[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQsXKlgwxEyfwykNjOXjTX2ERuqaAsKVO4nLE3naMbL0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1633,"Mitä Katy teki","Coolidge, Susan (oik. Woolsey, Sarah)",1835,1905,"1633-coolidge-susan-mita-katy-teki","1633__Coolidge_Susan__Mitä_Katy_teki",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1872,1921,36874,226893,false,55803,[23,24,25,26,27,28,29],"Accidents -- Juvenile fiction","Aunts -- Juvenile fiction","Conduct of life -- Juvenile fiction","Cousins -- Juvenile fiction","People with disabilities -- Juvenile fiction","Siblings -- Juvenile fiction","Single-parent families -- Juvenile fiction",[31,32],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Mitä Katy teki: Kertomus\" by Susan Coolidge is a novel written in the late 19th century. It centers around the spirited character Katy Carr, who navigates childhood adventures and the challenges of family life in a growing town. The narrative seems to explore themes of growth, responsibility, and the innocence of youth through Katy and her siblings' escapades.  At the start of the story, we are introduced to the Carr family, particularly Katy and her five siblings. Katy, the oldest, grapples with the challenges of life without their mother, and we see glimpses of their everyday activities and interactions, highlighting their playful nature and sometimes mischievous behavior. The opening sets the stage for Katy’s aspirations to achieve greatness and her humorous yet chaotic family dynamics, including her relationship with her well-meaning but stern Aunt Izzie. The children’s adventures are depicted with warmth and whimsy, promising a delightful exploration of their lives as they grow and learn from their experiences. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Enckell, Armida",351,"Katy Carr on vilkas ja kuriton tyttö, joka haaveilee suurista teoista mutta päätyy usein vaikeuksiin. Vakava onnettomuus muuttaa hänen elämänsä ja pakottaa hänet opettelemaan kärsivällisyyttä sekä muiden huomioimista pitkän toipumisen aikana.","Susan Coolidgen 'Mitä Katy teki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1633.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","MITÄ KATY TEKI\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nSUSAN COOLIDGE\n\n\nSuomensi\n\nArmida Enckell\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n       Niille viidelle, alkuruno.\n    I. Carrin lapset.\n   II. Paratiisi.\n  III. Vastuksien päivä.\n   IV. Kikeri.\n    V. Ylisillä.\n   VI. Läheiset ystävät.\n  VII. Helena-serkun vierailu.\n VIII. Huomenna.\n   IX. Synkkiä päiviä.\n    X. Pyhä Nikolai ja Pyhä Valentin.\n   XI. Uusi läksy opittavana.\n  XII. Kaksi vuotta myöhemmin.\n XIII. Vihdoinkin.\n\n\n\n\nNIILLE VIIDELLE\n\n\n    Meit' oli kerran kuusi lapsukaista,\n    Jotk' yhdess' iloitsimme leikkien.\n    Jos kesä, talvi tuima, ihanaista\n    Se oli onnen aikaa lapsuuden.\n\n    Paistoiko päivyt aina? Enpä vainen\n    Mä muista pilvisäitä ollenkaan,\n    Ei salamat, ei jyry pauhaavainen\n    Lie meitä säikytelleet milloinkaan.\n\n    Kai joskus kiistelimme keskenämme,\n    Mut pian rauha taasen solmittiin,\n    Ja kuhmut, joita saimme leikissämme,\n    Ne äidin suuteloilla lääkittiin.\n\n    Siit' onko kauan? -- On vain hetki,\n    Niin tuntuu meistä. Mutta tamineet\n    Nyt meill' on aikuisten, ja elon retki\n    Jo leikit vei, toi vakaat askareet.\n\n    Ja edessämme hyörii lapsosemme,\n    Heill' on nyt riemun aika vuorostaan,\n    Ja tähtisilmin aikaa lapsuutemme\n    He mielin kiihkein pyytää kertomaan.\n\n    \"Sä ootko ollut pieni, niinkuin mekin?\n    Sä leikitkö kuin mekin todella?\"\n    \"Niin, lapsikullat, pieni niinkuin tekin --\n    Oi, jospa vielä oisin sellaisna!\"\n\n    Oi rakas Nykyhetki, anteeks anna\n    Tuo toivomus! Sä kallis meille oot.\n    Elomme purtta vakaast' eelleen kanna!\n    Mutt' armaat on myös lapsuusmuistelot.\n\n    Siis, lapsoset, nää pikku muistelmani\n    Ajasta armahimman lapsuuden\n    Nyt selailkaa! On suuren' ilonani,\n    Jos teille tuo ne hetken herttaisen.\n\n\n\n\nI LUKU\n\nCarrin lapset\n\n\nKatyn nimi oli Katy Carr. Hän asui Burnet nimisessä kaupungissa,\njoka ei ollut kovin iso, mutta kumminkin nopeasti kasvava. Talo,\njossa hän asui, oli kaupungin laidassa. Se oli iso, nelikulmainen,\nvalkea rakennus, jonka ikkunoissa oli vihreät laskuverhot. Sen\netusivulla oli katettu pylväskäytävä, jota ruusut ja punakukkaiset\nköynnöskasvit peittivät, muodostaen tiheän lehtiverhon sen\nyli. Neljä korkeata akasiapuuta varjosti pääovelle johtavaa\nhiekkakäytävää. Talon toisella sivustalla oli hedelmäpuutarha,\ntoisella halkopinoja, aittoja ja jääkellari. Taustalla oli etelään\nviettävä keittiökasvitarha, ja sen takana oli laidun puroineen ja\npähkinäpuineen. Laitumella oli neljä lehmää -- kaksi punaista, yksi\nkeltainen, jonka terävät sarvenpäät olivat tinalla verhotut, ja yksi\npieni valkea lemmikki, jota nimitettiin Kaunokiksi.\n\nCarrin perheessä oli kuusi lasta -- neljä tyttöä ja kaksi poikaa.\nKaty, vanhin heistä, oli kahdentoista vuoden vanha, pikku Filip,\nnuorin, neljän vuoden, ja toiset sillä välillä.\n\nHeidän isänsä, tohtori Carr, oli herttainen, ystävällinen ja\ntoimelias mies, joka oli poissa kotoaan kaiket päivät, vieläpä\nväliin yötkin sairasten luona. Lapsilla ei ollut äitiä. Hän oli\nkuollut Filipin pienenä ollessa, neljä vuotta ennen kertomukseni\nalkua. Katy muisti hänet sangen hyvin, toisille lapsille hän oli\nainoastaan vienon surullinen nimi, josta puhuttiin sunnuntaisin\nja hartaushetkinä tai muulloin isän ollessa erikoisen hellällä ja\njuhlallisella tuulella.\n\nLasten muistissa hämärästi säilyneen äidin sijaisena oli isän sisar\nIzzie-täti, joka oli tullut heitä hoitamaan äidin lähdettyä tuolle\npitkälle matkalle, jolta pienokaiset kuukausimääriä odottivat\nhäntä palaavaksi. Izzie-täti oli pieni, laiha, teräväpiirteinen,\nvanhannäköinen nainen, hyvin siisti ja tarkka kaikessa. Hän tahtoi\nolla lapsille ystävällinen, mutta he saattoivat hänet usein ymmälle,\nkun eivät ollenkaan olleet sellaisia kuin hän lapsuudessaan.\nIzzie-täti oli ollut herttainen, siisti pikku tyttö, joka mielellään\noli istunut arkihuoneessa ommellen pitkiä saumoja kuten Curly\nLocks, ja hän oli ollut mielissään, kun vanhat ihmiset taputtelivat\nhänen päätään ja sanoivat häntä hyväksi tytöksi; jota vastoin Katy\njoka päivä repi vaatteensa, vihasi ompelemista eikä välittänyt\nhituistakaan hyvä nimityksestä. Clover ja Elsie karkasivat tiehensä\nkuin arat hevoset, kun joku silitteli heidän päätään. Kaikki tämä\nsaattoi Izzie-tädin hyvin tukalaan asemaan, ja hänen oli vaikea\nantaa lapsille anteeksi heidän \"omituisuuttaan\". He eivät juuri\nmuistuttaneet pyhäkoulukertomuksissa mainittuja tyttöjä, jollaisia\nlapsia täti eniten rakasti ja paraiten ymmärsi.\n\nTohtori Carr oli myöskin henkilö, joka häntä tuskastutti. Tohtori\ntahtoi, että hänen lapsensa olisivat pelkäämättömiä ja urheita, ja\nhän kehoitti heitä kilpailuihin ja rajuihin leikkeihin välittämättä\nniistä johtuvista kuhmuista ja revityistä vaatteista. Izzie-täti sai\ntyydytystä tehtävästään ainoastaan puolen tunnin verran päivässä. Se\noli aika ennen aamiaista, jolloin hän oli määrännyt lapset istumaan\nheidän pienille tuoleilleen lukemaan päivän raamatunlauseita. Silloin\nhän katseli heitä mielissään. He olivat kaikki niin puhtoisia hyvin\nharjattuine vaatteineen ja kammattuine hiuksineen. Mutta heti\nkellon soitua hänen tyytyväisyytensä meni menojaan. Siitä hetkestä\nkoko päivän olivat he \"sopimattomia nähdä\", kuten hän sanoi.\nNaapurit surkuttelivat häntä kovasti. Heillä oli tapana laskea ne\nkuusikymmentä valkeata housunlahetta, jotka joka maanantaiaamu\nripustettiin kuivamaan, ja sanoa toisilleen: \"Millaisen pesunäytelmän\nnuo lapset aikaansaavatkaan ja mitä vaivaa he tuottavatkaan neiti\nCarr raukalle, joka tahtoo pitää heidät niin siisteinä.\" Mutta neiti\nCarrin mielestä he eivät olleet ensinkään siistejä -- siinäpä se\npahin pulma olikin.\n\n\"Clover, mene yläkertaan pesemään kätesi! Dorry, nosta hattusi\nlattialta ja pane se naulaan! Ei siihen naulaan -- kolmanteen naulaan\nnurkasta päin!\" Tällaisia asioita Izzie-täti hoki pitkin päivää.\nLapset kiinnittivät kyllä huomiota hänen sanoihinsa, mutta pahoin\npelkään, etteivät he oikein rakastaneet häntä. He kutsuivat häntä\naina Izzie-tädiksi, ei koskaan \"tätiseni.\" Kaikki pojat ja tytöt\nkyllä tietävät, mitä _se_ merkitsee.\n\nTahdon esittää sinulle Carrin lapset. Luulen että parhaan tilaisuuden\nsiihen tarjoo päivä, jolloin viisi heistä istui jääkellarin\nkatolla kuin kananpoikaset yöpuullaan. Jääkellari oli yksi heidän\nlempipaikoistaan. Se oli vain matalakattoinen maakuoppa, ja koska\nse sijaitsi sivupihan keskellä, oli lasten mielestä lyhin tie\njoka paikkaan katon toista sivua ylös ja toista alas. Heistä oli\nmyöskin hauskaa kiivetä harjalle ja sitten istualtaan liukua\nhitaasti lämpimien kattotiilien yli maahan. Tietystikin se oli paha\nkengille ja housuille, mutta mitä siitä! Kengät ja housut kuuluivat\ntavallisesti Izzie-tädin asioihin, heidän toimensa oli luisua ja\npitää hauskaa.\n\nClover, Katya lähinnä vanhin sisko, istui keskellä. Hän oli vaalea,\nsuloinen tytön tyllerö paksuine vaaleanruskeine palmikkoineen ja\nlyhytnäköisine sinisine silmineen, jotka näyttivät aina olevan\nvalmiina pudottamaan sinensä alla säilyttämiään kyyneleitä.\nVarmaankin Clover oli iloisin pikku olento maailmassa, mutta\nhänen silmänsä ja pehmeä kuhertava äänensä saattoi ihmiset aina\nmyötätuntoisiksi häntä kohtaan, lellittelemään häntä ja pitämään\nhänen puoliaan. Kerran pienenä ollessaan hän karkasi Katyn nukke\nmukanaan, ja kun Katy ajoi häntä takaa ja koetti ottaa sitä häneltä,\npiteli Clover sitä rajusti eikä olisi tahtonut sitä päästää. Tohtori\nCarr, joka ei sattunut asiata tarkemmin seuraamaan, ei kuullut muuta\nkuin Cloverin kiihtyneen äänen hänen sanoessaan: \"Minä tahdon nuken!\nMinä tahdon!\" Pysähtymättä kyselemään tohtori huusi jyrkästi: \"Etkö\nhäpeä, Katy! anna sisarellesi hänen nukkensa heti paikalla!\" Sen Katy\nhyvin hämmästyneenä tekikin. Clover hyrisi voitonriemuissan kuin\ntyytyväinen kissa. Clover oli iloinen ja herttainen luonteeltaan,\nvähän huoleton ja hyvin kaino, vaikka hän todenteolla oli erikoisen\ntaitava kaikellaisissa leikeissä -- hyvä kujeilija ja lystikäs.\nKaikki rakastivat häntä, ja hän rakasti kaikkia, erittäinkin Katya,\njota hän kunnioitti yhtenä maailman viisaimmista ihmisistä.\n\nSievä pikku Filip istui Cloverin vieressä katolla. Clover tuki\nhäntä lujasti käsivarrellaan. Sitten oli Elsie, laiha, tumma\nkahdeksanvuotias, jolla oli kauniit, tummat silmät; tuuheat, lyhyet\nkiharat peittivät kokonaan hänen pienen päänsä. Pikku Elsie raukka\noli \"pariton\" Carrin perheessä. Hän ei näyttänyt kuuluvan juuri\nvanhempiin eikä nuorempiinkaan lapsiin. Hänen sydämensä suurin halu\nja pyrintö oli päästä kävelemään Katyn, Cloverin ja Cecy Hallin\nkanssa, tietää heidän salaisuutensa ja saada viedä kirjelippuja\npieniin postilaatikkoihin, joita he alituisesti laittoivat\nkaikellaisiin kätköihin. Mutta he eivät huolineet Elsiestä, vaan\nkäskivät hänen \"juoksemaan pois ja leikkimään lasten kanssa.\" Tämä\nloukkasi hänen tunteitaan sangen suuresti. Kun hän ei tahtonut\njuosta pois, täytyy minun ikäväkseni sanoa, että he juoksivat hänen\nluotaan, mikä heille oli helppoa, pitkäjalkaisia kun olivat. Yksin\njätettynä Elsie parka itki katkeria kyyneleitä, ja kun hän oli liian\nylpeä leikkimään Dorryn ja Hannan kanssa, hänen päätehtäväkseen\njäi kuleksia vanhempien lasten jälessä ja ottaa selkoa heidän\nsalaisuuksistaan, varsinkin heidän postilaatikoistaan, jotka olivat\nhänen suurimman mielenkiintonsa esineitä. Hänellä oli kirkkaat\nja vilkkaat silmät kuin linnulla. Hän kurkisteli ja tirkisteli,\nkulki perässä ja vahti, kunnes hän huomasi pienen pahvilaatikon\ntäynnä kirjelippuja jossain merkillisessä paikassa, puun haarassa,\nparsapenkin keskellä tai ehkä tikapuiden ylimmällä portaalla. Kaikki\nkirjeet päättyivät sanoihin: \"Älä suinkaan anna Elsien tietää.\"\nSilloin hän tavallisesti sieppasi laatikon, kiiruhti toisten lasten\nluo ja viskasi sen heille sanoen uhmaavasti: \"Siin' on vanha\npostitoimistonne!\" mutta samalla tuntien itkun kurkussaan. Pikku\nElsie parka! Melkein kaikissa isoissa perheissä on joku tällainen\nyksinäinen, hylätty lapsi. Katy, joka hautoi mielessään kauniita\ntuumia tullakseen maailmassa sankarimaiseksi ja hyödylliseksi, ei\nhuomannut koskaan taivaltaessaan huoletonta tietään, että tämä\nyksinäinen pikku sisko olisi tarjonnut hänelle juuri sen onnen, jota\nhän halusi, kun hän tahtoi olla jonkun lohdutusta kaipaavan apuna.\nHän ei koskaan huomannut sitä, ja Elsien raskas sydän sai olla\nilahduksen puutteessa.\n\nDorry istui katonharjan toisessa ja Hanna toisessa päässä. Dorry oli\nkuuden vuoden vanha, kalpea, lihavahko poika. Hänellä oli jokseenkin\nvakavat kasvot, ja hänen takkinsa hiha oli siirapin tahrima. Johanna,\njota lapset kutsuivat nimellä \"Hanna\" ja \"Hanni\", oli lyhyenvanttera,\nkomea tyttö, vuotta nuorempi Dorrya. Hänellä oli isot, pelottomat\nsilmät ja leveä punahuulinen suu, joka aina näytti olevan valmiina\nnauruun. Nämä molemmat olivat hyviä ystävyksiä, vaikkakin Dorry\nnäytti tytöltä, jolla erehdyksestä oli pojan puku yllä, ja Hanna\npojalta, joka kurillaan oli lainannut sisarensa hameen. Ja nyt,\nkun kaikki siinä istuivat jutellen ja naureskellen, aukeni ikkuna\nheidän yläpuolellaan, kuului iloinen huudahdus ja Katyn pää ilmestyi\nikkunaan. Hänellä oli kädessä nippu sukkia, joita hän heilutteli\nvoitonriemuisena. \"Eläköön\", huudahti hän, \"kaikki tehty, -- ja\nIzzie-täti lupasi meidän mennä. Oletteko väsyneet odottamiseen? En\nvoinut välttää sitä, reiät olivat niin isot ja veivät paljon aikaa.\nClover, joudu hakemaan tavaroita! Cecy ja minä olemme alhaalla\nminuutin kuluttua.\" Iloissaan lapset hypähtivät pystyyn ja liukuivat\nkatolta. Clover haki pari koria halkovajasta. Elsie juoksi kissaansa\nnoutamaan. Dorry ja Hanna nostivat syliinsä kaksi isoa, vihreätä\noksakimppua. Heidän juuri ollessaan valmiina lähtöön, lensi sivuovi\nauki, Katy ja Cecy Hall tulivat pihalle.\n\nOn kerrottava teille Cecystäkin. Hän oli lasten hyvä ystävä ja\nasui viereisessä talossa. Talojen pihoja eroitti ainoastaan vihreä\npensasto, ja koska välillä ei ollut porttia, niin Cecy kulutti kaksi\nkolmannesta ajastaan Carreilla ja oli siellä kuin perheen jäsen.\nHän oli siisti, nopsa, punavalkea tyttö, vaatimaton ja tasainen\ntavoiltaan. Hänellä oli vaalea, kiiltävä tukka, mikä aina pysyi\nsileänä, hintelät kädet, jotka eivät koskaan näyttäneet likaisilta.\nMiten erilainen kuin Katy parka! Katyn tukka oli aina pörrössä,\nhänen pukunsa tarttui aina nauloihin ja repeytyi, ja huolimatta\nkoostaan ja iästään hän oli yhtä huomaamaton ja ajattelematon kuin\nkuusivuotias lapsi. Katyn pituista tyttöä harvoin näkee. Ei kukaan\nsaattanut sanoa, millä keinoin hän niin kovasti kasvoi. Mutta niin\nvain oli, että hän ulottui yli isän korvien ja oli puoli päätä\nIzzie-tätiä pitempi. Kun hän joskus sattui ajattelemaan pituuttaan,\ntuli hän saamattomaksi ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut\npelkkinä säärinä, kyynärpäinä, polvina ja nivelinä. Kaikeksi onneksi\noli hänen päänsä niin täynnä muita asioita, tuumia, suunnitelmia ja\nkaikellaisia haaveita, ettei hänellä useinkaan ollut aikaa muistella\ntuota pituuttaan. Hän oli herttainen, rakastettava lapsi, huolimatta\nkaikista huolettomista tavoistaan, teki joka viikko tukuttain\nhyviä päätöksiä, mutta valitettavasti hän ei koskaan täyttänyt\nniitä. Hän tunsi monasti, että hänellä oli velvollisuuksia toisia\nlapsia kohtaan, ja toivoi olevansa heille hyvänä esimerkkinä, mutta\ntilaisuuden sattuessa hän tavallisesti sen unohti. Katyn päivät\nkuluivat tuulen nopeudella; silloin kun hän ei lukenut läksyjään,\neikä ommellut tai paikannut Izzie-tädin kanssa, jota työtä hän\näärettömästi vihasi, pyöri hänen aivoissaan alituisesti niin\npaljon hauskoja suunnitelmia, että hän toivoi itselleen kymmenen\nparia käsiä niitä toteuttaakseen. Tällainen alituinen aivojen\ntoiminta tuotti hänelle lakkaamatta vastuksia. Hänestä oli hauska\nrakennella ilmalinnoja ja uneksia sitä aikaa, jolloin joku hänen\ntekonsa saattaisi hänet niin kuuluisaksi, että kaikki tahtoisivat\nsekä kuulla häntä että tuntea hänet. En luule hänen vielä päässeen\nselville siitä, mikä tuo ihmeellinen teko tulisi olemaan, mutta\najatellessaan sitä hän usein unohti lukea läksynsä tai pauloittaa\nkenkänsä. Silloin hän aina sai huonoja numeroita tai Izzie-tädin\nnuhteita. Sellaisina hetkinä hän lohduttelihe tuumimalla, kuinka hän\nvähitellen tulisi kauniiksi, rakastetuksi ja suloiseksi kuin enkeli.\nMutta paljon pitäisi tapahtua sitä ennen. Hänen mustien silmiensä\ntulisi muuttua sinisiksi, nenän pidetä ja suoreta ja suun, joka oli\nliian suuri sopiakseen sankarittarelle, käydä jonkinlaisen punaisen\nnupun kaltaiseksi. Odottaessaan näitten viehättävien muutosten\ntapahtumista, koetti Katy mikäli mahdollista unohtaa ulkonäkönsä,\nvaikka vieläkin luulen, että henkilö, jota hän enin maailmassa\nkadehti, oli hiusvesi-pullon kylkeen kuvattu nainen, jonka hiukset\nulottuivat maahan asti.\n\n\n\n\nII LUKU\n\nParatiisi\n\n\nPaikka, jonne lapset olivat menossa, oli kodin lähellä olevan niityn\nalla sijaitseva soinen pensaikko. Se ei ollut iso, mutta se näytti\nsiltä, sillä puita ja pensaita kasvoi siinä niin lähellä toisiaan,\nettei saattanut eroittaa sen rajaa. Talvella, maan ollessa kostea\nja vetinen, siellä ei käynyt muita kuin lehmät, jotka eivät välitä,\nvaikka joskus kastuvat, mutta kesällä se kuivui ja oli silloin\ntuoreen vihreä ja täynnä suloisia villiruusuja, laakereita ja\nlinnunpesiä. Siellä täällä kiemurteli kapeita polkuja, joita karja\noli sinne polkenut takaisin kulkiessaan. Lapset kutsuivat tätä\npaikkaa \"Paratiisiksi\", ja heistä se näytti yhtä raivaamattomalta ja\nrajattomalta kuin jokin seikkailurikas satumaailman metsä.\n\nParatiisin tiellä oli eräässä kohdassa aita. Katy ja Cecy hyppäsivät\nsen yli, jota vastoin pienimmät ryömivät alitse. Kun he nyt olivat\navonaisella niityllä, he alkoivat yhtaikaa juosta, kunnes tulivat\nmetsätielle. Silloin he äkkiä pysähtyivät, eriskummallinen, epäröivä\nilme kasvoillaan. Oli aina niin hauskaa mennä Paratiisiin pitkän\ntalven jälkeen. Kuka tiesi, mitä haltiat olivatkaan tehneet heidän\nsiellä viimeksi oltuaan?\n\n\"Mitä polkua menemme?\" kysyi Clover.\n\n\"Ehkä äänestämme\", sanoi Katy. \"Minä äänestän Pyhiinvaeltajan polkua\nja Vastuksien mäkeä.\"\n\n\"Niin minäkin!\" säesti Clover, joka oli aina samaa mieltä Katyn\nkanssa.\n\n\"Rauhan polku on hyvä polku\", ehdotti Cecy.\n\n\"Ei, ei! me tahdomme mennä Laakeri-polkua!\" huusivat Hanna ja Dorry.\n\nKaty kuitenkin, kuten tavallisesti, sai tahtonsa perille. Suostuttiin\nkulkemaan Pyhiinvaeltajan polkua, ja sitten tehtäisiin täydellinen\ntutkimusretki koko heidän valtakuntansa läpi, jotta nähtäisiin, mitä\nkaikkea oli tapahtunut heidän siellä viimeksi käytyään. Ja niin he\nastuivat sinne, Katy ja Cecy kulkien edellä, ja Dorry maataviistävän\noksataakkansa kanssa tullen perässä.\n\n\"Oi! tuolla on rakas Ruusutarha aivan säilyneenä!\" huusivat lapset\nsaavuttuaan Vastuksien mäelle, ja he löysivät ison kannon, jonka\nkeskellä villi ruusupensas keinui tuoreiden, vihreään lehtien\nverhoamana. Tämä \"Ruusutarha\" oli heistä hyvin mielenkiintoinen.\nAlituisesti he sepittivät siitä juttuja ja olivat lakkaamatta\npeloissaan, ettei vain jokin nälkäinen lehmä mielistyisi siihen ja\nsöisi sitä.\n\n\"Niin\", sanoi Katy koskettaen sormellaan sen lehteä, \"suuri vaara\nuhkasi sitä viime talvena, mutta se pelastui.\"\n\n\"Voi, mitenkä? Kerro meille siitä!\" huudahtivat toiset, sillä Katyn\njutut olivat perheen keskuudessa kuuluisat.\n\n\"Oli jouluaatto\", jatkoi Katy salaperäisellä äänellä. \"Ruusutarhan\nhaltia oli hyvin sairas. Hän oli kovasti vilustuttanut päänsä, ja\njuuri tuon poppelipuun haltia sanoi hänelle, että laakeritee oli\nhyvää vilustumiseen. Haltia valmisti siis teen ja lymysi tuonne,\nmissä metsä näyttää mustalta ja pehmeältä, ja nukahti.\n\n\"Keskellä yötä, hänen nukkuessaan, kuului metsästä melua, ja\nhirvittävä musta härkä, jolla oli tuliset silmät, nelisti näkyviin.\nSe huomasi meidän ruusupensaamme ja avaten ison kitansa se oli\npuraisemaisillaan sen kahtia, mutta juuri silloin pieni lihava mies\nkeppi kädessä hypähti kannon takaa. Se oli tietystikin pyhä Klaus.\nHän löi härkää sauvallaan niin, että se mylvi hirveästi ja laukkasi\nkauas metsään niin kiireesti kuin taisi. Silloin pyhä Klaus herätti\nhaltian ja sanoi tälle, että hän, ellei haltia pidä parempaa huolta\nRuusupensaasta, asettaa toisen haltian hänen sijalleen ja panee hänet\nvartioimaan okaista, raapivaa sinivatukkapensasta.\"\n\n\"Onko haltioita todellakin olemassa?\" kysyi Dorry, joka avosuin oli\nkuunnellut keromusta.\n\n\"Tietysti\", vastasi Katy, ja kumartuen Dorryn puoleen lisäsi hän\nerinomaisen suloisella äänellä: \"Dorry, minäkin olen haltia!\"\n\n\"Hyh!\" kuului Dorryn vastaus, \"sinä olet sirahvi -- isä sanoi niin!\"\n\nRauhan polku oli saanut nimensä synkkyydestään ja viileydestään.\nKorkeitten pensaitten latvat melkein yhtyivät sen yläpuolella.\nKeskipäivälläkin puut varjostivat sitä. Siellä kasvoi eräs\nvalkea kukkanen, jota lapset kutsuivat minttuherneeksi, sillä\nhe eivät tiennet sen oikeata nimeä. He jäivät pitkäksi aikaa\npoimimaan näitä kukkia kimputtain, ja sitten oli Hannan ja Dorryn\nkaivettava sylellinen laakerin juuria. He olivat tuskin kulkeneet\nKantasieni-kujan, Kaniini-luolan ja muunnimisten paikkojen kautta,\nkun aurinko jo oli heidän päänsä yläpuolella, ja oli keskipäivä.\n\n\"Minun alkaa olla nälkä\", sanoi Dorry.\n\n\"Voi, Dorry, sinulla ei saa olla nälkä, ennenkuin lehtimajamme on\nvalmis!\" sanoivat pikku tytöt levottomina, sillä Dorry tuli pian\ntyytymättömäksi, jos hänen täytyi odottaa ruokaa. Sentähden he\nkiirehtivät majansa rakentamista. Siihen ei mennyt paljoakaan aikaa,\nsillä se tehtiin oksista, jotka ripustettiin poppeliin sidottuihin\nhyppynuoriin. Poppelissa asui se haltia, joka oli Ruusun haltialle\nsuositellut laakeriteetä.\n\nMajan valmistuttua he kaikki ryömivät sinne. Se oli hyvin pieni,\njuuri niin tilava, että he kumminkin koreineen mahtuivat sinne.\nLuulen ettei sinne olisi enää mitään muuta sopinut, ei edes toista\nkissanpoikaakaan. Katy, joka istui keskellä, aukaisi suurimman korin\nkannen, ja toiset kurkistelivat uteliaina nähdäkseen, mitä se sisälsi.\n\nEnsiksi sieltä tuli paljon inkiväärileivoksia. Ne asetettiin\nhuolellisesti ruoholle, kunnes niiden vuoro tulisi. Sitten tuli\nvoikorppuja, kolme kullekin, ja niitten välissä oli kylmää\nlammaspaistia, ja viimeksi tusina kovaksi keitettyjä munia ja\ntukuttain voileipiä suolattuine paistipaloineen. Izzie-täti oli jo\nennenkin varustanut evästä Paratiisin matkaa varten, ja hän tiesi\nsangen hyvin, mitä lasten ruokahalu merkitsi.\n\nVoi, kuinka kaikki maistui hyvältä tuossa majassa, raittiin tuulen\nrapistellessa poppelin lehtiä, auringon paistaessa, metsän tuoksuessa\nja lintujen puissa laulaessa! Aikuisten päivälliskutsut eivät liene\nkoskaan sellaista iloa tuottaneet. Jokainen suupala tuotti nautintoa.\nKun viimeinen muru oli syöty, otti Katy toisen korin esille. Ja\nsiellä -- oi, mikä miellyttävä yllätys! -- oli seitsemän pientä\npiirasta -- teevadeilla paistettuja siirappipiiraita -- kaikki\npäältä ruskeita ja reunat sokeroidut. Ne maistuivat karamellilta ja\nsitruunalta. Ja oli siellä vielä kaikellaisia muitakin makeisia.\n\nKaikki huusivat riemuissaan. Yksin totinen Cecykin oli tyytyväinen,\nja Dorry ja Hanna potkivat iloissaan koroillaan maata. Seitsemän\nparia käsiä ojennettiin heti koria kohti, seitsemät hampaat alkoivat\ntyöskennellä minuuttiakaan viivyttelemättä. Uskomattoman lyhyessä\najassa viimeinenkin piiraan jäännös oli hävinnyt, ja onnellinen\ntyytyväisyys valtasi seurueen.\n\n\"Mitä me nyt teemme?\" kysyi Clover, kun pikku Filip käänsi korit\nkumolleen, ollakseen varma siitä, ettei niihin ollut jäänyt mitään\nsyötävää.\n\n\"En tiedä\", vastasi Katy uneksuen. Hän oli noussut paikaltaan ja oli\npuolimakuullaan pähkinäpuun käyristyneellä alaoksalla, joka riippui\nmelkein lasten pään tasalla.\n\n\"Leikitään aikuisia\", sanoi Cecy, \"ja kerrotaan mitä aiomme tehdä.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Clover, \"aloita sinä. Mitä aiot sinä tehdä?\"\n\n\"Minä aion saada mustan silkkipuvun, punertavia ruusuja hattuuni ja\npitkän valkoisen harsohuivin\", sanoi Cecy. \"Minä tahdon olla aivan\nMinerva Clarkin näköinen! Aion olla myöskin hyvin hyvä, yhtä hyvä\nkuin neiti Bedell, mutta paljon kauniimpi. Kaikki nuoret miehet\ntahtoisivat minut mukaansa ratsastamaan, mutta en ole huomaavinani\nheitä, sillä ymmärrättehän, minä opetan pyhäkoulussa ja käyn sairaita\ntervehtimässä. Ja eräänä päivänä, kun olen kumartuneena vanhan\nvaimon vieressä ja syötän hänelle viinimarjahilloa, tulee sinne joku\nrunoilija ja näkee minut, ja hän menee kotiinsa ja sepittää minusta\nrunon\", päätteli Cecy voitonriemuisena.\n\n\"Hyh!\" sanoi Clover, \"en usko että se olisi ollenkaan hauskaa.\n_Minusta_ tulee kaunis nainen -- koko maailman kaunein nainen! Minä\naion asua keltaisessa linnassa, jonka edustalla on keltaiset pilarit\nja kulmikas laite katolla, kuten Sawyerin herrasväellä on. Siellä on\nminun lapsillani leikkitupa. Siellä on myöskin ikkunapeili, josta voi\nkatsella ulos. Minun jokapäiväinen pukuni on kullasta ja hopeasta,\nja sormissani on timanttisormuksia, ja vyölläni on valkoinen\nsilkkiesiliina, kun pyyhin pölyjä tai toimitan muuta likaista työtä.\nTakapihan keskellä on lammikollinen hajuvettä, ja milloin tarvitsen\nsitä, pistän vain pullon sinne. Ja minä en opeta pyhäkoulussa kuten\nCecy, sillä minulla ei ole siihen halua, vaan menen joka sunnuntai\nportille seisomaan, ja kun Cecyn oppilaat kotia mennessään kulkevat\nohitseni, kaadan hajuvettä heidän nenäliinoilleen.\"\n\n\"Minä aion ihan samaa\", huudahti Elsie, jonka mielikuvituksen tämä\nloistava kuvaus sytytti, \"minun lammikkoni on vain suurempi. Minä\naion myöskin olla paljon kauniimpi\", lisäsi hän.\n\n\"Sitä sinä et voi\", sanoi Katy oksaltaan. \"Cloverista tulee maailman\nkaunein nainen.\"\n\n\"Mutta minusta tulee _vieläkin_ kauniimpi kuin kaikkein kaunein\",\nintti pikku Elsie parka, \"ja minä tahdon myöskin tulla isoksi ja\ntahdon tietää kaikkien salaisuudet. Ja sitten kaikki ovat minulle\nystävällisiä, eivätkä pakene ja piilottaudu, eikä silloin ole mitään\npostilaatikoita eikä mitään muuta ikävää.\"\n\n\"Hanna, mikä sinusta tulee?\" kysyi Clover haluten vaihtaa\nkeskusteluaihetta, sillä Elsien ääni alkoi käydä surulliseksi.\n\nMutta Hannalla ei ollut selviä tulevaisuudentuumia. Hän naureskeli\nvain ja puristeli Dorryn käsivartta lujasti, siinä kaikki. Dorry\npuolestaan oli hyvin selvillä asioistaan.\n\n\"Minulla pitää olla kalkkunapaistia jokikinen päivä\", selitteli hän,\n\"ja kokkarevanukasta; se ei saa olla keittämällä valmistettua, vaan\npaistettua, ymmärräthän, kuori ruskean kiiltävää päältä ja paljon\nkastiketta sen kanssa. Ja minä kasvan niin isoksi, ettei kenenkään\nsovi sanoa: 'Kolme annosta pienelle pojalle on kylliksi'.\"\n\n\"Hyi, Dorry, oletpa sinä koko porsas\", huudahti Katy, jolla aikaa\nlapset nauraen kirkuivat. Dorry oli hyvin loukkaantunut.\n\n\"Minäpä menen kertomaan Izzie-tädille, miksi sinä minua nimität\",\nsanoi hän nousten suuttuneena.\n\nMutta Clover, joka oli rauhantekijäksi syntynyt, tarttui hänen\nkäsivarteensa, ja Cloverin hyväilyt ja pyynnöt lohduttivat häntä niin\npaljon, että hän vihdoinkin lupasi olla menemättä, varsinkin kun\ntoiset olivat jo aivan totisia ja lupasivat olla nauramatta.\n\n\"Katy, nyt on sinun vuorosi\", sanoi Cecy, \"kerro meille mikä sinusta\ntulee aikuiseksi tultuasi.\"\n\n\"Minä en tiedä, mitä minusta tulee\", vastasi Katy heidän\nyläpuoleltaan, \"tietystikin kaunis ja hyvä, jos mahdollista, mutta\nei niin hyvä kuin sinusta, Cecy, sillä olisihan hauskaa _joskus_\nratsastella nuorten herrojen kanssa. Minä tahtoisin omistaa ison talon\nja komean puutarhan, ja sinne te kaikki tulisitte asumaan kanssani.\nMe leikkisimme puutarhassa, ja jos Dorry tahtoisi, saisi hän vaikka\nviidesti päivässä kalkkunaa. Ja meillä olisi sukanparsimiskone\nja toinen kone, jolla siistittäisiin laatikot, emmekä me koskaan\nompelisi tai kutoisi sukkia emmekä tekisi mitään muutakaan\nvastenmielistä. Semmoinen minä tahtoisin _olla_. Mutta nyt minä\nkerron, mitä aion _tehdä_.\"\n\n\"Eikö se ole aivan sama asia?\" kysyi Cecy.\n\n\"Eihän toki\", toisti Katy, \"aivan eri asia, sillä näettehän, minä\naion _tehdä_ jotain suuremmoista. En vielä tiedä mitä, mutta kun olen\nkasvanut isoksi, minä kyllä keksin tehtäväni.\"\n\nKaty parka sanoi aina: \"Kun olen kasvanut isoksi\", unohtaen kuinka\nisoksi hän jo oli kasvanut.\n\n\"Ehkä\", jatkoi hän, \"soudellessani pelastan hukkuvia, kuten\nsatukirjassa mainittu tyttö, tai ehkä rupean sairaanhoitajaksi\nniinkuin neiti Nightingale tahi ratsastan valkealla hevosella\nristijoukkueen edessä puettuna sota-asuun ja rautakypärään ja\nkannan pyhää lippua, tai ellen tee sitä, maalaan tauluja, laulan\nja veist -- veist -- mitä se nyt onkaan? -- ymmärräthän --\nvalmistan marmorikuvia. Vaikka mikä olisi, täytyy tehdä _jotain_.\nKun Izzie-täti näkee sen ja lukee minusta lehdissä, sanoo hän:\n'Lapsi kulta, kyllähän sen tiesin, että hänestä tulisi perheemme\nkunnia!' Ihmiset sanovat hyvin usein jälkeenpäin, että he sen 'kyllä\ntiesivät'\", päätteli Katy viisaasti.\n\n\"Voi, Katy, kuinka kaunista siitä tuleekaan!\" sanoi Clover ristien\nkätensä. Clover uskoi Katya kuin raamattua.\n\n\"Minä en usko sanomalehtien olevan niin typeriä, että ne\nkirjoittaisivat mitään _sinusta_, Katy Carr\", säesti Elsie\nkostonhaluisesti.\n\n\"Kyllä ne kirjoittavat!\" sanoi Clover tyrkäten Elsieä.\n\nVähän ajan kuluttua Hanna ja Dorry tallustivat tiehensä omille\nsalaperäisille asioilleen.\n\n\"Eikö se Dorryn kalkkuna ollut hullunkurista?\" huomautti Cecy; ja\ntaas he kaikki nauroivat.\n\n\"Jos lupaatte olla kertomatta\", sanoi Katy, \"näytän teille Dorryn\npäiväkirjan. Kerran hän kirjoitteli siihen melkein kahden viikon\naikana, mutta sitten hän jätti sen. Löysin kirjan tänä aamuna lasten\nkamarista.\"\n\nKaikki lupasivat, ja Katy veti sen esille taskustaan. Se alkoi näin:\n\n'Maaliskuu 12. -- Olen päättänyt pitää päivä kirjaa.\n\nMaaliskuu 13. -- Päiväliseks härän paistia, ja kaalia, ja pernoita,\nja omenalientä, ja riisivanukasta. En pijä riisivanukaasta semmosesta\nkun meijän. Charley Slackin vanukas on oikee hyvvee. Maissi puuroo ja\nsiirappija teen kassa.\n\nMaaliskuu 19. -- En muista mitä tein. Hanni ja minä sästettiin piiras\nja vietiin kouluu.\n\nMaaliskuu 21. -- En muista mitä tein. Gridel kakkuja aamijaiseks.\nDebby ei tarpeeks paistanna.\n\nMaaliskuu 24. -- Nyt on pyhä. Maissia ennen päivälistä. Luvin\nraamatun läksyn. Täti sanoo minä olen ahne. Olen päättäny että en\najattele niin paljo ruokija. Toivon että olisin paremp poika. Ei\nmittää erikoista teen kansa.\n\nMaaliskuu 25. -- En muista mitä tein.\n\nMaaliskuu 27. -- En muista mitä tein.\n\nMaaliskuu 29. -- Leikittii.\n\nMaaliskuu 31. -- En muista mitä tein\n\nHuhtikuu 1. -- Olen päättäny että en enää kirjota päivä kirjaa.'\n\nTähän loppuivat otteet; ja ainoastaan muutama minuutti näytti\nkuluneen siitä, kun he lakkasivat nauramasta päiväkirjalle, kun jo\nvarjot alkoivat pidetä ja Mary tuli käskemään heitä valmistautumaan\nteelle. Oli ikävä ottaa tyhjät korit ja mennä kotiin tietäen, että\npitkä, ihana lauantai oli loppunut ja seuraava tulisi vasta viikon\nperästä. Mutta oli kumminkin lohdullista muistaa Paratiisin aina\nolevan paikoillaan, ja että milloin tahansa kohtalo ja Izzie-täti\nsen sallisivat, heidän tarvitsisi vain kiivetä aidan yli -- hyvin\nhelppo pääsy -- ja mennä sisälle pelkäämättä, että enkeli välkkyvällä\nmiekallaan pysäyttäisi heidät.\n\n\n\n\nIII LUKU\n\nVastuksien päivä\n\n\nRouva Knightin koulu, jota Katy, Clover ja Cecy kävivät, oli toisessa\npäässä kaupunkia ja tohtori Carrin koti toisessa. Koulurakennus oli\nmatala ja yksikerroksinen. Pihalla oli leikkikenttä, missä tytöt\nleikkivät välitunneilla. Valitettavasti sijaitsi neiti Millerin koulu\nviereisessä pihassa. Se oli yhtä suuri ja tunnettu, ja sielläkin oli\nleikkikenttä. Ainoastaan korkea lauta-aita eroitti pihat toisistaan.\n\nRouva Knight oli lihava, lempeä nainen, hidasliikkeinen, kasvoiltaan\nystävällistä ja hyväntuulista lehmää muistuttava. Neiti Millerillä\nsitävastoin oli mustat silmät, joitten yläpuolella riippuivat\ntummat kiharat. Hän oli vilkas ja usein kiukkuinen. Koulujen kesken\nvallitsi alituinen riita opettajien pätevyydestä ja opetuksesta.\nTuntemattomasta syystä pitivät Knightin tytöt itseään hienotapaisina\nja Millerin tyttöjä sivistymättöminä, eivätkä he millään tavalla\nkoettaneetkaan peittää mielipiteitään; Millerin tytöt maksoivat tämän\nkiusoittelemalla knigthilaisia parhaimpansa mukaan. Välituntinsa\nhe kuluttivat irvistellen knightilaisille aidan raoista tai sen\npäällitse, jos vain ulottuivat, sillä aita oli sangen korkea.\nKnightin tytötkin saattoivat irvistellä, vaikka olivat muka hienompia\ntavoiltaan. Heidän pihamaallaan oli yksi etu, joka toiselta puuttui;\nsiellä oli näet halkovaja, jonka katolle saattoi kiivetä ja josta\nnäki neiti Millerin rakennukset alueineen. Siellä oli tytöillä tapana\nistua kasvot naapuripihaan päin ja ärsyttää vihollista pilkallisilla\nmuistutuksilla. Koulutytöt nimittivät toisiaan \"Knighteiksi\" ja\n\"Millereiksi.\" Riita oli käynyt niin vimmatuksi, että joku Knight\nsaattoi tuntea itsensä toisinaan turvattomaksi tavatessaan jonkun\nMillerin kadulla. Kaikki tämä, kuten saattaa arvata, oli omiaan\nkehittämään näiden nuorten neitojen sekä tapoja että luonnetta\nmäärättyyn suuntaan.\n\nEräänä aamuna joku aika Paratiisissa käynnin jälkeen Katy myöhästyi.\nHän ei löytänyt tavaroitaan. Algebra oli \"hukuttautunut\", kuten\nhän sanoi, kivitaulu oli hävinnyt ja hilkannauha oli irti. Hän\njuoksenteli ympäriinsä hakien tavaroitaan ja paiskoen ovia, kunnes\nIzzie-täti kävi aivan kärsimättömäksi.\n\n\"Mitä algebraasi tulee\", sanoi hän, \"jos se on se hyvin likainen\nkirja, jossa on paljaat kannet ja jonka kaikki lehdet ovat\nkirjoituksilla töhrityt, löydät sen keittiöpöydän alta. Filip\nleikitteli sillä ennen aamiaista kuvitellen sitä porsaaksi. Eipä\nihmekään, sillä luulen, ettei se miksikään muuksi kelpaisikaan. Millä\nihmeen tavalla sinä, Katy, menetteletkään pilatessasi koulukirjasi\nsiten, sitä en voi käsittää. Ei ole kuukauttakaan siitä, kun isäsi\nosti sinulle uuden algebran, ja katso nyt sitä -- sitähän ei ilkeä\nedes käsissään kantaa. Oppisit edes käsittämään, mitä kirjat\nmaksavat!\"\n\n\"Kivitaulustasi\", jatkoi hän, \"en tiedä mitään, mutta tässä on\nhilkannauhasi\", sanoi hän ottaen sen taskustaan.\n\n\"Ah, kiitoksia!\" sanoi Katy kiireesti ja kiinnitti sen nuppineulalla.\n\n\"Katy Carr!\" neiti Izzie nyt melkein kirkui, \"mitä aikeita sinulla\n_onkaan_? Nuppineulallako hilkannauha! Hyvänen aika, mitähän tyhmää\ntämän jälkeen teetkään? Seiso hiljaa, äläkä hypistele! Et saa\nliikahtaa, ennenkuin olen sen ommellut kiinni.\"\n\nEi ollut helppoa \"seistä hiljaa, eikä hypistellä\", kun Izzie-täti\ntouhutessaan ja toruessaan silloin tällöin epähuomiossa pisteli\nneulalla ihoa. Katy kärsi sen niin hyvin kuin taisi, seistessään vain\nlakkaamatta vuorotellen toisella ja toisella jalalla ja vähän väliä\nkorskahdellen kuin kärsimätön hevonen. Heti vapaaksi päästyään hän\nlensi keittiöön, sieppasi algebransa ja kiirehti kuin pyörremyrsky\nportille, jossa pieni kiltti Clover seisoi kärsivällisesti odotellen\nhäntä, vaikka hän itse oli valmis ja pelkäsi hirveästi myöhästyvänsä.\n\n\"Meidän täytyy juosta\", läähätti Katy aivan hengästyneenä.\n\"Izzie-täti pidätti minut. Hän oli aivan kauhea!\"\n\nHe juoksivat voimiensa takaa, mutta aika kiiti nopeammin, ja\nennenkuin he olivat puolitiessä kouluun, löi tornikello yhdeksän,\neikä ollut enää mitään toivoa. Se suututti Katyä kovasti; vaikka hän\nmyöhästyikin usein, hän kumminkin aina halusi joutua aikanaan.\n\n\"Siinä se nyt on\", sanoi hän pysähtyen, \"aionkin sanoa Izzie-tädille,\nettä se oli hänen syynsä. Se oli _liian_ pahasti tehty.\" Ja hyvin\nhuonolla tuulella hän marssi kouluun.\n\nKun päivä alotetaan näin, on varmaa, että se päättyy huonosti, kuten\nmonet meistä tietävät. Aivan koko aamun kaikki näyttää menevän\nhullusti. Kielioppitunnilla hän vastasi kaksi kertaa väärin aleten\nsiten istumajärjestyksessä. Hänen kätensä vapisi hänen ainetta\nkirjoittaessaan niin kovin, että oli melkein mahdotonta lukea hänen\nkirjoitustaan, joka ei paraimmallaankaan ollut mitään hyvää, joten\nrouva Knight käski hänen kirjoittamaan sen kokonaan uudelleen. Katy\nsuuttui siitä yhä enemmän ja ehtimättä sen enempää ajatella kuiskasi\nCloverille: \"Miten inhoittavaa!\" Ja sitten juuri ennen välituntia\nkäskettiin kaikkien niiden nousta, jotka olivat kuiskanneet. Katyn\nomatunto soimasi häntä siihen määrin, että hän oli pakoitettu\nnousemaan toisten kanssa ja näkemään, miten musta merkki pantiin\nluetteloon hänen nimensä kohdalle. Suuttumuksesta kierivät kyyneleet\nhänen silmiinsä. Peläten, että toiset sen huomaisivat, törmäsi hän\npihalle heti kellon soitua, kiipesi yksin puuvajan katolle, ja istui\nsiinä selkä kouluun päin, taistellen itkuansa vastaan ja koettaen\nsaada kasvonsa kuntoon ennen toverien tuloa.\n\nNeiti Millerin kello oli noin neljä minuuttia jälessä rouva Knightin\nkellosta, joten viereinen leikkikenttä oli tyhjä. Oli lämmin,\ntuulinen päivä, ja Katyn istuessa katolla tuli äkkiä tuulenpuuska,\njoka vei hänen puoleksi kiinnitetyn hilkkansa, pyöritellen sitä\nkatolla. Hän koetti saavuttaa sen, mutta turhaan. Se läpsähti pari\nkolme kertaa kattoa vasten, sitten se hävisi katon reunalta, ja kun\nKaty hyökkäsi sen perässä, näki hän sen sinipunervana rutistumana\naivan keskellä vihollisen pihaa.\n\nSe oli kauheata! Ei juuri hilkan katoamisen vuoksi, sillä Katy oli\naivan välinpitämätön vaatteistaan, vaan että se katosi _siten_.\nMinuutin perästä tulisivat Millerin tytöt ulos. Katy näki jo\nhengessään heidän hyppivän sotatanssia onnettoman hilkan ympärillä,\nkohottavan sen seipään nenään, käyttävän sitä potkupallonaan,\nheiluttavan sitä aidan ylitse ja muutenkin pitellen sitä kuin\nintiaanit sotavankejaan. Pitäisikö kärsiä sitä? Ei koskaan! Ennemmin\nsitten kuolla! Katy puri hammasta; hänellä oli sama tunne kuin\nhenkilöllä, joka mieluimmin menee turmiotaan kohti kuin menettää\nkunniansa. Nopeasti liukuen katolta tarttui hän aitaan ja loikkasi\nrohkealla hyppäyksellä neiti Millerin pihalle. Juuri sillä hetkellä\nkello soi. Eräs pieni Miller, joka istui ikkunan vieressä ja oli jo\nparin sekunnin ajan ollut menehtymäisillään, kun ei saanut ilmoittaa\ntovereilleen kiihoittavaa uutista, huusi: \"Katy Carr on takapihalla!\"\n\nHeti Millerit, sekä isot että pienet, syöksyivät ulos. Uskaliaan\nryntääjän synnyttämää vihaa ja suuttumusta ei voi sanoin kuvata.\nHirveällä ulvonnalla he heittäytyivät Katyn päälle, mutta hän oli\nyhtä nopea kuin hekin, ja pitäen pelastettua hilkkaa kädessään oli\nhän jo puoleksi aidalla.\n\nOn hetkiä, jolloin on hyvä olla pitkä. Katyn pitkät sääret\nja käsivarret palvelivat tätä tilaisuutta erinomaisesti.\nAinoastaan hämähäkit voivat kiivetä niin nopeasti kuin hän nyt.\nYhdessä sekunnissa oli hän kohonnut aidalle. Juuri kun hän oli\nheittäytymäisillään sen ylitse, eräs Miller tarttui hänen jalkaansa\nja melkein vetäsi kengän siitä.\n\nMelkein, ei aivan, kiitos sen paksun langan, jolla Izzie-täti oli\nnapit ommellut. Aimo potkulla Katy vapautui vainoojastaan, ja saipa\nhän mielihyväkseen nähdä tämän pää edellä putoavan selälleen, samassa\nkun hän itse voitonriemusta ja pelosta huutaen syöksyi keskelle\nKnightien joukkuetta. Avosuin olivat nämä kuunnelleet hälinää ja\nseisoivat kuin puusta pudonneina havaitessaan, että yksi heistä\npalasi aivan ilmielävänä vihollisen leiristä.\n\nEn voi sanoin kuvata, millainen melu tästä syntyi. Knightit olivat\naivan suunniltaan ylpeydestä ja voitonriemusta. Katyä suudeltiin ja\nsyleiltiin, ja häntä pyydettiin yhä uudelleen kertomaan tapauksen\nkulku riemuitsevien tyttöjen istuessa puuvajan katolla herjaamassa\nvoitettuja Millerejä. Kun vihollinen myöhemmin toipui ja alkoi\nkiivetä aidan yli, annettiin Cloverille vasara ja eräs iso tyttö\nkannatti häntä, jotta hän vasaralla löisi tunkeilevien sormia\nniiden ilmestyttyä aidalle. Tehtävänsä hän suoritti sellaisella\nmenestyksellä, että Millerit olivat hyvillään päästessään alas\nja murisivat kostoa suojapaikastaan. Se oli peräti suuremmoinen\nkoulupäivä, kerrassaan muistorikas päivä. Seikkailun kiihoitus ja\nisojen tyttöjen ylistelyt ja hyväilyt tekivät Katyn vähitellen niin\nuhmailevaksi, että hän tuskin tiesi, mitä sanoi tai teki.\n\nSuuri osa oppilaista asui niin kaukana koulusta, etteivät he\nvoineet keskipäivällä mennä kotiinsa, joten he ottivat evästä\nmukaansa ollakseen koko päivän koululla. Katy ja Clover kuuluivat\nsiihen joukkoon. Tänä päivänä lapset syötyään ehdoittivat, että he\nleikkisivät koulusalissa. Katyn onneton tähti johti hänet keksimään\nuuden leikin, jota hän kutsui jokileikiksi.\n\nSe oli leikittävä seuraavasti: kukin tyttö otti jonkun joen nimen ja\nmääräsi itselleen lattialla uoman, joka kiersi pulpettien ja penkkien\nvälitse. Liikkuessa oli pidettävä matalaa, porisevaa ääntä, veden\nlorinaa jäljitellen. Cecy oli La Plata, Marianne Brookes, eräs pikku\ntyttö Missisippi, Alice Blair Ohio, Clover Penobscot j.n.e. Jokia\nneuvottiin yhtymään aina hetkisen kuluttua, sillä Katy sanoi, että\n\"joet tekevät niin.\"\n\nKaty itse oli \"Isä Valtameri\", ja ärjyen ja möyryten hirveästi hän\ntemmelsi lavalla, jolla rouva Knight tavallisesti istui; vähän\nväliä, toisten ollessa huoneen toisessa päässä, hän huudahti äkkiä:\n\"Nyt vedet, yhtykää!\" Silloin kaikki joet hypiskellen, kimmoten,\nmeluten ja ärjyen kääntyivät Isä Valtamerta kohden, jolloin Katy\nhuusi kovemmin kuin kaikki muut yhteensä ja hypähteli ylös ja alas\njäljitellen laineitten liikuntaa alavalla rannikolla.\n\nSemmoista melua, minkä tämä ihana leikki synnytti, ei oltu Burnetin\nkaupungissa milloinkaan kuultu. Se oli kuin Basanin härkien\nmylvintää, sikojen röhkinää, kalkkunakukkojen kotkotusta ja villien\nhyenojen ulvontaa yhtaikaa; ja vielä lisäksi kuului matottomalla\nlattialla huonekalujen kolinaa ja jalkojen töminää. Ohikulkijat\npysähtyivät katsomaan, lapset itkivät ja eräs vanha mummo kysyi,\nmiksei menty polisia hakemaan. Millerin tytöt sitävastoin kuuntelivat\nsitä ilkeällä mielihyvällä ja sanoivat kaikille, että sellaista\nmeluahan rouva Knightin tytöt \"tavallisesti pitävät lomahetkillään.\"\n\nRuokatunnilta palattuaan rouva Knight hämmästyi suuresti nähdessään\nväkijoukon koossa koulunsa edustalla. Tultuaan lähemmäksi, kuuli hän\nmelun, ja hän todellakin pelästyi, sillä hän luuli jonkun murhatuksi\ntalossaan. Kiiruhtaen sisälle hän tempasi oven auki ja säikähti\nnähdessään koko huoneen hirvittävässä sekamelskassa ja hälinässä:\ntuolit heiteltyinä ylösalasin, pulpetit kumollaan, muste valuen\nvirtanaan lattialla; raunioitten välissä raivoavat joet kilpailivat\nja ärjyivät, ja vanha Isä Valtameri kasvot tulipunaisina hyppeli\nlavalla kuin hullu.\n\n\"Mitä tämä _merkitsee_?\" läähätti rouva Knight raukka melkein\nkykenemättömänä puhumaan.\n\nHänen äänensä kuullessaan joet pysähtyivät, Isä Valtameri lopetti\nhyppelynsä ja hiipi alas korokkeelta. Yhtäkkiä näyttivät tytöt\nhuomaavan, millaisessa tilassa huone oli ja mitä hirveitä tekoja\nhe olivat tehneet. Arimmat heistä painautuivat pulpettien alle,\nrohkeimmat koettivat näyttää viattomilta, ja mikä pahinta, oppilaat,\njotka olivat menneet päivälliseksi kotiaan, alkoivat nyt palata ja\ntöllistelivät hävitysnäytelmää ja kyselivät kuiskaillen, mitä oli\ntapahtunut.\n\nRouva Knight soitti kelloa. Kun oppilaat oli saatu järjestykseen,\nnostatti hän pulpetit ja tuolit paikoilleen, itse hän toi märän\nrievun pyyhkiäkseen musteen lattialta. Kaikki tämä tehtiin\ntäydellisen hiljaisuuden vallitessa. Rouva Knightin kasvot olivat\nniin synkän juhlalliset, että uusi pelko valtasi syyllisten jokien\nmielet, ja Isä Valtameri toivoi olevansa tuhansien peninkulmien\npäässä.\n\nKun kaikki taas oli kunnossa ja tytöt paikoillaan, piti rouva\nKnight pienen puheen. Hän sanoi, ettei hän koskaan ennen elämässään\nole ollut niin pahoillaan; hän oli luullut saattavansa luottaa\nheihin ja heidän käyttäytyvän kuten sivistyneet tytöt ainakin hänen\npoissaollessaankin. Ei edes ajatuskaan, että he saattaisivat esiintyä\nniin sopimattomasti, pitää sellaista melua ja huutaa ihmisten\nsivukulkiessa, ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä, ja hän\noli hyvin huolissaan. Sehän oli huonon esimerkin antamista koko\nympäristölle -- jolla rouva Knight tarkoitti kilpailevaa koulua,\nsillä neiti Miller oli juuri lähettänyt erään pienen tytön tuomaan\nterveisiä ja käskenyt kysyä, oliko joku loukkaantunut ja voisiko\n_hän_ jotenkin auttaa. Tämä luonnollisestikin vain pahensi asian.\nRouva Knight toivoi tyttöjen olevan pahoillaan, täytyisihän heidän\nolla, ja myöskin häpeissään. Työskentely saattoi nyt jatkua entiseen\ntapaan. Tietystikin rikoksesta määrättäisiin jonkinlainen rangaistus,\nmutta ensin hänen oli mietittävä, millainen sen tulisi olla. Sillä\naikaa hän tahtoi heidän kaikkien ajattelemaan asiata vakavasti, ja\njos joku heistä tunsi olevansa enemmän syyllinen kuin toiset, niin\noli nyt hetki käsissä nousta tunnustamaan.\n\nKatyn sydän löi hurjasti, mutta hän nousi reippaasti.\n\n\"Minä keksin leikin, ja minä olin Isä Valtameri\", sanoi hän\nhämmästyneelle rouva Knightille, joka tutki häntä minuutin verran ja\nvastasi sitten juhlallisesti:\n\n\"Hyvä on, Katy -- istu.\" Katy istuutui ja häpesi entistä enemmän,\nsamalla kuitenkin tuntien jonkinlaista helpoitusta. Rehellisyydessä\non vapahtava voima, ja se auttaa totuuden tunnustajia heidän\nvaikeimmissakin huolissaan. Katy huomasi sen nyt.\n\nIltapäivä oli pitkä ja raskas. Rouva Knight ei kertaakaan hymyillyt,\nlukutunnit kuluivat vastahakoisesti, ja aamupäivän kuumuuden ja\nkiihoituksen kestettyään Katy alkoi tuntea itsensä onnettomaksi. Hän\noli saanut jokien yhtyessä useamman kuin yhden kuhmun ja oli melkein\ntietämättään satuttaunut pulpetteihin ja tuoleihin. Kaikkia niitä\npaikkoja rupesi nyt pakottamaan; hänen päätään kivisti niin, että hän\ntuskin kykeni näkemään, ja jokin raskas kuorma tuntui painavan hänen\nsydäntään.\n\nKun koulutyö oli päättynyt, nousi rouva Knight ja sanoi; \"Niitä\nnuoria tyttöjä, jotka ottivat tämänpäiväiseen leikkiin osaa,\npyydetään jäämään.\" Kaikki toiset lähtivät ja sulkivat oven\nperässään. Se oli hirvittävä hetki; tytöt eivät koskaan unohtaneet\nsitä eikä oven toivotonta ääntä, kun viimeinen poistuva oppilas sulki\nsen.\n\nEn voi kertoa, mitä rouva Knight sanoi heille. Joka tapauksessa se\noli sangen liikuttavaa, koska vähitellen useimmat tytöt alkoivat\nitkeä. Heidän rikoksensa rangaistukseksi ilmoitettiin, etteivät he\nsaa välitunteja kolmeen viikkoon, mutta se ei ollut puoleksikaan\nniin vaikeata kuin nähdä rouva Knightin niin \"uskonnollisena ja\nmasentuneena\", kuten Cecy jälkeenpäin kertoi äidilleen. Nyyhkyttävät\nsyntiset lähtivät kouluhuoneesta yksitellen. Kun useimmat heistä\nolivat menneet, kutsui rouva Knight Katyn korokkeelle ja sanoi\nhänelle erityisesti muutamia sanoja. Hän ei ollut ankara, mutta Katy\noli liian katuvainen ja väsynyt kestämään paljoa, ja pian hän itki\nkuin vesiputous tai meri, joksi hän oli kuvitellut itseään.\n\nHelläsydäminen rouva Knight oli siitä niin liikutettu, että hän\npäästi Katyn sillä kertaa ja suuteli häntä anteeksiannon merkiksi,\nmikä pani Valtameri paran itkemään yhä kovemmin. Koko kotimatkan hän\nnyyhkytti. Uskollinen pikku Clover juoksi hänen vierellään huolissaan\nja pyysi häntä lopettamaan itkunsa, samalla pidellen hänen pukunsa\nriekaleita, sillä se oli repeytynyt ainakin kahdestatoista paikasta.\nKaty ei voinut lakata itkemästä; kaikeksi onneksi sattui Izzie-täti\nolemaan poissa kotoa. Ainoa henkilö, joka näki hänet tässä surkeassa\ntilassa, oli lastenhoitaja Mary, joka rakasti lapsia, ollen aina\nvalmis auttamaan heitä heidän huolissaan.\n\nTällä kertaa hän hyväili ja taputteli Katyä, aivankuin hän olisi\nollut Hanna tai pikku Filip. Hän otti hänet syliinsä, hautoi kylmällä\nhänen kuumaa päätään, suki hänen tukkaansa, voiteli lääkkeellä\nhänen kuhmujaan ja otti esille puhtaan mekon, joten lapsi parka\npunaisista silmistään huolimatta oli teeaikana entisensä näköinen,\neikä Izzie-täti huomannut mitään erikoista.\n\nVastoin tavallisuutta oli tohtori Carr sinä iltana kotona. Se oli\nlapsista aina suuri juhlahetki, ja Katy tunsi olevansa onnellinen,\nkun hän sai toisten lasten levolle mentyä yksin nauttia isänsä\nseurasta ja kertoa hänelle koko tapahtuman.\n\n\"Isä\", sanoi hän istuen hänen polvellaan, mistä hän, niin iso tyttö\nkuin olikin, piti hyvin paljon, \"mistä syystä ovat toiset päivät\nniin onnellisia ja toiset niin onnettomia? Tämä päivä alkoi kokonaan\nhullusti, ja kaikki, mitä tapahtui, meni nurinpäin; ja toisina\npäivinä, jotka alkavat hyvin, kaikki onnistuu pitkin päivää. Ellei\nIzzie-täti olisi pidättänyt minua aamulla, eivät numeroni olisi\nalentuneet, ja sitten en myöskään olisi suuttunut, ja siten en _ehkä_\nolisi joutunut toisiinkaan ikäviin selkkauksiin.\"\n\n\"Mutta mikä saattoi Izzie-tädin pidättämään sinut?\"\n\n\"Hilkannauhan kiinnittäminen, isä.\"\n\n\"Mutta mistä se johtui, että nauha oli irti?\"\n\n\"Niin\", sanoi Katy vastahakoisesti, \"luulen syyn olleen minussa,\nsillä se pääsi irti tiistaina, enkä minä ommellut sitä.\"\n\n\"Lapseni, niinkuin huomaat, olet etsinyt tämän onnettoman päivän\nalun Izzie-tädistä. Etkö ole koskaan kuullut sananpartta: Naulan\npuutteessa kenkä menetettiin.\"\n\n\"En, en koskaan -- sano se!\" huudahti Katy, joka rakasti satuja vielä\nyhtä paljon kuin kolmivuotisena ollessaan.\n\nNiin tohtori Carr lausui:\n\n    \"Naulan puutteessa kenkä menetettiin,\n    Kengän puutteessa hevonen menetettiin,\n    Hevosen puutteessa ratsastaja menetettiin,\n    Ratsastajan puutteessa taistelu menetettiin,\n    Taistelun puutteessa valtakunta menetettiin,\n    Ja kaikki hevosenkengän naulan tähden.\"\n\n\"Oi, isä,\" huudahti Katy syleillen häntä kiihkeästi ja laskeutuen\nhänen polveltaan, \"kyllä huomaan, mitä tarkoitat! Kuka olisi luullut\ntuon vähäpätöisen asian, että jätin nauhan ompelematta, aikaansaavan\nniin suuria ikävyyksiä. Mutta en usko, että vastedes enää joudun\npulaan, sillä en koskaan ole unohtava, että\n\n\"'Naulan puutteessa kenkä menetettiin'\".\n\n\n\n\nIV LUKU\n\nKikeri\n\n\nSurukseni täytyy minun kertoa, että ajattelematon Katy parka taas\n_unohti_ ja joutui uudelleen pulaan jo seuraavana maanantaina.\n\nCarrien maanantai oli tavallisesti hyvin myrskyinen. Se oli\nvaatteiden pesupäivä. Silloin oli vaikeata olla Izzie-tädin\nmieliksi, ja palvelijatkin olivat paljon äreämpiä kuin tavallisina\npäivinä. Mutta luulen, että lapset osaltaan olivat syypäät siihen,\nsillä hiljaisen sunnuntain jälkeen he olivat erikoisen vilkkaita\nja meluisia sekä tavallista enemmän taipuvaisia kaikellaiseen\nvallattomuuteen.\n\nCloverista ja Elsiestä näytti sunnuntai jo alkavan lauantaina\nmaatamenoaikana, jolloin heidän märkä tukkansa kierrettiin\npapereihin, jotta se seuraavana päivänä olisi kiharainen. Elsien\ntukka oli luonnostaan kihara, jonka vuoksi Izzie-täti ei pitänyt\ntarpeellisena kiertää hänen papereitaan kovin lujaan, mutta Cloverin\npaksut, suorat suortuvat vaativat kovaa kiertämistä, ennenkuin ne\nvähääkään kihartuivat, ja siksi hänestä lauantai-ilta oli hyvin\nikävä. Hän käänteli itseään vuoteella, koettaen nukkua milloin\ntoisella, milloin toisella korvalla, mutta mille puolelle hän\nkääntyikin, kovat paperipallot ja tukkaneulat pistivät häntä niin,\nettä kun hän vihdoinkin nukahti, hän lepäsi kasvoillaan, nenä\ntyynyyn kaivautuneena, mikä asento oli varsin epämukava ja tuotti\nhänelle pahoja unia. Sellaisten kärsimysten tähden Clover vihasikin\nkiharoita, ja kun hän sepitti juttuja pienille lapsille, ne aina\nalkoivat: \"Kauniin prinsessan tukka oli siin suora kuin aidan seiväs,\neikä hän koskaan kiertänyt sitä papereihin -- ei koskaan!\"\n\nSunnuntai aloitettiin aina lukemalla joku raamatun kertomus, ja sitä\nseurasi paistettuja papuja aamiaiseksi, mitkä kaksi seikkaa Filipin\nmielessä olivat hyvin takertuneet toisiinsa. Aamiaisen jälkeen lapset\nlukivat pyhäkoululäksyjään, ja sitten saapuivat isot nelipyöräiset,\njoissa he ajoivat kirkkoon, mikä oli runsaan neljännespenikulman\npäässä. Kirkko oli iso ja vanhanaikuinen lehtereineen ja pitkine\npunatyynyisine penkkeineen. Laulukuoro istui alttaria lähinnä\nolevassa penkissä matalan, syrjään vedettävän, vihreän verhon takana.\nKun jumalanpalvelus alkoi, työnsivät laulajat verhon syrjään ja\nnäyttivät olevan valmiita kuuntelemaan, mutta välillä he vetivät sen\ntaas eteensä. Katy ajatteli, että he huvittelivat vihreän verhon\ntakana -- ehkä söivät hillottuja appelsiininkuoria tai lukivat\npyhäkoulukirjoja -- ja hän toivoi usein, että hänkin saisi istua\nsiellä heidän kanssaan.\n\nTohtori Carrin penkin istuin oli niin korkealla, että ainoastaan\nKatyn jalat ulottuivat maahan, muut lapset eivät voineet edes\nvarpaillaankaan koskettaa maahan. Se puudutti heidän jalkansa.\nKun he tunsivat jaloissaan merkillisiä pieniä pistoksia, joita\npuutuneet jalat aina tuottavat, nousivat he tyynyiltä ja asettuivat\njakkaralle istumaan päästäkseen pistoksista. Kun he istuivat alempana\nnäkymättömissä, oli heidän melkein mahdotonta olla kuiskuttelematta.\nIzzie-täti rypisti otsaansa ja pudisti päätään, mutta siitä ei ollut\napua. Filip ja Dorry nukkuivat pää tädin syliin painautuneena,\nja hänen täytyi molemmilla käsillään pidättää heitä lattialle\nvierimästä. Kun vanha hyväntahtoinen tohtori Stone sanoi: \"Lopuksi,\nrakkaat veljet ja sisaret\", ryhtyi täti herättämään heitä. Joskus\nse oli sangen työlästä, mutta tavallisesti hän onnistui, niin että\nviimeisen virren aikana Filip ja Dorry seisoivat penkillä aivan\npirteinä ja virkeinä, käyttäen yhteistä virsikirjaa ja kuvitellen\nlaulavansa kuten aikuisetkin.\n\nKirkonmenojen jälkeen pidettiin pyhäkoulua, josta lapset pitivät\nhyvin paljon. Sitten he menivät kotiinsa päivälliselle, joka\nsunnuntaisin aina oli samallainen -- kylmää, suolattua häränpaistia,\npaistettuja perunoita ja riisivanukasta. Iltapäivällä heidän ei\ntarvinnut mennä kirkkoon, ellei heitä haluttanut, vaan sen sijaan\nhe pyörivät Katyn kintereillä. Hän pakoitti heidät kuuntelemaan\nuskonnollista lehteä \"Sunnuntaivierasta\", jonka toimittaja hän itse\noli. Lehti oli osittain kirjoitettu, osittain painettu isoille\narkeille. Päällyslehdelle oli lyijykynällä piirretty kuvitus, jonka\nkeskellä oli sana \"Sunnuntaivieras\". Luettava osa alkoi pienellä\nikävällä kirjoituksella, joka oli samansuuntainen kuin aikuisten\npääkirjoitukset, kosketellen \"puhtautta\", \"tottelevaisuutta\" tai\n\"säntillisyyttä.\" Lapset olivat aina levottomia, kun sellaista\nluettiin, ehkä osaksi sen tähden, että heitä harmitti kuulla Katyn\nlehdessään esittävän kaikkia hyveitä hyvin helppoina, vaikka ne\nhänestä itsestään olivat hyvinkin vaikeat tosielämässä toteuttaa.\nSitten seurasi koira-, elefantti- ja käärmejuttuja, jotka olivat\nlainatut luonnonhistoriasta eivätkä olleet kyllin mielenkiintoisia,\nsillä kuulijakunta osasi ne jo ulkoa. Niiden jälkeen seurasi pari\nhengellistä laulua tai joku alkuperäinen runo, ja lopuksi yksi luku\n\"Pikku Mariasta ja hänen sisaristaan\". Se oli kauhea kertomus,\njohon Katy oli koonnut paljon siveysoppia, ja se kosketteli toisten\nhenkilökohtaisia virheitä siihen määrin, että se meni melkein\nheidän kärsivällisyytensä yli. Lastenkamarissa oli joku aika sitten\nollut aika kahakka lehdestä. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä\nKaty oli muutamia viikkoja ollut kovin laiska kirjoittamaan uusia\n\"Sunnuntaivieraita\", vaan oli pakoittanut lapsia kuuntelemaan vanhoja\nnumeroita, joita hän luki ääneen ensi numerosta alkaen! \"Pikku\nMaria\" kuului paljon pahemmalta näin suurina annoksina, ja Clover ja\nElsie päättivät yhdessä olla kärsimättä sitä sen kauempaa. Käyttäen\nsopivaa tilaisuutta hyväkseen, he kantoivat pois koko julkaisun ja\nheittivät sen keittiön uuniin. Oli hullunkurista nähdä, miten he\npelon ja mielihyvän tunteen valtaamina katselivat sen palamista.\nHe eivät uskaltaneet tunnustaa, mutta oli aivan mahdotonta näyttää\nsyyttömältäkin, kun Katy lenteli kaikkialla hakien kadonnutta\naarrettaan. Hän epäili heitä ja oli hyvin äreä.\n\nSunnuntai-iltoina lapset aina lauloivat hengellisiä lauluja isälle\nja Izzie-tädille. Se oli hauskaa, sillä kukin heistä vuorotteli, ja\noikein he kiistelivät, kuka heistä löytäisi lempilaulunsa, esim.\n\"Lännen kultaportit ovat\" ja \"Aamuloisteessa mene\". Itse asiassa\nsunnuntai oli suloinen ja hauska päivä, ja niin se oli lapsistakin.\nMutta kun se oli paljon hiljaisempi kuin muut päivät, he nousivat\naina maanantaisin elämänhaluisina ja vallattomina sekä valmiina\nkuohumaan yli äyräittensä kuten vastikään avattu limonaatipullo.\n\nTällä kertaa maanantai oli niin sateinen, ettei saattanut leikkiä\nulkona, jossa heidän ylenmääräinen ilonsa tavallisesti sai purkautua.\nSuljettuina lastenkamariin koko iltapäiväksi pienokaiset olivat\nkäyneet räyhääviksi. Filip ei ollut oikein terve, ja hän oli\nnauttinut lääkettä, jonka nimi oli _Elixir Pro_. Se oli Izzie-tädin\nlempilääke, ja hänellä oli aina pullollinen sitä saatavissa. Pullo\noli iso ja musta, paperinen nimilippu kaulassa. Se oli lasten\nkauhistus.\n\nKun Filip oli lakannut huutamasta ja leikki oli taas alkanut,\nsairastuivat myöskin nuket, kuten tavallista, ja niin kävi myöskin\n\"Pikerille\", Hannan pienelle keltaiselle tuolille, jota hän aina\nkuvitteli nukeksi. Hän sitoi sen selkään vanhan esiliinan ja otti sen\ntavallisesti mukaansa nukkumaan -- ei _vuoteeseen_, se olisi ollut\nliian vaivalloista, vaan sängyn pieleen sidottuna. Nyt hän kertoi\ntoisille lapsille, että Pikeri todellakin oli hyvin sairas. Sen\ntäytyi saada jotain lääkettä niinkuin Filipinkin.\n\n\"Anna sille vähän vettä\", esitti Dorry.\n\n\"En\", sanoi Hanna päättäväisesti, \"sen täytyy olla mustaa ja pullosta\nkaadettua, muutoin se ei vaikuta.\"\n\nMietittyään hetkisen hän juoksi hiljaa käytävän poikki Izzie-tädin\nhuoneeseen. Siellä ei ollut ketään, mutta Hanna tiesi, missä Elixir\nProta säilytettiin -- kaapin kolmannella hyllyllä. Hän vetäsi yhden\nlaatikon auki, nousi sen laidalle ja yletti ottaa pullon. Lapset\nolivat haltioissaan hänen marssiessaan takaisin pullo toisessa\nkädessä, korkki toisessa. Hän kaatoi runsaan annoksen Pikerin\npuiselle istuimelle, jota Hanna kutsui sen syliksi.\n\n\"Kas niin, kas niin, poika parkani\", sanoi hän taputellen sen\nolkapäitä -- tarkoitan sen käsinojaa -- \"niele se -- se tekee sinulle\nhyvää.\"\n\nJuuri silloin tuli Izzie-täti sisälle, ja hän näki mieliharmikseen\njotain mustaa ja tahmeata juoksevan matolle. Se oli Pikerin lääke,\njota se oli kieltäytynyt nielemästä.\n\n\"Mitä tuo on?\" kysyi hän ankarasti.\n\n\"Vauvani on kipeä\", änkytti Hanna näyttäen syyllistä pulloa.\n\nIzzie-täti napsautti sormustimellaan häntä päähän ja sanoi hänen\nolevan hyvin pahan tytön. Se saattoi Hannan murjottamaan ja itkemään.\nIzzie-täti pyyhki lääketahran ja korjasi Elixirin huoneeseensa\nsanoen: \"En ole koskaan nähnyt tällaista -- niinhän se aina on\nmaanantaisin.\"\n\nEn rohkene kertoa, mitä muita kepposia lastenkamarissa tehtiin sinä\npäivänä. Mutta myöhään iltapäivällä kuultiin hirveää huutoa, ja kun\nihmiset talon joka kulmalta kiiruhtivat katsomaan, niin lastenkamarin\novi oli sulettu, eikä kukaan päässyt sisälle. Izzie-täti käski\navaimenreiästä aukaisemaan oven, mutta lasten huuto oli niin äänekäs,\nettei hän pitkään aikaan saanut vastausta. Vihdoinkin Elsie hirveästi\nnyyhkyttäen selitti Dorryn sulkeneen oven, avainta ei saattanut\nvääntää, eivätkä he saaneet ovea auki. _Pitäisikö_ heidän jäädä sinne\nainaiseksi ja kuolla nälkään.\n\n\"Ei tietystikään, sinä hupakko\", huudahti Izzie-täti. \"Hyvänen\naika! Mitähän ihmeissä ensi kerralla tapahtuukaan? Älä itke, Elsie\n-- kuuletko, mitä sanoin? Muutamien minuuttien perästä te kaikki\npääsette sieltä.\"\n\nJa todellakin, kuuluikin pian laskuverhojen ratinaa ja Santeri,\npalvelija, seisoi ulkopuolella korkeilla tikapuilla nyökyttäen\npäätään lapsille. Pienokaiset unohtivat heti pelkonsa. He riensivät\naukaisemaan ikkunaa, ja Santerin kiivettyä sisälle ja avattua\noven he hyppivät ja keikkuivat hänen ympärillään. Heistä tuntui\nsuuremmoiselta tulla täten vapautetuiksi, ja Dorry alkoi jo ylpeillä\nsiitä, että hän oli sulkenut heidät huoneeseen.\n\nMutta Izzie-täti ei ottanut asiaa samalta kannalta. Hän torui\nheitä kovasti ja sanoi heidän olevan vaivalloisia lapsia, joita\nei voinut minuutiksikaan uskoa näkyvistään, ja että hän melkein\nkatui aikomustaan mennä iltasaarnaan sinä iltana. \"Mistäpä tiedän\",\npäätteli hän, \"vaikkapa ennen kotiinpaluutani olisitte sytyttäneet\ntalon tuleen tai saattaneet jonkun hengiltä?\"\n\n\"Voi, emme me sitä tee, emmehän toki!\" valittivat lapset sellaisen\nhirveän otaksuman liikuttamina. Mutta mitä vielä -- kymmenen minuutin\nperästä he olivat unohtaneet sen kokonaan.\n\nKoko sen ajan oli Katy istunut kirjakaapin ulkonevalla reunalla\nkirjastohuoneessa lukemassa erästä kirjaa. Se oli Tasson _Vapautettu\nJerusalem_. Sen kirjoittaja oli italialainen, mutta joku oli sen\nkääntänyt englanniksi. Se oli kyllä merkillinen kirja pienen tytön\nlempikirjaksi, mutta oli miten oli, Katy piti siitä paljon. Se kertoo\nritareista, hienoista naisista, jättiläisistä ja taisteluista. Se\nsaattoi hänen verensä vuorotellen hehkumaan ja jähmettymään, ja\ntuntui siltä, kuin hänen olisi täytynyt syöksyä jotain vastaan,\nhuutaa ja lyödä. Katy rakasti luonnostaan lukemista. Isä kehoitti\nhäntä siihen. Ainoastaan muutamia kirjoja säilytti isä lukittuna,\nmuutoin hän antoi Katylle täyden vapauden kirjastohuoneessa. Hän\nluki kaikellaisia kirjoja: matkakertomuksia, saarnoja ja vanhoja\naikakauslehtiä. Ei mikään ollut niin ikävää, ettei hän olisi jaksanut\nlukea sitä. Jos oli jotain oikein mielenkiintoista, valtasi se hänet\nniin kokonaan, ettei hän tiennyt mitään ympäristöstään. Pienet tytöt,\njoiden kotona hän vieraili, olivat huomanneet sen ja piiloittivat\naina satukirjansa, kun Katya odotettiin heille. Elleivät he tehneet\nsitä, oli varmaa, että hän löytäisi jonkun kirjan ja syventyisi\nsiihen. Silloin ei hyödyttänyt häntä huudella tai kiskoa vaatteista,\nsillä Katy ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin oli palattava\nkotiin.\n\nMainittuna iltapäivänä hän luki _Jerusalemia_, kunnes pimeys esti\nnäkemästä. Astuessaan yläkertaan hän portailla kohtasi Izzie-tädin\nhattu päässä ja huivi hartioilla.\n\n\"Missä sinä olet ollut?\" sanoi hän. \"Olen huudellut sinua puolen\ntuntia.\"\n\n\"En kuullut sitä, täti!\"\n\n\"Mutta missä sinä olit?\" intti Izzie-täti.\n\n\"Kirjastossa lukemassa\", vastasi Katy.\n\nTäti nyrpisti suutansa, mutta tuntien Katyn tavat, ei hän sanonut sen\nenempää.\n\n\"Aion mennä teelle rouva Hallin luo ja sitten\niltajumalanpalvelukseen\", jatkoi hän. \"Älä unohda pitää huolta\nCloverin läksyistä, ja jos Cecy tulee, kuten tavallista, lähetä hänet\najoissa kotiin. Teidän tulee kaikkien olla vuoteessa kello yhdeksän.\"\n\n\"Hyvä, täti\", sanoi Katy, mutta luulen, ettei hän paljoakaan\nkuunnellut, vaan ajatteli salaisesti sydämessään, kuinka hauskaa oli\nsaada Izzie-täti kerrankin poistumaan kotoa. Neiti Carr oli hyvin\nvelvollisuudentuntoinen, harvoin hän jätti lapset yksikseen, ei edes\nillaksikaan. Kun hän joskus poistui, valtasi lapset uutuuden ja\nvapauden tunne, joka on yhtä vaarallinen kuin hauskakin.\n\nOlen kuitenkin varma siitä, ettei Katy tällä kertaa tarkoittanut olla\nvallaton. Innostuneitten ihmisten tavoin hän harvoin _tarkoitti_\ntehdä väärin, hän vain aina menetteli, miten milloinkin hänen\npäähänsä pälkähti. Illallinen oli onnellisesti ohitse, ja kaikki\nolisi saattanut käydä hyvin, elleivät lapset läksyt luettuaan ja\nCecyn tultua olisi alkaneet puhua \"kikeristä\".\n\nKikeri oli leikki, jota he olivat vuosi sitten usein leikkineet. Se\noli omaa keksintöä, ja he olivat löytäneet sille tämän merkillisen\nnimen eräästä vanhasta sadusta. Se oli jonkinlainen piilo- ja\nhippaleikin sekoitus -- silmiä ei sidottu, vaan sen sijaan leikittiin\npimeässä. Yksi lapsista seisoi eteisessä, jota portaiden lamppu\nvalaisi himmeästi, jolla välin toiset kätkeytyivät lastenkamariin.\nKun kaikki olivat kätkössä, huusivat he \"kikeri\" merkiksi eteisessä\nolijalle, että hän saisi tulla heitä etsimään. Tultuaan valoisasta\npaikasta ei hän nähnyt mitään, jota vastoin toiset näkivät ainoastaan\nhämärästi. Oli sangen jännittävää olla nurkassa kyyristyneenä ja\nnähdä mustan olennon harhailevan ympäri huonetta koetellen oikealle\nja vasemmalle. Silloin tällöin joku, joka juuri oli päässyt hänen\ntavoittelustaan, vilahti ohi, saavutti eteisen, \"Vapauden linnan\",\nja huusi iloisesti: \"Kikeri, kikeri, kikeri, kii!\" Sen, joka saatiin\nkiinni, oli ruvettava etsijäksi. Carrin lapset olivat kauan aikaa\nmieltyneinä tähän leikkiin, mutta paljon naarmuja ja sinermiä se\ntuotti, ja lastenkamarissa kaadettiin ja särettiin niin monta\nesinettä, että Izzie-täti vihdoinkin kielsi sitä leikkimästä. Siitä\noli jo vuosi, mutta kun he nyt taas puhuivat kikeristä, pisti heidän\npäähänsä koettaa sitä uudelleen.\n\n\"Emmehän me luvanneet\", sanoi Cecy.\n\n\"Emme, ja _isä_ ei kieltänyt sanallakaan meitä sitä leikkimästä\",\nlisäsi Katy, jolle isä oli kaikki kaikessa ja jonka sanoista tuli\naina ottaa vaari, jotavastoin Izzie-tätiä saattoi silloin tällöin\nvastustaakin.\n\nHe menivät kaikki yläkertaan. Vaikka Dorry ja Hanna olivatkin jo\npuoleksi riisuutuneet, sallittiin heidän olla leikissä mukana. Filip\nnukkui jo sikeästi toisessa huoneessa.\n\nTietystikin se oli erittäin hauskaa. Clover kiipesi uunin reunalle\nistumaan, ja silloin Katy ollen etsijänä ja tunnustellen rajummin\nkuin tavallista sai käsiinsä Cloverin jalan, eikä voinut käsittää,\nmistä se siihen tuli. Dorry langeta tärähti kovasti ja rupesi\nitkemään, ja toisella kertaa Katyn puku tarttui säilikön ripaan\nrepeytyen pahanpäiväiseksi, mutta nehän olivat vain jokapäiväisiä\nasioita vaikuttaakseen vähintäkään kikerin tarjoamaan hupiin. Ilo\nja riemu näytti kasvavan, kuta kauemmin leikittiin. Innostuksen\nvallitessa aika kului nopeammin kuin aavistaa saattoi. Yhtäkkiä\nkuului kesken melua ääntä -- vaunun oven läiskäys kuului aivan\nselvästi portilta. Izzie-täti oli palannut iltasaarnasta!\n\nVoi sitä pelkoa ja hämmennystä! Cecy pujahti alakertaan kuin\nankerias, ja pelon siivillä hän pakeni polkua pitkin kotiinsa.\nSamalla kun rouva Hall sanoi hyvää yötä Izzie-tädille ja sulki\nCarrien oven lujaa, hämmästyi hän varmaankin kuullessaan\noman ovensakin käyvän, aivankuin kaiku olisi vastannut hänen\novenlyöntiinsä. Mutta hän ei ollut epäluuloinen, ja mentyään\nmakuuhuoneeseen, näki hän Cecyn vaatteet asetettuina tuolille ja\nCecyn itsensä vuoteessa sikeässä unessa, ainoastaan vähän punakampana\nkuin tavallista.\n\nSillä aikaa Izzie-täti meni yläkertaan, ja mikä pelästys valtasikaan\nsilloin lapset! Katy huomasi sen ja livisti halpamaisesti omaan\nhuoneeseensa, jossa hän meni nukkumaan mahdollisimman pian. Mutta\ntoisille oli maatameno vaikeampaa; heitä oli niin monta toinen\ntoisensa tiellä, eikä ollut edes lamppuakaan valaisemassa. Dorry\nja Hanna pujahtivat peitteen alle puoleksi riisuutuneina. Elsie\nhävisi näkyvistä, mutta Clover myöhästyi kumpaisestakin. Kuultuaan\nIzzie-tädin askeleet eteisestä, hän teki aika kepposen, lankesi\npolvilleen, kätki kasvonsa tuolille ja alkoi rukoilla hyvin kovalla\näänellä iltarukouksiaan.\n\nIzzie-täti tuli sisään kynttilä kädessä ja pysähtyi kynnykselle tästä\nnäytelmästä hämmästyneenä. Hän istuutui odottamaan, jotta Clover\nehtisi lukea rukouksensa loppuun; mutta Clover ei uskaltanut tehdä\nsitä, vaan yhä uudelleen toivottomasti kertaili: \"Levolle lasken,\nLuojani.\" Viimein Izzie-täti sanoi sangen nyrpeästi:\n\n\"Riittää, Clover, voit nousta!\"\n\nClover nousi tuntien olevansa pahantekijä, niinkuin hän olikin, sillä\nolihan paljon pahempi olla rukoilevinaan kuin olla tottelematon\nIzzie-tädille ja olla valveilla vielä kymmenen jälkeen. En luule\nkumminkaan, että Clover sitä silloin vielä ymmärsi.\n\nIzzie-täti alkoi heti riisua häntä, ja sitä tehdessään hän kyseli\nniin paljon, että hän kohta oli asian perillä. Hän nuhteli Cloveria\nkovasti, ja jättäen hänet pesemään kyyneleisiä kasvojaan, meni hän\nHannan ja Dorryn luo, jotka sikeässä unessa kuorsasivat vuoteessaan\nniin kovaa kuin taisivat. Hän huomasi jotain erikoista vuoteessa, ja\nkatseltuaan tarkemmin nosti hän peitettä, ja ihme ja kumma, siinä he\nolivat puoleksi puettuina ja koulukengät jalassa.\n\nSellainen ravistelu, jolla Izzie-täti herätti näitä pieniä vekkuleja,\nolisi ollut omiansa herättämään minkä unikeon tahansa. Vastoin\ntahtoaan pakoitettiin Hanna ja Dorry havahtumaan. Heitä lyötiin ja\ntoruttiin, ja heidän täytyi riisuutua. Koko ajan Izzie-täti seisoi\nheidän vieressään kuin mikäkin lohikäärme. Hän oli juuri ehtinyt\npeittää heidät lämpimään vuoteeseen, kuin Elsie muistui hänen\nmieleensä.\n\n\"Missä pikku Elsie on?\" huudahti hän.\n\n\"Vuoteessa\", sanoi Clover nöyrästi.\n\n\"Vuoteessa\", toisti Izzie-täti hyvin hämmästyksissään. Kumartuen hän\nvetäsi voimakkaasti puoleensa pyörillä liikkuvan vuoteen, ja eikös\ntotta, täti näki siinä Elsien täysissä tamineissa, kengätkin jalassa,\nmutta niin sikeässä unessa, etteivät Izzie-tädin ravistelut ja\nnipistelyt kyenneet häntä herättämään. Häneltä riisuttiin vaatteet ja\nkengät ja yöpaita puettiin ylle, mutta siitä huolimatta Elsie nukkui,\nja hän oli ainoa lapsista, joka ei sinä iltana saanut ansaitsemiansa\nnuhteita.\n\nKaty ei ollut edes nukkuvinaankaan Izzie-tädin saapuessa hänen\nhuoneeseensa. Hänen uinahteleva omatuntonsa oli herännyt, ja hän\nloikoi vuoteessaan hyvin suruissaan siitä, että oli saattanut sekä\ntoiset että itsensä tähän pulaan, ja ettei hän ollut kyennyt pysymään\nviimeisessä päätöksessään, \"olla nuorempien hyvänä esimerkkinä\". Hän\noli niin onneton, että Izzie-tädin ankarat sanat tuottivat hänelle\nmelkein lievitystä. Vaikka hän itki itsensä uuvuksiin, aiheutui\nse pikemmin hänen omista synkistä ajatuksistaan kuin Izzie-tädin\ntorumisista.\n\nVielä ankarammin hän itki seuraavana päivänä, sillä tohtori Carr\npuhui hänelle vakavammin kuin koskaan ennen. Hän muistutti Katylle\nsitä aikaa, jolloin hänen äitinsä kuoli, ja kuinka hän oli sanonut:\n\"Katyn täytyy isoksi kasvettuaan tulla pienokaisten äidiksi.\"\nIsä kysyi, eikö hän luullut ajan jo olevan käsissä ryhtyä siihen\nkalliiseen tehtävään. Katy parka! Hän nyyhkytti niinkuin hänen\nsydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja vaikkei hän tehnyt\nmitään lupauksia, luulen, ettei hän sen päivän jälkeen enää ollut\naivan niin ajattelematon. Kaikki toiset lapset isä kutsui luokseen\nja antoi heille jyrkän kiellon, ettei \"kikeriä\" saanut enää koskaan\nleikkiä. Harvoin tapahtui, että isä kielsi mitään leikkiä, vaikkakin\nne olisivat olleet rajujakin, joten kielto nyt todellakin vaikutti\nlevottomaan lapsijoukkoon. He eivät enää koskaan sen jälkeen ole\nleikkineet kikeriä tähän päivään saakka.\n\n\n\n\nV LUKU\n\nYlisillä\n\n\n\"Sen minä vakuutan\", sanoi neiti Petingill laskien työnsä käsistään,\n\"että nuo lapset särkevät kaikki. Mitähän ihmeissä he nyt taas\naikovatkaan tehdä?\"\n\nNeiti Petingill istui pihanpuoleisessa pienessä huoneessa, jossa hän\naina majaili, kun hän tuli Carreille muutamaksi viikoksi parsimaan\nja paikkaamaan. Hän oli mitä herttaisin ja hullunkurisin vanha\nnainen, joka päiväpalkasta kävi perheissä ompelemassa. Hänen kasvonsa\nolivat pyöreät ja muistuttivat hyvänmakuista paistettua omenaa.\nNiitä peittivät tuhannet ristiin rastiin kulkevat, hyväntahtoisuutta\nilmaisevat rypyt. Hän oli pieni ja jäntevä, ja hänen hilkkansa\nalta näkyi tomuisen newfoundilaisen koiran värinen irtotukka. Hän\nkäytti silmälaseja, mutta huolimatta heikkonäköisyydestään oli hän\nerinomainen työntekijä. Kaikki pitivät neiti Petingillistä, vaikka\nIzzie-täti kerran sanoi, että hänen kielensä oli \"keskeltä kiinni.\"\nIzzie-täti teki tämän huomautuksen ollessaan pahalla päällä eikä\nollut ollenkaan valmistunut siihen, että Filip menisi heti pyytämään\nneiti Petingilliä \"pistämään sen ulos.\" Sen hän kohteliaasti tekikin,\nja toiset lapset kokoontuivat sitä katsomaan. He eivät saattaneet\nhuomata sen eroavan muiden kielistä, mutta Filip väitti keksineensä\nsiinä jotain merkillistä, täytyihän niin olla, olihan se selvää,\nkoska se kerran oli kiinnitetty niin merkillisellä tavalla.\n\nMinne ikänä neiti Petingill menikään, kuletti hän kaikki aarteensa\nmukaansa. Lapset pitivät hänen tulostaan, sillä oli yhtä hauskaa\nnähdä hänen matkalaukkuansa avattavan kuin kuunnella satuja tai\nolla sirkuksessa. Neiti Petingill pelkäsi kovasti murtovarkaita.\nHän valvoi puoliyöhön odottaen heidän saapumistaan, eikä mikään\nmaailmassa olisi saanut häntä lähtemään pois kotoa ottamatta mukaansa\n\"hopeitaan\". Tämä mahtava sana tarkotti kuutta vanhaa teelusikkaa,\njotka olivat hyvin ohkaset, kirkkaat ja terävät, voiveistä, jonka\nvarressa oli kirjoitus: \"Kiitollisuuden osoitukseksi seitsenvuotiaan\nIthuriel Jobsonin hengen pelastamisesta, kun hän sairasti\nkurkkutulehdusta.\" Neiti Petingill oli hyvin ylpeä veitsestään. Se\nja lusikat matkustivat hänen käsivarrellaan riippuvassa pienessä\nkorissa, joka ei koskaan saanut olla poissa hänen näkyvistään,\nvaikkakin perhe, jolle hän ompeli, olisi kuulunut maailman\nrehellisimpien ihmisten joukkoon.\n\nPaitsi hopeita sisältävää koria, kuljetti neiti Petingill aina\nmukanaan kirjavan kissansa, Tomin. Se oli kaunis ja tietoinen\nvaikutusvoimastaan. Tom hallitsi neiti Petingilliä rautaisella\nvaltikalla ja istui aina keinutuolissa, jos sellainen vain oli\nsaatavissa. Eihän siitä väliä, missä _se_ istui, tuumi neiti\nPetingill, sillä Tom oli heikko ja tarvitsi mukavan paikan. Iso\nperheraamattu seurasi myöskin mukana, samoin hienosta punaisesta\nkankaasta tehty neulatyyny sekä vanhojen herra ja rouva Petingillin\nja Peter Petingillin varjokuvat. Jälkimäinen Petingill oli hukkunut\nmerellä. Vielä oli mukana rouva Porterin valokuva -- hänen nimensä\noli ennen ollut neiti Marcia Petingill -- ja rouva Porterin miehen\nja heidän lastensa valokuvat. Monta pientä laatikkoa ja purkkia\nkuului myöskin hänen matkatavaroihinsa, ja pitkä rivi isoja ja pieniä\npulloja täynnä kotona valmistettuja lääkkeitä sekä yrttiteetä. Neiti\nPetingill ei olisi saattanut nukkua, elleivät nämä lääkkeet olisi\nolleet hänen vierellään, sillä hänellä oli tapana sanoa, mistä hän\nvoisi tietää, eikö hän sattuisi saamaan jonkinlaista \"kohtausta\" ja\nkuolisi inkivääripalsamin tai kuninkaantippojen puutteessa.\n\nCarrin lapset pitivät aina niin suurta ääntä, että täytyi tapahtua\njotain tavatonta, ennenkuin neiti Petingill laski työn käsistään,\nkuten hän nyt teki ja hypähti ikkunan luo. Siellä _oli_ todellakin\nhirmuinen melu. Dorry huusi \"eläköötä\", jalkoja polettiin, iloisia\nkimakkoja ääniä kuului. Katsoessaan ikkunasta neiti Petingill\nnäki kaikki kuusi -- ei, seitsemän, sillä Cecy oli myöskin siellä\n-- ryntäävän puuvajan ovesta eli paremmin sanoen holviaukosta ja\nkiiruhtavan meluten pihan poikki. Katy oli etunenässä kantaen isoa\nmustaa pulloa, jossa ei ollut korkkia. Toiset kantoivat molemmissa\nkäsissään joitakin leivoksilta näyttäviä.\n\n\"Katariina Carr! _Katariina_!\" huusi neiti Petingill nopauttaen\nikkunaan kovasti. \"Etkö näe, että sataa? Sinun tulisi hävetä\nsalliessasi pikku veljiesi ja siskojesi mennä ulos ja kastua sillä\ntavalla!\" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ja lapset hävisivät vajaan,\nmistä ei näkynyt muuta kuin tyttöjen ja poikien housujen heilumista,\nkun he kiipesivät vajan perällä jonkinlaisilla tikapuilla. Neiti\nPetingill vetäytyi paikoilleen tyytymättömänä äännähtäen, asetti\nsilmälasit nenälleen ja ryhtyi jälleen ompelemaan Katyn ruudullista\nhametta, jonka etupiedin oli keskeltä kahdesta paikasta sikin sokin\nrepeytynyt. Katyn puvut, ihmeellistä kyllä, aina repeytyivät juuri\nsiltä kohdalta.\n\nJos neiti Petingillin silmät olisivat nähneet vähän kauemmaksi,\nolisivat ne huomanneet, etteivät lapset kiivenneet tikapuita, vaan\npitkin pystyhirttä, johon oli lyöty rautanauloja noin jalan verran\npäähän toisistaan. Tarvitsi ottaa sangen pitkä askel toisesta\nnaulasta toiseen, Pienokaiset eivät olisi onnistuneet ollenkaan,\nelleivät Clover ja Cecy olisi työntäneet heitä hyvin voimakkaasti\nalhaalta ja ellei Katy ojennetuin käsin olisi vetänyt ylhäältä.\nVihdoinkin he pääsivät kaikki onnellisesti ylös viehättävään\npiilopaikkaansa, jota aion tässä kuvata.\n\nKuvittele ikkunaton pimeä ullakko, jonne pääsee hyvin vähän valoa\nlattian nelikulmaisesta aukosta ja jonne naulainen pystyhirsi johtaa.\nSiellä oli väkevä viljan tuoksu, vaikkakin vilja oli jo viety pois,\nnurkat täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja, seinälaudat paikotellen\nmärkiä, sillä ullakon katto vuoti.\n\nEn ole koskaan päässyt perille, mistä syystä Carrin lapset pitivät\ntästä paikasta enemmän kuin muista sateisina lauantaina, jolloin\nei saattanut ulkona leikkiä. Izzie-tätiä myöskin tämä mieliteko\nkummastutti. Hänen nuorena ollessaan -- hämärässä, kaukaisessa\nmenneisyydessä, jota aikaa ei yksikään hänen veljentyttäristään ja\n-pojistaan oikein uskonut olleenkaan -- ei hänellä ollut koskaan\nollut tuollaisia omituisia taipumuksia etsiä koloja ja nurkkia\nsekä kaikellaisia kätköpaikkoja. Izzie-täti olisi mielellään\nkieltänyt heitä menemästä ylisille, mutta tohtori Carr oli luvannut.\nIzzie-tädin tehtäväksi jäi keksiä kertomuksia lapsista, jotka\nkiivetessään tikapuita ja portaita olivat monella hirveällä tavalla\nkatkaisseet luunsa. Mutta hänen kertomuksensa eivät vaikuttaneet\nmuihin kuin Filipiin, ja itsepäinen joukkue pysyi tavoissaan ja\nkiipesi naulaista pystyhirttä pitkin niin usein kuin halutti.\n\n\"Mitä pullossa on?\" kysyi Dorry tuskin ylisille päästyään.\n\n\"Älä ole ahne\", vastasi Katy vakavasti, \"sen saat tietää, kun aika\njoutuu. Se on jotain _herkkua_, saat uskoa minua.\"\n\n\"Nyt olisi parasta\", jatkoi hän saatuaan Dorryn vaikenemaan, \"että\nantaisitte leivoksenne minun talteeni. Ellette anna, syödään ne\nvarmaankin ennen juhlaa, ja sitten, ymmärrättehän, ei meillä ole\nmillä juhlia.\"\n\nNiin he jokainen ojensivat leivoksensa hänelle. Dorry, joka oli\nalkanut syödä omaa leivostansa heti ylisille päästyään, oli vähän\nvastahakoinen, mutta tottuneena aina tottelemaan Katya, ei hän\nnytkään tahtonut tehdä toisin. Iso pullo pantiin nurkkaan ja\nleivoskasa sen ympärille.\n\n\"Se on oikein\", jatkoi Katy, joka ollen vanhin ja isoin aina johti\nheidän leikkejään. \"Nyt, jos olemme selvillä asioistamme ja valmiit,\nsaattavat pidot alkaa. Ensi numero on neiti Hallin kirjoittama\n'Murhenäytelmä Alhambra'.\"\n\n\"Ei\", huusi Clover, \"ensiksi 'Sininen taikuri eli Hebridein Edwitha',\ntiedäthän Katy.\"\n\n\"Enkö ole kertonut?\" sanoi Katy, \"sitä on kohdannut hirveä\nonnettomuus.\"\n\n\"Voi, mikä?\" huusivat kaikki toiset, sillä \"Edwitha\" oli perheen\nmielikertomus. Se kuului niihin kertomuksiin, joita Katy alituiseen\nkirjoitteli jaksottain. Se kertoi hienosta naisesta, ritarista ja\nsinisestä taikurista sekä Bob nimisestä villakoirasta. Sitä oli\njatkunut niin monta kuukautta, että kaikki olivat jo unohtaneet sen\nalun. Kellään ei ollut enää erikoista halua kuulla loppua, mutta\nkuitenkin oli sen ennenaikainen, surullinen loppu mieltäliikuttava.\n\n\"Sanon sinulle jotain\", sanoi Katy, \"vanha tuomari Kirby kävi tänään\nvieraisilla Izzie-tädin luona. Olin lukemassa pienessä huoneessa,\nmutta näin hänen tulevan sisälle ja vetävän alleen ison tuolin ja\nistuutuvan siihen, ja minä olin melkein huutamaisillani: 'Älä!'\"\n\n\"Miksi?\" huudahtivat lapset.\n\n\"Ettekö huomaa? Olin piiloittanut 'Edwithan' selkänojan ja istuimen\nväliin. Se on erinomainen piiloituspaikka, sillä istuimen voi vetää\ntaaksepäin kuinka paljon tahansa; mutta 'Edwithaa' oli aika paksu\nkäärö, ja vanha tuomari Kirby tarvitsee niin paljon tilaa, jotta\nluulin hänelle käyvän hankalaksi istua siinä. Ja totta tosiaan,\ntuskin hän oli istahtanut, ennenkuin kuului paperin rapinaa, ja hän\nhypähti pystyyn huudahtaen: 'Siunatkoon! mitä se on?' Ja sitten hän\nalkoi kaivamistaan kaivella; hän löysi kokonaisen käärön paperia\nja asetti lasit nenälleen katsoakseen mitä se oli; silloin astui\nIzzie-täti sisälle.\"\n\n\"No, mitä sitten tapahtui?\" huusivat lapset nauruun\npurskahtamaisillaan.\n\n\"Oi\", jatkoi Katy, \"Izzie-täti asetti myöskin lasit nenälleen ja\nkohautti silmiään -- tiedättehän, miten hän tekee -- ja tuomari ja\nhän lukivat siitä pienen palan, sen ensimäisen osan, muistattehan,\nmissä Bob varastaa sinipillerit ja taikuri koettaa heittää hänet\nmereen. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista oli kuulla\nIzzie-tädin lukevan 'Edwithaa' ääneen\", ja Katy sai naurukohtauksen\nsitä muistellessaan. \"Kun hän ehti sanoihin 'oi, Bob -- minun\nenkelini Bob!' pyörähdin minä pöydän alle ja pistin pöytäliinan\nnurkan suuhuni hillitäkseni nauruani. Hetken perästä kuulin\nIzzie-tädin kutsuvan Dobbya ja antavan hänelle lehdet sanoen: 'Tässä\non käärö roskaa, jonka toivon sinun heittävän keittiön uuniin.'\nJa hän sanoi minulle jälkeenpäin, että hän luulee minun joutuvan\nhullujenhuoneeseen, ennenkuin olen kahtakymmentä täyttänyt. Oli hyvin\npahasti tehty\", lopetti Katy puoleksi nauraen ja puoleksi itkien,\n\"polttaa vastakirjoitettu lukukin. Mutta olipa hyvä -- ettei hän\nlöytänyt Kuivatavara-laatikon haltiaa, joka oli kätkettynä tuolin\ntakimaiseen osaan.\"\n\n\"Ja nyt\", jatkoi juhlamenojen ohjaaja, \"me alotamme. Neiti Hall,\nolkaa hyvä ja nouskaa!\"\n\nNeiti Hall, hämillään hienosta nimityksestään, nousi posket\npunoittavina.\n\n\"Kerran\", luki hän, \"kuutamo paistoi Alhambran saleihin, ja ritari\nasteli pitkin askelin levottomana käytävässä, ajatteli, ettei hän\nkoskaan tulisi.\"\n\n\"Kuka -- kuuko?\" kysyi Clover.\n\n\"Ei tietystikään\", vastasi Cecy; \"vaan neiti, jota hän rakasti.\nSeuraavat rivit kertovat hänestä, mutta sinä keskeytit.\n\n\"Hänellä oli hopeaturbaani, jossa oli jalokivillä koristeltu puolikuu.\nKun hän pujahti korregidoriin, niin kuun säteet valaisivat sitä, ja\nse kimalteli kuin tähdet. 'Siis sinä tulit, Zuleika?' 'Niin, herrani.'\n\n\"Juuri silloin kuului teräksen kalsketta, ja Zuleikan teräkseen puettu\nisä kiiruhti sisälle. Hän veti miekkansa tupesta, ja samoin tekivät\nmuutkin. Vielä hetki, ja he molemmat makasivat kuolleina ja jäykkinä,\nkuun säteitten valaisemina. Zuleika kirkaisi kovasti ja heittäytyi\nheidän päälleen. Morsiankin oli kuollut! Siinä murhenäytelmä\nAlhambran loppu!\"\n\n\"Sepä oli kaunis\", sanoi Katy hengittäen syvään, \"mutta kovin\nsurullinen. Ihania satujahan sinä, Cecy, kirjoitatkin! Mutta\ntoivoisin, ettet aina surmaisi ihmisiä. Miksei ritari saattanut\nsurmata isää -- ei, luulen, ettei Zuleika olisi sitten mennyt\nnaimisiin hänen kanssaan. No, isähän olisi voinut -- oh, ei sekään\nsopisi! Mutta miksi ensinkään tarvitsee kenenkään kuolla? Miksei\nantaa heidän langeta toistensa kaulaan ja sopia.\"\n\n\"Miksi, Katy!\" huudahti Cecy, \"eihän se olisi muutoin ollut\nmurhenäytelmä. Ymmärräthän, sen nimi on 'Murhenäytelmä Alhambra'.\"\n\n\"No, hyvä\", sanoi Katy nopeasti, sillä Cecyn huulet alkoivat pidetä\nja hänen vaaleanpunaiset poskensa punehtua, aivankuin hän olisi ollut\nitkuun purskahtamaisillaan, \"ehkä olikin kauniimpaa antaa heidän\nkaikkien kuolla, mutta kun sinun naisesi ja miehesi aina kuolevat,\nniin minä ajattelin, vaihtelun vuoksi, ymmärräthän! -- Mikä ihana\nsana onkaan tuo 'korrigedori' -- mitä se merkitsee?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Cecy aivan lohdutettuna. \"Sen löysin 'Granadan\nvalloituksesta', luulen, että se merkitsee käytävää.\"\n\n\"Seuraava numero\", jatkoi Katy katsellen ohjelmaa, \"on 'Seppi,\nvaatimaton runo', Clover Carrin kirjoittama.\"\n\nKaikki lapset tirskuivat, mutta Clover nousi tyynesti ja lausui\nseuraavat säkeistöt:\n\n    \"Sä tunsitko pienen koirasen,\n    Niin kiltin, herttaisan?\n    Ja Seppi se oli nimi sen,\n    Jos tietää tahdotaan.\n\n    Kuin helmet sen silmät loistivat,\n    Sen häntä pehmoinen,\n    Kuin vienonpehmiät untuvat,\n    Ain' heilui hyväillen.\n\n    Sen karva ol' silkin kiiltävä,\n    Ja maito ruokanaan.\n    Mut kerran se keittiön pöydältä\n    Sai suuhuns' pomaadaa.\n\n    Ja tuli niin hirveän sairaaksi,\n    Ett' oikein läähätti.\n    Ja siihen nyt loppua täytyvi\n    Myös tämän lauluni.\n\n    Sillä Seppi se kuoli kun kuolikin --\n    Siit' on jo viikkoja,\n    Ja surevin mielin haudattiin,\n    Ja sit' yhä suren ma.\"\n\n\"Runolle\" taputettiin käsiä kovasti, kaikki lapset nauroivat,\nhuusivat ja taputtivat niin, että ullakko kaikui. Mutta Cloverin\nkasvot pysyivät yhtä tyyninä ja hän istuutui aivan vakavana.\nSuupieliin kumminkin ilmestyi pieniä kuoppia, jotka hetken perästä\nhävisivät. Nuo kuopat olivat osaksi luonnolliset ja osaksi, ikävä\ntunnustaa, terävän kivikynän tuotteita, sillä Clover paineli niitä\nkivikynällä joka päivä läksyjä lukiessaan.\n\n\"Nyt\", sanoi Katy melun vaiettua, \"nyt seuraa neiti Elsie ja neiti\nHanna Carrin 'Hengellisiä runoja'. Pää pystyyn Elsie ja lausu\nselvästi, ja sinä, Hanna, et saa tirskua tuolla tavalla, kun sinun\nvuorosi tulee!\"\n\nMutta Hanna naureskeli yhä enemmän tuon varoituksen kuultuaan ja\npidellen käsiään kovasti puristettuina suunsa edessä tirkisteli\nsormiensa lomitse. Elsie oli kuitenkin juhlallinen kuin jokin pieni\ntuomari. Hyvin arvokkaasti hän alkoi:\n\n    \"Kun välkkyvin miekoin enkeli\n    Edenist' Aatamin, Eevan karkoitti,\n    He maailmalle joutui, mut' kerran nuo\n    Viel astuskelivat Edenin luo.\n    Ja siellä onnen aikoja muistelivat,\n    Kuink' kukat tuoksui ja linnut laulelivat.\n    Ja Eeva se itki ja Aatamikin,\n    Kun pois oli autuus Paratiisin.\"\n\nDorry nauraa tirskutteli sille, mutta levollinen Clover sai hänet\nvaikenemaan.\n\n\"Sinä et saa\", sanoi hän, \"se on raamatusta otettu, käsitäthän. Nyt,\nHanna, on sinun vuorosi.\"\n\nMutta Hanna vastusti pitäen kättä suullaan, ja hänen pienet pyöreät\nolkapäänsä hytkivät naurusta. Viimeinkin sai hän suurella vaivalla\nkasvonsa totisiksi, ja puhuen mahdollisimman nopeaan, lausui hän\nnauraen:\n\n    \"Bileamin aasi näk' enkelin\n    Ja pysähtyi, säikähti,\n    Mut Bileam ei nähnyt enkeliä,\n    Vaan hosui hurjasti.\"\n\nSen jälkeen hän taas piiloutui sormiensa taakse, jolloin Elsie jatkoi.\n\n    \"Elias puron varrella\n    Eli korpin antimin,\n    Sai leivän korpin nokasta\n    Ja ruokaa muutakin.\"\n\n\"Jatka, Hanna\", sanoi Katy, mutta parantumaton Hanna nauraa hytki\ntaaskin, eivätkä he voineet kuulla muuta kuin:\n\n    \"Ja karhut ne tuli ja söivät, söivät.\"\n\nNämä \"säkeet\" kuuluivat suuremmoiseen runoelmaan, jota Clover ja\nElsie olivat enemmän kuin vuoden suunnitelleet. Se oli jonkinlainen\npientenlasten raamattu. Kun se valmistuisi, toivoivat he saavansa sen\npainetuksi ja sidotuiksi punaisiin kansiin, ja kansiin pantaisiin\nkumpaisenkin tekijän kuvat. \"Nuorten runoraamattu\" tulisi sen\nnimeksi. Isää suuresti huvitti ne osat, jotka hän oli kuullut, ja hän\nesitti sen nimeksi \"Vuodekirja\", kun se oli pääasiallisesti sepitetty\nvuoteessa, mutta Elsie ja Clover närkästyivät kovin, eivätkä\ntahtoneet kuulla sellaisesta nimestä puhuttavankaan.\n\nHengellisten runojen jälkeen oli Dorryn vuoro esiintyä. Hän oli\nsaanut valita lausuttavansa ominpäin, paha kyllä, sillä hänellä oli\neriskummallisen synkkä maku. Tällä kerralla oli hän valinnut iloisen\nlaulun, joka alkoi:\n\n    \"Kuuluu haudast' ääni kaamea.\"\n\nJa nyt hän alkoi lausua sitä haikealla äänellä ja huomattavalla\npainolla, maiskuttaen huuliaan sellaisissa säkeissä kuin:\n\n    \"Ruhtinaat, on multa oleva vuoteenanne,\n    Vaikka tornit on suojananne.\"\n\nIsot lapset kuuntelivat sitä tuntien kauhunsekaista viehätystä ja\nmelkein nauttien selkää karmivista kylmistä väreistä. He kyyristyivät\nlähelle toisiaan, kun Dorryn ontto ääni kaikui ullakon pimeästä\nnurkasta. Filipille se oli kuitenkin liian synkkää. Sen lopussa\nhuomattiin hänen itkevän.\n\n\"Minä en tahdo olla-a täällä parutettavana\", nyyhkytti hän.\n\n\"Kas niin, Dorry, sinä paha poika!\" ärjähti Katy sitäkin äreämpänä,\nkun tiesi itsellään olleen hyvin hauskan, \"semmoista sinä saat aikaan\nkamalilla runoillasi, peloittelet meidät kuoliaaksi ja saatat Filipin\nitkemään.\" Ja hän ravisteli vähän Dorrya, joka alkoi uikuttaa. Filip\nnyyhkytti yhä vieläkin, samoin alkoi Hannakin myötätunnosta toisia\nkohtaan. _Ullakkojuhla_ näytti saavan surullisen lopun.\n\n\"Minä menen kertomaan Izzie-tädille, etten pidä teistä\", selitti\nDorry asettaen toisen jalkansa lattian aukkoon.\n\n\"Et, sinä et mene\", sanoi Katy tarttuen häneen, \"sinä jäät tänne,\nsillä _nyt_ me rupeamme viettämään juhlaa. Herkeä, Filip, ja Hanna,\nälä ole pöllö, vaan tule tarjoamaan leivoksia.\"\n\nSana \"juhla\" vaikutti heti seurueeseen. Filip tuli iloiseksi ja Dorry\nmuutti mieltään eikä mennytkään. Musta pullo pantiin juhlallisesti\nkeskelle, ja Hanna tarjosi hymyhuulin leivoksia. Ne olivat\npykälälaitaisia kuminaleivoksia ja maistuivat erinomaisen hyviltä.\nNiitä oli kaksi kullekin, ja kun viimeinen oli syöty, pisti Katy\nkäden taskuunsa ja kaikkien suureksi riemuksi veti sokerit pohjalta\n-- seitsemän pitkää, ruskeata kanelipuikkoa.\n\n\"Eikö ole hauskaa?\" sanoi hän. \"Debby oli hyväntahtoinen tänään\nja antoi minun pistää käteni laatikkoon, ja minä otin kaikista\npisimmät puikot sieltä. Kuule, Cecy, koska olet vieraanamme, saat\nsinä juoda pullosta ensiksi.\" Herkku oli mietoa etikkavettä. Se\noli aivan lämmintä, mutta oli miten oli, ylisillä suoraan pullosta\njuotuna se maistui oikein hyvältä. Sitä paitsi eivät he kutsuneet\nsitä etikkavedeksi -- ei tietystikään! Kukin lapsi antoi ryypylleen\neri nimen, joten pullo oli kuin Signor Blitz, josta saattoi\nkaataa tusinan verran erilaisia juomia. Clover nimitti osaansa\n\"vadelmajuomaksi\", Dorry kutsui sitä \"inkivääriolueksi\", jotavastoin\nCecy, joka oli runollinen, otti kolme kulausta \"Hydomel-juomaa\",\njonka hän selitti olevan jotain hyvää ja valmistetun, kuten hän\nluuli, mehiläisen vahasta. Kun viimeinen pisara oli juotu ja\nviimeinen kanelipala purtu, järjestyi seurue taaskin kuuntelemaan\nFilipin runoa --\n\n    \"Vesipisarat pienet\",\n\njonka hauskan runon hän oli lausunut joka lauantai niin kauas\ntaaksepäin kuin he jaksoivat muistaa. Sen jälkeen sano Katy, että\n\"juhlan\" henkinen puoli oli loppunut, ja he ryhtyivät kaikki\nleikkimään \"postivaunua\", joka, huolimatta ahtaasta tilasta ja pään\nalituisesta kattoon iskemisestä, oli niin hauska, että yhteinen \"voi,\nvoi!\" kuului teekellon kilistessä. Luulen että leivokset ja etikka\nolivat vieneet heidän ruokahalunsa, sillä ei yhdelläkään ollut nälkä.\nIzzie-täti hämmästyi suuresti nähdessään, miten välinpitämättömästi\nDorry katseli ruokapöytää ja sanoi: \"Hyh! _ainoastaan_ luumuja,\nsokerikakkuja ja vasta paistettuja korppuja! Minä en välitä\nillallisesta.\"\n\n\"Mikä lasta vaivaa? Hän on varmaankin sairas\", sanoi tohtori Carr,\nmutta Katy selitti:\n\n\"Ei, isä; ei hän ole kipeä -- meillä on vain ollut juhlat ylisillä.\"\n\n\"Oliko teillä hauskaa?\" kysyi isä, ja Izzie-täti huokasi syvään\ntyytymättömän näköisenä. Ja kaikki lapset vastasivat yhteen ääneen:\n\"Erinomaisen hauskaa!\"\n\n\n\n\nVI LUKU\n\nLäheiset ystävät\n\n\n\"Izzie-täti, saanko pyytää Imogen Clarkia meille vieraisille\nlauantaina?\" kysyi Katy yhtäkkiä eräänä iltana.\n\n\"Kuka ihmeissä Imogen Clark on? En ole koskaan ennen kuullut sitä\nnimeä\", vastasi täti.\n\n\"Oi, suloisin tyttö maailmassa! Hän on ollut rouva Knightin koulussa\nainoastaan vähän aikaa, mutta me olemme paraat ystävät. Ja,\nIzzie-täti, hän on hyvin kaunis. Hänen kätensä ovat lumivalkeat, eikä\ntuota suuremmat. Hän on vyötäisiltä hoikempi kuin toiset koulutytöt,\nja hän on herttainen ja niin kieltäytyvä ja epäitsekäs! Enkä luule,\nettä hänellä on hauskaa kotonaan! Saanko pyytää häntä?\"\n\n\"Kuinka sinä tiedät hänen olevan herttaisen ja kieltäytyvän, kun olet\ntuntenut hänet niin vähän aikaa?\" kysyi Izzie-täti vastustavalla\näänenpainolla.\n\n\"Voi, hän kertoo minulle kaikki! Me kävelemme aina yksissä\nvälitunneilla. Tiedän paljon hänestä, ja hän on niin suloinen! Hänen\nisänsä oli ennen rikas, mutta nyt he ovat köyhiä, ja Imogenin kengät\npaikattiin viime talvena kaksi kertaa. Minä luulen, että hän on\nperheen kukkanen. Et voi ajatellakaan, kuinka minä rakastan häntä!\"\nlopetti Katy tunteellisesta.\n\n\"Ei, en minä voi\", sanoi Izzie-täti. \"En ole voinut koskaan, Katy,\nkäsittää sinun äkkipikaisia tuttavuuksiasi, enkä minä soisi sinun\nkutsuvan tuota Imogenia, vai mikä hänen nimensä olikaan, ennenkuin\nolen saanut joltakulta tiedustella hänestä.\"\n\nKaty risti kätensä epätoivoissaan.\n\n\"Voi Izzie-täti!\" huudahti hän, \"Imogen tietää, että tulin sinulta\nkysymään, ja hän seisoo juuri nyt portilla ja odottaa, mitä sinä\nsanot. Ole hyvä, salli se vain tällä kertaa! Minua muuten niin\nhirveästi hävettäisi.\"\n\n\"No niin\", sanoi Izzie-täti liikutettuna nähdessään onnettoman ilmeen\nKatyn kasvoilla, \"jos sinä olet häntä jo pyytänyt, ei kai minun\nkieltoni mitään hyödytä. Mutta muistakin, Katy, tällaista ei saa enää\ntoiste tapahtua. En tahdo, että sinä pidät tapanasi kutsua tyttöjä,\nja sitten vasta tulet pyytämään minun lupaani. Isäsi ei tule olemaan\ntästä ollenkaan mielissään. Hän on hyvin tarkka siitä, kenen kanssa\nystävyyttä solmit. Muistahan, millaiseksi rouva Spenser osottautui.\"\n\nKaty parka! Hänen taipumuksensa ihastua vieraisiin ihmisiin saattoi\nhänet usein pulaan. Aina siitä asti, kun hän oppi kävelemään ja\npuhumaan, olivat Katyn \"parhaat ystävät\" olleet pilan aiheina perheen\nkeskuudessa.\n\nIsä koetti kerran pitää heistä luetteloa, mutta heidän lukunsa kasvoi\nniin, että hän epätoivoissaan jätti sen. Listalla oli ensiksi pieni\nirlantilainen tyttö, nimeltään Marianne O'Riley. Marianne asui erään\nkadun varrella, jota Katy kulki kouluun mennessään. Se ei ollut rouva\nKnightin koulu, vaan eräs valmistava koulu, jossa Dorry ja Hanna\nnyt kävivät. Mariannella oli tapana valmistaa voipiiraita äitinsä\ntalon edustalla, ja Katy, joka oli noin viiden vuoden vanha, jäi\nusein häntä auttamaan. Yhteinen leipominen vei heidät niin lähelle\ntoisiaan, että Katy päätti ottaa Mariannen omaksi pieneksi tytökseen\nja kasvattaa hänet jossain turvallisessa piilopaikassa.\n\nCloverille hän puhui tästä suunnitelmastaan, muttei kenellekään\nmuulle. Miellyttävä salaisuus mielessään molemmat lapset alkoivat\nsäästää joka ilta vähän leivästään ja leivoksistaan. Täten\nkerääntyi vähitellen kasa korppuja ja muuta hyvää. He veivät ne\nkätköön ullakolle. He säästivät myöskin omenia, joita he olivat\nsaaneet kahden viikon aikana. He valmistivat vuoteen isoon tyhjään\nlaatikkoon, johon pantiin nukkien peitteet ja patjat leikkihuoneesta.\nKun kaikki oli valmiina, kertoi Katy rakastetulle Mariannelle\nsuunnitelmastaan, ja levollisena hän kehoitti Mariannea pakenemaan\nuuteen kotiinsa ja ottamaan sen haltuunsa.\n\n\"Emme kerro isälle emmekä äidille, ennenkuin hän on kasvanut\nsuureksi\", sanoi Katy Cloverille. \"Sitten me viemme hänet alakertaan,\nja sielläkös ihmettely syntyy! Älkäämme nimittäkö häntä Marianneksi.\nSe ei ole kaunis nimi. Antakaamme hänen nimekseen Susanna, Susanna\nCarr. Muista, Marianne, sinä et saa vastata, jos sanon sinua\nMarianneksi, vaan kun sanon Susanna.\"\n\n\"Kyllä, neiti\", vastasi Marianne hyvin nöyrästi.\n\nKoko päivän kaikki onnistui erinomaisesti. Susanna asui\npuulaatikossaan, söi kaikki omenat ja tuoreimmat leivokset ja oli\niloinen. Molemmat tytöt menivät vuorotellen salaa leikkimään \"Vauvan\"\nkanssa, kuten he kutsuivat Mariannea, vaikka hän oli aika paljon\nCloveria pitempi. Mutta kun ilta tuli, ja lastenhoitaja sai Katyn\nja Cloverin ja kantoi heidät nukkumaan, alkoi neiti O'Riley pitää\nullakkoa hirvittävänä paikkana. Tirkistellessään laatikostaan näki\nhän nurkassa mustia esineitä, joita hän ei muistellut päivällä\nnähneensä. Todellisuudessa ne olivat matka-arkkuja, harjoja ja\npannuja, mutta pimeässä ne näyttivät aivan erilaisilta, isoilta ja\nhirvittäviltä. Pikku Marianne parka koetti sietää sitä mahdollisimman\nkauan, mutta kun vielä rottakin alkoi rapista seinässä aivan lähellä\nhäntä, lannistui hänen rohkeutensa kokonaan, ja hän rupesi kirkumaan\nmitä kimakimmalla äänellä.\n\n\"Mitä se on?\" sanoi tohtori Carr, joka oli juuri tullut sisälle ja\noli menossa yläkertaan.\n\n\"Kuuluu niinkuin ääni tulisi ullakolta\", sanoi rouva Carr (sillä\ntämä tapahtui ennen äidin kuolemaa). \"Onkohan joku lapsista noussut\nvuoteeltaan ja kävellyt unissaan yläkertaan.\"\n\nEi, Katy ja Clover olivat paikoillaan lastenkamarissa. Sitten tohtori\nCarr otti kynttilän käteensä ja kiirehti ullakolle, jossa kirkuminen\nvain yltymistään yltyi. Kun hän saapui rappujen yläpäähän, lakkasi\nhuuto. Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän ei nähnyt mitään, sitten\nilmestyi pikkuinen pää ison puulaatikon reunalle ja surkea ääni\nnyyhkytti:\n\n\"Voi, neiti Katy, en todellakaan voi olla täällä kauempaa. Täällä on\nrottia.\"\n\n\"Kuka ihmeessä _sinä_ olet?\" kysyi tohtori hämmästyneenä.\n\n\"Minähän olen neiti Katyn ja neiti Cloverin vauva. Mutta minä en\ntahdo tämän kauempaa olla vauvana. Minä tahdon kotiin äidin luo.\"\n\nJa taas pienokaisparka korotti ääntään ja alkoi itkeä.\n\nLuulen, ettei tohtori Carr ollut koskaan elämässään nauranut niin\nmakeasti kuin silloin päästessään asian perille ja saadessaan tietää,\nettä Katy ja Clover olivat ottaneet itselleen kasvatin. Mutta hän\noli hyvin ystävällinen Susanna paralle ja kantoi hänet rappuja alas\nlastenkamariin. Vuoteessa toisten lasten vieressä Marianne pian\nunohti surunsa ja nukahti.\n\nPikku sisarukset hämmästyivät kovasti aamulla herättyään kun\nhuomasivat Vauvan nukkuvan vierellään. Mutta heidän ilonsa muuttui\npian kyyneleiksi. Aamiaisen jälkeen tohtori Carr vei Mariannen kotiin\nhänen äidillensä joka oli pelästynyt hirveästi hänen häviämisestään\nja hän selitteli lapsille, että ullakkosuunnitelmasta oli kokonaan\nluovuttava. Suru oli suuri lastenkamarissa, mutta kun Marianne sai\nluvan käydä heillä silloin tällöin leikkimässä haihtui se vähitellen.\nMuutamia kuukausia tapahtuman jälkeen muutti O'Rileyn perhe\nBurnetista, ja siihen loppui Katyn ensimäinen ystävyys.\n\nSeuraava tapaus oli vieläkin hullunkurisempi. Eräs omituinen\ntummaihoinen nainen asui aivan yksinään pienessä mökissä koulun\nlähellä. Hän oli vanha ja hyvin pahasisuinen. Naapurit kertoivat\nhänestä niin hirvittäviä juttuja, että lapset pelkäsivät kulkea hänen\nasuntonsa ohitse. Aina ennenkuin he sille kohdalle saapuivat he\nmenivät toiselle puolelle katua. Näin he tekivät niin säännöllisesti,\nettä ruohikkoon oli tallautunut polku. Mutta tämä pieni talo lumosi\nKatyn jollakin tavalla. Hänestä oli hauskaa pälyillä sen oven\nlähettyvillä, mutta hän oli kumminkin valmis juoksemaan tiehensä,\njos mummo sattui ryntäämään ulos luudanvarsi kädessä. Kerran hän\npyysi Santerilta ison kaalinpään ja pyöräytti sen mökin ovesta\nsisään. Vanha mummo näkyi pitävän siitä, ja sen jälkeen Katy aina ohi\nkulkiessaan pysähtyi puhuttelemaan häntä. Hän tuli niin rohkeaksi,\nettä istuutui portaille katselemaan vanhan mummon työskentelyä. Se\ntuntui Katysta peloittavan hauskalta. Sehän oli aivankuin olisi\nistunut leijonan luolan suulla ja pelolla odottanut, milloin hänen\nmajesteettinsa päähän pälkähtäisi hyökätä hänen kimppuunsa ja syödä\nhänet suuhunsa.\n\nSen jälkeen Katy ihastui erään saksalaisen kultasepän\nkaksoistyttäriin. He olivat jo aikuisia, ja heillä molemmilla oli\naina yhtäläiset puvut. Heitä tuskin saattoi eroittaa toisistaan.\nHe osasivat yhtä vähän englantia, ja kun Katy ei osannut sanaakaan\nsaksaa, supistui heidän seurustelunsa hymyilyihin ja kukkavihkojen\nlahjoittamiseen, joita Katy antoi heille, milloin he vain kulkivat\nportin ohitse. Hän oli niin ujo, että hän, ojennettuaan kukkaset\nheille, heti juoksi tiehensä. Kaksoiset nähtävästi olivat mielissään\ntästä, sillä eräänä päivänä, kun Clover sattui katselemaan ikkunasta,\nnäki hän heidän avaavan portin, kiinnittävän pienen käärön pensaaseen\nja nopein askelin kiirehtivän pois. Tietysti hän heti huusi Katyä, ja\nmolemmat lapset riensivät katsomaan, mitä käärö sisälsi. Siinä oli\nhilkka -- kaunis sinisestä silkistä tehty nuken hilkka, tekokukilla\nkoristettu. Siihen oli kiinnitetty paperilippu, jolle oli omituisella\nulkolaisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat:\n\n\"Pienelle kiltille tytölle, joka niin ystävällisesti antoi meille\nkukkasia.\"\n\nSaatatte itse päättää, olivatko Katy ja Clover mielissään vai eivätkö.\n\nTämä tapahtui Katyn ollessa kuusivuotias. En voi sanoa, kuinka monta\nystävää Katylla sen jälkeen oli ollut. Eräs konesiivooja ja eräs\nhöyrylaivan kapteeni kuuluivat niihin. Samoin myös rouva Sawyerin\nkeittäjä, miellyttävä vanha vaimo, joka opetti Katyä keittämään\nja neuvoi häntä valmistamaan munakastiketta ja sokerikakkua. Eräs\nsievä ja hyvin puettu hattuompelija oli yksi heistä, ja häntä Katy\nitsepintaisesti nimitti Estelle-serkuksi Izzie-tädin suureksi\nharmiksi! Ystäviin kuului myöskin eräs kaupungin vankilassa oleva\nrosvo, jonka ikkunan alla Katy seisoskeli mitä surkeimmalla äänellä\nsanoen: \"Minun käy teitä niin sääli, mies-parka! Onko teillä minun\nkokoistani pientä tyttöä?\" Miehellä oli nuoranpätkä, jonka hän laski\nikkunasta. Katy sitoi ruusunnuppuja ja kirsikoita nuoraan, ja rosvo\nveti ne ylös. Se oli niin mielenkiintoista, että Katy tunsi suurta\nsurua, kun mies vietiin valtionvankilaan.\n\nSitten seurasi lyhyt ystävyyden aika Cornelia Perhamin kanssa,\njoka oli miellyttävä ja hyväluontoinen tyttö ja jonka isä oli\nhedelmäkauppias. Pahoin pelkään, että ystävyyden aiheutti Katyn\nmieltymys luumuihin ja viinirypäleisiin. Oli erinomaisen hupaista\nmennä Cornelian kanssa hänen isänsä puotiin ja avauttaa kokonaisia\nrusina- ja viikunalaatikoita ja kulkea hissillä ylös ja alas niin\nusein kuin halutti. Mutta kaikista Katyn omituisista tuttavuuksista\noli tädin mainitsema rouva Spenser sittenkin merkillisin.\n\nRouva Spenser oli salaperäinen henkilö, jota ei kukaan koskaan\nnähnyt. Hänen miehensä oli kaunis, mutta ilkeän näköinen. Hän\noli saapunut tuntemattomalta seudulta ja vuokrannut pienen talon\nBurnetissa. Hänellä ei näkynyt olevan mitään erikoista tointa,\nja hän oli poissa sangen paljon. Hänen vaimonsa sanottiin olevan\nsairaan, ja kun ihmiset puhuivat miehestä, pudistelivat he päätään ja\nihmettelivät, miten vaimo parka yksin tuli toimeen kotona, kun hänen\nmiehensä oli melkein aina poissa.\n\nKaty oli liian nuori ymmärtämään kuiskutuksia tai syitä, miksi\nihmiset eivät voineet ajatella hyvää herra Spenseristä. Juttu, joka\nkertoi suletusta ovesta ja naisesta, jota ei kukaan nähnyt, kiinnitti\nsuuresti Katyn mieltä. Hän seisahtui kurkistelemaan ikkunoista,\nihmetellen mitä sisällä mahtoi tapahtua, ja vihdoin hänestä tuntui,\nettä hänen täytyi saada se tietää. Sen vuoksi hän eräänä päivänä\notti mukaansa kukkia ja lempinukkensa Viktorian ja marssi rohkeasti\nSpenserin pihalle.\n\nHän koputti pääovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sitten hän\ntaas kolkutti. Ei vieläkään kuulunut mitään. Hän koetti ovea, se oli\nlukittu. Asettaen Viktorian olkapäälleen hän tallusteli rakennuksen\npihapuolelle. Kun hän kulki sivuoven ohi, huomasi hän sen olevan\nvähän raollaan. Hän kolkutti kolmannen kerran, ja kun ketään ei\nilmestynyt, hän astui sisälle, ja kulettuaan pienen eteisen läpi hän\nalkoi koputtaa kaikille sisäoville.\n\nTalossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ihmistä. Katy kurkisti ensin\nkeittiöön. Se oli tyhjä ja autio. Kaikellaisia astioita oli siellä\ntäällä. Takassa ei ollut tulta. Arkihuone ei ollut sen parempi. Herra\nSpenserin saappaat olivat keskellä lattiaa. Pesemättömiä laseja oli\npöydällä. Uunin reunalla oli iso kuppi, jossa oli lihaa ja luita.\nTomua oli paksulta joka paikassa, ja koko huone näytti siltä, kuin ei\nsiinä ainakaan vuoteen olisi asuttu.\n\nKaty koetti muita ovia, jotka kaikki olivat lukitut, ja sitten\nhän meni yläkertaan. Kun hän seisoi ylimmällä portaalla pidellen\nkukkasiaan ja vähän epätoivoisena siitä, mitä hänen olisi tehtävä,\nkuului vieno ääni makuuhuoneesta:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\nSe oli rouva Spenser. Hän oli vuoteessaan, joka oli niin\nepäjärjestyksessä, ettei se näyttänyt sinä aamuna korjatulta. Huone\noli siivoomaton, kuten kaikki muukin talossa, ja rouva Spenserin\nyöpuku ja yöhilkka eivät olleet suinkaan puhtaat, mutta hänen\nkasvonsa olivat suloiset, ja kaunis kihara tukka valui tyynylle. Hän\nnäytti olevan hyvin sairas, ja Katy sääli häntä enemmän kuin ketään\nmuuta maailmassa.\n\n\"Kuka sinä olet, lapsi?\" kysyi rouva Spenser.\n\n\"Olen tohtori Carrin pikku tyttö\", sanoi Katy mennen sairaan vuoteen\nluo. \"Tulin tuomaan teille vähän kukkasia.\" Ja hän asetti kimpun\nlikaiselle hurstille.\n\nRouva Spenser näytti pitävän kukista. Hän nosti ne ja haisteli niitä\npitkän aikaa äänetönnä.\n\n\"Mutta miten pääsit sisälle?\" sanoi hän vihdoin.\n\n\"Ovi oli auki\", sopersi Katy, joka alkoi pelätä omaa\nuskaliaisuuttaan, \"ja kuulin sanottavan, että te olette sairas, niin\najattelin, että ehkä olisi mieleenne, jos tulisin teitä tervehtimään.\"\n\n\"Sinä olet ystävällinen pikku tyttö\", sanoi rouva Spenser ja suuteli\nhäntä.\n\nSen jälkeen Katy kävi joka päivä häntä tervehtimässä. Joskus rouva\nSpenser oli jalkeilla ja liikkui vähän, mutta useimmiten hän oli\npitkällään, ja Katy istui hänen vuoteensa vieressä. Huoneet eivät\nkoskaan näyttäneet yhtään siistimmiltä kuin hänen ensi kerran siellä\nkäydessään. Vähän tutustuttuaan Katy kampasi rouva Spenserin tukan ja\npesi hänen kasvonsa pyyheliinan nurkalla.\n\nLuulen, että Katyn käynnit lohduttivat vaimo parkaa, joka oli hyvin\nsairas ja yksinään. Joskus, kun hän voi paremmin, hän kertoi Katylle\najasta, jolloin hän oli pikku tyttönen ja asui vanhempiensa kotona.\nMutta hän ei puhunut koskaan herra Spenseristä, ja Katy näki miehen\nainoastaan kerran, jolloin hän niin pelästyi, ettei hän uskaltanut\nmennä talon lähelle moneen päivään. Kerran Cecy kertoi hänelle, että\nherra Spenser oli mennyt laukkuineen kyytihevosella jonnekin; silloin\nKaty taas uskalsi mennä rouva Spenserin luo, joka itki nähdessään\nhänet.\n\n\"Luulin ettet enää koskaan tulisi\", sanoi hän.\n\nKaty oli sekä liikutettu että mielissään kuullessaan, että häntä oli\nkaivattu, ja sen jälkeen hän ei yhtenäkään päivänä ollut käymättä.\nAina hän vei mukanaan kauneimmat kukat, jotka hän löysi, ja jos hän\nsattui saamaan erikoisen hyvän persikan tai viinirypäletertun, säästi\nhän sen rouva Spenserille.\n\nIzzie-täti oli hyvin huolissaan tästä kaikesta, mutta tohtori Carr ei\ntahtonut sekaantua asiaan. Hän sanoi sen olevan sellaisen tapauksen,\njolle aikuiset eivät voineet mitään, ja jos Katy saattoi lohduttaa\nvaimo parkaa, oli hän siitä iloinen. Katy oli myöskin iloinen,\nja siellä käynnit tekivät yhtä paljon hyvää hänelle kuin rouva\nSpenserillekin, sillä säälintunne sairasta vaimoa kohtaan teki hänet\nhellemmäksi ja kärsivällisemmäksi, kuin hän koskaan ennen oli ollut.\n\nEräänä päivänä hän tavallisuuden mukaan poikkesi sinne koulusta\ntullessaan. Hän koetti sivuovea -- se oli sulettu, pihanpuoleinen\novikin oli lukittu. Kaikki ikkunat olivat tarkalleen verhotut. Se\noli sangen hämmästyttävää. Kun hän seisoi pihalla, pisti eräs nainen\npäänsä viereisen talon ikkunasta.\n\n\"Ei maksa vaivaa koputtaa\", sanoi hän, \"kaikki ihmiset ovat lähteneet\ntalosta!\"\n\n\"Lähteneet, mihinkä?\" kysyi Katy.\n\n\"Kukaan ei sitä tiedä\", sanoi nainen. \"Mies tuli takaisin keskiyöllä,\nja tänä aamuna ennen päivänkoittoa ajoivat tavarakärryt ovelle, hän\nasetti matkakapineet ja sairaan vaimonsa niihin ja ajoi tiehensä.\nPaitsi sinua, on moni muukin käynyt kolkuttamassa. Mutta herra\nPudgettilla on avaimet, eikä kukaan pääse sisälle kysymättä häneltä.\"\n\nSe oli totta. Rouva Spenser oli poissa, eikä Katy enää koskaan\nnähnyt häntä. Muutamien päivien perästä levisi huhu, että herra\nSpenser oli hyvin huono mies ja että hän oli tehnyt väärää rahaa.\nPoliisit etsivät häntä vangitakseen hänet, ja sentähden hän oli\ntullut asuntoonsa sellaisella kiireellä ja vienyt sairaan vaimo\nparan mukanaan. Kuultuaan tapauksesta itki Izzie-täti harmista.\nHänen mielestään oli häpeällistä, että Katy oli käynyt vieraisilla\nvääränrahantekijän perheessä. Mutta tohtori Carr nauroi vain. Hän\nsanoi Izzie-tädille, ettei hänen mielestään sellainen rikos ollut\ntarttuvaa laatua, ja mitä tulee rouva Spenseriin, kävi hänen häntä\nkovasti sääliksi. Mutta Izzie-täti ei saattanut hillitä itseään, ja\naina ollessaan pahalla tuulella mainitsi hän tapahtuman, vaikka siitä\noli kulunut niin pitkä aika, että useimmat ihmiset olivat unohtaneet\nsen, ja Filip ja Hanna olivat lakanneet leikkimästä \"herra Spenserin\nvangitsemista\", joka kotvan aikaa oli ollut heidän lempileikkinään.\n\nKaty oli aina hyvin pahoillaan, kun Izzie-täti puhui tylysti hänen\nsairaasta ystävä parastaan. Hänen silmänsä olivat nytkin kyynelissä,\nkun hän astui portille, ja hän näytti niin totiselta, että Imogen\nClark, joka seisoi siinä häntä odottamassa, risti kätensä ja sanoi:\n\n\"Ah, huomaan! Ylimysmielinen tätisi kieltää!\"\n\nImogenin oikea nimi oli Elisabet. Hän oli sievä tyttö tunteellisine,\nulkonevine huulineen. Hänellä oli ruskea kiiltotukka ja kummallakin\nposkella oli pieni kihara. Olisi luullut, että ne olivat kiinnitetyt\nliimalla tai neuloilla, sillä ne eivät koskaan liikahtaneet, vaikka\nhän olisi nauranut ja pudistanut päätään kuinka paljon tahansa.\nImogen oli luonnostaan iloinen tyttö, mutta hän oli lukenut niin\npaljon romaaneja, että hänen päänsä oli aivan pyörällä. Se kai\nosaltaan miellytti Katya, joka ihaili kertomuksia, ja hänen\nmielestään Imogen oli todellinen romaanisankaritar.\n\n\"Voi ei, ei hän kiellä\", vastasi Katy saattaen tuskin olla nauramatta\nsille ajatukselle, että Izzie-tätiä sanottiin ylimysmieliseksi\nsukulaiseksi. \"Hän sanoi, että hän on hyvin iloi -- --.\" Sitä\nsanoessaan Katyn omatunto soimasi häntä ja lause loppui epäselvään\nmuminaan. \"Siis sinä tulet, etkös tulekin, ystäväni? Minä olen niin\niloinen!\"\n\n\"Ja minä!\" sanoi Imogen kohottaen silmiään teatterimaisesti.\n\nSiitä hetkestä aina viikon loppuun asti lapset eivät puhuneet muusta\nkuin Imogenin vierailusta ja kaikesta siitä hauskasta, jota heillä\ntulisi olemaan. Lauantaiaamuna ennen aamiaista Katy ja Clover\nrakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle. Kaikki lelut\njärjestettiin sinne. Debby paistoi heille kanelileivoksia, kissalla\noli punertava silkkinauha kaulassa, ja nuket ja pikeri olivat\nparaissa pukimissaan.\n\nNoin puoli kymmenen saapui Imogen. Hänen pukunsa oli taivaansinistä\nhienoa villakangasta, ja siinä oli matala kaulus ja lyhyet hihat.\nHänellä oli korallihelmiä tukassa, valkeat silkkikengät ja keltaiset\nkäsineet. Kengät ja käsineet olivat aivan likaiset, ja puku oli\nvanha ja paikattu. Mutta koko asu teki niin hienon vaikutuksen, että\nlapset, jotka olivat pumpulisissa leikkipuvuissaan ja valkeissa\nesiliinoissaan, olivat aivan haltioissaan nähdessään vieraansa.\n\n\"Oi, Imogen, sinähän olet niinkuin jokin sadun nuori, hieno nainen!\"\nsanoi vaatimaton Katy. Sen kuultuaan Imogen pudisteli päätään ja\nkahisutti hamettaan vieläkin enemmän kuin ennen.\n\nTavalla tai toisella tämä hieno puku näytti tuottavan Imogenille\nhienot tavat, aivan toisellaiset kuin hänellä oli jokapäiväisissä\noloissa. Niinkuin tiedätte, käyttäytyvät muutamat ihmiset eri tavalla\nvieraisilla ollessaan. Olisi melkein saattanut luulla, että tämä oli\ntoinen Imogen, jota tavallisesti pidettiin laatikossa ja otettiin\nesille sunnuntaisin ja suurina juhlina. Hän pyörähteli varpaillaan,\nhymyili teeskennellen ja soperteli. Katseli kuvaansa peilistä ja\noli kuin hyvin kopeileva aikuinen. Kun Izzie-täti puhutteli häntä,\nliehakoitsi hän ja käyttäytyi niin merkillisesti, että Cloveria\nmelkein nauratti. Ja Katykin, joka ei saattanut huomata mitään pahaa\nihmisissä, joita hän rakasti, oli iloinen saadessaan viedä hänet\nleikkihuoneeseen.\n\n\"Tule, mennään lehtimajaan\", sanoi hän kietoen käsivartensa sinisen\npuvun vyötäisille.\n\n\"Lehtimajaan!\" huudahti Imogen. \"Kuinka ihanaa!\" Mutta kun he\nsaapuivat parsanoksien luo, muuttuivat hänen kasvonsa.\n\n\"Mutta eihän siinä ole kattoa, ei tornia eikä suihkulähdettä!\" sanoi\nhän.\n\n\"No ei, eihän toki\", sanoi Clover tuijottaen, \"mehän teimme sen itse.\"\n\n\"Oh!\" sanoi Imogen. Hän oli huomattavasti pettynyt. Katy ja Clover\nolivat loukkaantuneet, mutta kun heidän vieraansa ei välittänyt\nlehtimajasta, koettivat he miettiä jotain muuta.\n\n\"Menkäämme aitan ylisille\", sanoivat he.\n\nJa niin he kaikki yhdessä menivät pihan poikki. Imogen tipsutteli\nsievästi valkeissa silkkikengissään, mutta nähtyään naulaisen\npystyhirren hän kirkaisi.\n\n\"Voi, ei sinne ylös, ystäväni, ei sinne!\" huusi hän, \"ei koskaan, ei\nkoskaan!\"\n\n\"Voi, koetahan edes! Sinne on niin helppo päästä, että oikein\",\npyyteli Katy, kulkien ylös ja alas monet kerrat perätysten\nnäyttääkseen, kuinka helppoa se oli. Mutta Imogen oli taipumaton.\n\n\"Älä pyydäkään minua\", sanoi hän teeskennellen, \"minun hermoni eivät\nkoskaan kestä sellaista! Ja sitäpaitsi -- pukuni!\"\n\n\"Kuka sinun käski pukeutua siihen?\" sanoi Filip, joka oli\nsuorapuheinen lapsi ja taipuvainen kyselemään. Hanna kuiskasi\nDorrylle: \"Hän on hyvin tuhma tyttö. Lähtekäämme jonnekin muualle\nomin joukoin leikkimään.\"\n\nJa niin pienokaiset yksitellen hiipivät tiehensä jättäen Katyn ja\nCloverin kahden huvittamaan vierastaan. He ottivat nukkensa esille,\nmutta Imogen ei välittänyt niistä. Sitten he ehdoittivat, että he\nistuisivat varjoon ja kilpailisivat vuorotellen lausumalla runoja,\njosta leikistä he paljon pitivät. Mutta Imogen sanoi, että vaikkakin\nhän ihaili runoutta, ei hän koskaan saattanut muistaa niitä ulkoa.\nViimein he menivät puutarhaan, jossa Imogen söi paljon luumuja ja\nraakoja omenia ja näytti nauttivan siitä. Mutta kun hän ei enää\njaksanut syödä, valtasi ääretön ikävä seurueen. Vihdoin Imogen sanoi:\n\n\"Ettekö koskaan istu vierashuoneessa?\"\n\n\"Niin, missä?\" kysyi Clover.\n\n\"Vierashuoneessa\", toisti Imogen.\n\n\"Oh, hän tarkoittaa seurusteluhuonetta!\" huudahti Katy. \"Me olemme\nsiellä ainoastaan silloin, kun Izzie-tädillä on vieraita. Siellä on\naivan pimeää ja ikävää, ymmärräthän. Sitä paitsi on paljon hauskempaa\nolla ulkona. Eikö sinustakin tunnu siltä?\"\n\n\"Kyllä joskus\", vastasi Imogen epäilevästi, \"mutta minusta olisi\nhauskaa mennä sinne nyt istumaan vähäksi aikaa. Päätäni kivistää\nhirveästi tästä kauheasta auringonpaisteesta.\"\n\nKaty oli aivan päästä pyörällä, kun hän ei tiennyt, mitä tehdä. He\nkävivät tuskin koskaan seurusteluhuoneessa, jota Izzie-täti piti\npyhänä paikkana. Tomun välttämiseksi hän piti karttuunipeitteitä\ntuoleille levitettyinä eikä koskaan nostanut laskuverhoja, ettei\nkärpäsiä pääsisi sisälle. Ajatelkaa, lapset menisivät istumaan sinne\ntomuisine kenkineen! Toiselta puolen Katyn luontainen kohteliaisuus\npani hänet koville, kun hänen täytyisi vieraaltaan kieltää, mitä\ntämä pyysi. Sitä paitsi olisi kauheaa ajatella Imogenin kotonaan\nkertovan: \"Katy Carr ei saa edes silloinkaan istua parhaassa\nhuoneessa, kun hänellä on vieraita!\" Vapisevin sydämin hän osoitti\ntien seurusteluhuoneeseen. Hän ei uskaltanut kohottaa verhoja, joten\nhuone näytti hyvin pimeältä. Hän saattoi juuri eroittaa Imogenin\nvartalon hänen sohvalla istuessaan ja Cloverin rauhattomasti pyörivän\npianotuolilla. Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Izzie-täti, ja\nseurusteluhuone oli hänestä peräti ikävä paikka, ei puoleksikaan niin\nhauska kuin parsalehto, jossa tunsi olevansa täysin turvassa.\n\nMutta Imogen, joka ensi kerran näytti olevan tyytyväinen, alkoi\npuhella. Hän puhui itsestään. Ihmeellisiä juttuja hän kertoi\nkaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kaikilla \"Kirjalan\" nuorilla\nnaisilla ei yhteensä ollut koskaan ollut merkillisempiä seikkailuja.\nVähitellen Katy ja Clover tulivat niin huvitetuiksi, että he ryömivät\npaikoiltaan sohvan luo suu auki kuunnellen kertomuksia. Katy alkoi\nkuulostaa Izzie-tädin tuloa. Samassa huoneen ovi lennähti auki,\nmutta hän ei huomannut sitä. Hän ei kuullut pääovea sulettavan,\nkun isä tuli kotiin päivälliselle. Tohtori Carr, joka pysähtyi\neteiseen silmäilemään sanomalehtiä, kuuli kimakan äänen puhuvan\nseurusteluhuoneessa. Ensin hän sitä tuskin ollenkaan kuunteli, mutta\nsitten tunkeutuivat nämä sanat hänen korviinsa:\n\n\"Oi, tytöt, se oli suloista, vallan ihanaa! Luulin että olin kaunis,\nsillä olin kokonaan valkeissa, hiukseni valuivat vapaina, yksi ainoa\nruusu, näethän, tässä päälaella. Ja hän nojasi ylitseni sanoen\nmatalalla äänellä: 'Neiti, minä olen rosvo, mutta tunnen kauneuden\nlumousvoiman. Te olette vapaa!'\"\n\nTohtori Carr työnsi ovea vähän enemmän auki. Ei näkynyt muuta kuin\nmuutamia epäselviä hahmoja, mutta hän kuuli Katyn innostuneen äänen\nsanovan:\n\n\"Oi, jatka, jatka! Mitä tapahtui sitten?\"\n\n\"Kenen ihmeissä ovat lapset kulettaneet seurusteluhuoneeseen?\" kysyi\ntohtori Carr Izzie-tädiltä, jonka hän löysi ruokailuhuoneesta.\n\n\"Vierashuoneeseen!\" huudahti neiti Izzie vihaisesti. \"No, mutta\nminkätähden he siellä ovat?\" Sitten mennen ovelle hän huusi: \"Lapset,\nmitä te vierashuoneessa teette? Tulkaa heti pois! Luulin teidän\nleikkivän ulkona.\"\n\n\"Imogenin päätä kivisti\", sopersi Katy. Kaikki kolme tyttöä tulivat\neteiseen. Clover ja Katy pelästyneinä ja rosvon lumooja alakuloisena.\n\n\"Voi\", sanoi Izzie-täti äreällä äänellä, \"se on ikävää kuulla. Ehkä\nse on keltatautia. Tahtoisitteko kanverttia tai jotain muuta?\"\n\n\"Ei, kiitos!\" vastasi Imogen nöyrästi. Mutta jälkeenpäin hän kuiskasi\nKatylle:\n\n\"Minusta tätisi ei ole oikein miellyttävä. Hän on kuin Jakkima, se\nhirveä vanha mummo, josta kerroin ja joka asui rosvon luolassa ja\nvalmisti hänelle ruokaa.\"\n\n\"Mielestäni et ole olenkaan kohtelias sanoessasi minulle niin\",\nvastasi Katy tästä puheesta hyvin suuttuneena.\n\n\"Ah, vähät siitä, ystäväni, älä ota sitä niin sydämellesi!\" vastasi\nImogen viehättävästi. \"Näethän, emme voi sille mitään, että meillä on\nsukulaisia, jotka eivät ole hauskoja.\"\n\nNähtävästi ei tämä vierailu ollenkaan onnistunut. Isä oli hyvin\nkohtelias Imogenille päivällispöydässä, mutta tarkasteli häntä\nkovasti, ja Katy huomasi hänen silmissään hullunkurisen ilmeen, josta\nhän ei pitänyt. Isällä oli hyvin veitikkamaiset silmät. Ne näkivät\nkaikki, ja joskus ne näyttivät puhuvan yhtä selvää kieltä kuin hänen\nsuunsakin. Katyn mieltä alkoi painostaa. Jälkeenpäin hän tunnusti,\nettei hän mitenkään olisi jaksanut sitä iltapäivää, ellei hän pari\nkertaa olisi juossut yläkertaan ja lohdutellut itseään lukemalla\n\"Rosamundaa.\"\n\n\"Etkö ole iloinen, että hän meni?\" kuiskasi Clover, kun he seisoivat\nportilla yhdessä katsellen Imogenia, joka asteli katua pitkin\nkotiinsa.\n\n\"Voi, Clover, kuinka sinä saatat!\" sanoi Katy. Mutta hän syleili\nCloveria kovasti, ja luulen, että hän sydämessään oli _iloinen._\n\n\"Katy\", sanoi isä seuraavana päivänä, \"sinähän astuit huoneeseen\naivan kuin uusi ystäväsi, neiti Clark.\"\n\n\"Mitenkä? En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat\", vastasi Katy punastuen\nkovasti.\n\n\"Näin\", sanoi tohtori Carr, ja hän nousi kohottaen olkapäitään,\nojentaen kyynärpäitään ja tipsutteli muutamia teeskenneltyjä askelia\nhuoneen poikki. Katy ei saattanut olla nauramatta, se oli niin\nhullunkurista ja aivan Imogenin tapaista. Sitten isä istuutui ja veti\nhänet viereensä. \"Katy kulta\", sanoi hän, \"sinä olet helläsydäminen\nlapsi, ja minä olen iloinen siitä. Mutta on olemassa sellaista, mikä\npoistaa rakkauden. Minä en kiintynyt tuohon eiliseen pikku tyttöön\nollenkaan. Miksi sinä pidät hänestä niin paljon?\"\n\n\"Minä en pitänyt hänestä paljon eilen\", mumisi Katy vastenmielisesti.\n\"Hän on koulussa paljoa miellyttävämpi, joskus.\"\n\n\"Hauskaa kuulla sitä\", sanoi hänen isänsä. \"Sillä minusta olisi\nsangen ikävää, jos sinä todellakin ihailisit sellaisia rumia tapoja.\nJa mitä loruja kuulin hänen kertovan teille 'rosvoista'?\"\n\n\"Se oli tot--\", alkoi Katy. Silloin hän huomasi isänsä silmäyksen, ja\nhän puri huultaan, sillä tuo silmäys näytti hyvin hullunkuriselta.\n\"Niin\", jatkoi hän nauraen, \"luulen ettei se todellakaan aivan\nkaikki ollut totta, mutta se oli niin hauskaa, isä, vaikkakin se oli\nkeksittyä. Ja Imogen on niin hyvänluontoinen kuin olla voi. Kaikki\ntytöt pitävät hänestä.\"\n\n\"Keksityt jutut ovat sangen hyviä\", sanoi isä, \"niin kauan kun\nniitä ei tehdä uskottaviksi. Kun niin tehdään, tuntuu minusta\nkuin kertominen olisi liian lähellä vilppiä ollakseen hauskaa tai\nhyödyllistä. Jos olisin sinun sijassasi, Katy, olisin vähän arka\nsolmimaan ikuista ystävyyttä neiti Clarkin kanssa. Hän saattaa olla\nhyväntahtoinen, kuten sanot, mutta luulen, että kahden tai kolmen\nvuoden perästä hän ei näytä sinusta niin miellyttävältä kuin nyt.\nSuutele minua, lapsi, ja juokse tiehesi, sillä Santeri on jo tuolla\nkärryineen.\"\n\n\n\n\nVII LUKU\n\nHelena-serkun vierailu\n\n\nEräänä heinäkuun iltapäivänä kulki pieni joukkue koulutyttöjä yksissä\nkotiin. Kun he lähestyivät tohtori Carrin porttia, huudahti Maria\nFiske, nähdessään sievän kukkakimpun keskellä katukäytävää:\n\n\"Voi, katsokaahan, mitä joku on tuohon pudottanut! Minä tahdon ottaa\nsen.\" Hän kumartui nostamaan sitä. Mutta juuri kun hänen sormensa\nkoskettivat varsia, alkoi kimppu liikkua kuin taikavoimalla.\nHämmästyen tarttui Maria siihen. Kimppu liikkui yhä nopeammin ja\nhävisi portin alle, jolla välin naurun tirskumista kuului pensasaidan\ntoiselta puolen.\n\n\"Näittekö sitä?\" huusi Maria, \"kukat juoksivat pois itsestään.\"\n\n\"Joutavia\", sanoi Katy, \"ne ovat noiden vallattomien lasten\nvehkeitä.\" Sitten avattuaan portin huusi hän: \"Hanna ja Dorry, tulkaa\nesille!\"\n\nMutta kukaan ei vastannut, eikä ketään näkynyt. Kukkavihkonen vain\noli käytävällä, ja otettuaan sen Katy näytti tytöille pitkän mustan\nrihman, joka oli sidottu varsiin.\n\n\"Se on Hannan lempikuje\", sanoi hän. \"Hän ja Dorry aina sitovat\nkukkakimppuja ja asettavat niitä teille kiusatakseen ihmisiä. Tässä,\nMaria, ota ne, jos tahdot, vaikkei mielestäni Hannan aisti kimppujen\nsitomisessa ole oikein hyvä.\"\n\n\"Eikö ole suloista, että lupa-aika on käsissä?\" sanoi eräs isoista\ntytöistä. \"Mitä te kaikki aiotte tehdä? Me menemme meren rannikolle.\"\n\n\"Isä lupasi lähteä Susien ja minun kanssani Niagaralle\" sanoi Maria.\n\n\"Minä aion mennä tätini luo vieraisille\", sanoi Alice Blair. \"Hän\nasuu hyvin ihanalla seudulla maalla, ja siellä on lammikko, ja\nTom-serkkuni on luvannut viedä minut soutelemaan. Mitä sinä aiot\ntehdä?\"\n\n\"Oh, en tiedä, leikin ja pidän hauskaa\", vastasi Katy heittäen\nkirjalaukkunsa ilmaan ja taas ottaen sen kiinni. Mutta toiset tytöt\neivät näyttäneet pitävän sitä ollenkaan hauskana ja näyttivät\nolevan ikävissään hänen puolestaan. Silloin Katy tunsi, ettei hänen\nlupa-aikansa tulisi olemaan yhtä hauska kuin toisten.\n\n\"Minä toivon, että isä veisi meidätkin jonnekin\", sanoi hän\nCloverille, kun he kävelivät hiekkapolkua pitkin. \"Kaikkien muiden\ntyttöjen isät tekevät niin.\"\n\n\"Hänellä on liian paljon työtä\", vastasi Clover, \"sitäpaitsi luulen,\nettei toisilla tytöillä ole puoleksikaan niin hauskaa kuin meillä.\nEllen Robbins sanoi, että hän antaisi miljoonan dollaria, jos saisi\nvain leikkiä niin hauskojen veljien ja sisarien kanssa kuin meillä\non. Ja niinkuin tiedät, Marialla ja Susiella on hirveän ikävää,\nvaikka he saavatkin paljon matkustaa. Rouva Fiske on kaikessa niin\nturhan tarkka. Aina hän sanoo: 'Et saa.' Eikä heillä ole pihaa\ntalonsa ympärillä eikä muutakaan. Minä en tahtoisi vaihtaa.\"\n\n\"Enkä minä\", sanoi Katy ilostuen näistä viisaista sanoista. \"Oi,\neikös ole suloista ajatella, ettei ole koulua huomenna? Lupa-ajat\novat mainioita!\" ja hän heitti laukkunsa taas ilmaan. Se putosi\nhelisten maahan.\n\n\"Kas niin, nyt särit kivitaulusi\", sanoi Clover.\n\n\"Siitä ei väliä, en tarvitse sitä kahdeksaan viikkoon\", vastasi Katy\nhuolettomasti heidän portaita ylös juostessaan.\n\nHe työnsivät pääoven auki, kiiruhtivat yläkertaan huutaen: \"Eläköön!\neläköön! lupa on alkanut! Izzie-täti, lupa on alkanut!\" Sitten he\npysähtyivät, sillä katso! yläeteisessä oli kaikki mullin-mallin.\nVierashuoneesta kuului liikettä ja romuttamista. Pöydät ja tuolit\nolivat hajallaan, ja pieni vuode, joka näytti olevan kuin itsestään\nmatkalle lähdössä, oli pysähtynyt portaitten yläpäähän sulkien tien.\n\n\"Mitä ihmettä!\" sanoi Katy koettaen mennä ohi. \"Mitähän tämä\nmerkitseekään! Oh, tuolla on Izzie-täti! Izzie-täti, kuka tulee?\nMinkätähden siirrätte huonekalut sinikamarista?\"\n\n\"No siunatkoon! sinäkö se olet?\" vastasi Izzie-täti, joka näytti\nolevan hyvin palavissaan ja hermostunut. \"No, lapset, ei ole teidän\ntarpeellista seistä ja kysellä siinä, minulla ei ole aikaa vastata.\nAnna sen vuoteen olla rauhassa, Katy, työnnät sen vielä seinään.\nKas niin, johan minä sanoin sinulle!\" kun Katy oli kärsimättömän\nnäköinen, \"johan sinä olet puhkaissut seinäpaperin. Mikä ikävä lapsi\nsinä oletkaan! Menkää heti alakertaan te molemmat ja älkääkä tulko\ntänne ennenkuin teenjuonin jälkeen. Minulla on paljon tehtävää siihen\nasti.\"\n\n\"Sanokaahan toki meille, mitä tulee tapahtumaan, niin me menemme\",\nhuusivat lapset.\n\n\"Teidän serkkunne Helena tulee vierailemaan meille\", sanoi neiti\nIzzie lyhyesti ja hävisi sinikamariin.\n\nSepä oli uutinen! Katy ja Clover juoksivat alakertaan hyvin\ninnostuneina, ja vähän neuvoteltuaan he vetäytyivät ylisille levossa\nja rauhassa puhelemaan siitä. Helena-serkku tulossa! Se tuntui yhtä\nihmeelliseltä, kuin jos itse Viktoria kuningatar kultakruunuineen ja\nkaikkineen olisi tarjoutunut tulemaan heille teelle. Tai niinkuin\njoku kertomussankari, esim. \"Robinson Crusoe\", olisi ajautunut\nmatka-arkkuineen tänne ja ilmoittanut jäävänsä heille viikoksi.\nLasten mielikuvituksessa Helena-serkku oli yhtä mieltäkiinnittävä\nja epätodellinen kuin mikä satumainen henkilö tahansa -- Tuhkimus,\nSiniparta tai itse Punahilkka. Heidän ajatuksissaan hänen nimensä\nja pyhäkoulukirjan henkilöt olivat sulautuneet yhteen, sillä\nHelena-serkku oli hyvin, hyvin hyvä.\n\nEi yksikään heistä ollut koskaan nähnyt häntä. Filip sanoi, ettei\nhänellä varmaankaan ollut jalkoja, koska kerrottiin, että hän ei\nkoskaan poistunut kotoaan, vaan oli aina vain sohvalla pitkällään.\nMutta toiset tiesivät sanoa, että se johtui hänen sairaudestansa.\nIsä kävi aina kahdesti vuodessa tervehtimässä häntä, ja hän kertoi\nmielellään Helenasta lapsilleen, miten suloinen ja kärsivällinen hän\non ja kuinka kauniissa huoneessa hän asuu. Katy ja Clover olivat\nkauan aikaa leikkineet \"Helena-serkkua,\" jotta he nyt olivat sekä\npeloissaan että iloissaan jo paljaasta ajatuksesta, että saisivat\nnähdä todellisen Helenan.\n\n\"Luuletko, että hän tahtoo meidän koko ajan lukemaan hengellisiä\nlauluja itselleen?\" kysyi Clover.\n\n\"Ei koko aikaa\", vastasi Katy, \"sillä näethän, hän väsyy, ja hänen\non nukuttava iltapäivisin. Ja sitten hän tietystikin lukee paljon\nraamattua. Voi, sisko kulta, kuinka hiljaa meidän onkaan oltava!\nKuinkahan kauan hän aikoo viipyä?\"\n\n\"Minkä näköisen luulet hänen olevan?\" jatkoi Clover.\n\n\"Jotenkin rouva Sherwoodin 'Luncyn' näköinen. Luulen että hänellä\non siniset silmät, kihara tukka ja pitkä suora nenä. Ja hän pitää\nkätensä aina ristissä, hän on puettu röyhelöreunaiseen viittaan,\nloikoo sohvalla aivan hiljaa eikä hymyile koskaan, vaan on hyvin\nkärsivällisen näköinen. Clover, meidän on otettava kengät jaloistamme\neteisessä ja mentävä yläkertaan sukkasiltamme, jottemme tuottaisi\nyhtään kolinaa niin kauan, kun hän on meillä.\"\n\n\"Mutta siitähän tulee hullunkurista\", tirskui Clover, ja hänen pienet\ntotiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän ajatteli sellaista vaihtelua\nvirsien jälkeen.\n\nAika näytti kuluvan hyvin hitaasti seuraavaan iltapäivään, jolloin\nHelena-serkkua odotettiin tulevaksi. Izzie-täti, joka oli hyvin\nlevoton, antoi lapsille paljon määräyksiä, kuinka tuli käyttäytyä.\nHeidän tuli tehdä sitä ja tätä eikä tehdä muuta. Dorry sanoi vihdoin,\nettä hän toivoisi Helena-serkun pysyvän kotonaan. Clover ja Elsie,\njotka olivat itsekseen ajatelleet melkein samaa, olivat iloisia\nkuullessaan, että hän oli matkalla kylpylaitokseen ja viipyisi heillä\nainoastaan neljä päivää.\n\nKello oli viisi iltapäivällä. He istuivat kaikki portailla\nodottamassa vaunujen saapumista. Vihdoinkin ne ajoivat oven eteen.\nIsä istui ajurin istuimella. Hän kehoitti lapsia siirtymään\nsyrjemmälle. Sen tehtyään hän auttoi vaunuista hauskan näköistä\nnuorta naista, jonka Izzie-täti sanoi olevan Helena-serkun hoitajan,\nja sitten hän kantoi Helena-serkun varovaisesti sisälle.\n\n\"Voi siinähän ovat ne pikku tiput\", olivat ensimäiset sanat,\njotka lapset häneltä kuulivat, ja ne lausuttiin niin ilosella ja\nmiellyttävällä äänellä. \"Laskekaa minut johonkin, setä. Tahdon niin\nmielelläni nähdä lapset!\"\n\nSitten isä laski Helenan eteisen sohvalle. Hoitaja toi tyynyn, ja\nkun Helena-serkku oli päässyt mukavaan asentoon, kutsui tohtori Carr\npienokaiset.\n\n\"Helena-serkku tahtoo nähdä teitä\", sanoi hän.\n\n\"Niin tahdonkin\", sanoi kirkas ääni \"Onko tämä Katy? Kuinka soma,\npitkä Katy hän onkaan! Ja tämä on Clover!\" sanoi hän suudellen\ntyttöä, \"ja tämä pikku rakas Elsie. Te olette kaikki niin\ntutunomaisen näköisiä, aivankuin olisin nähnyt teidät ennen.\" Ja\nhän syleili heitä kaikkia, ei sentähden, että oli kohteliasta pitää\nheistä sukulaisuuden vuoksi, vaan sentähden, että hän rakasti heitä\nja halusi olla heidän lähellään.\n\nHelena-serkun kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka heti lähensi\nlapset häneen. Myöskin Filip, joka kädet selän takana oli väistynyt\nhäntä, tarkasteltuaan häntä minuutin pari kiiruhti hänen luokseen\nsaadakseen osansa suuteloista.\n\nKatyn ensimäinen tunne oli pettymystä. Helena-serkku ei ollenkaan\nmuistuttanut Lucya Sherwoodin kertomuksessa. Hänen nenänsä oli\nhieman pysty. Hänellä oli ruskea tukka, joka ei ollut kihara,\nruskea iho ja kirkkaat silmät, jotka säteilivät hänen puhuessaan\nja nauraessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat, ja vain ne tekivät\nhänet sairaan näköiseksi. Hän ei ristinyt käsiään eikä hän näyttänyt\nkärsivältä, vaan aivan iloiselta ja hilpeältä. Hän ei ollut puettu\n\"röyhelöreunaiseen viittaan\", vaan väljään matkapukuun, joka oli\ntehty kauniista harmaasta kankaasta. Hänellä oli rannerenkaat ja\npyöreä, harmaalla höyhenillä koristettu hattu. Kaikki Katyn unelmat\n\"pyhästä sairaasta\" näyttivät saavan lentää tiehensä. Mutta kuta\nenemmän hän tarkkasi Helena-serkkua, sitä enemmän hän alkoi rakastaa\nhäntä, ja hän tunsi, että Helena oli miellyttävämpi kuin hänen ja\nCloverin kuvittelema henkilö.\n\n\"Hänhän on aivan muitten ihmisten näköinen!\" kuiskasi Cecy, joka oli\ntullut kurkistamaan vastasaapunutta.\n\n\"O-oon\", vastasi Katy verkalleen, \"mutta paljoa, paljoa kauniimpi.\"\n\nVähän ajan kuluttua isä kantoi Helena-serkun yläkertaan. Kaikki\nlapset tahtoivat myöskin mennä sinne, mutta isä sanoi, että serkku\noli väsynyt ja että hänen täytyi levätä. Sentähden he menivät ulos\nleikkimään teeaikaan asti.\n\n\"Anna minun viedä tarjotin ylös\", pyysi Katy teepöydässä\nkatsellessaan Izzie-tädin valmistavan Helena-serkun illallista. Miten\nhyvä illallinen! Kylmää kananpoikaa, vadelmia kerman kanssa ja teetä\nsievässä valkoisenpunertavassa posliinikupissa. Ja Izzie-täti levitti\nniin lumivalkoisen lautasliinan tarjottimelle!\n\n\"En totisesti!\" sanoi Izzie-täti. \"Sinä sen paikalla pudottaisit.\"\nMutta Katyn silmät pyysivät niin hartaasti, että tohtori Carr sanoi:\n\n\"Izzie, salli hänen vain, näen mielelläni tytöt käytännöllisissä\naskareissa.\"\n\nNiin Katy ylpeänä tehtävästään tarttui tarjottimeen ja kantoi sen\nhuolellisesti eteisen läpi. Siellä oli maljakollinen kukkia pöydällä.\nKun hän kulki ohi, juolahti hänen mieleensä kaunis ajatus. Hän laski\ntarjottimen pöydälle, otti maljakosta ruusun ja asetti sen lautasen\nviereen, jossa oli punaisia vadelmia. Tuo näytti hyvin somalta, ja\nKaty hymyili itsekseen mielihyvillään.\n\n\"Mitä varten sinä pysähdyt?\" kysyi Izzie-täti ruokailuhuoneesta.\n\"Olehan toki varovainen, Katy. Varmasti olisi parempi, että Bridget\nveisi sen.\"\n\n\"Voi ei, ei\"! vastusti Katy. \"Olen jo melkein valmiina.\" Ja\nhän kiiruhti yläkertaan nopeasti. Onneton kiire! Hän oli juuri\nsaapunut sinikamarin ovelle, kun hän astui kengännauhalleen,\njoka tavallisuuden mukaan viisti maata, otti askeleen harhaan ja\nkompastui. Hän tarttui oveen estääkseen lankeamistaan; ovi lensi\nauki, ja Katy tarjottimineen, kerma, vadelmat, ruusu ja kaikki yhtenä\nsekamelskana matolle.\n\n\"Sanoinhan sen sinulle!\" huudahti Izzie-täti alakerrasta.\n\nKaty ei koskaan saattanut unohtaa, kuinka kaunis Helena-serkku\noli sillä hetkellä. Hän oli vuoteessa ja oli hyvin hämmästynyt\ntuosta äkillisestä romahtuksesta ja helinästä. Ensi säikähdyksestä\ntoinnuttuaan Helena-serkku mitä herttaisimmin lohdutteli alakuloista\nKatya ja piti tapahtumaa niin hauskana, että Izzie-tätikin melkein\nunohti torumisensa. Säretyt astiat koottiin ja matto puhdistettiin,\nja Izzie-täti kattoi toisen tarjottimen yhtä sievästi kuin\nedellisenkin.\n\n\"Olkaa hyvä, antakaa Katyn tuoda se ylös!\" pyysi Helena-serkku\nhartaasti miellyttävällä äänellään. \"Aivan varmaan hän on varovainen\ntällä kertaa. Ja, Katy, tahtoisin samallaisen ruusun lautasliinalle.\nSen olit kai sinä asettanut, eikö totta?\"\n\nTällä kertaa Katy olikin varovainen, ja kaikki kävi hyvin. Hän\nasetti tarjottimen huolellisesti pienelle pöydälle vuoteen viereen\nja istuutui katselemaan Helena-serkun illastamista, lämmin, hellä\ntunne sydämessään. Minä luulen, että me tuskin milloinkaan olemme\nniin kiitollisia ihmisille, kuin heidän auttaessaan meitä voittamaan\njälleen itsekunnioituksemme. Helena-serkulla ei ollut juuri\nruokahalua, vaikka hän sanoi kaiken maistuvan hyvältä. Katy huomasi\nhänen oleva hyvin väsyneen.\n\nLopetettuaan ateriansa hän sanoi:\n\n\"Tahtoisitko pöyhiä tätä tyynyä, -- kas niin, ja siirtää tätä toista\nvähän, niin rupean nukkumaan. Kiitos -- aivan niin. Sinähän, rakas\nKaty, olet sairaanhoitajaksi luotu. Suutele minua nyt. Hyvää yötä!\nHuomenna saamme jutella hauskoja asioita!\"\n\nKaty meni alakertaan hyvin iloisena.\n\n\"Helena-serkku on todella rakastettava\", sanoi hän Cloverille, \"ja\nhänellä on hyvin kaunis pitseillä ja röyhelöillä koristettu yöpuku --\naivan kuin kertomuksissa.\"\n\n\"Eikö ole väärin huolehtia vaatteista, kun on sairas?\" kysyi Cecy.\n\n\"En usko, että Helena-serkku voi tehdä mitään väärää\", sanoi Katy.\n\n\"Kerroin äidille, että hänellä on rannerenkaat, ja äiti sanoi pahoin\npelkäävänsä, että hän on maailmallismielinen ihminen\", vastasi Cecy\nnyrpistäen huuliaan.\n\nKaty ja Clover olivat aivan suunniltaan kuullessaan tällaisen\narvostelun. He puhuivat siitä riisuessaankin.\n\n\"Minä aion kysyä Helena-serkulta huomenna\", sanoi Katy.\n\nSeuraavana aamuna lapset nousivat varhain. He olivat niin iloissaan\nluvasta. Jos ei olisi ollut lupaa, niin olisi heidät pakoitettu\nmenemään kouluun näkemättä Helena-serkkua, sillä hän heräsi vasta\nmyöhään. He tulivat hyvin kärsimättömiksi viivytyksestä ja kävivät\nyläkerrassa vähän väliä oven takana kuuntelemassa, oliko hän jo\nliikkeellä, jotta Izzie-tädin täytyi viimein käskeä heidät pois.\nKaty vastusti kovasti poislähtöä, mutta lohduttelihe menemällä\npuutarhaan; sieltä hän poimi kauneimmat kukkaset antaakseen ne\nHelena-serkulle, kun hän taas saisi nähdä hänet. Kun Izzie-täti\nsalli hänen mennä ylös, oli Helena-serkku jo sohvalla pitkällään,\nja hän oli puettu uuteen siniseen musliinipukuun, jossa oli sinisiä\nsilkkinauhoja; jaloissa oli hänellä somat, sinisillä ruusukkeilla\nkoristellut pronssinväriset tohvelit. Sohvan selkänoja oli käännetty\npäivään päin. Sille oli asetettu sievä ilmatyyny, jollaista Katy ei\nollut koskaan ennen nähnyt, ja useita muita esineitä oli pantu sinne\ntänne; se muutti huoneen aivan toisen näköiseksi. Koko talo oli\nkyllä siisti, mutta kuinka liekään, Izzie-tädin järjestämät huoneet\neivät koskaan olleet _hauskat_. Lasten silmät ovat tarkat huomaamaan\nsellaisia seikkoja, ja Katy huomasi heti, ettei sinikamari ollut\nkoskaan ennen ollut sellainen.\n\nHelena-serkku oli kalpea ja väsynyt, mutta hänen silmänsä ja\nhymyilynsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin. Hän oli hyvillään\nkukista, jotka Katy ujostellen ojensi hänelle.\n\n\"Oi, kuinka suloisia!\" sanoi hän, \"minun täytyy heti panna ne veteen.\nRakas Katy, etkö toisi tuota pientä kukkamaljakkoa ja asettaisi sitä\ntälle tuolille viereeni? Ole hyvä, kaada siihen ensin vähän vettä.\"\n\n\"Kuinka kaunis!\" huudahti Katy ottaessaan käteensä sievän valkoisen\nmaljakon, joka oli kiinnitetty kullattuun jalustaan. \"Onko se sinun,\nHelena-serkku?\"\n\n\"On kyllä, se on minun lempimaljakkoni. Se on tavallisesti pienellä\npöydällä vieressäni kotona, ja ajattelin että olisi kodikasta\nkylpypaikassa, jos minulla olisi se sielläkin, joten otin sen\nmukaani. Mutta Katy, miksi näytät niin hämmästyneeltä? Onko se\nsinusta niin merkillistä, että maljakko matkustelee matka-arkussa?\"\n\n\"Ei\", sanoi Katy hitaasti, \"minä vain ajattelin, Helena-serkku, onko\nmaailmallismielistä pitää sieviä esineitä, kun on sairas?\"\n\nHelena-serkku nauroi makeasti.\n\n\"Mikä tuon ajatuksen toi päähäsi?\" kysyi hän.\n\n\"Cecy sanoi niin, kun kerroin hänelle kauniista yöpuvustasi.\"\n\nHelena-serkku nauroi taaskin.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Sanon sinulle, Katy, mikä minun ajatukseni on.\nSievät esineet eivät ole sen maailmallismielisempiä kuin rumatkaan,\npaitsi silloin, kun ne tekevät meistä turhamaisia ja saattavat meidät\nvälinpitämättömiksi toisista ihmisistä. Ja sairaus itsestään on niin\nepämiellyttävää, että jolleivät sairaat ihmiset pidä ulkoasustaan\ntarkkaa huolta, heistä tulee pian silmätikkuja itselleen ja koko\nympäristölleen, enkä luule, että yksikään sairas voi huolehtia\nliiaksi itsestään, ja kun ihmisellä on kipuja selässä, päässä ja koko\nruumiissa\", lisäsi hän hymyillen, \"ei silloin juuri ole sitä vaaraa,\nettä sairas tulisi turhamaiseksi, koski asia sitten yöpaidan ryppyjä\ntai koreata silkkinauhan pätkää.\"\n\nSitten hän alkoi järjestellä kukkia koskettaen kutakin hellävaroen ja\naivankuin hän olisi hän hyväillyt niitä.\n\n\"Mitä ihmeen melua!\" huudahti hän äkkiä pysäyttäen työnsä.\n\nKuului todellakin eriskummallista ähkinää ja puhkumista, aivankuin\njoku mursu tai virtahepo olisi kävellyt eteisessä. Katy avasi oven.\nKatso! siellähän olivat Hanna ja Dorry, posket punaisina siitä, että\nolivat painaneet nenänsä avaimen reikää vasten koettaen turhaan\nnähdä, oliko Helena-serkku jo jalkeilla ja valmiina vastaanottamaan\nseuraa.\n\n\"Oi, päästäkää heidät sisään!\" huusi Helena-serkku sohvaltaan.\n\nNiin he tulivat huoneeseen ja vähän ajan kuluttua myös Clover ja\nElsie. Mikä hauska aamu heillä nyt olikaan! Helena-serkku näytti\nolevan erinomaisen nerokas kertomaan satuja ja keksimään sellaisia\nleikkejä, joita voi leikkiä sohvan ympärillä ja joissa ei tarvinnut\nmeluta sen enempää, kuin hän sieti. Izzie-täti, joka pistäytyi\nhuoneessa noin yhdentoista tienoissa, huomasi heillä olevan niin\nhauskaa, että yks'kaks' hänkin oli mukana leikissä. Sellaista ei\nollut kukaan ennen kuullut eikä nähnyt! Izzie-täti istui lattialla,\nkolme pitkää vaskipuikkoa tukkaan pistettyinä ja leikki iloisesti\n\"olen hieno nainen, aina hieno\" nimistä leikkiä. Sitä katsellessaan\nolivat lapset kuin lumottuja, niin että he tuskin kykenivät\nleikkimään mukana ja unohtivat lakkaamatta, montako \"sarvea\" heillä\noli. Clover kuvitteli mielessään Helena-serkkua noidaksi, ja kun isä\ntuli keskipäivällä kotia, sanoi hän melkein samaa.\n\n\"Mitä sinä olet heille tehnyt?\" kysyi hän avattuaan oven ja\nnähdessään iloisen seurueen matolla. Izzie-tädin tukka oli puoleksi\nhajallaan ja Filip kieri lattialla nauraa purskahdellen. Mutta\nHelena-serkku sanoi, ettei hän ollut mitään erikoista tehnyt, ja\nkohta isäkin oli lattialla leikkien yhtä hartaasti kuin muutkin.\n\n\"Minun täytyy tehdä tästä loppu!\" huudahti isä, kun kaikki olivat\nväsyneet nauruun. Jokaisen päähän oli pistetty paperikynä, niin että\nne muistuttivat piikkisian selkää.\n\n\"Helena-serkku väsyy kovin. Juoskaa nyt kaikki tiehenne, älkääkä\ntulko tämän oven lähettyville, ennenkuin kello lyö neljä. Kuuletteko,\nlapset? Juoskaa -- juoskaa! joutuin, joutuin!\"\n\nLapset kiitivät tiehensä niinkuin lintuset, kaikki muut paitsi Katy.\n\n\"Isä, minä olen niin hiljaa!\" pyyteli hän hartaasti. \"Enkö saisi\njäädä siksi, kunnes päivälliskello soi?\"\n\n\"Sallikaa se hänelle\"! sanoi Helena-serkku. Ja isä sanoi: \"Saat!\"\n\nKaty istui lattialla pidellen Helena-serkun kättä ja kuunnellen hänen\nja isän keskustelua. Se huvitti häntä, vaikka se koskikin asioita ja\nihmisiä, joita hän ei tuntenut.\n\n\"Kuinka Aleksi voi?\" kysyi tohtori Carr viimeinkin.\n\n\"Sangen hyvin nyt\", vastasi Helena-serkku hyvin iloisen näköisenä.\n\"Hän oli heikko ja väsynyt keväällä, ja me olimme vähän huolissamme\nhänestä, mutta Emma sai hänet ottamaan kahden viikon loman, ja hän\ntoipui.\"\n\n\"Tapaatko usein heitä?\"\n\n\"Melkein joka päivä, ja pikku Helena käy joka päivä tunnillaan.\"\n\n\"Onko hän yhtä sievä kuin ennenkin?\"\n\n\"Kyllä hän on -- sievempi, luulen. Hän on rakastettava pikku olento.\nAhkera seurustelu hänen kanssaan on suurimpia huvituksiani. Aleksin\nmielestä hän on yhtä soma kuin minä aikoinani. Mutta se on niin suuri\nkohteliaisuus, etten minä saata sitä omaksua.\"\n\nTohtori Carr kumartui suutelemaan Helenaa, aivankuin hän ei olisi\nvoinut olla sitä tekemättä.\n\n\"_Rakas_ lapseni\", sanoi hän. Siinä kaikki. Mutta oli jotakin äänen\nvärähdyksessä, joka saattoi Katyn uteliaaksi.\n\n\"Isä\", sanoi hän päivällisen jälkeen, \"kuka on Aleksi, josta sinä\npuhuit Helena-serkun kanssa?\"\n\n\"Kuinka niin, Katy? Miksi sinä sitä tiedustelet?\"\n\n\"En tarkoin saata sanoa -- mutta Helena-serkku näytti niin -- ja\nsinä suutelit häntä -- ja minä luulin, että se olisi ehkä jotain\nmielenkiintoista\".\n\n\"Niinhän se onkin\", sanoi tohtori Carr nostaen hänet polvelleen.\n\"Aion kertoa sinulle siitä, Katy, sillä sinulla on jo kylliksi\nikää ymmärtääksesi, kuinka kaunista se on, ja sinä olet jo siksi\nviisas, ettet lörpöttele etkä kysele. Aleksi on eräs henkilö, jota\nHelena-serkku ollessaan terve ja voimakas rakasti ja jonka kanssa hän\naikoi mennä naimisiin. Siitä on jo pitkä aika.\"\n\n\"Oi, miksei hän sitten mennyt?\" huudahti Katy.\n\n\"Häntä kohtasi hirmuinen tapaturma\", jatkoi tohtori Carr. \"Pitkän\naikaa oltiin siinä luulossa, että hän kuolisi. Sitten hän hiljalleen\ntuli paremmaksi, ja lääkärit sanoivat, että hän saattaa elää montakin\nvuotta, mutta että hänen on avuttomana raajarikkona aina oltava\npitkällään sohvalla.\n\n\"Aleksi suri sitä kovasti. Hän olisi tahtonut siitä huolimatta mennä\nHelenan kanssa naimisiin, ruveta hänen hoitajakseen sekä lupasi\naina huolehtia hänestä, mutta Helena ei suostunut siihen. Hän purki\nkihlauksensa ja sanoi Aleksille, että hän toivoi Aleksin joskus\nrakastuvan johonkin toiseen siksi paljon, että saattaisi mennä hänen\nhänen kanssaan naimisiin. Monen vuoden kuluttua kävikin niin, ja nyt\nAleksi ja hänen vaimonsa ovat Helena-serkun naapureita, ja he ovat\nhänen parhaita ystäviään. Heidän pienen tyttönsä nimi on Helena.\nKaikista suunnitelmistaan he puhuvat Helena-serkulle, eivätkä he\nketään muuta maailmassa ajattele niin paljon kuin häntä.\"\n\n\"Mutta eikö Helena-serkusta ole vaikeata nähdä heidän liikkuvan ja\nhuvittelevan, kun hän ei itse kykene liikkeelle?\" kysyi Katy.\n\n\"Ei\", sanoi tohtori Carr, \"ei ollenkaan, sillä Helena-serkku on jo\npuoleksi enkeli ja rakastaa toisia ihmisiä enemmän kuin itseään. Olen\nsangen iloinen siitä, että hän kerrankin tuli tänne. Hän on hyvänä\nesimerkkinä meille kaikille, Katy, enkä toivoisi mitään hartaammin,\nkuin että pienet tyttöni pitäisivät häntä esikuvanaan.\"\n\n\"On varmaankin hirveätä olla sairas\", puheli Katy itsekseen isän\nlähdettyä. \"Jos minun täytyisi olla vuoteessa kokonainen viikko --\nvarmaankin kuolisin, tiedän, että niin kävisi.\"\n\nKaty parka! Hänestä, kuten melkein kaikista nuorista, näytti, ettei\nmaailmassa ole mikään helpompaa kuin kuolema sillä hetkellä, kun\nasiat ovat hullusti!\n\nKeskustelu isän kanssa teki Katyn silmissä Helena-serkusta kaksin\nverroin mielenkiintoisen henkilön. Asua samassa talossa surullisen ja\nviehkeän rakkaustarinan sankarittaren kanssa -- olihan se aivankuin\n\"kirjoista\" saa lukea.\n\nIltapäivällä leikkiminen keskeytettiin usein, sillä aina muutaman\nminuutin kuluttua täytyi jonkun juosta katsomaan, eikö kello jo ollut\nneljä. Lyönnilleen neljä kaikki kuusi lasta ryntäsi alakertaan.\n\n\"Kai me kerromme satuja tällä kertaa\", sanoi Helena-serkku.\n\nNiin he tekivätkin. Helena-serkun sadut olivat kaikista parhaimmat.\nEräässä kerrottiin ryöväreistä; silloin miellyttävä kylmyys karmi\nkaikkien muitten selkää, paitsi Filipin. Hän oli siihen määrin\ninnostunut, että hän oli melkein sotaisella tuulella.\n\n\"Minä en pelkää ryöväreitä\", selitti hän kävellen edes takaisin.\n\"Kun he tulevat, halkaisen heidät kahtia miekallani, jonka isä antoi\nminulle. Kerran he tulivat. Ja minä leikkasin heidät kahtia -- heitä\noli kolme, viisi, yksitoista. Saattepa nähdä!\"\n\nMutta samana iltana, kun pienet lapset olivat menneet levolle, ja\nKaty ja Clover istuivat sinikamarissa, kuului valittavaa ulisemista\nlastenkamarista. Clover juoksi katsomaan, mikä oli hätänä. Ja siellä\nistui Filip vuoteessaan huutaen apua.\n\n\"Sängyn alla on rosvoja\" nyyhkytti hän, \"hirveän monta rosvoa.\"\n\n\"Eihän toki, Filip!\" sanoi Clover kurkistaen sängyn reunustimen alle\nrauhoittaen häntä, \"eihän siellä ole ketään.\"\n\n\"Mutta siellä on, sanon minä\", selitti Filip pitäen hänestä\nlujasti kiinni. \"Kuulin, kun yksi liikkui. He pureskelivat minun\npäällyskenkiäni.\"\n\n\"Pikku poika parka!\" sanoi Helena-serkku, kun Clover rauhoitettuaan\nFilipin palasi kertomaan tapahtumasta. \"Siinä on varoitus, ettei saa\nkertoa ryövärisatuja. Mutta sehän loppui niin hyvin, etten luullut\nkenenkään sen johdosta pelkäävän.\"\n\nSen jälkeen ei ollut mitään hyötyä siitä, että Izzie-täti laati\nsääntöjä sinikamariin pääsystä. Hän olisi yhtä hyvin saattanut\nkieltää kärpäsiä lentämästä sokeriastiaan. Lapset koettivat kaikki\nkeinot päästäkseen sinne. Milloin tahansa Izzie-täti meni sinne,\noli hän varma siitä, että hän tapaisi heidät siellä niin lähellä\nHelenaserkkua kuin mahdollista. Ja Helena-serkku pyysi, ettei täti\nsekaantuisi asiaan.\n\n\"Me saamme olla ainoastaan kolme tai neljä päivää yhdessä\", sanoi\nhän. \"Antakaa heidän tulla niin usein, kuin he tahtovat. Se ei\nvahingoita minua ollenkaan.\"\n\nPikku Elsie kiintyi liikuttavalla rakkaudella uuteen ystävään.\nHelena-serkulla oli tarkat silmät. Hän huomasi heti ikävöivän ilmeen\nElsien kasvoissa ja hän koetti erikoisesti olla hänelle herttainen ja\nlempeä. Tästä etuoikeudesta tuli Katy kateelliseksi. Hän ei saattanut\nkärsiä, että hänen täytyi jakaa serkkunsa ystävyys jonkun toisen\nkanssa.\n\nKun viimeinen ilta oli käsissä, ja he menivät teen jälkeen\nsinikamariin, oli Helena-serkku avaamassa laatikkoa, joka oli juuri\nsaapunut pikajunalla.\n\n\"Se on jäähyväislaatikko\", sanoi hän. \"Teidän on kaikkien istuttava\nrivissä, ja kun minä panen käteni näin selkäni taakse, on teidän\nsitten vuorotellen valittava, kummanko käden otatte.\"\n\nJa niin he kukin vuorostaan valitsivat. \"Kummanko käden otat,\noikeanko vai vasemman?\" Ja viisaan haltiattaren tavoin Helena-serkku\notti tyynynsä alta jotain sievää itsekullekin. Ensiksi sieltä tuli\naivan samallainen maljakko kuin hänen omansakin, jota Katy oli niin\nkovin ihastellut. Katy huusi iloissaan, kun se pantiin hänen käteensä.\n\n\"Oi, kuinka ihana, kuinka ihana!\" huudahti hän. \"Säilytän sen niin\nkauan kuin elän.\"\n\n\"Jos sen teet, tulee se olemaan ensi kerran, kun sinulla säilyy\njotain viikon särkymättä\", huomautti Izzie-täti. Sitten seurasi\npurppuranvärinen taskukirjanen Cloverille. Hän tarvitsi juuri\nsellaista, sillä hän oli kadottanut omansa. Sitten tuli pieni, sievä,\nsamettinauhaan kiinnitetty kaulakoriste, jonka Helena-serkku sitoi\nElsien kaulaan.\n\n\"Siinä on muutamia suortuviani\", sanoi hän. \"Mutta Elsie rakas, mikä\nnyt on? Älä itke!\"\n\n\"Voi, sinä olet nii-in kaunis ja nii-in herttainen!\" nyyhkytti Elsie,\n\"ja sinä lähdet pois.\"\n\nDorry sai dominolaatikon ja Hanna erään pelilaudan. Filipille tuli\n\"Ryöväri-kissan tarina\" niminen kirja.\n\n\"Se on muistuttava sinua siitä ajasta, jolloin rosvot tulivat ja\npureskelivat päällyskenkiäsi\", sanoi Helena-serkku veitikkamaisesti\nhymyillen. He nauroivat kaikki, Filip kaikkein rajummin.\n\nKetään ei unohdettu. Isä sai muistikirjan ja Izzie-täti norsunluisia\nmuistilehtisiä. Myöskin Cecyä muistettiin. Hänen lahjansa oli\n\"Kultaisten tekojen kirja\", sisältävä kertomuksia pojista ja\ntytöistä, jotka olivat toimittaneet uskaliaita ja hyviä tekoja.\nMielihyvä esti häntä puhumasta.\n\n\"Oi kiitos, Helena-serkku!\" sanoi hän vihdoin. Cecy ei ollut serkku,\nmutta hänellä ja Carrin lapsilla oli tapana jakaa keskenään tädit ja\nsedät sekä ylimalkaan kaikki sukulaiset, niinkuin he jakoivat kaiken\nmuunkin hyvän.\n\nSeuraavana päivänä tuli ikävä eronhetki. Kaikki pienokaiset seisoivat\nportilla heiluttamassa nenäliinojaan vaunujen poistuessa. Kun ne\nolivat poissa näkyvistä, kiiruhti Katy itkemään \"pienen itkun\" ypö\nyksin.\n\n\"Isä sanoi toivovansa, että me kaikki olisimme Helena-serkun\nkaltaisia\", ajatteli hän pyyhkiessään silmiään, \"ja minä aion\nkoettaa, vaikken usko, että tuhannenkaan vuoden kuluttua voisin\ntulla puoleksikaan niin hyväksi. Tahdon lukea, pitää tavarani\njärjestyksessä ja olla oikein hyvä pienokaisille. Hyvänen aika, jos\nIzzie-täti olisi Helena-serkku, kuinka helppoa olisikaan elää! Vähät\nsiitä, tahdon ajatella serkkua aina ja aloitan huomenna.\"\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\nHuomenna\n\n\n\"Huomenna tahdon aloittaa\", ajatteli Katy nukahtaessaan sinä iltana.\nKuinka usein teemmekään samoin! Ja kuinka surullista onkaan, että\nusein huomenen muututtua täksi päiväksi heräämme toisin tuntein:\nvälinpitämättöminä, kärsimättöminä ja aivan haluttomina suorittamaan\nkaikkia niitä kauniita tekoja, joita suunnittelimme edellisenä iltana.\n\nNäyttää joskus siltä, kuin maailmassa olisi katalia pikku haltioita,\njotka ovat sidottuina auringon paistaessa, mutta jotka meidän\nnukkuessamme hiipivät makuuhuoneisiimme kiusaamaan meitä ja\nkiihoittamaan luontoamme. Tai minkätähden me nousemme pahatuulisina,\nvaikka olemme menneet levolle hyvätuulisina ja ilosina! Niin oli\nKatynkin laita. Hänen viimeinen uninen ajatuksensa oli siitä lähtien\nolla enkeli ja niin paljon Helenan kaltainen kuin mahdollista, mutta\nkun hän avasi silmänsä, oli hän äreä ja kärttyisämpi kuin koskaan.\nVanha Mary sanoi, että hän oli noussut väärinpäin vuoteeltaan.\nSivumennen sanoen, onkohan kukaan niin viisas, että kykenisi\nsanomaan, mikä oikea puoli on, jotta saattaisimme aina valita sen.\nKuinka hyvä olisikaan, jos joku sen selvittäisi. Tiedäthän että\njos pahatuulisena alamme päivämme, niin näyttävät kaikellaiset\nonnettomat tapaukset lisäävän mielentilaamme. Aamutöikseen särki Katy\nkallisarvoisen maljakkonsa, jonka Helena-serkku oli hänelle antanut.\n\nSe oli säiliköllä, ja siinä oli vihkonen punertavia ruusuja. Säilikön\npäällä oli kääntöpeili. Katyn kammatessa hiuksiaan peili kääntyi\nvähän, jottei hän saattanut hyvästi nähdä siihen. Hyvällä päällä\nollen ei tapahtuma olisi häntä paljoakaan häirinnyt. Mutta kärttyinen\nkun oli jo alkaessaan, suututti se häntä. Hän sysäsi peiliä\nvihaisesti. Alaosa kääntyi eteenpäin, kuului helinää, ja Katy näki\npunertavat ruusut hajallaan lattialla ja Helena-serkun sievän lahjan\npalasina.\n\nKaty istuutui matolle ja huusi niin kovaa, kuin olisi hän ollut itse\nFilip. Izzie-täti kuuli hänen valituksensa ja tuli huoneeseen.\n\n\"Onpa se ikävää\", sanoi hän poimien palaset, \"mutta sen enempää en\nodottanutkaan. Katy, sinä olet niin huolimaton. Älä istu siinä niin\ntyhmänä! Nouse pukeutumaan. Myöhästyt aamiaiselta.\"\n\n\"Mikä on?\" kysyi isä huomatessaan Katyn punaiset silmät, kun tämä\nistuutui pöytään.\n\n\"Olen särkenyt maljakkoni\", sanoi Katy alakuloisesti.\n\n\"Oli sangen huolimatonta asettaa se niin vaaralliseen paikkaan\",\nsanoi hänen tätinsä. \"Olisihan sinun pitänyt tietää, että peili\nsaattoi kääntyä ja heittää sen lattialle.\" Sitten, nähdessään ison\nkyyneleen putoavan Katyn lautaselle, hän lisäsi: \"Olet tosiaankin\nliian iso käyttäytyäksesi kuin pikku lapsi. Kyllä vain Dorryakin\nhävettäisi tehdä niin. Maltahan nyt jo mielesi.\"\n\nTämä nuhde ei parantanut Katyä. Hän poistui aamiaiselta jurottaen\näänettömänä.\n\n\"Mitä aiotte tehdä tänään?\" kysyi tohtori Carr toivoen sillä tavalla\nkääntävänsä asian hauskempaan suuntaan.\n\n\"Aiomme kiikkua!\" huusivat Hanna ja Dorry yhtaikaa. \"Santeri on\nripustanut meille hyvän kiikun halkovajaan.\"\n\n\"Sinne ette mene\", sanoi Izzie-täti varmalla äänellä. \"Kiikkua saa\nkäyttää vasta huomenna. Muistakaa se, lapset! Ettekä silloinkaan,\njollen minä lupaa.\"\n\nTässä Izzie-täti menetteli ymmärtämättömästi. Hänen olisi pitänyt\nselittää asia tarkemmin. Asianlaita oli niin, että Santeri oli\nrikkonut toisen renkaista, joilla kiikku oli kattoon kiinnitettävä.\nHän aikoi päivän kuluessa saada uuden, ja hän oli varoittanut neiti\nCarria antamasta sillä välin kenenkään käyttää kiikkua, koska se ei\nollut käyttökelpoinen. Jos neiti Carr olisi sen selittänyt lapsille,\nolisi kaikki ollut hyvin, mutta Izzie-tädin mielipide oli, että\nnuorten tuli sokeasti totella vanhempia.\n\nHannan, Elsien ja Dorryn huulet olivat lerpallaan, kun kuulivat\nkiellon. Elsie heistä tuli ensiksi jälleen hyvälle tuulelle.\n\n\"En välitä\", sanoi hän, \"sillä minulla on paljon tehtävää. Minun on\nkirjoitettava kirje Helena-serkulle eräästä asiasta.\"\n\n\"Mistä\"? kysyi Clover.\n\n\"Onpahan vain!\" vastasi Elsie salaperäisesti heiluttaen päätään.\n\"Kukaan muu ei saa sitä tietää, sanoi Helena-serkku, se on meidän\nkeskeinen salaisuus.\"\n\n\"En usko ollenkaan Helena-serkun niin sanoneen\", sanoi Katy\nsuuttuneesti. \"Hänen tapoihinsa ei kuulu kertoa salaisuuksia tyhmille\npikku tytöille, niinkuin sinä olet.\"\n\n\"Kylläpä kuuluu\", antoi Elsie vihoissaan takaisin. \"Hän sanoi, että\nminuun saattaa luottaa yhtä hyvin kuin isompiinkin. Ja hän sanoi\nminua lemmikikseen. Siinä sinulle, Katy Carr!\"\n\n\"Lopettakaa väittelynne\", sanoi Izzie-täti. \"Katy, sinun\nylälaatikkosi on aivan hirveässä epäjärjestyksessä. Mene heti\nyläkertaan siivoomaan se, ennenkuin teet mitään muuta. Lapset,\nteidän tulee pysytellä tänä aamuna varjossa. On liian kuumaa juosta\nauringossa. Elsie, mene keittiöön ja sano Dorrylle, että tahdon puhua\nhänen kanssaan.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Elsie hyvin tärkeällä äänenpainolla. \"Ja sitten\nkirjoitan kirjeen Helena-serkulle.\"\n\nKaty asteli yläkertaan hitain, laahustavin askelin. Oli lämmin,\nuuvuttava päivä. Päätä hiukan pakotti, ja silmät tuntuivat\nturtuneilta paljosta itkemisestä. Hän sanoi itsekseen, että\nIzzie-täti oli hyvin paha asettaessaan hänet työhön lupa-aikana, ja\nhän vetäsi ylälaatikon auki ähkien vastenmielisesti.\n\nTäytyy tunnustaa, että neiti Izzie oli oikeassa. Tuskin voi nähdä\nvaatelaatikkoa, jossa vallitsisi suurempi epäjärjestys kuin\ntässä. Kaikki esineet olivat sikin sokin, ikäänkuin joku olisi\npitkällä kepillä sekoittanut ne perinpohjin. Siellä oli kirjoja ja\nmaalilaatikoita, pieniä kirjoitettuja paperilappuja, lyijykyniä ja\nharjoja. Käärimättömät sukanvarret olivat kietoutuneet nenäliinoihin,\nsilkkinauhan pätkiin ja liinakauluksiin. Rutistuneita kaularöyhelöitä\npilkoitti raskaitten tavaroitten alta, ja päällimäisenä oli\nkaikellaisia tyhjiä laatikoita, joitten aarteet olivat seuloutuneet\nlaatikon pohjalle ja hävinneet yhteisen tavaraläjän alle.\n\nPaljon aikaa ja kärsivällisyyttä tarvittiin tämän sekasotkun\njärjestämiseen. Mutta Katy tiesi, että Izzie-täti tulisi kohta sinne,\neikä hän uskaltanut keskeyttää, ennenkuin kaikki oli tehty. Kun työ\noli valmis, oli hän hyvin väsynyt. Hänen mennessään alakertaan tuli\nElsie häntä vastaan kivitaulu kädessä. Nähdessään Katyn hän pisti sen\nheti selkänsä taakse.\n\n\"Et saa katsoa\", sanoi hän, \"se on kirjeeni Helena-serkulle.\nAinoastaan minä tiedän salaisuuden. Se on kokonaan täynnä\nkirjoitusta, ja minä lähetän sen postiin. Katso, siinä on jo\npostimerkkikin\", ja hän näytti kivitaulun nurkkaa. Tosiaankin oli\npostimerkki painettu puitteisiin.\n\n\"Sinä pikku pöllö\", sanoi Katy kärsimättömänä, \"ethän saata tuota\npostiin lähettää. Kas niin, anna minulle kivitaulu. Minä kirjoitan\nkaiken puhtaaksi paperille, minkä olet taululle kirjoittanut, ja isä\nantaa sinulle kuoren.\"\n\n\"Ei, ei!\" huusi Elsie tehden vastarintaa, \"sinä et saa! Sinähän\nnäkisit, mitä minä olen kirjoittanut, ja Helena-serkku sanoi, etten\nminä saisi kertoa. Se on salaisuus. Anna tauluni olla, sanon sen!\nMinä kerron Helena-serkulle, millainen halpamainen tyttö sinä olet,\nja sitten hän ei rakasta sinua hituistakaan.\"\n\n\"Siinä, ota sitten vanha taulusi!\" sanoi Katy tyrkäten häntä\nkostonhaluisesti. Elsien jalka luiskahti, hän kirkasi ja koetti\ntarttua käsipuihin, mutta ei onnistunutkaan, ja vierimällä vierien\nhän pudota kopsahti eteisen lattialle.\n\nEi hän juuri korkealta pudonnut, ainoastaan kuusi porrasta alas,\nmutta muksaus oli kumminkin niin kova, että Elsie rääkyi aivankuin\nhän olisi ollut hengenheitossa. Izzie-täti ja Mary tulivat kiiruhtaen\npaikalle.\n\n\"Katy tyrkkäsi minua\", nyyhkytti Elsie. \"Hän tahtoi, että kertoisin\nhänelle salaisuuteni, mutta minä en kertonut. Hän on paha, ilkeä\ntyttö!\"\n\n\"Mutta Katy Carr\", sanoi Izzie-täti, \"luulisi, että _häpeäisit_\npurkaa sisuasi pikku sisarellesi! Varmaankin Helena-serkku hämmästyy\nkuullessaan tällaista! Kas niin, Elsie rakas! Älä itke enää. Tule\nkanssani yläkertaan. Voitelen kipeän paikan, eikä Katy saa sinua enää\nloukata.\"\n\nNiin he nousivat yläkertaan. Katy yksikseen jätettynä tunsi olevansa\nhyvin onneton: hän katui, uhmaili, oli tyytymätön ja nyreä samalla\nkertaa. Hän tiesi sisimmässään, ettei hänen tarkoituksensa ollut\ntehdä pahaa Elsielle, ja hän häpesi hirveästi tyrkkäisemistään, mutta\nIzzie-tädin viittaus kertoa Helena-serkulle saattoi hänet liian\nvihaiseksi, niin ettei hän voinut tunnustaa vikaansa itselleen eikä\nmuille.\n\n\"En välitä!\" hän mumisi niellen kyyneleitään. \"Elsie on oikea\nitkuvauva, se hän on. Ja Izzie-täti pitää aina hänen puoltaan.\nMinähän vain sanoin tuolle pikku tyhmeliinille, ettei hän panisi\nisoa, raskasta taulua postiin!\"\n\nHän meni sivuovesta pihalle. Hänen vajan sivuuttaessaan sattui uusi\nkiikku hänen silmiinsä.\n\n\"Kuinka Izzie-tädin kaltaista\", ajatteli hän, \"kieltää lapsia\nkiikkumasta, kunnes hän lupaisi. Luulen että hän arvelee olevan liian\nkuuman tai jotain semmoista. En välitä hänestä, en.\"\n\nHän istuutui kiikkuun. Se oli parasta lajia: leveä, mukava istuin ja\nuudet paksut nuorat. Istuin oli oikean välimatkan päässä lattiasta.\nSanteri oli oikea taituri laittamaan kiikkuja, ja puuvaja oli paras\nkeinupaikka.\n\nSe oli iso huone ja katto oli korkealla. Ei siellä ollut paljon puita\nsillä kertaa ja mitä vähän oli, sekin oli ladottu pitkin seiniä,\njotta oli paljon tilaa. Siellä oli viileää ja pimeää, ja keinun\nliike synnytti tuulta. Se heilutteli Katyn tukkaa kuin isoa viuhkaa\nja saattoi hänet hiljaiseksi ja uneksivaksi. Kaikellaisia unelmia\nalkoi liikuskella hänen aivoissaan. Keinuen edes takaisin kuin ison\nkellon heiluri hän vähitellen kohosi yhä korkeammalle, antaen vauhtia\nruumiinsa liikkeillä ja iskemällä voimakkaasti lattiaa jaloillaan\njoka heilahduksella. Nyt hän oli jo kohonnut korkean kaarioven\nyläosan kohdalle. Hän saattoi jo koskettaa sen yläpuolella olevaa\npoikkihirttä ja pienestä nelikulmaisesta ikkunasta nähdä kyyhkysten\nkyniytyvän istuallaan ladon räystäällä ja valkoisten pilvien\nliitelevän sinisellä taivaalla. Hän ei ollut koskaan keinunut niin\nkorkealle. Se oli kuin lentämistä, ajatteli hän, ja hän taivutteli\nja heilutteli itseään istuimellaan yhä kovemmin, koettaen päästä yhä\nkorkeammalle paukauttaakseen varpaitaan kattoon.\n\nYhtäkkiä, heilauksen korkeimmillaan ollessa, kuului kova rusahdus.\nKeinu pyörähti rajusti viistoon ja heitti Katyn ilmaan. Hän tarttui\nnuoraan, tunsi sen irtautuvan käsistään -- sitten putosi hän alas.\nKaikki musteni hänen silmissään, hän ei tiennyt enää mistään!\n\nKun hän avasi silmänsä, oli hän ruokailuhuoneessa sohvalla\npitkällään. Clover oli polvistuneena hänen vieressään kalpeana ja\npelästyneenä, ja Izzie-täti tiputti jotain kylmää ja märkää hänen\notsalleen.\n\n\"Mikä on hätänä?\" sanoi Katy uupuneena.\n\n\"Oi, hän elää -- hän elää!\" ja Clover kietoi käsivartensa Katyn\nkaulaan nyyhkyttäen.\n\n\"Hs, kultaseni!\" Izzie-tädin ääni sointui harvinaisen lempeältä.\n\"Sinä putosit pahasti, Katy. Etkö muista?\"\n\n\"Putosin? Voi, kyllä, kiikusta!\" sanoi Katy, kun kaikki taas hitaasti\npalasi hänen mieleensä. \"Izzie-täti, katkesiko nuora? En jaksa\nmuistaa mitään?\"\n\n\"Ei, Katy, ei nuora. Rengas irtautui katosta. Se oli rikkonainen,\neikä luotettava. Etkö muista, että kielsin teitä keinumasta tänään.\nUnohditko sen?\"\n\n\"En, Izzie-täti, en minä unohtanut. Minä --\", mutta siinä hän\nväsähti. Hän sulki silmänsä, ja isot kyyneleet vierivät silmistä.\n\n\"Älä itke\", kuiskasi Clover itsekin itkien, \"älähän toki. Izzie-täti\nei toru sinua.\" Mutta Katy oli liian heikko ja järkytetty pidättämään\nitkuaan.\n\n\"Tahtoisin mennä yläkertaan vuoteeseen pitkälleni\", sanoi hän. Mutta\nkun hän yritti nousta sohvalta, huimasi hänen päätään niin, että hän\nputosi uudelleen päänaluiselleen. \"Voi minä en kykene nousemaan!\"\nhuudahti hän näyttäen hyvin pelästyneeltä.\n\n\"Pahoin pelkään, että jokin paikka on nyrjähtänyt\", sanoi\nIzzie-täti, joka itsekin näytti hyvin pelästyneeltä. \"Olisi parasta,\nettä makaisit paikallasi jonkun aikaa, kultaseni, ennenkuin\nkoetat liikkua. Siinähän tohtori onneksi onkin!\" Ja hän astui\nvastaanottamaan tohtoria. Se ei ollut isä, vaan tohtori Alsop, joka\nasui aivan lähellä heitä.\n\n\"Sangen lohduttavaa, että te tulitte\", sanoi Izzie-täti. \"Veljeni\non mennyt maalle eikä palaa ennenkuin huomenna, ja yksi pikku\ntytöistämme putosi pahasti.\"\n\nTohtori Alsop istuutui sohvan ääreen ja koetti Katyn valtasuonta.\nSitten hän alkoi koetella koko hänen ruumistaan.\n\n\"Voitko liikuttaa tätä jalkaasi?\" kysyi hän.\n\nKaty liikutti sitä heikosti.\n\n\"Entä tätä?\"\n\nLiike oli paljoa heikompi.\n\n\"Koskiko siihen?\" kysyi tohtori Alsop huomatessaan tuskanilmeen Katyn\nkasvoilla.\n\n\"Koski kyllä, vähän\", vastasi Katy koettaen kovasti estää itkuaan.\n\n\"Selässäkö, mitä? Tuntuiko kipua ylhäällä vai alhaalla?\" Ja\nlääkäri paineli Katyn selkärankaa muutaman minuutin saattaen hänet\nkiemurtelemaan rauhattomasti.\n\n\"Pelkään hänen vahingoittuneen jotenkin\", sanoi hän vihdoin,\n\"mutta mahdotonta on sanoa tarkoin miten. Saattaa olla vain joku\nvenähtyminen tai vähäinen nyrjähdys\", lisäsi hän nähdessään\nkauhunilmeen Katyn kasvoilla. \"Neiti Carr, parasta olisi viedä hänet\nyläkertaan ja riisua hänet niin pian kuin voitte. Jätän ohjeita\nhieromista varten.\" Ja tohtori Alsop otti paperiliuskan ja alkoi\nkirjoittaa.\n\n\"Voi, täytyykö minun paneutua vuoteeseen?\" sanoi Katy. \"Tohtori,\nkuinka kauan minun on oltava makuulla?\"\n\n\"Riippuu siitä, kuinka pian paranet,\" vastasi lääkäri, \"toivottavasti\nei kauan. Ehkä muutamia päiviä.\"\n\n\"Muutamia päiviä!\" toisti Katy toivottomalla äänellä.\n\nLääkärin mentyä, Izzie-täti ja Debby kantoivat Katyn hitaasti\nyläkertaan.\n\nSe ei ollut helppoa, sillä pieninkin liike koski häneen ja tieto\nomasta voimattomuudesta koski enin. Hän ei saattanut olla itkemättä,\nkun hänet oli riisuttu ja pantu vuoteeseen. Tuntuihan kaikki niin\nhirveältä ja vieraalta. \"Jospa edes isä olisi täällä\", ajatteli\nhän. Mutta tohtori Carr oli mennyt maalle jonkun sairaan luo eikä\nluultavasti saattanut palata ennen huomispäivää.\n\nKuinka pitkän pitkä olikaan se iltapäivä! Izzie-täti lähetti\npäivällistä, mutta Katy ei voinut syödä. Hänen huulensa olivat kuivat\nja hänen päätään pakotti kovasti. Aurinko alkoi paistaa sisään, ja\nhuone kävi lämpimäksi. Kärpäset surisivat ikkunalla ja kiusasivat\nhäntä laskeutumalla hänen kasvoilleen. Vähäisiä pistoksia tuntui\nsiellä täällä selässä. Hän makasi silmät ummessa, sillä niitten\naukipitäminen tuotti tuskaa, ja kaikellaisia levottomia ajatuksia\ntuli hänen mieleensä.\n\n\"Ehkäpä, jos selkäni on todellakin nyrjähtänyt, minun on maattava\ntässä kokonainen viikko\", sanoi hän itselleen. \"Voi kauheata, sitä\nen _voi_! Lupaa kestää ainoastaan kahdeksan viikkoa, ja minähän\naioin toimittaa niin ihmeellisiä asioita! Kuinka voivat ihmiset\nolla niin kärsivällisiä kuin Helena-serkku, kun heidän on maattava\npaikoillaan? Eikö hän tule pahoilleen, kun saa kuulla tästä! Lähtikö\nhän todellakin eilen meiltä? Minusta siitä on vuosi. Jos en vain\nolisi mennyt tuohon ilkeään kiikku-pahaseen!\" Ja sitten Katy alkoi\nkuvitella millaista olisi ollut, _ellei_ hän olisi mennyt, ja kuinka\nhän ja Clover olivat aikoneet mennä Paratiisiin sinä iltapäivänä.\nHe olisivat olleet siellä puitten viileässä varjossa. Kun tällaiset\najatukset liikkuivat hänen mielessään, kävi hänen päänsä yhä\nkuumemmaksi ja asentonsa vuoteessa yhä epämukavammaksi.\n\nYhtäkkiä hän tunsi, että ikkunasta tulvehtiva häikäisevä valo\nhimmentyi ja että tuuli tuntui puhaltavan raikkaasti häneen. Hän\navasi raskaat silmänsä. Laskuverhot olivat alhaalla, ja vuoteen\nvieressä istui pikku Elsie löyhytellen palmun lehdestä tehdyllä\nviuhkalla.\n\n\"Katy, herätinkö sinut?\" kysyi hän aralla äänellä.\n\nKaty katsoi häneen hätkähtäen ja hämmästynein silmin.\n\n\"Älä pelkää\", sanoi Elsie, \"en tahdo häiritä sinua. Hanna ja\nminä olemme hyvin pahoillamme, että sinä olet sairas\", ja hänen\npienet huulensa vapisivat. \"Mutta me aiomme olla hiljaa, emmekä\nkoskaan paiskele lastenkamarin ovea, emmekä melua portaissa niin\nkauan kuin olet sairas. Ja minä olen tuonut sinulle jotain oikein\nhyvää. Osa niistä on Hannalta ja osa minulta. Ne on sitä varten,\nkun sinä putosit kiikusta. Katso\", -- ja voitonriemuisena Elsie\nosoitti tuolia, jonka hän oli työntänyt vuoteen lähelle ja jolle\noli juhlallisesti asetettu: 1:ksi tinainen teekalusto, 2:ksi\nkukkamaalauksilla koristettu lasikantinen rasia, 3:ksi nivelillä\nvarustettu nukke, 4:ksi läpikuultava kirjoitustaulu ja viimeiseksi\nkaksi uutta lyijykynää.\n\n\"Ne ovat kaikki sinun -- saat pitää kaikki\", sanoi jalomielinen\nElsie. \"Sinä saat myös Pikerin, jos tahdot. Se on vain niin iso, ja\npelkään että se ikävöi minua. Katy, etkö pidä näistä leluista? Ne\novat koko sieviä!\"\n\nKatystä tuntui kuin tulisia hiiliä olisi hehkunut hänen päälaellaan,\nkun hän katseli tuolilla olevia aarteita ja sitten Elsien kasvoja,\njotka olivat kirkastuneet sydämellisestä itsensäkieltämisestä. Hän\nkoetti puhua, mutta alkoi sen sijaan itkeä, mistä Elsie pelästyi\nkovasti.\n\n\"Koskeeko sinuun niin kovin?\" kysyi hän itkien myötätunnosta.\n\n\"Oi ei, ei se ole _sen_ vuoksi!\" nyyhkytti Katy, \"vaan minä olin\nsinuun, Elsie, niin suuttunut tänä aamuna ja tyrkkäsin sinua. Voi,\nanna anteeksi!\"\n\n\"No, sehän meni kaikki hyvin!\" sanoi Elsie hämillään. \"Izzie-täti\notti jotain pullosta ja voiteli sillä, ja kuhmu hävisi kerrassaan.\nTahdotko että menen pyytämään, että hän voitelisi sinuakin vähän --\nminä menen.\" Ja hän juoksi ovea kohti.\n\n\"Voi älä!\" huudahti Katy. \"Elsie, älä mene pois. Tule sen sijaan\nminua suutelemaan.\"\n\nElsie kääntyi ikäänkuin epäillen, tarkoittiko kutsu häntä. Katy piti\nkäsiään ojennettuina. Elsie juoksi suoraan niitä kohti. Iso ja pikku\nsisko syleilivät toisiaan, ja se näytti saattavan heitä toisiansa\nlähemmäksi, kuin he milloinkaan sitä ennen olivat olleet.\n\n\"Sinä olet minun _kallein_ pikku lemmikkini!\" mumisi Katy painaen\nElsiä vasten rintaansa. \"Elsie, olen ollut sinulle hyvin paha, mutta\ntästä lähtien en enää ole. Sinä saat leikkiä minun ja Cloverin kanssa\nniin paljon kuin haluat, saat kirjoittaa kirjeitä postilaatikkoihin\nja kaikkea muuta!\"\n\n\"Oi, kuinka hauskaa -- hauskaa!\" huudahti Elsie hypähtäen ilosta.\n\"Kuinka suloinen sinä, Katy, oletkaan! Helena-serkun ja isän jälkeen\ntahdon rakastaa sinua eniten.\n\n\"Ja\" -- jännittäen ajatuksiaan, miten palkita tätä harvinaista\nystävällisyyttä -- \"minä kerron sinulle sen salaisuuden, jos sinua\nkovin haluttaa. Varmasti Helena-serkku sallisi.\"\n\n\"Ei\", sanoi Katy, \"ei väliä salaisuudesta. En tahdo, että sinä\nkertoisit sen minulle. Istu vuoteen viereen ja sen sijaan löyhyttele\nviuhkaasi enemmän.\"\n\n\"Ei\", intti Elsie, joka päätettyään kertoa salaisuuden ei tahtonut\ntulla keskeytetyksi.\n\n\"Helena-serkku antoi minulle puoli dollaria, ja pyysi minun antamaan\nsen Debbylle ja sanomaan, että serkku oli hyvin kiitollinen hänelle\nsiitä, että hän oli valmistanut hänelle niin hyviä ruokia. Ja\nminä annoin. Ja Debby oli oikein hyvillään. Ja minä kirjoitin\nHelena-serkulle kirjeen ja kerroin hänelle, että Debby pitää paljon\npuolidollarista. Sehän se salaisuus oli. Eikö se ollut hauska?\nMutta sinä et saa kertoa kenellekään siitä, et koskaan, et koko\nelinaikanasi.\"\n\n\"En\", sanoi Katy hymyillen väsyneesti. \"En kerro.\"\n\nKoko lopun iltapäivää Elsie istui vuoteen vieressä palmuviuhka\nkädessään karkoittaen kärpäsiä ja pysytellen poissa toisia lapsia,\nkun he kurkistelivat ovesta.\n\n\"Aivanko todella tahdot pitää minut täällä?\" kysyi hän useamman\nkerran ja hymyili _niin_ voitonriemuisesti, kun Katy sanoi: \"Tahdon\nkyllä!\" Mutta vaikka Katy sanoi \"kyllä\", luulen siinä olleen vain\npuoleksi totta, sillä nähdä tuo pieni anteeksiantava tyttö kulta,\njota hän oli tylysti kohdellut, tuotti hänelle enemmän tuskaa kuin\nhauskuutta.\n\n\"Olen _oikein_ hyvä hänelle, kun tulen terveeksi\", ajatteli Katy\nitsekseen heittelehtiessään rauhattomana vuoteessaan.\n\nIzzie-täti nukkui sen yön hänen huoneessaan. Katylla oli kuumetta.\nKun aamu valkeni, ja tohtori Carr palasi kotiin, huomasi hän Katyllä\nolevan kovia tuskia; hän oli kuuma ja levoton, surullinen ilme\nsilmissään.\n\n\"Isä\", sanoi hän heti ensiksi, \"onko minun maattava tässä kokonainen\nviikko?\"\n\n\"Lapseni, luulen, että on\", vastasi hänen isänsä, joka näytti\nhuolestuneelta ja hyvin totiselta.\n\n\"Voi, voi!\" nyyhkytti Katy, \"kuinka jaksan sen kestää?\"\n\n\n\n\nIX LUKU\n\nSynkkiä päiviä\n\n\nJos kuka tahansa olisi Katylle ensimäisenä iltana sanonut, että\nhän viikon lopussa vielä olisi vuoteessa ja tuskissa, ja ettei\nsilloinkaan vielä saattaisi sanoa, milloin hän pääsisi liikkeelle,\nniin luulen että se tieto olisi vienyt häneltä hengen. Hän oli niin\nlevoton ja malttamaton, että paikoillaan makaaminen näytti olevan\nmaailman vaikeimpia tehtäviä. Mutta hiljaa loikominen ja ainainen\nselänpakotus oli vieläkin pahempaa. Joka päivä hän kysyi isältään\nvärisevin huulin: \"Enkö saa nousta tänään ja mennä alakertaan?\" Ja\nkun isä pudisti päätään, värähtelivät hänen huulensa yhä enemmän\nkyynelten valuessa. Mutta kun hän koetti nousta, koski häneen niin,\nettä hän oli iloinen saadessaan jälleen vaipua pehmeille tyynyille ja\npatjoille, jotka tuntuivat niin mukavilta hänen aroille luilleen.\n\nSitten seurasi aika, jolloin Katy ei koskaan pyytänyt lupaa\nnousemiseen. Se oli hirveän kovien tuskien aika, jota hän ei ollut\nvoinut ennen kuvitellakaan, ja se valtasi hänet kokonaan. Päivät ja\nyöt jatkuivat toisiinsa sekoittuneina, ja Izzie-täti ei näyttänyt\nkoskaan paneutuvan levolle. Aika, jolloin isä oli lakkaamatta hänen\nhuoneessaan. Silloin kävi myös vieraita lääkäreitä, jotka hänen\nylitsensä kumartuneina painelivat ja koettelivat hänen selkäänsä ja\npuhuivat toisilleen hiljaa kuiskaten. Se oli kuin pitkää, levotonta\nunta, josta hän ei voinut havahtua, vaikka olisi kuinka koettanut.\nSilloin tällöin hän kohottautui kuuntelemaan ääniä tai katsomaan,\nkun Clover ja Elsie seisoivat ovella hiljaa itkien, tai Izzie-tätiä,\njoka kulki huoneessa varpaisillaan narisevissa tohveleissaan. Sitten\nkaikki taas hälveni, ja hän vaipui pimeyden tilaan, jossa ei ollut\nmuuta kuin tuskaa ja unta, joka salli hänen unohtaa kivun ja tuntui\nsiis olevan parasta maailmassa.\n\nSivuuttakaamme tämä aika, sillä on ikävää ajatella iloisen Katymme\nolevan niin kurjana. Vähitellen tuskat lieventyivät, ja uni kävi\nrauhallisemmaksi. Kipujen vieläkin helpotettua Katy alkoi huomata,\nmitä ympärillä tapahtui, ja kysellä asioita.\n\n\"Kuinka kauan olen sairastanut?\" kysyi hän eräänä aamuna.\n\n\"Eilen tuli neljä viikkoa\", vastasi isä.\n\n\"Neljä viikkoa!\" sanoi Katy. \"En tiennyt, että siitä on niin kauan.\nIsä, olenko ollut hyvin sairas?\"\n\n\"Hyvin kultaseni! Mutta nyt olet paljon parempi.\"\n\n\"Millä tavalla loukkaannuin pudotessani keinusta?\" kysyi Katy, joka\nnyt oli tavattoman valppaalla tuulella.\n\n\"En usko, lapseni, että saisin sinut sitä ymmärtämään.\"\n\n\"Mutta, isä, koeta!\"\n\n\"No niin, tiedätkö, että sinulla on selässäsi pitkä luu, jota\nsanotaan selkärangaksi?\"\n\n\"Luulin sen olevan jonkin taudin\", sanoi Katy. \"Clover sanoi, että\nHelena-serkulla on selkärankatauti.\"\n\n\"Ei, selkäranka on luu. Se on kokoonpantu pienistä rivissä olevista\nluista, nikamista, ja sen sisässä on jonkinlainen hermoköysi, jota\nnimitetään selkäytimeksi. Hermot ovat niitä elimiä, joilla me\ntunnemme. No niin, jotta tämä selkäydin pysyisi loukkaantumattomana,\non se kääritty pehmeään peitteeseen, jota sanotaan kalvoksi. Kun\nputosit keinusta, sattui isku yhteen nikamaan ja vahingoitti kalvon\nsisäpuolta; hermo tulehtui ja siitä syntyi selkääsi kuumetta.\nYmmärrätkö?\"\n\n\"Vähän\", sanoi Katy, joka ei täysin tajunnut, mutta oli liian väsynyt\nkysyäkseen sen enempää. Levättyään vähän aikaa hän sanoi: \"Isä, onko\nkuume nyt poissa? Voinko nousta ja mennä alakertaan?\"\n\n\"Et toki vielä\", sanoi tohtori Carr koettaen puhua iloisesti.\n\nKaty ei kysellyt sitten sen enempää. Viikko vieri toisensa jälkeen.\nKipu oli melkein poissa. Ainoastaan silloin tällöin se palasi\nmuutamiksi minuuteiksi. Hän sai unta ja söi ja saattoi kohottautua\nvuoteessa pyörtymättä. Mutta ennen niin toimeliaat jäsenet olivat\nvieläkin raskaat ja elottomat, eikä hän kyennyt omin neuvoin\nkävelemään eikä seisomaan.\n\n\"Sääreni tuntuvat niin merkillisiltä\", sanoi hän eräänä aamuna, \"ne\novat kuin _arabialaisissa saduissa_ mainitun prinssin jalat, jotka\nmuuttuivat mustaksi marmoriksi. Isä, minkä luulet olevan siihen\nsyynä? Eivätkö ne pian ala tuntua luonnollisilta?\"\n\n\"Eivät pian\", vastasi tohtori Carr. Sitten hän sanoi itsekseen:\n\"Lapsi parka! Parempi olisi hänen tietää totuus.\" Niin hän jatkoi\nääneen: \"Pahoin pelkään, lapseni, että sinun on valmistauduttava\nolemaan vuoteessa kauan aikaa.\"\n\n\"Kuinka kauan?\" kysyi Katy pelästyneen näköisenä, \"kuukausiko vielä?\"\n\n\"En saata juuri sanoa kuinka kauan\", vastasi hänen isänsä. \"Lääkärit\narvelevat, kuten minäkin, että selkärankasi vamma poistuu vähitellen,\nkun olet vielä nuori ja niin vankka. Mutta saattaa kulua sangen pitkä\naika siihen. Mahdollisesti saat maata kuukausia tai ehkä enemmänkin.\nSellaisen vamman parantumiseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä.\nSe on kovaa, rakkaani\", sillä Katy alkoi hillittömästi nyyhkyttää,\n\"mutta onhan sinulla toivo, joka auttaa sinua kestämään. Ajattele\nHelena-serkkua, joka saa kärsiä vuodet läpeensä aivan toivottomana.\"\n\n\"Voi, isä!\" huokasi Katy kesken nyyhkimistä, \"eikö ole hirveätä, että\nmuutamat minuutit kiikussa tuottivat niin suuren vahingon? Sellainen\npikku seikka vain!\"\n\n\"Niin, sellainen pikku seikka!\" toisti tohtori Carr surullisesti.\n\"Ja se oli myöskin pieni asia, että unohdit Izzie-tädin kiellon\nkiikkumisesta. Katy, sinulta puuttui vain pieni tottelevaisuuden\nhevosenkenkänaula.\"\n\nMonta vuotta sen jälkeen kertoi Katy jollekin, että hänen elämänsä\npisimmät kuusi viikkoa olivat ne, jotka seurasivat tätä isän kanssa\ntapahtunutta keskustelua. Kun hän sai tietää, ettei ollut tietoa\npikaisesta parantumisesta, venyivät päivät hirvittävästi. Kukin päivä\nnäytti edellistään ikävämmältä ja synkemmältä. Hän ei välittänyt\nitsestään eikä mistään muustakaan. Izzie-täti toi hänelle kirjoja,\nmutta hän ei tahtonut lukea eikä ommella. Häntä ei huvittanut mikään.\nClover ja Cecy tulivat istumaan hänen luokseen, mutta kun hän kuuli\nheidän puhuvan leikeistään ja hommistaan, saattoi se hänet itkemään\nniin onnettomasti, että Izzie-täti ei sallinut heidän usein tulla\nsinne. He säälivät kovin Katya, mutta kun huone oli niin synkkä ja\nKaty pahalla päällä, niin ei heitäkään kovin haluttanut sinne mennä.\nSiihen aikaan Katy vaati Izzie-tädin pitämään laskuverhot kokonaan\nalhaalla, ja hän loikoi pimeässä ajatellen, kuinka surkea hänen\nkohtalonsa oli ja kuinka kurja koko hänen tuleva elämänsä tulisi\nolemaan. Kaikki olivat kärsivällisiä ja ystävällisiä hänelle, mutta\nhän oli liian itsekkäästi onneton huomatakseen sitä. Izzie-täti\njuoksenteli ylös ja alas portaita ja oli koko päivän jalkeilla\nkoettaen kaikin tavoin viihdyttää häntä, mutta Katy tuskin sanoi\n\"kiitoksia\", eikä koskaan huomannut, kuinka väsyneeltä Izzie-täti\nnäytti. Niin kauan kun Katy oli pakoitettu olemaan vuoteessa, ei hän\nosannut olla kiitollinen mistään, mitä hänelle tehtiin.\n\nMutta niin surulliset kuin päivät olivatkin, eivät ne olleet niin\nikävät kuin yöt, jolloin Izzie-tädin nukuttua Katy makasi valveilla\ntuon tuostakin purskahtaen toivottomaan itkuun. Näihin aikoihin\nhän ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli laatinut\nsuorittaakseen kauniita tekoja isoksi tultuaan.\n\n\"Enhän minä siis saakaan täyttää yhtään niistä\", sanoi hän itsekseen,\n\"ainoastaan maata tässä. Isä sanoi, että paranen vähitellen, mutta en\nparane, tiedän etten parane. Ja vaikka paranisinkin, olen hukannut\nkaikki nämä vuodet, ja toiset kasvavat ja pääsevät minun edelleni, ja\nminä en saa olla sen enempää heidän kuin muittenkaan lohduttajana.\nVoi sentään, sentään! kuinka hirvittävää se on!\"\n\nHelena-serkun kirje oli omiaan keskeyttämään nämä ajatukset. Isä toi\nsen eräänä aamuna ja ojensi sen Izzie-tädille.\n\n\"Helena sanoo menevänsä kotia tällä viikolla\", sanoi Izzie-täti\nikkunan äärestä, johon hän oli mennyt lukemaan kirjettä. \"No niin,\nonhan se ikävää, mutta luulen että hän tekee oikein, kun ei tule, ja\nonhan se juuri niinkuin hän sanoo: yksi sairas talossa kerrallaan on\nkylliksi. Onhan minulla kyllin työtä Katyssakin.\"\n\n\"Voi Izzie-täti!\" huudahti Katy, \"poikkeaako Helena-serkku tänne\nkotimatkallaan? Oi, kehoittakaa häntä pysähtymään. Ainoastaan yhdeksi\npäiväksi, pyytäkää toki! Tahdon niin mielelläni nähdä hänet! En voi\nsanoa kuinka mielelläni. Etkö tahdo? Isä kulta, ole niin hyvä, niin\nhyvä!\"\n\nHän melkein itki innosta.\n\n\"No niin, lapseni, jos toivot sitä kovin hartaasti\", sanoi tohtori\nCarr. \"Se tuottaa kyllä Izzie-tädille vaivaa, mutta hän on niin hyvä,\nettä hän varmaankin sovittelee, jos se sinulle tuottaa paljon iloa.\nEikö niin, Izzie?\" ja hän katsoi pyytävästi sisareensa.\n\n\"Tietysti minä sovittelen!\" sanoi neiti Carr sydämellisesti. Katy\noli niin iloinen, että hän ensi kerran elämässään omasta alotteestaan\nkietoi kätensä Izzie-tädin kaulaan ja suuteli häntä.\n\n\"Kiitos, rakas täti!\" sanoi hän.\n\nIzzie-täti oli tästä kovin hyvillään. Hänellä oli lämmin sydän,\nvaikka se oli kätketty hermostuttaviin tapoihin -- mutta Katy ei\nollut koskaan ennen ollut sairaana päästäkseen selville siitä.\n\nKoko seuraavan viikon Katy oli odotuksen kuumeessa. Vihdoinkin\nHelena-serkku tuli. Tällä kerralla Katy ei ollut portailla häntä\ntervetulleeksi toivottamassa, vaan vähän ajan kuluttua isä toi\nHelena-serkun sylissään ja asetti hänet isoon tuoliin vuoteen viereen.\n\n\"Kuinka täällä onkaan pimeätä!\" sanoi hän, kun he olivat toisiaan\nsuudelleet ja keskustelleet muutaman minuutin. \"En saata nähdä\nkasvojasi ollenkaan. Vaivaisiko vähän enempi valo silmiäsi?\"\n\n\"Oi, ei!\" vastasi Katy. \"Ei se minun silmiäni vaivaa, mutta minä en\nkärsi, että aurinko pääsee sisään. Silloin tunnen olevani tavalla tai\ntoisella heikompi.\"\n\n\"Clover, kohota sitten laskuverhoja vähän ylemmä.\" Ja Clover teki\nniin. \"Nyt minä voin nähdä\", sanoi Helena-serkku.\n\nHän näki edessään hyvin avuttoman näköisen lapsen. Katyn kasvot\nolivat laihtuneet ja hänen silmiensä ympärille oli alituinen\nitkeminen muodostanut punaiset renkaat. Hänen tukkansa oli Izzie-täti\nsinä aamuna jo kahdesti, kammannut, mutta Katy oli kärsimättömästi\nsormillaan haronut sitä niin kauan, että se seista törrötti kuin\ntankea pensas. Hän oli puettu ohkoseen pumpuliseen aamupukuun, joka,\nvaikkakin puhdas, oli erikoisen rumasti tehty; ja huone oli kaikesta\nsäntillisyydestä huolimatta synkän näköinen, tuolit olivat asetetut\nseinää pitkin, ja uunin reunustalla oli rivi lääkepulloja.\n\n\"Eikö ole kauheata?\" huokasi Katy, kun Helena-serkku katseli\nympärilleen. \"Kaikki on kauheata. Mutta en välitä siitä nyt niin\npaljon, kun sinä olet täällä. Voi, Helena-serkku, tämä on ollut\nhirveätä, _hirveätä_ aikaa.\"\n\n\"Tiedän\", sanoi hänen serkkunsa surkutellen. \"Katy, olen kuullut\nkaikesta ja olen niin pahoillani sinun tähtesi. Koetus on kova,\nrakkaani!\"\n\n\"Mutta kuinka _sinä_\", sanoi Katy, \"kuinka sinä voit olla niin\nsuloinen ja kaunis ja kärsivällinen, vaikka tiedät olevasi sairas\nkaiken ikäsi, etkä voi tehdä mitään, et kävellä etkä seistä?\" --\nhänen äänensä vaipui nyyhkytyksiin.\n\nHelena-serkku ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän vain istui\nsilittäen Katyn kättä.\n\n\"Katy\", sanoi hän viimein, \"onko isäsi sanonut sinulle, että hän\nluulee sinun vähitellen paranevan?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Katy, \"kyllä hän sanoi niin. Mutta se ei tapahdu\npitkään, pitkään aikaan. Ja minähän halusin tehdä niin paljon enkä\nnyt kykene tekemään kerrassaan mitään!\"\n\n\"Mitä sinä halusit tehdä?\"\n\n\"Lukea ja auttaa ihmisiä ja tulla kuuluisaksi. Ja minä olisin\ntahtonut opettaa lapsiamme. Äiti sanoi, että minun on huolehdittava\nheistä, ja niinhän minä aioinkin. Ja jos joskus paranen, ovat kaikki\nlapset jo silloin täysikasvuisia, eivätkä he tarvitse minua.\"\n\n\"Mutta miksi sinun on odotettava parantumistasi?\" kysyi Helena-serkku\nhymyillen.\n\n\"Mutta Helena-serkku, mitä minä kykenen tekemään vuoteessa ollessani?\"\n\n\"Paljon, Katy, sanonko sinulle, mitä minä sinun sijassasi sanoisin\nitselleni?\"\n\n\"Ole hyvä\", vastasi Katy ihmetellen.\n\n\"Minä sanoisin näin: 'Katy Carr, sinä tahdoit käydä koulua ja oppia,\nettä tulisit viisaaksi ja hyödylliseksi, ja nyt on sinulla tilaisuus\nsiihen. Jumala antaa sinun käydä _Hänen_ kouluaan, jossa Hän opettaa\nkaikellaisia kauniita asioita ihmisille. Mahdollisesti hän pitää\nsinua siinä ainoastaan yhden lukukauden, tai ehkä kolme tai neljä;\nmutta kuinka kauan se kestäneekään, on sinun käytettävä tilaisuutta\nhyväksesi niin hyvin kuin voit, sillä Hän itse tarjoo sen sinulle'.\"\n\n\"Mutta mikä se koulu on?\" kysyi Katy. \"En ymmärrä, mitä tarkoitat.\"\n\n\"Sitä nimitetään kärsimysten kouluksi\", vastasi Helena-serkku\nsuloisesti hymyillen. \"Ja paikka, missä läksyt opitaan, on sinun\nhuoneesi. Sen koulun säännöt ovat sangen ankarat, mutta hyvät\noppilaat, jotka niitä paraiten noudattavat, huomaavat jonkun ajan\nkuluttua, kuinka oikeat ja hyvät ne ovat. Läksyt eivät myöskään\nole helpot, mutta kuta enemmän luet, sitä enemmän ne mieltäsi\nkiinnittävät.\"\n\n\"Millaiset ovat ne läksyt?\" kysyi Katy käyden huvitetuksi asiasta ja\nalkaen tuntea aivan kuin Helena-serkku olisi kertonut hänelle jotakin\nkertomusta.\n\n\"No hyvä, yksi on kärsivällisyyden läksy. Se kuuluu vaikeimpiin\noppiaineisiin. Kerrallaan ei sitä saata paljon oppia, mutta jokainen\nulkoaopittu osa tekee seuraavan osan helpommaksi. Ja niihin kuuluu\nmyös iloisuuden läksy. Ja asioiden parhainpäin kääntämisen läksy.\"\n\n\"Ei aina voi kääntää asioita parhainpäin\", huomautti Katy\nsurullisesti.\n\n\"Kyllä niitä aina voi! Kaikilla asioilla on ikäänkuin kaksi\nkosketinta. Etkö sitä tiedä? Toinen on sileä kosketin. Jos tartut\nsiihen, kohoaa esine keveästi, mutta jos otat kiinni rosoisesta\nkoskettimesta, satuttaa se käsiäsi, ja esine on silloin raskas\nnostaa. Muutamat ihmiset tarttuvat aina rosoiseen koskettimeen.\"\n\n\"Onko Izzie-täti 'esine'?\" kysyi Katy. Helena-serkku oli iloinen\nkuullessaan hänen nauravan.\n\n\"Kyllä, Izzie-täti on _esine._ Ja hänellä on myöskin hyvä,\nmiellyttävä kosketin, jos vain koetat löytää sen. Ja lapset ovat\ntavallaan myös esineitä. Heillä kaikilla on erilaiset koskettimensa.\nTiedäthän etteivät kaikki ihmiset ole luodut samanlaisiksi, niinkuin\npunertavat kukkaruukut. Meidän täytyy tunnustella ja miettiä,\nennenkuin pääsemme selville toisista ihmisistä ja miten meidän on\nheitä kohdeltava. On hyvin mielenkiintoista neuvoa sinua koettamaan\nsitä. Ja koettaessasi olet oppiva kaikellaisia asioita, jotka\nauttavat sinua olemaan toisten apuna.\"\n\n\"Jospa minä vain osaisin!\" huokasi Katy. \"Helena-serkku, opetetaanko\nsiinä koulussa muutakin?\"\n\n\"Kyllä, siellä annetaan toivorikkaan mielen läksyjä. Sillä luokalla\non hyvin paljon opettajia. Aurinko on yksi niistä. Se istuu ikkunan\nulkopuolella koko päivän odottaen tilaisuutta, milloin pääsisi\npujahtamaan oppilaansa luo. Se onkin paras opettaja. Sinun sijassasi\nen sulkisi sitä ulkopuolelle.\n\n\"Joka aamu herättyäni sanoisin itselleni: 'Minusta tulee terve, niin\nisä arvelee. Ehkäpä se tapahtuu huomenna. Joten, jos tämä olisi\nsairauteni viimeinen päivä, tahdon viettää sen _kauniisti_ ja tehdä\nsairastamishuoneeni niin miellyttäväksi, että kaikki mielellään\nmuistelevat sitä.'\n\n\"Sitten on vieläkin eräs läksy -- puhtauden läksy. Tiedäthän, että\nkouluhuoneet ovat pidettävät järjestyksessä. Sairaan ihmisen tulee\nolla yhtä raitis ja soma kuin ruusu.\"\n\n\"Mutta siitä on niin paljon puuhaa\", sanoi Katy puolustellen.\n\"En usko että sinulla on vähintäkään aavistusta siitä, kuinka\nvaivalloista on aina olla puhtaana ja kunnossa. Helena-serkku, sinä\net koskaan ole ollut huolimaton, kuten minä, sinä olet syntynyt\nsiistiksi.\"\n\n\"Vai olen minä!\" sanoi serkku. \"No niin, Katy, älkäämme väitelkö\nsiitä, mutta jos tahdot, kerron sinulle kertomuksen eräästä tytöstä,\njohon kerran tutustuin ja joka _ei_ ollut _syntynyt_ siistiksi.\"\n\n\"Oi kerro!\" huudahti Katy hurmautuneena. Helena-serkku oli\nvaikuttanut häneen hyvää. Hän näytti jo iloisemmalta ja vähemmän\nvälinpitämättömältä kuin moneen päivään.\n\n\"Tyttö oli aivan nuori\", jatkoi Helena-serkku, \"hän oli vankka ja\ntoimelias, hän piti juoksemisesta, kiipeämisestä, ratsastamisesta\nsekä kaikellaisista iloisista toimista. Eräänä päivänä tapahtui\njotakin -- onnettomuus -- ja hänelle sanottiin, että hänen oli loput\nelämästään maattava selällään ja kärsittävä tuskia, ja ettei hän enää\nkoskaan saisi kävellä eikä tehdä mitään sellaista, mikä enin häntä\nhuvittaisi.\"\n\n\"Aivankuin sinä ja minä!\" kuiskasi Katy puristellen Helena-serkun\nkättä.\n\n\"Jotenkin kuin minä, muttei niin paljon sinun kaltaisesi, sillä\ntiedäthän, että toivomme _sinun_ paranevan jonakin päivänä. Tyttö\nei paljon välittänyt siitä, mitä hänelle ensiksi puhuttiin, sillä\nhän oli niin sairas, että hän luuli varmasti kuolevansa. Mutta kun\nhän tuli paremmaksi ja alkoi ajatella pitkää elämäänsä, joka hänen\noli elettävä, oli se hänestä pahempi kuin konsanaan tuskat. Hän oli\nniin onneton, ettei hän välittänyt, mitä ympäristöllä tapahtui eikä\nmiltä ympäristö näytti. Hänellä ei ollut Izzie-tätiä, joka olisi\nhuolehtinut asioista, joten hänen huoneensa oli hirmuisen näköinen.\nSe oli täynnä tomua, kaikki oli sekaisin, siellä oli likaisia\nlusikoita ja lääkepulloja. Hän piti laskuverhot alhaalla ja antoi\ntukkansa käydä vaikka kuinka sotkuiseksi. Se oli peräti surullista\nkatsella.\n\n\"Tytöllä oli vanha rakas isä\", jatkoi Helena-serkku, \"joka tuli\ntavallisesti joka päivä hänen vuoteensa viereen istumaan. Eräänä\naamuna hän sanoi tytölleen:\n\n\"'Tyttöseni, luulen että sinun on asuttava tässä huoneessa kauan\naikaa. Siksi pyydän sinun tekemään minulle jotakin.'\n\n\"'Mitä se on?' kysyi tyttö ihmetellen kuullessaan, että oli jotakin,\njota hänkin saattaisi _tehdä_ toisille.\n\n\"'Toivon että toimitat huoneesta kaikki nuo lääkepullot ja teet\nhuoneesi hauskaksi ja sieväksi, jotta _minä_ voisin tulla tänne\nistumaan. Näet, minä aion viettää suuren osan ajastani täällä! Mutta\nminä en pidä tomusta enkä pimeästä. Minä haluan nähdä pöydällä kukkia\nja aurinkoa ikkunoista. Tahdotko tehdä sen minun mielikseni?'\n\n\"'Kyllä', sanoi tyttö, mutta hän huokasi, ja luulen että se hänestä\ntuntui hyvin vaivalloiselta.\n\n\"'Sitten vielä toinen asia', jatkoi hänen isänsä. 'Tahdon että sinäkin\nolisit hauskan näköinen. Eikö aamupukuja ja vaippoja saata yhtä hyvin\nkoristella ja tehdä sieviksi kuin muitakin pukuja? Sairas nainen,\njoka on epäsiisti, on epämiellyttävä olento. Ole hyvä, tee minulle\nmieliksi, lähetä hakemaan jotakin kaunista ja anna minun nähdä sinut\nsomana. En tahtoisi että Helenani muuttuisi miksikään homsuksi'.\"\n\n\"Helena!\" huudahti Katy silmät selällään. \"_Sinäkö_ se olit?\"\n\n\"Olin\", sanoi hänen serkkunsa hymyillen. \"Minä se olin, vaikken\ntahtonut paljastaa nimeäni niin pian. Kun isäni oli mennyt pois,\nlähetin hakemaan peiliä. Katy, millainen näky! Tukkani oli kuin\nilmeinen hiirenpesä, ja olin rypistellyt otsaani niin, että siinä\nristeili ryppyjä joka taholle, ja se näytti vanhan ihmisen otsalta.\"\n\nKaty katseli Helena-serkun sileätä otsaa ja kiiltävää tukkaa.\n\n\"En voi uskoa sitä\", sanoi hän, \"sinun tukkasi ei ole voinut olla\npörröinen.\"\n\n\"Kyllä se oli -- paljoa pahemman näköinen kuin sinun nyt on. Mutta\npeiliin kurkistaminen oli minulle terveellistä. Aloin ajatella,\nkuinka itsekkäästi olin käyttäytynyt, ja toivoin menetteleväni\nparemmin. Ja sen jälkeen, kun tuskat uudistuivat, oli tapanani pitää\notsaani sileänä sormillani ja koettaa estää kasvojani heijastamasta\nkärsimyksiäni. Siten rypyt vähitellen silenivät, ja vaikka olen nyt\npaljon vanhempi, eivät ne ole koskaan tulleet takaisin.\n\n\"Ensiksi oli hyvin paljon vaivaa aina ajatella ja suunnitella,\nmiten saisin sekä huoneeni että itseni puhtaana pidetyiksi. Mutta\njonkun ajan kuluttua se kävi tavaksi, ja sitten se oli helppoa. Ja\nmielihyvä, jonka se tuotti isälleni, korvasi kaiken. Hän oli ollut\nylpeä toimeliaasta, terveestä tytöstään, mutta luulen etten ollut\nkoskaan ilahduttanut häntä niin paljon kuin hänen sairas tyttönsä,\njoka makasi vuoteessaan. Huoneeni oli hänen lempipaikkansa, jossa hän\nistui usein viettäen aikaansa, joten sekä huone että kaikki siinä\njohtaa minut muistelemaan häntä.\"\n\nHelena-serkun silmissä oli kyyneleitä, kun hän lopetti kertomuksensa.\nMutta Katy näytti iloiselta ja innostuneelta. Samalla kun se tuntui\nhämmästyttävältä, oli lohduttavaakin, että oli ollut aika, jolloin\nHelena-serkku oli vähemmän täydellinen kuin nyt.\n\n\"Luuletko todellakin, että minäkin voisin tehdä niin?\" kysyi hän.\n\n\"Mitä tehdä? Kammatako tukkasi?\" Helena-serkku hymyili.\n\n\"Voi, ei! Olla sievä ja suloinen ja kärsivällinen ja ihmisten\nilahduttaja. Ymmärräthän, mitä tarkoitan.\"\n\n\"Olen varma siitä, että voit, jos koetat.\"\n\n\"Mutta mitä sinä ensiksi tekisit?\" kysyi Katy, joka nyt, kun hänen\nmieleensä oli juolahtanut uusi ajatus, oli hyvin halukas heti\nalkamaan.\n\n\"Hyvä, ensi töikseni nostattaisin laskuverhot ja tekisin huoneen\nvähemmän synkän näköiseksi Onko sinun nautittava lääkkeitä kaikista\nnoista pulloista?\"\n\n\"Ei, ainoastaan tuosta isosta, jolla on sininen nimilippu.\"\n\n\"Sentähden voisit pyytää Izzie-tädin viemään pois toiset. Ja minä\npyydän Cloveria poimimaan kimpun tuoreita kukkia pöydällesi joka\npäiväksi. Kesken kaiken, en näe sitä pientä valkoista maljakkoa.\"\n\n\"Ei, se särkyi juuri sinä aamuna, jolloin sinä läksit, samana\npäivänä, jolloin minä putosin kiikusta\", sanoi Katy surullisesti.\n\n\"Vähät siitä, ystäväni, älä näytä niin alakuloiselta. Tunnen sen\npuun, jossa sellaisia maljakoita kasvaa, ja sinä saat toisen.\nSittenkuin huone on järjestetty hauskaksi, pyytäisin minä sinun\nsijassasi kaikki koulukirjani tänne, ja minä lukisin joka aamu pari\ntuntia.\"\n\n\"Voi!\" huudahti Katy väännellen kasvojaan jo ajatellessaankin sitä.\n\nHelena-serkku hymyili. \"Tiedän\", sanoi hän, \"kuuluuhan tosin hirveän\nikävältä, että sinun olisi täällä yksiksesi opeteltava maantiedettä\nja harjoiteltava laskentoa. Mutta usko minua, jos vain koetat, tulet\nsiitä vähitellen iloitsemaan. Siten et unhota ennen opittua, näethän,\net mene niin paljon taaksepäin opinnoissasi. Näin on opiskelusi\naivankuin työskentelyä puutarhassa, jossa työn tulokset eivät niin\nhelposti näyttäydy. Jokainen kasvattamasi kukkanen tuottaa sinulle\nvoitonriemua, ja sinä tulet panemaan sille kaksinkertaisesti enemmän\narvoa kuin tavalliselle kukalle, josta ei ole ollut mitään vaivaa.\"\n\n\"Niin\", sanoi Katy melkein avuttomana. \"Tahdon koettaa. Mutta ei\nole ollenkaan hauskaa, ellei joku lue kanssani. Onko mitään muuta,\nHelena-serkku?\"\n\nJuuri silloin ovi narahti, ja Elsie pisti päänsä ovesta arkaillen.\n\n\"Voi, Elsie, juokse tiehesi!\" huusi Katy. \"Helena-serkku ja minä\nkeskustelemme. Älä tule nyt juuri tällä hetkellä.\"\n\nKaty ei kyllä puhunut tylysti, mutta Elsien kasvot muuttuivat, ja hän\nnäytti tyytymättömältä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan sulki\noven ja luikki ulos.\n\nHelena-serkku tarkkasi tätä pientä kohtausta sanattomana. Hän näytti\nmiettivän jotakin muutamia minuutteja Elsien poistuttua.\n\n\"Katy\", sanoi hän viimein, \"sinähän juuri äsken sanoit olevasi\npahoillasi siitä, ettet sairaana ollessasi voi olla siskoillesi\nhyödyksi. En kuitenkaan luule sinulla olevan syytä siihen.\"\n\n\"Miksei?\" sanoi Katy hämmästyneenä.\n\n\"Sillä sinä kyllä _voit_ hyödyttää. Minusta näyttää, että sinulla\non parempi tilaisuus vaikuttaa lapsiin nyt kuin koskaan terveenä\nollessasi, jolloin tapasi mukaan lentelit siellä täällä. Sinä voisit\ntehdä heille, mitä ikinä vain haluaisit.\"\n\n\"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat\", sanoi Katy surullisesti.\n\"Helena-serkku, harvoinhan tiedän, missä he milloinkin ovat tai\nmitä he tekevät. Ja kuten ymmärrät, enhän kykene nousemaan tästä ja\nkulkemaan heidän perässään.\"\n\n\"Mutta voithan tehdä huoneestasi niin miellyttävän paikan, että he\ntahtovat tulla luoksesi! Etkö huomaa, että sairaalla ihmisellä on\nse erikoinen etu, että hän on aina löydettävissä. Jokainen, joka\nhäntä tarvitsee, tietää minne mennä. Jos ihmiset rakastavat häntä,\ntulee hänestä luonnollisestikin perheen sydän. Saatahan pienokaiset\nkerrankin tuntemaan, että huoneesi on kaikkien lepopaikka silloin,\nkun he ovat väsyneitä, iloisia tai surullisia taikka huolissaan\njostakin, ja että Katy, joka asuu siinä, varmasti vastaanottaa\nheidät ystävällisesti -- ja taistelu on voitettu. Sillä tiedäthän\nettemme vaikuta ihmisiin mitään hyvää nuhdesaarnoilla, vaan eläen\nheidän elämäänsä yhdessä heidän kanssaan ja auttaen vähän silloin\ntällöin saadaksemme heidät paremmiksi. Ja kun oma elämämme on\nsyrjäytetty joksikin aikaa, kuten sinun nyt on, silloin on juuri aika\ntyöskennellä toisten ihmisten elämän hyväksi, jota emme saata silloin\ntehdä, kun hyörimme ja pyörimme omissa tehtävissämme. Mutta minun\ntarkoitukseni ei ollut saarnata. Pelkään sinun olevan väsyneen.\"\n\n\"En ole ollenkaan\", sanoi Katy pitäen Helena-serkun kättä kovasti\nomassaan, \"et saata uskoa, kuinka paljon parempi tunnen olevani. Voi,\nHelena-serkku, _tahdon_ koettaa!\"\n\n\"Ei se tule olemaan helppoa\", vastasi serkku. \"Tulee päiviä, jolloin\npäätäsi kivistää ja tunnet olevasi äreällä ja kiusallisella tuulella\netkä tahdo ajatella muita kuin itseäsi. Ja tulee toisia päiviä,\njolloin Clover ja toiset lapset haluavat tulla huoneeseesi, kuten\nElsie juuri äsken, ja sinulla on jotakin muuta tehtävää, ja sinusta\ntuntuu kuin heidän tulonsa vaivaisi sinua. Mutta sinun tulee muistaa,\nettä joka kerran, kun unohdat olla ystävällinen ja olet kärsimätön\nja itsekäs, sinä saatat heidät kylmenemään ja karkoitat heidät yhä\nkauemmaksi luotasi. He ovat rakastettavia pikku olentoja, ja ovat nyt\nniin huolissaan sinusta, että pieninkin heille osoittamasi tylyys\nloukkaa heitä. Mutta vähitellen he tottuvat sairauteesi, ja jollet\nnyt saavuta heidän ystävyyttään, vieraantuvat he sinusta vanhemmiksi\ntultuaan.\"\n\nJuuri silloin astui tohtori Carr sisään.\n\n\"Oi isä! ethän vain ole tullut viemään Helena-serkkua pois?\" sanoi\nKaty.\n\n\"Sitäpä varten tulin\", sanoi isä. \"Luulen että iso ja pieni sairas\novat jo kyllin kauan keskustelleet. Helena-serkku näyttää väsyneeltä.\"\n\nMinuutin ajan Katy tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan, mutta\nhän nieli kyyneleensä. \"Ensimäinen kärsivällisyyden harjoitus\", sanoi\nhän itsekseen, ja hän onnistui hymyilemään väsyneesti isän katsoessa\nhäneen.\n\n\"Se on oikein, ystäväni\", kuiskasi Helena-serkku nojautuessaan\nsuutelemaan häntä. \"Ja, Katy, vielä sananen. Tässä koulussa, johon\nsekä sinä että minä kuulumme, on eräs suuri etu, ja se on se, että\nOpettaja on aina saapuvilla. Hän ei koskaan poistu. Jos joudumme\npulaan, on hän aivan vieressämme valmiina selittämään ja tekemään\nkaikki helpoksi. Koeta ajatella sitä, kultaseni, äläkä pelkää pyytää\nHäneltä apua, kun läksy näyttää vaikealta.\"\n\nKaty näki pahoja unia sinä yönä. Hän oli opettelevinaan läksyjään\nkirjasta, joka ei auennut. Hän saattoi nähdä ainoastaan vähän sen\nsisältöä, mutta se oli sellaista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän\nkoetti turhaan, hän ei osannut lukea sanaakaan ja kuitenkin kaikesta\nhuolimatta tuntui se niin huvittavalta, että hän toivoi saavansa\njatkaa.\n\n\"Voi, jos joku voisi auttaa minua!\" huudahti hän kärsimättömästi.\n\nYhtäkkiä laskeutui käsi hänen olkapäälleen ja otti kirjan. Se aukesi\nsilmänräpäyksessä ja koko sivu levisi hänen eteensä. Ja sitten käden\netusormi alkoi osoittaa kutakin riviä, ja kun se liikkui, kävivät\nsanat selviksi, ja Katysta oli lukeminen helppoa. Hän katsahti\nylös. Siinä hänen yläpuolellaan olivat isot kauniit kasvot. Silmät\nkohtasivat hänen katseensa. Huulet hymyilivät.\n\n\"Miksi et pyytänyt minua ennen, pikku koululainen?\" sanoi ääni.\n\n\"Mitä, _Sinäkö_ se olet, se, josta Helena-serkku puhui\", huudahti\nKaty.\n\nHän oli varmaankin puhunut unissaan, sillä Izzie-täti havahtui ja\nsanoi: \"Mikä sinua vaivaa? Tahdotko sinä jotain?\"\n\nUni katkesi ja Katy heräsi huomaten olevansa vuoteessaan, kun\nensimäiset auringonsäteet tunkeutuivat ikkunasta ja Izzie-täti\nnousten kyynärpäilleen tuijotti unisena häneen ihmetellen.\n\n\n\n\nX LUKU\n\nPyhä Nikolai ja Pyhä Valentin\n\n\n\"Mitähän lapset tekevät tänään?\" sanoi Katy laskien käsistään \"Norja\nja norjalaiset\" nimisen kirjan, jota hän luki neljännen kerran, \"en\nole nähnyt heitä sitten päivällisen.\"\n\nIzzie-täti, joka istui ommellen toisella puolella huonetta, katsahti\ntyöstään.\n\n\"En tiedä\", sanoi hän, \"he ovat Cecyn luona tai jossain muualla. He\npalaavat kai pian.\"\n\nHänen äänensä tuntui vähän merkilliseltä ja salaperäiseltä, mutta\nKaty ei sitä huomannut.\n\n\"Minulla oli eilen kaunis ajatus mielessäni\", jatkoi hän. \"Se oli\nsemmoinen, että he kaikki huomenna ripustaisivat sukkansa tähän\nhuoneeseen eikä lastenkamariin. Siten näet saattaisin nähdä heidän\navaavan lahjansa. Izzie-täti, saavatko he? Se olisi niin hauskaa.\"\n\n\"En luule olevan siihen mitään estettä\", vastasi täti. Hän näytti\nkoettavan pidättää nauruaan. Katy ihmetteli, mikä häntä huvitti.\n\nHelena-serkun lähdöstä oli kulunut runsaasti kaksi kuukautta, ja\nnyt oli jo talvi. Ulkona satoi lunta. Katy saattoi nähdä isojen\nhiutaleiden pyörien liikkuvan ikkunan ohi, mutta niitten näkeminen\nei pannut häntä värisemään. Se saattoi vain huoneen tuntumaan\nlämpöiseltä ja kodikkaalta. Huone olikin nyt hauska. Loimuava valkea\npaloi uunissa. Kaikki näytti siistiltä ja järjestetyltä, ilmassa oli\nresedan tuoksua, jota levisi pöydällä olevasta pienestä kukkalasista,\nja Katy, joka makasi vuoteella, oli aivan toisennäköinen kuin\nedellisen luvun avuton tyttö.\n\nVaikkakin Helena-serkun käynti oli kestänyt ainoastaan päivän, oli se\nvaikuttanut paljon hyvää. Ei niin, että Katy yhtäkkiä olisi muuttunut\ntäydelliseksi. Ei kukaan meistä siten muutu, ei edes kirjoissa. Mutta\npääasiahan onkin siinä, että meidät johdetaan oikealle tielle. Katy\noli nyt sillä tiellä. Vaikka hän usein kompastui ja luiskahti sekä\nistahti lannistuneena, jatkoi hän kuitenkin kulkuansa sangen varmasti\nonnettomista päivistä huolimatta, jotka antoivat hänelle aihetta\nluulemaan, ettei hän yhtään edistynyt.\n\nNämä onnettomat päivät, jolloin kaikki näytti vaikealta, ja jolloin\nhän suutuksissaan ja ärtyisänä karkoitti lapset huoneestaan, olivat\nkyynelten aikoja. Mutta kyynelten jälkeen hän taas kohosi ja\nponnisti voimiansa entistä enemmän. Ja luulen että pieni oppilas\ntaka-askelistaan huolimatta itse asiassa opiskeli läksyänsä sangen\nhyvin.\n\nHelena-serkku oli suurena lohdutuksena koko sen ajan. Hän ei koskaan\nunohtanut Katya. Melkein joka viikko hän lähetti jonkun pienen\nesineen. Joskus se oli vain rivinen, jonka hän oli kirjoittanut\nlyijykynällä maatessaan sohvalla. Toisinaan se oli huvittava kirja,\njokin vasta ilmestynyt aikakauslehti tai jokin pieni sievä esine\nhuoneen koristamiseksi. Tulipunainen vaippa, johon Katy oli puettu,\noli yksi hänen lahjoistaan, niin oli myöskin korea syksylehdistä\ntehty seppele, joka riippui seinällä, samoin pieni kirjahylly sekä\nkaikellaiset muut esineet. Katy katseli mielellään ympäristöään\npaikaltaan. Helena-serkku ja hänen ystävällisyytensä näytti täyttävän\nkoko huoneen.\n\n\"Toivon että minulla olisi jotain kaunista pantavana jokaiseen\nsukkaan\", jatkoi hän innokkaasti, \"mutta minulla on ainoastaan\nrannikkaat isälle ja nämä suitset Filipille.\" Hän otti ne puhuessaan\npäänaluksen alta. Ne olivat hauskan näköiset, villalangasta tehdyt.\nNiihin oli ommeltu tiukuja sinne tänne. Hän oli itse ne neulonut\nvähitellen.\n\n\"Tuossahan on punertava silkkinen vyönauhani, saattaisinhan antaa sen\nCloverille. Olen näet käyttänyt sitä ainoastaan kerran, enkä luule\nsen mitenkään tahriutuneen. Täti hyvä, toisitko sen nähdäkseni? Se on\nylimmässä laatikossa.\"\n\nIzzie-täti toi vyönauhan. Se näytti aivan uudelta, ja he molemmat\narvelivat sen hyvin sopivan Cloverille.\n\n\"Enhän minä näet tarvitse vyönauhoja pitkiin aikoihin\", sanoi Katy\njotenkin surullisella äänellä. \"Ja tämähän on oikein kaunis.\"\n\nKun hän uudelleen puhui, oli hänen äänensä jälleen kirkastunut.\n\n\"Toivon että minulla olisi jotakin hyvin kaunista Elsielle.\nIzzie-täti, tiedätkö mitä, uskon että Elsie on herttaisin pikku tyttö\nmaailmassa.\"\n\n\"Olen iloinen, että olet huomannut sen\", sanoi Izzie-täti, joka oli\naina pitänyt erikoisesti Elsiestä.\n\n\"Paraiten hän tarvitsee pienen kirjoitusalustan\", jatkoi Katy, \"ja\nHanna tarvitsee kelkan. Mutta, hyvänen aika! Nehän ovat sellaisia\nisoja esineitä ja minulla on ainoastaan kaksi ja neljännes dollaria.\"\n\nIzzie-täti asteli huoneesta vaieten. Kun hän tuli takaisin, oli\nhänellä pieni käärö kädessään.\n\n\"Katy, en tiedä, mitä lahjoittaisin sinulle\", sanoi hän, \"sillä\nHelena lähettää sinulle niin paljon esineitä, ettei sinulta näytä\npuuttuvan mitään. Sentähden ajattelin antaa tämän sinulle, ja saat\nitse valita. Mutta jos sinua haluttaa antaa lapsille lahjoja, niin\nehkä mieluimmin otat sen nyt.\" Näin sanoen Izzie-täti laski vuoteelle\nuudenuutukaisen viiden dollarin setelin.\n\n\"Voi kuinka hyvä sinä olet!\" huudahti Katy punastuen mielihyvästä.\nJa tosiaankin, Izzie-täti näytti tulleen ihmeellisen hyväksi viime\naikoina. Ehkä Katy oli osannut tarttua hänen sileään koskettimeensa.\n\nOmistaen nyt seitsemän ja neljänneksen dollaria Katyllä oli varaa\nolla hyvin antelias. Hän selitti Izzie-tädille tarkoin, millaisen\nkirjoitusalustan tuli olla.\n\n\"Ei sen tarvitse olla hyvin iso\", sanoi Katy, \"mutta siinä tulee olla\nsininen samettivuori, ja mustepullossa hopeinen kaula kansineen.\nJa ole hyvä, osta paperia ja kuoria sekä hyvin sievä kynänvarsi.\nAlustassa pitää olla myös lukko ja avain. Izzie-täti, älä unohda\nsitä.\"\n\n\"Enhän toki. Mitä muuta?\"\n\n\"Tahtoisin että kelkka olisi vihreä\", jatkoi Katy, \"ja että sillä\nolisi hauska nimi. 'Pilvenpiirtäjä' olisi hyvä, jos semmoisen voisi\nsaada. Hanna näki kerran kelkan, jonka nimi oli 'Pilvenpiirtäjä', ja\nhänestä se oli erinomainen. Täti, jos rahaa jää kylliksi jälelle,\nostaisitko puolestani kauniin kirjan Dorrylle ja toisen Cecylle ja\nhopeisen sormustimen Marylle. Hänen entinen sormustimensa on reikiä\ntäynnä. Oh! ja vähän namusia. Ja jotakin Debbylle ja Bridgetille --\njokin pieni esine, ymmärräthän? Luulen että siinä on jo kaikki!\"\n\nOnko koskaan kuultu seitsemällä ja neljänneksellä dollaria saatavan\nniin paljon? Izzie-täti oli varmaankin noita, kun hän sai rahat\nriittämään. Mutta ne riittivät, ja seuraavana päivänä kaikki aarteet\nsaapuivat. Kuinka Katyä huvittikaan nuorien aukominen!\n\nKaikki oli niinkuin pitikin!\n\n\"Ei ollut 'Pilvenpiirtäjää'\", sanoi Izzie-täti, \"joten ostin sen\nsijaan 'Lumiauran'.\"\n\n\"Se on kaunis, ja pidän siitä yhtä paljon\", sanoi Katy tyytyväisenä.\n\n\"Voi, piiloittakaa, piiloittakaa ne!\" huusi hän yhtäkkiä pelästyen,\n\"joku tulee!\" Mutta se joku oli ainoastaan isä, joka pisti päänsä\novesta, kun Izzie-täti kädet täynnä kääröjä tepasteli eteisen poikki.\n\nKaty oli iloissaan saadessaan tavata isänsä yksin. Katyllä oli vähän\nyksityistä asiaa hänelle. Se koski Izzie-tätiä, jolle hänellä ei\nollut mitään lahjaa.\n\n\"Arvelin että ehkä ostaisit samallaisen kirjan kuin Helena-serkku\nantoi minulle ja josta Izzie-täti piti niin paljon\", sanoi hän. \"En\nvarmasti muista sen nimeä. Siinä puhutaan jostakin varjosta. Mutta\nminä olen jo käyttänyt kaikki rahani.\"\n\n\"Vähät siitä\", sanoi tohtori Carr. \"Kyllä me järjestämme asian. Oliko\nse '_Ristin varjo_'? Minä ostan sen iltapäivällä.\"\n\n\"Oi kiitos, isä! Koeta saada ruskeakantinen, jos mahdollista, sillä\nHelena-serkun antamassa kirjassa on sellaiset kannet. Ja ethän sano\nIzzie-tädille, ethän?\"\n\n\"Koetan muistaa ruskeat kannet ja kaiken\", sanoi isä väännellen\nkasvojaan hullunkurisesti. Hänestä oli hauskaa nähdä, että Katy oli\njälleen huvitettu jostakin.\n\nNämä miellyttävät salaisuudet pitivät Katyn ajatukset niin\ntoiminnassa, että hän tuskin ehti ihmettelemään lasten poissaoloa.\nHe näet tavallisesti juoksivat hänen huoneeseensa vähän väliä, mutta\nkolmeen päivään heitä ei ollut näkynyt ollenkaan. Illallisen jälkeen\nhe kuitenkin tulivat joukolla hyvin iloisen näköisinä, ja aivankuin\nheillä kaikilla olisi ollut hyvin hauskaa.\n\n\"Sinä et tiedä, mitä me olemme tehneet\", alkoi Filip.\n\n\"Hs, Filip!\" sanoi Clover varoittavalla äänellä. Sitten hän jakoi\nsukat, jotka hänellä olivat kädessään. Ja kukin alkoi ripustaa niitä.\n\nDorry levitti omansa toiselle puolen tulisijaa ja Hanna toiselle.\nClover ja Filip asettivat omansa vierekkäin, molempiin säilikön\nripoihin.\n\n\"Minä panen omani lähelle Katyä, jotta hän näkisi sen ensimäiseksi\naamulla\", sanoi Elsie kiinnittäen sukkansa sängyn pieleen.\n\nSitten he kaikki istuutuivat valkean ääreen kirjoittelemaan\ntoivomuksiaan paperilipuille ja katsomaan, paloivatko ne ja\nkohosivatko uunin piippuun. Jos ne kohosivat, olisi se merkkinä, että\nPyhä Klaus saisi ne ja toisi toivotut esineet. [Pyhällä Nikolailla\neli Pyhällä Klaulla tarkoitetaan joulupukkia, jonka muutamissa maissa\narvellaan tulevan jouluyönä uuninpiipusta sisään ja täyttävän perheen\nnukkuessa hyvien lasten sukat joululahjoilla sekä poistuvan samaa\ntietä tiehensä. Suoment. huom.]\n\nHanna toivoi kelkkaa ja nuken teekalustoa ja \"_Sveitsiläisen\nRobinson-perheen_\" jatkoa.\n\nDorryn lipulle oli kirjoitettu:\n\n    \"Luumukakku, Uusi Raamattu, _Harry ja Lucy_, Korutähystin,\n    Kaikellaista, josta Pyhä Klaus pitää.\"\n\nKun he olivat kirjoittaneet lippuihinsa, heittivät he ne tuleen.\nTuli loimahteli ja paperit hävisivät. Kukaan ei tiennyt miten. Hanna\narveli niiden lehahtaneen piipusta ulos, mutta Dorry sanoi, ettei\nniin ollut käynyt.\n\nFilip heitti paperilippunsa hyvin juhlallisena. Se loimusi hetken,\nsitten se muuttui tuhaksi.\n\n\"Kas, et saa sitä, mitä toivoit, olkoonpa se mitä tahansa!\" sanoi\nDorry. \"Mitä sinä, Filip, kirjoitit?\"\n\n\"En mitään\", sanoi Filip, \"ainoastaan Filip Carr.\" Lapset huusivat.\n\n\"Minä kirjoitin 'kirjoitusalustan' paperilleni\", huomautti Elsie\nsurullisesti, \"mutta se paloi poroksi.\"\n\nKatyä nauratti kuullessaan sen.\n\nSitten toi Clover paperinsa esille. Hän luki ääneen:\n\n    \"'_Ponnistele ja menesty_', Pari nahkahansikkaita, Puuhka, Hyvä\n    luonto!\"\n\nSitten hän heitti sen tuleen. Ja kas, se lensi suoraan piippuun.\n\n\"Kuinka kummallista\", sanoi Katy, \"ei mikään muu niistä lentänyt\nniin.\"\n\nAsianlaita oli niin, että Clover, joka oli pieni ovela ihmistaimi,\noli pujahtanut huoneen poikki avaten oven juuri ennen paperilipun\nheittämistä. Se tietystikin synnytti vetoa, joka puhalsi paperin ylös.\n\nPian tuli Izzie-täti ja toimitti heidät kaikki nukkumaan.\n\n\"Tiedän kyllä, millaista aamulla on\", sanoi hän, \"kaikki te olette\nsilloin jalkeilla juoksentelemassa heti päivän valettua. Sentähden on\nteidän nyt, jos milloinkaan, mentävä heti nukkumaan.\"\n\nKun he olivat lähteneet, muisti Katy, ettei kukaan ollut tarjoutunut\nripustamaan hänen sukkaansa. Hän oli hieman pahoillaan ajatellessaan\nsitä.\n\n\"Mutta kaiketi he unohtivat sen\", sanoi hän sitten.\n\nVähän myöhemmin tulivat isä ja Izzie-täti huoneeseen, ja he täyttivät\nsukat. Kukin esine tuotiin Katylle vuoteeseen, että hän saisi\njärjestää ne mielensä mukaan.\n\nTerä täytettiin karamelleilla ja appelsiineilla. Sitten pantiin\nkaikenmuotoiset ja -suuruiset kääröt, jotka olivat sidotut\nsilkkinauhoilla valkeaan paperiin, ja varustettiin nimilipuilla.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi tohtori Carr Izzie-tädin sulloessa pitkää kääröä\nCloverin sukkaan.\n\n\"Kynsiharja\", vastasi Izzie-täti, \"Clover tarvitsee uuden.\"\n\nKuinka isä ja Katy nauroivatkaan! \"En luule että Pyhällä Klaulla on\nkoskaan ennen ollut kynsiharjaa antimiensa joukossa\", sanoi tohtori\nCarr.\n\n\"Hän on hyvin likainen vanha herra\", huomautti Izzie-täti ilkeästi.\n\nKirjoitusalusta ja kelkka olivat liian isot sopiakseen sukkaan,\njoten ne käärittiin paperiin ja ripustettiin toisten tavarain\nalle. Kello oli jo kymmenen, ennenkuin kaikki oli järjestetty ja\nisä ja Izzie-täti poistuneet. Katy makasi pitkän aikaa katsellen\nsukanvarsien ihmeellistä muotoa, kun ne riippuivat tulen valossa.\nSitten hän nukahti.\n\nTuntui vain minuutti kuluneen, kun joku koskettamalla herätti\nhänet. Ja katso, oli jo päivä, ja siinähän oli Filip yöpaidassaan\nkiipeämässä Katyn vuoteeseen suutelemaan häntä! Toiset lapset\npuoleksi puettuina tanssivat ympäri huonetta sukat käsissään.\n\n\"Hauskaa joulua! Hauskaa joulua!\" huusivat he. \"Oi, Katy, niin\nkauniita, _kauniita_ tavaroita!\"\n\n\"Voi!\" kirkasi Elsie, joka sillä hetkellä huomasi kirjoitusalustansa.\n\"Pyhä Klaus _on tuonut_ sen sittenkin! Mitä siinä on kirjoitettuna?\n'Katyltä'. Oi, Katy, se on niin kaunis ja minä olen niin iloinen\", ja\nElsie halaili Katyä nyyhkyttäen mielihyvästä.\n\nMutta mikä oli tuo ihmeellinen esine vuoteen vieressä? Katy tuijotti\nja hieroi silmiään. Sitä ei ollut siinä hänen vaipuessaan uneen.\nMiten oli se siihen tullut?\n\nSe oli kukkaruukkuun istutettu kuusi. Kukkaruukun ympärille oli\nasetettu kultapaperista leikeltyjä suikaleita, tähtiä ja ristejä,\njotka tekivät sen hyvin iloisen näköiseksi. Puun oksilla riippui\nappelsiineja, pähkinöitä, punaisen kiiltäviä omenoita, paahdettuja\nmaissipalloja ja koreita marjaterttuja. Siihen oli myöskin sidottu\nsinisellä ja punaisella nauhalla pieniä kääröjä, ja puu näytti niin\nsievältä, että Katy hämmästyksissään päästi riemuhuudon.\n\n\"Se on joulupuu sinulle, kun sinä olet sairas, ymmärräthän!\" sanoivat\nlapset, kaikki koettaen syleillä häntä yhtaikaa.\n\n\"Me koristimme sen itse\", sanoi Dorry hypäten toisella jalallaan,\n\"minä kiinnitin mustat tähdet kukkaruukkuun.\"\n\n\"Ja minä paahdoin maissipallot!\" huusi Filip.\n\n\"Pidätkö siitä?\" kysyi Elsie kyykistyen lähelle Katyä. \"Tuo on minun\nlahjani -- tuo, joka on sidottu vihreällä nauhalla. Olisin toivonut,\nettä se olisi ollut kauniimpi. Etkö tahdo niitä heti avata?\"\n\nTietysti Katy tahtoi. Kaikellaisia esineitä pisti pienistä\nkääröistä esiin. Lapset olivat itse sitoneet joka käärön. Ei kukaan\ntäysikasvuinen ollut saanut auttaa vähääkään.\n\nElsien lahja oli kynänpyyhin, jossa oli harmaasta kankaasta tehty\nkissanpoikanen. Hannan lahja oli punertava tinainen nuken tarjotin.\n\n\"Eikö se ole kau-u-nis?\" sanoi hän ihastellen.\n\nDorryn lahja, ikävä sanoakseni, oli iso punaisen keltainen hämähäkki,\njoka hyrisi vimmatusti, kun siihen kiinnitettyä lankaa kosketettiin.\n\n\"Minun ei olisi annettu ostaa sitä\", sanoi hän, \"mutta minä ostin!\nArvelin että se huvittaisi sinua. Katy, huvittaako se sinua?\"\n\n\"Huvittaa toki\", sanoi Katy nauraen ja iskien silmää, kun Dorry\nheilutti hämähäkkiä edestakaisin hänen edessään.\n\n\"Sinä näet saatat leikkiä sillä, kun me emme ole täällä ja sinä olet\nyksin\", huomautti Dorry sangen tyytyväisenä.\n\n\"Mutta sinä et huomaa, millä puu seisoo\", sanoi Clover.\n\nSe oli hyvin eriskummallinen tuoli, jossa oli pitkä, täytetty\njalkarahiin ulottuva selkänoja.\n\n\"Se on isän lahja\", sanoi Clover, \"katso, sen saattaa laskea\ntaaksepäin, niin että se on kuin vuode. Ja isä sanoi, että sinä\nsangen pian voit levätä siinä ikkunan ääressä, josta näet meidän\nleikkivän.\"\n\n\"Niinkö todellakin?\" sanoi Katy epäillen. Häneen koski vieläkin\nkovin, kun häntä vain liikuteltiin.\n\n\"Ja katso, mitä on kiinnitetty tuolin käsinojaan\", sanoi Elsie.\n\nSe oli pieni hopeakello, jonka varteen oli kaiverrettu \"Katy.\"\n\n\"Helena-serkku lähetti sen. Se on sitä varten, että soittaisit sillä,\nkun tahdot jonkun meistä luoksesi\", selitti Elsie.\n\nYhä vain yllätyksiä. Tuolin toiseen käsinojaan oli kiinnitetty kaunis\nkirja. Se oli \"_Avara, avara Mailma_\", -- ja siinä oli Katyn nimi\nja sanat \"rakastavalta Cecyltäsi.\" Siinä oli vielä iso pussillinen\nkuivattuja kirsikoita rouva Hallilta. Rouva Hallin kirsikat olivat\nlasten mielestä erinomaisen hyviä.\n\n\"Kuinka erinomaisen kaunista kaikki on!\" sanoi Katy kyynelöiden\nkiitollisuudesta.\n\nSe oli hauska joulu. Lapset sanoivat, että se oli paras kaikista\ntähänastisista joulujuhlista. Ja vaikkei Katy saattanut sanoa samaa,\nnautti hänkin siitä ja oli iloinen.\n\nMonta viikkoa kului, ennenkuin hän kykeni käyttämään uutta tuoliaan,\nmutta kun hän kerran tottui siihen, oli se hyvin mukava. Izzie-täti\npuki hänet aamuisin, laski tuolin selkämyksen vuoteen tasalle, ja\nsitten hyvin hellävaroen ja vähitellen veti hänet vuoteesta tuolille.\nTuolilla pyöräileminen huoneen poikki tuotti aina tuskaa, mutta\nviehättävää oli istua ikkunan ääressä ja katsella pilviä, ohikulkevia\nihmisiä sekä lasten lumessa leikkimistä. Kuinka viehättävää se on,\nymmärtävät ainoastaan ne, jotka Katyn tavoin ovat olleet vuoteenomina\npuoli vuotta kertaakaan kurkistamatta ulkopuoliseen maailmaan. Päivä\npäivältä hän kävi iloisemmaksi ja pirteämmäksi.\n\n\"Kuinka iloinen Pyhä Klaus olikaan tänä vuonna!\" sattui hän sanomaan\neräänä päivänä jutellessaan Cecyn kanssa. \"Toivon että joku muukin\npyhimys tulisi meille vierailemaan. Mutta en tunne muita kuin\nHelena-serkun, ja hän ei kykene.\"\n\n\"Onhan Pyhä Valentin\", esitti Cecy.\n\n\"Tosiaankin. Mikä onnellinen ajatus!\" huudahti Katy taputellen\nkäsiään. \"Oi, Cecy, keksikäämme jotain hullunkurista\nValentinin-päiväksi! Erinomainen ajatus juolahti juuri mieleeni.\"\n\nNiin molemmat tytöt keskustelivat kauan yhdessä salaperäisesti. Mistä\n-- sen saamme kuulla tuonnempana.\n\nValentinin-päivä [12 p. helmikuuta. Meidän laskiaistamme muistuttava\nilojuhla, jolloin nuoret lähettävät toisilleen leikillisiä kirjeitä\nja viettävät päivät muutoinkin leikkien ja iloiten. Suoment. huom.]\noli eräänä perjantaina. Kun lapset tulivat torstai-iltapäivällä\nkoulusta kotiin, tuli Izzie-täti heitä vastaan heidän suureksi\nhämmästyksekseen ja sanoi, että Cecy oli tulossa heille teelle, ja\nheidän oli kaikkien mentävä yläkertaan siistimään itseään.\n\n\"Mutta Cecyhän käy meillä melkein joka päivä\", muistutti Dorry, joka\nei ymmärtänyt, mitä yhteyttä sillä ja kasvojen pesulla oli.\n\n\"Kyllä, mutta tänä iltana on sinun juotava teetä Katyn huoneessa\",\nsanoi Izzie-täti. \"Tässä ovat kutsukortit, yksi kullekin.\"\n\nTosiaankin, siinähän oli jokaiselle pieni kutsukortti, jossa\npyydettiin saada nauttia heidän mieluisasta seurastaan \"Kuningatar\nKatarinan palatsissa\" samana päivänä kello 6 i.p. Kortit antoivat\nasialle aivan toisen leiman. Lapset kiiruhtivat yläkertaan, ja pian\nsen jälkeen kaikki hyvin kammattuina ja pestyinä juhlallisesti\nkoputtivat \"Palatsin\" ovelle. Kuinka hienolta se kuulostikaan!\n\nHuone näytti iloiselta ja miellyttävältä. Katy istui tuolissaan\nvalkean ääressä Cecy vierellään, ja siellä oli pyöreä pöytä,\njolle oli levitetty valkea liina ja jolla oli maitoa, korppuja,\nmansikkahilloa ja torttuja. Keskellä oli jäätelökakku. Jäätelön\npinnalla oli jotakin, joka näytti punertavilta kirjaimilta, ja Clover\nkumartuneena tarkastamaan luki ääneen: \"Pyhä Valentin.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Dorry.\n\n\"No, tiedäthän että nyt on Pyhän Valentinin-aatto\", vastasi Katy.\n\"Debby muisti sen ja luulen, että hän sentähden toimitti kirjoituksen\nsiihen.\"\n\nSillä hetkellä ei puhuttu mitään Pyhästä Valentinista. Mutta kun\nhänen nimensä viimeinen punertava kirjain oli syöty, ja illallinen\noli pöydältä korjattu, kuului yhtäkkiä lasten istuessa valkean\nääressä kovaa koputusta ovelta.\n\n\"Kukahan se on?\" sanoi Katy, \"Clover, ole hyvä ja katso!\"\n\nClover aukaisi oven. Bridget seisoi siinä koettaen voimiensa takaa\npidättää nauruaan ja pitäen kirjettä kädessään.\n\n\"Se on teille, neiti Clover\", sanoi hän.\n\n\"_Minulle!_\" huudahti Clover hyvin hämmästyneenä. Sitten hän sulki\noven ja toi kirjeen pöydälle.\n\n\"Kuinka hullunkurista!\" huudahti hän katsellessaan kirjekuorta, joka\noli vaaleanvihreä. Se sisälsi jotakin kovaa. Clover mursi sinetin.\nSieltä pisti esille samettinen neulatyyny, joka oli apilaanlehden\nmuotoinen, ja vihreällä silkillä kierretty rautalangan pätkä muodosti\nhennon lehtivarren. Tyynyyn kiinnitetyllä paperilipulla oli seuraavat\nsäkeistöt:\n\n    \"Ihailijansa ruusuill' on\n    Ja liljoill', orvokeilla.\n    Mutt' Apilas [= Clover] mun kukkain on,\n    Mi tuoksuu pientareilla.\n\n    On Apilas mun kukkani,\n    Tuo kaino, vaatimaton,\n    Se tyydyttää mun haluni,\n    Sen sulous sanomaton.\n\n    Kun perhot lentää ruusuistaan\n    Ja uinuu kukkametsiin,\n    Mä mehiläinen kelpo oon\n    Ja Apilaani etsin.\"\n\nTämä oli Cloverin ensimäinen Valentin-kirje. Hän oli aivan lumottuna.\n\n\"Kukahan kumma sen on lähettänyt?\" huudahti hän.\n\nMutta ennenkuin kukaan vastasi, koputettiin toisen kerran kovasti\novelle, ja kaikki säpsähtivät. Siellä oli Bridget taaskin toisen\nkirjeen kanssa!\n\n\"Neiti Elsie, tällä kertaa se on teille\", sanoi hän mutistellen\nsuutaan.\n\nKaikki lapset ryntäsivät paikalle, ja kuori avattiin\nsilmänräpäyksessä. Sisäpuolella oli pieni norsunluinen sinetti, jossa\noli \"Elsie\" vanhoilla englantilaisilla kirjaimilla ja seuraava runo:\n\n      \"On tyttö pienoinen,\n      Hän on niin suloinen\n      Kuin mesi kukkasten,\n      Jos vaan niin tahtonee --\n    Sen tytön nimen alkaa Ee.\n\n      On hiuksens' kiharat\n      Ja silmäns' kirkkahat\n      Ja hampaat valkeat\n      Ja suu sen hymyilee --\n    Sen tytön nimen alkaa Ee.\n\n      Sen pikku jalka on\n      Ain' nopsa, levoton,\n      Sen ääni sointuv' on,\n      Se aina helisee --\n    Sen tytön nimen alkaa Ee.\n\n      Miks' on tuo tyttönen\n      Niin mulle armainen?\n      Siks' kun se lapsonen\n      Mua aina lemmitsee --\n    Sen tytön nimen alkaa Ee.\"\n\n\"Sehän on kuin satua\", sanoi Elsie, jonka silmät olivat\nhämmästyksestä menneet selko selälleen Cloverin ääneen lukiessa\nsäkeistöjä.\n\nVieläkin koputusta! Tällä kertaa tuli kourallinen kirjeitä. Kaikille\nmuille oli yksi, mutta Katy suureksi hämmästyksekseen sai _kaksi_.\n\n\"No, mitähän tämä lienee!\" kysyi hän. Mutta kun hän kurkisti toiseen,\nnäki hän Helena-serkun käsialan ja pisti sen taskuunsa, kunnes kaikki\nValentin-kirjeet olisi luettu.\n\nDorryn kirje avattiin ensin. Sen yläreunassa oli leivoksen kuva; on\nmyös mainittava, että Dorry oli äskettäin käyttänyt hammaslääkärin\napua. Runo kuului:\n\n    \"Pikku Jukka Jöröinen\n    Nurkassansa istuen\n    Puree piirastansa.\n    Mikä lienee tullutkaan,\n    Äkisti käy huutamaan,\n    Painaa poskeansa.\n\n    Äiti itkun kuulevi,\n    Avuksi jo tulevi\n    Pikku pojallensa.\n    'Mikä vaiva?' Jukaltaan\n    Näin hän kysyi, pojultaan,\n    Otti polvellensa.\n\n    'Äiti kulta! Armoton\n    Mulla tuska, vaiva on\n    Päässä, hampahissa.\n    Niitä kiskoo, mojottaa,\n    Kun vaan maistan makeaa --\n    Piiraan saa nyt kissa!'\n\n    Jukka yhä huusi vaan\n    Noissa hammastuskissaan,\n    Kättä, jalkaa viskoi.\n    Tuli eteen työläs tie,\n    Lääkärihin Jukan vie --\n    Hän pois hampaan kiskoi.\"\n\nSe Valentin-kirje antoi lapsille naurun aihetta kauaksi aikaa.\n\nHannan kirjekuoressa oli paperinen nukke, \"Punahilkka\" nimeltään.\nKirjeen säkeistöt kuuluivat näin:\n\n    \"Täss' kuvani, rakkahin Hanna, sä saat,\n    Se kertovi mun yhä viel' elävän.\n    Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,\n    Kuin ennen, kun taruni luit hirveän.\n\n    Se susi ei minua tappanutkaan,\n    Kun huusin ja potkin ja tempoilin,\n    Se suustahan pudotti irti mun\n    Ja pakeni metsien rotkoihin.\n\n    Ja mummo ja minä siit' asti ain'\n    Tupasessamme yhdessä asumme,\n    Me voita ja juustoa syömme vain. --\n    Sen koommin sutt' emme nähneet me.\n\n    Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,\n    Jo susi se ilkeä ammuttiin.\n    Sä mummon mökkihin joskus käy,\n    Niin tavata voit Punahilkankin.\"\n\nHanna oli siihen äärettömän tyytyväinen, sillä Punahilkka oli hänen\nlempisatujansa.\n\nFilipin kirjeessä oli kumipalanen ja itse kirje oli kirjoitettu hyvin\npaksuilla kirjaimilla isolle paperiarkille:\n\n    \"Ma kerran olin paha mies,\n    Tein sulle tuskan hetken,\n    Kun kenkiäsi himoiten\n    Tein vuotees' alle retken.\n\n    Sä huusit silloin: 'Ken se on?'\n    Mä säikähdyin niin jotta -- --\n    Ja tainnoksissa hiivin pois,\n    Vaan palan ehdin ottaa.\n\n    Sen palan pureskeltuna\n    Nyt lähetän mä sulle\n    Ja pyydän, ettes kantaisi\n    Sä enää vihaa mulle.\n\n                     'Rosvo'\".\n\n\"Kuunnelkaahan minun runoani\", sanoi Cecy, joka koko ajan oli ollut\nolevinaan yhtä hämmästynyt kuin toisetkin ja käyttäytyi nyt aivankuin\nhän ei olisi saattanut odottaa, kunnes Filipin säkeet olivat\nlopetetut.\n\nSitten hän luki ääneen:\n\n           \"Cecylle.\n\n      Jos oisin ma lintunen\n      Ja sinäkin lintunen,\n    Niin mitähän tekisimme?\n      Kas, sin' oisit pien' ja min oisin suur',\n      Me istuttais oksalla rinnakkain juur'\n      Ja suuta me suihkaisimme.\n    Niin -- sitä me tekisimme!\n\n      Jos oisin ma kalanen,\n      Ja sinäkin kalanen,\n    Niin mitähän tekisimme?\n      Me aaltojen keskellä pelmuttais\n      Ja valaiden ympäri vellottais\n      Ja osterit poimisimme.\n    Niin -- sitä me tekisimme!\n\n      Jos oisin ma mehiläs\n      Ja sinäkin mehiläs,\n    Niin mitähän tekisimme?\n      Me metsien helmahan mentäisiin,\n      Vain mettä ja kastetta syötäisiin\n      Ja toistamme lempisimme.\n    Niin -- sitä me tekisimme!\n\n                           'Valentin'\".\n\n\"Se oli mielestäni kaikkein kaunein\", sanoi Clover.\n\n\"Ei minusta\", sanoi Elsie. \"Eiköhän minun ole kaunein. Cecyllä\nei myöskään ollut sinettiä kirjeessään.\" Ja Elsie hyväili pientä\nsinettiään, jota hän oli koko ajan pitänyt kädessään.\n\n\"Katy, sinun olisi pitänyt lukea omasi ensin, sillä sinähän olet\nvanhin\", sanoi Clover.\n\n\"Siinä ei ole paljon\", vastasi Katy, ja hän luki:\n\n    \"Ruusu on punainen, orvokki sinervä.\n    Sokuri makea, suloinen myöskin sä.\"\n\n\"Kuinka mitätön Valentin-kirje!\" huudahti Elsie silmät leimahtaen.\n\"Katy, sehän on suuri häpeä! Sinunhan olisi pitänyt saada paras\nkirje.\"\n\nKaty tuskin saattoi pidättää nauruaan. Asia oli niin, että toisten\nkirjeisiin oli mennyt niin paljon aikaa, ettei hänelle ollut jäänyt\nyhtään aikaa omaan kirjeeseensä. Kun hän ajatteli, että herättäisi\nepäilystä, ellei hän saisi yhtään, niin hän oli viime hetkessä\nitselleen kirjoittanut nuo vanhat säkeet.\n\n\"Ei se ole kovinkaan kaunis\", sanoi hän koettaen näyttää niin\ntotiselta kuin suinkin, \"mutta mitäpä siitä.\"\n\n\"Onhan se häpeällistä!\" kertasi Elsie hyväillen häntä hellästi\nsovittaakseen vääryyden.\n\n\"Eikö se ollut hauska ilta?\" sanoi Hanna, ja Dorry vastasi:\n\n\"On, eihän meillä koskaan ennen Katyn sairautta ole ollut näin\nhauskaa.\"\n\nKaty tunsi sen mielihyvin ja tuskan sekaisin tuntein. \"Luulen lasten\nrakastavan minua vähän enemmän nykyisin\", sanoi hän itsekseen. \"Mutta\nvoi, miksen ollut heille hyvä, kun olin terve ja vankka\"!\n\nHän ei avannut Helena-serkun kirjettä, ennenkuin toiset olivat\npaneutuneet levolle. Varmaankin oli joku kirjoittanut Helenalle\nValentinin viettämisestä, sillä kirjeen sijasta se sisälsi seuraavan\nrunon, joka oli kirjoitettu Helena-serkun omalla selvällä ja\nkauniilla käsialalla. Se ei ollut tavallinen Valentin-kirje, sillä se\noli liian vakava, kuten Katy selitti Cloverille seuraavana päivänä.\n\"Mutta\", lisäsi hän, \"se on paljoa kauniimpi kuin mitkään ennen\nkirjoitetut Valentin-kirjeet!\" Ja Clover ajatteli samoin. Runo kuului\nnäin:\n\n    \"Mä kävin hauskaa koulua,\n    Niin nuori olin, riehuvainen.\n    Mutt' oppimaan olin haluton\n    Ja mieluisemmin leikin vainen.\n    Suur' Opettaja siksi mun\n    Talutti Tuskan kouluhun.\n\n    Siell' ensi luokalla nyt käyn,\n    On läksyt vielä helponlaiset;\n    Mutt' ylemmillä läksyt on\n    Niin raskaat, vaativaiset.\n    Ja kuitenkin jo kyynelin\n    Mä läksyjäni lueksin.\n\n    Kaks' opettajaa siellä on.\n    Käy toinen hiljaa hiiviskellen\n    Ja haastaa äänin lemmekkäin\n    Ja katsoo meihin hymyellen.\n    On Rakkaus se. Mutt' Tuska on\n    Tuon toisen nimi suloton.\n\n    On kuin he joskus vieroisi\n    Ja kulkis toistaan karttamalla;\n    Mutt' pian taas he kohtaavat\n    Ja tervehtivät suudelmalla,\n    Ja ovat silloin tosiaan\n    Kuin kaksoisveljet konsanaan.\n\n    Jos ahkeroin, he sanovat,\n    Niin pian siirryn luokaltani\n    Ja joudun sille, jolla on\n    Vaan yksin Rakkaus oppaanani.\n    Siks' kaikin voimin ahkeroin,\n    Mä että sille päästä voin.\n\n    Mut Tuskankin on koulussa\n    Mun terveellistä opiskella,\n    Ja häntä tulee paljosta\n    Mun kiittää mielell' iloisella,\n    Mut Rakkauden ihanan\n    Mä kouluun yhä halajan.\n\n    Siks' ponnistelen aina vaan,\n    En moiti hitaisuutta ajan.\n    Mä tiedän, että kerran voin\n    Luo päästä armaan opettajan,\n    Ja silloin päättyy Tuskan työ,\n    Iki-Rakkauden hetki lyö.\"\n\n\n\n\nXI LUKU\n\nUusi läksy opittavana\n\n\nPitkäksi ajaksi riitti lapsille tästä hauskasta illasta puhumisen ja\nilon aihetta. Dorry sanoi toivovansa, että jokaisella viikolla olisi\nValentin-päivänsä.\n\n\"Etkö luule että Pyhä Valentin väsyisi runojen kirjoittamiseen?\"\nkysyi Katy. Mutta hänellä oli myöskin ollut hauskaa, ja virkistävä\nmuisto siitä auttoi häntä kestämään pitkän kylmän talven.\n\nSinä vuonna oli myöhäinen kevät, mutta kesä oli lämmin, kun\nse kerran saapui. Kuumuus vaivasi Katyä kovin. Hän ei voinut\nvaihtaa istuinpaikkaa ikkunasta toiselle ja nauttia kuten muut\ntuulenhengestä. Pitkät paahtavat päivät heikensivät ja kuihduttivat\nhäntä. Katyn pää alkoi riippua, ja hän näytti lakastuvan kuin\nkukkaset puutarhassa. Hän oli tosiaankin onnettomampi kuin ne, sillä\nniitä Santeri joka ilta kasteli, jota vastoin kukaan ei kyennyt\nkastelukannulla valamaan hänelle huojennusta, jota hän kaipasi, --\nkylmää, raitista ilmaa.\n\nEi ollut helppoa olla hyväntuulinen tällaisten olosuhteiden\nvallitessa, ja tuskin kukaan olisi saattanut moittia Katyä, jos hän\njoskus olisi unohtanut päätöksensä ja ollut kärttyisä ja tuskastunut.\nMutta hän ei sitä unohtanut -- ei ainakaan usein. Silloin tällöin\noli pahoja päiviä, jolloin hän oli alakuloinen ja onneton. Mutta\nKatyn pitkä kouluvuosi oli opettanut hänelle itsensähillitsemistä,\nja yleensä kantoi hän vastuksensa kärsivällisesti. Hän ei kuitenkaan\nvoinut välttää sitä, että hän kävi kalpeaksi ja laihaksi, ja isä\nhavaitsi suureksi surukseen, että mitä pitemmälle kesä kului,\nsitä vähemmäksi hävisi myöskin Katyn lukemis-, opiskelemis- ja\nompelemishalu, ja tunnittain hän vain istui käsivarret ristissä\najatuksiinsa vaipuneena ja tuijottaen ikkunasta ulos.\n\nIsä koetti viedä häntä ajelemaan, mutta liike ja nosteleminen tuotti\nniin paljon tuskaa, että Katy pyysi isää jättämään nämä yritykset.\nTäten ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa viileämpää ilmaa. Kesä kului\nvaivalloisesti, ja kaikki Katyn ystävät iloitsivat, kun se oli mennyt.\n\nKun syyskuu saapui viileine aamuineen ja iltoineen, raittiine\nhavumetsältä tuoksuvine tuulineen, näytti kaikki taas virkoovan, ja\nKaty niitten joukossa. Hän alkoi virkata pitsiä ja lukea. Jonkun ajan\nkuluttua hän keräsi taaskin kirjansa ja koetti opiskella, niinkuin\nHelena-serkku oli neuvonut, mutta monet joutilaat päivät olivat\naiheuttaneet sen, että työ tuntui vaikeammalta kuin ennen.\n\nEräänä päivänä pyysi Katy isältä saada ottaa ranskankielen tunteja.\n\n\"Näethän, unohdan kaiken, mitä olen osannut\", sanoi hän, \"ja Clover\nalkaa tällä lukukaudella, enkä soisi hänen pääsevän paljon edelle\nminusta. Isä, etkö luule, että herra Berger tahtoisi tulla tänne?\nHänhän käy joskus kodeissakin opettamassa.\"\n\n\"Luulen hänen tulevan, jos pyydämme\", sanoi tohtori Carr hyvillään\nsiitä, että Katyssä heräsi jälleen jotakin elämänhalun tapaista.\n\nSiten asia järjestettiinkin. Herra Berger tuli kahdesti viikossa ja\nistui ison tuolin vieressä korjaten Katyn kirjoituksia ja harjoittaen\nääntämistä ja verbien taivutuksia. Hän oli vanha, pieni ranskalainen,\njoka vilkkaudellaan osasi tehdä tuntinsa miellyttäviksi.\n\n\"Te teette työtä enemmän kuin ennen, neitiseni\", sanoi hän eräänä\npäivänä, \"jos jatkatte näin, tulee teistä paras oppilaani. Ja jos\nselän loukkaantuminen saattoi teidät ahkeraan opiskeluun, olisi hyvä,\njos muutkin nuorista neideistäni vioittaisivat selkänsä.\"\n\nKaty naurahti. Mutta huolimatta herra Bergeristä ja hänen\ntunneistaan, ja huolimatta Katyn ponnistuksista pysyä iloisena\nja toimeliaana oli toinen talvi paljoa kovempi kuin ensimäinen.\nNiin on usein sairaitten ihmisten laita. Sairauden ensi aikoina on\njonkinlainen kiihtyminen ja hermostuneisuus suurena apuna. Mutta\nkun kuukaudet jatkuvat samallaisina, niin kaikki rupeaa tuntumaan\nkyllästyttävän vanhalta ja ikävältä; silloin tahtoo rohkeinkin\nlannistua ja mieli käydä apeaksi. Kevät näytti Katyn mielestä olevan\nniin kaukana, kaukana.\n\n\"Toivon että jotakin tapahtuisi\", sanoi hän usein itsekseen. Ja\njotakin olikin tapahtumassa. Mutta hän ei aavistanutkaan, mitä se oli.\n\n\"Katy\", sanoi Clover tullen eräänä marraskuun päivänä huoneeseen,\n\"tiedätkö, missä kanvertti on? Izzie-tädillä on hirveä päänkivistys.\"\n\n\"En\", vastasi Katy, \"en tiedä. Tai, odota Clover, muistelen kuin\nDebby olisi haeskellut sitä eräänä päivänä. Ehkä löydät sen hänen\nhuoneestaan.\"\n\n\"Merkillistä\", puheli hän yksinään, kun Clover oli mennyt, \"en muista\nIzzie-tädillä koskaan ennen olleen päänpakotusta.\"\n\n\"Kuinka Izzie-täti voi?\" kysyi hän, kun isä tuli sisään puolenpäivän\naikaan.\n\n\"En oikein tiedä. Hänellä on kuumetta ja kova tuska päässä. Olen\nsanonut, että hänen olisi parasta olla pitkällään eikä nousta tänä\niltana. Vanha Mary tulee sinut riisumaan. Ei kai sinulla ole mitään\nsitä vastaan, lapseni?\"\n\n\"E-ei!\" sanoi Katy epäröivästi. Mutta hänellä oli sitä vastaan.\nIzzie-täti oli tottunut hänen tapoihinsa. Ei kukaan soveltunut\nhänelle niin hyvin.\n\n\"Tuntuu niin oudolta selittää, miten kaikki pienet asiat ovat\ntehtävät\", huomautti hän Cloverille melkein tyytymättömästi.\n\nVieläkin oudommalta tuntui, kun seuraava päivä valkeni ja moni\nseuraava senkin jälkeen, eikä Izzie-täti vieläkään tullut hänen\nluokseen. Poistuessaan onni kirkastuu meille. Ensi kerran Katy\nhuomasi nyt, kuinka paljon hän oli oppinut luottamaan tätiinsä. Hän\nkaipasi häntä hirveästi.\n\n\"Milloinka Izzie-täti paranee?\" kysyi hän isältään, \"minä kaipaan\nhäntä niin kovin.\"\n\n\"Me kaikki kaipaamme häntä\", sanoi tohtori Carr, joka näytti\nlevottomalta ja alakuloiselta.\n\n\"Onko hän hyvin sairas?\" kysyi Katy hämmästyneenä isänsä kasvojen\nilmeestä.\n\n\"Pelkään että niin on laita\", vastasi hän. \"Aion hankkia varsinaisen\nsairaanhoitajan hänelle.\"\n\nIzzie-tädin tauti todettiin lavantaudiksi. Lääkärit määräsivät,\nettä kodissa tuli vallita hiljaisuuden, joten Hanna, Dorry ja Filip\nlähetettiin rouva Hallin luo. Elsien ja Cloverin olisi myöskin ollut\nmentävä, mutta he pyysivät niin hartaasti ja lupasivat käyttäytyä\nhyvin, niin että isä lopulta antoi heille luvan jäädä kotiin. Pienet\ntyttökullat hiipivät huoneissa varpaillaan niin hiljaa kuin hiiret,\nkuiskuttelivat toisilleen ja palvelivat Katyä, joka olisi tuntenut\nolevansa sangen yksin ilman heitä, sillä kaikki muut ajattelivat vain\nIzzie-tätiä.\n\nSe oli sekavaa ja surullista aikaa. Nuo kolme siskoa eivät juuri\ntienneet paljoakaan sairaudesta, mutta isän synkät kasvot ja\nhiljaiseksi komennettu koti painoivat heidän mieliään, ja he\nkaipasivat kovin toisia lapsia.\n\n\"Voi kultaseni!\" huokasi Elsie. \"Kuinka toivonkaan Izzie-tädin\npikaista paranemista!\"\n\n\"Emmekö olekin hänelle hyviä, kun hän paranee?\" sanoi Clover. \"En\nkoskaan enää jätä kalossiani hattunaulakon alle, sillä hän ei pidä\nsiitä. Ja minä haen kaikki krokettipallot ja panen ne laatikkoon joka\nilta.\"\n\n\"Niin\", lisäsi Elsie, \"niin teen minäkin, kun hän paranee.\"\n\nHeidän päähänsä ei koskaan pälkähtänyt, ettei Izzie-täti\nmahdollisesti paranisikaan. Pikku ihmiset ovat taipuvaisia luulemaan,\nettä aikuiset ovat niin vankkoja ja isoja, ettei heille saata mitään\ntapahtua.\n\nKaty tuli yhä levottomammaksi. Hän ei kuitenkaan täydelleen\nkäsittänyt asian vakavuutta. Eräänä aamuna se kumminkin yllätti hänet\nkuin äkkinäinen raju isku, sillä herätessään huomasi hän vanhan Maryn\nesiliina silmillä hiljaa itkevän hänen vuoteensa vieressä. Izzie-täti\noli kuollut yöllä!\n\nKaikki heidän ystävälliset, katuvaiset ajatuksensa, heidän\npäätöksensä tehdä hänelle mieliksi, heidän suunnitelmansa täyttää\nhänen toiveensa ja säästää hänen vaivojaan myöhästyivät! Ensi kerran\nnämä kolme pikku tyttöstä huomasivat, kuinka hyvä ystävä Izzie-täti\noli heille ollut. Hänen ikävät tapansa olivat nyt kaikki unohtuneet.\nHe saattoivat muistaa ainoastaan niitä monia hyviä tekoja, joita\nhän oli heille tehnyt heidän pienuudestaan asti. Kuinka he nyt\ntoivoivatkaan, etteivät koskaan olisi kiusanneet häntä eivätkä\nkoskaan sanoneet katkeria sanoja hänestä! Mutta toivominenhan ei\nmitään hyödyttänyt.\n\n\"Mitä me voimme tehdä ilman Izzie-tätiä?\" ajatteli Katy itkiessään\nitsensä nukuksiin sinä yönä. Ja sama kysymys palasi yhä uudelleen\nhänen mieleensä, kun hautajaiset olivat ohi, pienokaiset palanneet\nrouva Hallin luota, ja kaikki taas kulki tavallista latuaan.\n\nMoneen päivään ei hän nähnyt isäänsä ollenkaan. Clover kertoi, että\nisä näytti hyvin väsyneeltä ja puhui tuskin sanaakaan.\n\n\"Söikö isä ollenkaan päivällistä?\" kysyi Katy eräänä iltapäivänä.\n\n\"Ei paljon. Hän sanoi ettei hänen ollut nälkä. Ja rouva Jacksonin\npoika tuli häntä noutamaan, ennenkuin olimme ennättäneet lopettaa\nateriamme.\"\n\n\"Voi Jumalani!\" huokasi Katy, \"kun ei vain _hänkin sairastuisi_.\nKylläpä nyt sataa! Clover, kai sinä menet alas ja haet isän tohvelit\nvalkean ääreen lämpenemään. Voi, ja pyydä Debbyn valmistamaan\npaahdettua leipää kerman ja teen kanssa. Isä pitää paahtoleivästä.\"\n\nTeen jälkeen tohtori Carr tuli yläkertaan istumaan hetkeksi Katyn\nhuoneeseen. Hän kävi siellä useinkin, mutta tämä oli ensi kerta\nIzzie-tädin kuoleman jälkeen. Katy tutki hänen kasvojaan levottomana.\nNe näyttivät viime aikoina käyneen vanhoiksi, ja niillä oli\nsurullinen ilme, joka koski hänen sydämeensä. Hän toivoi voivansa\ntehdä jotakin isälleen, mutta hän ei kyennyt muuhun, kuin kohentamaan\nvalkeata ja tarttumaan isän käteen ja sitten silittelemään sitä\nhellästi omillaan. Se ei tosiaankaan ollut paljon, mutta luulen isän\nsiitä pitäneen.\n\n\"Mitä olette puuhailleet koko tämän päivän?\" kysyi isä.\n\n\"Voi, emme juuri mitään!\" sanoi Katy. \"Opettelin ranskan läksyäni\naamulla. Ja koulusta päästyään Elsie ja Hanna toivat tänne\ntilkkupeitteensä ja me pidimme talkoot. Siinä kaikki!\"\n\n\"Olen miettinyt, kuinka järjestäisimme taloutemme\", sanoi tohtori\nCarr. \"Tietystihän meidän on otettava joku sitä hoitamaan. Mutta ei\nole helppoa löytää sopivaa henkilöä. Rouva Hall tuntee erään naisen,\njoka saattaisi soveltua, mutta hän on nyt Lännessä, ja vasta viikon\ntai parin kuluttua saisimme häneltä tietoja. Luuletko että tulette\ntoimeen näin nämä muutamat päivät?\"\n\n\"Voi, isä!\" huudahti Katy pelästyneenä, \"onko meidän välttämättä\notettava joku vieras?\"\n\n\"Mitenkä muuten luulet meidän kykenevän järjestämään asiamme? Clover\non liian nuori taloudenhoitajaksi. Ja hänhän sitä paitsi on koulussa\nkaiket päivät.\"\n\n\"En tiedä, en ollut ajatellut sitä\", sanoi Katy hämmästyneellä\näänensävyllä.\n\nMutta hän ajatteli sitä koko sen illan ja ensimäiseksi aamulla\nherättyään.\n\n\"Isä\", sanoi hän saadessaan taas puhella isänsä kanssa kahden.\n\"Olen ajatellut eileniltaista keskusteluamme taloudenhoitajasta,\nymmärräthän. Ja minä toivon, ettet ottaisi ketään. Enkö _minä_ saisi\nkoettaa? Luulen todella kykeneväni siihen.\"\n\n\"Mutta mitenkä?\" kysyi tohtori Carr hyvin hämmästyneenä. \"En\ntodellakaan käsitä. Ehkä, jos olisit terve ja vankka -- mutta, Katy,\nsittenkin olisit liian nuori semmoiseen toimeen.\"\n\n\"Täytän neljätoista kahden viikon kuluttua\", sanoi Katy ojentautuen\nsuoraksi. \"Ja isä, jos minä _olisin_ terve, kävisin koulua enkä\nsilloin tietystikään joutaisi taloustoimiin. Kerron sinulle\nsuunnitelmastani. Olen miettinyt sitä koko päivän. Debby ja Bridget\novat olleet meillä niin kauan, että he tuntevat kaikki Izzie-tädin\ntavat, ja he ovat niin huomaavaisia, että heille tarvitsee sanoa\nvain sananen silloin tällöin. Mikseivät he tarpeen vaatiessa\nsaattaisi tulla tänne minun luokseni yhtä hyvin kuin minä mennä\nheidän luokseen? Clover ja Mary pitävät kyllä silmällä, jos jotakin\nolisi epäkunnossa. Ja et kai sinä välittäisi, vaikka asiat ensi\naluksi olisivatkin vähän hullusti, sillä minähän opettelisin koko\najan. Annahan minun koettaa! Olisi niin hauskaa, jos olisi jotakin\najattelemista, kun istun täällä yksikseni. Olisihan paljoa parempi,\nettei talossa olisi vierasta ihmistä, joka ei tunne lapsia eikä\nmuutakaan. Aivan varmasti se tekisi minut onnellisemmaksi. Isä, ole\nhyvä, sano 'kyllä', -- ole niin hyvä, sano!\"\n\n\"Se on liikaa sinulle, aivan liikaa\", vastasi tohtori Carr. Muttei\nollut helppoa vastustaa Katyn sanoja \"ole hyvä, ole hyvä!\" ja hetken\nkuluttua asia ratkaistiin. --\n\n\"No niin, lemmikkini, saat koettaa, vaikka epäilen kokeen tulosta.\nSanon rouva Hallille, että hän lykkäisi Wisconsiin kirjoittamisensa\nkuukaudeksi, ja me tahdomme kokeilla.\"\n\n\"Lapsiparka, hän koettaa riistää ajatuksensa itsestään\", mumisi\nisä astellessaan alakertaan. \"Kuukauden lopussa hän on iloinen\npäästessään koko asiasta.\"\n\nMutta isä erehtyi. Kuukauden lopussa Katy oli innokas jatkamaan.\nSiten isä sanoi: \"No hyvä, koettakoon kevääseen asti.\"\n\nEikä se ollutkaan niin vaikeata työtä, kuin olisi luullut. Katyllä\noli paljon hiljaista ajatusaikaa. Lapset olivat koulussa koko\npäivän, ja ainoastaan muutamat vieraat häiritsivät häntä, joten\nhän saattoi jakaa aikansa ja pysyä suunnitelmassaan. Se on aina\ntaloudenhoitajalle suurena apuna.\n\nPalvelijat olivat tarkalleen omaksuneet Izzie-tädin täsmällisen\nsäännölliset tavat, niin että talossa näytti kaikki menevän\nitsestään. Kuten Katy oli sanonut, tarvittiin vain jokunen sana\nDebbylle ja Bridgetille silloin tällöin.\n\nHeti aamiaisen jälkeen, kun astiat oli pesty ja asetettu paikoilleen,\noli Debbyllä tapana pukeutua puhtaaseen esiliinaan ja tulla ylös\nohjeita saamaan. Ensiksi se oli Katystä hyvin hauskaa. Mutta monet\nkerrat määrättyään päivälliset alkoi se hänestä tuntua väsyttävältä.\nHän ei koskaan nähnyt ruokia niiden valmistuttua, ja kokematon kun\noli, näytti hänestä mahdottomalta keksiä kyllin vaihtelevia lajeja.\n\n\"Annahan kun katson -- paahtopaistia -- lammaspaistia -- keitettyjä\nkananpoikia\", sanoi hän laskien sormillaan, \"paahtopaistia --\nlammaspaistia -- keitettyjä kananpoikia. Debby, voisitko paistaa\nkananpoikia? Hyvänen aika! Kunpa joku keksisi jonkun uuden eläimen!\nMihin ovat kaikki syötävät ruoka-aineet joutuneetkaan, en voi keksiä\nuusia!\"\n\nSitten Katy lähetti hakemaan kaikki talon keittokirjat ja selaili\nniitä tunnin verran, kunnes hänen ruokahalunsa oli kokonaan mennyttä,\naivankuin hän olisi syönyt kaksikymmentä päivällistä. Debby parka\noppi pelkäämään näitä kirjoja. Hän seisoi oven pielessä iloiset\npunaiset kasvot kurtussa, kun Katy luki ääneen jotakin mahdottomalta\nkuuluvaa ohjetta.\n\n\"Debby, tämä tuntuu herkulliselta, toivon että koettaisit sitä.\nOta neljä litraa ostereita, puoli kiloa härän lihaa, kuusitoista\nsodabiskettiä, kahden sitrunan mehu, neljä neilikkaa, lasillinen\nvalkoviiniä, yksi meiramin oksa, yksi ajuruohon oksa, yksi laakerin\noksa, yksi pilkottu ruoholaukka -- --\"\n\n\"Anteeksi, neiti Katy, mitä se on?\"\n\n\"Voi, etkö tiedä, Debby? Se on jotakin aivan tavallista, sillä se on\nmelkein kaikissa keitto-ohjeissa.\"\n\n\"Ei, neiti Katy, en koskaan ennen ole kuullut sellaista puhuttavan.\nNeiti Carr ei antanut minulle 'laukkaa' ollenkaan, ei ollenkaan.\"\n\n\"Hyvänen aika, kuinka kiusallista!\" Katy itki käännellen kirjan\nlehtiä. \"Sitten on meidän koetettava jotakin muuta.\"\n\nDebby-parka! Jollei hän olisi rakastanut Katyä niin paljon,\nluulen että hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut. Mutta hän\nkantoi koettelemuksensa nöyrästi, lukuunottamatta että hän vähän\nmurahteli ollessaan kahden Bridgetin kanssa. Tohtori Carr sai syödä\nmonellaisia merkillisiä ruokia niinä päivinä, mutta hän ei siitä\nvälittänyt, ja lapset nauttivat niistä. Päivällisaika muodostui\naivan mieltäkiinnittäväksi, kun ei kukaan saattanut varmasti sanoa,\nmistä ruokalajit olivat valmistetut. Dorry, joka oli kuin mikäkin\ntohtori Livingstone outojen ruokalajien alalla, teki aina ensimäisen\nkokeen, ja jos hän sanoi sen olevan hyvää, noudattivat toiset hänen\nesimerkkiään.\n\nJonkun ajan kuluttua Katy tuli viisaammaksi. Hän lakkasi kiusaamasta\nDebbyä uusilla ruokalajeilla, ja Carrin perhe palasi yksinkertaisiin\npaistoksiin ja keitoksiin kaikkien asianomaisten iloksi. Mutta sitten\nalkoi toinen koettelemusten sarja. Katy sai käsiinsä \"Vatsa\" nimisen\nkirjan, ja hänet valtasi tarpeellisen ravinnon into. Hän kehoitti\nCloveria ja muita lapsia luopumaan sokerista, voista, lihaliemestä,\nvanukaskastikkeesta, tattarikakuista ja piiraista sekä melkein\nkaikesta, mistä he erikoisesti pitivät. Keitetty riisi oli hänestä\njärkevintä jälkiruokaa, ja hän määräsi sitä niin usein, että Hanna ja\nDorry nostivat kapinan, ja tohtori oli pakoitettu sekaantumaan asiaan.\n\n\"Rakas lapseni, sinä kovin liioittelet\", sanoi hän, kun Katy avasi\nkirjansa valmiina selittämään näkökantaansa. \"Olen hyvilläni siitä,\nettä lapset syövät yksinkertaista ruokaa, mutta viisi kertaa viikossa\nkeitettyä riisiä on todellakin liikaa.\"\n\nKaty huokasi, mutta alistui. Myöhemmin keväällä hän sai suuren\nlevottomuuden puuskan ja lähetti Cloverin alituisesti Debbyltä\nkysymään, eikö leipä palanut tai eivätkö säilykkeet käyneet\nastioissaan. Hän kiusasi myöskin lapsia käyttämään päällyskenkiä\nja päällystakkeja ja käyttäytyi, niinkuin kaiken maailman huolet\nolisivat olleet hänen hartioillaan.\n\nMutta ne kaikki olivat vain alottelijain luonnollisia erehdyksiä.\nKatyllä oli niin tosi harrastus, että hän väkisinkin edistyi. Joka\nkuukausi opetti hänet vain yhä paremmin toimimaan. Kaikki alkoi\nsujua tasaisemmin. Hänen huolensa lakkasivat häntä kuluttamasta.\nTohtori Carr tarkastaessaan Katyn kasvojen lisääntyvää iloisuutta ja\nliikkeitten reippautta huomasi kokeen onnistuneen. Ei puhuttu enää\nmitään \"jostakin toisesta\", ja isosta tuolistaan yläkerrassa piti\nKaty talon ohjakset varmoissa käsissään.\n\n\n\n\nXII LUKU\n\nKaksi vuotta myöhemmin\n\n\nOli ihana varhainen kesäkuun aamu. Lämmin tuuli ravisteli puita,\njoita peitti puoliauenneitten lehtien muodostama tiheä verho, joka\noli kuin suihkulähteenä korkealla ilmaan kohoava vihreä vesisuihku.\nTohtori Carrin pääovi oli selällään. Seurusteluhuoneen ikkunasta\nkuului pianoharjoituksia, ja portailla nupullisten ruusujen alla\nistui pieni tyttönen ommellen ahkerasti.\n\nSe oli Clover, vieläkin pieni Clover, vaikka enemmän kuin kaksi\nvuotta oli kulunut siitä, kun näimme hänet viimeksi, ja nyt hän oli\njo yli neljäntoista. Cloverista ei nähtävästi koskaan isoa ihmistä\ntulisikaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja suloiset kuin\nennenkin ja hänen omenanpunaiset poskensa yhä verevät. Mutta ruskeat\npalmikot olivat sidotut pyöreäksi nutturaksi, ja lapselliset kasvot\nolivat muuttuneet melkein naiselliseksi. Vanha Mary selitti, että\nneiti Clover oli tulemaisillaan aivan neitimäiseksi, ja neiti Clover\noli täysin tietoinen asiasta ja kovin tyytyväinen siihen. Hänestä oli\nhauskaa panna tukkansa nutturalle ja hyvin tärkeätä saada hameensa\nniin pitkäksi, että se ulottui vähän kengänvarsien ylitse. Hän ei\nmyöskään enää käyttänyt pitsikauluksia, vaan sen sijaan kapeita\nkauluksia ja pieniä kalvosimia isoine nappeineen. Näistä napeista,\njotka olivat Helena-serkun lahjoittamat, Clover piti enemmän kuin\nmistään muista tavaroistaan. Isä sanoi että hän varmaankin vei ne\nmukaansa vuoteeseenkin, mutta tietysti isä vain laski leikkiä,\nvaikkei Cloveria tosiaankaan päiväseen aikaan koskaan nähty ilman\nniitä. Vähän väliä hän ommellessaan katsahti rakkaisiin nappeihinsa,\nja silloin tällöin laski hän työnsä käsistään kääntääkseen ne\nparempaan asentoon tai lempeästi koskettaakseen niitä etusormellaan.\n\nYhtäkkiä aukeni sivuportti ja Filip ilmestyi talon takaa siihen.\nHänestä oli tullut iso poika. Kaikki hänen sievät lapsenkiharansa\nolivat hävinneet, ja hänen mekkonsa sijalle oli ilmestynyt takki ja\nhousut. Hänellä oli jotakin kädessään. Mitä se oli, sitä ei Clover\nvoinut nähdä.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hän Filipin saavuttua portaille.\n\n\"Olen menossa yläkertaan kysymään Katyltä, ovatko nämä kypsiä\",\nvastasi Filip näyttäen muutamia viinimarjoja, joissa oli hienoja\npunaisia viiruja.\n\n\"No, eihän ne tietystikään ole kypsiä!\" sanoi Clover pistäen yhden\nsuuhunsa. \"Etkö voi mausta päättää? Nehän ovat aivan raakoja.\"\n\n\"En välitä sinun sanoistasi, jos Katy sanoo niitten olevan kypsiä,\nminä syön ne\", vastasi Filip vastustellen ja astui sisään.\n\n\"Mitä Filip tahtoo?\" kysyi Elsie avaten seurusteluhuoneen oven\nFilipin mennessä yläkertaan.\n\n\"Ainoastaan tietää, ovatko viinimarjat jo kyllin kypsiä syötäviksi.\"\n\n\"Kuinka tarkasti hän nykyisin kaikkea kyseleekin\", sanoi Elsie, \"hän\npelkää toista lääkeannosta.\"\n\n\"Varmaankin hän pelkää\", vastasi Clover nauraen. \"Hanna sanoi, ettei\nhän koskaan elämässään ole niin pelännyt kuin isän kutsuessa heitä ja\nnähdessään hänen seisovan pullo toisessa ja lusikka toisessa kädessä.\"\n\n\"Niin\", jatkoi Elsie, \"ja Dorry piti sitä suussaan hyvin kauan\nja meni sitten nurkan taakse sylkemään sen pois. Isä sanoi, että\nhänen teki mielensä antaa hänelle toinen lusikallinen, mutta kun\nhän muisti, että Dorryn suu maistuu pahalta paljon kauemmin kuin\ntoisten, niin ei hän antanutkaan. Eikö se sinustakin ollut _kamala_\nrangaistus? Minusta se ainakin oli?\"\n\n\"Kyllä, mutta se oli hyväksi, sillä ei kukaan heistä sen jälkeen ole\nkoskenut raakoihin karviaismarjoihin. Oletko jo kyllin harjoittanut\nsoittoasi? En luule että tuntiakaan on vielä kulunut.\"\n\n\"Oh, ei olekaan -- ainoastaan kaksikymmentäviisi minuuttia. Mutta\nKaty kielsi minun istumasta enempää kuin puoli tuntia kerrallaan\nja käski nousemaan välillä juoksentelemaan. Aion kävellä kahdesti\nportille ja takaisin. Lupasin sen hänelle.\" Ja Elsie läksi,\nmennessään taputellen käsiään reippaasti edessään ja selkänsä takana.\n\n\"Mitä Bridget tekee isän huoneessa\", kysyi hän, kun hän tuli toisen\nkerran takaisin.\n\n\"Hän tomuuttaa jotakin ikkunasta. Ovatko palvelijat siellä? Minä\nluulin heidän puhdistavan ruokailuhuonetta.\"\n\n\"He puhdistavat molempia. Katy sanoi että nyt oli hyvä tilaisuus\nisän poissa ollessa, joten hän käski ottaa matot irti molemmissa\nhuoneista heti. Tänään ei ole varsinaista päivällistäkään, ainoastaan\nvoileipää, maitoa ja kylmää liikkiötä Katyn huoneessa, sillä Debby\nauttaa myöskin, jotta ehtisivät siivota ja siten säästäisivät isää\nkaikesta hälinästä. Ja katso\", näyttäen ompelustaan, \"Katy valmistaa\nuutta päällystä isän neulatyynyyn ja minä päärmään sen ympärille\nreunustaa.\"\n\n\"Kuinka kauniisti sinä päärmäätkään!\" sanoi Elsie. \"Jospa minullakin\nolisi jotakin isän huoneeseen. Onhan minulla pesukaluston alustat,\nmutta saippua-astian alusta ei ole vielä valmis. Luuletko että\nsaisin sen valmiiksi, jos Katy vapauttaisi minut lopputunniksi\nharjoittamasta soittoani? Aion kysyä sitä häneltä.\"\n\n\"Nyt hän soittaa kelloa!\" sanoi Clover, kun ylhäältä kuului kilinää.\n\"Kysyn häneltä, jos tahdot.\"\n\n\"Ei, anna minun mennä. Tahdon tietää, mitä hän tarvitsee.\" Mutta\nClover oli jo puolitiessä eteisen poikki, ja kumpasetkin tytöt\njuoksivat sinne vierekkäin. Aina he vähän kilpailivat, kumpiko\nennättäisi Katyn luo vastaamaan kellon soittoon. Molemmat tahtoivat\nmielellään palvella häntä.\n\nKaty tuli jo heitä vastaan heidän astuessaan sisään. Ei jaloillaan --\nsiihen hän mahdollisesti kykenisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa\n-- vaan tuolilla, jossa oli isot pyörät ja jolla hän kuletti itseään\nhuoneen poikki. Tämä tuoli tuotti hänelle suuren mukavuuden. Siinä\nhän saattoi kulkea vaatesäiliöönsä ja laatikoilleen sekä toimittaa\npieniä askareitaan vaivaamatta ketään. Vasta viime aikoina oli hän\nkyennyt sitä käyttämään. Tohtori Carrin mielestä se oli toivoa\nherättävä merkki, mutta hän ei ollut koskaan puhunut siitä Katylle.\nKaty oli vihdoinkin tottunut sairaan elämään ja oli iloinen, ja\ntohtorin mielestä ei olisi ollut viisasta saattaa häntä levottomaksi\nherättämällä toiveita, jotka mahdollisesti kaikesta huolimatta\nsaattaisivat päättyä uusiin pettymyksiin.\n\nHän vastaanotti tytöt iloisesti hymyillen, kun he tulivat huoneeseen,\nja sanoi:\n\n\"Oi, Clover, sinuahan minä soitin. Pelkään että Bridget sekoittelee\nisän pöydällä olevat tavarat. Näethän, isä toivoo että ne saisivat\nolla paikoillaan. Tahdotko olla hyvä ja muistuttaa häntä, ettei hän\nsaa koskea niihin ollenkaan? Kun matot on pantu paikoilleen, pyydän\nsinua tomuttamaan pöydän, jotta tietäisit varmasti kaiken tulevan\noikeille paikoilleen. Tahdotko?\"\n\n\"Tietysti minä tahdon!\" sanoi Clover, joka oli kuin emännäksi\nsyntynyt ja mielellään toimi Katyn pääministerinä. \"Enkö saa tuoda\nsinulle myöskin neulatyynyä, kun kerran menen sinne.\"\n\n\"Kyllä, ole niin hyvä!\"\n\n\"Katy\", sanoi Elsie, \"pesualustat olen melkein valmistanut ja\ntahtoisin päättää ne ja asettaa isän pesukaapille ennen hänen\npaluutaan. Enkö saa keskeyttää soittoani ja sen sijaan tuoda\nkäsityötäni tänne?\"\n\n\"Onko sinulla sitten kyllin aikaa oppia harjoitukset ennen neiti\nPhilipsin tuloa, jos nyt keskeytät?\"\n\n\"On, paljonkin. Hänhän tulee vasta perjantaina.\"\n\n\"No niin, minusta tuntuu, että voit yhtä hyvin keskeyttää kuin\njatkaakin. Ja rakas Elsie, juokse ensiksi isän huoneeseen tuomaan\nminulle hänen pöytälaatikkonsa. Tahdon järjestää sen itse.\"\n\nElsie meni iloisesti. Hän asetti laatikon Katyn syliin, ja Katy alkoi\ntomuttaa ja järjestää sen sisällystä. Kohta tuli Cloverkin heidän\nluokseen.\n\n\"Tässä on tyyny\", sanoi hän. \"Nythän meillä on hauskaa ja hiljaista\nyhdessä. Pidän paljon tällaisista päivistä, jolloin kukaan ei tule\nmeitä keskeyttämään.\"\n\nHänen puhuessaan kuului kolkutusta ovelta. Katy huusi \"sisään.\"\nJa sinne tuli pitkä, leveäharteinen poika juhlallisine, järkevine\nkasvoineen ja kantoi molemmin käsin pientä kelloa. Se oli Dorry.\nHän oli kasvanut hyvin paljon siitä, kun viimeksi hänet näimme, ja\noli monessa suhteessa edistynyt. Muun muassa oli hän kehittänyt\nkoneopillisia taipumuksiaan.\n\n\"Katy, tämä on sinun kellosi\", sanoi hän. \"Olen korjannut sen, joten\nse lyö aivan oikein. Mutta sinun tulee varoa, ettet kosketa lyömäriä\npannessasi heilurin liikkeelle.\"\n\n\"Oletko tosiaankin?\" kysyi Katy. \"No, Dorry, sinähän olet koko nero!\nOlen kovasti kiitollinen.\"\n\n\"Se on neljää minuuttia vailla yksitoista nyt\", jatkoi Dorry,\n\"joten se lyö melkein kohta. Minun on kai parasta jäädä tänne\nkuuntelemaan, että varmasti tiedän sen lyövän oikein. Mutta vain\nsiinä tapauksessa\", jatkoi hän kohteliaasti, \"etten häiritse, ja jos\nmielelläsi tahdot.\"\n\n\"Ei minulla koskaan ole niin kiirettä, etten tahtoisi sinua jäämään,\nvanha ystäväni\", sanoi Katy silittäen hänen käsivarttaan. \"Kas\ntässä, tämä laatikko on nyt siivottu. Etkö tahtoisi kantaa sen isän\nhuoneeseen ja asettaa sen pöytään paikoilleen! Sinun kätesihän ovat\nvankemmat kuin Elsien.\"\n\nDorry näytti kiitolliselta. Hänen palatessaan alkoi kello juuri lyödä.\n\n\"Kuule\", huudahti hän, \"eikö se olekin erinomaista?\"\n\nMutta voi! Se ei pysähtänytkään yhteentoista. Se jatkoi --\nkaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista!\n\n\"Hyvänen aika!\" sanoi Clover, \"mitähän tämä tarkoittaa? Se lyö\nvähintäinkin jo ylihuomenta.\"\n\nDorry tuijotti suu auki kelloon, joka yhä vain löi aivankuin se olisi\nkuortaan halkonut. Elsie laski ja huusi nauraen:\n\n\"Kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi, -- voi, Dorry! Kolmekymmentäkaksi!\nKolmekymmentäkolme! Kolmekymmentäneljä!\"\n\n\"Dorry, sinä olet noitunut sen!\" sanoi Katy yhtä huvitettuna kuin\ntoisetkin.\n\nSitten he kaikki alkoivat laskea. Dorry tarttui kelloon -- heilutti\nsitä, löi sitä, käänsi sen ylösalaisin. Mutta sen kova väräjävä ääni\njatkui vain, niinkuin se kerran päästyään tapoihinsa olisi aikonut\njatkaa, kunnes väsyisi. Vihdoinkin satakolmekymmentä kertaa lyötyään\nse lopetti yhtäkkiä, ja Dorry kasvot hämmästyksestä punaisina katseli\nnauravaa seuruetta.\n\n\"Sehän nyt on merkillistä\", sanoi hän, \"mutta luulen ettei se johdu\nsiitä, mitä minä sille tein. Minä voin sen kyllä korjata, jos annat\nminun koettaa uudelleen. Katy, saanko? Lupaan etten säre sitä.\"\n\nKaty epäröi hetkisen. Clover veti häntä hihasta ja kuiskasi: \"Älä\nanna!\" Huomattuaan Dorryn kasvoilla alakuloisen ilmeen, teki hän\npäätöksensä.\n\n\"Kyllä, Dorry, ota se. Uskon sinun olevan varovaisen. Mutta,\njos olisin sinun sijassasi, veisin sen ihan ensiksi kelloseppä\nWetherellille ja neuvottelisin hänen kanssaan. Yhdessä te voitte\nkeksiä tepsivän keinon. Etkö luule niin?\"\n\n\"Ehkä\", sanoi Dorry, \"tahdon koettaa.\" Sitten hän erosi kello\nkainalossa, ja Clover huusi hänelle kiusoitellen:\n\n\"Päivällinen on kello 132, älä unohda!\"\n\n\"En suinkaan\", sanoi Dorry. Kaksi vuotta sitten ei hän olisi niin\nhyväntahtoisesti sietänyt itselleen naurettavan.\n\n\"Miten sinä saatoitkaan antaa kellosi uudestaan?\" sanoi Clover heti\noven sulkeuduttua. \"Hän turmelee sen. Sinähän pidät siitä niin\npaljon.\"\n\n\"Ajattelin että hän tuntisi olevansa kovin masentunut, ellen antaisi\nhänen koettaa\", vastasi Katy sävyisästi, \"en usko hänen sitä\nturmelevan. Wetherellin apulainen pitää Dorrysta, ja hän varmaankin\nnäyttää hänelle, mitä sille on tehtävä.\"\n\n\"Olit sangen kiltti, kun annoit\", vastasi Clover, \"mutta jos se olisi\nollut minun, en luule että olisin antanut.\"\n\nJuuri silloin aukesi ovi, ja Hanna törmäsi sisään kahta vuotta\npitempänä, muutta muuten aivan entisellään.\n\n\"Voi, Katy!\" sanoi hän hengästyneenä, \"etkö olisi niin hyvä ja\nsanoisi Filipille, ettei hän pesisi kananpoikia sadevesitynnörissä.\nHän on jo pannut sinne kaikki kirjavaan lajiin kuuluvat -- ja on\njuuri panemaisillaan valkean lajinkin poikaset. Luulen että yksi\npieni poikanen on jo kuollut.\" --\n\n\"Voi, hän ei saa -- tietystikään hän ei saa!\" sanoi Katy. \"Kuinka\nsellainen on hänen päähänsä pälkähtänyt?\"\n\n\"Hän sanoo että ne ovat likaisia, sillä ne ovat juuri kuoriutuneet,\nja hän väittää, että niiden keltainen väri on munanruskuaista. Sanoin\nhänelle, ettei niin ole laita, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin\nkorviinsa.\" Ja Hanna väänteli käsiään.\n\n\"Clover\", huudahti Katy, \"etkö juoksisi käskemään Filipiä minun\npuheilleni? Puhu kauniisti, ymmärräthän?\"\n\n\"Minähän puhuin kauniisti, oikein kauniisti, mutta siitä ei ollut\napua\", sanoi Hanna, johon kananpojille tehty julmuus oli nähtävästi\nsyvästi vaikuttanut.\n\n\"Mikä ilkiö Filipistä tuleekaan!\" sanoi Elsie. \"Isä sanoo että hänen\nnimensä tulisi olla 'Pickle'.\" [Pickle = päälurjus]\n\n\"Pickles-säilykkeet [pickles = etikkasäilykkeet] saattavat joskus\nolla sangen hyviä, kuten tiedätte\", vastasi Katy nauraen.\n\nPian tuli Filip Cloverin seuraamana. Hän näytti vähän uhkamieliseltä,\nmutta Katy ymmärsi kohdella häntä oikein. Hän nosti Filipin\npolvelleen -- siitä Filip piti kovin, vaikka olikin jo iso poika --\nja puhui hänelle pienistä vapisevista kananpoika-paroista niin\nhellästi, että Filipin sydän aivan suli.\n\n\"Ei minun tarkoitukseni ollut tehdä niille pahaa, ihan totta\", sanoi\nhän, \"mutta ne olivat kaikki likaisia ja keltaisia -- munaisia,\nnäethän, ja ajattelin että olisi mieleesi, jos pesisin ne.\"\n\n\"Mutta Filip, ei se ole munaa -- ne ovat vain pieniä puhtaita pikku\nhöyheniä, samallaisia kuin kanarialinnun siivet.\"\n\n\"Ovatko?\"\n\n\"Kyllä. Ja nyt on poikasilla niin kylmä, ja ne ovat niin avuttomia,\nniinkuin sinustakin tuntuisi, jos putoaisit lammikkoon, eikä kukaan\nsitten antaisi sinulle kuivia vaatteita. Eiköhän sinun pitäisi mennä\nniitä lämmittelemään?\"\n\n\"Mitenkä?\"\n\n\"No -- käsissäsi, hyvin hellävaroen. Ja sitten minä antaisin niiden\njuosta päivänpaisteessa.\"\n\n\"Minä teen niin\", sanoi Filip laskeutuen hänen polveltaan. \"Mutta\nsuutele minua ensin, sillä eihän minun tarkoitukseni ollut paha.\"\nFilip piti paljon Katystä. Neiti Petingill sanoi salaisuuden olleen\nsiinä, ettei Katy pyrkinyt hallitsemaan poikaa, vaan koetti aina olla\nystävällinen ja hyvä eikä loukannut Filipin tunteita.\n\nEnnenkuin Filipin kenkien kapse oli ehtinyt portailla hiljentyä,\npisti vanha Mary päänsä ovesta. Hänen kasvoillaan oli huolestunut\nilme.\n\n\"Neiti Katy\", sanoi hän, \"toivoisin että puhuisitte Santerin kanssa\nja käskisitte hänen pitämään puuvajan järjestyksessä. Te ette tiedä,\nmiten huono järjestys siellä on.\"\n\n\"En kai tiedäkään\", sanoi Katy hymyillen ja sitten huoaten. Hän\nei ollut nähnyt puuvajaa kiikusta putoamisensa jälkeen. \"Älä ole\nhuolissasi, Mary, puhun siitä Santerille, ja hän laittaa sen kyllä\nkuntoon.\"\n\nMary tepasteli tyytyväisenä alakertaan, mutta muutaman minuutin\nkuluttua hän tuli takaisin.\n\n\"Neiti Katy, eräs mies toi saippualaatikon, ja tässä on lasku. Hän\nsanoi sen olevan kuitatun.\"\n\nKului vähän aikaa, ennenkuin Katy löysi kukkaronsa, ja sitten hän\ntarvitsi lyijykynän ja tilikirjan, ja Elsien täytyi nousta tuoliltaan\npöydän äärestä.\n\n\"Voi ystäväni\", sanoi hän. \"Toivon etteivät ihmiset aina tulisi meitä\nhäiritsemään. Olisipa hauska tietää, kuka ensi kerralla tulee.\"\n\nHän ei kauankaan saanut sitä miettiä. Melkein jo hänen puhuessaan\nkuului taas ovelta koputusta.\n\n\"Tulkaa sisään!\" sanoi Katy melkein väsyneesti. Ovi aukeni.\n\n\"Saanko?\" Kuului hameitten kahinaa ja kengänkorkojen kapsetta, ja\nImogen Clark vetäikse huoneeseen. Katy ei ensin muistanut, kuka\ntulija oli. Hän ei ollut nähnyt Imogenia melkein kahteen vuoteen.\n\n\"Pääovi oli auki\", huudahti Imogen kimakalla äänellään, \"ja kun ei\nkukaan kuullut soittoani, uskalsin tulla suoraan tänne. Toivon etten\nhäiritse yksityistoimianne!\"\n\n\"Et suinkaan\", sanoi Katy kohteliaasti. \"Elsie rakas, siirrä tuo\nmatala tuoli tänne. Imogen, ole hyvä ja istu. Olen pahoillani, ettei\nkukaan tullut vastaanottamaan sinua, mutta palvelijat puhdistavat\nhuoneita tänään ja otaksun, etteivät he kuulleet soittoasi.\"\n\nImogen istuutui ja alkoi jutella tavalliseen tapaansa, jolla välin\nElsie seisoen silmät selällään Katyn tuolin takana tarkasteli hänen\npukuaan. Se oli huokeasta kankaasta, mutta hyvin ylellistä kuosia,\nreunusteilla ja rypytyksillä koristeltu. Hänellä oli myöskin musta\nkaulakoriste ja pitkät mustat korvarenkaat, jotka heilua kilkattivat\nhänen liikuttaessaan päätään. Ja entiset kutrit riippuivat vieläkin\nhänen poskillaan, ja Elsie ihmetteli taaskin, kuinka ne pysyivät\npaikoillaan.\n\nVähitellen selveni, mitä Imogen käynti tarkoitti. Hän oli\ntullut sanomaan hyvästiä. Clarkin perhe aikoi muuttaa takaisin\nJacksonvilleen asumaan.\n\n\"Oletko ollenkaan tavannut Rosvoa?\" kysyi Clover, joka ei ollut\nvoinut unohtaa seikkailurikasta kertomusta kerran kuultuaan sen\nseurusteluhuoneessa.\n\n\"Kyllä\", vastasi Imogen, \"monta kertaa. Ja minä saan häneltä kirjeitä\nhyvin usein. Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä. Olisipa minulla\njoku niistä mukanani, jotta saisin lukea sinulle vähän! Varmaankin\nhuvittaisi se sinua. Annahan kun katson -- ehkä minulla onkin.\" Ja\nhän pisti kätensä taskuunsa. Totta tosiaan, siellä olikin kirje.\nClover ei saattanut olla epäilemättä, että Imogen kyllä oli koko ajan\ntiennyt sen siellä olevan.\n\nRosvon käsiala näytti olevan varmaa ja reipasta, ja kuori ja paperi\nolivat niinkuin muillakin ihmisillä. Mutta ehkäpä hänen joukkueensa\noli hämmästyttänyt jotakin kaupustelijaa ryöstämällä hänen\npaperivarastonsa.\n\n\"Annahan kun katson\", sanoi Imogen tarkastellen kirjettä. \"'Ihailtu\nImogen' -- _se_ ei sinua huvita -- hm -- hm -- hm, kas tässä jotakin!\nOlin jouluna päivällisillä Rock Housessa. Oli sangen ikävää ilman\nsinua. Minulla oli kalkkunapaistia, paistettua hanhea, häränpaistia,\ntorttuja, luumuvanukasta sekä pähkinöitä ja rusinoita. Eikö ollutkin\nsangen hyvä päivällinen? Mutta mikään ei maistu hyvältä, kun ystävät\novat poissa!\"\n\nKaty ja Clover olivat hyvin ällistyneen näköisiä. Rosvo käyttää\nsellaista kieltä!\n\n\"John Billins on ostanut uuden hevosen\", jatkoi Imogen, \"hm -- hm\n-- hm -- hän. Luulen ettei mikään muu siinä huvita sinua. Oh, niin!\nkuulehan, lopussa on vähän runoakin:\n\n    \"'Sinisiivin tullos kyyhkysein,\n    Pesäksesi laita rintasein!'\"\n\n\"Eikö se ole kaunista?\"\n\n\"Eikö hän ole muuttunut?\" kysyi Clover. \"Hän kirjoittaa niinkuin hän\nolisi muuttunut.\"\n\n\"Muuttunut!\" huudahti Imogen heiluttaen kiliseviä korvarenkaitaan.\n\"Hän on aina ollut yhtä hyvä!\"\n\nSiihen ei saattanut enää mitään sanoa. Katy tunsi huuliensa väräjävän\nja peläten, että kävisi epäkohteliaaksi ja purskahtaisi nauruun,\nalkoi hän puhella muuta mahdollisimman nopeaan. Koko ajan hän\nhuomasi silmillään mittailevansa Imogenia ja ajattelevansa: \"Olenko\ntosiaankin joskus pitänyt hänestä? Miten kummallista! Oi, kuinka\nviisas mies isä onkaan!\"\n\nImogenin vierailu kesti puoli tuntia. Sitten hän hyvästeli.\n\n\"Hän ei ollenkaan kysynyt, kuinka sinä voit\", sanoi Elsie\nsuuttuneena. \"Minä huomasin sen, hän ei kysynyt kertaakaan.\"\n\n\"No, niin -- hän varmaankin unohti. Me puhuimme hänestä, emmekä\nminusta\", vastasi Katy.\n\nPieni seurue istuutui taas työhönsä. Tällä kertaa he saivat olla\npuoli tuntia kenenkään häiritsemättä. Ovikello kilahti, ja Bridget\ntuli huolestuneen näköisenä yläkertaan.\n\n\"Neiti Katy\", sanoi hän, \"vanha rouva Worrett on täällä, ja arvelen\nhänen tulleen koko päiväksi, sillä hänellä on laukku mukanaan. Mitä\nihmeissä minä hänelle sanon?\"\n\nKaty näytti hieman nyrpeältä. \"Voi hyvänen aika!\" sanoi hän, \"kuinka\nonnetonta! Mitä meidän on tehtävä?\"\n\nRouva Worrett oli Izzie-tädin vanha ystävä. Hän asui maalla, noin\nkuusi englannin peninkulmaa Burnetistä. Hänellä oli tapana tulla\nCarreille päivällisille niinä päivinä, jolloin hän tuli kaupunkiin\nostoksille ja muille asioille. Se ei tapahtunut usein, ja kun\nsellaista oli sattunut, ei Katyn ollut tarvinnut koskaan ennen pitää\nhänelle seuraa.\n\n\"Sanokaa että teillä on kiire ettekä saata vastaanottaa\", ehdoitti\nBridget, \"eihän meillä ole päivällistäkään eikä mitään varattuna.\"\n\nLuultavasti olisi Katy kaksi vuotta sitten tarttunut tähän\nehdoitukseen. Mutta nykyinen Katy oli hienotunteinen.\n\n\"E-ei\" sanoi hän, \"en tahdo tehdä sitä. Bridget, meidän on koetettava\nparastamme. Juokse, rakas Clover, alas, sinähän olet hyvä tyttö, ja\nsano rouva Worrettille, että ruokailuhuone on aivan järjestämätön,\nmutta että me syömme päivällistä täällä, ja kun hän on levähtänyt,\nolisi hauskaa nähdä hänet huoneessani. Ja oi, Clover! anna hänelle\nviuhka kaikkein ensiksi. Hänellä on varmaankin hyvin kuuma. Bridget,\npäivällisen voit tuoda sinänsä tänne, mutta ota muutamia hillottuja\npersikoita jälkiruuaksi ja valmista rouva Worrettille kuppi teetä.\nLuulen hänen aina juovan teetä. Ei sovi käännyttää vanhaa rouva\nparkaa, kun hän kerran on tullut näin kauaksi\", selitti hän Elsielle\ntoisten mentyä. \"Elsie, vedä keinutuoli noin päin. Ja työnnä nuo\npienet tuolit takaisin seinää vasten. Rouva Worrett istui yhden\ntuolin rikki viime kerralla käydessään, muistatko?\"\n\nKesti jonkun aikaa, ennenkuin rouva Worrettille tuli viileä, joten\nvasta noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului raskaita narisevia\naskeleita portailta ilmoittaen vieraan olevan tulossa yläkertaan.\nElsie alkoi tirskua. Rouva Worrett saattoi hänet aina tirskumaan.\nOli juuri sen verran aikaa, että Katy ehti antaa hänelle varoituksen\nennen oven aukeamista.\n\nRouva Worrett oli niin äärettömän lihava, että sellaisia henkilöitä\nharvoin näkee. Kukaan ei uskaltanut arvata hänen painoaan, mutta\nhän _näytti_ siltä, kuin hän olisi painanut tuhannen naulaa. Hänen\nkasvonsa olivat harvinaisen punaiset. Kylmimmälläkin ilmalla näytti\nhän olevan palavissaan, ja lauhkealla ilmalla hän näytti olevan aivan\nsulamistilassa. Hänen hattunsa nauhat olivat auki hänen tullessaan\nhuoneeseen, ja koko ajan huoneen poikki astuessaan hän löyhytteli\nviuhkaa, lattian notkuessa hänen jalkainsa alla.\n\n\"Niin, rakas ystäväni\", sanoi hän, kun hän istua tömähti\nkeinutuoliin, \"ja kuinka sinä voit?\"\n\n\"Kiitos, sangen hyvin\", vastasi Katy ajatellen, ettei hän koskaan\nennen ollut nähnyt rouva Worrettia puoleksikaan niin lihavana, ja\nmiettien miten hänen pitäisi seurustella hänen kanssaan.\n\n\"Ja kuinka isäsi jaksaa?\" kysyi rouva Worrett.\n\nKaty vastasi kohteliaasti ja kyseli sitten rouva Worrettin omaa\nvointia.\n\n\"Niin, minähän vain yhä pyöristyn\", kuului vastaus, joka saattoi\nElsien Katyn tuolin takana katkonaisiin naurunpurskahduksiin.\n\n\"Minulla oli pankkiasioita\", jatkoi vieras, \"ja niitä toimittaessani\ntulin ajatelleeksi, että menisin neiti Petingillin luo kysymään\nhäneltä, tulisiko hän väljentämään mustaa silkkipukuani. Se ommeltiin\njoku aika sitten, ja minä näytän käyneen lihavammaksi sen jälkeen,\nsillä en saa ollenkaan hakasia kiinni. Mutta kun menin sinne, oli\nhän poissa, joten sain kävellä turhaan. Tiedättekö, missä hän nyt on\nompelemassa?\"\n\n\"En\", sanoi Katy tuntien tuolinsa tutisevan ja vaivoin pysytellen\ntotisen näköisenä; \"viime viikolla hän oli täällä kolme päivää\nompelemassa Hannalle koulupukua. Mutta sen jälkeen en ole kuullut\nhänestä mitään. Elsie, tahdotko juosta alakertaan ja pyytää Bridgetin\ntuomaan la-la-lasin jäistä vettä rouva Worrettille? Hänellä näyttää\nolevan lämmin kävelyn jälkeen.\"\n\nHirveän hämillään loikkasi Elsie huoneesta ja kätkeytyi eteisen\nnurkkaan päästääkseen naurunsa valloilleen. Hän palasi vähän ajan\nkuluttua aivan totisin kasvoin. Päivällinen tuotiin sisään. Rouva\nWorrett söi kovasti ja näytti nauttivan kaikesta. Hänen oli niin hyvä\nolla, ettei hän liikahtanut paikoiltaan ennen neljää! Voi, miten\npitkältä se iltapäivä tuntuikaan tyttö paroista, kun he istuivat\nsiinä koettaen ajatella jotakin sanomista tuolle äärettömän isolle\nvieraalleen.\n\nViimein rouva Worrett nousi tuolilta ja valmisti lähtöä.\n\n\"No niin\", sanoi hän sitoen hattunsa nauhoja. \"Minä olen oikein\nlevännyt ja tunnen voivani paremmin siitä. Eikö joku teistä\nnuorista tahtoisi tulla minun luokseni näinä päivinä? Pitäisin\nhyvin mielelläni jonkun teistä vieraanani, jos te haluatte. Eivät\nkaikki tytöt välitä vanhasta lihavasta naisesta ja anna hänen tuntea\nkotilieden lämpöä, kuten sinä, Katy. Näkisipä vain tätinne teidät\nkaikki, millaisia nyt olette. Hän olisi varmaan hyvillään, tiedän\nsen.\"\n\nMiten lie ollutkaan, se lause tuntui Katyn korvissa hyvin\nmiellyttävältä.\n\n\"Voi, älkää naurako hänelle!\" sanoi hän myöhemmin illalla, kun lapset\njuotuaan teetä puhtaassa, raitistuoksuisessa ruokailuhuoneessa\ntulivat hänen luokseen istumaan, ja Cecy käärittynä sievään,\npunertavanvalkoiseen huiviin oli tullut sinne viettämään muutaman\ntunnin. \"Hän on todellakin ystävällinen vanha nainen, enkä minä\npidä siitä, että te nauratte hänelle. Eihän se ole hänen syynsä,\nettä hän on lihava. Ja näettehän, Izzie-täti piti hänestä. Me\npalvelemme Izzie-tätiä, kun olemme kohteliaita hänen ystävilleen.\nOlin pahoillani hänen tulostaan, mutta nyt se on jo ohi, ja minä olen\niloinen siitä.\"\n\n\"Tuntuu niin hyvältä, kun pakotus lakkaa\", sanoi Elsie\nveitikkamaisesti, jolla välin Cecy kuiskasi Cloverille: \"Eikö Katy\nole suloinen?\"\n\n\"Eikö olekin!\" vastasi Clover. \"Jospa minä olisin puoleksikaan niin\nhyvä. Joskus tuntuu siltä, että olisi ikävää, jos Katy paranisi. Hän\non meidän kaikkien rakas lemmikkimme istuessaan tuossa tuolissaan\neikä olisi hauskaa nähdä häntä missään muualla. Mutta onhan kauheata\najatella sillä tavalla. Enkä minä usko, että hän olisi erilainen tai\ntulisi pahaksi, kuten muutamat tytöt, vaikka hän olisikin terve.\"\n\n\"Tietystikään ei!\" vastasi Cecy.\n\n\n\n\nXIII LUKU\n\nVihdoinkin\n\n\nNoin kuusi viikkoa edellä kerrotun jälkeen, kun Clover ja Elsie\naskartelivat alakerrassa, säpsähtivät he kuullessaan Katyn kellon\nsoivan pikaisesti ja hermostuneesti. Molemmat he juoksivat portaita\nylös loikaten kaksi porrasta kerrallaan nähdäkseen mitä hän tarvitsi.\n\nKaty istui tuolissaan hyvin punehtuneena ja hämmästyneenä.\n\n\"Oi, tytöt!\" huudahti hän. \"Voitteko arvata mitä? Minä olen seisonut!\"\n\n\"Mitä?\" huudahtivat Clover ja Elsie.\n\n\"Toden totta! Minä nousin aivan omilla jaloillani, omin voimin!\"\n\nToiset olivat liian hämmästyneitä kyetäkseen puhumaan, joten Katy\njatkoi selittäen:\n\n\"Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Silmänräpäyksessä tunsin, että jos\nkoettaisin, niin voisin, ja melkein ennenkuin ehdin ajatellakaan\nkoettelinkin, ja niin minä nousin ja liikuin tuoliltani. Pidin kiinni\nainoastaan käsinojasta koko ajan! En tiedä, kuinka pääsin takaisin,\npelkäsin niin kovin. Oi, tytöt!\" ja Katy kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Luuletteko että enää kykenen tekemään sitä uudelleen?\" kysyi hän\nkatsoen ylöspäin kostein silmin.\n\n\"Mikset, tietystikin sinä kykenet!\" sanoi Clover, jota vastoin Elsie\ntanssien huudahti: \"Ole varovainen! Olehan toki varovainen!\"\n\nKaty koetti, mutta joustavuus oli lauennut. Hän ei kyennyt liikkumaan\nollenkaan tuoliltaan. Hän alkoi ihmetellä, oliko hän ehkä uneksinut\nkoko tapahtuman.\n\nMutta seuraavana päivänä, kun Clover sattui olemaan Katyn huoneessa,\nkuuli hän äkkiä huudahduksen ja kääntyessään huomasi hän vierellään\nKatyn seisovan aivan omilla jaloillaan.\n\n\"Isä, isä!\" kirkui Clover kiiruhtaen alas. \"Dorry, Hanna, Elsie,\ntulkaa! Tulkaa katsomaan!\"\n\nIsä oli ulkona, mutta kaikki toiset kerääntyivät heti. Tällä kertaa\nKatyllä ei ollut mitään vaivaa \"kyetä siihen uudelleen.\" Hänen\ntahtonsa näytti olleen lamassa, mutta nyt sen virottua tarkkasivat\njäsenet tahdon käskyjä ja tottelivat niitä.\n\nKun isä tuli sisään, oli hän yhtä hämmästynyt kuin lapsetkin. Hän\nkäveli kävelemistään Katyn tuolin ympäri tehden Katylle kysymyksiä ja\npyytäen häntä vuorotellen nousemaan ja istumaan.\n\n\"Paranenko minä todellakin?\" kysyi Katy melkein kuiskaten.\n\n\"Kyllä, rakas lapseni, niin luulen\", vastasi tohtori Carr tarttuen\nFilipiin ja nostaen hänet ilmaan. Kukaan lapsista ei ollut nähnyt\nisän koskaan ennen käyttäytyneen niin poikamaisesti. Mutta\nhuomattuaan Katyn hehkuvat posket ja kiihtyneet silmät lähetti hän\nkaikki toiset pois, malttoi mielensä ja istuutui rauhoittamaan Katyä\nhellin sanoin.\n\n\"Luulen että terveytesi palaa\", sanoi hän, \"mutta siihen menee\naikaa, ja sinulla täytyy olla paljon kärsivällisyyttä. Oltuasi hyvä\nlapsi kaikkina näinä vuosina onnistuu se sinulle varmaan nytkin.\nPieninkin varomattomuus vie taaksepäin. Sinun tulee olla tyytyväinen\nvähimpäänkin voittoon kerrallaan. Kävelemisellä ei ole mitään\noikotietä sen enemmän kuin oppimisellakaan. Jokainen pikkulapsi saa\nsen kokea.\"\n\n\"Oi, isä!\" sanoi Katy, \"ei siitä väliä, vaikka vuosikin kuluisi --\nkunhan vain paranisin viimeinkin.\"\n\nKuinka iloinen hän olikaan sinä iltana -- liian iloinen nukkuakseen!\nIsä huomasi mustat renkaat hänen silmiensä alla seuraavana aamuna, ja\nhän pudisti päätään.\n\n\"Sinun _täytyy_ olla varovainen\", sanoi hän Katylle, \"tai joudut\njälleen makuulle. Kuume tietysti uudistaisi sairautesi vuosikausiksi.\"\n\nKaty tiesi isän olevan oikeassa, ja hän olikin varovainen, vaikkei\nse suinkaan ollut helppoa, kun uusi elämä sykki jokaisessa\njäsenessä. Hänen terveytensä edistyi hitaasti, kuten tohtori Carr\noli ennustanut. Ensiksi hän seisoi jaloillaan ainoastaan muutamia\nsekunteja, sitten minuutin, sitten viisi minuuttia pitäen koko ajan\nkovasti kiinni tuolistaan. Sitten hän uskalsi jättää tuolin ja seistä\nvapaasti. Sen jälkeen hän alkoi kävellä askeleen kerrallaan työntäen\ntuolia edellään, kuten lapsilla on tapana tehdä opetellessaan\nkäyttämään jalkojaan. Clover ja Elsie pyörivät ympärillä hänen\nliikkuessaan, kuten huolestuneet äidit. Oli sekä hullunkurista että\nsurkeata nähdä pitkän Katyn voimatonta ja epävakaista astelemista ja\nvilkkaiden pikku siskojen suojaten seuraavan häntä. Mutta Katystä\nse ei ollut hullunkurista eikä surkeatakaan, hänestä se oli vain\nmieluista -- erittäin mieluista. Ei yksikään vuoden vanha lapsi ole\nvarmaankaan koskaan ollut ylpeämpi ensi askeleistaan kuin Katy.\n\nVähitellen hän kävi seikkailuhaluiseksi ja uskalsi tehdä\nrohkeampiakin yrityksiä. Eräänä päivänä juostessaan yläkertaan omaan\nhuoneeseensa Clover pysähtyi kuin kivettyneenä nähdessään Katyn\nistuvan siellä punoittavana ja hengästyneenä, mutta mielissään\naikaansaamastaan yllätyksestä.\n\n\"Näetkös\", selitti hän anteeksi pyytäen, \"minut valtasi tutkimushalu.\nOn pitkä aika siitä, kun olen nähnyt muita huoneita kuin omani!\nMutta, voi ystäväni, kuinka pitkä tuo eteinen on! En muistanut sen\nolevan niin pitkän. Minun on levättävä kunnollisesti, ennenkuin\npalaan.\"\n\nKaty lepäsi kunnollisesti, mutta hän oli hyvin väsynyt seuraavana\npäivänä. Koe ei kumminkaan vahingoittanut häntä. Parin kolmen viikon\nkuluttua hän jo kykeni kävelemään kaikkialla toisessa kerroksessa.\n\nSe tuotti hänelle suurta hupia. Oli kuin hän olisi lukenut jotakin\nhauskaa kirjaa nähdessään kaikkia uusia esineitä ja pieniä muutoksia.\nAina hänellä oli jotakin ihmettelemistä.\n\n\"Mitä, Dorry\", sanoi hän, \"kuinka kaunis kirjahylly! Milloin olet sen\nsaanut.?\"\n\n\"Se on vanha hylly! Minullahan on se ollut jo kaksi vuotta. Enkö ole\nkoskaan kertonut sinulle siitä?\"\n\n\"Ehkäpä oletkin\", vastasi Katy, \"mutta minä en ole sitä ennen\n_nähnyt_, joten se ei ole mieleeni painunut.\"\n\nElokuun lopussa oli Katy käynyt jo niin vankaksi, että hän alkoi\npuhua alakertaan menosta. Mutta isä sanoi: \"Odota. Se väsyttäisi\nsinua paljon enemmän kuin samalla tasolla käveleminen\", selitti hän,\n\"olisi parasta jättää se vähän tuonnemmaksi -- kunnes jalkasi ovat\naivan varmat.\"\n\n\"Minä luulen myöskin samaa\", sanoi Clover, \"ja sitä paitsi tahdon\njärjestää huoneet ja saada ne hauskoiksi, ennenkuin tarkat silmäsi\nnäkevät ne, sinä neiti emännöitsijä. Oi, minäpä kerron jotakin!\nPäähäni on pälkähtänyt hyvin kaunis ajatus. Katy, voit määrätä\npäivän, jolloin tulet, ja me olemme kaikki valmiina vastaanottamaan\nsinua, ja sitten me pidämme pidot! Isä, kuinka pian Katy voi tulla?\"\n\n\"No, sanoisinko varmasti: noin kymmenen päivän kuluttua.\"\n\n\"Kymmenen päivän! Eikös silloin ole seitsemäs päivä syyskuuta?\"\nkysyi Katy. \"Sitten, isä, jos saan, menen ensi kerran kahdeksantena\npäivänä. Niinkuin tiedätte, oli se äidin syntymäpäivä\", lisäsi hän\nhiljaisella äänellä.\n\nNiin asia päätettiinkin. \"Miten hauskaa!\" huudahti Clover hypellen\nja taputellen käsiään. \"En koskaan, koskaan ole _kuullut_ mitään\nniin erikoisen hauskaa. Isä, koska sinä tulet alakertaan? Minua niin\n_hirveästi_ haluttaa puhella sinun kanssasi.\"\n\n\"Aivan heti -- mieluimmin kuin että takkini liepeet kiskotaan\nrepaleiksi\", vastasi tohtori Carr nauraen, ja he läksivät yhdessä.\n\nKaty istui katsellen rauhallisesti ja iloisesti ikkunasta.\n\n\"Oi\", ajatteli hän, \"onko se todellakin mahdollista? Päästetäänkö\nminut koulusta juuri niinkuin Helena-serkun runossa sanotaan? Saanko\nottaa jäähyväiset Tuskalta? Mutta tuskissakin on rakkautta. Nyt vasta\nhuomaan sen. Kuinka hyvä ja rakas Opettaja minulla onkaan ollut!\"\n\nClover näytti olevan hyvin ahkerana koko sen loppuviikon. Hän sanoi\n\"pesettävänsä ikkunoita\", mutta tämä selitys tuskin riitti hänen\npitkäaikaiseen poissaoloonsa ja hänen kasvojensa salaperäiseen\niloisuuteen, mainitsemattakaan vasaran iskuja ja sahaamista, jota\nkuului alakerrasta. Toisia lapsia oli nähtävästi kielletty sanomasta\nmitään, sillä kerran tai kahdesti Filip huudahti: \"Oi, Katy!\" ja\nsitten hetken vaiettuaan sanoi: \"Minä melkein unohdin!\" Katy kävi\nhyvin uteliaaksi. Mutta hän huomasi, että salaisuus, mikä se sitten\nlie ollutkaan, tuotti tyydytystä kaikille muille paitsi hänelle,\njoten hän, vaikka häntä haluttikin tietää, päätti kuitenkin, ettei\nkysymyksillään pilaisi heidän hauskuuttaan.\n\nViimeinkin oli vain pari päivää jälellä tähän tärkeään tilaisuuteen.\n\n\"Katso\", sanoi Katy Cloverin tullessa huoneeseen vähän ennen\nteeaikaa. \"Neiti Petingill on tuonut minun uuden pukuni. Aion\nuudistaa sen, kun menen ensi kerran alakertaan.\"\n\n\"Kuinka sievä!\" sanoi Clover tarkastellen pukua, joka oli pehmeätä\nsinisenharmaata villakangasta, koristettu samaan väriin vivahtavilla\nsilkkinauhoilla. \"Mutta, Katy, minä tulen sulkemaan sinun ovesi.\nBridget rupeaa lakaisemaan eteistä, enkä minä tahdo, että tomua\nlentää sisään, sillä kuten tiedät, sinun huoneesi lakaistiin tänä\naamuna.\"\n\n\"Miten merkillinen aika lakaista lattiaa!\" sanoi Katy ihmetellen.\n\"Mikset anna hänen odottaa huomisaamuun?\"\n\n\"Voi, ei sovi! on -- hänellä on -- tarkoitan että hänellä on niin\npaljon muita tehtäviä huomenna. On paljon mukavampaa, että hän tekee\nsen nyt. Katy rakas, älä huolehdi, pidä vain ovesi sulettuna. Etkös\npidäkin? Lupaathan minulle?\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Katy yhä enemmän hämillään, mutta alistuen Cloverin\nhartaaseen pyyntöön. \"Pidän sen kiinni.\" Hänen uteliaisuutensa\nkiihtyi. Hän otti kirjan ja koetti lukea, mutta kirjaimet tanssivat\nhänen silmissään, ja hän ei saattanut olla kuuntelematta. Bridget\npiti hirmuista melua harjallaan, mutta siitä huolimatta Katy luuli\nkuulevansa muitakin ääniä -- askeleita portailla, ovien avaamista ja\nsulkemista -- kerran hillittyä naurua. Kuinka merkillistä tuo kaikki\nolikaan!\n\n\"Vähät siitä\", sanoi hän sulkien korvansa päättävästi. \"Huomennahan\nsaan tietää kaikki.\"\n\nHuomispäivä valkeni raittiina ja kauniina -- aivan sopiva syyskuun\nihannepäiväksi.\n\n\"Katy\", sanoi Clover tullessaan puutarhasta kädet täynnä kukkasia,\n\"tuo sinun pukusi on soma. Et koskaan ennen ole ollut niin\nhauskan näköinen!\" Ja hän pisti kauniin punertavan neilikan Katyn\nrintaneulaan ja toisen hänen tukkaansa.\n\n\"Kas niin!\" sanoi hän, \"nyt sinä olet koristettu. Isä tulee sinua\nhakemaan muutaman minuutin kuluttua.\"\n\nJuuri silloin tulivat Elsie ja Hanna huoneeseen. He olivat puetut\nparhaisiinsa. Niin oli Cloverkin. Se oli nähtävästi juhlapäivä koko\ntalolle. Cecykin seurasi heitä, hänet oli erikoisesti kutsuttu\nkatsomaan, kun Katy astuisi alakertaan. Hänellä oli myöskin uusi puku.\n\n\"Kuinka hienoja me olemmekaan!\" sanoi Clover huomattuaan kaiken\nkauneuden. \"Käännypäs, Cecy, -- liivihame sanon ja silkkivyö!\nSinähän, neiti Hall, alat olla kovin aikuisen näköinen.\"\n\n\"Ei kukaan meistä tule niin aikuiseksi kuin Katy\", sanoi Cecy nauraen.\n\nJa sitten ilmestyi isä. Hyvin hitaasti he menivät alakertaan, Katy\nnojaten isään, Dorry toisella puolellaan ja tytöt jälessä, jota\nvastoin Filip kolisi edellä. Debby, Bridget ja Santeri kurkistelivat\nkeittiön ovesta nähdäkseen Katyä, ja vanha rakas Mary pitäen\nesiliinaa silmillään itki ilosta.\n\n\"Oi, pääovi on auki!\" sanoi Katy ihastuneella äänellä. \"Miten\nkaunista! Ja kuinka hauska korkkimatto! Se on ilmestynyt\npoissaollessani!\"\n\n\"Älä pysähdy _sitä_ katselemaan!\" huudahti Filip, joka näytti olevan\nkiireissään. \"Ei se ole uusi. Se on ollut siinä jo niin kauan! Tule\nsen sijaan seurusteluhuoneeseen.\"\n\n\"Niin\", sanoi isä, \"päivällinen ei ole vielä aivan valmis, sinulla\non vähän aikaa levätä kävelysi jälkeen. Katy, sinä olet kestänyt sen\nihailtavasti. Oletko hyvin väsynyt?\"\n\n\"En hituistakaan!\" vastasi Katy iloisesti. \"Luulen että voisin\nkävellä yksinkin sen matkan. Kas! Kirjakaapin ovi on korjattu. Kuinka\nkauniilta se näyttääkään!\"\n\n\"Älkää viivytelkö, voi, älkää viivytelkö!\" toisti Filip tuskaisen\nkärsimättömästi.\n\nNiin he läksivät taas liikkeelle. Isä avasi seurusteluhuoneen oven.\nKaty astui askeleen huoneeseen -- sitten hän pysähtyi. Puna leimahti\nhänen kasvoilleen, ja hän piti kiinni ovenrivasta saadakseen tukea.\nMitä hän näkikään!\n\nEi ainoastaan huonetta ikkunaverhoineen ja kukkasineen tai leveätä\nkaunista ikkunaa, joka oli tehty auringon puolelle, tai pientä\nleposohvaa ja pöytää, jotka olivat siinä nähtävästi häntä varten. Ei,\nsiellä oli jotakin muuta! Sohva oli avattu lepokuntoon, ja sohvalla\ntyynyjen varassa -- kirkkaat silmät kääntyneinä oveen päin -- makasi\nHelena-serkku! Nähtyään Katyn ojensi hän kätensä häntä kohden.\n\nSekä Clover että Cecy sanoivat jälkeenpäin, etteivät he koskaan\nelämässään olleet niin pelästyneet, sillä Katy unohtaen heikot\nvoimansa irtaantui isän käsivarresta ja _juoksi_ suoraan sohvaa\nkohti. \"Oi, Helena-serkku! rakas Helena-serkku!\" huudahti hän. Sitten\nhän jollakin tavalla laskeusi sohvan viereen. He kietoivat kätensä\ntoistensa ympärille, ja muutamaan hetkeen ei kuulunut sanaakaan\nkenenkään huulilta. \"Eikö se olekin hauska yllätys?\" huuteli Filip\nheitellen kuperkeikkaa tunteittensa purkamiseksi, Hannan ja Dorryn\ntanssiessa jonkinlaista sotatanssia sohvan ympärillä.\n\nFilipin ääni oli katkaissut äänettömyyden ja nyt alkoi, kysymysten ja\nhuudahdusten sekamelska.\n\nTuli ilmi, että tämä hauska keksintö saada Helena-serkku \"pitoihin\"\noli alkuisin Cloverista. Hän oli ehdoittanut asian isälle ja\njärjestänyt kaiken. Ja, kuten kekseliäs nainen ainakin, hän oli\npannut Bridgetin eteistä lakaisemaan, ettei Katy kuulisi melua\nHelena-serkun saapuessa. \"Helena-serkku aikoo jäädä meille kolmeksi\nviikoksi tällä kertaa -- eikö se ole hauskaa?\" kysyi Elsie, kun\nClover levottomana tiedusteli: \"Aivanko varmasti sinä et aavistanut?\nEtkö vähääkään? Etkö pienintäkään hutuista? Etkö pikkuruistakaan?\"\n\n\"En tosiaankaan, en vähääkään. Kuinka olisin saattanut aavistaa\njotakin niin kovin hauskaa?\" Ja Katy suuteli rajusti Helena-serkkua\nvielä toisenkin kerran.\n\nKuinka lyhyeltä se päivä tuntuikaan! Oli niin paljon näkemistä,\nkyselemistä ja puhelemista, jotta tunnit pian vierivät, ja ilta\nyllätti heidät kuin toinen suuri odottamaton tapaus.\n\nOli hyvin hauskaa tarkastella heitä kaikkia. Elsie ja Dorry näyttivät\nhänestä eniten edistyneiltä. Elsie oli kokonaan kadottanut surullisen\nulkomuotonsa ja hieman valittelevan äänensävynsä ja oli niin iloinen\nja säteilevä kaksitoistavuotias tyttönen, kuin toivoa saattoi.\nDorryn juroille kasvoille oli tullut avoin ja järkevä ilme, ja\nhänen käytöksensä oli hyväntahtoista ja ystävällistä. Hän oli yhä\nvieläkin pirteä poika, vaikkei hän ollut erikoisen nopea omistamaan\nuusia ajatuksia, mutta oli kumminkin toiveita, että hänestä kasvaisi\narvossapidetty mies. Ja hänelle kuten muillekin lapsille oli Katy\nnähtävästi aurinkona ja keskuksena. Kaikki he kiertelivät hänen\nympärillään ja luottivat kaikessa häneen. Helena-serkku huomasi,\nmiten Katy lohdutteli Filipiä, kun tämä tuli sisään kovasti itkien\npahasti langettuaan; miten Hanna kuiskasi tärkeän salaisuuden\nKatyn korvaan; ja miten Elsie pyysi apua työhönsä. Hän huomasi\nKatyn kohtelevan heitä kaikkia hauskasti ja miellyttävästi, hänen\nkäytöksessään ei ollut rahtuakaan komentavaa vanhinta siskoa, ja\nhänen entinen kiihkeä äänensävynsä oli poissa. Ja kaikista paraiten\nhän huomasi muutoksen Katyn omissa kasvoissa: hänen silmiensä lempeän\nilmeen, hänen naisellisen ulkomuotonsa, miellyttävän äänensä,\nkohteliaisuuden ja hienotunteisuuden hänen toisia neuvoessaan\nnäyttämättä ollenkaan neuvovalta.\n\n\"Rakas Katy\", sanoi hän päivän tai parin perästä tulonsa jälkeen.\n\"Tämä vierailu tuottaa minulle suurta iloa -- ette saata ajatella\nkuinka suurta. Se on jyrkkä vastakohta edelliselle vierailulleni, kun\nsinä olit niin sairas ja toiset niin surullisia. Muistatko?\"\n\n\"Muistan kyllä. Ja kuinka hyvä sinä olitkaan, ja kuinka sinä autoit\nminua. En ole koskaan unohtava sitä.\"\n\n\"Olen iloinen. Mutta se, mitä minä saatoin tehdä, oli sangen\nvähäistä. Sinä olet yksiksesi opiskellut koko tämän ajan. Ja, rakas\nKaty, tahdon sanoa sinulle, miten minä olen hyvilläni nähdessäni,\nkuinka urhoollisesti sinä olet tietäsi raivannut. Minä saatan\nsen huomata kaikesta -- isästä, lapsista ja itsestäsi. Sinä olet\nsaavuttanut sen aseman, jota -- muistanet minun kerran sanoneen --\njokaisen sairaan tulisi tavoittaa, olet päässyt 'kodin sieluksi'.\"\n\n\"Voi, Helena-serkku, älä sano niin!\" sanoi Katy hänen silmiensä\nyhtäkkiä täyttyessä kyynelillä. \"Minä en ole ollut urhoollinen. Et\nsaata kuvitella, kuinka huonosti olen joskus käyttäytynyt -- kuinka\näreä ja kiittämätön olen ollut, ja kuinka tyhmä ja hidas. Joka päivä\nhuomaan tehtäviä, jotka olisivat toimitettavat, mutta minä en suorita\nniitä. On erittäin liikuttavaa kuulla sinun kiitostasi, mutta sinä et\nsaa kiittää. Minä en ansaitse sitä.\"\n\nMutta vaikkei Katy sanonut ansaitsevansa kiitosta, luulen kuitenkin,\nettä hän sitä ansaitsi.\n\n\n\n"]