet ja hampaat. Tuskin hän oli mätkähtänyt tasangolle, kun\nhän oli jaloillaan ja töytäsi tuulena matkaan joelle päin. Hän\nehti saada viidenkymmenen metrin etumatkan ennen kuin ensimmäinen\nsusi huomasi hänen pakonsa. Vain kahdeksan sutta ajoi nyt häntä\ntakaa. Kolmestatoista raivostuneesta sudesta oli viisi kuollut tai\nkuolemaisillaan kummun juurella. Niistä Miki oli kaatanut kaksi.\nToiset olivat kaatuneet omien veljiensä hampaiden iskusta.\n\nKilometrin päässä olivat jyrkät joen äyräät ja niiden partaalla iso\nkivilouhikko, missä Miki kerran oli yöpynyt. Hän ei ollut unohtanut\nkivirykelmässä olevaa rotkoa eikä miten helppo sitä oli sisältäpäin\npuolustaa. Kun hän vain pääsisi siihen rotkoon, hän pyörähtäisi heti\noviaukossa ympäri ja teurastaisi vihollisensa yhden kerrallaan,\nsillä ne voisivat hyökätä hänen kimppuunsa vain yksi kerrallaan.\nMutta hän ei ollut ottanut huomioon takanaan olevaa suunnattoman\nsuurta harmaata haamua, jolle olisi ehkä sopinut nimeksi Salama,\nkoko hullaantuneen susilauman rajuluontoisinta ja nopeinta eläintä.\nKuin tulen välähdys se jätti jälkeensä hitaammat toverinsa, ja Miki\noli vasta ennättänyt puolitiehen louhikolle, kun hän kuuli takanaan\nSalaman huohottavan hengityksen. Hela-isäkään ei olisi pystynyt\njuoksemaan nopeammin kuin Miki, mutta Salama oli vieläkin nopeampi.\nKun kaksi kolmannesta matkasta oli takana, oli ison suden kuono Mikin\nvieressä. Ponnistaen kaikki voimansa Miki taas jätti sitä vähän.\nSitten Salama tasaisesti siirtyi hänen rinnalleen kauhistuttavana ja\narmottomana tuhon enteenä.\n\nSadan metrin päässä ja hiukan oikealla oli louhikko. Mutta oikealle\nei Miki voinut juosta, sillä silloin hän olisi syöksynyt suoraan\npäin Salaman leukoja, ja hän käsitti nyt, että jos hän ehtisikin\nlouhikkoon, olisi vihollinen hänen kimpussaan ennen kuin hän ehtisi\nsukeltautua rodeoon ja kääntyä sitä päin. Pysähtyminen ja taisteluun\nantautuminen tiesi varmaa kuolemaa, sillä takanaan hän kuuli toiset\nsudet. Vielä kymmenen sekuntia, ja joen syvä laakso aukeaisi hänen\neteensä.\n\nJuuri partaalle päästyään Miki pyörähti kohti ja iski Salamaa. Hän\ntunsi kuoleman läheisyyden ja hänen koko vihansa kohdistui silloin\nsiihen ainoaan petoon, joka oli juossut hänen rinnalleen. Samassa he\njo olivat toistensa kimpussa. Kahden metrin päässä äyrään partaalta,\nMikin pidellessä hampaineen Salamaa kurkusta, hyökkäsi parvi\nheidän kimppuunsa. Heidät työnnettiin eteenpäin. Maa aukeni heidän\njalkojensa alta, ja he olivat ilmassa. Vihan vimmalla Miki pysytteli\nkiinni vastustajansa kurkusta. He pyörivät ympäri, ja sitten seurasi\nhirvittävä jysähdys. Salama oli jäänyt alle. Isku oli kuitenkin niin\nhirveä, että vaikka suden iso ruho oli pehmusteena hänen allaan, Miki\nsittenkin huumaantui. Kului kokonainen minuutti ennen kuin hän kykeni\nkompuroimaan jaloilleen. Salama makasi hievahtamatta, hengettömänä.\nVähän matkan päässä olivat kahden muun suden ruumiit, jotka rajussa\nvauhdissaan olivat syöksyneet reunan yli.\n\nMiki katsahti ylös. Itsensä ja tähtien välissä hän näki äyrään\npartaan korkealla päänsä päällä. Hän nuuski kuolleiden susien\nruumiita yhtä kerrallaan. Sitten hän hitaasti linkkasi rantaäyrään\nreunaa pitkin, kunnes saapui kahden suuren kallion väliselle\nhalkeamalle. Hän ryömi sinne ja asettui makuulle nuolemaan haavojaan.\nMaailmassa oli paljon pahempia asioita kuin Le Beaun ansareitti. Ehkä\noli pahempiakin asioita kuin ihmiset.\n\nJonkun ajan kuluttua hän oikaisi ison päänsä etukäpäliensä väliin,\ntähtien valo himmeni, lumen valkeus kalpeni ja hän nukkui.\n\n\n\n\n15\n\n\nThree Jackpine-joen nurkassa Shamattawa-alueen ja Hudsoninlahden\nvälisen synkän metsän peitossa oli Jacques Le Beaun, ansapyytäjän,\nmaja. Koko tässä erämaassa miestä ei ollut, joka olisi voittanut\nLe Beaun kataluudessa -- ellei ehkä Durant, joka pyydysti kettuja\nsataviisikymmentä kilometriä pohjoisempana ja joka monessa suhteessa\noli Jacquesin kilpailija. Kooltaan jättiläisenä, karkeine, tylyine\nkasvoineen ja silmineen, jotka näyttivät vain puoliavoimilta,\nvihertäviltä tirkistysrei'iltä, josta hänen sääliä tuntematon\nsielunsa katseli -- jos hänellä ollenkaan oli sielua -- Le Beau oli\nkaikkein pahimpia ihmisiä. Majoissaan ja kodissaan intiaanit hiljaa\nkuiskailivat toisilleen, että häneen olivat kerääntyneet esi-isien\npahat henget.\n\nJulma ja säälimätön sallimus oli suonut Le Beaulle vaimon. Jos\ntämä olisi ollut velho, pahantekijä ja pahansisuinen niin kuin hän\nitse, asia ei olisi ollut niin huonosti. Mutta sitä hän ei ollut.\nHän oli sieväkasvoinen ja kalpeilla poskilla ja kärsivissä silmissä\noli jotakin harvinaisen kaunista. Miehensä lähestyminen sai hänet\nvapisemaan ja hän esiintyi orjana tämän läsnäollessa. Hän oli koirien\ntavoin raakimuksen _omaisuutta_. Ja naisella oli lapsi. Yksi oli\naikaisemmin kuollut; ja pelko, että tämäkin ehkä kuolisi, kuten\noli ensimmäinen kuollut, sytytti vielä joskus tulisen hehkun hänen\ntummiin silmiinsä.\n\n-- _Le bon Dieu_ -- auttakaa, pyhät enkelit -- vannon, että sinä saat\nelää! hän kuiskasi sille toisinaan, puristaen sitä rajusti rintaansa\nvasten. Ja tällaisina hetkinä hänen silmänsä säkenöivät ja kalpeat\nposkensa hehkuivat sitä kauneutta, joka hänellä ennen oli ollut. --\nJonakin päivänä -- _jonakin päivänä_ --\n\nMutta hän ei milloinkaan sanonut kokonaan, ei lapsellekaan, mitä\nhänellä oli mielessä.\n\nVälillä hän haaveillessaan näki näkyjä. Maailma oli vielä nuori, eikä\n_hän_ ollut vanha. Tätä hän ajatteli seistessään majassa rikkinäisen\npellinpalasen edessä, sukien kiiltävän mustaa, vyötäisille asti\nulottuvaa tukkaansa. Kauneudesta olivat hänellä hiukset jälellä. Ne\nuhmasivat raakimusta. Ja silmien syvyydessä ja kasvoissa oli vielä\njäljellä salaisia jäänteitä tyttövuosilta, jotka olivat valmiit\nuudestaan kukkimaan, jos kohtalo vihdoinkin erehdyksensä korjaten\nvapauttaisi hänet ikuisiksi ajoiksi isännän läheisyydestä. Hän\nviivähti vielä hetken aikaa lasipalasensa edessä, kun samassa kuuli\nulkopuolelta askelten narskuntaa lumessa.\n\nKasvoista katosi kaikki, mitä niissä oli ollut. Le Beau oli ollut\nansatiellään eilisestä asti, ja hänen paluunsa täytti hänet entisellä\nkauhulla. Kahdesti tämä oli hänet yllättänyt peilin edestä ja rumasti\nsolvannut häntä siitä, että hän kulutti aikaansa oman itsensä\nihailuun sen sijaan, että kaapisi rasvaa vuodista. Jälkimmäisellä\nkerralla mies oli paiskannut hänet huumaantuneena seinään ja\nrikkonut peilin niin pieneksi, ettei se palanen, jota hän aarteen\ntavoin vartioi, ollut suurempi kuin hänen kaksi hentoa kättään.\nHän ei halunnut enää joutua uudestaan yllätetyksi. Hän piilotti\nlasin nopeasti ja palmikoi sitten tuuheat suortuvansa. Uusi, arka\nkatse, jossa ilmeni pelkoa ja aavistusta, peitti verhon tavoin ne\nsalaisuudet, jotka silmänsä olivat hänelle paljastaneet. Hän kääntyi\nnaisellisen toivehikkaana ja hentomielisenä tapansa mukaan lausumaan\nmiehensä tervetulleeksi.\n\nRaakimus astui huoneeseen synkkänä ja ärtyisenä kuin villipeto. Hän\noli kärttyisellä tuulella. Vuodat hän heitti lattialle. Hän osoitti\nniitä, ja hänen silmänsä tiukkenivat ahtaiksi raoiksi, kun ne osuivat\nvaimoon.\n\n-- Siellä se taas oli -- se piru! hän murahti. -- Katso,\nminkälaiseksi on näädän repinyt, ja täyt se on vienyt ja loukun\nsuojukset sotkenut. _Par les mille cornes du diable_, hengiltä\nminä sen otan! Olen vannonut silpovani sen puukollani palasiksi,\nkunhan vain saan sen kiinni -- ja huomenna minä saan sen varmasti\nkiinni. Katso sinä niitä -- noita nahkoja -- kun olet ensin antanut\nminulle jotakin syötävää. Paikkaa näätä niistä kohdin, mistä se on\nviilletty puhki, ja peitä sauma kunnolla rasvalla, niin ettei aseman\ntoimitusmies huomaa niitä virheellisiksi. _Tonnerre de dieu_ -- tuota\nkakaraa! Miksi estät aina häntä parkumasta siihen asti, että minä\ntulen sisälle? Vastaa minulle, senkin _bête!_\n\nSellaiset olivat hänen tervehdyssanansa. Lumikenkänsä hän heitti\nnurkkaan, kopisti lumen jaloistaan ja otti uuden mällin purutupakkaa\nuunihyllyltä. Sitten hän taas meni ulos, jättäen naisen vapisevin\nsydämin ja onnettoman lohduttomana laittamaan ruokaa.\n\nMökistä Le Beau meni koiratarhaansa, seipäistä tehtyyn aitaukseen,\njonka keskellä oli kota. Raakimus ylpeili tavallisesti sillä,\nettä hänen rekikoiransa olivat raisuimmat kaikista Hudsoninlahden\nja Athabascan välillä. Se oli suurin riidanaihe hänen ja hänen\npohjoisempana asuvan kilpailijansa Durantin välillä; ja hänen\nkunnianhimoinen pyrkimyksensä oli kasvattaa penikka, joka tappelussa\nsurmaisi sen rekikoiran, jonka Durant aina talvisin uudenvuoden\naikaan toi mukanaan asemalle. Tällä kertaa hän oli valinnut Netahin\n(\"Tappajan\") Jumalan-järven suurta taistelua varten. Sinä päivänä,\njona hän aikoi panna rahansa ja kunniansa alttiiksi Durantia vastaan,\nhänen koiransa olisi tasan kuukautta vaille kahden vuoden vanha.\nNetahin hän huusi nyt parvesta luokseen.\n\nKoira hiipi hänen luokseen ja sen kurkusta kuului matalaa murinaa,\nja ensi kertaa nyt Le Beaun naamasta paistoi jotakin ilon tapaista.\nHäntä miellytti kuulla tuota murinaa. Häntä miellytti nähdä Netahin\nsilmissä tuo punainen ja salakavala hehku ja kuulla tuota leukojen\nuhkaavaa kalketta. Jos Netahilla oli ollut jotain ylevyyttä\nveressään, niin sen oli tuo mies kyllä sieltä nuijallaan karkottanut.\nHe olivat toistensa kaltaisia siinä, että kummaltakin sydän oli\nkuollut. Ja koiraksi Netah oli täysi piru. Sen vuoksi Le Beau oli\nvalinnut sen taistelemaan tuon suuren taistelun.\n\nLe Beau tarkasteli sitä ja huokasi syvään tyytyväisyydestä.\n\n-- Hei, sinähän komealta näytät, Netah, hän riemuissaan huudahti. --\nOlenpa aivan näkevinäni vuotavaa verta noissa sinun pirunsilmissäsi\n-- _oui_ -- punaista verta, joka tuoksuu ja vuotaa, niin kuin\nveri juoksee Durantin rakista, kun sinä upotat nuo hampaasi sen\nkaulasuoneen. Ja huomenna saat antaa näytteen siitä, mihin kykenet --\nkomean näytteen! -- sen villin koiran kanssa, joka ryöstää ansani ja\nrepii kiiltonäätäni siekaleiksi. Sillä minä haluan tavoittaa sen ja\nsinä saat taistella sen kanssa, kunnes se on puolikuollut; ja sitten\nminä leikkaan siltä sydämen elävältä, kuten olen luvannut, ja sinä\nsaat syödä sen vielä sykkivänä, niin että sinä et missään nimessä voi\nhävitä sille rakille, jonka m'sieu Durant tuo mukanaan. _Comprenez?_\nSiitä tulee komea näyttö -- huomenna. Ja jos sinä et onnistu, niin\ntapan sinut. _Oui_, jos edes uikutatkaan, niin tapan sinut --\nkuoliaaksi.\n\n\n\n\n16\n\n\nSinä yönä viisitoista kilometriä lännempänä Miki nukkui puu- ja\noksaryteikössä vain vajaan kilometrin päässä Le Beaun ansareitistä.\n\nKun Le Beau Netahin, Tappajan, kanssa lähti aamun sarastaessa\nmajaltaan, tuli Mikikin esille ryteiköstään nukuttuaan siellä yönsä\nrauhassa. Hän oli uneksinut isäntänsä kadottamisen jälkeisistä\nviikoista, jolloin Niwa aina oli hänen seurassaan; ja hänen näkemänsä\nunikuvat olivat saaneet hänet niin rauhattomaksi ja tuntemaan itsensä\nniin yksinäiseksi, että hän uikutti seistessään ja katsellessaan,\nmiten yön varjot pakenivat valkenevaa päivää. Jos Le Beau olisi hänet\nnähnyt siinä, kun auringon ensimmäiset kylmät säteet osuivat häneen,\nolisivat varmaankin ne sanat, joita hän yhä uudelleen Tappajalle\ntoisteli, takertuneet kurkkuun. Sillä yhdentoista kuukauden\nikäisenä Miki oli lajinsa nuori jättiläinen. Hänen painonsa oli yli\nkaksikymmentäviisi kiloa, eikä niistä ainoakaan ollut rasvaa. Hänen\nvartalonsa oli hoikka ja laiha kuin suden. Rinta oli jykevä, ja hänen\nliikkuessaan lihakset sen pinnalla vyöryivät kuin nahkahihnat. Hänen\nkoipensa olivat kuin isänsä Helan, ison mackenzie-koiran koivet;\nja leuoillaan hän murskasi karibunluuta yhtä helposti kuin Le Beau\nkivellä. Kahdeksana kuukautena elämänsä yhdestätoista oli erämaa\nollut hänen isäntänään; se oli karaissut hänet purevaksi teräkseksi;\nvaikkei hänellä ollut perinnäistaipumusta, se oli pakottanut hänet\nmukautumaan sen armottoman ankaraan kasvatuskaavaan -- oli opettanut\nhänet taistelemaan hengestään, tappamaan henkensä pitimiksi ja\nkäyttämään aivojaan ennen leukojaan. Hän oli yhtä voimakas kuin\nNetah, Tappaja, joka oli puolet vanhempi, ja voimansa lisäksi\nhänessä oli viekkautta ja vikkelyyttä, jollaista Tappaja ei kyennyt\nkäsittämäänkään. Näin oli raaka luonto varustanut hänet tämän päivän\nvaralle.\n\nKun aurinko valaisi metsän kylmällä hehkullaan, lähti Miki liikkeelle\nLe Beaun ansareitille päin. Hän saapui kohdalle, josta Le Beau oli\nedellisenä päivänä kulkenut, ja nuuski epäluuloisesti lumikenkien\njäljessä vielä väkevänä tuntuvaa ihmishajua. Hän oli jo tottunut\ntähän hajuun, mutta epäluuloaan sitä kohtaan hän ei ollut kadottanut.\nSe oli hänestä vastenmielistä, vaikka lumosikin toisaalta. Se\nsynnytti selittämätöntä pelkoa, ja kuitenkin hän tunsi, ettei voinut\nkokonaan jättää sitä. Kolmasti hän viimeisen kymmenen päivän kuluessa\noli nähnyt miespedon itsensä. Kerran Le Beau kulki kymmenen metrin\npäässä hänen piilopaikkansa ohi.\n\nTänä aamuna hän suuntasi matkansa suoraan sille rämeikölle, jonka\npoikki Le Beaun pyydykset oli asetettu. Siellä oli runsaimmin\nkaniineja, ja rämeiköllä ne useinkin menivät Jacquesin _kekekeihin_\n-- pieniin katoksiin, joita hän oli kyhännyt risuista ja seetripuun\noksista suojaamaan täkyjä lumelta. Niitä oli niin paljon, että ne\nolivat ihan vaivaksi, ja milloin hyvänsä Le Beau kävi kokemassa\nreittinsä, oli vähintäin kahdet raudat kolmesta niiden laukaisemia\neivätkä olleet siis pyydystäneet turkiksia. Mutta siellä missä\nkaniineja oli paljon, siellä oli myös näätiä ja ilveksiä, ja\nkaniinien aiheuttamasta raivosta huolimatta Le Beau sittenkin yhä\nasetteli rautojaan sinne. Ja nyt hän joutui kaniinien lisäksi\ntaistelemaan vielä villin koiran kanssa.\n\nHänen sydämensä hehkui koston toivosta, kun hän aamuauringon valossa\nkiirehti eteenpäin taluttaen nahkahihnasta Tappajaa. Miki nuuski\nparhaillaan ensimmäistä ansakatosta, kun Netah ja Le Beau ilmestyivät\nrämeikön laitaan viiden kilometrin päässä itäänpäin.\n\nTästä _kekekistä_ Miki oli edellisenä aamuna tappanut kiiltonäädän.\nNyt se oli tyhjä. Täkypuikkokin oli tiessään, eikä raudoista\nnäkynyt merkkiäkään. Puolta kilometriä edempänä hän tuli toiselle\nansakatokselle, ja sekin oli tyhjä. Häntä vähän ihmetytti. Ja\nsitten hän jatkoi matkaa kolmannelle. Pitkän aikaa hän vieläkin\nepäluuloisempana nuuski ilmaa ennen kuin meni sen lähelle.\nIhmisjälkiä oli täällä runsaammin. Lumi oli yltympäriinsä poljettu,\nja Le Beaun haju tuntui niin väkevänä ilmassa, että Miki hetken\nluuli hänen olevan paikalla. Sitten hän lähestyi sen verran, että\nnäki ansakatoksen oviaukosta sisään. Sieltä tuijotti häneen isoine\npyöreine silmineen kyyryssä oleva tavattoman suuri lumikenkäjänis.\nVaaran tunne pidätti Mikiä. Wapusin asennossa oli jotakin outoa. Se\noli erilainen kuin muut, jotka hän oli anastanut Le Beaun reitiltä.\nSe ei reuhtonut raudoissa, se ei maannut kohmettuneena lumessa eikä\nheilunut ansan silmukassa. Se näytti lämpimältä ja miellyttävältä\nkarvapallolta. Le Beau oli nimittäin saanut sen kiinni ontosta puusta\nja oli hirvennahkaisella hihnalla sitonut sen täkypuikkoon; ja sitten\nhän oli heti Wapusin saavuttamattomiin rakentanut rautavyöhykkeen ja\npeittänyt sen lumella.\n\nMiki lähestyi yhä lähemmäs tätä uhkaa, välittämättä oudosta\nsisäisestä tunteesta, joka varoitti häntä pysymään poissa. Hänen\nhitaan ja karmean lähestymisensä lumoamana Wapus ei hievahtanutkaan,\nvaan istui kuin olisi jäätynyt siihen jäykäksi. Sitten Miki kävi\nkimppuun. Kuului vain narskunta, kun hänen voimakkaat leukansa\nsulkeutuivat. Mutta samassa kuului vihainen teräksen naksahdus, ja\nnäädänraudat tarttuivat takajalkaan. Ärähtäen hän heitti irti Wapusin\nja syöksyi käsiksi rautoihin. Naks, naks, naks laukesivat vielä\nkolmet raudat Jacquesin rautavyöhykkeestä. Kahdet iskivät harhaan.\nKolmannet tarttuivat häntä etukäpälään. Samoin kuin hän oli käynyt\nkiinni Wapusiin ja samoin kuin hän oli tappanut kiiltonäädän, samoin\nhän sieppasi leukoihinsa tämän uuden ja äkäisen vihollisen. Hampaat\nnarskuivat kylmää terästä vasten; hän aivan sananmukaisesti repi\nraudat käpälästä, niin että veri virtasi ja punasi lumen. Raivoissaan\nhän väänteli itseään saadakseen takajalkansakin irti. Näädänraudat\nolivat saaneet pitävän otteen. Hän jauhoi niitä hampaissaan, kunnes\nveri valui suusta. Hän taisteli parhaillaan niiden kanssa, kun Le\nBeau, Tappaja kintereillään, ilmestyi näkyviin kahdenkymmenen metrin\npäässä olevan kuusikon peitosta.\n\nRaakimus pysähtyi. Hän huohotti, ja silmät kiiluivat. Kahdensadan\nmetrin päähän hän oli kuullut pyydysketjujen kalinan.\n\n-- Hei, siinä se on, hän huusi, tarttuen tiukemmin Tappajan\ntalutushihnaan. -- Siinä se on, Netah, sinä Verisilmä! Tuossa nyt on\nse rosvopahus, joka sinun on surmattava -- melkein. Minä lasken sinut\nirti, ja sitten -- _käy kiinni!_\n\nMiki, joka oli lakannut repimästä rautoja, tarkasteli tulokkaita.\nTänä hädän hetkenä hän ei tuntenut ihmispelkoa. Hänen suonissaan\nveri kuohui tappamisen raivosta. Yhtäkkiä totuus hänelle selvisi\nhavahtuvan vaiston välähdyksenä. _Nuo kaksi_ ne olivatkin hänen\nvihollisiaan, ihmispeto ja Netah, Tappaja -- eikä tämä hänen\njalkaansa pitelevä koje. Hän muisti -- kuin eilisen päivän. Ei hän\nnyt ensi kertaa nähnyt miestä nuijineen. Ja Le Beaulla oli nuija.\nMutta ei hän silti pelännyt. Hän tuijotti tiukasti Netahiin. Miespeto\noli laskenut Tappajan irti, ja se seisoi paikallaan kolmen metrin\npäässä, tuuhea selkäharjansa pystyssä, lihakset jännittyneinä. Miki\nkuuli ihmispedon äänen.\n\n-- Käy kiinni, senkin tulen vietävä! _Käy kiinni!_\n\nMiki odotti, lihastakaan väräyttämättä. Sen verran hän oli oppinut\nluonnon kovassa koulussa -- odottamaan, olemaan varuillaan ja\njuonimaan. Hän makasi mahallaan maassa, kuono käpälien välissä.\nHuulet olivat hieman irvessä, hiukan vain; mutta hän ei äännähtänyt,\nja hänen silmänsä olivat liikkumattomat kuin kaksi valopistettä. Le\nBeau tuijotti pitkään. Samassa hänet valtasi uusi innostus, mikä ei\nollut kostonhimoa. Hän ei vielä eläessään ollut nähnyt ilveksen eikä\nketun eikä suden käyttäytyvän tuolla tavalla raudoissa. Hän ei vielä\neläessään ollut nähnyt koiran tuijottavan tuolla tavalla kuin Netah\ntuijotti. Hetken hän pidätti henkeään.\n\nSentin kerrallaan Tappaja lähestyi. Kymmenen senttiä, kahdeksan,\nkuusi -- ja kaiken aikaa Miki oli aivan liikahtamatta ja silmääkään\nräpäyttämättä. Tiikerintapaisesti ärähtäen Netah hyökkäsi kimppuun.\n\nSe mitä sitten tapahtui oli ihmeellisintä, mitä Jacques Le Beau\nmilloinkaan oli nähnyt. Niin äkkiä, että hänen silmänsä tuskin\nehtivät nähdäkään liikettä, oli Miki salamana sukeltanut Netahin\nmahan alle ja kiepahtaen ympäri hän tarrasi Tappajaa kurkusta\nnopeammin kuin Le Beau olisi ehtinyt laskea kymmeneen. Ne kävivät\ntoisiinsa kiinni, ja raakimus tarttui nuijaansa ja tuijotti aivan\nkuin lumoutuneena. Hän kuuli leukojen narskuvaa jauhantaa ja hän\ntiesi, että se tuli villin koiran leuoista; hän kuuli ärinän, joka\nvähitellen tukehtui kuoleman kauhun huokaavaksi vikinäksi, ja hän\ntiesi äänen lähtevän Tappajasta. Veri kohosi hänelle päähän. Hänen\nsilmiensä punainen hehku kävi kirkkaammaksi -- riemun ja kunnian\nhehku.\n\n-- _Tonnerre de dieu_, se kuristaa Netahin hengiltä! hän huudahti. --\n_Non_, en ole vielä mokomaa koiraa nähnyt. Minä jätän sen henkiin; ja\nse saa taistella Durantin koirien kanssa Fort O'Godin asemalla! Ja\njumalauta, sanon minä --\n\nNetah olisi ollut pian hukassa, jos olisi vielä hetkeksi jäänyt\noman onnensa nojaan. Nuija koholla Le Beau lähestyi. Upottaessaan\nhampaansa yhä syvemmälle Tappajan kurkkuun Miki silmäkulmastaan\nnäki uuden vaaran. Hän hellitti otteensa ja veti itsensä irti\nTappajasta samassa kun nuija putosi. Vain osittain hän ehti\nvälttää tämän musertavan iskun, joka osui hänen hartioihinsa ja\nkaatoi hänet. Samassa hän taas oli pystyssä ja hyökkäsi Le Beaun\nkimppuun. Ranskalainen oli mestarillinen nuijan käsittelijä. Hän oli\nkäsitellyt sitä koko elämänsä ja sivulta äkkiä heilauttaen hän iski\nsen hirvittävällä voimalla Mikin päähän. Veri purskahti suusta ja\nsieraimista. Hän pyörtyi ja tuli puolisokeaksi. Taas hän hyppäsi, ja\nnuija osui häneen vielä kerran. Hän kuuli Le Beaun raa'an naurun.\nKolmannen, neljännen ja viidennen kerran hän kaatui nuijan iskusta\nmaahan, eikä Le Beauta enää naurattanut, vaan hänen silmissään oli\nasetta heiluttaessaan pelonsekainen katse. Kuudennella kerralla nuija\nei osunut, ja Miki tarttui hampaillaan raakimusta rintaan kiskoen\nirti paksun takin ja paidan aivan kuin ne olisivat olleet paperista,\nviiltäen Le Beaun ihoon verta vuotavan haavan. Kaksikymmentä senttiä\nylemmäs -- vähän parempi näkö veren sumentamissa silmissä -- ja hän\nolisi ylettynyt miehen kurkkuun. Le Beaulta pääsi tuskan parahdus.\nSilmänräpäyksen ajan hän tunsi kuoleman kammottavan läheisyyden.\n\n-- Netah! Netah! hän huusi, heilutellen nuijaansa raivokkaasti.\n\nNetah ei vastannut. Ehkä hän tällä hetkellä tunsi, että isäntä oli\ntehnyt hänestä hirviön. Hänen ympärillään oli erämaa tarjoten tien\nvapauteen. Kun Le Beau taas huusi, oli Tappaja hiipimässä pois\nvuodattaen verta mennessään -- ja Le Beau näki sen nyt viimeisen\nkerran. Luultavasti se liittyi susiin, sillä Tappajassa virtasi\nneljäsosaksi villiä verta.\n\nVilahdukselta Le Beau näki sen katoavan. Taas nuija iski ohi; ja\nvain sattuma tällä kertaa pelasti hänet. Pyydysketju pidätti Mikiä,\nja hän lennähti takaperin, juuri kun hänen kuuma hengityksensä oli\njo melkein raakimuksen kaulavaltimossa. Hän kaatui kyljelleen. Ennen\nkuin hän taas ehti selvitä, takoi nuija hänen päänsä lumeen. Maailma\nmusteni hänen silmissään. Hän ei enää kyennyt liikkumaan. Maaten\nkuin kuollut hän yhä kuuli päänsä päältä miespedon läähättävän,\nriemuitsevan äänen. Sillä niin jumalaton kuin hän olikin sydämeltään,\nhän ei sittenkään voinut olla huudahtamatta kiitollisuudesta,\npäästyään voittajaksi -- ja vältettyään kuoleman, vaikkakin aivan\ntäpärästi.\n\n\n\n\n17\n\n\nNanette, vaimo, näki Jacquesin tulevan esiin metsän reunasta myöhään\niltapäivällä, kiskoen jotakin perässään lumessa. Aina siitä asti\nkun mies alkoi siitä puhua hän oli sydämessään tuntenut salaista\nsääliä tuota villiä koiraa kohtaan. Paljon aikaisemmin kuin hän oli\nsaanut viimeisen lapsensa hän oli rakastanut koiraa. Siltä hän oli\nsaanut osakseen kaiken sen myötätunnon, minkä oli saanut raakimuksen\nseurassa, ja Le Beau oli raa'asti karkottanut sen hänen luotaan.\nNanette itse oli kehottanut sitä pakenemaan metsän vapauteen, kuten\nNetahkin oli nyt vihdoin tehnyt. Siksi hän oli rukoillut, että\nansareitin villi koira pelastuisi.\n\nLe Beaun lähestyessä, hän näki, että mies veti perässään neljästä\nohuesta puusta tehtyjä purilaita, ja kun hän hetkistä myöhemmin\nparemmin näki mitä siinä oli, pääsi häneltä heikko kauhunhuudahdus.\n\nMikin kaikki neljä jalkaa oli sidottu niin lujasti purilaiden puihin,\nettei hän voinut liikahtaa. Hänen kaulansa ympäri kierretty hihna\noli kiinnitetty toiseen poikkipienaan, ja lujasta peurannahkaisesta\nhihnasta oli Le Beau tehnyt tilapäisen kuonokopan hänen leukoihinsa.\nKaiken tämän hän oli tehnyt ennen kuin Miki nuijimisen jälkeen\nvirkosi. Nainen tuijotti, ja äkkiä hän tunsi henkensä salpautuvan\ntuon heikon huudahduksen jälkeen, joka vahingossa oli päässyt hänen\nhuuliltaan. Hän oli usein nähnyt Jacquesin nuijivan koiriaan, mutta\nei niitä vielä milloinkaan ollut noin lujaa nuijittu. Mikin pää ja\nhartiat olivat yhtenä jäähyhmänä. Ja sitten hän näki Mikin silmät. Ne\nkatsoivat suoraan häneen. Hän kääntyi poispäin, peläten, että Jacques\nvielä huomaisi, mitä hänen kasvonsa paljastivat.\n\nLe Beau veti purilaat suoraan sisälle mökkiin, peräytyi askelen ja\nhykersi hyvillään käsiään katsellessaan lattialla makaavaa Mikiä.\nNanette huomasi hänen olevan oikein mainion hyvällä tuulella ja\nodotti.\n\n-- Kautta siunattujen pyhimysten, kunpa olisit nähnyt, miten se\nNetahin tappoi -- melkein, hän riemuiten kertoi. -- _Oui_, kiskaisi\nsen kurkusta maahan pikemmin kuin sinä ehdit silmääsi räpäyttää,\nja kahdesti se oli vähällä ottaa minut hengiltä, kun taistelin\nsen kanssa nuija kädessä. _Dieu!_ Kuinkahan käy Durantin koirien,\nkun ne kohtaavat toisensa Fort O'Godin asemalla? Lyönpä vielä\ntoisenkin vedon siitä, että se tappaa vastustajansa ennen kuin Le\nFacteurin kellon sekuntiviisari ehtii tehdä kahta kierrosta. Se on\nvallan mainio! Pidäpä sitä silmällä, Nanette, sillä aikaa kun minä\nkäyn tekemässä sille oman aitauksen. Jos suljen sen lauman kanssa\nyhteiseen aitaukseen, niin se tappaa ne kaikki!\n\nMiki seurasi häntä silmillään, kun hän katosi mökin oven kautta.\nSitten hän käänsi nopeasti katseensa Nanetteen. Tämä oli lähestynyt\nhäntä. Naisen silmät loistivat, kun hän kumartui koiran yli. Murina\nkohosi Mikin kurkkuun ja tukahtui siihen. Ensi kerran elämässään hän\nnyt katseli NAISTA. Yhtäkkiä hän huomasi aivan suunnattoman eron.\nHänen ruhjotussa ja runnellussa ruumiissaan sydän pysähtyi. Nanette\npuhutteli häntä. Hän ei ollut vielä eläessään kuullut sellaista ääntä\n-- lempeää ja hellää ja hillityn nyyhkivää, ja sitten -- taivaiden\nihme -- hän oli laskeutunut polvilleen ja pannut kätensä hänen päänsä\npäälle!\n\nSinä hetkenä hänen henkensä kiiti taaksepäin kautta sukupolvien\n-- isäänsä ja isoisäänsäkin kauemmas, takaisin siihen kaukaiseen\naikaan, jolloin hänen rotunsa suonissa virtaava veri oli vain koiran\nverta ja hän leikki lasten kanssa ja noudatti naisen kutsua ja\nuhrasi ihmiskunnan alttarille. Ja nyt oli nainen nopeasti juossut\nuunin ääreen ja tuonut palatessaan astian lämmintä vettä ja pehmeän\nrätin ja hautoi hänen päätään, puhutellen häntä kaiken aikaa tuolla\nlempeällä, puoleksi nyyhkyttävällä äänellä, jossa ilmeni sääli ja\nrakkaus. Hän sulki silmänsä -- olematta enää peloissaan. Hänen\nrinnastaan nousi syvä huokaus. Hänen teki mielensä työntää esille\nkielensä ja nuolla noita hentoja, valkeita käsiä, jotka hänelle\ntoivat viihdytystä ja rauhaa. Ja sitten tapahtui aivan kummallinen\nasia. Lapsi nousi istumaan kehdossa ja rupesi lepertelemään. Tämä\noli uutta ääntä Mikille, uusia elämän kevätsointuja, mutta se tehosi\nparemmin kuin vielä mikään oli milloinkaan tehonnut. Hän aukaisi\nsilmänsä sepposen selälleen -- ja vikisi.\n\nNaisen ääneen tuli iloinen naurava sointu, joka oli hänelle\nitselleenkin uusi ja outo, ja hän juoksi kehdolle tuoden sieltä\nsylissään lapsen. Taas hän polvistui hänen viereensä, ja kun lapsi\nnäki tällaisen oudon lelun lattialla, se ojenteli pikku käsiään ja\npotki mokkasiinipeitteisillä jaloillaan ja loruili ja nauroi ja\nväänteli itseään, kunnes Miki kiristi hihnojaan päästäkseen vähän\nlähemmäs, jotta voisi kuonollaan koskettaa tuota ihmeolentoa. Hän\nunohti omat kipunsa. Hän ei enää huomannut ruhjottujen ja runneltujen\nleukojensa kauheaa tuskaa. Hän ei tuntenut puutumista tiukkaan\nsidotuissa, paleltuneissa jaloissaan.\n\nJa nainen oli tällä hetkellä kaunis. Hän _käsitti_ ja unohtaen\nkokonaan raakimuksen hänen hellä sydämensä tykytti hänen povessaan.\nHänen silmänsä hehkuivat tähtien hiljaista sädeloistoa. Hänen\nkalpeille poskilleen nousi ihana puna. Hän laski lapsen lattialle ja\njatkoi taas Mikin pään hautomista rätillä ja lämpimällä vedellä. Jos\nLe Beau olisi ollut inhimillinen, hän olisi pakostakin jumaloinut\nhäntä, kun hän polvistui, täynnä äitiyden puhtautta ja kauneutta,\narmonenkelinä, hetken aikaa säteilevänä, kun oli unohtanut _hänet_.\nJa Le Beau _tuli_ todellakin sisälle -- ja näki hänet -- niin\näänettömästi, ettei nainen hetkeen tiennyt hänen olevan saapuvilla;\nja hänen siinä seistessään ja katsellessaan hänen puuhaansa, nainen\nvain yhä rupatteli ja nauroi ja puoleksi nyyhkytti ja lapsi potki\nja sätki ja viskeli riemuissaan pikku käsiään innostuneena uudesta\nleikkitoveristaan.\n\nLe Beaun paksut huulet vetäytyivät pahaenteiseen ivanauruun, ja hän\nkirosi karkeasti. Nanette peräytyi kuin iskun saaneena.\n\n-- Ylös siitä, senkin pöllö! hän murahti.\n\nNainen totteli vetäytyen lapsi sylissä loitommas. Miki huomasi\nmuutoksen, ja kun Le Beau tuli näkyviin, palasi hänen silmiinsä taas\nvihertävä hohde. Syvä suden murina kohosi kurkusta.\n\nLe Beau kääntyi Nanetten puoleen. Hehku ja puna eivät olleet\nkadonneet hänen silmistään ja poskiltaan, kun hän seisoi lapsi\npuristettuna rintaansa vastaan, ja hänen iso, kiiltävä palmikkonsa\noli valahtanut hartioille, kimallellen silkinhohteisena\nlännenpuoleisesta ikkunasta tulevassa valaistuksessa. Mutta Le Beau\nei sitä nähnyt.\n\n-- Jos sinä teet tuosta koirasta kotikissan -- niin kuin Minuusta,\nsiitä rotunartusta teit, niin minä jumalauta --\n\nHän ei lopettanut lausettaan, mutta suuret kädet oli puristettu\nnyrkkiin ja silmissä oli pahaenteinen hehku. Nanette ei kaivannut\nenempää. Hän ymmärsi. Hän oli saanut paljon iskuja mutta yksi niistä\noli alinomaa hänen mielessään, öin ja päivin. Kerran vielä, jos hän\nvain mitenkään pääsisi Fort O'Godiin, ja jos uskaltaisi, hän kertoisi\ntoimitusmiehelle tuosta iskusta -- miten Jacques Le Beau, hänen oma\nmiehensä, iski juuri imettämisaikana ja hänen rintansa vioittuivat\nniin että lapsi, joka hänellä oli kaksi vuotta sitten, kuoli. Sen hän\nkertoisi sitten, kun tietäisi itsensä ja lapsensa olevan raakimuksen\nkoston ulottumattomissa. Ja vain toimitusmies -- tuo Fort O'Godin\nsuuri mies, sadanviidenkymmenen kilometrin päässä -- oli tarpeeksi\nmahtava suojelemaan häntä.\n\nOnneksi Le Beau ei tällä hetkellä pystynyt lukemaan hänen ajatustaan.\nUhkauksensa lausuttuaan hän kääntyi Mikin puoleen ja retuutti hänet\nmökistä ulos säleaitaukselle, jossa hän edellisenä talvena oli\nsäilyttänyt kahta elävää kettua. Kolmen metrin pituisen ohuen ketjun\nhän kiinnitti Mikin kaulaan ja sitten säletankoon, heitti sitten\nvankinsa vankilan oven sisäpuolelle ja päästi hänet siteistään\nkatkaisemalla puukollaan nahkahihnat.\n\nVielä tämän jälkeen Miki makasi kauan hiljaa, kunnes veri vähitellen\ntunkeutui hänen puutuneisiin ja kohmettuneisiin jäseniinsä. Vihdoin\nhän kompuroi jaloilleen, ja silloin Le Beau hihitti riemuissaan ja\npalasi mökkiin.\n\nSeuraavat monet päivät olivat Mikille kidutuksen ja tuskan päiviä --\nraakimuksen vallan ja koiran hengen välistä epätasaista taistelua.\n\n-- Minä taltutan sinut -- niin, kautta taivaan, minä _aion_\ntaltuttaa sinut! Le Beau hoki tuon tuostakin saapuessaan nuijineen\nja ruoskineen. -- Minä pakotan sinut ryömimään jalkojeni juureen --\n_oui_, ja kun sanon: tappele, niin sinä tappelet!\n\nAitaus oli ahdas, niin ahdas, ettei Miki voinut paeta nuijan ja\nruoskan ulottuvilta. Ne nostivat hänet raivoon -- jonkin aikaa, ja Le\nBeaun ilkeä sielu iloitsi innoissaan, kun Miki yhä uudestaan syöksyi\naitauksen säletankoja vastaan, repien niitä hampaillaan ja vaahdoten\nverta kuin raivostunut susi. Kaksikymmentä vuotta Le Beau oli jo\nkasvattanut koiria, ja tällainen oli hänen opetustapansa. Näin hän\noli Netahia käsitellyt, kunnes Tappaja oli niin talttunut, että ryömi\nhänen kutsustaan mahallaan hänen jalkojensa juureen.\n\nKolme kertaa Nanette katseli mökin ikkunasta tätä miehen ja koiran\nvälistä taistelua ja kolmannella kerralla hän peitti kasvonsa\nkäsillään ja nyyhki; ja kun Le Beau tupaan tullessaan näki hänen\nitkevän, hän raahasi hänet ikkunan luo ja pakotti hänet uudestaan\nkatsomaan Mikiä, joka verissään ja puolikuolleena virui aitauksessa.\nAamuisin hän tavallisesti lähti kiertämään pyyntireittiään ja viipyi\nnäillä retkillään aina loppupuolelle seuraavaa päivää. Ja tuskin\nhän oli ehtinyt kadota näkyvistä, kun Nanette juoksi ulos ja meni\naitaukselle.\n\nMiki unohti silloin raakimuksen. Vaikka hänet välillä oli piesty ja\nsokaistu niin, että hän tuskin pystyi seisomaan tai näkemään, hän\nryömi kuitenkin tarhansa säleaidalle ja hyväili Nanetten pehmeitä\nkäsiä, jotka tämä pelottomana kurkotti hänelle. Jonkun ajan kuluttua\nNanette sitten rupesi kuljettamaan ulos lastakin, jonka hän oli\nsitonut kääröksi kuin pikku eskimon, ja iloissaan Miki vikisi ja\nheilutti häntäänsä ja ryömi mahallaan maassa palvoessaan näitä kahta.\n\nHänen vankeutensa toisena viikkona tapahtui ihmeellinen asia. Le Beau\noli poissa, ja ulkona raivosi lumituisku, johon Nanette ei rohjennut\nviedä lasta. Hän lähti siis aitaukselle, aukaisi sykkivin sydämin\noven -- ja toi Mikin mökkiin! Jos Le Beau milloinkaan saisi tietää,\nmitä hän oli tehnyt --!\n\nTämä ajatus sai kylmät väreet kiitämään hänen ruumiinsa läpi.\n\nTämän ensimmäisen kerran jälkeen hän toi Mikin mökkiin yhä uudestaan.\nKerran hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun Le Beau näki verta\nlattialla, ja katsoi epäluuloisesti häneen. Silloin hän valehteli.\n\n-- Leikkasin sormeeni, hän sanoi, ja ollessaan hetkistä myöhemmin\nselin mieheen, hän todellakin leikkasi sormensa, ja kun Jacques\nkatsoi hänen kättään, hän näki sormessa kääreen, jossa oli veritäplä.\n\nSen jälkeen Nanette aina huolellisesti tarkasti lattian.\n\nMökki naisineen ja lapsineen rupesi Mikistä tuntumaan yhä enemmän\nparatiisilta. Sitten tuli aika, jolloin Nanette uskalsi pitää häntä\nmökissä kanssaan koko yönkin, ja hiljaa kalliin kätkyen ääressä\nmaaten Miki ei kertaakaan kääntänyt katsettaan naisesta. Oli jo\nmyöhä, kun tämä hankkiutui nukkumaan. Hän vaihtoi ylleen pitkän\npehmeän viitan ja istui sitten lähelle Mikiä, ja lämmitellen pieniä,\npaljaita jalkojaan tulen hohteessa hän irrotti ihanat hiuksensa\nja alkoi sukia niitä. Ensi kerran Miki nyt näki tämän uuden ja\nihmeellisen vaatteen hänen yllään. Se valahti hänen hartioilleen\nja rinnalleen ja melkein lattialle asti loistavan komeana, ja se\ntuoksui niin suloiselta, että Miki ryömi lähemmäs hiljaa vikisten.\nKun hän oli kammannut sen, Miki katseli, miten hänen hennot sormensa\npalmikoivat tukan kahdeksi palmikoksi, ja ennen kuin hän sammutti\ntulen, tapahtui vieläkin merkillinen asia. Hän meni seinään\nkiinnitetylle sälevuoteelleen ja kaivoi hurstien alta piilosta\nhellävaroen esille pienen, norsunluisen ristiinnaulitun kuvan. Tämä\nkäsissään hän polvistui lattialle, ja Miki kuunteli hänen rukoustaan.\nTosin Miki ei sitä tiennyt, mutta nainen rukoili Jumalaa olemaan hyvä\nhänen lapselleen -- kätkyessä makaavalle pikku Nanettelle.\n\nSitten hän otti lapsen syliinsä, sammutti tulen ja meni nukkumaan;\neikä Miki koko yönä aiheuttanut minkäänlaista ääntä, joka olisi\nherättänyt heidät.\n\nKun Nanette aamulla aukaisi silmänsä, nojasi Miki päätään vuoteen\nlaitaan, aivan likelle lasta, joka makasi hänen rinnallaan.\n\nTulta sinä aamuna sytytettäessä sai jokin outo mielenliikutus\nNanetten laulamaan. Le Beaun oli määrä viipyä pimeään asti sinä\niltana, eikä hän missään nimessä uskaltaisi kertoa hänelle, mitä\nhän ja lapsi ja koira aikoivat tehdä. Oli hänen syntymäpäivänsä,\nkahdeskymmeneskuudes, ja hänestä tuntui kuin olisi hän elänyt jo\nkaksi ihmisikää! Ja kahdeksan vuotta tuosta ajasta oli elänyt yhdessä\nraakimuksen kanssa! Mutta tänään he juhlisivat, he kolme. Koko aamun\ntäytti majan uusi henki -- uusi onni.\n\nMonta vuotta sitten, ennen kuin hän oli tavannut Le Beaun, olivat\nkaukaisen Waterfoundin intiaanit nimittäneet Nanettea lempinimellä\n\"Tanta Penashe\" (Pikku Lintu) hänen äänensä ihmeellisen sointuvuuden\ntakia. Ja tänä aamuna syntymäpäiväänsä valmistellessaan hän lauloi;\naurinko paistoi ikkunasta sisälle, ja Miki vikisi onnellisena\nja pieksi häntäänsä, ja lapsi loruili ja leperteli, eikä kukaan\nmuistanut raakimusta. Tässä muistamattomuudessaan Nanette oli taas\ntyttö, yhtä suloinen ja ihana kuin entisinä päivinään, jolloin\nJackpine, vanha cree-intiaani -- joka nyt jo oli kuollut -- oli\nsanonut hänen syntyneen kukista. Ja ihmeellinen päivällinen oli\nvihdoin valmiina, ja lapselle iloksi Nanette houkutteli Mikin\nistumaan tuolille pöydän ääreen. Hänestä tuntui hassulta olla siinä,\nja hän näytti niin hullunkuriselta, että Nanette nauroi kunnes hänen\npitkät, tummat silmäripsensä olivat kyynelistä kosteat; ja kun Miki\nsitten häpeissään pujahti tuolilta alas, nainen juoksi syleilemään\nhäntä ja maanitteli hänet nousemaan entiselle paikalleen.\n\nNiin kului aika, kunnes oltiin jo iltapäivässä, jolloin Nanette\nkorjasi näkyvistä kaikki juhlan merkit ja sulki Mikin aitaukseensa.\nOli onni, että hän oli näin ajoissa, sillä tuskin hän oli valmis,\nkun Le Beau ilmestyi aukean laitaan, ja hänen mukanaan oli Durant,\nhänen tuttavansa ja kilpailijansa kauempana pohjoisessa olevan\ntasangon reunamilta. Durant oli erään intiaanin mukana lähettänyt\nmatkatavaransa edeltäkäsin Fort O'Godiin ja oli itse kahden koiran\nvetämässä reessä suunnannut kulkunsa lounaisia ilmoja kohden aikoen\npäivän pari vierailla erään serkkunsa luona. Hän oli matkalla\nasemalle, kun kohtasi pyydyksiään kokevan Le Beaun.\n\nTämän verran Le Beau kertoi Nanettelle, ja kauhuissaan Nanette katsoi\nDurantia. Oli siinä pari, Jacques ja hänen vieraansa; Durant vain\noli vanhempi. Le Beaun kasvojen tylyyn ilmeeseen hän oli jo joten\nkuten tottunut, mutta Durant oli hänestä suorastaan hirviö, jota hän\npelkäsi, ja hän oli iloinen, kun he lähtivät mökistä.\n\n-- Nyt näytän sinulle sen villipedon, joka tulee surmaamaan sinun\nrakkisi yhtä helposti kuin sinun etukoirasi tänään surmasi sen\nkaniinin, m'sieu, Jacques jutteli innoissaan. -- Olen kertonut\nsinulle siitä, mutta et ole vielä nähnyt sitä!\n\nJa hän otti mukaan nuijan ja ruoskan.\n\nAivan kuin vasta viidakosta tullut tiikeri Miki tänään vastasi nuijan\nja ruoskan iskuihin, kunnes Durant itse oli aivan ällistynyt ja\nmutisi itsekseen: -- _Mon dieu!_ Sehän on vasta koko pentele!\n\nIkkunasta Nanette näki mitä tapahtui, ja häneltä pääsi tuskan\nparahdus. Äkkiä kuin tulen leimahduksena hänessä heräsi -- vihdoinkin\nvoitonvarmana ja pelottomana -- se ominaisuus, jonka raakimus\nvuosikausia oli hänessä tukahduttanut: hänen naisellisuutensa oli\nherännyt uudestaan eloon! Hänen sielunsa oli murtanut kahleensa!\nHänen uskonsa, voimansa ja rohkeutensa! Hän jätti ikkunan, juoksi\novelle ja lumen poikitse aitaukselle; ja ensi kerran elämässään hän\nnyt kävi käsiksi Le Beauhin, tarttuen lujasti nuijaa heiluttavaan\nkäsivarteen.\n\n-- Senkin peto! hän huusi. -- Minä kiellän sinua, sinä _et saa!_\nKuuletko? SINÄ ET SAA!\n\nHämmästyksestä sanattomana raakimus vain tuijotti. Oliko tuo Nanette,\nhänen orjansa? Tuo jonka silmät välähtelivät tulta ja uhmaa, ja\nkasvoilla ilme, jollaista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt\nyhdenkään naisen kasvoilla? _Non_ -- mahdotonta! Hän raivostui ja\nvoimakkaan käsivartensa yhdellä ainoalla huitaisulla hän kaatoi\nnaisen maahan. Karkeasti kiroten hän nosti kangen aitauksen ovesta.\n\n-- Minä tapan sen nyt; minä _tapan_ sen! hän melkein kiljui. -- Ja\n_sinä_ -- SINÄ -- sinä kirottu syöjätär, saat syödä sen sydämen\nelävältä! Minä tukin sen kurkustasi alas! Minä --\n\nHän kiskoi Mikiä ketjusta ulos. Kun Mikin pää ilmestyi oven\nulkopuolelle, kohosi nuija. Seuraavassa silmänräpäyksessä se olisi\niskenyt hänen päänsä hajalle -- mutta samassa Nanette oli sen ja\nkoiran välissä, ja isku ei osunut. Le Beau iski silloin uudestaan,\nja isku sattui Nanettea hartioihin, niin että hänen hento ruumiinsa\nmäiskähti maahan. Raakimus syöksyi hänen kimppuunsa. Hänen sormensa\ntarttuivat naisen tuuheaan ruskeaan tukkaan.\n\nJa silloin --\n\nDurantilta pääsi varoittava huudahdus. Mutta myöhään. Laihana,\nharmaana koston ja rangaistuksen välähdyksenä Miki lennähti Le Beaun\nkurkkuun. Nanette _kuuli!_ Sumentuneiden silmiensä läpi hän _näki!_\nHapuillen hän ojenteli käsiään ja ponnistautui jaloilleen ja katsahti\nvain kerran alas lumeen. Sitten hän kauhusta huudahtaen hoiperteli\nmökkiin päin.\n\nKun Durant rohkaistui sen verran, että uskalsi raahata Le Beaun pois\nMikin ulottuvilta, ei Miki hievahtanutkaan ahdistaakseen häntä. Ehkä\nnytkin taas hyvä hengetär hänelle ilmaisi, että hän oli täyttänyt\ntehtävänsä. Hän palasi aitaukseen ja mahallaan maassa maaten katseli\nDurantia.\n\nJa verentahraamaa lunta ja raakimuksen kuollutta ruumista katsellen\nDurant taas itsekseen mutisi:\n\n-- _Mon Dieu!_ olipa siinä paholainen!\n\nMökissä Nanette oli polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä.\n\n\n\n\n18\n\n\nOn aikoja, jolloin kuolema tosin tuntuu kovalta iskulta, mutta\nei surulta. Ja niin oli Nanette Le Beaun laita. Hän oli omin\nsilmin nähnyt miehensä kauhean kohtalon, eikä hänen hellä sielunsa\nsittenkään valittanut eikä toivonut hänen uudelleen palaavan henkiin.\nLe Beau oli vihdoinkin saanut sen, minkä _le bon Dieu_ oli määrännyt\nhänet kerran saamaan: ansaitun rangaistuksensa. Ja paremminkin lapsen\nkuin itsensä vuoksi Nanette oli surematta. Durant, joka sielultaan\noli vain hiukan vähemmän jumalaton kuin vainaja, ei ollut edes\nodottanutkaan mitään ruumiinsiunausta -- ei ollut vaimolta edes\nkysynyt, mitä oli tehtävä. Hän oli kaivanut kuopan jäätyneeseen\nmaankamaraan ja haudannut Le Beaun melkein ennen kuin hänen ruumiinsa\noli ehtinyt kylmetä. Eikä Nanette pannut sitä pahakseen. Raakimus\noli poissa. Ikipäiviksi poissa. Hän ei enää tulisi lyömään häntä. Ja\nlastaan ajatellen hän rukoili kiitollisena Jumalaa.\n\nAitauksessaan makasi Miki mahallaan ketjunsa päässä. Hän oli tuskin\nliikahtanutkaan noiden kauhun hetkien jälkeen, jolloin hän oli\ntappanut miesraakimuksen. Hän ei ollut edes murissut Durantille,\nkun tämä raahasi ruumiin pois. Hänet oli vallannut kammottava ja\nmasentava ahdistus. Hän ei ajatellut omaa raakaa pieksämistään eikä\nkuolemaa, jonka Le Beau nuijineen oli ollut tuottamaisillaan hänelle;\nhän ei tuntenut tuskaa runnellussa ja ruhjotussa ruumiissaan eikä\nvertavuotavissa leuoissaan eikä ruoskan tavoittamissa silmissään. Hän\najatteli Nanettea, naista. Miksi oli tämä kauhusta huutaen juossut\npois, kun hän tappoi ihmispedon? Eikö juuri ihmispeto ollut iskenyt\nhäntä maahan ja eivätkö tämän kädet juuri pidelleet hänen valkeaa\nkurkkuaan, silloin kun hän juoksi kahleidensa päähän ja repi häneltä\nkurkun? Miksi hän siis oli juossut pois enää palaamatta?\n\nHän uikutti hiljaa.\n\nIltapäivä oli melkein kulunut loppuun, ja pohjolan sydäntalven synkkä\nyö laskeutui varhain tiheänä vaippana metsien ylle. Tästä pimeydestä\nDurantin tumma haamu ilmestyi Mikin vankilan aidalle. Vaistomaisesti\nMiki oli vihannut tätä tasangon reunamilta tullutta ketunpyytäjää\nyhtä kovasti kuin oli vihannut Le Beauta, sillä heidän raakamaiset\nkasvonsa ja tunnoton sydämensä tekivät heidät veljeksiksi. Hän ei\nkuitenkaan murissut Durantille, kun tämä kurkisteli aidan raosta. Hän\nei edes liikahtanutkaan.\n\n-- _Uh, le diable!_ Durant mutisi kauhuissaan.\n\nSitten hän nauroi. Se oli matalaa, kammottavaa naurua, jonka hänen\nsiivoton, musta partansa puolittain tukahdutti, ja se sai kylmän\nväreet kiitämään Mikin läpi.\n\nSitten hän poistui ja meni mökkiin.\n\nNanette nousi seisomaan hänen tullessaan, isot, tummat silmänsä\nhehkuen kalmankalpeissa kasvoissa. Hän ei ollut vielä rauhoittunut\nLe Beaun hirveän kuoleman aiheuttamasta mielenliikutuksesta, ja\nsittenkin hänen silmissään oli jotakin uutta. Sitä ei ollut niissä\nsilloin, kun Durant oli sinä iltapäivänä saapunut mökille Le Beaun\nseurassa. Oudoksuen hän naista katseli tämän siinä seistessä lapsi\nsylissään. Tämä oli uusi Nanette. Hän tunsi itsensä rauhattomaksi.\nMistä johtui, että hän muutamia tunteja aikaisemmin oli nauranut\njulkeasti, kun mies oli kironnut ja raa'asti puhutellut vaimoaan --\neikä hän nyt kestänyt tämän tasaista katsetta? _Dieu_, hän ei vielä\nmilloinkaan ennen ollut huomannut tätä noin ihanaksi! Hän karkaisi\nluontonsa ja sanoi asiansa.\n\n-- Te ette halua pitää tuota koiraa. -- Minä vien sen mukanani.\n\nNanette ei vastannut. Hän tuskin hengitti, kun hän miestä katseli.\nMiehestä tuntui, että hän kaipasi selitystä; ja samalla hänen\nmieleensä tuli yrittää selviytyä valheella asiasta.\n\n-- Tehän tiedätte, että Fort O'Godin asemalla piti olla suuri\ntaistelu _hänen_ koiransa ja minun koirani välillä uudenvuoden huvien\naikana, hän jatkoi siirrellen suuria jalkojaan.\n\n-- Siksi Jacques -- miehenne -- opetti tuota villiä koiraa. Ja kun\nminä näin tuon _utshunin_ -- susipaholaisen -- kiskovan aitauksen\nseipäitä, niin ymmärsin, että se tappaisi minun koirani yhtä\nhelposti kuin kettu surmaa kaniinin. Sovimme sen tähden kaupan:\nnoista kahdesta ristiketun ja kymmenestä punaketun nahasta, jotka\nminulla on tuolla ulkona, minä ostin sen. (Uskottavuus tässä hänen\nvalheessaan kannusti häntä. Se tuntui hyvin totuudenmukaiselta, eikä\nJacques-vainaja kyennyt kieltämään hänen vaatimustaan.) -- Se on siis\nminun, hän lopetti hiukan iloisempana, -- ja minä vien sen asemalle,\nja se saa taistella pohjolan kaikkien susikoirien kanssa. Nostanko\nnahat tupaan, madame?\n\n-- Se ei ole kaupan, Nanette sanoi, ja silmien hehku tummeni. -- Se\non minun koirani -- minun ja lapsen. Ymmärrättekö, Henri Durant? _Se\nei ole kaupan!_\n\n-- _Oui_, Durant sopersi hämmentyneenä.\n\n-- Ja kun saavutte Fort O'Godin asemalle, m'sieu, niin kertokaa\ntoimitusmiehelle, että Jacques on kuollut ja miten hän kuoli ja\nsanokaa, että joku on lähetettävä noutamaan minua ja lasta. Me asumme\ntäällä siihen asti.\n\n-- _Oui_, Durant sanoi taas perääntyen ovelle.\n\nHän ei ollut milloinkaan nähnyt Nanettea tuollaisena. Häntä\nihmetytti, miten Jacques Le Beau oli voinut kirota hänelle ja lyödä\nhäntä. Itse hän ainakin pelkäsi. Kun hän seisoi siinä ihmeellisine\nsilmineen ja kalpeine kasvoineen, lapsi sylissään, kimaltelevat\nhiuksensa rinnalle valahtaneina, muistui Durantin mieleen hänen\nkerran näkemänsä Jumalanäidin kuva.\n\nHän lähti ovesta ulos ja takaisin aitaukselle, missä Miki makasi. Hän\npuheli ystävällisesti riukujen lomitse.\n\n-- _Ou, bête_, hän kutsui, -- hän ei myy sinua. Hän pitää sinut,\nkoska taistelit hänen puolestaan ja surmasit ystäväni Jacques Le\nBeaun. Ja minun täytyy siis ottaa sinut omalla tavallani. Kuu\nnousee kohta, ja silloin minä pujahutan riu'un avulla silmukan\npääsi ympäri ja hiljennän sinut niin nopeasti, että nainen ei\nkuule hiiskaustakaan. Ja kuka silloin pystyy sanomaan, mihin sinä\nolet joutunut, jos aitauksen ovi on auki? Ja sinä taistelet minun\nnimissäni Fort O'Godin asemalla. _Mon Dieu_, mikä taistelu! Vannon,\nettä Jacques Le Beaun haamun on hyvä olla, kun hän näkee, mitä siellä\ntapahtuu!\n\nHän poistui metsän reunaan, jonne oli jättänyt keveän rekensä ja\nkaksivaljakkonsa ja odotteli siellä kuun nousua.\n\nMiki ei sittenkään vielä liikahtanut. Mökin ikkunaan oli ilmestynyt\nvalo, ja hän siihen tuijotti kaivaten, samalla kun matala ulina taas\nkohosi hänen kurkkuunsa. Hänen maailmansa ei enää ulottunut tuon\nikkunan ulkopuolelle. Nainen ja lapsi olivat hävittäneet hänestä\nkaikki muut halut, paitsi halun saada olla heidän kanssaan.\n\nMökissä Nanette muisteli häntä -- ja Durantia. Hän kuuli taas miehen\nsanat selvinä, merkitsevinä: -- _Te ette halua pitää tuota koiraa_.\nNiin, saman sanoisi koko erämaan kansa -- toimitusmies itsekin, kun\nkuulla saisi. _Hän ei haluaisi pitää tuota koiraa!_ Ja miksi ei?\nSiitäkö syystä, että se häntä puolustaessaan oli surmannut hänen\nmiehensä, Jacques Le Beaun? Siitäkö syystä, että se oli vapauttanut\nhänet raakimuksen kahleista? Siitäkö syystä, että Jumala oli sen\nlennättänyt kahleidensa päähän tuona kauhun hetkenä, jotta pikku\nNanette saisi elää, mitä ei ollut _toiselle_ suotu, ja että hän\nkasvaisi ja varttuisi hymyilevänä eikä itkevänä? Samassa välähti\nhänen mieleensä ajatus, joka yhä kiihotti sitä uutta tulta, joka oli\nhänen sydämessään. _Varmaankin_ se oli ollut _le bon Dieu!_ Muut\nepäilkööt sitä, mutta hän -- ei milloinkaan. Hän palautti mieleensä\nkaikki, mitä Le Beau oli kertonut villistä koirasta -- miten se\njonkin aikaa sitten oli rosvoillut pyydyksiä ja miten hirveästi\nse oli taistellut, kunnes viimein joutui kiinni. Ja selvimmin\nraakimuksen kaikista puheista hän muisti sanat, jotka hän eräänä\npäivänä oli sanonut:\n\n-- Se on oikea paholainen, mutta sudeksi se ei ole syntynyt. _Non_,\njonkin aikaa, kauan aikaa sitten se on ollut valkoisen miehen koira.\n\n_Valkoisen miehen koira!_\n\nSe vavahdutti hänen sydäntään. Kerran -- kauan aikaa sitten --\nMikillä oli ollut isäntä, jolla oli ollut puhdas ja vilpitön sydän,\nniin kuin oli hänellä ollut tyttövuotensa, jolloin kukat kukkivat\nja linnut lauloivat. Hän yritti nähdä taaksepäin, mutta kovin\npitkälle hän ei nähnyt. Hän ei kyennyt näkynä näkemään sitä päivää,\ntuskin vuotta takaperin, jolloin Miki, kulmikkaana pentuna, tuli\nalas kaukaisemmasta pohjolasta Challonerin kanssa; hän ei kyennyt\nloihtimaan näkyviinsä pennun ja Niwan, pienen mustan karhunpenikan,\nvälistä toveruutta, eikä sitäkään onnetonta päivää, jolloin he\nolivat pudonneet Challonerin veneestä virran pyörteeseen, joka oli\nkuljettanut heidät vesiputouksen yli suureen seikkailuun, mikä oli\ntehnyt Niwasta täysikasvuisen karhun ja Mikistä villin koiran. Mutta\nvaikka hän ei tätä nähnyt, hän tunsi sen kuitenkin sydämessään. Miki\nei ollut saapunut sattumalta. Jokin korkeampi oli lähettänyt sen.\n\nHän nousi paikaltaan hiljaa, ettei herättäisi lasta, ja aukaisi oven.\nKuu kohosi parhaillaan metsän reunan yli, ja sen valossa hän meni\naitaukselle. Hän kuuli koiran iloisen uikutuksen ja tunsi sitten sen\nkielen lämpimän hyväilyn paljaissa käsissään, jotka hän oli työntänyt\naidan riukujen lomitse.\n\n-- _Non, non_; et sinä paholainen ole, hän huudahti lempeästi,\näänessään outo värähtely. -- Niin, _soketaao_, minä rukoilin,\n_rukoilin_ -- ja sinä tulit. Niin, polvillani rukoilin joka ilta\nJumalan äitiä armahtamaan lastani ja antamaan auringon paistaa\nhänelle kaiken elinaikansa. _Ja sinä tulit!_ Eikä hyvä Jumala\nsuinkaan lähetä paholaisia vastaukseksi rukoukseen! _Non_; ei ikinä!\nei ikinä!\n\nJa aivan kuin jos joku hengetär olisi antanut Mikille ymmärryksen\nlahjan, hän nojasi runnellun ja ruhjotun päänsä koko painollaan\nnaisen käsiin.\n\nMetsän laidasta Durant seurasi tätä. Hän oli huomannut ovesta tulevan\nvalonvälähdyksen ja nähnyt Nanetten menevän aitauksen luo, eikä hän\nkääntänyt katsettaan ennen kuin tämä taas oli mennyt mökkiin. Durant\nnaurahti mennessään nuotiolleen lopettamaan _wahgunin_ teon, jonka\nhän kiinnitti pitkän seipään päähän. Tämä _wahgun_ seipäineen ja oma\nkätevyytensä säästivät hänelle kaksitoista hyvää ketunnahkaa, ja\ntulenloisteessa istuessaan hän hykerteli ilosta ajatellessaan, miten\nhelppoa oli pettää naisen älyä. Nanette oli hullu kieltäytyessään\nottamasta nahkoja, ja Jacques oli -- kuollut. Nämä asiat olivat\nonnekas sattuma. Onni oli nähtävästi kääntynyt hänelle myötäiseksi.\nTämän _la bêten_ kuten hän villiä koiraa nimitti, puolesta hän aikoi\nlyödä koko omaisuutensa vetoa tuossa suuressa taistelussa. Ja hän\nuskoi varmasti voittavansa.\n\nHän odotti kunnes tuli majassa sammui, ennen kuin uudestaan lähestyi\naitausta. Miki kuuli hänen tulevan. Pitkän matkan päästä hän näki\nhänet, sillä kuu parhaillaan muutti yön päiväksi. Durant tunsi\nkoirien tavat. Sen sijaan että Le Beau oli niitä käsitellessään\nkäyttänyt nuijaa ja raakaa vuotaa, käytti hän korkeampaa järkeilyä.\nHän tuli siis esille avoimesti ja rohkeasti ja pisti aivan kuin\nvahingossa seipään aidanriukujen lomitse. Käsillään näennäisen\npelottomana aitaan nojaten hän alkoi puhutella koiraa aivan kuin\nsivumennen ja tarkoituksetta. Hän oli erilainen kuin Le Beau. Miki\nkatseli häntä tarkasti hetken aikaa ja suuntasi sitten uudestaan\nsilmänsä pimeäksi käyneeseen mökin ikkunaan. Salamyhkäisesti Durant\nalkoi käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän työnsi seipään päätä\nvähitellen edemmäs, kunnes se surmanjänteineen ja avonaisine,\nriippuvine ansasilmuineen oli aivan Mikin pään päällä. Hän oli\ntaitava _wahgunin_ käsittelijä. Hän oli siten pyytänyt monet ketut\nja sudet jopa karhunkin. Kylmästä kohmettunut Miki tuskin tunsikaan,\nettä nahkainen silmukka pehmeästi kietoutui hänen kaulaansa. Hän ei\nhuomannut, miten Durant ponnisti jalallaan aitauksen poikkipuuta\nvasten.\n\nSitten Durant äkkiä kallistui taaksepäin, ja Mikistä tuntui kuin\njättimäinen teräsansa olisi kiristynyt kaulaan. Samassa häneltä\nsalpautui henki. Hän ei voinut äännähtääkään siinä hurjana\nponnistellessaan. Vähä vähältä Durant kiskoi hänet aidalle ja\njaloillaan yhä ponnistaen kuristi koko ruumiinsa painolla kunnes\n-- hänen vihdoinkin hellittäessään _wahgunia_ -- Miki vaipui aivan\nkuin kuolleena maahan. Kymmentä sekuntia myöhemmin Durant solmi jo\nkuonokoppaa hänen leukojensa ympäri. Hän jätti aitauksen oven auki\npalatessaan Miki sylissä rekensä luo. Nanette ei milloinkaan arvaisi,\nhän päätteli itsekseen. Hän uskoisi, että _la bête_ oli karannut\nmetsään.\n\nHänen suunnitelmiinsa ei kuulunut nuijia Miki sellaiseen kuntoon,\njoka Le Beaulle oli epäonnistunut. Durant oli toki järkevämpi. Niin\nraaka ja säälimätön kuin olikin, hän kuitenkin omalla tavallaan\noli oppinut käsittämään eläinkunnan ilmiöitä. Hän ei ollut\nsielutieteilijä; mutta toisaalta ei myöskään raakuus ollut häntä\nsokaissut. Niinpä Durant sen sijaan, että olisi köyttänyt Mikin\nrekeen, kuten Le Beau tilapäisiin purilaisiin, sijoitti vankinsa\nmukavasti; peittäen hänet lämpimällä peitteellä ennen kuin lähti\nmatkaamaan itäänpäin. Hän tarkasti kuitenkin varmaksi, ettei Mikin\nkuonokopassa ollut mitään vikaa ja että sen ketjun vapaa pää, johon\nMiki yhä oli sidottuna, oli varmasti kiinnitetty rekeen.\n\nDurant alkoi matkansa Fort O'Godiin päin, ja jos Jacques Le Beau\nolisi silloin nähnyt hänet, hän olisi hyvin käsittänyt syyn Durantin\nriemukkaaseen mielentilaan. Syntyjään ja verenperinnöltään hän oli\nensi sijassa keinottelija ja vasta toiseksi ansapyytäjä. Hän viritti\nrautansa voidakseen lyödä vetoa koko saaliinsa ja tunteakseen sen\naiheuttaman vihlovan tenhon ja kuutisen vuotta hän oli perätysten\nvoittanut Fort O'Godin aseman jokavuotisen suuren koirataistelun.\nMutta tänä vuonna häntä oli hieman pelottanut. Tämä pelko ei ollut\njohtunut Jacques Le Beausta ja Netahista, vaan Red Belly-järven\nrantamilla elelevästä sekarotuisesta. Sekarotuisen nimi oli Grouse\nPiet, ja \"koira\", jonka hän aikoi kilpataisteluun tuoda, oli\npuoliksi susi. Siksi Durant oli mielettömässä innossaan luvannut\nkaksi ristiketun ja kymmenen punaketun nahkaa -- viiden koiran hinta\neikä yhden -- Le Beaun villistä koirasta. Ja kun hänellä oli se nyt\nilmaiseksi hallussaan ja Nanette oli kahtatoista nahkaa köyhempi, hän\ntunsi itsensä onnelliseksi. Sillä nyt hän pystyisi hyvin kilpailemaan\nGrouse Pietin susi-koiran kanssa ja aikoi asemalla lyödä vetoa kaikki\nrahansa ja koko luottonsa.\n\nKun Miki taas tuli tajuihinsa, Durant pysähdytti koirat, sillä\ntätä hetkeä hän oli hartaasti odottanut. Hän kumartui koiraan päin\nja alkoi jutella, ei Le Beaun tylyllä tavalla, vaan iloisella,\ntoverillisella äänellä, ja taputteli kinnas kädessä vankinsa päätä.\nTämä oli Mikille uutta, sillä hän tiesi, ettei se ollut Nanetten\nkäsi, vaan miespedon, ja peitteen sisässä olevan makuusijansa\npehmeys, jonka yli Durant vielä oli heittänyt karhuntaljan, oli uutta\nsekin. Hetkistä aikaisemmin hän oli ollut kylmästä kohmettunut.\nNyt hänen oli lämmin ja hyvä olla. Siksi hän ei liikahtanutkaan.\nJa Durant riemuitsi oveluudestaan. Hän ei matkannut pitkälle sinä\niltana, vaan pysähtyi kuuden, seitsemän kilometrin päähän Nanetten\nmökistä ja sytytti nuotion. Sitten hän keitti kahvia ja paahtoi\nlihaa. Hän antoi lihan hitaasti paistua, käännellen sitä puisessa\nvartaassa, niin että sen hyvä haju kävi sakeaksi ja houkuttelevaksi\nilmassa. Rekikoirat hän oli sitonut viidenkymmenen askelen päähän,\nmutta reki oli aivan tulen ääressä, ja hän tarkasteli Mikiä\nnähdäkseen, minkä vaikutuksen paistuva liha siihen teki. Challonerin\nseurassa viettämistään penikkapäivistä asti hänen sieraimiaan ei\nollut täyttänyt tällainen tuoksu, joka nyt lihasta lähti, ja Durant\nnäki hänen lopulta nuoleskelevan suupieliään ja kuuli hampaiden\nkilkkeen. Hän hihitti partaansa. Hän odotti kuitenkin vielä\nneljännestunnin verran. Sitten hän veti lihan vartaasta, paloitteli\nsen ja antoi puolet siitä Mikille. Ja Miki sen söi ahmien.\n\nHenri Durant oli mielissään!\n\n\n\n\n19\n\n\nJoulukuun viimeisinä päivinä veivät kymmenen tuhannen\nneliökilometrien alueelta kaikki ladut Fort O'Godin asemalle. Oli\n_uske pipunin_ -- uudenvuoden -- erämaan kansan sydäntalven juhlan\naatto, jolloin läheltä ja kaukaa, majoista ja kodista erämiehet\nperheineen saapuivat myymään turkiksiaan ja juhlimaan vertaistensa\nkanssa muutamiksi päiviksi. Tätä uudenvuoden juhlaa odottavat miehet,\nnaiset ja lapset monta pitkää ja raskasta kuukautta. Erämiehen\nvaimolla ei ole naapuria. Hänen miehensä pyyntireitti on pieni,\nkoskematon kuningaskunta, jonka lähistöllä ei monen kilometrin päässä\ntavata ihmisolentoa. Naisille _uske pipun_ siis on ilonpidon aikaa;\nlapsille se on \"iso sirkus\", ja miehille turkispyyntinsä työn ja\nvaivojen palkka. Näinä päivinä entiset tuttavuudet uusitaan ja uusia\nsolmitaan. Täällä tiettömän erämaan \"uutiset\" leviävät, kuolin-,\navioliitto- ja syntymäuutiset, uutiset onnettomuustapauksista, jotka\naiheuttavat murhetta ja kyyneliä, sekä taas toisenlaiset uutiset,\njodia saavat aikaan naurua ja iloa. Ensimmäisen ja ainoan kerran\nnyt metsän kansa koko seitsenkuukautisen talven aikana \"saapuu\nkaupunkiin\". Intiaanit, puoliveriset, \"jalosukuiset\" ja valkoiset\nyhtyvät juhlaa viettämään väriin tai uskoon katsomatta. Tänä vuonna\noli aiottu panna toimeen Fort O'Godissa suuret karibunpaistajaiset,\nja Henri Durantin saapuessa kymmenisen kilometrin päähän asemalta\nolivat pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä tulevat ladut kaikki\nkoirien ja ihmisten kovaksi polkemat. Sinä vuonna metsistä saapui\nsatakunta rekeä ja niissä kolmisensataa miestä, naista ja lasta sekä\npuolisentuhatta koiraa.\n\nDurant oli myöhästynyt päivän verran siitä, mistä oli aikonut,\nmutta tämän ajan hän oli käyttänyt hyvin. Sillä Miki, jolla yhä oli\nkuonokoppa päässään, juoksi nyt perässä Henrin rekeen kiinnitettyyn\nhihnaan sidottuna. Kolmannen päivän iltapäivänä Nanette Le Beaun\nmökiltä lähtönsä jälkeen Durant poikkesi eniten kuljetulta tieltä\nja saapui vihdoin Andre Ribonin majalle, joka hankki aseman\ntoimitusmiehelle väkineen tuoretta lihaa. Andre, joka jo alkoi tulla\nkovin levottomaksi Durantin viipymisen vuoksi, oli kuitenkin vielä\nodottamassa, kun ystävä saapui. Tänne Henrin intiaani oli jättänyt\nhänen ison, taistelemaan aiotun rekikoiransa. Ja tänne hän Andren\nmajaan salpasi Mikin. Sitten molemmat miehet lähtivät asemalle, jonne\noli vain puolentoista kilometrin matka.\n\nHän tai Ribon eivät kumpikaan sinä iltana palanneet. Maja oli tyhjänä\nja päivän hämärtyessä Miki rupesi erottamaan kummallista, kammottavaa\nääntä, joka illan pimetessä kävi yhä kuuluvammaksi. Se oli asemalta\nkuuluvaa juhlahumua -- kaukaista ihmisäänten melua, johon sekoittui\nsatojen koirien ulvonta. Hän ei ollut koskaan vielä kuullut sellaista\nja hän kuunteli kauan hievahtamatta. Sitten hän ihmisen tavoin nousi\nikkunan eteen seisomaan, etukäpälillään jyhkeään ikkunanlautaan\nnojaten. Ribonin mökki sijaitsi mäen kukkulalla, jonka alla avautui\njäätynyt järvi, ja järveä reunustavan kaukaisen kääpiömetsän yli Miki\nnäki pilvien hehkuvan punaisina kymmenien suurten leirinuotioiden\nloimusta. Hän uikutti ja laskeutui taas nelinjaloin seisomaan.\nSeuraavaan päivään oli pitkä odotusaika. Mutta maja oli mukavampi\nkuin Le Beaun vankitarha. Kaiken yötä hänen levottomassa unessaan\nvilisi haavenäkyjä Nanettesta ja lapsesta.\n\nDurant ja Ribon palasivat vasta sydänpäivän aikaan. He toivat\nmukanaan tuoretta lihaa, jota Miki hotki ahmien, sillä hänen\noli nälkä. Kylmäkiskoisena hän sieti näiden kahden lähentelyt.\nSeuraavaksi yöksi hänet jälleen jätettiin yksin mökkiin. Kun\nDurant ja Ribon taas varhain päivän koittaessa palasivat, heillä\noli mukanaan koivun karahkoista tehty metrin läpimittainen häkki.\nHäkin avoimen oven he sovittivat tiiviisti mökin oveen ja tuoreen\nlihakimpaleen avulla Miki houkuteltiin menemään siihen. Samassa\nluukku putosi ja hän oli vanki. Häkki oli valmiiksi sidottu isoon\nkelkkaan, ja tuskin oli aurinko ehtinyt nousta, kun Miki oli jo\nmatkalla Fort O'Godiin.\n\nTänään oli juhla-ajan suuri päivä -- karibun paistamisen ja taistelun\npäivä. Jo jonkin aikaa ennen kuin Fort O'God tuli näkyviin Miki kuuli\nyhä kasvavaa melua. Se hämmästytti häntä, ja hän nousi jaloilleen\nhäkissä, jäykkänä ja valppaana, kiinnittämättä vähintäkään huomiota\nmiehiin, jotka vetivät häntä. Hän tuijotti miesten ohi, ja Durant\nnauraa hihitteli riemuissaan, kun he kuulivat hänen murisevan ja\nkalskuttavan hampaitaan.\n\n-- _Oui_, se kyllä tappelee! _Nyt_ se kyllä tappelee, hän naurahteli.\n\nHe matkasivat järven rantaa pitkin. Pian he sivuuttivat niemenkärjen\nja koko Fort O'God ilmestyi heidän näkyviinsä kohoavalla\nrantaäyräällä. Murina tukahtui Mikin kurkkuun. Viimeisen kerran\nhampaat kalskahtivat. Tuntui aivan kuin sydän olisi hetkeksi kuollut\nja pysähtynyt. Tähän hetkeen asti hänen maailmaansa oli kuulunut\nvain puolentusinaa ihmisolentoa. Nyt hän aivan yhtäkkiä ja ilman\nvähintäkään varoitusta näki niitä sata, kaksisataa, kolmesataa.\nDurantin ilmestyessä häkkeineen näkyviin lähti eräs ihmisparvi\njuoksemaan alas rantaan. Ja kaikkialla oli susia ja niin lukuisasti,\nettä hänen aistinsa tylstyivät, kun hän katseli niitä. Hänen häkkinsä\noli huutavan ja viittoilevan mies- ja poikalauman keskuksena, kun\nsitä kiskottiin rinnettä ylös. Naisia rupesi liittymään joukkoon,\nuseilla pieni lapsi sylissään. Silloin hänen matkansa päättyi. Hän\noli toisen häkin läheisyydessä, ja tässä toisessa häkissä oli hänen\nitsensä kaltainen eläin. Häkin vieressä seisoi pitkä, tummaihoinen,\ntakkutukkainen puoliverinen, joka oli kuin merirosvo. Mies oli Grouse\nPiet, Durantin kilpailija.\n\nHalveksiva hymy ilmestyi hänen paksuille huulilleen hänen\nkatsellessaan Mikiä. Hän kääntyi ja sanoi jotakin ympärillään\nseisoville tummaihoisille intiaaneille ja puoliverisille, mikä\nsai aikaan yleisen naurunrähäkän. Durantin kasvot karahtivat\ntulipunaisiksi.\n\n-- Naurakaa vain, senkin pakanat, hän huusi, -- mutta muistakaa myös,\nettä Henri Durant on paikalla valmiina lyömään vetoa kanssanne!\nSitten hän ravisteli Grouse Pietin nenän edessä kahta ristikettua ja\nkymmentä punakettua.\n\n-- Lyö näitä vastaan vetoa, Grouse Piet, hän huusi. -- Ja vielä\nminulla on kymmenen kertaa tämä määrä siellä, mistä nämäkin toin!\n\nKuonokoppaansa ilmaan kohottaen Miki nuuski ilmaa. Se oli täynnä\noutoja hajuja, sakeana ihmishajua, koiranhajua ja hajua niistä\nviidestä suuresta karibusta, jotta viiden metrin korkeudessa olivat\npaistumassa niiden alle sytytettyjen suurten rovioiden yläpuolella.\nKymmenen tuntia piti karibuiden paistua kääntyillen hitaasti miehen\njalan paksuisissa vartaissaan. Taistelun oli määrä olla ennen\njuhla-ateriaa.\n\nTunnin ajan melu ja hälinä kajahteli häkkien ympärillä. Miehet\narvostelivat taistelijoita ja löivät vetojaan, ja Grouse Piet ja\nHenri Durant huusivat kurkkunsa käheiksi pilkatessaan ja herjatessaan\ntoinen toistaan. Tunnin kuluttua joukko alkoi hajaantua. Miesten\nja naisten sijasta häkkien ympärille kokoontui puolisen sataa\ntummaihoista pikkulasta. Silloin vasta Miki pääsi vilahdukselta\nnäkemään aukion laidassa olevia eläinryhmiä, jotka oli kytketty sinne\nyksittäin ja kaksittain ja laumoihin. Hänen sieraimensa tunsivat nyt\nvihdoinkin eron. Ne eivät olleet susia, vaan hänen kaltaisiaan.\n\nKului pitkä aika ennen kuin hänen silmänsä kiintyivät tarkkailemaan\ntoisessa häkissä olevaa susikoiraa. Hän meni häkkinsä säleseinämälle\nja nuuski. Susikoira suuntasi laihan kuononsa häntä päin. Mikistä\nse muistutti sitä suurta sutta, jonka kanssa hän kerran tappeli\njyrkänteen reunalla, ja vaistomaisesti hän paljasti hampaansa ja\nmurisi. Susikoira murisi vastaan. Henri Durant hykersi innoissaan\nkäsiään, ja Grouse Piet nauroi hiljaa.\n\n-- _Oui_; ne kyllä tappelevat! Henri sanoi taas.\n\n-- Susi kyllä taistella, _oui_, Grouse Piet sanoi. -- Mutta teidän\nkoira, m'sien, se tulla vallan kipiä kuin penikka, kun tappelu tulla!\n\nHetkistä myöhemmin Miki näki valkoisen miehen seisovan aivan häkkinsä\nvieressä. Se oli MacDonnell, skottilainen toimitusmies. Huolestunein\nkatsein hän silmäili Mikiä ja susikoiraa. Kymmentä minuuttia\nmyöhemmin puisessa huoneessa, jonka hän oli ottanut toimistokseen,\nhän jutteli nuorehkolle miehelle.\n\n-- Haluaisin kieltää sen, mutta en voi. En saisi kannatusta. Se\nmaksaisi meille puolen pyyntikauden nahkasaaliin. Tämänlaisia\ntaisteluja on Fort O'Godissa ollut viimeiset viisikymmentä vuotta,\nenkä usko, että ne ovat sen pahempia kuin etelän kilpataistelutkaan.\nMutta on eräs seikka --\n\n-- Ne tappavat, nuorempi mies sanoi.\n\n-- Sepä se juuri. Toinen koirista tavallisesti kuolee.\n\nNuorempi mies kopisti tuhkan piipustaan.\n\n-- Minä pidän koirista, hän sanoi vilpittömästi. -- Minun asemallani\nei tulla ikinä taistelemaan, Mac -- muut kuin miehet ehkä. Enkä minä\nlähde tätä taistelua katsomaan sillä pelkään tappavani jonkun, jos\ntulen.\n\n\n\n\n20\n\n\nKello oli kaksi iltapäivällä. Karibu oli jo paistunut ruskeaksi.\nKahden tunnin kuluttua juhla-aterian piti alkaa. Taistelun hetki oli\nsiis tullut.\n\nAukion keskustaan oli kokoontunut kolmesataa miestä, naista ja\nlasta ahtaaseen piiriin sälekehän ympäri, joka oli kolme metriä\nläpimitaltaan. Tämän häkin kahden puolen oli aivan häkin viereen\nvedetty nuo kaksi pienempää häkkiä. Toisen vieressä seisoi Henri\nDurant; toisen vieressä Grouse Piet. He eivät nyt ilkkuneet\ntoisilleen. Heidän kasvonsa olivat lujat ja päättäväiset. Ja\nkolmesataa silmäparia tarkkasi heitä, ja kolmesataa korvaparia odotti\njännityksellä alkumerkkiä.\n\nSen antoi -- Grouse Piet.\n\nVikkelästi Durant vetäisi auki Mikin häkin oven. Sitten hän äkkiä\npisti häntä takaapäin terävällä sauvalla, ja yhdellä hyppäyksellä\nMiki oli isossa häkissä. Melkein samassa silmänräpäyksessä susikoira\nhyppäsi Grouse Pietin häkistä, ja koirat seisoivat vastakkain\ntaistelutantereella.\n\nDurantilta oli pääsemäisillään huokaus. Seuraava puoli minuuttia oli,\nmitä Mikiin tulee, jonkinlaista piiritystä. Jos hän olisi kohdannut\nsusikoiran metsässä, se olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan yli\nkaiken muun, ja hän olisi pitänyt sitä uutena Netahina tai villinä\nsutena. Mutta tällaisessa ympäristössä ei taisteleminen juolahtanut\nhänen mieleensäkään. Hänet lumosivat nuo häkkiä piirittävät ilkeät\nja odottavat kasvot; hän tarkasteli niitä, käännellen päätään sinne\ntänne, ikään kuin olisi toivonut näkevänsä Nanetten lapsineen\ntai ensimmäisen isäntänsä Challonerin. Susikoiralle Grouse Piet\noli antanut nimeksi Taao, koska sillä oli niin erikoisen pitkät\ntorahampaat; ja Taaosta Miki, Durantin yhä lisääntyväksi kauhuksi,\nnäkyi välittävän vähät tuon ensimmäisen silmäyksen jälkeen, jolloin\nhe seisoivat vastakkain. Hän juosta hölkytti häkin nurkkaan ja työnsi\nkuononsa säleiden lomitse, ja Grouse Pietiltä pääsi ilkkunauru.\nSitten Miki rupesi kiertämään piiriä häkissä, kiinnittäen terävän\nkatseensa piirittäjien äänettömiin kasvoihin. Taao seisoi keskellä\nhäkkiä, eivätkä hänen veristävät silmänsä hetkeksikään väistyneet\nMikistä. Hän vähät välitti siitä, mitä oli häkin ulkopuolella. Hän\ntiesi tehtävänsä, ja murha asui hänen mielessään. Durantin sydän\njyskytti vasarana, kun Taao hetken aikaa aivan kuin napaa kiertäen\nseurasi Mikin liikkeitä niskakarvat harjaksina törröttäen.\n\nSitten Miki pysähtyi, ja sinä hetkenä Durant tunsi kaikkien\ntoiveidensa rauenneen. Ääntä päästämättä susikoira syöksyi\nvastustajansa kimppuun. Grouse Pietiltä pääsi kiljahdus. Syvä huokaus\nkulki läpi katsojien piirin ja Durant tunsi kylmän väristyksen\nselkäpiissään hiusten juuriin asti. Seuraavan hetken tapahtumat\nsaivat ihmisten sydämet pysähtymään. Näytti siltä kuin Miki\nsortuisi tähän ensi rynnäkköön. Grouse Piet uskoi hänen kuolevan ja\nDurant uskoi hänen kuolevan. Mutta viime hetkellä, kun susikoiran\nleuat olivat sulkeutumaisillaan, Miki oli muuttunut eläväksi\nsalamaksi. Kukaan miehistä ei ollut ennen nähnyt sen nopeampaa\nliikettä, kuin millä hän nyt kävi Taaoon käsiksi. Heidän leukansa\nkalskahtivat yhteen. Kuului hirveää luun rusahtelua, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä he vyöryivät ja kiemurtelivat maassa. Grouse Piet\nsen paremmin kuin Durant eivät erottaneet, mitä oikein tapahtui.\nTaistelun hirveys sai heidät unohtamaan omat vetonsakin. Fort\nO'Godissa vielä ei ollut milloinkaan nähty sellaista taistelua.\n\nSen meteli kuului yhtiön varastohuoneeseen. Ovella seisoi isoon\nhäkkiin päin katsellen aikaisemmin mainittu nuori valkoinen mies. Hän\nkuuli murinan ja hampaiden kalskeen, ja hänen hampaansa pureutuivat\nyhteen ja silmissä hehkui tumma kiilto. Hän hengitti läähättäen.\n\n-- _Saatana!_ hän mutisi itsekseen.\n\nHänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja hän astui hitaasti kynnykseltä\nmaahan ja lähti häkille päin. Hänen tunkeutuessaan katsojapiirin\nläpi oli kaikki lopussa. Taistelu oli päättynyt yhtä äkkiä kuin\noli alkanutkin, ja Grouse Pietin susikoira makasi keskellä häkkiä\nhenkitorvi auki revittynä. Miki näytti olevan lähellä kuolemaansa\nhänkin. Durant oli avannut oven ja pujottanut köyden hänen kaulaansa,\nja häkin ulkopuolella Miki nyt seisoi huojuvana, veren tahrimana ja\npuolisokeana. Punainen, verinen liha näkyi monin paikoin, ja suusta\ntihkui virtanaan verta. Nuori mies huudahti kauhusta nähdessään hänet.\n\nMutta melkein samalla hengähdyksellä kuului vielä merkillisempi huuto.\n\n-- Hyvänen aika! Miki -- Miki -- Miki --\n\nAivan kuin tavattoman kaukaa, sokeuden ja haavojen läpi aivoihin\nkolkuttavana, Miki kuuli tuon äänen.\n\n_Äänen! Sen_ äänen, joka oli elänyt hänen kanssaan kaikissa hänen\nunissaan, äänen, jota oli odottanut, äänen, jota oli etsinyt ja jonka\ntiesi kerran löytävänsä. Challonerin, isäntänsä äänen!\n\nHän laskeutui mahalleen, uikutellen ja yrittäen nähdä silmien\nverikelmun läpi; ja hänen maatessaan siinä verissään ja melkein\nkuoleman kielissä, pieksi häntä maata jälleen tuntemisen merkiksi. Ja\nsitten, koko katsojakunnan ihmeeksi, Challoner laskeutui polvilleen\nhänen viereensä ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja Mikin\nraadeltu kieli kurotteli ylettyäkseen hänen käsiinsä, kasvoihinsa ja\nvaatteisiinsa.\n\n-- Miki -- Miki -- Miki!\n\nDurantin käsi putosi raskaana Challonerin hartioille.\n\nSe oli Challonerille kuin tulikuuman raudan kosketus. Hän oli heti\npystyssä.\n\n-- Se on minun, Challoner huusi, yrittäen hillitä kiukkuaan. -- Se on\nminun, tiedä se, senkin -- senkin vietävä!\n\nJa sitten, hänen pystymättä enää kauemmin pidättämään kostonhaluaan,\nhänen puristettu nyrkkinsä lennähti kuin kallionlohkare Durantin\njykevään leukaan, ja ranskalainen kaatui maahan. Challoner katsoi\nhäntä, mutta ei liikahtanut. Raivoissaan hän käännähti Grouse Pietiin\nja kansanjoukkoon. Miki kyyristeli taas hänen jaloissaan. Koiraa\nosoittaen Challoner huusi kovaa:\n\n-- Se on minun koirani. En tiedä, mistä tuo peto sen on tavoittanut.\nMutta minun se on. Katsokaa itse! Katsokaa -- katsokaa, miten se\nnuolee kättäni. Luulisitteko sen nuolevan _häntäkin?_ Ja katsokaapa\ntuota korvaa. Koko pohjolassa ei ole tuolla tavoin katkottua\nkorvaa. Siitä on jo kohta vuosi kun kadotin tämän koiran, mutta\nkymmenentuhannen joukosta sen tuntisin tuosta korvasta. Jumalavita --\njospa olisin tiennyt --\n\nKyynärpäillään hän raivasi tietä puoliveristen ja intiaanien\nlomitse taluttaen Mikiä siitä nuorasta, jonka Durant oli koiran\nkaulaan pujottanut. Hän meni MacDonnellin luo ja kertoi tälle,\nmitä oli tapahtunut. Hän kertoi edellisestä keväästä ja siitä\nonnettomuudesta, jolloin Miki ja karhunpenikka putosivat kanootista\nja syöksyivät vesiputoukseen. Ilmoitettuaan aikovansa pitää lujasti\nkiinni oikeuksistaan Durantin kaikista mahdollisista väitteistä\nja vaatimuksista huolimatta hän lähti Fort O'Godissa olevaan\nmajapaikkaansa.\n\nTuntia myöhemmin Challoner istui Mikin suuri pää käsissään ja jutteli\nhänelle. Hän oli pessyt ja sitonut haavat, ja Miki näki taas. Hänen\nsilmänsä olivat suunnatut isäntänsä kasvoihin, ja kova häntä hutki\nlattiaa. Kumpikaan ei huomannut ulkona juhlivien ääniä: miesten\nhuutoja, poikien kiljunaa, naisten naurua ja koirien keskeytymätöntä\nhaukuntaa. Challonerin silmissä oli lempeä hehku.\n\n-- Miki, poikani, et ole unohtanut mitään -- et hitustakaan, ethän\nole? Et ollut muuta kuin isojalkainen pentu silloin, mutta et ole\nunohtanut! Muistatko, kun kerroin sinulle, että aioin viedä sinut ja\nkarhunpenikan matkassani Tytön luo? Muistatko? Sanoin, että Tyttö oli\nenkeli ja pitäisi aivan kuollakseen sinusta, ja sen sellaista. No\nniin, olenpa iloinen, että sattuma esti sinun matkasi. Eivät olleet\nasiat ennallaan minun tullessani takaisin, eikä hän ollut entinen,\nMiki, ei likimainkaan, hän oli naimisissa, _ja hänellä oli kaksi\nlasta!_ Ajattelepa, vanha veikko -- _kaksi!_ Kuinka hän siis olisi\nsaattanut hoitaa sinua ja karhunpenikkaa, häh? Eikä ollut, poikani,\nmikään muukaan enää entisellään. Kolme vuotta Jumalan maassa --\nkaukana täällä, missä keuhkot aivan pakahtuvat siitä, että saavat\nniellä ilmaa -- on arvattavasti muuttanut minut melko lailla. Ei\nehtinyt kulua viikkoakaan, kun jo kaipasin takaisin, Miki. Niin,\nherraseni, aivan _kuollakseni_ kaipasin tänne takaisin. Tulin siis.\nJa nyt me pysymmekin täällä, Miki. Sinä lähdet mukaani sille uudelle\nasemalle, jonka yhtiö on minulle antanut. Tästä lähtien olemme\ntoveruksia. Käsitätkö vanha veikko, me olemme _toveruksia!_\n\n\n\n\n21\n\n\nMyöhään illalla Fort O'Godin asemalla vietetyn juhlapäivän jälkeen\ntoimitusmies lähetti hakemaan Challoneria. Challoner oli parhaillaan\nmenossa makuulle, kun intiaanipoika kolkutti hänen majansa ovelle\nja hetkistä myöhemmin ilmoitti asiansa. Hän katsoi kelloaan. Se oli\nyksitoista. Mitähän ihmettä toimitusmiehellä oli nyt asiaa, hän\najatteli. Lämpimän uunin ääressä mahallaan maaten Miki tarkasteli\nvasta löytämäänsä isäntää, kun tämä veti saappaita jalkaan. Hänen\nsilmänsä olivat nyt sepposen selällään. Challoner oli pessyt hänestä\niltapäivän kauhean taistelun veret.\n\n-- Koskeekohan asia tuota kirottua Durantia, Challoner mutisi,\nkatsellen taistelun raatelemaa koiraa. -- No niin, jos hän toivoo\nsaavansa _sinut_ takaisin, Miki, niin hän haukkuu väärää puuta. Sinä\nolet _minun!_\n\nMiki sätkytti kovalla hännällään lattiaa ja luikerteli isäntäänsä\nkohden, mykkänä häntä palvoen. Yhdessä he lähtivät yöhön.\n\nOli kuun ja tähtipaljouksien valaisema yö. Neljä suurta roviota,\njoiden yllä karibut olivat paistuneet päivän mässäyksiä varten,\npaloivat yhä kirkkaina. Asemaa ympäröivän metsän reunassa näkyivät\nparinkymmenen pienemmän nuotion hiilokset. Näiden nuotioiden\nulkopuolella saattoi hämärästi erottaa kotien ja telttojen harmaat\nhaamut. Ja niiden suojissa nukkuivat nyt ne kolmesataa puoliveristä\nja intiaania, jotka metsäpolkuja pitkin olivat saapuneet asemalle\nviettämään uudenvuoden juhlaa. Vain siellä täällä huomasi elon\nmerkkejä. Koiratkin olivat rauhoittuneet kiihottavien mässäysten\njälkeen.\n\nIsojen rovioiden ohi, joissa nuo suunnattoman suuret paistinvartaat\nyhä törröttivät, Challoner asteli toimitusmiehen asuntoa kohden.\nMiki nuuski äsken kaluttuja luita. Nämä luut olivat ainoa jäännös\nniistä tuhannesta kilosta lihaa, jotka sinä päivänä olivat paistuneet\nvartaissa. Miehet, naiset, lapset ja koirat olivat ahtaneet sitä\nsuihinsa, kunnes kaikki oli loppunut. Sivistyneestä maailmasta\nneljänsadan kilometrin päässä sijaitsevan Fort O'Godin aseman yllä\nleijaili salaperäisenä Mutain -- mahajumalan -- hiljaisuus, jumalan,\njoka syö itsensä nukuksiin joka ilta.\n\nToimitusmiehen huone oli valaistu, ja Challoner astui sisälle Miki\nkintereillään. MacDonnell, skottilainen, imi alakuloisena piippuaan.\nHänen punakoilla kasvoillaan oli huolestunut ilme nuoremman miehen\nistuutuessa, ja hänen silmänsä kohdistuivat Mikiin.\n\n-- Durant on käynyt täällä, hän sanoi. -- Hän on vihainen. Pelkään\nepäjärjestystä. Kunpa et olisi lyönyt häntä --\n\nChalloner kohautti olkapäitään täyttäessään piippuaan toimitusmiehen\ntupakalla.\n\n-- Näes -- sinä et oikein käsitä tilannetta Fort O'Godissa. Täällä\non jo viitenäkymmenenä vuotena aina uutenavuotena ollut suuri\nkoirataistelu. Siitä on tullut jo osa historiaa, osa Fort O'Godia\nitseään; siksi en ole yrittänyt sitä lopettaa niinä viitenätoista\nvuotena, jotta itse olen ollut täällä. Uskon, että siitä syntyisi\njonkinlainen -- kapina. Lyön vetoa, että puolet miehistäni menisivät\nnahkoineen toiselle asemalle. Siksi näyttävät kaikki puoltavan\nDurantia. Grouse Pietkin, hänen kilpailijansa, selittää, että hän on\nhölmö, jos sallii sinun noin kohdella itseään. Durant sanoo, että tuo\nkoira on _hänen_.\n\nMacDonnell nyökkäsi Challonerin jalkojen juuressa makaavaan Mikiin\npäin.\n\n-- Silloin hän valehtelee, Challoner sanoi rauhallisesti.\n\n-- Hän sanoo ostaneensa sen Jacques Le Beaulta.\n\n-- Silloin on Le Beau myynyt sellaisen koiran, joka ei kuulunut\nhänelle.\n\nHetken aikaa MacDonnell vaikeni. Sitten hän sanoi:\n\n-- Mutta siitä syystä en kutsunut sinua tänne, Challoner. Durant\nkertoi minulle jotakin, mikä sai vereni hyytymään tänä iltana.\nKuormastosihan lähtee huomenna, omalle asemallesi, Reindeer-järven\nseudulle, eikö niin?\n\n-- Niin, aamulla.\n\n-- No etkö voisi sitten tehdä niin, että yhdellä valjakollani ja yksi\nintiaaneistani mukanasi poikkeisit Jackson's Kneehen? Sinulta menisi\nsiihen viikko, mutta saavuttaisit kyllä kuormastosi ennen kuin se\nehtisi Reindeeriin -- ja tekisit minulle sillä suuren palveluksen.\nSiellä on -- on hirveä teko tapahtunut.\n\nTaas hän katsahti Mikiin.\n\n-- Voi taivas! hän mutisi.\n\nChalloner odotti. Hänestä tuntui, että toimitusmiehen hartiat\nvavahtivat.\n\n-- Minä lähtisin itse -- oikeastaan minun pitäisi, mutta viallinen\nkeuhkoni on pakottanut minut pysymään visusti sisällä tänä talvena,\nChalloner. Minun _pitäisi_ mennä. Sillä -- hänen silmänsä välähtivät\näkkiä, -- minä tunsin tämän Nanette Le Beaun, kun hän oli _noin_\nsuuri, viisitoista vuotta sitten. Olen nähnyt hänen kasvavan\nnaiseksi, Challoner. Jos en olisi ollut naimisissa -- siihen aikaan\n-- olisin rakastunut häneen. Tunnetko hänet, Challoner? Oletko\nmilloinkaan nähnyt Nanette Le Beauta?\n\nChalloner pudisti päätään.\n\n-- Enkeli -- jos kukaan, selitti MacDonnell punapartaisella\nsuullaan. -- Hän asui isänsä kanssa tuolla Jackson's Kneen toisella\npuolen. Ja isä kuoli, paleltui kuoliaaksi matkatessaan eräänä yönä\nPunasilmä-järven yli. Olen aina uskonut, että Jacques Le Beau sen\njälkeen _pakotti_ hänet kanssaan naimisiin. Tai ei Nanette häntä\ntuntenut, tai hän oli hämmentynyt tai pelkäsi yksin elellä. Oli\nmiten oli, hän meni hänelle vaimoksi. Viisi vuotta sitten näin hänet\nviimeksi. Olen silloin tällöin kuullut kerrottavan asioita, mutta en\nuskonut -- en ainakaan kaikkia. En uskonut, että Le Beau pieksi häntä\nja iski maahan milloin halutti. En uskonut, että Le Beau raahasi\nhäntä tukasta lumihangessa, kunnes hän oli aivan kuolemaisillaan. Ne\nolivat vain huhupuheita, ja hän asui sadan kilometrin päässä. Mutta\nnyt minä uskon. Durant tuli sieltä, ja minä uskon, että hän puhui\nminulle aika annoksen totuutta -- pelastaakseen tuon koiran.\n\nTaas hän katsahti Mikiin.\n\n-- Durant näet kertoi minulle, että Le Beau oli saanut tämän koiran\neräästä pyydyksestään, vei sen kotiinsa ja trimmasi sitä kiduttamalla\ntätä suurta taistelua varten. Kun Durant saapui sinne, hän ihastui\nkoiraan niin paljon, että osti sen, ja kun Le Beau, koiran rajua\nluontoa osoittaakseen, ärsytti sen aivan suunniltaan aitauksessa,\ntuli Nanette väliin. Le Beau iski hänet kumoon ja hyppäsi sitten\nhänen päälleen, veti tukasta ja kuristi häntä, kun samassa koira\nhyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet. Näin hän kertoi. Durant\npuhui kyllä totta, sillä hän pelkäsi minun ammuttavan koiran, jos se\nolisi vain pelkkä tappaja. Ja siksi toivon sinun poikkeavan Jackson's\nKneehen. Toivon sinun tutkivan asiaa ja pyydän sinua tekemään\nparhaasi Nanette Le Beaun hyväksi. Minun intiaanipalvelijani tuo\nhänet takaisin Fort O'Godiin.\n\nSkottilaisen tapaan tyynenä MacDonnell oli tukahuttanut kaiken\ntuntemansa kiihtymyksen. Hän puhui rauhallisesti. Mutta hänen\nhartioissaan huomasi taas tuon kummallisen vavahtelun. Challoner\ntuijotti häntä ällistyneenä.\n\n-- Tarkoitat siis, että Miki -- tämä koira -- on tappanut miehen.\n\n-- Niin, se tappoi hänet, sanoo Durant, samoin kuin se tappoi Grouse\nPietin susikoiran tämänpäiväisessä taistelussa. Kun Challonerin\nsilmät hitaasti kääntyivät Mikiin päin, toimitusmies lisäsi: -- Mutta\nGrouse Pietin koira oli parempi kuin tuo mies. Jos on totta, mitä Le\nBeausta on kerrottu, niin on parempi, että hän on kuollut. Challoner,\nkuule, jos sinusta ei ole siitä liiaksi vaivaa ja voisit poiketa\nsinne -- tapaamaan Nanettea --\n\n-- Minä menen, Challoner sanoi, laskien kätensä Mikin pään päälle.\n\nPuolen tunnin ajan MacDonnel sitten kertoi hänelle mitä tiesi Nanette\nLe Beausta. Kun Challoner nousi lähteäkseen, saattoi toimitusmies\nhänet ovelle.\n\n-- Ole varuillasi Durantin varalta, hän varoitti. -- Tuo koira on\nhänelle arvokkaampi kuin kaikki hänen tämänpäiväiset voittonsa, ja\nkuitenkin hänen sanotaan pelanneen korkeaa peliä. Hän voitti paljon\nGrouse Pietiltä, mutta puoliverinen on hänen puolellaan nyt. Minä\ntiedän sen. Ole siis varuillasi.\n\nUlkona aukealla, kuun ja tähtien valossa, Challoner seisoi hetken\npaikallaan Mikin etukäpälät rintaansa vasten nojaten. Koiran pää oli\nmelkein hänen olkapäidensä tasalla.\n\n-- Muistatko, poika, kun putosit kanootista? hän kuiskasi hellästi.\n-- Muistatko, miten sinä ja karhunpenikka olitte kokassa toisiinne\nsidottuina, ja sinä aloit telmiä ja putosit veteen juuri kosken\nyläpuolella? Muistatko? Jukolauta, vähällä piti, etten _itsekin_\njoutunut samaan koskeen. Uskoin teidän kuolleen, niin -- kummankin.\nHaluaisinpa tietää mihin karhunpenikka on joutunut?\n\nMiki vikisi vastaukseksi ja hänen koko vartalonsa vavahteli.\n\n-- Ja sittemmin sinä olet tappanut miehen, lisäsi Challoner, ikään\nkuin ei olisi oikein jaksanut uskoa sitä. -- Ja nyt minä vien sinut\ntakaisin naisen luo. Sepä se onkin merkillistä. Sinä menet takaisin\nhänen luokseen, ja jos hän käskee minut tappamaan sinut --\n\nHän laski maahan Mikin etukäpälät ja meni majaan. Kynnyksellä Mikin\nkurkusta kuului hiljaista örinää. Challoner nauroi ja aukaisi oven.\nHe astuivat sisälle ja koiran örinä kävi pahaenteiseksi murinaksi.\nChalloner oli jättänyt lamppunsa palamaan matalalla liekillä ja sen\nvalossa hän näki Durantin ja Grouse Pietin odottavan itseään. Hän\nväänsi sydäntä ylemmäs ja nyökkäsi.\n\n-- Hyvää iltaa. Onpa myöhäinen vierailu, vai mitä? Grouse Pietin\ntyhmänsekaiset kasvot eivät muuttaneet ilmettään. Challonerista\ntuntui että pään ja hartioiden suhteen hän merkillisesti muistutti\nmursua. Durantin silmät hehkuivat jonkun verran. Hänen kasvonsa\nolivat pöhöttyneet kohdasta, johon Challoner oli iskenyt häntä. Miki,\njoka oli jäykistynyt kovaksi kuin solmu ja murisi yhä itsekseen\nhiljaa, oli ryöminyt Challonerin makuulavan alle. Durant osoitti\nhäntä sormellaan.\n\n-- Olemme tulleet noutamaan tuota koiraa, hän sanoi.\n\n-- Ette saa sitä, Durant, Challoner vastasi, yrittäen parhaansa\nmukaan pysyä rauhallisena tässä tukalassa tilanteessa, joka sai\nväreet kiitämään hänen selkäänsä pitkin. Hän mietti itsekseen,\nmikä oli saanut Grouse Pietin tulemaan yhdessä Durantin kanssa. He\nolivat kumpikin jättiläisiä, pahempia kuin jättiläisiä -- he olivat\nhirviöitä. Vaistomaisesti hän oli asettunut niin, että pieni pöytä\noli heidän ja hänen välissään.\n\n-- Valitan sitä seikkaa, että suutuin siellä ulkona, hän jatkoi.\n\n-- Minun ei olisi pitänyt lyödä teitä, Durant. Eihän syy ollut\nteidän -- ja minä pyydän anteeksi. Mutta koira on minun. Kadotin sen\nJackson's Kneessä, ja jos Jacques Le Beau sen pyydysti ja myi teille,\nniin hän myi koiran, joka ei kuulunut hänelle. Minä suostun maksamaan\nteille takaisin sen, mitä siitä annoitte, ollakseni kohtuullinen.\nPaljonko se oli?\n\nGrouse Piet oli noussut seisomaan. Durant lähestyi pöydän\nvastakkaista reunaa ja nojasi sen yli. Challoneria ihmetytti, miten\nyksi ainoa isku oli voinut kaataa hänet maahan.\n\n-- _Non_, se ei ole myytävänä. Durant puhui hiljaisella äänellä,\nniin hiljaisella, että hän tuntui tukehtuvan yrittäessään saada\nsen kuuluviin. Se ilmaisi hillittyä vihaa. Challoner näki hänen\npahkuraisten kämmentensä suurten suonien pullistuvan ihon alla, kun\nhän tarttui pöydän reunaan. -- M'sieu, olemme tulleet noutamaan tuota\nkoiraa. Saammeko ottaa sen?\n\n-- Suostun maksamaan teille takaisin, Durant, sen, mitä siitä\nannoitte. Maksan teille ylimääräistäkin.\n\n-- _Non_. Se on minun. Annatteko sen takaisin -- _nyt?_\n\n-- En!\n\nTuskin hän oli sanonut sen kun Durant samassa koko painollaan ja\nvoimallaan heittäytyi pöytää vastaan. Challoner ei ollut odottanut\ntätä liikettä -- aivan vielä. Vihasta ja raivosta karjaisten\nDurant hyökkäsi hänen kimppuunsa, ja jättiläisen painosta hän\nlysähti lattialle. Pöytä lamppuineen kaatui. Kerran valo välähti\nkirkkaasti, ja maja oli pimeä paitsi niissä kohdin, mihin kuun valo\nsopi ainoasta ikkunasta valaisemaan. Challoner oli luullut, että\nDurant ensin uhkailisi, ennen kuin toimisi, ja hän oli aikonut\nväittelyn kuluessa ehtiä makuulavansa päähän. Pieluksen alla oli\nhänen revolverinsa. Nyt se oli myöhäistä. Durant oli hänen päällään,\nhaparoiden pimeässä hänen kurkkuaan, ja kun hän työnsi toisen\nkäsivartensa ylöspäin tavoittaakseen ranskalaisen kaulan, hän kuuli\nGrouse Pietin sysäävän syrjään pöytää. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nhe vyöryivät kuun valossa lattialla, ja Challoner näki vilahdukselta\nGrouse Pietin suuren ruhon kumartuneena heidän ylitseen. Durantin\npää oli hänen käsivartensa alla, mutta jättiläisen toinen käsi\noli tavoittanut hänen kurkkunsa. Puoliverinen näki sen ja huusi\njotakin kurkkuäänellä. Rajusti ponnistaen Challoner vyörytti itsensä\nvaloläiskästä takaisin pimeyteen. Durantin paksu kaula rutisi. Taas\nGrouse Piet huusi kysyvästi kurkkuäänellään. Challoner puristi\nviimeisillä voimillaan käsivarttaan, eikä Durant vastannut.\n\nSitten Grouse Pietin paino putosi heidän päällensä, ja hänen isot\nsormensa kopeloivat Challonerin kaulaa. Hänen paksut sormensa\ntavoittivat ensin Durantin parran ja hapuilivat sitten Challoneria\nja tavoittivat otteen. Jos nuo sormet olisivat ehtineet pusertaa\nkymmenen sekunnin ajan, ne olisivat murtaneet hänen niskansa, mutta\nne eivät ennättäneet pusertua yhteen. Grouse Pietin huulilta pääsi\nkauhun huudahdus, joka päättyi melkeinpä kirkunaan, ja samalla\nkuului isojen leukojen loksahdus ja raatelevain hampaiden ärinää\npimeydestä. Durant kuuli sen, ja rajusti kohottamalla jykevää\nruhoaan hän vääntäytyi irti Challonerin otteesta ja hyppäsi pystyyn.\nSilmänräpäyksessä Challoner oli makuulavansa ääressä ja kääntyi päin\nvihollisiinsa revolveri kädessä.\n\nKaikki oli tapahtunut nopeasti. Tuskin oli minuuttiakaan kulunut\npöydän kaatumisesta, ja tällä hetkellä, jolloin tilanne oli muuttunut\nhänelle edulliseksi, valtasi Challonerin yhtäkkiä kauhu. Verisenä ja\nhirvittävänä hänen mieleensä muistui se näky, minkä hän sinä päivänä\noli nähnyt isossa häkissä, kun Miki ja susikoira taistelivat. Ja\ntuolla -- mökin pimennossa --\n\nHän oli kuullut vaikeroivan huudon ja ruumiin mätkähdyksen lattialle.\n\n-- Miki, Miki, hän huusi. -- Tänne! Tänne!\n\nHän laski revolverin kädestään ja juoksi ovelle työntäen sen sepposen\nselälleen.\n\n-- Jumalan tähden paetkaa! hän huusi. -- _Paetkaa!_\n\nJokin möhkäle hyökkäsi hänen ohitseen. Hän tunnisti sen Durantiksi.\nSitten hän hyppäsi lattialla olevien tummien hahmojen luo ja\ntarttui molemmin käsin Mikin höllään niskanahkaan, kiskoen häntä\npois ja huutaen häntä nimeltä. Hän näki Grouse Pietin ryömivän\novelle päin, nousevan pystyyn ja hetkeksi tähtitaivasta vastaan\nkuvastuen kompuroivan ulos pimeyteen. Ja sitten hän tunsi Mikin\npainon hiljaa laskeutuvan lattialle ja hänen pidellessään kävivät\nlihakset veltoiksi ja pehmeiksi. Parin kolmen minuutin ajan hän näin\npolvistuneena piteli koiraa ennen kuin sulki majan oven ja sytytti\ntoisen lampun. Kaadetun pöydän hän nosti pystyyn ja asetti sille\nlampun. Miki ei ollut liikahtanut. Hän makasi mahallaan lattialla,\npää etukäpälien välissä, katsoen ylös Challoneriin, silmissä mykkä\nsyyllisyyden tunne. Challoner ojensi molemmat kätensä.\n\n-- Miki!\n\nMiki kohosi häntä vasten, etukäpälät hänen rinnallaan, ja\nkäsivarsillaan koiraa hartioista pidellen Challoner antoi katseensa\nkiertää ympäri lattian. Siinä näkyi veritahroja ja vaatteen\nriekaleita.\n\n-- Miki, poikani, kiitos avustasi, hän sanoi.\n\n\n\n\n22\n\n\nSeuraavana aamuna Challonerin kuormasto, johon kuului kolme\nkoiravaljakkoa ja neljä miestä, lähti matkaamaan luoteiseen kohti\nReindeer-järveä, hänen uutta asemapaikkaansa Cochrane-joen suulla.\nTuntia myöhemmin Challoner itse viisivaljakon vetämässä keveässä\nreessä suuntasi kulkunsa länttä kohti Jackson's Kneehen päin. Hänen\njäljessään seurasi MacDonnellin intiaani sillä valjakolla, jolla\nNanette aiottiin tuoda Fort O'Godiin.\n\nDurantia ja Grouse Pietiä ei näkynyt missään, ja hän uskoi\noikeaksi MacDonnellin selityksen, että miehet olivat varmaankin\npoistuneet asemalta kohta mökissä tapahtuneen hyökkäyksensä jälkeen.\nHeidän pakoaan oli epäilemättä vielä kiirehtinyt se seikka, että\nkuninkaallisia Luoteispiirin ratsupoliiseja, jotka olivat matkalla\nYorkin siirtolaan, odotettiin sinä päivänä Fort O'Godiin.\n\nVasta lähtöhetkellä Miki tuotiin majasta ja sidottiin Challonerin\nreen perävanteeseen. Kun hän näki nuo viisi koiraa takakoivilleen\nkyykistyneinä, hän muuttui jäykäksi, ja kurkkuun kohosi entinen\nörinä. Challonerin rauhoittavat sanat saivat hänet pian käsittämään,\netteivät nämä eläimet olleet vihollisia, ja hyvin epäluuloisena\nniitä aluksi siedettyään hän pian alkoi pitää niitä uudella tavalla\nmielenkiintoisina. Se oli sopuisa valjakko, etelässä syntynyt ja\nsudenverestä vapaa.\n\nTapaukset olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti ja niin tiheässä\ntahdissa Mikin elämässä viime vuorokauden kuluessa, että vielä monen\nkilometrin päässä Fort O'Godista lähdettyä hän oli aivan hämmentynyt.\nOudot ja innostavat mielteet täyttivät sekaisina hänen aivonsa. Hyvin\nkaukaisia, melkeinpä epäselviä olivat niiden asioiden mielikuvat,\njotka olivat tapahtuneet ennen kuin hänestä tuli Jacques Le Beaun\nvanki. Niwankin muistot vähitellen kalpenivat Nanetten majassa ja\nFort O'Godissa sattuneiden mielenkiintoisten tapahtumien tieltä. Ne\nmielikuvat, jotka nyt leimahtelivat hänen aivoissaan, käsittelivät\nmiehiä, koiria ja monia muita seikkoja, joita hän ei ollut ennen\nmilloinkaan nähnyt. Hänen maailmansa oli äkkiä muuttunut joukoksi\nkaksijalkaisia eläimiä, Duranteja, Grouse Pietejä ja Jacques Le\nBeauita, jotka olivat häntä nuijineet, puoleksi tappaneet ja\npakottaneet hänet tappelemaan henkensä puolesta. Kostoksi hän oli\nmaistanut heidän vertaan. Ja hän oli niiden suhteen nyt varuillaan.\nMielikuvat sanoivat hänelle, että niitä oli kaikkialla. Hän kuvitteli\nne yhtä lukuisiksi kuin sudet ja niin lukuisiksi kuin hän oli ne\nnähnyt sen ison häkin ympärillä, jossa hän oli surmannut susikoiran.\n\nKoko tässä kierossa ja ilkeässä maailmassa ei ollut muuta kuin\nyksi Challoner, yksi Nanette ja yksi pikku lapsi. Kaikki muu oli\nepävarmuuden ja synkän uhkan sekamelskaa. Kun intiaani kahdesti\ntakaapäin lähestyi aivan heidän kintereilleen, Miki pyörähti ympäri\nuhkaavasti muristen. Challoner katseli häntä ja käsitti.\n\nMikin aivojen mielikuvista yksi esiintyi muita kaikkia selvempänä\nja kirkkaampana, Nanetten kuva, ennen Challoneriakin. Hänen\ntietoisuudessaan esiintyivät Nanetten hellät kädet; hänen sointuva,\nlempeä äänensä; hänen hiustensa, pukunsa ja vartalonsa tuoksu\n-- _nainen_ hänessä; ja osana naisesta -- niin kuin käsi on osa\nruumiista -- oli lapsi. Tätä puolta Mikissä ei Challoner kyennyt\nkäsittämään, ja illalla leiriydyttäessä se hämmennytti häntä. Kauan\naikaa hän istui nuotion ääressä koettaen saada uudistumaan heidän\nentisen toveruutensa Mikin penikkapäiviltä. Mutta se onnistui vain\nosittain. Miki oli kovakorvainen. Hänen ruumiinsa jokainen hermo\nnäytti olevan äärimmilleen jännittynyt. Yhä uudestaan hän kääntyi\npäin länteen, ja aina kun hän ilmaa nuuski siihen suuntaan, kuului\nhänen kurkustaan heikkoa uikutusta.\n\nEpäilys mielessään Challoner sinä iltana kiinnitti hänet sitkeällä\nnahkahihnalla teltan läheisyyteen.\n\nPitkän aikaa Challonerin makuulle mentyä, Miki vielä istuili\ntakakoivillaan sen kuusen ääressä, johon hänet oli kiinnitetty. Kello\noli varmaankin jo kymmenen, ja yö oli niin hiljainen, että hiilloksen\nnapsahtelut kuulostivat ruoskan läimäyksiltä hänen korviinsa. Mikin\nsilmät olivat sepposen selällään ja valppaina. Hitaasti palavien\npuiden ääressä hän erotti nukkuvan intiaanin paksuihin vaippoihin\nkääriytyneen hahmon. Hänen takanaan olivat rekikoirat painuneet\nlumeen makuulle ja olivat ääneti. Kuu oli melkein suoraan hänen\npäällään, ja kilometrin tai parin päässä susi suuntasi kuononsa sen\nloistavaa kuulakkuutta kohden ja ulvoi. Kaukaisena kutsuna tämä ääni\nlisäsi tulta Mikin yhä yltyvään mielenkuohuun. Hän kääntyi päin tähän\nvalittavaan ääneen. Häntä halutti vastata kutsuun. Häntä halutti\nnakata päänsä pystyyn ja antaa huutonsa kaikua metsille ja kuulle ja\ntähtitaivaalle. Mutta leuat vain loksahtivat; hän katseli telttaan\npäin, missä Challoner nukkui, ja laskeutui mahalleen lumeen. Mutta\npää oli yhä valppaana ja kuuntelevana. Kuu oli alkanut laskeutua\nlänttä kohden. Tuli paloi loppuun, kunnes pölkyt näyttivät vain\nhimmeän ja sammuvan hehkuvilta; Challonerin kellon viisari liikkui\nohi puoliyön, ja levottomana ja silmät suurina yhä Miki valvoi sen\nilmiön lumoamana, joka oli vallannut hänet. Ja sitten vihdoinkin\nhänelle yöstä tuleva kutsu kävi ylivoimaiseksi, ja hän kalusi\nhihnansa poikki. Se oli naisen -- Nanetten ja lapsen -- kutsu.\n\nVapaaksi päästyään Miki nuuski Challonerin telttaa. Hänen selkänsä\npainui. Häntä laskeutui. Hän tunsi, että oli tällä hetkellä\npettämässä isäntänsä, jota oli niin kauan odottanut ja joka oli\nesiintynyt niin elävänä hänen unissaan. Hän ei ajatellut selkeästi\nnäin, mutta tunsi vain vaistomaisesti tosiasiain painostuksen. Hän\nalkoi palata. Se vakaumus paloi hämäränä hänen aivoissaan. Mutta\nnyt -- tänä yönä -- hänen täytyi mennä. Hän livahti pimentoon.\nSalamyhkäisenä kuin kettu hän hiipi nukkuvien koirien lomitse. Vasta\npuolen kilometrin päähän leiristä päästyään hän oikaisi selkänsä ja\nkiiti harmaana, häipyvänä varjona kuutamossa länttä kohden.\n\nHänen kulkunsa ei ollut epäröivää. Haavojen kipu ei häntä vaivannut,\njalat olivat voimakkaat, ja uupumatta hän taivalsi edelleen kuin\nmetsien hengästymättömät sudet. Hänen edestään sivulle loikkivat\nkaniinit eivät saaneet häntä pysähtymään; ei edes kuonon alta\ntuntuva kiiltonäädän väkevä haju saanut häntä vähääkään poikkeamaan\nsuunnastaan. Soiden yli ja synkkien metsien läpi, aukeiden lakeuksien\nja hiiltyneiden palopaikkojen poikitse, yli järvien ja jokien hänen\nerehtymätön suuntavaistonsa ohjasi hänet. Kerran hän pysähtyi juomaan\nsinne, missä joen vuolas virta piti veden avoinna. Silloinkin hän\nvain hätäisesti latki vettä -- ja syöksyi matkaan. Kuu laskeutui\nyhä alemmas, kunnes vihdoin katosi näkymättömiin. Tähdet alkoivat\nkalveta. Pienet sammuivat ja suuret kävivät unisiksi ja himmeiksi.\nMetsäinen maailma kävi lumisen ja aavemaisen hämäräksi.\n\nNiinä kuutena tuntina, jotka olivat kuluneet puoliyöstä\naamunsarastukseen, hän oli taivaltanut yli viisikymmentä kilometriä.\n\nJa sitten hän pysähtyi. Laskeutuen mahalleen maahan kukkulan huipulla\nolevan kallion kupeelle hän katseli päivän valkenemista. Kovasti\nhuohottaen ja kuolan valuessa suusta hän lepäsi, kunnes vihdoin\ntalvisen auringon himmeä kulta rupesi värittämään idän taivasta. Ja\nsitten ilmestyivät ensimmäiset kirkkaat auringonsäteet, välähtäen\nitäisten vallien yli samoin kuin tykit leimahtavat muurien takaa,\nja Miki nousi seisomaan ja silmäili maailmansa aamuisia ihmeitä.\nTakanapäin oli Fort O'God, kahdeksankymmenen kilometrin päässä;\nedessäpäin oli mökki -- kolmenkymmenen. Hän oli kääntynyt mökkiin\npäin laskeutuessaan kukkulalta.\n\nSitä mukaa kuin kilometrit hänen ja mökin välillä kävivät yhä\nharvemmiksi hän tunsi taas jonkin verran sitä samaa painostavaa\ntunnetta, mikä oli vaivannut häntä Challonerin teltan luona. Mutta\nse oli sittenkin erilaista. Hän oli juossut juoksunsa, hän oli\nnoudattanut kutsua, ja nyt hänet loppujen lopuksi valtasi pelko\nsiitä, minkälainen vastaanotto tulisi olemaan. Sillä mökillä hän\noli tappanut miehen -- ja mies oli kuulunut tuolle naiselle. Matkan\njatkaminen kävi yhä enemmän epäröiväksi. Kun aamupäivä oli kulunut\npuoliväliin, hän oli enää kilometrin päässä Nanetten ja lapsen\nkodista. Hänen herkät sieraimensa erottivat heikon savun hajun\nilmassa. Hän ei lähtenyt seuraamaan sitä, vaan kierteli suden tavoin\nhiipien salamyhkäisesti ja epävarmasti, kunnes vihdoin näki edessään\nsen pienen aukion, missä hänelle oli auennut uusi maailma. Hän näki\nsäleaitauksen, jossa Jacques Le Beau oli pitänyt häntä vankina;\naitauksen ovi oli yhä auki, kuten Durant sen oli jättänyt hänet\nvarastettuaan; hän näki aukiraastetun lumen, missä hän oli hyökännyt\nihmisraakalaisen kimppuun -- ja hän uikutti.\n\nHänen kuononsa oli suoraan mökin ovea päin -- ja ovi oli sepposen\nselällään. Hän ei nähnyt liikettä, mutta hän _haistoi_ elämän\nläsnäolon. Ja savua nousi uuninpiipusta. Hän livahti aukion poikki.\nHänen kulkutapansa ilmaisi kurjaa alennustilaa -- ikään kuin hän\nolisi rukoillut armahdusta siinä tapauksessa, että oli jotakin\nrikkonut, ikään kuin olisi jumaloimiltaan olennoilta anonut, ettei\nhäntä karkotettaisi.\n\nHän saapui ovelle ja kurkisti sisään. Huone oli tyhjä. Nanette ei\nollut siellä. Sitten hän suuntasi korvansa eteenpäin, ja hänen\nruumiinsa jännittyi äkkiä, ja hän kuunteli, kuunteli, _kuunteli_\npehmoista, lepertelevää ääntä, joka kuului kehdosta. Hän nieleksi;\nhienon hieno vikinä kohosi hänen kurkkuunsa, ja hänen kyntensä\nnapsuivat, napsuivat lattian poikki, ja hän työnsi ison päänsä pikku\nvuoteen laidan yli. Lapsi oli siellä. Lämpimällä kielellään hän sitä\nsuuteli -- kerran vain -- ja laskeutui sitten syvästi huokaisten\nlattialle makaamaan.\n\nHän kuuli askeleita. Nanette tuli huoneeseen syli täynnä vaippoja;\nhän vei ne pienempään huoneeseen ja vasta sieltä palattuaan huomasi\nMikin. Hetken aikaa hän tuijotti. Sitten hän heikosti ja omituisesti\nhuudahtaen juoksi hänen luokseen; ja taas Miki tunsi hänen\nkäsivartensa ympärillään, ja penikan lailla hän itki kuono hänen\nrinnallaan, ja Nanetten nauroi ja nyyhki, ja kehdossa lapsi potki ja\nhihkui ja nakkasi hennot mokkasiinipeitteiset jalkansa ilmaan.\n\n-- _Ao-uu tap-wa-mukun_ (Kun paholainen lähtee, niin taivas tulee\nsisälle), sanovat creet. Ja kun Le Beau, hänen miehensä, oli kuollut,\noli Nanetten elämästä paholainen poistunut. Hän oli vielä entistään\nkauniimpi. Hänen silmiensä tummassa, puhtaassa hehkussa oli taivas.\nHän ei ollut enää kuin raakalaisen nuijan ja ruoskan kurin alainen\nkoira, ja näin uudestisyntyneine sieluineen hän oli ihana ilmestys.\nHän oli taas nuori -- sorron ikeestä vapautettu. Hän oli onnellinen.\nOnnellinen siitä, että hänellä oli lapsensa, että hän oli vapaa ja\nettä tähdet taas hänelle tuikkivat; ja että taas oli toivoa, joka on\ntähtien tähti. Tämän takaisintulonsa ensi päivän illalla Miki taas\nryömi hänen luokseen, kun hän kampasi ihmeen ihanaa tukkaansa. Häntä\nhalutti pistää kuononsa siihen; hän piti sen tuoksusta; häntä halutti\nlaskea päänsä hänen polvilleen ja tuntea sen peittävän itsensä. Ja\nNanette puristi häntä lujasti rintaansa vastaan samoin kuin lasta,\nsillä Miki oli tuonut hänelle vapauden ja toivon ja elämän. Se,\nmikä oli tapahtunut, ei tuntunut enää murhenäytelmältä, se oli vain\nansaittu rangaistus. Jumala oli lähettänyt Mikin tekemään hänelle\nsen, mitä isä tai veli olisi tehnyt, jos hänellä olisi niitä ollut.\n\nJa sattui sen jälkeisenä iltana, kun Challoner saapui illan suussa,\nettä Nanetten hiukset olivat samalla tavalla hajallaan; ja kun\nChalloner näki hänet tällaisena, lampun hehkun valaistessa hänen\nkasvojaan, hänestä tuntui kuin olisi maailma äkkiä vajonnut hänen\njalkojensa alla -- ja että hän oli koko elämänsä elänyt vain tätä\nhetkeä varten.\n\n\n\n\n23\n\n\nChallonerin saavuttua Nanette Le Beaun mökille ei Mikin maailmassa\nenää ollut surun varjoakaan. Hän ei kysynyt tämän ihmetapahtuman\nsyytä, eikä aavistanut, mitä tuleman piti. Hän eli vain nykyisyyttä\n-- niitä onnen hetkiä, jolloin kaikki olennot, joita hän oli\nrakastanut, olivat yhdessä. Ja kuitenkin syvälle hänen sieluunsa\nsyöpyneiden asioiden joukossa oli kaukaisena muistona Niwan, karhun,\nkuva; Niwa, hänen kumppaninsa, veljensä, taistelutoverinsa monessa\ntaistelussa, ja hänen mieleensä muistui kylmä ja lumen ympäröimä\nluola rinteen harjalla, johon Niwa oli haudannut itsensä pitkään ja\nsalaperäiseen uneen, joka niin suuresti muistutti kuolemaa. Mutta\nhän eli nykyisyydessä. Tunnit venyivät päiviksi, eikä Challoner\nvain vieläkään lähtenyt, eikä Nanette matkustanut intiaanin kanssa\nFort O'Godiin. Intiaani palasi MacDonnellin luo mukanaan kirje,\njossa Challoner kertoi toimitusmiehelle, että lapsen keuhkoissa oli\njotakin vikaa, ja ettei Nanette voinut matkustaa ennen kuin nykyinen\nankaran kylmä ilma kävi lämpimämmäksi. Hän pyysi, että intiaani\nlähetettäisiin takaisin mukanaan muutamia tarvikkeita.\n\nPurevasta pakkasesta huolimatta, joka vallitsi uudenvuoden päivän\njälkeen, Challoner oli pystyttänyt telttansa metsän reunaan, sadan\nmetrin päähän majasta, ja Miki jakoi aikansa majalle ja teltalle.\nHänestä nämä olivat ihania onnen päiviä. Ja Challonerista --\n\nMiki tavallaan näki, vaikkei kyennytkään käsittämään. Päivien\nvenyessä viikoksi ja viikon kahdeksi, Nanetten silmien hehkussa\nnäkyi jotakin sellaista, mitä niissä ei ollut ennen milloinkaan\nollut, ja hänen sointuvassa äänessään oli uusi värähtely, ja hänen\niltarukouksissaan kiitollisuus uuden ja suuren ilon johdosta.\n\nJa sitten eräänä päivänä, Mikin kohottaessa katseensa\nmakuupaikastaan, lapsen kehdon äärestä, hän näki Nanetten isäntänsä\nsyleilyssä, kasvot häneen päin käännettyinä, silmät tulvillaan\ntähtien kirkkautta, ja Challonerin sanovan hänelle jotakin, mikä\nmuutti hänen kasvonsa enkelin kasvoiksi. Miki oli vallan kummissaan.\nJa yhä enemmän hän kummastui, kun Challoner tuli Nanetten luota\nkehdolle ja nosti lapsen syliinsä; ja nainen -- katsoen hetken aikaa\nheitä molempia noilla ihmeellisillä silmillään -- peitti äkkiä kasvot\nkäsiinsä ja nyyhki. Puolittainen ärinä kohosi Mikille kurkkuun, mutta\nsamassa oli Challoner kietaissut käsivartensa Nanettenkin ympärille,\nja Nanetten käsivarret olivat hänen ja lapsen ympärillä, ja Nanette\nnyyhki tavalla, jota ei Miki voinut kuolemakseen käsittää. Ja\nsittenkin hän tiesi, ettei hän saanut äristä eikä hypätä. Hän tunsi\nsen uuden asian tenhon, joka oli tullut majaan; hän nieleksi kovin ja\nkatseli. Hetkistä myöhemmin Nanette oli polvillaan hänen vieressään\nja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, samoin kuin oli kietaissut\nmiehen ympärille. Ja Challoner tanssi kuin poika -- leperrellen\nkäsissään olevalle lapselle. Sitten hänkin laskeutui Mikin viereen ja\nhuudahti:\n\n-- Kautta taivaan! Miki -- _minulla on perhe!_\n\nJa Miki koetti käsittää.\n\nSinä iltana hän illallisen jälkeen näki Challonerin päästelevän\nNanetten ihmeen ihania hiuksia nutturastaan ja kampaavan niitä. He\nnauroivat kuin kaksi onnellista lasta. Vieläkin innokkaammin Miki\nkoetti käsittää.\n\nKun Challoner oli lähdössä metsän reunassa olevaan telttaansa, hän\nsyleili Nanettea ja suuteli häntä ja hyväili hänen kimaltelevaa\ntukkaansa; ja Nanette otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja hymyili,\nmelkeinpä itki ilosta.\n\nSilloin Miki käsitti. Hän tiesi, että kaikki majassa olevat olivat\nlöytäneet onnensa.\n\nKun hänen maailmansa näin oli vakiintunut, Miki lähti taas\nmetsästelemään. Samoilu alkoi tuntua taas innostavalta, ja yhä\npitemmälle kulki hänen matkansa majasta. Taas hän seurasi Le Beaun\nvanhaa pyyntireittiä. Mutta nyt olivat pyydykset lauenneet. Hän\noli kadottanut suuren osan entistä varovaisuuttaan. Hän oli käynyt\nlihavammaksi. Hän ei enää vainunnut vaaraa jokaisessa tuulen\nhenkäyksessä. Challonerin mökillä oleskelun kolmantena viikkona\nja päivänä, jona pakkaskausi päättyi ja ilmat kävivät lämpimiksi,\nMiki osui aukiosta viidentoista kilometrin päässä olevassa rämeessä\nloukulle. Le Beau oli sen virittänyt ilvekselle, mutta mikään ei\nollut koskenut syöttiin, jona oli kivikovaksi jäätynyt karibunlihan\nkimpale. Uteliaana Miki alkoi sitä nuuskia. Hän ei enää pelännyt\nvaaroja. Uhka oli poistunut hänen maailmastaan. Hän nakerteli\nsitä. Hän veti -- ja hirsi putosi ryskyen alas musertaakseen hänen\nselkänsä. Vähällä piti, ettei se onnistunut. Kaksikymmentäneljä\ntuntia se häntä siinä piti avuttomana ja rampana. Sitten hän kaiken\naikaa ponnisteltuaan vihdoinkin pääsi vapaaksi. Lämpötilan noustua\noli satanut pehmeän lumen, joka peitti kaikki jäljet ja polut. Tätä\nlunta pitkin Miki itseään laahasi, jättäen jälkeensä samanlaisen\njäljen kuin saukko liejuun, sillä hänen takajalkansa olivat\navuttomat. Selkä ei tosin ollut murtunut; se oli vain ohimenevästi\nrampautunut hirren iskusta ja painosta.\n\nHän suuntasi kulkunsa majalle päin, mutta joka metri matkasta tuotti\nhänelle hirveätä tuskaa, ja matka edistyi niin hitaasti, että tunnin\nkuluttua hän oli ehtinyt tuskin puolta kilometriä. Hän yöpyi lähemmäs\nkuin kolmen metrin päähän loukusta. Hän hinasi itsensä pensaan\nsuojaan ja makasi siellä päivänkoittoon asti. Kaiken sen päivää hän\npysytteli liikkumatta. Sitä seuraavana päivänä, joka jo oli neljäs\nsiitä kun hän mökiltä metsälle lähti, ei selän särky enää ollut niin\nankara. Mutta hän kykeni hinaamaan itseään lumessa vain muutamia\nmetrejä kerrallaan. Taas häntä metsän hyvä hengetär suosi, sillä\niltapäivällä hän osui susien tappamalle ja osittain syödylle peuran\nraadolle. Liha oli jäätynyttä, mutta hän kalusi sitä ahneesti. Sitten\nhän löysi suojapaikan kaatuneiden puunlatvusten muodostaman ryteikön\nalla, ja kymmenen päivää hän sitten makasi elämän ja kuoleman\nrajalla. Ilman peuranraatoa hän olisikin kuollut. Raadolle hänen\nonnistui hinata itsensä, toisin ajoin päivittäin ja toisin ajoin joka\ntoinen päivä, ja hän pysyi näin hengissä. Vasta toisen viikon lopulla\nhän kykeni kunnollisesti seisomaan jaloillaan. Viidentenätoista\npäivänä hän palasi mökille.\n\nAukion laidassa hän alkoi vähitellen aavistaa suuren muutoksen\ntapahtuneen. Mökki tosin oli paikoillaan. Se oli samanlainen kuin oli\nollut viisitoista päivää aikaisemmin. Mutta uuninpiipusta ei noussut\nsavua, ja ikkunat olivat valkean kuuran peitossa. Mökin ympärillä\nlumi lepäsi puhtaana ja valkeana kuin tahraton peitto. Epäröiden\nhän asteli aukion poikki ovelle. Ei ollut mitään jälkiä. Lumi oli\ntuiskunut korkealle kynnyksen yli. Hän uikutti ja raapi ovea. Ei\nkuulunut vastausta, ei vähintäkään ääntä.\n\nHän palasi metsän reunaan odottamaan. Kaiken sen päivää hän odotti,\nmennen silloin tällöin mökin ympäristöä nuuskimaan varmistuakseen\nsiitä, ettei ollut erehtynyt. Pimeän tullen hän koversi itselleen\nvuoteen tuoreeseen lumeen aivan oven viereen ja makasi siinä kaiken\nyötä. Tuli taas päivä, harmaa ja tyhjä, eikä vieläkään noussut\npiipusta savua eikä kuulunut mitään ääntä hirsiseinien sisäpuolelta,\nja vihdoin hän käsitti, että Challoner ja Nanette ja lapsi olivat\npoissa.\n\nMutta hän eli toivossa. Hän ei enää odottanut kuulevansa ääntä\nmökistä, vaan tarkkaili ja kuunteli, eikö heitä alkaisi kuulua\nmetsästä tuleviksi. Hän teki lyhyitä tiedusteluretkiä, käyden\netsimässä välillä mökin toisella, välillä toisella puolella, nuuskien\ntuoretta ja tallaamatonta lunta ja suunnaten minuuttikaupalla\nkuononsa tuuleen. Iltapäivällä hän alakuloisena ja allapäin lähti\nsyvemmälle metsään pyydystämään kaniinia. Kun hän oli syönyt,\nhän palasi taas ja nukkui seuraavankin yön oven viereisessä\nsyvennyksessä. Kolmannenkin päivän ja yön hän odotteli, ja kolmantena\nyönä hän kuuli susien ulvovan kirkkaan tähtitaivaan alla, ja häneltä\npääsi ensimmäinen huutonsa -- ikävöivä, surunvoittoinen huuto, joka\nvalittavana kohosi aukiolta; isäntänsä, Nanetten ja lapsen kaipuu. Ei\nse ollut vastausta susien huutoon. Huudossa erotti värähtelevän pelon\nsävyn; se oli toivottoman mielentilan päästämistä kuuluviin.\n\nJa nyt valtasi hänet yksinäisyyden tunne, jollaista hän ei ollut\nvielä ennen milloinkaan tuntenut. Jokin tuntui kuiskailevan\nhänen koiranaivoilleen, että kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja\ntuntenut, oli ollut pelkkää unta ja että hän taas seisoi entisessä\nmaailmassaan, sen vaaroissa, sen äärettömässä ja sielua masentavassa\ntyhjyydessä, sen tylyydessä ja ainaisessa olemassaolon taistelussa.\nHänen vaistonsa, jotka mökinolentoja jumaloidessa olivat tylstyneet,\nkävivät taas terävän virkeiksi. Taas hän tunsi vaaran vihlovan\ntenhon, jonka _yksinolo_ aiheuttaa, ja hänelle palasi taas entinen\nvarovaisuutensa, niin että hän neljäntenä päivänä jo suden tavoin\nhiipi aukion laitaa.\n\nViidentenä yönä hän ei enää nukkunut aukiolla, vaan löysi itselleen\nmetsästä, kilometrin päästä, puuryteikön. Sinä yönä hän näki outoja\nja huolestuttavia unia. Ne eivät koskeneet Challoneria, eivät\nNanettea ja lasta eivätkä edes taistelua tai muita ikimuistettavia\nseikkoja, joita oli asemalla nähnyt. Hänen unensa koskivat\nkorkeaa ja autiota, syvän lumen alle hautautunutta harjannetta ja\npimeää ja syvää luolaa. Taas hän eli yhdessä entisen toverinsa ja\nveljensä Niwa-karhun kanssa ja yritteli häntä herättää, tuntien\nhänen ruumiinlämpönsä ja röhkivät vastalauseensa. Ja sitten, vähän\nmyöhemmin, hän taas tappeli mustamarjaparatiisissa ja juoksi yhdessä\nNiwan kanssa henkensä kaupalla pakoon naaraskarhua, joka oli\nheidän notkoonsa tunkeutunut. Kun hän äkkiä heräsi näistä unista,\nhän värisi, ja lihakset olivat jännittyneet. Hän murisi pimeässä\npiilossaan. Hänen silmänsä olivat pyöreinä, vaanivina tulipalloina.\nHän vikisi hiljaa ja kaihomielin ja kuunteli sitten hetkisen, sillä\nhän luuli Niwan vastaavan.\n\nKuukauden päivät hän tämän jälkeen vielä pysytteli mökin\nläheisyydessä. Vähintään kerran päivässä ja välillä yöllä hän\npalasi aukiolle. Ja yhä useammin muistui Niwa mieleen. Maaliskuun\nalussa tuli _Tiki-Swao_ (suuri suoja). Viikon ajat aurinko paistoi\npilvettömältä taivaalta. Ilma oli lämmin. Lumi alkoi tuntua pehmeältä\njalkoihin ja vuorten ja harjanteiden päivänpaisteisilta rinteiltä se\nsuli lorisevina puroina tai liukui alas pienoislumivyöryinä. Maailma\nväreili uutta tenhoa. Se sykki kevään kasvavaa elonsykintää, ja\nMikin sydämessä heräsi vähitellen uusi toivo, uusi vaikutelma, uusi\ninnostus, joka oli vaiston ihmeellistä ja lumoavaa kiihkoa. _Nyt Niwa\nheräisi_.\n\nVihdoin hän erotti sen aivan käsitettävänä äänenä. Sitä lauloi\nhänelle yhä yltyvien kevätpurojen lirisevä soitto; hän kuuli sen\nlämpimissä tuulissa, joissa ei enää ollut talven tuntua; hän tunsi\nsen maasta kohoavissa uusissa lemuissa; hän haistoi sen mustan\nmaaperän tuoksuissa. Se innosti häntä. Se kutsui häntä. Ja hän\n_tiesi_.\n\n_Nyt Niwa heräisi!_\n\nHän vastasi kutsuun. Vain väkivalta olisi kyennyt häntä siitä\nestämään. Eikä hän sittenkään lähtenyt matkaan, niin kuin oli\nlähtenyt Challonerin leiristä Nanetten ja lapsen mökille. Silloin\nhänellä oli ollut selvä tarkoitusperä, jotakin, jonka saattoi\nsaavuttaa, jotakin, joka yllytti häntä heti toimimaan. Se, mikä häntä\nnyt veti, oli vain vastustamaton kiihoke, eikä mikään todellinen.\nPari kolme päivää hänen kulkunsa länttä kohti oli epämääräistä\nsamoilua. Sitten se varmistui määräsuuntaiseksi, ja varhain viidennen\npäivän aamuna hän saapui synkästä metsästä lakeudelle ja tämän\nlakeuden toisella puolella hän näki harjanteen. Kauan hän tuijotti\ntasangon poikki, ennen kuin jatkoi matkaa.\n\nNyt kirkastuivat yhä hänen aivoissaan ne mielikuvat, jotka hänellä\noli Niwasta. Tuntui kuin hän olisi vasta eilen tai toissapäivänä\npoistunut tämän rinteen luota. Silloin se oli lumen peitossa ja koko\nmaa oli silloin ollut hirveän harmaan synkeyden vallassa. Nyt oli\nlunta vain vähän jäljellä ja aurinko paistoi, ja taivas oli taas\nsininen. Hän jatkoi matkaansa ja nuuski kulkiessaan rinteen juurta;\ntie ei ollut häneltä unohtunut. Hän ei ollut kiihdyksissä, sillä\naika oli muuttunut hänelle merkityksettömäksi. Eilen hän juuri oli\ntullut tuota rinnettä alas ja tänään hän palasi. Hän meni oikopäätä\nNiwan luolan suulle, joka nyt oli avoinna, ja pisti sisälle päänsä ja\nrintansa ja nuuski. No voi nyt toki, jopa oli tuo karhun hirtehinen\naika unikeko! Yhä hän vain nukkui. Miki tunsi hänen hajunsa. Tarkkaan\nkuunnellen vielä _kuulikin_ hänet.\n\nHän kapusi matalan kinoksen yli, joka oli kasautunut luolan suulle,\nja jatkoi luottavasti matkaansa pimentoon. Hän kuuli hiljaisen,\nunisen röhkinän ja syvän huokauksen. Hän oli vähällä kompastua\nNiwaan, joka oli muuttanut makuusijaa. Taas Niwa röhki, ja Miki\nvikisi. Hän työnsi kuononsa Niwan uudenuutukaiseen, kevätkarvaiseen\nturkkiin ja nuuski tietä Niwan korvalle. Ja nyt hän muisti kaikki!\nHän siis puraisi äkkiä Niwaa korvaan ja haukahti sitten tuon\nhiljaisen kurkkuhaukahduksensa, jonka Niwa aina oli käsittänyt.\n\n-- Herää jo Niwa, hän tällä tarkoitti. -- _Herää jo!_ Lumi on poissa,\nja tänään on ihana päivä. Herää jo!\n\nJa oikaisten itseään Niwa haukotteli syvään.\n\n\n\n\n24\n\n\nMeshaba, vanha cree, istui erään kallion aurinkoisella kupeella,\npäivänpaisteisella harjanteen rinteellä, josta näki yli koko laakson.\nMeshaba -- jota vuosikausia sitten oli nimitetty jättiläiseksi -- oli\nkovin vanha. Hän oli niin vanha, ettei edes toimitusmiehen kirjoissa,\njoita tämä piti kaukana Fort O'Godissa, ollut hänen syntymäpäivästään\nmitään merkintää; eikä myöskään Albany Housen eikä Cumberland Housen\neikä Norway Housen eikä Fort Churchillin postikirjoissa. Ehkä hänen\nikänsä olisi selvinnyt kauempana pohjoisessa Lac La Bichessä, Old\nFort Resolutionissa tai Fort MacPhersonissa. Hänen ihonsa oli\nryppyinen ja ahavoitunut, kuin kuihtunut peurannahka, ja lumivalkeina\nvaluivat hänen hiuksensa ruskeiden, laihojen kasvojen yli hartioille.\nKädet olivat laihat, nenäkin oli laiha, vanhuutta laiha. Mutta silmät\nyhä välkkyivät kuin tummat granaatit ja himmenemättä ne olivat\nkestäneet suurimman osan vuosisataa.\n\nNe pälyivät nyt laaksoon. Meshaban selkäpuolella, mailin verran\nharjanteen toisella puolella, oli tämän vanhan ansapyytäjän mökki,\njossa hän eleli yksin. Talvi oli ollut pitkä ja kylmä, ja iloissaan\nkevään tulosta Meshaba oli noussut harjanteelle paistattamaan päivää\nja katselemaan muuttuvaa maailmaa. Tunnin ajan hänen silmänsä\nolivat vanhan ja varovan haukansilmien tavoin tarkastaneet laaksoa\npitkin ja poikin. Tumma kuusi- ja seetrimetsä reunustivat tasankoa\nvastaisella puolella; sen ja harjanteen välillä levisi niitty -- joka\nvielä paikoin oli sulavan lumen peitossa, toisin paikoin taas hehkui\npaljaana ja himmeän vihreänä auringon valossa. Hänen istuinpaikkaansa\nnäkyi myös jyrkkä kallioinen kohta erään harjanteen rinnettä, joka\nsadan metrin päässä pisti niitylle. Mutta se ei kiinnittänyt hänen\nhuomiotaan muuten kuin siinä suhteessa, että jos sitä ei olisi siinä\nollut hänen näköpiiriään rajoittamassa, hän olisi nähnyt kilometrin\nverran kauemmas laaksoon.\n\nSiinä tähystellessään ja savun hitaasti kohotessa hänen mustasta\npiipustaan, Meshaba oli nähnyt jotakin liikettä. Kilometrin\npäässä hänen istuinpaikaltaan oli karibulauma metsästä samoillut\nlähemmäs häntä olevaan matalaan pensaikkoon. Ne eivät herättäneet\nhänen vanhassa veressään tappamisen halua, sillä hänellä oli jo\ntuore ruho riippumassa tupansa takana. Vielä kauempana hän oli\nerottanut sarvettoman hirven, joka keväisessä asussaan näytti niin\nhassunkuriselta, että hänen kasvojensa pergamentintapainen iho\nhetkeksi vääntäytyi hymyyn, ja häneltä pääsi hiljainen örähdys;\nsillä iästään huolimatta ei Meshaba vielä ollut tyystin menettänyt\nleikillistä mielialaansa. Yhdesti hän oli nähnyt suden ja kahdesti\nketun ja nyt hän silmillään tähysteli korkealla päänsä päällä\nliitelevää kotkaa. Meshaban ei tehnyt mieli ampua tätä kotkaa, sillä\nyhä uudestaan he olivat vuosi vuodelta kautta aikojen tavanneet\ntoisensa, ja aina se kevään tullen tuossa leijaili päivänpaisteessa.\nMeshaba siis vain örähti sitä katsellessaan ja iloitsi siitä, ettei\nUpisk ollut talven kuluessa kuollut.\n\n-- _Kata y ati sisy_, hän mutisi itsekseen, tuliset silmänsä\ntaikauskosta hehkuen. -- Kauan olemme yhdessä eläneet, ja yhdessä\non sallimus määrännyt meidät kuolemaankin, oi Upisk. Monasti on jo\nmeille kevät tullut, ja pian musta talvi nielaisee meidät ikiajoiksi.\n\nHänen katseensa siirtyi hitaasti ja viivähti sitten sen harjanteen\njyrkällä rinteellä, joka katkaisi hänen näköalansa. Äkkiä sydän\nsykähti rinnassa; piippu putosi suusta käteen; ja hievahtamatta hän\ntuijotti, tuijotti jäykkänä kuin kallio.\n\nTasaisella, päivänpaisteisella penkereellä, tuskin kahdeksan- tai\nyhdeksänkymmenen metrin päässä hänestä, hän näki nuoren mustan\nkarhun. Lämpimässä auringonpaisteessa karhun kevätturkki välkkyi\nkuin kiilloitettu kultapihka. Mutta ei Meshabaa kummastuttanut\nkarhun äkillinen ilmestyminen, vaan se seikka, että Wakajun kanssa\nrinnatusten seisoi toinen eläin, eikä tämä ollut karhuveli, vaan\ntavattoman iso susi. Hitaasti kohosi hänen toinen kätensä silmille\nja hän pyyhkäisi niistä pois sen oudon, jonka uskoi saavan hänet\nnäkemään noin hassuja. Hän ei koko kahdeksankymmenvuotisella\neliniällään, ja minkä vielä oli ehkä yli, ollut milloinkaan tiennyt\nsuden olleen noin ystävällisessä suhteessa karhuun. Luonto oli ne\nmäärännyt vihamiehiksi. Luonto oli ennakolta säätänyt heidän vihansa\nkatkerimmaksi kaikista metsänväen vihoista. Siksi Meshaba hetkisen\nepäili silmiään. Mutta seuraavassa hetkessä hän näki, että tämä outo\noli todellakin tapahtunut. Sillä susi kääntyi kyljittäin häneen, ja\nsusi se _oli!_ Tavattoman iso, jykeväluinen peto, joka hartioiden\nkohdalta oli Wakajun, karhun, korkuinen; suuri peto, isopäinen, ja --\n\nSamassa sykähti Meshaban sydän uudemman kerran, sillä suden häntä on\nkeväällä suuri ja tuuhea, mutta tämän eläimen häntä oli karvaton kuin\nmajavan häntä!\n\n-- _Ohne mush!_ Meshaba mutisi hämmästyneenä, -- koira!\n\nHän näytti hitaasti vetäytyvän kokoon, livahtaen takaisinpäin. Hänen\nluodikkonsa oli kallion toisella puolella poissa käden ulottuvilta.\n\nNoiden kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen metrin toisessa päässä Niwa\nja Miki seisoivat silmiään siristellen kirkkaassa päivänpaisteessa,\nja aivan heidän takanaan oli sen luolan suu, jossa Niwa oli niin\nmonta kuukautta nukkunut. Miki oli aivan ihmeissään. Taas hänestä\ntuntui, että vasta eilen, eikä kuukausia sitten, hän oli jättänyt\nNiwan nukkumaan unisen päänsä selväksi. Ja kun hän nyt oman\nankaran metsässä viettämänsä talven jälkeen oli palannut, häntä\nhämmästytti kovin se seikka, että Niwa oli niin iso. Sillä Niwa oli\nnelikuukautisen unensa aikana kasvanut ja oli nyt kahdesti niin suuri\nkuin nukkumaan mennessään. Jos Miki olisi osannut puhua creenkieltä\nja jos Meshaba olisi suostunut kuuntelemaan, hän olisi ehkä kyennyt\nselittämään tilanteen.\n\n-- Nähkääs, te herra intiaani, -- hän ehkä olisi sanonut, -- tämä\nkarhun penikka ja minä olemme olleet ystävyksiä melkein syntymästämme\nasti. Challoner-niminen mies kytki näet meidät yhteen, kun tuo\nNiwa oli suunnilleen teidän päänne kokoinen, ja siinä sattui monta\nkommellusta, ennen kuin oikein tutustuimme. Sitten pääsimme irti,\nja kuljeskelimme yhdessä kuin veljeksinä; ja saimme viime kesänä\nkokea paljon seikkailuja ja vaaroja, kunnes vihdoin kylmien ilmojen\nalkaessa Niwa haki itselleen tämän maakuopan ja tuo laiska veitikka\nrupesi koko talveksi nukkumaan. Omia talviseikkailujani en ala\nkertoa. Paljon niitä oli. Tänä keväänä minä sitten tunsin vihjauksen,\nettä Niwan oli aika lopettaa unia vetelemästä, ja tulin takaisin. Ja\n-- tässä nyt olemme! Mutta selittäkääpä minulle eräs seikka: _Miten\non Niwa niin iso?_\n\nTämä ajatus -- Niwan vantteruus -- ainakin tällä hetkellä askarrutti\nMikin aivoja. Ja Meshaba, sen sijaan että olisi kuunnellut tätä\nselitystä, kurkotti asettaan -- kun taas Niwa, ruskea kuononsa ilmaa\nnuuskien, tunsi outoa hajua. Näistä kolmesta olennosta ei Niwa\nhuomannut tilanteessa mitään ihmeteltävää. Kun hän neljä ja puoli\nkuukautta sitten oli ruvennut nukkumaan, oli Miki hänen rinnallaan;\nja hänen tänään herätessään oli Miki yhä hänen rinnallaan. Monen\nmonituista kertaa hän ja Miki olivat yhdessä ruvenneet nukkumaan ja\nyhdessä taas heränneet. Mikäli hän kykeni arvioimaan aikaa, hän oli\nkai juuri eilen illalla nukahtanut.\n\nAinoa seikka, mikä Niwan sai rauhattomaksi, oli tuo outo haju,\nminkä hän ilmassa oli tuntenut. Vaistomaisesti hän sen käsitti\nuhkaukseksi -- ainakin joksikin sellaiseksi, jota mieluummin olisi\nhaistelematta kuin haisteli. Hän kääntyi siis Mikiin päin mörähtäen\nhänelle varoitukseksi. Kun Meshaba kurkisti kallion reunan takaa,\ntoivoen helppoa osumaa, hän näki vain vilahdukselta nämä kaksi, kun\nne katosivat. Hän laukaisi nopeasti.\n\nLaukaus ja heidän päällään kuuluvan luodin vinkuva surina palauttivat\nheidän mieleensä paljon asioita, ja selkä kyyryssä ja korvat\nriipuksissa Niwa hyökkäsi pakoon, ja se sai Mikinkin reippaasti\njuosta köpittämään vähintään kilometrin verran. Sitten Niwa pysähtyi\nkuuluvasti huohottaen. Hän kun ei ollut kolmasosavuoteen saanut\nmitään syödäkseen ja oli pitkäaikaisesta toimettomuudesta heikkona,\noli juoksu vähällä uuvuttaa hänet loppuun. Kului useita minuutteja\nennen kuin hän sai niin paljon ilmaa keuhkoihinsa, että pystyi\nröhkimään. Miki nuuski sillä välin häntä tarkkaan perästä kuonoon\nasti. Kaikki oli nähtävästi niin kuin olla piti, koska hän päähän\npäästyään haukahti iloisesti, ja Niwan koosta ja lisääntyneen iän\ntuottamasta arvokkuudesta huolimatta hän rupesi vallattomasti\nhyppelemään Niwan ympärillä, iloissaan toverinsa heräämisestä.\n\n-- Onpa ollut, hitto vieköön, ikävän yksitoikkoinen tämä talvi ja\noikein minua naurattaa, kun taas olet jalkeilla, häntä halutti\nentiseen tapaan sanoa. -- Mitä nyt teemme? Lähdetäänkö metsästämään?\n\nNiwa tuntui olevan samaa mieltä, sillä hän suuntasi kulkunsa suoraan\naukealle rämeelle, missä ryhtyi kaivelemaan itselleen päivälliseksi\njuuria ja ruohoja; ja etsiessään hän entiseen penikkamaiseen tapaansa\nröhki kaiken aikaa. Ja hänen kanssaan yhdessä metsästellessään Miki\ntunsi, että taas oli yksinäisyys paennut hänen maailmastaan.\n\n\n\n\n25\n\n\nMikistä ja Niwasta, Niwasta varsinkaan, ei tuntunut yhtään\nmerkilliseltä se seikka, että he taas olivat yhdessä ja että\nolivat uudistaneet entisen toveruutensa. Vaikka Niwan ruumis hänen\ntalvehtimisensa aikana olikin kasvanut, ei hänen sielunsa ollut\nkadottanut entisiä muistojaan ja mielikuviaan. Se ei ollut elänyt\nmonia hämmentäviä tapahtumia, jollaiset olivat tehneet Mikin talven\nniin mielenkiintoiseksi, ja siksi Niwasta tämä uusi tilanne tuntui\ntäysin luonnolliselta. Hän jatkoi ruoanhakuaan aivan kuin mitään\ntavatonta ei olisi tapahtunut näiden neljän kuukauden aikana, ja kun\nhän oli saanut pahimman nälkänsä sammutetuksi, hän jätti entiseen\ntapaansa Mikille johdon. Ja Mikikin omaksui taas entiset tapansa,\nikään kuin olisi vain päivä tai viikko kulunut heidän veljeyttään\neikä neljä kuukautta. Ehkäpä hän hyvinkin yritti Niwalle kertoa, mitä\noli tapahtunut. Hyvin luultavasti hän ainakin tunsi halun ilmoittaa\nNiwalle, millä merkillisellä tavalla oli tavannut entisen isäntänsä\nChallonerin ja miten taas oli hänet kadottanut. Samoin miten oli\nlöytänyt Nanette-nimisen naisen ja Nanette-nimisen pikku lapsen, ja\nmiten hän kauan oli elänyt yhdessä heidän kanssaan ja rakastanut\nheitä enemmän kuin mitään muuta maan päällä.\n\nKaukana koillissuunnassa oleva mökki veti häntä nyt puoleensa --\nmökki, jossa Nanette lapsineen oli asunut; ja tämän mökin suuntaan\nhän heidän parin ensimmäisen metsästysviikkonsa aikana houkutteli\nNiwaa. Heidän matkansa ei edistynyt nopeasti, varsinkin Niwan verisen\nkevätnälän vuoksi ja koska itsensä kylläisenä pitäminen juuria ja\nturvonneita silmuja ja ruohoja syömällä vaati yhdeksän kymmenettä\nosaa hänen valveillaoloajastaan. Ensimmäisenä viikkona Mikiä inhotti\ntämä metsästäminen ja sai hänet toivottomaksi. Eräänäkin päivänä hän\nsurmasi viisi kaniinia, joista Niwa söi neljä ja röhki sikamaisesti\nlisää.\n\nTosin Miki jo heidän penikkapäivinään, vuosi sitten, oli ihmetellyt\nja kummastellut Niwan ruokahalua, mutta nyt hän oli kovin\nhämmästynyt, sillä ruokaan nähden Niwa oli pohjaton kuin papin säkki.\nToisaalta hän oli entistään iloisempi ja heidän parikilpailuissaan\nMikille täysin ylivoimainen, koska oli niin paljon raskaampi.\nPian hän tottuikin käyttämään tätä ylipainoaan hyväkseen ja aivan\näkkiarvaamatta hänellä oli tapana hypätä Mikin niskaan ja painaa\nhänet maata vasten, peittäen hänet lihavalla ruumiillaan kuin\npehmeän tyynyn alle ikään ja pidellen häntä käsivarsillaan niin\nkauan, että Miki toisinaan ei voinut enää liikahtaakaan. Välillä hän\nMikiä syleillen vyöryili yltympäri ja kumpikin murisi ja ärisi kuin\nolisi ollut kysymys hengestä. Vaikka Miki olikin alakynnessä, tämä\nkisailu huvitti kuitenkin häntä, kunnes he eräänä päivänä vierivät\nsyvän kuilun partaan yli ja mätkähtivät koira- ja karhuvyörynä sen\npohjalle. Pitkät ajat sen jälkeen Niwa ei vierinyt uhreineen. Jos\nMiki milloin hyvänsä halusi jonkun ottelun päättyvän, hänen tarvitsi\nvain kipeästi puraista Niwaa pitkillä torahampaillaan, ja heti karhu\nhellitti otteensa ja ponnahti jaloilleen. Hän kunnioitti vakavasti\nMikin hampaita.\n\nMutta eniten Miki iloitsi silloin kun Niwa nousi ihmisen tavoin\npystyyn. Se se oli oikeaa painia. Ja pahimmin häntä suututti, kun\nNiwa oikaisi puuhun nukkumaan.\n\nKolmas viikko oli jo alulla, kun he eräänä päivänä saapuivat mökille.\nSiellä ei ollut tapahtunut mitään muutosta, ja lohduttomasti\nMikin selkä painui kaarelle, kun hän ja Niwa sitä aukion laidalta\ntarkastelivat. Ei savua, ei elon merkkiä, ja ikkuna särkynyt --\nluultavasti uteliaan karhun tai ahman särkemänä. Miki meni ikkunan\nluo, kohosi pystyyn sitä vastaan ja haisteli. _Haju_ kyllä oli\njäljellä -- vaikka niin heikkona, että hän tuskin erotti sen. Mutta\nsiinä olikin kaikki. Suuri huone oli tyhjänä, ei ollut jäljellä muuta\nkuin uuni, pöytä ja joitakin karkeatekoisia huonekaluja. Kaikki\nmuu oli poissa. Kolme, neljä kertaa Miki seuraavan puolen tunnin\nkuluessa nousi pystyyn ikkunaa vastaan, ja vihdoin ei voinut Niwakaan\npidättää uteliaisuuttaan, vaan teki samoin. Hänkin tunsi sen heikon\nhajun, joka vielä oli jäljellä mökissä. Hän haisteli sitä kauan. Se\nmuistutti sitä hajua, jonka hän oli tuntenut pesästä tultuaan --\nmutta oli sittenkin erilainen. Se oli heikompi, pettävämpi eikä niin\nepämiellyttävä.\n\nKuukauden päivät Miki sen jälkeen itsepintaisesti pysyi mökin\nläheisyydessä metsästämässä, vaikkei käsittänytkään, mikä häntä sinne\nveti. Hyväluontoinen Niwa sieti tätä jonkin aikaa. Sitten hän tuli\nkärsimättömäksi ja kuljeskeli kolme päivää omin päin, minne mieli\nteki. Jottei heidän liittonsa hajoaisi, oli Mikin pakko seurata\nhäntä. Marja-aikana -- heinäkuun alussa -- he olivat sadan kilometrin\npäässä mökistä koilliseen, Niwan synnyinseudun rajalla.\n\nMutta tänä _bebe nak am geda_-kesänä (pouta- ja tulikesänä) oli\nmarjoja niukalti. Jo heinäkuun puolivälissä rupesi ohut, harmaa kalvo\nliikehtivänä aallokkona leijailemaan metsien yllä. Kolmeen viikkoon\nei ollut satanut. Yötkin olivat kuumia ja kuivia. Toimitusmiehet,\nkukin asemallaan, silmäilivät päivittäin levottomina alueitaan,\nja elokuun alussa oli joka asemalla parikymmentä puoliveristä ja\nintiaania poluilla vartioimassa tulen varalta. Ne metsäläiset,\njotka eivät olleet menneet asemille viettämään kesäänsä, vartioivat\nmajoissaan ja kodissaan; aamuin, päivin ja illoin he kiipesivät\nkorkeihin puihin ja kurkistivat tuon aaltoilevan harmaan kalvon läpi\nnähdäkseen, oliko savua missään. Viikkomäärin tuuli yhä puhalteli\nlounaasta kuumana kuin se olisi liidellyt erämaan polttavan hiekan\nyli. Marjat kuivuivat varsiinsa, pihlajanmarjat käpertyivät periinsä,\njoet juoksivat kuiviin, rämeet kuivuivat karisevaksi turpeeksi, ja\nhaavan lehdet riippuivat lakastuneina, liian velttoina tuulessa\nväreilläkseen. Kerran tai kahdesti eläessään metsäläiset saattavat\nnähdä haavanlehtien tuolla tavoin käpertyvän ja kuolevan kesäauringon\npolttamina. Se on _kiskewahun_ (vaaran merkki). Se ei ole ainoastaan\nmahdollisen tulikuoleman varoitus, vaan ennustaa vielä kehnoa\nmetsästys- ja pyydysonnea seuraavaksi talveksi.\n\nElokuun viidennen päivän koittaessa Miki ja Niwa olivat rämeseudulla.\nAlavalla maalla oli aivan tukahduttavan kuuma. Niwan kieli riippui\nsuusta, ja Miki huohotteli heidän kulkiessaan tumman, hidasjuoksuisen\nvirran vartta, joka oli kuin suuri oja ja yhtä kuollut kuin päiväkin.\nAurinko ei ollut suorastaan näkyvissä, vaan taivaankansi oli kolkon\npunaisena merenä auringon koettaessa tunkeutua maata verhoavan\nkelmun läpi, joka oli käynyt yhä paksummaksi. Koska Niwa ja Miki\nolivat alueella, joka oli muuta ympäristöä alavampi, he eivät\njoutuneet tuohon synkkenevään sumuun. Jos olisivat olleet seitsemän\nkilometriä kauempana, he olisivat ehkä kuulleet sorkkien töminän ja\njykevien ruhojen ryskeen niiden paetessa uhkaavaa tulikuolemaa. Nyt\nhe sen sijaan hitaasti samoilivat korventunutta rämettä, niin että\nvasta puolenpäivän aikaan ehtivät sen reunaan ja saapuivat vihreän\nmetsäkaistaleen kautta harjanteen laelle. Aikaisemmin kumpikaan\nheistä ei ollut kokenut metsäpalon kauhuja. Mutta nyt ne lähestyivät\nheitä. Se ei kysynyt entisiä kokemuksia. Tuhansien sukupolvien vaisto\nkiiti läpi heidän aivojensa ja ruumiinsa. Heidän maailmansa oli nyt\n_Iskutaon_ (Tulihiiden) kourissa. Sekä etelään, itään että länteen se\noli verhoutunut yön pimeyttä muistuttavaan huntuun, ja sen rämeikön\näärimmäisestä reunasta, jonka yli juuri olivat tulleet, he näkivät\nnyt ensimmäiset kirkkaat tulen lieskat.\n\nNyt kun eivät enää olleet alangossa, he tunsivat siltä suunnalta\nkuuman tuulen, ja tuulen matkassa kantautui heidän korviinsa heikko,\nkohiseva pauhu, joka muistutti kaukaisen vesiputouksen vaikertelua.\nHe odottivat ja tarkastelivat ympäristöä päästäkseen selville\nasemastaan ja olivat hetkisen kahden vaiheilla, sillä vaisto piti\nnyt vaihtaa järkeilyksi ja ymmärtämiseksi. Niwa oli karhujen lailla\nlikinäköinen eikä siis erottanut mustaa savupilveä, joka kiiti\nheitä kohden, eikä rämeiköstä loimuavia tulikielekkeitä. Mutta hän\n_haistoi_, ja hänen kuononsa oli sadoissa rypyissä, ja hän oli valmis\npakenemaan jo ennen Mikiä. Mutta Miki, jolla oli haukan näkö, seisoi\naivan kuin lumottuna.\n\nPauhu kävi selvemmäksi. Sitä tuntui olevan heidän joka puolellaan.\nMutta etelästä tuli ensimmäinen tuhkamyrsky, kiitäen äänettömänä\ntulen edellä, ja sen kintereillä savu. Silloin vasta Miki oudosti\nulisten käännähti ympäri, mutta Niwa meni nyt johtamaan -- Niwa,\njonka esi-isät olivat kymmeniä tuhansia kertoja juosseet tämän saman\nkauhean kilpajuoksun kuoleman kanssa niinä vuosisatoina, jotka\nhänen sukunsa oli maan päällä elänyt. Hän ei nyt kaivannut tarkkaa\nnäköä. Hän _tunsi_. Hän tunsi, mitä oli hänen takanaan, ja mitä oli\nkummallakin sivulla ja millä suunnalla oli ainoa tie pelastua; ja\nilmassa hän tunsi ja haistoi kuoleman. Kahdesti Miki yritti saada\nkäännetyksi heidän pakosuuntansa idemmäs, mutta Niwa ei sellaista\nottanut kuuleviin korviin. Korvat riipuksissa hän vain jatkoi matkaa\n_pohjoiseen_. Kolmasti Miki pysähtyi kääntyäkseen katsomaan heidän\njäljessään nelistävää kuolemanuhkaa, mutta Niwa ei hetkeksikään\npysähtynyt. Suoraan eteenpäin -- _pohjoiseen, pohjoiseen, pohjoiseen_\n-- pohjoiseen ylävämmille maille, isoille vesistöille, aukeille\nlakeuksille.\n\nHe eivät olleet yksin. Vihurina kiiti karibu heidän ohitseen. --\n_Joutuin, joutuin, joutuin!_ huusi Niwan vaisto, -- mutta _kestä!_\nSillä karibu, joka rientää tultakin nopeammin, kaatuu kohta\nuupuneena, ja liekit nielevät hänet. -- _Joutuin_ -- mutta _kestä!_\n\nJa tasaisesti ja kestävästi Niwa edelleen johti juoksua.\n\nUroshirvi ryntäsi lännestä vinosti heidän tiensä poikki,\nhenkihieverissä ja huohottaen kuin kaula olisi ollut poikki. Se oli\npahasti palanut ja juoksi umpimähkään itäistä tuliseinämää kohden.\n\nTakanapäin ja kummallakin sivulla, missä liekit armotta ja julmina\nkiitivät eteenpäin, oli kuoleman saalis suunnattoman suuri ja\npöyristyttävä. Ontoissa puissa, ryteiköissä, tiheissä puunlatvuksissa\nja itse maassa, jonne erämaan pikkueläjät olivat paenneet, nämä\nkuolivat joukolla. Kaniinit olivat maata pitkin loikkivia tulipalloja\nja makasivat sitten mustina ja käpertyneinä; näädät paistuivat\npuihinsa; kiiltonäädät, vesikot ja kärpät pakenivat ryteikköjen\nperimmäisiin soppiin ja kuolivat sinne hitaasti kituen; pöllöt\nlehahtivat lentoon puunlatvoistaan, hoippuivat hetken aikaa tulisessa\nilmassa ja putosivat sitten keskelle liekkejä. Ainoakaan eläin ei\npäästänyt ääntä -- piikkisikoja lukuunottamatta, jotka kuollessaan\nitkivät kuin pikku lapset.\n\nVihreitä kuusi- ja seetrimetsiä pitkin, jotka uhkuivat pihkaa,\nmikä sai niiden tuuheat latvukset räjähtämään tulimereksi, kiiti\ntuli hirveästi ärjyen eteenpäin. Sen tieltä ei -- kunnollisessa\nkilpailussa -- kyennyt pakenemaan ihminen eikä eläin. Tästä\ntulimaailmasta olisi voinut kohota taivaalle yksi ainoa suuri\nvalitushuuto: _Vettä -- vettä_ -- VETTÄ! Missä vain vettä oli, siellä\nmyös oli toivoa -- ja elämää. Syntyperä ja perhesuhteet ja erämaan\nriidat unohtuivat kaikki tällä hirveän vaaran hetkellä. Jokainen\njärvi oli rauhan satama.\n\nSellaiselle järvelle saapui Niwa, erehtymättömän vaiston ja takaapäin\nkuuluvan tulimyrskyn ärjynnän teroittaman hajuaistin opastamana. Miki\noli suunniltaan; hänen aistinsa olivat turtuneet; sieraimet eivät\nerottaneet muuta hajua kuin palavan maailman -- hän siis seurasi\nsokeasti toveriaan. Tuli parhaillaan kiersi järven läntistä rantaa\nja vedessä oli jo runsaasti eläimiä. Suuri ei tämä järvi ollut ja\nmelkein pyöreä. Läpimitta oli tuskin kahtasataa metriä. Uloimpana\nrannasta -- muutamat uimassa, mutta useimmat pohjassa seisten, pää\nvain veden pinnan yläpuolella -- oli parikymmentä karibua ja hirveä.\nLyhyempikoipiset eläimet uiskentelivat ilman päämäärää, sinne tänne,\nmeloen jaloillaan vain sen verran, että pysyivät pinnalla. Sillä\nrannalla, mihin Niwa ja Miki pysähtyivät, oli suunnattoman suuri\npiikkisika, joka rupatteli ja hihitteli hullunkurisella tavallaan,\nikään kuin olisi moittinut kaikkia yhteisesti siitä, että olivat\nhäirinneet hänen päivällisateriaansa. Sitten se lähti veteen. Vähän\nedempänä kiiltonäätä ja kettu seisoivat aivan veden partaalla, kahden\nvaiheilla, kastaisivatko kalliin turkkinsa, kunnes itse kuolema\nhätyytti kantapäitä; ja aivan kuin olisi tullut tuomaan tuoreita\nuutisia tästä kuolemasta laahautui väsyneesti vedestä rannalle toinen\nkettu, rampana kuin märkä riepu uituaan sinne vastaiselta rannalta,\nmissä liekit jo loimusivat tuliseinänä. Ja samalla kun tämä kettu\nui rantaan, toivoen täältä löytävänsä turvapaikan, sukelsi ryskyen\nviidakosta esille Niwaa toisen verran suurempi vanha karhu, töytäsi\nveteen ja ui rannasta. Pienempiä eläimiä mateli, ryömi ja puikki\npitkin rantaa: pieniä, punasilmäisiä kärppiä, näätiä ja vesikoita,\nkaniineja, oravia, vikiseviä myyriä ja hiirilauma. Ja vihdoin,\ntällaisen pikkuväen juostessa hänen ympärillään, jonka hän olisi\nhalunnut ahneesti popsia suuhunsa, Niwa hitaasti kahlasi veteen.\n\nMiki seurasi häntä, kunnes oli vajonnut hartioihin asti. Silloin\nhän pysähtyi. Tuli oli nyt aivan lähellä ja läheni yhä kuin\nkilpa-ajohevonen. Suojaavan hirsikon yli ajautui pilvenä savua ja\ntuhkaa. Kohta järvi oli näkymättömissä, ja tuosta pimeän ja savun\nja kuumuuden hirveästä sekamelskasta alkoi nyt kuulua kummallisia\nja mieltä järkyttäviä huutoja, kuolemaan tuomitun hirvenvasikan\nmylvintää ja emonsa kauhunsekainen vasta-ammunta, suden tuskaista\nulvontaa, ketun kauhistunutta haukuntaa, ja muita kaikkia ylinnä\nkaakkuriparin karmeaa kirkunaa, kun niiden koti oli muuttunut\ntulimereksi.\n\nYhä sakenevan savun ja kiihtyvän kuumuuden läpi Niwa kutsui Mikiä\nlähtiessään uimaan, ja Miki hyökkäsi hänen jälkeensä uikuttaen\nvastaukseksi, ja uiden niin lähellä mustaa veljeään, että kuono\nkosketti tämän kylkeä. Keskiselälle päästyään Niwa teki samoin kuin\nmuutkin uimassa olevat eläimet -- meloi jaloillaan juuri sen verran,\nettä pysyi veden pinnalla, mutta Mikillä ei ollut yhtä helppoa,\nsillä hän oli isoluinen ja vailla kannattavaa rasvakerrosta. Hänen\noli pakko oikein uida pysyäkseen pinnalla. Toistakymmentä kertaa hän\nkiersi Niwan ympäri ja tuli sitten syystä tai toisesta aivan hänen\nviereensä ja nojasi etukäpälillään hänen hartioihinsa.\n\nJärvi oli nyt yhtenäisen tuliseinän ympäröimä. Tulen kielekkeitä\nkohosi pihkaisiin puihin ja syöksyi viisitoista metriä korkealle\nilmaan. Palon synnyttämä pauhu oli aivan huumaava. Se tukahdutti\nkaikki äänet, jotka tuska ja kuolema ehkä synnyttivät. Ja kuumuus oli\naivan kauhea. Sen ollessa pahimmillaan, Mikistä tuntui siltä kuin\nolisi vetänyt tulta keuhkoihinsa. Niwa upotti päänsä veteen aina\nmuutaman sekunnin kuluttua, mutta Mikin vaisto ei sitä sallinut.\nSuden ja ketun ja kiiltonäädän ja ilveksen tavoin hän ennemmin kuoli\nkuin sukelsi upoksiin.\n\nYhtä pian kuin tuli oli tullut, se taas menikin, ja järveä reunustava\nmetsäseinä, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut vihreä, oli nyt musta\nja käpertynyt ja kuollut; ja ääni loittoni yhdessä liekkien kanssa,\nkunnes se taas oli vain kaukaista, kohisevaa murinaa.\n\nNoille mustille ja kyteville rantaäyräille siirtyivät taas vähitellen\nelolliset olennot. Järveen paenneista eläimistä olivat monet\nkuolleet; varsinkin piikkisiat. Ne olivat kaikki hukkuneet.\n\nAivan lähellä rantaa oli yhä sietämättömän kuuma, ja useita tunteja\nmaa pysyi kytevästä tulesta polttavan kuumana. Lopun päivää ja\nkoko seuraavan yön kaikki elolliset olennot pysyttelivät matalassa\nrantavedessä. Eikä yhdenkään mieleen juolahtanut siepata saaliiksi\nnaapuriaan. Tuo kauhea vaara oli tehnyt heistä sukulaisia.\n\nVähän ennen seuraavan aamun sarastusta tuli tulen lievike. Alkoi\nrankasti sataa, ja kun päivä koitti ja aurinko paistoi kolkolta\ntaivaalta, ei näkynyt muuta merkkiä siitä, minkälainen järvi oli\nollut, kuin pinnalla kelluvat ja rantoja reunustavat raadot. Elävät\nolivat palanneet hävitettyyn erämaahansa -- ja niiden joukossa Niwa\nja Miki.\n\n\n\n\n26\n\n\nMonet päivät Suuren Tulen jälkeen pysyi Niwa johdossa. Koko\nheidän maailmansa oli musta ja elottoman autio, eikä Miki olisi\nosannut lähteä minnekään päin. Jos tuli olisi rajoittunut jollekin\nerityiselle paikkakunnalle ja pienemmälle alueelle, hän olisi\njättänyt koko hiiltyneen maaperän. Mutta palo oli ulottunut\nsuunnattoman laajalle. Se oli levittäytynyt yli tavattoman laajan\nmaa-alueen, ja puolella kaikista olennoista, jotka olivat pelastuneet\njärviin ja virtoihin, oli edessään vain nälkäkuolema.\n\nMutta ei Niwalla ja hänen heimollaan. Samoin kuin hän ei tulta\npaetessaan ollut menettelytavasta ja suunnasta epätietoinen, hän ei\nnytkään hetkeäkään epäröinyt, mihin suuntaan taas oli lähdettävä\nelollista maailmaa etsimään. Suunta oli luoteinen -- aivan kuin\nkompassin mukaan. Jos he sattuivat järven rantaan ja kiersivät sen,\nasteli Niwa aina rantaa pitkin, kunnes tuli aivan vastakkaiselle\nkohdalle -- ja lähti taas suoraan luoteeseen. Hän oli aina\nliikkeellä, ei vain päivällä, mutta yölläkin, suoden itselleen vain\nhyvin lyhyitä lepohetkiä, ja seuraavan aamun sarastaessa oli Miki\npahemmin uupunut kuin karhu.\n\nMonet merkit alkoivat nyt viitata siihen, että lähestyttiin\npaloalueen rajaa. Vihreitä metsikköjä oli jäänyt pystyyn, näkyi\nrämeikköjä, joita eivät liekit olleet turmelleet, ja tapasivatpa\nhe paikka paikoin viheriöiviä nurmialueitakin. Rämeiköissä ja\nmetsiköissä he herkuttelivat, sillä nämä tulimeren keitaat olivat\ntulvillaan ruokaa, jota oli helppo tavoittaa ja syödä. Ensi kertaa\nNiwa nyt kieltäytyi pysähtymästä, vaikka oli saatavissa runsaasti\nruokaa. Kuudentena päivänä he olivat noin sadanviidenkymmenen\nkilometrin päässä siitä järvestä, johon olivat tulta paenneet.\n\nSe oli ihanaa seutua vihreine metsineen, laajoine lakeuksineen\nja lukuisine järvineen ja jokineen -- jossa tuhannet _usajout_\n(matalat harjut) risteilivät ja joka oli parasta pyyntimaastoa.\nLukuisten järviensä ja vesirikkaiden jokiensa tähden, jotka juoksivat\nharjanteiden välillä ja järvestä järveen, tämä seutu ei ollut niin\npahasti kärsinyt helteestä kuin etelämpänä oleva seutu. Kuukauden\npäivät Niwa ja Miki metsästelivät tässä uudessa paratiisissaan ja\ntulivat taas lihaviksi ja onnellisiksi.\n\nSyyskuussa heidän eteensä sattui kummallinen koje. Ensin Miki\nluuli sitä majaksi, mutta se oli paljon pienempi kuin mikään hänen\nnäkemänsä maja Se ei ollut paljon suurempi sitä seivästarhaa, missä\nLe Beau oli häntä säilyttänyt. Mutta se oli tehty tukevista pölkyistä\nja pölkkyihin oli uurrettu sellaiset pykälät, ettei niitä olisi\nmillään saanut hajalle. Eivätkä nämä pölkyt liittyneet tiiviisti\ntoisiinsa, vaan niiden välissä oli kuudesta kahdeksaan tuuman\nlaajuiset raot. Ja ovi oli sepposen selällään. Tästä kummallisesta\nkyhäelmästä tuli ylikypsän kalan voimakas haju. Mikistä haju oli\nvastenmielinen. Mutta Niwaa se veti voimakkaasti puoleensa, ja tämä\njäi itsepintaisesti sen läheisyyteen siitä huolimatta, että Miki\nkaikin keinoin koetti houkutella häntä pois. Vihdoin Miki toverinsa\nhuonoa makua inhoten lähti itsekseen äreänä metsästämään. Vasta\njonkin aikaa tämän jälkeen Niwa uskalsi pistää päänsä hartioita\nmyöten aukosta sisään. Kalan haju sai hänen pikku silmänsä kiilumaan.\nVarovasti hän astui tähän kummalliseen pölkkykehykseen. Hänen ei\nkäynyt kuinkaan. Hän näki kaloja niin paljon kuin jaksaisi syödäkin,\nheti erään seipään toisella puolella, johon hänen oli pakko nojata\nulottuakseen niihin. Hän meni varovasti seipään lähelle, kurkottautui\nsen yli, ja silloin --\n\n-- Muks!\n\nHän kiepsahti ympäri kuin luodin satuttamana. Enää ei ollut aukkoa\nsiinä, mistä hän oli tullut. Seiväsliipasin oli laukaissut laskuoven,\nja Niwa oli vankina. Hän ei hätäillyt, vaan tyytyi tyynesti\nasemaansa, uskoen nähtävästi, että pölkkyjen välissä kyllä oli\njossakin tarpeeksi iso aukeama, mistä hän mahtuisi tunkeutumaan läpi.\nMuutaman tutkivan nuuskahduksen jälkeen hän rupesi syömään kalaa.\nHänen herkutellessaan tällä haisevalla syötillä ilmestyi muutaman\nmetrin päässä olevasta palsaminäreiköstä näkyviin intiaani. Tämä\nkäsitti pian, mitä oli tapahtunut, pyörähti ympäri ja katosi.\n\nPuolta tuntia myöhemmin tämä intiaani saapui juosten aukiolle, missä\nsijaitsivat vastarakennetut uuden aseman rakennukset. Hän suuntasi\nkulkunsa yhtiön varastoon. Tämän varastorakennuksen taljoilla\nverhotussa \"toimistossa\" kumartui mies hellästi naisen puoleen.\nIntiaani näki heidät huoneeseen astuessaan ja irvisteli hyvillään.\n_Sake-hewawin_ (rakastunut pari), niin oli heitä jo totuttu\nnimittämään Lac Bainin asemalla -- tätä miestä ja naista, jotka\nolivat pitäneet kaikelle kansalle suuren juhlan, kun lähetyssaarnaaja\noli heidät aivan hiljattain vihkinyt. Mies ja nainen kavahtivat\npystyyn, kun intiaani tuli huoneeseen, ja nainen hymyili hänelle. Hän\noli kaunis. Hänen silmänsä hehkuivat, ja poskia punasi kukkea ilo.\nSydämessään intiaani tunsi jumaloivansa häntä.\n\n-- Uu-ii, olemme saaneet karhun pyydetyksi, hän sanoi. -- Mutta se on\n_napao_ (uroskarhu). Ei sillä ole penikkaa, _iskwao_ Nanette!\n\nValkoinen mies nauroi.\n\n-- Eikö olekin meillä erinomainen onni, Nanette, kun saamme sinulle\nkarhunpenikan lemmikiksi? hän kysyi. -- Olisinpa vaikka vannonut,\nettä tämän emon penikkoineen saamme helposti pyydetyksi. Uroskarhuko!\nSitten se täytyy laskea irti, Mootag. Sen nahka ei kelpaa mihinkään.\nLähdetkö mukaan, Nanette, katsomaan sitä ihmettä?\n\nNanette nyökkäsi, ja hänen naurahduksensa ilmaisi rakkauden ja elämän\niloa.\n\n-- _Ovi_. Onpa todella hauska -- nähdä sen lähtevän! Challoner\nkulki edellä, kirves kädessään, ja käsi kädessä hänen rinnallaan\nasteli Nanette. Mootag tuli perässä, ase kädessä kaiken varalta.\nPalsamitiheikön suojasta Challoner kurkisti ensin aukiolle ja teki\nsitten reiän, josta Nanette saattoi katsoa häkkiä vankeineen. Hetken\naikaa Nanette henkeään pidättäen katseli Niwan kovin kiihtynyttä\nedestakaisin astuntaa. Sitten hän hiljaa huudahti, ja Challoner tunsi\nhänen sormiensa puristavan tiukasti omia sormiaan. Ennen kuin hän\nedes ennätti käsittää mitä Nanette aikoi tehdä, tämä oli syöksynyt\nesille palsamitiheikön peitosta.\n\nAivan pölkkyvankilan ääressä makasi toverilleen hädän hetkenä\nuskollinen Miki. Hän oli nyt lopen uupunut kaivettuaan multaa alimman\nseinäpölkyn alta, eikä hän ollut haistanut eikä kuullut toisten\nläsnäoloa ennen kuin näki Nanetten seisovan tuskin kahdenkymmenen\naskelen päässä. Sydän hypähti huohottavaan kurkkuun. Hän nielaisi,\nikään kuin vapautuakseen jostakin isosta kimpaleesta; hän tuijotti.\nJa sitten hän hyppäsi naista kohden haukahtaen äkkiä kaipauksen\nulinan. Kiljahtaen Challoner kirves koholla hyppäsi viidakosta\nesille. Mutta ennen kuin kirves ehti pudota, oli Miki Nanetten\nsylissä, ja hämmästyksestä huohottaen Challoner antoi aseensa\nlaskeutua -- ja lausui vain yhden sanan:\n\n-- MIKI!\n\nMootag katseli hölmistyneenä, miten mies ja nainen tavattomasti\ntouhusivat oudon ja villinnäköisen eläimen kimpussa, joka hänen\nmielestään olisi pitänyt tappaa. Karhun he olivat unohtaneet. Ja Miki\nrajun riemuisena siitä, että oli tavannut isäntänsä ja emäntänsä,\noli myös unohtanut hänet. Niwa itse omituisella wuuf-huudolla käänsi\nheidän huomionsa puoleensa. Oitis Miki syöksyi takaisin häkille ja\nnuuski kahden pölkyn lomitse Niwan kuonoa ja koetti häntäänsä rajusti\nheilutellen saada hänet käsittämään, mitä oli tapahtunut.\n\nChallonerin päässä oli vähitellen kehittynyt ajatus, joka sai hänet\nunohtamaan kaiken muun paitsi kopissa olevan ison, mustan pedon, ja\nhitaasti hän lähestyi pyydystä. Oliko mahdollista, että Miki olisi\nliittynyt toveriksi mihinkään muuhun karhuun kuin siihen entiseen\npenikkaan? Hän veti syvään henkeään tarkastaessaan heitä. Niwan\nruskeakärkinen kuono oli pistetty kahden pölkyn väliin, ja _Miki\nnuoli sitä kielellään!_ Hän ojensi toisen kätensä Nanettea kohden,\nja kun tämä tuli hänen luokseen, hän osoitti hetken aikaa sormellaan\nmitään sanomatta.\n\nSitten hän sanoi:\n\n-- Tuo on se penikka, Nanette. Tiedäthän -- josta olen sinulle\nkertonut. He ovat pysyneet yksissä kaiken tämän aikaa -- niistä\npäivistä, jolloin surmasin penikan emon puolitoista vuotta sitten ja\nsidoin ne nuoran pätkällä yhteen. Nyt ymmärrän, miksi Miki karkasi\nluotamme mökistä. Se palasi takaisin -- karhun luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka tätä nykyä sattuu matkustamaan Le Pasista pohjoiseen, ja lähtee\nkanootilla liukumaan Rat-jokea tai Grossberryn vesireittiä, ja sieltä\nmeloo ja laskee myötävirtaa Reindeer -- jokea pitkin ja sitten\nReindeer-järven itäistä rantaa, joutuu silloin lopulta Cochraneen --\nja Lac Bainin asemalle. Se on pohjolan ihanimpia seutuja. Kolmesataa\nintiaania, puoliveristä ja ranskalaista saapuu nahkavarastoineen\nLac Bainiin. Näiden joukossa ei tapaa ainoatakaan -- miestä, naista\ntai lasta -- joka ei tuntisi tarinaa Lac Bainin kesystä karhusta,\n_l'angen_, valkoisen enkelin, toimitusmiehen vaimon, lemmikistä.\n\nKarhulla on kaulassaan kiiltävä vyö, ja se kuljeskelee mielin\nmäärin ison koiran seurassa, mutta koska se on tullut isoksi ja\nlihavaksi, se ei milloinkaan vaella kauas asemalta. Ja koko tällä\nalueella noudatetaan kirjoittamattomana lakina, ettei tätä eläintä\nsaa häiritä ja ettei viittä kilometriä yhtiön rakennuksia lähempänä\nsaa virittää karhunloukkuja. Sitä kauemmas ei karhu milloinkaan\nlähde; ja kun pakkaset alkavat ja se menee talviuntansa nukkumaan, se\nryömii syvään, pitkään luolaan, joka on sitä varten kaivettu yhtiön\nvarastohuoneen alle. Ja öiksi menee Miki, koira, sinne sen viereen\nnukkumaan.\n\n\n\n"]