[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGZ4eWE1QI_6iFbPvE-kPXNlh9iyohdvhVbHWqYanS8o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1635,"Aarteen etsijät","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1635-curwood-james-oliver-aarteen-etsijat","1635__Curwood_James_Oliver__Aarteen_etsijät",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1909,1922,33965,214218,false,55811,[24,25],"Gold mines and mining -- Fiction","Hudson Bay -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Aarteen etsijät\" by James Oliver Curwood is a novel written in the early 20th century. The story follows young Roderick Drew and his companions, an old Indian warrior named Mukoki and Vabigun, as they embark on a dangerous quest to rescue Vabigun's sister, Minnetaki, from a group of ruthless bandits known as the Vungat. The narrative unfolds in the wilds of Canada, immersing readers in a thrilling adventure rich with themes of bravery, loyalty, and the harsh realities of wilderness survival.  The beginning of the novel sets a vivid scene in the deep solitude of the Canadian wilderness, introducing the characters and their urgent mission. Roderick and his companions are depicted in a tense chase after the bandits who have taken Minnetaki, with Rod determined to track their trail despite the physical and emotional toll it takes. The narrative captures the group's relentless pursuit, highlighting their struggles against both the elements and their own weariness, as they strive to reach Minnetaki before it is too late. This opening establishes a gripping premise that promises excitement and peril in the ensuing chapters. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)",334,"Seikkailuromaani sijoittuu Kanadan lumisille salomaille Hudsoninlahden ympäristöön, missä joukko miehiä etsii kadonnutta kulta-aarretta. Matkantekoa vaikeuttavat niin erämaan pedot kuin vaaralliset metsärosvotkin. Teos on jatkoa kirjailijan aiemmalle Sudenpyytäjät-romaanille.","James Oliver Curwoodin 'Aarteen etsijät' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1635. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","AARTEEN ETSIJÄT\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nSuomentanut\n\nO. A. Joutsen\n\n\nAlkuperäinen nimi: \"The Gold Hunters\"\n\nJatkoa kirjaan \"Sudenpyytäjät\"\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Postirekeä tavoittamassa\n  2. Minnetaki metsärosvojen käsissä\n  3. Vungain jäljillä\n  4. Rod seuraa ihmisjalkaisen karhun jälkiä\n  5. Rod taistelee hengestään\n  6. Kuoleman varjo\n  7. Pohjoiseen\n  8. Kultainen luoti\n  9. Ombabika-jokea vastavirtaan\n 10. Salaperäinen laukaus\n 11. Ääni rotkossa\n 12. Vabi tekee merkillisen keksinnön\n 13. Kolmas koski\n 14. Vanha laatikko\n 15. Suvannon aarre\n 16. John Ball ja kullan salaisuus\n 17. Maanalainen maailma\n 18. John Ballin tarina\n\n\n\n\n1.\n\nPOSTIREKEÄ TAVOITTAMASSA\n\n\nPuolipäivän syvä hiljaisuus vallitsi Kanadan salomaan rajattomassa\nyksinäisyydessä. Hirvi ja karibu olivat murkinoineet jo varhain\naamun koitteessa ja lepäilivät nyt rauhallisesti helmikuun auringon\nleppoisassa lämpimässä; ilves oli ryöminyt isojen kallioiden välissä\npiileksivään pesäänsä ja odotteli päivää painuvaksi pohjan ja lännen\npuolelle, ennen kuin lähtisi jälleen rosvoretkilleen; kettukin nukkui\njossain kallioilla päivällisrupeamaansa, ja levottomat kuusankalinnut\npelmuttelivat laiskasti höyheniänsä suloisessa alkukevään auringossa,\njoka jo vähin sulatteli talven lumia.\n\nTällaisena verrattomana päivänhetkenä heittää saaliinsa jäljillä\noleva vanha eränkävijä selkäreppunsa hangelle, kerää äänettömästi\nrisuja nuotioksi, syö eineensä ja polttaa päivällispiippunsa --\nsilmät ja korvat koko ajan valppaina; tällaisena hetkenä hän tokaisee\nvähemmän tottuneelle toverilleen, joka on uskaltanut puhella\nkuiskausta kovemmin:\n\n-- Hss! Ole hiljaa! Et arvaakaan, miten lähellä jo olemme\nsaalistamme. Riistaeläimet ovat nyt syöneet maarunsa täyteen\nja makailevat ruokaansa sulattamassa. Ei yksikään niistä lähde\nliikkeelle ennen kuin vasta tunnin tai parin perästä, ja silloin\nvoimme joka laukauksella kaataa hirven tai karibun. Mutta nyt emme\nkuule niistä hiiren hiiskaustakaan!\n\nMutta sittenkin näytti hetken päästä jotakin elävää ja liikkuvaa\nirtaantuvan tästä näköjään elottomasta hiljaisuudesta. Aluksi siitä\nei voinut erottaa muuta kuin pienen tumman pilkun erään lumisen\nharjun päivänpuoleisella rinteellä. Sitten se liikkui, kasvoi\nsilmissä, kurottihe pitkäkkäiseksi möhkäleeksi kuin etukäpäliänsä\nojentava ja hartioitaan luimistava koira -- ja silloin sen tunsi\nsudeksi.\n\nSusi nukkuu raskaasti, kun sen vatsa on kylläinen. Metsämies olisi\nsanonut, että tämä susi oli einehtinyt jo edellisenä iltana. Mutta\njokin erikoinen syy tuntui tällä kertaa hälyttäneen sen hereille.\nSen sieraimissa oli käynyt heikko häivähdys erämaan olioille\nkaikkein vastenmielisimmästä ja pelottavimmasta aistimuksesta --\nihmisenhajusta.\n\nSe laskeutui rinnettä alas velttona ja välinpitämättömänä niin kuin\nkylläinen eläin aina tekee, ja sen aistit olivat vain puolivireessä;\ntassutteli laiskasti metsänaukeaman pehmoisella hangella ja\npysähtyi sitten kuin naulittu, kun tuo inhottava ihmishaju kävi sen\nsieraimiin niin väkevästi, että sen oli pakko kohottaa kuononsa kohti\nsinitaivasta ja varoittaa metsissä ja aukeilla maleksivia tovereitaan\nvihlaisevalla hälytysulvonnalla.\n\nMutta jokin seikka tuntui nyt pidättävän sutta paikallaan. Ilmassa\noli jotakin salamyhkäistä, josta se ei päässyt oikein selville.\nAivan sen kuonon editse juoksi koirareen leveä tasainen latu ja\nmonien koirien jalanjäljet. Jolloinkin viime tunnin kuluessa oli\ntästä kulkenut ohitse Vabinoshin \"koiraposti\" pitkällä matkallaan\nsivistyksen rintamaille.\n\nMutta ei tuo miehen ja reen ja koiraparven sivakka latu tällä kertaa\npannut sutta seisomaan paikallaan, jäsenet jännittyneinä, aistit\nvireillä ja mieli tappelua himoiten -- ja kuitenkin epäröivänä. Ei,\nvaan pidättävä aihe tuli vastakkaiselta taholta, pohjoisen puolelta,\nsieltä mistä tuuli kävi. Ensin sieltä tuli hälyä, sitten hajua --\nsitten molempiakin; ja silloin susi otti joutuisan lipetin takaisin\nylös päivänpaisteista rinnettä.\n\nHälyttävä aihe tuntui tulevan pienen järven pohjoispäästä, vain\nneljännesmailin takaa, ja äkkiä näkyikin palsamimännikön tiheästä\nreunamasta putkahtavan esiin koiraparvi ja sen perässä reki ja\nmies. Siunaaman hetken vetojuhdat näyttivät sekaantuvan toisiinsa\nauttamattomaksi ruuhkaksi tai joutuvan keskenään tuimaan kamppailuun,\nkuten pohjolan rekikoirat usein kesken kiireistäkin ajoa tekevät.\n\nSitten kuului ihmisäänen teräviä komentohuutoja, piiskan äkäistä\nläiskettä ja eläinten valittavia ulvahduksia; sekasortoon joutunut\nvaljaikko suoristui jälleen jonoksi ja lähti kellanharmaana juovana\npainamaan jään sileätä hankea.\n\nMies juoksi reen vierellä. Hän oli pitkä ja laiha, ja jo kaukaa hänet\ntunsi intiaaniksi. Valjaikon ja sen ajajan ennätettyä satakunta\naskelta eteenpäin kuului takaapäin jälleen karjahdus, ja toinenkin\nreki törmäsi esiin metsän pimennosta. Senkin vierellä juoksi\nkiireinen ajomies.\n\nJohtaja hypähti nyt rekeensä, päästi suustaan sarjan kireitä\nkiihotushuutoja ja jakoi piiskastaan äkeitä iskuja koirien\nperäpakaroille. Toinen ajaja juoksi yhä rekensä rinnalla, niin\nettä hän saavutti pian ensimmäisen valjaikon, ja kun molemmat reet\nvihdoin joutuivat järven vastakkaiseen päähän, missä susi oli äsken\nkohottanut varoittavan huutonsa heimolaisilleen, olivat kaikki\nkaksitoista koiraa miltei rinnakkain.\n\nOitis hiljensivät kummankin valjaikon johtajakoirat kulkuaan,\nja puolisen minuutin perästä molemmat reet pysähtyivät. Koirat\nheittäytyivät valjaissaan hangelle pitkälleen, läähättäen, jalat\nsuorina ja anturat verestävinä niin että lumi vähitellen alkoi\npunertua. Miehissäkin näkyi ankaran uupumuksen merkkejä.\n\nVanhempi heistä oli, kuten jo olemme maininneet, täysiverinen\nintiaani, pohjolan vanhan punaisen valtiasrodun puhdas edustaja.\nHänen toverinsa oli nuorukainen, tuskin vielä toistakaan\nvuosikymmentään umpeen täyttänyt; mutta hänen jäsenissään oli metsän\nvillin eläimen voimaa ja ketteryyttä, vapaa ulkoilmaelämä oli\nahavoittanut hänen kaunispiirteiset kasvonsa pronssinkarvaisiksi, ja\nkasvojen väristä sekä suorista mustista hiuksista saattoi huomata,\nettä hänen suonissaan juokseva veri oli sukua hänen toverinsa rodulle.\n\nTapaamme tässä jälleen vanhat tuttavamme Mukokin ja Vabin --\nuskollisen vanhan intiaanisoturin ja jäljentuntijoista ensimmäisen,\nsekä Vabinoshin kauppa-aseman hoitajan puoliverisen pojan Vabigunin.\nMolemmat näyttivät olevan suunnattoman jännityksen vallassa.\nSiunaaman aikaa he huohottaen tuijottivat ääneti toisiaan silmiin.\n\n-- Pelkään -- ettemme -- kykene -- tavoittamaan -- heitä, Muki,\nnuorempi huohotti. Mitä sinä ajattelet...\n\nHän katkaisi kysymyksensä, sillä Mukoki oli heittäytynyt polvilleen\nhangelle muutaman askelen päähän valjaikkojen eteen. Aivan siitä\nkulki heidän editseen koirapostin latu. Melkein minuutin ajan hän\ntarkasteli koirien jälkiä ja jalasten tasaista raidetta. Sitten hän\nvilkaisi ylös ja virkkoi tyytyväisesti:\n\n-- Tavoittaa se peijakas -- ihan varmasti! Katsos -- reki painuu\nsyvä. Molempi jalas! Koirilla ylen paljon kuorma. Tavoittaa se\njuupeli -- ihkasen varmasti!\n\n-- Mutta katsohan omia koiriamme! väitti Vabi, jonka kasvoilla vielä\nväreili synkkä epäilys. Ne eivät ole minun rukkasiani paljonkaan\nparemmat, ja johtajakoirani on käynyt sääririkoksi. Katsohan, miten\nniiden käpälät ovat vereslihalla!\n\n\"Äkämät\", kuten näitä peräpohjolan isoja susimaisia rekikoiria\nkansanomaisesti sanotaan, olivatkin todella tuiki säälittävässä\nkunnossa. Lämmin päivänpaiste oli pehmittänyt hangen kovan kuoren,\nniin että eläinten jalat olivat joka painalluksella puhkaisseet sen,\nja särkymäkohtien terävät reunat olivat leikelleet ja viileskelleet\npahasti niiden jalkaparkoja. Mukokin ilme kävi huolestuneeksi, kun\nhän varovaisesti nosteli ja tutki ajokkien käpäliä.\n\n-- Huono on -- kovasti huono, hän murahteli. Me olee aika hullut!\n\n-- Kun emme panneet niille lumitallukoita -- niinkö? Vabigun kysyi.\nMinä löysin reestäni tusinan verran tallukoita -- parhaiksi kolmelle\nkoiralle. Mutta äläst... Hän kumartui innokkaana rekensä yli,\nkaivoi sen pohjista esiin koirien lumitallukat ja kääntyen vanhaan\nintiaaniin pyöritteli niitä käsissään kasvoillaan uusi toivon vire.\n\n-- Meillä on vielä yksi keino koettelematta, Muki! hän huudahti.\nRiisu joutuin vankimmat koirasi valjaista. Me saamme _yhden_\nvaljaikon kuntoon -- ja sillä on toisen meistä lähdettävä jatkamaan\nyksinään!\n\nMolempien miesten äreät huudot ja Mukokin piiskan paukkuvat\nsivallukset pakottivat nääntyneet ja veriset eläinparat jälleen\njalkeille. Kolmen isoimman ja väkevimmän koiran käpäliin sidottiin\nreestä löydetyt tallukat, ajokit valjastettiin Vabigunin reen eteen\nja niiden jatkoksi lisättiin kuusi muuta koiraa, joissa vielä näkyi\nhivenen sitkeyttä. Tovin perästä pitkä koirakaravaani patisti vinhaa\nvauhtia Hudson Bay-postin latua, ja reen vierellä ravasi puoliverinen\nnuorukainen.\n\nTätä jännittävää takaa-ajoa oli jatkunut jo päivänkoitosta lähtien.\nLepäilemään ei ollut joudettu enempää kuin minuutti tai pari tuntia\nkohti. Yli mäkien ja jäiden, puhki pimeän salon ja poikki alavan\ntasankomaan olivat koirat ja miehet kiitäneet hellittämättä, ruokaa\nja juomaa maistamatta, haukaten jolloinkin vain suullisen lunta\ntienvierestä kitalaen polton lievikkeeksi -- silmät koko ajan kuin\nnaulittuina edellä kulkeneen postireen verekseen latuun.\n\nTuliset \"äkämätkin\" tuntuivat käsittävän, että takaa-ajosta oli\nretkeläisille tullut elämän ja kuoleman kysymys ja että niiden tuli\nhellittämättä painaa edessä olevaa latua, kunnes isännät olivat\npäässeet päämääränsä perille. Etäisten ihmisten haju alkoi tuoreesta\nladusta käydä yhä väkevämmin niiden susimaisiin sieraimiin. Jossakin\nnoiden jälkien päässä oli toisia miehiä ja toisia koiria, jotka\nniiden oli määrä tavoittaa!\n\nVieläpä nytkin, vaikka niiden veristävät jalat horjahtelivat,\ntakaa-ajon huuma, suden tappelukiihko, paloi kuumana niiden veressä.\nValkeat ikenet irvistelivät ja kurkuista kuului kumea murina, kun\nlatujen ihmishaju yhä selvemmin kävi niiden sieraimiin. Erämaan\neläjän synnynnäinen vaisto neuvoi niille tien, jota niiden oli\nmentävä. Uskollisina viimeiseen saakka ne kiskoivat kuormaansa,\nvaikka hengitys kävikin koristen kurkkutorvessa; kieli riippui\npitkänä leukojen välistä, sydän löi yhä työläämmin ja silmät alkoivat\nverestää, kunnes ne viimein paistoivat punaisina palloina.\n\nJuostuaan itsensä henkihieveriin Vabigun kellahti rekeen hengähtämään\nja raajojaan lepuuttamaan, mutta vaikka kuorma siten silloin tällöin\nsuurenikin, ajokit jännittivät vain hartioitaan entistä tuimempaan\nponnistukseen, eikä niiden vauhti tuntunut juuri lainkaan vähenevän.\n\nKerran syöksähti säikähtynyt hirvi metsästä aukeaman poikki\nsatakunnan askelen päässä niistä, mutta \"äkämät\" eivät siitä\nvälittäneet; vähän edempänä ilves, joka oli havahtunut kalliolla\npäivällisunestaan, vyöryi pallona ladun poikki -- rotunsa\nverivihollisen nähdessään koirat tosin vähän hätkähtivät, mutta\njatkoivat sen enempää siitä piittaamatta kulkuaan.\n\nVähitellen huima meno kuitenkin hidastui hidastumistaan. Perimmäinen\nkoira ei enää ollut juuri muuta kuin karvakäärö; reenlaidan yli\nkurottuen Vabi sivalsi terävällä puukollaan sen rintahihnan poikki,\nja lopen uupunut eläin vierähti hervottomana pallona sivuun. Kaksi\nmuuta koiraa kykeni enää vain vaivoin kiskomaan, neljäs oli käymässä\njalkarikoksi ja värjäsi käpälillään ladun punertavaksi.\n\nJokainen hetki veti pojan kasvot ja sydämen yhä synkempään ja\nepätoivoisempaan vireeseen. Ylenpalttinen ponnistus oli saanut\nhänenkin silmänsä verestämään, huulet riippuivat hervottomina\nraollaan, sääret -- muulloin voimakkaat ja ketterät kuin punapeuran\n-- olivat lysähtää hänen allaan. Yhä useammin hän tuupertui rekeen.\nTakaa-ajo tuntui pakostakin loppuvan kesken. Turhaa heidän oli\nyrittääkään tavoittaa Hudson Bayn postirekeä!\n\nVielä kerran koiriaan hoputtaen Vabi hypähti hangelle ja kompuroi\netumaisten koirien rinnalle yllyttäen niitä viimeiseen ponnistukseen.\nHeidän edessään aukeni metsän keskestä siloinen aukea, ja sen takaa\nkuumotti kymmenien mailien mittaisena Nipigon-järven luminen selkä.\nJa kaukaa taivaanrannalta, auringonpaisteesta ja lumenkilotuksesta,\nVabin miltei sokaistuneisiin silmiin kuulsi hienoinen musta juova,\njonka hän tunsi etelään kiitävän koirapostin jonoksi.\n\nHän yritti huutaa, mutta hänen huuliltaan lähtenyt tukahtunut\nääni tuskin kuului sadankaan askelen päähän; polvet horjahtelivat\nhänen allaan, jalat kävivät äkkiä lyijynraskaiksi, ja hän vajosi\nhervottomana hangelle.\n\nUskollinen koiraparvi kokoontui hänen ympärilleen, ne nuolivat hänen\nkasvojaan ja käsiään -- niiden läähättävien kitojen kuuma hengitys\nmuuttui ilmassa höyrypilviksi.\n\nHetken aikaa nuoresta intiaanista tuntui kuin helottava päivä olisi\näkkiä muuttunut mustaksi yöksi. Hänen silmänsä sulkeutuivat, koirien\nläähätys kuului yhä heikompana hänen korvissaan, aivan kuin valjaikko\nolisi loitonnut hänen luotaan; hän tunsi vähitellen vajoavansa,\nputoavansa loputtomaan pimeyteen.\n\nEpätoivoisesti hän ponnisteli ja kamppaili saavuttaakseen jälleen\ntajuntansa. Hänellä oli vielä yksi mahdollisuus jäljellä -- yksi\nainoa! Hän kuuli taas koirien läähätyksen ympärillään, tunsi niiden\nkielten lipovan hänen käsiään ja kasvojaan; hän ponnistautui\npolvilleen ja haparoi käsillään kuin sokaistunut. Parin askelen\npäässä oli reki, ja jossakin tuolla kaukana, hänen näköpiirinsä\nulkopuolella, oli Hudson Bay-yhtiön koiraposti!\n\nHän eteni tuuma tuumalta koirien pyöriessä hänen ympärillään.\nViimein hänen kätensä tavoittivat reen laidan ja haparoivat sormet\ntarrautuivat pyssyn kylmään teräkseen. Yksi mahdollisuus oli vielä\njäljellä! Yksi ainoa mahdollisuus! Nuo sanat -- tuo ajatus täyttivät\nkohisten hänen aivonsa; hän nosti pyssyn poskelleen suunnaten sen\nsuun taivaalle, jottei vahingoittaisi koiria.\n\nKerran, kahdesti, viidesti Vabi laukaisi pyssynsä, täytti sitten\nmakasiinin uusilla panoksilla ja ampui ampumistaan, kunnes tuo lumen\nja taivaan välimailla näkyvä etäinen musta juova pysähtyi kulussaan\n-- ja kääntyi takaisin! Ja taukoamatta pamahteli Vabin pyssy, kunnes\nsen piippu tuntui kuumalta hänen käsissään ja panokset loppuivat\npatruunavyöstä.\n\nSumu hälveni verkalleen hänen silmistään. Hän kuuli huudon ja\nkompuroi jaloilleen, viittoi käsillään ja huuteli huutamistaan,\nkunnes koiraposti pysähtyi puolisensadan askelen päähän hänen\nvaljaikostaan.\n\nIlosta ja hämmästyksestä huudahtaen hypähti postireestä hangelle\nVabin ikäinen nuorukainen, joka juoksi intiaanin luo ja tavoitti\nhänet syliinsä juuri kun toinen jälleen oli hervahtamassa hangelle.\n\n-- Vabi -- mikä nyt on hätänä? hän huusi. Oletko loukkaantunut?\nOletko sinä...\n\nVabi kamppaili hetken voittaakseen heikkoutensa.\n\n-- Rod..., hän kuiskasi, Rod -- Minnetaki...\n\nHänen huulensa vaikenivat ja hän putosi raskaasti ystävänsä\nkäsivarsille.\n\n-- Mitä aioit sanoa, Vabi? Puhu minulle! Nopeasti! Toisenkin\nnuorukaisen kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja hänen äänensä\nvapisi. -- Mitä sinä sanoit - Minnetakista?\n\nIntiaaninuorukainen yritti päästä tajuihinsa. Hänen huuliltaan kuului\nhiljainen kuiskaus:\n\n-- Minnetaki -- vungain -- käsissä!\n\nSitten hänen hengityksensä tuntui taukoavan ja hän näytti liikkuvan\nelämän ja kuoleman rajamailla.\n\n\n\n\n2.\n\nMINNETAKI METSÄROSVOJEN KÄSISSÄ\n\n\nHetken Roderick Drew todella luuli, että henki oli jo paennut hänen\nystävänsä hervottomasta ruumiista. Vabi makasi niin hiljaa ja\nhänen ruskeat kasvonsa olivat niin oudon kelmeät, että Rod vaipui\nnyyhkyttäen hänen vierelleen ja toisti ääni väristen hänen nimeään.\nKoirapostin kuljettaja laskeutui polvilleen intiaanin viereen. Hän\ntyönsi kätensä Vabin paidan alle, piti sitä kotvan aikaa hänen\nrinnallaan ja sanoi sitten:\n\n-- Hengissä on.\n\nHän otti kiireesti taskustaan pienen metallipullon, kiersi tulpan\nauki ja laski pullon elottomalta näyttävän nuorukaisen huulille\npakottaen tämän nielemään tilkkasen sen sisällyksestä. Väkevä\npaloviina tehosi heti; Vabi avasi silmänsä ja tuijotti postimiehen\npakkasen puremia kasvoja. Sitten luomet jälleen painuivat kiinni.\n\nPostimiehen karkeilla kasvoilla näkyi keventynyt ilme, kun hän\ntoiselle pojalle osoitti Vabinoshin koiravaljaikkoa.\n\nUupuneet ajokit viruivat pitkänään hangella pää etukäpäliin\npainettuina. Ei edes vieraan valjaikon näkeminen saanut niitä\närhentelemään. Koko koiraparven olisi voinut luulla heittäneen\nhenkensä, ellei olisi nähnyt niiden työläästi puuskuttavia kylkiä ja\nsuusta riippuvien punaisten kielten värähtelyä.\n\n-- Ei hän ole loukkaantunut eikä sairaskaan! huudahti postimies.\nKatsokaahan noita koiria! Poika on juossut koko matkan niiden\nrinnalla -- hän on juossut kunnes jalat ovat lysähtäneet hänen altaan!\n\nPostimiehen sanat lohduttivat vain hivenen Rodin mieltä. Hän saattoi\nnyt tuntea elämän värähdellen palaavan Vabin ruumiiseen. Vabin\näskeiset sanat täyttivät hänet uudella hirvittävällä pelolla.\n\nMitä Minnetakille oli tapahtunut? Minkä vuoksi ystävä oli lähtenyt\nheidän peräänsä? Mikä oli saanut hänet pitkittämään takaa-ajoa\nkoko tämän huikean matkan, kunnes henki oli miltei lähtenyt hänen\najokeistaan ja hän itse taintuneena nääntynyt hangelle? Olivatko\nvungat surmanneet Vabin kauniin sisaren?\n\nYhä uudelleen hän rukoili ja ravisteli toveriaan puhumaan, kunnes\npostimies työnsi hänet syrjään ja kantoi Vabin postirekeen.\n\n-- Menkää hakkaamaan tuolta rannalta pihtakuusen vesoja ja laittakaa\nsinne nuotio, hän komensi. Meidän täytyy saada jotakin kuumaa hänen\nsisäänsä. Hänet on hierottava lämpimäksi ja käärittävä nahkasiin.\nMuuten vielä paha perii -- muuten vielä paha perii!\n\nRod ei odottanut toista käskyä, vaan juoksi rantaan postimiehen\nosoittamaan pihtakuusinäreikköön. Sieltä hän löysi muutamia nuoria\nkoivuja, joista kiskomallaan tuohella hän sai nuotionsa virkeästi\nlieskahtelemaan juuri parhaiksi kun postireki toi tajuttoman\nkuormansa rantaan.\n\nPostimiehen riisuessa Vabilta vaatteita ja kietoessa häntä pörröisiin\nkarhuntaljoihin Rod paranteli nuotiota, kunnes sen lämmittävä loimo\ntuntui kymmenkunnan askelen päässä. Tuota pikaa oli nuotion laidalla\nlumella ja jäällä täytetty kattila kuumenemassa, ja postimies avasi\nlihaliemitölkin valmistaakseen menehtyneelle pojalle virvottavaa ja\nlämmittävää juomaa.\n\nKuoleman kalpeus oli kadonnut Vabin poskilta, ja hänen viereensä\npolvistunut Rod näki ilokseen, että hengitys alkoi käydä yhä\nsäännöllisemmin raollaan olevien huulten välistä.\n\nMutta ystävän toipumisen tuottamaa iloa sumensi pelko sisaren\nkohtalosta. Mitä ihmettä Minnetakille oli tapahtunut? Tätä kysymystä\nhän taukoamatta toisteli ajatuksissaan siinä katsellessaan Vabin\ntajunnan palaamista; viime kuukausien tapahtumat kulkivat nopeasti\nhänen mielessään kirjavana kuvasarjana.\n\nHän oli olevinaan äitinsä kanssa rauhallisessa pienessä kodissaan\nDetroitissa; hän muisteli, miten oli ensi kerran koulussa tavannut\nVabigunin, englantilaisen kauppa-aseman hoitajan ja kauniin\nintiaaniprinsessan pojan, joka oli lähetetty salojen sydämistä\nsaamaan länsimaisen sivistyksen alkeita ja josta vähitellen oli\ntullut hänen paras ystävänsä. Hän muisteli kouluaikoja ja niitä\nseuranneita sykähdyttävän odotuksen täyttämiä päiviä ja öitä, jolloin\nhe molemmat olivat yhdessä suunnitelleet jännittävää erämatkaa Vabin\nkotiin pohjolan perille.\n\nJa mitä satumaisia seikkailuja heillä sitten oli ollutkaan, kun he\nkolmisin, hän ja Vabi ja vanha intiaani Mukoki, olivat sudenpyytäjinä\nuhmanneet pakkasen, erämaan ja yksinäisyyden kauhuja! Katsellessaan,\nmiten Vabin hengitys muuttui yhä säännöllisemmäksi, hän ajatteli\ntekemäänsä ihmeellistä venematkaa sivistyneen maailman liepeiltä\nsuuren korven sydämeen, ensimmäistä näkemäänsä hirveä, samalla\nmatkalla kaatamaansa eräkarhua ja sitä päivää, jolloin hän ensi\nkerran tapasi kauniin Minnetakin Nipigon-järven viileällä selällä.\nRod muisti, kuinka tuuli oli silloin pyyhkäissyt hänen hattunsa\njärveen, muisti Minnetakin heläjävän naurun, ja kuinka tämä oli\npelastanut hänen päähineensä.\n\nKaikki nuo suloiset muistot olivat hänen mielessään kuin salaman\nvalaisemina -- nuo ihanat päivät, joina hän ja Minnetaki olivat\nilakoiden samoilleet metsissä ja opiskelleet erätiedon alkeita;\nkauhea kamppailu, jolloin hän aseettomin käsin oli riistänyt tytön\npohjolan villien metsärosvojen vungien käsistä; sitä seuranneiden\nviikkojen ja kuukausien seikkailut, kun he kolmisin -- Vabigun,\nvanha Mukoki ja hän -- olivat viettäneet eräelämää synkkien salojen\nsiimeksessä; heidän epätoivoiset taistelunsa samojen vungain\nkanssa; satavuotias erämaja ja sieltä löytyneet vanhat luurangot;\ntuohilevylle piirretty kartta, josta he sydän sykkien lukivat hämäriä\nviitteitä kaukaisesta kulta-aarteesta.\n\nKarttaa ajatellessaan Rod vaistomaisesti tunnusteli takkinsa\nsisätaskua. Siellä oli jäljennös tuosta kartasta, jonka salaperäinen\nvetovoima toisi hänet kevään tultua uudestaan näille kaukaisille\nsaloille. Silloin heidän kolmen oli määrä yhdessä tunkeutua pohjolan\nperille valtaamaan luurankomiesten jälkeensä jättämää erämaan kultaa.\n\nMutta haavekuvat katosivat hänen nähdessään puistatuksen käyvän\nnuoren intiaanin ruumiin lävitse. Seuraavassa tuokiossa Vabi avasi jo\nsilmänsä ja nähdessään Rodin huolestuneet kasvot hymyili heikosti.\nHän yritti puhua, mutta huulet pettivät, ja hän ummisti uudestaan\nsilmänsä.\n\nRoderickin kasvot olivat täynnä hätää ja pelkoa, kun hän\nkääntyi katsomaan kokenutta postimiestä, joka oli tullut hänen\nvierelleen. Kun hän vajaa vuorokausi sitten oli eronnut Vabigunista\nkauppa-asemalla, tämä oli ollut terveyden perikuva, solakka nuori\njättiläinen, satojen seikkailujen karaisema.\n\nJa nyt -- mikä muutos! Vabin sammuneiden, verestävien silmien,\nhirvittävän laihojen kasvojen ja voimattomien jäsenten näkeminen\ntäytti hänen mielensä pelokkailla aavistuksilla.\n\nOliko mahdollista, että vain muutamien tuntien rasitus voi saada\naikaan noin merkillisen muutoksen? Ja missä oli Mukoki, tuo\nuskollinen vanha erämies, jonka vartioivan katseen ulottuvilta\nVabigunin ja Minnetakin ani harvoin sallittiin poistua?\n\nTuntui kuluvan kiduttavan pitkä aika ennen kuin Vabi jälleen avasi\nsilmänsä, ja kuitenkin sitä kesti vain muutaman minuutin. Tällä\nkertaa Rod nosti hänen päänsä hellävaroen syliinsä, ja postimies\nasetti lihaliemikupin hänen huulilleen.\n\nLämmin, virkistävä juoma toi uutta eloa nääntyneeseen nuorukaiseen.\nHän joi aluksi hitaasti, sitten yhä kiihkeämmin ja saatuaan kupin\ntyhjäksi hän yritti nousta istumaan.\n\n-- Saanko toisenkin kupillisen, hän läähätti. Se teki hyvää!\n\nHän nautti uuden annoksen vielä halukkaammin ja huomattavasti\nparemmalla tuloksella. Hän pysyi jo omin voimin pystyssä, ojenteli\nsitten jäseniään ja nousi toisten avulla jaloilleen. Hänen silmissään\npaloi pelottava hehku, kun hän katsahti Rodiin.\n\n-- Minä pelkäsin -- etten -- etten tavoittaisi teitä!\n\n-- Mikä oikeastaan on hätänä, Vabi? Mitä on tapahtunut? Sinä yritit\nkertoa jotakin -- Minnetakista...\n\n-- Hän on joutunut vungain käsiin. Vungain päällikkö vangitsi hänet\nomin käsin, ja nyt he vievät häntä pohjoiseen. Rod, ainoastaan sinä\nvoi pelastaa hänet.\n\n-- Minäkö -- ainoastaan -- voin -- pelastaa -- hänet? sai ällistynyt\nRod sanotuksi. Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Kuulehan! huudahti nuori intiaani ja tarttui häntä käsivarteen.\nMuistathan kun tappelimme vungain kanssa ja pakenimme tuosta manalan\nrotkosta etelään? Seuraavana päivänä sinä lähdit metsästämään ja\njouduit koirareen jäljille. Sinä kerroit seuranneesi latua ja\nnähneesi sen vierellä lumikengän jäljet ja lisäksi -- niin kuin\narvelit -- Minnetakin mokkasiinin jäljen. Kauppa-asemalle tultuamme\nsaimme kuulla Minnetakin lähteneen kahdella koirareellä Kenogamiin\nja silloin päättelimme, että nuo lumikenkäin jäljet olivat Kenogamin\nmiesten painelemia. Mutta siinä me erehdyimme. Ne olivatkin vungain\njälkiä!\n\nVabi katsoi ystäväänsä, ja hänen äänensä värähti.\n\n-- Toinen oppaista, joka pahasti haavoittuneena pääsi pakenemaan,\ntoi meille eilen illalla tiedon vungain hyökkäyksestä ja Minnetakin\nryöstämisestä. Aseman lääkäri sanoo, että oppaan haava on kuolettava\nja että hän tuskin elää huomiseen saakka. Sinä olet nyt ainoa\ntoivomme! Sinä ja kuoleva opas olette ainoat, jotka tiedätte missä\nvungat hyökkäsivät. Nyt on ollut suojailmaa parisen päivää, ja\njäljet ovat voineet tasoittua umpeen. Mutta sinähän näit Minnetakin\nmokkasiinin jäljen. Ja sinä näit lumikenkien jäljet. Sinä tiedät,\nminne päin he menivät!\n\nVabi puhui nopeasti, puuskittain ja vaipui sitten kiihtymyksen\nuuvuttamana jälleen reen pohjalle.\n\n-- Me olemme ajaneet sinua takaa kahdella koiravaljaikolla\naamunkoitosta lähtien, hän lisäsi, ja me puristimme elukoista miltei\nkaiken hengen. Viime hädässämme teimme kahdesta valjaikosta yhden,\nja minä jatkoin sillä yksinäni takaa-ajoa. Mukoki jäi kymmenkunnan\nmailin päähän ladulle.\n\nRodin veri oli jähmettyä kauhusta, kun hän kuuli Minnetakin joutuneen\nrosvojoukon päällikön Vungan kynsiin. Ei tarvinnut enää ihmetellä\nVabissa tapahtunutta hirvittävää muutosta. Sekä Minnetaki että Vabi\nolivat useinkin kertoilleet hänelle, mikä kaamea sota vallitsi\nVabinoshin ja tuon verenhimoisen villin välillä, ja viime talvena Rod\noli itsekin joutunut siihen mukaan. Hän oli ollut mukana taistelussa,\nnähnyt vihollisia kaatuvan ja ollut joutumaisillaan Vungan koston\nuhriksi.\n\nHän muisteli ajatuksissaan mitä oli kuullut tuon verisen vihan\nalkusyystä.\n\nMonia vuosia sitten oli nuori englantilainen George Newsome tullut\nhoitajaksi Vabinoshin kauppa-asemalle ja oli siellä tavannut\nintiaanipäällikön kauniin tyttären, josta oli tullut hänen vaimonsa.\n\nSotaisan naapuriheimon päällikkö Vunga oli ollut hänen kilpailijansa,\nja sen jälkeen kun valkoinen mies oli perinyt voiton, hylätty kosija\noli käynyt hellittämätöntä taistelua Vabinoshin väkeä vastaan. Vungan\nheimo luopui entisestä eräelämästään; heistä tuli lainsuojattomia\nmetsärosvoja ja murhamiehiä, ja vähitellen vungista tuli koko erämaan\nkauhu.\n\nTuota katkeraa kamppailua oli nyt kestänyt vuosikausia. Vunga oli\nhaukan tavoin väijynyt otollista tilaisuutta iskeäkseen kyntensä\nsaaliiseen. Hän oli varastellut siellä, surmannut täällä ja koko\najan odottanut hetkeä, jolloin pääsisi käsiksi itse kaupanhoitajaan\nja hänen perheeseensä. Muutamia kuukausia sitten Rod oli pelastanut\nMinnetakin kovassa kamppailussa punaisten rosvojen käsistä. Ja nyt\ntuo tyttö oli jälleen vihamiesten armoilla!\n\nRod käännähti Vabiin päin.\n\n-- Minä löydän jäljet, Vabi. Minä löydän ne vielä -- ja sitten me\nseuraamme niitä vaikka pohjoisnavalle asti. Me annoimme vungille\npäihin tuolla rotkossa ja annamme niille vietäville nytkin. Me\nlöydämme Minnetakin, vaikka saisimme etsiä häntä tuomiopäivään asti!\n\nMetsästä kuului kaukaisia piiskanläimäyksiä ja vaimeita huutoja.\n\n-- Se on Mukoki! sanoi Vabigun.\n\n\n\n\n3.\n\nVUNGAIN JÄLJILLÄ\n\n\nHuudot lähenivät, ja yhä äänekkäämpinä kaikuivat Mukokin\npiiskansivallukset, kun hän hoputti Vabin jättämiä koiraparkoja.\nSamassa hetkessä vanha soturi jo ilmaantuikin valjaikkoineen\nmetsänaukeaman reunalle, ja molemmat nuorukaiset juoksivat häntä\nvastaan.\n\nEnsi silmäyksellä Rod saattoi havaita, että jos Mukokilla olisi\nollut edessään vähänkin pitempi matka, olisi hänkin Vabin tavoin\nsortunut ladulle. Pojat taluttivat uskollisen toverinsa postirekeen\nkarhuntaljoille lepäämään ja kiehauttivat hänelle kuumaa lientä.\n\n-- Sinä otti hänet kiinni, virnisteli Mukoki iloisena. Ottipas vain\nhänet kiinni.\n\n-- Ja hän oli vähällä tappaa itsensä, Muki, Rod puheli. Ja nyt -- hän\nkatsahti tovereihinsa -- mitä nyt kaikkein ensimmäiseksi teemme?\n\n-- Meidän on heti lähdettävä vungain jäljille, Vabi arveli. Yksikin\nhukkaan mennyt tunti voi nostaa meiltä tien pystyyn.\n\n-- Mutta entä koirat...\n\n-- Voitte ottaa minun valjaikkoni, keskeytti postimies. Siinä on kuusi\nisoa koiraa, jotka eivät ole vielä pahasti väsyneitä. Lisäätte vielä\nmuutaman oman koiranne, ja lopuilla minä lähden postia viemään. Mutta\nneuvoisin teitä ensin levähtämään tunnin verran ja syömään vahvasti.\nEi ole hyvä lähteä väsyneenä ja vatsa tyhjänä pitkälle taipaleelle.\n\nMukoki kannatti postimiehen ehdotusta, ja Rod lähti heti hakemaan\nlisää nuotiopuita. Tilapäisellä leiripaikalla kävi kiireinen\nvilske. Postimiehen ottaessa esiin eväitä Mukoki ja Vabi valitsivat\nkoiristaan kestävimmät ja panivat kokoon kunnollisen valjaikon,\njonka piti lähteä viemään heitä vaaralliselle matkalleen. Jokaiselle\nkoiralle viskattiin lihakimpale, ja eväslihat asetettiin nuotion\nhiillokselle paistumaan.\n\nRod uurasti järven paksuun jäähän avantoa saadakseen vettä\nkeittopuuhiin. Vähän ajan perästä Vabikin tuli hänen luokseen jäälle.\n\n-- Valjaikko on kunnossa, hän sanoi, kun Rod hetkeksi taukosi\nlevähtääkseen. Evästä meillä on tosin niukanlaisesti yhdeksälle\nkoiralle ja kolmelle miehelle, mutta ammuksista ei ole puutetta.\nKaiketi löydämme matkan varrelta riistaa.\n\n-- Jäniksiä ainakin, arveli Rod ja tarttui jälleen tuuran varteen.\nMuutamalla iskulla tuura jo kävikin sulaan veteen.\n\nAterian päättyessä aurinko alkoi jo laskea, ja jäätä raidoittivat\nsetrimetsän terävähuippuiset varjot. Metsästäjät varustautuivat\nlähtöön: rähisevät koirat valjastettiin reen eteen, ja Rod, Vabigun\nja Mukoki lausuivat hyvästit Hudson Bay-yhtiön postimiehelle.\n\n-- Te ehditte neljässä tunnissa vastarannalle, huikkasi mies\nlähtijöiden perään. Teidän sijassanne leiriytyisin sinne.\n\nMukoki juoksi edellä polkien koirille latua. Vabi lepäsi reessä,\nja Rod paineli hyvää vauhtia takana. Kotvan perästä hän tuli reen\nvierelle ja laskien kätensä nuoren intiaanin olalle tarpoi tasaisin\naskelin hänen rinnallaan.\n\n-- Kyllä kai me jo huomenna pääsemme vanhalle leiripaikallemme --\nsinne laakson notkelmaan? hän kysyi.\n\n-- Varmasti, nyökkäsi Vabi. Mukoki kyllä tietää sinne suorimman tien.\nJa kaikki muu riippuukin sinusta.\n\nRod jättäytyi jälleen reen perään säästääkseen keuhkojaan. Hänen\naivonsa askartelivat entistä kiihkeämmin. Miten kävisi, kun he nyt\nsaapuisivat leiripaikalle, missä he vungien käsistä livahdettuaan\nolivat hoitaneet haavoittunutta Mukokia? Pystyisikö hän vielä\nlöytämään tuon vanhan reen ladun, jolla hän oli ollut näkevinään\nMinnetakin mokkasiinin jäljen? Hän toivoi hartaasti löytävänsä,\nmutta oli huolestunut nähdessään, miten suojasää oli vaikuttanut\nhangen pintaan. Kunpa Mukoki ja Vabi eivät luottaisi liikaa hänen\nerätaitoonsa!\n\nRod värisi juostessaan reen kannoilla ja ajatellessaan, mikä\nkohtalo saattoi odottaa Minnetakia. Vasta muutama tunti sitten\nhän oli pitänyt itseään maailman onnellisimpana poikana. Hän oli\nluullut Vabin sisaren olevan hyvässä turvassa Kenogamissa; hän oli\nhyvästellyt kauppa-asemalla olevat ystävänsä, ja jokainen hetki\nvei häntä kaukaista etelän kaupunkia, lähemmäksi kotia ja äitiä.\nJa nyt hän oli odottamatta joutunut keskelle tähänastisen elämänsä\njärkyttävintä seikkailua!\n\nJoidenkin viikkojen kuluttua hänen oli ollut määrä palata takaisin\nnäille sinisille saloille, ja tällä kertaa äidinkin oli pitänyt\ntulla hänen mukanaan. Ja sitten he kaikki kolme, Mukoki, Vabi ja\nhän, olivat aikoneet lähteä etsimään kadonnutta kulta-aarretta sen\nkartan mukaan, jonka he olivat löytäneet vanhasta erämajasta. Yhdellä\niskulla nämä haaveet olivat häipyneet kauas. Hän oli ajamassa takaa\nMinnetakin ryöstäjiä!\n\nMalttamattomana Rod juoksi reen ohi ja hoputti Mukokia pitämään\nparempaa vauhtia. Vabi tunsi jo toipuneensa ja alkoi vuorotella Rodin\nja Mukokin kanssa. Joka kymmenes minuutti vaihdettiin paikkaa, niin\nettä jokainen sai levätä kahdesti tunnin kuluessa.\n\nNopeasti ilta-auringon loimu häipyi lounaisten metsien taakse. Hämärä\nkävi yhä sankemmaksi, edessä kumotti pimeyteen häipyen Nipigon-järven\nluminen jää. Tähtien kirkas tuike syttyi tummenevalle taivaalle; kuun\npunainen pallo kohosi metsän reunasta valaisemaan tätä jään, lumen ja\nikimetsien maailmaa.\n\nHellittämättä he taivalsivat järven jäisellä aavalla, matka taittui\nmaili maililta. Kuu kohosi yhä ylemmäksi keskitaivaalle. Sen\nverenpunainen loimu vaihtui ruusunpunaiseen, sitten heleänkeltaiseen,\nja lopulta koko taivaankansi kimalsi kullan ja hopean välkkeessä.\nSuuren hiljaisuuden keskeltä kuului vain reenjalasten hiljaista\nkitinää, koirien tallukoiden sipsutusta ja matkamiesten satunnaisia\nhuomautuksia.\n\nKahdeksan maissa alkoi jääkentän perältä häämöttää jotakin tummaa.\nVabi, joka makasi reessä, huomasi sen ensimmäiseksi.\n\n-- Metsä näkyy! hän huusi toisille. Olemme kohta rannassa. Koiratkin\ntuntuivat heti piristyvän tuntiessaan sieraimissaan palsamimännyn\nsuloisen pihkanhajun. Teräväharjainen metsänreuna piirtyi yötaivasta\nvasten, ja viiden minuutin kuluttua noustiin jo jyrkkää rantatörmää\nylös matalaan mäntymetsään.\n\n-- Tähän me leiriydymme, sanoi Vabi kompuroiden pois reestä.\n\nMukoki oli jo saanut kirveen käteensä.\n\n-- Sinä älä lepää vielä, hän varoitti. Jos sinä nyt lepää, ei jaksa\nrakenta havumaja. Ensin havumaja valmis, sitten lepää.\n\n-- Olet oikeassa, Muki, sanoi Vabi nousten työläästi jaloilleen. Jos\nistun alallani minuutinkin, ette saa minua pystyyn kangellakaan. Rod,\nrakenna sinä nuotio. Muki ja minä laitamme majan.\n\nVajaassa puolessa tunnissa oli palsamimännyn oksista kyhätty havumaja\nvalmiina ja sen edessä räiskyi iloinen nuotio, joka levitti valoa ja\nlämpöä parinkymmenen askelen päähän. Kauempaa metsästä raahattiin\nnuotioon muutamia tuulen kaatamia kelopuita, ja heti kun tuli oli\ntarttunut niihin, kävivät Mukoki ja Vabi nahkasiin kääriytyneinä\npitkäkseen.\n\nRodille ei päivä ollut ollut niin rasittava kuin hänen tovereilleen,\nja hän istui vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ajatellen tätä\nmerkillistä kohtalon oikkua, joka oli jälleen kääntänyt hänen\nmatkansa pohjoista kohti.\n\nKoirat olivat ryömineet aivan räiskyvän nuotion vierelle ja makasivat\nsiinä nyt jäykkinä ja jäsentä liikauttamatta. Jostakin salolta\nkuului suden valittava ulvahdus, puiden oksat paukahtelivat pakkasen\nkiristyessä.\n\nKului tuntikausi, ja yhä istua kyyhötti Rod nuotion ääressä pyssy\npolviensa välissä. Hänen mielessään ajelehti kuva toisensa jälkeen.\nJossakin kaukana tämän saman metsän liepeillä räiskyi varmaan\nparaikaa toinen leirivalkea, joka lämmitti vangittua Minnetakia.\nJokin salaperäinen vaisto sanoi Rodille, että tyttö oli valveilla ja\najatteli kaukana olevia ystäviään.\n\nEntä seuraava kuva -- oliko se unta vai ihmeellistä selvänäköisyyttä?\nHän näki tytön istuvan nuotion ääressä. Hänen musta tukkansa\nriippui raskaana palmikkona olkapäällä, silmät tuijottivat hurjina\nliekkeihin. Ja aivan tytön takana, käden ulottuvissa, istui toinen\nhahmo, jonka näkeminen nostatti kylmät väreet pojan jäseniin. Siinä\noli itse Vunga, rosvojen päällikkö. Mies puhui vihaisesti, hänen\nruskeat kasvonsa olivat kiukun vääristämät, ja hän ojensi kätensä\ntyttöä kohti.\n\nRod hypähti pystyyn huudahtaen niin kovaa, että nukkuvat koirat\nsäpsähtivät. Hänen ruumistaan puistatti kuin kuumeessa. Oliko tuo\nnäky pelkkä unikuva?\n\nRod muisteli toista samantapaista kokemustaan, näkyä, joka oli\nilmaissut hänelle kultalöydön salaisuuden. Turhaan hän koetti\nkarkottaa hermostuneen pelon mielestään. Miksi Vunga oli ojentanut\nkätensä Minnetakia kohti?\n\nHän käytti kaikki voimansa vapautuakseen tuosta kauheasta pelosta.\nHän nousi ja ojentelihe. Sitten hän kohensi tulta niin, että säkenet\nsinkoilivat kauas.\n\nVihdoin hän paneutui pitkäkseen Mukokin ja Vabigunin väliin ja yritti\nsaada unta. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän näki yhä uudestaan\nMinnetakin istumassa valkean ääressä. Vihdoin uni jatkui niin\npitkälle, että hän oli näkevinään Vungan sieppaavan tytön syliinsä ja\nkatoavan hänen kanssaan metsän pimentoon.\n\nTällä kertaa ei Rod herättyään enää yrittänytkään jatkaa untaan.\nKello oli vasta vähän yli puolenyön. Vabi ja Mukoki olivat jo\nnukkuneet neljä tuntia -- tunnin perästä hän herättäisi heidät.\nHiljakseen hän rupesi valmistamaan aamiaista ja ruokkimaan koiria.\nKahden ajoissa hän pudisteli Vabia hartioista.\n\n-- Nouse, mies! hän huusi, kun nuori intiaani unenpöpperössä kavahti\nistualleen. Kohta on aika lähteä.\n\nHän koetti pitää hermojaan kurissa Mukokin ja Vabin istuessa hänen\nkanssaan nuotion ääressä. Hän ei välittänyt puhua heille unistaan,\nkoska heidän mielensä oli jo muutenkin raskas. Mutta hän tahtoi\npitää kiirettä. Ensimmäisenä hän oli valmiina lähtöön, ensimmäisenä\nvaljastamassa koiria, ja Mukokin asetuttua jälleen jonon etunenään\nhän juoksi intiaanin rinnalla saadakseen matkan taittumaan\njoutuisammin.\n\n-- Kuinka pitkälti on vielä matkaa vanhalle leiripaikallemme? hän\nkysyi Mukokilta.\n\n-- Neljä tunti, kaksikymmentä maili, vastasi intiaani.\n\n-- Kaksikymmentä mailia! Mehän ehdimme sinne ennen aamunkoittoa.\n\nMukoki ei vastannut, kiristi vain kulkuaan. Kuu alkoi painua yhä\nalemmaksi länttä kohti, sen valo vaimeni, kunnes tähdet olivat\nmatkalaisten ainoina oppaina. Nekin alkoivat jo käydä valjuiksi, kun\nMukoki pysäytti läähättävän valjaikon erään harjanteen laelle ja\nviittasi kädellään pohjoiseen.\n\n-- Siellä alkaa aukea.\n\nHetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä kelmeässä aamuvalossa\nkatsellen silmänkantamatonta tasankoa, jonka he tiesivät jatkuvan\nHudson-lahdelle saakka.\n\nJälleen näiden ikuisten erämaiden näkeminen sävähdytti Rodia. Mitä\nmurhenäytelmiä niiden hiljaisuuteen kätkeytyikään! Puolisen sataa\nvuotta sitten olivat nuo vanhat eränkävijät, joiden vaalenneet\nluut he olivat löytäneet metsämajasta, uhmanneet tuntemattomien\ntaipaleiden kauhuja ja löytäneet kultaa. Ja tuolla kaukana\npohjoisessa, samalla seudulla missä kulta-aarrekin, oli nyt Minnetaki.\n\nVain viikko sitten he kaikki kolme olivat henkensä kaupalla juosseet\ntämän aukean poikki verenhimoisia vungia pakoon. Nyt matka kävi\njoutuisammin, kun heillä oli koirat mukanaan.\n\nTunnin kuluttua Mukokin kulku oli hidastunut tasaiseksi käynniksi,\nmutta hänen silmänsä tähyilivät yhä terävinä eteen ja sivuille.\nVälistä hän pysäytti koirat ja poikkesi yksinään oikealle tai\nvasemmalle ladusta. Hän ei virkkanut matkatovereilleen sanaakaan,\neivätkä Rod ja Vabi rohjenneet kysyä mitään. He tiesivät, että heidän\nentinen leiripaikkansa oli jossakin lähistöllä, ja luottivat vanhan\nerämiehen vaistoon.\n\nViimeisetkin tähdet sammuivat taivaalta. Hetken oli vielä pimeää,\nmutta äkkiä välähti kaakkoiselta taivaanrannalta päivänkoiton\nensimmäinen hieno juova. Pian oli niin valoisaa, että Mukoki lähti\njatkamaan latua.\n\nEi Rod eikä Vabikaan tuntenut paikkaa ennen kuin vanha erämies\nseisautti koirat puun juurelle ja katsahti tovereihinsa iloinen ilme\nkasvoillaan.\n\n-- Vanha leirimme! huudahti Vabi.\n\n-- Leirimmekö? ihmetteli Rod.\n\nVabi kääntyi hänen puoleensa.\n\n-- Rod, nyt alkaa sinun urakkasi, hän sanoi vakavasti. Mukoki oli\ntullut heidän vierelleen.\n\n-- Tässä on leiri, hän äännähti. Sano missä on Minnetakin jälki!\n\nKymmenkunnan askelen päässä oli vielä pystyssä heidän rakentamansa\nhavumaja. Mutta siinä olikin kaikki mitä paikalla näkyi. Ei\nainoatakaan jalanjälkeä! Helottava päivänpaiste oli pyyhkinyt kaikki\njäljet olemattomiin.\n\nKun heidän omatkin jälkensä olivat noin tyystin hävinneet, niin miten\nRod voisi löytää Minnetakin mokkasiinin kevyen painalluksen?\n\nSydämensä syvyydessä Rod rukoili taivasta ohjaamaan heidät oikealle\ntielle.\n\n\n\n\n4.\n\nROD SEURAA IHMISJALKAISEN KARHUN JÄLKIÄ\n\n\n-- Meidän on odotettava, kunnes päivä valkenee, sanoi Rod. Hän koetti\nnäyttää reippaalta ja toiveikkaalta.\n\n-- Mehän voimme nyt syödä, ehdotti Vabi. Syödään kylmää paistia, niin\nei tarvitse tehdä nuotiota.\n\nRod söi nopeasti. Sitten hän otti pyssynsä ja lähti kävelemään\nmetsään päin. Vabi nousi kiirehtiäkseen mukaan, mutta Mukoki pidätti\nhäntä hihasta.\n\n-- Parempi mennä yksin, hän kuiskasi iskien ovelasti silmää.\n\nAurinko teki nousuaan puiden latvojen yli, ja oli jo melko valoisaa.\nJuuri tällä tavalla Rod oli tuona päivänä viikko sitten lähtenyt\nriistaa etsiessään leiripaikalta ja silloin odottamatta löytänyt\nMinnetakin jalanjäljen.\n\nMailin päässä edessään Rod näki sen harjanteen, jolla hän oli ajanut\nhirveä takaa. Tuo harjanne oli hänen ensimmäinen tienviittansa, ja\nsitä kohti hän nyt kiiruhti täyttä vauhtia. Mukoki ja Vabi seurasivat\nhäntä etäämpää koirat mukanaan.\n\nHengästyneenä Rod pääsi mäen harjalle ja katseli pohjoista kohti.\nSiihen suuntaanhan hän oli lähtenyt keksittyään nuo oudot jäljet\nMutta nyt siellä ei mikään näyttänyt tutulta. Hänen omatkin jälkensä\nolivat tyystin häipyneet kallion rinteeltä.\n\nHän oli iloinen siitä, että toiset olivat ehtineet vasta harjun\njuurelle, sillä pettymyksen ja epätoivon kyynelet kirvelsivät hänen\nsilmissään. Hän oli pettänyt Vabin ja Mukokin luottamuksen! Häntä\npelotti sanoa se heille, hän ei halunnut näyttää heille kasvojaankaan!\n\nTuijottaessaan siinä rannattomalle lumiaukealle Rod tavoitti\nsilmäänsä etäältä kirkkaan, välkkyvän läikän. Äkkiä hän muisti: juuri\ntuota kirkasta läikkää hän oli täältä silloinkin katsonut ja lähtenyt\nkävelemään suoraan sitä kohti. Se oli jäätynyt kallionrinne, joka\nhohti auringon valossa.\n\nOdottamatta tovereitaan Rod kiirehti rinnettä alas ja juoksi kapean\nnotkelman poikki. Viiden minuutin perästä hän seisoi kallion edessä,\nhengästyneenä ja sydän jyskyttäen. Juuri tästä hän oli löytänyt\njäljet! Nyt niistä ei enää näkynyt merkkiäkään, mutta koko maisema\noli tuttu: tuossa oli kallionnyppylä, jota hän oli katsellut, tuossa\npystyyn kuivunut poppelikelo.\n\nHän käännähti ympäri ja viittilöi hurjasti Mukokille ja Vabille,\njotka tulivat kaukana hänen perässään. Sitten hän juoksi eteenpäin ja\nheilutti metsän laitaan tultuaan uudelleen käsiään, ja värähtelevä\nhuudahdus tulkitsi hänen iloaan jäljempänä tuleville.\n\nTässä oli kanto, jonka nenälle Minnetakin oli ollut pakko istahtaa\nodotellessaan, kunnes hänen vangitsijansa jälleen lähtivät jatkamaan\nmatkaa; Rod keksi hänen jalkansa kevyen jäljen lumesta aivan kannon\nvierestä. Täällä olivat roistot vankeineen levähtäneet vähän aikaa ja\npitäneet päivällisnuotiota, jonka hiiltyneiden jäännösten ympärillä\nheidän jalanjälkensä olivat vielä selvästi havaittavissa.\n\nNäitä merkkejä hän osoitti tovereilleen, kun he ehtivät hänen\nluokseen.\n\nHyvään aikaan kukaan ei puhunut sanaakaan. Vanha eränkävijä kyyristyi\nkyykkysilleen tarkastelemaan nuotion paikan ympärillä näkyviä\njälkiä, ja kun hän viimein kohosi pystyyn, kuvastivat hänen kasvonsa\nsanomatonta ällistystä.\n\n-- Mitä nyt, Muki? kysyi nuori intiaani ihmeissään.\n\nMukoki ei vastannut, vaan ryhtyi uudelleen nelin kontin\ntarkastelemaan nuotion ympäristöä. Kun hän lopetti puuhansa, oli\nhänen kasvojensa ilme äskeistäkin hämmästyneempi.\n\n-- Liikkui vain kuusi miestä! hän ähkäisi. Kaksi opasta asemalta --\nneljä vunga!\n\n-- Mutta haavoittunut opashan kertoi meille, että roistoja oli mukana\nhyökkäyksessä ainakin tusinan verran, sanoi Vabi.\n\nVanha erämies nauraa hihitti hiljaa, ja hänen järeillä kasvoillaan\nnäkyi ilkamoiva irvistys.\n\n-- Se mies puhu palturi! hän nauroi. Juoksi tiehensä, kun tappelu\nalkoi. Otti kuti selkäänsä kun näytti töppöset vungalle!\n\nHän viittasi kädellään metsän mustaan pimentoon.\n\n-- Ei koskaan paista päivä tuonne! Helppo seurata jälki!\n\nMukokissa ei saattanut havaita pienintäkään epäröintiä. Hänen\nsilmissään paloi toimintatarmo ja taisteluinto. Vain kerran Rod oli\nnähnyt niissä samanlaisen ilmeen -- silloin kun he kahden olivat\nkamppailleet Vabin hengen pelastamiseksi, samoin kuin heidän nyt\nkolmisin oli taisteltava Minnetakin puolesta.\n\nVarovaisesti he tunkeutuivat metsään silmät ja korvat valppaina; ja\nkuten Mukoki oli ennustanutkin, roistojen jäljet näkyivät selvästi.\nHeillä oli mukanaan myös molemmat koirareet, ja Rod tiesi, että\ntoisessa niistä oli kuljetettu Minnetakia.\n\nHeidän edettyään vasta satakunta askelta pysähtyi etumaisena kulkeva\nMukoki ja äännähti ällistyneenä. Ladulla heidän edessään oli kuollut\nmies. Ylöspäin kääntyneistä kasvoista he tunsivat vainajan toiseksi\nVabinoshista lähteneeksi ajomieheksi.\n\n-- Pää halki, virkkoi Mukoki johtaessaan valjaikkoa kiertämään\nruumiin. Kukaties ensin ampu -- sitten iske kirveellä.\n\nKoirat nuuskivat ja vikisivät kiertäessään surmattua miestä, ja\nRodiakin puistatti. Vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi, mitä\nkaikkea Minnetakille oli saattanut tapahtua.\n\nHän pani merkille, että Mukoki kiristi nyt vinhasti vauhtia.\nTuntikauden he kulkivat samaan joutuisaan tahtiin virkkamatta\ntoisilleen montakaan sanaa. Vungat olivat kulkeneet\n\"intiaaniketjussa\", peräkanaa, molemmat reet nähtävästi keskellä\njonoa. Tunnin kuluttua he saavuttivat toisen hiiltyneen matkanuotion,\njonka vierelle oli rakennettu kaksi havumajaa. Täällä jäljet ja\nladut näkyivät jo paljon tuoreempina; paikoittain ne näyttivät kuin\nvast'ikään syntyneiltä. Mutta vangiksi joutuneesta tytöstä ei näkynyt\nmerkkiäkään.\n\nPojat huomasivat, että tilanne oli Mukokillekin selittämätön.\nHellittämättä vanha metsäsissi kierteli leiripaikalla. Hänen\ntarkalta silmältään ei välttynyt pieninkään hangen epätasaisuus,\njokaista katkennutta oksaa ja lumessa viruvaa puutikkua hän kumartui\nkatselemaan. Rod tiesi, että Minnetakin ryöstöstä oli kulunut jo\nkolme päivää, mutta nämä jäljet eivät kuitenkaan olleet vuorokautta\nvanhempia. Miten tämä oli käsitettävissä?\n\nHän tunsi jälleen ilkeätä ja epämääräistä pelkoa. Miksi roistot\neivät olleet jatkaneet matkaa heti välittömästi? Miksi he olivat\nviivytelleet täällä -- näin lähellä rikoksensa näyttämöä? Hän\nkatsahti kysyvästi Vabiin, mutta tämä näytti olevan yhtä ymmällä\nkuin hän itsekin. Vabinkin silmistä kuvastui nimetöntä pelkoa ja\nahdistusta.\n\nMukoki oli kyyristynyt nuotion mustuneiden kekäleiden ääreen. Hän\noli työntänyt kätensä syvälle lumeen niiden alle, ja kun hän jälleen\nnousi pystyyn, hän viittasi Rodin kellotaskuun.\n\n-- Kello on kahdeksan, Mukoki.\n\n-- Vungat oli täällä viime yönä, virkkoi vanha intiaani harvakseen.\nLähti leiristä vasta neljä tunti sitten.\n\nMitä tämä kaikki tiesikään?\n\nOliko Minnetaki loukkaantunut kahakassa niin pahoin, etteivät\nryöstäjät olleet rohjenneet lähteä kuljettamaan häntä aikaisemmin?\n\nRod tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Myös Vabin ja Mukokin\njäreäpiirteisillä kasvoilla näkyi outoa jännitystä, eikä\nkuiskaustakaan vaihdettu. Ratkaisua ei arvoitukselle löydetty.\nMutta yhdestä seikasta he olivat joka tapauksessa selvillä -- he\nolivat aivan roistojen kintereillä! Ja jokainen askel vei heitä yhä\nlähemmäksi, joka maililla heidän nopeutensa lisääntyi.\n\nSitten tuli uusi yllätys: latu haarautui kahdeksi!\n\nPienen metsänaukeaman toisessa päässä intiaanit olivat jakautuneet\nkahdeksi joukoksi. Toisen reen latu lähti koilliseen, toisen\nluoteiseen.\n\nKummassakohan reessä Minnetaki oli viety? Kaikki kolme katselivat\ntyhmistyneinä toisiinsa.\n\nMukoki viittasi koilliseen menevälle ladulle.\n\n-- Meidän täytyy löytä merkki -- joku merkki Minnetakista. Sinä lähte\ntuonne -- minä tänne!\n\nRod lähti seuraamaan itäisempää latua. Mutta aivan pian hän pysähtyi\neräässä kohdassa, missä ryöstäjien reki näytti paiskautuneen päin\npähkinäpensasta; ja jo toisen kerran tänä aamuna hänen huuliltaan\nkajahti huudahdus. Eräässä pensaan esiintyöntyvässä piikkisessä\noksassa kimalteli päivänpaisteessa pitkä musta silkinhieno\nhiussuortuva.\n\nHän kumartui sitä tavoittamaan, mutta Vabi sieppasi kiinni hänen\nkädestään, ja seuraavassa tuokiossa oli Mukokikin ennättänyt heidän\nluokseen. Hellävaroen vanha intiaani irrotti suortuvan oksasta,\nsilitteli sitä kädellään, ja hänen syvään painuneet silmänsä\nleimusivat kuin hehkuvat hiilet. Suortuva oli Minnetakin tukasta,\nsitä ei kukaan heistä epäillytkään; mutta se mikä heitä tässä\nkammotti ja pelotti, oli irtaimen tukan paljous! Sitähän näytti\nolevan melkein kourantäyteinen vyyhti!\n\nSeuraavassa hetkessä Mukokin huulilta kuului pitkä sihisevä vihellys,\njoka tavallisesti ilmaisi hänen pohjatonta närkästystään tai\nylenkatsettaan.\n\n-- Minnetaki toisessa reessä!\n\nHän näytti suortuvan päätä nuorille tovereilleen.\n\n-- Katsoo -- tukka leikattu puukolla. Ei oksaan tarttunut. Vunga\nripusti sen tuohon -- luulee hän eksyttää meitä.\n\nHän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan syöksähti heti toiselle\nladulle molemmat nuorukaiset kintereillään. Neljännesmailin\nkuljettuaan vanha metsäsissi pysähtyi ja osoitti tyytyväisenä\nmutta ääneti reen ladun vierellä näkyvää kevyttä jalanjälkeä.\nMiltei säännöllisten välimatkojen päässä saattoi hangella havaita\nMinnetakin pienten mokkasiinien painannaisia. Tytön molemmat vartijat\nolivat juosseet reen edellä; ja takaa-ajajat käsittivät, että hän\noli tällöin käyttänyt tilaisuutta painaakseen lumeen merkkejä\nauttajilleen opastukseksi.\n\nMutta sittenkin Rodin mieltä alkoi painaa selittämätön ankeus,\njoka voimistui sitä mukaa, mitä kauemmaksi he etenivät koilliseen\nmenevästä ladusta. Entäpä jos Mukoki olikin erehtynyt? Hän luotti\nkyllä rajattomasti vanhan eränkävijän viisauteen ja kokemukseen,\nmutta sittenkin hänen mielessään kummitteli ilkeän itsepäinen\najatus: jos rosvot kerran olivat keksineet leikata tytöltä tukkaa ja\nsillä eksyttää takaa-ajajia, niin miksi he eivät yhtä hyvin olisi\nvoineet riisua häneltä kenkääkin ja painella sillä pettäviä merkkejä\nlumeen? Moneen otteeseen hän aikoi lausua epäilyksensä ääneen, mutta\nluopui siitä nähdessään miten hartaan luottavaisina hänen toverinsa\ntarpoivat tuota epäilyttävää latua.\n\nMutta lopulta hän ei enää voinut olla ääneti.\n\n-- Vabi, minä palaan takaisin, hän huudahti hiljaa kiirehtien\nystävänsä rinnalle. Minä lähden seuraamaan toista latua. Jollen tapaa\nmailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan metsän halki teidän\nluoksenne.\n\nVabin estelyistä ei ollut apua; ja muutamien minuuttien perästä\nRod oli jälleen metsänaukeamassa, missä tiet erkanivat toisistaan.\nMikä salaperäinen voima saikaan hänen sydämensä lyömään kahta\nkiivaammin, kun hän uudelleen sukeltautui noille jäljille, joilta\nhe äsken olivat löytäneet silkinhienon hiustupsun? Mikä päämäärä\npanikaan hänet puolihengettömänä yhä jatkamaan tuloksetonta etsintää\nsenkin jälkeen, kun maili ja toinenkin olivat sujahtaneet ilman\nettä mitään merkillistä oli näkynyt? Rod ei olisi osannut vastata\nnäihin kysymyksiin. Ja kuitenkin hän joka hetki eteenpäin tarpoessaan\ntuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että Mukoki oli sittenkin\nerehtynyt ja että Minnetaki oli jossakin hänen edellään.\n\nSeutu, jonka läpi hän tunkeutui, kävi yhä kolkommaksi. Hänen edessään\nkohosi rotkojen ja repeämien halkomia rosoisia kallioselänteitä,\njoissa keväisin lumen sulaessa täytyi käydä vaahtoisia koskipäitä.\nHän kuulosteli valppain korvin ympärilleen ja hidastutti varovaisesti\nvauhtiaan.\n\nÄkkiä veri oli hyytyä hänen suonissaan. Aivan hänen edessään kohosi\nsuunnaton paasi, nelikolkkainen ja iso kuin mikäkin talo, ja sen\njuurella virui surmatun intiaanin ruumis, jonka kasvot olivat\nkuolemantuskan vääristämät. Mutta mitään merkkiä taistelusta ei\nnäkynyt, ei edes jalanjälkiä. Mies oli ilmeisesti surmattu reessä ja\npaiskattu ruumiina hankeen.\n\nKuka hänet sitten oli surmannut?\n\nOliko Minnetaki pelastautunut riistämällä ryöstäjältään hengen?\n\nAluksi Rod oli miltei vakuuttunut siitä. Hän kyyristyi tarkastelemaan\nveripilkkuja lumella ja havaitsi ne vielä jäätymättömiksi. Varmasti\ntuo murhenäytelmä oli tapahtunut aivan viime tunnin kuluessa.\n\nEntistä varovaisemmin mutta samalla entistä nopeammin hän lähti\njälleen seuraamaan reen latua, pyssy laukaisuvalmiina kainalossa.\nSeutu kävi yhä kolkommaksi, ja läpipääsy tuntui paikoitellen miltei\nmahdottomalta. Mutta roisto oli löytänyt reelleen tien jylhien\nkallioiden lomitse, kunnes latu vähitellen nousi korkean vaaran\nlaelle. Ja siellä Rod jälleen äkkiä pysähtyi, sillä ladun poikki\nkävivät toiset jäljet.\n\nSyvään pehmeään lumeen painuneina näkyivät selkeinä ison karhun\njäljet!\n\nEhtimättä asiaa sen tarkempaan ajatella Rod alkoi kiireesti laskeutua\nharjannetta alas karhunjälkiä myöten pitäen samalla tarkoin silmällä\nreen latua ja etäisen metsän reunaa. Rinteen juurella sulki iso\nkaatunut puunkelo häneltä tien, ja kiivetessään sen yli Rod äkkiä\npysähtyi kahdareisin rungolle ja huudahti hämmästyksestä.\n\nKarhu oli kavunnut saman rungon yli pyyhkäisten mennessään lunta\npois sen päältä; mutta lumettoman kohdan vierellä näkyi aivan selvä\nihmiskäden jälki!\n\nKokonaisen minuutin Rod seisoi hievahtamatta ja miltei hengittämättä\npaikallaan. Käden neljä sormea ja erillään oleva peukalo näkyivät\naivan selvänä painannaisena rungon lumivaipalla. Ja kämmen oli\npienoinen, sormet pitkät ja hoikat. Varmastikaan se ei ollut miehen\nkäden jälki.\n\nKyyristäen niskaansa Rod katseli varovaisesti ympärilleen. Lumessa\nei näkynyt minkään muun kulkijan kuin tuon karhun jälkiä. Oliko hän\nerehtynyt?\n\nHän tarkasteli uudestaan salaperäistä kädenkuvaa. Sitä katsellessaan\nhän tunsi outoja kylmänväreitä ruumiissaan ja kohottaessaan jälleen\npäätänsä hän tiesi vapisevansa kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi\nnopeasti ympäri, seurasi jälkiä takaisin harjun laelle, tapasi siellä\njälkien ja reenladun leikkauskohdan ja laskeutui harjanteen toiselle\npuolelle. Hän ei ollut seurannut karhunjälkiä vielä sataakaan\naskelta, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja kyyristyi piiloon ison\nkallionjärkäleen taa. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut hiiskaustakaan\nedestään. Ja kuitenkin häntä sillä hetkellä värisytti pahemmin kuin\nkoskaan ennen eläessään.\n\nSillä karhunjäljet olivat äkkiä loppuneet.\n\nNe olivat muuttuneet _ihmisen jäljiksi_!\n\n\n\n\n5.\n\nROD TAISTELEE HENGESTÄÄN\n\n\nKesti kotvan aikaa, ennen kuin Rod lähti liikkeelle piilostaan. Pelko\nei häntä siellä pidättänyt, vaan tarve malttaa mielensä ja koota\najatuksensa, niin kuin hän olisi sanonut, jos Vabi olisi ollut hänen\nmukanaan.\n\nHän ei yrittänytkään ratkaista salaperäisten jälkien ongelmaa;\nhänelle riitti tieto siitä, etteivät karhunjäljet olleet karhun\ntekemät eikä käden kuva puunrungolla miehen käden painama. Mutta\nyhdestä asiasta hän oli varma -- siitä näet, että Minnetaki jollakin\ntapaa liittyi näihin molempiin jälkiin.\n\nHän ryhtyi jatkamaan matkaa äärimmäisen varovasti. Jokaisessa\nmutkassa hän piiloutui kallion taakse tai pensaikkoon ja tähysteli\neteensä niin kauas laakson notkoa pitkin kuin vain kykeni näkemään.\n\nMutta vähitellen nuo tähystysmatkat lyhenivät. Vasemmalla puolella\noleva harjunrinne jyrkkeni vähitellen miltei pystysuoraksi\nseinämäksi; oikealle puolelle ilmestyi toinen harjanne, ja niiden\nvälillä oleva tila kapeni tuskin sadan askelen levyiseksi rotkoksi,\njonka pohjalla oli valtavia kivenjärkäleitä hurjassa sekasorrossa.\n\nRodille selvisi piankin, että edellä kulkija liikkui rotkossa aivan\nkuin kotonaan. Mutkittelematta hänen tiensä kulki solasta toiseen.\nKoskaan hän ei ollut näyttänyt epäröineen suunnastaan. Kerran\nhänen jälkensä näyttivät päättyvän äkkijyrkkään vuorenseinään,\nmutta lähelle tultuaan Rod keksi edessään kiviseinässä niin kapean\nhalkeaman, että hän hädin tuskin mahtui siitä kulkemaan.\n\nSiellä, missä tämä halkeama aukeni uudeksi rotkoksi, kulkija oli\nhetken levähtänyt ja laskenut kantamuksensa eteensä hangelle. Jo\nensimmäinen silmäys osoitti takaa-ajajalle taakan laadun. Lumessa\njalkainsa juuressa hän erotti selvästi saman pienen ihmiskäden jäljen\nkuin äsken kaatuneella puunrungolla!\n\nNyt ei Rod enää epäillyt. Hän oli Minnetakin ryöstäjän kintereillä,\nja rosvo kantoi saalista sylissään! Minnetaki oli loukkaantunut --\nkenties jo kuollut!\n\nTaas viilsi jäätävä pelko hänen sydäntään, mutta katsoessaan\ntarkemmin lumella olevaa jälkeä hän huojentui. Vain elävän ihmisen\nkäsi oli voinut painaa tuollaisen kuvan, missä sormet olivat erillään\nja kämmen selvästi havaittavissa.\n\nKuten tuona syyspäivänä, jolloin Rod oli taistellut Minnetakin hengen\nja vapauden puolesta, hän nytkin tunsi kaiken pelon ja epäröinnin\nhaihtuvan. Hän päätti noudattaa vungain omaa taistelutapaa ja ampua\nvihollista väijyksistä mikäli sellainen tilaisuus tarjoutuisi, mutta\nei häntä liioin pelottanut ajatus käydä vaikka käsikähmään, jos se\noli välttämätöntä.\n\nHän tarkasti huolellisesti kiväärinsä ja katsoi, että iso\nsotilasrevolveri ja metsästyspuukko olivat helposti saatavissa.\nJonkin matkan päässä äskeisestä halkeamasta punanahka oli jälleen\nlevähtänyt, ja tästä lähtien Minnetaki oli saanut kävellä hänen\nrinnallaan.\n\nJonkin aikaa Rod ällistyneenä aprikoi muuatta omituista seikkaa.\nTytön toinen jalka oli painanut aivan selvän mokkasiinin jäljen\nlumeen, mutta toinen vain muodottoman kuopan. Sitten Rod muisti,\nminkälaisia jälkiä Mukoki ja Vabi paraikaa seurasivat, ja tukalasta\ntilanteesta huolimatta hänen suunsa vetäytyi hymyyn.\n\nHän oli sittenkin ollut oikeassa! Luoteeseen kulkevat vungat olivat\nottaneet Minnetakin toisen mokkasiinin ja painelleet sillä eksyttäviä\njälkiä latunsa viereen. Näistä muodottomista jäljistä saattoi\npäätellä, että tytön kengättömään jalkaan oli kiedottu vaatetta,\njotta se ei paleltuisi.\n\nRod arvasi rosvon ja hänen vankinsa tästä lähtien kulkeneen\nentistä nopeammin ja joudutti omiakin askeliaan. Rotko kävi yhä\nsokkeloisemmaksi, mutta aina hän löysi pakolaisten jäljet jostakin\nsolasta, ja joka askelella hän pidätti henkeään äkkiyllätystä peläten.\n\nÄkkiä Rod pysähtyi. Hän oli varma siitä, että edestäpäin oli kuulunut\njotakin. Hän miltei lakkasi hengittämästä jännittäen kuuloaan, mutta\nääni ei enää toistunut. Oliko jokin metsäneläin, susi tai kettu,\npannut kiven vierimään rinnettä alas?\n\nRod eteni hitaasti, silmät ja korvat valppaina. Muutaman askelen\notettuaan hän seisahtui uudestaan. Hänen nenäänsä kävi heikko,\nepäilyttävä haju ja kierrettyään erään kallion hän tunsi saman hajun\nvoimakkaampana -- palavan punasetrin makean hajun.\n\nJossakin hänen edessään paloi nuotio. Eikä sinne tuntunut olevan\nmatkaa pyssynkantamaakaan.\n\nKokonaisen minuutin hän seisoi hievahtamatta paikallaan keräten\nvoimiaan viimeiseen ponnistukseen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän\nhiipisi vungan kimppuun takaa päin ja ampuisi tämän hengiltä. Ei\ntullut kysymykseenkään varoittaa rosvoa eikä antautua puheisiin hänen\nkanssaan.\n\nAskel askelelta hän eteni, varovaisesti kuin saaliinsa kimppuun\nhiipivä kettu. Nuotion haju tuli yhä voimakkaammaksi; Rod näki\nhienoisen savuhattaran kohoavan ilmaan rotkon perältä. Savu näytti\ntulevan kallioseinän takaa. Pyssy poskella Rod hiipi seinämän\nreunalle ja kurkisti varovaisesti sen taakse. Maasto muuttui tässä\nkohdassa aukeammaksi, ja jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Rosvo\noli siis tuon kallion takana!\n\nPyssy jatkuvasti laukaisuvalmiina Rod kiersi rohkeasti kallion reunan\nympäri. Muutaman metrin päässä oli vähäinen metsämaja, joka miltei\npiiloutui kallionjärkäleiden keskeen. Muuta elonmerkkiä ei sieltä\nnäkynyt kuin tuo ohut savupatsas, joka kierteenä kohosi kallioseinää\nylös -- pienintäkään ääntä ei kuulunut.\n\nRodin etusormi vapisi pyssyn liipaisimella. Odottaisiko hän -- kunnes\nrosvo tulisi näkyviin? Puolisen minuuttia hän seisoi epäröiden,\nminuutin, kaksi minuuttia. Vieläkään ei näkynyt mitään. Hän eteni\nhiipien, askelen kerrallaan, kunnes majan avonainen ovi oli hänen\nedessään. Samassa kuului sisältä hiljaista, nyyhkyttävää itkua, ja\nRod ryntäsi arvelematta suoraan sisään.\n\nMetsämajassa oli Minnetaki -- aivan yksin. Hän istua kyyrötti pää\nkumarassa maalattialla, kaunis tukka hajallaan hartioilla, kasvot\nkalpeina, suuret palavat silmät tuijottaen ovelle ilmestynyttä\nnuorukaista.\n\nSamassa hetkessä Rod oli polvillaan hänen vieressään. Täksi lyhyeksi\nhetkeksi hän unohti varovaisuutensa, ja tytön kauhistunut huudahdus\nsai hänet katsahtamaan taakseen.\n\nKuin unessa hän tajusi pelottavan hahmon karkaavan kimppuunsa --\njulman intiaanijättiläisen, puukko iskuun kohotettuna.\n\nEhtimättä ajatella mitään Rod heittäytyi pitkälleen maahan, ja tuo\nliike pelasti hänen henkensä. Kumeasti karjahtaen intiaani horjahti\nhänen ylitseen, iski puukkonsa ja nyrkkinsä permantoon ja kaatui\nhänen vierelleen.\n\nKuukausia kestäneen korpielämänsä aikana Rod oli terästynyt ja tullut\nvalppaaksi. Yrittämättäkään nousta hän pyörähti viholliseensa päin\ntavoittaen omalla puukollaan tämän rintaa. Mutta roisto oli yhtä\nvikkelä. Hänen vapaa käsivartensa kiertyi salamannopeasti Rodin\nkaulan ympärille, ja hetken ajan molemmat olivat kietoutuneina\nmusertavaan sylipainiin, missä kummallakaan ei ollut mahdollisuutta\nkäyttää iskuasettaan.\n\nTuona lyhyenä ratkaisevaa taistelua edeltävänä hetkenä Rodin aivot\ntyöskentelivät kuumeisesti. Vunga makasi selällään hänen allaan, hän\nitse vatsallaan tämän päällä; intiaanin puukkoa pitelevä käsi oli\nkurottunut hänen päänsä ylle, Rodin aseellinen käsi puristi sitä\nmaalattiaan. Sen, joka halusi iskeä, oli saatava kätensä vapaaksi.\n\nIntiaanin asento oli edullisempi -- hänellä oli käsi jo valmiina\niskuun, sen sijaan Rodin oli kohotettava kätensä iskuun. Toisin\nsanoen -- kun Rodin ase kohoaisi ilmaan, olisi vastustajan puukko jo\nhänen rinnassaan.\n\nOmituinen väristys kävi pojan ruumiissa, kun hän tajusi heidän\nmahdollisuuksiensa hirvittävän epätasaisuuden. Ellei hän kykenisi\nirtautumaan intiaanin puserruksesta, olisi hänen loppunsa varma. Hän\nsaisi surmansa, ja Minnetaki joutuisi jälleen roiston saaliiksi.\n\nHänellä oli vain yksi keino -- irrottautua toisen otteesta. Hän\njännitti kaikki voimansa ponnistukseen, ja silloin hän sivulle\nvilkaistessaan näki Minnetakin. Tämä oli noussut seisomaan ja hänen\nkätensä olivat sidottuina selän taakse. Hänkin oli käsittänyt Rodin\nmahdottoman tilanteen, ja epätoivoisesti huudahtaen hän hyppäsi koko\npainollaan intiaanin kohotetun käsivarren päälle.\n\n-- Pian, Rod -- pian! hän huudahti. Iske! Iske heti! Intiaani\nriuhtaisi karjahtaen käsivartensa vapaaksi ja kohotti sen\nsuunnattomalla ponnistuksella iskuun; samalla hetkellä, kun Rodin\nase upposi koko terällään vungan rintaan, tämän puukko iskeytyi\nmaahan viiltäen mennessään Rodin käsivartta. Tuskasta parahtaen Rod\nkohottautui jaloilleen ja yrittäen kaikin voimin säilyttää tajuntansa\nsieppasi maasta intiaanin veitsen ja katkaisi sillä tytön siteet.\n\nSitten hän tunsi outoa huimausta ja jalat horjuivat hänen allaan. Hän\ntajusi lyyhistyvänsä kokoon, tunsi käsivarsien kiertyvän ympärilleen,\nkuuli kaukaisen äänen toistavan nimeään. Sitten hän vajosi syvään,\ntuskattomaan horrokseen.\n\nKun hän jälleen tuli tajuihinsa, oli kevyt käsi hänen otsallaan.\n\n-- Rod...\n\nMinnetakin ääni värisi ilosta ja huojennuksesta. Rod hymyili hänelle,\nkohotti raukean kätensä ja kosketti tytön suloisia, kalpeita kasvoja.\n\n-- Olen niin onnellinen, kun löysin sinut -- Minnetaki..., hän sai\nsanotuksi.\n\nTyttö asetti nopeasti vesiastian hänen huulilleen.\n\n-- Sinä et saa Liikkua, hän sanoi lempeästi. Haavasi ei ole\nvaarallinen, ja minä olen sitonut sen hyvin. Mutta liikkua et saa,\netkä puhuakaan -- muuten veri alkaa taas vuotaa.\n\n-- Mutta minä olen niin onnellinen, kun löysin sinut, Rod intti.\nEt voi uskoa, miten pettynyt olin, kun en tavannutkaan sinua\nVabinoshissa. Vabi ja Mukoki...\n\n-- Hs -- s -- s!\n\nMinnetaki painoi kätensä Rodin suulle.\n\n-- Sinun on oltava aivan hiljaa, Roderick. Olenhan minäkin utelias\nkuulemaan, miten löysit tänne. Mutta nyt et saa puhua. Tottele nyt!\n\nTyttö käänsi päänsä pois, ja seuratessaan hänen katseensa suuntaa Rod\nnäki majan multalattialla huovan peittämän muodottoman möhkäleen.\nHäntä puistatti, ja tuntiessaan pojan käden värisevän omassaan\nMinnetaki kääntyi katsomaan Rodia kasvot entistäkin kalpeampina mutta\nsilmät tuikkien kuin tähdet.\n\n-- Siinä on itse Vunga, hän kuiskasi värisevällä äänellä. Ja nyt hän\non kuollut!\n\nNyt Rod ymmärsi, miksi Minnetakin silmät loistivat. Vunga, tytön\nheimon ja perheen kauhu -- rosvopäällikkö, joka oli vannonut\ntuhoavansa Vabinoshin väen, oli nyt saanut surmansa! Ja hän, Roderick\nDrew, joka jo kerran aikaisemminkin oli pelastanut Minnetakin vungain\nkäsistä, oli hänet surmannut. Heikkoudestaan huolimatta hän yritti\nhymyillä ja sanoi:\n\n-- Olen iloinen, Minne...\n\nHän ei ennättänyt lopettaa lausettaan. Ulkopuolelta kuului kevyitä\nkiireisiä askelia, ja samassa hetkessä Mukoki ja Vabigun astuivat\nsisään.\n\n\n\n\n6.\n\nKUOLEMAN VARJO\n\n\nRod tuskin tajusi, mitä seuraavan puolen tunnin kuluessa tapahtui.\nMinnetakin veljen ja vanhan intiaanin saapuminen tainnutti hänet\nuudelleen, ja hän vaipui tiedottomana peitteille, joilta oli\nyrittänyt kohottautua. Viimeinen minkä hän tajusi, oli Minnetakin\nvaroittava huudahdus ja jonkin viileän kosketus hänen kasvoillaan.\nHänestä tuntui kuluneen ikuisuus, ennen kuin hän jälleen pystyi\ntajuamaan ympäristöään. Minnetakin ääni kehotti häntä pysymään\npaikoillaan, ja hän totteli.\n\nHetken perästä hän kuuli matalaäänistä keskustelua ja hiljaista\nliikehtimistä ja avasi silmänsä. Hän tunsi Minnetakin käden lempeästi\nsivelevän kasvojaan ja hiuksiaan ja näki vanhan Mukokin kyykkysillään\nvieressään.\n\nMukokin terävien silmien hehku lumosi Roderickin. Hän oli nähnyt\nsaman ilmeen niissä aikaisemmin, silloin kun intiaani oli luullut\nrakkaimpiensa olevan kuoleman vaarassa. Hän tiesi nyt, että tuo vanha\nerämies oli hänelle enemmän kuin ystävä, että tämä kohdisti häneen\nsaman rakkauden kuin isäntänsä lapsiin. Minnetakin lempeä kosketus ja\nMukokin ilmeinen hätääntyminen hänen tilastaan tekivät hänen mielensä\nonnelliseksi, ja hän kuiskasi hiljaa vanhan intiaanin nimen.\n\nSamassa hetkessä Mukoki oli polvillaan hänen vieressään.\n\n-- Sinä oikeassa -- minä väärässä, Rod kuuli Mukokin sanovan. Sinä\npelasti Minnetaki -- tappoi paha Vunga. Sinä suuri -- kovasti suuri\nsankari!\n\nMinnetaki työnsi lempeästi Mukokia kauemmaksi, ennen kuin tämä pääsi\njatkamaan ylistystään, ja ojensi jälleen kylmää lähdevettä Rodin\nhuulille. Poika tunsi olonsa kuumeiseksi, ja raikas vesi antoi\nviileyttä. Hän katseli kiitollisena tyttöä, ja tämä hymyili hänelle.\n\nSitten Rod huomasi, että Vunga oli siirretty pois majasta. Hän yritti\nkohottautua istumaan, ja Minnetaki auttoi häntä asettaen kokoon\nkäärityn huovan hänen hartioidensa taakse.\n\n-- Et sinä olekaan niin pahasti haavoittunut kuin ensin pelkäsin,\ntyttö sanoi. Tarkoitan, ettei haavasi ole vaarallinen. Mukoki sitoi\nsen uudestaan, ja sinä toivut kyllä pian.\n\nVabi kietoi käsivartensa sisarensa ympärille.\n\n-- Rod, sinä teit miehen teon, hän sanoi hiljaa ja tarttui ystävänsä\nkäteen. Jumala sinua siunatkoon!\n\nRod punastui ja sulki silmänsä. Minnetaki ryhtyi keittämään kahvia ja\nruokaa ja Mukoki ja Vabi menivät huolehtimaan koirista.\n\n-- Jos jo huomenna jaksat olla ylhäällä, lähdemme Kenogamiin, sanoi\ntyttö. Sitten kerrot minulle kaikista seikkailuista, joita teillä\non ollut. Vabilta olen kuullut niistä vanhoista luurangoista ja\nkultalöydöstä, mutta minä haluan tietää kaiken. Jospa te ottaisitte\nminut mukaanne, kun lähdette etsimään sitä aarretta!\n\n-- Minä ainakin toivoisin sinun tulevan! huudahti Rod innostuneena.\nPuhu Vabille, ehkä hän suostuu!\n\n-- Pyydä sinäkin, Rod, tyttö maanitteli. Vaikka en kyllä usko sen\nauttavan. Isä ja äiti eivät ainakaan suostu. He pelkäävät aina, että\nminulle tapahtuu jotakin. Siitä syystä he juuri lähettivät minut pois\nkotoa ennen kuin te ehditte palata. Intiaanit olivat levottomampia\nkuin koskaan aikaisemmin, ja he luulivat minun olevan paremmassa\nturvassa Kenogamissa. Voi, miten haluaisin päästä teidän mukaanne!\nOlisi hauskaa ampua karhuja ja susia ja hirviä ja auttaa teitä\nlöytämään kultaa. Roderick kiltti, puhu nyt Vabille!\n\nRod yritti jo samana päivänä puhua asiasta ystävälleen, mutta Vabi\nkieltäytyi kerta kaikkiaan kuuntelemasta. Ja Mukoki ryki ja irvisteli\nihmeissään kokonaisen puolituntisen.\n\n-- Minnetaki olee uljas tyttö -- kovasti uljas tyttö, hän sanoi\nRodille, mut hän kuolee siellä pohjoisessa. Tahtoko sinä, että\nMinnetaki kuolee?\n\nSitä Rod ei tietenkään halunnut, ja siihen asian käsittely päättyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe päivä ja ilta olivat Rodin elämän hauskimmat -- haavasta\nhuolimatta. Kodikas mänty- ja poppelihaloista laitettu nuotio\nleimusi kivisellä tulisijalla, ja kun Minnetaki ilmoitti illallisen\nodottavan, Rod sai nousta ylös.\n\nVabi ja Mukoki olivat melkein koko päivän samoilleet majan\nympäristössä etsien intiaanien jälkiä, mutta eivät olleet löytäneet.\nTämä yksinäinen metsämaja tuntui olleen vain vungain päällikön\ntiedossa. Minnetaki kertoi, miten hänet oli ryöstetty ja miksi\nintiaanin pakomatka oli käynyt niin hitaasti. Vunga oli ollut sairas\neikä ollut halunnut lähteä liikkeelle, ennen kuin oli saanut voimansa\ntakaisin.\n\n-- Mutta miksi Vunga tappoi toverinsa? kysyi Rod. Minnetakia\npuistatti kun hän muisti tuon hirveän tapauksen.\n\n-- Minä kuulin heillä olevan kiistaa jostakin, mutta en oikein\npäässyt selville sen syystä. Sen vain tiedän, että he riitelivät\nminusta. Emme olleet ehtineet pitkällekään siitä kun erosimme\nkoiravaljaikosta, kun Vunga kääntyi ja ampui miestä rintaan. Se oli\nhirveätä! Sitten hän taas jatkoi matkaansa, aivan kuin mitään ei\nolisi tapahtunut.\n\n-- Miten hän sai ne karhun jäljet aikaan? Rod uteli.\n\n-- Hänellä oli kauhean suuren karhun käpälänahat, jotka hän veti\njalkaansa mokkasiinien päälle, Minnetaki selitti. Hän sanoi\nminulle, että koiravaljaikko meni Kenogamin suuntaan ja että meidän\ntakaa-ajajamme seuraisivat reen latua eivätkä karhun jälkiä.\n\nMukoki nauraa hyristi.\n\n-- Rod ei ole hullu, hän sanoi. Pää terävä!\n\n-- Varsinkin, kun hän seuraa Minnetakin jälkiä, Vabi ilvehti.\n\n-- Pääsihän Rod selville sen kultalöydönkin salaisuudesta sen jälkeen\nkun te toiset olitte jo menettäneet kaiken toivonne, hänen sisarensa\nkivahti.\n\nKadonnut kultalöytö!\n\nKuinka kiihkeästi saivatkaan nuo tytön huulilta kajahtaneet sanat\nmiesten sydämet lyömään! Oli jo tullut hämärä, ja vain sammuvan\nnuotion hehku valaisi majaa. He olivat lopettaneet illallisensa ja\nistuivat valkean ympärillä. Sykähdyttävä äänettömyys täytti pienen\nhuoneen. Kadonnut kultalöytö!\n\nRod vilkaisi Vabiguniin, jonka pronssinväriset kasvot olivat\npuolittain illan tanssivien varjojen peittämät, ja sitten Mukokiin,\njoka mietteissään tuijotti nuotioon. Minnetakin sanat olivat\nherättäneet Rodissa iloa ja ylpeyttä. Hän näki tytön säteilevien\nsilmien katselevan häntä hämärästä ja tiesi Minnetakin ajattelevan\nhäntä omana sankarinaan. Sitten Vabi kohensi tulta ja vastasi\nMinnetakille.\n\n-- Niin, Rodhan sen keksi. Tämän kartan hän löysi, Minnetaki.\n\nHän asettui polvilleen sisarensa viereen ja otti taskustaan\njäljennöksen siitä kallisarvoisesta tuohilevystä, jota luurankomiehet\nolivat vartioineet. Ihastuksesta huudahtaen tyttö otti kartan,\nja illan hämärän muuttuessa yön pimeydeksi ja lopulta vaihtuessa\naamun ensimmäiseksi kajastukseksi Minnetaki sai kuulla toverusten\nseikkailujen jännittävän tarinan.\n\n-- Ja keväälläkö olette aikoneet lähteä? tyttö kysyi innoissaan.\n\n-- Keväällä, Rod vastasi.\n\nVabigun ehdotti jälleen Rodille, kuten oli tehnyt aikaisemminkin,\nettä Rod kutsuisi äitinsä Vabinoshiin sen sijaan, että itse lähtisi\netelään. Näin säästyisi aikaa, ja he voisivat jo muutaman viikon\nkuluttua lähteä matkaan. Mutta Rod ei suostunut.\n\n-- Se ei olisi oikein äitiä kohtaan, hän sanoi. Minun on ensin\nkäytävä kotona, vaikka sitten saisin ottaa erikoiskyydin.\n\nMutta kohtalolla oli omat suunnitelmansa, ja toivottaessaan Rodille\nhyvää yötä hänen toverinsa näkivät niistä ensimmäiset merkit.\nRodiin oli iskenyt kyntensä haavakuume -- tuo uhkaava sairaus, jota\nlääkärin ja lääkkeiden puuttuessa voi pitää kuoleman edelläkävijänä.\nMukokikin, jolle puolen vuosisadan eräelämä oli opettanut alkeellista\nlääkärin taitoa, tiesi näissä oloissa kykynsä riittämättömiksi.\n\nNiinpä Roderick kiedottiin huopiin ja lähdettiin kilpajuoksussa\nkuoleman kanssa Kenogamia kohti. Matkan kulusta ja ystäviensä\nhädästä Rodilla ei ollut aavistustakaan, sillä hän houraili\nvuorokausikaupalla.\n\nEräänä aamuna hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt\npainajaismaisesta unesta, missä häntä oli kärvennetty yhtämittaisella\ntulella, mutta avatessaan silmänsä hän näki Minnetakin istuvan\nvieressään. Siitä päivästä lähtien hänen voimansa alkoivat palata,\nmutta kesti täydet kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas oli\nentisellään.\n\nVasta silloin Minnetaki kertoi hänelle yllättävän uutisen. Rodin\nmielestä tyttö ei ollut koskaan näyttänyt niin suloiselta ja ujolta\nkuin sinä aamuna.\n\n-- Anna minulle anteeksi, Rod, että olen salannut sinulta erään\nasian, hän sanoi. Sinä olit yhteen aikaan niin sairas, että\npelkäsimme pahinta. Ja niin minä kirjoitin äidillesi, ja me lähetimme\nmiehen viemään sitä postiasemalle. Ja -- ja, älä nyt ole minulle\nvihainen -- äitisi on tullut tänne, hän on jo Vabinoshissa.\n\nHetken aikaa Rod oli aivan mykistynyt. Sitten hän päästi sellaisen\nilonhuudon, että Vabi syöksyi säikähtyneenä sisään ja tapasi\nystävänsä esittämässä hurjaa sotatanssia Minnetakin ympärillä.\n\n-- Minnetaki, sinä olet suurenmoisen ovela pikku veitikka! hän kiljui.\n\nVabille kerrottiin riemun syy, ja hän liittyi yhteiseen ilonpitoon.\n\n-- Mainiota! hän huudahti. Sittenhän me pääsemme lähtemään\nkultakentille jo kahden viikon perästä!\n\n-- Sittenhän..., Rod aloitti.\n\n-- Sittenhän, keskeytti Minnetaki, te saatte pitää hauskaa, mutta\nminä... mutta minä saan jäädä kotiin. Mutta mitä siitä, minähän saan\nnyt tutustua Rodin äitiin!\n\nIlo oli kadonnut hänen äänestään, ja Rod ja Vabi tunsivat olonsa\nonnettomaksi tytön kääntäessä kasvonsa äkkiä poispäin. Mukoki astui\nsisään ja laukaisi jännittyneen tunnelman.\n\n-- Katsoo, kuinka kovasti päivä jo paistaa! hän huudahti. Lumi ja jää\nsulaa pois. Katsoo -- ulkona jo kevät!\n\n\n\n\n7.\n\nPOHJOISEEN\n\n\nJoka päivä aurinko nousi yhä aikaisemmin, ja jokainen päivä oli\nedellistä pitempi ja lämpimämpi. Lämmön mukana tulivat vihertyvän\nmaan suloiset tuoksut ja lukemattomat äänet, jotka kertoivat näiden\nikimetsien elämän heräävän talviunestaan.\n\nKuusankalinnut kuhertelivat oksilla kajautellen häälauluaan\naamusta iltaan; naakat ja korpit pörröttelivät mustia takkejaan\nauringonpaisteessa; mustan ja valkean kirjavat pulmuset, jotka\nolivat suhahdelleet ilmassa, kävivät yhä harvalukuisemmiksi, kunnes\nkatosivat kokonaan. Poppelien silmut paisuivat paisumistaan, kunnes\nhalkesivat kuin itävät pavut ja tarjosivat pyille juhla-aterioita.\n\nKarhuemo lähti talvipesästään kuljettaen perässään kaksikuukautisia\npentujaan, joita se opetti taittamaan nuoria männyn kasvaimia; hirvet\nlaskeutuivat alas suurten vaarojen lumisilta harjoilta, joilla ne\nolivat olleet talvea pitämässä, ja niiden perässä tulivat susilaumat,\njotka lihottivat itseään edellisten heikoilla ja sairailla\nyksilöillä. Kaikkialla kohisivat sulaneesta lumesta syntyneet\nvuoripurot, metsä ja maa kumahteli, kovat kalliot paukkuivat kevään\nlämmöstä ja hedelmällisyydestä ja yhä kauemmaksi pohjoiseen kaikkosi\nrevontulien kelmeä loimotus.\n\nPohjolaan oli saapunut riemullinen kevät, ja Vabinoshissa vallitsi\nkaksinkertainen riemu, sillä siellä Roderick Drew tapasi pitkän\ntalven jälkeen äitinsä.\n\nEräänä huhtikuun iltana pojat ja Mukoki olivat kokoontuneet Rodin\nhuoneeseen. Heidän oli määrä seuraavana aamuna lähteä pitkälle ja\nseikkailukkaalle peräpohjolan matkalleen, ja tänä viimeisenä iltana\nhe tutkivat tarkoin varusteensa ja suunnitelmansa, ettei vain mitään\nvälttämätöntä puuttunut tai ollut unohtunut.\n\nRod ei sinä yönä paljonkaan nukkunut. Jo toisen kerran paloi\nseikkailun kuume hänen veressään. Muiden nukkuessa Rod vielä\nhuolellisesti tarkasteli kallisarvoista karttaansa, eivätkä edes\nunessa hänen aivonsa lakanneet työskentelemästä.\n\nNouseva päivä ei vielä ollut vaalentanut yön tähtiä, kun Rod jo\noli jalkeilla. Pojat nauttivat aamiaisensa kauppa-aseman isossa\nruokasalissa, jossa aseman hoitajat perheineen olivat aterioineet\njo kahdensadan vuoden ajan. Isäntä teki parhaansa pitääkseen yllä\nnaisten mielialaa, ja Minnetakikin yritti hymyillä ja nauraa, vaikka\nhänen punaiset silmänsä juorusivat edellisen yön kyynelistä.\n\nRod huokaisi helpotuksesta, kun ateria oli ohi ja päästiin lähtemään\nulos kirpeään aamuilmaan rannalla odottavan ison tuohikanootin luo,\nja vielä helpottuneemmin hän huokaisi, kun äidit oli hyvästelty.\nMutta Minnetaki viipyi kanootin luona lähtöhetkeen saakka ja\npurskahti itkemään Vabin suudellessa häntä jäähyväisiksi. Ja Rodin\nkurkkua kuristi, kun hän puristi tytön pientä, lujaa kättä hetken\nomiensa välissä.\n\n-- Näkemiin, Minnetaki! hän kuiskasi. Sitten hän hypähti istumaan\nkanootin keskelle, ja perässä oleva Vabi työnsi sujakan aluksen\nvesille.\n\nPitkään aikaan ei veneessä kuulunut muuta ääntä kuin kolmen airon\nrytmikästä loisketta ja veden vienoa solinaa. Vielä kerran kajahti\nloittonevalta rannalta Minnetakin huhuilu, johon he vastasivat.\nHetken perästä Rod virkkoi:\n\n-- Hyvästeleminen oli totta totisesti koko urakan hankalin osa!\n\nHänen sanansa tuntuivat lievittävän yleistä masennusta. Vabi katseli\nkompassiaan tulitikun valossa.\n\n-- Me emme kiertelekään rantoja, vaan oikaisemme suoraan Nipigonin\nyli, hän sanoi. Vai mitä sinä sanot, Muki?\n\nVanha eränkävijä ei vastannut. Vabi lopetti hämmästyneenä melomisensa\nja toisti kysymyksensä.\n\n-- Epäiletkö ettei se ole turvallista?\n\nMukoki kohotti kätensä päänsä yläpuolelle.\n\n-- Tuuli käy etelästä, hän sanoi. Ehkä ei rupee vahvemmaksi, mutta...\n\n-- Jos niin käy, sanoi Rod katsellen miettiväisenä raskaassa lastissa\nuivaa kanoottia, me joudumme pahaan kiipeliin!\n\n-- Rantojen kiertäminen veisi meiltä koko tämän päivän ja puolet\nhuomisesta, intti Vabi. Jos menemme suoraan, olemme vastarannalla jo\ntänään iltapäivällä.\n\nMukokin rykiminen ei kuulostanut kovin rohkaisevalta, ja Rodia\npelotti kiikkerän tuohikanootin kulkiessa aavalla selällä. Melojen\nnavakka käyttely kiidätti heitä neljän mailin tuntinopeudella\neteenpäin, ja päivän täydelleen valjettua Vabinoshin metsäinen ranta\nsiinsi enää vain hämäränä juovana taivaanrannalla.\n\nRodinkin pelko haihtui, kun auringon noustua ilman kirpeä koleus\nkatosi ja etäisten metsien tuoksut kantautuivat Nipigonin selälle.\nHän meloi hilpeänä tuntien säteilevän aamun antavan hänen\nlihaksilleen nuoren jättiläisen voimat. Vabi vihelteli ja lauleli\nintiaanien ikivanhoja joikuja, Rod loilotti \"Yankee Doodlea\" ja\n\"Tähtilippua\", ja yksinpä vakaa Mukokikin laulahti silloin tällöin.\n\nKaikkien kolmen mieltä askarrutti sama ajatus. Heillä oli edessään\njännittävin matka mitä ajatella saattaa -- he olivat menossa etsimään\nkultaa. Heillä oli hallussaan suuren aarteen salaisuus. Seikkailut,\nlöydöt odottivat heitä. Pohjolan ääretön takamaa, salamyhkäinen\nja kiihottava, oli heidän määränpäänään. He olivat nyt matkalla\nvalloittamaan sitä, kiskomaan sen povesta tuota keltaista aarretta --\noliko ihme, jos heidän verensä kohisi kaikkea tuota ajatellessa! Mitä\nesteitä nousisi heidän tielleen? Mitä heiltä jäisi huomaamatta? Mihin\noutoihin seikkailuihin he joutuisi vatkaan tuossa tuntemattomassa,\ntutkimattomassa maailmassa, jonka asukkaina olivat vain metsän villit\neläimet?\n\nJärvi vilisi vesilintuja. Isoja mustia sorsia, sinisorsia,\njouhisorsia ja taveja kohosi pilvinä ilmaan heidän ympärillään;\nmuutamia he ampuivatkin, kunnes Mukoki lopetti leikin.\n\n-- Miksi haaskaa ruuti sorsiin, hän neuvoi. Säästää patruunat isolle\nriistalle.\n\nHe lepäsivät useaan otteeseen aamun kuluessa, ja puolenpäivän aikaan\nhe pitivät päivällistauon nauttien Vabinoshista mukaan otettuja\neväitä. Järven toinen ranta oli nyt selvästi näkyvissä, ja he\ntarkastelivat sitä terävin katsein löytääkseen Ombabika-joen suun,\njolta he viime syksynä olivat aloittaneet talviset seikkailunsa.\n\nVabi katseli pitkän aikaa rannalla näkyvää pitkää valkeaa juovaa,\njohon vihdoin kiinnitti toveriensakin huomion.\n\n-- Sehän näyttää liikkuvan, hän sanoi kääntyen Mukokiin. Mutta\ntotisesti, sehän on... -- Hän vaikeni epäröiden.\n\n-- Mitä sitten? Rod kysyi.\n\n-- Nehän ovat joutsenia!\n\n-- Joutseniako? Rod huudahti. Taivaan tasakäpälät! Tarkoitatko, että\nkoko tuo pitkä liuta on joutsenia...\n\n-- Niitä näkee tällä järvellä joskus tuhansittain, Vabi sanoi.\nOlen joskus nähnyt, miten järven pinta on ollut joutsenista aivan\nvalkoinen.\n\n-- Enempi kuin osaa laske, Mukoki vahvisti. Mutta hetken\ntähysteltyään hän lisäsi: Ei olee joutsenia. Olee jäätä.\n\nHänen äänestään kuulsi levottomuus, ja vaikka Rod ei pystynytkään\nkäsittämään hänen sanojensa tarkoitusta, tunsi hänkin olonsa\nrauhattomaksi nähdessään toveriensa hätääntyneen ilmeen.\n\nPuolisen tuntia soudettuaan he saapuivat jään reunalle, josta\nrannalle oli matkaa arviolta neljännesmaili, jää ulottui molempiin\nsuuntiin silmänkantamattomiin. Hapan irvistys ilmestyi Vabin\nkasvoille, ja Mukoki istui aivan ääneti pitäen airoa polviensa\nvälissä.\n\n-- Mikä nyt on hätänä? Rod kysyi. Emmekö pääse yli?\n\n-- Tuonko yli? Vabigun huudahti. Kyllä kai -- mahdollisesti huomenna\ntai ylihuomenna.\n\n-- Eikö jää sitten kannata meitä, jos työnnämme kanoottia?\n\n-- Siinäpä pulma juuri onkin. Se on hottoa reunalta.\n\nKanootti oli lipunut sivuittain jään laitaan, ja Rod alkoi töykkiä\nsitä melallaan. Hän totesi jään rikkoutuvan helposti reunasta mutta\nmuuttuvan kauempana kovemmaksi.\n\n-- Jos saisimme rikotuksi sitä kanootin mitan verran, niin luulen sen\nsitten kannattavan, hän arveli.\n\nVabi etsi kirveen.\n\n-- Yritetään!\n\nMukoki ravisti päätään.\n\nMutta jo toisen kerran samana päivänä Vabi ummisti itsepäisenä\nkorvansa vanhan erämiehen mielipiteeltä, mitä Rod ei muistanut hänen\nkoskaan aikaisemmin tehneen. Kappale kappaleelta hän mursi jäätä\nkirveellään, kunnes kanootti oli koko pituudeltaan railossa. Sitten\nhän kokkaan nojautuen heilautti itsensä varovaisesti jäälle.\n\n-- Kas näin! hän huudahti riemuissaan. Nyt on sinun vuorosi, Rod.\nHyppää kevyesti!\n\nSeuraavassa hetkessä Rod oli hänen rinnallaan. Mutta mitä sen\njälkeen seurasi, oli hänestä perästäpäin ajatellen kuin kaameata\npainajaisunta.\n\nEnsin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi\npian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä\nkoko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen.\nViimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka\njuuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja\nkuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse\nolevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan\nalla.\n\nHän huitoi epätoivoisesti käsillään ja jaloillaan päästäkseen\njälleen pintaan, mutta muisti samassa tuon suunnattoman jäälautan.\nEntäpä, jos hän joutuisikin sen alle! Mihin suuntaan hänen pitäisi\nponnistella? Hän avasi silmänsä, mutta näki vain mustaa vesimassaa.\nSekunnit olivat kuin vuosisatoja. Sitten hänen päätään alkoi huimata,\nhänelle tuli vastustamaton halu avata suu, hengittää, vetää ilmaa\nkeuhkoihinsa -- teko, josta olisi kuolema ollut seurauksena! Sitten\nhän tunsi iskevänsä päänsä johonkin kovaan. Jäälautta! Hän oli\njoutunut sen alle, ja nyt hänen loppunsa oli varma!\n\nHän alkoi jälleen vajota -- verkalleen, kuin näkymätön käsi olisi\nvetänyt häntä syvyyteen. Epätoivoisena hän ponnisti vielä kerran\nylöspäin, hurjasti ja sokeasti, sillä hän tiesi, että seuraavassa\nhetkessä hänen oli avattava suunsa.\n\nHän oli vielä sen verran tajuissaan, että käsitti yrittävänsä huutaa\napua; ensimmäinen vesiryöppy korisi jo hänen keuhkoissaan. Mutta sitä\nhän ei enää tajunnut, että kanootista kurottui pitkä käsivarsi sille\nkohtaa, missä vesi alkoi poreilla, eikä hän tuntenut lujaa otetta,\njoka kiskaisi hänet jään reunalle.\n\nHän heräsi vasta silloin, kun hänen vatsalleen laskeutui jotakin\npainavaa; sitten häntä retuutettiin, pyöritettiin ja pahoinpideltiin\nkuin hän olisi ollut ison karhun leikkikaluna. Hän avasi silmänsä ja\nnäki Mukokin ja Vabin.\n\n-- Laittaa oitis valkee, hän kuuli Mukokin sanovan, ja Vabi lähti\njuoksujalkaa rannalle.\n\nHän käsitti, että he olivat vielä jäälautalla. Kanootti vedettiin\nturvalliseen paikkaan muutaman askelen päähän, ja vanha intiaani\nkiskoi sieltä huopia. Kun Mukoki palasi huovat käsivarrellaan, hän\nnäki Rodin kohottautuneen kyynärpäittensä varaan ja katselevan häntä.\n\n-- Sinäpä -- kuinka sinä sanoo -- se oli julmettu täpärä paikka!\nvirnisti intiaani ja tuki kädellään Rodia hartioista.\n\nMukokin avulla Rod kompuroi pystyyn ja sai paksun huovan ympärilleen.\nVerkalleen he sitten kävelivät rannalle päin, ja sieltä Vabi tuli\nvastaan likomärkänä.\n\n-- Rod, kun olemme kunnolla sulaneet, niin saat antaa minulle kelpo\nlöylytyksen, hän nauroi. Saat löylyttää voimiesi takaa, ja sitten\nminä löylytän sinua. Ja jos vielä kerrankin teemme jotakin vastoin\nMukin mieltä, niin otamme uudet selkäsaunat, eikö niin!\n\n-- Miten me pääsimme ylös? kysyi Rod.\n\n-- Mukoki onki meidät! Lupaatko löylyttää?\n\n-- Tuohon käteen!\n\nJa molemmat vettä valuvat ja kohmettuneet pojat löivät totisina\nkättä, ja vanha Mukoki hihitti, ryki ja irvisteli, kunnes sai toiset\nräjähtämään nauruun.\n\n\n\n\n8.\n\nKULTAINEN LUOTI\n\n\nLoimuavan leirinuotion ääressä elämä alkoi Vabista ja Rodista jälleen\ntuntua sangen miellyttävältä. Heti kun Mukoki oli rakentanut heille\nhavumajan palsamimännyn tuoksuvista oksista, he riisuivat märät\nvaatteensa ja kääriytyivät pehmeisiin huopiin.\n\nVaatteet kuivuivat parissa tunnissa, ja tuskin Vabi oli saanut\nvedetyksi ne takaisin ylleen, kun hän varsin totisena asteli metsään,\nmistä palasi tukeva koivun oksa kädessään. Hänen kasvoillaan ei ollut\nleikin häivettäkään, kun hän asettui hajasäärin Rodin eteen.\n\n-- Näetkö tuon pölkyn? hän sanoi ja osoitti nuotion vieressä lojuvaa\npaksua kelopuuta. Minusta tuntuu kuin se sopisi hyvin vatsallesi.\nNo niin, käy nyt poikittain sen päälle, naama alaspäin ja housut\npolvissa. Aion antaa sinulle tukevan selkäsaunan, jotta tiedät antaa\nminulle kaksin verroin tukevamman, sillä minussa on syytä enemmän\nkuin sinussa.\n\nHieman ällistyneenä Rod laskeutui poikittain pölkyn päälle.\n\n-- Taivaan tasakäpälät! hän huudahti vilkaisten olkansa yli happaman\nnäköisenä. Älä vain lyö liian kovaa, Vabi!\n\nViuuh! vinkaisi koivunoksa, ja Rodin huulilta pääsi surkea parahdus.\n\nViuuh! Viuuh! Viuuh!\n\n-- Uh! Auta armias kaitselmus! Lopeta jo, Vabi!\n\n-- Älä hievahdakaan! Vabi ärjäisi. Kestä kuin mies ainakin -- olet\nansainnut sen minkä saat!\n\nArmotta koivunoksa viuhui pojan paljailla pakaroilla. Rod ähki\nkivusta saadessaan viimein luvan nousta pystyyn.\n\n-- Huh -- annahan -- annahan tänne se piiska!\n\n-- Älä vain lyö liian kovaa! Vabi varoitti laskeutuessaan vuorostaan\npölkylle.\n\n-- Itsepähän määräsit lääkkeesi, muistutti Rod ja kääri hihansa ylös.\nVain kaksi kertaa kovemmin -- ei sen enempää.\n\nJa jälleen kuului terveellisen koivupiiskan viuhkina.\n\nRodin käsivartta pakotti, kun hän viimein lopetti, ja viimeisellä\niskulla nuoren intiaanin itsehillintä petti niin että hän voihkaisi.\n\nMukoki oli katsellut poikien puuhaa kuin puulla päähän lyötynä.\n\n-- Me emme koskaan enää ole tottelemattomia, Muki, Vabi lupasi\npyhästi hieroskellen hellävaroen kirveleviä pakaroitaan. Toisin\nsanoen -- me pidämme uudet pieksäjäiset, jos vielä teemme vastoin\nsinun tahtoasi. Vai mitä sanot, Rod?\n\n-- En suostu -- en niin kauan kuin vielä pääsen käpälämäkeen!\nRod vannoi kiukkuisena. Sinulle kyllä tarjoan siinä asiassa\nauttavan käden aina kun luulet tarvitsevasi, mutta sen enempään\nyhteistoimintaan en ryhdy.\n\nTunnin verran nuoret kullanetsijät loikoilivat pehmeällä\nhavuvuoteellaan nuotion ääressä parannellen kylmän kylvyn ja kuuman\nselkäsaunan seurauksia. Oli jo hämärä, kun he nousivat Mukokin\nvalmistamalle erämiehen aterialle.\n\n-- On tämä sittenkin mukavampaa kuin meloa yön selässä pitkin\nrantoja, vaikka olimmekin julmetun täpärällä kuten Muki sanoi, Rod\nvakuutti tyytyväisenä.\n\nVabi irvisti ja kohautti olkapäitään.\n\n-- Osaatko edes arvata, miten täpärällä itse asiassa olit? hän kysyi.\nOlit niin täpärällä, että vain yksi kymmenestä tuhannesta olisi\nvastaavassa tilanteessa pelastunut. Minä sain kiinni kanootin kokasta\nja sain heilautetuksi itseni sen avulla takaisin jäälle, ja kun Muki\nnäki minun olevan turvassa hän alkoi etsiskellä sinua. Mutta miehestä\nei näkynyt jälkeäkään. Pidimme sinua jo menneenä, mutta sitten tuli\nmuutamia kuplia pintaan, ja Muki pisti nopeammin kuin ennätät silmää\niskeä kätensä veteen. Hän sai sinua tukasta kiinni juuri kun olit\nviimeistä kertaa painumassa pohjaan. Ajattele sitä, Rod, ja uneksi\nsiitä tänä yönä. Se tekee sinulle hyvää!\n\n-- Huh! Rodia puistatti. Puhutaan jostakin hauskemmasta asiasta!\nKylläpä noista poppeleista nousee komea lieska!\n\n-- Parempi kuin kaksikymmentä tuhat kynttilä! Mukoki nyökkäsi.\n\n-- Olipa kerran ajat sitten, alkoi Vabi tarinoida, näillä seuduilla,\nhyvin mahtava päällikkö, jolla oli seitsemän kaunista tytärtä.\nNiin kauniita he olivat, että itse Suuri Henki rakastui heihin.\nEnsi kertaa ikimuistoisista ajoista hän ilmestyi maan päälle ja\npyysi päälliköltä tämän tyttäriä luvaten vastalahjaksi täyttää\npäällikön seitsemän toivomusta. Päällikkö antoi tyttärensä ja toivoi\nensimmäiseksi, että hänelle annettaisiin pitkä yötön päivä ja pitkä\npäivätön yö, ja ne hän sai. Kolmanneksi, neljänneksi ja viidenneksi\nhän toivoi, että maat ja vedet aina kuhisisivat riistaa, että metsät\npysyisivät ikivihreinä ja että tuli annettaisiin taivaasta hänen\nkansalleen. Kuudes toivomus oli, että hänelle annettaisiin puu,\njoka palaisi vedessäkin, ja Suuri Henki loi koivun; viimeiseksi hän\ntoivoi, että saisi puun, joka palaisi savuttomasti ja lämmittäisi\nja sulostuttaisi hänen majaansa -- ja silloin syntyi poppeli. Tuon\npäällikön ja hänen kauniiden tyttäriensä ansiota on, että kaikki nuo\nseitsemän lahjaa ovat vieläkin saloillamme. Eikö olekin, Mukoki?\n\nVanha soturi nyökkäsi.\n\n-- Entä miten kävi Suuren Hengen ja hänen seitsemän kauniin vaimonsa?\nRod kysyi.\n\nMukoki nousi ja lähti pois nuotion luota.\n\n-- Hän uskoo niihin yhtä järkähtämättömästi kuin aurinkoon ja\nkuuhun, Vabi sanoi hiljaa. Mutta hän arvelee, että sinä naurat\nniille kuten muutkin valkoihoiset tekevät. Mukoki osaisi kertoa\nsinulle loppumattomiin kauniita tarinoita näiden metsien ja vuorten\nluomisesta ja niissä asuvista olennoista. Mutta hän tietää, ettet\nsinä usko niihin ja että vain nauraisit hänelle.\n\nRod kavahti jaloilleen.\n\n-- Mukoki! hän huusi, Mukoki!\n\nVanha intiaani kääntyi ja palasi verkalleen. Rod juoksi häntä vastaan\nkasvot ja silmät hehkuen.\n\n-- Mukoki -- minä kunnioitan sinun Suurta Henkeäsi! Minä haluan\nkuulla hänestä enemmän. Kerro minulle, että tiedän milloin hän puhuu\nminulle tuulen huminassa, tähtien kimalluksessa ja puun suhinassa.\nKerrothan!\n\nMukoki katsoi häneen vakavana aivan kuin punniten, pitikö hänen ottaa\nRodin sanat toden kannalta.\n\n-- Minäkin kerron sitten meidän Suuresta Hengestämme, valkoisten\nmiesten Jumalasta, Rod jatkoi. Sillä meilläkin on Suuri Henkemme, ja\nhän on luonut valkoisen miehen maailman kuten teidän Suuri Henkenne\non luonut teidän maailmanne. Hän loi taivaan ja maan ja meren ja\nkaikki niiden olennot kuudessa päivässä, ja seitsemäntenä Hän lepäsi.\nJa tuota seitsemättä päivää me sanomme sunnuntaiksi, ja silloin\nmekin lepäämme. Ja Hän loi meillekin suuret salot kuten teidän Suuri\nHenkenne loi teidän salonne; ero on vain siinä, että hän teki sen\nrakkaudesta kaikkiin ihmisiin eikä vain seitsemän kauniin neidon\ntakia. Minä kerron sinulle hänestä, jos sinä kerrot minulle omasta\nHengestäsi. Mitä sanot?\n\n-- Ehkä, vanha erämies vastasi hitaasti. Hänen ankarat kasvonsa\nolivat pehmentyneet, ja Rod tajusi jo toisen kerran koskettaneensa\nMukokin sydämen herkimpiä kieliä. Yhdessä he palasivat tulen ääreen,\nja Vabi teki heille tilaa pölkyllä. Hänellä oli kädessään vanhan\ntuohikartan jäljennös.\n\n-- Tätä minä olen pohtinut koko päivän, hän sanoi ja levitti kartan\ntoistenkin nähtäväksi. En tahdo mitenkään päästä ajatuksesta, että...\n\n-- Mistä ajatuksesta? Rod kysyi, kun toinen keskeytti epäröiden.\n\n-- Ei se ollutkaan mitään, Vabi tokaisi yllättäen kuin äskeisiä\nsanojaan katuen. Osaapa vain olla koko tavalla kumma kartta!\nMahdammekohan koskaan päästä siitä perille!\n\n-- Olemmehan me jo sen selvittäneet, Rod virkkoi. Ensiksikin me\nlöysimme sen luurangon yhteenpuristuneista sormista, ja luurangon\nrinnasta törröttävästä puukosta ja siinä vieressä olleista aseista\nme tiedämme, että miehet olivat tapelleet kartan omistamisesta ja\nlopulta surmanneet toisensa. Kumpikin oli ilmeisesti halunnut pitää\nyksin salaisuuden. Ja sitten...\n\nHän otti kartan Vabilta ja piti sitä levällään tulen loisteessa.\n\n-- Sitten kaikki muu selviääkin itsestään, vai mitä?\n\nKaikki kolme katselivat hetken ääneti paperia.\n\nTuohikartan vaalenneet piirrot oli siihen huolellisesti jäljennetty.\nRod osoitti tikulla kartan yläreunaa, mihin oli kirjoitettu: \"Majassa\nrotkon päässä.\"\n\n-- Eikö tämä ole selvästi sanottu? hän toisti. Kas tässä on maja,\nmissä miehet tappoivat toisensa ja mistä löysimme heidän luunsa, ja\ntuohon he ovat merkinneet rotkon, missä ammuin hopeaketun ja mitä\npitkin meidän on kuljettava löytääksemme aarteen. Kartan mukaan\nmeidän on kuljettava aina kolmannelle koskelle asti, ja siellä\ntapaamme toisen majan -- ja kullan.\n\n-- Näyttäähän se yksinkertaiselta -- kartalla. Vabi myönsi.\nKarkeatekoisen kartan alla oli kirjoitusta muutama rivi. Rod luki ne\nääneen:\n\n    'Me John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante olemme löytäneet\n    kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan\n    kaiken saaliin keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja\n    työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala\n    meitä auttakoon.\n\n                      _John Ball, Henri Langlois, Peter Plante_.'\n\nJohn Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, mikä miltei\npeitti kirjaimet. Rivin loppuun oli sulkumerkkien sisään kirjoitettu\nranskankielinen sana, jonka Vabi sadannen kerran käänsi:\n\n-- Kuollut!\n\n-- Alkuperäisen kartan käsialasta tiedämme tuon Ballin olleen\nsivistynyt mies, Rod jatkoi. Ja kaikesta päättäen kartta on hänen\npiirtämänsä. Kaikki kirjoitus on samaa käsialaa Langlois'n ja Planten\nnimikirjoituksia lukuunottamatta, ja niistä tuskin saisi selvääkään,\nellei niitä olisi mainittu sopimuksen tekstissä. Osuimme luultavasti\nmajassa oikeaan arvellessamme, että molemmat ranskalaiset olivat\nsurmanneet englantilaisen saadakseen hänen osuutensa löydöstä. Eikö\ntämä kaikki tunnu luontevalta?\n\n-- Kyllä -- tähän asti, Vabi vastasi. Nuo kolme miestä olivat\nlöytäneet kultasuonen, riidelleet keskenään, sitten sopineet ja\ntehneet tämän välikirjan, ja sitten Ball murhattiin. Ranskalaiset\nlähtivät, kuten Mukoki arveli, vähän myöhemmin hankkimaan ruokavaroja\nja ottivat mukaansa tuon sinun löytämäsi pukinnahkaisen pussin,\njoka oli täynnä kultarakeita. He pääsivät rotkon suussa olevalle\nmajalle, missä joutuivat riitaan sopimuksen sisällöstä ja kartan\nomistamisesta, tappelivat ja surmasivat toisensa. Vanhoista pyssyistä\nja muista esineistä voimme päätellä kaiken tämän tapahtuneen puoli\nvuosisataa sitten, ellei kauemminkin. Mutta...\n\nHän keskeytti taas ja vihelteli hiljaa.\n\n-- Missä se kolmas koski sitten on?\n\n-- Emmeköhän me jo viime talvena arvanneet oikein, Rod vastasi hieman\ntuohtuneena toverinsa epäuskoisuudesta. Käsialasta päätellen tuo Ball\non ollut jonkin verran sivistynyt mies, ja kartassaan hän käytti\njonkinlaista mittasuhdetta. Matka ensimmäisestä toiseen koskeen on\nvain puolet toisen ja kolmannen kosken välisestä etäisyydestä. Ja\nMukoki löysi ensimmäisen kosken rotkosta viidenkymmenen mailin päässä\nmökiltä.\n\n-- Ja John Ballin tuohikarttaan tekemistä merkinnöistä päättelimme,\nettä kolmas koski olisi suunnilleen kahden ja puolen sadan mailin\npäässä rotkon suulla olevasta vanhasta leirimökistämme, Vabigun\nlisäsi. Kuulostaahan tuo järkevältä.\n\n-- Se _on_ järkevää! Rod väitti posket hehkuen. Rotkon suulta lähtien\nreitti on selvä kuin päivä. Me emme _voi_ siitä erehtyä!\n\nMukoki oli ääneti kuunnellut poikien kinastelua, johon nyt vasta\nsanoi oman sanansa.\n\n-- Ensin täytyy pääsee taas rotkoon, hän murisi ja kohautti\nhartioitaan tarkoittaen, että heillä oli edessään melkoinen urakka.\n\nVabi työnsi kartan taskuunsa.\n\n-- Olet oikeassa, Muki, hän nauroi ja läimäytti vanhaa ystäväänsä\nselkään. Me toiset tässä jo kiipeämme vuoren rinnettä, ennen kuin\nolemme päässeet sitä lähellekään. On meillä tosiaankin työtä, jos\naiomme päästä sinne rotkoon.\n\n-- Vettä nyt paljo -- kulkee joutuin. Joki juoksee kuin kaksikymmentä\ntuhatta karibu!\n\n-- Lyönpä vetoa, että koko Ombabika on nyt pelkkää kiljuvaa koskea,\nRod arveli.\n\n-- Ja meidän on kuljettava sitä nelisenkymmentä mailia vastavirtaan,\nVabi jatkoi. Sitten tulemme vedenjakajalle. Siitä lähtien kaikki\nvirrat juoksevat pohjoiseen Hudsonin lahteen, ja kun niille pääsemme,\nsaamme melomisen sijasta pidätellä henkeämme ja siunailla. Huh,\nodottaapa meitä vietävän hauska huviretki, kun saamme laskettaa koko\nmatkan kevättulvien harjalla!\n\n-- Meitä odottaa huomenna kova urakka, huomautti Rod. Minä menen nyt\nnukkumaan. Hyvää yötä!\n\nMukoki ja Vabi seurasivat pian toverinsa esimerkkiä, ja puolta tuntia\nmyöhemmin leirin hiljaisuuden rikkoi vain hiljakseen sammuvan nuotion\nrisahtelu.\n\nMukoki heräsi aamulla täsmällisesti kuin kello ja oli jo tuntia ennen\npäivänkoittoa valmistamassa aamiaista. Kun nuorukaiset haukotellen\nvääntäytyivät huopiensa alta, he näkivät eilen ammutut sorsat jo\nvartaissa paistumassa ja kahvipannun porisemassa nuotion reunalla.\n\n-- Muki se aina raataa meidän nukkuessamme! Vabi ärähti\nharmistuneena. Jos tätä menoa jatkuu, Rod, niin me ansaitsemme uuden\nselkäsaunan!\n\nMukoki tarkasteli ihanan ruskeaksi paistunutta lihavaa sinisorsaa ja\nojensi sen Rodille. Toisen samanlaisen hän antoi Vähille ja ottaen\nitse kolmannen istahti maahan kahvipannun ja leivänviipaleiden\nvierelle.\n\n-- Tämä kelpaisi vaikka kuninkaalle! huudahti Rod ja heilutti\nrasvaista paistinpalaa haarukkansa nenässä.\n\nPuolta tuntia myöhemmin miehet menivät kanoottinsa luo. Mukoki oli\njo aikaisemmin purkanut puolet sen lastista neljännesmailin päähän\nja sälytti nyt tavarat selkäänsä, ja nuorukaiset nostivat kevyen\ntuohikanootin hartioilleen.\n\nNähdessään ensimmäisen vilahduksen aamuauringon valossa välkkyvästä\nOmbabikan pinnasta Rod päästi hämmästyneen huudahduksen. Kun hän\nviimeksi syystalvella oli kulkenut sitä alaspäin, oli virran uoma\nollut leveydeltään vain kymmenkunta pyssynpituutta. Mutta nyt\nOmbabika oli todellinen Amazon -- sen musta vesi kuohui ja porisi\nkuin padallinen kiehuvaa mustetta.\n\nSe ei kuitenkaan syöksynyt eteenpäin kohisevana kuohupäänä koskena,\nkuten hän oli odottanut, vaan vyöryi verkalleen, ja sen kalvo kupli\nja väreili kuin tuhansien näkymättömien kurimusten pyörittämänä.\nTuntui kuin jättiläiskädet olisivat pinnan alla väijyneet huimapäitä,\njotka rohkenivat antautua virran armoille, vetääkseen heidät\nsaaliikseen syvyyteen.\n\nRod arvasi kysymättäkin, että tuon salakavalan verkkaisen virran\nvaraan uskaltautuminen oli hengenvaarallista. Näissä ajatuksissaan\nhän katsahti tovereihinsa.\n\nMukoki lastasi tavaroita jälleen veneeseen. Vabi katseli\nmiettiväisenä virtaa.\n\n-- Onpa se ujakkaa menoa, hän sanoi. Mitä arvelet matkastamme, Muki?\n\n-- Pysyy lähellä rantaa, Mukoki vastasi työtään keskeyttämättä.\nVarmasti käy!\n\nPojat saivat Mukokin sanoista uutta uskallusta -- kirvelevät\nselät muistuttivat heitä voimallisesti kokeneen eränkävijän\narvostelukyvystä. Pian oli kanootti työnnetty vesille pienessä\ntyynessä rannan poukamassa, ja kaikki kolme tarttuivat meloihinsa.\nMukoki seisoi kokassa ja ohjasi kanootin kulkemaan kolmisen metrin\npäässä rannasta; Rodin mielestä he ihmeen helposti ja nopeasti\netenivät vastavirtaa.\n\nSilloin tällöin jokin pyörteen silmä keinutti venettä, ja sen\nvaappuessa puolelta toiselle Rod osasi helposti kuvitella, mikä heitä\nolisi odottanut keskellä virtaa. Tottuneina koskenlaskijoina Mukoki\nja Vabigun osasivat nopeilla melan vedoilla välttää nuo vaaralliset\npyörteet. Hetkeäkään ei voinut olla varma -- kymmenisen jalkaa\nsaattoi virta lipua rasvatyynenä, ja sitten odottamatta pulpahti\nkeulan edessä jättiläispore aivan kuin ison kalan pyöräyttämänä, ja\nsamassa vesi alkoi kuohua kuin hiiden kattilassa. Joka kerta kun alus\nlähestyi tuollaista pyörrettä sen kokka painui syvempään, aivan kuin\nnäkymätön vetehinen olisi iskenyt siihen kyntensä.\n\nSiinä virralla heitä uhkasivat muutkin vaarat. Puiden runkoja ja\njuurineen maasta tempautuneita pensaita ajelehti heitä vastaan\nlakkaamatta, ja tuohiveneen hauraita laitoja oli varjeltava niiden\ntöytäisyiltä. Välistä oli edessä niin voimakas koskipaikka, että\nkanootti oli ohjattava rantaan ja kannettava vaarallisen kohdan\nyli, mikä tietenkin hidastutti matkan tekoa. Kun he vihdoin myöhään\niltapäivällä leiriytyivät, Mukoki arveli heidän kuitenkin kulkeneen\npuolet Ombabikan pituudesta.\n\nSeuraavana päivänä matkan teko oli vieläkin hitaampaa ja\nrasittavampaa, ja Rod oli suorastaan iloinen, kun he asettuivat\niltanuotiolle auringon vielä ylhäällä ollessa.\n\nMukoki oli valinnut leiripaikaksi ranta-aukion, jonka toista reunaa\nsuojasi poppeleita kasvava kallionharjanne.\n\nTuskin oli kokka puskenut rantaturpeeseen, kun Vabi huudahti\ninnokkaana, tarttui kivääriinsä ja laukaisi kolme kertaa perätysten\nvuoren juurella kohoavaan vähäiseen pihtakuusiryhmään.\n\n-- Pahus sentään, ohi meni! hän tuiskahti. Totta vie, tuolla kävelee\nsuurin karhu minkä eläissäni olen nähnyt!\n\n-- Missä? innostui Rod. Sano -- missä?\n\nHän pudotti melansa ja tarttui pyssyynsä; Mukoki yksin säilytti\nmalttinsa ja meloi kanootin sellaiseen kohtaan, missä Vabi pääsi\nhypähtämään rantaan. Rod seurasi perässä, ja yhdessä pojat vilistivät\nkuusikkoa kohti jättäen Mukokin ja kanootin lasteineen oman onnensa\nnojaan.\n\nPian he olivatkin Vabin tarkoittamalla paikalla ja tarkastelivat\nterävin katsein sydän takoen edessään kohoavaa rosoista vuoren\nrinnettä. Mutta karhusta ei näkynyt jälkeäkään.\n\n-- Se on kääntynyt takaisin joelle! huudahti Vabi. Meidän on\nkatkaistava siltä...\n\n-- Hss -- se on tuolla! Rod kuiskasi.\n\nMelkein kallion laella, nelisensadan askelen päässä heistä karhun\ntumma hahmo kuvastui kirkasta taivasta vasten. Näinkin kaukaa Rod\nsaattoi nähdä, että karhu oli todella valtavan suuri.\n\n-- Onpa totisesti rumilus! hän supisi ihmeissään.\n\n-- Paukauta päin! Vabi yllytti. Siihen ei ole matkaa neljääsataa\naskelta enempää, panen siitä vaikka pääni pantiksi! Tähtää selkään,\nja saalis on sinun!\n\nVabi itse ampui molemmat jäljellä olevat panoksensa ja sillä aikaa\nkun hän vaihtoi makasiinia, Rod yritti. Ensimmäinen ja toinen luoti\nmenivät ohi. Hänen laukaistessaan kolmannen kerran pakeneva karhu\npysähtyi ja katsoi heihin päin, ja tätä tilaisuutta Rod käytti\nhyväkseen saadakseen saaliin tarkasti jyvälle. Kun hänen aseensa\nsitten pamahti, putosi karhu etujalkojensa varaan mutta ponnistautui\nuudelleen pystyyn ja lähti pakenemaan.\n\n-- Sinä osuit! Vabi ähkäisi ja lähti kiireesti juoksemaan kukkulan\nsuuntaan.\n\nRod pohti tilannetta ladatessaan uudelleen asettaan. Karhu oli juuri\npääsemässä turvaan harjun laelle.\n\nJos Vabi pitäisi kiirettä, hän kenties saisi karhun tähtäimeensä\nja saisi siihen osuman, ennen kuin peto pääsisi näkymättömiin.\nMutta ellei Vabi onnistuisi, olisi peli auttamattomasti menetetty.\nJuuri sillä hetkellä hänen katseensa osui vuoren rinteessä olevaan\nhalkeamaan. Entäpä, jos hän ehtisi sinne ja karhu kääntyisi samalle\nsuunnalle...\n\nAsiaa sen enempää pohtimatta hän lähti juoksemaan halkeamalle. Hän\nkuuli Vabin pyssyn paukkuvan takanaan, mutta ei malttanut pysähtyä\nkatsomaan ammunnan tuloksia. Lopen hengästyneenä hän saapui aukolle\nja pysähtyi tarkastelemaan sen jyrkästi viettävää rosoista rinnettä.\nHänen huuliltaan pääsi hiljainen huudahdus, kun hän näki karhun\nylhäällä halkeaman reunalla noin kahdeksansadan askelen päässä\nhänestä juuri lähtemässä kömpimään alas.\n\nRod kyyristyi väijymään ison kiven taakse. Seitsemänsataa askelta,\nnyt kuusisataa, nyt viisisataa...\n\nEläin liikkui vaivalloisesti vähän väliä pysähtyen, ja Rod arvasi sen\nolevan pahasti haavoittunut. Nyt heillä oli välimatkaa viisisataa\naskelta... sekin oli pitkä ampumaväli, mutta hän kohotti kuitenkin\naseensa tähtäysasentoon.\n\nMutta entäpä jos hän epäonnistuisi taaskin! Ensimmäinen luoti\nlähti, ja hän tiesi jo laukaistessaan, että se meni liian ylhäältä.\nToinenkin meni ohi. Kolmanteen kuului terävä vastaus ylhäältä. Vabi\noli jo ennättänyt harjanteen laelle ja ampui sieltä alas solaan!\n\nKarhu pysähtyi jälleen. Varmana onnistumisestaan Rod tähtäsi kauan ja\ntarkkaan liikkumattomaan otukseen. Laukaus kajahti, ja sitä seurasi\nsarja riemukkaita hyvä-huutoja harjun laelta. Hän oli osunut -- karhu\nmakasi kyljellään solan keskivaiheilla.\n\nSe oli jo kuollut, kun pojat ehtivät sen luo. Kesti kotvan aikaa,\nennen kuin kumpikaan heistä sai sanaa suustaan. Hengästyneinä ja\nääneti he katselivat mahtavaa otusta, ja toverinsa kasvoilta Rod oli\nlukevinaan kunnioittavaa ihailua. Mukoki oli hämmästynyt tullessaan\nlaukausten ohjaamana paikalle.\n\n-- Julmettu iso! hän mörähti. Hieno kallis nahka, hän lisäsi\nirvistellen.\n\nHe tarkastelivat saalistaan ja totesivat, että surmanluoti oli\nperäisin Rodin pyssystä, vaikka Vabinkin laukauksista ainakin yksi\noli haavoittanut petoa. Luodin reikiä etsiskellessään Mukoki murahti\näkkiä kummastuksesta.\n\n-- Juukeli, tällä myös vanha haava, ikivanha!\n\nHän hypisteli sormiensa välissä toisen etujalan höllää takanahkaa,\njossa näkyi selvästi vanha luodin reikä, ja nahkaa tunnustellessaan\npojat saattoivat tuntea luodin sormissaan. Mukoki kaivoi sen\npuukollaan esiin ja äännähti ihmeissään, kun se putosi hänen\nkämmenelleen.\n\nSe oli todella merkillisen näköinen pieni esine ja omituisesti\nlitistynyt.\n\n-- Kovasti pehmeä luoti, kummasteli Mukoki. Milloin näkee näin\nohkainen lyijyluoti?\n\nHän veisti siitä puukollaan pienen sirun.\n\n-- Katsoo!\n\nHän näytti kämmenellään olevia metallisiruja. Leikkauspinnat\nkimaltelivat kirkkaan keltaisina.\n\n-- Tämä luoti ole kullasta! hän huudahti. Milloin näke keltainen\nlyijy? Tämä ole kulta, puhdas kulta!\n\n\n\n\n9.\n\nOMBABIKA-JOKEA VASTAVIRTAAN\n\n\nHetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä katsellen Mukokin\nmerkillistä löytöä.\n\nVabi tuijotti metallipaloihin aivan kuin ei olisi oikein uskonut\nsilmiään. Rod oli samalla oudolla tavalla liikuttunut kuin\nviime talvena, kun he löysivät vanhasta erämajasta luurangot ja\npukinnahkapussin. Mukokinkin kasvot olivat pelkkänä kysymysmerkkinä.\n\nLopulta vanha eränkävijä katkaisi äänettömyyden.\n\n-- Kuka ampu kultaluoti?\n\nKysymykseen ei tullut vastausta. Vabi otti kultapalat käteensä ja\npunnitsi niitä kämmenellään.\n\n-- Ne painavat runsaasti kaksikymmentä grammaa, hän totesi.\n\n-- Kultaa siis kahdenkymmenen dollarin arvosta, ähkäisi Rod,\nhänen hengityksensä miltei salpautui. Kuka ihmeessä ampuu karhuja\nkahdenkymmenen dollarin kultaluodeilla? hän huudahti kiihtyneenä\ntoistaen Mukokin äskeisen kysymyksen.\n\nHänkin punnitsi keltaisia rakeita kädessään.\n\nHämmästynyt ilme oli hävinnyt Mukokin kasvoilta. Niillä oli jälleen\ntuo intiaaneille ominainen ilmeetön naamio, jonka vain jokin\näkillinen ja yllättävä tapahtuma saattoi hetkeksi pyyhkäistä pois.\n\nMutta noiden liikkumattomien kasvojen takana kävi ankara ajatustyö,\nja ennen kuin pojat saivat vielä sanotuksi mitään, Mukoki ryhtyi\nuudelleen tutkimaan kultaluodin tekemää reikää. Vabigun ymmärsi heti\nhänen tarkoituksensa ja seurasi innokkaana Mukokin puuhaa.\n\n-- Mitä arvelet, Muki?\n\n-- Mies ampu luotipyssyä, ei lainkaan patruuna, intiaani selitti.\nVanha pyssy. Kumma, julmetusti kumma asia.\n\n-- Suusta ladattava pyssy, niinkö? Mukoki nyökkäsi.\n\n-- Ruuti löyty, ei lyijy. Miehen kova nälkä, käyttää kultaa. Nuo\nmuutamat sanat selvittivät ongelmaa aika tavalla, mutta kokonaan ei\narvoitus vieläkään ollut ratkaistu.\n\nKuka oli ampunut luodin ja _mistä kulta oli peräisin_?\n\n-- Ainakin se mies oli löytänyt hyvän kultasuonen, sillä ei hän\nmuuten olisi tuolla tavalla tuhlannut aarrettaan, Vabi arveli.\n\n-- Siellä täytyy olla enempi -- kovasti paljon enempi, virkkoi Muki\nmietteissään.\n\n-- Ajatteletko sinä, että...? Rod aloitti. Hänen äänensä värisi, ja\nhänen oli vaikea ilmaista ajatustaan. -- Ajatteletko, että joku on jo\nlöytänyt -- _meidän kultamme_?\n\nMukoki ja Vabi katsoivat häneen kuin hän olisi räjäyttänyt miinan\nheidän edessään. Sitten Vabi vilkaisi kysyvästi vanhaan intiaaniin.\nKukaan ei sanonut sanaakaan. Vihdoin Rod otti taskustaan pienen\nkangaskäärön.\n\n-- Minähän sain osuudestani mukaani pienen kultarakeen, kun ajattelin\nteettää siitä solmioneulan, hän sanoi. Kun koulussa luin geologiaa\nja mineralogiaa, sain tietää, että eri huuhtomoista saatu kulta on\nmiltei aina väriltään hieman erilaista. Katsotaanpa!\n\nHän otti esille kultarakeensa ja leikkasi sen kahtia. Sitten\nverrattiin hänen kultansa ja luodin leikkauspintaa. Yksi silmäys\nriitti asian toteamiseksi.\n\nKulta oli samaa!\n\nVabi astui askelen taaksepäin silmät palaen synkkinä. Rodin kasvot\nvalahtivat kalpeiksi, ja Mukoki, joka ei ollut perillä mineralogian\nsalaisuuksista, katsoi uteliaana Rodiin.\n\n-- Joku on siis löytänyt kultamme! huudahti Vabi kiivaasti.\n\n-- Eihän siitä voi olla aivan varma, Rod vastasi epäröiden.\n\n-- Se kukaties jo kuoli, lohdutti Mukoki. Lyijy loppu -- kovasti\nnälkä -- ampu karhu -- ei saa hengiltä. Kukaties kuoli jo.\n\n-- Mies parka! säälitteli Vabigun. Olemme mekin itsekkäitä, kun\nemme ole ollenkaan ajatelleet hänen kohtaloaan. Tietysti hän oli\nnälissään, ei hän muuten olisi käyttänyt kultaluotia. Eikä hän saanut\ntuota karhua! Ajattelehan sitä, Rod...\n\n-- Olisin kyllä suonut sen hänelle, Rod sanoi vilpittömästi.\n\nHän näki elävänä mielessään erämaan murhenäytelmän -- nälkään\nnääntyvän miehen, joka viimeisenä keinonaan valoi kultaluodin, sai\nsitten ison karhun näkyviinsä ja epäonnistui ampumisessaan -- sitten\nepätoivo, tuskalliset kärsimykset ja hidas nälkäkuolema!\n\n-- Olisin totisesti suonut sen hänelle, hän toisti. Meillä on sentään\nriittävästi ruokaa ja ammuksia.\n\nMukoki oli jo ryhtynyt nylkemään karhua, ja pojat tulivat apuun\nmetsästyspuukkoineen.\n\n-- Haava melkein terve, kuusi kuukautta vanha, Mukoki virkkoi. Ampu\njust ennen lunta.\n\n-- Eikä silloin ollut edes marjoja, Vabi lisäsi. Täytyy vain toivoa,\nettä hän sai jonkin toisen otuksen.\n\nTuntia myöhemmin he palasivat kanootilleen mukanaan karhusta parhaat\npalat sekä muhkea talja, jonka he jännittivät korkealle kahden puun\nväliin, etteivät metsän eläimet pääsisi sitä pilaamaan. Rod katseli\nylpeänä saalistaan.\n\n-- Kyllä kai me otamme sen mukaamme takaisin tullessamme?\n\n-- Tietenkin, Vabi vakuutti.\n\n-- Säilyyköhän se täällä?\n\n-- Yhtä varmasti kuin jos se olisi kotonasi.\n\nEllei joku satu tulemaan ja varasta sitä, Rod lisäsi.\n\nVabi oli juuri ahkerana purkamassa veneen lastia, mutta keskeytti\ntyönsä ja katsoi Rodiin.\n\n-- Varasta! hän huudahti ihmeissään.\n\nMyös Mukoki oli kuullut Rodin huomautuksen ja pysähtyi kuuntelemaan.\n\n-- Rod, Vabi sanoi tyynesti, sellainen ei ole täällä tapana. Täällä\nsaloilla ei edes tunneta varkaan nimitystä. Jos valkoinen metsästäjä\nsattuisi huomenna tulemaan tälle paikalle ja huomaisi, että\neläimet ylettyvät repimään taljaa, hän naulaisi sen korkeammalle.\nJos intiaani leiriytyisi tähän, hän laittaisi nuotionsa siten,\netteivät savu ja kipinät pilaisi nahkaa. Rod, vaikka me täällä emme\ntiedäkään paljoa sivistyksestä, niin rehellisyytemme olemme ainakin\nsäilyttäneet.\n\n-- Voi, minä en ajatellut mitä sanoin, Rod huudahti katuvana.\nToivoisin hartaasti, että olisin teikäläisiä.\n\n-- Mutta niinhän sinä oletkin, Vabi vastasi ja tarttui Rodin käteen.\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin matkaa Ombabika-virtaa ylös, mutta nyt\nretkeläisten innostukseen oli tullut kiusallinen särö. Kultaluodin\nodottamaton löytyminen ja sen mahdollinen merkitys sai heidät\npelkäämään, että heidän aarteensa kenties olikin jo löydetty.\n\nVabi ensimmäiseksi rohkaisi mielensä.\n\n-- En minä voi sitä uskoa! hän huudahti, ja toiset arvasivat\nkysymättäkin mitä hän tarkoitti. En usko, että kultaamme on löydetty.\nSehän on tämän maankolkan kaikkein synkimmässä ja vaikeimmin\npäästävässä paikassa, ja jos niin suuri löytö olisi tehty, olisi\nsiitä varmasti kuultu Vabinoshissa tai Kenogamissa.\n\n-- Tai jos se olisikin löydetty, niin kenties löytäjä on kuollut, Rod\nlisäsi.\n\nKanootin perästä kuului Mukokin vahvistava rykäisy:\n\n-- Kuollu!\n\nOmbabikan uoma muuttui nyt kapeaksi ja vaahtopäiseksi. Kanootti\npääsi voimakkaassa virrassa vain hitaasti eteenpäin, ja puolenpäivän\naikaan Mukoki ilmoitti venematkan päättyneen. Aluksi Rod ei tuntenut\npaikkaa missä he nousivat maihin. Mutta sitten hän huudahti iloisesti\nyllättyneenä:\n\n-- Kas -- tässähän me talvella söimme illallista sen kauhean\nseikkailun jälkeen!\n\nEtäinen kumea kohina kantautui hänen korviinsa.\n\n-- Kuulkaa! Tuolla joki kohisee samassa vuoren halkeamassa, missä\nniin täpärästi pelastuimme vungain käsistä!\n\n-- Me joudumme nytkin menemään samasta kohdasta, mutta päiväsaikaan,\nsanoi Vabi.\n\n-- Paha urakka, Mukoki huomautti. Kuusi maili. Kantaa kaikki tavara\nselässä.\n\n-- Ja sitten tulemme sille vuorten tuolla puolen olevalle pienelle\npurolle, missä sinä ammuit karibun? kysyi Rod.\n\n-- Niin, Vabi vastasi. Mutta tällä kertaa tuo pieni puro on kuohuva\nvirta, ja meillä on tosiaankin kova urakka kestettävänämme, ennen\nkuin pääsemme kahdeksan mailin päähän siitä metsämökistä.\n\n-- Ja siitä saamme kantaa kanootin ja tavarat aina rotkopurolle asti,\nRod jatkoi. Ja sitten -- eläköön, siitä alkaa matka kultalöydökselle!\n\n-- Tänä iltana teke leiri vuorelle, lisäsi Mukoki.\n\nVabi puhkesi sydämelliseen nauruun ja läimäytti Rodia selkään.\n\n-- Muistatko sen ison ilveksen, Rod, jonka sinä ammuit kun luulit\nsitä vungaksi ja säikäytit meidät melkein hengiltä?\n\nRod punastui muistaessaan hassun seikkailunsa ja ryhtyi kiireesti\nauttamaan Mukokia kanootin purkamisessa. Kaksi tuntia pidettiin\nruokalepoa. Sitten pojat nostivat tuohikanootin hartioilleen ja\nMukoki otti puolet tavaroista selkäänsä.\n\nYhä selkeämmin kaikui kevättulvien paisuttaman puron kohina heidän\nkorvissaan, ja heidän kuljettuaan mailin verran yhtyi siihen\ntoinenkin ääni. Heidän oikealla puolellaan kohosi äkkijyrkkä\nvuorenseinä ainakin tuhannen jalan korkeuteen, vasemmalla puolella\naukeni rotko, ja sen pohjalla pauhasi koski.\n\nYhä kapeammaksi muuttui vuorenrinteen ja rotkon välinen tila, kunnes\nheidän edessään oli vain kuutisen jalan levyinen kulkutie. Rodin\nkasvot kalpenivat, kun hän huomasi missä hirvittävässä vaarassa\nhe tietämättään olivat olleet tuona pimeänä yönä muutama kuukausi\nsitten; hetken aikaa Vabikin seisoi äänettömänä katsellen alas.\nRotkosta kuului rajuna virtaavan veden huumaava kohina, ja sen kaiku\nvastasi kumeasti kallioseinistä ja jylhistä luolista.\n\n-- Katsohan alas! huusi Vabi ystävänsä korvaan.\n\nHän meni aivan jyrkänteen reunalle, ja Rod pakotti itsensä seuraamaan\nperässä, vaikka hänen tekikin mieli tarrautua lujasti kiinni kallioon.\n\nVain puolisen minuuttia Rod seisoi kauhistuneena ja huumautuneena\njyrkänteen reunalla, mutta siitäkin ajasta hänelle jäi elämän ikäinen\nmuisto. Viidensadan jalan päässä hänen alapuolellaan pieksivät\nkevättulvien vedet kallioseiniä täyttäen koko rotkon ja piiskaten\nraivossaan pintansa maidonvalkoiseksi vaahdoksi, kunnes kalliot ja\nmaa tuntuivat tärähtelevän niiden voimasta. Siellä täällä pilkahti\nkuohuista valtavien paasien mustia niskoja kuin mitäkin jättiläisten\nleikkikaluja, jotka vielä lisäsivät mahtavaa pauhua.\n\nTätä kaikkea Roderick Drew katseli vain silmänräpäyksen ajan, sitten\nhän peräytyi joka hermo väristen.\n\nMutta Vabi ei hievahtanutkaan. Hän katseli luonnonvoimien mahtavaa\nleikkiä lumoutuneena, kuin kivipatsaaksi muuttuneena. Kun hän viimein\nkääntyi toveriinsa päin, eivät hänen huulensa sanoneet mitään, mutta\nhänen silmänsä hehkuivat tulta, joka oli perintöä hänen äidiltään;\nhänen villin heimonsa veri tuntui huutavan riemuitsevaa tervehdystä\nluonnon hurjalle leikille.\n\nSitten he jatkoivat taas kanoottia kantaen matkaansa tällä\nvaarallisella tiellä välttäen huolellisesti koskettamasta jalallaan\nirtonaisia kiviä ja juuria ja irtonaisia oksia, eivätkä he levänneet,\nennen kuin edessä oli leveämpi ja turvallisempi kulkutie. Lopuksi he\nsaapuivat sille vähäiselle ylätasangolle, jolla heillä oli talvella\nollut leirinsä, ja laskivat kanootin vanhan havumajansa lähelle.\n\nKaikki oli samalla tavoin kuin heidän lähtiessään. Eivät talven lumet\neivätkä kevätmyrskyt olleet hävittäneet hyvin suojattua havumajaa.\nVieläpä nuotion hiilet ja Rodin ampuman ison ilveksen luutkin olivat\nnäkyvissä sekä paalu, mihin he olivat sitoneet monien seikkailujensa\nuskollisen toverin, Suden.\n\nVabi meni äänettömänä paalun luo, istuutui sen viereen ja kietoi\nkäsivartensa sen ympärille. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka puhui\nenemmän kuin mitkään sanat.\n\n-- Vanha Susi parka!\n\nRod kääntyi toisaalle ja käveli pienen aukion reunalle tuntien\nsilmissään jotakin kuumaa ja pistelevää. Hänen edessään levisivät\nsuunnattomat salomaat. Ja jossakin tuolla mittaamattomassa autiudessa\nSusi nyt kierteli. Hänen siinä katsellessaan kulkivat hänen\nmielessään vavahduttavat kuvat -- Mukokin elämän murhenäytelmä,\nja miten Vabin kesyttämä susi oli kostanut heimolleen sen taholta\nkärsimänsä vääryyden.\n\nMissähän Susi nyt olikaan?\n\nHuomaamattaan Rod oli lausunut tuon kysymyksen ääneen, ja selkänsä\ntakaa hän kuuli Vabin vastauksen.\n\n-- Se on jälleen metsästämässä heimonsa kanssa. Se on unohtanut\nmeidät, villiytynyt uudelleen erämaan eläimeksi.\n\n-- Erämaahan se on palannut ja villiytynyt, Rod sanoi. Mutta se ei\nole unohtanut meitä -- ei voi olla unohtanut!\n\nVabi ei vastannut.\n\n\n\n\n10.\n\nSALAPERÄINEN LAUKAUS\n\n\nPitkän aikaa pojat katselivat äänettöminä edessään aukeavaa\nmaisemaa. Siinä levisi samainen aukea tasanko, jolta Mukoki oli\nampunut karibun; sen takana olivat leveät metsävyöhykkeet, joita\ntaas halkoivat aukeat ja notkelmat, ja niiden lomissa siinsi\ntoistakymmentä järveä ilta-auringon loisteessa.\n\nKun Rod oli ensimmäistä kertaa katsellut tätä rannatonta erämaata,\njoka ulottui aina pohjoisnavan partaille asti, se oli ollut\nhäikäisevä lumen ja jään maailma. Nyt tuo maailma oli heräämässä\nkevääseen. Kauempana he näkivät erään rotkon pohjalla joen, jonka\njuoksua heidän matkansa nyt tulisi seuraamaan. Viime talvena se oli\nollut vähäinen puro, nyt se oli paisunut vinhaksi virraksi.\n\nHeidän siinä katsellessaan ilmaantui eräälle mailin päässä olevalle\nmetsänaukiolle kaksi tummaa hahmoa. Täältä katsoen ne näyttivät\ntuskin koiraa suuremmilta, ja Rod huudahti ensin:\n\n-- Susia!\n\nMutta seuraavalla hengenvedolla hän korjasikin: -- Hirviä!\n\n-- Hirviemo vasikkansa kanssa, sanoi Vabi.\n\n-- Mistä sen tiedät? kysyi Rod.\n\n-- No, katso nyt itsekin. Emo kulkee edellä, ja täältäkin asti näen,\nettä se kulkee tasaisin askelin. Hirvi ei koskaan laukkaa eikä\nnelistä kuten peura, vaan kävelee. Näethän, miten vasikka hyppelee.\nVanhempi hirvi ei koskaan tee niin.\n\n-- Mutta molemmat eläimet näyttävät aivan samankokoisilta, Rod\nhuomautti vieläkin epäillen.\n\n-- Vasikka on kaksivuotias, melkein emonsa kokoinen. Eihän sen\nikäinen oikeastaan enää ole mikään vasikka, mutta sanomme sitä\nvasikaksi niin kauan kuin se seuraa emoaan. Olen havainnut niiden\npysyttelevän yksissä kolmekin vuotta.\n\n-- Ne tulevat tänne päin! Rod kuiskasi.\n\nHirvet olivat lähteneet kulkemaan sitä harjannetta kohti, jonka\nlaella he seisoivat. Vabi veti ystävänsä piiloon ison kiven taakse,\njosta he saattoivat eläinten huomaamatta katsella niitä.\n\n-- Ole hiljaa, hän varoitti. Ne tulevat syömään poppelin silmuja\ntänne harjulle. Ne ovat ilmeisesti juuri käyneet purolla juomassa.\nSaamme kenties nähdä jotakin hauskaa.\n\nHän kostutti etusormensa kielellään ja piti sitä ylhäällä päänsä\npäällä -- keino, joka luotettavimmin ilmoittaa tuulen suunnan.\n\n-- Tuuli käy suoraan niitä päin, hän sanoi harmistuneena. Ellemme ole\nriittävän korkealla, jotta hajumme menisi niiden ylitse, ne eivät\nuskalla tulla.\n\nVähän ajan kuluttua Rod nykäisi Vabia.\n\n-- Nyt ne ovat jo pyssynkantaman päässä!\n\n-- Niin ovat, mutta emme me niitä ammu. Emmehän me tarvitse lihaa.\n\nÄkkiä hirviemo pysähtyi, ja Vabi naurahti hyvillään.\n\n-- Hienoa! hän kuiskasi. Se vainusi meidät jo neljännesmailin\npäästä. Katsohan, miten se kohottaa päätään ja miten sen isot korvat\nsojottavat eteenpäin ja sieraimet ovat kohti taivasta! Se tietää,\nettä täältä harjulta uhkaa vaara. Kas nyt...\n\nHän ei ehtinyt lopettaa. Salamannopeasti hirvi käännähti vasikkansa\npuoleen ja näytti tuuppivan sitäkin kääntymään; sitten molemmat\nvilistivät pohjoiseen. Emo juoksi tällä kertaa vasikkansa takana.\n\n-- Minä pidän hirvistä, sanoi Vabi, ja hänen silmänsä loistivat.\nOlethan kai huomannut, etten juuri koskaan ammu niitä?\n\n-- Et tosiaan ammukaan! En ole vain koskaan tullut sitä ajatelleeksi.\nMikä siihen on syynä?\n\n-- Se johtuu monestakin seikasta. Tietysti olen joskus ampunut,\nkun on kipeästi tarvittu lihaa, mutta se on aina ollut minulle\nvastenmielistä. Leijonaa sanotaan eläinten kuninkaaksi. Pötyä! Hirvi\non eläinten valtias. Näithän, miten tuo emo äsken menetteli. Jos se\narvelee vaaran uhkaavan, se kulkee vasikkansa edellä haluten suojella\nsitä; samasta syystä se paetessaan juoksee vasikkansa jäljessä\nantautuen siten itse vaaralle alttiiksi. Eikö se ole suurenmoista\näidinrakkautta? Entä hirvihärkä! Kiima-aikana se puolustaa naarastaan\nvaikka kymmentä pyssymiestä vastaan. Jos lehmä kuitenkin kaatuu\nensimmäisenä, se asettuu parinsa ruumiin eteen vihollistensa\nmaalitauluksi kuopien maata sorkillaan ja silmät leiskuen vihasta\neikä väisty, ennen kuin sekin on luotien lävistämä.\n\nRod ei puhunut vähään aikaan mitään. Hirviemo vasikkoineen oli jo\nkadonnut näkyvistä, kun hän kääntyi Vabiin päin.\n\n-- Olen iloinen siitä, mitä kerroit, hän sanoi. Minä olen kerran\nampunut hirven, muistathan. Nyt minäkin lupaan, etten enää koskaan\ntee sitä, ellei se ole välttämätöntä.\n\nHe palasivat leiripaikalle, missä Mukoki tarjosi heille illalliseksi\nkarhunpaistia, kuumaa kahvia ja kuumilla kivillä paistettuja leipiä.\nSyötyään he istuivat vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ja muistelivat\nSutta ja sen seikkailuja.\n\nVielä tuntikauden sen jälkeen kun toiset jo olivat kääriytyneet\nmakuuhuopiinsa Rod istui tulen vieressä miettien ja kuunnellen metsän\nääniä. Sitten hän vielä kerran palasi jyrkänteen reunalle ja katseli\nsuurta keväistä kuuta, joka verhosi suuren yksinäisyyden lempeään\nhohteeseensa.\n\nMiten ihania nämä pohjolan erämaat olivatkaan, ja miten vähän\nsivistyneen maailman ihmiset niistä tiesivätkään! Nähdessään\nrevontulien vielä heikosti välähtelevän jossakin tuolla näköpiirin\näärillä, minne ihmisjalka ei vielä koskaan ollut astunut, hän tuli\najatelleeksi, että Jumalan täytyi täällä olla lähempänä maata kuin\nmuualla.\n\nEnsi kertaa hänen sydämessään miltei heräsi rakkaus punaisen miehen\nSuurta Henkeä kohtaan. Sillä eikö Suuri Henki ollut sama kuin hänen\nJumalansa? Hänellä oli täällä ympärillään alakuloinen, autio,\nsalamyhkäinen maailma, joka oli intiaanin Raamattu ja joka pohjolan\nmiehelle sisälsi suuren Luojan opetukset ja Hänen kutsuvan äänensä.\n\nHiljainen tuuli oli noussut ja kuiski avarilla lakeuksilla; hän\nkuuli poppelien oksien vienon kahinan ja jostakin alhaalta huuhkajan\npehmeän, kuhertelevan kosintaäänen. Vähitellen hänen silmänsä\nummistuivat ja hän nojautui vasten kalliopaatta; jonka suojaan oli\nkäynyt istumaan.\n\nHänellä ei ollut aavistustakaan, miten kauan oli siinä istunut. Mutta\näkkiä hänet havahdutti hirveä huuto.\n\nJoka jäsen väristen hän kavahti jaloilleen. Hän oli itsekin\nhuutamaisillaan, mutta kieli oli kuin liimautunut kitalakeen. Mitä\nolikaan tapahtunut? Vabiko oli huutanut vai Mukoki?\n\nKymmenkunnan askelen päässä hänestä oli iso paasi, ja sen harjalla\nhän huomasi pitkän liukuvan hahmon, joka välkkyi hopeankarvaiselta\nkuutamossa. Ilves! Hän otti äänettömästi pyssynsä, joka oli liukunut\nhänen jalkoihinsa, ja samassa peto päästi uuden verta hyydyttävän\nhuudon.\n\nVielä nytkin Rodia värisytti tuo ihmisen tuskallista kuolinhuutoa\nmuistuttava ääni. Hän nosti aseen poskelleen. Kirkas välähdys\nkuutamossa -- terävä paukahdus -- sitten kuului huuto havumajalta.\nRod katui ampumistaan. Hänen olisi pitänyt tyytyä vain katselemaan\ntuota erämaan yöllistä vierasta, jonka nahkakin oli tähän aikaan\nvähäarvoinen. Hän hiipi hiljaa paaden luo, mutta ilvestä ei näkynyt.\nHän kiersi ympäri pyssy ampumavalmiina siltä varalta, jos ilves\nhyökkäisi. Mutta peto oli mennyt menojaan. Hän oli ampunut ohi.\n\nMukoki ja Vabi saapuivat paikalle.\n\n-- Joko taas julmasti iso vunga, pilaili Mukoki muistellen pojan\naikaisempaa seikkailua samalla paikalla. Tappaa se?\n\n-- Ohi meni, Rod vastasi. Sillä oli ilkeä ääni! Huh!\n\nHän kävi vihdoinkin levolle toisten kanssa ja nukkui päivänkoittoon\nasti. Aamu oli todellinen heräävän kevään aamu, lämmin ja innostava.\nLauleskellen, viheltäen ja iloisesti huudahdellen miehet lähtivät\nlaskeutumaan alas harjulta. Mukoki kulki jälleen edellä tavaroita\nkantaen, ja pojat olivat kulkeneet matkasta vasta kolmanneksen, kun\nhän jo tuli vastaan toista kantamusta noutamaan.\n\nPuolenpäivän aikaan he olivat saaneet kanoottinsa ja tavaransa\nrannalle ja pitivät päivällistauon. Tässä tulvan paisuttamassa joessa\noli vain vähän virtapaikkoja ja pieniä suvantoja, mikä suuresti\nhelpottaisi kulkua.\n\n-- Kukaties tulee mökille yöksi, sanoi Mukoki. Minä kantaa kuorma\nsinne vielä tänä yönä.\n\nJa kun he olivat pari tuntia meloneet, Mukoki mitään sanomatta\nlastasi tavarat selkäänsä ja lähti matkaamaan tasangon yli.\n\n-- On parasta antaa hänen mennä yksin, sanoi Vabi, kun Rod halusi\nlähteä mukaan. Hän haluaa välttämättä ehtiä täksi yöksi metsämajalle,\nSuden katoamispaikalle, eikä hän palaa sieltä ennen kuin aamulla.\n\nMukoki lähti, eikä hän katsonut kertaakaan taakseen, ennen kuin\ntiesi varmasti kadonneensa toveriensa näköpiiristä. Mutta sitten\nhänen käytöksensä muuttui nopeasti ja omituisella tavalla. Hän\npudotti kantohihnan otsaltaan alas rinnalle voidakseen esteettä\nkäännellä päätään. Hänen silmänsä paloivat kiihkeinä; hänen askelensa\nolivat keveät ja varovaiset; hän kuunteli ja teki havaintoja koko\nolemuksellaan. Sivullinen olisi luullut vanhan eränkävijän olevan\nvihollisen tai riistan jäljillä. Mutta hänen aseensa oli varmistettu,\neivätkä vastaan sattuva karhun jälki tai metsästä kuuluva punapeuran\naskelen risahdus näyttäneet kiinnittävän hänen huomiotaan. Hänen\nkatseensa oli koko ajan kiinni maassa, ja siinä missä se oli pehmeää\nja kosteaa hän kulki hitaammin.\n\nYhtäkkiä hän pysähtyi. Hänellä oli edessään selvät suden jäljet.\n\nHiljaa huudahtaen intiaani heitti kantamuksensa maahan ja lankesi\npolvilleen. Hänen silmissään paloi into ja jännitys, kun hän ryömi\nhitaasti eteenpäin tutkien suden jokaisen jäljen ja pysähtyi aina\nkun tuli oikean etukäpälän jäljen kohdalle. Kesy susi oli penikkana\nkäynyt oikeasta etujalastaan Mukokin ansaan ja menettänyt siitä\nsilloin kaksi varvasta. Mutta tämän suden käpälässä näyttivät kaikki\nvarpaat olevan tallella, ja pettyneenä huokaisten Mukoki kohosi\njälleen jaloilleen.\n\nViidesti Mukoki sinä iltapäivänä kyyristyi tutkimaan susien jälkiä,\nja joka kerran hänen kasvojensa toiveikas ilme vaihtui pettymykseksi.\nIlta oli jo hämärtynyt, kun hän saapui pienelle laaksojärvelle;\nauringon kelmeä ruskotus valaisi vanhan metsämajan mustuneita\nraunioita. Pitkän aikaa Mukoki katseli niitä liikahtamatta; hän\nmuisteli, miten Rod ja hän olivat juosseet palopaikalle pelastamaan\nVabia.\n\nJotakin valkoista loisti maassa, ja Mukoki naurahti kuivasti\nhuomatessaan, etteivät vungat olleet palanneet hautaamaan\nkuolluttaan. Metsän eläimet olivat kalunneet ruumiin pelkäksi\nluurangoksi.\n\nKuu kohosi taivaalle, ja sen valossa vanha intiaani seisoi\nliikkumattomana kuin patsas nojautuen valkeaan kaarnattomaan puuhun,\njosta elinnesteet olivat kuivuneet jo ihmisikä sitten.\n\nSiinä seistessään ja katsellessaan ääneti eteensä hän kuuli ylhäältä\nrinteeltä kolinaa aivan kuin kivet olisivat vierineet. Kun hän\nkurottautui kuuntelemaan, näkyi harjulla tulen välähdys ja kuului\nlaukauksen ääni; Mukoki heittäytyi pitkäkseen maahan, ja samalla\nhetkellä kajahti harjulta niin hirveä, epäinhimillinen ja jähmettävä\nhuuto, että vanha eränkävijä äännähti kauhuissaan.\n\nHän makasi liikahtamatta ja hivutti varovaisesti aseensa\nlaukaisuasentoon. Mutta pienintäkään risahdusta ei enää kuulunut\nkalliolta.\n\nJa sitten kajahti harjun rinteestä uudelleen sama hirveä huuto; nyt\nMukoki tiesi, ettei se tullut minkään villieläimen kurkusta. Se oli\nihmisen ääni -- kaamea ja villi.\n\nKoko ruumis vapisten Mukoki painui yhä kiinteämmin maata vasten,\nja jokin nimetön pelko puistatti häntä. Ja jälleen kuului huuto,\nyhä kauempaa ja kauempaa, kunnes se haipui harjun takaiseen rotkoon\nkajahdellen sen kallioseinistä, jäykistäen saalistavat yöeläimet\npaikalleen ja pannen vanhan Mukokin päästämään nyyhkyttäviä\nhuokauksia.\n\nEikä hän liikahtanut paikaltaan, ennen kuin huudot lopulta kuuluivat\nmailien takaa, ja vain yötuuli suhisi harjun rinteillä.\n\n\n\n\n11.\n\nÄÄNI ROTKOSSA\n\n\nJos Mukoki olisi ollut valkoinen mies, olisi hän voinut yrittää\njärjellään selittää tuota omituista ääntä. Mutta Mukokin maailmassa\nei ollut muuta kuin erämaa, eikä hän koskaan ollut kuullut siellä\nmitään tämänkaltaista.\n\nTunnin verran Mukoki makasi litteänä maassa sanomattoman kauhun\nvallassa. Vähitellen hänen mielensä tasapaino palasi. Olihan hän\nelänyt vuosikaudet kauppa-aseman valkoisten asukkaiden keskuudessa,\nja järkeily sai vihdoinkin voiton taikauskosta.\n\nHäntä oli yritetty ampua. Hän oli kuullut luodin viheltävän päänsä\nyli ja iskeytyvän puuhun, jota vasten hän oli nojannut. Joku olento\noli väijynyt tuolta edestä kallioiden kätköstä. Mutta kuka?\n\nHän muisteli oman kadonneen heimonsa sotahuutoa ja kaikkien\nvihollisheimojen huutoja, mutta yksikään niistä ei ollut tuon\näskeisen äänen kaltainen. Se kummitteli yhä vieläkin hänen korvissaan\nja pani vilunväreet kulkemaan hänen selässään. Ja sama nimetön kauhu\nseurasi hänen kintereillään, kun hän pysähtymättä kiiruhti toveriensa\nluo samaa tietä mitä päivällä oli kulkenut.\n\nYleensä intiaani salaa pelkonsa; hän kätkee sen sydämeensä kuin\nvalkoinen mies syntitaakkansa. Mutta se mitä Mukoki tänä iltana oli\nkuullut, meni hänen rotunsa tietopiirin ulkopuolelle, ja vieläkin\nvapisten hän kertoi kokemuksestaan pojille. Rod ja Vabi kuuntelivat\nhänen kuvaustaan hämmästyksestä sanattomina.\n\n-- Jos se oli joku vunga? Vabi kysyi.\n\n-- Ei mikä vunga, Mukoki vastasi ja ravisti päätään. Vunga ei pitää\nsemmoista ääntä!\n\nHän vetäytyi pois nuotion luota, kääriytyi huopaansa ja paneutui\npitkäkseen poikien rakentamaan havumajaan. Vabi ja Rod katsoivat\nhämmästyneinä toisiinsa.\n\n-- Mukokilla on varmasti ollut merkillinen seikkailu, virkkoi Vabi\nlopulta. Noin järkyttyneenä, en ole vielä koskaan häntä nähnyt.\nLaukauksen voi vielä jotenkin selittää. Vungia saattaa vielä\npiileskellä näillä seuduin, ja joku heistä näki Mukokin ja ampui.\nMutta entä se huuto? Mitä sinä siitä ajattelet?\n\n-- Entäpä jos Mukokin mielikuvituksella on osansa tässä seikkailussa?\nRod vaikeni hetkeksi nähdessään toisen paheksuvan ilmeen, mutta\njatkoi sitten:\n\n-- En tietenkään tarkoita, että hän tahallaan olisi kertonut meille\nomiaan. Hänhän oli harjun juurella. Sitten häntä yllättäen ammuttiin\nrinteeltä, näkyi leimaus, kuului laukaus ja luoti lensi hänen päänsä\nyli. Ja samassa hetkessä tai heti sen jälkeen -- hm, muistathan\nilveksen huudon!\n\n-- Tarkoitatko, että ilves olisi pelästynyt laukausta ja lähtenyt\nulvoen pakoon?\n\n-- Sitä juuri.\n\n-- Mahdotonta! Ilves ei olisi laukauksen kuultuaan päästänyt\nääntäkään!\n\n-- Mutta miksei voi sattua poikkeusta?\n\n-- Ei milloinkaan, jos ilveksestä on kysymys. Eikä mikään eläin\npäästä sellaista ääntä. Ja Mukoki on rohkea kuin leijona. Ilveksen\nulvahdus olisi saanut hänet värisemään ilosta eikä pelosta. Mutta nuo\näänet muuttivat hänen verensä vedeksi. Ne tekivät hänestä pelkurin ja\nsaivat hänet juoksujalkaa pakenemaan tänne meidän luoksemme. Onko se\nMukokin tapaista? Minusta ne olivat...\n\n-- Mitä?\n\n-- Varsin kummallista, Vabi lopetti tyynesti ja nousi pystyyn. Ehkäpä\nhuomenna löydämme selityksen. Joka tapauksessa on parasta, ettemme\njätä leiriä tänä yönä vartioimatta. Minä menen nyt nukkumaan ja sinä\nsaat herättää minut hetken kuluttua.\n\nYö kului vartijan mielestä kiduttavan hitaasti ja hän oli iloinen,\nkun Vabi tuli vapauttamaan hänet puolenyön jälkeen. Aamunkoitteessa\nVabi vuorostaan herätti hänet.\n\nMukoki oli myös jalkeilla ja oli jo kerännyt tavaransa. Hänen\nkasvonsa olivat jälleen ilmeettömät niin kuin tavallisesti, mutta\npojat saattoivat panna merkille, että eilisiltainen pelko vielä\nheijasteli hänessä. Tänä aamuna hän ei kulkenutkaan poikien edellä,\nvaan asteli heidän rinnallaan ja lepäsi silloin kun hekin laskivat\nkanoottinsa maahan, ja koko ajan hänen silmänsä tarkastelivat\ntasankoa ja etäisiä harjanteita. Kerran kun Mukoki nousi korkealle\nkivelle katselemaan ympäristöä, Vabi kuiskasi toverilleen:\n\n-- Tuo on omituista, Rod -- kerrassaan merkillistä.\n\nTuntia myöhemmin Mukoki laski kantamuksensa maahan. He olivat tällöin\nvain neljännesmailin päässä vuoren alaspäin viettävältä rinteeltä.\n\n-- Jättää kanootti tähän, hän sanoi. Lähtee hiljaa kuin kettu vanha\nleiri. Kukaties, mitä siellä näkee.\n\nMukoki kävi taas johtamaan pojat kintereillään. Mukokin ase oli\nampumavalmiina, ja pojat seurasivat hänen esimerkkiään.\n\nAlkaessaan lähestyä harjun lakea, missä Mukokin henki kerran oli\nriippunut hiuskarvan varassa, pojat tunsivat miltei sietämätöntä\njännitystä. Mukokin pelko alkoi tarttua heihin. Monet kerrat Vabi\noli nähnyt ystävänsä kuolemanvaarassa, mutta ei koskaan -- ei edes\nsilloinkaan, kun vungain kymmenpäinen joukko oli ollut heidän\nkintereillään -- hän ollut nähnyt Mukokia näin tuskaisen varovaisena\nkuin nyt.\n\nVähän väliä Mukoki seisahtui kuuntelemaan ja katselemaan. Ei\npieninkään oksa risahtanut hänen pehmeän mokkasiininsa alla;\nvähäinenkin linnun liikahdus, pensaan rasahdus, jäniksen loikkaus\nsai hänet hetkessä pysähtymään. Mikä hirvittävä pelko Mukokin mielen\ntäyttikään? Oliko hän nähnyt jotakin muuta, mistä hän ei ollut\nkertonut heille? Ajatteliko hän jotakin sellaista, mitä hän ei ollut\nkumppaneilleen paljastanut?\n\nHe olivat harjun laella. Siellä vasta Mukoki suoristi ryhtinsä.\n\nVähäisintäkään elävän olennon merkkiä ei näkynyt. Syvällä laaksossa\nkimalteli pieni lehtorantainen järvi keskipäivän auringossa. He\nnäkivät palaneen majansa rauniot ja niiden vieressä tavaramytyn,\njonka Mukoki oli eilen illalla tuonut. Kukaan ei ollut irrottanut sen\nsiteitä.\n\nVabin kasvojen jännitys laukesi. Rod hengitti kevyemmin ja naurahti.\nMitä ihmeen pelkäämistä täällä oli? Hän vilkaisi kysyvästi Mukokiin.\n\n-- Tuolla ne kalliot, tuolla se puu, selitti Mukoki. Tuolta alhaalta\nse parku tulee! -- Hän viittasi alas tasangolle.\n\nVabi oli laskeutunut puun luo.\n\n-- Tulehan katsomaan, Rod! hän huusi. Totta totisesti -- onpa se\nmennyt täpärältä!\n\nToisten tultua paikalle hän näytti pientä tuoretta reikää puun\nvalkeassa pinnassa.\n\n-- Seisohan jälleen selkä puuta vasten, Muki, niin kuin sanoit eilen\nillalla seisseesi. Laupias taivas! Se veikkonen tähtäsi sinua otsaan\n-- luoti lensi kahden sormen leveyden liian ylös! Eipä ole ihme, että\nilveksen huuto kuului korvissasi kamalalta.\n\n-- Ei mikä ilves, sanoi Mukoki, ja hänen kasvonsa synkkenivät.\n\n-- Etkö häpeä, Muki, nauroi Vabi. Älä nyt joutavasta suutu.\n\nRod kaivoi metsästyspuukollaan luodin reikää.\n\n-- Jo otti puukon kärki luotiin, hän sanoi. Se ei ole mennyt tuumaa\nsyvemmälle.\n\n-- Sepä merkillistä, ihmetteli Vabi ja tuli katsomaan. Pitäisihän sen\nolla mennyt ainakin rungon puoliväliin. Hei Muki, tokkopa luoti olisi\ntehnyt sinulle suurtakaan vahinkoa...\n\nHän keskeytti lauseensa. Rod oli äkkiä huudahtanut. Hän piti puukkoa\npystyssä ja osoitti sormellaan sen kärkeä. Hetken kaikki kolme\ntuijottivat siihen hämmästyksestä sanattomina. Puukon kärjessä näkyi\npieni keltainen siru, joka kimalteli himmeästi.\n\n-- Taas kultaluoti!\n\nVabin huudahdus oli oikeastaan vain käheä kuiskaus. Mukoki tuntui\nlakanneen hengittämästä. Rodin katse etsi vanhan intiaanin katsetta.\n\n-- Mitä tämä merkitsee?\n\nVabi kaivoi kultaluodin ilmoille.\n\n-- Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee? Rod toisti kysymyksensä.\n\nJälleen hän katsoi Mukokiin.\n\n-- Mies -- joka ampu karhu -- ei ole kuollu! tämä huohotti\nvastaukseksi. Sama pyssy -- sama kulta, sama...\n\n-- Sama -- mikä?\n\nMukokin kasvot saivat oudon ilmeen ja lausettaan lopettamatta\nhän käännähti ja viittasi kapealle aukiolle, joka oli harjun ja\nkultalöydökselle vievän rotkon suun välillä.\n\n-- Parku mene tuonne päin, hän sanoi lyhyesti.\n\n-- Rotkoonko? Vabi kysyi.\n\n-- Rotkoon! Rod toisti kaikuna.\n\nSaman ajatuksen pakottamina kaikki kolme lähtivät kiipeämään niille\nkallionjärkäleille, joiden lomasta laukaus oli ammuttu. Varmastikin\nhe löytäisivät sieltä jonkin jäljen -- sieltä tai sitten alempaa\naukiolta, missä sulanut lumi oli pehmittänyt maan. Mukoki kulki\nedellä, ja he tutkivat jokaisen tuumanalan kohdasta missä ampujan oli\ntäytynyt olla.\n\nMutta jälkeäkään ei näkynyt. He alkoivat rinnatusten laskeutua alas\nrinnettä. Kun he olivat ehtineet kulkea aukiosta kolmanneksen,\nkeskimmäisenä kulkeva Vabi huusi nähneensä jotakin. Rodin saapuessa\npaikalle seisoi Mukoki jo Vabin vieressä, ja molemmat tuijottivat\nsanattomina pensaaseen, jonka eräässä varvussa heilahteli vähäinen\nkarvatukku.\n\n-- Ilveksenkarvoja! Rod huudahti. Ilveshän tästä on kulkenut! Hänen\noli vaikea salata voitonriemuaan. Hän oli siis sittenkin ollut eilen\nillalla oikeassa päätellessään, että ilves Mukokin oli säikäyttänyt.\n\n-- Niin ilves tosiaankin -- mutta vähintään neljän jalan korkuinen,\nVabi huomautti tyynesti. Vabin äänensävystä Rod aavisti, että\nhänellä, kaupungin kasvatilla, oli vielä paljon opittavaa erämaan\nelämästä. -- Tavallinen ilves ei ulotu noin korkealle, Rod!\n\n-- Sitten se on..., Rodin sanat takertuivat suuhun.\n\n-- Ilveksennahkainen takki -- se juuri. Miehellä, joka viime\nyönä ampui Mukokia, oli yllään ilveksennahkoja! Ongelma käy yhä\nvisaisemmaksi!\n\nVabi lähti uudelleen tutkimaan seutua. Mutta harjulta ei löytynyt\nmitään. Eikä aukiolla näkynyt ainoatakaan jalan jälkeä. Mutta jos tuo\nsalaperäinen kultaluotien ampuja oli juossut harjulta aukion poikki\nrotkoon, olisi hänen täytynyt jättää itsestään edes jonkinlaisia\nmerkkejä.\n\n-- Emme me kuitenkaan voi antaa tämän asian viivyttää matkaamme,\nsanoi Vabi, kun he tuntia myöhemmin nauttivat päivällistään. Meidän\non illaksi jouduttava vanhalle leiripaikallemme rotkon suulle. Mitä\nnopeammin pääsemme pois noiden kultaluotien ulottuvilta, sitä parempi.\n\nMukoki kohautti hartioitaan.\n\n-- Kultaluotimies seuraa perästä, hän arveli. Parku mene illalla\ntuonne rotko päin.\n\n-- En usko, että tuo veitikka, kuka hän sitten lieneekin, viitsii\ntarpoa perässämme, sanoi Vabi katsoen samalla merkitsevästi Rodiin.\nVähän myöhemmin hän sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen: -- Ellemme\nsaa tuota huutoa lähtemään Mukin päästä, emme ikinä löydä kultaamme.\n\nKun Mukoki oli lähtenyt kokoamaan tavaroita, Vabi jatkoi totisena:\n\n-- Muki ei pelkää sen paremmin kulta- kuin lyijyluotejakaan. Hän\nei pelkää mitään ihmisten tai eläinten taholta uhkaavaa vaaraa.\nMutta tuo huuto kummittelee hänen päässään. Hän yrittää olla siitä\npuhumatta, mutta se vaivaa häntä. Tiedätkö, mitä hän ajattelee?\nEt luultavasti -- mutta minä tiedän! Hän on taikauskoinen kuten\nkoko hänen rotunsa, ja nuo kultaluodit, hirveät huudot ja se,\nettemme löytäneet ampujasta jälkeäkään -- kaikki ne saavat hänet\najattelemaan, että tuo salaperäinen ampuja on...\n\nVabi keskeytti lauseensa ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Rod huomasi,\nettä toinen yritti salata järkytystään.\n\n-- Minkä hän sen luulee olevan?\n\n-- En oikein tiedä -- en ole varma. Mutta Mukokin heimosta kulkee\ntarina, että aina pitkien väliaikojen päästä Suuri Henki lähettää\nsen keskuuteen jonkun uljaan soturin vaatimaan ihmishenkeä uhriksi\njostakin suuresta rikoksesta, minkä joku sen päällikkö on aikoinaan\ntehnyt. Tämä kostaja on näkymätön, mutta hänen äänensä saa vuoret\nvapisemaan ja virtain juoksun pelosta pysähtymään, ja mahtavalla\njousellaan hän ampuu kultakärkisiä nuolia. Käsitätkö nyt? Viime yönä\nkuulin Mukokin puhuvan tästä unissaan. Joko meidän on itsemmekin\nsaatava kuulla tuo huuto ja saada selville sen alkuperä tai sitten\nlähdettävä joutuin sellaiselle seudulle, missä emme sitä enää kuule.\nKultaluodit ja salaperäiset huudot sekä vanhan Mukokin taikausko ovat\nmeille suurempi vaara kuin vungat konsanaan, ellemme pidä varaamme!\n\n-- Mutta koko juttuhan on selvä kuin päivä, intti Rod ällistyneenä.\nJoku ampui karhua ja sama henkilö ampui Mukokia, ja ampui kummallakin\nkerralla kultaluodilla. Varmastikin...\n\n-- Ampujasta viis! Vabi keskeytti hänet. Huudot tässä ovat pääasia!\nKas, Mukoki onkin jo valmis. Nyt lähdemme suoraa päätä rotkoon!\n\nTällä kertaa poikien kantamus oli tavallista raskaampi, sillä osa\ntavaroista oli pantu kanoottiin Mukokin kantaessa jäljellä olevaa\nerää, minkä vuoksi heidän matkansa eteni nyt paljon hitaammin.\n\nVasta myöhään iltapäivällä he saapuivat samalle vuoren halkeamalle,\nmissä he talvella olivat nipin napin pelastuneet raivoavien vungain\nkynsistä ja mistä heidän tuli laskeutua rotkoon.\n\nMiltei hartaina he laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi tuohon\nvuorten keskellä avautuvaan salaisuuksien kätköön, ja päästyään\nrotkon pohjalle he sanaakaan sanomatta laskivat kantamuksensa maahan\nja ryhtyivät sydän takoen katselemaan mustia kiviseiniä.\n\nSillä tästä rotkon suulta alkoi nyt se tie, jota ammoin sitten\nkuolleet miehet olivat kulkeneet -- tie pohjolan kultamaahan.\n\nHe istuutuivat äänettöminä. Tihentyvä hämärä verhosi rotkon. Päivä\noli jo painunut lounaisten metsien taakse, ja vain kapeasta vuoren\nhalkeamasta heittyi vastakkaiselle kiviseinälle valokimppu, joka\ntanssitti häilyviä varjoja. Tuo hetki, jolloin päivän viimeinen\nkajastus vaihtui pimeäksi yöksi, lumosi toverukset synkällä\ntenhollaan. Millaisiin kohtaloihin tämä autio, pelottava paikka\nheidät veisikään?\n\nRod muisti hopeaketun pyyntinsä ja merkillisen unensa, joka oli\nilmoittanut heille kultalöydön salaisuuden. Hän oli jälleen\nnäkevinään nuo taistelevat luurankomiehet ja kuulevinaan niiden\nnikamien naksahtelun. Vabi muisteli silmät hehkuen talvellista\nyhteenottoa vungain kanssa; Mukoki...\n\nRod kääntyi katsomaan vanhaa soturia. Mukoki istui kuin kivikuva\nkäden ulottuvilla hänestä. Pää pystyssä, käsivarret riippuen,\nsilmissä outo loiste hän katseli rotkon syvyyteen.\n\nRodia värisytti. Kysymättäkin hän tiesi Mukokin ajatukset. Tietysti\nne koskivat eilisiltaista huutoa.\n\nJa siinä samassa kajahti heidän edessään avautuvasta rotkosta ääni\n-- ääni, joka oli matala ja voimaton kuin talvituulen huokaus\nhonkien latvoissa; se paisui, läheni, kasvoi viimein viiltäväksi\nhuudoksi, johon kiviseinät vastasivat tuhansin kaiuin, vaimeni\nsitten valittavaksi ujellukseksi, joka hyydytti veren äänettömien\nkuulijoiden suonissa.\n\n\n\n\n12.\n\nVABI TEKEE MERKILLISEN KEKSINNÖN\n\n\nMukoki rikkoi ensimmäisenä huutoa seuranneen hiljaisuuden. Huudahtaen\ntukahtuneesti aivan kuin näkymätön käsi olisi kuristanut häntä\nkurkusta hän livahti alas kiveltä jolla oli istunut ja kyyristyi sen\ntaakse. Hänen kiväärinsä piippu kimalteli heikosti, kun hän ojensi\nsen rotkon pimeätä perukkaa kohti.\n\nSitten Vabin ase naksahti varoittavasti, ja intiaaninuorukainen\nlaskeutui myös äänettömästi pitkäkseen.\n\nVain Rod jäi istumaan. Aluksi hänenkin sydämensä oli\npysähtymäisillään. Mutta sitten hänen aivoissaan välähti ajatus, joka\nsai hänen verensä kiertämään kiihkeästi ja jäsenensä vapisemaan.\nHän kavahti jaloilleen. Hän tiesi nyt. Tuo tieto ei ollut erämaan\nopettama, se oli peräisin Roderick Drew'n omasta maailmasta. Rod\noli pari kertaa ennenkin kuullut samanlaisen äänen, ja molemmilla\nkerroilla sen muisto oli lähtemättömästi pureutunut hänen tajuntaansa.\n\nHän kääntyi toveriensa puoleen ja yritti puhua, mutta Mukokin tuntema\nkauhu oli siirtynyt häneenkin ja se sai hänen kielensä tarttumaan\nkitalakeen.\n\n-- Mielipuoli! hän sai sammalletuksi. Vabin sormet tarrautuivat hänen\nkäsivarteensa.\n\n-- Mikä?\n\n-- Mielipuoli! Rod toisti yrittäen säilyttää mielenmalttinsa.\nMies, joka ampui karhua ja yritti ampua Mukokia, on mielipuoli --\nraivohullu! Olen kuullut tuollaisen huudon ennenkin -- kotikaupunkini\nmielisairaalassa. Tuo mies...\n\nSanat kuolivat hänen huulilleen. Jälleen kajahti rotkosta huuto. Se\nkuului tällä kertaa lähempää, ja järkytyksestä suunniltaan Mukoki\ntarrautui Rodiin. Vanhan eränkävijän kasvot olivat pimeän peitossa,\nmutta hänen otteestaan Rod tajusi hänen silmittömän kauhunsa.\n\n-- Hulluhan tuo on, ilmeinen mielipuoli! Rod yritti rauhoittaa. Äkkiä\nhän riuhtaisi itsensä vapaaksi Mukokin otteesta ja iski kiinni Vabin\npyssyn perään, kun toveri lähti ryömimään eteenpäin aikoen ampua\nhuutajaa heti kun tämä jälleen antaisi merkkiä itsestään. -- Älä\nammu! hän kielsi. Mukoki, älä sinä nyt tule hulluksi! Kuolevainen\nolentohan tuolla huutelee -- ihminen, joka on kärsinyt paljon ja\nnähnyt nälkää -- kuuletko, nähnyt nälkää! -- kunnes hänen järkensä on\nseonnut. Sellaisen ihmisen tappaminen on pahempi kuin miesmurha!\n\nMukoki astui askelen taaksepäin ja hengitti syvään.\n\n-- Mies -- näke nälkkä -- ei syömistä -- sitten hänestä tulee raivo\nkoira? hän kysyi hiljaa.\n\nVabi oli samassa hänen rinnallaan.\n\n-- Juuri niin, Muki, hän selitti. Hänestä on tullut raivo koira aivan\nkuin meidän hallikoirastamme, kun sillä kalan ruoto juuttui kurkkuun.\nValkoiset miehet tulevat joskus hulluiksi koiriksi, kun saavat kauan\nkestää nälkää ja janoa.\n\n-- Meidän Suuri Henkemme kieltää tekemästä sellaisille onnettomille\nmitään pahaa, Rod jatkoi. Me sijoitamme heidät suuriin taloihin,\nsuurempiin kuin kaikki kauppa-aseman rakennukset yhteensä, ja\nruokimme ja vaatetamme heitä ja huolehdimme heistä niin kauan kuin he\nelävät. Pelkäätkö, Muki, raivoa koiraa tai raivohullua ihmistä?\n\n-- Raivo koira pure pahasti -- paras teke loppu hänestä oitis!\n\n-- Mutta emmehän me tapa niitä ennen kuin on pakko, intti\nnopeaälyinen Vabi, joka oli heti oivaltanut mihin Rod tähtäsi.\nPelastimmehan silloinkin koiran ottamalla ruodon pois sen kurkusta!\nMeidän täytyy yrittää pelastaa tämäkin raivo koira, koska hän on\nsamanlainen valkoinen mies kuin Rod. Hän luulee kaikkia ihmisiä\nvihamiehikseen aivan samoin kuin raivo koira pitää kaikkia muita\nkoiria vihollisenaan. Sen vuoksi meidän on pidettävä varamme, ettei\nhän pääse ampumaan meitä, mutta pahaa emme saa hänelle tehdä!\n\n-- On parasta, ettei hän saa tietää meidän olevan rotkossa, sanoi Rod\najatellen Mukokin mielenrauhan palauttamista. Hän ilmeisesti menee\ntätä tietä aukiolle, joten meidän on syytä viedä tavaramme vähän\nsyrjemmälle.\n\nKun pojat nostivat kanoottia, sattuivat heidän kätensä koskettamaan\ntoisiaan. Vabi hämmästyi tuntiessaan toverinsa sormien olevan\njääkylmät.\n\n-- Olemme nyt saaneet Mukokin pään kääntymään, hän kuiskasi. Hän ei\nenää halua ampua. Mutta...\n\n-- Meidän voi olla pakko tehdä se, Rod jatkoi. Mutta jääköön tämä\nvain meidän kahden asiaksi. Meidän on käytettävä kylmää järkeä, ja\njollei tule kysymys elämästä ja kuolemasta...\n\n-- Huh! -- Vabia puistatti.\n\n-- Ellei tuo onneton huomaa meitä tänä iltana, pääsemme huomenaamulla\npian pois hänen tieltään, Rod jatkoi. Emme siis saa ampua emmekä\npuhua. Olemme hiljaa kuin hiiret!\n\nPian heidän tavaransa olivat piilossa kallioiden lomassa. Vabi\nistuutui Mukokin viereen ja supattaen hänen korvaansa yritti selittää\nasiaa. Sitten hän kääntyi Rodin puoleen.\n\n-- Mukoki ymmärtää nyt. Hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt\nraivohullua ihmistä eikä ole kuullut edes puhuttavan sellaisesta,\nniin että hänen on vähän vaikea käsittää asiaa. Mutta nyt hän tietää,\nmiten hänen tulee menetellä.\n\n-- Hss...\n\n-- Mikä se oli?\n\n-- Luulin kuulleeni ääntä! -- Rodin kuiskaus ei ollut henkäisyä\nkuuluvampi. -- Etkö sinä kuullut?\n\n-- En äänen ääntä!\n\nPojat kuuntelivat. Rotkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jonka\nkeskestä kuului vain virtaavan veden vieno solina -- omalaatuinen,\nsykähdyttävä äänettömyys, missä pojat kuulivat sydämensä kiihkeät\nlyönnit.\n\nRoderickista nämä minuutit tuntuivat tunneilta. Hänen korvansa olivat\njännityksen terästämät, hänen silmänsä yrittivät nähdä pimeyden läpi,\nkunnes niitä alkoi kivistää. Joka hetki hän odotti kuulevansa tuon\nhirveän huudon läheltään, ja valmistautui kohtaamaan sen aiheuttajaa.\nMutta hetket kuluivat eikä mielipuolen askelia kuulunut. Oliko mies\nmennyt toisaalle? Oliko hän sukeltautunut jonnekin syvemmälle näiden\nvuorten väliseen mustaan, salaperäiseen maailmaan?\n\n-- Taisin erehtyä, hän kuiskasi hiljaa Vabille. Otammeko huovat?\n\n-- On kai parasta tehdä olonsa niin mukavaksi kuin osaa, Vabi tuumi.\nIstu tässä ja kuuntele, minä menen purkamaan tavaroita.\n\nHän meni kuulumattomin askelin Mukokin luo, joka nojautui\nliikahtamatta kallioon, ja Rod kuuli heidän päästelevän kantamusten\nsidenuoria. Pian Vabi palasi huovat käsivarrellaan; pojat\nkääriytyivät niihin ja istuivat kylki kyljessä, mutta unesta ei ollut\npuhettakaan.\n\nToverinsa huomaamatta Rod viritti revolverinsa hanan ja sijoitti\naseen siten, että saattoi saada sen nopeasti käsiinsä. Hän tiesi\nolevansa heistä ainoa, joka käsitti vaaran koko kaameudessaan.\n\nMukoki oli ilman muuta hyväksynyt poikien hänelle antamat selitykset\nja vakuuttelut; hän ei ryhtynyt järkeilemään sellaista, mikä meni\nhänen erämiehen tietoutensa ulkopuolelle.\n\nVabi, joka hänkin oli puolittain luonnonihminen, tunsi vain\nulkonaisen, ruumiillisen vaaran uhkaa. Mutta Rodin laita oli toisin.\nMikäpä voikaan sivistyneen maailman kasvatissa herättää suurempaa,\nkiduttavampaa pelkoa kuin tietoisuus mielipuolen hiipivästä,\nväijyvästä läsnäolosta?\n\nTämä kauhea jännitys piinasi Rodin hermoja. Mitä merkitsi tämä\nkäsittämätön hiljaisuus? Oliko mielipuoli saanut jo heistä vihiä?\nOliko hän juuri tällä hetkellä hiipimässä heidän kimppuunsa yön\npimeyden suojaamana? Rodin ajatukset askartelivat niin kuumeisesti\nkaikenlaisissa kauhukuvissa, että hän oli miltei hypätä pystyyn kun\nVabi tyrkkäsi häntä kevyesti käsivarteen.\n\n-- Katsopa tunne -- tuonne rotkon toiselle puolen, kuiskasi toveri.\nNäetkö kajastuksen vuoren seinällä?\n\n-- Kuutamo! Rod vastasi.\n\n-- Niin. Olen tässä katsellut sitä ja nähnyt, miten valo siirtyy\nalemmaksi. Pian näemme kuun nousevan tuolta harjun takaa.\nNeljännestunnin kuluttua.\n\nRod aikoi kääntyä katsomaan taakseen, mutta painui samassa\ntakaisin kyyryyn hiljaa huudahtaen. Sillä nyt kajahti kolmannen\nkerran mielipuolen huuto, mutta tällä kertaa heidän takaansa ja\nyläpuoleltaan -- jostakin kaukaa kuutamoiselta aukiolta rotkon suun\ntakaa.\n\n-- Hän on mennyt tästä ohi! voihkaisi Vabi. Hän on mennyt ohitsemme\n-- emmekä me ole nähneet emmekä kuulleet mitään! -- Hän ponnahti\nseisomaan ja korotti kiihdyksissään ääntään, niin että sadat kaiut\nkertasivat hänen hämmästyksensä. -- Hän on mennyt tästä ohi, emmekä\nme tiedä siitä mitään!\n\nMukokin ääni kuului pimeydestä.\n\n-- Ei mikä mies kulke kuin aave! Ei mikä mies -- ei mikä mies...\n\n-- Hiljaa! Rod varoitti. Nyt meidän on lähdettävä! Mielipuoli on nyt\nmeistä puolisen mailin päässä aukiolla, ja meidän on päästävä pois\ntäältä ennen kuin hän palaa. Mieluummin lasken koskia kuin panen\nhenkeni alttiiksi hänen kultaluodeilleen!\n\n-- Niin minäkin! Vabi huudahti.\n\nHe panivat kiireesti toimeksi. Mukoki hoippui edellä taakkoineen ja\npojat perässä kanoottia ja toista tavaramyttyä kantaen.\n\nKymmenen minuutin perästä vene jo keinui purossa; Mukoki asetti\nkantamuksensa kanoottiin ja hyppäsi itse veteen. Kuu tuli juuri\nnäkyviin rotkon eteläharjan takaa, ja sen kelmeässä valossa pojat\nnäkivät, että purossa kävi kova virta ja että vesi ulottui Mukokin\npolviin asti.\n\n-- Ei kovasti syvä, Mukoki sanoi. Saattaa tulee kallio...\n\n-- Seurasin talvella tämän puron juoksua kuutisen mailia ja tiedän,\nettä sen pohja on sileä kuin lauta, keskeytti Rod. Ei ainakaan sillä\nmatkalla ole pelkoa kareista.\n\nKuu valaisi nyt koko rotkon, ja he saattoivat nyt nähdä vaikeuksitta\nsadan askelen päähän. Joka minuutilla virran voima tuntui kasvavan,\nja airollaan koetellen Mukoki totesi puron syvenevän. Hetken kuluttua\nairo ei enää ottanut pohjaan.\n\nRodin silmät etsivät herkeämättä tuttuja paikkoja. Hän oli\ntuntevinaan varmasti sen paikan, missä oli ampunut hopeaketun, ja\nmainitsi siitä Vabille. Virta kiihtyi kiihtymistään, rantakalliot\nsuhahtivat ohi nopeasti kuin ajatus, ja paikoitellen virrasta erosi\npieniä sivuhaaroja, jotka milloin yhtyivät takaisin emoonsa tai\nhäipyivät tietymättömiin. Rod huudahti puoliääneen, kun kanootti\nkiiti jylhän kiviraunion ohi.\n\n-- Kas, tuolla nukuin silloin kun näin unta luurankomiehistä! Tästä\nlähtien en enää tunne puroa. Nyt meidän on oltava varovaisia!\n\nVabi heilautti airoaan, ja kanootti vältti töin tuskin mustan paaden\nterävän reunan.\n\n-- Nyt ei enää näe eteensä hiventäkään, ja kohinasta päätellen tuolla\non kallioita vaikka millä mitalla! hän huusi toisille. Melo keskelle\nvirtaa jos voit, Muki -- melo hyvä mies keskelle virtaa!\n\nKuului katkeavan puun terävä naksahdus, ja Mukokilta pääsi\nsäikähtynyt murahdus. Hänen melansa oli poikki. Salaman nopeasti Rod\ntajusi tilanteen vaarallisuuden ja ojensi oman melansa Mukokille;\nmutta tuo lyhyt hetki näytti jo tuoneen tuhon matkalaisille. Kanootti\nkäännähti poikkipäin virrassa, ja samassa hetkessä kuului Vabin\nterävä varoitushuuto:\n\n-- Ei tässä kallioita ole, vaan pyörre! Pian toiseen rantaan, Muki --\nohjaa heti toiselle rannalle!\n\nVabin mela sukelsi syvälle raivoavaan pyörteeseen, ja Mukoki yritti\nperänpitäjänä tehdä parhaansa -- mutta liian myöhään! Sadan jalan\npäässä virta ahtautui kahden mahtavan kallion väliin, ja sillä kohden\nRodin silmä tavoitti maidonvalkeat kuohupäät.\n\nMutta hän ei ennättänyt nähdä niistä kuin vilahduksen. Huimaavalla\nvauhdilla kevyt alus kiiti kallioiden väliin, ja veden pärskyessä\nkanootissa istuvien kasvoille kokasta kuului jälleen Vabin\nvaroitushuuto -- oli tarrauduttava kiinni kanootin pohjakaariin.\n\nSamassa hetkessä huumaava pauhu lukitsi Rodin korvat, ja kaikki hänen\naistinsa tuntuivat yhdellä kertaa lakkaavan toimimasta; hän näki\nvalkoisen kuohuvan vaahdon keskeltä vain oman kouristuneen kätensä.\nSitten kanootti ampaisi kuin jousen jänteeltä lennähtänyt nuoli\npyörivään liikkeeseen -- ja silloin vasta Rod kykeni jälleen näkemään.\n\nNyt he siis olivat kurimuksessa! Monet kerrat Vabi oli kertonut\nhänelle näistä vuorivirtojen petollisista ansoista, joissa useimmiten\nvarma kuolema odotti niiden armoille joutunutta.\n\nTässä virta ei enää hypellyt vihaisina kuohupäinä; aluksi Rodista\nnäytti siltä kuin he olisivat aivan turvallisesti ajelehtineet\nveden mustalla laiskasti liikkuvalla pinnalla, josta ei noussut\nminkäänlaista kuohua eikä pärskettä. Mutta vajaan veneenmitan päässä\nhän näki pyörteen valkean keskuksen, ja sieltä hänen korvansa\ntavoitti heikon viheltävän suhinan joka jähmetti hänen verensä --\njossakin siellä pyörteen silmän sydämessä vaani itse vetehinen\nsiepatakseen heidät kuoleman syleilyyn! Tuona häviävänä hetkenä hän\nmuisti Mukokin kertoneen eräästä intiaanista, joka oli hukkunut\ntällaiseen kevättulvan salakavalaan pyörteeseen ja jonka pahoin\nruhjoutunut ruumis oli pyörinyt kurimuksessa runsaan viikon, ennen\nkuin oli paiskautunut rantaan. Nyt vasta hän sai puhekykynsä takaisin.\n\n-- Hyppäämmekö veteen? hän huusi.\n\n-- Pidä kiinni kanootista!\n\nVabi näin huusi, mutta kohosi itse huutaessaan puolittain pystyyn\naivan kuin olisi aikonut hypätä virtaan. Seuraavassa hetkessä kevyt\nkanootti lennähti pyörteen laidalta toiselle, ja kun se näytti\nomalla painollaan liukuvan kohti tuhoaan, kuului uudelleen Vabin\nvaroitushuuto.\n\n-- Pidä kiinni kanootista!\n\nMutta tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kohosi seisomaan ja\nviskautui kuin näätä pyörteen mustaan syvyyteen. Kauhusta huudahtaen\nRod kohosi polvilleen ja olisi varmasti syöksynyt Vabin perään, ellei\nMukokin tuima ääni olisi komentanut.\n\n-- Pitää kiinni kanootista!\n\nSitten tuli voimakas sysäys. Kanootin keula heilahti niin nopeasti\npyörteen keskusta kohti ja perä rantaan päin, että Rod kadotti\ntasapainonsa ja paiskautui pitkäkseen veneen pohjalle. Kun hän\njälleen katsoi ympärilleen, hän näki Mukokin seisomassa kanootissa\nkuten Vabi äsken; sitten vanha eränkävijä heittäytyi virtaan\nvaroittaen vielä kerran Rodia.\n\n-- Pitää kiinni kanootista!\n\nJa Rod piti. Hän tajusi hämärästi, että nuo varoitukset oli\ntarkoitettu hänelle -- vain hänelle; hän arvasi, etteivät hänen\ntoverinsa olleet pelkuruuttaan hypänneet veneestä.\n\nVasta sitten kun kanootti liukui rantaan ja hän hoippui siitä maan\nturvalliselle kamaralle, hän täysin ymmärsi mitä oli tapahtunut.\nPitäen kiinni kanootin kiinnitysköydestä Vabi oli suorittanut\nkuolemanhyppynsä tavoitellen yhtä ainoata pelastuksen mahdollisuutta.\nTuona jännittävänä hetkenä, kun kanootti oli kääntynyt kohti pyörteen\nsilmää, hän oli tehnyt parin metrin hypyn rantaan päin ja tavoittanut\npohjan! Jos vettä olisi ollut jalankin verran enemmän, olisivat\nkaikki kolme olleet tuhon omat!\n\nVabi seisoi rannalla huohottaen, vaatteet vettä valuen, ja kuun\nkirkkaassa valossa hänen kasvonsa hohtivat yhtä valkoisina kuin\npyörteen vaahtokehä.\n\n-- Tämä oli melkein kuin käynti kuoleman portilla! hän puuskutti.\nMuki, näin täpärällä emme ole vielä koskaan olleet! Sinun\npelastumisesi kultaluodista ei ole mitään tämän rinnalla!\n\nMukoki veti venettä hiekkaiselle rannalle, ja vieläkin huumautuneena\näkillisestä pelastumisestaan Rod meni häntä auttamaan.\n\nNyt vasta he tajusivat minkälaiseen tilanteeseen he olivat joutuneet.\nYö oli tarjonnut heille niin runsain mitoin jännitystä, ettei enempää\njuuri voinut toivoa. Mielipuolen käsistä he olivat töin tuskin\npelastuneet kurimuksen kuiluun, ja siellä odottavasta kuolemasta\ntähän ahtaaseen kalliovankilaan, josta heillä ei näyttänyt olevan\npoispääsyn toivoa -- ei ainakaan ennen kevättulvien laantumista.\nÄkkijyrkät vuorenseinät ympäröivät heitä joka puolelta. Ainoa avoin\ntie oli tuo hiiden kirnu!\n\nJopa Mukokikin ympärilleen silmäillessään tajusi tilanteeseen\nsisältyvän karmean huumorin ja hihitti hiljaa itsekseen.\n\nVabi seisoi hajalla säärin, kädet painettuina likomärkiin taskuihin\nja katseli kuun valaisemia jylhiä kallioseiniä. Sitten hän käännähti\nja virnisti toisille; hän katseli kurimusta ja viimein kapeata\ntaivaan kaistaletta, joka näkyi heidän yläpuolellaan. Tilanne tuntui\naluksi hullunkuriselta, mutta kun Vabi jälleen katsahti Rodiin, oli\nhymy hävinnyt hänen kasvoiltaan.\n\n-- Olisipa tuolla mielipuolella hauskaa, jos hän löytäisi meidät\ntäältä! hän kuiskasi.\n\nMukoki käveli verkalleen ympäri tutkien paikkaa. Kuilu, jonka\npohjalla he olivat, oli enintään viisitoista metriä leveä; kuohuva\npyörre valtasi siitä suurimman osan, eikä seinämissä ollut rakoa\nedes sen vertaa, että orava olisi päässyt kiipeämään ylös. Heidän\nvankeutensa oli niin täydellinen kuin ajatella voi.\n\nMukoki palasi toisten luo ja istahti murahdellen itsekseen.\n\n-- Eiköhän ole parasta, että syömme vatsamme täyteen ja käymme\nnukkumaan, Rod ehdotti, sillä hän tunsi itsensä nälkäiseksi.\nEi meidän ainakaan tänä yönä tarvitse pelätä petoja eikä muita\nvihollisia!\n\nTämä heillä tosiaankin oli lohdutuksenaan. He söivät kylmää\nkarhunpaistia ja varustautuivat levolle. Yö oli tavattoman lämmin,\nja Mukoki ja Vabi saattoivat levittää märät vaatteensa kuivumaan ja\nkääriytyä pehmeisiin huopiin.\n\nRod ei avannut silmiään, ennen kuin Vabi herätti hänet aamulla.\nMukoki ja Vabi olivat jo täysissä pukeissa, ja mennessään veden\npartaalle peseytymään Rod ihmeekseen huomasi, että kaikki tavarat oli\nladottu veneeseen, aivan kuin olisi tarkoitus lähteä matkaan heti\naamiaisen jälkeen. Palatessaan toisten luo hän näki aterian katetun\nlitteälle paadelle keskelle heidän vankilansa hiekkalattiaa ja\ntoveriensa istuvan huolettoman näköisinä.\n\n-- Näyttää siltä kuin aikoisitte lähteä piankin, hän sanoi ja\nnyökkäsi kanoottiin päin.\n\n-- Niin olemme aikoneet, vastasi Vabi. Me uimme kurimuksen poikki!\n\nHän nauroi nähdessään Rodin epäuskoisen ilmeen.\n\n-- Tarkemmin sanoen aiomme meloa sen ympäri, hän lisäsi. Muki ja minä\nolemme solmineet yhteen joka ikisen nuoranpätkän ja tavarasiteen\nmitä meillä on, jopa pyssynremmitkin, ja meillä on nyt lähes\nkahdeksantoista metrin pituinen köysi. Syötyä näytämme sinulle, mitä\nsillä aiomme tehdä.\n\nNyt aamulla ei kylmä karhunpaisti maistunutkaan toveruksille\nenää yhtä hyvin kuin illallisella, sillä matkan jatkaminen paloi\njokaisen mielessä. Vabi vei sitten toverinsa vankilan itäisen seinän\nmuodostaman ison kallion äärimmäiselle reunalle, kahlasi polviaan\nmyöten veteen ja osoitti Rodille muuatta maankielekettä, joka työntyi\nvirtaan noin kuudenkymmenen jalan päässä kallion toisella puolen.\n\n-- Jos jotenkin voisimme keinotella itsemme tuolle kielekkeelle,\nhän selitti, pääsisimme kurimuksen laskusta selville vesille.\nTässä kallion kohdalla on tosin syvää, mutta alavirta ei tuottane\npaljonkaan vastusta. Arvelisin, että selviämme siitä. Ainakaan ei\nyritys ole varsin vaarallinen.\n\nKanootti hinattiin kallion reunalle ja laskettiin veteen, Mukoki\nasettui vanhalle paikalleen perään, ja Vabi sijoitti Rodin etupäähän.\n\n-- Sinä melot koko ajan vasemmalta puolelta ja niin voimakkaasti kuin\nsuinkin jaksat, hän neuvoi. Minä jään tähän ja pidän kiinni köyden\ntoisesta päästä, niin että jos joutuisitte pyörteeseen, minä voisin\nkiskoa teidät takaisin rantaan. Ymmärrätkö?\n\n-- Kyllä -- mutta entä sinä itse? Miten...\n\n-- Minä uin! Vabi vastasi mahtaillen. Mokoma pieni lähteen silmä!\n\nMukoki nauraa hihitti, eikä Rod jatkanut enää kyselemistään, vaan\nkäytteli airoaan saamansa ohjeen mukaan, kunnes kanootti todella oli\npäässyt kallion reunan takana olevalle maakielekkeelle. Katsoessaan\ntaakseen hän näki Vabin kietoneen köyden vyötäisilleen ja seisovan\nnyt uumiaan myöten vedessä.\n\nSaatuaan Mukokilta merkin Vabi heittäytyi pelottomasti uimaan, ja\ntoiset vetivät häntä köyden toisesta päästä kuin mitäkin syöttiin\nkäynyttä kalaa. Vaatteet olivat veneessä, ja kun hän oli saanut ne\nylleen, olivatkin toverukset jälleen valmiit jatkamaan matkaa. Jonkin\nmatkaa he kulkivat maitse kantaen kanoottia ja tavaroita, kunnes\ntulivat rotkovirran pääuomaan, johon tuohivene uudelleen laskettiin.\n\n-- Jos meillä on koko matkan tällaisia seikkailuja, emme ikipäivänä\npääse päämääräämme, arveli Vabi, kun he lähtivät viilettämään pitkin\nrauhallista virtaa. Mielipuoli metsäläinen, kurimuksen kuilu ja\nkalliovankila -- kaikki yhden ainoan yön seutuvilla -- tuo on jo\nmelkein enemmän kuin jaksaa sietää.\n\n-- Eiköhän olekin perää vanhassa sananlaskussa, että kun sataa, sataa\nroimasti, Rod huomautti. Ehkäpä kuitenkin saamme tästä lähtien kulkea\nrauhassa.\n\n-- Kukaties! kuului perästä Mukokin murahdus.\n\nAinakin sen päivän pitivät Rodin valoisat toiveet paikkansa. Puoleen\npäivään asti kanootti liukui virtaa alas liukkaasti kuin rasvassa ja\nilman pahempia kommelluksia.\n\nVirta leveni ja syveni saadessaan lisävettä vuorenharjanteiden\npuroista, mutta ani harvoin oli putouksia venettä uhkaamassa eikä\najopuita nimeksikään. Kun kullanetsijät laskivat maihin valmistamaan\npäivällistään, tiesivät he ainakin kaksi asiaa: he olivat päässeet\nriittävän kauaksi mielipuolen metsäläisen alueelta, ja ensimmäinen\nkoski alkoi olla jo jokseenkin lähellä. Tällä kertaa he käyttivät\nrunsaasti aikaa päivällisensä valmistamiseen ja nauttimiseen.\n\nKun taas lähdettiin jatkamaan matkaa, Mukoki asettui kokkaan, ja\nhänen tarkat silmänsä tähystelivät edessä olevia kallion järkäleitä\nja vuorenseiniä. Parin tunnin kuluttua hän päästi riemuhuudon ja\nkohotti kätensä merkiksi toisille.\n\nKaikki kolme kuuntelivat korvat tarkkoina. Virran yksitoikkoisen\nkohinan halki kuului heikkona putoavan veden pauhu.\n\nUnohtaen selän taakse jääneen mielipuolen -- unohtaen kaiken muun\npaitsi sen tosiasian, että heillä nyt vihdoinkin olivat edessään\nkultalöydölle vievät kosket, Vabi kajautti riemunhuudon, johon sadat\nkaiut vastasivat, ja Rod yhtyi siihen keuhkojensa koko voimalla.\nMukoki virnisteli, hihitti ja murahteli tuttuun tapaansa, ja muutaman\nminuutin perästä hän viittasi Vabille, että tämä laskisi veneen\nrantaan.\n\n-- Tässä tulee kova urakka, hän selitti. Virta paljon kova tässä --\nkukaties pitää kantaa vene.\n\nLyhyt parinsadan askelen mittainen maamatka vei heidät kosken\nniskalle. Putous oli -- kuten Mukoki oli talvellisella erämatkallaan\nhavainnut -- jokseenkin vähäinen, enintään kolmen metrin korkuinen.\nMutta nyt siitä vyöryi pauhaava kumiseva vesimassa. He pääsivät\nkuitenkin varsin helposti kiertämään putouksen.\n\nVaikka matkaa oli aamusta lähtien tehty runsaat nelisenkymmentä\nmailia, oli se ollut melko vaivatonta, ja päivä oli ollut\ntoveruksille mitä viehättävin. Kanootin liukuessa vuolaassa virrassa\nheidän ei ollut tarvinnut paljon rasittaa itseään, ja jylhät\nvaihtelevat maisemat tuottivat heille loppumatonta huvia.\n\nMyöhään iltapäivällä reitin suunta muuttui koillisesta suoraan\npohjoiseen, ja mutkakohdassa oli ihanteellinen leiripaikka. Ranta\nlevisi siinä laajana, hienon valkean hiekan peittämänä aukiona,\nja vesirajassa oli kasoittain kuivaa ajopuuta, josta kokonainen\nrykmentti olisi saanut nuotiotarvikkeensa.\n\n-- Onpa tässä merkillinen paikka, sanoi Vabi vetäessään kanoottia\nmaalle. Tämähän näyttää aivan...\n\n-- Järvi, Mukoki murahti. Ennen tässä ole järvi!\n\n-- Virta on kääntyessään huuhdellut tälle puolen niin paljon hiekkaa,\nettä pohja on kohonnut ja lopulta jäänyt kuiville, lisäsi Rod\nkatsellen kadonneen järven paikkaa.\n\nVabi oli kierrellyt lähistöllä. Äkkiä hän pysähtyi ja viittoi\nkiihkeästi tovereilleen. Hänen hämmästynyt ilmeensä sai toiset\njuoksemaan hänen luokseen.\n\nVabi seisoi sanattomana ja osoitti hiekkaan.\n\nAivan selvästi oli maassa ihmisjalan kuva -- ei saappaan eikä\nmokkasiinin, vaan paljaan jalan, yhtä todellisen kuin käsi, jolla\nVabi sitä osoitti.\n\nJa tuosta yhdestä jäljestä hämmästyneen kolmikon katseet siirtyivät\nsatoihin samanlaisiin, kunnes heistä alkoi tuntua siltä kuin\nkymmenkunta paljasjalkaista villiä olisi tanssinut hietikolla vain\nvähän ennen heidän tuloaan.\n\nJa sitten Rod, jonka katse vaistomaisesti kääntyi rannalla oleviin\najopuuröykkiöihin, näki jotakin muuta -- jotakin, joka sai hänet\nviittamaan sinnepäin yhtä sanattomana, yhtä kalpeana ja yhtä\nsäikähtyneenä kuin Vabi äsken!\n\n\n\n\n13.\n\nKOLMAS KOSKI\n\n\nToverien katseet siirtyivät Rodin osoittamaan suuntaan. Ja samassa\nRod kuuli takanaan Vabin revolverin hiljaa naksahtavan ja Mukokin\nvarmistimen tuiman helähdyksen.\n\nAjopuuröykkiön takaa nousi ohut savukierre!\n\n-- Keitä tahansa he ovatkin, he ovat varmasti nähneet tai kuulleet\nmeidän tulomme! sanoi Vabi heidän seisottuaan tovin sanattomina.\n\n-- Elleivät sitten ole poistuneet leiristään ennen meidän tuloamme,\nRod huomautti kuiskaten.\n\n-- Pitää silmät auki! Mukoki varoitti, kun he hiljaa hiipivät savua\nkohti. Juupeli tietä, mitä siellä ole.\n\nMukoki ennätti ensimmäisenä puukasan päälle, ja sieltä avautuva\nnäky sai hänet ponnekkaasti murahtelemaan. Savu kohosi hiiltyneestä\nhakopuusta, joka oli puolittain tuhkan ja hiekan peitossa. Jo ensi\nsilmäyksellä heille selvisi mistä oli kysymys. Tuli oli pantu\ntalteen. Nuotion rakentajat olivat poistuneet, mutta aikoivat\nilmeisesti palata takaisin. Paljaiden jalkojen jälkiä näkyi\nkaikkialla nuotion ympärillä, ja sen vieressä oli kasa puhtaaksi\nkaluttuja luita.\n\nMukoki otti niitä yhden toisensa perään käteensä ja tarkasteli\nniitä läheltä. Kun Vabi ja Rod vielä seisoivat kuin kivettyneinä\nympärilleen katsellen ja mahdollista hyökkäystä peläten, oli vanha\neränkävijä jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja hän kutsui tovereitaan\nuudelleen katsomaan jalanjälkiä.\n\n-- Sama jälki! hän huudahti. Sama mies teke kaikki jälki!\n\n-- Mahdotonta! Vabi huudahti. Niitähän on täällä tuhansittain!\n\nMukoki murahti ja polvistui hiekalle.\n\n-- Oikea jalka. Isovarvas -- siinä murto. Murto joka jälki. Katso!\n\nHarmitellen oman huomiokykynsä kehnoutta Vabi heti näki Mukokin\nolevan oikeassa. Oikean jalan isovarvas oli vääntynyt runsaan puolen\ntuumaa ulospäin, ja jokaisessa hiekassa näkyvässä jäljessä oli merkki\ntuosta epämuodostumasta.\n\nMutta Mukokilla oli pojille vielä suurempikin yllätys. Ojentaen\nheille kourallisen maasta ottamiaan luita hän sanoi:\n\n-- Mies ei keitä ruoka -- syö raaka!\n\n-- Hyvät ihmiset! päivitteli Rod.\n\nVabi tajusi nopeasti, mitä tämän salaisuuden takana piili, ja\nvähitellen alkoi Rodkin käsittää tämän oudon näkymän koko merkityksen.\n\n-- Tuon mielipuolen nuotiohan tämä on!\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Ja hän oli täällä vielä eilispäivänä!\n\n-- Luultavasti toissa päivänä, sanoi Vabi. Sitten hän kysyi Mukokilta:\n\n-- Mitä hän sitten teki tulella, ellei paistanut tai keittänyt\nruokaansa?\n\nMukoki kohautti hartioitaan eikä vastannut.\n\n-- Hm, missään tapauksessa näitä luita ei ole keitetty, Vabi totesi.\nNiissä on vielä kiinni raakaa lihaa. Ehkäpä mies vain vähän kärvensi\nlihan pintaa.\n\nMukoki nyökkäsi hyväksyvästi Vabin olettamukselle ja ryhtyi tutkimaan\ntulisijaa. Hiiltyneen pölkyn päässä oli kaksi kiveä, toinen litteä,\ntoinen pieni ja pyöreä, ja se, mitä Mukoki nyt näki, sai tuon\nkokeneen eränkävijänkin kiihdyksiinsä.\n\n-- Hullu mies -- tekee luoti tässä! hän huudahti näyttäen kiviä\ntovereilleen. Katsoo kulta!\n\nPojat kiiruhtivat hänen luokseen.\n\n-- Katsoo -- kulta! Mukoki toisteli kiihtyneenä.\n\nLitteän kiven keskellä kimalteli keltaista jauhetta. Pyöreätä\nkiveä vasarana, litteätä alasimena käyttäen mielipuoli oli takonut\nkultanokareista itselleen luoteja!\n\nNyt ei ollut enää epäilyksen sijaa -- he olivat mielipuolen miehen\nleirissä. Saman päivän aamuna he olivat jättäneet tuon poloisen\ntaakseen ainakin viidenkymmenen mailin päähän. Mutta miten kaukana\nhän nyt mahtoi olla? Tuhka- ja hiekkakerroksen alla kytevä tuli\ntodisti hänen aikovan palata -- kenties piankin! Oliko hän sitten\nliikkeellä yötä päivää?\n\n-- Hän liikkuu nopeasti kuin villieläin, sanoi Vabi Rodille. Hän\nsaattaa palata jo yöksi!\n\nMukoki kuuli hänen sanansa ja ravisti päätään.\n\n-- Rotkon läpi kulkee lumikenkämies kaksi päivä, hän sanoi muistellen\nomaa viimetalvista retkeään ensimmäiselle vesiputoukselle. Ei kuka\nihminen kulke vuorten yli kolme päivä!\n\n-- Jos Mukoki on rauhallinen, olen minäkin, Rod sanoi. Voimme asettua\ntuonne kauemmaksi ajopuuröykkiöiden taakse.\n\nVabilla ei ollut mitään ehdotusta vastaan, ja leiripaikka valittiin\nRodin osoittamasta kohdasta. Omituista kyllä Mukoki näytti\nkadottaneen kaiken pelkonsa rotkon mielipuolta kohtaan sen jälkeen\nkun oli löytänyt tämän jalanjäljet, puhtaaksi kalutut luut ja\nalkeellisen luotipajan. Hän oli lopultakin vakuuttunut siitä, että\nhe olivat tekemisissä tavallisen ihmisolennon kanssa, joka nälästä\nja pelosta oli tullut \"hulluksi koiraksi\", ja hänen uteliaisuutensa\nvoitti taikauskon.\n\nYön rauhallisesti nukuttuaan he lähtivät aamunkoitteessa jatkamaan\nmatkaa virtaa alas. Mutta heti kun sen juoksu kääntyi pohjoiseen,\nmuuttuivat maisematkin. Ensimmäisen tunnin aikana jylhät pystysuorat\nvuorenseinämät madaltuivat vihannoiviksi harjuiksi, ja toisinaan\nheidän matkansa kävi halki tasankojen, joita runsaan mailin\nlaajuudelta levisi virran kummallakin puolen.\n\nRiistaakin alkoi näkyä virran rantamilla, ja monet kerrat he näkivät\nhirviä ja karibuja. Aikaisemmin tällaiset mainiot riistamaat olisivat\nsaaneet Vabin ja Rodin veren kuohumaan, mutta nyt eivät pyssyt juuri\ntulleet heidän ajatuksiinsa. Heillä oli tarkoituksena päästä vielä\nennen illan tuloa toiselle koskelle, ja pettyneinä he näkivät vuolaan\nvirtansa vähitellen muuttuvan verkkaiseksi kymiksi.\n\nTuohikartan mukaan piti koskelle olla mielipuolen leiriltä matkaa\nviisikuudetta mailia. Hämärän laskeutuessa he olivat kuitenkin vielä\nneljänkymmenen mailin päässä tavoitteestaan.\n\nRod oli siinä määrin jännittynyt, ettei saanut paljonkaan nukutuksi.\nAjatukset pyörivät kulta-aarteen ympärillä. Seuraavana päivänä he\nolisivat jo matkalla kolmannelle koskelle. Ja siellä olisi kultaa --\nkultaa! Hänen mieleensä ei hetkeksikään tullut epäilys, että puoli\nvuosisataa kenties olisi hävittänyt löytöpaikan merkit näkymättömiin.\n\nValvomisestaan huolimatta hän oli aamulla ensimmäisenä ylhäällä\nja ensimmäisenä asettumaan kanoottiin. Joka hetki hänen korvansa\nkuulostelivat putoavan veden etäistä kohinaa. Mutta tunti toisensa\njälkeen kului, eikä mitään kuulunut. He olivat olleet matkalla jo\nkuusi tuntia ja tehneet taivalta viisikolmatta mailia viidentoista\nsijasta. Missä ihmeessä tuo toinen koski olikaan?\n\nOlipa Vabinkin silmissä jo hätääntynyt ilme, kun he päivällisen\nsyötyään jälleen astuivat veneeseen.\n\nYhä uudelleen ja uudelleen Rod tutki karttaa ja mittaili tikulla\nsen välimatkoja. Ei, toinen putous ei voinut enää olla kaukana. Ja\nkuitenkin tunti toisensa perästä kului, maili mailin jälkeen katkesi,\nkunnes he totesivat kulkeneensa jo kolmekymmentä mailia sen paikan\nohi, jossa kosken olisi kartan mukaan pitänyt sijaita.\n\nHämärän tullessa he laskivat maihin lepäämään. Viimeisen tunnin\naikana Mukoki ei ollut sanonut sanaakaan. Ulkomaailman hämärä\nlaskeutui heidän mieleensäkin; vaikka mitään ei puhuttu, jokainen\nkuitenkin arvasi toisten ajatukset.\n\nSaattoiko sittenkin olla mahdollista, että he eivät olleetkaan\nosanneet ratkaista kartan arvoitusta?\n\nMitä enemmän Rod asiaa ajatteli, sitä suuremmaksi tuli hänen\npelkonsa. Nuo miehet, jotka olivat otelleet vanhassa metsämökissä\nja saaneet surmansa, olivat olleet matkalla sivistyneeseen\nmaailmaan. Heillä oli ollut mukanaan kultaa, jolla he olivat\naikoneet ostaa itselleen ruokavaroja. Olivatko he uskaltaneet pitää\nhallussaan karttaa, joka selvitti niin tarkasti heidän reittinsä\nja löytöpaikkansa kuin tuo tuohikartta teki. Eikö tuon kartan\nymmärtämiseen tarvittukin jotakin salaista \"avainta\", joka oli vain\nheidän itsensä tiedossa.\n\nMukoki oli ottanut pyssynsä ja hävinnyt leiristä. Pojat nauttivat\nkarhunpaistinsa ja joivat kuuman kahvinsa, ja istuivat sen jälkeen\nnuotion ääressä aprikoiden tätä koskikysymystä.\n\nMukoki oli ollut poissa jo tuntikauden, kun he äkkiä kuulivat\nkaukaa virran alajuoksulta laukauksen, jota nopeasti seurasi kaksi\nperäkkäistä laukausta. Muutaman sekunnin jälkeen he kuulivat vielä\nkaksi laukausta.\n\n-- Se on merkki! Rod huusi. Mukoki haluaa meidät luokseen.\n\nVabi hypähti pystyyn ja ampui makasiininsa kaikki viisi panosta.\n\n-- Kuuntele!\n\nTuskin Vabin laukausten kaiku oli häipynyt, kun Mukoki jälleen ampui.\n\nPojat juoksivat kanootille, jonka lastia ei vielä ollut purettu.\n\n-- Hän on parin mailin päässä alavirralla, sanoi Vabi, kun kanootti\noli saatu vesille. Mitä ihmeen asiaa hänellä mahtaa olla?\n\n-- Minä taidan arvata, Rod vastasi ja hänen äänensä värisi\nkiihtymyksestä. Hän on löytänyt toisen kosken!\n\nTuo ajatus antoi uutta voimaa heidän kivistäviin käsivarsiinsa, ja\nnuolena kevyt kanootti lensi virtaa alas.\n\nViidentoista minuutin kuluttua heidän korvansa tavoittivat uuden\nmerkkilaukauksen. Tällä kertaa se tuli vain neljännesmailin päästä,\nja Vabi vastasi siihen kovalla huudolla. Mukokin ääni kuului\nvastaavan, mutta ennen kuin pojat saivat hänet näkyviinsä, heidän\nkorviinsa kantautui aivan uusi ääni -- vesiputouksen kumea jyminä!\nYhä uudelleen ja uudelleen kajahtelivat poikien riemuhuudot, ja\nkosken kohinan halki he kuulivat Mukokin huutavan heitä laskemaan\nnopeasti rantaan.\n\n-- Tämä ole iso koski! Mukoki tervehti heitä tyytyväisesti hymyillen.\nPitää kova meteli -- julmasti; paljon vesi!\n\n-- Hyvä! huudahti Rod varmasti kymmenennen kerran.\n\n-- Hei vain! huusi Vabi.\n\nJa Mukoki hihitti ja virnisteli ja hieroskeli käsiään ilmaisten siten\noman tyynen ilonsa.\n\nKun ensimmäinen innostuksen puuska oli asettunut, Vabi virkkoi\nvahingoniloisena:\n\n-- Oli tuo John Ball melko kehno kartantekijä! Vai mitä arvelet, Rod?\n\n-- Tai pikemminkin hän oli liian viisas, Rod vastasi. Minua\nkiinnostaisi tietää, oliko hänellä jokin erityinen syy väärentää\nmittakaavaansa viidelläkymmenellä maililla!\n\nVabi katsahti häneen ihmetellen.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Sitä, että kolmas koskemme on todennäköisesti aivan lähellä\ntätä toista! Ja jos niin on, oli John Ballilla jokin pätevä syy\nväärennykseensä. Jos tulemme viimeiselle koskelle jo huomenna,\ntodistaa se mielestäni siitä, että hän piirsi tahallaan karttansa\nväärin harhauttaakseen jotakin toista henkilöä -- kenties noita kahta\ntoveriaan, jotka olivat juuri lähdössä rintamaille.\n\n-- Muki, miten paljon me nyt olemme kulkeneet? kysyi Vabi.\n\n-- Kolme kertaa niin pitkään kuin ensi koski, toinen vastasi nopeasti.\n\n-- Siis sata viisikymmentä mailia -- ja niihin on kulunut kolme\nvuorokautta ja yksi yö. Mutta kartan mukaan kolmannelle koskelle\npitäisi olla vielä satakunta mailia.\n\n-- Eikä sitä kuitenkaan ole enempää kuin viisikolmatta mailia, Rod\nväitti. On parasta laittaa nuotio ja mennä nukkumaan. Huomenna meillä\non yllin kyllin työtä -- kulta on löydettävä!\n\nNeljännen päivän matka aloitettiin jo ennen päivän valkenemista.\nVarhainen aamiainen syötiin nuotion loisteessa, ja aamun sarastaessa\ntoverukset olivat jo olleet tunnin verran matkalla. Vain sadan\naskelen päässä he näkivät nuoren hirven, mutta laukauksia ei nyt\ntuhlattu, sillä lihan varastoiminen olisi vienyt heiltä kalliin\ntunnin. Heidän mielessään kangasti lopullinen, varma voitto, ja se\noli saavutettava mahdollisimman pian.\n\nParin tunnin matkan jälkeen maisema alkoi taas yllättäen muuttua.\nIdässä ja lännessä kohosi mahtavia vuorijonoja; maili maililta virta\nkapeni ja sen vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes se jälleen juoksi\nmustien, hiljaisten kallioseinien välissä, jotka kohosivat uhkaavina\nmatkalaisten yläpuolella. Niiden laelta tuhannen jalan korkeudesta\npunapetäjät loivat synkkiä varjojaan joelle.\n\nRotko ei ollut samanlainen kuin alkumatkalla. Se oli paljon\nsyvempi, jylhempi, synkempi. Sen pohjalla vallitsi miltei ikuinen\nyö. Sen autius oli aivan äänetön; ei yksikään lintu lennellyt eikä\nviserrellyt sen rinteillä; kuiskaten lausutut sanat kajahtivat\nhätkähdyttävän selkeinä. Kerran Rod puhui ääneen, ja hänen sanansa\nkajahtelivat seinämien luolista valtavana huutona.\n\nHe lopettivat melomisen Mukokin pitäessä perää. Vene liukui nopeasti\nja äänettömästi mustalla virralla.\n\nRodin kasvot loistivat hämärässä aavemaisen kalpeina. Mukoki ja Vabi\nolivat kuin kuparinvärisiä varjokuvia. Jokin salaperäinen voima\ntuntui pitävän heitä kaikkia lumoissaan; se mykisti heidän kielensä,\npakotti heidän katseensa tuijottamaan liikkumatta eteenpäin, täytti\nheidän mielensä selittämättömillä aavistuksilla, jotka saivat heidän\nsydämensä lyömään kiihkeämmin ja veren sykkimään suonissa niin että\nihoa miltei kirveli.\n\nViimein matkojen päästä alkoi kuulua hiljaisena ja pehmeänä etäinen\nkohina. Se oli hentoa kuin lähestyvän tuulen ensimmäiset lempeät\npyyhkäisyt, kuin honganlatvan nyyhkyttävä kuiskina tyynenä kesäiltana.\n\nMutta puiden latvoissa tuulen ääni kohoaa ja sitten häipyy jälleen\nkuin vanhan haurasäänisen soittimen helähdys; tämä alavirralta\nkuuluva kohina oli sen sijaan yhtäjaksoista. Se ei paisunut\nkovemmaksi, joskus se miltei häipyi olemattomiin, niin että kuuloaan\näärimmilleen teroittaen sen juuri ja juuri erotti; hetken perästä se\njälleen kuului yhtä selkeänä kuin aikaisemminkin.\n\nViimein Vabigun kääntyi keulasta tovereihinsa päin, ja toiset\nlukivat hänen katseestaan iloa ja suunnatonta jännitystä. Rodkin\nalkoi ymmärtää. Tuo huokaava, hiljainen kohina ei ollut tuulen\naikaansaamaa, vaan heidän edessään olevan kolmannen kosken ääni!\n\nPerää pitävä Mukoki katkaisi jännittyneen hiljaisuuden.\n\n-- Koski tule!\n\nVabin vastaus ei ollut kuiskausta kuuluvampi. Nyt ei koskea\ntervehdittykään ilohuudoilla. Jylhät vuorimuurit tuntuivat vaativan\nkulkijoilta ehdotonta hiljaisuutta, ja kun putouksen kohina alkoi\nvoimistua, he miltei pidättivät henkeään. Muutaman sadan metrin\npäässä heistä oli aarre, sitä vartioivien mustien kallioiden välissä\nhe tunsivat niiden miesten läsnäolon, jotka puoli vuosisataa sitten\nolivat kuolleet saaliinsa uhreina. Jossakin täällä John Ball oli\nmurhattu, ja Rod aavisteli, että he tuolla kauempana siintävällä\nrantapenkerellä tapaisivat merkkejä niistä miehistä, joiden luut he\nolivat löytäneet vanhasta erämajasta.\n\nMukoki ei sanonut sanaakaan ohjatessaan kanootin rantaan. Yhtä\näänettöminä toiset tarttuivat kivääreihinsä, ja Vabin johtamina he\nlähtivät kulkemaan virran suuntaan.\n\nVesi syöksyi huimaavalla vauhdilla kallioisessa uomassaan, ja\ntoverukset arvasivat pian olevansa kosken partaalla. Vielä satakunta\naskelta otettuaan he näkivät veden kohoavan ilmaan valkeana sumuna.\nVabi lähti juoksemaan hyppien mokkasiineissaan kiveltä kivelle yhtä\nvarovaisesti ja äänettömästi kuin saalista lähestyvä metsästäjä, ja\ntoiset seurasivat hänen kintereillään.\n\nHe seisahtuivat korkean kiviröykkiön reunalle, missä alas syöksyvä\nvesi viskautui vihaisena vihmana heidän silmilleen. Henkeään\npidättäen he katsoivat syvyyteen.\n\nKovin iso koski ei ollut. Vabi laski sen korkeudeksi nelisenkymmentä\njalkaa. Mutta ahtaassa rotkossa se näytti jättiläismäiseltä.\nVuorenseinämät kohosivat mustina ja pystysuorina, siellä täällä\nkasvoi rannalla nuoria setrejä ja mäntyjä. Edempänä rotko näytti\nlaajenevan, ja virran vesi, joka tässä sileiden pohjakallioiden\npieksämänä kuohui valkeina vaahtopäinä, näytti siellä tyventyvän.\n\nTuolla alhaalla, maan salatuissa uumenissa oli aarre, jota he olivat\ntulleet perimään -- ellei kartta valehdellut!\n\nOliko se kenties tuolla kallioiden välissä, missä vesi kiehui ja\nvaahtosi? Vai piilikö se jossakin tuolla pimeässä rotkossa, minne\nvain vainajat tunsivat tien? Saisivatko he sitä koskaan haltuunsa?\n\nPala tuntui kohoavan Rodin kurkkuun, ja hän katsoi Vabiin.\n\nVabi oli ojentanut oikean käsivartensa. Hänen silmänsä hehkuivat,\nhänen voimakas vartalonsa oli jännittynyt kaareksi.\n\n-- Tuolla on maja! hän huusi. Tuolla on se maja, jonka John Ball,\nHenri Langlois ja Peter Plante aikoinaan rakensivat! Katsokaa tuonne\nsetrien väliin -- tuonne missä on vuorenseinän musta varjo! Voi, voi,\nMuki, Rod, ettekö te nyt näe sitä? Ettekö te näe?\n\n\n\n\n14.\n\nVANHA LAATIKKO\n\n\nVähitellen Rodin katse erotti pimeyden keskeltä tumman hahmon. Ensin\nse näytti hänestä varjolta, sitten kalliolta, mutta vihdoin karvas\npala hänen kurkustaan suli riemunhuudoksi, kun hän totesi, että Vabi\noli todellakin nähnyt kartassa mainitun majan. Sillä mikäpä muukaan\nse saattoi olla? Mikäpä muu kuin noiden miesten erämaja, joiden\nluurangot he olivat löytäneet.\n\nRodin ilo vaikutti Vabin innostukseen kuin kipinä ruutitynnyriin,\nloppumatkalla vallinnut hiljaisuus vaihtui nyt hilpeäksi hälinäksi.\n\nVirnistellen ja hihittäen Mukoki oli jo toisia odottamatta\nkiiruhtanut kallion harjalle katselemaan löytyisikö jotakin solaa,\nmistä pääsisi putouksen alapuolelle. Hän osoitti tovereilleen\nhongankelon valkeata latvaa, joka ulottui jyrkänteen reunan tasolle.\n\n-- Kukaties tuossa pääsee alas, hän arveli ja kohautti hartioitaan\ntarkoittaen, että yritys saattoi olla vaarallinen.\n\nRod vilkaisi alas. Kelon latva oli käden ulottuvilla, ja koko puu\noli aivan oksaton ja haaraton, mutta Rodin kiihtynyt mieli ei\nnähnyt siinä mitään merkillistä. Heilautettuaan kiväärinsä hihnasta\nselkäänsä hän ojensi käsivartensa, sai kiinni kelon hoikasta\nlatvasta, ja ennen kuin toiset ennättivät sanoa mitään hän liukui jo\nrunkoa myöten rotkon pohjaan.\n\nVabi seurasi heti hänen perässään, ja Mukokia odottelematta pojat\nlähtivät juoksemaan majaa kohti. Puolitiessä Vabi kuitenkin pysähtyi.\n\n-- Tämä ei ole oikein Mukia kohtaan. Meidän täytyy odottaa häntä.\n\nHe katsahtivat taakseen. Mukoki ei tullutkaan heidän perässään. He\nnäkivät hänen olevan polvillaan kelon juurella, aivan kuin olisi\netsinyt jotakin sen juurakosta. Sitten hän kohosi hitaasti pystyyn ja\nsiveli käsillään kelon kylkeä niin korkealta kuin ulottui.\n\nHavaitessaan poikien katselevan hänen puuhiaan hän lähti kiireesti\ntulemaan heidän luokseen, mutta hänen ilmeestään Vabi päätteli\nMukokin keksineen jotakin poikkeuksellista.\n\n-- Mitä löysit, Muki? hän kysyi.\n\n-- Ei paljon mitä. Hassu puu ole, kuului murahteleva vastaus.\n\n-- Sileä kuin laivan masto, lisäsi Rod, joka ei sen enempää\nkiinnittänyt huomiota Mukokin sanoihin. -- Kuunnelkaa!\n\nHän pysähtyi niin äkkiä, että perässä tuleva Vabi tyrkkäsi häntä\nselkään.\n\n-- Kuulitko mitään?\n\n-- En.\n\nHetken aikaa kaikki kolme seisoivat aivan toisissaan kiinni\nkuunnellen tarkasti. Mukoki oli poikien takana, joten nämä eivät\nnähneet, että hänen aseensa oli valmis milloin tahansa lennähtämään\nampuma-asentoon ja että hänen mustissa silmissään oli ilme, joka ei\nkertonut yksinomaan uteliaisuudesta.\n\nMajaan oli enää vain parikymmentä askelta. Se näytti niin vanhalta,\nettä Rod ihmetteli miten se oli selviytynyt viime talven tuimista\nlumimyrskyistä. Männyntaimia kasvoi sen laholla katolla, ja\nseinähirret olivat luhistumaisillaan. Minkäänlaista ikkunaa ei ollut,\nja oven eteen oli kasvanut jalan vahvuinen puu, joka miltei tukki sen\nkapean aukon, josta mökin muinaiset asukkaat olivat käyneet ulos ja\nsisään.\n\nMuutaman askelen päässä majalta Mukokin käsi laskeutui hiljaa Vabin\nolkapäälle. Rod huomasi sen ja pysähtyi. Vanhan eränkävijän kasvoille\noli tullut merkillisen epäuskoinen ja ällistynyt ilme, aivan kuin hän\nolisi epäillyt omia silmiään. Sanattomana hän osoitti ovella kasvavaa\npuuta ja seinähirsien punertavaa, lahoa pintaa.\n\n-- Punapetäjä, hän vihdoin sanoi. Mökki ole kovasti vanha, sata\nvuotta!\n\nHänen äänessään soinnahti taikauskoista pelkoa. Rod tajusi mitä\nMukokin mielessä liikkui ja tarrautui kiinni Vabin käsivarteen.\n\nHän muisti toisenkin erämajan -- sen, mistä he olivat löytäneet\nluurangot. He olivat korjanneet sen ja laittaneet siitä itselleen\ntalviasunnon, ja sen mökin iän he olivat arvelleet vähintään\nviideksikymmeneksi vuodeksi. Mutta tämän majan korjausta ei voinut\najatellakaan. Rodista tuntui kuin olisi kulunut vuosisatoja eikä\nvuosikymmeniä siitä, jolloin nuo hirret oli kaadettu ja salvettu\nseiniksi.\n\nYhä pitäen kiinni Vabin käsivarresta hän kurkisti sisään ovesta.\nEnsin ei hämärässä näkynyt mitään. Vasta kun heidän silmänsä olivat\ntottuneet pimeyteen, alkoivat seinät erottua, ja he totesivat majan\nolevan autio. Siellä ei ollut mitään vanhaa kamaa kuten toisessa\nmökissä oli ollut, ei minkäänlaista eletyn elämän merkkiä. Vanha maja\noli aivan tyhjä.\n\nPojat tutkivat majaa. Mukoki oli vain kurkistanut sisään ja sitten\nkadonnut. Yksin jäätyään hän nykäisi alas kiväärinsä varmistimen ja\nalkoi nopeasti kuin äkkiylläkköä peläten kiertää mökkiä silmät koko\najan tarkastellen maata.\n\nKun Rod ja Vabi jälleen tulivat ulos, Mukoki oli putouksen kohdalla\nja kierteli rantakallioiden välissä kyyryssä kuin saaliinsa jäljillä\noleva petoeläin. Vabi vetäisi Rodin takaisin majaan.\n\n-- Katsohan!\n\nMukoki ojentautui äkkiä suoraksi ja etsiskeli silmillään poikia,\nmutta nämä olivat piilossa mökissä. Sinen hän riensi äskeisen\nkelopuun luo. Hän kurotti taas kätensä ylös ja siveli kämmenillään\npuun sileätä pintaa.\n\n-- Minäpä menen katsomaan tuota puuta! Vabi kuiskasi. Siinä täytyy\nolla jotakin erikoista, kun se ei anna Mukokille rauhaa. Tuletko\nmukaan?\n\nHän juoksi ranta-aukean poikki, mutta Rod jäi paikalleen. Hän ei\nkäsittänyt tovereitaan. Viikkoja ja kuukausia oli haaveiltu tästä\nkolmannesta koskesta. Suuri aarre oli koko ajan väikkynyt heidän\najatuksissaan, ja kun he nyt viimeinkin olivat päässeet perille ja\nkulta mahdollisesti oli aivan heidän jalkainsa juuressa, Vabi ja Muki\nolivat paljon kiinnostuneempia vanhasta kelosta kuin aarteesta!\n\nItse hän oli miltei pakahtumaisillaan etsimisen innosta. Jo pelkkä\nvanhan erämajan lahontuoksuinen ilma sai hänen verensä vinhasti\nkiertämään. Varmasti tämä aarteen muinaisten löytäjäin asuinpaikka\ntiesi kertoa enemmän sen kätköpaikasta kuin tuo hongankelo!\nSalaisuuden avainta oli totisesti etsittävä näiden neljän seinän\nsisäpuolelta!\n\nHän silmäisi ovelta taakseen majan hämärään ja sitten jälleen\naukeaman yli tovereihinsa. Molemmat olivat polvillaan kelon juurella.\nIlmeisesti he olivat löytäneet ilveksen tai suden jäljet, Rod\najatteli.\n\nMaassa hänen edessään oli kuiva ja pihkainen näre. Äkillisen\npäähänpiston johdattamana hän katkaisi siitä oksan ja sytytti sen\nitselleen soihduksi. Pitäen sitä ylhäällä päänsä päällä hän palasi\ntupaan ja alkoi täydellä todella tutkia sen sisustaa.\n\nTutkimuksen ensimmäinen tulos tuotti hänelle pettymyksen. Siellä ei\nollut muuta nähtävää kuin alastomat lahot seinät. Sitten hän näki\nperimmäisessä nurkassa jotakin, joka oli seinähirsiä tummempi. Siinä\noli pieni, jalan mittainen peltihylly ja sen päällä pieni, ajan\nruostuttama peltilaatikko.\n\nVapisevin sormin Rod tarttui siihen. Se tuntui kevyeltä -- kenties\nse oli tyhjä. Tai mahdollisesti siellä olisi John Ballin viimeisen\ntupakkakäärön jätteet.\n\nHän tarkasteli soihtunsa valossa laatikkoa. Se oli pahoin kolhiutunut\nja aivan mustaksi ruostunut; se olisi helposti musertunut hänen\nkäsissään. Mutta kun se kerran oli säilynyt, miksi ei muuta sitten\nollut? Missä olivat paistinpannut ja kattilat, vadit, veitset, kupit\nja muut talous- ja tarve-esineet, joita John Ball ja hänen toverinsa\nolivat täällä mökissä käyttäneet?\n\nHän palasi ovelle. Mukoki ja Vabi puuhailivat jatkuvasti kelon\njuurella. Ei edes mökistä paistava soihdun loimu ollut kiinnittänyt\nheidän huomiotaan.\n\nRod sammutti soihtunsa ja avasi laatikon kannen. Jotakin putosi hänen\njalkoihinsa. Kumartuessaan katsomaan hän huomasi, että lippaasta\noli pudonnut pieni paperikäärö, yhtä mustunut kuin laatikkokin.\nVarovaisesti hän avasi paperin kämmenellään. Sen kulmat murtuivat ja\nhajosivat jauhoksi hänen käsissään, mutta sisempi osa pysyi koossa ja\nnäytti säilyttäneen valkeutensa.\n\nMukoki ja Vabi kuulivat toverinsa huudahtavan ja näkivät hänen\nlähtevän nopeasti juoksemaan heitä kohti.\n\n-- Kultaa! hän huusi. Viimeinkin kultaa! Eläköön! Saapuessaan toisten\nluo hän oli miltei kyyneliin asti liikuttunut levittäessään paperia\ntoveriensa nähtäväksi.\n\n-- Minä löysin tämän majasta -- peltilippaasta! Katsokaa! Se on John\nBallin käsialaa -- samaa kuin tuohikartassa!\n\nVabi otti varovaisesti paperin. Hänenkin hengityksensä kiihtyi, kun\nhän näki mitä siinä oli -- muutama vielä aivan selvästi kirjoitettu\nrivi. Yläreunaan oli kirjoitettu:\n\n    \"Tilitys John Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten\n    kuukausiosuuksista kesäkuun 13. p:nä 1859.\"\n\nAlle oli kirjoitettu seuraavaa:\n\n    'Plante huuhtonut: kultarakeita 3 kg 450 g; kultahiekkaa 500 g.\n    Langlois: kultarakeita 4 kg 750 g; kultahiekkaa ei yhtään. Ball:\n    kultarakeita 2 kg 650 g; kultahiekkaa 950 g.\n\n    Yhteensä 12 kg 300 g.\n\n    Planten osuus: 3 kg 100 g.\n\n    Langlois'n osuus: 3 kg 100 g.\n\n    Ballin osuus: 6 kg 100 g.\n\n    Jako suoritettu.'\n\nVabi luki ääneen mitä paperiin oli kirjoitettu. Luettuaan hän katsoi\npitkään Rodiin. Mukoki oli yhä kyykkysillään kelon juurella katsoen\nsilmät pyöreinä toisiin kuin olisi epäillyt kuulemaansa.\n\n-- Nyt ei ole enää epäilystä, Vabi virkkoi. Me olemme perillä!\n\n-- Kulta on jossakin täällä -- aivan lähellä...\n\nRodin ääni värisi niin, että lause katkesi kesken. Aivan kuin olisi\njo nähnyt kullan silmiensä edessä hän katseli uneksien pauhaavaa\nvesiputousta ja rotkon rosoisia seinämiä; lopulta hän ojensi\nkätensä kohti virtaa, joka kevättulvien paisuttamana vyöryi vuorten\nonkaloista ja paiskautui raivokkaana putouksen kynnykseltä alempaan\nrotkoon.\n\n-- Tuolla se on!\n\n-- Joessako?\n\n-- Niin. Mistäpä muualta he olisivat täällä löytäneet puhtaita\nkultarakeita? Eivät ainakaan kalliosta. Ja kultahiekkaa tavataan\nainoastaan jokien pohjasorassa. Siellä on aarteemme -- siitä ei ole\nepäilystäkään!\n\nToverukset menivät virran partaalle.\n\n-- Puro leviää tästä suvannoksi, Vabi sanoi. Minun käsittääkseni se\nei ole keskeltä runsasta metriä syvempi. Mitä arvelet...\n\nHän keskeytti nähdessään Mukokin uudelleen palaavan kelon luo, ja\njatkoi sitten:\n\n-- Mitä arvelet, emmekö hae kanootista päivällisaineet ja\nhuuhteluastiat?\n\nVabin innostus laimeni kuitenkin nopeasti, eikä Rod voinut olla\nhämmästelemättä huomatessaan Vabin ja Mukokin jälleen ryhtyvän\ntutkimaan kelopuuta. Vähitellen hänenkin uteliaisuutensa heräsi. Hän\nmeni toisten luo ja alkoi tarkemmin katsella keloa.\n\nÄkkiä hän hätkähti. Runko ei ollut ainoastaan oksaton ja kaarnaton,\nvaan myös niin kiiltäväksi kulunut, että se loisti auringossa kuin\nvahattu! Hetkeksi häneltä unohtui kallisarvoinen paperinpala, joka\nhänellä jatkuvasti oli kädessään, unohtui vanha maja ja kulta-aarre.\nSilmät suurina hän tuijotti Mukokiin, ja tämä kohautti hartioitaan.\n\n-- Kovasti sileä!\n\n-- Vietävän sileä ja korea! vahvisti Vabi totisena.\n\n-- Mitä se merkitsee? Rod kysyi.\n\n-- Se merkitsee sitä, Vabi vastasi, että tätä vanhaa keloa on monet\nmonituiset vuodet käytetty ylemmän ja alemman rotkon välisenä\nyhdystienä! Karhu siitä ei ole kulkenut, sillä silloin siinä näkyisi\nkynnenjälkiä. Ilves taas olisi repinyt rungon aivan rosoiseksi. Mikä\neläin tahansa olisi jättänyt siihen merkkinsä, mutta mikään eläin ei\nolisi saanut siihen tällaista sileyttä ja kiiltoa!\n\n-- Mikä ihme sitten...\n\nRod jätti kysymyksensä kesken. Mukoki nosti hartiansa aivan leuan\ntasolle, ja Vabi vihelteli ja katseli Rodia.\n\n-- Ei pitäisi olla vaikea arvata!\n\n-- Tarkoitatko, että...\n\n-- Että tästä on kulkenut ihminen! Vain ihmisen käsivarret ja sääret\nhänen kavutessaan runkoa ylös ja alas sadat ja tuhannet kerrat ovat\nkuluttaneet pinnan näin sileäksi. No, kai jo arvaat, kenestä on\nkysymys?\n\nVastaus lensi välähdyksessä Rodin aivoihin. Nyt hän käsitti, miksi\nvanhalla kelolla oli ollut hänen tovereihinsa niin valtava vetovoima.\nHänen poskensa tuntuivat kuumilta, ja kylmät väreet menivät pitkin\nhänen selkäpiitään.\n\n-- Mielipuoli!\n\nVabi nyökkäsi. Mukoki murahteli ja hieroi käsiään.\n\n-- Täällä kulta luotiin! hän sanoi. Hullu koira pian sukkelasti\nmeidän jäljillä. Meillä kiire saada tavarat tänne -- sitten hakka puu\npoikki!\n\n-- Sinä et ole tuntiin puhunut näin pitkälti, Vabi huudahti, ja\nsanasi olivat tervettä järkeä. Meidän on kiireesti saatava tavarat\ntänne alas ja sitten kelo poikki! Kun mielipuoli palaa takaisin ja\nnäkee liukupuunsa menneen, niin arvaanpa, että hänellä riittää siitä\nihmettelemistä pariksi viikoksi, ja sillä aikaa me kyllä keksimme\njonkin keinon päästä hänestä eroon. Kas näin!\n\nHän lähti kapuamaan kuin orava puuta ylös, ja minuutin parin perästä\nhän jo seisoi yläkalliolla.\n\n-- Liukas kuin rasvattu! hän huusi toisille. Paljonko lyöt vetoa,\nettet pääse ylös, Rod?\n\nMutta Rod pääsi, vaikka kiipeäminen ottikin kovalle, ja tarttuessaan\nvihdoin Vabin auttavaan käteen hänen keuhkonsa puuskuttivat kuin\npalkeet. Mukoki selviytyi paremmin.\n\nHe kiiruhtivat kanootille ja toivat yhdellä kertaa kaikki tavaransa\nkalliolle. Ensin laskettiin tavarat köysien avulla alas ja sen\njälkeen liukuivat toverukset keloa myöten perässä. Mukoki kävi\nkirveineen puun kimppuun.\n\n-- Näin hyvä! hän huudahti, kun viimeinen isku kaatoi kelon rytisten\nkalliolle. Liika korkea paikka hullu koira hyppää!\n\n-- Mutta myös liian hyvä paikka lasketella luoteja meidän niskaamme,\nsanoi Vabi katsellen ylös. Leiri täytyy laittaa luodinkantaman\nulkopuolelle.\n\n-- Mutta vasta sitten kun ensin olemme ottaneet selvää, onko\nmeillä täällä onnea, Rod huomautti etsiskellen huuhteluastiaa\ntavarakääröstä. Nyt menemme ensimmäiseksi huuhtelemaan pohjahiekkaa!\n\nHän kiiruhti juoksujalkaa purolle Vabin tullessa perässä toista\nastiaa heilutellen. Mukoki katseli heidän jälkeensä ja naureskeli\nhiljaa itsekseen käydessään valmistamaan päivällistä. Pojat\nvalitsivat kokeiluaan varten erään kohdan, missä vesi oli tuonut\nrantaan kasan soraa ja hiekkaa.\n\nRod ei ollut koskaan huuhtonut kultaa, mutta kylläkin lukenut miten\nsen piti tapahtua. Kaikkien kullanetsijöiden tuntema riemullinen,\nsykähdyttävä väristys kävi hänen lävitseen, kun hän täytti\npaistinpannua muistuttavan astiansa hiekalla ja pohjaliejulla,\nheilutti sitä nopeasti edes takaisin niin että sen sisältö joutui\npyörivään liikkeeseen, kaatoi pois 'huuhteluvettä' ja otti lisää\npuhdasta vettä. Siten heilutellen, kaadellen ja täytellen hän jatkoi\nhuuhtelua aloittelijan koko uutteruudella ja innolla.\n\nAina kun hän otti joesta puhdasta vettä astiaansa, kävi sen sisältö\nyhä selkeämmäksi ja tiiviimmäksi; neljännestunnin kuluttua oli\nalkuperäisestä pohjamudasta jäänyt vain kourallinen jäljelle.\n\nHenkeään pidättäen hän tarkasteli innokkaasti, joko näkyisi kullan\nkeltaista välkettä astian pohjalla. Kerran häneltä jo pääsi iloinen\nhuudahdus, mutta kun hän soran seasta saikin puukkonsa kärjelle vain\nkatinkultaa, oli hän hyvin tyytyväinen, ettei Vabi ollut kuullut\nhänen huudahdustaan.\n\nVabi istui kyykkysillään rantahiekassa ja kallisti astiaansa siten,\nettä rotkon pohjaan paistava valju valo osui siihen. Päätään\nkääntämättä hän huusi Rodille.\n\n-- Oletko löytänyt mitään?\n\n-- En. Entä sinä?\n\n-- En. Tai olen jotakin -- mutta lieneekö se kultaa!\n\n-- Miltä se näyttää?\n\n-- Se kyllä välkkyy keltaiselta, mutta on kovaa kuin teräs.\n\n-- Katinkultaa! sanoi Rod.\n\nPojat eivät innoissaan ehtineet edes ympärilleen vilkaista. Rod\nkäänteli yhä puukkonsa kärjellä pohjasakkaa, siirsi syrjään\njokaisen piikiven rakeen ja haravoi soraa niin tunnollisesti, että\nkokeneella kullanhuuhtojalla olisi ollut nauramista hänen puuhaansa\nkatsellessaan. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Vabi taas puhui.\n\n-- Kuulehan, Rod. Minä löysin jotakin omituista! Ellei se olisi niin\nkovaa, panisin melkein pääni pantiksi siitä, että se on kultaa!\nHaluatko nähdä?\n\n-- Katinkultaa se vain on, Rod vastasi kiinnostumatta, mutta samassa\nhän näki omassa astiassaan samaa 'omituista' kultaa. Koko jokihan\nnäyttää olevan sitä täynnä! hän huudahti.\n\n-- En ole koskaan nähnyt katinkultaa kimpaleina, Vabi mutisi astiansa\nyli kumartuen.\n\n-- Kimpaleina? huudahti Rod ja kohosi samassa ylös kuin olisi saanut\nneulan piston pakaroihinsa. Miten iso se on?\n\n-- Herneen kokoinen -- ison herneen! Rod juoksi -- ei, lensi\ntoverinsa luo.\n\n-- Katinkulta ei koskaan esiinny kimpaleina. Missä...\n\nHän kumartui katsomaan Vabin astiaan. Sen pohjasakassa kiilteli\nepäilyttävän keltainen nokare, veden sileäksi ja pyöreäksi sorvaama.\nKun Rod otti sen hyppysiinsä, häneltä pääsi hämmästynyt vihellys,\njoka sai Vabin hätkähtämään.\n\n-- Vabi, me olemme hölmöjä! Rod huudahti yrittäen kaikin voimin estää\nääntään vapisemasta. Katinkultaa ei ikinä tapaa tällaisina pyöreinä\nrakeina. Eikä katinkulta ole raskasta. Mutta tämä kimpale on raskas\nja pyöreä!\n\nSetrimetsiköstä vanhan majan takaa kuului Mukokin kimeä vihellys,\njoka merkitsi päivällisen valmistumista.\n\n\n\n\n15.\n\nSUVANNON AARRE\n\n\nVabi istui kuin puulla päähän lyötynä.\n\n-- Ei se ole -- kultaa, hän viimein lausui harvakseen.\n\n-- Sitäpä se juuri onkin! Rod kivahti, ja hänen innostuksensa pääsi\ntäyteen vauhtiin. Se on tosin kovaa, mutta katsohan miten puukkosi\nkärki on viiltänyt siihen naarmun! Se painaa lähes kymmenen grammaa!\nOnkohan astiassasi lisää näitä?\n\nHän laskeutui polvilleen Vabin viereen, ja päät yhdessä toverukset\npenkoivat puukoillaan astian pohjaa, kun Mukoki saapui heidän\ntaakseen. Rod ojensi kultarakeen Mukokille.\n\n-- Tämäpä on jotakin, pojat! Olemme oikeassa paikassa. Nyt voimme\nvaikka huutaa eläköötä John Ballille ja hänen tuohikartalleen ja\nlähteä sitten syömään.\n\n-- Minä kyllä lähden päivälliselle, mutta jätän huutamisen\ntoistaiseksi, sanoi Vabi. Tai huudetaan vain hengessämme. Kuulkaapa,\nmiten ääni kuuluu täällä rotkossa. Eläköömme kuuluisi vähintään\nviiden mailin päähän!\n\nMukoki oli valinnut leiripaikan setrimetsikön laidasta ja kattanut\npäivällisen isolle litteälle paadelle, jonka ympärille toverukset\nistahtivat. Vabi laittoi keltaisen nokareensa pöydälle ruokahalun\nkiihokkeeksi, kuten hän sanoi; ja jos se kiire, millä kolmikko\nahmaisi ruokansa, oli nokareen ansiota, oli se samalla vankka\ntodistus sen arvosta.\n\nMukoki lähti syötyä poikien mukaan joen rannalle, ja huuhtomista\njatkettiin kuumeisen odotuksen merkeissä.\n\nVain sellaiset, jotka itse ovat tunteneet kultakuumeen petollisen\nlumon ja uuvuttaneet itsensä sitä etsiessään, tietävät mikä myrsky\nriehuu huuhtojan sisimmässä ja mikä tuli palaa hänen aivoissaan, kun\nhän upottaa astiansa virran pohjamutaan.\n\nRoderick Drew luuli uneksivansa. Joka puolella hänen ympärillään oli\nkultaa! Hän ei hetkeäkään epäillyt sitä. Siinähän aarre oli -- siinä\nhänen jalkojensa juuressa. Sitä on rantakallioissa, joista se tuli\nesiin vihaisesti pieksevän veden kuluttamana; sitä oli putouksen\nalla; rotkossa; kaikkialla hänen ympärillään. Yhden ainoan kuukauden\nkuluessa John Ball oli löytänyt sitä yli kaksitoista kiloa! Ja hän\noli löytänyt sen täältä!\n\nRod täytti taas ahneesti astiansa tuolla kallisarvoisella liejulla.\nHän kuuli veden loiskuvan Vabin ja Mukokin huuhtoessa. Mutta mitään\nmuuta hän ei heidän taholtaan kuullutkaan.\n\nToverukset eivät todellakaan aluksi vaihtaneet sanaakaan.\nOdotettiin vain, kuka ensimmäisenä huudahtaisi ilosta. Kului viisi\nminuuttia, kului kymmenen, viisitoista Rodin löytämättä muruakaan.\nTyhjentäessään astiaansa hän näki Vabin ottavan omaansa uutta liejua.\nHänelläkään ei siis ollut onnea.\n\nMukoki seisoi vedessä vyötäisiään myöten rantakallioiden välissä.\nKolme tuloksetonta astiallista huuhdottuaan Rod tunsi ankeaa\npettymystä. Jospa hän olikin valinnut kohdan, missä kultahiekkaa\nei ollutkaan! Hän vaihtoi paikkaa ja huomasi Vabin tekevän samoin.\nNeljäs ja viides astiallinen eivät nekään antaneet tulosta.\n\nMukoki oli kahlannut putouksen alla olevan suvannon poikki ja\npuuhaili nyt vastakkaisella rannalla. Kuudennen astiallisen\ntyhjennettyään Rod meni Vabin luokse. Innostuksen puna oli\nhävinnyt heidän kasvoiltaan. Puolen toista tunnin työ -- eikä\nkultahiukkastakaan saaliina!\n\n-- Me emme taidakaan olla oikeassa paikassa, Vabi sanoi.\n\n-- Mutta tässähän sitä pitäisi olla, Rod intti. Jos kerta löysimme\nyhden rakeen, täytyy meidän löytää useampiakin. Kulta on raskasta ja\nlaskeutuu tyynessä vedessä pohjaan. Ehkäpä sitä on tuolla alempana.\n\nMukoki tuli joen poikki heidän luokseen. Vastarannan kallioiden\nvälistä hän oli löytänyt neulannupin kokoisen kultarakeen, ja\ntämä uusi todistus kullan olemassaolosta antoi taas heille uutta\ninnostusta.\n\nMutta ryhdyttyään jälleen huuhtelemaan he eivät onnistuneet\nyhtään entistä paremmin. Illan varjot tulivat yhä tummemmiksi ja\ntummemmiksi. Harjun punapetäjien latvojen lomasta aurinko lähetti sen\nillan viimeisen pilkahduksensa. Mutta toverukset eivät malttaneet\nluopua puuhastaan, ennen kuin lopultakin oli niin pimeätä, ettei\nkatinkullankaan petollista välkettä erottanut astian pohjalta.\n\nLikomärkinä vyötäisiinsä asti, uupuneina ja kulta-unelmat rauenneina\nhe palasivat leiriin. Rodia ei ollut koskaan elämässään näin\nnolottanut. Saattoiko todella olla mahdollista, että täällä ei\nollutkaan kultaa, että nuo kolme miestä olivat tyhjentäneet koko\nvaraston?\n\nLeirinuotion valossa pojat lukivat uudelleen John Ballin ja hänen\ntoveriensa tilityksen. Tuo pieni kellastunut paperinpala oli side\nsiihen hämärään menneisyyteen, mistä he yrittivät ammentaa uutta\nintoa; se oli todistuskappale kaameasta murhenäytelmästä, jonka nämä\nmustat vuorenseinät kenties ikuisesti pitäisivät omana tietonaan.\n\n-- Yli kaksitoista kiloa, toisti Rod puolittain itsekseen. Ja yhden\nkuukauden aikana!\n\n-- Neljäsataa grammaa päivässä! Vabi huokaisi. Totta totisesti, Rod,\nme emme voi olla oikeassa paikassa!\n\n-- Minusta on kummallista, että John Ballin osuus oli kaksi kertaa\nhänen toveriensa osuutta suurempi. Olisikohan se siksi, että hän oli\nensimmäisenä löytänyt kullan?\n\n-- Luultavasti. Siinä olisi myös luonteva syy siihen, että hänet\nmurhattiin. Toiset huomasivat jäävänsä saaliin jaossa lapsipuolen\nasemaan.\n\n-- Tuhat kahdeksansataa viisikymmentäyhdeksän, Rod mutisi\npuoliääneen. Siis yhdeksänviidettä vuotta sitten, ennen\nsisällissotaa. Sanohan...\n\nHän ei jatkanutkaan, vaan katsoi hämmästyneenä Vabiin.\n\n-- Eikö mieleesi ole koskaan tullut ajatusta, että John Ballia\nmahdollisesti ei surmattukaan.\n\nVabi hätkähti.\n\n-- Olen joskus..., hän aloitti epäröiden.\n\n-- Mitä?\n\n-- Olen kyllä ottanut huomioon sen mahdollisuuden.\n\n-- Ja noiden toisten surmattua toisensa hän palasi tänne ja korjasi\nkullan talteen, Rod jatkoi.\n\n-- Ei, niin pitkälle en ole ajatellut, Vabi vastasi. Hän nousi\nodottamatta pystyyn ja meni Mukokin luokse.\n\nRod oli ymmällään. Hänen toverinsa äänessä, kasvojen ilmeessä ja\nsanoissa oli jotakin poikkeuksellista. Mitähän Vabi oikeastaan oli\ntarkoittanut?\n\nVabi palasi pian Rodin luokse, mutta John Ballista ei enää puhuttu.\n\nAamulla poikien lopetellessa syöntiään Mukoki alkoi sonnustautua\nmatkaan.\n\n-- Lähtee tuonne alarotko, hän selitti Rodille. Hake, mistä pääsee\naukealle. Kukaties löytä saalis ja ampu.\n\nSinä päivänä Rod ja Vabi työskentelivät entistäkin perusteellisemmin.\nHe aloittivat aivan putouksen partaalta, kumpikin omalla rannallaan,\nja etenivät siitä sitten verkalleen alavirtaan. Puolenpäivän aikaan\nhe olivat tutkineet parinsadan askelen matkan, mutta ainoana\ntuloksena koko vaivasta oli pienen pieni kultarae, joka löytyi Rodin\nastiasta.\n\nKun iltahämärä pakotti heidät lopettamaan työn, olivat he\ntutkineet molemmat rannat neljännesmailin pituudelta löytämättä\nmitään merkkiä John Ballin aarteesta. Tuloksen kehnoudesta\nhuolimatta he olivat paremmalla tuulella kuin edellisenä päivänä,\nsillä epäonnistumisellakin oli oma kannustava vaikutuksensa. He\nkäsittivät vihdoinkin, että heillä oli edessään ankara ja kenties\npitkäaikainenkin urakka ja etteivät he voineet toivoa aarteen\nilmaantuvan heidän eteensä yhtenä kimpaleena.\n\nMukoki palasi illan suussa tuoden rasvaiset palat ampumastaan\nkaribusta. Hän kertoi, että ensimmäinen ulospääsytie rotkosta oli\nsuunnilleen viiden mailin päässä leiristä.\n\nToveruksia kadutti nyt, että porraspuu oli tullut kaadetuksi, sillä\nhe olivat päättäneet lähteä seuraavana päivänä putouksen yläpuolelle,\nja näin ollen heidän oli nyt ensi töikseen käveltävä kymmenen mailia\n-- viisi alaspäin Mukokin löytämälle kohdalle ja siitä taas saman\nverran kosken niskalle. Kun he aamulla lähtivät matkaan, ottivat he\nmukaansa runsaasti evästä sekä erilaisia tarve-esineitä useamman\npäivän oleskelun varalta ja myös vankan köyden, minkä avulla he\npalatessaan voisivat laskeutua kalliolta leiripaikkaansa.\n\nMutta senkään päivän etsintä ei tuonut tuloksia. Paria kolmea pientä\nraetta lukuunottamatta ei ylävirran pohjahiekka tarjonnut heille\nmitään merkittävää. Illalla vallitsi tilapäisessä leirissä masentunut\nmieliala. Rodilla oli heidän epäonnistumiseensa vain yksi selitys.\nJostakin kosken lähettyviltä olivat John Ball ja hänen toverinsa\nlöytäneet rikkaan kultaesiintymän ja tyhjentäneet sen arvattavasti\nennen vanhassa metsämajassa tapahtunutta murhenäytelmää.\n\n-- Mutta entä se mielipuoli metsäläinen kultaluoteineen? kyseli\nVabi yrittäen saada lohdutusta toisesta ajatuksesta. Hänen molemmat\nluotinsa painoivat yli kaksikymmentä grammaa, ja panen vaikka pääni\npantiksi siitä, että niiden kulta on peräisin täältä. Hän ainakin\ntietää, missä kultaa on!\n\n-- Hän tule pian takaisin, Mukoki murahti. Pitää silmä se juupeli.\nHän tietä, missä julmasti paljon hieno kulta on!\n\n-- Mutta niinhän me teemmekin! Vabi huudahti, hypähti pystyyn ja\nläimäytti Rodia selkään, niin että tämä oli pudota virtaan paadelta,\nminkä laidalla hän istua kyykötti. Hei, Rod, reipastuhan! Kulta\non varmasti jossakin täällä, emmekä me hellitä, ennen kuin se on\nkäsissämme.\n\n-- Totta! Onhan meillä koko kevät ja kesä edessämme, ja ellemme löydä\nkultaa ennen lumen tuloa, tulemme ensi vuonna uudestaan.\n\n-- Ja silloin me otamme Minnetakin mukaamme! riemuitsi Vabi.\n\nMutta tällaisista toiveikkuuden puuskista huolimatta oli seuraava\nviikko vähällä masentaa heidän mielensä maan tasalle.\n\nMailikaupalla he tutkivat rotkovirran molempia rantoja, mutta koko\ntuon uutteran huuhtelun tuloksena heillä oli viikon lopussa kultaa\nparikymmentä grammaa.\n\nKenties heidän pettymyksensä olisi ollut pienempi, jos he eivät\nolisi löytäneet sitäkään kullan vähää, sillä silloin he -- kuten\nVabi sanoi -- olisivat voineet katsoa epäonnistumistaan silmiin\npystyssä päin. Silloin he olisivat voineet olla varmoja siitä, että\nolivat tulleet väärään paikkaan, ja lähteneet mielellään jatkamaan\nhuuhteluaan jossakin muualla. Mutta nyt nuo muutamat keltaiset rakeet\nviekoittelivat heitä jäämään aivan samalla tavoin kuin ne ovat\nviekoitelleet satoja ja tuhansia ihmisiä sivistyksen aamunkoitosta\nlähtien.\n\nPäivän toisensa perästä he uusivat yrityksensä, joka ilta he\ninnostivat toisiaan säilyttämään toivonsa ja tekivät uusia\nsuunnitelmia. Kevätaurinko alkoi lämmittää yhä enemmän, poppelien\nsilmut puhkesivat pienille lehdyköille ja kevättuulet toivat rotkoa\nympäröivien vuorten laelta viestejä saapuvasta kesästä -- palsami- ja\npunapetäjämänniköiden sekä tasankojen tuhansien kukkien tuoksuja.\n\nMutta vihdoin turhasta etsimisestä oli tehtävä loppu. Kolmena\npäivänä ei astioissa ollut näkynyt kullasta jälkeäkään. Syödessään\npäivällistä ison paaden ympärillä toverukset tekivät lopullisen\npäätöksensä. Aamulla he lähtisivät leiristä. He jättäisivät\nkanootin paikalleen tänne virran rannalle, koska puro oli nyt\ntuohikanootillekin liian matala, ja tekisivät jalkaisin matkaa uusia\nseikkailuja etsien. Heillähän oli vielä koko kesä edessään, ja\nvaikka he eivät olleetkaan löytäneet John Ballin ja hänen toveriensa\naarretta, saattoivat he löytää kultaa jostakin muualta. Ainakin he\nsaisivat yllin kyllin huvia ja jännitystä seikkaillessaan syvemmälle\ntutkimattomaan ja koskemattomaan korpeen.\n\nMukoki nousi ja jätti toverinsa pohtimaan suunnitelmiaan. Mutta hän\npalasi nopeasti takaisin ja osoitti pitkällä käsivarrellaan putouksen\ntakana olevalle harjulle.\n\n-- Kuule -- hän -- hullu mies!\n\nVanhan eränkävijän kurttuisilla kasvoilla kuvastui suunnaton\ninnostus, ja pitkän aikaa hän seisoi liikahtamatta käsivarsi yhä\nojennettuna, mustat silmät katsoen odottavina Vabiin ja Rodiin, jotka\nistuivat maassa kuin paasiksi kivettyneinä.\n\nJostakin hyvin kaukaa kantautui heikko valittava ääni, joka sai\ntoverukset saman nimettömän kauhun valtaan kuin aikaisemmin rotkon\nsuulla. Se oli mielipuolen metsäläisen huuto!\n\nTuon etäisen vaikerruksen kuullessaan Vabi kavahti jaloilleen. Hänen\nsilmänsä hehkuivat ja hänen pronssinväriset kasvonsa olivat kalpeat.\n\n-- Muki, minähän sanoin! hän huusi. Minähän sanoin sinulle! Vabin\nkoko ruumis värisi, hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja kun hän\nkatsahti Rodiin, tämä hämmästyi ystävänsä outoa ilmettä.\n\n-- Rod, John Ball tulee perimään kultaansa!\n\nSanat olivat päässeet itsestään hänen suustaan, ennen kuin hänen oli\nonnistunut hillitä itsensä ja pidättää ne. Seuraavassa hetkessä hän\njo katui huudahdustaan. Hän oli säilyttänyt omana salaisuutenaan\najatuksensa, että John Ball ja tuo hullu metsäläinen olivat yksi ja\nsama henkilö, kunnes lopulta oli ilmaissut sen Mukokille.\n\nVaikka tuo ajatus kasvoi hänen mielessään kuin rehevä sieni, hän\noli joka hetki tietoinen siitä, että siltä puuttuivat kaikki\njärjelliset perusteet, että se joka suhteessa oli täysin mahdoton.\nHänen rodulleen ominainen pidättyväisyys oli estänyt häntä puhumasta\nasiasta Rodille. Mutta nyt ajatus oli puhjennut sanoiksi. Tumma puna\nlevisi hänen kasvoilleen äskeisen kalpeuden sijasta.\n\n-- Olen ajatellut tätä jo pitkän aikaa, hän jatkoi. Aina siitä\nlähtien, kun löysimme hiekasta jalanjäljet! Tarvitaan vain yksi\ntodistus, kuuletko, yksi ainoa todistus siitä, ja...\n\n-- Kuuntele!\n\nRodin ääni oli kuiskaava ja hän kohotti varoittavasti kättään. Tällä\nkertaa mielipuolen huuto kuului selvemmin. Hän oli tulossa rotkoa\npitkin!\n\n-- John Ball! Rod toisti, aivan kuin olisi nyt vasta kuullut toisen\nsanat. John Ball!\n\nKuin tulvavirtana syöksyi hänen ylitseen se ainoa asia, joka hänestä\ntällä hetkellä tuntui todelta. John Ball! John Ball oli tulossa\nilmoittamaan heille kadonneen kullan olinpaikan, paljastamaan heille\nammoin sitten tapahtuneen murhenäytelmän! Kuin tulikipinän koskettama\nruutitynnyri hänen mielikuvituksensa syttyi Vabin sanoista.\n\nMukoki sai ensimmäisenä takaisin terveen järkensä.\n\n-- Piiloon! hän tiuskaisi. Piiloon panee nämä kaikki -- nämä kaikki\n-- kaikki! Hän osoitteli leiritarvikkeita.\n\nPojat tajusivat hänen tarkoituksensa.\n\n-- Hän ei saa nähdä tuolta putouksen niskalta merkkiäkään meidän\nläsnäolostamme! Vabikin huusi ja keräili syliinsä keittokapineita.\nKaikki piiloon setrimetsikköön!\n\nMukoki repi kiireesti havumajaa hajalle. Viitisen minuuttia\ntoverukset suorittivat raivokasta hävitystyötä. Jälleen he kuulivat\nmielipuolen vaikeroinnin, ja tuskin he olivat itsekin päässeet\npiiloon vanhan metsämökin pimentoon, kun huuto taas kuului, tällä\nkertaa vain pyssynkantaman päästä kosken yläpuolelta.\n\nNyt ei miehen huuto kaikunutkaan hurjana, vaan pitkänä valittavana\nuikutuksena, joka karkotti heidän sydämistään äskeisen kauhun ja\ntäytti heidät rajattomalla, omituisella säälillä. Mikä muutos\nmielipuolen sielussa olikaan tapahtunut?\n\nÄäni toistui miltei yhtä mittaa, joka kerran entistä lähempänä, ja\nsiinä oli merkillisen kysyvä sävy, miltei kuin epätoivon nyyhkytystä,\njoka iski kuin rautakynsin Rodin sydämeen ja täytti hänet miltei\nvastustamattomalla halulla vastata siihen, juosta vastaan ja kurottaa\nkätensä tervehtimään tuota omituista hurjaa olentoa, joka nopeasti\nlähestyi heitä rotkon pohjaa pitkin!\n\nRodin vielä tuijottaessa kosken niskan yläpuolelle näkyi jokin hahmo\nhypähtävän putouksen vieressä olevalle isolle paadelle; Rodin oli\npuristettava molemmat nyrkkinsä rintaa vasten pidättääkseen tunnetta,\njoka oli väkisin puhkeamassa sanoiksi. Sillä nyt hän tiesi -- yhtä\nvarmasti kuin Vabikin hänen vierellään -- että hänen silmänsä\nkatselivat John Ballia!\n\nTuokion mielipuoli kyykki sillä kohtaa, missä porraspuu oli ennen\nsijainnut, ja nähtyään sen hävinneeksi hän ojentautui jaloilleen, ja\nepätoivoinen valitus kaikui rotkon halki.\n\nHänen siinä liikahtamatta seistessään toverukset saattoivat nähdä,\nettä mielipuoli oli vanha mies, laiha ja näivettynyt, mutta suora\nkuin nuori puu ja että hänen kasvojaan ja rintaansa peitti takkuinen\ntukka ja parta. Hänellä oli kädessään pyssy -- sama millä hän oli\nampunut kultaluotinsa -- ja näinkin pitkältä välimatkalta toverukset\nnäkivät, että se oli pitkäpiippuinen, niiden aseiden kaltainen, jotka\nhe olivat löytäneet vanhasta metsämökistä.\n\nHenkeään pidättäen toverukset odottivat -- ainoakaan lihas ei heissä\nvärähtänyt.\n\nUudelleen vanhus kumartui katsomaan kallion jyrkän reunan yli, sitten\nhän ojensi molemmat käsivartensa ja vaikeroi nyyhkyttäen aivan kuin\nolisi pyytänyt jotakin alhaalla olevaa auttamaan häntä. Näky järkytti\nRodia. Hänen silmiään poltti ja kurkkuaan karvasteli.\n\nVabi ja Mukoki katselivat mykin ilmeettömin silmin. Heille tämä\nmerkitsi vain tavallista merkillisempää erämaakokemusta. Mutta\nRodille se oli valkoisen miehen avunpyyntö. Vanhuksen ojennetut\nkäsivarret tuntuivat ulottuvan häneen saakka, tuo epätoivon ja\norpouden täyttämä nyyhkyttävä ääni tuntui nöyrästi anovan häntä\nkiiruhtamaan apuun, ojentamaan omat käsivartensa vapauttaakseen tuon\nonnettoman sielun kirouksestaan.\n\nHiljaa huudahtaen Rod syöksähti ulos majasta. Hän kiinnitti katseensa\nkallion reunalla kyyhöttävään säikähtyneeseen olentoon ja eteni\nvarovaisesti käsivarret ystävälliseen tervehdykseen ojennettuina\nsamalla toistaen mielipuolen nimeä:\n\n-- John Ball, John Ball, John Ball!\n\nSamassa mielipuoli hypähti pystyyn ja kääntyi pakoon lähteäkseen.\n\n-- John Ball! John Ball -- John Ball...\n\nRod melkein nyyhkytti tuon nimen. Hän unohti kaiken muun, kaiken muun\npaitsi tuon kalliolla seisovan yksinäisen poloisen olennon, jonka\nnimeä hän varovasti toisteli, kunnes mielipuoli viimein kyyristyi\npolvilleen ja katseli Rodia vastaten tämän puhutteluun hiljaisella\nvaikeroinnilla.\n\n-- John Ball! John Ball! Oletteko John Ball!\n\nRod pysähtyi kymmenisen metrin päähän mielipuolesta, ja hengitys\nmiltei salpautui hänen rinnassaan, kun hän huomasi vanhuksen silmiin\nilmestyvän oudon kummastelevan ilmeen.\n\n-- John Ball...\n\nHurja katse siirtyi hetkeksi pois hänestä. Se näki vilahduksen\nkahdesta hahmosta, jotka näkyivät vanhan majan ovelta; ja siinä\nsamassa vanhus ponnahti jaloilleen. Hetken hän seisoi aivan kallion\nreunalla, sitten hän huudahtaen hypähti notkeasti kuin näätä suoraan\nputouksen niskalle. Hetken hänen päänsä näkyi alas vyöryvän veden\npyörteissä. Sitten hän katosi putouksen juurella olevaan syvään\nsuvantoon!\n\nVabi ja Mukoki olivat myös nähneet tuon kuolemanhypyn, ja Vabi\noli jo suvannon rannalla, ennen kuin Rod oli ehtinyt toipua\nsäikähdyksestään. Vuosisatojen kuluessa putouksen vesi oli kuluttanut\ntämän suvantopaikan ja kaivanut sitä yhä syvemmäksi, kunnes vesi\nsiinä ulottui miehen pään yli. Leveydeltään se oli vain vajaat neljä\nmetriä.\n\n-- Pidä häntä silmällä! Hän hukkuu, ellemme saa häntä ylös!\n\nRod juoksi suvantopaikan reunalle, ja Mukoki liittyi myös heihin.\nKaikki kolme seisoivat valmiina hyppäämään veteen heti kun vanhus\ntulisi näkyviin. Kului sekunti ja toinenkin, meni viisikin sekuntia,\neikä miehestä näkynyt merkkiäkään. Rodin sydän jyskytti kuin rumpu.\nKymmenen sekuntia! Neljännesminuuttia! Rod vilkaisi Vabiin. Tämä oli\nheittänyt yltään peurannahkaisen takkinsa.\n\n-- Minä sukellan hänen peräänsä!\n\nSamassa hän jo heittäytyi pää edellä suvantoon. Myös Mukoki\nriisui takkinsa ja ryömi vatsallaan rantakiven reunalle. Toinen\nneljännesminuutti, ja Vabin pää ilmestyi veden pintaan.\n\n-- Minä tule kanssa! ilmoitti Mukoki.\n\nHän lennähti nuolena veteen ja katosi mahtavalla loiskahduksella\nVabin viereen. Rod seisoi yksin rannalla aivan jähmettyneenä, ja\nhänen pelkonsa kasvoi joka minuutilla. Hän näki pinnalla kuplia ja\nrenkaita, joita hänen pohjassa liikkuvat toverinsa nostattivat.\n\nVabi ilmestyi jälleen pintaan haukkaamaan ilmaa ja Mukoki hänen\nperässään. Rodista tuntui kuin kokonainen ihmisikä olisi kulunut\nsiitä kun hänen toverinsa hyppäsivät pelastamaan vanhusta. Hän\nmenetti kaiken toivonsa. John Ball oli hukkunut!\n\nHän ei enää epäillyt, etteikö tuo mielipuoli ollut juuri John Ball.\nSe outo kummasteleva ilme, joka oli ilmaantunut vanhuksen silmiin\nhänen kuullessaan nimeään mainittavan, oli puhunut selvempää kieltä\nkuin sanat. Hän _oli_ John Ball! Ja nyt hän oli kuollut!\n\nKolmannen, neljännen ja viidennen kerran Mukoki ja Vabi nousivat\npintaan hengittämään, ja viidennellä kerralla he lysähtivät uupuneina\nrantakivelle. Mitään sanomatta Mukoki juoksi leiriin ja rakensi\nkiireesti nuotion.\n\nVabi jäi rannalle vettä valuvana ja vilusta väristen. Hänen kätensä\nolivat nyrkissä, ja Rod näki niiden olevan täynnä pohjamutaa.\nKonemaisesti Vabi avasi sormensa ja katsoi, mitä hän huomaamattaan\noli tuonut putouksen alta.\n\nHetken hän tuijotti kämmenelleen, sitten hän huudahti.\n\nHän ojensi molemmat kätensä Rodin nähtäväksi.\n\nHiekanjyvästen ja soranrakeiden keskellä kimmelsi heikosti iso\nkultanokare. Ja siinä samassa Rodilta unohtui, että John Ball,\nmielipuoli miesraukka oli kuolleena suvannon pohjassa aivan hänen\nulottuvillaan.\n\n\n\n\n16.\n\nJOHN BALL JA KULLAN SALAISUUS\n\n\nMukoki oli kuullut Vabin huudahduksen ja tuli juoksujalkaa rantaan,\nmutta ennen kuin hän oli ehtinyt poikien luo, oli Vabi uudelleen\nsukeltanut suvantoon. Tällä kertaa hän viipyi pinnan alla useita\nminuutteja, ja kun hän sitten nousi rannalle, oli hänen kasvoillaan\nniin kummallisen järkyttynyt ilme, että Rod luuli hänen nyt löytäneen\nJohn Ballin ruumiin.\n\n-- Hän -- ei -- ole -- suvannossa! Vabi läähätti. Mukoki kohautti\nhartioitaan, mutta häntäkin näytti värisyttävän.\n\n-- Kuollu!\n\n-- Hän ei ole suvannossa!\n\nVabin mustat silmät tuikkivat salaperäisesti.\n\n-- Hän ei kerta kaikkiaan ole suvannossa!\n\nVasta silloin toiset käsittivät mitä hän tarkoitti. Mukokin katse\nsiirtyi suvannon alavirran puoleiseen reunaan, missä kalliot jälleen\nsulkivat veden ahtaaseen uomaan. Siinä oli vettä vain polven\nkorkeudelle.\n\n-- Ei kai hän tuolta ylös tule?\n\n-- Ei!\n\n-- No, missä hän sitten on? ihmetteli Rod.\n\nMukoki kohautti jälleen epäuskoisena hartioitaan ja viittasi\nsuvantoon.\n\n-- Ruumis ole kallion alla. Hullu mies tuolla!\n\n-- Koeta hakea! kivahti Vabi ärtyneesti.\n\nHän riensi nuotiolle lämmittämään vilusta väriseviä jäseniään, ja Rod\nkiirehti hakemaan lisää nuotiopuita. He kuulivat Mukokin molskahtavan\nsuvantoon.\n\nKymmenen minuutin kuluttua Mukoki palasi takaisin.\n\n-- Mennyt! Hullu koira mies poissa lammikosta!\n\nHän ojensi kätensä toveriensa nähtäväksi.\n\n-- Kultaluoti, hän murahti.\n\nKämmenellä kimalteli pähkinän kokoinen kultarae.\n\n-- Minähän sanoin, huudahti Vabi, että John Ball vielä palaisi\nperimään kultaansa. Ja hän teki sen! Kulta on suvannossa!\n\nMutta missä oli John Ball?\n\nOli hän sitten elossa tai kuollut -- minne hän oli voinut kadota\nheidän käsistään?\n\nToisenlaisissa olosuhteissa rotkon seinämät olisivat kajahdelleet\ntoverusten ilonhuudoista. Mutta nyt synkkä ahdistus tukahdutti heidän\nriemunsa.\n\nLopultakin vanha tuohikartta oli ilmaissut salaisuutensa, ja\nsuunnaton aarre oli heidän kätensä ulottuvilla. Mutta kaikki olivat\nvaiti. He tunsivat, että John Ballin elämä oli ollut sen hintana, ja\nheidän sydäntään kouristi ilkeästi ajatus, että elleivät he olisi\nhakanneet poikki vanhuksen porraspuuta, hän kenties olisi hengissä\nja istuisi siinä heidän joukossaan. Tahtomattaan he olivat ajaneet\nkuolemaan tuon poloisen, joka lähes puolen vuosisadan ajan oli\nelellyt yksikseen erämaassa villipetojen kanssa taistellen. Ja kun\nhe muistivat, miten vanhus oli ollut polvillaan kallion reunalla\nojentaen rukoilevasti käsivarsiaan ja nyyhkyttäen epätoivoisesti,\nheidän sydäntään kouristi muukin kuin myötätunto.\n\nTällä hetkellä toverukset olisivat mielihyvin luopuneet kaikesta\nmaailman kullasta, jos he sillä olisivat saaneet takaisin tuon\nsäälittävän, maailmasta orpoutuneen vanhuksen.\n\n-- Minua kaduttaa, että kaadoimme kelon, Rod sanoi.\n\nNe olivat ensimmäiset sanat mitä pitkään aikaan oli siinä nuotion\näärellä lausuttu.\n\n-- Niin minuakin, Vabi virkkoi yksikantaan ryhtyen vetämään märkiä\nvaatteita yltään. Mutta...\n\nHän keskeytti ja kohautti olkapäitään.\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Sitä vain, että me näytämme olevan kovasti yhtä mieltä siitä, että\nJohn Ball on kuollut. Mutta jos hän kerta on kuollut, miksi hänen\nruumiinsa ei ole suvannossa? Minusta alkaa totisesti tuntua siltä,\nettä Mukokin taikauskoiset käsitykset hänestä pitävät parhaiten\npaikkansa.\n\n-- Minä kuitenkin uskon, että hän on suvannossa! Rod huomautti.\n\nVabi käännähti nopeasti ja toisti samat sanat, mitkä äsken oli\nlausunut Mukokille.\n\n-- Koeta hakea!\n\nVabi ja Mukoki olivat erinomaisia sukeltajia, ja kun heidän\nyrityksensä oli ollut turha, ei Rodilla suinkaan ollut halua lähteä\nsuvannon pohjaa tutkimaan.\n\nMukoki, joka poikien jutellessa oli ripustanut puolet vaatteistaan\ntulen loisteeseen kuivumaan, sitoi parhaillaan huuhteluastiaansa\npitkän seipään nenään; näytti siltä kuin hänellä olisi ollut aikomus\nkäydä nostamaan suvannosta pohjaliejua. Rod meni katsomaan hänen\npuuhaansa, ja taas heräsi hänessä kullan himo.\n\nKun astia oli saatu tukevasti kiinni seipääseen, kolmikko lähti\nrannalle koettamaan onneaan.\n\nMukoki viskasi astiansa niin kauaksi kuin ylettyi, harasi\nsillä pohjaa ja tyhjensi sitten sisällön rantakalliolle; pojat\nheittäytyivät innokkaina vatsalleen liejukasan viereen ja ryhtyivät\npenkomaan märkää hiekkaa ja mutaa ja erottivat tarkoin jokaisen\nvähänkin epäilyttävältä näyttävän rakeen.\n\n-- Tämähän on kaikkein paras tapa huuhtoa, Rod totesi, kun Mukoki\nheitti toisen astiallisen liejua kalliolle. Minä haen vähän vettä.\n\nHän juoksi leiriin hakemaan toisetkin huuhteluastiat ja näki\npalatessaan Vabin tanssivan hurjasti kalliolla. Mukoki seisoi\nvieressä mitään sanomatta, kasvot leveässä virnistyksessä.\n\n-- Mitä tästä sanot? Vabi huudahti Rodin ehdittyä heidän luokseen.\nMitä sanot?\n\nHän avasi kätensä, ja siinä kimalteli kultanokare, runsaasti kaksi\nkertaa isompi kuin Mukokin aikaisemmin löytämä. Rodin suu jäi\nammolleen.\n\n-- Sittenhän suvannon täytyy olla niitä täynnä! hän vihdoin sai\nsanotuksi. Hän täytti astiansa puolilleen hiekalla ja soralla ja\nastui veteen polviaan myöten. Huuhteluinnossaan hän huljautti osan\nastian sisällöstä veteen, mutta puolustautui itselleen ajattelemalla,\nettä tämä oli hänen ensimmäinen astiallisensa ja että hän toisella\nkertaa olisi huolellisempi.\n\nHän pani merkille, ettei kaikkea hiekkaa voinutkaan huuhdella\npois, ja kun hän tarkemmin katsoessaan näki hiekan itsepintaisesti\npysyttelevän astian pohjalla raskaampien piikivirakeiden kanssa,\nhänen sydämensä lennähti kurkkuun.\n\nVielä kerran hän täytti astiansa vedellä ja huuhteli. Sitten hän\nkallisti astiaa siten, että vuoren syrjässä olevasta halkeamasta\ntunkeutuva päivän valo osui sen sisältöön. Valtava määrä pienen\npieniä kimmeltäviä hiukkasia paistoi hänen silmiinsä. Keskellä hehkui\nhimmeänä herneen kokoinen puhdas kultarae! Lopultakin he olivat\nlöytäneet runsaan esiintymän -- niin runsaan, että hän vapisi sitä\najatellessaan. Hän oli rikas! Nuo kimmeltävät hiukkaset takasivat\nhänelle ja hänen äidilleen vapautuksen ainaisista huolista. Hän\nkahlasi rantaan ja meni Vabin luo.\n\n-- Taas uusi kultarae! Vabi huudahti.\n\n-- Niin. Mutta mitä rakeesta! Tässä on muutakin...! Hän heilautti\nastiaansa niin että nuo tuhannet hiukkaset liikkuivat kimallellen.\nTätä kultahiekkaa minä pidän paljon tärkeämpänä. Pohjahiekka on\ntäynnä kultaa!\n\nHänen äänensä värisi ja kasvot olivat kalpeat. Vabi katsoi ystäväänsä\nsilmiin, eikä sanoja tarvittu sen enempää.\n\nMukokikin silmäisi astiaa mitään sanomatta ja palasi jälleen\nharaamaan pohjamutaa. Verkalleen Rod huuhteli astiansa valmiiksi.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän näytti sitä uudelleen Vabille. Kaikki\nsora oli erottunut pois. Pohjalle jäänyt hiekka oli täynnä noita\nkimmeltäviä hiukkasia, ja puoleksi niiden peittämänä oli tuo iso\nkultarae. Vabin astiassa ei ollut yhtään raetta, mutta siinäkin oli\nrunsaasti kultahiekkaa.\n\nMukoki oli nostanut valtavan määrän hiekkaa ja soraa joen pohjasta\nrantakalliolle ja oli nyt polvillaan sitä tutkimassa. Kun Rod kävi\nhakemassa kasasta kolmannen astiallisen liejua, ei Mukoki ollut\nlöytänyt mitään.\n\nIllan hämärä alkoi jo laskeutua rotkon pohjaan, ja neljättä\nastiallista lopetellessaan Rod ei enää voinut pimeän vuoksi erottaa\nkeltaista jauhetta pohjahiekasta. Yhtä kultaraetta lukuunottamatta\nhän oli löytänyt vain kultahiekkaa. Vabi oli saanut kolme pientä\nraetta.\n\nKun työskentely lopetettiin, nousi Mukoki viimeisenä paikaltaan\nitsekseen naureskellen. Hän ojensi kätensä. Vabi katsoi siihen, ja\nhänen hämmästynyt huudahduksensa kutsui Rodinkin paikalle.\n\nMukokin kämmen oli kukkurallaan kultarakeita! Hän laski ne Vabin\nkouraan, ja tämä luovutti ne vuorostaan Rodille. Tuntiessaan rakeiden\npainon tämä ei enää voinut pidättää iloaan, joka oli koko iltapäivän\nkutitellut hänen kurkussaan. Valtavin loikkauksin hän pyyhälsi\nleiriin ja etsi siellä käsiinsä pienen vaa'an, jonka he olivat\nottaneet mukaansa Vabinoshista. Heidän iltapäivän kuluessa löytämänsä\nkultarakeet painoivat yhteensä kaksisataa grammaa ja kultahiekka\nvähän yli kolmesataa.\n\n-- Puoli kiloa kultaa!\n\nRod ilmoitti tuloksen epäuskoinen väre äänessään.\n\n-- Siitä tulee kolmesataa ja kuusikymmentä dollaria! hän laski\nnopeasti. Taivaan tasakäpälät!\n\nLoppusumma tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän keskeytti\nlauseensa.\n\n-- Vajaan puolen päivän työstä, Vabi lisäsi tyynesti. Mehän pääsemme\nparempiin tuloksiin kuin John Ball ja hänen toverinsa. Tämän mukaan\nansaitsisimme kuukaudessa parikymmentä tuhatta dollaria!\n\n-- Ja syksyyn mennessä... aloitti Rod.\n\nMukokin taholta alkoi kuulua naureskelua, ja Rod näki vanhan\neränkävijän kasvoilla verrattoman ilmeen.\n\n-- Ja kahdessakymmenessä tuhannessa kuussa -- paljonko se silloin\nteke? Mukoki kysyi.\n\nEi edes Vabi ollut koskaan kuullut Mukokin laskevan leikkiä, ja hän\nintoutui tästä oudosta ilmiöstä niin, että haastoi vanhan ystävänsä\npainiin ja sai tämän vyörytetyksi alas kalliolta.\n\nMukokin kysymys ei ollut pelkkää leikkiä, sen pojat saivat pian\nnähdä. He työskentelivät monta päivää lakkaamatta. Havumajassa olevat\npukinnahkaiset pussit täyttyivät vähitellen. Viidentenä päivänä Rod\nlöysi kultahiekan joukosta seitsemäntoista isoa raetta, joista suurin\noli hänen peukalonsa pään kokoinen.\n\nSeitsemäs päivä oli kaikkein tuottoisin, mutta yhdeksäntenä\nsattui yllättävä asia. Kaikki nämä päivät Mukoki oli naarannut\nsuvannon pohjaa ja nostanut rantakalliolle soraa ja hiekkaa. Mutta\nyhdeksäntenä päivänä hänen alkeellinen työvälineensä nosti kerrallaan\nvain pari kourallista liejua. Surkea totuus paljastui heille.\n\nSuvannon aarre alkoi ehtyä!\n\nMutta tuo havainto ei heitä kuitenkaan pahasti masentanut. Aarteen\nalkulähteen täytyi varmasti löytyä jostakin suvannon liepeiltä, ja\ntoverukset uskoivat tavoittavansa senkin. Sitä paitsi heillä jo oli\nmelkoinen omaisuus -- vähintään kahdentuhannen dollarin arvoinen\nmiestä kohden. Kolmen päivän ajan he vielä jatkoivat työtään, mutta\nsitten ei Mukokin haaviin enää tullut mitään. Pohjakallio oli\nilmeisesti tullut esille.\n\nViimeinen astiallinen huuhdottiin aikaisin aamulla, ja kun lämmin sää\noli pilannut karibun lihan, lähtivät Mukoki ja Vabi heti päivällisen\njälkeen etsimään uutta riistaa Rodin jäädessä leirin vartijaksi.\n\nHämärän laskeutuessa rotkoon alkoi Rod valmistaa metsämiehille\nillallista. Niin syventynyt hän oli leipomiseensa, ettei hän\nhuomannut varjomaista olentoa, joka varovaisesti ryömi vuoren\nrinnettä alas. Eikä hän nähnyt hurjaa silmäparia, joka kiilui häntä\nkohti hämärästä putouksen puolelta.\n\nHän tuli olennon läsnäolosta tietoiseksi vasta sitten, kun hän\nkuuli hiljaisen, valittavan huudahduksen, joka ei ollut paljonkaan\nkuiskausta äänekkäämpi. Silloin hän hätkähtäen hypähti pystyyn\ntuntien samaa värisevää kiihtymystä kuin tuonnoin puhellessaan\nkallion alla rotkon mielipuolelle kulkurille.\n\nKymmenkunnan askelen päässä hän näki kasvot -- suuret, valkeat,\naavemaiset kasvot, jotka tuijottivat häneen tihentyvästä hämärästä.\nMielipuoli metsäläinen oli siinä maahan kyyristyneenä!\n\nTuona hetkenä Rod kiitti Luojaansa siitä, ettei ollut syntynyt\npelkuriksi. Seisoessaan siinä nuotion täydessä loisteessa hän levitti\nmolemmat käsivartensa kuten aikaisemminkin ja alkoi jälleen hiljaa ja\npyytävästi toistella John Ballin nimeä.\n\nHän sai vastaukseksi heikon, tuskin kuuluvan äännähdyksen, joka\ntoistui useaan kertaan ja sai Rodin iloisen liikutuksen valtaan,\nsillä hän oli kuulevinaan siinä omat sanansa: \"John Ball! John Ball!\nJohn Ball!\"\n\nTuota äännähdystä toistellen mielipuoli lähestyi Rodia hitaasti nelin\nryömin, sitten Rod näki hänen ojentavan toista kättään, ja tässä\nojennetussa kädessä oli kala!\n\nHän astui askelen miestä kohti ja kurotti kättään; mielipuoli\npysähtyi ja painui kyyryyn aivan kuin lyöntiä peläten.\n\n-- John Ball! John Ball! Rod toisti.\n\nMitään muuta hän ei osannut sanoa. Nyt hän oli kymmenen jalan päässä\nvanhuksesta, nyt kahdeksan -- kohta hän oli niin lähellä, että olisi\nsaattanut tavoittaa tämän yhdellä hyppäyksellä. Siihen hän pysähtyi.\n\nVanhus oli laskenut kalan maahan. Sitten hän alkoi hitaasti perääntyä\npäästellen käsittämättömiä äännähdyksiä, hypähti sitten pystyyn ja\nlähti valittavasti huutaen juoksemaan suvannolle. Rod lähti nopeasti\nhänen jälkeensä. Hän näki vanhuksen hyppäävän kalliolta vesirajaan,\nkuuli veden loiskahduksen ja sitten oli jälleen hiljaista!\n\nPitkän aikaa Rod seisoi rannalla putouksen veden pärskyessä hänen\nkasvoilleen. Tällä kertaa ei mielipuolen sukellus suvantoon täyttänyt\nhäntä samalla jäätävällä kauhulla kuin edellisellä kerralla.\nVanhuksella oli varmasti piilopaikka jossakin tuolla suvannon\nliepeillä! Hän katseli tarkkaan ohutta vesiverhoa, joka kosken\nniskalta putosi alas suvantoon. Se oli kolmisen metriä leveä ja\npeitti ohuudestaan huolimatta takana olevan mustan kallioseinän\nnäkymättömiin.\n\nMitä tuon vesiharson takana oikeastaan oli? Saattoiko olla\nmahdollista, että John Ball oli löytänyt itselleen turvapaikan tuon\nputoavan veden ja kallioseinän välistä?\n\nRod palasi verkalleen leiriin vakuuttuneena siitä, että hänen\nviimeinkin oli onnistunut löytää jonkinlainen ratkaisu tuohon\nsalaperäiseen ongelmaan. John Ball piileskeli tuon vesiputouksen\ntakana!\n\nYhä vielä kaikui hänen korvissaan vanhuksen omituinen äännähtely,\nja hän oli varma siitä että mielipuoli oli toistellut omaa nimeään.\nViimeinenkin epäilys oli hälvennyt hänen mielestään. Mielipuoli\nmetsäläinen oli John Ball! Rod katseli kalaa -- miesparan liikuttavaa\nrauhanlahjaa -- ja kääntyi sitten vielä kerran silmäilemään suvannon\nmustaa pintaa.\n\nRod huuteli vieläkin John Ballin nimeä, yhä kovempaa ja kovempaa,\nkunnes hänen äänensä kantautui kauas rotkon perukoille. Mutta\nvastausta ei kuulunut. Sitten hän jälleen kääntyi katsomaan kalaa.\nJohn Ball toivoi siis ystävyyttä rotkonsa uusien asukkaiden taholta,\nja oli siinä mielessä tuonut lahjaksi kalan!\n\nTulen valossa Rod näki, että se oli omituisen muotoinen tumma kala --\nsen pienet suomut olivat miltei mustat. Se oli ison raudun kokoinen,\nmutta rautu se ei ollut. Sen pää oli iso kuin imukalalla, mutta\nimukalakaan se ei ollut. Hän tarkasteli päätä lähempää ja hätkähti\nhuomatessaan, että kalalla ei ollut silmiä!\n\nSilloin totuus valkeni hänelle -- ratkaisu kysymykseen, mitä piili\nputouksen takana. Sillä hänen kädessään oleva sokea kala oli peräisin\ntoisesta maailmasta, maan mustiin uumeniin kätkeytyvästä maailmasta!\nHänellä oli kädessään todistus siitä, että putouksen takana sijaitsi\nsuuri luola, maanalainen onkalo.\n\nTuosta onkalosta mielipuoli John Ball oli löytänyt itselleen kodin ja\nsieltä hän pyydysti ruokansa.\n\n\n\n\n17.\n\nMAANALAINEN MAAILMA\n\n\nKun Mukoki ja Vabi puolta tuntia myöhemmin palasivat leiriin, olivat\nleivät vielä paistamatta. Leivinkivet olivat jäähtyneet ja nuotiokin\nrauennut hiillokseksi. Sen vierellä Rod istui pää painuksissa pitäen\nkalaa kädessään.\n\nJo ennen kuin Mukoki oli saanut lasketuksi maahan kantamuksensa\nRod ehätti kertomaan tovereilleen, mitä hänelle oli heidän poissa\nollessaan tapahtunut, ja näytti heille John Ballin lahjaa. Lisäksi\nhän kertoi heille, mihin lopputulokseen hän oli tullut tapahtumaa\nsiinä nuotion äärellä pohtiessaan. Putouksen takana oli varmasti\nsuuri luola, ja tästä luolasta he eivät löytäisi ainoastaan John\nBallia vaan myös pääosan kulta-aarteesta, jonka rippeitä he olivat\nhuuhtoneet suvannon pohjalta.\n\nKun ilta pimeni, lisättiin uutta puuta nuotioon ja jatkettiin\njuttelua, jonka kohteena ei niinkään paljon ollut kulta kuin sen\nsalaperäinen vartija John Ball.\n\nYhä uudelleen Rod sai kertoa vanhuksen käynnistä leirissä, hänen\ntoistamastaan äännähdyksestä, lahjan luovuttamisesta ja siitä,\nmiten mielipuolen silmiin oli tullut haparoiva tuntemisen ilme\nhänen kuullessaan nimeään mainittavan. Jopa Mukokikin järkyttyi\nkuulemastaan.\n\nMielipuoli oli nyt ollut ilman asetta. Hän ei enää halunnut tehdä\nheille mitään pahaa. Jokin uusi ihmeellinen asia ilmeisesti\naskarrutti hänen hämärtyneitä aivojaan ja ajoi häntä toisten ihmisten\npariin; tosin hän arkaili kuin kesytön metsän eläin, mutta luotti\nkuitenkin ja toivoi saavansa heiltä ystävyyttä ja suojaa. Hän rukoili\nheiltä nyt toveruutta, ja sydämensä sisimmässä Rod ajatteli, ettei\njärjen kipinä ollut vielä kokonaan sammunut John Ballin aivoista.\n\nKun toverukset viimein yömyöhällä kääriytyivät huopiinsa, ei kulta\nenää ollut heidän ajatuksissaan. Säälinsekainen myötätunto oli\nvoittanut kullanhimon.\n\nJohn Ballin pelastaminen ja hänen saattamisensa jälleen ihmisten\npariin oli oleva heidän työnään seuraavana päivänä.\n\nHe ovat ylhäällä samanaikaisesti aamun sarastuksen kanssa, ja heti\nkun oli tarpeeksi valoisaa, he olivat valmiit lähtemään putousta\ntutkimaan. Vabi kääri kiväärinsä ja joukon pihkaisia kalikoita\nkumikankaaseen ja Mukoki laittoi samanlaiseen vedenpitävään kääröön\nkeitettyä lihaa. Vedenrajassa Rod näytti, minne John Ball oli\nkadonnut.\n\n-- Hän sukelsi suoraan putouksen alle. Luolan suun täytyy olla aivan\nputoavan veden takana, hän sanoi.\n\nVabi riisui takkinsa rantakivelle.\n\n-- Minä yritän ensin. Odottakaa, kunnes palaan.\n\nSen enemmittä puheitta hän sukelsi pää edellä suvantoon. Minuutti\ntoisensa jälkeen kului, mutta Vabia ei vain näkynyt. Rod tunsi\njähmettävää pelkoa. Mutta Mukoki naureskeli.\n\n-- Vabi kyllä löytää mies, hän vastasi Rodin kysyvään katseeseen.\n\nSamassa Vabi jo sukelsikin näkyviin. Rod auttoi häntä nousemaan\nrantaan.\n\n-- Kyllä me sentään olemme aikamoisia tylsimyksiä, Muki! hän\npuuskahti. Samalla kohtaa, missä minä aikaisemmin John Ballia\netsiessäni löin pääni kiveen, seisoin nyt aivan vaivattomasti ja --\nja katselin sisälle luolaan, joka oli suuri kuin talo!\n\n-- Sukella varovasti! Mukoki varoitti Rodia, joka varustautui\nhyppäämään veteen. Muuten jymäyttä pää kallio vasten -- puks vain!\n\n-- Ei meidän tarvitse sukeltaa, Vabi sanoi. Aivan putouksen alla on\nvettä vain runsaan metrin syvyydeltä. Jos kahlaamme sinne rannalta,\npääsemme helposti luolaan.\n\nKumikankainen käärö kainalossaan Vabi laskeutui suvantoon aivan\nputouksen kiviseinän vierestä ja syöksyi sitten vesiputoukseen.\nMukoki seurasi hänen kintereillään, ja viimeisenä tuli Rod vetäen\nsyvään ilmaa sisäänsä. Hän tunsi musertavan paineen hartioillaan ja\njymisevän pauhun korvissaan ja hänen oli pakko laskeutua kyyryyn.\nMutta hänellä oli ilmaa keuhkoissaan ja tajua aivoissaan sen verran,\nettä osasi painautua aivan kiinni putouksen kallioseinään.\n\nEnsin hän ei pystynyt näkemään mitään. Sitten hän näki jotakin mustaa\nhäämöttävän edessään ja käsitti katselevansa ison maanalaisen luolan\nsuuaukkoon.\n\nPitäen molemmin käsin kiinni kallioseinästä hän haparoi eteenpäin\nja huomasi pian seisovansa pehmeällä hiekalla. Joku tarttui häntä\nkäsivarteen. Putouksen jyminän halki kuului heikko huuto hänen\nkorvaansa.\n\n-- Katsohan!\n\nHän hieroi veden silmistään ja katseli eteensä. Aluksi hänen oli\nvaikea nähdä mitään. Sitten hänen silmiinsä tuli heikkoa valon\nkajastusta -- niin heikkoa, että hänestä tuntui kuin tähti olisi\ntuikkinut pimeydestä. Mutta mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä\nselkeämmäksi se kävi, ja yhtäkkiä se hänen hämmästyksekseen kohosi\nylemmäksi. Ja sitten tuo outo valo taas laskeutui ja katosi lopulta\nheidän näkyvistään.\n\nPojat näkivät Mukokin hahmon liikkuvan pimeydessä ja siirtyvän\nperemmälle, ja mitään kysymättä he lähtivät seuraamaan häntä.\nPutouksen pauhu heidän takanaan heikkeni vähitellen. Mustaakin\nmustempi pimeys ympäröi heitä joka puolella, ja heidän oli pidettävä\nkiinni toisistaan.\n\nRod käsitti nyt, miksi hänen toverinsa eivät olleet sytyttäneet\nsoihtujaan. Jossakin heidän edellään kulki toinen valonlähde, jota\nmielipuoli John Ball kantoi kädessään. Rodin päässä kohisi. Minne\nJohn Ball heitä johdattikaan?\n\nHän huomasi, että he eivät enää kulkeneetkaan tasaisella\nhiekkalattialla, vaan olivat laskeutuneet alemmaksi kuten valo äsken.\nEtunenässä kulkeva Mukoki pysähtyi, ja hetken aikaa he seisoivat ja\nkuuntelivat. Putouksen jyminä kuului enää vain heikosti.\n\nHe olivat juuri jatkamaisillaan matkaa, kun muuan ääni naulitsi\nheidät paikalleen -- se oli kuiskaus tai nyyhkytyksen hiljainen\nkaiku. Rodin sydän oli lakata toimimasta.\n\nTuo merkillinen ääni hävisi ja täydellinen hiljaisuus seurasi. Sitten\nkuului matala valittava huuto -- niin täynnä tuskaa ja samalla\nniin raivoisa, että Vabiakin värisytti hänen yrittäessään lävistää\nkatseellaan loppumatonta pimeyttä. Huudon vielä kaikuessa luolan\nseinillä Mukoki lähti jälleen eteenpäin.\n\nRod tunsi, että kulku kävi nyt ylöspäin, ja arvasi, että he pian\nnäkisivät edellään kulkeneen valon. Mutta niin äkillistä muutosta,\nmikä nyt seurasi, hän ei ollut osannut odottaa.\n\nOli kuin musta esirippu olisi yhtäkkiä vedetty sivuun heidän\nsilmiensä edestä, ja heidän oli pakko tyrmistyneinä pysähtyä. Sadan\naskelen päässä heistä oli hiekkaan pystytettynä iso tervasoihtu,\nja sen vieressä polvillaan oli John Ball kädet kuin rukoukseen\nojennettuina!\n\nAivan hänen takanaan välkkyi soihdun lepattavassa valossa pikimusta\nvesi, John Ball kurottautui sitä kohti. Toverukset kuulivat jälleen\nhänen äänensä, joka nyt oli niin matala ja pehmeä, että sitä tuskin\nerotti. Rodin mielestä se oli kuin eksyneen lapsen epätoivoista\nnyyhkytystä, ja hän kuiskasi hiljaa jotakin Vabin korvaan. Sitten hän\nlähestyi äänettömästi mielipuolta.\n\nJonkin matkan päässä hän pysähtyi.\n\n-- John Ball! hän kutsui hiljaa.\n\nSitten hän otti vielä muutaman askelen, niin että joutui soihdun\nvalopiiriin. Vanhus lakkasi ääntelemästä, mutta ei liikahtanut. Hän\npysyi polvistuneessa asennossaan ja ojensi käsiään mustaan pimeyteen.\n\nRod tuli aivan hänen viereensä, ennen kuin toistamiseen puhutteli\nhäntä.\n\n-- Tekö siinä olette, John Ball?\n\nMaahan painautunut vanhus kääntyi, ja Rod näki hänen hurjat silmänsä.\nNe loistivat kirkkaina soihdun valossa, ja Rod oli huomaavinaan\nniissä jonkinlaista tuntemista ja palaavaa ymmärrystä. Hän ojensi\nkäsivartensa ja lähestyi rohkeasti vanhusta toistellen John Ballin\nnimeä, eikä tämä enää peräytynytkään vaan kyyristyi yhä lähemmäksi\nmaata pehmeästi äännähdellen.\n\nRod oli hänestä enää parin askelen päässä, kun mielipuoli yhtäkkiä\nhypähti pystyyn notkeasti kuin kissa ja syöksähti valittaen veteen\nvyötäisiään myöten. Käsivarret yhä ojennettuina hän katsoi taakseen\nRodia; Rod arvasi, että vanhus ponnisteli sanoakseen hänelle jotakin.\n\nMitä haluatte sanoa, John Ball?\n\nHänkin kahlasi veteen.\n\n-- Kertokaa minulle!\n\nHänkin ojensi kätensä pimeyteen, ja silloin vanhus tuntui\nymmärtäneen. Hän pani molemmat kätensä torveksi suulleen, kuten Rod\noli nähnyt Vabin ja Mukokin monesti tehneen hirveä houkutellessaan;\nsitten kajahti niin sydäntä viiltävä huuto, että veri oli jähmettyä\nRodin suonissa. Vanhus oli huutanut naisen nimen!\n\n-- Do -- lo -- res -- Do -- lo - res!\n\nKaikujen vaiettua Rod huusi saman nimen.\n\n-- Dolores! Dolores! Dolores!\n\nKuului loiskahdus ja John Ball oli kyyristynyt Rodin eteen, syleili\nhänen polviaan ja toisti nyyhkyttäen tuota nimeä -- Dolores! Dolores!\nDolores!\n\nRod kumartui ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan, ja tuo harmaa\ntakkuuntunut pää painui häntä vasten. Nyyhkytys hiljeni vähitellen,\npää painui yhä raskaammin hänen polvelleen, ja hetken kuluttua\nRod huusi Vabia ja Mukokia luokseen, sillä vanhus oli nyt aivan\nliikkumaton.\n\nHe kantoivat tajuttoman John Ballin soihdun valoon. Hänen silmänsä\nolivat ummessa, hänen kotkan kynsiä muistuttavat sormensa olivat\npusertuneet nyrkkiin, ja vasta kun Mukoki oli tunnustellut hänen\nsydäntään, he uskoivat vanhuksen vielä elävän.\n\n-- Hänet on vietävä leiriin, Vabi sanoi. Kulje sinä, Rod, edellä\nsoihdun kanssa.\n\nPaljon ei John Ballin kuihtunut ruumis painanutkaan, joten häntä oli\nhelppo kantaa. Putouksen kohdalla kiedottiin kumikangas hänen päänsä\nympäri, ja toverukset syöksyivät vesiseinän läpi taakkoineen.\n\nVasta tunnin kuluttua vanhus avasi silmänsä. Rod istui silloin hänen\nvieressään, ja vanhus katsoi häntä pitkän aikaa silmiin; sitten hän\ntaas vaipui horrokseen. Rod nousi varovasti pystyyn kasvot kalpeina.\n\n-- Minusta tuntuu, että -- hän kuolee! hän kuiskasi.\n\nToiset eivät sanoneet mitään. Pitkän aikaa he istuivat äänettöminä\nJohn Ballin vieressä ja odottivat tajunnan palaamista. Lopulta\nMukoki nousi ja siirtyi tulen ääreen laittamaan keittoa. Hänen\nliikehtimisensä näytti herättävän John Ballin horroksestaan, ja Rod\nriensi kallistamaan vesiastiaa hänen huulilleen. Hetken perästä hän\nauttoi John Ballin istumaan ja syötti hänelle muutaman lusikallisen\nlämmintä keittoa.\n\nPäivän kuluessa vanhuksen tajunta palasi lyhyiksi hetkiksi, mutta\nmuun ajan hän nukkui tuossa omituisessa horrostilassa. Sellaisena\ntiedottomuuden hetkenä Vabi leikkasi hänen takkuisen tukkansa ja\npartansa lyhyemmiksi, ja nyt vasta he näkivät sen miehen hirvittävän\nlaihat ja vahamaiset kasvot, joka puoli vuosisataa aikaisemmin oli\npiirtänyt kartan tuohenpalaselle.\n\nKahtena seuraavanakaan päivänä ei hänen tilassaan näkynyt tapahtuvan\nmuutosta. Kuumetta hänessä ei heidän ymmärryksensä mukaan ollut.\nMutta kolme neljättä osaa vuorokaudesta hän makasi miltei kuin\nkuollut. Ei edes Mukoki, joka tunsi kaikki erämaan taudit ja niiden\nparannuskeinot, keksinyt mitään apua vanhukselle. Ainoastaan lientä\nhe saivat hänelle puolittain väkisin syötetyksi.\n\nSeuraavana päivänä Vabi kävi tarkemmin tutkimassa putouksen takana\nolevaa maanalaista luolaa. Palattuaan sieltä hän ilmoitti saaneensa\nselville suvannon kulta-aarteen salaisuuden.\n\nKulta tuli luolasta. Sen lattiana oleva pehmeä hiekka, jota pitkin\nhe olivat kulkeneet, sisälsi runsaasti kultahiekkaa ja -rakeita.\nKevättulvan aikaan tuli luolaan vettä jostakin ylempää ja huuhtoi\nlyhyen ajan pohjahiekkaa alas suvantoon. Kova virta ja kosken voima\nolivat painaneet suurimman osan tästä hiekasta eteenpäin, mutta\nraskaampi kultahiekka ja -rakeet olivat jääneet puron uomaa syvemmän\nsuvannon pohjaan.\n\nMutta kulta sai nyt odottaa. Heillä oli sitä jo sievoinen omaisuus,\nja saattoivathan he palata hakemaan sitä myöhemmin. Nyt heidän\ntehtävänään oli pelastaa John Ball elävien kirjoihin -- mies, jolle\nkaikki tämä rikkaus oikeastaan kuului. Kolmantena päivänä Rod purki\nsydäntään tovereilleen.\n\n-- Meidän on saatava John Ball kauppa-asemalle niin pian kuin\nmahdollista, hän sanoi. Ainoastaan siten voimme pelastaa hänet. Jos\nlähdemme matkaan nyt kun kanootti vielä kulkee purossa, niin ehdimme\nVabinoshiin kymmenessä tai viidessätoista päivässä.\n\n-- Emme me jaksa meloa venettä vastavirtaan, Vabi arveli.\n\n-- Emme kylläkään. Mutta me voimme panna John Ballin kanoottiin ja\nhinata sitä köysillä virtaa ylös. Onhan siinä työtä, mutta...\n\nHän vaikeni, katsoi Vabiin ja jatkoi sitten:\n\n-- Tahdommeko, että John Ball pelastuu, vai haluammeko hänen kuolevan?\n\n-- Jos uskoisin hänen jäävän eloon, hinaisin kanoottia vaikka tuhat\nmailia pelastaakseni hänet, Vabi sanoi vilpittömästi.\n\nJos toverusten mielessä olisi vielä ollutkin hivenen epäröintiä, niin\nJohn Ball ratkaisi itse kysymyksen vielä samana iltapäivänä. Hän\nheräsi silloin pitkästä horroksesta. Hänen silmissään oli uudenlainen\nilme, ja kun Rod kumartui hänen ylitseen, hän kuiskasi hiljaa mutta\nhyvin selvästi:\n\n-- Dolores... Dolores... Missä on Dolores?\n\n-- Kuka on Dolores, John Ball? Rod kuiskasi sydän kiihkeästi takoen.\nKuka on Dolores?\n\nBall koukisti luuksi ja nahaksi laihtuneen käsivartensa, painoi\nkädellä otsaansa ja nyyhkytti valittaen. Sitten hän hetken päästä\ntoisti itsekseen:\n\n-- Dolores... Dolores... Kuka on Dolores?\n\nVabi ja Mukoki olivat kuulleet vanhuksen sanat ja tulivat lähemmäksi.\nMutta John Ball ei puhunut enempää. Hän nielaisi muutaman\nlusikallisen lientä ja vaipui jälleen horrokseen.\n\n-- Kuka ihmeessä on tuo Dolores? Vabi toisti. Onkohan siellä luolassa\nvielä joku toinenkin, vai mitä arvelet?\n\n-- Minä luulen hänen tarkoittavan henkilöä, jonka hän on tuntenut\nneljä- viisikymmentä vuotta sitten, Rod vastasi.\n\n-- Sillä aikaa kun hän on horroksessa, me voimme kietoa köyden hänen\nympärilleen ja hinata hänet kalliokynnyksen yli, Vabi lisäsi. Muki,\nala koota tavaroita! Emme viivyttele enää!\n\nHämärän tuloon oli vielä aikaa pari tuntia, ja kerran päätettyään\nlähteä Vabinoshiin toverukset eivät enää hukanneet aikaa. Vabi kiipesi\nköyttä myöten kallionkynnykselle ja hinasi ylös tavarat, joita\npaluumatkalla tarvittiin; loput Mukoki talletti vanhaan majaan.\n\nViimeiseksi hinattiin ylös John Ball. Tuntia myöhemmin he jo\nolivat kahlaamassa matalassa virrassa kiskoen kanoottia lasteineen\nperässään. Vanhusta ei jätetty hetkeksikään vartioimatta. Mukoki\nistui hänen vieressään yhteentoista asti, sitten Vabi asettui hänen\npaikalleen. Vähän jälkeen puolen yön havuvuoteella nukkuva Rod sai\nkiireisen töytäyksen kylkeensä.\n\n-- Herran nimessä, nouse ylös, Rod! Vabi kuiskasi. Hän puhuu\nitsekseen! Hän on puhunut yhtä mittaa Doloresista ja jostakin\nhirveästä jättiläiseläimestä! Kuulehan!\n\nVanhus huokaili ja vaikeroi hiljaa.\n\n-- Minä olen tappanut sen, Dolores... Minä olen tappanut sen...\ntappanut sen! Missä Dolores on? Missä -- on...\n\nSitten kuului syvä huokaus, ja John Ball vaikeni jälleen.\n\n-- Tappanut -- minkä? kysyi Rod, jonka sydän takoi niin kiihkeästi,\nettä se teki kipeää.\n\n-- Sen eläimen -- mikä se sitten lieneekään ollut! kuiskasi Vabi.\nRod, tuolla luolassa on aikoinaan sattunut jokin kauhea tapaus.\nMe emme tiedä hänen tarinaansa. Ehkä noilla ranskalaisilla, jotka\nsurmasivat toisensa tuohikartan takia, onkin ollut siinä vain\nvähäinen osa. Päähenkilöt olivat John Ball ja hänen Doloresinsa.\n\nHe kuuntelivat vielä jonkin aikaa, mutta vanhus ei äännähtänyt eikä\nliikahtanut.\n\n-- Sinun on parasta mennä nukkumaan, Vabi sanoi. Minä vain ajattelin,\nettä sinun on hyvä kuulla mitä hän mahdollisesti sanoo. Minä herätän\nsinut kahdelta.\n\nMutta Rod ei saanut unta. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen\nJohn Ballia ja hänen hourailujaan. Kuka oli Dolores! Mikä kaamea\nmurhenäytelmä oli tapahtunut tuolla kosken takana olevassa luolassa,\nsyvällä vuorten uumenissa!\n\nJohn Ballin loppu näytti olevan lähellä. Neljäntenä päivänä punasi\nkorkea kuume hänen laihat kasvonsa ja viidentenä hän vääntelehti ja\nhouraili. Kilpajuoksu kuoleman kanssa jatkui nyt yötä päivää tunnin\nparin levähdystaukoja lukuunottamatta.\n\nNoina päivinä John Ball houraili jatkuvasti Doloresista ja suurista\npedoista ja päättymättömästä luolasta; sitten pedot olivat villejä\nraakalaisia, joiden silmät kiiluivat turkispäähineiden sisästä ja\njoilla oli käsissään luukärkiset keihäät. Matkan kahdeksantena\npäivänä vanhus vaipui jälleen horrokseen.\n\nNeljä päivää sen jälkeen toverukset viimein saapuivat Nipigon-järven\nrantaan. Kolmenkymmenen mailin päässä järven toisella puolen oli\nVabinosh, ja he päättivät, että Mukoki ja Rod soutaisivat sinne\nnoutamaan apua Vabin jäädessä hoitamaan John Ballia. Lähtijät\nkääriytyivät heti illallisen syötyään makuuhuopiinsa, ja heidän\nlevättyään kolmisen tuntia Vabi herätti toverinsa.\n\nHe meloivat herkeämättä koko yön. Aurinko nousi juuri metsän takaa,\nkun kanootin kokka kahahti Vabinoshin rantaan. Hypätessään hietikolle\nRod näki yksinäisen hahmon hitaasti kävelevän parinsadan askelen\npäässä. Minnetaki! Rod vilkaisi Mukokiin. Tämäkin oli tuntenut tytön.\n\n-- Muki, minä menen järjestämään hänelle yllätyksen, Rod sanoi.\nOdotatko tässä?\n\nMukoki nyökkäsi virnistäen, ja Rod juoksi kiireesti metsän laitaan\nnoin sadan askelen päähän tytöstä. Hän vihelsi hiljaa ja pitkään. Sen\nmerkkivihellyksen oli Minnetaki opettanut hänelle hänen ollessaan\ntäällä ensimmäistä kertaa, eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin he\nkaksi.\n\nVihellyksen kuullessaan tyttö käännähti ympäri, ja Rod vetäytyi\nparemmin piiloon. Hän vihelsi uudelleen ja tällä kertaa kovempaa, ja\nsilloin Minnetaki alkoi epäröiden lähestyä metsän reunaa. Ja kun hän\nvihelsi kolmannen kerran, kuului tytöltä hiljainen arka vastaus.\n\nJälleen Rod vihelsi ja nauroi ääneen juostessaan yhä kauemmaksi\nmetsän suojaan, ja taas Minnetaki vastasi etsien viheltäjää puiden\nlomasta. Poika näki hämmästyneen uteliaan välkkeen tytön silmissä,\nja huudahtaen Minnetakin nimen hän tuli esiin piilostaan. Iloisesti\nnauraen Minnetaki juoksi häntä vastaan kädet ojennettuina.\n\n\n\n\n18.\n\nJOHN BALLIN TARINA\n\n\nVielä samana päivänä lähti kaksi isoa kanoottia noutamaan Vabia ja\nJohn Ballia. Mukoki oli mukana, mutta Rod jäi kauppa-asemalle.\n\nKoko päivänä hän ei saanut hetkenkään rauhaa, niin häntä ahdisteltiin\nkysymyksillä. Ja eipä juuri olisi voinut kuulla jännittävämpää\ntarinaa kuin se, mikä Rodilla oli kerrottavana. Vielä paremmin kuin\nsanat kertoi Rodin ulkonäkö niistä kokemuksista, joita kolmikolla oli\nollut. Rasitukset ja unen puute olivat laihduttaneet häntä, ja hänen\nkasvonsa ja kätensä olivat arpiset ja karheat kuin vanhan eränkävijän\nainakin. Vasta myöhään illalla hän pääsi lepäämään, ja hän heräsi\nsyvästä unestaan vasta päivän ollessa puolivälissä.\n\nKanootit olivat hänen nukkuessaan palanneet, ja John Ball oli aseman\nlääkärin huostassa. Päivällisellä Rod ja Vabi saivat uudelleen kuvata\nkaikki seikkailunsa, ja Mukokin liityttyä muiden seuraan hänkin\njoutui samanlaisen tulituksen kohteeksi.\n\nRod istui äitinsä ja Minnetakin välissä. Useaan otteeseen kertomuksen\naikana tytön käsi nykäisi hänen käsivarttaan. Ja kun Minnetakin isä\nryhtyi puhumaan toverusten uudesta retkestä kultaluolaan, Minnetaki\npuristi Rodin käsivartta niin lujasti että siihen teki kipeää. Vasta\nkun oli noustu pöydästä, Rod pääsi tytön tarkoituksen perille.\n\n-- Häpeä, Rod! tyttö tiuskaisi. Sinä ja Vabi olette surkeita\npölkkypäitä. Sanaakaan ette saanut suustanne päivällisellä, vaikka\npyhästi lupasitte, että minä pääsen mukaan seuraavalle retkelle. Minä\nluulin, että te puhutte siitä isälle!\n\n-- Mutta -- mutta, enhän minä voinut ottaa sitä puheeksi! sammalsi\nRod hämmentyneenä.\n\n-- Minä aion joka tapauksessa lähteä mukaan! Minnetaki sanoi.\nOlen jo suostutellut äidin ja sinun äitisi; Mabella, äidin\nintiaanipalvelijatar, lähtee mukaani. Vain yksi on enää taivuttamatta!\n\n-- No, ellei muita ole vastaan panemassa kuin isäsi, niin kyllä me\nhänet suostutamme.\n\n-- Äiti ja Vabi ovat luvanneet mennä hänen puheilleen tänä iltana,\ntyttö jatkoi. Isä tekee vaikka mitä ollakseen äidille mieliksi,\nja Vabilta taas hän ei kiellä mitään. Äiti sanoi, että hän panee\noven lukkoon eikä päästä isää ulos, ennen kuin hän on antanut\nsuostumuksensa. Voi, miten hauska matka siitä tuleekaan!\n\nRod laski sormillaan.\n\n-- Sittenhän meitä lähtee kaikkiaan kuusi henkeä -- Vabi, Mukoki,\nJohn Ball ja minä sekä sinä ja Mabella. Mehän olemme todellinen\nhuvimatkaseurue!\n\nMinnetakin silmät tuikkivat veitikkamaisina.\n\n-- Tiedätkö, että Mabellan mielestä Mukoki on maailman paras mies.\nMinä olisin vasta iloinen, jos -- jos...\n\nRod ojensi kätensä.\n\n-- Lyödään kättä sen asian onneksi, Minnetaki! Minä ryhdyn\npehmittämään Mukokia, pidä sinä huolta Mabellasta. Saammepa me totta\ntotisesti huvimatkan!\n\n-- Ja varmasti seikkailuja, niinkö? kysyi Minnetaki levottomana.\n\n-- Niistä ei tule varmasti puutetta. -- Rodin ilme kävi vakavaksi.\n-- Siitä taitaa tulla merkillisin retkemme, jos vain John Ball jää\nhenkiin. En ole puhunut kenellekään, mutta itsekseni olen ajatellut,\nettä tuosta luolasta me löydämme muutakin kuin kultaa!\n\nHymy katosi tytön kasvoilta. Hänen mustat silmänsä katsoivat kysyvinä\nRodia.\n\n-- Luuletko todellakin, että -- Dolores...\n\n-- En oikein tiedä, mitä luulen. Mutta -- jotakin me sieltä kuitenkin\nlöydämme!\n\nSinä iltana Minnetakin toive toteutui. Hänen isänsä antoi -- tosin\nvastahakoisesti -- suostumuksensa siihen, että Minnetaki saisi lähteä\nMabellan kanssa toverusten mukaan heidän seuraavalle retkelleen.\n\nViikon päivät John Ballin elämä häälyi elämän ja kuoleman rajamailla.\nKriisikauden läpäistyään hän alkoi hitaasti mutta varmasti toipua,\nja joka päivä hänen kuihtunut ruumiinsa sai uutta voimaa ja hänen\nsumentunut katseensa uutta eloa.\n\nToisen viikon lopulla näki jo varmasti, että hänen ymmärryksensä\npalaisi. Vähitellen hän oppi tuntemaan ne, jotka istuivat hänen\nvuoteensa vierellä, ja aina kun Rod kävi häntä katsomassa, hän halusi\npitää poikaa kädestä.\n\nNähdessään ensi kerran talon naisväkeä ympärillään hän näytti\nsäikähtävän, ja heidän läsnäollessaan hän lakkaamatta toisteli\ntuota nimeä, jonka Rod oli ensi kerran kuullut luolassa. Vähän\nkerrassaan vanhus jälleen oppi puhumaan, ja pala palalta he saivat\nlopulta kuulla hänen tarinansa. Oli jo päästy juhannukseen, ennen\nkuin vanhus pystyi saamaan jonkinlaista järjestystä elämänsä\nkatkenneisiin kuteisiin, ja sittenkin jäi hänen kertomukseensa\nvielä aukkoja. Hänelle itselleen se sisälsi vain jokapäiväisiä ja\nelettyjä tapahtumia, mutta hänen kuulijoilleen se oli ihmeellinen\nsankaritarina menneiltä ajoilta.\n\nJohn Ball ei voinut muistaa minä vuonna hän -- silloin vielä\nnuorukaisena -- oli lähtenyt Hudsonin lahden rannalla olevalta Yorkin\nkauppa-asemalta juuri niiden kahden ranskalaisen seurassa, jotka\nsitten olivat surmanneet toisensa vanhassa metsämajassa. Mutta Rodin\npeltirasiasta löytämä paperilappu täydensi tuon aukon. Hänen isänsä\noli ollut Yorkin aseman hoitajana ja hän itse oli saanut käydä vuoden\nkoulua Montrealissa.\n\nOllessaan retkellä erämaassa hän oli tehnyt tuon kultalöydön. Hän ei\njaksanut muistaa mitään yksityiskohtia. Sen hän vain muisti, että\nhe olivat jääneet kokoamaan kultaa. Löytäjänä ja Hudson Bay-yhtiön\njohtomiehen poikana hänen piti saada saaliista kaksinkertainen osuus,\nja syksyllä heidän oli määrä palata Yorkin asemalle eikä Montrealiin.\n\nHämärästi hän muisti kullasta aiheutuneen kiistan ja että sen jälkeen\noli tehty jonkinlainen kirjallinen sopimus; sitten hän oli eräänä\naamuna herätessään nähnyt molempien ranskalaisten kumartuneena\nylitseen, ja mitä sen jälkeen tapahtui, oli ollut hänelle kuin\njonkinlaista unennäköä.\n\nKun hän jälleen sai tietoisuutensa takaisinahan ei enää ollut\nrotkossa vaan aivan oudon rodun keskuudessa. Nämä ihmiset olivat\nniin pienikasvuisia, että töin tuskin ulottuivat hänen olkapäähänsä,\nheillä oli eläinten nahkoja vaatteinaan ja aseinaan luukärkiset\nkeihäät. Ja vaikka vanhus ei osannutkaan kertoa heistä tämän enempää,\nkuulijat arvasivat hänen jollakin tapaa joutuneen pohjoiseen\neskimojen pariin. Nämä olivat kohdelleet häntä hyvin, ja hän oli\nelänyt heidän luonaan pitkät ajat metsästellen ja kalastellen\nheidän kanssaan ja nukkunut majoissa, jotka oli kyhätty jää- ja\nlumilohkareista.\n\nSitten John Ball muisti eläneensä valkoisten parissa. Jollakin tapaa\nhän oli palannut Yorkin kauppa-asemalle, ja hän tiesi sen tapahtuneen\nmonia vuosia myöhemmin, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet ja\nvieraat henkilöt hoitivat kauppa-asemaa. Tuohon aikaan John Ballin\noli täytynyt olla täydessä järjessään.\n\nKerran hän oli tullut suureen kaupunkiin, mahdollisesti Montrealiin,\nja toiminut siellä pitkän aikaa Hudson Bay-yhtiön palveluksessa;\nsiellä hän myös oli tavannut tytön, jonka kanssa, meni naimisiin.\nKun John Ball puhui tytöstä, hänen kasvonsa loistivat, ja aina\nmainitessaan tytön nimen hän miltei parahti. Näytti siltä, että nuo\nmielipuolisuudessa vietetyt pitkät vuodet olivat menneet jälkeä\njättämättä, kuin vanhus nyt olisi herännyt hyvin syvästä unesta ja\nDolores, hänen nuori vaimonsa, olisi vain hetki sitten ollut hänen\nvierellään.\n\nSitten tuli John Ballin tarinaan jälleen pitkä tauko. Hän ei voinut\nmuistaa, miten kauan oli elänyt Montrealissa. Mutta sen hän tiesi,\nettä jonkin aikaa naimisiin menonsa jälkeen hän oli vaimonsa\nkanssa palannut takaisin pohjoiseen, missä he olivat eläneet hyvin\nonnellisina; ja eräänä kesänä he olivat lähteneet yhdessä kanootilla\netsimään rotkon kulta-aarretta. He löysivätkin sen. Mutta miten ja\nmilloin, sitä hän ei jaksanut muistaa.\n\nSiitä lähtien John Ballin tarina oli täynnä hurjia kuvia suuresta\nmustasta maailmasta, minne päivä ei paistanut eivätkä tähdet\ntuikkineet ja mistä he kaivoivat kultaa tervassoihtujen valossa. Ja\nsitten eräänä päivänä hänen vaimonsa oli eksynyt tuossa kaameassa\npaikassa eikä koskaan enää palannut hänen luokseen.\n\nSilloin miehen järki oli pimennyt. Eksynyttä vaimoaan etsiessään John\nBall ei milloinkaan löytänyt luolan toista päätä.\n\nHän näki outoja kummallisia hahmoja, taisteli hirmuisten petojen\nkanssa, jotka olivat hirviäkin isompia ja kuuli virtojen pauhaavan ja\nkoskien jymisevän syvällä maan uumenissa. Nytkin kertoessaan vanhus\npiti näitä kaikkia kokemuksiaan tosina.\n\nVabin ja Minnetakin isä kirjoitti viipymättä yhtiönsä pääkonttoriin\nMontrealiin kysyen, tiedettiinkö siellä mitään John Ballista.\nKuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, että sen niminen mies oli\nollut yhtiön palveluksessa vuosina 1877 ja 1878 raakojen nahkojen\ntarkastajana. Hän oli lähtenyt Montrealista pohjoiseen noin\nkolmekymmentä vuotta sitten.\n\nKun John Ball näytti alkavan toipua, Rodin äiti teki ehdotuksen,\njoka synnytti kauppa-asemalla todellisen myrskyn. Hän näet pyysi,\nettä aseman hoitaja lähtisi koko perheensä kanssa saattamaan häntä\nja Rodia kotiin ja viipyisi heidän vieraanaan muutaman viikon. Ja\nkaikkien hämmästykseksi George Newsome suostui, mutta vain sillä\nehdolla, että Drew'n perhe palaisi heidän mukanaan pohjoiseen\nsyyskesällä. Yhtiön pääkonttorista tuli viransijainen hoitamaan\nasemaa ja kalastelemaan lohia kuukauden ajaksi.\n\nRod ja Vabi olivat pakahtua onnesta, kun Mukoki lupasi lähteä mukaan.\nMonta päivää vanha eränkävijä oli vastustanut heidän pyyntöjään,\nmutta pakkohan hänen oli antautua, kun Minnetaki kietoi kätensä hänen\nkaulaansa ja hieroi pehmeää poskeaan Mukokin ryppyisiin kasvoihin.\n\nJa niin sitten eräänä kauniina kesäaamuna kolme suurta tuohikanoottia\nirtosi Vabinoshin rannasta ja lähti viilettämään pitkin Nipigonin\nselkää etelään, ja vain Mukoki tunsi itsensä surulliseksi aavojen\nsalojen painuessa heidän taakseen. Sillä Mukoki oli ensimmäistä\nkertaa matkalla uuteen maailmaan.\n\nJa näin alkoi matka sivistyksen rintamaille.\n\n\n\n"]