[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fts7UB4IPvq1OO3IQFjRddl4JPeXRCTtQOhZN8E98-u0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1634,"Kaarle ja Sigismund I: Protestanttiko vai katolinen?","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1634-blink-carl-kaarle-ja-sigismund-i","1634__Blink_Carl__Kaarle_ja_Sigismund_I",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1896,1913,53410,356031,false,55810,[24,25,26,27],"Charles IX, King of Sweden, 1550-1611 -- Fiction","Historical fiction","Sigismund III, King of Poland and Sweden, 1566-1632 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[29,30],"Historical Novels","Romance","\"Kaarle ja Sigismund I: Protestanttiko vai katolinen?\" by Louise Stjernström is a historical-romantic account written in the early 20th century. The narrative revolves around the political and religious tensions in Sweden during the reign of Sigismund, who faces opposition from Protestant factions represented by Kaarle. The book explores the struggles for power and the implications of faith during a tumultuous period in Swedish history.  The opening of the book sets the stage for these intricacies, detailing the unrest in Sweden due to the competing interests of various factions seeking control. Sigismund, backed by Catholic forces, aims to reassert Catholicism in Sweden, while Kaarle represents Protestant interests and the nobility eager to regain lost privileges. As the unrest escalates, the narrative introduces key characters, such as Eerik Sparre and Kaarle, amidst the backdrop of political maneuvering, secret communications, and power struggles that promise to unfold further in the story. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Soini, Lauri",321,"Historiallinen romaani kuvaa 1500-luvun lopun valtataistelua Ruotsin kruunusta kuningas Sigismundin ja herttua Kaarlen välillä. Uskonpuhdistuksen jälkimainingeissa katolilaisuus ja luterilaisuus ottavat yhteen, kun kansa, aatelisto ja kirkko joutuvat valitsemaan puolensa poliittisessa ja uskonnollisessa murroksessa.","Carl Blinkin 'Kaarle ja Sigismund I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1634. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAARLE JA SIGISMUND I: PROTESTANTTIKO VAI KATOLINEN?\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Hehkua tuhan alla.\n 2. Kolmenkymmenen tähteet.\n 3. Katolilainenko vai luterilainen.\n 4. Taistelu ainoan autuaaksi tekevän kirkon puolesta.\n 5. Ensimäinen yhteentörmäys.\n 6. Nadokset.\n 7. Upsala.\n 8. Jälkinäytelmä.\n 9. Katolinen hallitus.\n10. Luostarissa.\n11. Uusi herra.\n12. Vähän romantiikkaa.\n13. Hän ottaa vallan.\n14. Tuho.\n15. Vahvin voittaa.\n16. Yksinäinen.\n17. Meren toisella puolen.\n18. Kulovalkea.\n19. Kansa nousee.\n20. Kuolinvärähdyksiä.\n21. Uusia voimia.\n22. Luja tahto.\n23. Ratkaisu.\n24. Viimeiset päivät.\n\n\n\n\n1.\n\nHEHKUA TUHAN ALLA.\n\n\nKuinka maassa kuohui ja kohisi! Mutta niinpä olikin neljä puoluetta\nottelemassa vallasta!\n\nEnsiksi Sigismund perintöoikeutensa nojalla. Mutta hänen takanaan\noli mahtava Rooma ja jesuiittain joukkio; nyt jos koskaan oli\nkatolilaisuuden saatava Ruotsissa valtansa takaisin, ja tämä saattoi\ntapahtua ainoastaan Sigismundin avulla.\n\nRuotsin aatelisto taasen tahtoi saada takaisin _kaikki_ entiset\nerioikeutensa, päästä jälleen pikku kuninkaiksi kukin maakunnassaan.\nSigismund sai olla nimeksi kuninkaana, mutta asua ja oleskella\nPuolassa, heidän itsensä hallitessa valtakuntaa. Katolilaisuudesta\neivät he tahtoneet tietää mitään, se nousisi heidän verroilleen,\npakoittaisi heidät luovuttamaan takaisin kirkkotilukset, ja paavin ja\npyhän Ignatiuksen avulla kirkko nousisi heidän herrakseen.\n\nKolmantena oli herttua, itse asiassa heikoin. Mutta hänen takanaan\noli neljäs puolue, joka Engelbrektin ja Sturein ja viimeksi Kustaa\nVaasan aikana oli tottunut sanomaan sanansa puolestaan, kun oli\nsäädettävä lakeja maassa. Kustaa kuninkaan päivinä oli talonpoika\nsaattanut mennä hänen luokseen valittamaan hätäänsä, ja hän auttoi\nmikäli suinkin voi. Eerikin ja varsinkin nyt viimeksi Juhanan aikana\noppivat talonpojat tuntemaan läänitysherrojen sorron raskautta,\nmutta paremmat ajat saattoivat jälleen koittaa, jos herttua otti\nkansan asian omakseen. Hän oli monessa suhteessa suureen isäänsä, oli\nmonissa tilaisuuksissa osoittanut olevansa rahvaan ystävä, ja enimmän\nkaikista puhui hänen puolestaan se, että herttuakunnassa vallitsi\nhyvinvointi ja tyytyväisyys, kun kuningaskunnassa sitä vastoin\nkuultiin hädän valitusta ja nurinaa kaikkialla.\n\nNiin seisoivat nämä taistelevat mahdit vastatusten, asestettuina\nhampaitaan myöten!\n\n\"Harkitkaa kaikki asiat hyvin, toimikaa ripeästi, lykkäämättä\nmitään huomispäivään!\" Sellaisen kehoituksen oli vanha isä antanut\npojilleen, mutta ainoastaan nuorin painoi sen mieleensä. Hän sovitti\nsen niin perinpohjin toimiinsakin, että hän, jottei ainoankaan päivän\nhaaskaamisella antaisi vastustajilleen tilaisuutta uusiin juoniin,\nriensi Tukholmaan heti Juhanan kuolemasta tiedon saatuaan.\n\nKuningasvainajan viimeksi asettamat neuvosherrat eivät uskaltaneet\nasettua häntä vastaan, sillä he pelkäsivät ankaraa herraa. Ja\nvavisten he tunnustivat hänet valtakunnan korkeimmaksi päämieheksi jo\nmarraskuun 23 päivänä.\n\nKahtena viimeksi kuluneena vuotena oli Kaarle itse asiassa\nhoitanut hallitusta ja jatkoi sitä laillisesti niin vuoden 1590\nperintösuostumuksen kuin erityisten Sigismundilta saamiensa\nvaltuuksien nojalla.\n\nHerttua lähetti oman palvelijansa viemään kirjettä, missä Puolan\nkuninkaalle ilmoitettiin isänsä kuolemasta. Mutta lisäksi herttua\nvaroitti Sigismundia liiaksi kiirehtimästä lähtöään Puolasta,\nsillä siten voisi panna _sen_ suureen vaaraan. Ruotsin hän kyllä\naina ehtisi saada, ja asiat hoidettaisiin hänen poissaollessaan\nsuurimmalla tunnontarkkuudella.\n\nMitään sovintoa herrojen kanssa ei saatu aikaan. Kaarle ei luottanut\nheihin, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Tosin ei ollut mitään varmoja\ntodisteita heidän kapinahankkeistaan, mutta että he juonittelivat,\nsiitä herttua olisi voinut panna päänsä pantiksi.\n\nSiitä huolimatta hän tahtoi näyttäytyä sovinnollisena. Sentähden\nlähetettiin Kaarle Sture ja Krister Horn välittämään sovintoa\nherttuan ja Eerik Sparren ja Banér veljesten välillä, jotka\noleskelivat Djursholmassa. Tehtiin monia ehdotuksia, mutta neuvoston\nolivat liian lempeitä, herttuan liian ankaria. Neuvottelujen\nhelpoittamiseksi ja muun aateliston pyynnöistä saivat herrat vihdoin\ntulla Tukholmaan. Sillä välin oli kevytmielinen, ajattelematon Akseli\nLejonhufvud herättänyt levottomuuksia Länsi-Göötanmaalla. Mies\nnäytti herttuasta tosin niin merkityksettömältä, että hän hymyili\nhalveksivasti saatuaan tiedon, että mies rahvaankokouksissa kehoitti\npysymään Sigismundille uskollisena, kun häneen, herttuaan, ei ollut\nluottamista. Mutta muutamia herroista epäiltiin olevan huimapään\ntukena.\n\nHän lähetti heti kuulustelemaan syytettyjä herroja. Nämä vakuuttivat\nkallein valoin viattomuuttaan, vasta edellisenä päivänä olivat he\nkuulleetkin koko länsi-gööttalaisesta touhusta.\n\nHerttua selitti olevansa tyytyväinen heidän vakuutukseensa,\nneuvotteluja jatkettiin ja joulukuun 13 päivänä olivat vihdoin\nsopimuskirjat molemmin puolin valmiit ja hyväksytyt, ne olivat enää\nvain allekirjoitettavat ja vaihdettavat. Mutta samana päivänä saapui\nkirjeitä Puolasta; niin Sigismundilla kuin herttuan sikäläisillä\nyksityisillä ystävilläkin oli tärkeää ilmoitettavaa hänelle.\n\nKuninkaan kirje sisälsi, että hän uskoi valtakunnan hallituksen\nherttualle, kunnes itse voisi saapua Ruotsiin. Sovintoa syytettyjen\nneuvosherrojen kanssa sanoi Sigismund pitävänsä hyvin tärkeänä.\nTulevaisuudessa aikoi hän antaa julkisen selityksen heidän\nsyyttömyydestään.\n\nMutta yksityiskirjeet kuuluivat toisin. Niissä kerrottiin Ruotsista\nsaapuneen Puolaan salaisia kirjelmiä, joissa puhuttiin vaikeuksista,\nmitkä Sigismundilla olisivat Ruotsissa edessään. Kuningasta neuvoivat\nhänen ruotsalaiset ystävänsä lähettämään sotaväkeä Liivinmaalle\nja laivaston Danzigiin, josta hänen majesteettinsa oli niin pian\nkuin suinkin tultava sotavoimin ottamaan kuningaskuntaansa Ruotsia.\nPuolalaisten voittamiseksi puolelleen neuvottiin kuningasta\nluovuttamaan heille Vironmaan. Täällä kotona neuvosto ei suinkaan\nlöisi laimin kuninkaan oikeuksien valvomista, ja vieraiden valtojen\nvälityksellä oli herttua saatava luopumaan kaikesta vastarinnasta.\n\nAkseli Lejonhufvudin hanke, joka äsken oli näyttänyt niin\nmerkityksettömältä, sai nyt tärkeytensä. Kaarlesta oli selvää,\nettä se oli yhteydessä täältä Sigismundille lähetettyjen kirjeiden\nkanssa. Ja kiivastuksensa kuohussa antoi hän vielä samana iltana,\njona kirjeet saapuivat, kaupungin pormestarille käskyn heti sulkea\nja tarkoin vartioida kaupungin portteja. Samoin oli porvaristo\nasestettava.\n\nHerttuan palvelijat asetettiin linnanpihalle täysissä varustuksissaan.\n\nSillä välin käveli herttua kiihdyksissään linnansaleissa\nedestakaisin. Mutta kuta kauemmin hän jatkoi käyntiään, sitä\nselvemmäksi kävi hänelle, että hän ainoastaan tyyneydellä saattoi\nhallita asemaa. Saadut kirjeet eivät olleet mitään todistuksia,\nja ilman todisteita ei hän voinut ryhtyä mihinkään valtakunnan\nvihollisia vastaan, joiksi hän herroja nimitti.\n\nKauan ei viipynyt ennenkuin hän oli jälleen päässyt täysin omaksi\nherrakseen. Mutta ukkospilvi oli vieläkin hänen otsallaan ja hänen\nkatseensa oli synkkä ja uhkaava, kun hän pysähtyi Akseli Ryningin ja\nJuhana Oxenstjernan eteen.\n\nMolemmat hovimiehet seisoivat ymmällä ja tuijottivat kalpeina häneen.\n\n\"Menkää herra Eerik Sparren luo, sanokaa hänelle, että tulen heti\",\nkäski herttua.\n\nHerrat kumarsivat syvään, heittivät kummastelevan katseen toisiinsa\nja riensivät pois.\n\n\"Tähän aikaan?\" kuiskasi Akseli Ryning.\n\n\"Kello on kymmenen\", vastasi Oxenstjerna. \"En ihmettelisi, vaikka\ntapaisimme hänet jo vuoteestaan.\"\n\nMutta ei hän vielä ollut levolla. Lähetit tapasivat herra Eerik\nSparren ja hänen sukulaisensa, Eerik Stenbockin vilkkaassa\nkeskustelussa, jota Ebba rouva tarkkaavaisesti kuunteli.\n\nHämmästyttihän vierailu tosin, mutta Eerik herra suostui\nheti pyydettyyn yksityiskeskusteluun ja vei molemmat herrat\ntyöhuoneeseensa.\n\n\"Millä voin palvella?\" kysyi hän.\n\n\"Tulemme herttuan käskystä\", sammalsi Ryning.\n\n\"Teidän on seurattava meitä hänen luoksensa\", sanoi Oxenstjerna. \"Hän\nei rauhoitu muuten.\"\n\n\"Näin iltamyöhään?\"\n\n\"Se on hänen armonsa tahto!\"\n\n\"Mitä hän tahtoo?\"\n\n\"Ei hän ole sitä meille sanonut!\"\n\n\"Mutta kiihtyneeltä hän näytti.\"\n\n\"Seuraan teitä, herrat!\"\n\nMutta samassa aukeni ovi, ja Ebba rouva tuli nopeasti sisään. Hän\nheittäytyi miehensä kaulaan ja puuskahti: \"Jos rakastat minua, niin\nelä mene! Herttua on sinun persoonallinen vihamiehesi ja hänellä on\npahaa mielessään.\"\n\n\"Sitä emme ole oikeutetut luulemaan\", vastasi Eerik herra\nlemmekkäästi lohdutellen.\n\n\"Miksi hän muuten kutsuisi sinua näin tavattomaan aikaan\", sanoi Ebba\nrouva itkien.\n\n\"Olen yhtä mieltä kuin rakas sisarentyttärenikin\", sanoi herra Eerik\nStenbock, joka hänkin tuli sisään. \"Olen juuri saanut tietää, että\nporvaristo on aseissa ja koko linnanpiha täynnä aseellista väkeä.\nTäällä näyttää olevan jotakin vakavaa tekeillä.\"\n\n\"Me olemme ainoastaan lähettiläitä\", selitti Ryning.\n\n\"Ethän mene, eikös niin\", pyysi Ebba rouva hyväillen.\n\n\"En, enkä mene!\" vastasi Eerik. \"Omasta puolestani en luota\nherttuaan, ja onhan minulla syytä kieltäytyä, kun minua kutsutaan\nniin tavattomaan aikaan.\"\n\n\"Minä voin sen sijaan lähteä, vapauttaakseni sinut ikävyyksistä\",\nsanoi Eerik Stenbock.\n\nEbba kiitti häntä liikutettuna, ja vieraat riensivät pois.\n\n\"Eerik\", kysyi rouva kuiskaten, \"pelkäätkö?\"\n\n\"En koskaan! Sitä paitsi, ovathan kaikki kirjeet hävitetyt?\"\n\n\"Siitä olen huoletta.\"\n\n\"Silloin ei ole mitään todisteita, sillä ajatuksiamme ei voi kukaan\nlukea.\"\n\n\"Ei, onneksi!\"\n\nMutta kohta tuli herra Eerik Stenbock takaisin. Hän näytti\ntyytymättömältä ja hieman hämmästyneeltä.\n\nEbba rouva riensi häntä vastaan. \"No, kuinkas kävi?\" kysyi hän.\n\n\"Ikävä kyllä, sinun täytyy mennä!\"\n\n\"Täytyy!\" sanoi Ebba hiljaa.\n\n\"_Täytyy_!\" toisti Eerik Sparre. \"Täytyy!\"\n\n\"No, elä nyt hirttäydy yhteen sanaan. Kuninkaan sijaisena on\nhänellä sama oikeus vaatia meiltä kuuliaisuutta kuin meilläkin on\nvelvollisuus sitä hänelle osoittaa\", vastasi Stenbock.\n\nSamassa astui ilmoittautumatta sisään Yrjänä Posse ja Yrjänä\nStjernsköld.\n\n\"Herttua kutsuu!\" sanoi edellinen.\n\n\"Ja jos kieltäydyn tulemasta?\"\n\n\"Se nostattaisi myrskyn, joka olisi vaarallinen monelle.\"\n\n\"Olet oikeassa, minä seuraan!\"\n\nEbba rouva oli kalmankalpea, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei\nliikahtanutkaan, kun hänen herransa lähti molempien noutajain mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttua otti Eerik Sparren vastaan rypyssä otsin ja tuskin\ntervehtien. Hänen viittauksestaan toi Yrjänä Stjernsköld esiin\nmuutamia kirjeitä, jotka hän luki.\n\nEnsimäinen sisälsi, että muuan Eerik Sparren talonpojista oli\npuolustellut Akseli Lejonhufvudin väkeä ja sanonut, ettei tarvinnut\ntotella herttuan käskyjä, koska hän oli jo kuollut.\n\nToisessa sanottiin muutaman Eerik Sparren palvelijoista sanoneen,\nettä Pietari kreivi ja hänen perillisensä muka olivat Tureholman\noikeat omistajat, vaikka herttua oli sen anastanut ja perustanut\nsinne Mariestadin.\n\nKolmannen mukaan oli herra Eerik Sparre lähettänyt alamaahan muutamia\nhevosia, luultavasti auttaakseen Akseli Lejonhufvudin kapinaa.\n\nSellaiset olivat syytökset, joihin hänen oli vastattava.\n\nHän huomautti heti, ettei hän suinkaan ollut velvollinen vastaamaan\npalvelijainsa eikä talonpoikiensa suunsoitosta. Mitä taasen hevosiin\ntuli, saattoi hän helposti näyttää toteen, että ne rehunpuutteen\ntähden oli lähetetty Länsi-Göötanmaalle jo kolme viikkoa ennen Juhana\nkuninkaan kuolemaa. Muuten oli selvää, että jos hänen tarkoituksensa\nolisi ollut auttaa kapinaa, ei hän olisi antautunut herttuan valtaan.\n\nKaarle huomautti tuimasti, että Akseli Lejonhufvud oli saattanut\nalottaa kapinan liian aikaisin.\n\n\"Olen valmis pyhällä valalla vakuuttamaan syyttömyyttäni\", puuskahti\nEerik herra.\n\nKotvan tuumittuaan virkkoi herttua, että koska asia kaikessa\ntapauksessa näytti epäilyttävältä, sai Eerik herra jäädä yöksi\nlinnaan, jollei hän saisi takausta puolestaan.\n\nLäsnäolijat selittivät kaikki olevansa valmiit takaamaan. Mutta\nherttua otti takauksen ainoastaan Eerik Stenbockilta, jonka Ebba\nrouva oli lähettänyt kuulustelemaan, Klaus Bjelkeltä ja Pentti\nRibbingiltä. Sen jälkeen hän selitti olevansa valmis pysymään\ntehdyssä sopimuksessa.\n\nEerik Sparre vakuutti samaa.\n\n\"Tahdotteko vannoa sen?\" kysyi herttua.\n\nEerik herra notkisti polvensa, kohotti kätensä ja teki valan.\n\nKaarle näytti leppyneeltä ja vakuutti, että niin pian kuin Niilo\nGyllenstjerna saapui kaupunkiin, olivat sopimuskirjat vaihdettavat.\nSen jälkeen sai Eerik Sparre palata kotiinsa.\n\nMutta kun Niilo Gyllenstjerna viipyi, kutsuttiin herrat joulukuun 15\npäivänä linnan talvisaliin, jossa herttua neuvoston ollessa läsnä\njulisti heille anteeksiannon, vaikkapa niin he kuin monet muutkin\nolisivat \"ansainneet hänen epäsuosionsa\".\n\nKaarle ojensi herroille kätensä ja sopimuskirjeet vaihdettiin, jonka\njälkeen herroille annettiin takaisin heidän virkansa ja läänityksensä.\n\nSen jälkeen tehtiin herttuan ja neuvosherrojen välillä sopimus, että\nkuninkaan ollessa poissa hoidettaisiin hallitusta yksi kaikkien ja\nkaikki yhden puolesta.\n\nAkseli Lejonhufvud oli sillävälin paennut Länsi-Göötanmaalta\nHolmstadiin ja sieltä Puolaan. Talonpojat olivat hänelle niin vähän\nsuopeita, ettei hän tuntenut olevansa turvassa heidän keskuudessaan.\n\n\n\n\n2.\n\nKOLMENKYMMENEN TÄHTEET.\n\n\nVuoden 1573 tammikuu oli alullaan.\n\nDjursholmassa, Banérien vanhassa herraskartanossa, valmistettiin\nsuurta ja loistavaa juhlaa.\n\nSovinto, ainakin ulkonainen, oli tehty herttuan ja herrojen välillä.\nHerrat saivat vartioimattomina mennä kukin kartanoonsa juomaan\njouluoluet vaimonsa ja lastensa kanssa.\n\nTosin oli kuninkaan väliaikainen hautaaminen saanut aikaan pienen\nkeskeytyksen uudenvuoden aattona, mutta sen jälkeen päästiin jälleen\npitoja ja vierailuja jatkamaan naapurusten ja ystävysten kesken.\n\nKustaa Banér oli kutsunut paljon vieraita. Jo juhlan edellisenä\npäivänä oli talossa kiirettä kaikkialla. Palvelijat tomuttivat\nhuoneita ja kirkastivat astioita, ja Kristina rouva laitteli\nnelitoistavuotiaan Märta tyttärensä kera pöydille upeita\nhollantilaisia pöytäliinoja.\n\nHovimestari tuli muutamain palvelijain kera, ja Kristina rouvan\nmääräysten mukaan asetettiin kaikki hopea-astiat paikoilleen. Mutta\njuuri kun parhaallaan oltiin siinä puuhassa, juoksi sisään Kristina\nrouvan nuorimman edellinen poika, pikku Juhana, suuri paketti\nsylissään.\n\n\"Äiti, äiti\", huusi hän. \"Tämä on teille, uudenvuodenlahja, vaikka\ntuleekin myöhään.\"\n\n\"Isältä kai?\" kysyi Kristina rouva. \"Mistä tiesit?\"\n\n\"Keltäs muulta se tulisi\", vastasi äiti sitä innoissaan avaten.\n\nKristina rouva oli jo nelissä kymmenissä, hän oli synnyttänyt\nmaailmaan neljätoista lasta, mutta sittenkin oli hänessä jotakin\nlapsellista. Hän omistautui kokonaan puolisolleen ja lapsilleen,\nhänen sydämensä oli täynnä rakkautta, ja koko talo rakasti häntä\nja kantoi häntä käsillään. Kustaa herra koetti arvata ja täyttää\nkaikki hänen toivomuksensa, ja Juhanan tuoma lahja oli siitä uutena\ntodistuksena.\n\nVihdoin oli paketti auki, se loisti kullalle ja valkoiselle; Kristina\nrouva löi ihastuksesta käsiään yhteen. \"Kuinka oivallista!\" huudahti\nhän.\n\n\"Mitä siinä on, äiti?\" kysyi Märta ihaillen. \"Serviettejä!\" huudahti\nKristina ihastuksissaan. \"Sellaisia käytetään hovissa, ja minä olen\nniitä kauan toivonut.\"\n\nHän levitti nyt muutaman pikku liinoista, jotka olivat ympärinsä\nkoruompeluksilla kirjaillut ja ripsitetyt.\n\n\"Mihin niitä käytetään?\" uteli Märta ihailevin katsein. \"Niitä\npannaan jokaiselle vieraalle pöytään\", selitti Kristina rouva.\n\"Niillä pyyhitään suuta ja sormia syödessä ja sen jälkeen.\"\n\n\"Mikäs tuo on tuossa nurkassa?\" huudahti pikku Juhana.\n\n\"Sukuvaakuna, etkö sitä tunne, pienokaiseni.\"\n\n\"Äiti, niitä on neljäkolmatta kappaletta\", huudahti tyttö.\n\n\"Viekää ne saliin. Minä pistäydyn isän luona, sitten menemme\nkatsomaan miten pitkälle Anna on päässyt.\"\n\nAnna oli Kristina rouvan vanhin tytär, viitisentoista vanha,\nsuuresti isäänsä. Hänen valvonnallaan koristeltiin avaroita\ntalonsuojia. Jyhkeille tuoleille ja penkeille oli pantu paljoa\nkoreammat tyynyt jokapäiväisten sijaan, ja nämä juhlatyynyt olivat\npäällystetyt korukudotuin kulta-, silkki- ja samettikankain. Pöydät\nolivat peitetyt harvinaisen taitehikkain liinoin, marmoriseinät\nkallisarvoisin seinäverhoin.\n\n\"Sano, äiti kulta, oletko nyt tyytyväinen?\" kysyi Anna saatettuaan\näitiään kautta somistettujen suojien.\n\n\"Olen, lapseni\", sanoi äiti suudellen tytärtään. \"Mutta ovatko teidän\nhuomiset pukunne jo kunnossa?\"\n\n\"Ei minun vielä ihan\", vastasi Märta. \"Lähden heti sen ääreen.\"\n\n\"Minun on aivan valmis\", sanoi Anna. \"Ja jos äiti sallii, lähden\nSvanten ja Pietarin mukana pienelle ratsastusretkelle ja sitten\nmiekkailusaliin.\"\n\nKristina tukehutti huokauksen. \"Onhan sinulla isäsi suostumus ja\nsentähden minunkin. Mutta sen tiedän, ettei rakas äitini olisi\nsallinut tyttäriensä ottaa osaa sellaisiin leikkeihin.\"\n\n\"Ne karkaisevat ruumista ja mieltä... Tiedättekös, äiti kulta, minä\nolen kaksi kertaa lyönyt miekan Svantelta ja kerran Pietarilta.\nMiekkailumestari sanoo, että pian voin lähteä otteluun kenen kanssa\ntahansa.\"\n\n\"Hyvät enkelit sinua varjelkoot! Toivon vain, ettei kukaan vieras saa\ntietoonsa epänaisellisia leikkejäsi.\"\n\n\"Koskaan ei moista pälkähtäisi päähäni!\" keskeytti Märta. \"Ajatteles,\njos saisit naarmun poskeesi!\"\n\n\"Anna, rakas Anna... elä mene tänään!\" huudahti Kristina rouva\npelästyneenä.\n\n\"Akseli on saanut isältä luvan olla mukana tänään, kuka häntä pitäisi\nsilmällä, jollen minä?\"\n\n\"Anna! Anna!\" kuului alhaalta pihalta.\n\nLehahti kuin päivänsäde nuorille kasvoille. \"Akseli huutaa minua\",\nsanoi hän.\n\n\"Mene sitten, mutta pidä huolta hänestä kuten itsestäsikin.\"\n\nSyleily ja suukkonen, ja hän kiiti pois. Äiti toisine lapsineen\nkatsoi ikkunasta lähtöä. He näkivät, kuinka Anna kiepsahti ratsaille\nja nelisti pois veljien etukynnessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä seisoi Kristina rouva peilin edessä, joka oli\nhienosti kiilloitettua hopeaa.\n\nTukka oli kammattu ylös otsalta ja ohimoilta, kovasti käherretty\nja taitettu päälaelle tötteröksi. Siihen oli pistetty kaksi\nsuurta ja kallisarvoista jalokivineulaa. Takaraivolla oli musta,\nkultakudoksinen pitsitöyry ja välissä useita helminauhoja. Puku\noli heleän keltaista _peldiä,_ hopealla paarrettu ja laahuksella\nvarustettu. Kengät olivat kultakangasta. Leveä pystykaulus ja\nkalvostimet, jotka ulottuivat puolikäsivarteen, olivat hienot kuin\nhämähäkin kudos.\n\nSamassa kuin Kristina tyytyväisenä kääntyi pois peilistä, tölmähti\nPietari sisään.\n\n\"Äiti, olenko nyt hyvä\", huudahti hän kiireissään.\n\nÄiti katseli häntä tarkastellen. Hän oli puettu mustaan\nsamettikolttuun, jonka liepeet oli reunustettu kahdella kapealla\nkultanauhalla. Äiti laittoi vähän paremmin vyötä, joka oli koristeltu\nkultaompeluksin ja helmin. Hän katsoi sukkahousuja, jotka olivat\nvaaleankeltaista silkkitrikoota, ja pikku kenkiä, jotka olivat\nmustaa samettia ja kultanauhoin koristetut. Hän otti peilipöydältä\nhopeakamman ja kampasi vaalean tukan jakaukselle, niin että se\nlaskeutui tasaisesti hollantilaispaidan leveälle kaulukselle.\n\n\"No, olenko nyt hyvä?\" kysyi poika kärsimättömästi.\n\n\"Kyllä minusta olet!\"\n\nHän pyörähti kiireesti syöksyäkseen ulos, mutta tölmähti Kustaa\nherraa vastaan, joka oli pehmeissä kartuaanisaappaissaan, valkoisissa\nsilkkitrikoissaan ja tummanpunaisissa atlashousuissaan, joissa oli\nleveät, valkoiset silkkipöhöttimet. Leveitä hartioita ja korkeaa\nrintaa ympäröi takki, samasta kankaasta ja samanvärinen kuin\nhousutkin, mutta runsaasti koristeltu kullalla. Vasemmalle olalle oli\nkiinnitetty monivärinen vaippa. Kaulassa oli kultaketju, paidankaulus\nkoristeltu leveillä flandrilaisilla pitseillä. Jos lisäämme tähän\nkallisarvoisen timanttisormuksen, joka tuikki vasemmassa kädessä, ja\nhelmitetyn samettibaretin ja jalokivin koristellun tikarinkahvan,\nvoimme suunnilleen kuvitella miltä aatelismies näytti viidennentoista\nsataluvun lopulla.\n\nPoikanen pyysi yhteentörmäystään anteeksi, ja kirkkaat silmät\nnäyttivät niin rukoilevilta, että isä ainoastaan hymyili hänelle.\nJa poika oli tiessään nopeasti kuin ajatus. Puolisoiden keskustelu\nkiintyi lapsiin. Äiti ei voinut olla valittamatta, ettei voinut\nkesyttää Annan epänaisellisia taipumuksia.\n\n\"On totta, että hän rakastaa miesten urheiluja\", vastasi Kustaa herra\nhymyillen. \"Hän muistuttaa muinaisajan valkyrioita, ja tunnustanpa,\netten häntä toisenlaiseksi tahtoisikaan.\"\n\n\"No, silloin on kaikki hyvin\", puuskahti Kristina vilkkaasti.\n\n\"Juuri sinun tähtesi minä...\"\n\n\"Sen kyllä uskon, kenties hän ei vain ole sinulle siksi hyödyksi kuin\npitäisi.\"\n\n\"Kyllä, onhan minulla sitä paitsi Märta...\"\n\n\"Mutta hän rakastaa kirjallisia opintoja?\"\n\n\"Kuinka iloinen olisinkaan, jos hän tulisi jaloon isäänsä!\"\n\n\"Hemmoittelet minut piloille, kuten lapsetkin\", sanoi linnanherra\nvetäen hänet syliinsä.\n\nKeskustelun keskeytti Märta, joka hänkin tuli näyttämään pukuaan. Hän\noli tänään ensi kerran seurapuvussa ja siitä samalla ihastunut ja\nhämmennyksissään.\n\nHänen pukunsa oli vaaleanpunaista sindalia, ohutta, melkein\nläpinäkyvää itämaalaista silkkikangasta. Välttämätön leveä\npitsikaulus ei ollut pystyssä, vaan laskeutui alaspäin kaulan\nympärille. Tukka oli käherretty, kammattu jakaukselle ja koristeltu\nmuutamin riippuvin timanttineuloin. Kaunismuotoista kaulaa koristi\nhelminauha, jonka suuret helmet kilpailivat kaulan valkoisuuden\nkanssa. Puvun hihat laskeutuivat väljinä kyynärpäätä myöten kauneille\nkäsivarsille, joita muuten koristivat helmi- ja turkoosirannerenkaat.\n\nVanhemmat katselivat hymyillen kaunista lasta, joka herättämästään\nhuomiosta hämillään hiipi äitinsä kainaloon, kuiskaten:\n\n\"Rakas äiti, sehän oli oma tahtosi.\"\n\n\"Tietysti, siunattu lapsi!\" Äiti suuteli ja hyväili häntä. \"Eikö Anna\nole valmis?\"\n\n\"Ei vielä\", tuli hieman epäröiden.\n\n\"Syy on siinä, että hänen Floransa on loukannut jalkansa\", huomautti\nKustaa herra nauraen. \"Hepo ei anna itseään hoitaa kenenkään muun\nkuin omistajansa.\"\n\n\"Ajatteles tallinhajua!\" puuskahti Kristina rouva. \"Se on jo poissa\",\nvastasi Anna, joka samassa tuli huoneeseen.\n\nHän oli puettu melkein kauttaaltaan valkoiseen, paitsi että pieni\ntunikka puvun yllä oli sinistä kangasta. Mutta kukaan ei kiinnittänyt\nerikoista huomiota pukuun, säteilevät nuorekkaat kasvot vetivät\nkaikkien katseet puoleensa, ja Kristina rouva kysyi kummissaan:\n\n\"Mitä on tapahtunut? Näytät niin iloiselta.\"\n\n\"Oh... ei juuri mitään... se vain... että Flora on paljon parempi\",\nsanoi hän kääntyen isäänsä.\n\nSamassa kuului rekiä ajavan pihaan, ja kaikki neljä riensivät alas\nottamaan vastaan vähitellen saapuvia vieraita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPöydän ympärillä, joka melkein notkui hopeaisten juoma-astiain painon\nalla, istui jalo isäntä vierastensa ympäröimänä. Ne olivat: Eerik\nSparre, herrat Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Sten Banér, Eerik\nGabriel Oxenstjerna ja Yrjänä Posse ynnä muutamia muita vähemmän\nhuomattavia henkilöitä.\n\nKaikki palvelijat olivat poistuneet, niin että saattoi puhua\nvapaasti ja häiritsemättä. Mutta alussa keskustelu kävi jäykästi;\nnäytti olevan niin paljon sydämellä, ettei oikein oltu varmat millä\noikeastaan oli alettava.\n\nSilloin täytti isäntä suuren pikarin valkoviinillä ja joi vieraineen\n-- kuten sanoi -- tätä viatonta juomaa ennenkuin käytiin käsiksi\ntulisempaan. Maljaan vastattiin perinpohjaisesti kaikilta tahoilta,\nja pian heltisivät kielten siteet.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Kustaa herra, \"minua ilahuttaa suuresti se,\nettä näen täällä talossani koolla maan etevimmät miehet, voidaksemme\nvapaasti ja arastelematta vaihtaa ajatuksiamme. Teistä riippuu, kuka\nensiksi saa sananvuoron; minä puolestani äänestän sitä herra Eerik\nSparrelle.\"\n\n\"Niin, niin, Eerik Sparre puhuu!\" säestivät toiset.\n\nTämä kumarsi hieman ja hipaisi keveästi kädellään äsken tyhjennettyä\npikaria, ennenkuin antoi katseensa lennähtää läsnäolijain ylitse,\nminkä jälkeen hän alotti hieman kiihtyneellä äänellä:\n\n\"Siitä on jo pian viisikolmatta vuotta, kun Juhana kuninkaan\nkruunauspäivänä nelisenkymmentä nuorta miestä kokoontui kokoukseen,\njossa kättä lyöden sitouduttiin yhdessä työskentelemään vanhan\nruotsalaisen läänitysoikeuden ylläpitämiseksi. Kuningasvalta saattoi\nolla siitä riippumaton, eikä heidän tarkoituksensa suinkaan ollut\nrepiä maahan, mitä muutamia vuosikymmeniä sitten oli pystytetty. Me,\njotka täällä olemme läsnä, tiedämme, että noista neljästäkymmenestä\noli pian jälellä ainoastaan kolmekymmentä, ja osaksi virkavalta,\nosaksi luonnollinen kuolema on nyt niin tehnyt tuhojaan heidän\nkeskuudessaan, että näistä ensimäisistä on jälellä tuskin\nkymmenkuntaakaan.\"\n\n\"Se on totta... se on totta!\"\n\n\"Mutta pettyisin suuresti, jollei juuri näissä jälelläolevissa\nkeskittyisi se voima, joka neljässäkymmenessä oli. Nuoruuden rakkaus\nse silloin jännitti joustaan, miehuuden voima on nyt sen rankaiseva.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\"\n\n\"Nyt, juuri nyt on hetki lyönyt!\"\n\n\"Sitä mieltä minäkin olen\", jatkoi Eerik herra nyökäten hyväksyvästi\nHogeskild Bjelkelle. \"Minulla on valmiina kirjoitus, nimeltään\nPostulata nobilium, joka on tarkoitettu annettavaksi kuninkaalle\nhänen saapuessaan Ruotsiin, ja jossa esitetään valtaneuvoston,\nritariston ja alemman aateliston alamainen pyyntö päästä nauttimaan\nvanhoja, ikimuistoisia vapauksiaan ja erioikeuksiaan. Se on valmis ja\nkaipaa ainoastaan allekirjoituksia.\"\n\nRitari avasi pergamenttikäärön, joka oli hänen edessään pöydällä.\n\n\"Ken tuntee kirjoittajan, hän tietää myös, että kirjoitus on hyvä\nja että sen alle voi epäröimättä kirjoittaa\", huudahti Ture Bjelke\nvilkkaasti.\n\n\"Saammeko heti kuulla sisällyksen\", huomautti Kustaa Banér.\n\n\"Se alkaa\", jatkoi kirjoituksen laatija, \"onnentoivotuksilla\nkuninkaalle hänen palaamisensa johdosta perintövaltakuntaansa vastoin\nmonien tahtoa ja toiveita...\"\n\n\"Sen letkauksen herttualle suon mielelläni\", huusi Hogenskild\nnauraen. \"Mitä hän antaisikaan voidakseen painaa kruunun päähänsä.\"\n\n\"Emme tule koskaan sitä sallimaan\", huusivat useat.\n\n\"Sikäli kuin voimme estää sen\", lisäsi Kustaa herra. \"Minun\nmielestäni tässä syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta.\"\n\n\"Aivan varmaan\", sanoi Yrjänä Posse, \"jollei kuningas anna myöten\".\n\n\"Sitä ei hän hyvällä tee\", puuttui Sten Banér puheeseen. \"Mutta hänen\nonneton katolinen uskonsa voi koitua siksi kompastuskiveksi, joka\nauttamattomasti saa hänet kaatumaan.\"\n\n\"Meillä ei ole mitään oikeutta estää häntä pysymästä uskossaan\",\nselitti Hogenskild.\n\n\"Roomalainen kirkko ei tyydy häneen yksin\", puuskahti isäntä. \"Se\nojentaa käsivartensa kurottamaan koko kansaa.\"\n\n\"Kernaasti minun puolestani, minä heittäydyn heti sen syliin\", jatkoi\nHogenskild. \"Valtaneuvoksena ja läänitysten omistajana ei minulla ole\naikaa kirkollisille asioille; minua ilahuttaa sentähden suuresti, kun\nsievoisella rahasummalla saan ostaa itselleni autuuden anekirjojen\nmuodossa.\" Monet läsnäolijat nauroivat.\n\n\"Kenties saatte antaa takaisin kirkkotilukset\", virkkoi herra Erik\nOxenstjerna.\n\n\"Ei, kiitos, niitä emme päästä käsistämme.\"\n\n\"Kansa on mielistynyt protestanttisuuteen\", jatkoi Eerik Sparre. \"Se\non meillä liittynyt Kustaa Vaasan nimeen; ja Kaarle herttuan voima on\njuuri siinä, että hän ylläpitää isien työtä.\"\n\n\"Se kettu!\"\n\n\"Ovela kuin itse paholainen.\"\n\n\"Hän ei olisi millään tavoin meille vaarallinen, jollei hän olisi\nRuotsin kansan asiamies. Päästäksemme antamasta hänelle myöten,\ntäytyy meidän katolilaisuuden kysymyksessä mukautua yleiseen\nmielipiteeseen.\"\n\n\"Se on sitä oikeampaa\", sanoi Kustaa Banér, \"kun minun mielestäni\nmaan kehityskin vaatii sitä.\"\n\n\"Protestanttisuus on valistusta\", puuskahti Klaus Bjelke, \"ja sitä\novat talonpoikamme saaneet jo liiaksi; katolilaisuus on tarkoitettu\nkarjalle, ja siihen luonnonjärjestyksen mukaan rahvaamme kuuluu\".\n\nKarkean mielijohteen palkitsi yleinen nauru.\n\n\"Tämä tarvitsee huuhtoa alas\", keskeytti Kustaa Banér ja otti suuren\nhopeakannun täynnä reininviiniä, mistä täytti pikarinsa ja pani sen\nkiertämään ympäri pöytää.\n\nKaikkien juotua jatkoi Eerik Sparre:\n\n\"Luullaksemme olemme yhtä mieltä siitä, että herttua on meidän\nvihamiehemme, kuten me olemme hänen!\"\n\n\"Olemme tietysti!\"\n\n\"Henkeen ja vereen!\"\n\n\"Kuitenkin viisaus ja varovaisuus mielestäni vaatii\", sanoi Kustaa\nherra, \"että otamme hänet mukaan hallitukseen\".\n\n\"Ei koskaan!\" huudahti Hogenskild.\n\n\"Mitäpä hänen äänensä voi kaikkia meitä muita vastaan\", jatkoi Eerik\nSparre. \"Minusta hän on vaarallisempi neuvoston ulkopuolella kuin\nneuvostossa.\"\n\n\"Tärkeintä meille on, että Sigismund vahvistaa kaikki entiset\nerioikeutemme\", sanoi Yrjänä Posse. \"Silloin ei herttuan käsi meihin\nulotu!\"\n\n\"Olen kirjoituksessani vaatinut\", sanoi Eerik Sparre, \"että nyt\nkuten muinoinkin on kaikki tuomarinvirat varattava aatelistolle,\nsamoinkuin kaikki valtakunnan korkeimmat virat, niin ettei koskaan\nhalpasyntyistä miestä aseteta mihinkään virkaan heidän yläpuolelleen\ntai rinnalleen.\"\n\n\"Se on oikein!\"\n\n\"Edelleen, että valtakuntaa on vallittava valtaneuvoston neuvojen\nmukaan eikä ketään otettava siihen ilman entisten jäsenten\nsuostumusta tai hyväksymistä.\"\n\n\"Luullakseni kirjoituksessa on jotakin vanhasta\ntalonoikeudestammekin?\" huomautti herra Hogenskild.\n\n\"Luonnollisesti, erityinen pykälä sisältää, että neuvostolle ja\naatelistolle on turvattava riittävästi maata ja läänityksiä, ja\non heidän vanhan tavan mukaan nautittava tuomio-oikeutta väkensä\nsuhteen.\"\n\n\"Lopuksi olen vaatinut ratsupalveluksen helpoitusta\", lisäsi Eerik\nherra, \"mutta että kaikki sillä saavutetut vapaudet vähentämättöminä\ntulevat hyväksemme\".\n\n\"Se on sanottu paremmin kuin minä itsekään olisin osannut\", puuskahti\nherra Hogenskild ja hieroi tyytyväisenä, käsiään.\n\n\"Jos sellaiset edut voittaisimme, ei meidän tarvitsisi pelätä mitään\nherttualta\", puuskahti Kustaa Banér.\n\n\"Toivoisin vain, että Niilo Gyllenstjernakin olisi mukana!\" sanoi\nTure Bjelke.\n\n\"Olen kutsunut häntä\", vastasi Kustaa herra. \"Mutta hänellä oli\nesteitä.\"\n\n\"Kuten tavallisesti!\"\n\n\"Hyvät herrat, unhotamme pikarimme, tässä on italialaista viiniä.\"\n\n\"Eerik Sparren malja!\"\n\n\"Eläköön hän!\"\n\nHe kilistelivät, joivat ja huusivat. Ja sitten alkoivat he kirjoittaa\nnimiään paperin alle. Mieliala kävi silloin niin hilpeäksi kuin\nkaikki vaaditut edut olisivat jo langenneet heidän hyväkseen.\n\nRouvasväki sillä välin istui helakanpunaiseksi sisustetussa huoneessa\npöydän ympärillä, maistellen makeaa viiniä kukin pikaristaan, ja\nlautasilla heidän edessään oli kokonaiset vuoret rusinoita ja\nmanteleita ja sokerileivoksia, joita talon vieraanvarainen emäntä oli\nitse niille asetellut.\n\nTäällä oli jo päättynyt pakina enemmän tai vähemmän onnistuneesta\noluenpanosta ja leivonnasta jouluksi, siitä, kuinka monet kankaat oli\nkudottu ennen pyhiä, ja muusta sellaisesta, joka ei enää nykyään ole\nkoskaan ylhäisten rouvien keskusteluaiheena.\n\nViinikin oli ehtinyt tehdä vaikutuksensa, ja keskustelu kävi\nvilkkaammaksi. Arvailtiin, milloin kuningas Sigismund tulisi, ja\nsiitä johduttiin moninaisiin hovijuoruihin. Viereisestä huoneesta\nkuului sitransoittoa. Nuoret ne siellä huvittelivat, väliin leikkien\njoululeikkejä ja väliin kertoen satuja.\n\n\n\n\n3.\n\nKATOLILAINENKO VAI LUTERILAINEN.\n\n\nKun aatelisto ja papisto kokoontui Juhanan väliaikaisiin\nhautajaisiin, alkoivat papit jo puhua, että oli tarpeen\nkirkolliskokous evankelisen opin suojelemiseksi mahdolliselta\nvainolta.\n\nKaarle otti kiinni sellaisista sanoista, kutsui neuvoston koolle\nja puhui, että oli välttämätöntä kutsua valtiokokous muutamain\ntärkeäin asiain, mutta ennen kaikkea uskonopin tähden. Sillä jos\nprotestanttisuus oli ollut vainolle alttiina jo Juhanan aikaan, mitä\nsilloin saattoikaan odottaa kuninkaalta, jonka tunnonvelvollisuus oli\ntoimia paavin käskyjen mukaan. Sigismundille oli tosin luovutettava\nkruunu niin tehdyn valan kuin maailman arvostelunkin tähden, mutta\nei ollut sallittava mitään kruunausta, ennenkuin kuningas oli\nvahvistanut ja vakuuttanut valtakunnan lait ja alamaisten oikeudet.\n\nNeuvosto myönsi herttuan olevan oikeassa, pelkäsi vain kuninkaan\ntyytymättömyyttä. Joku huomautti, että uskonasioissa tarvittiin\nainoastaan kirkolliskokous, ei valtiopäiviä.\n\n\"Uskonasioissa\", vastasi Kaarle, \"on ruotsalaisten itse katsottava ja\npäätettävä eikä jätettävä niitä katolisten tavoin paavin voidelluille\nja ajelluille palkkajuhdille\".\n\nHerttuan sanoissa oli niin paljon pontta ja vakavuutta, hän oli\naina niin varma maalistaan toisten hoippuessa kahdenvaiheilla, että\nvaltiopäivät päätettiin kutsua koolle helmikuun 25 päiväksi 1593.\n\nMuutamia herttuan miehistä lähetettiin ympäri maaseutuja valmistamaan\nmieliä. Itse matkusti hän läpi Vestmanlannin vuoriston ja Taalainmaan\nja sieltä Upsalaan, missä jo oli eloa ja liikettä.\n\nValtiosäädyt, mutta erittäinkin papit, riensivät saapuville kaikilta\nsuunnilta. Oli saapunut neljä piispaa ja 332 pappia, kun herttua\nsaapui helmikuun 27 päivänä. Neuvosto vitkasteli, erittäinkin\näskettäin syytetyt jäsenet. Heitä olivat jälleen kalvaneet epäilykset\nja pelko, ja lopulta olivat he -- antaneet myöten. Vihdoin olivat\nkaikki saapuneet, ja maaliskuun 1 päivänä avasi valtakunnan-drotsi\nNiilo Gyllenstjerna kokouksen.\n\nHerttua oli vaatinut häneltä sitä -- epäsuosionsa uhalla. Ja ovela\nhovimies, joka ei löytänyt mitään lymypaikkaa, mihin piiloutua,\nvastasi, että hän tunsi kiitollisuutta saamastaan tehtävästä, häntä\nhuolestutti vain tunto omasta arvottomuudestaan.\n\nHänen puheensa oli sangen pyöristelty. Hän neuvoi jokaista\npysymään siinä opissa, joka oli sopusoinnussa valtakunnan lain ja\nperintösopimuksen kanssa. Jokainen sai vapaasti sanoa mielipiteensä,\nja mitä täällä päätettiin, se täytyi kuningas Sigismundin hyväksyä ja\nvahvistaa, ennenkuin hänet tunnustettiin kuninkaaksi.\n\nSilloin nousi nöyrä, kumarteleva Linköpingin piispa Pietari.\nNarisevalla, mahtipontisella äänellä hän kiitti herttuaa ja neuvostoa\nuskonopin suojaamisesta ja hellimisestä, samoinkuin hän oli suojannut\nliturgiaakin Juhana kuninkaan aikaan. Lopuksi kysyi hän millaiseksi\nkokouksen meno oli aiottu.\n\nMutta samassa nousi hillitön, häikäilemätön Schepperus, kiinnitti\nsalamoivan katseensa piispaan ja nuhteli häntä ankarin sanoin\nsiitä, että oli tässä asiassa liehakoinut herttuaa ja neuvostoa,\nsamoinkuin liturgioineen oli liehakoinut Juhana kuningasta. Vapaan\nkirkolliskokouksen ei tarvinnut ottaa vastaan määräyksiä maalliselta\nvallalta.\n\nPietari piispa pudisteli päätänsä. Hän ei hyväksynyt virkaveljensä\nkiihkeää purkausta. Nuhteet häntä itseään kohtaan luisuivat maahan\nkuten vesipisarat hanhensulilta.\n\nNyt nousi Eerik Sparre ja ehdotti, että oli käytävä arkkipiispan\nvaaliin. Kaikki papit yhtyivät siihen.\n\nHerttuan toivomuksesta epäsi neuvosto sen. Oli ensin rakennettava\nkirkko, ennenkuin pappia tarvittiin. Kaarlella oli hyvät syynsä,\njoiden tähden hän tahtoi lykätä arkkipiispan vaalin kokouksen loppuun.\n\nSeuraava kysymys oli kuka valittaisiin neuvotteluja johtamaan. Jo\nedeltäpäin oli herttua antanut ymmärtää, ettei puheenjohtajaksi ollut\nvalittava ketään piispaa, jonka korkea arvo häiritsisi kokouksen\nvapautta, kuten paavilaisten oli tapana.\n\nSeuraavana päivänä tapahtui vaali. Nicolaus Bothniensis, Upsalan\nprofessori ja tuomiorovasti, sai 196 ääntä; Petrus Jonae sai 56 ja\nPietari piispa vain 6 ääntä.\n\nVaali oli kunnianosoitus sille lujuudelle, jota Upsalan yliopisto oli\nosoittanut liturgisissa riidoissa. Bothniensis, joka oli teologian\nprofessori, oli istunut vankeudessa liturgian vastustuksensa tähden.\n\nNicolaus pyysi päästä tästä liian suuresta kunniasta. Mutta piispat\nvastasivat, ettei vaalia voitu purkaa, he samoinkuin hänkin olivat\nluvanneet siihen alistua.\n\nIltapäivällä antoi herttua vahvistuksensa, ja maaliskuun 3 päivänä\navattiin ensi istunto rukouksella ja laululla.\n\nKun oli ensin päästy yksimielisyyteen, että pyhä raamattu oli oleva\nevankelisen opin ainoana perustuksena ja sääntönä, ja sen jälkeen\nkäyty läpi augsburgilaisen uskontunnustuksen kaikki kohdat, nousi\nPetrus Jonæ ja kysyi kaikilta läsnäolijoilta, hyväksyivätkö he tämän\nopin ja tahtoivat siinä pysyä ja, jos Jumala niin soi, kärsiä ja\nkuoliakin sen puolesta.\n\nKaikki nousivat ja selittivät, että he tahtoivat siinä pysyä\nviimeiseen hengenvetoonsa. Ja sen jälkeen huusi puheenjohtaja\nkorkealla äänellä: \"Nyt on Ruotsista tullut yksi mies, ja kaikilla\nmeillä on yksi Jumala!\"\n\nSitten oli herttuan ja neuvoston lujasti luvattava, että paavilainen\njumalanpalvelus tykkönään kiellettäisiin, samoin kaikki vieraat opit,\nja että ainoastaan luterilainen jäisi olemaan.\n\nMaaliskuun 14 päivänä ryhdyttiin vihdoin piispanvaaliin. Suurella\nenemmistöllä valittiin liturgian ja Juhana kolmannen pontevin\nvastustaja, vielä maanpaossa oleskeleva Abrahamus Angermannus.\n\nHerttua oli tarkoituksella vetäytynyt pois julkisesta osanotosta\nkokouksen menoon. Hän ei tahtonut, että hänen sanottiin sitoneen\nkenenkään vapautta. Kuitenkin oli hänellä ohjakset käsissään, ja\nkuten hän tahtoi, niin kävikin.\n\nMutta kun hän sai allekirjoitetut päätökset käsiinsä, tutki hän niitä\ntavallisella tarkkuudellaan. Enimmät olivat hänen mieleensä, mutta\nerinäisiä paavillisia kirkonmenoja hän tahtoi pois.\n\nNeuvosto ja piispat tuumivat, että oli meneteltävä varovaisesti\nraa'an, tietämättömän rahvaan tähden. Mutta kun herttua selitti,\nettä hän ainoastaan mainitsemallaan ehdolla kirjoitti nimensä alle,\nsilloin täytyi ensin lähettää lähetystö papiston luo kysymään, \"voiko\nkokous sitä ennen täyttää herttuan tahdon\".\n\nPitkän kiistelyn jälkeen hyväksyttiin kaikki herttuan muutokset,\npaitsi mikä koski manausta, jonka kokous piti tarpeellisena\nteroitukseksi kalvinisteista. Kovalla toralla päätettiin myös, että\nkalvinismi oli kielletyistä uskonopeista erikseen mainittava.\n\nVihdoin oli kaikki esteet raivatut pois, ja maaliskuun 19 päivänä\nluettiin kokouksen päätös julki ja vahvistettiin.\n\nTodistaakseen oikeutensa tähän askeleeseen luetutti Kaarle kirjeen,\njossa Sigismund uskoi valtakunnan hallinnon hänelle ja neuvostolle.\nKuitenkin jätettiin lukematta ne kohdat, joissa kuningas oli\nkieltänyt yleiset kokoukset.\n\nMaaliskuun 20 päivänä kirjoittivat läsnäolijat alle nimensä. Sen\njälkeen erottiin.\n\nKokouksen päätös otettiin ilolla vastaan koko valtakunnassa, ja\nsittemmin pidettiin sitä yhtenä kansankirkon perustuslaeista, jonka\nmuistoksi joka sadas vuosi vietetään riemujuhla.\n\n\n\n\n4.\n\nTAISTELU AINOAN AUTUAAKSI TEKEVÄN KIRKON PUOLESTA.\n\n\nJuhana kolmas oli kuollut!... Riemuviestinä saapui siitä sanoma\nRoomaan. Nyt oli aika ryhtyä jälleen pysähtyneeseen työhön! Menestys\noli jotakuinkin varma, Sigismund oli hyvä katolilainen ja sitä\npaitsi niin pappien piirittämä, ettei ketjun läpi voinut päästä\nkerettiläisyyden hengähdystäkään.\n\nMutta koskaan ei voi olla kyllin varovainen, ja sentähden lähetettiin\nPuolaan, keväällä 1593, vanha tuttu Bartolomeus Possevinus\ntarpeelliset ohjeet mukanaan. Ensiksikin oli hänen onniteltava\nSigismundia siitä, että oli saavuttanut korkeimman inhimillisen\nonnen, kun hänen vallassaan oli palauttaa katolilaisuus rakastettuun\nisänmaahansa. Toiseksi oli lähettilään varovaisin sanoin vihjattava\nmiten siihen, Jumalan erityisestä armosta, oli suotuisampi\ntilaisuus kuin koskaan. Upsalan arkkipiispanistuin oli avoin ja\nlisäksi muita piispanistuimia; mikä oli sopivampaa kuin täyttää\npaikat oikeauskoisilla miehillä. Mahdollisesti kuninkaan täytyi\nolosuhteiden pelosta odottaa, ennenkuin poistaisi vielä jälelläolevat\nprotestanttiset piispat, mutta he luultavasti eroaisivat itsestään.\nHänen pyhyytensä paavin korkein toivomus oli, että Tukholmaan\npikimmiten perustettaisiin jesuiittakollegio, mutta jollei sitä\nvoitu tehdä, oli kuninkaan vietävä mukanaan Ruotsiin niin monta\nkatolilaista kuin mahdollista ja sitten tuotava sieltä Puolaan\nylhäisiä nuorukaisia kasvatettaviksi ainoaan autuaaksi tekevään\nuskoon, joko piispojen luona tai Krakovan jesuiittakollegiossa.\n\nLisävarmuudeksi oli lähettilään sanottava kuninkaalle, että\nsellaisilla keinoin katolilaisuus oli edistynyt muissa maissa, ja nyt\nriippui yksistään nuoresta hallitsijasta, tahtoiko hän tulla kirkon\ntukipylvääksi.\n\nKuinka kauniilta nämä helähtävät korulauseet soivatkaan Sigismundin\nkorvissa! Kyynelsilmin hän syleili jesuiittaa ja sanoi, että hän\ntosiaankin oli uneksinut sellaista onnea. Monet kerrat oli hän siitä\npuhunutkin uskotun ystävänsä Malaspinan kanssa.\n\nPossevinus ei lyönyt laimin kääntyä viimeksimainitun puoleen, ja tämä\nvakuutti, että kuningas oli hyväntahtoisin ihminen maailmassa. Hän\nlupasi kaiken, mitä häneltä vain pyydettiin, mutta jätti täyttämisen\nministereilleen.\n\n\"Teidän ylevyytenne tarkoittaa, että tulos on riippuvainen heidän\nhyvästä tahdostaan.\"\n\n\"He ovat kaikki rippilapsiani, joten voin laskea syitä ja seurauksia.\nMutta minä melkein pelkään kylmää pohjolaa.\"\n\n\"Hyvällä syyllä, teidän ylevyytenne. Se on uppiniskaista kansaa,\njonka kanssa on vaikea tulla toimeen, jollei ripissä ole oppinut sitä\ntuntemaan.\"\n\n\"Sitä juuri arvelen... ja naiset?\"\n\n\"Eivät ole niin taipumattomia kuin miehet!\"\n\n\"Kevytmielisiä?\"\n\n\"Päinvastoin, liian uskollisia.\"\n\n\"Tavoissaanko vai mieltymyksissään?\"\n\n\"Molemmissa!\"\n\n\"Kuningas tahtoo, että tulisin hänen mukaansa. Saan siis pian nähdä\nomin silmin.\"\n\n\"Tuleeko lähtö pian?\"\n\n\"Riippuu kuningattaren terveydestä.\"\n\n\"Hän ei siis tahdo lähteä ilman häntä?\"\n\n\"Ennen luopuisi hän isiensä maasta!\"\n\n\"Kuningatar taitaa olla säteilevän kaunis.\"\n\n\"Tosiaankin hän on, mutta -- hän ei ole rakastunut kuninkaaseen\"...\nlisäsi hän melkein kuiskaten.\n\n\"Ah, joku oli jo ehtinyt ennen?\"\n\n\"Nuoruuden lempeä!... Rippi-isä on välittäjänä... lietsoo minkä\nvoi...\"\n\n\"Sopii kai kirkon suunnitelmiin, että...\"\n\n\"Hänet on suistettava pois, niin pian kuin kuningas kyllästyy häneen,\nja se luultavasti ei kestä kauan.\"\n\n\"Ihailen viisautta, vaikken kenties voikaan havaita salasäikeitä.\"\n\n\"Sigismund elää alituisessa aistihurmauksessa, siten me voimme\nhallita häntä!\"\n\n\"Ihailtavaa tosiaankin, ja kuninkaan sisar, onko samalla tavoin\nhänenkin laitansa?\"\n\nMalaspina vaikeni tuokion tuijottaen eteensä... sitten hän aloitti\nhitaasti:\n\n\"Kummallista... selittämätöntä!... Olen kuninkaan suostumuksella\nkarkottanut hänen protestanttiset pappinsa, ja hän on alistunut\nvalittamatta. Olen taivuttanut hänet joka päivä olemaan mukana\nmessuissamme, ja hän on pysynyt niille kylmänä. Olen taivuttanut\nhänet ottamaan sihteerikseen kauneimman miehen mitä olen nähnyt,\nrohkean, häikäilemättömän ja meidän tottelevaisimman orjamme.\"\n\n\"No, mutta?\" kysäisi Possevinus ylen kiintyneenä asiaan.\n\n\"Käskin häntä voittamaan prinsessan rakkauden, ja menemään niin\npitkälle kuin voi.\"\n\n\"Sen tietää koko maailma!\"\n\n\"Koko maailma oli harhassa. Täällä jalkojeni juuressa on hylkiö\ntunnustanut, että prinsessa kohtelee häntä mitä, suurimmalla\nhalveksumisella, mutta joka tapauksessa käskee hän miehen pysyä\npalveluksessaan.\"\n\n\"Hän on liian ylpeä tunnustaakseen rakkautensa.\"\n\n\"Hän ei rakasta häntä!\"\n\n\"Mutta uhraa maineensa hänen tähtensä?\"\n\n\"Siinä on salaisuus, jota olen mietiskellyt voimatta päästä perille!\"\n\n\"Olisiko joku toinen?\"\n\n\"Postmutschi on urkkinut, ei ketään toistakaan.\"\n\n\"Ruotsissa puhuttiin paljon prinsessan varomattomista teoista.\"\n\n\"Niin tehdään täälläkin, mutta hän näyttää vähät välittävän mistään\npanettelusta.\"\n\n\"Se voi olla politiikkaa!\"\n\n\"Olen vannonut, että ennemmin tai myöhemmin paljastan sfinksin ja\nratkaisen arvoituksen.\"\n\n\"Onko hän vielä yhtä kaunis?\"\n\n\"Luullakseni on hän kauniimpi kuin koskaan!\" puuskahti pappismies\nvilkkaasti.\n\nPossevinus kohotti katseensa. \"Tulee olemaan huvittavaa tutkia\nhäntä\", sanoi hän.\n\nKohta sen jälkeen erosivat jesuiitat toisistaan.\n\n\"Olisinkohan paljastanut salaisuuteni\", tuumi Malaspina ja asettui\npeilin eteen.\n\nOikea roomalaistyyppi; sinimusta tukka, tummat, salamoivat silmät\nhienojen kulmakarvojen alla, kyömynenä ja heleänpunaiset huulet,\njotka avautuessaan paljastivat kaksi välkkyvän valkoista hammasriviä!\nLisäksi kookas, jäntevä vartalo; Malaspina tiesi saattavansa kerskua\nmiehekkäällä kauneudellaan. Mutta samassa kuin se ajatus valtasi\nhänet, riensi hän rukouskamariin ja heittäytyi Mariankuvan eteen,\njohon jäi pitkäksi aikaa makaamaan.\n\n\"Mikä havainto, hän rakastaa prinsessaa\", tuumi Possevinus itsekseen.\n\"Onko minun kenties kerrottava tämä... ei, hänen täytyy ensin\nmenehtyä... mutta sitä ei hän tule koskaan tekemään... eikä hän\ntahtonut, että Postmutschi erittäin merkillinen mies... häntä en jätä\nnäkyvistäni.\"\n\nMutta Possevinus epäonnistui kaikissa urkkimisyrityksissään. Anna\nprinsessa voi pahoin eikä ottanut ketään vieraita vastaan. Nuori\nkuningatar oli äsken synnyttänyt tyttären ja pysyttäytyi hyvällä\nsyyllä huoneissaan.\n\nAinoastaan leskikuningatar osoitti aulista ystävällisyyttä. Hän piti\npaavin lähettiläälle suuren juhlan, jossa oli läsnä kuningaskin, ja\nlähettiläs ihmetteli Krakovan hovin loistoa.\n\nMaaliskuu oli lopuillaan, ja uhkeat talvipuutarhat upeilivat kypsillä\nhedelmillään. Kimmeltelevät vesiputoukset ihanimpain ruusujen\nympäröiminä ja etelän laululinnut, jotka tässä lasikattoisessa\nkesässä livertelivät, olivat uutta itse Possevinuksellekin.\n\n\"Myönnän, että se on kallista huvia\", sanoi Sigismund vastaukseksi\nhänen ihailevaan huudahdukseensa. \"Mutta täytyyhän edistää\nteollisuutta, ja böömiläisten lasitehtailijain taide tarjoaa meille\nsellaista nautintoa, että meidän täytyy maksaa se kullallamme.\"\n\n\"Totta, sangen totta\", sanoi notkea italialainen.\n\n\"Sitä paitsi\", lisäsi kuningas, \"on kaunis kauniiden arvoinen;\nkatsokaa noita nuoria puolattaria, oletteko ennen nähnyt sellaista\nkokoelmaa nuoruutta ja kauneutta?\"\n\nKukkien ja viheriöiväin kasvien keskellä liikkui nuoria naisia\nloistavissa puvuissa, loruten ja naureskellen aatelismiesten kanssa,\nyhtä loisteliaiden kuin he itsekin.\n\n\"Teidän majesteettinne, minulle ei kuulu...\"\n\n\"Anteeksi, anteeksi, unhotan teidän säätynne... täällä eivät\nhengelliset isät ole niin ankaria.\"\n\n\"Luulin, että Malaspina...\"\n\n\"Hän ottaa osaa juhliimme minun tähteni, mutta hän ei tee sitä\nmielellään.\"\n\nSamassa riensi muuan kamariherra kuninkaan luo ja ilmoitti:\n\n\"Herrat Akseli Lejonhufvud ja Olavi Stenbock.\"\n\n\"Onko mahdollista, käskekää heidät heti sisään.\"\n\nSamassa polvistuivat molemmat hänen eteensä ja suutelivat hänen\nkättään.\n\n\"Jalo, armollinen kuninkaamme!\"\n\n\"Teidän saapumisenne ilahuttaa minua yhtä paljon kuin\nkummastuttaakin. Oletteko herttuan lähettämät?\"\n\n\"Emme, teidän armonne, olemme paenneet Ruotsista.\"\n\n\"Paenneet? Kuinka sellainen tulee kysymykseen?\"\n\nHerrat olivat kuninkaan viittauksesta nousseet ja tervehtivät\nPossevinusta.\n\n\"Me tuomme kamalia uutisia\", puuskahti Akseli Lejonhufvud. \"Minua\naivan värisyttää.\"\n\n\"Kuitenkaan emme tiedä, ovatko ne täysin luotettavia\", keskeytti\nOlavi Stenbock.\n\n\"Kertokaa, kertokaa\", huusi Sigismund.\n\n\"Herttua...\"\n\n\"Ei suinkaan hän ole anastanut kruunua?\"\n\n\"On teidän armonne!\"\n\n\"Niin sanoo huhu!\"\n\nSigismund löi käsiään yhteen. \"Mitä on minun tehtävä!\" huudahti hän.\n\n\"Lähettäkää noutamaan ministerejä!\" sanoi Stenbock.\n\n\"Ei... Malaspina!\"\n\n\"Hänen autuas majesteettinsa...\"\n\n\"Ei suinkaan häntä liene haudattu ennen saapumistani?\"\n\n\"On, teidän majesteettinne!\"\n\n\"Huhu kertoo niin.\"\n\nKuningas käveli kiihtyneenä edestakaisin, kun Malaspina tuli nopein\naskelin. Sigismund kertoi itse mitä oli saanut tietoonsa. Veri oli\nnoussut tavallisesti niin velttoihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät\nkiihtyneiltä.\n\nMalaspina kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tunsi Possevinuksen\nsilmien kiintyvän itseensä ja tiesi, että hänen antamansa vastaus\nilmoitettaisiin heti Vatikaaniin, sentähden hän mietti ennenkuin\nsanoi:\n\n\"Käsken heti pitää esirukouksia kaupungin kaikissa kirkoissa.\"\n\n\"Tehkää se!\" puuskahti Sigismund.\n\n\"Teidän armonne katsonee soveliaaksi pikimmiten kutsua laivaston\nDanzigiin.\"\n\n\"Kyllä, kirjoitan heti.\"\n\nUutinen herätti tavatonta huomiota. Mutta muutamia päiviä myöhemmin\ntuli Olavi Sverkerinpoika Ruotsin ja herttuan lähettiläänä.\n\nHän oikaisi kyllä ensi huhun, mutta kun hän tavoitteli Sigismundin\nsuosiota päästäkseen hänen avullaan linnanherraksi Tukholmaan,\nkuvaili hän Kaarle herttuaa mitä mustimmin värein.\n\nMutta Olavi Sverkerinpoika toi mukanaan Upsalan kokouksen päätöksen,\nja hänenkin nimensä oli sen alla. Sitä ei Sigismund, harras\npaavilainen, voinut antaa hänelle anteeksi, ja sentähden Olavi\nSverkerinpoika turhaan kosiskeli Tukholman linnan päällikkyyttä.\n\nValtaneuvokset Ture ja Klaus Bjelke ynnä Eerik Sparre lähetettiin\nkohta Puolaan Olavi Sverkerinpojan jälkeen tekemään kuninkaalle\nselkoa olosuhteista ja pyytämään hänen allekirjoitustaan Upsalan\nkokouksen päätösten alle. Edelleen oli näiden herrojen taivutettava\nkuningas määräämään lähtöaikansa Ruotsiin, sillä herttua varustaisi\nlaivaston häntä noutamaan.\n\nNyt katsottiin suurin varovaisuus tarpeelliseksi, ja katolisten\nneuvonantajainsa neuvosta kirjoitti Sigismund herttualle ja kiitti\nhäntä kaikista vaivoista. Valtakunnan lait ja vapaudet tahtoi hän\npitää voimassa eikä uskonnon tähden ketään vihata tai rakastaa,\nvaikkei hän tahtonut eikä voinut vahvistaa hänen poissaollessaan\ntehtyjä Upsalan kokouksen päätöksiä. Sellaisen vastauksen sai Olavi\nSverkerinpoika viedä kotiin. Eri kirjoituksessa määräsi kuningas,\nmilloin laivaston oli oltava vastassa Danzigissa.\n\nMutta matkalle tarvittiin myös säätyjen suostumus ja rahaa.\nVihdoin matka hyväksyttiin, ja kuningas sai kolme tynnyriä kultaa\nmatkakassaansa. Kuitenkin täytyi hänen luvata tulla takaisin ennen\nsyksyä 1594, muuten säädyillä olisi lupa etsiä toinen kuningas.\n\nHeti kuningattaren tervehdyttyä oli lähdettävä matkalle. Weikselin\nvesi oli tällä kertaa sangen korkealla, ja sentähden päätettiin\nmatkustaa pitkin virtaa. Useita laivoja varustettiin mitä upeimpaan\nkuntoon, ja elokuun 3 päivänä 1593 nousivat kuningas ja kuningatar ja\nAnna prinsessa laivaan suuren seurueen keralla.\n\nMatka kävi onnellisesti, ja elokuun 14 päivänä nousivat korkeat\nvieraat maihin Danzigissa, ja heidät otettiin vastaan suurilla\njuhlallisuuksilla.\n\nMutta hyvät välit eivät kestäneet kauan, kiitos siitä katolilaisten\nvaikutukselle. Suurin osa väestöstä oli protestanttista, ja sillä\noli vanhojen vapauksien ja oikeuksien mukaan muutamia kirkkoja\nhuostassaan jumalanpalveluksiaan varten. Mukana seuraavat katoliset\npapit eivät jättäneet siitä ilmoittamatta kuninkaalle. Ja kuninkaan\nuskonkiihko oli palavampi kuin tavallisesti. Hän oli aivan äskettäin\nkieltänyt evankeliset pitämästä jumalanpalveluksiaan Krakovassa,\nPosenissa, Vilnassa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut sisartaan\nomistamaan katolista oppia, oli hän kuitenkin karkoittanut hänen\npappinsa.\n\nMatkalla Weikseliä alaspäin oli hän tuominnut hylyiksi Thornin ja\nElbingin evankeliset kirkot, miksei hän samoin istuisi oikeutta\nDanzigissa? Hänen katoliset pappinsa kehoittivat häntä siihen.\n\nAnna neitsyt seisoi kannella hieman loitommalla. Hän kuunteli\npuhetta, mutta ei virkkanut sanaakaan. Silloin lähestyi Malaspina.\n\n\"Armollinen herra\", sanoi hän lempeällä, sointuisella äänellään,\n\"huomenna saarnataan evankeliumia siitä, kuinka Vapahtaja meni\ntemppeliin ja ajoi sieltä ne, jotka ostivat ja myivät ja tekivät\nherranhuoneen ryövärien luolaksi... ettekö te tahdo tehdä samoin?\"\n\n\"Tahdon, tosiaankin!\" huudahti Sigismund. Anna loi salamoivan\nsilmäyksen pappismieheen, ja tämä vastasi siihen. Niin he seisoivat\ntuokion vastatusten, kukaan ei tiedä mitä he lukivat toistensa\nsilmistä, mutta molemmat olivat kalmankalpeat kääntyessään pois.\n\nTure Bjelke ja Eerik Sparre käyttivät kaiken puhelahjansa ehdotusta\nvastustaakseen. He sanoivat kuninkaalle, että niin väkivaltainen\nmenettely loukkaisi koko Ruotsin kansaa, joka luonnollisesti\nodottaisi samallaista kohtelua.\n\nHuhu asiasta levisi pian kulovalkeana kauas ympäristöön. Danzigin\nväestö pelkäsi, että kuningas joukkojensa avulla aikoi riistää\nkaupungin vapaudet ja oikeudet. Maistraatti valmistautui kohtaamaan\nväkivaltaa väkivallalla, ja alempi kansa ilmaisi äärimäistä\nkatkeroitumista, niin pian kuin puolalaiset sotamiehet näyttäytyivät\nkaduilla. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että muutamat työmiehet,\njotka kantoivat suurta rautatankoa ahtaalla kadulla, tulivat erään\npuolalaisten herrojen heitukan kanssa vastatusten.\n\n\"Tieltä pois!\" karjaisivat kantajat, mutta kun heitukka ei\nnoudattanut kehoitusta, sai hän sysäyksen rautakangesta.\n\nVimmastuneena hän veti miekkansa ja löi muuatta kantajaa käsivarteen.\n\nNyt oli sota julistettu!\n\nMerimiehiä, käsityöläisiä, työmiehiä joka maata riensi auttamaan\nrautatangon kantajaa.\n\nPuolalaisia sotamiehiä taasen syöksyi tappelemaan maanmiehensä\npuolesta.\n\nNousi hirmuinen metakka, monia surmattiin ja vielä useampia\nhaavoitettiin. Mutta kansa oli mellakassa lähtemäisillään pakosalle,\nkun torille ryntäsi maistraatin joukkoja 400 miestä. Nyt alkoi sota\nuudella otteella.\n\nPuolalaiset, jotka olivat liian heikkoja puolustautumaan, syöksyivät\nlähimpiin taloihin, tunkeutuivat väkivallalla rauhallisten asujanten\nluo ja ampuivat sieltä taajaan väkijoukkoon.\n\nLaukauksiin vastattiin ulkoa, ja useita kuulia lenteli läpi\nikkunoiden taloon, jossa kuningas asui.\n\nKaikkialla huutoja ja vaikeroimisia, jotka nousivat yli kaikkien\nkuvausten!\n\nJoukko puolalaisia oli majoitettu erääseen puutarhaan, ja kuultuaan\nmitä oli tekeillä tahtoi se rientää toveriensa avuksi. Mutta\nmaistraatti oli nähnyt sen ja ajoissa nostattanut vipusillan.\n\nKaiken tämän aikana pysyi Sigismund hiljaa huoneissaan; hän valitti\nonnettomuustapausta, mutta ei voinut mitään sen torjumiseksi.\n\nKlaus Bjelke lähti kaupungin pormestarin kera paikalle. Henkensä\nuhalla tunkeutuivat he taistelevain väliin ja onnistuivat vihdoin\neroittamaan taistelevat puolueet toisistaan. Kuningatar pelästyi\nniin, että hovi heti sen jälkeen muutti Weikselmündeen, josta oli\nlähdettävä merille heti laivaston saavuttua.\n\nKaikissa kirjeissään oli herttua pyytänyt ja kehoittanut Sigismundia\nsuosiolla hyväksymään Upsalan päätöksen ja vahvistamaan evankelisen\nopin Ruotsissa, muuten saattoi syntyä suuria levottomuuksia, sillä ei\nherttua eivätkä säädyt aikoneet luopua vakaumuksestaan.\n\nDanzigissa käsiteltiin kysymystä suullisesti.\n\n\"Teidän Majesteettinne täytyy ajatella\", sanoi Eerik Sparre, \"kuinka\nvaikeaa on oleva pitää valtikkansa alla niin suurta, mutta kaukaista\nvaltakuntaa kuin Ruotsia, jollei kuningas ole sen asukkaiden\nrakastama\".\n\n\"En tahdo ketään uskonoppinsa tähden rakastaa tai vihata\", virkkoi\nSigismund uutterasti vuoleskellen pikku rasiaa, jonka hän aikoi\nlahjoittaa kuningattarelle.\n\n\"Teidän armonne on lapsuudestaan saakka tunnettu hartaasta innostaan\nja rakkaudestaan katoliseen oppiin, ja se on herättänyt epäilyksiä\nRuotsin luterilaisissa asukkaissa!\"\n\n\"Vaikken tahdo ketään oppinsa tähden rakastaa tai vihata\", sanoi\nkuningas hajamielisesti, kaikin voimin hieroen rasiaa saadakseen sen\nkirkkaaksi.\n\n\"Uskollisena alamaisena olen velvollinen sanomaan, että näitä\nepäluuloja on suuresti lisännyt ankara menettely luterilaisia kohtaan\nPuolassa, eikä ole vaikea ennustaa, että yleinen levottomuus tulee\nlisääntymään, kun saapuu tieto meteleistä täällä Danzigissa.\"\n\n\"Aiotaanko minut tehdä syypääksi kansanmellakoihin?\" Kuningas jatkoi\nhierontaansa entistään innokkaammin.\n\n\"Siitä voi olla eri mieliä. Mutta varmaa on, että teidän armonne\nsaavuttaisi menetetyn alamaistensa rakkauden parhaiten takaisin\navoimesti ja vapaaehtoisesti tunnustamalla Upsalan päätöksen; se\nrauhoittaisi myös ainaiseksi ruotsalaisten väkivallanpelon.\"\n\nNyt ei rasia voinut enää kirkastua. Kuningas nousi. \"Olkaa varma,\ntahdon tehdä kaiken minkä voin rakkaiden ruotsalaisteni hyväksi,\nmutta velvollisuuttani ja omaatuntoani vastaan toimimaan ei minua\nkukaan saa... Nyt täytyy minun mennä kuningattaren luo.\" Ja niin\npoistui hurskas kuningas.\n\nEerik Sparre katsoi hänen jälkeensä... mutta vähitellen kirkastui\nsynkkä katse.\n\n\"Jollei hän tahdo eikä saa jesuiittain tähden\", jupisi hän, \"niin\nkyllä tämä hänen sijaansa... mutta herttua, herttua...\"\n\nKuningattaren luo mennessään kohtasi kuningas Malaspinan.\n\n\"Haluaako teidän majesteettinne ripittäytyä?\" kysyi tämä.\n\n\"Kyllä, ystäväni, heti paikalla. Sinä olet ainoa uskottuni.\"\n\n\n\n\n3.\n\nENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.\n\n\nOlavi Sverkerinpoika oli palannut Ruotsiin tuoden sen viestin, ettei\nkuningas tahtonut allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätöstä, mutta\npaluupäivänsä hän oli päättänyt.\n\nToista tietä oli Kaarle saanut tietoonsa, että Juhana Sparre oli\nlähetetty Viroon ja Suomeen ottamaan uskollisuudenvalaa asukkailta ja\nlinnanherroilta.\n\nSitä paitsi oli Klaus Fleming velvoitettu noudattamaan ainoastaan\nSigismundin käskyjä.\n\nHerttuaa suututti; niiden maiden, jotka kuuluivat Ruotsin valtakunnan\nkruunulle, tarvitsi totella ainoastaan Tukholmaan asetettua\nhallitusta aina siihen saakka, kunnes kuningas itse otti hallituksen\nkäsiinsä.\n\nSuurin osa laivastosta oli sijoitettu Suomeen Klaus Flemingin\nkomentoon. Herttua tiesi aivan hyvin, että oli turhaa pyytää häntä\nluopumaan päällikkyydestään.\n\nSentähden päätettiin turvautua viekkauteenpa neuvosto kirjoitti, että\namiraali matkalla Danzigiin tahtoisi poiketa Söderköpingiin muonaa\nnoutamaan.\n\nMutta Klaus Fleming oli liian ovela käydäkseen koukkuun. Hän vastasi,\nettä kulkuväylä Stegeborgin edustalla oli liian matala, niin ettei\nhän voinut tulla sinne.\n\nSilloin ehdotettiin hänelle Kalmarinsalmea toivoen, että siellä\nsaataisiin hänet eroitetuksi laivastosta. Siihen hän sanoikin\nolevansa tyytyväinen ja lupasi tulla. Mutta hän purjehtikin suorinta\ntietä Danzigiin. Ja ne harvat laivat, jotka olivat Ruotsin puolella,\noli lähetettävä jälestä.\n\nUhkaavina kasaantuivat pilvet kaikilta suunnilta, ei ihme, jos\nKaarlen otsa synkistyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun 29 päivänä saapui Sigismundin laivasto vihdoin Danvikin\nrannikolle. Siihen kuului 27 Klaus Flemingin tuomaa laivaa, mutta\nkaikki huonosti sisustettuja ja huonosti purjehtivia. Eerik Sparre\nja Klaus Bjelke olivat tuoneet mukanaan kolmetoista laivaa, mutta\nnämäkin katsottiin vähemmän sopiviksi kuningasperheen kuletukseen.\nHovimiestensä huolenpidosta oli Sigismund onnistunut saamaan\nhyyrätyksi muutamia hollantilaisia laivoja ja niillä oli hän lähtenyt\nmatkalle kuningattaren, prinsessan ja hovin ylhäisimpäin keralla.\nMuut kaikki oli lastattu ruotsalaisiin laivoihin. Matkalla olivat\nkuninkaan kolme hollantilaista laivaa ja Klaus Flemingin laiva\njätättäneet tykkönään kaikki muut, ja Elfsnabbissa oli niitä täytynyt\nodottaa viikkokausi. Vähitellen ne saapuivat kaikki, ja sitten\npurjehdittiin pitkin saaristoa Tukholmaa kohden.\n\nSyyskuun 29:s päivä pysyttiin hievahtamatta Danvikissa. Sillä\nSigismundin suojeluspyhimys oli arkkienkeli Mikael, joka voitti\npimeydenruhtinaan, samoinkuin Sigismund oli nyt voittoisasti\ntaisteleva Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia kerettiläisiä vastaan;\nja hän sovitti asiansa niin, että hänen elämänsä merkillisimmät\ntapaukset sattuivat tämän pyhimyksen päiväksi. Vasta syyskuun\nkolmantena päivänä, Mikkelin päivänä, soudettiin laivastoa virtaa\nylöspäin.\n\nTukholman laivalaiturissa seisoi kuningasta vastassa Kaarle herttua\nvaltaneuvoston ja monien pappismiesten keralla. Pappien eturinnassa\noli uusi arkkipiispa Angermannus. Ja lankeaa luonnostaan, että\nuteliaita oli tuhansittain kerääntynyt ympärille.\n\nLaivojen lähestyessä havaittiin heti ensimäisessä kuningas ja hänen\ntoisella puolellaan paavin lähettiläs, toisella puolen Akseli\nLejonhufvud ja Klaus Fleming.\n\nMuilla laivoilla vilisi ihmisiä, enimmäkseen ulkomaalaisia,\npuolalaisia, itävaltalaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Heidät oli\nhelppo tuntea erilaisista puvuistaan.\n\nKuninkaan laivalla oli hänen seurueensa pukeutunut mustiin.\nIlmeisesti tahtoi hän osoittaa, millaista väkeä mieluimmin näki\nläheisyydessään.\n\nEerik Sparre ja Klaus Bjelke seisoivat kappaleen matkan päässä ja\nkeskustelivat nuoren miehen kanssa, joka tähystelevin katsein näytti\netsivän jotakin katseluhaluisesta ihmisjoukosta, mikä tunkeili\nrannalla.\n\nHerttua ei puhutellut ketään, mutta hänen katseensa, joka oli\nsuunnattu laivoihin, synkistyi yhä enemmän.\n\nVihdoin oli kuninkaan laiva laiturissa, sieltä työnnettiin\nkäymäsilta, ja lujin ja vakavin askelin meni herttua sitä myöten\ntoivottamaan kuningasta tervetulleeksi.\n\nTämä oli sillä välin saanut tietoonsa, että mies, joka seisoi setää\nlähinnä, oli Angermannus, hänen isänsä ja hänen itsensä kiihkein\nvastustaja.\n\nMolemmat sukulaiset tervehtivät kylmästi ja vieraasti toisiaan.\n\nKaarle piti pitkän puheen, jossa hän kehoitti Sigismundia\nhallitsemaan valtakuntaa niin, että voisi siitä vastata Jumalan ja\nomantuntonsa edessä.\n\nVastaus oli lyhyt ja ynseä; heidän ensi kohtauksensa oli enteenä\nheidän tulevaisista keskinäisistä suhteistaan.\n\nHerttuan vihastunut katse kiintyi sen jälkeen Flemingiin ja Akseli\nLejonhufvudiin.\n\nHän puhkesi kiihkeihin soimauksiin heitä molempia kohtaan ja vaati,\nettä heidät oli asetettava oikeuden eteen.\n\nFleming vaikeni, mutta Akseli Lejonhufvud antoi sanan sanasta ja\nvastasi niin tuimin ja rohkein sanoin, että Sigismund itse katsoi\ntäytyvänsä käskeä hänet vaikenemaan.\n\nSigismund meni sitten noutamaan kuningatarta ja lähti yhdessä\ntämän kanssa linnaan, paavin lähettiläs ja koko paavilainen\nhenkivartiostonsa saattueenaan.\n\nKlaus Bjelke oli keksinyt Kustaa Brahen niiden herrojen joukossa,\njotka seurasivat herttuaa laivalle.\n\n\"Anna neiti on tuolla\", kuiskasi hän tälle.\n\n\"Missä, missä?\"\n\n\"Nuori mies, joka juuri puhuu Eerik Sparren kanssa, ja joka näyttää\nodottavan jotakin.\"\n\nKustaa Brahe seisoi samassa valepukuisen neidin rinnalla.\n\n\"Armollinen neiti!\" sanoi hän kiihdyksissään.\n\nSäteilevin silmin kääntyi puhuteltu häneen. \"Odotin sinua\", vastasi\nhän.\n\nEerik Sparre oli hymyillen vetäytynyt syrjään.\n\n\"Anna\", sanoi Kustaa Brahe, \"rakas Anna!\"\n\n\"Anna minulle käsivartesi ja tule kerallani linnaan.\"\n\nKustaa teki niin. \"Miksi tämä puku?\" kysyi hän.\n\n\"Sinun tähtesi, kiittämätön, tahdoin tavata sinua ja välttää setääni,\nkarhua.\"\n\nAnnalla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä. He olivat pikemmin kaksi\ntoverusta, jotka kohtasivat toisensa pitkän eron jälkeen, kuin kaksi\nnuorta rakastavaista.\n\nTurhaan koetti Kustaa virittää hellempää säveltä. Anna keskeytti\nhänet kysyen milloin yhtä, milloin toista, ja linnaan saavuttaessa\nhän puristi Kustaan kättä ja luvaten pikaista tapaamista riensi\nportaita ylöspäin.\n\nKummissaan katsoi Kustaa hänen jälkeensä. \"Omituinen, oikukas kuten\naina\", jupisi hän itsekseen kulkien verkkaan tietään.\n\nMieliala kansan keskuudessa ei ollut suopea kuninkaalle. Ihmeteltiin\nmitä varten katolinen seurue oli tarpeen, ja luottamus herttuaa\nkohtaan lisääntyi.\n\nKaarlen otsalla oli synkempi ukkospilvi kuin koskaan. Mitä taisteluja\noli seuraava!... Mitä saattoikaan olla odotettavissa ja pelättävissä?\n\nTuli mitä tuli, hän tahtoi seista lujana ja puolustaa viimeiseen\nsaakka isänsä työtä ja maan tulevaisuutta. Mutta neuvosto...\nsaattoiko herroista luottaa kehenkään? Ei, ei kehenkään. He\najattelivat vain omia etujaan ja kalastamista samassa vedessä...\n\nTässä oli pidettävä silmät auki, varottava hairahtumista... parasta\noli antaa asiain kehittyä itsestään...\n\nMutta Kaarle pelkäsi omaa kiihkeyttään; hän kutsui sentähden\nneuvoston kokoon, mutta Fleming ja Lejonhufvud jätettiin kutsumatta.\n\nTäällä päätettiin heti lähettää kuninkaalle kirjoitus, jossa\npyydettäisiin häntä vahvistamaan Upsalan kokouksen päätös ja\nAngermannuksen nimitys arkkipiispaksi ja lähettämään pois maasta\npaavin lähettiläs, jesuiitta Malaspina.\n\nMelkein heti sen jälkeen herttua matkusti Tukholmasta Nyköpingiin. Ei\nkuninkaalla eikä neuvostolla ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät\nhänestä.\n\nHerrat neuvottelivat keskenään. Asema oli tosin kireä, mutta\nSigismund ei tulisi viipymään kauan, ja silloin oli hallitus heidän\nkäsissään.\n\nOli sentähden tärkeää jatkaa Ruotsin ja Puolan yhteyttä, ja jos vain\nsaatiin kuningas allekirjoittamaan Upsalan päätös, oli suurin vaikeus\npoistettu.\n\nRukouksin ja selityksin koetettiin häntä taivuttaa siihen mutta se\noli mahdotonta! Malaspina ja hänen joukkueensa puhui toista kieltä.\n\n\"Eikö Ruotsi ole perintövaltakunta\", sanoi viekas jesuiitta, \"ja eikö\nsen siksi ole vastustelematta alistuttava kuninkaan tahtoon?\"\n\nPuolalainen aatelismies Tarnovski, joka oli niin kuninkaan kuin\npaavin lähettiläänkin suuressa suosiossa, pani kätensä sydämelleen\nja pyysi, ettei hänen armonsa alentuisi hieromaan sopimuksia\nalamaistensa kanssa, siten hän sitoisi vain kätensä vastaiseksikin.\n\nSellaisia neuvoja kuunteli Sigismund mielellään, mutta kun Tarnovski\narveli, että oli iskettävä navakasti ennenkuin vastustajat ehtivät\nvalmistautua, silloin seisoi Sigismund neuvotonna; hän ei ollut\nmikään toiminnan mies, ja Malaspina saattoi kyllä leimahtelevassa\nkiihkeydessään laatia ehdotuksia, mutta hänessä ei ollut miestä\ntoteuttamaan niitä ainoatakaan.\n\nSillä välin kiihtyivät mielet kiihtymistään; jo ensi päivinä\nkuninkaan saavuttua oli tapahtunut kahakoita kaupunkilaisten ja\npuolalaisten välillä, yhä useammat äänet nousivat vaatimaan, että\njesuiitat oli ajettava maasta pois.\n\nPelättiin, että puhkeaisi levottomuuksia, eikä Sigismund tiennyt\nmihin ryhtyä.\n\nOvela Malaspina keksi neuvon. Kuninkaan oli oltava noudattavinaan\nkansan toivomusta ja levitettävä huhupuhetta, että katolilaiset\nolivat öiseen aikaan purjehtineet laivalla pois. Katolisten pappien\noli pukeuduttava maallisiksi eri ammattilaisiksi. Muutamat pistettiin\nkuninkaan henkivartiostoon, toiset kyökkiväen joukkoon, vielä\nuseammat kuninkaan palvelijain joukkoon, kaikkialle, mihin heitä\nsaattoi panna paljastusta pelkäämättä.\n\nKuninkaan laskuun oli vuokrattu suuri talo Suurkirkon törmältä. Siinä\nasui paavin lähettiläs Malaspina.\n\nTalon edustalla oli kaksikymmenmiehinen vartio. Siihen kuului\nainoastaan puolalaisia heitukoita kuninkaan kaartista. He olivat\npuetut ihonmukaisiin tummanpunaisiin liivitakkeihin, joissa oli\nhopeanyörit; heillä oli pitkät ja väljät, tummanpunaiset roimahousut,\njotka kurenauhalla oli kiinnitetty nilkkaan, ja päässä oli korkeat\nkarvalakit.\n\nPuolalaiset olivat kauniita, muhkeita miehiä, heillä oli tummat,\nsalamoivat silmät, mustat kulmakarvat, kapeat, rinnalle riippuvat\nviikset ja leukaparta. Heidän ulkonäössään oli jotakin etelämaalaista\nomituisuutta, joka silmäänpistävästi erosi ruotsalaisista.\n\nRyhti oli sotainen, ja aseena ei ollut ainoastaan käyrä miekka, vaan\nmyös ladattu musketti olalla. Niin oli herätettävä kansassa kauhua.\n\nMutta siitä ei tullut mitään. Huhu oli tiennyt kertoa heidän\nedellään, että he olivat järjestään arkoja raukkoja, jotka mieluummin\npakenivat kuin taistelivat.\n\nEivät edes naisetkaan hullaantuneet heidän kauniista ulkonäöstään.\nHe katselivat heitä kuin koreita nukkeja ja pilkkasivat ja ivasivat\nheitä.\n\nJo ensi kohtaus ruotsalaisten kanssa oli päättynyt pahoin\npuolalaisille, ja halveksuminen lisäsi ynseyttä, joka oli juurtunut\nsyvälle jo heidän saapuessaan.\n\nMainitussa talossa Suurkirkon törmällä asui Malaspina toisessa\nkerroksessa. Tällä hetkellä loikoi hän mukavasti sohvalla. Muuan\nporvarispukuun puettu munkki seisoi kumartuneena suuren matkakirstun\nyli, josta nosteli joukon kirjoja, luki ensin ääneen niiden nimet\nennenkuin laski ne sohvan viereiselle pöydälle, niin että lähettiläs\nmukavasti saattoi ottaa minkä kirjan tahtoi.\n\nKokonaisen pinon kirjoja oli munkki latonut vierelleen lattialle.\n\n\"Viivähdähän vähän, veli Amadeus\", sanoi Malaspina. \"Nuo kirjat saat\nkantaa huoneeseesi, ne on jaettava kansalle.\"\n\n\"Lahjoitettava pois?\"\n\n\"Jos antaja voi saada itselleen jotakin hyvikettä, ei minulla ole\nmitään sitä vastaan.\"\n\n\"Itsepintaista kansaa, aina valmista tappeluun, teidän ylevyytenne.\"\n\n\"Naisetkin?\"\n\n\"Luulen, että he ovat pahimmat.\"\n\n\"Kylläpähän kesyttyvät! Kaikki evankeliset kirjat, varsinkin\nraamatut, jotka tavataan, on anastettava hyvällä tai pahalla,\nhoukutellen tai peloitellen, kullalla tai väkivallalla! Raamattuja\n_ei saa_ olla muiden kuin kirkonpalvelijain käsissä, niillä tarkoitan\ntietysti katolisen kirkon palvelijoita.\"\n\n\"Ymmärrän sen, teidän ylevyytenne!\"\n\n\"Edelleen tahdon, että hankit kaikki mahdolliset tiedot niistä\nsuhteista, jotka -- jotka koskevat kuninkaallista perhettä...\nSigismundia tunnemme jonkun verran, mutta Anna prinsessaa liian\nvähän, ja kun hän luultavasti palaa Puolaan, on tärkeää tietää, ketkä\ntäällä... olen kuullut mainittavan erään Kustaa Brahen, joka on\nhänelle sukua... ja on välttämätöntä saada tietoon...\"\n\n\"Kyllä, teidän ylevyytenne.\"\n\n\"Mikä sinua vaivaa, veli? Oletko sairas?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa.\"\n\n\"Silloin on tapahtunut jotakin.\"\n\n\"Jotakin hirveää.\"\n\n\"Puhu, mies, mitä sitten?\"\n\n\"Minä en voi!\" Munkki oli noussut. Hän seisoi kädet riipuksissa ja\ntuijottaen eteensä.\n\n\"Nyt tiedän\", nauroi Malaspina. \"Et pysty hovimestarin tehtäviin.\"\n\n\"Yhtä hyvin kuin kuka tahansa, teidän ylevyytenne!\" Munkki teki\nkaiken voitavansa salatakseen nyyhkytystään.\n\nMutta Malaspina ymmärsi väärin hänen omituisen liikutuksensa. \"Mene\nlevolle, Amadeus\", sanoi hän jokseenkin kärsimättömästi, \"ja lähetä\ntänne veli Antoine\".\n\n\"Ei häntä, ei häntä\", änkytti kalmankalpea munkki.\n\n\"Hänet, eikä ketään muuta\", huusi Malaspina hypähtäen pystyyn. \"Pidän\nitse huolen kirjalähetyksestä Suomeen. Antoine saa mennä viemään;\nkutsu hänet heti tänne.\"\n\n\"Hän ei voi tulla\", huudahti munkki epätoivoissaan.\n\nLähettiläs seisoi ymmällä. \"Mikäs estää?\" kysyi hän pelokkaalla\näänellä.\n\n\"Antoine on jo matkustanut niin kauas kuin hän voi päästä!\" ähkyi\nmunkki.\n\n\"Puhu selvemmin!\"\n\n\"Hän on kuollut!\"\n\n\"Kuollut!\"... Ällistyneenä tuijotti Malaspina eteensä.\n\n\"Kerettiläiset ovat murhanneet hänet!\"\n\n\"Murhanneet?\"\n\n\"Niin, teidän ylevyytenne! Yöllä, kuten tavallista, on ollut verinen\ntappelu meikäläisten ja ruotsalaiskoirien kesken. Antoine, joka oli\npukeutunut kuninkaan soittajaksi, oli luultavasti sattunut tulemaan\npaikalle tai kenties ollut mukana alusta alkaen, sitä en tiedä...\nhänen ruumiinsa vain löydettiin varhain aamulla!\"\n\n\"_Mistä_ löysitte hänet?\"\n\n\"Itäiseltä Pitkäkadulta, merilaiturin läheltä. Monista verilätäköistä\npäättäen oli siellä mahtanut olla kova ottelu, mutta ruumiita ei\nollut muita kuin veljen. Kerettiläiset olivat kai ehtineet korjata\npois heikäläisten ruumiit.\"\n\n\"Mikä onnettomuus, hän pystyi kaikkeen... Oletteko korjanneet ruumiin\npois?\"\n\n\"Olemme, teidän ylevyytenne, mutta se otti koville... väkijoukko\nseurasi kintereillä ja tukki tien... erittäinkin oli vaikeaa saada\nhänet tänne... Eikö kuulunut mitään melua?\"\n\n\"Ei, miten varhain se oli?\"\n\n\"Kahdeksan aikaan. Meillä oli monet rettelöt, ennenkuin saimme paarit\nja kantajat!\"\n\n\"Ikävä, että sain tiedon näin myöhään. Missä on ruumis?\"\n\n\"Alakerrassa, vasemmalla.\"\n\nMalaspina riensi ulos.\n\n\"Kirottu kerettiläismaa\", jupisi munkki. \"Toivoisin näkeväni heidän\nkaikkien palavan helvetin tulessa...\"\n\nMunkki istuutui kyyryisilleen lattialle ja nyyhkytti ääneen.\n\nSynkkänä kuin ukkospilvi lähti lähettiläs linnaan. Keskustelu\nkuninkaan kanssa venyi jokseenkin pitkäksi; ei voitu paljastaa\nja asianmukaisesti rangaista väkivallan tekijöitä. Mutta nyt oli\nannettava aiottu isku ja julkisesti osoitettava, että kuningas\nSigismund menetteli miten hyväksi näki, pelkäämättä niskoittelevia\nalamaisiaan.\n\nHautaus oli tapahtuva murhan jälkeisenä päivänä.\n\nMalaspina jakoi tarpeelliset käskyt, surusaatto oli oleva suuri ja\nloistava.\n\nAinoa, mikä pidettiin salassa, oli aiottu hautauspaikka.\n\nVanhan tavan mukaan haudattiin Tukholmassa kuolleet muukalaiset\nKlaran kirkkomaahan, mutta niin ei ollut tällä kertaa tapahtuva.\n\nSigismund tahtoi näyttää kuninkaallista valtaansa ja mahtiaan ja\nkäski sen tähden, että munkki oli haudattava Ritariholman kirkkoon,\njohon siihen asti oli haudattu ainoastaan kuninkaallisia ja\nruhtinaallisia henkilöitä ja maan suurmiehiä.\n\nKatolilaiset papit vapisivat rohkean hankkeen tähden, mutta Malaspina\nsanoi heille, että se tapahtui kuninkaan käskystä, ja että heidän\noli kirkon uskollisina poikina ja veljeskuntansa jäseninä täytettävä\nvelvollisuutensa, vaiettava ja toteltava.\n\nIllalla kuuden ja seitsemän välillä oli virallisen juhlakulkueen\nlähdettävä liikkeelle. Sattui olemaan aivan hirveä sää -- tuuli\npuhalsi ja tuprutti lunta, niin että katuja oli melkein mahdoton\nkulkea. Jokainen, joka voi, pysyttelihe sen tähden kotosalla, kunnes\näkkiä levisi huhu, että hautajaissaatto menikin Ritariholmaan, eikä\nKlaran kappeliin, kuten oli odotettu. Silloin ei merkinnyt mitään\nlumisohju ja loka; jokaisen, joka kynnelle kykeni, oli lähdettävä\ntöllistelemään.\n\nVarovaisuus, jota tähän asti oli noudatettu pukemalla munkit\nja papit valepukuihin, oli nyt jätetty sikseen; vainaja oli\nkirkastettava marttyyriksi, eikä hänen uskonveljiensä tarvinnut\npiiloutua maailmalta. Munkkiparven, joka nousi puoleen sataan, oli\nkokonaisuudessaan otettava osaa maahanpaniaisiin.\n\nIllalla seitsemän aikaan oli aivan pimeä, niin että ainoastaan\npienten käsilyhtyjen avulla saattoi kulkea kaduilla.\n\nOhikulkijoissa herätti ihmetystä, kun vartiosto Malaspinan talon\nedustalla, mikä nousi kahteenkymmeneen, oli päivän kuluessa lisätty\nviiteenkymmeneen. Myöhemmin marssi linnasta 150 miestä kuninkaan\nhenkivartioväkeä, niin että nyt kaikkiaan kaksisataa miestä\nasettui ruotuihin ja riveihin Suurkirkon rinteelle. Tämä kiihoitti\nuteliaisuuden äärimmilleen, ja kansaa virtaili paikalle joukoittain.\n\nSuruhuoneesta lähti saattue liikkeelle paavin lähettilään säätämässä\njärjestyksessä. Ensin tuli 20 heitukkaa kaksimiehisissä ruoduissa,\nsen jälkeen mainitut viisikymmentä munkkia, samoin kaksitellen,\nkullakin pieni valkoinen risti käsissään. Molemmin puolin kulkivat\nsoihtujen kantajat. Sitten tuli itse paavin lähettiläs, ja hänen\njälessään kaksitoista mustapukuista kirkonpalvelijaa kantaen\nruumiskirstua. Lopuksi tuli seitsemänkymmentä heitukkaa kuninkaan\nhenkivartiostosta. Kirstun molemmin puolin kulkivat kuoripojat\nhäilyttäen suitsutusastioitaan ja säestäen munkkien yksitoikkoista\nlatinankielistä laulua. Äärimäisinä saattueen molemmin puolin\nkulki asestettuja heitukoita estääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa\ntunkeutumasta tielle.\n\nUteliaiden katsojain joukosta sateli meheviä kompasanoja kaljupäille\nmunkeille. Heitä ei voitu sietää, mutta vastenmielisyys saattoi\npukeutua ainoastaan pilkkaan. Kansa pysyi vielä tyynenä, sillä\nuskottiin varmasti, että matka kävi Klaran kirkkoon.\n\nMutta kun ruumissaatto menikin suoraa päätä Ritaritorille ja edelleen\nRitariholmaan eli vanhaan fransiskaaniluostariin, silloin kuului\nensin synkkää murinaa, joka pian puhkesi kiihkeihin ja onnettomuutta\nennustaviin huudahduksiin.\n\nPäävahdin ylipäällikkö asettui neljän miehen seuraamana kulkueen\ntielle. Paikalle riensi useita evankelisia pappeja; he selittivät,\nettei maan mainiointa hautauspaikkaa saanut häväistä niin halvan\nhenkilön hautaamisella, ja kaikkein vähimmin voitiin sitä kunniaa\nsuoda katoliselle, sittenkun evankelinen oppi oli yleisesti\ntunnustettu koko valtakunnassa.\n\nPidettiin pitkiä puheita latinaksi molempain uskojen tunnustajain\nkesken, mutta protestanttien täytyi peräytyä, kun Malaspina näytti\nkuninkaan omakätisen lupakirjan, että pater Antoine saatiin haudata\nRitariholman kirkkoon. Suuttuneina ja vastahakoisina annettiin tietä\n\"jumalattomalle kulkueelle\", joksi kansa sitä nimitti.\n\nMunkkien ulvoessa messujaan ja kansan kirkuessa saapui saattue\nvihdoin kirkon luo. Heitukat muodostivat kujan kirkon pääovelle ja\ntähtäsivät ladatut muskettinsa tunkeilevaa väkijoukkoa kohden. Kulkue\nmeni kirkkoon, ja ovet suljettiin.\n\nMutta silloin kansan kiukku leimahti entistään kiivaammin. Ovia\njyskytettiin kivin ja kangin, jotta saataisiin ne auki. Vihdoin\nonnistuttiinkin ne yhteisvoimin rikkomaan, ja hurjasti hurraten\nsyöksyi väkijoukko kirkkoon. Monet kaadettiin kumoon ja tallattiin\njalkoihin, ja munkkiparvi vetäytyi kirkossa niin yhteen kasaan kuin\nsuinkin.\n\nSaarnatuolissa seisoi katolinen pappi pitämässä saarnaa latinaksi;\nmuutamia huimapäitä veitikoita törmäsi ylös portaita vetäen hänet\nkynttäkautta alas, toiset taasen sillaikaa pakoittivat ruotsalaisen\npapin nousemaan ylös ja saarnaamaan.\n\nTämä änkytti aluksi eikä tiennyt mitä sanoa, mutta nähdessään kansan\nja munkit sai hän pian sanoiksi ja kiitti ja ylisti Jumalaa, joka\noli suonut kansalle paavilaisuuden pahennuksista puhdistetun uskon,\nja manasi läsnäolevia katolilaisia heti siihen kääntymään. Jolleivät\nhe sitä voineet, kehoitti hän heitä ainakin poistumaan kirkosta\nhäpäisemästä luterilaiseen jumalanpalvelukseen vihittyä temppeliä\nprotestanteille vastenmielisillä seremonioillaan, vihkivesillään,\nsuitsutuksillaan ja katolisilla messuillaan.\n\nTämän kaiken puhui hän ensin ruotsiksi ja sitten sujuvasti latinaksi.\nKumma kyllä, kuunneltiin häntä kärsivällisesti loppuun saakka.\n\nSitten astui esiin paavin lähettiläs, asettui majesteetilliseen\nasentoon saarnatuolin eteen ja manasi protestantteja, joita hän sanoi\nkyykäärmeiden sikiöiksi ihmismuodossa, kuningas Sigismundin nimessä\npoistumaan, muuten heidät ajettaisiin pyssynperillä. Mutta pitkältä\nei hän ehtinyt puhua, kun väkijoukko alkoi huutaa, että antikristus\n-- kuten he nimittivät Malaspinaa -- oli lörpötellyt liian kauan\nkielellä, josta he eivät ymmärtäneet sanaakaan. Nyt oli jo heidän\nvuoronsa.\n\nNousi huuto ja meteli, ja lopulta ryntäsi kansa lähettilästä ja\nhänen viittäkymmentä munkkiaan vastaan. Tämä ainoastaan viittasi\nhenkivartioston päällikölle.\n\nYhtäkkiä käännettiin välkkyvät pyssynpiiput aaltoilevaa väkijoukkoa\nkohden ja tämä peräytyi kirkuen ja parkuen. Syöksyttiin kilvan\novelle, ja suuri joukko menetti tällöin henkensä. Valitus, voivotus\nja kiroukset synnyttivät pakokauhun niissäkin, jotka seisoivat\nulkona. Asehuone oli jo täynnä väkeä, mutta sinne tunkeutui yhä\nuusia, ja kirkunaa ja hätähuutoja alkoi kuulua sieltäkin.\n\nVihdoin tuli joukko sotamiehiä pormestarin johtamana. Vei hyvän\naikaa, ennenkuin saatiin vapautetuksi puolikuoliaiksi puristuneet\nihmiset, haavoittuneet hoivatuksi ja korjatuksi pois ruumiit.\n\nPortit sulettiin jälleen niin hyvin kuin voitiin, ja hautajaismenoja\njatkettiin. Mutta nyt nousi kysymys mihin kuninkaan hautaan ruumis\nlaskettaisiin. Ei auttanut muu, täytyi jättää haudattu maan päälle ja\nlähteä kysymään kuninkaalta. Kirstu jätettiin keskelle kirkkokäytävää\nja neljä veljeä jätettiin vartioimaan. Saattue lähti takaisin\nSuurkirkon rinteelle päin. Mutta sillä välin oli väkijoukko ehtinyt\nhankkia puolustusaseita, ja puukoin, paistinvartain, kihvelein,\nkurikoin ja mitä aseeksi käypää oli saatu käsiin, otettiin vastaan\nvihatut ulkomaalaiset, melkein heti, kun he tulivat kirkosta.\n\nKadulla oli pilkkosen pimeää, ainoastaan soihtujen valo valaisi\nhurjistuneita tai pelästyneitä kasvoja.\n\nSilmittömässä raivossa syöksyi väkijoukko sotamiesten sekaan\nsaadakseen vihatut jesuiitat käsiinsä.\n\nToiset tempasivat soihdut ja ajoivat kantajat pakosalle.\n\n\"Ampukaa!\" huusi Malaspina. \"Minä vastaan siitä kuninkaalle.\"\n\nVälähdys, pamahdus!... Mikä kirkuna, ulvonta, valitus ja voivotus!\n\nSoihdut valaisivat kamalia kuvia -- silvottuja ihmisiä, virtailevaa\nverta.\n\nMutta se vaikutti kuin fosfori tuleen, liekit leimahtivat sitä\nuhemmin; veren näkeminen teki väkijoukon hulluksi, pelottomasti\nja niinkuin villit eläimet syöksyivät miehet ja pojat sotamiesten\nriveihin, ja voi sitä puolalaista, joka tahtoi ladata kiväärinsä\nuudestaan. Hänet pistettiin paistinvartaaseen tai tunsi hän puukon\nuppoavan kylkiluittensa väliin.\n\nVihdoin tuli sotavoima sekaantumaan leikkiin.\n\nVimmastunut rahvas tervehti sitä kivisateella ja herjaussanoilla.\n\nKuitenkin sai taistelu nyt uuden käänteen.\n\nKlaus Fleming johti sotamiehiä, väkijoukko hajoitettiin, ja\npelästyneet munkit jatkoivat taivaltaan.\n\nMutta kansanliikettä ei ollut niin helppo rauhoittaa. Se oli kuin\nkuohuva meri, ja kaikkialta joukosta kuului huudahduksia tähän tapaan:\n\n\"Pois Sigismund ja hänen katolinen joukkueensa!\"\n\n\"Me tahdomme Kaarle herttuan! Hän on ystävämme!\"\n\n\"Alas antikristus!\"\n\n\"Alas kaikki munkit!\"\n\nNeuvosto kokoontui heti, ja Kustaa Brahe ja Erik Bjelke lähetettiin\nkuninkaan luo ilmoittamaan mitä oli tapahtunut ja varoittamaan\nseurauksista. Mutta Sigismund hymyili kuten tavallisesti ja vastasi\ntaivaaseen käännetyin katsein: \"Maa on Herran, siinä ainakin täytyy\nsuoda sijaa katolilaisillekin, jotka sitä paitsi muinaisina päivinä\novat rakentaneet Ritariholman kirkon, eivätkä sitten ole muuttaneet\nuskoaan.\" Tämän vastauksen kera saivat herrat mennä tiehensä. Mutta\nkaikkialla kaupungissa kuiskailtiin, että koko metakka oli Malaspinan\nvalmistama. Hänen talostaan oli heitetty kiviä ja käsigranaatteja\nväkijoukkoon, ja seuraavana päivänä oli hän runsaasti kestittänyt\njoukkoa epäiltäviä henkilöitä, joita sitten kaikki osoittelivat hänen\nkätyreikseen.\n\nNeuvosto teki heti vakavan esityksen Sigismundille. \"Kuninkaan\nvelvollisuus on\", sanottiin, \"säilyttää alamaistensa koti- ja\nkirkkorauha. Hän ei voi vaatia heiltä uskollisuutta, jollei itse\npidä kunniassa heidän oikeuksiaan.\" Mutta kuningas jätti esitykset\nhuomioon ottamatta. Silloin uhkasivat neuvosherrat luopua virastaan,\nmutta ei sekään pystynyt häneen.\n\nPapisto lähetti anomuksen toisensa jälkeen, että Upsalan päätökset\nvahvistettaisiin, mutta yhtä turhaan. Siitä ei ollut vähintäkään\nseurausta.\n\nAika kului hyödyttömiin, molemmin puolin heräsi katkeruus ja versoi\nversomistaan.\n\nKansa odotti herttuaa odottamistaan. Ei epäilty hänen tuloaan.\n\nSillä välin oli Sigismund mitä suurimmassa epävarmuudessa mihin\nryhtyisi... Hän oli toivonut voivansa pelästyttää neuvostoa, mutta se\nei onnistunut.\n\nMalaspina neuvoi häntä kääntymään herttuan puoleen. Olihan\nmainiota valtiotaitoa ärsyttää hänet herroja vastaan. Kaarle\neleli hiljaisuudessa Nyköpingissä ja näytti välittävän ainoastaan\nomista asioistaan. Mutta toisin oli laita. Kerta toisensa jälkeen\ntuli viestejä neuvostolta, papeilta ja porvareilta, jotka tekivät\nvalituksia Sigismundia ja hänen seuruettaan vastaan. Kaarle antoi\nkaikille saman neuvon. Ei ollut vähintäkään annettava myöten, hän oli\nheidän puolellaan, ja Sigismundin oli lopulta pakko taipua.\n\nNyt teki kuningaskin tarjouksiaan ja ehdotuksiaan. Kuninkaan\nkansleri Fogelwetter ja Kustaa Brahe lähetettiin Nyköpingiin niitä\nesittämään. Kaarlen herttuakunta vahvistettaisiin hänelle kaikkine\nvapauksineen ja oikeuksineen, vieläpä sitä laajennettaisiinkin hänen\nja hänen jälkeläistensä hyväksi. Sitä vastoin toivoi Sigismund,\nkun hän ei voinut sietää arkkipiispa Angermannusta, että herttua\ntahtoisi kruunajaisissa panna kruunun hänen päähänsä; samoin, että\nherttua tekisi eron neuvoston ja pappien kanssa ja sallisi koko\nRuotsissa vapaasti harjoittaa katolista uskonoppia. Erityisesti\npyysi Fogelwetter herttuaa muistamaan ne juonittelut, joihin\nneuvosherrat olivat jo Juhana kuninkaan aikana ryhtyneet Vaasa-suvun\nkukistamiseksi. Sigismund ei ollut ennen tahtonut uskoa niihin, mutta\nnyt oli hän itse havainnut, että asiassa oli perää, ja piti sen\ntähden välttämätönnä läheisen ystävyysliiton setänsä kanssa.\n\nKaarle kuunteli tarkkaavaisesti vastaamatta mitään. Näytti kuin hän\ntahtoisi ajatusaikaa.\n\nEttä vastaus tulisi olemaan sitä varmemmin hänen herransa toiveiden\nmukainen, lisäsi puolalainen salavihkaan, että Sigismund oli\nVarsovassa antanut säädyille salaisen lupauksen, että Virosta\ntehtäisiin puolalainen maakunta, ja ettei hän enää koskaan tulisi\nPuolasta poistumaan.\n\nKaarle oli seissut allapäin ja kuunnellut -- kuunnellut molemmin\nkorvin... Varmaankin oli uusia toiveita herännyt hänen sielussaan\nhänen kuunnellessaan näitä varomattomia tunnustuksia. Hänen silmänsä\nkirkastuivat, kun hän kohotti päätänsä ja selitti tyynesti ja\nlujasti, ettei hän voinut suostua tehtyihin ehdotuksiin.\n\nFogelwetter sai lähteä tiehensä niine hyvineen.\n\nHerttua kirjoitti heti neuvostolle, kertoi kaiken ja kehoitti lujaan\nliittoon kuninkaan laitonta menettelyä vastaan.\n\nHerrat olivat kuitenkin kahdenvaiheilla. Monet heistä pelkäsivät\nkatolista oppia, Sigismundin ja puolalaisten ylimielisyyttä, mutta\nyhtä paljon pelkäsivät he toiselta puolen herttuan omavaltaisuutta ja\ntodennäköisiä aikeita kruunuun nähden. Ja he tunsivat hänen tahtonsa\nsitkeyden.\n\nKolme kuukautta oli kulunut hyödyttömiin neuvotteluihin. Vihdoin\ntaipuivat herrat kuninkaan tahtoon ja määräsivät kruunajaispäivän.\nLähetettiin sana kaikkiin maanääriin, että kansan oli kokoonnuttava\nUpsalaan helmikuussa 1594.\n\nNeuvoston lähettiläistä olivat etevimmät Klaus Fleming ja Yrjänä\nPosse; molemmat puhuivat kaikkialla katolisen opin puolesta, ja siitä\nhuomattiin kuninkaan lujasti aikovan raivata tietä paavilaisuudelle.\n\nNeuvosto pelästyi ja vaati vielä kerran Upsalan päätöksen\nvahvistamista.\n\nVastaus kuului, ettei kuningas tahtonut vahvistaa mitään muuta\nuskonoppia niin kauan kuin hänen omansa oli kielletty. Sen tähden\nvaati hän, että sitä saatiin vapaasti harjoittaa. Muuten aikoi hän\nnyt lähteä kruunajaisjuhliinsa, jossa antaisi lopullisen vastauksen.\n\nNyt katui neuvosto, ettei ollut suostunut herttuan ehdottamaan\nliittoon, ja muutamat neuvoksista riensivät Nyköpingiin\nneuvottelemaan hänen kanssansa.\n\nEnsin saivat he kovat torat, sitten tehtiin liitto ja pantiin\nvastalause kruunausta vastaan. Se ei saanut tapahtua ennenkuin\nvaaditut ehdot oli vahvistettu. Herttua kirjoitti erityisesti\nSigismundille kehoittaen häntä sulimmalla veljeydellä ensi tilassa\nvahvistamaan Upsalan päätökset. Hänen kieltäytymisensä saattoi saada\npaljon pahennusta aikaan.\n\n\n\n\n6.\n\nNADOKSET.\n\n\nKello oli kahdeksan aamulla, mutta nuori kuningatar oli jo jalkeilla\nja täydessä puvussaan.\n\nHän oli, kuten tavallisesti, puolalaisessa puvussa. Hänellä oli\nvalkoinen, kultakirjainen silkkihame ja sen päällä kaponuttu,\nruusunpunaista silkkisamettia, sen helmuksissa, samoin pääntien\nympärillä ja pitkien, avarain, höllällään riippuvien hihojen suissa\noli kapea joutsenuntuvainen reunus. Samalla tavoin reunusteltu oli\nruusunpunaisesta silkkisametista tehty pieni, pyöreä puolalaismyssy,\njoka hänellä oli viistossa päälaellaan. Se oli sitä paitsi\nkoristeltu kallisarvoisin hopeakirjauksin ja sopi erinomaisen hyvin\nkuningattaren tummiin hiuspalmikkoihin. Kallisarvoiset koristeet\nerilaisissa kehyksissä koristivat otsaa, korvia, kaulaa, rintaa,\nranteita ja sormia.\n\nHän oli silloisessa _Kolmen kruunun_ linnassa; upeissa suojissa oli\njokaisella huonekalulla, jokaisella pikkuesineelläkin häikäisevän\nrikkauden ja ylellisyyden leima. Ja kuitenkin saattoi hyvällä syyllä\nsitä verrata poloisen pikku linnun koreaan ja kullattuun häkkiin.\n\nAnna Itävallatar, arkkiherttua Kaarlen tytär ja keisarin tyttären\ntytär, oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, tummat silmät,\njoiden epämääräinen ilme säteili hyvyyttä. Suu hymyili tuskin\nkoskaan, mutta siinä oli jotakin niin surumielistä, että tunsi surua\nsitä nähdessään. Mitä hienopiirteisimmissä kasvoissa -- hän ei ollut\nvielä täyttänyt yhdeksäätoistaan -- oli jotakin lapsellisen puhdasta,\nmutta samalla oli niillä niin tuskaisa leima. Saattoi huomata, että\nhän oli jo ehtinyt pettyä elämäntoiveissaan.\n\nAnna istui yksin unelmoiden, välittämättä vähintäkään ovella\nseisovasta hovineidosta. Hän uinaili surunsuloista unelmaa ihanista\nlapsuutensa päivistä, näki unelmissaan istuvansa kotimaansa\nsuloisissa kukkatarhoissa, joista hänet oli temmattu vieraaseen\nmaaperään. Nyt oli hänet lisäksi eroitettu lapsestaan, joka oli\njäänyt Puolaan.\n\nKirkkaat kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin. \"Pikku Anna\nMariani\", kuiskasi hän.\n\nUlomman huoneen ovesta oli astunut sisään kuningattaren nato, Anna\nneiti, jonka hän odottamatta näki edessään.\n\nAnna neiti oli nyt 22-vuotias, kookas ja voimakas, hartiat olivat\nleveät, rinta korkea ja vyötärys pitkä. Pituudeltaan oli hän pikemmin\nyli kuin alle keskimitan. Kuningatar vivahti lapseen tai oikeammin\nkeijukaiseen natonsa rinnalla. Prinsessan punervanruskea tukka\noli tavattoman pitkä ja tuuhea, se oli päälaelta jakauksella ajan\nmuodin mukaan ja koristettu jalokivineuloin, joita oli pistelty\nmihin oli sattunut. Hän oli puettu väljään, laahustavaan, valkoiseen\nsamettipukuun, joka oli reunustettu hopeakirjaisin paartein. Sen\npäällä oli vahva sinisilkkinen tunikka, jossa oli lyhyet halkohihat\nja niiden alla valkoiset hopeakudoksiset harsohihat. Kaulan ympärillä\noli kallisarvoinen valkoinen pitsi, ja pitkä kaksinkertainen\nhelminauha riippui rinnalla ja hartioilla.\n\nKuningatar viittasi häntä sisarellisesti istumaan kullattuun,\nsamettipäällyksiseen lepotuoliin, jollaisessa hän itse lepäsi\npuoleksi pitkällään. Prinsessa veti tuolin lähemmäksi kuningatarta\nja istuutui. \"Rakkahin sisar\", sanoi hän, \"pelkään, että tyttäresi\nikävöimisellä vahingoitat prinssiä, jolla mahdollisesti tulet\nkuningasta ilahuttamaan\".\n\nKuningatar pani kätensä silmilleen ja itki hiljaa.\n\nPrinsessa siveli hänen poskeaan. \"Ole hyvällä mielellä, niin kaikki\nkäy hyvin!\"\n\n\"Ei, se _ei_ käy hyvin; tässä hirveässä kerettiläismaassa, näiden\njäykkien ihmisten keskellä ei käy mikään hyvin.\"\n\n\"Kyllä. Minua surettaa, ettet pidä maanmiehistäni.\"\n\n\"Minä pidän kaikista ihmisistä. Mutta ruotsalaisia minä pelkään!\"\n\n\"Pelkäät?\" toisti Anna helähtävällä naurulla. \"Sanopas mistä syystä?\"\n\n\"He eivät usko pyhään neitsyeen eivätkä paaviin, ja he ovat niin\nilkeitä puolisoani kohtaan.\"\n\n\"Se on Sigismundin oma vika. Jos hän allekirjoittaisi Upsalan\nkokouksen päätökset, tunnustaisivat kaikki hänet.\"\n\n\"Mutta silloinhan kansa saisi luvan olla luterilainen.\"\n\n\"Se on jo ollut niin kauan, ettei se tahdo enää tietää mitään\nkatolilaisuudesta. Ja kun protestanttisuus on kerran koko maassa\ntunnustettu --\"\n\n\"Unhotin, että sinäkin kuulut heihin. Se tekee minulle kipeää, sillä\npidän sinusta niin paljon.\"\n\n\"Samoinkuin minäkin rakastan sinua koko sydämestäni\", vastasi\nprinsessa hellästi... \"Näen kyllä, ettet viihdy isänmaassani.\"\n\n\"En viihdy oikeastaan missään, sittenkun minut vietiin pois omasta\nmaastani\", sanoi kuningatar puoleksi itsekseen. \"Mutta jaksaisin\nkuitenkin elää, jos minulla olisi pikku tyttöni suudeltavana ja\nhyväiltävänä.\"\n\n\"Puolalaiset olivat julmia, kun eivät antaneet sinun ottaa häntä\nmukaasi.\"\n\n\"Tuskin tiedän, olisinko tahtonut häntä tuodakaan tähän kylmään,\nikävään maahan.\"\n\n\"Niin, tähän vuodenaikaan. Mutta näkisitpä pohjolan kevätpuvussaan,\nkun leudot tuulet humisevat ja purot pulppuavat kunnailta laaksoihin,\nkun vuokot pilkistävät vaaleanviheriästä, mehevästä nurmesta ja\npuiden lehtisilmikot puhkeavat... vastaasi lehahtaisi niin huumaava\nlemu havumetsistämme, ja kuulisit lintujen liverryksen, joka... ei,\npohjola on ihanin maanääri maailmassa!\"\n\n\"Sen saattaisi uskoa sinua kuunnellessaan...\"\n\n\"Ja kesämme sitten tuhansine metsäkukkineen, tai kun viljavainiot\naaltoilevat tuulessa ja kosket kohisevat piiskuttaen valkoista\nvaahtoaan... sitä ei voi ikinä unhoittaa.\"\n\n\"Mutta kun rakastat maatasi niin suuresti, täytyy sinun myös voida\nymmärtää minun ikäväni ihanaan Itävaltaan, jonne lapsuudenunelmani\njäivät. Siellä elin hellimmän rakkauden säteilyssä... tunsin\nkuuluvani kotimaani hyvään, lapsellisen iloiseen kansaan,\nja se rakasti, palvoi minua... ja sitten temmattiin minut\nkuudentoistavuotiaana pois kaikesta tästä.\"\n\n\"Temmattiin pois? Tuntuu kuin pitäisit suurenakin onnettomuutena\njoutumistasi veljeni puolisoksi.\"\n\n\"Onnetonta onkin joutua avioliittoon niin nuorena, lastenkamarista\nmorsiustuoliin ja vieraan miehen syliin... En ole koskaan saanut olla\nnuori!\"\n\n\"Ei taida olla mikään onni olla kuningattarenakaan\", tuumi Anna neiti.\n\n\"Ei, ei, olet tuhansin kerroin oikeassa; parempi on sinun jäädä ilman\nkruunua ja tulla Kustaa Brahen onnelliseksi puolisoksi!\"\n\n\"Ei sekään ole niin helppoa kuin näytät luulevan\", puuskahti\nprinsessa punastuen. \"Minun täytyy ensin tietää, onko hän rakkauteni\narvoinen.\"\n\n\"Epäiletkö sitä?\"\n\n\"Tahdon, että hänen on luotettava minuun, vaikkapa hänellä olisi\nsyytäkin epäluuloihin.\"\n\n\"Etkö voi niitä hälventää?\"\n\n\"En tahdo, ylpeyteni kieltää sen.\"\n\n\"Varo, elä jännitä jousta liian tiukalle!\"\n\n\"Katketkoon sitten... vaadin rajatonta luottamusta!\"\n\n\"Uskallat paljon!\"\n\n\"Elämäni onnenkin!\"\n\nAnnat syleilivät toisiaan, ja prinsessa riensi pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuvankaunis Postmutschi oli seurannut mukana Tukholmaan. Täällä\nkuten Krakovassakin oli hän käsikirjurina, ja samoja huhuja liikkui\ntäälläkin hänen suhteestaan Annaan.\n\nJa Kustaa Brahe epäili prinsessaa. He olivat kohdanneet toisensa\nainoastaan muutamia harvoja kertoja, mutta heidän suhteensa ei ollut\nsilloinkaan niin tuttavallinen kuin Annan saapuessa Tukholmaan. Anna\noli nähnyt hänen tähystelevän synkin katsein puolalaista, ja kerran\noli hän sen kääntänyt tutkivana häneen.\n\nOliko hänen, Vaasan tyttären, alennuttava puolustautumaan?... Ei\nkoskaan, koskaan!\n\nHän pakoittautui kohtelemaan puolalaista palvelijaansa Tukholmassa\naivan samoin kuin ennenkin. Seurassa oli hän tätä kohtaan kohtelias\nja alentuvainen, kahdenkesken esiintyi hän hallitsijattarena.\n\nKustaa olisi mielellään tahtonut vaatia Annan tilille, mutta hänkään\nei tahtonut nöyrtyä langenneen naisen edessä. Avioliitosta ei enää\nsaattanut olla kysymystäkään...\n\nHe olivat sittenkin rakastaneet toisiaan lapsuudestaan saakka...\nminkä tyhjyyden saisikaan ero hänestä aikaan, tyhjyyden, jota ei\nvoisi täyttää kukaan!\n\n\n\n\n7.\n\nUPSALA.\n\n\nNyt oli kruunaus vihdoinkin tapahtuva.\n\nHautajaiset ensin ja kruunajaiset sitten.\n\nKaarlen täytyi taipua, vaikkakin hän teki sen tuikein mielin. \"Herrat\novat tahtoneet niin\", sanoi hän. \"Sitä tuimempi tulee yhteentörmäys,\nhe saavat syyttää itseään.\"\n\nHeti herttuattaren parantumisen jälkeen oli hovi muuttanut\nGripsholmaan ollakseen lähempänä. Tammikuun 30 päivänä lähdettiin\nmatkalle Upsalaan. Herttuan mukana oli hänen puolisonsa ja\nkahdeksanvuotias tyttärensä, molemmat hovinaisineen, samoin hänen\nuskollisimmat miehensä Mauritz Lejonhufvud, Kaarle Sture, Arvid\nStålkrona, Akseli ja Pietari Ryning, Hannu Ulfsparre ja Yrjänä\nStjernsköld, ja nämäkin puolestaan veivät mukanaan rouvansa ja\ntyttärensä juhlallisuuksissa katseltaviksi.\n\nSitä paitsi oli aina varova Kaarle ottanut mukaansa neljätuhatta\nhyvin asestettua ratsusotilasta, jotka ajan tavan mukaan olivat\njaetut kolmeen osastoon Antero Lennartinpojan, Antero Niilonpojan\nja Lauri Jaakonpojan johdolla. Herttua oli kuitenkin liian viisas\nviedäkseen aseväkensä kaupunkiin tai sen lähimpään naapuristoon; hän\npisteli miehet sinne ja tänne uplantilaisiin taloihin, jotka hänen\nisävainajansa kuoltua olivat tulleet hänen osakseen.\n\nKuninkaallinen saattue oli matkustanut sangen verkkaan; mutta vihdoin\nse saapui ja Kungsängenillä hovit kohtasivat toisensa; kaikki oli\nniin järjestetty, että kuninkaalliset hautajaiset oli vietettävä heti\nmatkalta saavuttua.\n\nKello oli kolme iltapäivällä eikä siis ollut enää pitkältä illan\npimenemiseen.\n\nSotapäällikön terävällä katseella tähysteli herttua juhlasaattuetta,\nja kohteliaasti tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta huomautti\nhän edelliselle, ettei Klaus Fleming, joka kantoi kultaista miekkaa,\nlainkaan ansainnut sellaista kunniaa.\n\nSigismund tiesi kyllä, että hänellä oli pahempaakin pelättävissä,\nja vastasi sentähden leppyisästi, että siihen saatettiin valita\ntoinenkin, jos herttua niin tahtoi. Ja miekka otettiin heti Flemingin\nkädestä ja annettiin Eerik Sparrelle, joka asettui kulkueeseen\nedellisen paikalle.\n\nSamassa iski herttua silmänsä paavin lähettilääseen. Ja hän vaati\nheti, että Malaspina oli karkoitettava juhlasaatosta pois.\n\n\"Siihen en suostu\", sanoi Sigismund pontevasti. \"Kuninkaallinen\nkäskyni on, että paavin lähettilästä ei kosketa, ja voi sitä, joka\nvähimmässäkään määrin loukkaa pyhän isän edustajaa!\"\n\n\"Jatkakoon minun puolestani taivaltaan kaupungin portille\", vastasi\nKaarle. \"Mutta tunnenpa vähän Ruotsin kansaa, jos se sallii hänen\ntulla pitemmälle.\"\n\nJuhlakulkue jatkoi verkkaisaa kulkuaan; herttua liittyi siihen\nlukuisan seurueensa keralla.\n\nMutta yhä laajempiin piireihin levisi huhu, että kuningas oli tuonut\nmukanaan koko katolisen joukkionsa, ja toisiltaan kyseltiin, mikä\nmahtoi olla tarkoitus. Kaupunkiin saavuttaessa oli jo pimeänhämärää,\nja kansa tunkeutui niin lähelle kuin mahdollista nähdäkseen koko\nkomeuden.\n\nIhanassa tuomiokirkossa paloivat tuhannet kynttilät, ja\nkorkeaholvisista kaariakkunoista levittivät ne säteitään yhä\npimenevään kaupunkiin. Tässä valovirrassa näytti loistoisalta\nruumissaattue kunniamerkkeineen... sen jälkeen nuori kuningas...\nsitten leskikuningatar Gunilla kuusivuotiaan poikansa, Juhana\nprinssin, ja pienen seurueen kera. Mutta kaikkien silmät kääntyivät,\nkun kulkuetta pimeän tultua valaistiin soihduin, Katarina\nStenbockiin, Kustaa Vaasan leskeen, joka oli Strömsholmasta saapunut\nhautajaisiin. Prinsessa Sofia oli hänen mukanaan poikansa, nuoren\nKustaa herttuan keralla.\n\nSoihtujen kirkkaassa valossa suoltui juhlakulkue yhä edelleen\nkirkon ovea kohden. Mutta yhtäkkiä syntyi sorinaa tuhatlukuisessa\nkatsojajoukossa. Punertavassa, lepattelevassa valossa oli joku\njoukosta tuntenut Malaspinan, ja hänen nimensä lensi nyt nuolen\nnopeudella suusta suuhun.\n\n\"Kas, antikristus!\" huudettiin.\n\n\"Pois ilmestyskirjan peto!\"\n\n\"Hän on paavin kätyri!\"\n\n\"Tai itse paholainen omassa persoonassaan!\"\n\n\"Alas pimeyden apostoli!\"\n\n\"Ajakaa hänet tiehensä!\"\n\n\"Jos hän aikoo sisälle juhlakulkueen mukana, on hän nähnyt viimeisen\nhetkensä!\"\n\nSellaisia uhkauksia sinkoili hurjan kirkunan seasta, mutta Malaspina,\njota ne tarkoittivat, ei niitä ymmärtänyt; hän kuunteli tyynesti ja\nihmetteli, mitä he kirkuivat.\n\nLähinnä seisovat selittivät hänelle sen ja varoittivat häntä rahvaan\nraivosta.\n\nMutta ylpeä pappisvaltias ei ollut arka, hän keikautti päätään ja\nvalmistautui seuraamaan juhlakulkuetta.\n\n\"Teidän majesteettinne\", kuiskasi Kaarle, \"toden totta ei käy\nlaatuun, että katolisten mustamekkojen sallitaan seurata ruumissaaton\nmukana. Nyt täytyy heidät heti karkoittaa, muuten en vastaa\nseurauksista.\"\n\n\"Minun tahtoni on, että he seuraavat mukana!\" sanoi kuningas.\n\n\"Valmistautukaa sitten näkemään, että veri virtailee isävainajanne\nviimeisen leposijan ympärillä!\" puuskahti herttua.\n\n\"Malaspina on määrätty toimittamaan hautaus!\" jatkoi kuningas.\n\n\"Mahdotonta!\" huusi Kaarle.\n\n\"Mahdotonta!\" toistivat useat lähelläseisovista herroista.\n\n\"Jo Tukholmassa varoitimme teidän majesteettianne antamasta paavin\nlähettilään seurata mukana\", sanoi Eerik Sparre.\n\n\"Ei käy laatuun ärsyttää kansanjoukkoa, varsinkaan nyt,\" lisäsi\nKustaa Banér.\n\n\"Minä olen sitä mieltä, että niin lähettilään kuin muidenkin\njesuiittain ja munkkien on heti käskettävä vetäytyä tiehensä.\"\n\nSigismund seisoi epäröiden. \"Luuletteko tosiaankin, että syntyisi\nverenvuodatus, jos... jos en...\"\n\n\"Olen siitä täysin vakuutettu.\"\n\n\"Siinä tapauksessa täytyy minun taipua välttämättömyyteen\", vastasi\nkuningas katsoen osaaottavasti nuoreen kuningattareen, joka vavisten\nja kalpeana painautui häntä vasten.\n\n\"Minua peloittaa\", kuiskasi hän. \"Oi, niin kovasti!\"\n\nKuningas likisti hellästi hänen kättään ja kääntyi sen jälkeen\nMalaspinaan, jota hän puhutteli latinaksi.\n\nTämä kalpeni tukahutetusta raivosta ja vetäytyi sen jälkeen\nkulkueesta syrjään.\n\n\"Kerran tulee minunkin aikani\", jupisi hän itsekseen. \"Ja voi silloin\nkoko tätä kerettiläisjoukkuetta.\"\n\nKaikkia katolilaisia oli neuvottu seuraamaan esimiehensä esimerkkiä,\nja he seisoivat nyt katsellen, kuinka juhlakulkue verkkaan ja\njuhlallisesti suoltui kirkkoon.\n\n\"Ei, tämä on raukkamaista!\" puuskahti Malaspina.\n\n\"Emme voi taipua protestanttien uhkausten tähden... vielä ehdimme\nliittyä kulkueen jälkeen, ennenkuin se on kokonaan kirkossa. On\nhäväisty kirkkoa minun persoonassani. Tulkaa, veljet!\"\n\nMutta itsesäilytysvaisto oli lannistanut toisten jesuiittain\nrohkeuden, ja he katsoivat pelästyneinä toisiinsa liikkumatta\npaikoiltaan.\n\n\"Mitä!\" puuskahti Malaspina kiukusta kuohuen. \"Te epäröitte?... Voi\nteitä kaikkia -- kaikkia sinä päivänä, jolloin...\"\n\n\"Hänen pyhyytensä ei ole lähettänyt meitä tänne kuolemaan\nmarttyyrikuolemaa\", kirkui muuan munkki parka. \"Sitten menen yksin\npyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen nimessä\", huusi lähettiläs ja\nriensi pois.\n\nJuoksujalkaa riensi Malaspina juhlakulkueen jälkeen, mutta hän ei\nehtinyt sitä saavuttaa, ennenkuin kaikki kuninkaalliset olivat\nehtineet kirkon ovesta sisälle. Ja herttuan miehet, jotka olivat\nolleet piilosalla kirkon takana, syöksyivät sovitun merkin saatuaan\nja muodostivat ovelle niin vahvan muurin, että puolalaisten\nheitukkain oli mahdoton sitä murtaa.\n\nNämä viimeksimainitut oli määrätty pitämään vahtia kirkon edustalla\nhautajaisten aikana, mutta he katsoivat hyväksi väistyä mukisematta\nylivoiman tieltä.\n\nVähällä oli, ettei Malaspina saanut hengellään maksaa rohkeuttaan.\n\nKuinka ja ketkä hänet pelastivat joutumasta ärtyneen väkijoukon\nrevittäväksi kappaleiksi, sitä ei hän sittemmin tiennyt itsekään.\nHän luuli muutamain herttuan rykmentin upseerien hänet saartaneen ja\nvieneen pois.\n\nHänen väkensä oli ylen pelästyksissään odottanut saavansa nähdä hänet\nvainajana.\n\nSillä välin jatkuivat juhlamenot kirkossa. Urkujen sävelet ja\njuhlallinen laulu viritti hartauteen sellaisetkin hajamieliset\nmielet, jotka katkeroituneina ja vihoissaan astuivat pyhättöön.\n\nKun juhlasaattue palasi kirkosta, nähtiin Upsalan linnan kunnaallaan\nkimaltelevan kirkkaassa valaistuksessa.\n\nSuurella kentällä kirkon edustalla Sigismund pysähtyi ja kutsui\nkaikki juhlakulkueeseen osaaottaneet ruhtinaalliset henkilöt linnaan,\njossa hän aikoi juoda isävainajansa hautajaisoluet.\n\nHerttua puolestaan kiitti, mutta ei sanonut voivansa oikein\nhyvin. Puolisonsa ja pikku prinsessan kera meni hän Fjerdingenin\nkuninkaankartanoon, joka sittemmin muutettiin kuninkaalliseksi\ntalliksi, mutta tähän aikaan se oli sekä kaunis että mukava talo\nja niin hyvin sisustettu, että siihen saattoivat majoittua niinkin\nkorkeat vieraat kuin Nyköpingin herttuallinen hovi.\n\nLinnaan menivät kuningas ja kuningatar, prinsessa Anna,\nleskikuningatar Katarina Stenbock ja hänen poikapuolensa emäntä\nGunilla Bjelke pienen poikansa kera. Mutta kenessäkään ei ollut\ntapahtunut niin suurta muutosta kuin leskiherttuatar Sofiassa; hän\noli tullut vanhaksi, vanhaksi ennen aikojaan. Hänen poikansa, Kustaa\nherttua, oli äsken palannut huvittelumatkalta Italiasta; hän oli\nkaunis nuori herra, yhtä kaunis kuin isänsäkin, nautinnonhaluinen\nja vaatimaton kuten hän, ja äitinsä epäjumala. Hänen tahtoaan\nnoudattaakseen oli äiti seurannut mukana Upsalaan. Hän odotti äitinsä\navulla saavansa lujempaa jalansijaa kuninkaan linnassa ja laati\nsuunnitelmiaan sen läheisen sukulaisuuden perusteella, missä oli\nkuninkaaseen.\n\nRuotsalaiset neuvosherrat käyttivät siihen aikaan pitkiä kaapuja tai\nlevättejä, jotka tavallisesti olivat reunustetut kallisarvoisilla\nturkiksilla. Nyt nämä levätit olivat surun johdosta mustaa kangasta\nja reunustamattomat. Kun ketään heistä ei ollut kutsuttu linnaan,\npalasi kukin asuntoonsa ja odottavan perheensä luo.\n\nMutta munkit ja jesuiitat, jotka niin armottomasti oli ajettu pois\nkulkueesta, saivat vielä lisäharmia odottaessaan Malaspinaa, joka\npyrki kirkkoon. Heidät oli äkkiä ympäröinyt parvi ylioppilaita, jotka\nilvehtien ja nauraen tekivät heille tepposiaan.\n\nHe eivät päästäneet heitä menemään tiehensä eivätkä olleet edes\nymmärtävinään mitä he sanoivat. Mutta he matkivat heidän puhettaan,\npolkivat heitä varpaille ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta.\n\nVasta sitten, kun Malaspinan toivat hänen pelastajansa takaisin,\nkatosivat ylioppilaat kuin taikaiskusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kokoontuivat monet herroista. Keskusteltiin\nvilkkaasti edellisen päivän tapauksista.\n\n\"Ei voi kieltää, että ilman herttuaa olisimme huonosti suoriutuneet\",\nsanoi Klaus Bjelke.\n\n\"Niin, poimikoon hän vain kastanjat tulesta meille, sitä vastaan ei\nminulla ole mitään\", puuskahti herra Hogenskild.\n\n\"Hän kyllä syökin ne\", puuttui Eerik Sparre puheeseen, \"ja meidät\nmyös, jos hän saa toimia omin päin!\"\n\n\"Pelkään, että hän saa meistä vaikeasti sulavaa ravintoa.\"\n\n\"Mitä hän ei voisi sulattaa!\" sanoi Kustaa Banér. \"Mutta jos kuningas\nsallii Abraham Angermannuksen yhä edelleen olla arkkipiispana,\nsilloin on kuninkaallinen nielu vielä parempi kuin ruhtinaallinen.\"\n\n\"Minä näin hänen muotonsa muuttuvan, kun Angermannus astui\nsaarnastuoliin. Mutta eihän ruumissaarnaa vastaan voinut muistuttaa\nmitään.\"\n\n\"Jos mies on viisas, ken tietää, eikö hän käännä turkkiaan.\"\n\n\"Sitä ei Angermannus tee koskaan.\"\n\n\"Mahdollisesti sentään saadakseen pitää pehmeän tuolin huostassaan.\"\n\n\"Mutta herttua?\"\n\n\"Sitä kysymystä ei tiedä ratkaista muuten kuin arvalla.\"\n\n\"Olisi onni nähdä tulevaisuuteen\", virkkoi Hogenskild.\n\n\"Tulevaisuus riippuu pontevasta tahdosta!\" sanoi Erik herra.\n\n\"Aivan varmaan\", yhtyi Kustaa Banér, \"jos sitä seuraa nopea toiminta\".\n\n\"Kuten herttua tahtoo!\"\n\n\"Niin näyttää melkein kuin tulevaisuus olisi hänen käsissään.\"\n\n\"Ainoastaan silloin, jos me annamme myöten. Mutta silloin olemme myös\ntuhonneet aateliston tulevaisuuden.\"\n\n\"Se kettu saattaisi kynsiä silmät kaikkien meidän päästämme ja sitten\nvakuuttaa, että hän on tehnyt sen valmistaakseen meille sitä paremmat\npäivät\", puuskahti Eerik Sparre. \"Merkillisintä on, ettei kukaan usko\nhäntä, mutta kuitenkin on hän kaikkien kanssa hyvissä väleissä!\"\n\n\"Sen saa hänen viekas, imarteleva kielensä aikaan.\"\n\n\"Olemmeko nyt yksimieliset siitä, että kruunaus saa tapahtua\nainoastaan määrätyillä ehdoilla...\"\n\n\"Se on riippuva olosuhteista.\"\n\n\"Ei, meidän täytyy olla varmat menettelystämme\", sanoi Kustaa herra\nvakavasti. \"Onnettomuutemme on juuri se, että aina jättäydymme\nolosuhteiden ohjattavaksi. Katsokaa herttuaa, hän tietää aina mitä\ntahtoo; on niin johdonmukainen kaikessa, että saattaa etukäteen\nlaskea hänen menettelynsä.\"\n\n\"Kustaa Banér on oikeassa\", puuttui Eerik Sparre puheeseen, \"jokaista\nharha-askelta, minkä olemme tehneet, on hän taitavasti ymmärtänyt\nkäyttää hyväkseen, ja hän on aina siitä suuresti hyötynyt\".\n\n\"Ja kaikki tämä otettuna lukuun lienee viisainta vetää yhtä köyttä\nhänen kanssaan.\"\n\n\"Oikein, niin kauan kuin etumme lyövät yhteen.\"\n\nJa he liittyivät toistaiseksi herttuaan. Samoin tekivät talonpojat,\nvaikka heitä jesuiitat ja heidän kätyrinsä koettivat kaikin tavoin\nlahjoa. Ja niinpä säädyt, jotka kutsuttiin antamaan lausuntonsa,\nvaativat yksimielisesti, että kuninkaan oli vahvistettava niin\nUpsalan päätökset kuin arkkipiispan vaalikin.\n\nSigismund puolestaan ei taipunut. Häntä piti verkoissaan pelätty ja\nvihattu paavin lähettiläs, jonka hän vastoin kaikkien neuvoja oli\ntuonut mukanaan jesuiittoineen ja munkkeineen. Kaikista esityksistä\nhuolimatta kieltäytyi hän vahvistamasta papiston erioikeuksia ja\nUpsalan päätöksiä, joiden painaminen ja levitys myös kiellettiin.\n\nPuolalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset ympäröivät alinomaa\nkuninkaan persoonaa. He katselivat ylväällä halveksumisella kylmää,\nköyhää Ruotsia, ja heidän käsityksensä omisti pian kuningaskin; mitä\ntarvitsi hänen välittää aateliston ja pappien tahdosta ja toiveista.\n\nNiinpä kerrankin, kun neuvosto pyysi hänen allekirjoitustaan erääseen\ntärkeään paperiin, antoi hän sen virua pöydällään, ja vasta useain\nmuistutusten jälkeen lähetti hän sen takaisin -- allekirjoituksetta.\n\nSellainen menettely loukkasi Ruotsin ylpeää aatelia; heitä liikutti\nvähät, vaikka kuninkaan suosikit olivat ylpeitä ja koppavia, mutta\nSigismundin itsensä täytyi muistaa mihin hän oli velkapää Ruotsin\naatelia kohtaan... jos hän unhoitti sen jo nyt, mitä olikaan silloin\nodotettavissa tulevaisuudessa?\n\nSellaisissa olosuhteissa herttuan asiat paranivat paranemistaan,\nmutta yhä häntä pelättiin.\n\nHovi joutui yhä enemmän ymmälle; kaikkialta kuului vain suuria\nvaatimuksia, mutta ei näkynyt myöntyväisyyden merkkiäkään.\n\nSigismundin etevin puolalainen neuvonantaja, Tarnovski, oli sairauden\ntähden jäänyt jälelle Tukholmaan, mutta kun hän sai tietää, millä\nkannalla asiat olivat Upsalassa, riensi hän sinne.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä?\" huusi Malaspina häntä vastaan melkein\nepätoivoissaan.\n\n\"Kertokaa minulle kaikki!\"\n\nLähettiläs kertoi, ja tällöin mainitsi hän monet kerrat herttuan.\n\n\"Onko hän pahin este?\"\n\n\"Epäilemättä!\"\n\n\"Silloin täytyy hänet raivata tieltä!\"\n\n\"Olen jo monta kertaa kuninkaalle viitannut siihen\nvälttämättömyyteen... mutta hän ei tahdo.\"\n\n\"Silloin täytyy sen tapahtua ilman hänen suostumustaan!\"\n\n\"Niin puhuu kirkon totinen ystävä\", sanoi Malaspina. \"Kysymys on\nvain, kuka...\"\n\n\"En luota kehenkään muuhun kuin itseeni\", vastasi rohkea puolalainen.\n\n\"Ihailtavaa!\" huudahti jesuiitta. \"Mutta mitä tehtäneenkin, on se\ntehtävä pian.\"\n\n\"Niin aionkin!\"\n\nSovittiin sen jälkeen, että tekonen oli tehtävä, kun herttua ensi\nkerran tuli kuninkaan luo.\n\nSe tapahtui jo seuraavana päivänä. Herttua, joka pelkäsi\ntalonpoikain lahjomisyrityksistä koituvia seurauksia, saapui useiden\nneuvosherrojen kera linnaan tekemään esityksiään. Kuten tavallisesti\noli hänellä mukanaan melkoinen henkivartiosto ja joukko sotaväkeä,\njoka asettui linnan ja kuninkaankartanon välimaille.\n\nLinnanpihalle oli sijoitettu parvi heitukoita, puolalaisia ja\nunkarilaisia, puolalaisen upseerin johdolla. Tarnovskin itsensä oli\njohdettava niiden liikkeitä, mitkä olivat sijoitetut linnan suojiin.\n\nKun herttua saapui seurueineen, riennettiin sulkemaan linnanportteja\nhänen jälestään, niin ettei koko joukko pääsisi sisään.\n\nMutta kun Kaarle tuli ylös linnaan ja näki aseväen, kääntyi hän\nTarnovskiin ja kysyi tavallisella tyyneydellään mitä tämä merkitsi.\n\nTämä kohtasi pelottomasti hänen katseensa, vieläpä rohkeni laskea\nkätensä hänen käsivarrelleen vastatessaan: \"Olette tullut tänne\nmiesvoimin, mutta teidän kavalat aikeenne on keksitty, ja saatte\nmaksaa sen hengellänne!\"\n\nHerttua tyrkkäsi käden syrjään ja kysyi Tarnovskilta, tiesikö hän\nketä puhutteli.\n\nTällaikaa pitivät läsnäolijat suurta hälinää, ja Sigismund, joka oli\nsairaan kuningattaren huoneessa, kuuli sen ja riensi kuulustamaan\nmitä oli kyseissä.\n\nTarnovski jupisi jotakin ja vetäytyi syrjään. Kaarle ymmärsi vaaran,\nmutta esiintyi pelottomasti; hän kehoitti Sigismundia hyväksymään\nasetetut ehdot. \"Muuten\", sanoi hän suoraan, \"emme suostu koskaan\nteidän majesteettinne kruunaukseen\".\n\nTapansa mukaan tahtoi Sigismund ajatusaikaa, ja tyytymätönnä palasi\nKaarle herttua omiensa luo.\n\nMutta muutamia päiviä myöhemmin oli linnassa esitettävä muuan\nnäytelmä, jota katsomaan herttuakin kutsuttiin. Tarnovskin\ntarkoitus oli ollut tässä tilaisuudessa uudistaa epäonnistunut\nmurhayrityksensä. Mutta vieraiden joukossa oli eräs italialainen,\nStrozzi nimeltään; herttua oli hänelle osoittanut suopeutta ja hän\nneuvoi häntä heti päivällisen jälkeen poistumaan linnasta. Kaarle\nnoudatti viittausta ja meni heti kotiin.\n\nVimmoissaan siitä, että kaksi yritystä oli mennyt myttyyn, vannoi\nTarnovski, ettei kolmannelle kävisi samoin. Sillä Sigismundille\noli raivattava tie avoimeksi, että hän sitten esteettömämmin voisi\nedistää roomalaisen kirkon etuja.\n\nSeuraavana iltana koottiin kaikki heitukat hampaita myöten\nasestettuina linnanpihaan. Tarkoitus oli murtautua herttuan asuntoon\nja murhata hänet. Mutta herttuaa näyttivät korkeammat vallat\nsuojelevan. Levisi kuin kulovalkeana huhu, että hän oli saanut\ntiedon aikeesta. Ja kohta kertoi toinen huhu, että hän oli lähtenyt\nkaupungista ja kokosi joukkojaan. Illan pimetessä saatettiin linnasta\nnähdä hänen vartiotulensa Vårdsätran ja Näsin metsissä päin.\n\nSäikähdys oli yleinen. Kukaan ei tohtinut sinä yönä mennä levolle\nlinnassa eikä kaupungissa. Linnanpihassa seisoivat asestetut heitukat\nkoko yön, ja lyhtyjen ja kynttiläin valo vilkkui linnanikkunoista,\nosoittaen, mikä levottomuus ja pelko siellä vallitsi.\n\nSeuraavana päivänä saapui herttualta kirjelmä kuninkaalle. Se oli\nselvä ja jyrkkä. Niin herttua kuin säädytkin olivat nyt oleskelleet\nneljätoista päivää Upsalassa ja odotelleet vaadittua vahvistusta.\nJollei se tapahtunut neljänkolmatta tunnin kuluessa, ei ainoastaan\nKaarle itse lähtisi matkoihinsa, vaan päästäisi säädytkin hajalle.\nSuunnilleen samansisältöinen kirjelmä saapui samana päivänä\nneuvostoltakin.\n\nNyt oli Sigismund niin suuressa ahdingossa, ettei auttanut muu,\nvaan hän tarjoutui vahvistamaan Upsalan päätökset -- toistaiseksi.\nSiihen eivät kuitenkaan lainkaan tyytyneet ei herttua eivätkä säädyt;\n\"lakeja ei säädetä tunteja, vaan vuosisatoja varten\".\n\nKuningas väänteli käsiään, hän oli poissa suunniltaan. Kukaan ei\nvoinut antaa hyväksyttävää neuvoa.\n\nMalaspina, joka tietysti oli läsnä, ei ollut virkkanut sanaakaan; hän\nistui peittäen kasvot käsiinsä ja vaipuneena syviin mietteihin.\n\nÄkkiä kohotti hän päänsä, silmät paloivat, ja hän huusi kovasti\nkiihkoissaan: \"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, nyt tiedän mitä on\ntehtävä.\"\n\n\"Minä kieltäydyn allekirjoittamasta\", sanoi Sigismund väsymyksestä\nmelkein haukotellen.\n\n\"Ei, teidän armonne, teidän on kirjoitettava paperien alle ja muuten\nhyväksyttävä kaikki, mitä teiltä vaaditaan!...\"\n\n\"Voinko tehdä sen?\"\n\n\"Kyllä, aivan hyvin\", huudahti jesuiitta riemuissaan. \"Muistakaa sitä\nsyvämielistä viisautta, joka pyhää roomalaista kirkkoamme elähyttää;\nse on uskollisille tunnustajilleen julistanut, ettei tulevaisuudessa\nole sidottu kerettiläisille antamaansa sanaan ja lupauksiin.\"\n\n\"Luulette siis...\" puuskahti Sigismund.\n\n\"Tiedän, että kuningas vastedes voi toimia vapaasti ja riippumatta\nsitoumuksistaan.\"\n\n\"Minkä taakan nostattekaan hartioiltani!\"\n\nKuningas syleili oivallista neuvonantajaansa. Mitäpä hänen enää\ntarvitsi olla levoton!\n\nToimien paljon päätteliäämmin kuin tavallisesti ilmoitti kuningas\npäätöksensä olevan myöntyä kaikkien toivomuksiin ja allekirjoittaa\nUpsalan kokouksen päätökset.\n\nTieto tästä herätti sellaista iloa, että säädyt riensivät kirkkoon,\njossa veisattiin Te Deum.\n\nKruunaus määrättiin helmikuun 19 päiväksi, Upsalan päätöksen\nvuosipäiväksi. Oli vain jälellä pulmallinen kysymys, kuka panisi\nkruunun Sigismundin päähän. Malaspinasta ei tässä yhteydessä\nuskallettu puhua sanaakaan, herttua taasen oli jyrkästi kieltäytynyt\nsiitä kunniasta. Sigismundin oli ollut pakko vahvistaa Angermannuksen\nvaali arkkipiispaksi, mutta kruunua ei hän millään ehdolla\ntahtonut ottaa tämän pääkerettiläisen käsistä. Oli ehdolla myös\nStrengnäsin piispa Petrus Jonæ, mutta hänkin oli toiminut katolista\noppia vastaan. Parhaiten sieti hän piispa Bellinusta, Vesteråsin\nhiipankantajaa, ja niin määrättiin, että tämän oli pantava kruunu\nhänen päähänsä ja Angermannuksen luettava rukoukset.\n\nNyt oli enää jälellä ainoastaan kuninkaan allekirjoitus, ja hän\nkierteli ja kiemurteli niin kauan kuin voi; vasta kruunauspäivän\naamuna tapahtui tämä tärkeä toimenpide.\n\nSamana päivänä kahdeksan aikaan aamulla vihkivät Turun, Vesteråsin\nja Strengnäsin piispat Abraham Angermannuksen juhlallisesti korkeaan\nvirkaansa.\n\nKautta kaupungin julistivat ratsastavat airueet juhlallisesti,\nupeasti, rummunpärrytyksin ja torventoitotuksin, että Sigismund\nensimäinen oli helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä kruunattava\nRuotsin, Gööttein ja Vendein perintökuninkaaksi, Suomen, Karjalan ja\nInkerinmaan suuriruhtinaaksi j.n.e.\n\nNeuvosto piti sopimattomana, että ainoastaan herttuan sotaväki\ntoimitti virkaa kruunajaisissa, ja sen tähden kutsuttiin lisäksi\nUplannin rykmentti.\n\n\n\n\n8.\n\nJÄLKINÄYTELMÄ.\n\n\nKruunajaispäivän aamuna alkoivat kadut ja torit täyttyä uteliaista\nkatsojista. Linnasta kirkkoon vievän kadun varrelle asetettiin\nherttuan väkeä vasemmalle puolelle ja uplantilaista ratsuväkeä ja\nsotamiehiä oikealle.\n\nPuolipäivän rinnassa herttua ratsasti linnaan neuvos- ja hoviherrojen\nseuraamana. Hän oli puettu punaiseen samettipukuun, joka oli\nreunustettu kärppäturkiksin samoin kuin hattukin, jota ympäröi\navopäällyksinen herttuallinen kruunu puhtaasta kullasta. Hevonen\noli lumivalkoinen, suitset, satula ja hihnat välkkyivät kullasta ja\njalokivistä.\n\nKahden ja kolmen välillä lähti kruunajaiskulkue liikkeelle.\nEerik Sparre kantoi omenaa, Hogenskild Bjelke valtikkaa, Niilo\nGyllenstjerna kruunua ja Klaus Fleming miekkaa. Sen jälkeen seurasi\nkuningas jalkaisin ja herttua samoin. Kuningatar ajoi vaunuilla,\nsamoin hänen jälestään leskikuningattaret ja jalo Juhana prinssi ja\nviimeksi prinsessat Anna ja Sofia, vaunuilla hekin. Sitten tulivat\nhovin herrat ja naiset.\n\nHeti kulkueen saavuttua kirkkoon piti arkkipiispa kruunaussaarnan.\nKun se oli päättynyt, nousi kuningas ja meni pääalttarille. Siellä\nhän lankesi polvilleen. Eerik Sparre saneli valankaavan, ja kuningas\nteki valan kohotetuin käsin. Sen jälkeen astui esiin Vesteråsin\npiispa Bellinus ja pani kruunun hänen päähänsä. Sillaikaa luki\narkkipiispa rukoukset.\n\nSamoin juhlamenoin kruunattiin sen jälkeen kuningatarkin. Kuningas\nistui paikalleen valtaistuimelle, ja Yrjänä Posse kantoi esiin\nvaltakunnan lipun, johon hän tarttui oikealla kädellään.\n\nHerttuan olisi nyt ollut tehtävä läänitysvalansa, ja valtaistuimen\neteen asetettiin samettityyny, jolle hänen olisi ollut polvistuttava.\nMutta Kaarle kieltäytyi.\n\n\"Sellainen on vanha tapa\", sanoi Sigismund.\n\n\"En polvistunut teidän majesteettinne isänkään edessä\", vastasi\nKaarle varmasti.\n\nSigismund synkistyi, hän etsi vastausta, mutta herttua oli jo\nennättänyt ottaa päästään kultakruunun ympäröimän hattunsa ja pani\nsen tyynylle. Itse astui hän esiin, tarttui lipputankoon ja teki\nvalan, jonka kaavan Eerik Sparre hänelle saneli.\n\nJuhana herttua ja valtaneuvokset tekivät sitten uskollisuudenvalansa,\njonka jälkeen juhlakulkue lähti kirkosta ja palasi linnanjuhlaan.\nSiellä tekivät muut säädyt uskollisuudenvalansa.\n\nLopuksi luettiin kuulutus, jonka mukaan kuningas aikoi lähteä Puolaan\nja valtakunnan hallitus oli jäävä herttuan ja neuvoston haltuun.\n\nJa sitten oli linnassa päivittäin vastaanottoja, mutta lisäksi suuria\nvieraspitoja useaan kertaan viikossa.\n\nKuningatar oli liian heikko tekemään \"les honneurs\", mutta Anna neiti\nteki sen hänen sijastaan, ja kaukaa sai etsiä rakastettavampaa ja\nkohteliaampaa emäntää.\n\nAnna Vaasa saattoi olla ihastuttava, kun niin tahtoi, ja nyt hän\npani kaiken kykynsä liikkeelle. Kustaa Brahe tunsi yhä suurempaa\nvetoa tähän tenhopiiriin. Mutta samalla kalvoi häntä mustasukkaisuus,\nja tuhannet kerrat hän kyseli itseltään, heittäytyisikö prinsessan\njalkoihin kysyen, tahtoiko tämä vielä kuulua hänelle ja tunnustaa\nsyntinsä...\n\nToinenkin Anna herätti hovissa suurta huomiota. Kustaa Banér oli\ntuonut emäntänsä ja tyttärensä Upsalaan, ja molemmat nuoret neitsyet\nluettiin pian ylistetyimpäin kaunotarten joukkoon. Erittäinkin Anna\nniitti voittoja; hänen pohjoismaille eduskuvallinen kauneutensa,\nvaaleat kutrinsa, suuret siniset silmät ja raitis hipiänsä, mutta\nkenties enimmän hänen eloisa vilkkautensa ja raikas naurunsa veti\nkaikkien silmät puoleensa ja valloitti kaikkien sydämet.\n\nUlkomaalaiset eivät voineet kuunaan katsella häntä kyllikseen. Mutta\nerittäinkin kaksi miestä, joilla oli sangen erilainen elinasema,\nomistivat hänelle palvontansa ja ihailunsa. Toinen heistä oli Kustaa\nherttua, Sofia prinsessan poika, toinen oli käsisihteeri Potsmutschi,\njoka nyt oli kääntänyt purjeensa uusille vesille.\n\nHänen asemassaan oleva ruotsalainen ei olisi rohennut lähennellä niin\nkorkeasukuista neitsyttä, mutta koreasti sonnustetun, tavattoman\nkauniin puolalaisen, jonka käsivarteen kuningas usein nojasi ja jolla\nhovissa näytti olevan suuri vaikutusvalta, hänen palvontansa oli\nimartelevaa, samalla kuin keskustelu hänen kanssansa huvitti. Hän\noli paljon matkustellut, käynyt monissa eurooppalaisissa hoveissa\nja osoitti sellaista olosuhteiden tuntemusta, joka ei yleensä tule\nmaallikkojen osaksi.\n\nNuori herttua puolestaan oli äsken palannut Italianmatkalta. Oli\nhänkin nähnyt yhtä ja toista, ja molemmat koettivat kilvan näyttää\ntietojaan. Mutta sitä ei voinut auttaa, että ruotsalainen jäi\nalakynteen ja puolalainen aina sai viimeisen sanan.\n\nKustaa herttua olisi tuskin koskaan antautunut otteluun, jollei\nhäntä olisi vallannut raivoisa mustasukkaisuus sitä kohtaan, joka\nuskalsi kilpailla hänen kanssaan Anna Banérin suosiosta. Hän oli\nykskaks heittänyt kaikki kunnianhimoiset aikeensa yli laidan mereen;\nhän rakasti ensi kertaa elämässään, rakasti niin intohimoisella\nkiihkeydellä kuin saattoi odottaa hurjapäisen Maunu Saksilaisen\npojalta.\n\nKaikki tämä tapahtui nuorten kieppuessa karkelossa linnansaleissa.\nSiellä uhkui nauru ja pilapuheet kaikkien huulilla, mutta vakavat,\nsurulliset ajatukset piilivät monen sydämessä ja mielessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttuan luo oli kutsuttu vieraspitoihin kaikki neuvosherrat, niiden\njoukossa Kustaa Banérkin perheineen.\n\n\"Minä pelkään, millä mielellä herttuatar on minua kohtaan\", sanoi\nAnna. \"Hän ei varmaankaan ole unhoittanut sitä, että kieltäysin, kun\nhän minua kutsui seurakseen Nyköpingiin.\"\n\n\"Silloin täytyy hänen muistaa sekin, että minä tarjouduin menemään\nsijastasi\", vastasi Märta.\n\n\"Herttuatar kelvannee järjestyksen esikuvaksi\", sanoi Kristina rouva.\n\"Hänen kotinsa on hyvä koulu nuorille tytöille.\"\n\n\"Tahdotko, rakas äiti, lähettää meidät tosiaankin sinne?\"\n\nEi, sitä ei Kristina rouva tahtonut. Hän syleili tyttäriään ja\nkehoitti heitä esiintymään erittäin vakavasti tällä vierailumatkalla.\n\nHerttuan luo oli kokoontunut lukuisia vieraita, ja Kaarle itse otti\nKustaa herran vastaan vanhana hyvänä ystävänään; heitä yhdistivät\ntällä hetkellä samat harrastukset, he pyrkivät samaan maaliin. Hän\nvei hänet huoneeseensa, johon useita neuvosherroja oli kokoontunut\nneuvotteluun.\n\nSuorana ja jäykkänä kuten tavallisesti tervehti herttuatar viimeksi\nsaapuneita vieraitaan; hän tervehti vain Kristina rouvaa ja Märtaa,\nAnnaa hän ei ollut näkevinäänkään.\n\nTämä istuutui siihen syrjäiseen paikkaan, joka hänelle oli osoitettu,\nja päätti lujasti, ettei antaisi mielensä lannistua.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Kätchen; siveästi\ntervehdittyään kaikkia läsnäolevia istuutui hän Annan viereen, ja\nnämä molemmat olivat pian kietoutuneet vilkkaaseen keskusteluun.\n\nMutta se ei miellyttänyt herttuatarta, joka oli päättänyt rangaista\nAnna Banéria heti tilaisuuden saatuaan. Tämä sai istua yksikseen\nnurkassa häpeämässä, se oli aivan parahiksi. Ja sentähden huudettiin\npikku Katarina pois, hän sai istua äitinsä vieressä.\n\nSe oli tahallinen loukkaus. Mutta Kristina rouva heitteli tyttäreensä\nkehoittavia katseita, ja tämä puri hampaansa yhteen ja koetti näyttää\niloiselta.\n\nSilloin astui saliin Sofia herttuatar poikansa keralla.\n\nKristina herttuatar istutti hänet heti viereensä. Sofia rouva oli\nomituinen, hiljainen rouva, mutta hän piti siitä, että hänelle\nosoitettiin asianomaista kunnioitusta.\n\nHänen poikansa virkkoi hilpeästi, että kun hän ei ymmärtänyt eikä\nharrastanut politiikkaa, jäi hän mieluummin herttuattaren luo, ja sen\njälkeen hän muitta mutkitta istuutui Anna Banérin viereen.\n\n\"Mikä onni, että tulimme tänne juuri tänä iltana!\"\n\n\"Erittäinkin minulle, kun minun ei tarvitse istua yksin nurkassani\",\nvastasi Anna veitikkamaisesti hymyillen.\n\n\"Kuinka niin nurkassanne?\"\n\n\"Niin, rangaistukseksi, sillä herttuatar on minulle vihoissaan!\"\n\n\"Sen parempi, silloin kenties saan pitää teidät yksinäni.\"\n\n\"Luulenpa, että hän pian kutsuu teidät täältä!\"\n\n\"Se on helpommin sanottu kuin tehty!\"\n\n\"Kuulostaa siltä, ettette tunne herttuatarta.\"\n\n\"No, surkupa hänestä! Mutta se surettaisi minua iät kaiket, jollen\nsaa sanoa teille, mikä on painanut sydäntäni.\"\n\n\"Mitähän se on?\"\n\n\"Jos voisin tekeytyä näkymättömäksi tämän joukon keskellä, lankeaisin\njalkoihinne, tarttuisin käteenne ja huudahtaisin: Anna, minä\nrakastan, jumaloin teitä!\"\n\n\"Oh, mitä ajattelette!\"\n\n\"Että olette rakastettavin, suloisin, kaunein, ihastuttavin tyttö\nmaailmassa, ja että rakastan teitä mielettömästi, hulluuteen saakka,\nniin etten voi elää ilman teitä.\"\n\n\"Ei ole ritarillista puhua minulle tällaista, kun minun täytyisi\npysyä tyynenä eikä näyttää tietäväni mistään\", vastasi Anna nuhdellen.\n\n\"Minä siunaan tätä hetkeä, suloinen Anna; sano, että rakastat minua!\"\n\n\"Jos virkatte vielä sanaakaan, pakoitatte minut nousemaan!\"\n\n\"Jos teette sen, vannon ritarikunniani kautta, että olette nähnyt\nminut viimeisen kerran!\"\n\n\"Kuinka kiihkeä olette!\"\n\n\"Sitä en voi auttaa, se on isän perintöä. Vastaa nyt minulle\nmutkittelematta, rakastatko minua?\"\n\n\"En vielä ainakaan\", vastasi Anna äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Mutta se on mahdollista... vastaisuudessa?\" Nuori mies tahtoi\ntarttua hänen käteensä.\n\n\"Kaikki katsovat meihin!\"\n\n\"Rukoilen teitä, vastatkaa, vastatkaa!\"\n\n\"Kuka voi sanoa mitä tulevaisuudessa tapahtuu.\"\n\n\"Hyvästi, neitsyt!\" Hän nousi kiihkeästi\n\n\"Ettekö tahdo kuulla mitä minulla oli lisättävää...\"\n\nToinen istuutui jälleen.\n\n\"Jos hillitsette kiihkeää luontoanne!\"\n\n\"Sinun tähtesi, Anna, voisi minusta tulla vaikka karitsa!\"\n\n\"Siitä pitäisin paljon\", sanoi Anna hymyillen suloisinta hymyään.\n\n\"Huomenna tulen isäsi luo!\"\n\n\"Tiedän mitä hän vastaa.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Anna on äsken täyttänyt kuusitoista, kukaan tyttäristäni ei saa\nmennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt kaksikymmentä.\"\n\n\"Oh, se olisi julmaa!\"\n\n\"Odottakaas, isäni kysyisi lisäksi: kuinka vanha te olette, nuori\nherraseni?\"\n\n\"Täyttänyt yhdeksäntoista vuotta.\"\n\n\"Tulkaa sitten uudestaan kolmenkolmatta vanhana, silloin saatte\nvastauksen.\"\n\n\"Ja millainen silloin on vastaus?\"\n\n\"Luulen, että se on suotuisa\", sanoi Anna melkein kuiskaten.\n\n\"Kiitos! En virka mitään, ennenkuin olen saavuttanut aseman elämässä.\"\n\nMutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut aavistanut.\nSofia rouva oli salavihkaan tarkoin seurannut rakasta poikaansa;\näidinvaisto sanoi hänelle mitä oli kyseissä, ja hän nousi nopeasti\nmennen nuorten luo.\n\n\"Se on hän!\" sanoi vanhus hiljaa pojalleen.\n\n\"Niin, äiti, se on hän\", sanoi poika yhtä hiljaa.\n\nSofia tarttui Annan käteen ja taputti sitä.\n\n\"Kaunis, sangen kaunis\", sanoi hän häntä katsellen.\n\nOnneksi astui herttua samassa toisten herrojen kera sisään. Herttua\notti heti sisarensa haltuunsa, ja Anna sai tilaisuuden paeta äitinsä\nluo.\n\nHän kertoi tälle kaiken, sillä olihan äiti sen ilmankin arvannut.\nEikä Kristina rouva hidastellut ilmoittaa asiaa miehelleen.\n\n\"Anna on tehnyt oikein!\" sanoi Kustaa herra. \"Nuori herra on\najattelematon nuorukainen, josta en paljoa odota, mutta aikapahan\nnäyttää.\"\n\nKaikki tiesivät, vaikkeivät olleet tietävinään, että Kustaa herttua\noli tunnustanut Anna Banérille rakkautensa koko seuran ollessa läsnä.\nHerttuatar oli suutuksissaan. Samainen Anna, josta hän kerran oli\narmossaan pitänyt, oli aina saanut hänelle aikaan paljasta harmia.\nHän ei voinut kieltää, että hän itse oli syypää tähän viimeiseen;\njuuri se, minkä hän oli aikonut tytön alennukseksi, oli koitunut\nylennykseksi, ja lopulta tämä vielä saattoi joutua kuninkaalliseen\nsukuun.\n\n\"Syytä itseäsi\", sanoi herttua nauraen. \"Mutta ei hän toisekseen\nsiellä vielä ole.\"\n\n\"Aiotko kenties estää?\"\n\n\"En suinkaan, päinvastoin; kansa pitäisi siitä, että saisi jotakin\nkaunista katsellakseen.\"\n\nHerttuatar puri huultaan ja katsoi viisaimmaksi vaieta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKruunausjuhlallisuuksien ajaksi sattuivat Distingin markkinat.\n[Saanut varmaankin alkunsa muinaisskand. _Dis_-haltiattaren kunniaksi\npidetyistä käräjistä.] Läheltä ja kaukaa saapui yhtä mittaa\nkauppiaita, käsityöläisiä, ostajia ja myyjiä. Torille oli pystytetty\nmarkkinakojuja pitkiin riveihin, joissa turkkeihinsa kääriytyneet\nkauppamiehet myivät kankaita, korukaluja, kulta- ja hopeaesineitä,\nkupari-, läkki- ja tinatavaroita, aseita, pajakaluja, turkiksia ja\ntuhansia muita esineitä, jotka tuottivat kiiltävää ja kilisevää.\nKalatorilla myytiin maan ja karjan tuotteita ja veden antimia, mutta\nsiellä liikuskeli ainoastaan pikku eläjiä. Ylhäiset menivät suurelle\ntorille, jossa saivat tunkeilla taajojen väkijoukkojen lävitse.\n\nSinne lähtivät eräänä markkinapäivänä myös sisarukset Anna ja Märta\nBanér. Torilla tapasivat he monta ystävää ja tuttavaa ja ostelivat\nmonia pikkuesineitä, jotka heti jakoivat köyhille kerjäläislapsille.\nMärta oli koonnut heitä koko parven ympärilleen ja tyydytti heidän\ntoiveensa niin pitkälle kuin hänen varansa riittivät.\n\n\"Antakaa minulle jotakin jalkaani\", huusi muuan pikku ryysyläinen.\n\n\"Minulle myös, minulle myös!\" säestivät toiset.\n\nAnna seisoi kappaleen matkan päässä asesepän myymäkojulla. Hän oli\nostanut harvinaisin heloin ja kaiverruksin koristellun tikarin,\njonka aikoi antaa vanhimmalle veljelleen. Silloin nyki Märta häntä\nkäsivarresta.\n\n\"Katsos raukkoja\", sanoi hän, \"he käyvät melkein avojaloin paksussa\nlumessa. Eikö se ole hirveää?\"\n\n\"Menkäämme suutarille ja ostakaamme heille jalkineet... tule,\nottakaamme lapset mukaan.\"\n\nMärta oli ihastunut, eivätkä lapset suinkaan vähemmän.\nPalvelijattaren opastamana menivät he suutarille, Anna ja Märta\nedellä, jälestä lapsia kymmenkunta. Kukaan ei pannut merkille upeasti\npuettua herrasmiestä, joka seurasi lapsia.\n\nSuutarin naama loisti ilosta, kun hän kuuli mistä oli kysymys. Hän\nlupasi hyvää tavaraa huokeaan hintaan.\n\nValittiin heti jalkineet kaikille pienokaisille, ja monin\nsuurkiitoksin riensivät he iloisina ja onnellisina tiehensä.\n\nMutta kun Annan piti ottaa kukkaronsa maksaakseen, olikin se poissa.\nOliko se varastettu, vai oliko hän unhottanut sen asesepälle?\n\n\"Mitä nyt teemme?\" kysyi Märta pelästyneenä.\n\n\"Ottakaa minun kukkaroni\", kuului ääni heidän takaansa, ja kun\nhe kääntyivät, näkivät he hymyilevän, kumartelevan Potsmutschin.\nPuolalaisella oli kädessään kukkaro, jonka hän tahtoi antaa Annalle.\n\nAnna loi häneen kylmän ja ylvään katseen. \"Oletteko seurannut tänne\njälestämme?\"\n\n\"Niin, toivoin voivani olla hyödyksi.\"\n\n\"Sellaisista pikku asioista selviydyn kyllä itsekin\", sanoi Anna\nvetäisten rannerenkaansa ranteestaan. \"Tämä vastaa velkaani monin\nkerroin\", sanoi hän. \"Ottakaa se, huomenna lunastan sen.\"\n\nSuutari tarkasti kalleuden ja kumarsi aivan maahan; hän ei tarvinnut\nlainkaan panttia...\n\n\"Miksi en saanut tehdä teille pikku palvelusta?\" kuiskasi puolalainen.\n\n\"En ota vastaan mitään palveluksia muukalaisilta\", vastasi ylväs\nneitsyt tarttuen sisarensa käsivarteen ja poistuen puodista.\n\nPuolalainen seurasi jälestä.\n\nAivan puodin edustalla he kohtasivat kaksi ylioppilasta, jotka olivat\nsangen riemahtelevalla markkinatuulella.\n\n\"Kas, kuinka kauniita tyttöjä!\"\n\n\"Pankaamme tasan!\"\n\nNäillä tuumin aikoivat he eroittaa sisarukset toisistaan.\n\n\"Uskaltakaapas vain koskea heihin\", huusi palvelijatar ja alkoi\npeitota molempien ylioppilasten selkänahkaa.\n\n\"Maltas sinä\", huusi heistä toinen ja tarttui naiseen. Mutta tämä oli\nyhtä väkevä kuin urhokaskin ja antoi iskun iskusta.\n\n\"Vetäkää miekkanne ja puolustakaa meitä\", huusi Anna Potsmutschille,\nmutta käännyttyään hän huomasikin tämän kadonneen.\n\n\"Hylkiö!\" jupisi hän, ja nopeasti kuin ajatus vetäisi hän tikarin\nhameensa taskusta.\n\n\"Hyvin tehty!\" huusi toinen ylioppilaista. \"Noin kaunis ja sittenkin\nniin sisukas!\"\n\n\"Mutta kuinka voi ruotsalainen ylioppilas niin unhottaa kunnian lait,\nettä käy turvattomain naisten kimppuun?\" kysyi Anna.\n\n\"Onhan teillä turvanne! Jalo neitsyt, tahdotteko sanoa minulle\nnimenne?\" sanoi ylioppilas.\n\n\"Anna Banér.\"\n\n\"Valtaneuvoksen tytär?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sallitteko meidän saattaa teidät kotiin.\"\n\n\"Päästäkää ensin irti palvelijattareni.\"\n\nHe täyttivät heti hänen käskynsä.\n\n\"Eiköhän ole parasta, että pujahdamme tiehemme?\" kysyi Märta.\n\n\"Ei, meidän on näytettävä, että luotamme heihin.\"\n\nNiin lähdettiin kotimatkalle. Ylioppilaat olivat neitsytten\nsuojelusvartiona, ja se oli hyvin tarpeen, sillä alkoi hämärtää, ja\npaljon hylkyväkeä liikuskeli kaduilla. Erotessa kumarsivat he syvään,\nsisarusten rientäessä pihalle portista, joka heti sulkeutui heidän\njälkeensä.\n\n\"Sellainen tyttö!\"\n\n\"Lähtekäämme juomaan hänen maljansa!\"\n\n\"Ei, minä lähden kotiin unelmoimaan hänestä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKruunajaisten jälkeen seurasi juhlia perätysten. Päivälliset ja\nhovitanssiaiset vaihtelivat keskenään, eikä herttuakaan kieltäytynyt\nolemasta mukana.\n\nAnna Banérin reipas menettely oli tullut tunnetuksi, ja siitä\npuhuttiin paljon. Häntä ylistettiin yhtä paljon kuin halveksittiin\nPotsmutschin arkaa pelkuruutta. Turhaan tämä puolustautui sillä, että\noli ollut aseeton ja sentähden rientänyt noutamaan sotamiehiä avuksi.\nKukaan ei kallistanut sille korvaansa, ja pilkkasanat satelivat hänen\nympärillään.\n\nEräässä linnan juhlassa olivat Kustaa Brahe ja Kustaa herttua\nhärnäilleet häntä, ja hän huusi suutuksissaan: \"Kolmea vastaan\nkerrallaan en ole koskaan taistellut, mutta kahdesta ruotsalaisesta\naina selviän, olkootpa he kuinka pöyhkeitä ja ylväitä tahansa.\"\n\n\"Varokaa, ettette lupaa enempää kuin voitte täyttää!\" puuskahti\nKustaa Brahe.\n\n\"Toivoisin, että minut käsitetään sanalleen.\"\n\nKustaa herttua ilmoitti tästä Anna Banérille. Hän pyysi neitsyeltä\nlupaa vaatia hävyttömän puolalaisen kaksintaisteluun.\n\n\"Ei\", vastasi Anna varmasti. \"Tahdon itse rangaista häntä.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Antaa sen jäädä salaisuudekseni!\"\n\nAnnalla oli sen jälkeen pitkä keskustelu isänsä kanssa, hän puhui\npuolalaisen sietämättömästä julkeudesta ja että Kustaa herttua halusi\nmanata hänet kaksintaisteluun.\n\n\"Jollei se olisi moiselle hylkiölle liian suuri kunnia, rankaisisin\nitse häntä\", vastasi kreivi.\n\n\"Sinä, rakas isä! Ei, ei, tyttäresi voi itsekin kostaa puolestaan.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Näinä päivinä pidetään täällä turnajaiset, ja sinä olet itse\nopettanut minulle miten vihollinen syöstään satulasta; ei suinkaan\nsinustakaan Potsmutschi istu siinä niin lujassa.\"\n\n\"Ei, kautta taivaan!\" vastasi Kustaa herra hymyillen. \"Ja totta on,\nettei häntä voisi pahemmin nolata. Mutta pelkään, ettei äitisi tule\nkuunaan suostumaan.\"\n\n\"Rakas isä, hän ei saa tietää mitään ennenkuin olen voittanut.\"\n\n\"Oletko varma, että turnajaisista tulee mitään?\"\n\n\"Aivan varma; Potsmutschi kertoi minulle kuulleensa siitä kuninkaalta\nitseltään; hän aikoo olla mukana ja pyysi, että saisi kantaa minun\nvärejäni.\"\n\n\"Häpeämätön!\"\n\n\"Minä vastasin, että ne on jo saanut toinen.\"\n\n\"Milloin turnajaiset ovat?\"\n\n\"Ensi viikolla.\"\n\n\"Hyvä, siihen mennessä harjoittelemme.\" Niin he tekivätkin.\n\nSigismund oli ihastunut turnajaisten hommaamiseen. Mitään\nsäästämättä koetettiin ne saada niin loistaviksi kuin mahdollista.\nNe oli pidettävä kaupungissa markkinatorilla, jonka siihen täytyi\nolla tyhjennetty. Rata aidattiin, laitettiin lavat hoville,\npalkintotuomareille ja lukuisille muille katsojille.\n\nVihdoin oli päivä käsissä, kirkas, keväisen päiväpaisteinen päivä.\nMolemmat hovit tulivat suurella loistolla ja upeudella, sen\njälkeen leskikuningattaret ja korkeat vieraat, naiset vaunuin,\nherrat ratsain, kaikilla lukuisat ja loistavat seurueet. Jalokivet\nsäkenöivät, kulta välkkyi, silkki kahisi, liehuivat sulkatöyhdöt ja\nkorukirjailut kimmelsivät. Silkkisametti solui kaikissa väreissä\nvartaloilla, milloin hienoilla ja solakoilla, milloin jyrkeän\ntanakoilla, ja saattoi tuskin arvioida sitä kallisarvoisten turkisten\npaljoutta, joka oli katseltavana.\n\nMutta kauniimpi, loistavampi kaikkea muuta oli talvipäivän\nkevätkirkas aurinko, joka siroitteli säderunsauttaan lukemattomille\nvälkkyville kypäreille, haarniskoille ja keihäille ja ilosta\nloistaviin ihmissilmiin.\n\nYleisen tavan mukaan astuivat esiin airuet ilmoittaen missä\njärjestyksessä taistelijat esiintyivät, ja torventoitotuksin\njulistettiin aseleikit alkaneiksi.\n\nRuotsalaiset ritarit taistelivat vastatusten, kukin kantaen sydämensä\nnaisen värejä, kaikki osoittaen suurta taitavuutta ja saavuttaen\nyleistä hyväksymistä. Kuningatar jakoi itse palkinnot ja koristi\nmonen ritarin pään tuorestuoksuisin laakerein, kun voittajat\npolvistuivat hänen eteensä ja laskivat miekkansa maahan.\n\nOli herättänyt hieman kummastusta ja paljon naurua se, ettei kukaan\npuolalaisista herroista ottanut osaa turnajaisiin. Ruotsalaiset\nkuiskailivat naureskellen keskenään, puolalaisten arkuus ja heikkous\nmiekkailutaiteessa oli yleisesti tunnettu.\n\nLeikki läheni loppuaan, eikä luultu enää kenenkään ilmoittautuvan\nkilpailuun, kun muuan puolalainen ratsasti radalle kallisarvoisissa\nvarustuksissaan ja alaslasketuin kypärinsilmikoin ja kauniilla\nlatinankielellä vaati taisteluun sen ritarin, joki kantoi olallaan\nvaaleanpunaista nauharuusuketta.\n\nHeti avasivat ulkopuolella odottelevat kujan, ja radalle, lasketti\nilmeisesti sangen nuori ratsastaja.\n\nHän kumarsi kohteliaasti, kääntyi sen jälkeen vastustajaansa ja sanoi\nnauharuusukkeeseen viitaten:\n\n\"Ottakaa se, jos voitte!\"\n\n\"Suuri Jumala!\" kuiskasi Kristina rouva tyttärelleen. \"Se on Anna!\"\n\n\"Mahdotonta, rakas äiti!\"\n\n\"Sanon sinulle, että hän se on.\"\n\nPuolalainen tuijotti ratsastajaan. \"Poikanen vain!\" sanoi hän.\n\"Syyttäköön itseään!\" Näin jupisten ratsasti hän radan äärimäiseen\npäähän.\n\nNuori ruotsalainen hoiti ihmeteltävän helposti hevostaan ja teetti\nsillä muutamia kauniita pyörähdyksiä.\n\nPuolalainen istui jäykkänä satulassaan, ruotsalainen keveästi ja\nvapaasti.\n\nMerkin saatuaan syöksähtivät he toisiaan vastaan. Peitsenisku vain,\nja puolalainen lennähti pallona satulasta radalle.\n\nNuori ruotsalainen, joka oli aivan vahingoittumaton, hyppäsi heti\nalas ratsailta ja riensi nostamaan kaatuneen vastustajansa kypärin.\n\nKyllähän Potsmutschi tunnettiin.\n\nSen jälkeen kohotti ruotsalainen oman kypärinsä, ja aalloten\nvalahtivat hänen tuuheat, vaaleat kutrinsa alas ritarin puvulle.\n\n\"Neitsyt Anna Banér!\" kajahti innostunut huudahdus.\n\nSilloin otti hän pienen hajuvesipullon ja antoi sen kaatuneelle.\n\"Kas tässä, otin sen mukaani teitä varten!\" Näin sanoen hän riensi\nkuningattaren luo ja polvistui. Kuningatar nosti hänet pystyyn ja\nsyleili häntä.\n\nSuosiohuudot eivät tahtoneet ottaa loppuakseen, ja nolattuna ja\nnöyryytettynä hiipi Potsmutschi tiehensä.\n\nKustaa Brahen katse etsi melkein vaistomaisesti prinsessaa; hän\nnäki sanomatonta halveksumista siinä katseessa, jonka tämä loi\npuolalaiseen, ja epäluulot hälvenivät kuin savu tuuleen, ja hän\npäätti heti Tukholmaan palattua puhua ratkaisevan sanan hänen\nkanssaan.\n\nVihdoinkin juhlat lähenivät loppuaan. Herttua sanoi kylmät\njäähyväiset ja palasi Nyköpingiin. Kaksi päivää sen jälkeen palasi\nkuningas Tukholmaan, ja pian oli Upsala päässyt rauhaan vieraistaan.\n\n\n\n\n9.\n\nKATOLINEN HALLITUS.\n\n\nNeuvosto oli pelännyt herttuaa, ja lujalla tahdollaan oli Kaarle\nsaanut hyväksytyksi Upsalan päätökset.\n\nSigismund ei ollut ryhtynyt mihinkään uskottujensa, Malaspinan,\nsihteeri I. Bultin ja Tarnovskin kanssa. Nämä neuvoivat taipumaan\nolosuhteiden pakosta, aina siinä takatarkoituksessa, että mitä\nannettiin toisella kädellä, se saatettiin toisella ottaa takaisin.\nKunhan vain olisi päästy herttuasta, kylläpähän sitten aina neuvoston\nkanssa selvittäisiin!\n\nNeuvoston joukossa oli kuninkaalla vain yksi ainoa ystävä,\nKlaus Fleming. Hän oli mainio sotapäällikkö, ovela ja tarkka\nsuunnittelemaan, mutta samalla kursailematon ja karkea koko\nolemukseltaan. Kun hän oli lisäksi luihu luonnoltaan, miellytti häntä\nseista kuninkaan ja hänen katolisen joukkionsa suojelusmuurina.\nHeidän ei auttanut muuta kuin turvautua kaikessa häneen, joka tunsi\nruotsalaiset olosuhteet.\n\nKuningas, Malaspina, Tarnovski, kaikki kääntyivät hänen puoleensa,\nja hän osasi tehdä itsensä välttämättömäksi kaikille. Malaspina\nneuvotteli hänen kanssaan, ja Klaus herra, joka oli herttuan\nverivihollinen, sanoi, että kunhan vain siitä \"pirusta\" vapauduttiin,\nsaatiin tehdä mitä tahdottiin. Hän meni takuuseen, etteivät\nneuvosherrat sitten uskaltaneet hiiskahtaakaan.\n\nJa tästä rauhoittuneena päätti pappisvaltias antaa roomalaisen kirkon\nsiunauksen virrata tulvanaan kerettiläisten maahan. Sigismund antoi\nheti suostumuksensa, hän oli pakoitettuna tehnyt sitoumuksensa eikä\nottanut sen rikkomista niin tunnolleen.\n\nLofön kirkko vihittiin heti katoliseen jumalanpalvelukseen;\nTukholmassa ostettiin tähän tarkoitukseen suuri talo, Vadstenan\nluostariin vihittiin uusi abbedissa ja kaikki poistetut katoliset\nmenot otettiin jälleen käytäntöön. Tukholman linnankirkko jätettiin\nkatolisten pappien huostaan, ja muissa pääkaupungin kirkoissa\nhäirittiin monin tavoin luterilaista jumalanpalvelusta. Siitä\nvalitettiin kuninkaallekin, mutta hän antoi ainoastaan kierteleviä\ntai äreitä vastauksia.\n\nPääsiäisen lähetessä tahdottiin yleisölle tarjota jotakin uutta.\nHaalittiin sieltä täältä kokoon kaksitoista ryysyistä kerjäläistä,\njotka olivat edustavinaan kahtatoista opetuslasta. Ja linnankirkossa\nkuningas sitten pesi ja kuivaili heidän jalkojaan. Tämän vanhan tavan\noli osoitettava kansalle, kuinka nöyrä ja kristillismielinen heidän\nkuninkaansa oli. Kerjäläiset olivat tyytyväiset runsaaseen ateriaan,\njonka saivat palkakseen, mutta yleisössä ilveily herätti naurua.\n\nMutta Malaspina tahtoi tehdä valloituksiaan rynnäköllä, ja sentähden\nannettiin isku toisensa jälkeen. Pitkänäperjantaina haudattiin\nvanhan tavan mukaan puukuva, joka edusti Kristuksen persoonaa. Papit\ntoimittivat nämä pyhät maahanpaniaiset suurella juhlallisuudella,\nlauluin ja suitsutuksin, ja suunnattomat kansanjoukot virtailivat\nkatselemaan.\n\nNyt alkoivat jo pormestarit ja raatimiehet heristellä korviaan. Tämä\nmeni melkein liian pitkälle.\n\nMutta ei mitta ollut täysi vieläkään.\n\nPääsiäisaamuna neljän aikaan, kun monet vielä makasivat suloisinta\nuntaan, ammuttiin linnanpihassa useita tykinlaukauksia, ja sinne\nasetetut heitukat ammuskelivat hyvän aikaa käsipyssyillään.\n\nKaupungissa syntyi oikea pakokauhu, puolialastomat ihmiset\nharppailivat pitkin katuja. \"Ryssät ovat kimpussamme! Ryssät ovat\nkimpussamme!\" huudettiin ja paruttiin kaikkialla. Äidit tulivat\nlapset käsivarsillaan ja kaatuivat kadulle tainnoksiin.\n\nToiset luulivat valkean olevan valloillaan ja riensivät pelastamaan.\n\nMutta kun asian oikeasta laidasta päästiin perille, silloin muuttui\npelästys syväksi suuttumukseksi. Yksin tyynimmätkin murisivat\ntyytymättöminä. Tällaista elämää ei saattanut sietää.\n\nPuolipäivä-jumalan palveluksessa kiitti Schepperus Jumalaa siitä,\nettä paavilliset eksytykset nyttemmin olivat niin tunnetut, että\nniille nauroivat lapsetkin. Edelleen kiitti hän siitä, että kristitty\nsaattoi sanasta saada parempaa lohdutusta kuin paavilaisten\nturhamaisista näytelmistä ja kuolleista kuvista. Hän surkutteli\nkuningasta ja kuningatarta, jotka olivat eksytetyt, samoin niitä\nkahtatoista kerjäläistä, jotka olivat antautuneet jumalattomaan\njalkojen pesuun ja siten luopuneet evankelisesta uskostaan.\n\nSchepperuksen hyökkäykseen vastasi katolinen pappi Justus toisena\npääsiäispäivänä Linnankirkossa selittäen, ettei koko Svean\nvaltakunnassa ollut kuuteenkymmeneen vuoteen ollut ainoatakaan oikeaa\npappia; viimeinen arkkipiispanvaali oli ainoastaan merkityksetön\nseremonia j.n.e.\n\nNeljäntenä pääsiäispäivänä vastasi Schepperus Suurkirkossa ja vertasi\nsilloin katolista seurakuntaa Belialiin ja sen kirkkoa Babelin\nporttoon.\n\nNyt paloi sota ilmiliekein, saarnastuoleista purkivat protestantit\nja katoliset toisilleen kaiken sapen, mikä kiehui heidän sisällään;\neivät he enää saarnanneet rauhan ja sovinnon sanomaa, vaan\nleppymättömän vihan ja koston oppia.\n\nSigismund kirjoitti heti arkkipiispalle; hänelle kuului tämän\nvallattomuuden hillitseminen.\n\nAngermannus selitti Tukholman papeille, kuinka epäkristillisesti he\nolivat käyttäytyneet, ja nämä lupasivat vastedes olla puuttumatta\npersoonallisuuksiin. Ja niin palasi toistaiseksi ainakin näennäinen\ntyyneys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVierasten joukossa Upsalassa oli ollut myös Brandenburgin rajakreivi.\nHän oli jo saapumisestaan saakka omistanut Anna prinsessalle\npalvontansa, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan.\n\nTukholmaan saavuttua pyysi hän kuninkaalta prinsessan kättä, ja\nkuningas lupasi puhua hänen puolestaan.\n\nMutta ennenkuin tämä oli vielä tapahtunut, lähetti joku tuntematon\nhenkilö prinsessalle kirjeen ilmoittaen, että Kustaa Brahe piti\nrikollista yhteyttä erään porvarillissyntyisen naisen kanssa; mutta\nei siinä kyllin, eräs nainut jalosukuinen rouva oli lisäksi hänen\nsalainen rakastajattarensa. Viimeisen ilmiannon todistukseksi seurasi\nmuutamia kirjeitä Kustaa herran omasta kädestä. Anna tunsi käsialan,\nmutta näin suurta petollisuutta ei hän ollut odottanut. Hänen\nsydämensä kutistui kokoon, eikä hän tiennyt, voiko enää elääkään niin\nsuuresti petyttyään.\n\nMuutaman päivän kuluttua esitti Sigismund rajakreivin kosinnan ja\npuhui, miten tämä oli mieltynyt ja ihastunut prinsessaan.\n\nAnna hämmästyi, mutta vastasi heti: \"Rajakreivi on itse tuonut\ntänne tiedon suuresta perinnöstä, jonka vihdoin olemme saaneet\nisoäidiltämme Bona Svorznalta.\"\n\n\"Siitä saamme kiittää hänen pyhyytensä mahtavaa vaikutusta\", lisäsi\nSigismund vilkkaasti.\n\n\"Aivan niin, mutta etkö luule, että rajakreivi juuri sentähden...?\"\n\n\"Oh, se on arvoton ajatus.\"\n\n\"Jollei se ole hänen, on se paavin lähettilään.\"\n\n\"Et tiedä kuinka väärin teet hänelle. Mutta mitä minun on vastattava\nrajakreiville?\"\n\n\"Sellainen liitto on mahdoton välillämme.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Unhotat meidän eri uskontomme.\"\n\n\"Rakas sisareni\", sanoi Sigismund tarttuen hänen käteensä, \"olemme\ntoivoneet, että rukouksistamme heltyisit ja kääntyisit ainoaan\nautuaaksitekevään kirkkoon.\"\n\n\"Sentähden kai jo Puolassa eroititte evankelisen pappinikin.\"\n\n\"Täytyihän minun veljenäsi ajatella iäistä autuuttasi.\"\n\n\"Tahdon tulla autuaaksi omalla uskollani.\"\n\n\"Mutta rajakreivi...\"\n\n\"Odotas! Taannoin puhuit suuresta vajauksesta valtiorahastossa.\"\n\n\"Sitä ajattelen alinomaa; olen lainannut siitä enkä näe mitään\nmahdollisuutta maksamiseen.\"\n\n\"Voit tehdä sen, jos luovutan sinulle osani neapelilaisista\nalusmaistani!\"\n\n\"Tahdotko tehdä sen?\"\n\n\"Teen sen sillä ehdolla, että Puolaan palattuani saan takaisin\nevankelisen pappini.\"\n\n\"Mutta rajakreivi, mitä hän on sanova?\"\n\n\"Luultavasti jättää hän kosintansa sikseen, jollei, ei häntä koske\nse, mikä on tapahtunut ennen kihlausta.\"\n\n\"Otatko siis hänet?\"\n\n\"Meidän täytyy ensin oppia toisemme tuntemaan, sittenpähän nähdään.\"\n\nKaikesta huolimatta rajakreivi uudisti suullisesti kosintansa ja\nsamalla vakuutti prinsessalle täydellisen uskonnonharjoituksen\nvapauden. Kaikissa lausunnoissaan ja koko esiintymisessään\nosoittautui hän sivistyneeksi, valistuneeksi mieheksi. Anna tunsi\nhäntä kohtaan kunnioitusta, melkeinpä ihailuakin. Sellaisen\nmiehen kosintaan ei saattanut vastata suorastaan hylkäävästi, ja\nniin ehdotti hän vuoden ajatusaikaa, jonka jälkeen he tekisivät\npäätöksensä. Rajakreivi vastasi, että vaikkei hän katsonut\ntarvitsevansa mitään ajatusaikaa, tahtoi hän kuitenkin taipua\nprinsessan tahtoon, ja sen jälkeen he erosivat toisistaan.\n\nSamana päivänä kuiskailtiin hovissa miehestä mieheen, että prinsessa\noli kihloissa, että hän oli luvannut kääntyä katoliseen uskoon, ja\nettä rajakreivi oli matkustanut kotiin valmistamaan morsiamensa\narvokasta vastaanottoa.\n\nSeuraavana aamuna varhain tuotiin prinsessalle kirje, ja tuoja\nodotti vastausta. Kirje oli Kustaa Brahelta, joka pyysi yksityistä\nkeskustelua niin pian kuin mahdollista.\n\n\"Tiesin sen\", tuumi Anna pamppailevin sydämin. \"Nyt hänen täytyy\ntulla!\"\n\nHän määräsi kohtauksen kymmenen ajaksi omissa huoneissaan. Kustaa\nherra tuli, mutta ei tyynenä ja kylmänä kuten hän oli odottanut, vaan\nkiihtyneenä, leimuavin katsein. Sellaisena ei hän ollut nähnyt häntä\nkoskaan. Tarjoamatta kättään viittasi hän häntä istumaan lähelleen.\n\n\"Pyydän teidän korkeudeltanne luvan seista\", sanoi hän. \"Ja pyydän\nanteeksi, jollen voi esiintyä niin tyynesti kuin pitäisi.\"\n\n\"Miksi olette tullut tänne?\" kysyi Anna kummissaan. \"Kenties\nlykkäämme johonkin toiseen päivään...?\"\n\n\"Ei, nyt tai ei koskaan! Olen jo liian kauan kärsinyt sieluntuskia,\njotka ovat olleet minut surmaamaisillaan.\"\n\n\"Ja tahdotteko minulta niille parannusta?\"\n\n\"Sitä en ole odottanut enkä toivonut. Pyydän vain tietää, miksi\nolette ryöstänyt elämäni kaiken ilon ja onnen; miksi olette riistänyt\nuskoni häneen, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa\nja joka oli vannonut pysyvänsä minulle uskollisena. Te ette\ntiedä kuinka se halveksuminen, jolla hänestä puhutaan, on vienyt\nkaiken elämäniloni! Minkä arvoinen on rakkaus, joka ei perustu\nkunnioitukseen, sanoi hän jo lapsena; miksi on neitsyt pettänyt ne\npyhät lupaukset, jotka silloin antoi?\"\n\nAnna oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hän sanoi tyynellä ja\nlujalla äänellä: \"Muistatteko ensimäisen lupauksen, jonka annoimme\ntoisillemme?\"\n\n\"Lupasimme rajattomasti luottaa toisiimme.\"\n\nAnna katsoi vakavasti häneen, nyt oli Kustaan vuoro luoda silmänsä\nmaahan.\n\n\"Tiedän kyllä\", sanoi Anna, \"että panettelu on tahrannut nimeäni,\nmutta minä nauroin sille, koska se oli ansaitsematonta... Ei\npälkähtänyt päähänikään, että luulisitte minun rakastuvan johonkin\nPotsmutschiin!\"\n\n\"Anna!\" huudahti nuori mies.\n\nAnna teki torjuvan liikkeen. \"Olen pysynyt lujana uskossani, sen\ntähden on tahdottu alentaa naisellista arvoani; mutta en ole antanut\nmyöten, kärsimyksistäni en ole sanonut sanaakaan. Ymmärsin kyllä,\nettä panettelulla tarkoitettiin myös eroittaa meidät, mutta niin\nluja oli uskoni teihin, että sanoin itsekseni: vaikka kaikki muut\najattelisivat pahaa minusta, Kustaa Brahe ei sitä tee!\"\n\n\"Oi, Jumalani!\" huudahti Kustaa peittäen kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Kun tulimme tänne, etsi katseeni häntä, ja kun läksin laivalta\nhänen käsivarressaan, silloin tunsin päässeeni rauhansatamaan\nlapsuuteni lemmityn luo. Olen sitten nähnyt sinun epäluulojesi\nheräävän, ja ihmettelen kuinka saatat uskoa minun rakastavan moista\nnarria, vahanukkea. Mutta sinä olit sokaistu, et uskonut enää naisen\nkunniaan.\"\n\nKustaa lankesi hänen jalkoihinsa. \"Voitko antaa anteeksi?\"\n\n\"Nouse, Kustaa Brahe, olen tehnyt selvän puolestani, nyt on sinun\nvuorosi!\"\n\n\"En voi, en saata tällä hetkellä.\"\n\nAnna kääntyi hänestä pois ja meni pöydän luo.\n\nHän seurasi jälestä. \"Miehen elämässä on suhteita, joita ei aina voi\nilmaista.\"\n\n\"Tunnetko nämä kirjeet?\"\n\n\"Kyllä... Varmaankin ovat ne varastetut!\"\n\n\"Ja nämä ilmiannot, ovatko ne tosia?\" kysyi Anna luonnottoman\ntyynesti.\n\n\"Kuka, kuka on voinut...\"\n\n\"Luultavasti sama käsi, joka on koettanut mustata minua sinun\nsilmissäsi. Hyvästi, Kustaa, kiitos kaikesta menneestä, unhota minut\nja tule onnelliseksi...\"\n\nKyynelet tukehuttivat hänen äänensä, Kustaa makasi hänen jaloissaan\nja piteli hänen kättään omassaan. \"Et tiedä, kuinka suuresti sinua\nrakastan, anteeksi, Anna, anteeksi!\"\n\n\"Naissydän on sangen heikko\", sanoi Anna. \"Tunnen tällä hetkellä,\nettä voisin antaa anteeksi. Mutta en voi koskaan unhottaa, ja\nsentähden on parasta, että eroamme. Nouse, Kustaa Brahe, ja ole mies!\"\n\n\"Onko tämä viimeinen sanasi?\"\n\n\"Eikö se ole parasta meille molemmille?\"\n\n\"Sinä aiot mennä rajakreivin kanssa naimisiin?\"\n\n\"Maailma saa uskoa niin, sinulle sanon: en mene koskaan naimisiin.\"\n\n\"Anna, suo minun ainakin koettaa saada takaisin sinun kunnioituksesi\nja -- rakkautesi!\"\n\nAnna hymyili kyyneltensä lomitse. \"Mene nyt, muuten saavat ihmiset\nuutta juoruttavaa.\" Hän ojensi kätensä. \"Tästedes kohtaamme toisemme\nystävinä.\"\n\n\"Minun pitäisi tuntea itseni onnettomaksi\", sanoi Kustaa. \"Mutta sinä\nolet antanut takaisin uskoni sinuun, ja minä tunnen voimaa aloittaa\nuutta elämää.\"\n\nHän poistui, ja Anna itki, itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan.\n\"Kuinka ihmeellinen onkaan elämä; ensi nuoruudessa tulvii elämä yli\näyräittensä, mutta kun se on mennyt, lakastuvat ruusut, ja ainoastaan\nokaat jäävät jälelle... Ei, ei\", huudahti hän, \"en tahdo menettää\nrohkeuttani, minun täytyy olla vahva ja täyttää velvollisuuteni\nviimeiseen saakka\".\n\nKuningatar synnytti lapsen, joka valitettavasti oli vain tyttö. Mutta\nsitä kastamaan kutsuttiin Roomasta erityinen lähettiläs Opolinski,\njoka samalla paavin puolesta vapautti kuninkaan kerettiläisille\ntekemistään valoista. Lähettiläs Opolinski sanoi, että kadotetut\nruotsalaiset oli pelastettava keinoilla millä tahansa, ja kuningas\nlupasi niin lähettiläälle kuin itselleenkin tehdä kaiken voitavansa\nperinpohjin hävittääkseen evankelisen opin.\n\nVala ei siis enää sitonut, nyt oli käytävä taisteluun elämästä ja\nkuolemasta. Ja kohta Upsalasta palattuaan oli kuningas lähettänyt\nerään uskottunsa, Hannu Weyerin, Puolaan noutamaan enemmän sotaväkeä.\nAsia oli pidetty salassa, mutta kun myöhemmin Otto Yxkull lähetettiin\nsamalle asialle, herätti se epäluuloja. Kyseltiin, urkittiin, eikä\npian ollut mikään salaisuus, että Danzigissa varustettiin laivoja\nja sotaväkeä, jonka oli tultava auttamaan Sigismundia kapinallisten\nalamaistensa kurittamisessa.\n\nPian tiesivät kaikki, että kuningas oli lisännyt vartioväkeään\nainakin sataan heitukkaan. Niiden ylimielisyys kasvoi\nkasvamistaan. Tappelut ja verenvuodatukset kuuluivat säännölliseen\npäiväjärjestykseen. Evankeliset papit eivät olleet enää varmat\nhengestään ja jäsenistään, varsinkaan Schepperus ei uskaltanut\nlähteä kotoaan. Monet papeista pakenivat suuriruhtinaskuntaan, jossa\ntiesivät olevansa turvassa.\n\nOn itsestään selvää, että nämä olosuhteet herättivät mitä suurinta\nlevottomuutta pääkaupungissa. Neuvosto lähetti kuninkaalle kirjelmän,\njossa pyysi häntä, ettei hän millään muotoa kutsuisi maahan vierasta\nsotaväkeä, valtakunnan vahingoksi ja häpeäksi. Ruotsilla oli\nriittävän suuri laivasto viemään kuninkaan takaisin Puolaan. Samoin\nteki neuvosto huomautuksia niistä uskonnollisista toimenpiteistä,\njoihin oli ryhdytty vastoin Upsalan päätöksiä.\n\nHerttuakin katsoi hyväksi selittää korkealle veljenpojalleen, miten\nuskaliasta oli toimia vastoin vannottuja lakeja ja sitoumuksia.\n\nMutta kaikki turhaan!\n\nTähän asti oli neuvosto tahtonut välttää yhteistoimintaa herttuan\nkanssa, olipa heidän välillään ollut kiihkeitä riitojakin. Mutta kun\nlevisi huhu, että puolalainen laivasto oli tulossa, silloin saivat\nkaikki arvelut väistyä. Neuvosto kirjoitti herttualle ja kysyi mitä\nhänen mielestään oli tehtävä.\n\nMihinkään yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy, ja\nkesäkuun alussa saapuivat puolalaiset laivat. Sotaväki nousi maihin\nEläintarhaan, johon leiriytyi.\n\nPuolalaiset olivat puetut koreaan ja kalliiseen asuun. Mutta koko\nsotavoima nousi ainoastaan kolmeentuhanteen mieheen, eikä niin pieni\nsotavoima pystynyt muuhun kuin herättämään ruotsalaisten suuttumusta\nja harmia. Jopa naureskeltiinkin hänen epäviisaille ja pettäville\nlaskelmilleen.\n\nHerttuan neuvosta ryhtyi neuvosto siihen viisaaseen toimenpiteeseen,\nettä kutsuttiin muutamia satoja taalalaispoikia turvaamaan Tukholmaa.\nKaupungin asujamet puolestaan irroittivat katukiviä ja veivät\ntaloihinsa, voidakseen tarpeen vaatiessa puolustautua. Tappeluja oli\njoka päivä, ja murhiakin tapahtui usein, mutta kansan vapaus oli\ntäydesti taattu.\n\nHovissa oltiin kuin ukkosen lyömät. Nyt ei ollut mitään muuta\npelastusta kuin pako. Malaspina neuvoi siihen, kuningatar ikävöi\npikku tyttärensä luo, ja Sigismund tunsi itsensä kykenemättömäksi\nsaattamaan tahtonsa voimaan.\n\nKatukahakat eivät rajoittuneet heitukkain ja alemman kansan\nkeskuuteen, niitä tapahtui etevimpäin porvarienkin ja aatelismiesten\nkesken. Eikä kansaa pystytty kurittamaan, sillä vähääkin puolalaista\nsotaväkeä alkoi nälkä panna niin koville, että se rupesi napisemaan.\n\nVihdoin päätti Sigismund lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta\nsilloin nousi kysymys, kuinka hallitusta oli hoidettava hänen\npoissaollessaan.\n\nTiedettiin aivan hyvin, että herttua tahtoi valtionhoitajana hallita\nvaltakuntaa kuninkaan sijassa ja neuvoston myötävaikutuksella. Mutta\nneuvosto tahtoi hallita itse, ja kun ei käynyt laatuun aivan sulkea\npois herttuaakaan, ehdotettiin, että hän ensimäisenä miehenä kuuluisi\nneuvostoon, mutta ei siltä saisi enemmän sananvaltaa kuin muutkaan.\nEerik Sparre oli laatinut ehdotuksen neuvoston mielen mukaiseksi\nhallitusmuodoksi. Sigismund hyväksyi sen ja pyysi Kaarlenkin\nhyväksymistä. Mutta Kaarle kieltäytyi, hän ei tahtonut ketään\nalempiarvoisia rinnalleen.\n\nSyntyi pitkät neuvottelut ja kinastelut. Lopulta kuningas\nneuvonantajilleen teki sen valtioviisaan päätöksen, että samainen\nKaarle herttuan hylkäämä ehdotus oli sittenkin pantava voimaan.\n\nMutta ettei neuvostokaan saisi liian suurta valtaa, asetettiin\njokaiseen neuvoskuntaan erityiset päämiehet, joiden oli välittömästi\nkäännyttävä kuninkaan puoleen, sivuuttaen hallituksen ja neuvoston.\nNäiden virkamiesten etunenään asetettiin Klaus Fleming; hän oli\nsamalla kertaa Suomen maaherra, valtamarsalkka ja yliamiraali.\nMuiksi maakuntien päämiehiksi asetettiin hänen ystäviään ja\nsukulaisiaan, Länsi-Göötanmaalle Eerik Stenbock, Itä-Göötanmaalle\nArvid ja Smålantiin Kaarle. Eerik Sparrea ei uskallettu syrjäyttää,\nja kun hän sitä paitsi oli Flemingin sisarenpoika, määrättiin hänet\nVestmanlannin ja Taalainmaan päämieheksi.\n\nEerik Brahe, katolikko, pantiin vastoin Upsalan päätöstä Tukholman\nlinnanherraksi ja Uplannin ja Norrlannin päämieheksi. Näön vuoksi\nmäärättiin Kustaa Brahe hänen vakinaiseksi apulaisekseen.\n\nNyt katsottiin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä ja saatettiin\najatella lähtöä kotimatkalle. Lähtöpäiväksi määrättiin heinäkuun 14\npäivä.\n\nSuuri oli Sigismundin hämmästys, kun Anna prinsessa pyysi saada\nStegeborgin linnan haltuunsa; hän oli päättänyt, ettei lähdekään\nmatkalle.\n\nSigismund koetti turhaan järkyttää hänen päätöstään. \"On mahdollista,\nettä myöhemmin palaan Puolaan\", sanoi hän. \"Nyt tahdon jäädä\nRuotsiin.\"\n\nVihdoin oli päivä käsissä. Laivasto oli ankkuroituna Tukholman\nsilloisessa laiturissa, ja sotamiehet päällikköineen olivat jo\nnousseet laivoihin. Töllistelevä väkijoukko katseli suureksi\nhuvikseen, kuinka munkit ja papit joukoittain tallustivat laivoihin.\nPilkkasanoja ja uhkauksia sateli heidän jälkeensä.\n\nKun vihdoin saapui kuningas ja kuningatar, koko hovin ja\nneuvosherrojen seuraamana, hiljeni väkijoukko, niin että kuului\nainoastaan sieltä täältä muutamia huomautuksia. Mutta kun purjeet\nalkoivat pullistua ja kunnialaukaukset paukkuivat, silloin hurrattiin\nkaikin voimin, hurrattiin ilosta, kun vihdoinkin oli päästy koko\njoukkueesta.\n\nLaivat lähtivät hiljaa liikkeelle. Pitkälle eivät ne kuitenkaan\nolleet ehtineet merelle, kun nousi myrsky, joka pakotti laivaston\netsimään suojaa maankatveesta. Yli puolen kuukautta vitkasteltuaan\npääsivät he vihdoin jatkamaan matkaa omille mailleen.\n\n\n\n\n10.\n\nLUOSTARISSA.\n\n\nNiin, muuan puolalainen naishenkilö, joka oli tullut kuningatar Annan\nmukana Ruotsiin, oli Malaspinan tahdosta nimitetty abbedissaksi\nVadstenaan.\n\nTavattoman helposti oli hän oppinut ruotsinkielen, ja siitä, joka\noli nähnyt Richissa Evandin salamoivat silmät, hänen kuninkaallisen\nryhtinsä ja toisin vuoroin hänen kissamaisen notkeutensa, näytti\nselvältä, että hän oli luotu kutsumukseensa.\n\nMiellyttävällä esiintymisellään oli hän ihmeen pian onnistunut\nkokoamaan ympärilleen koko joukon nuoria tyttöjä ylhäisistä\nruotsalaisista perheistä. Väitettiin tosin, että oli tarkoitus\nkasvattaa heitä elämää varten. Mutta Richissa sanoi tahtovansa tehdä\nsen myös iäisyyttä varten, ja sitä ei kukaan voinut panna pahakseen,\nkun hän ei koskaan ilmaissut salaista aikomustaan tehdä heistä nunnia.\n\nHän oli syntyisin ylhäisestä, mutta köyhästä suvusta ja oli jo\naikaisin joutunut nunnaksi. Ja Malaspinan puoltosanan sai hän yhtä\npaljon uskonnollisen innostuksensa kuin tavattoman kauneutensakin\ntähden.\n\nKuinka ihmeteltävästi hän osasikaan innostaa nuorta parvea, joka oli\nhoukuteltu Vadstenan luostariin; se ei ollut mitään tyyntä intoa,\nheidän hartaudenharjoituksissaan oli hehkua ja intohimoa, eikä\nollut mitään tavatonta, että messun loputtua milloin mikin makasi\ntaintuneena kirkon lattialla.\n\nMutta messun toimittikin pater Edil, kaunis, ihailtava pater Edil!\n\nSorja vartalo, kiharainen tukka, kauniit, tummat silmät, mutta ennen\nkaikkea kirkas, sointuisa ääni lumosi ja hurmasi kaikki, jotka sen\nkuulivat; ei nähty konsanaan ainoankaan kasvateista jäävän pois\nmessusta tai lyövän laimin rippiään.\n\nHyvin luultavaa on, että he keksivät milloin mitäkin pikku\nsyntiä, saadakseen soimata itseään jostakin, joka antoi aihetta\nsynninpäästöön. Ja sen annettuaan oli hänellä aina jotakin sanottavaa\nkullekin erikseen, joko sananlasku tai jotakin muuta, joka sai nuoren\nsydämen ihastuksesta sykkimään, kenties enimmän sentähden, että se\noli jotakin erityisesti heidän kesken, ja herkissä immenhaaveissa\nkehkeysi siitä kaikkia mahdollisia ilmalinnoja.\n\nMalaspina tiesi mitä teki asettaessaan pater Edilin prioriksi\nVadstenan luostariin; hän laski edeltäpäin, että Richissa rakastuisi\nhäneen ja mustasukkaisuus ajaisi hänet argussilmin vartioimaan\nkasvattejaan.\n\nMutta oli vielä toinenkin syy Malaspinan menettelyyn. Pater Edilin\noli hänelle lähettänyt suoraan itse suurinkvisiittori, joka oli\nsanonut toivovansa suuria nuoresta miehestä, mutta hänet oli ensin\nkasvatettava ja ennen kaikkea kesytettävä.\n\nSiinä oli syy, miksi hän sai tulla mukana Ruotsiin, ja miksi hänet\npantiin prioriksi -- nunnaluostariin.\n\nMalaspina oli sanonut hänelle: \"Koetusaikasi on lopussa vuoden\nkuluttua siitä, kun ensimäinen nunna vihitään, ja sinut kutsutaan\ntoisiin tärkeämpiin tehtäviin.\"\n\nPater Edil oli rajattoman vallanhimoinen, eikä häntä lainkaan\nmiellyttänyt sulkeutuminen moniksi vuosiksi luostarimuurien sisälle.\nKuta pikemmin nunnanvihkiminen tapahtui, silloin tiesi hän myös\nvapautuksen hetken, ja nuorelle paterille selvisi heti mitä hänen oli\ntehtävä.\n\nKuinka sulavina ja suloisina sanat virtailivat hänen huuliltaan...\nhän näki pian, että kaikki sydämet oli paljon suuremmassa määrin\nvoittanut opettaja kuin hänen oppinsa. Mutta mitäs siitä, kunhan hän\nvain saavutti maalinsa.\n\nRukoushetket ja ripit vaihtelivat, pater Edil ehti saada uskomattomia\naikaan, ja tuskin kuuden kuukauden kasvatuksen jälkeen halusi koko\nnuori parvi vihkiytyä nunniksi.\n\nValppaudella ja, miksemme sitä sanoisi, mustasukkaisella\nmielenkiinnolla oli Richissa seurannut jatkuvaa työtä, joka aivan\nnäkyvästi vei siihen maaliin, johon jokaisen uskollisen katolilaisen\noli pyrittävä, mutta siitä huolimatta täytyi hänen öin ja päivin\nkysyä itsekseen:\n\n\"Ketä heistä hän rakastaa?\"\n\nMutta kuinka hän vaanikaan, täytyi hänen myöntää, että hän kohteli\nheitä kaikkia samalla tavoin. Hän oli antanut jokaiselle noviisille\nkäskyn tulla pitkien salarippien jälkeen hänen luoksensa vakavaan\nkeskusteluun. Mutta kuinka taitavasti hän kysymyksensä asettelikaan,\nsai hän vain kuulla \"jumalaisen paterin\" yleistä epäjumaloimista,\nja tämän innostuksen takaa kuvastui jokaisen mielestä tietoista tai\ntiedotonta toiveiden pettymystä. Kenessäkään ei näkynyt jälkiäkään\nvoitonilosta, ja kuitenkin olisivat kaikki olleet valmiit menemään\nkuolemaan pater Edilin tähden.\n\nKaikkein merkillisimmältä näytti hänestä se, että tämä innostus nousi\nyhä nousemistaan. Nuori parvi näytti odottavan, että pater vaatisi\nuhrin heidän joukostaan, ja he paloivat halusta noudattaa kutsua.\n\nHänet, Richissa, pidettiin kaiken tämän ulkopuolella; vähitellen\noli johto jäänyt yksin paterin haltuun, ainoastaan tavallisia\ntervehdyssanoja oli abbedissan ja paterin kesken vaihdettu\nkokonaiseen puoleen vuoteen.\n\nPoikkeuksena oli ainoastaan ensi kerta, jolloin he kohtasivat\ntoisensa. Se tapahtui seuraavana päivänä Richissan luostariin\ntulon jälkeen. Hän oli mennyt kirkkoon; oli ihana suvipäivä, ja\npäivänpaiste lankesi säteilevänä Mariankuvaan, jolla oli lapsi\nsylissä.\n\nSilloin oli hän nuorekkaalla ylimielisyydellä heittänyt hunnun\nkasvoiltaan ja huudahtanut: \"Tahdon palvella sinua peittämättömin\nkasvoin, sinä pyhä!\"\n\nJa hän oli langennut maahan Mariankuvan eteen; nyt sai rukous siivet,\nja hän tunsi ennen tuntemattoman ilon täyttävän sielunsa.\n\nHän nousi ja saattoi vain vaivoin tukehuttaa huudahduksen. Siinä\nseisoi pater Edil ja näytti yhtä hämmästyneeltä hänen näkemisestään\nkuin hänkin paterin.\n\nUnhottaen uuden arvonsa oli hän rientänyt pois, ja sitten, niin,\nsitten oli kulunut kuusi kuukautta, ettei hän ollut ripittäytynyt\npaterille kertaakaan, ja tämä oli aivan varmaan unhottanut hänet\naikoja sitten toisten tähden?\n\nKuinka suuresti hän sentähden hämmästyikään, kun pater Edil eräänä\npäivänä astui sisään, ilmoittautumatta edeltäpäin, ainoastaan\nkevyesti koputtaen ovelle.\n\nHän nousi nopeasti, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.\n\n\"Ole tyyni, sisareni\", sanoi pater. \"Kaikki ovat askareissaan, voimme\nhäiritsemättä keskustella keskenämme.\"\n\n\"Totta tosiaan teillä näyttää olevan täällä luostarissa enemmän\nsanottavaa kuin minulla\", vastasi Richissa liikutettuna.\n\n\"Teidän tähtenne!\"\n\n\"Minun?\"\n\n\"Selitän teille sen, mutta ottakaa ensin huntu kasvoiltanne.\"\n\n\"Huntuni?... Mitä ajattelette?\"\n\n\"Että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun.\"\n\n\"Ettekö tiedä, että se on vastoin luostarisääntöjä.\"\n\n\"Rikoittehan ne taannoin kirkossakin.\"\n\n\"Olette julma, kun muistutatte siitä!\"\n\n\"Olen jo sanonut, että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa\npuhun\", toisti pater kärsimättömästi; \"jos se minulta kielletään,\nniin menen kyllä ja esitän kirjallisesti asiani.\"\n\n\"Ei\", puuskahti abbedissa kiihkeästi, \"jääkää tänne, tahdon tietää\nmillä oikeudella tunkeudutte minun valtapiiriini täällä luostarissa\".\n\n\"Heti kun poistatte huntunne; ymmärrämme sen jälkeen toisiamme paljon\nparemmin.\"\n\nRichissa epäröi kotvan ja heitti sitten huntunsa nopeasti taakse.\nMutta ihaileva katse, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sai hänen\nluomaan silmänsä maahan.\n\n\"Olette sangen kaunis, sisareni\", sanoi pater Edil värähtävällä\näänellä; \"oletteko ruvennut nunnaksi onnettoman rakkauden tähden?\"\n\n\"En\", vastasi abbedissa, \"rakkaus ei pysty sydämeeni; se oli\nylhäisen, köyhän sukuni toivomus, ja noudatin sitä epäröimättä\".\n\nHän ei nähnyt ivallista katsetta paterin silmissä, mutta hän tunsi\nkielaan punan poskillaan ja sydämensä tykytyksen, joka sanoi, että\nhänen hetkensä oli tullut.\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus, pater näytti nauttivan hänen\nhämmennyksestään... vihdoin hän sanoi: \"Ette ole ollut ripillä\nkertaakaan?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Tahdotteko nyt?\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\n\"Niin, miksei, jokainen huone on yhtä pyhä.\"\n\n\"Siksikö olette tullut tänne?\" puuskahti abbedissa kiihkeästi, ja\nhänen salamoivat silmänsä kohtasivat paterin katseen.\n\n\"Teette oikein, kun muistutatte minua siitä... tunnustan, että olen\nunhoittanut kaiken teidän tähtenne... Voitteko antaa sen minulle\nanteeksi?\" Ja pater ojensi kätensä.\n\nRichissa ojensi omansa epäröiden ja empien, mutta toinen kosketti\nsitä niin heikosti ja tunteettomasti, että hän tunsi itsensä aivan\ntyyneksi.\n\n\"Palataksemme asioihin\", sanoi pater; \"olen saanut kirjeitä\npaavilliselta lähettiläältä, kuninkaan lähtö on peruuttamattomasti\nmäärätty tapahtuvaksi neljäntoista päivän kuluttua. Malaspina tulee\ntänne ylihuomenna toimittamaan vihkimisen.\"\n\n\"Ilmoittamatta minulle edeltäpäin?\"\n\n\"En ole voinut sitä tehdä\", vastasi pater.\n\n\"Ette voinut?\"\n\n\"Ettekö luule tarvitun rohkeutta siihenkin, että tulin tänne tänään?\"\n\n\"En ymmärrä teitä\", sanoi Richissa kääntäen päänsä poispäin\nvälttääkseen paterin tulista katsetta. \"Menkää, menkää...\nkuinka uskallatte lausua sellaisia sanoja minulle, Kristuksen\npalvelijattarelle?\"\n\nPater tarttui käteen, jonka Richissa torjuvasti ojensi, hän puristi\nsitä lujasti ja lausui: \"On välttämätöntä, että jään tänne, kunnes\nvihkiminen on ohitse, mutta kohta sen jälkeen lähden.\"\n\n\"Lähdette?\"\n\n\"Enkä palaa enää koskaan.\" Hän vei Richissan käden huulilleen ja\nsuuteli sitä hellästi, eikä tämä vetänyt sitä pois. Seuraavana\nminuuttina oli pater poissa.\n\nRichissa painoi käsillään poveaan. Hänestä tuntui se olevan\npakahtumaisillaan... ja kuitenkin tunsi hän suurta riemua, sillä\npater Edil rakasti häntä... mutta tämä rakkaus oli rikos, sentähden\noli hänen lähdettävä ja heidän erottava -- ainaiseksi... millaista\noli elämä sitten oleva... ainoa valonsäde oli langennut hänen\ntielleen, sen loisto ja ihanuus oli häikäissyt ja kiehtonut hänet,\noliko hänet tästälähin tuomittu ikuiseen pimeyteen?... Niin oli,\njos Edil lähtisi... sillä päivänsäde oli hän... mutta oliko hänen\naivan välttämättä lähdettävä?... Hänen, Richissan, tähden, oli Edil\nsanonut... mutta eikö häntä saanut hänen tähtensä jäämään?... Palava\npuna peitti uudestaan hänen kasvonsa, ja hän lankesi madonnan eteen\nja rukoili katkerasti katuen anteeksi niitä syntisiä ajatuksia, jotka\nolivat syntyneet hänen sielussaan.\n\nPater Edil oli sanonut nuorille oppilailleen, että nunnanvihkimisen\ntäytyi tapahtua vanhempain ja edusmiesten suostumuksetta; nämä\neivät sallisi heidän tulla Kristuksen morsiamiksi ja tuntea sitä\nihmeellistä autuutta, joka on suotu ainoastaan puhtaille.\n\nPyhää väristystä tuntien kokoontuivat noviisit vihkiäisten edellisenä\npäivänä rakastetun opettajansa ympärille pieneen, tarkoitusta varten\nsisustettuun huoneeseen, joka oli kokonaan valkoiseksi verhottu ja\nainoastaan himmeästi valaistu.\n\nPater sanoi heille, että he saisivat nyt tuntea esimakua siitä\nrakkaudesta, joka tästälähin tulisi heidän kaikkien osakseen, ja\nkehoitti heitä pyrkimään siihen otollisiksi.\n\nÄänettömin askelin hän lähti huoneesta. Alkoi hiljainen soitto,\nja sakea suitsutus melkein tukehutti hengityksen ja sai noviisit\nhaltioituneeseen hurmostilaan.\n\nSamassa tuli huone pilkkosen pimeäksi, soitto kävi kiihkeämmäksi,\nmelkein intohimoiseksi, ja jokainen nuorista uhreista oli kuulevinaan\nhiljaisen äänen, joka kuiskasi sanat: \"Minä rakastan sinua!\"\n\nTajuunsa palattuaan meni kukin jälleen selliinsä jatkamaan\nsairaaloista unelmaansa.\n\nSeuraavana aamuna tuli paavin lähettiläs, mutta ainoastaan muutamia\nharvoja henkilöitä mukanaan; juhlamenot oli suoritettava suurimmassa\nsalaisuudessa.\n\nSitä ennen oli hänellä keskustelu paterin ja abbedissan kanssa.\n\n\"Mikä nyt on tehtävä häthätää ja salavihkaan\", sanoi hän, \"se voidaan\ntoiste uudistaa suurella loistolla; on päätetty asia, että me vielä\ntänne palaamme ja kovalla kädellä masennamme kerettiläiset ja heidän\njoukkueensa\".\n\n\"Milloin se on tapahtuva?\" kysyi Richissa.\n\n\"Toivoakseni piankin. Teidän asianne, rakkahani, on sillä välin\nvaalia sitä heikkoa orasta, joka täällä on alkanut versoa.\"\n\n\"Hurskas äiti on tekevä sen\", puuttui Edil puheeseen; \"minua ei\ntarvita täällä enää kauemmin\".\n\n\"Oletteko tekin sitä mieltä?\" kysyi lähettiläs kääntyen Richissaan.\n\n\"Vakaumukseni on, että se mitä nyt on tehty, on luhistuva pian\nkasaan, jos isä Edil lähtee luotamme\", vastasi tämä vapisevalla\näänellä.\n\nMalaspina loi katseen heihin molempiin.\n\n\"Juhlatoimituksen aika on käsissä\", sanoi hän. \"Tulkaa, ystävät!\"\n\nKaksi miestä, jotka olivat seuranneet Malaspinaa, olivat pukeutuneet\npapilliseen pukuun, ja he pitivät nyt alttaritoimituksen Malaspinan\nja pater Edilin keralla.\n\nNeljätoista nuorta tyttöä valkoisissa puvuissaan ja valtoimin\nhajahiuksin olivat sangen suloiset nähdä. Päinvastoin kuin\ntavallisesti oli säteilevän ilon ilme kaikkien kasvoilla. Ja\nvapisematta he tekivät hirveän valan, hymyillen he näkivät pitkän\ntukkansa putoavan saksien tieltä. He säteilivät innosta, ja jos\ntaivas olisi auennut heille, olisi se tuskin heitä ihmetyttänyt.\n\nKun juhlamenot olivat lopussa, virittivät nunnat riemuitsevan hymnin\nja palasivat sitten selleihinsä, ihmetellen kukin mielessään, eikö\nollut jokin uusi ilmestys tuleva.\n\n\"Mitä sinä olet tehnyt heille?\" kysyi Malaspina kohta pater Edililtä.\n\nTämä punastui hieman. \"Ainoastaan jouduttanut valmistusajan\npäättymistä\", vastasi hän.\n\n\"Heidänkö tähtensä tahdot täältä pois?\"\n\n\"En, teidän armonne!\"\n\n\"Siis hänen?\"\n\nPater Edil kumarsi vain vastaukseksi.\n\n\"Tahdotko, että minä...?\"\n\n\"Jos teidän armonne tahtoisi sanoa sanasen puolestani.\"\n\nHetkistä myöhemmin keskustelivat lähettiläs ja abbedissa\ntuttavallisesti keskenään. Edellinen kertoi, että maan asema\noli epätoivoinen, ja oli tärkeämpää kuin konsanaan, että kaikki\nuskovaiset pitivät yhtä. Yksityisetujen täytyi väistyä, kun oli\nkysymys yleistyvästä. Lopuksi hän neuvoi abbedissaa tekemään\nkaikkensa taivuttaakseen Edilin jäämään luostariin; hän todisteli,\nkuinka välttämätön pater oli luostarin menestykselle, ja vetrein\nvesin myönsi abbedissa hänen olevan oikeassa.\n\nLähettilään lähdettyä oli kaikki ennallaan, ainoastaan se oli eroa,\nettä Edil ikäänkuin vetääntyi syrjään ja jätti kaiken Richissan\nratkaistavaksi. Ja Richissa parka, hän taisteli tuimaa taistelua\nrakkautensa ja velvollisuutensa välillä, väänteli käsiään ja itki\nepätoivon kyyneliä. Hän toivoi paterin olevan kaukana poissa ja\ntunsi, ettei voinut häntä päästää lähtemään...\n\nNyt saapui tieto kuninkaallisen perheen lähdöstä. Abbedissan ja\nnunnien läsnäollessa sanoi pater Edil, että kun hän katsoi olevansa\nluostarissa tarpeeton, oli hänen aikomuksensa lähteä jo seuraavana\npäivänä.\n\nKuului ikäänkuin kohahdus kautta parven, ja rukoilevia katseita\nkiintyi Ediliin.\n\n\"Jätän hurskaan äidin ratkaistavaksi, onko minun jäätävä vai\nlähdettävä\", lisäsi hän nöyrästi.\n\n\"En ole koskaan pyytänyt teitä lähtemään\", vastasi abbedissa\nliikutuksesta värisevällä äänellä.\n\n\"Se on totta, kaikki riippuu eräistä muutoksista, jotka haluaisin\npanna luostarissa toimeen... ja jos hurskas äiti tahtoisi kuulla\ntoivomuksiani...\"\n\n\"Tehkää se, tehkää se!\" huusivat nunnat.\n\n\"Tuokaa ne heti kuuluviin!\" puuskahti Richissa melkein riemuiten.\n\n\"Ei täällä, hurskas sisar, tekisimme suotta levottomiksi nämä nuoret\nmielet, mutta jos sallitte iltarukouksen jälkeen käydä luonanne...\"\n\n\"Ei tänä iltana; huomenna ensi messun jälkeen\", sanoi abbedissa\nmelkein kuumeisesti.\n\n\"Siis juuri lähtöni edellä\", vastasi pater nöyrästi. \"Tapahtukoon\nkuten tahdotte.\"\n\nHän lähti, ja Richissa aivan valeltiin rukouksilla; hän ei suinkaan\nvoinut tahtoa, että pater lähtisi luostarista.\n\nHän istui vaiti ja umpimielisenä, mutta kun he lopuksi pyysivät lupaa\nkoristaa kirkon lehdillä ja kukilla aamumessuun, niin hän suostui.\n\nEikä pater ollut koskaan näyttänyt heistä niin kauniilta kuin sen\nheleän punaisen ruusukiehkuran alla, joka häilyi hänen päänsä yllä\nsaarnastuolissa, eikä hänen äänensä ollut koskaan helähdellyt\nihanammin kuin nyt ylevin sanoin sanoessaan heille hyvästit. Oli\npelkkää itkua ja valitusta, ja kun messu oli päättynyt, heittäytyivät\nkaikki nunnat polvilleen abbedissan ympärille ja rukoilivat ristissä\nkäsin: \"Sallikaa meidän pitää hänet!\"\n\nRichissa oli yhtä liikutettu ja sanoi: \"Ette tiedä mitä rukoilette.\"\n\n\"Mikään, mitä hän toivoo, ei voi olla väärin\", huusivat he kuorossa.\n\n\"Minäkin tahdon mielelläni uskoa niin\", vastasi hän, ja kehoittaen\nnunnia menemään töihinsä, palasi abbedissa huoneihinsa.\n\nHän seisoi aivan liikkumatonna... hänen päänsä oli aivan pyörällä...\nmitä oli hänen tehtävä... mikä oli oikein, mikä väärin...? Hän kuuli\nkorvissaan hyväilevän äänen ja hänen sydämensä sykki rajusti.\n\nSilloin aukeni ovi. Hän ei kääntynyt katsomaan, mutta tiesi kuka tuli.\n\n\"Kallis sisar\", virkkoi kiehtova ääni. \"Tulen saamaan tuomioni.\"\n\n\"Tiedätte ennestään, että toivomme kaikki teidän jäävää.\"\n\n\"Se voi tapahtua ainoastaan yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi abbedissa hiljaa.\n\n\"Sinun rakkautesi, Richissa.\"\n\nRichissa värähti ja kääri hunnun tiiviimmin ympärilleen. \"Olisi rikos\nsuostua\", sanoi hän.\n\n\"Niin luulevat tuhmat joukot, mutta sinä, Richissa, selvällä\nymmärrykselläsi, etkö tiedä, että on olemassa luonnonlaki, jota\npyhä veljeskuntamme on velvollinen noudattamaan. Minun rakkauteni\ntekee _sinun_ rakkautesi oikeutetuksi, vieläpä se kohottaa sinut yli\ntavallisten naisten, ja toisessa maailmassa olet sinä oleva yksi\nmadonnan valituista palvelijattarista.\"\n\n\"Olisipa se totta!\" huudahti Richissa ja pusersi käsillään rintaansa.\n\n\"Pyhän inkvisitionin valta ei ulotu ainoastaan yli kuninkaiden ja\npyhän isän, sillä on jotakin sananvaltaa korkeimman neuvostossakin,\nja kaikki mitä me sidomme maan päällä, on sidottu taivaassakin.\"\n\nRichissa peitti päänsä käsiinsä. \"Minä tahdon, mutta minä en voi sitä\nuskoa\", nyyhkytti poloinen.\n\nPaterin kauniille kasvoille häivähti katkeruuden ilme, mutta hän\nhillitsi itsensä ja sanoi mitä suloisimmalla äänellä: \"Richissa,\nrakastatko minua?\"\n\nRichissa taivutti päänsä painuksiin. \"Pelkään, että teen niin\", pääsi\nhäneltä kuiskaten.\n\n\"Kuinka suuresti, siitä on kysymys?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Tahdotko, että opetan sinua sen käsittämään?\"\n\n\"Sitä ei voi kukaan.\"\n\n\"Päätä itse; olen sanonut sinulle, että veljeskunnassamme täytyy\njokaisella olla valittu puolisonsa... Sinä hylkäät minut, no niin,\njos tahdot, että minä kaikessa tapauksessa jään luostariin, niin teen\nsen -- sinun tähtesi.\"\n\nRichissa katsoi kysyvästi häneen, huntu oli väistynyt hänen\nkasvoiltaan, ja pater näki, kuinka hän kalpeni sitä mukaa kuin\nkäsitti hänen sanojensa tarkoituksen; Richissan kasvoille tuli\njotakin kylmää ja kovaa, ja hän jupisi hammastensa välitse: \"Saatana!\"\n\n\"Mustasukkaisuus on rakkauden astemittari\", puuskahti Edil riemuiten.\n\"Väitä vieläkin, ettet rakasta minua!\"\n\nRichissa seisoi paikoillaan yhtä liikkumatonna kuin ennenkin.\n\n\"Onko minun lähdettävä vai jäätävä?\" kysyi pappismies hillityllä\nkiukulla.\n\n\"Jää\", oli tuskin kuuluva vastaus.\n\n\n\n\n11.\n\nUUSI HERRA.\n\n\nSigismund oli lähtenyt tiehensä välittämättä herttuan varoituksesta,\nettei panisi niin perintöoikeuttaan kuin kruunuaankin vaaraan\njättämällä Ruotsin tuuliajolle, ennenkuin oli päätetty, kuka maata\nja valtakuntaa hallitsisi. Hajaannusta lisätäkseen oli hän pirstonut\nneuvostonkin ja tehnyt neuvokset \"kuninkaiksi kunkin maanääressään\",\nkuten Kaarle sanoi.\n\nSigismundin lähdettyä vallitsi sekasorto kaikkialla, kukaan ei\nollut tyytyväinen siihen, mitä oli saanut eikä kukaan uskonut\ntulevaisuuteen. Sivuutetut herrat turvautuivat herttuaan, ja\nsuosikitkin olivat epätoivoissaan, voivatko he vastoin koko kansan\ntoiveita pitää yllä säädöksiä, jotka olivat niin kohtuuttomat ja\nlaittomat. Ja sentähden itse neuvostokin kohta Sigismundin lähdettyä\nkirjoitti herttualle ja pyysi häntä tulemaan Tukholmaan.\n\nMonissa neuvotteluissa havaittiin Sigismundin suunnittelema\nhallitusmuoto kelvottomaksi. Neuvosto tunnusti lopulta herttuan\nvaltionhoitajaksi, ja herttua puolestaan sitoutui neuvoston kanssa\nyhdestä tuumin hallitsemaan valtakuntaa sen lakien, kuninkaan valojen\nja perintösuostumuksen sisällön mukaan. Sen jälkeen sitoutui niin\nherttua kuin neuvostokin yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta\nvastaamaan kaikesta, mihin tämän yhteisen hallituksen aikana\nryhdyttiin. Tämä sitoumus allekirjoitettiin syyskuun 2 päivänä 1594.\n\nKaarle otti hallitusasiat huostaansa ja hoiti niitä tavallisella\nvauhdillaan, vakavasti ja ankarasti. Upsalan päätöksiä oli\nnoudatettava, ja sentähden eroitettiin Eerik Brahe toimistaan, ja\nporvaristokin sanoi irti uskollisuutensa entistä linnanpäällikköä\nkohtaan. Katkeroituneena hän lähti heti Puolaan, ja Kustaa veli lähti\nhänen mukanaan.\n\nKauan ei tarvinnut odottaa muidenkaan maaherrojen välien\nrikkumista herttuan kanssa; kukin heistä katsoi olevansa\nriippumaton läänityskirjeensä nojalla ja tahtoi olla vapaa herttuan\nsekaantumisesta läänin hallintoon. Arvid Stenbock sai haasteen neljä\nkertaa tulla vastaamaan, mutta ei totellut. Klaus Fleming otti\nlaivaston luokseen Suomeen ja eristäytyi julkisesti ruotsalaisesta\nhallituksesta. Muut Stenbockit kieltäytyivät suoraan noudattamasta\nherttuan käskyjä. Eerik Sparre, viisain kaikista, oli varovampi, hän\nei tahtonut asettua aivan vastakynteen valtionhoitajan kanssa.\n\nTämä piti liian aikaisena ryhtyä väkivaltaan, kun jokaisella heistä\noli linnoituksensa ja maakuntansa. Mutta katoliset papit kiellettiin\nsaarnaamasta, ja herttua itse otti heidän kirkkojensa avaimet\nhuostaansa.\n\nSillä välin sattui tapaus, joka, vaikka itsessään tavallinen, täytti\nKaarlen sielun uusin toivein. Joulukuun 9 päivänä herttuatar synnytti\npojan. Ja Kaarlen ilo oli kuvailematon; se oli kauan ollut hänen\nkorkein, hartain toiveensa, ja nyt, nyt se vihdoin oli täyttynyt.\nNuoren prinssin kerrottiin syntyneen voitonlakki päässään, ja\nihmeellisiä merkkejä oli nähty taivaalla. Ja maankuulu Tyge Brahe,\njolta asiaa tiedusteltiin, ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.\n\nJa isä, hän näki hennossa äskensyntyneessä lapsessa elinvoimaa ja\ntahtoi pienokaisesta kasvattaa Herran soturin. Hän tahtoi raivata\ntien, jolla pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa, isoisänsä työn\njatkaja. Hän tiesi, että lääniherrat olivat vastassa, mutta sitä\ntarpeellisempi oli raivaustyö, että rakastetulle pojalle olisi tie\ntasainen, ainakin aluksi. Rynnistellä hän ei tahtonut, tapaukset\nsaivat kehittyä luonnostaan, ainoastaan pakosta tahtoi hän niihin\ntarttua kovemmin kourin.\n\nNuori prinssi kastettiin kaikella juhlallisuudella uudenvuodenpäivänä\n1595. Tanskan kuningas Kristian IV, joka oli kutsuttu, lähetti\npuolestaan erään neuvosherran, ja ruotsalaisista herroista oli\nEerik Sparre kasteentodistajana. Herttua oli itse kummina omassa\npersoonassaan.\n\nÄskensyntynyt prinssi kastettiin Kustaaksi isänisänsä ja Aadolfiksi\näidinisänsä mukaan.\n\nEikä kukaan ollut nähnyt herttuaa niin iloisena ennen tätä päivää.\nHän oli sulaa ystävyyttä vieraitaan kohtaan ja mitä kohteliain isäntä.\n\nMutta vanha imettäjä kertoi herttualle ristiäisten jälkeen, että\nöisin kävi valkoinen rouva lapsen luona ja polvistui kehdon ääreen...\nVarmaankin vieras puhui lapselle, sillä tämä jokelsi vastaan.\n\nSeuraavana yönä meni herttua lapsenkamariin, ja odotettuaan näki\nhän valkoisen rouvan... Hänen edessään seisoi Maria vainaja, hänen\nensimäinen puolisonsa, kauniimpana kuin koskaan; ja hän piti\nsuojelevasti kättänsä pienokaisen yllä.\n\nHerttua palasi vaipuneena syviin mietteihin. Eikä hän koskaan mennyt\nenää häiritsemään taivaaseen palannutta ja sieltä äsken tullutta.\n\nValtiomiehen toimet vetivät pian herttuan koko huomion puoleensa.\nSuomesta tuli melkein odottamatta toukokuun alussa 1595 iloisia\nsanomia. Rauha Venäjän kanssa oli vihdoin tehty, rauha, johon niin\nkauan oli pyritty. Sota oli imenyt Suomen mehun ja ytimen, ja se\ntunnettiin raskaana Ruotsissakin.\n\nEhdot olivat, että Ruotsi saisi pitää Narvan ja Räävelin koko\nVironmaan keralla, mutta Inkerinmaa ja Käkisalmi lääneineen oli\nluovutettava takaisin.\n\nLuovutus oli tapahtuva heti rauhanpäätöksen allekirjoittamisen\njälkeen. Sigismund kirjoittikin paperien alle, mutta kaikkiin\nherttuan kirjeihin ja kehoituksiin, että Käkisalmi oli heti\njätettävä venäläisten haltuun, ei Klaus Fleming vastannut sanaakaan.\nRuotsin neuvosto teki saman muistutuksen ja uhkasi, että hänet\njulistettaisiin maanpetturiksi, jos jatkaisi niskoitteluaan. Mutta\nvalta-amiraali näytti meren yli pitkää nenää valtaneuvostolle.\nViipurin, Narvan ja Räävelin päälliköt kirjoittivat hänelle\ntulisesti, ettei hän Jumalan tähden aiheuttaisi uuden sodan\npuhkeamista. Klaus Fleming ei pitänyt heitäkään vastauksen arvoisina.\n\nMutta kaikki kirjeet hän luki kuninkaalle, joka uskottuineen sai\nmonta hauskaa hetkeä kuvitellessaan, miten herttua mahtoi raivota\nvimmoissaan, kun ei voinut mitään.\n\n\"Kunpa suutuksissaan edes heittäisi henkensä!\" huokasi muuan hurskas\nsielu.\n\n\"Mitäs se auttaa nyt, kun hän on saanut pojan\", huomautti toinen.\n\nTieto Kustaa Aadolfin syntymästä herätti aika hälinän puolalaisessa\nhovissa, samoin kuin ruotsalaisten herrojenkin leirissä; Puolassa\näskensyntynyt lapsi herätti silmittömän säikähdyksen, ja herttua\nnäytti nyt peloittavammalta kuin konsanaan.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä?\" kysyi Sigismund.\n\n\"Lapset voivat kuolla\", vastasi Malaspina. \"Eikä herttuallakaan liene\nmitään varmuutta siitä, että hänen poikansa saa elää.\"\n\n\n\n\n12.\n\nVÄHÄN ROMANTIIKKAA.\n\n\nAnna prinsessa oli väsynyt niihin käännytysyrityksiin, joissa\nkatolilaiset olivat Puolassa ahertaneet hänen ympärillään. Sitä\npaitsi oli hän Ruotsissa oleskellessaan tuntenut todellista\nkiintymystä synnyinmaahansa.\n\n\"Isänmaataan rakastaa paljon enemmän, kun on ollut siitä kauan\neroitettuna\", kirjoitti hän leskikuningattarelle. \"Se voi olla köyhä\nmaa, mutta sen kieli, sen joet ja virrat, vuoret ja laaksot huutavat\nminulle: täällä olet syntynyt, täällä on kehtosi seissut.\"\n\nJa voittaen kaiken naisellisen heikkoutensa hän sanoi\nkuninkaalliselle veljelleen, jota hän aikoinaan oli seurannut\nPuolaan, että hänet täytyi jättää Stegeborgiin, sinne tahtoi hän\nasettua asumaan.\n\nSisarellisella ilolla oli hän nähnyt, että Sigismund oli\ntuskallisesti liikutettu. Mutta nyt oli eron ikävä kestetty, hän oli\njo ehtinyt perehtyä uusiin olosuhteihinsa ja koonnut pienen hovin\nympärilleen.\n\nEnsi kerran tunsi hän itsensä vapaaksi, vapaaksi kaikissa toimissaan.\nEi mitään vakoilevia, vihoittelevia katseita, ei mitään liukkaita,\nmielisteleviä kieliä; jos nyt tuli joku, josta hän ei pitänyt, tiesi\nhän kyllä päästä hänestä eroon.\n\nPrinsessalla oli paljon ystäviä, ja he tulivat aina hänen luoksensa.\nAnnasta tuntui, että hänen elämänsä Stegeborgissa oli tuleva sangen\nrikkaaksi.\n\nAinoastaan pikimmittäin oli hän tavannut Sigrid Brahen, hänet,\njosta oli vähällä tulla Katarina Jagellottaren seuraajatar. Ruotsin\nkuningattaren arvonimi ei häntä houkutellut, ja onnellisesti pääsi\nhän pujahtamaan syrjään.\n\nHänen veljeltään, Kustaa Brahelta, tiesi Anna, että Sigrid oli\nkihlattu Salstan herralle, Eerik Thurenpojalle eli \"pitkälle Eerik\nBjelkelle\", kuten häntä nimitettiin eroitukseksi Klaus Bjelken\npojasta, joka myös oli Eerik nimeltään.\n\nKustaa Brahe oli lisännyt, ettei hänen sisarellaan ollut pienintäkään\nhalua tähän naimiskauppaan, sen oli leskikuningatar suunnitellut\naivan omin päinsä. Sigridin toivomuksiin oli myönnytty ainoastaan\nsiinä määrin, että häät oli lykätty epämääräiseksi ajaksi. \"Pitkä\nEerik Bjelke\" oli matkustanut Puolaan, ja hänellä kerrottiin siellä\nolevan huonoja tuttavuuksia, ja että hän vietti sangen irstaista\nelämää.\n\nJo ammoin aikoja oli Anna kuullut Kustaa Brahelta, että nuori\nja huikentelevainen, mutta ritarillinen Juhana Gyllenstjerna,\nvaltakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjernan poika, oli Sigridin salaisen\nrakkauden esineenä, mutta ettei perhe ynseydestä juonikasta Niilo\nherraa kohtaan tahtonut liittyä suhteihin suvun kanssa. Mutta hän oli\nmyös kuullut Juhanan sanoneen: Annan henkeni ja vereni Sigrid Brahen\ntähden.\n\nPrinsessan mieli oli kiintynyt tähän juttuun, ja hän päätti kääntyä\nJuhana herran puoleen.\n\nHän sai pian tietoonsa, että tämä oleskeli Kalmarissa, ja heti\nlähetettiin salavihkaan kirje, joka viipymättä kutsui häntä\nStegeborgiin.\n\nHän saapui ylen pian, ja kun prinsessa sitä ihmetteli, joutui hän\nhämilleen.\n\n\"Armollinen prinsessa\", sanoi hän, \"tiedän, että olette kaikkien\nonnettomain ystävä ja suojelija\".\n\n\"Mitä haluatte?\"\n\nJuhana herra heittäytyi prinsessan jalkoihin. \"Pyydän, rukoilen\nteitä, lohduttakaa ja viihdyttäkää onnetonta Sigridiäni.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut? En ymmärrä!\"\n\n\"Luja aikomukseni on vaatia Eerik Bjelke taisteluun ja joko kaatua\nitse tai surmata hänet; molemmissa tapauksissa vapautuu Sigrid\nvastenmielisestä kosijasta, ja eroitettuinakin tulemme aina pysymään\ntoisillemme uskollisina.\"\n\nRitarin sanat ja esiintyminen vaikuttivat syvästi Annaan, mutta\nhän hillitsi liikutuksensa ja sanoi hymyillen: \"Minulla on teille\nvähemmän verinen ehdotus.\" Ja hän kertoi ritarille suunnitelmansa,\nja äkillisen ilonsa puuskassa huudahti ritari, että kaksi ihmistä\nsaisivat kiittää häntä elämänsä onnesta.\n\n\"Olen kirjoittanut Sigridille ja pyytänyt häntä tulemaan tänne\",\nsanoi prinsessa. \"Ette saa olla kovin kaukana täältä, niin että\nhelposti voimme puhella toistemme kanssa.\"\n\nKun oli vielä sovittu muutamista seikoista lähemmin, poistui ritari\nyhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Muutamia päiviä myöhemmin\ntuli Sigrid Brahe. Hän oli suuresti muuttunut. Oli jotakin arkaa\nhänen olemuksessaan, mutta lisäksi niin alistuvaa, että sai melkein\nkyynelet silmiinsä katsoessaan häneen.\n\nAnna syleili häntä hellästi. \"Teit oikein, kun tulit luokseni\", sanoi\nhän.\n\n\"Ettekö ole nyrpeissänne minulle Kustaan tähden?\" kysyi Sigrid.\n\n\"Vaikkapa otaksuisimmekin, etten ole tyytyväinen häneen, soisinko\nsinun siitä kärsivän?\"\n\n\"Tavallisesti on niin\", vastasi hän; \"viaton saa kärsiä syypään\ntähden, ja minä tiedän, että Kustaa on paljon rikkonut teitä vastaan.\"\n\n\"Onko hän itse sanonut sen?\"\n\n\"Ei, mutta hän tietää sen\", lisäsi hän hiljaa.\n\n\"Näetkös\", sanoi Anna katkerasti, \"miehet eivät arastele tehdessään\nmeitä naisia vastaan mitä ankarimpia syytöksiä, ja vaikka heidän\nitsensäkin sitten täytyy tunnustaa vääryytensä, katsovat he meitä\nkohdelleensa ainoastaan velvollisuuden mukaan; heillä itsellään\nei eräissä suhteissa ole mitään velvollisuuksia, heillä on oikeus\nnoudattaa vapaasti himojaan.\"\n\nSigrid painoi prinsessan käden huulilleen. \"Suokaa anteeksi hänelle\",\nsanoi hän, \"hän on tosiaankin surkuteltava\".\n\n\"Lohdutusta hakemaan hän kai lähti Puolaan, siellä on viljalta\nsellaisia naisia, jotka ovat hänen makuunsa!\"\n\n\"Ettekö tiedä, että hän on palannut?\"\n\n\"Kustaako?\" huudahti prinsessa.\n\n\"Niin, viikkokausi sitten.\"\n\nAnnan oli vaikea hillitä liikutustaan. \"Miksi?\" kysyi hän.\n\n\"Hän sanoi, että häntä veti vastustamaton voima tänne takaisin.\"\n\nHe istuivat vaiti kotvan. \"Teillä on suuri valta häneen\", jatkoi\nSigrid sitten, \"ja pelkään, että teidän epäsuosionne koituu hänen\nturmiokseen\".\n\n\"Kunkin on pidettävä huolta itsestään, mutta nyt ei meidän pitänyt\npuhua hänestä, vaan sinusta, rakkanani.\"\n\n\"Minusta?\" Sigrid kalpeni. \"Minusta ei ole mitään sanottavaa.\"\n\n\"Olet väsynyt matkasta. Säästäkäämme se huomiseen.\"\n\nMutta jo samana iltana takkavalkean ääressä palasi Anna kysymykseen\nja sanoi: \"Olen tavannut herra Juhana Gyllenstjernan.\"\n\n\"Äskettäinkö?\" kysyi Sigrid hiljaa.\n\n\"Niin, me puhuimme sinusta!\"\n\n\"Minulla ei ole mitään muuta pelastusta kuin kuolema\", vastasi Sigrid\nhiljaa ja tyynesti.\n\nPrinsessa kertoi ritarin aikeesta haastaa vihattu kilpailijansa\nkaksintaisteluun.\n\n\"Se täytyy estää!\" puuskahti Sigrid kalmankalpeana. \"Hänellä ei saa\nolla murhaa omallatunnollaan.\"\n\n\"Sinun täytyy se torjua, Sigrid.\"\n\n\"Mitä on minun tehtävä?\"\n\n\"Ennen kaikkea täytyy sinun olla yhtä rohkea kuin olet uskollinenkin!\"\n\n\"En sittenkään voi nähdä mitään pelastuskeinoa!\"\n\n\"Oletko koskaan ajatellut pikaista avioliittoa?\"\n\n\"Oh, mitä sanoisivatkaan sukulaiseni, mitä sanoisi leskikuningatar?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta mitä rouva Sigrid Sture ajattelee asiasta, sen\non hän itse sanonut minulle.\" Ja nyt kertoi hän, ettei jalo rouva\ntoivonut neitsyen uhrautuvan hänen pojalleen, josta ei lainkaan\npitänyt. Äitinä hänen sydämensä tosin vuoti verta, jos täytyi luopua\nniin jalosta miniästä, mutta tuntonsa rauhan tähden ei hän tahtonut\npahoitella eikä vihoitella, vaikka kihlaus purkautuisikin.\n\n\"Hän on hyvä, hyvin hyvä\", virkkoi Sigrid kirkkaat kyynelet\nsilmissään. \"Mutta tiedän, että hän iloitsee, jos menen naimisiin\nEerik herran kanssa, ja sitä paitsi täytyy minun tehdä se... olen\nvelvollinen täyttämään sukulaisteni lupaukset.\"\n\n\"Jollet pidä väliä omasta onnestasi, niin ajattele häntä, joka\nrakastaa sinua enemmän kuin omaa elämäänsä.\"\n\n\"En uskalla koskaan enää ajatella häntä, se on synti, kun nyt\nkerran...\"\n\n\"Koskaan en ole kuullut moista\", huudahti Anna. \"Mutta nyt sanon\nsinulle, että on niin oikeutesi kuin velvollisuutesikin ennen kaikkea\najatella häntä. Ei isäsi eikä äitisi ole enää elossa; jalo ritari\ntarjoaa sinulle kätensä, ja sinä rakastat häntä, mutta kurjista\npoliittisista syistä on sinun mentävä naimisiin toiselle, jota\ninhoat, siksi, että sukulaisillesi ja muka ystävillesi on voittoa\nsiitä.\"\n\n\"Olen luvannut\", sammalsi Sigrid.\n\n\"Niin, se vastaväite voidaan tehdä sinua vastaan, mutta sinut\non houkuteltu, melkeinpä pakoitettu, ja se koituu sinun\npuolustukseksesi... Mitä leskikuningattareen tulee, lepytän kyllä\nhänet...\"\n\n\"Ei, ei... minä en saa\", virkkoi Sigrid torjuvasti, ja heikko puna\nlehahti hänen poskilleen.\n\n\"Sinä sekä voit että saat, sanon minä!... Mene nyt levolle, ja jos\nJuhana herran kuva ajaa unen silmistäsi, niin ajattele, että hänen\nlaitansa on jotakuinkin samoin ja että te pian saatte ilossa ja\nriemussa nähdä jälleen toisenne.\"\n\n\"Mutta, rakkahin prinsessa!\"\n\n\"Ei sanaakaan enempää, hyvää yötä, hyvää yötä!\"\n\nAnna suuteli häntä ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.\n\n\"Tulkaa niin pian kuin voitte\", kirjoitti hän, \"meillä ei ole aikaa\ntuhlata\".\n\nMutta seuraavana päivänä näytti prinsessa tykkönään unohtaneen\neilisiltaisen keskustelun. Hän kyseli ystävistä ja tuttavista, mutta\nJuhana Gyllenstjernasta ei mainittu mitään.\n\nSilloin astui sisään palvelija ja ilmoitti:\n\n\"Herra Juhana Gyllenstjerna.\"\n\n\"Antaa hänen tulla sisään\", käski prinsessa.\n\n\"Se on mahdotonta, hän on Kalmarissa\", sanoi Sigrid ja etsi tukea\npöydästä.\n\n\"Näetkös, rakkaus antaa siivet\", vastasi Anna hymyillen. \"Kas niin,\nelä nyt näytä niin pelästyneeltä; voisi luulla, että pelkäät nähdä\nhäntä.\"\n\nRitari tuli sisään, mutta hän unohti kaikki etiketin vaatimukset.\n\"Sigrid!\" huudahti hän ja riensi hänen luoksensa.\n\nJa Sigrid, hän unohti kaikki syyt myötä ja vastaan, kaikki omat\nlupauksensakin ja lankesi ritarin avoimeen syliin. \"Juhana, rakkahin\nJuhana!\"\n\nKyynelet kimmelsivät Annan silmissä, hän tunsi samalla iloa ja\ntuskaa. Sellaista onnea ei ollut koskaan tuleva hänen osakseen, mutta\nsiltä saattoi hän iloita toisten onnesta... ja kun ensi puuska oli\nmennyt ohi ja ritari notkisti polvensa ja kiitti häntä, sanoi hän\nhilpeästi:\n\n\"Puhukaa järkevästi hänelle, minusta näyttää, että Sigrid mieluummin\nmenisi teuraspenkkiin kuin tulisi teidän vaimoksenne.\"\n\nNäin sanoen hän jätti rakastavaiset kahden. Muuan palvelija tuli\nhäntä vastaan kirje kädessään. \"Se on jalolle neitsyelle Sigrid\nBrahelle\", sanoi hän.\n\n\"Antakaa tänne!\" Anna otti kirjeen. \"Odottaako tuoja vastausta?\"\n\n\"Ei, vastausta ei tarvita?\" vastasi palvelija. \"Hyvä on!\" Palvelija\nmeni.\n\nKirje oli tietenkin Sigridin kotoa. Anna epäröi tuokion, mutta\naukaisi sitten häikäilemättä kirjeen.\n\nHänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat, ensi torstaina tultaisiin\nSigridiä noutamaan, luultavasti tulisi hänen veljensä; silloin olisi\nhän ollut prinsessan vieraana kokonaisen viikon, ja kauempaa ei hänen\npitänyt olla armollisen neidin rasituksena...\n\n\"He epäilevät minua\", ajatteli Anna. \"Tahdon ansaitakin sen... Kustaa\nBrahe asettuu heidän puolelleen, mutta hän saa nähdä, etten väisty\nhänen enkä kenenkään muidenkaan vuoksi...\"\n\nOlisiko Sigridin saatava lukea kirje... ei, se säikähdyttäisi häntä,\nonni heille, huolet hänelle...\n\nHerra Juhana Gyllenstjerna oli sillä välin mahtanut puhua hennolle\nneitsyelle jotakin erittäin vakuuttavaa, sillä kun he kohta tulivat\nAnnan luo, hehkuivat ruusut Sigridin poskilla, ja ilosta säteillen\nvakuutti Juhana Gyllenstjerna, että mitä prinsessa suvaitsikin\nehdottaa, suostuivat he kiitollisuudella siihen, hyvin tietäen, että\nse tarkoitti ainoastaan heidän onneaan.\n\n\"Siitä pidän\", sanoi Anna arvokkaasti, \"ja nyt on tahtoni, että\nmenette ensi keskiviikkona naimisiin\".\n\n\"Keskiviikkona!\" toisti Sigrid pelästyneenä.\n\n\"Huomenna on sunnuntai, ennen emme ehdi saada kaikkea valmiiksi\",\nkeskeytti prinsessa.\n\n\"Mutta, teidän korkeutenne, täälläkö Stegeborgissa...\"\n\n\"Niin, tietysti, kutsuvierasten ja yleisön nähden. Olisin valmis\nkutsumaan itse herttuankin\", vastasi Anna nauraen.\n\n\"Kuinka tämä on päättyvä?\" sanoi Sigrid surkeasti.\n\n\"Ahaa, kaunis neitsyt tahtoo, että uudestaan jättäisin hänet kahden\nkihlattunsa kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Juhana herran täytyy\nheti lähteä täältä pitämään huolta hääpuvustaan, ja kiellän teitä\nankarasti tulemasta takaisin ennenkuin keskiviikkona, samaan aikaan\nkuin muutkin vieraat.\"\n\n\"Jos joku saisi tietoonsa... he punoisivat paulojaan, kenties\nsurmaisivatkin hänet\", kuiskasi Sigrid.\n\n\"Lapsellisuuksia. Kas niin, Juhana herra, nyt käännyn pois pariksi\nminuutiksi, sanokaa hänelle hyvästit, sitten ette saa häntä nähdä\nkolmeen päivään.\"\n\nMutta pikku prinsessan mielestä ne kaksi minuuttia olivat liian\npitkät. Hän käännähti äkkiä pois, mutta silloin näki hän Sigridin\nmakaavan pyörtyneenä Juhanan käsivarsilla.\n\n\"Poloinen, hän ei kestä iloa eikä surua\", sanoi hän. \"Laskekaa hänet\ntuonne sohvalle ja lähtekää heti täältä, minä pidän huolen hänestä.\"\n\nMutta kun ritari oli laskenut hänet sohvalle ja kumartui painamaan\nsuudelman kalpeille huulille, silloin hän kietoi käsivartensa ylkänsä\nkaulaan ja sanoi: \"En saa koskaan, koskaan enää sinua nähdä!\"\n\n\"Ole toki järkevä... kun kerran olet voinut odottaa häntä yhdeksän\nvuotta, voinet toki malttaa vielä kolme päivää\", huudahti prinsessa.\n\"Ei mitään tunteenpurkauksia, jos saan pyytää, sellaisia inhoan.\"\n\nMutta kun Juhana heti sen jälkeen lähti, seurasi prinsessa häntä\nulos. \"Kas tässä\", sanoi hän, \"ottakaa tämä kirje, Sigridin pelko ei\nole aivan aiheeton, olkaa varuillanne\".\n\nNyt tuli kova kiire Stegeborgissa; prinsessa oli saanut halun laittaa\nhäitä. Kenet oli vihittävä, siitä hän ei puhunut mitään. Eivätkä\nhovineitsyet saaneet sitä selville, kuinka paljon vaivasivatkin\npäätään.\n\nKyökkimestarin käskettiin laittaa suuret pidot ja pikalähetit\nlähetettiin kutsumaan vieraita. Pappien käskettiin varustautua\nvihkitoimitukseen keskiviikoksi, tarkemman selon he saisivat samana\npäivänä.\n\nPieni temppeli juhlistettiin nuorilla kuusilla, jotka muodostivat\nkäytävän ovelta aina alttarille, ja kruunuihin ja seinälamppuihin\nripustettiin kukkia, jotka prinsessa itse oli hankkinut.\n\nMutta prinsessan yksityishuoneissa, mihin ei kukaan vieras saanut\ntulla, istui Sigrid Brahe sitoen omaa morsiuskruunuaan. Usein hän\nkohotti katseensa työstään ja kyseli itsekseen: \"Kuinka tämä on\npäättyvä?\" Hän ymmärsi, että prinsessa pelasi vaarallista peliä,\nmutta _hän_ ei joutuisi siitä vastaamaan, rangaistus kohtaisi heitä,\nennen kaikkea Juhanaa!\n\nKun sitten prinsessa tuli hänen luoksensa ja nauraen kertoi yleisestä\nuteliaisuudesta, kuka morsian oli, silloin hymyili hänkin ja koetti\nosoittaa iloa, jota ei tuntenut.\n\nMorsiuspukuaan ei Sigrid ajatellut lainkaan, hän ei uskonut vielä,\nettä häistä tulisi mitään. Mutta prinsessa avasi erään pienen kaapin,\njosta otti esiin upean valkoisen silkkikirjopuvun, johon oli kudottu\nhopeakukkia. Se oli oleva morsiuspukuna, ja lisäksi oli morsian\nkoristeltava prinsessan jalokivillä.\n\n\"Kunpa vain voisin päästä levottomuudestani!\"\n\n\"Sinun täytyy; huomisaamuna ilmaistaan salaisuus molemmille\nkamarineitsyilleni; olen itse läsnä suurimmalla juhlallisuudella\npainaakseni kruunun päähäsi.\"\n\n\"Mitä ihmettelyä se onkaan herättävä!\" virkkoi Sigrid hymyilevin\nkasvoin.\n\n\"Nyt pidän sinusta!\" huudahti Anna ja suuteli häntä. \"Ole kaikessa\ntapauksessa iloinen huomenna, ettei näyttäisi siltä, kuin veisin\nteurasuhria alttarille.\"\n\n\"Kuka vie Juhanan?\"\n\n\"Sanotpa jotakin... sen olin unohtanut... kuka on vievä hänet?... Sen\nsaa tehdä ensimäinen vieras, joka saapuu, mutta se ei miellytä minua,\nsillä suuri salaisuus tulee silloin tunnetuksi ennen aikojaan.\"\n\nNeitsyt taivutettiin menemään aikaisin levolle ja koettamaan nukkua;\nprinsessalla oli vielä paljon puuhattavaa, mutta samalla toisteli hän\nuseita kertoja itsekseen: \"Kuka on vievä Juhana herran alttarille?\"\n\nSeuraavana aamuna oli hän jalkeilla hyvissä ajoin, itse tahtoi hän\nnähdä, kuinka hääpöytä katettiin ja kunniapaikat määrättiin.\n\nHänen vielä parhaillaan järjestellessään tuli muuan palvelija\nkysymään, tahtoiko hänen korkeutensa niin aikaisin ottaa vastaan\nerään herran, joka toi viestejä ja terveisiä Puolasta.\n\n\"Hänen nimensä?\" huudahti Anna vilkkaasti.\n\n\"Herra Lindorm Bonde!\"\n\nAnna taputti ihastuneena käsiään. \"Hän tulee aivan kuin kutsuttuna\",\nhuudahti hän. \"Pyydä Lindorm herraa heti astumaan sisään.\"\n\nPuolalainen herra ei ollut uneksinutkaan, että hänen tulonsa\nherättäisi sellaisen ilon. Jälkeenpäin hän vakuutti ystävilleen,\nettä ruotsalaiset olivat aivan hullaantuneet puolalaisiin, eikä Anna\nprinsessa suinkaan vähimmän.\n\nHän pyysi vierasta viipymään Stegeborgissa ja jo samana päivänä\nolemaan isän sijaisena häämenoissa, joissa hän edusti äitiä.\n\nLindorm herra oli ihastunut ja kiitti kaikkia pyhimyksiä, jotka hän\nmuisti, siitä, ettei ollut unohtanut mitään pukuasioihin kuuluvaa.\n\nPrinsessa riensi morsiamen luo ilmoittamaan onnellisesta löydöstään\nja häntä pukemaan.\n\nTänään oli levottomuus, ilo ja vavistus antanut punaa poskille ja\nloistetta silmiin. Sigrid oli sanomattoman kaunis, ja Anna oli\nihastunut.\n\nItse pukeutui hän heleänpunaiseen samettipukuun, tunikka oli\nsamaa kangasta, päähän pantiin äveriäs jalokivikoriste, kaulaan\nkallisarvoinen kaulanauha valkeista helmistä, hänen ranteissaan\nsäkenöivät timantit ja käsivarsissaan taitehikkaasti valmistetut\nkultaiset rannerenkaat.\n\nVieraat alkoivat saapua; he menivät vähitellen kirkkoon. Juhana\nherran kanssa oli sovittu, että hän tulisi takatietä huomaamatta\nlinnaan. Ja Lindorm herralle oli prinsessa ilmoittanut, että hän\ntahtoi lähettää viestin, milloin oli tultava.\n\nItse odotti hän levottomasti sulhasta. Ajatteles, jos jotakin olisi\ntapahtunut! Ei, tuolla hän tuli, yksin, ilman palvelijaa... Kuka\nottaisi vastaan hänen hevosensa... hän viittaa eräälle poikaselle...\nnyt hän tulee... ja prinsessa rientää häntä vastaan.\n\n\"Onko jotakin tapahtunut? Te näytätte niin kiihtyneeltä!\"\n\n\"He tulevat tänne jo tänään, Sigrid neitsyttä noutamaan!\"\n\n\"He tulevat kaikessa tapauksessa liian myöhään\", sanoi Anna ylpeästi.\n\"Voimmehan sulkea kirkon saadaksemme olla häiritsemättä.\"\n\n\"Ja Sigrid?\"\n\n\"Odottaa sulhastaan!\" Hän soitti. \"Mene\", sanoi hän palvelijalle,\n\"ilmoita herra Lindorm Bondelle, että odotan häntä!\"\n\nTämä tuli heti, koreana ja sonnustettuna kuten puolalaisen herran\nsopikin. Anna esitti herrat toisilleen ja lisäsi: \"Aika on käsissä;\nhovimestarini näyttää teille tien oikeanpuolisesta ovesta alttarille,\nmorsian ja minä tulemme vasemmalta.\"\n\nSillä välin oli kirkko täyttynyt juhlapukuisista vieraista, jotka\nkärsimättöminä odottivat mitä oli tapahtuva.\n\nHyvät miesäänet veisasivat virren urkujen säestyksellä, alttarille\nastui kaksi pappia messukasukoissaan ja virittivät messun, johon\nvastattiin urkulehteriltä.\n\nSitten seurasi tuokion hiljaisuus, kaikki istuivat jännityksellä\nodottaen.\n\nJa vihdoin astui nuori, säteilevä morsiuspari sisään!\n\n\"Ketkä he ovat?\" kuului suhketta kautta kirkon.\n\n\"Sigrid Brahe!\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, hän se on.\"\n\n\"Entäs sulhanen?\"\n\n\"Juhana Gyllenstjerna.\"\n\n\"Oh, mikä häväistys!\"\n\n\"Se on varmaan Anna prinsessan juonia...\"\n\n\"Ja narrata meidät tänne!\"\n\n\"Parasta, ettei ole tietävinäänkään!\"\n\nKaikkien näiden kuiskausten aikana jatkui seremonia tyynesti ja\nhiljaa, morsiuspari vaihtoi sormuksia, kuultiin selvään nimet\nlausuttavan; oli tapahtunut se kuulumaton kumma, että Sigrid Brahe\nvastoin perheensä tahtoa meni naimisiin herra Juhana Gyllenstjernan\nkanssa.\n\nKun seremonia oli päättynyt, lähti koko loistava hääseurue,\nmorsiuspari etupäässä, linnan ruokasaliin, jossa heitä odotti\nloistava juhla-ateria. Siellä kävi mieliala pian sangen vilkkaaksi.\nHilpeä hälinä ja laulut vaihtelivat; onnitteluista ei tullut loppua\nlainkaan; vieraat olivat pian sitä mieltä, etteivät sopivammat\npuolisot olleet koskaan löytäneet toisiaan.\n\nMutta lentävä huhu oli prinsessan päähänpistosta tiennyt kertoa\nSigridin sukulaisillekin, ja Kustaa Brahe lasketti Juhana\nSparren keralla vaahtoavin ja hengästynein hevosin linnanpihaan.\nSuuttumuksessaan saivat he siellä kuulla, että vihkiminen oli jo\ntapahtunut ja häävieraat istuivat pöydässä. Huolimatta epäkuntoon\njoutuneista puvuistaan riensivät molemmat suoraan ratsailta\njuhlasaliin.\n\nSiellä oli ilo ylimmillään, eikä tulijoita huomannut kukaan muu\npaitsi prinsessa, joka tykyttävin sydämin odotti mitä nyt oli tuleva.\n\nTuokiossa seisoi Kustaa herra hänen rinnallaan, ja harmista\nvapisevalla äänellä huudahti hän äänekkäästi:\n\n\"Jalo neiti, tällainen menettely ei käy päinsä, ja vaadin, että\nSigrid neitsyt heti lähtee sukulaistemme luo.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni pyytää teitä istumaan hääpöytään\", sanoi\nprinsessa teennäisellä arvokkuudella, \"mutta ette ole siten puettu\".\nHän viittasi muutaman palvelijan luoksensa: \"Seuratkaa heti maaherraa\nvierashuoneeseen.\"\n\nAnnan tyyni ja varma käytös sai ritarin hämilleen, mutta ainoastaan\ntuokioksi.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi hän. \"Mutta on olosuhteita, joissa\npikkuseikkojen täytyy väistyä tärkeimmän tieltä.\"\n\n\"Ei suinkaan liene niin kiirettä, ettette voisi juoda morsiamen ja\nsulhasen maljaa\", sanoi Anna ojentaen pikarin.\n\nRitari tempasi sen häneltä ja laski pöydälle, niin että viini\nläikähti yli laitojen.\n\n\"Ennen en tahdo maistaa pisaraakaan, ennenkuin olen saattanut asiat\noikealle tolalle, ja jollei täällä ole ketään muuta, jonka voin\nvaatia tilille, niin vaadin teidät, herra Juhana Gyllenstjerna.\"\n\nPaheksumisen murinaa oli jo ennenkin kuulunut, mutta nyt kävi se\nyleiseksi ja äänekkääksi.\n\n\"Hän rikkoo kotirauhaa!\" huusivat useat.\n\n\"Kuninkaan kartanossa!\" lisäsivät toiset.\n\nKalpeana kuin taittunut lilja istui Sigrid allapäin, hänen kätensä\noli melkein kouristuksentapaisesti kiertynyt Juhanan käsivarteen.\n\nJuhana oli noussut, vihastuksen puna paloi hänen poskillaan, mutta\nhänen osanottonsa morsiantaan kohtaan hillitsi vielä muut tunteet,\njotka taistelivat ylivallasta.\n\nHääväki alkoi huutaa, että rauhanhäiritsijä oli ajettava ulos. Syntyi\nsellainen melu, ettei enää voinut eroittaa sanoja, mutta uhkaavasti\nsuunnattiin ne Kustaa Brahea vastaan. Tämä ei enää voinut hillitä\nmieltään, ja Juhana Sparre kuiskasi hänelle: \"Olet liian kiihtynyt;\njos vaadit kaikkea, et voita mitään.\"\n\nMutta nyt viittasi prinsessa, ja hälinä ja huudot vaikenivat. Oltiin\nuteliaita kuulemaan, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa.\n\n\"Olette häirinnyt hääilot, herra Kustaa Brahe, mutta äkkiyllätys\nkoituu hieman puolustukseksenne; jos tahdotte nyt sanoa asianne\nlyhyesti, kuten jalolle ritarille sopii, niin emme suinkaan vetäydy\npois vastaamasta.\"\n\nHarmi ja nöyryytys vei Kustaa herralta kaiken mielenmaltin, ja hän\ntoisti melkein käheällä äänellä: \"Vaadin, että Sigrid neitsyt heti\nlähtee mukaani.\"\n\n\"Hääpäivänään! Se on mahdotonta.\"\n\n\"Ei, ei, sitä hän ei saa tehdä!\"\n\n\"Sen me estämme\", huutelivat häävieraat.\n\n\"Poloinen ystäväni on ylen kiihdyksissään\", puuttui Juhana Sparre\npuheeseen. \"Luulen, että hän aikoo sovitella niin sukulaisten ja\nystäväin kesken, että avioliitto herra Juhana Gyllenstjernan kanssa\nhyväksytään.\"\n\n\"En lupaa mitään\", huudahti Kustaa kiihkeästi. \"Mutta vaadin ja\nkäsken, että Sigrid heti seuraa minua.\"\n\n\"Hän ei ole enää velvollinen teitä tottelemaan, Kustaa herra\",\npuuttui Anna jälleen puheeseen. \"Mutta jos tahdotte tulla huomenna\nuudestaan ja kysyä, tahtooko herra Juhana Gyllenstjernan puoliso\ntulla mukaanne, niin on se vapaassa vallassanne.\"\n\nVierasten joukosta kuului hyväksyvää naurua, ja herra Lindorm Bonde\nastui esiin ja kysyi, milloin herra Kustaa Brahe oli lakannut\nolemasta naisten ritarillisena puolustajana.\n\n\"Tule, lähtekäämme täältä\", kuiskasi Juhana Sparre uudestaan; \"totta\nkai näet, että olemme joutuneet tappiolle!\"\n\n\"Prinsessa\", puuskahti Kustaa intohimoisesti, \"tiedän kenties\nparemmin kuin kukaan, että te voitatte kaikki pelit, mutta yhden\nolette tapannut ettekä pääse siinä enää koskaan voitolle!\"\n\nKumarrus, ja kutsumattomat vieraat olivat poissa.\n\nAnnan kasvot kalpenivat tuokioksi, mutta pian palasi niille\nluonnollinen värinsä, ja hän kehoitti vieraitaan olemaan\nlannistumatta epämiellyttävästä keskeytyksestä. \"Siitä toivoakseni\nkoituu hyvääkin\", sanoi hän. \"Vieraani varmaankin ottavat yksistä\ntuumin puolustaakseen jaloa morsiuspariamme.\"\n\nSen lupasivat he kaikki kättä lyöden, ja niin pysyi mieliala yllä\nkoko päivän, ja illalla erottiin parhaina ystävinä ja liittolaisina.\n\n\"Nyt ei voi meitä enää eroittaa mikään!\" puuskahti Juhana herra ja\nsulki nuoren vaimonsa syliinsä.\n\n\"Kustaa uhkasi sinua kaksintaistelulla\", sanoi Sigrid väristen.\n\n\"Tänään, rakkahin, mutta huomenna ei hän tahdo tehdä sinua leskeksi.\"\n\nAnna prinsessa oli lähettänyt pois palvelijattarensa; hän seisoi\nikkunan ääressä ja silmäili tähtikirkasta taivasta.\n\n\"Voiko hän nähdä sieluuni?... Miksi hän muuten olisi uhannut:\n'Yhden pelin olette tapannut ainaiseksi?'... kun tunsi ylpeytensä\nloukatuksi... Ah, kuinka vähästä miehen rakkaus onkaan riippuvainen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTapaus herätti suunnatonta huomiota.\n\nVanhan tavan mukaan oli kaikki häät vietettävä sunnuntaisin, nyt\nne oli pidetty keskiviikkona, jonka vuoksi ne saivatkin nimekseen\nkeskiviikkohäät.\n\nMutta häiden jälkeen seurasi aika jupakoita sukulaisten kesken.\nLopulta kiihtyi asia niin, että Kustaa Brahe ja pitkä Eerik Bjelke,\njoka oli jo pitänyt Sigrid neitsyttä laillisena omaisuutenaan,\nvaativat molemmat Juhana Gyllenstjernan kaksintaisteluun. Anna\nneitsyt silloin hädissään kirjoitti herttualle ja sai kuin saikin\ntämän kieltämään aiotun kaksintaistelun. Lopulta tuli sovinto,\nehdolla, että nuori aviopari oleskeli vuoden ajan maatilallaan\ntulematta loukatun Bjelke-suvun näkyviin.\n\nMutta nuori pari ei unhoittanut koskaan kiitollisuuttaan prinsessaa\nkohtaan, ja Sigrid rouva kirjoitti kaikissa kirjeissään, että lähinnä\nJumalaa ja vanhempiaan ei hänen ollut ketään muuta kiittäminen yhtä\nsuuresti kuin rakasta ja uskollista Anna neitiä.\n\n\n\n\n13.\n\nHÄN OTTAA VALLAN.\n\n\nEnnenkuin herttua ja neuvosto olivat tehneet sopimuksen valtakunnan\nhallinnosta, oli edellinen kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt häntä\n\"vahvistamaan tämän toimenpiteen, joka vastasi valtakunnan tapoja,\nlakeja ja todellista hyötyä\". Hän pyysi, että Sigismund luovuttaisi\nhänelle hallituksen täydellisellä kuninkaan vallalla. Muilla ehdoilla\nei hän voinut ottaa sitä vastaan eikä tiennyt muuta keinoa kuin\nkutsua säädyt kokoon ja kuulla niiden mieltä.\n\nSigismund mietti vastaustaan puolen vuotta. Hänen puolalaiset\nneuvonantajansa olivat erimieliset; ainoastaan siinä olivat he yhtä\nmieltä, että odottaminen teki herttualle ja neuvostolle hyvää.\n\nMutta herttua otti viivytyksen tyynesti ja hallitsi valtakuntaa\nparhaansa mukaan.\n\nToukokuussa 1595 tuli vihdoin vastaus; kuningas ei katsonut olevan\nsyytä muuttaa määräyksiään. Mitä tuli säätyjen koolle kutsumiseen,\noli herttuan ajateltava, että siitä saattoi koitua vahinkoa\nkuningashuoneelle ja sen arvolle, jos se salli alamaisten järjestää\nhallituksensa mielensä mukaan. Jos herttua siitä huolimatta pysyi\naikeessaan, ajattelisi kuningas vastaavia keinoja pitääkseen yllä\nkuninkaallista valtaansa. Hän ei aikonut sallia vähennettävän mitään\nniistä oikeuksista, jotka oli perinyt kunnioitetuilta esi-isiltään.\n\nMutta Kaarle ei niin vain antanut itseään peloitella; heti kun\nSigismundin kirje oli asianmukaisesti luettu ja siitä neuvosherrain\nkesken keskusteltu, ehdotti hän neuvostolle yleisen valtiokokouksen\nkutsumista. Olematta valittavinaan siitä hämmästyksen ilmeestä,\njoka kuvastui kaikkien kasvoilla, puhui hän välttämättömyydestä\nkuulla säätyjen mieltä monissa esilläolevissa kysymyksissä. Niiden\njoukossa oli kysymys vapaasta uskonnonharjoituksesta, jonka Sigismund\nvastoin valaansa oli myöntänyt katolilaisille, samoin Käkisalmen\nluovuttamisesta, levottomuuksista Suomessa, valtakunnan hallinnosta\nja muista sellaisista asioista.\n\nKun herttua oli lopettanut, istuivat herrat hiljaisina ja allapäin;\nkuka oli aloittava taistelun?\n\nVihdoin kävi Ture Bjelke käsiksi; matalalla äänellä virkkoi hän,\nettä kuningas oli selvästi kieltänyt kaikki valtiokokoukset\npoissaollessaan. Häneen yhtyivät kaikki muut; oli vaarallista toimia\nvastoin hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollista tahtoa. Mutta\nsaatettiin kirjoittaa uudestaan ja esittää hänelle välttämättömyys\nryhtyä toimiin.\n\nNäitä puheita kuullessa oli uhkaava ukkospilvi Kaarlen otsalla,\nja hänen terävä katseensa kulki toisesta herrasta toiseen. Hän ei\nnähnyt edessään rehellisiä, luotettavia miehiä, jotka kaikin voimin\ntahtoivat auttaa häntä luotsaamaan valtiolaivaa läpi hyrskyjen,\nvaan he olivat omaa hyötyään tavoittelevia, arkoja raukkoja, jotka\nainoastaan ajattelivat oman nahkansa pelastusta... ja lääniherroille\noli edullista pysyä kuninkaan kanssa hyvissä väleissä.\n\nSanomatta sanaakaan herttua poistui salista.\n\nMutta silloin kaikki kielet pääsivät liikkeelle, ja lorun loppu oli,\nettä päätettiin pysyä lujana kuin yksi mies. Herttuan täytyi lopulta\ntaipua.\n\nKaksi päivää myöhemmin kutsuttiin neuvosto uuteen kokoukseen.\nUkkospilvi oli poissa herttuan otsalta, mutta sillä kuvastui luja ja\nvarma tahto, jota vastaan ei näyttänyt uhittelu auttavan. Ja herrat\ntunsivat kutistuvansa kokoon, koko joukollakaan eivät he vetäneet\nvertoja hänelle.\n\nSilloin hän esitti pergamentin heidän allekirjoitettavakseen. \"Sillä\nkutsutaan yleiset valtiopäivät koolle Söderköpingiin\", sanoi hän. \"Ja\nolen varma siitä, että te kaikki tarkemmin mietittyänne huomaatte\nsellaisen toimenpiteen välttämättömyyden.\"\n\nHerrat myönsivät tosin, että tästä saattoi monessa suhteessa olla\nhyötyä; mutta uskollisuus kuningasta kohtaan?...\n\n\"Eikö teistä uskollisuus isänmaata kohtaan merkitse mitään?\" kysäisi\nKaarle.\n\n\"Kävisihän laatuun vielä kerran kirjoittaa hänen majesteetilleen.\"\n\n\"Ja odottaa jälleen puolen vuotta vastausta, jollaikaa valtakunnassa\njoutuisi kaikki rappiolle.\"\n\n\"Alamaisten ensimäinen velvollisuus on kuuliaisuus.\"\n\n\"Ketä kohtaan?\" huudahti Kaarle. \"Velvollisuutta ja omaatuntoa vai\nharhaanjohdettua, tietämätöntä kuningasta?\"\n\n\"Emme katso olevamme oikeutetut tässä asiassa tuomitsemaan\", sanoi\nHogenskild Bjelke.\n\n\"Ettekö tahdo tehdä mitään maan hyväksi ilman armollista lupaa?\"\nkysyi Kaarle lujalla äänellä.\n\n\"Kuningas on maan hallitsijana vastuunalainen\", vastasi Eerik Sparre.\n\"Meidän on noudatettava hänen tahtoaan ja käskyjään.\"\n\nKaarle vaikeni tuokioksi, hänen leimuava katseensa tähysteli\nkokousta, ja liikutuksesta vapisevalla äänellä huudahti hän:\n\n\"No hyvä; jollette tahdo te, niin minä tahdon. Muistakaa, että\nEngelbrekt oli ainoastaan talonpojan poika ja kuitenkin hän pakoitti\nvaltaneuvoston toimimaan ennen kaikkea isänmaansa parhaaksi.\nMuistakaa, että minä, joka olen kuninkaan poika ja valtakunnan\nperintöruhtinas, olen toki yhtä mahtava kuin hän. Nykyään eivät\ntässä kuningaskunnassa ole asiat paljon paremmalla kannalla kuin\nhänenkään aikanaan; väärinkäytökset ja lainrikokset kuuluvat\npäiväjärjestykseen. Te olette heikkoja ja tietämättömiä ja annatte\nkaiken mennä vain menoaan, sentähden täytyy teidän mukautua minun\ntahtooni, ja jollette tahdo hyvällä lähteä valtiopäiville, niin\nkuletutan teidät sinne väkisin.\"\n\nSellainen puhe teki vaikutuksen, ja neuvosherrat kirjoittivat alle\nherttuan esittämäin vakuuttavain syiden johdosta. Mutta jälkeenpäin\nhe äärimmilleen katkeroituneina kirjoittivat Sigismundille pyytäen\napua ruhtinasta vastaan.\n\nValtiopäivät määrättiin syyskuun 30 päiväksi. Säädyt kokoontuivat\nkoko valtakunnasta, paitsi Suomesta, josta ainoastaan muutamat harvat\nuskalsivat pujahtaa meren yli Klaus Flemingin pelosta.\n\nNeuvosto viivyttelihe viimeiseen saakka. He odottivat kirjettä\nSigismundilta, mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, toivoivat he,\nettä ritaristo ja aateli pitäisi pontevasti heidän puoltaan herttuaa\nvastaan, ja tähän luottaen he lähtivät Söderköpingiin.\n\nHe olivat myöhästyneet kahdeksan päivää, ja herttua antoi heidän\nkuulla kunniansa, kun taasen yleisön kesken alkoi käydä yhä\nyleisemmäksi huhu, etteivät herrat olleet herttuan eikä kansan\nystäviä.\n\nHeidän sietämätön pöyhistelynsä vaikutti sekin suuresti siihen\nsuuntaan. Valistunein heistä, Eerik Sparre, esiintyi kuninkaallisella\nloistolla aina siitä päivin kuin pääsi Taalainmaan päälliköksi; hän\nvaati suuria ruokaveroja ja liikuskeli henkivartioston ympäröimänä.\nTalonpojat olivat niin katkeroituneet häneen, että tavoittelivat\nhänen henkeään. Melkein samanlainen oli mieliala muitakin\nlääniherroja kohtaan.\n\nJännityksellä odotettiin valtiopäivillä mitä asioita herttua\nesittäisi käsiteltäväksi. Mutta hän voitti kaikki odotukset, sillä\nensimäiseksi hän vaati jyrkästi, että hänet joko vapautettaisiin\nhallitustaakasta tai tunnustettaisiin valtionhoitajaksi\nasianomaisella vallalla.\n\nÄllistys oli suuri, mutta pian näyttäytyi, että herttualla oli\nporvarit ja talonpojat takanaan. Neuvosherrat katselivat pelästyneinä\npuoluelaisiaan... mitä mieltä oli ritaristo ja aateli?\n\nMuuan heistä, Klaus Slotte, rohkaisi vihdoin mielensä ja lausui, että\nhänen mielestään herttuan oli vaadittava valtuuksia kuninkaalta.\n\nSilloin nousi useita herttuan miehiä huutaen kilvan, että herttua\noli valtakunnan tuki ja että hän ainoastaan valtionhoitajana\nsaattoi täysin toimia maan parhaaksi. Yhä useampia liittyi samaan\npuolueeseen, eikä neuvosto uskaltanut tehdä julkista vastarintaa. He\nkoettivat mutkateitä ja mielistellen, mutta kansa ei enää herroihin\nluottanut. Herttuan puolelle se kallistui, ja talonpojat ja porvarit\npäättivät yksimielisesti hyväksyä herttuan vaatimukset.\n\nAatelittomain säätyjen päätös tuli kuin ukkosen isku, se lannisti\nritariston ja aatelin vastustuksen, ja neuvosherrat seisoivat\nepäröivinä ja typertyneinä. Taasenkaan ei ollut muuta keinoa kuin\nantaa myöten. Lujalla tarmollaan oli Kaarle iskenyt ensimäisen suuren\niskunsa. Säätyjen vastaus oli kauttaaltaan herttuan toivomuksen\nmukainen, ja hän käski, että se heti oli kirjoitettava paperille\nhänen määräämänsä kaavan mukaan.\n\nEnsimäinen kohta sisälsi säätyjen uskollisuuden ja kuuliaisuuden\nvakuutuksen Sigismundia kohtaan. Mutta sitten seurasi määräys,\nettä Upsalan kokouksen päätös paavilaisia vastaan oli pantava\ntoimeen; edelleen luovutettiin koko kuninkaallinen valta hänen\nruhtinaalliselle armolleen herttualle, kunnes Sigismund palaisi\nvaltakuntaan.\n\nSen jälkeen kutsuttiin kaikki säädyt torille, jossa herttua otti\nniiltä uskollisuuden valan. Herroista tosin eivät monet liikauttaneet\nkättään eivätkä kieltään, mutta yleensä pidettiin sitä kaikkia\nsitovana valana.\n\nJa niin oli herttua melkein yksinvaltias hallitsija. Mitä silloin\nmerkitsi, että kohta sen jälkeen saapui Sigismundilta kirje, jossa\nvaltiopäivät kiellettiin; tehtyjä päätöksiä ei voitu enää tehdä\ntyhjiksi.\n\nValtiopäivät olivat järjestäneet hallituksen, mutta asettuneet myös\npaavinoppia ja sen tunnustajia, välillisesti siis Sigismundiakin\nvastaan. Useita kuninkaan uskollisia palvelijoita eroitettiin\nviroistaan, ja tietysti nämä riensivät päätäpahkaa Puolaan.\n\nMutta luostareita Kaarle vihasi enimmän. Lofössä avattu sai kurjan\nlopun heti kuninkaan lähdettyä, mutta Vadstenan uudestaan elpynyt\nluostari oli vielä jälellä, ja sieltä tuli tuontuostakin kummallisia\nhuhuja.\n\nSuurta suuttumusta oli synnyttänyt useissa perheissä se, että\nvastoin sopimusta oli heidän tyttäristään tehty nunnia. Mutta,\nnäiden rukoukset ja kyynelet olivat estäneet kaikista toimenpiteistä\nabbedissaa vastaan. Luostariin oli palannut useita vanhojakin nunnia,\nja näytti melkein siltä, kuin Vadstena saisi muinaisen merkityksensä.\n\nSilloin saapui huhu, joka pian näyttäytyi todeksi, että kolmetoista\nensin vihityistä nunnista oli karannut, että abbedissa oli kuollut ja\ntoinen tullut hänen sijaansa, ja että nunnien luku nykyään rajoittui\nyhteentoista.\n\nHerttua päätti lähteä käymään paikalla, mutta me riennämme edeltä\ntuttuun paikkaan.\n\n\n\n\n14.\n\nTUHO.\n\n\nEnsi aikoina luostarista lähdettyämme näyttivät parhaat olosuhteet\nolevan vallalla. Kaikki meni tavallista yksitoikkoista menoaan; ainoa\nomituisuus, mikä uutuudellaan herätti luostariväen huomiota, oli se\nseikka, ettei abbedissa koskaan kohottanut huntuaan.\n\nIhaillulla pater Edilillä oli melkein päivittäin tapana lukea ääneen\njokin pyhä legenda, nunnien askaroidessa käsitöittensä ääressä, ja\nsilloin olivat he kaikki kohottaneet huntunsa kasvoiltaan, paitsi\näiti Richissa; mutta eipä hän tehnyt työtäkään, valkoiset, kaidat\nkädet lepäsivät päällekkäin hänen sylissään ja liikkuivat tuskin\nkoskaan.\n\nKukaan ei tiennyt, huomasiko pater Edil sen; kaikki mitä hän sanoi\noli niin jumalaista, että nunnat olivat aivan kuin lumotut hänen\nläheisyydessään. Ainoastaan abbedissaa tarkastellessaan he joskus\nunhoittivat hengellisen isän.\n\nLuostarin palvelijattarien tehtäviin kuului sellinovien, sulkeminen\njoka ilta, mutta viime aikoina oli abbedissa tehnyt sen itse; ei hän\npitänyt siitäkään, että he olivat niin tiheään ripillä, ja virkkoi\npilkallisesti, että heillä täytyi olla paljon pahoja ajatuksia, koska\nheidän niin usein tarvitsi pyytää syntejään anteeksi.\n\n\"Jollei hän vain ole mustasukkainen meille\", kuiskasi nuorin heistä\nystävälleen ja uskotulleen, Juliana Aatamintyttärelle, joka seisoi\ntuijottaen kuuhun pienestä sellinikkunasta.\n\n\"Eeva Sparre, kuinka uskallat...\" Mutta hänen sanansa katkesivat\nnauruun. \"Mustasukkainen! Hän joka ei ole koskaan ripillä!\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Eeva Sparre huoaten. \"On ihastuttavan hauska\nripittäytyä hänelle...\"\n\n\"Kuinka niin?\" keskeytti toinen äkkiä.\n\n\"Hänen nuhteensa ovat niin lempeät, ja kun hän kumartuu kuulemaan\nhiljaista kuiskausta...\"\n\n\"Niin mitä sitten?\" puuskahti Juliana tarttuen hänen käsivarteensa.\n\n\"En ymmärrä mikä sinun on... Olet vihainen siitä, että hän on yhtä\nhyvä meitä kaikkia kohtaan!\"\n\n\"En, enpä suinkaan, mutta on eräs asia, joka kummastuttaa minua.\"\n\n\"Etkö voi sanoa, mikä se on?\"\n\n\"Se, etteivät he koskaan puhuttele toisiaan.\"\n\n\"Abbedissa ei taida sietää häntä.\"\n\n\"Jollei ole päinvastoin.\"\n\n\"Ettäkö abbedissa rakastaisi häntä?\" puuskahti Eeva punastuen. \"Se ei\nole totta, sitä en usko!\" Ja yhtäkkiä puhkesi hän kyyneliin.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Eeva, oletko järjiltäsi? Luuletko, että hän\nvälittää sinusta vähintäkään?\"\n\n\"En luule mitään, mutta tiedän mitä tiedän\", vastasi tyttö ja katseli\nentistä ystäväänsä terävin, tutkivin katsein. Sitten hän juoksi\ntiehensä, eivätkä he puhuneet keskenään moniin päiviin.\n\nJa samoin kuin oli heidän laitansa, samoin oli kaikkien muidenkin.\nPater Edil oli tullut heidän aakseen ja ookseen, heidän jumalakseen.\n\nRichissa näki sen, ja hänen sieluaan kalvoi mustasukkaisuus ja yhä\nkiihtyvä viha -- niin itseään kuin häntäkin kohtaan. Hänen hyvä\nymmärryksensä sanoi hänelle, että pater veti hänet ja nuoret sisaret\nkanssaan syvyyteen, ja hän vihasi itseään siitä, että vastarinnatta\nkuunteli hänen viekoittelujaan.\n\nSuunnilleen kolme vuosineljännestä oli kulunut. Eräänä päivänä\npysähtyi useita vaunuja luostarinportin eteen, ja niistä astui\nyksitoista hunnutettua naishenkilöä. Heidät päästettiin heti sisälle,\nja he toivat kirjeitä Malaspinalta niin abbedissalle kuin pater\nEdilillekin. Nunnat olivat kaikki kuuluneet Vadstenan luostariin\nja halusivat nyt päästä sinne takaisin. Muuan heistä oli entinen\nabbedissa, ylhäisestä ruotsalaisesta suvusta, mutta halusi sittenkin\npalata luostariin, vaikkapa vain palvelevana siskona. Malaspina\nkehoitti osoittamaan häntä kohtaan ystävyyttä.\n\nOlisi synti sanoa, että uudet sisaret olivat tervetulleet. He\ntunsivat talon, mutta olivat tottuneet paljon ankarampaan kuriin.\nPater Edil lakkasi lukemasta legendojaan, hän jätti nunnat oman\nonnensa nojaan, mutta tutkisteli sitä vastoin mitä suurimmalla\nmielenkiinnolla kirjettä, jonka oli saanut Malaspinalta ja joka muun\nohella sisälsi ilmoituksen, että hänen koetusaikansa oli lyhennetty;\nhäntä tarvittiin erään saksalaisen ruhtinaan hovissa, ja hänen täytyi\nlähteä sinne pikimmiten.\n\nJo useita viikkoja oli pater tuntenut asemansa sangen vaaralliseksi;\nerittäinkin peloitti häntä se, mihin Richissa ryhtyisi, jos nuoret\nsattuisivat joutumaan tukkanuottasille. Hän oli nähnyt uhkaavia\nkatseita ja kuullut heidän sanovan toisilleen sanoja, jotka eivät\nolleet erittäin tyynnyttäviä.\n\nHän ei uskaltanut ilmoittaa edeltäpäin lähdöstään. Vielä kerran\nluettuaan sisarille legendojaan ilmoitti hän vain, etteivät he\nkenties saisi nähdä häntä hyvään aikaan; muuan tärkeä kirje pakoitti\nhänet lähtemään matkalle.\n\nSe tuli kuin ukkosen isku. Mutta pater käytti tilaisuutta hyväkseen,\nennenkuin mielten masennus oli ehtinyt tasaantua, viittasi heille\nhyvästiksi surullisen näköisenä ja riensi pois.\n\nHuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Täytyi sitoa kielensä\näskentulleiden vanhojen nunnien tähden. Nuoret ainoastaan\nkuiskailivat keskenään.\n\nRichissa yksin seisoi hiljaa liikkumatonna. Jonkun kerran hän\nhorjahti, mutta toipui heti.\n\nAnastasia, entinen abbedissa, kehoitti sisaria poistumaan, ja koko\nparvi riensi pateria vielä kerran näkemään.\n\nAnastasia veti Richissan huntua syrjään ja näki kalmankalpeat kasvot,\njoista suuret silmät tuijottivat... Silloin lähestyivät askelet, ja\nhän vetäisi nopeasti hunnun paikoilleen.\n\nSisar portaria tuli hoippuvin askelin ja kyynelsilmin. Hän toi\nkirjeen, jonka pater oli mennessään jättänyt. Richissa otti sen,\nmutta vaipui samassa pyörtyneenä Anastasian käsivarsille.\n\nÄiti Anastasia oli tarmokas nainen; hän otti Richissan käsivarsilleen\nja kantoi hänet huoneeseensa, jossa vaali häntä huolellisesti.\n\n\"Kirje, anna minulle hänen kirjeensä\", olivat hänen ensi sanansa\npalattuaan tuntoihinsa.\n\nAnastasia avasi sen ja pani sen hänen käteensä. Siinä oli ainoastaan\nosoite erääseen Saksan kaupunkiin, ilman allekirjoitusta. Richissa\npurskahti rajuun itkuun, mutta kun äiti Anastasia oli antanut hänelle\nrauhoittavaa lääkettä, vaipui hän vihdoin uneen.\n\nNunnat sitä vastoin olivat melkein poissa suunniltaan. Kenties hän\noli lähtenyt ainaiseksi? Neljätoista sisarta neuvottelivat yhdessä\nsiitä, mitä oli tehtävä. Kateus ja mustasukkaisuus olivat kuin pois\npuhalletut; kaikki olivat nyt halukkaat tietämään jotakin pater\nEdilistä, mutta kuinka he saisivat halunsa tyydytetyksi?\n\nTämän suuren tapauksen jälkeisenä päivänä ilmoitti äiti Anastasia,\nettä abbedissa oli sairas ja että hän toistaiseksi astuisi sijaan.\nJa silloin otettiin kaikki vanhat luostaritavat käytäntöön, luostari\navattiin kuten muinen sairaille ja apua tarvitseville, nunnien\nei ollut ainoastaan hoidettava sairaita, vaan myös neulottava ja\nommeltava hätääkärsiville.\n\nVanhoille luostariin palanneille nunnille oli tämä vain entistä\nrakasta menoa, mutta kaikille nuoremmille se oli todellinen\nrangaistus. Luostari oli menettänyt viehätyksensä, ja se sisar, joka\nensiksi ehdotti karkaamista, lausui ainoastaan kaikkien ajatuksen.\n\nJo viikkokauden päästä he päättivät panna tuumansa toimeen. Richissa\noli edelleen sairaana, ja luostarin askareet kävivät neljälletoista\nnuorelle sisarelle yhä vastenmielisemmiksi. Luvaten suuren palkinnon\nsaivat he portarian suostumaan siihen, että hän jättäisi seuraavana\nyönä portin sulkematta. Antoipa hän sellien avaimenkin, joka oli\nannettava hänelle takaisin portilla, ennenkuin nunnat menivät.\n\nAvain uskottiin Juliana Aatamintyttärelle, ja hänen oli päästettävä\ntoiset. Sovittuna hetkenä hän avasi oman ovensa; käytävä oli aivan\npimeä, ja tyttö parka vapisi pelosta... Vapisevin käsin hän avasi\noven toisensa jälkeen, kaikki odottivat pääsyä tiehensä ja hiipivät\nhiljaa ulos pitkää käytävää pitkin... Vihdoin olivat he pihalla,\nkylmä ilma tuulahti heitä vastaan, mutta siitä he vähät välittivät...\nPortti oli auki, ja portaria otti avaimen. Karkurit olivat pian\nkadulla.\n\nOli sovittu, että kaikki menisivät erään nunnan läheisen sukulaisen\nluo, joka asui kaupungin ulkopuolella. Ystävällisesti heidät siellä\notettiinkin vastaan, ja seuraavana päivänä oli kunkin palattava\nkotiinsa.\n\nMutta heti turvaan päästyä tehtiin kysymys: \"Missä on Eeva Sparre?\"\n\nKaikki katsoivat toisiinsa. \"Kuka oli nähnyt hänet viimeksi?\"\n\n\"Tuli kai hän mukana luostarista?\" Kukaan ei voinut vastata\nkysymykseen. \"Avasit kai hänen ovensa, Julia?\"\n\n\"Kyllä... kuinka olisin jättänyt avaamatta\", vastasi tämä kalveten.\nEevan ovi oli hänen ovensa yläpuolella, oliko hän kenties?...\nMutta se olisi aivan hirveää! Julia alkoi katkerasti itkeä. Oliko\nmahdollista, että hän olisi unohtanut parhaan ystävänsä -- millaisen\nkohtalon oli silloin Eeva saava osakseen?\n\nHänet oli tosiaankin unohdettu. Hän oli odottanut ovella kuten\ntoisetkin, mutta mitään ei kuulunut. Hän alkoi luulla, että pako oli\nsyystä tai toisesta jätetty, ja odotti aamua saadakseen tietoonsa\nsyyn.\n\nPäivä tuli, mutta ovi pysyi yhä sulettuna. Hän kuuli soiton messuun,\nmutta häntä ei päästetty sellistään. Hänelle johtui mieleen, että\nhänet kenties oli unohdettu, ja hänet valtasi jäätävä kauhu. Mutta\nkyllä he sentään saivat häntä pitää arvossa täälläkin. Olihan hän\nkerran itse sattunut näkemään, mitä pater oli tehnyt abbedissalle --\nja hän saattoi kertoa, mitä he tahtoivat pitää salassa. Uh, kyllä\nluostari oli sentään inhoittava, ei hän enää ikinään halunnut sinne.\n\nMutta päivä kului, alkoi jälleen hämärtyä, eikä vieläkään ollut\navattu hänen oveaan. Silloin loppui Eevan kärsivällisyys, ja hän\nkolkutti ovelle kaikin voimin. Hetkisen kuluttua äiti Anastasia avasi\nsen.\n\n\"Miksi minua pidetään lukon takana?\" kysyi Eeva kiihkeästi.\n\n\"Saatte kärsiä siitä, mitä toiset ovat rikkoneet\", vastasi äiti\ntyynesti. \"Olette rikosuhri.\"\n\n\"En tahdo enää olla katolinen, heitän pois kaikki merkit siitä\",\nhuusi hän heittäen huntunsa lattialle. \"Minä inhoan luostaria ja\ntahdon heti palata kotiini\", huusi kiihtynyt tyttö ja aikoi tunkeutua\nulos ovesta.\n\nSisar Anastasian luja käsi heitti hänet niin rajusti takaisin, että\nhän kaatui selälleen lattialle. Vaikka häneen koski sangen kipeästi,\nnousi hän vavisten kiukusta.\n\n\"Millä oikeudella käytte kimppuuni?\" huusi hän. \"Minä valitan\nabbedissalle, hän ei ole uskaltanut koskaan koskea minua, eivätkä\nmuutkaan nunnat.\"\n\n\"Äiti Richissa on pyhimys\", vastasi Anastasia.\n\n\"Pyhimys!\" Eeva nauroi. \"Pater Edil oli varmaankin toista mieltä.\"\n\nAnastasia heitti häneen salamoivan katseen ja virkkoi sen jälkeen\nmahtipontisesti: \"Tahdon lieventää piinaanne niin paljon kuin\nsuinkin, ja jos kärsivällisesti alistutte siihen, saatte jo muutamain\npäiväin perästä vapautenne takaisin.\"\n\n\"Hankkikaa minulle ennen kaikkea hieman ruokaa, olen nääntynyt aivan\nnälkään\", sanoi Eeva, joka tunsi päänsä olevan huumauksissaan iskusta\nja melkein tajutonna vaipui vuoteeseen.\n\nHerätessään löysi hän pöydältä leipäpalan ja vesituopin. Hän\npureskeli leipää itku kurkussa, vedellä oli kummallinen maku, ja\njuotuaan hän vaipui kohta uneen.\n\nSeuraavana aamuna hän heräsi kuolinkellojen soittoon, ja kirkosta\nkuuluivat surumessun sävelet. Mutta hänen päänsä tuntui niin\nraskaalta, että hän vaipui kohta uudestaan uneen. Kumma kyllä, tuli\nhänelle aina ruoka hänen nukkuessaan. Tänään oli se hieman parempaa\nkuin eilen, mutta vesi oli yhä samaa.\n\nJälleen yö, ja seuraavana aamuna hän kuuli jälleen surumessun\nsävelet. Eeva tunsi voivansa paremmin ja nousi vuoteelta.\nSurusävelet, jotka virtailivat hänen yksinäisyyteensä, täyttivät\nhänen sielunsa levottomalla tuskalla. Hän kuuli useaan kertaan\nkiirehtiväin askelten rientävän ohi ovensa ja aikoi juuri lähestyä,\nkun ovi avattiin ja ruoka tuotiin sisään.\n\n\"Kuka on kuollut?\" kysäisi hän.\n\n\"Pyhä äiti, ettekö sitä tiedä; kallis äiti Richissa\", huudahti nunna.\n\n\"Richissa\", toisti Eeva koneellisesti.\n\n\"Hänet haudataan tänä iltana... ja näkisittepäs vain, kuinka kaunis\nhän on vainajana, siunattu Herran enkeli...\" Ja nunna riensi pois\nyhtä nopeasti kuin oli tullutkin.\n\nTänä iltana hänet siis haudataan... ja luostarin portit pidetään\nauki, että kaupungin uskovaiset saisivat tilaisuuden olla läsnä\njuhlallisuuksissa. Ah, olisipa hänellä nyt vain tilaisuus mennä ja\ntulla vapaasti kuten tavallisesti! Lapsi parka heittäytyi lattialle\nja itki ja nyyhkytti epätoivoissaan.\n\nKun hän kohotti päätänsä, seisoi äiti Anastasia hänen edessään. Hän\nnousi nopeasti.\n\n\"Lapsi parka\", sanoi hurskas sisar. \"Ymmärrän kyllä syvän surusi.\nMutta ole hyvässä toivossa, tuon sinulle tervehdyksen vainajalta.\"\n\n\"Minulle?\" kysäisi Eeva ällistyneenä.\n\n\"Aivan niin, hän on pyytänyt minua päästämään teidät vapauteen --\nyhdellä ehdolla.\"\n\n\"Minä suostun siihen, millainen se lieneekin\", huudahti Eeva ilosta\nsäteillen. \"Sanokaa se heti.\"\n\n\"Hautajaisjuhlallisuudet tapahtuvat tänä iltana, mutta ruumis jää\nedelleen kirkkoon, ja hän vaatii, että sinun on valvottava yötä yksin\nkirstun ääressä.\"\n\n\"Minun?\" kysyi Eeva hämmästyksissään tuijottaen puhujaan.\n\n\"Luostarin portit pidetään auki, sinä voit mennä neljännen vartion\njälkeen.\" Kauhu ja pelko melkein lamautti hänet, mutta kaiken tämän\ntakana houkutteli vapaus, ja Eeva vastasi: \"Minä tulen\", vaikka hän\nsilloin tunsikin kurkkunsa melkein kuristuvan.\n\nHän jäi jälleen yksin ja odotti jännityksestä vavisten. Vihdoin\npuoliyön aikaan avattiin ovi, äiti Anastasia näyttäytyi lyhty\nkädessään ja viittasi häntä seuraamaan. Hän seurasi vavisten;\npimeitä, kiemurtelevia käytäviä tulivat he kirkkoon muutamasta\nsalaovesta... ainoastaan kaksi kynttilää alttarilla levitti himmeää\nja lepattavaa valoa suureen kirkkoon, jonka etäisin osa oli aivan\npimeä.\n\nKuorissa oli kirstu ruumisalttarilla, kansi oli vieressä, ja ohut\nliina peitti ruumiin kasvoja. Anastasia tempasi sen pois, ja hänen\nviittauksestaan tuli Eeva lähemmäksi.\n\nEeva vetäytyi väristen loitommalle. \"Enkö saa istua tuolla alhaalla\nkirkossa?\" kysyi hän vavisten.\n\n\"Ei, vaan täällä ruumisalttarin ääressä, käsi kannella, niin ettei\nsitä voida temmata pois.\"\n\n\"Kuka sen tekisi?\" kysyi pelästynyt tyttö. \"Vaikene ja täytä\nvelvollisuutesi\", vastasi käskevä ääni, ja äiti Anastasia meni samaa\ntietä kuin oli tullutkin.\n\nEeva totteli sanomattomasti kauhuissaan... hän ryömi kokoon\nkivilattialle ja pani kätensä kirstun kannelle. Hän vaipui kuin\nhorroksiin, ja sitä kesti kellon lyöntiin. Luojan kiitos, puoli\ntuntia oli kulunut.\n\nHän kuuli liikuntaa ja kohotti päätänsä. Laupias Jumala, kuollut oli\nnoussut... huitoi käsivarsiaan... nyt... nyt hän seisoi jaloillaan!\n\nEeva ei voinut huutaa, mutta kissan tavoin hän ryömi ensin erään\npenkin alle, sitten alas kuorista kirkkoon ja aikoi juosta pakoon.\n\n\"Takaisin!\" kajahti ääni, ja jokin tumma käsi tarttui häneen.\n\nKirkasten, niin että kirkko kajahti, kaatui hän lattiaan.\n\nTumma olento nosti hänet nopeasti ja kantoi mukanaan.\n\nKuollut istui äänetönnä kirstun vieressä. Hän näki, kuinka Eeva\npantiin siihen ja virkkoi hiljaa: \"Hänhän vielä elää.\"\n\n\"Mutta ei kauan\", vastasi Anastasia ja puristi kätensä hänen\nkurkkuunsa.\n\nKuului koriseva ääni, eikä Eeva Sparre enää elänyt.\n\n\"Se on hirveää\", kuiskasi Richissa väristen.\n\n\"Kirkon arvo vaatii sen, sillä hän tiesi liian paljon. Sinun pakosi\non nyt turvattu, pian tänne käärinliina.\"\n\nSe laitettiin tottunein käsin, liina pantiin kuolleen kasvoille, ja\njuuri kun läpättiin neljännen vartion merkkisoitto, meni luostarin\nportista ulos hyvin hunnutettu nainen ja katosi pian portinvartian\nnäköpiiristä.\n\n\"Nyt ovat he poissa kaikki neljätoista\", mutisi portaria. \"Siitä ei\nluostarille mitään vahinkoa olekaan.\"\n\nÄiti Anastasia vietti koko aamun kirkossa, vaipuneena rukoukseen.\nHän ei tahtonut loitota rakkaasta Richissastaan, ennenkuin kansi oli\nnaulattu kiinni ja kirstu laskettu hautaan.\n\nÄiti Anastasia oli nyt itseoikeutettu abbedissa. Hän piti ankaraa\nkuria luostarissa ja saavutti suurta kunnioitusta monilla\nlaupeudentöillään.\n\nSparre-suvulta saapui hänelle ankara ja uhkaava kirje, mutta hän\nvastasi nöyrästi, että hänen surukseen Eeva Sparre oli karannut\nluostarista samoin kuin hänen hengelliset sisarensakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kuukautta tämän jälkeen tuli herttua neuvoston, arkkipiispan ja\nuseain pappien seuraamana luostaria tarkastamaan.\n\nÄiti Anastasia oli jo edeltäpäin saanut salaviestin vierailusta.\nHän oli sentähden koonnut kaikki luostarin kalleudet ja lähettänyt\nne Visingsborgiin Eerik Brahen talteen. Pyhän Birgitan ja Katarinan\nkirjeet oli otettu hopealippaastaan ja haudattu maahan, etteivät\nkerettiläisten kädet saastuttaisi näitä pyhiä jäännöksiä. Ja\nrukouksin ja huokauksin odottivat nunna raukat pelättyä vierailua.\n\nHerttua saapui jokseenkin myöhään illalla. Soihduin ja tuohuksin\nastui suuri parvi luostariin, missä nunnat oli asetettu riviin\nottamaan vastaan pelättyä herraa.\n\n\"Oletteko abbedissa?\" kysyi herttua nunnalta, joka seisoi etumaisena\nja kantoi suurta hopearistiä rinnallaan.\n\n\"Olen, teidän armonne!\"\n\n\"Kuinka vietätte täällä aikaanne?\"\n\n\"Rukouksissa ja pyhiä legendoja lukien\", vastasi abbedissa tehden\nristinmerkin.\n\n\"Ettekö tee muuta mitään?\"\n\n\"Eikö ole siunattu asia rukoilla pelastusta syntisille!\"\n\n\"Totisempaa pelastusta koituu hyvistä teoista.\"\n\n\"Monet sairaat ja kärsivät saavat täällä myös tyyssijansa\", vastasi\nAnastasia terävästi.\n\n\"Huomaan, että teillä on aina vastaus valmiina.\" virkkoi herttua.\n\"Mutta ymmärtäväisinä ihmisinä pitäisi teidän epäröimättä jättää\npaavilaisuus ja liittyä evankeliseen uskoon.\"\n\n\"Emme koskaan!\" huudahti hän.\n\n\"Miettikää tarkoin, siinä tapauksessa en voi sallia teidän jäädä\nluostariin loppuiäksenne!\"\n\n\"Mieluummin kärsimme, kieltäydymme kaikesta kuin luovumme ainoasta\nautuaaksitekevästä kirkosta.\"\n\n\"Mieluummin kärsimme ja kieltäydymme kaikesta!\" toisti koko\nnunnaparvi innotellen.\n\n\"Vai niin. Missä ovat luostarin kalleudet?\" kysäisi herttua\nkärsimättömästi.\n\n\"Meillä ei ole mitään sellaisia!\"\n\n\"Luuletteko, ettei minulla ole keinoja pakoittaakseni teidät ottamaan\nne esille?\" kysyi herttua uhkaavasti.\n\n\"Armollinen herra!\"\n\nKaikki lankesivat polvilleen.\n\nMutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. \"Käsille vain aarteet, heti\npaikalla!\"\n\nMitä todellakin oli jälellä, ne luovutettiin heti, ja kun Linköpingin\npiispa Eerik Schepperus oli kuiskannut muutamia sanoja abbedissalle,\ntunnusti tämä, että enin osa oli lähetetty Visingsborgiin.\n\nHänen käskettiin heti istua kirjoittamaan ja pyytämään takaisin\nluostarin omaisuus, ja lähettiläs pantiin niitä noutamaan.\nHerttua pakkautti arkkuihin kaiken, mitä tapasi kaluksi käypää,\npaitsi kallisarvoista pyhimyslipasta. Monia kallisarvoisia pukuja\nlahjoitettiin kirjureille, revittiinpä seiniä ja muurejakin aarteita\netsiskellen. Siten ei hyödytty juuri mitään, mutta ikivanhasta,\nontosta päärynäpuusta luostarin puutarhassa löydettiin joukko\nvastasyntyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja...\n\nAbbedissa ja neljä vanhinta nunnaa vietiin omasta pyynnöstään\nSöderköpingiin ja sieltä puolalaisella laivalla Danzigiin, jossa\nheidät otettiin sikäläiseen birgittalaisluostariin ja he saivat\nvakinaisen ylläpidon Sigismundilta. Kolme nuorempaa seurasi ennen\npitkää heidän esimerkkiään, sillä heillä ei ollut sukulaisia eikä\nystäviä ja he tunsivat olevansa vieraita maailmassa. Nuorimmista meni\nmuuan naimisiin, toinen naimisissa olevain sisartensa luo; kolmas,\nkalpea, kivulias tyttö, suli kyyneliin ajatellessaan lähtöä rakkaasta\nluostarista.\n\nHerttua pyysi häntä tulemaan hoviin pikku tyttärensä seuralaiseksi.\nLuultavasti hän ei uskaltanut panna vastaan, sillä hän seurasi\ntodellakin mukana. He sopivat aluksi aika hyvin, ja prinsessa luki\nusein Johanna sisarelle pyhiä legendoja, sillä muista kirjoista ei\nentinen nunna tahtonut tietää mitään.\n\nMutta kerran, kun pikku Kätchen luuli hänen nukkuvan ja sillaikaa\nistui ommellen, viritti tyttönen huomaamattaan virren: \"Jumala ompi\nlinnamme.\"\n\n\"Kenen sepittämä virsi se on?\" kysyi Johanna.\n\n\"Lutherin.\"\n\n\"Taivaan pyhät!\" Poloinen kätki päänsä käsiinsä.\n\n\"Anteeksi, rakas sisar, minun ei pitänyt laulaa sitä sinulle!\" Ja\nKätchen syleili ja suuteli häntä.\n\n\"Pyydä herttualta, että pääsisin täältä\", kuiskasi hän.\n\n\"Oletko niin vihainen?\"\n\n\"En, en, mutta me emme voi olla yhdessä, sillä yhden elämän täytyy\nkoitua toisen kuolemaksi. Sallikaa minun sentähden palata rakkaan\nluostarini jäännösten luo, ja vielä viime hetkenänikin rukoilen\nteille taivaan siunausta kaiken rakkautenne ja lempeytenne tähden.\"\n\nKätchen riensi isänsä luo, ja tämä voi harvoin vastustaa hänen\npyyntöjään. Hylätyssä luostarissa laitettiin muuan huone kuntoon, ja\nJohanna vietiin sinne. Mutta tuskin oli hän päässyt luostarimuurien\nsisälle, ennenkuin päästi ilohuudon ja vaipui kuoliaana maahan.\n\n\n\n\n15.\n\nVAHVIN VOITTAA.\n\n\nMaasta hävitettiin kaikki katolisuuden jäljet, ja uskonnolliset\nriidat saivat aikaan pelkoa ja epätoivoa. Lisäksi tuli kolme kovaa\nkatovuotta peräkkäin, ja kansa kuiski, että kun kynttilät otettiin\nalttareilta, katosi viljakin ladoista. Salakatolikot viittasivat\nherttuaan ja sanoivat sitä hänen syykseen; Herran käsi rankaisi\nkerettiläisiä, ja koko kansa sai kärsiä siitä.\n\nMutta sitten saapui sanoma, että Puolaan oli lähetetty kirjeitä ja\nanottu sieltä lähettämään kaikki liikenevä vilja. Mitä teki silloin\nkuningas Sigismund? Hän kielsi kaiken viljanviennin Puolan satamista\nRuotsiin. Sellainen oli hänen tapansa rangaista kerettiläisiä\nalamaisiaan ja pakoittaa heitä alistumaan.\n\nTieto siitä herätti kuulumatonta huomiota, ja Sigismund sai\naikaan aivan päinvastaista kuin oli tarkoittanut. Hänen entiset\nkannattajansakin luopuivat hänestä, ja nälkäiset raukat puivat\nvapisevia nyrkkejään ja huusivat taivaan kirousta sydämettömälle\nkuninkaalleen.\n\nKaarle herttua puolestaan oli väsymätön hankkimaan ja lähettämään\nelintarpeita pahinta hätää kärsiviin seutuihin. Siten hän voitti\nkansan ja monet herroistakin puolelleen.\n\nKuinka neuvosherrat olivat pettyneet odotuksissaan! Sigismundin\nollessa Puolassa oli heidän pitänyt hallita valtakuntaa omin\npäinsä. Mutta tulikin herttua ja korjasi heidän viisaiden\nlaskujensa hedelmät. Hänen tosin piti hallita muka neuvoston kanssa\nyksistä tuumin, mutta sellainen herra kysyi neuvoa ainoastaan\nitseltään. Hänen aikanaan ei ollut aateliston vallan laajentaminen\najateltavissakaan, ja mitä varten he muuten olisivat antautuneet\nniin vaaralliseen peliin? Kaarlen viisas ja avara katse ei jättänyt\nheille ainoatakaan tyyssijaa; jos he sanoivat mielipiteensä\nvaltakunnanasioista, saivat he odottaa terävää vastausta. Ja kun hän\nsanoi mielipiteensä, saivat he vain sanoa \"niin\" ja kirjoittaa alle.\nSe oli aivan liikaa siedettäväksi.\n\nHerttua tavoitteli kruunua, se oli selvää. Mutta oman ja säätynsä\nedun tähden oli neuvoston se estettävä, jollei avoimesti, niin\nsalavihkaan vastustamalla hänen toimenpiteitään. Ja niin he päättivät\nvielä kerran ryhtyä mitä sitkeimpään vastarintaan.\n\nNiinpä kun hän tahtoi lähettää sotaväkeä Suomeen pakoittamaan Klaus\nFlemingiä kuuliaisuuteen, vastasi neuvosto, että se soti kuninkaan\nmajesteettia vastaan ja voisi viedä kansalaissotaan. Kaarle muistutti\nheitä Söderköpingin päätöksistä ja uhkasi heittää hallitusohjat\nkäsistään. Mutta neuvosto pyysi häntä olemaan kärsivällinen, he\nkoettaisivat hyvällä saada Flemingin taipumaan.\n\nKirjeitä lähetettiinkin sellaisessa tarkoituksessa, sekä uhkaavia\nettä vakuuttelevia, mutta ne eivät vaikuttaneet enempää kuin\nvesipisarat kallioon. Fleming ei muuttanut rahtuakaan menettelyään;\nsuomalaisella itsepäisyydellä ei ole koskaan ollut arvoisampaa\nedustajaa.\n\nHerroille alkoi käydä yhä selvemmäksi vaarallinen asemansa. Mutta\nsittenkään eivät he tahtoneet liittyä herttuaan. Sillä hänhän\ntavoitteli kruunua, ja _kuningas_ Kaarle oli varmaan vaativa\nkuuliaisuutta ritaristoltakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun ensi päivinä saapui Tukholmaan puolalainen lähetystö, jonka\nmukana oli kolme ruotsalaistakin, nimittäin Eerik ja Kustaa Brahe\nynnä Arvid Stenbock. He esittivät Sigismundin moitteet Söderköpingin\npäätöksen johdosta ja kehoittivat hallitusta luopumaan sen\ntoimeenpanosta. Ankarimmat syytökset tehtiin itseään herttuaa vastaan.\n\nKaarle ja neuvosto antoivat yhteisen vastauksen, joka osoitti\ntehtyjen toimenpiteiden laillisuuden, mutta pitemmälle ei\nyksimielisyyttä riittänyt. Herttua näki hyvin, että neuvosto teki\nkaikkensa lähettiläitä mielistelläkseen, luonnollisesti heidän\nkauttaan päästäkseen Sigismundin suosioon. Puolalaisen lähetystön\nsaapuminen näytti neuvosherroille antaneen uutta rohkeutta, sillä\nkun herttua uudisti vaatimuksensa, että Fleming oli pakoitettava\nkuuliaisuuteen, niin antoi neuvosto uudestaan epäävän vastauksen.\n\nMarraskuun 2 päivänä 1596 kutsui hän neuvoston koolle ja selitti\njuhlallisesti, että koska hänen toimenpiteitään ei ymmärretty\nja osoitettiin kiittämättömyyttä eikä edes pysytty tehdyissä\npäätöksissäkään, sanoutui hän irti valtionhoitajan tehtävästä.\nKuitenkin, koska hän valtakunnan säädyiltä oli saanutkin valtansa,\ntahtoi hän sen jättää säädyille takaisin ja sentähden ensi tilassa\nkutsua valtiopäivät koolle.\n\nÄllistys oli suuri, ja sen vallitessa herttua lähti salista. Herrat\nlähettivät sitten kirjallisen selityksen, miten eivät ehtineet toipua\nheti vastaamaan, kiittivät herttuaa vaivannäöstään ja puhuivat\nkykenemättömyydestään niin suureen tehtävään, mutta eivät pyytäneet\nherttuaa jäämään paikoilleenkaan.\n\nHe jakoivat keskenään hallitustehtävät ja aikoivat ryhtyä ominpäin\nhallitukseen. Mutta kaikista maanääristä saapui viestejä, että\npapit, porvarit ja varsinkin talonpojat lähettivät anomuskirjeitä\nherttualle, ettei hän jättäisi heitä ja valtakuntaa. Suuri oli\nsentähden herrojen pettymys, kun herttua kuukauden kuluttua ilmoitti\nlyhimmiten, että hän aikoi edelleen hoitaa hallitusta, kunnes\nluovuttaisi sen ensi valtiopäiville.\n\nJa helmikuun 22 päivänä kokoontuivat valtiopäivät Arbogaan.\nAatelistoa ja sotapäällystöä oli kokoontunut vain vähän, mutta sitä\nlukuisammin olivat aatelittomat säädyt edustetut. Sparret, Banérit\nja Bjelket selittivät kirjeellisesti, etteivät he uskaltaneet tulla\nkuninkaan kiellon tähden.\n\nHerttua esitti itse tärkeimmät asiat, jotka koskivat uskonopin\npuhtautta, kuninkaan valaa, Söderköpingin päätöksiä, Flemingin\nniskoittelua y.m. Säädyt kokoontuivat sitten kukin erikseen\nneuvottelemaan, ja erittäinkin talonpojat olivat lujasti herttuan\npuolella. Heitä ärsytti varsinkin Flemingin hirmuvalta Suomen\nrahvasta kohtaan, ja he sanoivat mielellään tahtovansa olla mukana\nkurittamassa sellaista talonpoikain rääkkääjää.\n\nKun päätökset oli tehty, laadittiin niistä supistelma, joka luettiin\ntorilla kokoontuneille säädyille. Ja kun tuli esiin se kohta, missä\nhe uskoivat herttualle hallituksen, paljasti hän päänsä ja sanoi:\n\n\"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta,\ntahdon pitää lakia ja oikeutta yllä keskuudessanne.\"\n\nPäätös kirjoitettiin puhtaaksi pergamentille, herttua pani sitten\nnimensä ja sinettinsä alle ja säädyt samoin. Maaliskuun 5 päivänä\nluettiin se jälleen torilla ja talonpojat vannoivat sitä puoltavansa\nniin kauan kuin veri oli lämmin heidän suonissaan.\n\nEnnen pitkää monet aatelisetkin taipuivat kirjoittamaan\nnimensä Arbogan päätöksen alle. Neuvosto puolestaan piti sitä\nväkivaltaisuutena, laittomuutena, ja hankitsi jo aseellista\nvastarintaa herttuaa vastaan. He vaihtoivat kirjeitä siinä mielessä,\nja kun siten ei päästy yksimielisyyteen, ehdotettiin, että kaikki\nkorkeat herrat kutsuttaisiin suullisesti asiasta neuvottelemaan.\nMutta ei edes kokouksen paikastakaan voitu sopia. Aika kului siten,\nja asema kävi yhä pulmallisemmaksi, neuvoston vaikutus ja arvo aleni\nsitä mukaa kuin herttuan kohosi, herroja ahdistivat toiselta puolen\ntalonpojat, toiselta herttua. Vihdoin joutui herttuan käsiin joukko\nhuomattavimpain herrojen kirjeitä, jotka paljastivat heidän juonensa.\nYksitellen pakenivat he Tanskan kautta Puolaan, ja lopulta lähti\nsinne neuvostokin.\n\nMilloinkaan eivät ole puolueet seisseet kireämmin vastatusten,\nmilloinkaan ei ole maa ollut lähempänä perikatoaan. Sigismund\nei ollut mitätön katolisine joukkioineen ja aatelisineen, mutta\nKaarle IX oli kari, jota vastaan nämä mahtavat voimat joutuivat\nhaaksirikkoon.\n\n\n\n\n16.\n\nYKSINÄINEN.\n\n\nGunilla rouva asui Bråbergin linnassa jokseenkin vähäväkisen hovin\nympäröimänä. Lankeaa luonnostaan, että hänellä oli ikävä.\n\nHän oli 24-vuotias leski, eikä hän ollut puolisoaankaan rakastanut.\nHänet oli eroitettu siitä miehestä, jota rakasti ja joka nyt eli\nonnellista avioelämää. Hän tunsi itsensä koreaksi nukeksi, joka\nsai tulla esille määrätyissä juhlatilaisuuksissa, mutta sitten\ntarpeetonna vetäytyä syrjään.\n\nHänen ainoa ilonsa oli pikku prinssi, hänen ainoa poikansa, jota hän\njumaloi ja hemmoitteli. Tämä oli kaunis ja kiltti lapsi, ei sellainen\nhuimapää kuin muut pojat; hän istui äidin vieressä ja leikki nukeilla.\n\nMutta äiti ei voinut kauan askarrella hänen kanssaan. Äiti halusi\nloruta ja nauraa kuten muinaisina päivinä, halusi kuulla kuiskittavan\nhelliä sanoja korvaansa. Mutta kaikki oli nyt niin ikävää, hän itki\nkatkerasti, ja hänestä Juhana kuningas oli tehnyt hyvin julmasti, kun\noli ottanut hänet puolisokseen.\n\nHänen molemmat hovineitsyensä, Ebba Horn ja Renata Ribbing,\nolivat sangen ylpeähköjä molemmat; he olivat Gunillan vertaisia\nsyntyperältään, ja heidän seurassaan piti hänen huolellisesti pitää\nyllä arvoaan.\n\nRenata oli kihloissa, Ebballa oli lemmittynsä, ja heidän seurassaan\nhän sai kuulla toiselta, että häät vietettäisiin muutamain kuukausien\nkuluttua, ja toinen näytteli hänelle kirjeitä, jotka hehkuivat\nrakkautta ja ikävää, niin että Gunillan sydän parka aivan kutistui\nkokoon.\n\nHänestä oli paljon hupaisempaa kuunnella palvelijatarten\nlörpöttelyä... hän oli usein salavihkaan kuunnellut heitä. He\nkertoivat häistä, karkelokemuista ja mielitietyistään; oli siinä\nseassa väliin hieman liian vapaatakin, mutta mitäs se teki, kun\nkukaan ei tiennyt hänen kuuntelevan.\n\nElsa, joka laittoi hänen tukkaansa, oli väliin puhunut\nkuningattarelle jotensakin ujostelematta. Mutta Gunilla ei voinut\nsuuttua häneen, sillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa.\n\nMutta Elsa oli yhtä tarkkasilmäinen kuin iloinenkin, ja hän näki\nhyvin, että kuningatar rukalla oli sangen ikävä ja että suurimman\npalveluksen saattoi hänelle tehdä keksimällä jotakin hauskaa.\n\nEräänä päivänä, kun hän kampasi valtiattarensa hiuksia kuten\ntavallisesti, oli hän tavattoman vaitelias ja huokasi kerta toisensa\njälkeen. Kyselemällä sai Gunilla vihdoin selville, että hän ikävöi\nlemmittyään, jota ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.\n\n\"Eikö hän voi tulla tänne?\" kysäisi Gunilla.\n\n\"Ei se ole helppoa, sillä hän on kruunun mies. Mutta nyt pidetään\ntäällä pitäjäntuvassa suuret tanssit, ja hän pyytää niin hartaasti\nminua tulemaan mukaan!\"\n\n\"Mene sitten, ja seuraavana päivänä on sinun kerrottava kaikki\nminulle.\"\n\nElsa kiitti ja suuteli kuningattaren puvun lievettä.\n\n\"Tanssit pitäisi olla oikein suurenmoiset\", sanoi hän. \"Sanotaanpa\nmonia upseerejakin tulevan mukaan, ei tanssimaan, mutta katselemaan.\"\n\n\"Siitä kai tulee hauskaa!\"\n\nElsa loi pikaisen silmäyksen Gunillaan. \"Ah, lähtisipä teidän\narmonnekin mukaan!\"\n\n\"Mitä ajattelet, Elsa!\"\n\n\"Se kävisi niin mukavasti, ettei niin ristisielu saisi koko jutusta\nvihiäkään.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Teidän armonne ottaisi minun pukuni ja panisi huivin päähänsä.\"\n\n\"Mutta ajatteles, jos joku tuntisi minut!\"\n\n\"Ei vaaraa, voimmehan panna mustan laastarilapun nenällenne, se tekee\nihan tuntemattomaksi.\"\n\n\"Ei, Elsa kulta, se ei käy päinsä.\"\n\nSinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää, mutta Gunillalla oli\npaljon askartelemista laatikoissaan ja hän oli paremmalla tuulella\nkuin tavallisesti.\n\nSeuraavana päivänä hän itse otti asian puheeksi. \"Kuinka Elsa saattoi\najatella jotakin niin hassua, kuin että kuningatar olisi mukana\ntuollaisissa tansseissa?\"\n\n\"Oh, sitä en suinkaan ajatellut, tarkoitin vain, että kuningatar\nkatselisi piilosta.\"\n\n\"Mitä varten sitten lappu nenällä?\"\n\n\"Siltä varalta, että joku sittenkin näkisi hänet.\"\n\n\"Mistä sitten katselisin?\"\n\n\"Pitäjäntuvan sivulla on pieni kamari, ja ovessa on luukku, josta\nnäkee kaiken mitä tuvassa tapahtuu. Ja minä ajattelin, että teidän\narmonne...\"\n\n\"Ymmärrän... jospa vain uskaltaisin...\"\n\n\"Eihän ole mitään vaaraa!\"\n\n\"Sinä sanot niin. Mutta sydämeni pamppailee pelosta, kun sitä\najattelen.\"\n\n\"Teidän armonne siis suostuu...\"\n\n\"Täytyy kai minun, tehdäkseni sinulle mieliksi. Kas tässä\", sanoi hän\navaten erään laatikon, \"tässä on joukko koristeita ja nauhoja, joilla\nvoit somistautua.\"\n\nElsa suuteli ihastuneena hänen hamettaan. \"Mitähän Lauri sanookaan!\"\nhuudahti hän. \"Eikö teidän armonne tahdo koettaa minun pukuani?\"\n\nSitä koetettiin, ja se sopi mainiosti, ja Gunilla oli ihastunut\ntulevaa seikkailua ajatellessaan; niin iloinen ei hän ollut ollut\nsitten kuin pikku tyttönä.\n\nOnneksi oli Renata pyytänyt päästä kotiinsa muutamiksi päiviksi;\nGunilla oli mitä suurimmalla ystävällisyydellä sanonut, että hän voi\nottaa Ebbankin mukaansa, ja molemmat olivat lähteneet juuri tärkeän\npäivän aamuna.\n\nPalvelusväelle sanottiin, että kuningatar ei voinut hyvin ja\nettä hänen sentähden täytyi pysyä huoneessaan; ei edes pikku\nprinssikään saanut tulla hänen luokseen. Mutta näin muusta maailmasta\nsulkeutuneina nuoret naiset laittoivat pukujaan.\n\nMatkaa pitäjäntuvalle oli vähintään virstan verran. Mutta kylmää\nei Gunilla ajatellut, vaan melkein yksistään huivia, jonka oli\npeitettävä hänen kasvonsa kokonaan.\n\nIllan suussa he vihdoin lähtivät käsi kädessä. \"Se on välttämätöntä\",\nsanoi Gunilla, \"muuten voivat epäillä\".\n\nOnnellisesti he pääsivät perille, ja Elsa vei kuningattaren\npimeään huoneeseen, sytyttäen vahakynttilän, jonka oli tuonut\nmukanaan. Gunilla oli kovasti kuumettunut matkalla ja heitti pois\npäällysvaatteensa. Sen jälkeen istuutui hän penkille oven eteen;\nraottamalla vain hieman luukkua saattoi hän nähdä yli koko tuvan.\n\nSilloin kuului koputus ovella.\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"Lauri vain, hän tietää, että olemme täällä.\"\n\n\"Minäkin?\"\n\n\"Sanoin, että muuan hovineitsyistä.\"\n\n\"Nyt hän koputtaa uudestaan.\"\n\n\"Niin, minun täytyy mennä.\"\n\n\"Muistahan tulla minua katsomaan.\"\n\n\"Kyllä toki!\"\n\nInnoissaan he unohtivat laastarilapun panematta nenälle, ja Gunilla\nunohti lukita ovenkin Elsan jälestä. Hän tirkisteli luukunraosta\nsuureen tupaan, jonka lattialle oli siroteltu kuusenhavuja; ympäri\nseiniä kiersivät penkit, ja seiniin oli kiinnitetty soihtuja, jotka\nlevittivät punarusoista loimoaan, mikä savun läpi katsottuna sai\ntummahkon vivahduksen.\n\nNurkassa oli kokonainen soittokunta, joka soitteli säkkipillejä,\nviuluja, huuliharppuja ja muita soittimia. Eivät ne näyttäneet\nolevan mitkään nurkkatanssit, ja Gunilla tarkasteli vieraita\nmielenkiinnolla. Tytöt olivat nuoria ja kauniita, silmät säihkyivät\nilosta, ja jalat vavahtelivat karkelon halusta; jollei puvussa\nolisi ollut niin suurta eroitusta, olisivat he Gunillasta olleet\nyhtä kauniita kuin hovinsalien nuketkin. Kavaljeerit olivat kaikki\nkaunisryhtisiä sotamiehiä, ja tanssi kävi kuin voideltu.\n\nUseita upseerejakin oli saapuvilla. Niiden joukossa oli muuan, joka\noli erityisenä toisten ihailun ja huomion esineenä. Muutamista\nsanoista, jotka Gunilla kuuli hänen lausuvan, saattoi eroittaa hänen\nolevan ulkomaalaisen.\n\nPian alkoivat upseeritkin ottaa osaa tanssiin, ja ilo nousi\nylimmilleen. Gunillakin oli niin ihastunut, että avasi luukun\nkokonaan nähdäkseen paremmin. Mutta samassa sattui muukalaisen katse\nhäneen, hän vetäytyi hiljaa takaisin ja sulki luukun.\n\nSilloin aukeni ovi hiljaa ja varovaisesti hänen takanaan. Hän arveli\nsen olevan Elsan ja sanoi kääntämättä päätään: \"Kuinka hauskaa,\nkultaseni, että tulimme tänne!\"\n\nKun ei kuulunut mitään vastausta, käännähti hän ympäri, ja valossa,\njoka lankesi luukusta sisään, hän tunsi pelästyksekseen muukalaisen.\n\n\"Lähtekää kanssani tanssiin\", sanoi hän vierasvoittoisella murteella.\n\n\"Ei, ei, menkää, minä en tanssi\", vastasi Gunilla säikähdyksestä\npoissa suunniltaan.\n\n\"Silloin en tanssi minäkään\", vastasi vieras istuutuen hänen\nviereensä penkille.\n\nHän tahtoi nousta, mutta vieras painoi hänet paikoilleen. \"Te pelkä?\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\nVieras kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. \"Anta minulle pusu!\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Avatako minä lukku ja huuta apu?\"\n\n\"Menkää täältä!\"\n\n\"Ensin pusu!\"\n\nGunilla ei sittemmin voinut päästä selville, antoiko hän sen vai\nottiko sen toinen. Hän muisti vain vieraan sanoneen mennessään:\n\n\"Tulen tuokion kuluttua takaisin!\"\n\nSamassa kun vieras oli mennyt, hypähti hän pystyyn ja juoksi ulos.\nOhuessa puvussaan, ottamatta päällysvaatettaan ylleen, riensi hän\ntiehensä niinkuin näkymättömäin henkien ajamana.\n\nHän ei tiennyt, kuinka oli tullut kotiin, kuinka hiipinyt\nhuoneeseensa, riisunut märät jalkineensa ja vaatteensa ja mennyt\nlevolle. Vuoteessaan oli hänellä hirmuisen vilu, mutta hän ei\ntahtonut soittaa. Se olisi antanut aihetta lörpöttelyyn, parempi oli\nkärsiä... ja niin hän vietti pitkän, piinallisen yön...\n\nAamulla tuli Elsa hänen luoksensa, kalpeana ja riutuneena hänkin.\nHän kuvaili epätoivoaan huomattuaan, että kuningatar oli lähtenyt\ntiehensä ilman päällysvaatettaan, eikä voinut käsittää syytä siihen.\n\nGunilla sanoi niin tyynesti kuin voi, että hän oli pelännyt niin\ntöminää tanssituvassa ja että hänet keksitään. Sentähden lähti hän\nkotiin niine hyvineen.\n\nElsa vakuutti, ettei kukaan ollut aavistanutkaan kuningattaren oloa\nsiellä. Kukaan ei muuten ollut kysynyt, kuka kamarissa oli, paitsi\nerästä herraa, joka loppuillan istui siellä.\n\n\"Kuka hän oli?\" kysyi Gunilla kääntyen pois.\n\n\"Kuulin kyllä nimen, mutta se oli niin konstikas, etten osaa sitä\nsanoa\", vastasi Elsa.\n\n\"Samantekevä minulle.\"\n\nMutta Gunilla makasi vuoteen omana useita viikkoja. Ja kun hän\nnousi, oli hän suuresti muuttunut. Hänen olentoonsa oli tullut\nsellaista hiljaista tyyneyttä, joka erosi tykkänään hänen entisestä\nkiihkeydestään.\n\nSydämessään tunsi hän katkeraa katumusta. Mille kaikelle olikaan hän\nheittäytynyt alttiiksi, ja mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jollei\nJumala armossaan olisi häntä pelastanut!\n\nNyt sai hän halua käydä useammin vieraissakin. Ennen ei hän ollut\nkoskaan käynyt Sofia prinsessan luona Ekolsundissa, nyt kävi\nhän siellä jotensakin usein. Tämä onneton ruhtinatar oli hyvin\nkiitollinen, kun joku tuli hänen luokseen, joku, jonka kanssa hän\nsaattoi puhua pojastaan, epäjumalastaan.\n\nTämä, milloin oleskeli Ekolsundissa, säikytteli äiti parkansa\npahanpäiväiseksi hurjilla ratsuretkillään. Silloin saattoi Sofia\nruhtinatar kuiskata Gunillalle: \"Minä tiedän, minä näen, että siitä\non koituva hänen surmansa...\"\n\nKumma kyllä oli nuori herttua suuresti kiintynyt Gunillaan. Hän\nkertoi tälle tulevaisuudentuumistaan, kertoipa siitäkin, että oli\ntulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön.\n\n\"Kenties Anna Banériin?\" sanoi Gunilla hymyillen. \"Ketäpä muuta\nolisitte voinut arvata! Ainoastaan kaunein ja ihailtavin kelpaa\nKustaa herttuan puolisoksi\", huudahti hän innoissaan.\n\n\"Oletteko jo ilmoittanut hänelle onnestaan?\" kysyi Gunilla\npisteliäästi.\n\nKustaa punastui hieman. \"Upsalassa tein sen\", sanoi hän, \"kun hän oli\nkurittanut hävytöntä puolalaista.\"\n\n\"Ja hän lankesi syliinne?\"\n\n\"Ei, hän neuvoi kääntymään vanhempainsa puoleen. Vanhemmat taasen\ntahtoivat lykätä asian, kun molemmat olimme niin nuoria.\"\n\n\"Mutta jos Anna annetaankin toiselle?\"\n\n\"Ei, hän sanoi: 'Ole uskollinen, minä olen sinun!'\"\n\n\"Se kenties ei ole niinkään helppoa\", virkahti Gunilla luoden\nveitikkamaisen katseen kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka\nnojasi kiharaisen päänsä ikkunanpieleen ja kiintyi katselemaan\nmuutamia nuoria hevosia, joita tallimestari opetti linnanpihalla.\n\n\"Katsokaas\", sanoi hän, \"tuolla mustalla, joka kohottaa niin ylpeästi\npäätänsä, tiedättehän, sillä ei uskalla ratsastaa kukaan muu kuin\nminä\".\n\n\"Teidän pitäisi jättää nuo hurjat leikit, jotka tekevät ruhtinattaren\nniin levottomaksi.\"\n\n\"Katsokaas\", virkkoi nuorukainen naurusuin viitaten pistooliin\nvyöllään, \"aion vimmastuttaa ratsun äärimmilleen ampumalla sen\nkorvien vieressä. Se hurjistuu yhä enemmän, mitä kauemmin annan sen\nodottaa, mutta minua miellyttää niin teidän seuranne, että olen\nepätietoinen, kummanko huvin valitsen.\"\n\n\"Olette hirveä ihminen, Kustaa herra; ettekö voi käskeä tallirenkiä\nviemään hevoset talliin?\"\n\n\"En, mutta ne voivat odottaa; ettekö ole koskaan kokenut, miten\nsuloista on viivyttää nautintoa?\"\n\n\"En ymmärrä edes, mitä sillä tarkoitatte.\"\n\n\"Ettekö; kerron esimerkin. Täällä oli taannoin muuan ranskalainen,\nrakastettavimpia miehiä mitä olen kuunaan nähnyt; hän oli kerran\nnähnyt vilahduksen ihastuttavasta naisesta. Hän meni huoneeseen,\njossa nainen piili, ja suuteli häntä. Sitten juoksi hän noutamaan\nvaloa, mutta hänen tullessaan takaisin oli nainen poissa. Nyt väittää\nhän, että suutelon voima oli niin suuri, etteivät he voi koskaan\nunhoittaa toisiaan, ja niinkuin hän aina etsiskelee naista, niin\ntämänkin ajatukset varmaan ovat hänen luonaan.\"\n\n\"En ymmärrä, miten esimerkki soveltuu äskeisiin sanoihinne\", vastasi\nGunilla ikäänkuin sattumalta vieden nenäliinansa kasvoilleen.\n\n\"Niinkuin naulan päähän; yhdessä olisivat he tulleet\nvälinpitämättömiksi toisistaan, nyt uneksivat he tulevasta onnesta.\"\n\n\"Tekikö ranskalainen taikoja?\"\n\n\"En tiedä; minun mielestäni on ensi suudelmassa aina taikaa.\"\n\n\"Nyt menen ruhtinattaren luo, hän varmaankin ihmettelee viipymistäni.\"\n\n\"Tehkää niin, ja kun laukaus pamahtaa, niin ajatelkaa minua.\"\n\n\"Pikemmin hevosparkaa, jota peloittelette.\"\n\nKustaa herra riensi hevostensa luo, ja Gunilla meni ruhtinattaren luo\nhieman katuen sitä, ettei ollut kysynyt miehen nimeä, muukalaisen,\njota unhoittaakseen hän oli tehnyt kaikkensa.\n\nPrinsessa istui nypläyksensä ääressä, ja he puuttuivat pian\nvilkkaaseen keskusteluun, ja mistäpä Sofia rouva olisi voinut puhua\nmuusta kuin huimapäästä pojastaan.\n\nYhtäkkiä he kuulivat laukauksen pamahtavan.\n\n\"Mikä se oli?\" kysäisi prinsessa.\n\n\"Ei mitään, herttua vain huvitteleiksen\", vastasi Gunilla\ntahtomattaankin väristen.\n\nMutta heti en jälkeen kuuli Gunilla huutoja ja hälinää, juostiin ulos\nja sisälle. Ovi temmattiin auki, ja useita henkilöitä näytti aikovan\nsisään, mutta pysähtyivät äkkiä.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" huudahti prinsessa heille.\n\n\"Herttua... herttua!\"\n\n\"Onko hän kuollut?\" huusi vanhus pidellen kaikin voimin kiinni\nGunillasta.\n\n\"Ei, ei vielä ainakaan.\"\n\n\"Olemme kantaneet hänet omaan huoneeseensa\", sanoi muuan vanha\npalvelija, joka vavisten piteli kiinni ovesta.\n\n\"Tule tänne, Antero, jos voit\", sanoi prinsessa viitaten hänelle.\n\n\"Hän kysyi juuri teidän korkeuttanne.\"\n\nPrinsessa nousi ja tarttui Gunillan käsivarteen. \"Menkäämme yhdessä\",\nsanoi hän; \"hän pitää sinusta!\"\n\nÄsken niin hilpeä nuorukainen makasi nyt vuoteessa. Apteekkari\noli onnistunut ottamaan pois kuulan, joka oli mennyt polveen, ja\nhaava oli sidottu. Sairas makasi suletuin silmin ja kärsivä ilme\nkalmankalpeilla kasvoillaan.\n\nGunillan kysyttyä selitti apteekkari, että nuori herra ei ollut\nsaanut pistoolia laukeamaan, ja kun ratsua oli vaikea hillitä, oli\nhän pistänyt pistoolin takaisin koteloon. Mutta samassa se olikin\nlauennut, ja kuula oli sattunut vaarallisesti polveen.\n\nPrinsessa ei kysellyt, istui vain epätoivoissaan vuoteen viereen.\nMutta silloin nuori mies avasi silmänsä ja teki tuskin huomattavan\nliikkeen ojentaakseen kätensä. Äiti tarttui siihen, ja sairas puristi\nsitä heikosti, ja äiti hymyili silloin kyyneltensä lomitse.\n\nOli lähetetty noutamaan vielä toista lääketaitoista henkilöä. Hän\nlaittoi itse lääkkeet, jotka vaimensivat vaivoja. Sairas vaipui\nkuumehoureihin, joista molemmat naiset tuskin eroittivat muuta kuin\nnimen: \"Anna!\" Väliin oli hän tajuissaan, mutta vaipui uudestaan\nhoureihin. Ja keskellä houreita lakkasi hänen hengityksensä, ja\nkaikki oli lopussa.\n\nHänen luonaan olivat silloin vain prinsessa ja Gunilla. Edellinen\nmeni vainajan luo ja painoi korvansa hänen suutansa vasten.\n\n\"Hän nukkuu\", sanoi hän nyökäten Gunillalle ja hyväili hänen kauniita\nkasvojaan. Gunillalla oli täysi työ vetäessään hänet pois.\n\nVainaja haudattiin Ekolsundin kauniiseen kirkkoon. Sofia prinsessa\noli vajonnut sellaiseen tylsyyden tilaan, ettei häntä saatu uskomaan\nmuuta kuin että hänen poikansa nukkui.\n\nHautajaisten jälkeen palattuaan Bråbergiin lähetti Gunilla noutamaan\nmestari Nikolasta, jota pidettiin hyvin pystyvänä lääketaidon alalla.\nTämä tuli ja tiedusteli tarkoin hänen terveydentilaansa.\n\n\"Teidän armonne on kovasti vilustunut\", sanoi mestari Nikolas.\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi Gunilla punastuen.\n\nMestari Nikolas laittoi lääkkeet ja määräsi välttämään kaikkia\nmielenliikutuksia. Sen jälkeen hän lähti luvaten tulla takaisin.\n\nLääkkeet auttoivat tosiaankin, ja Gunilla saattoi nukkua paremmin\nyönsä ja tunsi itsensä reippaammaksi ja iloisemmaksi kuin pitkiin\naikoihin.\n\nHänen uskottu palvelijattarensa, Elsa, oli nyt tosiaankin aikeissa\nmennä naimisiin. Gunilla oli luvannut pitää häät ja olla itsekin\nmukana, jos suinkin jaksoi.\n\nSulhanen ylennettiin korpraaliksi kuninkaan puoltolauseen johdosta,\nja morsian oli saanut häälahjaksi pienen talon, joka tyydytti heidän\nvähäiset tarpeensa.\n\nGunillan toinen hovineitsyt oli jo mennyt naimisiin ja toinen, Renata\nneitsyt, laittoi parhaallaan myötäjäisiään. Kuningatar Gunilla antoi\nhänelle lahjoja ylenmäärin ja oli pyytänyt ruotsalaisen ministerin\nrouvaa Parisissa ostamaan erinäisiä kankaita, niiden joukossa\nmorsiuspuvuksikin.\n\nNämä saapuivat eräänä päivänä, jolloin kuningatar oli poissa. Eräs\nkorkea herra, joka ei ollut sanonut nimeään, oli jättänyt useita\npaketteja ja pyytänyt lupaa tulla uudestaan kuulemaan, oliko hänen\narmonsa tyytyväinen sisällykseen.\n\nMorsian oli ihastunut kauneihin lahjoihin, ja niiden antaja oli\nhalukas lausumaan kiitoksensa niiden tuojalle.\n\nEräänä iltapäivänä, kun he parhaallaan katselivat ihanuuksia,\nilmoitettiin markiisi de Lascy.\n\n\"Tule\", sanoi Gunilla hovineitsyelleen, \"sinunkin on kiitettävä\nhäntä!\"\n\nMarkiisi tuotiin sisään, mutta kuka voi kuvailla Gunillan\nhämmennystä, kun hän ensi silmäyksellä tunsi muukalaisen, saman, joka\noli uskaltanut...\n\nVieraskin näytti yllätetyltä hänet nähdessään, mutta ei tuntenut\nhäntä varmasti... etsi kenties muistoistaan.\n\nAnkaralla ponnistuksella sai Gunilla maltetuksi mielensä ja kiitti\npalveluksesta. Sitten hän kyseli Ranskasta, ja vieras vastasi\nikäänkuin ohimennen, päästäkseen puhumaan Ruotsista, jossa oli käynyt\nensi kerran parisen vuotta sitten.\n\n\"Nyt se tulee\", ajatteli Gunilla. \"Hyvät enkelit minua auttakoot!\"\n\nVieras kertoi olleensa Bråbergin läheisyydessäkin; kuinka lähellä,\nsitä hän ei voinut sanoa... Hänellä oli ollut pikku seikkailukin...\ntosin itsessään vähäpätöinen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut.\n\nGunilla parka oli kuin tulisilla hiilillä. Kun vieras vihdoin oli\nmennyt ja hän palasi uupuneena makuukamariin, tuli Elsa kiireesti\nhäntä vastaan. \"Ah, teidän armonne!\" kuiskasi hän.\n\n\"Mitä nyt, Elsa?\"\n\n\"Muukalainen... se oli hän...\"\n\n\"Onko hän tavannut sinut?\"\n\n\"Kyllä, mutta luulen, ettei hän tuntenut minua.\"\n\n\"Olenko vielä nytkään saanut kyllin kovaa rangaistusta?\" kuiskasi\nkuningatar itsekseen.\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin mestari Nikolas jälleen; hänen\narmollaan oli ollut hyvin vaikea yö.\n\n\"Onko hän kiihtynyt jostakin?\" kysyi vanhus.\n\n\"Ei tietääkseni vähintäkään\", vastasi Elsa.\n\nMutta kun Gunilla näki hänet vuoteensa ääressä, sanoi hän hymyillen:\n\"Päinvastoin on minulla ollut hyvin kiihdyttävä kohtaus!\"\n\n\"Nuoruus ja viisaus kuuluvat harvoin yhteen\", vastasi hän. \"Niillä,\njotka seisovat korkealla, on tavallisesti toisenlaiset rasitukset\nkuin meillä pikku eläjillä!\"\n\n\"Niin, luulen kyllä, ettei kukaan teistä olisi pannut sitä niin kovin\nsydämelleen\", vastasi sairas.\n\nApteekkari määräsi jälleen hänelle lääkkeitä, mutta kun Gunilla\nkysyi, uskoiko hän niiden tekevän yhtä hyvää kuin edellistenkin,\npudisti vanhus päätänsä.\n\nGunilla toipui jonkun verran. Jaksoipa hän nousta jalkeillekin, olla\nläsnä Elsan vihkiäisissä ja panna seppeleen hänen päähänsä.\n\nMutta sitten hän sairastui entistään paljon pahemmin. Sairaus kiihtyi\nnopeasti, mutta oli melkein kivuton. Hän määräsi poikansa herttuan\nkasvatettavaksi, ja vaipui heinäkuun 17 päivänä 1517 ikuiseen uneen.\nViime sanoikseen hän kuiskasi: \"Olen iloinen, kun pääsen täältä.\"\n\n\n\n\n17.\n\nMEREN TOISELLA PUOLEN.\n\n\n[Yrjö Koskisen Suomen historian mukaan.]\n\nAvarampana kuin moni kuningaskunta ulottuu Pohjanmaa Satakunnasta,\nHämeestä ja Savosta aina Lapin rajoille, noitien ja satujen maahan,\njossa juhannuksen aikaan ei aurinko mene lainkaan mailleen eikä\njoulun tienoilla lainkaan nouse näkyviin.\n\nMutta ei talviyökään siltä ole valoton. Kuutar levittää hopeaharsonsa\nlumipeitteisille vuorille, kummuille ja lakeuksille, ja tuikkivat\ntähdet ja liekehtivät revontulet täyttävät ihmismielen ihmettelevällä\nväristyksellä.\n\nTämän maan rantaseuduilla asui monista heimoista sulautunut kansa,\njosta merenhenki kasvatti uljaita, pelottomia miehiä, eivätkä\nnaisetkaan jääneet miehistä jälkeen. Se oli voimakasta ja rohkeaa\nsukua, joka silmää rävähdyttämättä katsoi vaaraa suoraan silmiin.\nOlipa sotateiden käynti heidän suurimpia ilojaan.\n\nItse he puolustivatkin kotiseutujaan Vienan karjalaisia\nryöstöretkeilijöitä vastaan ja tekivät kostoretkiään heidän mailleen.\nMurha, poltto ja hävitys antoi näille retkille molemmin puolin\nulkonaisen leiman, mutta niillä oli kansa varttunut yhä suurempaan\npontevuuteen ja itsenäisyyteen, valppaaseen uljuuteen, joka ansaitsee\nihailuamme.\n\nTalonpoika oli Pohjanmaalla ylinnä, siellä ei ollut ainoatakaan\nkaupunkia porvareineen, ei ainoatakaan aateliskartanoa, ja kun he\nitse pitivät puolensa vihollisiaan vastaan, olivat he säästyneet\nlinnaleiristäkin.\n\nMutta heidänkin aikansa oli tuleva. Samoinkuin Pohjanmaan uljas kansa\nkukisti metsän pedot, samoin heidän itsensä täytyi vähitellen alistua\n\"sivistyksen\" ikeen alle ja oppia tuntemaan sen hyvät kuten huonotkin\npuolet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuuluisin Pohjanmaan talonpoikaissotureista oli ollut Juho Vesainen,\njoka oli johtanut monet hävitysretket Vienan-Karjalaan. Tällaiselta\nretkeltä palatessa oli hänet Ahma niminen sotavanki surmannutkin.\n\nHänen leskensä, miehen verta, asui talossa viiden lapsen kera.\nElämä ei Kaara muorille juuri ollut kovempaa eikä helpompaa kuin\nmiesvainajan eläessäkään; huolenpito kodista ja sen niukasta\nelannosta oli oikeastaan aina ollut hänen niskoillaan, hänellä oli\nnyt vain huolehdittavana yhtä päätä vähemmän, mutta sittenkin miehen\nmeno manalle oli häneen vaikuttanut melkein musertavasti; hän saattoi\nväliin istua tylsänä ja toimetonna, melkein välinpitämättömänä\nkaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.\n\nVanhin lapsista, Veera, oli elänyt jo viisitoista kesäänsä ja oli\nkaikkien poikien ihailun esineenä, aivanpa hän heidät lumosikin.\nHänen suuret, ilmehikkäät silmänsä heitä samalla peloittivat ja\nviehättivät, ja hänen reippautensa ja ketteryytensä tuntuvin käsin\ntorjumaan jokaisen loukkauksen saavutti yleistä hyväksymistä, sillä\ntiedettiin, ettei hän ketään suosinut toisten kustannuksella.\n\nHän oli äidilleen hyvänä apuna, ja ensi surun aikana hoiti hän yksin\nkotia, joka ei ollut niinkään mitätön. Sillä niillä rahoilla, jotka\nVesainen oli osaksi ryöstänyt, osaksi muuten saanut Vienan-Karjalaan\ntekemillään sotaretkillä, oli Kaara saanut hänet ostamaan muutamia\ntiluksia ympäristöstä, niin että perillisille hänen kuollessaan jäi\nkoko suuri tila, jota Kaara ja Veera hoitivat muutamain palvelijain\nkeralla.\n\nVeeralla oli suuri vaikutus kansaan. Luultiin näet yleensä,\nettä hän oli yhteydessä salaisten voimien kanssa. Hänellä oli\nloveenlankeamisiakin, jolloin hän ennusti tärkeitä tapauksia niin\nyksityisten kuin koko tienoonkin elämässä. Hän oppi pian käyttämään\nhyväkseen siitä koituvaa kunnioitusta, ja hänen jakaessaan käskyjään\nja määräillessä töitä oli hänen esiintymisessään jotakin niin\nmahdikasta, että Kaara alkoi häntä pian totella samoin kuin muutkin.\n\nNäihin aikoihin oli sotapäällikkö Pietari Bagge tehnyt muutamien\nvirkamiesten ja varakkaimpain talonpoikien kanssa sellaisen\nsopimuksen, että he kukin kohdaltaan varustaisivat ratsumiehen\ntalonsa puolesta, eikä heidän silloin tarvitsisi muuta kotiväkeään\nlähettää sotateille eikä rajanpuolustukseen. Kaikki ne, jotka eivät\nsiihen suostuneet, olivat velvolliset lähtemään sotaan ensi kutsusta\nkaikkine väkineen omassa muonassaan.\n\nEräänä päivänä sai Kaara odottamattomia vieraita. Tupaan astui\nneljä vierasta miestä. Ylhäisin heistä oli virkaatekevä lainlukija\nEerik Olavinpoika, hänen jälestään tuli Lassi Niilonpoika, joka oli\nmäärätty yhden pohjalaisen lippukunnan johtajaksi, ja lopuksi Kyrön\nnimismiehet Lassi Gregorinpoika ja Pietari Gumse.\n\nMiehet istahtivat muitta mutkitta penkille, jutellen ja kiroillen\nkovaa pakkasta. Kaara, joka oli yksin tuvassa, meni heti alas\nkellariin ja toi palatessaan neljä haarikkaa olutta, jotka asetti\nmiesten eteen.\n\n\"Tunnetteko meidät?\" kysyi Eerik Olavinpoika ja kallisti haarikan\nsuulleen.\n\n\"Tunnen kyllä\", vastasi vaimo.\n\n\"Silloin tiedätte, että olemme lain palvelijoita ja tulemme sen\nasioissa.\"\n\n\"En tiedä tehneeni mitään pahaa.\"\n\n\"Ettekö ole Vesaisen leski\", huusi Pietari Gumse, \"ja ettekö ole\npiiloittanut hänen ryöstämänsä aarteet?\"\n\nPäähänpisto palkittiin raa'alla naurulla.\n\n\"Minkä hän on ottanut julkisodassa, siihen lienee hänellä oikeus\",\nvastasi Kaara pelottomasti ja hehkuvin poskin.\n\n\"No, emme juuri ole sentähden tulleetkaan\", puuttui Eerik Olavinpoika\npuheeseen. \"Tulimme kysymään, tahdotteko varustaa miehen ja hevosen\nja sitten hankkia vapauden muista sotatoimista.\"\n\nNaisen silmät tähystelivät vaanien miehiä vuoronperään. \"Minulla,\nyksinäisellä naisella, on jo viisi lasta niskoillani, ja siinä on\nminulle kylliksi\", sanoi hän.\n\nSamassa aukesi tuvan ovi ja Veera tuli sisään neljän sisaruksensa\nkera. Kolme poikaa kantoi kukin suksiaan, jotka he panivat pystyyn\nseinää vasten. Sen jälkeen kertyivät he kaikki äidin ympärille.\n\nMiehet eivät voineet kääntää silmiään tytöstä, jonka ihmeelliset\nsilmät tähystelivät heitä vuoronperään kutakin. Talvipakkanen oli\nantanut raikkaan punan hänen poskilleen, ja Veera oli tällä hetkellä\nkauniimpi kuin konsanaan.\n\nPietari Gumse jupisi puoliääneen: \"Hän tulee vielä houkuttelemaan\nmonet perikatoon.\"\n\n\"Mikä pirun penikka lieneekään\", tokaisi Lassi Niilonpoika.\n\nEerik Olavinpojan hienoille kasvoille levisi pahajuoninen hymy.\n\"Tyhjin käsin eivät lain palvelijat voi täältä lähteä\", sanoi hän\nKaara muorille. \"Ja saatte tyytyä siihen, että viemme täältä, mikä\nmeitä parhaiten miellyttää.\"\n\n\"Täällä ei ole mitään, mikä kelpaisi niin hienoille herroille\", sanoi\nKaara katsellen ympärilleen köyhässä tuvassaan.\n\n\"Sepähän nähdään\", vastasi lainlukija, joka äkkiä hypähti pystyyn ja\nkietaisi käsivartensa Veeran ympärille. \"Hän on meidän saaliimme, ja\nnyt, pojat, lähdettiin!\"\n\nMutta naaraskarhun pentu ei ollut niin helposti siepattu; hänen\nkäsivartensa olivat vapaina, ja hän voi niin lyödä ja repiä kuin\npurrakin. Hän saattoi myös päästää rähinän, jota nuoremmat sisarukset\nsäestivät kirkunallaan, Kaaran koettaessa kaikin voimin vapautua\nniistä, jotka tahtoivat estää häntä menemästä tytärtään pelastamaan.\n\nSyntyi hirmuinen kirkuna ja meteli. Mutta silloin temmattiin tuvan\novi auki ja sisään ryntäsi kymmenkunnan poikaa, seipäät ja kartut\nkäsissään. Iskuja alkoi sataa satamistaan, lainlukijan täytyi päästää\nsaaliinsa, ja hän ja hänen apurinsa syöksyivät päistikkaa ovelle ja\nkynttäkantta tiehensä.\n\nNauru ja kiroukset kajahtelivat heidän jälkeensä. Poikien joukossa\noli myös nuori Ilkka, ja hänen kynsiään syyhytti niin menemään\nlyömään kuoliaaksi lainlukija, kurja naisenryöstäjä, että Veera sai\ntöintuskin hänet pidätetyksi:\n\n\"Varo petoa\", huusi Kaara. \"Hän janoaa kostoa, ja kuka puolustaa\nmeitä, jos sinä joudut hänen saaliikseen!\"\n\n\"Parasta on, että annatte Veeran vaimokseni. Silloin voin puolustaa\nhäntä paremmin.\"\n\n\"Eihän sinulla ole vielä omaa tupaakaan.\"\n\n\"Sellaisen saan kai pian pystyyn.\"\n\n\"Veera ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan eikä edes käynyt\nripillä.\"\n\n\"Antakaa hänen sitten mennä papin luo rippikouluun, minä laitan\nsillaikaa tuvan.\"\n\n\"En voi tulla toimeenkaan ilman häntä, hän on suruaikana ollut\nminulle suureksi hyödyksi.\"\n\n\"Mutta sanoittehan itse, ettette voi häntä suojella.\"\n\n\"Niin kyllä, minusta näyttää, etten pysty siihen.\"\n\nVeera oli tähän asti kuunnellut äänetönnä. Hän ei niinkään Ilkkaa\nvieroksunut, mutta tiesi myös, kuinka hyvin äiti häntä tarvitsi.\nSentähden sanoi hän: \"Äiti ei voi tulla ilman minua toimeen,\nsentähden täytyy minun jäädä sinne missä olen. Mutta tarvitaanhan\ntänne käsivarsia lisääkin, ja jos Ilkka tahtoo naida minut,\nmuuttakoon tänne.\"\n\nTämä oli toisistakin hyvä keksintö, ja niin sovittiin, että Kaara\nmuori ja Veera menisivät jo samana päivänä papin luo tuumimaan miten\nasia oli järjestettävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli Eerik Olavinpoika seuralaisineen lähtenyt\nkiireenvilkkaa muille markkinoille, ja he onnistuivatkin\ntoisista pitäjistä haalimaan kokoon viitisenkymmentä talonpoikaa\nratsumiehikseen. Ja koko parvi meni sitten Oulunsaaren linnaan, missä\nhe joivat ja pitivät hurjaa elämää puolentoista kuukautta.\n\nSamaan aikaan tehtiin aselepo Venäjän kanssa, ja kun ei mitään\nvihollisia näkynyt eikä kuulunut tähän aikaan, katsoi Eerik\nOlavinpoika hyväksi panna huovinsa linnaleiriin ympäri koko\nPohjanmaan.\n\nMutta pohjalaisella rahvaalla oli laillinen vapaus kaikesta\nratsupalveluksesta ja huoveista, joiksi ratsumiehiä tavallisesti\nnimitettiin, eikä se sentähden voinut olla halukas majoittamaan\nlinnaleiriin näitä \"tunkiojunkkareita\", joiden ratsut olivat aivan\näsken olleet valjastettuina lantakuormain eteen eivätkä he tunkiolta\nlähdettyään olleet nähneet vihollisesta vilahdustakaan.\n\nKokoontui pitäjistä miehiä neuvottelemaan; täytyi nousta puolustamaan\nlakia ja vapautta.\n\nAatelissortoa ei tähän asti ollut tunnettu, nyt oli nouseva knaappeja\nkuin sieniä sateen jälkeen, ja lankesi luonnostaan, että voudit ja\nlainlukijat liittyisivät heihin. Tiedettiin, mihin sellainen vei\nmuissa maakunnissa, oli kysymys vain siitä, miten paha voitaisiin\nestää juurtumasta Pohjanmaalle.\n\nPitkien neuvottelujen jälkeen lähetettiin lähetystö Kaarle herttuan\nluo, ja hän vahvisti heti Juhana kuninkaan vapautuskirjan, jonka\njälkeen lähetystö tyytyväisenä palasi takaisin maahansa.\n\nSe ponteva ja yksimielinen vastarinta, jota Eerik Olavinpoika koki,\nkun hän koetti majoittaa ratsumiehiään linnaleiriin, ei tosin\nvienyt ilmitaisteluihin, mutta kyllä uhkauksiin, että \"lapset ja\nlastenlapset saisivat itkeä heidän niskoittelunsa tähden\".\n\nSen jälkeen ratsasti koko parvi liehuvin lipuin muihin Suomen\nmaakuntiin. Savossa he pääsivätkin linnaleiriin, ja kansan täytyi\näärimäisessä puutteessaan pitää murhe heidänkin elatuksestaan.\n\nEerik Olavinpoika riensi sieltä Turkuun; hän oli yhtä vähän\nunhoittanut tyttöä, jonka oli aikonut ryöstää, kuin kärsimäänsä\nhäväistystäkään; hän ja hänen toverinsa janosivat kostoa, eikä Klaus\nFleming voinut saada innokkaampaa toteuttajaa tuumilleen.\n\nSuomalainen ratsuväki, 300 skotlantilaista ratsumiestä ja suuri\njoukko jalkaväkeä lähetettiin kostonteille. Heidän jälestään tuli\npian Uplannin lippukunta ja joukko suomalaisia huoveja, jotka saivat\nkäskyn säälimättömään mellastukseen Pohjanmaalla.\n\nTieto tästä levisi kulovalkeana pitäjästä pitäjään, se oli saapunut\nVesalaankin ja jouduttanut Veeran häitä. Kohta häiden jälkeen astui\ntupaan Eerik Olavinpoika lukuisan miesparven kera rankaisemaan niitä,\n\"jotka olivat rikkoneet lain palvelijoita vastaan\", kuten hän sanoi.\n\nIlkka tuli häntä vastaan toinen käsivarsi kierrettynä Veeran\nympärille ja kirves toisessa kädessään. Veeralla oli kädessään\npuukko, ja molemmat olivat valmiit taisteluun elämästä ja\nkuolemasta. Kaara ja pienemmät lapset olivat hekin tarttuneet kukin\npuolustusasemiinsa, ja pian sekaantui kirkuna ja valitushuudot\nkirouksiin ja sadatuksiin. Se oli hirveä ottelu, mutta ylivoima\nvoitti. Kaara makasi lattialla syvä haava kaulassaan, josta veri\nvirtaili.\n\nVeera oli vahingoittumaton, mutta sidottu käsistään ja jaloistaan;\nhänen silmänsä tuijottivat mieheensä, joka makasi lattialla pitkin\npituuttaan, vaikkei tietty, oliko hän elävä vai kuollut; lapsista\nnäytti ainoastaan vanhin poika olevan hengissä, toiset makasivat\nliikkumattomina äidin vieressä.\n\nVeeran silmistä vuotivat kyyneleet, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.\nKuitenkin liikkuivat hänen huulensa; kenties se, mitä hän kuiski, ei\nollut aiottu ihmiskorville.\n\nPian olivat kaikki murhatut. \"Oikeus on pantu voimaan\", huudahti\nEerik Olavinpoika. \"On enää vain tätä naista kuulusteltava ja\ntuomittava hänet. Ottakaa hänet mukaan.\"\n\nKaksi miestä otti Veeran väliinsä, hänen jalkansa irroitettiin, ja\nhän seurasi suosiolla.\n\n\"Tuomarin luo\", sanoi muuan kurillaan.\n\n\"Hän kyllä mahtaa sekä tuomita että rangaista\", lisäsi toinen nauraen.\n\n\"Jos hän olisi heti lähtenyt mukaan, ei toisten olisi tarvinnut\nmenettää henkeään.\"\n\n\"Tietää sen, että mitä korkeat herrat saavat päähänsä, niin on turhaa\npyristellä sitä vastaan.\"\n\nMutta Veera ei kuullut, mitä hänen ympärillään puhuttiin, hän näytti\nolevan yhä vielä kotituvassaan. Hän oli kolmena yönä peräkkäin nähnyt\nunta, että äiti ja sisarukset surmattiin, mutta siitä ei hän ollut\nsanonut muille mitään; niin pappi kuin Ilkkakin luulivat, että hänen\nihmeelliset näkynsä olivat vain pirunjuonia.\n\nMinkäpä Veera sille voi; hän tunsi, että jokin outo voima veti\nhäntä eteenpäin. Kuinka hän tuskittelikaan ja tunsi aivan olevansa\npakahtumaisillaan, täytyi hänen puhua sanat, jotka polttivat hänen\nhuuliaan. Ei hän nytkään tiennyt, mitä hänelle tehtiin, hän vain meni\nminne vietiin, melkein pelotonna, sillä eihän hän voinut välttää\nkohtaloansa.\n\nHänet vietiin pappilaan. Sen oikeat asukkaat oli ajettu mieron\ntielle, ja nykyään oli siellä Eerik Olavinpoika rajatonna valtiaana.\n\nVeera sulettiin erääseen kamariin ja jäi yksin. Hän katseli\nympärilleen. Se oli papinmuorin oma huone, jossa hän tavallisesti\noleskeli. Mutta siellä oli pienet salaportaat, jotka veivät\nalas rovastin kamariin. Hän löysi ne melkein heti ja meni alas.\nKunnioittavasti katseli hän tyhjässä huoneessa ympärilleen... pieni\nkirjahylly, kirjoituspöytä, suuri nojatuoli, kaikki herätti hänen\nihailuaan ja kunnioitustaan. Olivathan ne hänen, joka oli suonut\nhänen luoda silmäyksen taivaaseen, mihin ihmiset pääsevät kuoltuaan.\n\nHän vaipui tuolille ja vaipui horroksen tapaisiin mietteihin. Ja kun\nlainlukija hetken kuluttua astui huoneeseen, ensin turhaan etsittyään\ntyttöä kaikista muista huoneista, ei hän oikein tiennyt, nukkuiko\ntämä avoimin silmin vai oliko kuollut. Sillä hänen poskensa olivat\nvalkoiset kuin lumi, ja katse tuijotti suoraan eteen kuitenkaan\nnäkemättä mitään, ja kaikkein vähimmän häntä, joka juopuneena\nviinistä ja eläimellisestä himosta luuli vihdoinkin olevansa varma\nsaaliistaan.\n\n\"Ei nyt ole aikaa nukkua\", huusi hän melkein läähättäen. \"Nyt olet\nvihdoinkin minun, minun!\" Hän tahtoi sulkea Veeran syliinsä, mutta\nvaikka tämä nousikin, oli hän kankea kuin seiväs. Hän ei sysännyt\npois, mutta hänen tavoittelijansa loittoni itsestään kauhusta\nhuudahtaen... Oliko hänellä elävä vai kuollut edessään?...\n\nSilloin kohotti Veera kätensä, huulet aukenivat, ja ainoastaan\nsuurilla ponnistuksilla näytti hän saavan esiin muutamia katkonaisia\nsanoja:\n\n\"Voi teitä, Suomen vitsaus... Niinkuin heinäsirkat täyttävät he\nmaan... mutta me tuhoamme heidät, ja vaikka toisia on tuleva\ntuhansittain, huudamme heille taivaan kirousta... Me annamme kymmenen\nhenkeä yhdestä sortajamme hengestä... miehet, naiset ja lapset\nlähtevät tuhoamaan heitä tulella ja miekalla, salaa ja julki...\nKuolleetkin ovat nousevat haudoistaan, pelolla ja kauhulla he lyövät\nvihollisen, ja taivaan enkelit ja hornan henget ovat meitä auttavat\nsortajiamme kukistamaan!\"\n\nKenties humala antoi lisäkauhua ilmestykselle, mutta Eerik\nOlavinpoika joutui niin pois suunniltaan, että hän vetäytyi takaisin,\nja kun ovi oli auki, vetäytyi hän viereiseen huoneeseen ja sulki\nvisusti oven jälessään. Hän heittäytyi tuolille, mutta tuokion\nmietittyään juolahti hänen mieleensä, että hän oli antanut puijata\nitseään ja että kaikki oli ollut ainoastaan viheliäistä ilvehtimistä.\n\nHän hypähti vimmoissaan pystyyn ja meni takaisin papinkamariin. Mutta\nse oli tyhjä, Veera oli kadonnut.\n\n\"Onko paholainen vienyt hänet savupiipusta mukanaan?\" jupisi hän\nitsekseen. \"Minä kyllä löydän hänet, vaikka hän olisi kätkeytynyt\nitse helvettiin.\"\n\nSitä aikomustaan ei hän kuitenkaan voinut panna toimeen. Lieneekö sen\nvaikuttanut päihtymys vai mielenliikutus, mahdollisesti molemmat,\nmutta melkein lamautuneena heittäytyi hän keinutuoliin, jossa vaipui\nraskaaseen uneen.\n\nHän heräsi siihen, että päivänsäteet pistivät hänen silmiinsä, sillä\noli vaiennut uusi päivä. Veeraa ajatellessaan hän kopaisi poveaan;\nsiellä oli portin avain, ja ilman sitä ei pappilasta päässyt pois\nkukaan. Oli selvää, että tyttö oli piiloutunut johonkin. Mutta hän\nvannoi kalliin valan, ettei lakkaisi etsimästä ennenkuin oli löytänyt\nkarkurin.\n\nHän ryhtyi etsimään innolla, joka olisi ollut paremmankin asian\narvoinen. Hän etsi monien miesten kanssa pitkin päivää, etsi\nkiroillen ja sadatellen, mutta turhaan. Lopulta alkoivat miekkoset\nraapia päätään ja tuumia, että hänet oli kuin olikin vienyt itse\npaholainen.\n\nEerik Olavinpoika määräsi suuren summan rahaa palkinnoksi sille, joka\nvoi tytön etsiä kätköpaikastaan, ja kiukusta vimmoissaan hän palasi\nTurkuun korkean suosijansa, herra Klaus Flemingin luo.\n\n\n\n\n18.\n\nKULOVALKEA.\n\n\nKlaus Fleming kuului mainehikkaaseen, aikoinaan Saksasta\nmuuttaneeseen sukuun. Hän sai kasvaa melkein omissa hoteissaan,\ntehdä mitä tahtoi pienestä pitäen. Nuoruudessaan oli metsästys hänen\nmielihommiaan, hän ratsasti hurjimmalla oriilla läpi metsien, kautta\nketojen, tai oleskeli tallissa pitäen silmällä hevosten hoitoa ja\nväliin ruoskien renkejään.\n\nTäytettyään viisikolmatta vuotta täytyi hänen pestä kasvonsa ja\nlähteä naimaan. Vähintään oli hänen päästävä kuninkaan langoksi,\nja Stenbockien suku ottikin äveriään kosijan suosiolla vastaan.\nKaunis, ylpeä Ebba Stenbock miellytti häntä heti. Kihlaus tapahtui,\nja molemmin puolin näytettiin oltavan tyytyväisiä. Mutta Ebban\nsisarukset vaihtoivat salavihkaisia silmäyksiä, ja morsiamensa\nperheen keskuudessa tuleva vävy ensiksi sai \"nokinenän\" nimen.\n\nHäät vietettiin viivyttelemättä, ja nuori pari asettui asumaan\nSuitiaan. Siihen aikaan kun Juhana prinssi piti hovia Turussa, kävi\nKlaus Fleming usein hänen luonaan nuoren vaimonsa keralla. Eerikin\nkukistuttua ja Juhanan tultua kuninkaaksi yleni hän tärkeästä\nasemasta toiseen; hänestä tehtiin valtaneuvos, Etelä-Suomen laamanni,\nViikin vapaaherra (Suomessa), ja epäilemättä oli hän ainoa, johon\nJuhana III luotti. Ebba Stenbock kannusti hänen kunnianhimonsa\näärimmilleen, ja tehtyään herralleen ja kuninkaalleen häikäilemättä\nmitä palveluksia tahansa, varsinkin rahvaan nöyrryttämiseksi, ja\naloitettuaan rauhanneuvottelut Venäjän kanssa, nimitettiin hänet\nViipurin linnan ja läänin ylipäälliköksi. 1582 tehtiin hänestä\nyliamiraali, 1588 valta-amiraali, 1591 valtamarski ja 1594 Suomen\nkäskynhaltia. Kaikesta suuruudestaan oli hänen kiittäminen Juhana\nkuningasta ja Klaus Fleming näkikin hänessä kaikkensa, Jumalansa,\nainoan, jota hän tahtoi palvella.\n\nVuonna 1592 hieroi hän kolmen ruotsalaisen asiamiehen kanssa\nrauhaa venäläisten kanssa. Kun heidän vaatimuksensa olivat aivan\nkohtuuttomat, lähti hän tiehensä ja kirjoitti neuvotteluihin\njääneille sellaisen kirjeen kuin he olisivat hänen tallirenkejään, ja\nerästä heistä uhkasi hän pyövelinkirveelläkin.\n\nSyynä Flemingin äkilliseen lähtöön oli ollut Juhana III:n kuolema.\nNyt riensi hän katkaisemaan kaikki suhteensa Ruotsin kanssa, ottamaan\nvalan sotaväeltä Sigismundin puolesta ja ilmoittamaan, että laivasto\nkuten maakin oli hänen hallussaan.\n\nMutta ei siinä kyllin; hän lähetti avoimen kirjeen Ruotsiin uhaten\njokaista, joka ei pysyisi aloillaan ja olisi kuninkaalle uskollinen.\nKirjeet olivat kirjoitetut murteellisella suomenkielellä ja\nherättivät suuttumuksen ohella naurua.\n\nKoko sielustaan vihasi hän Kaarle herttuaa, molemmat olivat ylpeitä\nja vallanhimoisia. Kustaa Vaasan nuorin poika ei tunnustanut\nFlemingiä vertaisekseen, ja tämä puolestaan katsoi olevansa\nsukujuuriltaan ylhäisempi kuin nuorin kuninkaan poika.\n\nNiin Juhanan kuin Sigismundinkin mielessä lietsoi Klaus Fleming\npelkoa ja ynseyttä herttuaa kohtaan. Fleming uskoi lujasti, että\nhän tavoitteli kruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja Kaarle oli\nsentähden hänen silmissään kuningashuoneen vaarallisin ja ainoa\nvihollinen.\n\nSuuri osa Suomen kansaa, mutta varsinkin pohjalaiset, turvautui\nherttuaan, sentähden oli sitä kuritettava, jopa se tuhottavakin\ntulella ja miekalla, jollei muu auttanut.\n\nKlaus Flemingille merkitsi vähät perin köyhdytetty, hävitetty maa\nja nälistynyt kansa. Juhana kuninkaan antamasta lupauksesta, että\npohjalaiset olivat vapaat linnaleiristä, hän välitti vähät, kun oli\nhankittava luja sotavoima Kaarle herttuaa vastaan. Sellainen voitiin\npitää yllä ainoastaan majoituksella, ja oli mitä tärkeintä, ettei\njotakuta maakuntaa vapautettu taakasta, jota toiset vastahakoisesti\nkantoivat.\n\nSentähden olivat hänelle mieleen sellaiset kätyrit kuin Eerik\nOlavinpoika. Mitä se häneen kuului, jos kansaa kohdeltiin julmasti\nja häikäilemättömästi, kunhan se vain kiristettiin orjalliseen\nnöyryyteen ja äärimäisiin kieltäymyksiin. Niin kohteli hän itse\nalustalaisiaan, kantoi veroja ja hoiti kaikki asiat kuin olisi ollut\nSuomen ruhtinas.\n\nHerttuan kirjeihin ja uhkauksiin ei hän vastannut; koko maassa\nvallitsi täydellinen anarkia, ja usein tapahtui väkivaltaisia\nyhteentörmäyksiä Flemingin sotaväen ja herttuaan turvautuvan rahvaan\nkesken.\n\nEbba rouva oli kaksitoista vuotisen avioliiton jälkeen synnyttänyt\nherralleen pojan ja muutamia vuosia myöhemmin kaksi tytärtä. Vanhempi\ntyttäristä muistutti suuresti äitiään, jonka suosikki hän oli,\nmutta nuorempi samoin kuin poikakin olivat hiljaiset ja lempeät\nluonnoltaan. Niin kauas olivat nämä omenat puusta pudonneet, että\nKlaus herra väliin sanoi nauraen emännälleen: \"Jollen tuntisi sinua,\nvoisin vaikka vannoa, etteivät he ole minun lapsiani.\" Itse asiassa\nhäntä huvitti tämä suuri eroavaisuus, ja saattoipa joskus tapahtua,\nettä hän heidän rukoustensa johdosta armahti jonkun kuolemaantuomitun\ntalonpojan.\n\nHeidän kasvatustaan hän piti hyvin tärkeänä, eikä opettajista ollut\npuutetta. Kohta Turkuun muutettuaan otti hän kirjurikseen Daniel\nHjort nimisen ylioppilaan, mutta kun tämä osoitti olevansa sangen\ntaitava vieraissa kielissä, pantiin hänet myös nuorten neitien\nopettajaksi, ja kuinka hyvin harkittu tämä toimenpide oli, tulemme\ntuonnempana näkemään.\n\nVielä oli kuvaava piirre Flemingille se, ettei hän pitänyt kerrassaan\nmitään väliä protestanttisuudesta eikä katolisuudesta; kun niikseen\ntuli, saattoi hän olla kumpaa tahansa. Hän oli tosin ottanut\nkappalaisen, joka piti rukoukset; väliin oli hän niissä läsnäkin,\nmutta oikeastaan hän jätti autuuden asiat kappalaisen haltuun.\nKullakin oli omat tehtävänsä.\n\nTutustuttuamme näin hieman käskynhaltiaan, luokaamme silmäys\nolosuhteihin Pohjanmaalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalavihkaan kulkivat viestit kylästä kylään, ja kohta sen jälkeen\nhiipi pimeässä yössä pitkin teitä ja polkuja joukko ihmisiä, jotka\nkaikki riensivät samaan suuntaan, suureen maakuoppaan syvällä\nmetsässä. Ja ken pimeässä osui luolalle läpi murrokkojen ja\ntiheikköjen, häneltä melkein huikeni silmät seiniin pistettyjen\nsoihtujen valossa.\n\nTulen lepattava loimo valaisi vähintään viidetkymmenet tuimat,\nahavoituneet kasvot. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt noin\nviisikymmeniseen mieheen, jolla oli syvät silmät ja viisaat piirteet.\n\nHän puhui kiihkeästi välttämättömyydestä lähteä vielä kerran Ruotsiin\netsimään apua herttualta; retki saattoi kyllä käydä vaaralliseksi,\nmutta hyvässä toivossa on aina helppo tehdä taivalta.\n\nAsiasta oltiin yhtä mieltä; lähetystö valittiin, suuri kokous\nhajaantui, ja pian nähtiin tummien hahmojen urrivan metsän murrokoita\nkunkin omalle haaralleen.\n\nJo edellisenä syksynä oli herttualle käyty valittamassa, ja avoimessa\nkirjeessä syyskuun 14 päivältä hän vapautti Pohjanmaan rahvaan\nkaikesta linnaleiristä ja uhkasi rangaistuksella jokaista, niin\nvoutia, tuomaria, pappia kuin nimismiestäkin, joka uskalsi tätä\nkieltoa vastaan rikkoa. Mutta herttuan uhittelut olivat saaneet\naikaan ainoastaan sen, että sotamiehet mellastivat entistäänkin\nsuuremmalla julmuudella onnettomassa maassa.\n\nHädissään päättivät muutamat talonpojista kääntyä suoraan Klaus\nFlemingin puoleen; jollei hän voinut tai tahtonut heitä vapauttaa\nlinnaleirin painosta, täytyi hänen sanakin suojella heitä\nnylkemiseltä ja väkivallalta.\n\nMutta pohjalaiset olivat ennen hakeneet turvaa herttualta, heidän\nvalitukseensa sisältyi nurinaa sitä kaitsijaa vastaan, jonka Klaus\nherra oli heille määrännyt, ja sentähden talonpoikain lähettiläät\npistettiin tyrmään heti Turkuun tultuaan. Ankara herra ei alentunut\nedes heitä puhuttelemaankaan, ja he saivat kiittää ainoastaan Ebba\nrouvan tai hänen lastensa rukouksia siitä, että pääsivät jälleen\nvapauteen.\n\nUrkkijainsa kautta oli Eerik Olavinpoika nytkin saanut tiedon\ntalonpoikain kokouksesta metsässä eikä viivytellyt ilmoittaessaan\nsiitä Flemingille. Tämä määräsi heti lainlukijan sijaisekseen ja\nantoi hänelle rajattoman vallan menetellä miten hyväksi katsoi.\n\nEnsi töikseen Eerik Olavinpoika asetti vahdit kaikille kulkuteille,\netteivät pohjalaiset pääsisi herttuan luo. Lisävarmuudeksi asetettiin\nlotjia ja haaksia ahvenalaisille kulkuväylille; nämä vaanivat yötä\npäivää ja hyökkäsivät pohjalaisten purjeveneiden kimppuun, ryöstivät\nne ja veivät väen vankeina Klaus herran luo, joka kohteli heitä\nkapinoitsijoina ja tavallisesti antoi heidän kuihtua kuoliaiksi\nvankityrmään.\n\nMutta kun talonpojat olivat nyt kerran äärimäisessä hädässään\npäättäneet kääntyä Kaarle herttuan puoleen, löysivät he kyllä\nkulkuteitä, joita, käyttämästä ei mikään ihmismahti voinut heitä\nestää. Talvisin hiihtivät he suksilla Merenkurkun yli Ruotsin\npuolelle, keväisin jäiden lähtiessä he soutivat sulat paikat ja\nväliin vetivät venheitään jäälauttojen yli päästäkseen perille.\nKesäisin oli heillä pitkin Ruotsin rannikkoa omat soutuväylänsä,\njotka ainoastaan he tunsivat.\n\nMutta mitä vaivoja he näkivätkin, niin vähän koitui heille siitä\niloa: herttuan suojeluskirjeet vain kiihdyttivät vainoa heitä\nvastaan. Ja Kaarle oli itse niin omien juonten ja huolten kietomana,\nettei hän saattanut kovemmin kourin puuttua Suomen asioihin.\n\nTalonpoikain näköpiiri oli rajoitettu, eikä heidän huolehtimisensa\nulottunut ulkopuolelle omaa maakuntaansa. Mutta pian kohosi heidän\nkeskuudessaan miehiä, jotka selvemmin käsittivät ajan vaatimukset;\nnämä perustivat vaatimuksensa yleisempiin näkökohtiin ja tuumivat,\nettä koska pohjalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat saman\nkurinkaan alamaiset, täytyi heillä olla samat laitkin ja heidän\nnauttia samaa turvaa ja oikeuksia.\n\nNe miehet, jotka korkeammalla sivistyksellään tukivat rahvasta ja\njoilla sentähden oli suuri vaikutus tuleviin tapauksiin, olivat\nPohjanmaan papit, ja heidän joukossaan oli Hannu Hannunpoika Fordell\nPietarsaaresta. Hän asui Pinoniemen kartanossa Pietarsaaressa ja\noli kertomuksemme aikana jo ikämies; mutta koskaan ei ole pappilaa\npidetty suuremmassa arvossa, koskaan ei ole pappiin luotettu enemmän\nkuin häneen.\n\nHänen sisartaan, joka oli aikaisin joutunut leskeksi ja muuttanut\nhänen luoksensa, sanottiin pappilan muoriksi. Mummo piti kovaa\nkomentoa, mutta kaikki pitäjän tytöt pyrkivät kilvan hänelle\npalvelukseen, eivätkä he tavallisesti lähteneet pois ennenkuin\nvihkituolille.\n\nHänen ainoa poikansa, Hannu Hannunpoika hänkin nimeltään, ei ollut\nlainkaan halukas papin uralle. Hän arveli voivansa olla yhtä suureksi\nhyödyksi voutinakin, ja setä antoi hänen pitää oman päänsä. Mutta\nei ollut innokkaampaa talonpoikain ystävää kuin nuori Hannu: hänen\nhyvään ymmärrykseensä yhtyi järkähtämätön oikeudentunto, ja silloin\nhän tietysti oli nurjamielinen Klaus Flemingiä ja hänen kätyreitään\nkohtaan.\n\nToinenkin läheinen sukulainen, Henrik Niilonpoika, oli pappilassa\nkasvatettavana. Hän oli valinnut papillisen kutsumuksen, mutta se ei\nestänyt serkuksia olemasta hyvät ystävät, ja molemmat olivat yhdestä\ntuumin päättäneet uskollisesti pitää talonpoikain puolta.\n\nTähän aikaan tuli Pietarsaareen aivan nuori tyttönen nimeltään\nKatarina; hän meni heti Pinoniemeen kysymään pappilan muorilta\npalvelusta. Tytön kauniit kasvot ja ujosteleva käytös tekivät hyvän\nvaikutuksen ja kysyttäessä sanoi hän olevansa Ruotsin puolelta. Hänen\nisänsä oli rikas talonpoika Eerik Sursill nimeltään. Ukolla oli monta\ntytärtä, joista hän oli vanhin, ja nyt oli hän lähtenyt Suomeen\npalvelusta etsimään.\n\n\"Siihen täytyy olla jokin erityinen syy, muuten tuntuu se minusta\nkummalliselta\", sanoi vanha Hannu.\n\nTyttö punastui ja alkoi itkeä. \"Ette usko minua, jos sanon teille\nsen\", sanoi hän uskaltamatta kohottaa silmiään.\n\n\"Uskon sinua vielä vähemmän, jollet sitä sano\", vastasi pappi.\n\n\"Kaikki johtui eräästä unesta.\"\n\n\"Unesta?... Kerro se meille!\"\n\nKatarina kohotti katseensa häneen. \"Olin olevinani\", sanoi hän,\n\"pellolla vehnää kylvämässä, ja vehnä puhkesi tähkään silmieni\nedessä, ja minä huusin sisaruksiani ja he tulivatkin, ja mihin vain\nheitimme vehnänjyvän, siinä versoi viljapelto, jonka vertaista en ole\nnähnyt kuunaan\".\n\n\"Merkillistä\", sanoi pappi, \"kerrohan edelleen\".\n\n\"Seuraavana aamuna, kun puhuin unestani, naurettiin minulle. Mutta\nkahtena seuraavana yönä näin saman unen uudestaan, ja silloin\nhätäännyin niin, että lähdin metsään, heittäydyin kanervikkoon\nja itkin kourani täyteen ja huusin, etten tiennyt mitä minun oli\ntehtävä.\"\n\n\"Saitko vastauksen?\"\n\n\"Olin vähällä säikähtyä kuoliaaksi, kun kuulin viereltäni äänen:\n'Seuraa minua!' Katseeni kohotettuani näin nuoren naisen edessäni;\nen tiedä, mikä sen sai aikaan, mutta säikähdin niin silmittömästi,\nettä jollei hän olisi tarttunut käsivarteeni, olisin varmaan juossut\ntieheni.\"\n\n\"Etkö ollut nähnyt häntä ennen?\"\n\n\"En koskaan, mutta hänen sanansa lumosivat niin minut, että läksin\nkotoani hänen mukaansa.\"\n\n\"Eikö hän sanonut nimeään?\"\n\n\"Sanoi olevansa Ilkan leski, Veera. Herra oli lähettänyt hänet, sanoi\nhän.\"\n\n\"Olemme kaikki kuulleet hänestä puhuttavan\", puuttui pappilan muori\npuheeseen. \"Missä hän on nykyjään?\"\n\n\"Hän tuli kanssani veräjälle. 'Nyt osaat yksinkin', sanoi hän.\"\n\n\"Lähden itse häntä etsimään\", virkkoi pappi ja lähti heti.\n\nSillaikaa keskusteli pappilan muori nuoren ruotsikon kanssa, jonka\nviisaat vastaukset ja ujo käytös miellyttivät häntä yhä enemmän.\nMutta palveluspaikkaa ei hän vielä voinut luvata, hänen oli ensin\npuhuttava kunnianarvoisan rovastin, rakkaan veljensä kanssa.\n\nTämä oli heti löytänyt Veeran, joka hänet nähdessään tuli tervehtien\nvastaan.\n\n\"Olen Vesaisen ainoa eloon jäänyt lapsi\", sanoi hän. \"Isäni henki\nelää minussa ja minut on kutsuttu jatkamaan, minkä hän on aloittanut.\"\n\n\"Olet niin nuori ja kuitenkin sanotaan sinun ehtineen kärsiä paljon\",\nvastasi rovasti katsellen häntä lempein silmin.\n\nKaidat, kuihtuneet pikku kasvot kirkastuivat, eikä itse rovastikaan\nvoinut karkoittaa outoa tunnetta, kun tyttö kiinnitti häneen niin\nihmeellisen ilmehikkäät silmänsä sanoen: \"En tiedä mikä voima minussa\nvaikuttaa, mutta olen kulkenut pitkät tiet etsiäkseni Herran valitun.\nEn tiedä, mihin hänet on kutsuttu, mutta minä olen tehnyt tehtäväni,\nja nyt alkaa sinun.\"\n\nNäin sanoen tahtoi hän mennä, mutta vanha mies ei häntä päästänyt,\nvaan vaati tulemaan mukanaan pappilaan. \"En tuomitse ilmestyksiäsi\",\nsanoi hän; \"maailmassa on niin paljon, mitä emme voi käsittää. Tiedän\nvain, että ruumiisi tarvitsee vahvistusta, ja sitäpaitsi voit antaa\nminulle monia tietoja niistä pitäjistä, joissa olet oleskellut.\"\n\n\"Ajattele tarkoin! Jos noudatan kehoitustasi, voit sitä vielä katua.\"\n\n\"Moisia ennustuksia en suurin pelkää\", vastasi pappi hymyillen.\n\nJa niin seurasi Veera häntä.\n\nKuukautta myöhemmin oli Katarina jo pappilan muorin avainpiika,\nniin että kartanossa kaikki, mikä oli suurempiarvoista, oli hänen\nvalvontansa alaisena. Näiden naisten kesken oli syntynyt rajaton\nluottamus, ja vanhempi sanoi, ettei hän voinut enää nyt tulla toimeen\nilman nuorempaa, ja tuskin olisi hän luovuttanut häntä omalle\npojalleenkaan.\n\nVeerakin oli edelleen Pinoniemessä; eihän hänellä ollut mitään kotia,\nmiksei hän olisi voinut jäädä uusien ystäviensä luo. Pappilan tyyni\naherrus vaikutti hyvin häneen, niin että hänen kokemainsa kauhujen\nmuisto näytti vähitellen vaalenevan ja hänen nuorekkuutensa palaavan\ntakaisin.\n\nTähän vaikutti suuresti sekin, että Hannu Hannunpoika, reipas\nnimismies, oli väsymätön nuorta tietäjätärtä ilahuttamaan ja\nlohduttamaan. Nämä molemmat kiintyivät nopeasti toisiinsa, ja Veera\noli siksi luonnonlapsi, että antautui empimättä tunteelle, joka\nhuomaamatta valtasi yhä syvemmin hänen mielensä.\n\nPappilan muori olisi mieluummin nähnyt Hannu Hannunpojan kiintyvän\nKatarinaan. Nyt hän melkein pelästyi nähdessään, miten Katarina antoi\nrakkautensa nuorelle Henrik Niilonpojalle ja tämän silmät näkivät\nvain hänet.\n\nMolemmat rakkaussuhteet olivat kehittyneet rinnakkain aivan kuin\nlehtisilmikot keväällä; ne versoivat valossa ja lämmössä ja olivat\nparhaallaan puhkeamaisillaan, kun pappi eräänä päivänä sanoi\nsisarelleen: \"Meidän täytyy pian laittaa häitä!\"\n\n\"Olisin toivonut, että Katarina olisi tullut miniäkseni. Nyt tyttö\nsyöksyy onnettomuuteen, sillä käsittänee kai hän, ettei pappi voi\nmennä naimisiin.\"\n\n\"Hän aikoo mennä.\"\n\n\"Ethän suinkaan salline sellaista jumalattomuutta?\"\n\n\"Protestantit voivat mennä naimisiin, ja mielelläni suon Henrik\nNiilonpojan tekevän niin.\"\n\n\"Sinä et toki tarkoita totta, sillä synti se on joka tapauksessa.\"\n\n\"Vieläkös mitä! Jollen olisi niin vanha...\"\n\nMuori tuijotti hämmästyksissään häneen. \"Keneen, kaikkien pyhien\nnimessä olet iskenyt silmäsi?\"\n\n\"Ole huoletta, sisar kulta\", tuumi pappi nauraen. \"Jollet sinä jätä\nminua, saa kaikki jäädä ennalleen. Mutta et saa nureksia, jos rakas\nsisarenpoikamme etsii avioliitosta pelastustaan monia kiusauksia\nvastaan. Ajatteles minkä kelpo vaimon hän Katarinasta saa, ja ettei\nhänellä ole kuten minulla hellää sisarta vaalimassa häntä vanhoilla\npäivillään.\"\n\nMuori oli voitettu. Ja kun Henrik Niilonpoika muutamia viikkoja\nmyöhemmin kertoi hänelle aikovansa mennä Katarinan kanssa naimisiin,\nsilloin muori syleili heitä molempia ja sanoi, ettei kukaan voisi\nheidän onnestaan iloita enemmän kuin hän.\n\nMutta kun Hannu Hannunpoika puhui naimisesta, kohtasi hän suurempaa\nvastarintaa kuin oli odottanut. Veera hylkäsi jyrkästi hänen\nkosintansa, vieläpä näytti siitä aivan kauhistavankin.\n\n\"Olen jo kerran ollut naimisissa\", sanoi hän, \"ja näen vieläkin\nverisen ruumiin jaloissani!\"\n\n\"Olethan itse tunnustanut, ettet rakastanut Ilkkaa\", puuskahti Hannu\nkiihkeästi.\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Sentähden täytyi hänen kuolla, mutta minua rakastat sydämestäsi.\nVoitko kieltää sen?\" Ja hän sulki Veeran syliinsä.\n\nRakkaudella on aina oma logiikkansa, se hälventää levottomat\naavistukset ja herättää iloisia, valoisia toiveita. Ei Veerakaan\nvoinut vastustaa rakastajansa rukouksia, ja vanha kunnon rovasti\nvihki samana päivänä molemmat sisarenpoikansa heidän valitsemiinsa\nmorsiamiin.\n\nEi ole helppo sanoa, kumpiko avioliitto herätti suurempaa huomiota.\nPappien naiminen oli monien mielestä häväistys, mutta itse\nvihkimisaikana tapahtui sellainen ihme, että kirkkoon lensi kyyhkynen\navoimesta ikkunasta, liiteli tuokion morsiusparin päiden ympärillä ja\nlensi sitten ikkunasta jälleen matkoihinsa.\n\nTämä itsessään pieni seikka hämmästytti niin, että monet katsojista\nlankesivat polvilleen ja siunasivat nuorta paria. Itse rovastikin\ntuli niin liikutetuksi, että puuskahti: \"Pyhä henki tulee kyyhkysen\nmuodossa vuodattamaan voimaansa ja siunaustaan morsiusparimme\nelämään. Herran käsi olkoon heidän yllänsä ja heidän jälkeläistensä\nyllä polvesta polveen!\"\n\nHääpäivästä lähtien nuori papillinen aviopari joutui kaikkien suosion\nesineeksi, ja sen ne hyvin ansaitsivatkin. Henrik Niilonpojasta\ntuli rahvaan neuvonantaja, ei ainoastaan hengellisissä asioissa,\nvaan maallisissakin, ja Katarina ei ollut ainoastaan oivallinen\nemäntä, vaan neuvoi naisia käsitöissä, jollaisia tehtiin hänen\nkotipuolessaan, mutta ei käytetty Pohjanmaalla.\n\nKatarinan innokkaista pyynnöistä tuli kaksi hänen sisaristaan\nvieraisille, eikä kulunut vuottakaan, ennenkuin molemmat olivat\nnaimisissa pappien kanssa, jotka kuuluivat Fordellien sukuun.\n\nKaikki nämä ottivat rahvaan asian omakseen. He eivät lietsoneet\nkapinanliekkiä, se leimahteli ilmankin. Sillä rasitukset lisääntyivät\npäivä päivältä, ja sitä mukaa kiihtyi sorrettujen viha ja kostonhalu.\n\nYksi ainoa tapaus koitui sytyttäväksi kipinäksi!\n\nTiedämme, että Erik Olavinpoika oli saavuttanut marskin erityisen\nsuosion; tämä piti hänet pitkän aikaa luonaan Turussa sopiakseen\nniistä keinoista, joita oli käytettävä pohjalaisten jäykkäin\nniskojen nujertamiseen. Lainlukija hautoi kostoa ja suostui\nsentähden kaikkeen, mikä edisti hänen omia tuumiaan. Klaus Fleming\ntiesi jo ennestään, että yleisen tyytymättömyyden pesäpaikka\noli Pietarsaaressa ja kaikissa niissä pitäjissä, missä vain oli\njokunenkaan Fordellien suvun jäsenistä, ja Eerik Olavinpoika laati\nsuunnitelman, kuinka heidät oli houkuteltava sieltä pois väkivallalla\ntai viekkaudella saatava heidät haltuunsa ja sen jälkeen pidettävä\nheidät vankityrmässä tai otettava pois päiviltä. Itse tarjoutui hän\nlähtemään toiminnan etunenään, kun vain sai viisikymmentä asestettua\nmiestä käytettäväkseen.\n\nItse Klaus Fleming hämmästyi hänkin tätä ehdotusta, vaikkei niinkään\nsen laittomuutta kuin uhkarohkeutta. Kaikesta päättäen saisi Eerik\nOlavinpoika surmansa miehineen, niin ettei ainoakaan pääsisi\nkertomaan heidän kohtalostaan... mutta sittenkin hän suostui, vaikka\nainoastaan sillä ehdolla, että hän itse sai olla kaikesta erillään.\nJos Eerik Olavinpoika palaisi onnellisesti työnsä suoritettuaan,\npalkittaisiin hänet yli kakkien odotusten, jollei, saisi hän selvitä,\npohjalaisista parhaansa mukaan.\n\nHän oli tyytyväinen siihen; viisikymmentä uskalikkoa oli hänellä pian\ntarjolla, ja hän lähti heti retkelle.\n\nSamaan aikaan lähetettiin Pohjanmaalle kutsu, että papit, nimismiehet\nja kaikki ne, jotka toimivat maan asiain järjestämisessä,\nkokoontuisivat määrättyyn paikkaan, neuvottelemaan tästä tärkeästä\nasiasta. Kirjelmä oli useain lainlukijain allekirjoittama, joukossa\noli Eerik Olavinpoikakin.\n\nSe oli saatu Pietarsaareenkin, mutta aika oli niin lyhyt ennen\nkokousta, ettei katsottu ehdittävän asioista neuvotella kaukana\nasuvain sukulaisten kanssa. Mutta tietysti oli mentävä jokaisen, jota\nasia lähemmin koski.\n\nVanha Hannu Fordell tahtoi olla mukana hänkin. \"Minun kokemuksistani\nvoi olla suurta hyötyä\", sanoi hän; \"ja minä luulen että tässä on\nansa, jolla meidät tahdotaan pyydystää\".\n\n\"Oi, rakas isä, näette pitemmälle kuin muut\", puuskahti Veera, joka\noli läsnä. \"Kuinka voi olla kysymyksessä mitään hyvää, kun Eerik\nOlavinpoika on pannut nimensä alle? Elkää menkö itse, kieltäkää\nmiestäni myös lähtemästä! Oi, minä näen, tiedän, että suuri\nonnettomuus uhkaa meitä kaikkia!\"\n\nNiinkuin muinaisina päivinä heittäytyi hän lattialle ja vääntelehti\nepätoivoissaan.\n\nHannu Hannunpoika seisoi käsivarret ristissä ja katseli häntä.\n\"Eilen oli hän samallainen\", sanoi hän. \"En ole koskaan ennen nähnyt\nhäntä sellaisena, mutta naisten ruikutukset eivät voi pidättää minua\nvelvollisuuksistani\".\n\nVeera nousi, mutta hän oli kalpea ja vapisi. \"Minun pelkoni on\nhirveämpi kuin voin kuvailla\", sanoi hän. \"Jokin sanoo minulle,\nettemme koskaan näe toisiamme, ja minä olen ollut niin onnellinen...\nkiitän siitä ja pyydän anteeksi.\"\n\nHän meni kädet ojossa miestään vastaan, mutta katse oli niin\ntuijottava, että voimakas mies miltei väistyi syrjään. Heti kohta\nhän kuitenkin kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. \"Jätä\nkaikki hupsuttelut ja luota siihen, että tulen takaisin, ennenkuin\nodotatkaan.\"\n\n\"En tiedä mikä minulle tuli\", sanoi Veera kohta sen jälkeen. \"Nyt\non laitani paremmin, ja olen varma siitä, ettei kukaan voi välttää\nkohtaloaan.\"\n\nVanha Hannu puhui hänelle lohduttavia sanoja, ja hän kuunteli\nalistuvasti ja lupasi hartaasti rukoilla. \"Tiedän sittenkin, että\ntäytyy tapahtua, mikä kerran on ennalta määrätty\", lisäsi hän.\n\nKun Katarina tahtoi häntä lohduttaa, sanoi hän: \"Muistatko vielä\nunesi, eikö kaikki ole toteutunut? Minä en näe unia, mutta\naavistan...\"\n\n\"Mitä, mitä?\" kysyi pelästynyt Katarina.\n\n\"Voi sitä, joka tahtoo musertaa nuoren onneni! Hän tahtoo kääntää\npahan hyväksi, mutta koston päivä on tuleva.\"\n\nMiehensä ja vanhan papin seurassa osoitti Veera tyyneyttä ja\nitsensähillitsemistä, joka oli kaikkea muuta kuin todellista. Hän\npani erotessa pienen nelivuotiaan tyttönsä isän syliin, ja kun\nisä kysyi, mitä oli siinä punonnaisessa, joka oli pikku Maijan\nkaulan ympärillä, vastasi Veera, että se oli taikakalu kaikkea\npahaa vastaan. Hän oli itse saanut sen kummiltaan ja kantanut aina\nkaulassaan, kunnes sitoi sen tyttärensä kaulaan.\n\n\"Minusta voisit tarvita sen paremmin kuin hän\", virkkoi mies.\n\nMutta sitä ei Veera tahtonut myöntää, ja niin sai asia jäädä silleen.\n\nMiehet lähtivät monilukuisella joukolla, ja naiset palasivat\ntehtäviinsä. Mutta Veera jätti lapsensa Katarinan huostaan. \"Hän on\nparemmassa turvassa sinun luonasi\", sanoi hän.\n\nKatarina piti sitä hänen tavallisina oikkuinaan ja otti tytön\nluokseen tuumien, että äiti kyllä pian tahtoisi hänet takaisin\nnähtyään, etteivät mitkään vaarat uhanneet.\n\nVeera palasi vasta myöhään illalla huoneeseensa. Hän pysähtyi\nkuuntelemaan... eikö hän tosiaankin kuullut ratsujen kavioiden\nkopinaa... tuliko vihollinen nyt jo? Hänen ensi aikeensa oli mennä\ntakaisin Katarinan luo, mutta siten saattaisi hän heidätkin vaaraan,\nja eikö hän ollut luvannut itse kostaa?\n\nHän oli monta kertaa nähnyt unta, että äiti ja sisarukset kehoittivat\nhäntä siihen, ja hän oli luvannut, ettei hetken tultua epäröisi. Ja\nnyt oli hetki käsissä, sen tunsi hän, tiesi sen.\n\nHän meni hitaasti kamariin ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoisi\nkiinnittää jokaisen esineen muistoonsa. Sitten hän avasi arkun ja\notti sieltä veitsen. Sen nähdessään tuikkivat hänen silmänsä, niihin\ntuli jotakin tiikerimäistä, kun hän kuiskasi: \"Hän pisti sen veljeni\nrintaan, nyt pistän minä sen hänen rintaansa.\"\n\nHän pisti aseen taskuunsa ja meni uudestaan ovelle kuuntelemaan.\n\nKaikki oli hiljaa!\n\n\"Minä tiedän, minä tunnen, että hän on täällä\", toisti hän. \"Kenties\npelkää?... Ei saa tulla ketään muita kuin hän!\" Ja hän avasi\nikkunaluukun ja sytytti niin monta kynttilää kuin hänellä oli, ja sen\ntehtyään käveli huoneessa edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin\npysähtyen kuuntelemaan.\n\nNyt hän kuuli askelia... ne lähestyivät... tumma hahmo vilahti ohi\nikkunan, ja ovi lennähti auki.\n\nVeera oli siepannut puukon esiin ja piteli sitä selkänsä takana Eerik\nOlavinpojan seistessä hänen edessään.\n\n\"Et suinkaan liene minua odottanut\", huusi vieras heittäen kaapunsa\npois.\n\n\"Kyllä, sinua enkä ketään muuta.\"\n\n\"Sen valehtelet. Mutta minä olen kyllä tuskitellut ikävöiden hetkeä,\njolloin uudestaan saan sinut valtaani. Nyt ei sinua riistä minulta\nitse pirukaan.\"\n\nVeera oli vetäytynyt takaperin seinää vasten, ja mies tuli jälestä.\nVeeran valtasi rajaton kauhu... miehensä ja lapsensa ajatteleminen\ntahtoi pakahduttaa hänen sydämensä, ja melkein tietämättään hän sanoi:\n\n\"Tahdotko saada ruokaa ja juomaa?\"\n\n\"En, en tahdo mitään muuta kuin sinut\", huusi mies, kietaisi\nkäsivartensa hänen päänsä ympäri ja painoi inhottavat huulensa hänen\nhuuliansa vastaan.\n\nSamassa kietoi Veera käsivartensa miehen ympäri, puukko tunkeutui\nsyvälle selkään, ja rajusti karjaisten vaipui hän maahan.\n\nVeeran silmät iskivät tulta. \"Se oli äitini puolesta\", sanoi hän;\n\"ja tämä vanhemman veljeni puolesta, ja tämä nuoremman\". Sanoja\nvastasivat puukoniskut. \"Tämä lopuksi siitä edestä, että olet\nryöstänyt koko elämäni ilon ja onnen.\"\n\nViimeinen isku sammutti hylkiön viimeisenkin elonkipinän, ja inholla\nheitti Veera puukon luotaan.\n\n\"Hänen oma veitsensä\", jupisi hän pilkallisesti.\n\nUskomattoman huolellisesti oli Veera suunnitellut kaiken. Hän\nrepi yltään verisen puvun, heitti sen ruumiin ylle ja pukeutui\ntoiseen. Pöydälle hän heitti pergamenttiliuskan, joka sisälsi sanat:\n\"Naistenhäväisijä on saanut palkkansa, minua ette saa nähdä enää\nkoskaan.\"\n\nVielä epätoivon katse ympäri huonetta, ja hän oli poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTieto siitä, mitä oli tapahtunut, levisi uskomattoman nopeasti\nlaajalle ympäristöön. Sen kuulivat myös miehet heti saavuttuaan\nkokoukseen, joka hajosi ennenkuin oli alkanutkaan.\n\nKlaus Fleming raivosi kuullessaan uutisen, että oli menettänyt\nyhden tottelevaisimmista kätyreistään, ja vannoi kostoa. Linnaleiri\nmäärättiin yhä kovemmaksi ja hänen lähettiensä mellastus oli\nsäälimättömämpää kuin konsanaan.\n\nKostontunne yksin piti Hannu Hannunpoikaa yllä surussaan. Hän tiesi,\nettä oli turhaa etsiä Veeraa, ainoastaan rakkaus lapseen voi saada\nhänet palaamaan.\n\nVanha Hannu Fordell lähetti kutsun lähimpiin pitäjiin, ja heidän\narvokkaimmat miehensä riensivät Pinoniemeen. Neuvottelu ei ollut\npitkä, ja yksimielisesti päätettiin vielä kerran kääntyä herttuan\npuoleen.\n\nValittuun lähetystöön kuuluivat myös Hannu Hannunpoika ja Henrik\nNiilonpoika.\n\nTukholmassa lupasi herttua tehdä kaiken voitavansa, ja tutustuttuaan\ntarkoin jätettyihin valituskirjelmiin antoi hän käskyn, että muutamat\nlainlukijat ja voudit, jotka erityisesti olivat tulleet tunnetuiksi\njulmasta menettelystään, oli vangittava ja tuotava Ruotsiin\ntutkittaviksi ja tuomittaviksi.\n\nTalonpoikain avulla onnistuttiin tosiaankin muutamia vangitsemaan\nja lähettämään Tukholmaan. Tutkimus oli nyt pantava toimeen, mutta\nsyytetyt jääväsivät kaikki rahvaan asiamiehet; uusia todistuksia oli\nhankittava, ja syntyi suunnaton joukko selkkauksia.\n\nTällaikaa oli pohjalaisten asema käynyt yhä huolestuttavammaksi.\nHerttuan sekaannuttua heidän asioihinsa piteli Fleming heitä sitä\nkovemmin kourin.\n\nUseimmat lähetystön jäsenistäkin oli vangittu heidän palatessaan\nSuomeen, ja monet heistä menettivät henkensä. Hannu Hannunpoika\nja Henrik Niilonpoika olivat molemmat onnistuneet palaamaan\nPietarsaareen. Jälkimäinen katsoi yhteiskunnallisen asemansa nojalla\nolevansa jokseenkin turvattu Flemingin kostolta, mutta edellinen\nvannoi, ettei ennen lepäisi, ennenkuin oikeus oli saatu voimaan.\n\nHän jätti pikku tyttärensä ystäviensä hoivaan, syleili tätä ja heitä\nkaikkia ja pakeni sen jälkeen takaisin Ruotsiin, josta ei enää\nuskaltanut palata Suomeen.\n\nHerttuan antamista papereista välitettiin niin vähän, että kun\ntalonpojat palasivat kotiin turvakirjeineen, riistivät sotamiehet\nne heiltä, kastoivat paperit oluttuoppeihin ja heittelivät niillä\ntoisiaan vasten suuta ivahuudoin: \"Istu herttuan rauhassa!\"\n\nKlaus Flemingin uusin keksintö oli hänen käskynsä, että pohjalaisten\noli linnaleiriin majoitettava ainoastaan meriväkeä; sitä vastoin\nheidät vapautettaisiin niistä molemmista lippukunnista jalkaväkeä,\njotka he itse olivat varustaneet.\n\nMutta talonpojat älysivät pirullisen juonen. Jos heiltä riistettiin\nheidän oma väkensä, mitä turvaa heillä silloin oli Klaus Flemingiä ja\nhänen ratsumiehiään vastaan.\n\nTaasenkin lähti uusia salaisia lähetystöjä Tukholmaan, missä\nHannu Hannunpoika kaikin voimin avusti ja tuki heitä. Sinne ei\nsaapunut ainoastaan pohjalaisia, vaan muidenkin Suomen maakuntien\nlähettiläitä. He lyöttäytyivät yhteen ja laativat valituskirjan,\njossa selittivät, että jollei heitä nyt autettu, eivät he enää\nkoskaan pyytäisi apua Ruotsista, ja jolleivät he voisi auttaa\nitseään, etsisivät he turvaa Venäjältä. Niin oli Suomen rahvas\nvakaasti päättänyt, sanoivat he.\n\nAsetettiin tutkijalautakunta, ja herttua kirjoitti uusia\nturvakirjeitä ynnä ankaria määräyksiä molemmille jalkaväen\nlippukunnille, ettei ollut toteltava Flemingin käskyjä. Lähetystö\nolisi mieluummin nähnyt herttuan lähettävän pari lippukuntaa\njalkaväkeä heidän avukseen, mutta se oli hänelle mahdotonta, sillä\nhän oli päättänyt luopua hallituksen johdosta.\n\nMuutamia tunteja ennen lähtöään Tukholmasta oli pohjalaisella\nlähetystöllä viimeinen keskustelu hänen kanssaan. Kaarle hillitsi\nliikutuksensa, mutta sitä eivät voineet lähettiläät, jotka hänen\nluopuessaan näkivät viimeisenkin toiveensa pettävän. Kyynelsilmin\ntunkeilivat talonpojat vuoronperään puristamaan hänen kättään\njäähyväisiksi. Muuan heistä sanoi herttualle, että heidän mielestään\nsaattoivat he ainoastaan asevoimin vapautua rääkkääjistään.\n\nKaarle herttuan silmät leimahtivat. \"Se on ainoa keino\", sanoi hän.\n\"Toimittakaa itsellenne rauha omin nyrkein, jollei muuten niin\nseipäin ja nuijin. Jos te vain selviätte maalla, minä kyllä pidän\nmerta silmällä.\"\n\nTämä vastaus iski kuin kipinä ruutitynnyriin.\n\nHerttua tarkoitti heidän oman maakuntansa turvallisuutta, mutta\nse käsitettiin toisin. Niinkuin kulovalkea hyppelee kuivasta\nsammalmättäästä toiseen, kunnes koko metsä on ilmitulessa, niin\nolivat nämä ratkaisevat sanat sytyttävät palon, joka tuhoisana levisi\nympäri maan ja valtakunnan. Mutta tämän tulipalon sytykkeet oli\nlaittanut -- Klaus Fleming.\n\n\n\n\n19.\n\nKANSA NOUSEE.\n\n\nMarraskuun 25 päivänä eli pyhän Katarinan päivänä 1596 kokoontui\npaljon rahvasta ja suuri joukko sotaväkeä Ison-Kyrön kirkon luo --\njumalanpalvelukseen, sanottiin, mutta oikeastaan neuvottelemaan.\n\nKauan he olivat malttaneet mieltänsä, ja kätkettynä paloi tuli\nvieläkin. Oli ensin sovittava naapurien kanssa, ja sentähden tänään\ntuli ainoastaan miehiä Ison-Kyrön kirkolle.\n\nMutta sinne tuli myös eräs nuori mies, johon kaikkien katseet heti\nkääntyivät ja jonka ympärille kokoontui suuri joukko miehiä. Hän\noli kalpea ja näytti tuskin toipuneen kovasta taudista, mutta hänen\nsilmänsä paloivat, ja hänen puhuessaan puristivat talonpojat kätensä\nnyrkkiin ja nyökäyttelivät hyväksyvästi päitään toisilleen.\n\nHän oli Ilkka, Veeran mies. Nuijanisku oli saattanut hänet vain\ntainnuksiin, ja niinkuin kuollut koira oli hänet viskattu ulos Kaaran\npirtistä. Seuraavana yönä tuli hän tuntoihinsa ja ryömi metsään\npiilemään.\n\nMuuan puunhakkaaja vei hänet tölliinsä. Kauan taisteli hän elämästä\nja kuolemasta, mutta elämä voitti. Hän kuuli, että kaikki hänen\nomaisensa oli surmattu, ja silloin vannoi hän elävänsä ainoastaan\nkostolleen. \"Koko maa on nouseva niinkuin yksi mies\", sanoi hän, \"ja\nme kukistamme sortajamme\".\n\nKaikissa talonpoikain kokouksissa oli hän mukana; niinpä oli hän\ntullut Isoon-Kyröönkin.\n\nMonet talonpojista, jotka olivat äsken tulleet Ruotsista, kuuntelivat\nhäntä ja kertoivat sitten, että herttua oli neuvonut heitä omin käsin\nottamaan oikeutensa. Mielten kiihko yltyi yltymistään, ja saapuneen\nsotaväen näkeminen nostatti sen korkeimnailleen.\n\nMuuan talonpoika, joka aamulla oli ottanut muutaman ryypyn liikaa,\nhuusi hurjin elein: \"Olisi halaistava mokomain verikoirain vatsat ja\nkatsottava mitä he ovat syöneet meidän nähdessämme nälkää.\"\n\nToiset murisivat hyväksyvästi kerääntyen yhä tiiviimpään ryhmään.\n\n\"Mitä maksaa soittaa suutaan, tehkäämme totta tuumasta!\" huusi Ilkka\naikoen rynnätä vihollista vastaan. Mutta samassa alkoivat kellot\nsoittaa kirkkoon, ja verileikki täytyi lykätä.\n\nLieneekö jumalanpalvelus tyynnyttänyt mieliä vai liekö ensin tahdottu\nlähemmin tuumailla, mutta kirkonmenojen päätyttyä menivät Ruotsissa\nkäyneet lähettiläät ja muutamat etevimmät talonpojat oluttupaan\njatkamaan neuvotteluja. Ilkka puolestaan meni muutamain nuorten\npoikien kera toisaalle tuumimaan.\n\nMutta sotaväellä näytti jo olevan tuumansa tukussa. He syöksyivät\noluttupaan, kävivät talonpoikain kimppuun, köyttivät heidän kätensä\nseläntaa ja veivät heidät nimismiehen taloon, mistä heidät seuraavana\npäivänä oli vietävä Turkuun, Klaus Flemingin käsiin.\n\nKotvan kuluttua sen jälkeen ympäröi nimismiehen talon joukko pitäjän\nnuoria miehiä. Ilkka kulki etukynnessä, hän mursi auki oven siihen\nkamariin, jossa talonpojat pidettiin vangittuina, köydet katkottiin,\nja sotamiesten kovasta vastarinnasta huolimatta pääsivät kaikki\nvapaiksi. Taistelun tuoksinassa oli muuan sotamies lyöty kuoliaaksi,\nja ylpeinä voitostaan palasivat talonpojat kotiinsa.\n\nNyt oli jää murtunut. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiiti linnun\nsiivin pitäjästä toiseen. Talonpojat olivat voitokkaasti taistelleet\nsotamiesten kanssa, ja se yllytti seuraamaan. Muutamat uudet\nkiristykset, joita samaan aikaan tapahtui, olivat öljyä tuleen, ja\nkapinan liekki leimusi korkealle.\n\nIlkka oli rientänyt Lapualle, jossa hänellä oli paljon ystäviä.\nSytyttäviä olivat hänen sanansa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin häntä\nseurasi pieni parvi huimapäitä miehiä, ja näiden kera ryösti hän\nkaikki talot, jotka olivat varustaneet ratsumiehiä.\n\n\"Nyt Kyröön!\" huusi Ilkka, ja hurja parvi ryntäsi taipaleelle.\nNimismiehet olivat talonpoikain pahimpia vihollisia. Lassi\nGregorinpojan talossa ainoastaan ryöstettiin, mutta kun he tulivat\nPietari Gumsen taloon, tämän \"pääkonnan\", joka oli ollut mukana\nVeeraa ja hänen äitiään surmatessa, ei Ilkan raivolla ollut mitään\nrajoja. Jos Pietari olisi ollut kotona, olisi hän nähnyt viimeisen\npäivänsä, nyt sai hän maksaa kaikella, mitä omisti.\n\nIkkunalasit, jotka siihen aikaan olivat niin kallisarvoiset ja\nmaaseudulla vielä harvinaiset, lyötiin rikki, vuoliaisorret ja\nkurkihirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto\nensimäisellä tuulenpuuskalla putoaisi sisään ja murskaisi\nsisälläolijat, ja lopuksi hakattiin lehmien päät ja pantiin yksi\nkuhunkin ikkunaan kita ammollaan.\n\nTaipaleella hävitettiin monia muitakin nimismiesten taloja, ja\nne, jotka asettuivat vastarintaan, joutuivat osaksi talonpoikain\nmaalitauluiksi tai hukutettiin heidät jään alle. Ilkka oli paras\nmies hirmuja keksimään; hän aivan janosi verta, mutta ei säästänyt\nomaansakaan.\n\nTämän retken jälkeen seurasi aselepo. Oli sovittava, mihin edelleen\nryhdyttäisiin, ja neuvottelut alkoivat.\n\nTähän aikaan oli uusi vouti asetettu Etelä-Pohjanmaalle,\nhänen nimensä oli Abraham Melkiorinpoika ja pidettiin häntä\nsalakatolilaisena. Suurella pauhulla kehoitti hän talonpoikia\npysymään siivolla ja lupasi heille kuninkaan nimessä vapauden\nlinnaleiristä ja kaikesta sorrosta.\n\nMutta talonpojat epäilivät pirullisia juonia eivätkä häntä uskoneet.\nMitä merkitsivät kuninkaan lupaukset, sillä Fleminghän kuitenkin\noli Suomen mahtavin mies. Hän rankaisisi säälimättömästi, sen he\ntiesivät, sentähden oli parasta taistella ja kuolla maansa puolesta.\n\nPitkien neuvottelujen jälkeen päättivät he jakautua kolmeen joukkoon,\njotka eri teitä ryntäisivät toisiin maakuntiin, yllyttäisivät kansaa\nkukistamaan kaikki esteet tieltään, ja vihdoin kaikki yhtyisivät\nvallatakseen Turun linnan, \"vaikkapa heidän olisi revittävä\ntiilikivet irti hampaillaan\", ja ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi.\nAateliston ja sotaväen kartanot oli matkalla tuhottava; ainoastaan\nmuutamia sai säästää, näiden joukossa varsinkin Liuksialan, jossa\nEerik kuninkaan leski vielä asui.\n\nAinoastaan Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan asukkaat olivat alussa\nliittyneet kapinaan, mutta näistä pitäjistä lähti joka mies, eivät\nedes rujot ja rammatkaan jääneet kotiin.\n\nJoulukuun alussa lähti liikkeelle joukko, jonka oli nostatettava\nkapinaan myös Savo, Häme ja pohjoinen kolkka Satakuntaa. Sen johtaja,\nMartti Vilpunpoika, oli kotoisin Lapualta. Viidenkymmenen miehensä\nkeralla retkeili hän läpi aarniometsien, joissa ei ollut mitään\npelättävää, ja edeltäpäin oli määrätty, että heti kun Rautalammin,\nLaukaan ja Sysmän kansa oli saatu mukaan, oli kaikkien tultava\nPirkkalaan yhtyäkseen pääjoukkoon.\n\nTätä johti itse Ilkka, josta koko sota sai nimenkin. Kahdeksisen,\nyhdeksisen sadan miehen kera marssi hän Ilmajoelta tavallista\ntalvitietä ja saapui itse jouluaattona Pirkkalan pitäjään. Joulupäivä\naiottiin levätä, ja kun aamulla anivarahin kellot kutsuivat\nhartauteen, riensivät vieraatkin kirkkoon.\n\nIlkka oli muiden mukana ja oli mennyt melkein keskelle valaistua\nkirkkoa. Hänen sielunsa täytti niin kostonhimo ja verenjano, että hän\nvain hajamielin kuunteli evankeliumia, jota saarnattiin.\n\nSattumalta tuli hän luoneeksi silmänsä sivulleen. Siinä seisoi Veera,\nja tämän silmät tuijottivat häneen samanlaisella kauhun ilmeellä,\njoka varmaan oli hänenkin silmissään. Oliko se harhanäky, unikuva,\nvai elikö hän?\n\nVäentungoksessa syntyi hieman liikettä... ja seuraavassa tuokiossa\noli näky kadonnut.\n\nHän tahtoi nähdä sen vielä kerran ja tunkeutui väkijoukkoon, mutta\nse oli poissa. Sivuovesta tuli hän ulos kirkkomäelle; kuu oli vielä\nkorkealla taivaslaella, oli kirkasta kuin päivällä, mutta valo oli\nsentään aavemaisen kaameaa, ja hän tähysteli ympärilleen aroin\nkatsein...\n\nTuolla seisoi Veera jälleen, hautaristiin nojaten... Mihin oli nyt\njoutunut miehen hurja rohkeus? Hän vapisi kuin haavanlehti, mutta\naave ei liikahtanut paikaltaan... näytti melkein odottavan häntä...\n\n\"Veera!\" huusi hän hiljaa; sana tuli tuskin kuuluvana hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Mitä tahdot minusta?\" kysyi aave.\n\n\"Elätkö sinä, Veera, vai oletko kuollut?\"\n\n\"Kuollut sinulle... näkymätön on johdattanut minut tänne, mutta minun\nhetkeni ei ole vielä tullut... näen verta ja kauhuja ympärilläni...\nkuulen henkiääniä, jotka valittavat ja huutavat! Murha ja poltto on\nkauhistus puhtaille sydämille... näen sinut veren tahraamana, Ilkka,\nkäänny takaisin!\"\n\n\"Takaisin, kun on kostettava! Sinä olet kummitus, joka olet ottanut\nVeeran hahmon.\" Hän tahtoi rientää aaveen luo, mutta kompastui\njohonkin kantoon. Ja kun hän nousi, oli näky poissa.\n\nYmmällä ja kiihdyksissään harhaili Ilkka ympärinsä. Hän oli nähnyt\nnäyn, mutta selittää ei hän sitä voinut, eikä hänen ajatuksiaan\nsaanut sodasta vetää pois mikään. --\n\nSillä välin oli kolmas kapinoitsijain joukko Martti Tommolan johdolla\nretkeillyt Mustasaaren pitäjään, missä heidän tarkoituksensa oli\nvangita Abraham Melkiorinpoika. Mutta tämä sai ajoissa varoituksen ja\npääsi pakoon.\n\nNäky, joka Ilkalla oli ollut, vaikutti toisin kuin olisi odottanut...\nVeera olisi kehoittanut häntä taisteluun, uskoi hän, ja jos\nmahdollista rynnisti hän tästedes entistäänkin rajummin; vaikka\nyksinkin tahtoi hän vapauttaa Suomen sortajistaan.\n\nHän lähetti nopeita viestinviejiä maan eteläisiin seutuihin ja\nkehoitti olemaan valmiina. Itse lähti hän Hämeeseen, ja hänen tuliset\npuheensa nostattivatkin kansan itsetunnon hereille. Talonpojat\nkohottivat päätänsä ja sanoivat pelottomasti Savonlinnan päällikölle,\nGötrik Finckelle, että kun pohjalaisten lähettiläät tulevat heidän\nluokseen, seuraavat he mieluummin rakkaita maanmiehiään kuin kuolevat\nnälkään.\n\nGötrik Fincke oli kelpo mies ja rahvaan todellinen ystävä, mutta hän\ntunsi kapinan seuraukset ja neuvoi heitä pysymään hiljaa, muuten\nolisi hänen pakko lähettää heitä vastaan muutamia tuhansia sotureita\nja joutsimiehiä.\n\nMitkään neuvot ja esitykset eivät auttaneet; kapina levisi\nRautalammilta yhä etelämmäksi pitäjästä pitäjään, lähdettiin mies\ntalosta, mutta ilman johtajia, ilman suunnitelmaa ja järjestystä\nsyöksyivät talonpojat eteenpäin niinkuin hurjat ryövärijoukot,\nryöstivät ja polttivat ja tilaisuuden sattuessa heittäytyivät hurjiin\njuominkeihin ja mässäämiseen.\n\nGötrik Fincke teki kaiken voitavansa saadakseen heidät järkiinsä,\nmutta kun se ei auttanut, lähetti hän sotaväkeä heitä vastaan.\n\nMutta liekki oli tuskin sammutettu yhtäällä, kun se leimahti\ntoisaalla, ja niin uhkaavana, että linnan päällikkö katsoi\nneuvokkaimmaksi pyytää apua Viipurista ja Käkisalmesta, ja kun se\nviipyi, täytyi hänen lähettää oma linnaväkensä talonpoikia vastaan.\nKuten tavallisesti hajoitettiin nämä pian, ja he retkeilivät sitten\neri tahoilla ryöstellen ja tehden tuhojaan.\n\nKun apujoukot kohta sen jälkeen saapuivat, pantiin toimeen ajojahti\ntalonpoikia vastaan. Nämä pakenivat metsiin, mihin olivat jo\nedeltäpäin vieneet kaiken irtaimen omaisuutensa.\n\nSotaneuvottelussa, joka pidettiin Savonlinnassa, tuumittiin, millä\nkeinoin niskoitteleva kansa oli taltutettava. \"Se on tullut kuin\nkulkutauti\", sanoi Götrik Fincke. \"Jokainen pitäjä tahtoo koettaa\nvoimiaan, mutta laita, että hätä lievenee, niin kapinanhalukin\nkatoaa.\"\n\nToisin ajatteli Klaus Fleming. Että he uskalsivatkin tiristä...\nsellaista ei saattanut sietää! Mitäs siitä, jos kuolivat nälkään tai\nviluun? Jollei heistä saattanut olla hänelle hyötyäkin, olisi hän\nhävittänyt sukupuuttoon koko kurjan joukkion, joka uskalsi napista\nhänen tahtoaan vastaan.\n\nAnnettiin käsky, että sotaväki oli koottava yhteen. Nyt tahtoi marski\nitsekin olla mukana leikissä.\n\nTalonpoikaisjoukot kasvoivat lakkaamatta, Ilkka oli väsymätön uutta\nväkeä kokoamaan. \"Me voitamme heidät väkirysyllä\", sanoi hän. Ja\nniin suuri oli hänen intonsa teho, että tuhannet lyöttäytyivät hänen\nmukaansa. Tämä pääjoukko leiriytyi Nokian kartanoon, missä se viipyi\nmuutamia päiviä.\n\nJa nyt alkoi ottelu, joka nuijasodan nimellä on tunnettu niin\nSuomessa kuin Ruotsissakin.\n\nMuutamia satoja ratsumiehiä lähetettiin kukistamaan talonpoikia\nNokialle. Mutta Ilkka ja hänen miehensä taistelivat niin pelottomalla\nrohkeudella, että sotamiesten oli urhean vastarinnan jälkeen pakko\nlähteä pakosalle.\n\nKlaus Fleming oli jo ennemmin lähtenyt koko sotavoimansa kera\nTurusta ja riensi pikamarssissa Satakuntaan. Hänellä oli mukanaan\nneljä lippukuntaa jalkaväkeä, ja ratsuväkeä vahvistettiin matkalla,\nniin että hänen koko voimansa nousi 3,000 mieheen. Muutamia järeitä\ntykkejä seurasi mukana.\n\nHuittisissa kohtasi hän pakenevia sotamiehiä ja sai nyt vasta\ntietää heidän tappioistaan. Hänen kyseltyään opastivat he hänet\ntalvi-oikotielle, jota päästiin Pirkkalan pappilaan, ja siellä\neroitti heitä vain kaita selkä pohjalaisten leiristä.\n\nSeuraavana päivänä oli tuima taistelu. Heti sen alussa sai Ilkka\nluodin oikeaan käsivarteensa. Hän vaipui maahan, mutta toipui pian\nja käytti sitten vasenta kättään. Monta talonpoikaa kaatui, mutta\nvoittoa ei kumpikaan puolue saavuttanut. Ja heti, kun pimeä päätti\ntaistelun, lähetti marski Abraham Melkiorinpojan neuvottelemaan\ntalonpoikain kanssa. Ehtoina oli, että Ilkka ja muut johtajat\njätettäisiin marskin käsiin jo seuraavana päivänä, talonpojat sitä\nvastoin vapautettaisiin linnaleiristä, kunnes kuningas vastaisuudessa\nratkaisi riidan Ruotsin lain mukaan.\n\nEhdotus vaikutti syvästi talonpoikain mieliin; eiväthän he muuta\nolleet tahtoneetkaan. Turhaan sanoi Ilkka, että se oli pelkkä juoni,\nmuutamat uskoivat häntä, toiset eivät, ja niin jouduttiin riitaan.\nHyvin monet tahtoivat lähteä kotiin, luottaen marskin lupauksiin,\nja kun Ilkka näki heidän olevan enemmistönä, nousi hän ratsaille ja\nlähti tiehensä. Hän ei tahtonut antautua marskin käsiin.\n\nPakoittaakseen talonpojat päätökseen laukaisutti Klaus herra pari\ntykkiä Nokialle päin, ja kun luodit lentelivät läpi seinien,\npelästyivät pohjalaiset niin, että lähtivät päätäpahkaa pakoon.\nHeidän onnettomuudekseen oli muuan heinälato syttynyt palamaan,\nja tulen loimossa nähtiin heidän pakonsa. Marski soitatti heti\nhälyytyksen, ja ratsuväki sai käskyn ajaa heitä takaa.\n\nPakenevat olivat tuskin ehtineet parin peninkulman päähän Nokialta,\nkun ajajat tavoittivat heidät. He kulettivat mukanansa kaiken\naateliskartanoista ryöstämänsä saaliin, mutta kun nyt oli henki\nvaarassa, saivat maalliset mennä menojaan. Niinpä nähtiin viljan\nvaluvan pitkin tietä, tyynyjen höyhenet liitelivät ilmassa ympärinsä,\nja kaikki muukin syydettiin re'istä. Siten keventyneinä lasketettiin\nmetsiin, missä oli mahdollisuus pelastukseen.\n\nMonet talonpojista kuitenkin joko surmattiin tai vangittiin ja\ntakaa-ajoa jatkettiin puolitiehen metsänummen, joka kahdentoista\npeninkulman pituisena eroitti Pohjanmaan Satakunnasta.\n\nMutta marskin tarkoitus ei suinkaan ollut, että eloon jääneet\npääsisivät niin helpolla. Pirkkalan kylä ryöstettiin ja poltettiin,\nja Abraham Melkiorinpoika lähetettiin pienemmän joukon kera ottamaan\nkiinni talonpoikaisjoukon johtajia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMissään ei linnaleiristä oltu niin katkeroituneita kuin\nRautalammilla; erittäinkin Kivijärven, Vastingin ja Saaren kylissä\npaloivat asujamet halusta tarttua aseihin. Kun sentähden Martti\nVilpunpoika muutamia viikkoja ennen joulua tuli tänne tuoden kirjeen,\njonka sanottiin olevan Kaarle herttuan kirjoittaman ja joka sisälsi\nkehoituksen, että jokainen Suomen mies marssisi Turkua vastaan ja\nmarskia kukistamaan, ja lupauksen viiden vuoden veronvapaudesta\njokaiselle talonpojalle, silloin nousi koko pitäjä kuin yksi mies.\n\nMartti Vilpunpojan johdolla marssivat he Savoon, mutta kohtasivat\nsiellä melkoisen sotavoiman Eerik Jönsinpojan johdolla ja joutuivat\nsurkeasti tappiolle. Tuskin 200 talonpoikaa pääsi hengissä pakoon;\nnämä olivat jälleen kerääntyneet yhteen ja aikoivat lähteä kotiin,\nkun heidän luokseen juoksi muuan sotamies ja kertoi, että Sairilassa\noli suuri ratsumiesparvi pakomatkalla, paljon muonaa mukanaan. He\nolivat tehneet vääryyttä sotamiehelle, ja sentähden tahtoi hän kostaa.\n\nTalonpojat katselivat epäröiden toisiinsa.\n\n\"Sinä voit olla petturi, sinä\", sanoivat he hänelle.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni antaa ainoankin käsivarteni, jos saisin\nlyödä muutamia vihollisia\", virkahti Ilkka, joka oli heidän\njoukossaan.\n\n\"Mutta onhan pyhäkin.\"\n\n\"Rukousuhriksi teurastan jonkun Flemingin pojista.\"\n\nLuultavasti hyvän ruokaveron toivo vaikutti ratkaisevasti asiaan,\nsillä lyhyen neuvottelun jälkeen päättivät talonpojat seurata\nilmiantajaa.\n\nTämä tahtoi ainoastaan näyttää tien ja itse rientää edeltä.\n\n\"Siitä ei tule mitään\", sanoi Ilkka. \"Sinä menet edeltä, ja minä\nseuraan kintereilläsi. Jos vikuroit vähintäkään, isken puukkoni\nselkääsi.\"\n\nMies kalpeni, mutta sanoi nauraen, että ainahan sai lihavampiakin\nteuraita kuin hänet.\n\nKulkue lähti liikkeelle; retki suunnattiin Mikkelin kirkkotarhaan.\n\n\"Heillä on parhaallaan kirkossa jumalanpalvelus\", sanoi ilmiantaja.\n\"Kasaantukaa kirkon taa, niin voitte hyökätä heidän selkäänsä, kun he\ntulevat kirkosta... minä hiivin sisälle nähdäkseni, miten pitkällä he\njo ovat.\"\n\n\"Ja minä hiivin jälestäsi; me molemmat emme voi erota.\"\n\nSanottu ja tehty, mutta kun Ilkka tuli kirkkoon ja näki sen sotaväkeä\ntäpötäytenään, silloin ymmärsi hän mitä oli tekeillä ja riensi ulos\njälleen.\n\n\"Petosta!\" huudahti hän. \"Mutta me myymme kalliista henkemme.\"\n\nMelkein samassa syöksyivät sotamiehet kirkosta, ja nyt alkoi mitä\nhurjin taistelu. Talonpojat tekivät vähälukuisinakin mitä urhokkainta\nvastarintaa, ja heillä oli edullinen asemakin. Mutta kun sotamiehet\nuhkasivat sytyttää kirkon tuleen, suostuivat he kuuntelemaan näiden\nrauhanehtoja. Ne olivat, että talonpojat luopuisivat aseistaan ja\nantautuisivat kaikki vangeiksi; mitään vahinkoa ei heille tehtäisi\nhengen eikä jäsenten puolesta. Hieman neuvoteltuaan he suostuivat ja\njättivät aseensa mielisuosiolla.\n\nTuskin oli tämä tapahtunut, kun sotamiehet villipetojen tavoin\nsyöksyivät aseettomain vastustajainsa kimppuun, ja nyt alkoi\nteurastus, jonka kuvaileminen olisi liian inhottavaa.\n\nMelkein ihmeen kautta oli Ilkka päässyt elävänä kirkkotarhasta. Mutta\nnyt ei häneltä puuttunut ainoastaan toinen käsivarsi, vaan jalkakin\noli ammuttu poikki, ja sitä laahasi hän jälessään ryömiessään pakoon\nniin pian kuin voi.\n\nNiistä pelästyneistä naisista, jotka vasta taistelun päätyttyä\nuskalsivat lähteä kirkosta, kulkivat monet hänen lähitseen.\n\n\"Antakaa minulle puukko\", läähätti hän, \"että voin tehdä lopun\nkurjasta elämästäni, ennenkuin he saavat minut vangikseen\".\n\n\"Sitä voit pyytää hullulta Veeralta, joka tulee tuolta.\"\n\n\"Veera!\" jupisi hän.\n\nSamassa kumartui nainen hänen ylitseen. \"Ilkka, enkö varoittanut\nsinua?\"\n\n\"Tuleeko vainaja minua noutamaan?\"\n\n\"Täällä on johtaja!\" huusi samassa muuan lähestyvistä sotamiehistä.\n\"Hänet on vietävä marskin luo.\"\n\n\"Ei, vaan teloitettava heti!\" huusi toinen.\n\n\"Polttakaamme hänet!\"\n\nNiin huutelivat sotamiehet kilvan.\n\n\"Veera!\" sai Ilkka suurimmalla kauhulla huuliltaan.\n\nVeera aprikoi tuokion. Mutta kohta oli hän pistänyt veitsen, jota\naina kantoi vyöllään, syvälle ensimäisen miehensä rintaan.\n\n\"Miksi teit sen? Hän kuului meille.\"\n\n\"Teillä on niin monta muutakin\", vastasi Veera. \"Tämä kuului\nyksistään minulle.\"\n\n\"Hullu Veera!\"\n\n\"Antakaa hänen olla!\"\n\nVäristen vetääntyivät he syrjään. Hulluus kammotti näitä raakoja\nihmisiä.\n\n\"Hullu Veera\", toisti hän itsekseen. \"Pääni meneekin pyörälle... he\novat oikeassa; kaksi olen murhannut, kuka on oleva kolmas? Toivoisin\nsen olevan hänen, joka on saattanut minut kiroukseen.\"\n\nHän alkoi kaivaa hautaa. Kun voimat pettivät, istuutui hän hetkiseksi\nmaahan ja alkoi sitten työnsä uudelleen, kunnes hauta vihdoin oli\nriittävän syvä. Silloin kantoi hän ruumiin siihen, pani käsivarret\nrinnalle ja virkkoi hiljaa:\n\n\"En ole sinua pettänyt tieten tahtoen, luulin sinut kuolleeksi ja\nsentähden menin naimisiin sen kanssa, jota rakastin. Elä ole vihainen\nminulle, kun kohtaamme jälleen... tuskiasi ja hätääsi säälien päätin\npäiväsi, mutta koskaan, koskaan en ole sitä tekoa unhoittava.\"\n\nSen jälkeen rukoili hän, että Jumala antaisi vainajalle anteeksi\nkaiken, mitä tämä oli rikkonut, ja soisi hänelle vaikkapa\nhalvimmankin paikan taivaassaan; kaiken hyvän ja kauniin näkeminen\nsiellä ylhäällä tekisi hänet kyllä paremmaksi. Sitten loi hän haudan\numpeen ja kulki hiljaa pois -- se päivätyö oli päättynyt.\n\n\n\n\n20.\n\nKUOLINVÄRÄHDYKSIÄ.\n\n\nMikkelin taistelu oli tehnyt lopun nuijasodasta Savossa. Siellä\nvallitsi nyt kaikkialla haudanhiljaisuus, ja nälänhätä sai tästedes\nrauhassa jatkaa julmaa työtään.\n\nMutta monet eivät olleet vielä olleet mukana taistelussa, ja\nKaarlepyyn lähistöön oli kerääntynyt talonpoikaisjoukko, joka nousi\nmuutamiin tuhansiin.\n\nVakoilijoiltaan olivat he saaneet tietoonsa, että Abraham\nMelkiorinpoika tulisi kulkemaan sitä tietä, ja että hänen\ntarkoituksensa oli tuoda 600 miestä linnaleiriin heidän luokseen. Se\noli estettävä ja Abraham herralle oli maksettava kaikki paha, mitä\nhän oli tehnyt.\n\nKirkkomäen eteläpuolella leveni avara niittymaa, mutta pieni\npuro, joka katkaisi maantien, peitti keväin ja syksyin tullessaan\ntulvilleen koko niityn veden alle. Tänne asettuivat talonpojat\nväijyksiin pensaikkoon molemmin puolin tietä.\n\nKulovalkeana levisi tieto, että hän lähestyi. Yhtä vihattu kuin\npelätty vouti teki taivalta reellä koko väkineen. Laskettiin, että\nhe päivän laskussa saapuisivat Kaarlepyyn kirkolle. Ja niin kävikin;\nhämärissä alkoi kuulua kulkusten kilinää, ja kohta sen jälkeen\nnäkyivät reet, parisenkymmentä sotamiestä kussakin.\n\nNiinkuin metsän villipedot syöksyivät talonpojat heidän kimppuunsa.\nEnimmät heistä hakattiin maahan, ennenkuin ehtivät nousta\nvastarintaan.\n\nTalonpoikain johtaja, Hannu Krankka, ryntäsi Abraham herran kimppuun,\nsillä tämän upea susiturkki oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän riisti\nturkin ja veti sen yllensä.\n\nPimeni pimenemistään, ja talonpojat, jotka luulivat, että voudin\nturkki verhosi voudin ruumiin, alkoivat piestä sitä niin olan takaa,\nettä Hannu Krankka töin tuskin pelasti henkensä. Vouti onnistui\npääsemään pakoon, mutta koko hänen joukkueensa heitettiin avantoihin\nja hukutettiin.\n\nSaavutettua voittoa oli käytettävä hyväkseen, ja nuijajoukko levisi\nkautta koko Pohjanmaan ja surmasi kaikkialla marskin palvelijat ja\nkannattajat. Retkillään he tietysti elivät ryöstöstä ja rosvoilusta;\ntykkejä ja ampumatarpeita tuotiin Oulun linnasta aina Kyröön saakka.\n\nMutta ajanoloon syntyi nuijajoukon keskuudessa eripuraisuutta. Lapuan\nja Ilmajoen miehet tahtoivat koettaa onneaan suomalaista ratsuväkeä\nvastaan, mutta pohjoispohjalaisilla ei ollut lainkaan halua siihen;\nmuonavarat olivat lopussa, ja he ikävöivät jälleen kotiin.\n\nSilloin tuli entinen lainlukija Israel Laurinpoika heidän luokseen.\nHän ei ollut näkevinään niitä synkkiä katseita, joita häneen luotiin,\nvakuutti olevansa talonpoikain ystävä ja kehoitti innokkain sanoin\nheitä pysymään yksimielisinä. Marskin saattoi odottaa tulevan milloin\ntahansa, ja oli varmaa, että tällä kertaa oli voitto oleva heidän.\n\nTalonpojat kuuntelivat, hän imarteli heidän turhamaisuuttaan, ja\nhänen kehoituksestaan jatkoivat he leirinsä lujittamista parhaansa\nmukaan.\n\nKlaus Fleming oli paikoillaan leirissään Tammerkosken kylässä ja\ntäältä jakeli hän käskyjään. Talonpoikia oli kohdeltava äärimäisellä\nankaruudella, se oli ainoa keino heidän niskojensa notkistamiseksi,\nsanoi hän. Silloin saapui tieto uudesta nuijajoukosta ja niistä\nvarotoimista, joihin hänen miehensä olivat ryhtyneet. Ja Fleming\nhymyili partaansa, talonpojat olivat kuin hänen vallassaan.\n\nHelmikuun 18 päivänä lähti hän liikkeelle, marssi läpi Satakunnan ja\nleiriytyi Ilmajoelle.\n\n\"Hetki on käsissä\", huusi Israel Laurinpoika. \"Me teemme äkkirynnäkön\nja lyömme koko leirin, ennenkuin he ovat ehtineet hieroa untakaan\nsilmistään.\"\n\nSe oli talonpoikain mieliin, ja helmikuun 24 päivänä, pyhän Mathiaan\npäivänä läheni talonpoikaisjoukko päivän ensi koitossa Ilmajokea.\n\nTalonpojat olivat yötä myöten juoksujalkaa taivaltaneet puoli\nkuudetta peninkulmaa, samalla raahaten Oulun linnasta ryöstämiään\ntykkejä mukanaan. Ei ihme siis, että he myöhästyivät, että he olivat\nuupuneet, ja että heidän aikeensa yllättää vihollisten leiri raukesi\ntyhjiin.\n\nKun marski näki nuijajoukon, komensi hän ratsuväkensä aseihin ja\ntaistelujärjestykseen. Sen jälkeen lähetettiin viesti talonpojille;\ntahtoivatko he antautua hyvällä?\n\n\"Emme\", huusivat he, \"emme niin kauan kuin veri virtailee lämminnä\nsuonissamme!\"\n\nMarski lähetti vielä parven ratsumiehiä tarjoamaan sovintoa. Mutta\nsilloin talonpojat laukaisivat tykkinsä, ja viisi ratsumiestä kaatui.\n\nTäten oli verinen taistelu alkanut. Marski oli jakanut väkensä\nkolmeen osaan, joista molemmat siivet lähtivät saartamaan\nnuijajoukkoa. Marski itse johti keskustaa.\n\nIsrael Laurinpoika oli kadonnut, eivätkä talonpojat osanneet muuta\najatellakaan kuin lähteä suoraan vihollista vastaan. Täten ratsuväki\nvoi heidät helposti saartaa umpikujaan, ja sillä oli myös suuremman\nsotakokemuksen edut puolellaan.\n\nMarskin johtama pääjoukko oli hirmuinen, ja taistelun tulos oli\nkauhea tappio talonpojille. Viisisataa vankia joutui vihollisen\nkäsiin, muut joko pakenivat metsiin tai jäivät kaatuneina\ntaistelukentälle.\n\nKun ei ollut enää mitään vihollisia lyötävänä tai ajettavana takaa,\nannettiin merkki peräytymiseen, ja sotamiehet palasivat iloisina ja\nhilpeinä leiriin täysien oluttuoppien ääressä tarinoimaan helposta\npäivätyöstään.\n\nMarskilla oli asuntonsa pappilassa ja sinne käveli hän yksin. Synkät\najatukset täyttivät hänen sielunsa, ja vastoin tavallisuuttaan ei hän\nvoinut iloita viekkaudella saavuttamastaan voitosta.\n\nHelmikuun tuulenviima ajeli pilviä vinhaa vauhtia. Kuu pilkahti\nväliin esiin, heti taasen kadoten. Oli melkein pimeä marskin astuessa\nrakennukseen. Muutamat pelästyneet palvelijat kyselivät hänen\nkäskyjään. Pappi oli mennyt ulos katsomaan, eikö kenties joku kuoleva\ntarvinnut hänen apuaan.\n\nMarski viittasi palvelijat tiehensä ja meni kamariin ja istuutui\nloimottavan takkavalkean ääreen. Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka,\nmutta hän ei siihen koskenut. Rypistynein kulmin hän tuijotti tuleen,\nja lujasti yhteen puristuneet huulet ilmaisivat, miten katkerat\najatukset täyttivät hänen sielunsa.\n\n\"Kirottu herttua!\" jupisi hän. \"Talonpoikain uppiniskaisuus on hänen\nvaikutustaan -- tulisipa hän vain tänne... silloin saisi hänkin\nheidän kohtalonsa; valtionkavaltaja hän on, ja sentähden...\" hän\nheristi nyrkkiään.\n\n\"Sentähden, Kaarle, vannon että sinä olet saava surmasi minun\nkädestäni.\"\n\nHän hypähti pystyyn -- uneksiko hän vai eikö tosiaan toistettu sanat:\n\"sinä olet saava surmasi minun kädestäni\" ylhäältä ja alhaalta ja\nkaikkialta hänen ympäriltään.\n\nTakkavalkean loimossa hän silmäsi ympärilleen... huoneessa ei näkynyt\nketään. Klaus Fleming ei tuntenut pelkoa lainkaan, mutta tunsi\nsellaista ahdistusta, että hän aivan häpesi.\n\n\"Kuvitteluja!\" puuskahti hän ja päästi pitkän, kaikuvan naurun. Mutta\nkun hän siihenkin sai kymmenkertaisen vastauksen, ei hän tarttunut\nmiekkaan, vaan pöydän reunaan.\n\nKotvan seisoi hän hiljaa, sitten lähti hän nopeasti pihalle.\n\nKuu oli äsken pilkahtanut pilvistä esiin ja valaisi nyt kirkkaasti\nkamalan taulun. Kylä oli tuhkana, lumivaippaa peittivät ruumiit ja\nverilätäköt, loitompaa näkyi erämaa, ja kaikkialla vallitsi kamala\nkalman hiljaisuus.\n\nMarski ei ollut koskaan tuntenut liikutusta sellaisia tauluja\nnähdessään, ja häntä kummastutti tuntiessaan nyt aivan pahoinvointia.\n\nEikä edes näkynyt elävää sielua... Kyllä sentään -- kaukaa tien\npolvesta näytti joku olento lähestyvän pappilaa... Klaus herra ei\nvoinut eroittaa, oliko se mies vai nainen. Mutta olento laahusti\nhitaasti eteenpäin, näytti melkein kuin se raahaisi jotakin\njälestään... Nopeasti se pyörähti oikealle, ohi pappilan.\n\nAivankuin jonkin salavaiston vetämänä lähti Klaus herra samaan\nsuuntaan, mutta hänen ärjäisystään: \"seis\" ei mies -- puvustaan\npäättäen oli hän mies -- näyttänyt välittävän mitään, vaan kulki yhä\neteenpäin ja laahasi jälessään lukematonta joukkoa hienonhienoja\nketjuja. Nämä riippuivat kiinni olkapäissä, käsivarsissa, päässä, ja\nhänen päästämänsä ähkyvät äänet todistivat taakan raskautta.\n\nSuuttumus ja kenties uteliaisuus joudutti marskin askeleita, mutta\nmerkillistä kyllä oli hänen vaikea tavoittaa ihmeellistä hahmoa.\nVihdoin se pysähtyi ja iski maahan rautatangon, jota oli tähän asti\nkäyttänyt sauvanaan. Päähine valahti taakse ja paljasti kuihtuneet\nnaiskasvot, tukka lankesi suortuvina niille, mutta hän oli niin\nkiintynyt työhönsä, ettei pannut huomiota siihen.\n\n\"Etsitkö aarretta?\" kysyi marski tarttuen hänen käsivarteensa.\n\nNyt loi olento häneen palavat silmänsä. \"Minä tiesin, Klaus Fleming,\nettä sinä tulet\", sanoi hän. \"Olen kaksi kertaa kutsunut sinua.\"\n\n\"Kuka olet, mitä teet täällä, ja miksi laahaat näitä mukanasi?\"\n\nHän tarttui muutamaan vitjaan, mutta se tuntui niin raskaalta, että\nhän päästi sen heti.\n\n\"Haa!\" huudahti hahmo. \"Yhden ainoan kätyrisi syntitaakka on\nsinusta liian raskas. Mutta muista minun sanoneen, kerran saat\nkantaa ne kaikki, kaikki iankaikkisesta niin iankaikkiseen! Kansani\nhuutaa kirousta ja kadotusta sinulle, katso minä laahaan kirouksia\nja kostonhuutoja jälessäni, muutamain päivänkiertojen jälkeen\nheittääkseni kaiken sinun yllesi... Pian, pian on sinun hetkesi\nkäsissä; niinkuin varas yöllä olet sinä käynyt kansani kimppuun, olet\nryöstänyt, rääkännyt, murhannut Suomen kärsivällistä, oikeamielistä\nkansaa. Niinkuin varas yöllä on kuolema tekevä tyhjäksi kaikki sinun\naikeesi, naisen käsi on ne hajoittava tuuleen kuten pilvilinnat, ja\nkiitosrukous on nouseva kohden taivasta, kun Herran käsi lyö maahan\nPohjanmaan, Hämeen ja koko Suomenmaan kirotun vitsauksen!\"\n\nNiin mahtava oli ilmestys hänen edessään, niin painavat olivat sanat,\nettä pelätty sotapäällikkö ensi kerran tunsi itsensä aivan kuin\nhalvatuksi; hän ei kohottanut käsivarttaan, ei virkkanut sanaakaan,\nvaan katsoi, miten hahmo loittoni kuten oli tullutkin, laahaten\nvitjoja jälessään.\n\nKlaus Fleming palasi pappilaan, mutta juuri kun hän oli\nastumaisillaan eteiseen, suhahti nuoli häntä kohden. Se lävisti takin\nja tarttui selkään.\n\nHän juoksi takaisin pihalle ja tähysteli ympärilleen, mutta\nainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt.\n\n\"Kirottu noita, sinut on poltettava roviolla\", jupisi hän.\n\nNuoli oli niin pitkä, että hän saattoi sen vetää kädellään pois\nselästään. Haavassa oli kipua tuskin nimeksikään, ja pappi, joka otti\nhänet vastaan, ei saanut edes tietää, mitä oli tapahtunut. Marski\nkysäisi vain naisesta, mutta pappi ei tiennyt hänestä mitään. Hän sai\nsitten istua marskin luona koko yön, vaikkei mitään keskustelua saatu\nkäyntiin.\n\nSeuraavana päivänä saivat sotamiehet tavallisuuden mukaan ryöstää\nkuolleita. Se ilo heille suotiin, ja ainahan oli jotakin otettavaa.\n\nTaasenkin oli Fleming nöyryyttänyt Pohjanmaan kuuliaisuuteen, ja hän\nsaattoi sitä pidellä mielensä mukaan. Sukupuuttoon ei hän tahtonut\nrahvasta hävittää, se olisi ollut epäviisasta, talonpoikain oli\noltava vain hänen orjiaan ja vetojuhtiaan ja siten palveltava häntä\nja hänen aikeitaan.\n\nKarkein sanoin hän nuhteli pappeja, kun he eivät pitäneet kansaa\nparemmassa kurissa, ja omin käsin hän pieksi kiinniotettuja\ntalonpoikia ja käski heidän hampain pureksia uunin tiiliä.\n\n\"Te olette\", huusi hän, \"sillä tavoin aikoneet repiä Turun linnan,\nnäyttäkää nyt miten pystytte repimään tuota uuniakaan\". Ruoskaa\nsaatuaan saivat he sitten mennä.\n\nRyöstettyinä, nälkäisinä ja viluissaan saivat he laahautua kaukaisiin\nkoteihinsa, joihin he ikävöiden kuroittivat käsiään, vaikka hyvin\ntiesivät, että heitä sielläkin odotti nälkä ja kurjuus.\n\nKauempana ylämaassa ei tehty rangaistusretkiä, mutta marski\nkirjoitteli uhkaavia kirjeitä ja kehoitti talonpoikia ajattelemaan,\nmitä heidän rauhaansa sopi. Yleisesti inhotut ja kammotut voudit\npalasivat virkoihinsa, ne jatkoivat samaa hirmuhallitusta kuin\nennenkin, ja talonpojat pakoitettiin tekemään uskollisuudenvala.\nPohjoisimmat pitäjät sitä vastoin jätettiin omille hoteilleen;\nnähtävästi Flemingin palvelevat henget arastelivat mennä liian\nlähelle Ruotsin rajaa.\n\nKansan puolelta ei enää tarvinnut pelätä mitään, kenties yksi ja\ntoinen vielä loi ikävöiviä katseita Ruotsiin herttualta yksin apua\ntoivoen, mutta suuret joukot olivat ikäänkuin pelon ja kauhun\nlamauttamat ja kantoivat hoippuen sietämätöntä takkaansa.\n\nSuomessa samoin kuin Ruotsissakin oli nälänhätä hirveä. Hämeessä\njäivät pellot kylvämättä siemenen puutteessa, ja rahvaan täytyi syödä\nkaatuneet hevosensa pettuleivän keralla.\n\nSavonlinnasta kirjoitti Götrik Fincke: \"Joka pitäjässä haudataan\npäivittäin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kuolleet nälkään. Mutta\nlisäksi palaa raivoisissa liekeissä katkeroituneen kansan mieli.\nMilloinkaan ei ole Suomi niin kipeästi tarvinnut rauhaa! Jumala meitä\narmahtakoon!\"\n\nMutta huolimatta siitä, että kertomukset tästä rajattomasta\nkurjuudesta herättivät syvintä osanottoa kautta maan, paadutti Klaus\nFleming sydämensä ja hänen korvansa olivat kuurot rukouksille ja\nvalituksille.\n\nLiikutettuna tytärtensä rukouksista oli Ebba rouva pyytänyt, että\nsaisi lähettää viljaa, mutta marski oli jyrkällä kiellolla katkaissut\nkaikki sellaiset yritykset. Eikä ankara rouvakaan osoittanut paljoa\nsuurempaa lempeyttä tyttärilleen. Heillä ei ollut mitään oikeutta\nsekaantua maan asioihin.\n\n\"Se on julmaa ja sydämetöntä!\" huudahti Hebla, vanhin kauneista\nneitsyistä. \"Eikö ihmisellä saa olla mitään tunteita, kun on ylhäistä\nsyntyä?\"\n\n\"Kukaan ei voi sitä estää, mutta ei saa näyttää niitä\", virkkoi\nhiljainen ääni hänen lähellään.\n\nPunastuen loi hän katseen nuoren miehen silmiin, jotka lämpimästi\nkatselivat häntä.\n\n\"Kuinka uskallatte?\" Hän kohotti uhkaavasti sormeaan.\n\nNuori mies otti koko käden ja peitti sen suudelmilla.\n\nHän salli sen ja sanoi vain: \"Mitähän marski sanoisi?\"\n\n\"Surmaisi minut, mutta vähät siitä, rakkauteni seuraa minua kuitenkin\nhautaan!\"\n\nHebla huokasi. \"Kaikki täällä linnassa on raskasta ja ikävää,\nsentähden täytyy meidän pienen romaanimmekin päättyä surullisesti.\"\n\n\"Mikä onni, että saamme yhtyä kuolemassa!\" huudahti nuori mies\ntulisesti.\n\n\"Ei, kiitos, minä tahdon elää ja nauttia elämästä.\"\n\n\"Sinä et rakasta niinkuin minä.\"\n\n\"Minusta se on luonnollista. Hebla Fleming ei voi tuntea eikä\najatella samalla tavoin kuin ylioppilas Daniel Hjort.\"\n\n\"Hän on kylmä kuin jää\", virkkoi Daniel synkästi, \"minä taasen riudun\nrakkauden hehkuun\".\n\n\"Daniel parka\", virkkoi Hebla pannen kauniin kätensä hänen\npäälaelleen; \"en voi mitään sille, etten tunne samoin kuin sinä\".\n\n\"Käske minun mennä tieheni\", sanoi Daniel kätkien kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Ei, sitä en suinkaan tee. Eikö ole marskin tahto, että sinun on\nluettava minun ja sisarieni kanssa?\"\n\n\"Se on vienyt järkeni.\"\n\n\"Olen kuullut, että sellainen kuuluu rakkauden tapoihin\", sanoi Hebla\nleikitellen hänen hiuskiharoillaan.\n\nDaniel heitti päätänsä taaksepäin. \"Olen ainoastaan huvilelu\", sanoi\nhän.\n\n\"Ja opettajani, josta pidän\", lisäsi Hebla säteilevin katsein ja\nvaipui pieneen lepotuoliin.\n\nDaniel seisoi kuin lumottuna katsellen häntä.\n\n\"Laula jotakin, minä tahdon nukkua!\"\n\nDaniel lauloi uskollisesta rakastajasta, joka tahtoi uhrata\nhenkensäkin rakastettunsa puolesta. Se oli muuan hänen omista\ntilapäisrunoistaan, johon hän purki sielunsa hehkun.\n\nLaulu vaikeni. Nukkuiko neiti tosiaankin... Mutta kaunis hän oli!\nRuusuposket, tuuheat kulmakarvat, pieni, punainen, myhäilevä suu,\njoka oli hieman raollaan, ja kiharat, jotka olivat valahtanet\nvalkoiselle kaulalle ja liikahtelivat hiljaa.\n\nDaniel kääntyi pois, hänen päänsä meni pyörälle...\n\n\"Daniel!\" kuului hiljainen kuiskaus. Ja silloin oli maltti mennyttä\nkalua, hän syöksyi luo ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten.\n\n\"Hävytön, mitä uskallat tehdä?\" virkkoi Ebba rouva, joka samassa\nastui huoneeseen.\n\nDaniel Hjort syöksyi huudahtaen ulos huoneesta.\n\n\"Nukuin niin makeasti\", sanoi nuori neiti, \"ja luulin että se oli\nKatinka\".\n\n\"Totta kai\", vastasi Ebba rouva ankarasti. \"Tästä lähtien ovat luvut\nja laulut lopussa.\"\n\n\"Enpä juuri voi sanoa, että ne olisivat minua huvittaneetkaan.\"\n\n\"Sinä saat toistaiseksi pysyä huoneessasi!\"\n\n\"Onko minun kärsittävä sen tähden, mitä hän on rikkonut?\"\n\n\"Et ollut syytön sinäkään!\"\n\n\"En ole valinnut häntä opettajaksi.\"\n\n\"Sen teki isäsi! Mutta en voi luottaa sinuun?\"\n\nNuori neiti heitti päätänsä ylpeästi taapäin. \"Joku Fleming voi kyllä\nleikkiä sellaisenkin kuin Daniel Hjortin kanssa mutta ei koskaan\nsitoutua häneen\", vastasi hän.\n\n\"Nyt tunnen sinut tyttärekseni\", vastasi Ebba rouva häntä syleillen.\n\"Tästälähin luotan sinuun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietämättä mitään näytelmästä, jota näyteltiin hänen omassa\nkodissaan, ajatteli ja huolehti Klaus Fleming vain valtansa\nlujittamista Kaarle herttuaa, verivihollistaan vastaan.\n\nUrkkijoiltaan oli marski saanut tietoja olosuhteista Ruotsissa, ja\nhän oli aivan varma siitä, että herttua valmisteli ensi kesäksi\nsotaretkeä Suomeen. Marskin asia oli valmistaa hänelle lämpimät\ntervetuliaiset.\n\nJa sitten oli saatava kuningas taivutetuksi kauan ajateltuun sotaan\nRuotsia vastaan. Sotaväkeä oli vietävä sinne Puolasta ja Suomesta,\nja Sigismund oli väkivoimin ottava perintövaltakuntansa, jonka hänen\nsetänsä tahtoi häneltä riistää.\n\nKlaus Fleming hieroi tyytyväisenä käsiään; koskaan eivät olleet hänen\ntoiveensa olleet niin valoisat, ja hän tunsi voimiensa kasvavan\najatellessaan, miten paljon hän tulisi saamaan aikaan.\n\nMiehistöä ja muonaa koottiin Turkuun ja sen ympäristöön,\nsotalaivoihin laitettiin tykit, ja laivaston vahvistukseksi\nanastettiin kaikki kaleijat ja alukset mitä yhytettiin.\n\nKukaan ei muistanut nähneensä marskia niin hyvällä tuulella kuin\ntähän aikaan. Hän laski leikkiä Daniel Hjortin kanssa ja sanoi\ntahtovansa ottaa hänet mukaansa ensi sotaan, niin että hän saisi\nväriä poskilleen. Nyt näytti hän niin kalpealta, että saattoi\npeloittaa nuoret tytöt kirjalta.\n\nMaaliskuun loppupäivinä kysäisi hän kerran Ebba rouvalta, eikö tämä\ntahtonut matkustaa Pernajan kuninkaankartanoon. Hänkin tulisi sinne\npalausmatkaltaan Uudeltamaalta, jossa oli oivallinen satama suurempia\nlaivoja varten ja jota hän aikoi käydä katsomassa.\n\nEbba rouva oli halukas siihen, ja marski määräsi oman matkansa\nhuhtikuun 2 päiväksi. Hyvästiä jättäessään hän käyttäytyi sangen\nomituisesti ja virkkoi hymyillen, että hän varmaan keksisi jotakin\nhämmästyttääkseen heitä palatessaan kotiin.\n\nMatka kävi Turusta Kuitiaan, jossa hän kohtasi muutamia voutejaan.\nKeskustellessaan vei hän useita kertoja kätensä selkäänsä ja sanoi\ntuntevansa kipua, jollaista ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin.\n\nSeuraavana päivänä hän matkusti Uudellemaalle ja majoittui Pikkalan\nkartanoon, jossa hänellä oli hyviä ystäviä. Tultuaan vakuutetuksi\nsataman oivallisuudesta suostui hän jäämään Pikkalaan kokonaiseksi\nviikoksi pitääkseen oikein hauskaa. Nyt seurasi pidot toisensa\njälkeen, ja marski antoi näytteen oivallisesta ruokahalustaan, kun\nhän tavallisen ruokaveron lisäksi saattoi yksikseen syödä kokonaisen\nsiankinkun.\n\nLuultavasti oli hän usein ennenkin koettanut siten voimiaan, sillä\nKaarle herttualla oli tapana sanoa marskista, että \"siat saattavat\nkyllä syödä toisensa\". Mutta tällä kertaa hän sairastui, lieneekö\nse sitten johtunut liian voimakkaasta ateriasta vai muusta syystä.\nSeuraavana päivänä oli hän kuitenkin siksi toipunut, että saattoi\nreellä ajaa Pernajaan, jossa Ebba rouva häntä odotti.\n\nTäällä täytyi hänen uudestaan vetäytyä vuoteeseen. Tosin hän selitti,\nettei häntä mikään vaivannut, lojuihan vain siksi, ettei jaksanut\nolla pystyssä. Mutta seuraavana päivänä hän kertoi Ebba rouvalle\nnuolesta, joka oli ammuttu hänen selkäänsä... Se oli hieman turvonnut\nensin, mutta sitten pian sulautunut.\n\n\"Jonkun olisi pitänyt tarkastaa haava\", sanoi Ebba rouva. \"Nuoli oli\nvoinut olla myrkytetty.\"\n\nKlaus herra katsoi häneen ja kääntyi pois vastaamatta.\n\nMutta heikkous yhä lisääntyi, ja muutamain päivien kuluttua hän sanoi\nEbba rouvalle:\n\n\"Nuoli _oli_ myrkytetty; pohjalaiset kostavat puolestaan.\"\n\n\"Eikö ole mitään apua?\"\n\n\"Ei, muuta kuin kuolema... pohjalaiset ja minä olemme olleet yhtä\ntaipumattomat toisiamme kohtaan.\"\n\n\"Minä lähetän noutamaan apteekkaria.\"\n\n\"Ei, tulkoon kappalainen, nyt on hänen hetkensä tullut.\"\n\nTämä saapui rukouskirjoineen. Marski kuunteli tarkkaavaisesti\nlukemista, ja kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, otti hän jäähyväiset\npuolisoltaan ja sanoi: \"Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan,\nnytpähän nähdään, onko Herra Jumala toista mieltä.\"\n\nNämä olivat hänen viimeiset sanansa.\n\n\n\n\n21.\n\nUUSIA VOIMIA.\n\n\nIlolla sai Kaarle herttua sanoman Klaus Flemingin kuolemasta. Hän\noli tehnyt monia laskelmia, mutta menestys oli ollut epätietoinen.\nNyt oli vihdoin annettu merkki, tie oli auki. Uusia esteitä saattoi\nilmestyä, mutta pahin oli raivattu pois, ja Suomen sorrettu kansa\nraukka oli vapautunut vitsauksestaan.\n\nEnsi työkseen Kaarle kirjoitti avoimen kirjeen suomalaiselle\nsotapäällystölle, kehoittaen heti lakkauttamaan sietämättömän\nlinnaleirin. Aikeestaan tulla itse Suomen puolelle ei hän\nkirjoittanut mitään, mutta niin hyvin tämä kirjelmä kuin\nyksityistiedotkin Ruotsista ilmaisivat Suomen herroille, mitä heillä\noli odotettavissa.\n\nSillä välin Kaarle varustautui ripeästi sillä verukkeella, että kun\nkaikesta päättäen kuningas saattoi tulla keväällä, täytyi laivaston\nolla valmiina noutamaan häntä joko Danzigista tai Kalmarista.\nSalavinkaan oli hän kyllä hankkinut tiedon Puolasta, ettei\nkuningas ollut aikeissakaan tulla Ruotsiin ainakaan sinä vuonna;\nhän oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen kälyynsä, prinsessa\nKonstantiaan, eikä millään hinnalla tahtonut eritä tämän seurasta.\nMutta silloin hän joudutti varustuksia sitä suuremmalla innolla.\nHän kuletutti laivoihin suurimmat tykit mitä ne kantoivat, tarkasti\nväkensä ja latoi sen laivoihin. Ja sitten hän purjehti heti merille\npuolisonsa kera.\n\nElokuun 28 päivänä hän saapui Kastelholmaan, johon jätti puolisonsa.\nLaivasto oli mennyt edeltä Turun saaristoon, säikyttäen linnaväen\nnopeihin varustuksiin, senkin puolestaan. Muureja vahvistettiin ja\npariakymmentä nuijasodasta otettua vankia käytettiin töihin, härkiä\nja lehmiä ja uutisruista koottiin ympäristöstä linnan varastoihin ja\nniiden jauhamista varten hankittiin joukko jauhinkiviä.\n\nKaarle oli jo edeltäpäin lähettänyt uudelle Sigismundin määräämälle\nlinnanpäällikölle, Arvid Stålarmille, ja muulle päällystölle useita\nkehoituksia liittymään häneen. He pyysivät nöyrimmästi, ettei herttua\npanisi pahakseen, vaikka heidän herransa ja kuninkaansa palvelijoina\ntäytyi noudattaa tämän käskyjä.\n\nElokuun 20 päivänä alkoi herttuan aluksia parveilla kaikkialla Turun\nsaaristossa. Useita kartanoista ryöstettiin ja kaikki vastarinta\nrangaistiin kuolemalla. Samaan aikaan saapui viesti, että Hannu\nHannunpoika, Monikkalan herra, oli kokoamansa sotaväen kera tulossa\nHämeeseen.\n\nArvid Stålarm oli neuvoton. Jos Hannu Hannunpoika marssi Hämeenlinnaa\nvastaan, joutuisi linnoitus heti vihollisen käsiin, niin kurjassa\npuolustuskunnossa se oli. Jos hän sitä vastoin aikoi marssia Turkua\nvastaan, oli pelättävissä, että maakunnan rahvas liittyisi hänen\njoukkoonsa.\n\nAsema oli epätoivoinen, eikä ollut ketään, joka voisi sen pelastaa.\nMuinoin niin mahtava marski makasi kylmänä ja kankeana linnan\nkappelissa, johon hänet oli tuotu suurella juhlallisuudella.\nVaikkapa hänen levoton henkensä kenties harhailikin ympäri entistä\nhallitusaluettaan, näki se vain kauhukseen, kuinka hänen mahtava\ntyönsä meni pirstoiksi, voimatta sitä estää.\n\nMitäpä hyödytti nyt kehoittaa pappeja ja rahvasta täyttämään\nläänivelvollisuuttaan... Kaikki kuuntelivat korvat hörössä sitä\nmieluista uutista, että Hannu Hannunpojan alukset purjehtivat pitkin\nrannikkoa ja että heidät syyskuun 12 päivänä oli nähty Porin sataman\nedustalla. Jokainen saattoi käsittää, että Turku oli hänen matkansa\nmääränä.\n\nToisaalta tuli herttua itse. Jo syyskuun 6 päivänä oli laivasto\ntullut näkyviin Ruissalon ja Hirvensalon välisestä salmesta. Miten\nerilaisin tuntein suuntautuivatkaan sinne katseet!\n\nHerttuan kutsuun vastasi Stålarm, että kuningas oli kieltänyt häntä\nantautumasta mihinkään neuvotteluihin. Mutta kun laivasto läheni,\nlaukaistiin linnan tykit.\n\nMasto ammuttiin poikki herttuan omasta kaleijasta, mutta laivasto\nteki kaarroksen ja löysi sopivan ankkuripaikan kappaleen matkan\npäässä Ruskiakallion käressä, jossa joukot, kaksitoista lippukuntaa\njalkaväkeä ja viisisataa ratsumiestä, nousivat heti maihin.\n\nStålarm koetti estää maihinnousua, mutta hänen ratsuväkensä ei voinut\nesteettömästi liikkua louhikkoisella maalla ja heidän täytyi vetäytyä\ntakaisin.\n\nIlmisota oli alettu, mutta herttua ei tahtonut esiintyä rehennellen,\nvaan ehdotti neuvottelua suomalaisen päällystön kanssa.\n\nNeuvottelut määrättiin pidettäviksi syyskuun 9 päivänä hietaharjulla\nKupittaan lähteen luona ja kokoonnuttiin sinne yhdeksän aikaan\naamulla. Molemmat puolueet olivat saapuneet niin mieslukuisina kuin\nsuinkin. Mutta keskustelujen aikana oli jollakin selittämättömällä\nsotaliikkeellä suljettu Stålarmin ja hänen joukkojensa palaustie.\nAlkoi taistelu, joka päättyi siihen, että Stålarmin ratsuväki\najettiin pakosalle, ja hän itse harhaili viheliäisiä metsäpolkuja\nHämeen tielle, jossa uudelleen kokosi ratsuväkensä.\n\nHerttua itse marssi Turun kaupunkiin, kaupunkilaisten suureksi\nhämmästykseksi, ja leiriytyi linnan edustalle.\n\nMillainen hälinä linnassa syntyi, voimme hyvin kuvitella.\n\n\"Tämähän on selvää petosta!\" huudahti Ebba luoden terävän katseen\nStålarmin puolisoon, nuoreen Elina Flemingiin.\n\n\"Rouva tätini ei suinkaan liene unohtanut herrani lausuntoa, että\njoukkoihin ei ole luottamista\", vastasi tämä säilyttäen tyyneytensä.\n\n\"Marskin aikaan ei koskaan tullut kapina kysymykseen\", jatkoi Ebba\nrouva; \"mutta kun hän on poissa, saattaa odottaa mitä tahansa\".\n\n\"Tietenkin herttua alkaa piirittää linnaa, ja miten silloin käy\npuolustus, kun Arvid herra on poissa?\" valitti vaimo parka. Kukaan ei\nollut nähnyt Ebba rouvan nauravan moniin pitkiin päiviin, mutta nyt\nhän nauroi katkeran pilkallisesti.\n\n\"Linna on hyvin varustettu, kiitos siitä autuaalle herralleni\", sanoi\nhän ylväästi. \"Muonavarat riittävät vähintään vuodeksi, ja miehistö\nnousee tuhanteen. Minä itse otan johtaakseni puolustusta.\"\n\nElina rouva katsoi ihaillen pelättyyn sukulaiseensa. \"Suokaa\nanteeksi, rakas täti, että olen kuin säikähtynyt lintu\", vastasi hän\nnöyrästi; \"teidän omat tyttärennekään eivät pysty käymään jälkiänne\".\n\n\"Eivät\", vastasi hän, \"ei edes poikanikaan ole vanhempiinsa, hän on\nkuutamosankari hänkin\".\n\nElina kääntyi punastuen pois. \"Minusta hän on mallikelpoinen nuori,\nritarillinen herra\", sanoi hän.\n\n\"Sitra kainalossaan!\" lisäsi Ebba rouva.\n\n\"Niin, miksei, siitä on iloa meille kaikille.\"\n\nOlkapäitään kohauttaen ja sääliväisesti hymyillen lähti Ebba rouva\nhuoneesta.\n\nNuori rouva seisoi katsellen ulos ikkunaluukusta.\n\n\"Kuinka voisimme kestää tätä elämää ilman Juhanaa!\" tuumiskeli hän.\n\"Ja onhan Arvid herra itse jättänyt minut hänen huostaansa.\"\n\nHerrat Akseli Kurki ja Antero Boije, jotka molemmat kuuluivat\npäällystöön, olivat samoin tuoneet vaimonsa mukanaan, ja nämä, jotka\nmolemmat tunsivat mitä syvintä kunnioitusta Ebba rouvaa kohtaan,\nmutta itse asiassa pakenivat hänen läheisyyttään, olivat ihastuneet\nhänen poikaansa, 20-vuotiaaseen Juhanaan, joka vietti melkein kaiket\npäivät heidän ja sisartensa seurassa.\n\nMarskin kuoleman jälkeen ei Daniel Hjort ollut kertaakaan saanut\nnähdä eikä puhutella Heblaa; lukutunnit ja oleskelu perheen\nkeskuudessa päättyivät, vaikkakin hänellä aina oli vapaus käydä\nystäviensä ja tuttujensa luona linnoituksessa.\n\nHänellä olikin paljon sellaisia nuoremman päällystön keskuudessa,\njotka ilvehtivät hänen onnettomalla rakkaudellaan ja kuuntelivat\nhänen laulusepustuksiaan.\n\nDaniel parka, joka ei ollut voinut pitää rakkauttaan salaisuutenaan,\nuskoi sen kaikille, valitti sitä, että hänet oli eroitettu sydämensä\nepäjumalasta, ja kun joku velikulta sanoi leikillään hänelle\nsurevansa sitä yhtä suuresti kuin hänkin, niin hän uskoi sen, ja\nvalittaen kaikuivat sitran sävelet, hän lauloi rakkaudestaan ja\nkehoitti armastaan olemaan varma siitä, että hän vihdoin tulisi hänet\nvapauttamaan.\n\nYleisesti oltiin sitä mieltä, ettei Daniel Hjort ollut oikein viisas,\nmutta hänen hiljainen olentonsa herätti myötätuntoa, ja sentähden sai\nhän mennä ja tulla miten tahtoi.\n\nKaunis neiti oli väsynyt leikkikaluunsa, hän piti loukkaavana tämän\nrakkautta, mutta -- hänellä ei ollut rohkeutta suorastaan torjuakaan\nhäntä näkyvistään.\n\nJuhana Fleming oli mitä rakastettavin nuori mies; hänen käytöksessään\noli väliin ylpeyden vivahdus, joka muistutti isästä, mutta sen\nhuomasi vain hyvin harvoin. Naisten kesken sanottiin, että Juhana\nherra oli vastustamaton, jos hän vain tahtoi jotakuta miellyttää.\n\nHeti marskin kuoleman jälkeen oli äiti tahtonut lähettää hänet pois,\nmutta kaikkien yhteisistä rukouksista sai hän jäädä kotiin sillä\nehdolla, ettei vähintäkään puuttuisi linnan puolustukseen.\n\nKenties olisi nuori herra mieluummin lähtenyt, jollei hän olisi\nnähnyt Elina Stålarmia. Mutta nyt hän rakasti ensi kertaa elämässään,\nhehkuvalla lämmöllä, vaikkakin ikäkautensa kainoudella.\n\nStålarm oli leikkisästi uskonut puolisonsa hänen suojelukseensa;\nhe olivat serkukset, samanikäiset, nuoret ja kauniit molemmat.\nJuhana herra oli vannonut ennen kuolevansa, ennenkuin ilmaisisi\nsalaisuutensa; Elina taasen, joka pian oli sen havainnut, oli\npäättänyt, ettei koskaan antaisi hänelle siihen tilaisuutta;\njokapäiväinen seurustelu oli opettava heitä pitämään toisistaan\nsisaruksina.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun herttua saapui Turkuun. Jo syyskuun\n11 päivänä aloitettiin piiritys luomalla vallitus vastapäätä\nlinnanporttia, Myllyvuoren juurelle.\n\nKaarle kuuli vakoilijoiltaan, että Stålarm oli läheisyydessä, ja\npiiritykseen ryhdyttäessä saattoi tapahtua, että tämä hyökkäsi hänen\nselkäänsä ja hän itse joutuisi kahden tulen väliin.\n\nSilloin saapui tieto, että Hannu Hannunpoika saapuisi pian ja että\nTurun seudun rahvas oli herttuan kehoituksesta noussut aseihin.\nSamaan aikaan tapahtui, että Stålarmin joukkojen keskuudessa ilmeni\nselviä kapinan merkkejä; kenties sitä auttoi herttuan avoin kirjekin,\nsillä useita karkaamisia tapahtui muutamien päivien kuluessa.\n\nNyt saattoi pelastua vain nopein toimin, ja Stålarm lähti joukkoineen\nliikkeelle syyskuun 20 päivänä, sijoitti osan väestään Hämeenlinnaan,\ntoisen Savonlinnaan ja kolmannen Viipuriin, jossa hän itse otti\npäällikkyyden. Hän uskoi Turun linnan kyllä voivan pitää puoliaan\ntalveen tai kunnes tapahtuisi jotakin, mikä pakoitti herttuan\nlähtemään pois.\n\nMikään sopimuksenhieronta ei tullut kysymykseenkään; linnanvouti\nPentti Severinpoika kirosi ja vannoi, ettei herttua kuuna herran\nvalkeana pääsisi linnaan, ja samaa sanoi muukin päällystö.\n\nTosin herttua kaivatti vallituksia Mylly- ja Korpolaisvuorille,\nmutta linnasta paukkuvat laukaukset veivät paljon väkeä, ja vei\naikaa ennenkuin haudat olivat niin syvät, että piirittäjät saivat\nniissä suojaa. Ja sitten tulivat syyssateet, ja haudat tulivat vettä\ntäyteen. Mukana tuoduista tykeistäkään ei ollut juuri hyötyä, ja\nnäytti melkein siltä, kuin herttua saisi häpeällä vetäytyä tiehensä.\n\nLinnassa riemuittiin. Silloin saapui kirje herttualta Ebba rouvalle,\nja hän kutsui heti linnan naiset ja ylemmän päällystön lukeakseen sen\nheille. Kirje oli herttuan omakätinen, ja hän tarjosi Ebba rouvalle\nsamoinkuin muillekin linnassa oleskeleville naishenkilöille vapauden\nlähteä mihin halusivat. Herttua ei tahtonut ottaa vastuulleen, jos\ntapahtuisi mitä vahinkoa niille, ketkä jäivät linnaan.\n\nElina Stålarm seisoi aivan Ebba rouvan lähellä. Juhana herra puristi\nlujasti hänen kättään, ja hän näki ihailijansa silmissä niin\nhätääntyneen katseen, että hänen lähtöaikeensa alkoi horjua.\n\nKun toiset rouvat yhdestä suusta sanoivat tahtovansa jäädä miestensä\nluo, kääntyi Ebba rouva Elinaan. \"Sinä kai haluat lähteä etsimään\nmiestäsi?\" sanoi hän.\n\n\"Jää tänne luoksemme, Elina\", pyysivät Katinka ja Hebla.\n\n\"Mihin te minua neuvotte, arvoisa täti?\"\n\nVastaus viipyi. \"Herrasi on tänään Viipurissa ja kenties huomenna\nmatkalla Savonlinnaan. Olisit ainoastaan hänen tiellään, täällä sitä\nvastoin olet varmassa turvassa.\"\n\n\"Niin kai on\", vastasi Elina hiljaa. \"Ja silloin jään tänne\nluoksenne.\"\n\n\"Millainen on oleva vastaus herttualle?\" kysyi Pentti Severinpoika.\n\n\"Sellainen kirje ei ansaitse mitään vastausta\", vastasi ylpeä nainen.\n\"Eikä herttua vastausta saakaan.\"\n\nKoskaan ei ollut Juhana herra ollut niin säteilevän iloinnen kuin\ntänään. Hilpeät sutkaukset eivät häneltä ottaneet loppuakseenkaan, ja\nkun Antti Boijen emäntä kysyi, kuinka hän saattoi olla niin iloisella\ntuulella, kun kuolema kenties odotti häntä, vastasi hän:\n\n\"Pitäisin suurimpana onnenani, jos saisin nyt kuolla.\"\n\n\"Kiittämätön!\" huudahti Hebla. \"Hän ajattelee ainoastaan itseään.\"\n\n\"Me pidämme sinusta niin paljon\", lisäsi kaino Katinka ja painautui\nhäntä vasten.\n\n\"Tahtoisinkin ensin nähdä teidät onnellisina ja turvassa\", sanoi hän.\n\n\"Miksi et voi rakastaa elämää kuten me?\"\n\n\"Kyllä\", puuskahti hän intohimoisesti, \"rakastan hetkeä, jossa elän,\nja seuraavana tahdon kuolla\".\n\nKatinka pudisti päätänsä, sen jälkeen huudahti hän innokkaasti:\n\"Rakkahin Elina, puhu sinä hänelle, kehenkään ei hän luota niin\nehdottomasti.\"\n\n\"Minusta elämä on otettava sellaisena kuin se on\", vastasi Elina\nluoden sisaruksiin vakavan katseen. \"Mielelläni olisin tahtonut\nlähteä herrani luo ja jakaa ne vaarat, jotka häntä kohtaavat, mutta\nkun se ei käy päinsä, olen iloinen siitä, että tahdotte pitää minut\ntäällä.\"\n\nHän ojensi heille käden kullekin: \"Meidän on lohdutettava ja\nkehoitettava toisiamme ja kiitettävä Jumalaa jokaisesta päivästä,\nminkä saamme olla yhdessä.\"\n\nJuhana herra oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hänen sisarensa\nitkien heittäytyessä serkun syliin piti hän lujasti kiinni kädestä,\njonka tämä oli hänelle ojentanut.\n\nElina veti hiljaa pois kätensä. \"Meidän on säilytettävä iloinen\nluottamus mielessämme\", sanoi hän.\n\n\"Sitten on sinun usein puhuttava meille niinkuin nytkin\", nyyhkytti\nKatinka. \"Eikö totta, Juhana, se herättää luottamusta?\"\n\n\"En väsyisi koskaan häntä kuulemaan\", vastasi Juhana ihailevin\nkatsein.\n\n\"Sepähän nähdään\", virkkoi Elina nauraen. \"Minä kyllä puhun järkeä,\nken vain tahtoo kuulla sillä korvalla.\"\n\n\"Ennen kaikkea Juhanalle\", huudahti sisar.\n\n\"Niin, jos hän tahtoo!\"\n\n\"Ei maksa\", vastasi Juhana katkerasti. \"Minä kumoan kaikki\nviisastelusi.\"\n\nElina kääntyi pois vastaamatta mitään.\n\n\"Jos olemme yksistä tuumin, silloin Elina tietää seuraukset\", lisäsi\nJuhana liikutuksella, jota hän tuskin saattoi hillitä.\n\n\"Niin tosiaankin\", puuttui Katinka puheeseen. \"Annathan myöten,\nElina, jos hän on oikeassa?\"\n\n\"Hän _ei_ ole oikeassa\", vastasi Elina lujasti, mutta helakasti\npunastuen.\n\n\"Tiedätkö, mitä hän tarkoittaa?\" kysyi tyttö kummissaan.\n\n\"Hän luulee arvaavansa mitä ei ymmärrä\", tokaisi Juhana kiihkeästi.\n\"Mutta nyt on hänen myönnettävä minulle yksityinen keskustelu, tänään\ntai huomenna, sen parempi mitä pikemmin.\"\n\n\"Niin, minäkin tahdon, että välimme tulee selville.\"\n\n\"En tiennyt lainkaan, että olisitte epäsovussa\", puuskahti Katinka.\n\n\"Huomenna iltapäivällä\", sanoi Elina ja ojensi Juhanalle kätensä.\n\n\"Kiitos!\" kuiskasi hän ja suuteli sitä kiihkeästi.\n\nTämän kaiken aikana paukkuivat linnan tykit herttuan äskenkaivettuja\nvallituksia kohden, ja muutamia hänen miehistään kaatui.\n\nHän ei ollut saanut mitään vastausta kirjeeseensä. Mutta mitäs siitä,\nhän oli kyllä taivuttava heidät kuuliaisuuteen.\n\nSeuraavana päivänä, kun kappalainen tapansa mukaan toimitti\naamurukousta suuressa linnansalissa, Ebba rouvan, kaikkien muiden\nnaisten ja muutamain päällikköjenkin ollessa läsnä, hämmästytti heitä\nkova ammunta, ja ikkunasta lensi sisään luoti ja surmasi sotamiehen,\njoka seisoi Ebba rouvan rinnalla. Hän kääntyi ympärillään seisoviin\nkalpeihin naisiin ja virkkoi tyynesti: \"Urhoollisten soturiemme\nvaimot ja tyttäret eivät pelästyne moisesta!\"\n\nSen jälkeen hän antoi käskyn, että ruumis oli vietävä pois, ja\nviittasi sitten pappia jatkamaan. Kun jumalanpalvelus oli lopussa,\nsanoi Ebba rouva ääneen: \"Täällä linnassa on jotakin, mitä pelkään\nenemmän kuin herttuan ketjukuulia.\"\n\nMitä hän sillä tarkoitti, sitä ei ymmärtänyt kukaan. Mutta\niltapäivällä, juuri kun Juhana herra kuiskasi Elinalle: \"muistatteko\nlupauksenne?\" ja tämä vastasi: \"olen valmis pitämään sen\", astui\nEbba rouva kamariin, jossa naiset olivat koolla. Hän oli kalpea ja\nkiihtynyt, ja hänet nähdessään hypähtivät kaikki pystyyn ja kysyivät\npelästyneinä, oliko herttua tullut linnaan.\n\n\"Ei vielä\", vastasi hän. \"Mutta tie on auki, sillä kapina on täydessä\nvauhdissa.\"\n\n\"Ne hylkiöt, ne kavaltajat!\" huudettiin kilvan.\n\n\"Niin, moista ei olisi tapahtunut marskin aikaan\", puuskahti Ebba\nrouva.\n\n\"Pentti Severinpoika on pidättänyt heidän palkkansa, hän on pahin\npetturi\", rohkeni Elina rouva virkkaa.\n\n\"Sallikaa minun ottaa osaa puolustukseen ja asettua Severinpojan\npaikalle\", puuskahti Juhana innoissaan.\n\n\"Nyt kun vaara on uhkaavimmillaan!\" huudahti Ebba rouva. \"Luulen,\nettei kukaan Fleming riko valaansa.\"\n\nElinan ja Juhanan katseet yhtyivät sekunniksi. Mutta nuori mies loi\näkkiä silmänsä maahan.\n\nSamana iltana oli Ebba rouvalla keskustelu kaikkien päälliköiden\nkanssa, paitsi Pentti Severinpojan. Kaikki olivat yksimieliset\nsiitä, että hän oli petturi, mutta että olisi vaarallista nyt ryhtyä\nmihinkään häntä vastaan.\n\nTällöin ilmoitettiin muuan sotamies, joka pyysi yksityistä\nkeskustelua Ebba rouvan kanssa. Tämä käski miehen astua sisään ja\npuhua läsnäolijain kuullen, koskei tahtonut heiltä salata mitään.\n\n\"Kysymys on Daniel Hjortista\", sanoi mies.\n\n\"Mitä pahaa voi se hullu tehdä?\" kysyi Ebba rouva ivallisesti.\n\n\"Koska minun kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi\", jatkoi mies, \"niin\non selvää kuin päivä, että hän on mielettömästi rakastunut vanhimpaan\nneideistä...\"\n\n\"Varo itseäsi, mies!\" puuskahti rouva tuohtuneena. \"Maksaa pääsi, jos\nmainitset tyttäreni samalla kertaa kuin Daniel Hjortin.\"\n\n\"Silloin en kerrokaan mitään.\"\n\nLäsnäolijat pyysivät Ebba rouvaa tyyntymään; eihän merkinnyt mitään,\nmitä mies uskoi, pääasia oli päästä tietämään, oliko hänellä\ntosiaankin jotakin tärkeää tunnustettavaa. Ebba rouva nyökäytti\nhyväksyvästi päätänsä ja istui sen jälkeen hiljaa ja kuunteli\ntarkkaavaisesti.\n\nMies kertoi tietonsa. Daniel Hjort oli kuvitellut, että nuorta\nneitiä pidettiin sulettuna huoneeseen vastoin tahtoaan, ainoastaan\npitääkseen heitä toisistaan erillään. Ja niin oli Daniel saanut\npäähänsä, että ainoastaan herttuan tullen väliin saattoi neiti\npelastua, ja siitä pitäen oli hän liikuskellut vihollisten asioilla\nja taivutellut yhä useampia linnanmiehistöstä luopumaan piirittäjäin\npuolelle.\n\n\"Rahoillako hän houkuttelee?\" kysyi muuan päälliköistä.\n\n\"Niillä kaikista vähimmän\", vastasi sotamies. \"Mutta hän laulaa niin\nkauniisti hänestä, joka on autettava pois vankitornista, että siitä\nsaa aivan silmänsä vesiin.\"\n\nHuoneessa oli hiljaista. Ebba rouva oli kalpea, mutta saattoi nähdä,\nettä kiukku kiehui hänen sisällään. \"Tahtooko joku vapauttaa minut\nhänestä, vai täytyykö minun tehdä se itse?\" sanoi hän ankaralla\näänellä.\n\n\"Sitä varten olen juuri tullutkin\", sanoi sotamies. \"Kärsä käskee\nporsaan maata tonkimaan.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Minä kuten monet muutkin en saa irti muonaosaani; vaimoni on\ntullut tänne... kaksi lastani on jo kuollut nälkään, ja minä tahdon\nmielelläni pelastaa niiden kahden hengen, jotka ovat vielä jälellä...\nOn itsestään selvää, että tuo Daniel Hjort on kavaltaja, ja minä\najattelin...\"\n\n\"Kuinka tahdot menetellä?\"\n\n\"Ammun luodin hänen otsaansa!\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Huomenna, jos niin tahdotaan.\"\n\n\"Eikö hän ole täällä tänäänkin?\"\n\n\"Kyllä, mutta se on niin ilkeää näin illalla.\"\n\n\"Kas tässä\", sanoi Ebba rouva ja pani rahaa hänen käteensä. \"Minä\nkorotan palkkasi kaksinkertaiseksi, jos toimitat asiasi jo tänä\niltana.\"\n\nMiehen silmät loistivat. \"Tämä muijalle\", sanoi hän, \"toinen minulle,\nettä voin pitää rohkeuden yllä\".\n\nAlhaalla vahtihuoneessa istui Daniel Hjort suuren sotamiesparven\nympäröimänä. Koskaan ei hän ollut laulanut niin kauniisti, mutta\nhänen laulunsa olivat hetken mielijohtamia, milloin valittavia,\nsurusta ja tuskasta parahtelevia, milloin hiljaisia, rukoilevia,\nmelkein kyynelöiviä... sitten tuli kuin kuiskauksena, ikäänkuin\ntoivehikkaana aavistuksena, ja sävelet soivat yhä helähtelevämmin,\nne muuttuivat uhmaaviksi, vaativiksi, kunnes paisuivat riemuitsevaan\nvoiton varmuuteen.\n\nHämmästyneinä häntä kuunneltiin; niin ei hän ollut laulanut koskaan.\n\n\"Nyt olisi neidin pitänyt kuulla sinua\", sanoi muuan kuulijoista.\n\n\"Niin hän tekikin. Hän seisoi tuossa vastassani, ja hänelle minä\nlauloin\", vastasi laulaja onnellisesti hymyillen.\n\n\"No, pitikö hän siitä... mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän viittasi minulle, minun täytyy heti lähteä.\"\n\nHän nyökkäsi hyvästiksi päätään, ja kun he toivoivat hänen tulevan\nhuomenna jälleen, vastasi hän vain: \"Se riippuu hänestä, ainoastaan\nhänestä.\"\n\nJuostessaan pihan yli tapasi hän siellä sotamiehen. \"Ei suinkaan\nportti liene vielä sulettu, pääsen kai ulos?\" kysyi hän.\n\n\"Ulos kyllä pääset, mutta et sisälle\", vastasi mies seuraten hänen\njälestään.\n\nMies ei ollut herkkämielinen, mutta sittenkin hänestä tuntui, että\nhän oli aikeissa tehdä kunnottoman teon.\n\n\"Yhden kuolema, toisen elämä\", jupisi hän kohottaen kiväärinsä.\nDaniel Hjort oli kulkenut ainoastaan muutamia askelia, kun hän\nkääntyi ja kohotti kätensä ylöspäin linnaa kohden.\n\nSilloin pamahti laukaus. Luoti sattui sydämeen, lemmensairaaseen,\nunelmoivaan sydämeen, ja laulaja kaatui kuoliaana tanhualle.\n\nSeuraavana aamuna maksoi Ebba rouva luvatut syntirahat ja oli\niloinen, kun petturi oli raivattu tieltä pois.\n\nLinnassa herätti Danielin kuolema todellista kaipausta; onnettomasta\nmielipuolesta oli opittu pitämään, eikä kukaan uskonut, että luoti\noli tullut linnasta, koska se oli sattunut sydämeen.\n\nSotaneuvottelun jälkeen päätti päällystö ottaa selon mielialasta\nlinnassa.\n\nSotamiehet kutsuttiin suureen linnanpihaan ja ilmoitettiin,\nettä ne, jotka pysyivät uskollisina kuninkaalle, saisivat\nrahalahjan palkinnoksi; ne sitä vastoin, jotka tahtoivat mennä\nherttuan puolelle, olivat vapaat heti lähtemään. Miehistö näytti\nhämmästyneeltä, mutta pitkiin tuumailuihin ei annettu aikaa. Ja kun\nportit avattiin, lähti parisen sataa miestä linnasta.\n\nSe oli enemmän kuin oli odotettu. Mutta paras oli olla olematta\nmillänsäkään. Antti Boije piti puheen paikoilleen jääneelle\nmiehistölle, ylisti heidän uskollisuuttaan ja uudisti palkinnon\nlupauksensa.\n\nSeuraavana aamuna tehtiin linnasta ryntäys vallituksille, mutta\nsiitä ei ollut mitään muuta hyötyä, kuin että huomattiin vielä\nviitisenkymmentä miestä karanneen.\n\nAmpumisen jatkamiseksi ei ollut enää muuta keinoa, vaan täytyi\njokaisen tykin luo asettaa joku päälliköistä ladatun pyssyn kera\npitämään tykkimiehiä silmällä. Sillä tavoin jatkettiin ampumista, ja\npiirittäjäin jokaiseen laukaukseen vastattiin kahdella linnasta.\n\nAsema oli kaikessa tapauksessa niin kireä kuin saattoi ajatella, ja\nkun herttua syyskuun 23 päivänä uudestaan tarjosi pakkosopimusta, ei\nsiihen tosin suostuttu, mutta epäävä vastaus oli kohteliaampi kuin\nedellisellä kerralla.\n\nKuusi vallitusta oli jo luotu ja parhaallaan laitettiin seitsemättä\naiotun rynnäkön turvaksi.\n\nMieliala linnassa oli hyvin kiihtynyt, mutta kävi sitäkin\nlevottomammaksi, kun eräänä aamuna havaittiin, että kaikki tykit\nja sankkireiät oli ajettu multaa täyteen. Pettureita oli siis itse\nlinnassa; nyt tiedettiin, kuinka paljon kello oli lyönyt.\n\nLinnanmuuriin oli vihollinen ampunut kaksi aukkoa, ja koko yläosa\ntornista oli kaatunut.\n\nSotaneuvosto kokoontui, Ebba rouva oli läsnä.\n\nOltiin yhtä mieltä. Oli pakko ryhtyä sovinnonhierontaan. Ja ensi\nkertaa nähtiin kylmän, ylpeän naisen vuodattavan kyyneliä. Ne oli\nvoimattomuuden ja raivon tunne kiihottanut, mutta vaikka hän vaieten\ntaipuikin toisten ehdotuksiin, ilman vastaväitteitä ja nuhteita,\nteki hän sen siksi, että hän sydämessään halveksi kaikkia näitä\npäälliköitä, jotka eivät yhdessäkään voineet pitää samaa kuria kuin\nhänen herransa yksin. --\n\nOli siis ilmeistä, että ratkaisu oli lähellä, linnan täytyi antautua\nja sen puolustajain kenties hajota eri teilleen kunkin. Juhana herran\nse teki levottomaksi. Yleisessä hälinässä ei hän vieläkään ollut\nsaanut tilaisuutta luvattuun kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta\nsiitähän nyt oli riippuva, milloin ja missä he jälleen tapaisivat\ntoisensa. Nuorekkaassa ylimielisyydessään uneksi Juhana vievänsä\nElinan kauas, kauas pois, missä he eläisivät ainoastaan toisilleen.\n\nSamana päivänä, jona sotaneuvottelu pidettiin, oli Ebba rouvalla\nollut pitkä keskustelu sisarentyttärensä kanssa, ja heidän erotessaan\nsanoi viimeksi mainittu: \"En uskalla luvata mitään, mutta Jumalan\navulla tahdon tehdä minkä voin.\"\n\nMuutamia tunteja myöhemmin pani Elina kätensä Juhanan käsivarrelle\nsanoen: \"Meillähän piti olla pieni kohtaus?\"\n\n\"Niin piti\", vastasi Juhana ilosta väristen ja painoi pikku kätösen\nsydämelleen. \"Tapahtukoon se heti.\"\n\n\"Sitä minäkin toivon\", vastasi Elina, ja Juhana vei hänet huoneeseen,\njossa he saivat olla häiritsemättä.\n\nHehkuvin sanoin puhui nuori mies rakkaudestaan. Ja vetäen Elinan\nkäden vasten poveaan ja katsoen häntä kuumeisin silmin hän lopetti:\n\"On ollut hetkiä, jolloin olen luullut, ettet ole kylmä minulle...\nNiin, Elina... rohkeuteni on mennyt niin pitkälle, että uskoin sinun\nrakastavan minua... Mitä silloin tunsin, sitä en voi kuvailla...\nmutta en voinut olla puhumatta siitä sinulle; sinusta yksin riippuu,\nolenko onnellisin vai onnettomin ihminen maailmassa.\"\n\nHän oli liukunut istuimeltaan lattialle ja makasi nyt polvillaan\npainaen päänsä Elinan syliin.\n\nPuna ja vaaleus oli läikkynyt Elinan poskilla, mutta hän hillitsi\nliikutuksensa ja sanoi lempeästi: \"Nouse, veljeni, ja puhukaamme\ntyynesti.\"\n\nJuhana totteli heti. \"Ei veli!\" huudahti hän myrskyisen kiihkeästi.\n\"Vaadin kaiken tai en mitään!\"\n\n\"Juhana, et tiedä mitä sanot!\"\n\n\"Tiedän, että rakastan aina mielettömyyteen saakka, ja jos karkoitat\nminut pois, niin kuolen!\"\n\n\"Etkö tahdo kuulla minun tunnustustani?\"\n\n\"Oi, tahdonhan!\" huusi Juhana melkein hurjasti ja tarttui hänen\nmolempiin käsiinsä.\n\nJa Elina tunnusti hänkin rakastaneensa Juhanaa. Ensin se oli ollut\nvain sääliä ja myötätuntoa, mutta sitten ajatukset kiintyivät\nkokonaan häneen. Ja hänen tähtensä oli hän jäänyt tänne linnaan.\n\n\"Elina!\" huudahti Juhana hurmautuneena. \"Sinä olet minun, minun!\"\n\nJa myrskyisellä ihastuksella hän kietoi Elinan syliinsä.\n\nElina ei vetäytynyt pois hänen syleilystään, vaan painoi päänsä hänen\npoveaan vasten ja jatkoi:\n\n\"En tahdo, että minun tarvitsee hävetä Jumalan ja puolisoni edessä;\nen tahdo, että sinä halveksit itseäsi tai minua. Tahdon, että puhdas\nja viaton suhteemme on oleva sinun suojelusenkelisi tulevina päivinä.\"\n\nJuhanan käsivarret olivat vaipuneet alas, nyt hän istui kädet\nsilmillä ja puhkesi rajuun itkuun.\n\n\"Ole mies, Juhana! Etkö luule minunkin kärsivän, mutta olemme\nmolemmat siunaavat tätä hetkeä.\"\n\n\"Olet julma minua kohtaan! Etkö ymmärrä, että kuta enemmän sinua\nihailen, sitä katkerampi on kaipaus.\"\n\n\"Käy toimintaan! Teillä on suuria maatiloja, ne tarvitsevat\nkatsontaa.\"\n\n\"Kasvatusveljeni hoitaa niitä.\"\n\n\"Meillä on kuningas, joka unohtaa velvollisuutensa ja jättää maansa\nanastajan käsiin. Matkusta Puolaan, taivuta Sigismund tulemaan tänne\ntai lähettämään sotajoukkoja Suomeen. Jos onnistut, on koko maa sinua\nkiittävä.\"\n\nJuhanan silmät kirkastuivat. \"Äitini ei suostuisi koskaan\", sanoi hän\nsitten allapäin.\n\n\"Hänen täytyy; milloin tahdot matkustaa?\"\n\n\"Mieluimmin heti!\"\n\n\"Ole sitten hämärissä valmiina, minä suljen itse salakäytävän\njälkeesi.\"\n\n\"Tahdotko päästä minusta?\"\n\n\"Tahdon, että tulet kunnioitetuksi ja ylistetyksi.\"\n\nJuhana katsoi epäillen häneen.\n\n\"Elina, annatko minulle jäähyväissuudelman?\"\n\n\"Sen lupaan\", vastasi Elina punastuen.\n\n\"No hyvä, siis tänä iltana seitsemän aikaan!\"\n\nNiin he erosivat.\n\n\"Nyt Ebba rouvan luo\", sanoi nuori, urhakka nainen.\n\nTämä oli saava hartaimman toiveensa täytetyksi; hän oli pelännyt,\nettä herttua veisi hänen poikansa mukanaan, ainoan, jota hän rakasti\nmaan päällä, ja sentähden oli hän keksinyt matkan Puolaan. Mutta\nhän oli nähnyt poikansa sydämeen ja ymmärsi, että ainoastaan Elina\nsaattoi hänet siihen taivuttaa.\n\nIllalla menivät he yhdessä portille, ja Elina avasi sen.\n\n\"Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon\", kuiskasi Elina heittäytyen\nJuhanan syliin. Suudelma oli annettu! Seuraavassa tuokiossa hän oli\npoissa; Elina lukitsi portin ja palasi vavisten.\n\nMikonpäivänä varhain aamulla ryhdyttiin jälleen neuvotteluihin\npiirittäjäin ja piiritettyjen kesken. Herttua selitti, että jos linna\nvapaaehtoisesti luovutettaisiin, ei mitenkään vahingoitettaisi siellä\nolevain henkeä tai omaisuutta; ainoastaan lainrikkojat asetettaisiin\nmaansäätyjen tuomittavaksi. Piiritetyt puolestaan vaativat, että\nriita herttuan kanssa lykättäisiin, kunnes kuningas palaisi Ruotsiin,\nja että jokainen saisi rauhassa palata kotiinsa. Viimeiseen ehtoon ei\nherttua suostunut, ja neuvottelut olisivat varmaan venyneet pitkälle,\njollei eräs laiminlyönti olisi ratkaissut asiaa.\n\nJyrkeä ulkovarustus linnanportin edessä, jossa oli enimmät tykit,\noli neuvottelujen aikana varomattomasti jätetty ilman väkeä, ja\nKaarle, joka aina piti silmänsä auki, lähetti muutamia lippukuntia\njalkaväkeä, jotka ilman mieshukkaa valtasivat sen ja lisäksi\netumaisen tornin, josta ampuminen oli ollut ankarin edellisinä\npäivinä. Silloin oli arpa langennut, ja voitettujen täytyi alistua\nhänen tahtoonsa.\n\nLinnan miehistö marssi ulos kuten ainakin voitetusta linnasta,\nratsuväki ilman ratsujaan ja ainoastaan miekka kädessään; mutta\nherttuan kysyttyä olivat he kaikki valmiit vannomaan uskollisuutta\nhänelle. Päällystöstä saivat lähteä pois ketkä halusivat, ja useimmat\ntekivät sen.\n\nEbba rouva oli ylväänä ja jäykkänä herttuaa vastassa.\n\n\"Linnan kappeliin!\" käski Kaarle.\n\n\"Sitä odotinkin\", vastasi Ebba rouva ojentaen suuren avaimen.\nMolemmat menivät sinne.\n\nFleming vainajan kirstu oli siellä avoinna, ja kansi oli vieressä.\n\nHerttua seisoi kauan liikkumatonna ja katseli vihollisensa hengetöntä\nruumista.\n\nSitten tarttui hän hänen partaansa ja sanoi: \"Toivoisin sinun vielä\nelävän.\"\n\nMutta tämä oli liikaa Ebba rouvan siedettäväksi, ja hän vastasi\nterävästi:\n\n\"Jos autuas herrani eläisi, ei teidän ruhtinaallinen armonne suinkaan\nolisi täällä.\"\n\nKaarle rypisti kulmiaan sanoen: \"Mistäpä te sen tiedätte!\"\n\nHän viittasi Ebba rouvaa seuraamaan ja vaati linnan avaimet. Ja\nhänestä oli tullut linnan uusi herra.\n\nYleensä luultiin, että herttua lähtisi nyt muita Suomen linnoja\nvalloittamaan, mutta tällä kertaa hän ei tahtonut enempää koettaa\nsotaonneaan. Syksy oli jo myöhäinen, eikä ollut tarkoitus jäädä\ntalveksi Suomeen.\n\nMenetelläkseen aina laillisesti kutsui herttua maapäivät koolle\nTurkuun. Sinne kokoontui kosolta aatelistoa, pappeja ja porvareita,\nsillä heidän piireistään oli täällä yhä useampia kallistunut herttuan\npuolelle. Neuvottelujen jälkeen päätettiin, että he kaikki tahtoivat\ntunnustaa herttuan valtionhoitajaksi Söderköpingin päätöksen mukaan\nja että hänen armonsa saisi hoitaa asiat miten katsoi olevan hänen\nkuninkaalliselle majesteetilleen ja valtakunnalle parasta ja\nhyödyllisintä.\n\nSitten oli tärkein kysymys, kenen hän panisi Turun linnan\npäälliköksi. Kellään ei ollut siihen halua, mutta herttuan\nkäskystä ottivat Fleming veljekset, \"Ebba rouvan sisarenlapset\",\nja Yrjänä Horn luottamustoimen vastaan. Jos taasen Stålarm tulisi\ntakaisin, saisi hän päällikkyyden jälleen, kun vain sitoutui\nsäilyttämään linnan kuninkaalle eikä millään ehdolla eristyisi hänen\nruhtinaallisesta armostaan ja valtakunnan säädyistä.\n\nKuinka vähän herttua luotti uusien päällikköjen kuuliaisuuteen,\nselviää siitä, että linnan tykit siirrettiin laivalle vietäväksi\nRuotsiin; hän tahtoi, että linnan valtaus olisi hänelle helpompi ensi\nkerralla.\n\nVielä kerran tarjosi hän sovinnon kättä suomalaiselle\nsotapäällystölle. Arvid Stålarmia, Akseli Kurkea ja Antti Boijea\nkutsuttiin noutamaan puolisoitaan ja laillisesti puolustamaan\nitseään. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ilmoitettiin\nrouville ja neitsyille, että heidät lähetettäisiin Ruotsin puolelle.\n\nNuijasodan aikana otetut vangit, jotka Turun linnassa odottivat\ntuomiotaan, saivat vapautensa takaisin ja lähtivät kukin\nkotiseudulleen. Pohjalaiset saivat toisin paikoin veronhuojennusta,\ntoisin paikoin täyden veron vapauden. Hannu Hannunpoika, Monikkalan\nherra, tuli sinne maaherraksi, hänen oli suojeltava maakuntaa\nväkivallalta ja hän sai sitä varten sotaväkeä.\n\nLähtö oli määrätty lokakuun 26 päiväksi; suomalaiset laivat olivat\nlähtövalmiina ruotsalaisten rinnalla, ja vangit ja saalis oli\nlaivoilla.\n\nVihdoin saapuivat herttua ja hänen puolisonsa kumartelevan\nsaattajaparven seuraamana. Hyvästellessään sanoi hän heille:\n\n\"Tulin tänne kukistamaan kapinaa, mutta lähtiessäni en jätä\njälkeäkään kostostani. Olen vielä kerran tuleva; jokainen petturi\nsilloin vaviskoon, sillä hän ei ole välttävä rankaisevaa kättäni.\"\n\nTällaiset olivat hänen jäähyväisensä. Tuuli oli suotuisa, ja jo\nlokakuun 29 päivänä nousi herttua Tukholmassa maihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttuan lähdettyä Turusta sai Arvid Stålarm Viipuriin useita\nviestejä ja kirjeitä langoltaan nuorelta Klaus Flemingiltä, joka\npyysi häntä palaamaan Turkuun ja sopimaan herttuan kanssa.\n\nIloisessa huolettomuudessaan tuumi hän: \"Ennen kuolen, ennenkuin\nannan aiheen tulevaisuudessa sanoa, että olen vannonut uskollisuutta\nkahdelle esivallalle.\"\n\nAlussa hän jyrkästi kieltäytyi palaamasta ja kirjoitti uhkaavan\nkirjeen, kuinka hän joukkoineen tuhoaisi kuninkaan viholliset; mutta\npian hän muutti mielensä ja matkusti Turkuun ainoastaan kymmenen\nmiestä mukanaan saapuen sinne itsenään jouluaattona.\n\nLinna luovutettiin hänelle vastaväitteittä, päälliköiden kesken\ntehtiin täydellinen sovinto, ja he kirjoittivat herttualle Stålarmin\nsaapumisesta, aivan kuin asiat siten olisivat olleet kuten pitikin.\n\nAsema oli nyt maassa jokseenkin samanlainen kuin ennen herttuan\nsaapumista. Linnaa oli tosin pahoin ruhjottu, tykit ja ennen kaikkea\nmonet kelpo miehet olivat poissa, mutta oli saavutettu etujakin\nsijaan. Venäjän kanssa oli tehty rauha, rahvas oli rauhoitettu ja\npysyi hiljaa, ja yleensä toivottiin, että Sigismund pian toimittaisi\nherttualle muuta ajateltavaa, niin ettei hän joutaisi sekaantumaan\nSuomen asioihin.\n\nJa niin alkoikin saapua sanomia, että kuningas seuraavana kesänä\naikoi lähteä sotavoimin Ruotsiin valloittamaan uudestaan jalansijaa\npaavilaisilleen. Stålarmille annettiin hänellekin käsky varustaa\nsotajoukkoja. Ja nyt saivat Suomen asiat jäädä häneltäkin sikseen,\nRuotsissa oli suuri taistelu taisteltava.\n\nJuhannuksen aikaan ilmoitti Stålarm kuninkaalle, että hän oli valmis,\nja heinäkuun 5 päivänä lähti laivasto purjehtimaan hänen ja Akseli\nKurjen johdolla. Sotaväkeä oli haalittu aina 3,000 mieheen, joukossa\nmonia ulkomaalaisia aatelismiehiä.\n\nPuolassa oli kuningatar Anna kuollut, ja lohdutonta suruaan\nlieventääkseen oli kuningas Sigismund heti alkanut kosiskella\nvainajan sisarta herttuatar Konstantiaa, välittämättä muusta mitään.\nMutta vihdoin oli hänen pakko nousta jesuiittain vaatimuksesta\ntoimiin. Kun sotalaivastoa ei ollut, otettiin takavarikkoon eri\nkansallisuuksien kauppalaivoja yli satakunnan. Niihin lastattiin\nviisituhatmiehinen sotajoukko. Ja heinäkuun 22 päivänä kirjoitti\nkuningas Stålarmille, että hän kaikkine sotajoukkoineen aikoi\npurjehtia Ruotsiin ja ankkuroida vasta Tukholman edustalla. Siellä\nantaisi hän määräykset, mihin edelleen purjehdittaisiin.\n\n\n\n\n22.\n\nLUJA TAHTO.\n\n\nKun kaikki näytti olevan syöksymäisillään kumoon, mikä vielä\nsilloinkin piti yllä Kaarle herttuaa? Mikäs sitten, jollei hänen\ntahtonsa järkähtämätön tarmo, jota eivät mitkään vastoinkäymiset\npystyneet masentamaan.\n\nHän näki entisten kannattajainsa luopuvan toisen toisensa jälkeen,\nniidenkin, joihin hänen ennen kaikkia olisi luullut voivan luottaa.\nArkkipiispa, jonka ennen muita olisi ollut estettävä katolilaisten\nvehkeilyjä, heittäytyi kainostelematta ja vastustelematta katolisen\nkuninkaan puolelle, ja useat papit olivat valmiit seuraamaan\nesimerkkiä. Hän tiesi, että Tukholman porvaristokin suosi Sigismundia\nja että koko aatelistossa oli tuskin ainoatakaan, joka seisoisi\nlujana hänen rinnallaan.\n\nOli aivan itsestään selvää, ettei Sigismund voinut suostua\nniihin ehtoihin, joilla herttua oli sitoutunut luovuttamaan\nkorkeimman vallan käsistään. Jesuiitat eivät sitä tahtoneet, eikä\njesuiittalaisuus päästänyt koskaan Sigismundia kynsistään.\n\nKuningasta saattoi odottaa milloin tahansa, ja herttua käski\nJaakkima Scheelin purjehtia laivaston kera Kalmariin, johon hän itse\nmatkustaisi maitse. Mutta jo Söderteljessä tapasi hänet pikalähetti,\njoka ilmoitti suomalaisten saapumisesta.\n\nHerttua lähetti Kaarle Gyllenhjelmin kutsumaan Scheeliä takaisin.\nItse palasi hän pääkaupunkiin, käski sulkea kaupungin portit, lisäsi\nvartiostoa ja varusti muutamia proomuja kaupunkia puolustamaan.\n\nUplantiin lähetettiin heti muutamia luotettavia henkilöitä\nnostattamaan talonpoikia aseihin. Uplannin rahvaassa olikin laivaston\ntulo jo saanut aikaan hälinää, Upsalan professorit eivät tähän\naikaan hekään arastelleet tarttua vaaran hetkenä aseihin. Nikolaus\nBothniensis ja Jacobus Schinnerus löivät kättä keskenään, että hekin\ntahtoivat olla mukana leikissä, ja sentähden kutsuttiin rahvas koolle\nLurdan nimismiestaloon. Kohta sen jälkeen saatiin tietää, että kolmas\nprofessori, Laurentius Paulinus, oli kutsunut toisen joukon koolle\nVallentunaan.\n\nTalonpojat olivat halukkaat otteluun suomalaisten kanssa, ja kukin\nlaputti kotiinsa evästä noutamaan. Mitään erityistä ei joudettu\nlaittamaan, pistettiinpähän vain makkaroita reppuun tai siepattiin\nsiankinkku kainaloon, ja niin lähdettiin sotaan kolmen professorin\njohdolla.\n\nStålarm oli odottanut heti saavuttuaan saavansa menettelyohjeita\nkuninkaalta. Mutta kun kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut, ja hän\npian sai vakoilijoiltaan viestin, että oli tulossa suuri sotajoukko\nhäntä vastaan, antoi hän heti väelleen käskyn nousta takaisin\nlaivoihin. Laivat lähtivät kiireimmittäin ulapalle ja purjehtivat\ntakaisin Ahvenanmaalle.\n\nTurhaan olivat siis uplantilaiset olleet retkellä syömässä\nmakkaroitaan. Eväiden mukaan retkeä alettiin nimittää makkararetkeksi.\n\nSuomalainen laivasto oli onnellisesti päässyt Ahvenaan ja alkanut\nhaalia muonaa, kun Jaakkima Scheelkin saapui sinne ruotsalaisen\nlaivaston kera; nyt ei ollut Stålarmilla muuta keinoa kuin kohottaa\npurjeensa ja laskettaa Suomen saaristoon. Ajaessaan suomalaista\nlaivastoa takaa oli ruotsalainen amiraali valloittanut muutamia\naluksia. Hän surmasi niiden miehistön ja palasi Ahvenaan, johon hänen\nkovain vastatuulten tähden oli pakko jäädä useiksi viikoiksi.\n\nKaarle Gyllenhjelm, joka oli ollut mukana, sanoi nyt tahtovansa\npalata venheellä luovien; hän saattoi olla hyödyksi kotona. Jaakkima\nherra oli hyvin mieltynyt nuoreen mieheen, jonka johdossa olleet\nkolme alusta olivat takaa-ajaessa liikkuneet kaikkein ripeimmin, eikä\nhän mielellään tahtonut päästää häntä luotaan. Mutta olihan tärkeää\nviedä herttualle tietoja, millä kannalla laivaston asiat olivat. Niin\nhe erosivat, ja Kaarle Gyllenhjelm palasi kiireimmiten Ruotsiin.\n\nHerttua oli sillä välin Tukholmassa ankarasti tutkistellut niitä,\njoiden epäiltiin olevan Stålarmin salaisia liittolaisia, ja\njoitakuita vangittiin vastaista tutkintoa varten.\n\nEnnenkuin hän oli ehtinyt näitä toimiaan suorittaa loppuun, palasi\nKaarle Gyllenhjelm. Hänen kerrottuaan laivaston asemasta puuskahti\nherttua: \"Teen sinusta Tukholman linnan päällikön. Siellä ei tosin\nole tykkejä eikä miehistöäkään, mutta kaikessa tapauksessa täytyy\nolla katsastusmies.\"\n\nAnkara herra otti kaiken sotaväen mukaansa ja lähti Itä-Göötanmaalle.\n\nKuningas oli sillä välin saapunut Kalmariin, jossa linna ja kaupunki\nolivat heti avanneet hänelle porttinsa. Sieltä de Lascy, joka oli\nmatkustanut Danzigiin kuningasta vastaan ja tullut mukana Kalmariin,\ntuli äkkiarvaamatta pienen sotavoiman kera Tukholmaan. Porvaristo\navasi vastustelematta kaupungin täälläkin, ja de Lascy saapui\nsotamiestensä seuraamana heti linnaan.\n\nKaarle Gyllenhjelm ei voinut sitä puolustaa muutamain palvelijain\nkera. Hän antoi avaimet, ja hänet julistettiin vangituksi, mutta\nkuitenkin oli hänellä oikeus vapaasti liikuskella vartia mukanaan.\nLinnan salit avattiin, ja iloiset juhlat seurasivat toisiaan;\nkaikki kuninkaan ystävät kutsuttiin, ja oli merkillistä, miten\nheitä joka juomingeissa oli yhä enemmän. Joukkoon ei liittynyt\nainoastaan liukkaan notkea Eerik Lejonhufvud, mahtava Krister\nHorn, harkitseva Erland Bååt ja talonpoikain rääkkääjä Jakob Näf,\njotka kaikki vakuuttivat olevansa kuninkaan uskollisimpia ystäviä.\nArkkipiispa Abraham Angermannus saapui hänkin ja -- häpeä sanoa\n-- ne kolme professoria, jotka olivat johtaneet makkararetkeä.\nArkkipiispa oli selittänyt, että heidän tulevaisuutensa riippui\nsiitä, että he kannattivat kuningasta, ja he taipuivat. Vieläpä itse\nEerik Schepperuskin saarnasi Tukholman Suurkirkossa, että jokaisen\nvelvollisuus oli ottaa kuninkaan asia omakseen.\n\nKaarle Gyllenhjelm oli pukeutunut merimieheksi ja mustannut tukkansa\nja partansa, ja niin onnistui hän pujahtamaan kaupungista pois. Hän\nlähti viivyttelemättä Itä-Göötanmaalle herttuan luo.\n\nMutta kuningas oli antanut de Lascyn tehtäväksi, että hänen oli myös\nkoetettava lahjoa laivastoa; vaikkei amiraalia oltu onnistuttukaan\nsaada taipumaan, voi se onnistua miehistöön nähden. Asiaa tuumittiin\nsinne ja tänne, kymmeniä ehdotuksia tehtiin ja hylättiin, sillä ei\nollut ketään, jolla olisi ollut halua pistää päänsä siihen ansaan.\n\nSilloin ilmaantui eräänä päivänä linnaan nuori mies nimeltään Wilhelm\nde Wyk, joka tarjoutui siihen muitta mutkitta.\n\nDe Lascy hämmästyi niin tarjouksesta kuin nuoren miehen tavattoman\nkauniista ulkomuodostakin ja kysyi mitä hän tahtoi palkakseen.\n\n\"En mitään, mitä te voitte antaa\", vastasi tämä. \"Antakaa minulle\nvain määräyksenne, ja minä purjehdin heti Ahvenaan.\"\n\nTässä oli kaikki voitettavissa tarvitsematta mitään menettää. Niin\nKlaus Bjelke kuin de Lascykin kirjoittivat muutamia kirjeitä, jotka\nde Wyk pani niiden joukkoon, mitä hänellä jo oli ennestään, ja\nlähti sen jälkeen rantaan, missä purjevene häntä odotti. Hän nousi\nveneeseen ja nosti purjeet.\n\nNuori mies oli Tukholman rahamestarin poika, ja vangittu Ebba\nrouva oli sijoitettu heidän taloonsa. Nuori Wilhelm oli tulisesti\nrakastunut Katinka neitiin, ja Ebba rouva, joka vankeudessaankin\nosasi hankkia tarkat tiedot siitä, mitä kulloinkin oli tekeillä,\npäätti käyttää rakastunutta nuorukaista puolueensa hyväksi. Hän\nlupasi tälle tyttärensä, jos tämä saisi laivaston houkutelluksi\nkuninkaan puolelle.\n\nHyvällä tuulella purjehti nuori Wilhelm de Wyk Ahvenaan. Laivassa,\njossa hänellä oli monta ystävää ja tuttavaa, otettiin hänet hyvin\nvastaan. Nyt saatiin vihdoinkin tietää uutisia, ja kun hän oli\niloinen ja reipas nuorukainen, pitivät kaikki hänestä ja soivat\nmielellään hänen viipyvän muutamia, päiviä.\n\nHän kulki laivasta laivaan ja perehtyi pian kaikkialla. Oli\nhyvää aikaa, ja tavallisesti kerääntyivät upseerit piiriin hänen\nympärilleen. Juotiin ja juteltiin, ja keskustelun aiheena oli\ntavallisesti kuningas, herttua ja sota.\n\nWilhelm puhui mielialasta Tukholmassa. Se oli yleensä kuninkaan\npuolella. Monet rykmentitkin olivat liittyneet häneen ja samoin\nkaikki Tukholman korkeat herrat, ei ainoakaan enää kannattanut\nherttuaa.\n\nMikään valtiotaituri ei nuori mies ollut. Hän puhui samasta asiasta,\nmihin ikinä tulikin. Monet kuuntelivat häntä puuttumatta sen enempiin\npakinoihin. Mutta muutamia nuoren kapinannostajan lauseita oli tullut\nPietari Stolpen korville, ja hän ryhtyi heti toimenpiteihin.\n\n\"Sinihaukka\" laivallaan piti hän vieraspidot, ja muiden joukossa\nkutsuttiin niihin myös de Wyk. Pidettiin iloa ja juotiin juuri\nurhoollisesti. Mutta kun kaikki vieraat olivat mitä hurskaimmalla\ntuulella, ehdotti Pietari Stolpe, että juotaisiin joka miehen malja,\nmutta jokaiselle maljalle oli heitettävä kunkin vaatekappale yltään.\nNauraen ja leikkiä laskien suostuttiin ehdotukseen, ja Pietari herra\nantoi alun heittämällä pois takkinsa. Toiset seurasivat esimerkkiä,\nja hillittömän hilpeästi maljoja kallistellessa lensi pukukappale\ntoisensa jälkeen ulos kajuutan ovesta, kunnes koko laivaston\npäällyskunta oli paljailla paitasillaan.\n\nMutta muuan amiraalin palvelijoista oli sillaikaa tarkastanut de\nWykin vaatteet ja löytänyt kun löytänytkin kirjeet, jotka hän antoi\nherralleen.\n\nTämä avasi ja luki muutamia niistä läsnäolijain huomaamatta sitä\nensinkään.\n\nHämmästys oli suuri, kun amiraali käski, että de Wyk heti oli\nvangittava.\n\nTämä löi kaiken leikiksi, sillä päihtymys rohkaisi hänen mieltänsä.\nMutta mikään ei auttanut, ja hänet vietiin pois. Seuraavana päivänä\npidettiin kuulustelu. De Wyk kielsi edelleen, mutta nyt olivat hänen\nposkensa kalpeat ja ääni vapisi.\n\nSilloin käski yliamiraali Jaakkima Scheel erästä kirjuria lukemaan de\nLascyn kirjeen.\n\nSe sisälsi kehoituksen luopumaan herttuasta ja mainitsi de Wykin\nmiehenä, jonka kanssa asiasta voisi sopia lähemmin.\n\nMuutamat laivojen päälliköt kertoivat, että hän oli tehnyt kokeita\nheitä houkutellakseen. Silloin ei enää maksanut vaivaa kieltäytyä, ja\nvapisevin äänin ja kyynelsilmin hän tunnusti rikoksensa.\n\nTuomio julistettiin heti; se ei voinut olla muu kuin kuolema.\n\nSeuraavana päivänä, elokuun 15 päivänä, vietiin de Wyk eräälle\npienelle saarelle ja ammuttiin koko miehistön nähden.\n\nEbba rouva ei ollut saavuttanut tarkoitustaan. Mutta hän oli myös\nvapautunut selkkauksista nuorukaisen kanssa, jolle oli luvannut\ntyttärensä.\n\nDe Lascy koetteli saada myös talonpoikia puolelleen. Paikoittain\nse hänelle onnistui, mutta useimmin paikoin rahvas pysyi lujasti\nherttualle uskollisena.\n\nTaalainmaassa kuningaspuolueen kätyrit, jotka valheilla ja\npeloitteluilla koettivat rahvasta houkutella herttuaa vastaan,\nkiihoittivatkin heidät vain nousemaan miehissä parjatun herttuan\npuolesta.\n\nEnsi töikseen nousivat taalalaiset juuri näitä kätyreitä vastaan ja\nsurmasivat heidät kauhealla tavalla. Näiden joukossa oli Jakob Näf,\ntalonpoikain rääkkääjä, jonka taalalaiset tunsivat hyvin ennaltaan.\n\nKaarle Gyllenhjelmin, joka valepuvussa oli paennut Tukholmasta,\nlähetti herttua Pietari Sjöbladin kera Taalainmaahan. He kokosivat\nkiihoittuneet ja tuhojaan tekevät talonpojat yhteen joukkoon aikoen\nviedä sen herttuan avuksi.\n\nMutta matkalla he saivatkin sanoman, että oli tehty sovinto kuninkaan\nja herttuan kesken.\n\nSiitä eivät taalalaiset pitäneet. Mutta heitä lohdutti toivo, että se\nsovinto ei suinkaan ole pysyväinen.\n\nSotaretki oli kuitenkin toistaiseksi päättynyt. Kaarle Gyllenhjelm\nsanoi, ettei hänellä ollut enää aikaa viivytellä heidän parissaan,\nja lämpimät onnentoivotukset seurasivat häntä, kun hän heti lähti\nmatkalle.\n\nTyynesti ja hiljaa lähtivät talonpojatkin koteihinsa.\n\n\n\n\n23.\n\nRATKAISU.\n\n\nJo ennen kuninkaan saapumista Kalmariin olivat sinne kokoontuneet\nPuolaan paenneiden herrojen rouvat ja lapset, jotka olivat tulleet\nheitä vastaan.\n\nJa kun laivat laskivat maihin ja jälleennäkemisen iloinen hetki oli\nkäsissä, kuka ajatteli silloin menneitä vastuksia. Eerik Sparre,\nKustaa Banér, Yrjänä Posse, Ture Bjelke olivat maassaan jälleen,\nkuninkaan mahtavassa turvassa. Rakastavat käsivarret syleilivät\nheitä, mahtavat linnat ja kartanot kuuluivat heille, alttiit\npalvelijat odottivat heidän käskyjään, valta ja suuruus oli heidän\nsynnynnäinen oikeutensa, ajoittain saattoivat he pikku kuninkaina\nelää vanhoissa herraskartanoissaan, ajoittain oleskella Tukholmassa\nja hallita maata ja valtakuntaa, joka vihdoinkin oli joutuva heidän\nkäsiinsä.\n\nSen oli Sigismund itse luvannut. Ja vaikka hän pettikin muut\nlupauksensa, _se_ hänen täytyi pitää, koska hänen ruotsalainen\nkuningasvaltansa riippui heistä!\n\nOnni oli heitä suosinut aina Danzigista lähtien. Siellä oli Malaspina\neronnut Sigismundista ja lähtenyt Roomaan, ja kuningasta oli\nseurannut ainoastaan kaksi katolista pappia, niin että melkein näytti\nsiltä, kuin ei hän enää tahtoisi herättää pahaa verta. Herttua tosin\nvielä näytti suurelta mustalta pilveltä kirkkaalla taivaalla, mutta\nuudet raittiit tuulet pian ajaisivat pois senkin.\n\nKaikilta suunnilta saapui mitä ilahuttavimpia sanomia, koko\nEtelä-Ruotsi nousi liikkeelle. Ratsuväenosastoja liittyi\nkuninkaaseen, linnoituksia valloitettiin, kaupungit sanoivat\nirti uskollisuutensa herttualle. Suuri joukko ritaristoa virtasi\nKalmariin ja muodosti aatelislippukunnan, jolle Juhana Gyllenstjerna\nnimitettiin ratsumestariksi ja Abraham Brahe lipunkantajaksi. Kustaa\nBrahe määrättiin koko ruotsalaisen sotavoiman ylipäälliköksi.\n\nOliko ihme, jos niin toivehikkaissa olosuhteissa ilo ja ylpeys\nkuvastui valtaneuvoston kasvoilla ja että he itse uskoivat\nkasvaneensa -- herttuaa korkeammiksi!\n\nMutta ilon ollessa ylimmillään saattaa vaara olla lähimmillään.\nSigismund oli nyt kuten ainakin kuuro hyville neuvoille ja\nselityksille. Hän ei suostunut suoraa päätä lähtemään Tukholmaan,\nvaan tahtoi ensin matkustaa Stegeborgiin tervehtimään sisartaan, Anna\nprinsessaa.\n\nJa siinä ei auttanut mikään. Sinne lähti ratsuväki maitse Kustaa\nBrahen ja Hannu Weijerin johdolla ja kuningas kaiken jalkaväen kera\nmeritse.\n\nLaivaston hajoitti myrsky matkalla, niin että ainoastaan kolme alusta\npääsi herttuan vartiotulien ohi Baresundiin, nimittäin kuninkaan ja\npuolalaisten herrojen alukset ja se, jolla Sten Banér ja Ture Bjelke\npurjehtivat.\n\nIlosta ja ylpeydestä säteillen riensi Anna prinsessa veljeään\nvastaan. He lankesivat toistensa syliin, itkien ilosta.\n\nMutta Annan iloon sekoittui huoltakin, pelkoa, josta hän ei\nuskaltanut puhua mitään.\n\nOlihan lähellä hän, hirmuinen; mikä esti häntä muutamien tuhanten\nmiesten kera ryntäämästä esiin, ottamasta kuningasta vangiksi ja\nsiten lopettamasta sotaa yhdellä iskulla.\n\nHe lähtivät taipaleelle Stegeborgiin. Sigismund oli tavattoman\niloinen ja kysyi leikkisästi, eikö hän ollut tervetullut. Mutta vasta\nlinnan muurien sisällä uskalsi Anna sanoa hänelle syyn huoleensa,\njoka oli estänyt häntä osoittamasta suurinta iloaan veljen saapumisen\njohdosta.\n\nSigismund kalpeni, sitä hän ei ollut ajatellut... Mutta oli kauniisti\ntehty herttualta, ettei häirinnyt hänen ensi kohtaustaan rakkaan\nsisarensa kanssa, ja hän toivoi saavansa tilaisuuden menetellä\npuolestaan yhtä ritarillisesti.\n\nKahdeksan päivän kuluttua oli Sten Banér vihdoin onnistunut kokoamaan\nmerille hajonneet 24 laivaa ja ankkuroimaan Baresundiin. Herttua näki\ntämän vieraan sotavoiman silmiensä edessä eikä tiennyt muuta keinoa\nkuin varustautua taisteluun elämästä ja kuolemasta.\n\nHän ei ollut heittänyt taisteluhansikasta, mutta hän otti\nsen vastaan. Koko miehistö mikä oli saatavissa, erittäinkin\nherttuakunnasta, kutsuttiin Linköpingiin, niin että hänen\nsotavoimansa nousi nyt 3,500 jalkamieheen ja 2,000 ratsumieheen.\n\nKatkaistakseen niin muonavarojen kuin apuväenkin tuonnin kuninkaalle\nasettui herttua leiriin Memiin, kahden peninkulman päähän\nStegeborgista.\n\nNiin seisoivat setä ja veljenpoika aseissa vastatusten. Molemmat\nodottivat: Sigismund Arvid Stålarmia Suomesta ja herttua Jaakkima\nScheeliä Ahvenan saaristosta, mutta kumpaakaan ei kuulunut.\n\nMuutamain vierasten valtojen lähettiläiden piti esiintyä välittäjinä.\nKuningas vaati, että herttua jättäisi pois valtionhoitajan arvonimen\nja lähettäisi sotaväkensä kotiin. Herttua pani rauhan ehdoksi, että\nSigismundin oli lähetettävä pois vieraat sotajoukot ja annettava\nvakuutus kuningasvalan pyhyydestä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään\nhiuskarvan vertaa, ja neuvottelut lakkasivat itsestään.\n\nMutta samaan aikaan alkoi ruokavarojen puute käydä tuntuvaksi\nkuninkaallisen sotajoukon keskuudessa. Sellaisella ei voinut\nkuningasta vaivata; hän nautti jälleennäkemisen ilosta ja sitten\ntäytyi hänen kertoa prinsessalle kaikista kärsimyksistään...\njumaloidun puolisonsa kuolemasta... ja siitä levottomuudesta, jolla\nhän odotti, saisiko Malaspina lopultakaan paavin suostumusta siihen,\nettä hän naisi kälynsä, herttuatar Konstantian, jota ilman hän ei\nvoinut elää.\n\nKuninkaaseen liittyneiden herrojen asema oli niin horjuva kuin\nsuinkin. Kuningas tahtoi jättää valtakunnan hallinnon heidän\nhuostaansa, mutta ensin täytyi saada herttua pois tieltä. Kuinka he\nvoisivat neuvotella miehen kanssa, joka oli aina kohdellut heitä\npalvelijoinaan ja aina voittanut heidät? He tiesivät, ettei se vienyt\nmihinkään; paremmat onnistumisen toiveet oli heillä ase kädessä.\n\nMutta kun oli kysymys toiminnasta, eivät herrat olleet koskaan\npäässeet yksimieliseen päätökseen. Eivätkä he päässeet nytkään;\nheillä oli päivästä päivään neuvotteluja, mutta asia ei tullut\nsiitään selvemmäksi.\n\nHerttua sitä vastoin oli heti sovittelujen keskeydyttyä lähettänyt\navoimia kirjeitä maaseuduille, heittäen syyn kokonaan kuninkaan\nniskoille. Sigismundille lähetti hän viestin, vaatien kahden tunnin\nkuluessa varman vastauksen, saattoiko valtakunta ja herttua odottaa\nturvallisuutta ja tyyneyttä, kun kuningas oli vieraan sotaväen kera\nsaapunut maahan. Lähettilään oli lisättävä, että herttua aikoi\nväkineen saapua Stegeborgiin vaatimaan varmaa vastausta.\n\nSitä pidettiin rauhanrikkomuksena ja herttuan lähettiläs vangittiin.\n\nVarhain seuraavana aamuna, kun sumu vielä peitti paksuna tienoon,\nmarssi herttua Stegeborgia vastaan.\n\nNopeasti kävi kulku. Mutta vasta sitten, kun sumu laskeutui, saattoi\nhän luoda yleissilmäyksen asemaansa, ja se oli kaikkea muuta kuin\nedullinen.\n\nToisella puolen oli meri ja kuninkaalliset laivat, toiselta puolen\nnäkyi linna, jonka edustalla seisoi puolalainen sotajoukko hyvässä\njärjestyksessä ja etupuolella puro suojanaan.\n\nTulijat oli huomattu, ja laivoista lähettivät tykit herttualle\naamutervehdyksensä.\n\nAsema oli mitä pulmallisin ja kävi vielä pahemmaksi, kun kaksi tykkiä\nläheiseltä mäeltä suuntasi tulikitansa lähenevää vihollista kohden.\n\nHerttuan väki oli suurimmaksi osaksi harjaantumattomia miehiä, jotka\nsäikähtivät silmittömästi kuumasta vastaanotosta ja ryntäsivät pakoon\ntoistensa ylitse.\n\nValitus- ja hätähuudot kuuluivat aina linnaan saakka, josta kuningas\nsisarensa ja monien korkeain herrojen kanssa katseli taistelua.\n\n\"Tämä on hirveää\", huudahti prinsessa ja kääntyi väristen\n\n\"Nuo kapinoitsijat minua aivan säälittävät\", lisäsi Sigismund.\n\n\"Varsinkin kun ne ovat teidän majesteettinne harhaanjohdettuja\nalamaisia\", nyyhkytti prinsessa.\n\n\"Kuules, Anna, jos nyt maksaisin hänen jalomielisyytensä, niin\nvapautuisimme tästä vastenmielisestä näystä, enkä minä olisi enää\nhänelle kiitollisuuden velassa.\"\n\n\"Kuinka suurta ja ritarillista!\" huudahti prinsessa. \"Kuka tietää,\neikö se taivuttaisi hänen ylpeää mieltään.\"\n\nSigismund käännähti ympäri; veltoille kasvoille oli ilmestynyt\nelonkipinä. \"Hyvät herrat\", huudahti hän, \"mitä sanotte\npäätöksestäni, että päästän herttuan vapaasti täältä menemään?\"\n\n\"Se on suurta ja ihailtavaa ja siksi sopii juuri teidän\nmajesteetillenne\", sanoi Yrjänä Posse kumartaen.\n\n\"Hyvä\", vastasi kuningas armollisesti ja käski, että taistelu oli\nheti lopetettava.\n\n\"Oletko hullu?\" kuiskasi Hogenskild Bjelke Yrjänä herran korvaan.\n\"Päästää vihollisemme menemään!\"\n\n\"Paljon pahempi olisi, jos kuningas saavuttaisi ratkaisevan voiton;\nse merkitsisi katolilaisten valtaa... ei, antaa heidän repiä\ntoisiaan.\"\n\nHyvin saattoi sanoa, että Ruotsin kohtalo oli tällä kertaa keihään\nkärjessä. Herttuan koko sotavoima oli varmasti vihitty kuolemaan, ei\nollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Mutta kuninkaallinen oikku\nmuutti aseman.\n\nPuolalaiset riemuitsivat nähdessään, että vihollisen täytyi joutua\nperikatoon. Mutta silloin tuli kuninkaan käsky, että taistelusta oli\nheti lakattava.\n\nKatkeruus oli yleinen. Mahtisana riisti melkein jo saavutetun voiton\nheidän käsistään!\n\nKaksi saksalaista ruhtinasta lähetettiin viemään herttualle\nviestiä, että kuningas halusi rauhallista sopimusta ja että hänen\nruhtinaallinen armonsa saattoi esteettömästä vetäytyä takaisin.\n\nSitä ei tarvinnut sanoa kahteen kertaan. Peräytymisretkelle\nlähdettiin heti ja hyvässä järjestyksessä.\n\nHerttua oli menettänyt 300 miestä, Sigismund 20.\n\nKoskaan ei ylpeää Kaarle herttuaa ollut niin syvästi nöyryytetty.\nHäntä ei niin musertanut vastoinkäyminen kuin kuninkaan lempeys.\nLoukatun ylpeytensä puuskassa hän sanoi päälliköilleen, että hän\ntahtoi vaimonsa ja lastensa kanssa lähteä maasta pois, niin he saivat\nsitten ratkaista asian kuninkaan kanssa.\n\nKohta hän kuitenkin rauhoittui ja ryhtyi toimiin. Neuvotteluihin\nryhdyttiin uudelleen, kirjelmiä vaihdettiin, ehdotuksia tehtiin,\nmutta ei päästy mihinkään päätökseen. Vaihdettiin vain molemmin\npuolin kovia sanoja, syytöksiä, mutta niistä ei asema selvennyt.\n\nHerttua kirjoitti paperille vaatimuksensa, ja eräänä päivänä, kun hän\nparhaallaan istui kirjoituspöydän ääressä, astui odottamatta nuori\nmies sisään.\n\nHän oli Kaarle Gyllenhjelm; hänen Taalainmaasta palattuaan oli\nherttua lähettänyt hänet heti ottamaan selkoa laivastosta; jollei\nJaakkima Scheel muulla tavoin voinut päästä, oli hänen luovittava;\nsodan lopputulos oli riippuvainen laivastosta, ja sen täytyi saapua.\n\n\"No, ja laivasto?\" kysäisi herttua.\n\n\"Amiraalilaiva laski juuri satamaan, ja toiset tulevat jälestä\nhyvässä järjestyksessä.\"\n\nHerttua kääntyi poispäin. Kenties teki hän niin peittääkseen\ntyytyväistä hymyään.\n\n\"Kutsukaa Jaakkima Scheel ja Pietari Stolpe tulemaan tänne\npikimmiten\", käski herttua istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen.\n\nGyllenhjelm meni.\n\nHerttua repi rikki paperin, jolle oli juuri kirjoittanut,\n\"Vaatimuksia voidaan koventaa\", tuumi hän itsekseen ja kirjoitti:\n\"Kuninkaan täytyy heti lähettää pois sotajoukkonsa ja lähteä itse\nTukholmaan ottamatta mukaansa suurempaa seuruetta kuin Juhana\nkuningasta tavallisesti seurasi. Neljän kuukauden kuluessa on\nkutsuttava koolle valtiopäivät, joilla kaikki asiat ratkaistaan;\nsiihen asti jää kaikki nykyiselleen. Ei kuningas, vaan herttua hoitaa\nmaan asioita, ja kun valtiopäivät kokoontuvat, on niillä oikeus ja\nvelvollisuus syyttää sitä, joka ei ole pitänyt tekemiään sitoumuksia.\"\n\nSihteeri laati kirjelmän, ja seuraavana päivänä se lähetettiin\nStegeborgiin.\n\nSitä lukiessaan Sigismund joutui aivan pois suunniltaan. \"Tämä\non sodanjulistus\", huudahti hän. \"Ja olenhan minä nyt laivaston\nsaavuttua aivan hänen vallassaan.\"\n\n\"Sanotaan, että laivastossa on kuusitoistatuhatta miestä\", sammalsi\nprinsessa.\n\nRuotsalaiset herrat näyttivät kiihtyneiltä ja levottomilta. Herttua\nsaattoi sulkea heidät Stegeborgiin, ja jos tähän asti oli töintuskin\nsaatu hankituksi elintarpeita, niin saivat he nyt varustautua\nnälkäkuolemaan.\n\nSigismund huudahti tavattomalla tarmolla: \"Täällä en tahdo olla\nkauemmin! Menetänhän aivan ruokahaluni, ja minusta tuntuu, kuin minä\nhetkenä tahansa saattaisin nähdä herttuan pistävän päänsä ovesta\nsisään.\"\n\n\"Minä näen joka yö mitä pöyristyttävimpiä unia\", lisäsi prinsessa.\n\"On välttämätöntä, että lähdemme täältä.\"\n\n\"Mutta mihin?\"\n\n\"Niin, mihin?\"\n\n\"Ei liene juuri valinnan varaa\", sanoi kuningas. \"Mutta onhan meillä\nLinköping.\"\n\n\"Teidän majesteettinne selvä ymmärrys on nyt kuten aina valinnut\nparhaan\", puuttui Yrjänä Posse puheeseen. \"Siellä voivat teidän\narmonne olla täydessä turvassa.\"\n\nVastoin tavallisuutta yhtyivät kaikki siihen, ettei parempaa\nturvapaikkaa ollut saatavissa. Mutta katsottiin välttämättömäksi\npitää asia niin salassa kuin suinkin. Ja johtaakseen herttuan harhaan\nlähetti kuningas vastaukseksi, että hän tahtoi lähemmin ajatella\nehdotusta, jonka hänen ruhtinaallinen armonsa oli lähettänyt hänelle\nallekirjoitettavaksi.\n\nVaunut vedettiin esiin, hevoset satuloitiin, kaikki suurimmassa\nsalaisuudessa, ja yöllä syyskuun 21 päivää vasten lähti kuningas\nmatkalle Linköpingiin uskollisen sisarensa keralla. Matka kävi ilman\nseikkailuja, ja Linköpingissä oli kuninkaan kallis persoona vihdoin\nturvassa.\n\nSeuraavana päivänä vallattiin Stegeborg, ja kuninkaan laivasto joutui\nsekin herttuan käsiin. Syyskuun 22 päivän aamuna hajoitettiin leiri,\nja Kaarle lähti koko sotajoukkoineen taipaleelle Linköpingiin.\n\nAsetuttiin leiriin Bjursholmaan, tuskin peninkulman päähän\nLinköpingistä. Lähestyi hetki, joka oli ratkaiseva Ruotsin kohtalon.\n\nOli selvää, että nyt syntyi tositaistelu, ja puolalaisessa leirissä\noltiin ihastuneita siitä, että vihdoinkin saatiin kurittaa\nylimielisiä ruotsalaisia, jotka Stegeborgin luona pääsivät aivan\nliian helpolla. Herttuaa oli aivan ikävöity, ja hänen saapumisensa\nkiihdytti taisteluhalua tulisimmilleen.\n\nKuninkaallisen ratsuväen päällikkö, Hannu Weijer, oli iloinen,\nhuimapää unkarilainen, ja hän suunnitteli mielessään, miten saisi\nsodan vauhtiin.\n\nYöllä syyskuun 25 päivää vasten otti hän pienen ratsumiesparven\nmukaansa ja sanoi lähtevänsä Bjursholmaan herttuaa tervehtimään.\nSinne saavuttuaan lasketti hän etuvartiostansa kera yli sillan aivan\nruotsalaisten nenän eteen.\n\nHeidän päällikkönsä olivat Antero Lennartinpoika ja Henrik von Ahnen.\nHannu Weijer, ylvästellen tapansa mukaan, pyysi viimeksimainittua\npuhutella.\n\nMitään pahaa aavistamatta ratsasti von Ahnen heti häntä vastaan.\nKun hän oli tullut jotensakin lähelle, huusi Weijer kahdelle\nratsumiehistään: \"Ottakaa kiinni veijari!\"\n\nRatsumiehet syöksyivät esiin, mutta von Ahnen ei ollut arkalasta\nkotoisin. Hän tarttui heti pyssyynsä ja laukaisi sen muuatta\nratsumiestä kohden, joka heitti heti kuperkeikkaa. Hyvin koulutettu\nratsu antoi toiselle niin navakan potkun, ettei hänkään enää noussut.\nVon Ahnen sai samassa apua, ja Hannu Weijer katsoi parhaaksi livistää\nkäpälämäkeen.\n\nHerttua sai heti tiedon tapauksesta. Kuinka kauan oli tällaista\njatkuva? Suuttuneena kutsui hän heti päällyskuntansa neuvotteluun ja\npuhui voimakkain sanoin välttämättömyydestä käydä taisteluun.\n\nKaikki olivat siihen halukkaat, ja aamunkoitteessa lähti koko\nsotajoukko liikkeelle. Sää oli tyyni, mutta auringon noustessa kohosi\nStångjoesta tavattoman paksu usva ja kattoi tienoon, niin etteivät\nsotajoukot voineet nähdä toistensa liikkeitä.\n\nLinköping sijaitsee Stångjoen länsirannalla. Joen itäpuolella erkani\ntie kahteen haaraan, jotka kahden sillan, ison sillan ja pienen\nsillan kautta veivät kaupunkiin.\n\nHerttua jakoi väkensä kahteen joukkoon, joista toinen lähetettiin\nAntti Lennartinpojan ja Samuel Niilonpojan johdolla isolle sillalle,\ntoinen Hannu von Masenbachin ja Hannu Ulfsparren johdolla pikku\nsillalle.\n\nKaupungissa oli odotettu hyökkäystä. Jo ennen aamunkoittoa oli\nSigismundin koko sotajoukko molemmilla silloilla valmiina taisteluun.\nMutta vihollista ei kuulunut, ja he pitkästyivät odotukseen.\nJoukoille annettiin käsky vetäytyä takaisin kaupunkiin ja ainoastaan\nmuutamia tykkejä ja pienehköjä sotilasosastoja jätettiin silloille.\n\nSilloin kuului muutamia kumeita läppäyksiä tuomiokirkon tornista.\nPormestari, joka oli erittäin harras herttuan kannattaja, oli siten\nluvannut ilmoittaa, milloin oli sopivin hetki hyökkäyksiin.\n\nSumu oli alkanut laskeutua, ja samassa näkivät Sigismundin vartiat\nherttuan sotajoukon ryntäävän ketoa myöten. Rummut rämisivät, ja\nkaupungissa nousi aika hälinä, mutta vei kotvan, ennenkuin ratsuväki\nehti ratsaille. Arvid Drake lähetettiin smålantilaisen ratsuväen\nkera suurelle sillalle ja hänen jälestään Juhana Gyllenstjerna\naatelislippukunnan kera. Mutta ennenkuin Arvid Drake ehti sillalle,\njoka oli kappaleen matkaa kaupungista, olivat herttuan joukot\njo lyöneet sinne jätetyn joukon, eikä Draken väki saanut aikaa\njärjestyäkseen, vaan heidät ajettiin suinpäin takaisin yli sillan.\nTungos oli hirveä, monet putosivat veteen ja hukkuivat, toiset\nhakattiin maahan.\n\nKuninkaalliset uudistivat hyökkäyksensä moneen kertaan, mutta ilman\nmenestystä.\n\nSilloin saapui Juhana Gyllenstjerna aatelislippukuntineen. Mutta\nhänen parhaallaan järjestäessään joukkoaan rynnäkköön huusi Lindorm\nBibbing, joka tuli kaupungista, ettei aatelislippukunta saanut\nmennä sillasta yli, sen velvollisuus oli taistelun aikana vartioida\nkuninkaan persoonaa. Luultiin, että kuningas oli niin käskenyt, ja\nvetäydyttiin takaisin.\n\nSilloin oli taistelu sillä taholla ratkaistu. Antti Lennartinpoika\notti suurimman osan ratsuväkeään ja laski täyttä laukkaa pikku\nsillalle. Siellä oli taistelu kuumin. Herttua ei ottanut siihen osaa,\nvaan johti sitä suurella viisaudella. Sigismundin väki oli tottuneita\nmuukalaisia palkkasotureita ja herttuan ainoastaan rahvaan miehiä\neri seuduilta. Mutta he taistelivat hurjalla urhoudella, vimmatusti\nteurastivat he vihollisiaan, ja Antti Lennartinpojan jouduttua avuksi\nlähtivät puolalaiset kauttaaltaan pakoon.\n\nTaistelu oli siten ratkaistu, sillat olivat herttuan vallassa ja tie\nkaupunkiin oli avoinna hänen edessään.\n\nSigismund ei ollut persoonallisesti ottanut osaa taisteluun, mutta\nkaupungissa oli hän pelottomasti seissut kuulasateessa rohkaistakseen\nomiaan. Pakenevat sotamiesjoukot, veriset, silvotut päälliköt, joita\nkannettiin pois, sanoivat nyt hänelle, että taistelu oli menetetty.\nJa hätääntyneitä katseita luotiin häneen kaikilta puolin. Ainoastaan\nruotsalaiset herrat, jotka sovinnonteossa pelkäsivät pahimmin\njoutuvansa alakynteen, puhuivat innokkaasti, että voitto oli varma,\njos taistelua jatkettiin.\n\nMutta ennenkuin kuningas oli ehtinyt tehdä päätöstään, saapui\nmuutamia päälliköistä, jotka selittivät sotaväen puolesta, että he\nyksimielisesti kieltäytyivät enää panemasta alttiiksi henkeään ja\nesittivät, että hänen majesteettinsa suostuisi sovintoon.\n\nNyt ei ollut muuta keinoa kuin alistuminen. Arvid Svan, vanha\nkunnon aatelismies, lähetettiin viemään siitä viestiä herttualle.\nJännityksellä odotettiin, mitä herttua oli vastaava. Vaatiko hän\nkenties allekirjoitusta mokomaan paperiinsa?\n\nVihdoin saapui Arvid Svan -- allapäin. Uteliaina hänet ympäröitiin.\n\n\"Herttuan vaatimukset ovat ankarat\", aloitti tämä. \"Hän tahtoo, että\nherrat Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Ture Bjelke ja Yrjänä\nPosse jätetään hänen käsiinsä.\"\n\nMuutamien minuuttien ajan vallitsi huoneessa haudanhiljaisuus.\nMutta sitten käytiin kuninkaan kimppuun rukouksin, ettei hän\njättäisi viholliselle uskollisimpia alamaisiaan. Kuningas kuunteli\nkärsivällisesti, puristeli herrojen käsiä, vakuutti heitä\nsuojeluksestaan ja lupasi seuraavana päivänä lähettää sukulaisensa\nBadenin rajakreivin ja Eerik Brahen herttuan kanssa neuvottelemaan.\n\nVarhain seuraavana aamuna otti herttua vastaan lankonsa, rajakreivin,\nja kreivi Eerik Brahen.\n\n\"Teitä kohtaan, Eerik kreivi\", sanoi hän, \"en kanna vihaa\nsydämessäni, sillä olette samaa uskoa kuin kuningaskin ja olette\ntoiminut omantuntonne mukaan. Mutta niin ei ole toisten viiden laita,\nja jollei kuningas luovuta heitä hyvällä, niin on täällä kyllä\nmiehiä, jotka noutavat isänmaan viholliset, kavaltajat, keskeltä\nkuninkaan sotajoukkoa.\"\n\nHän viittasi asestettuun talonpoikajoukkoon, joka oli juuri saapunut\nhänen luokseen.\n\n\"Sentähden\", jatkoi hän, \"on heidät ehdottomasti jätettävä minun\nkäsiini, Ruotsin lain mukaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi\nteoistaan. Tämä on tapahtuva vapailla valtiopäivillä keisarillisten,\nkuninkaallisten ja ruhtinaallisten lähettiläiden ollessa läsnä, ja\nlupaan sieluni autuuden ja ruhtinaallisen kunniani kautta, ettei\nheille sitä ennen tapahdu mitään pahaa.\"\n\nTämän vastauksen saivat lähettiläät viedä kuninkaalle. Herrat itse,\nmutta varsinkin heidän rouvansa ja lapsensa, olivat kauhusta poissa\nsuunniltaan. He olisivat kenties voineet pelastaa päänsä pakenemalla,\nmutta silloin olisi kaikki heidän omaisuutensa otettu takavarikkoon,\neikähän vielä ollut varmaa, että heidän asiansa oli hukassa... he\nolivat uskaltaneet niin paljon, nyt panivat he vaakaan henkensäkin.\n\nSigismund tahtoi mielellään auttaa heitä. Hän puhui sotamiehille\nja kehoitti heitä vielä kerran koettamaan sotaonneaan, mutta he\nkieltäytyivät jyrkästi. Hän tarjosi täysin käsin kultaa ja hopeaa,\nmutta he vastasivat, että elämä oli enemmän arvoinen.\n\nLopulta herrat itse kehoittivat kuningasta suostumaan tehtyihin\nehtoihin.\n\nKuningas parka, hän oli niin epätoivoinen, että pelättiin hänen\nterveytensä siitä kärsivän; mutta eihän hänelläkään ollut muuta\nkeinoa kuin antaa myöten.\n\nVaimojensa ja lastensa ympäröiminä lähtivät herrat jätettäviksi\nvihollisen käsiin. Sillalla he riistäytyivät irti rakastavista\nkäsivarsista, jotka eivät tahtoneet heitä päästää. Itkien saivat\nepätoivoiset naiset palata kaupunkiin, mutta herrat vietiin\ntuomariensa eteen.\n\nKun siten pääehto oli täytetty, käski herttua väkensä peräytyä\ntakaisin, ja niin päättyi kohtalokas taistelu Stångjoen varrella. Se\noli viimeinen suuri taistelu, joka käytiin isänmaan sydämessä, ja sen\nmuisto elää vieläkin lauluina kansan huulilla.\n\n\n\n\n24.\n\nVIIMEISET PÄIVÄT.\n\n\nNeuvotteluja helpoittaakseen pyysi herttua persoonallista kohtausta\nkuninkaan kanssa. Kun kuningas ilmoitti siitä sisarelleen, kysyi\ntämä: \"Uskallatko sinä?\"\n\n\"En pelkää vähintäkään\", vastasi kuningas lempeästi hymyillen.\n\n\"Niin, sillä sinähän oletkin sankari, rakas Sigismund\", sanoi sisar\nhäntä syleillen.\n\nSigismund hymyili uudestaan. Häntä miellytti se, että häntä\nihailtiin, ja niin suostui hän herttuan toivomukseen. Kohtaus\nmäärättiin tapahtuvaksi ison sillan ja kaupungin välisellä kentällä.\n\nSotajoukot asetettiin molemmin puolin jokea, ja oli sovittu, että\nherttua ratsastaisi yli kuninkaan luo. Niilo Bjelke ja monet\nvaroittivat herttuaa siten antautumasta vihollistensa valtaan.\n\n\"Tahdon osoittaa, etten minä ole heidän vihollisensa\", vastasi Kaarle\ntavallisella tyynellä rohkeudellaan.\n\nSamaan aikaan kuin herttua ratsasti yli sillan, ratsasti kuningas\nkaupungista. Kun he lähestyivät toisiaan, laskeutui herttua ratsailta\nosoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan. Tämä pakoitti hänet\nnousemaan ratsaille, jonka jälkeen he ratsastivat pitkin kenttää\nkeskustellen. Ja tuhannet silmät seurasivat heitä, aprikoiden, mitä\nhe mahtoivat sanoa toisilleen. Hämmästys saavutti huippunsa, kun\nherttuan nähtiin menevän kuninkaan mukana kaupunkiin ja nousevan\nlinnaan.\n\nKuningas oli kutsunut herttuan päivälliselle, ja tämä oli epäröimättä\nnoudattanut kutsua. Hän oli nyt mitä miellyttävin vieras ja Sigismund\nmitä kohteliain isäntä. Anna prinsessa oli hänkin voittanut\nhämmästyksensä ja näytteli oivallisesti osaansa läheisenä sukulaisena\nja emäntänä.\n\nPöydässä puhuttiin ainoastaan pikku seikoista, kuten siitä, mitä\ntietä kuninkaan oli paras mennä Tukholmaan. Siihen, mikä täytti\nheidän ajatuksensa, ei kosketettukaan.\n\nPäivällisen päätyttyä ratsasti herttua ulos kaupungista. Kuninkaan\nheitukat oli hänen kunniakseen asetettu kaduille kahteen riviin, ja\nmuuan unkarilainen pappi piti latinaksi puheen herttuan ylistykseksi.\nHerttua heitteli kultarahoja väkijoukkoon, kannusti ratsuaan ja\nlasketti täyttä laukkaa omiensa luo, jotka ilohuudoin tervehtivät\nhänen palaamistaan niin pelätyltä vierailulta.\n\nValittiin valtuutetut laatimaan sovinnonehtoja, jotka pääasiallisesti\nsisälsivät seuraavaa:\n\nKuninkaan oli lähetettävä pois muukalainen sotaväkensä ja hän\nsai pitää ainoastaan henkivartionsa. Hallitus oli luovutettava\nSigismundille ja hänen oli hallittava tekemiensä valojen mukaan;\nvaltiopäivien oli kokoonnuttava neljän kuukauden kuluessa, ja\nsiihen asti pysyisivät herttuan nimittämät virkamiehet paikoillaan.\nKaikki menneet oli unhoitettava, mutta siitä poikkeuksena olivat\nneuvosherrat, jotka jätettäisiin ulkovaltojen lähettiläiden\ntuomittaviksi. Herttua oli sillä välin ryhtynyt toimenpiteihin,\nettä kuningas arvonsa mukaisesti otettaisiin vastaan Tukholmassa.\nKun näin syysmyöhällä oli purjehdus vaarallista, kysyi hän eikö\nkuningas mieluummin tahtonut matkustaa maanteitse. Kuningas oli sillä\nvälin tullut sellaisiin tuumiin, ettei hän matkustaisi lainkaan\nTukholmaan. Stångjoen tappelun jälkeen ja pakosta kirjoitettuaan\nherttuan ehtojen alle katsoi hän joutuneensa tykkönään tämän käsiin.\nHäntä peloitti melkein koko ympäristönsä, ja hän kutsui neuvotteluun\nmuutamia lähimpiään ja paavin kätyreitä. Näille hän valitti herttuan\nkavaluutta ja selitti juhlallisesti, ettei hän millään tavoin\nkatsonut olevansa sidottu valoihin ja allekirjoituksiin, joihin\nhänet oli pakoitettu. Hän kutsui heidät todistajikseen, että oli jo\nedeltäpäin sydämessään tehnyt tämän ehdon.\n\nLäsnäolijat, jotka kaikki olivat katolilaisia, katsoivat kuninkaan\nolevan siinä aivan oikeassa. Papit antoivat hänelle synninpäästön\nsiitä väärästä valasta, jonka hän aikoi tehdä, ja toiset ylistivät\nhänen varovaisuuttaan.\n\nHän ilmoitti sen jälkeen heille, että hän aikoi heti palata Puolaan\neikä matkustaa Tukholmaan. Mutta pian hän palaisi suuremmalla\nsotavoimalla ja silloin perinpohjin kukistaisi vihollisensa.\n\nTämä oli kuitenkin pidettävä salassa, ja läsnäolijat sitoutuivat\nsiihen.\n\nSyyskuun 28 päivänä allekirjoitti kuningas tehdyn sopimuksen, ja\nseuraavaksi päiväksi oli herttua uudestaan kutsuttu vieraspitoihin\nlinnaan.\n\nHeidän välinsä oli mitä parhain. Kaarle sanoi hyvästit\nkuninkaallisille sukulaisilleen, sillä hän aikoi seuraavana päivänä\nlähteä Örebrohon, jossa puoliso ja lapset häntä odottivat.\n\nEnsin hajoitti hän sotajoukkonsa ja matkusti syyskuun 30 päivänä\nainoastaan tavallisen henkivartionsa seuraamana.\n\nSigismund ja Anna olivat ihastuksissaan päästyään vihdoinkin hänestä\nerilleen. Paremmin salatakseen aikeitaan lähetti kuningas osan\nhoviväkeään, suunnilleen 200 henkilöä, maanteitse Tukholmaan.\n\nSinne oli vihdoin saapunut myös Arvid Stålarm kestettyään monia\nvastoinkäymisiä. Hän oli aikeissa lähteä Kalmariin, kun sai\nkuninkaalta kirjeen, että sotajoukot oli lähetettävä takaisin kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEttä olosuhteet olivat muuttuneet, saattoi huomata kirjeessä\nlausutusta varoituksesta, etteivät suomalaiset sotajoukot saaneet\n\"linnaleirillä ja muilla rasituksilla sortaa rahvasta, kuten tähän\nasti oli suuressa määrin tapahtunut\". Suomalaiset päälliköt ja Arvid\nStålarm näkivät siinä uusien, rauhallisempani aikojen toiveen.\n\nSillä välin varustautui Sigismund salakähmää matkalle. Anna prinsessa\nlähti hänen mukaansa, kun kuninkaallinen veli oikein kovalle\njouduttuaan oli luvannut, että hän sai pitää kaksi luterilaista\npappia ja protestanttisia jumalanpalveluksia ja muuten menetellä\nmiten hyväksi katsoi.\n\nLokakuun 3 päivänä lähti koko sotajoukko liikkeelle, ja siihen kuului\nsuunnilleen 5,000 miestä. Herttuaa pelättiin yhä edelleen suuresti;\nei tiedetty koskaan, mihin hän saattoi ryhtyä, ja niin Sigismund\nmatkusti sotajoukkojensa ympäröimänä. Sotaväki ympäröi hänet liehuvin\nlipuin, niinkuin missäkin voittokulkueessa.\n\nStegeborgiin saavuttua kutsui kuningas Jaakkima Scheelin puheilleen.\nTämä kummasteli kutsua, mutta hämmästyi vielä enemmän, kun kuningas\nsanoi tarvitsevansa koko laivaston, niin päästäkseen itse Tukholmaan\nkuin myös viedäkseen sotaväkensä Danzigiin.\n\nScheel vastasi, että hänen oli mahdoton luovuttaa useampia laivoja\nkuin herttua oli määrännyt ja välttämättä tarvittiin.\n\nEi ollut muuta keinoa kuin mukautua olosuhteihin ja herttuan hyvään\ntahtoon. Sigismund lastasi väkensä niihin laivoihin, jotka sai, ja\npurjehti ulkosaaristoa kohden.\n\nBaresundiin saavuttua odottivat kaikki, että käännyttäisiin vasempaan\nja suunnattaisiin matka Tukholmaan. Mutta kuningas kaskikin kääntyä\noikeaan, sillä hän tahtoi Kalmariin.\n\nSinne päästyä kirjoitti kuningas herttualle, että myrsky oli ajanut\nhänet pois oikealta reitiltä, eikä hän enää uskaltanut meritse lähteä\npurjehtimaan Tukholmaa kohden. Tietenkin täytyi tulla maitse.\n\nKalmarista otti hän laivoihinsa runsaasti muonaa ja muita\nmatkatarpeita. Kalmarin linnan päälliköksi hän määräsi Juhana\nSparren, Eerikin veljen ja herttuan persoonallisen ystävän.\nValtakirjassa, joka Juhana Sparrelle annettiin, käskettiin tämän\najallisen onnensa ja iankaikkisen autuutensa uhalla tehdä voitavansa\nsäilyttääkseen linnan yli talven; kaikki sovinnonhieronta herttuan\nkanssa kiellettiin.\n\nLokakuun 25 päivänä nostatti kuningas purjeet ja suuntasi matkan\nDanzigia kohden. Kuningas ja prinsessa matkustivat kauniilla ja hyvin\nsisustetulla \"Joutsen\" laivalla.\n\n\n\n"]