[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQCqUWMwSkXV2t16BIQkxJCjXO98j7g-9RCw3n1Oegy0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1637,"Kaarle ja Sigismund II: Lehti kääntyy","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1637-blink-carl-kaarle-ja-sigismund-ii","1637__Blink_Carl__Kaarle_ja_Sigismund_II",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1898,1913,62895,404992,false,55835,[24,25,26,27],"Charles IX, King of Sweden, 1550-1611 -- Fiction","Historical fiction","Sigismund III, King of Poland and Sweden, 1566-1632 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[29,30],"Historical Novels","Romance","\"Kaarle ja Sigismund II: Lehti kääntyy\" by Louise Stjernström is a historical romantic narrative written in the early 20th century. The book explores the intricate dynamics of political power, love, and personal ambition during a time of turmoil, focusing on characters like Herttua Kaarle and his wife Kristina, as they navigate the challenges posed by King Sigismund.   The opening of the narrative introduces the reader to the troubled relationship between Herttua Kaarle and his wife Kristina, who struggles with her feelings of insecurity and her husband’s apparent emotional distance. As they face the looming threat of Sigismund's power and the political unrest in Sweden, Kristina's internal conflicts become increasingly apparent. The couple's tense discussions reveal much about their characters, their hopes for their son, and their complicated history, setting the stage for a story filled with intrigue, love, and the consequences of political decisions intertwined with personal destinies. The foundation for the narrative is established against a backdrop of escalating tensions leading up to significant events in Swedish history. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Soini, Lauri",284,"Historiallinen romaani kuvaa Ruotsin kuningas Kaarle IX:n ja Sigismundin välistä valtataistelua ja uskonnollisia kiistoja 1500-luvun lopulla. Teos seuraa hovielämää, poliittisia juonitteluja sekä Suomen kohtaloita osana kuningaskunnan sisäistä murrosta.","Carl Blinkin 'Kaarle ja Sigismund II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1637. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAARLE JA SIGISMUND II: LEHTI KÄÄNTYY\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\n 1. Koti.\n 2. Karannut.\n 3. Salajuoni.\n 4. Vieraassa maassa.\n 5. Ystävykset.\n 6. Laiva tuuliajolla.\n 7. Mitä Suomi kärsi.\n 8. Hovielämää.\n 9. Verituomio.\n10. Uutta kylvöä.\n11. Kotona.\n12. Jesuiittain metkuja.\n13. Sotaretki vieläkin.\n14. Hornankuilu.\n15. Herttua.\n16. Viimeinen yritys.\n17. Nuoret.\n18. Venäjän sota.\n19. Nuorten liitto.\n20. Työpäivän päättyminen.\n\n\n\n\n1.\n\nKOTI.\n\n\nHerttua oli lähettänyt perheensä Örebron linnaan, sillä hän katsoi\nheidän olevan siellä parhaimmassa turvassa. Sitä hän ei kysellyt,\nolivatko he tyytyväiset muuttoon.\n\nKristina rouvalla oli luonnostaan hyvä, käytännöllinen ymmärrys,\nmutta itserakkaus oli sen aikaisin sokaissut. Avioliittonsa alussa\nhän kärsi julmasti puolisonsa rajusta kohtelusta; tämä repi\nsäälimättä pois sen oivallisuuden sädekehän, jossa hän halusi\nnäyttäytyä, ja hänen ymmärryksensä taisteli usein kovaa taistelua\nhänen loukattua turhamaisuuttaan vastaan.\n\nMutta samalla Kristina rouvan silmät aukenivat näkemään miehensä\nansioitakin. Täytyi kuin täytyikin ihailla hänen viisauttaan ja\ntaitavuuttaan kaikessa, minkä kanssa joutui tekemisiin, ja täytyi\nhänen aivan kuin itsestään nöyrtyä ankaran herransa ja puolisonsa\nedessä.\n\nEnimmän vaivasivat Kristinaa hänen kertomuksensa \"Mariastaan\"; aina\nmuisteli hän ensimäisen puolisonsa lempeää, rakastavaista olentoa ja\nkuinka tämä astui sovittaen väliin, milloin hän kenties olisi muuten\nunhottanut itsensä.\n\nMutta silloin oli Kristinalla valtti kädessään. Hän virkahti\nterävästi: \"Hänellä kai oli sangen hyvä pääkin?\"\n\n\"Minä opin tuntemaan ainoastaan hänen sydämensä\", vastasi herttua.\n\"Ja se oli puhtainta kultaa.\"\n\nKristina vainusi tästä, ettei _hänen_ sydäntään luettu kaikkein\nkultaisimpiin; mutta eipäs voinut kieltää, että hänellä oli hyvä pää.\n\nSen jälkeen kuunteli hän tarkkaavaisesti herransa puhetta ja koetti\neläytyä asioihin, jotka tätä miellyttivät; mutta kun hän ei koskaan\nnähnyt muilla kuin herttuan ja lähimmän ympäristönsä silmillä, olivat\nhänen arvostelunsa yksipuolisia ja lemmettömiä.\n\nMitä hän sai kärsiä puolisoltaan, sen saivat muut maksaa. Sigismund\noli kerran kosiskellut häntä, olivatpa he vaihtaneet muotokuviakin;\nmutta sitten oli miekkonen jättänyt koko asian sikseen ja sitä ei\nKristina voinut antaa hänelle kuunaan anteeksi. Se vei, jollei aivan\nihmisvihaan, niin ainakin piintyneeseen vihankaunaan, ja kenties\ntietämättään yllytti hän Kaarlen oikeutettua tyytymättömyyttä\nvalapattoa kuningasta kohtaan.\n\nVähitellen onnistui hän pyrinnössään saavuttaa puolisonsa luottamus.\nKaarle keskusteli mielellään aikeistaan niiden kanssa, joihin luuli\nvoivansa luottaa, ja perehdytti mielellään puolisoaan ajan oloihin.\nKuolema saattoi tehdä äkkilopun hänen toiminnastaan, ja kenenkäs muun\nkuin äidin silloin oli valvottava poikaa, tätä lasta, josta hän piti\nkiinni niinkuin hukkuva heikoimmastakin tuesta.\n\nKristina oli ollut puolisonsa kanssa Suomessa, viisi kuusi viikkoa\nTurun linnassa, mutta he olivat tavanneet toisiaan ainoastaan\naterioilla. Herttuan aika oli ollut hyvin ahtaalla, mutta oli hän\npannut merkille, ettei Kristina lähestynyt suomalaisten herrojen\nrouvia, jotka linnassa olivat tavallaan vankeina. Itse asiassa oli\nhän siihen tyytyväinen, mutta aprikoi mielessään, kuinka hänen\nMariansa olisi menetellyt sellaisissa olosuhteissa.\n\nRuotsiin palattua synkistyi valtiollinen taivaanranta.\nValmistauduttiin Sigismundin pikaiseen saapumiseen, ja monet merkit\nmaassa osoittivat, että kuninkaan kannattajajoukko lisääntyi.\n\nKristinalla oli kyllin ymmärrystä salata pelkoaan, yksinpä\npuolisoltaankin. Mutta Kaarle näki sen hänen katseistaan ja antoi\npuolisolleen tunnustuksen siitä, että tämä tiesi hillitä itseään.\n\nNämä havainnot teki herttua silloin tällöin pikimmältään\npistäytyessään Nyköpingissä. Hän oli tähän aikaan matkoilla\nalituiseen, milloin Taalainmaassa, milloin muissa maakunnissa,\nenimmäkseen Tukholmassa, mistä melkein kaikki käskyt annettiin ja\nviestit lähetettiin.\n\nKun yhteentörmäyksen aika oli käsissä, saapui käsky, että\nherttuattaren oli lasten ja koko hovin kera muutettava Örebrohon.\nSaapui myös herttuan luottamusmiehiä muutosta huolehtimaan, mutta\nkaikki kävi niin äkkipäätään, että herttuatar ymmärsi vaaran olevan\novella, vaikka hän oli vaiti pelostaan ja totteli vastaväitteittä.\nKristina rouvalla ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi ensi kerran\nitsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi.\n\nHerttua kirjoitti ja käski ankarasti, ettei hänen tytärtään saanut\ntehdä levottomaksi millään huhuilla, mieluimmin oli hänet pidettävä\nerillään kaikista valtiollisista tapauksista.\n\nHerttuan kirjeet sisälsivät ohjeita kaikkinaisten tapausten varalta,\nja hän odotti, että herttuatar rikusta rikkuun noudattaisi hänen\ntahtoaan. Mutta aina kirjeet päättyivät rakkailla terveisillä hänen\ntyttärelleen Katarinalle ja pikku pojalleen; mutta ei riviäkään, ei\nsanaakaan ollut tarkoitettu erityisesti hänen puolisolleen.\n\nHerttuatar rukka, hän milloin vihoitteli, milloin itki; jääkuori oli\nsulanut hänen sydämensä ympäriltä, hän rakasti puolisoaan ja kärsi\nhänen kylmäkiskoisuudestaan.\n\nMutta koskaan, koskaan ei hän sitä näyttäisi. Kristina rouvalla\noli ylpeä mieli, ja hän oli näyttävä, että saattoi elää ilman\nrakkauttakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlväs rouva oli Nyköpingistä päästänyt ylhäisimmät hovineitsyensä\nkunkin kotiinsa ja tuonut ainoastaan kaksi vaatimattominta mukanaan\nÖrebrohon.\n\nToinen oli Maria Näf, Taalaissa tapetun skotlantilaisen vapaaherran\ntytär, toinen, Kaarina, taasen oli oppineen professorin Nicolaus\nBothniensiksen tytär.\n\nNämä molemmat neitoset istuivat linnan neitsytkamarissa ahkerin käsin\npistellen muuatta herttuattaren ylistetyistä koruompeluksista. Se oli\noviverho, paksua flanderilaista silkkiä, jonka armollinen rouva oli\ntuonut mukanaan kotoaan ja johon oli ommeltava leopardeja ja hirviä\nkaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asennoissa.\n\nKaarina neitsyt, joka purki hienoa kultalankaa kerältä, huudahti\npelästyneenä:\n\n\"Voi minua, kultalanka on lopussa, ja herttuatar sanoi, että sen\npitäisi riittää koko työhön!\"\n\n\"Hän tietenkin saa antaa lisää\", vastasi Maria ja kohotti tuokioksi\nkatseensa monisarvisesta hirvestä, jota hän parhaallaan piirsi\nkankaalle.\n\n\"Kyllä kuulee, ettet tunne häntä\", vastasi toinen huoaten.\n\n\"Vaikka olenkin ollut täällä kauemmin kuin sinä?\"\n\n\"Niin, muutamia kuukausia! Mutta hän on aina ollut ystävällisempi\nsinua kohtaan... Kenties hän luulee sinun viihtyvän täällä.\"\n\n\"Minähän viihdynkin\", vastasi Maria ja kallisti päätänsä, tarkastaen\nvoisiko vielä laittaa pienen sarvenhaaran.\n\n\"Mutta minä en!\" huudahti Kaarina kiihkeästi. \"Oi, olisinpa\nkultaisessa kodissani, sisarusteni ja ystävieni seurassa!\"\n\nMaria katsoi veitikkamaisesti häneen. \"Ketä ystävistäsi kaipaat\nenimmän?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Kaarina punastuen.\n\n\"Jos luottaisit minuun, viihtyisit varmaan paremmin\", tuumi Maria.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Me voisimme puhua hänestä.\"\n\n\"Sitä juuri minä en tahdo.\"\n\n\"Olkoon sitten, minä en ole utelias.\"\n\n\"Et ymmärtäisi minua!\"\n\n\"Niin, mahdollisesti en.\"\n\nSyntyi tuokion hiljaisuus. Maria piirusti ja Kaarina pisteli\nneulalla. Sitten hän huokasi syvään: \"Sano minulle, Maria, oletko\nkoskaan rakastanut?\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Mutta miksi et?\" kysyi Kaarina kummissaan.\n\n\"Vietin yksinäistä elämää äitini kanssa. Sitten hän kuoli, luojan\nkiitos, sillä aivan kohta sen jälkeen...\" Hän katkaisi sanansa\nkauttaaltaan väristen.\n\n\"Jospa ymmärtäisin, kuinka voit ottaa tuon kamalan tapauksen niin\ntyynesti.\"\n\n\"Mitäpä voin?\"\n\n\"Minä olisin varmaan tullut hulluksi.\"\n\n\"Jumala on minut siitä varjellut, Rukoilen joka päivä, että\nelämälläni ja toimillani voisin huojentaa osan isäni taakasta.\"\n\n\"Mutta en ymmärrä, kuinka voit aina olla niin iloinen.\"\n\n\"En voi sille mitään, millainen olen.\"\n\nTaasen syntyi lyhyt hiljaisuus. \"Sinä olet hyvä tyttö, Maria\",\npuuskahti Kaarina. \"Ja tahdon avata sinulle sydämeni, vaikket\nymmärtänekään minua... Osaatko kehrätä ja kutoa?\"\n\n\"Kyllä toki, kotona laitoin aina kankaita.\"\n\n\"No, kuka sinua auttoi rohdinten vitomisessa?\"\n\n\"Aina piiat!\"\n\n\"Minua auttoi _hän!_ Kuka sinulle antoi loimenpäitä, kun pujottelit\nkangasta niisiin?\"\n\n\"Äiti melkein aina.\"\n\n\"Minulle antoi _hän_, ja ne olivat suloisimpia hetkiämme... hitaasti\nse kävikin.\"\n\n\"Sen voin uskoa.\"\n\n\"Kuka sinulle teki puolia?\"\n\n\"Karjapiiat.\"\n\n\"Hän minulle teki, ja millaisia puolia! Ja kun minua janotti, meni\nhän kaivolle ja hilasi sieltä koko kapan vettä ja sitten toi hän\nkapalla vettä, ja me joimme väliin kukin erikseen, mutta useimmiten\nsamalla kertaa. Oi, kuinka se oli suloista.\"\n\n\"Kuinka hän pääsi niin likeisiin väleihin?\"\n\n\"Apulainen kuuluu aina perheeseen. Mutta sitten joutui hän riitaan\nveljeni Olavin kanssa, ja hän on aivan hirveä!\"\n\n\"Etkö voinut sovittaa heitä?\"\n\n\"Minäkö... etkö ole kuullut Olavista puhuttavan?\"\n\n\"En tietääkseni.\"\n\n\"Hän on laajalta tunnettu siitä, että voi ajaa ulos perkeleitä\",\nkuiskasi Kaarina.\n\n\"Ei suinkaan niitä liene ollut pappilassa\", huomautti Maria.\n\n\"Odotahan, niin kuulet. Jaakkoni... tarkoitan apulaista, auttoi\nminua, kun leikkasin kankaan puilta, hän kääri sen lukkarilta, ja\nsitten hän kysyi, eikö hän saisi mitään palkakseen, vaikka oli tehnyt\njoka puolan... minä sanoin ei, tietysti, vaikka minusta se kyllä oli\nkohtuutonta, ja sitten kun hän pani oikein koville; täytyi minun\nantaa myöten, mutta samassa tulivat isä ja Olavi... Ja siitäkös meno\nsyntyi! Jaakko ei saanut enää astua jalallaankaan kutomahuoneeseen,\nsanoi isä, ja veljeni kehtasi sanoa, että nyt hän oli täydelleen\ntodistanut voivansa ajaa ulos paholaisia. Kohta sen jälkeen\nlähetettiin minut tänne.\"\n\n\"Etkö ole kuullut hänestä sitten?\"\n\n\"Hyvin harvoin\", vastasi Kaarina ja kohotti käsiliinansa kasvoilleen.\n\"Hirveää, kuinka kuuma täällä on.\"\n\nUlkoa kuului ääniä, ovi avattiin, ja sisään tulivat neiti Kätchen,\ntuskin viisivuotias Kustaa prinssi ja yhdeksänvuotias Juhani, Juhana\nIII:nnen ja Gunilla Bjelken poika. Molemmat toiset pitivät kiinni\nKätchenin käsistä ja puhuivat yhteen suuhun.\n\nKätchen neiti oli neljäntoista vuotias. Hän ei ollut mikään kaunotar,\nmutta pienet pyöreät kasvot olivat vaaleanruskeani kiharain\nkehystämät. Hymyilevä suu, punaiset posket ja uskolliset, lempeät\nsilmät miellyttivät jokaista. Tervehdittyään ystävällisesti nuoria\nneitsyitä kiinnitti hän jälleen koko tarkkaavaisuutensa pikku\nlörpöttelijöihin, jotka edelleen pitivät hänen käsistään.\n\nNuorin, Kustaa, oli ilmeisesti terve ja reipas poika. Hän ei\nsuurestikaan muistuttanut herttuaa; suuret siniset silmät loistivat\nhyvyyttä ja elämänhalua, ja valkoiset kiharat, jotka kiemurtelivat\nhänen kaulallaan, tekivät hänet oikeaksi pohjolan pojan eduskuvaksi.\n\nJuhani prinssillä oli hyvä ja ystävällinen, mutta samalla veltto\nulkonäkö. Yleensä oli jotakin levotonta hänen olennossaan, -- mutta\ntällä kertaa hän piteli lujasti prinsessan kädestä ja katsoi häneen\naivankuin olisi nähnyt hänessä ainoan, jolta saattoi toivoa oikeutta.\n\n\"Kätchen, eikös minun pitänyt antaa talonpojalle rahat hevosesta?\"\nhuusi pienin ja pudisti häntä käsivarresta.\n\n\"Kyllä, rakkahin, teit aivan oikein!\"\n\n\"Kätchen, eikö pidä olla tarkka rahoistaan eikä heitellä niitä pois?\"\nhuusi vanhempi, melkein itkien ajatellessaan, ettei hänen nytkään\nollut myönnetty olleen oikeassa.\n\n\"Tietysti, Juhani kulta\", sanoi Kätchen hyväillen. \"Mutta eihän\nKustaa olekaan heitellyt.\"\n\n\"Mutta eikös talonpoika tahtonut lahjoittaa hevosta Kustaalle?\"\n\n\"Niin, kyllä, mutta...\"\n\n\"Etkö nähnyt miten paikkainen hänen takkinsa oli. Eikö minun pitänyt\nantaa hänelle uusi takki, kun hän antoi minulle hevosen?\" huusi\npienokainen ja tarttui Juhanin molempiin käsivarsiin.\n\n\"Kustaa on aina oikeassa\", sanoi tämä tuskallisella ilmeellä.\n\n\"Tavallaan olette oikeassa molemmat\", vastasi prinsessa välittäen.\n\n\"Oliko talonpoika sitten väärässä?\" kysyi Kustaa kovasti kiintyneenä\nasiaan.\n\n\"Ei\", vastasi prinsessa nauraen. \"Minusta hän oli enimmän oikeassa.\"\n\nKustaa nauroi ja taputti käsiään, ja pian yhtyi Juhani siihen kaikin\nvoimin.\n\n\"Me olemme olleet yhtä oikeassa kaikki kolme\", huusivat pojat ja\nkarkeloivat yhdessä ympäri.\n\n\"Tahdotteko nyt kuulla, mitä minä tarkoitin?\" sanoi Kätchen nauraen\nmukana.\n\n\"Kyllä me tahdomme!\"\n\n\"Talonpoika teki oikein puolestaan, sillä kuten hän sanoi: kauniimpaa\nvarsaa ei ole olemassa. Hän varmaankin ajatteli: herttua on ollut\nhyvä meitä kohtaan, nyt tahdon palkita hänelle miten parhaiten voin,\nja niin otti hän varsan, mukaansa halkoalukseensa ja toi tänne.\"\n\n\"Mutta eihän herttua, vaan Kustaa...\"\n\n\"Niin, minähän sen sain.\"\n\n\"Luuletteko, että herttua voisi ratsastaa sellaisella hevosella?\"\n\nMolemmat pojat pyrskähtivät raikkaaseen nauruun.\n\n\"Ei, mitenkäs hän voisi!\"\n\n\"Juuri siksi sai Kustaa sen\", jatkoi prinsessa. \"Mutta kun hän näki,\nettä talonpojalla oli kulunut ja paikattu takki, silloin teki hän\noikein, kun antoi hänelle rahaa uuden ostamiseen. Eikös niin, Juhani?\"\n\n\"Mutta sanoithan, että minäkin olin oikeassa.\"\n\n\"Niin olit, sillä koskaan ei pidä rahoja heitellä suotta menemään.\"\n\n\"Ei pidäkään\", toisti poika tyytyväisenä.\n\n\"Kas, täältähän vihdoin löydän pikku neitini\", virkkoi\nneljännellekymmenelleen ehtinyt rouva, joka juuri astui huoneeseen.\n\nHän oli rouva Heidin von Diffanosa, nuoren prinsessan hovimestaritar.\nSyntyjään hän oli hollannitar; hänen miehensä oli ollut Ruotsin\npalveluksessa ja kaatunut Suomessa. Herttua, joka tunsi Heidin rouvan\nja piti hänestä, uskoi hänelle prinsessan kasvatuksen.\n\nIltapäivät olivat aina omistetut opinnoille, mutta tänään oli neiti\nensi kerran lyönyt laimin oppituntinsa.\n\nKätchen meni heti opettajatartaan vastaan. \"Olemme olleet ulkona\nkävelemässä\", sanoi hän, \"en tahtonut vaivata teitä pyytämällä\ntulemaan mukaan.\"\n\n\"Miksei, suloisin neitiseni?\"\n\n\"Luulin teidän kirjoittavan kirjeitä, kun ei ollut aikaa antaa\ntuntiakaan.\"\n\n\"Minullako?... Kuka sitä on sanonut?\"\n\n\"Juhani, etkö sanonut, että Heidin rouva oli lähettänyt palvelijan...\"\n\n\"Kenen kumman palvelijan?\"\n\n\"En ole nähnyt häntä ennen.\"\n\n\"Taivaan vallat, mitä tämä merkitsee? Sanoiko se hävytön ihminen\nvielä muutakin?\"\n\nNyt poika pelästyi, hän luuli tehneensä jotakin pahaa ja kääntyi pois.\n\nHeidin rouva näytti hyvin levottomalta, mutta pikku neiti vihjasi\nhäntä tyyntymään ja riensi Juhanin luo, jonka hän veti mukaansa\nikkunankomeroon. \"Pidäthän minusta?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, enemmän kuin kestään.\"\n\n\"Tahdothan myös tehdä mitä pyydän sinulta?\"\n\n\"Jos otat minut syliisi ja suutelet minua.\"\n\nKätchen teki sen. \"Sano minulle mitä mies vielä sanoi.\"\n\n\"Meidän kaikkien kolmen oli lähdettävä alas satamaan.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Koska oli kaunis ilma, sanoi hän.\"\n\n\"Lupaa minulle yksi asia, Juhani!\"\n\n\"No, mikä sitten?\"\n\n\"Ilmoita heti minulle, jos kuulet vasta moisia kutsuja.\"\n\n\"Sen lupaan\", sanoi hän.\n\nMutta Heidin rouva, joka oli pahoin pelästynyt, epäröi oliko\nhänen ilmoitettava herttuattarelle. Lopulta päätti hän kirjoittaa\nherttualle; saisi itse määrätä mitä oli tehtävä.\n\nKun tämä oli ratkaistu, suostui kunnon rouva vihdoin lähtemään\ntalliin merkillistä varsaa katsomaan.\n\nNeiti jäi kutomatupaan. Sydän veti häntä Mariaan, ja hänestä tuntui\nvälttämättömältä puhua muutamia sanoja tyttö paroille, jotka istuivat\nmelkein kuin kytkettyinä koruompelukseensa.\n\n\"Kuinka kaunis siitä tulee!\" sanoi hän lempeällä äänensävyllään ja\nkatseli taitehikasta ompelusta.\n\n\"Täällä on tapahtunut suuri onnettomuus\", vastasi Maria luoden\nKaarinaan osaaottavan katseen.\n\n\"Mikä sitten? Voinko minä sitä auttaa?\"\n\nKaarina kohotti itkettyneet silmänsä. \"Tulin pistäneeksi neulalla\nsormeeni\", sanoi hän, \"ja katsokaas millainen veripilkku tuli tuohon!\nHerttuatar varmaan sanoo, että koko oviverho on mennyt pilalle.\"\n\n\"Eikö sitä voi mitenkään korjata?\" kysyi Kätchen, joka tunsi\näitipuolensa siksi hyvin, että tiesi hänen joutuvan suunniltaan.\n\n\"Kyllä\", vastasi Maria, \"voin piirustaa, siihen lipun, ja se\nnäyttäisi hyvin somalta; mutta -- sitä en uskalla.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Se vaatisi lisää kultalankaa.\"\n\n\"No, mitäs se tekee?\"\n\n\"On jo lopussa mitä olemme saaneet, eikä herttuatar tahdo antaa\nenempää.\"\n\n\"Eikö hänelläkään sitten enää ole?\"\n\n\"On kyllä, kokonainen laatikko.\"\n\n\"Silloin otan minä hankkiakseni teille\", puuskahti tyttö hilpeästi.\n\"Antakaa minulle vain malli, että saan samaa lajia.\"\n\nNurealta puolelta leikattiin muutamia langanpäitä, neitsyet\nsuutelivat prinsessan käsiä ja kiittivät häntä hyvyydestään.\n\nKätchen riensi herttuattaren luo. Hän istui makuukamarissa, sylissään\nkaksivuotias tyttärensä, Maria Elisabet. Tyttönen kirkui ja tahtoi\npäästä odottavalle palvelijattarelle, joka ei suinkaan ollut\npahoillaan siitä, että tyttö piti hänestä enemmän kuin ylpeästä\näidistään.\n\nPrinsessa näki heti, että herttuatar oli huonoimmalla tuulellaan,\nmutta hän lähestyi sittenkin ja suuteli hänen kättään.\n\n\"Maria Elisabet alkaa aikaisin niskoitella, mutta minä kyllä opetan\nhänet tottelemaan\", sanoi suuttunut äiti pitäen lasta sylissään.\n\nPikku neitimme istuutui jakkaralle herttuattaren jalkoihin ja alkoi\nloruta ja leikkiä pienokaisen kanssa, joka pian tyyntyi ja kohta\npäästeli oikein ilohuutojakin.\n\nKristinan mieli seestyi. Hän käski palvelijattaren mennä; hänet\nkutsutaan milloin tarvitaan.\n\nLapsi laskettiin lattialle; siellä oli nyt kaksi lasta, joilla\nmolemmilla näytti olevan yhtä hauskaa. Mutta leikkiessään ajatteli\npikku neiti enimmän neitsyt parkoja, jotka levottomasti ikävöiden\nodottivat hänen palaamistaan. Mutta sille ajatukselle täytyi hänen\nantaa kyytiä, nyt oli aika leikkiä ja nauraa.\n\nOnneksi pienokainen nukkui, ja silloin sai palvelijatar tulla\ntakaisin ja kantaa hänet pois.\n\n\"Sinulla varmaankin oli hauskaa\", sanoi herttuatar myhäillen ja\nsivellen kiharoita Kätchenin otsalta.\n\n\"Olen nauranut niin paljon\", vastasi tämä vältellen.\n\n\"Saat kernaasti tulla tänne joka päivä ja leikkiä pikku Maria\nElisabetin kanssa, niin hän pääsee tuosta ihmisestä.\"\n\n\"Niin, minä tulen... joka päivä.\"\n\nHän oli valmis myymään itsensä, että paremmin uskaltaisi esittää\npikku pyyntönsä. Ja hän katsoi herttuattareen rukoilevin silmin,\nikäänkuin olisi toivonut hieman rohkaisua.\n\n\"Tiedätkös, Kätchen, olen kauan ajatellut antaa sinulle jonkun\nlahjan.\"\n\n\"Oi!\" huudahti tämä ja painoi huulensa herttuattaren käteen.\n\n\"Haluatko kenties jotakin?\"\n\n\"Oi, kyllä!\"\n\n\"Sanoisit sitten!\"\n\nMiten arasteluttikin, täytyi nyt tuoda totuus ilmoille.\n\n\"Pyytäisin nöyrimmästi pienen vyyhden kultalankaa\", tuli väräjävällä\näänellä.\n\n\"Kultalankaa?\" huudahti herttuatar. \"Ja kokonainen vyyhti lisäksi?\nVaatimuksesi eivät ole vähäiset.\" Hän nakkasi niskojaan ja kääntyi\ntyytymätönnä pois.\n\nMutta nuori tyttö seisoi paikoillaan. Jollei hän voinut täyttää\nneitsyille antamaansa lupausta, oli näiden itsensä pakko kääntyä\narmollisen rouvan puoleen. Kenties keksittäisiin hänen pikku\njuonensakin, ja silloin viimeinen villitys olisi pahempi kuin\nensimäinen.\n\nKristina rouva kääntyi ja katsoi häneen. Mutta samassa Kätchen makasi\nhänen jaloissaan, painoi päänsä hänen syliinsä ja kostutti hänen\nkätensä kyynelillään.\n\n\"Mihin sitten tarvitset kultalankaa?\" kysyi herttuatar melkein\nvastoin tahtoaan.\n\n\"Sitä en voi sanoa.\"\n\n\"Kenties aiot jotakin minulle?\"\n\n\"Niin\", tuli hyvin hiljaa.\n\n\"Mutta ethän osaa ommella kultaompelusta.\"\n\n\"En minä, mutta...\"\n\n\"Kukas sitten?\"\n\n\"Älkää kysykö?\"\n\n\"Et suinkaan tarvinne koko vyyhteä?\"\n\n\"Kyllä, muuten ei riitä.\"\n\n\"En ole koskaan nähnyt moista itsepäisyyttä\", murisi herttuatar.\n\nMutta hyväilyt ja halailut saivat hänet vihdoin suostumaan. Hän meni\ntoiseen huoneeseen, otti suuresta arkusta joukon vyyhtiä, joita\npunnitsi käsissään toista toisensa jälkeen. Tietysti se oli kaikkein\npienin, minkä hän antoi Katarinalle.\n\nVielä kerran kiitettyään oli tyttö menemäisillään, kun herttuatar\nvirkkoi: \"Saat tulla uudestaan milloin tahdot ja leikkiä pikku Maria\nElisabetin kanssa.\"\n\n\"Nöyrin kiitos, tulen huomenna...\"\n\n\"Kuules, voit ottaa Juhanin mukaan.\"\n\n\"Kyllä otan!\"\n\nKätchen juoksi tiehensä.\n\nIlohuudoin häntä tervehdittiin, kun hän tuli levottomasti odottavain\nneitsyt parkojen luo heiluttaen vyyhteä kädessään.\n\n\"Se on aivan ihmetyö!\" huudahti Maria vilkkaimmalla ilolla.\n\n\"Minä jo ajattelin kerätä kapineeni ja lähteä täältä\", lisäsi Kaarina\nneitsyt.\n\n\"Riittääkö se nyt?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Kyllä, jääpä ylikin.\"\n\n\"Antakaa sitten loppu minulle, tarvitsen sen toiseen käsityöhön.\"\n\nMutta kun Kätchen oli lähtenyt heidän luotaan, tuumivat he keskenään,\nettä sellaisen neidin puolesta voisi mennä vaikka kuolemaan.\n\nHeidin rouva ei ollut vielä saanut valmiiksi kirjettään herttualle,\nkun pihalle lasketti pikalähetti, joka toi kirjeen herttuattarelle.\nJa hetkisen kuluttua tiesi koko linna, että herttua oli odotettavissa\nmuutaman tunnin kuluttua ja että oli tehty rauha Linköpingissä.\n\nNytkös syntyi hälinä!\n\nEnimmän tehtävää sai kyökkimestari, sillä hänen oli laitettava\njuhla-ateria miten parhaiten voi.\n\nNuoret tähystelivät ikkunasta nähdäkseen milloin hän tuli. Kaikkien\nsydämet sykkivät jännitetystä odotuksesta.\n\n\"Nyt, nyt!\" Vihdoinkin hänet nähtiin. Kristina ja lapset riensivät\npihalle vastaan, hän tahtoi niin.\n\nKiireimmiten taputti hän kaulalle vaahtoavaa ratsuaan ja riensi\nomaistensa luo.\n\nHänen puolisonsa sai tosin ensi tervehdyksen, mutta näki aivan hyvin,\nettä Kätchen ja Kustaa saivat hellimmät hyväilyt. Hän painoi pojan\nvasten rintaansa, ikäänkuin ei tahtoisi koskaan häntä päästää. Ja kun\nhän vihdoin teki sen, hymyili hän jälleen pikku Katille, kun tämä vei\nhänelle pikku Juhanin, jonka hän oli tykkönään unohtanut.\n\nPoika oli katsellut ja ihmetellyt, eikö hänen vuoroaan tulekaan, eikö\nhäntä hyväilläkään. Kätchen oli lukenut hänen ajatuksensa yhdellä\nainoalla katseella, ja sitten noudatti hän kuten aina herkän mielensä\njohtumaa.\n\nHerttua tarjosi puolisolleen käsivartensa, mutta tervehdittyään muita\nläsnäolijoita tarttui hän poikansa käteen. Kätchen ja Juhani tulivat\njälestä. Ylhäällä linnanhuoneissa tervehti herttuatar upseereja,\njotka olivat tulleet herttuan mukana.\n\nItse näytti hän olevan hyvällä tuulella, mutta kuinka hän laskikin\nleikkiä, oli ukkospilvi siltä hänen otsallaan.\n\nAterian aikana puhuttiin enimmäkseen kuninkaan tukholmanmatkasta ja\nmahtoiko hän kulkea herttuan ehdottamaa tietä. Mutta kun olvikannut\nolivat muutamaan kertaan tehneet kierroksensa, alkoivat kielet\nliikkua vapaammin, ja silloin alettiin aprikoida, eiköhän pian ollut\nodotettavissa parvi munkkeja Sigismundin luo.\n\n\"En neuvo hänen armoaan päästämään sitä parvea valloilleen\nruotsalaisella maaperällä\", sanoi herttua. \"Silloin voisi käydä\nkehnosti niin hänelle itselleen kuten heillekin.\"\n\nAterian jälkeen, kun kullakin oli oma vapautensa, tahtoi herttua\nottaa kaikesta selkoa talossa, ja tapansa mukaan kääntyi hän myös\nHeidin rouvan puoleen. Tämä mainitsi hänelle pikku tapauksesta,\n\"jolla kenties ei ole mitään merkitystä\", kuten hän sanoi.\n\n\"Voi sillä ollakin\", vastasi herttua synkin katsein. \"Tahdon ryhtyä\nvarokeinoihin.\"\n\nOtettuaan selon asioista meni hän herttuattaren luo. Ja juuri siksi,\nettei tämä mitään kysellyt, avasi hän koko sydämensä pikemmin kuin\nolisi sen muuten tehnyt.\n\n\"Asema ei ole hitustakaan parempi kuin ennen\", sanoi hän. \"Voimme\npelätä mitä tahansa, emme toivoa mitään.\"\n\n\"Eikö teidän armonne voisi ajaa häntä maasta pois?\" kysyi Kristina.\n\n\"Mahdollisesti voisin, mutta minä en tahdo! Sigismund on lain ja\noikeuden mukaan Ruotsin kuningas, ja minun velvollisuuteni on tukea\nhäntä valtaistuimella eikä syöstä häntä siltä pois.\"\n\nKristina katsoi hämmästyneenä häneen. \"Kuinkas sitten käy...\"\n\n\"Meille, tarkoitat kai. Miten Herra tahtoo! Minua sanotaan\nkalvinistiksi, sentähden että uskon kohtaloon eli sallimukseen,\nkumminka sen nyt sanoo. Ja totta on, että minulla on omat unelmani,\nomat toiveeni! Sanotaan, että tavoittelen kruunua pojalleni, ja\ntosiaankin teen niin. Sielussani on aavistus, että hän päättäisi\nisäni työn. Minä raivaan vain tietä hänelle, olen valmis hakkaamaan\npisimmätkin puut, jotka salpaavat hänen tiensä, vieläpä imevät maasta\nkaiken mehun, niin että tuhannet surkastuneet vesat turhaan etsivät\nravintoaan. Kutsumukseni tiedän, se on määrätty autuaan isävainajani\ntestamentissa, mutta tulevaisuus... se näyttää pimeältä, sen verhon\nläpi ei näe kukaan!\"\n\nHän käveli lattialla edestakaisin, vaipuneena ajatuksiin ja häilyviin\nunelmiin.\n\n\"Sigismund on katolinen\", uskalsi Kristina sanoa.\n\n\"Niin, hän on katolinen ja mahdoton Ruotsin kuninkaaksi. Mutta\nhänellä on poika!\"\n\n\"Ei suinkaan pojasta tulle luopiota.\"\n\n\"Kenties ei.\"\n\nMutta ukkospilvi näytti yhtä uhkaavalta kuin ennenkin, ja hän käveli\nyhä edestakaisin.\n\n\"Mitä Juhana kuninkaan poikaan tulee...\"\n\nHerttua säpsähti, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan oman\najatuksensa. \"Kuinka on hänen laitansa?\" kysyi hän.\n\n\"Minä otan pikku Juhanin huostaani!\"\n\n\"Sinä?\"\n\n\"Niin, huomisesta lähtien.\"\n\n\"Mitä huomenna sitten tapahtuu?\"\n\n\"Hän tulee tänne leikkimään Maria Elisabetin kanssa.\"\n\n\"En käsitä sittenkään.\"\n\n\"Heidän on oltava paljon yksissä, ja kun tyttäreni täyttää\nkuusitoista, naitamme heidät.\"\n\nKaarlelle näytti se ajatus olevan yllätys. \"Jos Juhani tahtoo hänet\",\nsanoi hän.\n\n\"Minun tyttäreni?\"\n\n\"Luulen, että hän ottaa mieluummin Katin.\"\n\n\"Joka on viittä vuotta vanhempi häntä?\"\n\n\"Herra varjelkoon!\" virkkoi herttua. Sitten seurasi pitkä\näänettömyys. \"Sigismundin jälkeen kuuluu kruunu lähimmin Juhanille,\nja sitä ei voida kieltää häneltä, jos hän ojentaa kätensä sitä\nottamaan.\"\n\n\"Minä pidän kiinni tuumastani\", ajatteli Kristina. \"Saadaan nähdä,\neikö se lopulta olekin varminta.\"\n\n\n\n\n2.\n\nKARANNUT.\n\n\nMuuatta päivää myöhemmin saapui Örebron linnaan mahtava ja\nkunnioitettu Tönne Yrjänänpoika, Hönsegårdin herra.\n\nHerttua otti, kuten tavallisesti, hänet ystävällisesti vastaan. Hän\noli vanha, koeteltu ystävä, ja sellaiset tiesivät aina olevansa\ntervetulleet hänen armonsa luo. Tönne herra oli tullut kutsumaan\nherttuaa vieraakseen, ottaen mukaansa ne, joiden kanssa mieluimmin\nhaluaisi seurustella.\n\nSe ehdotus oli Kaarle herttuan mieleen, ja hän vastasi, että vaikka\nhänellä olikin paljon kirjoitustöitä, tahtoi hän sittenkin tulla.\n\nHän tuli. Ja Tönne piti oikein upeat vieraspidot, ja herttua\nseurueineen käytti kursailematta hyväkseen. Laskettiin leikkiä ja\npuheltiin minkä mistäkin; uteliaina aprikoitiin, olikohan kuningas\nvielä saapunut Tukholmaan ja kuinka hänet oli otettu vastaan.\n\nSilloin kuultiin hevosen tulevan hurjaa laukkaa pihaan. Ratsastaja\nheittäysi maahan.\n\n\"Hän tuo viestejä minulle\", sanoi herttua, \"luultavasti kuninkaalta.\"\n\nTuokion kuluttua hän sai kirjeen. \"Maaherralta\", sanoi Tönne, joka\nsen ojensi hänelle.\n\nHerttua avasi sen nopeasti, ja kaikki huomasivat, kuinka puna lehahti\nhänen poskilleen lukiessa.\n\nYleisen, melkein hengittämättömän hiljaisuuden vallitessa taittoi\nhän kirjeen kokoon. Kun hän sen jälkeen kohotti katseensa, näki hän\nkaikkien silmät kiinnitettyinä itseensä.\n\n\"Kuningas on karannut!\" sanoi hän ykskantaan.\n\n\"Karannut?\" kävi suusta suuhun.\n\n\"Kas tässä!\" sanoi herttua antaen kirjeen Akseli Rytingille, joka\noli hänen lähin pöytätoverinsa. \"Juhana Oxenstjerna kirjoittaa, että\nhänen majesteettinsa on matkalla Danzigiin.\"\n\nHämmästys oli yleinen. Muutamat sanoivat: \"Hän ei uskaltanut tulla\nTukholmaan.\" Toiset: \"Hän pelkäsi kenties henkeään ja vapauttaan.\"\n\n\"Meidän täytyy tunnustaa\", sanoi herttua, \"että kuninkaan\najattelematon menettely suututtaa meitä mitä suurimmassa määrin.\nJumalan kiitos, emme ainakaan me ole aiheuttaneet hänen perikatoaan;\nmeillä on siinä suhteessa puhdas omatunto.\"\n\nUkkosen iskukaan ei suinkaan olisi pahemmin hämmästyttänyt. Kukaan\nei ihmetellyt, vaikka herttua heti nousi, kiitti isäntää ja sanoi\njäähyväiset.\n\nHäntä saatettiin kunnioittavasti, mutta hän pyysi ainoastaan herra\nAkseli Rytingiä tulemaan mukaansa ja kehoitti toisia viipymään niin\nkauan kuin joutivat ja halusivat. Ja niin hän lähti, luvaten vastedes\nantaa tietoja itsestään.\n\nKaikilla taloon jääneillä oli paljon puheltavaa keskenään. Ynseys\nSigismundia kohtaan puhkesi moniin koviin sanoihin ja syytöksiin.\nAprikoitiin myös mitä maailma oli sanova kuninkaasta, joka karkasi\nperintövaltakunnastaan, ja ihmeteltiin, mikä kohtalo odotti\nkuninkaan ystäviä ja puoluelaisia, joita herttua varmaankin pitäisi\nmaankavaltajina.\n\nKaarle palasi Örebrohon, jossa hän antoi määräyksensä lähimmiksi\najoiksi. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että hän antaisi perheensä\nmuuttaa takaisin Nyköpingiin, nyt hänestä oli paras jättää heidät\nsinne missä olivat.\n\nHeidin rouva sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä lapsia. Heitä\nei saanut päästää koskaan yksin ulkosalle; muutamia palvelijoita\ntäytyi aina olla mukana.\n\n\"Luulen kyllä, että tuumani Juhaniin nähden menestyy\", sanoi Kristina\nhänelle ennenkuin he erosivat.\n\n\"Mistä sen päätät?\" kysyi herttua epäilevästi.\n\n\"He eivät voi sietää toisiaan, ja se on tavallisesti hyvän merkki.\"\n\n\"Jollei sitä jatku läpi elämän\", virkkoi herttua.\n\nJa hän matkusti Tukholmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiellä oli hälinä yleinen.\n\nAlussa ei uskottu mahdolliseksi, että kuningas oli niin äkkiä\nmatkustanut. Onneksi oli Stålarm vielä jälellä puolalaisen laivaston\nkeralla. Lascy laittautui laivaan ja vaati, että oli heti lähdettävä.\n\nStålarm ilmoitti Ebba rouvalle, että nyt jos koskaan oli vaara\ntarjona. Herttua saattoi tulla minä hetkenä tahansa, ja niin Ebba\nrouva tyttärilleen kuin useimmat muistakin rouvista laittautuivat\nheti laivoihin.\n\nMelkein kelle tahansa Sigismundin ystävistä oli tarjona laivakyyti,\nmutta monet heistä mieluummin jäivät koettaakseen taivuttaa herttuaa\nlempeyteen kuin jättivät kotinsa ja kontunsa.\n\nHerttua saapui marraskuun alkupäivinä ja asettui asumaan linnaan.\n\nEnsi töikseen hän kutsui Klaus Bjelken puheilleen.\n\n\"Sinä olet osoittautunut maankavaltajaksi!\" huusi Kaarle häntä\nvastaan.\n\n\"Olen uskollisen alamaisen tavoin kuullut kuninkaani käskyjä\",\nvastasi tämä.\n\n\"Teitkö niin, vaikka ne ovat vastoin vannottuja lakeja?\"\n\n\"En katso olevani oikeutettu siinä asiassa tuomitsemaan.\"\n\n\"Oletko allekirjoittanut Upsalan päätöksen?\"\n\n\"Olen, teidän armonne!\"\n\n\"Tiedätkö, että kuningaskin on tehnyt sen?\"\n\n\"Kyllä, hän teki sen pakoitettuna.\"\n\n\"Mutta jos sinä kuten hänkin rikot valasi, olette molemmat vannoneet\nväärin.\"\n\n\"Minulla ei ole oikeutta tuomita herraani.\"\n\n\"Mutta minulla on oikeus tuomita sinut. Siihen asti saat ajatella\nasemaasi vankeudessa.\"\n\n\"Armoa, herra herttua!\"\n\n\"Ei mitään armoa maankavaltajalle! Viekää hänet pois!\"\n\nVartioupseeri laski kätensä aatelismiehen olalle, mutta tämä heitti\nhäneen julmistuneen katseen ja poistui huoneesta itsestään.\n\nHerttualle ilmoitettiin, että suuri joukko kaupungin porvareita pyrki\nhänen puheilleen.\n\n\"Antaa heidän tulla!\" sanoi Kaarle tuimasti.\n\nSisään syöksyi miehiä perätysten, useimmat lankesivat polvilleen ja\nhuusivat: \"Armoa, armoa! Meidät on petetty, viety harhaan!\"\n\n\"Ketkä sen ovat tehneet?\"\n\nMainittiin useiden katolisten pappien nimiä, mutta joukossa myös\nSchepperus ja Angermannus.\n\n\"Ovatko he neuvoneet, että teidän on liityttävä kuningas\nSigismundiin?\"\n\n\"Kyllä, niin he ovat!\"\n\n\"No, miksi tulette sitten tänne luokseni, pitäkää kiinni herrastanne,\njonka olette valinneet.\"\n\nHe huusivat, että heidän oli sanottu menettävän omaisuutensa, ja\nsentähden he olivat tulleet pyytämään armoa.\n\n\"Sen on laki tuomitseva, en minä\", vastasi herttua; \"minkä lain\nmukaan olette menettävät, se teiltä otetaan, muun saatte pitää.\"\n\nNäin sanoen hän viittasi heitä menemään. Ja niin uhkaava oli tätä\nviittausta seuraava katse, että he luikkivat peräkkäin tiehensä\nuskaltamatta virkkaa enää sanaakaan.\n\nHeidän mentyään Kaarle seisoi liikahtamatta muutamia minuutteja.\nMutta hänen säkenöivät silmänsä, hänen yhteennipistetyt huulensa ja\nnyrkkiin puristetut kätensä todistivat ankaraa mielenliikutusta.\n\n\"Papit!\" tiuskaisi hän sitten.\n\nKohtsillään seisoivat Angermannus ja Schepperus kumarrellen hänen\nedessään.\n\n\"Jättäkää meidät yksin!\"\n\nVartioupseeri poistui, mutta ei kuitenkaan niin kauas, ettei olisi\nkuullut jokaista sanaa mikä sanottiin.\n\nKaarle pani käsivartensa ristiin ja naulasi silmänsä molempiin\nvastustajiinsa.\n\nAngermannus oli pieni kasvultaan ja jotensakin laiha, mutta jänteret\nolivat aivan kuin raudasta, ja terävät, vilkkaat silmät ja ylähuulen\nponteva piirre todisti lujaa, järkähtämätöntä tahtoa. Hän seisoi\nnäköjään tyynenä ja välittämättä liikoja mistään ja kohtasi herttuan\nkatseen luomatta silmiään maahan.\n\nSchepperus oli likipitäen päätään pitempi, mutta hänen olennossaan\noli jotakin minä-vaivaista, jollaista Kaarle ei ollut ennen\nhuomannut. Hänen harhailevat silmänsä tarkastelivat huoneen kaikkia\nesineitä -- paitsi herttuaa.\n\n\"Tiedättekös\", sanoi tämä pakoittautuen tyyntymään, \"että täältä\njuuri lähtenyt joukko sanoo ennen kaikkea teitä syypäiksi siihen,\nettä luultavasti saavat lähteä kodeistaan.\"\n\n\"Armollisin herra\", vaikeroi Schepperus luoden pikaisen katseen\narkkipiispaan.\n\n\"Ei ole häpeällistä kärsiä totuuden tähden. Me päinvastoin luemme sen\nansioksemme\", sanoi tämä intoillen.\n\n\"Luetteko siihen myös antikristuksen ja hänen vääräin profeettainsa\npuolustamisen?\"\n\n\"Sitä emme suinkaan ole tehneet.\"\n\n\"Ettekö? Etkö sinä Schepperus, ole julkisesti saarnastuolista\npuolustanut kuningas Sigismundia ja hänen katolista joukkiotaan?\"\n\n\"Mitä olen sanonut... mitä olen sanonut?\" änkytti pappi.\n\n\"Niin, tahdon juuri, että kerrot sen\", sanoi herttua, joka ei voinut\npidättää halveksivaa hymyään nähdessään papin kalpeat ja pelästyneet\nkasvot.\n\n\"Arvoisa virkaveljeni\", puuttui Angermannus puheeseen.\n\n\"Saa puhua itse puolestaan, sitten tulee vuoro sinulle\", huusi\nherttua. \"Mutta näyttää totisesti siltä, kuin hänen paha omatuntonsa\nolisi häneltä vienyt puhelahjan.\"\n\nSe jo kävi papin sisulle. \"Mitä olen sanonut\", huusi hän\nmahtipontisesti, \"sen voin kerrata koko maailmalle. Olen sanonut,\nettä täytyy olla lemmekäs ja suopea erehtyväisille lähimäisilleen ja\nettä on annettava anteeksi kuninkaalle, niin lempeälle ja hyvälle\nherralle, kunnioituksesta hänen korkeita -- hänen korkeita --\nesi-isiään kohtaan.\"\n\n\"Ei, sitä juuri ei ole tehtävä!\" keskeytti Kaarle tuimasti. \"Kustaa\nVaasan oppia ei saa repiä alas Sigismund eivätkä hänen kätyrinsä!\nSinä olet osoittautunut arvottomaksi pappisvirkaan, laki saa tuomita\nsinut, siihen asti olkoon vankila asuntonasi.\"\n\n\"Armollinen herra\", huusi pappi langeten polvilleen, \"olen menetellyt\npahoin ja mielettömästi. Olkaa armollinen minua kohtaan, minulla on\nvaimo ja lapsia!\"\n\n\"Voitko hyvittää ne, jotka olet houkutellut luopumaan? Kun heidän\ntäytyy kärsiä sinun tekojesi tähden, täytyy sinun itsesikin. Sanotko,\nettä sinulla on vaimo ja lapsia? Huono vaimo, joka ei pidä kovilla\nhuonoa miestään! Ja mitä voi odottaa sellaisten vanhempain lapsista?\nPettureita! Sinulle ei ole mitään armoa!\"\n\nSchepperus nousi aivan menehtyneenä.\n\n\"Ole täällä sen aikaa kun kuulustelen arkkipiispaa!\"\n\n\"Armollisin herra\", sanoi tämä kalveten ja levottomasti tepastellen.\n\n\"Olin sinulle armollinen herra silloin, kun kävit liturgian kimppuun,\nja palkaksesi sait arkkipiispanistuimen.\"\n\n\"Olen vakavasti ja ankarasti...\"\n\n\"Ei, ilmoittelit kuin mieletön, hävitit kuin raivohullu; mutta sitten\nolet heittäytynyt paavin lähettilään ystäväksi ja palvelijaksi!\"\n\n\"Kuka voi todistaa sen?\"\n\n\"Minulla on hallussani kaksi kirjettä, jotka olet lähettänyt\nMalaspinalle.\"\n\nPiispa punastui. \"Kohteliaisuudet eivät ole todistuksia\nkavalluksesta\", änkytti hän.\n\n\"Entä oleskelusi Tukholmassa, Sigismundin joukkion parissa?\"\n\n\"Sekään ei todista mitään petollisuutta\", puuskahti Angermannus\nylpeästi. \"Ruotsin arkkipiispa ei ole velvollinen tekemään tiliä\ntoimistaan kenellekään, mutta hän on oikeutettu vaatimaan tiliä\nmuilta.\"\n\n\"Ei, tämä menee liian pitkälle!\" huudahti Kaarle ottaen käärön\ntaskustaan. \"Tunnetko tämän Jaakkima Scheelille lähettämäsi kirjeen,\njossa koetat häntä lahjoa jättämään laivaston Sigismundin käsiin?\"\n\nAngermannus kävi kalmankalpeaksi. Hän koetti malttaa mieltään ja\nsammalsi muutamia epäselviä sanoja.\n\n\"Pappi, onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?\" ärjäisi\nKaarle hänelle.\n\n\"Olen vannonut Sigismundille uskollisuutta ja alamaisuutta\", vastasi\nAngermannus.\n\n\"Ja hänen tähtensä unhotat ja hylkäät sen kuninkaan, jolle olet\nantanut ensi lupauksesi, ja rikot velvollisuutesi maata kohtaan,\njoka on sinut tehnyt hengelliseksi ylipaimenekseen! Korkeamman\nvirkavaltani nojalla määrään ja käsken, että sinut on heti vietävä\nStegeborgin vankilaan, jossa saat ajatella tekosiasi. Menkää\nmolemmat!\"\n\nAngermannus ei saanut edes käydäkään kotonaan, hänen täytyi heti\nlähteä taipaleelle.\n\nSchepperus pantiin lievään vankeuteen.\n\nKaarle kutsui sitten ensi töikseen pormestarit ja raatimiehet\nkaupungin raatihuoneelle.\n\nHe tulivat kalpeina ja vavisten. Jokainen tiesi mitä heillä oli\nedessään.\n\nEivätkä he pettyneetkään odotuksissaan. Kavaltajiksi hän heitä\nnimitti, ja jokainen heistä eroitettiin viroistaan, jonka jälkeen\ntoiset saivat heidän paikkansa.\n\n\"Ei ole puutetta miehistä, jotka kelpaavat moiseen\", sanoi ankara\nherra.\n\nTukholman porvariston hän kutsui miehissä koolle Helgeandsholmaan ja\npuhui heille ankaria sanoja. Heitä oli häpeä sanoa ruotsalaisiksi\nmiehiksi; tuuliviirejä he olivat, jotka kääntyivät joka tuulen\nmukaan. Eivätkö he voineet eroittaa oikeaa väärästä samoin kuin\nvoivat valkoisen mustasta? Nyt he olivat saaneet tutustua katolisiin\npappeihin ja puolalaisiin, jos he olivat niihin mielistyneet, saivat\nhe laputtaa Puolaan. Hän, herttua, kyllä kustantaa vapaan matkan\nkaikille köyryselille ja maankavaltajille. Ketkä taasen tahtoivat\njäädä kotiin, heitä hän kehoitti olemaan kunnon kansalaisina, joilla\noli siksi luonteen lujuutta ja kristillistä mieltä, että voivat\ntorjua luotaan paavilaisuuden kavalat juonet.\n\nHerttua oli kokenut, että rankaisematon rikos vie uusiin, ja\nrikokseen osattomatkin tarvitsivat varoitusta. Sentähden hän käski\ntarkoin tutkimaan ja kuulustelemaan, ketkä virkamiehistä, porvareista\nja käsityöläisistä olivat puolalaisystävällisiä. Kaikki ne, joiden\nvoitiin todistaa käyneen puolalaisten asioilla, tuomittiin kodeistaan\nkonnuistaan. Kartanoita sallittiin hävittää, ja paljon omaisuutta\njoutui siten saaliinhimoisten seikkailijain käsiin.\n\nVangitut herrat odottivat Nyköpingissä tuomiotaan eivätkä olleet\nollenkaan varmat päästään. Heidän puolisonsa ja lapsensa vääntelivät\nkotona epätoivoissaan käsiään eivätkä voineet edes oikein käsittää\nsyytä kaikkeen tähän. Kaikki oli heistä vain kauheaa unta.\n\nLiukastelevat kielet kuiskivat syytöksiään herttuan korviin, ja\nhänellä oli niin paljon muita tehtäviä, ettei hän aina joutanut\ntutkimaan oliko niissä mitä perää; sentähden saivat syyttömätkin\nkärsiä syyllisten keralla.\n\nDanzigista Sigismund kirjoitti herttualle, että Puolan sisäiset\nlevottomuudet olivat hänet pakoittaneet lähtemään heti sinne.\n\nKaarle hymyili mielessään, hän ei juuri uskonut tällaisia\nilmoituksia. Ja muutamien päivien kuluttua saapui viestejä,\nettä kuningas oli lähettänyt avoimia kirjeitä niin ystävilleen\nRuotsissa kuin ulkomaisille hoveillekin, syyttäen herttuaa\nilmeiseksi kapinannostajaksi ja selittäen, että oli vain pakosta\nallekirjoittanut Linköpingin sopimuksen ja aikoi suurella\nsotavoimalla saapua Ruotsiin kärsimäänsä vääryyttä kostamaan.\n\nTämä oli herttuasta liikaa. \"Jos hän luulee saavansa kohdella minua\nkuin mitäkin kouluteiniä\", puuskahti hän, \"niin silloin hän on pahoin\npettynyt.\"\n\nHän oli pian tehnyt päätöksensä: oli kutsuttava koolle valtiopäivät.\nNe kutsuttiinkin Jönköpingiin tammikuun alkupäiviksi 1599.\n\n\"Tahdon suoda muille vähän joulurauhaa ja saada hengähdyshetken\nitsekin, jos se on mahdollista\", sanoi hän lähtiessään Örebrohon\nkahdeksan päivää ennen joulua.\n\n\n\n\n3.\n\nSALAJUONI.\n\n\nHeidin rouva oli varuillaan, ja muutamain viikkojen kuluttua alkoi\nhän uskoa, ettei ollut mitään syytä pelkoon. Prinssiä ei oltu koskaan\njätetty yksin ja jokaista hovipalvelijaa oli ankarasti käsketty\npitämään häntä silmällä.\n\nKristina rouva hautoi yhä omaa tuumaansa. Joka päivä täytyi Kätchenin\nja Juhanin tulla iltapuolella hänen luokseen, leikkimään Maria\nElisabetin kanssa.\n\nPikku neiti oli hento, kivulloinen lapsi, mutta kiukkuinen ja\nhemmoittelemalla pilattu.\n\nKätchen pani parastaan viihdyttääkseen pikku hirmuvaltiatarta,\nmutta se ei onnistunut usein, ja Juhani ei saanut tulla edes hänen\nläheisyyteensäkään.\n\nMutta Kristina rouva ei päästänyt häntä siltä menemään tiehensä. Hän\noli varma, että pienokainen piti pojasta, vaikka sillä olikin pienet\noikkunsa. Ja sitten hän pani pojan istumaan rinnalleen ja hyväili\nniin lemmekkäästi kuin vain voi.\n\nTaipuvainen poika oli kiitollinen jokaisesta suosionosoituksesta.\nMutta hänen silmänsä tähystelivät aina Katia, jolla oli yllinkyllin\npuuhaa viihdyttäessään \"pikku petoa\", kuten Juhani pienokaista\nnimitti.\n\nKustaa prinssi oli näiden piinahetkien ajaksi jätettynä oman onnensa\nnojaan. Herttuattaren mainio äiti oli sanonut, että lapset oli\nopetettava huvitteleimaan omin päinsä, ja tämä oppi oli Kustaassa\npantava hedelmiä kantamaan.\n\nMutta kun pikku prinssi päivästä päivään yhden ainoan palvelijan\nseuraamana juoksenteli linnassa sinne ja tänne, väliin ollen Heidin\nrouvan luona, väliin mennen alas hovijunkkarin keralla ja yleensä\ntehden mitä halutti, silloin oli niitäkin, jotka päättivät käyttää\ntätä seikkaa hyväkseen.\n\nPienessä kamarissa linnanylisillä asui kaksi työmiestä, jotka,\ntoimittivat halvimmat askareet linnassa. He olivat taipuvaiset\ntekemään mitä tahansa, ja koska he olivat osoittaneet sangen hyvää\nymmärrystä, olivat he saavuttaneet suurta luottamusta. Heidät tunsi\nkoko linnan väki, ja nöyryytensä tähden siedettiin heitä hyvin.\n\nPieni yliskamari, jossa he asuivat, oli aivan pimeä. Ainoastaan\nkatossa olevasta pienestä luukusta voivat he saada päivänvaloa,\nmutta siitä eivät he välittäneet. Ja illan tullen päästyään omaan\nvapauteensa he sulkivat huolellisesti ovensa, panivat suuren\nrautapuomin eteen ja ripustivat karkean vuodepeitteen oviverhoksi.\n\nHe panivat silloin puujalkoihin palamaan suuret vahakynttilät, ja\nväliin tapahtui, että he vaatenyytistä kaivoivat ilmoille paistetun\nkalkkunan tai jotakin muuta herkkua, povelta kaivettiin pullo viiniä\nja oljilla loikoen pidettiin sitten hurskasta elämää.\n\nMutta kun pullo oli tyhjä, alkoivat he kuiskien neuvotella keskenään.\n\n\"Nyt jos koskaan on hetki käsissä\", sanoi nuorempi, joka ei näyttänyt\nolevan paljoakaan yli kahdenkymmenen.\n\n\"Niin minustakin\", vastasi toinen, tuskin kolmikymmeninen. \"Mutta\nmillä tavoin?\"\n\n\"Hän nykii jo onkeani\", vastasi nuorempi. \"Leivonlauluani ei kuule\nkukaan muu kuin hän.\"\n\n\"Hänet täytyy nukuttaa!\"\n\n\"Tietysti, emmehän voi viedä häntä heti pois. Kaikki vainukoirat\ntietysti ovat heti liikkeellä.\"\n\n\"Kunpa vain saisi käsiinsä toisenkin samalla kertaa!\"\n\n\"Ja lähetetyksi Sigismundille!\"\n\n\"Olisi hauska nähdä, mihin verikoira silloin ryhtyisi.\"\n\n\"Oikeastaan meidät sietäisi julistaa pyhimyksiksi.\"\n\n\"Jos saamme aikaan, että Uladislaus pääsee Ruotsin kuninkaaksi,\nolemme toimittaneet enemmän kuin kaikki legaatit yhteensä, vaikka\nminun pyrintöni kohdistuvat etupäässä maallisiin etuihin.\"\n\n\"Täytyyhän jotakin saada palkakseen, kun meidän arvoisemme\nsivistyneet miehet alentuvat kaikkein alhaisimpaan asemaan.\"\n\n\"Unhotat valamme!\"\n\n\"Kuka sen on pitänyt paremmin! Mistä kaikesta olemmekaan\nkieltäytyneet!\" lisäsi hän huoaten.\n\n\"Kuules, sinä varmaan tarkoitat jotakin erityistä?\"\n\n\"En suinkaan.\"\n\n\"Sen teet, sanon minä. Tunnusta pois vain!\"\n\n\"Minua nukuttaa. Hyvää yötä!\" Hän käänsi kylkeään ja oli\nkuorsaavinaan.\n\n\"Jos toinen salaa toiselta ainoankaan ajatuksen, silloin erotaan, --\nmuistatkos sen lupauksen? Huomenna lähden täältä tieheni, ja sitten\nsaat hoitaa asian omin nokkisi.\"\n\nVanhempi toveruksista se näin virkkoi, ilman ankaruutta, tyynesti ja\nhillitysti.\n\n\"Mitä tahdon salata, se ei koske vähimmässäkään määrin yritystämme\",\nvirkkoi nuorempi tulisesti. \"Minä olen ilmaissut ehtoni!\"\n\n\"Ja minun täytyy sentähden kertoa vieraille korville minkä tahtoisin\npitää omina tietoinani... minä rakastan mielettömästi!\"\n\n\"Ja olet sentään säilyttänyt hyvän ruokahalusi?\"\n\n\"Pilkkaaja!\"\n\n\"Kehen olet silmäsi iskenyt?\"\n\n\"En tiedä hänen nimeään, mutta hän on herttuattaren hovineitsyitä.\"\n\n\"Hän ei luonnollisesti tiedä siitä mitään?\"\n\n\"Eipä juuri mitään.\"\n\n\"Sentään jotakin?\"\n\n\"Olin onnistunut saamaan ruusun. Tapasin hänet portaissa, ja\npolvistuen ojensin kukan hänelle.\"\n\n\"Näkikö hän sinut?\"\n\n\"Ei, olin peittänyt pääni huppukaulukseen. Mutta hän otti ruusuni\nja kiiti tiehensä, lausuen tuskin kuuluvan kiitoksen! Oi, mitä\ntahtoisinkaan antaa kuullakseni sen vielä kerran.\"\n\n\"Minusta ei se näytä ollenkaan mahdottomalta.\"\n\n\"Mitä sanot?\"\n\n\"Jos onnistumme yrityksessämme, ovat meille avoimina kaikki tiet.\"\n\n\"Rohkenisinpa uskoa siihen!\"\n\n\"Menen siitä takuuseen.\"\n\n\"Pyhän Ignatiuksen nimessä?\"\n\n\"Niin, hänen ja pyhän isän nimessä.\"\n\n\"Hyvä on. Myönnät kai, että aika on käsissä?\"\n\n\"Sen täytyy tapahtua ennenkuin herttua palaa, ja luultavasti hän\ntulee jouluksi kotiin.\"\n\n\"Silloin on parasta käydä heti toimeen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sanon sinulle, Juhani, että kuulen lintuni laulavan joka päivä\",\nsanoi pikku Kustaa.\n\n\"Miksi minäkin en kuule sitä?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Mutta tule mukaani.\"\n\nJuhani teki niin, mutta sittenkään ei hän kuullut mitään.\n\nNiin Kätchen kuin Heidin rouvakin saivat tiedon tästä merkillisestä\nseikasta; mutta lintu pysyi mykkänä heillekin, ja he luulivat pojan\nkuulleen väärin ja sanoivat sen hänelle itselleenkin.\n\nSe loukkasi pikku herraa, mutta samalla alkoi lintu aivan erikoisesti\nkiinnittää hänen mieltään. Hän ei puhunut siitä enää kenellekään,\nmutta alituiseen houkuttelivat häntä sen sävelet ja hän sai\nvastustamattoman halun ottaa siitä selon tai pyydystääkin sen. Sitten\nei kukaan voinut enää sanoa hänen olevan väärässä.\n\nHänen ollessaan alhaalla linnan esihallissa se päästi vain jonkun\npikku lurituksen, mutta kuta ylemmäksi hän nousi portaita, sitä\nenemmän hän kuuli linnunlaulua. Linnulla oli varmaankin pesänsä\nylisillä, ja jospa hän saisi itse sen pyydystetyksi, kuinka isä kulta\nsilloin pitäisikään häntä kelpo poikana!\n\nEräänä päivänä, kun Kätchen ja Juhani olivat tapansa mukaan äidin\nluona, riensi hän ylisille. Silloin alkoi lintu livertää niin\nkauniisti, niin kauniisti... liverrys kuului eräästä muurinloukosta,\nsiellä varmaankin oli sen pesä... nyt lauloi se niin hiljaa, niin\nhiljaa...\n\nLapsen sydän sykki ikävästä ja levottomuudesta... kuinka hän saisi\nsen käsiinsä... hän ojensi pikku käsivartensa muurinloukkoon, mutta\neihän se ylettänyt perille.\n\nMutta eikö muurin aukosta näkynyt valkeaa... Hän painoi pikku\nkasvonsa reiän suulle. Hän näki tuhatvärisiä tähtiä, jotka tuikkivat\nja välkkyivät... mutta samalla tunsi hän niin ihmeellistä lemua, joka\nnousi päähän. Hän vaipui tajutonna lattialle.\n\nSamassa aukeni yliskamarin ovi ja miehet tulivat ulos. He lähestyivät\nhiipien ja seisoivat muutamia minuutteja kummastuneina häntä\ntarkastamaan. Sitten vanhempi tarttui hänen käteensä ja tunnusteli\nvaltasuonta.\n\n\"Hän ei herää ennenkuin kahdentoista tai neljäntoista tunnin\nkuluttua\", kuiskasi hän kohottaen pojan käsivarsilleen. \"Avaa arkku!\"\n\nNuorempi teki niin, ja kiharapää pikku ruumis laskettiin ryysykasalle\narkkuun; peitteeksi heitettiin riepu ja kansi sulettiin.\n\n\"Onko siellä riittävästi ilmaa?\" kysyi vanhempi.\n\n\"Kyllä riittää, mutta eiköhän olisi viisainta pistää poika heti\nsäkkiin ja lähteä lipettiin?\"\n\n\"Ja joutua kiinni ja rääkättäväksi. Ei, antaa heidän nyt tutkia ja\nhutkia ketä ehtivät, aamulla ani varahin lähdemme -- jos tie on\navoinna.\"\n\n\"Ja jollei se ole?\"\n\n\"Silloin saavat syyttää itseään\", vastasi mies luoden katseen arkkuun.\n\n\"Minua haluttaisi kaataa tuo vanha pöytä arkun päälle\", lisäsi toinen.\n\n\"Eihän se ole ollut siinä ennenkään. Muutos huomattaisiin\", sanoi\nnuorempi.\n\nMutta kuinka olikaan, pöytä kaikessa tapauksessa joutui siihen.\n\n\"Nyt lähdemme ulos noutamaan hiiliä ja olemme poissa koko päivän.\nSiten pääsemme kaikista kuulusteluista\", sanoi vanhempi.\n\nJa he ottivat säkit selkäänsä, ilmoittivat hovimestarille mihin\ntyöhön menivät ja lähtivät tiehensä.\n\nKohta sen jälkeen kaivattiin Kustaa prinssiä, ja tuossa tuokiossa\nlähti yhä useampia jalkeille häntä etsimään.\n\nHovineitsyt, joka tuli herttuattarelta kysymään oliko prinssi ollut\nhänen luonaan, nostatti mitä suurimman pelästyksen.\n\nKukaan ei ollut nähnyt lapsen menevän ulos portista, mutta Kristina\nrouvalla oli kylliksi älyä lähettää etsijöitä kaikkiin suuntiin.\n\nSamoin pantiin linnassa toimeen mitä tarkin etsintä, kellarista\nlähtien, kerros kerrokselta.\n\nKristina rouva kulki itse etunenässä. Mutta kun neljän tunnin\netsinnän jälkeen oli jouduttu ylisille ja etsitty turhaan romukasojen\nseasta, silloin lohduton äiti kaatui pyörtyneenä maahan. Hänet\nkannettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen hovineitsyensä turhaan\nkoettivat häntä herätellä henkiin.\n\nKätchen ja Juhani lähtivät etsimään omin neuvoin.\n\n\"Olen varma, että hän on täällä linnassa\", sanoi Kätchen. \"He ovat\nsulkeneet hänet johonkin.\"\n\n\"Mutta miksei hän huuda?\" kysyi Juhani.\n\n\"Niin, miksei hän tee niin\", tuumi tyttökin hädissään.\n\nJa hän aukoi kaapit ja pukuhuoneet, hän etsi hätiköivällä kiireellä.\nNiin he joutuivat ylisille, ja Juhani huudahti:\n\n\"Kenties hän on saanut selon linnusta, joka lauloi ainoastaan\nhänelle.\"\n\n\"Niin, niin, kuinka sen laita oli?\" kysyi Kätchen, jonka mielessä\nheräsi paha aavistus.\n\n\"Minä en kuullut sitä koskaan\", kertoi Juhani. \"Se lauloi vain\nKustaalle.\"\n\n\"Se oli kenties paula\", tuumi Kätchen. \"Mutta kuinka voi kukaan\nihminen tahtoa Kustaalle pahaa? Sittenkin antaisimme sen mielellämme\nanteeksi, kunpa vain löytäisimme hänet.\"\n\n\"Kas!\" huusi poika kumartuen ottamaan muurin vierestä jotakin\nkäteensä. \"Tämä nappi on hänen nutustaan, tunnen sen aivan hyvin.\"\n\n\"Tunnen minäkin\", huusi Kätchen. \"Hän on siis ollut täällä tänään, ja\njokin sanoo minulle, että hän on täällä vieläkin. Meidän on etsittävä\nkaikkialta, Jumala kenties suo, että löydämme hänet.\"\n\nNytkös alkoi ryömiminen ja etsiminen pöytien, penkkien, kaappien ja\narkkujen välistä! He avasivat ne kaikki, mutta löytämättä etsimäänsä.\n\n\"Kustaa, Kustaa, etkö voi sanoa missä olet!\" huusi Juhani ja\npurskahti itkuun.\n\nMutta Kätchen tarkasteli kuin hengenhädässä kaikkia esineitä.\nYhtäkkiä hän tarttui Juhanin olkaan. \"Oletko ollut täällä ennen?\"\n\n\"Kyllä montakin kertaa, eilen olin täällä Kustaan kanssa.\"\n\n\"Oletko ennen nähnyt tuon suuren pöydän olevan arkun?\"\n\n\"En, eikä se ole ollut, ei ollut eilenkään!\"\n\n\"Koettakaamme saada se pois, kenties Kustaa on arkussa\", puuskahti\nKätchen melkein kauhusta kirkaisten. Pöytä näytti raskaammalta kuin\nse oli. Kolahtaen se putosi lattiaan, ja Kätchen jaksoi yksinkin\nnostaa arkun kannen. Vaatteita... ei mitään muuta kuin vaatteita.\nHän tuijotti niihin melkein epätoivoissaan, mutta sitten hän tuli\nikäänkuin ohimennen kohottaneeksi päällimäistä riepua. Kustaa makasi\nsiellä jäykkänä ja liikkumatonna.\n\nMolemmat päästivät kirkaisun.\n\nKätchen koetti nostaa Kustaan pois, mutta tämä oli hänelle aivan\nliian raskas.\n\n\"Juokse, Juhani, kutsu tänne joku, mutta älä virka mitään. Joudu\nvain!\"\n\nJuhani juoksi ja huusi täyttä kurkkua: \"Olemme löytäneet Kustaan! Hän\nmakaa arkussa!\"\n\nSillaikaa neuvokas tyttö oli kavunnut varovasti arkkuun pikku veikon\nluo. Hän tunnusteli hänen käsiään ja käsivarsiaan. Ne olivat pehmeät\nja taipuisat. Hän pani korvansa hänen suunsa eteen. Hengitys oli\ntasainen, vaikkakin heikko. Silloin hän pisti käsivartensa nukkuvan\npään alle, aikoen herättää hänet suudelmillaan.\n\nSamassa syöksyi parisenkymmentä henkeä portaita ylisille.\n\n\"Älkää säikyttäkö häntä\", sanoi Kätchen kuiskaten. \"Hän nukkuu hyvin\nraskaasti.\"\n\nVarovat kädet tarttuivat häneen ja kantoivat hänet huoneeseensa.\n\nKätchen riensi ensin herttuattaren luo, jolla koko ajan oli ollut\nkovia kouristuksia. Tyttönen tyynnytteli häntä, ennenkuin meni muiden\nkera Kustaan sairasvuoteen ääreen.\n\nSaapuville kutsuttu apteekkari selitti, että nuorta herraa ei\nvaivannut mikään. Hän kyllä heräisi, jahkahan oli nukkunut\nkyllikseen. Apteekkari ei arvellut olevan mitään perää Kristina\nrouvan luulossa, että Kustaa herran uni oli saatu aikaan luonnottomin\nkeinoin; ainakaan ei hän tuntenut sellaista tapausta ennestään.\n\nLinnassa pantiin toimeen mitä ankarin tutkinto. Kirjeen palanen, joka\nlöydettiin ylisiltä, suuntasi epäluulot molempiin vieraihin miehiin,\nja vielä suurempaa syytä saatiin siihen, kun nämä olivat kadonneet\njäljettömiin, luultavasti saatuaan varoituksen.\n\nKustaa heräsi yöllä ja katsoi kummissaan läsnäoleviin. Suukkosiin ja\nhyväilyihin oli hän kyllä tottunut, mutta ei siihen, että samalla\nitkettiin. Ja sitä paitsi ei hän ollut nähnyt koskaan, että äiti\nolisi kietonut käsivartensa Katin kaulaan, aivan kuin tämä olisi\nhänen rakkahimpansa maailmassa. Mutta se oli hänelle mieleen ja hän\nnukkui uudestaan hymy huulillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä saapui pikalähetti tuoden tiedon, että herttua oli\nsaapuva muutamien tuntien kuluttua.\n\nSaavuttuaan hän kummasteli sitä, että hänet otettiin vastaan niin\njuhlallisesti kuin olisi tapahtunut jotakin merkillistä. Koskaan\nei hän ollut nähnyt puolisoaan niin lempeänä ja ystävällisenä\nympäristöään kohtaan. Sillä täytyi olla jokin syy. Hänestä näytti\nKustaa tavallista hilpeämmältä, ja pian hän sai tietää syyn siihen.\n\nHerttuatar kertoi itse asian, ja Kaarle painoi poikaa povelleen\nkertomusta kuullessaan.\n\nNähtiin, kuinka hän teki kaikkensa hillitäkseen liikutustaan. Mutta\nkuitenkin pakeni väri hänen poskiltaan, ja kun herttuatar oli\nlopettanut, suuteli hän poikaa, lähetti äkkiä hänet lattialle ja\npoistui huoneesta.\n\n\"Miksi hän meni?\" kysyi Kätchen.\n\n\"Luultavasti hän on unohtanut jotakin\", vastasi Kristina rouva.\n\n\"Miksi isä itki?\" kysyi pienokainen.\n\n\"Itkikö hän?\"\n\n\"Itki, poskeni aivan kastui, kun hän suuteli minua.\"\n\n\"No, silloin tulee hän pian takaisin.\"\n\nPian hän tulikin, ja silloin hän tahtoi saada selon pienimmistäkin\nseikoista. Sen jälkeen Kustaa sai kuulla, että hän oli liian vanha\nlinnunlaulun matkinnalla puijattavaksi. Mutta lopuksi isä otti Katin\npolvelleen, taputti häntä hellästi poskelle ja sanoi: \"Pyydä minulta\nmitä tahdot, ja jos se on mahdollista, tahdon täyttää toivomuksesi.\"\n\nKätchen punastelihe hämillään. \"En toivo mitään\", sanoi hän.\n\n\"Onnellinen lapsi, voit vielä kerran toivoakin\", virkkoi isä.\n\nKukaan ei muistanut nähneensä herttuaa niin iloisena kuin tänään.\nOli kuin kaikki huolet olisivat puhalletut pois ja hän omistaisi\nentistään varmemmin sen, jota enimmän rakasti. Kenties hänestä oli\nnyt rakennettu parempi perusta hänen tuleville toiveilleen. Herran\nkäsi oli suojellut hänen perhettään, ja mitä hänellä oli pelättävää\nHänen turvissaan.\n\nMutta hänen täytyi estää kaikki useammat yritykset siihen suuntaan,\nja hän ryhtyikin tarpeellisiin varokeinoihin. Mutta sitten hän\nkirjoitti ja lähetti kirjeen ja käski heti sen jälkeen, että\nkauniisti sisustettu huone oli pantava kuntoon pitkäaikaista vierasta\nvarten.\n\nKirje oli mennyt leskikuningatar Katarinalle. Herttua kysyi häneltä,\neikö hän tahtonut tehdä heille sitä suurta iloa, että viettäisi\njoulunsa Örebron linnassa, mutta samalla lähettäisi edeltäpäin\njonkun, joka osaisi järjestää joulupidot vanhaan ruotsalaiseen\ntapaan. Sillä herttuatar ei ollut sellaiseen tottunut.\n\nViestinviejä, joka oli käynyt Strömsholmassa, ei palatessaan\ntuonut ainoastaan paria luotettua palvelijaa, vaan myös kokonaisen\nvaununlastin \"jouluruokaa\" ynnä kirjeen Katarina rouvalta\nherttuattarelle. Kirjeen lähettäjä pyysi anteeksi suurta rohkeuttaan,\nmutta aika oli jo päässyt niin pitkälle, että olisi ollut mahdotonta\nsaada kaikki valmiiksi Örebrossa. Lopuksi kiitti hän kutsusta ja\nlupasi tulla jo aatonaattona ollakseen valvomassa pöytien kattamista.\n\nKristina rouva ei ollut ihastunut näihin puuhiin, mutta hänen täytyi\nalistua. Kutsuja lähetettiin monille kaupunkilaisille ja läheisille\nnaapureille. Ja talossa alkoi suunnaton touhu ja puuha.\n\nEräänä päivänä herttua tapasi huononpuoleisesti puetun miehen, joka\nlurkki linnaan kirje kädessään.\n\n\"Ketä etsit?\"\n\n\"Onko hän linnanvouti?\"\n\n\"Pitäisi olemani. Kenelle kirje on?\"\n\n\"Lukee kuoresta!\"\n\nHerttua luki: \"Jalosukuinen ja armollinen neiti Katarina Vaasa.\"\n\nKuka hänelle mahtoi kirjoittaa? Käsiala oli huolellinen. \"Mistä olet\nkotoisin?\" kysyi herttua jokseenkin tuimasti.\n\n\"Nyköpingistä tuota lietäneen.\"\n\n\"Vai niin! No, pitikö sinun saada kirjeeseen vastaus?\"\n\n\"Piti, kaikin mokomin! Ei ollut ennen tulemista kotiin, sanoi\nneitsyt.\"\n\n\"Mene sitten kyökkiin ja sano, että vouti on luvannut syödäksesi.\nSillaikaa kirjoitan vastauksen.\"\n\n\"Ei, Herran tähden! Joltakin hienolta herrasneidiltä minun se piti\nsaamani.\"\n\n\"Vai niin! No, sitten saatkin sen häneltä. Kyökkiin vain! Luulevat\nkai voivansa vaikuttaa minuun lasteni kautta. Mutta siinä erehtyvät.\"\n\nHäikäilemättä hän avasi kirjeen ja luki:\n\n    'Armollisin neiti!\n\n    Antakaa anteeksi lapsi rukalle, vaikka hän suurissa huolissaan\n    rukoilee Teitä, että Jeesuksen ja hänen syntymäpäivänsä tähden\n    tahtoisitte anoa herra isältänne, että me täällä Nyköpingissä\n    oleskelevat vangittujen herrojen lähimmät omaiset saisimme olla\n    heidän kanssaan yhdessä jouluaaton...\n\n    Mikään ilo maailmassa ei olisi suurempi, ja sentähden minä\n    olen kaikkien muiden tietämättä rohjennut, pyytäen tuhannesti\n    anteeksi, kirjoittaa Teille suuresta huolestamme.\n\n    Joka päivä olen rukoileva Jumalaa siunaamaan ja varjelemaan Teitä!\n\n    Teidän nöyrin ja alamaisin palvelijanne\n\n                                                  _Märta Banér_.'\n\nHerttua luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän laittoi sen\nlaskoksilleen ja lähetti palvelijan myötä Kätchen neidille.\n\nMuutamain minuuttien kuluttua aukeni ovi ja kolme päätä pilkisti\nsisään.\n\nHerttua istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli yksin ja näytti\nolevan hyvin kiintynyt työhönsä.\n\nOvi vedettiin kiinni ja hän kuuli innokasta neuvottelua ulkopuolelta.\n\nSitten aukeni se uudestaan, enemmän kuin ensi kerralla. Salavihkaan\nvilaistessaan näki hän, että Kustaa lähestyi varpaisillaan; kengät\noli hänellä kädessään.\n\n\"Mitä nyt taas?\" sanoi hän tekeytyen tyytymättömäksi ja pannen kynän\nkädestään.\n\nMutta samassa hän tunsi pehmeäin käsivarsien tarttuvan takaapäin\nhänen kaulaansa ja pieni Marianpää painui hänen olkaansa vasten.\nKustaa kapusi hänen polvilleen ja painoi poskensa hänen poskeaan\nvasten, Juhani puolestaan puikahti hänen polviensa väliin ja suuteli\nja hyväili hänen kättään.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi hän ikäänkuin kummissaan. \"Tahdotaanko saada\nenemmän rahaa ostoksiin?\"\n\n\"Ei, ei!\" huusivat kaikki. Kirje pantiin hänen käteensä.\n\nHe odottivat aivan hengittämättä hänen lukiessaan kirjettä.\n\nKun kirje oli luettu, pani hän sen pois ja sanoi kylmästi: \"Ei käy\npäinsä! Voit lähettää sen vastauksen, Kätchen.\"\n\nOli tunnettua, että herttua pysyi sanassaan. Eivät edes lapsetkaan\nrohjenneet silloin enää taivutella.\n\nHerttua oli tarttunut kynään ja alkoi kirjoittaa entistään\nahkerammin. Pojat seisoivat jotensakin noloina ja katselivat häntä ja\nKatia.\n\nKati oli kalvennut, mutta sitten lankesi hän polvilleen ja sanoi\nrukoillen: \"Rakas isä!\"\n\n\"Olethan kuullut tahtoni. Vai onko sinulla kenties muuta sanottavaa?\"\n\n\"Olisihan minulla muutakin.\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Olet antanut minulle lupauksen!\"\n\n\"Tiedän, olet pyytänyt minulta ratsua ja saat sen.\"\n\n\"Ei, rakas isä, en välitä siitä; saanhan kirjoittaa Märta Bauerille,\nettä he saavat olla isiensä kanssa yhdessä jouluaattona. Silloin on\n_meidänkin_ jouluaattomme paljon iloisempi kuin olisi muuten.\"\n\nHerttua kyyristihe pöytää vasten ja kirjoitti kuin henkensä edestä.\n\nKätchen oli noussut. Kaikki kolme lasta seisoivat hiljaa ja\nliikahtamatta.\n\nHerttua pani kynän pois.\n\n\"Tieten tahtoen en ole koskaan rikkonut lupaustani enkä tee sitä\nnytkään. Kas tässä!\" Hän ojensi tytölle paperin, jolle oli juuri\nkirjoittanut.\n\nSe oli käsky Nyköpingin linnan päällikölle, että hän jouluaattona\npäästäisi vangittujen herrojen huoneihin teidän vaimonsa ja lapsensa.\nMutta siltä eivät herrat saaneet tulla toistensa yhteyteen.\n\n\"Nyt olemme kuitit!\" sanoi hän.\n\n\"Kuinka he tulevat iloisiksi!\" huudahti Kätchen. Ja ilosta säteillen\nhän kertoi paperin sisällön pojille, jotka hyppelivät aivan hurjasti\nihastuksissaan siitä, että \"Kati oli saanut tahtonsa toteutumaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeskikuningatar saapui aatonaattona, ja hänet otettiin juhlallisesti\nvastaan. Hän oli nyt jo aivan valkohapsinen, mutta piirteet olivat\njalot ja kauniit kuten ennenkin. Hänen olennossaan oli sellaista\nviehkeää arvokkuutta, joka vaikutti syvästi kaikkiin.\n\nEdellisinä päivinä oli linnassa melkein suunnattomasti\nkeitetty, leivottu ja paistettu ja pantu olutta. Niin mieskuin\nnaispalvelijatkin juoksentelivat ristiin rastiin kuin päättömät\nkanat, ja eri ruokalajien määrä nousi mahdottomiin.\n\nJouluaatto vietettiin ainoastaan perheen kesken, ja ennen ateriaa\njaettiin lahjat. Mahdottoman pitkäksi kävisi kuvailla mitä kukin\nsai. Sillä kukaan ei jäänyt ilman, yksin hovineitsyetkin saivat\nvaatimattoman osansa. Ilo ja hilpeys nousi ylimmilleen.\n\nJa kun lopuksi vierivät sisään pienet vaunut, joissa istui oikea\nihmeotus, silloin pojat kirkuivat ihastuksesta ja sanoivat, etteivät\nhe ollenkaan pelänneet, vaikka viisaasti pysyivätkin loitolla.\n\n\"Kas tässä joululahjani pojilleni\", sanoi herttua. \"He kuitenkin\nsaavat sen vain joksikin aikaa.\"\n\nTällöin ihmeotus väänteli päätään ja mulkoili silmillään, niin että\nleskikuningatar selitti sen näyttävän aivan kamalalta.\n\n\"No, kuka tulee tänne ensiksi tutustumaan lahjaansa?\" kysyi herttua.\n\nKustaa otti Katia kädestä. Jos tämä tahtoi tulla mukaan, ei hän\npelännyt.\n\nKati sanoi, että hänen oli mentävä yksin. Mutta siihen hänellä ei\nollut lainkaan halua.\n\n\"No, Maria neitsyt, ettekö tekään uskalla?\" kysyi herttua nuorelta\nneitsyeltä, jota otus näytti suuresti huvittavan.\n\nMaria riensi päin ja alkoi arastelematta repelöidä hullunkurista\nkuvatusta. Pienillä saksilla, jotka hän otti hameentaskustaan, hän\nleikkeli käärelankoja ja nosti pois suuren pään.\n\n\"Täällä sisällä on jotakin\", sanoi Maria kuvatusta tunnustellen. \"Uh,\nluulen, että se on elävä!\" Nyt oli hänen vuoronsa pelätä.\n\nHerttua nauroi täyttä kurkkua. \"Jos se on koira, saatte pitää sen\nyhdessä poikien kanssa, Maria neitsyt\", sanoi hän. \"Tunnustelkaa\nvarovasti, ettei se saa purruksi.\"\n\n\"Niin, se on koira, tuntuu sileäkarvaiselta. Elukka parka, sitä käy\naivan sääliksi!\" Ja hän alkoi leikellä ja ratkoa.\n\nRatkominen kai kävi taitamattomasti, sillä yhtäkkiä hän sai rievun\nsilmilleen... se tuntui kevyeltä, mutta peitti hänet kokonaan.\n\nSamassa kauli hän läsnäolijani huudahtavan, ja peitteestään\nselvittyään pääsi huudahdus häneltäkin. Sillä hänen edessään seisoi\nkumarteleva nuori mies.\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta täten luulin teidän pääsevän pienimmällä\npelästyksellä.\"\n\nMaria seisoi kovasti hämillään. Hän ei tiennyt ensinkään mitä hänen\noli vastattava.\n\nHerttua ojensi nuorelle miehelle kätensä ja esitti\nleskikuningattarelle ja herttuattarelle: \"Herra Juhani Skytte, jonka\nolen valinnut poikieni opettajaksi.\"\n\nMolemmat naiset toivottivat hänet tervetulleeksi ja lausuivat\nmuutamia kohteliaita sanoja.\n\nSitten esitettiin hänet myös Kätchenille ja Heidin rouvalle, sitten\njärjestyksessään molemmille neitsyille ja lopuksi pojille, jotka\ntahtoivat puristaa hänen kättänsä hekin.\n\n\"Osaatko kaikkea?\" kysyi Kustaa.\n\n\"En suinkaan.\"\n\n\"Mutta minä tahdon oppia kaikki!\"\n\n\"Silloin saa prinssi vastedes ottaa toisen opettajan.\"\n\n\"Siihen on kenties aikaa siihen.\"\n\nHilpeän juhla-aterian jälkeen sai Juhani Skytte lukea jouluvirren.\nSitten erottiin.\n\nTunnemme joulujuhlat Sten Sturen ajoilta. Niitä täällä jäljiteltiin.\nNaapurit tulivat läheltä ja kaukaa, tulivat koreapukuiset\nkaupunkilaisetkin. Ja molemmat saivat ihailla ruokalaitoksia ja\nkäyttää niitä hyväkseen.\n\nSitten käytiin oikein sydämen halusta karkeloon. Herttua kysyi Juhani\nSkytteltä, miksei tämä tanssinut, ja tämä sanoi pyytäneensä Maria\nNäfiä, mutta neitsyt oli juossut tiehensä eikä näyttäytynyt sen\nkoommin. Silloin meni herttua itse etsimään tytön käsiinsä, sanoi,\nettä tämä oli oikea letus, pani hänen kätensä Juhanin käteen ja\nsanoi tahtovansa, että he tanssivat yhdessä koko illan. Merkillistä\nkyllä, näytti se miellyttävän heitä yhä enemmän, mitä kauemmin he\nkarkeloivat.\n\nHerttua huomasi sen ja hymyili mielessään. \"Minulla ei ole mitään\nvastaan\", tuumi hän.\n\nPidot jatkuivat juhlallisuuksineen koko viikon. Leskikuningattaren\nvierailu siihen oli lähinnä syynä. Monet tahtoivat nähdä häntä, ja\nhänkin puolestaan tahtoi olla vanhojen ystäväin parissa.\n\nLoppiaisiltana kulkivat kuten tavallisesti köyhät ylioppilaat\nympärinsä Betlehemin-tähtineen ja lauloivat kaikissa taloissa saaden\nmuutamia kolikoita palkakseen.\n\nLinnassa heidät aivan kutsuttiin sisälle ja kestitettiin runsaalla\nmitalla.\n\nLinnan palvelusväki tungeskeli heidän ympärillään, sillä muuan\nylioppilaista sanoi voivansa pitää tulta suussaan. Ja kaikki tietysti\ntahtoivat nähdä sen ihmeen oikein läheltä.\n\nKustaa ja Juhani riensivät alas kuulemaan laulua, ja heidän uusi\nopettajansa seurasi heidän mukanaan.\n\nKun he juttelivat luvatusta ihmenäytteestä, sekaantui Juhani Skytte\nkeskusteluun ja sanoi ääneensä, että se oli ilmeistä petosta.\nYlioppilaskin myönsi lopulta, että kun hän pisti palavia tappuroita\nsuuhunsa, poltti hän aina pahoin suunsa. Näytäntönsä jälkeen lähti\nkoko joukko tiehensä, ja katsojat hajaantuivat. Mutta voi, Juhani oli\npoissa. Skytte ei ollut tullut pitäneeksi häntä silmällä. Oli aivan\nkäsittämätöntä, miten hän oli joutunut kateihin. Mutta ei ollut aikaa\ntuumailuihin. Hän jätti Kustaan Heidin rouvan ja Kätchenin huostaan,\npyysi viimeksimainittua ilmoittamaan herttualle ja riensi etsimään\nBetlehemin-tähden kantajaa.\n\nHänen epäluulonsa yltyivät, kun joku sanoi hänelle, että ylioppilaat\nolivat jo hajaantuneet kaikkiin ilmansuuntiin.\n\nEpätoivoissaan suuntasi hän askeleensa etelätullin luo kadulle,\njolla kaikista vähimmän liikuttiin. Juuri aikoessaan poiketa\nmaantielle keksi hän tulensyöjän, joka meni pieneen viheliäiseen\ntupaan aivan tulliportin vieressä. Hän riensi jälkeen, mutta portti\noli lukossa. Hänen kolkutettuaan avasi sen hetkisen kuluttua\nvanhahko, huonosti puettu mies. Mutta vieraan nähdessään kävi mies\nkalmankalpeaksi.\n\n\"Minä tahdon puhutella ylioppilasta, joka äsken tuli tähän taloon\",\nsanoi Skytte.\n\n\"Ylioppilastako?... Ei täällä käy ketään ylioppilaita\", vastasi mies.\n\"Asun täällä vain köyhän vaimoni keralla.\"\n\nSamassa kuulivat molemmat lapsen hätähuudon, mutta se vaikeni heti.\nMies vapisi kuin haavanlehti, hän saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.\n\n\"Oliko se teidän lapsenne?\" kysyi Skytte.\n\n\"Minun... jokako huusi? Ei -- se oli -- poikani.\"\n\n\"Ylioppilaanko?\"\n\nMies näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta sanat eivät tulleet\nilmoille. Hän luhistui maahan ja huusi: \"Armoa, armoa!\"\n\n\"Näyttäkää minulle lapsi!\"\n\n\"En uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi.\"\n\n\"Sitten menen itse.\"\n\n\"Ei, se maksaisi henkenne -- tai hänen.\"\n\n\"Jos autatte minua, niin maksan teille runsaasti.\"\n\n\"Hän ei anna koskaan anteeksi...\"\n\n\"Ajattele, kenties voit siten pelastaa hänen henkensä.\"\n\n\"Isä!\" kuului samassa huuto pihan puolelta.\n\n\"Tulen heti\", vastasi ukko. \"Sulen vain ensin portin.\"\n\nSkytte riensi pieneen puuvajaan, minkä hontelo ovi oli raollaan.\n\n\"Mitä se ryökäle tahtoi?\" kysyi poika isältään. \"Hän kysyi pappia,\njoka on asunut täällä.\"\n\n\"Ettekö sanonut, että hän jo on mennyt helvettiin?\"\n\n\"Kunpa vain saisin oven salpaan.\"\n\n\"Teissä sitten ei ole miestä mihinkään.\"\n\nYlioppilas tuli hoippuvin askelin, paitahihasillaan, revityin\npaidankauluksin ja päihtymyksestä pöhöttynein kasvoin. Hänen piti\nauttaa porttia salvatessa.\n\nSkytte antoi hänen mennä ohitseen toivoen pääsevänsä häneen käsiksi\ntakaa päin. Mutta miekkonen huomasi vihollisensa ja nyt alkoi mitä\nhurjin kaksintaistelu.\n\nSkytte oli tosin vastustajaansa väkevämpi, mutta raivo oli lisännyt\ntämän voimia. Peläten, ettei voisi pitää puoliaan, huusi hän\nsurkeasti isälleen:\n\n\"Ota puukko ja pistä häntä -- minä voin maksaa.\"\n\n\"Haa!\" huusi hän samassa, ja epätoivon voimin antoi hän Skyttelle\niskun rintaan, niin että tämä horjahti taapäin. Toisella kädellään\nsieppasi hän pistoolin ja laukaisi sen heti. Skytte oli kuitenkin\nehtinyt lyömään häntä käsivarteen, ja luoti sattui isään, joka ääntä\npäästämättä kaatui maahan.\n\nTaistelu jatkui yhtä hurjasti kuin ennenkin, mutta Skyttellä oli nyt\nainoastaan yksi vastustaja, ja hän tunsi miten tämän voimat väsyivät\nyhä pahemmin.\n\nLopulta hän kaasi hänet maahan. Ylioppilas oli saanut pahanpäiväisen\nlöylytyksen, ja häneltä vuoti veri suusta ja nenästä. Skytte, joka\noli harjaantunut painija, oli sitä vastoin osannut suojella itsensä\nparemmin, mutta tuntuivat hänenkin jäsenensä jokseenkin runnelluilta.\n\nHän ei ollut oikein selvillä mitä hänen oli tehtävä. Hylkiö makasi\ntosin liikkumatonna, mutta Skytte huomasi hänen väijyvästi raottavan\nsilmiään eikä uskaltanut jättää häntä yksin. Silloin kuuli hän\nsanomattomaksi ilokseen hevosten kavioiden kopsetta. Hän riensi\navaamaan portin, ja näki joukon herttuan lähettämiä ratsumiehiä. Hän\nkutsui heidät luokseen ja jätti kaatuneen heidän huostaansa.\n\nItse kiiruhti hän taloon. Ensimäisessä huoneessa, johon hän tuli, ei\nollut ainoatakaan ihmistä, mutta toisesta kuului valittavaa uikutusta.\n\nSiellä makasi poika parka likaisella vuoteella, sidottuna käsistä ja\njaloista ja kääre suullaan.\n\nSkytten nähdessään ilmaisi hän iloaan miten parhaiten voi.\n\nTuossa tuokiossa oli hän vapaa, ja kyynelissään heittäytyi hän\nSkytten syliin.\n\nTämä otti hänet kiireimmiten mukaansa ja käski ratsumiehiä ottamaan\nkaatuneen varovasti hevosen selkään ja viemään hänet linnaan.\nKuolleelle oli hankittava kirstu.\n\n\"Sallikaa minun ensin sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset\", pyysi\nylioppilas.\n\n\"Sitä hän pyysi jo äsken\", sanoi muuan ratsumiehistä. \"Mutta hän ei\nnäytä juuri katuvalta.\"\n\n\"Tarkastakaa vainaja!\"\n\nSe tapahtui ja useita papereita ja kirjeitä pantiin Skytten käsiin.\n\n\"Jos vielä tahdotte sanoa jäähyväiset isällenne, saatte tehdä sen.\"\n\nMutta hylkiö löi päätänsä katuun ja huusi, että hän tahtoi kuolla. Ei\nollut maailmassa enää mitään, minkä tähden olisi kannattanut elää.\n\nSkytte palasi linnaan taluttaen oppilastaan kädestä. Hänellä oli\nyllinkyllin syytä pelätä, että hänet heti eroitettaisiin paikastaan,\njoka jo oli alkanut käydä hänelle rakkaaksi.\n\nLinnaan palattua jätettiin prinssi Heidin rouvan huostaan, mutta\nSkytte riensi herttuan luo.\n\nTämä loi häneen synkän ja, uhkaavan katseen virkkamatta sanaakaan.\n\n\"Armollisin ruhtinas\", sanoi Skytte notkistaen polvensa.\n\n\"Et ole osoittanut ansaitsevasi luottamustani.\"\n\n\"En, se on totta.\"\n\n\"Onko mitään, mikä koituu puolustukseksesi?\"\n\n\"Ei mitään!\"\n\n\"Nouse ja kerro kaikki.\"\n\nSkytte kertoi, yksinkertaisesti ja selvään. Lopuksi antoi hän\npaperit, jotka oli äsken saanut haltuunsa.\n\nNe olivat Luostari-Lassilta saapuneita kirjeitä. Tämä oli laatinut\nryöstösuunnitelman melkein sellaisena kuin se oli pantu toimeen.\nOli myös joukossa sitoumus 3,000 markasta, jotka sai nostaa Efraim\nKoldinilta heti kun lapsi oli jätetty hänelle. Kolmas paperi oli\ntullut Puolasta ja sisälsi vakuutuksen, että kuningas Sigismund\nantaisi puolestaan vielä lisäpalkinnon sille, joka toisi hänelle\nhänen onnettoman veljensä. Tämän oli kirjoittanut \"Efraimin\nuskollinen ystävä ja opettaja.\"\n\n\"Siis muuan niistä nuorukaisista, jotka oli lähetetty Roomaan\nkasvatettaviksi ja ovat nyt saapuneet antamaan mestarinäytteensä\",\nsanoi herttua katkerasti.\n\nSamassa saapui muuan palvelija ja kertoi, että vangitulla miehellä\noli varmaankin ollut myrkkyä hallussaan. Nyt oli hän kuollut.\n\n\"Miksei häntä tarkastettu?\" kysyi Kaarle luoden ankaran katseen\nSkytteen.\n\nTämä ei voinut vastata mitään, vaan seisoi allapäin ja kalpein\nposkin. Hänen kohtalonsa oli selvä.\n\nHerttua kulki muutamia kertoja edestakaisin poikki huoneen. Sitten\notti hän kirjeet, luki ne vielä kerran ja heitti ne takkavalkeaan.\n\nSkytte seisoi ja odotti jännittyneenä. \"Nyt on kuin ei koko tapausta\nolisi tapahtunutkaan\", sanoi herttua. \"Sinä saat jäädä paikoillesi!\"\n\nNuori mies notkisti polvensa ja suuteli kättä, joka hänelle\nojennettiin.\n\n\"Mutta muista, että tästälähin olen ankarampi vaatimuksissani.\"\n\n\"Minäkin olen ankarampi itseäni kohtaan.\" Pikku prinssi ei voinut\nselvästi kertoa, miten hänet oli ryöstetty. Hänet oli tungettu ovea\nvasten. Siellä oli joku sanonut hänelle, että Kätchen oli ulkona ja\nkutsui häntä, ja sitten... ja sitten... Mutta kuinka hän oli joutunut\nkamariin, jossa hänet oli lopulta sidottu, sitä hän ei tiennyt. Mutta\nkun siitä hänelle puhuttiin, purskahti hän niin kovaan itkuun, että\nherttua kielsi koko asiasta mainitsemasta mitään.\n\n\n\n\n4.\n\nVIERAASSA MAASSA.\n\n\nAstumme Steyermarkin linnan ruhtinaallisiin huoneihin.\n\nTämä huone on kalustettu kauttaaltaan goottilaiseen tyyliin.\nMuutamalla seinällä riippuu hymyilevä pyhä neitsyt, toisilla kolmella\nseinällä muita pyhimyskuvia ja marttyyreja luonnollisessa koossa.\nIkkunat ovat auki, raskaat ovi verhot vedetyt syrjään, ja keväisessä\npäivänpaisteessa lemahtelee kukkastuoksu, joka tykkönään hälventää\nsen synkän vaikutelman, jonka huone muuten tekisi.\n\nSohvassa istuu jalo Maria Anna Baijerilainen, vaaliruhtinas\nFerdinandin puoliso. Hän ei ole enää nuori, mutta säännölliset\npiirteet todistavat harvinaisesta kauneudesta, jonka tekee vieläkin\nmiellyttävämmäksi jalo ilme ja arvokas ryhti.\n\nKirjeet, joita hän pitää kädessään, on hän lukenut kahteen kertaan.\nNyt hän kohottaa katseensa nuoreen tyttöön, joka seisoo hänen\nedessään.\n\nTämä on puettu pelkkiin mustiin ja peittäytynyt tiheään huntuun, joka\nkuitenkin tällä haavaa on heitettynä taakse, niin että tunnemme hänet\nElsa Sparreksi.\n\n\"Tulette siis Mecklenburgista?\"\n\n\"Niin, teidän armonne.\"\n\n\"Serkkuni, prinsessa Elisabetin toivomusta tahtoisin mielelläni\nnoudattaa\", jatkoi herttuatar. \"Mutta kuinka voin hankkia tietoja\nhenkilöstä, jota en tunne?\"\n\n\"Prinsessa arveli, että koska Ingolstadtissa...\"\n\n\"Ingolstadtissa?\" keskeytti ruhtinatar. \"Luuletteko, että naiset\npääsevät sinne?\"\n\n\"Tarvitsisin vain tietää, onko pater Edvin siellä. On luultavaa, että\nsisar parkani on etsinyt hänet käsiinsä ja...\"\n\nHerttuatar istui vaiti. Hän lukaisi väliin jonkun rivin kirjeestä,\nväliin silmäsi Elsaan ja kysäisi äkkiä: \"Oletteko katolinen?\"\n\n\"En, teidän armonne.\"\n\n\"Miksi olette pukeutunut nunnaksi?\"\n\n\"Minulle sanottiin, että silloin pääsen helpommin teidän armonne\npuheille.\"\n\n\"Ettekö tiennyt, että se oli petosta?\"\n\n\"En\", vastasi Elsa. \"Jos löydän vielä rakkaan sisareni ja jos hän on\nnunna, rupean minäkin nunnaksi, saadakseni aina olla yhdessä hänen\nkanssaan.\"\n\nElsan kasvoissa oli niin vilpitön ja niin surullinen sointu, että\nylhäinen rouva kysyi osaaottavasti: \"Rakastatteko häntä hyvin\nsuuresti?\"\n\n\"Hän on ainoa rakkaani maan päällä\", puuskahti tyttö kiihkeästi.\n\nRuhtinatar nousi ja meni ikkunan luo. Hän seisoi siellä kauan ja\nnäytti tykkönään unhottaneen Elsan.\n\nTämä odotti kärsimättömästi ja toivoi ainoastaan pääsevänsä pois.\nTäältä ei hän hyötynyt mitään.\n\nSilloin kääntyi ruhtinatar häneen. \"Olen ajatellut, että kenties\nlöydämme jonkun keinon\", sanoi hän.\n\nElsa lankesi polvilleen ja suuteli hänen käsiään ja valeli niitä\nkyynelillään. \"Ensimäinen toivonsana minkä olen kuullut, tuli teidän\nhuuliltanne\", sanoi hän. \"En unhota sitä koskaan.\"\n\nHerttuatar antoi hänen ensin itkeä itkettävänsä, ja sitten sai hän\nkertoa rakkaasta Eevastaan kaiken minkä tiesi. Hänen oli pitänyt\nerään nunnan mukana tulla laivalla Danzigiin, mutta kukaan ei tiennyt\nmihin hän sitten oli joutunut.\n\nYlhäinen rouva kuunteli häntä kärsivällisesti. \"En tahdo tehdä mitään\nvain puoleksi\", sanoi hän sitten. \"Mutta jos mieli toimittaa jotakin,\ntäytyy sinun alituiseen olla läheisyydessäni. Sinun on sentähden\ntästä päivästä kuuluttava hovipiiriini ja pukeuduttava määrättyyn\npukuun.\"\n\nHerttuatar soitti ja antoi käskynsä kamarirouvalle, joka vei Elsan\nmukanaan.\n\nMaria Anna Baijerilainen istui kauan mietteissään. \"Pater Edvin\",\nmuisteli hän. \"Missä olen kuullut tämän nimen?\"\n\nSamassa aukeni ovi ja huoneeseen astui kiireisesti nuori mies,\nmuutamia vuosia yli kahdenkymmenen.\n\nHän oli herttuattaren nuorin poika, Leopold Wilhelm. Hän riensi\näitinsä luo, kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti:\n\"Kiitos kirkkokunnasta! Se on jo kolmas!\" lisäsi hän nauraen.\n\n\"Vaaliruhtinas hellii suuresti nuorinta poikaansa\", vastasi Maria\nrouva ja huudahti: \"Kolmas pitäjä jo, eikä sinua ole vielä vihitty\npapiksi.\"\n\n\"Täytyy olla varovainen\", tuumi nuori herra nauraen. \"On mahdollista,\nettei veljeni saa miespuolisia perillisiä.\"\n\nRuhtinatar näytti tyytymättömältä. \"Et näytä itse pitävän kovinkaan\ntähdellisenä hengellistä arvoa\", sanoi hän. \"Oikeastaan minun\npitäisi\", huudahti nuori herra, \"sillä näin vastikään näyn...\nmadonnan itsensä nunnanpuvussa.\" \"Herjaaja, kuinka uskallat!\"\n\nPappiskokelas katsoi madonnankuvaan. \"En voi sitä auttaa. Hän on\nkauniimpikin kuin tuo. En eläessäni ole nähnyt ketään samalla kertaa\nniin ajattelevaa ja niin lapsellisen viatonta.\"\n\n\"Liioittelet!\"\n\n\"Kuinka sen voit tietää! Ah, nytpä muistan! Vanha harppusi oli hänen\nmukanaan. Mutta sanokaa sitten kuka hän on, mistä hän tulee?\"\n\n\"Ruotsalainen neiti, jonka olen ottanut suojelukseeni ja joka tulee\nviipymään täällä muutamia viikkoja.\"\n\n\"Nunna hovissa! Se on jotakin uutta.\"\n\n\"Ei hän ole vielä nunna, mutta toivon...\"\n\n\"Niin minäkin. Meidät voidaan vihkiä yhtaikaa, ja minä menen samaan\nluostariin kuin hänkin.\"\n\n\"Leopold, etkö häpeä!\" huudahti äiti kiihkeästi. \"Vaadin siksi\nkunnioitusta persoonaani kohtaan, ettei...\"\n\nPoika syleili äitiään. \"Anteeksi, mutta olethan sanonut, etten saa\nsalata mitään...\"\n\n\"En ollut odottanut, että poikani mieleen saattaisi tulla niin\narvottomia ajatuksia. Nyt alkaa minua arveluttaa, voiko tyttö parka\njäädä tänne...\"\n\n\"Jos äitini tarvitsee peruuttaa lupauksensa minun tähteni, käskekää,\ntäytyykö minun tästedes pysyttäytyä poissa huoneistanne vai saanko\nastua sinne maahanluoduin katsein ja ajatellen ainoastaan...\nmadonnaa.\"\n\nHerttuatar katsoi häneen ja näki veitikan pilkistävän hänen\nsuupielestään. \"Kaikki saa olla ennallaan, mutta ole varma, että\npidän sinua silmällä.\"\n\nNuori mies suuteli hänen kättään. \"Tulet olemaan tyytyväinen minuun.\"\n\n\"Sitä toivon. Katso onko pater Alliaga kotona, haluan häntä\npuhutella.\"\n\n\"Hänenkö on ryhdyttävä käännyttämään?\"\n\n\"Leopold!\"\n\n\"Menen heti. Tahdon vain sanoa, että kun on kysymys kauniiden\nkerettiläisneitojen käännyttämisestä, luulen voivani tehdä sen yhtä\nhyvin kuin Alliagakin.\" Samassa hän pujahti tiehensä.\n\n\"Ah, mikä huoli äidillä on pojistaan\", huokasi Maria rouva.\n\nTuokion kuluttua saapui pater. Hän tuskin oli yli kolmenkymmenen,\nsynkät, salamoivat silmät olivat kainosti maahan luodut, ja syvään\nkumartaen hän lähestyi herttuatarta. \"Teidän armonne on suvainnut\nkutsua minua.\"\n\n\"Istukaa. Sanokaa, tunnetteko ketään pater Edviniä?\"\n\nPater Alliaga hieman säpsähti. \"Ennenkuin vastaan kysymykseen, täytyy\nminun tietää syy siihen\", sanoi hän tyynesti.\n\nHerttuatar kertoi melkein Elsan omin sanoin.\n\nPater istui kauan vaiti, mutta sanoi vihdoin: \"Lupaan ottaa\ntiedustellakseni asiaa.\"\n\n\"Saanko sanoa sen hänelle?\"\n\n\"Jos teidän armonne suvaitsee, saattaa olla tarpeellista, että\nvastedes tutkin hänen sisäisiä ajatuksiaan.\"\n\nHerttuatar loi häneen epäluuloisen katseen, mutta hän katsoi\nrukoillen madonnankuvaan ja näytti rukoilevan pyhältä neitsyeltä\nvoimaa vaikeihin tehtäviinsä. Kelpo rouva teki salavinkaan\nristinmerkin, hän oli tehnyt vääryyttä paterille.\n\nPäivälliselle kokoontuivat hovin kaikki jäsenet. Elsa näki ensi\nkerran vaaliruhtinaan; tämä oli pitkä, laiha herra, piirteet kylmät\nja jäykät. Mutta hänkin näytti yllätetyltä Elsan nähdessään, vaikka\noli jo edeltäpäin kuullut, että hänen puolisonsa oli ottanut uuden\nhovineidin. Aterian aikana kiintyi hänen katseensa useita kertoja\nElsaan.\n\nMutta herttuatarta hämmästytti enimmän se, että Alliagan kasvoilla\nsilminnähtävästi vaihtui väri tyttöä katsellessaan.\n\nPater luki rukoukset kirkkaalla, helähtelevällä äänellä. Elsa katsoi\nihaillen häneen eikä luullut koskaan nähneensä, miehekkäämpiä,\njalompia kasvoja.\n\nAterian jälkeen tarjosi ruhtinatar puolisolleen käsivartensa ja vei\nhänet toiseen huoneeseen. Toiset seurasivat jälestä.\n\nSiellä oli pöydällä sitra. Herttuatar otti sen, näppäili sitä ja\nlauloi heikolla äänellä pienen laulun.\n\nRuhtinas nyökkäsi hyväksyvästi päätään. Ensimäinen hovineitsyt otti\nsen jälkeen sitran valtiattareltaan ja sanoi syvään kumartaen:\n\"Onnettomuudeksi en voi laulaa.\" Sen jälkeen antoi hän sen toiselle\nneitsyelle, joka samoin menoin ojensi sitran Elsalle.\n\nTämä otti sen punastuen. \"Onko minun laulettava?\" kysyi hän kainosti\nkatsoen herttuattareen.\n\n\"On\", vastasi tämä vilkkaasti. \"Laula joku ruotsalainen laulu.\"\n\nElsa soitteli hieman alkusäveliä ja lauloi sen jälkeen kirkkaalla ja\ntäyteläällä alttoäänellä Eerik kuninkaan laulun kuningattarelleen:\n\n    \"Ei kultaa ole Kaarinalla,\n    mut armahampaa hällä on\"\n                       j.n.e.\n\nLaulu miellytti kaikkia, ja kun se oli lopussa, nousi ruhtinas\nnopeasti. \"Vespera, olen unohtanut vesperan!\" huudahti hän.\n\n\"Vaunut odottavat\", virkkoi muuan hoviherroista.\n\nRuhtinas syöksyi ulos huoneesta, ja minuuttia myöhemmin nähtiin hänen\nhuimaa vauhtia ajavan tiehensä.\n\nAlliaga meni hänen mukaansa, kaikki muut jäivät huoneeseen.\n\nElsa katseli kummastellen ympärilleen. Olikohan hän tehnyt jotenkuten\nväärin?\n\nSilloin hän kohtasi ruhtinas Leopoldin silmät, jotka hymyillen\ntähystelivät häneen. \"Onko joku metsänneidoista opettanut teidät\nlaulamaan?\" kysyi ruhtinas.\n\n\"Meillä laulavat kaikki ihmiset.\"\n\n\"Yhtä kauniistiko kuin tekin?\"\n\n\"Paljon, paljon paremmin!\"\n\n\"Ruhtinas myöhästyi laulun tähden\", sanoi herttuatar. \"Mutta\ntoivokaamme, ettei hän tule kirkkoon liian myöhään. Silloin hän\nvarmaan tahtoo kuulla vastakin pohjolan laululintua.\"\n\nKotvan kuluttua ruhtinas palasi. Hän oli kiireissään ajanut hevosensa\nkuoliaaksi, mutta joutunut oikeaan aikaan. \"Olen iloinen\", sanoi hän,\n\"kun sain uhrata kauniit hevoseni velvollisuuteni tähden.\"\n\nHeti sen jälkeen hän meni Elsan luo. \"Nuori kerettiläinen, sinä\nhoukuttelit minut syntiin\", sanoi hän. \"Mutta minä voitin kiusauksen.\"\n\nElsa katsoi ihmeissään häneen ja sanoi sitten nopeasti: \"En ole\nmikään kerettiläinen, enkä laula enää koskaan.\"\n\n\"Ennenkuin minä haluan sitä\", lisäsi herttuatar ja viittasi nuorille\ntytöille, että he saivat poistua huoneesta.\n\nHovineitsyillä oli erityinen työhuoneensa, mutta Elsa sai käskyn\nauttaa herttuatarta koruompelussa ja hänen oli sentähden istuttava\nhänen omassa huoneessaan.\n\nVaaliruhtinas kävi joka päivä puolisonsa luona. Kerran tuli heidän\nkeskensä puhe muutamasta rajalinnoituksesta, jossa oli tehtävä\nvälttämättömiä parannuksia.\n\n\"Minä aion rakennuttaa kirkon sen edustalle\", huudahti ruhtinas.\n\"Se on oleva lujin linna ja pyhitettävä pyhälle neitsyelle. Niin\nsotaherra kuin olenkin, tunnustan kuitenkin Jumalan äidin sodan\nylijohtajaksi.\"\n\nTällöin hän naulasi silmänsä Elsaan, mutta tämä oli kiintynyt\ntyöhönsä.\n\nSilloin hän tokaisi yhtäkkiä: \"Kuuletteko mitä sanon, neitsyt?\"\n\n\"Kuulin kyllä, teidän armonne.\"\n\n\"Ja mitä sanotte siihen?\"\n\n\"Että se menee yli vähäisen ymmärrykseni.\"\n\nToisella kertaa näytti ruhtinas Elsalle pyhimyskuvan, jota kantoi\npovellaan. Hän kertoi sen ihmeellisesti auttavan kaikkea pahaa\nvastaan ja surkutteli kerettiläisiä, joilla ei ollut mitään niin\nmahtavaa suojelusta.\n\nElsa melkein pelkäsi häntä, ja herttuatar, joka näki sen, valmisti\nhänelle usein tilaisuuden poistua huoneesta, kun ruhtinasta\nodotettiin.\n\nHän odotti joka päivä luvattuja tietoja Alliagalta, mutta niitä ei\nkuulunut. Tämä ei koskaan puhutellut häntä, vaikka näki usein tytön\nkysyvän katseen.\n\nElsa oli ollut hovissa pari viikkoa, kun ruhtinatar sanoi hänelle:\n\"Pater Alliaga on matkustanut Ingolstadtiin, kenties hän tuo sieltä\njoitakin tietoja.\"\n\nElsa suuteli hänen kättään. \"Minä aivan kuihdun ikävään\", sanoi hän.\n\n\"Vaaliruhtinas lähtee metsälle, ja minä lähden mukaan\", jatkoi jalo\nrouva. \"Kas tässä muutamia kirjoja, toivoisin sinun lukevan niitä\nollessani poissa.\"\n\nKorkea herrasväki lähti seuraavana päivänä, ja Elsa riensi\nalottamaan lukemisensa. Ne olivat hengellisiä kirjoja, kuten hän oli\narvannutkin, pyhimystaruja ja muita. Hän tahtoi lukea voidakseen itse\narvostella niiden sisällystä.\n\nHänen lukiessaan aukeni ovi ja Alliaga astui sisään.\n\nElsa tunsi ihmeellisen tunteen värisyttävän koko olemustaan.\nHän ei voinut kääntää paterista silmiään. Hänestä tuntui, että\ntämä näki hänen lävitseen, eikä hän tiennyt, oliko se kauhua vai\nnautinnontunnetta, jolla hän tunsi, että häntä ikäänkuin vedettiin\nhengellisen isän puoleen.\n\n\"Ojentakaa minulle kätenne\", sanoi pater hurmaavalla äänellään, jonka\nElsa jo hyvin tunsi.\n\nElsa oli kuulevinaan ikäänkuin sisarensa varoittavan kuiskauksen.\n\"Sanokaa, tiedättekö mitään sisarestani?\" kysyi hän hätiköiden.\n\n\"Tyyntykäähän ensin\", sanoi pater. \"Ojentakaa minulle kätenne.\"\n\nSitä ei Elsa tahtonut. \"En ymmärrä miksi\", sanoi hän.\n\n\"Arvaan, että ensin tahdotte kuulla mitä olen saanut tietooni.\"\n\n\"Oi, puhukaa!\"\n\n\"Nainen, joka öiseen aikaan lähti Vadstenan luostarista huhtikuussa\n1597, matkusti 'Kotka' laivassa Danzigiin. Hän oli siellä Anunsiatan\nluostarissa seitsemän kuukautta Ja matkusti sitten Espanjaan.\"\n\n\"Espanjaan?\" toisti Elsa hämmästyksissään.\n\n\"Sevillassa katoovat kaikki jäljet hänestä. Luultavasti hän on mennyt\njohonkin luostariin.\"\n\n\"Minun täytyy päästä sinne\", sanoi Elsa äkkiä nousten.\n\nPater pyyhkäisi kädellään silmiään. \"Kun ette ole katolinen, ette voi\npäästä mihinkään luostariin.\"\n\n\"Minun täytyy\", vastasi Elsa. \"Joku varmaankin auttaa minua.\"\n\n\"Kenties teillä on siellä ystäviäkin. Useat maanmiehenne lähettivät\nterveisiä\", lisäsi pater.\n\n\"Onko Ingolstadtissa maanmiehiäni?\"\n\n\"Kuningas Sigismund on heidät kasvatuttanut. Ajanoloon saavat he\npalata isänmaahansa edistämään sen pyhimpiä etuja.\"\n\n\"Onnittelen heitä!\"\n\n\"Ettekö tahtoisi olla yksi heistä?\"\n\n\"Kyllä, Eevan kanssa käsi kädessä!\"\n\n\"Uskokaa minulle mitä tahtoisitte tehdä.\"\n\n\"En tiedä, jotakin hyödyllistä vain.\"\n\n\"Mikä on hyödyllisempää, mikä kauniimpaa kuin kitkeä pahuutta pois\nmaailmasta juurineen!\"\n\n\"Kenpä vain pystyisi siihen!\"\n\n\"Jokainen pystyy siihen osaltaan. Tahdottehan antautua niin\nkauniiseen kutsumukseen?\"\n\nElsa seisoi mietteissään. \"Pääsenkö kaikkiin Sevillan luostareihin?\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\n\"Jos Eeva on siellä... niin, silloin en välitä mistään.\"\n\n\"Se on siis päätetty?\"\n\n\"Olen luvannut kaikessa kysyä neuvoa herttuattarelta.\"\n\n\"Niin kauan kuin olette täällä. Mutta Espanjassa...\"\n\n\"Samantekevää, olen antanut hänelle sanani.\"\n\n\"Tehkää kuten tahdotte, mutta antakaa sitten vastauksenne minulle.\"\nHän kosketti keveästi Elsan kättä ja poistui.\n\nElsa jäi sekaviin mietteihin. Olikohan Alliaga sellainen mies, että\nhäneen saattoi luottaa?\n\nHän alkoi lukea innokkaammin kuin ennen, ja kuta kauemmin hän luki,\nsitä enemmän kirja alkoi kiinnittää hänen mieltään. Marttyyrien\nvaiheet olivat sentään kauniit. Oli sankarillista uhrautua aatteen\ntähden, ihana, ihana oli heidän kuolemansa liekeissä!\n\nKuta enemmän hän luki, sitä haltioituneempaan hurmaustilaan hän\njoutui. Ja sellaisessa tilassa herttuatar hänet tapasi palattuaan.\n\nHänen poskensa paloivat, ja silmissä oli ihmeellinen loiste. Hänessä\noli jotakin autereista, joka ikäänkuin kohotti hänet maallisten yli.\n\nJättäessään kirjat takaisin herttuattarelle sanoi hän: \"Osaan ne\nulkoa, ja kun vain löydän Eevan, olen valmis kaikkeen!\"\n\nRuhtinattaren hovineitsyet kertoivat hänelle, että hän oli lukenut\nkaiket päivät. Mahdoton oli häntä ollut saada irti kirjasta.\n\n\"Muulloin, paitsi aamurukoukseen\", lisättiin nopeasti.\n\n\"Kuka sen piti?\"\n\n\"Isä Alliaga, joka päivä. Hän on ollut jumalallinen!\"\n\n\"Onko hän lumonnut tytön?\" tuumi Maria rouva itsekseen. \"Mutta hän ei\njoudu hänen saaliikseen!\"\n\nVaaliruhtinas tahtoi usein, että Elsa laulaisi hänelle. Ja Elsa teki\nsen nyttemmin vastustelematta. Hän lauloi niin tuntehikkaasti, että\nse aivan ihastutti.\n\nKorkea herra ei tosin enää lyönyt laimin iltamessujaan, mutta niiden\njälkeen tahtoi hän kuulla laulua, paljon laulua ja soittoa, ja\nElsan täytyi opetella monia uusia lauluja hänen mielikseen. Mutta\nsitten ruhtinas katui sitä, että oli nauttinut näistä maallisista\nhuvituksista, ja eräänä päivänä, jolloin satoi vettä aivan kuin\nkorvosta kaataen, näki Elsa hänen pappien juhlakulkueessa vaeltavan\nlinnasta kirkkoon allapäin ja kädet ristissä läpimärän vaipan\nalla. Hatunreunus riippui lerpallaan hänen kasvoillaan, ja vesi\nvirtaili kaulaa pitkin. Elsa vetäytyi ikkunasta pois; herttuatar\nei varmaankaan suonut hänen näkevän, että hänen puolisonsa oli\njuhlakulkueessa mukana.\n\nKorkea rouva oli suuresti mielistynyt ruotsalaiseen neitsyeen. Hän\nnäki, minkä vaikutusvallan Alliaga oli saanut häneen, ja vaikka hän\ntoivoikin, että Elsa kääntyisi katolinuskoon, katui hän, että oli\nantanut paterin lähestyä tyttöä.\n\nNyt oli hän onneksi jälleen kotona ja voi itse pitää kokematonta\nsilmällä. Elsan luonteen avomielisyys ja vilpittömyys näyttäytyi\nsiinä tavassa, jolla hän vastaili ruhtinattaren kysymyksiin. Hänellä\nei ollut mitään salattava, ja sentähden kertoi hän todenmukaisesti\nmielialoistaan ja tunnusti heti, että Alliagan aamusaarnat olivat\nseuranneet häntä koko päivän. Hän oli kuvitellut, että pater kääntyi\nerityisesti hänen puoleensa kehoittaessaan lukemaan milloin minkin\nlegendan ja muutamia paikkoja erityisesti miettimään.\n\n\"Kehoittiko hän sinua myös välttämään kaikkea seuraa?\" kysyi\nruhtinatar.\n\n\"Ainoastaan silloin voi saada taivahisia ilmestyksiä\", vastasi Elsa.\n\n\"Oletko saanut sellaisia?\"\n\nElsa punastui. \"Kaksi kertaa\", vastasi hän. \"Kerran istuessani\nikkunan ääressä kuulin selvään sanat: 'Elsa, minä rakastan sinua!'\nEn voi kuvailla sitä hurmaavaa riemua, mitä tunsin. Se ei ollut\nEevan ääni, mutta kaikessa tapauksessa täytyi sen tulla taivaasta ja\nhäneltä.\"\n\n\"Etkö ole kuullut ääntä palattuani kotiin?\"\n\n\"En, teidän armonne.\"\n\n\"Sinun ei tarvitse kuulla sitä vastakaan.\" Näin sanoen veti hän\nsyrjään uutimen, joka peitti ikkunalaudotuksen, ja näytti pienen\npyöreän aukon. \"Tämä on puhetorvi, joka menee alas puolisoni\nhuoneeseen. Odotas, niin kuulet.\"\n\n\"Onko vaaliruhtinas siellä?\" kysyi hän torveen.\n\n\"Hänen armonsa on kirkossa\", kuului vastaus.\n\nElsa oli vaalennut. \"Kuka on voinut...?\" sanoi hän.\n\n\"Varmasti vain joku syntinen ihmiskieli\", huudahti jalo nainen.\n\"Sinua on karkeasti petetty, lapsi parka.\"\n\nElsa seisoi kiihtymyksestä vavisten.\n\n\"Etkö epäile ketään?\"\n\n\"En, mutta tässä on eräs kirje, ja pyydän teidän armoanne\ntoimittamaan sen oikealle omistajalleen. Sain sen aivan äsken.\"\n\nSe oli ruhtinas Leopoldin käsialaa ja hehkuva lemmentunnustus. Hän\nrukoili Elsaa salaiseen kohtaukseen, josta riippui heidän molempain\ntulevaisuus.\n\n\"Jos antaisin sen takaisin\", sanoi Maria rouva, \"saisit hänestä\nvihamiehen. Säästän sen vastaisen tarpeen varalle. Ruhtinas lähtee\nhuomenna matkalle, ja vakuutan, ettei hän pian palaa takaisin.\"\n\n\"Teidän armonne, minä lähden Sevillaan.\"\n\n\"Tiedätkö, että se voi maksaa hengen protestanteille?\"\n\n\"Pater Alliaga on luvannut ottaa minut suojelukseensa.\"\n\n\"Onko hän sanonut sinulle, että hänet on nimitetty Sevillan\nsuurinkvisiittoriksi?\"\n\n\"Ei, mutta silloin on hänen valtansa sitä suurempi.\"\n\n\"Niin, hän saa sinut kokonaan valtaansa!\"\n\n\"Valtaansa?\" toisti Elsa kummissaan.\n\n\"Olet kertonut minulle, että tunsit vetoa häneen.\"\n\n\"Niin, mutta minua alkaa peloittaa.\"\n\n\"Taivas! Pater Alliagalla on peloittava valta, jonka en luule\nkoituvan hyväksi; se on hänen katseessaan, jolla on käärmeen\nlumovoima, ja hänen käsissään, jotka kaikessa pehmeydessäänkin\nkahlehtivat ja lamauttavat vastustusvoiman. Olen nähnyt siitä monta\ntodistusta. Mitä hän tahtoo, sen hän vie perille, ja hän on tehnyt\nveljeskunnalleen suuria palveluksia ja tekisi vielä suurempiakin,\njollei hän olisi erään synnin vallassa -- synnin, joka tekee hänestä\npaholaisen\", lisäsi ruhtinatar kuiskaten.\n\nElsa painautui vavisten häntä vasten. \"Mikä se on?\" kysyi hän\nhätäännyksissään.\n\n\"Aistillisuudeksi sitä sanotaan\", vastasi ruhtinatar. \"Eikä hän tyydy\nhalpoihin, yksinkertaisiin; parhaita, jaloimpia hän pyrkii vetämään\nalas. Ja niin ovelasti hän menettelee, ettei hänen aikeensa koskaan\nmene myttyyn.\"\n\nElsa oli noussut. Hänen katseessaan oli uhmaa, mutta hän oli\nkalmankalpea ja värisi kuin viluissaan.\n\n\"Hän on valinnut sinut uhrikseen, ja sinulle on hän tehnyt\ntunnustuksensa puhetorvessa.\"\n\n\"Hänkö se...\"\n\n\"En minäkään sitä ymmärtänyt ennenkuin näin minkä vaikutusvallan hän\non saanut ruotsalaiseen laululintuseeni.\"\n\n\"Nyt lumous on poissa\", puuskahti Elsa. \"Tunnen inhoa ja kammoa häntä\nkohtaan.\"\n\n\"Ole varovainen. Antaa hänen uskoa mitä tahtoo, mutta toimi sinä\nominpäin.\"\n\nTästälähin oli Elsa aina valpas ja varuillaan, hän oli jälleen\nlöytänyt itsensä, joka oli uusissa olosuhteissa melkein joutunut\nhämmennyksiin.\n\nEräänä päivänä hän sanoi ruhtinattarelle:\n\n\"Hän etsii tilaisuutta tavata minua kahdenkesken. Mitä on minun\ntehtävä?\"\n\n\"Pysy täällä minun luonani\", vastasi ruhtinatar. \"Hänen täytyy sanoa\nsanottavansa minun ollessani läsnä.\"\n\nElsa lopetti tämän jälkeen aamukävelynsä eikä näyttäytynyt koskaan\nmuuten kuin ruhtinattaren seurassa. Alettiin sanoa, ettei tämä voinut\nelää ilman häntä.\n\nHovissa alettiin yleisesti puhua paterin ylennyksestä ja hänen\npikaisesta matkastaan. Hänen viimeistä kertaa saarnatessaan sulivat\nkaikki kyyneliin, ainoastaan Elsan silmät pysyivät kuivina, hänestä\ntuntuivat sanat sisällyksettömiltä korusanoilta.\n\nSeuraavana päivänä pater pyrki ruhtinattaren puheille. Elsa oli\nläsnä. Se ei näyttänyt olevan hänelle mieleen, hän kysyi eikö saisi\npuhutella yksityisesti hänen armoaan.\n\n\"Ei\", vastasi tämä. \"Minulla ei ole mitään salattavaa Elsalta eikä\nhänelläkään minulta.\"\n\n\"Toivokaamme, että neitsyt ansaitsee sellaisen kunnian\", sanoi\npater. \"Oikeastaan minäkin vähästä puolestani teen hänelle kunnian\nvalmistamalla hänelle tilaisuuden etsiä Sevillan luostareista\nkadonnutta sisartaan.\"\n\nHän katsoi terävästi Elsaan, joka punastuen loi silmänsä maahan.\n\n\"Hän on minun pyynnöstäni luopunut siitä\", sanoi ruhtinatar. \"Luulen,\nettä hän voi saada kaipaamansa tiedot tarvitsematta matkustaa niin\nkauas!\"\n\nMikähän paterille tuli? Hänen muotonsa muuttui, ja vihastuksen\nilme tuli hänen kasvoilleen. Mutta hän hillitsi itsensä suurella\nponnistuksella. \"Sitten ei tarvita minun palvelustani\", sanoi hän,\notti heti jäähyväiset ja lähti.\n\n\"Tässä piilee joku salaisuus\", puuskahti ruhtinatar. \"Mitä\nantaisinkaan saadakseni sen tietooni.\"\n\nPaterin mentyä palasi hovin kotioloihin tyyneys, joka oli ollut\nsieltä loitolla hänen saavuttuaan.\n\nTähän aikaan kirkolliset liikkeet seuloivat ja pohtivat tulevien\naikojen siementä. Papit seisoivat tasaväkisinä vastatuksin,\nja jesuiitat uskalsivat ainoastaan kissankäpälällä kosketella\nsaksalaisia oloja.\n\nSteyermarkissa oli tärkeä katolisen maailman keskusasema.\nVaaliruhtinas Ferdinandilla oli monia salaneuvotteluja katolisten\nruhtinasten kanssa. Hänen veljensä, keisari Mathiaan, vaikutuksesta\ntosin riippui, että hänet oli valittu ylipääksi, mutta jesuiitatkin\ntoivoivat paljon hänestä.\n\nSuuret tapaukset vetivät Steyermarkin hovisaleihin lukuisia vieraita,\nja niiden joukossa oli myös useita unkarilaisia ja böömiläisiä.\nMolemmat nämä maat olivat kyllä protestanttiset, mutta ne tahtoivat\ntietää millä mielellä vaaliruhtinas oli heitä kohtaan.\n\nVierasten joukossa oli ylhäinen unkarilainen, Bethlen Gabor\nnimeltään. Hän oli tuskin 22-vuotias, mutta esiintyi tavalla, joka\nveti kaikkien huomion häneen. Vertaisiaan kohtaan hän oli ylpeä ja\nsuvaitsematon, mutta saattoi olla nöyrä ja alamainenkin niille,\njotka tahtoi voittaa puolelleen. Silloin hänen kookas vartalonsa ja\natleetin raajansa näyttivät aivan kuin putoavan pois päästääkseen\nhänen miellytyshalunsa näkyviin. Ja melkein aina hän voitti\ntarkoituksensa.\n\nRuhtinatarkin mielistyi nuoreen herraan ja keskusteli mielellään\nhänen kanssaan. Eräässä suuressa linnanjuhlassa esitti hän itse hänet\nsuosikilleen Elsa Sparrelle ja huomasi sitten ilokseen, että he\nnäyttivät huvitetuilta toisistaan.\n\n\"Vai ruotsalainen olette\", virkkoi Bethlen herra Elsalle. \"Oletteko\nmyös protestantti?\"\n\n\"Olenpa niinkin\", vastasi Elsa. \"Kummastuttaako se teitä?\"\n\n\"Minua ilahuttaa, että voitte verhoutua kirottujen katolikkojen\nsilmiltä.\"\n\n\"Sitä en tee\", vastasi Elsa loukkautuneena. \"Uskoni ei ole salaisuus\nkenellekään.\"\n\n\"Sitten ihailen teitä! Niin paljoon ei minulla ole rohkeutta.\"\n\n\"Oletteko protestantti?\"\n\n\"Teille vastaan: olen protestantti koko sielultani. Muille\nuskottelen, ettei ole olemassa uskovaisempaa katolikkoa kuin teidän\nnöyrä ihailijanne.\"\n\n\"Mutta silloin menettelette petollisesti.\"\n\n\"Viisaasti ja varovaisesti. Maailmahan nyt kerran pitää siitä, että\nsitä petetään, ja eikös ole viisauden huippu, että pysyttelee hyvissä\nväleissä maailman kanssa.\"\n\n\"En minä ainakaan kunnioita sellaista\", vastasi Elsa.\n\nBethlen katsoi hymyillen häneen. \"Tiedättekös, tuo pikku innonpuuska\npukee teitä mainiosti.\"\n\nElsa kääntyi pois ja nousi nopeasti. Mutta silloin kuiskasi Bethlen\nhänelle: \"Miellyttääkö teitä huomion herättäminen?\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Pysykää sitten paikoillanne. Sillä jos otatte ainoankaan askelen,\nniin lankean polvilleni rukoilemaan, ettette menisi pois luotani.\"\n\nElsa istuutui paikoilleen. \"Mitä teillä on sanottavaa?\" kysyi hän\narvokkaasti.\n\n\"Ennenkuin sanon sen, pyydän tietää, olenko loukannut teitä\nsuoruudellani.\"\n\n\"Luulen, ettette ajattele kaikkea mitä sanotte.\"\n\n\"Pitääkö sitten tehdä niin?\" kysyi Bethlen ja katsoi häneen\nhymyillen, ihailevin katsein.\n\nElsa tunsi, kuinka hän punastui. \"Luulen, että täytyy aina tarkoin\npunnita sanansa\", vastasi hän.\n\n\"Mutta otaksutaan, että olen tulisesti rakastunut nuoreen,\nihastuttavaan tyttöön; eikö minun olisi sanottava se hänelle?\"\n\n\"Ei suinkaan\", virkahti Elsa kiihkeästi. \"Se olisi epähienoa.\"\n\n\"Kuinkas tyttö sitten saa siitä tiedon?\"\n\n\"Teidän pitää ensin tutkistella, vastaako hän tunteeseenne.\"\n\n\"Enkö voi kysyä häneltä suoraan?\"\n\n\"Silloin saatte olla valmis kuulemaan, että hän sanoo ei\", vastasi\nElsa kiihkeästi.\n\n\"Silloin hän vain niskoittelee. Olenhan nuori mies enkä ylen\nrumakaan, lisäksi rikas ja ylhäistä syntyä. Hänen täytyy rakastaa\nminua -- jollei hän rakasta jotakin toista.\"\n\n\"Hänpä voi rakastaa\", vastasi Elsa. Bethlen katseli häntä\ntutkistellen. \"Hän ei tee niin\", huudahti hän voitonriemulla. \"Hänen\nsuloiset kasvonsa ovat vilpittömämmät kuin hänen kielensä, ja sen\nminä otan huomioon.\" Näin sanoen hän kumarsi syvään ja riensi pois.\n\nElsa huokasi helpoituksesta. \"Sellainen lörpöttelijä\", tuumi hän\nitsekseen.\n\nHeti sen jälkeen tuli muuan pappispukuinen nuori mies ja kumarsi\nhänelle.\n\n\"Olen ruotsalainen\", sanoi hän hämillään.\n\n\"Todellakin!\" Elsa ojensi kätensä. \"Nimenne?\"\n\n\"Petrus Petrosa, kotoisin Taalainmaasta.\"\n\n\"Katolisena pappina!\"\n\n\"Niin, taivaalle kiitos!\"\n\n\"Oletteko tyytyväinen elämäänne?\"\n\n\"Ah, armollinen neiti, nyt vasta tiedän, että elän! Protestanttisuus\non kylmää, me katoliset elämme alituisessa huumauksessa.\"\n\n\"Kuinkas sitten käy, kun selviätte?\"\n\n\"Ah, en tule koskaan kysymään esimiehiltäni, miksi. Kun he käskevät,\non pyhä velvollisuuteni totella, ja vastuu on heidän.\"\n\n\"Eikö joka ihmisellä ole oma vastuunalaisuutensa?\"\n\n\"Niin minäkin ennen luulin, mutta nyt olen päässyt parempaan totuuden\ntuntoon. On heitettävä pois oma minänsä ja kaikin järjenlahjoin\nvaikutettava määrätyn maalin saavuttamiseksi. Se on korkeinta.\"\n\n\"Jos maali on korkea!\"\n\n\"Kuka sitä epäilee? En ainakaan minä. Pää päättää, meidän jäsenten on\ntoteltava. Teko sai olla verinen tai veretön, se täytyy tehdä ilolla\ntai tuskalla, ilman armoa ja sääliä itseämme tai muita kohtaan.\"\n\nHän oli puhunut kiihkein, katkonaisin sanoin, aivan haltioissaan. Ja\npuhuessaan hän hieroi käsiään yhteen.\n\n\"Olette ylen kiihtynyt\", sanoi Elsa. \"Onneksi ei kukaan ymmärtäne\nkieltämme, ja sentähden voitte sanoa minulle, onko tapahtunut jotakin\nerityistä. Eihän mielentilanne voi aina olla sellainen kuin nyt.\"\n\nPetruksen kasvoille lehahti puna, ja hän vilkaisi nopeasti Elsaan.\n\"Se on sellainen teidän tähtenne\", sanoi hän.\n\n\"Minun? Olkaa hyvä ja selittäkää selvemmin.\"\n\n\"Tahdon antaa puolet elämästäni saadakseni teidän omistamaan ainoan\nautuaaksitekevän uskon.\"\n\n\"Mitä te siitä hyödytte?\"\n\n\"Sitä ei minun ole lupa sanoa.\"\n\n\"Eikö sitäkään, kuka tehtävän on teille uskonut?\"\n\nHän otti esille pienen kirjeen ja antoi sen Elsalle. Tämä avasi sen\nnopeasti ja luki: \"Pater Edvin on Sevillassa.\"\n\nElsa voi töintuskin hillitä liikutustaan. \"Kiitän teitä, enkä edes\nkysy, kuka on lähettänyt tämän. Mitä kääntymiseeni tulee, riippuu se\nerinäisistä seikoista. Sen vain tahdon sanoa, että mitä enemmän minua\nyllytetään, sitä suurempaa halua tunnen vetäytyä takaisin.\"\n\nPetrus nyökäytti surullisesti päätään. \"Minulla ei ole kykyä vetää\nsydämiä puoleeni\", sanoi hän.\n\n\"Kuten pater Alliagalla?\"\n\n\"Hän on opettanut useita, mutta ei minua!\"\n\n\"Aiotteko palata Ruotsiin, herra Petrus Petrosa?\"\n\n\"Kyllä, kun aika joutuu.\" Hän katseli Elsaa pitkään. \"Minä voin lukea\nihmisten kasvoista, ja te saatte varmaan kokea monta katkeraa hetkeä.\"\n\n\"Siihen olen valmis\", vastasi Elsa. \"Herra auttakoon minua suuressa\narmossaan!\"\n\n\"Minä rukoilen puolestanne, vaikkette olekaan kristitty\", sanoi veli\nosaaottavasti.\n\n\"Kiitos, ja erotkaamme nyt.\"\n\nHe erosivat. Ja Petrus oli huolissaan, kun ei saanutkaan anteeksi\nkaikkia tulevia syntejään, kuten hänelle oli luvattu, jos onnistuisi\nkääntämään Elsan.\n\nMutta Elsan mielessä oli herännyt halu ja ikävöiminen Sevillaan.\nKaikki seikat viittasivat sinne, ja sinne täytyi hänen lähteä.\n\nRuhtinatar puhui lohduttavasti ja tyynnyttävästi. Kun ei mikään\nauttanut, lupasi hän hankkia matkaseuraa. Mutta Alliagaa hän kehoitti\nvaromaan, sillä Petruksen tuomasta kirjelapustakin päättäen tahtoi\npater saada hänet kaikin mokomin käsiinsä.\n\nMuuan seikka tuli jouduttamaan lähtöä. Eräänä päivänä, kun\nvaaliruhtinatar tuli puolisonsa luo, kääntyi hän ystävällisesti\nElsaan, puhui Unkarin mahtavista magnaateista ja esitti sitten\nkaikista mahtavimman, Bethlen Gaborin, naimatarjouksen. Mitättömän\nruotsalaisen tytön täytyi olla kiitollinen näin suuresta kunniasta.\n\nKun Elsa nöyrästi, mutta varmasti hylkäsi loistavan tarjouksen,\nsilloin ei ruhtinaan vihastuksella ollut mitään rajoja.\n\n\"Tiehensä hän! Olet elättänyt käärmettä povellasi!\" huusi hän\nruhtinattarelle. \"Jos hän vielä kerran tulee silmieni eteen, niin\nheitätän hänet ulos.\"\n\nNäin sanoen hän poistui huoneesta ylen kiukuissaan, puolisonsa\nkoettamattakaan häntä pidättää.\n\n\"En tiennyt tästä mitään\", sanoi ruhtinatar. \"Muuten olisin\npelastanut sinut siitä. Kaikki on kunnossa matkaasi varten, voit\nlähteä täältä jo huomenna.\"\n\nElsa tahtoi langeta ruhtinattaren jalkoihin, mutta tämä painoi hänet\nitkien syliinsä ja sanoi: \"Ihmeellistä, ettei omaisistani ole kukaan\nollut minulle niin rakas kuin sinä.\"\n\n\n\n\n5.\n\nYSTÄVYKSET.\n\n\nJo marraskuussa 1598 oli Kaarle Gyllenhjelm ja Samuel Niilonpoika\nlähetetty Kalmariin linnaa valloittamaan. Mutta kun heillä oli vain\nmuutamia lippukuntia jalkaväkeä, ei laivoja eikä tykkejä lainkaan,\nei valtausta voinut ajatellakaan. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin\nsijoittaa joukkonsa niin lähelle linnoitusta kuin mahdollista,\nestääkseen muonantuonnin maanpuolelta ja nälistyttääkseen linnaväkeä\nminkä voivat.\n\nNuorista sotapäälliköistä tuli pian hyvät ystävykset. Gyllenhjelmin\nsurumielisyys ei voinut olla hälventymättä Samuel Niilonpojan\nhilpeistä sutkauksista ja raikkaasta naurusta. He päättivät muuttaa\nasumaan yhteiseen telttaan ja ruveta yksiin leipiin.\n\nGyllenhjelm kirjoitti herttualle, etteivät he nykyisissä\nolosuhteissa, kun oli puute melkein kaikesta, voineet ryhtyä\npiiritykseen. Mutta herttua, jolla oli ylihypäten puuhaa Jönköpingin\nvaltiopäivillä, antoi heidän odottaa vastausta. Molemmilla\nsotapäälliköillä oli hyviä ystäviä valtiopäivillä, ja he kertoivat\ntoisilleen kaikki sieltä saamansa uutiset.\n\n\"Talonpojat tahtovat sanoa irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa\nSigismundille\", kertoi Gyllenhjelm. \"Töin tuskin ovat he taipuneet\nherttuan ehdotukseen, että vielä kerran kysyttäisiin kuninkaalta,\ntahtooko hän luopua paavilaisuudesta, palata Ruotsiin ja jäädä\nsinne ainaiseksi tai lähettää Uladislaus prinssin kasvatettavaksi\nprotestanttisessa opissa herttuan holhouksen alla.\"\n\n\"Siihen ei Sigismund suostu koskaan\", huudahti Samuel Niilonpoika,\n\n\"Talonpojat ovat antaneet hänelle neljä kuukautta ajatusaikaa. Jollei\nhän niiden kuluessa vastaa, pidetään ensi vuonna uudet valtiopäivät,\nja he aikovat valita toisen kuninkaan.\"\n\n\"Sen voisivat yhtä hyvin tehdä hetikin. Maahan ei saada rauhaa\nennenkuin herttualla on yksin peräsin kädessään.\"\n\n\"Täällä uhkaa sota kaikilta puolin. Sigismund koettaa yllyttää\nvieraita ruhtinaita. Tietysti kaikki katoliset mahdit pannaan\nliikkeelle.\"\n\n\"Ja kotimaassa on koko mahtava aatelisto mukana\", lisäsi Samuel\nNiilonpoika. \"On ihme ja kumma, miten yksi ainoa ihminen voi seista\nyksin sellaista painostusta vastaan.\"\n\n\"Näyttää kuin joku seisoisi hänen takanaan häntä tukien\", sanoi\nystävä.\n\n\"Niin hän uskoo itsekin\", vastasi Gyllenhjelm. \"Ja hän sanoo, että\nsiinä uskossa on hänen voimansa.\"\n\n\"Niin, jokaisella on omat sisäiset kokemuksensa\", virkahti Samuel\nNiilonpoika käyden yhtäkkiä vakavaksi.\n\nEräänä aamuna olivat he pikku kävelyllä jäällä aivan linnanmuurin\nedustalla. Sumu oli niin sakea, ettei heitä voinut nähdä linnasta, ja\nGyllenhjelm selitteli ystävälleen, miten sumussa voisi huomaamatta\npäästä vihollisen laivojen luo ja sytyttää ne tuleen.\n\nTästä keskustellen palasivat he leiriä kohden. Mutta ilma oli sillä\nvälin hieman selvinnyt, ja linnasta suhahti luoti, joka olisi\nkoitunut Samuel Niilonpojan surmaksi, ellei hän olisi livennyt\niljanteella ja keikahtanut kumoon, niin että luoti vingahti hänen\npäänsä yli.\n\n\"Ihmeellistä!\" tuumi hän. \"Tavallisesti en ole mikään köntys\njaloiltani.\"\n\n\"Minä puolestani uskon, että kaikki on määrätty edeltäpäin\", sanoi\nGyllenhjelm.\n\n\"Olen minäkin huomannut, että olen jokseenkin epäitsenäinen\ntoiminnassani.\"\n\n\"Mistä sen päätät?\"\n\n\"Tahdon usein toista, mutta olosuhteet vievätkin minut toisaalle.\"\n\n\"Sehän todistaa, mitä olen sanonut.\"\n\n\"Ei aivan. Voin myös noudattaa omaa tahtoani, mutta kadun sitä aina.\"\n\n\"Luultavasti\", sanoi Gyllenhjelm, \"eri ihmisten sielunelämä\non erilainen. Minä esimerkiksi aavistan, että minua odottavat\nsuuret vastoinkäymiset, ja ajatukseni askartelevat alituiseen ja\nhuomaamattanikin siinä, miten voin ne kestää.\"\n\nSyntyi kotvan äänettömyys. \"Muistatko äitiäsi?\" kysyi Samuel\nNiilonpoika.\n\n\"Hän kuoli, kun minä synnyin.\"\n\n\"Minun äitini kuoli vasta muutama vuosi sitten. Hän sanoi minulle\nkuolinvuoteellaan, että tulisi aina minua valvomaan.\"\n\n\"Onko hän pitänyt lupauksensa.\"\n\n\"Ei näkyväisellä tavalla muulloin kuin unissani, mutta väliin tunnen\nhänen läsnäolonsa.\"\n\n\"Sehän on onni.\"\n\n\"Luulet kai, että se vetää minua pois maailmasta?\"\n\n\"Siltä minusta tuntuu!\"\n\n\"Mutta niin ei ole laita. Päinvastoin se vahvistaa elämäni onnen.\"\n\n\"Sitä sietää lähemmin selittää.\"\n\n\"Sen voin tehdä. Mutta ensin pieni kysymys: oletko koskaan\nrakastanut?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Luullakseni ei minulla ole ollut siihen aikaa.\"\n\n\"Pyh, se tulee kuin salama, vastoin ihmisen tahtoa ja melkein\nlamauttavana.\"\n\n\"Silloin olen iloinen, kun saan olla siitä vapaana\", sanoi\nGyllenhjelm nauraen. \"Lamaantumisesta pyydän Jumalan minua\nvarjelemaan.\"\n\n\"Voimat varttuvat puolella, ja koko mies pursuu elämän\nyltäkylläisyyttä. Tulee vahvaksi samalla kuin saa toisen, jonka\nedestä työskennellä.\"\n\n\"Eipä näy minun tarvitsevan kysyä, oletko jo löytänyt valittusi.\"\n\n\"Tiedäkin, että hän on suloisin ja rakastettavin tyttö maailmassa.\"\n\n\"Luullakseni jokainen sanoo niin mielitietystään.\"\n\n\"Saisitpa vain nähdä hänet, myöntäisit minun olevan oikeassa. Häämme\non määrätty vietettäväksi ensi helmikuussa, ja toivoakseni ei tielle\ntule mitään esteitä\", sanoi hän huoaten syvään.\n\n\"Oletko tuntenut hänet kauan?\" kysyi ystävä, joka mielellään kuuli\nhänen kertovan.\n\n\"Näin hänet ensi kerran äitini sairasvuoteen ääressä. Tulin sodasta\nraivoissani lomasta, jonka hänen armonsa oli melkein pakoittanut\nminut ottamaan. Mihin oli minun ryhdyttävä, olihan sota mielityöni\nja ainoa iloni. Jos sain joskus pistäytyä kotiin ja puristaa äitini\nkymmenkunnan, pari kertaa syliini, niin tahdoin heti takaisin\nliikkuvaan elämään. Mutta nyt oli toisin päätetty.\"\n\n\"Silloin näit hänet?\"\n\n\"Odota, niin kuulet; kotituliaisiksi sain kuulla, että äitini oli\nsairas, ja kun ehdottomasti tahdoin mennä hänen luokseen, pyydettiin\nminua kulkemaan hiljaa, etten herättäisi häntä, jos hän nukkui. Minä\nriisuin saappaani ja hiivin sukkasillani.\"\n\n\"Hän oli äitisi luona?\"\n\n\"Älähän keskeytä. Lamppu paloi pöydällä. En voinut alussa nähdä\näitiä, sillä hän makasi varjossa. Mutta hänet, johon lankesi valo,\nsekä näin että kuulin. Hän luki virttä, ja minusta tuntui koko\nhuone olevan täynnä enkeleitä. En tietysti paikaltani hievahtanut.\nSilloin kuulin äitini äänen! 'Nyt on meidän rukoiltava myös poikani\npuolesta', sanoi hän. Ja ajatteles mitä tunsin, kun suloinen tyttö,\nei ulkoa opituin sanoin, vaan omin täyteläin sydämin pyysi Jumalaa\nsuojelemaan minua kaikista vaaroista ja johdattamaan minut terveenä\ntakaisin äitini syliin. Rukoili, että olisin armelias soturi ja että\nJumala antaisi minulle anteeksi sen pahan, minkä sain aikaan, sillä\nteinhän sen isänmaata puolustaessani.\"\n\n\"Voitko pysyä tyynenä?\"\n\n\"En, vaan syöksyin esiin. Kuinka sitten kävi, en tiedä... äitini\nhyväilyt... hänen kaino hämmennyksensä... se oli kuin tähtisade\nihastuneiden silmieni edessä.\"\n\n\"Et tainnut enää ikävöidä sieltä pois?\"\n\n\"He eivät saaneet minua sairashuoneesta pois hyvällä eikä pahalla.\nSairaallakin äidillä on tarkka silmä, ja hän havaitsi pian\nsalaisuuteni. Päivää ennen kuolemaansa hän pani kätemme yhteen ja\nsiunasi liittomme.\"\n\n\"Siinä löivät ilo ja suru kättä keskenään.\"\n\n\"Katarinan läsnäolo esti minua joutumasta epätoivoon, ja hautajaisten\njälkeen seurasin häntä hänen kotiinsa ja pyysin hänen kättänsä.\nMonien neuvottelujen jälkeen päätettiin häät vietettäväksi helmikuun\n20 päivänä, hänen vanhempainsa omana hääpäivänä.\"\n\nTässä tuli keskustelun keskeyttämään muuan sotamies, joka ilmoitti,\nettä suuri joukko Kalmarin puolustusväestöä oli karannut ja olivat\nnyt tulleet leiriin pyrkimään herra Kaarle Kaarlenpojan palvelukseen.\nTämä meni heti heidän puheilleen.\n\nMielellään hän suostui heidän pyyntöönsä. Heiltä sai hän myös hyviä\nuutisia. Linnassa alkoi elintarpeiden puute käydä yhä tuntuvammaksi,\nja jollei mitään apua tullut, oli linna pian pakoitettu antautumaan.\n\nKun Kaarle Gyllenhjelm kertoi tästä ystävälleen ja lisäsi, että\nkenties oli ehdotettava sopimusta, suostui Samuel Niilonpoika\nkaikkeen, mutta osoitti samalla niin hätäilevää levottomuutta, että\nGyllenhjelm kysyi kummissaan mikä häntä vaivasi.\n\n\"Satunnainen pahoinvointi vain\", vastasi hän. \"Koetan nukkua sen\npois.\"\n\nHän paneutui aikaisin levolle ja nukkui melkein heti.\n\nGyllenhjelmistä näytti hänen laitansa hieman kummalliselta. Mutta\nsovinnonhieronta vei hänen aikansa ja ajatuksensa, kunnes hänkin meni\nyömyöhään levolle.\n\nSuuresti hämmästyi hän, kun hänet seuraavana päivänä herätti\naseveljensä, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä täydessä puvussaan.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" huusi hän nähdessään tämän kiihoittuneen muodon.\n\n\"Minun täytyy antautua vaaraan, että minut tuomitaan petturina\",\nvastasi Samuel Niilonpoika. \"Sillä lähden täältä heti matkalle.\"\n\n\"Mistä syystä?\" kysyi Gyllenhjelm hypähtäen vuoteestaan.\n\n\"Kihlattuani uhkaa suuri vaara. Jo kahtena yönä on äitini kutsunut\nminua häntä suojelemaan. Minun täytyy, täytyy mennä!\"\n\nOli jotakin melkein hurjaa hänen epätoivossaan Hän taisteli vielä\nvelvollisuutensa kanssa, ja taistelu näytti työläältä.\n\n\"Voit kieltää minua lähtemästä\", sanoi hän käheällä äänellä. \"Mutta\nminä en vastaa seurauksista.\"\n\n\"Lähde heti\", sanoi Gyllenhjelm. \"Tulen kyllä toimeen yksinkin\nmuutamia päiviä. Kuinka pian luulet voivasi olla takaisin?\"\n\n\"Ripeällä ratsastuksella voin joutua Edbyhyn jo tänä iltana. Jos\nkaikki on hyvin, olen täällä jälleen huomisiltana.\"\n\n\"Herran haltuun! Tule milloin joudat.\"\n\nLuja kädenlyönti, ja he erosivat.\n\nSamuel Niilonpoika kiiti tiehensä rivakalla ratsullaan, ja\nGyllenhjelm, joka vavisten ajatteli, että hänen lähtönsä oli\ntapahtunut herttuan tietämättä, päätti toimia omin neuvoin.\n\nLinnasta saatu lisäväki lisäsi hänen rohkeuttaan. Joukot\nsiirtäytyivät kaupunkia lähemmäs, jalkaväki sijoitettiin Perstorpin\nkarjakartanoon, ratsumiehet taasen Skällbyhyn ja eläintarhaan.\n\nSeuraavana päivänä lähetti hän torven toitottajan kaupunkiin\nvaatien, että kaikkien ulkomaalaisten oli sieltä lähdettävä ja linna\nluovutettava syntyperäisten ruotsalaisten käsiin.\n\nMutta linnanpäällikkö Juhana Sparre oli aina nuoruudestaan ollut\nherttuan vihamies. Hän oli ylimys kiireestä kantapäähän ja huomasi\nhyvin katsovansa omia etujaan puolustaessaan Sigismundia viimeiseen\nveripisaraan saakka. Ja tässä taistelussa kannusti häntä ylpeä\npuolisonsa Margareta Brahe, jonka mielestä ei paljoa merkinnyt puhe\nruokavarojen vähyydestä, koska heidän pöydässään oli aina ollut\nyltäkyllin.\n\nKun Gyllenhjelmin antautumisvaatimus esitettiin Juhana herralle,\noli hänellä lyhyt keskustelu vaimonsa kanssa, ja hän vastasi\nsitten, että hän säilytti linnan ja kaupungin kuninkaalle ja hänen\nrintaperillisilleen. Heti sen jälkeen antoi hän käskyn, että\npohjois- ja eteläportit olivat vahvasti teljettävät.\n\nSamaan aikaan saapui Kalmariin kaksi puolalaista laivaa, joiden\npäällikkönä oli Ladislaus Beckes. Hän toi 40 unkarilaista, suuren\njoukon elintarpeita ja ennen kaikkea suuren sotatottumuksensa.\nToistaiseksi ei siis linnanpuolustajilla ollut hätää mitään.\n\nGyllenhjelm ei ollut laivojen puutteessa voinut lähteä Beckesiä\nvastaan. Ja kuinka hänen sydämensä pursuikaan harmista, kun hän\nnäki puolalaisten laivojen esteettömästi laskevan maihin ja tuovan\nkallisarvoisen lastinsa!\n\nSe tapahtui kolmantena päivänä Samuel Niilonpojan lähdettyä.\nHän saattoi nyt kysyä neuvoa ainoastaan itseltään ja tuumiskeli\nparhaallaan mihin kummaan hänen oli ryhdyttävä, kun ovi temmattiin\nauki ja ystävä syöksyi sisään.\n\n\"Tuomitse minut kuuliaisuudenrikoksesta\", sanoi hän. \"Kuolen ilolla,\nsillä hän on nyt pelastettu!\"\n\n\"Mieletön ihminen!\" puuskahti Gyllenhjelm häntä syleillen. \"Luuletko,\nettä ikävöin sinua nähdäkseni sinun kuolevan?\"\n\nHän oli niin rasittunut retkellään, että ratsailta laskeuduttuaan\nsaattoi tuskin pysyä jaloillaan. Ystävä sai hänet rupeamaan levolle\nja toi hänelle omin käsin ruokaa ja viiniä. Kun ensi nälkä oli\nsammutettu, puuskahti Samuel Niilonpoika kiihkeästi:\n\n\"Ymmärrät kai, että se johtui unesta! Äitini, rakas äitini tuli\nluokseni kahtena yönä perätysten. Molemmilla kerroilla hän ilmoitti,\nettä Katarinaa uhkasi vaara, ja kehoitti minua rientämään apuun.\nJälkimäisenä yönä seisoimme kadulla, äitini viittasi suureen\nvanhanaikaiseen taloon ja sanoi: 'Tuonne hänet on kätketty; jollei\nhäntä pelasteta neljänkolmatta tunnin kuluessa, niin sitten on\nmyöhäistä.' Minä ratsastin minkä hevon kavioista pääsi. Kuuden aikaan\nillalla olin Edbyssä. Saapumiseni herätti kummastusta, ja kun kysyin\nKatarinaa, vastasi anoppini, että hän oli matkustanut hyvästelemään\nhyvää ystäväänsä, joka aikoi Saksaan. Kysyin tietä ja ratsastin\njälkeen.\"\n\n\"Säästä loppu huomiseksi, olet liian väsynyt kertoaksesi enempää\",\nsanoi Gyllenhjelm.\n\n\"Tahdon ainakin sanoa, että oli tarkoitus tehdä hänestä nunna. Muuan\nmunkki oli houkutellut hänet valheellisilla verukkeillaan, mutta\nhän sai maksaa rohkeutensa hengellään. En tiedä, miten sain hänet\nmukaani, mutta nyt on hän pelastettu. Oi äitini, äitini!\"\n\nHän nukkui, ja Gyllenhjelm kuuli hänen unissaan toistavan useaan\nkertaan rakkaan nimen. Hän nukkui yhtä sikeästi koko seuraavan\npäivän, ja Gyllenhjelm sanoi, että koska eversti ei ollut oikein\nterve, oli hänet jätettävä rauhaan. Kaikki viestit tahtoi hän itse\nottaa vastaan ja itse vastata kysymyksiin.\n\nTällöin oli joulukuun 19 päivä. Vakoilijoiltaan sai Gyllenhjelm\ntietoonsa, että viholliset olivat vieneet tykkejä pyhän Eerikin\nvallinsarvelle. Tiedonannon vahvistukseksi pamahteli sieltä heti\nkohta mahtavia laukauksia.\n\nNe tähdättiin Perstorpia kohden, mihin leiri oli sijoitettu, ja\nGyllenhjelmin täytyi kiireimmiten vetäytyä loitommalle enimmän\nväkensä keralla. Miksei hänellä ollut tykkejä? Miksei hän pystynyt\nhyökkäämään? Nuoren soturin sydäntä kirveli, kun hänen täytyi aina\nväistyä, ja näissä mietteissään hän palasi telttaansa.\n\nSamuel Niilonpoika nukkui vielä. Hän oli nukkunut ummelleen\nvuorokauden, ja hänet herätettiin jokseenkin rajusti.\n\nHän oli kovasti hämillään ja koetti innolla perehtyä asemaan ja\nkorvata mitä oli lyönyt laimin. Harkittavaksi otettiin Gyllenhjelmin\nvanha tuuma, että vihollisen laivat oli sytytettävä tuleen, ja\ntuumasta päätettiin käydä toimeen.\n\nPimeänä yönä kähmi Gyllenhjelm pienen osaston kera aivan linnanmuurin\nedustalle ja onnistui tosiaankin polttamaan muutaman vihollisen\nlaivoista, mutta sai tällöin luodin poskeensa. Hän sidotutti heti\nhaavansa, mutta oli heti sen jälkeen ryhtymäisillään uuteen yhtä\nuhkarohkeaan yritykseen, kun kaikkien hämmästykseksi herttua saapui\nottamaan selkoa olosuhteista.\n\nGyllenhjelmin posken nähtyään hän kysäisi tuikeasti mitä oli\ntapahtunut. Kertomusta kuullessaan kirkastuivat hänen silmänsä, ja\nsen päätyttyä tarjosi hän hänelle Bergkvaran kartanon, joka oli\nJuhana Sparren läänityksenä.\n\nNuori herra torjui lahjan ja pyysi, ettei herttua kostaisi Juhana\nSparrelle mitä tämä oli rikkonut.\n\nVastaukseksi sai hän herttualta ainoastaan salamoivan katseen.\nSitä vastoin lupasi herttua viipymättä lähettää sekä apuväkeä että\ntykkejä. Mieluimmin soi hän, ettei ryhdytty hyökkäystoimiin ennenkuin\nhän palaisi valtiopäiviltä, mihin hänen oli pakko mennä. Sillä välin\noli heidän vain pidettävä tarkkaa vartiota, laitettava vallikoppia,\nrynnäkkötikapuita ja muita sellaisia.\n\nSen jälkeen hän lähti. Mutta kohta saapui linnaan odottamatta\nEerik Brahe, katolikko, joka jouduttuaan pois Tukholman\nlinnanpäällikkyydestä oli palannut Puolaan, mutta sitten tullut\ntakaisin Ruotsiin, sopinut herttuan kanssa ja tarjonnut hänelle\npalvelustaan. Herttua lähetti hänet puhumaan järkeä langolleen ja\nhuomauttamaan mikä kohtalo häntä odotti, jos herttuan oli pakko ottaa\nKalmari väkivallalla.\n\nEerik herra ei ainoastaan tuonut tämän viestin, vaan lisäsi omasta\npuolestaan: \"Jollet luovuta linnaa Gyllenhjelmille, niin onhan meillä\nveljesi apureineen, ja he tulevat saamaan ansaitun palkkansa.\"\n\nJuhana Sparre kalpeni kuullessaan nämä häikäilemättömät sanat, mutta\nMargareta rouva vastasi terhakasti:\n\n\"Eerik veikko puhuu niin monin kielin, ettei pidä pahastua, vaikka\nhän erehtyykin.\"\n\nEerik herra karahti tulipunaiseksi, mutta ennenkuin hän ehti vastata,\npuuttui puheeseen Ladislaus Beckes, joka oli läsnä:\n\n\"Minä olen vilpittömästä vakaumuksesta neuvonut Juhana herraa\nluovuttamaan Kalmarin ja pakenemaan Puolaan.\"\n\n\"Mutta minä olen Sigismundille luvannut puolustaa Kalmaria viimeiseen\nsaakka\", vastasi Juhana. \"Ja minun täytyy pitää valani.\"\n\n\"Lupaukset Sigismundille!\" puuskahti Eerik herra. \"Milloin kaikkien\npyhimysten nimessä hän on puolestaan pitänyt lupauksensa? Hän ei\npidä niitä edes uskonveljilleenkään, kuinka silloin voitte olla niin\nmieletön, että voitte uskoa hänen menettelevän paremmin kerettiläisiä\nkohtaan?\"\n\n\"Minä uskon Sigismundista parempaa\", puuttui Margareta rouva\npuheeseen. \"Varmaankin hän ensi avovedellä tulee meille apuun.\"\n\n\"Jalo rouva, soisin voivani olla yhtä luottavainen kuin te\", vastasi\nBeckes. \"Mutta tunnustan, etten voi.\"\n\n\"Entä sitten\", huusi Juhana Sparre tarraten kiinni vanhassa\nrohkeudessaan. \"Ette suinkaan luulle, että talonpoikaiskuningas\nrupeaa tavoittelemaan päätäni?\"\n\n\"Sinun ja monen muun\", tokaisi Eerik herra. \"Kun leijona saa maistaa\nverta, lipoo se kieltään janon lisää.\"\n\nMargareta rouva kävi kalmankalpeaksi ja kääntyi pois. Ladislaus\nBeckes oli esittänyt hänelle uhkaavan vaaran, ja hän oli lopuksi\nsanonut, että kaikki sai riippua hänen miehestään. Mutta koskaan ei\nhän tahtonut neuvoa tätä antautumaan, sen kielsi hänen ylpeytensä, ja\nomasta puolestaan meni hän mieluummin kuolemaan.\n\nJuhana herra purki kiihkeitä herjauksia herttuaa vastaan, jota ei\nsanonut koskaan voivansa sietää. Hän kehoitti lankoaan viemään sen\nvastauksen uudelle herralleen, ja Eerik Brahen täytyi palata niine\nhyvineen.\n\nMieliala linnassa oli levoton, mutta ei voitu sietää sitäkään\nnöyryytystä, että olisi antauduttu. --\n\nHerttua palasi Kalmariin, melkoinen sotajoukko ja suuri aatelisseurue\nmukanaan.\n\nMutta kun hän heti saavuttuaan ilmoitti aikovansa ryhtyä rynnäkköön\nja määräsi herroille heidän osansa, silloin olivat he kaikki kauhun\nlyömiä ja ihmettelivät keskenään, oliko herttuan salainen tarkoitus\npanna ritaristo vaaraan ja kenties hävittää perinjuurin.\n\nEerik Brahe ja Akseli Lejonhufvud puhuivat suunsa puhtaaksi ja\nselittivät, että aateli oli velvollinen ainoastaan ratsupalvelukseen\nja oli siis vapaa osanotosta rynnäkköön. Muutamat heistä tarjoutuivat\nkuitenkin tulemaan mukaan, mutta yöllä ennen rynnäkköä karkasivat he\nTanskaan. Kaarle harmittelihe kyllä mielessään, mutta se ei estänyt\nhäntä yrityksestä.\n\nSuunnitelman oli hän laatinut yhdessä Gyllenhjelmin ja Samuel\nNiilonpojan kanssa; näiden oli johdettava hyökkäystä pohjoisportilla.\nHauta oli sillä puolen jokseenkin matala, jonka, piti helpoittaa\nvallille nousua.\n\nEnsimäinen ryntäys tapahtui kahdeksan aikaan aamulla. Nuoret\npäälliköt osoittivat rohkeutta ja mielenmalttia, joka yllytti ja\nelähytti sotamiehiäkin. Viholliset tekivät sangen urheaa vastarintaa,\nmutta siitä huolimatta ruotsalaiset onnistuivat, eivät ainoastaan\nkiipeämään valleille, vaan tunkeutumaan kaupunkiinkin.\n\nLänsiportilla oli päällikkyys herttuan itsensä käsissä, mutta\nsiellä oli vallihauta syvempi ja tykit pyhän Eerikin vallinsarvella\nlevittivät kuolemaa ja hävitystä hyökkääjäin parveen. Nämä\nperäytyivät, mutta herttua sen huomattuaan hyppäsi ratsailta ja\nhuusi, että olisi häpeä, jos kaupunkiin pääsisivät ainoastaan\nne, jotka olivat pohjoisportilla. Niin huutaen kapusi hän itse\nrynnäkkötikapuita vallille.\n\nHurraten ja huutaen syöksyivät sotamiehet jälkeen, ja nyt oli\nurheinkin vastarinta turha. Sillä Gyllenhjelm oli hänkin heti\nkaupunkiin päästyään rientänyt länsiportille ja kävi vallinsarven\nkimppuun kaupungin puolelta, joten herttuan hyökkäys melkoisesti\nhelpoittui. Sotamiehet, jotka siellä olivat vielä jälellä, syöksyivät\npäistikkaa kaupunkiin, joka tarjosi kamalan näyn. Jo ennen piiritystä\nolivat asukkaat lähteneet pois, talot olivat autiot ja tyhjät. Mutta\nryöstöhalu kulki verenjanon kantapäillä, ja kirkoista ryöstettiin\nkaikki hopea mitä niissä oli ja kalliit messupuvut laahattiin lokaan.\n\nNyt seurasi muutamia lepopäiviä. Samuel Niilonpoika pyysi päästä\nEdbyhyn viettämään häitä, ja Gyllenhjelmillä oli hyvä halu seurata\nmukana. Herttua suostui, hän jäi itse siksi aikaa Kalmariin.\n\nNämä päivät olivat hänelle syvän mietinnän päiviä. Hän tiesi,\nettä milloin hän vain tahtoi, joutui linna hänen käsiinsä. Mutta\nsiellä vallitsi nälänhätä, ja hän antoi heidän paastota, näiden\nmaankavaltajain. He asettivat omat etunsa yleishyvän edelle, ja\nheille oli annettava aikaa nöyrtyäkseen.\n\nNuoret miehet palasivat häistä iloisina ja riehakkaina. Gyllenhjelm\nlähetettiin heti Tukholmaan noutamaan neljää sotalaivaa, joilla oli\nestettävä kaikki avunlähetys Puolasta. Samuel Niilonpoika oli sillä\nvälin herttuan oikeana kätenä ja sai panna toimeen hänen määräyksensä.\n\nEnsimäinen niistä oli, että piti kirkontornista ampua linnanmiehistöä\nvallien sisäpuolella.\n\nSotamiehet raahasivat tykit torniin ja pommitus alkoi. Mutta\nLadislaus Beckes tiesi neuvon. Hän ammutti tornin maahan, ja monet\nherttuan miehistä saivat surmansa.\n\nTämä olisi voinut kostaa ampumalla linnoituksen hajalle, mutta\nmahtavaa rakennusta kävi sääli ja nälänhädälle oli annettava aikaa\ntehdä työtään.\n\nLinnassa kävi hätä suuremmaksi päivä päivältä. Siellä syötiin\nhevosia, koiria ja kissoja ja joka päivä tähysteltiin merelle, eikö\njo alkanut kuulua luvattua apua Puolasta.\n\nVihdoin toukokuun 8 päivänä nähtiin kuusi laivaa olevan tulossa\nPuolan rannikolta päin.\n\nJuhana Sparre riemuitsi, pelastuksen hetki oli lyönyt.\n\nSödermören edustalla oli viime syksystä lähtien ollut ankkurissa\nneljä pientä ruotsalaista laivaa. Nämä purjehtivat Samuel Niilonpojan\njohdolla puolalaisia vastaan. Herttua taasen suuntasi pyhän Eerikin\nvallinsarvelta, joka nyt oli ruotsalaisten hallussa, kuulasateen\nvetten yli heitä kohden.\n\nNiin lämmintä vastaanottoa eivät puolalaiset voineet sietää ja he\nvetäytyivät varovasti loitommalle. Illan suussa nousi sakea sumu, ja\nsen peitossa laivat palasivat Danzigiin, antautumatta enää taisteluun.\n\nSeuraavana päivänä Gyllenhjelm purjehti neljällä laivallaan salmeen.\n\nSparre ja Beckes luulivat niitä danzigilaislaivoiksi ja laukaisivat\niloissaan tykkinsä. Mutta ilo muuttui kauhuksi, kun nämä neljä\näskentullutta laivaa laskivat aivan rauhallisesti ruotsalaisten\nlaivojen luo Stensön varteen.\n\nEi ollut enää pelastuksen toivoakaan, ja kolmantena päivänä sen\njälkeen ilmoitti Sparre olevansa taipuvainen antautumaan.\n\nHerttua ei suostunut muihin ehtoihin kuin että vankeja tullaan\nkohtelemaan korkeimman oikeuden mukaan. Sparre ei armoa odottanutkaan.\n\nVieras sotaväki marssi linnasta matkoihinsa, ja ruotsalaiset astuivat\nheti sijaan. Osa puolalaisista pyrki herttuan palvelukseen, toiset\nhalusivat päästä kotiin.\n\nPäällystö pantiin vankeuteen, ja jännityksellä odotettiin herttuan\npäätöstä. Hänen menettelystään Sparrea kohtaan saattoi arvata sen\nkohtalon, joka odotti muiden Sigismundin kannattajain joukkoa.\n\nSamana päivänä kutsui herttua läsnäolevat neuvosherrat neuvotteluun.\nVakavin ja ankarin sanoin hän esitti ratkaistavaksi, oliko\nosoitettava mitään armoa alamaisille, jotka olivat juonitelleet\nyleensä kuningashuonetta ja erityisesti herttuaa vastaan, koettaneet\nriistää kuningasvallan itselleen ja rikkoneet Upsalan kokouksen\npäätöstä vastaan.\n\nNeuvoston vastaus oli, että heidät Ruotsin lain mukaan oli tuomittava\nkuolemaan. He olivat kavaltajia, jotka oli tavattu ase kädessä.\n\nMuuan palvelija kutsui Gyllenhjelmin herra Juhana Sparren ja hänen\nemäntänsä luo.\n\nNyt oli kopeus poissa, molemmat olivat kauhun lyömät. Juhana herra\npyysi ja rukoili Gyllenhjelmiä taivuttamaan herttuaa lempeyteen. Jos\nniin vaadittiin, lähtisi hän Ruotsista eikä palaisi koskaan takaisin.\nHän myönsi, että herttualla oli syytä vihoitella häntä kohtaan, ja\ntahtoi tästälähin tehdä kaikkensa rikostaan sovittaakseen.\n\nHengenhätää oli hänen sanoissaan ja koko olennossaan. Margareta rouva\ntaasen näytti melkein luonnottoman tyyneltä.\n\nGyllenhjelm lupasi tehdä kaiken voitavansa, mutta sanoi suoraan,\nettei hänellä ollut mitään toiveita.\n\nKun hän lähti, seurasi Margareta rouva ulos hänen mukanaan ja pyysi,\nettä hän lähettäisi linnanpapin heidän luokseen ja toisi heille\nherttuan vastauksen niin pian kuin mahdollista.\n\nKun Gyllenhjelm sen jälkeen nöyrästi ja koko lämpimästä sydämestään\nrukoili herttualta armahdusta, sai hän vastaukseksi tavallista\nuhkaavamman katseen.\n\n\"Sano Margareta rouvalle, että hän lähteköön maasta, mihin haluaa.\nMeillä on kylliksi vihollisia ilman häntäkin. Juhana Sparre kärsii\nrangaistuksensa.\"\n\nNiin kuului tuomio, ja Gyllenhjelm tiesi, ettei herttua muuttanut\nkoskaan mieltään.\n\nHän palasi heti onnettomien luo. Mutta riistettyään heiltä viimeisen\ntoivon koetti hän heissä herättää tyyntä luottamusta laupiaaseen\nJumalaan. Ja niin sydämeen sattuvat olivat hänen yksinkertaiset\nsanansa, että Juhana herra purskahti kyyneliin, pyysi vaimoltaan\nanteeksi mitä oli rikkonut ja sanoi lopuksi olevansa iloinen\nsaadessaan kuolla. Molempien puolisoiden hartaasta pyynnöstä jäi\nGyllenhjelm heidän luokseen koko yöksi. Molemmat olivat alkaneet\nsydämestään luottaa häneen, ja Juhana herra, joka ainoastaan\nsuullisesti tahtoi ilmaista viimeisen tahtonsa, uskoi rakkaan\npuolisonsa hänen huolenpitoonsa.\n\n\"Margareta on katkeroitunut veljiinsä\", sanoi hän, \"eikä tahdo joutua\nheidän kanssaan tekemisiin. Huolehtikaa sentähden, että hän pääsee\nTanskaan ja sieltä Puolaan. Menkää rakkaaseen Bergkvaraamme, jossa\nolemme viettäneet niin monet onnelliset vuodet. Tässä on avaimet\nmuutamiin kaappeihin, joissa on säilössä erinäisiä kalleuksia, ja\ntoimittakaa ne vaimoparalleni takaisin...\" Tässä hänen äänensä\ntukehtui nyyhkytykseen, mutta hän hillitsi itsensä ja puuskahti\näkkiä: \"Minusta tuntuu, että teistä varmaankin tulee Bergkvaran\nomistaja tämän jälkeen.\"\n\n\"Jos niin käy\", vastasi Gyllenhjelm, \"saa Bergkvara olla\nkoskematonna, kunnes Margareta rouva tulee ja ottaa sen haltuunsa.\"\n\nJuhana Sparre puristi hänen kättään. \"Lepytätte minut melkein\nherttuaakin kohtaan\", sanoi hän.\n\nAamu oli tullut. Mies ja vaimo syleilivät toisiaan viimeisiksi\njäähyväisiksi. Nyt olivat kaikki virheet ja heikkoudet unhotetut,\nanteeksi annetut, he muistivat ainoastaan rakkautensa ja toivoivat\njälleennäkemistä.\n\nEnemmän kuolleena kuin elävänä vietiin Margareta rouva vankilasta\nvaunuihin, jotka Gyllenhjelm oli hommannut. Tämä saattoi itse hänet\nyli rajan, missä ystävät ja sukulaiset ottivat hänet huolenpitoonsa.\n\nJuhana Sparre mestattiin ja hänen kerallaan Kristoffer Gyllengrip,\nLauri Rålamb ja linnanpappi Birger. Ladislaus Beckes ulkomaalaisena\nsitä vastoin armahdettiin.\n\nHallannista palattuaan sai Gyllenhjelm tietää, että herttua oli häntä\nkysynyt. Hän oli lähtenyt luvatta ja saattoi valmistautua nuhteihin.\n\nHän meni heti herttuan työhuoneeseen. Tämä rypisti kulmiaan hänet\nnähdessään ja silmäili sitten edelleen paperia, jota piti kädessään.\n\nGyllenhjelm seisoi liikkumatonna.\n\nTällöin astui sisään herttuallinen neuvos Hannu Ulfsparre,\nurhea ritari ja herransa erityinen suosikki. Kaarle nyökäytti\nystävällisesti päätään ja otti pöydältä paperin, jonka ojensi hänelle.\n\n\"Täten\", sanoi hän, \"olemme määränneet sinut Kalmarin linnan\npäälliköksi ja odotamme sinun olevan yhtä uskollinen tässä kuin tähän\nasti olet ollut muissakin asioissa.\"\n\nUlfsparre suuteli herttuan kättä ja lupasi tehdä parastaan. Mutta kun\nhän huomasi häiritsevänsä, lähti hän heti.\n\nVielä kerran mittaili Kaarle nuorta, urheaa poikaansa päästä\njalkoihin. Heidän katseensa yhtyivät tuokioksi. Toisen katseessa\nkuvastui uhka, toisen surullinen vakavuus.\n\nHerttua kääntyi pois kotvaksi. Sitten hän ojensi hänelle paperin,\njota oli alusta alkaen pitänyt kädessään, ja sanoi hieman\nliikutettuna:\n\n\"Nyt olet Bergkvaran herra!\"\n\nKun Gyllenhjelm kumartaen tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen,\ntunsi hän, että hänen kättänsä puristettiin lauhkeasti. Tämä\nsuosiollisuuden todistus liikutti hänen mieltään niin syvästi, että\nhänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.\n\nMutta hänen liikutuksensa palautti herttuan täyteen\nkylmäverisyyteensä.\n\n\"Minä odotan, että pidät lahjan\", sanoi hän.\n\n\"Siihen asti, kunnes Juhana Sparren leski palaa Ruotsiin\", vastasi\nGyllenhjelm.\n\n\"Kuinka uskallat!\"\n\n\"Olen tehnyt Juhana herralle lupauksen enkä voi enää sitä peruuttaa.\"\n\nHerttuan päähän nousi veri. \"Mene\", käski hän.\n\nMuutamiin päiviin ei hän ollut Gyllenhjelmiä näkevinäänkään. Mutta\nsitten palautuivat vanhat hyvät välit, ja kun oli annettu kaikki\ntarpeelliset määräykset Kalmarin turvaamiseksi, matkusti herttua\nlukuisan seurueen kera sisämaahan päin.\n\n\n\n\n6.\n\nLAIVA TUULIAJOLLA.\n\n\nValtiopäivillä, jotka kokoontuivat Tukholmaan 1597 heinäkuun alussa,\nperuutettiin melkein yksimielisesti uskollisuus ja kuuliaisuus\nSigismundia kohtaan, koska hän oli pettänyt kaikki valansa ja\nsitoumuksensa. Mutta vielä kerran oli häneltä kysyttävä, tahtoiko hän\nlähettää poikansa kasvatettavaksi evankeliseen oppiin; silloin tämä\ntunnustettaisiin lailliseksi kruununperijäksi, muussa tapauksessa\njulistettaisiin hänet ja koko Sigismundin huone menettäneeksi kaiken\nperintöoikeuden Ruotsin kruunuun.\n\nSen jälkeen päätettiin, että oikeudenkäynti neuvosherroja vastaan\noli lykättävä ensi valtiopäiviin, niin että vieraat lähettiläät,\njotka Sigismund oli kutsunut tässä asiassa tuomitsemaan, saisivat\naikaa tulla Ruotsiin. Lopuksi julistettiin herttua uudestaan\nvaltionhoitajaksi ja päätettiin tarpeen vaatiessa ase kädessä\npakoittaa Viro ja Liivinmaa kuuliaisuuteen.\n\nKaikki suomalaiset läänitysherrat ja ne, joille koitui yksityistä\netua Sigismundin puolustamisesta tai jotka olivat katolisen\nvaikutuksen alaisina, tekivät voitavansa herttuaa vastustaakseen. Ja\nvaikkei heillä yhteensäkään ollut sitä pontta, mikä Klaus Flemingillä\noli yksinään, pystyi heidän suuri joukkonsa kuitenkin pitämään maata\nalituisessa kuohumistilassa.\n\nSigismundin välinpitämättömyys Suomen oloista, vanha rakkaus Ruotsiin\nja kenties enimmän katolisen opin levittämisen pelko oli saanut\nsuomalaisten mielet yleensä epäröivälle kannalle. Tahdottiin saada\nselville mitä Sigismund oikeastaan kantoi kilvessään.\n\nTurun linnanpäällikkö Arvid Stålarm oli yhtä horjuvainen kuin\nennenkin. Yhtenä hetkenä hän innotellen vannoi elävänsä ja kuolevansa\nSigismund kuninkaan puolesta, kuten uskollinen alamainen konsanaan;\ntoisena näytti hänestä niin heikko ja tahdoton kuningas, joka antoi\nkatolisten neuvonantajain johtaa itseään, vievän maan perikatoon,\nja silloin hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Useimmiten hän\nkuitenkin teki pilaa omista epäilyksistään, nauroi ja joi ja oli mitä\nrakastettavin isäntä ja hauskin seuramies.\n\nPidettiin selvänä, että herttua aikanaan oli tuleva Suomeenkin, ja\nArvid Stålarm vakuutti kiemurtautuvansa hänen käsistään, kuinka\novela mies hän mahtoi ollakin. Jos häneltä kysyttiin, kuinka hän\naikoi menetellä, ei hän sanonut tietävänsä sitä vielä itsekään,\nmutta hän tunsi sen kyllä onnistuvan. Ja niin laati hän taitavan\npuolustussuunnitelman, joka sai päällystönkin hyväksymisen.\n\nEräänä päivänä ratsasti Stålarm pois kenenkään tietämättä mihin.\n\nMatkan määränä oli Kuitian kartano, johon hän meni Juhana Flemingiä\ntapaamaan.\n\nTälle oli vierailu oikea yllätys, mutta Stålarm syleili häntä ja\nkysyi hänen äitiään ja tytärtään.\n\nJuhana vastasi, että he sillä haavaa oleskelivat Tanskassa ja että\nhän oli aikonut mennä sinne jälestä.\n\n\"Silloin on sinun käytävä myös Elinan luona\", huudahti Stålarm. \"Hän\non jäänyt Ruotsiin ja kaipaa sinua.\"\n\nJuhana kääntyi punastuen pois. \"Lasket loruja\", sanoi hän.\n\nStålarm päästi aika naurun. \"Etkö luule minun tietävän, että olette\nrakastuneet toisiinne\", sanoi hän. \"Mutta kernaasti minun puolestani,\nen ole mustasukkainen. Sen tähden lähetän sinut hänen luoksensa,\nmutta sillä ehdolla, että ensin vierailet Turun linnassa muutamia\nviikkoja.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Etkö ymmärrä, että tarvitsen sinun nimeäsi; herttuan katkerin\nvihollinen ja vaarallisin vastustaja, Klaus Fleming, on\nkuollut, mutta hänen poikansa, joka on perinyt isän suuret\nsotapäällikönlahjat, on tullut Turkuun ja antanut miekkansa\nlinnanpäällikön käytettäväksi; sen pitäisi kuulostaa joltakin!\"\nhuudahti Stålarm nauraen.\n\nJuhana Fleming ei epäröinyt kauan. Aviomiehen luvalla saattoi hän\nuhmata Elinan ankaraa kieltoa, ja hän ikävöi nähdä Elinaa, joka\nalituiseen pyöri hänen ajatuksissaan.\n\nYksin Turun linnallakin oli oma viehätyksensä sentähden, että he\nolivat siellä yhdessä eläneet. Ja niin hän lähti Arvid Stålarmin\nkeralla Turkuun, jossa muu linnanpäällystö otti hänet vastaan\nriemuhuudoin, ja jatkoi sitten entistä unelmoivaa elämäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarle oli lujasti päättänyt kurittaa kapinallista Suomea. Kolme\nkertaa oli Jaakkima Scheel ajettu tiehensä, kun hän oli koettanut\nvallata Kastelholmaa. Ahvenanmaalaiset olivat ruotsinmielisiä, mutta\nlinnoituksen päällikkö, Salomon Ille, sai apuväkeä Suomesta ja katsoi\nolevansa niin voittamaton, että kun hän kuuli ruotsalaisen laivaston\nuudestaan lähestyvän, hän pani toimeen juomingit ystävineen,\ntodistukseksi siitä, kuinka hän halveksi vihollisiaan.\n\nMutta Jaakkima Scheel saapui suuremmin sotavoimin kuin ennen, ja\nkun muuan kuula kimmahti tanssia pomppailemaan Illen vierassalin\nlattialle, käsitti hän, että leikissä oli totta mukana.\n\nLinnoitus vallattiin urhean vastarinnan jälkeen. Linnaväki sai\nlähteä, mutta Ille ja muu päällystö, jotka olivat tarttuneet aseihin\nisänmaata vastaan, olivat Ruotsin lain mukaan tuomittavat menettämään\nhenkensä ja omaisuutensa. Heidät vietiin kaikki laivoihin, jotka heti\npurjehtivat Suomeen vieden sinne herrat, joiden vielä kerran oli\nneuvoteltava suomalaisten kanssa. Heidän oli vaadittava suomalaisia\nlähettämään edustajansa kolmen viikon kuluessa Ruotsiin; sopivimpina\nnäiksi pidettiin Lindorm Bonde, Arvid Stålarm, Akseli Kurki ja Lauri\nFleming. Näille kaikille oli lähetetty turvakirjeet.\n\nMutta jolleivät suomalaiset herrat tähän suostuneet, niin säätyjen\nedusmiehet julistaisivat heidät \"valtakunnan ilmivihollisiksi, jotka\neivät tästedes voineet saada mitään armoa.\"\n\nNyt aloitti Arvid Stålarm kokeensa \"kiemurtautua kaikesta erilleen.\"\nMonipäivisin väliajoin kulkivat viestit laivaston ja linnan välillä;\nei voitu ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys. Eikö Ruotsissa\nkäsitetty, että jolleivät he olleet kuninkaalle kuuliaiset, saattoi\nhän lähettää heitä vastaan kasakoita ja tataareja, jotka tuhoaisivat\nmaan tykkönään.\n\nSuomessa ei voitu käsittää, miksi Ruotsissa oli peruutettu\nuskollisuus ja kuuliaisuus kuningas Sigismundia kohtaan. Mutta sama\noikeus, joka siellä oli ollut neuvotteluun hallituksen muutoksesta,\noli suotava myös Suomelle.\n\nHe suostuivat siihen, että prinssi Vladislaus kasvatettiin Ruotsissa\nevankeliseen oppiin, mutta ehdottivat kaikki riitakysymykset\nlykättäviksi, kunnes nähtäisiin, suostuuko kuningas Sigismund siihen\nehdotukseen.\n\nSamaan aikaan, elokuun 4 päivänä, kirjoitettiin suomalaisen armeijan\nnimessä kuningas Sigismundille kirjelmä, jossa alamaisesti pyydettiin\ntietoa, aikoiko hän lähettää apuväkeä vai oliko hänen tarkoituksensa\nheittää hukkaan kaikki oikeutensa Suomeen nähden.\n\nLuultavasti uskottiin Turun linnassa, että pyydettyyn ajatusaikaan\nsuostuttaisiin, mutta he tunsivat huonosti pelätyn vastustajansa.\nHeti saatuaan tiedon Kastelholman valloituksesta purjehti hän Ahvenan\nsaaristoon. Laivasto jakaantui, Jaakkima Scheel lähti suurempien\nlaivojen kera Turkuun, mutta herttua vetäytyi pienempien alusten ja\nlotjien kera itään päin etsimään maihinnousupaikkaa, missä saattoi\nkatkaista yhteyden Turun ja Viipurin välillä.\n\nHän astui miehineen maihin Kärkniemen luona Sauvossa. Heti sen\njälkeen sai hän tietoonsa, että peninkulman päässä sieltä Paimion\nja Halikon rajalla syötteli suuri joukko suomalaista ratsuväkeä\nhevosiaan laitumella. Sinne lähetettiin väkeä \"katsomaan mitä saattoi\ntehdä.\"\n\nEivät ainoastaan hevoset, vaan useat tykitkin joutuivat ruotsalaisten\nsaaliiksi ja suomalaisia ajettiin takaa kuusi peninkulmaa metsien\n\"sinitummuuteen\", kuten herttua kirjoitti.\n\nMuutamia laivoja lähetettiin Helsinkiin estämään pakenevia\npurjehtimasta sieltä Viroon.\n\nHerttua kirjoitti vielä kerran Arvid Stålarmille seuraavat tuimat\nsanat: \"Tiedä se, että jahkahan olemme toimittaneet helvettiin\ntoisenkin joukkueesi, silloin kyllä pian keitetään sinunkin kaalisi\nkypsäksi.\"\n\nHän oli epätietoinen mihin suomalaisten pääjoukko oli sijoitettu.\nMutta kaikki seikat viittasivat siihen, että se oli Turussa, ja sinne\nherttua jälleen purjehti väkineen.\n\nMerkillistä kyllä ei siellä vielä elokuun 23 näyttänyt olevan\naavistustakaan herttuan noususta maihin.\n\nSuomalaisten kirje oli säikähdyttänyt Sigismundia ja hän lupasi\nlähettää Farensbachille rahaa joukkojen pestaamista varten. \"Sitä\npaitsi\" oli hän sanonut kirjeenviejille rintoihinsa lyöden, \"on\nminulla täällä jotakin salattua, jota et saa tietää!\" Mitä se oli, ei\nhän ilmaissut silloin eikä myöhemmin.\n\nMutta Lindorm Bondelle kirjoitti kuningas, että herttua saisi siksi\npaljon tehtävää Ruotsissa, ettei hän joutaisi puuttumaan Suomen\noloihin.\n\nElokuun 24 päivänä tiedettiin, että herttua oli Rymättylän\nrannikolla. Odotellen kuninkaan lupaamia apujoukkoja lähetettiin\nsinne pieni joukko estämään maihin nousua. Pitkien neuvottelujen\njälkeen päätettiin, että Akseli Kurki lähtisi leiristään Turun\nluota ja marssisi joukkoineen Hämeen tielle pyhän Martin pitäjään.\nSiellä oli hänen odotettava Farensbachia ja heidän sitten yhdessä\nlyötävä vihollinen. Lähtö tapahtui, ja Turkuun jäi vain 4,500 miestä\nStålarmin komentoon.\n\nMutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei oltu otettu lukuun. Suomalaisten\nylivoima oli tähän asti estänyt Scheelin viemästä maihin joukkojaan.\nNyt saattoi hän vaaratta tehdä sen, ja herttua, joka jo aikoja sitten\noli saanut väkensä maihin, riensi pikamarssissa Akseli Kurjen jälkeen.\n\nIkivanha maantie, joka Turusta vie Hämeeseen, kulkee pitkin Auran\nlänsirantaa pyhän Kaarinan ja Liedon kirkkojen ohi Marttilan\npitäjään, joka on Varsinais-Suomen äärimäinen pitäjä. Sinne Kaarle\nherttua suuntasi marssinsa ja siellä oli syntyvä ratkaiseva ottelu.\n\nAkseli Kurki oli leiriytynyt pyhän Martin kirkon luo ja lähetti heti\nvakoilijoita tiedustelemaan. Nämä palasivat ja kertoivat nähneensä\nherttuan pienen etujoukon vaaniskelemassa. Silloin suomalaisessa\nleirissä päätettiin, että tämä oli tuhottava viimeiseen mieheen.\n\nMutta herttua ryntäsikin koko väkineen suomalaisia vastaan. Ja runo\nkertoo, miten silloin\n\n    Hyvä herra Kaarle herttu\n    päästi pyssyt pyhkämähän,\n    jalkajouset johkomahan,\n    joutui suohon suuret herrat,\n    alho'on isot isännät,\n    kovin pötki koukkuhuovi,\n    tomu suitsi, tuhka tuoksui,\n    huovi häijy Hämehesen,\n    koskehen kovavahainen,\n    häijynjuoninen jokehen;\n    siitä hauit haukkaelit,\n    ahvenet otit osansa.\n\nTämä tapahtui elokuun 29 päivänä, ja taistelulla oli ratkaiseva\nmerkitys. Suomalaisten päävoima lyötiin ja ajettiin pakoon, heidän\ntykkinsä ja ampumavaransa jäivät voittajan käsiin. Akseli Kurki\npelastui väkensä vähäisten jäännösten kera Viipuriin. Hämäläiset\nnuijamiehet olivat kehakat huoveille kostamaan vanhaa kaunaansa,\nhe ottivat Kurjen joukolta mitä ehtivät ja tuhosivat säälimättä\npakenevia sotamiehiä.\n\nMarttilan pitäjästä herttua riensi Helsinkiin. Hän ei tosin tiennyt,\naikoivatko Kurjen pakenevat joukot Hämeenlinnaan, mutta hän oli\nkuullut Birger Jaarlin vanhan linnan tuskin kuukausi sitten joutuneen\ntulipalon uhriksi, eikä se silloin voinut antaa suomalaiselle\nsotaväelle varmaa turvaa.\n\nHänellä oli muita tuumia mielessään. Hän toivoi Helsingissä saavansa\nkäsiinsä suomalaisen laivaston. Hän saapui sinne syyskuun 3 päivänä,\nmutta kolme päivää ennen oli amiraali Arvi Tönnenpoika Antti Boijen\nja muutamain muiden suomalaisten herrojen kera paennut sieltä parilla\nlaivalla Viron puolelle. Se oli pettymys, mutta muutamia hyviä\naluksia, tykkejä ja ampumavaroja joutui sentään herttuan käsiin.\n\nHän jäi nyt Helsinkiin pariksi viikoksi, sillä hänen täytyi odottaa\nTurusta laivoja, joilla veisi väkensä Viipuriin. Tavallisella\nviisaudellaan käytti hän odotusaikaansa moniin tekoihin, jotka kaikki\ntodistivat, kuka oli herrana maassa.\n\nSuomen rahvaalle annettiin käsky ottaa kiinni Kurjen pakenevia\nsotamiehiä ja talonpojille ilmoitettiin, ettei heidän tarvinnut\nmaksaa verojaan korkeille herroille. Niille, jotka olivat ottaneet\nautiotiloja ja torppia viljelläkseen, myönnettiin kymmenen vuoden\nverovapaus. Monille herttuan ystäville annettiin suuria maatiluksia,\nmutta näistä oli otettava säälimättä kaikkea, mitä herttuan\nsotajoukot tarvitsivat.\n\nHelsinkiin saapui joukottain rahvasta, miehiä, naisia ja lapsia,\nnäkemään sitä merkillistä herraa, josta kaikki puhuivat nuijasodan\naikaan ja jolla, vaikkei ollutkaan saanut aikaan kaikkea mitä häneltä\ntoivottiin, oli aina ollut hyvä sana sanottavana talonpojille. Ne,\njotka olivat käyneet Ruotsissa hänen puheillaan ja pitivät häntä\ntuttunaan, tulivat rohkeasti aina hänen huoneeseensa, ja ystävällinen\nhän oli kaikille. Hän sanoi, että oli paremmat ajat tulossa,\nlinnaleirin ja riistämisen aika oli lopussa. Suomalaisen talonpojan\nei enää tarvinnut kärsiä vääryyttä, ja kun herttua oli kerran sanonut\nsen, kävi se kuningassanasta. Lopulta hän ei sanonut enää joutavansa\nheidän kanssaan puuhailemaan, vaan käski viedä terveisiä kotiin.\n\nIllalla muutaman tällaisen päivän jälkeen päätti Kaarle käydä\ntervehtimässä oppinutta ja maankuulua mestaria Sigfrid Aron\nForsiusta. Hän tiesi miehen asuvan kaupungin äärimäisessä päässä ja\nlähti yksin taipaleelle häntä etsimään.\n\nMestari Sigfrid oli seurakunnan pastorina nykyään, mutta ennen\nkaikkea oli hän tunnettu tieteellisistä tutkimuksistaan ja monista\nmerkillisistä ennustuksistaan.\n\nJoku poikanen näytti herttualle pitkulaisen, vaatimattoman talon,\njoka oli muista erillään mäenrinteen alla. Hän avasi oven ja astui\npimeään, pitkään porstuaan. Sen perällä näkyi pimeänhämärässä ovi.\nHän haparoi sinne ja kömpi tupaan, joka oli niin matala, että täytyi\nkulkea kumarassa.\n\nHuone oli ylen vaatimaton, kalustuksena oli ainoastaan hoippuva pöytä\nja muutamia puupenkkejä. Ikkunoissa oli vain muutamia lasiruutujen\nkappaleita; suurimmaksi osaksi olivat ne öljyttyä paperia, joka oli\npingoitettu tuulen suojaksi.\n\nRappeutuneessa, savunmustaamassa takassa paloi loimottava valkea, ja\nsen ääressä seisoi köyhästi puettu nainen pataa hämmentäen.\n\nKääntymättä päin ja kysymystä odottamatta virkkoi hän tuikeasti:\n\n\"Tule huomenna uudestaan, Sigfrid mestarilla ei ole aikaa!\"\n\n\"Sano Sigfrid mestarille, että täällä on mies, joka haluaa tavata\nhänet heti\", vastasi herttua samaan sävyyn.\n\n\"Sanoinhan, ettei hänellä ole aikaa. Mene tiehesi, hän ei ole kotona.\"\n\n\"Hänen täytyy olla\", kivesti herttua. \"Haluan neuvotella Sigfrid\nmestarin kanssa asioista, jotka ovat hyvin tärkeitä.\"\n\nNyt vihdoin kääntyi nainen ja katseli vierasta viisain, tutkistelevin\nsilmin. Sitten hän sipaisi kädellään tukkaansa sileämmäksi ja sanoi\nterhakasti: \"Mieheni on aina ulkosalla tällaisina tähtikirkkaina\nöinä, enkä tiedä koskaan miten aikaisin hän tulee takaisin.\"\n\n\"Haluaisin\", sanoi herttua, \"kysyä niin kuuluisalta tietomieheltä\nkuin Sigfrid mestarilta neuvoa juuri kirkkaan taivaan alla.\"\n\n\"No, se on toinen asia\", sanoi muori luoden ihailevan katseen\nherttuaan. Sitten otti hän lyhdyn ja sytytti sen.\n\nHänen ollessaan näissä puuhissa kuului viereisestä huoneesta\nseinäkellon lujat, tasaiset lyönnit. Kaarle kääntyi päin, ja nainen,\njoka oli juuri saanut tulen lyhtyyn, kohotti sen valaisten kamariin.\n\nSiellä näkyi olevan vuode, tuoli ja kirjoituspöytä, jolla oli\nmuutamia kirjoja. Mutta seinällä riippui taitehikas kello, ja nyt sen\nlyödessä seisoi taululla ajan vertauskuva, mies viikate ja tiimalasi\nkädessään. Viimeinen lyönti helähti, ja kuva oli poissa.\n\n\"Kello on varmaankin miehenne omaa työtä?\" kysyi herttua kovasti\nkiintyneenä asiaan.\n\n\"Niin se on. Lähtekäämme nyt häntä etsimään.\" Hän meni edeltä pienen\numpinaisen aidan ylitse, avasi lauta-aidan veräjän, viittasi herttuaa\nseuraamaan ja nousi mäenrinnettä ylöspäin.\n\nPäivällä oli ollut myrsky, mutta nyt oli syyskuun taivas\ntummansininen ja kirkas, tuikkivain tähtien peittämä. Ilma oli leuto,\nmelkein lämmin, ja kuu nousi parhaallaan taivaan rannalta.\n\nMikään ei täällä mäellä varjostanut näköpiiriä, illan hiljaisuudessa\noli kaikella rajattoman majesteetillisuuden leima. Ainoastaan\nlevottomassa ihmissydämessä kiehui ja kuohui, ilman lepoa ja rauhaa.\n\nKaarle tunsi sen ja taivutti nöyrästi päänsä seuratessaan naista,\njoka yhä kulki hänen edellään. Kivikkoa ja somerikkoa olivat he\nvihdoin joutuneet pienelle ylätasangolle, joka oli kukkulan ylimmällä\nharjalla.\n\nTäällä näkivät he kirkkaassa tähtien tuikkeessa miehen puoleksi\nmakaavassa asennossa. Hän oli puettu vanhaan takkiin, joka\noli huolellisesti kääritty hänen ympärilleen, ja hän nojasi\nkyynäspäällään kalliota vasten varaten päätään kädellään.\n\nOikeassa kädessään oli hänellä teräspiirrin, jolla hän tuontuostakin\nteki merkkejä suureen pergamenttilehteen. Luultavasti se oli\ntähtikartta, jonka kuviot ja suhteet hän tunsi niin tarkoin, ettei\nhänen tarvinnut pinnistää silmiään pimeässäkään. Hän ei nähnyt\ntulijoita, ympäristöä ei hänelle ollut olemassakaan. Kärsimätön\nherttua katsoi hyväksi ilmoittaa läsnäolonsa rykäisemällä.\n\n\"Mitä tahdot, Anna? Olenhan sanonut, ettei kukaan saa häiritä minua\",\nvirkkoi oppinut mies.\n\n\"Täällä on vieras oppinut herra, joka tahtoo puhutella mestaria\",\nvastasi vaimo nöyrästi.\n\nSigfrid mestari kohentautui hieman, ojensi vieraalle kylmän kätensä\nja kysyi latinaksi, millä hän saattoi palvella.\n\nHän näytti olevan kuusissakymmenissä, nälkä ja öiden valvominen oli\nvanhentanut hänet ennen aikojaan. Tukka oli ohut ja harmaankirjava,\nsamoin viikset ja tuuhea parta. Korkea otsa oli syvissä\nmieterypyissä, vaaleansiniset silmät olivat suuret ja unelmoivat,\npuku melkein viheliäisen huono.\n\nHäntä tarkoin tarkasteltuaan vastasi herttua latinaksi hänkin, että\nhän oli tullut kuulemaan Sigfrid mestarin mieltä, oliko tähdillä\nvaikutusta kulkutauteihin.\n\nSigfrid mestari vastasi hieman mietittyään, että ne saattoivat\nvaikuttaa taudinalttiutta, mutta eivät välttämättä itse tauteja, ja\nsen jälkeen alkoi hän tavattoman vilkkaasti sovittaa oppiaan silloin\nliikkuviin tauteihin.\n\nMutta samassa valaisi koko seudun suuri tulipallo, joka kiiti yli\ntaivaan läntiseltä ilmanranualta pitkässä leimuavassa kaaressa\nkaakkoista kohden. Valoilmiö oli niin odottamaton ja niin kirkas,\nettä kolmen katsojan hengitys tuokioksi pysähtyi.\n\nNainen hätkähti nähdessään herttuan tässä kirkkaassa valossa. Hän oli\nvarmaan toinen kuin miksi tekeytyi...\n\nMutta vanhalle viisaalle oli tällä hetkellä jokainen ihminen\nainoastaan tomuhiukkanen. Seurattuaan meteorin suuntaa ja merkittyään\nsen radan tähtikartalle, ojensi hän pitkän, hontelon vartensa koko\npituuteensa, kurotti oikean käsivartensa taivaan rantaa kohden, missä\nvalo vielä kajasti hopeanhohteisena, ja puuskahti innonhartaasti:\n\n\"Kas, Jumalan kirjoitusta taivaalla! Mikä minä olen, Herra, että minä\nvoisin tutkia sinun salaisuutesi ja tutkia sinun tähtiesi radat!\nMissä olin minä, kun aamutähti veisasi sinun ylistystäsi, sinä\nolet kuningas, ihanasti puettu, valo on sinun pukusi, pyhyys sinun\nkaunistuksesi! Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle päivänkierrosta\ntoiseen; mutta kansat eivät tahdo lukea sitä eivätkä kuulla\npuhettasi. Älä käännä kasvojasi meistä pois, älä salli meidän loukata\njalkaamme pimeillä vuorilla.\" Näin sanoen pani hän kätensä ristiin ja\nseisoi hetken vaipuneena rukoukseen.\n\nHerttua ei voinut kääntää silmiään hänestä.\n\nKohta sen jälkeen palasi vanhus keskeytyneeseen puheeseensa tähdistä\nja pyrstötähdistä. \"Olen varma siitä\", sanoi hän, \"että niin\nkauan kuin tämä meteorinen tuli palaa ja kiertää päivästä päivään\nlakkaamattomassa kiertokulussa ympäri maan, vetää se puoleensa\nsitä luonnollista kosteutta, joka nousee maasta ja joka muuten\nlankeaisi sateena ja kasteena takaisin maahan. Siitä seuraa suuri\nkuivuus ja helle, jotka ovat vahingolliset kaikelle kasvullisuudelle,\nhuonot vuodet, nälkä ja kalliit ajat. Ja sitten edelleen seuraa,\nettä myrkyllisistä höyryistä, joita maa kätkee povessaan, syntyy\nvahingollisia loiseläimiä ja syöpäläisiä, jotka vuorostaan\nsaastuttavat ilmaa ja siittävät tauteja kansaan ja karjaan, kuten\nruttotaudit, poltetaudit ja rintataudit tai muut yleiset kulkutaudit,\njotka aina samaan aikaan kulkevat yli monen maan, kuten rintatauti\n1580.\"\n\n\"Voitte kai tähdistä ennustaakin?\" kysyi Kaarle hieman liikutettuna.\n\n\"Siihen pystyi suuri mestarini, Tyge Brahe, jonka sielua Jumala\ntaivaassa ilahuttakoon!\" huudahti Sigfrid mestari. \"Olin saapuvilla\nsilloin, kun hän anno mundi 1572 ennusti muutamista merkeistä\nCassiopean tähtisikerössä, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka\ntaivaitten herra oli jo edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja\nkansojen vapauttajaksi, erittäinkin siitä sorrosta, jota evankelisen\nopin nyt täytyy kärsiä melkein kaikkialla.\"\n\n\"Sanotteko, että hän oli syntyvä Suomessa?\"\n\n\"Tai rakkaassa naapurimaassamme Ruotsissa, sillä kuuluisihan hän\nsilloin meillekin. Ja minä olen aprikoinut mielessäni, että sillä\nmahdollisesti tarkoitettiin siunattua nuorta herraamme Gustavus\nAdolphusta, joka maiden yhteyden kautta voi kotiutua köyhään\nSuomeemmekin.\"\n\nKaarle peitti silmänsä kädellään. Tätä hän juuri oli tullut kysymään,\nja nyt oli se sanottu hänelle kysymättä. Ainoastaan saadakseen\nvahvistuksen sille, mitä hän kaikista enimmän toivoi, virkkoi hän:\n\n\"Puolassa sanotaan Tyge Brahen selittäneen, että tähtien valio oli\nsyntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin yhtymän alla, ja niin lienee\nollut laita nuoren Vladislaun syntyessä.\"\n\n\"Se ei ole totta\", vastasi Sigfrid mestari kylmästi. \"Tyge Brahe ei\nole kuunaan sanonut mitään sellaista. Vladislaus on muuten syntynyt\nSaturnuksen merkissä, ja kuinka hän voisi toimia puhtaan kristinopin\npuolesta, kun hänet itsensäkin kasvatetaan paavilaisuuteen.\"\n\n\"Kas, millainen sumu on noussut\", puuttui Anna muori puheeseen,\n\"puhumattakaan siitä, että kynttilä on lopussa.\"\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi Kaarle hymyillen ja sanoi hyvästit\nisännälleen, joka vielä tahtoi viipyä muutamia tunteja tekemässä\nhavaintojaan.\n\nLähtiessään pani herttua muutamia kultarahoja vaimon käteen. \"Antakaa\nhänelle voimakkaampaa ruokaa\", sanoi hän.\n\nMuori katsoi rahaa. \"Hankin hänelle kompassin\", sanoi hän.\n\"Sellaista hän pitää arvossa... enkä voi mitenkään uskoa, että rahat\nriittäisivät flanderilaiseen näköputkeen.\" Nämä olivat viimeiset\nsanat, jotka herttua kuuli, muorin sulkiessa portin hänen jälestään.\n\n\"Merkillistä\", ajatteli hän itsekseen, \"tämä nainen antautuu niin\nhartaalla ymmärryksellä miehensä työhön, että kieltäytyy hänen\ntähtensä kaikesta. Tämän täytyy ollakin avioliiton syvin ajatus.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvid Stålarm odotti kärsimättömästi tietoa loistavasta voitosta,\njoka Akseli Kurjen ja Farensbachin hänen mullakseen oli täytynyt\nsaavuttaa taistelussa herttuaa vastaan. Hän oli tähän aikaan mitä\nmainioimmalla tuulella, rakensi mitä korkeimpia tuulentupia ja\njutteli ja laski leikkiä ehtimiseen.\n\nKun kysyttiin syytä hänen hilpeyteensä, vastasi hän: \"Se on voiton\nvarmuutta, ja minä tahdon, että Juhana Fleming voi sanoa Elina\nrouvalle, ettei hänen herransa koskaan epäillyt menestystään.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin toi Jaakkima Scheel linnanväelle sanan\nMarttilan tappelusta ja ehdotuksen pakkosopimuksesta.\n\n\"Se on sotajuoni!\" huudahti Stålarm. \"Mutta meitä ei niin petetä.\"\n\nSyyskuun viidentenä päivänä saatiin linnan aatelistornin ikkunoista\nkatsella kamalaa näkyä. Salomon Ille ja hänen kanssaan kuusi\nKastelholman vankia mestattiin Turun torilla. Mutta ei siinä kyllin,\nheidän päänsä pistettiin seipäihin ja pystytettiin Korpolaisvuorelle,\nvastapäätä linnaa.\n\nKamala näky teki odottamattoman vaikutuksen, se sytytti Stålarmin\npontevuuteen ja päättäväisyyteen. Hän laitatti linnan sisälle\nlaudoista karsinan, jossa saattoi puolustautua, vaikkapa ulkovarustus\nmenetettäisiinkin. Sen jälkeen pakoitti hän linnaväen tekemään valan,\nettä ennen räjähyttäisivät itsensä ja vihollisen ilmaan ennenkuin\nantautuisivat.\n\nKohta sen jälkeen saapui salaviesti Akseli Kurjelta, joka vahvisti\nScheelin tuomat uutiset.\n\nStålarm seisoi kuin ukkosen lyömänä. Sitten neuvotteli hän muun\npäällystön kanssa, ja kaikki olivat mitä katkerimmin suutuksissaan\nSigismundia kohtaan. Hän joko ei ollut lainkaan lähettänyt\nFarensbachia tai niin myöhään, ettei tämä ollut ehtinyt koota\nmiehistöä.\n\nMihin nyt oli ryhdyttävä? Kaikki olivat sitä mieltä, että linnoitus\noli luovutettava, ja Stålarm, joka nyt oli aivan masennuksissa, yhtyi\ntuumaan.\n\nSyyskuun 9 päivänä lakkasi ampuminen ja neuvottelut alkoivat.\n\nHerttualle laadittiin kirjelmä, jonka paitsi päällystöä olivat\nallekirjoittaneet myös ratsumiesten ja sotamiesten edustajat. Siinä\nvalitettiin sotaväen vaikeaa asemaa, kun he eivät tienneet, ketä\nherraa tottelisivat. Nyt olivat he kuitenkin alkaneet käsittää,\nmitä vahinkoa valtakunnalle koitui siitä, että sen jäsenet\nuhrasivat toisiaan teuraspenkille, ja luulivat kärsineensä kylliksi\nuskollisuudestaan Sigismundia kohtaan. Sentähden pyysivät he herttuaa\nolemaan heidän armollinen herransa ja jättämään vihat sikseen ja\nvilpittömästi vakuuttamaan heille henkensä ja omaisuutensa. Sen\njälkeen seurasivat ehdot, joissa seikkaperäisesti määriteltiin\ntäydellinen menneisyyden unhotus ja sitoumus, että he tästälähin\nolisivat herttualle uskollisia ja kuuliaisia.\n\nStålarm kirjoitti erityisesti herttualle ja koetti osoittaa, että hän\noli kärsinyt häväistystä hyväntahtoisuudestaan herttuan palvelijoita\nkohtaan ja että hän oli estänyt useita kuninkaan suunnittelemia\njuonia. Jaakkima Scheel kirjoitti hänkin ja pyysi hartaasti\nanteeksiantoa rikollisille.\n\nNämä kirjeet saapuivat Helsinkiin syyskuun 16 päivänä ja\nseuraavana päivänä lähetettiin vastaukset. Herttua selitti, että\nlinnanpäällystön oli vastattava valtakunnan säädyille, toistaiseksi\nheidät oli säilytettävä vankilassa. Miehistö sai lähteä linnasta ja\njoka mies viedä mukanaan niin paljon kuin jaksoi kantaa.\n\n\"Maankavaltajat saavat toistaiseksi olla epätietoisina kohtalostaan\",\najatteli herttua. Hän luotti siihen, että Scheel kyllä voi\ntoistaiseksi pitää yllä järjestystä kaupungissa ja linnassa. Nyt\nhalutti häntä vierailla Viipurissa, Torkel Knuutinpojan vanhassa\nlinnassa, johon Akseli Kurki oli vienyt armeijansa tähteet ja jossa\nvarustauduttiin tarmokkaaseen vastarintaan.\n\nAkseli Ryning lähetettiin maitse ratsuväen keralla, herttua taasen\npurjehti jalkaväen kera meritse. Syyskuun 21 päivänä nousivat joukot\nmaihin Viipurin luona.\n\nHeidän edessään oli Suomen etevin linna niin kokoonsa kuin\nlujuuteensakin nähden. Kustaa Vaasan aikoina oli oivallisia muureja\nedelleen lujitettu ja linnoitukseen katsottiin mahtuvan 6-7,000\nmiestä. Nyt oli siellä ainoastaan 3,000, ja turhat olivat kaikki\nväennostot. Kylästä kylään oli kulkenut huhu herttuan voitoista...\nja kansako taistelisi häntä vastaan, talonpoikain ystävää, joka oli\nluvannut heidät vapauttaa laittomista veroista? Ei, niin hulluja he\neivät olleet!\n\nTässä ahdingossa vihdoinkin kuultiin jotakin siitä apujoukosta, jota\nStålarm ja Kurki olivat niin kauan turhaan odottaneet. Farensbach\nmarssi tosiaankin pikamarssissa poikki Vironmaan Viipurin avuksi.\n\nHän luotti Räävelissä oleviin Arvi Tönnenpojan laivoihin ja\naikoi niillä viedä väkensä yli Suomenlahden. Mutta herttua oli\nehtinyt ennen häntä. Räävelin porvarit sulkivat kaupungin portit\nFarensbachilta, ja ainoastaan vaivoin voi hän viheliäisillä\npurjealuksilla lähettää kolmisen, nelisen sataa miestä.\n\nOllessaan vielä loitommalla Viipurin sataman edustalla lähetti\nherttua kehoituskirjeen pormestareille ja neuvostolle, vaatien, että\nhe avaisivat kaupunginportit ja liittyisivät Ruotsin kruunuun. Kun ei\ntullut mitään vastausta, noustiin maihin pikku venheiden avulla ja\nniin linna kuin kaupunkikin saarrettiin kaikilta puolin.\n\nAkseli Kurki, jonka oli puolustettava sekä linnaa että kaupunkia,\npiti sitä mahdottomana vähine väkineen ja tahtoi sentähden pakoittaa\nporvariston ottamaan osaa puolustukseen. Kun nämä kieltäytyivät,\nuhattiin heitä ryöstöllä. Samana päivänä muutamat porvarit kiipesivät\nkaupunginmuurin yli ja riensivät amiraali Pietari Stolpen luo. He\ntoivat viestin pormestarilta, että Vesiportti pidettäisiin auki\nseuraavana yönä, jos luvattaisiin varma turva kaupunkilaisille sekä\nheidän vaimoilleen ja lapsilleen.\n\nSiten joutui kaupunki herttuan käsiin ennenkuin linnassa oli siitä\naavistustakaan. Suuri joukko upseereja, joiden oli salmen yli mentävä\nlinnaan, joutui osaksi vangeiksi, osaksi ammutuiksi. Edellisten\njoukossa oli myös Akseli Kurki.\n\nSeuraavana päivänä, syyskuun 23, tuotiin laivasta suunnattoman suuri\ntykki ja asetettiin salmen rannalle vastapäätä linnaa. Laukaistiin\nmuutamia mahtavia laukauksia, ja kohta sen jälkeen pyydettiin\nlinnasta ryhtyä sovinnonhierontaan.\n\nHerttua ei tahtonut tietää mistään antaumisehdoista, ja Arvid\nTavast, joka oli ottanut huostaansa päällikkyyden, osoitti nöyrintä\nnöyryyttä, sillä hän otti herttuan polvillaan vastaan linnanportilla.\n\nMutta herttua tiesi, että Arvid herra oli vanha veijari, joka oli\nmenetellyt armottomasti nuijasodan aikana ja joka kaikkina aikoina\noli käynyt Sigismundin asioilla. Häntä ei voinut mikään alamaisuus\npelastaa.\n\nMitään oikeudenkäyntimuotoja ei pidetty tarpeellisina. Tukholman\nvaltiopäiväin päätöksellä oli vangit jo tuomittu. Akseli Kurki\nsäilytettiin kuulusteltavaksi, mutta muut päälliköt saivat heti\nlaskea päänsä mestauspölkylle.\n\nSynkkänä ja uhkaavana oli ukkospilvi herttuan otsalla. Nyt oli hän\nlähtenyt sille kauhujen tielle, joka hänestä oli ainoa oikea, jos\nmieli pelastaa isänmaan itsenäisyys.\n\n\n\n\n7.\n\nMITÄ SUOMI KÄRSI.\n\n\nPietari Stolpe lähetettiin Vironmaahan valloittamaan Narvan\nrajalinnoitusta Ruotsin kruunulle.\n\nMutta Suomessakin oli vielä muuan linnoitus valloittamatta, nimittäin\nluja Savonlinna, jossa jo ennen olemme tutustuneet iäkkääseen,\nnyttemmin raajarikkoon Götrik Finckeen.\n\nHänellä ne yhä olivat ohjakset käsissään. Hänen apulaisenaan oli\nStålarmin lanko Krister Björnram ja toistaiseksi myös Götrik herran\nnuorempi veli Sten, joka tulentuhoamasta Hämeenlinnasta oli paennut\ntänne.\n\nMutta Savonlinnassa alkoi tulla puute elintarpeista. Se olikin\nsitä luonnollisempaa, kun sangen monet Suomen mahtajista olivat\nlähettäneet vaimonsa ja lapsensa Savonlinnaan säästääkseen heidät\nsodan kauhuilta. He näet luottivat siihen, etteivät ne tänne asti\nulottuisi.\n\nGötrik Fincke otti ystävällisesti ja osaaottavasti vastaan monet\nkutsumattomat vieraansa. \"Hätä ei lue lakia\", sanoi hän, \"jaetaan\nkaikki tasan, kuten veljet ja sisaret konsanaan.\"\n\nUsein kokoontuivat varsinkin naiset hänen ympärilleen. Silloin kertoi\nhän heille tästä maasta ja tästä kansasta, jonka keskuudessa hän oli\nelänyt suurimman osan elämäänsä.\n\nMutta kukaan ei kuunnellut häntä niin tarkkaavaisesti kuin Katarina\nrouva, Sten Fincken emäntä. Ja kun tämä kerran sanoi, ettei ollut\nkoskaan uskonut rahvaalla olevan niin syviä tunteita kuin hän\nkuvaili, silloin vanhus kysyi, oliko hän koskaan kuullut sitäkään,\nettä syvässä vedessä kalat kutevat.\n\nNo, sen oli Katarina rouva kuullut, mutta hän ei ymmärtänyt, miten se\noli sovellettava.\n\n\"Valaisen asiaa pienellä kertomuksella\", vastasi ukko. \"Rautalammilla\noli hirveänä nälkävuonna 96 kolmattakymmentään aloitteleva nuori\nnainen, jolla oli kolme lasta, pienin vielä rintalapsi. Mies oli\näsken mennyt manalle ja hän oli sanan mukaan paljaan taivaan alla;\nhänellä ei ollut kattoa yllään, ei leivän palaa itselleen eikä\nlapsilleen.\"\n\n\"Oli kai armeliaita ihmisiä?\"\n\n\"Oli, mutta kenelläkään ei ollut mitään annettavaa. Hän tiesi sen\nja lähti taipaleelle. Arvoitus on, miten hän kolmen pikku raukkansa\nkera pääsi Turkuun. Mutta he saapuivat sinne. Ja hän meni suoraa\npäätä erään hiustenleikkaajan luo, ja hänelle myi hän pitkän, paksun\npalmikkonsa, joka riippui alas pitkin selkää.\"\n\n\"Oh!\" huudahtivat läsnäolijat.\n\n\"Hän sai paremman hinnan kuin oli odottanut. Ja niin antoi hän\nlastensa syödä kyllikseen. Sitä en tiedä, söikö hän itsekin. Mutta\nkun lapset olivat kaikki nukkuneet, lähti hän yksin pois. Luulen,\nettä taival oli raskas -- hampaan vetäjälle, jolle hän tarjosi\nkaksineljättä ehyttä hammastaan. Mies hämmästyi, varsinkin kun\nMarjatta oli tavattoman kaunis nainen. Hän teki toisen tarjouksen,\nmutta sen nuori nainen hylkäsi inholla ja tahtoi lähteä tiehensä.\nSilloin pyysi mies häntä jäämään, hän tahtoi ostaa hänen hampaansa ja\nmaksaa niistä hyvin.\"\n\nGötrik Fincke keskeytti tuokioksi kertomuksensa. \"Kun hän palasi\nlastensa luo\", jatkoi hän, \"tunsivat ne tuskin häntä. Hän oli\nhyvin kalpea ja koko suu turvoksissa. Sentähden pysyi hän sen\npäivää paikoillaan, mutta seuraavana lähti hän jälleen taipaleelle\npienokaisineen. Nyt oli hänellä onni päästä hevoskyydissä pitkät\nkylänvälit. Niin pääsi hän vihdoin kotiin, ja hänellä oli siksi\nrahaa, että saattoi ostaa tuvan, jossa oli asunut. Selvää rahaa\nnähtiin tienoilla ani harvoin, ja hän sai ostetuksi maatilkunkin\ntuvan ympäriltä. Hän oli tuonut Turusta siementä mukanaan, ja minun\nluja uskoni on, että Marjatan sankarillinen menettely oli avannut\nkaikki sydämet hänelle, sillä hän sanoo itse, että kaikki ihmiset\novat niin auttavaisia, että hän uskoo Jumalan ottaneen hänet\nerityiseen suojelukseensa.\"\n\n\"Luuletteko olevan useampiakin tuollaisia Marjattoja maailmassa?\"\nhuudahti Katarina rouva.\n\n\"Kysykää vaimoilta, joiden miehet tulevat kotiin sodasta, missä ovat\ntottuneet säännöttömään elämään, missä juopottelu, ryöstönhimo ja\nmitä rajuimmat hurjistelut seuraavat jokaista kahakkaa... ei ole\nhelppo taivuttaa näitä miehiä uudestaan yksitoikkoiseen työhön ja\njokapäiväisiin kieltäymyksiin... mutta kärsivällisyys saa sen aikaan,\nnaisten kärsivällisyys ja uskollinen rakkaus.\"\n\n\"Saatte minut siihen uskoon\", puuskahti Katarina, \"että parhaat\nnaisluonteet ovat työväenluokan keskuudessa.\"\n\n\"Niitä on jokseenkin tasan kaikissa. Sananlasku sanoo, ettei\nverratonta hyvää, jos ei verratonta pahaakaan.\"\n\nTässä keskeytti keskustelun herttualta saapunut kirje, joka oli\npäivätty lokakuun 1 päivänä.\n\nGötrik luki sen tarkkaavaisesti ja kutsui sen jälkeen Sten veljensä.\n\n\"Herttua kutsuu minua kolmannen kerran\", sanoi hän. \"Nyt täytyy minun\nnoudattaa hänen tahtoaan.\"\n\nSten herra luki kirjeen. \"Ankara ja uhkaava kuten aina\", sanoi hän.\n\n\"Emme voi enää olla määräämättä kantaamme\", jatkoi vanhus. \"Jumala\ntietäköön, etten ole koskaan ollut Sigismund kuninkaan ystävä. Mutta\nhänen luottamusmiehenään täytyi minun täyttää velvollisuuteni.\"\n\n\"Sitä juuri ei herttua tahdo myöntää, ei ruotsalaisille eikä\nsuomalaisille\", puuskahti Sten.\n\n\"Tämä pitkällinen eripuraisuus on vienyt poloisen isänmaamme\nperikatoon, ja ainoastaan herttua voi sen enää pelastaa.\"\n\n\"Oletko sanonut hänelle sen?\"\n\n\"En, olen kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, ja nyt viimeksi pyysin\ntietää mitä säätykokous on päättänyt. Hän tietää yhtä hyvin kuin\nminäkin, että nämä ovat turhia verukkeita, ja -- kuten sanottu --\nminä lähden hänen luokseen. Tuletko sinä mukaan?\"\n\nEnnenkuin päätös pantiin toimeen, saapui Jesper Matinpoika Krus\nherttuan käskystä vaatimaan linnaa.\n\nGötrik Fincke luovutti sen heti ja lähti viivyttelemättä Viipuriin,\njossa herttua otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja oli\nkovasti mieltynyt vanhan miehen viisaaseen ja ymmärtäväiseen\npuheeseen.\n\nSten Fincke ja Akseli Kurki vietiin vankeina Turkuun, johon palaamaan\nherttuakin valmistautui, pannakseen toimeen uusia tutkintoja ja\nverituomioita.\n\nSten Fincken emäntä, Katarina, seurasi herraansa. Hän ei ainoastaan\npitänyt täydellistä päiväkirjaa kaikesta mitä näki, vaan kirjoitti\nmuistiin senkin mitä kuuli luotettavilta henkilöiltä. Nämä muistelmat\novat meidän päivinämme arvokkaat lähteet niille, jotka tutkivat\nSuomen historiaa.\n\nHerttua oli oleskellut Viipurissa yli kolmen viikon ja sillaikaa\nlakkauttanut linnaleirin ja jakanut oikeutta monille tahoille.\n\nLokakuun 10 päivänä lähti hän meritse matkalle tykkien paukkuessa.\nMatkalla hän viivähti Pellinginsalmessa ja saapui Turkuun marraskuun\nalkupäivinä.\n\nVoimme käsittää, millä tuntein häntä odotettiin, kun tiedämme mitä\nveritekoja oli tapahtunut jo ennen hänen tuloaan.\n\nScheel uudisti rukouksensa päällikköjen puolesta ja pyysi, että\nheidän tuomitsemisensa ainakin lykättäisiin Ruotsin valtiopäiville.\n\n\"Ei\", vastasi herttua, \"tuomio ja rangaistus kuuluu Suomelle. Siitä\nkoituu esimerkki, joka varoittaa vastaisista houkutuksista.\"\n\nAsetettiin heti tuomioistuin, johon kuului 37 jäsentä, niiden\njoukossa Turun kaupungin pormestari ja kaksitoista raatimiestä,\nkreivit Mauri Lejonhufvud, Maunu Brahe, Svante ja Niilo Bjelke ja\nJaakkima Scheel.\n\nMarraskuun 7 päivänä piti oikeus istuntonsa Turun raastuvassa. Neljä\nlippukuntaa sotamiehiä oli rumpuineen ja räikkätorvineen asetettu\nkahteen riviin, joiden välitse vangit vietiin raastupaan.\n\nJuhana Fleming pyysi heti päästä vapauteen. Hän ei ollut ottanut\nosaa linnan puolustukseen, vaan tullut sinne ainoastaan yksityisistä\nsyistä.\n\nHerttua oli kuullut toisilta, että niin oli laita, ja käski, että\nnuori mies oli tuotava hänen luoksensa.\n\nSe tapahtui, ja kohteliain sanoin pyysi Fleming, ettei hänen\najattelemattomuuttaan pidettäisi rikoksena, vaan että hän armosta\nsaisi vapautensa.\n\nKaarlen edessä seisoi hänen katkerimman vihollisensa, poika. Mutta\nhän ei ollut isäänsä, ja sitä paitsi oli hän hyvin nuori.\n\n\"No hyvä\", sanoi Kaarle, \"minä annan anteeksi ehdolla, että luovut\nSigismundin palveluksesta ja liityt tästä päivästä minuun.\"\n\n\"Armollinen herra\", vastasi Fleming, \"minulla ei ole mitään\npätevää syytä rikkoa sitä uskollisuudenvalaa, jonka olen vannonut\nkuninkaalleni! Siitä huolimatta\", lisäsi hän notkistaen toisen\npolvensa, \"pyydän teidän ruhtinaalliselta armoltanne nöyrimmästi\narmahtavaisuutta.\"\n\nKas, poika oli sittenkin isäänsä! Sama uhma suun ympärillä, sama\nsilmänluonti! Tiikerinpennulla ei vielä ollut kynsiä, joilla raapia,\nmutta odotahan vain, odota vuosia kymmenisen... Herttuan silmät\nleimahtivat yhtäkkiä, ja hän huudahti kiihkeästi: \"Mikset kunnioita\nminua molemmin polvin!\"\n\n\"Sen kunnian säästän Jumalalleni ja kuninkaalleni\", vastasi Fleming\nuhmaten.\n\n\"Osoitat selvään, ettei käpy kauas puusta putoa\", vastasi herttua\nankarasti. \"Näen selvään, mitä sinulta vastaisuudessa saa odottaa,\njos jäät eloon. Saat sentähden vastata puolestasi tuomioistuimen\nedessä.\"\n\nKutsuttiin vahti, ja se vei hänet pois. Stålarm oli aivan\nepätoivoissaan siitä kohtalosta, joka odotti Juhana Flemingiä. Hän\npyysi ja rukoili tuomareita ottamaan hänen henkensä, mutta säästämään\nJuhana herraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa.\n\nTähän ei kiinnitetty mitään huomiota, kaikki syytetyt tuomittiin\nisänmaan kavaltajina menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa.\n\nTuomarit lisäsivät sen toivomuksen, että tuomion toimeenpaneminen\nlykättäisiin, kunnes säädyt ehtisivät sen tarkastaa. Heitä värisytti\noma menettelynsä. Mutta näillä miehillä oli siksi vähän moraalista\nrohkeutta, että he tuomitsivat ainoastaan ankaran ja pelätyn herransa\ntahdon mukaan.\n\nKaarle sitävastoin näki Ruotsin ja Suomen yhtenäisyydellä ja\nuskonpuhdistuksella olevan tulevaisuutta ainoastaan silloin, jos hän\nraivasi pois esteet, nimittäin vallanhimoisen aateliston, joka omia\netujaan etsien toimi Sigismundin puolesta.\n\nHän ei voinut eikä tahtonut yksin kantaa vastuuta, ja jos\nvaltaneuvosten joukossa olisi ollut lujia ja rehellisiä miehiä, olisi\nmoni väkivallan työ jäänyt tekemättä. Mutta he olivat ainoastaan\nhänen tahtonsa välikappaleita, ja niin hän oppi halveksimaan heitä ja\nluottamaan ainoastaan itseensä.\n\nLähiseudun aatelin, sotaväen, porvariston ja talonpoikain ollessa\nläsnä luettiin tuomio vielä kerran, ja kuolemaantuomitut polvistuivat.\n\nHerttua oli saapuvilla, ja kun hän kulki Flemingin ohi, virkkoi tämä:\n\n\"Teidän ruhtinaallinen armonne, antakaa armon käydä oikeuden edellä!\"\n\n\"Olet hylännyt armon ja anteeksiannon, kun se sinulle tarjottiin\",\nvastasi herttua ankarasti. \"Nyt on tuomio langennut eikä minulla ole\noikeutta sitä muuttaa.\"\n\nMestaus oli määrätty lauantaiksi marraskuun 12 päiväksi. Stålarm ja\nKurki olivat lähetettävät Ruotsiin vastaamaan oikeudessa, muut sitä\nvastoin saivat heti kärsiä rangaistuksensa.\n\nKuolemaantuomittujen joukossa oli nuori mies, Olavi Klaunpoika,\nJuhana Flemingin avioton veli. Heidät oli kasvatettu yhdessä, ja he\nolivat tehneet veljesliiton keskenään.\n\nJuhana ei voinut ikinä uskoa, että herttua ottaisi Olavi\nKlaunpojankin hengen. Hän kirjoitti äidilleen pyytäen, että rakas\nkasvinveli saisi hänen kuolemansa jälkeen ottaa omakseen isän nimen\nja vaakunan.\n\nSuurimman osan yöstä kirjoitti hän toista kirjettä, jonka hän repi\nrikki moneen kertaan, ennenkuin siitä tuli hänen mieleisensä.\nSiinä puhuttiin rakkaudesta, joka oli niin puhdas ja viaton, että\nvarmaan kesti vielä toisessakin maailmassa. Ainoastaan rakastettuaan\nkohdatakseen olisi hän tahtonut elää, nyt toivoi hän tämän pian\ntulevan jälestään, ja avosylin oli hän ottava hänet vastaan.\n\nKirje oli osoitettu rouva Elina Flemingille, ja hän uskoi sen\nvanhalle henkipalvelijalle. Samalla lähetti hän äidilleen sormuksen\nja sellaiset terveiset, että hän tiesi kuoleman päättävän kaiken\nkurjuuden ja vievän oikeaan iloon. Siellä toivoi hän heidän jälleen\ntapaavan toisensa.\n\nLauantaiaamu oli käsissä, ja kun hänet kutsuttiin, lähti hän\nepäröimättä viimeiselle tielleen.\n\nKeihäspiiriä ympäröi taaja väkijoukko. Juhana Fleming tervehti\nystävällisesti ja sanoi jäähyväiset tuttavilleen.\n\nPappi, joka kulki hänen rinnallaan, sanoi sitten, että nuori herra\noli osoittanut tyyneyttä ja luottamusta, joka saattoi olla opiksi\nmonille.\n\nMutta kun he olivat ehtineet keihäspiirin sisälle ja Fleming jättänyt\nvaippansa ja lakkinsa palvelijalle, kulki hän kierroksen ympärinsä ja\nkatseli surmalaitteita.\n\nSilloin värähti tuskan ilme nuorilla kasvoilla ja hän repäisi\ntakkinsa auki niin kiihkeästi, että napit irtautuivat ja sinkosivat\nhänen ympärilleen.\n\nTämän nähdessään riensi pappi luo.\n\n\"Herra, herra, ei niin kiihkeästi\", sanoi hän lempeästi.\n\n\"Rukoilkaa ensin Jumalaa kaikkivaltiasta!\"\n\nKasvoille palasi entinen tyyneys. \"Mielelläni tahdon tehdä sen!\"\nhuudahti hän ja notkisti molemmat polvensa. Ristissä käsin oli hän\nkauan vaipuneena rukoukseen. Hänen takanaan seisoi pappi kyynelsilmin\nja yhdisti rukouksensa hänen rukoukseensa. Heidän ympärillään\nvallitsi hiljaisuus.\n\nFleming nousi, katseli ympärilleen, tervehti kaikkia ja pudisti\nlähimpäin tuttaviensa kättä. Mutta toria ympäröivät ikkunat olivat\ntäynnä uteliaita katsojia, enimmäkseen rouvia ja neitsyitä. He\nitkivät ja vaikeroivat liehuttaessaan hihojaan.\n\nFleming kääntyi sen jälkeen ympärillä seisovaan väkijoukkoon päin\nja sanoi: \"Tahdon täten ilmoittaa, että hengellisesti katsoen\ntunnen olevani vikapää kuolemaan, johon minut on tuomittu, vieläpä\niankaikkiseenkin kuolemaan, jos Jumala tahtoo minua rangaista\nvanhurskautensa jälkeen. Mutta inhimillisesti katsoen olen syytön\nenkä katso olevan kuolemaani mitään muuta syytä kuin että hänen\nruhtinaallinen armonsa tahtoo hävittää sukuni sukupuuttoon, mikä nyt\ntapahtuukin.\"\n\nSyntyi kiihkeä hälinä, muutamat puhuivat herttuan puolesta, toiset\nhäntä vastaan. Silloin huudahti Juhana Fleming yli melun:\n\n\"Missä on tuomioni? Milloin minut on tuomittu, kuulusteltu,\ntodistettu syypääksi? Minua vastaan on valehdeltu, kuten petturit ja\nlurjukset tekevät!\"\n\n\"Viekää hänet takaisin vankilaan!\" huusivat Kaarlen puoluelaiset.\n\"Hän on saava kovemman tuomion herjaussanoistaan herttuaa kohtaan.\"\n\n\"Ei\", vastasi Fleming. \"Kun olen kerran tullut tänne omin jaloin, ei\nkukaan saa minua hyvällä palaamaan takaisin! Jätän asiani Jumalan\nkaikkivaltiaan huomaan. Hän, kaikkinäkevä ylituomari, ratkaiskoon,\nkuinka oikeudenmukaisesti minut on tuomittu.\"\n\nHän meni nopeasti teloittajan luo, antoi hänelle vaaterahaa ja sanoi:\n\n\"Tehkää tehtävänne, mutta tehkää se ripeästi.\"\n\nSen jälkeen veti hän paitansa alas, polvistui, ummisti silmänsä, ja\nhänen päänsä putosi.\n\nSamassa syöksyi esiin hänen velipuolensa, Olavi Klaunpoika, lankesi\npolvilleen ja pyysi, että saisi sekoittaa verensä veljensä vereen.\nMutta Antti Niilonpoika käski hänet poistumaan, ja teloitus tapahtui\nennen määrätyssä järjestyksessä.\n\nOlavi Klaunpoika kutsuttiin esiin vuoroltaan neljäntenä. Hän huusi\nkorkealla äänellä, että \"Jumala oli vaativa Juhana Flemingin veren\nKaarle herttualta, verikoiralta.\"\n\nSotamiesten melu esti hänet lausumasta enempää, ja teloitukset\njatkuivat.\n\nTurun verisauna teki kerta kaikkiaan lopun Sigismundin vallasta\nSuomessa. Mutta suuttumus ja paheksuminen, jota ei uskallettu lausua\nsanoin, pukeutui taruihin, jotka levisivät kautta maan. Mestattujen\npäät, jotka -- paitsi Juhana Flemingin päätä -- olivat pystytetyt\nseipäihin Turun raastuvan eteen, olivat jouluyönä veisanneet Davidin\n26 psalmia.\n\nApea oli kansan mieliala. Kaikki olivat sitä mieltä, että herttua oli\nmenetellyt tarpeettoman julmasti.\n\nJaakkima Scheel asetettiin Turun linnanherraksi, ja herttua matkusti\nmeritse Ruotsiin. Stålarm ja Kurki seurasivat mukana toisella\nlaivalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäiden synkkien näytelmäin aikana eleli Sigismund tylsässä\ntoimettomuudessa. Hänen kotiutumistaan oli loistavasti juhlittu,\nse elähytti häntä tuokioksi, mutta sitten vaipui hän tavalliseen\nhervottomuuteensa.\n\nKatolisilta neuvonantajiltaan sai hän nuhteita siitä, ettei ollut\nparemmin edistänyt kirkon asiaa. Pyhä isä epäsi yhä suostumuksensa\nhänen avioliittoonsa prinsessa Konstantian kanssa. Hän itki, kuningas\nparka, ja kun Malaspina palatessaan toi hänelle pienen Mariankuvan,\njota prinsessa oli kostuttanut kyynelillään ja johon oli kiinnitetty\npergamenttiliuska: \"Iäti sinun Konstantiasi\", suuteli hän tätä\nkalleutta ja kantoi sitä alituiseen sydämellään.\n\nTähän aikaan tuli alituiseen kirjeitä Suomesta, joissa kiirehdittiin\nhänen lupaamaansa apua. Mutta hänen pappinsa selittivät, että pyhä\nSebastian tarvitsi välttämättä uuden puvun, ja Malaspina vakuutti,\nettä se hänelle tuhatkertaisesti palkittaisiin. Sigismundin täytyi\nsilloin taipua, ja pyhimyskuvan puku oli koristettava niin suurilla\nhelmillä, ettei kuningas rukalla ollut enää varaa muistaa rakkaita\nsuomalaisiaan.\n\nKuninkaan lemmenikävää oli viihdytettävä suurilla, loistavilla\njuhlilla. Suomesta tulevat kirjeet häiritsivät hänen mielenrauhaansa,\nja Anna prinsessa sai lopulta aikaan, ettei niitä hänelle lainkaan\nesitetty. Ja niin rakkautensa uhrin mieli vähitellen keventyi, ja hän\nalkoi etsiä iloaan Annan hovineitosista.\n\nMutta sitten saapui tieto Marttilan onnettomasta tappelusta, saapui\njobinposti toisensa jälkeen. Ja vihdoin oli herttua valloittanut\nSuomen Viipuria myöten. Silloin täytyi näillä onnettomilla viesteillä\nhäiritä itse kuningastakin.\n\nKustaa Brahe ja Stenbock-veljekset esittivät meriretkeä Elfsborgiin.\nHe uskoivat, että heillä oli suuri vaikutusvalta Länsi-Göötanmaalla,\nja herttuan puuhaillessa Suomessa ei ollut mahdotonta, että Ruotsissa\nsaataisiin aikaan mullistus.\n\nEhdotus miellytti Sigismundia erittäin hyvin. Hän oli tuumaa jo\nhautonut mielessään, ja Danzigissa olivat ruotsalaiset laivat\nvarustettuina tätä tarkoitusta varten. Otettiin palvelukseen\nsaksalaisia ja skotlantilaisia palkkasotureita ja Juhana\nGyllenstjerna asetettiin ylipäälliköksi.\n\nKaarle herttua oli saanut tiedon aiotusta retkestä Elfsborgiin\nja ryhtynyt varokeinoihin. Juhana Gyllenstjerna pääsi kuitenkin\nHallannin rannikolle, mutta siellä itse päällikkölaiva ajautui\nmatalikolle; miehistö pelastettiin, mutta laiva varustuksineen\nupposi. Rahaakin oli Sigismund tavallisessa saituudessaan antanut\nniin vähän, ettei se riittänyt palkkoihin eikä muonaan, ja turhaan\nodotettiin ruotsalaisilta henkiheimolaisilta apua.\n\nJotakin kuitenkin täytyi tehdä, ja niin päätti Gyllenstjerna\ntehdä hyökkäyksen Elfsborgin kimppuun. Mutta lähetetyt vakoilijat\nsiepattiin kiinni, ja niin koko suunnitelma paljastui. Linnoitus oli\nmuuten mitä parhaassa puolustuskunnossa, ja koko Länsi-Göötanmaalta\nlähti sotaan mies talosta. Suurin joukoin kerääntyivät he rannikolle,\nja uhkaavat nyrkit murtautuivat vieraita laivoja vastaan.\n\nSellaisissa olosuhteissa ei Gyllenstjerna uskaltanut tehdä\nhyökkäystä. Hän purjehti Marstrandiin, missä eräältä hyvältä\nystävältä sai lainaksi rahasumman maksaakseen palkan sotamiehilleen,\nja suuntasi sitten matkan Kööpenhaminaan. Talvi oli käsissä ja\npurjehdusaika lopussa, jonkatähden laivaston täytyi asettua\ntalviteloilleen.\n\nMutta amiraalin rahat olivat jälleen lopussa. Hänen oli pakko ottaa\nuusia lainoja ja vähitellen pantata kaikki laivaston tykit. Enin osa\nmiehistä karkasi matkoihinsa.\n\nKevät tuli, ja Gyllenstjerna jätti kaiken oman onnensa nojaan\nja matkusti Puolaan. Jälelle jäänyt meriväki eli ryöstelemällä\nkauppamiesten aluksia, kunnes heidät vihdoin myrsky ajoi Lyypekkiin.\nSieltä heidät vietiin Danzigiin.\n\nSe oli Sigismundin viimeinen yritys valloittaa isiensä valtakunta ase\nkädessä.\n\n\n\n\n8.\n\nHOVIELÄMÄÄ.\n\n\nTähän aikaan oleskeli Puolassa useita ruotsalaisia perheitä, jotka\nolivat sinne muuttaneet kohta Sigismundin jälestä. He olivat melkein\nkaikki protestantteja ja kävivät ahkeraan jumalanpalveluksissa, joita\nprinsessan toimesta pidettiin. Sigismund oli Malaspinan toimesta\nkieltänyt protestanttiset jumalanpalvelukset ja karkoittanut papit.\nSe oli koetuksen aikaa kansalle, joka rakasti ruotsalaista saarnaa\neikä tuntenut katolisia kirkkoja omikseen. Monet siirtolaisista\nolisivat jo aikoja sitten palanneet kotiin, jos heillä olisi ollut\nvaraa siihen. Suuri oli sentähden heidän ilonsa, kun prinsessa tuli\ntakaisin Puolaan ja protestanttiset jumalanpalvelukset hänen mukanaan.\n\nAnna kehoitti pappeja ahkeraan käymään ruotsalaisten uskolaistensa\nluona ja sitten kertomaan hänelle heidän elintavoistaan ja\nvarallisuussuhteistaan. Ja sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen\nkokoontuivat he hänen ympärilleen kiittelemään ja kyselemään hänen\nvointiaan.\n\nNiiden joukossa, jotka eivät koskaan lyöneet laimin saapua, pani Anna\nmerkille kookkaan ja tuiman näköisen vanhan miehen ja tavattoman\nkauniin nuoren tytön, joka muistutti Anna Itävaltalaista, vaikka tämä\nviimeksimainittu oli voimakkaampi kasvultaan ja uhkeampi muodoltaan.\n\nHeitä seurasi nuori mies, joka kulki kainalosauvoilla ja joka aina\npysyttelihe heidän jälessään.\n\nAnna oli hyvin utelias kuulemaan jotakin tästä perheestä, ja eräänä\npäivänä hän kysyi mestari Jonaalta, nuoremmalta papeistaan, tunsiko\nhän heitä lähemmin.\n\nKysymyksen oli täytynyt tulla kovin odottamatta, sillä nuori mies\npunastui korviaan myöten.\n\n\"Vastaatte ilman sanoja\", virkkoi prinsessa nauraen. \"Mutta jos tyttö\non yhtä hyvä kuin kaunis, lupaan pitää teille häät ja kutsua niihin\nkuninkaankin.\"\n\n\"Kovaksi onneksi on hän jo nähnyt tytön\", vastasi pappi kiihkeällä\näänellä.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Anna pahoja aavistaen.\n\n\"Hänen majesteettinsa on ihastunut hänen tavattomaan kauneuteensa.\"\n\n\"Siihen täytyy ihastua jokaisen!\"\n\n\"Sitten on hänen kamariherransa ollut usein siellä, hänellä on ollut\nsalaisia neuvotteluja Sigridin äidinisän kanssa, ja sen jälkeen on\nhän tytölle itselleenkin tuonut terveisiä kuninkaalta, joka halunnee\nhäntä nähdä ja puhutella.\"\n\n\"Mitäs tyttö siitä?\"\n\n\"En tiedä oliko se tietämättömyyttä vai miellytyshalua mutta hän ei\ntorjunut juonia kuten olisi pitänyt.\"\n\n\"Kertoiko hän siitä itse?\"\n\n\"Ei hän, mutta hänen sulhasensa, jolle hän sanoo kaiken\", vastasi\npappi tukehduttaen huokauksen.\n\n\"Niinkö, hänellä on sulhanen! Ei suinkaan se liene hän, joka kulkee\nkainalosauvoilla?\"\n\n\"Hän juuri, mestarisälli.\"\n\n\"Voiko hänestäkin pitää?\"\n\n\"Sigridille on hän rakkain kaikista.\"\n\n\"Raajarikko?\"\n\n\"Hän lienee saanut vammansa pelastaessaan isoisän hengen. Se on koko\ntarina, joka kävisi pitkäksi kertoa. Mutta sen jälkeen luvattiin\nhänelle Sigridin käsi, ja hän se nyt hoitaa koko talon.\"\n\n\"Mutta sittenhän vanhuksella ei olekaan mitään sanottavaa.\"\n\n\"Sigrid on hänen holhottinsa, sanoo hän. Ja sitten puhuu hän tytölle,\nmiten tämä voisi tulla hyvin rikkaaksi ja valmistaa vanhalle ukko\nvaarilleen onnellisen ja huolettoman vanhuuden ja sen jälkeen,\nmuutamain vuosien kuluttua mennä naimisiin, joko Gottfriedin kanssa\ntai kenestä vain pitää.\"\n\n\"Ja Sigrid itse?\" kysyi prinsessa.\n\n\"Niin\", tuumi Jonas mestari allapäin, \"nyt seuraa kaikkein\nsurullisin. Tyttö parka ei tiedä itsekään mitä tahtoo. Väliin hän\nheittäytyy Gottfriedin käsivarsille ja sanoo ettei heitä mikään\nmaailmassa voi eroittaa toisistaan. Seuraavana päivänä, kun vaari\nkäy hänen kimppuunsa, vastaa hän, että jollei Gottfried panisi kovin\npahakseen, taipuisi hän kenties isoisän tahtoon.\"\n\n\"Ettekö ole puhutellut tyttöä?\"\n\n\"Sanoin hänelle viimeksi eilen, että Gottfried on uhannut ampua\nitsensä, jos hän hylkää hänet. Silloin lankesi hän jalkoihini ja\npyysi minua rukoilemaan hänelle lujaa tahtoa, sillä hän ei voinut\nvastustaa vanhaa vaariaan, joka on häntä hoitanut ja vaalinut\npienestä pitäen. Mutta ikinä ei hän tahtonut olla Gottfriedille\nuskoton.\"\n\n\"No, entäs sitten?\"\n\n\"Ah, teidän armonne, hän itki ja oli aivan epätoivoissaan, ja minä\npuhuin hänelle lohdutuksen sanoja niin hyvin kuin voin. Kamariherra\noli siellä tänään jälleen, mutta ei yksin...\"\n\n\"Kuningas?\"\n\n\"Kietoutuneena suureen vaippaan. Hän oli tarttunut Sigridin käteen ja\npainanut sormuksen hänen sormeensa.\"\n\n\"Oliko sulhanen läsnä?\"\n\n\"Ei, mutta Sigrid on sitten puhunut siitä hänelle.\"\n\n\"Jumalan kiitos, silloin ei hän ole hukassa!\" huudahti Anna. \"Tahdon\nottaa hänet tänne. Hän saa nähdä, minkä arvoinen on se kasinkulta,\njota sanotaan kuninkaalliseksi onneksi. Kenties saan hänet parempiin\najatuksiin. Seuratkaa minua, lähden heti.\" Yhtä nopsana päätöksissään\nkuin toimissaankin pani Anna heti aikeensa toimeen.\n\nHänen saapumisensa herätti tavatonta hämmästystä, kenties enimmän\nsiksi, että Jonas mestari seurasi hänen mukanaan. Oliko tämä kenties\nkertonut prinsessalle?\n\nAnna näki, että Sigrid oli itkenyt. Vanhuksen kasvot hehkuivat\nvihasta, nuoren mestarisällin kasvot olivat surun synkistämät.\n\nNaisellisella vaistolla ei hän ollut mitään näkevinään. Kyseli\nvain kelloja, jätti muutaman korjattavaksi ja pani pian koko talon\nliikkeelle.\n\nNyt vasta sai hän tilaisuuden oikein tarkastella Sigridiä. Hän oli\ntosiaankin lumoavan kaunis, mutta hänellä oli kuten kuningatar\nAnnallakin huulissaan hempeyden piirre, joka tavallisesti todistaa\nheikkoa luonnetta.\n\nAnnan kysyttyä, osasiko hän ommella kultakirjausta, näytti Sigrid\nmuutamia tekemiään pikku töitä, ja ne osoittivat sangen suurta\ntaitavuutta.\n\n\"Tällaista juuri tarvitsen\", sanoi prinsessa. \"Tahdotko tehdä minulle\nerään työn?\"\n\nSigrid kiitti ja sanoi olevansa siihen halukas.\n\n\"Tyttärentyttäreni matkustaa pois ensi viikolla...\"\n\n\"Ei niin pian!\" puuskahti tyttö kalveten.\n\n\"Onko päivä jo määrätty?\" kysyi Gottfried luoden hurjan katseen\nvanhukseen.\n\n\"Olen luvannut sen hänelle\", vastasi ukko topakasti. \"Ja vielä olen\nherra talossa.\"\n\nPrinsessa tähysteli häntä päästä jalkoihin, ja hän loi silmänsä\nmaahan.\n\n\"Haluan, että Sigrid lähtee heti mukaani\", sanoi prinsessa ylevästi.\nVanhus kumarsi syvään, hän ei voinut vastata mitään.\n\nTyttö seisoi sanatonna ja hämillään, mutta riensi kohta laittautumaan\nkuntoon.\n\nMuutamat Jonas mestarin sanat olivat palauttaneet veret Gottfriedin\nposkille.\n\n\"Uskallanko kysyä, kuinka kauan hän tulee viipymään?\" virkkoi ukko\nvaari aivan toisella äänensävyllä.\n\n\"Tulkaa linnaan kolmen päivän kuluttua, niin saatte tietää sen\",\nvastasi Anna ja lisäsi Gottfriediin kääntyen \"Tuokaa kello, kun työ\non valmis.\"\n\nHän lähti papin ja Sigridin seurassa. Tyttö oli hyvin pelästyneen\nnäköinen ja ihmetteli mitä nyt oli tuleva.\n\nLinnaan saavuttuaan otti Anna hänet mukaansa sänkykamariinsa.\n\n\"Tästälähin on sinun alituiseen oltava saapuvillani\", sanoi hän.\n\"Meillä on paljon puhuttavaa keskenämme.\"\n\nSigrid kiitti hämillään. \"Enkö pääse takaisin hänen luokseen?\"\n\n\"Sanos, ketä enimmän kaipaat.\"\n\n\"Gottfriedia\", kuiskasi tyttö, ja kyynelet vierivät hänen poskilleen.\n\n\"Hän tulee tänne sinua tapaamaan.\"\n\n\"Saanko puhutella häntä kahdenkesken?\"\n\n\"Aivan kahden. Mutta sanos minulle, mihin isoisäsi tahtoo sinut\nlähettää?\"\n\nSigrid punastui kovasti. Nyt kyynelet vuotivat virtanaan ja hän\nlankesi prinsessan jalkoihin. \"Oi, elkää kysykö minulta.\"\n\n\"Lapsi parka, minä tiedän jo kaiken. Sinut pelastaakseni olen\ntuonutkin sinut tänne.\"\n\n\"Mutta jos hän näkee minut?\"\n\n\"Kuningas saa nähdä ja puhutellakin sinua.\"\n\n\"Ei, ei, minä pelkään niin kovin!\"\n\n\"Hänenkö vai itsesi tähden?\"\n\n\"Hänen!\" vastasi tyttö, ymmärtämättä tarkoitusta.\n\n\"Sitä sinun ei tarvitse, hän kyllä tulee aikoihin. Sanon sinulle,\nSigrid, että kuningas saa rakastajattaria niin monta kuin tahtoo,\nmutta yhtä vähän kuin muutkaan pitää hän arvossa naista, joka on\nmyynyt itsensä viheliäisestä mammonasta. Hän pitää hänet niin kauan\nkuin ruumiillinen kauneus häntä viehättää. Sitten hän maksaa mitä\nhyväksi näkee ja potkaisee hänet ulos.\"\n\nSigrid oli käynyt kalmankalpeaksi. Kauniit silmät tuijottivat\njäykästi prinsessaan.\n\n\"Kuinka hyvän maksun hän saisikin, kuinka hän sitten enää uskaltaisi\ntarjota rahojaan kunnialliselle miehelle? Eikö tämä halveksien\nkääntyisi hänestä pois ja sanoisi, ettei hän myy sellaisesta hinnasta\nnimeään...\"\n\n\"Gottfried, Gottfried!\" nyyhkytti Sigrid.\n\n\"Hänen tähtensä on sinun varottava kuningasta ja jokaista muuta\nkiusausta, joka voi viedä sinut turmioon.\"\n\n\"Päästäkää minut takaisin hänen luoksensa.\"\n\n\"Ei, ennenkuin olet nähnyt miten tyhjä on se onni, joka sinusta on\nnäyttänyt niin houkuttelevalta. Tee työtäsi, jonka olen sinulle\nmäärännyt, kuningas on monta kertaa tuleva luoksesi minun olematta\nläsnä. Sinun täytyy itse taistella taistelusi, saat itse päättää,\noletko mieluummin kuninkaan jalkavaimo kuin kunniallisen miehen\npuoliso.\"\n\n\"Kuinka uskallan?\" kysyi pelästynyt tyttö.\n\n\"Sanos minulle, Sigrid, eikö ole usein tapahtunut, että joku\nhienopukuinen puolalainen herra on pitänyt varansa ja tullut puotiin\nsinun ollessasi yksin ja tehnyt sinulle häpeällisiä tarjouksia?\"\n\n\"Kyllä, montakin kertaa!\"\n\n\"Nuoria, kauniita herroja?\"\n\n\"Niin nuoria ja kauniita kuin vanhoja ja rumiakin\", vastasi Sigrid\nhalveksivasti hymyillen.\n\n\"No, mitä teit silloin?\"\n\n\"Huusin isoisää, ja hän ajoi heidät pois.\"\n\n\"Mikset tehnyt niin tälläkin kertaa?\"\n\n\"Kuninkaalle!\"\n\n\"Hän olisi ansainnut sen paremmin kuin muut. Sillä tyttöparkojen\nvietteleminen ei ole lainkaan kuninkaallista. Sentähden ei sinun\nolisi ollut häntä pidettävä ihmistä kummempana, vaan kohdeltava\nansionsa mukaan.\"\n\nSigrid kohotti katseensa häneen. \"Minä koetan\", vastasi hän.\n\n\"Auttaakseni sinua sallin sinun iltapäivällä olla tuossa huoneessa,\njosta pienen luukun kautta voit nähdä ja kuulla kaiken mitä täällä\ntapahtuu. Kuningas tulee tänne ja istuutuu rinnalleni sohvalle. Minä\nkoetan johtaa keskustelun sellaiselle alalle, että sinulle on siitä\nhyötyä. Mutta ole tarkkaavainen, se ei tapahdu useammin kuin tämän\nkerran.\"\n\n\"Armollisin prinsessa\", sanoi Sigrid ja lankesi hänen jalkoihinsa\nsuudellen hänen kättään, \"kuinka voin palkita suuren hyvyytenne!\"\n\n\"Niin, Sigrid, teen sinun hyväksesi enemmän kuin olen tehnyt\nkenenkään muun hyväksi. Veljeni on minulle rakkaampi kuin kukaan muu\nihminen maailmassa ja kun paljastan hänen virheensä ja heikkoutensa\nsinulle, tapahtuu se teidän molempain pelastukseksi. Tahdon estää\nhänet tekemästä synnin, jota ei voisi koskaan sovittaa, ja tahdon\npelastaa sinut joutumasta uhriksi.\"\n\n\"Ymmärrän, ymmärrän!\" huudahti Sigrid elostuneena.\n\n\"Silloin voit sinäkin olla minulle avuksi. Hänelle koituu läksytys\nsuuremmaksi avuksi, jos se tulee sinulta.\"\n\n\"Tahdon antaa sen hänelle. Ja nyt luulen, että voinkin sen.\"\n\nAnna syleili ja suuteli nuorta tyttöä. \"Teet minut velalliseksesi\",\nsanoi hän.\n\nSigrid sulkeutui pieneen huoneeseen. Kuta suurempaa kiitollisuutta\nhän tunsi prinsessaa kohtaan, sitä enemmän kiihtyi hänen ynseytensä\nkuningasta kohtaan, häntä, joka tahtoi maksaa hänen alennuksensa\nkurjalla kullallaan.\n\nHän kuuli ääniä, kuningas oli tullut. Hän avasi varovasti pikku\nluukun. Kuningas näkyi istuvan sohvassa, ikävystyneenä ja\ntyytymätönnä, ja kun prinsessa samassa tuli sisään, huudahti hän:\n\n\"_Minä_ saan sinua odottaa; olen tottunut siihen, että _muut_\nodottavat minua.\"\n\n\"Muilla varmaankin tarkoitat alamaisiasi\", sanoi Anna ja asettui\nhänen vierelleen. \"Minä en lukeudu niihin\", lisäsi hän ja pani\nolalleen pienen tyynyn, jota vasten kuningas heti nojasi päänsä.\n\n\"Minkä aseman sitten otat itsellesi?\"\n\n\"Olen sinun varma tukesi, joka tulee niin pian kuin häntä on\nkutsuttu\", vastasi Anna.\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi Sigismund ja puristi hänen kättään. \"Olet\nmyös ainoa uskottuni.\"\n\n\"Johon voit luottaa.\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. \"Olen hyvin onneton\", sanoi Sigismund.\n\"Kaikki käy minua vastaan.\"\n\n\"Kaikkihan rientävät noudattamaan toivomuksiasi.\"\n\n\"Mikään ei täytä sitä tyhjyyttä, jota tunnen. Minä aivan kuihdun\nikävään.\"\n\n\"Konstantiaako ikävöit?\"\n\n\"Aavistus sanoo minulle, että hän on unhottanut minut.\"\n\n\"Ai, pikku Richissaa sitten; hänhän kuulemma menee naimisiin.\"\n\n\"Se oli tuokion mieltymys, joka meni yhtä nopeasti kuin tulikin.\"\n\n\"Niin tekevät kaikki sellaiset mieltymykset.\"\n\n\"Ei, nyt on se aivan toisenlainen.\"\n\n\"Mitä, uusi taas?\"\n\n\"Ihastuttava tyttö, jonka Opowski on onkinut ilmoille. Olen nähnyt\nhänet ja olen tyytyväinen.\"\n\n\"Mistä hän on tytön löytänyt?\"\n\n\"Melkeinpä kadulta.\"\n\n\"Sinne kai hänet pian jätätkin.\"\n\n\"En suinkaan. Opowski on järjestänyt niin, että kaikki\nkamaripalvelijani ovat naimattomia. Toivoakseni ymmärrät\", virkkoi\nSigismund nauraen.\n\n\"En pidä tuosta Opowskistasi.\"\n\n\"Siksikö, että hän on ystäväni?\"\n\n\"Ainoa tukesi horjuu, rakkahin veli. Kuinka sinulle silloin käy?\"\n\nSigismund katsoi kummissaan häneen. \"Mitä on tapahtunut? Sinä olet\nylen kiihtynyt, aivan kyyneliä silmissäsi!\"\n\n\"Mutta jollen sano?\"\n\n\"Minä en koskaan kiellä sinulta mitään mitä pyydät.\"\n\n\"No niin, Sigismund. Pane pahaksesi tai hyväksesi, mutta\nkevytmielisyytesi saattaa minut epätoivoon.\"\n\nSigismundin poskilla häivähti punastus. \"Tämä menee melkein liian\npitkälle\", sanoi hän. \"Jos minua miellyttää koota nuoruutta ja\nkauneutta ympärilleni...\"\n\n\"Ajattele niitä poloisia olentoja, jotka tulevat kamaripalvelijaisi\nvaimoiksi. Millaisia koteja he luovat, millainen on heidän\navioliittonsa oleva?\"\n\n\"Sangen hyvä, toivoakseni. Nyt menen omaan huoneeseeni.\"\n\nHän meni nopein askelin, mutta palasi yhtä pikaan avoimin sylin.\n\n\"Tämä on oleva viimeinen\", sanoi hän syleillen hellästi sisartaan.\n\n\"Etkö tahdo luopua tästäkin?\" kysyi Anna anoen.\n\n\"Mahdotonta, asia on jo ratkaistu\", vastasi Sigismund ja riensi pois.\n\n\"Veli parkani\", huokasi prinsessa itsekseen ja palasi sitten Sigridin\nluo.\n\nTämä oli aivan sulamaisillaan kyyneliin. \"Päästäkää minut menemään\",\nsanoi hän. \"Minä kysyn polvillani Gottfriedilta, tahtooko hän ottaa\nminut vaimokseen.\"\n\n\"Siitä ei tule mitään. Sinun on tehtävä minulle vastapalvelus.\"\n\n\"Mielelläni tahdon tehdä sen\", vastasi hän.\n\nKaunis kultakirjaajatar joutui hovineitsytten ihailun ja\nuteliaisuuden esineeksi. Hän istui ompelukehyksensä ääressä\nhuoneessa, joka oli sen huoneen takana, missä he tavallisesti\nviettivät osan aamupäivästä eri askareissaan, kuten soittaen ja\nlaulaen, lukien ja ommellen. Prinsessa kulki huoneesta toiseen, hänen\nkäytöksensä näytti hieman levottomalta.\n\nMuuan kamaripalvelija ilmoitti, että kuninkaan kamariherra pyysi\nyksityisesti puhutella prinsessaa.\n\n\"Minulla ei ole nyt aikaa\", vastasi Anna ylpeästi. \"Mutta tulkoon hän\ntänne, jos haluaa.\"\n\nKotvan kuluttua hän astui sisään.\n\nHänen Annaa tervehtiessään vilkui katse neitosesta toiseen. Hän\nkeksi pian Sigridin ja sanoi hymyillen Annalle puoliääneen: \"Teidän\nkorkeutenne pelaa uhkapeliä.\"\n\n\"Mitäs siitä, kunhan en pelaa väärin\", vastasi Anna. \"En muuten tiedä\nmitä tarkoitatte.\"\n\n\"Kuningas on vimmoissaan!\"\n\n\"Tiedetäänkö mistä syystä?\"\n\n\"Tämä nuori tyttö...\" Hän viittasi Sigridiin.\n\n\"Kuuluu minun uskontooni ja on minun erityisessä suojeluksessani.\"\n\n\"Sallitteko minun puhutella häntä kahdenkesken?\"\n\n\"Aivan mielelläni.\"\n\nHän riensi Sigridin luo. Kirottua, ei edes minkäänlaisia oviverhoja,\njotka voisi laskea alas. \"Tunnetteko minut?\" kysyi hän jokseenkin\ntuikeasti.\n\n\"Kamariherra Opowski!\" vastasi Sigrid kalveten,\n\n\"Miksi olette rikkonut sopimuksemme?\"\n\n\"En ole sopinut mistään.\"\n\n\"Isoisänne on tehnyt sopimuksen puolestanne.\"\n\n\"Siihen ei hänellä ole oikeutta.\"\n\n\"Kuinka kauan aiotte viipyä täällä?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Tiedätte, että kuningas rakastaa teitä.\"\n\n\"En usko sitä.\"\n\n\"Tahdotteko, että hänen on itsensä sanottava se teille?\"\n\n\"En uskoisi sittenkään.\"\n\n\"Millaisia todisteita tahdotte?\"\n\n\"Olipas se pitkä keskustelu\", sanoi prinsessa, joka tuli huoneeseen.\n\"Sigrid, mitä sinulla on tämän herran kanssa puhuttavaa?\"\n\n\"Ei mitään, armollinen neiti\", vastasi tyttö luoden prinsessaan\nkiitollisen katseen.\n\n\"Vanha kelloseppä hoitaa itse liikettään\", sanoi Anna niin kovalla\näänellä, että se kuului ulompaankin huoneeseen. \"Neuvon teitä\nkääntymään hänen puoleensa.\"\n\nOpowski heitti kiukkuisen katseen Sigridiin, kumarsi syvään\nprinsessalle ja riensi pois.\n\n\"Varustaudu siihen, että nyt tulee kuningas.\"\n\n\"Minä näin ja kuulin häntä eilen\", vastasi Sigrid. \"Hän ei peloita\nminua enää ensinkään.\"\n\n\"Ajatteles että silloin tuskin voin tulla keskeyttämään keskustelua.\"\n\n\"Rukoilkaa vain Jumalaa puolestani!\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\nHovineitsyet huomasivat, että oli jotakin tekeillä, ja he\nlappautuivat kaikki sisään näkemään ja ihmettelemään. Mutta pian oli\nheidän kävelytuntinsa käsissä, ja koko parvi kiiti pois jättäen Annan\nja Sigridin kahden.\n\n\"Eilen kuuntelit sinä, tänään on minun vuoroni\", sanoi Anna. \"Minä\ntulen, jos minua tarvitaan. Ainakin tiedät, että olen läheisyydessä.\"\n\nHän pujahti pois. Mutta melkein samassa tuli kuningas.\n\nHän pysähtyi nähtyään että Sigrid oli yksin. Sen jälkeen hän riensi\nkatsomaan, oliko ketään ulommassa huoneessa. Sigrid ompeli vapisevin\nkäsin, ei kohottanut päätään eikä ollut kuulevinaan mitään.\n\nSilloin hän tunsi kevyen käden laskeutuvan olalleen. Hän kohotti\nkatseensa. Se oli kuningas.\n\nTämä vetäytyi takaperin, aivan hurmautuneena hänen kauneudestaan.\n\nHän nousi ja niiasi syvään. \"Teidän armonne kuningas\", sanoi hän.\n\n\"Ojentakaa minulle kätenne.\"\n\nHän ojensi vasemman.\n\n\"Oikein\", sanoi kuningas nauraen. \"Mutta missä on sormus?\"\n\n\"Jätin sen mestarisällille kiilloitettavaksi.\"\n\n\"Tarvitsiko se?\"\n\n\"Luulin, että oli niin tarkoitus.\"\n\n\"Tarkoitus oli, että pitäisit sen muistona kuninkaaltasi ja\nystävältäsi.\"\n\n\"Se oli aivan liian kallisarvoinen\", vastasi Sigrid vetäen kätensä\ntakaisin.\n\n\"Ei sinulle\", sanoi Sigismund aikoen kietoa käsivartensa hänen\nvyötärölleen.\n\nSigrid vapautti heti itsensä. \"Teidän armonne, olen kunniallinen\ntyttö\", sanoi hän ja katsoi kuninkaaseen suurilla, ilmehikkäillä\nsilmillään.\n\nSigismund hätkähti, mutta puuskahti intohimoisesti: \"Minulla oli...\nsinä olet... oli sovittu, että sinun... sinun pitäisi... pitäisi...\"\n\nSigrid lankesi hänen jalkoihinsa. \"Teidän armonne, suvaitkaa antaa\nanteeksi vanhalle äidinisälleni, että hän maallisesta mammonasta\ntahtoi myydä ajallisen ja iankaikkisen onneni. Hän on kärsinyt\npaljon, rahat houkuttelivat, mutta minä teen työtä yötä päivää, jos\nniin tarvitaan, tyydyttääkseni hänen vähäiset tarpeensa.\"\n\n\"Minä tarjoan yltäkyllin teille molemmille\", puuskahti Sigismund\nintohimoisesti. \"Pyydä minulta mitä ikinä haluat, ja minä annan sen\nsinulle, kun vain tahdot kuulua minulle.\"\n\n\"Omantunnon rauhankin?\" kysyi Sigrid.\n\n\"Onko minulla se? Kukaan ihminen ei voi antaa, mitä hänellä ei ole\nitselläänkään. Oi, miten onneton olen!\" puuskahti Sigismund ja kätki\nkasvonsa käsiinsä.\n\nSigrid seisoi liikkumatonna. Mitäpä hän saattoi sanoa.\n\n\"Miksi olet tullut tänne?\" huudahti Sigismund kiihkeästi.\n\n\"Tulin etsimään apua prinsessalta. Hän on kaikkien turvattomain\nprotestanttien auttaja.\"\n\n\"Ahaa, sinä olet protestantti.\"\n\n\"Olen, teidän armonne.\"\n\n\"Silloin kai halveksit minun uskontoani?\"\n\n\"En, mutta rakastan omaani.\"\n\n\"Sinulla on vastaus valmiina kaikkeen. Se osoittaa, että sinulla on\nhyvä ymmärrys. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Sigrid.\"\n\n\"Sigrid, minä rakastan sinua ja sinun täytyy kuulua minulle\",\nhuudahti Sigismund lyöden jalkaa lattiaan. \"Etkö tiedä, että olen\nostanut sinut.\"\n\n\"Mutta minä en ole mitään kauppatavaraa\", huudahti Sigrid. \"Teidän\nkurjat rahanne on otettu vastoin tahtoani, mutta minut voitte saada\nainoastaan -- ruumiina.\"\n\n\"Sigrid, Sigrid\", huudahti Sigismund poissa suunniltaan.\n\nAnnasta alkoi veli mennä liian pitkälle, ja hän tuli nopeasti sisään.\n\"Sigismund, mitä nyt, oletko sairas?\" Hän koetti tyynnyttää häntä.\n\nNojaten sisarensa käsivarteen ja suomatta Sigridille ainoaakaan\nkatsetta hoippui kuningas huoneesta.\n\n\"Mikä nainen, sydämetön, tunteeton\", huudahti hän. \"Miksi on niin\npaljon kauneutta tullut hänen osakseen?\"\n\nAnna teki kaikkensa johtaakseen hänen ajatuksiaan toiseen suuntaan,\nmutta hänen lohdutustensa perusteet eivät tyydyttäneet Sigismundin\nkiihoittunutta mielikuvitusta. Tämä palasi huoneihinsa ja lähetti\nnoutamaan Malaspinaa.\n\nTämä keskusteli parhaallaan sihteeri Jöns Bultin kanssa. Tämä oli\nmaininnut huomanneensa kuninkaassa levottomuutta viime aikoina.\n\n\"Olen huomannut sen. Kukahan nyt on syynä?\" kysyi Malaspina.\n\n\"Muuan nuori tyttö, jonka prinsessa on ottanut hoiviinsa...\"\n\n\"Protestantti?\"\n\n\"Niin, isä on kelloseppä.\"\n\n\"Puhuuko kuningas Konstantiasta?\"\n\n\"Hyvin harvoin enää nykyään.\"\n\n\"Häntä ei Sigismund saa unhottaa. Olen luvannut, että hänestä\nennemmin tai myöhemmin tulee kuningatar.\"\n\n\"Mutta kuningas muuttelee tiheään mieltään.\"\n\n\"Sanon teille, ettei hän saa olla uskoton Konstantialle eikä minulle.\"\n\n\"Voiko sen estää?\"\n\n\"Minä näytän, että voi.\"\n\nSilloin tuli kuninkaan palvelija Malaspinaa kutsumaan, ja hän päätti\nheti tarttua tilaisuutta kaulukseen. Hän ei pitänyt prinsessan eikä\nOpowskin vaikutuksesta kuninkaaseen, ja päätti itse ottaa hänet\nkäsilleen.\n\nSigismund avasi heti sydämensä ja valitti suurta pettymystään.\n\n\"Ensi kerran elämässäni on joku nainen torjunut minut luotaan. Siihen\ntäytyy olla jokin salainen syy, ja tahtoisin antaa paljon, jos\npääsisin sen perille.\"\n\n\"Luulen sen tietäväni\", sanoi paavin lähettiläs.\n\n\"Niinpä puhu sitten!\"\n\n\"Kuningas on saanut paljon rakkautta osakseen.\"\n\n\"Niin, se on totta!\"\n\n\"Mutta hän on perhosen tavoin liihotellut kukasta kukkaan.\"\n\n\"Sitä en voi kieltää.\"\n\n\"Mutta on olemassa iäisyyskukkiakin.\"\n\n\"Taitaa olla, mutta en ymmärrä...\"\n\n\"Ne eivät muutu koskaan.\"\n\n\"Ei, ne säilyvät aina.\"\n\n\"Niin voi myös luja rakkaus olla muuttumaton.\"\n\n\"Se on mahdollista.\"\n\n\"Mutta jos niin on, täytyy sillä myös olla voima loitontaa kaikki\nvieras vaikutus tämän muuttumattoman rakkauden esineeseen.\"\n\n\"Tarkoitatko, että minä...\" huudahti kuningas pelästyneenä.\n\n\"Ei, kuninkaan tunteet pysyvät yhtä tuoreina kuin ennenkin, mutta\nikuisuuskukalla on mustasukkaisuuden lumovoima sammuttaa niiden\nrakkaus, joita hän lähestyy.\"\n\n\"Se on sangen ilkeää.\"\n\n\"Tosin kyllä, jollei ikuisuuskukka pysty itse täyttämään rakastetun\nsielua.\"\n\n\"En käsitä, kuka tuo 'kukka' on. Ja sitäpaitsi, Malaspina, vanhat\nrakastajattaret, ne ovat kuin vanhoja hylkyvaatteita. Niistä tahtoo\nmieluimmin päästä erilleen.\"\n\n\"Niinpä niin. Mutta luullakseni olisi ensin syytä ottaa selkoa, kuka\nnykyisin on kuninkaan toivomusten tiellä.\"\n\n\"Voiko siitä saada selon.\"\n\n\"Mahdotonta se ei ole.\"\n\n\"Millä keinoin?\"\n\n\"On olemassa uusi tiede, jolla ei vielä ole mitään nimeä, mutta jonka\navulla voi jonkun henkilön pakoittaa näyttäytymään sille, jota hän\nenimmän rakastaa.\"\n\n\"Malaspina, olisin sinulle iäti kiitollinen...\"\n\n\"Olen jo aikaisemmin luullut huomanneeni, ettei kuningas ollut\nsuotuisain vaikutusten alaisena.\"\n\n\"Mikset ole puhunut siitä, etkö luule minunkin huomanneen jotakin?\"\n\n\"Nyt olen valmis milloin tahansa.\"\n\n\"Jo tänään, ystäväni. Tämä viimeinen on kiihdyttänyt minua, niin,\nolen aivan onneton.\"\n\n\"Silloin täytyy meidän heti ryhtyä valmisteluihin.\"\n\n\"Niin, tehkäämme se\", vastasi Sigismund kovasti kiintyneenä asiaan.\n\n\"Minun täytyy valmistaa juoma, joka herättää oikean mielialan.\"\n\n\"Onko se vaarallista?\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Saanko ottaa sen heti? Minä aivan kuolen uteliaisuudesta.\"\n\n\"Se on hyvä. Ylevä hurmaustila on välttämätön.\"\n\nNäin sanoen Malaspina poistui, ja Sigismund mietti mielessään, kuka\nkumma Sigridin sydämen oli vetänyt hänestä pois. Hän tuumaili, että\njos tuon muutaman mustasukkaisen vallan saattoi tehdä tyhjäksi, ei\nolisi mahdotonta, että Sigrid vielä tulisi hänen omakseen. Kaunis\ntyttö väikkyi yhä hänen mielessään eikä hän tahtonut millään ehdolla\nluopua hänestä.\n\nVihdoin tuli Malaspina takaisin. Hänellä oli pieni pikari kädessään.\n\n\"Onko minun...\" sanoi Sigismund ja tahtoi ottaa sen.\n\n\"Ei vielä.\" Hän pani sen pöydälle ja sulki sen jälkeen kaikki ovet.\n\n\"Olen sanonut, ettei kukaan saa häiritä kuningasta, ettei oteta\nvastaan mitään viestejä eikä kirjeitä.\"\n\n\"Se on oikein. Jos tahdon jotakin, niin soitan.\"\n\n\"Suvaitseeko teidän majesteettinne asettua mukavampaan asentoon?\"\n\n\"Olet niin juhlallinen Malaspina, tahdotko peloitella minua?\" sanoi\nSigismund ja heittäytyi nojatuoliinsa.\n\n\"En, mutta teidän armonne on muistettava, että menemme yli niiden\nrajojen, jotka on säädetty tavallisille kuolevaisille.\"\n\n\"Niin, se on totta, ja jos luulet, että se on vähänkään\nvaarallista...\"\n\n\"Jos vaaraa on tarjolla, kohtaa se ainoastaan minua. Tässä on juoma.\nHeti kun se on tyhjennetty, nojautuu kuningas taapäin ja pysyy\nliikkumatonna.\"\n\nHän otti pikarin, maisteli sisällystä, nyökäytti Malaspinalle\nhyväksyvästi päätään ja tyhjensi sen pohjaan. Viisi minuuttia\nmyöhemmin hän nukkui niin raskaasti, että hänet olisi voinut kantaa\npois hänen tietämättä siitä mitään.\n\nHetken kuluttua hän heräsi hiljaiseen soittoon, joka ei tullut\nmiltään varmalta taholta, liitelihän vain ilmassa ympärinsä. Mutta\nnyt oli huone melkein pimeä, hän ei voinut eroittaa mitään esineitä.\n\n\"Juo!\" kuiskasi ääni hänen vieressään, ja pikari pantiin hänen\nkäteensä.\n\nHän tunsi Malaspinan äänen ja tyhjensi epäröimättä pikarin.\n\n\"Hyvästi, en saa viipyä kauemmin. Jumala suojelkoon Puolan kuningasta\nja kuulkoon hänen ja minun rukoukset\", kuiskattiin hänen korvaansa,\nja sitten oli kaikki hiljaista.\n\nSigismund tunsi sanomatonta mielihyvää. Kaikki pelko oli kadonnut,\nhän tunsi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä, mitä? Silloin\nselvisi hänelle kaikki, ja hän oli olevinaan kukkashuoneessa,\njossa hänellä oli kerran Konstantian kanssa ollut yksi elämänsä\nsuloisimmista hetkistä. Konstantia istui siellä penkillä, hänen\nsilmänsä olivat kohotetut ylöspäin, ja hän näytti olevan suruissaan.\n\nKoskaan ei hän ollut Sigismundista näyttänyt niin viehättävältä, niin\nhurmaavalta.\n\n\"Konstantia!\" huusi hän ja kurotti käsivartensa kaunista näkyä kohden.\n\nMutta Konstantia ei varmaankaan ollut kuullut häntä, koska otti\nvain kirjeen, jota kantoi povellaan, ja painoi sen intohimoisesti\nhuulilleen. Vihdoin hän avasi sen ja luki.\n\nSe oli hänen, Sigismundin, kirje, hän tunsi sen, ja kun hän näki\nKonstantian itkevän, itki hän itsekin. Luettuaan Konstantia taittoi\nkirjeen laskoksilleen ja pani uudestaan povelleen, kurotti käsiään ja\nkuiskaili itsekseen: \"Sigismund, Sigismund!\"\n\n\"Konstantia!\" Hän tahtoi, mutta ei voinut nousta. Tuntui kuin hänen\njäsenensä olisivat olleet halvatut. Hänen ympärillään oli jälleen\npimeää, hän vaipui nojatuolin selustaa vasten ja nukkui sikeästi.\n\nHänen herättyään oli kaikki ennallaan. Hän lepäsi nojatuolissa ja\nolisi luullut nähneensä unta, jollei pikari olisi ollut pöydällä.\n\nHän, Konstantia, hän se siis rakasti häntä ja loitonsi kaikki muut\nsydämet. Niin, hänkin rakasti Konstantiaa eikä oikeastaan ollut\nkoskaan rakastanut ketään muuta. Mutta miksei Konstantia ollut nähnyt\nhäntä, mikä onni olisikaan ollut kohdata hänen katseensa.\n\nHän soitti kiihkeästi. \"Pyydä legaattia heti tulemaan tänne\", sanoi\nhän palvelijalle.\n\nMalaspina tuli ja näytti aivan kuin elävältä kysymysmerkiltä.\n\n\"Malaspina, ainoa todellinen ystäväni!\" huudahti kuningas häntä\nsyleillen. \"Olen nähnyt hänet, ainoan, jota rakastan.\"\n\n\"Kuninkaani puhuu arvoituksia\", vastasi jesuiitta lempeästi.\n\n\"Konstantia, suloinen Konstantiani! Ah, sinä et tiedä, kuinka hän\nminua rakastaa.\"\n\n\"Arkkiherttuatar, oliko se hän?\"\n\n\"Hän eikä kukaan muu.\" Hän kertoi näystään ja lisäsi: \"Kirjoitan\nhänelle jo tänään. Minun pitää nähdä hänet pian, hyvin pian. Oi,\nsaisinpa sulkea hänet syliini, ainoastaan pidellä hänen kättään.\"\n\n\"Kirjoittakaa hänelle jo tänään.\"\n\n\"Viipyy viikkoja ennenkuin saan vastauksen\", huudahti Sigismund\nepätoivoissaan.\n\n\"Ja sen ajan kuluessa on ajatuksin aina pysyttävä kiinni hänessä.\"\n\n\"Luuletko, että voin ajatella ketään muuta!\"\n\n\"Molemminpuolinen uskollisuus vetää sydämiä toisiinsa ja voi\nlumovoimin saada aikaan uskomattomia.\"\n\n\"Menettele miten tahdot, kunhan vain saan nähdä hänet jälleen.\"\n\n\"Sitten luulen voivani luvata sen\", vastasi pappi.\n\n\"Mitä tahdot minulta?\"\n\n\"Ennen kaikkea on tärkeää, että Opowski loitonnetaan. Hänen\nvaikutuksensa on vaarallinen sentähden, että hän rohkenee vihata\narkkiherttuatar Konstantiaa.\"\n\n\"Vihata _häntä!_ Onko se mahdollista!\"\n\n\"Halveksittu rakkaus voi viedä siihen.\"\n\n\"Mitä, se hävytön on uskaltanut! Hänen täytyy lähteä tiehensä,\nMalaspina, jo tänä päivänä\", huudahti Sigismund puristaen kätensä\nnyrkkiin.\n\n\"Toinen pyyntöni on, että teidän armonne suvaitsisi taivuttaa\nprinsessa Annan päästämään minut puheilleen.\"\n\n\"Mitä hänestä tahdot?\"\n\n\"Nuori tyttö täytyy heti naittaa.\"\n\n\"Kellosepän tytärkö?\"\n\n\"Hän niin.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Kuninkaan.\"\n\nSigismund epäröi. \"Tahdon itse häntä puhutella\", sanoi hän.\n\n\"Pyydän, että teidän armonne jättää asian minun huostaani. On\nvälttämätöntä, että minulla on käsissäni kaikki langat, jotka tavalla\ntai toisella koskevat kuningasta.\"\n\n\"Tee kuten tahdot. Minä kirjoitan kirjeeni.\"\n\nMalaspina palasi omaan huoneeseensa. \"Hyvin käytetty päivä\", jupisi\nhän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna prinsessa oli tyynnytellyt ja lohdutellut Sigridiä. \"Sinä\nhoidit asiasi hyvin\", sanoi hän, \"ja minä toivon, ettei sinulla ole\ntästälähin mitään pelättävää.\"\n\nSovittiin, että Sigrid toistaiseksi jäisi prinsessan luo ja jatkaisi\nompelustaan.\n\nSinä päivänä ei kuningas käynyt sisarensa luona. Hänen sanottiin\nolevan omissa huoneissaan.\n\nHän ei tullut seuraavanakaan päivänä, mutta sen sijaan pyysi hän\nkirjeessä legaatin puolesta, että prinsessa soisi hänelle yksityisen\naudienssin.\n\nAnnan täytyi suostua, mutta hän teki sen pelolla. Malaspinan käynti\nei voinut kuunaan tuoda mitään hyvää mukanaan. Kenties tahtoi hän\nnähdä Sigridin tai oli hänellä omat tuumansa tyttöön nähden.\n\nHän otti Malaspinan vastaan teennäisellä tyyneydellä ja pyysi\nistumaan. Pappi näytti olevan rakastettavimmalla tuulellaan, puhui\nsäistä ja tuulista, mutta sai ainoastaan lyhyitä vastauksia.\n\nSyntyi muutamain minuuttien äänettömyys.\n\n\"Prinsessa, olette oikeassa, tuhansin kerroin oikeassa\", huudahti\nMalaspina. \"Meidän molempien on oltava vilpittömiä toisiamme kohtaan.\nMinä tulen puhumaan kuninkaasta.\"\n\n\"Sen jo arvasin\", vastasi Anna.\n\n\"Hän on tyynempi ja katuu katkerasti käytöstään täällä luonanne.\"\n\n\"Niinkö! Onko hän kertonut teille siitä?\"\n\n\"Minulla on onni nauttia hänen rajatonta luottamustaan. Minä\nluen joka päivä niinkuin avoimesta kirjasta hänen herkästä,\ntuntehikkaasta, hurskaasta, rakastavaisesta sydämestään ja tuumin\nitsekseni: 'häntä ei saa tuomita samalla mittapuulla kuin muita'.\"\n\n\"Se on minunkin uskoni\", vastasi Anna, joka vastoin tahtoaan tunsi\nliikutusta kauniiden sanojen johdosta.\n\n\"Olisi kenties ollut onni, jos hänellä olisi ollut teidän luja\ntahtonne ja ponteva luonteenne\", jatkoi pappi. \"Mutta taivas asetti\nteidät hänen rinnalleen ikäänkuin suojelevan enkelin.\"\n\n\"Minä voin niin vähän\", sanoi Anna katkeruuden tuntein.\n\n\"Ette kenties voi kaikkea\", lisäsi Malaspina. \"Mutta sellaisella\nkuninkaalla kuin Sigismundilla on aina ystäviä, ja muuan heistä on,\nvaikkakin väärin ymmärrettynä, parhaan vointinsa mukaan vaikuttanut\npuolestanne.\"\n\n\"En voi arvostella tekoja, joita en tunne\", vastasi prinsessa\nylpeähkösti.\n\n\"Tai joilta olette ummistanut silmänne\", iski Malaspina. \"Tätä\nviimeistä ette voi olla näkemättä. Tulen kuninkaan puolesta\nneuvottelemaan mitä on tehtävä tuolle nuorelle kellosepän tyttärelle.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa on siis vieläkin huvitettu hänestä.\"\n\n\"Hänen toivomuksensa on, että tyttö menee naimisiin.\"\n\nAnna voi vain vaivoin olla huudahtamatta. \"Onko sulhanen jo valittu?\"\nkysyi hän terävästi.\n\n\"Hän saa sen itse valita.\"\n\nAnna uskoi tuskin korviaan. \"Tekö olette saanut tämän aikaan?\" kysyi\nhän.\n\n\"Minä, ja toivon sillä osoittaneeni, että olen uskollinen\nkannattajanne.\"\n\nAnna ojensi hänelle kätensä, ja hän suuteli sitä kunnioittavasti.\n\"Siinä tapauksessa vietetään hänen häänsä pikimmiten.\"\n\n\"Sen parempi, mitä pikemmin.\"\n\n\"Kaikessa hiljaisuudessa, pyytämättä kuningasta olemaan läsnä\",\nlisäsi Anna.\n\n\"Niin onkin viisainta, hän on vasta ainoastaan taipumassa\", vastasi\nMalaspina.\n\n\"Tahdotteko sanoa minulle, millä keinoin olette päässyt niin\npitkälle?\"\n\n\"En\", vastasi Malaspina kursailematta. \"Te ja minä emme ole\nsitoutuneet ilmaisemaan toisillemme salaisuuksiamme.\"\n\nAnna punastui vastoin tahtoaan. \"Näen tuloksen, ja minun on\ntyytyminen siihen. Aikooko kuningas tulla tänne?\"\n\n\"En luule hänen tulevan pian, ja neuvoisin teitä sentähden\njoutuisuuteen.\"\n\n\"Tahdon noudattaa neuvoanne.\"\n\nJesuiitta kumarsi syvään ja poistui.\n\nAnna katsoi hänen jälkeensä. \"En luota häneen\", tuumi hän itsekseen.\n\"Hän tahtoo kietoa minut verkkoihinsa, mutta siinä ei hän ole\nonnistuva.\" Hän lähetti sanan Gottfriedille, joka saapui kiireimmiten.\n\n\"Pysyttekö yhä lujana aikeessanne naida Sigridin?\" kysyi hän.\n\nNuori mies näytti yllätetyltä ja vastasi väräjävällä äänellä: \"Jos\nhän vielä on kunniallisen miehen rakkauden arvoinen.\"\n\n\"Niin ylpeä ja kuitenkin raajarikko\", tuumi Anna ja vei hänet\nSigridin luo, joka ilohuudoin lensi hänen syliinsä.\n\nAnna jätti heidät hetkeksi kahden, ja hänen palattuaan lankesivat\nmolemmat hänen jalkoihinsa ilmaistakseen kiitollisuuttaan.\n\nOli liikuttavaa nähdä, millä hellyydellä Sigrid sitten auttoi\nsulhasensa pystyyn ja pani sauvat hänen kainaloittensa alle.\n\n\"Sanokaa minulle\", sanoi prinsessa, \"milloin tahdotte mennä\nnaimisiin?\"\n\nSigrid katsoi kainosti ylkäänsä. Hän se sai määrätä.\n\n\"Mieluimmin tänään\", vastasi Gottfried. \"Minä kyllä puolustan häntä\nsitten.\"\n\n\"Huomenna voi se käydä päinsä\", sanoi Anna. \"Minun täytyy ensin\npuhutella isoisää.\"\n\n\"Jos hän saa aikaa, tekee hän esteitä\", puuskahti Gottfried\nkiihkeästi. \"Minusta tuntuu, että jollei Sigrid tule vaimokseni\ntänään, ei hän kenties tule koskaan.\"\n\nHänen äänessään oli sellaista vakavuutta, että Anna vaati häntä\nilmaisemaan epäluulonsa. Silloin kertoi hän, että Opowski oli joka\npäivä keskustellut vanhuksen kanssa, ja hän oli kuullut, että oli\nkysymys Sigridin viemisestä salaa pois.\n\n\"Mutta onhan Sigrid täällä luonani.\"\n\n\"Minä olen vain raajarikko poloinen, helpostihan minut voittaa\",\nsanoi nuori mies surullisesti. \"Sentähden luulevat he saavansa tehdä\nmitä tahtovat.\"\n\n\"Minä en päästä sinua täältä\", huudahti Sigrid ja kietoi käsivartensa\nhänen ympärilleen.\n\nAnna seisoi tuokion neuvotonna. \"No hyvä\", sanoi hän. \"Se on\npäätetty, häänne vietetään tänään.\"\n\n\"Silloin\", puuskahti Gottfried ilosta säteillen, \"riennän kotiin\nilmoittamaan vanhukselle ja pukeutumaan.\"\n\n\"Ei, te jäätte tänne, mestari Jonas on pitävä huolen kaikesta.\"\n\nLähetettiin noutamaan pappeja, ja Jonas lähti heti saavuttuaan\nSigridin isoisän luo. Toisen papin oli iltajumalanpalveluksessa\nneljän aikaan kuulutettava morsiuspari, ja vihkiminen oli tapahtuva\nheti sen jälkeen.\n\nKun mestari Jonas palasi, kertoi hän, että tieto häistä oli isoisää\nhämmästyttänyt suuresti, mutta hän oli pontevuudella voittanut\nliikutuksensa, kiittänyt prinsessaa hyvyydestään ja luvannut\njärjestää kaiken morsiusparin puolesta, koskei talossa ollut ketään,\njoka olisi voinut tehdä sen.\n\n\"Hänellä on varmaan jotakin pahaa mielessään\", päätti pappi. \"Jumala\nnäitä nuoria ihmisiä auttakoon.\"\n\nSigrid ei saanut tietää mitään. Prinsessa jätti hänet neitsyttensä\nhaltuun puettavaksi morsiameksi ja salli heidän mielensä mukaan\nryöstää pukuvarastoaan.\n\nNuori tyttö unhotti kaikki huolensa antautuakseen kokonaan\nhetken riemuun. Hän kuuli ylistettävän kauneuttaan, hänet oli\npuettava upeaksi morsiameksi, oliko ihme jos hän uneksi olevansa\nseitsemännessä taivaassa.\n\nKun Anna ilmoitti pelkonsa Gottfriedille, sanoi tämä: \"Tiedän, että\nhe uskaltavat kaikkensa riistääkseen hänet minulta, mutta se voi\ntapahtua ainoastaan viekkain juonin, ja minä valvon hänen puolestaan.\"\n\nKutsuttiin ainoastaan harvoja vieraita, jotka kaikki kuuluivat\nprotestanttiseen seurakuntaan.\n\nAnnan neljä hovineitsyttä olivat pyytäneet päästä morsiusneidoiksi.\nPrinsessa suostui, vaikkei mielellään, sillä hän tahtoi, ettei häistä\npaljoa puhuttaisi.\n\nVihdoin oli aika käsissä ja vieraat saapuivat melkein kaikki yhtaikaa.\n\nTiedämme jo ennestään, että Anna saattoi olla rakastettava emäntä.\nEikä hän luopunut luonnostaan nytkään, ja Kustaa ja Sigrid Brahe\ntekivät parastaan häntä auttaakseen.\n\nVanha ukko vaari tuli vieraista viimeisenä. Hän puolustelihe\nsillä, että hänellä oli ollut ylen paljon hommaa, ja kiitteli\nkiittelemistään prinsessaa siitä hyvyydestä, jota tämä oli osoittanut\nhänen rakkaalle lapselleen.\n\nMestari Jonaan oli toimitettava vihkiminen. Hän astui pienen häthätää\nlaitetun alttarin ääreen ja avasi käsikirjan. Silloin aukeni ovi\nja morsiuspari tuli sisään. Sulhanen varasi morsiameen toisella\nkädellään ja kainalosauvaan toisella. Toista kainalosauvaa kantoi\nmorsian heidän hiljaa astuessaan eteenpäin.\n\nIhmettelyn humu kävi kautta huoneen. Mutta iloisempaa ja\nonnellisempaa morsiusparia ei saattanutkaan nähdä missään. Sulhasen\nihastunut katse oli vajonnut morsiameen, ja morsian säteili iloa\nympärilleen niinkuin olisi tahtonut jakaa onneansa kaikille.\n\nAnnan silmät etsivät hääväen joukosta kahta henkilöä. Ensiksikin\nKustaa Brahea. Tämä näytti hämmästyneeltä, mutta kun hänen\nsilmänsä heti sen jälkeen kohtasivat Annan katseen, käänsi Anna\npunastuen silmänsä pois... ne kohtasivat isoisän... tämä tuijotti\nmorsiuspariin, ja hänen kasvoissaan oli jotakin ilkeää.\n\n\"Hänellä on pahoja mielessään\", kuiskasi Anna Sigrid Brahelle.\n\"Jumala tiesi, mitä hän aikoo.\"\n\nMestari Jonas piti pienen miellyttävän puheen ja toimitti vihinnän.\nKoko hääväen valtasi hiljainen juhlallisuus, kaikki olivat aivan\nliikutetut nähdessään sitä hellää huolenpitoa, jota Sigrid osoitti\nrammalle miehelle.\n\nOnnittelujen jälkeen alkoi kestitys, ja nyt pääsivät kielet\nliikkeelle. Morsianta ylistivät kaikki, ja ken tuli tarkastelleeksi\nmestari Jonasta, hän näki, että Sigridille sykki useampikin kuin yksi\nsydän.\n\n\"Minä ihailen enimmän morsiamen hellyyttä Gottfriedia kohtaan\",\nsanoi rakennusmestari Ragvaldinpoika, tuskin kolmikymmeninen mies,\njoka kulki kainalosauvoilla hänkin. \"Sitä minäkin ihmettelen\",\ntokaisi hänen vaimonsa. \"Jos sinulla olisi tapaturmasi sattunut ennen\nhäitämme, ei niistä olisi tullut mitään.\"\n\n\"Olisihan silloin jäänyt yhtä onnettomuutta vähemmälle\", vastasi mies.\n\n\"Ja 100,000 taalaria vähemmälle myös\", tokaisi eukko.\n\n\"Väliin kelpaa noitakin kullalla silattuna\", vastasi mies lynkaten\npois morsiusparin luo.\n\n\"Vaikkei olisikaan kaunotar, saa kai sentään elää, ja minua muuten\nliikuttaa vähät mitä sinä sanot.\"\n\nEnempää ei mies kuullut. Hän muuten tiesi vanhastaan, että viimeinen\nsana oli oleva hänen vaimonsa.\n\nMestari Jonas pani merkille sen tyytymättömyyden, jolla prinsessa\nsilmäili vanhusta.\n\n\"Armollinen neiti\", sanoi hän, \"hän ei ole niin ilkeä kuin näyttää.\nNyt esimerkiksi on hän pyytänyt asua minun luonani muutamia päiviä,\nkunnes nuori pari ehtii kotiutua.\"\n\n\"Hämmästytätte minut aivan\", sanoi Anna. \"Katsokaas vain, kuinka\nilkeältä hän näyttää.\"\n\n\"Vieläpä\", sanoi pappi, \"on hän hankkinut vaunutkin, jotka tulevat\ntänä iltana nuoria noutamaan.\"\n\n\"Tämä on totisesti enemmän kuin odotin\", vastasi Anna nauraen.\n\nKun häät oli vietettävä hiljaisuudessa ja sulhanen sitäpaitsi oli\nraajarikko, ei niissä tanssittu ensinkään. Mutta hilpeä leikinlasku\nja nauru kajahteli ympärinsä ja kaikki näyttivät olevan iloisia ja\nonnellisia.\n\nMonta hyvää muuten tarjoiltiinkin, ja upea illallinen oli kaiken\nhuippuna. Mutta illallisen aikana jätettiin prinsessalle pieni kirje,\nja kun hän avasi sen, oli siinä luettavana:\n\n\"Vastanaineet viedään pois ja eroitetaan toisistaan. Malaspina.\"\n\nHän sai vain vaivoin hillityksi liikutuksensa. Mitä oli tehtävä?\nKun hän kohotti päänsä, kohtasi hän isoisän silmät. Ukko oli mukana\ntihujuonessa, sen näki hänen katseestaan. Mutta nyt hän pelkäsi, että\nprinsessa estäisi sen.\n\nNaisellisella viekkaudellahan viittasi Kustaa Braheen ja sanoi\nnauraen kirjettä huiskuttaen: \"Tulkaas katsomaan, mikä hauska\npäähänpisto!\"\n\nMutta antaessaan kirjeen Kustaa herralle kuiskasi hän: \"Älä puhu\nmitään. Kohtaamme toisemme tuossa toisessa huoneessa.\"\n\nSamassa tarttui hän pikariin ja esitti itse vastanaineiden maljan.\nKun sen jälkeen kaikki onnentoivottajat tunkeilivat morsiusparin\nympärillä, hiipi hän pois.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä!\" huudahti hän.\n\n\"Kuka on ryöväri?\" kysyi Kustaa herra.\n\n\"Aivan varmaan Opowski.\"\n\n\"Viisainta olisi lähettää vastanaineet pois muutamiksi viikoiksi.\"\n\n\"Niin, olet oikeassa, mutta mihin?\"\n\n\"Samantekevää, kunhan he vain tulevat pois täältä.\"\n\n\"Tahdothan auttaa minua?\"\n\n\"Hyvin mielelläni. Vien heidät itse omaan asuntooni ja annan heille\nhevoset ja vaunut, joilla he saavat matkustaa mihin tahtovat.\"\n\n\"Kiitos, ilmoitan Gottfriedille.\"\n\nMutta ensin täytti hän kukkaron kultarahoilla ja antoi sen hänelle\nsamalla kertoen uhkaavasta vaarasta.\n\n\"Minulla on veli kahdenkymmenen virstan päässä täältä\", sanoi hän.\n\"Ilolla on hän ottava meidät vastaan.\"\n\nKustaa Brahe sanoi heille, että aika oli käsissä. Silloin Anna\nkuiskasi jotakin hänen korvaansa, johon hän nauraen suostui. Ja kun\nkohta sen jälkeen vieraat alkoivat hyvästellä, ehdotti hän, että\nrakennusmestari Ragvaldinpoika ja hänen vaimonsa tulisivat mukaan\nmorsiusparin avaroihin vaunuihin, kun heillä kuitenkin oli sama tie.\n\nVanhus ei ilmeisesti pitänyt ehdotuksesta, mutta hän ei rohjennut\ntehdä vastaväitteitä, ja tarjous otettiin vastaan kiitollisuudella.\nErittäinkin Ragvaldinpojan vaimo oli siitä mielissään.\n\nSigrid sanoi kyynelsilmin hyvästit prinsessalle. Hänen miehensä oli\nilmoittanut hänelle kaikesta, ja hän oli kalpeana kauhusta.\n\n\"Ole luja\", sanoi mies, \"näethän, että Jumala on kanssamme.\"\n\nMolemmat pariskunnat lähtivät perätysten. Kustaa herra saattoi itse\nrakennusmestarin rouvaa, jonka hän sai panemaan harson silmilleen,\nettei yökylmä turmelisi ihoa.\n\nEukko oli ihastunut kohteliaaseen ritariin ja noudatti kaikkia hänen\ntoivomuksiaan.\n\nKun he olivat tulleet alas portaista, sanoi Ragvaldinpoika: \"En\nkäsitä mihin Gottfried pujahti vaimonsa kanssa.\"\n\n\"Astukaa vaunuihin, he kyllä tulevat!\" Ja kohtelias kreivi vei\nsaatettavansa kadulle ja nosti itse hänet vaunuun sanoen: \"Teidän\nmiehenne on yhtä kadehdittava kuin te olette kaunis.\"\n\nSe sanottiin tosin kuiskaten, mutta siksi ääneen, että sen kuuli\nmies, joka piti auki vaunun ovea.\n\nRagvaldinpoika nousi vaimonsa jälestä vaunuihin ja sanoi:\n\"Merkillistä, etteivät he tule.\"\n\n\"Menen heti kysymään mikä on esteenä\", vastasi kreivi ja huusi sen\njälkeen kuskille: \"Odotas, vastanaineiden vaunuihin tulee muitakin.\"\n\nMutta kuski oli saanut toiset määräykset. Vaununovi kimmahti kiinni,\nhevoset saivat sivalluksen ja lähtivät täyttä karkua.\n\nVaunuista kuului kirkunaa, mutta siitä ei kukaan välittänyt.\n\nKohta sen jälkeen poistuivat muut vieraat. Ainoastaan Sigrid rouva\njäi jälelle ja odotti veljensä paluuta.\n\nVihdoin tämä tuli, ja kun Anna levotonna riensi häntä vastaan, sanoi\nhän: \"He ovat pelastetut!\"\n\nAnnan ilo oli suuri. \"Luojan kiitos\", sanoi hän, \"Malaspina ei ole\nainoa velkojani.\"\n\n\"Mutta kuinka Ragvaldinpojalle käynee?\"\n\nKustaa lupasi hankkia siitä tietoja seuraavana päivänä.\n\nMe seuraamme heidän mukanaan.\n\nVaunut vierivät hurjaa vauhtia katua ylös, toista alas. Oli tullut\naivan pimeä ja vauhti oli vähitellen hiljennyt, kunnes hevoset\nmelkein käymäkyytiä menivät suuresta porttiholvista sisälle.\n\n\"Luulen, että olemme palanneet linnaan\", sanoi rakennusmestari\npinnistäen näköään minkä suinkin voi.\n\n\"Elä viitsi luulla mitään, vaan auta minut täältä\", nyyhkytti hänen\naviopuolisonsa.\n\n\"Rakas Erika...\"\n\nVaununovet temmattiin auki molemmilta puolin, ja ennenkuin Erika oli\nehtinyt päästää ääntäkään, oli hänen suunsa ympäri kiedottu liina,\nmuuan mies otti hänet käsivarsilleen ja toinen kuiskasi: \"Olkaa\nhiljaa, teille ei tapahdu mitään pahaa.\"\n\nRagvaldinpoika tahtoi rientää jälkeen, mutta hänen kainalosauvansa\nolivat poissa ja käsi pantiin hänen suulleen. \"Jos sanotte sanankaan,\nolette surman oma!\"\n\n\"Mutta selittäkää edes...\"\n\n\"Odottakaa, saatte selityksen aikanaan.\" Molemmat vaununovet\nsuljettiin, ja toisella ovella oli vartiomies.\n\nErika oli kannettu useita portaita ylös ja vihdoin erääseen\nhuoneeseen, missä hänet varovasti laskettiin erääseen sohvaan. Peite\notettiin hänen kasvoiltaan ja hänet jätettiin yksin.\n\nHän toipui jotensakin pian säikähdyksestään, tempasi harsonkin\nsilmiltään ja katseli huoneessa ympärilleen.\n\nKotvan kuluttua tulla tepsutteli pieni kamarineito huoneeseen.\n\n\"Kuningas tulee\", sanoi hän. \"Saanko auttaa?\"\n\n\"Kuningas?\"\n\nErika hypähti pystyyn, mutta alkoi melkein tietämättään\njärjestellä pukuaan eikä huomannut neidon pilkallista hymyä.\n\nAukeni ovi ja siitä tuli Sigismund, ilmeisesti kiihtyneenä, mutta\nkukkavihko kädessään.\n\nHän meni nopeasti Erikaa kohden, mutta pysähtyi hänen eteensä suu\nauki ja tuijotti kummissaan.\n\nErika niijasi niin syvään kuin suinkin voi.\n\n\"Onko tämä näköhäiriö?\" jupisi kuningas. \"Onko noituus riistänyt\nhäneltä kauneutensa? Puhukaa!\" sanoi hän ankarasti.\n\n\"Minä en voi sille mitään, teidän majesteettinne\", sanoi Erika itku\nkurkussa.\n\n\"Ei ole sama edes äänikään\", jatkoi kuningas valittaen. \"Oi\nMalaspina, miksi teit minulle tämän!\"\n\nErika parka vapisi kuin haavanlehti. Hän ei uskaltanut lähteä\ntiehensäkään.\n\n\"Kaunis nainen, tiedätkö, kuinka kauan sinun täytyy olla tässä\nvalepuvussa?\" kysyi kuningas.\n\n\"En, sitä en tiedä\", sanoi Erika ja vetäytyi hieman takaisin.\n\n\"Elä pelkää mitään, minusta ei sinussa ole enää mitään houkuttelevaa.\nMutta minua surettaa se, että niin paljon kauneutta on tuhottu minun\ntähteni.\"\n\nErika aprikoi mielessään, olikohan kuningas oikein viisas.\n\n\"Sano minulle\", kysyi tämä, \"tapahtuiko muutos unissa?\"\n\n\"Niin kai se tapahtui\", sanoi Erika nyyhkyttäen.\n\n\"Pelästyit varmaankin kovasti?\"\n\n\"Olen vieläkin pelästynyt\", puuskahti Erika itkien. \"Poloinen\npienokainen, ojentakaa minulle kätenne.\"\n\nErika ei uskaltanut kieltäytyä, mutta käsi oli kova ja kylmä.\n\n\"Ai, ai, sekin muuttunut! Pyytäkää minulta jotakin.\"\n\n\"Pyytäisin päästä pois, armollinen herra kuningas.\"\n\n\"Ei vielä, tahdon tietää kaiken. Tunnetko noituutta?\"\n\n\"En, mutta mieheni kenties tuntee.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Hän istuu vaunuissa ulkona ja odottaa.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän kiroili ja toraili!\"\n\n\"Karkeaa, mutta luonnollista. Pidätkö hänestä?\"\n\n\"Onpahan niin ja näin.\"\n\n\"Sekin vielä! Mitä pidät minusta?\"\n\n\"Oh, herra kuningas!\" Hän kääntyi pelästyneenä pois.\n\n\"Älä sano mitään enempää. Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Pyydä minulta\nmitä tahdot!\"\n\nErika heittäytyi polvilleen ja huudahti: \"Päästäkää minut pois!\"\n\n\"Ei vielä, odottakaa vähän.\" Hän riensi ovelle, jonka hän nopeasti\navasi.\n\n\"Opowski! Tules tänne, niin saat nähdä.\"\n\n\"Toivon, että teidän armonne on tyytyväinen\", sanoi liehittelevä\nhovimies.\n\n\"Tunnetko häntä enää?\" kysyi kuningas juhlallisesti ja viittasi\nErikaan.\n\nOpowski hätkähti, niin että oli vähällä kaatua selälleen. \"Se ei ole\nhän\", sanoi hän.\n\n\"Tiesin sen, sellainen on noituuden lumovoima. Pyydän Malaspinaa\nottamaan hänet huostaansa.\"\n\n\"Ei, sitä en tahdo\", huudahti nyt todellakin suuttunut nainen.\n\"Pyydän vielä kerran, että pääsen tieheni. Jos se kielletään minulta,\nmenen sittenkin.\"\n\n\"Mene, onneton, mutta pyydä ensin jotakin.\"\n\n\"En tahdo mitään\", huudahti hän ja ryntäsi ulos hurjaa karkua. Vaunut\nolivat vielä paikoillaan ja Ragvaldinpoika nukkui kuin kiltti lapsi.\n\n\"Sinä et suinkaan ole kaivannut minua\", sanoi Erika.\n\n\"Tiesin kyllä, että he päästävät sinut pian pois\", vastasi mies.\n\n\"Kuningas käskee, että teidän on heti vietävä meidät kotiin\", huusi\nErika ankarasti.\n\nKainalosauvat pantiin vaunuihin ja kuski pani hevoset liikkeelle.\nVaunut pysähtyivät kellosepän talon eteen, ja ajajat astuivat ulos\ntyytyväisinä siihen, että olivat jälleen vapaudessaan.\n\n\"Saamme kävellä muutamia askelia kotiin\", sanoi rakennusmestari,\n\"mutta ei se tee mitään. Ja päivä kiertää taloni moneen kertaan,\nennenkuin suostun lähtemään kenenkään ajoneuvoihin.\"\n\nErika ei puhunut kenellekään mitä oli kokenut. Mutta kun Sigrid\nparin viikon kuluttua tuli takaisin, sanoi hän hänelle, että häät\nsaattoivat kyllä olla hyvät, mutta mitä jälestä tuli, se oli\nhirveää. Toisella kertaa Erika tuumi, että mitä ihmiset sanoivatkin\nkuninkaasta, niin hän tiesi enemmän kuin kukaan muu.\n\nOpowski sai eronsa ja hänen täytyi lähteä hovista. Sigismund\njättäytyi yhä enemmän Malaspinan valtaan, ja Malaspina oli ainakin\nnäköjään onnistunut pääsemään parempiin väleihin prinsessan kanssa.\n\nMutta Sigismund eli vain sille aistihurmaukselle, jota ovelat\njesuiitat ja juonittelevat suosikit hänelle valmistivat, kun he\nkeskenään taistelivat, kuka saisi suurimman vaikutusvallan heikkoon\nkuninkaaseen.\n\n\n\n\n9.\n\nVERITUOMIO.\n\n\nHerttuan palattua Tukholmaan vallitsi kaikkialla kaamea odotus mitä\noli tuleva.\n\nHerrat olivat valmiit kohtaloonsa, mutta eivät niin heidän\nepätoivoiset vaimonsa ja lapsensa.\n\nJoulukuun 14 päivänä 1599, kuukausi herttuan paluun jälkeen Suomesta,\nkutsuttiin valtakunnan säädyt, kaikki aatelismiehet, jotka olivat\nehtineet lailliseen ikään, kaikki laamannit, kihlakuntien tuomarit\nja voudit, piispat ja kolme jäsentä kustakin tuomiokapitulista,\nkaksi tai kolme pappia kustakin kihlakunnasta, sotapäälliköt ja\nratsumestarit, pormestarit, yksi raatimies ja muuan porvari kustakin\nkaupungista ja kolme talonpoikaa kustakin kihlakunnasta, helmikuun 24\npäiväksi seuraavana vuonna saapumaan Linköpingiin.\n\nSyynä kutsumukseen oli välttämättömyys päättää niin hyvin hallituksen\njärjestämisestä kuin vangittujen herrojen asiastakin.\n\nSamaan aikaan vietiin vangitut herrat Gripsholmasta, Nyköpingistä ja\nTukholmasta Linköpingiin.\n\nRouva Kristina Sture oli eräältä uskolliselta palvelijalta saanut\ntiedon, milloin lähtö oli tapahtuva, ja hän järjesti heti niin asiat,\nettä saapui yöllä samaan taloon, missä hänen miehellään oli yösijansa\nmatkalla.\n\nHänelle sanottiin, että jok'ainoa huone oli täysi.\n\n\"En tarvitse nukkua\", sanoi hän. \"sallikaa minun vain istua kyökissä.\"\n\nKyökki oli porstuan vieressä, jonka kautta Kustaa herran oli\nkulettava, ja ikkuna oli sitä paitsi pihalle päin.\n\nMillä ilolla hän ottikaan vastaan yksinkertaisen puutuolin, ja kuinka\niloinen hän oli varmuudesta, että saisi hänet nähdä.\n\nHän ei tiennyt oliko kyökissä kylmä vai lämmin, hän ainoastaan\nodotti, odotti palavasti rukoillen sitä isää, joka katsoi alas häneen\nkirkkain tähtisilmin.\n\nAika ei käynyt hänelle pitkäksi, hän unelmoi muinaisista päivistä\nrakkaassa Hörningsholmassa, jonne usein tuli nuori, ritarillinen\nKustaa herra. Hän oli sydämestään kiintynyt nuoreen herraan, mutta ei\nollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että tämä oli valinnut hänet.\nJa kun Kustaa herra oli sitten sanonut hänen aina olleen sydämensä\nmorsiamen ja oli pyytänyt hänen kättään... ah, hän oli luullut\naivan ilosta pakahtuvansa, kun oli pyytänyt häntä kysymään Märta\nrouvalta... ja sitten, kun tämä pani heidän kätensä...\n\nHän ei tuntenut, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, vaan\nainoastaan sen, että hänen oli paljosta, paljosta kiittäminen Jumalaa.\n\nUnelmat hälvenivät. Hän näki istuvansa pienessä, köyhässä kyökissä,\nyksinkertaisella puutuolilla, puoliavoimen ikkunan ääressä. Ikkunasta\npuhalteli joulukuun tuuli kylmänä ja kosteana, mutta hän ei ollut\nkoskaan tuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin nyt, kun hän uskoi\nvarmasti näkevänsä häntä edes tuokion, häntä, jota rakasti nyt paljon\nenemmän kuin sinä päivänä, jona tuli hänen vaimokseen.\n\nPäivä alkoi valeta, talossa alettiin liikkua, ja vihdoin kuuli hän\nhänen askeleensa. Ovi aukeni, ja hän kuuli _hänen_ äänensä... \"Tahdon\nkävellä pihalla muutaman askelen sill'aikaa kun hevosia satuloidaan.\"\n\nHän kuuli Kustaa herran kulkevan alas portaista ja vartian menevän\njälestä. Hän kuuli heidän menevän ulos portista. Nyt täytyi hänen\nrientää jälestä, vaikka se maksaisi hengen.\n\nHän riensi pihalle. \"Kustaa!\" huusi hän.\n\nVanki kääntyi nopeasti. \"Kristina!\"\n\nKuinka he sulkivat toisensa syliinsä, kuinka mies kiitti Jumalaa\nsiitä, että oli vielä kerran saanut nähdä vaimonsa.\n\nMutta vartia tuli jälestä ja eroitti heidät.\n\nKustaa herra vietiin Linköpingiin, jossa hänet sulettiin linnaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSäätyjen kokoonnuttua päätettiin, että oikeudenkäynti herroja vastaan\noli ensiksi otettava esille. Syytettyinä oli neuvosherroja: Eerik\nSparre, Kustaa ja Sten Banér, Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke,\nEerik Abrahaminpoika Lejonhufvud ja Yrjänä Knutinpoika Posse; muita\naatelismiehiä: Krister Horn, Kaarle Stenbock, Arvid Stålarm, Akseli\nKurki ja Pentti Falk. Kaikki olivat läsnä.\n\nHeidän tuomareikseen määrättiin 153 henkilöä valtakunnan säätyjen\nkeskuudesta, nimittäin aatelismiehiä 38, ratsu- ja jalkaväen\npäälliköitä yhteensä 44, porvareita 24, vouteja 23 ja talonpoikia 24.\nMonet herroista olivat läheisissä sukulaisuussuhteissa syytettyihin.\n\nTuomarikuntaan ei kuulunut ainoatakaan pappia, mutta herttua asetti\nheidän vastattavakseen erikseen seuraavan kysymyksen: \"Eikö ollut\nsyytä pelätä, että totinen usko olisi joutunut valtakunnassa vaaraan,\njos kuningas Sigismund päättyneiden levottomuuksien aikaan olisi\npäässyt valtaan, ja olivatko menetelleet oikein ne henkilöt, jotka\nolivat kehoittaneet kuningasta viimeiseen sotaretkeen?\"\n\nOikeudenkäynti alkoi maaliskuun 3 päivänä Linköpingin linnan suuressa\nsalissa. Perinnä oikealla oli pöytä, jonka ääressä kreivit istuivat,\nsiitä hieman ovelle päin alemman aateliston pöytä, sitten papiston.\nVasemmalla sivustalla oli ensin ratsuväen ja sitten jalkaväen\npäällystön pöytä, lähempänä ovea porvarien ja viimeksi voutien.\nTalonpojat olivat ottaneet paikkansa mistä saivat pitkin seinävieriä,\nkuulijain suuressa parvessa, sillä oikeudenkäynti oli julkinen.\n\nUseat vieraat ruhtinaat oli kutsuttu joko itse tai lähettiläiden\nkautta olemaan istunnoissa läsnä. Mutta ainoastaan Kaarlen appi,\nHolsteinin herttua, oli lähettänyt muutamia asiamiehiä. Nämä istuivat\naivan salin perällä eri penkillä, ja herttua läsnäollessaan istui\ntavallisesti lähettilästen vieressä.\n\nOikeudenkäynnin avasi herttua lukemalla juhlallisen kirjoituksen,\njossa vapautti kaikki tuomarit hänelle tekemästään uskollisuuden- ja\nalamaisuuden valasta, lupasi tyytyä heidän tekemäänsä tuomioon\neikä jälestäpäin ketään tuomaria kohtaan kaunaa kantaa, mitä kukin\nkatsoisikin hyväksi puhua. Tämän jälkeen luettiin tuomarien sitoumus,\nettä tuomitsisivat ainoastaan parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa\nmukaan, ja he vahvistivat sen kukin valallaan.\n\nSen jälkeen astui esiin Eerik Yrjänänpoika Tegel ja luki kuuluvalla\näänellä herttuan syytekirjoituksen, jossa oli 25 syytekohtaa. Ne\nsisälsivät, että syytetyt olivat rikkoneet sitoumuksensa herttuaa\nja Söderköpingin päätöstä kohtaan, että he olivat levittäneet\nvihaa ja epäluottamusta herttuan ja Sigismundin välille, että he\nolivat tavoitelleet herttuan henkeä, loukanneet hänen kunniaansa ja\nvahingoittaneet hänen menestystään ja lopuksi, että he olivat tuoneet\nvieraat sotajoukot isänmaata vastaan.\n\nEnsiksi kutsuttiin esiin Eerik Sparre, Sten Banér, Yrjänä Posse,\nKustaa Banér ja Ture Bjelke, kukin vuoroonsa. Herttua esitti, paitsi\nyleistä kannettaan, myös erityiset syytöksensä kutakin kohtaan.\nYlipäänsä vakuuttivat he viattomuuttaan, samalla anoen armahdusta.\nHeidän asiansa lykkäyksineen, uudistettuine kuulusteluineen ja\nmiettimisaikoineen venyi päivästä päivään.\n\nMaaliskuun 10 päivänä oli juttu jälleen esillä. Herrat olivat\nvankeudestaan lähettäneet kirjelmän, jossa pyysivät päästä koko\noikeudenkäynnistä ja anoivat, ettei ruhtinas viskaisi vihojaan heitä\nvastaan. Mutta kun eivät kirjoituksessaan olleet tunnustaneet itseään\nrikollisiksi, vaati Kaarle yhä laillista tutkintoa ja tuomiota. Tämän\njohdosta tuotiin herrat jälleen esiin.\n\nSilloin puhuivat perätysten Kustaa Banér, Eerik Sparre ja Ture\nBjelke. Panemassaan vastalauseessa koettivat he näyttää toteen, että\nheidän asiansa johtui riidasta kuninkaan ja herttuan välillä, mutta\nniin hyvin heidät kuin kaikki säädyt sitoi kuninkaalle tekemänsä\nvala, ja sentähden ei toinen riitapuoli voinut olla toisen tuomarina.\nSamalla muistuttivat he herttuan lupauksesta, että heidän asiansa\ntulisivat tuomitsemaan ulkomaiset lähettiläät. Ketään valtiopäivillä\nläsnäolevista ei voitu hyväksyä syyttäjäksi eikä todistajaksi, sillä\nhe olivat kaikki olleet joko kuninkaan tai herttuan puolella; ja kun\nkuninkaalta oli riistetty tuomiovalta, niin sitä vähemmän saattoi\nsitä vaatia kukaan alamaisista.\n\nLopuksi he yhä pyysivät armoa, mutta eivät tahtoneet tunnustaa\nitseään rikollisiksi.\n\nHeille vastattiin, että ehdot, jotka heille tehtiin heidän\nantautuessaan Linköpingissä, eivät kuninkaan paon jälkeen enää olleet\nsitovat, eivätkä he voineet siinä suhteessa herttuaa pakoittaa.\n\nVäittelyjen jälkeen pyysivät herrat vielä aikaa neuvotella keskenään.\n\nMaaliskuun 14 päivänä antoi herttua vastauksensa neuvosherrojen\nlausuntoihin, huomauttaen, että jos he pitivät koko valtakunnan\nsäädyt vastustajinaan, oli se selvin todistus, että he olivat koko\nvaltakunnan vihollisia. Papisto puolestaan antoi vastauksensa sille\ntehtyyn kysymykseen. Pappien mielestä oli syytä pelätä, että jos\nSigismund olisi voittanut, olisi totinen uskonoppi koko valtakunnassa\njoutunut vaaraan, ja sentähden olivat hänen puoluelaisensa\nmenetelleet väärin Jumalaa ja isänmaata kohtaan.\n\nEnnenkuin lopullinen tuomio langetettiin, kuulusteltiin muutamia\nmuita syytettyjä. Useat heistä tunnustivat tehneensä väärin,\nja herttua lupasi heitä armahtaa, toiset tuomittiin kuolemaan.\nNeuvosherrojen luo lähetettiin vankilaan piispoja taivuttamaan heitä\ntunnustukseen, mutta he palasivat tyhjin toimin.\n\nMaaliskuun 17 päivänä kokoontui tuomioistuin langettamaan lopullisen\ntuomionsa. Kustaa Banér, Eerik Sparre, Sten Banér, Ture Bjelke,\nYrjänä Posse, Krister Horn, Klaus Bjelke ja Eerik Lejonhufvud\ntuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, koska he\nolivat 1) rikkoneet antamansa vakuutukset ja siten osoittautuneet\nuskottomiksi miehiksi ja isänmaan tuhontuojiksi, 2) sanoin,\nkirjoituksin ja painotuottein tahranneet herttuan hyvää nimeä ja\nmainetta, ja 3) neuvoneet kuningasta vierain sotajoukoin ja ilman\npätevää syytä sotimaan isänmaataan vastaan.\n\nSeuraavana päivänä kysyi herttua Klaus Bjelkeltä, Yrjänä Posselta,\nKrister Hornilta ja Eerik Lejonhufvudilta, tahtoivatko he eroittaa\nasiansa muiden herrojen asiasta, tunnustaa rikoksensa ja nöyrtyä.\nHe lankesivat polvilleen herttuan ja säätyjen eteen ja pyysivät\nanteeksi. Tuomio luettiin heille sen jälkeen, ja kun he herttuan\nkysymyksen johdosta selittivät, ettei heillä ollut mitään väitettävää\nsitä vastaan, sanoi tämä, että hän luopui vaatimuksistaan heitä\nvastaan, ja säädyt yhtyivät heti siihen.\n\nMaaliskuun 19 päivänä kutsuttiin säädyt koolle linnanpihaan,\nja herttua pyysi, etteivät ne hajaantuisi ennenkuin uskottomat\nneuvosherrat olivat kärsineet rangaistuksensa. Maaliskuun 20 päivänä,\njolloin teloitus oli tapahtuva, lähti hän kiireesti kaupungista\nNyköpingiin välttääkseen puolisoiden ja lasten ja muiden armonanojain\nrukouksia.\n\nJa kiirastorstaina tapahtui teloitus, joka kantaa Nyköpingin\nverisaunan nimeä. Miehekkäinä useimmat herroista astuivat\nteloituslavalle.\n\nMutta kun Stålarmin vuoro oli astua punaiselle kankaalle, astui\nesiin Tegel ja luki kirjeen, joka oli juuri saapunut herttualta.\nSiinä lausuttiin, että hän tahtoi lahjoittaa Kurjelle ja Stålarmille\nelämän, jos säädyt suostuivat.\n\nKysymys esitettiin ympäröivälle väkijoukolle, ja vastaukseksi kuului\nyleinen kovaääninen huuto:\n\n\"Armoa, armoa! Verta on jo kyllin vuodatettu!\"\n\nStålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukon eteen ja kiittivät, jonka\njälkeen he vetäytyivät syrjään. Mutta jälkeenpäin kerrotaan Stålarmin\nlausuneen:\n\n\"Autuaat herrat valtaneuvokset varmaankin ihmettelevät, mihin\nlivistin, kun en tullutkaan heidän mukanaan taivaan valtakuntaan.\"\n\nKauan kerrottiin Linköpingin verilöylystä kautta maan ja se heittää\nvieläkin synkän varjon Kaarle herttuan muistolle. Yleensä oltiin sitä\nmieltä, että he olivat kärsineet julman ja oikeudettoman kuoleman.\n\nHerttua lohduttelihe sillä, että hän oli tarjonnut heille armoa,\nkun vain tunnustaisivat menetelleensä väärin. Mutta sitä he eivät\ntehneet, he pitivät yhä kiinni kuninkaasta, jota sydämessään\nhalveksivat, mutta jonka turvin he yksin saattoivat pitää yllä\nvaipuvaa suuruuttaan. Eivätkö he siten olleet itse pakoittaneet hänet\nverilöylyyn, joka häntä värisytti?\n\nHän toivoi jälkimaailmankin sääliväisesti arvostelevan tekoja, joihin\njulma välttämättömyys oli pakoittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViipyi muutamia päiviä, ennenkuin valtiopäivät uudestaan ryhtyivät\ntyöhönsä ja herttua palasi Linköpingiin.\n\nSilloin ryhdyttiin hallitusta järjestämään. Valtiopäivä päätöksellä\njulistettiin uudelleen Sigismund ja kaikki hänen jälkeläisensä\nmenettäneeksi kaikki oikeutensa kruunuun. Juhana herttua olisi tosin\nollut lähin kruunua perimään, mutta verisiteittensä tähden saattoi\nhän helposti sotkeutua tekemisiin veljensä Sigismundin kanssa\nisänmaan turmioksi tai ryhtyä kostamaan Kaarle herttualle. Sitä\npaitsi ajan ja valtakunnan olosuhteet vaativat miestä eikä lasta\nohjiin.\n\nKoska Kaarle herttua oli suurimmalla hengenuhalla, vaikeuksilla ja\nkustannuksilla vapauttanut rakkaan isänmaan vieraasta ikeestä ja\norjuudesta, noudattaen Upsalan päätöstä ja maan lakia, pyysivät\nsäädyt, että hänen ruhtinaallinen armonsa ottaisi kruunun kantaakseen\nja hallituksen huostaansa.\n\nHerttua kieltäytyi moneen kertaan, mutta lupasi vihdoin, että hän\nviisi kuukautta odotettuaan suostuisi säätyjen pyyntöön.\n\nJa niin säädyt julistivat hänet herrakseen ja kuninkaakseen ja hänen\npoikansa Kustaa Aadolfin lähimmäksi kruunun perijäksi.\n\n\n\n\n10.\n\nUUTTA KYLVÖÄ.\n\n\nYrjänä Posse sai armon Linköpingin valtiopäivillä, mutta ei\nvapauttaan. Kuitenkin joutui hän sangen lievään vankeuteen, ja pian\nsaamme nähdä, kuinka hän käytti aikansa. Klaus Bjelke oli myös\nvankina, mutta sai polvillaan rukoiltuaan vapautensa jälleen ja alkoi\nhiljaisuudessa punoa juonia veljensä Hogenskildin kera.\n\nVanha Hogenskild Bjelke, mestari juonittelemaan, oli saanut armon\nhänkin, mutta oli tuomittu elinikuiseen vankeuteen, joka sentään oli\nsangen lievä.\n\nHänen tyttärensä, Ebba rouva, serkkunsa Akseli Bjelken leski, oli\näärimäisen yltiöpäinen ja vihasi sammumattomasti herttuaa. Hän\noli moneen kertaan sanonut, että jollei kukaan muu tahtonut ottaa\n\"herttua Hannibalin\" henkeä, oli hän tekevä sen.\n\nKirjeenvaihto Malaspinan kanssa oli hänen ylpeytensä, ja kun tämä\npääjesuiitta ehdotti, että hän lähettäisi eri valepuvuissa useita\npalvelushenkiään Ruotsiin, silloin tarjoutui tämä heti ottamaan\nheidät vastaan ja ottamaan kaikin puolin paavin lähettilään asian\nomakseen. Heidän pyrintöjensä tarkoitus oli saada kuohuntaa maassa\naikaan, eikä Ebba rouva epäillyt sen menestystä.\n\nMalaspina oli viitannut erääseen toiseenkin suunnitelmaan, joka veisi\nlopulliseen rauhaan, ja Ebba rouva aavisti mikä se oli ja iloitsi\nsiitä.\n\nNäihin tuumiin joutui puhe kohta, kun Ebba rouva meni eräänä päivänä\nHörningsholmaan, missä asui herra Krister Horn, armosta vapaaksi\npäästyään, sisarensa Anna rouvan luona.\n\nMutta heidän parhaallaan tuumiessaan toi muuan palvelija Krister\nherralle kirjeen. Tämä avasi sen nopeasti.\n\n\"Yrjänä Posselta!\" huudahti hän.\n\n\"Mitä hän voi toimittaa vankilassa?\" kysyi Ebba.\n\nKrister vastasi luettuaan: \"Suurempia asioita kuin me vapaudessa!\nHän kirjoittaa kahdesta ruotsalaisesta, jotka on kasvatettu\nIngolstadtissa. Hän sanoo, että heitä voi käyttää kaikkeen, huomatkaa\ntarkoin, kaikkeen!\"\n\n\"Mitä hän sillä tarkoittaa?\" kysyi Anna rouva.\n\n\"Jokainen kai saa ymmärtää sen miten voi ja tahtoo\", vastasi Ebba\nrouva punastuen.\n\n\"Mitä nuo ihmeotukset sitten ovat nimeltään?\" kysyi Anna rouva.\n\n\"Hän mainitsee vain yhden nimen\", vastasi Krister, \"Petrus Petrosa.\"\n\n\"Minä haluaisin ottaa hänet huostaani\", virkkoi Ebba rouva innoissaan.\n\n\"Etkös sinä odota kokonaista laivastoa Puolasta?\"\n\n\"Niin kyllä. Mutta ne eivät ole vielä saapuneet, ja niiden saavuttua\ntahtoisin miehen, 'joka kelpaa kaikkeen', heitä sijoittamaan.\"\n\n\"Ebba on oikeassa\", sanoi Krister. \"Syntyjään ruotsalainen jesuiitta\nkelpaa kaikkeen.\"\n\n\"Kernaasti minun puolestani, tehkää mitä tahdotte, en minäkään,\nole toimetonna\", puuskahti Anna rouva. \"Ensi töikseni matkustan\nSundbyhyn, sillä meidän täytyy saada Eerik Sparren leski mukaan.\"\n\nEnnenkuin Ebba rouva sillä kertaa lähti Hörningsholmasta, lupasi\nhän, että hänestä pian kuultaisiin. Ja pian lähettikin hän uskotun\npalvelijan mukana salakirjoituksen, johon Krister Hornilla oli avain.\n\nSe oli Hogenskild Bjelken laatima häväistyskirjoitus herttuaa\nvastaan, joka oli painettava niin pian kuin suinkin ja niin suurilla\nkirjaimilla, että talonpojat voisivat sitä lukea ja ymmärtää.\n\nYrjänä Posse kirjoitti myös, että hänellä oli tekeillä kirjoitus,\njoka oli niin hirveä, että herttua antaisi vuoden elämästään, jottei\nse joutuisi painoon. Se tosin ei vielä ollut valmis, mutta nimeksi\noli sille tuleva _\"Kaarle herttuan teuraspenkki.\"_\n\nKlaus Bjelkeltä ja muilta ystäviltä saapui kirjeitä, joissa he\nsanoivat tekevänsä kaikkensa salaisuudessa kaivaakseen maaperää\nherttuan jalkojen alta. Kuningas Sigismundin rohkeutta oli pidettävä\nyllä vakuutuksilla, että hänellä oli valtakunnassa uskollisia\nystäviä, jotka ikävöivät hänen tuloaan jälleen ja jotka mielellään\nuhrasivat henkensä ja verensä hänen tähtensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin eräänä päivänä pyrki Ebba rouvan puheille pappismies ja kolme\nkäsityöläistä. Ensiksimainittu otti taskustaan kirjeen, jonka jätti\nhänelle.\n\nKirje oli Malaspinalta, joka ilmoitti suurella vaivalla onnistuneensa\nsaamaan muutamia uskollisia palvelijoita, jotka kaikki olivat hyvin\nperehtyneet ruotsinkieleen ja joihin hän toivoi armollisen rouvan\nolevan tyytyväisen.\n\nHän katseli heitä terävästi. Heillä oli kaikilla valppaat, älykkäät\nkasvot, vaikkakin niillä oli se nöyryyden sävy, joka on katoliselle\npapille ominainen.\n\n\"Oletteko tosiaankin käsityöläisiä?\" kysyi hän silmäten pukuihin.\n\n\"Jalo rouva, olemme kukin opetelleet käsityömme ja toivomme siten\nhelpommin saavamme jalansijaa kansan keskuudessa.\"\n\n\"Se on oivallinen ajatus, sillä siten voin helpommin hankkia teille\npaikat\", sanoi Ebba rouva elähtyneenä. \"Ja te, isäseni?\"\n\n\"Minä kelpaan koulunopettajaksi\", vastasi tämä syvään kumartaen.\n\n\"Oletteko kaikki ruotsalaisia?\"\n\nAinoastaan kaksi oli, suutari ja puuseppä. Molemmat olivat\nNorrlannista, ja Luostari-Lassi oli heidät lähettänyt Roomaan\npapiksi koulittaviksi ja sieltä Lyypekkiin, jossa kukin oli oppinut\nammattinsa.\n\nPappi oli saksalainen ja räätäli tanskalainen. Mutta hekin puhuivat\nruotsia niin hyvin, ettei heidän huomannut edes murtavan.\n\nEbba rouva pyysi heitä levähtämään muutamia päiviä, jollaikaa hän\nkirjoitti kirjeitä ja suosituksia.\n\nMestari Ragvald, pappi, kutsuttiin sen jälkeen ensiksi hänen\npuheilleen.\n\n\"Kas tässä\", sanoi Ebba rouva, \"on kirje jalolle Djursholman\nrouvalle, Kristina Sturelle. Tiedän, että sinne rakennetaan koulua\nja etsitään soveliasta opettajaa. Jos onnistutte saamaan paikan,\npääsette siten yhteyteen nuorten neitsytten kanssa ja saatte laajan\nalan toiminnallenne.\"\n\n\"Tahdon koettaa parastani\", vastasi pappi kumartaen, otti kirjeen ja\nlähti.\n\nHänen jälkeensä tuli suutarin vuoro; hän nimitti itseään Henrikiksi\nja käyttäytyi sangen reippaasti. \"Tämä kirje rouva Anna Hornille\nHörningsholmaan avaa teille heti paikan. Pyytäkää jaloa rouvaa\nsijoittamaan teidät sinne, missä asuu enimmän kansaa.\"\n\n\"Sen teen\", sanoi hän, \"vaikka luulen kyllä voivani pian vetää kansaa\npuoleeni.\"\n\nKolmas oli Erland, räätäli. \"Menkää Sätersdaleniin herra Pietari\nKrusen luo\", sanoi Ebba rouva antaen mainitulle herralle osoitetun\nkirjeen. \"Siellä on paljon väkeä, ja minä toivon teidän tekevän\nparastanne.\"\n\n\"Armollinen rouva voi luottaa minuun\", vastasi mies itsetyytyväisesti\nhymyillen ja lähti heti taipaleelle.\n\nNeljäs, Kristian, jolla oli todistus suuresta taitavuudesta puusepän\nammatissa, lähetettiin Sundbyn jalon rouvan luo kirje mukanaan.\n\nItselleen ei Ebba rouva jättänyt mitään. Hän jäi odottamaan.\n\nJa kuukautta myöhemmin ilmoitettiin, että muuan henkilö pyrki hänen\npuheilleen.\n\nHän lähti katsomaan kuka se mahtoi olla ja hämmästyi nähdessään\nmitä rakastettavimman näköisen nuoren miehen, jonka yksinkertainen\npapillinen puku oli mitä parhaimmassa sopusoinnussa hänen arvokkaan\nryhtinsä kanssa. Hän tuli Ebba rouvaa vastaan ja antoi kirjeen.\n\n\"Nimenne?\"\n\n\"Petrosa.\"\n\n\"Ah!\" Ebba rouva avasi kirjeen. Se oli Yrjänä Posselta ja sisälsi\nvain, että sen tuoja varmaankin tulisi tyydyttämään hänen\nrohkeimmatkin toiveensa.\n\nYlväs rouva ei voinut kohdella tätä nuorta miestä kutoa kaikkia\nmuita. Tämä tuntui olevan hänen vertaisensa, hän pyysi vierasta\nastumaan omaan huoneeseensa ja istuutumaan läheisyyteensä.\n\nPetrosa teki sen sumeilematta, aivan kuin ei olisi koskaan muissa\npiireissä elänytkään.\n\nEbba rouvan täytyi saada selitys tähän ja vastauksista kysymyksiinsä\nsai hän sen käsityksen, että Petrosa oli lemmenlapsi. Sangen aikaisin\noli kuningas Juhana lähettänyt hänet ensin Ranskaan ja sitten\nIngolstadtiin, jossa hän oli oleskellut kaksi vuotta. Malaspinan\npyynnöstä oli hänet lähetetty Ruotsiin.\n\n\"Onko teille määrätty jokin erityinen tehtävä?\" kysyi Ebba rouva.\n\n\"On, minun on murhattava herttua\", vastasi hän tyynesti.\n\n\"Otatte asian hyvin keveästi\", sanoi Ebba rouva. \"Se voi maksaa\nomankin henkenne.\"\n\n\"Siihen olen valmis.\"\n\n\"Aivan pelkäämättäkö?\"\n\n\"Jesuiitta ei saa pelätä koskaan.\"\n\n\"Mutta miksi teidät on lähetetty tänne?\"\n\n\"Muutamia vuosia oleskeltuani maassa saan toivottavasti helpommin\npääsyn hoviin.\"\n\n\"Ja minkä toimialan tahdotte?\"\n\n\"Mahdollisimman laajan\", puuskahti Petrosa tulisesti. \"Minun täytyy\nvoittaa sydämiä.\"\n\nSiinä oli intoa, joka voitti Ebba rouvan omankin. \"Teidän on\nsaarnattava meidän kirkossamme\", sanoi hän, \"ja luulen teidän\nvaikuttavan sydämiin.\"\n\n\"Kaikkiin\", keskeytti hän. \"En tyydy vähempään.\"\n\n\"En ollut aikonut tulla teitä kuulemaan\", sanoi Ebba, rouva\nhymyillen. \"Nyt tahdon tehdä sen osoittaakseni etten pelkää.\"\n\n\"Aiotteko tästälähin olla päästämättä minua teitä näkemään?\" kysyi\nPetrosa huokaisten.\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Olen vieras ja minun pitäisi oppia tuntemaan olosuhteita henkilöltä,\njolla itselläänkin on maali näkyvissään.\"\n\n\"Kutsun teidät, kun katson sen tarpeelliseksi.\" Ja niin sai Petrosa\nmennä.\n\nEbba rouva oli valloitettu äkkiylläköllä. Hänen olisi pitänyt ainakin\ntutkistella tätä miestä ennenkuin otti hänet palvelukseensa, ja nyt\noli hän sen tehnyt ajattelematta sen enempää, melkein vasten tahtoaan.\n\nEnsi kertaa käydessään isänsä luona ilmoitti hän tälle, että nuorella\npapilla, jonka Yrjänä Posse oli lähettänyt heille, oli merkillinen\nkyky voittaa ihmisiä puolelleen. Hän oli kuullut Petrosan saarnaavan,\nja miehen suuret lahjat olivat häntä aivan hämmästyttäneet.\n\nHogenskild herra halusi hänkin miestä nähdä ja puhutella, ja se antoi\nEbba rouvalle aiheen kutsua Petrosan luokseen toisen kerran.\n\nTämä sanoi jo samana päivänä tahtovansa mennä vankilaan, sillä\npapilta ei voitu kieltää pääsyä. Sen jälkeen alkoi hän puhua\nseutukunnan kansasta.\n\nViikkokauden kuluessa oli hän ehtinyt tehdä tuttavuutta monien\nkanssa, ja hänen arvostelunsa olivat niin sattuvia ja tuumansa niin\nviisaita, ettei Ebba rouva voinut väittää mitään.\n\nMutta niin puheissaan kuin koko esiintymisessäänkin oli hän\nhypännyt yli kaikkien rajojen, jotka eroittivat ylhäissyntyisen\nrouvan köyhästä papista. Ebba rouva ei ollut enää valtiatar ja\nPetrosa alamainen. He olivat yhdenvertaiset, jotka neuvottelivat\nkeskenään, mutta neuvotteluissa saavutti Petrosa viisaudellaan ja\nihmistuntemuksellaan ensi sijan.\n\nHän meni vankilaan, ja Ebba rouva odotti hänen tulevan tuomaan\nviestejä Hogenskild herralta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta\nhän ei tullut. Vihdoin tuli kirje, joka sisälsi Hogenskild herralta\npaljon terveisiä. Petrosa ei ollut rohjennut tuoda niitä suullisesti.\n\nEbba rouva heitti suutuksissaan kirjeen takkavalkeaan ja seuraavana\npäivänä hän ajoi vieraisille Hörningsholmaan.\n\nAnna rouva otti hänet omituisen juhlallisesti vastaan ja vei hänet\nsalakamariin. \"Minun täytyy puhua kanssasi tuosta pappissuutarista,\njonka lähetit minulle\", sanoi hän.\n\n\"Etkö ole tyytyväinen häneen?\"\n\n\"Luulen, että hän on itse paholainen!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Ainakin lumoaa hän naisväen kauttaaltaan.\"\n\n\"Mitä miehet siitä sanovat?\"\n\n\"He eivät sano mitään, he ovat kaikki hänen vallassaan hekin.\"\n\n\"Mutta miten ihmeellä hän saa sen kaiken aikaan?\"\n\n\"Tiedänkös minä! Sen vain tiedän, ettemme saa häntä pitää kauan\",\npuuskahti Anna rouva itku kurkussa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Pääni menee aivan pyörälle\", sanoi Ebba rouva.\n\"Miksette saisi häntä pitää?\"\n\n\"Sentähden, että he saavat olla ainoastaan kaksi kuukautta samassa\npaikassa.\"\n\n\"Mutta miksi itket?\"\n\n\"Mitäs vain! Näkisitpäs vain hänet! Kaunis kuin Jumala, ja kun hän\nkiittää minua kaikesta mitä olen tehnyt Hörningsholmassa...\"\n\nEbba rouva tuskin uskoi korviaan katsoessaan tätä rouvaa, joka oli\ntunnettu kovasydämisyydestään.\n\n\"Sitä ei kai liene niin hirveän paljon\", tokaisi hän.\n\n\"_Hän_ on sitä mieltä ja hän puhuu siitä tavalla, joka aivan käy\nsydämeen. Väki on muuttunut paljon siivommaksi ja nöyremmäksi, ja se\non kaikki hänen ansionsa.\"\n\n\"Oletko sanonut sen hänelle?\"\n\n\"Olen kyllä, ja olisitpas nähnyt kuinka hän suuteli kättäni.\"\n\n\"Kättä?\" puuskahti Ebba rouva kiihkeästi. \"Ja sinä sallit sen, Sture,\nsyntyäsi Bjelke!\"\n\n\"Hän on varmaan yhtä ylhäinen, kenties prinssi syntyään, jostain\nsivuhaarasta, ja eihän sellaisen tarvitse suudella hameelle.\"\n\n\"Mistä moista tiedät?\"\n\n\"Pidän vain silmäni auki ja kuuntelen hänen puhettaan, varsinkin\nollessamme kahdenkesken.\"\n\n\"Sekin vielä!\"\n\n\"Ei ole mahdotonta, että käännyn hänen uskoonsa\", sanoi Anna rouva\nliikutettuna.\n\n\"Olisit kai valmis antautumaan hänelle kokonaankin\", sanoi Ebba rouva\nkatkerasti.\n\nAnna rouva karahti veripunaiseksi. \"Ei koske ketään, mitä teen tai\njätän tekemättä\", sanoi hän, \"Mutta voit luottaa siihen, ettei hän\nkoskaan tule olemaan muuta kuin rippi-isäni.\"\n\n\"Siinä voikin olla kylliksi\", jupisi Ebba rouva.\n\nMutta kun hän sen jälkeen tahtoi tietää, mistä miehen mahti\noikeastaan johtui, ei Anna rouva voinut asiaa paljoakaan valaista.\nHän tiesi vain, että Henrik oli kaikkien ystävä ja että kaikki\npuhuivat hänestä. Hänellä oli niin paljon tilauksia, että olisi\nvoinut tehdä hyviä kauppoja, jos olisi välittänyt sellaisesta. Mutta\nsitä hän ei tehnyt.\n\n\"Tahtoisin puhutella häntä\", sanoi Ebba rouva päättäväisesti.\n\n\"Mikään ei ole helpompaa. Hän tulee ensi kutsulla.\"\n\nNiin hän tekikin, ja oli merkillistä nähdä mikä muutos hänessä oli\ntapahtunut. Ensi näkemällä oli hän esiintynyt sangen kömpelösti\nvarsinkin saksalaiseen ja tanskalaiseen jesuiittaan verraten.\nNyt hänen käytöksensä oli vapaata ja hän puhui paljon varmemmin.\nKuitenkin oli hän nyt yhtä nöyrä kuin Ebba rouvan nähdessä hänet ensi\nkerran. Mutta kun häneltä kysyi, oliko hän tyytyväinen toimintaansa,\nvastasi hän vilkkaasti, että hänen vaikutuksensa oli niin suuri, että\nhän saattoi tehdä näille ihmisille mitä ikinä tahtoi.\n\n\"Ruotsalaiset ovat tunnetut hitaudestaan\", sanoi Ebba, \"enkä voi\nkäsittää, kuinka voitte saada heihin elämää.\"\n\n\"Mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin\", vastasi\npappissuutari luoden nopean katseen Annaan. \"He rakastavat minua,\nkuten minäkin rakastan heitä, rakkaus heidät sitoo minuun.\"\n\nHän kohotti katseensa taivasta kohden ja seisoi kotvan\nvaipuneena rukoukseen. Eikä Anna rouva voinut kääntää silmiään\npappissuutaristaan. Hänestä ei tämä mies ollut yksinkertainen\nkäsityöläinen, vaan Jumalan lähettämä profeetta.\n\nMutta Ebba rouvasta oli jesuiitta loitonnut samoin kuin hänen kolme\ntoveriaankin. Hän ei enää määrännyt heidän toimintaansa, vaan he\nkulkivat omaa tietään. He saattoivat vallata, hurmata, innostuttaa\nyksinpä Anna rouvankin... kylmän, sydämettömän naisen. Mutta vaikkapa\nkaikki muut joutuisivatkin heidän valtoihinsa... Ebba rouvaan ei\nheidän tehonsa tepsinyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEbba rouva viipyi matkoilla kolmisen kuukautta. Hän kävi ystävien ja\ntuttavain luona ja kaikkialla koetti hän parhaan vointinsa mukaan\nkylvää eripuraisuutta ja levottomuutta.\n\nMonin paikoin onnistui hän tosiaankin saamaan lupauksen, että jos\nSigismund tulisi takaisin -- luottaa hänen sanoihinsa ei voinut\nkukaan -- saisi hän sitä tukea ja apua mitä kukin voi antaa.\n\nHän oli, parturiksi pukeutuneena, päässyt Yrjänä Possen vankilaankin.\nTämä hehkui yhtä tulista vihaa kuin ennenkin ja oli lujasti päättänyt\njatkaa vainoaan herttuaa vastaan, jahkahan pääsisi vapaaksi, mikä\nhänen mielestään ei saattanut kestää kauan.\n\nHän oli ollut myös Ture Bjelken luona. Tämä oli sanonut olevansa\nsalaurkkijain ympäröimänä, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta samaa\ntietä, mille oli lähtenyt.\n\nTure herra kertoi salaisuutena, että oli saanut Malaspinalta kirjeen,\njota ei uskaltanut säilyttää, vaan oli sen polttanut suureksi\nikäväkseen.\n\n\"Mitä se sisälsi?\" kysyi Ebba vilkkaasti. Hän tähysteli varovasti\njoka taholle, Ture miekkonen, ja päästyään täyteen varmuuteen,\nettei kukaan kuunnellut, kuiskasi hän: \"On tehty suunnitelma\nkruununprinssin ryöstämiseksi tai ottamiseksi hengiltä.\"\n\n\"Kuinka se käy?\"\n\n\"Minulle ei ole sitä sanottu, mutta luullakseni tehdään se herttuan\nollessa poissa.\"\n\n\"Onko sitten luovuttu ajatuksesta, joka oli Petrosan toteutettava?\"\n\n\"Ei, eipä suinkaan! Malaspina kirjoittaa: 'Mainio rouva Ebba Bjelke\non ottanut huostaansa nuoren miehen, joka sivumennen sanoen häntä\nmelkein jumaloi. Sanokaa Ebba rouvalle, että Petrosa on kuin vaha\nhänen käsissään, hän saa hänet taipumaan mihin ikinä tahtoo, ja\ntoivon Ebba rouvan käyttävän suurta vaikutusvaltaansa herttuan lähdön\nedistämiseksi.'\"\n\nEbba rouvan poskille levisi kirkas puna. Hän tunsi sillä hetkellä\nolevansa valmis kääntymään katolinuskoonkin.\n\nJoitakin päiviä myöhemmin hän palasi kotiin, koko lailla ahdistetuin\nmielin. Kohta hän kuuli, että \"pater\", kuten häntä puhuteltiin, oli\npyrkinyt hänen puheilleen.\n\n\"Sanokaa hänelle, että hän saa tulla illalla\", vastasi Ebba rouva.\n\"Nyt ei minulla ole aikaa.\"\n\nMutta iltaa odotellessaan kuuli hän palvelijainsa laulavan Petrosan\nylistystä. Yksi kertoi miten hän oli käynyt kuolevan naisen luona\nja miten hänen sanansa olivat lievittäneet kuoleman katkeruuden;\neräälle köyhälle lapselle oli hän lahjoittanut uusia vaatteita;\nmuuan tottelematon poika oli hänen kehoituksistaan muuttunut uudeksi\nihmiseksi. Petrosan nimi oli kaikkien huulilla, ja hän käski heidän\nlopulta vaieta, sillä hän ei enää sietänyt kuulla alituista puhetta\nhänestä.\n\nPetrosa tuli sitten, huulillaan sama surumielinen hymy, joka jo ensi\nkerralla oli kiinnittänyt hänen mieltään.\n\nHän toivotti Ebba rouvan tervetulleeksi takaisin ja sanoi joka päivä\nikävöiden odottaneensa. Oli ollut tuhansia asioita, joita hänen olisi\ntarvinnut kysellä, ja sitten hän tahtoi tehdä tilin hallituksestaan.\nHän tahtoi tietää, oliko armollinen rouva tyytyväinen häneen ja oliko\nhänen jatkettava samaan suuntaan kuin oli aloittanutkin.\n\nEbba rouva ei uskaltanut katsoa kirkkaihin silmiin, jotka olivat\nkiinnitetyt häneen, ja hänen vastauksensa olivat lyhyet ja\nkatkonaiset.\n\nSe näytti oudostuttavan Petrosaa. Hän kävi vaiteliaammaksi ja kysyi,\ntahtoiko armollinen rouva, että hänen oli mentävä.\n\n\"Riippuu siitä, onko teillä vielä mitä sanottavaa\", virkkoi Ebba\nrouva teennäisen välinpitämättömästi.\n\n\"Olen saanut kirjeitä neljältä lähettiläältämme ja ajattelin...\"\n\n\"Antakaa ne minulle, tahdon itse...\"\n\n\"En\", sanoi Petrosa punastuen, \"en voi jättää niitä teidän käsiinne.\"\n\n\"Miksi ette?\"\n\nKatseessa, joka kohtasi Ebba rouvan katseen, oli nuhteleva ilme, ja\nhänen täytyi kääntää silmänsä pois.\n\n\"Voimme lukea ne huomenna\", sanoi hän. \"Olen nyt hyvin väsynyt.\"\n\nPetrosa kumarsi, mutta pysähtyi ikäänkuin ajatus olisi syttynyt hänen\nsielussaan: \"Suokaa minun siunata teitä.\"\n\nHän oli kohottanut kätensä ja odotti, että Ebba rouva lankeaisi\npolvilleen.\n\n\"Unohdatte, ettei meillä ole sama usko\", sanoi tämä terävästi.\n\n\"Anteeksi, luulin, että protestantitkin tarvitsevat siunausta\", kuului\nsuruinen vastaus. Hän poistui.\n\nEbba rouva heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin. Hän\nitki... miksi? Kenties hän oli matkasta väsynyt, mutta kuinka saattoi\ntämä Petrosa vaikuttaa häneen niin syvästi? Mitä tämä mies oli\nhänelle? Yksinkertainen välikappale, tuleva herttuan murhaaja. Hän\nvärisi sitä ajatellessaan...\n\nSaattoiko Petrosa käydä vaaralliseksi Ebba Bjelkelle? Hänen koko\nylpeytensä nousi sitä vastaan, mutta sitten pakoittautui hän\ntyyneyteen, hän tahtoi nähdä asian sellaisena kuin se oli ja\nsentähden ennen kaikkea tutkia itseään.\n\nRakastanut hän ei ikinä ollut ketään. Hänet oli naitettu serkulleen\nja he olivat sitten kulkeneet kukin omaa tietään, mutta tämä\nihmeellinen tunne, joka häntä värisytti kauttaaltaan hänen ensi\nkertaa Petrosaa nähdessään, saattoiko se olla rakkautta? Päästäkseen\ntämän pappismiehen läheisyydestä oli hän lähtenyt matkoille, mutta\nainoaakaan päivää ei ollut kulunut, jona hän ei olisi ajatellut\nhäntä. Kuinka kovaa ponnistusta olikaan kysynyt, ettei hän aikoja\nennen palannut kotiin! Ylpeytensä hänet pelasti, ja nyt, kunhan\nkatsoi sydämeensä, näki hän kuvan, joka näytti sinne kotiutuneen.\n\n\"Voi minua onnetonta, minä rakastan häntä!\" kuiskasi hän. Mutta hän\ntahtoi olla vahva, Petrosa ei saanut sitä koskaan tietää.\n\nJa niin päätti hän itsekseen, että kohtelisi Petrosaa sillä\ntuttavallisuudella, jota osoitetaan ylemmälle palvelijalle.\n\nHän melkein ikävöi seuraavaa päivää. Silloin panisi hän tuumansa\ntoimeen.\n\nPetrosa tuli ennen määrättyyn aikaan, tyynenä ja tavallinen suruinen\nhymy huulillaan. Hän kyseli armollisen rouvan terveyttä, puhui\neräästä köyhästä sairaasta, jonka luona oli käynyt aamulla ja jonka\nsulki hänen huolenpitoonsa.\n\nPuhuessaan oli Petrosa istuutunut ja ottanut esiin neljä kirjettä.\n\n\"Mistä mieluimmin tahdotte kuulla ensiksi?\" kysyi hän.\n\n\"Tahtoisin tietää miten on laita Hörningsholmassa.\"\n\nPetrosan kasvoilla vilahti tutkisteleva ilme, mutta hän sanoi kirjeen\navattuaan: \"Meidät on kaikki lähetetty teidän luoksenne ja olemme\nsentähden teitä kohtaan velvolliset samaan vilpittömyyteen kuin\nkirkon lähettiläitä kohtaan. Huomautettiin tosin, että naiselleko\nmeidän piti uskoa asiamme, mutta Malaspina sanoi: 'Hänellä riittää\nymmärrystä miehellekin, ja puhtaalle on kaikki puhdasta.' Tämä\nratkaisi asian.\"\n\nHän tukehutti huokauksensa ja otti kirjeen. \"Saanko aloittaa, jalo\nrouva?\"\n\n\"Alkakaa\", vastasi Ebba tuskin kuuluvasti.\n\nHän luki:\n\n    \"Veli, olen lähtenyt Hörningsholmasta...\"\n\n\"Mitä, eikö hän ole enää siellä?\" huudahti Ebba ylen hämmästyksissään.\n\nPetrosa jatkoi:\n\n    'Syyn ilmoitan nyt sinulle, ja saat muuten käyttää kirjettäni\n    miten hyväksi näet. Olemme usein puhuneet, mihin rajaton\n    rakkaus voi viedä ja nyt sanon sen sinulle. Tänne tullessani\n    tapasin kovasydämisen naisen, uskottomia tai välinpitämättömiä\n    palvelijoita, köyhyyttä ja hätää kaikkialla. Puhuin heille,\n    mutta tuskin kukaan tahtoi kuulla minua. Silloin käsitin, että\n    voidakseni heihin juurruttaa oppejani, oli minun annettava\n    heille mitä he enimmän kaipasivat. Ensin oli tyynnytettävä\n    heidän ruumiillinen nälkänsä, mutta mitkään rukoukseni eivät\n    saaneet linnanrouvaa avaamaan aittojaan, ainakin tarvittiin\n    ensin voimakkaita keinoja avaamaan tie sille tunteelle,\n    joka voittaa kaiken. Niillä salaisilla keinoilla, jotka\n    ainoastaan me tunnemme, onnistuin eräänä päivänä, kun hän\n    valitti pahoinvointia, käsin painelemalla ja sivelemällä ensin\n    lieventämään hänen pahoinvointiaan, ja kun sen jälkeen hänen\n    mielensä suli minua kohtaan ja hän pyysi minua menettelyn\n    uudistamaan, tapahtui pyhimysten avulla, että minun tahtoni tuli\n    hänen tahdokseen. Aivan hereillään antoi hän minulle aittojen\n    avaimet, uskolliset luotettavat palvelijat jakoivat kansalle\n    viljaa, ja minusta nähden saivat he uskoa, että se tapahtui hänen\n    armonsa käskystä.\n\n    Täten oli kansan rakkaus voitettu ja minä käytin sitä sen jälkeen\n    yhteiseen tarkoitukseemme.\n\n    Hieroin ja sivelin sitten kenkä ketäkin, ja nyt tiedän\n    kokemuksesta, että siten saa ihmiset tottelemaan pienintäkin\n    viittaustaan, saa heidät alaisikseen kaikissa suhteissa. Kun\n    en tiedä mihin tämä voi viedä ja pelkään, että minua kenties\n    syytetään noituudesta ja taikomisesta, katson viisaimmaksi lähteä\n    täältä.\n\n    Anna rouvassa on tapahtunut sellainen muutos, että hänen\n    veljensä, jota odotetaan tänne näinä päivinä, varmaankin täytyy\n    se huomata, ja minä tahdon sitä ennen päästä pois. Lähden\n    pohjoiseen päin ja tulen luultavasti jatkamaan kuten olen\n    alkanutkin.\n\n    Sinulle uskollinen\n\n                                       _Henrik Henrikinpoika_.'\n\n\"Onko hän käyttänyt joitakin salakeinoja?\" kysyi Ebba rouva melkein\nkauhuissaan.\n\n\"Erästä äskenpaljastettua luonnonvoimaa, jolla voi taivuttaa kovat\nihmismielet\", vastasi Petrosa. \"Se on ilmaistu ainoastaan harvoille\nveljeskuntamme jäsenille.\"\n\n\"Tunnetteko tekin sen?\"\n\n\"En, sitä ei saa ilmaista kuolemaanvihityille.\"\n\n\"Onko siis aivan varmaa, ettette onnistu?\"\n\n\"Niin uskon\", vastasi hän. \"Jos petyn uskossani, niin sen jälkeen\nsaan minäkin tietooni kallisarvoisen salaisuuden.\"\n\nHän oli taittanut ensimäisen kirjeen laskoksilleen ja avasi nyt\ntoisen.\n\n\"Ette lukenut sitä loppuun\", sanoi Ebba rouva.\n\n\"Pyysin äsken, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mutta saatte\ntehdä sen itse, jos haluatte. Kuitenkin täytyy minun lisätä, ettei\nse vähintäkään kiinnitä teidän mieltänne. Se käsittelee vain niitä\nkärsimyksiä, joita ihmissielun on kestettävä.\"\n\n\"Mistä toinen kirje on?\"\n\n\"Sundholmasta.\" Hän luki:\n\n    'Karkoitettu, ajettu pois uskoni tähden! Minulla ei ollut\n    aavistustakaan, että nämä protestantit voivat olla niin lujia\n    uskossaan. Ajatteles mielessäsi heikkoa, surun sortamaa naista,\n    joka ei itse lausu eikä tahdo kuulla ainoaakaan häväistystä\n    sortajistaan. Häntä ympäröi lapsilauma, joka on niin kokonaan\n    yhtä hänen kanssaan, että jos koskettaa jotakuta heistä, niin\n    tuntevat sen kaikki toisetkin. Tahdoin eroittaa heidät, mutta se\n    oli aivan mahdotonta. Tahdoin löytää lymypaikan, mutta sellaista\n    ei ollut missään. Tämä protestanttisuus on minulle jotakin\n    uutta, ja kun lopuksi innon vauhdilla tahdoin suoraan esiintyä\n    katolikkona, sanottiin minut irti, karkoitettiin.\n\n    Täältä olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä,\n    ennenkuin onnistun paremmin kuin nyt olen onnistunut.\n\n    Sinun\n\n                                   _Ragvald Ragvaldinpoika_.'\n\n\"Kustaa Banérin leski kuuluu Sturein sukuun, ja he pitävät\nlujasti kiinni Kustaa kuninkaasta\", sanoi Ebba rouva katkeruuden\nvivahduksella.\n\n\"Tämä kirje on Sundbystä\", sanoi Petrosa, \"ja kuuluu näin:\"\n\n    'Täydellinen menestys. Olen erään kelvottoman juoppopapin\n    apulaisena tai oikeastaan sijaisena, ja minulla on tukenani\n    hänen kaunis sisarentyttärensä. Koko seurakunta on aivan\n    hassahtunut nuoreen pappiin, ja pappi tietysti kulkee ripeästi\n    kohden maaliaan. Ylhäinen linnanrouva antaa minulle täyden\n    vapauden, mutta hän ei tahdo näyttää mitenkään olevansa osallinen\n    toimintaani. Hänellä on itsellään kappalainen, jonka luulen\n    voivani käännyttää suotuisassa tilaisuudessa.\n\n    Sinun\n\n    _Erland Erlandinpoika_.'\n\n\"Hän, joka kenties vähimmän sitä ansaitsee, menestyy parhaiten\",\nsanoi Ebba vilkkaasti.\n\n\"Tämä viimeinen kirje on päivätty Sätersdalenissa\", virkkoi Petrosa\nja luki:\n\n    'Minulla on puolellani vähintään 200 nuorta kelpo miestä, jotka\n    ovat lujasti päättäneet lähteä sotaan Sigismundin puolesta. Mutta\n    nyt on heidän ensin innostettava paljon useampia muita. Olen\n    sanonut heille, ettei ole ryhdyttävä mihinkään, ennenkuin saavat\n    kutsun. Silloin he nousevat niinkuin yksi mies.\n\n    Nyt lähden täältä toisiin pitäjiin, mutta tie on aina avoinna\n    edessäni, niin että voin palata milloin se on tarpeen.\n\n                                  _Kristiern Kristierninpoika_.'\n\n\"Tästä täytyy tulla jotakin\", sanoi Ebba vilkkaasti. \"Aivan\nihmetyttää, mikä voima heillä kaikilla on.\"\n\n\"Minä olen myös kirjoittanut paavin lähettiläälle ja lähettänyt\nkopiot kirjeistä.\"\n\n\"Oletteko kirjoittanut omistakin toimistanne, pater Petrosa?\"\n\n\"En\", vastasi hän, \"sillä minä toimin teidän näkyvissänne.\"\n\n\"Täytyykö toisin sanoen minun kirjoittaa?\"\n\n\"Luulen, että legaatti odottaa sitä.\"\n\n\"Ei\", sanoi Ebba rouva tuokion aprikoituaan, \"teidän täytyy tehdä\nse itse. Näen kyllä toimintanne tuloksia siinä vaikutusvallassa ja\nluottamuksessa, minkä olette saavuttanut kansan keskuudessa. Mutta en\ntiedä mitä keinoja olette käyttänyt, ja sanon sukulaiseni Ebba Brahen\nkanssa: kenties on parasta, että olen olevinani siitä tietämätön.\"\n\n\"Tahdon mielelläni antaa elämäni kääntääkseni teistä pois kaiken\npahan. Mutta en luule vaaran uhkaavan sieltä päin.\"\n\n\"Mihin tähtäätte?\"\n\n\"Niitä kirjeitä, joita lähetätte Puolaan, ei pidellä varovasti.\nVihollisenne ovat saaneet useita niistä huostaansa.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Mitäpä tietoni hyödyttävät, kun en ole voinut estää niiden\nsieppaamista pois.\"\n\nÄänessä oli osanottoa, joka syvästi liikutti Ebbaa. \"Tahdon olla\nvaruillani\", sanoi hän luoden katseensa Petrosaan. Mutta katse, joka\nhäntä kohtasi, oli niin epätoivoinen, että se säikähdytti häntä.\n\n\"Teillä on varmaan enemmänkin sanottavaa minulle?\" puuskahti hän\npelästyksissään.\n\n\"Sallikaa minun siunata teitä!\" pyysi Petrosa kiihkeästi.\n\nEbba kumarsi melkein tietämättään päänsä ja papin kädet koskettivat\nsitä keveästi hänen lausuessaan pyhät sanat. \"Kiitos, ja kaikki pyhät\nsinua siunatkoot!\" huudahti hän lopuksi ja riensi pois.\n\n\"Hän tahtoo kääntää minut katolisuuteen\", ajatteli Ebba. \"No niin,\nse voikin olla samantekevää. Mutta joutuisin yhä enemmän hänen\nvaltaansa, ja sitä en tahdo.\"\n\nMutta hänessä heräsi voittamaton halu tietää mitä kirjeissä oli\nvielä sellaista, jota Petrosa ei lukenut, vaikka myönsikin hänelle\noikeuden lukea ne. Kaikesta päättäen oli se jotakin, mikä koski\nhäntä yksityisesti; ja hän ei ollut mikään lapsi, hän vihasi kaikkea\nsalamyhkäisyyttä, ja hänen täytyi saada se tietoonsa.\n\nPetrosalle oli annettu asunnoksi pieni huone, joka sijaitsi\nlinnantornin alla, ja seuraavana päivänä, kun hän tiesi papin olevan\npoissa, hiipi hän sinne sykkivin sydämin. Häntä vastaan lemahti\nkukkien ja metsän tuoksu, Petrosa luultavasti rakasti sellaista.\n\nKirjoituspöydällä oli useita kirjoja ja pergamenttikäärö. Ebba\nnosteli niitä varovasti, mutta niiden alla ei ollut kirjeitä.\nMahtoiko hän ne pitää mukanaan? Laatikosta löytyi kuin löytyikin\nuseita kirjeitä, mutta mikä niistä oli oikea? Hän otti päällimäisen,\nsen neljäskin sivu oli kirjoitettu täyteen -- latinaksi. Miksei hän\nollut opetellut tätä kieltä? Kirjeen oli allekirjoittanut Ragvald\nRagvaldinpoika, ja siinä oli kaksi kertaa mainittu Ebba rouvan\nnimi. Petrosa oli itse pakoitettava kääntämään se, sillä olihan hän\ntunnustanut Ebba rouvalla olevan siihen oikeuden.\n\nHän oli taittanut kirjeen laskoksilleen ja ottanut toisen. Se oli\nHenrik Henrikinpojalta ja neljäskin sivu oli kirjoitettu ruotsiksi.\nVihdoinkin sai hän tietää...\n\nHän luki: \"Jeesuksen seuraan kuuluminen merkitsee luopumista kaikista\ninhimillisistä tunteista. Sanot, ettet tiennyt lainkaan mitä\nmaallinen rakkaus on, ennenkuin näit hänet, ja että tämä koetus on\nkovin kaikista. Siitä tulee uusi kaunistus marttyyrikruunuusi, sillä\ntiedän, että olet voittava kiusaukset.\n\n\"Ymmärrän myös, että sinusta täytyy tuntua oman sydämesi\nraatelemiselta, kun sinun täytyy paljastaa sisimmät ajatuksesi ja\ntunteesi meille toisille. Se on julmimpia niistä koetuksista, mihin\nmeidät jesuiitat pakoitetaan. Mutta pyhimyksenkään sydän ei voi olla\npuhtaampi kuin sinun, ja jos olet jo alkanut valmistautua kuolemaan,\ntäytyy minun yhtyä toivomukseesi, ettei tämä valmistauminen kävisi\nkovin pitkälliseksi. Mutta jos tunnen hänen ylevyytensä oikein,\ntahtoo hän ensin tutkistella niin sinun kuin Ebba rouvankin sielun\nsyvyyksiä, sillä sellaiset tutkistelut juuri ovat hänen makuunsa.\nOn varmaa, että Ebba rouva ennemmin tai myöhemmin kääntyy totiseen\nuskoon, jollei muun vuoksi, niin sinun tähtesi. En pyydä sinulta\ntietää mitään enempää. Malaspinalla on päiväkirjasi ja hän kyllä\nkäyttää sitä korottaakseen sinut marttyyriksi.\"\n\nVapisevin käsin rutisti hän kirjeen kasaan, heitti sen laatikkoon ja\nriensi pois.\n\nHän sulkeutui huoneeseensa, väänteli käsiään ja itki epätoivon\nkyyneliä. Tuntui kuin jokin hänessä olisi särkymäisillään, mutta\nsamalla hän tunsi riemuitsevaa iloa. \"Petrosa rakasti häntä!\"\n\nHän oli tämän miehen ensimäinen rakkaus, samoin kuin tämä oli hänen\nunelmiensa ihanne.\n\nMutta hän oli korkeasukuinen nainen ja toinen oli vain halpa pappi.\nKokonainen kuilu oli heidän välillään, mutta heidän sielunsa\nsaattoivat yhtyä ylhäällä. Hänen oli pidettävä kiinni siitä,\neläydyttävä siihen ajatukseen, että Petrosa kuolisi pyövelinkirveen\nalla. Ei, ei, niin ei saanut käydä, hänet oli pelastettava, maksoi\nmitä maksoi.\n\nMutta milloin, milloin oli se hirmuinen tapahtuva? Sitä oli kysyttävä\nPetrosalta itseltään.\n\nSamana päivänä tuli Krister Horn ja keskusteli kauan Ebba rouvan\nkanssa sisarestaan.\n\n\"Hörningsholmassa ovat asiat aivan hullusti\", sanoi hän, \"on kuin\nkaikki olisi käännetty mullin mallin. Sisareni itkee ja huokailee\nyhtenä hetkenä häntä kaivaten, toisena vannoo hänen noituudella\nja pirun juonilla houkutelleen hänet tyhjentämään aittansa tilan\nalustalaisille. Nämä puolestaan huutavat häntä kuin taivaan enkeliä,\njoka on siunannut heitä sekä maan että taivaan antimilla. Kirkkoherra\nei voi enää vaikuttaa heihin mitään, he odottavat vain suutariaan,\njoka voi minä päivänä tahansa kääntää heidät katolisuuteen, mutta jos\nhän voi saada. Annan vielä kerran tyhjentämään aittansa, niin sen\nsanon, että hän on oikea poppamies. Kiitetty rauhallisuus on tilalta\ntiposen tiessään, ja nyt, kuten sanottu, vallitsee suuri sekasorto\nHörningsholmassa.\"\n\nEbba rouva arveli, että heidän oli puhuttava asiasta Petrosalle.\n\n\"Onko täällä tyyntä?\" kysyi Krister herra.\n\n\"Pater käy päivittäin koulussa, samoin köyhien ja sairaiden luona\",\nsanoi Ebba. \"Hän keskustelee usein kirkkoherran ja opettajain kanssa;\nluulen hänen koettavan vaikuttaa heihin.\"\n\n\"No, mitä itse pidät hänestä?\"\n\nPetollinen puna paljasti hänen tilansa, kun hän vastasi: \"Aika\npaljon.\"\n\n\"Sen saatoin uskoakin\", tokaisi Krister herra. \"Sinäkin olet joutunut\nhulluun myllyyn. Malaspina tiesi kyllä mitä teki, kun uskoi herttuan\nmurhaajan sinun huostaasi.\"\n\nEbbaa väristytti. \"Se on kaikessa tapauksessa kammottavaa\", sanoi hän\nkääntyen pois.\n\n\"Voi olla samantekevää, tapahtuuko se sodassa tai rauhassa\", vastasi\nKrister herra. \"On olemassa monia eri ammatteja, ja jesuiittani\ntehtävä on istua salaista oikeutta. Olen hyvin utelias tutustumaan\nyhteen heidän etevimmistä apostoleistaan.\"\n\n\"Tarkoitatteko Petrosaa?\"\n\n\"Malaspina pitää häntä suuressa arvossa. 'Jos hän onnistuu\nyrityksessään', kirjoittaa hän, 'odottaa häntä kardinaalinhattu'.\"\n\n\"Ja minä kohtelen häntä kuten aivan merkityksetöntä miestä\", sanoi\nEbba melkein pelästyksissään.\n\n\"Se on kuten pitääkin.\"\n\nPetrosa kutsuttiin saapuville, ja herra Krister Horn, joka oli\nkirjanoppinut mies, oli aika ihmeissään, kun huomasi nuoressa papissa\nyhtyvän opin ja mielenterävyyden, joka oli paljon suurempi hänen\nomaansa.\n\nEbba rouva oli läsnä melkein kaikissa heidän keskusteluissaan ja\nkuunteli niitä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla. Mutta varsinkin ne\nleimahdukset, joihin Petrosa purki palavan intonsa, täyttivät hänen\nsielunsa, ja hän tunsi syvää kiintymystä nuoreen pappiin.\n\n\"Tehän aivan kuohutte tunnehurmauksessa\", sanoi Krister herra, \"ja se\nvoi lamauttaa voimanne.\"\n\n\"Käsivarteni on vahva eikä enempää tarvita\", vastasi hän.\n\n\"Milloin se on tapahtuva?\"\n\n\"Huomenna, ensi viikolla, vuoden kuluttua -- mistä minä tiedän, olen\nainoastaan välikappale.\"\n\n\"Mutta eikö odotus ole raskasta?\"\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"se on kevyt ja suloinen, melkein kuin taivaan\nparatiisissa.\"\n\nHän painoi päänsä alas, ja yksin Krister herrakin näytti joutuvan\nymmälle. \"En voi päästä mukaan ajatusjuoksuunne\", sanoi hän, \"mutta\nsanoistanne huomaan, että ajattelette tarkoin toimianne.\"\n\n\"Ne eivät tule koskaan olemaan ristiriidassa keskenään\", vastasi hän\nnöyrästi.\n\n\"Nyt menen isäsi luo\", sanoi Krister herra Ebba rouvalle.\n\"Toivoakseni ei ole mitään estettä?\"\n\n\"Se olisi ainakin uutta\", vastasi Ebba tavallista lempeämmin.\n\nKrister herran mentyä seisoi Petrosa tuokion epäröiden, sitten\nistuutui hän Ebba rouvan viereen. \"Sallitteko, että puhun kanssanne\nhieman itsestäni?\" kysyi hän ilmeisellä ponnistuksella.\n\n\"Minun kai täytyy\", vastasi Ebba teennäisellä hilpeydellä.\n\nPetrosa oli vaiti tuokion, ja Ebba huomasi punan läikehtivän hänen\nposkillaan. Sitten tuli hiljaa ja melkein valittaen: \"Olette lukenut\nyhden kirjeistä.\"\n\nEbba rouvan näkö aivan hämärtyi, ja hänestä tuntui, että hänen\nsydämensä lakkaa sykkimästä.\n\n\"Se kenties olikin parasta\", jatkoi Petrosa. \"Minun tarkoitukseni oli\nvain säästää teiltä mielipaha...\"\n\n\"Olihan se oikeuteni\", virkkoi Ebba niin voivottavasti kuin voi.\n\"Mutta mistä voitte tietää sen?\"\n\n\"Luin sen heti silmistänne, luen kaikki teidän ajatuksenne\", vastasi\nPetrosa.\n\nEbba katsahti pelästyneenä häneen.\n\n\"Silloin ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin piheihin. Jalo rouva,\nhävettääkö teitä tuntea sääliä kurjaa olentoa kohtaan, joka on\nkiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä saa viettää läheisyydessänne.\"\n\n\"En tiedä mitä johtopäätöksiä teette\", puuskahti Ebba kiihkeästi.\n\"Tai kenties Malaspina tekee sen teidän sijastanne?\"\n\nPetrosa seisoi kotvan mietteissään. \"Rippini, jota ei ole voitu\nvälttää, ei kenties miellytä teitä.\"\n\n\"Mitä te arvailette, sitä hän pitää todellisena, ja kaikki tyynni on\nloukkaava epäluulo minua kohtaan.\"\n\n\"Sentähden, että teidän käsityksenne on maallinen. Taivaassa on\nvarmaankin kaikilla ihmissieluilla yhtä suuri arvo. Jos jotakin\neroitusta on, perustuu se varmaankin niihin koetuksiin ja\ntaisteluihin, jotka he täällä kestävät.\"\n\n\"Tarkoitatteko sillä, että palvelijani voidaan siellä asettaa\nkorkeammalle kuin minut?\"\n\n\"Ainakin teidän rinnallenne\", vastasi hän ilmehikkäällä katseella.\n\"Rukoilen joka päivä madonnaa, että saisin saattaa teidät hänen\ntaivaalliselle istuimelleen.\"\n\n\"Miksi juuri teidän olisi se tehtävä?\"\n\n\"Jalo rouva, pelkään, että vihastuisitte, jos sanoisin teille sen.\"\n\n\"Puhukaa, tahdon tietää tarkoituksenne.\"\n\n\"Aikojen alussa olivat ihmissielut yhdistetyt kaksitellen, mutta he\nolivat liian onnellisia harrastaakseen mitään muuta, ja Herran täytyi\neroittaa heidät saadaksensa heidät täyttämään luomisen tarkoituksen.\nKärsimys kasvattaa, ja hätä ja huolet täyttivät maailman. Suru\nherättää kaipausta, ja kaipaus veti katseemme taivasta kohden.\n\n\"Rajaton kaipauksemme ajaa meidät alituisesti etsimään kadotettua\nparatiisiamme. Näemme tuhansien etsivän samoinkuin etsimme itse,\nja meidän sydämemme täyttää osanotto surua kohtaan, jota itsekin\ntunnemme; niin herää ihmisrakkaus.\n\n\"Tuhannet kaatuvat taistelussa, ja me luulemme heidän työnsä\npäättyneen. Mutta niin ei ole laita, he ovat menneet vain hetkeksi\nlepoon, sitten he palaavat jälleen elämänradalle ja jatkavat,\nuusissa muodoissa ja toisissa maailmoissa, mitä jo ennen ovat\nalkaneet. Ihmissielu on ihmeellinen olio, ja sillä on tehtävänä monet\nvaellukset, ennenkuin se ainaiseksi saa poistua näyttämöltä.\n\n\"Minusta tuntuu, että ihmishenki päättää vaelluksensa silloin kun on\nlöytänyt sielunsa toisen, puoliskon. Heidän täytyy tuntea toisensa\nensi silmäyksellä, vaikkapa toinen olisikin jalosukuinen rouva kuten\nte, toinen alhainen pappi kuten minä; molemmat ovat valepukuja, jotka\nkätkevät kuolemattoman valon sisälleen. Tällä taivaan valolla on omat\ntuntomerkkinsä, se ikävöi yhtymään uudestaan.\"\n\nHänen puheessaan oli eloa ja innostusta, hän näytti unohtavan, että\nEbba rouva oli läsnä, eikä tämä voinut kääntää silmiään hänestä.\nMutta nyt palasi jälleen puna ennen kalpeille poskille, ja Petrosa\nkatsoi Ebbaa silmiin sanoessaan ihmeellisellä surumielisyydellä: \"Kun\nnäin teidät, tunsin ihanaista iloa. Katsokaa omaan sydämeenne, jalo\nrouva, ja sanokaa, tunsitteko ensi näkemällä minussa mitään tuttua?\"\n\nEbban päätä huimasi, eikä hän aavistanut, että värisevä \"tunsin\" tuli\nhänen huuliltaan.\n\n\"Tiesinhän sen, tiesin sen!\" huudahti Petrosa riemuiten. \"Pyhä\nJumalan äiti!\" Ja hän lankesi polvilleen palavaan rukoukseen.\n\nEbba oli ylen kiihtynyt ja pelästynyt. Mitä hän oli tunnustanut?\nTosin hän rakasti tuota miestä, mutta hänen ei olisi pitänyt kuunaan\nsitä ilmaista.\n\nPetrosa nousi, ja hänen kasvoillaan oli kirkastuksen kajastus hänen\nkatsoessaan alas Ebba rouvaan.\n\n\"Armas\", sanoi hän, \"sillä nyt olet sinä minun armaani. Jumalan\nenkelien edessä ja meidän kesken en koskaan puhuttele sinua toisin,\nvaikkei mitään maallista lähestymistä tapahdukaan välillämme. Pyhä\nolet sinä minulle, niin pyhä, etten edes pyydä tarttua käteesikään.\nMutta sen sijaan pyytäisin usein, jos mahdollista joka päivä, olla\nläheisyydessäsi ja jonkun kerran katsoa silmiisi.\"\n\n\"Pelkään pahoja kieliä\", sanoi Ebba hämmästyneenä. Hän ei enää\nymmärtänyt itseään.\n\n\"Ole vaikka kuinka paljon väen ympäröimänä. Minä kaipaan vain nähdä\nja kuulla sinua, ja sinä saat myös nähdä ja kuulla minua. Me tiedämme\nmolemmat, että kuulumme yhteen, ja mitä liikuttaa meitä silloin koko\nmaailma.\"\n\nEbba purskahti rajuun itkuun.\n\n\"Sinua, raukkaa, koetellaan niin kovin\", sanoi Petrosa. \"Ah, saisinpa\nkaiken kannettavakseni. Hyvästi ja anna anteeksi se tuska, jonka\naiheutan sinulle!\"\n\n\"Siunaa minua ensin ja rukoile Jumalaa puolestani!\" huudahti Ebba\nlangeten hänen jalkoihinsa.\n\nPetrosa valoi koko hehkuvan sielunsa rukoukseen. Hän rukoili\narmaalleen voimaa hänen taisteluunsa ja puhui jälleennäkemisen\nilosta. Ja nyt, kuten edelliselläkin kerralla, hävisi hän heti\nrukouksen jälkeen.\n\nNyt oli siis kaikki selvillä! Ebba ei tosin voinut ymmärtää häntä,\nmutta rakasti häntä sitä enemmän hänen kaikkiuhraavan rakkautensa\ntähden. Ja hänestä tahdottiin tehdä murhamies! Hän oli sitoutunut\ntekemään teon, josta saattoi koitua hänen surmansa. Koskaan ei\nEbba rouva ollut sitä salliva, muita keinoja oli keksittävä tämän\nmaalin saavuttamiseksi. Häntä, jota Ebba rakasti, odotti loistava\ntulevaisuus, ja unelmissaan Ebba jakoi jo sen hänen kanssansa.\n\nTästä lähtien oli Ebba rouva väsymätön yllytystyössään. Hän\nkirjoitteli kirjeitä ja taivutti oman isänsäkin laatimaan\nkiihoituskirjoituksen niille, joihin luuli itsellään olevan\njotakin vaikutusvaltaa. Näitä kirjelmiä hän lähetteli ympäri maata\nliittoutuneille, joita alituiseen kehoitteli jatkamaan työtä.\n\nPetrosa yksin ei tiennyt hänen hommistaan mitään. Hän luki ja\ntutkisteli, kävi lohduttamassa sairaita ja piti itsensä valmiina,\nminä päivänä hänet kutsuttiinkin.\n\n\n\n\n11.\n\nKOTONA.\n\n\nValtiopäivät olivat vihdoin päättyneet, ja herttua palasi huhtikuun\nalussa Örebrohon. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin synkkää ja\nraskasta, ei huomannut sydämellisyydestä jälkeäkään. Hän tahtoi saada\ntarkan selon poikain opinnoista, osoitti pitävänsä yhtä suurta vaaria\nJuhanin kuin Kustaankin edistyksestä eikä näyttänyt tekevän eroa\nheidän iällään.\n\nKristina rouvaa, joka tuli ystävällisesti häntä vastaan, loukkasi\nhänen kylmä käytöksensä, erittäinkin kun herttua ei ihastunut\nnähdessään pikku Maria Elisabetin, joka hänestä oli oikea ihmelapsi.\n\nKätchen oli hänkin saanut vain ikäänkuin ohimennen suukkosen\notsalleen. Kustaata oli hän vain taputtanut päälaelle.\n\nHeidin rouvan kanssa hänellä sitä vastoin oli monet pitkät\nkeskustelut. Tämän oli pienimpiä seikkojaan myöten muistettava,\noliko nähnyt mitään epäiltävää. Hän tyyntyi vasta, kun oli päässyt\nvakaumukseen, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut.\n\nÖrebron linnaan tuli ykskaks vilkasta elämää. Herttua määräsi\nmuutamat hetket päivästä, joina otti kävijöitä vastaan. Melkein\nkaiken muun ajan hän saneli kirjureilleen tai kirjoitti itse.\n\nAinoastaan ateriain aikana hän oli perheensä parissa, ja tavallisesti\noli silloin useita vieraitakin läsnä.\n\nHänen muuttunut käytöstapansa ei koskenut kenenkään muun mieleen\nniinkuin Kätchenin. Hän näki, että herttuan ikävöivä katse\ntuontuostakin suuntautui salavihkaan Kustaaseen, olipa hän joskus\nyllätyksekseen huomannut sen kohdistuvan itseensäkin. Kuinka voisi\nhän jaottaa maahan sen muurin, joka oli noussut heidän välilleen?\nKenen kanssa oli hänen neuvoteltava? Hän meni herttuattaren luo.\n\n\"En ymmärrä häntä\", sanoi tämä. \"Olen monet kerrat tahtonut panna\nMaria Elisabetin hänen syliinsä, mutta hän on heti laskenut lapsen\nlattialle. Olen puhunut hänelle niistä kirjeistä, joita olen saanut\nkunnioitetusta ja rakkaasta isänkodistani, mutta hän ei välitä\nmistään. Tuskin tiedän, kuuleeko hän mitä sanon.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sanoi uskollinen Heidin hänelle: \"Herttuan\nlaita ei näytä olevan hyvin.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi Kätchen, \"ja ajattelen sitä päivin ja öin.\"\n\nEräänä aamuna toi muuan palvelija useita kirjeitä. \"Antakaa ne\nminulle\", sanoi hän vilkkaasti. Mutta kun hän tuli herttuan luo, näki\nhän tämän nojaavan pöytään, pää käsien varassa. Hän joko ei kuullut\nKatin tuloa tai ei välittänyt siitä.\n\nKati pani kirjeet pöydän nurkalle ja hiipi pois. Melkein tietämättään\nhän juoksi poikien huoneeseen. Molemmat istuivat läksyjensä ääressä.\n\n\"Lainatkaa minulle Kustaa hetkiseksi\", sanoi hän vilkkaasti Skyttelle.\n\n\"Enkö niinä saa tulla mukaan?\" kysyi Juhani.\n\n\"Sitten, ei nyt!\"\n\nPäästyään Kustaan kanssa kahdenkesken sanoi hän hänelle:\n\n\"Etkö ole nähnyt, Kustaa, ettei isämme ole niin iloinen kuin\ntavallisesti?\"\n\n\"Olen\", sanoi poika, \"hän ei hyväile minua kuten ennen.\"\n\n\"Nyt hiivimme hänen luokseen ja suutelemme ja hyväilemme häntä,\nkunnes hän tulee iloiseksi jälleen.\"\n\n\"Niin, niin, lähdetään ja tehdään niin\", huusi poika, ja niin riensi\nKati hänen kanssaan isänsä huoneihin.\n\nHän kysyi kamaripalvelijalta, olivatko sihteerit jo tulleet. Kun tämä\nvastasi kieltävästi, sanoi hän, ettei heitä saanut päästää sisään\nennenkuin hän sanoisi.\n\nHerttua, joka yhä istui selin heihin, oli avannut muutaman äsken\nsaapuneista kirjeistä.\n\nKäsi kädessä hiipivät lapsukaiset lähemmäksi. Pienempi heistä kapusi\ntuolin selustalle, ja yhtäkkiä tunsi herttua pari lapsenkättä\nkaulassaan ja hänet seppelöivät vaaleat kiharat.\n\nKätchen oli hänkin kietonut isänsä käsivarsillaan, ja nyt tuhlasivat\nmolemmat suudelmiaan ja hyväilyjään.\n\n\"Rakas, rakas isä!\" helähteli hänen korvissaan, ja hän oli tahdoton,\nkenties ensi kerran elämässään.\n\nHän varmaankin tunsi rauhan tunnetta, joka tulee väsyneen ihmissielun\nosaksi, kun hän pääsee enkelien helmaan. Kyynelet kostuttivat hänen\nposkensa, ja punaiset huulet suutelivat ne pois ja kuivasivat vaaleat\nkiharat.\n\nMutta sellaiset hetket ovat yhtä pakenevia kuin silmäys laivaan\niloon. \"Mitä tämä nyt on, pikku murtovarkaat\", sanoi isä. \"Mitä\nkirjurini ajattelevat, kun tulevat?\"\n\n\"Heistä minä en välitä\", sanoi Kustaa. \"Skytte saa antaa minulle\nluvan koko päiväksi, ja minä annan luvan sinulle, Ja niin voimme\nkaikessa rauhassa pitää toisemme iltaan asti.\"\n\n\"Kiitos vain, mutta silloin kai käy aika pitkäksi. Vai mitä pikku\nKätchen arvelee?\"\n\nHän oli ottanut heidät polvilleen ja he painoivat päänsä häntä vasten.\n\n\"Minä olen niin mielelläni luonasi, rakas isä\", sanoi Kati.\n\nIsä painoi hänet lujasti vasten poveaan.\n\n\"Kuitenkin on sellaisiakin, jotka tahtovat viedä sinut minulta\",\nsanoi hän.\n\n\"Ne minä lyön kuoliaaksi\", huusi Kustaa. \"Kukaan ei saa viedä Katia\nmeiltä.\"\n\n\"Siinä olet oikeassa. Meidän kaikkien olisi vaikea tulla toimeen\nilman häntä. Hän kai sinut toi mukanaan tännekin?\"\n\n\"Niin, hän se toi. Juhani tahtoi myös tulle, mukaan, vaan ei päässyt.\nSaat tulla sitten, sanoi Kati.\"\n\n\"Juokse häntä noutamaan, Kustaa. Minulla on jotakin sanottavaa teille\nkaikille kolmelle.\"\n\nMutta kun hän oli poissa, otti herttua tyttärensä pään käsiensä\nväliin ja suuteli sitä. \"Missä olet oppinut taidon nähdä\nsurun-raskauttamiin sydämiin?\" kysyi hän.\n\n\"En tiedä\", vastasi hän hymyillen kyyneltensä lävitse.\n\nMolemmat pikku villit tölmähtivät sisään, ja herttua käski heidän\nistua kunkin tuolilleen. \"Kätchen saa istua polvellani niin kauan\",\nsanoi hän.\n\nPojat riensivät noudattamaan käskyä. \"Meidän on kai neuvoteltava?\"\nkysyi Kustaa.\n\n\"Niin, neuvoteltava juuri\", sanoi herttua. \"Tahdon kuulla teidän\nneuvoanne.\" Sen jälkeen otti hän kirjeen, jota oli juuri lukenut, ja\nsanoi: \"Tämä on Ranskan kuninkaalta.\"\n\n\"Jos hän hankkii sotaa, lähden minä tappelemaan häntä vastaan\", huusi\nvilkas Kustaa.\n\n\"Minä myös!\" yhtyi Juhani.\n\n\"Ei, hän ei tahdo sotaa, vaan hän tahtoo, että meidän on annettava\nhänelle paras aarteemme.\"\n\n\"Kuinka hän voi sitä vaatia?\"\n\n\"Ainahan voi pyytää, mutta saaminen riippuu siitä, suostummeko me.\"\n\n\"Ei, me emme suostu\", huudahti Juhani. \"Mitä hän sitten tahtoo?\"\nkysyi Kustaa.\n\n\"Enkö jo sanonut: parhaan aarteemme. Tuumikaas, pojat, minkä\nmieluimmin tahdotte pitää?\"\n\nHe katsoivat toisiinsa. \"Hevoseni!\" huusi Juhani. \"Ei\", vastasi\nherttua nauraen. \"Hevosia on hänellä kyllin. Hän tahtoo jotakin,\nmikä on meille paljon rakkaampaa.\" Näin sanoen veti hän Katin pään\nsyliinsä ja hyväili sitä., \"Ei suinkaan hän Katia tahtone?\" huudahti\nKustaa. \"Kyllä vain, juuri häntä.\" Nytkös nousi hälinä.\n\n\"Minua?\" huusi Kati ja olisi hypähtänyt pystyyn, jollei herttua olisi\nhäntä pidellyt.\n\n\"Häntä ei ranskalainen saa!\" huusi Kustaa lyöden nyrkillään pöytään.\n\"Ennen tappelen hänen kanssaan.\"\n\n\"Minä puolustan Katia kaikkia ryöväreitä vastaan!\" kirkui Juhani,\njoka oli rientänyt hänen luokseen.\n\n\"No no, tyyntykäähän nyt, niin kerron teille kaiken\", keskeytti\nherttua. \"Ranskan kuninkaalla on hyvä ystävä; Rohanin herttua, jonka\nhän tahtoo tehdä onnelliseksi, ja hän on pyytänyt Kätcheniä herttuan\nmorsiameksi.\"\n\n\"Minua?\" Kati tahtoi taasenkin hypähtää pystyyn, mutta herttua\npidätti hänet.\n\n\"Tahtooko hän naida Katin?\" huusi Kustaa ylen hämmästyksissään.\n\n\"Hän ei saa!\" kirkui Juhani kyynelsilmin ja kalpein poskin.\n\n\"Kuulkaahan nyt, neuvosherrani\", sanoi herttua. \"Eikö teistäkin ole\nennen kaikkea kuultava Katin mieltä?\"\n\nKustaa ja Juhani olivat nousseet ja seisoivat käsi kädessä.\n\n\"Eikö miesten ole ratkaistava?\" kysyi Kustaa hyvin vakavasti.\n\n\"Prinsessani on tehtävä miten me tahdomme!\" säesti Juhani\nkiihdyksissään.\n\n\"Tavallisesti käy niin\", sanoi herttua. \"Mutta heidänkin mieltään\nkysytään näön vuoksi, ja eiköhän meidänkin pitäisi tehdä niin?\"\n\nPojat katselivat jälleen epäröiden toisiinsa. \"Kyllä, niin on\ntehtävä\", sanoi Kustaa hieman väkinäisesti.\n\nMutta Juhani heittäytyi tuolille ja itki kuin sydän aivan pakahtuisi.\nJa silloin ei Kätchen enää pysynyt paikoillaan pitelemälläkään, hän\nsuuteli herttuaa poskelle ja pyysi: \"Antakaa minun mennä!\" Ja hän\njuoksi hylätyn poika rukan luo ja sanoi: \"Kuinka voit luulla, että\nmikään voisi minut eroittaa teistä!\"\n\nSilloin päästi Juhani ilohuudon ja kietoi käsivartensa hänen\nympärilleen.\n\n\"Rakkahin Kätchen, minä kuolisin, jos lähtisit luotamme\", kuiskasi\nhän nyyhkyttäen.\n\nKustaa taputti sillä välin isän kättä. \"Me pidämme hänestä niin\npaljon\", sanoi hän.\n\nKun hälinä oli hieman asettunut, virkkoi herttua teennäisellä\ntiukkuudella: \"Tosin olen ollut mukana erinäisissä neuvotteluissa,\nmutta en koskaan sellaisessa, joka vetäisi tälle vertoja, ja\npuheenjohtajana kysyn teidän sopimattomasta ja sangen häiritsevästä\nvastustuksestanne huolimatta neiti Katarina Vaasalta, mikä vastaus\nminun on annettava Rohanin prinssin kosintaan?\"\n\nKätchen nousi heti ja niiasi syvään.\n\n\"Tiedän hyvin, että minulle on tämä kunnia osoitettu ainoastaan\nherra isäni tähden\"; sanoi hän. \"Mutta minä olen vasta kuudentoista\nvuotias, ja oma kotini on minulle niin rakas, etten tahdo sitä\nvaihtaa mihinkään muuhun maailmassa.\"\n\nPojat kietoivat käsivartensa hänen ympärilleen, ja herttua, joka oli\nkuunnellut tuikkivin silmin, sanoi sangen tyytyväisenä:\n\n\"Niin puhuu oikea vaasantytär, ja minä vastaan omakätisesti kuninkaan\nkirjeeseen ja sinun puolestasi hylkään imartelevan kosinnan.\"\n\nPilvi oli hälvennyt, ja Kätchen oli jälleen houkutellut päivän\npilkottamaan.\n\n\"Eivätkö sihteerini tänään herääkään\", puuskahti herttua, \"vai miksi\nhe viipyvät?\"\n\nSilloin sanoi Kätchen hänelle syyn ja pyysi kutsumaan heidät sisään.\n\n\"Onko tämä asia pidettävä salassa?\" kysyi Kustaa näyttäen hyvin\ntärkeältä.\n\nHerttua tuumi hieman. \"Kolme tuntia\", sanoi hän. \"Sitten saatte siitä\npuhua; nyt pian läksyjenne ääreen.\"\n\n\"Eikö Kätchen tule mukaan?\" kysyi Juhani.\n\n\"Ensin on hänen annettava minulle suukkonen! Kas niin, nyt saa hän\ntehdä mitä tahtoo.\"\n\nRakastettava tyttö ojensi pojille kätensä. Juhani suuteli hänelle\nojennettua kättä, ja silloin riensivät he pois kaikki kolme.\n\nHerttua katsoi mietteissään heidän jälkeensä.\n\n\"Kätchen on syntynyt 84 ja Juhani 89\", tuumi hän itsekseen. \"Viiden\nvuoden eroitus, mutta kuinka poika rakastaa häntä!\"\n\nHeti sen jälkeen, aamiaisen edellä, sai herttuatar tiedon kosinnasta.\n\n\"Kuusitoistavuotias lapsukainen!\" sanoi hän. \"Ennen kahtakymmentä\nvuotta ei avioliiton pitäisi koskaan tulla kysymykseen.\"\n\nMutta hän näki heti, että herttua oli muuttunut, ja esiintyi\nsentähden itse niin ystävällisesti ja auliisti kuin suinkin. Hän ei\ntiennyt, kuka muutoksen oli saanut aikaan, eikä herttuakaan puhunut\nsiitä mitään.\n\nHerttua työskenteli väsymättä päivästä päivään maansa ja kansansa\nhyväksi, samaan suuntaan kuin hänen isänsäkin oli toiminut.\n\nSigismundilta ei ollut saapunut mitään vastausta Vladislaukseen\nnähden, mutta sen sijaan tieto, että lähettiläät, jotka olivat\nvieneet irtisanomista koskevan Linköpingin päätöksen, oli heitetty\nvankeuteen ja heitä pidelty jotensakin pahoin.\n\nSota oli siis ovella, vihollisuudet saattoivat puhjeta milloin\nhyvänsä, eikä ollut Kaarlen luonteen mukaista jättää valmistautumatta\nsitä vastaanottamaan. Samalla pelottomalla rohkeudella, jota oli aina\nosoittanut, päätti hän lujasti käydä heitä kaikkia vastaan.\n\nMutta oli omassa maassakin monta, jotka panivat hänen\nkärsivällisyytensä kovalle koetteelle. Esimerkiksi Angermannus, joka\nistui vangittuna Stegeborgissa, olihan hän käynyt Kaarlen julkaiseman\nuuden kirkkojärjestyksen kimppuun ja kirjoittanut vastalauseen, jossa\nsyytti herttuaa kalvinilaisista mielipiteistä.\n\nKirkkojärjestyksen oli kirjoittanut uusi arkkipiispa, Nicolaus\nBothniensis, joka oli äkkiä kuollut. Mutta hänellä oli poika, Olaus\nnimeltään, joka äskettäin oli nimitetty rovastiksi Torstunaan ja\njohon isänsä sanottiin luottaneen. Herttua lähetti hänelle käskyn\nsaapua Örebrohon niin pian kuin mahdollista.\n\nHerttuattaren hovineitsyt (arkkipiispan tytär) oli isänsä sairauden\naikana saanut matkustaa kotiinsa, ja herttuatar, jonka suureen\nsuosioon hän viime aikoina oli päässyt, selitti tahtovansa hänet\ntakaisin eikä sentähden ottavansa ketään toista.\n\nNuori Helena jäi sentähden yksin, ja Kätchen, joka aina\noli hyljättyjen ja yksinäisten ystävä, otti hänet mukaansa\nkävelyretkilleen, ja milloin tätä nuorta tyttöä ei kutsuttu\nherttuattaren luo, oli hän prinsessan parissa.\n\nKauniina toukokuun aamuna tekivät nuoret neitsyet retkiään. Väliin\noli ainoastaan palvelija heitä saattamassa, mutta yhtä usein olivat\nmyös prinssit ja Skytte mukana.\n\nKotiopettaja oli yhä syvemmin rakastunut nuoreen Helenaan.\nMutta neitsyt oli niin ujo ja vältti niin taitavasti jokaista\nkahdenkesken-jäämistä, ettei Skytte neljän kuukauden seurustelun\njälkeen tiennyt, vastattiinko hänen hellään tunteeseensa.\n\nEräänä päivänä, kun he olivat kaikki yhdessä kävelyllä, ehdottivat\npojat, että mentäisiin metsään, joka oli aivan kaupungin vieressä.\n\nSanottu ja tehty. Se oli kaunis koivikkoja kaikkialla oli siellä\nlintuja ja linnunlaulua.\n\nEi näkynyt ainoaakaan ihmistä, paitsi vanhaa mummoa, joka kerjäsi\npientä lahjaa.\n\nSkytte antoi hänelle rovon ja pyysi häntä sitten menemään. Mutta hän\npyysi hellittämättä jokaiselta jotakin, kuinka pientä tahansa.\n\nLopulta hän saikin tahtonsa täytetyksi ja töpsötteli sen jälkeen\nhyvin tyytyväisenä tiehensä.\n\nSeuraavana päivänä veti metsä heitä jälleen puoleensa. He eivät\nnähneet naista, mutta sen sijaan ukon, joka näytti likipitäen\nsatavuotiaalta ja joka kaivoi maahan pientä kuoppuraa.\n\n\"Mitä tuostakin tulee?\" kysyi Kustaa.\n\n\"Hauta\", vastasi vanhus, \"oikein sorea hauta.\"\n\n\"Kuka siinä tulee lepäämään?\" kysyi Juhani.\n\n\"Aluksi tämä\", sanoi hän ja heitti hautaan rahan.\n\n\"Eikös tuo ollut sama, jonka annoit eilen eukolle?\" sanoi Kustaa\nSkyttelle.\n\nRivakoin lapionpistoin oli hauta täyttynyt puoleksi, ja sitten ukko\nluikki tiehensä sanomatta sanaakaan hyvästiksi.\n\n\"Mitähän tämäkin lie väkeään?\" kysyi Kätchen.\n\n\"Luulenpa melkein, että he ovat lappalaisia\", sanoi Skytte. \"Niin\nkoko kuin ulkonäkökin viittaa siihen.\"\n\n\"Mitähän hän tekee haudalla?\"\n\n\"Miksi hän heitti rahan siihen?\" huusivat pojat yhteen suuhun.\n\n\"Luulen, että hänen puuhissaan on taikauskoa tai noituutta mukana.\"\n\n\"Se täytyy meidän nähdä.\"\n\nSeuraavana päivänä näkivät retkeilijät hämmästyksekseen, että muuan\nkääpiö kaivoi kuoppuraa aivan entisen viereen. Hän hyräili ja lauloi\ntyöskennellessään.\n\n\"Kaivatko sinäkin hautaa?\" kysyi Kustaa.\n\nKääpiö nyökäytti päätään ja katsoi häneen pälyvin silmin.\n\n\"Mitä teet tuolla haudallasi?\" kysyi Skytte.\n\n\"Siitä tulee morsiusvuode\", vastasi kääpiö.\n\n\"Kai sinulle itsellesi?\"\n\n\"Minulle tai jollekin muulle\", vastasi hän.\n\nMutta pojat olivat uteliaat näkemään mitä hautaan pantiin. Ja aivan\noikein, kääpiö heitti siihen napin, jonka Kustaa oli temmannut\nnutustaan ja antanut mummolle. \"Kylläpä kannattaakin antaa jotakin\nihmisille, jotka käyttävät sitä vain huonosti\", sanoi Kätchen.\n\n\"Ei huonosti lainkaan\", vastasi kääpiö ja alkoi tanssia kuoppuransa\nympäri huudellen: \"Menkää maahan, menkää maahan!\" Ja kuinka he kaikki\nhämmästyivätkään, kun kääpiö avasi takkinsa ja kokonainen parvi\nkäärmeitä livahti pitkin hänen jalkojaan ja käsivarsiaan ja sitten\nluikertelivat maassa ympäri.\n\nKätchen ja Helena vetäytyivät huudahtaen loitommalle, mutta Kustaa ja\nJuhani seisoivat käsi kädessä ihmettelyn valtaamina.\n\nSkytte aikoi juuri viedä heidät pois, kun kääpiö huusi uudestaan:\n\"Tulkaa tänne, tulkaa tänne!\" Ja kaikkien ihmeeksi livahti\nkäärmeparvi yhtä nopeasti takin povelle, jonka kääpiö heti napitti.\n\nSen jälkeen hän tallusti tiehensä melkein kuin karhun poikanen ja\njätti ihmettelevät katsojansa ajattelemaan asiasta mitä tahtoivat.\n\nOn itsestään selvää, ettei kotimatkalla puhuttu mistään muusta.\n\n\"Eivätköhän he vain käännä meidän silmiämme?\" sanoi Helena, joka\nepäilemättä oli arin.\n\n\"Voitko selittää tämän, Skytte?\" kysyi Kustaa.\n\n\"Ovatko he noitia kaikki?\" puuttui Juhani puheeseen.\n\n\"Minulla olisi hyvä halu lähteä omin päin ottamaan selkoa arvoituksen\nratkaisusta\", vastasi Skytte.\n\n\"Sitä emme voi sallia\", sanoi Kätchen. \"Voisitte joutua johonkin\nvaaraan.\"\n\n\"Vanha nainen ja kääpiö! Heistäkö en voisi suoriutua?\"\n\n\"Siellä voi olla useampiakin.\"\n\n\"Juuri siksi tahdon lähteä yksin.\"\n\n\"Juuri siksi ette saa lähteä yksin, mikäli minä voin estää sen\",\nsanoi Kätchen topakasti.\n\nPalattiin kotiin, ja aamiaispöydässä kuuli herttuakin tästä\nmerkillisestä tapauksesta.\n\nPojat olivat väsymättömiä kertomaan, varsinkin käärmeistä, jotka\nolivat enimmän heitä oudostuttaneet.\n\n\"Käärmeenlumoojat eivät ole mitään tavatonta\", sanoi herttua.\n\"Ja kun koko tuollainen silmänkääntäminen ainoastaan tarkoittaa\nrahakolikoiden ansaitsemista, olette minusta kaikki yhdessä sopivat\nottamaan selon salaisuudesta.\"\n\n\"Saanko minäkin mennä mukaan?\" kysyi Kustaa.\n\n\"Ja minä?\" lisäsi Juhani.\n\n\"Menkää vain! Ottakaa mukaan miekkanne ja osoittakaa olevanne yhtä\nkelpo ritareita kuin neuvosherrojakin\", sanoi herttua nauraen.\n\nPojat näyttivät joutuvan hieman hämilleen, mutta ajatellessaan\ntulevaa seikkailua joutuivat he ilosta suunniltaan, ja lukuja\nkeskeyttivät sinä päivänä alituiset kysymykset, mitä Skytte luuli\nheidän huomenna kohtaavan.\n\n\n\n\n12.\n\nJESUIITTAIN METKUJA.\n\n\nSeuraavana päivänä he lähtivät retkelle jännityksellä odottaen\nja pamppailevin sydämin. Mutta suuri oli heidän pettymyksensä,\nkun kuoppien luona ei näkynyt ketään ja ne näyttivät olevan aivan\nkoskemattomat eiliseltään.\n\n\"Mitäs nyt tehdään?\" sanoi Skytte nauraen. \"Onko meidän palattava\nkotiin?\"\n\n\"Ei, ei\", huusivat pojat. \"Etsikäämme heitä metsästä.\"\n\nMutta kuta kauemmaksi metsään tultiin, sitä synkemmäksi ja\nsankemmaksi se kävi. Puiden oksat melkein kasvoivat yhteen, ja\nainoastaan vaivoin he pääsivät eteenpäin.\n\n\"Nyt luulen, että on paras lähteä kotiin\", sanoi Kätchen hieman\npeloissaan.\n\n\"Niin, kotiin\", kuiskasi Helena painautuen häneen kiinni.\n\nMutta samassa he kuulivat ihmeellistä soittoa ja loitompaa näkyi\nvaloa.\n\n\"Mitä se on, mitä se on?\" Poikia, varsinkin Kustaata, oli mahdoton\npidättää. Skytte käski ankarasti, etteivät he saaneet loitota\nhänestä, ja niin he lähtivät siihen suuntaan, josta valo loisti heitä\nvastaan.\n\nKätchen ja Helena seurasivat kintereillä.\n\nPolun mutkauksessa joutuivat he pienen aukeaman laitaan, joka oli\nhakattu sankimpaan metsään. Maahan oli pistetty palavat soihdut, ja\nvasemmalla näkyi jälleen vastaluotu hauta, mutta melkoista suurempi\nkuin edelliset.\n\nVanha nainen, mies ja kääpiö puhalsivat kaikki kolme huuliharppua,\nja soiton mukaan tanssi kymmenkunta pikku olentoa eriskummaisissa\npuvuissa, suunnilleen samanlaisissa kuin tavallisesti näkee\nmarkkinoilla. He pyörivät soitontahdin mukaan haudan ympäri, siitä\nväliin loitoten, väliin mennen aivan sen partaalle. Toinen toisensa\njälkeen kumartuivat he syvään ja saivat silloin toisen värin. Niinpä\nsaattoivat pikku karkelijat olla ensin punaisia, sitten sinisiä ja\nvihreitä eri vivahduksissa.\n\n\"Tahdon nähdä mitä se on\", sanoi Kustaa.\n\n\"Menemmekö lähemmäksi?\" kysyi Skytte kääntyen Kätcheniin.\n\n\"Minäkin haluaisin tietää mitä se on\", sanoi tämä. \"Eiköhän se liene\nvaarallista?\"\n\n\"Kas, kas, nyt ovat he hohtavan valkoisia!\" kuiskasi Juhani.\n\nMolemmat pojat vetivät kärsimättömästi opettajaa eteenpäin, ja hän\nseurasi mukana. Mutta lähelle tultuaan saattoi hän eroittaa, että\nhautaa ympäröi ristikkohäkki ohuista rautalangoista ja että muutamaan\naskelten päässä siitä alkoi hautaan vievä pieni käytävä, mutta niin\nkapea, että ainoastaan lapsi sopi siitä kulkemaan.\n\nSkytte piteli Juhania toisella kädellään ja Kustaata toisella\nlähetessään joukkiota. Yhtä vähän soittajat kuin tanssijatkaan\nnäyttivät kiinnittävän mitäkään huomiota heihin.\n\nMutta samassa kun Juhani ja Kustaa, vetäen Skytteä jälestään,\nolivat tulleet haudan reunalle, antoi maa perään ja molemmat pojat\nsyöksyivät hautaan. Skytte tunsi tartuttavan itseensä takaapäin lujin\nkäsivarsin, ja pontevasta vastarinnasta huolimatta hänet sidottiin.\n\nHuutojensa johdosta hän sai iskun otsaansa, niin että vaipui\ntajutonna maahan.\n\n\"Juokse linnaan\", kuiskasi Kätchen Helenalle. Itse riensi hän haudan\nluo, ja lieneekö ohut häkkiaita ollut niin höllästi kiinnitetty\nmaahan, vai epätoivoko oli antanut hänelle voimaa, mutta hän sai sen\ntemmatuksi irti ja hypähti hautaan.\n\nEnimmät soihduista olivat sammuneet. Kääpiö oli rientänyt Helenan\njälkeen, ja raihnainen nainen ja ukko, jotka osoittautuivat väkeviksi\nmiehiksi, joutuivat siksi koviin tekemisiin Skytten kanssa, että\nKätchenin uhkarohkeaa tekoa ei oltu edes huomattukaan.\n\nHän oli liukunut alas maaseinää myöten, joka oli viettävä. Pian hän\ntunsi tasaisen maaperän jalkojensa alla, mutta oli aivan pimeä.\n\nSilloin hän oli kuulevinaan huokauksen ja hiljaista vaikeroimista,\nja kun hän eteensä haparoidessaan tunsi pienen käden, kuiskasi hän:\n\"Oletko vahingoittunut, Kustaa?\"\n\n\"Kätchen\", sanoi hän. \"Minä en pelkää lainkaan, vaan olen iloinen,\nkun sinä olet täällä.\"\n\n\"Missä on Juhani?\"\n\n\"Tässä vieressäni, mutta hän vain valittaa.\"\n\n\"Näetkös, tuolta kiiluu valoa?\"\n\n\"Näen; ne, jotka sen ovat sinne laittaneet, ovat varmaan ilkeitä\nihmisiä.\"\n\n\"Älä liiku paikoiltasi, minä katson mistä se tulee.\"\n\n\"Saanko minä seurata?\"\n\n\"Ota Juhani mukaan.\"\n\nHeistä näytti, että olivat jossakin holvissa, ja kun he menivät valoa\nkohden, tunsivat he edessään oven. Oven raosta valo oli kiilunut\nheidän silmiinsä.\n\nKätchen etsi lukkoa, mutta sellaista ei tuntunut olevan. Vihdoin hän\nonnistui avaamaan oven vetämällä sitä itseensä päin.\n\nHiljaa hiipivät he pieneen luolaan, jota valaisi lattialle asetettu\nlamppu, ja katselivat ympärilleen. Mihin oli heidän nyt ryhdyttävä?\nUlkona he olivat kuulleet telmettä ja taistelun ähkinää, täällä ei\nkuulunut mitään.\n\n\"Täällä on aukko\", kuiskasi Kustaa, ja Kätchen otti nopeasti lampun\nja valaisi sillä aukkoon. Se näytti olevan pieni käytävä.\n\n\"Meidän täytyy mennä sitä myöten\", sanoi urhea tyttö.\n\n\"Pimeässäkö?\" kysyi Juhani vavisten. \"Kati kulta, ota lamppu mukaan!\"\n\n\"Silloin meidät keksitään helpommin\", vastasi tyttö. \"Mutta sille ei\nvoi mitään.\" Hän otti lampun ja he menivät käytävään.\n\nTie oli kuoppainen ja epätasainen. Kätchen, joka kantoi lamppua, oli\npakoitettu kulkemaan hitaasti, jottei kaatuisi ja kenties sammuttaisi\nlampun.\n\nHiljaa, levottomasti sykkivin sydämin, he riensivät eteenpäin. He\neivät tienneet, mihin tie vei, eivätkä sitä juuri ajatelleetkaan.\n\nSuunnilleen kymmenisen minuuttia olivat he jatkaneet taivaltaan.\nLopusta ei ollut tietoakaan, kun he kuulivat takaansa rähäkkää ja\nhuutoja. Heidät oli keksitty. Kohta he näkivät soihtujen loimun\ntakaansa. Heitä siis ajettiin takaa.\n\nSiivekkäin askelin he riensivät eteenpäin, mutta rähäkkä ja huudot\nlähenivät lähenemistään.\n\nSilloin keksi Kätchen pienen lymysopen vasemmalla. Nopeasti hän\npuhalsi lampun sammuksiin ja veti pojat sinne mukanaan.\n\nHe painautuivat soppeen yhteen myttyrään.\n\n\"Nyt on meidän pyydettävä apua Jumalalta\", sanoi Kätchen. Ja pojat\npanivat kätensä ristiin ja toistivat hänen jälestään: \"Hyvä isä\ntaivaassa, katso meihin, hyljättyihin lapsiisi! Sinä yksin voit\nauttaa meitä suuressa hädässämme.\"\n\nHeti sen jälkeen he näkivät soihtujen loimon ja kuulivat ikäänkuin\nvillipedon läähätyksen. Sitten kuului joku kaatuvan ja tuli aivan\npimeää.\n\n\"Näettekös, näettekös, Jumala on kanssamme. Hän ei tahdo meidän\nhukkuvan!\" Ja he itkivät ilosta ja syleilivät toisiaan.\n\nAivan läheltä kuului puhetta, kirouksia ja sadatuksia.\n\n\"Mitä meidän nyt on tehtävä?\" sanoi miesääni.\n\n\"Käännyttävä noutamaan useampia soihtuja.\"\n\n\"Sillä välin ehtivät kakarat päästä käytävästä väljään.\"\n\n\"Jolleivät huku!\"\n\n\"Ansaitsemme enemmän, jos saamme heidät elävinä.\"\n\n\"Eivätköhän he käytävän suulla tuuskahda!\"\n\n\"Mihin niin?\"\n\n\"Käärmeluolaan, tietysti!\"\n\nKuului raaka nauru. \"Niin, siellä olisi hauska nähdä heidät.\"\n\n\"Pian takaisin, eivät he voi päästä käsistämme.\"\n\nHe loittonivat puhellen keskenään.\n\n\"Rakkaat\", sanoi Kätchen, \"ajatelkaa, että Jumala on kanssamme ja\nettei meille voi koskaan käydä pahemmin kuin hän tahtoo. Ja sitten\nnopsasti eteenpäin!\"\n\nHe lähtivät heti taipaleelle ja näkivät pian heikon valon häämötyksen.\n\nHe huudahtivat ilosta. Ja katso, valo selkeni selkenemistään. Pian\nalkoi kuulua myös puron lorina.\n\nKustaa oli melkein aina etumaisena. \"Jos otan pois muutamia kiviä,\nsovin kömpimään tästä läpi\", sanoi hän ilosta läähättäen.\n\n\"Tee se, minä autan sinua,\"\n\nTuokion kuluttua Kustaa sai jo pistetyksi päänsä läpi. \"Siellä on\nsuuri kivi edessä\", sanoi hän. \"Minä en jaksa sitä liikuttaa.\"\n\n\"Koeta, Kustaa, tunkeudu väliin.\"\n\nHän ponnisti kaikki voimansa. \"Se liikkuu, se liikkuu\", sanoi hän.\n\nHän pääsi läpi.\n\n\"Pian nyt, Juhani!\"\n\nJuhani koetti parastaan, mutta hän oli Kustaata suurempi. \"Minä\ntartuin kiinni\", valitti hän.\n\n\"Koeta vain kelpo tavalla, niin saat nähdä, että pääset.\"\n\nHän pääsi tosiaankin, vaikka vasta pitkien ponnistusten jälkeen ja\nrevityin vaattein.\n\n\"Minä en ehdi niin pian jälestä\", sanoi Kätchen. \"Juoskaa nyt pois\nmetsästä, Jumala on kanssamme.\"\n\n\"Emme lähde ilman sinua, Kätchen!\"\n\n\"Minä tahdon, että menette.\"\n\n\"Ei, ei! Auta minua, Juhani!\"\n\n\"Se on mahdotonta. Menkää, saavat muuten kiinni teidätkin!\"\n\n\"Tartu kiveen, Juhani, ja sitten sanomme yhtaikaa: Jumala auttakoon!\"\n\nJa ajatelkaas, miten ihmeellisesti se auttoi. Itse kivi ei tosin\nhievahtanut, mutta siinä oli irtonainen sälö, joka luiskahti irti. Ja\nsilloin Kätchen hänkin pääsi helposti läpi.\n\nHänen silmänsä säteilivät. \"Tulkaa, tulkaa!\" sanoi hän ja sieppasi\npoikia kädestä. He juoksivat tasaista metsäpolkua minkä jaloista\npääsi ja joutuivat pian laajemmalle tielle.\n\n\"Onpa kumma, jollei tämä ole tavallinen ajotie\", sanoi Kätchen.\n\"Pitäisipä meidän kohdata joku ihminen.\"\n\nHeti sen jälkeen kuulivat he kavionkopsetta takaansa. Sieltä tuli\nkolme ratsastajaa, joista etumainen näytti kuuluvan hengelliseen\nsäätyyn.\n\nKätchen juoksi heti häntä vastaan, ja hän pysähdytti ratsunsa.\n\n\"Meitä ajetaan takaa\", toimitti Kati hengästyksissään, \"ja me\npyydämme teidän suojelustanne.\"\n\n\"Liikkuuko ryöväreitä näin lähellä kaupunkia?\" kysyi hän kummissaan.\n\n\"Oletteko menossa sinne?\"\n\n\"Olen, herttuan luo.\"\n\n\"Silloin olette sitä tervetulleempi, jos viette hänelle hänen\npoikansa ja veljensä pojan.\"\n\n\"Katin myös\", huusivat pojat.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi pappi hypäten ratsailta. \"Minä\nonnellisena hetkenä satuinkaan tulemaan!\"\n\nHän käski heti miestensä laskeutua ratsailta ja tarjosi hevosensa\nkorkealle herrasväelle.\n\nMutta siitä ei Kätchen tahtonut tietää mitään. Hän istuutui itse\nyhden hevosen selkään ja otti Kustaan eteensä; pappi otti Juhanin\nratsaille eteensä, ja molemmat miehet nousivat kolmannen hevosen\nselkään.\n\nMutta juuri kun kulkueen piti lähteä liikkeelle, kuului laukaus ja\nluoti lensi aivan lähitse Kustaan päätä.\n\n\"Ahaa, niinkö on laita!\" huudahti pappi. \"Silloin minuakin haluttaa\nolla mukana.\"\n\nHän sieppasi esiin ladatun pistoolin. Mutta Kätchen pyysi, ettei hän\npuuttuisi taisteluun. Tärkeintä oli, että he pääsivät kotiin, jossa\nvarmaankin levottomuudella odotettiin.\n\nSilloin he lähtivät eteenpäin. Mutta ennenkuin he ehtivät pois\nmetsästä, oli kaksi luotia suhahtanut heidän jälkeensä, onneksi\nkuitenkaan vahingoittamatta ketään.\n\n\"Skytten laita on varmaankin pahoin, koskei hän tullut meille\navuksi\", sanoi Kustaa. \"Olen ajatellut häntä koko ajan.\"\n\n\"Sanos, pelkäsitkö kovin?\"\n\n\"No, ensi alussa. Mutta sitten rukoiltuamme olin luja ja tyyni ja\nmietin itsekseni: ei voi käydä pahemmin kuin Jumala tahtoo.\"\n\n\"Ja hän tahtoi suojella meitä! Kustaa, meidän on oltava aina hänen\nkuuliaisia lapsiaan.\"\n\n\"Niin, Kati, ollaan vain.\"\n\n\"Näetkös, linna näkyy jo.\"\n\n\"Kuinka iloisia he ovatkaan kotona.\"\n\nMutta samassa kun he kääntyivät kulman ympäri, tuli herttua\nlinnanpihasta. Hän oli ratsain ja kokonaisen ratsu miesparven\nympäröimänä.\n\nOli jotakin hurjaa, melkein mielettömyyttä hänen katseessaan, ja\ntästä pelästyneenä huudahtivat Kätchen ja Kustaa yhteen ääneen:\n\n\"Isä!\"\n\nHarhaileva katse ei ensi tuokiossa näyttänyt tuntevan heitä, mutta\nseuraavana hetkenä hän oli hypännyt ratsailta, juossut esiin ja\nottanut Kustaan käsivarsilleen.\n\nHän oli vähällä tukehduttaa poikansa suudelmiin ja hyväilyihin.\nNäytti kuin hän ei uskaltaisi uskoa onneaan. Hänen ensi sanansa\nolivat: \"Oletko vahingoittumaton?\"\n\n\"Olen, rakas isä, Jumala on ollut koko ajan kanssamme.\"\n\n\"Niin, sen huomaan\", virkkoi herttua liikutettuna. \"Missä on Skytte?\"\noli seuraava kysymys. Kukaan ei voinut vastata.\n\n\"Tahdon heti panna toimeen ankaran tutkinnon ja etsinnän!\" huudahti\nherttua.\n\n\"Saanko pyytää teidän armoltanne päästä mukaan?\" virkkoi pappismies,\njoka lähestyi kumartaen. \"Kuka olet?\"\n\n\"Torstunan rovasti, mestari Olaus, jota olette kunnioittanut\nkutsullanne.\"\n\n\"Oletko soturi myös?\"\n\n\"Minun sanotaan voivan ajaa ulos perkeleitä, ja silloin täytyy olla\nasestettu sekä kynsin että hampain.\"\n\n\"Tule sitten mukaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäät\nsitä velkaa, jossa jo olen sinulle.\"\n\nHerttua palasi linnaan, ja Kristina, joka kuivin silmin ja näköjään\ntyynenä oli katsellut hänen lähtöään, suli kyyneliin sulkiessaan\nKustaan syliinsä suuremmalla hellyydellä kuin oli tähän asti\nosoittanut.\n\nKätchen kertoi seikkailun juurtajaksain, ja pojat kuuntelivat sitä\nyhtä tarkkaavaisesti kuin kaikki läsnäolijat.\n\n\"Jollei Kätchen olisi tullut hautaan luoksemme, niin miten olisi\nkäynytkään!\" sanoi Kustaa.\n\n\"Jumala olisi kai lähettänyt jonkun toisen\", vastasi Kati\nyksinkertaisesti.\n\nTiedon tapauksesta oli linnaan tuonut ensiksi Helena, joka\nkummallisesti pyntätyn olennon takaa-ajamana kaatui vasta\nlinnanportaissa. Useita linnanpalvelijoita oli ollut paikalla, ja\nheidät nähdessään oli valekääpiö livistänyt tiehensä.\n\nOnnettomuudeksi ei ollut kukaan ollut niin neuvokas, että olisi\nsiepannut hänet kiinni.\n\nHelena oli melkein koko ajan maannut tainnoksissa. Äsken oli hän\ntointunut, ja silloin olivat hänen ensi sanansa olleet: \"Ne tappavat\nheidät kaikki, pelastakaa, pelastakaa!\"\n\nSilloin päätti herttua lähteä ja panna väkeä liikkeelle kaikkiin\nsuuntiin, koskei hän tiennyt, mistäpäin ilkiöitä oli etsittävä.\n\nHerttuan palattua linnaan oli pieni miesjoukko papin johdolla\nlähtenyt liikkeelle, ensin koivikkoon niiden neuvojen mukaan, joita\npappi oli saanut Juhanilta.\n\nHiukan etsittyään löysivät he aukeaman ja haudan aivan samassa\nkunnossa kuin se oli äskenkin.\n\n\"Täällä on varmaankin muinoin ollut luostari\", sanoi Olaus. \"Mutta\nmitä kummaa tämä on?\" lisäsi hän ottaen maasta pienen kuvatuksen.\nVähän matkan päässä oli toinen ja niin pitkin tietä.\n\n\"Marionetteja\", huusi pappi. \"Ja miten vikevästi ne on tehty, kasvot,\npuvut ja muut!\"\n\nSitten neuvoteltiin, oliko hauta täytettävä ja maksoiko vaivaa sitä\ntutkia.\n\nHerttuan sihteeri, Pietari Pietarinpoika, äänesti edellisen\nehdotuksen puolesta, mutta pappi jälkimäisen. \"Emme voi palata\nherttuan luo ilman varmoja tietoja, kuinka herra Juhana Skyttelle on\nkäynyt\", sanoi hän. Ja oltiin yhtä mieltä, että oli kuoppa tarkoin\ntutkittava.\n\nOli tuotu mukana soihtuja ja alettiin laskeutua kuoppaan, pappi\netunenässä.\n\nTarkoin tähystettyään ympärilleen selitti hän, että oltiin vanhassa\nluostarin salakäytävässä ja että täällä varmaan oli sellejä, joita\noli käytetty vankikomeroina ensi aikoina kristinuskon saavuttua\nmaahamme.\n\n\"Ei epäilystäkään\", sanoi hän, \"ettei täällä olisi ollut luostarit\nsalakäytävän molemmissa päissä, ja olisi erittäin mieltäkiinnittävää\ntutkia lähintä seutua.\"\n\n\"Mutta miten silloin kävisi herra Juhana Skyttelle?\" kysyi sihteeri.\n\n\"Meidän täytyy luopua siitä hänen tähtensä\", virkkoi mestari Olaus\nhuoaten ja meni pieneen huoneeseen, josta Kätchen otti lampun.\n\nMutta Olaus ei saanut mitään rauhaa ennenkuin oli saanut käsiinsä\npuutangon, jolla alkoi jyskyttää maaseiniä. Vihdoin hän suureksi\nilokseen kuuli onttoa kuminaa. Hän alkoi luoda, maata pois ja löysi\npian litteän kiven pystyssä.\n\n\"Nyt saatte nähdä jotakin\", sanoi hän sangen tyytyväisenä, ja toisten\navulla kivi tosiaankin lähti paikoiltaan. Näkyviin paljastui puoleksi\nmaatunut ihmisen luuranko. \"Tämä on hautakammio, ja nyt jätän tänne\nneljä miestä siltä varalta, että lurjuksien päähän pälkähtäisi\ntoimittaa Juhana herrakin tänne\", huudahti hän.\n\nKun miehet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta jäämään luolaan,\npäätettiin varmuuden vuoksi, että sihteeri jäi tekemään heille\nseuraa, ja Olaus meni kolmen miehen kera käytävään.\n\nKesti kauan, ennenkuin he tulivat takaisin, niin kauan, että alettiin\nvakavasti pelätä jotakin onnettomuutta.\n\nSilloin kuului melua ja huutoja alhaalta, ja kotvan kuluttua näkyivät\nOlauksen tarmokkaat kasvot oviaukossa. \"Yhden paholaisen olemme\nsaaneet kiinni\", sanoi hän.\n\nHeti tuli jälestä kaksi miestä kantaen häntä välissään.\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\n\"Ei, ei vielä, vaikka kenties mieluimmin soisi olevansa.\"\n\nVanki, joka oli kääritty vaippaan, heitettiin jotensakin tylysti\nmaahan, ja Olaus kertoi, että hänet oli kiskaistu takaisin ahtaasta\nkivienkolosta, josta hän oli aikonut kömpiä läpi.\n\nKysymyksiin, joita hänelle tehtiin, ei hän vastannut sanaakaan.\n\n\"No hyvä\", sanoi Olaus, \"tapahtukoon kuten tahdot.\"\n\nSen jälkeen käski hän tarkoin katsomaan, että kaikki köydet, joilla\nmies oli kytketty, olivat lujassa solmussa. Kivi nostettiin uudestaan\nseinästä pois, ja Olaus valaisi soihdulla luolaan. \"Vahinko\", sanoi\nhän, \"ettet voi minua kiittää vuodetoverista, jonka sinulle annan.\nKas niin, pojat, luolaan vain hänet!\"\n\nHylkiön silmät olivat putoamaisillaan pois reijistään, sellaista\nkauhistusta ne ilmaisivat. \"Ei\", huusi hän, \"ei sinne, minä\ntunnustan!\"\n\n\"Ennen kaikkea tahdon tietää, mihin olette vieneet herran, jolle\ntäällä on tehty niin häpeämätöntä väkivaltaa.\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi hän epäröiden.\n\n\"Sen arvasinkin\", sanoi Olaus viitaten miehilleen.\n\nVanki ymmärsi tarkoituksen ja huusi pelästyneenä: \"Kautta madonnan\nkaikkien pyhien, minä en tiedä, mutta arvaan...\"\n\n\"Kuules, veijari, joko jätät kaiken kieräilyn tai minä lopetan leikin\nlyhyeen.\"\n\n\"He puijasivat minut makaamaan käytävässä ja veivät sillaikaa vangin\npois toista tietä\", uikutti hän. \"En kuullut enkä nähnyt heitä, ja\ntotta pulmakseni olin varma siitä, etteivät he pääse pakoon, enkä\nkäsitä miten se kävisi päinsä.\" Oli jotakin mielipuolista hänen\npuheessaan. Mutta sitten hän huudahti vimmoissaan: \"Toverieni olisi\npitänyt tulla takaisin! Minä nukuin kuin tukki, muuten ei olisi\nkukaan saanut minua kiinni!\"\n\n\"Silläkään ei ole mitään tekemistä kysymykseni kanssa\", sanoi Olaus\nankarasti. \"Sanon kolmannen ja viimeisen kerran: mihin vieras on\nviety?\"\n\n\"Hän on pienessä tuvassa metsänreunassa itäänpäin, jos hän elää. Jos\nhän on kuollut, on ruumis siellä.\"\n\n\"Voi teitä, jos hän on kuollut!\" vastasi pappi määräten neljä miestä\nseuraamaan itseään ja käskien toisten ankarasti vartioida vankia.\n\nOli jo iltamyöhä, kun he saapuivat neuvotulle paikalle. Miesten\nkäskettiin pysytteleidä tuvan takana ja varoa tulemasta näkyviin.\n\nRovasti kävi urhakasti kohti, avasi salvan ja astui sisään.\n\nSiellä istui kaksi vanhaa naista, toinen rukkinsa ääressä, toinen\nkeppiinsä nojaten. Mutta ne nopeat, epäilevät katseet, joita\nkeppiniekka heitteli vieraaseen, näyttivät sangen merkitseviltä.\n\n\"Voisiko täällä saada yösijaa?\" kysyi rovasti. \"On kai teillä\nyliskamari?\"\n\n\"Siellä on sairas\", vastasi kehrääjä.\n\n\"Onko tauti tarttuva?\"\n\n\"Tuskin.\"\n\n\"Hän on pyytänyt, että saisi pitää huoneen yksin huostassaan\",\npuuttui toinen nainen puheeseen. \"Ja se lieneekin parasta, kun hän\nkerran pitää sellaista elämää...\"\n\n\"Onko hän sairas ja pitää elämää. Miten se lyö yhteen?\"\n\n\"Sekö häntä sitten riivanneekin, sekö jo\", jatkoi akka, \"Meidän on\ntäytynyt hänet aivan sitoa.\"\n\n\"Silloin oli onni, että tulin tänne\", sanoi rovasti. \"Sillä minun\nsanotaan pystyvän paholaisia karkoittamaan.\"\n\n\"Saan kai häntä ainakin valmistaa\", sanoi nainen aikoen mennä.\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi rovasti. \"Se käy helpommin, jos heidät\nyllättää.\"\n\nNäin sanoen tarttui hän naista käsivarteen. Mutta tällä oli rautaiset\nlihakset, ja nyt rovasti oli varma asiastaan.\n\n\"Älkää välittäkö, vaikka kuulettekin huutoja ja parkua\", sanoi hän.\n\"Paholaiset eivät mielellään lähde asunnostaan, jossa voivat hyvin.\"\n\nNäin sanoen hän nousi portaita ylös lujin askelin.\n\nUunilta pilkisti pää esiin. \"Saakoot sitten surmansa molemmat\",\nkuului sieltä ääni.\n\n\"Missähän kummalla se Editkin vitkastelee!\" puuskui nainen.\n\n\"Se sika ei kai vielä ole nukkunut pois humalaansa\", vastasi mies\nuunilta.\n\nHeti yliskamariin päästyään oli Olaus rovasti sulkenut oven jälkeensä\nniin hyvin kuin voi ja raahasi vielä suuren kaapin sen eteen.\n\nSitten hän meni vuoteen luo. \"Sanokaa minulle nimenne\", virkkoi hän.\n\n\"Juhana Skytte.\"\n\n\"Silloin olen oikeilla jälillä. Teitä on pidelty pahoin.\"\n\n\"Hylkiöt eivät ole minua edes sitoneet, ja kuitenkaan en voi mitään.\"\n\nHänellä oli jokseenkin suuri läpi päässään, ja tyyny oli aivan\nverinen.\n\n\"Sidon ensin päänne ja sitten päästän käsivartenne\", sanoi Olaus ja\nkävi sen sanottuaan taitavasti toimeen.\n\n\"Onko Kustaa prinssi pelastettu.\"\n\n\"Kaikki ovat aivan kuin ihmeen kautta.\"\n\nOlaus avasi ikkunan ja huusi täyttä kurkkua: \"Ulos perkeleet, armotta\nja säälittä, minä sidon teidät kahleihin ja heitän helvettiin, jossa\nsaatte palaa ikuisessa tulessa.\"\n\n\"Nyt he tulevat valppaat pojat!\" jupisi hän nähdessään reippaat\nmiehet, jotka hiipivät ympäri taloa.\n\nMuuan heistä oli läheistä puuta myöten kavunnut katolle, ja kun\nnäyttäytyi, että sisälläolijat tekivät kaikkensa estääkseen hänen\ntovereitaan pääsemästä sisään, tunkeutui hän savutorven kautta\ntupaan. Nokisella naamallaan nostatti hän sellaisen kauhun, että\nlurjukset tuokioksi aivan hölmistyivät ja hän voi esteettä avata tien\ntulijoille.\n\nAlkoi tuima taistelu. Ottelijat olivat jokseenkin tasaväkiset, mutta\nhyökkääjät voittivat.\n\nKun töllissä jälleen oli hiljaisuus, kysyi Olaus, tahtoiko Juhana\nherra jäädä yöksi sinne missä oli vai oliko hänellä voimia kävellä\njalkaisin kaupunkiin.\n\n\"Nyykistyn mieluummin tielle kuin jään tänne\", sanoi hän. \"Mutta niin\nhuonosti ei olekaan laitani.\"\n\nHe menivät alas yhdessä, ja Olaus antoi määräyksensä. Vangit vietiin\nÖrebrohon, ja Olaus ja Skytte lähtivät kirkkaassa kesäyössä samaa\ntietä.\n\nHerttua oli heidän tähtensä ollut valveilla. Hän otti molemmat\nsyliinsä ja sanoi: \"Sen kyllä tiedän, miten voin palkita Juhana\nSkytteä. Sinun laitasi on huonompi, Olaus, sillä enhän voi tehdä\nsinusta arkkipiispaakaan isäsi jälkeen.\"\n\n\"Enkä minä pitäisi sitä minään palkintona\", vastasi tämä. \"Minulla\non Torstunan papinvirka, ja kun sitä paitsi olen suuressa maineessa\npaholaisten manaajana, niin olen täysin tyytyväinen asemaani.\"\n\n\"Moista en ole kuunaan kuullut papin suusta\", sanoi herttua. \"Totta\nkai sentään haluat jotakin.\"\n\n\"Haluan pitää kiinni lupauksestanne\", vastasi Olaus kumartaen,\n\"itseäni tai jotakin toista varten.\"\n\n\"No, kuten tahdot. Huomenna puhumme kirkollisista asioista.\"\n\nNiin he erosivat. Kullakin oli paljon mietittävää tämän muistettavan\npäivän jälkeen, ja monet kiitokset ja rukoukset kohosivat sinä iltana\ntaivahiselle isälle Örebron linnasta.\n\nSeuraavana päivänä tutkittiin tarkoin kolmea vankia. Herttua oli\nitse läsnä ja johti osaksi kuulustelua. Pian kävi selville, että\nkaikki kolme olivat katolilaisia. Herra Yrjänä Posse, Hogenskild\nherra ja rouva Ebba Bjelke mainittiin tosin, mutta mitään kirjallisia\ntodistuksia ei ollut, ja miehet puolestaan sanoivat, että heille\ntuntemattomat henkilöt olivat houkutelleet heidät ryöstämään\nprinssejä. Kuitenkin selittivät he, ettei ollut aikomus tehdä pojille\nmitään pahaa, he puolestaan uskoivat kaiken tapahtuneen parhaassa\ntarkoituksessa.\n\nKaikki kolme lähetettiin Gripsholmaan pidettäviksi vangittuina\nvastaisia kuulusteluja varten.\n\nSkytte toipui pian saamistaan vammoista. Pahemmin oli laita Helenan,\njonka pelästys oli melkein menehdyttänyt.\n\nLujempi side oli yhdistänyt koko perheen, ja erittäinkin oli herttua\nkiintynyt omaisiinsa enemmän kuin oli nähty pitkiin aikoihin.\n\nEräänä päivänä tuli Kätchen hänen luokseen ja sanoi: \"Kas, mikä\nystävällinen kirje mummolta. Hän tahtoo, että tulisin tänä kesänä\nhänen luokseen.\"\n\n\"No, kuinka itse tahdot?\"\n\n\"Hän kirjoittaa, että hänen iässään on jokainen päivä odottamaton\nlahja, eikä hän tiedä kuinka monta hänellä on enää jälellä.\"\n\n\"Tahdon uskoa sinulle erään asian ja samalla kysyä neuvoasi\", sanoi\nherttua.\n\n\"Voinko minä antaa neuvoja?\" kysyi Kätchen punastuen.\n\n\"Sittenpähän nähdään. Ymmärrät tietysti, että viime päivien tapaukset\novat kovasti kiihdyttäneet mieltäni, ja kun minun täytyy muutamain\nviikkojen kuluttua matkustaa Suomeen, en voi olla alituiseen\nlevottomuudella ajattelematta mitä täällä voi tapahtua.\"\n\n\"Eikö Kustaa tule mukaan?\"\n\n\"Sitä juuri ajattelin minäkin\", sanoi herttua vetäen hänet vasten\npoveaan. \"Herttuatar tulee myös mukaan, mutta Maria Elisabet ei voi\ntulla mitenkään.\"\n\n\"Voihan hän ja Juhani ja Heidin rouva tulla kanssani mummon luo.\"\n\n\"Mutta minä olisin tahtonut sinut mukaani Suomeen.\"\n\n\"Ei, se ei käy päinsä\", sanoi Kätchen hymyillen. \"Minua tarvitaan\ntäällä kotona.\"\n\n\"Niinpä kylläkin, rakkanani, ja missä et ole, siellä sinua\nkaivataan\", sanoi hän. \"Mutta nyt toiseen asiaan: mitä arvelet, onko\nHelenan tultava mukaan?\"\n\n\"Merimatka tekisi hänelle hyvää, hänen rintansa on heikko.\"\n\n\"Mutta mukaan tulee eräs toinen henkilö, jota hän ei voi sietää\nlainkaan.\"\n\n\"Kuka se on?\" kysyi Kätchen kummastuneena.\n\n\"Herra Juhana Skytte.\"\n\nKätchen katsoi häneen kummissaan, mutta kun hän huomasi veitikan\nsilmänurkassa, punastui hän ja kääntyi pois hämillään.\n\n\"No, mitä arvelet asiasta?\"\n\n\"Luullakseni Helena pitääkin hänestä.\"\n\n\"Onko hän sanonut sinulle sen?\"\n\n\"Jos minulle on uskottu jotakin, niin enhän voi puhua siitä.\"\n\n\"Mitähän, jos kihlaisimme heidät?\"\n\n\"Oi, kuinka se olisi hauskaa! Mutta Helena sanoo, ettei herttuatar\npitäisi siitä.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Kihlatut lyövät aina laimin velvollisuutensa.\"\n\n\"Pyh, ei mitään vaaraa.\"\n\n\"Sitä ei usko Helenakaan.\"\n\n\"Tiedätkös mitä, minä kihlaan heidät. Jos molemmat tulevat matkalle\nmukaan, on heillä kahta hauskempaa. Ja kun vuoden tai parin kuluttua\npalaamme kotiin, naitamme heidät. Vai mitä?\"\n\n\"Kuinka hyvä olet ja kuinka pidän sinusta\", sanoi Kätchen ja kietoi\nkäsivartensa hänen kaulaansa.\n\n\"Siinä tuskin moni on kanssasi yhtä mieltä, lapsukaiseni.\"\n\nMuuatta päivää myöhemmin sanoi herttua puolisolleen, että toivoi\nhänen tulevan mukaan Suomeen ja että oli päättänyt ottaa Kustaankin\nmukaan.\n\n\"Mutta Maria Elisabet?\" kysäisi herttuatar.\n\n\"Saa mennä Kätchenin kanssa leskikuningattaren luo.\"\n\n\"Ja Juhani?\"\n\n\"Sinne hänkin, melkein koko lastenkamari\", lisäsi herttua nauraen.\n\n\"Mutta kenen minä otan mukaani?\"\n\n\"Paitsi piikasiasi ainoastaan Helenan. Skytte saa ottaa Kustaan\nhuostaansa.\"\n\n\"Sopiiko se?\"\n\n\"Mainiosti. Laittaudu nyt kuntoon, kuten minun puolisoni arvo ja\nkorkea syntyperäsi vaatii. En tahdo, että Suomen ylpeät aatelisrouvat\nkatsovat yli olkansa herttuatar Kristinaan.\"\n\n\"Sitä he eivät tule tekemään. Minä kyllä osaan pitää siitä huolen.\"\n\nItse asiassa oli hän ihastunut matkasta eikä lainkaan vastahakoinen\njättämään pientä itsepäistä tytärtään Kätchenille, jota tämä totteli\nparemmin kuin omaa äitiään.\n\nSamana iltana, kun perhe oli koolla tavallisuuden mukaan, laski\nherttua leikkiä Helenan kalpeista poskista ja houkutteli niille siten\nruusunhäivähdyksen toisensa jälkeen.\n\nHerttuatar, joka ei pitänyt siitä, että kukaan, saatikka sitten hänen\npuolisonsa, leikitteli hovineitsytten kanssa, näytti loukkautuneelta.\nMutta siitä ei Kaarle säikähtänyt. Hän kutsui Helenan luokseen,\ntarttui hänen käteensä ja sanoi: \"Tiedättekös, neitsyt, tunnen nuoren\nmiehen, joka kovasti kaipaa tätä pientä kättä. Saanko antaa sen\nhänelle?\"\n\nHelena loi pelästyneen katseen herttuattareen, ja sitten painuivat\nhänen silmänsä maahan.\n\nJuhana Skytte näytti kovin yllätetyltä. Hän oli noussut ja lähestyi\nheitä.\n\n\"Asianlaita on niin\", jatkoi herttua, \"että minua huolestuttaa kovin,\nkuinka voin palkita Juhana Skyttelle sen uhrautuvan uskollisuuden,\njota hän on osoittanut perhettäni kohtaan. Vaikkapa antaisin hänelle\nkaiken maailman hyvyydet, ei sillä olisi suurtakaan arvoa hänelle,\njollei hän saisi jakaa onneaan sen naisen kanssa, jota rakastaa.\nSitä paitsi\", lisäsi hän nähtyään Helenan jälleen vilkaisevan\nherttuattareen, \"ilahuttaisitte suuresti puolisoani noudattamalla\nminun toivomustani.\"\n\nAnkara rouva näytti hyvin loukkautuneelta, mutta kohtasi silmäparin,\njonka edessä loi katseensa maahan.\n\n\"Silloin tahdon mielelläni\", vastasi Helena.\n\n\"Se oli oikein. Ottakaa siis nyt toisenne ja olkaa niin onnelliset\nkuin totisesti ansaitsettekin.\"\n\nKaarle pani heidän kätensä yhteen. \"Kas niin\", sanoi hän Skyttelle,\n\"vie nyt hänet mukanasi, niin saat sanoa hänelle kahdenkesken mitä\nminä kenties olen unohtanut.\"\n\nMutta heidän mentyään sanoi Kaarle ilkkuen puolisolleen: \"Nyt kai\nmyönnät, että he sopivat hyvin tulemaan mukaan.\"\n\nHerttuatar ei katsonut hyväksi vastata mitään. Mutta illalla käski\nherttua tuoda viiniä pöytään ja joi vastakihlattujen maljan. Silloin\nei auttanut herttuattarenkaan muuta kuin onnitella heitä, ja Kätchen\nkuiskasi Helenaa syleillen:\n\n\"Olen niin iloinen. Sillä nyt on matka sinulle paljon hauskempi kuin\nolisi ollut muuten.\"\n\nMutta näistä perhekohtauksista palasi Kaarle kirjoituspöytänsä ääreen\nantaakseen käskyjä joukkojen varustamisesta ja nimittäen päälliköitä.\nHän tiesi, että Kaarle Gyllenhjelm oleskeli hyvän ystävänsä Samuel\nNiilonpojan luona. Heidät molemmat hän tahtoi mukaan ja kirjoitti\nheille omakätisesti.\n\n\n\n\n13.\n\nSOTARETKI VIELÄKIN.\n\n\nÖrebrossa oli kova kiire ja touhu. Herttua oli saanut sanoman, että\nPuolan säädyt olivat myöntäneet rahoja sotaretkeen Ruotsia vastaan,\nja Sigismund antoi tästä julkisia kuulutuksia, joita levitettiin\nympäri maan.\n\nMutta Kaarle ei ollut niitä miehiä, että olisi kauan katsellut\nkenenkään uhkailua. Hän oli jo hyvissä ajoin varustautunut hänelle\nominaisella tarmolla ja viisaudella. Kesällä hän oli lähettänyt\nRääveliin 9,000 miestä, runsaasti muonaa ja sotatarpeita mukanaan.\nPäälliköiksi kutsui hän Antero Lennartinpojan, Jaakkima Scheelin ja\nKaarle Gyllenhjelmin ynnä muutamia muita.\n\nItsensä oli hänen ensin annettava muutamia tärkeitä määräyksiä siltä\nvaralta, että hän sodassa saisi surmansa. Nyt oli hän kokonaan\nvaltiomies, kirkas ja avoin oli hänen katseensa näkemään monia suuria\nvelvollisuuksiaan.\n\nKuusivuotias Kustaa sai jo nyt olla mukana neuvotteluissa. Hän sai\nkuunnella kaikkea, mutta ei udella ennenkuin häneltä itseltään\nkysyttiin. Ja sitten oli hänen muistettava, ettei saanut muualla\nhiiskua sanaakaan siitä, mitä neuvoskamarissa puhuttiin. Poika\nymmärsi sen hyvin ja hän hämmästytti isäänsä niin viisailla\nhuomautuksilla, että tämä tuskin saattoi salata tyytyväisyyttään.\n\nHeinäkuun puolivälissä tapahtui toisten lasten lähtö Örebrosta.\nJa heinäkuun 31 päivänä nousi herttua puolisonsa ja poikansa kera\nlaivaan. He purjehtivat Suomen saariston kautta Rääveliin, jonka\nsatamaan ankkuroivat elokuun alussa, ja heidät otettiin vastaan\nsuurella juhlallisuudella.\n\nHerttuattaren oli jäätävä sinne poikansa ja hovin keralla, herttua\ntaasen lähti sotajoukkoineen Liivinmaahan. Sodan alku oli hänelle\nvarsin onnellinen, ja ennen vuoden loppua olivat ruotsalaiset\nvalloittaneet Pernovan, Willannin ja Tarton. Seuraavana vuonna\nraivasivat Ruotsin aseet tiensä aina Väinäjoen varrelle saakka,\nja moni loistava urotyö kaunisti suomalaistenkin miesten nimiä.\nWolmar ja Wenden antautuivat melkein miekaniskutta, monet pienemmät\nlinnoitukset seurasivat ripeää vauhtia, ja pian saatettiin ryhtyä\nKokenhausia piirittämään.\n\nKaikissa näissä otteluissa oli Gyllenhjelm, nyttemmin\nkenraaliluutnantti, osoittanut suurta urhoollisuutta ja neuvokkuutta,\njoka herätti kaikkien, yksinpä herttuankin huomiota. Kokenhausia\npiiritettäessä hän sai tehtäväkseen pitää tien auki Kuurinmaalle\nmuonantuontia varten. Herttuan saavuttua sinne sijoitettiin koko\nsotajoukko kaupungin edustalle ja laitettiin vallitukset, joista\nsitä voitiin ampua. Urhoollisen vastarinnan jälkeen kaupunki vihdoin\nantautui.\n\nMutta linna oli jälellä korkeine muureineen ja esilinnoituksineen.\nSen valloittamiseen ei ollut muuta keinoa kuin puolustusjoukon\nnälistyttäminen. Kaupunkiin sijoitettiin, niin suuri saartojoukko,\nettä se saattoi pitää puoliaan, jos linna väki tekisi hyökkäyksen.\nPäälliköiksi määrättiin Jesper Antinpoika ja Krister Some.\nGyllenhjelm sai käskyn jäädä sinne niin kauaksi, että ehdittäisiin\nhankkia tarpeeksi muonaa ja laittaa riittävästi vallituksia.\n\nHerttua matkusti pienen seurueen kera Rääveliin herttuattaren ja\nprinssin luo. Kustaa unohti kaiken muun, niin iloinen hän oli\nnähdessään isänsä jälleen.\n\nKaarle toi mukanaan useita nuorista päälliköistään, jotka hänen\nmielestään ansaitsivat muutamia lepopäiviä. Niiden joukossa oli\n20-vuotias Jaakko de la Gardie, mainehikkaan Pontuksen poika.\nHerttuaa miellytti suuresti hänen reipas esiintymisensä ja kenties\nvielä enemmän se ystävyyssuhde, joka oli syntynyt hänen ja\nGyllenhjelmin välillä.\n\nTähän aikaan saapui suuri joukko sotaväkeä sekä Ruotsista että\nSaksasta. Saksalaisia johti monet sodat sotinut kenraali, kreivi\nJohan von Nassau Dillenburg. Herttua oli erittäin tyytyväinen hänen\nsaapumiseensa ja koki keskustellen perehdyttää häntä asemaan.\n\nMuuan pikalähetti toi surullisen viestin, että nuori Pietari Stolpe\noli ammuttu eräällä vakoiluretkellä Kokenhausin luona. Ja sitten\nalkoi saapua, uusia jobinposteja toinen toisensa jälkeen. Krister\nSome oli saanut käsiinsä muutamia linnasta karanneita puolalaisia,\nheitättänyt heidät alastomina järveen ja ammuttanut heihin maaliin;\nkohta sen jälkeen oli useita komppanioita kasakoita ja husaareja\nhyökännyt äkkiarvaamatta ruotsalaisten kimppuun ja tehneet suurta\ntuhoa. Mutta vielä pahempi, oli miehistössä ilmennyt kapinanhenkeä;\nGyllenhjelm kirjoitti ettei väkeen enää ollut luottamista.\n\nTällaikaa jatkuivat uudet sotavarustukset. De la Gardie oli everstinä\npalannut rykmenttiinsä, ja herttua laati uusia sotasuunnitelmia\nNassaun kreivin keralla.\n\nHuhtikuun 2 päivänä synnytti herttuatar pojan, joka kastettiin samana\npäivänä ja sai isänsä tahdosta nimekseen Kaarle Filip. Ristiäiset\nvietettiin kaikessa hiljaisuudessa; muutamia kaupungin virkailijoista\nja porvareista kutsuttiin todistajiksi, ja herttua kantoi itse\npoikansa ristille.\n\nKohta sen jälkeen lähetti hän Kustaan noutamaan sotakarttaansa. Hän\ntahtoi nähdä, oliko tämä käsittänyt aseman oikein, sillä hänestä oli\nkasvatettava Herran valittu jatkamaan Kustaa Vaasan työtä, edistämään\nuskonpuhdistusta Pohjolassa, kenties koko Euroopassakin.\n\nKustaa tuli karttoineen, jonka hän pani pöydälle. \"Kas tässä\",\nsanoi hän, \"tässä on Kokenhaus, valkoiset neulat ovat ruotsalaisia\njoukkoja.\"\n\n\"Ne saat pian muuttaa pois\", virkkoi herttua. \"Sotaherra Rozivill on\ntulossa ylivoimaisen sotajoukon kanssa. Sain sen tietää niin myöhään,\netten ehtinyt lähettää Gyllenhjelmille apuväkeä, ja varmaankin\nKokenhaus on mennyttä kalua.\"\n\nNiin olikin Puolalaiset ajoivat ruotsalaiset pakoon, ja niin tykistö\nkuin ampumavaratkin joutuivat vihollisen käsiin.\n\nSe oli kova isku Gyllenhjelmille, joka teki kaikkensa pitääkseen\njoukkonsa koossa, mutta ne hakattiin osaksi maahan, osaksi ajettiin\npakosalle; joko väsymys tai lahjukset olivat tärvelleet kurin\ntykkönään.\n\nKun saapui käsky, että joukkojen jäännökset oli vietävä herttuan luo,\nriensi Gyllenhjelm määräystä noudattamaan. Sen jälkeen yhdistettiin\nkoko armeija ja se marssi Wendeniä kohden. Puolalaiset joukot,\njotka olivat levinneet laajalle ympärinsä, riensivät tieltä pois,\nosa Kokenhausiin, toinen Rigaan, mutta ruotsalaiset hyökkäsivät\npakenevain kimppuun ja onnistuivat saamaan takaisin Kokenhausin luona\nmenetetyn tykistönsä.\n\nHerttuan tarkoitus oli ryhtyä Rigaa piirittämään. Mutta syyskuun\nalussa saapui sanoma, että Sigismund oli tulossa puolalaisen\npääjoukon kera, jolla oli suurkansleri Jan Zamoiski päällikkönään.\nSilloin luopui herttua piiritysaikeistaan. Siihen vaikutti osaltaan\nsekin, että katovuosi ja varsinkin rutto oli rasittanut maata, niin\nettä kansa muistutti enemmän varjoja kuin ihmisiä.\n\nSigismundille oli sanottu, että hänen läsnäolonsa edistäisi sodan\nviemistä onnelliseen päätökseen. Sentähden oli hän seurannut\nmukana lähimpäin suosikkiensa vartioimana,. Puolalainen sotajoukko\noli tunkeutunut keskelle Liivinmaata Wolmarin kaupunkiin, jota\nZamoiski päätti ryhtyä piirittämään. Mutta kun hän ei ollut tuonut\ntykkejä mukanaan, täytyi hänen niitä odottaessaan pysyä toimetonna\npaikoillaan kokonainen kuukausi.\n\nSe oli pieni pahanpäiväinen linnoitus, ja kun herttua herätti\nkysymyksen, oliko miehistöä asetettava sitä puolustamaan, vastusti\nsitä Nassaun kreivi, selittäen että ken Alankomaassa tahtoisi moista\npuolustusta yrittää, hänet epäilemättä hirtettäisiin uhkarohkeudesta.\n\nDe la Gardie ja Gyllenhjelm vastasivat, etteivät muurit ja vallit\npuolustaneet, vaan miesten oli puolustettava niitä, ja pyysivät\nsaada puolustuksen hoteilleen. Herttua suostui, ja ne marssivat\nkaupunkiin rykmentteineen ja alkoivat heti laittaa pikku linnoitusta\nmahdollisimman hyvään kuntoon.\n\nKun kaikki valtaamattomat linnoitukset oli miehitetty, purjehti\nherttua koko hovin kera Räävelistä Turkuun. Täällä hän otti\nuskollisuudenvalan Suomen aatelistolta ja rankaisi ankarasti kaikkia\nväärinkäytöksiä, joita oli juurtunut maahan.\n\nErittäinkin rahvaan yleinen kurjuus kävi hänen sydämelleen.\nTalonpojat olivat ennen kaikkea kärsineet sodasta, aatelisto oli\nriistänyt itselleen heidän vero talo jaan ja kohteli; niiden entisiä\nasukkaita melkein kuin liiviläinen aatelismies maaorjiaan. Suomen\nrahvaan tila oli hyvänä todistuksena siitä, mihin kaikkeen mahtavat\njulkesivat ryhtyä, kun kuningasta ei ollut mailla.\n\nJäntevästi kävi Kaarle käsiksi tähän riihottomuuteen ja\nlaittomuuteen, kutsui heti saavuttuaan \"ratsumestarit, päämiehet,\nvoudit, kirjurit, lainlukijat ja nimismiehet\" Turkuun vastaamaan\ntoimistaan, tutki, tuomitsi ja rankaisi ja ryhtyi muuten moniin\ntoimiin turvatakseen rahvasta väkivallalta ja kruunua ryöstöltä.\n\nLiivinmaalta saapui yhtä odottamaton kuin järkyttävä sanoma,\nettä Zamoiski oli valloittanut Wolmarin ja että De la Gardie ja\nGyllenhjelm oli viety vankeuteen. Nyt kuten aina hän kirjoitti\nankarasti jalolle pojalleen; koskei tämä ollut paremmin\npuolustautunut, ansaitsi hän kohtalonsa. Kuitenkin tahtoi hän tehdä\nvoitavansa saadakseen hänet vaihdetuksi vapaaksi.\n\nHerttua tahtoi ryhtyä Zamoiskin kanssa rauhanneuvotteluihin, mutta\nsiitä ei koitunut muuta kuin katkeria kirjeitä molemmin puolin.\nHerttua oli synkällä ja alakuloisella tuulella, eikä ollut iloinen se\njoulu, joka Turussa vietettiin.\n\nUuden vuoden 1602 ensi päivinä lähdettiin kotimatkalle ympäri\nPohjanlahden. Vaikea oli matka tähän vuodenaikaan. Vasta helmikuun\n19 päivänä olivat matkalaiset saapuneet Poriin. Siellä levähdettiin\nmuutamia päiviä, ja sillaikaa antoi herttua \"järjestyssäännön, jonka\njälkeen Suomen voutien itsensä ojennettava on.\" Sitten taivallettiin\nPohjanmaan halki Ruotsin puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnneton oli ruotsalaisten kohtalo Puolan vankeudessa. Vasta viiden\nvuoden kärsimysten jälkeen saatiin Jaakko de la Gardie vaihdetuksi.\nPuolalaiset olivat antaneet kunniasanansa, että Kaarle Gyllenhjelm\nsaisi vapautensa hänkin. Siinä tarkoituksessa oli hän saanut tulla\nmukana Marienburgiin, jossa vaihto oli tapahtuva.\n\nRuotsalaiset luovuttivat puolalaiset vangit, joita oli useita. Sen\njälkeen luovutettiin De la Gardie puolalaisten puolelta. Odotettiin,\nettä Gyllenhjelm tulisi jälestä, mutta vastoin lupauksia pidätettiin\nhänet edelleen, ja vankeus oli sen jälkeen paljon kovempi.\n\nHänelle taottiin raudat jalkoihin. Hänet vietiin entistään paljon\nviheliäisempään vankilaan, missä tuulet ja viimat puhalsivat läpi\nhatarain puuseinien ja jota ei tuimimmalla talvellakaan koskaan\nlämmitetty. Gyllenhjelmin pitkä, ruokkoamaton parta jäätyi siellä.\n\nKuitenkaan ei hän valittanut koskaan, vaan kesti kidutuksen\ntavattomalla kärsivällisyydellä. Suureksi lohdutuksekseen sai hän\ntoki raamatun ja muutamia muita kirjoja, erittäinkin sellaisia,\njotka käsittelivät katolilaisen ja luterilaisen opin eroavaisuuksia.\nVakavat opinnot syvensivät hänen käsitystään elämästä, hän muuttui\nlempeäksi ja sävyisäksi mieleltään ja alistui nurisematta surulliseen\nkohtaloonsa.\n\nSangen usein kävi hänen luonaan munkkeja ja jesuiittoja, jotka\ntulivat häntä kääntämään. Mutta hän ei monien muiden vankien\ntavoin ollutkaan altis antautumaan munkkien pauloihin, vaan\ntaittoi arastelematta peitsensä uskonsa puolesta. Käännyttäjät\nlähtivät tiehensä hämmästyneinä hänen suuresta oppineisuudestaan ja\nnolostuneina siitä, että olivat joutuneet väittelyssä tappiolle.\n\nVankilaansa oli hän myös saanut kyniä ja paperia. Hän kirjoitti\nkirjaa, jonka nimi oli Schola captivitatis (vankilakoulu) ja joka\nsisälsi esityksen niistä ajatuksista, mihin hän oli joutunut\nvankeutensa aikana.\n\nRuotsalaisten kaikki ponnistukset urhoollisen vangin vapauttamiseksi\neivät saaneet Sigismundin itsepäisyyttä taipumaan. Vangin\nkiduttaminen oli ainoa keino, jolla hän saattoi kostaa kärsimänsä\nnöyryytykset.\n\n\n\n\n14.\n\nHORNANKUILU.\n\n\nRuhtinatar Maria oli jättänyt Elsan kahden uskollisen palvelijan\nhuostaan, ja nämä olivat päättäneet yhdessä useampain\nkauppamatkustajain kanssa tehdä matkansa Espanjaan. Matka oli käynyt\ntavattoman onnellisesti niin meritse kuin maitsekin, kunnes Sevillan\nluona ryövärijoukkue kävi heidän kimppuunsa.\n\nAsia olisi kenties päättynyt matkustajille onnettomasti, jollei\ntaistelun aikana olisi eräs mies rientänyt esiin miekka kädessään.\n\"Väistykää!\" huusi hän ja tunkeutui taistelevain joukkoon.\n\nVaikutus oli käsittämätön, sillä samassa vaipuivat kaikki aseet ja\nkuului vain huutoja: \"Apostoli, apostoli!\" Ryövärit tottelivat häntä\nheti ja olivat ykskaks paenneet metsään.\n\nKun viimeinenkin oli poissa, kääntyi \"apostoli\" kauppamatkustajiin.\nHe lankesivat hänen jalkoihinsa rukoillen hänelle taivaan siunausta.\n\nHän viittasi Mariankuvaan tienvarressa. Pyhä äiti hänet oli\nlähettänyt, sanoi hän. Ja useimpain kauppiasten riennettyä sinne\nkääntyi hän kolmeen muukalaiseen, jotka pysyttäytyivät loitommalla\nmuista.\n\nElsa lausui kiitoksensa murteellisella espanjankielellä, mutta\napostoli keskeytti hänet kysymällä syytä hänen tuloonsa ja kuunteli\nsuurella mielenkiinnolla hänen vastaustaan. Kuultuaan, että neidolla\noli suosituskirje karmeliittiluostarin abbedissalle, lupasi hän ennen\npitkää käydä tämän luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAbbedissa Franciska de Lerma oli ruhtinaallista syntyperää. Hän oli\nnuoruudessaan ollut Maria Steyermarkilaisen persoonallinen ystävätär,\nja tämän suosituksesta suostui hän ottamaan Elsan tilapäiseksi\nhoidokiksi. Ainoastaan siten saattoi hän oleskella luostarissa.\n\nHäntä kehoitettiin sitä paitsi tarkoin noudattamaan luostarille\nsäädettyjä menoja. Saattoi maksaa hänen henkensä, jos tuli\ntunnetuksi, että hän oli protestantti.\n\nElsa lupasi kaiken mitä vaadittiin. Nyt oli hän lähellä maaliaan,\ntäältä oli hän löytävä Eevan -- jos hän vielä oli elävien joukossa.\nMutta tässä luostarissa ei rakas sisko ollut, sen tiesi hän,\nennenkuin ensimäinen viikko oli kulunut umpeen. Kun hän ilmoitti\nsiitä abbedissalle ja sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä toiseen\nluostariin, vastasi tämä, että sääntöjen mukaan täytyi hänen\noleskella luostarissa vähintään kuukausi. Kuukauden kuluttua saattoi\nasian ottaa uudestaan puheeksi.\n\nElsa aivan jähmettyi kauhusta. Kenties oli aikomus pitää hänet täällä\niätkaiket. Samana päivänä määrättiin hänet hoitamaan erästä sairasta\nnunnaa.\n\nNuoret kuiskailivat hänelle, että sairas oli ilkeä vanha nainen,\njolla varmaan oli jokin suuri synti omallatunnollaan, sillä hän ei\nsaanut kunnaan rauhaa henkäämän hetkeksikään. Mutta se ei Elsaa\npelästyttänyt.\n\nMyöhään illalla hänet vietiin sairaan luo. Pikku sellissä oli\nainoina huonekaluina yksinkertainen puusänky, tuoli ja pieni pöytä.\nValkoisella kalkkiseinällä sängyn yllä oli pyhän neitsyen kuva.\n\nPalveleva nunna toi palavan lampun ja hartauskirjan, jotka laski\npöydälle.\n\n\"Teidän täytyy valvoa koko yö\", sanoi hän Elsalle, \"valvoa ja\nrukoilla, sillä ei voi tietää minä hetkenä hän saa kohtauksensa.\"\n\n\"Tulen tekemään parastani\", vastasi Elsa ja hiipi varpaisillaan\nsairaan luo. Nunna meni tiehensä.\n\nElsa näki vuoteessa kalpeat, surkastuneet kasvot. Sairas makasi\navoimin silmin, mutta ei katsonut hoitajaansa. Ainoastaan huulien\nliikunnosta saattoi nähdä sen levottomuuden, joka häntä kalvoi.\n\n\"Rukoilenko ääneen?\" kysyi Elsa.\n\nSairas hätkähti äänen kuullessaan, mutta vastasi vain lyhyeen: \"ei.\"\n\nHartauskirja oli pöydällä. Elsa luki siitä muutamia sanoja, mutta\nsuru täytti niin hänen mielensä, että hän puhkesi kiihkeään itkuun.\nMitä hän oli löytänyt kaikella etsinnällään? Ei mitään, ei mitään!\n\nSairas liikkui. Elsa kohotti äkkiä päänsä ja kohtasi silmäparin, joka\nkatseli häntä kauhun ilmeellä.\n\nKun hän lähestyi, ryömi nainen peiton alle. Mutta hänen koko\nruumiinsa vapisi ja hän vaikeroi tuskallisesti.\n\nElsa palasi paikoilleen pöydän ääreen. Mutta hän oli niin väsynyt ja\nalakuloinen, että nukkui raskaasti vastoin tahtoaan. Hän näki unta\nsisarestaan; Eeva seisoi hymyilevänä ja iloisena hänen rinnallaan\nja viittasi sairaaseen, ja Elsa heräsi siihen, että oli tuntevinaan\nrakkaan sisarensa painavan suudelman huulilleen.\n\nPalveleva, nunna oli avannut oven ja tullut sisään. \"Olen viipynyt\nkauemmin kuin tavallisesti\", sanoi hän, \"sillä aamuisin hänellä on\nparhaimmat hetkensä.\" Näin sanoen hän meni sairaan luo.\n\nElsa tunsi itsensä aivan kuin pahantekijäksi ja oli sentään niin\nrajattoman onnellinen. Eeva oli tullut hänen luokseen, hän tuskin\nsaattoi uskoa nähneensä vain unta.\n\n\"Onko hän vielä täällä? Voitko nähdä hänet?\" kuuli hän sairaan\nkuiskaavan nunnalle. \"Tiedätkö, että hän on ollut täällä koko yön?\"\n\n\"Jos sisar tarkoittaa uutta hoitajatarta, niin toin itse hänet tänne\neilisiltana\", vastasi nunna. \"En voi uskoa muuta kuin että hän on\ntäyttänyt velvollisuutensa.\"\n\n\"Etkö näe, että se on vain henki?\" kysyi sairas ja peitti päänsä\nuudestaan.\n\n\"Kenties hyvä henki\", virkkoi nunna. \"Silloin on hän tervetullut.\"\n\n\"Luuletko hänen jäävän tänne?\"\n\n\"Olen varma siitä.\"\n\n\"Mutta silloin en kenties olekaan iankaikkisesti kadotettu\", huudahti\nsairas ojentaen laihat, luisevat käsivartensa taivasta kohden.\n\n\"Taivaan pyhät, onko minun noudettava pater?\"\n\n\"Nouda pater Lorenzo, ei ketään muuta!\"\n\n\"Tässä olisi aamiaiseksi munia ja viiniä...\"\n\n\"Pane ne pöydälle ja mene heti!\"\n\nNunna teki kuten oli käsketty, mutta hän viittasi Elsalle ja sanoi\ntälle ovessa: \"Hän varmaankin saa vaikean kohtauksen, mutta minä\ntulen heti teitä auttamaan.\"\n\nKäännyttyään Elsa näki kauhukseen, että sairas oli noussut\nsängystään. Se oli tavattoman kookas nainen, eikä Elsa voinut yksin\npitää häntä vastaan puoliaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt\najatella mitä tekisi, makasi sairas hänen jaloissaan. Epätoivoinen\nkatse ja ristityt kädet olivat suunnatut häntä kohden, ja voihkien\ntulivat sanat: \"Minun syntini on suurempi kuin mitä voitte antaa\nanteeksi. Oi armoa, armoa!\" Hän vääntelehti lattialla ja kolhi\npäätään kiviin.\n\nSuurella vaivalla onnistui Elsa vihdoin kohottamaan hänen päänsä\nsyliinsä. \"Kristuksen rakkaus on rajaton\", sanoi hän. \"Vaikka meidän\nsyntimme olisivat veriruskiat, voi hän tehdä ne lumivalkoisiksi.\"\n\n\"Olen yöt ja päivät maannut polvillani hänen edessään, mutta hän on\naina torjunut minut luotaan. Anekirjeetkään eivät auta\", kuiskasi\nhän. \"Sentähden he sanovat, että olen väliin hullu, mutta se on\nepätoivoa.\"\n\nElsa siveli hänen poskiaan, ja se näytti häntä tyynnyttävän. \"Puhukaa\nminulle\", pyysi hän hiljaa.\n\n\"Totinen katumus on tie parannukseen. Ja kun oikein hartaasti\nrukoilemme Jumalalta anteeksi, niin tiedämme, että Hän Kristuksen\ntähden kuulee rukouksemme.\"\n\n\"Kuinka sen tiedämme?\"\n\n\"Antamalla sydämestämme anteeksi toisille, jotka ovat meitä vastaan\nrikkoneet.\"\n\nMistä johtui, että Elsa tällä hetkellä tunsi jäätävää kauhua? Oli\nkuin hänen sydämensä syvyydessä jokin ääni vastustaisi näitä sanoja.\n\nSairas nainen oli tähän asti pitänyt silmänsä sulettuina. Nyt avasi\nhän ne ja katsoi arasti Elsaan. \"Oletteko elävä ihminen?\" kysyi hän.\n\n\"Epäilettekö sitä?\"\n\n\"Tahdotteko Kristuksen tähden osoittaa minulle suuren armeliaisuuden?\"\n\n\"Kyllä, koko sydämestäni.\"\n\n\"Suudelkaa sitten minua, Jeesuksen nimessä?\"\n\nElsa teki kuten hän käski, mutta jälleen tunsi hän saman kauhun\ntunteen. Se kuitenkin haihtui pois, kun hän näki naisen kirkastuvan\nkatseen.\n\n\"Varmaan olette Herran lähettiläs\", sanoi vanhus. \"Nyt uskon, että\nminäkin voin saada sovituksen.\"\n\nNunna, joka tuli sisään, löysi molemmat lattialta syleilemästä\ntoisiaan. Hän huusi ääneen, mutta vanhus käski häntä vaikenemaan,\nnousi Elsan avulla, meni takaisin vuoteelleen ja pyysi hartaasti\nElsaa ottamaan osaa aamiaiseensa.\n\nIhmeissään katsoi palveleva sisar toisesta toiseen. Hän ei uskonut,\nettä kaikki oli käynyt luonnollisella tavalla, ja kun hän ilmaisi\nepäilyksensä, huudahti toipunut sairas:\n\n\"Herran avulla on se tapahtunut, ja ihme on se meidän silmissämme.\"\n\nEnnen pitkää tiesi koko luostari ihmeellisestä tapauksesta, ja\npienessä sellissä oli pian enemmän kävijöitä kuin sinne mahtui.\nMutta sairas näytti viisauttaan panemalla Elsan istumaan vuoteensa\nreunalle hartauskirja kädessään. Tämän piti lukea lakkaamatta, mutta\nhän itse vastaili kaikkiin kysymyksiin selittäen, että hän tosin ei\nollut terve, mutta tunsi suuresti vahvistuneensa mieltäylentävästä\nlukemisesta.\n\nAbbedissasta ei niin vähällä selvitty. \"Sisar Anastasia on muuttunut\naivan toisennäköiseksi\", sanoi hän. \"Epäilemättä on ihme tapahtunut,\nmutta en voi uskoa, että protestantilla on mitään osaa siihen.\"\n\n\"Herra voi valita työaseensa mistä vähimmän odotamme\", vastasi sisar\nAnastasia. \"En minäkään kiellä, että täällä on ihme tapahtunut, mutta\nminun täytyy toistaiseksi pitää se kaikilta salassa.\"\n\n\"Pater Lorenzo\", ilmoitti palveleva sisar.\n\nHän oli nuori mies, kasvot olivat hienot ja kauniit, mutta niillä oli\nkärsimyksen ilme, joka vaikutti melkein kiusallisesti. Hän kumarsi\nsyvään abbedissalle, mutta luodessaan pikaisen katseen Elsaan kävivät\nhänen kasvonsa melkein kalmankalpeiksi ja hän voi vain vaivoin\nmalttaa mieltään. \"Tervetuloa, pater\", virkkoi sairas vuoteestaan.\n\"Olen suuresti ikävöinyt teitä puhutella.\"\n\nAbbedissa nousi ja viittasi Elsaa, seuraamaan. Häntä kuulusteltiin\nankarasti, mutta hänen koristelematonta pikku kertomustaan ei uskottu\nsiitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän voinut selittää syytä sisar\nAnastasian kummalliseen muutokseen.\n\nPaterin ja sairaan kesken oli sangen pitkä keskustelu, ja sen jälkeen\nkutsuttiin abbedissa saapuville. Hänkin viipyi kauan sellissä, ja kun\nhän vihdoin palasi sieltä, näytti hän sangen kiihtyneeltä.\n\nElsa vietti seuraavan yön Anastasian luona, ja tämä, joka näytti\nolevan yhtä selvillä kaikesta, mikä koski häntä, kuin hän itsekin,\nosoitti hänelle mitä suurinta suopeutta ja toistatti hänellä moneen\nkertaan, ettei mikään rikos ollut niin suuri, ettei sitä voinut saada\nanteeksi.\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin Elsa refektoriumiin. Häntä odottivat\nsiellä pater Lorenzo ja \"apostoli.\"\n\n\"Kuinka kauan olenkaan ikävöiden odottanut, että te tulisitte\", sanoi\nElsa ja ojensi hänelle kätensä.\n\nApostoli tarttui siihen ja katseli häntä osaaottavin katsein, jotka\nsekä liikuttivat että ilahuttivat häntä.\n\nPater Lorenzo oli sillaikaa tähystellyt Elsaa. Kun Elsa loi\nsilmänsä häneen, kimmelsivät hänen silmissään kyynelet, ja hän\nsanoi tukahuttaen liikutuksensa: \"Tiedättekös, miksi sanomme häntä\napostoliksi?\"\n\n\"Luullakseni hän on hyvä ja avulias kaikille\", vastasi Elsa luoden\nkiitollisen katseen häneen, josta oli kysymys.\n\n\"Vielä enemmänkin\", vastasi pater. \"Vaikeimmissakin olosuhteissa\nvoi kääntyä hänen puoleensa. Hän löytää lohdutuksen suurimmallekin\nsyntiselle.\"\n\n\"Taivaan suurin lahja lapsillensa on se, että voi antaa anteeksi\nvihamiehilleen ja rakastaa heitä. Ettekö usko sitä, nuori neitsyt?\"\nsanoi apostoli Elsalle.\n\n\"Uskon sydämestäni\", vastasi Elsa. \"Mutta minulla ei ole mitään\nanteeksi annettavaa, sillä tietääkseni ei kukaan ole rikkonut minua\nvastaan\", virkkoi Elsa allapäin.\n\n\"Muistatteko vielä viimeisen keskustelumme?\"\n\n\"Kuinka voisin sen unhottaa!\"\n\n\"Minä olen onnistunut saamaan tietoja.\"\n\n\"Eevastako, sisarestani?\"\n\n\"Niin, hänestä.\"\n\n\"Elääkö hän?\" huudahti Elsa aivan poissa suunniltaan.\n\n\"Ei, hän on kuollut.\"\n\n\"Kuollut, kuollut!\" toisteli Elsa kyynelissään. \"Hänen henkensä se\nsiis ilmestyi minulle!\"\n\n\"Niin varmaankin.\"\n\n\"Onko hän kuollut täällä Sevillassa? Missä on hänen hautansa? Viekää\nminut sinne!\" pyysi Elsa hartaasti ja kääntyen toisesta toiseen.\n\nMolemmat näyttivät hyvin kiihtyneiltä, mutta apostoli sanoi lujalla\näänellä: \"Hän kuoli Ruotsissa ja on haudattu Vadstenaan.\"\n\n\"Vadstenaan! Miksi sitten olen tullut tänne!\"\n\n\"Herran käsittämättömästä armosta, tuomaan rauhaa ja anteeksiantoa\nkahdelle sielulle, jotka kenties olisivat kadotetut ilman teitä.\"\n\n\"Eeva on murhattu! Ei, ei! En voi, en tahdo antaa anteeksi! He ovat\nvieneet kaiken iloni maan päällä!\"\n\n\"Tahdotteko sentähden riistää syntisiltä taivaan armon ja laupeuden?\nAjatelkaa tarkoin.\"\n\n\"En voi. Hän oli minulle rakkahin maailmassa. Olisin kulkenut maan\nympäri löytääkseni hänet. Nyt ovat kaikki siteet katkenneet ja minä\ntahdon kuolla maan päällä elääkseni Eevan kanssa taivaassa.\"\n\nHän seisoi melkein liikkumatonna, kyynelet vierivät kalpeita poskia\npitkin, ja sanat ilmaisivat katkeraa, pohjatonta surua. \"Sanokaa\nheille, että annan anteeksi, kunhan he vain ottavat minunkin\nhenkeni\", sanoi hän luoden katseen miehiin, jotka katselivat häntä\nsyvällä osanotolla.\n\nPater seisoi selin ikkunan ääressä, kiihkeän liikutuksen vallassa.\n\n\"Anteeksi, anteeksi! Minä olen väärässä! En tiedä mitä sanon!\" Ja\nElsa lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä apostolia kohden.\n\nTämä nosti hänet pystyyn ja pani penkille istumaan. \"Olette\ntaistellut kovan taistelun\", sanoi hän. \"Mutta Jumala on teitä\nvahvistanut ja lopulta auttanut teidät voittoon.\"\n\n\"Kertokaa minulle kaikki\", sanoi Elsa.\n\n\"Ei nyt, teidän tarvitsee etsiä vahvistusta rukouksesta ja voimistua\nruumiillisestikin.\"\n\nPater oli tullut takaisin. \"Ettekö tahdo lähteä luostarista?\" kysyi\nhän.\n\n\"Heti, kun olen saanut täyden selon, tahdon lähteä kotiin\", vastasi\nElsa.\n\n\"Se kyllä tapahtunee viikon kuluessa\", virkkoi de Vuergas,\nniinsanottu apostoli, ja ehdotti, että signora Juanita, hänen vanha\nhoitajattarensa, ottaisi siksi aikaa Elsan suojelukseensa.\n\nMolemmat miehet olivat sitä mieltä, että oli paras muuttaa samana\npäivänä.\n\nAbbedissa, jolta kysyttiin, oli siihen heti halukas. Hän sanoi\nmelkein hämmennyksissään Elsalle hyvästit, tämä ei saanut vaihtaa\nsanaakaan toisten nunnien kanssa, ja sisar Anastasian sanottiin\nnukkuvan, niin ettei Elsa saanut mennä hänenkään luokseen. Heti sen\njälkeen Elsa pantiin vaunuihin, jotka veivät hänet johonkin kaupungin\nulkoreunalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElsan muutto herätti luostarissa suurta huomiota. Häntä oli yleensä\npidetty noviisina, jonka uskonnosta ei pidetty suurin väliä. Mutta\nkun sitten tapahtui sisar Anastasian hämmästyttävä toipuminen,\nluultiin sitä ihmetyöksi, ja sen oli tehnyt muukalainen nainen,\nprotestantti, joka oleskeli vain muutamia viikkoja luostarissa.\n\nMutta huhu tapauksesta ei pysähtynyt vain luostariin. Se hiipi läpi\nportinlukkojen ja muurinrakojen ja kasvoi suunnattomasti. Ja pian\nkerrottiin ympäri Sevillaa, että karmeliittiluostariin oli tullut\njoukko protestantteja lohikäärmeillä ratsastaen, että nunnia oli\npakoitettu polvillaan heitä palvomaan ja että ainoastaan abbedissan\nvoimalliset manaukset olivat estäneet nunnia lähtemästä mukaan, kun\nuskottomat samanlaisella kyydillä lähtivät pois jälleen.\n\nHäpeäjuttu tuli myös suurinkvisiittorin korville, eikä hämmästys\nollut vähäinen, kun abbedissalle eräänä päivänä ilmoitettiin hänen\ntulonsa.\n\nKarmeliittiluostarille osoitettiin ensi kerran sellainen kunnia, ja\nFranciska, joka arvasi syyn, koetti suojautua arvonsa ja säätynsä\nulkonaiseen loistoon.\n\nVastaanottohuoneessa oli kaksi samettituolia punaisella veralla\npäällystetyllä korokkeella, ja niiden yllä riippui kultapaarteinen\nvaltaistuimen kunniataivas.\n\nFranciska oli istuutunut toiselle nojatuoleista. Hänen vieressään oli\nkunniasauva merkkinä hänen abbedissan-arvostaan.\n\nHän oli puettu ruskeaan villapukuun. Vyöstä, joka oli samaa kangasta,\nriippui kultaompeluksin ja smaragdein koristeltu pitkä rukousnauha,\njohon jokainen pater noster (isämeitä) oli merkitty itämaisella\nhelmellä, suurella kuin pähkinä. Rinnallaan kantoi hän siselöityä\nkultaristiä, ja hienon, valkoisen käden jokaisella liikkeellä\nvälkähti abbedissansormus, johon oli kiinnitetty yksi ainoa timantti\njalointa lajia.\n\nPitkä, musta huntu riippui laahuksena hänen jälessään, kun hän meni\nvastaan ja polvistui kunnianarvoisen suurinkvisiittorin eteen, joka\nheti nosti hänet jalkeille ja vei entiselle paikalleen, istuutuen\nitse toiselle tuolille.\n\n\"Kiitän teitä, sisareni, tästä ensi kohtauksestamme ilman\ntodistajia\", sanoi hän.\n\n\"Arvasin, että se oli teidän ylevyytenne toivomus\", vastasi abbedissa.\n\n\"Olitte oikeassa, tahdon tietää mitä perää on niissä huhuissa, joita\nliikkuu ympäri kaupunkia.\"\n\nFranciska oli heti valmis kertomaan. Ruhtinatar Maria\nSteyermarkilainen oli lähettänyt hänen luokseen nuoren tytön, joka\netsi sisartaan. Vadstenan entinen abbedissa oli Jumalan hengen\nvaikutuksesta opettanut hänelle pyhiä totuuksia; kerettiläistyttöön\noli se sattunut niin kovin, että hän armovaikutuksia välttääkseen\noli paennut luostarista, mutta Anastasia oli ihmeen kautta toipunut\nmelkein ennalleen.\n\nHänen ylevyytensä kuunteli tarkkaavaisesti, mielessään aprikoiden,\nuskoikohan hengellinen äiti tosiaankin voivansa hänet pimittää. Mutta\nsotkuisen vyyhden hän oli selvittävä toisella kertaa, jos se sitä\nansaitsi, nyt kysyi hän vienoimmalla äänellään:\n\n\"Mihin vankilaan kerettiläinen on loitonnut?\"\n\n\"Kuten jo sanoin teidän ylevyydellenne, pakeni onneton täältä.\"\n\n\"Hm, käy säälikseni, että minun tarvitsee tehdä muistutus\nvirkavirheestä.\"\n\n\"Koko syy on ruhtinatar Marian. Hänen hartaasta pyynnöstään minä\notin tyttö rievun vastaan. Mainittiinpa kirjeessä muistaakseni, että\nteidän ylevyytenne oli luvannut suojelustaan, mutta meidän ei ollut\nkäytettävä sitä ennenkuin viimeisessä hätätilassa.\"\n\nAlliaga huokasi. \"Tahdon kuulustella kerettiläistyttöä; missä hän\npiileksii?\"\n\nKysymys ei tullut odottamatta, ja Franciska vastasi vienoimmalla\näänellään, ettei hän sitä tiennyt, mutta muisteli kuulleensa, että\nhänet oli viety samaan täyshoitolaan, jossa de Vuergas asusti.\n\nSuurinkvisiittori rypisti kulmiaan, mutta kun hurskas sisar lisäsi,\nettä pater Lorenzo oli ollut läsnä, silloin hymyili hän ja sanoi,\nettei kerettiläisillä ollut Lorenzoa vaarallisempaa vihollista.\nHän houkutteli heidät ansaan luovuttaakseen heidät sitten\ninkvisitsionille.\n\nKun vielä oli vaihdettu muutamia merkityksettömiä korulauseita, meni\nLudvico Alliaga luostarista takaisin palatsiin, ja kansa tervehti\nhäntä syvin kumarruksin ja rukoili hänen siunaustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieni asuinrakennus, johon Elsa oli viety, sijaitsi keskellä\npuutarhaa, johon osaksi oli istutettu sokeriruokoja. Muutamat\namerikkalaiset puut kutoivat parhaallaan lehtiverkkoaan tuskin\nlehdittyneiden viiniköynnösten kietomina, ja kukkivat persikkapuut\navailivat ruusunvärisiä ja tuoksuvia kukkaterttujaan auringolle.\n\nSignora Juanita, talon omistaja, oli vanhahko nainen, ja hän otti\nnuoren vieraan vastaan sangen ystävällisesti. Kun de Vuergas sanoi,\nettä Elsa ennen kaikkea tarvitsi lepoa ja rauhaa, vei signora hänet\npieneen, kauniiseen huoneeseen, auttoi häntä riisuutumisessa ja\nhoukutteli hänet levolle siroon, ruusuisten uutimien verhoamaan\nsänkyyn.\n\nElsa oli sellaisessa mielentilassa, että hän antoi tehdä itselleen\nmitä tahdottiin. Varmuus sisaren kuolemasta oli sattunut häneen kuin\nukkosen isku, hänen ajatuskykynsä oli tylsistynyt, eikä hän voinut\nenää kauemmin pysyä pystyssä.\n\nHän ei tiennyt mitä hänen ympärillään sanottiin ja tehtiin. Muutamia\nkertoja oli hän näkevinään de Vuergaan, joka surullisesti katseli\nhäntä.\n\n\"Hän on hyvin sairas, ja luulen hänen seuraavan rakasta sisartaan\",\nkuuli hän tämän sanovan.\n\nHän oli tahtonut kiittää apostolia niistä sanoista, sillä juuri sitä\nhän toivoi. Sitten ei hän tiennyt enää mitään. Ei, hän oli Eevan\nkanssa väikkyvinään pilvien palteilla, ja he lorusivat ja laskivat\nleikkiä kuten muinaisina päivinä. Ja muinaiseen tapaansa nuhteli\nEeva häntä siitä, ettei hän tahtonut leikkiä ikäistensä kanssa, vaan\nalati riippui suuren siskon hameissa. Silloin hän lupasi Eevalle,\nettä vastedes käyttäytyisi paremmin, ja Eeva sanoi, että Elsan täytyi\npyrkiä itsenäiseksi ihmiseksi.\n\nSitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Eeva kietoi käsivartensa hänen\nympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. \"Nyt kohtaamme jälleen\ntoisemme Jumalan luona\", sanoi hän suudellen häntä.\n\nElsaa värisytti sanomaton autuuden tunne. Rakas sisar oli poissa,\nmutta hän tunsi hänen läsnäolonsa sulon ja hymyili sille.\n\nSilloin kuuli hän nyyhkyttävän äänen, joka sanoi: \"Kas, kuinka hän\nhymyilee kuolemalle.\"\n\n\"Ei, Juanita, vaan elämälle. Nyt luulen tosiaankin, että hän saa\njäädä eloon.\"\n\nSe oli de Vuergaan ääni, ja ikäänkuin hänen sanojaan vahvistaakseen\navasi Elsa silmänsä.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti\", huudahti signora, \"tämä on ihmetyö, jonka ovat\nsaaneet aikaan teidän lääkkeenne ja vielä enemmän teidän rukouksenne.\"\n\n\"Jumalan armosta se on tapahtunut\", vastasi de Vuergas mennen vuoteen\nluo. \"Kuinka voitte?\" kysyi hän.\n\nElsa katsoi ihmeissään häneen. Uneksiko hän vielä? \"Nousen heti\",\nsanoi hän. Mutta tehdessään heikon liikkeen noustakseen tuntui\nhänestä huone pyörivän ympäri ja hänen täytyi sulkea silmänsä.\n\n\"Lapsi raukkani, olette ollut hyvin sairas\", sanoi de Vuergas. \"Mutta\nkaikkivaltias on palauttanut teidät henkiin, ja nyt tahdomme yhdessä\nhuolehtia siitä, että tulette terveeksi jälleen.\"\n\nElsa koetti ojentaa hänelle kättään, mutta se putosi hervotonna\npeitteelle. Hän kosketti sitä keveästi ja sanoi sen jälkeen\nhilpeästi: \"Nyt, signora Juanita, jätän hänet teidän käsiinne.\"\nSitten hän lähti.\n\n\"Hän on enkeli\", sanoi Juanita katsoen hänen jälkeensä. \"Odotahan,\nnyt menen noutamaan muutamia tuikituoreita munia, signorina ei saa\nmitään muuta tänään\", lisäsi hän nyökäyttäen päätään Elsalle ja\npoistuen.\n\nIkkunasta paistoi huoneeseen päivä ja humahteli kukkien tuoksu\npuutarhasta, lähimmässä puussa liverteli lintunen, ja Elsa tunsi\nsanomatonta sulotunnetta. Kaikki suruiset ajatukset olivat puhalletut\npois, ja hän vaipui hiljaa suloiseen lapsenuneen.\n\nSignora Juanita oli oivallinen sairaanhoitajatar, hän tiesi, että\nhyvä ja vahvistava ravinto oli Elsalle välttämätön. Ja että se hyvin\nmaistuisi, otti hän itse osaa kaikkiin aterioihin ja ilosti niitä\npakinallaan ja kertomuksillaan.\n\nDe Vuergaan oli ollut pakko lähteä matkalle, mutta hän oli palaava\nviikon päästä. Juanita sanoi, ettei se aika riittäisi kaikkien hänen\ntarinaansa kertomiseen.\n\nDe Vuergas oli korkeasukuinen aatelismies; hänen ikänsä oli tullut\ntunnetuksi hurjasta, hillittömästä luonteestaan. Hän oli kohdellut\njulmasti palvelijoitaan, ja mustasukkaisuutensa puuskassa kerrottiin\nhänen murhanneen oman vaimonsa. Kohta sen jälkeen menetti hän itsekin\nhenkensä metsästysretkellä.\n\nPoika oli vieraissa maissa, vasta kotiinnuttuaan sai hän tiedon\nvanhempainsa kuolemasta ja siihen liittyvistä seikoista. Hän oli\nainoastaan kahdenkymmenenvuotias, mutta tämä tieto koski häneen niin\nsyvästi, että hän luopui maailmasta ja päätti omistaa koko elämänsä\nhyväntekeväisyydelle. Siinä tarkoituksessa hän oli pukeutunut\nmunkinpukuun, mutta munkinkaavun alla oli täysi asevarustus. \"Sillä\",\noli hänellä tapana sanoa, \"missä eivät hyvät sanat auta, siellä\nauttavat aseet.\"\n\nVarsinaisen kansan kesken oli hänen vaikutusvaltansa niin suuri,\nettä hänen tarvitsi ainoastaan näyttäytyä hillitäkseen pahimmankin\nhälinän. \"Mutta\", lisäsi Juanita, \"eipä lienekään niin kurjaa\nhökkeliä, ettei hän olisi siellä käynyt, eikä niin suurta syntistä,\nettei hän olisi puhunut sille lohdutuksen sanoja.\"\n\nSignora kertoi edelleen, että hän oli nyt kymmenkunnan vuotta\njatkanut siunausrikasta toimintaansa ja että kansa kunnioitti\nhäntä niin suuresti, että viranomaiset häntä melkein pelkäsivät,\n\"erittäinkin aikoessaan tehdä jotakin laitonta\", lisäsi Juanita\nkuiskaten.\n\nHän puhui myös pater Lorenzosta, joka oli sangen kummallinen ihminen.\nKohta suurinkvisiittorin saavuttua oli hän aivan takertunut kiinni\nhäneen. Hän tahtoi pidättää inkvisiittoria monista hullutuksista,\nmutta siitä ei don Alliaga pitänyt, hän tahtoi nauttia elämästä ja\npitää hyviä päiviä.\n\nUseimmiten keskustelu kuitenkin palasi de Vuergaaseen, ja molemmat\nikävöivät hänen palaamistaan.\n\nNuoruudella on oma lääketaitonsa, ja Elsa toipui päivä päivältä. Jo\nkolmantena päivänä saattoi hän nousta vuoteestaan, neljäntenä hän\nteki kierroksen puutarhassa nojaten Juanitan käsivarteen; viidentenä\nhän käyskenteli siellä yksin ja kuudentena hän liehui iloisena\nympärinsä, poimi kukkia ja kuiski itsekseen: \"Huomenna tulee hän!\"\n\nSamana päivänä iltapäivällä istuivat Juanita ja Elsa yhdessä pienessä\nseurusteluhuoneessa. Edellinen virkkasi ja jälkimäinen sitoi\nseppeleitä viiniköynnöksen lehdiltä, jotka huomispäivän kunniaksi oli\nripustettava kukkaköynnöksiin.\n\nHe puhuivat de Vuergaasta, kuten tavallisesti. \"Kahtena ensi\nvuorokautena ei hän poistunut huoneesta\", kertoi Juanita. \"Sanoinkin\njo hänelle, että näytti aivan siltä kuin taistelisi hän kuoleman\nkanssa, kumpi heistä saisi Signorinan.\"\n\n\"Mitä hän vastasi?\"\n\n\"Että jos hän taisteli Jumalan voimin, oli hän kyllä voittava.\"\n\n\"Kenties juuri siksi on elämä käynyt minulle rakkaammaksi kuin\nmilloinkaan ennen\", sanoi Elsa hiljaa.\n\nSamassa koputettiin ovelle, ja Elsa riensi avaamaan. Ulkona seisoi\npieni mustalaispoika, joka ojensi hänelle kirjeen.\n\n\"Kuka voi kirjoittaa minulle?\" sanoi hän ja luki kummissaan: \"Signora\nElsa Sparre.\" Kenties oli de Vuergas... Hän avasi kirjeen, siinä oli\nainoastaan sanat: \"Pater odottaa teitä!\"\n\n\"Missä, missä?\" huusi hän kiihkeästi, yhäkin arvellen vain, että\nystävä oli jo palannut.\n\n\"Ulkona puutarhassa, aitovarressa\", vastasi poika.\n\nEi epäilystäkään, hänen siellä täytyi olla, ja hän riensi melkein\nlentämällä huoneesta. Ilta pimenee pian etelämaissa ja nyt se pimeni\nparhaillaan.\n\nKun Elsa tuli neuvottuun paikkaan, ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä.\nHän huusi kärsimättömästi: \"Tule, tule, täällä minä olen!\"\n\nSamassa heitettiin vaippa hänen ylitseen ja hänet nostettiin\nvahvoille käsivarsille. \"Jos huudatte, olette kuoleman oma\", kuiskasi\nääni. Häntä kannettiin kappaleen matkaa ja asetettiin sitten\nvaunuihin. Hänen suuhunsa pantiin kapula, kädet sidottiin selän\ntaa, jonka jälkeen hänet jätettiin yksin ja vaunut kiitivät katua\neteenpäin.\n\nTämän täytyy riippua erehdyksestä, ajatteli Elsa, jollei... Alliaga\nolisi kenties saanut tiedon, että hän oli Sevillassa. Kirje taisi\nolla häneltä. Se kurja saa kuulla nyt totuuden. Jumalan kiitos, hän\nei tuntenut pelkoa lainkaan.\n\nVaunut pysähtyivät. Samat käsivarret kantoivat häntä portaita\nylöspäin, hän kuuli kuiskailtavan ja ovia availtavan. Hänet\nkannettiin varmaankin monien huoneiden läpi ja laskettiin sitten\nvarovasti jollekin pehmeälle.\n\nAskelet loittonivat, hän kuuli oven sulkeutuvan. Heti sen jälkeen hän\ntunsi jonkun päästävän hänen kätensä irti ja ottavan suukapulan pois.\nVaippa putosi maahan, ja Elsa nousi nopeasti sohvalta, jolle hänet\noli laskettu.\n\nHän oli pienehkössä, upeasti sisustetussa huoneessa.\nKynttiläkruunusta levisi himmeä, miellyttävä valo huoneeseen, ja\nhänen jaloissaan makasi nuori, kaunis tyttö, joka painoi hänen\nhameensa lievettä vasten huuliaan toistellen: \"Oh, bellissima,\nbellissima!\"\n\nElsa irroittihe hänestä nopeasti ja kysyi: \"Missä olen?\"\n\n\"Inkvisitsionipalatsissa\", vastasi tyttö nousten.\n\n\"Kenen käskystä on minut tuotu tänne?\"\n\n\"Hänen ylevyytensä Alliagan.\"\n\n\"Tahdon tietää millä oikeudella!\" huudahti Elsa.\n\n\"Hänen ylevyytensä kysyy, mihin aikaan huomenna signora tahtoo hänet\nottaa vastaan.\"\n\n\"Tahdon nyt heti, sillä minun on jo tänä iltana palattava takaisin.\"\n\n\"Se ei käy päinsä\", sanoi tyttö, veti uutimet syrjään salaoven edestä\nja viittasi pieneen makuuhuoneeseen. Hän taputti käsiään ja kaksi\npalvelijaa kantoi huoneeseen katetun pöydän, jolla oli ruokaa ja\nviiniä. Heti sen tuotuaan palvelijat poistuivat.\n\nTyttö otti eräästä ikkunakomerosta sitran ja pani sen pöydälle,\ntoivotti signoralle hyvää yötä ja meni.\n\nElsa ei tuntenut mitään pelkoa, harmia vain. Kuinka Alliaga oli\nrohjennut hänet ryöstättää? Hänen täytyi kirjoittaa ruhtinatar\nMarialle. Mutta ajatteles, jos mokoma tahtoi hänet pidättää, kuka\noli hänet silloin pelastava? Kuka muu, jollei sama mies, joka kerran\nennenkin oli pelastanut hänen henkensä? Hän varmaan rientäisi nytkin\napuun. Elsa ei voinut auttaa sitä, että tunsi iloa saadessaan uutta\naihetta häntä kiittää.\n\nSairautensa jälkeen oli Elsalla oivallinen ruokahalu ja hän istuutui\nsyömään. Hän maistoi viiniä, se oli makeaa ja sangen hyvää. Ei ollut\nvettä siihen sekoitettavaksi, ja Elsa joi sentähden ainoastaan puolen\nlasia.\n\nAterian jälkeen hän meni ikkunan luo. Se antoi pihalle, ja siellä\nkäveli sotamiehiä edestakaisin. \"Niin, eihän minun tarvitse\nheittäytyä täältä ulos\", ajatteli hän. \"Hän kyllä tulee minut\nvapauttamaan.\"\n\nHän polvistui rukoukseen ja meni sitten makuukamariin. Suureksi\niloksi löysi hän pienen salvan salaovessa, hän painoi sen kiinni ja\nlaskeutui levolle.\n\nHän heräsi siihen, että joku koputti ovelle. \"Tulin vain kysymään,\neikö signora tahdo mitään.\"\n\nEi, hän ei tahtonut mitään. Hän riensi jalkeille. Päivä oli jo\npitkälle kulunut, ja hän oli nukkunut yhtämittaa koko yön.\n\nHän pukeutui nopeasti, mutta ei tuntenut samaa luottamusta kuin\nedellisenä päivänä. Hän ajatteli, että nyt oli de Vuergas varmaankin\npalannut kotiin. Mitä oli hän sanova ja tekevä kuultuaan hänen olevan\npoissa? Alkaisiko hän heti etsiskellä ja miten saisi tietoonsa, mihin\nhänet oli viety?\n\nAamiainen tuotiin. Se oli yhtä upea kuin illallinenkin, mutta\nruokahalu ei ollut sama, ja vaikka hän teki kaikkensa pitääkseen yllä\nrohkeuttaan, ei se tahtonut onnistua.\n\nPöytä vietiin pois. Hänellä oli hyvä halu kysyä: \"Eikö hän tule?\"\nMutta sanat kuolivat hänen huulilleen, hänen täytyi odottaa.\n\nÄkkiä hän hätkähti ja sydän sykki aivan kuuluvasti. Hän tunsi askelet\nja äänen, joka puhui ulkona. Rohkeutta, rohkeutta! Nyt aukeni ovi\nja Alliaga astui sisään hymyilevänä ja iloisena, ojentaen hänelle\nkätensä.\n\nMutta Elsa ei tarttunut siihen, katsoi vain uhkaavasti häneen ja\nsanoi: \"Minut on tuotu tänne väkivallalla.\"\n\n\"Olisitteko tullut vapaasta tahdostanne?\"\n\n\"Tunsimmehan toisemme ennestään\", vastasi Elsa. Alliagan poskille\nhäivähti puna. \"Halusitte puhutella pater Edviniä?\"\n\n\"Se on vain houkutuskeino, hän ei tietysti ole täällä.\"\n\n\"Se olen minä!\"\n\n\"Te! Miksette ole sanonut sitä ennen?\"\n\n\"Sanon sen nyt.\"\n\n\"Tunsitteko sisareni?\" kysyi Elsa hiljaa.\n\n\"Teidät ensi kerran nähdessäni hämmästytti minua suuri yhdennäköisyys\nvälillänne, vaikka te olette kauniimpi kuin hän.\"\n\nElsa kääntyi loukkaantuneena pois.\n\n\"Espanjan aurinko on kaunistanut teitä yhä enemmän.\"\n\n\"Minä haluan päästä täältä\", sanoi Elsa kiihkeästi ja nousi.\n\n\"Mutta ette pääse\", vastasi Alliaga tyynesti.\n\n\"Millä oikeudella pidätätte minua?\"\n\nAlliaga hymyili: \"Te olette viisas ja ajattelevainen, teidän\nkanssanne voi puhua, ja jätän kohtalonne omiin käsiinne.\"\n\n\"Ettehän vain petä minua?\"\n\n\"Tulette kyllä käsittämään, etten tee niin\", sanoi Alliaga katsoen\ntutkivasti häneen, \"edellyttäen että annatte minun puhua loppuun.\"\n\n\"Puhukaa vain\", vastasi Elsa tekeytyen tyyneksi.\n\n\"Kasvattien joukossa Vadstenassa oli sisarenne, joka teki mitä\nsuurimman vaikutuksen minuun, enkä luule, että tunteeni jäi\nvastaamatta...\"\n\nElsa katsoi ankarasti häneen ja nousi.\n\n\"Olkaa huoletta, se on ainoastaan otaksuma -- ja minä matkustin.\nMe molemmat näimme toisemme Steyermarkissa, ja mikä Vadstenassa\noli vain hetken hehkua, puhkesi siellä ilmiliekkeihin. Minä\nrakastin, minä jumaloin teitä. En tiedä mistä saitte voimaa minua\nvastustaaksenne. Sanoitte näkevänne sisarenne, mutta se oli\nainoastaan mielikuvituksenne leikkiä. Kaikessa tapauksessa vältitte\nkuitenkin minua sillä kertaa.\"\n\n\"Kuten ainakin olen tekevä\", puuskahti Elsa. \"En ole koskaan pettynyt\nnaista taivuttaessani, ja tällä kertaa lisäksi rakastin kuin\nmieletön. Mutta tiesin teidän tulevan tänne ja päätin odottaa.\"\n\nHän oli vaiti kotvan. \"Nyt olette täällä\", lisäsi hän ja katseli\nhäntä intohimoisesti, \"kauniimpana, viehättävämpänä kuin konsanaan!\nTule omakseni, Elsa!\" huudahti hän koettaen tarttua hänen käteensä.\n\"Tunnen, etten voi elää ilman sinua.\"\n\n\"Unohdatte, että houkuttelette minua rikokseen\", sanoi Elsa inhon\nilmeellä ja veti pois kätensä.\n\n\"Rikokseen\", toisti Alliaga. \"Jollei mitään muuta ole välillämme,\nsilloin, Elsa, suostut pian kuulumaan minulle.\" Hän otti esille\npienen kirjan. \"Odotin vastaväitteitäsi, mutta olen valmis ne\nkumoamaan.\"; Hän viittasi kirjaan. \"Tässä on veljeskuntamme säännöt,\nja kuule nyt itse.\" Hän avasi kirjan ja luki:\n\n\"Meidän hengellinen voimamme on niin suuri, että mihin jotakin\nihmistä käskemmekin, ei tahtomme noudattaminen ole koskaan synti.\"\n\nHän heitti nopean silmäyksen Elsaan ja jatkoi: \"Kaikki, minkä\npäästämme maan päällä, pitää oleman päästetty taivaassa; meille on\nannettu kaikki voima ja valta yli ruumiin ja sielun.\"\n\n\"Tämä on inhoittavaa!\" huudahti Elsa siepaten kirjan hänen kädestään\nja heittäen sen lattiaan. \"En voi kuulla sanaakaan enempää.\"\n\nAlliaga oli käynyt aivan kalpeaksi, mutta silmät tuiskivat tulta\nja hän puuskahti kiihkeästi: \"Tätä tulette vielä katumaan.\nValitkaa, tahdotteko kuulua minulle tai että teitä syytetään\nkerettiläisyydestä!\"\n\n\"Olen aivan äskettäin alkanut rakastaa elämää\", sanoi Elsa melkein\nitsekseen. \"Mutta häpeällä en sitä osta.\"\n\n\"Elsa!\" puuskahti Alliaga kiihkeästi ja meni häntä kohden.\n\n\"Ettekö sanonut, että ratkaisu oli riippuvainen minusta? No niin,\nolen tehnyt vaalini.\"\n\nElsa kääntyi hänestä halveksivalla ilmeellä, joka sai hänet\nraivoissaan puristamaan kätensä nyrkkiin. Mutta hän hillitsi itsensä\nja syöksyi ulos huoneesta.\n\nElsa vaipui polvilleen, voimat pettivät. \"Jumala minua auttakoon\",\nrukoili hän.\n\nHän oli kuulevinaan liikuntaa ja nousi nopeasti. Pater Lorenzo astui\nesiin eräästä ovesta, jota hän ei ollut ennen huomannut. Oliko hän\nkuullut keskustelun? Saattoi päättää niin hänen ulkomuodostaan.\n\nHän lähestyi Elsaa ja sanoi hiljaa: \"Mitä tapahtuneekin, niin ole\npeloton, Elsa Sparre. Minä pelastan sinut.\" Hiljaisin askelin hän\npoistui samaa tietä kuin oli tullutkin.\n\n\"Alliagan suosikki\", ajatteli Elsa. \"Häntä en usko. Ja jos pelastus\non mahdollinen, toivon sen tulevan toisaalta.\"\n\nHän istuutui aprikoiden huolissaan, mitähän nyt oli tuleva. Ei\nviipynyt kauan, ennenkuin hän sai sen tietää.\n\nNuori tyttö, joka oli häntä palvellut, syöksyi huoneeseen itkien ja\nparkuen. Hän heittäytyi Elsan jalkoihin ja suuteli hänen käsiään,\nhuutaen ettei häneltä saanut ottaa rakasta Signoraansa. Heti sen\njälkeen tuli vanha mies, joka oli puettu sepelikauluksiseen vaippaan.\nHän kysyi, oliko Elsa valmis seuraamaan.\n\n\"Minun kai täytyy\", vastasi Elsa nousten. Mies otti esille vaipan,\njoka muistutti nykyajan dominoa. Nähtyään täyden toden tulevan\nlakkasi tyttö itkemästä, auttoi Elsan korville huppukauluksen ja\nsitoi puolinaamion kasvoille.\n\nUlkona odottivat vaunut, joihin hänet vietiin, ja kun ne pitkän\nmatkan jälkeen vihdoin pysähtyivät, ymmärsi hän, että se synkkä\nrakennus, jonka porttiholvista vaunut ajoivat läpi, oli vankila.\n\nVaununovi avattiin nopeasti, ja mies, joka ojensi hänelle\nkätensä auttaakseen hänet maahan, jätti hänen käteensä pienen\nvaateliuskareen, jonka hän onneksi älysi heti kätkeä.\n\nMies tyrkättiin samassa syrjään, ja hänelle satoi haukkumasanoja\nsiitä, että hän oli rohjennut tunkeutua portista sisälle; turhaan\nhän viittoili, että oli kuuromykkä ja oli tullut kerjäämään, armotta\nheitettiin hänet ulos, ja ainoastaan Elsan tyyni käytös pelasti hänet\ntarkastuksesta.\n\nVanginvartija vei hänet ylös muutamista portaista, kuletteli useita\nkäytäviä ja avasi vihdoin oven, joka vei valkoiseksi rapattuun\nkoppiin. Siellä oli ainoastaan sänky, pöytä ja kaksi tuolia,\nMariankuva ja rukousjakkara.\n\n\"Saatte ruokaa kahden tunnin kuluttua\", sanoi vanginvartia ja\npoistui. Elsa kuuli hänen panevan ovelle rautasalvan ja munalukon.\n\nHän olisi kenties joutunut epätoivoon, jollei pieni liuskare hänen\nkädessään olisi herättänyt hänessä mitä mielettömimpiä toiveita.\nVapisevin käsin hän avasi sen ja luki. \"Pyydä rippi-isää.\" Siinä ei\nollut sanaakaan enempää.\n\nOliko se paula? Elsa luuli melkein niin, kenties aiottiin... ei,\nvarmaankin lähetettäisiin hänelle joku Alliagan kätyreistä kaikin\nkeinoin kietomaan häntä pauloihinsa. Hän ei tahtonut mitään sellaista\nrippi-isää.\n\nVerkkaan riisui hän vaipan, pani sen toiselle tuolille ja istuutui\nitse toiselle. Naamion oli hän heittänyt lattialle.\n\nLuonto vaati osansa, ja hän purskahti rajuun itkuun. Ajatteles,\njos hänet pakoitettaisiin viettämään täällä koko elämänsä. Hän\nuskoi varmasti, että de Vuergas etsi häntä, mutta kuinka tämä voi\ntietää mihin vankilaan hänet oli kätketty? Ja oli kai kaikkein\nuskomattominta, että hänet oli suurinkvisiittori tänne suletuttanut.\n\nRuoka tuotiin. Hän ei uskonut voivansa maistaa palaakaan, mutta\nkummakseen oli hän nälkäinen ja söi kaiken mitä oli saanut.\n\nHän rupesi levolle... nukkuminen ei tullut kysymykseenkään. Mutta\nsiinäkin luonto pyrki oikeuksiinsa, jakun hän heräsi seuraavana\naamuna, oli hänen ensi ajatuksensa pater Lorenzo. Tämähän oli\nluvannut hänet pelastaa. Tuo vaateliuskare ei tosin ollut paterilta,\nmutta hänhän saattoi huoletta pyytää rippi-isää, sillä eihän hänen\ntarvinnut välittää mitään hänen sanoistaan ja hänen kauttaan saattoi\nhän lähettää viestin Juanitalle, mainitsematta de Vuergaasta mitään.\n\nHiljainen vanginvartija toi aamiaisen, johon kuului ainoastaan vähän\nhunajaa ja leipää, vesiruukku mukana.\n\nKun Elsa pyysi rippi-isää, katsoi mies tutkivasti häneen ja meni\nvastaamatta mitään.\n\nHän jäi yksin koko päiväksi ja sai hyvää aikaa aprikoida,\nvietäisiinkö hänet kenties tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin\nkerettiläisenä poltettavaksi roviolla. Hän polvistui hartaaseen\nrukoukseen, ja katso, ikäänkuin merkiksi, että Jumala oli hänen\nrukouksensa kuullut, pienestä luukunraosta katonrajassa pilkahti\npäivänsäde hänen koppiinsa. Tämä pieni tapaus vaikutti kuin\ntaikaiskulla, sydän täyttyi kiitollisuudesta, ja hän tunsi varmuutta,\nettä vaikka kaikki ihmiset hänet hylkäisivät, taivahinen isä ei ollut\nsitä tekevä. Tulipa mitä tulikin, nyt oli hän kyllin vahva kestämään\nkaiken, hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan kenen puoleen kääntyä\nkaikissa huolissaan.\n\nKun vanginvartija jälleen toi ruokaa, sanoi hän mennessään: \"Ensi\nperjantaina on kuulustelu inkvisitsionituomioistuimen edessä.\" Sitten\nhän meni tiehensä.\n\nElsa pani kätensä ristiin rinnalleen, hänen povensa tuntui olevan\npakahtumaisillaan, mutta hän tahtoi olla luja ja rukoili apua\nkorkeudesta.\n\nSyödä hän ei voinut, vaan ainoastaan rukoilla ja sitten ajatella mitä\nsanoisi noille hirmuisille ihmisille, jotka janosivat ainoastaan\nhänen vertaan.\n\nSilloin kuuli hän, että rautasalpa nostettiin pois. Kukahan se mahtoi\nolla? Hän ei noussut polvistuneesta asennostaan, mutta kun hän käänsi\npäätään, näki hän puvusta, että tulija oli fransiskaanimunkki.\n\nElsa ei tahtonut häneltä mitään ja sentähden painoi hän päänsä\nkäsiinsä ja rukoili voimaa siltä varalta, että hänen jo nyt\ntarvitsisi taistella uskonsa puolesta.\n\nMunkki seisoi liikkumatonna hänen takanaan ja sanoi sitten hiljaa:\n\"Tyttäreni!\"\n\nElsa hätkähti. Kenen ääni se oli? Hän luuli kuulevansa väärin, mutta\nhypähti sitten pystyyn ja katsoi vieraaseen.\n\n\"Elsa!\" sanoi tämä, ja sanomatta sanaakaan heittäytyi Elsa hänen\nkäsivarsilleen.\n\nDe Vuergas painoi hänet vasten poveaan, kaksi ystävystä olivat\njälleen yhtyneet. Elsa oi kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja\ntietämättä mitä teki, painoi hän huulensa Elsan otsaa vasten.\n\n\"Saisipa nyt kuolla!\" sanoi Elsa.\n\n\"Sinun pelastuksesi tähden olen tullut\", sanoi de Vuergas ja\nirroittautui hämillään.\n\n\"Teiltäkö viesti oli?\"\n\n\"Juanita oli ommellut sanat vaatetilkkuun, mutta puhukaamme nyt\nsiitä, mitä on tehtävä.\"\n\n\"Minut on kutsuttu kuulusteluun ensi perjantaiksi.\"\n\n\"Tiedän sen ja tulen olemaan läsnä.\"\n\n\"Sitä odotinkin\", puuskahti Elsa. \"Ja olen rukoillut Jumalaa, että\njos pelastun, tapahtuisi se teidän kauttanne.\"\n\n\"Olette kärsinyt paljon, lapsi parka!\"\n\n\"Nyt on kaikki unhotettu!\" sanoi Elsa. De Vuergas istui tuolilla ja\nElsa lattialla painaen päänsä hänen syliinsä. \"Luulen melkein, että\nkatkerin hetkeni oli se, jona ajattelin: 'Nyt hän on kotona, mutta\nminä, joka saan kiittää häntä elämästäni, en voi mennä vastaan, ja\nhän kenties luulee, että olen kiittämätön'.\"\n\nHän oli tarttunut pelastajansa käteen ja suuteli sitä kerta toisensa\njälkeen ja kostutti sen kyynelillään. Toisella kädellään siveli de\nVuergas hänen hiuksiaan, mutta käsi vapisi, ja niin kova oli hänen\nliikutuksensa, että hän voi ainoastaan toistella: \"Elsa, rakas Elsa!\"\n\n\"Olen ajatellut, että kuolisin tyytyväisenä, jos vain kerrankaan\nsaisin vielä nähdä teitä ja kiittää teitä siitä hyvyydestä ja\nrakkaudesta, jota olette osoittanut muukalaiselle, uskonne\nviholliselle. Oppinne on hirveä! Kristuksen rakkaus ei kehoita\nrikokseen ja syntiin. Anteeksiantoa ja sovitusta sisältää hänen\npyhä evankeliuminsa.\" Elsa nosti päänsä, hänen silmänsä hehkuivat\nhänen tarttuessaan de Vuergaan molempiin käsiin, ja hän puuskahti:\n\"Viimeinen rukoukseni täällä maan päällä ja ensimäinen ylhäällä\ntaivaassa on oleva, että Jumala liikuttaisi sydämenne, niin että\nteistä tulisi protestantti, että kerran ja iäisessä autuudessa\nsaisimme kohdata toisemme.\"\n\nDe Vuergas oli kalvennut ja nousi äkkiä. \"Elsa, ette tiedä mitä\nsanotte. Käytätte väärin oppia, josta puhutte, ette ole vielä\ntoipunut sairaudestanne, ja lääkärinänne määrään tyyneyttä ja\nhiljaisuutta.\"\n\n\"Ylihuomenna pääsen lepoon!\"\n\n\"Enkö ole sanonut, että toivomme voivamme teidät pelastaa?\"\n\nElsa pudisti päätään. \"En usko sen teille onnistuvan ja suoraan\nsanoen en siitä välitäkään. Kukaan ei ole minua kaipaava, ja minä\ntahdon kuolla.\"\n\n\"Entä jos kysyisin, tahdotteko elää minun tähteni?\" sanoi de Vuergas\nliikutuksesta väräjävällä äänellä.\n\n\"Sitä ette voi ettekä saa kysyä. Olemme ainoastaan kohdanneet\ntoisemme tiellä erotaksemme.\"\n\nDe Vuergas tarttui hänen käteensä, mutta samassa kuului hiljainen\nkoputus ovelle. \"Tunti on kulunut\", sanoi de Vuergas päästäen käden.\n\"Minun täytyy lähteä, en ole sanonut mitään mitä minun piti, mutta\npater Lorenzo tulee huomenna, noudattakaa kaikessa mitä hän sanoo.\"\n\n\"Ettekö tiedä, että pater Lorenzo on Alliagan uskottu?\"\n\n\"Luulen hänen olevan suurinkvisiittorin vihollisen ja tiedän, että\nhän on teidän ystävänne.\"\n\n\"Tahdon voittaa vastahakoisuuteni, koska sitä haluatte\", vastasi Elsa\nväsyneesti.\n\nKuului uusi koputus.\n\nDe Vuergas hätkähti. \"Tapaamme tuomiosalissa toisemme\", sanoi hän ja\nriensi pois.\n\nElsa seisoi katsoen hänen jälkeensä. \"Tuomiosalissa\", kuiskasi hän,\n\"on hän puhuva puolestani, ja jollei onnistu, valmistaa hän minut\nkuolemaan, ja silloin sovimme kohtauksesta ylhäällä, sillä minun\ntähteni tulee hänestä protestantti.\"\n\nSeuraavana päivänä tuli pater Lorenzo. Hän oli kalpea, mutta tyyni,\nja ensi todiste hänen vaikutusvallastaan oli, että hän käski\nvanginvartijan jättää oven auki, niin että hän voisi lähteä milloin\nkatsoi hyväksi.\n\nVartija kumarsi syvään ja teki kuten oli käsketty.\n\nElsaa tervehtien virkkoi pater: \"Teidän täytyy suoda minulle täysi\nluottamuksenne, sillä minun on puhuttava kanssanne tärkeistä\nasioista.\"\n\n\"En keskeytä teitä.\"\n\n\"Muistattehan sisar Anastasian?\"\n\n\"Muistan, hänestäkö aiotte puhua?\"\n\n\"Ja eräästä toisesta, abbedissa Richissasta.\"\n\n\"Eeva kirjoitti hänestä, että hän oli hyvin kaunis.\"\n\n\"Ja hyvin onneton! Saanko kertoa teille molempain tarinan?\"\n\n\"Onko se kenties yhteydessä Eevan kanssa?\"\n\n\"Mitä läheisimmässä, sillä heillä molemmilla on sisarenne kuolema\nomallatunnollaan.\"\n\n\"Laupias Jumala!\" huudahti Elsa. \"Kertokaa, kertokaa!\"\n\nJa pater Lorenzo kertoi mitä jo osaksi tiedämme ennestään. Hän puhui\nsoimaten Richissan rikollisesta suhteesta pater Edviniin, hänen\nmustasukkaisuudestaan ja tuskistaan. Eeva Sparre oli kerran tullut\nhuoneeseen abbedissan levätessä pater Edvinin sylissä. Ei tietty,\noliko hän huomannut heidät, mutta siitä pitäen häntä epäiltiin.\n\nKun pater oli lähtenyt ja Richissa oli epätoivoon nääntymäisillään,\notti sisar Anastasia hänet ja luostarin hoiviinsa. Onneton tahtoi\npäättää päivänsä, mutta Anastasia ehdotti, että hän lähtisi\nviettelijänsä jälkeen ja pakoittaisi tämän pitämään huolen lapsesta,\njota hän kantoi povellaan.\n\nLuostarin kunnia ja maine oli pelastettava. Eeva Sparrea epäiltiin ja\nhän joutui uhriksi.\n\n\"He murhasivat hänet?\" kysyi Elsa kauhuissaan.\n\n\"Hänet oli jo pelästytetty melkein kuoliaaksi. Hänet pantiin\nkirstuun, ja Anastasia kuristi hänet.\"\n\n\"Kamalaa!\" vaikeroi Elsa. \"Että rakkaan sisareni piti saada niin\njulma kuolema! Jumala suokoon rikkojalle anteeksi!\"\n\n\"Saanko viedä anteeksiantonne hänellekin, joka on varsinaisesti\nsyypää sisarenne kuolemaan?\"\n\n\"Tahdon sulkea hänetkin viimeisiin rukouksiini. Onko hän täällä?\"\n\n\"On\", vastasi pater. \"Tahdotteko kuulla hänen kohtalostaan?\"\n\n\"Hyvin mielelläni.\"\n\n\"Hän lähti Saksaan ja löysi pian viettelijänsä...\"\n\n\"Pater Edvinin, mutta sehän on Alliaga?\"\n\n\"Niin, suurinkvisiittori\", lisäsi Lorenzo.\n\n\"Mikä hirveä ihminen! Kertokaa edelleen, pyydän teitä.\"\n\n\"Hän näytti ilostuvan kohdatessaan rakastettunsa ja piti huolen\nsopivasta asunnosta. Kun Richissa kohta sen jälkeen synnytti pojan,\notti hän sen luvaten antaa takaisin muutamain kuukausien kuluttua.\"\n\n\"Richissalla on siis poikansa.\"\n\n\"Ei, hän ei saa sitä kuunaan! Mutta Alliaga sanoi yhä rakastavansa\nhäntä eikä voivansa ilman häntä elää, ja Richissa uskoi. Alliaga\noli keksinyt toimen, joka teki Richissalle mahdolliseksi aina elää\nhänen läheisyydessään, kenenkään voimatta epäillä salaisuutta.\nAina muutostaan Sevillaan on Richissa ollut hänen uskottunsa,\nhän kertoo hänelle kaikki juonensa ja suunnitelmansa samoin kuin\nlemmenseikkailunsakin, hän on tehnyt hänet kätyrikseen, orjakseen\",\nlisäsi pater melkein itsekseen.\n\n\"Miksi Richissa alistuu?\"\n\n\"Ah, Alliaga on saanut hänet niin valtaansa, että hän on melkein\nmielettömästi rakastanut häntä. Mutta nyt on tämä rakkaus muuttunut\nvihaksi ja kostonjanoksi.\"\n\n\"Hirveää! Mutta ettekö te pappina voi häntä johdattaa oikealle\ntielle?\"\n\n\"Sellaiseen naiseen kuin Richissaan nähden on turhaa sitä\nyrittääkään\", sanoi pater. \"Mutta kuulkaahan edelleen: kenties\nAlliaga pelkäsi Richissan mustasukkaisuutta, sillä hän ei\nkertonut hänelle aikeitaan teihin nähden. Minä sain niistä tiedon\nkuuntelemalla teidän keskusteluanne. Mutta nyt, kun hän luulee teidän\nolevan hänen vallassaan, nyt on hän lähettänyt minut teroittamaan\nmieleenne, miten vaarallista on uhmata häntä.\"\n\n\"Olen valmis kuolemaan\", vastasi Elsa. \"Paljoa hirmuisempi on\nkidutus, kun teidän hennot jäsenenne kiskotaan pois\", vastasi Lorenzo\nväristen.\n\n\"Hyvä isä! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua niin rääkätään?\"\n\n\"Olette taistellut pahaa vastaan, siksi teitä rangaistaan\", vastasi\nLorenzo. \"Sellaista on jesuitismi; suurinkvisiittori ja koko\nveljeskunta hekumoivat aistillisissa nautinnoissa, kidutuksella ja\npolttoroviolla rangaistaan niitä, jotka ovat heitä vastaan, sentähden\neivät monet sitä tee. Itsesäilytysvaisto sai Richissankin taipumaan.\"\n\nKauhusta melkein kivettyneenä kuunteli Elsa. \"Miksi sanotte minulle\ntämän?\" puuskahti hän poissa suunniltaan. \"Kenties herättääkseni\nteissä sääliä niitä kohtaan, jotka elävät sellaisissa olosuhteissa\",\nvastasi Lorenzo, \"mutta oikeastaan toistaakseni teille, että pelastan\nteidät -- Richissan tähden!\"\n\n\"Onko hän teidän siskonne?\"\n\n\"Saatte pian tietää sen. Kuulkaahan nyt vielä; vapauttaakseni\nteidät Alliagan käynnistä sanon hänelle, että olen tavannut teidät\nsulamaisillanne kyyneliin ja aivan epätoivoissanne, sellainen on näet\nniiden mielentila, jotka pian antavat perään. Neuvon häntä antamaan\nkuulustelun mennä menoaan niin suuren yleisön ollessa läsnä kuin\nsaliin mahtuu; de Vuergas tulee todistajaksenne, ja minä tiedän,\nettä de Alliagan on pakko luoda silmänsä maahan hänen edessään, jota\nkoko Sevilla nimittää apostoliksi hänen hyvien töittensä tähden.\nMutta kuinka kauniisti hän puhuneekin, tuomitaan teidät vietäväksi\ntakaisin vankilaan kuulustelujen jatkamista varten. Mutta minä tahdon\npelastaa teidät siitä, koska olette antanut anteeksi onnettomalle\nRichissalle!\" huudahti Lorenzo ja lankesi Elsan jalkoihin suudellen\nhänen käsiään.\n\n\"Annan anteeksi kaikesta sydämestäni\", vastasi Elsa yhtä liikutettuna\nkuin hämmästyneenäkin papin hätäisestä ilmeestä. \"Enkö antaisi\nanteeksi, kun tiedän Eevankin tehneen niin.\"\n\n\"Olkaa tyyni huomenna\", sanoi Lorenzo äkkiä. \"Puhukaa niin vähän kuin\nmahdollista vastaukseksi kysymyksiin, jotka tehdään, ja antakaa jalon\npuolustajanne puhua.\"\n\n\"Ettekö te tule olemaan läsnä?\"\n\n\"Kenties, vaikken teidän näkyvissänne.\"\n\n\"Emmekö enää tapaa toisiamme?\"\n\n\"Rukoilkaa Jumalaa, ettemme tapaisi!\" sanoi pater ja riensi pois.\n\nHeti sen jälkeen Elsa kuuli, kuinka vanginvartija työnsi salvan oven\neteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTutkintopäivä oli käsissä ja tuomiosali avattu. Se oli verhottu\nkauttaaltaan mustiin. Perällä oli mustapeitteinen pöytä ja sen takana\nmustapeitteinen nojatuoli, suurinkvisiittorin tuoli. Neuvonantajain\nja kirjurien tuolit olivat nekin mustat. Sali oli täynnä munkkeja,\nylhäisiä herroja ja kansaa kaikenlaista.\n\nMiltei kaamea hiljaisuus vallitsi täpötäydessä salissa, kaikki\nodottivat jännityksellä mitä oli tuleva. Sillä huhu oli kertonut,\nettä de Vuergas, Sevillan apostoli, oli tuleva todistamaan erään\nnuoren kerettiläistytön puolesta, ja kaikki tahtoivat kuulla häntä.\n\nVihdoin avautui ovi pöydän taustalla ja sisään astui\nsuurinkvisiittori puettuna dominikaanien juhlapukuun ja suuri\nvalkoinen risti rinnallaan. Jälestä seurasi hänen neljä apulaistaan,\nja kaikki viisi istuutuivat paikoilleen.\n\nAlliagan silmissä paloi synkkä tuli, kun hän rypistynein kulmin\nkatseli lukuisaa yleisöä. Mutta äkkiä hän soitti kelloa, ja kuului\novelta liikettä. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, ja silloin nähtiin\nkaksi inkvisitsionipalvelijaa, jotka raivasivat tietä henkilölle,\njota toivat mukanaan.\n\nSe oli pitkä, kalpea, tuskin viisikymmeninen mies. Häntä syytettiin\nsiitä, että oli kohottanut kätensä Herran pappia vastaan.\n\n\"Löin lurjusta, joka häpäisi minut\", vastasi mies, \"arvotonta pappia,\njoka pyhän pukunsa turvin vietteli naisen, jonka oli ennen vihkinyt\nminuun; totta kai minun oli sellainen kostettava.\"\n\n\"Onneton! Teidät sokaisee pimeyden henki, poikani; vaimonne on\nhurskas nainen, joka etsii hengellistä lohdutusta sielunhoitajaltaan,\nja se koituu hänelle autuudeksi. Teidän on palattava vankilaan\nkatumaan syntiänne, niin että teidän sielunne pelastuisi perkeleeltä\nja helvetin tuskista.\"\n\nHänen jälkeensä tuli nainen ja kolme nuorta miestä, joita kaikkia\nsyytettiin kerettiläisyydestä. Lyhyen kuulustelun jälkeen heidät\nkaikki lähetettiin vankilaan, kunnes tunnustaisivat.\n\nSuurinkvisiittori tarttui jälleen kelloon, mutta sen ensi helähdys\nkoski häneen niin, että hän heitti sen pois luotaan.\n\nEnempää ei tarvittukaan. Ovi aukeni, taasen tulivat molemmat\ninkvisitsionipalvelijat. Mutta kaikkien katseet suuntautuivat häneen,\njoka kevein askelin tuli heidän välissään.\n\nEdellisenä päivänä oli Elsa saanut valkoisen villapuvun, valkoisen\noranssiseppeleen ja samoin valkoisen hunnun, ja mukana seurasi\nJuanitan pyyntö, että hän pukeutuisi niihin seuraavana päivänä. Ja\nElsa oli pukeutunut tähän morsiuspukuun.\n\nHän oli rukoillut koko sielustaan ja hän tunsi itsensä lujaksi ja\nrohkeaksi; katseita, jotka häneen suunnattiin, ei hän nähnyt, hän oli\nvarma, että de Vuergas oli läheisyydessä, ja se lohdutti ja rohkaisi\nhäntä.\n\nHän seisoi tuomarinsa edessä, ja tämä ahmi häntä silmillään. Sitten\nhän sanoi melkein vienosti: \"Ottakaa pois huntu!\"\n\nElsa teki niin ja kiinnitti vakavan katseensa Alliagaan.\n\nTämä käänsi katseensa pois, mutta ympäriltä kuului ihastuksen humina.\n\nElsa ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta, ja kun hän nyt\nseisoi siinä jäykkänä ja kylmänä kuin marmori, muistutti hän enemmän\nMariankuvaa neitseellisessä soreudessaan.\n\nAlliaga katsoi häneen moneen kertaan ja käänsi jälleen pois\nkatseensa, ennenkuin voi oikein toipua. Vihdoin virkkoi hän:\n\"Syytetty, astukaa esiin ja vannokaa evankeliumin kautta, että\npuhutte totta.\"\n\nEpäröimättä teki Elsa kuten käskettiin. Hän meni pöydän luo, pani\nkätensä pyhälle kirjalle ja sanoi niin vakavalla äänellä kuin olisi\nseissut itsensä Jumalan edessä:\n\n\"Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänen evankeliuminsa kautta vannon,\nettä kaikessa puhun puhdasta totta.\"\n\nÄänessä oli jotakin mieltäjärkyttävää, ja kaikki läsnäolijat\nnäyttivät sen tuntevan.\n\nAlliagalla oli täysi vaiva kuulustelua jatkaessaan.\n\n\"Nimenne?\" sanoi hän.\n\n\"Elsa Sparre.\"\n\n\"Ikä?\"\n\n\"Kahdeksantoista vuotta.\"\n\nKuului kuiskinaa kautta kuulijakunnan.\n\n\"Uskontonne?\"\n\n\"Olen protestantti\", vastasi Elsa kohdaten hänen katseensa.\n\nMutta nyt ei Alliaga enää luonut maahan silmiään, hän päinvastoin\naivan naulasi häneen myrkyllisen katseensa. \"Kerettiläinen siis!\"\n\nElsa ei vastannut, ja Alliagan täytyi jatkaa: \"Miksi olette tullut\ntänne?\"\n\n\"Etsimään sisartani.\"\n\n\"Oletteko löytänyt hänet?\"\n\nElsan huulilla pyöri toinen vastaus, mutta hän vastasi vain: \"Hän on\nkuollut!\"\n\n\"Kun saitte sen tietoonne, miksette lähtenyt heti täältä?\"\n\n\"Olin sairas.\"\n\n\"Kuka todistaa sanojenne totuuden?\"\n\n\"Minä!\" vastasi muuan ääni, ja de Vuergas tuli esiin Elsan rinnalle.\n\n\"Apostoli, apostoli!\" huudettiin kansan kesken, ja syntyi kova\ntungos, kun kaikki koettivat päästä lähemmäksi.\n\n\"Kuka olette?\" kysyi Alliaga muuttunein muodoin.\n\n\"Jean de Vuergas\", vastasi kysytty.\n\n\"Kannatte fransiskaanien pukua.\"\n\n\"Niin, siinä puvussa harjoitan toimintaa, jota rakastan\", vastasi\nhän. \"Teen sen sitä paitsi hänen pyhyytensä paavin suostumuksella.\"\nNäillä sanoin hän ojensi Alliagalle asiakirjan, jossa riippui suuri\nsinetti.\n\nTämä luki ja antoi sen takaisin. \"Mitä tiedätte tästä\nkerettiläisnaisesta?\" kysyi hän.\n\n\"Tapasin hänet karmeliittiluostarissa; hänen tulonsa tarkoitus\nliikutti minua, ja minä tahdoin auttaa häntä etsiskelyissään. Silloin\ntapahtui, että hänen sisarensa murhaaja kääntyi minun puoleeni ja\npyysi, että koettaisin saada hänelle anteeksiannon ja unhotuksen\nrikokseensa nähden.\"\n\n\"Onnistuitteko?\" kysyi Alliaga ahnaalla uteliaisuudella.\n\n\"Hän menetteli kuten kristitty nainen, mutta sielunjännitys oli liian\nsuuri, hän sairastui niin vaarallisesti, että luulin hänen kuolevan.\"\n\n\"Te pelastitte hänet?\"\n\n\"Jumalan armosta ja hänen oman nuoruutensa avulla.\" Suurinkvisiittori\nhavaitsi sen ihailevan ja kiitollisen katseen, jonka Elsa loi\npelastajaansa, ja salamana iski häneen ajatus: \"He rakastavat\ntoisiaan!\"\n\n\"Kuinka on mahdollista\", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä,\n\"että omistatte huolenpitonne kerettiläisille ja jumalattomille?\"\n\n\"Noudatan meidän Herramme Kristuksen esimerkkiä.\"\n\n\"Hän on heittänyt kirouksen jumalattomille ja kerettiläisille!\"\n\n\"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne, hän ei ole tuominnut muita kuin\nkerskaajat, ne, jotka jumalisuuden vaipalla verhoavat törkeitä\npaheita ja tekopyhillä sanoilla aistillisia ajatuksia ja hankkeita.\nHeille Kristus sanoo: 'Menkää tyköäni, te kadotetut!' Eksyneet ja\nkatuvaiset on hän siunaten ottanut käsivarsilleen.\"\n\nHänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämiin, ja kansan keskuudesta\nkuului hyväksymisen muminaa.\n\nSuurinkvisiittori kuohui raivosta, mutta sanoi teennäisellä\nsävyisyydellä: \"Sanotaan, että osoitatte liian suurta\nsuvaitsevaisuutta kerjäläisille, juutalaisille, maureille ja\nkerettiläisille, näille kirottujen ja kadotettujen joukoille...\"\n\n\"Teidän ylevyytenne\", keskeytti de Vuergas, \"he ovat onnettomia ja\nvainottuja, sentähden he tarvitsevat minua.\"\n\nNäitä sanoja seurasi pitkällinen hyväksymisen humina.\n\nAlliaga näki, kuinka puna oli palannut Elsan poskille, kuinka\ntämä nautti de Vuergaan voitosta ja hänen omasta tappiostaan.\nMustasukkaisuus kalvoi hänen sieluaan, ja hän huudahti melkein\nvimmoissaan:\n\n\"Tiedän, että teidän selvän ymmärryksenne ovat sumentaneet saastaiset\nopit, jotka tulevat Saksasta ja Ruotsista, noista viheliäisistä\nmaista, joissa pakanuus ja kerettiläisyys nykyään ottelevat vallasta.\"\n\n\"Minusta ihmisten usko on tuomittava heidän tekojensa mukaan\",\nvastasi de Vuergas. \"Vai eikö teidän ylevyytennekin mielestä sydämen\nhurskaus ja aikomusten puhtaus ole Jumalalle otollisempi kuin että\nsielu, joka on murhien, koston ja siveettömyyden tahraama, polvistuu\nalttarin ääreen ja huokauksin ja hartain elein huutaa: 'Herra,\nHerra!' sydämessään unelmoiden vihollistensa perikadosta; tai että\nhän huutaa: 'O, Jumalan karitsa, armahda minua!' ja rukouksensa\ntoimitettuaan menee rypemään uusissa paheissa ja rikoksissa?\"\n\nOli kuin nämä miehet olisivat vaihtaneet osiaan, ja kansa kuunteli\nsellaisella hartaudella, kuin se olisi ollut kutsuttu tuomariksi.\n\n\"Kuinka tiedätte\", huudahti suurinkvisiittori, \"ettei se, joka itkee\nja rukoilee ja lyö rintoihinsa, ole Jumalalle otollisempi juuri\nkatumuksensa tähden kuin se, joka kenties ei katso tarvitsevansa\nrukoillakaan?\"\n\n\"Teidän kunnianarvoisuutenne\", vastasi de Vuergas, \"älkäämme puuttuko\nteologisiin väittelyihin; kansa, joka on meitä kuulemassa, tietää,\nettä minun saarnani on: Olkaa lempeät, sävyisät ja rakastavaiset,\nkoska Kristuskin, meidän esikuvamme, oli rakastavainen, sävyisä\nja lempeä! Olen sanonut: Rakastakaa ja auttakaa toisianne, sillä\nolette kaikki veljeksiä ja saman isän lapsia, eivät ainoastaan\nroomalais-katoliset, vaan myös evankeliset, maurit ja juutalaiset,\njotka kristinopin ovat omistaneet; Kristuksen jumalainen oppi on\nannettu koko ihmiskunnalle, katsomatta eri oppilauseihin. Tiedän\nmonien, jotka polvistuen ovat tätä oppia tunnustaneet, sittemmin\npolttorovion liekeissä kironneen pyhää uskontoamme.\"\n\n\"Hän herjaa\", huudahti Alliaga, \"hän uskaltaa syyttää pyhää\ninkvisitsionia!\"\n\nDe Vuergas ei vastannut mitään, mutta hän loi tuomariinsa niin\nterävän, niin kylmän, niin läpitunkevan katseen, että Alliaga loi\nsilmänsä maahan. Kenties hänen silmiensä editse vierivät ne salaiset\nja julkiset vääryydet, joita hän oli tehnyt, ne nurjat tuomiot,\njoita hän oli langettanut, hänen ilmipäivällä tekemänsä rikokset ja\nsalaiset irstailunsa.\n\nMutta mikään rikollinen ei ole julkeampi kuin jumalaton pappi, ja\nAlliaga esiintyi pian entisellä varmuudellaan.\n\nKuulijat olivat kauhusta jähmetyksissään. He ymmärsivät, mihin\nvaaraan apostoli antautui, tämä mies, joka uskalsi lausua mitä\najatteli, vieläpä itse tuomioistuimen edessä.\n\nUseimmat tunsivat apostolin persoonallisesti, hän oli ollut heidän\nkaikkien ystävä ja hyväntekijä, ja jos tarvittiin, tahtoivat he antaa\nhenkensäkin hänen puolestaan.\n\nAlliaga viittasi kirjurille, joka oli merkinnyt kirjaan kaikki de\nVuergaan lausunnot. Hän luki pöytäkirjan kerta toisensa jälkeen,\nikäänkuin varmistuakseen tekemässään päätöksessä.\n\nSen jälkeen hän otti kirjan, jonka muuan notaareista ojensi hänelle,\nja näytti tekevän vertailuja.\n\n\"Todistajain lausunnot käyvät täydellisesti yhteen\", sanoi\nhän näyttäen kirjaa apulaisilleen. \"Kreivi Jean de Vuergas on\nseurustellut luterilaisten kerettiläisten, juutalaisten ja maurien\nkanssa, hän on puhunut sanoja, jotka sotivat pyhää uskoamme vastaan;\nsentähden, korkeimman pyhän inkvisitsionin lakien mukaan, ja koska\nmainittu Jean de Vuergas on saapunut itsestään kerettiläistä\npuolustamaan, olemme pakoitetut hänet tuomitsemaan lakiemme\nmääräämään rangaistukseen, jollei hän istunnon jatkuessa voi\nkahdentoista esteettömän todistajan lausunnolla näyttää toteen, että\nhäntä on väärin syytetty.\"\n\nEdellisen aikana oli Elsa seissut melkein liikkumatonna, ainoastaan\nhänen poskillaan vaihteleva vaaleus ja puna ilmaisi hänen tunteitaan.\nMutta nyt, kun hän kuuli de Vuergasta syytettävän siitä, mitä tämä\noli tehnyt hänen puolestaan, ei hän voinut enää hillitä itseään.\n\nPolvistuen hänen jalkoihinsa ja kietoen hänet käsivarsillaan huudahti\nhän: \"Ottakaa minun henkeni, mutta säästäkää hänen!\"\n\nTänä hetkenä oli Alliagaa kamala katsella, hänen silmänsä, joilla hän\nahmi nuorta tyttöä, syöksivät sananmukaisesti tulta.\n\nHän näki de Vuergaan sanomattomalla hellyydellä katsovan alas tyttöön\nja sen jälkeen kuiskivan muutamia sanoja. Tyttö nousi ja veti hunnun\nkasvoilleen.\n\nSalissa kuului kiihkeää hälinää, ja useat läsnäolijoista riensivät\nesiin todistamaan. Joukosta kuului monia huutoja, että hän oli\nviaton, rauhan ja rakkauden apostoli. Häntä siunaten he oman henkensä\nuhallakin, vastustamattoman voiman pakoittamina, riensivät totuuden\npuolesta todistamaan.\n\nSuurinkvisiittori oli melkein suunniltaan, kansan huudot saivat hänet\nvimmoihinsa. Mutta hänen katseensa oli aivan kuin naulattu kiinni\nElsaan, ja ensimäiset sanat, jotka tulivat hänen huuliltaan, olivat:\n\"Huntu pois!\"\n\nNähdessään kalpeat kasvot, jotka olivat kyynelten kostuttamat,\nmyhäili hän itsekseen ja sanoi lujalla ja käskevällä äänellä:\n\n\"Istunto lykätään, viekää syytetyt vankilaan!\"\n\nKansa tiesi mitä se merkitsi. Nousi yleinen kirkuna ja kuului\nuhkaavia huutoja: \"Todistajat, todistajat on kuulusteltava!\"\n\nMutta sitä juuri ei Alliaga tahtonut, ja lujalla äänellä hän huusi:\n\"Tyhjentäkää sali!\"\n\nTänä hetkenä oli pater Lorenzo tullut perältä. Hän oli kalmankalpea\nja kuiskasi muutamia sanoja suurinkvisiittorille.\n\nMutta tämä ei kääntänyt edes päätänsäkään, hän näki\ninkvisitsionipalvelijain lähestyvän pannakseen molemmat vangit\nkahleihin. De Vuergas oli heti ojentanut molemmat kätensä pantavaksi\nkahleihin, kun aitauksen yli hyppäsi yleisen melun vallitessa useita\nmiehiä varsinaisesta kansasta; he lankesivat polvilleen de Vuergaan\neteen, suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan ja sanoivat häntä\nisäkseen ja hyväntekijäkseen.\n\nUhkasi aika metakka, mutta inkvisitsioni oli ennen kaikkea viisas ja\nvarovainen.\n\nKolminkertainen rivi inkvisitsionipalvelijoita kiertyi yhtäkkiä\nsuunnattoman jättiläiskäärmeen tavoin yhteenpakkautuneen joukon\nympärille. Ihmiset olivat niin saarretut, että heidän elämänsä oli\ninkvisitsionin käsissä. Mutta vastarinnatta ei väkijoukko sittenkään\nnäyttänyt aikovan antautua uhriksi, verinen käsikähmä oli siis edessä.\n\nAlliaga näki, että kaikki tyynni olivat surman silmukassa ja hymyili\nviekkaudelleen. Nyt ei tyttökään voinut enää päästä hänen käsistään,\nja hän veti helpoituksen huokauksen.\n\nSamassa aukeni suuri ovi selkoselälleen, vartijat ja kansa\nvetäytyivät syrjään syvän kunnioituksen ilmeellä.\n\nSuurinkvisiittori kalpeni. Ylineuvoston presidentti, muutamain\nneuvosten seuraamana, astui tuomiosaliin. Hän pysähtyi saavuttuaan de\nVuergaan rinnalle.\n\nAlliaga loi silmänsä maahan. Hän tiesi mistä häntä syytettäisiin ja\nsadatteli unhotustaan.\n\nPresidentti kääntyi inkvisitsionipalvelijoihin, jotka aikoivat viedä\nvangit pois.\n\n\"Päästäkää tämä mies vapaaksi\", sanoi hän ankarasti. Kahleet\nirroitettiin heti paikalla. \"Teidän armonne\", rohkeni Alliaga\nvirkkaa. \"Millä oikeudella olette syyttänyt tätä miestä\", huudahti\npresidentti. \"Ettekö tiedä, että jokainen vangitseminen on ensin\nneuvoston vahvistettava?\"\n\n\"Tiedän, että tämä muodollisuus on lyöty laimin\", sammalsi Alliaga.\n\"Mutta tarkoitukseni oli...\"\n\n\"Jokainen laiminlyönti tässä suhteessa on rikos\", jatkoi presidentti.\n\"Kuningas ja neuvosto tahtovat, että kerettiläisiä vainotaan, mutta\nmeille täytyy ensin antaa tilaisuus päättää, onko syytetty rikollinen\nvai eikö.\"\n\nAlliaga ei uskaltanut, vastata mitään, ja presidentti kääntyi\nkumartaen de Vuergaaseen ja sanoi kohteliaasti: \"Olen iloinen\nvoidessani antaa teille takaisin vapautenne.\"\n\n\"Viva, viva!\" huusi kansa. \"Jumala ja pyhä äiti korkeaa neuvostoa\nsiunatkoon!\"\n\n\"Pyydän teidän ylevyyttänne osoittamaan oikeutta myös tälle\nnuorelle naiselle, joka viekkaudella on siepattu kiinni ja laahattu\ntuomioistuimen eteen, mutta jonka viattomuudesta menen takaukseen\",\nvirkkoi de Vuergas lujalla ja kirkkaalla äänellä.\n\nPresidentti katsoi ensin syytettyyn; luultavasti tämän\nnäkeminen hämmästytti häntä, sillä hän loi harmistuneen katseen\nsuurinkvisiittoriin.\n\nTämä saattoi hädintuskin hillitä itseään, vaikka tekikin suunnattomia\nponnistuksia näyttääkseen tyyneltä.\n\n\"Olen vangituttanut hänet yksissä neuvoin abbedissa Franciska de\nLarman kanssa\", sanoi hän nöyrästi. \"Pyhä veljeskuntamme kieltää\nkerettiläisten oleskelun tässä maassa; tarkoitukseni on ollut\nainoastaan valaista hänelle miten väärässä hän on, ja sitten lähettää\nhänet rajan yli. Pyydän kysyä, pitääkö teidän armonne sopivana, että\nsallin jonkun maallikon temmata hänet käsistäni?\"\n\n\"Menen takaukseen, että hän saapuu, kun häntä kutsutaan\", puuttui de\nVuergas puheeseen. \"Mutta anon nöyrimmästi, että hänet sillä välin\nsäästettäisiin oleskelemasta vankilassa.\"\n\n\"Kuka teille on sanonut, että minun tarkoitukseni on ollut viedä\nhänet vankilaan?\" vastasi Alliaga ivallisesti hymyillen. \"Näyttää\nsiltä, kuin ajattelisitte enemmän silmienne ruokaa kuin mikä\nparhaiten sopii hänelle.\"\n\nDe Vuergas kalpeni suuttumuksesta, mutta ennenkuin hän ehti vastata,\noli Elsa heittäynyt presidentin jalkoihin.\n\n\"Jumalan laupeuden tähden, pelastakaa minut!\" rukoili hän\nhätäännyksissään.\n\nTämä oli ilmeisesti epävarma, mitä oli tehtävä. \"Mihin on\ntarkoituksenne viedä hänet?\" kysyi hän Alliagalta.\n\n\"Karmeliittiluostariin, missä hän on ollut ennenkin\", vastasi tämä.\n\"Vaunut, jotka hänet vievät, odottavat ulkona.\"\n\nTiedämme, että pater Lorenzo oli tullut sisään. Hän pysyi edelleen\npaikoillaan Alliagan tuolin takana, mutta kumartui useat kerrat\neteenpäin ja näytti pyytävän tältä jotakin, mutta sai aina kieltävän\nvastauksen.\n\nKun Alliaga mainitsi ulkona odottavista vaunuista, antoi Lorenzo\nvaroittavan merkin Elsalle. Tämä riensi de Vuergaan luo ja sanoi\nrukoillen: \"Seuratkaa minua, älkää jättäkö minua yksin, minua\npeloittaa niin kovin!\"\n\n\"Kyllä, lapseni, minä seuraan sinua, sanokoonpa maailma mitä\ntahansa\", puuskahti de Vuergas innokkaasti ja otti hänen käsivartensa\nkainaloonsa.\n\n\"Nyt en enää pelkää mitään!\" sanoi Elsa painaen väsyneen päänsä hänen\nolkaansa vasten.\n\nTällä hetkellä Alliaga näytti hirveältä. Mustasukkaisuus ja raivo\nolivat tehneet hänen kasvonsa lyijynharmaiksi, silmät uhkasivat\npilkahtaa pois reijistään. Ärtyisästi hän viittasi Lorenzolle, joka\njälleen näytti pyytävän jotakin, ja nousten seisoalleen hän huudahti\npauhulla: \"Virkani nojalla ja Sevillan suurinkvisiittorina käsken,\nettä nämä molemmat on heti...\" kamalasti karjahtaen hän kaatui\nlattialle.\n\nSamassa oli Lorenzo temmannut tikarin hänen selästään ja upottanut\nsen omaan rintaansa.\n\nHämmennys ja kauhistus oli yleinen. Kaksi ruumista, ja mistä syystä?\nKaikki tiesivät, että Lorenzo oli Alliagan ystävä ja uskottu.\nMiksi oli hän tehnyt hirveimmän kaikista rikoksista, murhannut\nsuurinkvisiittorin?\n\nTutkimus osoitti, että Alliaga oli kuollut. Mutta haavasta, jonka\npater oli iskenyt omaan rintaansa, vuoti veri edelleen, ja vaatteet\nrevittiin pois, että voitiin sulkea verenvuoto.\n\nKuinka suuri olikaan hämmästys, kun havaittiin, että \"pater\" oli --\nnainen!\n\nPunonnaisessa oli hänen kaulassaan kirje, joka avattiin ja luettiin:\n\n\"En tee tätä kostaakseni kärsimyksiäni, en mustasukkaisuudesta\nhalveksitun rakkauteni tähden, vaan siksi, että _hänen_ sisarensa\ntäytyi heittää henkensä pelastaakseen minun elämäni. Sentähden annan\nnyt henkeni pelastaakseni hänet häpeästä ja siitä kirouksesta, joka\non kohdannut onnetonta Richissaa.\"\n\nTänä hetkenä ei ollut salissa mitään järjestystä, ei mitään\nylivalvontaa, vaan täysi sekasorto. Presidentti, jolla tällä hetkellä\noli suurin sananvalta, kuiskasi de Vuergaalle: \"Kas tuolla on vaippa,\nkäärikää se neidon ympärille ja rientäkää täältä niin pian kuin\nvoitte.\"\n\nKehoitusta noudatettiin heti, kenenkään estämättä vei de Vuergas\nElsan mukanaan, ja Elsa piteli hänestä niin lujasti kuin pelkäisi\njonkun heidät eroittavan.\n\nKiireimmiten he riensivät Juanitan luo. Puutarhan portti oli auki,\nulkona oli aivan pimeää, mutta pienestä asuinrakennuksesta loisti\nkirkas valo.\n\n\"Hän odottaa meitä\", sanoi de Vuergas.\n\nSuuri oli Juanitan ilo. \"Siunattu lapseni, tiesin että tulisit, olen\nnähnyt sinusta unta joka yö\", puheli hän ottaessaan Elsalta vaipan.\n\"Juuri tuollaisena näin hänet edessäni, ja hänellä oli morsiusseppele\npäässään, enkä ymmärrä mitä se merkitsee.\"\n\nKaiken juttelunsa ohella hän laittoi illallisen, mutta ei voinut\nlainkaan selittää, miksi molemmat nuoret näyttivät ikäänkuin\nujostelevan toisiaan.\n\n\"Varmaankin on tapahtunut jotakin, josta en tiedä mitään\", ajatteli\nhän, ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastasi de Vuergas: \"Huomenna,\nJuanita, pikku sairaamme on väsynyt ja hänen tarvitsee päästä\nlevolle.\"\n\nMutta sitten hän kuuli rakkaan isäntänsä kävelevän huoneessaan\nedestakaisin ja aamulla menevän puutarhaan, missä jatkui sama kävely\npuistokäytäviä sinne tänne.\n\n\"Neito ainakin pysyttelee hiljaa, voineeko sitten nukkua\", tuumi\nJuanita. Ja kun Elsa sitten tuli kamaristaan ja sanoi, ettei ollut\nummistanutkaan silmiään, vastasi veikeä Juanita, että sen hän saattoi\nkyllä uskoa, ja neuvoi signorinaa menemään puutarhaan, jossa kyllä\nsaisi punaa poskilleen.\n\nElsa teki niin. Nähdessään de Vuergaan meni hän nopeasti häntä\nvastaan, ojensi kätensä ja sanoi niin tyynellä äänellä kuin voi:\n\"Kuinka voin kiittää teitä!\"\n\nDe Vuergas tarttui pieniin kylmiin käsiin ja vei hänet pienelle\nturvepenkille, jossa pyysi hänet istumaan ja istuutui itse rinnalle.\n\n\"En voi tehdä mitään osoittaakseni kiitollisuuttani\", lisäsi Elsa.\n\"Mutta joka päivä rukoilen sydämeni sisimmästä Jumalaa, että hän\ntekisi teidät niin onnelliseksi kuin totisesti ansaitsette.\"\n\nÄäni, joka alussa oli ollut himmeä, alkoi lopulta vavista, mutta\nylipäätään selvisi hän aika hyvin pikku puheestaan.\n\n\"Sanokaa minulle\", sanoi de Vuergas, \"mitä ajattelitte eilisiltana,\nkun tulimme tänne kotiin?\"\n\n\"Unhotin kaiken sen hirveän, mitä olin kokenut, sieluni täytti niin\nkiitollisuus Jumalaa ja teitä kohtaan, ettei siellä ollut tilaa\nmillekään muulle.\"\n\n\"Merkillistä, että minä tunsin melkein samaa. Minulla on ollut\nonni auttaa monia, mutta en ole koskaan tuntenut sellaista riemua.\nKun kulimme katua eteenpäin, oli kuin veisin koko elämäni onnen\nmukanani. Yöllä kysyin itseltäni, kuinka minun oli mahdollista\nelää ilman teitä, ja silloin päätin ensi kerran tavatessamme kysyä\nkursailematta, tahdotteko tulla vaimokseni.\"\n\nElsa peitti kasvonsa käsillään salatakseen punastustaan sitten hän\nkatsoi luottavasti kosijaansa ja vastasi:\n\n\"Saatte lukea kaikki ajatukseni. Olen kuullut paljon puhuttavan\nrakkaudesta, mutta en ole koskaan tuntenut sitä ennen. Niin, voihan\nolla mahdollista, että... ensi kertaa kohdatessamme... mutta en\nymmärtänyt sitä silloin, en edes vankilassakaan. Se selvisi minulle\nvasta sinä hetkenä, jona luulin heidän tahtovan ottaa henkenne.\nSilloin tunsin, että olitte minulle rakkain maan päällä, ja tiesin,\nettä kuinka pitkä tie olisikin, en väsyisi sitä kulkiessani, jos vain\nsaisin nojautua käsivarteenne.\"\n\n\"Rakkahin Elsa\", sanoi de Vuergas tarttuen hänen käteensä.\n\nElsa antoi hänen pitää sen. \"En koskaan elämässäni tule rakastamaan\nketään toista, mutta siitä huolimatta en voi enkä tahdo tulla\nvaimoksenne.\"\n\n\"Mistä syystä?\" kysyi de Vuergas hämmästyksissään. \"En mene koskaan\nkatolilaisen kanssa naimisiin!\"\n\n\"Mutta minä en epäröi mennessäni protestantin kanssa naimisiin\",\nsanoi de Vuergas surumielisesti hymyillen.\n\nElsaa värisytti syvä mielenliikutus, mutta hän hillitsi sen\njatkaessaan: \"En voi kuvailla, mitä olen tuntenut näinä päivinä.\nMutta ajatellut olen enimmäkseen maatani, mihin tahdotaan tuoda\nsellaista uskoa, joka sallii moisia julmuuksia. Tahdon palata sinne\ntakaisin ja kertoa kaikesta siitä hirveästä, mitä olen kuullut ja\nnähnyt, niin että kaikki tulevat asiasta vakuutetuiksi. Mutta kuinka\nvoisin tehdä sen, jos mieheni on katolilainen? Kuinka ylevämielinen\nja jalo hän olisikin, pelkäisin häntä loukkaavani sanoillani. Ja\ntärkeintä kaikista on, että aina tuntisin olevan jotakin välillämme,\nhänen uskonsa ei olisi minun eikä minun olisi hänen.\" Mielenliikutus\nkävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän purskahti rajuun itkuun.\n\nDe Vuergas oli kalvennut, hän katsoi Elsaan syvällä surulla, mutta ei\nvirkkanut sanaakaan.\n\nSilloin kuului Juanitan ääni. Ruoka oli odottanut tunnin ajan,\neivätkä he koskaan tulleet sisään?\n\nAamiaisen aikana ei puhuttu monta sanaa Mutta sen päättyessä\nnaputettiin ovelle, ja kun Juanita avasi sen, ojennettiin hänelle\nkirje, jonka jälkeen tuoja heti katosi.\n\nKirje oli de Vuergaalle ja sen luettuaan hän sanoi: \"Meidän täytyy jo\ntänä yönä lähteä täältä!\"\n\n\"Ei teidän, ainoastaan minun!\" huudahti Elsa. \"Oi, olen jo tehnyt\nteille liian paljon pahaa.\"\n\n\"Silloin tosiaankin teette niin, jos otatte minulta luottamuksenne\",\nvastasi de Vuergas kiihtyneenä.\n\nKyynelet helmeilivät Elsan kalpeita poskia pitkin. Toinen näki sen\nja lisäsi odottamatta hänen vastaustaan: \"Kirje on ylineuvoston\npresidentiltä. Hirveä tapaus on herättänyt suunnatonta huomiota, ja\nhän neuvoo, meitä molempia lähtemään täältä. Jesuiitat aikovat syytää\nsyyn minun niskoilleni.\"\n\nNyt kuten tuomiosalissakin juoksi Elsa luo, kietoi käsivartensa hänen\nympärilleen ja kysyi hätääntyneenä: \"Emmekö voi nyt heti lähteä\ntäältä?\"\n\nDe Vuergas hymyili surumielisesti. \"Tahdotte siis jättää minut\nsiihen uskoon, että olen teille rakas\", sanoi hän hiljaa ja pujotti\nkäsivartensa neidon vyötärölle.\n\n\"Yli kaiken maailmassa\", kuiskasi Elsa, \"niin rakas, etten tiedä\nkuinka voin elää teistä erilläni. Mutta kuitenkaan en tahdo rikkoa\nlupausta, jonka olen tehnyt Jumalalle. Se koituisi onnettomuudeksi\nmeille molemmille.\"\n\nDe Vuergas painoi suudelman hänen otsalleen sanomatta sanaakaan.\n\nElsa vetäytyi punastuen hänestä erilleen ja sanoi: \"Matkarahoistani\non käytetty hyvin vähän. En ole koskaan jättänyt niitä huostastani,\nsaanko nyt antaa ne teille?\"\n\n\"Ei\", sanoi de Vuergas, \"jättäkäämme se toistaiseksi.\" Hän lähti\nsen jälkeen järjestämään papereitaan ja Elsaa kiellettiin menemästä\npuutarhaan, vieläpä näyttäytymästä ikkunassakaan. Ei voinut koskaan\nolla kyllin varovainen. Juanitalle oli ilmoitettu matkallelähdöstä\nja huokaillen ja kyynelsilmin laittoi hän viimeisen päivällisen.\nHänen rakas isäntänsä oli itse kertonut hänelle hirveästä tapauksesta\ninkvisitsionipalatsissa, mutta silloin ei ollut häntä mikään muu\nniin suututtanut kuin se, että Alliaga, Sevillan korkein hengellinen\nhallitusmies, oli pukenut rakastajattarensa papin pukuun; se oli\nkuulumaton pyhyyden häväistys, ja hän toivoi, että mies vielä eläisi\noikein hävetäkseen pahoja töitään.\n\nViimeinen ateria oli syöty, ja ilta oli käsissä. De Vuergas, joka\nnäytti hyvin kiihtyneeltä, jätti pikku talon Juanitan haltuun ja\nvalmisti hänet siihen, että tulisi kenties viipymään kauankin poissa.\nElsa sanoi hänelle mitä lämpimimmät hyvästit, he itkivät toistensa\nsylissä.\n\nKoputus ikkunaruudulle ilmoitti heille, että hetki oli käsissä;\npresidentti oli pitänyt huolen kaikesta. Kaksi hevosta oli hankittu\nheitä varten ja kaksi ratsumiestä oli käsketty vastaamaan heidän\nturvallisuudestaan rajalle saakka.\n\n\"Pelkään, että matka tulee teitä kovin väsyttämään\", sanoi de Vuergas\nauttaessaan Elsaa ratsaille.\n\n\"Teemmehän sen yhdessä\", vastasi Elsa.\n\nPresidentin neuvon mukaan matkustivat he öisin ja lepäsivät päivin.\nElsa ajatteli alinomaa eronhetkeä. De Vuergas oli sanonut, että he\nolivat matkalla Gibraltariin, josta aina lähti laivoja Italiaan.\n\nMutta hän ei ollut sanonut; sielläkö heidän oli erottava. Yleensä he\neivät puhuneet paljoa, päivisin he tapasivat harvoin toisensa; Elsa\nsöi yksin huoneessaan, ja palvelijattaret sanoivat hänelle usein,\nettä vieras signor istui aina kirjoituspöydän ääressä.\n\nMatkalla öisin hän teki ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä kysymyksiä.\nMutta eräänä päivänä hän sanoi: \"Tuolta alhaalta näkyy Gibraltari\nmelkein merestä.\"\n\nIhmeellinen näky oli siintävä meri, jonka yli parhaillaan nouseva\naurinko loi kultaisen sädesillan. Mutta Elsalla ei ollut silmää\nsille, hänen sielunsa täytti levottomuus, ja hänen oli mahdoton\npidättää kysymystä, joka alituiseen oli pyörinyt hänen huulillaan:\n\"Täälläkö meidän on erottava?\"\n\n\"Se riippuu sinusta\", sanoi de Vuergas ja kehoitti häntä\nkiiruhtamaan, sillä oli jo täysi päivä.\n\nVihdoin he olivat pikku kaupungissa, ja Elsa pääsi asumaan erääseen\npapinperheeseen, joka oli protestanttinen kuten hänkin.\n\n\"Oletteko nyt tyytyväinen?\" kysyi de Vuergas häneltä hymyillen.\n\n\"Tulkaa usein tänne\", vastasi Elsa.\n\nJa niin de Vuergas tekikin, mutta hän ei tullut Elsan luo. Elsa\nei voinut käsittää, mitä hänellä oli niin paljon papin kanssa\npuhuttavaa. Tulisiko kenties papin vaimo seuraamaan häntä, turvatonta\ntyttöä, kotimatkalla. Se oli iloinen ja rakastettava nuori nainen,\nmutta sittenkin Elsaa tahtoi itkettää.\n\nLaiva oli tullut, sen piti lähteä neljän päivän perästä.\n\nSunnuntaina kysyi pastori, eikö Elsa tahtonut; tulla pieneen\nprotestanttiseen kirkkoon, jossa tänään vietettiin suurta juhlaa.\n\nElsa suostui mielellään ja lähti papin rouvan mukaan. Hän ei ollut\nnähnyt de Vuergasta kahteen päivään, ja hänen tarvitsi rukoilla\nvoimaa ja rohkeutta.\n\nPappi piti hyvin yksinkertaisen saarnan, jossa puhui, kuinka Jumalan\nrajaton rakkaus ulottuu kaikkiin ja kuinka ei ole olemassa mitään\neroa niille, jotka oikein rakastavat toisiaan. Elsa suli kyyneliin,\nja kuinka hartaasti hän toivoikaan, että de Vuergas olisi kuullut\ntämän saarnan!\n\nKaikki oli lopussa, mutta pappi seisoi yhä alttarilla. Suurta\nkäytävää tuli -- saattoiko uskoa silmiään -- de Vuergas! Hän meni\nsuoraan alttarille ja vastasi ääneensä uskonkysymyksiin, jotka\nhänelle tehtiin, sitten teki hän tunnustuksensa ja anoi, että hänet\notettaisiin protestanttisen kirkon jäseneksi.\n\nElsa ei kuullut eikä nähnyt enää mitään, mutta palasi tuntoihinsa,\nkun de Vuergas kumartui hänen ylitseen ja kysyi:\n\n\"Elsa, tahdotko nyt olla minun?\"\n\n\"Oi, tahdon!\" Ja de Vuergas vei hänet alttarille ja pappi vahvisti\nheidän liittonsa.\n\nSamana iltana he matkustivat laivassa, joka purjehti Neapeliin.\n\n\n\n\n15.\n\nHERTTUA.\n\n\nVanhempainsa ollessa poissa olivat Kätchen, Juhani ja pikku Maria\nElisabet viettäneet rattoisaa elämää leskikuningattaren luona. Väliin\noli metsästyshuveja, palloleikkejä, painiskelua ja muita nuorison\niloja sen ajan tavan mukaan. Iltaisin oli nuoresta parvesta jokaisen\nkerrottava jokin pieni seikkailu, jossa oli ollut mukana. Mutta\nhartaimmin kuunneltiin vanhan leskikuningattaren omia kertomuksia\nelämästään.\n\nHerttuattarelta tuli kirjeitä jotensakin säännöllisesti, ja\ntavallisesti seurasi mukana kolme lippusta Kustaalta \"Mummolle\",\n\"Katille\" ja \"Juhanille.\" Kaikissa kerrottiin sotatapauksista, ketä\nsotapäälliköitä hän oli oppinut tuntemaan ja keistä heistä hän\nerikoisemmin piti.\n\nHerttuakin oli kirjoittanut muutamia kirjeitä. Viimeisessä kertoi hän\nsaaneensa pojan, joka suurimmassa kiireessä, ilman mitään loistoa,\noli kastettu Räävelissä ja saanut nimekseen Kaarle Filip. Se näytti\nolevan hento lapsi, kuten Mariakin, kirjoitti hän, mutta lisäsi:\n\"Näyttää siltä, kuin kaikki voima ja ponsi olisi tullut Kustaan\nosaksi, mutta toivon, että hän Jumalan avulla on käyttävä sitä\nisänmaan hyödyksi ja siunaukseksi -- missä olosuhteissa, sen tietää\nyksin hän, joka johtaa ihmisten kohtalot.\"\n\nVihdoin tuli tieto, että rakkaat sukulaiset olivat kotimatkalla, ja\nherttua toivoi, että lapset olisivat häntä vastassa Örebrossa.\n\nLeskikuningattaren oli ylen vaikea heistä erota, ja kyyneliä ero\nmaksoi lapsillekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttualle ei jälleennäkemisen ilo ollut pitkällinen, hänellä oli\ntuhansia tehtäviä, joihin oli käytävä käsiksi.\n\nHerttuatar oli käynyt juhlallisemmaksi kuin ennen. Yleinen\nkunnioitus, joka oli omistettu herttuan puolisolle, oli noussut hänen\npäähänsä, jossa jo kangasteli kuningattaren kruunu.\n\nTiedämme, että Helena Näf oli ainoa hovineitsyt, joka hänellä oli\nollut Ruotsista mukanaan matkalla. Räävelissä oli otettu muutamia\nlisäksi, mutta nämä väsyivät pian ankaraan rouvaan ja palasivat mikä\nmilläkin verukkeella kotiaan.\n\nHelena jäi siten yksin kärsimään herttuattaren huonoja tuulia.\n\"Pahinta kaikesta oli\", sanoi hän Heidin rouvalle palattua,\n\"etten koskaan saanut puhella kihlattuni kanssa muuten kuin hänen\nläsnäollessaan.\"\n\n\"Kumma, että Juhana Skytte sieti sitä!\" huomautti Heidin rouva.\n\n\"Hänen täytyi minun tähteni.\"\n\n\"Se on siis syynä kalpeihin poskiin ja väsyneeseen katseeseen.\"\n\n\"Se kai se on\", vastasi neitsyt.\n\n\"Enimmän kummastuttaa minua se, ettei herttua ole huomannut mitään.\"\n\n\"Kyllä hän on, ja jollei hän ole unohtanut lupaustaan, niin...\"\n\n\"Eipä hän tavallisesti unohda.\"\n\nEi hän ollutkaan. Eräänä päivänä hän kertoi herttuattarelle, että\nHelenan häät vietettäisiin kolmen viikon kuluttua.\n\n\"Ilman minun suostumustani!\" puuskahti herttuatar ylen loukkautuneena.\n\n\"Se oli päätetty, ennenkuin lähdimme Ruotsista, enkä pidä asiain\ntoistelusta.\"\n\n\"Mutta minä tarvitsen häntä ja _tahdon_, että hän jää paikoilleen\",\nsanoi Kristina rouva sellaisella ilmeellä, etteivät vastaväitteet\nsaaneet tulla kysymykseenkään.\n\n\"Tahdot!\" Hopeavasara iski pöytään. \"Mutta minä tahdon myös, ja\ntahtoni on, että häät vietetään kahdeksan päivän perästä. Mitä\nhovineitsyihin tulee, voin niitä hankkia puolen tusinaa.\"\n\nHerttuatar oli noussut ja nyt virkkoi hän ylen jäykällä arvokkuudella:\n\n\"Minä en sekaannu valtakunnan asioihin useammin kuin teidän\narmonne pyytää sitä minulta. Sentähden pyydän, että saan käskeä\npalvelijoitani miten hyväksi katson.\"\n\nJa juhlallisen arvokkain askelin hän poistui huoneesta.\n\nKaarle katsoi hänen jälkeensä. \"Odotas vain!\" jupisi hän ja riensi\ntiehensä.\n\nHerttua lähetti päivälliskutsut lähimmille naapureilleen samaksi\npäiväksi.\n\nHovimestarin käskettiin tuoda hyvää viiniä pöytään ja vain hiukkasen\nennen määrättyä aikaa ilmoitettiin herttuattarelle, että odotettiin\nmuutamia vieraita.\n\nAstuessaan sisään näytti herttuatar hieman yllätetyltä, sillä\nvieraita oli enemmän kuin hän oli odottanut. Olipa joukossa myös\npiispa Bellinus, jota hän heti pyysi istumaan vasemmalle puolelleen,\nherttuan istuessa oikealla.\n\nMutta silloin vasta hänen silmänsä suurenivat, kun hän näki\nvastassaan Juhana Skytten ja hänen rinnallaan kalpean Helenan, joka\naivan vapisi pelosta eikä uskaltanut kohottaa itkusta punertuneita\nsilmiään. Helenan rinnalla istui Kustaa prinssi ja Juhana Skytten\nrinnalla Kätchen. Juhanin oli herttua pannut istumaan rinnalleen ja\nlorusi ja laski leikkiä hänen kanssaan, mutta vilkaisi tuontuostakin\nvastakkaiselle puolelle, ikäänkuin peläten myrskynpuuskaa.\n\nHerttuatar menetti harvoin malttiaan, mutta nyt aikoi hän kostaa, ja\nhänen puolisonsa, joka luki sen hänen katseestaan, kuiskasi hänen\nkorvaansa: \"Helena neitsyt ei voi lähteä täältä sisältä, mutta kaksi\nhovineitosta odottaa ulkona, jos teidän armonne tuntisi voivansa\npahoin.\"\n\nHerttuatar ei vilaissutkaan häneen, istui vain ja oli olevinaan\nkiintynyt niihin kauneihin asioihin, joita piispa sanoi hänelle.\n\nKaarle antoi viinikannun ripeästi kiertää ympäri pöytää, joi\nvieraineen ja kehoitti äänekkäästi herttuatartakin tekemään samoin.\n\nMutta kun mieliala oli ylimmillään, silloin sai hän sanoiksi, puhui\nmatkasta Suomeen ja sen vaivoista, ylisti herttuattaren urhokkuutta\nja reippautta, mutta lisäsi: \"Niinpä hänellä onkin rinnallaan\nuskollinen apulainen, joka ei säästele vaivojaan, kun on oltava\nhänelle hyödyksi, josta kalpeat posketkin todistavat. Kas, nyt ne\nlehahtivat punaisiksi, mutta puna on petollista. Hän on täydelleen\ntehnyt velvollisuutensa, ja nyt on kohtuullista, että eräs toinen\nottaa hänet hoiviinsa. Oli jo päätetty edeltäpäin, että heti\npalattuamme kotiin, neitsyen suostumuksella, täyttäisimme herra\nJuhana Skytten pyynnön saada hänen kätensä, ja olemme nyt määränneet\nensi torstain heidän hääpäiväkseen ja toivoneetta kaikki yhtyvät\nminun ja puolisoni kanssa juomaan morsiusparin maljan!\"\n\nJuhana Skytteä oli valmistettu edeltäpäin, mutta Helenalle ei ollut\nuskallettu virkkaa mitään ja hän voi töintuskin pysyä pystyssä. Mutta\nsenpätähden hän ei nähnyt sitäkään, että herttuatar ei juonut maljaa,\neikä sitä, että herttua otti hänen pikarinsa ja tyhjensi sen sanoen:\n\"Mies ja vaimo ovat yksi.\"\n\nVieraat saattoivat havaita, että heillä oli jotakin vänkää välissä,\nmutta ei ollut oikein helppo havaita mistä paikasta säie oli\nsykertynyt.\n\nHerttua ajoi tahtonsa läpi, häät vietettiin määrättynä päivänä, ja\nJuhana Skytte sai kuukauden loman, jonka kuluttua hänen oli palattava\nentiseen paikkaansa, prinssien opettajaksi. Hänen puolisonsa sitä\nvastoin vapautettiin kokonaan palveluksestaan.\n\nMutta herttua piti lupauksensa täsmälleen. Hän hankki hovineitsyitä,\nvaikkei niin nöyriä kuin herttuatar olisi halunnut. Hän valitsi\nkuusi neitsyttä maan ylhäisimmistä suvuista, jotka eivät rohjenneet\nvastustaa hänen toivomustaan, mutta eivät suinkaan olisi halunneet\nsitä kunniaa, joka heille osoitettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttuan työtaakka tähän aikaan oli melkein uskomaton; hän kävi\nkäsiksi valtiohallinnon kaikkiin haaroihin, mikään ei saanut olla\nhänelle vierasta, eikä hän jättänyt minkään toimittamista sikseen,\nniin työlästä kuin hänen toimintansa usein olikin.\n\nJa kotiin palatessaan oli hän kohdannut paljon tyytymättömyyttä\n\"tarpeettoman sodan\" tähden, ja sitä lietsoivat Sigismundin\nparjauskirjeet, puolalaiset salalähetit ja kotiinpalanneet\nsotamiehetkin.\n\nMutta herttua antoi säädyille mietinnön, jossa osoitti sodan\nvälttämättömyyden. Säädyt suostuivat uuteen sota-apuun ja uudistivat\npyynnön, että herttua tahtoisi ottaa vastaan kruunun. Herttua vaati\nyhä ajatusaikaa Vladislaukselle, jollei sitä käytettäisi, ottaisi\nKaarle herttua kruunun samalla perintöoikeudella kuin määrättiin\nLinköpingissä 1600.\n\nSotatanterelta saapui sanoma, että Nassaun kreivin, joka sotaväen\nja ampumatarpeiden puutteessa ei voinut saada aikaan mitään, oli\ntäytynyt luopua Vironmaasta, ensin parhaansa mukaan turvattuaan\ntärkeimmät linnoitukset. Mutta jo ennen hänen lähtöään oli Zamojski\nmarssinut väkineen Viroon ja alkanut piirittää Weissensteiniä, jonka\nvalloitti syyskuun lopulla.\n\nTämä tieto aiheutti Kaarlelle monta unetonta yötä. Hän ajoi syyn\nruotsalaisen päällystön niskoille ja nimitti Antero Lennartinpojan\npäälliköksi Arvid Stålarmin keralla, joka Suomen aateliston\nrukouksista oli saanut takaisin vapautensa. Nämä lähtivät heti\nViroon, mitätön sotajoukko mukanaan.\n\nHerttua itse huolehti kotimaan asioista, jotka kävivät sitäkin\npulmallisemmiksi, kun 1602 tuli katovuosi ja kurjuutta seurasi\nmonenlaisia kulkutauteja.\n\nHuhtikuussa 1603 saapui tietoja Antero Lennartinpojalta ja Arvid\nStålarmilta; puolalainen sotapäällikkö Chodkiewicz oli piirittänyt\nTarttoa ja valloittanut sen, eivätkä ruotsalaiset olleet onnistuneet\nvaltaamaan sitä takaisin.\n\nHerttua joutui vimmoihinsa, ja molemmat sotaherrat saivat heti\nkäskyn palata kotiin Ruotsiin. He saapuivat, ja heidän antamansa\nselitys maan kurjasta tilasta ja heidän omista riittämättömistä\nvoimistaan oli herttuan mielestä niin tyydyttävä, että Arvid Stålarm\nkesäkuussa 1604 palasi yksin päälliköksi sotaan, kun taasen Antero\nLennartinpoika sai jäädä Ruotsiin.\n\nMutta Arvid Stålarmilla ei ollut onnea; koettaessaan herttuan\nkäskystä valloittaa takaisin Weissensteiniä lyötiin hänet perinpohjin\nsyyskuun 15 p:nä 1604.\n\nHänet kutsuttiin uudestaan Ruotsiin. Mutta nyt oli armonaika lopussa,\nhänet vangittiin ja asetettiin säätyjen eteen vastaamaan siitä, miten\noli hoitanut hänelle uskottua tehtävää.\n\nLiehittelijä Eerik Tegel, herttuan käsikirjuri, esitti häntä\nvastaan syytöksen, että hän oli saanut salaisia kirjeitä kuningas\nSigismundilta, joka oli kehoittanut häntä luopumaan herttuasta.\n\nStålarm ei voinut sitä kieltää. Hän myönsi, että hänen olisi\npitänyt antaa saamansa kirje herttualle, puolustus oli jotensakin\nkaksimielinen, ja säädyt tuomitsivat hänet menettämään henkensä.\n\nHerttua armahti hänet, mutta hänen oli jäätävä vankeuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ukkosta ilmassa; koskaan eivät puolueet olleet seisseet niin\njyrkästi vastatusten. Mihin Kaarle käänsikin katseensa, oli hänellä\ntai luuli hän itsellään olevan vihollisia. Ja on itsestään selvää,\nettei hänen tuulensa ollutkaan parhaimpia.\n\nVuonna 1604 pidettiin Norrköpingissä valtiopäivät niiden\njuonittelujen johdosta, joita Puolan kuningas ja joukko ruotsalaisia\nluopioita punoivat valtakuntaa vastaan.\n\nSamat syyt aiheuttivat herttuan jälleen sanoutumaan irti\nhallitustaakasta; säädyt saattoivat sopia Sigismundin kanssa tai\nvalita Juhani herttuan.\n\nNiiden vastaväitteiden johdosta, joita tehtiin, myönsi hän,\nettei Sigismund voinut tulla kysymykseen, mutta Juhani herttuan\nperintöoikeus oli kieltämätön.\n\nSilloin nousivat useat äänet vaatimaan, että oli prinssiltä suoraan\nkysyttävä hänen ajatustaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua saapuivatkin säätyjen lähettiläät tarjoamaan\nkruunua Juhani herttualle.\n\nKohtaus oli järjestetty aika juhlalliseksi, ja nuori ruhtinaanpoika\nkäyttäytyi niin yksinkertaisen arvokkaasti, että hän teki kaikkiin\nhyvän vaikutuksen.\n\nHän kiitti ansaitsemattomasta kunniasta, mutta kun hän ei olisi\nvoinut täyttää niitä velvollisuuksia, joihin kruunu sitoi kantajansa,\npyysi hän päästä osoitetusta luottamuksesta. Lähettiläs sanoi\nhänelle, että tämä päätöksensä oli hänen lausuttava uudestaan\nvaltakunnan säätyjen edessä, ja siihen hän selitti olevansa\ntaipuvainen.\n\nTämän jälkeen oli hänellä useita neuvotteluja Skytten kanssa, jonka\noli häntä autettava valmistaessa ensimäistä julkista puhettaan, ja\nmaaliskuun 6 päivänä esiintyi prinssi herttuan ja säätyjen edessä,\nluovuttaen perintöoikeutensa sedälleen ja hänen pojilleen. Itselleen\nei hän pyytänyt muuta, kunhan sai pitää ja nautita Itä-Göötanmaan\nherttuakuntanaan.\n\nAnnettu selitys oli erittäin säätyjen mieleen. Kaarle herttua\noli Kustaa kuninkaan ainoa elossa oleva poika, valtakuntaa ei\npystynyt nuorukainen hallitsemaan, vaan sen tila vaati viisasta ja\ntarmokasta hallitsijaa, ja Kaarlella oli ollut onnea ja menestystä\nhallituksessaan aina tähän päivään saakka.\n\nSäädyt pyysivät häntä itsepintaisesti pysymään hallitusohjissa\nedelleen eikä antamaan syyttömäni kärsiä siitä, mitä joukko kehnoja\nja kunniattomia miehiä oli tehnyt häntä vastaan.\n\nMaaliskuun 22 päivänä siis päätettiin, että herttua edelleen\noli hallitseva valtakuntaa, ja hän lupasi, kun syyt Sigismundin\neroittamiseen ensin olivat julistetut kaikkien tiedoksi, kruunauttaa\nitsensä kuninkaaksikin.\n\nKustaa Aadolf tunnustettiin kruununprinssiksi, Kaarle Filip\nperintöruhtinaaksi; jollei heillä tai Juhani herttualla tulisi\nolemaan miespuolisia perillisiä, perisi kruunun vanhin naimattomista\nprinsessoista.\n\nTämän jälkeen esitti herttua useita Hogenskild Bjelken, hänen\nveljensä Klaun, Krister Klaunpoika Hornin ja muiden kirjeitä, jotka\nilmaisivat sellaisia kavaloita kapinajuonia, että valtiopäivät\nmuitta mutkitta tuomitsivat Hogenskild herran kuolemaan ja muut\nkarkoitettaviksi maasta.\n\nEbba rouva tuomittiin menettämään omaisuutensa ja häntä pidettiin\njonkun aikaa vankeudessa. Hörningsholmassa pidettiin niin ankara\nkotitarkastus, että Anna rouva siitä pelästyneenä pysyttelihe\nvastedes hiljakseen.\n\nEnnenkuin valtiopäivät päättyivät, ilmoitti herttua säädyille, että\nhän aikoi itse lähteä Liivinmaahan. Kun talonpojat huusivat, ettei\nhän saanut panna henkeään vaaraan, vastasi hän: \"Älkää luottako\nkuninkaaseen, joka on vain ihminen hänkin, vaan turvatkaa Herraan,\njoka yksin auttaa voi!\"\n\nHerttua oli kutsunut kotiin ulkomailla oleskelevat ruotsalaiset\naatelismiehet tekemään uskollisuudenlupauksensa, ja tähän aikaan\npyrki hänen puheilleen 20-vuotias Akseli Oxenstjerna, joka hänen\nkutsustaan oli palannut ulkomailta.\n\nNuori herra oli kuningatar Gunillan kautta kaukaista sukua\nkuningashuoneen kanssa. Hänet otettiin suosiollisesti vastaan.\nHerttuaan teki mitä parhaimman vaikutuksen hänen kookas vartalonsa,\nhänen nuorekasta voimaa uhkuvat kasvonsa ja korkea otsansa, mutta\nennen kaikkea tummansiniset, suuret, syvät silmät, joista säihkyi\nterävä viisaus.\n\nHerttua kyseli suurella mielenkiinnolla niitä aineita, joita Akseli\nherra oli opiskellut, ja häntä, huvitti kuulla, että teologia oli\nollut hänen pääaineensa ja että hän Wittenbergissä oli puolustanut\nneljää kysymystä aineessaan.\n\n\"No, silloin saat pian riidellä arkkipiispan kanssa!\" huudahti Kaarle\nnauraen. \"Toivoisin sinun saavan hänet ymmälle.\"\n\nNuori herra nimitettiin heti kamariherraksi ja hänelle luvattiin pian\nylennystä.\n\nEräänä päivänä tuotiin herttualle kirje piispa Bellinukselta.\nSiinä ylistettiin pilviin nuorta miestä, joka kirjeen toi. Hän ei\nollut ainoastaan kirjanoppinut ja lakitieteen tohtori, vaan myös\ntotinen luterilainen. Kun hän mitä hartaimmin halusi päästä herttuan\npalvelukseen, tahtoi piispa antaa hänelle sen puoltolauseen, että hän\naina tulisi kaipauksella muistamaan niitä kuukausia, jotka Petrus\nPetrosa oli viettänyt hänen talossaan.\n\nHerttua loi tarkastavaan katseen kirjeen tuojaan. Hän näki hienot,\nmelkein naiselliset kasvot, joilla oli kärsivä ilme; silmissä\noli jokin haaveellinen kaje, mutta hän piti ne herttuan edessä\nseistessään aina maahanluotuina, ja tämä huomasi hänen usein\npunastelevan.\n\nYlipäätään mies miellytti herttuaa, ja kun keskustelusta kävi\nselville, että hänellä oli terävä pää, johtui hänen mieleensä heti\npanna hänen kykynsä koetteelle.\n\nNiin sai Petrus Petrosa Romanovitz tehtäväkseen matkustaa ja pyytää\nkeisarin välitystä Ruotsin ja Puolan välillä. \"Jos olet niin hyvä\nluterilainen kuin piispa väittää\", sanoi hän, \"täytyy sinun pystyä\nkumoamaan paavilaisten viisastelut, ja jos onnistut tehtävässäsi,\nvoit olla varma erityisestä suosiostani.\"\n\nPetrosan täytyi noudattaa käskyä ja lykätä oma lähetystehtävänsä\nvastaisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotavalmistuksia tehtiin suurella kiireellä. Pestaamalla, erittäinkin\nSaksasta, oli koottu melkoisia sotajoukkoja, jotka heinäkuussa\nmarssivat Rigaa vastaan.\n\nHerttua lähti elokuun 12 päivänä Tukholmasta ja laski 22 päivänä\nmaihin Pernovaan, jossa Antero Lennartinpoika 4,000 miehen kera\nyhtyi häneen. Täältä kävi retki Rigaa kohden, jossa kreivi Jaakkima\nMansfeld saksalaisineen oli vastassa. Herttuan koko sotavoima nousi\nsilloin 12,000-16,000 mieheen.\n\nSillävälin oli Chodkiewicz, joka turhaan oli koettanut estää Antero\nLennartinpojan yhtymistä herttuaan, vetäytynyt etelään päin ja\nleiriytynyt Kerkholman luo. Tästä tiedon saatuaan lähti herttua\nsyyskuun 16 päivänä liikkeelle ja marssi läpi yön pitkin Väinäjoen\nvartta vihollista kohden.\n\nTiet olivat jo ennestään aivan rypörapakoilla, ja miehet ja hevoset\nolivat väsymyksestä nääntymäisillään. Lisäksi satoi lakkaamatta, niin\nettä sotamiehet kastuivat läpimäriksi ja ruudit samoin kuin muutkin\nsotatarpeet vahingoittuivat pahoin.\n\nSellaisessa tilassa saapuivat ruotsalaiset varhain aamulla Kerkholman\nläheisille kukkuloille, mistä saattoi nähdä pienen puolalaisen\nsotajoukon, johon kuului ainoastaan 4,500 miestä, leiriytyneenä\nvirran rannalle.\n\nKaarle tahtoi heti ryhtyä rynnäkköön, mutta Antero Lennartinpoika\nesitti hänelle, että väki tarvitsi ensin levätä yöllisen marssin\njälkeen. Ei ollut pelkoa vihollisen pääsystä pakoonkaan, se kun oli\nruotsalaisten sulkemana virtaa vasten.\n\nOnnettomuudeksi oli Kaarle huonoimmalla tuulellaan ja sotajoukko\njärjestettiin taisteluun. Hänen tarkoituksensa oli saartaa\nvihollinen, mutta hän säilytti kuitenkin edullisen asemansa koko\naamupäivän.\n\nPuolalainen päällikkö oli hämmästyksekseen nähnyt ruotsalaisen\nsotajoukon nousevan Kerkholman harjanteille, mutta kohta sen jälkeen\nnäkyi sotaväkeä myös virran etelärannalla. Siellä oli kuurinmaalainen\nratsuväki herttuansa johdolla. He syöksyivät virtaan ja uivat yli,\nja siten sai Chodkiewicz avukseen 500 soturia, jotka olivat hyvin\nvarustettuja ja sotaan harjaantuneita miehiä.\n\nMutta puolalainen ylipäällikkö, joka käsitti hyvin, että tässä oli\nvoitettava tai kaaduttava, päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen.\nPidettyään väelleen rohkean puheen lähetti hän pienehkön, keveästi\nasestetun joukon hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, ja lyhyen, mutta\nkiihkeän taistelun jälkeen pakenivat puolalaiset, ja ruotsalaiset\nseurasivat jälestä tasangolle ja luopuivat siten edullisesta\nasemastaan.\n\nPuolalainen sotajoukko yhtyi jälleen, taistelu jatkui neljä\ntuntia, mutta alusta alkaen oli onni ruotsalaisia vastaan.\nKaukonäköisyydellään Chodkiewicz käsitti Kaarlen aikeen saartaa\nvihollinen, ja vaikka herttua lähetti yhä lisäväkeä tuleen, saattoi\nhän siten ainoastaan viivyttää, ei estää surkeaa tappiota.\n\nLopulta se ei enää ollut mitään taistelua, vaan teurastusta;\nruotsalaiset pötkivät kauttaaltaan pakoon eivätkä edes yrittäneetkään\npuolustautua.\n\nTurhaan oli Antero Lennartinpoika tehnyt kaikkensa saavuttaakseen\nvoiton, hän kaatui miekaniskusta, samoin Lüneburgin herttua ja heidän\nkanssaan 9,000 ruotsalaista; 500 joutui vangiksi, 50 lippua, 11\ntykkiä ja koko leiri joutui voittajain käsiin.\n\nKaarle itse oli vähällä joutua vangiksi. Kun ruotsalaiset alkoivat\npaeta, syöksyi hän tuimimpaan käsikähmään, ja tällöin kaatui hänen\nhevosensa. Viholliset tunsivat hänet ja kävivät käsiksi. Vaikka hän\noli yksin, taisteli hän sankarillisesti, mutta hän ei olisi voinut\nvastustaa ylivoimaa, jollei muuan liiviläinen aatelismies, Henrik\nWrede, olisi rientänyt luo, hypännyt ratsultaan ja pyytänyt häntä\npelastamaan henkensä.\n\nHerttua otti tarjouksen vastaan, hypähti satulaan ja kiiti pois. Jalo\nHenrik Wrede hakattiin kappaleiksi.\n\nMitä synkimmin mielin marssi Kaarle sotajoukkonsa jäännösten kera\nRääveliin.\n\nHenrik Wreden jalo teko ei jäänyt unhoon. Leski sai melkoiset\nläänitykset Suomessa ja pojille luvattiin vapaaherran arvo.\n\nJo Räävelissä kutsui herttua valtiopäivät Örebrohon. \"Tapahtuneella\nonnettomuudella on Jumala tahtonut rangaista ruotsalaisten syntejä\",\nkirjoitti herttua, mutta kehoitti sentään olemaan rohkein mielin.\n\"Vielä löydetään apukeinot, jos ikivanha kansalaiskunto elää\nsydämissä.\"\n\nJoulun aikoihin herttua palasi Ruotsiin\n\n\n\n\n16.\n\nVIIMEINEN YRITYS.\n\n\nKuningas Sigismundin päivät eivät olleet olleet iloisimpia häntä\nviimeksi tavattuamme. Hänen vaihteleva mielensä etsi uusia\nkiihokkeita, ja jesuiitat, jotka pelkäsivät hänen ryömivän pois\nheidän verkoistaan ja toivoivat arkkiherttuatar Konstantiasta\nsaavansa hyvän liittolaisen omien suunnitelmiensa puolelle,\naskarruttivat hänen mielikuvitustaan mystillisillä tapauksilla,\njotka väliin nostattivat hänet eräänlaiseen haltioitumistilaan, mitä\nseurasi yhä suurempi velttous.\n\nKun saapui tietoja Kaarlen valloituksista Liivinmaalta, silloin hän\noli suunniltaan, itki ja valitti, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli se\nsuru, jonka Kaarle Gyllenhjelmin vankeus aiheutti herttualle.\n\n\"Tiedän, että hänelle on äpäräpoikansa hyvin rakas\", sanoi kuningas,\n\"ja olen varma, että hän monina unettomina öinä vaikeroi tuskissaan\nlellipoikansa kärsimysten tähden.\"\n\nZamojskin voitot häntä tosin lohduttivat, mutta Zamojskin tiesi hän\nerityisesti vastustavan hänen avioliittoaan Konstantian kanssa eikä\nvoinut sentähden häntä sietää.\n\nSaapui sitten sanoma, että Zamojski oli valloittanut takaisin\nLiivinmaan. Suuri oli siitä ilo Puolassa, mutta kuninkaan ilo oli\nsitäkin suurempi, kun Zamojski kohta sen jälkeen kuoli.\n\nNyt oli hänen avioliittonsa pahin vastustaja poissa, ja jälleen\nlähetettiin asiamiehiä ja kirjeitä paavin luo. Sigismundin henki oli\nkaupan, jollei hän saanut kaunista kälyään.\n\nVihdoinkin saatiin paavin suostumus. Sigismund oli suunniltaan, mutta\ntarvittiin rahaa, paljon rahaa tulevia häitä varten, ja korkeiden\nvirkojen kauppa kävi kuin kuumilla kivillä.\n\nKonstantia oli matkalla Puolaan. Hän oli lähtenyt matkalle ensi\nkutsusta, eikä Sigismund enää välittänyt mistään muusta.\n\nMelkein samaan aikaan kuin arkkiherttuatar saapui sanoma taistelusta\nKerkholman luona. Kauniin prinsessan saapuminen oli merkki ylhäältä,\nettä onnen ja menestyksen aurinko jälleen oli loistava Sigismundin\npäällä.\n\nYhtä rintaa vietettiin riemujuhla suuren voiton johdosta ja mitä\nloistavimmat häät, ja nyt oli kuningas saanut oman kotihallitsijansa.\n\nPrinsessa Anna oli veljensä tähden koettanut päästä hyviin väleihin\nuuden kälynsä kanssa, mutta kaunis Konstantia osoitti hänelle\nsellaista kylmyyttä ja jäykkyyttä, että prinsessa loukkaantuneena\nvetäytyi loitommalle.\n\nTapahtui kuten Anna oli pelännyt. Sigismund jätti vähitellen\npäivittäiset käyntinsä sisarensa luona, aluksi milloin milläkin\nverukkeella, mutta vähitellen kävi se itsestään. Uusi kuningatar\nei tahtonut päästää ketään häiritsemään vaikutusvaltaansa heikkoon\nkuninkaaseen.\n\nVieläkin merkillisempää oli, että erään yksityisen sangen kiihkeän\nkeskustelun jälkeen Konstantian ja Malaspinan kesken oli jesuiitta\nsanonut kuninkaalle, että hän ikävöi takaisin Roomaan eikä enää\nkatsonut voivansa toimittaa mitään Puolan hovissa. \"Täällä tarvitaan\nnuorempia voimia\", sanoi hän ivallisesti.\n\nSigismund oli kovin hämmästyksissään, mutta Malaspina pysyi lujana\npäätöksessään.\n\nKohta Malaspinan lähdettyä saapui Varsovaan nuori mies, joka sanoi\nnimensä olevan Petrus Romanovitz. Hän pyrki ja pääsi salaa kuninkaan\npuheille, ja tämä esitti hänet sitten kuningattarelle.\n\nKuningatar kiinnitti hänet heti hoviin ja kuten kaikki muutkin\nmielistyi heti hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja miellyttävään\nkäytökseensä. Lankesi aivan kuin luonnostaan, että tulokas tämän\njälkeen kuului yksityiseen kuninkaalliseen perhepiiriin.\n\nHyvänä katolilaisena ja tietorikkaana miehenä ei hän ainoastaan\nvalloittanut hovinaisia kauniilla silmillään ja hienolla\nsivistyksellään. Ylpeitä aatelisherrojakin miellytti keskustelu hänen\nkanssaan, ja papit ylistivät hänen puhdasoppisuuttaan.\n\nKuningattaren pyynnöstä hän saarnasi muutamia kertoja\nlinnankappelissa, ja pieni kirkko oli tungokseen asti täynnä\nihailevia kuulijoita.\n\nKuningatar lausui toivomuksensa, että hänet otettaisiin hovin\npalvelukseen, mutta kuningas vastasi, että se oli mahdotonta.\n\nHän ei ollut esittänyt mitään syytä, ja kuningatar, joka aina vei\ntahtonsa läpi, käski ilmoittaa nuorelle papille haluavansa salaista\nkeskustelua hänen kanssaan.\n\nKun hän saapui, sanoi kuningatar suoraan, että tahtoi hänet\nrippi-isäkseen.\n\nHän kiitti kunnioittavasti, mutta vastasi, että hänen täytyi palata\nsinne, minne velvollisuus kutsui.\n\nSitä ei Konstantia ollut odottanut ja näytti kummastuneelta.\n\"Kieltäytymiseenne täytyy olla tärkeitä syitä\", sanoi hän. \"Sanokaa\nminulle ne.\"\n\nHän kertoi, että hänen oikea nimensä oli Petrus Petrosa, että hän\noli syntynyt Pohjanmaalla, kasvatettu Ingolstadtissa ja nykyään oli\nainoastaan pyhien isien tahdon välikappale.\n\nHeidän käskystään hän oli keisarin luota palatessaan salaa tullut\nSigismundin luo kuulemaan mihin oli ryhdyttävä, jos hän onnistui\ntoimittamaan suuren lähetystehtävänsä: ottamaan herttuan hengen.\n\n\"Oletteko ajatellut, että se voi maksaa oman henkenne?\" sanoi\nKonstantia liikutettuna.\n\n\"Minä olen valmis siihen\", vastasi hän.\n\n\"Ja kuitenkin tahdotte...?\"\n\n\"Olen vannonut.\"\n\nKonstantia katsoi ihmetellen häneen. \"Sanokaa minulle, eikö\nruotsalaisilla naisilla ole sydäntä?\"\n\nPetrosa karahti punaiseksi. \"Luulen, että naiset ovat samanlaisia\nkautta maailman\", vastasi hän.\n\n\"Silloin rakastatte ja rakkauteenne vastataan\", puuskahti kuningatar.\n\n\"Teidän armonne, olen pappi.\"\n\n\"Pyh, mitä se auttaa, olette sittenkin ihminen! Sanokaa minulle,\ntietääkö hän rakkaudestanne?\"\n\n\"Kyllä hän tietää.\"\n\n\"Minun ei tarvitse kysyä, vastaako hän siihen.\"\n\n\"Kyllä hän vastaa.\"\n\n\"Ja kuitenkin hän antaa teidän kuolla!\"\n\n\"Hän ei voi estää sitä.\"\n\n\"Onko mahdollista, että luovutte kaikista maallisista iloista?\"\n\n\"Taivaalliset odottavat minua.\"\n\n\"Ajatteleeko hän kuten tekin?\"\n\n\"Hän on luvannut minulle sen!\"\n\n\"Hän tulee peruuttamaan lupauksensa. Tapaatteko hänet palattuanne?\"\n\n\"En enää tässä elämässä!\"\n\n\"Kieltäydytte aivan äärimäisiin\", puuskahti kuningatar. \"Jos olisin\nhänen sijassaan, en minä tekisi niin.\"\n\nKenties ylhäinen nainen katsoi menneensä liian pitkälle, sillä hän\nsanoi Petrosalle hyvästit.\n\nPetrosa sai kuninkaalta turvakirjeen, matkusti kahden kuninkaan\nlähettämän uskonveljen kera Ruotsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerkholman menetys ja monien urhoollisten päällikköjen ja miesten\nkaatuminen oli herttuaan koskenut syvemmin kuin hän tahtoi näyttää,\nmutta läpi tulen ja veren oli hänen jatkettava kohden maaliaan.\n\nSotaa Puolaa vastaan jatkettiin mahdollisimman suurella ponnella ja\nsuuremmalla menestykselläkin kuin olisi voinut odottaa onnettomuuden\njälkeen Kerkholman luona. Tosin siihen vaikutti sekin, ettei\nChodkiewicz saanut Puolasta väkeä eikä rahaa sodan jatkamiseen, ja\nniin onnistuivat ruotsalaiset jälleen saamaan Liivinmaan valtaansa,\nvaikkeivät voitot olleet ilman tappioita.\n\nMutta samaan aikaan Kaarle ryhtyi vielä uuteen sotahankkeeseen.\n\nVenäjällä oli niin sanottu Vale-Dmitri noussut valtaistuimelle\npuolalaisten avulla. Vasili Shuiski etsi Ruotsin apua puolalaisia\nja Dmitrin joukkuetta vastaan. Kaarle, joka oli valpas huomaamaan\nkaikkea mikä saattoi tehdä tyhjäksi Sigismundin aikeet, lupasi jo\n1607 lähettää apua Liivinmaalta.\n\nMutta siihen vaadittiin uusia varustuksia. Sotaväkeä kirjoitettiin,\nja Kaarle julisti tiedoksi, että jokainen, joka vapaaehtoisesti teki\nsotapalvelusta ratsain tai jalkaisin, sai talonsa verosta vapaaksi,\noikeuden kantaa vaakunaa ja lisäksi palkan.\n\nSuomeen toimitettiin erityinen käsky, että joka viides mies oli\nnostatettava maan puolustukseen. Mutta niistä kihlakunnista, jotka\nolivat lähinnä Venäjän rajaa, oli lähdettävä mies talosta.\n\nMutta enimmän saatiin miehiä pestauksella, joka samaan aikaan pantiin\ntoimeen Saksassa ja Skotlannissa.\n\nTähän aikaan palasi Petrus Petrosa Ruotsiin. Hänellä oli mukanaan\nkaksi miestä, Lauri Bolangius ja Kaarle Niilonpoika, molemmat\njulkikatolilaisia.\n\nPetrosa saapui herttuan luo. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan,\nja hän teki selon lähettilästoimistaan.\n\nItävallan keisari ei tahtonut sekaantua riitaisuuksiin Ruotsin ja\nPuolan välillä. Hän oli sitä mieltä, että niin läheisten sukulaisten\npiti voida sopia ilman vierasta välitystä.\n\n\"Minun kokemukseni on, että mitä läheisempiä sukulaisia, sitä\nsuurempi vihollisuus\", vastasi Kaarle.\n\nPetrosa ei ollut voinut suorittaa tehtäväänsä, mutta hän sai sentään\njäädä edelleen herttuan palvelukseen eräänlaisena käsikirjurina, ja\nsen johdosta oli hänellä milloin tahansa pääsy herransa huoneihin.\n\nEerik Tegel otti hänet erityisesti hoiviinsa. Kenties keksi hän\nhaaveilijan näiden alituiseen taivasta kohden suunnattujen silmien\ntakana ja veti omat johtopäätöksensä, joita varoi uskomasta\nkenellekään.\n\nPetrosan alituinen seurustelu matkatoveriensa kanssa herätti\nepäluuloja, joista mainittiin herttuallekin. Mutta hän ei niistä\nvälittänyt mitään.\n\nSihteerit, jotka työskentelivät herttuan etuhuoneessa, lähettivät\nhänet tuontuostakin asialle herttuan luo. Hän palasi sieltä\nusein kalpeana ja vapisevana. Jos kysyttiin syytä, valitti hän\npahoinvointia.\n\nEräänä päivänä yllätti hänet Eerik Tegel makaamasta suullaan\nlattialla ja vääntelehtimässä tuskissaan. Hän jupisi epäselviä sanoja\nja huusi välillä ääneensä armoa ja laupeutta.\n\nKun kuuntelija ei eroittanut mitä mies sanoi, meni hän luo.\n\"Tuollaiset elkeet sopivat papeille ja akoille\", huusi hän raa'asti,\n\"mutta eivät viisaalle miehelle, jollaisena olen sinua pitänyt.\"\n\nPetrosa nousi äkkiä pystyyn. \"Olen sairas\", sanoi hän, \"ja lisäksi\ntulee levottomuus tulevaisuudesta.\"\n\n\"Mitä kumman levottomuutta se on?\" kysyi Tegel terävin ja\nepäluuloisin katsein.\n\n\"Minulle on uskottu tehtävä, mutta pelkään, etten voi sitä suorittaa.\"\n\n\"_En voi_ on typerä sana. Mies voi mitä tahtoo, se on minun\nkokemukseni.\"\n\n\"Otaksutaan, etten tahdo, mutta olen ottanut palkan etukäteen.\"\n\n\"Eihän siltä menetä henkeään, vaikka onkin puijannut velkojataan\",\nvastasi Tegel nauraen. \"Hän voi kostaa ja kostaa hirveästi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on paras ajatella kumminpäin menetellen saa\nsuurimman vahingon.\"\n\n\"Niinpä kyllä onkin\", vastasi onneton, joka kouristuksentapaisesti\nväänteli käsiään hien helmeillessä hänen otsaltaan.\n\n\"Minä puolestani\", jatkoi Tegel, \"olen aina seurannut pirua niin\npitkälle kuin siitä on ollut minulle hyötyä.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan.\"\n\n\"Tietysti joku on tullut tiellesi. Mutta älä pelästy, poikaseni, anna\nhänelle niin ettei enää terhentele. Minä pidän sinusta ja lupaan\nummistaa molemmat silmäni.\" Näin sanoen hän poistui nauraen; mutta\ntovereille kirjurihuoneessa hän sanoi: \"Saattepas nähdä, että joku\nkaunis neitonen on pyydystänyt neitsytkuvamme. Mutta olkoonpa hänen\ntiellään ankara isä tai sulhanen, lyön vetoa messukujastani, että hän\npian antaa meille aihetta nauruun.\"\n\nPetrosa tuijotti poistuneen jälkeen. \"Tietääkö hän salaisuuden\"\njupisi onneton. \"Jos niin on, voi hän paljastaa sen, ja miksen\nsilloin voisi jouduttautua ennemmin?\"\n\nHän heittäytyi madonnankuvan eteen ja rukoili häneltä voimaa ja apua\nsiihen jumalalle otolliseen tehtävään, jonka hän nyt aikoi suorittaa.\n\nKuumesairaan tavoin hän hypähti pystyyn, järjestäen pukuaan.\nVapisevin käsin pisti hän pienen tikarin takkinsa povelle ja syöksyi\nsitten kuin mieletön läpi kirjurien huoneen herttuan huoneeseen.\nKirjurit katsoivat nauraen hänen jälkeensä. \"Hän näyttää aivan\nhullulta!\"\n\nHerttua oli yksin. Hän istui kirjoittaen eikä edes kohottanut\npäätänsä.\n\nPetrosa tunsi jalkojen kangistuvan allaan, mutta nyt täytyi sen\ntapahtua, ja hiljaa rukoillen hän hiipi herransa taa.\n\nTämä ei liikahtanutkaan.\n\nVapiseva käsi tarttui tikariin... tarttui kuin kouristustaudin\nkäsissä.\n\nHänen päätään huimasi, tulikielekkeitä karkeloi hänen silmiensä\nedessä, hän oli kuulevinaan pilkkanaurua... paholaisetko lienevät\nriemuinneet hänen heikkoudestaan.\n\nSilloin valtasi hänet mielipuolisuuden henki, hän tempasi tikarin ja\nkohotti sen...\n\nMutta Herran käsi suojasi Kaarlea, ja korkeimman johdatuksesta tuli\nhän samana hetkenä kääntäneeksi päätään. Salaman nopeudella hän\nkumartihe välttäen iskun.\n\nHän soitti, ja kun Eerik Tegel syöksyi sisään, osoitti herttua\nrikollista ja sanoi kylmästi: \"Käskekää vangita hänet!\"\n\nPetrosa seisoi liikkumatonna, kalpeana kuin kuolema.\n\nTegel loi yhden ainoan pelästyneen katseen onnettomaan ja riensi\nnoutamaan vartioväkeä.\n\n\"Herttuan kimppuun hän aikoi käydä, ja minä kun en sitä arvannut\",\nhuusi hän kirjuriapulaisilleen rientäessään heidän ohitseen.\n\n\"Miksi tahdoit ottaa henkeni?\" kysyi herttua, joka ei voinut olla\ntuntematta sääliä onnetonta kohtaan. \"Enkö ole ollut hyvä sinua\nkohtaan?\"\n\n\"Olette, teidän armonne!\" Hän seisoi pää riipuksissa eikä voinut\npidättää kyyneltensä pursuntaa.\n\nKaarle katseli häntä kauan ja kysyi sitten: \"Kenen suosituksesta\ntulitkaan luokseni?\"\n\n\"Piispa Bellinushan se...\"\n\n\"Niin, nyt muistan, hiivit hänen luottamukseensa.\"\n\n\"Todistukseni puhuvat puolestani, olen lainopin tohtori.\"\n\n\"Missä sait sen arvon?\"\n\n\"Roomassa.\"\n\n\"Tietysti siellä, missäs muualla. Siellä ei opita ainoastaan\nlangettamaan tuomioita rikoksista, siellä opitaan niitä tekemäänkin.\"\n\nVahdit tulivat, herttua viittasi pahantekijään, ja hän seurasi heitä.\nTarkastettaessa hänen asuntoaan löydettiin sieltä Sigismundin antama\nturvakirje.\n\nHänet jätettiin valtiosäätyjen tuomittavaksi, sillä ne olivat juuri\nkoolla Örebrossa. Petrosa tunnusti ujostelematta uskonsa, ja hänen\nhehkuva kaunopuheisuutensa viehätti kuulijoita siinä määrin, että\npidettiin tarpeellisena saarnastuolista julkisesti kumota hänen\nesityksiään.\n\nHänet tuomittiin ruhjottavaksi, ja tuomio pantiin heti täytäntöön.\n\nMutta kohta tämän jälkeen keksittiin useampiakin salaliittoja\nherttuan henkeä vastaan. Tämä näytti ottavan ne varsin tyynesti,\nmutta puhui valtiopäivillä vielä kerran aikeestaan jättää hallitus\nkäsistään.\n\nSäädyt vastasivat huhtikuun 24 päivänä 1606 pyynnöllä, että herttua\nlupauksensa mukaan kruunauttaisi itsensä, uudistivat lupauksensa\nperintösopimuksen ylläpitämisestä ja lupasivat taistelussa\npaavilaisia vastaan olla säästämättä henkeään ja vertaan.\n\nTämä tyynnytti hänet, ja hän lupasi vastaisuudessa ajatella säätyjen\nehdotusta.\n\n\n\n\n17.\n\nNUORET.\n\n\nOlemme jo ehtineet alulle vuotta 1606. Aika kuluu nopeasti, ja on\nvierähtänyt useita vuosia siitä, kun viimeksi loimme katseen siihen\nkotiin, jota Kaarle herttua rakasti yli kaiken muun.\n\nKustaa oli äsken täyttänyt yksitoista vuotta. Häntä kasvatettaessa ei\nhemmoteltu; isä oli pannut päämääräksi, että hänessä oli kehitettävä\nterve sielu terveessä ruumiissa. Jo kymmenvuotiaasta alkaen\nsanotaan isänsä hänet panneen kuulemaan valtiollisia neuvotteluja.\nNiiden ulkomaisten upseerien kanssa, joita tähän aikaan kävi\nherttuan hovissa, oli prinssillä isänsä tahdon mukaan keskusteluja\nmuiden kansojen käymistä sodista, tappeluista, piirityksistä ja\nkaikenkaltaisista sotavarustuksista.\n\nHerttua itse oli antanut ohjeet hänen kasvatukselleen. Hänelle\nopetettiin sangen nuorena täydellinen tieto ja taito monissa\nvieraissa kielissä, niin että hän puhui latinaa, saksaa, hollantia,\nranskaa ja italiaa puhtaasti kuin äidinkieltään ja oli vähin perillä\nvenäjän ja puolan kielistäkin.\n\nMutta Juhana Skytte ei tyytynyt ainoastaan sammuttamaan hänen\ntiedonjanoaan. Hän kehoitti häntä viisauteen ja vilpittömyyteen\nkaikissa toimissaan. Sotaiset leikit vaihtelivat ritarillisten\nharjoitusten keralla; metsästys ja ratsastus olivat huvituksina\noppituntien lomassa. Jo kolmentoistavuotiaana uskottiin hänelle monia\njulkisia tehtäviä.\n\nHänen ulkomuodossaan kehittyi pohjoismaalainen tyyppi yhä enemmän,\nhipiä oli heleän valkoinen, kasvonpiirteet pehmeät ja säännölliset,\nkirkkaiden sinisilmien ilme oli selittämätön, ja niiden yllä kaartui\notsa korkeana ja puhtaana. Kullankellertävät kiharat, jotka valuivat\nalas kaulalle, saivat italialaiset antamaan hänelle liikanimen \"il re\nd'oro\" (kultakuningas). Ulkonäöltään ei Kustaa ollut isäänsä: tämä\noli tumma ja teräväpiirteinen, hän sitä vastoin muistutti isoisäänsä,\nja jo nyt saattoi nähdä hänen tulevan samaa kokoakin.\n\nJuhani prinssi oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Hän oli pitkä ja\nhoilakka, lempeät kasvonpiirteet muistuttivat paljon hänen äitiään.\nHänen ymmärryksensä lahjat eivät olleet suuret, ja opinnot sujuivat\nsitä mukaa. Skytte oli saanut hänelle opetetuksi yleistietoa ja\nhiukan kielitaitoakin; mutta heti Kätchenin lakattua olemasta hänen\nopettajattarenaan oli harrastuskin lopussa, ja hän jatkoi opintojaan\nainoastaan velvollisuuden pakosta, tuntematta lainkaan halua niihin.\n\nSotaiset leikit huvittivat häntä hetken, mutta ne olivat hänestä pian\nväsyttäviä, ja hän katseli mieluummin syrjästä. Hänen hentoa mieltään\nja haaveellista luonnettaan viehätti laulaminen sitran säestyksellä\ntai värssyjen sepittäminen mielitietylleen. Herttuallisessa hovissa\nvallitseva ankara kuri ja järjestys pelasti hänet arvottomista\nsuhteista, ja hänen ensimäinen ainoa rakkautensa oli Kätchen.\n\nKun Kaarle oli monet kerrat kysynyt häneltä minkätähden hän niin\nharvoin kävi herttuakunnassaan, silloin katsoi hän olevansa\nvelvollinen menemään sinne ja siellä taipui hän kaikkeen, mitä\nhänen kamariherransa keksivät häntä huvittaakseen. Mutta joka kerta\nkun hän palasi sellaiselta retkeltä, loistivat hänen silmänsä\ntyytyväisyydestä ja etsivät ennen kaikkia Kätcheniä. Ja kun hän sai\ntilaisuuden kertoa hänelle kaikki tapaukset matkaltaan ja kuulla\nhänen mielipiteensä, oliko siinä ja siinä tehnyt oikein, silloin\nsaattoi hän yhtäkkiä keskeyttää juttelunsa ja huudahtaa: \"Maksaa\nvaivan matkustaa pois ainoastaan saadakseen palata kotiin.\"\n\nKätchenin uskollisilla kasvoilla oli yhä sama lempeä sulo, katseesta\nsäteili rakkaus, mutta siinä oli myös tarmoa ja vakavuutta; sentähden\ntunsi hänen läheisyydessään turvallista tyyneyttä, joka tietämättäkin\nvetää toisen ihmisen toiseen.\n\nYhdeksänvuotias prinsessa Maria Elisabet ja hänen viisivuotias\nveljensä Kaarle Filip, äitinsä hemmottelemalla pilaamat lapset,\nsaivat usein ankaria ojennuksia isältään. Mutta sen jälkeen\nlellitteli heitä äitinsä sitä enemmän, eikä hän malttanut olla\nmukisematta isäpuolista, jotka lellittelevät suosikkejaan, mutta\npitelevät miltei pahoin toisia lapsia. Tavallisissa oloissa syötiin\npäivällinen kymmenen aikaan, mutta eräänä päivänä oli se monien\nvieraiden tähden lykätty kahteentoista.\n\nVieraiden joukossa oli myös ranskalainen lähettiläs, ja hänet oli\npantu päivällispöydässä istumaan Kätchen prinsessan rinnalle.\n\nMutta samassa pöydässä oli pikku Maria Elisabet saanut paikkansa\nserkkunsa, Juhani prinssin rinnalla. Tyttönen lorusi kaikkea\nmahdollista ja koetti vetää hänen huomiotaan puoleensa, mutta Juhani\nei saanut Kätchenistä katsettaan. Ranskalainen lähettiläs puhui\nhänelle vilkkaasti ja innolla, ja Kätchen kuunteli silmät maahan\nluotuina, äänetönnä ja hämillään.\n\nOlikohan kysymyksessä jokin uusi aviotarjous? Juhanista tuntui, että\nhänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Kätchen naimisiin... hänen\nKatinsa...! Hän tunsi, että siitä koituisi hänen surmansa.\n\n\"Mikä sinun on, Juhani, olet niin kalpea?\" kysyi hänen pikku\nnaapurinsa.\n\nJuhani ei voinut vastata kysymykseen, koskei ollut sitä kuullut.\nSillä samana hetkenä oli Kätchen luonut katseen ranskalaiseen\nlähettilääseen ja sanonut muutamia sanoja, joiden johdosta lähettiläs\nkumarsi syvään päätään ja keskustelu taukosi tuokioksi. Mutta\nKätchen aloitti sen uudelleen, ja Juhanista näytti, että muukalainen\nkatseli ja puhutteli nuorta neitiä vielä suuremmalla ihailulla ja\nkunnioituksella kuin ennen.\n\nKuinka saisi tietoonsa mistä he puhuivat? \"Etkös häpeä, Juhani, kun\net vastaa minulle... entä jos sanon äidille!\"\n\n\"Piu, pau, kielikello\", kuiskasi Juhani hänelle. \"Oletko nyt\ntyytyväinen?\"\n\n\"Odotas, sinä!\" Noustiin pöydästä.\n\nMutta Juhani ei saanut koko pitkään päivään tilaisuutta puhua\nKätchenin kanssa kahdenkesken.\n\nSitä vastoin oli Maria Elisabetilla pitkä keskustelu rouva äitinsä\nkanssa, joka lohdutteli häntä sillä, että sanoi itse nähneensä\nkaiken. Pikku Marian oli oltava kiltti serkkuaan kohtaan, vaikka\ntämä olikin ollut ilkeä hänelle. Muutamain vuosien kuluttua oli\nkaikki muuttuva toiseksi, mutta mitä silloin oli tapahtuva, sitä ei\npikku Maria saanut vielä tietää. Ainoastaan sen hän sai tietää, että\nviidentoistavuotiaana oli hän saava valkoisen silkkipuvun, jossa\nolisi paljon helmiä ja koristuksia ja kaiken kukkuraksi kruunun\npäähänsä. Mutta kenellekään ihmiselle ei hän saanut puhua siitä, se\noli jääpä salaisuudeksi pikku Marian ja hänen äitinsä kesken. --\n\nSeuraavana aamuna oli taivas synkkien pilvien peitossa, harmaana\nlankesi päivänvalo linnansuojiin, mutta kaikissa takoissa loimotteli\niloinen valkea, joka elähytti synkkää värisävyä.\n\nKätchen istui pienen pöydän ääressä, jolla paloi vahakynttilä. Hän\nluki tarkkaavaisesti raamattuaan.\n\nKirkonkello löi kuusi. Samassa astui huoneeseen hänen piikasensa ja\nilmoitti Itä-Göötanmaan herttuan.\n\n\"Hän on tervetullut\", sanoi prinsessa hymyillen, mutta samassa\nlehahti surullinen ilme lempeille kasvoille. \"Juhani parka\", kuiskasi\nhän itsekseen.\n\nJuhani riensi kiireesti sisään ja tarttui hänen käteensä. \"Kätchen\",\nsanoi hän syvällä tunteella.\n\n\"Minkä johdosta serkku kunnioittaa minua käynnillään?\" kysyi Kätchen\nniin tyynellä äänellä kuin voi.\n\n\"Älä leiki kanssani, Kätchen, tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin...\"\n\n\"Unohdat, Juhani, että olet ainoastaan lapsi rinnallani\", sanoi\nKätchen säveästi. \"Olen kauan ollut aivan kuin äiti sinulle. Mitä\nsanot rakkaudeksi, on ainoastaan kiitollisen sydämesi hellyyttä minua\nkohtaan.\"\n\n\"Mitäs siitä, vaikka oletkin viittä vuotta vanhempi minua\", vastasi\nJuhani ja toivonsäde pilkahti hänen kyyneleisistä silmistään. \"Totta\non, että olet ollut lapsuudestani saakka minun hyvä, valvova,\npelastava enkelini. Mutta odotatko, että minun on rakastettava sinua\nvähemmän sentähden, että minun on kiittäminen sinua kaikesta?\"\n\n\"Nyt menet liian pitkälle!\"\n\n\"En\", jatkoi Juhani. \"Mutta tiedätkös, että kun kuudentenatoista\nsyntymäpäivänäni äitipuolesi sanoi minulle, että hän tahtoi\nantaa minulle kalleimman mitä hänellä oli, hänen rakkaan Maria\nElisabetinsa, silloin ainoastaan sinun rukoileva katseesi esti\nminut torjumasta toivomatonta lahjaa. Sano minulle, Kätchen, olenko\ntosiaankin niin mitätön sinun silmissäsi kuin Maria Elisabet on\nminun?\"\n\n\"Mistäs minä tiedän, miten suuressa tai pienessä arvossa pidät nuorta\nsisartani\", vastasi Kätchen kylmähkösti. \"Etkä muuten tietäne sinä\nenemmän kuin minäkään mitä kymmenvuotias tyttö on oleva naisena.\"\nJuhani seisoi vain allapäin.\n\nSentähden ei hän nähnyt, että Kätchenin silmät olivat kyyneliä\ntäynnään ja katselivat häneen hellällä osanotolla, kun hän sanoi\nmurtuneella äänellä: \"Mitä olet tehnyt isälleni ja meille kaikille,\nsitä en voi koskaan unhottaa, vielä vähemmän palkita, ja jos hellin\nsisarellinen rakkauteni...\"\n\n\"Ei, minä en tyydy siihen\", huudahti Juhani kiihkeästi. \"Minä\nrakastan sinua, Kätchen, ja sinun täytyy tulla vaimokseni!\" huudahti\nnuorukainen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä\nsuudelmin.\n\n\"Nouse ylös, Juhani\", sanoi Kätchen vakavasti ja irroittautuen\nhänestä. \"Muuten en puhu kanssasi.\"\n\nJuhani totteli. \"Minä olen lahjoittanut pois kruunun sentähden, että\nisäsi ja veljesi saisivat sen; he saavat herttuakuntanikin, minä en\nvälitä mistään, kun vain saan sanoa sinut puolisokseni.\"\n\nKätchen taisteli kovan taistelun, mutta hän oli tottunut hillitsemään\nitseään ja sanoi leikkisästi:\n\n\"Lopeta nyt jo, Juhani, tule istumaan tähän vierelleni.\"\n\n\"En ennenkuin olet sanonut minulle, etkö eilen antanut rukkasia.\"\n\nKätchenin poskilla häivähti puna. \"Miksi kysyt minulta sitä?\"\n\n\"Tahdon tietää syyn.\"\n\n\"Syyn, mihin?\"\n\n\"Tietenkin teit sen jonkun toisen tähden.\"\n\n\"Isäni ei tahtonut, että menisin naimisiin. Mutta puhukaamme nyt\njostakin muusta. Tule ja istu viereeni tähän takkavalkean ääreen.\"\n\nJuhani istuutui hänen rinnalleen. \"Aivan kuin muinoisina päivinä\",\nsanoi hän pannen kätensä hänen kädelleen, johon tahtoi tarttua.\n\n\"Muistatkos\", sanoi Kätchen vetäen kätensä pois, \"kuinka monta kertaa\nlöin sinua sormille, kun et osannut läksyjäsi, ja kuinka sitten\npalkitsin ahkeruuttasi säästämilläni mesikakuilla?\"\n\n\"Kätchen, minä uskon, että sinä rakastat minua ja että vain\näitipuolesi tähden, kun et tahdo häiritä kotirauhaa, kieltäydyt\nmenemästä kanssani naimisiin.\"\n\n\"Eikös sekin olisi hyvä syy\", sanoi Kätchen, \"erittäinkin kun isäni\nviihtymys on siitä riippuvainen.\"\n\n\"Sinä välität kaikista muista enemmän kuin minusta\", sanoi Juhani\nväsyneellä äänellä.\n\nNyt Kätchen otti häntä kädestä. Se oli kylmä ja melkein kuin puutunut.\n\n\"Kerran tietysti menet naimisiin\", sanoi Juhani. \"Lupaa, ettet tee\nsitä ennenkuin kuoltuani.\"\n\n\"Juhani!\" sanoi Kätchen lempeästi nuhdellen.\n\n\"Lupaan, ettei sinun tarvitse odottaa kauan\", lisäsi Juhani\nkatkerahkosti.\n\n\"Muistan\", sanoi Kätchen, \"että kun lapsena olit ilkeä ja itsepäinen,\npanin pääsi olkapäätäni vasten ja hyväilin, kunnes tulit hyväksi\njälleen.\"\n\nHän veti Juhanin puoleensa, siveli hänen poskeaan hiljaa keinutellen\nja lempeä ääni kuiskasi:\n\n\"Juhani, sinä suostuit tulevaisuudessa ottamaan Maria Elisabetin\npuolisoksesi sen tähden, että maan tyyneys ja rauha tulee tämän\navioliiton kautta turvatuksi. Maailma ei kenties koskaan saa tietää,\nmitä uhri on sinulle maksanut, mutta hyvä omatunto, ystäviesi\nkunnioitus ja rakkaus on palkintonasi.\"\n\nKätchen tunsi kätensä kostuvan Juhanin kyynelistä ja siitä hän\nymmärsi onnistuneensa. Mutta Juhani ei vastannut sanaakaan eikä\nnäyttänyt, halukkaalta jättämään suloista asentoaan.\n\nKätchen käsitti sen vaarallisuuden, mutta pelkäsi toisaalta\nhäiritsevänsä hyvää vaikutusta.\n\n\"Onko nyt kaikki hyvin jälleen?\" kysyi hän lempeästi ja teki liikkeen\nvapautuakseen.\n\n\"Ei\", vastasi Juhani. \"Puuttuu vielä jotakin.\"\n\nKätchen punastui ja kumartihe painamaan suukkosen hänen otsalleen.\nMutta lujin käsin veti Juhani hänet vasten poveaan ja painoi pitkän,\ntulisen suudelman hänen huulilleen.\n\n\"Juhani, mitä teet!\" huudahti Kätchen kiihkeästi ja riistäytyi irti\nhänen käsistään.\n\n\"Otan oikeuteni, lapsen oikeuden\", vastasi Juhani uhmaten. \"Sinähän\ntahdoit, että vielä kerran leikkisimme sen leikin.\"\n\n\"Mutta nyt et ole enää lapsi\", sanoi Kätchen syvästi punastuen. \"Olet\nminun uskollinen, veljellinen ystäväni.\"\n\nJuhani oli vastaamaisillaan, kun ulkoa kysyi nuorekas ääni: \"Saanko\ntulla sisään?\"\n\nSieltä tuli Kustaa prinssi. \"Sinä täällä!\" huudahti hän.\n\n\"Ajattelin pyytää Katia toimittamaan erään tehtävän\", vastasi Juhani.\n\"Mutta nyt voit yhtä hyvin tehdä sen sinäkin.\"\n\nHän otti esiin pergamenttikirjeen, jossa riippui suuri sinetti.\n\"Jätä tämä isällesi ja sano hänelle, että käskin tuojan mennä sen\nkattilaan.\"\n\nYstävällisesti puristaen kruununprinssin kättä ja juhlallisesti\nkumartaen Kätchenille poistui Juhani huoneesta.\n\n\"Mikä hänelle tuli?\" kysyi Kustaa ja katsoi hymyillen serkkunsa\njälkeen.\n\n\"Meidän on oltava hyvin hyviä häntä kohtaan\", vastasi sisar\nkyynelsilmin. \"Juhani ansaitsee kaiken rakkautemme ja hellyytemme.\"\n\n\"Niin teet sinäkin\", sanoi Kustaa. \"Älä puhu minusta. Mutta mikä\nkumman kirje noin suuri on?\"\n\n\"Vien sen herttualle ja sitten tulen takaisin sanomaan mitä se\nsisältää.\"\n\nKustaa juoksi tiehensä ja Kätchen vaipui tuoliinsa peittäen kasvonsa\nkäsiinsä. Mutta Kustaa tuli hyvin pian takaisin, ja hänen silmänsä\nloistivat ilosta.\n\n\"Herttua sanoo, että Juhani on oikea pilari, jonka varaan\nsaattaa rakentaa!\" huudahti hän. \"Tiedätkös, Kätchen, se oli\nSigismundin omakätinen kirje, jossa hän kehoittaa Juhania pitämään\nkiinni oikeudestaan kruunuun ja tarjoutuu lähettämään hänelle\nhyvinvarustetun laivaston ja 10,000 miestä jalkaväkeä.\"\n\n\"Ja hän jätti kirjeen vaatimatta siitä ainoatakaan etua itselleen. Se\non hyvä, se on oikein!\" puuskahti Kätchen innoissaan.\n\n\"Kenties hänellä oli jotakin sellaista ajatuksissaan, koska ensiksi\ntoi kirjeen sinulle\", virkkoi Kustaa silmäten sisareensa.\n\nKätchen käänsi päänsä pois vastaamatta mitään. \"Kätchen, maan päällä\nei ole toista ihmistä, joka hänelle on niin rakas kuin sinä.\"\n\nKätchen seisoi yhä selin häneen, mutta poven liikkeistä näki Kustaa,\nettä hän itki.\n\n\"Jos sinäkin pidät hänestä, niin voit yhtä hyvin tulla hänen\npuolisokseen kuin Maria Elisabetkin. Minä puhun siitä herttualle.\"\n\n\"Ei, Kustaa, älä sano mitään\", keskeytti Kätchen kääntäen\nkyyneltyneet kasvonsa häneen. \"Tänä levotonna aikana voi jokainen\nmuutos turmella koko suunnitelmat, ja isämme herruus on vielä siksi\nlujittumaton, ettemme saa aiheuttaa mitään järkytyksiä. Mikä on\nparasta maalle, sen täytyy olla parasta meillekin.\"\n\nKustaa katseli häntä ihaillen. \"Mikä mainio tyttö sinä olet,\nKätchen\", sanoi hän. \"Sinä olisit kaunistus valtaistuimellekin, mutta\njollei niin saa tapahtua, on sinun jalo mielesi ja hyvä ymmärryksesi\nmenevä perinnöksi lapsillesi ja se suuruus, jota sinä et saavuta, voi\nkenties tulla lastesi osaksi.\"\n\n\"Voi sinua uneksijaa!\" sanoi Kätchen hyvitellen. \"Tästedes tahdon\npitää hellää huolta Maria Elisabetin kasvatuksesta, että hän\nansaitsisi sen onnen, joka häntä odottaa.\"\n\n\n\n\n18.\n\nVENÄJÄN SOTA.\n\n\nVihdoin oli Kaarle suostunut ottamaan vastaan kruunun, ja helmikuulla\n1607 vietettiin kruunajaiset juhlallisin menoin.\n\nKeväämmällä saapui Venäjältä hyviä uutisia. Dmitri, joka oli\nosoittanut ilmeistä halveksumista venäläisiä perintätapoja kohtaan ja\nsuosinut puolalaisia ja kasakoita, oli toukokuun 17 päivänä syösty\nvaltaistuimelta ja surmattu ja Vasili Shuiski oli valittu tsaariksi\nhänen sijaansa.\n\nMutta uusia levottomuuksia oli syntynyt. Muuan rohkea seikkailija\nväitti olevansa oikea Dmitri, joka ihmeen kautta oli herännyt\nkuolleista.\n\nSigismund lähetti puolalaisensa heti apuun, ja petturi onnistui\nkokoamaan riittävän sotavoiman marssiakseen Moskovaa vastaan.\nHuhtikuussa 1608 löi Dmitri venäläisen sotajoukon Pulkovan lähellä ja\nleiriytyi heinäkuussa puolen peninkulman päähän pääkaupungista.\n\nSillä välin vahvisteli hän sotajoukkoaan osaksi kasakoilla, osaksi\npuolalaisella väellä, jota Sigismund lähetti hänen avukseen. Hän teki\nvalloituksen toisensa jälkeen, ja Vasilin oli pakko kiireimmiten\ntähystellä vierasta apua.\n\nMarraskuussa 1608 tehtiin Novgorodissa tsaarin sukulaisen, ruhtinas\nMikael Skopin-Shuiskin ja kreivi Mansfeldin valtuutettujen kesken\nsopimus, että Ruotsin kuningas lähettäisi 5,000 miestä Vasilin\navuksi. Näiden komentajaksi oli kuningas valinnut Jaakko de la\nGardien, joka oli kutsuttu kotiin ulkomailta.\n\nHovissa oli tähän aikaan venäläissota yleisenä puheenaineena, eikä\nkukaan ottanut siihen osaa vilkkaammin kuin Kustaa Aadolf.\n\nOli sanottu, että Sigismundin tarkoitus oli tehdä venäläinen\nkansakunta Puolan orjaksi, ja nuoreen mieleen kangasti tällaisen\nvääryyden estäminen mitä kauneimpana maalina. Yleensä ihmeteltiin\nsitä muutosta, joka tähän aikaan tapahtui kruununprinssissä. Oli\nuutta vilkkautta ja joustavuutta kaikissa hänen liikkeissään, hän\nkantoi päänsä korkealla, ja silmissä oli tulta; innokkaammin kuin\nkonsanaan hän hoiti aseharjoituksiaan, kiintyi halusta keskustelemaan\nisänsä sotapäällikköjen kanssa ja mieluimmin niiden, jotka tiesivät\nkertoa jotakin Venäjän oloista.\n\nKenellekään ei hän ilmaissut niitä ajatuksia ja tunteita, jotka\nhänen mielessään liikkuivat, mutta jotakin saattoi päätellä hänen\nkäytöksestään ja kiihkeästä hengityksestään.\n\nMarraskuun viime päivinä saapui Jaakko de la Gardie Tukholmaan, ja\nkuningas otti hänet hyvin suosiollisesti vastaan.\n\nNeuvotteluissa, joita nyt pidettiin, oli kruununprinssi aina läsnä,\nja väliin otti hän isänsä kehoituksesta osaa keskusteluunkin, mutta\noli tällöin huomaavinaan de la Gardien kasvoilla ivallisen hymyn,\njoka häntä syvästi harmitti.\n\nSe oli voinut olla erehdys, hän oli kenties nähnyt väärin, mutta oas\noli jäänyt sydämeen.\n\n\"Mikä estää minua kysymästä häneltä suoraan\", ajatteli Kustaa.\n\"Se voi hälventää epäilykseni, tai hänen on pakko selittää syy\nepäämiseensä.\"\n\n26-vuotias Jaakko de la Gardie oli täysin tietoinen niin kauniista\nulkonäöstään, miehekkäästä vartalostaan ja ryhdistään kuin\nsotapäällikön-lahjoistaankin, joista hän oli aika ylpeä.\n\nMitä muut eivät voineet selittää ja mitä isän silmäkään ei ollut\nnähnyt, se selvisi heti hänelle.\n\nNuori kotka tahtoi päästä koettamaan siipiään, mutta Jaakko\nherralla ei ollut vähintäkään halua varjella niitä vahingoittumasta\neikä jakaa kunniaa kenenkään kanssa. Kun sentähden Kustaa Aadolf\nmelkein nöyrästi sanoi hänelle, että pitäisi suurena onnena, jos\npääsisi leikkaamaan ensimäiset laakerinsa niin kuuluisan sotaherran\njohdolla, vastasi de la Gardie, että hänen huolehtimisensa prinssin\nturvallisuudesta olisi esteenä hänen toiminnalleen. Muuten oli hän\nvarma, että hänen korkeutensa oli syntynyt sotapäälliköksi eikä\nsentähden tarvinnut mitään opettajaa. Mutta kohta jälkeenpäin hän\nkertoi kuninkaalle keskustelustaan kruununprinssin kanssa ja toisti\nmelkein sanasta sanaan mitä oli sanonut hänelle.\n\nKaarle kiitti luottamuksesta. Se ei ollut johtunut hänen\nmieleensäkään, eikä hän olisi kuunaan antanut suostumustaan.\n\nKustaa Aadolf kutsuttiin, ja kuningas ihmetteli kuinka hän oli\nvoinut kuvitellakaan pääsevänsä mukaan Venäjälle. Hänen vanha\nisänsä tarvitsi hänet kotona, kuka tiesi miten kauan Tanskan kanssa\npysyttiin rauhassa? Silloin saisivat he yhdessä käydä taisteluun,\nsiihen asti hän sai odottaa.\n\nSyvään huoaten täytyi Kustaan heittää unelmansa. Hän ei enää\npuuttunut keskusteluun de la Gardien kanssa, mutta oli häntä kohtaan\nyhtä kohtelias kuin ennenkin.\n\nJoulukuun alkupäivinä 1608 määrättiin Jaakko de la Gardie Suomen\nsotaväen, niin koti- kuin ulkomaisenkin, aateliston, ratsu- ja\njalkaväen päällikkönä hyökkäämään Venäjää vastaan, ensin Käkisalmeen,\nsitten Pähkinälinnaan.\n\nHänen oli julistettava kaikkialla, että hänen mahtava kuninkaansa\noli lähettänyt hänet Venäjälle suuren sotajoukon kera venäläisen\nkansakunnan avuksi, etteivät puolalaiset ja liettualaiset voisi\ntehdä heitä orjikseen. Mutta jolleivät venäläiset tahtoneet hylätä\npuolalaisia ja pysyä uskollisina oikealle suuriruhtinaalleen, aikoi\nhän isännöidä heillä niin, että siitä puhuttaisiin niin kauan kuin\nVenäjää on olemassa.\n\nKaarle IX:n ja tsaari Vasilin ja heidän seuraajainsa kesken\ntehtiin ikuinen ja päättymätön liitto Sigismundia, puolalaisten ja\nliettualaisten kuningasta ja hänen seuraajiaan vastaan, niin että\nKaarle kuningas ja tsaari yhtenä miehenä seisoisivat häntä vastaan.\nKaarlen oli autettava tsaaria 5,000 miehellä, mutta salaisen pykälän\nmukaan oli Käkisalmen linna ja lääni luovutettava Ruotsille.\n\nEpävakaiset sääsuhteet estivät de la Gardieta menemästä suorinta\ntietä Ahvenanmeren yli Suomeen. Keskellä talvea oli hänen umpiteitä\nurrittava ympäri Pohjanlahden, ja hän saapui monia vaivoja\nkestettyään maaliskuun 3 päivänä Viipuriin, johon maan sotajoukko oli\nkoottu, 8,000 miestä jalka- ja ratsuväkeä.\n\nSuuri osa oli ruotsalaisia, jotka olivat kuriin tottuneita, mutta\nsuurempi suomalaisia, joilla oli kullakin oma päänsä, ja lisäksi\nmuukalaisia palkkasotureita, jotka kyllä olivat hurjapäisiä\ntaistelussa, mutta joihin sai luottaa ainoastaan niin kauan kuin\npalkka säännöllisesti maksettiin.\n\nAlapäälliköt olivat enimmäkseen suomalaisia, kuten Akseli Kurki,\nAntti Boije ja Evert Horn.\n\nKuukauden lopussa lähti joukko liikkeelle ja meni yli rajan.\nEtujoukkoa johti urhea Evert Horn.\n\nMarssittiin suoraa päätä Novgorodiin, jossa päällikkyyttä hoiti\nruhtinas Mikael Shuiski. Hän oli ainoastaan 23-vuotias, kaunis\nmies, kookas ja väkevä, hilpeä ja urhea kuin nuorukainen, viisas ja\najattelevainen kuin mies.\n\nTsaari näki tässä etevässä sisarenpojassaan parhaan tukensa. Hän se\nsitä paitsi oli saanut aikaan liiton ruotsalaisten kanssa ja ottanut\nhuostaansa apujoukkojen johdon.\n\nRuotsalaisen sotajoukon saapuessa Novgorodiin pelkäsi ruhtinas\nMikael, että jos se päästettäisiin kaupunkiin, ei sen asujamia\nvoitaisi suojella väkivallalta, ja hän ehdotti sentähden, että de la\nGardie jatkaisi marssiaan ympäri Ilmenjärven -- jonka pohjoispuolella\nNovgorod sijaitsee -- järvestä etelään päin sijaitsevaan Staraja\nRussaan, joka oli Dmitrin väen hallussa.\n\nHetkinen neuvoteltua päätettiin sotajoukko leirittää kappaleen\nmatkan päähän Novgorodista. De la Gardie ratsasti itse ylimpäin\npäällikköjensä kera kaupunkiin, ja heidät otettiin mitä\njuhlallisimmin vastaan. Kaikissa kirkoissa soivat kellot, ammuttiin\nkunnialaukauksia tykein ja käsipyssyin. Viisitoistasataa ratsumiestä,\netunenässä ylhäisimmät pajarit, olivat vastassa kaupungin portilla.\n\nMelkein heti kohdattuaan solmivat 26-vuotias Jaakko de la Gardie\nja 23-vuotias ruhtinas Mikael lujan ystävyyden liiton. He olivat\nmolemmat urheita ja jaloja, molemmille hymyili tulevaisuus valoisaa,\nlupaavaa hymyä.\n\nAinoastaan vaivoin voi Mikael saada kokoon vieraan sotaväen palkan.\nMutta heti tämän tapahduttua marssivat ruotsalaiset Staraja Russaa\nkohden.\n\nEvert Horn kävi täällä etujoukon kera Dmitrin väen kimppuun.\nPäällikkö, Carnasinski, lähetti 300 ratsumiestä Hornia yllättämään,\nmutta heidät ajettiin pakoon aina kahden peninkulman päähän.\n\nToukokuun 12 päivänä marssi de la Gardie pääjoukon kera Staraja\nRussaan. Täältä lähetettiin Evert Horn 40 ratsumiehen, 200\njalkamiehen ja 200 venäläisen kanssa ajamaan Carnasinskia takaa.\nMarssittuaan 19 peninkulmaa tapasivat he hänet eräästä suuresta\nkylästä Smolenskin ja Moskovan väliltä.\n\nCarnasinskin joukot olivat osaksi venäläisiä, osaksi puolalaisia,\nja heidät eroitti vain pieni joki meikäläisistä. Horn käski\nväkensä mennä ylitse ja hyökkäys alkoi. Puolalaiset tekivät urheaa\nvastarintaa, mutta taistelun aikana pakeni Carnasinski lähimpine\nmiehineen, eikä pian auttanut muu miehistöäkään. Vihollista ajettiin\ntakaa, ja se menetti suunnilleen 1,400 miestä, seitsemän tykkiä,\nkaikki lippunsa ja osan kuormastostaan voittajan käsiin. Ryssät,\njoita kuului Hornin joukkoon, ryöstivät itse taistelun aikana\nCarnasinskin leirin ja tihutyötään peittääkseen sytyttivät leirin\ntuleen. Muuten olisi saalis ollut melkoista runsaampi. Voitto\nitsessäänkin herätti suurta huomiota. Joukko kaupunkeja porvareineen\nliittyi sen jälkeen suuriruhtinas Vasiliin, ja Dmitrin väki pakeni\npakenemistaan ruotsalaisten tieltä. Erittäinkin Evert Horn joutui\nsekä ihailun että pelon esineeksi.\n\nViime taistelussa joutui vangiksi suuri joukko naisiakin. He saivat\nvapaina ja koskemattomina palata koteihinsa, ja tämä oli venäläisten\nmielestä niin kuulumattoman jalo teko, että Evert Horn saavutti sillä\nkoko maan kiitollisuuden.\n\nTorjokin luona oli 3,000 miestä Dmitrin väkeä puolalaisen Aleksander\nZborovskin johdolla. Evert Horn riensi sinne 800 ratsumiehen, 200\njalkamiehen ja 1,000 venäläisen keralla. Kesäkuun 17 päivänä saapui\nhän kaupunkiin ja kävi pelottomasti mieslukuisemman vihollisen\nkimppuun.\n\nTaistelu oli ankara, Horn itse ahdisti Zborovskin henkirykmenttiä,\njoka heti hajaantui, ja pian ajettiin koko joukko pakoon. Puolalaiset\nperäytyivät menetettyään 100 ratsumiestä.\n\nTorjokiin saavuttuaan marssi de la Gardie Tveriä kohden. Siellä oli\nZborovski vastassa 5,000 miehen kanssa, jotka olivat järjestetyt\ntaisteluun. De la Gardie komensi heti hyökkäykseen. Mutta samassa\npuhkesi niin rankka sade, etteivät meikäläiset voineet käyttää\ntuliluikkujaan, mutta venäläiset sitä edullisemmin pistimiään. Tämän\njohdosta alkoivat ruotsalaisen joukon sivustat horjua, varsinkin\nvasen. Ensin pakeni ranskalainen ratsuväki, sitten venäläiset ja\nsaksalaiset apujoukot, jotka kaikki ryöstivät suomalaisten ja\nruotsalaisten kuormastoa. Keskusta oli kuitenkin de la Gardien\njohdolla käynyt niin kiivaasti Zborovskin kimppuun, että tämän täytyi\nkovan taistelun jälkeen henkijoukkoineen lyötynä ja takaa-ajettuna\nvetäytyä takaisin kaupunkiin ja linnaan.\n\nRankkasade jatkui seuraavanakin päivänä, eikä sentähden käyty\ntaisteluun. Mutta kesäkuun 14 päivänä marssi de la Gardie päivän\nensi koitteessa kaupunkia kohden hyvässä taistelujärjestyksessä.\nVihollinen ryntäsi häntä vastaan, mutta ennenkuin he ehtivät\njärjestyä, saivat he ruotsalaiset kimppuunsa ja hajaantuneina\npötkivät pakoon. Seuraavana yönä komensi de la Gardie rynnäkköön;\nkaupunki puolustautui urhoollisesti, ja venäläiset apujoukot\nperäytyivät.\n\nRuhtinas Mikael oli sitä mieltä, ettei ollut haaskattava aikaa ja\nväkeä tähän mitättömään linnoitukseen, vaan marssittava suoraan\nMoskovaan auttamaan ankarasti piiritettyä suuriruhtinasta. De la\nGardie myönsi hänen olevan oikeassa, ja niin he marssivat eteenpäin\nKoljasiniin.\n\nMutta täällä syntyi kapina, joka ajaksi teki tyhjäksi kaikki\nsaavutetut voitot.\n\nMuukalainen palkkaväki ei ollut saanut palkkaansa, ja ryöstökin oli\nankarasti kielletty. Tähän asti oli heidät saatu pysymään aisoissaan,\nmutta nurina ja tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan.\n\nSuomalaiset puolestaan olivat nuijasodan ja Klaus Flemingin ajoista\ntottuneet pitämään oman päänsä, olemaan oma esivaltansa. He\naloittivat kapinan. He eivät sanoneet olevansa velvolliset lähtemään\nenää kauemmas vieraaseen, outoon maahan, jossa he itse varsin vähän\nhyötyivät. Nämä samat ryssät olivat heille usein tehneet tuhojaan,\ntehneet väkivaltaa ja petkuttaneet ja miksi he mokomain tähden\nlähtisivät teurastuspenkille! Ei heillekään ollut maksettu luvattua\npalkkaa, mutta sen sijaan saivat he usein viestejä, että voudit\nkotona rääkkäsivät ja vainosivat heidän vaimojaan ja lapsiaan.\n\nTurhaan \"jalo herra Jaakko Puntus\" käski ja rukoili, turhaan Evert\nHorn ja Niilo Boije hekin lähetettiin niskureita puhuttelemaan.\nOminpäin ja päälliköittä lähtivät suomalaiset paluumatkalle kotiin.\n\nSilloin tekivät saksalaiset ja ranskalaiset palkkasoturitkin tenän.\nHe uhkasivat mennä vihollisen puolelle, jos heitä vielä vietiin\nkauemmas outoon maahan. Kaikki esitykset olivat turhat, turhat Mikael\nruhtinaan loistavat lupauksetkin, he lähtivät samaa tietä kuin\nsuomalaisetkin.\n\nNyt ei ollut de la Gardiella muuta neuvoa kuin lähteä jälkeen.\nNeljän peninkulman päässä suomalaiset tavoitettiin. Päällikköjensä\nympäröimänä de la Gardie riensi eturivien luo, tempasi itse liput\nkapinallisten käsistä ja ajoi paljain miekoin heidät riveihinsä\njälleen. Täten pakoitettiin heidät sillä kertaa kuuliaisuuteen, ja\nniin marssittiin vihollisten jättämään Tveriin. Sen muurien suojassa\naikoi de la Gardie odottaa lisäväkeä Ruotsista.\n\nMuutamain viikkojen kuluttua puhkesi kapina uudella rajuudella.\nKapinalliset selittivät kaikki yhdestä suusta, että jollei Jaakko\nherra tahtonut lähteä kotia kohden, sai hän jäädä sinne yksikseen.\n\nKiukusta kuohuen täytyi hänen seurata hurjistunutta joukkoa\nvälttääkseen pahempaa epäjärjestystä. Paluumatkaa jatkettiin aina\nMoldovaan saakka, jossa hän vihdoin sai pääjoukon pysähtymään. Hän\npani vanhan Antti Boijen viemään uppiniskaisimpia takaisin kotiin,\nmutta samalla hän kirjoitti kuninkaalle kapinasta, ja niskurit\ntietysti olivat saavat rangaistuksensa.\n\nJälellejääneet nousivat 1,200 mieheen, mutta lisäväkeä odotettiin\nSuomesta minä hetkenä tahansa. Pienen joukkonsa kera marssi de la\nGardie Koljasiniin, jossa hän yhtyi ruhtinas Mikaeliin.\n\nSillä välin oli Sigismund astunut uuden askelen. Hänen pyynnöstään\nolivat Puolan valtiopäivät julistaneet sodan tsaaria vastaan, ja\nsyyskuussa marssi puolalainen sotajoukko Smolenskiin. Sigismundin\ntarkoitus oli käyttää hyväkseen yleistä hämmennystä Venäjällä,\nanastaa itse valtaistuin ja tehdä Vladislaus suuriruhtinaaksi.\n\nSentähden kehoitettiin puolalaisia päälliköitä luovuttamaan Dmitri,\njoka nyt huomattiin petturiksi ja seikkailijaksi. Tämä pakeni\nleiristään Tuskinasta, ja hänen sotajoukossaan syntyi yleinen\nhämmennys, kun kukaan ei tiennyt kenen puolta oli pidettävä.\nSigismund alkoi piirittää Smolenskia, ja hänen salaiset kätyrinsä\nhoukuttelivat venäläisiä ja puolalaisia hänen puolelleen.\n\nTammikuussa 1610 saapui vihdoin luvattu apuväki Suomesta, niin että\nde la Gardien sotajoukko nousi nyt 5,000 mieheen ja hän saattoi\njälleen esiintyä hyökäten.\n\nMoskovaa oli piiritetty jo kaksi vuotta, mutta piiritysjoukko oli\nsuuresti huvennut. Suuriruhtinas Vasili, toivoen pikaista apua, teki\nhyökkäyksen toisensa jälkeen piirittäjiä vastaan. Hän tiesi, että\nde la Gardie oli tulossa pohjoisesta päin, mutta Dmitrilläkin oli\nvielä hurja kasakkaparvi puolellaan, ja hän valmistausi viimeiseen\nepätoivon yritykseen. Ruotsalaisen sotajoukon lähetessä ei Dmitri\nsentään uskaltanut ryhtyä taisteluun, vaan poltatti suuren leirinsä\nja marssitti kasakkansa Smolenskia kohden.\n\nMatkalla olivat de la Gardien joukot kestäneet monia kiivaita\ntaisteluja, joissa ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille\nsuurta tuhoa. Puolalaiset karkoitettiin kaikkialta, ja maaliskuun\n12 päivänä marssi de la Gardie joukkoineen Venäjän pääkaupunkiin.\nKiitollinen väestö virtaili vastaan, ja pelastajille tarjottiin\nsuolaa ja leipää maan tavan mukaan.\n\nSuuriruhtinas otti de la Gardien vastaan kiitollisuuden kyynelin,\nuudisti lupauksen Käkisalmen läänin luovuttamisesta ja jakeli\npalkintoja niin päälliköille kuin miehistöllekin. Kestämiensä\ntaistelujen ja rasitusten jälkeen saivat joukot täällä levätä\nkymmenen viikkoa ja viettää hyviä päiviä.\n\nKuningas Sigismund puolalaisine joukkoineen oli sillä välin\nSmolenskin edustalla ja oli useissa taisteluissa lyönyt venäläiset.\nSuuriruhtinas pyysi ja rukoili de la Gardieta, että hän väkineen\nlähtisi puolalaisia vastaan. Tämä kuitenkin oli monessa suhteessa\nsangen arveluttavaa, Käkisalmea ei oltu vielä luovutettu, eivätkä\nsotamiehet olleet saaneet palkkaansa.\n\nYksityisesti koski kovasti de la Gardieen se kohtalo, mikä oli\nkohdannut ruhtinas Mikaelia. Suuriruhtinas Vasili oli alkanut pelätä\nsukulaistaan, jota kansa ja sotajoukko rakasti, ja katalat kielet\nolivat hänet vihdoin suostuttaneet Mikaelin myrkyttämiseen. Asiaa ei\nvoitu pitää salassa; kansa raivostui suunniltaan, vastenmielisyys\ntarttui niin koti- kuin ulkomaiseenkin sotaväkeen, ja de la Gardie\nsuri syvästi rakastettua ja kunnioitettua sotaveikkoaan.\n\nVasili teki kaikkensa pelastuakseen ja erittäinkin saadakseen de la\nGardien paremmalle tuulelle. Hän sulatti pöytähopeansa maksaakseen\nsotamiesten palkan ja uudisti jälleen lupauksensa Käkisalmen lääniin\nnähden yhä varmemmin vakuutuksin.\n\nVihdoin lähti de la Gardie Moskovasta ja marssi Smolenskia vastaan.\nEvert Horn oli noutanut Viipurista melkoiset joukot lisäväkeä ja\ntullessaan tehnyt joitakuita valloituksia. Kesäkuun 20 päivänä yhtyi\nhän de la Gardiehin Musillassa.\n\nYhdistyneen sotajoukon asema oli sangen vaaranalainen. Puolan\nsotajoukko oli lähistöllä taitavan Zolkovskin johdolla, mutta de\nla Gardien joukon mieliala oli kapinallinen. Zolkovski teki öisen\nhyökkäyksen, ja alkaneiden taistelujen aikana karkasivat de la\nGardien saksalaiset ja ranskalaiset palkkajoukot vihollisen puolelle,\nosaksi houkuteltuina, osaksi katkeroituneina siitä, etteivät saaneet\npalkkaansa.\n\nVenäläiset pakenivat silloin yhtäkkiä päällikköineen päivineen, ja de\nla Gardien täytyi puolalaisten kanssa tehdä sopimus, jonka mukaan hän\njoukkonsa jäännösten -- noin 400 miehen -- kanssa sai marssia Suomen\nrajalle, mutta hänen täytyi luvata, ettei enää antanut Vasilille\nmitään apua.\n\nZolkovski marssi sen jälkeen Moskovaan.\n\nHeinäkuun 17 päivänä nousi siellä kapina, jossa Vasili kukistettiin,\nja kuukautta myöhemmin huudettiin Vladislaus tsaariksi.\n\nMutta muutamia kuukausia myöhemmin nousi jälleen raju kansanmellakka,\njolloin hänen tsaariutensa päättyi koko Venäjän sekasortoon. Oli\nlähellä, ettei koko valtakunta hajonnut.\n\nKotiin palattuaan ja kotvan levähdettyään alkoi de la Gardie\nkuninkaansa käskystä piirittää Käkisalmea, jota ei lupauksista\nhuolimatta vieläkään oltu luovutettu. Heinäkuun 16 päivänä 1611 hän\nrynnäköllä valloitti kaupungin, ja sen jälkeen tehtiin sopimus, jonka\nmukaan jompikumpi Kaarle kuninkaan pojista, Kustaa Aadolf tai Kaarle\nFilip oli tunnustettava ja julistettava Venäjän valtakunnan tsaariksi.\n\n\n\n\n19.\n\nNUORTEN LIITTO.\n\n\nTukholman linnan yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa seisoi\nkuudentoistavuotias Kustaa Aadolf kumartuneena yli kartan, joka\nkäsitti Suomen, Venäjän ja osan Saksanmaata.\n\nNuori herra teki innokkaasti mittauksia, jotka hän kirjoitti muistiin.\n\nHän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, ettei huomannut, kun ovi avautui\nja muuan henkilö astui sisään.\n\nHänen olalleen laskeutui käsi ja tuttu ääni virkkoi: \"Oletpa sinä\nahkerassa työssä, Kustaa!\"\n\nKustaa veti puhujan lähemmäksi ja sanoi päätänsäkään kohottamatta,\nviitaten Nevan virtaan: \"Näetkös, Juhani, tuosta pitäisi rajan\nkulkea!\"\n\n\"Siellä päin, niin, mutta entäs toisilla tahoilla? Vai niin, kartta\nkäsittää vain puolet Saksasta, eikä se riitä sinulle, Kustaa!\"\n\nNuori ruhtinas punastui. \"Voitko lukea ajatuksia\", sanoi hän ja kääri\nkartan kokoon.\n\n\"Toivoisin, ettet sinä voisi lukea minun ajatuksiani\", sanoi Juhani\nsurullisen vakavasti.\n\n\"Ikäänkuin sinun ajatuksesi eivät aina olisi jaloja ja sinun\narvoisiasi\", virkkoi Kustaa vilkkaasti. \"En tiedä ainoatakaan\nihmistä, jota kohtaan tuntisin niin suurta kunnioitusta ja ystävyyttä\nja niin järkähtämätöntä luottamusta.\"\n\n\"Tahdon ottaa sinun liioitellut ylistelysi lukuun ja esittää\npyyntöni.\"\n\n\"Minua oikein ilahuttaa se, mitä nyt sanot. En halua mitään\nhartaammin kuin että voisin olla sinulle hyödyksi.\"\n\n\"Rakas Kustaa\", sanoi Juhani yhä enemmän hämillään, \"tiedäthän, että\nolen Itä-Göötanmaan herttua.\"\n\n\"Samoin kuin minä olen Suomen herttua\", huudahti Kustaa hilpeästi.\n\"Niinhän olemme olleet kruunajaisista lähtien.\"\n\n\"Asianlaita on niin, että kuningas sanoi aikovansa lähteä pian\nEerikin-retkelleen, ja sentähden lienee paikallaan, että sitä ennen\nkotiudun lääniini voidakseni hänelle valmistaa arvokkaan vastaanoton.\"\n\n\"Tahdotko jättää meidät, Juhani?\" huudahti Kustaa.\n\n\"Velvollisuuteni vaatii, että minä...\"\n\n\"Niin sinun jalo, ylevä velvollisuudentuntosi. Kätchen on uskonut\nminulle kaiken. Tiedän, että rakastat häntä suuresti.\"\n\nJuhani pani kätensä hänen suunsa eteen. \"Vaiti siitä\", sanoi hän,\n\"hanki vain setäni suostumus.\"\n\n\"Eikö sinulla ole täysi oikeus muuttamiseen?\" kysyi Kustaa\nvilkkaasti. \"Kaikkien uhrauksiesi jälkeen! Ei, Juhani, nyt teet\nhänelle vääryyttä; kiittämätön hän ei ole -- kaikkein vähimmin sinua\nkohtaan!\"\n\n\"Silloin toivon saavani hänen suostumuksensa.\"\n\n\"Mutta, Juhani\", virkkoi Kustaa hellän huolissaan. \"Sinähän olet\nviihtynyt niin hyvin hiljaisessa perhepiirissämme, kuinka tulet\nviihtymään vierasten keskuudessa?\"\n\n\"Minä ajattelen teitä ja heitän toivoni tulevaisuuteen\", vastasi\nJuhani hymyillen.\n\n\"Ja miten käy nuoren, ymmärtämättömän sisareni?\"\n\n\"Kätchen on luvannut häntä kasvattaa. Kenties Maria voi kerran\nvalmistaa minulle sen onnen, jota vailla minun nyt täytyy olla. Ah,\nKustaa, jospa hänessä kerran näkisin uuden Katin, kuinka onnellinen\nsilloin olisinkaan!\"\n\n\"Onko sinun luja päätöksesi jättää meidät?\"\n\n\"Lujempi kuin koskaan.\"\n\n\"Silloin puhun siitä isälleni jo tänään. Tulet kai jouluksi takaisin?\"\n\n\"Äitisi ja sisaresi saavat kernaasti uskoa niin, mutta kuninkaalle\nja sinulle tahdon avomielisesti tunnustaa, että aikomukseni on pysyä\nherttuakunnassani.\" Niin he erosivat.\n\nMutta Kustaa meni ensiksi Kätchenin luo. Kätchen oli juuri\nkeskustellut Maria Elisabetin kanssa. Tämä näytti happamelta ja\nnyrpeältä.\n\nKustaan nähdessään hän huudahti: \"Nyt kai säästyn enemmältä täksi\npäiväksi!\" Ja hän kiiti kuin nuoli huoneesta.\n\n\"Ilkeä kuten aina\", sanoi Kustaa katsoen hänen jälkeensä.\n\n\"Olen kenties ollut liian ankara\", sanoi Kätchen. \"Mutta sinä tahdoit\nsanoa minulle jotakin?\"\n\n\"Ainoastaan sen, että Juhani on päättänyt muuttaa Itä-Göötanmaalle.\"\n\n\"Hän tekee oikein. Hän tarvitsee enemmän toimintaa ja huolenpitoa\nmuiden hyväksi.\"\n\n\"Hän tekee ainoastaan velvollisuutensa. Juhani on kieltäytynyt siitä,\nmitä pitää korkeimpana maallisena onnenaan.\"\n\nKätchen punastui. \"Todellinen onni\", sanoi hän, \"on siinä, että\ntietää täyttävänsä velvollisuutensa. Sitä paitsi on kohtuullista,\nettä maksamme siitä kunniasta, että meidät on asetettu yhteiskunnan\nkukkuloille yli kaikkien muiden.\"\n\n\"Maksamme kärsimyksillä ja kieltäytymällä kaikesta elämän onnesta!\"\nväitti Kustaa vastaan. \"Niin, mahdollisesti meidän täytyy käydä\nkovaa taistelua täällä ansaitaksemme onnemme ylhäällä. Sillä epäilen\nsuuresti, antaako kuningaskruunu meille taivaan kansalaisoikeuden.\"\n\n\"Kukaan ei liene niin höperö, että uskoisi sitä\", sanoi Kätchen\nhymyillen.\n\n\"Etkö tiedä, että hovi-imartelijamme väittävät, että kuninkailla ja\nkuningattarilla on taivaassa oma asuntonsa ja siinä asianmukainen\nupeus ja palveluskunta\", puuskahti prinssi nauraen.\n\n\"Kun siedämme moista lirunlarua, emme parempaa ansaitsekaan\", sanoi\nKätchen harmistuneena.\n\n\"Se on totta\", virkkoi Kustaa, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa\nja suuteli häntä. \"Sinä olet oikea pikku filosofi, ja sentähden minä\nrakastan ja ihailen sinua kaikesta sydämestäni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäyttääkseen kaikki kuninkaalliset velvollisuutensa oli Kaarle\nikivanhan tavan mukaan päättänyt tehdä Eerikin-retkensä,\nkuningaskulkunsa, ja se tapahtui suurella loistolla ja upeudella.\nKuningatar, prinssit ja prinsessat, valtakunnan korkeimmat herrat\nja monia vieraitakin herroja otti osaa retkeen, samoin monia hovin\nja kanslian virkamiehiä. Saattoväkenä oli henkikaarti ja kaksi\nkomppaniaa jalkaväkeä.\n\nNiin kulettiin juhlasaatossa ja juhlahumussa kautta maan, ja\nkaikkialla kehoitettiin kansaa esittämään valituksensa, mihin saattoi\nolla aihetta.\n\nNyköpingistä suuntasi herttua vihdoin matkansa Itä-Göötanmaata\nkohden ja Svintunassa oli Juhani häntä vastassa koko herttuakuntansa\nritariston ja aatelin keralla. Ja nyt nousivat juhlallisuudet\nhuippuunsa koko matkalla. Vadstenassa julisti kuningas säädyille\nmonin juhlamenoin, että tämä maakunta oli annettu Juhani herttualle\nläänitykseksi, ja kehoitti heitä uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen.\nHerttua vannoi kuninkaalle läänitysvalansa.\n\nItä-Göötanmaan juhlallisuudet päättyivät rajalla Holaveden luona\nupeihin päivällisiin, jotka syötiin koreissa teltoissa.\n\nJa kuningaskulkue jatkoi matkaansa. Mutta Ramundebodassa sai kuningas\nikäviä uutisia sodasta Liivinmaalta. Chodkiewicz oli saanut lisäväkeä\nja petoksella valloittanut Pernovan.\n\nSigismund yllytti venäläisiä Ruotsia vastaan, jonka aikoi valloittaa\ntakaisin heidän avullaan.\n\nKaikki nämä uutiset saivat kuninkaan keskeyttämään Eerikin-retkensä.\nArbogassa hän nousi laivaan ja purjehti suoraa päätä Tukholmaan\nryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin.\n\n\n\n\n20.\n\nTYÖPÄIVÄN PÄÄTTYMINEN.\n\n\nEi riittänyt vielä sota puolalaisia ja venäläisiä vastaan, Tanskasta\nsai Kaarle kolmannen vihollisen.\n\nPaitsi vanhaa riitaa kolmen kruunun vaakunasta, ärsytti nuorta\nKristian IV:ttä Kaarlen vaatimus, että Ruijan Lappi kuului\nRuotsin kruunulle Jäämeren rannikkoa myöten, olipa hän ottanut\narvonimekseenkin \"Lappalaisten kuningas.\" Tanskalaiset taasen\nväittivät koko rannikon kuuluvan Norjalle, ja siitä syntyi moninaisia\nrettelöitä.\n\nVihdoin joutuivat olot sille kannalle, ettei sotaa voitu välttää,\nja huhtikuussa 1611 annettiin vihdoin Tanskan sodanjulistus.\nKristian toivoi sodasta suuria, hän puhui jo \"Ruotsin valtakunnan\nsaattamisesta hänen ja Tanskan kuuliaisuuden alle\", ei siis\nvähemmästä kuin unionin saattamisesta uudelleen voimaan.\n\nKaarle lähti itse sotaan nuoren Kustaa Aadolfin keralla, jonka nyt\noli kestettävä ensi tulikokeensa.\n\nSodan ponnistukset näyttivät aluksi vaikuttavan vain virkistävästi\nvanhaan ja raihnaaseen kuninkaaseen. Mutta Kaarlen sotaonni oli\ntäälläkin hyvin epävakainen. Yleensä oli voitto tanskalaisten\npuolella, ja vihdoin elokuun 3 päivänä joutui Kalmarin linnakin\nKrister Somen kavalluksen kautta Kristianin käsiin.\n\nSuru ja katkeruus täytti Kaarlen mielen, ja hän päätti vanhaan\ntapaan vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Ei ollut sulosanainen\nhänenkään haastekirjeensä, mutta monin kerroin voitti sen Kristian\nneljännen kirje karkeudessa. Kristianin kohteliaiden sanojen mukaan\npiti Kaarlen, vanhan koiransilmän, hävetä tehdessään sellaisia\nesityksiäkin kunnialliselle miehelle. Niin ja vielä paljon\npaksumminkin puhuttelivat kuninkaat siihen aikaan toisiaan.\n\nSai sentään tanskalaisten ylimielisyys läksytystäkin. Kustaa Aadolf\nmeni yöllä elokuun 20 päivää vasten 2,000 miehen kera salmen yli\nVoionmaahan, jossa ruotsinmielinen väestö oli varannut hevosia hänen\ntarpeekseen. Siten voivat sotamiehet nopeasti hajaantua ympäri\nsaaren, ja tanskalaiset joka kynsi vangittiin tai surmattiin.\nBorgholman linnankin täytyi antautua. Se tapahtui lokakuun 7 päivänä.\n\nKristian kuningas oli jo sitä ennen lähtenyt Kalmarista ja palannut\nTanskaan.\n\nKustaa Aadolf palasi vasta lokakuun 15 päivänä isänsä luo Rysbyhyn,\njossa leiri sijaitsi.\n\nSeuraavana päivänä lähtivät molemmat matkalle Nyköpingiin.\n\nVielä lähtiessään oli kuningas kirjoittanut kuningattarelle olevansa\n\"hyvissä voimissa\", mutta hän petti sekä itseään että puolisoaan.\nSotaretken ponnistukset olivat niin vieneet hänen voimansa, ettei hän\nkolme peninkulmaa matkustettuaan voinut enää kestää tärinää, vaan\ntäytyi hänen Mönsteräsin luona astua venheeseen ja jatkaa matkaa\nvesiteitse läpi saariston, Kustaa Aadolfin matkustaessa ratsain.\n\nMatkalla kuningas heikontui heikontumistaan, ja saapuessaan\nNyköpingiin lokakuun 26 päivänä ei hän enää voinut puhua.\n\nNyköpingissä olivat häntä vastassa nuorin poikansa Kaarle Filip ja\nerityisesti kutsuttuna valtaneuvos Akseli Oxenstjerna. Seuraavana\nyönä saapuivat Kustaa Aadolf, Juhani herttua, kuningatar Kristina ja\nprinsessa Katarina.\n\nSeuraavina päivinä kuningas makasi aivan kuin horroksissa, mutta\nhuomasi hyvin, että hän kuuli ja ymmärsi mitä sanottiin.\n\nKun saapui de la Gardien lähetti ja ilmoitti, että hän oli\nvalloittanut Novgorodin ja jompikumpi prinsseistä tahdottiin\nsuuriruhtinaaksi, näkyi ikäänkuin kirkastuksen kajo hänen kalpeilla\nkasvoillaan. Mutta se kesti vain tuokion, hän jätti tämän kuten\nkaikki muutkin maalliset asiat sille pojalleen, joka oli ollut hänen\ntoivonsa ja lohdutuksensa kaikissa kohtalon vaiheissa ja josta hän\noli profeetallisesti lausunut: \"Ille faciet!\" (\"Hän on sen tekevä!\")\n\nNeljä päivää sairastettuaan hän vaipui kuolon uneen kello 11:n ja\n12:n välillä lokakuun 30 päivänä 1611.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHallitsijana oli Kaarle yhdeksäs Ruotsin mainioimpia kuninkaita;\npaljon on hän rikkonut, mutta jos ajattelemme mistä hänen maansa\non häntä kiittäminen, niin emme heitä kiveä kuormalle, vaan meidän\nkiitollisuutemme on sitä keventävä.\n\nErittäinkin kansan pohjakerrosten keskuudessa eli hänen nimensä\nrakkaassa muistossa; kerrotaan, että niin kauan kuin vanhan kuninkaan\nsielukelloja soitettiin, itkivät vanhat ja nuoret niin Suomessa kuin\nRuotsissakin, ja monien miespolvien ajat lauloi hänestä kansa, että\nhän oli\n\n    Hyvä herra, herttu Kaarle,\n    Ruotsin kuuluisa kuningas,\n    isänmaan iso isäntä,\n    Suomen vahva valtaherra.\n\nSuurta on viivähtää Kaarlein ja Kustavien muistossa. Meidän aikanamme\nei ole monia kuninkaita, jotka omistaisivat elinvoimansa edistääkseen\nkansojen kehitystä ja jalostusta. Sentähden luomme mielellämme\nkatseemme muinaisuuteen, maan parasta ja lain pyhyyttä rakastaviin\nruhtinaihin, jotka väsymättömällä työllä, viisaudella ja terävällä\nälyllä loivat sen perustuksen, jolla lepää isänmaamme koko kehitys.\n\n\n\n"]