[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fygTQtIrgwX1f_swJJNIcrV-c9DpAoC0Mp2wRbTCu8i8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1632,"Mykkä paholainen","Kara, Jalmari",1890,1936,"1632-kara-jalmari-mykka-paholainen","1632__Kara_Jalmari__Mykkä_paholainen","Kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1916,null,28398,181517,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia, joiden aiheet vaihtelevat taiteilijaelämästä pohjoisiin meriin. Tarinoissa kohdataan muun muassa säveltäjä Berliinissä sekä hylkeenpyyntialuksen miehistöä jääolosuhteiden keskellä.","Jalmari Karan 'Mykkä paholainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1632.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MYKKÄ PAHOLAINEN\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nJALMARI KARA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Viuluniekka Ouru.\n Okura.\n Valonheittäjä.\n Jäälauta.\n Suru.\n Viettelijä.\n Paholainen.\n\n\n\n\nViuluniekka Ouru.\n\n\nOvenvartia katsoi ällistyneenä vuoroin minuun, vuoroin oveen, joka\nvastikään oli paukahtanut kiinni toverini jälkeen. Minä olin yhtä\nhämmästynyt. Olimmehan juuri tulleet tähän kodikkaaseen ravintolaan, ja\nmusiikki pauhasi kutsuvasti vastaamme. Ovenvartia oli riisunut ystäväni\npäällysvaatteet ja oli paraikaa ripustamassa minun takkiani naulaan,\nkun toverini äkkiä sieppasi palttoon harteilleen, painoi hatun päähänsä\nja sanaa sanomatta lähti pois...\n\nHän odotti minua ulkopuolella, tarttui käsivarteeni ja niin menimme\ntoiseen ravintolaan. En kysellyt. Muistin, että seurassani oli\nsäveltäjä X., mies, jonka ystävyydestä minulla oli kunnia ylpeillä ja\njonka epävakaisuuteen varmaankin on syynä hänen sielullinen\nsairautensa. Tietenkin odotin selitystä.\n\nÄänettömyyttä kesti kauan. Tupakansauhun seasta kuului sotkuista\npuhelua ja tuulettajan ilkeä surina.\n\n-- Sillähän oli vakoja kasvoissa... viulunsoittajalla? kysyi ystäväni\nvihdoin.\n\n-- Kellä?\n\n-- Sillä siellä... ravintolassa, mistä tulimme. Pääkin oli kalju, näin\novelta.\n\n-- Niin oli, muistaakseni.\n\n-- Muistaakseni!... Hän se soitti, tiedä se.\n\n-- Totta kai... Mutta eihän tuo näkynyt sinulle kelpaavan.\n\n-- Älä!\n\nHeikko punerrus kohosi säveltäjän kasvoille.\n\n-- Hän on viulutaiteilija Ouru. Huomaa: taiteilija, kiihkoili ystäväni\nhetken kuluttua.\n\nJälleen ei pitkään aikaan kuulunut kuin puheensorinaa ja kilahduksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, niin, niin, niin -- alkoi säveltäjä -- siinä jutussa ei ole päätä\neikä perää, tuskinpa edes järkeä. Ja toisekseen, ei niin suuria\ntapahtunutkaan, enkä edes tiedä mitä oikein tapahtui. Kaikki on kuin\nunennäköä. Oltiin nuoria, hapuiltiin, tehtiin työtä, iskettiin toisin\nvoimin kuin nykyään, tuhlattiin aikaa, mutta silloin sitä riitti\ntuhlata, sillä jos herkuteltiinkin, niin ei sitä unella herkuteltu. --\nOlin Berlinissä opinnoilla, korviani myöten rakastuneena nuoreen\nlaulajattaren alkuun, jota sanottiin Kiuruksi, hän kun osasi lasketella\nkurkustaan mitä kummallisimpia juoksutuksia. -- Ouru ja Kiuru, Kiuru ja\nOuru, eikös olekin vain nimet? Kun ouruvesi lirisee, niin kiuru\nlivertää!...\n\nOn oikeastaan vähän hassunkurista, että näiden tapausten yhteydessä\naina muistan erästä mitätöntä seikkaa, vaikka voihan sitä pitää kaiken\nalkuna: Olin kahden toverini kera Kiurun luona, jolle minut samassa\ntilaisuudessa esiteltiin. Istuimme Kiurun \"salongissa\", pienessä,\nvalkeassa, erittäin aistikkaasti kalustetussa huoneessa. Toiset siinä\npakinoivat hyvinkin vilkkaasti, mutta minä vieraampana tarkastelin\nseinillä riippuvia tauluja. Huomioni kiintyi yksinkertaisissa\nolkikehyksissä olevaan, suurehkoon valokuvaan. Jotakuinkin miellyttävän\nja omaperäisen näköinen mies, jolla oli niin runsas tukka, että syystä\nsaattoi epäillä hänen intelligenssiään tai ainakin kokemuksiaan, piteli\nviulua käsissään. Hänen ilmeensä vaikutti ensi hetkessä kylmältä, ja\nkatse, joka kyllä oli aivan teeskentelemätön, verhotulta. Lienenkö nyt\nsiinä, perin läheltä kuvaa katsellessani, hengittänyt kovemmin, vai\nliikahtiko huoneessa muuten tuulahdus, joka tapauksessa solahti kuva\näkkiä hieman alemmaksi väljissä kehyksissään. Aivan suotta säpsähdin,\nja sydämeni tykytys kiihtyi. Ja siinä silmänräpäyksessä näytti minusta\nmiehen ilme muuttuneen merkillisellä tavalla. Kaiketi pelkästä\nsäikähdyksestä kiisi kylmiä väreitä läpi ruumiini, ja silmiini kohosi\nvettä, joka himmensi näköä. -- Tarkemmin katsoessani oli kuva tietysti\naivan ennallaan.\n\nAikoja oli kulunut -- jatkoi säveltäjä ryypättyään -- kun ystäväni,\nmuuan suomalainen maalari, tuli hakemaan minua pieneen illanviettoon.\n-- Olin jo ehtinyt tunnustaa Kiurulle rakkauteni, toivottoman\nrakkauteni, joka oli niin mielettömän kiihkeä, että olisin todenteolla\nnainut tytön. Sain rukkaset. Olin perin onneton ja niin epämiehekäs,\nettä tartuin käteen, jonka hän minulle ystävättärenä ojensi; hän\nmerkitsi minulle niin paljon, että kaikin mokomin tahdoin säilyttää\nhänet edes toverina läheisyydessäni.\n\nTuohon illanviettoon saapui meitä kaiken kaikkiaan neljä. Paitsi\nystävääni maalaria tunsin jo ennestään toisenkin osanottajan,\ntummaihoisen, harvasanaisen pianistin, joka aina oli alakuloinen.\nKolmas esiteltiin minulle: hän oli viuluniekka Ouru.\n\nHeti ensi silmäyksellä näyttivät hänen kasvonsa minusta tutuilta, mutta\nkesti sentään tuokion, ennenkuin muistin, missä olin hänet ennen\nnähnyt. Kiurun seinällä, olkikehyksissä, siellähän oli tuon miehen\nkuva, kuva, joka kerran oli säikäyttänyt minut niin omituisesti.\n\nYksityishuoneemme oli todellakin hauska. Sinipunerva amppeli heitti\nhimmeätä valoaan harmaille seinäverhoille, jotka olivat hopealla\nkirjaellut. Pehmeihin, mataliin tuoleihin vajosi kuin lumeen.\nKuusikulmaisella pöydällä tuoksui ruusuja hassunkurisessa\nterrakotta-maljakossa, ja jaspiksesta tehdyssä tupakkakupissa oli\njotakin tahmaa, joka kuuman tuhkan vaikutuksesta huumaavasti lemusi.\n\nSöimme illallisen. Likööri tuotiin pöytään. Keskustelumme ei ollut\nkovin vilkasta, mutta hyvä oli ainakin minun olla ja luullakseni\ntoistenkin. Pianisti tiirotteli hajamielisenä sikarinsauhuunsa, maalari\nkaivoi hampaitaan, ja Ouru koetti kiikkua tuolillaan; hänenkin kanssaan\nolin muuten jo ehtinyt tulla sinuksi.\n\nJonkun ajan kuluttua pujahti maalari ulos. Minä pyysin pianistia\nsoittamaan. Hän esittikin meille Griegin ja muistaakseni Schumannin\npienempiä sävellyksiä. Ouru käveli pari kertaa ympäri huoneen kiskoen\nsankkoja savuja sikaristaan ja asettui sitten seinää vasten nojalleen.\n\nPianisti alkoi soittaa muuatta Chopinin valssia. Juuri silloin tuli\nmaalari sisään kahden herrasmiehen seuraamana. Heidät esiteltiin.\nToinen oli estetiikan tohtori, suomalainen, toinen joku saksalainen\nfilologi. Pyytelivät anteeksi, eivät tahtoneet häiritä. Pianisti\npakotettiin jatkamaan äsken alottamaansa kappaletta.\n\nJa herroillakos oli juteltavaa ihmeellisten sävelten tulviessa\nsoittokoneesta! Puhuttiin kodikkuudesta, leppeästä tunnelmasta,\nhurmaavasta tuoksusta, värien lauhasta sopusoinnusta; ja oikein\nhyper-estetisoivin lauseparsin ja tietenkin saksaksi. Maalari pahanen\nse jaksoi niille vastata. Pianisti ei kuullut tietysti mitään, hän kun\neli sävelissään. Ouru nojasi yhä seinään. Äkkiä heitti hän ikäänkuin\nsuutuksissaan sikarinpätkänsä pöydän yli uunin eteen; hän oli vielä\nsiksi vieras minulle, etten saanut katsotuksi häneen. Tupruttelin\nvaltavia savuja ja tarkkasin maalaria; paholainen näytti menneen hänen\nnahkoihinsa.\n\n-- Perrrkele! karjasi Ouru yhtäkkiä matalalla, karkealla äänellä. Hän\nseisoi kädet housuntaskuissa, nojaten seinään niin viistosti, että joka\nhetki luulin hänen jalkojensa luiskahtavan alta pois. Hetken oli hänen\nkasvoillaan outo ilme ja kaikki veri oli paennut poskilta. Sitten hänen\notsansa punertui, ohimosuonet ja kaulalaskimo paisuivat. Hän nauroi\nkankeasti, melkein raa'asti, heittäytyi humalaiseksi ja sai kummallisen\nvelton piirteen puoliavointen riippuvien huultensa ympärille. Musta\nhiussuortuva valui hänen otsalleen.\n\nTuli hiljaista. Vieraat lakkasivat puhumasta, ja pianisti lopetti\nsoittonsa. Maalari katsoi Ourua ällistyneenä, kulmakarvat koholla.\n\nMinun tuli niin hyvä ollakseni, että olisin tahtonut syleillä uutta\ntuttavaani. Outo ilo täytti sydämeni, ja vaivoin sain pysytyksi\npaikoillani. -- Ouru kompuroi pöydän luo, joi juomasta päästyä, ja\npelkästä myötätunnosta minä täytin ja tyhjensin lasini yhtaikaa hänen\nkanssaan, kerta kerran perään. Vieraille tuli kiire pois. Maalari\nnauroi kuin paholainen, ja pianisti kyseli ihmeissään, saamatta keltään\nvastausta. Ourun suupielissä oli jäykkä hymy. Hän näytti häpeävän\ntekoaan; selvästi oli hänen tukala olla.\n\nEn tiedä minkä takia me kaikki neljä rupesimme mielettömästi juomaan.\nLaseja särkyi ja uusia tuotiin tilalle. Huoneessamme oli aivan\nhelvetillinen mähäkkä, joka mies huusi, rallatteli ja hihkui minkä\nkerkisi. Huidoimme käsiämme kuin haamut paksun tupakansauhun seassa,\njonka amppeli värjäsi violetiksi. Järkevää sanaa ei sanottu.\n\nKun lähdimme pois, niin heti kadulle päästyämme Ouru kävi minua\nkäsipuoleen, ja aivan tahallamme hoippuen me aloimme vaeltaa katuja.\nMaalari ja pianisti eksyivät meistä jonnekin. Vastaantulijat kääntyivät\nmeitä katsomaan, taisipa poliisikin meitä tarkata. Minä töytäsin nurin\nerään saksalaisen jätkän, joka oli niin humalassa, ettei enää päässyt\njaloilleen omin avuin, mutta joka siitä huolimatta huusi: Trunkenbold,\nSchwein!\n\nMe vain kävelimme vaihtamatta sanaakaan, mutta sensijaan koko ajan\nrallattaen. Kaiken maailman renkutukset, varieteelaulut ja kuluneet,\niänikuiset tanssikappaleet käytiin läpi. Ja jos toinen alkoi hyräillä\njotakin valssin tapaista, niin toinen heti säestämään: bm pah pah,\nbm pah pah, hnt tarara, tsia rallai, bm bararara, hm barara\nbararararararei... Vähitellen me selvisimme, ja Ouru saattoi minut\nkotiin.\n\nViikkoa myöhemmin oli Ourun debyyttikonsertti.\n\nOlin tavannut hänet pari kertaa, tunsin mielenkiintoa häntä kohtaan ja\nluulin voivani laskea hänet ystäviini, vieläpä kaikkein parhaimpiin.\nOlin keskustellutkin hänen kanssaan tulevasta konsertista, tai\noikeammin kysynyt siitä jotakin, mutta hänen tuskastuneesta ja lyhyestä\nvastauksestaan olin huomannut, ettei hän kärsinyt siitä puhuttavan.\nPianisti ei ennustanut hänelle mitään hyvää, mutta ei perustellut\nepäilyään, vaan näytti salaavan jotakin; hän oli tuntenut Ourun\npienestä pitäen.\n\nHämmästyin aikalailla, kun vasten olettamustani en saanutkaan\nvapaalippua. Suoraan sanoen tulin pahoille mielin. Minulla ei ollut\nmuuta neuvoa kuin ostaa kaksi lippua ja lähteä hakemaan Kiurua mukaani.\n\nTytön muuttaessa pukuaan toisessa huoneessa osuivat silmäni\nmedaljongiin, joka häneltä, ties mistä syystä, oli unohtunut pöydälle.\nVähääkään epäröimättä minä avasin sen. Mutta säpsähdinpä ja outo kipu\nviilsi sydäntäni, kun näin siinä Ourun kuvan. En tiennyt, enkä luullut\nheidän tuntevan toisiaan, ainakaan lähemmin. Kiuru ei koskaan ollut\nmaininnut sanaakaan viuluniekasta. Olin luullut, että olkikehyksissä\noleva valokuva oli ostettu, vaikkapa saatukin, mutta en aavistanut\nrakastettuni kantavan sitä pienennettynä sydämellään. Ei minulla ollut\nvähäisintäkään toivoa, tiesin sen kyllä, mutta siitä huolimatta heräsi\nminussa katkera mustasukkaisuus.\n\nKiuru astui sisään hurmaavana uudessa puvussaan. Tarkastelin\nmedaljongia välinpitämättömyyttä teeskennellen.\n\n-- Onko tämä sinun rakastajasi? kysyin, vaikka ääni tahtoi väkisinkin\npettää.\n\n-- Ei, hän on rakastettuni, vastasi tyttö ohimennen, peilaillessaan.\n\n-- Mikä on tietysti aivan samaa.\n\nKiuru käännähti äkkiä ja loi minuun totiset silmänsä.\n\n-- Vai niin... Sinun minä luulin tietävän, että erotus on olemassa.\n\nAivan erikoisen kipeästi hänen sanansa koskivat. En saattanut katsoa\nhäntä silmiin, ja huuleni vapisivat, kun koetin hymyillä. Tosiaankin,\nminun se kyllä piti tietää. Napsautin medaljongin kiinni enkä saanut\nvastatuksi.\n\n-- Muuten voisit hyvin lähteä. En tule kanssasi.\n\n-- Mutta minkätähden?\n\n-- En vaan. Minulla on jo lippukin... Ourun antama.\n\nSyntyi hiljaisuus. Mieltäni kirvelsi.\n\n-- Eipäs lähettänyt minulle lippua, tokaisin vihdoin.\n\n-- Eihän hän sinua tunnekaan.\n\n-- Ei tunne! Vaikka on ystäväni!\n\nKiuru hämmästyi.\n\n-- Näepäs! huudahti hän katsoen minuun terävästi.\n\nKummankin huulilla oli sama kysymys: miksei hänestä koskaan oltu\npuhuttu? Mutta molemmat luimme sen toistemme kasvoista emmekä lausuneet\nsitä ilmi, naurahdimme vain ihan yhtaikaa. Olipa todellakin sangen\nmerkillistä, etten minäkään ollut halaistua sanaa hiiskunut, kuvankaan\njohdosta, jota niin usein olin katsellut... Minä lähdin. Sydämeni oli\nihan tulvillaan selittämätöntä tuskaa.\n\nKonsertissa oli väkeä kohtalaisesti.\n\nOuru astui sisään hyvin levollisesti. Hän näytti perin komealta.\nSellainen tukkakin, oikein viuluniekkojen mieleinen.\n\nMinua hänen tyyneytensä kovasti hämmästytti. Mielestäni olisi sellaisen\nnuorukaisen sentään sietänyt olla aika kuumeessa esiintyessään\nberliniläis-yleisölle. Ehkä olin mustasukkainen ja tiedottomasti\nvihasin häntä, en osaa sitä mennä päättämään; joka tapauksessa tunsin\nyhä suurempaa vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mitä kauemmin häntä\nkatselin. Minusta eivät hänen kasvonsa olleetkaan rauhalliset sanan\nparhaimmassa merkityksessä, vaan niillä kuvastihe raaka kylmyys. Hänen\nliikkeensä eivät olleet tietoisesti hillityitä. Tosin jonkinlainen\nahdistus ilmeni niiden takaa, mutta alhainen, mistään piittaamaton\nvälinpitämättömyys oli niille luonteenomaisinta. Aivanhan hän liikkui\nkuin unissakävijä, kuin ei koko ympäristö olisi merkinnyt hänelle\nmitään. Hänen kirkkaitten silmiensäkin ilme oli sieluton -- syvä se\nkyllä oli.\n\nPari ensimäistä numeroa eivät kuuluneet minun harrastuspiiriini.\nHän esitti ne ihmeteltävällä puhtaudella ja taituruudella --\ntaituruusnäytteitä ne etupäässä olivatkin. Yleisö taputti, mutta pysyi\nverrattain kylmänä. Seurasi väliaika. Senjälkeen hän esitti\nMendelssohnin konserton.\n\nOlin sen perinpohjin tutkinut, siihen syventynyt, eläytynyt, senvuoksi\nminua tuskastutti hänen soittonsa. Hän esitti sen puhtaasti,\nmoitteettoman taitavasti, mutta hänen sisimpänsä ei antautunut. Vaikka\nhänen persoonallinen käsityksensä kyllä kuulsi läpi sävelten, niin\nsittenkin pintapuolisuus, hengetön välinpitämättömyys ja laimeus olivat\nilmeisesti etualalla. Esityksestä puuttui sielukkuutta, en tiedä oikein\nmitä, mutta kovasti se minua kidutti.\n\nHeti kappaleen loputtua nousin paikaltani ja riensin pois merkillisen\ntuskan vallassa. Luullakseni oli Kiurukin siihen yhtenä vaikuttimena.\nMinua ei olisi mikään voinut pidättää. Mahdollisesti herätin suorastaan\nhuomiota, sillä kättentaputuskaan ei ollut vielä ehtinyt kuin alkuunsa,\nkun jo kiivain askelin kiiruhdin ovea kohti.\n\nOtin vaatteeni ja lähdin suoraa päätä kotiin. Olin huonolla tuulella,\nrauhaton ja uuvuksissa. Ei minua nukuttanut, mutta askeleeni painoivat.\nTavattoman helposti sain kuitenkin ajatukseni siirtymään koko\nkonsertista. Kotiin päästyäni tupakoin paljon ja rupesin hyvällä\nhalulla lukemaan.\n\nJouduin ihan ymmälle, kun Ouru samana iltana myöhemmin tuli luokseni.\nEn käsittänyt miten hän oli päässyt sisäänkään, johan ulko-oven täytyi\nolla lukossa. Kenties oli joku samoissa portaissa asuva sattumalta\ntehnyt hänelle ystävällisen palveluksen. Vastoin tavallisuutta hän oli\niloinen.\n\n-- Vedä veikkonen takki yllesi! sanoi hän.\n\n-- Hyvänen aika! Mistäs sinä sisään pääsit?\n\n-- Siitä vaan, josta heti taas mennään, ovesta.\n\n-- En tiedä oikein. Viitsisikö sitä lähteä?\n\nLyhyen hetken hänen katseensa kuvasti niin suurta tuskaa, että minua\nvärisytti. En vähääkään ymmärtänyt, mitä hänellä oikein oli mielessä.\n\n-- Tottahan toki! intti hän.\n\nJa niin sitä lähdettiin.\n\nOletin hänellä olevan melkoisen joukon tuttuja koolla, mutta eipäs.\nIhan kahden me vain söimme illallista. Kaikki tämä oli minusta perin\noutoa. Olin nolona. Epämääräinen ahdistus kiusasi minua niin, etten\nvoinut heittäytyä oikein vapaaksi ja iloiseksi. Jo siitäkin syystä minä\njoin vahvasti. Eikä hän suinkaan tahtonut jarruttaa, vaan päinvastoin.\nKonsertista en saanut mitään puhutuksi, eikä hänkään ottanut sitä\nkeskustelun alaiseksi.\n\n-- Minnekäs sinä Kiurun jätit? tulin kysyneeksi vasten tahtoani.\n\nHän oli jo silloin punaisissaan, katseessa humaltuneen kevytmielinen\nloiste. Kysymykseni johdosta hän väkisin siristi silmiään ja otti\nsikarin suustaan.\n\n-- Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin, tai kiurusena oisin\nkohoova pilvihin, jurrasi hän kuin itsekseen.\n\nTuli hiljaista pitkäksi aikaa. Lasimme tyhjenivät ja täyttyivät.\n\nYhtäkkiä hän kavahti veltosta asennostaan, pani molemmat kämmenensä\npöydän reunaa vasten ja kumartui hiukan minun puoleeni.\n\n-- Mitäs sinne tulitkaan! sanoi hän kiihkeästi, matalalla äänellä.\n\nSuunnaton tuska piili syvällä hänen silmissään.\n\nSain aivan kuin lyönnin kasvoilleni. Omituinen häpeäntunne valtasi\nminut, en tiennyt minne katsoa. En ajatellutkaan vastata, mutta\nmuutenkin oli tukala ollakseni. Hermoni pettivät, enkä pysynyt\nliikehtimättä tuolilla.\n\nTartuin lasiini, kilistin.\n\n-- Spilkum!\n\nHänenkään hymynsä ei ollut rehellinen. Meillä ei ollut muuta\nmahdollisuutta kuin juoda itsemme humalaan.\n\n-- Täällä, täällä sitä riehuu, sanoi Ouru töykkien peukalollaan\nsydämensä kohdalle; hän oli silloin jo aivan täynnä. -- En voi koskaan\nsaada esille mitä siellä on parhainta. Tunnen vain kuinka siellä\npaisuu, ahdistaa, polttaa... Se tappaa minut vielä, ellen sitä\ntukahuta... Tai vapauta edes hetkeksi... Paraiten tällä, kippis.\n\nEhkä hän olisi puhunut jotain selvempää, mutta en voinut häntä\nkuunnella. Suorastaan pelkäsin. En millään muotoa tahtonut nähdä hänen\nsieluaan. Tekeydyin niin tylsän ja haluttoman näköiseksi kuin\nmahdollista.\n\nLähdettyämme ravintolasta rupesimme harhailemaan katuja. Ouru\nrallatteli. Minä tulin synkälle päälle ilman syytä; murjotin eteeni\näänettömänä. Oikeastaan halusin kotiin.\n\nVihdoin toverinikin vaikeni, mutta rupesi sangen kiivaasti kävelemään\nja laahasi minua käsipuolesta perässään. Tulimme hänen asuntonsa\nkohdalle. Hän avasi oven ja tuuppasi minut puoliväkisin sisään.\nHuomasin kuinka raskaasti hän hengitti.\n\nTuskin olin ennättänyt istua, kun hän sieppasi viulunsa kuin kuumeen\nvallassa. Hän oli aivan kalpea ja näytti nopeasti selvinneen. Hänen\nsilmänsä hehkuivat oudosti ja suunsa oli hiukan auki.\n\nJa jälleen alkoi viulu soida Mendelssohnin konserttoa.\n\nTunsin voimakasta liikutusta ja käännyin selin häneen. Silloin osui\nsilmiini Kiurun kuva, joka oli pöydällä ruusupuu-puitteissa.\nMerkillistä, kuinka sellainen vähäpätöisyys koski. Luullakseni vavahdin\nja heittäysin nopeasti sohvalle pitkäkseni.\n\nSitten sävelet lumosivat minut kokonaan. Toinen mies nyt piteli viulua\nkuin konsertissa taannoin. Tuntui kuin olisi jokainen käyrän hipaisu\nsydänverellä ostettu. Ani harvoin on musiikki minuun sillä tavoin\nvaikuttanut, ainakaan en koskaan ole kuullut sellaista esitystä.\nKäsitin, että mies edessäni oli taiteilija, jonka sielu tänä hetkenä\noli kokonaan säveliä, jonka sävelet pelkkää sielua.\n\nLopetettuaan hän oli arastelevan näköinen ja väisti katsettani. Ei hän\ntarvinnut kiitostani, enkä sitä hänelle tyrkyttänytkään. En ollut edes\nonnellinen, vaan päinvastoin tyytymätön. Kun se hurmio, minkä vallassa\nsoiton kestäessä olin ollut, oli haihtunut, tunsin väsymystä ja\ntuollaista hermostunutta haluttomuutta, jota mikään ei poista. Se\nseikka, että Ouru oli nyt selvästi osottanut olevansa tosi-taiteilija,\nei riittänyt ylläpitämään mielenkiintoani; sensijaan kohosi omituisen\nitsepintaisesti mieleeni turhanpäiväinen kysymys: mitähän naapurit\najattelevat, nythän on sydänyö?\n\nOuru rupesi laskettelemaan kaikennäköisiä lurituksia, maalaispolkkia,\nala-arvoisia valsseja. Hämärästi muistelen kuulleeni vielä Järnefeltin\nBerceusen viihdyttäviä säveleitä. Sitten vaivuin uneen.\n\nKun heräsin, huomasin lepääväni Ourun sohvalla. Hän oli peittänyt minut\nviltillä, mutta itse hän oli poissa. Kello oli silloin seitsemän\naamulla.\n\nJulkinen arvostelu vahvisti ne mielipiteet, jotka Ourun konsertti oli\nminussa synnyttänyt. Se totesi nuoren taiteilijan harvinaisen\ntaiturimaisuuden ja äänenoton puhtauden. Mutta samalla se leimasi\näärimmilleen harkitun jäsentelyn matemaattiseksi ja useasti huomautti\nsiitä kylmyydestä ja ulkokohtaisuudesta, mikä esittäjälle oli niin\nominaista. -- Pianisti oli sittenkin ollut oikeassa: konsertti ei ollut\nonnistunut, se ei lähimainkaan ollut sellainen, kuin se olisi\nsaattanut, kuin sen olisi pitänyt olla. Sillä minäkin tiesin nyt mihin\nOuru kykeni.\n\nKonsertin jälkeisenä päivänä en tavannut taiteilijaa -- kerta kaikkiaan\nsanoen en ole häntä enää koskaan tavannut, sillä hän lähti matkoille.\nMutta illalla tuli Kiuru luokseni odottamatta. Hän näytti olevan lopen\nuuvuksissa, ja hänen kauniit silmänsä verestivät. Siitä huolimatta hän\nkoetti olla iloinen ja alkoi keimailla. Huomasin, mitenkä hän vetosi\naistillisuuteeni; arvattavasti hän tahtoi nähdä minut edessään\npolvillani. Eihän hän muuten olisi niin ahkerasti täytellyt\nviinilasiani ja kaikella muotoa yllyttänyt minua juomaan. Turhaa vaivaa\nhän siinä näki. Hänen hermostuneet liikkeensä ja ennen kaikkea naurunsa\npettivät hänet, ja mitä enemmän hän teeskenteli, sitä kipeämmin minuun\nkoski. Merkillistä kyllä, en ollut vähääkään utelias, päinvastoin,\nvaistomainen arkuus pidätti minua tutkimasta syitä hänen käytökseensä.\nKartoin mitään edes itsekseni arvailemasta; ehkä aavistus oli siihen\nsyynä.\n\nYhtäkkiä tarttui hän käteeni ja loi minuun lumoavimman katseensa. Viini\noli kohonnut päähäni. Ja vaikka tunsin tekeväni väärin, kiersin rajusti\nkäsivarteni hänen olkapäittensä ympäri. Hän ummisti silmänsä ja\nkurkotti minulle huulensa. Samassa kuitenkin huomasin, kuinka\ntavattomasti hän kalpeni. Minulla oli voimaa suoriutua kumartuneesta\nasennostani. Tuijotin häneen, väristen kuin vilussa.\n\n-- Ooh, täytyykö minun sinullekin tarjota itseäni, kuiskasi hän kuin\nraivossa.\n\nRakastin häntä niin suunnattomasti, että tuska vain lisäsi voimiani.\n\n-- Sinä olet sairas... Muuten tekisit hyvin väärin.\n\nHän katsoi kauan kasvoihini, joilla liikutukseni luultavasti näkyi.\nMinusta tuntui, kuin hänen olisi tullut vähän parempi olla. Hän ummisti\nsilmänsä, istui liikkumattomana, taajaan hengittäen, kasvot valjuina ja\nsieraimet värisevinä. Hiljaisuutta kesti pitkät, pitkät hetket.\n\n-- Minua niin väsyttää, kuiskasi hän viimein.\n\nNostin hänet sohvalle pitkäkseen. Hän oli ihan menehtymäisillään, näin\nsen hänen hymystään. Hetkittäin hän värisi huomattavasti.\n\n-- Onko sinun kylmä? kysyin.\n\n-- On. Olen perin uuvuksissa.\n\nVähääkään siekailematta otin kengät hänen jaloistaan, kohotin hänet\nistumaan, riisuin hänet ja kannoin sänkyyni. Peitin hänet huolellisesti\nkuin oman sisareni, vedin tuolin sängyn viereen ja istahdin sille,\nottaen hänen kätensä omaani. Sinä iltana olin merkillisen luja ja\nvoimakas.\n\nYö, jonka vietin tuolilla istuen, kertaakaan suutelematta edes sen\nnaisen kättä, jota niin mielettömästi rakastin, se yö ei häviä\nmuististani. Katselin kasvoja, joilla unessakin värit vaihtelivat,\npovea, joka vuoroin rauhallisesti nousi ja laski, vuoroin aaltosi kuin\nmeri, suljetuita silmiä, jotka toisinaan kostuivat. Ajattelin paljon,\nja ajatukseni pyörivät Ourun ympärillä.\n\nJälestäpäin on Kiuru minulle kertonut tulleensa luokseni tuskan\npakottamana, sairaalloisen uhman vallassa, senjälkeen kuin Ouru oli\nsanonut hänelle ainaiset hyvästit. Viuluniekka oli ollut paha,\nsuorastaan julma heidän viime kohtauksessaan. Ei hän ollut sanonut\nmitään niin erikoisen ilkeätä, mutta hänen pohjaton katkeruutensa,\naiheeton epäilynsä ja synkkä äänettömyytensä olivatkin tyttöä\nloukanneet syvemmin kuin mitkään sanat.\n\n-- Ehkä hän rakasti minua, sanoi Kiuru liikutettuna. -- Ehkä hän\nrakastaa minua vieläkin. Mutta minulla ei ole pienintäkään toivoa.\nHänen oli mahdotonta antaa edes sydämensä rakkautta toiselle; jokaista\nsattumaltakin ilmenevää lämmintä tunnettaan hän ivasi ja häpesi. Ei hän\nminulle paha ollut, vaan itselleen. Minun kärsimykseni ovat kuin\nheijastusta siitä tuskasta, minkä hän itselleen tuotti katkeruudellaan.\nKaikki on lähtöisin hänen taiteestaan. Kuten hänen sielunsa vangitsi\nsävelet itseensä, samoin tukahutti hän uhmassaan sydämensä kaiken muun.\nOlkoon kohtalo hänelle armollinen...\n\nMyöskin pianisti oli useammankin kerran salaa kuunnellut, kun Ouru\nyksinään soitti. Ja samoin kuin minäkin oli hänkin lumoutunut esityksen\nvoimakkuudesta ja tunnekyllyydestä.\n\n-- Hänen sielunsa on kuin aarrekammio, rikas ja syvä, mutta hän ei voi\njakaa muille sen aarteita, siinä on hänen taiteensa raja, selitti\npianisti. -- Heti kun joku on kuuntelemassa, vangitsee kylmyys ja\npintapuolisuus hänen sävelensä. Hän voi kyllä näyttää, miten koulutetut\nhänen sormensa ovat, mutta siinä onkin kaikki. Ainoastaan humalassa hän\ntoisinaan saattaa antaa täyspitoista taidetta. Mutta tokko sekään voi\nolla hänen parastaan.\n\nOuru oli itse tästä tietoinen, ja minä käsitän mitä hän kärsi. Syvällä\nsydämessään hänellä oli rikkaus, joka kuohui, pyrki esille, tahtoi\npäästä oikeuksiinsa. Kuluttava tuli poltti hänen sielussaan, eikä hän\nvoinut siitä vapautua. Hän tiesi olevansa taiteilija, eikä kuitenkaan\nsaattanut sitä olla. Hänellä oli taiteilijan kiihkeä himo etsiä\nilmaisumuotoa sisimmälleen, antaa, tuhlata, mutta tuota himoa ei hän\nkoskaan voinut tyydyttää, ja hän ymmärsi sen. Kuinka vähäpätöiseltä ja\narvottomalta kaikki muu hänestä tuntuikaan. Konserttinsa jälkeen,\nkonsertin, joka oli hänen viimeisensä, tahtoi hän epätoivossaan heittää\nkaiken, rakkautensa, onnensa, koko elämänsä, ja olla yksin pyhän\ntuskansa kanssa. --\n\nMyöhemmin sain kuulla hänen liittyneen erääseen orkesteriin, mutta\nsaaneen ennen pitkää eron epävakaisen elämänsä takia. -- Ja nythän\nhänet näit.\n\n\n\n\nOkura.\n\n\nTohtori laski pois kirjan, jota oli hajamielisenä selaillut.\n\nPienellä bambupöydällä hänen vieressään oli hujan hajan japanilaisia\nrunoteoksia ja koriste-esineitä. Hän pani paperossinsa saviseen,\ntaidokkaasti tehtyyn tuhkakuppiin, otti käteensä hienon, lakeeratun\nkultarasian, jonka pohjaan kuuluisan Shibata Zeshin nimi oli\nkaiverrettu, potkaisi keinutuolinsa liikkeeseen ja kysyi raukealla,\npehmeällä äänellään:\n\n-- Mitä arvelet, Laura? Tuossa kirjassaan Octave Feuillet väittää\naviomiehen aina tuntevan suurta mielenkiintoa sitä henkilöä kohtaan,\njota hänen vaimonsa rakastaa. Minusta... No niin, mutta mitä arvelet?\n\nTohtori loi harmaat, lempeät silmänsä tyttöön, joka istui sohvalla\nkoruompelus sylissään. Hänen sanansa tuntuivat ikäänkuin hukkuvan\nsuuren salin hämärään hiljaisuuteen. Laura ei liikahtanut, eikä\nilmekään hänen kasvoillaan muuttunut. Hän oli lopettanut ompelun ja\ntuijotti uneksien suoraan eteensä.\n\n-- En tiedä, ystäväni... Kuinka minä tietäisin, vastasi hän.\n\nTohtorista tuntui, kuin olisi tuon hiljaisen äänen värinässä piillyt\nkipeä, hetkellinen, alkusyystään tiedoton kaipaus. Eikä ihmekään.\nOlivathan he niin kauan vaieten istuneet salissa, joka hitaasti\nhämärtyi. Avoimesta ikkunasta leyhyi kesäillan leppeä, tuoksujen\nkyllästämä henkäys, joka uuvutti ja tuuditti unelmiin.\n\n-- Todellakin, olin unohtaa. Mehän olemme vasta kihloissa, naurahti\ntohtori väsyneesti.\n\nVieno hymy väikkyi Lauran huulilla, mutta uneksumus ei väistynyt hänen\nkatseestaan. Onni tulvi tohtorin sydämeen, tuo hymy oli aina häntä\nmiellyttänyt. Ensi kerran Lauran tavatessaan oli hän tuon hymyn\njohdosta luullut, että tytöllä oli huonot hampaat, joita hän koetti\npeittää, mutta nauraessa oli ihana hammasrivi paljastunut ja\nvaikuttanut kuin ilmestys. -- Tohtorin katse hyväili Lauraa. Hän\nrakasti morsiantaan kuin unelmaa tai enkeliä, viileästi ja puhtaasti.\nHänessä heräsi halu suudella tuota kirkasta otsaa, vaaleita, silkkisiä\nkutreja, kättä, joka oli ihana kuin madonnan. Mutta Laura oli niin\nhaaveissaan, eikä tohtori hennonut häiritä häntä. Kas, tytön\nkasvoillahan värit vaihtelivat vain mielikuvien vaikutuksesta,\nsielukkaiden silmien loiste syveni ja himmeni vuoroin, hengitys tiheni\nja tyyntyi.\n\nHämärä taajeni. Tohtori pani kätensä ristiin niskan taakse ja heittäysi\nrennosti selkäkenoon... Pronssimaljakoissa nuokkui tulpaaneja ja\nastereita, ja tummanpunaiset ruusunnuput riippuivat putoamaisillaan yli\nreunojen. Ulkoa tulevat tuulahdukset viilenivät vähitellen; lintujen\nliverrys vaimeni.\n\nSuuri Marujama Okion taulu, joka niin ihmeellisellä tavalla oli\nsaattanut vangita kankaalle elävän elämän ja liikkeen vaikutuksen, kävi\nyhä epäselvemmäksi, ja Kiosain kaksi aaveenkuvaa näyttivät muuttuvan\ntodellisiksi, pelottaviksi ja pyrkivän pois kehyksistään. Suuresta,\nkultapuitteisesta peilistä kuvastihe avonainen ikkuna ja mäenrinne,\njolla kasvoi tähtimäinen tuijaryhmä; alempana kiersi lehtikuja; puiden\nlatvojen yli näkyi järveä, jonka pinnalla tuskin huomattavat virit\nkimmelsivät kuin hopeasade, ja sivummalla oleva metsä, jonka yllä\niltaruskon punainen juova hitaasti vaaleni, heijastui ensin avonaisen\nikkunan ruudusta peiliin ja siitä hämäränä tohtorin silmään.\n\nMiten rauhottavaa kaikki oli, miten tuudittavaa, unen kaltaista. Hämärä\nyhä tiheni, ja tohtorin mieliala muuttui yhä pehmeämmäksi. Mielikuvitus\nalkoi punoa kirjavaa rihmaansa. Laura tuntui siirtyvän etäämmälle ja\nhaipuvan utukuvaksi salaperäisen pimeyden syliin...\n\nHiljainen sävel helähti... Kuului muutamia sointuja. Sitten alkoi\nyksitoikkoinen soitto väristä ilmassa. Se oli alakuloista, valittavaa,\nomituista. Tohtori hämmästyi. Mitään tällaista ei hän koskaan ollut\nkuullut.\n\n-- Mitä se on? Kuka soittaa? kysyi hän.\n\n-- Okura, setäni japanilainen palvelija, soittaa \"kotoa\".\n\nSyntyi äänettömyys. Vain koto yksitoikkoisesti helisi... Kaikki tuntui\nolevan lumouksen vallassa. Hetket hiipivät ohi huomaamatta.\n\nVihdoin sanoi tohtori:\n\n-- Laura, en tiedä, ehkä se tuntuu sinusta epämiehekkäältä, mutta\nhaluaisin sanoa kuten Jeanne \"Sylvestre Bonnardin rikoksessa\": Olen\nniin onnellinen, mutta tahtoisin itkeä.\n\nTohtorin heikko, värähtelevä ääni ilmasi hänen liikutuksensa.\n\nLauran syvät silmät kiintyivät häneen ja samenivat kosteiksi. Hän ei\nvastannut. Kuului vain koton helinä.\n\nYhtäkkiä Laura nousi ja riensi sulhasensa luo. Hän kietoi kätensä\ntohtorin kaulaan ja puheli hellästi.\n\n-- Olen ollut sinulle epäkohtelias, mutta hämärän hetki on niin\nkummallinen. Tuskin muistinkaan, että ensi kertaa olet setäni\nmaatilalla. Minun olisi kai pitänyt näyttää sinulle ympäristöä ja\nkertoa jotakin, mutta istuinkin vain mykkänä ja antausin tyhmille\nhaaveilleni. Ethän sinä pahoillasi ole?\n\n-- Rakas ystävä. Olen itsekin ollut kuin unessa. Täällä on kaikki niin\nkaunista, niin omituista, niin japanilaista. Tahtoisin mielelläni\ntutustua setääsi lähemmin. Sinä et koskaan edes kerro hänestä.\n\n-- Mitä minä osaisin kertoa, hänhän on sellainen salaperäinen. Kulkenut\npaljon, etenkin Japanissa ja Kiinassa, mutta senhän jo tiedät... Oh,\nmutta odotapas! Annan Okuran tuoda meille sakeeta, koska japanilaisuus\nsinua niin miellyttää.\n\nJa Laura soitti innostuneena kelloa.\n\n-- Sakeeta! Mitä se on, en ole kuullutkaan?\n\n-- Riissistä valmistettua juomaa... Saat sitten nähdä. Pidät siitä\nvarmasti, se sisältää alkoholiakin.\n\nOvi aukeni miltei kuulumattomasti, ja pieni mies pujahti sisään kuin\nvarjo. Hänen yllään oli sinisestä silkistä tehty laajahihainen viitta,\nkimono, joka oli kiinnitetty silkkivyöllä miehustan kohdalta, mutta\nsiroissa jaloissa oli kiiltävät, pehmeät puolikengät. Hänen kasvonsa\nolivat soikeat, keltaisen kalpeat, tukkansa tumma ja mustat silmänsä\nhieman vinot. Suurehko ja intohimoinen, mutta silti kaunis suu ei ollut\nsinertävä, kuten japanilaisilla yleensä, vaan päinvastoin\nsilmäänpistävän punainen, sillä Okuran isä oli europalainen.\n\nHän pysähtyi ovensuuhun, seisoi hetken aivan hiljaa, ja sekunnin ajan\nmustat silmät tuijottivat tohtoriin. Sitten, äkkiä, hän koukisti\nkäsivartensa kohottaen suoristetut kämmenensä olkapäiden tasalle, teki\nnopeasti syvän kumarruksen, viipyi hetkisen kumartuneessa asennossaan\nja suoristausi sitten, jääden odottamaan.\n\nTohtori hätkähti. Vaikka pienen miehen kasvot olivat kuin kiveen\nveistetyt, niin mustissa silmissä oli hän nähnyt salaman välähtävän.\nUteliaana, kummallisen tunteen vallassa hän tarkasteli palvelijaa.\n\n-- Okura, tuokaa meille sakeeta, määräsi Laura.\n\nJälleen sama syvä, äkkinäinen kumarrus. Ja pieni mies poistui yhtä\näänettömästi kuin oli tullutkin.\n\n-- Kuinka omituinen mies, sanoi tohtori hämmästyneenä. -- Enpä tiedä\novatko hänen kasvonsa kauniit, mutta voimakkaat ne ovat ja\nmielenkiintoiset. Millaiset silmät! Hänen suunsahan on kuin veressä.\n\n-- Minusta hän on hirveä. Olen häntä hieman pelännyt. Hänen kasvonsa\neivät koskaan ilmaise mitään, ainoastaan silmissä on eloa. En käsitä\nminkätähden setä on häneen niin kiintynyt. Hän onkin enemmän setäni\ntoveri kuin palvelija. Ellei toinen palvelija olisi sedän mukana\nmatkalla, niin tuskin olisit saanut häntä nähdäkään.\n\nOvi aukeni jälleen. Pieni mies laski pöydälle tarjottimen, jolla\nhöyrysi kaksi japanilaista kuppia. Hän otti pienen, tulenkestävästä\nsavesta tehdyn, hehkuvia hiiliä sisältävän laatikon ja asetti sen\ntohtorin viereen. Laatikon reunaa vasten hän pani pystyyn piipun, jonka\nsormenvahvuinen pesä oli täytetty tupakalla. Hän toimi kuin aave. Ei\nkuulunut pienintäkään kolahdusta, ei edes askelten ääntä. Kun kaikki\noli kunnossa, seisoi hän hetken suorana. Sitten hän taas teki tuon\nnopean, syvän kumarruksensa ja poistui. -- Jälleen oli tohtori nähnyt\nsalaman mustissa silmissä.\n\n-- Minä kyselen jotain hänen kotimaastaan, sanoi tohtori sytyttäessään\nhiilellä piippua.\n\nLaura vavahti aiheettomasti ja loi hätääntyneen katseen rakastettuunsa.\n\n-- Älä... Ei hän pidä siitä... Sitäpaitsi ei hän tänne enää tulekaan.\n\nLauran ääni petti hiukan. Tohtori tuli aivan kalpeaksi, ymmärtämättä\nollenkaan minkä vuoksi.\n\nLaura huomasi sen, mutta ei kysynyt mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaura saattoi tohtoria pitkin lehtikujaa, jonka alapäässä automobiili\nodotti. He astelivat hitaasti, äänettöminä, käsi kädessä. Alakuloinen\ntuntu oli jälleen heidät vallannut.\n\n-- Sinä menet ja jätät minut tänne ikävään, sanoi Laura vihdoin.\n\n-- Minun täytyy, rakkaani... Ja täällähän on niin kaunista. Elät kuin\nsatuprinsessa. Tokko minua muistatkaan.\n\nTohtori kiersi käsivartensa Lauran vyötäisille ja suuteli hänen\notsaansa viilein huulin.\n\n-- Vielä jokunen viikko, Laura. Sitten ei meidän tarvitse enää erota...\n\nAutomobiili puhkui jo heidän edessään. Tohtori ojensi kätensä. Laura,\nhengitti raskaasti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän\nkuiskasi:\n\n-- Älä lähde... Minua niin ahdistaa...\n\nTohtori naurahti, mutta hänen huulensa nytkähtelivät eikä hän voinut\nvastata. Hätäisesti puristi hän rakastettunsa kättä, heilautti\nhattuaan, hyppäsi autoon ja oli tuossa tuokiossa kadonnut. Laura seisoi\nliikkumattomana, silmät puoliummessa, ja kuunteli siksi kunnes koneen\nhumu tyyten vaimeni. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään kaipaus\nmielessä.\n\nMiten ihmeellinen yö; lehtikään ei liikahtanut. Keveä auer leijaili yli\njärven, jonka tyynellä pinnalla kalat parveilivat. Etäältä yksinäinen\nkarjankellon kalahdus kiiri arastellen korvaan. Leukoijain, narsissien\nja hyasinttien tuoksu huumasi ja virkisti.\n\nLaura poikkesi puutarhan käytävälle. Satainen joukko tulpaaneja uneksi\nhänen ympärillään. Hän pysähtyi suuren poppelin juurelle, haaveisiin\nvajonneena, katse kiintyneenä metsänreunaan. Pohjoisella taivaalla\nviipyi vielä heikko, punertava kajastus.\n\nKuului kahinaa lumimarjapensastosta... Käytävän hiekka rasahti. Ja\nyhtäkkiä seisoi Okura Lauran edessä, silmät palavina kuin hiilet,\nkasvoilla outo kalpeus. Hän kumartui nopeasti, kohottaen kämmenensä\nolkapäiden tasalle, ja jäi siihen asentoon kuin armonosotusta anoen.\nLaura säikähti. Hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä ja jalat tuntuivat\njuurtuvan maahan. Turhaan hän hapuili sanoja. Epämääräinen pelko\npuistatti häntä.\n\nOkura heittäytyi polvilleen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä\nkuin mielipuoli. Hänen huulensa polttivat kuin tulinen rauta.\n\n-- Valtiatar, valtiatar, kuiskasi hän intohimosta vavahtelevin äänin.\nJa uudelleen sateli suudelmia Lauran kädelle.\n\nLauraa huumasi. Outo ahdistus piti häntä kahleissaan. Inho, suunnaton\nkauhu lamauttivat kaikki hänen voimansa. Vihdoin tointui hän sen\nverran, että sai temmatuksi pois kätensä. Silmät leimuavina, ääni\nvihasta heikkona ja vavahtelevana, sanoi hän vaivoin:\n\n-- Pois!... Pois!\n\nOkura kimmahti jaloilleen, peräytyi pari askelta, väristen kuin jousi,\njoka on viimeisilleen pingotettu. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat,\nmutta liikkumattomat kuin veistokuvan. Vain silmät hehkuivat, uhmaten\nja anoen. Nopeasti hän kumarsi maahan saakka ja katosi äänettömästi\nkuin varjo.\n\nHuohottaen, käsin sykkivää sydäntään pusertaen, Laura nojautui\npuunrunkoa vasten. Hänen voimansa olivat lopussa. Synkkä pelko patoutui\nhänen mieleensä. Ponnistaen kaikkensa hän riensi sisään kuin pakeneva\nja väänsi ovensa lukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Lauran tuskallista olla. Häntä pelotti poistua\nhuoneestaan, eikä hän uskaltanut soittaa palvelijaa, kun jotakin\ntarvitsi. Toisinaan oli hän vähällä lähteä kaupunkiin.\n\nMutta Okura ei edes näyttäytynyt; tuntui siltä, kuin hän olisi kadonnut\ntalosta. Vasta hämärissä kuului koton helinä hänen huoneestaan.\nKuitenkin illalla, kun Laura istui salissa kirja helmassa, Okura astui\nsisään. Hän kumarsi ja jäi seisomaan liikkumattomana, katse maassa.\nLaura kävi kalpeaksi ja värisi.\n\n-- En tahdo mitään tänään, sai hän tuskin sanotuksi.\n\nOkura kumarsi, kääntyi ja meni.\n\nEikä mitään tapahtunut seuraavinakaan päivinä. Laura rauhottui. Hän\nodotti joka hetki setäänsä palaavaksi. Itsekseen oli hän jo päättänyt\nolla ilmaisematta hänelle salaisuutta.\n\nMutta eräänä iltana, kun Laura nousi yläkertaan, makuukamariinsa, kuuli\nhän outoa kuisketta. Vastapäätä hänen kammiotaan, leveän käytävän\ntoisella puolen, oli n.s. japanilainen huone, jonka hänen setänsä oli\nOkuran avulla järjestänyt täysin japanilaiseen tapaan. Siellä ei ollut\nmitään huonekaluja. Lattia oli tiiviiden kaislamattojen peittämä,\npöytiä ja tuoleja ei ollut laisinkaan, ja vuoteen tehtävää toimitti\npaksu, vanulla sisustettu matto, jonka vieressä oli hiiliastia ja\nkaunis japanilainen lamppu. Seinillä, jotka olivat tehdyt paperisista\nshoji-levyistä, riippui pari taulua ja kuuluisan Sada Jakkon muotokuva.\nUlkokäytävästä erotti huoneen amado, siirrettävä puu-ovi.\n\nLaura näki amadon olevan hiukan syrjässä ja heikon valon loistavan\nrakosesta. Hän pysähtyi ovensa eteen, jäi kuuntelemaan sykkivin\nsydämin... Jälleen, aivan selvästi, kuuli hän kuiskattavan nimeään,\nmonta kertaa. Hän vavahti, jäi seisomaan kuin maahan naulittuna. Ja\nuudestaan, yhä uudestaan merkillinen, intohimoinen ääni kutsui häntä.\nSitten tuli hiljaista, aivan hiljaista. Hetkiä kului. Laura kuuli oman\nsydämensä tiheän sykkeen, mutta oli kuin lumottuna, seisoen\nvoimattomana ja vavisten paikallaan. Kylmiä väreitä kiiri läpi hänen\nruumiinsa, mutta häntä pelotti niin, ettei hän uskaltanut avata oveaan\nja mennä huoneeseensa... Sitten taas, hiljemmin, kuiskattiin hänen\nnimeään. Lauraa huumasi; outo voima otti hänet valtaansa, vangikseen.\nHän tuskin oli tietoinen teostaan hiipiessään yli käytävän. Hän\nkurkisti sisään raosta... Lattialla, vanumatolla, makasi Okura,\nnähtävästi nukuksissa. Hänen vieressään paloi japanilainen lamppu,\njonka kirjava varjostin loi kummallisia kuvioita hänen kasvoilleen.\nLampun lähellä oli pieni, taidokkaasti tehty rasia, kansi avattuna.\nJotain vihreätä oli rasiassa. Laura tiesi sen olevan hashista, jota\nhänen setänsä käytti.\n\nValtiatar... Valtiatar, kuului taaskin käheä kuiskaus. Kuin\nnäkymättömän käden vetämänä Laura astui sisään pysähtyen vuoteen\nviereen. Okura vääntelihe matolla kuin käärme. Hänen kimononsa oli\nsolahtanut alas, ja paidan raosta näkyi osa ruskeata rintaa. Hänen\nkasvonsa olivat läpikuultavan kellertävät, verettömät huulet värisivät\nkuin lehdet, musta tukka riippui hajanaisena hikiselle otsalle, silmät\nolivat puoliummessa ja niissä kiilsi ääretön hekuma, tuska ja autuus.\nHän huohotti, kiristeli hampaitaan, kädet puristuivat nyrkkiin ja\nvapisivat kuin kouristuksessa. Vääristynyt, hirveä hymy levisi yli\nhänen kasvojensa. Koko maailman saasta, hekuma, ja intohimo ja\nintohimon voima liikahti hänen ilmeessään...\n\nLaura oli kalmankalpea. Hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan luuli\njoka hetki vaipuvansa maahan. Mutta vielä oli hänellä tahtoa. Hän\nkokosi voimansa, riistäysi kuin väkivoimalla kauhean lumouksen vallasta\nja syöksyi huoneeseensa.\n\nMiltei koko yön hän valvoi, sairaana, kummallisen tuskan vaivaamana.\nVäliin hän itki kuin lapsi, toisinaan kauhu vei veren hänen\nkasvoiltaan, ja kun hän hetkittäin vaipui horrokseen, oli äskeinen näky\njälleen hänen edessään. Vasta aamun sarastaessa hän nukahti, kyynelten\nnoruessa suljettujen luomien välistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Sinun setäsi on älykäs ja sangen omituinen mies, sanoi tohtori\nkävellessään Lauran kanssa puistossa. -- Ensimältä tuntui hän minusta\nhieman töykeältä, mutta ei nyt enää. Ymmärrän hyvin, että saatat häntä\nniin rakastaa. Mutta tiedätkö, sinä voisit koettaa saada häntä luopumaa\nopiumista. Hänen kasvoillaankin on jo turmeluksen leima.\n\n-- Minä? vastasi Laura hiljaa, kohottaen kulmakarvojaan ja pudistaen\npäätään. -- Ei häneen voi vaikuttaa. Minä kaikkein vähimmin.\n\n-- Ehkä olet oikeassa, sanoi tohtori miettiväisenä. -- Mutta sivumennen\nsanoen, näitkö Okuran? Luulenpa tosiaan, että hän on hieman kammottava.\nHänen silmänsä pistävät kuin tikarit.\n\nLaura koetti hymyillä eikä vastannut. Syntyi äänettömyys.\n\nHe kävelivät edestakaisin tulpaanien reunustamaa käytävää. Tuli hämärä.\nJoku kalpea tähti syttyi vielä valoisalle taivaalle. Tuuli oli\ntyyntynyt. Kaste sirotteli helmiään kukkien lehdille.\n\nTohtori puhui paljon, mutta sai katkonaisia lauseita, usein vain\npäännyökkäyksen vastaukseksi. Laura näytti uneksivan. Hänen kasvoillaan\noli hempeä, sielukas ilme.\n\n-- Sinä olet muuttunut viime aikoina, Laura. Olet tullut niin\nhiljaiseksi. Aina sinä uneksit.\n\nLaura hymyili kaunista hymyään, ja hetkeksi hänen raukeat silmänsä\nkiintyivät tohtoriin.\n\n-- Vaikka osaanhan minä olla onnellinen siitä, ettet pakottaudu\npuheluun, silloin kun ei se sinua haluta, etkä teeskentele iloisuutta.\nOletko lukenut Maeterlinckin ihmeellistä kirjotelmaa hiljaisuudesta?\nNiin, hän on oikeassa. Vasta silloin kaksi ihmistä kuuluu täydellisesti\ntoisilleen, kun he uskaltavat olla vaiti, uskaltavat antaa sielunsa\npuhua. Ja me uskallamme, Laura...\n\nHe kääntyivät lehtokujalle ja menivät alas rantaan. Veden tyynestä\nkalvosta heijastuivat tuskin huomattavina tähtien kuvat. Laura nojausi\npuuta vasten ja tuijotti ulapalle. Tohtori sytytti savukkeen...\n\nSivummalla pensastossa rasahti. Tumma varjo syöksyi esiin. Tikarin terä\nvälähti ilmassa... Tohtori vaipui ääntä päästämättä maahan...\n\nSekavasti Laura tajusi, että voimakkaat käsivarret tukivat häntä,\nkiertyivät hänen uumilleen, kantoivat hänet pois... Sitten kulki\nhuulipari kuin hehkuva rauta yli hänen kasvojensa. Hänen suutaan\npoltti. Tulinen läähätys kuumensi hänen kaulaansa, voimakas rinta\nvavahteli hänen poveaan vasten...\n\nHelvetin tuska ja outo, hirveä onnen tuntu riehuivat hänen rinnassaan.\nHäntä inhotti, kauhistutti, mutta hänellä ei ollut voimaa huutaa,\nliikahtaa tai edes avata silmiään. Hän luuli menehtyvänsä ahdistukseen,\nhekuman hornamaiseen autuuteen, josta hän oli puolittain tietoinen ja\njonka valtaan hänen vasten tahtoaan täytyi antautua.\n\nKun hän tointui sen verran, että sai avatuksi silmäluomensa, niin\nOkuran kalmankeltaiset kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen.\nJapanilaisen verestävät silmät hehkuivat kuin kekäleet, julma piirre\noli hänen punaisten huultensa ympärillä, sieraimet laajenivat ja\nsupistuivat kuin pedon, ja rinta valtavasti kohosi ja laski...\n\nKimakka, vihlova huuto pääsi Lauralta. Okura hätkähti, vilkaisi\nhätäisesti ympärilleen ja riensi pois. Ympäristö pimeni Lauran\nsilmissä. Hän pyörtyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaura kumartui tohtorin vuoteen yli ja kuunteli. Sairaan hengitys oli\ntasaista ja rauhallista. Kaikki vaara oli jo ohitse, niin oli lääkäri\nvakuuttanut.\n\nLaura istahti tuolille. Hän oli itsekin sairas ja valvomisesta väsynyt.\nJärkyttävien tapahtumain jälkeen olisi hänkin kaivannut lepoa, mutta\nhän ei ollut ummistanutkaan silmiään. Hämärä, salaperäinen tuska jäyti\nhänen sydäntään. Hän ei tarkoin tiennyt mitä oli tapahtunut. Kaikki\ntodellisuuden tuntu oli paennut hänen elämästään, ja hetket kuluivat\nkuin loputtomassa, kaameassa unessa. Hän ei jaksanut eikä\nuskaltanutkaan pinnistää muistiaan, päinvastoin hän toivoi täydellistä\nunhoa. Ainoa, mikä tuotti hänelle heikkoa lohdutusta, oli tieto siitä,\nettä japanilainen paholainen oli karannut.\n\nVielä kerran loi hän katseensa sairaaseen.\n\n-- Jumalan kiitos, huokasi hän hiljaa, rauhottuneena.\n\nNäiden päivien sekava jännitys laukesi. Häntä raukaisi. Vähitellen\nkaikki hämärtyi hänen silmissään. Ympäristö muuttui oudoksi... Yhtäkkiä\nhän tunsi, kuinka voimakkaat, vavahtelevat käsivarret tarttuivat\nhäneen, kantoivat hänet pois, jonnekin kauas, yön ja myrskyn läpi.\nAallot kohisivat, puut ryskyivät tuulen paineesta; häntä värisytti ja\npelotti, mutta hän ei voinut edes huutaa. Ja jälleen kulki hänen\nkasvojensa yli kuin hehkuva laavavirta... Mustat silmät polttivat häntä\nkatseellaan... Määrätön ahdistus ja hekuman huuma olivat näännyttää\nhänet... Kellankalpea, punahuulinen mies oli kumartuneena hänen\nylitseen, itki ja hymyili, suuteli, läähätti ja raastoi häntä kuin\nmielipuoli...\n\nLaura kiljahti ääneen ja heräsi. Tuskallinen katse harhaili ympäri\nhuonetta. Hiki peitti hänen valjun otsansa. Hän oli lopen väsynyt,\nhengitti raskaasti. Hätäisesti hän vilkaisi sairasvuoteelle. Ei hän\njaksanut ajatella, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jäätävä kauhu\nasui hänen sisimmässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaura ajoi setänsä kanssa kirkolle.\n\n-- Sinä olet niin kalpea, Laura. Olet viime aikoina huomattavasti\nheikontunut. Varsinkin tänään olet ihan sairaan näköinen.\n\n-- Mutta onhan hetkikin juhlallinen, setä. Ajattelehan, sinun pienestä\ntytöstäsi tehdään tänään aviovaimo.\n\n-- Niinpä kyllä, niinpä kyllä, mutisi setä mietteissään. Mutta selitys\nei näyttänyt häntä tyydyttävän.\n\nIhmisiä parveili kirkon edustalla. Laura nojasi setänsä käsivarteen ja\nkatse maassa nousi kirkon portaita. Valkoisessa puvussaan hän oli ihana\nkuin ilmestys; väkijoukossa syntyi hämmästyksen hiljaisuus. Eteisessä\nhän vilkaisi vaistomaisesti sivulleen, vavahti, olipa vähällä pysähtyä\nja huudahtaa. Hämärässä nurkassa, pylvään varjossa, seisoi Okura. Hän\noli hirveän laiha. Silmät olivat painuneet syvälle päähän, ja niissä\npaloi tuskan kiihkeä tuli. Posket olivat kuopallaan, ja huulista oli\nväri kadonnut.\n\nLauran silmissä alkoivat ihmiset liikkua kuin varjot. Epämääräisesti\nhän tajusi joutuneensa sulhonsa rinnalle, kulkevansa kohti alttaria.\nHänen ei ollut hyvä eikä paha, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi\nliihotellut ilmassa, niin keveätä oli kävellä. Hän ikäänkuin etääntyi\nkaikista, sulhasestaankin, yhä kauemmas ja kauemmas. Sumuvyöhyke kietoi\nhänet syliinsä. Ja usvamerestä sukeltausivat esiin kelmeät, laihtuneet\nkasvot, ja silmät, jotka hehkuivat intohimoa ja suurta tuskaa...\n\nPappi taisi puhua jotakin, kysyä jotakin? Ehkä hän hänelle vastasi.\nTohtori kenties suuteli hänen huuliaan. Mutta miten etäällä, miten\netäällä hän olikaan heistä. Kuin hyvin kaukaa kuului äänten sorinaa.\nJollakin lailla hän kai joutui vaunuihin, jotka lähtivät liikkeelle...\n\nKun Laura oikein valveutui, huomasi hän lepäävänsä vuoteellaan, omassa\nhuoneessaan. Oli jo ilta. Lamppu paloi pöydällä, ja tuolilla, sängyn\nvieressä, istui tohtori huolestunut ilme kasvoillaan.\n\n-- Mikä minun on? kysyi Laura äkkiä, kovalla äänellä. Hän tunsi\nolevansa hyvissä voimissa.\n\n-- Olet sairas, rakkaani, vastasi tohtori.\n\n-- Olenko ollut tainnoksissa? En muista juuri mitään.\n\n-- Vain lyhyen aikaa, ystäväni. Mutta sinä olet ollut kuin\nunissakävijä. Äänesikin on muuttunut. Olet ollut kalpea kuin ruumis, ja\nsilmissäsi on ollut niin outo loiste.\n\n-- Älä ole huolissasi, nyt voin aivan hyvin. Mikä päivä nyt on?\n\n-- Hääpäivämme, rakkahin, vastasi tohtori surullisesti hymyillen.\n\n-- Niin, kyllä muistan. Suo anteeksi, rakas. Olen niin pahoillani, että\npilaan ilosi.\n\n-- Olenhan minä iloinen, kun jälleen olet noin voimissasi. Mutta ei nyt\npuhuta siitä. Koeta nukkua vähän, sinä tarvitset lepoa.\n\nTohtori silitti hiljaa vaimonsa kaunista tukkaa.\n\nLaura hymyili väsyneesti ja ummisti silmänsä... Kului hetki. Hän tunsi\nputoavansa, yhä vain putoavansa. Kylmät väreet karmivat häntä.\n\nKuihtuneet, vahankeltaiset kasvot tuskaapalavine silmineen kulkivat\nkuin sauhupilvessä hänen editseen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauran sairaus oli merkillistä, hän nukkui, yhä vain nukkui. Toisinaan\ntuska kuvastui hänen kasvoillaan, huulet liikahtelivat kuin jotakin\nsanoakseen, ja hän hengitti kiihkeästi. Toisinaan hän heräsi, kohosi\nkyynärpäittensä varaan, katseli ihmeissään ympärilleen ja kyseli\nhätäisesti sekavia asioita. Noista kyselyistä tohtori päätti, ettei hän\nollut mielenhäiriössä.\n\nKului vuorokausi, meni yö, tuli päivä jälleen.\n\nUudinten raosta tulvivat auringonsäteet kultasivat Lauran hiuksia. Hän\nnukkui rauhallisesti, vieno puna poskilla. Tohtori katseli häntä toivo\nsydämessä; heikko ilokin oli hänet vallannut.\n\nOvelle koputettiin. Tuotiin posti: sanomalehdet ja pari kirjettä.\nTohtori luki kirjeet ja alkoi välinpitämättömänä silmäillä\nsanomalehtiä. Äkkiä tavaton mielenkuohu ja jännitys yllättivät hänet:\nmuuan uutinen oli sattunut hänen silmiinsä.\n\nUutisessa kerrottiin, että aamulla oli kirkosta, alttarin luota,\nlöydetty kuollut japanilainen mies. Mies makasi lattialla selällään,\nkasvot omituisesti vääristyneinä. Hänen vieressään oli tikari, mutta\nlääkärin lausunnon mukaan oli hän opiumilla surmannut itsensä.\n\nTohtori oli tuskin päässyt loppuun, kun Laura nopeasti kimmahti\nistumaan ja tuijotti puolisoonsa terävin, synkin silmin.\n\n-- Mitä sinä luet? kysyi hän soinnuttomasti.\n\nTohtori kalpeni hämmästyksestä.\n\n-- Sanomalehteä vain, rakkaani. Tyhjänpäiväisiä asioita, sammalsi hän\nhätääntyneenä.\n\nMutta Laura oli jo temmannut lehden hänen kädestään. Suoraa päätä hänen\nsilmänsä sattuivat uutiseen. Hän ahmi sen huohottaen. Lehti putosi, ja\nhän vapisi kauttaaltaan. Hän laskeusi takaisin makuulle ja sulki\nsilmänsä. Valjuille poskille kohosivat punaiset, särmikkäät läikät...\n\n... Vihkiäisväki poistui kirkosta ja ovet suljettiin. Silloin pieni,\nyksinäinen mies astui hiljaa esiin urkujen takaa ja pysähtyi parvekkeen\nkaiteen ääreen. Oli haudanhiljaista. Auringonsäteet taittuivat\ntuhatvärisinä suuren kruunun kristalleista. Vinoneliönmuotoinen,\nvaloisa ristikkoikkunan kuva siirtyi hitaasti alhaalla, kirkon\nkeskikäytävällä, ja tomuhiukkaset väreilivät valojuovassa.\nAlttaritaulun madonna tuijotti syvin, sielukkain silmin parvekkeen\nhämyyn, mistä urkujen pillit kiilsivät. Holvikaaret rasahtivat\ntoisinaan...\n\nPitkät hetket kuluivat. Yhä seisoi pieni mies liikkumattomana,\nkuihtuneet kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä; vain palavassa katseessa\noli eloa. Tuli hämärä. Vihdoin kuu kohosi taivaalle... Ylhäällä\nholvikaton pimennossa humisi kummia ääniä. Kas, eikö saarnastuolissa\nseissyt joku? Kuului kuin kuisketta... Ehtoollisastiat kimmelsivät\nkuutamossa...\n\nPieni mies astui hitaasti kirkon keskikäytävää. Hän pysähtyi alttarin\nluo, seisoi alallaan pitkän aikaa tuijottaen eteensä. Silmien tuskainen\nilme raukeni uneksuvaksi. Hän veti tikarin povestaan. Hänen kasvonsa\nolivat kuin aaveen kasvot... Kuun säteet heijastuivat tikarin\nterästä...\n\nÄkkiä vaipui hän polvilleen; tuskainen kuulto palasi hänen\nkatseeseensa.\n\n-- Nippon, Nippon! kuiskasivat hänen verettömät huulensa.\n\nTikari putosi hänen kädestään synnyttäen kaikuvan kolahduksen. Hän\nvärisi...\n\nSitten hän kaivoi kuin kuumeen vallassa pienen rasian taskustaan. Hän\nkaatoi jotakin kädelleen, söi... Hetken perästä häntä puistatti kuin\nsuonenveto ja lasimainen kiilto ilmaantui hänen silmiinsä. Maa tuntui\nväistyvän hänen altaan; hän horjahti lattialle...\n\nKuun säteet taittuivat verettömiltä, kosteilta huulilta kuin veden\nkalvosta. Hän alkoi vääntelehtiä, ja kasvonsa vääristyivät... Jälleen\nhän kuiskaili Lauran nimeä. Kuiske poltti, huumasi, hirvitti...\nYlhäällä holvikatossa humisi kuin hiljainen naurun hohotus... -- -- --\n\nMutta ei! Olihan ympäristö aivan toinen. Pieni mies makasi vanumatolla,\nja hänen vieressään paloi japanilainen lamppu. Hänen ruumiinsa\nkiemurteli hekumassa; hänen kasvoillaan oli ääretön hurmio ja saasta.\nJa yhä hän kuiskasi, kuiskasi...\n\nEi, ei niinkään! Laurahan tunsi kannettavan pois itseään...\nKellankalpeat kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen; mustat silmät\npolttivat häntä tulellaan. Kuuma huohotus, jonka tuoksu oli kitkerä,\nmiltei vastenmielinen, leyhyi hänen kaulallaan. Hänen ruumistaan\nkouristi tuskallinen onni. Hän tunsi palavansa tuhaksi... -- -- --\n\nLaura havahtui. Häntä hirvitti, ja hän sulki jälleen silmänsä...\nInhottava mies makasi kylmänä ja liikkumattomana autiossa kirkossa,\nalttarin juurella... -- -- --\n\nTohtori valvoi vuoteen ääressä tarkaten sairasta tuska sydämessä.\nToisinaan Lauran ruumis vääntelehti, hän hengitti tiheästi, ja puna\nkohosi hänen kasvoilleen. Toisinaan hän lepäsi kuin kuollut, kasvot\nvaljuina, ohentuneet huulet verettöminä.\n\nEräänä iltana, kun uni oli pettänyt tohtorin, huomasi hän herättyään,\nettä nuori vaimonsa oli kuollut.\n\n\n\n\nValonheittäjä.\n\nMekanikko Vaarnan papereista.\n\n\nTuskinpa liiottelen väittäessäni, että parissa tunnissa ehtisin\nkirjottaa ne sanat, jotka neljän vuoden kuluessa olen vaihtanut\nkanssaihmisteni kera. Toisinaan on mennyt kuukausia, etten ole edes\nnähnyt ketään, puhumattakaan keskustelusta. Enkä sano tätä\nvalittaakseni. Eläessäni yksinäisessä mökissäni on minulle yhä\ntäydellisemmin selvinnyt, kuinka vähän oikeastaan tarvitsen -- mitään\nja ketään -- ja kuinka itsekseni oleminen lopultakin on minulle\nkaikista parhain. Kalastuksella saan varsin hyvin hankituksi\npääasiallisen ravintoni, enkä ole niinkään valmis myöntämään pukuani\nhuonoksi, vaikka se onkin yksinkertainen ja omaa tekoani. Enpä ole edes\nahkerakaan. Unettomien öiden jälkeen olen kummallisen veltto päivin;\nsitäpaitsi saatan tuntikausia tuijotella maisemaa, näkemättä oikeastaan\nmitään -- joku rannalta kurkottava koivu, jonka alla kaislat taipuvat,\nse minut niin täydellisesti lumoaa.\n\nToisinaan, myrskyisinä öinä, kun sieluni on oikein kauhua ja tuskaa\ntulvillaan, tuntuu aika pitkältä ja minä odotan kiihkeästi aamua, mutta\nhäpeän kuitenkin sytyttää valoa. Vaikka olenkin rikollinen, ei\nyksinäisyyteni minua kammota, ja vaikka hetkittäin, eläytyessäni koko\nmielikuvitukseni voimalla menneisiin, tunnen melkeinpä suurempaa kauhua\nja hurmiota kuin aikoinaan todellisuudessa, en millään muotoa tahtoisi\nminkään häiritsevän tuota tuskaa, jota ilman en enää voisi ollakaan.\nOlen kahdesti sairastunut niin pahoin, että kuolema on jo ikäänkuin\nsyleillyt minua, mutta en vielä koskaan ole kaivannut kenenkään apua\ntai lohdutusta. Ja tätä sanoessani tiedän, kuinka heikkoluonteinen ja\nrikkinäinen kuitenkin olen. Johan se omituinen rangaistuksen ja tuskan\njanokin, joka minussa kytee, on omiaan näyttämään mitenkä laitani\noikeastaan on. En tahdo lukea, en saa hankituksi edes kirjojakaan,\nomatuntoni kun jollain tavoin sotii sitä vastaan. Elän vain menneiden\nvaiheitteni tuskallisessa omituisuudessa, kärsien ja hekumoiden.\n\nMinulla on muuten valokuvakin, yksi ainoa, rakastetustani, Salme\nStåhlista, mutta merkillistä on, että juuri häntä en tarkalleen muista.\nHänen veljensä, jota ajoittain niin vihasin -- vaikka tietysti aina\nolen valmis tunnustamaan hänen mielipuolisuutta lähentelevän\nneronsa -- hänen veljensä on ikäänkuin maalattu sieluuni, kaikkine\nyksityiskohtineen, mahdollisine ilmeineen ja liikkeineen. Salmea en voi\nsaada elävänä kuvitteluihini. Muistan jonkun erikoisen asenteen, puvun\nvärin, liikkeen, silmien halveksivan katseen tai huulien ivan, mutta\non vain harvoja kohtauksia, joista minulle on jäänyt hänen\nkokonaiskuvansa. Hän oli kuin aurinko, joka valollaan sokaisi silmäni.\nJa kunpa se olisikin hänelle riittänyt. Mutta hän tartutti minuun oman\nsairautensa, ja samalla kuin hän kulutti itsensä loppuun ja sisäisesti\nmurtui omaan vaihemielisyyteensä, imi hän veren minunkin sydämestäni.\nRakkauteni häneen oli pelkkää tuskaa, ja tuota tuskaa nyt rakastan.\nEnkäpä vain osaa sanoa, pidänkö onnena vai onnettomuutena sitä, etten\ntiedä mitään hänen myöhemmästä kohtalostaan.\n\nKaikkein selvimmin muistan Salmen siinä kohtauksessa, joka hänellä oli\nveljensä kanssa aivan alussa, kun tuskin olin sanaakaan hänelle\nsanonut, vaikka olinkin aterioinut samassa pöydässä. En ollut silloin\nvielä selvillä hänen kauneudestaankaan; ja onhan se luonnollista. Minä,\norpo ja pennitön ylioppilaspahanen, jonka oli täytynyt lopettaa lukunsa\nvarojen puutteessa ja jonka seikkailuhalua katkeruus omituisesti\nkannusti, esiinnyin ensi kertaa ylhäissukuisten henkilöiden parissa.\nOnneni oli saattanut minut Einar Ståhlin apulaiseksi pienine tietoineni\nja taitoineni, Einar Ståhlin, jota kunnioitin keksijänerona ja jonka\nyksinäisyys vaikutti minuun salaperäisesti, Einar Ståhlin, joka oli\nmyynyt isältään perimänsä tilukset jollekin rikkaalle paronille,\njättäen itselleen vain syrjäisen huvilarakennuksen, missä yksinäisenä\netsiskeli ratkaisuja tieteen probleemeille, uhraten nuoruutensa ja\nomaisuutensa, ainoana seuranaan sisar. Uskalsin tuskin nostaa silmiäni\nlattiasta, ja pikemmin tunsin kuin tiesin, että neiti Salme oli kaunis,\nseikka, joka minulle täydellisesti selvisi mainitsemassani\nkohtauksessa, tuossa kohtauksessa, joka yhtäkkiä repäisi kaihin\nsilmiltäni ja paljasti ne pyörteet, joiden kuohuihin minäkin pian olin\njoutuva. -- Niin, saatan mielikuvituksessani nytkin nähdä Salmen\nsellaisena kuin hän silloin oli, ja kenpä tietää, eikö kuvan selkeys\njohdu siitä, että olin salakatselija. Eikä minun tarvitse syyttää\nuteliaisuuttani. Istuin piirustuslautani ääressä pienessä kammiossani,\nja ovi laboratoriin oli raollaan, kuten tavallisesti. Sitäpaitsi Einar\nStåhl tiesi kyllä läsnäoloni ja olisi hyvin voinut jo alkuunsa\ntukahuttaa sisäänsyöksyvän sisarensa sanatulvan. Mutta hän ei tehnyt\nsitä, vaan antoi tuon nuoren tytön purkautua, ladella katkonaisia\nsanojaan, joiden merkitys oli minulle aluksi hämärä, mutta jotka\nmuistan yhtä tarkalleen kuin puhujan asennonkin, liikkeet, kasvot,\njoihin tuijotin lumottuna:\n\n-- Ei, minä en kestä tätä kauemmin. En voi, enkä tahdo... Hyvä Jumala,\nonko tämä nyt elämää? Minullahan on tuskin vaatteitakaan enää... Sinä\nluulet, etten tiedä mitään, etten ymmärrä mitään, etten osaa pitää\nkiinni oikeuksistani... niin, oikeuksistani... Jos et kunnioittanut\nisää, jos möit hänen tiluksensa tuhlataksesi rahat hullutteluusi, niin\nluuletko olevasi oikeutettu kuolettamaan minut tähän yksinäisyyteen. Se\nei riitä sinulle, että itse olet perikadon partaalla. Sinä viet minut\nmukanasi! Koko nuoruuteni sinä turmelet... Onhan minullakin toki oikeus\nelää, mutta sinä... sinä... Ja mitä on kaikesta hyötyä... Et ole enää\njärjissäsikään.\n\nEnsin ei insinööri Ståhl tahtonut malttaa kääntää silmiään\nkoeputkestaan. Mutta vähitellen levisi hänen kasvoilleen avuton ilme,\nja hän nosti päänsä. Hän oli aivan kuin lapsi, sen huomasin usein\nmyöhemminkin; keksiminen oli hänen intohimonsa, siihen kohdistui hänen\nneronsa, mutta jokapäiväisissä elämän kysymyksissä hän oli saamaton.\nHän hätääntyi, tapaili sanoja, mutta koetti kuitenkin lohduttaa\nsisartaan.\n\n-- Älähän nyt, Salme, älähän nyt taas kiivaile... Häiritset minua\nsuotta. Koettaisit hiukan odottaa. Olenhan sanonut, että minulla on\nhyviä toiveita.\n\n-- Toiveita, toiveita! On nekin toiveita... sotilaan pojalla... Ja mitä\nolet saanut aikaan kymmenenä vuotena! Perikatoon meidät molemmat... Jos\nsinulla olisi kunniantuntoa, niin häpeäisit, häpeäisit isää, jonka\nperinnön annoit vieraalle, ja minua... niin, minua.\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, millä minä saatoin maksaa isäni velat? Olehan\njärkevä. Tila oli myötävä, ymmärrät sen kyllä... Aina sinä kiivastut.\nKoetanhan minä parastani, sen kyllä tiedät...\n\n-- Koetat! Hahahaa! Keittojasi sinä keittelet ja tarkastelet putkiasi\nrinta kumarassa. Siinä sitä urhoollisuutta kysytään, soturin poika...\nJa sisar käy rääsyissä...\n\nEinarin kasvoilla sävähti pahaa-ennustava puna. Hän hengitti raskaasti.\n\n-- Vaiti!... Pidänkö minä sinua vankinani... Mene... Eihän sinulta\npuutu minne mennä. Entäs paroni, omistaa puoli miljoonaa... Ei\nkelpaa... et rakasta... Noo, urhoollinen, etkö hallitse tunteitasi...\nHän ei kiellä sinulta helyjä, joita himoitset...\n\nMuistan, kuinka Salme kalpeni, peräytyi askeleen, ja kasvonsa ilmasivat\nihmettelyä ja kauhua. -- Väristys kulki läpi ruumiini. Siitä saakka\nolen ollut hänen orjansa.\n\n-- Noo, jos olen liikaa, niin... -- puhui hän vavahtelevin äänin. --\nMutta ylpeyteni, tiedä se, ylpeyteni... Ennemmin vaikka mitä, mutta\nsitä sinä et ymmärrä. -- Sitten oli hän kauan aikaa hiljaa, povi\nriehuvana, taistellen kyyneleitään vastaan. Vihdoin hän jatkoi:\n\n-- Kuinka sinä saatat... sanoakaan... oma veljeni. -- Ja äkkiä, polkien\njalkaa, silmät salamoivina: -- Uskalsit!\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä tämä kaikki hyödyttää... Anna\nanteeksi, Salme, tiedäthän, että rakastan sinua... Minkä minä voin,\nminkä minä voin... Rauhotuhan, Salme, odota hiukan vielä. Voi, jospa\nsinä luottaisit minuun, jospa voisin selittää. Minulla on niin suuret\ntoiveet... juuri nyt. Mutta et sinä ymmärrä... teet työnikin\nmahdottomaksi.\n\nJa minä näin veljen, joka oli toistakymmentä vuotta sisartaan vanhempi,\npurskahtavan itkuun. Salme nauroi hermostuneesti, hyväili veljensä\nhiuksia, ravisti päätänsä huuliaan purren, kyynelten pyrkiessä esille.\nSitten hän poistui.\n\nKuten sanoin, siitä asti olen ollut hänen orjansa, jokaisen hetkeni\nelänyt vain hänen kauttaan. Mutta hän ei ollut minua näkevinäänkään, ja\nläsnäolonikin tuntui olevan hänelle jollain tavoin alentavaa ja\nkiusaavaa. Ei hän sentään loukannut minua; ehkäpä se ei kannattanut\nhänen mielestään. Tein kaikkeni kiinnittääkseni hänen huomionsa\nitseeni, olin kärsivällinen ja annoin ajan kulua. Tottelin hänen\nveljeänsä kuin jumalaa vain hänen tähtensä. Mutta mitä se auttoi!\n\nVihdoin saattoi huono menestykseni minut raivoon. Ujouteni katosi\ntäydelleen, tulin pahaksi, ja itsetietoisesti tein ilkeyksiä. Kerran\npysähdyin vartavasten portaitten eteen, kun Salme tuli ulos, ja katsoin\nhäntä julkeasti suoraan kasvoihin, käännyinpä vielä hänen jälkeensäkin.\nNäin hänen punastuvan hiusmartoon asti, ja hänen käyntinsä tuli\nikäänkuin ylpeämmäksi.\n\nToiste asetuin siten, että hän avatessaan löi ovella otsaani. Kasvot\ntummina meni hän ohitseni, sanaakaan virkkamatta tai edes\nkatsahtamatta. Mutta veljelleen hän huusi tarpeettoman äänekkäästi ja\npilkallisesti:\n\n-- Tiedäpäs! Seppäsi, vai mikä hän lienee, tölmäsi ovessa vastaani eikä\npyytänyt edes anteeksi.\n\nNiin, seppä olin hänelle, nokinaama saakeli... no hyvä, no hyvä!\nMinulla ei ollut enää mitään toivoa.\n\nParoni kävi toisinaan, ja minua harmitti nähdä, kuinka Salme hänelle\nkiemaili. Hitto vieköön, olihan paroni komea mies, tuskin\nneljääkymmentä, laihakas tosin ja kalju, mutta vähät siitä. Miksei\ntyttö siis ottanut häntä? Tai ajanut ulos ovesta?\n\nTuli suvi, onneksi. Ja niin täytyi käydä, siihen johti raivoni:\ntunnustin Salmelle rakkauteni äkkiarvaamatta, jo edeltäpäin\ntoivottomana. Hän hämmästyi, mutta en saata muistaa hänestä muuta kuin\nsilmien viiltävän ilmeen; niin hän minut sokaisi.\n\n-- Te loukkaatte minua, huohotti hän.\n\nJotain tällaista olin odottanutkin, mutta sentään masennuin tyyten.\n\n-- Se oli tarkotukseni, jos haluatte tietää, sanoin vaivoin, kääntyen\nympäri ja poistuen. Ponnistin voimani ihan äärimmilleen. Ja kuitenkin,\nmuutaman minuutin kuluttua, kun hän oli kävellyt etemmäs metsään,\nriensin hänen jälkeensä ja heittäysin kasvoilleni hänen jalkoihinsa.\n\n-- Olette sairas, sanoi hän, luullakseni hellemmällä äänellä. Sitten,\npitkän ajan kuluttua, hän jatkoi:\n\n-- Annan anteeksi tällä kertaa, sillä olette sairas. No, lähtekäähän.\n-- Ja hän kääntyi pois.\n\nNäin sattui useammin. Hän ei suuttunut minuun, vaikka sanoin häntä\nrakastavani. Hän ei erikoisemmin pilkannutkaan minua, vaan jätti minut\nsäännöllisesti yksikseni. Mutta kerran, kun puhuin paljon, kiihkeitä,\nsekavia sanoja, hän nauroi vasten kasvojani ja lähti raivosta kalpeana.\nSiinä oli minulle kylliksi. Jouduin epätoivoon ja masennuin niin\ntäydellisesti, että osasin olla häntä vaivaamatta.\n\nMuuten oli elämäni surkeata. Einar oli aivan hulluna, ponnisteli yöt ja\npäivät. Hänellä oli joitakin kemiallisia vehkeitä, ja kun en niitä\nymmärtänyt enkä osannut auttaa häntä, sain olla aivan jouten. Tupakoin\nja viheltelin ikävissäni ja harhailin metsissä. Aika tuntui pitkältä.\n-- Salme näytti säälivän ja pelkäävän veljeään. Huomasin, että häntä\nhalutti kysyä minulta jotakin, mutta ei saanut sitä tehdyksi. Päätin\nolla ylpeätä poikaa, en ollut tietävinäni.\n\nMutta eräänä päivänä hän tuli suoraan luokseni, otsa rypyssä,\nhäpeissään ja hermostuneena.\n\n-- Suuria sanoja teillä kyllä on, mutta saamaton olette. Tekisitte\njotain... Niin, älkää teeskennelkö. Tiedätte kyllä, ettei veljeni sitä\nkauan kestä.\n\n-- Nöyrin palvelijanne, armollinen neiti.\n\n-- Ette edes tahdokaan, ette välitä. Mutta hänhän tulee... Te\nhymyilette. Asia ei teitä liikuta... No niin. Mitä te sitten täällä\nteette päivät päästään? Saattehan te palkkanne.\n\n-- Joko saan, kiitän nöyrimmästi.\n\n-- Mitä?... Hän tajusi nopeasti, punastui, tuli hämilleen. Sitten hän\nnakkasi päänsä pystyyn, loi minuun salamoivat silmänsä ja lähti.\nRiensin hänen jälkeensä.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi. En tiedä enää mitä teen, niin teitä\nrakastan... Sanokaa siis mitä tahdotte. Mistä te syytätte minua? En\nymmärrä mitään; joko hän luo jotain ihmeellistä... tai sitten...\n\nSalme jätti minut vastaamatta.\n\nMitä saatoinkaan tehdä? Olin tuskan vallassa ja aivan neuvoton. Ja\nEinar tuli yhä mahdottomammaksi. Hän nukkui tuskin ollenkaan, laihtui,\nsilmät hehkuivat syvällä päässä, hän ei juuri syönytkään. Ja\nalituisesti hän soimasi minua, vaikkei minulla ollut mitään työtä.\nAivan suotta hän purki kiukkuaan, mutta minä ymmärsin häntä ja kestin\nhelposti. Hänen kätensä olivat syöpyneet kuin radium-kokeilijan, niin\nettä luu paistoi sormista.\n\nAika kävi minulle pitkäksi. Omin lupini aloin puuhailla erään hänen\nkeksintönsä kanssa, jota hän nimitti sähköturbiiniksi, mielestäni\nkuitenkin aivan väärin. Pidin konetta hänen nerokkaimpana luomanaan,\nvaikkei sillä ollutkaan sanottavaa käytännöllistä merkitystä huonon\ntehonsa takia. Olin varma, että hän liian nopeasti oli suunnitellut\nkonstruktiivisen puolen -- sehän oli hänen tapojaan, itse perusajatus\nkun oli hänelle kaikki kaikessa -- ja ryhdyin miettimään korjauksia.\nInnostuin ja rintani paisui. Olinko siis todellakin niin saamaton kuin\nSalme oletti, annas katsoa? Ja pitkiksi ajoiksi pakotin ajatukseni\nyksinomaan koneen piiriin. Väistin Salmea enkä luonut häneen\nsilmäystäkään. Se kai nöyryytti ja loukkasi häntä. Hän olisi kai\ntahtonut, että alituisesti olisin ryöminyt hänen jaloissaan. Sillä\nmiksipä hän muuten olisi tullut luokseni niin epäröiden.\n\n-- Te olette suuttunut, sanoi hän. -- Haudotte jotain mielessänne...\nOlen ehkä loukannut teitä?\n\n-- Neiti suvaitsee olettaa.\n\n-- Älkää ylpeilkö. Ette täällä ole minun tahdostani... No niin. Minulle\non kaikki yhdentekevää -- aivan yhdentekevää. Tottakai ymmärrätte?\n\n-- Ymmärrän... Onhan paroni komea mies ja niin rikas.\n\nHän peräytyi. Hänen vihansa kauneus häikäisi minut, mutta muistan\nkuitenkin hänen huulensa, jotka vavahtelivat niin, että sanat pääsivät\nvaivoin esille.\n\n-- Te... te tiedätte... Ja te kehtaatte, uskallatte!\n\nMiksei hän nyt tapansa mukaan poistunut? Miksi hän jäi eteeni niin\npingotetun ja viimeisiään taistelevan näköisenä, että joka hetki luulin\nhänen voimainsa pettävän. Jospa minulla olisikin ollut sydäntä siinä\nmusertaa hänet pelkällä sanalla, inhottavalla loukkauksella! Mutta\nenhän silloin olisikaan ollut hänen orjansa.\n\n-- Itsehän ette hyväksy mitään, hyvä neiti. Herra armahtakoon, en edes\nkelpaa kiusattavaksenne... mitä sitten tahdotte? Rakastan teitä niin,\nettä viittauksestanne otan itseni hengiltä, mutta se ei merkitse teille\nmitään...\n\nJa minä puhuin kauan, huohottaen, yhä enemmän ja enemmän kiihtyen,\nhulluna tuskasta. En muista hänen ilmettään, mutta sensijaan valon,\njoka levisi hänen kasvoilleen.\n\n-- No niin. Taaskin niitä sanojanne... Mutta tarkotattehan te hyvää ja\nminä voin luottaa teihin... Katsokaas, huomenna tulee paroni. Saatte\nlaittaa veneen kuntoon souturetkeä varten... Älkää nyt taas\nloukkaantuko. Jos raivostutte, en voi ottaa teitä mukaan. Silloin\nsaatte syyttää itseänne... Ymmärrättehän?\n\n-- No hyvä. En raivostu. Miksi suotta? Olkaa vakuutettu, että täytän\ntahtonne.\n\nEn ollut hänelle niin mitään. Soutajaksi tuskin kelpasin...\nVoitonriemussaanko hän siinä tarkkasi ilmettäni? Miksei hän lähtenyt?\n\n-- Levitän takkini veneenpohjalle, jos alennutte sille astumaan, huusin\npoissa suunniltani.\n\nHänen kasvonsa kovenivat, mutta hän meni menojaan.\n\nSouturetki epäonnistui. Tuuli huimasti. Inhosin paronia. Hän puhui\nkimakalla äänellä ja oli selvästi peloissaan, vaikka koetti sitä\npeitellä. Luultavasti kiusalla oli Salme lähtenytkin. Minua käskettiin\nsoutamaan vastarannalle, eräälle kalliolle.\n\nSalme mielisteli paronia kuin uhalla, ja kun paroni oli pelkonsa takia\nhieman kömpelö, näytti se häntä huvittavan. Vaahtoa roiskui yli\nlaitojen. Minua ei huomattukaan, soutupoikaa. Salme tosin teki minulle\nohimennen kysymyksen, mutta puhui jo paronin kanssa, ennenkuin ehdin\nvastata. Tulin huonolle tuulelle. Ja yhtäkkiä, aivan suotta, ollakseni\nvain jotakin, rupesin laulamaan täyttä kurkkua.\n\n-- Mitä te nyt! Johan tuulikin häiritsee keskusteluamme, huusi Salme\nvihaisesti, silmät tuikeina. Paroni loi häneen hämmästyneen katseen.\nSyntyi pitkä äänettömyys. Sousin voimieni takaa, tuijottaen eteeni.\nLuulen kasvojeni ilmaisseen liikutukseni.\n\nSalme näytti jo katuvan sanojaan, häntä kai harmitti oma\nhillittömyytensä, paronin vuoksi.\n\n-- Jos niin haluatte, niin kertokaa ennemmin jotakin... Niin. Annan\nteille luvan... No, mitä odotatte? -- Salme oli avuttoman näköinen.\nÄärimmäisessä neuvottomuudessaan hän näin tuli sanoneeksi.\n\nParoni joutui ymmälle, unohti itsensä ja paljasti pelkonsa tarttumalla\nmolemmin käsin veneenlaitoihin. Katselin häntä nautinnolla. Sitten,\nyhtäkkiä, saadakseni hänen kirkaisemaan, heittäysin veneen reunalle\njuodakseni aallokosta. Takkini kastui. Veneeseen syöksähti vettä. --\nIlokseni huomasin Salmenkin pelästyneen.\n\nJa sitten alotin, kovalla äänellä ja nopeassa tahdissa:\n\n-- Suokaa anteeksi. Täytyi ensin kostuttaa kieltä. Mikä vahinko,\nettemme olleet merellä, suolainen vesi tekee niin pirteäksi. Arvoisa\nherrasväki ei ehkä usko. Täytynee sitten vakuuttaa, että olen juonut\nkyyneleitäkin. Nähkääs kaupungissa, eräänä iltana, muuan nuori tyttö\nitki portaissa, joita kuljin asuntooni. \"Älkäähän itke, kaunis neiti\",\nsanoin hänelle, mutta hän käänsi minulle selkänsä. \"Herra armahtakoon,\nälkää ainakaan anna kyyneltenne vuotaa hukkaan\", jatkoin minä. \"En ole\nsyönyt mitään kolmeen päivään, mutta nyt sain varastetuksi leivänpalan.\nOlkaa ystävällinen, kostuttakaa se kyyneleillänne, minä rukoilen.\" Hän\nlakkasi itkemästä, tuijotti minuun, pitäen minua luultavasti hulluna.\nTempasin nenäliinan hänen kädestään ja suutelin sitä lukemattomat\nkerrat -- no, enkö silloin juonut hänen kyyneleitään, arvoisa\nherrasväki? Hän otti hopearahan ja tarjosi sitä minulle. \"Paljon\nkiitoksia, en ole kerjäläinen, vaan ylioppilas, civis academicus,\ncomprenez-vous, mademoiselle, haben Sie verstanden?...\"\n\n-- Puhutte mauttomuuksia, valehtelette... olette aivan mahdoton...\nEttekä edes soudakaan, tällä tavoin emme pääse minnekään.\n\nSalme oli synkkä ja hermostunut, paroni pelosta ja hämmästyksestä\nkalpea.\n\nEnkö souda? ajattelin itsekseni. Koko ajan olin kiskonut voimieni\ntakaa, mutta vastalaitaan ei vene tietenkään voinut lentää. Purin\nhammasta ja ponnistin viimeiseni.\n\nMaihin päästyämme en lähtenyt heidän kanssaan. Olin loukkaantunut,\nminua kohdeltiin huonommin kuin tavallista soutajaa. Siispä jäinkin\nveneen luo, heittäytyen hengästyneenä ruohikkoon, tuulen kuivatessa\notsaani. Teinkö heille mieleen vai harmittiko heitä, sitä en osaa\nsanoa. Salme ei edes katsahtanut minuun, mutta näin punan kohoavan\nhänen niskaansa, kun paroni tarjosi hänelle käsivartensa. Olin\nitsetietoinen kuin paholainen, viheltelin, polttelin, oudon\nlevottomuuden vaivatessa sydäntäni. Aika poika!\n\nSitä suurempi vaan oli nöyryytykseni, kun he palasivat. Salme karkasi\nluokseni silmät vihasta säkenöivinä.\n\n-- Te olette mahdoton, mahdoton! Miksi päästitte veneen?... Saamme nyt\nkävellä puoli penikulmaa.\n\nOlin ihmeissäni. Tuuli oli huomaamattani kiskonut veneen irti rannasta.\nSe meni jo kaukana, Jumalan nimessä.\n\n-- Ei teistä ole mihinkään. Mihinkään ette kykene. -- Ja äkkiä Salme\nkäänsi minulle selkänsä.\n\nNopeasti syöksyi ajatus aivoihini, ja päätökseni oli heti valmis.\nLähdin juoksemaan huimaa vauhtia ulommaiselle niemenkärjelle. Juoksin\nehkä kilometrin. Sitten heittäysin veteen vaatteineni kaikkineni. Tuuli\ntoi venettä ohi niemen. Uimalla sivuvastaan noin kaksi-, ehkäpä\nkolmesataa metriä olin sen saavuttava. Ettenkö kyennyt mihinkään? Sepä\nmerkillistä!... Ja minä ponnistelin minkä jaksoin...\n\nEi vaan ollut onnea minulla. Kun olin jo aivan lähellä, kahdenkymmenen\nmetrin päässä, vei tuuli veneen ohitseni. Olin laskenut väärin ja uinut\nliiaksi vastaan. Ponnistelusta uupuneena en saattanut ajatellakaan\ntakaa-ajoa. Käännyin ympäri, mutta voimani olivatkin jo lopussa; aallot\npainoivat minut ohi niemen kärjen. Jouduin suurelle lahdelle enkä\njaksanut enää muuta kuin pysytteleidä pinnalla... Muuten oli hyvä\nollakseni. Herran haltuun, ajattelin, jopa hymyilinkin, ja kummallisia\nmielikuvia syntyi ja katosi... Tajusin vielä sen, että pääsin rantaan\nlaineen heittämänä. Tartuin risuihin, ruohoon...\n\nKun tulin tuntoihini, olin vuoteellani ja Salme istui vieressäni.\nLuultavasti ei hän huomannut, että olin valveilla, niin ajatuksissaan\nhän näytti olevan. Minusta tuntui merkilliseltä, että hän siinä istui,\nhän, Salme, jota rakastin, joka oli niin saavuttamattomissa minulta\nkuin tähti taivaalla. Sydäntäni kaihersi, enkä uskaltanut avata\nsilmiänikään täydelleen...\n\nSitten on kaikki pimeätä ja olen luultavasti jälleen mennyt\ntainnoksiin. Näin unia, hourailin. Joku hyväili otsaani. Huuliani\nsuudeltiin kevyesti, ja poskellani luulin tuntevani yhä tihenevän\nhengityksen... Ehkä kaikki oli pelkkää harhanäkyä... Kun heräsin, oli\npalvelijatar vuoteeni ääressä; hän kysyi halusinko syödä.\n\nKun toivuttuani ensi kerran tapasin Salmen, olin aivan masennuksissa,\nhäpesin ja kiitin hyvin nöyrästi. Hän punastui, oli hämillään,\nneuvotonna. Minusta tuntui, kuin hän ei olisi saanut sanaa suustaan.\n\n-- Niin, palvelustyttö oli hyvin ystävällinen, alkoi hän pitkän\nvaitiolon jälkeen. -- Hän istui aina luonanne, vaikka vakuutin, ettette\ntarvitse mitään. Totta kai olette häntä kiittänyt?\n\nKaikki pimeni jälleen silmissäni. Hän oli kuin aurinko, niin paljon\nminua ylempänä, ja hän tiesi sen. Tuottiko tuo tietoisuus hänelle\nnautintoa, vai asuiko tuska hänenkin sydämessään? Mistä vaikutteista\nhän toimi? Tarvitsiko hän minua, koska ei karkoittanut minua\nluotaan?... Ah, kuollut olisin hänen tähtensä! Koko epätoivoni ja\nmitättömyyteni oli äänessäni, kun sanoin:\n\n-- Olette oikeassa, mahdoton olen.\n\nHän katsoi minua pitkään; heikko toivo läikähti rinnassani. Samassa\nhetkessä jo käsitin, että se oli turha, ja minä kuiskasin kuin\nraivossa:\n\n-- Mutta minä voisin... niin, uskokaa minua... voisin tappaa paronin...\nvaikkapa hääiltananne... Ymmärrättehän mitä se teille merkitsisi!...\n\nJa yhtäkkiä tunsin hurjan voiman ja ilon paisuvan rinnassani. Oikaisin\nruumiini ja tunsin ikäänkuin kasvavani. Olin kai kalpea, mutta aivan\ntyyni.\n\n-- Viittaus teiltä vain... Nyt sen siis tiedätte.\n\nHänen tuskallinen ilmeensä, kauhunsa ja hämmästyksensä tuottivat\nminulle sanomatonta mielihyvää. Olin aivan kuin humalassa, mutta\njärkeni oli selvä. Ja minua halutti nauraa, kun jätin hänet siihen,\nvastaukseen kykenemättömänä. Tuntui kuin olisi paholainen vallannut\nminut. Luulen tosiaan, että olisin voinut surmata kenen tahansa, silmää\nräpäyttämättä, melkeinpä nautinnokseni... Pystyin päin astelin\nhuoneeseeni.\n\nJälestäpäin tunsin kuitenkin jonkinlaista katumusta ja häpeää,\nikäänkuin olisin joutunut valeesta kiinni. En saanut avoimesti\nkatsotuksi Salmeen, vaan väistin häntä mieluummin. Tulin hajamieliseksi\nja synkäksi. Hän se siis lopultakin oli oikeassa, pelkkiä sanoja,\npöyhkeilyä, ei muuta. Toden totta, en kai mihinkään kyennytkään!\nSamoinhan jo kouluaikana hurjat haaveet, mitä rohkeimmat kuvittelut\nolivat temmeltäneet mielessäni. Mutta mitä olinkaan saanut aikaan?\nLopettanut lukuni rahanpuutteessa muka! Ei, harrastusten! hajanaisuus,\nkunnianhimoni hullu kiihkeys ja suhdattomuus lahjoihini verraten, ne\nminusta olivat tehneet keskeneräisen tyhjäntoimittajan, mutta ei\nköyhyys. Vain haaveissani ilmaantui halujeni suuruus, mutta\ntoimeenpanevaa voimaa, tahtoa puuttui. Intohimo kiehui verissäni\nlöytämättä mihin kohdistua, ja hajanaisuuteni, niin, suoraan sanoen\nheikkouteni, oli katkeruuteni alkusyynä. Ehkä olin jo syntyessäni\nsairas ja luotu kulkemaan elämän todellisuuden ulkopuolella. Mutta,\nkaikesta huolimatta olin sittenkin teknikko, kylmän järjen ja tarmon\nmies...\n\nTyön puutteessa aloin jälleen puuhailla sähköturbiinin kanssa... Kului\naikaa. Eikä Salmekaan nyt tullut luokseni, ei edes ärsyttääkseen. Hän\nnäytti hyvin hajamieliseltä, ja toisinaan huomasin, kuinka omituisesti\nhän tuijotti minuun. Elämäni tuntui ilkeältä unelta, ja alinomainen\ntyytymättömyys piti minua vallassaan. Rasitin aivojani ylenmäärin\npäästäkseni vain irti hetken tuskallisuudesta...\n\nJa sitten, yhtäkkiä, keksin, huomasin... sain selville, missä\nsähköturbiinin vika oli. Tunsin outoa huumetta, melkeinpä onnea.\nSeurasi kuumeista työtä, tuskaakin, mutta aika riensi kuin siivillä.\nKaikki muu unohtui, en tiennyt mitään ympäristöstäni, löin laimin\nvelvollisuuteni... Ja kolmen viikon kuluttua näytin valmista\npiirustusta Einarille. Hän oli hermostunut, jaksoi tuskin kuunnella\nloppuun selitystäni, ennenkuin jo tuskitteli:\n\n-- Hyvä Jumala, sehän on aivan pieni asia, aivan mitätön. Korkeintaan\njonkun tuhannen arvoinen lähimpinä vuosina... Te olette mieletön.\nVaivaatte itseänne suotta ettekä täytä määräyksiäni. Ehdimmehän tuon\nmyöhemmin, mutta nyt, nyt, kun juuri olen pääsemässä perille. Oh, ette\nosaa aavistaakaan keksintöni suuruutta... Mutta teidän pitää totella\nminua.\n\nLoukkaannuin äärettömästi. Tein myrkyllisiä huomautuksia ja osotin\nmihin tilaan hänen suuret keksintönsä olivat saattaneet hänen\nsisarensa. Riitelimme kauan. Ja kun sittenkin olin joutua alakynteen,\nlupasin lähteä. Minussa syttyi häntä kohtaan voimakas ja aivan\nerikoista laatua oleva viha. Vaadin röyhkeästi palkkaani, saattaen\nhänet siten pulaan. Lopulta hän oli vähällä itkeä ja rukoili minua\njäämään. Se inhotti minua siinä määrin, että annoin heti perään,\nhalveksien häntä sydämeni pohjasta. Nauroin peittelemättä ja\npöyhkeilin; hän ei välittänyt siitä rahtuakaan... Samalla olin\nomituisesti hyvilläni kahakan lopputuloksesta.\n\nJa sitten tuli minusta onnen poika. Setäni, rikas setäni, jolta en\nsuurimmassa kurjuudessanikaan ollut pyytänyt yhtä penniä, kuoli ja oli\nmäärännyt minulle testamentissaan kymmenentuhatta markkaa.... Lähdin\nkaupunkiin, nostin rahat, pukeuduin uusiin kiireestä kantapäähän ja\najoin takaisin komeasti automobiililla. Huomasin, kuinka Salme oli\nihmeissään.\n\nEinar oli kai niin ajatustensa vallassa, ettei nähnyt mitään. Mutta\njälestäpäin panin merkille, kuinka miettiväisenä hän katseli minua ja\nhuokasi. Ehkä Salme oli jotain kertonut hänelle. Mahdollisesti kulki\nhuhujakin.\n\nNyt minulla oli rahaa! Mikä esti minua lähtemästä? \"Einar poikaseni\",\najattelin ylpeänä, \"jospa et olisi riidellyt kanssani, kenties\nkertoisin, kenties lainaisinkin. Tulepas nyt loukkauksinesi!... Ajan\nturbiinisuunnitelmani perille ilman apuasi, poikani, jos niikseen\ntulee.\"\n\nMoneen päivään en tehnyt mitään. Kävelin edestakaisin kädet\nhousuntaskuissa. Istuskelin sikari hampaissa ja olin hienoa miestä.\nOdotin joka hetki Einarin hyökkäystä; Salmea en yrittänytkään lähestyä.\nOlin kerrassaan tyytyväinen, ja perin hyvä oli ollakseni.\n\nMutta syyskuun alussa selveni minulle tuskallisella tavalla koko se\npingotus, jonka vallassa tämän talon asukkaat olivat. Palasin ulkoa.\nEinarin huoneen ovi oli auki. Salme seisoi kynnyksellä, kasvoilla\nsellainen epätoivo ja tuska, etten osaa sanoakaan. Hämmentyneen\nnäköisenä piteli Einar pientä lipasta, jossa luulin huomaavani joitakin\nkoristuksia, mahdollisesti jalokiviä.\n\n-- Kas siinä!... Ota ensin kaikki, mitä minulla on, jopa äitini kallein\nperintökin... Myö kaikki, myö vaatteet päältäni. Mutta minuun, minuun\nsinulla ei ole oikeutta. Ja sinä et ota, kuuletko, sinä et ota velkaa\nparonilta...\n\n-- Salme, rakas sisko, kuinka sinä kärsitkään. Sinä et enää ollenkaan\nluota minuun. Minä olenkin saanut kokea pettymyksiä, mutta nyt, nyt\njuuri... Sinä ymmärrät minua väärin, näet kaikessa pahaa. Enhän minä\nsinua pakota, päinvastoin... --\n\nEinarin ääni oli surkea. Hänen intohimonsa, kenties jo varma\ntietoisuutensakin taistelivat sisarrakkauden kanssa.\n\n-- Sinä et pakota, sinä myöt minut!\n\nSalme kääntyi pois, paeten kiireesti huoneeseensa, kädet kasvoilla.\n\nEn olisi uskonut Einarin piirteiden taipuvan sellaiseen ilmeeseen. Hän\noli surkea katsella ja hän vapisi. Nähtävästi liikkui ankara taistelu\nhänen sisällään. Sitten hän tarttui nopeasti lippaaseen, kyyneleet\nkihosivat hänen silmiinsä ja hän tuijotti kauan eteensä. Vihdoin hän\ntyyntyi ja syöksyi kuumeen punaamin poskin huoneesta. Kuinka häntä\nvihasinkaan sinä hetkenä. Mutta minulle oli jo aikaa sitten selvinnyt,\nettä juuri hänen intohimoaan sain kiittää kaikesta, mitä olin kokenut,\nkaikesta tuskastani, jota en olisi vaihtanut mihinkään maailmassa.\n\nVasta silloin tulin ajatelleeksi, että olin kuin mikäkin vakooja.\nSyyttä suotta urkin heidän asioitaan. Mutta rakastinhan Salmea,\nkuunnellessani en ollut edes huomannut tekeväni väärin. Jouduin\nepätoivoon. Niin, mihinkään en kyennyt. Mitään en voinut tehdä\nrakastettuni hyväksi. Sanoja vain ja tyhjää pöyhkeilyä... Mitä auttoi\nkaikki vihani? Olinhan saamaton päältäkatselija ja kidutin häntä, jota\nrakastin...\n\nRiensin huoneeseeni niin heikkona, että miltei toivoin kyyneleitä.\nMutta silloin taas nopea mielijohde minut valtasi, Entä rahani,\nkymmenentuhattani, joita säilytin suotta? Kuin kuumeessa sieppasin\navaimen, etsin setelitukun laatikkoni kätköstä ja syöksyin Salmen luo.\n\nLuulin tapaavani hänet itkemässä, mutta hän istuikin synkkänä ja\nvaljuna sohvalla. En muista vähääkään, miltä hän näytti, kun heitin\nrahat pöydälle.\n\n-- Neiti, minä kuulin kaikki... Jos te vain tahdotte, niin nämä tässä\novat teidän... Minä rukoilen teitä...\n\n-- Teillä on rahoja... Mistä te olette...?\n\n-- Miksi kyselette? Tahdotte taas minua nöyryyttää... Moititte minua\nsiitä, etten mitään voi, mutta muutahan ette tahdokaan... Miksi\nepäröitte?\n\nHän katsoi minuun kummissaan, luullakseni hellästikin. Hänen\nsieraimensa värisivät, povi nousi ja laski kiihkeästi, sitten näin\nkyyneleen vierivän hänen poskeaan alas. Arvattavasti hän koetti hillitä\nitseään kaikin voimin, sillä hän pureskeli huuliaan ja hänen kätensä\nliikahtelivat tahdottomasti.\n\n-- Katsokaas, vaikkei rakkauteni merkitse teille mitään, niin kenties\nhalveksitte minua liikaa... Ehken olekaan niin saamaton... Ehkä\nkuitenkin voin jotain tehdä puolestanne...\n\nOlin niin lähellä heittäytyä hänen eteensä, suudellakseni hänen\nhelmojaan, peittääkseni kasvoni hänen kauneutensa tenholta, että\ntaistellessani sitä vastaan ääneni terävöityi, oli kenties jollain\nlailla uhmaileva. Heti näin ilmeen muuttuvan hänen kasvoillaan.\nPelästyin, aavistin tuhon tulevan.\n\n-- Itsehän nyt taas olette mahdoton, aivan mahdoton, sanoin.\n\nHeittäysin polvilleni ja hapuilin hänen kättään. Hän peräytyi. Hänen\nsilmänsä säihkyivät.\n\n-- Luuletteko voivanne ostaa käteni suudeltavaksenne... Te loukkaatte,\nte loukkaatte minua rahoinenne! Kaikkein viimeiseksi tahdon olla teistä\nriippuvainen. Se tietäkää!\n\n-- Teette minulle vääryyttä, sanoin luonnottoman tyynesti. -- Varsin\nhyvin tiedätte liiottelevanne, mutta tahdotte sitä... En pyydä\nkatsettakaan, mutta rahat ovat teidän.\n\nHän näytti epätoivoiselta, hapuili sanoja, ravisti päätään kasvot\nliikutettuina. Näytti siltä, kuin hän olisi todellakin tajunnut minun\nolevan oikeassa, mutta annettuaan epäilyksen viedä itsensä harhaan ei\nhän enää tahtonut peräytyä. Yhtäkkiä hän sävähti punaiseksi ja polki\njalkaansa.\n\n-- Uskallattekin! Mistä lienette saanutkaan penninne!\n\nOlihan selvää, että kaikki oli menetetty. Ääneni kävi heikoksi, en\nnähnytkään enää mitään.\n\n-- Älkää kiivastuko. Loukkaannutte suotta, vaikka tarkotin hyvää...\nTein ajattelemattomasi, sillä voinhan antaa rahat veljellenne.\n\n-- Ette! huudahti hän poissa suunniltaan. -- Hänen palvelijansa te\nolette, muistakaa se. Hänen palvelijansa, ette mitään muuta,\nymmärrättekö?... Ikinä ei hän huoli lanteistanne.\n\nRaivostuin ja olisin ollut valmis mihin tahansa. Mikään ei hänelle\nkelvannut, hän ei tahtonut suoda minulle pienintäkään armoa... No niin,\najattelin, saadaanpas nähdä, kieltäytyykö Einar ottamasta palvelijansa\nrahoja. Palvelijansa! Piru vieköön, apulainenhan olin, vaan en\npalvelija. Ja olin jo syöksyä ulos seteleineni, kun akkunasta näin\nhänen ajavan pois. Käsitin heti: hän oli tehnyt päätöksensä ja matkusti\nnyt koristeita panttaamaan, ehkä myömään, Salmen koristeita, Salmen,\njoka ei sallinut minun suudella jälkiäänkään... Seisoin siinä pitkän\naikaa masentuneena, neuvottomana tuijottaen Einarin perään. Sitten, en\ntiedä mistä se johtui, tuskin olin järjissäni, mutta tunsin\nsuunnattoman voiman täyttävän itseni, hymyilin heilutellessani\nseteleitä.\n\n-- Nämä eivät merkitse minulle mitään, muuten en olisi tarjonnut...\ntietenkään.\n\nJa äkkiä rypistin rahat ja heitin ne uuniin, missä jo ennestään oli\npapereita. Vedin pellin auki, sytytin tulen ja pistin tupakaksi. Sitten\nkatselin hävitystyötäni levollisena, kuin olisin ollut yksin,\nkääntämättä kertaakaan kasvojani Salmeen, joka liikkumattomana seisoi\npaikallaan. Oli aivan hiljaista, paperit vain kahahtelivat palaessaan.\nMinä poika puhaltelin pitkiä savuja. Kun kaikki oli tuhkana, lähdin\npois, keventynein mielin ja tyytyväisenä.\n\nKun Einar palasi kotiin, oli hänellä mukanaan jotakin, ja varsin\ntärkeätä varmaankin, koska hän heti ryhtyi työhön. Pari vuorokautta hän\nponnisteli yötä päivää. Laboratorissa oli kauhea katku. Hänen kätensä\nolivat haavottuneet, silmänsä verestivät, eikä häntä saatu syömään.\nOlin aikoja sitten tehnyt haltuuni jätetyt työt ja vetelehdin\nhäpeissäni, synkkänä ja huonolla tuulella. Huomasin, että Salme olisi\npuhutellut minua. Tulipa hän kerran vartavasten luoksenikin, mutta minä\nriensin pois, sairaana häpeästä ja tuskasta. Kävelin yrmeänä metsässä.\nLehdet olivat jo punertuneet ja kellastuneet. Istuskelin jollakin\nmättäällä, pureskelin jotakuta kortta, vieritin suuria kiviä kallioilta\njärveen ja huijasin kädet levällä...\n\nJa sitten, kolmantena päivänä, Einar tuli pakeilleni aivan toisena\nihmisenä. Hän oli iloinen, vaikka koetti hillitä itseään, sanoi\nnukkuneensa neljätoista tuntia kertaakaan heräämättä ja syöneensä\naamiaisen kolmen edestä. Hän kohteli minua niin ystävällisesti, suoraan\nsanoen toverillisesti, että se kiusasi minua, herättäen hetkeksi\nminussa oudon vihan. Mutta hyvinpä sentään maltoin sen peittää.\n\n-- Katsokaahan -- alotti hän -- kerran, ja siitä on jo kahdeksan\nvuotta, syntyi eräässä seurassa vilkas keskustelu siitä, voiko\nspesialisti, erikoistieteilijä, oikeastaan olla nero? Ette arvaa kuinka\npaljon tuosta kysymyksestä riitti puhetta, aivan joutavaa väittelyä,\njonka tuloksilla ei ollut mitään merkitystä. Useimmat halveksivat\nspesialistia, erikoistuminen kun osotti lahjojen rajotusta,\njonkinlaista köyhyyttä. \"Ei\", sanottiin, \"oikea nero on kuin\nkynttiläkruunu, se välkkyy, säkenöi, kirkastaa jokaisen sopen\". --\n\"Mutta spesialisti\", huusi silloin muuan intoilija, \"spesialisti, sen\nsanon teille, on kuin valonheittäjä. Hän valaisee vain määrätylle\nsuunnalle, mutta kauas. Ja miten kuvaavaa tosiaan, kylläpä löysittekin\nvertauksen; kynttiläkruunu valaisee ennen kaikkea itsensä, säihkyy\nitse, ja sehän on teidän neroillenne ominaista, mutta valonheittäjä\nkirkastaa esineen, jota tahdotte tutkia, pysyen itse salassa, ja\nsellainen on spesialisti. Tahtoisinpa nähdä, mitä merellä tekisitte\nkynttilöinenne!\" Kuten sanottu, minusta oli väittely joutava, jopa\nluiskahtanut syrjäänkin alkuperäiseltä ladultaan. En ottanut siihen\nosaa. -- Mutta omituisesti syntyi minussa selkeä mielikuva\nvalonheittäjästä kartiomaisine sädekimppuineen. Olihan se aika osuva\nvertaus; todellakin, sen valo heikkeni etempänä, samalla kuin\nse levisi; ja niinhän tiedemiehenkin tiedot muuttuvat sitä\npintapuolisemmiksi, mitä laajempaa alaa ne koskettelevat. -- Johduinpa\nsiinä -- valonheittäjän kuva mielessäni -- ajattelemaan, kuinka\nsäteitten matkallaan täytyi valaista niin monta esinettä, niin suuren\nosan avaruutta, ennenkuin ne sattuivat tarkotettuun kappaleeseen.\nSamoin spesialistikin sai paljon nähdä vaivaa, tehdä hukkatyötä,\npäästäkseen päämaaliinsa. Mutta salassa pysyminen, se ei ollut totta.\nValonheittäjähän loistaa kuin aurinko, siinä suhteessa ei vertaus\npitänyt paikkaansa. No, siitä kohdasta en välittänyt, mutta\nperäännyinpä vähäsen. Tarvitsiko nyt spesialistin kulkea niin\nvaivalloista polkua, lähteä alusta alkaen? Eikö hän voinut alottaa\nsiitä, mihin toinen oli lopettanut, käyttää perinnäistietoina toisten\ntutkijain tuloksia ja syventyä siihen seikkaan mihin halusi... Oo, ja\nhuomaatteko, siten syntyi ajatukseni, huikaiseva ajatukseni, ilman\nvarsinaista todenperäistä pohjaa: Spesialisti voi valaista mitä seikkaa\ntahtoo, lähtemättä johdonmukaisesti alusta alkaen. Palasin takaperin,\nvertaukseen, valonheittäjään. Miksei valonheittäjäkin voisi valaista\nvain määrättyä esinettä, jättäen matkan varrella olevat pimeyteen ja,\nhuomatkaahan, pysyä salassa, täydellisesti salassa. Kas siinä kahdeksan\nvuotta sitten syntynyt ajatukseni! Ja sen olen nyt ratkaissut.\nSellaisen valonheittäjän olen nyt keksinyt, kahdeksassa vuodessa...\nMutta tehän ette kuuntelekaan.\n\nPäinvastoin. Kuuntelin erinomaisen tarkkaavasti. Mutta hänen\nesityksessään oli jotain niin merkillistä, miltei lapsellista, että sen\nsynnyttämä hämmästys teki minut raukeaksi. Saattoi kylläkin olla\nmahdollista, että näytin välinpitämättömältä.\n\n-- Ja ajatelkaa -- jatkoi insinööri -- jo aikaa ennemmin kuin\noikeastaan tiesin mitään radiumista, emanatsionista, Becquerelin\nsäteistä, mesothoriumista, jo aikaa ennen oli ratkaisu aivoissani.\nTarkotan, että tiesin suunnilleen tavan, prinsiipin, minkä mukaan\nvalonheittäjäni oli toimiva. Mutta epäilyksessäni minä turvausin\nsähköaaltoihin ja hukkasin kolme vuotta. Seurasi radiumin vuoro. Ja\nvasta nyt, kahdeksan vuoden kuluttua, kun käteni ovat syöpyneet, löysin\nparemman aineen. Ja kuinka yksinkertaista se kuitenkin oli.\n\nHän esitti minulle viivapiirroksen koneestaan, jättäen minun huolekseni\nkäytännöllisen sovittelun. Kaikki näytti monimutkaiselta, kömpelöltä.\nEn ihastunut ollenkaan. Päinvastoin, tunsin velttoutta ja\nhaluttomuutta. Mikä minua olisikaan kiinnittänyt, sillä eihän hän\nilmaissut salaisuutta?... Kaksi putkea, joiden välistä kulmaa voitiin\nsäätää, oli samassa vaakasuorassa tasossa. Ja niistä sitten muka\nsyöksyivät nuo ainehiukkaset, atomit, jotka kohdatessaan toisensa\netäällä, koneen ulkopuolella, synnyttäisivät valon! Tokkohan? Ei\nainakaan hänen suunnittelemallaan pumppulaitteella ikinä saataisi niin\nsuurta painetta kuin hän oli laskenut tarvittavan! Vastahakoisena\ntarkastelin suunnitelmaa puolelta ja toiselta, kohauttelin olkapäitäni,\njopa pilkkasinkin häntä. Hän kesti sen hymyillen. Kunnes minussa\nyhtäkkiä heräsi kuin intohimo: Niin, pumput olivat tarpeettomat,\nmahdottomat. Mutta se, mitä ajattelin... niin, se saattaisi käydä.\nAivoni kiihtyivät niin vilkkaaseen toimintaan, etten tiennyt mitään\nympäristöstäni. En huomannut milloin Einar jätti minut; olin kuin\nlumouksen vallassa.\n\nNyt vasta suunnitelman koko suuruus, häikäisevä nerous selveni minulle.\nJa minä, minä olin pääsevä siitä osalliseksi, minun nimeni\nmainittaisiin hänen rinnallaan... En saanut unta öisin, muistin tuskin\nsyödä. Pelaaja, joka näkee edessään suurten summien kasaantuvan ja\nhäviävän, ymmärtänee paraiten mielentilani. Kului viikko. Sillä aikaa\nolin pumppulaitosten sijalle sovittanut kaasulla täytetyt,\nkuumennettavat teräspallot. Näytin piirustusta Einarille, hän ihastui\nkuin lapsi.\n\nKului vielä pari viikkoa. Olin piirtänyt itseni näännyksiin. Hermoni\nolivat äärimmilleen kiusaantuneet, enkä enää ollut tervekään. Mutta\ntyöni oli myöskin valmis. Kuulat ja koneen tärkeimmät osat voitiin\ntilata piirustusteni mukaan. -- Missä olikaan nyt kaikki rakkauteni ja\nhaikea lemmentuskani? Toisinaan näin Salmen tuijottavan minuun, mutta\nen kiinnittänyt siihen huomiotani. Hän taisi tehdä matkankin kerran.\nVäistin häntä. Hän oli jäänyt syrjempään, hän ei enää ollut minulle\nkaikki kaikessa, mielikuvitukseni askarteli uusissa asioissa. Ja\nparashan niin olikin, enhän kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Tunsin\nohimennen kostonriemua. Olkoon paronin seurassa, ajattelin, minua hän\npitää nyt yhtä hulluna kuin veljeäänkin...\n\nEinar teki tilaukset, ja itse ryhdyimme valmistamaan koneen\nyksinkertaisimpia osia. Laboratori muutettiin viilaajan työhuoneeksi.\nHääräsimme kuin kuumeessa, puhumatta juuri mitään toisillemme. Mutta\nEinar oli aivan muuttunut. Hän oli iloinen, vilkas, ja kerran,\nsanomattomaksi ihmeekseni, kuulin hänen viilatessaan laulavan täyttä\nkurkkua.\n\nOsat valmistuivat ja lähetettiin meille. Panimme koneen kokoon. Mutta\nEinar oli hajamielinen, näytti pohtivan jotakin ja epäröitsi. Kaikki\noli kunnossa, kului päivä, mutta turhaan odottelin koetta. Einar käveli\nympäri otsa rypyssä, huonolla tuulella.\n\nSeuraava päivä alkoi samoilla enteillä. Tulin levottomaksi, polttelin,\nkävelin. Ilma oli muuten erinomaisen kaunis. Joimme kahvia verannalla.\nSilloin loppui kärsivällisyyteni. Kätkin kiihkoni haukotukseen,\npuraisin pään sikaristani ja kysyin veltosti:\n\n-- Miksi emme koeta sitä?\n\nEinar säpsähti, katsoi minuun pitkään, mutta vaikeni. Ja äkkiä minulle\nselveni kaikki: hänellä ei ollut aineita. Olihan hän kerran maininnut\nminulle kuinka kalliita ne olivat. Ja rahat...\n\nNäin kyllä, että Salme hyväili koiraansa aivan lähellämme, portaitten\nedessä, mutta en ollut siitä juuri millänikään, vaan sanoin\nhäikäilemättä:\n\n-- Pyh, onhan paroni!\n\nEinar hätkähti, mistä huomasin osanneeni arimpaan kohtaan. Mutta yhä\nhän näytti epäröivän. Miten halveksinkaan häntä! Tähän asti ei hän\nollut valinnut keinoja, ja nyt, nyt kun oltiin perillä...\n\n-- Oikeassa olette, vastasi hän vihdoin tukahtunein äänin, hymyillen\nväkinäisesti. Kuin yhteisestä sopimuksesta varoimme kumpikin\nkääntämästä katsettamme Salmeen, ja meille tuli verrattain kiire\nlaboratoriin.\n\nIltapäivällä Einar lähti.\n\nKuljeskelin rauhattomana ympäri, sillä tiesin Einarin palaavan vasta\nseuraavana päivänä. Salmea melkein pelkäsin, hän tuijotti minuun niin\nomituisesti. Näin, että häntä halutti sanoa minulle jotakin, mutta hän\nei saanut sitä tehdyksi. Kiusallisempia hetkiä en milloinkaan ole\nelänyt.\n\nMutta kun illalla olin menossa huoneeseeni, seisoi Salme portailla. Hän\noli aivan murtunut, eikä hänen ylpeydestään ollut rahtuakaan jälellä.\n\n-- Te, te, sammalsi hän tuskin kuuluvasti, hyvin liikutettuna. -- Te\nkehotitte häntä.\n\nSydäntäni kouristi niin, etten voinut vastata. En tiennyt mihin katsoa.\n\n-- Te, joka sanotte rakastavanne...\n\n-- Jos sitä olette tullut kertomaan, hyvä neiti, niin luulen sen itse\ntietäväni kyllin hyvin, keskeytin katkerana. Sitten käännyin pois.\n\nKuulin hänen purskahtavan itkuun takanani, niin voimaton hän oli. Enkä\nminäkään jaksanut. Riensin hänen luokseen ja sanoin... niin, sanoin\nkaiken minkä voin.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä te tahdotte minusta? Oma syynnehän se on, etten\nmitään mahda... Aivan suotta te minua kiusaatte.\n\nHän tarttui käsivarteeni, tuskinpa hän muuten olisi pysynyt\npystyssäkään. Ja hän se edellä meni minun huoneeseeni.\n\n-- Teidän täytyy, teidän täytyy auttaa minua, puhui hän intohimoisesti,\nkyynelten riippuessa hänen ripsissään. -- Miksi te olette vihoissanne?\nEtte tahdokaan mitään ymmärtää, vaikka tiedätte kuinka kärsin.\n\n-- En todellakaan ymmärrä teitä.\n\n-- Kostaa te tahdotte, olen sen huomannut. Olen loukannut teitä, ja\nolette vihoissanne. Kiihotatte veljeäni, vaikka voisitte häntä hillitä.\nTe se häntä kehotatte... Ette enää katsahdakaan minuun, ja siitä tiedän\nmitä haudotte mielessänne... Olette välinpitämätön, puheeni väsyttää\nteitä... Voisin vihata teitä, mutta voimani ovat lopussa. -- Ja hänen\nennen niin ylpeä äänensä oli todellakin taas särkyä.\n\nHän oli oikeassa, kummallisen välinpitämätön olin toisinaan. Hän\njollain tavoin laski silmissäni, tuli ikäänkuin lähemmäksi minua.\nRakkauteni korkea ihanne aleni, ja se teki minulle pahaa. En osannut\nsanoa hänelle mitään. Hän joutui silloin epätoivoon, sai jonkinlaisen\nkohtauksen, ravisti päätään, kyynelten tulviessa silmistä, ja repi\ntukkaansa. Aivan masentuneena veti hän kirjeen poveltaan ja antoi sen\nminulle.\n\n-- En ymmärrä enää mitään itsekään, mutta en kestä kauemmin... Olette\njulma... Katsokaahan, tämäkin tuottaa teille iloa, koska niin haluatte\nnöyryyttää minua.\n\nOlin aivan ymmällä. Tuskin maltoin tarkkaan lukea, eikä mieleeni ole\njäänyt montakaan sanaa.\n\n\"Luulen, että olette oikeassa, minäkin olen huomannut, ettette minua\nrakasta. Kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, on merkillistä, ihanaa,\nkatkeraakin, mutta onko siinä ollut rakkautta, sitä en tiedä. Ettehän\nloukkaannu, jos sanon, ettei rakkaus ole luonteellenne mahdollistakaan.\nOlette niin omituinen, kenties sairas. Mutta kiitollinen olen\njokaisesta hetkestä, jokaisesta muistosta. Ja vaikka kirjotankin tätä\n-- viimeistä kirjettäni -- pienemmällä tuskalla kuin tahdoin itselleni\nmyöntää, niin sittenkin... rakastan teitä, Salme.\"\n\nAlla oli minulle tuntematon nimi.\n\nToisinaan minusta tuntuu, kuin tämä kirje ja sen kirjottajan\nolemassaolo osittain loisivat valoa Salmen luonteeseen. Toisinaan taas\npäinvastoin: ne ne juuri kaiken sekottavat ja muuttavat synkkää\nsynkemmäksi. Kirje itse sanoo liian paljon ja liian vähän. Enkä muista\nsitä tarkalleen.\n\nMutta silloin tulin kumman katkeraksi. Miksi hän sitä minulle näytti,\nminulle, joka olin hänen orjansa? Täytyihän hänen ymmärtää, minkä\ntuskan se tuotti minulle. Luulen, että kasvoni vääntyivät. Ja äkkiä\ntunsin halua loukata häntä.\n\n-- Paroninko nimi tämä on? kysyin vasten parempaa tietoani, eivätkä\nsanat tahtoneet tulla esille.\n\nHän vavahti. Jonkinlainen kauhu kuvastui hänen kasvoillaan. Sitten hän\ntempasi kirjeen kädestäni, rutisti sen ja heitti vasten kasvojani.\n\n-- Sinun tähtesi sen tein! sähisi hän silmät palavina. Sitten hän\nsyöksyi ovelle. Silmänräpäyksessä olin hänet saavuttanut, tarttunut\nhäntä vyötäisiltä.\n\n-- Ei, sinä et mene. Minä tapan sinut ennemmin kuin päästän sinut...\nVoit tehdä minut miksi tahansa, mielipuoleksikin, olenhan orjasi. Oo,\nmutta koko maailmaa voisin uhmata tähtesi... niin sinua rakastan.\n\nJa minä suutelin häntä, raivoisasti, kuoleman tuskassa, yhä uudestaan\nja uudestaan. Hän löi minua, kynsi kasvojani, itki sylissäni,\nhetkittäin hän taas pusertui minuun kiinni ja suuteli kuin mielipuoli,\nitki, nauroi, vääntelehti ahdistuksessa ja onnessa...\n\nEn käsitä kuinka kestin sen yön. Hän kuiskasi korviini mielettömiä\nrakkauden sanoja, loukkasi minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen\nintohimonsa oli hirvittävä voimassaan. Hän oli taivaani ja helvettini\nsamalla kertaa. Hän ikäänkuin poltti sieluni ja imi veren suonistani...\nItkin itseni nukuksiin hänen syliinsä.\n\nKun heräsin, istui hän vieressäni. Hänen poskillaan oli kaino punerrus,\nmutta hänen silmissään kiilui uteliaisuus ja jonkunlainen viha.\n\n-- Mitä aiot tehdä? kysyi hän lapsellisesti.\n\n-- Tehdäkö? Kuinka niin!\n\n-- Sinun täytyy pelastaa minut, huudahti hän luottavana.\n\n-- Ole huoletta, ei sinua mikään vaara enää uhkaa. Olemme veljesi\nkanssa vihdoinkin päässeet perille. Miljoonat odottavat meitä! Kunnia\nkutsuu! Valtakin, jos haluamme! Syrjäisestä asemastamme kohottaa maine\nmeidät siivilleen...\n\nJa minä jouduin kokonaan sanojeni lumoihin. En muistanut enää muuta\nkuin tulevaisuuden, kunnianhimoiset suunnitelmani ja pyyteeni. Sanani\nkiihtyivät yhä, en tiennyt enää kellekä puhuin. Olin kai kalpeakin\nkiihkosta. Puhuin kauan, huulet vaahdossa.\n\nKun lopetin, seisoi hän edessäni vavisten kuin harppu. Silmät hehkuivat\nkuin hiilet valjuista kasvoista.\n\n-- Minä vihaan teitä! Minä vihaan teitä! huohotti hän. -- En tarvinnut\nteitä, ja sitä ette sanonut... Annoitte minun nöyrtyä... Te, te, josta\nui ole mihinkään...\n\nEnnenkuin ehdin hämmästyksestäni toipua, oli hän ovesta ulkona.\n\nKuinka kauhea olikaan loppuyö! Olin lopen väsynyt ja ajatukseni\nkiersivät sekavina toivotonta kehää. -- Ja tosiaankin! Tänäkään hetkenä\nen häntä ymmärrä. Mitä hän tarkotti, mitä oli ollut hänen mielessään?\nTahtoiko hän rakkaudellaan ostaa minut puolelleen? Ei, tuhat kertaa ei.\nSe on inhottavaa ajatellakaan! Niin en saa häntä alentaa. Ennemmin hän\nsitten oli mielenhäiriössä, sairaana, ja muutenhan ei voi selittää\nhänen aikaisempaa käytöstään... Olkoon miten tahansa. Mutta sinä yönä\nhän tartutti minuun sairautensa, paholainen astui sydämeeni, ja mitä\nsitten tapahtui, niin en tunnusta niitä teoiksenikaan.\n\nIltapuolella tuli Einar minua herättämään. Olin aamunkoitteessa\nnukkunut ja maannut raskaasti, unten häiritsemättä. En ollut lainkaan\nkuullut Einarin kotiintuloa. -- Muuten olin veltto, masennuksissa ja\nmistään piittaamaton. Muistin yölliset tapaukset sekavasti, eivätkä ne\nkiinnittäneet mieltäni. Auttelin Einaria hänen tehdessään viimeisiä\nvalmistuksia. Ellei hän olisi ollut niin kiihkoissaan, olisi hän\nluultavasti huomannut muutokseni.\n\nTuli tyyni ja pimeä lokakuun yö. Lähdimme koematkalle. Valonamme\nkarbidilyhty työnsimme edellämme pieniä käsirattaita, joilla kone\nlepäsi. Pysähdyimme rantakalliolle, jonkun sadan metrin päähän\nhuvilasta, ja laitoimme koneen kuntoon. Minua väsytti ja polveni\nhorjuivat. En odottanut mitään, en ollut vähääkään utelias, istahdin\nkivelle ja tuijottelin eteeni. Kaikki oli minulle yhdentekevää.\n\n-- Olettehan varma teräskuulistanne? kysyi Einar, sytyttäessään niiden\nalla olevan öljyn. -- Varjelkoon, jos ne pettävät.\n\n-- Olen toki, sain sanotuksi.\n\nAlkoi kuulua sihisevää ääntä. Ruumistani karmi. En nähnyt muuta kuin\nEinarin hikiset kasvot tulen valossa, kumartuneina yli koneen. Sitten\nsihinä lakkasi, Einar oli vääntänyt muuatta hanaa. Tuli hiljaista.\nYhtäkkiä minussa leimahti sellainen uteliaisuus, että hypähdin pystyyn.\nVäsymykseni oli tipotiessään, ja olin jo menossa Einarin ohitse,\nkurkistaakseni putkien suusta, kun voimakas käsi tempasi minut pois\nniin nopeasti, että menin nurin.\n\n-- Mitä te aioittekaan? Tehän olette kuoleman oma, jos menette suun\neteen. Hana on jo auki, sammalsi Einar kauhuissaan ja hengästyneenä.\n\nLuulin häntä hulluksi.\n\n-- Te epäilette? Ottakaahan joku puu, oksanpätkä, ja koettakaa sillä.\nMutta varokaa käsiänne.\n\nLöysin maasta lahonneeen puupalan ja pistin sen hymyillen putken aukon\nkohdalle. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, outo kauhukin\npuistatti minua: Puu hävisi kuin usva, sitä mukaa kuin joutui putken\nvaikutuspiiriin.\n\n-- Näettehän nyt, sanoi Einar, silmät sellaisina että kammotti. --\nLuuletteko, että käteni muuten olisivat tällaiset?\n\n-- Nyt olkaa alallanne, nyt koetan, jatkoi hän hetken kuluttua\njännityksestä vapisevin, heikoin äänin. Karbidilyhdyn valossa näyttivät\nhänen kasvonsa niin kurjilta, että inhosin häntä ja viha alkoi kyteä\nsydämessäni. Värähtelevin käsin hän muutti putkien keskinäistä\nasemaa... Ja silloin, yhtäkkiä, syntyi etäällä huikaiseva valo,\nkirkkaampi päivänpaistetta. Ei voinut ollenkaan määritellä, mistä se\nsai alkunsa. Putkista ei lähtenyt mitään valojuovaa. Näytti kuin olisi\navaruudesta leikattu, loistava kappale heitetty yön pimeyteen. Valolla\nei ollut mitään keskustaa, se ilmenee tasaisena, kirkastaen kuin päivä\npiirissään olevan veden pinnan. Se näytti syntyvän itsestään... Einar\nväänsi putkia. Valoisa avaruuden osa siirtyi lähemmäksi. Noin\nkolmensadan metrin päässä oleva saari sukeltausi esille. Näin rannan\nselvemmin kuin päivällä. Vesi väreili hiljaa kivien ympärillä, ja\nkaislat taipuivat tuskin huomattavasti; rantaäyräästä kasvoi käyrä\nkoivu yli veden. Pari keltaista lehteä putosi, kieppuen ilmassa ja\nsitten laskeutuen järveen... Oli ihmeen hiljaista.\n\nKumpikaan emme saaneet sanaa suustamme. Olimme kuin lumotut. Ja eikö\nollut syytäkin? Juhlallisen pimeän yön helmassa oli kaksi ihmistä,\njotka mitättömällä koneella saattoivat repäistä mustan hunnun, riistää\nkappaleet yön sylistä, pysyen itse salassa, saavuttamattomina. En osaa\nmihinkään verrata tunnetta, joka piti minua vallassaan.\n\nJa yhtäkkiä Einar alkoi puhua, liikutettuna, vavisten kuin horkassa:\n\n-- Katsokaahan, katsokaahan!... Tiesin sen. Siellä, missä putkista\nsyöksyvät ainesäteet kohtaavat toisensa, siellä syntyy valo, siellä\nsyntyy miljardeja pieniä auringoita, jotka valaisevat, säihkyvät,\nheijastavat toistensa säteitä... Tiesinhän sen, tiesinhän sen!... Eikö\ntämä ole ihmeellistä, kaunista, lumoavaa? Kone on pieni, emme pääse yli\npuolen kilometrin, mutta se on helposti autettu. Oh! en muista enää\nsyöpyneitä käsiäni!... Miljoonat ovat hallussani! Ajatelkaahan vain\nsotalaivoja, jotka yön kätkössä pysyen voivat seurata vihollisen\nliikkeitä. Miljoonat, miljoonat ovat hallussani!\n\nHän tarttui molemmin käsin päähänsä, tuijottaen kuvaamattoman hurmion\nvallassa valaistuun saareen. Hän hengitti raskaasti eikä enää näyttänyt\ntietävänkään minun läsnäolostani.\n\nNiin, epäilemättä hän on saapa miljoonia, ajattelin. Ja minut valtasi\nouto, haikea tuska. Miten merkillistä! Muistin Salmea kesken kaiken, ja\nymmärsin, että vasta nyt en enää mitään voi olla hänelle. Ei hän enää\nminua tarvitse. Einarin miljoonat tekevät hänet riippumattomaksi, ja\nhän voi elää loistossa ja komeudessa. Mutta minulle maksetaan palkka\nkäteen ja sitten... Jumalan nimeen. Ja hän on viimeinen minua\npidättämään.\n\n-- Oo, puheli Einar kuin itsekseen. -- Olen tulla hulluksi, kun\najattelen, että minä olen kaiken tehnyt, minä yksin. Minun on koko\nkunnia, minun nimeni on ikuisiksi ajoiksi piirretty keksintöjen\nhistoriaan, minun.\n\nMinua hänen yksinpuhelunsa tuskastutti ja iletti. Merkillistä, itse\njouduin niin helposti kuohuksiin, mutta Einarin suusta en kärsinyt\nkuulla moista kiihkoilua. Ehkä olin katkerakin, mutta varmasti oli\nsanoissani suurin osa leikkiä tai ivaa:\n\n-- Entäs minä? Entäs teräskuulat? Hahahaa! Luulisin hyvällä syyllä\nvoivani vaatia puolet kunniasta.\n\nEnpä ollut uskoa silmiäni. Einar syöksyi eteeni valjuna vihasta,\nläähättäen kuin nääntymäisillään.\n\n-- Vaiti!... Mitä te puhuttekaan? Te!\n\nEn ymmärrä mistä vaikuttimista kaikki sitten johtui. Ehkä todenperästä\nolisin tahtonutkin nimeni hänen nimensä rinnalle, olinhan tehnyt niin\npaljon. Vai sokaisiko tuo outo, hurmaava ilmiö minut? Joka tapauksessa\ntulin äkkiä merkillisen tyyneksi, mutta huomasin hyvin, kuinka minua\nvilusti. Petomainen julmuus ja kylmäverisyys ikäänkuin laskeusivat\nylitseni. Nopea mielijohde syntyi. Punnitsin sitä, harkitsin\nliikkeetkin, tuntematta vähääkään epäröintiä, nautinnolla viivytellen.\nJa yhtäkkiä karkasin Einarin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja\ntyönsin hänen päänsä putken suun kohdalle. Ei kuulunut ääntäkään, mutta\nkallosta hävisi yläosa kuin tykin kuulan pyyhkäisemänä. Minua hirvitti.\nPuistatus kulki läpi ruumiini. Sysäsin kauhuissani kuolleen kalliolta\nalas. Samassa horjahdin, tartuin hädissäni koneeseen. Se kaatui,\nseurasi ruumista... Kuului veden loiskina, sitten kaksi kauheata\npamausta perätysten: kuumentuneet teräskuulat olivat haljenneet.\n\nRiensin kotiin kuin raivotarten ajamana, en tiedä miten osasinkaan\npimeässä.\n\nSalmen huoneessa oli vielä tulta. Vähääkään epäröimättä syöksyin\nsisälle. Olin kai oudon näköinen, ja johan tekonikin oli tavaton. Joka\ntapauksessa hän peräytyi pelästyneenä. En tiedä kuinka kauan seisoin\nhänen edessään hapuillen sanoja, mutta vihdoin lausuin:\n\n-- Noo... nyt voit arvostella... Enkö saa mitään aikaan?... Olen\nvapauttanut sinut veljestäni.\n\nJa minä heittäysin polvilleni hänen eteensä, tartuin häntä käsivarsista\nja hirveässä raivossa kähisin:\n\n-- Tapoin hänet, tiedä se!... Nythän sinä minua rakastat, eikö totta?\nHahahaa. Eikö totta, eikö totta? Minähän olen saanut jotain\naikaankin... Ja minä suljin hänet syliini purskahtaen hillittömään\nitkuun. Tuskin huomasinkaan, että hän oli pyörtynyt käsivarsilleni.\n\nMissä harhailin vielä samana yönä, seuraavina päivinä, viikkoina, siitä\nen paljoa tiedä. Kuinka en paleltunut, kuinka en joutunut kiinni tai\nkuollut nälkään? Tuskin olin koko talven kestäessä täysissä järjissäni.\nMutta kesällä hankin tämän majani, jossa nyt elelen hirveissä\nmuistoissani. Kuten sanottu, rakastan katsella koivua, joka rannalta\nkurottautuu yli veden ja jonka alla kaislat taipuvat. Sitä tehdessäni\nmuistan näkyä, joka on ihanampi ja hirveämpi kuin kenenkään muun\nnäkemä. Ja väristyksen kulkiessa pitkin ruumistani valtaa minut\ntietoisuus, että aalloissa saman kallion alla makaa merkillisin keksijä\nja merkillisin kone, mistä koskaan olen kuullut. Mutta mitä tulee\nsiihen naiseen, jota niin mielettömästi rakastin, niin en ollenkaan\ntunne hänen myöhempiä vaiheitaan. Ja kuten alussa sanoin, en tiedä,\nonko se onni vai onnettomuus.\n\n\n\n\nJäälautta.\n\n\nMykkä mies, joka tavallisesti oli hidasliikkeinen ja velton näköinen,\nponnistihe tällä kertaa juoksuun. Kankeasti se kävi paksuissa\ntamineissa, hiki kihoili öljylakin alta, ja jalka luisti lumisohjussa,\nmutta hän oli kuitenkin tarkastanut railon päästä päähän.\n\n-- Irti ollaan? huusi päällikkö kysyvästi.\n\nMykkä mies teki hengästyneenä myöntävän eleen.\n\n-- Sehän oli selvää, turha käydä katsomassakaan, huomautti Musta-John\nkatkeralla äänellä, seisoen aivan lautan reunalla, kädet nyrkkiin\npuserrettuina, käsivarret jännitettyinä ja hieman levällään, tuikeasti\nsilmäillen päällikköä.\n\nViimemainittu tuijotti näennäisesti tyynenä venettä, joka kelletti\nheidän edessään mannerjäällä, tuskin kolmenkymmenen metrin päässä. Hän\ntuntui miettivän, uskaltaisiko heittäytyä uimaan, mutta aallot\nvyöryivät railossa ja vesi oli kylmää.\n\nMusta-John arvasi hänen ajatuksensa.\n\n-- Järjetöntä! huudahti hän miltei ivallisesti. -- Ja tuskinpa\ntällaisessa myrskyssä pääsisi silläkään tuonne asti. -- Hän osotti\nkädellään laivaa, joka näkyi etäämpää harmaana suikelona. -- Varmempi\ntämä on, lautta.\n\nLautta oli tosiaankin suuri ja paksu, suunnikkaan muotoinen, lähes\nparisataa metriä pitkä. Myrsky oli lohkaissut kolmisenkymmentä metriä\nleveän kannaksen, ja lautta ajelehti nyt vapaana harmailla synkillä\naalloilla, jotka yhä kasvoivat, muuttuen vaahtopäiksi.\n\n-- Näin äkkiä ei ehyt jää olisi murtunut. Railo oli jo ennestään...\nSitäpaitsi minä näinkin sen tullessamme, mutta en viitsinyt sanoa\nmitään, ethän sinä kuitenkaan olisi totellut, puhui Musta-John\npäällikölle. Mykkä mies teki kiihkeitä eleitä hyväksymisensä merkiksi,\nmutta päällikkö tuijotti laivaan kylmänä ja miettiväisenä.\n\nKauan aikaa seisoivat miehet äänettöminä.\n\nTaivas yhä synkkeni. Hirveällä nopeudella kiiti avaruudessa repaleisia\npilviä; tuuli yltyi, aaltojen kuohu kasvoi, ja tuontuostakin kuului\nkumeaa ryskettä, kun ajojäät murtuivat toisiaan vasten. Lyijynkarvainen\nvalo ei oikeastaan ollut hämärää, mutta kaikki näytti siinä\nepäselvältä; ainoastaan mannerjään röykkiökohdat, joille lunta oli\nkasaantunut, erottausivat selvempänä ympäristön raskaasta harmaudesta.\n\n-- Tätähän olemme hakeneetkin, suoraan sanoen, jatkoi Musta-John\nkatkeraan tapaansa. -- Ihan uhalla olemme viipyneet näissä\nvaarallisissa seuduissa. Laiva on täpötäynnä hylkeitä, mutta se ei\ntyydyttänyt sinun ahneuttasi. Nämä mursut piti vielä tapettaman,\nmukamas. Tahtoisit kai mursunhampaista tehdyn morsiusvuoteen, hm... No,\ntässä nyt ollaan.\n\nPäällikön teräksenharmaissa silmissä välähti viha. Poskilihakset\njännittyivät, huulet pusertuivat lujempaan, ja leuka työntyi hiukan\neteenpäin. Selvästi hän puri hammasta.\n\n-- Sinä syytät? Itsehän olet tähän asti tahtonut pohjoisempaan, kuin\npirun riivaama! sähähti hän.\n\nMusta-John vaikeni, osittain siksi, että päällikkö oli oikeassa,\nosittain siksi, että tässä oli hyödytöntä turhia väitellä. Hän kääntyi\nkatsomaan laivaa. Varmaankin oli siellä huomattu heidän hätänsä, mutta\nei uskallettu ajojäiden sekaan tällaisessa myrskyssä.\n\nSillä tuuli yltyi yhä. Luultavasti lohkeili suuria kappaleita. Ne\netääntyivät ensin jonkun matkaa ja sitten ikäänkuin hyökkäsivät\ntakaisin, ryskyen, murtuen reunoistaan, saaden jään vapisemaan miesten\nalla. Harmaa meri möyrysi muutenkin, viima puri kasvoja, ja ohimoiden\nkohdalla tuntui, kuin olisi jääpalasta painettu ihoa vasten.\n\nPäällikkö hakkasi jäätä hyljekeihäänsä kärjellä.\n\n-- Lautta kestää kyllä. Jos vain tyyntyy, niin hätää ei ole. Laiva\nvarmasti etsii meidät myrskyn jälkeen, sanoi hän rauhallisuutta\nteeskennellen.\n\nKumpikaan toisista ei näyttänyt edes kuulevan häntä.\n\nSitten päällikkö käveli edemmäs, mursun luo, joka siinä kelletti miltei\nlämpimänä vielä. Se oli suuri uros, ainakin seitsemän metriä pitkä, ja\nsen hirvittävät torahampaat törröttivät taivasta kohden. \"Tuon takia\",\nmutisi päällikkö itsekseen. Sillä tappamiskiihkossaan he olivat\nuhmanneet selviä myrskyn enteitä ja etääntyneet liian kauas laivasta\npienellä veneellä.\n\nMusta-John asteli edestakaisin synkän näköisenä, mutisten kirouksia.\nAlusta alkaen oli koko retki ollut sulaa hulluutta, ja hän sadatteli\nnyt sitä, että oli mustasukkaisuutensa raivossa tullut lähteneeksi\nmukaan. Olihan hän tarpeekseen nähnyt kauniita naisia Hammerfestissa,\nja kuitenkin oli pikkuinen kalastajatyttö saanut hänet päästään\npyörälle. Mokomakin tytön tyllerö! Vaikka vielä hullumminhan päällikkö\noli lumoutunut ja se kolmas, joka oli jäänyt kotiin. Miten naurettavaa:\nkolme yhden kimpussa... Mutta päällikkö oli voitettu, siinä retken\nalkusyy.\n\nOli näet tahtonut lähteä pyyntiin, viettääkseen palattuaan komeat häät.\nPolkuhinnasta, velaksi oli saanut laivapahaisen, jolla kyllä oli kokoa,\nmutta joka oli kömpelö ja läpimätä. Sellaiseen ruuheen ei tietenkään\nollut helppo hankkia miehistöä. Ja silloin, aivan uhallaan, yksistään\ntytön takia, oli Musta-John lupautunut ensimäiseksi; perässätulijoita\noli sitten kyllä ollut. Hän oli tahtonut palata yhtä rikkaana kuin\nkilpailijansakin, sillä tokkohan vaan oli oikukas tyttö sanonut\nviimeistä sanaansa... Kolmas, hän jäi kotiin, mutta hänestä ei ollut\nvaaraa.\n\nOli tultu suoraa päätä Huippuvuorille, tavattu suuri joukko hylkeitä ja\nseurattu niitä yhä pohjoisempaan. Päällikön oli vallannut raivoisa,\ntappamishimo, hän oli uhmaillut kuoleman vaaraa ja miehistöä, joka\ntoisinaan kapinoitsi. Ja Musta-John se häntä yllytti kuin paholainen,\nyhä pohjoisempaan ja pohjoisempaan, kunnes laiva oli saatu saalista\ntäyteen. Hän se oli antanut laivan omistajalle päällikön nimen, aivan\nkuin ivatakseen, eikä miehistökään tahtonut sanoa entistä\npyyntitoveriaan kapteeniksi.\n\nPaluumatkalla oli sitten tavattu mursuja. Ja huolimatta siitä, että\nMusta-John kielsi ja varoitteli, komensi päällikkö miehensä työhön. Ja\nsiinä sitä nyt oltiin, pienellä lautalla myrskyn ja pakkasen\nsyleilyssä, aavan meren ulapalla...\n\nYhtäkkiä alkoi päällikkö nylkeä mursua ja viittasi toisia avukseen.\nMykkä mies riensi paikalle, mutta Musta-John ei viitsinyt; hän\ntuijotteli ulapalle, joka oli yhtä ainoata likaisenharmaata vaahtoa.\nHämärässä erottausi toisinaan jokin jäävuoren tapainen, mutta laiva oli\nkadonnut.\n\nKun mursu oli nyletty, keräsi päällikkö lunta ja jääsohjua; sitten hän\nkietoutui nahkaan, asettui mursun taakse tuulensuojaan ja haparoi lunta\npäälleen. Vaikka mykkä mies vihasi päällikköä, sukelsi hän herransa\ntaakse. Molemmat asettuivat niin mukavasti kuin mahdollista, ja\npäällikkö sai sytytetyksi sikarinsa.\n\nMusta-John olisi ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt heidän\nsuojaansa. Rauhattomana hän käveli edestakaisin lautalla, josta myrsky\ntuontuostakin mursi suuria paloja. Hän muisteli pyyntiretken vaiheita,\naikaa, joka oli niin täynnä työtä, vihaa ja ikävää, hän muisteli\npohjolan ikuista päivää, jota lepohetkinään oli ihaillut, auringon\nkiertäessä valjuna taivaanrannalla ja tuulen tuprutellessa\nNewton-huipun ruusunpunervaa lunta. Nyt olisivat he jo kotona, ellei\npäällikkö olisi ollut niin mieletön, ja hän samaten. Kirousko heitä\nniin kiinnitti yhteen ihmiseen!...\n\nHän käveli tuntikausia lautan yhä pienentyessä ja aaltojen huljuttaessa\nvettä sen yli. Jalkoja alkoi paleltaa, ja kädet olivat kontassa. Hän\nhieroi ja hakkasi niitä ja katseli tovereitaan, jotka äänettöminä\nmakasivat mursunnahan suojassa.\n\nYhä enemmän katkeroituen ajatteli Musta-John, mikä oli saanut mykän\nmiehenkin taipumaan päällikön oikkuihin. Olihan hän yhtä rohkea ja\nkylmäverinen kuin päällikkökin, mutta sopimuskirjan nojalla sai toinen\ntoista komentaa ja vaatia kuoleman kauhuihin. Itseään ei Musta-John\nniin suuresti ihmetellyt, mustasukkaisuudessaan oli hän valmis vaikka\nmihin, mutta koko muu miehistö... Siellä se nytkin makasi, päällikkö\ntuprutellen sikariaan kuin ei mitään olisi tapahtunut, kirottu mies...\n\nMusta-John tunsi oudon vihan ja kiusanhalun paisuvan sydämessään. Hän\nasteli toisten luo, tuijotti ulapalle kuin uneksien ja puhui\nhiljaisella, lempeällä äänellä:\n\n-- Minusta tuntuu, olenpa miltei varma, että ukon majassa nyt istuu\njoku, vaikkapa se kolmas mies, pitäen tyttöä polvellaan. Kaiketi\npolttavat tulta takassa, kun myrskyää... Hyväpä onkin, että\nlapsikullalla on lohduttaja, sittenpähän ei suotta ikävöi.\n\nPäällikkö nakkasi hehkuvan sikarinpätkän kauas, mutta ei vastannut.\nMusta-John ei saanut tarkatuksi hänen ilmettään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli hirveä; uskomattoman hitaasti tunnit kuluivat.\n\nMusta-John käveli ja hyppi, toiset yhä makasivat. Mykkä mies oli aivan\nhupussa, leukaa vain näkyi, mutta hänen hampaansa kalisivat.\n\nTuuli aikoi kuitenkin tyyntyä, mutta lännessä päin oli sankka\nsumukerros, joka pelotti ja ihmetytti. Kuinka ei tuuli vienyt sitä\nmuassaan? Musta-John se ensinnä kiinnitti siihen toisten huomion.\n\nPäällikkö kömpi ylös.\n\n-- Jääusvaako? huudahti hän.\n\nMutta se oli mahdotonta. Ei mitenkään nyt saattanut olla ilmassa\njääpölyä. noita hienoja neulasia, joita toisinaan on koko avaruus\ntäynnä näillä pohjoisilla seuduilla ja jotka laskeutuvat kuin lasijauho\nesineiden pinnalle. Lähemmäksi tultua huomattiinkin, että sumu oli\nkosteaa ja lämmintä; siinä tuntui selvästi suolan maku.\n\n-- Virta, virta, sanoi päällikkö kauhuissaan.\n\nTosiaankin. Lautta muutti kulkusuuntaa ja kiiti entistä nopeammin. Usva\nympäröi sen kokonaan, ja kun päällikkö pisti sormensa veteen, tuntui se\nlämpimämmältä. Jäätävä kauhu valtasi jokaisen, sillä nyt oli laivasta\nmahdoton huomata heitä; virta kuljetti heitä varmaa kuolemaa kohden.\n\nVähitellen kävi sumu niin sankaksi, että he tuskin erottivat toisiaan.\nSe pisartui iholle, juoksi pitkin ruumista ja teki olon sanomattoman\nkurjaksi. Pakkasen vaikutusta se kuitenkin jonkun verran ehkäisi.\nToisinaan, kun tuulenhenki puhalsi, hälveni se hiukan ja keinui\nedestakaisin kuin suunnaton, harmaa huntu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäällikkö katsoi kelloaan; se oli neljä. He olivat siis jo\nkaksikymmentä tuntia olleet lautalla, ja nälkä alkoi vaivata.\n\nJotain näytti juolahtavan päällikön mieleen. Hän meni mursun luo ja\nleikkasi pari viipaletta lihaa. Juuri silloin aalto lohkaisi suuren\nosan lautasta, erottaen hänet toisista. Nopeasti railo leveni, mutta\npäällikkö teki yhtä nopeasti päätöksensä, otti vauhtia ja hyppäsi.\nToinen jalka hipaisi aaltoa, joka kohosi jäiden väliin pyöreänä ja\ntasapintaisena kuin ilmakupla puuropadassa, mutta hän pääsi yli\nkuitenkin ja jäi paikalleen valjuna ja vapisten, seuraten silmillään\nmursua, joka pian hävisi sumuun.\n\n-- Onnestipas! Minä jo pelkäsinkin, että yksin saisin viedä perille\nsinun saaliisi. Tietenkin olisi minun täytynyt puhua tytölle monta\nkaunista lohdutuksen sanaa sinusta... Mutta paisti meni, puheli\nMusta-John hiljaisella, säälivällä äänellä, jonka sävyssä iva kuitenkin\nselvästi ilmeni.\n\nViha leimahti päällikön silmissä. Mikä ihme Mustaan-Johniin nyt oli\nmennyt? Ennen ei hän ollut sanaakaan sanonut tytöstä, ja nyt, tässä\nkuoleman hädässä, viittaili alinomaa...\n\n-- Tässä nälissäni olen muuten jo kauan ajatellut, kuinka häissäsi\nmässätään. Jumal'auta! Sielläkös lihat ja liemet, herkut ja viinit.\n\nKalpeana sipaisi päällikkö sivuaan. Veitsi oli kuitenkin poissa, se oli\nmennyt mursun mukana.\n\n-- Raukka, sähisi hän.\n\nMusta-John nauroi niin, että ruumis hytki, ja heitti aivan päällikön\njalkojen eteen hyljekeihäänsä joka vavahdellen iskeysi jäähän pystyyn.\n\nToinen käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.\n\nYhä usvaa, samaa, loputonta usvaa. Paikoittain se oheni, niin että\nsaattoi nähdä muutaman metrin eteensä, paikoittain se oli niin tiheää,\nettä tuskin erotti kämmentään.\n\nTuntikausia olivat miehet murjottaneet äänettöminä eteensä. Heidän oli\nnälkä, mutta se ei ollut pahinta: sumu oli tehnyt vaatteet kosteiksi,\nja heitä paleli kauheasti.\n\nSuuria jäävuoria liukui silloin tällöin ohitse, ja kun irtojäitä\nputoili mereen, kuului ryskettä ja veden loisketta. Muuten olikin\nihmeen hiljaista ja aivan tyyntä.\n\n-- Jospa pääsisimme pois virrasta. Usvapiirin ulkopuolella on nyt\nvarmaankin kirkasta, ja laiva saattaisi näkyä, sanoi päällikkö.\n\n-- Jospa, jospa!... Jospa meillä olisi kotitanner jalkaimme alla, kesä\nja kärpäset, vastasi Musta-John.\n\nYö kului kuitenkin, miesten hyppiessä äänettöminä lautalla,\nnääntymäisillään kylmästä, nälästä ja väsymyksestä. Lautta kulki yhä\ntasaisesti virran mukana, mutta se oli tavattomasti pienentynyt. Ja\nherra ties miten kauas se oli joutunut lähtöpaikasta.\n\nSitten alkoi tuulla heikosti ja sumu hälveni hiukan.\n\nSilloin, yhtäkkiä, mykkä mies päästi eläimellisen mörähdyksen, syöksyi\nlautan reunalle ja suoraa päätä veteen. Toiset kääntyivät katsomaan ja\nhuomasivat harmahtavan kappaleen, jota, kumma kyllä, virta kuljetti\nnopeammin kuin lauttaa. Päällikkö ymmärsi heti, ja toivonsäde valahti\nhänen pimeään mieleensä.\n\n-- Vene! huudahti hän hiljaa.\n\nMusta-Johnkin näytti kuin virkistyvän ja astui lähemmäs. Vene se siinä\ntosiaankin hiljaa liukui ohitse.\n\nKylmästä kankea uimari läheni sitä kuitenkin sangen hitaasti, ja ennen\npitkää peittyivät sekä alus että mies usvaan. Toiset kuuntelivat\njännittyneinä, mutta kesti kauan, ennenkuin mykkä mies jälleen\njotenkuten äännähti.\n\n-- Halloo, tännepäin! huusi päällikkö. Sanoja seurasi syvä hiljaisuus.\nSitten kuului jälleen outo, riutuva äännähdys, kuin vaikerrus, josta\nlautalla olevat ymmärsivät, että mykkä mies oli hädässä.\n\n-- Tännepäin, tännepäin! kehotti päällikkö uudestaan.\n\nJälleen pitkä äänettömyys. Sitten kuului hetken aikaa kolinaa, joka\nvarmaankin johtui siitä, että mela pyörähteli edestakaisin, kun uimari\nyritti veneeseen.\n\n-- Hän ei pääse sisään, huomautti Musta-John.\n\nMolemmat miehet katsahtivat toisiinsa, ja molempien aivoissa kulki sama\najatus: mennä apuun. Mutta molemmat käsittivät sen mahdottomaksi. Vielä\nkerran kuului heikko kolahdus. Vielä kerran läikähti toivo miesten\nsydämissä. Sitten tuli hiljaista, ahdistavan hiljaista...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt näkyi jo selvästi kirkas taivas. Kuin ihmeen kautta oli lautta\nkulkemassa pois usvapiiristä, koska sen toisella puolen sumu oheni ja\nmeren pintaa alkoi näkyä yhä pitemmältä. Ulappa selkeni yhä, ja miehet\ntuijottivat uteliaina etäisyyteen, näkyisikö mahdollisesti maata, tai\nlaivaa, laivaa...\n\nKun he kokonaan pääsivät pois usvavyöhykkeestä, kiristyi pakkanen\nhuomattavasti. Varmaankin oli kylmää yli kahdenkymmenen asteen. Kelmeä,\npikemmin kuuta muistuttava, mutta suunnattoman suuri ja reunoiltaan\nepäselvä aurinko näytti ikäänkuin pyörivän taivaanrannalla. Vesi\nvivahti paikoittain punertavalle, vaikka se muuten kiilsi tyynenä ja\nharmaana kuin grafiitti.\n\nLautta pysyi nyt aivan paikallaan. Virran kohdalla liehui sumu kuin\nsuunnaton, harmahtava huntu, rajottaen näköalaa. Mataloita, hohtavia\njäävuoria oli siellä täällä, mutta muuta ei mitään, vain toivoton,\nääretön ulappa.\n\nPäällikkö oli jo kauan istunut erään lohkareen päällä. Sitkeä\nMusta-John hyppi yhä kuin mieletön, hammasta purren, horjahdellen\nväsymyksestä. Hän tajusi, että liikunto oli ainoa tie pelastukseen,\nainoa keino välttää pakkasen hyökkäyksiä.\n\nPäällikkökin kyllä käsitti, että toverinsa oli oikeassa, mutta ei\njaksanut enää, vaan tuijotteli alakuloisena eteensä. Hyvä oli\nkuitenkin, että jalkoja oli lakannut kirveltämästä. Niillä ei tuntunut\nenää olevan mitään hätää. Hajamielisenä koetti hän niitä käsillään,\nmutta säpsähti ja kauhistui. Kummassakaan ei ollut tuntoa.\n\nPonnistaen kaikkensa alkoi hän hieroa niitä, mutta hänen voimansa\npettivät. Yhä uudestaan ja uudestaan hän yritti, mutta vapisevat kädet\neivät enää totelleet. Silloin hän jätti kaiken, kyynel kiertyi hänen\nsilmäänsä, mutta hän ei valittanut eikä virkkanut sanaakaan\ntoverilleen.\n\nNiin kului pitkiä hetkiä. Nälkä alkoi yhä tuntuvammin kiusata miehiä.\n\nSilloin laskeusi suuri parvi kömpelöitä lintuja lautalle.\nOtaksuttavasti ne eivät olleet huomanneet miehiä, koska ne tuskin\nennättivät hupaistakaan jäätä, ennenkuin päästivät kirkuvan hätähuudon\nja kiitivät pois samaa tietä. -- Musta-John oli kuitenkin saanut yhden\ntapetuksi hyljekeihäällään.\n\nHän avasi veitsellään linnun ja ahmi raakaa lihaa, päällikön seuratessa\nhäntä himokkain silmin. Saatuaan kyllikseen hän leikkasi pari\nviipaletta, pisti ne puukkonsa kärkeen ja toi toverilleen.\n\n-- Tuoss' on, sai hän vaivoin sanotuksi puolijäätyneillä huulillaan,\njoille tummaa linnunverta oli hyytynyt.\n\nKun päällikkö koetti nostaa kättään, huomasi hän kauhukseen, ettei\nvoinut sitä liikuttaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän tuijotti\nkuin mieletön toveriaan kasvoihin, voimatta sanoa mitään.\n\nMusta-John ymmärsi hänet väärin, luuli hänen ylpeilevän.\n\n-- Eikö kelpaa, piru vieköön. Syö! Luuletko sinä luurankona tyttöä\nmiellyttäväsi?\n\nPäällikkö, jota Mustan-Johnin katkeruus ei enää loukannut, koetti\nhymyillä, mutta hänen hymynsä oli jäätynyttä, sanan oikeassa\nmerkityksessä. Hän nyökkäsi päällään käsiänsä kohti, ja rinta alkoi\nkiihkeämmin kohota ja laskea, kuin tuskan vaikutuksesta.\n\nSilloin Musta-John käsitti, ja kaikki ilkeys katosi tuossa tuokiossa\nhänen sydämestään. Nopeasti hän alkoi voimainsa takaa hieroa toverinsa\nkäsivarsia, mutta tämä antoi päänsä retkahtaa rinnalle ja mutisi tuskin\nkuuluvasti:\n\n-- Hyödytöntä.\n\nJonkinlainen liikutus kuvastui Mustan-Johnin tummilla kasvoilla. Hän\nlakkasi, tuijotti sanattomana toveriaan, joka näytti vaipuvan\nvälinpitämättömään, tylsään tilaan, kuin horrokseen...\n\nMusta-John alkoi jälleen kävellä ja hyppiä, ponnistaen viimeiset\nvoimansa. Outo kammo esti häntä edes vilkaisemasta päällikköön, joka\nyhä istui vaieten, kuin torkuksissa. Hän tuijotteli ulapalle, joka\navartui yhtä rannattomana, yhtä tyhjänä ja kalseana kuin tähänkin asti,\nherättämättä pienintäkään toivoa...\n\nIllemmällä kuuli Musta-John oudon kahahduksen takanaan, siltä kohdalta,\nmissä päällikkö istui. Kun hän kääntyi katsomaan, näki hän päällikön\nmakaavan kaatuneena, ruumis käppyrässä, kasvot kellertävän valjuina ja\nsilmät ummessa.\n\nMusta-John kumartui koettamaan sydäntä, mutta ruumis oli jo kankea.\n\nJärkensä viimeisillä voimilla tajusi Musta-John mitä nyt oli tehtävä.\nKohmettuneilla käsillään hän riisui vaivalloisesti ja hitaasti kuolleen\naivan alasti, kietoen ympärilleen vainajan vaatteet niin hyvin kuin\ntaisi. Miten ihmeellistä, häntä alkoi nukuttaa, jalat eivät tahtoneet\nmitenkään kantaa. Hän lysähti istumaan aivan ruumiin viereen, vieläpä\nsuorastaan nojasi kuolleeseen, ja nuokkuessaan siinä, pää hervottomasti\nretkallaan, muistutti hän enemmän ryysykasaa kuin ihmistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi tuulla hieman, ja lautta kulki hiljalleen sumua kohden.\n\nMusta-John ei tiennyt enää mitään ajan kulusta, mutta vaistomaisesti\nhän ymmärsi taistella unta vastaan. Kun hän oli saapunut jo aivan\nsumuvyöhykkeen rajalle, missä mereen painuvan auringon valjut säteet\ntaittuivat värikkäinä, näki hän merkillisen näyn, joka hetkeksi herätti\nhänet horrostilasta.\n\nAivan hänen edessään, ehkä kymmenen metrin päässä, kaareutui suuri\nkehä, joka sisäreunaltaan oli vihertävä, sitten kauniin\noranssinvärinen, sitten karmosiinipunainen, heiketen vähitellen\nepämääräiseksi. Se oli sateenkaaren tapainen, muistuttaen Ulloan\nympyrää tai sitä ihmeellistä ilmiötä, jonka Tissandier oli nähnyt Pic\ndu Mindellä. Tuon suuren kehän keskellä, aivan kuin peilistä, tunsi\nMusta-John itsensä. Siellä oli toinen lautta, jonka päällä makasi\nryysyihin hautaantunut ihminen, nojaten sinertävään, käpristyneeseen,\nalastomaan ruumiiseen...\n\nVielä silloin, kun aurinko alkoi hieman kohota merenpinnalta, jonka\npäällä se oli seisonut kuin levähtäen, oli Musta-John tajuissaan. Hän\nkatseli raukein silmin ulapalle, joka aaltoili hiljaa. Selvästi hän\nerotti laineiden loiskeen lauttaa vasten. Sumuun hän ei ollutkaan\njoutunut, vaan oli kulkeutunut kauas siitä.\n\nHänessä heräsi outoja mielikuvia ja unelmia. Hän muisteli entisiä\niloisia päiviä, viiniä ja naisia... Sitten pieni, ruskeasilmäinen\nkalastajatyttö hymyili hänelle. Kotiinjäänyt mies se nyt silitteli\ntytön kiharoita...\n\nÄkkiä pieni, valkea kohta ulapalla sai hänen raukeat silmänsä\nterävöitymään. Sydän sykähti, mutta hänellä ei ollut voimaa kohottaa\nedes päätään.\n\n-- Purjeita, mutisi hän.\n\nRuskeasilmäinen tyttö hymyili jälleen hänelle. Hänen katseessaan\nkuvastui syvä tuska, kun se jäykkänä seurasi valkean esineen liikettä\nulapalla.\n\n-- Purjeita, purjeita, yritti hän taaskin kuiskata, mutta ääntä ei enää\nsyntynyt, silmät vain painuivat vähitellen umpeen.\n\nLaiva siellä todellakin viiletti täysin purjein kotiin päin. Meri\navautui sen ympärillä toivottomana ja harmaana epämääräisessä kalseassa\nvalossa. Ja kaukana, kaukana siitä keinui aalloilla pieni jäälautta,\njonka päällä näkyi jotakin tummaa, kuin nukkuva hylje.\n\n\n\n\nSuru.\n\n\nLääkäri kumarsi lähtiessään myötätuntoisena ja vakavana. Sydänhalvaus\noli sattunut. Kuolema oli ottanut omansa, hän ei voinut muuta kuin\ntodeta, että henki oli lähtenyt.\n\nMaisteri Törmä jäi seisomaan keskelle huonetta seuraten lääkärin menoa\naivan erikoisella, mutta itsetiedottomalla mielenkiinnolla. Näytti kuin\nhän olisi tahtonut huutaa, pidättää poistuvaa, ties mistä syystä,\nehkäpä järjettömässä toivossa, jonka alkava epätoivo synnytti, uskossa,\nettä apu vielä voisi olla mahdollinen. Mutta ovi painui hiljaa kiinni\nja hän jäi yksin rakastettunsa kanssa, joka lepäsi vuoteella kauniina\nkuin eläissäänkin, mutta kylmänä ja kankeana, silmät ummessa, kasvoilla\nkuoleman valju jäykkyys.\n\nKuinka saattoikaan olla mahdollista, että hänen vaimonsa, joka\nvastikään oli liikkunut kodin sulona, säteillyt lämpöä ja iloa, nyt\nmakasi tuossa elottomana? Heidän avioliittonsa oli kestänyt vasta pari\nkuukautta, miten voi kylmä, puistattava sini peittää huulet, jotka\näsken punersivat elämänhalua, rakkautta, onnea? Maisteri Törmä ei sitä\ntodeksi käsittänyt, ei voinut käsittää. Loistihan peili yhtä kirkkaana\nkuin ennenkin, kuvastaessaan rakastetun piirteitä, tuoksuivathan kukat\nsen edessä kuihtumattomina, hänen kätensä järjestäminä, kuinka saattoi\nsiis...\n\nTörmä ei osannut selvästi ajatella. Hän näki kuin ahdistavaa unta. Ei\nhänen ollut kovin tuskallista, mutta sydämeen patoutui jotakin tylyä ja\nraskasta. Kummallinen tyyneys valtasi hänet, ja hän ymmärsi\nvaistomaisesti pelätä sitä.\n\nIlta pimeni. Tuuli vinkui ulkona, kiidätti suuria sadepisaroita rajulla\nvoimalla ruutuja vasten, hiljeni vähäksi aikaa valittavasti humisemaan\nja sitten jälleen yltyi. Raskaita pilvenmöykkyjä vaelsi juhlallisesti\nyli synkkenevän taivaan; kadulla riensi kiireesti muuan yksinäinen\nkulkija, sateenvarjonsa suojaan kumartuneena.\n\nTörmä seisoi kauan aikaa liikkumattomana, sitten hän astui jykevin\naskelin eteiseen ja veti palttoon ylleen. Hätääntyneen näköinen\npalvelustyttö pisti päänsä ovenraosta tuijottaen tuskaisin silmin\nisäntäänsä. Törmä ei saanut katsotuksi häneen, vaan kiiruhti ulos.\n\nMitä katuja hän kulki? Kulkiko kauankin? Sitä hän ei tiennyt. Märät\nasfalttikäytävät heijastivat hänen kuvansa, kuin hän olisi kävellyt\njäällä. Ihmisiä riensi hänen ohitseen, taisipa joku tuttava nyökätäkin,\nmutta ei se kiinnittänyt hänen huomiotaan. \"Tokkohan se olen todellakin\nminä, joka tässä astuskelen?\" ajatteli hän itsekseen. Oli niin keveätä.\nAivanhan ilma kantoi häntä. Tuskaa ei hän tuntenut ollenkaan, kurkkua\nvain kirvelsi ja kuivasi. -- Hän tarkasteli näyteikkunoita, joissa\nhänen mielestään oli kovin hauskoja esineitä. Hän kastui likomäräksi,\nmutta ei tiennyt siitä mitään.\n\nEräästä kahvilasta kuului soittoa. Hän pysähtyi oven eteen, epäröi,\nastui kuitenkin sisään ja tilasi teetä. Uteliaana hän silmäili\nympärilleen, kaikki näytti hänestä niin vieraalta. \"Minäköhän tässä nyt\nistun, minä poika?\" ajatteli hän taas, koettaen teeskennellä tuon\nitselleen tekemänsä kysymyksen iloiseksi ja huolettomaksi. Turhia,\neihän hän unissaan ollut, sen hän kyllä tiesi... Ennen pitkää tylsä\nmielentila valtasi hänet; hän sytytti sikarin, vaikkei itse sitä\nhuomannut.\n\nOrkesteri alkoi soittaa surullista venäläistä ballaadia. Tavallisella\ntuulella ollessaan olisi Törmä pitänyt tuota kappaletta aivan liian\nhaikeana ja hempeämielisenä, ensi viulun soittajakin tarpeettomasti\nnau'utti soitintaan, mutta nyt, nyt se tuotti hänelle ihan ruumiillista\ntuskaa. Hänen sydäntään viilsi, kummallisia väreitä kiiti kuin veren\nmukana ympäri ruumista. Yhtämittaa täytyi hänen niellä jotakin, joka\npyrki kurkkuun; hän painoi päänsä alas ja tuijotti pöytään sumentunein\nsilmin... Äkkiä hän tunsi sormissaan kipua. Huomaamattaan oli hän\npolttanut sikarinsa loppuun, ja sormiin oli palanut rakkoja. Heti hänen\nmielentilansa muuttui. Hän tarkasteli kättään erinomaisella\nmielenkiinnolla. \"Jopahan nyt jotakin, sormeni poltin, voi kuitenkin\",\nmutisi hän kyynelet silmissä, vaikka oli sisimmässään lohdutettu\ntapahtumasta, sillä kirvely teki hyvää. Sangen pian kaikki tämä\nkuitenkin unohtui ja hän vaipui jälleen tylsään tilaansa ajattelematta\nmitään...\n\nYhtäkkiä hän uudestaan halusi kuulla äskeistä ballaadia. Sen synnyttämä\ntuska, joka taannoin oli kohota yli hänen voimiensa, tuntui nyt\nsuloiselta hänen mielestään, ja hän himoitsi sitä jälleen. Kun hän\nnousi lausuakseen toivomuksensa orkesterin johtajalle, ei kahvilassa\nollut enää ketään, muuan tarjoilijatar vain seisoi hänen vieressään\nkasvoilla kärsimätön ihmettely. Valoja jo sammuteltiin. Törmä huomasi\njaloissaan suuren lätäkön, joka oli valunut hänen märistä vaatteistaan.\nHäntä hävetti ja hän joutui hämilleen; teekin oli vielä lasissa.\nHetkisen hän epäröi, joi sitten yhdellä siemauksella kylmän teen ja\npoistui kiireesti.\n\nSatoi yhä, kadut olivat autioina; hän harhaili päämäärää vailla.\nEräässä kulmauksessa kiintyi hänen huomionsa suureen, kellertävään\nilmotukseen. Tanssiaiset, suuret juhlat, luki hän. Hän nauroi\näänettömästi, suu veltosti puoliavoimia, ja lähti nopeasti astumaan.\nOven lähettyvillä hän säpsähti ja pysähtyi. \"Tokkohan pelkään jotakin?\"\nmutisi hän, hämärästi tajuten pyrkivänsä piiloon itseltään, tuntiessaan\nsydämessään myrskyn enteitä. Hänen raskaitten aivojensa läpi kulki\nheikko aavistus siitä, kuinka ulkopuolella omaa itseään hän oli. Mutta\nei hän kuitenkaan väkinäisesti astunut sisään.\n\nKun hän näki ihmisiä, kahlehti unissakulkijan tylsyys hänet uudelleen.\nAivan tiedottomasti hän meni ravintolan puolelle ja kutsui edeskäypää,\neikä tuo tiedottomuus ollut petosta. Vasta kun edeskäypä kumartaen\nkysyi mitä hän tarvitsi, hän ikäänkuin heräsi, huomasi olevansa\nsopimattomassa puvussa, tunsi vilua ja tilasi neuvottomana viskyä.\n\"Olenhan aivan sekaisin. Mitäs minä täältä, mieletön?\" ajatteli hän.\n\nViereisessä pöydässä istui lukuisia herrasmiehiä. Muuan seisoi selin\nTörmään, puhuen parrattomalle, kalpealle nuorukaiselle:\n\n-- Vai teatteriin. Puhallat poskesi pullolleen, panet tyynyjä vatsasi\npäälle ja ihmettelet Falstaffina kunnian hyödyttömyyttä. Tai otat\nmustan viitan harteillesi, murheen miinin kasvoillesi ja pohdit\nHamletina ollako vai ei olla...\n\nTörmä tuijotti kauan puhujan hartioihin; ne näyttivät hänestä\ntutuilta... Jälleen kuuli hän seisovan miehen sanovan:\n\n-- Onnetonko? Tyhjiä. Minä olen rakastunut naiseen, joka on yhden\nmiehen leski, toisen vaimo ja kolmannen rakastajatar. Mitä te siitä\nsanotte? Olen aivan toivoton, sillä mitä voisikaan hän enää olla\nminulle. Mutta on minulla onnellinenkin lempi. Tulinen madame\nRemy-Martin Frapin Sayer Meukow suo minulle suuteloita, vaikka tosin\nlasista. Näkemiin, hyvät herrat, lähden hänen luokseen.\n\n\"Sehän on Raunio\", sanoi Törmä itsekseen. Juuri sillä hetkellä Raunio,\nlakimies ja Törmän entinen kilpakosija, kääntyi, huomasi Törmän ja tuli\nhänen luokseen. Hän oli korkeaotsainen, teräväsilmäinen, ruma mies,\njonka suun ympärillä oli veltto ilme ja jonka vartalo oli käyrä.\n\n-- Tekö täällä! Terve tuloa. Entäs rouvanne? huudahti hän ojentaen\nkätensä.\n\nTörmä säikähti hirveästi. Hän hapuili sanoja, mutta väriseviltä\nhuulilta ei kuulunut kuiskettakaan. Hän ei voinut katsoa Raunioon,\njonka silmät tuijottivat häneen kuin tikarit koko pitkän äänettömyyden\najan.\n\nVisky tuotiin. Törmää inhotti, ja hän sysäsi lasinsa syrjään. Ei hän\nolisi mitenkään voinut juoda. Raunion läsnäolo ahdisti häntä.\n\n-- Täynnäkö olette? kysyi lakimies ilkeästi.\n\nTörmään koski kipeästi. Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen.\n\n-- En ole humalassa, hyvä herra, vastasi hän hillitysti.\n\n-- Olettepa! intti Raunio painostaen. Hän kumartui hiukan, tuijotti\nTörmään hetken, silmät hehkuvina kuin hiilet. Sitten hän miltei\nkuiskasi: -- Vastako te nyt tiedätte, että ihminen humaltuu muustakin\nkuin viinasta... tuskasta esimerkiksi, kuten te.\n\nJa lakimies kääntyi lähteäkseen. Törmä tunsi outoa liikutusta, vaikka\nRaunion katse kiusasi häntä. Merkillisellä tavalla hän hätääntyi.\n\n-- Älkäähän... Miksi te lähdette? Istukaa toki, sai hän sanotuksi.\n\n-- No, juokaa! kehotti Raunio ystävällisesti, muuttunein äänin.\n\nTörmä pudisti päätään; häntä inhotti alkoholin hajukin.\n\nLakimies silmäili häntä hetken vaieten.\n\n-- Tulkaa sitten tänne, sanoi hän miltei käskevästi, tarttuen Törmää\nkäsipuolesta ja puoliväkisin taluttaen hänet tanssisaliin.\n\nMusiikki pauhasi huumaavasti. Seinillä kierteli vihreitä köynnöksiä, ja\nerivärisillä paperikoristeilla sälytettyjä nauhoja kulki yli salin.\nLattialla pyöri pareja; ne näyttivät Törmän silmissä häipyvän kuin\nsumuun.\n\n-- Maisteri Törmä, rouva X, kuuli hän kuin unessa Raunion esittävän, ja\nennenkuin hän oikein sai selville mitä tapahtui, huomasi hän\ntanssivansa valssia. Kaikki humisi hänen ympärillään. Hänestä tuntui,\nkuin hänen jalkansa eivät olisi ollenkaan koskettaneet permantoa,\nolleet hänen omansakaan. Ihmisiä vilisi kuin varjokuvia hänen\nympärillään. Häntä horjutti, eikä hän voinut puhua.\n\nRouva tuijotti häneen oudoksuen, vetääntyen hänestä mahdollisimman\nloitolle.\n\n-- Lopettakaamme, olen uuvuksissa, sanoi hän.\n\nJuuri silloin Törmän katse osui Raunion kasvoihin, joilla näytti\nkarehtivan ilkeä hymy. Rouvan sanat loukkasivat häntä.\n\n-- Arvoisa neiti, Yksi ympärys vielä, tehkää mielikseni. En tunne\nketään muita, ja tanssi huvittaa minua.\n\nRouva rypisti kulmiaan.\n\n-- Mutta esittihän tuomari Raunio minut ja näettehän sormukseni. Olette\nhumalassa! tiuskaisi hän suuttuneena.\n\n-- No rouva sitten, suokaa anteeksi.\n\nMelkein väkisin riistäytyi rouva irti ja lehahti pois. Törmä hoippui\nRaunion ohi ravintolan puolelle ja istui pöytänsä ääreen. Hänestä oli\nkaikki yhdentekevää.\n\nLakimies tuli takaapäin ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n-- Lähtekäähän, tulen teitä saattamaan, sanoi hän tummalla äänellään.\nHän oli kovin kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakava, myötätuntoinen\nilme.\n\nTörmä nousi tahdottomasti, aivan kuin lapsi; hänen päähänsä ei\npälkähtänyt vastustamisen mahdollisuuskaan. Viime tingassa hän muisti\nmaksaa.\n\nHe kulkivat pitkän aikaa aivan ääneti sateen piestessä heidän\nkasvojaan. Erään lyhdyn luona Raunio äkkiä pysäytti toverinsa, katsoi\nhäntä terävästi ja sanoi:\n\n-- Margit on teitä pettänyt.\n\nTörmä oli luhistua maahan. Hän tuijotti vavisten lakimiestä silmiin;\nkauhu kuvastui hänen verettömillä kasvoillaan.\n\n-- Hän kuoli, vastasi hän soinnuttomalla äänellä.\n\nRaunio kumartui äkkiä nostaen käden suulleen, kuin olisi häntä\nyskittänyt. Sitten hän kääntyi ympäri kuin tuulenkela ja lähti sanaa\nsanomatta.\n\nHetken Törmä seisoi alallaan painaen kädellään sydäntään. Hänen\nrintansa kohoili kuin maininki. Hän oli menehtyä tuskaan, joka yhtäkkiä\noli päässyt valloilleen. Kyyneliä kihosi hänen silmiinsä, eikä hän\nnähnyt eteensä. Horjuvin askelin hän lähti kulkemaan.\n\n-- Margit Margit Margit Margit, valitti hän ääneen, nyyhkyttäen ja\ntavantakaa niellen esiinpyrkivää itkua. Muuan vastaantulija kuuli hänen\nvalituksensa ja pysähtyi. Hän huomasi sen, häpesi, sai vähän hillityksi\nitseään ja kiihdytti käyntiään. Ponnistaen kaiken tahtonsa koetti hän\nkiinnittää huomionsa ulkonaisiin seikkoihin. Hän tarkasteli talojen\nnumeroita, lyhtyjä, kadunnimiä. Pitkän aikaa hän laski askeleitaan,\nmutta sekaantui aina. Vähitellen hän tyyntyi; häntä alkoi vilustaa...\n\nTuossa asui hänen vaimonsa ystävätär; sisällä valvottiin vielä,\nikkunasta näkyi valoa. Hän soitti kelloa, tietämättä, että puoliyö oli\njo ohitse; voimakas halu oli hänet vallannut. Neiti tuli itse avaamaan,\npeloissaan ja hämmästyneenä. Törmä ei toivottanut edes hyvää iltaa, hän\ntuijotti neitoa kasvoihin hämärästi tajuten tulleensa suotta ja\nhäveten. Vettä tippui lattialle hänen likomärän palttoonsa liepeistä.\n\n-- Hyvä Jumala! Mitä sinä ajattelet, äiti nukkuu jo... Mutta mikä sinun\non? Sinähän olet humalassa!\n\nTytön silmissä oli tuskainen ja hätääntynyt ilme.\n\n-- Minäkö? En.\n\n-- Mistä sinä tulet? Kasvosihan ovat ihan muuttuneet ja kätesi\nsinertävät.\n\n-- En tiedä... Niin no, tanssiaisista, jos haluat... Mutta en minä\nhumalassa ole. Milloin sinä olet nähnyt minut humalassa?\n\n-- Entä Margit? Missä Margit on?\n\nTörmän kasvot vääristyivät, hän oli tyrskähtämäisillään itkuun. Sitten\nhän alkoi puhua kummallisen kiihkeästi, sysäyksittäin, särkyneellä\näänellä:\n\n-- Mitä varten sinä minua kuulustelet? Älä ole sydämetön. Anna minun\nistua luonasi vähän aikaa, minun on niin vaikea olla. Tuolla lailla\nkatsotkin... Minkätähden olet vihoissasi?\n\nTyttö auttoi palttoon hänen päältään ja vei hänet sisään, ymmärtämättä\nsyytä hänen käytökseensä, mutta sekavasti aavistaen, että jotakin oli\nhullusti.\n\n-- Tahdotko mitään, teetä? Sinunhan on vilu.\n\n-- Anna olla, vastasi Törmä hiljaa, tehden kädellään ykskaikkisen\nliikkeen. Pitkän aikaa hän istui tylsästi tuijottaen eteensä, sanomatta\nsanaakaan. Sitten hän kaivoi paperossin taskustaan, pisti sen suuhunsa,\nmutta unohti sytyttämisen. Hetken kuluttua hän otti sen jälleen\nkäteensä ja pudotti sormiensa välistä lattialle itse sitä ollenkaan\nhuomaamatta.\n\nTyttö katseli häntä neuvottomana, tietämättä mitä sanoa. Selvästi oli\nhänen vieraansa sairas. Hän oli jo aikeessa herättää äitinsä, kun Törmä\nkavahti tuolilta kuin heräten.\n\n-- Minähän häiritsen sinua. Olet väsyksissä ja menisit nukkumaan...\nHyvästi nyt, älä pahastu, sanoi hän, katse arkana.\n\n-- Ei, istu vaan... Sinä olet niin kummallinen tänään, et puhukaan\nmitään. Tokkohan olet oikein terve?\n\n-- Kyllä minä nyt lähden.\n\nSyntyi hetken vaitiolo.\n\n-- Menethän sinä kotia, suoraa päätä, eikö totta?\n\n-- Tietysti... Turhia sinä epäilet.\n\n-- No hyvästi sitten. Sano Margitille terveisiä. Tulen huomenna häntä\ntapaamaan.\n\nTörmä loi tyttöön sameat silmänsä. Yhtäkkiä hän puristi pitelemäänsä\nkättä niin lujasti, että toinen oli huudahtaa.\n\n-- Margit kuoli tänään, sanoi hän kylmästi ja selkeästi. Ja ennenkuin\ntyttö ehti toipua hämmästyksestään, oli hän jo ovesta ulkona. --\n\nTörmä riensi kotia kiireesti, kuin jotakin paeten. Kadulla oli ihmeen\nhiljaista ja autiota. Häntä värisytti. Päästyään asuntonsa luo hän\nkatsahti miltei peloissaan ylös ikkunoihin. Kaikki oli pimeää,\npalvelustyttö nukkui tai oli kenties mennyt pois kuollutta peläten.\n\nTörmä avasi varovasti oven ja nousi portaat vaivalloisesti kuin vanhus.\nEteiseen päästyään hän väänsi nopeasti valoa ja riisui vaatteensa.\nAhdistus ja pelko valtasi hänet kokonaan. Hän epäröi, seisoi alallaan\npitkän aikaa, hänestä tuntui mahdottomalta mennä vaimonsa luo. Hän\naikoi jo työhuoneeseensa, mutta peräytyi kuitenkin ja sammutti valon\neteisestä. Hän hapuili pimeässä kuolleen kammion ovelle, avasi sen\nvapisevin käsin, sydämensä sykkiessä kiihkeästi. Hänen haparoivat\nsormensa löysivät sähkönappulan, mutta hän ei sitä kiertänyt, vaan jäi\nkuuntelemaan. Hikihelmiä kihoili hänen otsallaan. Häntä kammotti.\n\nTuuli tohisi haikeasti ja pitkäveteisesti. Katolta kuului sadeveden\nlorina ja peltisen tuuliviirin vihlova vingahtelu. Oli pilkkopimeä.\nYhtäkkiä rupesi hänen korvissaan soimaan sama venäläinen ballaadi,\njonka hän oli kahvilassa kuullut. Hirveä tuska puristi häntä. Hänen\nsydäntään poltti kuin tulinen rauta, hän väänsi valoa ja tuijotti\nkauhuissaan vuoteelle. Sitten hän syöksyi mielipuolisessa vimmassa\nkuolleen luo, vaipui polvilleen hänen viereensä, syleili häntä\nkäsillään, jotka nytkähtelivät kuin kouristuksessa, suuteli kuoleman\ntuskassa hänen huuliaan, silmiään, hiuksiaan.\n\n-- Rakastettuni, rakastettuni! Ota minutkin mukaasi. En voi elää ilman\nsinua. Vasta kadottaessani sinut minä tunnen, mitä sinussa omistin...\nRakastettuni, rakastettuni.\n\nHän itki, vääntelehti, valitti ääneen, haparoiden käsillään ilmaa kuin\nsokea. Hän kasteli runsailla kyynelillään kuolleen kasvot, suuteli\nhäntä lukemattomia kertoja, odottaen ihmettä, mielettömyydessään\ntoivoen sulkeutuneiden silmien vielä aukenevan, kylmien huulten vielä\nhymyilevän...\n\nVähitellen tyyntyi myrsky hänen rinnassaan. Pohjaton väsymys valtasi\nhänet. Vihdoin hän nukahti raskaaseen uneen, pää samalla tyynyllä,\nmillä hänen vaimonsa elottomat kasvot lepäsivät harmahtavina ja\nkylminä.\n\n\n\n\nViettelijä.\n\n\nEi minua vaivaa mikään tilinteon halu. Mutta tunnen eräänlaista synkkää\nriemua ja tyytyväisyyttä sen johdosta, että näin kevein mielin astun\nelämästä pois. Tosinhan voisi ajatella minussa kaiken olevan jo niin\ntylsynyttä, ettei minkäänlainen hennompi tunto ole minulle edes\nmahdollinen. Kenties todellakin olen konna, syvintä olemustani myöten,\nvähät se minua liikuttaa. Minulle riittää, kun tiedän järkeni olevan\nentisellään. Kunnon mies tai konna, kuka siitä välittää! Kunhan vain\notsallani on ylpeä uhma, kunhan vain nöyrä katumus ja hempeä\nanteeksisaannin kaipuu pysyvät poissa. Tekoni tarkotus ei ole sovittaa\nmitä olen rikkonut. Tahdon vain hankkia huolettoman toimeentulon sille\nihmiselle, joka on tauttani joutunut kärsimään. Teen kaiken vapaasta\ntahdosta; ulkonainen hätä ei minua ahdista, eikä elämänväsymykseni ole\nniin perinpohjainen, että se minua pakottaisi.\n\nEn voi sietää sitä ajatusta, että herra Kaarlo Örn, liikemies ja\nkeikari, olisi ollut aseena kohtaloni kädessä, vaikka elämäni\nluisuminen alamäkeen oikeastaan alkoi hänen kauttaan. Oman luonteeni\nalhaisuus ja ylpeä heikkous, ne ne ovat päätekijöinä kaikessa. Vaikka\nkiihkeä viha Örniä kohtaan kiehuu sydämessäni, on se kumminkin vakavaa\naihetta vailla. Johan hänen henkilökohtainen vähäpätöisyytensäkin\nvelvottaisi anteeksiantoon tai ainakin ylenkatseeseen.\n\nVääryyttä hän minulle kyllä on tehnyt, sitä ei käy kieltäminen. Hänhän\ntunsi minut tarkoin ylioppilasvuosinamme. Ja jos hänellä olikin\njonkinlainen oikeus nimittää minua \"raffineeratuksi satanistiksi\", niin\neihän hän itsekään ollut moitteeton, eipä pysynyt edes poissa\nseurastani, vaan päinvastoin etsi sitä. Hurjasteluhimossaan tarvitsi\nhän minua ja jälestäpäin tietysti syytti minua siitä, että autoin\nhäntä. Sitäpaitsi ei hän ollenkaan tiennyt syitä mielettömyyksiini.\nKaikki se ylenkatse, joka köyhyyteni tautta oli tullut osakseni, kaikki\nse verinen vääryys, joka jo silloin oli rinnassani herättänyt\npohjattoman katkeruuden, oli hänelle tuntematonta. -- Jos\nrunsaslahjainen, arkatuntoinen ja herkkäsydäminen ihminen, joka\nkokonaan on jäänyt kotikasvatusta vaille, yhtäkkiä joutuu ylhäisten\nhenkilöitten kanssa tekemisiin; jos hänen köyhyytensä lasketaan hänelle\nviaksi; jos jokainen katkera pisto, jokainen loukkaus synnyttää vain\nsisällepäin vuotavia haavoja, niin mikä muu voikaan tulla kysymykseen\nkuin joko täydellinen masentuminen tai kylmäverinen, mistään\npiittaamaton uhma. Kun huomaa itseään halveksittavan, niin todella\nheittäytyy halveksittavaksi; kun keskustelutaidosta puuttuu hienous,\nniin höystää sen myrkyllä. Mitä kummaa köyhä tekeekään tunteilla, nehän\novat luodut vain poljettaviksi, sitä täydellisemmin, kuta lahjakkaampi\nhän on. -- Itse olin juuri sellainen. Arkailematta voin sanoa olleeni\nlahjakas, sillä tiedän sen. Omanarvontuntoni oli herkkä kuin ruhtinaan.\nJa kun pistävinkään loukkaus ei voinut saada minua kuohuksiin,\nsynnyttää äkillistä vihaa, joka purkautumisen kautta olisi haihtunut,\npatoutui sydämeeni valtava katkeruus, joka johti minut mielettömyyksiin\nja juoppouteen. Muuten en usko, että tuo kaikki oli niin vaarallista.\nSe oli ohimenevää kiihkoilua, sillä oikeastaan rakastin työtä enkä\ntäydellisesti lyönyt laimin tehtäviäni pitkällisintenkään hurjastelujen\naikana. Olen kutakuinkin varma, että minusta olisi tullut säännöllinen,\nkunhan vain olisin päässyt omille jaloilleni. Muistanhan minä kuinka\nhyvää minulle teki se huomio, että merkillisellä tavalla saatoin\nvaikuttaa naisiin -- seikka, joka osottaa, että kunnianhimoinen\nluonteeni olisi kaivannut ymmärtämystä, ihailua ja arvonantoa\nvoidakseen suorittaa jotakin kunnollista.\n\nMiten tahansa, tässä ei ole paikka siihen syventyä! Mutta, kuten\nsanottu, Kaarlo Örn tunsi minut täydelleen, miksi hän siis jätti niin\nsuuren vallan käsiini ja niin luottavana uskoi sisarensa seuraani!\n\nIsänsä kuoltua hän nimittäin kirjotti minulle kirjeen, joka sivumennen\nsanoen sisälsi imarteluja ja harvinaista uskoa kykyyni ja jossa\nhän kutsui minua kotikaupunkiinsa auttamaan itseään liikkeen\njärjestämisessä. Tyhjää lorua, sen huomasin ennen pitkää. Ukko oli\npitänyt asiat mitä parhaimmassa kunnossa, ei niissä ollut mitään\njärjestelemistä. Eikä minusta suinkaan tullut mikään apulainen, vaan\nliikkeen pää, sillä Kaarlo Örn, salonkimies ja keikari, oli aivan\nkykenemätön johtoon, jopa suorastaan haitaksi minulle. Käsitin saaneeni\npysyvän paikan, ja vaikka palkkani oli verrattain alhainen, ahersin\ntyytyväisenä kuin myyrä, sillä rakastuin melkein heti neiti Anna\nÖrniin.\n\nEikä toisin voinut käydäkään. Kaarlo oli miltei aina poissa. Hän oli\npienen kaupunkinsa seuraelämän keskeisin henkilö, ja tietäessään\nvoivansa täysin luottaa minuun heittäytyi hän vapauteensa. Ja niin\njouduin minä yhä useammin olemaan hänen sisarensa parissa, joka enemmän\nrakasti rauhaa. Me teimme kävelyjä, me kävimme konserteissa; ja tämän\nKaarlo tiesi varsin hyvin, mutta en ollenkaan ymmärtänyt, että hän\nkatseli minua nurjin silmin. Sen hyödyn tautta, joka minusta hänelle\noli, ei hän sanonut mitään; nyt vasta sen selvästi käsitän.\n\nMitä minä sanoisin neiti Annasta? Että hän lumosi minut kuin minkäkin\nmaitoparran. Että hän tuskin oli mikään kaunotar, mutta kumminkin ainoa\nnainen, jota olen rakastanut, mikäli rakkaudella ymmärretään kohottavaa\nja puhdistavaa, mutta samalla voimakkaasti intohimoista tunnetta. Hänen\nylpeä, hillitysti tulinen luonteensa ja kauniiden silmien loiste\nmuuttivat koko sisäisen maailmani.\n\nJos tosiaan on elämässäni ollut aika, jolloin elin säännöllisesti,\njolloin jonkinlainen pyrkimys hyvään ja jaloon asui sydämessäni, niin\nkäsittää se ne kuusi kuukautta, jotka väsymättömästi ponnistellen\nuhrasin Örnin liikkeen hoitoon. Lempeni teki minut pehmeäksi ja\nsokeaksi, se pimitti järkeni siinä määrin, että uskoin naiseen, uskoin\npelkkää hyvää rakastetustani, uskoin hänen tunteeseensa, josta hän\nosasi niin kauniisti puhua. En ihmettelisi sitä, eikä niin suuri\nkatkeruus täyttäisi nyt mieltäni, jos silloin olisin ollut kokematon.\nMutta kaiken sen perästä, mitä olin nähnyt! Olinhan jo aikoja sitten\noppinut tuntemaan sen julkean kavaluuden, jonka naisen enkelikauneus ja\nsilmien kylmäverinen viattomuus kätkevät. Ja kuitenkin menin ansaan!\nItseeni takaisin kilpistyy jokainen syytös, jonka katkeruuteni\nsynnyttää.\n\nEhkä olen liian ankara. Kenties ensimäisessä uskossani rakastettuuni\nsittenkin on jotain, oikeata. Mahdollisesti myöhemmät tapahtumat ovat\nvalaneet sieluuni niin paljon myrkkyä, etten enää osaa erottaa\nsairautta pahuudesta. -- Minun asemassani se on tarkemmin ajatellen\nyhdentekevää.\n\nRatkaisu tapahtui yhtäkkiä ja niin typerällä tavalla, että se nytkin\nminua liettää.\n\nEräänä aamuna istuin konttorihuoneessa, tapani mukaan ahkerassa\nhommassa. Kaarlo herra astui sisään, hienoilla kasvoillaan jonkinlainen\nikävystynyt ilme. Hän toivotti hyvää huomenta, pureskeli paperossiaan\ntietämättä mitä sanoa minulle, otti silkkinenäliinansa ja huolellisesti\npoisti tuhkahiukkasen housuiltaan, jotka näyttivät juuri päässeen\nsilitysraudan alta. Minulla ei hänelle ollut mitään asiaa, jatkoin\ntyötäni kuin ei häntä olisi ollutkaan lähettyvillä.\n\nYhtäkkiä hän sanoi naismaisella äänellään:\n\n-- Kaunis sormus sormessasi. Naisvoittoja varmaankin. Minä jo muuten\nluulinkin, että sinusta on täällä tullut täydellinen pyhimys.\n\n-- Sisaresi sormus, vastasin nostamatta katsettani papereista.\n\nHän kumartui lähemmäksi, arvattavasti hämmästyneenä.\n\n-- Niinpä tosiaan! Tunnenkin. Mutta mitenkä se on mahdollista?\n\nMitä hän tarkotti teeskentelyllään? En sitä ymmärtänyt. Mitä\nmerkillistä siinä oli, että minulla sattui olemaan Annan sormus,\nkoskapa niin usein olin hänen seurassaan.\n\n-- Mahdollistako? Miksei? Kysyisit ennemmin kuinka se mahtuu\npikkusormeeni.\n\nHän muuttui totiseksi.\n\n-- Oikeastaan, niin mitä varten sinä kannat sisareni sormusta?\n\n-- No yksinkertaisesti siitä syystä, että hän korkeimman omakätisesti\non suvainnut pistää sen sormeeni... Sinä aavistelet, huomaan. No niin.\nMutta mitä sinulla oikeastaan on vastaansanomista, jos menen naimisiin\nsiskosi kanssa?\n\n-- Älä laske leikkiä. Eihän sinulla ole varojakaan, vastasi hän\nvaaleten.\n\n-- Ei. Mutta Annalla on. Itseni minä taas kyllä elätän, kun korotat\npalkkani puolella. Vai enkö ansaitse?\n\n-- Julkeutta sinulla kyllä näkyy olevan siinä määrin, että sekin jo\nmiehensä elättää, sanoi hän väkinäisesti nauraen.\n\n-- Ei, pois leikki, Kaarlo. Rakastan häntä ihan todella.\n\n-- Sinä!\n\n-- Myöskin hän.\n\nSuunniltaan raivosta hän syöksyi kimppuuni. Pelkästä hämmästyksestä ja\nhalveksumisesta en yrittänytkään häntä vastustaa. Annoin hänen heittää\nitseni permannolle ja vetää sormuksen sormestani, hänen, jonka olisin\nvoinut kiertää köydeksi.\n\n-- Konna, konna! kähisi hän hampaittensa välistä. -- Kaiken sen\njälkeen, mitä sinusta tiedän... Tokko terveytesikään on enää\nkunnollinen?\n\nIlkeästi nauraen kuuntelin hänen änkytystään. Johan minua huvitti\nsekin, että salonkirnies noin unohtui kiihkoilemaan ja väkivaltaa\nkäyttämään; nyt oli hänen pukunsa epäjärjestyksessä. Vihan vimmassa hän\nheitti sormuksen nurkkaan ja lähti pois.\n\nPidin häntä siksi vähäpätöisenä, etten suuriakaan välittänyt koko\ntapauksesta. Toivottomaksi en suinkaan tullut, sillä hän oli minusta\nenkä minä hänestä riippuvainen. Ilmeisesti hän oli kohdellut minua\nväärin, mutta hänen tekonsa oli niin liioteltu, etten osannut siitä\nsyvemmin loukkaantua. Toimeni hänen liikkeessään katsoin kuitenkin\npäättyneeksi.\n\nAivan toisenlaisen iskun sain Annalta. En tavannut häntä sinä päivänä.\nVasta seuraavana iltana menin hakemaan häntä kävelylle. Hän tuskin\nvastasi tervehdykseeni eikä ojentanut minulle kättään. Jo silloin\naavistin pahaa, mutta pyysin kuitenkin häntä ulos.\n\n-- Mitä te tarkotatte? kysyi hän vaivoin hilliten ääntään, kasvot\nkylminä ja vieraina.\n\nSain aivan kuin piston. \"Te\", oli hän sanonut. Hetkeen en osannut\nvastata.\n\n-- Huomaan, että veljesi on kertonut...\n\n-- Miksi sitten enää tulette?\n\n-- Luulin, että te luottaisitte minuun. Ajattelin, ettei mikään parjaus\nvoisi minua niin täydellisesti alentaa, ainakaan teidän silmissänne.\nVakuutittehan te niin minua rakastavanne.\n\n-- Uskotteko te naisen vakuutuksiin, te, jolla on meistä sellaiset\nkäsitykset, joka olette sanonut... -- Hän hillitsi liikutuksensa,\nrypistäen kulmiaan. -- Ei, en ole koskaan teitä rakastanut. On sangen\nmerkillistä, että olette antanut pettää itsenne. -- Hän nauroi\nkimakasti, ja hänen kasvonsa olivat melkein iloiset.\n\n-- Te minun käsitykseni naisista varmennatte, neiti, sanoin katkerana,\nhiljaisella äänellä, joka pyrki vavahtelemaan. -- Sallikaa minun\nonnitella. Olette täydellisesti onnistunut pettäessänne minua. Ei\nepäilyksen varjoakaan ole liikkunut aivoissani.\n\nKova hymy ilmaantui hänen kasvoilleen. Näin kyllä, että hän teki\ntahdottomia eleitä, mutta hänen ilmeensä oli pilkallinen. Tulin\nkokonaan toivottomaksi enkä enää tietänyt mitä sanoin.\n\n-- Olkoon sitten, että veljenne on oikeassa, en osaa enkä tahdo itseäni\npuhdistaa...\n\n-- Niin!... Viettelijä! keskeytti hän huohottaen, silmät leimuavina.\n\nLoukkaannuin syvästi, en enää halunnutkaan vaieta, vielä vähemmän anoa\narmoa. Iloinen julmuus valtasi minut.\n\n-- Kuten suvaitsette. Ansiokseni lasken kumminkin sen, etten ole teitä\nvietellyt. Itse paraiten tiedätte, olisiko se ollut mahdollista.\n\nKaikki veri pakeni hänen kasvoiltaan.\n\n-- Sekin olisi ollut rehellisempää! huudahti hän povensa riehuessa.\n\nMinun tuli äkkiä hyvä ja keveä ollakseni. Kaikki oli menetetty, sen\nkäsitin.\n\n-- Varjelkoon minua koettamasta mielipidettänne muuttaa. Jääkää\nhyvästi, neiti!\n\nSanoin, kumarsin ja lähdin.\n\nEn ole niitä, jotka jäävät suremaan kadotettua lempeään ja hekumoimaan\nhaikeassa tuskassa. Väistyin tekemättä turhia yrityksiä. Vaikka yhteen\nmenoon joinkin kaikki, mitä palkastani olin säästänyt, en sitä tehnyt\nsurusta, vaan uhmasta. Tätä uhmaa olen aina pitänyt riemun\nsynnyttämänä. Alkuperäinen, voimakas ilon tarve, joka varhaisessa\nnuoruudessani oli usein johtanut mielettömyyksiin, kivettyi katkeruuden\nvaikutuksesta uhmaksi, aiheuttaen alhaisia tekoja...\n\nEnnenkuin ehdin muuttaa kaupungista, sain ansiota, parempaakin kuin\nÖrnillä. Ja niinpä jäin tänne edelleenkin, maineeni käydessä päivä\npäivältä yhä huonommaksi. En luule tuottavan kunniaa itselleni, kun\nmainitsen, että tunsin kummallista riemua huomatessani Annan\nalkuaikoina kuihtuvan ja käyvän valjummaksi, -- mikä tietenkään ei\nestänyt häntä menemästä kihloihin joitakuita kuukausia eromme jälkeen.\n\nMutta millaista olikaan oma elämäni! Vääntelehtiessäni onnettomana\nvuoteella -- mikä usein tapahtui humalapäissänikin -- ja sähein silmin\ntuijotellessani kattoon sanoin yhä uudelleen ja uudelleen itselleni,\nettei yhdenkään tytön takia maailmassa kannata panna edes kortta\nristiin, vielä vähemmin tuskailla hänestä. Mutta mitä voi järki\ntunteille. -- Hain muualta korvausta ja vasta silloin huomasin, kuinka\nsuuri vaikutusvoima minulla todellakin oli naisiin. Sangen useita\nkaupungin kaunottarista tein rakastajattarikseni, ja minä valitsin\nparhaita. Mikä minussa heidät lumosi? En sitä käsitä. Ehkä\nitsekuluttajan rasittunut ilme teki kasvoni mielenkiintoisiksi.\nHahahaa! Huomasinhan selvästi, että mitä säälimättömämmin poltin\nitseäni, mitä irstaammin elin ja mitä paremmin se tuli tunnetuksi, sitä\nsuuremmaksi voimani kasvoi, sitä sankemmissa parvissa pyöri naisia\nympärilläni, kuin kärpäsiä tulen ympärillä -- ja mielellään he\npolttivat siipensä, kunhan vain lupasin olla vaiti. Jo senkin takia\nhalveksin naista. Uteliaisuudesta hän voi pettää sulhasensa,\nmustasukkaisuudesta surmata sisarensa. Ja sentään vakuuttaa hän aina\nolevansa viaton. Mutta koetapa olla uskovinasi häntä; jos hän on nuori,\nniin ei hän sitä kestä. Sano, että hänen puhtautensa loistaa kauas\nhänen kasvoistaan, mutta kohtele häntä samalla kuin lasta. Heti hän\nraivostuu, ei hän ole niin lapsellinen kuin oletat, kyllä hän ymmärtää,\non hänelläkin kokemuksia, sellaisia ja sellaisia; ja ennen pitkää on\nhän pauloissasi, paljastaa itsensä. -- Tai kohtelepa katunaista\nsäädyllisesti, ikäänkuin et tuntisi hänen entisyyttään. Heti hän\nheittää pois rivot sanansa, saa ihanteita ja jaloja ajatuksia,\npunastuu, jos puhut hänelle suutelosta -- ja hoipertelee aamuyöstä\njonkun viisaamman kammiosta humalaisena kotia. -- Oh, olinpa kuin\nmikäkin Don Juan, joka \"kostin naiselle pettävälle, naiselle valhetta\nkangastavalle, ja riemuitsin mustassa onnessa yhä uusia ja uusia naisia\nsuudellessa\".\n\nUlkonaisesti tietenkin rappeuduin. Hermostoni, joka alunpitäenkään ei\nollut kovin luja, turmeltui. Mutta kun sydämeni iltaisin tykytti\nhaljetakseen, niin tyytyväisenä kuuntelin sen jyskettä, melkeinpä tuli\nkeveämpi ollakseni. Sen parempi minkä pikemmin, ajattelin itsekseni,\nkirjottaahan runoilijakin:\n\n    Ei täällä mitään tehdä ihmisikään,\n    ykskaikki, joko kuoli taikka eli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapahtuipa sitten, että Kaarlo Örn meni kihloihin -- hänen kanssaan ei\nmuuten oltu satuttu yksiin, niin pikkukaupungissa kuin oltiinkin. Ja\naika kauniin ja hienon neitokaisen hän sai pauloihinsa; vahinko vain,\nettä tyttö oli köyhä.\n\nMuistan hyvin, minkälainen pahansuopa ja ilkeä tunne täytti sydämeni,\nkun luin kihlausilmotuksen. Kenties sielunvihollinen jo silloin\nkukkuroitti sisimpäni häijyydellä. Ja merkillistä on, että häpeän tuota\nhäijyyttäni, jos suoraan sanon; häpeän sitä, kuten jokaista myöhempää\ntekoani. Mutta varjelkoon minua laskemasta tätä häpeäntunnetta\nansiokseni. En sitä tahdo, sillä en kaipaa kenenkään myötätuntoa.\n\nMutta mitään suunnitelmia tai aikeita ei minulla vielä ollut, sen\nvakuutan. Kaikki syntyi vasta myöhemmin, aivankuin kohtalon\nmääräyksestä, ja lähimpänä syynä oli se, että tapasin Kaarlo Örnin.\n\nSöin hotellissa aamiaista. Ruokasali oli miltei tyhjä. Ja eikös silloin\ntulekin Salonki-Örn sisälle, heilauta siroa päätään tervehdykseksi,\nkasvoilla maidonpehmeä ilme, huulet kuin hienoa savusuihkua\npuhaltamassa! Mitä hänen enää tarvitsikaan heittäytyä tuttavakseni?\nKuitenkin hän istuutui pöytääni, kyseli kuulumisia, tekeytyi kovin\nystävälliseksi, vieläpä tilasi aterian päälle konjakkia ja kahvia.\nVainusin jo silloin jotakin kaiken tämän alta, mutta vasta myöhemmin on\nhänen tarkotuksensa minulle selvinnyt. Vastailin hänelle lyhyesti,\nminun oli tukala olla ja tyytymättömänä tuijotin ikkunasta kadulle. En\nvoi käsittää, miksi en lähtenyt tieheni.\n\n-- Tuossa menee morsiamesi... En ole muistanut onnitellakaan, vaikka\nkyllä näin sormuksesi, sanoin.\n\nKaarlo naputti ikkunaan, viittoi ja kumarteli. Vihdoin tyttö lähti kuin\nlähtikin sisään.\n\nMinut esiteltiin, mihinkäpä siitä pääsi. Kiusaantuneena istuin vaieten\npitkän aikaa. Kaarlo alkoi leikillisesti pilkkailla minua niiden\nhuhujen johdosta, joita kaupungilla liikkui. Ja neitonen katseli minua\nviattomilla silmillään, sellainen lapsen ihmettely kasvoilla, että\nkyllä.\n\n-- Teille tehdään vääryyttä. Te olette niin kiltin näköinen, minä olen\naina pitänyt teistä. Tytöt rakastuvat teihin ja sitten parjaavat teitä\nmustasukkaisuudesta, puheli hän supukkasuukolIaan. Jo silloin minussa\nkuohahti. \"Älkäähän ärsyttäkö minua, neitiseni\", ajattelin. Suuntasin\nhäneen silmäni, joista olen niin varma. Minun täytyy kuitenkin\ntunnustaa, että jäin epätietoiseksi katseeni tehosta.\n\n-- Te erehdytte, neiti. Oma sulhasenne on sanonut, että olen konna,\nvastasin hymyillen.\n\nVäri vaihtui Kaarlon kasvoilla, mutta hän jaksoi nauraa. Iskustani oli\nkuitenkin se hyöty, että lähdimme.\n\nMutta kuinka hämmästyinkään, kun muutamia päiviä myöhemmin Kaarlon\nmorsian tuli luokseni. Kaarlo oli hänet lähettänyt. Oli kysymyksessä\nmuuan pulmallinen liikejuttu, ja minun apuani tarvittiin. Saman asian\ntakia Kaarlon oli täytynyt matkustaa pois, joten hän ei voinut itse\ntulla.\n\nNyt hotellikohtaus minulle selveni. Vai niin! Ensin minut ajettiin\novesta ulos ja sitten kysytään neuvoani. Mutta mitä Kaarlo tarkotti\nlähettäessään morsiamensa luokseni, yksityisasuntooni, minun\nyksityisasuntooni? Tahtoiko hän olla viekas? Luuliko hän naisen\nparemmin voivan hellyttää minut käytettäväkseen? -- Ja tällöin iski\najatus aivoihini, ajatus, josta kaikki seurasi: Hän uhmaili minua. Hän\noli niin varma omastaan, että käytti häntä minua nöyryyttääkseen, oo!\nMutta hän erehtyi. Huolimatta runsaasta palkkiosta hylkäsin jyrkästi\nhänen pyyntönsä -- mutta en suinkaan hänen morsiantaan.\n\nMiksi kertoisin turhuuksia. Varmasti ja johdonmukaisesti kehittyi\nsuhteemme. Taistelin kuin raivossa. Ja niin täytyi käydä: Kaarlon\nmorsiamesta tuli minun rakastajattareni. Tiedän, että olen tehnyt\nvääryyttä tälle naiselle, ja soimaan siitä itseäni. Mutta ei Kaarlokaan\nhäntä ansainnut, ei tytöllä olisi ollut onnea avioliitossaan. Se on\ntotuus, mutta ei mikään puolustus minulle. -- Se hitunen kunnioitusta,\nmikä minussa vasten tahtoani on naista kohtaan, keräytyy kaikki tämän\nhenkevän ja sydämellisen olennon ympärille; enkä kuitenkaan häntä\nrakastanut sanan syvimmässä merkityksessä.\n\nToisinaan menettelyni julmuus ja kostoni alhaisuus selvenevät minulle\nja minä inhoan itseäni. Yhtä hartaasti kuin Baudelaire rukoilen\nrohkeutta \"tarkastaa sydäntäni ja ruumistani ilman kauhua\", ja katumus\nkiusaa minua kuin kuoleman tuska. Toisinaan itse-inhonikin minua\nepäilyttää. Ja mitä se hyödyttääkään? Tokkohan enää olen sellainen\nlapsi, jota katumus voi puhdistaa? Eikö vuosien saasta ole muuttanut\nomaatuntoani epärehelliseksi? -- Miksi ollenkaan antautua turhien\nmietteiden valtaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistelmani lähenevät loppuaan. Minulla on tuskin muuta lisättävää kuin\nerään illan seikkailut. Vastoin tavallisuutta olin jäänyt kotiin ja\nkävelin rauhattomana edestakaisin uudessa asunnossani, jonne hiljattain\nolin muuttanut. Kello kai läheni yhtätoista, mutta en ajatellutkaan\nkäydä nukkumaan, vaikkei minulla ollut mitään tehtävää. Ulkona oli\nihana kuutamo, ja kadulta kuului kulkusten ääniä, mutta ei minua\nhaluttanut lähteä kävelemään.\n\nIkkunaani koputettiin. Tuo nyt ei ollut minulle niinkään outoa, mutta\nhämmästyin kovasti, kun kohotettuani verhoa ja painettuani kasvoni\nlasia vasten tunsin Kaarlo Örnin. Hän seisoi suksillaan sauvoihinsa\nnojaten. Minusta näyttivät hänen kasvonsa valjuilta kuutamossa, olin\nhuomaavinani niiden hienoissa piirteissä jotakin vääntynyttä ja\ntuskallista -- seikka, joka pani sydämeni rajusti sykkimään ja täytti\nminut aavistuksilla. Hän viittoili minua ulos, osotellen suksiaan.\nUteliaana tein myöntävän nyökkäyksen, vedin villapaidan päälleni,\nsieppasin lakin ja kintaat, otin sukseni eteisen nurkasta ja tuossa\ntuokiossa olin hänen rinnallaan. Melkoinen jännitys pingotti mieltäni.\n\n-- Mikäs hirtehinen sinun päähäsi on iskenyt? kysyin leveästi nauraen.\n-- En luullut sinun tietävän asuntoanikaan.\n\n-- Sinun luoksesi ei ole vaikea osata. Neuvojahan saa keltä naiselta\ntahansa, vastasi hän, koettaen tapailla leikillistä äänensävyä ja\nhymyillä. Katsoin häneen tarkasti. Näepäs vaan! Eikös asunutkin syvä\ntuska salonkimiehen siloisilla kasvoilla! Tuota en olisi luullut edes\nmahdolliseksi. -- Jos hän minua haki lohduttajakseen, niin siinä hän\nsuuresti erehtyi. Olin jo edeltäkäsin kaikkeen valmistautunut ja hänen\nsuhteensa saatoin ryhtyä mihin julmuuksiin tahansa.\n\n-- Paitsi tietysti morsiameltasi, tokaisin ilkeästi.\n\nHänen kasvolihaksensa värähtivät. Nopeasti, mitään vastaamatta hän\nkääntyi pois ja lähti hiihtämään. Jännitys ja synkkä kostonriemu\nterästivät jäntereitäni; olisin seurannut häntä vaikka maailman ääriin.\n\nIlma oli mitä ihanin. Taivas, joka kuun lähettyvillä oli haalea, miltei\nvihertävä, tummeni näkörannalla mustansiniseksi. Tähtiä vilkkui\nkeveiden hattaroiden lomitse. Hiihdimme äänettöminä yli aavan pellon.\nKaupunki jäi kultaisine valoineen taaksemme. Sinertävällä lumella\nsäihkyi tuhansittain kiteitä, ja suuret kivet nukkuivat saroilla kuin\nmuinaisaikaiset eläinhirviöt. Tultiin metsään, alettiin kohota vaaran\nrinnettä. Varjoja lepäsi ristiin-rastiin toistensa päällä; joskus\nlumimöykky pudota töksähti joltakin oksalta. -- Alkoi jo kuulua kosken\nkohina.\n\nMinusta rupesi tuntumaan kovin kummalliselta; rintaani ahdisti niin\noudosti; mielestäni Kaarlo hiihti tarpeettoman kovaa. Saavuimme\nkorkealle vuorelle, joka jyrkkänä laski suoraan koskeen. Kaarlo\npysähtyi. Hänen tiheän hengityksensä huuru kumpusi ilmaan kuin sauhu.\nHän jäi tuijottamaan kiinteästi kasvoihini, ja luullakseni oli hänen\nsilmissään syvä ilme. Sanon luullakseni, sillä minun oli vaikeata\nhäneen katsoa. Tarkastelin koskea, jonka yllä usva aaltoili ja\nkimalteli kuin hieno hopeahuntu. Koko ajan tunsin selvästi, että olisi\ntarvittu vain pieni kysymys minun puoleltani, niin Kaarlo olisi\npurkautunut. Mutta enpä ollut halukas tekemään tuota kysymystä. Olin\nlevoton; kenties hyvinkin aavistin mitä tästä oli tuleva. Vihdoin alkoi\näänettömyys kiusata, ja niinpä sanoin laulavalla, koskenkin takia\nkovalla äänellä, äärimmilleni ilkeyttä täynnä:\n\n-- Kuulehan, kuinka mahtavasti koski pauhaa. Tämä on todellakin ihanaa!\nMikä valtava, sopusointuinen ja salaperäinen kauneus onkaan sentään\nluonnossa. Minä kiitän sinua tästä yöstä, Kaarlo.\n\nYhtä liikkumattomana seisoi hän pitkän aikaa, ikäänkuin ei olisi\nkuullut puhettani. Sitten hän sanoi suoraan, sortuneella äänellä:\n\n-- Morsiameni on raskaana.\n\nSäpsähdin aikalailla, vaikkei hän ilmottanut minulle mitään uutta ja\nvaikka joka hetki olin jotakin tällaista odottanut. Kaiketi ilme\nkasvoillani petti; siitä raivostuin mielettömästi.\n\n-- Älä! No voi veikkonen! Mutta mitäs olet hätäillyt... No, pikaisilla\nhäillähän siitä pääset.\n\nKatsoin häntä julkeasti silmiin.\n\nHän rupesi vapisemaan. Otsasuonet paisuivat, kiihkeästi kaivoi hän\ntaskustaan jotakin, arvattavasti revolveria, ja sitä tehdessään kähisi\nhampaitaan kiristellen:\n\n-- Konna, konna! Johan sen sinulle kerran sanoin.\n\nAloin sydämettömästi ja kimakasti nauraa. Vakuutan, etten vähintäkään\npelännyt.\n\nKuvastuiko kasvoillani jotakin, koska hän jäi tuijottamaan niihin\nottamatta asettaan esiin? Hän näytti voimattomalta ja masentuneelta;\nhänen katseensa ilmaisi kauhua.\n\nTuli hiljaista, koski vain lauloi. Linnunrata kulki vaaleana päämme\npäällä, ja seulovainen vilkutteli ystävällisesti. Kaarlo kääntyi\nminusta poispäin ja katseli hopeista utua, joka keinui pehmeänä\nkuohujen yllä. Uneksiko hän, vai teeskentelikö hän, siristäen silmiään?\nKuutamossa näyttivät hänen kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Kädet\npusertelivat hermostuneesti sauvoja... Yhtäkkiä hän survasi suksensa\nliikkeelle. Tuskin huomasinkaan, ennenkuin hän jo kiisi huimaa vauhtia\njyrkännettä alas suoraa päätä koskeen. Huikea tunne karmasi\nselkäpiitäni, hyppäsin suksiltani ja vaistomaisesti otin pari kolme\njuoksuaskelta hänen peräänsä...\n\nSattui hullunkurisesi: keskellä mäkeä hän horjahti, kaatui selälleen,\nsauvat vain pyörähtivät ilmassa. Lumi ryöppysi hänen ympärillään, ja\nsukset lensivät jumalan nimeen. Katselin vähän aikaa pitkää,\nsinivarjoista vakoa, jonka hänen ruumiinsa oli uurtanut hankeen. Sitten\npurskahdin nauramaan, sydämeni pohjasta, ja hiihdin kotiin hänestä sen\nenempää välittämättä.\n\nTahallaanko hän heittäytyi nurin? Tekisi mieleni niin uskoa, mutta\neiköhän se ole väärin. Ei sovi vihamiestäänkään alentaa yli rajojen. En\nole nähnyt häntä sen koommin, ja olen hyvilläni siitä, että viimeinen\nmielikuva, mikä hänestä minulle jäi, on auttamattomasti naurettava --\nsalonkimies hangessa selällään. Itsekseni olen pitänyt monta lystiä\nhänen kustannuksellaan, mutta en ole kenellekään kertonut hänen\nseikkailuaan -- arvattavasti se luetaan minulle ansioksi.\n\nPelastiko hänet koskesta sattuma vai arkuus, se on minulle\nyhdentekevää, mutta samaa ei voi sanoa tapahtuman seurauksista.\nTietysti hän purki kihlauksensa, seikka, jonka hänen morsiamensa olisi\ntehnyt jo aikoja sitten ilman minun kieltoani. Nyt ovat hyljätyn tytön\nkyyneleet minulle jokapäiväisenä leipänä. Mutta en tahdo niitä nähdä.\nEhkei hän teeskentele. Kenties hän todellakin luulee olevansa syvästi\nonneton ja pitää minua onnettomuuteensa syypäänä. Tunnustan, että se\nkoskee minuun.\n\nJos kunnon mies olisin, niin naisin hänet, tarvitseehan lapsikin isää.\nMutta siinä juuri pulma onkin: ei tällaista isää. Minun pitäisi\n\"muuttua\", \"tehdä parannus\" oikein vanhaan hyvään malliin. Olen sen\nkatsonut mahdottomaksi. En usko rakkauden hyväätekevään voimaan, ja\ntuskin häntä syvemmin rakastankaan. Miksi minä rupeaisin kiinnittämään\nitseeni toista ihmistä, turmelemaan elämää, joka vielä saattaa\nselkeentyä onnelliseksikin? Tunnustan, että olen rikkonut, siinä kaikki\nmitä voin. Ei minulta riitä uskoa sovitteluihin.\n\nTestamenttini määrää omaisuuteni hänelle. Olen tehnyt\nhenkivakuutusyhtiölle kolttosen, jota voisi pitää nerokkaana. Tietysti\nse on halpamaista: korvaan vääryyden petoksella. Mutta niinpä välttyy\nmuistoni ihmisten myötätunnolta, jota en voi sietää. Se nainen, jolla\non suurin oikeus minua syyttää, voi turvattuna odottaa tulevia aikoja.\nSiinä on minulle kyllin.\n\nSydän kylmänä ja vapisematta astun pois tästä elämästä, jossa en saanut\nmuuta tehdyksi kuin pahaa. Ja kun selvästi tajuan, että ilojen inha\nmalja alkaisi jo valutella pohjasakkansa katkeruutta huulilleni, niin\nvoinpa ilman ikävää nukkua unhotuksen uneen äänettömän Nirvanan\nhelmaan.\n\nVanhat roomalaiset olivat miehiä!\n\n\n\n\nMykkä paholainen.\n\n\n1.\n\nKerran, kun Beelzebubilla oli paljon hommia, hän taivaassa käydessään\nsattui unohtamaan sinne pergamentin, joka sisälsi tärkeitä suunnitelmia\nja muistiinpanoja. Kesken kiirettään hän olisi sitä tarvinnut, muisti,\nminne oli sen jättänyt, ja lähetti pienen, hiljaisen ja varsin\nhyvänsävyisen paholaisen, joka enimmäkseen hääräili yksinään helvetin\nrauhallisimmissa sopukoissa, sitä noutamaan.\n\nOli helteinen päivä. Läähättäen ja kovasti hikoillen pieni paholainen\nriensi sitä jyrkkää ja mutkittelevaa polkua, joka johti ylös\ntaivaaseen. Portille saavuttuaan hän hengähti, kuivasi otsaansa ja\nsoitti kelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän soitti toisen kerran,\nkiivaammin, ja jäi sitten odotellessaan katselemaan portin rakennetta,\njoka aikoinaan oli ollut komea. Tammilaudoissa oli korkokuvia\nenkeleistä, otsakoristeet olivat harvinaisia taideteoksia, mutta\nkultaus oli kulunut ja laho puu oli toisin paikoin halkeillut. Kun ei\nvieläkään tultu avaamaan, soitti paholainen kolmannen kerran ja\nkumartui tirkistämään pienestä rakosesta taivaan esikartanolle. Hän\nnäki suuren läjän seetrilautoja, joita varmaankin oli tuotu portin\nkorjaamista varten, niin lähellä, että pihkan virkistävä tuoksu\ntunkeusi sieraimiin. Niiden päällä, auringon paahteessa, nukkui\nPietari, suuri avainkimppu sylissään, pää rennosti nojaten käsivartta\nvasten. Arvattavasti hän oli siirtynyt paikaltaan plataanin varjosta\nottaakseen aurinkokylpyä, mutta uni oli hänet pettänyt. Hiki helmeili\nhänen otsallaan, vasemmassa poskessa näytti olevan mälli ja huulet\nolivat mustat tupakasta; pitkä, harmaa parta verhosi avointa rintaa. --\nHeikko tuuli suhahti plataanin lehvissä. Se keinutti hiljaa\nsmaragdinvärisen nurmikentän kukkia, joiden kuvuissa mehiläiset\nsurisivat. Paratiisilintujen varjoja liiteli ruohikossa. Käytävien\ntimanttihiekka säihkyi. Kauempaa kuului kuin aavistuksena enkelien\nlaulu.\n\nKun paholainen huomasi, ettei Pietari herännyt, niin hän kovasti\nhätääntyi ja koetti kolkuttaa. Mutta kun ei sekään auttanut, ryhtyi hän\nkiipeämään portin yli, sillä hänen asiansa oli tärkeä ja hän pelkäsi\npäämiehensä nuhteita. Hän olikin jo harjalla, kun laho ristikkopuu,\njohon hän oli tarttunut, äkkiä petti, ja hän putosi päistikkaa,\nkauheasti parkaisten, taivaan puolelle...\n\nHerättyään tainnoksista hän näki ympärillään joukon valkopukuisia\nenkeleitä ja Pietarin, joka kumartuneena hänen ylitseen tiputti\nopaalinvärisestä taskumatista jotakin hyvää ja karvasta hänen\nhuulilleen. Muuan enkeli tarjosi hänelle hajusuolaansa. Hän nousi ylös,\nhuomasi päässeensä pälkähästä ilman erikoisempaa ruumiillista vammaa,\nmutta kun hän yritti puhua, ei ääntäkään syntynyt. Hän kauhistui,\nponnisti kaikin voimin, mutta turhaan; silmät vain pyörivät hurjasti\nkoloissaan. Sillä tavoin tuli pienestä, hyväntahtoisesta paholaisesta\nmykkä.\n\nViittomalla sai hän kuitenkin selvitetyksi asiansa, pergamentti\nannettiin hänelle, ja hän palasi takaisin.\n\nBeelzebub oli paraikaa tutkimassa vastasyntyneitten ihmislasten\nluetteloa. Hän valitsi paholaislaumasta ne, jotka aikoi lähettää uusien\ntulokkaiden sydämiin, vastapainoksi enkeleille, jotka edustivat taivaan\nvaltakuntaa. Kun mykkä paholainen huomasi, että hänkin oli joutunut\nvalittujen joukkoon, hätääntyi hän ensin. \"Herra, en taida minä sinua\npalvella, sillä minä olen mykkä\", tahtoi hän huutaa, mutta oli siihen\nkykenemätön. Ja kun hän oli arkaileva luonteeltaan, ei hän osannut\nryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, vaan päätti nöyrästi alistua\nkohtaloonsa.\n\nSillä tavoin joutui Valdemar Borgin, rikkaan kartanonomistajan pojan\nsydämeen mykkä piru.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpäilemättä oli pikku Valdemar sangen merkillinen lapsi. Hän makasi\ntyytyväisenä kehdossaan, ja kun hänen oli nälkä tai paha olla, ojensi\nhän kätensä ja haroi ilmaa lihavilla sormillaan. Hän ei milloinkaan\nparkunut kiukusta eikä tuskitellut suotta. Ainoastaan siinä\ntapauksessa, ettei ketään ollut läsnä häntä auttamassa, hän turvausi\nitkuun. Hän oli todellinen ilo sekä äidille että hoitajattarelle.\n\nKun hän kasvoi suuremmaksi, opetettiin häntä lukemaan; joutoajat hän\nleikki ulkona toisten lasten kanssa. Hänen tovereihinsa kuuluivat\npehtorin kaksi pienokaista sekä metsänvartian poika Eino, joka oli\nsuuri ja väkevä, iältäänkin toisia vanhempi. Torpparinkin lapsia oli\nusein joukossa. Valdemar jakoi heille kaikki makeisensa tasan, jonka\nvuoksi hänestä pidettiin, mutta Einoa täytyi kaikkien totella ja\npelätä, sillä hän oli häijy ja saattoi lyödä. Hän osasi uida ja kiivetä\nsileään puuhun, mutta Valdemar ei tohtinut edes laskea litteällä\nkivellä alas saunakalliolta eikä juosta Virma-oriin vatsan alitse,\nsillä äiti oli kieltänyt.\n\nKerran Valdemar leikki muonakellon juurella pehtorin lasten kanssa.\nEino huusi heitä rantaan saunan luo. Valdemaria oli kielletty sinne\nmenemästä, ja hän katseli haikeissaan, kuinka komeita voileipiä Eino\nheitteli järvelle. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut olla\ntottelematon... Siellä Eino hyppeli rantakivillä, pisti kädet\nhousuntaskuihin ja keinui toisella jalallaan, aivan täpärällä.\n\n-- Olkaa te minun kanssani, sanoi Valdemar pehtorin lapsille. --\nHuudetaan Einokin tänne... Eino hoi!\n\nMutta Eino ei tullut. Valdemar huomasi, että toiset aikoivat lähteä.\nKyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.\n\n-- Minä annan suklaata, sanoi hän kaivaen taskuaan.\n\nPehtorin lapset jäivät seisomaan neuvottoman näköisinä, ottivat\nsuklaapalansa ja pureskelivat ne ahnaasti loppuun. He epäröivät.\n\n-- Nyt me mennään, sanoi nuorempi.\n\n-- Miksi ette ole minun kanssani? kysyi Valdemar pahoillaan.\n\n-- Eino saattaa lyödä, vastasi vanhempi. -- Sitäpaitsi... siellä on\nhauskempaa.\n\n-- Eino on hurja poika, virkkoi nuorempi innoissaan.\n\n-- Mikä on? kysyi Valdemar.\n\n-- Hurja poika!... Niin. Minä kuulin itse Talli-Kallen sanovan häntä\nhurjaksi, kun poika kirosi... Hän uskaltaa kirota aikusten kuullen...\nHän on tappanut käärmeenkin.\n\n-- Niin, ja rattaan pyörässä hän tohtii olla ympäri, sanoi vanhempi\nsilmät säihkyvinä.\n\nValdemar vaikeni. Hänen suupielensä värähtivät.\n\n-- Tule mukaan nyt, sanoivat toiset lähtiessään.\n\n-- Äiti on kieltänyt, vastasi Valdemar itku kurkussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisella kertaa, leikkiessä, oli naapurikartanon pikku Irene vieraana.\nHän antoi Valdemarille herkullisen leivoksen, joka oli huolellisesti\npaperiin kääritty.\n\n-- Tämän toin sinulle, sanoi Irene tuulen heilutellessa hänen ruskeita\nkiharoitaan. -- Minä pyysin sen äidiltä.\n\nValdemar kiitti ja söi halukkaasti. Pehtorin lapset seurasivat pyytävin\nkatsein hänen kättensä liikkeitä ja suutaan. Valdemar huomasi sen ja\njakoi leivoksensa tasan kaikille.\n\n-- Sinulle minä sen annoin, kirkaisi Irene, ja hänen silmänsä\nvälähtivät. Veri kohosi hänen poskilleen. Hän yritti raapia Valdemaria,\noli vähällä purskahtaa itkuun ja meni Einon luo.\n\n-- Lyö sinä häntä, sanoi hän. -- Saat nämä, jos lyöt häntä! Irene otti\nkourallisen karamelleja taskustaan.\n\nEino katseli varovasti ympärilleen, astui kiireesti pari askelta ja\nmuksautti Valdemaria nyrkillään. Hän tiesi, ettei Valdemar kantele.\n\nValdemar katsoi maahan, punastui ja oli nolon näköinen.\n\n-- Anna anteeksi, Irene. En minä tiennyt, ettei se ollut sinulle\nmieleen... Eino, älä enää ole suutuksissasi.\n\nValdemar sammalsi. Hän hakkasi maata kengänkorollaan ja oli hämillään.\n\nIrene nauroi pilkallisesti, vastaamatta mitään. Hän lähti Einon kanssa\ntammen alle etsimään terhoja. Pehtorin lapset seisoivat hetken kahden\nvaiheilla. Sitten he menivät Einon ja Irenen perään. Valdemar jäi\nyksikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValdemar pantiin kouluun.\n\nHän asui Irenen tädin luona, joka tavattomasti piti hänestä, kun hän\noli niin hyvä. Koulussa hän menestyi, luki ahkerasti, eikä ottanut osaa\ntoisten kepposiin. Häntä sanottiin tyttöpojaksi ja häntä kiusattiin.\nMutta hän ei koskaan suuttunut eikä kadehtinut niitä, jotka\nlunttaamalla osasivat läksynsä häntä paremmin.\n\nParia vuotta myöhemmin tuli Irene kouluun; hän sai ensimäisellä\nluokalla ehdot laskennossa. Kun Valdemar palasi päättäjäisistä, seisoi\nIrene nurkalla ja itki. Hän oli ehtinyt ennemmin kotiin ja saanut\nnuhteita. Valdemar tunsi sääliä.\n\n-- Kyllä sinä pääset syksyllä. Minä opetan sinua.\n\n-- Sinä! kivahti Irene, ja hänen silmänsä salamoivat läpi kyynelten. --\nSinä et osaa muuta kuin lukea. Minä olen yhtä etevä kuin sinäkin, mutta\nsinä olet kirjatoukka. Niin!\n\nValdemar ei vastannut.\n\n-- Meidän priimus ei lue koskaan. Hän kirjottaa läksyt kynsiinsä.\n\n-- Lunttaaminen on kiellettyä, sanoi Valdemar.\n\n-- Kiellettyä! Kun et uskalla, tyttöpoika!\n\nValdemar oli vaiti pitkän aikaa. Irene alkoi jälleen nyyhkyttää.\n\n-- Älä itke enää, sanoi Valdemar vihdoin liikutettuna.\n\n-- Anna minun olla, tiuskaisi Irene katsomatta häneen.\n\n-- Tule sisään minun kanssani. Johan kotiinkin pian lähdetään, maalle.\n\n-- Anna minun olla, kuulethan!\n\nValdemar nolostui ja pisti molemmat kätensä takintaskuihin. Irene\nkatseli häntä sormien raoista.\n\n-- Älä töllistele! Mene matkoihisi! -- Ja yhtäkkiä Irene kumartui,\nkaappasi kourallisen hietaa ja paiskasi sen voimainsa takaa Valdemarin\nkasvoihin.\n\nValdemar punastui hiusmartoa myöten. Hän tuli niin pahoilleen, että\nkyyneleet pyrkivät silmiin. Hän kääntyi ja meni sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului vuosia. Irenen iäkkäät vanhemmat kuolivat. Hän muutti asumaan\nsetänsä luo Ruotsiin. Hänen toistakymmentä vuotta vanhempi veljensä\notti kotikartanon haltuunsa.\n\nValdemar oli sillä välin tullut ylioppilaaksi.\n\nHän meni Helsinkiin, mutta mikään ala ei häntä erikoisemmin\nviehättänyt. Vuoden ajan hän lueskeli milloin mitäkin, etupäässä\nkansantaloutta. Kun hän ei ottanut osaa muuta kuin kaikkein puhtainta\nlaatua oleviin huvituksiin, ei hänen elämänsä Helsingissä tuntunut\nniinkään miellyttävältä, vaan pikemmin päinvastoin. Turmelus ja pahuus\nrehottivat hänen ympärillään, kurjuuden näkeminen teki hänet\nalakuloiseksi, ja yhä vakavampia ajatuksia alkoi kyteä hänessä.\nPitkiksi hetkiksi hän unohti itsensä, eli mielikuvituksessaan toisten\nelämää säälien köyhiä ja kärsien onnettomien kanssa. Ja miettiessään\nkeinoja, millä voisi huojentaa heidän taakkaansa, selvisi hänelle oma\nkutsumuksensa.\n\nHän matkusti kotiin. Hänen äitinsä oli jo haudassa, ja vanha isä antoi\nhänelle mielellään talon ohjat. Innostunein mielin hän alkoi tehdä\nuudistuksia. Hän lyhensi työpäivän ja korotti palkan kaikille niille,\njotka työskentelivät hänen tiluksillaan. Läheiseen pikkukaupunkiin hän\nperusti orpokodin ja avusti tehokkaasti erästä naisyhdistystä, joka\nhankki apua ja tointa langenneille naisille.\n\nMutta vaikka hän pani parhaansa, näytti kurjuus vain kasvavan hänen\nympärillään. Alituisesti oli ryysyläisiä hänen silmissään, sillä\njokainen tarvitseva etsi häntä. Ja vaikkei hän suonut itselleen\nhetkenkään lepoa, pakotti sisäinen ääni häntä yhä suurempiin\nponnistuksiin ja uhrauksiin.\n\nTalonpojat hänen omilla tiluksillaan eivät vieläkään olleet onnellisia,\nvaikka hän maksoi heille niin hyvin, ettei maanviljelys tuottanut\nhänelle minkäänlaista voittoa. Heti isänsä kuoleman jälkeen, kun suuri\nperintö joutui hänen haltuunsa, hän ryhtyikin tehokkaampiin\ntoimenpiteisiin. Hän jakoi omistamansa maan ja metsän torppareilleen,\njättäen ainoastaan läheisimmät pellot itselleen. Kuitenkaan hän ei\nantanut näitä palstoja talonpoikien yksityisomaisuudeksi, vaan pidätti\nitselleen määräämisvallan ja otti mitättömän rahaveron. Itselleen\nhän osti kaupungista talon, missä talvisin asui aherrellen\nhyväntekeväisyyshommissa. Ainoastaan kesäisin hän oleskeli\nmaatilallaan. Hänestä tuli kuuluisa. Puutetta kärsiviä vaelsi aamusta\niltaan hänen talossaan, ja hän oli antanut palvelijalleen määräyksen,\nettei ketään saanut jättää auttamatta. Mutta onnellinen hän ei ollut,\nsillä alituinen kurjuuden näkeminen tuotti hänelle tuskaa.\n\nNäihin aikoihin alkoi rouva Salonen, langenneiden hyväksi toimivan\nnaisyhdistyksen jäsen, joka oli päässyt erikoisemmin Valdemarin\nsuosioon, valmistaa häntä naimapuuhiin. Ikänsä perusteella katsoi rouva\nvoivansa antaa äidillisiä neuvoja. Kiertäen ja erinomaisella taidolla\nhän pakotti Valdemarin ymmärtämään, että neiti Sinilehto, samaisen\nnaisyhdistyksen sihteeri, kantoi sydämessään hellempiä tunteita\nValdemaria kohtaan. Rouva ei väsynyt kuvaillessaan nuoren tytön\nansioita. Valdemar uskoi kaiken; hänen luonteelleenhan juuri oli\nominaista, ettei hän koskaan epäillyt. Hän oli itse hyvä ja uskoi\nmuista samaa. Kernaasti hän myönsi tytön ahkeruuden ja viattoman\nkasvojenilmeen herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen muistossaan telmi\nkaunis, vallaton tyttönen, joka lapsena oli tuottanut hänelle monta\nmielipahaa tuittupäisyydellään, jopa ilkeydellään suorastaan loukannut\nhäntä. Senvuoksi hän epäröi ja oli neuvoton.\n\nTuli kevät. Irene saapui kotiin oltuaan poissa kuusi vuotta. Valdemaria\nkutsuttiin naapurikartanoon tuliaiskemuihin.\n\nHän meni. Suurten vaahterain alle oli nostettu pöytä, jonka ympärillä\noli viisi henkilöä. Hän tunsi heistä Irenen veljen ja arvasi Irenen.\nKalpea, vaaleatukkainen nainen istui Irenen vieressä leikkien\nhermostuneesti käsillään. Kaksi ulkomaalaisen näköistä viiksetöntä\nherrasmiestä poltteli piippua jutellen keskenään. Valdemar tervehti.\nIrene hypähti pystyyn ja tuijotti Valdemariin hetken vaieten. Valdemar\noli ääneti. Irenen kauneus lumosi hänet. Hän punnitsi itsekseen,\nuskaltaisiko enää sinutella tyttöä.\n\n-- Hyvä jumala! Sinullahan on parta! Tummat viikset oikein, huudahti\nIrene ojentaen kätensä. Valdemar tarttui siihen punastuen, naurahtaen,\nvastaamatta.\n\n-- Mutta sinähän et edes suutele minun kättäni! Näin pitkän eron\njälkeen! Minä luulin, että sulkisit minut kokonaan syliisi. Sinähän\nennen pidit minusta, tyttöpoika.\n\nValdemar suuteli hänen kättään, nauroi väkinäisesti, vilkaisi\nsalavihkaa läsnäoleviin eikä osannut sanoa mitään.\n\n-- Oh, älä välitä heistä. Veljeni sinä tunnet, ja nämä tässä ovat\ntaiteilijoita. Sanon sinulle heidän nimensä niin monta kertaa, että\nopit ne muistamaan. He eivät osaa tehdä mitään.\n\n-- Paitsi velkaa, murahti toinen herroista piippunsa savuun.\n\n-- Herrat sanovat itseään maalareiksi. Neiti on unilääkärimme:\nmystillisten kertomusten improvisoija.\n\n-- Mikä on? kysyi Valdemar huvitettuna.\n\n-- Improvisoija. Sellainen, jonka pää on niin täynnä pötyä, että se\nlakkaamatta tulvii ulos, ellei sitä erityisesti estetä.\n\n-- Älkää kuunnelko häntä, sanoi vieras neiti kimeällä, lempeällä\näänellä. -- Hän kerskailee hävyttömyydellään, varsinkin tänään. Ei hän\ntarkota sillä mitään. Hänen ilkeytensä on vain raivoa.\n\n-- Joka johtuu siitä, ettei hän ponnistuksistaan huolimatta osaa olla\nsydämestään paha, jatkoi maalari.\n\nTuotiin virvokkeita. Sitten Irene vei Valdemarin kanssaan kävelylle.\nHän kertoi matkoistaan ja seikkailuistaan. Valdemar kuunteli pahoilla\nmielin; Irene oli turmeltunut sielultaan. Hänkin puheli hommistaan,\nhyväntekeväisyysyrityksistään. Ja kun tyttö pilkkasi häntä, selitti hän\nvakuuttavasti, kuinka koko hänen toimintansa perustana oli sisäinen\nvarmuus, ääni, joka alituisesti muistutti häntä velvollisuuksista ja\nosotti, mitä hänen tuli tehdä. Valdemar innostui kuvaillessaan\ntalonpoikainsa tyytyväisyyttä ja orpolasten onnea. Ja hänen\ninnostuksensa sai Irenen vaikenemaan. Hän tarkasteli salavihkaa\nValdemaria eikä kiusannut häntä. Mutta kun he palasivat toisten luo,\nalkoi hän heti.\n\n-- Tiedättekö! Tämä herra on täydellisin ihmisystävä, mistä koskaan\nolen kuullut. Hän on jakanut maansa torppareilleen, tehdäkseen heistä\nherrasväkeä, ja hän kaunistaa kotinsa kerjäläisillä.\n\n-- Sinä liiottelet, Irene, sanoi Valdemar tyynesti. -- Tekisit\nparemmin, jos ryhtyisit itse ja pyytäisit ystäviäsi avustamaan minua.\n\n-- Mitä! Minäkö? Pesemään orpolapsia ja parsimaan kerjäläisten sukkia!\nEi, ystäväni. Älä puhukaan sellaista. Tietysti sopii joskus lahjottaa\nrahaa hyväntekeväisiin tarkotuksiin. Siitä saa niin hyvän nimen. Ja\nkulkijalle voi antaa lantin, päästäkseen hänestä eroon. Mutta ei muuta.\nSitäpaitsi, eihän köyhyys ole niin vaarallista. Köyhät ovat onnellisia.\nMutta rumaa se on.\n\n-- Niin, mutta kurjuus?\n\n-- Oh, mitä siihen tulee, niin se on olevaista ja pysyväistä. Sitä on\nenemmän rikkaissa kuin köyhissä, sanoi maalari tosissaan.\n\nValdemar käsitti, että hänen oli tässä tilaisuudessa turha puolustaa\nasiaansa. Hän vaikeni.\n\nMentiin aterialle. Valdemar ei juonut viiniä. Irene katsoi häneen\nsäihkyvin silmin.\n\n-- Sinä et ole vähintäkään muuttunut, sähisi hän melkein vihassa. --\nSinä hukut hyvyyteesi.\n\nPitkän aikaa tämän jälkeen oli Valdemarin paha olla.\nMielikuvituksessaan hän näki Irenen terveen ja hurmaavan olennon. Hän\nvaipui unelmiin, oli hajamielinen ja alakuloinen. Työ tuntui hänestä\nraskaalta, ja tavantakaa yllätti hän itsensä turhista haaveiluista.\n\nMutta omantunnon ääni ei antanut hänelle rauhaa. Se muistutti\nvelvollisuuksista ja nuhteli toimettomuudesta. Ja niin pakottausi\nValdemar työhön. Hän avusti talonpoikia, jotka rakensivat uusia\nasuinhuoneita, ja antoi heille neuvoja.\n\nKului aikaa. Irenen vieraat matkustivat pois, ja tyttö jäi yksin. Hän\nseurusteli silloin tällöin Valdemarin kanssa, kiusotteli häntä, väitti\nalituisesti häntä vastaan, mutta muuttui päivä päivältä hiljaisemmaksi.\nHetkittäin hän tuijotti Valdemariin, näytti tahtovan sanoa jotakin,\nmutta ei voinutkaan, huulet vain liikahtivat, jääden vähän raolleen. Ja\nuseimmiten hän silloin yhtäkkiä teki jotakin, joka loukkasi Valdemaria,\nkidutti jonkun hyönteisen kuoliaaksi, katsoen Valdemariin, poven\naaltoillessa rajusti. Valdemar ei häntä ymmärtänyt.\n\nKerran souturetkeltä palattaessa, kun Valdemar oli kertonut puuhistaan,\nIrene naureskeli:\n\n-- Sinä olet mieletön. Mitä sinä luulet saavasi aikaan? Koetat auttaa\nvaivaisia, sensijaan että antaisit heidän kuolla. Sinä hankit\nkeuhkotautisille varoja, jotta he voisivat mennä naimisiin ja synnyttää\nuusia kurjia. Mutta etkö sitten näe, että viimein maailma on täynnä\nvain sydänvikaisia, halvatuita ja mielipuolia. Ja ne jotkut terveet,\njotka vielä syntyvät, saavat uhrata elämänsä sairaitten hoitoon.\nSinähän vain lisäät maailman kurjuutta. Sinä ruokit petoa, joka lopulta\nottaa sinulta hengen...\n\n-- Sinä et tarkota mitä sanot, keskeytti Valdemar värähtelevin äänin.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n-- Mitä varten sinä aina kiusaat minua, Irene? Ja kuitenkin...\nkuitenkin minä rakastan sinua.\n\nIrene säpsähti ja punastui. Valdemar otti hänen kätensä ja katsoi\nhäneen vakavasti.\n\n-- Niin, Irene. Sinua minä rakastan. Tuletko vaimokseni?\n\nIrenen ruumis vavahteli. Hän ravisti päätään, veren paetessa poskilta.\nSitten hän kuiskasi kiihkeästi:\n\n-- En!\n\nHänen silmänsä polttivat. Valdemar päästi hänen kätensä, tuijotti\neteensä ja vaikeni. Irene näytti odottavan, tuli neuvottomaksi,\ntuskainen piirre ilmaantui hänen suunsa vaiheille. Sitten hän jatkoi\nkuin raivossa:\n\n-- En, tuhat kertaa en! Sinä et tarvitse minua. Minä en merkitse\nsinulle mitään. Talonpoikasi ja orposi ovat sinulle enemmän kuin\nminä, enkä minä voi jakaa. Minun mieheni täytyisi olla minun,\nkokonaan minun, hänen ajatustensa täytyisi kuulua minulle, oo, ja hänen\ntäytyisi olla voimakas... Sinä tappaisit minut hyvyydelläsi. Sinä\nkuolettaisit minun yksilöllisyyteni ja masentaisit minut loputtomalla\nkärsivällisyydelläsi. Hyvyys, hyvyys yksin on sinun voimasi, mutta minä\nen sitä kestä... Ei, ei! Älä puhukaan.\n\nValdemar vaikeni yhä.\n\n-- Katsos, sinä Valdemar et vaimosi tähden voisi laiminlyödä\nainoatakaan velvollisuuttasi. Ja minä tahtoisin miehen, joka olisi\ntähteni valmis mihin tahansa, niin, vaikkapa rikokseen.\n\nIrenen silmät leimusivat, hän hengitti kiihkeästi. Hän näki Valdemarin\nseisovan tyynenä ja alistuvaisena. Epätoivo valtasi hänet. Hän väänteli\nkäsiään lohduttomana. Sitten hän puri huultaan, naurahti, pakotti\nväkisin ilon kasvoilleen.\n\n-- Kuinka sinä saatoitkin olla niin mieletön, Valdemar? Auttajaa sinä\ntarvitset. Sellaista, joka pitää huolta terveydestäsi ja keittää ruokaa\nkerjäläisillesi. No, sellaistahan minä en osaa... Mutta olehan nyt\niloinen, Valdemar. Tein ensimäisen hyvän työn elämässäni, kun en\nsuostunut tulemaan sinulle onnettomuudeksi. Mitä sinä tuijotat, kiitä\nminua.\n\nValdemar ojensi kätensä ja sanoi hiljaa:\n\n-- Unohtakaamme siis ja olkaamme ystäviä.\n\nIreneltä katosi kaikki toivo, hän tuli aivan kalpeaksi. Hän kokosi\nvoimansa, katsoi Valdemaria niin, että tämä perääntyi, ja kähisi:\n\n-- Minä vihaan, minä vihaan sinua. Niin!\n\nHän pyörähti ja meni. Valdemarista näytti, kuin hän olisi itkenyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurasi tuskaisa aika Valdemarin elämässä. Vasta nyt hän tajusi, kuinka\npaljon hän Ireneä rakasti. Hän harhaili metsissä ajatuksiinsa\nvajonneena, tunsi väsymystä ja haluttomuutta, ja alakuloisuus painosti\nhäntä. Mutta samalla kuin hän itse kärsi, heräsi hänessä yhä\nvoimakkaampi halu auttaa toisia kärsiviä. Yhä täydellisemmin hänelle\nselkeni, kuinka oikean elämäntehtävän hän oli valinnut, ja hän päätti\nantautua sille yhä hartaammin.\n\nParin viikon kuluttua tulivat rouva Salonen ja neiti Sinilehto\nvieraisille.\n\n-- Te elätte liika yksinänne, herra Borg, sanoi rouva Salonen\npäivällispöydässä. -- Se vähentää teidän tarmoanne. Nyt teidän on pakko\nkiinnittää huomiotanne kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, taloushuoliin. Se\non miehelle aina kiusallista. Ja teille, jolla on niin jaloja ja\nvoimiavaativia harrastuksia, se on suorastaan anteeksiantamatonta. Oh,\nherra Borg! Uskokaa minua. Te teette vääryyttä itsellenne. Teillä\npitäisi olla ystävä, toveri, joka alituisesti valvoisi etujanne, joka\nvapauttaisi teidät pikkuhuolista ja jonka kanssa voisitte keskustella,\nkun olette epätietoinen.\n\n-- Olette aivan oikeassa, hyvä rouva. Mutta mitä tehdä? vastasi\nValdemar väsyneesti hymyillen.\n\n-- Menkää naimisiin, sanoi rouva Salonen. Ja neiti Sinilehto säesti:\n\n-- Niin, menkää naimisiin.\n\nValdemarin otsa synkkeni. Hän katsoi lautaseensa, ja tuskallisia\nmuistoja liikkui hänen mielessään.\n\n-- Niinhän te sanotte, arvoisat naiset, niinhän te sanotte. Mutta\najatelkaahan, minkälaiseksi nuoren tytön elämä muuttuisi minun\nrinnallani. Hänen täytyisi alinomaa olla kosketuksessa köyhien kanssa.\nHän saisi tyytyä siihen, että omistaisin suurimman osan ajastani\npyrkimyksilleni. Hän tulisi olemaan enemmän auttajani kuin vaimoni. Se\nvaatisi innostusta, ja sitä ei nuorilla naisilla ole. He tahtovat\niloita ja nauttia elämästään.\n\n-- Te erehdytte. On toisenlaisiakin tyttöjä, huomautti rouva.\n\n-- Niin, olkaa vakuutettu siitä, että teette suurta vääryyttä meille\ntyttö poloisille, avusti neiti Sinilehto.\n\n-- Mahdollisesti. Mutta avioliittoon vaaditaan myös rakkautta.\nLuullakseni minun on sangen vaikeata voittaa kenenkään sydäntä.\n\nValdemarin äänessä oli uneksiva sävy ja heikko katkeruus.\n\n-- Ooh! Kuinka te voitte!... huudahti neiti Sinilehto. Hän punastui\nhiusmartoon saakka, loi katseensa alas ja jatkoi hämillään syömistään.\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Rouva Salonen iski silmää. Valdemar\ntarkasteli mielenkiinnolla neidin vaaleita hiuksia, kauniita kasvoja ja\nhieman liian suurta ja velttoa, mutta herkkää suuta. Sitten keskustelun\naihetta vaihdettiin.\n\nParia päivää myöhemmin Valdemar sai vienosti tuoksuvan kirjeen:\n\n    Antakaa minulle anteeksi, oi, minä rukoilen Teitä, antakaa\n    anteeksi, sillä en tiedä mitä teen. Mutta minun täytyy saada\n    kirjottaa Teille, sillä en saa missään rauhaa. En jaksa kauemmin\n    kestää tätä hirveätä levottomuutta, joka teillä-käynnistäni\n    saakka on kiduttanut minua, riistäen unenikin.\n\n    Kuinka Te voitte, kuinka Te voitte sanoa, ettette omista\n    kenenkään sydäntä! Oo, jospa minä osaisin kuvailla mitä tunnen.\n    Jospa tietäisitte, kuinka jokainen ajatukseni on Teitä täynnä,\n    kuinka... Ah, minä tiedän kyllä olevani vain mitätön tyttönen,\n    joka en merkitse Teille mitään, enkä koskaan voi tulla\n    merkitsemäänkään. Mutta Te olette suuri ja jalo. Te ymmärrätte\n    minua. Te annatte anteeksi tyttö paralle, joka tuskansa\n    poltteessa uskaltaa olla näin rohkea. Minun on nyt helpompi,\n    kun olen saanut keventää sydäntäni. Ettehän te ole minulle\n    pahoillanne, eikö totta?\n\n                                                    Lilli S.\n\nKirje vaikutti Valdemariin syvästi. Pitkän aikaa hän oli neuvoton,\ntietämättä mihin ryhtyä. Irenen kiehtova kuva väikkyi yhä hänen\nmielikuvituksessaan. Mutta toiselta puolen vaati sisäinen ääni häntä\ntekemään jotakin, lohduttamaan nuorta tyttöä, jonka suoruus oli niin\nliikuttava. Ja niin kirjotti Valdemar vihdoin hyvin sydämellisen\nkirjeen, kuvasi hämmästystään ja lausui paljon lempeitä sanoja. Ja\nmuutaman päivän kuluttua hän sai vastauksen, missä neiti Sinilehto\nonnellisena kiitti häntä, katui edellistä kirjettään ja esitti kainon\npelkonsa enää tavata Valdemaria.\n\nValdemarille seurasi sisäisen taistelun aika. Hän mietiskeli paljon,\noli yksinään, ja hänen oli vaikea olla. Irenen luokse ei hän saanut\nlähdetyksi, eikä tyttökään antanut mitään kuulla itsestään. Rakastiko\nhän Ireneä? Irenen mielipiteet olivat niin kerrassaan toiset, hänen\nluonteensa oli oikullinen ja villi, ja hänen sielussaan asui pahoja\nvoimia. Koskaan eivät he olisi voineet elää sopusoinnussa, auttaa ja\ntukea toisiaan. Heidän sielujensa välillä ei ollut sukulaisuutta,\nkuinka saattoi hän siis tyttöä rakastaa? Eikö se lumous, jonka valtaan\nhän Irenen läheisyydessä joutui, ollut vain aistillista huumausta,\njonka ruumiillinen kauneus synnytti, vain turmiollista himoa? Mikä\nyhdistäisi heitä ja lujittaisi heidän liittoaan, kun hekuman ensimäinen\nhurma olisi ohitse? -- Sitäpaitsi, aivan turhiahan hän pohti, Irenehän\noli kerta kaikkiaan kieltäytynyt hänelle tulemasta.\n\nVäkisinkin suuntausivat hänen ajatuksensa Lilliin. Lempeät, viattomat\nsilmät säteilivät hänelle avoimesti, ja kauniit kasvot hymyilivät. Eikö\nhän voinut Lilliä rakastaa? Ja miksei voinut? Olihan tyttö lauha kuin\nkesätuuli. Koko hänen olennostaan huokui alistuva nöyryys ja enkelin\nhyvyys. Eikö Valdemarin velvollisuus ollut onnellistuttaa häntä,\nvaikkapa uhrautumallakin? Olihan heidän harrastustensa yhtäpitoisuus se\npohja, jolle saattoi perustaa tulevaisuuden, se sopusointu, joka\ntodelliselle, pyyteettömälle rakkaudelle on olennaista. Varmaankin\nkykenisi nuoren tytön voimakas ja puhdas lempi herättämään vastakaikua\nValdemarissa ja innostamaan häntä työhön ja ponnistuksiin. Kohtalo\ntarjosi hänelle lahjaa, eikö hänen siis tullut ottaa sitä vastaan?\nTurhaa oli tavotella saavuttamatonta. Tyytyväisyys ja alistuminen,\nniissähän oli onnen salaisuus.\n\nElokuussa Irene matkusti pois hyvästiä sanomatta. Valdemariin koski\nepämääräisesti. Kuun lopussa hän muutti kaupunkiin.\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin hän julkaisi kihlauksensa neiti Sinilehdon\nkanssa.\n\n\n2.\n\nTällä aikaa oli mykkä paholainen Valdemarin sydämessä paljon kärsinyt.\nTurhaan oli se odottanut puhelahjansa palaamista, raivonnut äänettömänä\nseuratessaan hoidokkinsa tekoja ja sadatellut enkeliä, joka liukkain,\nväsymättömin kielin oli kuiskinut ainaista hyvyyttään.\n\nVihdoin se oli kyllästynyt ja jättänyt tyyssijansa. Se asusti\nnykyään näkymättömänä Valdemarin huoneessa, istuskellen pienellä\nnurkkapöydällä. Se kulutti aikaansa puhaltamalla huilua, latomalla\npalvelijain puolelta varastettuja kortteja pasianssiin ja\npiirtelemällä hassunkurisia koukeroita pöydän tomuun. Se lämmitteli\nauringonpaisteessa, vuoleskeli Valdemarin kynäveitsellä toisen jalkansa\nkaviota ja viihtyi verraten hyvin yksinäisyydessään. Toisinaan,\nunettomina öinä, se punoi kokoon ihmeellisiä juonia, voidakseen\njollakin tavoin saada mielipiteensä Valdemarin tietoon, mutta mikään\nniistä ei onnistunut.\n\nEräänä sateisena syysiltana Valdemar palasi sangen myöhään\nmaatilaltaan. Hän oli läpimärkä, lopen väsynyt ja huonolla tuulella.\nHänen raha-asiansa näyttivät olevan sekaisin. Maanviljelys ei läheskään\nkannattanut, pehtori oli tarvinnut suuren rahasumman, ja talonpojille\noli täytynyt antaa varoja apulannan ostoa varten. Pellot olivat\nhuonossa kunnossa, eikä karja tuottanut enää läheskään sitä kuin ennen.\n\nSaatuaan kuivat vaatteet päälleen Valdemar istahti työpöytänsä ääreen,\nsillä hänellä oli tärkeätä kirjotettavaa. Häntä väsytti ja hän tunsi\nhaluttomuutta. Hän nousi, otti ratsupiiskan pöydältä ja huitaisi sillä\nvoimainsa takaa pari kertaa ympärilleen, norjentaakseen jäseniään.\n\nKuului kauhea parahdus. Valdemar säikähti, jäi kuuntelemaan. Mutta\nkaikki oli hiljaista eikä mitään näkynyt.\n\nIsku oli sattunut mykkää paholaista selkään. Se hypähti sohvalle\npainaen kädellään kipeätä kohtaa. Se ihmetteli omaa ääntään, koetteli\nsitä uudelleen, varovaisesti, oudon ilon tulviessa mieleen...\n\nMykkä paholainen oli saanut puhekykynsä takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaluttomana istuutui Valdemar työnsä ääreen. Pöydällä oli kaksi suurta,\nkeltakuorista kirjettä. Toinen sisälsi orpokodin johtajan anomuksen,\njossa tämä pyysi 20,000 mk uudistuksiin ja korjauksiin. Valdemar\nhämmästyi; levottomana ryhtyi hän lukemaan perustelua. Kaikki\nselittelyt tuntuivat hänestä löyhiltä, kummallinen epäluulo heräsi\nhänessä, ja sen huomatessaan hän säpsähti. Mistä johtui tämä epäilys?\nKoskaan ennen ei hän ollut sellaista huomannut itsessään. Eikö hänellä\nollutkaan tarpeeksi uhrautuvaisuutta?...\n\nPalvelijatar astui huoneeseen.\n\n-- Eräs mies pyytää päästä sisään. Hän tahtoo apua.\n\n-- Antakaa hänelle rahaa ja käskekää hänen mennä, sanoi Valdemar\nkärsimättömänä.\n\n-- Talouskassa on tyhjä, herra.\n\nValdemar otti lompakostaan rahaa ja antoi palvelijan viedä sen\ntarvitsevalle.\n\nToisessa kirjeessä puhuttiin turvalaitoksen perustamisesta langenneille\nnaisille. Se oli naisyhdistyksen alote; viisihenkinen toimikunta oli\nvalittu järjestämään asiaa. Toiveet kohdistuivat Valdemariin;\ntoimikunta pyysi huomenna päästä hänen puheilleen.\n\nValdemar tuskaantui. Hän vajosi mietteisiinsä, ja katkeruus alkoi\norastaa hänen rinnassaan. Yhtä kurjaahan oli kaikki, huolimatta\nponnistuksista. Langenneiden naisten luku lisääntyi, äpärälapsia syntyi\nyhä enemmän, ja kun prostitueerattuja oli ruvettu ahdistamaan, oli\nsairaustapausten määrä kasvanut. Mitä siis kaikki puuha hyödytti? Hän\noli uhrannut omaisuudestaan enemmän kuin oikeastaan olisi saattanut,\nmutta mikä oli tuloksena?\n\n-- Jokainen pyrkii auttamaan toista ja on itse vuorostaan avun\ntarpeessa, kuiskaili Valdemar itsekseen. -- Mitä sillä voitetaan?\nParempi, kun kukin ajattelisi vain omaa etuaan. Jos heikot sortuvat,\nniin entä sitten! Ei ole vaivaisista puutetta.\n\nValdemar säikähti omaa ajatustaan. Mistä tuli tuollaisia sanoja hänen\nhuulilleen? Omatunto alkoi kolkuttaa: Tässä hän kulutti aikaa\nalhaisissa mietteissä, vaikka työ odotti. Ja väsymyksestään ja\nhaluttomuudestaan huolimatta Valdemar tarttui kynään.\n\nJälleen ilmestyi palvelija ovelle.\n\n-- Kaksi henkilöä haluaa puhutella herraa.\n\n-- Mutta nythän on jo myöhä, tuskitteli Valdemar.\n\n-- He kävivät jo aikaisemmin, mutta minä sanoin, että herra tulee\nkotiin vasta illalla.\n\n-- Hyvä isä! En saa koskaan rauhaa! Mutta eivätkö he sitten käsitä,\netten jouda, etten jaksa... Sanokaa, että tulevat huomenna.\n\nPalvelija kumarsi ja poistui, hämmästellen isäntänsä huonoa tuulta.\n\nValdemar nousi, käveli ympäri lattiaa. Hänestä tuntui kaikki\nvastenmieliseltä ja tyhjältä, eikä hän ollenkaan halunnut kirjottaa.\n\n-- Häiritsevät työtäni, sekottavat ajatukseni. Enhän minäkään ole\nmikään kone, hitto vieköön! jupisi hän.\n\nMutta pian hänen mielentilansa kävi ristiriitaiseksi. Hän oli\nkuulevinaan sisäisiä kehotuksia, moitteita velvollisuuksiensa\nlaiminlyönnin johdosta. Hän hermostui.\n\n-- Olkoon! En minä jaksa. Ja onhan se päivä huomennakin.\n\nHän heittäytyi sohvalle pitkäkseen, nukkui heti ja näki unta:\n\nHän käveli huoneessaan. Yhtäkkiä hän huudahti ja peräytyi pari askelta\nkauhistuneena. Nurkkapöydällä istui pieni, karvainen olento, jolla oli\npunaiset kasvot, kaksi kiiltävän mustaa sarvea päässä ja kavio toisessa\njalassa. \"Taivaan Jumala!\" sammalsi Valdemar. Olento hävisi kuin varjo.\n\"Mutta minähän näin pirun, kuten Luther aikoinaan\", puheli Valdemar\nkummissaan. Kello löi kaksitoista. Näky ilmaantui uudelleen. Jälleen\nValdemar hätkähti, mutta rauhottui pian, ja hänessä heräsi halu tutkia\noutoa ilmiötä. Eihän olento ollut kovinkaan pelottava. Kirkkaissa\nmustissa silmissä oli hyväntahtoinen ilme, paksut veripunaiset huulet\nhymyilivät ystävällisesti, paljastaen valkean hammasrivin, ja\nnerokkaannäköisen, kaarevan nenän sieraimet värähtelivät. Elleivät\ntuuheat, ylöspäin kaareutuvat kulmakarvat, valtavat viisauden kohokkeet\notsalla, nenän juuressa, ja jykevä leuka olisi antaneet kasvoille\nvoimakasta sävyä, olisi niitä voinut pitää miltei hentomielisinä.\nValdemaria nauratti. Hän astui lähemmäs ja silitti hiljaa olennon\nkarvaista selkää. Paholainen pyörähti nuolennopeasti ja potkaisi\nValdemaria käteen kaviollaan. Sitten se nauroi täyttä kurkkua, suu\nammollaan, mutta äänettömästi. Valdemar kiljahti ja piteli kättään.\nPaholainen kirjotti punaliidulla seinään: \"Se, jolle hyvää teet, pistää\nensimäiseksi.\" Valdemar kävi miettiväiseksi ja heittäytyi sohvalle.\nOlento nosti huilun huulilleen. Alkoi kuulua ihania, tuudittavia\nsäveliä. Tähdet tuikkivat uudinten raosta...\n\nKun Valdemar heräsi, oli aurinko jo korkealla. Pitkään aikaan ei hän\nollut nukkunut näin hyvin.\n\nHän oli hajamielinen, epäröivä, eikä kyennyt ryhtymään työhön, vaikka\ntietoisuus velvollisuudestaan kiusasi häntä. Hänen omatuntonsa jakeli\nkyllä nuhteitaan, mutta hän tuntui saaneen ihmeellisen voiman sotia\nniitä vastaan.\n\n-- Täytyyhän minun itseänikin ajatella, mutisi hän lähtien kävelylle.\n\nEräältä sivukadulta kuului meteliä. Muuan katupoika tappeli kahden\nherraspojan kanssa.\n\n-- Varropas! Minä sanon tädille, niin joudut orpokotiin. Eihän sinulla\nole isääkään, kähisi toinen herraspojista.\n\n-- Väv väv väv väv! irvisti katupoika.\n\n-- Hamppari! Varas sinusta tulee.\n\n-- Älä kolita luista nokkaas!\n\n-- Retku-Ville! Vääräsääri! Menepäs saunaan, niin vaatteet putoavat\npäältäsi. Niin paljon sinusta likaa lähtee.\n\nKatupoika sieppasi kiven ja heitti erinomaisella taidolla sen\nvihamiehensä selkään. Samassa Valdemar tarttui häntä kauluksesta. Ville\nalkoi ulista.\n\n-- Kaikki on hänen syytään, selitti herraspoika itsetietoisena. --\nToimittakaa hänet orpokotiin. Hänellä ei ole isää, eikä hänen äitinsä\nvoi panna häntä kouluun. Hänestä ei tule mitään.\n\n-- Eikä hän tee mitään, säesti toinen.\n\n-- Myynhän minä sa-anomalehtiä... ja kerään vanhoja kalosseja. Älkää\nviekö minua.\n\n-- Mutta etkö sinä tahtoisi hoitolaan? kysyi Valdemar kummissaan. --\nSiellä on vain kilttiä lapsia. Siellä sinun vasta hyvä olisi.\n\nVillen kyyneleet kuivuivat hämmästyksestä. Hän katseli suurin silmin\nValdemaria.\n\n-- No kysykää vaikka Rantasen Topilta taikka Pulju-Eetulta. Eivät\nuimaankaan päässeet yhtä kertaa. Selkäänsä saavat, kun eivät jaksa\ntehdä... Hän alkoi jälleen nyyhkyttää: -- Ä-älkää viekö minua.\n\nValdemar säpsähti; hänen kulmansa vetäysivät kokoon. Sellainen\nkäsityskö lapsilla olikin orpokodista?... Kavalasti riuhtaisi Ville\nitsensä eroon ja juoksi pakoon. Valdemar ei välittänyt siitä,\nristiriitaisia ajatuksia tulvi hänen mieleensä.\n\nTosiaankin, millainenhan mahtoi järjestys orpokodissa oikeastaan olla?\nHänellä ei ollut ollut aikaa sitä lähemmin tarkastaa. Oliko johtaja\nsilmäinpalvelija? Oliko hän tehnyt väärin luottaessaan tähän mieheen,\njonka koko ulkomuoto ilmaisi rehellisyyttä ja hyvyyttä?\n\nValdemar kulki kotiin kiivain askelin. Hän oli huonolla tuulella, ei\nvoinut ryhtyä mihinkään, vaan murjotti eteensä levottomana ja synkkänä.\n\nIltapäivällä tuli komitea. Valdemar kuunteli haluttomana esityksiä,\nvastaili vältellen, siirsi ratkaisun tuonnemmaksi, haluten\nmiettimisaikaa.\n\nKomitea läksi.\n\nTuli pimeä. Hän ei sytyttänyt lamppua, vaan astuskeli rauhattomana\nhuoneessaan. Vihdoin hän meni jälleen ulos.\n\n\"Valkea kyyhky\", luki hän erään ravintolan osotekilvestä. Outo\nmielihalu valtasi hänet, hän aikoi sisään. Kuitenkin hän epäröi. Eihän\nhän milloinkaan ollut käynyt sellaisessa paikassa. Hän oli jo menossa\npois, mutta kääntyi nopeasti takaisin.\n\n-- Tilaan sitruunamehua. Pöydällä on säästöpankki köyhiä varten. Tungen\nsinne pari markkaa, siinähän on käyntiini kyllin syytä, pälkähti äkkiä\nhänen päähänsä. Hän naurahti itsekin perusteluaan eikä voinut ymmärtää,\nmistä se johtui hänen mieleensä.\n\nHän istahti piiloiseen sopukkaan verhon suojaan ja tilasi illallista.\nSikarin sauhu ja pihvin käry kiusasivat häntä. Hajamielisenä kuunteli\nhän sekavaa puheensorinaa, naurun hihitystä ja lasien kilinää.\n\nYhtäkkiä tuttu ääni verhon toisella puolen kiinnitti hänen huomiotaan.\n\n-- Sano mitä tahdot, Lilli on nätti tyttö. Mutta rahaa pitää olla. Minä\nkun pistäysin Imatralla hänen kanssaan, niin kyllä pussini oheni.\n\n-- Sen minä arvaan... No entä vaimosi? Ei epäile mitään?\n\n-- Hänhän hoitaa orpoja, hehehe. No, kipataanpas!\n\nSyntyi vaitiolo. Valdemar oli tuntenut orpokotinsa johtajan äänen.\n\n-- Mitenkähän me siitä pelijutusta oikein selviämme? Eilen...\n\n-- Ole huoletta, kuiskasi johtaja. -- Minä luotan Lilliin. Häät tulevat\ntuotapikaa. Ja sitäpaitsi, on minulla muutakin.\n\n-- Älä helkkarissa! No mitä?\n\n-- Lähetin Borgille 20,000 markan anomuksen, parannuksia varten. Siitä\nsitä pistetään kymmenisen tuhatta omaan taskuun.\n\n-- Jos suostuu.\n\n-- Varmasti suostuu. Minuunhan se luottaa kuin jumalaan...\n\nValdemaria kauhistutti, hän uskoi tuskin omia korviaan. Hän riensi ulos\ntuntien pahoinvointia. Oven edessä oli muuan auto ajaa hänet kumoon.\nValdemar kääntyi katsomaan. Neiti Sinilehto hyppäsi ulos, maksoi ja\nkatosi \"Valkeaan kyyhkyyn\". Nyt tiesi Valdemar varmasti, ketä Lilliä\njohtaja oli tarkottanut.\n\nValdemar kulki kotiin tuntien tuskaa ja inhoa. Perille päästyään hän\nhuomasi unohtaneensa avaimen. Hän kiersi pihanpuolelle koputtaakseen\npalvelijain ikkunaan. Sisältä kuului outoa hälinää, ja hän jäi hetkeksi\nkatselemaan uudinten raosta. Pöydällä näkyi pulloja ja laseja; terävä\nnaurun kikatus tunkeusi korviin. Valdemar ei suuttunut eikä\nkatkeroitunut. Hän oli välinpitämätön ja rauhallinen, melkeinpä\nhymyili. Vihdoin hän koputti. Hätääntyneen näköinen palvelija kurkisti\nverhon raosta siristäen silmiään. Valdemar viittasi ja lähti ovelle.\nAvattuaan pyyteli humalainen palvelija anteeksi sanoen luulleensa\nherran nukkuvan. Äänettömänä Valdemar astui hänen ohitseen.\n\nEnsimäiseksi työkseen hän repi anomuksen, joka vielä oli pöydällä.\nSitten hän otti sormuksen sormestaan. Hetken hänen mielialansa oli\nsekava, jopa tuskallinenkin, mutta vähitellen tuli hänen yhä parempi ja\nrauhallisempi olla. Ilmakin, jota hän hengitti, tuntui ikäänkuin\nraikkaammalta. Hän tunsi vapautusta ja suurta iloa päästessään eroon\nihmisistä, joiden elämä ja teot eivät enää vähääkään häntä\nliikuttaneet.\n\nHän oli saanut epäilyn lahjan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValdemar ryhtyi tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Orpokotinsa hän jätti\nkaupungin huostaan, lahjottaen sille talon tavaroineen. Hän ilmotti\neroavansa vaivaistalon johtokunnasta, johon oli kuulunut. Langenneiden\nnaisten turvalaitoksesta ei hän tahtonut tietää mitään, vaan kirjoitti\ntoimikunnalle, ettei asia häntä vähintäkään liikuttanut. Hän oli perin\nhyvällä tuulella, hyräili ja rallatteli. Mielessään hän hautoi muuttoa\nmaalle.\n\nKerran, kun hän oli kävelyllä, yritti muuan vaimo käsirattailla tuoda\nsuurta vaatekuormaa pyykkirannasta. Vastamäessä ei kuorma kulkenutkaan.\nValdemarin tuli sääli; hän riensi apuun.\n\n-- Älkää, hyvä herra, mitäs ihmiset sanovat, hätäili nainen punastuen.\n-- Panin liian paljon. Täytyy vähän pienentää kuormaa.\n\n-- En välitä ihmisistä, sanoi Valdemar. -- Tehän olette aivan\nuuvuksissa. Ei pidä ponnistaa liikaa.\n\n-- Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Kyllä minä nyt, kun päästiin tämä\nylämaa... On se ennen tullut keveästikin, yhtä suuri kuorma, vaan olen\nväsynyt. Mieheni on sairaana, ja lääkkeet vievät rahaa. Ei tahdo\nriittää ravintoon, kun olen yksin ansaitsemassa. Tuhansia kiitoksia,\nhyvä herra.\n\nValdemar tarkasteli vaimoa, jonka kalpeista, laihtuneista kasvoista\nkuvastui kärsimys ja luja tahto.\n\n-- Te elätätte perhettänne, niinkö? Onko teillä lapsia? kysyi hän.\n\n-- On, kaksi.\n\n-- Ja miehenne on sairaana?\n\n-- Niin, jo toista kuukautta.\n\n-- Oletteko koettanut mistään pyytää apua?\n\n-- Hyvä herra. Minä olen terve ihminen ja jaksan tehdä työtä. En ikinä\ntahtoisi kerjätä. Kun vaan mieheni tulisi ennalleen, niin kaikki olisi\nhyvin.\n\nNaisen äänessä oli hillittyä omanarvontuntoa. Valdemar katsoi häntä\nsilmiin.\n\n-- Haluaisin nähdä miestänne. Asutteko kaukana?\n\n-- Ei tästä pitkälti ole... Mutta... se on vain köyhän maja, niin että\ntokko herra...\n\nValdemar nyökäytti päätään vastaamatta.\n\nMökki oli kurja viistoon painuneine ovineen ja rikkinäisine\nikkunoineen, mutta aika siisti. Lapset leikkivät tyydyttävän puhtaalla\npermannolla. Sängyssä makasi laihtunut ja parrottunut mies sairaana.\n\n-- Kysykää ahkerasti lääkärin neuvoja, sanoi Valdemar kaivaessaan\nlompakkoaan. Hattuaan kohottaen hän laski satamarkkasen kiittelevän\nvaimon käteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut niin suurta antamisen\niloa.\n\nKotona odotti häntä joukko huonosti puetuita nuoria miehiä, jotka\npyysivät apua.\n\n-. Miksette tee työtä? tiuskaisi Valdemar.\n\n-- Ei saa työtä, herra, ajat ovat huonot.\n\n-- Minä toimitan, odottakaa.\n\nValdemar poistui huoneeseensa. Hän palasi hetken kuluttua kirje\nkädessä.\n\n-- Menkää maatilalleni ja antakaa tämä kirje pehtorilleni. Hän\ntoimittaa teille työtä.\n\nMiehet luikkivat tiehensä nolostuneina.\n\nValdemar erotti palvelijansa ja järjesti asiansa maallemuuttoa varten.\nHän ei ottanut ketään vastaan. Suuresti hän nautti häiriintymättömästä\nrauhasta.\n\nKun hän eräänä iltana palasi kotiin, rentoili pari jätkää portin luona.\n\n-- Mistähän hiivatista sitä sais pullon kaljaa? kysyi toinen sylkäisten\npitkään.\n\n-- Sanos muuta. Siihen on piru mennyt Porin herraankin. Ei siltä enää\nliikene viittä penniä... Siitähän sitä ennen nostettiin rahaa kuin\npankista.\n\nValdemar naurahti sisäänmennessään. Seuraavana päivänä hän muutti\nmaalle.\n\nHän ryhtyi ottamaan selkoa talonpoikien tilasta ja teki pitkiä retkiä\nmaa-alueensa äärimäisiin kolkkiin. Mutta kuinka hän hämmästyikään\nnähdessään, miten metsät olivat haaskatut. Oli jätetty kartanon\nympärille koskematon kehä puita, jotta ei hävitys pistäisi silmään,\nmutta etempää oli kaikki hakattu.\n\nValdemar poikkesi erääseen torppaan. Mainio, tilava tupa oli hyvin\nepäsiisti. Pöydällä oli pulloja ja ruuan jätteitä. Nurkassa, suuren\noluttynnyrin päällä, istui poika hajareisin, kiusaten pikkusiskoaan.\nIsäntä makasi sängyssä kädet levällään, sikahumalassa, ähkien kovasti;\nrenki loikoi kiukaalla piian vieressä. Valdemar katseli äänettömänä;\nhänessä heräsi viha.\n\n    Näinhän se lauleli Lammin likka\n    tuohia pihtiin pannessansa...\n\nIsäntä se sillä tavoin laulaa juritti sängyssä. Valdemar lähti\npaiskaten kiivaasti oven kiinni.\n\nToisessa torpassa oli erinomainen asuinrakennus. Isäntäväki näytti\nelelevän herroiksi tekemättä mitään. Vierailla he väännättivät maansa,\nkorjaten itse sadon.\n\nMitä perusteellisemmin Valdemar teki tarkastuksiaan, sitä selvemmin hän\nhuomasi, että hänen torppareistaan oli muodostunut erikoinen luokka,\njonka hyvinvointi oli johtanut laiskuuteen ja paheisiin. Myymällä\nmetsää he olivat saaneet rahaa ja rahalla palkanneet vieraan väen\ntekemään töitä. Ja näitä palkollisiaan he ahdistelivat ja sortivat\npaljoa säälimättömämmin kuin heitä itseään oli koskaan sorrettu.\n\nVihan vimmassa Valdemar tarttui työhön. Mikä pölkkypää hän olikaan\nollut uskoessaan hyvää ihmisistä ja luottaessaan heihin. Armotta hääti\nhän kaikki torpparinsa, otti heidän maansa omikseen, mutta antoi\nniiden, jotka halusivat, jäädä asumaan paikoilleen sillä ehdolla, että\ntekisivät yksinomaan hänen työtään. Hän erotti kelvottoman pehtorinsa\nja palkkasi uuden. Hän hankki koneita, nuorta työväkeä, kunnollisia\nvouteja. Lyhyessä ajassa hän teki erinomaisen viljelyssuunnitelman,\nneuvotellen asiantuntijain kanssa. Vastustamattomalla tarmolla hän\nalkoi panna sitä täytäntöön. Hän maksoi kohtuullisesti, jopa\nrunsaastikin, mutta oli samalla vaativainen ja erotti armotta\npienimmästäkin huolimattomuudesta. Häntä pelättiin ja vihattiin, mutta\nmyöskin kunnioitettiin.\n\nKului pari vuotta. Yksinäisyys painosti Valdemaria toisinaan. Mutta hän\nnäki työnsä menestyvän, ja se lisäsi hänen voimiaan ja tarmoaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLevisi tieto: Irene oli tullut kotiin, seurassaan nuori, pitkä\nherrasmies. Huhuttiin herran olevan Irenen sulhasen; kerrottiin\nmyöskin, että Irenen veli oli hurjastellut talon suuriin velkoihin.\n\n-- Sulhanen on kai rikas, ajatteli Valdemar. Hän osti automobiilin.\n\nIrene ei kutsunut häntä luonaan käymään. Valdemar vajosi muistelmiinsa\nja tuli hajamieliseksi. Hän ajeli levottomana autollaan, hurjasti kuin\nhullu, mutta kertaakaan ei hän tavannut tyttöä.\n\n-- Irene rakasti minua ennen, mutta minä en ymmärtänyt häntä, ajatteli\nValdemar, ja asia tuntui hänestä päivänselvältä. -- Irene on vain sen\nmiehen, joka kykenee hänet ottamaan, mutta minä olen saamaton nahjus.\nHän on minulle suutuksissaan. Ei hän sääli heikkoa, mutta hän kärsii\nhuomatessaan olevansa voimakkaampi.\n\nValdemar kummeksui omia ajatuksiaan. Miten toisenlaisia ne olivatkaan\nkuin ennen! Ihan itsekseen niitä pulpahteli hänen aivoistaan. -- Huima\nsuunnitelma alkoi kyteä hänen mielessään, mutta hän epäröi.\n\nElokuussa julkaistiin kihlaus. Valdemar joutui epätoivoon ja lähetti\nonnittelun. Hän sai kutsut pitoihin. Silloin hän päätti uskaltaa mitä\ntahansa.\n\nHän tuli kihlajaisiin huimaa vauhtia autollaan, nousi suorana ja\nkalliisti vaatetettuna. Irenelle hän antoi ruusun, onnitellen sydämensä\npohjasta, kasvot vaaleina. Hän huomasi, kuinka tytön suupielet heikosti\nvärähtelivät ja katse hämärtyi; se rohkaisi häntä. Hänet esiteltiin\nsulhaselle, ja hän osasi olla kohtelias.\n\nPäivällisen jälkeen, kun oltiin verannalla, tarjosi Valdemar\nkäsivartensa morsiamelle.\n\n-- Jos suvaitset, Irene. Minulla olisi jotakin puhuttavaa.\n\nHän vei tytön etemmäksi puistoon, vaieten.\n\n-- No, mitä aiot? kysyi Irene vihdoin.\n\n-- Odotahan, sai Valdemar vastatuksi. Hänen kasvonsa olivat aivan\nvalkeat. Irenen valtasi outo pelko.\n\nHe tulivat maantielle. Automobiili puhisi lähtövalmiina. Ja yhtäkkiä\nValdemar nosti tytön kuin lapsen syliinsä ja syöksyi autoon. Irene\nkirkaisi. Se oli myöhäistä. He kiisivät vinhaa vauhtia.\n\n-- Valdemar! Mitä tämä merkitsee? kysyi Irene tuskaisin äänin.\n\nValdemar ei vastannut. Hän tuijotti eteensä kylmänä ja väsyneenä.\n\n-- Mitä sinä aiot, Valdemar?... Puhu! Tämähän on kauheata.\n\nValdemar istui liikkumattomana. Outo nautinto hurmasi häntä.\n\n-- Herran tähden, Valdemar! Sinähän olet mieletön. Mikset sinä sano\nmitään? -- Irene alkoi nyyhkyttää.\n\nVastustamattomalla voimalla tempasi Valdemar tytön syliinsä ja suuteli\nhäntä hurjasti.\n\n-- Minä rakastan sinua, Irene, minä rakastan sinua ja vien sinut pois.\nMinun täytyy saada sinut itselleni. Sinun täytyy rakastaa minua. --\nHänen äänensä oli vavahtelevaa, intohimoista kuisketta.\n\nIrene ponnisti turhaan irti. Sitten hän herpautui, jäi lepäämään\nValdemarin käsivarsien varaan. Hän vapisi, näytti luhistuvan kokoon ja\ntuijotti Valdemariin kuin lapsi.\n\n-- Sinä olet hirveä mies, Valdemar. Sinä olet kokonaan muuttunut.\nPäästä minut! Minä pelkään sinua.\n\n-- En!\n\nÄkkiä Irene puri Valdemaria käteen. Käsi ei värähtänytkään. Verta alkoi\nvirrata. Irene painausi kiinni Valdemariin ja hengitti tiheästi.\n\n-- Kätesi vuotaa, Valdemar. Sinä tahraat minut, sanoi hän hämillään.\n\n-- Sinä rakastat minua, Irene! kuiskasi Valdemar koko voimallaan. Hänen\nhengityksensä poltti tytön poskea.\n\n-- Kiellä ajamasta niin kovaa. Minä pelkään... Minne sinä viet minua?\nHyvä Jumala!\n\nIrene lepäsi aivan raukeana Valdemarin rintaa vasten. Hänen povensa\naaltoili. Hän oli neuvoton ja taisteli ylpeytensä kanssa.\n\nJälleen suuteli Valdemar häntä huulille. Tyttö ei enää vastustanut. Ja\nyhtäkkiä hän kiersi kätensä Valdemarin kaulaan. Hän huohotti silmät\nummessa. Sitten hän kätki kasvonsa Valdemarin rintaa vasten ja\npurskahti itkuun kuin koulutyttö.\n\nValdemar hyväili häntä hiljaa ja antoi hänen itkeä. Vähitellen\nkyyneleet kuivuivat. Irene katsoi Valdemariin outo valo silmissä,\nposket hehkuvina.\n\n-- Vie minut vaikka maailman ääriin, kuiskasi hän kiihkeästi, ummistaen\nsilmänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana, kun he jo olivat naimisissa, sanoi Irene:\n\n-- Mikä sinut muutti niin kokonaan, Valdemar? Minä olen sitä monta\nkertaa miettinyt.\n\nValdemar naurahti.\n\n-- En minä tiedä. Mutta luulenpa tosiaan, että olen tullut sangen\npahaksi. Tiedätkö? Minä näen paholaisen toisinaan unissani.\n\n-- Höpsis!\n\n-- Ihan totta! Olen varma, että piru asustaa huoneessamme. Kun vaan\najattelen ilkeyksiä maata pannessani, niin heti hän unessa ilmaantuu.\n\n-- Valdemar, sinä olet hassu.\n\n-- Koetahan, Irene. Kenties sinäkin näet hänet. Ajattele oikein pahaa\nillalla.\n\nAamulla kysyi Valdemar:\n\n-- No, mitä näit?\n\n-- En mitään. En nähnyt unta ollenkaan.\n\n-- Sinä et osaa ajatella pahaa, lapsukainen, sanoi Valdemar taputtaen\nvaimoaan poskelle.\n\nIrene naurahti omituisesti. Valdemar katsoi häneen terävästi.\n\n-- Mitä sinä ajattelit?\n\n-- Tahdotko tietää?\n\n-- Tahdon.\n\n-- Ajattelin, kenen kanssa sinut ensiksi pettäisin, kuiskasi Irene\nsilmät säihkyvinä, kietoen Valdemarin syleilynsä hurjaan onneen.\n\n\n\n"]