[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgGgM2hZ4fXS4TNtH6JjvVq06vIL93j0f9mc5YgG6ixE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1636,"Kiljusen herrasväki","Finne, Jalmari",1874,1938,"1636-finne-jalmari-kiljusen-herrasvaki","1636__Finne_Jalmari__Kiljusen_herrasväki",null,"lastenkirja",[14],"huumori",[],"fi",1914,15035,91882,false,55938,[23],"Children's stories, Finnish",[25,26,27],"Children & Young Adult Reading","Humour","Novels","\"Kiljusen herrasväki\" by Jalmari Finne is a series of children's books written between 1914-1925. The stories follow the Kiljander family—siblings Mikael, Lennart, and Olga, their parents, and their dog Pulla—as they travel across Finland encountering adventures and curious situations. Through wit and resourcefulness, the family navigates each challenge while embodying the spirit of an average Finnish family during the period from the 1890s to 1917. The beloved series inspired adaptations for stage and screen, with new editions published into the 1970s. (This is an automatically generated summary.)",[],262,"Huumorintajuinen lastenkirja kertoo kovaäänisestä Kiljusen perheestä, johon kuuluvat isä, äiti, pojat Mökö ja Luru sekä Pulla-koira. Kokoelma sisältää kertomuksia perheen värikkäistä kommelluksista heidän matkatessaan Helsinkiin, markkinoille ja kalastamaan.","Jalmari Finnen 'Kiljusen herrasväki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1636. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KILJUSEN HERRASVÄKI\n\nKirj.\n\nJalmari Finne\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKiljusen herrasväen Helsingin-matka\nKiljusen herrasväen kalastusmatka\nSaunamatka\nMökön ja Lurun syntymäpäivä\nAarteen kaivaminen\nKun Kiljuset olivat hirviä pyytämässä\nKiljusen herrasväen toinen Helsingin-matka\nKiljusen herrasväen markkinamatka\n\n\n\n\nKiljusen herrasväen Helsingin-matka\n\n\nKiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa.\nHeitä oli neljä: isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen\nja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja\ntihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä\nvanhat.\n\nMökö oli aivan isänsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hän silloin\njuuri kaunis ollut. Kaljua päätä ei hänellä tosin ollut, mutta muuten\nhän oli aivan isänsä kuva. Luru taas oli äitinsä näköinen, ja arvaahan\nsen, ettei hänkään juuri kaunis ollut. Mökön nimi oli oikeastaan Mikael\nja Lurun nimi Lennart. Mutta sitä ei enää kukaan muistanut, vaan kaikki\nsanoivat heitä Mököksi ja Luruksi.\n\nEikä heidän sukunimensäkään ollut oikeastaan Kiljunen, vaan Kiljander.\nHe olivat saaneet Kiljusen nimen siksi, että aina pitivät niin suurta\nääntä. He eivät osanneet ollenkaan puhua hiljaa, vaan huusivat. Ja he\nhuusivat, tapahtui mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Siksi he olivat\nsaaneet nimen Kiljunen, ja he olivat lopulta itsekin jo siihen niin\ntottuneet, että nimittivät itseään Kiljusiksi.\n\nHe olivat päättäneet tehdä huvimatkan Helsinkiin. Isä ja äiti olivat\nsiellä kyllä usein käyneet, mutta pojat eivät koskaan. Ja kun Mökö ja\nLuru jo olivat yhdeksänvuotiaita ja heidät oli lähetettävä kouluun\nsyksyllä, niin isä ja äiti päättivät ensin näyttää heille kaupunkia,\njotta he eivät syksyllä eksyisi siellä.\n\nOli kesäkuun 30. päivä, ja aamusta alkaen oli valmistauduttu matkaan.\n\nOlipa siinä hälinää ja huutoa, ennenkuin kaikki tavarat olivat\nkunnossa! Suureen matkakirstuun ahdettiin isän, äidin ja poikien\nvaatteita.\n\nPojat olivat tahtoneet, että heidän koiransakin pääsisi Helsinkiä\nkatsomaan. Tämä koira oli pieni ja paksu villakoira, ja sen nimi oli\nPulla.\n\nNyt oli Pulla ensin saatava kiinni, että sille pantaisiin kaulaan\nketjut, joista sitä kuljetettaisiin. Mutta kun Mökö tuli ketjut\nkäsissään sen lähelle, niin läksi Pulla karkuun. Se juoksi pitkin\npihamaata, ja Mökö ja Luru sen jäljestä. Ja koira haukkui ja pojat\nhuusivat ja isä ja äiti toruivat. Oli siinä ääntä. Ja ihmiset kaukana\nkylällä sanoivat: Mitä se Kiljusen herrasväki taas kiljuu?\n\nVihdoin saatiin Pulla kiinni. Se oli juossut lehtimajaan eikä päässyt\nsieltä enää karkaamaan.\n\nSillä aikaa kun isä ja äiti antoivat palvelijoille määräyksiä talon\nhoidosta heidän poissa ollessaan, olivat Mökö ja Luru kuurupiilosilla.\nEnsin meni Mökö piiloon. Hän kiipesi kaapin päälle, josta alas\ntullessaan pudotti kaksi suurta hatturasiaa. Sitten meni Luru piiloon,\nja kun hän oli laiha, meni hän matkakirstuun ja pudotti sen kannen\nkiinni. Ja kansi meni lukkoon!!\n\nKesken leikkiä ajoivat rengit hevoset kuistin eteen. Toisilla kärryillä\npiti vietämän matkakirstu, toisella Kiljusen herrasväki asemalle. Renki\nnosti kirstun rattaille ja läksi ajamaan. Lurusta oli hauskaa olla\nkirstussa eikä hän hiiskunut mitään, ajatteli vain: Nyt ei Mökö minua\nlöydäkään!\n\nEihän Mökö häntä löytänytkään. Ja kun piti lähdettämän asemalle, niin\nkoko talon väki etsi häntä joka paikasta huutaen: Luru! Luru! Luru!\n\nSillä aikaa tuli Lurun yhä vaikeammaksi hengittää kirstussa, sillä ilma\nalkoi loppua. Hän alkoi huutaa, ja arvaahan sen, että se kuului, olihan\nhän Kiljusen Luru. Renki, joka istui kirstun päällä ajamassa, pelästyi,\nja hevonen pelästyi, ja vähän ajan päästä olivat hevonen, renki, kirstu\nja sen sisässä Luru maantienojassa. Renki koetti saada kirstua auki,\nmutta sehän oli mennyt lukkoon.\n\nHän jätti hevosen maantielle ja juoksi taloa kohden huutaen:\n\n-- Tuolla se Luru on maantienojassa kirstun sisällä!\n\nIsä ja äiti parkaisivat kauhusta. Ja kyllä se kuului, kun Kiljusen\nherrasväki huusi. Kiireimmän kautta he ajoivat toisella hevosella\nsinne, missä Luru oli maantienojassa nurin menneen kirstun sisällä.\nKirstu käännettiin oikeinpäin, ja Luru tuli ulos. Kummallista kyllä hän\nei edes huutanutkaan niin tukehduksissa hän oli.\n\nKirstu nostettiin rattaille, ja Kiljusen herrasväki nousi toisille\nrattaille ja he ajoivat asemalle päin, isä ja äiti istuen edessä ja\nMökö ja Luru takana. Oli ajettu jo jonkin matkaa, kun molemmat pojat\nhuusivat aivan yht'aikaa. Ja he huusivat niin kovaa, että isä ja äiti\npelästyivät, ja se oli jo paljon se, sillä kyllä he olivat huutoon\ntottuneita.\n\n-- Mikä nyt on hätänä? huusi äiti.\n\n-- Pulla! Pulla jäi kotiin! huusivat molemmat pojat.\n\nHevonen käännettiin ja käytiin hakemassa Pulla rattaille.\n\nAsemalle ajettaessa pojat pitivät sitä sylissään. Se oli levoton ja\nkoetti puraista poikia, ja arvaahan sen, että se sen teki, kun Mökö\nkoko ajan sitä nipisteli.\n\nPojat päättivät antaa Pullan juosta rattaitten jäljestä ja laskivat sen\nmaantielle, itse pitäen ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi\nminkä jaksoi.\n\nMutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärällä. Hän alkoi ajaa\nkovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui, ja\nkun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin se laahautui pitkin maantietä.\nJa tomu pölysi korkealle ilmaan.\n\nTaas pojat huusivat.\n\nIsän täytyi seisauttaa hevonen siksi, kunnes Pulla oli nostettu\nrattaille.\n\nAi, ai, kuinka harmaa se oli, ja niin likainen, niin likainen. Arvaahan\nsen, kun oli saanut kieriä pitkin tomuista maantietä.\n\nJo oltiin lähellä asemaa.\n\nSamassa tuli juna asemalle.\n\nJa silloin kaikki: isä, äiti, Mökö ja Luru huusivat:\n\n-- Ei saa jättää!\n\nKoko junaväki aivan säikähtyi tätä melua, ja koneenkäyttäjä unohti\npanna veturin liikkeelle, hän katseli vain tuota joukkoa, joka tuli\ntäyttä laukkaa ajaen maantietä pitkin ja huusi ja huitoi käsillään.\n\nOlipa asemalla hälinää, kun Kiljusen herrasväki sinne pääsi! Sellainen\nhälinä, että luuli jo suuren tappelun tulleen. Mutta eihän siellä\nmitään tappelua ollut, Kiljusen herrasväki vain matkusti Helsinkiin.\n\nMatkakirstu vietiin tavaravaunuun, samoin Pulla, sillä koiria ei saa\nkuljettaa matkustajavaunuissa, ja Kiljusen herrasväki lykättiin\nmatkustajavaunuun.\n\nJuna läksi liikkeelle.\n\nViisi minuuttia olivat Kiljuset aivan vaiti paikoillaan, ja se oli\nmerkillistä, sillä tavallisesti he puhuivat ja huusivat aina. Mutta\nmatka asemalle oli ollut niin seikkailurikas, että he itsekin olivat\nhämmästyneitä siitä, että nyt kuitenkin istuivat junassa.\n\nMutta kun viisi minuuttia oli kulunut, pujahtivat Mökö ja Luru\nvaununsillalle. Siellä alkoi Mökö ajatella, mitenkähän Pulla voi. Hän\ntiesi, että Pulla oli junan viimeisessä vaunussa, joka oli tavaravaunu.\n\n-- Mennään katsomaan Pullaa, sanoi Mökö Lurulle.\n\nJuna kulki silloin ylämäkeä ja siis tavallista hiljempaa. Mökö hyppäsi\njunasta pois. Luru olisi seurannut, ellei olisi nähnyt, miten Mökö\nkaatui ja kieri pitkän matkaa radan sivua myöten. Hän jätti sen siis\ntekemättä. Samassa tuli junailija ja ajoi Lurun vaunuun sisälle.\n\nKun Luru tuli sinne yksinään, kysyi äiti heti:\n\n-- Missä Mökö on?\n\n-- Mökö hyppäsi junasta, vastasi Luru.\n\n-- Hyppäsi junasta! huusivat isä ja äiti yht'aikaa.\n\n-- Hän meni katsomaan Pullaa. En tiedä, pääsikö hän, sillä hän kieri\npitkin radan sivua. Meni aivan ympäri, noin, noin, niinkuin kerä tai\nniinkuin Pulla siellä maantiellä, selitti Luru.\n\nOlipa se hälinää ja huutoa, joka syntyi!\n\nVaunun seinässä oli hätäjarru, sitä vedettiin, ja juna pysähtyi. Ja\nkaikki huusivat, tietysti Kiljuset itse eniten. Ihmiset pistivät päänsä\nikkunoista ulos, ja kun kuulivat, että eräs poika oli pudonnut junasta,\nniin kaikki alkoivat huutaa.\n\nIhmisiä tuli vaunuista ja astui radalle, ja suuri lauma, Kiljuset\netunenässä, läksi juoksemaan sinne, mistä juna oli tullut. Muutamat\nkompastuivat ratapölkkyihin, mutta nousivat taas ja jatkoivat juoksua.\n\nLöytyihän Mökö. Hän poimi mansikoita radan reunalla. Likainen hän oli,\nhyvin likainen, mutta aivan terve. Kun hän oli niin lihava, ei hän\nollut loukannutkaan itseään junasta hypätessään. Hän oli vain kierinyt\nja töyssyellyt kuin pallo.\n\nKiljuset huusivat ilosta nähdessään toisensa. Ja aivan vieraatkin\nihmiset syleilivät Mököä. Sitten kaikki palasivat takaisin junaan.\n\nNyt pantiin Mökö ja Luru istumaan vaunun penkille vastapäätä\nvanhempiaan ja ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin heitä\nliikkumasta paikoiltaan.\n\nParin tunnin päästä tultiin Helsinkiin. Ei junamatka sen pitempi ollut.\nAsemalla isä piteli Mököstä ja äiti Lurusta kiinni, jott'eivät he\nkatoaisi väentungoksessa. Suuren huudon jälkeen he saivat kantajan\nkäsiinsä ja antoivat tämän toimeksi hankkia Pullan ja matkakirstun\ntavaravaunusta esiin. Pulla otettiin samaan matkaan heidän kanssaan,\nmutta matkakirstu lähetettiin hevosella hotelliin, jonne Kiljuset\nolivat päättäneet asettua asumaan pariksi päiväksi. He päättivät astua\njalkaisin hotelliin, näyttääkseen samalla kaupunkia pojille.\n\nRautatientorilla kulki raitiotievaunu, ja Mökö ja Luru tahtoivat päästä\nsillä ajamaan. Isä ja äiti suostuivat siihen. Kun vaunu oli jo\nliikkeellä juoksivat he sen jäljestä huutaen ja huitoen käsillään.\nVaunu pysähtyi, ja Kiljusen herrasväki, kaikki viisi, sillä olihan\nPullakin matkassa, kiipesi vaunuun. He olivat töin tuskin ennättäneet\nistua, kun isä Kiljunen huusi:\n\n-- Hyväinen aika! Me ajamme aivan väärään suuntaan! Seis! Seis!\n\nSuurella hälinällä he kiipesivät taas pois vaunusta, joka oli jo\npäässyt Villenkadun kulmaan, ja alkoivat juosta takaisin asemalle päin,\nPulla edellä, pojat jäljestä ja viimeisinä isä ja äiti.\n\nTultuaan jälleen aseman luo mietti isä Kiljunen. Lopulta hän sanoi:\n\n-- Se vaunu, joka vie hotelliin päin, kulkeekin Aleksanterinkatua\npitkin.\n\nRautatientorilta johtaa lyhyt Keskuskatu Aleksanterinkadulle. Sitä\npitkin he nyt alkoivat juosta. Tietysti keskellä katua, sillä\nkatukäytävällä he olisivat kaataneet kumoon kaikki ihmiset.\n\nSiellä jo kulki raitiotievaunu Aleksanterinkatua pitkin. Isä Kiljunen\nhuusi: -- Seis! ja heilutti lakkiaan.\n\nÄiti Kiljunen huusi:\n\n-- Seis! ja heilutti nenäliinaansa.\n\nMökö ja Luru kiljuivat:\n\n-- Seis! ja heiluttivat käsiään.\n\nJa Pulla haukkui ja heilutti häntäänsä.\n\nKaikki ihmiset pysähtyivät ihmettelemään tätä mellakkaa. Vaunu oli\npysähtynyt, ja Kiljuset kiipesivät läähättäen sisään.\n\nHe olivat niin hengästyneitä juoksemisesta ja huutamisesta, etteivät\nennättäneet sanoa eikä tehdä mitään, ennenkuin jo olivat hotellinsa\nedessä.\n\nSinne oli jo tuotu heidän matkakirstunsakin. He saivat huoneen ja\nmenivät sinne puhdistamaan itseään, sillä olivathan he kovasti\ntomuisia.\n\nHotellin palvelijatar, joka näki, millaisessa tilassa he olivat, sanoi:\n\n-- Täällä on aivan lähellä kaksi kylpyhuonetta, jos herrasväki tahtoo\nniitä käyttää.\n\nMökö ja Luru seurasivat palvelijatarta katsomaan, millaisia ne olivat,\nsillä kun he eivät koskaan ennen olleet käyneet kaupungissa, eivät he\ntienneet niistä mitään. Pulla seurasi heitä.\n\nPalvelijattaren mentyä he jäivät kumpikin eri kylpyhuoneeseen ja\navasivat kaikki hanat. Sitten Mökö pani Pullan uimaan ammeeseen, ja\nsitten Luru teki samoin omassa kylpyhuoneessaan. Kun hanat olivat auki,\ntulivat ammeet pian niin täyteen vettä, että se meni yli reunojen.\nPojat eivät osanneetkaan hanoja sulkea, vaan jättivät ne auki ja\nmenivät siihen huoneeseen, jossa isä ja äiti olivat. Siellä heidän\nkasvonsa pestiin, tukka kammattiin ja vaatteet harjattiin.\n\nMutta hotellissa alkoi kuulua kovaa huutoa.\n\nKiljuset läksivät katsomaan, mitä se oli. Kylpyhuoneista tuli käytävään\nvettä aivan virtanaan. Sitä lainehti kaikkialla. Mökö ja Luru huusivat\nriemusta ja astelivat vedessä lyöden jalkojaan siihen niin, että vesi\nroiskui korkealle.\n\nOlipa siinä työtä ja vaivaa, ennenkuin hanat olivat suljetut ja kaikki\ntaas käytävissä kuivattu. Hotellin isäntä torui Kiljusia, isä ja äiti\nhuusivat pojilleen, ja Mökö ja Luru nauroivat tälle vedenpaisumukselle.\n\nNyt läksivät isä ja äiti näyttämään pojille kaupunkia. Suurtori oli\naivan lähellä, ja sen keskellä Aleksanterin patsas. Pulla alkoi\ntietysti heti haukkua pronssileijonaa, joka oli patsaan juurella. Mökö\nja Luru tahtoivat koettaa, voiko sen selässä ratsastaa, ja samassa he\nolivatkin jo kiivenneet sen selkään.\n\nMutta torin varrella on poliisikamari, eivätkä poliisit salli\nkiipeilemistä leijonan selkään. Sieltä huudettiin:\n\n-- Pois, pojat, sieltä!\n\nMökö ja Luru pelästyivät, tulivat alas ja läksivät juoksemaan pakoon.\nPoliisikamarista ryntäsi kymmenen poliisia heidän peräänsä. Pojat\nedellä, isä ja äiti heidän jäljestään ja nuo kymmenen poliisia ja Pulla\nviimeisenä juoksivat Suurkirkon korkeita portaita ylös. Päästyään\nkirkon luo näkivät pojat sen seinällä rautaiset tikapuut ja alkoivat\nkavuta niitä ylös. Isä ja äiti, jotka tahtoivat pidättää heitä,\nkiipesivät heidän jäljestään. Ja poliisit, jotka tahtoivat ottaa heidät\nkiinni, tulivat kaikki kymmenen heidän perässään. Katolle päästyään\nalkoivat pojat juosta kirkon kupukaton ympäri, ja vanhemmat sekä\npoliisit heidän jäljessään.\n\nPulla oli jäänyt alas ja haukkua räkytti siellä vimmatusti.\nKierrettyään kupukaton tulivat pojat jälleen tikapuiden luo ja alkoivat\nkiivetä alas, isä ja äiti jäljessä ja poliisit viimeiseksi. Alhaalla\notti Pulla heidät suurella ilohaukunnalla vastaan.\n\nPojat juoksivat kirkon portaita alas ja toiset heidän jäljessään. He\njuoksivat yli Suurtorin ja pitkin Sofiankatua Kauppatorille. He\njuoksivat huutaen, sillä tietysti he kaikki huusivat, yhä eteenpäin\nsatamaa kohden. Siellä tuli meri vastaan.\n\nPojat eivät voineet hillitä vauhtiaan, vaan molskahtivat veteen. Isä ja\näiti pelästyivät ja hyppäsivät heitä auttamaan. Poliisit pelkäsivät\nheidän hukkuvan ja seurasivat perässä.\n\nOlipa silloin vedessä pulikoitsijoita! Mökö ja Luru uivat ja huusivat\nja Pulla ui heidän jäljessään. Isä ja äiti kiljuivat ja koettivat saada\npojista kiinni. Ja poliisit koettivat auttaa heitä kaikkia vedestä.\n\nKaupungilla oli paljon väkeä liikkeellä, ja ne juoksivat kaikki\nkatsomaan tätä hälinää. Väkeä tuli joka taholta, ja kohta oli tori niin\ntäynnä kansaa, että raitiotievaunutkaan eivät päässeet kulkemaan, vaan\nliikenne oli pysäytettävä.\n\nPulla pääsi eräästä kohdasta rannalle, ja Luru seurasi sitä ottaakseen\nsen kiinni. Tätä eivät toiset uidessaan huomanneet.\n\nVihdoin saatiin Kiljusen herrasväki rannalle, ja kaikki kymmenen\npoliisia nousivat vedestä ylös. Silloin huomasivat Kiljuset, että Luru\noli poissa.\n\n-- Hän on hukkunut! huusivat he, ja isä, äiti sekä Mökö hyppäsivät\njälleen veteen etsiäkseen häntä.\n\nPoliisit, joiden tehtävänä on etsiä hukkuneita, hyppäsivät tietysti\nmyöskin. Ja siellä nyt koko joukko oli uudelleen meressä!\n\nPoliisit sukelsivat, ja Mökö ja äiti sukelsivat. Isä oli niin lihava,\nettei hän mitenkään päässyt veden alle. Olipa se sukeltamista! Vesi\naivan kuohui. Ja ihmiset rannalla huusivat kauhusta, kun luulivat\npienen pojan sinne hukkuneen. Jota enemmän he huusivat, sitä enemmän\nkokoontui kansaa torille. Olipa siinä tungosta!\n\nTorilla oli Luru viimein saanut Pullan kiinni ja tuli katsomaan, miksi\nkaikki niin kovasti huusivat. Kun hän näki vanhempansa, veljensä ja\npoliisit yhä sukeltamassa, huusi hän:\n\n-- Mitä te sieltä etsitte?\n\nIsä näki Lurun ja huusi ilosta, ja äiti huusi, ja Mökö huusi, ja koko\nkansa torilla huusi ilosta. Olipa siinä ilohuutoa yhdeksi kertaa!\n\nKaikki nousivat vedestä pois, ja märkiä he olivat, aivan läpimärkiä.\nKiljuset menivät hotelliin muuttamaan toiset vaatteet ylleen ja\npoliisit läksivät poliisikamariin kuivaamaan univormujaan. Ja kansa\nhurrasi heidän kulkiessaan. Se oli suuri juhlapäivä Helsingissä.\n\nNyt saivat Kiljuset riisua aivan kaikki vaatteensa ja muuttaa kuivat\nylleen. Ensin otettiin alusvaatteet esiin.\n\nMököllä oli vasta paita yllään, kun hän toisten huomaamatta pujahti\novesta ulos ja läksi juoksemaan hotellin portaita alas. Alhaalla koetti\novenvartija häntä pidättää, mutta Mökö livahti hänen käsistään ja pääsi\nKauppatorille.\n\nIsä ja äiti huomasivat Mökön kadonneen ja unohtaen, ettei heilläkään\nollut muuta kuin alusvaatteet päällään, läksivät etsimään häntä.\nKuultuaan, että Mökö oli juossut torille, juoksivat hekin sinne.\n\nOlipa se merkillinen näky! Edellä juoksi Mökö paitasillaan, ja häntä\najoi takaa muu Kiljusen perhe. Lurulla oli hänelläkin ainoastaan paita,\nisällä oli alushousut jo jalassaan ja äidilläkin alushame päällään.\n\nKaikki ihmiset huusivat hämmästyksestä heidät nähdessään, sillä eihän\nkukaan Helsingissä kulje kadulla alusvaatteisillaan. Mutta Kiljuset\neivät sitä muistaneet. He näkivät Mökön juoksevan laivarantaan ja\nriensivät jäljestä sinne.\n\nRannassa oli höyrylaiva, joka oli juuri lähtemässä Suomenlinnaan. Mökö\ntahtoi matkustaa laivassa ja hyppäsi siihen juuri silloin, kun se\nerkani rannasta.\n\nIsä, äiti, Luru ja Pulla tulivat huutaen rantaan. Pulla ei huutanut, se\nhaukkui, mutta muut Kiljuset huusivat.\n\nEihän höyrylaiva silloin enää kääntynyt, vaan mennä huristi eteenpäin.\nKiljuset aivan kauhistuivat luullen, että nyt Mökö meni ainiaaksi pois.\n\nRannassa oli toinen höyrylaiva. Kiljuset menivät siihen ja luvaten\nsuuren summan rahaa saivat koneenkäyttäjän lähtemään ajamaan takaa\ntoista laivaa. Isä Kiljunen huusi edellistä pysähtymään, ja kun hänen\näänensä ei kuulunut, niin hän pani laivan pillin soimaan. Ja se vihelsi\nja vonkui niin, että koko kaupunki kaikui.\n\nTämän kuuli Mökö ja pani oman laivansa pillin myöskin soimaan, sillä\nhän oli nähnyt perämiehen vieressä nuoran, josta vetämällä sai pillin\nsoimaan.\n\nKun satamassa olevissa laivoissa kuultiin tällaista viheltämistä, niin\nne kaikki läksivät jäljestä, sillä kaikki luulivat, että jokin suuri\nvaara oli lähellä. Meri oli aivan mustanaan laivoja, sillä Helsingin\nsatamassa oli niitä kesällä aina hyvin paljon. Siellä oli suuria\nulkomaan laivoja ja pieniä saaristolaivoja ja moottoriveneitä. Ja kun\nne olivat aina ajamaisillaan toistensa päälle, täytyi niiden panna\nvihellyspillit soimaan. Oli siinä jos jonkinlaista ääntä. Suuret laivat\npörisivät, pienemmät pärisivät ja pienet pirisivät. Ja melu oli niin\nkauhea, että kaupungin kaikki asukkaat riensivät suurin joukoin rantaan\nkatsomaan, mikä oli hätänä.\n\nKun Suomenlinnasta nähtiin että kaikki Helsingin laivat tulivat\nhirveällä hälinällä ja pärinällä Suomenlinnaa kohden, niin luultiin\nkoko kaupungin tulleen hulluksi ja hyökkäävän linnoitusta vastaan.\nKaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, ja koko sotaväki oli\naseissa.\n\nSe laiva, jossa Mökö paitasillaan oli, laski Suomenlinnan rantaan. Pian\ntuli Kiljusen muukin perhe toisella laivalla. Kyllä suomenlinnalaiset\nhämmästyneinä katselivat tätä herrasväkeä, jolla ei ollut päällään\nmuuta kuin alusvaatteet.\n\nIlosta huutaen syleilivät Kiljuset toisiaan. Pian saatiin\nsuomenlinnalaisille asia selvitetyksi, ja silloin kaikki nauroivat\noikein makeasti.\n\nKun Kiljusilla oli niin vähän vaatteita yllään, niin annettiin heille\nlainaksi sotilaitten univormuja. Kylläpä he olivat hullunkurisen\nnäköisiä niissä pukimissaan, varsinkin pojat, joilla takki laahasi\nmaata ja jotka tavantakaa kompastuivat siihen.\n\nKiljuset palasivat laivalla takaisin Helsinkiin. Olipa se komeata\ntuloa, sillä kaikki muut laivat seurasivat heitä.\n\nSatama oli aivan tungokseen asti täynnä kansaa, kun he astuivat maihin.\nPian selvisi kaikille, mikä oli ollut tämän aiheena. Ja silloinpa\nnaurettiin ja hurraahuudoilla otettiin Kiljusen perhe vastaan rantaan\ntullessaan. Ja kannattikin hurrata, sillä he olivat niin perin\nmerkillisen näköisiä sotilaitten takeissa.\n\nKiljuset olivat aivan liikutettuja tästä vastaanotosta. He eivät\nkoskaan olisi voineet kuvitellakaan, että pääkaupunki ottaisi heidät\nvastaan sellaisilla suosionosoituksilla.\n\nPäästyään hotelliin, jossa kaikki palvelijat, ovenvartijasta\nkyökkipiikoihin ja kengänkiilloittajiin asti, olivat heitä\nvastaanottamassa, menivät he huoneeseensa jälleen pukeutumaan omiin\nvaatteisiinsa. Sen tehtyään he tilasivat itselleen ruokaa ja söivät\nsuurella ruokahalulla, sillä olivathan he sinä päivänä olleet kovasti\nliikkeessä.\n\nKoko päivällisen ajan seisoi kaksi palvelijaa heidän pöytänsä ääressä\nja kolmas kuljetteli heille ruokia. Kiljuset luulivat tätä\npalvelijoiden suurta määrää kohteliaisuudeksi, mutta se olikin hotellin\nisännän keksimä varokeino. Hän pani Kiljusille vartijat, jotta he eivät\nvoisi saada mitään odottamatonta jälleen aikaan.\n\nSyötyään päättivät isä ja äiti mennä Korkeasaareen näyttämään Mökölle\nja Lurulle siellä olevaa eläinkokoelmaa. Heidän tultuaan kadulle oli\nHelsingin poliisimestari viiden poliisin kanssa heitä odottamassa.\nTämäkin oli varovaisuustoimenpide poliisilaitoksen puolelta, jotta\nKiljuset eivät saisi mitään odottamatonta aikaan.\n\nPoliisit saattoivat Kiljusen herrasväen laivarantaan, ja Kiljuset\nluulivat, että tämäkin oli kohteliaisuutta.\n\nKun herrasväki ilman mitään häiriöitä oli päässyt Korkeasaareen\nmenevään laivaan ja se oli lähtenyt liikkeelle, sanoi poliisimestari\npoliiseille:\n\n-- Nyt saa Helsingin kaupunki kai vähän aikaa olla rauhassa.\n\nHän jäi kuitenkin rantaan katsomaan, pääsikö laiva onnellisesti\nKorkeasaareen.\n\nEihän se päässyt!\n\nAivan puolitiessä se pysähtyi, ja sieltä kuului niin kamalaa huutoa,\nettä kylmät väreet kävivät poliisimestarin ruumiin läpi.\n\nMitä oli laivalla tapahtunut?\n\nMökö ja Luru olivat alussa katselleet koneiden käyntiä ja sitten\nmenneet laivan perään. Täältä he kenenkään huomaamatta kiipesivät\nlaivan katolle. Isä ja äiti Kiljunen etsivät poikiaan ja kun ei niitä\nmistään löydetty, niin he alkoivat huutaa.\n\n-- Ne ovat hukkuneet! huusivat he.\n\nKaikki laivassaolijat kauhistuivat ja alkoivat hekin huutaa. Kone\npysäytettiin, ja kaikki katselivat ympärilleen, eikö veden pinnalla\nnäkyisi lapsia.\n\nTällä välin olivat poliisit tulleet toisella laivalla apuun. Kuultuaan,\nmitä etsittiin, sanoivat he:\n\n-- Tuollahan pojat ovat laivan katolla!\n\nLaiva pääsi jatkamaan matkaansa Korkeasaareen, ja pojat otettiin\nkatolta alas. Poliisimestari ensin aikoi tulla miehineen vartioimaan,\nmutta palasikin kaupunkiin.\n\nKorkeasaaressa pojat juoksivat erilleen vanhemmistaan. Kun he näkivät\nkaikki eläimet häkeissään, tuli heidän niitä sääli ja he päättivät\npäästää ne vapaiksi. He olivat tottuneet käyristetyllä naulalla\navaamaan lukkoja; nyt he etsivät nauloja, löysivätkin, ja tekivät\nniistä lukkojen avaajia.\n\nSyntyipä saarella hälinää, kun kaikki pedot vähitellen tulivat\nhäkeistään maalle. Ensin ne ajoivat ainoastaan toisiaan takaa, mutta\nlopulta ihmisiäkin, jotka peloissaan eivät tienneet, mihin olisivat\npaenneet.\n\nIhmisiä juoksi pitkin saarta, ja karhut, pukit, hirvet, sudet, ketut ja\nkaikki muut eläimet niiden jäljestä. Ihmiset parkuivat ja eläimet\nkarjuivat.\n\nOlipa se elämää!\n\nKun ei muita pakopaikkoja ollut, ja saarella oli paljon väkeä, niin\nihmiset kiipesivät puihin. Ja pian näki kaikkialla puiden oksilla\nistuvia, itkeviä ja huutavia olentoja. Ja eläimet pitivät alhaalla\nhauskaa ja tanssivat saadessaan taas olla vapaudessaan.\n\nKiljusen isä ja äiti huusivat poikiaan, ja kuuluihan heidän huutonsa\nyli muiden huudon. Mökö ja Luru juoksivat ravintolan luo, jonka katolla\nisä ja äiti monen muun kanssa istuivat.\n\nPian levisi sana Helsinkiin tästä kauhistuksesta. Kaikki riensivät\napuun, ja meri oli mustanaan laivoja ja veneitä, mutta kukaan ei\nuskaltanut nousta maihin. Lopulta tuli palokunta ja toi suuren\nhöyryruiskunsa. Ruiskuttamalla vettä petojen päälle saatiin ne menemään\ntakaisin häkkeihinsä. Ihmiset uskalsivat tulla puista alas ja juoksivat\nrantaan, jotta pääsivät laivoihin.\n\nVihdoin olivat kaikki muut eläimet häkeissään paitsi karhut, jotka\neivät uskaltaneet mennä häkkiinsä. Siellä oli Pulla. Se oli sinne\npaennut petoja ja haukkua rähisi nyt siellä vimmatusti, niin että\nkarhutkin pelkäsivät. Mökö ja Luru saivat sen sieltä pois, ja silloin\nsaatiin karhutkin häkkiinsä, ja Korkeasaaressa oli taas rauhallista.\n\nKaikki ihmiset palasivat kaupunkiin, Kiljusen herrasväki myöskin. Päivä\noli ollut niin rasittava, että he päättivät mennä varhain levolle.\nHeidän mielestään Helsinki oli hyvin hauska kaupunki ja ihmiset hyvin\nystävällisiä, varsinkin poliisit, jotka aina seurasivat heitä. Yölläkin\noli kaksi poliisia heidän ovensa takana vartioimassa, jotta he eivät\npääsisi yöllä saamaan mitään odottamatonta aikaan.\n\nKiljuset olivat niin väsyneitä, etteivät olisi jaksaneetkaan mitään\nerikoista hommata. Mutta tuli aamu!\n\nKiljuset olivat levänneet, olivat sen vuoksi hyvällä tuulella, ja\nsilloin oli täysi syy pelätä, että heille tapahtuisi taas jotain\nodottamatonta.\n\nJa tietysti tapahtui heti, kun pojat olivat päässeet vuoteistaan ylös!\n\nHe karkasivat käytävään. Poliisit olivat poissa. Nyt he arvelivat\ntuottavansa koko hotellille suuren ilon. Kylläpä olikin heidän\ntuottamansa ilo hyvin merkillinen. He alkoivat juosta pitkin hotellia\nja huutaa:\n\n-- Tuli on irti! Tuli on irti!\n\nHotellissa oli hyvin paljon matkustajahuoneita, ja kaikista niistä\njuoksi ihmisiä ulos. Olipa siinä hälinää ja melua! Ja mitenkä nuo\nkaikki ihmiset olivat puettuja! Useimmat nousivat suoraan sängyistään\nja juoksivat portaita alas! Naiset huusivat ja miehet huusivat pelosta\nja kauhusta.\n\nMutta kun he huomasivat, että kaikki olikin ollut ainoastaan turhaa\nhälytystä, niin silloinpa vasta he oikein huusivatkin. Mutta nyt\nkiukusta. Kyllä oli hotellissa melua ja hälinää.\n\nHotellin isäntä käski Kiljusia muuttamaan vielä samana päivänä pois,\nsillä heidän olonsa teki koko hotellin rauhattomaksi.\n\nKoko Kiljusen herrasväki, Pulla siihen luettuna, läksi nyt kaupungille,\ntietysti poliisin vartioimana. He alkoivat etsiä itselleen asuntoa\nkaupungin rauhallisimmalta puolelta, Kaivopuistosta. Isä Kiljusen\nmielestä olivat muut saaneet rauhattomuutta aikaan, eivätkä he.\n\nKauppatorilla he nousivat siihen raitiotievaunuun, joka menee\nKaivopuistoon päin. Vaunussa ei ollut ketään muuta kuin he.\n\nIsä ja äiti menivät Pullan kanssa sisään. Mökö ja Luru\nvaununkuljettajan luo, vaunun etuosaan. Vaunun konduktööri meni\nsiirtämään vaihdetta, jotta vaunu pääsisi Kaivopuiston raiteelle, sillä\nKauppatorilta haarautuu raiteita moneen suuntaan.\n\nKun konduktööri oli siten vaunusta poissa ja kuljettaja hetkiseksi\nläksi hänkin torille, niin pojat tarttuivat siihen veiviin, jolla sähkö\nyhdistetään vaunun koneeseen. He väänsivät täyden sähkön koneeseen! Ja\nkyllä se tuntuikin heti! Vaunu oikein syöksyi eteenpäin. Sinne ne\njäivät torille huutamaan sekä konduktööri että kuljettaja. Jo alkoivat\nKiljusetkin huutaa, niin huimaavaa vauhtia mentiin rataa myöten\neteenpäin. Pian oltiin Kaivopuiston kohdalla. Ja siitä Tehtaankatua\neteenpäin.\n\nKiljusen vaunu sai pian kiinni edellä kulkevan vaunun, jonka täytyi,\njotta ei tulisi yhteentörmäystä, vuorostaan lähteä samanlaista kyytiä\neteenpäin.\n\nNyt ajoi kaksi vaunua hurjaa vauhtia perätysten.\n\nOlipa se menoa! Niin sitä kiidettiin Laivurinkatua ja Fredrikinkatua ja\nIsoa-Roopertinkatua. Ja aina edellä kulkevat vaunut saivat nekin lähteä\nsamaa kyytiä kulkemaan.\n\nSe oli komeata menoa!\n\nErottajantorin kautta tultiin Ylioppilastalolle. Silloin oli vaunuja jo\nneljä. Siellä ne ajoivat edelleen menemään kaksi muuta vaunua, jotenka\nniitä nyt oli yhteensä kuusi.\n\nJa voi sitä menoa pitkin Aleksanterinkatua!\n\nKaikissa niissä viidessä vaunussa, jotka huhkivat Kiljusten vaunun\nedellä pakoon, soitettiin kelloa aivan yhtä päätä, ja vaunuissa olevat\nihmiset huusivat ja parkuivat, ja kadulla huudettiin, ja koko kaupunki\noli aivan mullinmallin kauhusta.\n\nJa niin Kiljuset pelkäsivät, että istuivat vain vaunussaan eivätkä edes\nhuutaneet.\n\nKaikki kuusi vaunua tulivat Rautatientorille.\n\nJa koko tämä vaunurivi kiiti nyt eteenpäin ja ajaen yhä uusia vaunuja\nedellään, niin että niitä oli jo kahdeksan.\n\nKun tämä hurja, kaikkia kauhistuttava jono tuli Unioninkadulle ja\nPitkänsillan yli meni Sörnäisiin päin, niin oli vaunuja jo kymmenen.\n\nSörnäisten puolella on tehdas, josta johdetaan sähköä raitioteille.\nSiellä huomattiin ja kuultiin tämän joukon tulo, sillä kuulihan sen,\nkun kaikkien vaunujen kelloja soitettiin ja kaikki ihmiset huusivat.\nTehtaassa seisautettiin heti sähkökoneet, ja silloin täytyi vaunujen\nitsestään pysähtyä.\n\nKaikki vaunuissa olleet ihmiset vapisivat vielä sittenkin, kun pääsivät\nulos vaunuista ja kalpeita olivat Kiljusetkin.\n\nHe ajoivat ajurilla hotelliin, jossa ei enää tahdottu uskaltaa ottaa\nheitä vastaan. Pääsivät he sentään lepäämään tämän hurjan matkansa\nvaivoista.\n\nHeidän levätessään oli suuri kansalaiskokous Suurtorilla, jossa\nkeskusteltiin, miten Helsinki voisi vapautua Kiljusista, sillä kaikki\naivan pelkäsivät, mitä he voivatkaan keksiä, jos saavat jäädä. Kun he\neivät olleet tehneet mitään suorastaan lakia rikkovaa, niin ei heitä\nvoitu rangaistakaan. Aiottiin antaa heille kaupungin puolesta vapaa\nasunto ja ruoka hotellissa, jos he suostuisivat aina pysymään siellä.\nMutta kun hotellin isäntä ei mistään hinnasta tahtonut pitää Kiljusen\nperhettä luonaan, niin päätettiin pyytää heitä lähtemään pois\nHelsingistä.\n\nPyyntöä tekemään läksi poliisimestari, pormestari ja valtioneuvoston\npuheenjohtaja. Kiljusille luvattiin ylimääräinen juna kotiin.\n\nIsä ja äiti Kiljunen olivat aivan liikutettuja tästä\nkunnianosoituksesta. He pakkasivat tavaransa matkakirstuun ja läksivät\nrautatieasemalle.\n\nKukaan ajuri ei uskaltanut lähteä heitä viemään asemalle, kun pelättiin\nheidän saavan jotain odottamatonta aikaan. Kiljuset siis kävelivät\nhotellista asemalle.\n\nKaikki liikkeet olivat suljetut koko kaupungissa, ja kadut olivat\ntäynnä kansaa, sillä kaikki tahtoivat nähdä heidät.\n\nJa Kiljuset astuivat pitkin Esplanaadinkatua. Edellä kulki Pulla,\nsitten Mökö ja Luru, sitten isä ja äiti ja heidän takanaan neljä\npoliisia kantamassa matkakirstua. Kaikkien hurratessa he astuivat\neteenpäin, kääntyivät Mikonkadulle ja sieltä Rautatientorille ja sitten\nasemalle, jossa ylimääräinen juna heitä odotti.\n\nOlipa se juhlallinen lähtö!\n\nJa kun juna läksi liikkeelle, hurrasivat kaikki. Ja sitten koko\nkaupunki hengähti helpotuksesta, kun Kiljusista oli päästy.\n\nHe pääsivät jokseenkin onnellisesti kotiin. Asemalta he saivat hevosen\najaakseen omaan taloonsa. Kotiportilla pojat kajahuttivat hurraahuudon\nkotiväelle; silloin hevonen pelästyi ja kaasi koko Kiljusen herrasväen\nsuureen rapakkoon, joka oli syntynyt yön aikana sateesta.\n\nKiljuset nousivat kuraisina ylös ja menivät taloon.\n\nNiin päättyi heidän ensimmäinen Helsingin-matkansa.\n\n\n\n\nKiljusen herrasväen kalastusmatka\n\n\nEihän ole mitään merkillistä maalla, että lähdetään kalastamaan, mutta\nkun Kiljuset läksivät sille retkelle, niin oli koko kylä jännityksessä,\nsillä kun Kiljusille aina tapahtui jotain odottamatonta, tiedettiin\nheidän tältäkin matkalta palaavan monenmoisten seikkailujen jälkeen.\n\nJa olikin se kalastusmatka merkillinen, niin ihmeellinen, että vain\nKiljusen herrasväelle saattoi sellaista tapahtua.\n\nKoko kylä oli katsomassa heidän lähtöään. Veneeseen oli viety ruokakori\nja kahvikojeet, sillä Kiljuset aikoivat koko päivän, ehkä vielä\nseuraavankin viipyä retkellään. Niin sitä mentiin veneeseen, ja\nkyläläiset lykkäsivät sen vesille.\n\nIsä Kiljunen piti perää, äiti istui Pullan kera kokassa, ja pojat\nsoutivat. Olipa se merkillistä soutamista. Mökö huopasi ja Luru souti,\nja seurauksena siitä oli, että vene pyöri yhdessä paikassa ympäri.\n\nNyt tuli isä soutamaan ja pojat pantiin perää pitämään, josta oli\nseurauksena se, että vene vähän ajan kuluttua tulikin kyläläisten\nriemuksi rantaan.\n\nMoni jo ajatteli, pääseekö Kiljusen herrasväki laisinkaan sen\npitemmälle.\n\nJuuri kun taas piti lähdettämän rannasta, huomasi isä Kiljunen, että\nheillä ei ollutkaan riippakiviä veneessään, sillä he aikoivat onkia\nerään saaren lähellä. Kyläläiset kantoivat kaksi hyvin suurta kiveä\nveneeseen, ja sitten sitä taas lähdettiin. Pojilta otettiin perämela\npois, ja isä Kiljunen alkoi yksinään soutaa. Siten päästiin yhä\netäämmälle rannasta.\n\nKun oli tultu saaren lähelle, alkoivat Kiljuset valmistautua onkimaan.\n\nOlipa siinä huutoa ja melua, kun kukin etsi onkivehkeitään. Ja kun\nkalat pelkäävät ääntä, niin eivät Kiljuset varmaankaan olisi saaneet\nsiellä ainoatakaan kalaa.\n\nMutta eivät he päässeet edes onkimisen alkuunkaan, kun heille tuli\neste. Ja syy oli seuraava. Sillä aikaa kun isä Kiljunen sitoi toisen\nsuuren kiven nuoraan kiinni ja laski sen veteen riipaksi, jotta vene\npysyisi heidän onkiessaan samalla paikalla, arvelivat Mökö ja Luru,\nettä veneeseen oli saatava vettä, jotta ne kalat, jotka he aikoivat\nsaada, pysyisivät kauemmin elossa.\n\nIsän ja äidin huomaamatta he ottivat veneen tapin pois, ja Luru pisti\nsen huomaamattaan taskuunsa. Pojat katselivat iloissaan, miten vesi\npulppusi avoimesta tapinreiästä sisään. Äiti huomasi ensin, että vettä\noli veneessä, ja kiljaisi:\n\n-- Tappi on auki!\n\nSilloin isä huusi:\n\n-- Pankaa, pojat, tappi kiinni!\n\nPojat huomasivat, että vesi alkoi jo nousta liian korkealle, ja\nolisivat mielellään panneet tapin kiinni, mutta eihän tappia mistään\nlöytynyt. Sitä etsittiin ja etsittiin, mutta ei löydetty, sillä Luru ei\nmuistanut, että se oli hänen taskussaan.\n\nJa vesi nousi veneessä yhä korkeammalle. Kohta sitä alkoi jo tulla\nlaitojenkin yli, sillä vene painui hyvin nopeasti, kun siinä vielä oli\ntoinen raskas riippakivi ja niin monta ihmistä.\n\nKylläpä Kiljuset kiljuivat!\n\nJo oli vene aivan veden alla, ja koko herrasväki sai lähteä uimaan.\nSiinä he sitten räpisköivät, isä, äiti, Mökö, Luru ja Pulla.\n\nSaari oli niin lähellä, että he pääsivät sinne uimalla. Siellä he\nsitten seisoivat, märkinä rannalla ja koettivat nähdä, missä heidän\nveneensä oli.\n\nSe oli painunut pohjaan! Kun siinä oli suuri kivi, niin eihän se\npysynyt veden pinnalla.\n\nOlipa se suuri surkeus!\n\nKesken heidän suurta suruaan sattui Luru pistämään kätensä taskuunsa ja\nlöysi sieltä tapin. Se oli tallessa, mutta eihän siitä nyt enää ollut\nmitään apua.\n\nHe olisivat tahtoneet sytyttää tulen kuivatakseen vaatteitaan, mutta\ntulitikut, jotka isä löysi taskustaan, olivat märkiä. Ne pantiin\nkivelle auringonpaisteeseen, ja siinä ne pian kuivuivat niin paljon,\nettä saatiin raapaistuksi tulta. Pojat kokosivat risuja, ja pian oli\noikea kokkovalkea palamassa. Nyt kaikki riisuivat vaatteensa ja panivat\nne tulen lähelle kuivumaan. Isä ja äiti menivät saaren toiseen päähän\nottamaan aurinkokylpyjä ja lepäsivät lämpöisellä kalliolla. Sillä välin\nkokosivat pojat yhä enemmän kuivia puita tuleen, joka tuli yhä\nsuuremmaksi ja korkeammaksi.\n\nOli ollut kauan aikaa poutaa, ja metsä oli sen vuoksi hyvin kuiva. Eipä\naikaakaan, niin tuli levisi, se levisi aivan huimaavaa vauhtia, ja\nkohta oli metsä ilmiliekeissä.\n\nPojat riensivät huutaen saaren toiseen päähän, Pulla heidän\nkintereillään, isän ja äidin luo. Ja tuli riensi heidän jäljestään.\nKoko saari paloi!\n\nKiljusilla ei ollut mitään muuta keinoa kuin mennä järveen pakoon, ja\nsiellä nyt he katselivat, kaulaa myöten vedessä, miten saari paloi ja\nsaarella kaikki heidän vaatteensa.\n\nJa sellainen metsä palaa kauan, ja Kiljuset saivat kauan olla vedessä.\nHe jo luulivat tulevansa kokonaan vesieläimiksi, paitsi pikku Pulla,\njoka istui isä Kiljusen päälaella.\n\nKun tuli väheni, koettivat he nousta maihin, mutta hehkuvat hiilet\npolttivat heidän jalkojaan. Rannan kivillä he vain saattoivat istua ja\nodottaa. He eivät tietäneet, miten tästä pääsisivät.\n\nEivätkä he itse olisikaan päässeet, ellei tuli olisi näkynyt kylään\nasti. Siellä heti arvattiin, että Kiljusille oli tapahtunut jotain.\nSoudettiin veneillä saaren luo ja noudettiin Kiljusen herrasväki\nilko-alastomina kotiin.\n\nSiten heidän kalastusmatkansa päättyi.\n\n\n\n\nSaunamatka\n\n\nKyllähän Kiljusen pojat saunassa usein kävivät ja mielellään\nkävivätkin, mutta eräs heidän saunamatkansa päättyi tavalla, joka\nsaattoi Mökön ja Lurun vähäksi aikaa kammoamaan saunaa.\n\nMerkillisellä kalastusretkellään pojat vilustuivat. Vaikka olikin\nkesäpäivä ja vaikka he suurimman ajan olivatkin olleet vedessä aivan\npalavan saaren vieressä, niin kotimatkalla istuessaan alasti veneessä\nhe kuitenkin vilustuivat siksi paljon, että saivat kovan yskän.\n\nYskä on siksi tavallinen tauti pikkupojissa, ettei sille panna\nsuurtakaan painoa. Eivät isä ja äiti Kiljunenkaan välittäneet siitä\nvähääkään.\n\nMutta toisin oli poikien laita. He olisivat mielellään päässeet tästä\nainaisesta röhimisestä. Naapuritalossa oli renki, pitkä ja laiha\nruipelo, jonka nimi oli Esko. Tämä kuullessaan poikien yskivän kysyi\nheiltä:\n\n-- Mikä teitä vaivaa?\n\n-- Yskä meitä vaivaa, sanoivat pojat.\n\n-- Onko se teistä hauskaa?\n\n-- Mitä hauskaa se on, sanoi Mökö.\n\n-- Miksi ette siis aja sitä pois?\n\n-- Millä me sen ajamme?\n\nJa nyt Esko neuvoi. Jos saunassa tervaa koko ruumiinsa venetervalla ja\nottaa sitten oikein kovan löylyn, niin kyllä jokainen tauti poistuu.\nHän kertoi sillä keinolla pääsevänsä vaikka millaisesta taudista\ntahansa.\n\nPojat kuuntelivat hartaina tätä selitystä ja päättivät heti samana\niltana, joka sattui olemaan lauantai, koettaa tätä keinoa.\n\nTavallisesti he saivat kahden olla saunassa, sillä he pitivät siellä\nsellaista mekastusta, ettei kukaan mielellään mennyt heidän kanssaan.\nEi siis nytkään ollut ketään näkemässä heitä, kun he tervatynnyristä\nlaskivat vatiin tervaa ja sitten alkoivat sitä sivellä ruumiiseensa.\n\nAi ai, minkä näköisiksi he tulivat! He olivat mustia kuin poltetut\nkahvinpavut, eikä heitä enää olisi voinut mitenkään kuvitella Suomen\nkansalaisiksi, ellei puheesta olisi saanut siitä selvää.\n\nSaunan eteisessä oli muuripata, jossa aivan äskettäin oli keitetty\nhöyheniä. Niitähän kuumennetaan, jotta niistä katoaa kaikki mädännys,\nennenkuin ne sitten puhdistetaan ja pannaan tyynyjen sisään. Näitä\nhöyheniä oli eräässä suuressa puulaatikossa, jonka reunalle Luru istui,\nvoidakseen siinä asennossa paremmin hieroa tervaa jalkoihinsa.\n\nKuinka olikaan, niin hän sattui tekemään varomattoman liikkeen ja\nputosi laatikkoon istualleen. Mökö auttoi hänet sieltä ylös.\n\nMutta minkä näköinen olikaan Luru päästyään jälleen jaloilleen! Mökö\nnauroi ja kiljui häntä katsellessaan. Kun Lurun ruumiissa oli tervaa,\nniin olivat höyhenet tarttuneet koko hänen takaruumiiseensa. Ja siinä\nhän nyt seisoi hyvin merkillisen näköisenä. Koko ruumis mustana ja\ntakana aivan kuin ihmeellinen pyrstön typykkä!\n\nMutta Luru ei mielellään kuunnellut Mökön naurua, vaan suuttui ja\nlykkäsi veljensä suoraa päätä laatikkoon. Ja kun Mökö sieltä nousi, oli\nhän vielä merkillisemmän näköinen kuin Luru. Hänellä oli höyheniä aivan\npitkin ruumista.\n\nNyt suuttui Mökö ja lykkäsi Lurun vuorostaan laatikkoon, ja pian oli\ntämäkin samanlainen kuin veljensä.\n\nKun he nyt katselivat toisiaan, niin he molemmat alkoivat nauraa\neivätkä enää voineet olla toisilleen vihaisia.\n\nMutta Pulla oli kuullut poikien naurun ja tuli katsomaan, mitä heille\noli tapahtunut. Kylläpä Pulla suuttui nähdessään kaksi tällaista mustaa\nolentoa, joista se ei tiennyt, olivatko ne eläimiä vai lintuja. Koiria\nne eivät olleet, sen Pulla ymmärsi, kun niillä oli höyhenet ja ne\nkävelivät kahdella jalalla; hevosia ne eivät myöskään olleet, eivätkä\nlampaita. Mutta ei Pulla sellaisia lintujakaan ollut nähnyt. Joka\ntapauksessa ne olivat Pullan mielestä olentoja, joita kannatti haukkua.\nJa kylläpä se rähisi. Se oli niin vihainen, että äänikin tuli oikein\nkimeäksi, ja se yritti purra näitä ihmeolentoja.\n\nMutta pojat eivät välittäneet Pullan haukkumisesta, sillä eivät he sitä\npelänneet, vaan yrittivät ottaa sitä kiinni. Pulla koetti väistyä\npakoon, mutta pojat saivat aina silloin tällöin siitä kiinni. Ja aina,\nkun he koskettivat koiraa käsillään, tarttui heistä tervaisia höyheniä\nPullan villaiseen turkkiin. Ja kun pojat viimein olivat pidelleet\nvastaanpyristelevää koiraansa sylissään, niin oli tämä aivan yhtä\nmerkillisen näköinen kuin pojatkin.\n\nNyt oli Kiljusen saunan eteisessä kolme sellaista olentoa, jommoisia ei\nkoskaan ennen oltu nähty siinä kylässä.\n\nKun Kiljusen palvelijatar tuli saunaa kohden ja näki, kuinka sieltä\nastui ulos sellaisia hirviöitä, säikähtyi hän niin kovasti, että lensi\näkkiä selälleen sellaista vauhtia, että heitti siinä mennessään\nkuperkeikan. Sitten hän lähti ravaamaan taloa kohden huutaen koko\nmatkan:\n\n-- Saunassa on kummituksia! Saunassa on kummituksia!\n\nTämäpä oli pojista hauskaa, ja he läksivät nämä huudot kuullessaan\njuoksemaan pihamaalle. Illan hämärässä ei isä Kiljunen laisinkaan\ntuntenut poikiaan, vaan pelästyi hänkin ja luuli niitä joksikin\nmetsänpedoiksi, sieppasi ensimmäisen aseen, minkä sattui saamaan\nkäsiinsä, ja ryntäsi niitä kohden. Tämä ase oli äiti Kiljusen\npäivänvarjo.\n\nÄiti Kiljunen löi ensin kauhusta kätensä päänsä yli yhteen ja kiljaisi\nniin kovaa kuin ainoastaan Kiljunen voi kiljaista ja sieppasi aseekseen\nisä Kiljusen kävelykepin.\n\nPojat pelkäsivät saavansa selkäänsä ja läksivät pakoon pitkin\nmaantietä.\n\nEnsimmäiseksi tuli vastaan eräs isäntä ajaen hevosella. Hevonen hyppäsi\nheti takajaloilleen pystyyn nähdessään nämä juoksevat hirviöt ja läksi\nsitten laukkaamaan tiensyrjään kaataen aidan mennessään.\n\nSeuraava vastaantulija oli eräs lihava emäntä. Ei hän, paksu kun oli,\npakoon jaksanut juosta, vaan kääntyi tiepuoleen ja pisti päänsä\nerääseen pensaaseen luullen siinä olevansa turvassa. Ja hän huusi, ai,\nkuinka hän huusi!\n\nMutta jo oli koko kylä liikkeellä. Kaikki tarttuivat mikä mihinkin\naseeseen ajaakseen kummitukset pois kylästä. Millä oli harava, millä\ntalikko, mikä heilutti suurta seivästä, mikä luutaa.\n\nPojat jo oikein säikähtyivät tästä takaa-ajosta ja menivät viimein\nerään aitan alle piiloon. Siellä he olivat ainakin toistaiseksi\nturvassa.\n\nKun kylän väki yhdessä Kiljusen isän ja äidin kanssa keskusteli, millä\nkeinoilla nämä kamalat hirviöt saataisiin aitan alta pois, pistivät\npojat päänsä esiin ja sanoivat:\n\n-- Tui, tui!\n\nJa silloin isä ja äiti tunsivat heidät. Ja tuntiessaan poikansa he\nhuusivat ilosta. Ja se huuto, se oli oikea Kiljusten riemuhuuto.\n\nNyt kiskottiin pojat esille ja heitä lähdettiin kuljettamaan kotia\nkohden.\n\nTänä aikana oli Pulla joutunut kylän koirien ahdistettavaksi. Se pakeni\nminkä juosta jaksoi pienillä korvillaan. Mutta viimein saivat toiset\nkoirat sen eräällä niityllä kiinni. Pulla luuli jo viimeisen hetkensä\ntulleen, niin vihaisia olivat toiset koirat. Sen vuoksi se heittäytyi\nselälleen.\n\nMutta eihän Pullalla mitään hätää ollut. Kun koirat alkoivat purra\nsitä, niin saivatkin höyheniä suuhunsa ja alkoivat sylkeä niitä pois.\nJa kun ei kukaan enää sitä uhannut purra, niin Pulla selitti omalla\nkielellään toisille, mikä ja kuka hän oli. Ja sitten se läksi juosta\nlönkyttämään kotiaan kohden.\n\nSamaan aikaan kun toiselta taholta Kiljuset tulivat Mökön ja Lurun\nkanssa, tuli Pulla vastaiselta puolelta. Jos olivat pojat merkillisen\nnäköisiä, niin oli Pulla tullut vielä kummallisemmaksi. Pakomatkalla\noli sen tervaiseen ruumiiseen tarttunut kaikenlaista roskaa ja tomua,\nsen toisella puolella harasi maata risu, joka oli sen kylkeen käynyt\nkiinni, ja hännän päässä oli sanomalehden kappale, jota se nyt\niloissaan heilutti aivan kuin lippua.\n\nSisään tultuaan ottivat Kiljusen vanhemmat ylleen huonot vaatteet, ja\nsitten isä Kiljunen otti Mökön ja äiti Kiljunen Lurun jalkojensa väliin\nja alkoivat nyppiä pojistaan pois höyheniä, aivan samoin kuin linnuista\nkynitään niitä. Olipa se vaivalloista työtä, kun oikealla kädellä\nkiskaisi höyhenen irti, niin se tarttui sormiin, ja kun koetti sitten\nvasemmalla kädellä kiskaista sen oikeasta kädestä, niin se tarttui\nvasempaan käteen, ja siitä sitten oikeaan käteen jälleen.\n\nLopulta höyhenet kuitenkin saatiin kynityiksi pois ja poikia alettiin\nhangata puhtaiksi harjoilla ja hiekalla.\n\nKylläpä oli vaivaa ja vastusta, ennenkuin pojat olivat jälleen ihmisten\nnäköisiä. Seuraus tästä kuitenkin oli, että yskä katosi. Mutta Mökö ja\nLuru päättivät sittenkin, että mieluummin he pitävät yskän kuin ovat\nlintuina ja antavat itseään kyniä.\n\nPulla kerittiin aivan kokonaan, ja silloin se tuli taas koiran\nnäköiseksi.\n\n\n\n\nMökön ja Lurun syntymäpäivä\n\n\nMökön ja Lurun syntymäpäivä oli elokuussa Susannan päivänä. Jos\njompikumpi heistä olisi ollut tyttö, niin olisi hänestä varmaankin\ntehty Susanna, mutta kun he olivat poikia, niin he saivat toiset nimet.\nHeidän syntymäpäivänsä oli siis samana päivänä, koska he olivat\nmolemmat syntyneet samana päivänä.\n\nIsä ja äiti Kiljusilla oli tapana kysyä pojiltaan, mitä nämä tahtoivat\nsaada lahjaksi syntymäpäivänään. Niin he kysyivät nytkin. Pojat\nmiettivät ja tulivat siihen johtopäätökseen, että he tahtoivat saada\nkissan, koska heillä jo oli koira.\n\nVanhemmilla ei ollut mitään tätä heidän pyyntöään vastaan, vaikeus oli\nainoastaan siinä, mistä kissa saataisiin. Kylässä, jonka lähellä he\nasuivat, oli kyllä kissoja, mutta näistä pojat eivät huolineet, sillä\nhe pelkäsivät sellaisen kissan helposti karkaavan kotiinsa takaisin. Ja\nsiinä he olivatkin oikeassa, sillä kissa ei tahdo viihtyä vieraassa\npaikassa.\n\nIsä Kiljunen ehdotti silloin, että pantaisiin kaikkiin pääkaupungin\nlehtiin ilmoitus, jossa kymmenen markan hinnasta luvattiin ostaa kissa,\njos se jälkivaatimuksella lähetetään heidän kotinsa lähellä olevalle\nasemalle.\n\nIsä Kiljunen kirjoitti jo ilmoituksen valmiiksikin, ja pojat\nriemastuivat niin tavattomasti, että läksivät heti etsimään Pullaa,\nilmoittaakseen sille tämän iloisen uutisen.\n\nKun he olivat koiransa löytäneet, ryntäsivät he sen kimppuun\nsellaisella vauhdilla, että Pulla jo pelkäsi henkeään ja päästi kovan\nhaukunnan. Mutta pojat pakottivat sen istumaan ja selittivät sitten\nsille, että taloon tuodaan kissa. Pulla, joka aina haukkui, kun sille\njotain puhuttiin, haukkui nytkin. Kyllähän Pulla kissan tunsi, kun sen\nnäki, mutta näin puheesta ja selittelyistä se ei oikein älynnyt, mistä\noli kysymys. Kohteliaisuudesta se kuitenkin haukkui ja heilutti\nhäntäänsä, aivan kuin olisi ymmärtänyt.\n\nPari päivää myöhemmin pojat kuulivat, miten isä sanoi äidille:\n\n-- Parasta taitaa olla, ettei lähetetä ilmoitusta lehtiin, sillä kai\njollain muullakin tavalla voi kissan saada ostetuksi.\n\nTästä pojat kovasti pahastuivat. Eivät he sanoneet vanhemmilleen\nmitään, mutta menivät sen sijaan isän huoneeseen, etsivät ilmoituksen\nja lähettivät sen erääseen Helsingin lehteen pyytäen, että se\ntoimitettaisiin kaikkiin pääkaupungin lehtiin.\n\nKyllähän sanomalehtien toimituksissa Kiljusen herrasväki tunnettiin ja\nsen vuoksi oikein kovalla kiireellä ilmoitus lähetettiinkin toisiin\nlehtiin ja painettiin suurilla kirjaimilla aivan ilmaiseksi.\n\nKoitti viimein Kiljusen poikien syntymäpäivä. Suuri rinkilä oli\nleivottu, ja isä ja äiti herättivät poikansa sillä, että kaasivat\nkumpikin täyden ämpärillisen kylmää vettä heidän vuoteeseensa.\n\nMökö ja Luru kiljaisivat herätessään, ja isä ja äiti nauroivat niin,\nettä olivat pakahtua. Ja sitten pojat läksivät paitasillaan juoksemaan\npitkin pihamaata, ja Pulla hyppeli jäljestä ja koetti saada heidän\npaidanliepeitään suuhunsa.\n\nKun pojat viimein olivat pukeutuneet ja aamiainen oli syöty, niin\nalkoivat Mökö ja Luru odotella, tuleeko heille kissaa vai eikö.\n\nKello oli juuri täsmälleen yksi päivällä, kun maantieltä, joka vei\nasemalle, alkoi kuulua kummallista ääntä. Alussa ei voinut varmasti\nsanoa, mitä se oli. Olisi voinut luulla, että suuri joukko pikkuisia\nlapsia huusi ja parkui. Mutta kun sitten tarkemmin kuunteli, ei se\nollutkaan pikkulasten porua, vaan jotain aivan toista.\n\nLuru ensimmäisenä arvasi oikein. Hän huusi:\n\n-- Se on meidän kissamme, jota siellä tuodaan!\n\nJa sitten Mökö ja Luru hurrasivat minkä jaksoivat. Ja kyllä he aina\nhurrata jaksoivat, sillä heidän tapansahan oli huutaa aina, kun jotain\nerikoista tapahtui.\n\nEnsin alussa näkyi kuorma, rattaat, joilla oli monta suurta\npakkilaatikkoa.\n\n-- Siellä se tulee! sanoi Luru.\n\n-- Siellä ne tulevat! sanoi siihen Mökö, sillä hänessä heräsi aavistus\nsiitä, että kissoja onkin ehkä useampia.\n\nPian tuli näkyviin toinenkin kuorma, jossa oli vielä enemmän\nlaatikoita. Ja sitten tuli kolmas kuorma ja sen jälkeen neljäs kuorma,\njoka oli kaikista korkein.\n\nJa kaikista näistä kuului kissojen naukunaa.\n\n-- Hurraa, sanoi Luru, -- nyt me saamme oikein monta kissaa!\n\n-- Hurraa! huusi Mökö niin paljon kuin suinkin jaksoi.\n\nJa kun Pulla kuuli poikien innostuvan, niin innostui sekin ja haukkua\nraksutti oikein täyttä voimaa.\n\nPojat olivat varmat siitä, että saavat monta kissaa, mutta eivät he\ntienneet, että niitä oli kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi!\n\nNiin, niitä oli todellakin kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi!\n\nJo edellisenä iltana oli joka junalla alkanut niitä saapua asemalle, ja\nsitten tuli yöllä ja loput aamulla. Niitä tuli etelästä ja pohjoisesta,\nidästä ja lännestä. Näet, kun ilmoitus oli ollut kaikissa pääkaupungin\nsanomalehdissä, joita yhteensä painetaan yli satatuhatta, niin oliko\nihme ja kumma, että kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa oli\nlähetetty.\n\nAsemapäällikkö oli aivan hukkua näihin kissoihin, joita tuli\nlaatikoissa ja koreissa. Päästäkseen niistä hän pani ne suuriin tyhjiin\nlaatikkoihin, nostatti ne rattaille, ja niitä nyt tuotiin Kiljusen\ntaloa kohden.\n\nKun kuormain ajajat olivat tulleet pihalle, kysyi isä Kiljunen, joka\noli äidin seurassa tullut portaille:\n\n-- Mitä te nyt tuotte, kun se niin kovasti narisee ja pirisee, naukuu\nja maukuu?\n\n-- Täällä on kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa! sanoivat\nmiehet.\n\nJa sitten he alkoivat kaataa laatikoita nurin. Ja niistäpä hyppeli\nkissoja esiin. Kun miehet olivat kaataneet pihalle kaikki kissat,\nkäänsivät he hevosensa ja ajoivat pois.\n\nOlipa siinä jos jonkinlaisia kissoja, oli suuria ja pieniä, harmaita ja\nkirjavia, oli valkoisia ja mustia ja monta ruskeatakin, oli hännällisiä\nja hännättömiä. Ja kaikki nämä kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi\nkissaa seisoivat nyt Kiljusen pihalla, eivätkä tienneet, minne olisivat\nvieraassa paikassa menneet.\n\nOli tämä näky Kiljusistakin niin merkillinen, että he vaikenivat\npitkäksi aikaa. Ja se oli jo ihmeellistä, että vaikenivat, sillä sitä\nei heille usein tapahtunut. Mutta eihän joka päivä saakaan nähdä\nkahdeksaasataaseitsemääkymmentäkuutta kissaa yht'aikaa. Tuskin sitä\nkukaan muu onkaan nähnyt kuin juuri Kiljuset Mökön ja Lurun\nsyntymäpäivänä.\n\nPulla ensimmäisenä lausui kissat tervetulleiksi. Se oli mennyt poikien\ntaakse piiloon ja astui nyt Lurun laihojen säärien välistä esiin ja\npäästi iloisen haukunnan.\n\nMutta kissat eivät ollenkaan ihastuneet Pullan tervehdyshaukunnasta!\nKaikki kääntyivät nyt Pullaan päin, nostivat selkänsä korkealle,\nhäntänsä pystyyn, paitsi tietysti ne kissat, joilla ei häntää\nollutkaan, ja alkoivat sylkeä.\n\nAi, ai, kuinka ne sylkivät! Olipa se juhlallista, kun\nkahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa ihan yht'aikaa hännät\npystyssä ja selät köyryssä sylki ja puhisi. Se oli niin juhlallista,\nettä Pulla unohti vähäksi aikaa haukkumisen ja asettui istumaan,\nlepsuttaen etukäpäliään.\n\nMutta sitä ei Pullan olisi pitänyt tehdä, sillä kissat pitivät\nsitä loukkauksena ja alkoivat puhista entistään enemmän. Olisi\nluullut myrskyn käyvän, niin kova ääni siitä syntyi, kun\nkahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa puhisi.\n\nVaikka Pulla olikin pieni, oli se kovasti rohkea. Se hyökkäsi kissoja\nkohden, varsinkin erään hyvin suuren harmaan kissan kimppuun. Tämä\nkääntyi heti ympäri, ja silloin kaikki toiset kissat, jotka pitivät\ntätä suurta kissaa aivan kuin kenraalina, kääntyivät myöskin ja\nläksivät täyttä laukkaa juoksemaan. Ne ihan vilisten menivät eteenpäin\nja kaikilla häntä pystyssä, paitsi tietysti niillä kissoilla, joilla ei\nollut häntää.\n\nJa nyt kaikki nämä kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa\njuoksivat talon ympäri, ja Pulla niiden jäljestä. Se oli sellaista\nkiirettä, että sitä katsellessa oikein teki silmille pahaa.\n\nJa sitten sitä mentiin moneen kertaan talon ympäri. Talon takana olivat\nkukkapenkereet ja keittiöpuutarha. Kun tämä kissalauma sen yli ravasi,\nniin ei kohta näkynyt enää mitään viheriäistä, ei muuta kuin musta\nmulta; sinne olivat kadonneet sekä kukkaset että keittiökasvit.\n\nMutta eiväthän kissat jaksaneet tällä tavoin iankaikkisesti juosta.\nNiiden teki jo mieli päästä jonnekin turvaan.\n\nKeskellä pihamaata oli suuri koivu. Tuo suuri harmaa kissa, joka oli\ntoisten johtaja, ryntäsi sitä kohden ja kiipesi siihen. Pian olivat\ntoisetkin kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa kiivenneet sen\noksille.\n\nKylläpä oli koivu merkillisen näköinen, kun siinä oli kissoja niin\npaljon, että oksat oikein notkuivat. Ei sellaista koivua joka päivä\nsaakaan nähdä!\n\nPulla tuli puun alle ja alkoi haukkua. Mutta silloin kaikki\nkahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa päästivät aivan yht'aikaa\nnaukunan, ja oikein vihaisen naukunan. Se oli sellainen ääni, että se\nkuului monen kilometrin päähän.\n\nKaikki oli tähän asti tapahtunut sellaisella kiireellä, että Kiljuset\neivät vielä ehtineet tehdä tai sanoa mitään; he vain seisoivat ja\npäivittelivät kissojen juoksua ja Pullan takaa-ajoa. Mutta kun koivu\nalkoi tulla aivan täyteen näitä elukoita ja näytti aivan kuin joltakin\nmerkilliseltä hedelmäpuulta, silloin koko perhe aivan kuin heräsi\ntoimimaan. Ja kun Kiljuset ryhtyivät toimimaan, niin syntyihän siitä\njotain.\n\nKoko perhe ryntäsi nyt koivun alle ja alkoi sitä ravistaa, aivan samoin\nkuin pahankuriset pojat ravistavat omenapuita.\n\nJa silloin niitä alkoi tippua, kissoja nimittäin, tippua aivan kuin\nsuuria omenia. Isä Kiljunen sai ensimmäiseksi suuren, lihavan\nkissarontin päähänsä. Äiti Kiljunen katsoi ylöspäin ravistaessaan puuta\nja huusi. Hänen suunsa päälle putosi kissa, eikä silloin kuulunut muuta\nkuin: plum, plum, kun äiti Kiljunen sylki karvoja suustaan.\n\nJa kissoja putoili yhä enemmän ja enemmän, niitä oikein sateli lopulta,\nsillä toinen kissa veti toisen mukanaan. Ja kun niitä tulla jumppasi\noikein kosolta, menivät kaikki Kiljuset kumoon maahan. Ja silloin\nsateli kissoja heidän päälleen. Ja olipa siinä eri ääni, kun lihava\nkissa putosi Mökön päälle, tai kun laiha kissanraato retkahti laihan\nLurun luiselle ruumiille.\n\nKun kissat olivat puusta putoilleet, läksivät ne pakenemaan maantietä\npitkin. Ja tomu pöllysi korkealle ilmaan, kun tämä kissa-armeija ravasi\neteenpäin.\n\nVähän ajan päästä ei Kiljusen pihalla ollut jäljellä muuta kuin yksi\nainoa pikkuinen kissanpoika, joka peloissaan hiljaa ja surkeasti naukui\nportin pielessä.\n\nTämän pojat ottivat itselleen, ja siitä tuli heti hyvä ystävä Pullan\nkanssa. Ja kun kissanpoika oli tullut taloon juuri Susannan päivänä,\nniin pojat antoivat sille nimeksi Susanna.\n\nTällainen oli Kiljusen poikien syntymäpäivä.\n\n\n\n\nAarteen kaivaminen\n\n\nKun kaikki nuo kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa olivat\nlähteneet karkuun Kiljusen pihamaalta ja Susanna yksinään oli jäänyt\nsinne, niin isä Kiljusessa heräsi paha aavistus, että tämä hauskuus\ntulee hänelle vielä hyvin kalliiksi. Ja kalliiksi se tulikin, sillä\nasemapäällikkö vaati jokaisesta kissasta kymmenen markkaa ja sen\nlisäksi vielä rahtikulut. Keskimäärin oli isä Kiljusen suoritettava\nviisitoista markkaa kissasta. Ja kun kertoo tämän luvun kissojen\nlukumäärällä, niin tuleehan siitä sellainen summa, että se voisi\nhirvittää ketä tahansa.\n\nSaatuaan tietää rahamäärän suuruuden tuli isä Kiljunen parin tunnin\najaksi oikein vakavaksi. Mutta pian hän oli jälleen lohdutettu ja sanoi\nperheelleen:\n\n-- Rahat täytyy hankkia mistä tahansa, ei tässä auta mikään muu kuin\nmyydä talo tai ruveta aarretta etsimään.\n\nEiväthän he mielellään olisi myyneet taloakaan. Ei siis auttanut muu\nkuin ruveta aarteen etsimiseen.\n\nKyllähän jokainen on lukenut kirjoista, että maassa on aarteita ja että\ntoisinaan ihmiset niitä löytävätkin; varsinkin itämailla sellaista\ntapahtuu. Kun vain jossakin sellaista oli sattunut, niin arvelivat\nKiljuset, että heillekin voisi sellainen onni tapahtua.\n\nHeidän kotinsa lähellä oli suuri mäki. Sen sisässä he arvelivat aivan\nvarmasti olevan aarteen. Ja kun Kiljuset kerran uskoivat jotain, niin\nhe uskoivatkin aivan varmasti.\n\nKiireimmän kautta he siis nyt kokosivat lapioita ja muita sopivia\naseita sekä läksivät mäelle. Kylän väki katseli ihmeissään heidän\nlähtöään, mutta kukaan ei kysynyt, minne he olivat aikeissa lähteä,\neivätkä Kiljuset ilmoittaneet retkensä tarkoitusta.\n\nPian tultiin mäelle ja ruvettiin kaivamaan. Isä kaivoi omaa kuoppaansa,\näiti omaansa, pojat kaivoivat yhdessä omaansa ja Pullakin kuopi, minkä\npienillä käpälillään suinkin osasi. Pulla ei ollut oikein selvillä,\nmitä tarkoitusta varten hänen herrasväkensä oli tässä työssä, vaan\narveli heidän etsivän peltomyyriä.\n\nPojat olivat nuorimmat, siis väkevimmätkin, ja heidän kuoppansa tuli\npiankin syvimmäksi. Multaa ja hiekkaa lenteli oikein korkealle, kun\nkaikki Kiljuset maassa myllersivät.\n\nKun tätä menoa oli jatkettu kaksi tuntia, tuli heidän nälkä ja he\npäättivät mennä kotiinsa syömään jatkaakseen sen jälkeen taas aarteen\netsimistä.\n\nLuru oli laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi\nkuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa, jäi\nhänen seurakseen.\n\nJuuri tämä Lurun kuopalle-jääminen sai aikaan kaiken sen ihmeellisen,\nmikä tämän jälkeen tapahtui. Ja ihmeellistä se todellakin oli, niin\nihmeellistä, ettei sitä kukaan uskoisi, ellei se olisi kirjassa.\n\nJonkin aikaa toisten lähdettyä teki Lurun mieli mennä uimaan. Hän\nkoetti houkutella Pullan mukaansa, mutta tämä oli nähnyt peltomyyrän ja\najoi sitä takaa eikä sen vuoksi halunnut lähteä pois. Luru heitti\nlapion kuoppaan ja meni yksinään.\n\nKun toiset palasivat syömästä kaivamaan, niin he heti kaipasivat Lurua,\nsillä Kiljuset rakastivat hyvin paljon toisiaan ja tahtoivat aina olla\nmahdollisimman paljon yhdessä. He kysyivät Pullalta. Aivan kuin tämä\nolisi osannut siihen vastata! Pullalla oli aivan omat ajatuksensa. Se\noli nähnyt peltomyyrän menevän poikien kuoppaan ja seisoi nyt sen\nreunalla surkeasti vinkuen. Se olisi näet tahtonut mennä kuoppaan\nkaivamaan, mutta ei uskaltanut siihen hypätä.\n\nKiljuset katsoivat kuoppaan, siellä ei ollut mitään muuta näkyvissä\nkuin Lurun lapio.\n\nHyväinen aika sentään sitä huutoa, jonka äiti Kiljunen päästi, kun näki\nlapion.\n\n-- Luru on pudonnut kuoppaan ja hautautunut hiekan sisään! sanoi hän.\n\nTämä oli ensi kerta, jolloin Kiljusille tapahtui jotain kamalaa. He\nhuusivat niin, että kaikki läheisillä pelloilla olevat variksetkin\nkarkasivat tiehensä.\n\nEihän siinä muuta tullut neuvoksi, kuin ruveta kaivamaan Lurua kuopasta\nylös. Koko herrasväki hyppäsi nyt siihen ja alkoi syytää hiekkaa sen\nreunalle. Sitä tuli sellaisella vauhdilla, että Pulla katsoi\nviisaimmaksi paeta jonkin matkan päähän turvaan.\n\nKuoppa tuli yhä leveämmäksi ja syvemmäksi, mutta Lurua ei vain näkynyt.\nKiljuset olivat jo aivan hikisiä, mutta he kaivoivat yhä vaan. Kohta he\nolivat jo syvällä maan sisässä, mutta yhä lenteli hiekkaa ilmaan. Maa\nlohkesi suurina kappaleina heidän ympäriltään ja oli monasti peittää\nheidät kokonaan. Ja kuoppa leveni tämän johdosta tavattomasti.\n\nKylässäkin alettiin jo huomata, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut,\nja riennettiin mäelle katsomaan. Ai, ai, kuinka kaikki parkaisivat, kun\nkuulivat, että Luru oli hukkunut hiekkakuoppaan. Kaikki riensivät\nkotiinsa etsimään lapioita ja tahtoivat tulla auttamaan kaivamisessa.\n\nKun kaikki eivät mahtuneet samaan kuoppaan kaivamaan, niin he alkoivat\nkaivaa hiukan syrjemmältä. Kuoppa laajeni tällä tavoin yhä enemmän ja\nenemmän. Yötä päivää kaivoi koko kylän väki, mutta Lurua ei vaan\nnäkynyt. Ja kuinka häntä olisikaan näkynyt, kun hän oli mennyt uimaan,\nsitten huomannut rannalla veneen, jossa oli ongenvapoja ja tuohisessa\nmatoja ja lähtenyt kalastamaan erään saaren rantaan. Ja kun tuli pimeä,\nniin hän meni erääseen latoon maata.\n\nMutta eihän kukaan tiennyt, että Luru näin oli tehnyt, vaan kaikki\nluulivat aivan varmasti, että hän oli pudonnut kuoppaan.\n\nJa kuoppaa kaivettiin yhä syvemmälle. Reunoilta lohkesi aina lisää\nmaata. Lopulta täytyi tuoda hevosia ja rattaita, joilla vedettiin\nhiekkaa pitemmän matkan päähän. Ja tämän kaikki tekivät aivan\nilmaiseksi, sillä kaikki tahtoivat pelastaa Lurun. Oli se suurta\nrakkautta!\n\nLopulta oli koko mäki kaivettu kokonaan pois ja kallio tuli vastaan.\nNyt ei auttanut mikään muu kuin koettaa päästä sen sisään. Tuotiin\ntyöaseita ja porattiin kallioon reikiä, pantiin niihin dynamiittia ja\nsitten sytytettiin. Hui, kuinka se paukkui ja kuinka kiviä sinkoili\nkaikkialle! Kun ne oli korjattu pois, niin porattiin taas uusia reikiä\nja taas pantiin niihin dynamiittia ja taas paukautettiin. Luru kuuli\ntämän paukkeen saarelle asti ja pelästyi niin kovasti, ettei uskaltanut\nlähteä kotikylään laisinkaan, vaan alkoi soutaa järven toiselle\npuolelle apua hakemaan.\n\nTäälläkin oli kuultu pauke, ja kun Luru tuli kehoittamaan heitä\nlähtemään auttamaan, niin kaikki tietysti menivät. Arvaahan sen, mitä\nhe ajattelivat, kun jo etäältä näkivät, että kokonainen mäki oli\nhävinnyt ja sen sijaan oli tullut kuoppa, josta lenteli kiviä ilmaan.\nAivan he luulivat, että sinne oli ilmestynyt tulivuori. Eihän se mikään\ntulivuori ollut, vaan Kiljuset hakivat Lurua.\n\nKun toisen kylän asukkaat kuulivat, mistä oli kysymys, niin tietysti he\nsulasta rakkaudesta ryhtyivät auttamaan.\n\nKiviä kuljetettiin pois oikein suurella joukolla ja hevosvoimalla. Ja\nsitten taas porattiin reikiä, täytettiin ne dynamiitilla ja\npaukautettiin.\n\nMuuan insinööri matkusti junassa ja sattui näkemään, että kiviä tällä\ntavoin lenteli ilmaan. Hän jätti junan ja tuli katsomaan, mitä oli\ntekeillä. Kun hän näki, missä toimissa kaikki olivat, ryhtyi hän töitä\njohtamaan, ja nyt ne vasta sujuivatkin oikein tulista vauhtia, sillä\ninsinööri on aina insinööri.\n\nKun tätä tavatonta puuhaa katseli, niin olisi jokainen luullut, että\ntäällä oli suuri vuorikaivos. Mutta eihän se mikään vuorikaivos ollut,\nei ollenkaan, kaikki etsivät ainoastaan Lurua.\n\nOli jo syntynyt niin syvä kuoppa kallioon, että kiviä täytyi hinata\nylös köysillä ja nostokoneilla. Mutta ei kukaan väsynyt, vaan kaikki\ntekivät aivan taukoamatta työtä. Eiväthän kaikki enää muistaneet, minkä\ntähden tässä puuhattiin tällä tavoin; pääasia oli, että jokainen\nponnisti oikein voimainsa takaa.\n\nMutta jo tuli Lurun ikävä omaisiaan ja hän päätti rohkaista mielensä ja\nläksi soutamaan kotiaan kohden.\n\nTällä välin oli insinööri kysynyt isä Kiljuselta, mitä hän oikeastaan\nvuoresta etsi. Tietysti isä vastasi, että Lurua hän etsi, Lurua,\npoikaansa, joka oli pudonnut kuoppaan.\n\nAi, ai, kuinka insinööri silloin suuttui, ja kuinka toisen kylän\nasukkaat suuttuivat, ja lopulta kaikki suuttuivat niin, että kaikki\nhuusivat yht'aikaa. Kylläpä isä ja äiti Kiljunen ihmettelivät sitä,\netteivät he ymmärtäneet vanhempien levottomuutta, kun heidän poikansa\noli kadonnut.\n\nJuuri tämän pahimman mellakan aikana ilmestyi Luru sinne. Hänellä oli\nteikissä viisi ahventa, ja hän astui keskelle ihmisjoukkoa ja kysyi\nisältään nähtyään hänet:\n\n-- Onko aarre tullut näkyviin?\n\nHänen ilmestymisensä näin aivan äkkiä vaikutti Kiljusiin merkillisellä\ntavalla. He vaikenivat vähäksi aikaa ja sitten he alkoivat ilosta\nitkeä. Mutta ne, jotka eivät itkeneet, ne olivat kaikki toiset. Tällä\ntavoin oli heidät siis saatu aivan suotta tekemään työtä ja\nponnistelemaan yötä päivää! Se oli heidän mielestään hävytöntä. Ja kun\nse oli hävytöntä, niin he sanoivat sen aivan suoraan. Kyllä siinä suut\nkävivät niin kovasti, ettei toinen kuullut toisen sanoja.\n\nJa lopuksi kaikki kääntyivät Kiljusiin ja sanoivat: Hyi! -- Ja kun\najattelee, että heitä oli niin paljon, niin oli siinä ääntä.\n\nKun kaikki kyläläiset olivat menneet hevosineen ja rattaineen pois ja\nKiljuset yksin olivat jäljellä ja tuo vieras insinööri heidän\nseurassaan, niin tapahtui taas jotain aivan merkillistä.\n\nInsinööri tarkasteli kalliosta lohkaistuja kiviä ja huudahti äkkiä.\nOlipa kummallista kuulla jonkun muunkin osaavan huutaa yhtä kovasti\nkuin Kiljuset. Mutta olikin hänellä huutamisen syytä. Hän oli nimittäin\nhuomannut, että kalliossa oli tavattoman paljon malmia. Ja kun tietää,\nettä malmia etsitään vuoresta, että se tuottaa hyvin paljon rahoja,\nsiitä kun valmistetaan rautaa, niin ei enää ihmettele insinöörin\nhuutoa. Ihme ja kumma, ettei hän aivan pyörtynyt.\n\nJa lopulta kävi niin, että insinööri osti tämän maapalan isä Kiljuselta\nja maksoi hänelle suuret summat rahaa, niin paljon, että kissojen hinta\nja rahti tuli suoritetuksi ja rahaa jäi vielä hyvin, hyvin paljon\ntähteeksikin.\n\nKiljuset olivat sittenkin löytäneet aarteen.\n\n\n\n\nKun Kiljuset olivat hirviä pyytämässä\n\n\nKiljusen pojat, lihava Mökö ja laiha Luru, olivat kuulleet hirvien\nmetsästämisestä. Tekihän heidänkin mielensä mennä sellaisia elukoita\npyytämään. Kun he tämän asian mainitsivat kotonaan, niin isä Kiljunen\nsanoi, tai oikeastaan huusi, sillä eihän hän koskaan puhunut\ntavallisella äänellä:\n\n-- Oletteko te ihan patahassuja! Ei niitä saa jokainen pyytää! Ensin on\nhaettava lupa maaherralta.\n\nKun pojat sen kuulivat, niin he menivät yhdessä kirjoittamaan kirjettä\nHämeen läänin maaherralle. Kun he kolme tuntia olivat miettineet, millä\ntavoin tämä kirje oli kirjoitettava, niin he saivat seuraavan\nvalmiiksi:\n\n\"Hämeen läänin herra maaherra. Mekin tahtoisimme mennä pyytämään\nhirviä. Saammeko mennä? Kyllä me osaamme sen tehdä, me osaamme vaikka\nmitä, ja me olemme rohkeita poikia. Mökö ja Luru Kiljunen.\"\n\nKun maaherra aina on kohtelias herra, niin tuli pian vastaus pojille,\nja siinä sanottiin, että heillä on lupa tappaa viisi hirveä.\n\nKun pojat saivat tämän kirjeen, huusivat he niin kovaa hurraata, että\näiti Kiljunen, joka kuitenkin oli tottunut jo yhteen ja toiseen\nhuutoon, painoi kätensä korvilleen ja huusi:\n\n-- Olkaa hiljaa, pojat!\n\nPojat eivät ilmoittaneet hankettaan isälleen eikä äidilleen, sillä he\nolivat päättäneet ilahuttaa kotiväkeä tuomalla hirvenpaistia taloon.\n\nSeuraavana päivänä he menivät pyydystämään hirviä. Mökö, joka oli\nvahvempi, oli ottanut leikkipyssynsä, sellaisen, jolla herneitä\nammutaan. Luru oli päättänyt tuoda hirven elävänä kotiin ja oli sen\nvuoksi ottanut nuoran mukaansa.\n\nEivät he koskaan olleet nähneet hirviä muualla kuin Helsingissä\nkäydessään Korkeasaaren eläintarhassa, mutta kun ne tarhassa olivat\nastelleet rauhallisesti, niin pojat uskoivat, että samanlaisia ne ovat\nmuuallakin.\n\nKylässä he saivat kuulla, että aivan läheisessä metsässä oli nähty\nkaksi hirveä.\n\n-- Ne ovat meidän! huusivat pojat ja läksivät juoksemaan metsään.\n\nSiellä he huusivat, jotta hirvet tulisivat näkyviin, ja arvaahan sen,\nettä silloin ääntä syntyi, kun Kiljusen pojat oikein täyttä totta\nhuusivat. Oli se sellainen melu, että hirvetkin pelästyivät ja tulivat\nkatsomaan, mikä oli hätänä.\n\nKun nuo suuret eläimet sitten tulivat näkyviin, niin pojat vähäksi\naikaa vaikenivat, ja Mökö, joka aina oli punainen, kalpeni kerrassaan.\nMutta Luru, joka oli kalpea jo ennestään eikä siis voinut tulla sen\nkalpeammaksi, huusi:\n\n-- Ota sinä, Mökö, tuo suurempi, kyllä minä pienemmän hoidan!\n\nKun Mökö kuuli Lurun sillä tavoin puhuvan, niin hän tuli heti\nurhoolliseksi. Hän latasi pyssynsä ja meni hirveä vastaan. Ja Mökö\nlaukaisi niin että paukahti! Mutta mitä hirvi olisi välittänyt Mökön\nherneistä? Se mörähti jotain, ja Mökö luuli sen nauravan hänelle. Se\nsuututti Mököä, ja hän huusi:\n\n-- Ole siinä nauramatta, ei tämä ole mikään leikin asia, täysi tosi\ntässä on!\n\nJa hän latasi pyssynsä taas ja ampui uudestaan. Ei hirvi nytkään\nliikahtanut.\n\n-- Se on aivan samanlainen kuin lehmä, sanoi Luru. -- Ei se kuole sinun\npyssystäsi. Ota se elävänä kiinni, niinkuin minäkin teen.\n\nJa Luru meni aivan rohkeasti pienemmän hirven luo ja heitti sille\nnuoransilmukan kaulaan. Mutta silloin hirvi säikähti ja hyppäsi\nkorkealle. Sitten se lähti täyttä laukkaa juoksemaan. Luru ei päästänyt\nnuoraa irti käsistään, vaan laahautui jäljestä.\n\nMökö huusi:\n\n-- Minne sinä menet, Luru?\n\n-- Minä sain jo kiinni! huusi Luru kieriellessään maassa hirven\nvetäessä häntä pitkin metsää. -- Minä menen kotiin, tule sinä jäljestä,\njos pääset!\n\nSilloin Mökö meni isomman hirven luo ja koetti ottaa sen käsin kiinni.\nMutta hirvi painoikin päänsä alas ja heitti Mökön korkealle ilmaan. Kun\nMökö oli vähän aikaa ilmassa heilunut, niin hän pudota moksahti hirven\nselkään.\n\nHirvi pelästyi kovasti ja läksi menemään, minkä alta pääsi. Ja kun\nhirvellä on pitkät sääret, niin he kulkivat hyvää kyytiä.\n\nKun Mökö näki kaukaa Lurun roikkuvan vielä nuorassa ja hirven laahaavan\nhäntä pitkin metsää, niin hän huusi:\n\n-- Kiipeä selkään, Luru!\n\nLuru ymmärsi sen ja alkoi kiivetä nuoraa myöten. Ei kestänyt kauankaan,\nkun hän jo oli toisen hirven selässä. Mutta minkä näköinen hän oli! Hän\noli kierinyt maassa, vaatteet olivat repeytyneet päältä pois, ja koko\nhänen ruumiinsa oli aivan likainen, niin likainen, että hän ei enää\nollut ollenkaan ihmisen näköinen. Ei Mökökään olisi häntä tuntenut\nomaksi veljekseen, ellei olisi tietänyt, että se todellakin oli Luru,\nhänen oma, laiha veljensä.\n\nJa nyt sitä kiidettiin puitten välissä niin, että oksat rapisivat.\n\nTuli suo eteen, ja sinne molemmat hirvet loikkasivat, ja arvaahan sen,\nminkä näköisiä pojat olivat, kun oli päästy suon toiselle puolelle. He\nolivat niin mutaisia, että tuskin enää itsekään tunsivat itseään, saati\nsitten muut.\n\nKun hirvet olivat laukanneet metsässä tarpeekseen, tulivat ne lopulta\nsille kylätielle, jonka varrella Kiljuset asuivat. Ja nyt mentiin\nsileätä maantietä pitkin, niin että paikat paukkuivat.\n\nPojat huusivat ilosta, huusivat niin, että koko kylä tuli katsomaan,\nmikä oli hätänä. Kun ihmiset näkivät kaksi hirveä, jotka kiitivät\nkylään päin ja niiden selässä kaksi kummallista olentoa, niin kaikki\npelästyivät kovasti, sillä he luulivat, että nyt olivat kummitukset tai\nmuut pahat kylään tulleet.\n\nJa koko kylä parkaisi kauhusta! Oli siinä taas ääntä yhdeksi kertaa! Ja\nkaikki menivät pakoon. Muutamat kiipesivät puihin, toiset piiloutuivat\nperunakuoppiin. Ja kaikki olivat varmoja siitä, että nyt oli\nmaailmanloppu tullut.\n\nJa eläimet, ne vasta kovasti säikähtivät, sillä eihän niillä ollut\nollenkaan järkeä. Kaikki hevoset juoksivat maantielle ja kiiruhtivat\nalta pois. Ja lehmät sitten! Nekin juoksivat niin että keikkuivat. Ja\nsiat, nekin panivat parastaan, jota pitemmälle tultiin. Kissat\njuoksivat häntä pystyssä, kanat koettivat päästä alta pois ja menivät\nniin hyvää kyytiä, että olivat melkein irti maasta. Olipa siinä\nkiirettä, ai, ai, kuinka kovaa siinä mentiin! Mutta oli siinä ääntäkin,\nsillä tietysti kaikki eläimet huusivat hädissään.\n\nPulla oli poikien mentyä metsälle hakenut heitä joka paikasta. Kun ei\nollut löytänyt, niin se oli lähtenyt kylään tuttaviaan tervehtimään.\nKun Pulla näki hirvien tulevan, niin se meni ensin häntä koipien\nvälissä pakoon ja haukkui minkä suinkin jaksoi aidan takaa kaikkia\nniitä elukoita, jotka juoksivat hirvien edellä maantietä pitkin. Mutta\nkun hirvet olivat päässeet ohitse, silloin Pulla päästi sellaisen\nkomentavan kiljahduksen, että kaikki kylän koirat ymmärsivät, mistä oli\nkysymys.\n\nJa nyt kiiruhtivat kaikki koirat hirvien jäljestä; mitkä hyppelivät\nhirvien kuonon edessä haukkuen vimmatusti, mitkä juoksivat rinnalla ja\nsiinä pitivät pahaa ääntä, mitkä kippasivat jäljestä ja koettivat saada\nhirvien hännästä kiinni, ja kun se oli hyvin lyhykäinen ja kovin\nkorkealla, niin olipa siinä hyppimistä. Ja viimeisenä tuli Pulla, joka\nei mitenkään pienillä jaloillaan jaksanut pysyä toisten rinnalla.\nKyllähän se juoksi niinkuin vatsanalus olisi ollut jalkoja täynnä,\nmutta ei sekään oikein auttanut.\n\nJa koko joukko juoksi pitäen hirveätä melua ja rähinää maantietä\npitkin, niin että tomu oli aivan yhtenä pilvenä.\n\nKun kaikki ihmiset näkivät, että heidän kotieläimensä ja karjansa\nolivat karkaamaisillaan pois kylästä, niin he läksivät koirien jäljestä\njuoksemaan. Pojannaskalit pääsivät ensimmäisiksi, ne ravasivat niin,\nettei tahtonut jalkoja erottaa. Sitten tulivat aikamiehet, jotka\njuoksivat ja harppasivat niin, että luuli jalkojen irtaantuvan. Heidän\njäljestään tulivat naiset, kohottivat hameitaan, jotta liepeet eivät\nolisi tiellä, ja mennä huristivat. Ja sitten tulivat pikkutytöt. Ja\nvihdoin viimein ne lapset, jotka vasta konttasivat. Kaikki, mitä\nkylässä oli elävää olentoa, oli liikkeellä.\n\nOli se juhlallinen näky! Se oli yhtä ainoata juoksua ja huutoa.\n\nKiljusen talon kohdalla maantie kääntyi. Eihän tällaista kiirettä\npidettäessä, ja kiirettä siinä todellakin pidettiin, jouduttu\nkäännöksiä tekemään. Ja sillä tapaa tulivat kaikki Kiljusen pihalle.\nKun rakennuksia oli pihan ympärillä, niin kaikki jäivät sinne yhteen\nkasaan. Kanat hyppäsivät koettaessaan oikein lentää, kuistin katolle,\nkissat kiipesivät rakennuksen katolle. Lehmät menivät pihan oikealle\npuolelle ja hevoset vasemmalle, siat jäivät portin pieleen, koirat\njuoksentelivat joka paikassa. Hirvet jäivät keskelle pihaa ja ihmiset\nmaantielle portin ulkopuolelle. Kaikista huonoimmin konttaava lapsi ei\nvielä ollut päässyt puolitiehenkään, vaan istui keskelle maantietä ja\nhuusi. Mutta kuka sellaisessa mellakassa sen ääntä olisi kuullut?\n\nIsä ja äiti Kiljunen tulivat katsomaan, mikä hirveä joukko heidän\ntaloonsa tuli. Kun he näkivät hirvet ja niiden selässä kaksi\nmustanruskeata olentoa, niin he molemmat parkaisivat ihan yht'aikaa. Ja\nvaikka kaikki pitivät sellaista ääntä, ettei olisi luullut enää\nmaailmaan sen enemmän ääntä mahtuvankaan, niin kyllä se kumminkin\nkuului, kun isä ja äiti Kiljunen huusivat voimainsa takaa. Se oli\nsellainen huuto, että kaikki hämmästyksestä vaikenivat, kaikki muut\npaitsi Pulla, joka haukkumisesta jo aivan käheänä koetti herättää\ntoisten huomiota.\n\n-- Päivää! huusivat pojat. -- Tässä on taloon kaksi hirveä. Me olemme\ntuoneet ne metsästä.\n\nSilloin isä ja äiti Kiljunen taas huusivat, mutta nyt ilosta. Pojat\notettiin alas hirvien selästä, pestiin ja vaatetettiin. Kylän asukkaat\nkeräsivät kotieläimensä ja veivät ne pois.\n\nHirvet jäivät Kiljusen taloon, ja Pulla pantiin niitä paimentamaan. Ja\njos Pulla vain olisi niitä hyvin paimentanut eikä päästänyt niitä\nkarkaamaan, niin kai ne vieläkin olisivat siellä.\n\n\n\n\nKiljusen herrasväen toinen Helsingin-matka\n\n\nJonkin aikaa Kiljusen herrasväki pysytteli maalla aivan rauhassa, ja\nHelsinki oli jo ennättänyt unohtaa heidän vierailunsa. Heidän\nsielläolostaan ei ollut jäänyt jäljelle mitään muuta kuin lause, jota\nhelsinkiläiset usein käyttivät. Tämä lause oli: \"Kiire kuin\nKiljusilla!\"\n\nMutta kun pimeät elokuun illat tulivat ja elämä alkoi\nkäydä yksitoikkoiseksi, sillä se saattoi Kiljusillekin tulla\nyksitoikkoiseksi, alkoivat he puhella Helsingistä. Pian oli heissä\nherännyt ajatus, että sinne olisi hauska jälleen päästä. He olivat\naivan varmasti vakuutettuja siitä, että kaikki tulevat hyvin iloisiksi,\nkun he vain ilmestyvät kaupunkiin.\n\nÄkkiä he päättivät lähteä Helsinkiin.\n\nJa kun Kiljusille aina tapahtuu kovin merkillistä matkoillaan, niin oli\ntämäkin matka sellainen, että se olisi oikeastaan historiaan\nkirjoitettava.\n\nTehtyään tämän päätöksensä riemuitsivat he itse siitä niin kovasti,\nettä huusivat kaikki yht'aikaa. Ja kun he olivat toisilleen tällä\ntavoin ilonsa ilmaisseet, menivät Mökö ja Luru etsimään Pullaa\nilmoittaakseen tälle, mikä sitä odotti. He tarttuivat molemmat Pullan\netukäpäliin ja pakottivat sen kulkemaan takajaloillaan heidän välissään\npitkin pihaa ja huusivat sille:\n\n-- Me menemme Helsinkiin!\n\nJa Pulla taisi tämän ymmärtää, sillä se haukkui minkä suinkin jaksoi.\nJa kun se oli Kiljusen koira, niin se haukkui tavallista kovempaa,\nsillä sen oli aina ollut pakko ponnistaa viimeisetkin voimansa\nsaadakseen äänensä kuuluviin.\n\nKun edellisellä matkalla asunto hotellissa oli tullut hiukan\nlevottomaksi, niin oli äiti Kiljunen tällä kertaa sitä mieltä, etteivät\nhe menekään asumaan minnekään hotelliin, hakevat ainoastaan jostain\nrauhallisen huoneen ja vievät kotoa ruokaa mukanaan.\n\nTätä varten tuotiin suuri puulaatikko ja siihen ahdettiin kaikenlaista\nsellaista, mitä suinkin voitiin syödä. Siinä oli voita ja leipää, oli\nmaitoa ja juustoa, oli palvattua lihaa ja nauriita, kylmiä perunoita ja\nsilakoita, siinä oli purkeissa puuroa ja puolahilloa, ja siinä oli\nkahvipannukin ja kaikki, mitä tarvittiin kahvin valmistamiseen. Tämän\nlaatikon kuljettamiseksi otettiin matkaan poikien itse valmistamat\nmatalat kärryt, joissa oli neljä pyörää.\n\nJotta junassa ei laatikkoa käännettäisi nurin, jolloin tavarat\nmenisivät sekaisin, oli isä Kiljunen laittanut pahvista suuren lapun,\njossa oli kirjoitus: \"Tämä puoli ylöspäin!\" Ja tämä lappu aiottiin\nnaulata laatikon kanteen. Lapun isä antoi Mökölle, jotta hän sen\nnaulaisi, mutta Mökö pistikin sen taskuunsa ja sinne se jäi\ntoistaiseksi.\n\nPuulaatikko oli suuri. Kun Pulla näki sinne ajettavan kaikenlaista\nhyvää, teki sen mieli tarkastaa sitä. Juuri kun Kiljuset pukivat ylleen\npäällysvaatteita, hyppäsi Pulla laatikon vieressä olevalle tuolille,\nkohotti kuonollaan laatikon kantta, pisti päänsä yhä syvemmälle\nulottuakseen ottamaan jotain hyvää. Mutta silloin se kurottautuikin\nliian syvälle; se retkahti laatikkoon, ja kansi putosi kiinni.\n\nJo oli kiire asemalle, ja isä Kiljunen pani nopeasti laatikon lukkoon.\nSe nostettiin rattaille, ja herrasväki läksi ajamaan tulista vauhtia\nasemalle.\n\nSe oli taas sellaista menoa, että kyllä kylässä tiedettiin Kiljusten\nolevan jonnekin matkalla.\n\nMennessään eivät Kiljuset muistaneetkaan, että Pullaa ei näkynyt\nmissään, niin paljon he ajattelivat sitä suurta iloa, mikä heille tulee\nHelsinkiin päästyä.\n\nHe olivat tulleet asemalle, kun Luru sanoi:\n\n-- Missä Pulla on?\n\n-- Missä Pulla on? huusivat silloin kaikki Kiljuset yht'aikaa.\n\nSilloin kuului laatikosta Pullan haukuntaa. Ja sen kuultuaan Kiljuset\ntaas huusivat, mutta tällä kertaa ilosta.\n\nLaatikko avattiin, ja Pulla nosti kuononsa ylös ja haukahti iloisesti.\n\nMutta millaisessa tilassa se olikaan!\n\nPulla oli laatikossa ryöminyt sinne ja tänne ja lopulta jäänyt hyvin\nmerkilliseen asemaan. Sen toinen takajalka oli puuropurkissa, toinen\nhillopurkissa, toinen etujalka oli voikimpaleessa, jonne se oli\npainunut syvälle. Toinen etujalka vain oli vapaa, ja sitä se räpytteli\ntervehtiäkseen poikia. Häntä, joka poikien ainaisesta repimisestä oli\ntullut jokseenkin harvakarvaiseksi, oli myöskin vapaa, ja sitä se\nheilutti.\n\nNiin suuri oli Kiljusten ilo nähdessään taas kadonneen Pullansa,\netteivät he joutaneet laisinkaan ajattelemaan, miten ruokien oli\nkäynyt. Pulla nostettiin maalle, ja se alkoi heti nuolla käpäliään,\nensin etukäpälää, jossa oli voita, sitten sitä takajalkaa, joka oli\npuurossa, ja viimein sitä, jossa oli hilloa. Pulla oli nimittäin viisas\nkoira ja tiesi hyvin, missä järjestyksessä ruoat syödään.\n\nKiireimmän kautta suljettiin laatikon kansi. Isä Kiljunen muisti\nvalmistaneensa tuollaisen lapun, joka oli kanteen kiinnitettävä.\nSitäkös nyt ruvettiin etsimään! Kun oli pidetty sellaista elämää, että\nkaikki asemalla olevat riensivät katsomaan, mikä oli hätänä, löytyikin\nse Mökön taskusta.\n\nKun ei ollutkaan vasaraa eikä nauloja, joilla se olisi kiinnitetty,\nniin äiti Kiljunen otti sen huostaansa ja pisti sen omaan taskuunsa.\n\nKyllähän Kiljuset tiesivät, että juna sille asemalle pysähtyy, mutta se\nei estänyt heitä kaikkia huutamasta ja huitomasta käsillään, kun juna\najoi asemalle.\n\nKun Suomessa on yleisesti levinnyt sanomalehti, \"Pääskynen\", joka on\ntarkkaan seurannut Kiljusten elämää ja hommia, niin olihan junassa\nmonta, jotka heti melusta saattoivat arvata, että tämä oli nyt se\nkuuluisa Kiljusen herrasväki, joka pyrki junaan.\n\nJa mikä oli seurauksena! Ei suinkaan se, että kaikki olisivat tahtoneet\nolla heidän lähellään, niinkuin kuuluisille henkilöille yleensä\ntapahtuu, vaan kaikki pakenivat siitä vaunusta, jonne Kiljusen joukko\noli mennyt, sillä he pelkäsivät joutuvansa johonkin selkkaukseen.\nKiljusen herrasväki oli siinä suhteessa omituinen, että sille tapahtui\nmerkillisiä asioita aina, kun se joutui muiden kanssa tekemisiin, mutta\nharvoin mitään erikoista silloin, kun he olivat yksinään omissa\nhoteissaan. Seurauksena tästä oli, että he pääsivät Helsinkiin asti\nsaamatta mitään merkillistä aikaan.\n\nMutta heti asemalla he herättivät suurta huomiota. Äiti Kiljunen oli,\nniinkuin muistetaan, pistänyt tuon pahvipalan, jossa oli \"Tämä puoli\nylöspäin\", taskuunsa. Hänen ottaessaan nenäliinaansa tuli pahvipala sen\nmukana ja jäi roikkumaan hameen päälle.\n\nAi, kuinka ihmiset nauroivat sen nähdessään. Muutamat oikein hirnuivat\nilosta, pikkupojat hyppelivät ja huusivat, asemalla olevat\nsanomalehtimyyjät huusivat paljoa kovempaa kuin lehtiä kaupatessaan:\n\"Tämä puoli ylöspäin!\" Ei asemalla ollut ainoatakaan, joka ei olisi\nnauranut.\n\nJa hullunkuristahan se olikin, kun äiti Kiljusen hameessa oli sellainen\nkyltti, että hamepuoli oli pidettävä ylöspäin. Kaikkihan silloin\nkuvittelivat, miltä laiha äiti Kiljunen näyttäisi, jos hänet pantaisiin\nkäsillään seisomaan.\n\nKiljuset eivät ymmärtäneet tätä ihmisten iloisuutta millään muulla\ntavalla, kuin että kaikki riemuitsivat heidän tulostaan Helsinkiin. Sen\nvuoksi he nyökkäsivät kaikille ystävällisesti aivan kuin vanhoille\ntutuilleen.\n\nÄiti Kiljunen ensimmäisenä huomasi, että hänelle naurettiin, ja\nkatsoessaan sivulle hän näki tuon lapun. Ja silloin hän parkaisi niin\nkovasti, että kyllä hän silloin olisi saanut Kiljusen nimen, ellei\nhänellä jo ennestään sitä olisi ollut. Ja ihmiset nauroivat vieläkin\nmakeammin hänen huudolleen.\n\nKun herrasväki oli saanut tavaransa, niin he panivat laatikkonsa\npoikien rattaille ja läksivät kaikkien ihmetellen heitä katsellessa\nRautatientorille.\n\nSen laidassa on Kansallisteatteri, jossa juuri sinä iltana oli\nnäytäntö. Sinne päätti isä Kiljunen viedä koko perheensä. Ja nyt sitä\nmarssittiin teatteria kohden. Isä veti rattaita, pojat astelivat\nrinnalla, äiti kulki jäljestä, ja viimeisenä tuli Pulla, joka iloisesti\nhyppeli ja haukkui jokaista autoa, minkä sattui näkemään.\n\nTeatterin eteiseen päästyä syntyi siellä olevan vartijan kanssa kova\nriita, sillä hän ei millään muotoa sallinut, että Kiljuset veisivät\nlaatikkonsa teatteriin sisään. Eikä hän Pullaakaan tahtonut millään\nmuotoa päästää sinne.\n\nKun siinä oli väitelty, suostui vartija ottamaan huostaansa laatikon ja\nPullan. Isä Kiljunen osti pääsyliput, ja nyt meni herrasväki\nteatteriin.\n\n-- Näytäntö on jo alkanut, pitäkää kiirettä, sanoi ovenvartija.\n\nSe oli varomaton sana sellaiselle joukolle, kuin Kiljusen herrasväki\noli. Vai vielä piti pitää kiirettäkin!\n\nHe ryntäsivät sellaisella vauhdilla sisään, että ovissa olevat lasit\nhelisivät ja katsomossa olevat ihmiset luulivat, että eteisessä\ntapahtui jotain kamalaa. Näyttelijätkin vähäksi aikaa taukosivat\nlavalla puhumasta. Pian kaikki kuitenkin rauhoittuivat nähdessään, että\nsaliin oli tulossa ihmisiä ja että melu oli saanut alkunsa siitä.\n\n-- Missä meidän paikkamme on? huusi isä Kiljunen heti ovella,\nastuttuaan sisään pimeään saliin.\n\n-- Missä meidän paikkamme on? huusivat pojatkin.\n\nYleisö alkoi huutaa: sh, sh! Kiljuset luulivat, että se kuului asiaan,\nja huusivat hekin: sh, sh! Siitä syntyi sellainen suhina, ettei\nlaisinkaan kuullut, mitä näyttämöllä sanottiin. Ei se ollut\nvälttämätöntäkään, sillä kaikkien huomio oli kääntynyt sisääntulevaan\nherrasväkeen.\n\n-- Keitä he ovat? kysyi eräs nainen vieressään olevalta naiselta.\n\nIsä Kiljunen kuuli tämän ja vastasi heti täydellä äänellä:\n\n-- Me olemme Kiljusen herrasväki!\n\nSiitäpä ilo syntyi salissa, sillä tunsivathan kaikki Kiljuset. Ja nyt\njokainen tahtoi saada heitä istumaan lähelleen. Olipa siinä metakkaa!\nHuudettiin joka puolelta heille, että siellä ja siellä oli vapaita\npaikkoja. Monet nousivat paikoiltaan ja viittoilivat käsillään.\n\nKun tätä melua oli jonkin aikaa kestänyt, tuli isä Kiljunen katsoneeksi\nlippuihinsa ja näki niissä numerot. Tästäkös syntyi taas uusi kysely,\njoka piankin loppui, kun saatiin selville, missä herrasväen paikat\nolivat.\n\nNyt alkoivat kaikki kuunnella, mitä näyttämöllä sanottiin. Oikeastaan\non väärin sanoa, että ihmiset kuuntelivat, mitä näyttelijät puhuivat.\nKiljuset kyllä kuuntelivat, mutta kaikki muut kuuntelivat heitä. He\nnimittäin tekivät koko ajan ääneen huomautuksiaan. Ja kun heidän älynsä\nei ollut erikoisen loistava, niin tuli siitä sellaisia huomautuksia,\nettä niille sai nauraa enemmän kuin itse näytelmälle.\n\nKun tätä iloa oli jonkin aikaa jatkunut, niin tapahtui näyttämöllä\njotain sellaista, joka käänsi kaikkien huomion sinne.\n\nTämän sai Pulla aikaan.\n\nHerrasväen mentyä sisälle oli Pulla jäänyt ulkoeteiseen ovenvartijan\nhoidettavaksi. Kun pojat eivät olleet sitä millään tavalla\nyllyttämässä, niin se istui vartijan vieressä aivan rauhallisesti,\nheilutti vain toisinaan häntäänsä ja haukahti iloisesti.\n\nOvenvartija luuli Pullan pysyttelevän siinä rauhallisesti paikoillaan\nja läksi jonnekin muuanne omille asioilleen. Mutta kun Pulla oli jäänyt\nyksin, niin sen tuli kovasti ikävä poikia ja se läksi heitä etsimään.\n\nSe pääsi ensiksi käytävään ja sieltä eräästä raollaan olevasta ovesta\nnäyttämön puolelle.\n\nTäällä oli kaikki Pullan mielestä erittäin hauskaa, ja se päätti ottaa\nkaikesta tarkan selon. Ennenkuin kukaan huomasikaan, oli se jo keskellä\nnäyttämöä ja päästi oikean ilohaukahduksen nähdessään niin paljon outoa\nja ihmeellistä.\n\nMutta kun Mökö ja Luru näkivät Pullan lavalla, niin hepä ilahtuivat. He\nhuusivat niin, että koko teatteri kaikui:\n\n-- Pulla! Pulla!\n\nTämä nimi ja tämä huuto vaikutti koko yleisöön niin innostuttavasti,\nettä sekin alkoi huutaa:\n\n-- Pulla! Pulla!\n\nJa kun Pulla huomasi näyttämöllä tulleensa yleisen huomion esineeksi,\nniin se heilutti harvakarvaista häntäänsä, teki muutaman iloisen\nhyppäyksen ja sitten päästi oikein riemuhaukunnan. Sen teki kovasti\nmieli mennä sinne, missä pojat olivat.\n\nJuuri kun Pulla oli menossa etsimään tietä suoraa päätä yleisön\npuolelle, niin se huomasi kuiskaajan, jonka pää näkyi permannosta ja\npään vieressä käsi, joka vihaisesti huitoi. Nähdessään olennon, jolla\nei ollut alaruumista ollenkaan, Pulla kummastui ja sanoi tietysti\nmielipiteensä haukkumalla oikein vihaisesti. Ja nytpä syntyi oikein\nkiivas rähinä.\n\nKuiskaaja, joka näki edessään haukkuvan koiran ja kuuli, miten yleisö\noikein kiljui ilosta nähdessään tämän metakan, ojensi käsivartensa\ntarttuakseen Pullan niskaan. Mutta siitä Pulla ei pitänyt laisinkaan,\nvaan yltyi haukkumaan yhä kiivaammin.\n\nYleisön puolella Kiljuset huomasivat, että Pullalle aiotaan tehdä\npahaa, ja päättivät heti mennä auttamaan. He ryntäsivät siis eteenpäin.\nMutta nyt tulikin este. Yleisön ja näyttämön välillä on syvä aukko,\njossa orkesteri soittaa. Kiljuset olivat urhoollisia, eivät he\npelänneet, vaan hyppäsivät sinne. Siellä oli soittokoneita ja niiden\npäälle he tulla muksahtivat.\n\nPojat näkivät kaksi rumpua ja luulivat, että ne kyllä kestävät heidän\nhypätä päälle. Mikä suuri erehdys! Kun Mökö koko lihavuudessaan putosi\nrummulle, niin kuului sellainen paukahdus, kuin kanuunalla olisi\nammuttu, sillä rummun kalvo meni rikki. Luru oli laihempi, ja kun hän\nputosi rummulle, niin hän ensin pomppoili pari kertaa ilmaan ja sitten\npuhkaisi korollaan senkin rummun kalvon, jolloin kuului uusi paukahdus.\n\nIsä Kiljunen luuli suurta bassoviulua kestäväksi ja loikkasi sen\npäälle. Kuului vain rämähdys, kun se halkesi, ja isä Kiljunen joutui\njohonkin pahaan rakoon. Äiti Kiljunen joutui keskelle torvikasaa, ja ne\nsotkeutuivat hänen jalkoihinsa.\n\nKoko yleisö ryntäsi katsomaan, miten Kiljusten oli käynyt, näyttelijät\ntekivät samoin näyttämön puolella, ja niiden joukossa Pulla etumaisena\nkatsoi alas orkesteriin ja ulvoi sydäntävihlovasti nähdessään rakkaan\nisäntäväkensä tällaisessa kurjassa tilassa.\n\nMutta eivät Kiljuset hätääntyneet. Pian he olivat taas jaloillaan ja\nalkoivat pyrkiä näyttämölle. Sieltä ojennettiin heille käsiä ja\nkiskottiin ylöspäin. Kun he sitten olivat tulleet näyttämölle, niin\nPulla haukkui ilosta ja yleisö taputti käsiään.\n\nKiljusten osaksi tuli sellaisia suosionosoituksia, että he saivat tulla\nmonta kertaa kiittämään yleisöä. Rivissä he seisoivat pituuden mukaan.\nEnsin äiti, sitten isä, sitten Luru ja Mökö ja viimeiseksi Pulla, joka\nherrasväkensä kumartaessa yleisölle aina nousi takajaloilleen istumaan\nja räpytteli etukäpäliään.\n\nKun kaikki kerran kuitenkin loppuu, niin loppui kättenkin taputus.\nKiljuset pantiin erikoiseen aitioon, josta he eivät päässeet minnekään\nliikkumaan. Ja kummallista kyllä eivät he saaneetkaan enää mitään muuta\nhäiriötä aikaan sinä iltana.\n\nMutta kun yleisö poistui teatterista, niin kaikki sanoivat, ettei\nheillä Kansallisteatterissa ole koskaan ollut niin huvittavaa iltaa.\n\nViimeksi lähtivät Kiljuset. Kun he olivat ottaneet jälleen huostaansa\nrattaat, joiden päällä oli ruokalaatikko, niin he alkoivat ajatella,\nminne menisivät yöksi, sillä olihan jo myöhä ja heidän oli uni.\nHotelliin he eivät tahtoneet, senhän he olivat päättäneet jo kotoa\nlähtiessään.\n\nVastapäätä teatteria on Ateneum. Heidän tultuaan sen eteen otti äiti\nKiljunen taskustaan avainkimpun, joka sinne oli jäänyt, ja\najattelematta laisinkaan, oliko se sopivaa vai ei, avasi Ateneumin\noven. He menivät aivan rauhallisesti sisään ja ottivat ruokalaatikon\nkärryineen mukaansa.\n\nAteneumin porraskäytävässä on suuri joukko kuvapatsaita. Niitäkös Pulla\nalkoi haukkua, sillä eihän se sellaisia ennen ollut nähnyt, sillä\ntotisesti Kiljusen talossa ei mikään kuvapatsas olisikaan pysynyt\nehjänä. Pulla luuli niitä jonkinlaisiksi valkoisiksi kummituksiksi ja\nrähisi niille oikein voimiensa takaa.\n\nSitten alkoi Pulla ravata portaita ylös, ja koko herrasväki seurasi\njuoksujalkaa. Portaat olivat hyvin korkeat. He olivat päässeet jo\nmelkein niiden yläpäähän, kun pimeässä isä Kiljunen horjahti ja alkoi\nkieriä portaita alas. Kun hän oli lihava, niin hän hyppeli kuin suuri\npallo. Äiti Kiljunen säikähtyi tästä niin pahanpäiväisesti, että kaatui\nhänkin. Ja kun hän oli pitkä ja laiha, mukkelehti hän niin, että hameet\nhulmusivat hänen ympärillään. Mökö ja Luru tarttuivat toisiinsa kiinni\nja tulivat yhtenä keränä alas. Mutta Pulla jäi portaitten yläpäähän ja\nhaukkui minkä suinkin jaksoi. Se oli varmasti vakuutettu siitä, että\nherrasväki oli tämän kierimisen keksinyt huvittaakseen häntä.\n\nTämä tällainen melu kuului jo kauas torillekin, ja poliiseissa heräsi\nepäilys että sinne oli mennyt varkaita, ja he toimittivat kiireimmän\nkautta sanan poliisikamariin. Sieltä tultiin heti poliisilaitoksen\nautolla hakemaan varkaita.\n\nMutta eihän siellä mitään varkaita ollut, ei muuta kuin Kiljusen\nherrasväki. Ja nyt heidät otettiin kiinni, pantiin autoon ja vietiin\npoliisikamariin. Siellä heidät pantiin putkaan yöksi.\n\nKun he siellä istuivat olkivuoteillaan, sanoi isä Kiljunen aivan\nsäteilevänä:\n\n-- Meidän kävi sittenkin paremmin kuin hyvin. Mehän saimme yösijan\naivan ilmaiseksi. Tosin tämä on hiukan epämukava, mutta kyllä täällä\ntoimeen tulee.\n\nAamulla heidät päästettiin ulos ja vietiin tutkittaviksi. Kun he olivat\nperin rauhallisen näköisiä, niin eihän heitä kovasti vartioitu. Sen\nvuoksi ei kukaan huomannutkaan, kun he jo olivat pihalla, ja kun siellä\noli juuri parhaillaan poliisilaitoksen auto lähtöön valmiina, niin\nKiljusen herrasväki nousi siihen.\n\nIsä Kiljunen koetteli siinä kaikenlaisia kädensijoja ja vipuja. Ja\näkkiä auto hurahti menemään! Hui, kuinka se meni! Isä Kiljusella oli\nkuitenkin siksi paljon mielenmalttia, että hän osasi tarttua\nohjauspyörään. Ja sitten sitä mentiin pitkin Aleksanterinkatua.\n\nOlipa se kummallista menoa. Vuoroin oli auto vasemmanpuolisella\nkatukäytävällä, vuoroin oikeanpuolisella. Kadulla olevat ihmiset, jotka\nnäkivät tämän kummallisen auton tulevan, säikähtyivät ja pakenivat\nminkä ennättivät. Muutamat juoksivat kadun varrella oleviin kauppoihin,\ntoiset karkasivat sivukaduille, toiset taas etsivät turvaa kadun\nvarrella olevissa raitiotien sähköpylväissä. Kylläpä ne heiluivat, kun\noikein lihavat eukot niihin kapusivat.\n\nMutta olipa poliisikamarissakin huomattu, että Kiljuset olivat\nlähteneet poliisilaitoksen autolla, ja nytpä lähdettiin juoksemaan\njäljestä, ottamaan heitä kiinni nimittäin. Katu oikein vilisi\npoliiseja, jotka harppasivat täyttä kyytiä eteenpäin.\n\nKun yleisö tämän näki ja tunsi poliisilaitoksen auton, niin kaikki\nluulivat, että poliiseille pidettiin juoksuharjoituksia, sillä miksi ne\nmuuten olisivat sillä lailla ravanneet pitkin katuja.\n\nSiksi mutkikasta oli Kiljusten ajo, etteivät he päässeet aivan kovaa\nkyytiä eteenpäin, mutta aina kuitenkin siksi suurella vauhdilla,\netteivät poliisit saaneet heitä kiinni.\n\nJa tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes tultiin Eläintarhaan. Sinne isä\nKiljunen käänsi auton. Ja siellä tapahtui suuri onnettomuus, hyvin\nsuuri onnettomuus!\n\nOhjauslaite meni jollain tavoin epäkuntoon, ja koko reteli ja siinä\nKiljusen herrasväki meni aika kyytiä Töölön lahteen, niin että vesi\nvain mulisi.\n\nTäältä heidät nyt kalastettiin maalle ja vietiin märkinä jälleen\npoliisikamariin. Ja kun pelättiin, ettei moniin satoihin nouseva\npoliisikunta voisi pitää aisoissa tätä perhettä, kutsuttiin\nsotaväkeä avuksi ja miehiä sijoitettiin tiheään ketjuun koko sen\nkaupunginkorttelin ympäri, missä poliisikamari oli.\n\nJuuri kun aiottiin ryhtyä tutkimaan Kiljusia ja päätettiin vaatia\nheiltä edesvastuuta niistä häiriöistä, jotka he saivat aikaan, syttyi\nSörnäisten puolella suuri tulipalo. Palokunnat ajoivat vinhaa vauhtia\neteenpäin, kirkonkellot soivat, ihmisiä oli aivan mustanaan kadut\ntäynnä, kaikki menossa katsomaan tulipaloa.\n\nTässä hädässä unohdettiin Kiljusen herrasväki, sillä poliisien täytyi\nmennä valvomaan järjestystä paikalla.\n\nSilloin Kiljuset aivan rauhallisesti läksivät pois poliisikamarista.\nEivätkä sotilaat heitä estäneet, sillä kuka olisi luullut, että tuo\nlihava herra, laiha rouva, paksu poika ja ruipelo poika sekä villakoira\nolisivat mitään pahantekijöitä.\n\nJa kun Kiljusille tuli kiire mennä tulipaloa katsomaan, niin tuli siinä\nmuillekin kiire. Kaikki juoksivat, aivan kaikki!\n\nTulipalossa on aina kiire. Sen vuoksi olivatkin Kiljuset juuri siellä\npaikallaan. Kun he saapuivat palavan rakennuksen luo, niin isä Kiljunen\nheti ryntäsi etumaisten joukkoon ja alkoi komentaa palokuntalaisia. Ja\njotta sivulliset eivät tulisi liian lähelle, otti hän ruiskun ja\nsuuntasi ensin oikein paksun suihkun vasten niiden naamaa. Kyllä ne\nsilloin loittonivat.\n\nJa niin se vain oli, että Kiljusia helsinkiläiset saivat kiittää siitä,\nettei sinä päivänä koko Sörnäinen ollut tuhkana. He panivat sellaisen\nvauhdin kaikkiin, että lyhyessä ajassa tuli oli sammutettu.\n\nKun poliisit huomasivat, ettei millään keinolla tätä herrasväkeä saanut\npysymään aloillaan, ettei sotaväkikään pystynyt heitä pidättämään, niin\npäätettiin toimittaa Kiljusen herrasväki kaupungista pois.\n\nPelosta olivat kaikki vapisseet sinä kertana, kun he ensimmäisen\nkäyntinsä jälkeen läksivät, mutta nyt ei ollut enää pelkoa, vaan\nihailua, sillä tämä herrasväki oli kiireellään ja huutamisellaan sekä\nkomentamisellaan pelastanut suuren osan kaupunkia.\n\nAsemalla oli ääretön joukko ihmisiä katsomassa heidän lähtöään. Sinne\noli rakennettu lava ja siinä puhuttiin yleisölle, torvisoittokunnat\nsoittivat ja yleisö lauloi. Ja kun Kiljusen herrasväki astui asemaa\nkohden, silloin kaikki heiluttivat hattujaan ja hurrasivat. Asemalla\noli punainen matto, jota myöten Kiljuset astuivat vaunuun, joka heitä\nvarten oli varattu.\n\nSinne tultuaan he kaipasivat kyllä ruokalaatikkoaan, sillä tässä\nmellakassa oli heidän jo tullut nälkä. Mutta tämänkin oli Helsingin\nkaupunki ottanut varteen, ja junassa tarjottiin heille oikein hienot\npäivälliset. Pullakin söi silloin niin paljon, että töin tuskin pääsi\nenää kulkemaan.\n\nKotona odotti heitä Susanna, tuo poikien kissa. Tälle kerrottiin koko\nmatka aivan alusta alkaen. Ja kyllä Susanna silloin pääsi selville\nsiitä, että sen herrasväki oli tavallista erikoisempaa joukkoa.\n\nKaikissa sanomalehdissä oli ylistyskirjoituksia Kiljusista. Samalla\nkuitenkin toivottiin, ettei tämä herrasväki enää suurella joukolla\ntulisi Helsinkiin, koska huomio, minkä he herättivät, on liian suuri.\n\n-- Sellaista se on, kun on kuuluisa, sanoi isä Kiljunen tämän\nluettuaan. -- He tahtovat, että me kävisimme siellä useammin, ja\ntoivovat sen vuoksi, että aina joku meistä olisi siellä.\n\nNäin he ymmärsivät oman arvonsa. Ja hyvähän on, kun jokainen on\nitseensä tyytyväinen.\n\n\n\n\nKiljusen herrasväen markkinamatka\n\n\nKiljusen herrasväen teki mieli lähteä läheiseen kaupunkiin\nsyysmarkkinoille. Eihän sellainen matka mitään erikoista ollut, sillä\nainahan maalaiset käyvät markkinoilla, mutta Kiljusen pojat eivät\nkoskaan ennen olleet nähneet tätä hauskuutta.\n\nMarkkinoille ihmiset lähtevät sekä myymään että ostamaan. Kyllähän\nKiljuset tiesivät, että he aina siellä voivat jotain ostaa, sillä\ntarvitaanhan taloudessa kaikenlaista, mutta siitä syntyi suuri kysymys,\nmitä he voisivat myydä. Kauan tuumailtuaan sanoi Mökö:\n\n-- Isähän on sanonut, että salin huonekalut pitäisi myydä ja ostaa\nuudet sijaan. Viedään ne.\n\nEi isä Kiljunen koskaan ennen ollut kuullut, että joku lähtisi\nmarkkinoille myymään vanhoja huonekaluja. Mutta mikä ennen ei ollut\ntapahtunut, sehän saattoi tapahtua nyt.\n\nKiljusen vajassa oli vanhat nelipyöräiset vankkurit, sellaiset, joita\nkaupungissa käytetään huonekaluja muutettaessa kesäkuun ensimmäisenä\npäivänä. Miten ne olivat taloon joutuneet, sitä ei kukaan muistanut.\nSamahan se oli, millä tavoin ne olivat tulleet, pääasia oli, että ne\nnyt olivat aivan tarpeeseen.\n\nNäille vankkureille ladottiin nyt Kiljusen salin huonekalut, he olivat\nnimittäin päättäneet mennä hevosella ajaen markkinakaupunkiin asti,\njotta ei tarvitsisi rautatiellä maksaa kallista rahtia.\n\nJa kun sitten herrasväki oli valmis lähtemään, niin olipa se näky, jota\nkannatti katsella. Aivan vankkureiden etuosassa oli isä Kiljunen\najamassa istuen sohvalla. Keskellä kuormaa oli kiikkutuoli, joka oli\nasetettu suuren laatikon päälle ja lujasti köytetty kiinni, jotta se ei\npääsisi heilumaan minnekään. Tällä tuolilla istui äiti Kiljunen. Hänen\ntakanaan oli salin korkea seinäpeili, muodostaen äiti Kiljusen\nkiikkutuolille komean taustan, jotta näytti aivan siltä, kuin hän olisi\nistunut valtaistuimella. Peilin takana oli rottinkireunainen pyöreä\nkukkapöytä, jonka keskellä Pulla komeili. Kuorman sivuilla olivat salin\ntuolit, ja niillä pojat istuivat. Susanna oli myöskin otettu matkaan ja\nse makasi vuoroin äiti Kiljusen sylissä, vuoroin sohvalla isä Kiljusen\nvieressä. Äiti Kiljusen edessä ja siis sohvan takana oli salin pöytä ja\nsillä priimuskeittiö. Tämän oli äiti Kiljunen tahtonut ottaa mukaansa,\nkeittääkseen matkan varrella perheelleen kahvia.\n\nKyllähän kylän väki oli nähnyt Kiljusen herrasväen jos jossakin\nmuodossa ja jos jonkinlaisilla ajoneuvoilla matkustavan, mutta tämä oli\nkuitenkin jotain aivan erikoista. Sen vuoksi olikin koko kylä\nkokoontunut katsomaan heidän lähtöään.\n\nIsä Kiljunen oli tottunut kaikenlaisiin yleisön suosionosoituksiin, sen\nvuoksi hän aivan tyynenä istui paikallaan ja maiskuttaen suutaan\nhoputti hevosta menemään. Äiti Kiljunen, aina ahkera nainen, oli\nottanut sukankutimen mukaansa ja istui nyt kuorman päällä\nvaltaistuimellaan, hattu päässään hiukan viistossa, hymyilevänä\nnyökäten kaikille kyläläisille. Pojat hurrasivat, ja Pulla haukkui\njäähyväisiksi kylän koirille kukkapöydältään.\n\nJa niin sitä mentiin hiljalleen eteenpäin. Matkalla he herättivät siksi\nsuurta huomiota, että kaikki liittyivät heidän jälkeensä. Kun viimein\ntultiin markkinakaupunkiin ja ajettiin torille, luulivat jo ihmiset\nnähdessään korkean kuorman ja sen päällä aivan kuin valtaistuimella\nnaisen sekä kuorman jäljestä tavattoman pitkän jonon kansaa hevosilla\najaen, että nyt tuli jokin suuri herra kaupunkiin.\n\nMutta eihän se ollut mitään muuta kuin Kiljusen herrasväki, joka tuli\nmarkkinoille.\n\nTorille tultuaan Kiljuset laskeutuivat alas, riisuivat hevosen\nvaljaista ja nostivat huonekalut maahan. Äiti Kiljunen, joka aina oli\nhuolellinen, järjesti huonekalut torille aivan samoin, kuin ne olivat\nolleet heidän salissaan. Ja tämä näyttikin huoneelta kaikin puolin\nmuuten, paitsi että puuttui katto, seinät ja puulattia. Pöydällä kiehua\nporisi priimuskeittiöllä kahvipannu ja äiti Kiljunen istui\nkiikkutuolissaan pöydän vieressä kutoen sukkaa. Isä Kiljunen istui\ntavallisella paikallaan sohvassa tupakoiden, ja Susanna oli hänen\nsylissään, Pulla käveli edestakaisin tarkastellen väkijoukkoa. Pojat,\njotka muuten eivät kotonaan koskaan kauaakaan istuneet yhdessä\npaikassa, istuivat nyt nojatuoleissa. Ainoa, mikä ei muistuttanut\nKiljusen salia, oli hevonen, joka oli sidottu sohvaan kiinni ja jonka\neteen oli pantu heiniä kukkaspöydälle.\n\nArvaahan sen, että koko markkinaväki riensi tätä katsomaan. Ei kukaan\ntiennyt, mitä tällä hommalla tarkoitettiin. Muutamat luulivat sitä\nhuonekalunäyttelyksi, toiset teatteriksi, jotkut pitivät heitä hyvin\nylhäisinä henkilöinä, jotka ainoastaan omia huonekalujaan käyttäen\nsaattoivat tulla markkinoille. Kukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että\nKiljuset olivat tulleet tänne myymään huonekalujaan.\n\nKun ei kukaan mitään sanonut eikä kysellyt heiltä, niin isä Kiljunen\nalkoi viimein tarjoilla huonekalujaan kaupaksi. Eihän niitä kukaan\nhuolinut, ja jotkut jo arvelivat, että tuo herrasväki oli hiukan hassu.\n\nKun ei kaupoista mitään tahtonut tulla, niin herrasväki läksi, jättäen\ntavaransa siihen, katselemaan markkinoita ja mitä muilla oli\nkaupattavana.\n\nKuljeskellessaan he näkivät karusellin. Tämä oli Kiljusen pojille\njotain aivan uutta, ja heidän täytyi tietysti päästä heti sitä\nkoettamaan. Ja pääsiväthän he. Isä Kiljunen ja äiti Kiljunen nousivat\nmyöskin hevosen selkään, ja nyt alkoi karuselli pyöriä. Pojat huusivat\ninnostuksesta. Pulla koetti juosta rinnalla, ravasi vähän matkaa. Kun\nse huomasi jäävänsä jälkeen, seisahtui se ja odotti, kunnes pojat taas\nolivat tulleet hänen kohdalleen, haukahti ilosta ja juoksi taas vähän\nmatkaa.\n\nKiljusen pojat olivat niin innoissaan ja iloissaan, että se tarttui\nmuihinkin, tietysti ensin heidän ikäisiinsä poikiin, joita oli\nrunsaasti karusellin ympärillä.\n\nMökö ojensi yhdelle kätensä, tämä tarttui siihen ja alkoi juosta\nkarusellin rinnalla. Toinen poika tarttui tämän käteen ja hänen\nkäteensä kolmas poika. Tällä tavoin muodostui yhä pitempi ja pitempi\njono poikia, jotka juoksivat yhtenä ketjuna karusellin rinnalla.\n\nMutta pian tarttui aikaihmisiäkin tähän leikkiin, ensin nuoria miehiä,\nsitten naisia, viimein paksuja talonemäntiä ja -isäntiä. Syntyi\ntavattoman suuri piiri, joka karusellin pyöriessä yhä enemmän ja\nenemmän kiristyi yhteen. Lopulta oli karusellin ympärillä aivan paksu\nihmisistä tehty vyyhti, joka huusi, parkui, nauroi, kiljui, rähisi,\npuhisi. Ja karuselli yhä vain pyöri.\n\nLopulta ei enää kukaan päässyt liikkumaan, niin kireälle olivat kaikki\ntulleet toistensa lähelle, ja silloin täytyi karusellinkin pysähtyä.\n\nKesti jokseenkin kauan, ennenkuin ihmiset olivat jälleen niin paljon\nkunnossa, että osasivat hengittää ja kävellä, sillä he olivat tuossa\ntungoksessa aivan litistyneet ja hengästyneet.\n\nMutta Kiljuset olivat innoissaan, sillä he olivat aivan varmoja siitä,\nettä tämä heidän keksintönsä oli kaikkia kovasti huvittanut.\n\nKun he jälleen palasivat torille ja asettuivat istumaan\nulkoilma-saliinsa, ajatteli isä Kiljunen, millä tavoin hän voisi\nmarkkinaväelle vielä tuottaa iloa. Samalla hän ajatteli keinoa, millä\nvoisi ansaita rahaa, sillä huonekalujen myymisestä ei näyttänyt tulevan\nmitään.\n\nÄkkiä hän ponnahti sohvasta ylös ja huusi. Ja hän huusi niin huikeasti,\nettä äiti Kiljunenkin hiukan sävähti.\n\nJa silloin isä Kiljunen kertoi, mitä oli keksinyt. Hän kutsui koko\nperheensä ympärilleen ja kuiskasi heille, tietysti sen vuoksi, ettei\nkukaan muu sitä torilla kuulisi:\n\n-- Me perustamme tänne sirkuksen!\n\nKaikki riemastuivat niin suuresti tästä, että heillä oli täysi työ\nhillitä itseään huutamasta ja hurraamasta. Lopun päivästä he sitten\nviettivät tuumailemalla, miten he tämän aikeensa toteuttaisivat.\n\nIlta tuli, ja ihmiset alkoivat lähteä torilta etsimään yösijaa. Mutta\nKiljuset eivät sellaista ajatelleetkaan. Mitä he suotta olisivat\nmuualle menneet, kun kerran heillä oli mukana huonekalunsa ja ilma oli\nkaunis ja lämpöinen.\n\nHe valmistivat siis itselleen yösijan keskelle toria. Äiti meni maata\nsohvalle, isä valitsi keinutuolin. Pojat panivat kaksi nojatuolia\nvastatusten ja menivät siihen koloon. Pulla meni sohvan alle, ja\nSusanna asettui eräälle tuolille.\n\nJa siinä he sitten makasivat aivan kaikessa rauhassa välittämättä\nvähääkään siitä, että ihmisiä kävi pitkin yötä töllistelemässä heitä.\n\nAamulla he nousivat jokseenkin varhain ja siistivät pukunsa korkean\nseinäpeilin edessä. He eivät pesseet itseään laisinkaan, sillä heillä\noli sellainen kiire panemaan sirkustaan kuntoon.\n\nKylläpä oli Kiljusten sirkus sellainen, ettei mokomaa ennen ollut\nainakaan siinä kaupungissa nähty. Isä Kiljunen oli saanut luvan laittaa\nsirkuksensa erään talon pihalle.\n\nPortilla oli suuri kyltti paperista, ja siihen oli kirjoitettu\n\"Kiljusen kotimainen sirkus\" oikein suurilla kirjaimilla.\n\nÄiti Kiljunen istui portin pielessä pöydän ääressä pääsylippuja\nmyymässä. Ja ellei väkeä tullut ostamaan niin hän meni portille ja löi\nkauhalla lainaamaansa kuparikattilaan oikein voimainsa takaa. Hän\ntiesi, että hänellä oikeastaan olisi pitänyt olla rumpu, mutta kun\nsellaista ei ennättänyt mistään hankkia, niin hän oli ottanut kattilan.\n\nJa väkeä tuli, tuli oikein tulvimalla, sillä ainahan kaikki tahtovat\nsirkuksessa käydä. Lopulta oli pihamaa aivan täynnä kansaa, ja kun ei\nenää ketään näkynyt tulevan, vaikka äiti Kiljunen oli viisi minuuttia\noikein olan takaa hakannut kattilaa, niin että siihen tuli suuria\nkuhmuja, pani hän portin kiinni. Ja nyt alkoi näytäntö.\n\nJostain ihmeellisestä paikasta oli isä Kiljunen hankkinut pihalle\nsuuren määrän penkkejä, joilla yleisö sai istua. Hienoimpaa herrasväkeä\nvarten oli varattu kalliimpia paikkoja asettamalla Kiljusen herrasväen\nkaupunkiin tuomat salin huonekalut yhteen riviin. Kiikkutuoli oli\nvarattu kaupungin pormestaria varten, ja hän istuikin siinä lihavana ja\nmahtavana.\n\nNäytäntö alkoi.\n\nEnsiksi esiintyi isä Kiljunen näyttäen harjoitettua hevostaan. Tämä oli\nse sama hevonen, joka oli vetänyt kuorman kaupunkiin. Isä Kiljunen\nseisoi keskellä pihamaata piiska kädessään, ja hevonen juoksi kehässä\npitkin pihaa aivan samoin kuin hevoset sirkuksessa juoksevat. Ja\nosasihan hevonen tehdä kaikenlaisia temppuja, sillä eihän se suotta\nollut Kiljusten hevonen. Se oli jo ennättänyt heidän talossaan olla jos\njonkinmoisessa metakassa, niin että se oli oppinut seisomaan\ntakajaloillaan ja pyörimään paikallaan ympäri.\n\nMusiikista pitivät äiti Kiljunen ja pojat huolta. Äidillä oli\nkattilansa, ja pojat lauloivat suuriin ratteihin Porilaisten marssia.\n\nKun yleisö oli taputtanut käsiään tälle numerolle, esiintyivät Mökö ja\nLuru klovneina tehden kaikenlaisia kuperkeikkoja. Kuperkeikat olivatkin\njuuri heidän erikoistemppujaan, sillä olihan heidän täytynyt sellaisiin\ntottua, kun olivat eläissään kieriskelleet jos jossain paikassa. Luru,\njoka oli laihempi, hyppäsi kepeämmin ilmaan, mutta Mökö sen sijaan\nosasi maassa heittää mukkelia paljon paremmin. Kun hän vain pääsi\nalkuun, niin hän meni yhtenä keränä ympäri niin vinhaa vauhtia, ettei\noikein selvästi erottanut, olivatko kädet jalkoja vai jalat käsiä.\nYleisö oli heihin kovasti ihastunut, vaikkakin Mökö mukkelehtiessaan\noli pari kertaa kierinyt aivan ihmisten päälle ja kaatanut pari\npenkillistä aivan kumoon, jotta ihmisten jalat vain ilmassa haroilivat.\n\nJa nyt tuli esiin Pulla! Sen kaulaan oli sidottu punainen nauha ja\nhäntään sininen. Mökö ja Luru sitä ohjasivat. Ja Pulla tekikin\nsellaisia temppuja, että harvoin oikein sirkuskoira sen parempiin\npystyy. Sitä olivat pojat niin usein pakottaneet kävelemään\ntakajaloillaan, että se nytkin juoksi pihan toisesta päästä toiseen\nkahdella jalalla. Sen jälkeen se hyppeli poikien yli ja teki tämän\ntempun niin erinomaisesti, että koko yleisö taputti sille käsiään.\n\nOhjelmassa oli tämän jälkeen kreikkalainen tanssi. Kaikissa suurissa\njuhlissa aina on kreikkalainen tanssi, sen tiesi äiti Kiljunen ja oli\nsen vuoksi järjestänyt tämän numeron. Keskelle pihaa tuotiin ensin\nKiljusten salin pöytä, se oli olevinaan alttari. Sen viereen pantiin\njostain lainattu fiikus ja palmu. Tätä alttaria kohden nyt tuli äiti\nKiljunen. Pukunsa päälle hän oli kietonut lakanan, jotta se näyttäisi\nkreikkalaiselta. Kädessään oli hänellä priimuskeittiö, jonka hän oli\nsytyttänyt palamaan, ja se pihisi ja kohisi oikein vimmatusti. Tämä oli\nkuvaavinaan kreikkalaista uhritulta. Laskettuaan keittiön alttarille\nhän kääntyi sinne päin, josta oli tullut, ja viittoi käsillään.\n\nJa mitä tuli sieltä näkyviin? Mökö ja Luru aivan juhlallisen näköisinä.\nKun heidän piti kuvata kreikkalaisia nuorukaisia, muistivat he kuvissa\nnähneensä, ettei niillä ollut muuta kuin lyhyt kolttu. Tämän vuoksi he\nolivat riisuneet yltään kaikki muut vaatteet paitsi paitansa. Olihan se\nhyvin hullunkurisen näköistä, mutta kukaan ei nauranut, kun Kiljuset\nitse olivat aivan vakavia.\n\nJa poikien jäljestä astui isä Kiljunen hartioillaan suuri hevosloimi,\njoka oli esittävinään kreikkalaista manttelia. Ja kädessään oli hänellä\nvanha sitra, jota hän rämpytti.\n\nJa nyt alkoi äiti Kiljunen tanssia. Kyllä oli siinä katsomista, kun\nniin pitkä nainen kuin hän hyppeli ja loikki pöydän ympärillä. Vuoroin\nhän kyyristyi maahan, aivan kuin olisi halunnut poimia pieniä kiviä,\nvuoroin ponnahti pystyyn ja harppasi oikein pitkin askelin pihalla.\n\nMökö ja Luru hyppelivät hänen ympärillään, niin että paidat hulmusivat.\n\nViimein äiti Kiljunen väsyi. Hän teki vielä pari oikein korkeaa\nloikkausta ja juoksi sitten pois poikien seuratessa häntä.\n\nTämän jälkeen olisi Susannan pitänyt esiintyä. Pojat olivat koettaneet\nopettaa sitä tekemään joitakin temppuja, mutta kun se oli vasta niin\nlyhyen ajan ollut Kiljusen perheessä, niin eihän se raukka osannut. Ja\nnyt, kun sen piti tulla esiin ja se näki sellaisen suuren ihmisjoukon,\nse ryntäsi pakoon.\n\nEnsin se juoksi pormestarin tuolin alle. Kun se oli kiikkutuoli, meni\npormestari siinä säikähdyksissään kumoon. Siitä Susanna hyppäsi\nläheisen penkin alle. Ihmiset koettivat ottaa sitä kiinni ja töykkivät\ntoisiaan. Ja nytpä syntyi oikea ajometsästys. Kun oli rakennuksia aivan\nkoko pihamaan ympärillä, niin ei Susanna päässyt pujahtamaan minnekään.\nKaikki koettivat tavoittaa sitä, mutta aina se jollain tavoin livahti\npakoon ja pääsi viimein portin alitse menemään.\n\nKun Kiljuset sen huomasivat, niin he läksivät ajamaan sitä takaa, sillä\neiväthän he millään muotoa voineet sallia, että Susanna yksinään menisi\nkaupungille. Eksyisi siellä vielä vieraissa paikoissa.\n\nKun kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin menneet pois, niin mitä\nyleisökään enää pihalla teki. Ohjelmassa olikin enää jäljellä\nainoastaan torvisoittoa, ja kyllähän kaikki tiesivät, millaista se oli.\nRattiin puhaltamista ja kattilan myökyttämistä.\n\nKauniisti huutelemalla saivat Kiljuset viimein Susannan kiinni ja\ntoivat sen takaisin. Sillä välin oli jo kuitenkin yleisö ennättänyt\npoistua, jotenka heidän ei tarvinnut jatkaa näytäntöään.\n\nRahat laskettiin, ja niitä oli niin paljon, että he itsekin\nihmettelivät.\n\nVielä samana päivänä he läksivät ajamaan kotiaan kohden. Huonekalut\nnostettiin jälleen vankkureihin, sillä kukaan ei halunnut niitä ostaa.\nKoko kaupungin markkinaväki oli hurraamassa heidän lähtiessään.\n\nKotiinsa he pääsivät ilman mitään seikkailuja. He olivat kai niin\nväsyneitä sirkuksessa esiintymisestään, etteivät joutaneet saamaan\nmitään erikoista aikaan.\n\n\n\n"]