[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzffSI-tPmUgecL1y2kZFMzbPl0j0vicCrUAqjN6Paec":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1638,"Kaarlo Bergbomin kirjoitukset II","Bergbom, Kaarlo",1843,1906,"1638-bergbom-kaarlo-kaarlo-bergbomin-kirjoitukset-ii","1638__Bergbom_Kaarlo__Kaarlo_Bergbomin_kirjoitukset_II","Tutkimukset ja arvostelut","muistelmat",[],[15],"saksalainen","fi",1908,null,77977,571833,false,55853,[24,25],"Literature -- History and criticism","Theater -- Finland",[27,28,29],"Essays, Letters & Speeches","German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Kaarlo Bergbomin kirjoitukset II. Tutkimukset ja arvostelut\" by Kaarlo Johan Bergbom is a scholarly publication written in the early 20th century. This volume collects rigorous studies and critiques focusing primarily on the evolution of historical drama, with a particular emphasis on its development in Germany. Bergbom explores significant literary figures such as Heinrich Heine and the impact of historical events on literature, presenting an in-depth analysis of the genre and its cultural relevance.  The opening of this work provides a preface by Eliel Aspelin-Haapkylä, outlining the contents of the collection and highlighting the academic importance of Bergbom's contributions. It introduces various studies, starting with a detailed examination of historical drama in Germany, discussing key elements such as national identity, realism, and grand themes of human experience. Bergbom critically engages with notable authors and their relationships with historical contexts, asserting the significance of these dramas in shaping cultural narratives. Through this analysis, the author sets the foundation for understanding the intricate connections between history, literature, and the theatrical arts in a formative period of intellectual thought. (This is an automatically generated summary.)",[],250,"Kokoelma sisältää artikkeleita, tutkimuksia ja arvosteluja, jotka käsittelevät 1800-luvun eurooppalaista ja suomalaista kirjallisuutta sekä teatteria. Teksteissä tarkastellaan muun muassa saksalaista draamaa, ranskalaista kirjallisuutta sekä aikalaiskirjailijoiden, kuten Aleksis Kiven ja Zachris Topeliuksen, teoksia.","Eliel Aspelin-Haapkylän (toim.) 'Kaarlo Bergbomin kirjoitukset II' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1638. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAARLO BERGBOMIN KIRJOITUKSET II\n\nTutkimukset ja arvostelut\n\n\nToim.\n\nELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Alkulause.\n\n I. Tutkimukset:\n\n Historiallinen draama Saksassa (v. 1868).\n Heinrich Heine. Luonnekuva (v. 1864).\n Ranskan toinen keisarikausi ja sen kirjallisuus I-III (v. 1866).\n Karl Jonas Ludvig Almqvist (v. 1866).\n Ulkomaan kirjallisuutta. Uusia romaaneja (v. 1867).\n Neljä vuotta Suomen kirjallisuuden historiasta (v. 1870).\n Saksalaisesta draamasta 1870-71 (v. 1872).\n\nII. Arvostelut (Kirjallisesta Kuukauslehdestä):\n\n V. 1866: Hermann Paul, Finnische Dichtungen.\n          K. Rosendahl, Ainamo, På Lemos strand, Sceniska\n             monologer.\n          Kapten Puff, Små berättelser och tidsbilder.\n          Helmivyö suomalaista runoutta.\n V. 1867: Zach. Topelius, Läsning för barn.\n          Album, utgifvet af Konstnärsgillet.\n          Näytelmistö IV.\n          Z. Topelius, Välskärin juttuja I.\n V. 1868: Stella, En qvinna af vår tid.\n          Theodor Sederholm, 1 Finland.\n          Karl Robert Malmström, Erik Fleming.\n          Axet 1867.\n          (G.. V. Antell) En natt i torpet.\n          Näytelmäkirjallisuutta III.\n V. 1869: Karl Gustaf Estlander, De Bildande Konsternas Historia.\n          Album, utgifvet af Nyländingar IV.\n          A. Oksanen, Säkeniä II.\n          (K. J. Gummerus) Rahvaan tytär.\n          Biet Litterär kalender.\n          Theaterikirjasto I-III.\n          Näytelmiä II.\n          (A. Andelin) Lyriska Dikter.\n          Björnstjerne-Björnson, Kalatyttö.\n          George Elliot, Silas Marner.\n          Roderich Benedix, Kassan avain.\n          A. Rahkonen, Laukkuryssä.\n          Gabriel Lagus, Klubbhöfdingen.\n          K.F. Eneberg. Dikter.\n          (E. Nervander) Dikter, Honkain Tarinat.\n V, 1870: T. Hahnsson, Haapakallio.\n          J.H. Erkko, Runoelmia.\n V. 1872: A. Kivi, Margareta.\n\nIII. Teatterioloistamme (v. 1872):\n\n Muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme.\n Vielä muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme I-III.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nKun täten toinen osa Kaarlo Bergbomin kirjoituksia tarjotaan yleisölle,\nannamme joitakuita tietoja niistä kynäntuotteista, jotka tähän on\nyhdistetty.\n\nLaajin ja sentähden ensi sijan saanut tutkimus Historiallinen draama\nSaksassa ilmestyi 1868 akateemisena väitöskirjana lisensiaattiarvoa\nvarten, ja tapahtui sen julkinen tarkastelu 30 p. toukok. s.v.;\naikaisin Bergbomin kirjallishistoriallisista tutkimuksista on sitä\nvastoin toinen järjestyksessä, Heinrich Heine, esitelmä Pohjalaisen\nosakunnan Porthaninjuhlassa 9 p. marrask. 1864. Kaikki muut tutkielmat\novat ennen olleet painettuina Kirjallisessa Kuukauslehdessä niinä\nvuosina, jotka mainitaan niiden ohella. Niin on myöskin arvostelujen\nlaita, jota vastoin ainoastaan ensimäinen kirjoitus nykyisistä\nteatterioloistamme on ollut luettavana mainitussa aikakauskirjassa.\nToiset samaa ainetta käsittelevät kirjoitukset ovat ilmestyneet\nMorgonbladetissa, syystä kun tekijä niissä torjuu Helsingfors\nDagbladissa esitettyjä vastaväitteitä, jotka tuo ensimäinen kirjoitus\noli aiheuttanut, sitten kun se oli ruotsiksi painettu Morgonbladetiin.\n\nMolemmat ensimäiset tutkimukset sekä viimeiset poleemiset kirjoitukset\novat alkuaan ruotsiksi kirjoitetut ja esiintyvät tässä maisteri V.\nTarkiaisen suomentamina. Sama kirjailija on myöskin tarpeen mukaan\nkorjannut muiden kirjoitusten kieltä ja hoitanut painatusta.\n\nVaikka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ei ole suunnitellut tätä Kaarlo\nBergbomin kirjoitusten julkaisua laajemmaksi kuin kaksiosaiseksi,\njommoisena se nyt on valmis, huomautettakoon että ajateltavissa olisi\nvielä kolmaskin osa, käsittävä kokoelman vainajan kirjeitä. Nykyään\nolisi kuitenkin kirjeiden julkaiseminen tarpeeton ja ennenaikainen.\nTarpeeton sentähden että Suomalaisen teatterin historiaan, josta kaksi\nosaa on ilmestynyt ja kaksi osaa lähimpinä vuosina on tulossa, on\notettu mieltäkiinnittävin osa näitä kirjeitä, ja ennenaikainen\nsentähden että kirjeissä on kohtia, jotka eivät vielä sovi\njulkaistaviksi. Täydellisyyden vuoksi tahdomme mainita senkin, että\nteatterin historiassa myöskin on otteita musiikkiarvosteluista y.m.\nBergbomin kirjoituksista niissä kahdessa ruotsinkielisessä\nsanomalehdessä, Helsingfors Tidningar ja Morgonbladet, joiden\ntoimitukseen hän aikanaan oli osallinen.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:\n\n_Eliel Aspelin-Haapkylä_.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nTUTKIMUKSET\n\n\n\n\nHISTORIALLINEN DRAAMA SAKSASSA.\n\n\nJos vertaamme tämän vuosisadan näytelmäkirjallisuutta edellisen\nvuosisadan näytelmäkirjallisuuteen, on se huomattava sija, joka tulee\nhistoriallisen draaman osaksi, sen silmiinpistävimpiä tunnusmerkkejä.\nIhanteellinen humaanisuus samoinkuin realismin pyrkimys syventyä\nkonkreettisiin oloihin, yleismaailmallisuus samoinkuin kansallinen\nisänmaallisuus tapaavat toisensa tässä pisteessä. Liian ahdas\npaikallis-isänmaallisuus samoinkuin liian avara oppinut dilettanttisuus\novat kumpikin erityisellä mieltymyksellä käyttäneet historiallista\ndraamaa ylistääkseen itseänsä; kuinka moni runoilija onkaan tässä\nmuodossa vedonnut yleisön valtiollisiin tai uskonnollisiin\nmielitekoihin. Mutta historiallinen draama ei ole ainoastaan\npaljoutensa vuoksi huomattava tällä vuosisadalla, myöskin\ntaiteelliselta kannalta katsoen täytyy myöntää, että suurempi osa\ndraamallista luomisvoimaa, minkä vuosisatamme sisältää, on puhjennut\nilmoille historiallisen draaman muodossa. Ranskassa pakoittivat\nvallankumouksen ja ensimmäisen keisarikauden mahtavat näytelmät\ndraamakirjailijoita valitsemaan runoilulleen korkeampia aiheita kuin\nne, jotka saivat Ludvig XlV:nnen hovirunoilijat haltioitumaan; Chénier\nja Lemercier yrittivät täydellä tahdolla, mutta puolinaisella\nmenestyksellä esittää suuria historiallisia ristiriitoja, samalla\nkuitenkin peläten, etteivät vaan rikkoisi niitä talutusnuoria, jotka\nBoileau hyvän ma'un nimessä oli katsonut välttämättömiksi\ndraamalliselle runoudelle. V. Hugo vaati sentään runoilijalle oikeutta\nylenkatsoa kaikkia sääntöjä ja asetti historiallisen draaman sen\ntäydessä, hillittömässä, kirjavassa vapaudessa runouden ja taiteen\netunenään; saman hengen innostamina seurasivat häntä, toisen luokan\nsuuruuksia lukuunottamatta, Dumas, Vitet, Mérimée ja (vaikka\nvastahakoisesti) Delavigne. Italiassa näemme käyvän samoin; ensin\nAlfierillä uusia aatteita, jotka väkinäisesti sovitetaan vanhoihin\nmuotoihin, kunnes Manzoni ja Niccolin voitollisesti mursivat\nklassillisuuden kahleet. Espanjassa yrittävät Gil y Zarate ja Zorilla,\nUnkarissa Kisfaludy, Puolassa Mickiewicz, Tanskassa Oehlenschläger\nja Hauch, Norjassa Björnstjerne Björnson, Ruotsissa Börjeson,\nSuomessa Cygnaeus joko suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä\nluoda kansallista historiallista draamaa. Englannissa on\nyleismaailmallisemmin kokeileva suunta ollut vallassa, mutta sielläkin\novat huomattavat runoilijat kuten Byron, Taylor, Sheridan, Knowles\nantautuneet historiallisen draaman palvelukseen. Tärkein on tässä\nsuhteessa sentään Saksa. Tämän maan kirjallisuudella on ollut\nnäytettävissä tähän asti kaikista klassillisin ilmaus tämän vuosisadan\npyrkimyksistä historiallisen draaman alalla, nimittäin Schiller.\nMyöhempi romantiikka ja myöhäisin realismi ovat nekin Saksassa luoneet\nytimekkäimmät ja luonteenomaisimmat tuotteensa, vaikkakin samat suunnat\nmuissa maissa ovat synnyttäneet taiteen kannalta katsoen yhtä\nhuomattavia draamoja. Saksan näytelmärunouden, varsinkin Schillerin,\nvaikutus on ollut seurauksista rikas muidenkin maiden kirjallisuudessa;\nvarsinkin ovat dramatikot Europan pienempien kansakuntien keskuudessa\nsaaneet virikettä etupäässä Saksan draamasta. Ja näin on käynyt\nhistoriallisen draaman alalla enemmän kuin muissa draamakirjallisuuden\nhaaroissa. Yleiskatsaus Saksanmaan historiallisen draaman kehitykseen,\netenkin Schilleristä alkaen, ei sen tähden liene mielenkiintoa vailla.\n\nEnsiksi silmäys historiallisen draaman aiempaan kehitykseen. Oikeastaan\non vasta kristillisen kultuurin keskuudessa historiallinen draama\nkäynyt mahdolliseksi. Antiikissa yhtyy historiallinen draama kokonaan\nmytologiseen. Että jumalille pyhitetyissä juhlissa, jommoisia\nnäyttämölliset esitykset Kreikassa olivat, olisi näytelty\nristiriitaisia kohtauksia pienten valtioiden ja puolueiden\nkeskinäisistä taisteluista, se tuntui kreikkalaisten, yksinomaan\nihanteellisuuteen tähtäävästä mielestä jonkunlaiselta pyhyyden\npilkkaamiselta -- ainoastaan jumalten ja jumalsukuisten sankarien\nurotyöt kelpasivat taiteellisesti käsiteltäviksi. Yhdellä ainoalla\ntapauksella Kreikan historiassa oli niin yleiskansallinen leima, että\nse sai ikäänkuin uskonnollisen pyhityksen -- kreikkalaisten taistelulla\nbarbaareja vastaan, persialaisia vastaan. Ainoassa historiallisessa\ndraamassa, joka on meille Kreikan kirjallisuudesta säilynyt, Aiskyloon\n\"Persialaisissa\", käsitelläänkin tästä vapaudentaistelusta saatua\naihetta. Aineen käsittely on sentään tässäkin kokonaan mytologinen.\n\nKeskiajan ei onnistunut enemmän kuin antiikin luoda varsinaista\nhistoriallista draamaa. Kristinuskon alku ei tosin kuulu sadun piiriin,\nvaan historiaan; Jumala on tullut ihmiseksi määrättynä aikana.\nIhmiskunnan lankeeminen Jumalasta ja sovitus Kristuksen kautta on\nikäänkuin suuri maailmantragedia, jonka Jumala itse on sepittänyt\nhistorian lehdille, ja kaikki, mikä ei kohdistu tähän tapahtumaan,\non arvotonta ja vähäpätöistä. Sen vuoksi olivatkin kaikki\nkeskiajan draamatuotteet \"mysterioita\". Jumala, neitsyt Maria,\nKristus, pyhimykset, saatana näyttelevät pääosia keskiajan\ndraamakirjallisuudessa; ihmiset tyytyvät kainosti esittämään äärettömän\nvähäpätöisiä sivuhenkilöitä. Ihanteellisella ritarillisuudellakin oli\nmaallinen mytologiansa, joka samaten jätti kokonaan huomioon ottamatta\neri kansakuntien todelliset olot. Vielä vähemmin kuin munkkien\nlegendoista saattoi ritarien turnajaisista ja rakkauden\ntuomioistuimista versoa historiallinen draama.\n\nKeskiajan kultuuri rappeutuu vähitellen, -- abstraktinen spiritualismi\nkalvaa vähitellen itsensä kuoliaaksi. Sorrettu maallisuus purkautuu\nrajusti ilmoille osaksi uudenaikaisen valtion luomispuuhissa, osaksi\nniissä yrityksissä, joita tehdään antiikkisen, aistillisen-kauniin,\nkultuurin henkiin herättämiseksi. Näytti tuokion siltä, kuin olisivat\nkristinuskon päivät olleet luetut, mutta pian ilmenee uskonnollisella\nalalla vastavirtaus. Uskonpuhdistus rikkoi kokonaan suhteensa\nmaallistuneeseen kirkkoon ja asetti raamatun ja omantunnon\nkritiikittömän perinnäisopin sijalle; uuskatolisuus (jesuiittalaisuus)\nkatsoi uudistusta paremmaksi kuin kumousta ja yritti vuodattaa uutta,\nuskonintoista henkeä vanhoihin muotoihin. Ne kaksi maata, joissa uuden\najan henkiset liikkeet ilmenivät voimakkaimpina ja hedelmällisimpinä,\nolivat Italia ja Saksa. Ei kumpaisenkaan näistä maista onnistunut\nsulattaa eri kansallisuuksiaan valtiolliseksi yhteydeksi; molemmat\nniistä alkoivat silloin näytellä sitä poliittista alentumisosaansa,\njosta ne vasta viime aikoina ovat vapautuneet. Italian renesanssi ja\nSaksan uskonpuhdistus uuvutti niin perinpohjin näiden molempien\nkansojen luomisvoiman, ettei mitään jäänyt valtiollisen kehityksen\nhyväksi. Siitä saa kenties selityksensä se seikka, miksi Saksa ja\nItalia, vaikka ne olivatkin uusien aatteiden kehtoina, eivät kumpikaan\npystyneet pukemaan näitä aatteita korkeimpaan runolliseen muotoon.\nSaksan luterilaisuus loi voimakkaan ja hartaan uskonnollisen lyriikan,\nItalian renesanssi ja uuskatolisuus mielikuvitusrikkaan ja muodoltaan\nloistavan epiikan; runouden korkeimpaan tehtävään, draamaan, ei\nluomisvoimia riittänyt. Toisin kävi sitä vastoin niissä maissa, missä\nuudet aatteet hedelmöittivät mahtavan ja väkevän kansallishengen, jonka\noli onnistunut päästä valtaan poliittisessakin suhteessa. Saksan\nprotestanttisuus levisi Englantiin ja synnytti englantilaisen draaman,\njonka korkeimpana huippuna on Shakespeare, Italian uuskatolisuus\njuurtui Espanjaan ja synnytti espanjalaisen draaman, jonka korkeimpana\nhuippuna on Calderon.\n\nEspanja ja Englanti kohosivat pian, valtiollisessakin suhteessa,\nprotestanttisuuden ja uudistetun katolisuuden tukipylväiksi. Italiassa\npäättyi herännyt uskoninto ennen pitkää hervottomaan kangistumiseen.\nEspanjan kansa sitä vastoin omisti itselleen kaikella sillä\nkiihkoisella tarmolla, joka on Pyreneitten kansoille ominaista, uuden\nmieteperäisen keskiaikaisen romantiikan ja onnistui tavallaan\nherättämään vanhat ihanteet uudestaan eloon. Nähtiin taas\nromantillismielisiä ritarillisia sankareita, jotka läksivät\nristiretkelle uskottomia vastaan, esim. Don Juan d'Austria ja kuningas\nSebastian; mahtavia ruhtinaita, jotka vaihtoivat kruunun munkinkaapuun,\nesim. keisari Kaarle; pyhimyksiä, joiden ihmetöitä voitiin verrata\napostolien tekoihin, esim. Pyhä Teresia. Kirjallisuudessa sai tämä uusi\nromantiikka loistavimman ilmaisunsa draamassa, joka Lope de Vegan ja\nCalderonin neron avulla voitti itselleen huomattavan sijan runouden\nhistoriassa. Espanjan runouden yli leviää ihmeellinen, unelmantapainen,\nhäikäisevä hohde, mutta se mielikuvituksen eloisuus, se suorituksen\ntarmokas hehku, jota huokuvat läpeensä esim. Calderonin tragediat,\ntempaa jokaisen lukijan ehdottomasti mukaansa. Johdonmukainen, mahtava,\nloistelias muoto onkin espanjalaisessa draamassa pääasia; sisällys on\nsivuseikka. Henkilöt toimivat ikäänkuin unissaan, heidän syyllisyytensä\nsamoinkuin heidän sovituksensa on jätetty vieraiden, korkeampien,\nhämärien voimien käsiin. He rypevät mitä kauheimmissa rikoksissa, mutta\nsuoriutuvat niistä aivan puhtaina ja tahrattomina, jos he vain sokeasti\nheittäytyvät armon syliin. Elämä on sarja yhteenliittymättömiä\nsattumia, jotka vain ihmeen kautta saavat korkeamman ja silloinkin\nainoastaan vertauskuvallisen merkityksen. Tämä mietiskelyperäinen\nromantiikka kehitti keskiajan ihanteet äärimmäiseen huippuunsa ja teki\nniistä lujia, loukkaamattomia, pyhiä uskonkappaleita, jotka ovat\njärkähtämättöminä ohjeina draamallisten henkilöiden toiminnalle. Vapaa\nvasalliuskollisuus tehtiin sokeasti tottelevaksi alamaisen\nkuuliaisuudeksi, ritarillinen itseluottamus mitä ärtyisimmäksi\narkatuntoisuudeksi kunniakysymyksissä, naiivi uskonnollinen vakavuus\njumaluusopillis-katoliseksi uskonkiihkoksi, ritarimainen kunnioitus\nnaisia kohtaan fantastisen haaveksivaksi kohteliaisuudeksi. Se luja\ndogmaattinen ryhti, jonka yleiset siveelliset voimat ottavat itselleen\nEspanjan runoudessa, on myös heidän historiallisen näytelmänsä\ntärkeimpiä tunnusmerkkejä. Siinäkin ovat aatteelliset historialliset\nvoimat abstraktisia, elottomia, kehitykseen kykenemättömiä, ja luonteet\nsen vuoksi epävapaita. Siitä johtuu tuo, historialliselle draamalle\nhaitallinen, espanjalaisten näytelmäkirjailijain kykenemättömyys\nperehtyä vieraiden aikojen ja maiden oloihin. Calderon antaa\nuhkarohkeiden ja ennakkoluulottomien vasallien keskiajan alkukaudelta\npuhua ja ajatella niinkuin Filipien hovin ahdasuskoiset lainkuuliaiset\ngrandit. Vielä hullummin ovat tietysti asiat, milloin draaman aihe on\notettu vieraan kansan historiasta.\n\nLope de Vegan historiallisista draamoista huomaamme, ettei\nuuskatolisuus silloin vielä ollut tunkeutunut niin syvälle Espanjan\nkansan ytimiin kuin Calderonin näytelmissä on laita; Lopen\nhistorialliset draamat liikkuvat vapaammassa ilmapiirissä eikä noissa\nnarkoottisen huumaavissa kukkaistuoksuissa, joita tuulahtelee meitä\nvastaan hänen suuren kilpailijansa tuotteista. Lope katselee\nhistoriallista aihetta etupäässä romanttis-ritarilliselta kannalta.\nMieltäkiinnittävimpiä ovat Lopella ne näytelmät, joihin hän on ottanut\naiheen Espanjan historiasta, Calderon käsittelee yhtä suurella\nmieltymyksellä niin hyvin koti- kuin ulkomaisia aiheita, jos ne vain\nantavat tilaisuuden ylistää katolisuutta. Lope de Vega saattoikin\nhelpommin kuvailla Espanjan keskiaikaa, sillä hän ehti maurilaisten\nviimeisessä onnistumattomassa kapinassa kristittyjä vastaan Filipin\nhallitessa ja arragonilaisten Cortesien viimeisessä onnistumattomassa\ntaistelussa kastilialaista yksinvaltiutta vastaan vielä nähdä vanhan\nEspanjan viimeisen hengenvedon. Tavallisesti hän valitsee semmoisia\ntapauksia Espanjan historiasta, joita jo kansan mielikuvitus on\nrunollisesti käsitellyt romansseissa ja ballaadeissa; alkaen draamasta\n\"Il rey Wamba\" (Kuningas Wamba), joka esittää muuatta niistä\neripuraisuuksista, joista länsigoottien valtakunta niin usein joutui\nkärsimään, aina näytelmään \"La vittoria del Marques de Santa Cruz\"\n(Markiisi Santa Cruzin voitto), johon Lope itse nuorukaisena oli\nottanut osaa, hän ylistää loistavin värein lukuisia ritarillisen\nrohkeuden näytteitä, uhrautuvaa uskollisuutta ja intohimoista\nrakkaudenhaaveilua. Mutta sen kautta, ettei Lope de Vega anna\nuskonnollisen mystillisyyden tunkeutua niin terävästi kaikkialle\nhistoriaan, hän on jättänyt satunnaisuudelle liian suuren sijan\nnäytelmissään. Sulamattomia eepillisiä aineksia jää niihin usein\nmilloin yhteenkuulumattomina episoodeina, milloin pitkinä kertomuksina.\nToisin Calderonilla. Tämä valitsee aina määrätyn uskonnollisen\nopinkappaleen tai määrätyn lauseen espanjalaisesta kunnian laista ja\nottaa sitten historiallisen aiheen sille jonkunlaiseksi kuvalliseksi\nselitykseksi. Todellisuus on hänelle vain unennäköä, valhetta,\nvalokajastusta. Hän ei kaihda raaimpiakaan johtopäätöksiä, joihin\nromantiikka mahdollisesti saattaa viedä. Mutta siten käykin\nmahdolliseksi tuo upea, loistava, samalla kertaa rehevä ja\nyksinkertainen, kukkaistuoksuinen ja vesikirkas muoto, joka tekee\nCalderonin draamallisen runouden kaikista klassillisimmaksi\nilmaukseksi, minkä uuden ajan katolinen mielikuvitus on tähän asti\nitsellensä luonut.\n\nOsaksi samanlainen kehitys kuin Espanjalla oli Ranskallakin;\nranskalainen draama on sen vuoksi sangen läheisessä suhteessa\nespanjalaiseen. Tällä ei tarkoiteta ainoastaan sitä suoranaista\nvaikutusta, mikä Espanjan draamoilla oli 17:nnen vuosisadan alussa\nranskalaisiin, vaan pikemmin sisäistä sukulaisuutta. Että semmoista on\nolemassa, siihen on joskus viitattu (esim. E. Quinet, J. Schmidt),\nmutta tavallisesti pidetään, saksalaisten esteetikkojen esimerkkiä\nnoudattaen, Ranskan klassillista tragediaa vain teennäisenä, oppineena\nantiikin jäljittelynä. Silloin kiinnytään etupäässä yksityiskohtiin,\nantiikkisiin aiheisiin, Boileau'hon, kolmeen yhteyteen j.n.e. Pääasia\non että ne ihanteet, jotka innostuttavat espanjalaisia runoilijoita,\novat olennaisesti samat kuin ne, joille ranskalaiset dramatikot ovat\nantaneet elävän ja havainnollisen muodon. Kunnia, rakkaus, kuuliaisuus\nruhtinasta kohtaan ja harras usko (vaikka verraten harvoin) ovat\nCorneillella ja Racinella johtavina, ihanteellisina voimina ja niiden\nvälillä syntyvät ristiriidat muodostavat vaikuttimen esiintyvien\nhenkilöiden toimintatavalle, samoinkuin Lope de Vegalla ja\nCalderonilla. Nämä ihanteet eivät esiinny niin kansallisen ja\noikeauskoisen röyhkeänä äärimmäisyytenä kuin väliin espanjalaisilla, ne\novat yleisinhimillisempiä, värittömämpiä, mutta tuskin saattaa sanoa,\nettä ne ovat syvempiä. Ulkonaiset siveyskäskyt ja velvollisuudet ne ne\ntässäkin törmäävät yhteen, traagillisten henkilöiden syyllisyys ei ole\ntässäkään pantu heidän omaan rintaansa, sovinnaisten muotojen ylivalta\ntekee tässäkin luonteet epävapaiksi. Samoin on ranskalaisilla muoto\ntärkeämpi kuin sisällys, ja runoilijat panevat enemmän painoa siihen,\nettä tämä muoto kehitetään korkeimpaan taiteelliseen loistoonsa ja\nulkonaiseen kiiltoonsa kuin siihen, että sitä laajennettaisiin uuden\nsisällyksen avulla. Erotus on vain siinä, että ranskalaiset olivat\nliian sivistyneitä, liian alttiita myös vieraille vaikutuksille eivätkä\nsen vuoksi voineet käyttää niin johdonmukaisen yksipuolista tarmoa\nsaadakseen aikaan jotakin semmoista kuin Espanjan runous ja taide.\nOnneksi kyllä! Ranska ei ole pystynyt synnyttämään yhtään Calderonia\neikä yhtään Murilloa, mutta se ei ole sen tähden myöskään pystynyt\nsynnyttämään espanjalaista inkvisitsionia. Syynä tähän on kai\npääasiallisesti se seikka, että vaikka Ranskan monarkistinen\nitsevaltius keskitti itseensä kaikki kansakunnan edut, se ei ainakaan,\nniinkuin Espanjassa, väkisin tukahduttanut muita kansallisia suuntia.\nPäinvastoin tekivät Ranskassa eri aatesuunnat jonkunlaisen sovinnon,\nvaikkakin se, niinkuin Ranskan vallankumous sitten osotti, oli pikemmin\nnäennäinen kuin todellinen.\n\nNiin sanotun klassillisen aikakauden historiallisessa draamassa on\nRanskassa nähtävissä samat viat ja ansiopuolet kuin espanjalaisessakin.\nRanskan draamakirjailijat pitävätkin historiallista aihetta ainoastaan\nvälikappaleena, jonka avulla saattaa runollisessa muodossa ilmaista\nvaltiollisia, uskonnollisia tai yleisinhimillisiä lauselmia. Yleisö ja\nkirjailijat ovat aivan yksimielisiä esteettis-siveellisessä\nsovinnaisuudessaan, runoilijat tulkitsevat jalossa ja sivistyneessä\nmuodossa niitä tunteita, jotka todella innostavat kansakuntaa.\nPääasiana on sivistynyt muoto! Siitä tuo runoilijain täydellinen\nhaluttomuus ottaa aiheita raakalaisuutensa vuoksi kammotusta\nkeskiajasta, kun he sen sijaan erityisellä mielihyvällä käyvät käsiksi\nRooman ja Kreikan historiaan, koska vanhan ajan historioitsijat jo ovat\nesittäneet sen tapahtumia klassillisen sivistyneessä muodossa. Sen\nsisäisen sukulaisuuden vuoksi, joka on olemassa Augustuksen ja Ludvig\nXIV:nnen aikakausien välillä, on Rooman keisarikauden ja tasavallan\nviimeisten tapahtumain kuvaus kiitollinen ala viimeisille\nhistoriallisten tragediain kirjoittajille. Mutta vaikkapa ihastus\nitsevaltiaaseen monarkismiin oli pääaiheena, joka innosti klassillisia\ntragediankirjoittajia, niin oli Ranskan elämä sentään muidenkin\nharrastusten puolesta niin sisällysrikas, että runoilijat saattoivat\nilmaista päinvastaisiakin valtiollisia aatteita. Varsinkin Corneille,\njoka Fronde-kapinassa näki keskiajan romantiikan viimeistä kertaa\nponnistelevan päästäkseen valtaan, ymmärsi pontevasti tulkita Rooman\ntasavaltalaisten vapaudenintoa. Racine sitä vastoin tuskin tunteekaan\nelämää hovin linnanpihan ulkopuolella; ruhtinaan tai ainakin jonkun\nruhtinaanpojan pyhitetyn olemuksen ympärillä kieppuu kaikki, olipa\nhänen nimensä sitten Aleksanteri, Mitridates, Ahasverus, Titus,\nBritannicus, Bajazet t.m.s. Nero ja Mitridates osottavat kuitenkin,\nmiten loistavia historiallisia muotokuvia Racinen sivellin\npystyi luomaan, huolimatta sen piirin ahtaudesta, jossa hänen\nmielikuvituksensa liikkui. Voltairessa näkyy niiden ihanteiden\nrappeutuminen, jotka olivat täyttäneet Ludvig XIV:nnen aikakauden. Hän\nhuomasi edelläkävijäinsä runoudessa ristiriidan romanttisen hengen\nläpitunkeman sisällyksen ja renesanssin kautta kehittyneen muodon\nvälillä, mutta hänen mietiskelevä, epäilevä neronsa oli liian voimaton,\nliian kylmä voidakseen saada näistä vastakohdista aikaan jotakin uutta\nsopusointuista. Hänen onnistui laajentaa sitä aatepiiriä, jossa\nedelliset tragediankirjoittajat olivat liikkuneet, mutta sitä\nmuuttamaan ja toiseksi värittämään hän ei pystynyt. Tämä aatepiirin\navartuminen vaikutti sentään hedelmöittävästi historialliseen draamaan.\nNe Voltairen tragediat, joihin aiheet ovat otetut Rooman tasavallan\npuoluetaisteluista, ovatkin historiallisen draaman alalla kieltämättä\nmieltäkiinnittävimpiä tuotteita, mitä Ranskan klassillinen kirjallisuus\npystyy meille näyttämään.\n\nJos Espanja synnytti sen runoilijan, Calderonin, joka antoi\nuuskatoliselle romantiikalle sen korkeimman runollisen ilmaisun, niin\noli sen maan perivihollisen 16:nnella vuosisadalla, Englannin, suotu\nsynnyttää ne runoilijat, Shakespeare ja Milton, jotka ovat olleet\nsyvimmin protestanttisuuden elähyttämiä. Lähinnä Shakespeare. Niinkuin\njo on viitattu, oli Saksa jumaluusopillisista riidoista liian väsynyt,\nliiaksi kiintynyt puhtaasti uskonnollisiin harrastuksiin, liiaksi\nvailla voimakasta yhteistä kansallishenkeä voidakseen taiteenkin alalla\nluoda korkeinta, mihin uudet aatteet olisivat pystyneet; kaksi\nsemmoista jättiläishahmoa kuin Luther ja Shakespeare ei olisi sopinut\nsamaan maahan, samaan vuosisataan. Sitä vastoin oli vapaa, iloinen,\nnuori Englanti täysin sopiva sen draamakirjallisuuden äidiksi, joka\nkehittyi Elisabetin ja Jaakon hallitessa, draamakirjallisuuden, joka\nmielikuvitusrikkauden, monipuolisuuden, voiman ja loiston puolesta\nkilpailee espanjalaisen kanssa, mutta aatteellisen sisällyksen puolesta\nkohoaa jälkimäistä äärettömän paljoa korkeammalle. Englannin\ndraamakirjallisuus on, olematta dogmaattisen uskontunnustuksellista,\nniinkuin Espanjan, kuitenkin olennaisesti protestanttisen hengen\nelähyttämää. Jo Englannin ja Espanjan ulkonaisessa valtiollisessa\nhistoriassa ilmenee, ikäänkuin vertauskuvallisesti, vastakohta\nkatolisuuden ja protestanttisuuden välillä: Espanjan suuruus perustuu\npuolittain ihmeeseen, Amerikan löytöön, ja puolittain sattumukseen,\nKaarle V:nnen rikkaaseen perintöön; Englannin taas täytyi tuskallisen\nsisäisen taistelun riehuessa, vaivojen ja vaarojen keskellä askel\naskeleelta valloittaa itselleen huomattava asema, nojaten ainoastaan\nhyvän omantuntonsa oikeuteen ja tahtonsa voimaan. Protestanttisuus\nasettaa omantunnon uskonnollisen elämän ohjesäännöksi, Englannin\ndraamakirjailijat asettavat luonteiden sisäisen kehityksen pääasiaksi\ntoiminnassa, protestanttisuus jättää pahalle laajan liikkumisalan,\npannen erityistä painoa inhimillisen luonnon turmeltuneisuuteen,\nEnglannin näytelmäkirjailijat kuvailevat mielihyvällä, kuinka intohimot\najavat ihmisiä demonisesti eteenpäin. Katolilainen karkoittaa\nvastaantulevat pahat viettelykset ristinmerkillä, protestantti ei voi\nsitä, sillä hän tietää pahimman viettelyksen syntiin olevan omassa\nrinnassaan; Calderonin sankarit heittäytyvät armon syliin ja antavat\nvieraiden voimien taistella heidän puolestaan, kun syyllisyys painaa\nheitä liian syvään, Shakespearen sankarien on pakko taistella taistelu\ntaivaan ja helvetin välillä omassa povessaan. Protestantillakin on\njotakin objektiivista raamattu, Shakespearellakin on yleiset\nsiveelliset voimat; mutta protestanttisuus antaa kullekin ihmiselle\noikeuden tulkita raamattua omalla tavallaan ja Shakespearen kappaleissa\non epäilys siveellisiä voimia kohtaan juuri perussyynä luonteiden\nitsekkäisiin intohimoihin. Shakespearen titaanit järkyttävät\nylimielisesti uhmaillen maailmankaikkeuden tukipatsaita, huolimatta\nettä he ovat vaarassa hautautua sen raunioihin. Calderonin sankareista\non elämä unelmaa, Shakespearen taas katkerinta todellisuutta. Siitä se\nkuvaava ristiriitaisuus, että uudenaikainen yltiökatolisuus (esim.\nChateaubriand) valittaa Shakespearen skeptillistä ateismia, kun taas\nuudenaikainen yltiöprotestanttisuus mielellään ylistää häntä erityisen\nkristilliseksi runoilijaksi vastakohtana Goethen, Schillerin, Byronin\npakanuudelle.\n\nEttä Englannin historiallinen draama oli kohoava suunnattoman paljon\nsuurempaan merkitykseen kuin Espanjan ja Ranskan, on selvää.\nEnglantilaiset runoilijat antavat historiallisten luonteiden kehittyä\nvapaasti täyteen omintakeiseen voimaansa, ihmiset, ne ne luovat\nhistorian, eivätkä mitkään hämärät ylimaalliset voimat pysty ihmeiden\navulla saamaan tehtyä tekemättömäksi tai muuttamaan menneiden\ntapahtumain kulkua. Historialliset henkilöt eivät tarvitse todistaa\noikeutustansa minkäänlaisten uskonnollisten tai valtiollisten\najatustapojen avulla, niinkuin espanjalaisten ja ranskalaisten\nnäytelmäkirjailijani tuotteissa, tai esiintymällä yleisten\nhistoriallisten aatteiden kannattajina, niinkuin meidän vuosisatamme\nrunoilijat halusta esittävät, vaan heidän parhaana oikeutuksenaan on\nse, että he ylipäänsä ovat olemassa. Vapaa, vahva, tarmokas\npersonallisuus yksin on oikeutettu -- kansajoukkiota kohdellaan\nylenkatseellisella ivalla. Siitä Shakespearen mieltymys noihin\nylimyksellisiin, itsevaltaisiin luonteihin, jotka röyhkeän\nhumoristisesti leikkivät sovinnaisella moraalilla, joka on tarkoitettu\nvain ahtaita sieluja varten, kuten tekevät Percy, Faulconbridge, Henrik\nV; tai kiintymys noihin demonisiin olennoihin, kuten Richard III,\nCleopatra y.m., joiden äärettömän turmeluksen voittaa vain heidän\nääretön tahdonvoimansa. Tilapäinen seikka, sattuma, juoni, jolla on\nniin tärkeä sija romaanisten tragediankirjoittajien tuotteissa, ei\npääse ollenkaan valloilleen protestanttisen Shakespearen draamoissa. Se\neepillisen sekava laajuus, joka vallitsee Lope de Vegan tuotteissa,\neroaa olennaisesti samansuuntaisesta muodottomuudesta, jota ilmenee\nShakespearen aiemmissa, Englannin historiaa käsittelevissä näytelmissä.\nEnglantilaisilla näytelmäkirjailijoilla eivät irtonaiset\nsivukertomukset ole draamamuotoon puettuja romansseja, vaan\nkeskeneräisiä tragedioja, jotka ylenpalttisen rikas, paisuva\nmielikuvitus on väkisin liittänyt yhteen. Nämä eepillis-draamalliset\nainekset väistyvätkin sen vuoksi yhä enemmän ja enemmän syrjään;\nsittenkun nuorekas luomisinto on oppinut tuntemaan omat rajansa\n(Shakespearen myöhempi kausi) ja kirkastunut, suurisuuntainen\nmuodontäyteläisyys osottaa näytelmissä \"Coriolanus\", \"Julius Caesar\",\n\"Antonius ja Cleopatra\" historialliselle luonnetragedialle runollisen\nviimeistelyn korkeimman mahdollisuuden.\n\nShakespeare on koonnut itseensä kaikki englantilaisen draaman\npolttosäteet; ainoastaan semmoinen yli-inhimillinen henkilökuvauskyky\nkuin hänen saattoi luoda sen historiallisen jättiläisdraaman, minkä\nmuodostavat hänen englantilais-aiheiset tragediansa, joiden yhteisenä\nsankarina on koko Englannin kansa, kuten Rosenkranz on sattuvasti\nsanonut. Niin paljon tehoisan runollista kuin Shakespearen aikalaiset\nkilpailijat ovatkin tuottaneet historiallisen draaman alalla, ei\nEnglannin draamakirjallisuus kuitenkaan saa heiltä yhtään uutta\nerikoispiirrettä. Tässäkin ilmenee erotus Englannin ja Espanjan draaman\nvälillä. Toiseen arvoluokkaan kuuluvien englantilaisten dramatikkojen,\nesim. Marlowen ja Massingerin tuotteet eroavat Shakespearen draamoista\nniin suuresti kuin maa taivaasta, sillä näillä runoilijoilla ei ole\nyhtä rikas, runollinen sisällys kuin hänellä; espanjalaisten\nnäytelmäkirjailijain joukossa, joille muoto on pääasiana, saattaa myös\nAlarcón tai Rojas yksityisissä, onnistuneissa yrityksissään kohota\naivan samalle tasalle kuin Lope de Vega tai Calderon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUskonpuhdistus, kuten sanottu, ei osottautunut valtiollisessa\nsuhteessa yhtä hedelmälliseksi emämaassaan Saksassa kuin se oli\nEnglannissa. Kuudennentoista ja seuraavien vuosisatojen saksalaisella\nnäytelmäkirjallisuudella onkin taatusti enemmän sivistyshistoriallista\nkuin varsinaisesti esteettistä merkitystä. Ja sentään ei täälläkään\npuuttunut aineksia, joista huomattava kansallinen näytelmärunous olisi\nvoinut versoa yhtä hyvin kuin Espanjassa ja Englannissa. Näytelmä\nSaksassa kuten kaikkialla muuallakin oli kehittynyt keskiajan\nmysterioista ja moraliteeteista. Nämä maallistuivat vähitellen yhä\nenemmän; yhä epäkirkollisemmat, jopa kirkonvastaiset tarkoitusperät\npääsivät niissä valtaan. Saksan olojen umpinaisen ahtauden\nvuoksi, joka vaikutti vahingollisesti jokaiseen ihanteellisempaan\ninspiratsioniin, onnistui komedian niin sanottuina laskiaisnäytelminä\nensiksi kehittyä jonkun verran vapaampaan runolliseen muotoon.\nJumaluusopillis-uskonnolliset harrastukset antoivat näille raaoille ja\nkömpelöille laskiaiskomedioille usein suuremman esteettisen\nmerkityksen; Protestantit käyttivät niitä erittäin halukkaasti\nhyväkseen ahdistaessaan kirkkoa, paavia ja papistoa, ja katolilaiset,\njotka pian huomasivat millainen voima nauru on, maksoivat\nvastustajilleen samalla mitalla. Varsinkin Sveitsissä pääsi\nuskonnollis-valtiollinen komedia vauhtiin, joka lupasi mitä parasta\nvastaisuudelle. Oikeaa vuorovaikutusta yleisön ja näyttämön välillä,\njommoista draaman kehitys vaatii, oli olemassa melkoisessa määrässä\njuuri uskonpuhdistuksen edellä ja heti sen jälkeen. Murhenäytelmänkin\nihanteellisessa muodossa koettivat eräät runoilijat ilmaista niitä\nuskonpuhdistusaatteita, joita liikkui siihen aikaan. Niin on tavallaan\nkuuluisa traagillinen mysterio \"Apotheosis Johannis VIII Pontificis\nRomani oder Ein schön Spil von Frau Jutten\" (Rooman piispan Johanna\nVillinnen apoteoosi tai kaunis näytelmä Rouva Juttenista),[1] jossa\nesitetään, juttu tai oikeammin satu naispaavista Johannasta,\nvaltiollis-historiallinen murhenäytelmä. Kappaleen on sepittänyt muuan\nhengen mies Theodor Schernbergk vuoden 1480 tienoilla, siis ennen\nuskonpuhdistusta; kuitenkin todistavat jo lukuisat hyökkäykset Roomaa\nvastaan, jopa itse aineen valinta vallankumouksellista tendenssiä.\nToinen valtiollinen murhenäytelmä,[2] johon aihe oli otettu\nvereksimmästä historiasta, esitettiin 1523; siinä esiintyivät Erasmus\nRotterdamilainen, Reuchlin, Hutten, Luther y.m. sen ajan henkiset\nsankarit. Vieläpä itse keisari Kaarle V:nnelle esitettiin\nRegensburgissa 1540 historiallinen pantomiimi, jossa ylistettiin\nuskonpuhdistusta. Saksalainen draama alkoi vähitellen saada tarkemmat\nluonteenpiirteet. Jonkunlainen, vaikkakin raaka omintakeinen muoto\nalkoi syntyä vähin erin; ei ladottu enää aivan irtonaisesti toista\nkohtausta toisensa jälkeen, vaan pyrittiin luomaan yhtäjaksoinen\ntoiminta. Alkua rohkeaan ja reippaaseen, vaikka ei suinkaan hienoon\nluonteenkuvaukseen ilmenee esiintyvissä henkilöissä. Humanistien kautta\nlaajemmalle levinnyt tutustuminen vanhan ajan näytelmäkirjailijoihin,\netenkin Terentiukseen ja Plautukseen, vaikutti edullisesti runolliseen\nmuotoon, Eräs todellinen runoilija syntyi -- tosin ei mikään\nensiarvoinen voimanero, vaan kuitenkin mielikuvitusrikas, kekseliäs,\nhumoristinen näytelmäkirjailija hyväsävyinen, veitikkamainen, hurskas\nja rakastettava Nürnbergin suutari Hans Sachs.\n\nVaikka Sachs[3] yritteli sangen innokkaasti myöskin historiallisen\nmurhenäytelmän alalla, voidaan kuitenkin sanoa, että se soveltui\nkaikista vähimmin hänen yksinkertaiselle, terveelle mutta\nvaatimattomalle runottarelleen. Siinä vilpittömässä naiivisuudessa,\njolla historian kaikista traagillisimpia ristiriitoja katsellaan\nahtaalta ja itsetyytyväiseltä Nürnbergin käsityöläisen kannalta, on\njotakin niin puoleensa vetävää, aiheen sankarillisuuden ja esitystavan\nkunnioitettavan poroporvarillisuuden jyrkässä ristiriidassa jotakin\nniin runollisen viehättävää, että eräät myöhemmän ajan romanttisista\ntaidearvostelijoista (esim. Frans Horn) ovat mitä ylistävimmin\nlausuneet mielipiteensä myöskin Hans Sachsin historiallisista\nnäytelmistä. Se on kuitenkin yksipuolista. Lukuunottamatta sitä, että\nmuodon ankara arkkitehdillisuus kokonaan puuttuu Hans Sachsin\nnäytelmätuotteilta, tekee se seikka, että voimakkaat intohimot ja\nmahtavat aatteet, joiden temmellystantereena historian kenttä on ollut,\novat hänelle kerrassaan tuntemattomia, kaiken traagillisen illusionin\nmahdottomaksi. Mitä välinpitämättömimmän kevyesti on Hans Sachs\nharhaillut eri aikojen ja eri maiden historian ristiin rastiin, poimien\nkelvollisia ja kelvottomia juttuja, mistä vain sattui löytämään.\nVarsinkin on Rooman historia (esim. Virginia, Lucretia, Horatiot,\nAntonius ja Cleopatra, Romulus ja Remus) antanut hänelle monta aihetta;\nmutta onpa keskiaikakin (esim. Itävallan herttua Wilhelm, Unkarin\nkuningas Andreas) antanut osansa; samoin Persia (esim. Cyrus), Kreikka\n(esim. Troian kaupungin hävitys, Aleksanteri) j.n.e.\n\nVaikkei Hans Sachsin runoutta siis ankaran esteettisen draamalliselta\nkannalta voida asettaa kovin korkealle, on siinä kuitenkin niin monta\nvastaisen kehityksen siementä, että ehdoton hämmästys valtaa\nkatselijan, kun hän huomaa Saksan kansan runollisen luomisvoiman\njälleen kuivuvan hiekkaan. Syynä siihen on se, että Saksan elämän\nhajaannua esti protestanttisuuden täydellisen voiton toteutumista, joka\nolisi ollut elinehto korkeamman henkisen kultuurin kukoistukselle.\nVoidakseen sitä paitsi lujasti asettua katolisen kirkon mahtipontista,\njohdonmukaista yhtenäisyyttä vastaan, täytyi protestanttisuudenkin\ntavallaan kieltää elämänsä periaate ja väkisin pakoittaa vapaa\nuskonnollinen liike tarkasti kirkollisiin, skolastisen teologisiin\nmuotoihin. Jatkuva vihamielinen jännitys uskonnollisella alalla sai\naikaan sen, että jumaluusoppi riudutti kaiken itsenäisen,\nhuomattavamman luomisvoiman. Lisäksi menetti protestanttisuus sen\nkautta, että puolet Saksanmaasta piti kiinni taikka oikeammin luopui\nkatolisuuteen, alkuperäisen kansallisen merkityksensä, sillä se\nperustui alkujaan melkein yhtä paljon isänmaalliseen kuin\nuskonnolliseen tunteeseen. Valtiollinen hajaantuminen ja voimattomuus\nvaikeutti sekin puolestansa rikkaamman kultuurielämän kehittymistä;\npoliittinen riippuvaisuus ulkomaista synnytti henkiselläkin alalla\nkykenemättömyyden vastustaa, tai ainakin itsenäisellä tavalla ottaa\nvastaan naapurimaiden voimakkaita kirjallisia suuntia. Runoudessa\nilmeni yleinen hajaantuminen siinä jyrkässä vastakohtaisuudessa, joka\nvallitsi oppineen, latinalaisten, italialaisten, ranskalaisten\nvaikutusten alaisena kehittyneen hovirunouden ja kansanomaisen suunnan\nvälillä, joka lähestyi heimolaismaata Englantia. Viimemainittu suunta\nanasti valtaansa varsinkin näyttämön, Elisabetin aikuinen\nenglantilainen näytelmä ulotti vaikutuksensa Saksaan ja niinkuin\nluonnollista oli, tukahdutti korkean runollisen ja näyttämöllisen\nkehityskantansa kautta täydellisesti kaikki yritykset muokata niitä\nraaka-aineksia, joita Saksan aiempi draama tarjosi. Ensimmäinen\nhuomattava näytelmärunoilija Hans Sachsin jälkeen, Jacob Ayrer, eli\nsamassa kaupungissa kuin tämäkin, mutta hän työskentelee kuitenkin jo\npaljoa enemmän englantilaisten näytelmäkirjailijain kuin saksalaisen\nedelläkävijänsä esikuvan mukaan. Ayrerin[4] murhenäytelmät ovat\nsisällykseltään enimmäkseen historiallista laatua. Samoinkuin aiemmassa\nenglantilaisessa näytelmässä on tapana, hän rakastaa kronikkamaisen\nlaajuun ohella liittää historialliset murhenäytelmänsä sarjoiksi. Niin\nhän on esim. 5 tragediassa käsitellyt Rooman kuningasajan historiaa;\nhänen tragediansa Bambergin kaupungin perustamisesta on kokonaan\nkronikka, puettuna vuoropuhelun muotoon, samoin hänen näytelmänsä\n\"Schräckliche Tragedi vom Regiment und schändlichen Sterben des\nturkischen Kaisers Machumetis\" (Pöyristyttävä murhenäytelmä Turkin\nkeisarin Mahometin hallituksesta ja kamalasta kuolemasta). Eräässä\nsuhteessa osottaa Ayrer varmaa edistystä Hans Sachsiin verrattuna; hän\non oppinut englantilaisilta kuvaamaan voimakkailla piirteillä\ninhimillisiä intohimoja; niin hyvin hirvittävän kuin sentimentaalisen\nvaralle on hänellä vallassa säveliä, jotka jyrkästi eroavat Hans\nSachsin sopuisista kuvauksista. Englantilaisilta näytelmäkirjailijoilta\nhän on myös saanut ehdottoman mieltymyksen rajuihin, eriskummaisiin,\nhaaveellisiin kohtauksiin, ja tämä mieltymys kasvaa kasvamistaan yhä\nyltyvän tapojen villiytymisen ohella. Pian lakkasi kaikki itsenäinen\ndraamallinen tuotanto Saksassa, näyttämö eli kokonaan englantilaisten\nnäytelmien käännöksistä ja mukailuista. Oppineet välittivät vähän\nnäistä muodottomista, raaoista mutta voimakkaista tuotteista, sitä\nsuuremman suosion ne saavuttivat kansan keskuudessa vieläpä osittain\nkatselunhaluisissa hoveissakin.\n\nSaksanmaan yleinen jännitys ja hajaantuminen vei vihdoin ratkaisevaan\nepätoivoiseen taisteluun -- kolmikymmenvuotiseen sotaan. Ettei se\ntuhkakasa, joksi koko maa oli taistelun tauottua muuttunut, ollut\nmikään otollinen maaperä runouden kukan nousta taimelle, on\nluonnollista. Pahinta oli, että kyllä seurasi väsähtyminen, mutta ei\nsittenkään sovintoa eri puolueiden, aatteiden ja harrastusten välillä.\nKatolinen Etelä haki edelleenkin ihanteensa ultra montes (vuorten\ntakaa), protestanttinen Pohja oli edelleenkin yhtä teologinen.\nPitkällinen epävarmuus ja villiintyminen oli kaikkialla vienyt\nkultuuria vihaavimpaan raakuuteen ja mielten halpamaisuuteen.\nUlkomaista riippuvaisuus sammutti kansallistunnon viimeisenkin kipinän.\nEtenkin kirjallisuuden alalla oli Saksa aivan suojaton vieraimpiakin\nvaikutuksia vastaan. Italia ei tosin voinut tähän aikaan kerskata\nyhdestäkään suuresta runoilijanerosta, mutta tämän maan pitkällinen\nherruus runouden ja taiteen alalla takasi äärimmäisen dekadenssin\nlaimeille muototaitureillekin jonkunlaisen vaikutusvallan, Espanjalla\noli Calderon, Ranskalla Corneille, Englannilla Milton, mutta mitä oli\nSaksalla, jonka harrastukset olivat pirstoutuneet, kyvyt puolivalmiita\nja voimat murtuneet. Silloiset saksalaiset runoilijat luulevat\nomistavansa italialaisen sulouden, espanjalaisen hehkun, ranskalaisen\nhienouden, hollantilaisen täsmällisyyden, englantilaisen voiman, ja\nkuitenkin he vain jäljittelevät italialaista äitelää laimeutta,\nespanjalaista sanakuohua, ranskalaista tyhjyyttä, hollantilaista\nikävyyttä ja englantilaista raakuutta, ja tunkevat sen lisäksi\nkaikkialle saksalaisen turhantarkkuutensa.\n\nJuopa oppineen näytelmän ja kansannäytelmän välillä laajeni\nylitsepääsemättömäksi. Kansannäytelmässä anasti aineellinen puoli\nsiihen määrin ylivallan, että näyttämölliset tuotteet lopulta luulivat\nvoivansa tulla toimeen ilman vähintäkään kirjallisen siloituksen\nrahtua, niitä ei kirjoitettu, vaan ne ekstemporeerattiin, s.o.\nlasketeltiin suoraa päätä, ilman valmista tekstiä. Näin syntyivät\n\"Haupt- und Staatsactionen\",[5] loistavan englantilaisen draaman\nviimeiset muodottomat raakalaiset irvikuvat. Nämä Haupt- und\nStaatsactionit sisälsivät, paitsi traagillisia (s.o. verisen hirmuisia)\nja koomillisia (s.o. kömpelön roskamaisia) aineksia, myöskin oopperan\nja baletin, jopa sirkusvoimistelun ja nuorallatanssimisen jalot taidot\nsaivat niissä sijansa. Se oli ylösalaisin käännettyä ihanteellisuutta;\nkaikenlaiset häikäisykeinot, jotka saivat kansan edes muutamiksi\nhetkiksi unohtamaan kurjan todellisuuden, otettiin riemulla vastaan.\nSen vuoksi käsittelevätkin nämä Haupt- und Staatsactionit yksinomaan\nsankarillisia, useimmiten historiallisia aiheita, etupäässä kaukaisista\nja vieraista maista ja ajoista, joihin hyvällä omallatunnolla voitiin\nsovittaa mitä kummallisimman hirvittäviä ja epäluonnollisimpia\ntarinoita. Mutta eipä ajan vereksimpiäkään tapahtumia jätetty\nkäyttämättä. Niinpä tapaamme niiden aiheiden joukossa, joita\nkäsiteltiin kuuluisimmissa Haupt- und Staatsactioneissa, paitsi\nXerxestä, Tarqvinius Superbusta, Gordianusta, Tamerlania myöskin\nEssexin, Maria Stuartin, Cromwellin, vieläpä Kaarle XII:nnen ja\nMenshikovin. Mitä suurimmalla puolueettomuudella ryöstettiin\nraaka-aineita myöskin vieraiden kansojen runoista.[6] Ainoana\nmerkkinä saksalaisesta elämästä näissä näyttämötuotteissa oli\nalhaisen rahvaan edustaja, narri, itse ruumiillistunut halpamaisuus,\nHanswurst. Vastavirtaus parempaan päin pääsi kuitenkin valtaan\nnäyttelijäinpiirissä, ensin, vaikka ilman menestystä, Velthenin kautta,\nsitten paremmalla menestyksellä Carolina Neuberin kautta, joka arvoisan\nprofessori Gottschedin kanssa yhdessä teki lopun improviseeraustavasta.\n\nVaikka kirjallinen näytelmä muuten pysytteleekin kansannäytelmälle niin\nvieraana kuin suinkin, tapaavat ne kuitenkin toisensa eräässä kohden;\nyhteistä niille molemmille on taipumus äärimmäisyyteensä saakka\nkehittyneeseen kauheuteen. -- Ajan hermot olivat niin tavattomasti\närtyneet, etteivät ainoastaan alhaisia effektejä tavoittelevat\nteatteritehtailijat, vaan todellisilla, jopa suurilla taipumuksilla\nvarustetut runoilijat kadottivat kyvyn arvostella, mikä on kaunista\nja mikä on rumaa, niin kokonaan, että heidän mielikuvituksensa\nviihtyi mielihyvällä ainoastaan mitä raaimmissa, kauheimmissa ja\nvastenmielisimmissä kuvitteluissa. Oppineet näytelmäkirjailijat\nhalveksivat yleensä näyttämöllistä effektiä; heidän pääpyrkimyksenänsä\noli prameilevalla ja arvokkaalla kaunopuheisuudella esittää\nintomielisiä kohtauksia. Ulkonaisen muodon puolesta he ottivat oppia\netupäässä italialaisilta, draamallisessa tekotavassa he ottivat\nhollantilaiset (Vondelin) esikuvakseen. Ranskan kirjallisuus painoi\nheidän tuotteisiinsa yleisen leiman. Pysyvät, sovinnaisiin muotoihin\npukeutuneet ristiriidat erilaisten dogmaattisten ihanteiden välillä\nolivat saksalaisen draaman sieluna, niinkuin ne olivat ranskalaisenkin.\nJokaisessa Gryphiuksen tai Lohensteinin tragediain yksityisessä\nristiriidassa voidaan jo ennakolta tietää, että he asettavat rakkauden\nelämää korkeammalle, hyveen rakkautta korkeammalle j.n.e. Ranskasta ja\nmyöskin hollantilaisilta saivat nämä näytelmäkirjailijat sitä paitsi\nmieltymyksen pitkiin valtiollisiin sanasotiin, joissa tosin tarjoutuu\ntilaisuus loistavan intomieliseen kaunopuheisuuteen, mutta jotka\nkuitenkin useimmittain hidastuttavat toiminnan vapaata kulkua.\nArveluttavaa on, että tämän valtiollisen paatoksen huomaa olevan\nkokonaan peräisin kirjoista; Seneca ja Tacitus kuultaa kaikkialla\nesiin, kuvasivatpa runoilijat sitten kuolevaa Papinianusta (\"Der\nsterbende Papinianus\") tai Ibrahim pashaa (\"Ibrahim Bassa\"). Etupäässä\nottavat nämä näytelmäkirjailijat aiheensa historiasta, he eivät\nkuitenkaan noudata Ranskan klassikoiden ohjesääntöä, että vain vanhan\najan ja Aasian historiaa pidettäisiin kelvollisena runollisesti\nkäsiteltäväksi; Gryphius on kirjoittanut näytelmän \"Carolus Stuardus\nKönig von Grossbrittannien\" 15 vuotta Kaarle Stuartin mestauksen\njälkeen ja Haugwitz näytelmän \"Schuldige Unschuld\" (Syyllinen\nsyyttömyys), jossa esitetään Maria Stuartin kohtaloita. Uskalsivatpa\neräät vähäpätöiset kirjailijat (Anhorn, Micraelius y.m.) seurata\nVondelin esimerkkiä valiten aiheensa kotimaan historiasta, mutta\nvarovaisuudessaan he pukivat kuitenkin allegoriseeraavaan muotoon.\nHuomattavin näistä runoilijoista on kieltämättä synkkä, intomielinen,\nmietelauseista rikas Gryphius. Kaikki hänen 3 historiallista\ntragediaansa pyrkivät esittämään tärkeitä historiallisia ristiriitoja\nja luonteita. Hänen murhenäytelmänsä \"Leo Armeniuksen\" toiminta on\ntosin sangen niukka, mutta kuoroissa ilmenee pontevaa paatosta, joka\ntekee todella runollisen vaikutuksen; näytelmässä \"Der sterbende\nPapinianus\" on valtiollis-oppineella aineksella pääpaino; \"Carolus\nStuarduksessa\" hän pyrkii kuvaamaan monimutkaisempia luonteita, kuin\nolivat ne, jotka voitiin luoda Corneillen kaavan mukaan. Gryphiuksen\nseuraaja, Lohenstein, on yksi noita Saksassa ei niinkään harvinaisia\nrunoilijoita, jotka liittävät kaikki ne viat, jotka tavallisesti\nsynnyttää liian voimakas, rajusti paisuva mielikuvitus, yhteen mitä\nkuivakiskoisimman, rikkiviisaimman ja kylmimmän järjen kanssa. Hänessä\nsaavutti huippunsa se hairahdus, johon oppinut näytelmä lankesi. Muoto,\ns.o. intomieliset, koreat, kuvarikkaat lausejaksot, ovat hänelle kaikki\nkaikessa; ajanyhteyttä hän noudattaa, luonteiden johdonmukaisuudesta\nhänellä ei ole aavistustakaan. Hänen oppinut esteettinen suuntansa\nilmenee siinäkin, että hän halusta käsittelee aiheita (semmoisia kuin\nCleopatra, Sophonisbe, Agrippina), joita Italian ja Ranskan\nnäytelmäkirjailijat ovat jo ikäväksi asti jauhaneet; hänen paras\nmurhenäytelmänsä, \"Ibrahim Bassa\", on mukailtu M:lle de Scudéryn\nsamannimisestä romaanista. Vaikka Chr. Weisenkin lähtökohtana oli sama\noppineen, esteettisen moraliseeraava tendenssi kuin Gryphiuksen ja\nLohensteinin, koettaa hän kuitenkin lähestyä kansannäytelmää.\nHän panee taas painon toiminnalle ja tavoittaa luonnollisuutta\nluonteenkuvauksessa ja vuoropuhelussa. Hän ei kirjoittanutkaan niinkuin\nviimemainitut lukudraamoja, vaan tarkoitti kappaleensa näyttämöä\nvarten. Niin mieltäkiinnittävä kuin hän onkin koomikkona, osottavat\nhänen historialliset näytelmänsä kuitenkin, ettei hän laisinkaan, ei\nedes viittauksen tavoin, pystynyt kuvaamaan voimakkaita inhimillisiä\nintohimoja.[7]\n\nEi kansanomainen näytelmä, sittenkun se oli eksynyt\nHanswurst-tekeleitten rämeikköihin, eikä oppinut näytelmä\nLohensteinilaisessa pöyhkeydessään pystynyt kehittymään edelleen. Oli\npantava toimeen perinpohjainen siivous, ennenkuin mitään uutta saattoi\nsyntyä; runouden oli pakko vaieta jonkun aikaa ja antaa puhevuoro\narvostelulle. Gottsched tuli ja puhdisti näyttämön Haupt- und\nStaatsactionein loasta, samalla kuin hän antoi Lohensteinilaiselle\nsanakuohulle kuoloniskun. Ylipäänsä hän kuitenkin seisoi samalla\npohjalla kuin oppineet runoilijat, astuipa hän eräässä suhteessa\naskeleen taaksepäinkin heitä kohti; hän hylkäsi ulkomaisilta\nnäytelmäkirjailijoilta saatujen ainesten yleismaailmallisen\nsulattamisen, jossa edellisen ajan runoilijat olivat pyrkineet edes\njonkunlaiseen itsenäisyyteen, hän ja hänen jälkeläisensä tyytyivät vain\nyksinkertaisesti jäljittelemään ja kääntämään ranskalaisia, hautomatta\nmielessään minkäänlaisia kerettiläisiä omintakeisuusaikeita. Että\nrunollisen historiallisen luonteenkuvauksen viimeinenkin kipinä oli\nsammuva nyt kun vallitsi tämä kuivakiskoinen mietiskelevä liittyminen\nRanskan näytelmäkirjallisuuteen, joka ei ennestäänkään ollut\nylenpalttisen mielikuvitusrikasta, se on selvää. Gottschedin kouluun\nkuuluvat saksalaiset tragediankirjoittajat suhtautuvat Racineen ja\nCorneilleen niinkuin Flachsenfingenissä ja Krähwinkelissä asustavat\nPyhän Rooman valtakunnan duodeesi-ruhtinaat suhtautuvat Ludvig XIV:een.\nYleensä saivat tämän suunnan kirjailijat, kuten luonnollista on,\nmilloin kritiikki pannaan runouden pohjaksi, sangen vähän arvokasta\naikaan. Cronegk (esim. näytelmässä \"Codrus\"), J.E. Schlegel (esim.\nnäytelmissä \"Hermann\", \"Canut\"), Weisse (esim. näytelmässä \"Richard\nIII\"), Brawe (esim. näytelmässä \"Brutus\") tekivät kunnioitettavia,\nmutta eipä enemmän kuin kunnioitettavia yrityksiä historiallisen\ndraaman alalla. Saksalainen henki oli kuitenkin vähin erin taivaltanut\noppiaskeleensa päästä päähän, se ei enää kaivannut gallialaisia\nkainalosauvoja liikkuakseen, se saattoi seisoa omilla jaloillaan.\nUlkomainen ylivalta kesti draaman alalla kauemmin kuin missään muussa\nkirjallisuuslajissa. Vasta sittenkun Leibnitz oli luonut itsenäisen\nsaksalaisen filosofian, Thomasius saksalaisen lakitieteen, Spener\nantanut uskonnolliselle elämälle uuden sisällyksen, Fredrik II luonut\nsaksalaisen politiikan, Klopstock saksalaisen runouden ja Händel\nsaksalaisen musiikin, tuli draaman ja G.E. Lessingin vuoro.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos tarkastamme 18:tta vuosisataa, varsinkin sen ensimmäistä puoliskoa,\nniin huomaamme kolme tendenssiä,[8] jotka vallitsevat elämää ja\nosottavat tietä, jota saksalainen kultuuri on kulkenut meidän päiviimme\nasti. Ne ovat pietismi, ratsionalismi ja Preussin yksinvaltiuden\nluominen. Näillä sanoilla ei ole suinkaan kaunis kaiku meidän\nvuosisatamme korvissa. Saksalainen pietismi tuo mieleemme tavallisesti\njonkun hentomielisen mamsellin kuten Fräulein Klettenbergin,\nratsionalismi jonkun jykevän, ahdasmielisen arki-ihmisen, kuten\nNicolain, ja ajatukseen Preussin synnystä on ehdottomasti liittynyt\nmielikuva Fredrik Wilhelm I:n kepistä. Ja kuitenkin -- ilman pietismiä\nei olisi ikinä ollut Goetheä ja Schilleriä, ilman ratsionalismia ei\nkoskaan Kantia ja Hegeliä, ilman Fredrik Wilhelmiä ei koskaan 1813:n\nvapautussotaa, ei koskaan Königgrätziä ja Sadowaa. Pietismi vapautti\nsaksalaisen tunteen, ratsionalismi saksalaisen järjen, Preussin\nsyntyminen saksalaisen tahdon.\n\nVanha protestanttisuus oli olemuksensa ydinaatteen vaatimuksesta,\nvastakohdaksi katolisuudelle, vakaannuttanut sen, mikä kristinuskossa\non jumalallista, määrättyyn pisteeseen, raamattuun, ja määrätyn\najanjakson puitteisiin, Kristuksen esiintymiseen maan päällä. Myöhempi\nluterilainen oikeaoppisuus pani liioittelevalla johdonmukaisuudella\npainoa yksinomaan historialliselle tosiseikalle, välittämättä missä\nsuhteessa se on kuhunkin yksityiseen. Tätä kylmää dogmaattisuutta\nvastaan nousi pietismissä luonnollinen, lämmin rakkauttakaipaava sydän.\nJokainen ihminen tahtoi omia teitään, oman luontonsa mukaisesti\nsuunnata kulkunsa Jumalan luo; sisäinen vajoaminen Jumalaan tuli nyt\npääasiaksi uskonnossa, objektiivinen puoli, dogmatiikka sivuseikaksi,\njota kohtaan oltiin välinpitämättömiä. Ensialussa pysyi tämä tendenssi\ntosin ankarasti kirkollisen elämän rajoissa, mutta selvää oli, että kun\nihminen kerran oli kallistanut korvansa luonnollisen sydämmen\nhoukuttelevalle äänelle omassa povessaan, ei hän siihen pysähtynyt. Hän\nkaipasi itselleen yksilöllistä Jumalaa; lopulta kävivät kaikki tiet,\nkaikki keinot hänelle yhdentekeviksi, kunhan hänen tunnettansa vain\njokin usko haltioi, elähytti. Puolueena teki pietismi pian sovinnon\noikeaoppisuuden kanssa, tendenssinä se sitä vastoin särki kirkon\naitaukset ja tunkeutui saksalaisen elämän oudoimpienkin alojen läpi.\nTieteeseen, varsinkin historiaan, vaikutti tämä suunta epäilyttävästi,\nsillä vaikkakin nerokas subjektiivisuus luonnollisesti silmäili\nhuonosti peitetyllä ylenkatseella kaikkia konkreettisia oloja, niin se\nkuitenkin toi mukanaan herkän vastaanottavaisuuden kaikkia yksilöllisen\nelämän ilmauksia kohtaan, mitä se vain tiellänsä tapasi. --\nSuunnattoman hedelmällinen ja varmasti onnellinen oli tämän suunnan\nvaikutus runouteen ja varsinkin lyriikkaan. Uskallettiin kuunnella ja\nkuvailla sydämmen hienoimmissa, salatuimmissa säikeissä värähteleviä\ntunteita, annettiin intohimon mahtavien, kuohuvien aaltojen tulvia\nvapaasti, iloittiin siitä, että ihminen oli löytänyt taas itsensä.\nHalveksittiin edellisen ajan runoutta, jonka pyrkimyksenä oli ollut\nlausua yleisiä totuuksia arvokkaassa ja taitehikkaassa muodossa; ei\nkuta vapaampi, kuta välittömämpi, kuta omintakeisempi, sitä parempi.\nNäytelmässä samoinkuin elämässä tulee nerokas, valtava personallisuus\npääasiaksi tai myös esitetään luonnollisen tunteen (joka on aina\noikeassa) ja olojen raa'an voiman välillä syntyvää ristiriitaa. Kun\nhienompi, vilkkaampi, hermokkaampi naissielu tarjoo alkuperäisille\npsykologisille arvoituksille kiitollisen alan ja kun naisen sisäinen\nelämä tavallisesti on rikkaampaa kuin miehen, oli luonnollista, että\nnerokas nainen anasti niin hyvin runoudessa kuin todellisuudessa ennen\naavistamattoman sijan. Todellisuuden ruhtinatar Galitzin ja runouden\nOrsina olivat oikeastaan samaa lihaa, niin erilaisilta kuin heidän\nkasvonpiirteensä ensi silmäyksellä ehkä näyttivätkin. Niin runsaasti\npaisuvalta, sykkivältä kuin näyttääkin se elämä, joka kehittyi tämän\nsuunnan vallitessa, yksi sorahtavan väärä sävel kuuluu siitä kuitenkin\nusein. Alkuperäinen subjektiivisuus laajensi ja lujitti tosin\nuskonnollista ja poliittista tunnetta, mutta se sekoitti arveluttavasti\nsiveellisiä käsitteitä. Ei ainoastaan runoilijain elämä, vaan myöskin\nSaksan valtiollinen historia tarjoo, ikävä kyllä, siitä lukuisia\nkauhistuttavia esimerkkejä.\n\nRatsionalistinen valistusfilosofia karisti niskastaan myös skolastiikan\nja oikeaoppisuuden ikeen. Se veti perinnäiset muodot tarkan\nkriitillisen tutkimuksen alaisiksi ja nousi terveen inhimillisen järjen\nnimessä historiallisia olosuhteita vastaan, koska niissä ilmeni\nristiriitaisuuksia. Tässäkin siis sama viha dogmaattisuutta,\nsovinnaisuutta kohtaan, tässäkin sama pyrkimys luonnollisuuteen päin,\ntässäkin sama vallankumouksellinen nuorekkuus. Runouden alalla tämä\nsuunta oli luonnollisesti vähän tuottelias, se vaikutti kriitillisen\npuhdistavasti ja avaten aisteille hedelmöittäviä näköaloja, se puolusti\ninnokkaasti luontoa, antiikkia, se jalosti makua ja pani erityistä\npainoa sisällyksen siveellisyydelle. Että tämä siveellisyys kuitenkin\nsaatto rappeutua tyhjäksi moraaliseksi kielenpieksämiseksi, osottavat\nmeille useimmat sen aikuiset saksalaiset porvarilliset näytelmät, sillä\ndraamallisella alalla kävi tämä ratsionalistinen suunta käsiksi\npääasiallisesti porvarilliseen näytelmään. Ratsionalismi haki\nluonnollista, mutta ei sitä mikä oli luonnollisen luonteenomaista,\nalkuperäistä, yksilöllistä, vaan luonnollisen yleistä, inhimillistä,\nperikuvallista. Että tämäkin suunta sentään pystyi antamaan\nihanteilleen katoamattoman kauniin muodon runoudessa ja taiteessa,\ntodistavat Lessingin ja Mozartin mestariteokset \"Nathan viisas\" ja\n\"Taikahuilu\".\n\nPreussin kohoaminen suurvallaksi edisti sekin osaltaan vanhan Saksan\nhajoamista ja uuden Saksan muodostumista. Pyhä Rooman valtakunta eli\nenää töintuskin näennäisestikään, Itävallan keisaria ei voitu\nunkarilaisten, tshekkiläisten, galitsialaisten, slavoonien y.m.\nhallitsijana oikeastaan pitää saksalaisen politiikan edustajana, kun\nsaksalainen kansallishenki sitä vastoin tapasi vaurastuvassa Preussissa\nainakin yhden todellisen tukikohdan, johon se saattoi kiinnittää\nvaltiolliset harrastuksensa, jotka muuten purkaantuivat mitä\nepäkäytännöllisimpiin isänmaallisiin haaveiluihin. Välittömästi\nvaikutti preussilainen isänmaallisuus kuitenkin vähän Saksan\nkirjallisuuteen, sillä, kuten tunnettua, ei kuningas Fredrik II\nvälittänyt siitä, mitä saksan kielellä kirjoitettiin; tärkeämpi oli\nRossbachin ja Leuthenin voittojen välillinen vaikutus, sillä ne\nantoivat intoa ja lentoa koko kansalle.\n\nSe henkilö, joka näytelmän alalla murti ranskalaisen teatterin\nvanhuuttaan hauraan orjuuden ikeen Saksassa ja josta siten tuli\nsaksalaisen näytelmän oikea isä, oli, kuten jo mainittiin, Lessing. Hän\nherätti Shakespearen taas henkiin, hän vaati pontevasti antiikin\ntutkimista, hän loi draamallisen kritiikin, mutta ennen kaikkea hän loi\nrunoilijana. Hän oli lähtöisin ratsionalismin piiristä, ja myöhemmät\nromantikot ovat sen vuoksi kieltäneet häneltä runoilijan nimen, mutta\nrunoilija hän kuitenkin oli hengeltään ja sielultaan, kaikkialla, niin\nhyvin tieteellisissä kuin taiteellisissa teoksissaan hän on ensi\nsijassa dramatikko, sitten kriitikko, historioitsija, filologi j.n.e.\nKaikeksi onnettomuudeksi runoilijamaineelleen hän tunsi neronsa rajat,\njoka luonnollisesti oli arvoitus myöhemmän ajan voimattomille\n\"voimaneroille\". Historiallisen näytelmän alalla hän ei ole luonut\nmitään, kun taas koko Saksan yhteiskunnallinen tragedia, alkaen\nnäytelmistä \"Clavigo\" ja \"Kavaluus ja rakkaus\" aina \"Maria Magdalenaan\"\nja \"Der Erbförsteriin\" asti perustuu hänen \"Emilia Galottiinsa\". Tässä\nrajoituksessa näkyy kai osaksi seuraus Lessingin ratsionalistisista\nedellytyksistä. Hän tunsi jonkunlaista vastenmielisyyttä demonisten,\nhistoriallisten voimien leikkiä kohtaan.\n\nSe selkeä käsitys taiteen olemuksesta, joka Lessingillä oli, puuttui\nkokonaan toiselta Saksan runollisen kirjallisuuden luojalta,\nKlopstockilta. Sen sijaan että Lessingin lähtökohtana oli\nratsionalismi, on Klopstock ensimmäinen niitä runoilijoita, jotka\nedustavat pietismistä johtuvaa nerollisuudensuuntaa. Klopstock oli\nvähemmän kuin yksikään muu runoilija syntynyt dramatikoksi; hänen\nbardikappaleensa, \"Bardieten für die Schaubühne\" (Klopstocks Werke VI,\nVII), ovat näytteitä tai oikeammin hirvittäviä esimerkkejä ylevästä,\nintomielisen värittömästä kuivuudesta, huolimatta loistavista\nlyyrillisistä kohdista ja komeista eepillisistä kuvauksista, joita\nniissä esiintyy, varsinkin näytelmässä \"Hermanns Schlacht\". (Vielä\nheikompia ovat hänen näytelmänsä \"David\" ja \"Salomo\", joihin hän on\nottanut aiheen Juudanmaan historiasta.) Tärkeitä ovat kuitenkin\nKlopstockin historialliset tragediat isänmaallisen tarkoitusperänsä\nvuoksi; runoilija kaipasi isänmaata ja mielikuvitus näytti hänelle,\nettä Arminiuksen Germania tarjosi sen mitä hän kaipasi. Kuvaavaa\nsaksalaiselle aistille on, että näiden isänmaallisten näytelmien aihe\non lainattu roomalaiselta (Tacitukselta), kun taas itse runollinen\nväritys ja tunnelma, joka tuntuu niissä kaikkialla, on aito\nskotlantilainen Ossianin henkeen.\n\nSen sijaan kuin Klopstockin intomielisen väkinäiset, isänmaalliset\ntragediat unohtuivat jättämättä jälkeä Saksan näytelmäkirjallisuuteen,\noli Shakespearen vaikutus, jota Lessing oli valmistellut, sitä\nvoimakkaampi. Nuoret runoilijat riensivät kilpaa tehden, täynnä\nkuumeista jumaloimista oppimaan suurelta mestarilta joitakuita\npiirteitä ja kehittämään ne sitten itse aina irvikuvamaiseen\nliioitteluun asti. Ne olivat Saksan näytelmäkirjallisuuden\nnulikkavuosia. Shakespearen muotoa ihailtiin, siihen syvennyttiin ja\nsitä jäljiteltiin, mutta hänen runoutensa sisällystä käsittämään ei\nheidän silmitön jumaloimisensa riittänyt. Ranskalaiset olivat\nsäntillisiä ja sovinnaisia, Shakespeare muodoton ja luonnollinen;\nnäille runoilijoille oli siinä kylliksi, että he sokeasti iskivät\nkiinni kaikkeen mitä vain löysivät Shakespearesta, ajattelematta\nlainkaan, että hän oli määrätyn ajan ja määrätyn maan tuote.\nRanskalainen murhenäytelmä oli ennen kaikkea ylistänyt yleisiä aatteita\nniiden järkkymättömässä perinnäisessä muodossa, saksalaisten\nvoimanerojen pyrkimyksenä oli intohimoisella katkeruudella[9] ahdistaa,\nmusertaa, tehdä naurettaviksi samat perinnäiset ihanteet, ne kun olivat\nheidän mielestään tyhjiä, elottomia, epäinhimillisiä. Raju\nvallankumouksellinen tendenssi se elähytti näiden \"myrsky- ja\nkiihkosielujen\" tragedioja; niissä olisi huoleti voinut olla sama motto\nkuin Schillerin näytelmässä \"Rosvot\": \"in tyrannos\". Niissä\nhistoriallisissa aiheissa, joita nämä runoilijat käsittelivät, näkivät\nhe vain yhden puolen, taistelun sorrettujen ja sortajan välillä,\nalkuperäisen, oikeutetun intohimon ja ulkonaisten, tukahduttavien\nmuotojen välillä. Että tämä vapaudenjano sisälsi yhtä paljon\nmielivaltaisen itsekkäisyyden vihaa kaikkea vakaantunutta vastaan\nkuin oikeutetun rikaslahjaisen yksilön halua purkaa sydäntänsä,\nsen osotti lopputulos. Paitsi Goethe ja Schiller, oli tästä\nsuunnasta alkujaan lähtöisin myös Kotzebue ja Lafontaine. Näiden\nrunoilijain etunenässä seisoo se mies, joka on antanut heille nimen\n\"Stürmer und Dränger\", jalo, synkkä, voimakas, mutta suloton\nKlinger. Hänen raju voimatragediansa \"Die Zwillinge\" (Kaksoiset)\nmainitaan kirjallisuudenhistorioissa tavallisesti näytteenä hänen\ndraamatuotannostaan ja kuitenkin se on kieltämättä hänen heikompia\nkappaleitaan. Klingerin kappaleissa kimmeltää väkevä hehku; hänen\nmielikuvituksensa ei ole rikas, hänen keksimiskykynsä on ahdas, mutta\nnäkyy, että vapaudeninto on läpitunkenut koko hänen olemuksensa. Viha\nantaa hänelle usein mitä voimakkaimmat värit, varsinkin kun hän kuvaa\nhenkistä orjuutta, pappissortoa; eräänlainen yksitoikkoisuus tekee\nhänen draamalliset runoelmansa vain sitä suuremmiksi, jos katsotaan\nniitä pikemmin kokonaisuuksina kuin yksityiskohdittain. Historialliset\naiheet käsitellään hänen tragedioissaan välinpitämättömän\nmielivaltaisesti; sorretun vapauden intohimoinen tulkitseminen,\ntyranniuden kuvaaminen kyllin räikeillä väreillä merkitsee Klingeristä\nenemmän kuin suuriin, monimutkaisiin historiallisiin kysymyksiin\nsyventyminen. Klingerin aiemman kehityskauden mieltäkiinnittävin\nhistoriallinen kappale lienee hänen \"Konradininsa\". Mitään varsinaista\ntraagillista ristiriitaa molempien vihollisten välillä ei ole olemassa,\n-- Konradin teurastetaan viattomana uhrina. Kaarle Anjoulaisen\ntiikerimainen, väkivaltainen julmuus ja roomalaisen lähettilään\nkäärmeentapainen, mutta yhtä julma viekkaus muodostavat toinen\ntoiselleen erinomaisen vastakohdan. \"Otto\" on synkkiin väreihin\nverhottu, salamoiva syytös inkvisitsionia vastaan. Sekin todistaa\nsentään, ettei Klinger pystynyt käsittämään muunlaista paatosta kuin\nabstraktista vapaudenkaipuuta; uskonnollisten ihanteiden kannattajat\neivät toimi koskaan fanaattisen uskoninnon ajamina, vaan heitä johtaa\nainoastaan itsekkäät, valtiolliset harrastukset. Toinen aihe, jota\nKlinger erittäin mielellään käyttää näytelmissään, on viha\nmonarkistista sortovaltaa, hovielämää vastaan; kuitenkin sisälsi\ntämäkin viha liian vähän tosiperäisiä mielteitä, oli liian suuressa\nmäärin tulos Plutarkuksesta ja Rousseausta voidakseen innostaa häntä\nluomaan konkreettisia olentoja. \"Der Günstling\" (Suosikki) käsittelee\nmuuatta anekdoottia Arragonian historiasta. Jaloa Don Brankasta, maan\npelastajaa, panettelee kateellinen suosikki Don Diego, kuningas vainoo\nhäntä, mutta Brankas pysyy velvollisuudelleen uskollisena ja pelastaa\nvielä kerran kruunun ja valtakunnan kiittämättömälle hallitsijalle.\nSiis tässä samoinkuin ranskalaisten näytelmissä ulkonainen taistelu\nabstraktisten velvollisuuksien välillä; ero on vain siinä, että\nCorneille ja Racine käyttävät semmoisia ristiriitoja ylistääkseen\nyksinvaltaa, Klinger taas hyökätäkseen sen kimppuun. Vielä selvemmin\ntodistaa \"Aristodemos\" Klingerin olevan salaisesti sukua\nranskalaisille, huolimatta nerovoimaisesta muodosta ja Klingerin\nerikoisesta mieltymyksestä Shakespeareen. Raa'alle kreikkalaiselle\ntarinalle hän ei ole pystynyt antamaan siveellistä sielua ja\nsisällystä; Aristodemos uhraa Hermionen, ja Hermione uhrautuu yhtä\njäisen sankarillisella tyyneydellä kuin olemme tottuneet näkemään\nCorneillen sankarien tekevän. Klingerin historialliset näytelmät eivät\nolleet syntyneet niin paljon todellisesta runollisesta luomistarpeesta\nkuin epämääräisestä ihanteellisesta vapaudenkaipuusta, joka tällä\ntavoin pyrki purkautumaan ilmoille. Hän oli ensi sijassa kaunopuhuja,\ntoisessa runoilija ja vasta kolmannessa dramatikko. Luonnollista oli,\nettä tämä paisuva, epäselvä ihanteellisuus, kun lisäksi tuli\ntodellisten olojen tuntemus, sai yhä pessimistisemmän vivahduksen.\nMyöskin Klinger päätyi lopulta jonkunlaiseen surumielisen stoalaiseen\naltistumiseen. Vapaus, hyve ei ole kansaa varten, joka mieluummin\nalistuu tyranniuden loistoon kuin tasavaltaiseen yksinkertaisuuteen --\nsemmoinen pääsävel soi läpeensä Klingerin viimeisestä historiallisesta\nmurhenäytelmästä, \"Damokleesta\". Kohoopa tästä tragediasta ikäänkuin\nskeptillinen kysymysmerkki, kumpi on oikeassa, tasavaltainen, synkkä\nuneksija Damokles vai ovela, hieno tyranni Attalos? Että molemmat\nvoisivat olla oikeassa, se ei juolahtanut mieleen Klingerille eikä\nhänen ajallensa.\n\nSen sijaan että Klinger todenteolla, vaikkei yhtä suurella\nmenestyksellä, koetti tehdä jonkun aatteen koko toimintaa hallitsevaksi\nmotiiviksi, tyytyi suurin osa \"myrsky- ja kiihkosieluja\" kuvailemaan\ntaiturimaisella tarkkuudella yksityisiä eriskummaisia luonteita tai\näärimmäisyyteen kehitettyjä situatsioneja, piittaamatta taiteellisesta\nyhtenäisyydestä. Historiallisessa näytelmässä he pyrkivät usein hyvällä\nmenestyksellä realistisen detaljimaalauksen kautta antamaan\ntauluillensa kirjavaa eloisuutta; myöskin intohimojen kieltä puhuvat he\nrajun tulisesti, mutta käsittelyssä kauttaaltaan vallitseva raakuus ja\nkatsomustavan ahtaus tekee kuitenkin nämä tragediat mahdottomiksi\nnauttia. Suuren maineen saavutti Gerstenberg näytelmällään \"Ugolino\";\naihe on eläimellisen raaka, mutta läpi kauheiden kohtausten tuntuu\nesitystavassa pontevaa voimaa. Kerrassaan villiytynyt on Hahnin \"Der\nAufruhr zu Pisa\" (Pisan kapina), jossa on käsitelty samaa aihetta.\nTeatterimaisen vilkkaita ja realistisen voimakkaita, mutta aivan vailla\nkorkeaa runollista innostusta ovat[10] Mayerin \"Der Storm von Boxberg\"\n(Boxbergin rynnäkkö) ja \"Fust von Strömberg\" Babon \"Otto von\nWittelsbach\"[11] y.m. Huomattava on viimemainitussa näytelmässä, että\ntekijä, voidakseen sovittaa siihen vapauttahehkuvat lauselmansa\nitsevaltiutta vastaan, on tehnyt raa'asta, hurjapäisestä Otosta jalon,\nvilpittömän ritarin, kun taas ylevämielinen Filip Schwabenilainen\nesiintyy juonikkaana ja julmana teatterityrannina.\n\nKoko tämän historiallisen nerokkaisuusdramatiikan luoja oli Saksan\nsuurin runoilija, Goethe. Hänen \"Götz von Berlichingeniinsä\" se\nperustuu, hänen \"Egmontissaan\" se on puhjennut kauneimpaan, ehoimpaan\nkukoistukseensa. Kuvaus kauniista, kokonaisesta personallisuudesta,\njoka sortuu kylmien, käsittämättömien ulkonaisten historiallisten\nvoimien painosta, vapaudesta joka joutuu tyranniuden jalkoihin, on\nnäissäkin draamoissa läpikäyvänä aatteena, niinkuin se on punaisena\nlankana koko sen ajan runoudessa. \"Maailma on vankikoppi\", kuolevan\nGötzin viimeinen sana, kaikuu kaikkialta, milloin epätoivon huutona,\nmilloin altistumisen huokauksena. Sitä koossapitävää, sopusointuista\nyhteyttä, jonka Goethe löysi luonnosta, hän kaipasi elämässä,\nhistoriassa. Sen vuoksi ovatkin \"Götz von Berlichingen\" ja \"Egmont\"\nniin ihmeellisen raikkaita, runollisen tosia ja täydellisiä, jos\ntarkastetaan jokaista yksityispiirrettä erikseen, mutta äärettömän\npaljon hajanaisempia, jos katsotaan niitä tragedioina, joissa aate ja\nmuoto on sulanut yhteen. Kuinka verrattomia ovatkaan realistisessa\nkauneudessaan laajasti kuvatut kansankohtaukset \"Götzissä\" ja\n\"Egmontissa\", mutta kuinka kevyesti Goethe sitä vastoin livahtaa niiden\nkohtien ohitse, joissa intohimojen kuohuaallot murtuvat vastakkain,\nniinkuin esim. siinä kohtauksessa, joka muodostaa traagillisen käänteen\nGötzin kohtalossa, kun hän unohtaa antamansa ritarin sanan, tai\nEgmontissa, kun tämä, sen sijaan että hän käyttäisi sopivaa tilaisuutta\npontevaan toimintaan, antaa sen huolettomasti liukua käsistään.\nMolempien draamojen lopputulos on sen vuoksi pikemmin passiivisen\neleginen kuin järkyttävän traagillinen.\n\n\"Götz von Berlichingen\"[12] on ensimmäinen draamallinen kappale, jossa\nSaksan historiaa ja Saksan elämää kuvataan raikkaan välittömästi.\nKlopstock oli tahtonut lämmittää kansakunnan isänmaallisia tunteita\nHermannin ja Teutoburgin-metsän taruilla, myöhempien romantikkojen\nisänmaallisuus paistatti kernaasti päivää Hohenstaufilaisen aikakauden\nloisteessa. Goethe, jonka tietoista isänmaanrakkautta ei koskaan voida\nsanoa kovin voimakkaaksi, tunsi kuitenkin oikein, mistä Saksan kansan\noli haettava historiansa painopiste, nim. uskonpuhdistuksen ajasta.\n\"Götz von Berlichingen\" on siten saanut sivistyshistoriallisen\nmerkityksen, joka on suurempi kuin sen runollinen ja etenkin\ndraamallinen arvo. Senkin vuoksi, että tässä näytelmässä ensi kerran\noikein kuvattiin, samalla kertaa loistavilla ja kuitenkin\nvarmoilla väreillä, määrättyä aikaa ja paikkaa, on sen vaikutus\nhistoriankirjoitukseen ollut miltei yhtä hedelmällinen kuin runouteen.\nKeskiajan kuvauksessaan osottivat myöhemmät romantikot tosin usein\nenemmän taituruutta, mutta se värisävy, minkä \"Götz\" on antanut\nkeskiajan elämälle, on kuitenkin jälkimaailman mielikuvituksessa\nmuuttunut yleisesti päteväksi; tapaamme sen olennaisesti samanlaisena\nesim. Walter Scottilla, joka, kuten tunnettua, sai \"Götzistä\"\nensimmäisen runoilijaherätyksensä. Merkillistä saksalaiselle luonteelle\non, että Goethe on suuremmalla runollisella realismilla kuvannut\nyhteiskunnallisen puolen keskiajan ja uuden ajan välisestä\nmurroskaudesta; ajan yleiset poliittiset aatteet ovat vain laimeasti\nilmituodut. Merkittävää viime vuosisadan runouden nerokkaan\nsubjektiiviselle suunnalle on myös se ehdoton puolueellisuus, jolla\nGoethe ylistää keskiajan uhmailevia, yksinäisiä feodaaliherroja\nvastakohtana uuden ajan pyrkimykselle, joka tahtoo keskittää yhteen\nkaikki pienet erikoisharrastukset. Toisella puolen nuo mitä ihanimmat\nhenkilöt, niinkuin Götz, Sickingen, Lerse, Georg, Elisabeth, toisella\ntaas Adelheid ja Weislingen, jotka toimivat vain itsekkäistä\nvaikuttimista. Runolliselta kannalta katsoen vienevät kuitenkin juuri\nmolemmat viimemainitut luonteet voiton edellisistä. Hieno, puoleensa\nvetävä, samalla kertaa ylimyksellinen ja palvelijantapainen,\nmelankolisen aistillinen Weislingen ja demoninen Adelheid, jonka\nkauneus on hänen voimansa sekä kirouksensa, ovat meidän päiviimme\nsaakka, niin hyvin draamoissa kuin romaaneissa, saaneet lukemattoman\nlauman jälkeläisiä. Yleensä on kai ajan- ja paikallisvärin ohella\nluonteenkuvaus kaikista ihailtavinta \"Götz von Berlichingenissä\";\ntuskin lienee yhtään muuta uudenaikaista murhenäytelmää, jossa henkilöt\nsamalla ovat niin joka säiettä myöten yksilöllisiä ja kuitenkin\nsävyltään niin yleispätöisiä. Niin erinomainen esityö kuin Götzin\nitsebiografia olikin Goethelle, on sentään pääasia elävä henki, joka\nvirtailee jokaisesta hänen henkilökuvastaan, hänen oman neronsa ja\nsydämmensä luoma. Vaikka \"Götz von Berlichingen\" siis onkin \"Sturm und\nDrang\"-suunnan runollisin ilmaus historiallisen näytelmän alalla, on\nsiinä kuitenkin, mitä draamalliseen muotoon tulee, myös ilmeisesti sen\npuutteetkin. Jopa, vaikka \"Götz\" kaikkialla osottaakin Goethen hienoa\nesteettistä aistia vastakohtana muiden voimanerojen villiytymiselle,\nvievät Klinger ja Lenz, siitä muodottomuudesta huolimatta, joka on\nheidän murhenäytelmilleen ominaista, draaman tärkeimmässä kohdassa,\njännityksen kohottamisessa, ehdottomasti voiton hänestä. Ei siinä\nkyllin, että Goethe \"Götz von Berlichingenissään\" polkee ajan ja paikan\nyhteyden jalkainsa alle tavalla, joka enemmän todistaa hänen halunneen\nperinpohjin suututtaa esteettisiä kankiperuukkeja kuin puhuu hänen\ntaiteellisen omantuntonsa puolesta; joka näytös on sitä paitsi\nirtonainen eikä mitään aatteellista toiminnan yhtäjaksoisuutta ole\nolemassa. Jokaisen uuden situatsionin kohdalla on meidän, mestarillisen\nkarakteristisesta tyylistä huolimatta asetuttava uuteen tunnelmaan; ei\nainoastaan katsoessa, vaan lukiessakin vaikuttaa näytelmä\nkatkonaisesti. Niin luopi lyyrikko, ei dramatikko. Shakespearella on\nvähäpätöisinkin luonne, irtonaisinkin episodi välttämättömässä\nyhteydessä kokonaisuuden kanssa; \"Götzistä\" voisivat semmoiset henkilöt\nkuin Maria ja Frans tai runolliset mustalaiskohtaukset kerrassaan jäädä\npois, eikä kappale siitä voittaisi eikä menettäisi. Monet muutokset ja\nlyhennykset, joita nykyinen tavallinen \"Götzin\" painos (puhumatta\nmuumiomaisesta näyttämömuodostelmasta runoilijan vanhuuden päiviltä)\nosottaa alkuperäisen rinnalla, ovat tässä suhteessa sangen\nmerkillepantavia. -- Goethellä oli \"Götz von Berlichingenin\" jälkeen\nuseita suunnitelmia historiallisiksi tragedioiksi, joissa oli aikomus\nkuvata ja ylistää titaanimaisia personallisuuksia, esim. Caesaria,\nMahometia y.m. Niistä ei tullut mitään. Hänen seuraavan historiallisen\nnäytelmänsä \"Egmontin\" sankarina oli taas eräs noita passiivisia,\nsopusointuisia, runollisia ja epädraamallisia henkilöitä, jotka ovat\nGoethen miehisiä mieliolentoja. \"Egmontissa\",[13] samoinkuin \"Götz von\nBerlichingenissäkin\", viehättävät taaskin ensi sijassa realistisesti\nesitetyt historialliset laatukuvat, niinkuin myös runsaasti\nyksilöllistetyt ja kuitenkin plastilliset personallisuudet. Tässä\nesitetään taaskin palanen saksalaista, tai ainakin germaanista elämää,\ntaaskin muodostavat 16:nnen vuosisadan valtiolliset ja uskonnolliset\nmullistukset kirjavien taulujen taustan. Taiteellisessa suhteessa\nosottaa \"Egmont\" melkoista edistystä. Toiminta on aivan selvää ja\nepisodit liittyvät ainakin ulkonaisesti kokonaisuuteen, kieli on\nkohonnut korkeimpaan sulouteensa, korkeimpaan taiteelliseen\npuhtauteensa. Kansankohtaukset ovat alankomaalaisen sävyisyytensä\nvuoksi, jolle jäykkä espanjalainen grandezza (ylhäisyys) muodostaa niin\nkuvaavan vastakohdan, aivan verrattomia, ja tältä pohjalta nousee yksi\nkaikista suloisimpia, tosimpia, ihanteellisimpia luomuksia mitä\ninhimillinen mielikuvitus on synnyttänyt, Klärchenin olento. Mutta mitä\ntahtoo tämä hiljainen, kaino, saksalainen impi historiallisten\nintohimojen tuoksinassa, mitä nämä sävyisät, reippaat, mutta\nahdasmieliset porvarit maailmantaistelussa, joka riehuu katolisen\norjuuden ja protestanttisen vapauden välillä? Goethen henkilöillä ei\nole verissään pisaraakaan sitä abstraktista fanaattisuutta, jota täytyy\nolla jonkun verran jokaisessa historiallisessa, jopa yleensä jokaisessa\ntragediassa, jotta kokonaisuus saisi edes jonkunlaista lujuutta.\nSamoinkuin Götz murtuu Egmontkin ilman kunnon taistelua;\nhistoriallisten voimien, olevien olojen uhriksi teurastetaan\nkummassakin rikas ihmiselämä, emmekä me näe sen ehdotonta\nvälttämättömyyttä. Götz sekaantuu talonpoikaissotaan ja se on syynä\nhänen kukistumiseensa, Egmont sekaantuu Alankomaiden kapinaan ja kuolee\nsen vuoksi, mutta kuitenkin ottaa näiden henkilöiden sisin hyvin vähän\nosaa niihin tarkoitusperiin, joiden synnyttämiä ristiriidat ovat.\nNäemme historiallisten toimintojen ulkonaiset vaikutukset sattuvan\nvälittöminä (esim. kohtaukset talonpoikaiskapinan aikana, mellakat\nBrüsselissä, Alba, hallitsijatar ja Macchiavelli), mutta niiden\nsisäinen yhteys sankarien kohtaloiden kanssa on meille arvoitus.\nSubjektiivinen vapaudenjano ja epäily kaikkia vakavia olosuhteita\nkohtaan vallitsee \"Egmontissakin\"; tämä tragedia seisoo siis aivan\nsamalla pohjalla kuin muutkin nerollisuussuunnan historialliset\ndraamat, niin suuresti kuin muotoon katsoen, klassillinen,\nsopusuhtainen, selkeä \"Egmont\" eroaakin jonkun Klingerin ja Lenzin\nbarbaarisista tuotteista. Jaloimman, korkeimman, varmimman ilmaisunsa\non tämä suunta, joka asettaa kauniin personallisuuden näytelmän\nkeskipisteeksi, saanut Goethen kolmannessa murhenäytelmässä, joka\nperustuu historiallisiin oloihin, \"Tassossa\". Mutta Goethe on käyttänyt\nsiinä vain vähäpätöistä historiallista anekdoottia antaakseen\nkauneimman itsetunnustuksen, mitä runoilija on koskaan jälkimaailmalle\njättänyt. Taaskin tässä on yksityiskohdissa jotain sanoin\nselittämätöntä runollisuutta, jota ainoastaan todella luova runoilija\npystyy aikaansaamaan. Näemme \"Tassossa\" Italian sinertävän taivaan,\nhengitämme kuuleaa ilmaa, Belriguardon luonto levitäiksen\nmielikuvituksemme eteen ikäänkuin olisimme nähneet sen omin silmin;\nulkonaisestikin on Goethe noudattanut historian tarjoomaa tarinaa ja\nkuitenkin on \"Tasso\" niin epähistoriallinen näytelmä kuin mahdollista.\nKaikki todellinen maaperä, jolla henkilöt olisivat voineet seisoa, on\ntemmattu pois, me emme ole Italiassa, emme Ferrarassa, vaan Saksassa,\nWeimarissa -- niin, emme sielläkään, olemme runoilijan omassa povessa\nja kuuntelemme, mitä siellä liikkuvat erilaiset olennot puhelevat\nkeskenään; päähenkilöinä ovat ne kaksi perusolentoa, joista Goethen\nluonne oli kokoonpantu,[14] Tasso ja Antonio (s.o. Götz ja Weislingen,\nEgmont ja Oranialainen, Faust ja Mefistofeles); niiden välissä\nvilahtelee ihannoidussa hahmossa Goethen ystävätär, rouva von Stein,\nLeonorana ja Goethen ystävä, herttua Karl August, Alfonsona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaunis subjektiivisuus ei pystynyt täyttämään sitä ammottavaa kuilua,\njoka oli aatteen ja todellisuuden välillä. Tuntui että jotakin uutta\noli tulossa, tyydyttämätön levottomuus mielessä työnnyttiin eteenpäin,\ntietämättä minne. Ken ei ole Tassoa lukiessaan tuntenut, kuinka paljon\nääretöntä katkeruutta, huolimatta suloisesta pinnasta, sisältyy\ntähänkin teokseen. Elämä, yleiset voimat olivat vihamielisiä runoutta\nkohtaan, rikaslahjaista yksilöllisyyttä, sydämmen esteettömän vapaita\nsykähdyksiä kohtaan. Tästä liiaksi ärtyneestä tilasta saattoivat\nainoastaan ylevät henget vapautua purkamalla tunnelmansa ilmoille\nrunoudessa tai taiteessa; heikommat sielut joutuivat surkuteltavasti\nperikatoon, eräät mielipuolisuuteen kuten Lenz, eräät kurjuuteen kuten\nBürger, eräät irstauteen kuten Heinse. Goethe tapasi vihdoin sen\npisteen, jossa epätoivoinen henki saattoi löytää jonkunlaisen\ntukikohdan, hän kirjoitti ihanan runonsa \"Iphigenien\", tehden siinä\nsovinnon maailman kanssa; hän pakeni antiikkiin. Kreikassa hän tapasi\njuuri sen, mitä enimmän puuttui hänen ajastaan ja jota hän katkerasti\nkaipasi, henkisyyden ja aistillisuuden sopusointuisen yhteensulamisen,\nsuuren korkean rauhan, taiteen vapaimmassa, korkeimmassa\nihanteellisessa muodossa. Toinen renesanssi, toinen humanismi ilmestyi\nmaailmaan ja väritti ajan harrastukset. Elämää ei voitu käsittää sen\ntodellisuudessa, sen vuoksi koetettiin sille kreikkalaisten esikuvan\nmukaan antaa korkeampi symbolinen pyhitys. Runous ei ollut enää\nkansallisuuden sisäinen elähyttävä sielu, ei, se oli \"Mädchen aus der\nFremde\" (vieraan maan impi), ei tietty mistä hän tuli, mutta kun hän\nmeni, muuttui kaikki autioksi ja tyhjäksi. Esteettinen ihanne oli se\npäämäärä, jota kohti pyrkimysten tuli suuntautua; 18:s vuosisata oli\nkaivannut vapautta, humanistinen ihanteellisuus lausui: ainoastaan\nkauneuden kautta on vapaus mahdollinen. Kenen mieleen ei tätä\najatellessa johdu ensimmäinen renesanssi, jonka ihanne oli niin\nläheistä sukua tämän suunnan ihanteelle. Edellinen synnytti Rafaelin,\nmeidän aikamme ihanne on synnyttänyt Goethen; molemmat he ovat\näärettömän valoisa nuoruudenunelma historian elämässä, molemmilla on\nollut ääretön vaikutus ihmiskunnan kehitykseen ja molemmat ovat\njuosseet ratansa loppuun jättämättä mitään suoranaisia, näkyviä\nseurauksia. Syynä siihen oli se, että molemmat olivat ylimyksellisiä\ntendenssejä, molemmat olivat onnellisten ja ehyiden hetkien usko;\ntaistelun ja epätoivon hetkellä niistä ei ollut mitään apua. Kansa on\n16:nnella vuosisadalla, kuten meidänkin vuosisadallamme, sanonut tälle\nesteettiselle humaanisuudelle: mitä kuuluu meihin Hekuba? Samaten kuin\nItalia oli ensimmäisen renesanssin kehto, niin on Saksa ollut\nhumanismin koti meidän vuosisadallamme, se maa, jossa tämä ajan ihanne\non saanut kirkkaimman ja täystakeisimman ilmaisunsa ja jossa se ainakin\njonkun aikaa on yksipuolisesti hallinnut elämää. Mutta samoinkuin\nedellisen renesanssin ohella kulki kansanvaltainen virtaus\nuskonpuhdistuksessa ja realistinen nykyaikaisten valtioiden\nmuodostumisessa, niin on meidänkin vuosisadallamme (se ei\nhistorialliselta kannalta katsoen ala 1800, vaan 1789) samanlainen\nvapaamielis-kansanvaltainen tendenssi, jonka tärkein ilmaus on ollut\nRanskan vallankumous, ja samanlainen realistinen, joka on ilmennyt\naikamme kansallisuuspyrinnöissä.\n\nSe valtiollisen elämän nousukausi Saksassa, joka sai alkunsa Preussin\nvaltion syntymisestä, loppui kokonaan Fredrik Suuren kuoltua; sijaan\ntuli valituksen ja alennuksen aika, verrattava 17:nnen vuosisadan\nhistorian kaikista onnettomimpiin ajankohtiin. Kaikki harrastukset,\nkaikki tuotantokyky pusertui henkisiin pyrinnöihin, ja pääasiallisesti\nfilosofian, runouden ja musiikin alalle. Että nämä henkiset pyrinnöt\nolivat ainoat, jotka mainitsemista ansaitsevat, se katsottiin selväksi\nasiaksi. Goethe jäi runouden alalla olemaan yleensä korkein edustaja,\nminkä humaanisuuden ihanne synnytti; hänen \"Iphigeniensa\", \"Faustinsa\",\n\"Wilhelm Meisterinsä\", \"Wahlverwandschafteninsa\" olivat sen kypsimmät,\njaloimmat hedelmät; mutta draamallisella alalla hän oli saanut\nmahtavaksi kilpailijakseen Schillerin. Schiller voitta draamalliselta\nkannalta katsoen Goethen yhtä suuressa määrin, kuin hän yleiseltä\nrunolliselta kannalta katsoen on Goetheä alempana. Schillerkin on\nperäisin \"myrsky- ja kiihkokaudelta\", mutta hän kuuluu kuitenkin jo\nnuorempaan sukupolveen. Goethen paras aika, se aika, jolloin hänen\nluova suonensa sykki vapaimmillaan, sattui \"myrsky- ja kiihkokauteen\",\nmutta Schiller vapautui siitä samalla kertaa kuin hän kirjoitti\nepäkypsät nuoruudenyrityksensä. Niin villisti, pontevasti kuin Schiller\nnäissä ensimmäisissä teoksissaan onkin tulkinnut paisuvaa\nvapaudentunnettaan, on Goethe kuitenkin todellisuudessa esittänyt\npersonallisuuden pyrkimyksen valtaan, olevista oloista huolimatta ja\nniitä vastaan taistellen, paljoa syvemmin ja johdonmukaisemmin\nnuoruudentuotteissaan. Mutta siksipä onkin Goethen myöhemmissä runoissa\njonkunlaisen seestyneen, mutta viileän altistumisen leima, kun taas\nSchiller kasvavalla lämmöllä kehitti humaniteetti-ihannetta, joka antaa\naina hänen viimeiseen kappaleesensa, hänen viimeiseen hetkeensä asti,\nmiellyttävän jalon kajastuksen niin hyvin hänen olemuksellensa kuin\nrunoudellensa. Tavallaan voidaan sanoa, ettei Goethe kehittynyt\nedelleen; hänen ensimmäinen tuotteensa on laillaan yhtä viimeistelty,\nyhtä kypsä kuin hänen viimeisensä; hänen toiminnastaan samoinkuin hänen\nnäytelmistään puuttui draamallista nousua ja jännitystä. Schiller taas\non koko olemukseltaan dramatikko, hänen vaikutuksensa ikäänkuin kasvaa\nnäytöksestä näytökseen. Ei edes lyriikassaan Schillerin runotar ole\ndraamalliselle alkuperälleen uskoton; monet hänen kauneimmista\nrunoistaan jäisivät selittämättömiksi, jos niitä katsottaisiin\nSchillerin oman tunteen ilmauksiksi, mutta ne muuttuvat aivan\nluonnollisiksi, jos ne asetetaan yhteyteen jonkun hänen draamallisen\nmielihenkilönsä kanssa. Varsinkin aikaisimmalla kehityskaudella ei\nuseinkaan voida pitää Schilleriä, vaan Karl tai Frans Mooria noiden\nmonien rajujen sydämmenpurkausten sepittäjänä.[15]\n\nSamoinkuin muualla oli historiallisessa draamassakin tämän\nhumaniteettisuunnan pääpyrkimyksenä antaa yleisinhimilliselle\nrunollinen ilmaisumuoto. Ei yksinomaa luonteet eikä yksinomaa\nulkonaiset historialliset olot synnyttäneet traagillista ristiriitaa,\nvaan niin hyvin edelliset kuin jälkimäiset saivat kantaa osansa\nsyyllisyydestä. Saksalaisen draaman pyrkimyksenä oli sulattaa\nenglantilaisen ja espanjalaisen (tai niinkuin saksalaiset esteetikot\nmielellään anteeksiannettavalla turhamaisuudella sanovat:\nkreikkalaisen) draaman ominaisuudet. Kreikkalaisten ja espanjalaisten\ndraamoissa olivat yleiset voimat kerrassaan vieraita ihmisiä kohtaan;\nedellisissä leppymättömänä kohtalona, jälkimäisissä määrättyinä\nuskonnollisina tai kansallisina dogmeina. Englantilaisille ilmenevät\nnämä yleiset, siveelliset aatteet ainoastaan ihmisten luonteissa; ei\nmikään Jumala, ei mikään pyhimys voi minkään ihmeen avulla muuttaa\ntapahtuman kulkua toiseksi kuin miksi toimivien henkilöiden intohimot\novat sen määränneet; saksalaiset asettavat tosin myös yksilöt draaman\nkeskustaan mutta näillä ei ole oikeutusta itsessään, paitsi yksistään\nyleisen, aatteellisen puolen kannattajina. Päinvastoin kuin\nShakespearen henkilöt ovat Schillerin, samoinkuin Sofokleen ja\nCalderonin, ei ainoastaan yksityisiä luonteita, vaan niissä on myös\ntyypillinen, vertauskuvallisen yleispätevä leima. Päinvastoin kuin\nCalderonilla ja Sofokleella eivät yleiset voimat, aatteet, Schillerillä\nyhtä vähän kuin Shakespearella voi ilmetä muulla tavoin kuin ihmisissä\nitsessään; edellisten draamoissa ne ovat lujat, järkkymättömät,\njälkimäisten tuotteissa niillä on kyky kehittyä. Yliaistillinen aines\nkreikkalaisten draamoissa (esim. jumalat) ja (esim. ihmeet, paholaiset)\nespanjalaisten draamoissa ovat olemassa oman itsensä vuoksi,\nenglantilaisilla (esim. noidat Macbethissa, haamut Richard III:nnessa)\nja saksalaisilla (esim. Klärchenin ilmestyminen \"Egmontissa\", musta\nritari \"Orleansin neitsyessä\") se on vain heijastusta toimivien\nhenkilöiden sisäisestä mielialasta. Sama suhde kuin uskonnollisella\ntavalla on kreikkalaiseen, katolisella kirkolla espanjalaiseen,\nvaltiollisella elämällä englantilaiseen draamaan, on filosofialla\nsaksalaiseen näytelmään. Saksalaiset tragediankirjoittajat katselevat\nolevia tosiseikkoja historiallis-filosofiselta, englantilaiset\nhistorialliselta kronikkakannalta; siitä on seurauksena, että Schiller\nniin äärettömän usein on pakoitettu väärentämään historiallisia\nyksityiskohtia, kun taas Shakespeare noudattaa lähteitään pikkuseikkoja\nmyöten harvoin pettävällä tunnollisuudella. Humaniteettisuunta osotti\nvälittävää tendenssiään näytelmärunouden alalla myöskin muotoon\nkatsoen. Schiller ei uskalla noudattaa Shakespearen villiä vapautta,\nmutta hän ei myöskään toiselta puolen anna sitoa itseänsä niihin\nulkonaisiin sääntöihin, joita ranskalaiset ja espanjalaiset olivat\npitäneet draamalle välttämättöminä. Hän antaa retoriselle ainekselle\nsuuremman sijan kuin Shakespeare, hän pyöristää halusta henkilöidensä\nyksityiset tunteenpurkaukset yleiseksi mietelauseeksi, sen sijaan kuin\nShakespeare pienimmässäkin lausumassa panee painoa jyrkästi\nluonnettakuvaavalle puolelle, mutta hän ei laajenna näitä mietelauseita\npitkiksi, lyyrillis-kaunopuheisiksi loistodeklamatsioneiksi, niinkuin\nranskalaiset ja espanjalaiset runoilijat mielellään tekevät.\nHumaniteettisuunta antoi sitä paitsi saksalaiselle draamalle\noppineisuuden vivahduksen, joka oli tuloksena sen ylimyksellisestä\nluonteesta. Sen pyrkimys koettaa kaikkialla käsittää ihmiskunnan\nerilaisia ihanteita erilaisten olojen ja aikain yhteydessä, ja tutkia\nniiden yleispätevyyttä, läheni usein yhtä paljon tieteen kuin taiteen\nalaa. Espanjan suuret näytelmäkirjailijat olivat ensi sijassa\nrunoilijoita, toisessa kelpo katolilaisia; Ranskan dramatikot ensi\nsijassa runoilijoita, toisessa kunnon hovimiehiä; Englannin ensi\nsijassa runoilijoita, toisessa kunnon englantilaisia ja Saksan\ndramatikot ensi sijassa runoilijoita, mutta toisessa kunnon\ntiedemiehiä. Vaikkei voidakkaan pitää Schilleriä yhtä suurena\nrunoilijana kuin Shakespearea, niin osottavat Schillerin historialliset\nnäytelmät täten periaatteellisesti kuitenkin edistystä Shakespearen\ndraamoihin verrattuina. Shakespearen näköpiiri on ahtaampi, vaikka sen\nvuoksi äärettömän paljon selvempi; Schillerin epävarmempi, himmeämpi,\nmutta äärettömän paljon rikkaampi ja avarampi. Protestanttisen\nShakespearen silmissä on luonto vielä arvoitus, jonka ääressä hän\nkauhistuu, sillä se saattaa kätkeä yhtä hyvin paholaisen kuin Jumalan;\nhumanistinen Schiller ei näe siinä enää mitään sekasotkuista,\nkäsittämätöntä, vaan jotain välttämätöntä. Shakespearesta on\nihmisluonto pohjalta paha, Schilleristä hyvä. Siinä syy, miksi\nShakespeare niin erityisen halukkaasti hakee historiallisten\ntapahtumien yö- tai hämäräpuolia. Schiller taas antaa lempeän\nsovittavan hohteen valua yksinpä Filip II:n synkälle päälaelle.[16]\n\nKuten mainittiin, oli Schillerin lähtökohtana 18:nnen vuosisadan\n\"myrsky- ja kiihkokausi\"; mutta hän oli jo nuorempi kuin useimmat tämän\nsuunnan runoilijat. Se epämääräinen ikävöiminen, joka kuohui kaikkien\nnäiden povessa, sai Schillerissä, johon he olivat jo ehtineet\nvaikuttaa, paljon varmemman, niin sanoakseni tietoisemman\nilmauksen. Subjektiivisuus pyrki \"Emilia Galottissa\" tai \"Götz von\nBerlichingenissä\" vain runollisesti ilmoille; Schillerin \"Rosvot\" tai\n\"Kavaluus ja rakkaus\" sitä vastoin ovat jo varmasti muodostettuja\njulistuksia ulkonaisia, painostavia, valtiollisia ja yhteiskunnallisia\noloja vastaan. Näiden molempien tragediojen voimanerollinen kieli\ntodistaa myös taiturimaista kykyä liikkua vallankumouksellisessa\nmielentilassa, joka osottaa että tämä oli nuorisossa jo muuttunut\nharkituksi, tarkoitusperäiseksi. Mutta siten kävi Schillerille myös\nmahdolliseksi niin aikaisin irroittautua tästä tunnelmasta, joka oli\nsynnyttänyt hänen porvarilliset nuoruudentragediansa, \"Rosvot\" ja\n\"Kavaluus ja rakkaus\". Jo siinä kappaleessa, joka ajanjärjestyksen\nmukaan sattui näiden väliin, \"Fiescossa\",[17] on Schiller astunut\nalalle, johon hänen runottarensa siitä lähin oli parhaiten koteutuva,\nhistoriallisen draaman alalle. Pääasiallisesti on \"Fiesco\" vielä\n\"myrsky- ja kiihkokannalla\". Koko aine oli sangen houkutteleva\ntitaanisuuteen taipuvalle nuorelle näytelmäkirjailijalle; toisella\npuolen hehkuva, tasavaltainen vapaudeninnostus, toisella nerokas\npersonallisuus, joka demonisella tahdonvoimallaan murtaa kaiken\nvastarinnan. Näyttämölliseltä kannalta katsottuna on Schiller\nainoastaan kerran kirjoittanut niin taitavasti kokoonpannun kappaleen\nkuin \"Fiesco\" on, nimittäin \"Maria Stuartin\"; mutta runollisessa\nsuhteessa ei \"Fiesco\" suinkaan ole yhtä korkealla. Schillerin epävarma\nsuhde koko aineeseen on arveluttavalla tavalla vaikuttanut hänen\nluonteenkuvauksensa perusteluun. Ensi alussa häilyi (Schillerin oman\nilmoituksen mukaan) Catilina hänen sielunsa silmien edessä Fiescon\nluonnetta konsipeerattaessa, vähitellen se muuttui ihannoiduksi ja\nvihdoin viimein hän meni niin pitkälle, että hän, Mannheimin teatteria\nvarten toimitetussa näyttämölaitoksessa, taittaa traagillisen kärjen\nkokonaan ja antaa kunnianhimoisen sankarin murtaa palasiksi\nherttuanvaltikkansa ja tyytyä vain olemaan ensimmäisenä kansalaisena\nvapaassa Genovassa. Niin piilee itse tunnelmassa ristiriita pohjalla.\nSchillerin silloinen tasavaltainen tyranniudenviha on luonnollisesti\nkokonaan Verinan kannalla eivätkä liittoutuneet vapaudensankarit\nkuitenkaan esitä mitään varmoja positiivisia harrastuksia; (Verina itse\nsiirtyy lopussa rauhallisesti Andreaksen puolelle, Bourgognino pakenee,\nSacco on \"unbedeutender Mensch\", Calcagno toimii vain itsekkäistä\nvaikuttimista), samalla kun kaikki tyyni osottaa Genovan olevan alttiin\ntyrannille, loistavan nerokkaalle hallitsijalle, Fiescolle. Se nerokas\nvoima, jolla Schiller kuvaa tämän sankarinsa, saa antamaan anteeksi\nmonet puutteet. Myöskin Klinger olisi voinut suunnitella jotakin\nsemmoista (esim. hänen Attaloksensa), mutta kuinka loistava onkaan\nSchillerin suoritus. Nuorekas paisuva ylimielisyys, seikkailumainen,\nkevytmielinen uljuus tempaa meidät raikkaalla, rohkealla kuvauksellaan\nmukaansa, niin ettemme voi antaa sijaa epäilyksille, joita esim. hänen\nmenettelynsä Juliaa kohtaan saattaisi meissä herättää. Siinä suhteessa\nilmenee jo Schillerin ensimmäisessä historiallisessa tragediassa\nvastakohta Goetheen verrattuna, jos ajattelemme hänen esikoisteostaan\n\"Götz von Berlichingeniä\". Molempien tragediat käsittelevät keskiajan\npirstoutuneiden vapaudenharrastusten keskittymistä monarkkiseksi\nyhteydeksi, molempien personallinen myötätunto on alakynteen joutuvien\nvapaudenpyrkimysten puolella, mutta Goethen kappaleessa ne kukistuvat,\nvaikkeivät oikeastaan ole mitään rikkoneet; Schiller, jota tavallisesti\nmoititaan subjektiivisesta mielivaltaisuudesta, näyttää kuitenkin\nrunoilijana tässä objektiivisemmalta, sillä hän ainakin antaa\nviittauksen, minkä vuoksi nuo vapaudenihanteet ovat haihtuneet kuin\nsavu ilmaan. Jos siis \"Fiesco\" draamallisessa ja varsinkin\nnäyttämöllisessä suhteessa viepi voiton \"Götzistä\", niin ei se kestä\nvertailua esim. tyylinsä puolesta, eipä voida edes sanoa, että\nSchillerin \"Fiescossa\" käyttämä kieli kohoisi yläpuolelle sen ajan\npahimmin villiytyneiden voimanäytelmien esitysmuodon. Noita yksinäisiä,\ntehoavia, voimakkaita lausumia, jotka kenties enemmän kuin mikään muu\novat edistäneet Schillerin draamojen syöpymistä yleisön sydämmeen,\non tässäkin runsaasti, mutta paikottain menee tuo \"myrsky- ja\nkiihkorunoilijoille\" ominainen mahtipontisuuden ja latteuden sekoitus\nkuitenkin yli luvallisen rajan. -- Ensimmäiseltä suunnitelmaltaan oli\nSchillerin seuraava historiallinen draama, \"Don Carlos\",[18]\nvaltiollinen luonnetragedia, aivan niinkuin \"Fiesco\"; lopullisen\nsuorituksen aikana kypsyi runoilijan nero ja loppu kehittyi\nsuurenmoiseksi periaate-tragediaksi. Onpa ristiriita tarkoitusperän ja\nsuorituksen välillä paljoa ilmeisempi kuin \"Fiescossa\", sillä tässä ei\nainakaan piile mitään tietoista hajaantumista, siihen sijaan kuin\nSchiller \"Don Carloksessa\" itse vaistomaisesti tunsi, ettei loppu\njohtunut alusta, tulos seurauksista. Ankaran taiteelliselta kannalta\nkatsoen täytyy myöntää, että siinä piilee tragedian kuolonsiemen. Mutta\nsiitä huolimatta on \"Don Carlos\" syystä pysyvä yhtenä kaikista\nkäänteentekevimpiä runoelmia ihmiskunnan aikakirjoissa. Ensimmäisessä\nsuunnitelmassa tapaamme ainoastaan tuttavia tyyppejä tavallisista\nvallankumouksellisista nerollisuusdraamoista, toiselta puolen\nhaaveellisia, herkkätuntoisia ihmisiä, vapautta-janoovia ja jaloja,\njotka eivät maan päältä löydä yhtään sijaa unelmilleen (Don Carlos,\nElisabeth), toiselta puolen olevien olojen, todellisuuden,\nitsevaltiuden edustajia (Filip, Alba, Eboli), jotka ovat vieraat\nihmisyyden korkeimmille ihanteille. Pohjaltaan on Don Carlos,\nsamoinkuin Egmont, kaunosielu, jolla on kyllin toimintatarmoa kuolla\naatteensa puolesta, mutta ei riittävästi voimia voidakseen tavalla tai\ntoisella toteuttaa sitä. Don Carlos on 1782 v:n lapsi; lähestyttiin\nvuotta 1789 ja Posa syntyi. Pääasiana tragediassa ovat siis kolme\nviimeistä näytöstä. Niin paljon runollisen liikuttavaa kuin onkin\nuneksivassa, passiivisessa Carloksessa, niin paljon runollisen suloista\nkuin on puhtaassa, ylevässä Elisabethissa, niin paljon runollisen\nhehkuvaa kuin on aistillisen haaveellisessa Ebolissa, joutuvat he\ntragedian sisäiseen merkitykseen katsoen kuitenkin varjoon; Posa ja\nFilip ovat varsinaiset päähenkilöt. Ensi kertaa astuu 18:nnen\nvuosisadan ihanne, jalo, nerokas personallisuus todenteolla\nhistoriallisten ristiriitojen näyttämölle varmasti aikoen ei ainoastaan\npanna vastalauseensa perinnäisten voimien raakaa väkivaltaa vastaan,\nvaan myös taistelemalla voittaa, uudistaa tai kokonaan musertaa ne.\nPosa on Josef II:n, Struenseen, Pombalin, Girondistein veli, hän on\nmäärätty historiallinen henkilö, huolimatta epähistoriallisesta\nnimestään. Samoinkuin kaikki tämän ja menneen vuosisadan jalot\nuneksijat, joiden sydän on täynnään abstraktisia vapaudenihanteita,\nastuu Posakin näyttämölle antaen loistavia lupauksia, hänen\nhaltioituneessa rakkaudessaan ihmissukua kohtaan on uskonnollisen\npyhityksen leima, joka saa ihmiset odottamaan ihmeitä. Mutta ei\nyksikään kuolevainen, olkoonpa kuinka jalo ja innostunut tahansa,\ntodellisuudessa kuitenkaan voi tehdä ihmeitä, s.o. täyttää keskenään\nristiriitaisia vaatimuksia. Humaanisen monipuolisen Posan täytyy,\nvoidakseen viedä aatteensa perille, muuttua fanaattisen yksipuoliseksi,\nse on traagillinen kohta hänen, samoinkuin kaikkien abstraktisten\nvapaudensankarien kohtalossa. Posa on pohjaltaan enemmän\njesuiittamaisen sofistinen kuin Filip, hän olisi valtaistuimella yhtä\nsuuri tyranni kuin tämä, vaikka toisella tavoin. Absoluuttisen valtion,\nvallan avulla tahtoo Posa pakoittaa ihmiset vapauteen, ja se\nristiriita, joka piilee tässä ajatuksessa, onkin juuri se sisäinen\nristiriita, joka saa hänet murtumaan. Mutta aina kuolemaan asti\nsäilyttää hänen sydämmensä sofistisen ihanteelliset illusioninsa -- hän\nkuolee, koska hän ei onnistunut, hän luulee kuolevansa uhrautuakseen\nystävänsä puolesta. Yleisesti on syytetty Schilleriä siitä, että hän on\nPosan kautta tehnyt väkivaltaa historialle ja sijoittanut\n16:nteen vuosisataan 18:nnen aatteita ja henkilöitä. Tosin\nolisi kai realistisempi kuvaus ollut myös runollisempi, mutta\nei Posan ihanteellinen vapaudeninto eikä hänen ihanteellinen\nystävyydenhaaveilunsa, jotka sentään muodostavat hänen luonteensa\nydinaineksen, ole mitenkään ristiriidassa 16:nnen vuosisadan\ntuntematavan kanssa. Italian historiassa tavataan pikkutyrannien\nhoveissa monta vapaudenuneksijaa, joiden kasvonpiirteet muistuttavat\nPosan piirteitä niinkuin veljen ja veljen. Sitä paremmin on Schillerin\nonnistunut Filipissä sulattaa keskenään aatteellinen puoli ja se\nreaalinen kuva, minkä historia tarjoo. Täytyy ihmetellä sitä runoilijan\ntietäjäkatsetta, jolla hän on ymmärtänyt tämän mahtavan luonteen.\nNiissä lähteissä, joita Schiller käytti, oli Filip esitetty vain\nepäinhimilliseksi, verenhimoiseksi itsevaltiaaksi; Schiller on\nnerokkaasti käsittänyt hänet ei tyranniuden abstraktsioniksi, vaan\nmieheksi, joka ei ole loistava nero, vaan jolla on demoninen kyky\nhallita ja vaikuttaa valtavasti, ja jonka juuri tämä kyky johtaa\nväkivaltaisuuteen, kun hän kohtaa vastarintaa. Filip on syntynyt\nkuninkaaksi, hän ei olisi mahdollinen muualla kuin valtaistuimella.\nKuinka kauniisti onkaan Schiller kuvatessaan Filipin rakkautta\nPosaan ihannoinut erään hänen luonteensa pääpiirteitä, hänen\nsuosikin-tarpeensa. Filip on ehdoton yksinvaltias, hän tietää että\nhänen valtakuntaansa on pidettävä koossa voimakkaalla kädellä, ettei\nnouseva kapina saisi räjähytetyksi sitä hajalleen; hänen personalliset\ntunteensa joutuvat riitaan hänen velvollisuutensa kanssa. Posa esittää,\nettä taistelu kapinallisia Alankomaita vastaan päätettäisiin sovinnolla\neikä perinpohjaisella tuhoamisella; Filip epäröi, mutta yksinvaltiuden\naate pääsee lopulta voitolle, hän uhraa ystävänsä ja poikansa\ninkvisitsionille, kansallishengen vertajanoovalle epäjumalalle, mutta\nhän ei tee sitä Brutuksen tapaisella mielentyyneydellä, vaan jäytävä\nepätoivo sydämmessä, sillä hän tietää, ettei hän ole jättävä jälkeensä\nparatiisia, niinkuin hän oli uneksinut, vaan aution kirkkomaan.\nReaaliset voimat voittavat \"Don Carloksessa\" ei ulkonaisten sattumien\nvuoksi, vaan sisäisestä pakosta, sillä kansallisella Filipillä on\noikeutetumpi sisällys kuin kosmopoliittisella Posalla, jonka ihanteet\nhäilyvät ilmassa, mutta tämän pään päälle leviää kaatuessa kirkas\nhohde, sillä hän oli \"tulevien aikojen kansalainen\". \"Don Carloskin\"\npäättyy siis altistumiseen, mutta ei semmoiseen, joka vaikeroi: \"Die\nWelt ist ein Gefängniss\" (maailma on vankikoppi), vaan semmoiseen, joka\nlohduttaa: \"Die Weltgeschichte ist das Weltgericht\" (maailmanhistoria\non maailman tuomio). -- \"Don Carloksen\" ja \"Wallensteinin\"[19] välillä\non historian aikakirjoissa 11 tärkeätä vuotta. Historian teatterin\nnäyttämöllä ei vallitse enää abstraktiset vapaudensankarit, kuten\nGirondistit, vaan toiminnan miehet, kuten Napoleon. Don Carlos ja Posa\novat nyt joutuneet unohduksiin tai oikeammin, sen mitä Schillerissä\nvielä oli jäljellä entisestä tunnelmasta hän sijoitti nyt Maxin ja\nTeklan sivukuvaelmaan, joka ei sen vuoksi tahdo sopia yhteen muun\nesityksen kanssa. Schillerin omat oppivuodet sattuivat tähän aikaan:\nhänen esteettiset tutkimuksensa, hänen lyriikkansa, hänen\nhistorialliset kirjoituksensa, hänen ja Goethen ystävyys, hänen\ntutustumisensa antiikkiin. \"Wallenstein\" on sen tähden, vastakohtana\n\"Don Carlokselle\", täysin kypsä, se ei ole ainoastaan tunnelmaltaan\nyhtenäinen, vaan yhtenäinen myös toimintansa ja luonteidensa puolesta.\nUudenaikainen tragedia on siinä jo kehittyneenä, täysvalmiina. Yleiset\nhistorialliset aatteet ovat muodostuneet siinä kohtaloksi, s.o.\nvoimaksi, joka on käsittämätön toimiville henkilöille, jotka\nnoudattavat vain subjektiivisia intohimojansa, mutta kuitenkin selvä\nkatsojalle, koska maailmanhistoria ilmenee siinä välttämättömyytenä.\nTämä kohtalo eroaa antiikkisesta kohtalosta siten, että se syntyy\ntoimivien henkilöiden teoista ja laiminlyömisistä, kun taas\nkreikkalaisilla kohtalo päinvastoin synnyttää yksilöiden teot. Mutta\ntoiselta puolen ei Wallenstein pysty niinkuin Shakespearen sankarit\nyksin luonteensa kautta määräämään tapausten kulkua, vaan sittenkun hän\non herättänyt hämärät historialliset voimat, on hän itse niiden vallan\nalainen.\n\n\"Sein Lager nur erkläret sein Verbrechen\" (Hänen leirinsä vain selittää\nhänen rikkomuksensa) sanoo Schiller itse tämän tragediansa prologissa.\nWallenstein tahtoo luoda itsellensä valtakunnan sotajoukon avulla,\njolta puuttuu kokonaan todellinen kansallinen pohja; vain personalliset\nsiteet, satunnaisuudet, liittävät yhteen päällikön ja armeijan, eikä\nmikään siveellinen välttämättömyys, ja kuitenkin rakentaa Wallenstein\nsuunnitelmansa sen varaan kuten lujalle perustalle ainakin. Hän luulee\ntarvitsevansa sotaa ainoastaan rauhan ja järjestyksen palauttamiseksi,\nmutta todellisuudessa hän tahtoo, ja hänen täytyy sotaväen vuoksi\ntahtoa sotaa itse sodan vuoksi, hän tavoittelee valtaa ja loistoa, ei\nsen vuoksi että hän siten saavuttaisi määrättyjä tarkoituksia, vaan\nepämääräisestä kuluttavasta kunnianhimosta. Semmoinen asema vaatii\nraudanlujaa johdonmukaisuutta; tuokion epäilys ja kaikki on mennyttä.\nEpäröiminen vie Wallensteinin perikatoon, niinkuin sitten Napoleonin.\nKauniisti on Schiller symboliseerannut tämän kummallisen, jokaiselle\njäntevälle nousukkaalle ominaisen fatalistisen itseluottamuksen\nWallensteinin astrologisen taikauskon kautta. Heikkoina hetkinä\ntuntuu hänestä hänen oma demoninen tahdonvoimansa vieraalta,\nkauhuaherättävältä ja hän ajaa sen vuoksi sen vaikutukset ulkopuolisten\nhämärien voimien syyksi. Se tapa, jolla Schiller on käyttänyt tätä\naihetta, todistaa hänen kykyänsä tehdä runollinen tunnelma\naistillisesti havaittavaksi koko sen nerokkaassa voimassa, Ylipäänsä on\nWallensteinin realistinen puoli esitetty loistavalla kyvyllä; \"Das\nLager\" (Leiri) on syystä asetettu sen verroille mitä draamallinen\nkirjallisuus yleensä on kansankohtausten alalla parasta luonut ja sen\nvastakohtakin, upseerien kemut toisessa osassa, \"Die Piccolomini\",\nsyöpyy jyrkkien ja selvien väriensä vuoksi katsojan mieleen. Yleensä\nesiintyy Wallensteinissä ensi kertaa tuo omituinen kansajoukkojen\nkuvaus, joka kuuluu uudenaikaiseen käsitystapaan, vastakohtana\nkreikkalaisten ja Shakespearen menettelylle. Kreikkalaisten\ntragediankirjoittajien teoksissa edustaa kansaa, rahvasta, muodotonta\nlaumaa, jonka hartioilla traagilliset sankarit seisovat, kuoro, s.o. se\nilmaistaan vain yleisesti, symbolisesti; ritarillisten espanjalaisten\nnäytelmissä pidetään kansajoukkojen edustajia ainoastaan gracioson tai\nkamarineidon muodossa mahdollisina korkeampaan, traagilliseen\nilmapiiriin; ranskalaiset sietävät niitä ainoastaan kerrassaan\ntahdottomina konemaisina välikappaleina varsinaisten sankarien käsissä,\n\"confidents\"; Shakespeare jaottelee realistisella katseellaan\nkansajoukon sen aineosiin, tempaa siitä sitten esiin yksityisiä\nhenkilöitä ja näyttää kuinka vajavaltaisia ja viheliäisiä nämä\nitsekukin ovat, verrattuina ylimyksellisiin sankareihin: vasta Schiller\nantaa kansalle semmoisenaan jonkunlaisen oikeutuksen, jopa hän\n\"Wallensteinistä\" alkaen liikkuu etupäässä kansajoukkojen avulla. Että\ntämä esteettinen kehitys perustuu meidän vuosisadan kansanvaltaiseen\nhenkeen, on selvää. \"Wallensteiniä\" on tässä suhteessa katsottava\nesikuvaksi; suuren, varmoja piirteitä puuttuvan lauman edustajat ovat\nkuvatut eri vivahduksissa niin hienosti, että ne melkein muuttuvat\nluonteiksi, samalla kun kuitenkin tuntuu, että näkymätön sielu liittää\nkoko tämän joukon yhdeksi ainoaksi, toimivaksi henkilöksi. --\n\"Wallensteinissä\" oli Schiller ponnistautunut täydellisesti tekotapansa\nvaltiaaksi; hänen seuraava kappaleensa, \"Maria Stuart\"[20] voittaa\ntaiteellisen pyöristyksen ja paisutuksen vuoksi kaikki mitä hän on sitä\nennen ja -- voimmepa lisätä -- sen jälkeen luonut. Humaniteettisuunta\npyrki muodostamaan ihanteensa riisumalla sen mikä eri maiden eri aikojen\nkatsantotavoissa oli satunnaista sekä omituista ja säilyttämällä siten\nsen mikä niissä oli yleisinhimillistä. Että katolisuus oli tälle\nharrastukselle esiintyvä aivan toisessa valossa kuin edellisille,\nyksipuolisesti protestanttisille runoilijoille, oli käsitettävissä.\nAistillinen kauneus, jota katolinen uskonto käyttää hyväkseen esim.\nkultissa kiihdyttääkseen yhä enemmän uskonintoista mielikuvitusta,\ntarjosi otollisen liittymäkohdan esteettiselle humanismille, joka\nniinikään pyrki, vaikka pohjalta toisin tavoin, ihannoimaan\naistillisuutta. Schiller esitti sen vuoksi ristiriidan, joka ilmenee\nprotestanttisen, ankaran velvollisuudentunnon ja katolisen, rehevän\naistillisen, herkän synnin ja katumuksen välillä, kampeamatta puoleen\ntai toiseen, voidaanpa sanoa pitäen pikemmin jälkimäisen puolta.\nToisella puolen Maria ja Mortimer, toisella Elisabet ja Burleigh.\nProtestanttisuus ja katolisuus eivät ole kai koskaan historiassa\ntörmänneet yhteen traagilliselle käsittelylle soveliaammalla\ntavalla kuin Englannin ja Skottlannin kuningattarien keskenään\ntaistellessa. Maria Stuart oli jälleen valtaan asetettu, haaveellinen,\njesuiittamainen katolisuus personoituna; hänen luonteensa, hänen\nelämänsä, hänen syyllisyytensä, hänen kohtalonsa, hänen kuolemansa ne\nsoivat niinkuin runo, katolisen romantiikan sepittämä. Kaunis,\nhymyilevä, aistillinen, hurmaava hän on ja kuitenkin vaanii hänen\nsydämmensä pohjalla salainen julmuus; aavistamme että hän saattaa\nkylpeä käsin veressä, jos sikseen tulee. Kun Schillerin runollisena\ntarkoituksena oli osottaa, mikä katolisuudessakin oli oikeutettua\nvastakohtana protestanttisuuden yksipuolisuudelle, niin hän ihannoi\nvahvasti Marian olemusta, jopa hänen luonteensa tumma puoli haihtui\nniiden valoisten värien tieltä, joilla runoilija kuvasi hänen\nkärsimystään ja katumustaan. Uskalsipa Schiller käyttää hyväkseen\npuhtaasti katolista katsomustapaa, esittäessään traagillista syytä; hän\nei aseta Marian perikatoa suoranaiseen yhteyteen hänen rikoksensa\nkanssa; syy ja sovitus ovat eri asia, -- se on suorastaan Calderonin\ntapaista. Ja sittenkin on tämä aihe tehty havainnolliseksi tavalla,\njoka vaikuttaa, että todellisuudessa tapahtuu myös sisäinen\nprotestanttinen, perinpohjainen mielenmurros ja Marian täytyy\ntunnustaa, ettei mikään katumus, ei mikään ulkonainen sovinto Jumalan\nkanssa voi saada tehtyä tekemättömäksi, huuhtoa pois veritahroja hänen\naiemmista vaiheistansa. Hän luulee kärsimyksillään sovittaneensa\nentisen syyllisyytensä, hän luulee katumalla selvittäneensä suhteensa\nJumalaan ja tästä viattomuudestansa ylpeänä hän sinkoaa, kohtauksessa,\njolloin hän tapaa Elisabetin, intohimoisen syytöksen kohtaloansa\nvastaani moittien sitä kovaksi, vääräksi ja sokeaksi; Elisabet ei voi\npuolustautua ja Maria riemuitsee. Mutta juuri silloin kun hänen\nylpeytensä kuohahtaa, kohoaa entisyys ikäänkuin haudastaan ja musertaa\nhänet kokonaan -- Mortimerin hurja, himoa-hehkuva rakkaudentunnustus\ntapaa hänen ja Maria tuntee katkerasti, että se demoninen, aistillinen\nhurmausvoima, joka on vienyt hänen rikokseen, nyt vie hänet kurjuuteen.\nNiin on Marian perikato traagillinen. Katolisen, kosmopoliittisen\nMarian vastassa seisoo Elisabet, englantilais-kansallisten,\nprotestanttisten harrastusten edustajana, kylmänä ja tarmokkaana, kun\nhän ei saa antaa intohimojensa räjähtää, vaan on pakoitettu painamaan\nne sydämmeensä. Katolinen Maria uhraa velvollisuutensa onnen hyväksi ja\nkukistuu; protestanttinen Elisabet uhraa onnen velvollisuuden hyväksi\nja voittaa, mutta tämä voitto katkeroittaa koko hänen elämänsä. Niin\nsuurella taituruudella kuin Elisabetin muotokuva onkin piirretty, ovat\nCarlyle ja J. Schmidt kuitenkin osaksi oikeassa singotessaan sen vuoksi\nSchilleriä vastaan kiivaita syytöksiä. Kaikki värit ovat oikein\nkäytetyt, mutta perspektiivit ovat väärin. Tummat osat ovat\npiirretyt intohimoisen vihamielisellä puolueellisuudella, joka\nhämmästyttää tuossa muuten niin humaanisessa Schillerissä;\nsamoin ei Elisabetin suhde ulkonaisten olojen voimaan ole selvä. Maria\nkaatuu osaksi kiihtyneen englantilaisen kansallisvihan, osaksi\nElisabetin personallisen kostonhimon uhrina. Viimemainittu\nesitetään havainnollisesti terävillä, voimakkailla piirteillä,\nedelliseen vaikuttimeen ainoastaan viitataan, sitä ei tehdä kyllin\naistinhavaittavaksi, eikä se painu kyllin selvästi katsojan mieleen.\nMarian kohtalo, Mortimer, on Schillerin voimakkaimmin esitettyjä\nhenkilökuvia; Elisabetin kohtalo, Burleigh, on hänen abstraktisimpia,\nvärittömimpiä luomiansa. \"Maria Stuartia\" luodessaan seisoi Schiller\ntaiteellisen toimensa huipulla; hän hallitsi nyt täydellisesti\ntekotapaansa, jonka hän oli niin vaikeiden ponnistusten avulla varmaksi\nvahvistanut. Hän seisoi sillä vaarallisella kohdalla, jolloin\ntaiteilija, povessa ylpeä tunto siitä, että hän pystyy muotonsa avulla\ntekemään runolliseksi mitä vieraimman aiheen, niin helposti saattaa\nhairahtaa taiturimaisuuteen. Tämä taipumus oli humanistiselle suunnalle\nsitä vaarallisempi, kun sen ihanne ei ollut laisinkaan varma;\npyrkiessään tavoittelemaan yleisinhimillistä se saattoi helposti\nhairahtua arvostelematta jäljittelemään vieraita katsantotapoja.\n\"Maria Stuartia\" lähinnä seuraavassa kappaleessaan ei Schiller ole\nvoinut kokonaan kiertää tätä karia. Hänen vihansa villiytynyttä\nnaturalismia vastaan, hänen kasvava mieltymyksensä kreikkalaisiin\ntragediarunoilijoihin, hänen karttuva vastenmielisyytensä Shakespearea\nkohtaan, hänen tutustumisensa Calderoniin, kaikki tämä puolestaan\nauttoi \"Orleansin neitsyessä\"[21] tunkemaan syrjempään sisällystä,\naiheen puolta, jotta runollinen vaikutus aikaansaataisiin vain muodon\navulla. Luonteet ovat ylimalkaisesti hahmostellut, puuttuu noita\nsalaman tavoin välähtäviä, nerokkaan yksilöllisiä piirteitä, jotka\nsydänjuuria myöten paljastavat henkilöiden sisimmän olemuksen; aiheen\ntarjoomia kauheita puolia on kokonaan kartettu, ajan ja paikallisvärin\nomituisuuden on annettu haihtua. Kielestäkin puuttuu terävämpiä\nluonteenpiirteitä; lyyrillisen retorinen aines on vallannut kokonaan\ndraamallisen vuoropuhelun, tyylin ihanteellisen intomielistä\nlennokkuutta voidaan loiston puolesta huoleti verrata siihen, mitä\nEuripides tai Calderon ovat kauneinta kirjoittaneet. Mutta vaikka muoto\nsiten onkin pääasiana \"Orleansin neitsyessä\", on Schiller kuitenkin\nsäilyttänyt ja ilmituonut mitä aineessa oli olennaista. Verrattomalla\ntaidolla, kun otetaan huomioon itse aiheen hajanaisuus, ovat tärkeimmät\nhistorialliset kohdat esitetyt: Ranskanmaan kurja tila, valtiollinen\nhajaannus, heikon, mutta rakastettavan Dauphinin hätä, kansakunnan\nydinainesten isänmaallisen ritarillinen mieliala, englantilaisten\nraakuus, Neitsyeen esiintymisen herättämä innostus ranskalaisissa ja\nheidän lopullinen voittonsa. Kuningas, Dunois, Burgund, Agnes Sorel,\nTalbot, Isabeau, Raymond ovat historiallisia tyyppejä, jotka\nerinomaisesti edustavat erilaisia harrastuksia silloisessa\nRanskanmaassa. Mutta juuri se tavaton taito, jolla Schiller on\npakoittanut laajan, hajanaisen aiheensa ihanteellisen kauniiseen\nmuotoon, saa aikaan sen, ettei \"Orleansin neitsyen\" herättämä vaikutus\nole aivan puhdas. Katsoja ihmettelee sitä taituruutta, jolla Schiller\non ihannoinut tarjolla olevan aiheen, tekemättä siltä suorastaan\nväkivaltaa historialle; mutta noiden kuohuvien olojen ja väkivaltaisten\nluonteiden realistisen voimakas esitys, joita historiallinen aihe\ntarjosi, olisi samalla kertaa synnyttänyt runollisemman sekä todemman\nvaikutuksen. Mutta ei ainoastaan siinä, että muoto oli vienyt voiton\nsisällyksestä, myöskin itse traagillisen ristiriidan käsittelyssä\nilmenee liian huomattavasti kallistuminen kreikkalais-romanilaiseen\nkatsomustapaan. Yleiset, johtavat, aatteelliset voimat tarttuvat\ntoiminnan kulkuun ihmetekojen avulla, eivätkä nämä ole selviä ilmauksia\nluonteiden sisäisestä mielialasta. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa,\nettä Schiller olisi, kuten monet arvostelijat (esim. Hettner, Stahr,\nHoffmeister y.m.) ovat väittäneet, antanut yliaistillisten voimien\nbrutaalisen välittömästi johtaa tahdottomina toimivia henkilöitä, kuten\nesim. Calderon tekee. Jos nimittäin katsotaan asiaa pohjemmalta, niin\nhuomataan että myös Johannan ulkonaiset vaiheet kulkevat käsi kädessä\nhänen luonnollisen kehityksensä kanssa. Ranskanmaan sisäinen hajaannus\non kohonnut korkeimmilleen, niiden miesten isänmaallinen tunne, jotka\nolivat määrätyt ohjaamaan valtion kohtaloita, on sammunut tai\nheikontunut, maan perikato näyttää välttämättömältä; silloin leimahtaa\nitse kansassa riutuva kansallistunto liekkiin, se esiintyy alhaisen\npaimentytön hahmossa, mutta tällä paimentytöllä on usko, joka siirtää\nvuoria, ja sen vuoksi hän voi enemmän kuin sotajoukot ovat ennen\nvoineet. Tämä Johannan usko on sävyltään uskonnollinen, sillä keskiajan\nkäsitystavan mukaan on valtiolla kristillisen pyhityksen leima;\nnerokkaasti on Schiller sen vuoksi kuvannut neitsyen vihamiehet,\nTalbotin ja Isabeaun epäkristillisiksi materialisteiksi. Johanna uskoo,\nettä Jumala on kutsunut hänen vapauttamaan Ranskanmaan, ja tämän\nuskonsa voimalla hän tekee ihmeitä. Hän täyttää tehtävänsä ja voittaa,\nsillä sama kiihkoisa sielunjännitya, joka häntä elähyttää, elähyttää\nmyös koko kansaa. Mutta se abstraktinen kiihko, mikä on välttämätön\njokaiselle historialliselle sankarille, joka tahtoo viedä jonkun\naatteen perille, pakottaa Johannankin loukkaamaan olemuksensa muita\noikeutettuja puolia. Hän ei ole ainoastaan vapaudensankari, hän on myös\nnainen ja naisen tarkoitus on rakkaus. Kun siis luonto kostaa, ja hän\ntuntee sydämmensä sykkivän Lionelille, lannistuu hänen rohkeutensa ja\nsaa hänen vavisten katsomaan entisyyteen takaisin; se korkeampi,\ndemoninen voima, joka innosti hänen urotekoihin, on hänelle nyt vieras,\nja hän kysyy itseltään vavisten kauhusta, oliko tämä voima peräisin\nJumalasta vai saatanasta. Kansakunnassa on samanlainen skeptillinen\nmasentuminen seurannut entistä joustavuutta, ja kansa kysyy itseltänsä\nsamoinkuin Johanna: onko hänen voimansa peräisin hornan kuilusta vai\ntaivaasta? Johanna tuntee syyllisyytensä ja vaikenee, kun häntä\nsyytetään. Mutta Schillerin mielestä oli asian ytimenä viedä\nyleisinhimillinen, aatteellinen puoli täydelliseen voittoon. Hän antaa\nJohannansa sen vuoksi voittaa yksilölliset intohimonsa ja kuolla\nsankarittarena taistelutanterella. Kaikki tämä käy selvästi ilmi\nSchillerin tragediasta ja kuitenkin täytyy myöntää, että edellä\nmainittujen arvostelijain valitus Johannan tahdonpuutteesta tavallaan\non selitettävissä. Schiller ei ole tässä taaskaan kyllin jyrkästi ja\nhavainnollisesti esittänyt ratkaisevaa kohtaa. Johanna, joka muuten\nniin monisanaisen laveasti purkaa ilmoille intomieltään, unohtaa sanoa,\nmitä hänen povessaan tapahtuu sillä hetkellä, kun isän syytökset\ntapaavat hänen ja hän kuulee taivaan jyrinän todistavan häntä vastaan.\nNähtävästi oli Schillerin tarkoitus, että myöskin sisäinen taistelu\nsamalla tapahtuu Johannan sielussa, mutta hän ei ole teroittanut sitä\nkyllin selvästi katsojan mieleen. \"Orleansin neitsyessä\" aineellinen\npuoli rasitti Schilleriä vielä liian paljon, hän tahtoi luoda\ntragedian, jossa muoto olisi kaikki kaikessa, hän ei sen vuoksi\nvalinnut seuraavaan kappaleeseensa \"Messinan morsiameen\" historiallista\naihetta, vaan vapaasti keksityn tarinan. Se muodontaituruus, joka\nhäiritsee paikottain \"Orleansin neitsyessä\", on tässä kokonaan\nvallitsevana; draamallisissa motiiveissakin. Toimivien henkilöiden\nkohtalo ei ole missään yhteydessä heidän luonteidensa kanssa; he eivät\nsovita omaa rikostaan, vaan sortuvat käsittämättömien, sokeiden,\nkostonhimoisten, yliaistillisten voimien päätöksestä. Omituista on\nantiikkisen kuoron sovelluttaminen tähän näytelmään. Kokonaan\norjallinen mukailu, niinkuin tavallisesti luullaan, ei \"Messinan\nmorsiamen\" kuoro kuitenkaan ole. Kreikkalaisilla esiintyy kuoro\nilmilausumaan yleisön yleistä, intohimotonta, toiminnan ulkopuolella\nolevaa, siveellistä arvostelmaa; Schiller on käyttänyt kuoroa\ntuodakseen näyttämölle taistelevat puolueet, väkijoukot ihanteellisen\nyleispiirteisessä hahmossa. Sen vuoksi ottaa kuoro Schillerillä osaa\ntoimintaan, jota se ei tee antiikin murhenäytelmissä. Pääasiassa on kai\n\"Messinan morsian\" loistavimpia erehdyksiä, mitä kirjallisuushistoria\nsaattaa esille tuoda. Se osottaa, että humanistinen suunta oli\nhairahtumaisillaan mitä arveluttavimpaan vastahakoisuuteen kaikkea\nmuuta paitsi abstraktimpia esteettisiä harrastuksia kohtaan. Jollei se\ntahtonut kadottaa kaikkea olennaista sisällystä, oli sen siis pakko\npalata takaisin kansallisen elämän piiriin; Schiller on tässäkin\ntapauksessa ollut uranaukaisija. Hänen viimein tragediansa \"Wilhelm\nTell\"[22] käsittelee Saksan historiaa, saksalaisia luonteita,\nsaksalaisia oloja. Tosin puuttuu siinä se ylpeä isänmaallinen\ntunne, joka huokuu läpeensä Shakespearen englantilaisista\ntragedioista; kotoisen lieden vaiheiltakin haki humanistinen suunta\nyleisinhimillisyyttä, mutta Sveitsin luonto ja saksalaiset henkilöt ovat\nkuitenkin lähempänä Schillerin runotarta kuin Messinan kuninkaallisen\nlinnan ylpeät, kreikkalais-maurilais-romaniseen tyyliin rakennetut\nkylmät marmoripalatsit. Schiller on rohjennut \"Wilhelm Tellissä\" tehdä\nkokonaisen kansan, ei yksityistä henkilöä, draamansa sankariksi.\nKansajoukko, jonka pohjalta historialliset sankarit kohoovat, esiintyy\ntässä toiminnan keskuksena, jopa, jos kansankohtaukset esim.\nShakaspearen tai Goethen tragedioissa ovat kokonaan episodimaisia,\nvoidaan niitä \"Wilhelm Tellissä\" päinvastoin sanoa pääasiaksi, joiden\nrinnalla omin neuvoin toimivat henkilöt kuten Tell, Berta ja Rudenz,\nAttinghausen j.n.e. näyttävät episodimaisen epäolennaisilta. Kun\nnäytelmä liikkuu luontoa lähellä olevan paimenkansan keskuudessa, on\nSchiller runollisella silmällään havainnut, että ulkonaisen luonnon\ntulee synnyttää se tunnelma, joka huokuu koko kappaleesta läpeensä.\nTässä suhteessa onkin \"Wilhelm Telliä\" syystä ihailtu uraa-aukaisevana\nmestariteoksena. Loistavasta alkunäytöksestä pitäen aina loppuun saakka\ntuntuu siinä raikas alppi-ilma kaikkialla. Tunnemme että näytelmän\nhenkilöt ovat mahdolliset ainoastaan sellaisessa ympäristössä,\nmajesteetillisen, yksinkertaisen suurenmoisen luonnon keskellä.\nSamoinkuin \"Orleansin neitsyt\" käsittelee \"Wilhelm Tell\" myös kansan\nvapautumista vieraan vallan sorrosta. Mutta kansallistunnon ei ole\ntarvinnut tässä keskittyä yhteen ainoaan henkilöön, sillä kun olot\neivät ole millään tavoin sisäisesti murtuneet, ei abstraktinen\nkiihkoilu ole tarpeen. Kansa nousee vastarintaan, kun asia koskee sen\nmäärättyjä, lähimpiä etuja: perhettä, omaisuutta ja isien tapoja; mutta\nsiinä ei ole minkäänlaista tietoista isänmaallisuutta, joka panisi\ntoimivat henkilöt ajattelemaan omaa itseänsä, omia lähimpiänsä, omaa\nkyläänsä, omaa kotiseutuansa kauemmaksi. Sen tähden on aivan oikein,\nettei Schiller asettanut Wilhelm Telliä itseään suoranaiseen yhteyteen\nniiden kanssa, jotka vannoivat valansa Rutlin niityllä. Ranskalainen\nJeanne d'Arc tietää olevansa osa yleisestä piiristä, kansakunnasta,\nsaksalainen Wilhelm Tell toimii omin päinsä, sillä hänellä ei ole\ntietoista tuntoa siitä, että hän kuuluisi johonkin kansaan;\nranskalainen Jeanne d'Arc toimii, kun kansallista itsenäisyyttä\nuhataan, saksalainen Wilhelm Tell, kun kansallista tapaa loukataan;\nranskalaiset isänmaanystävät eivät sen tähden tyydy, ennenkuin ylpeä\nEnglanti on kukistettu, sveitsiläiset maamiehet toimivat vain niin\nkauvan kuin heidän on pakko puolustaa itseään. Edellinen on epäilemättä\ndraamallisessa suhteessa paljoa kiitollisempi aihe kuin jälkimäinen;\nkotimainen aihe on siis, niin paljon etuja kuin se pääasiassa\ntarjosikin Schillerille, kuitenkin ollut syynä siihen, että eepillinen\naines on päässyt aika vahvasti voitolle varsinaisesti draamallisesta.\nMutta tässäkin tapauksessa nojautuu uudenaikainen näytelmä Schilleriin,\nsillä kaikkialla on eepillisen laveita aineksia valunut draamoihin,\njoissa on varma valtiollis-isänmaallinen tendenssi. Se yksityiskohtien\nvapaus, jota uuden ajan draama yleensä ja Schillerin erityisesti\nvaatii, olisi vaikea sovittaa aineeseen, joka on jo vähäisimpiä\npikkuseikkojaan myöten yleisölle tuttu. Näyttääpä kuin kuuluisi tämä\neepillisen aineksen suosiminen ylipäänsä isänmaallis-historialliseen\ntragediaan, sillä Shakespearenkin englantilaiset näytelmät ovat enemmän\neepilliseen suuntaan kallistuvia, vähemmän draamallisesti keskitettyjä\nkuin hänen roomalaisaiheiset näytelmänsä. Mutta uudenaikainen draama on\njuuri sen kautta, että se käsittelee kansajoukkoja oikeutettuina\nvoimina tragediassa, löytänyt kohdan, jonka kautta eepillinen aines\nkuitenkin helpoimmin, ja häiritsemättä, voidaan sovittaa draamalliseen\ntoimintaan. \"Wilhelm Tell\" onkin siten pohjaltaan draamallisempi kuin\nesim. \"Henrik V\", vaikka saksalaiset esteetikot luonnollisesti\npalvelijantapaisella hartaalla kunnioituksella, jolla he katselevat\nsuurta brittiläistä, ankarasti moittivat Schillerissä, mitä he\nihailevat Shakespearessa. Koska \"Wilhelm Tellissä\" kokonainen kansa on\nsankarina, ei traagillinen ristiriita voi olla niin raju, että perikato\nolisi välttämätön; kappale päättyy sovintoon. Itse Wilhelm Tell on\nliian paljon yleisten, siveellisten voimain elähyttämä, nämä ovat liian\nvähän riidassa subjektiivisten intohimojen kanssa, jotta luonne ja\nkohtalo iskisivät yhteen niin ankarasti, että sankari ehdottomasti\nmusertuisi. Että tällainen, sovinnollisen harmooninen loppu vain on\nmahdollinen niin patriarkallisen turmeltumattomissa oloissa, jotka\neivät ehkäise inhimillisiä intohimoja eivätkä siis pakoita niitä sitten\nhillittömästi räjähtämään, s.o. juuri semmoisissa kuin \"Wilhelm Tell\"\nesittää, on itsestään selvää.\n\nVapaus on se paatos, joka on läpikäyvänä niin hyvin \"Wilhelm Tellissä\"\nkuin \"Rosvoissa\", Schillerin ensimmäisessä teoksessa. Mutta miten\nääretön kehitys onkaan tapahtunut tämän aatteen käsitystavassa.\n\"Rosvojen\" vapaus on vallankumouksellisen abstraktista, se ryntää\nkaikkia rajoituksia vastaan ja vaikka se \"Fiescossa\" onkin saanut\nvarman tasavaltaisen vivahduksen, niin se on pohjalta ainoastaan\nnaamari, todellisuudessa kuohuu tässäkin hillittömänä intohimoisen\nsubjektiivisuuden viha kaikkea perinnäistä, olevaa vastaan; kuinka\ntoisin \"Wilhelm Tellissä\" tai \"Orleansin neitsyessä\"! Niissä synnyttää\nkansallinen tapa vapauden paatoksen, yleisiä määrääviä voimia on\nloukattu ja sankarien suuruus ei ole siinä, että he ylimielisen\nuhkarohkeina rikkovat suhteensa historiallisiin voimiin, vaan siinä,\nettä he sallivat niiden vallata koko olemuksensa ja antautuvat niiden\njohdettaviksi. \"Wilhelm Tell\" on vuoden 1813 vapaussodan enne ja\nsemmoisena se puolustaa paikkansa Saksan sivistyshistoriassa,\nhuolimatta esteettisestä arvostaankin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSchiller oli historiallisen draaman alalla humanistisen suunnan etevin,\njaloin ja luonteenomaisin edustaja. Tosin huomaamme hänessä jo joskus\nkallistumista taiturimaiseen yksipuolisuuteen, mutta ylipäänsä olivat\nhänen pyrkimyksensä täysin oikeutettuja. Että se kultuuri, joka asetti\nesteettisen suunnan ja tuotannon pääasiaksi kansallisessa elämässä,\nvain vähän aikaa saattoi olla syystä yksin vallitsevana, se oli selvää.\nSe kulkikin sangen nopein askelin kohti häviötänsä. Humanismista\nkehittyi romantiikka.[23]\n\nPoliittinen elämä oli surkeampaa kuin koskaan, siinä ei ollut siis\nmitään vastustusvoimaa, joka olisi voinut tehdä yksipuolisen\nesteettisen sivistyksen vaikutukset tehottomiksi. Humanismi oli tuntien\nvastenmielisyyttä hajanaista, proosallista, nykyaikaista elämää kohtaan\nhakenut yleisinhimillistä ja siinä kohdin pääasiassa liittynyt\nantiikkiin. Myöhemmissä romantikoissa kehittyi tämä vastenmielisyys\nharkituksi vihaksi kaikkia silloisen ajan oloja vastaan, he tekivät\nihanteensa niin avaraksi, kirjavaksi, epämääräiseksi, mystilliseksi\nkuin suinkin vastustushalusta oman aikansa ahtaita, värittömiä,\nkäytännöllisiä ja kuivan järkeviä harrastuksia kohtaan. Humanistit\ntulkitsivat pääasiassa vielä kansan sivistyneen osan siveellistä\ntietoisuutta, romantikot tulkitsivat ainoastaan yksinomaisesti\nesteettis-ylimysmielisten nurkkakuntien nerokkaita päähänpistoja.\nHumanistit olivat ennen kaikkea suosineet kaunista muotoa, romantikot\npalvelivat muotoa ylimalkaan. Ja siinä kohden vei romantikkojen\ntaiturimaisuus humanisteista todella voiton; he antoivat kielelle\nmonipuolisuutta ja ulkonaista rikkautta, josta 18:nnen vuosisadan\nrunoilijoilla ei ollut aavistustakaan, he panivat liikkeelle virran\nyksityisiä huomattavia, hedelmöittäviä aatteita, he avasivat mitä\nlaajimpia ja loistavimpia näköaloja kaikkiin suuntiin. He kehittivät\nrunoudessa musikaalista ja maalauksellista ainesta vastakohtana\nplastilliselle, he loivat värejä ja säveleitä, jotka huumaavalla\nloistollaan samalla viehättivät ja panivat pään sekaisin. Humanismin\nperikuva, Faust, oli vain tahtonut haudasta herättää antiikkisen\nHelenan, romantikkojen mielikuvitus haaveili \"kuutamokirkkaassa\nlumoyössä\" (in der mondenhellen Zaubernacht) kaikista maista ja\nilmansuunnista maanpakoon joutuneiden jumalien kanssa. Saadakseen\nsisällystä, jota romantiikka ei tahtonut hakea todellisesta elämästä,\nse imi verta kaikkien aikojen ja kaikkien maiden runollisista\nkuvitelmista; se kumarsi milloin Kreikanmaan kauniita jumalia, milloin\nesteettisiä kristillisiä pyhimyksiä, milloin salaperäisiä\nmuinaisgermaanisia luonnonvoimia, milloin intialaisia haaveellisia\nallegoriaolentoja. Että tätä mielikuvituksen juopumusta välistä\nseuraisi kuivakiskoisen väsähtänyt kylmyys, jolloin runoilijat\nepäilyksen hymy huulilla valittivat \"die Welt ist leer und ohne Inhalt\"\n(maailma on tyhjä ja ilman sisällystä), oli luonnollista. Esteettinen\nkultuuri oli romantiikassa saanut tendenssimäisen, mieteperäisen\nvivahduksen, joka vaikutti usein vahingollisesti elämään; kun Schiller\ntai Goethe puolusti katolisuuden haaveellista uskonhehkua, joka\npurkautui ilmoille niin väririkkaissa, milloin hymyilevissä, milloin\nsynkissä kuvissa, niin saattoi se olla oikeutettuna vastapainona\npietistiselle tekojumalisuudelle ja ratsionalistiselle tyhmälle\nlatteudelle; romantikotkin läksivät esteettiseltä näkökannalta, mutta\najoivat kuitenkin, varma, käytännöllis-uskonnollinen tarkoitusperä\nmielessä, katolisuuden asiaa. Mutta vaikka Saksan romantiikan vaikutus\nelämään olikin siis enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, ja runouteen\narvoltaan epäiltävää, niin on sillä inhimillisessä sivistyshistoriassa\nkuolematon kunnia sen vuoksi, että se on kohottanut tiedettä.\nVarsinkin ovat filologia ja historiankirjoitus tällä vuosisadalla\nkulkeneet jättiläisaskelin eteenpäin, juuri niiden elähyttävien\nvaikutusten johdosta, joita ne ovat saaneet romantiikasta. Eräältä\npuolelta oli romanttinen runous siis vain jonkunlainen irvikuva\nhumanistis-klassillisesta. Mutta sillä ei ole sen olemus tyhjentävästi\njulkilausuttu. Lisäksi tulee vielä uusi, runoudessa tähän asti olematon\naines -- tuo puolittain vavahduttava, puolittain himoittava väristys,\njota ihminen tuntee katsellessaan sokeiden luonnonvoimain leikkiä.\n18:nnen vuosisadan nerohenkiset runoilijat olivat julistaneet: ihminen\non vapaa, hänellä on laki omassa rinnassaan, klassillinen humanismi\nselitti: ihminen on vapaa, mutta vain sen kautta, että hän tekee\nyleiset aatteet omikseen, romantikot selittivät, ensin ylimielisellä\nironialla, sitten sisäisellä kauhistavalla vakaumuksella: ihminen on\nepävapaa, sillä hän on riippuvainen ainoastaan ulkonaisista oloista.\nUlkonainen luonto ei ollut olemassa ihmistä varten, ei, luonto hallitsi\npäinvastoin hänen sisintänsä tuhansilla hänen olemuksessaan piilevillä\nsalaisilla langoilla. Siitä romantikkojen erityinen mieltymys hämärään,\nkäsittämättömään, siitä tiedottoman kansan vaiston ylistäminen, siitä\nse alttius, jolla he suosivat kaikkia oloja, joita ei mietiskelyn\nsievesi ollut hajottanut; siitä lisäksi heidän viehtymyksensä\nmystilliseen, jossa elämä ja kuolema sulaa salaperäisesti yhteen,\nuni- ja henkimaailmaan, heidän pyrkimyksensä ulkonaisen luonnon\nhengellistyttämiseen ja ruumiillistuttamiseen, samalla kuin he tekevät\nihmisistä unissaankulkevia automaatteja; siitä vielä heidän\nmyötätuntonsa jokaista intohimoa kohtaan, kunhan se vain esiintyi\nrajuna vaistona, siitä heidän muodottomuutensa. Että tämän puolen\nerityinen esillevetäminen jossain määrin oli oikeutettua, sitä ei\nkukaan kieltäne, varsinkin kun se oli ensimmäinen, kuohuva, epäselvä\nmuoto, jossa aikamme kansallisuuspyrinnöt ilmenevät. Molemmat\nyllämainitut tarkoitusperät risteilevät omituisesti keskenään niiden\nrunoilijain olemuksessa, jotka kuuluvat romanttiseen kouluun tai\ntyöskentelevät sen vaikutuksen alaisina. Milloin ne sulautuvat, ainakin\nulkonaisesti yhteen, milloin seisovat jyrkkinä, sovittamattomina\nvastakohtina toinen toisensa rinnalla; hypersentimentaalinen\ntunteenruikutus irstaimman rohkeuden rinnalla, voimakkain realismi\nsekavimman ihannoimisen rinnalla, mystillisen hartain uskonnollisuus\nilkamoivimman epäilyksen rinnalla. Heillä on toiselta puolen\nihmeellinen kyky perehtyä mitä kaukaisimpiin oloihin ja tietäjän\nkatseella keksiä niistä luonteenomainen puoli, mutta eriskummaisella\nitsepintaisuudella he sitten useinkin pitävät kiinni vain siitä, mitä\nsatunnaista, vierasta ja käsittämätöntä on heidän valitsemissaan\naineissa. Huomattavimmat näistä romanttisista runoilijoista kuvaavat\nerinomaisella taidolla ihmiselämän kauheita hämärätiloja, esim.\nmielipuolisuutta; siinä suhteessa he ovat vaikuttaneet suuresti\nvuosisatamme runolliseen kirjallisuuteen ja huolimatta siitä, että\nsuuret runoilijat ovat suunnanneet runovoimansa samalle taholle,\npysyvät he kuitenkin mestareina. Kuvatessaan yliaistillisen kamalaa\nvoittavat esim. V. Hugo tai Dickens töintuskin Hoffmannia; sitä\ndemonista taikavoimaa, jolla sitä vastoin esim. Kleist tai Arnim\nesittävät mitä eriskummaisimpia aiheita, niin että me kuitenkin\njännityksellä seuraamme niiden kehitystä, ja mitä ihmeellisimpiä\nkohtauksia, niin että me kuitenkin runollisesti uskomme niihin, sitä\nvoimaa eivät ei-saksalaiset romantikot (Mériméetä mahdollisesti\nlukuunottamatta) koskaan saavuta. Sitä ahdistavaa hätää, jota lukija\ntuntee, kun sokeat, mielivaltaiset luonnonvoimat leikittelevät ihmisen\nvoimattoman tahdon kanssa, eivät saksalaiset romantikot varsinaisesti\nkäytä ulkonaisen tehon aikaansaamiseksi, vaan he esittävät sen niin\nvoimakkaasti, koska he tuntevat sen omassa sydämmessään. Tällä\nvavistuksella, jota he tunsivat seisoessaan arvoituksellisten ilmiöiden\nedessä, oli surulliset seuraukset; Kleist ampui itsensä, Hölderlin tuli\nmielipuoleksi, Brentano ja Werner heittäytyivät kaikista raaimman,\nvoidaanpa sanoa likaisimman katolisen mystiikan helmoihin, Hoffmann\npäätyi lopulta mitä surkuteltavimpaan lamautumistilaan j.n.e. -- Se\nviha, jota romantikot tunsivat kaikkea suunnitelmallisuutta kohtaan,\nniin hyvin elämässä kuin runoudessa, vaikutti että he tuottivat\nhuomattavimpia teoksia lyriikan ja romaanin alalla kuin draaman. Draama\nvaatii läpikäyvää aatetta, ja romanttiset draamankirjoittajat\nturmelevat tai pimittävät sen ainoastaan latomalla riviin vieretysten\njoukon kohtauksia, joilla ei ole määrättyä keskipistettä, minkä\nympärille ryhmittyä. Kuitenkin ilmenee tässäkin kaksi vastakkaista\nsuuntaa: toinen liittyy Schilleriin, etenkin hänen viimeiseen\nkehityskauteensa, toinen lähenee enemmän Shakespearea. Historiallisessa\ndraamassa koettaa edellinen pukea yleiset voimat samalla kertaa\nmystilliseen ja sentään aistilliseen muotoon: ihmisten tahto on\nkerrassaan saamaton historian salaperäisiä voimia vastaan; jälkimäinen\nsuunta taas pyrkii realistisen voimakkaasti kuvailemaan eriskummaisia\ntai ainakin mieltäkiinnittäviä probleemeja, välittämättä niiden\nmaailmanhistoriallisesta merkityksestä. Ensinmainitun suunnan\netunenässä on Werner, jälkimäisen etevin edustaja on Kleist.\n\nNiinkuin aina on laita uraa-aukaisevien runoilijain, seurasi joukko\nepärunollisia jäljittelijöitä Schilleriäkin hänen edistyvällä\nradallaan. Hänen aatteellisia pyrintöjään eivät nämä käsittäneet; he\ntakertuivat yksinomaan schilleriläiseen ulkoasuun, retorisiin\nkäänteihin, sentimentaalisiin lauseparsiin, näyttämöllisesti\nvaikuttaviin kohtauksiin sekä jäljensivät sitten yksitoikkoisella\nuupumattomuudella eräitä suosittuja henkilökuvia Schillerin draamoista.\nHistoriasta he haeskelivat ainoastaan semmoisia aiheita, jotka antoivat\ntilaisuuden kiitollisille teatterimaisille kohtauksille; sisäisestä\nristiriidasta he eivät lainkaan välittäneet. Tältä näyttämöllisen\nkäytännölliseltä kannalta käsitti Kotzebuekin asian kun hän\nhistoriallisissa näytelmissään otti esikuvakseen Schillerin. Nämä kaksi\nluonnetta olivat niin jyrkkiä vastakohtia kuin suinkin, mutta Kotzebue\noli taitava yrittelijä, joka ymmärsi käyttää kaikki hyödykseen. Kun\nhänen suuntansa oli ratsionalistinen sanan latteimmassa merkityksessä,\noli hänen mahdoton käsittää historiallista fanaattisuutta, hän laimensi\nsen vuoksi toimivien henkilöiden tarmon mitä ruikuttelevimmalla\nsentimentaalisuudella. Siten hän kokonaan turmeli ei ainoastaan Hugo\nGrotiuksen ja Bayardin, vaan myös kaikista voimakkaimmat sankarilliset\nhahmot, kuten Kustaa Vaasan tai Reuss von Plauenin. Myöskin taipumusta\nhistorialliseen mystiikkaan hän ymmärsi käyttää näyttämöllisen\nmahtivaikutuksen hyväksi, esim. kappaleessaan \"Der Schutzgeist\"\n(Suojelushenki). Siedettävimmältä tuntuu tämä lauseparsista rikas ja\ntyhjä retoriikka hänen näytelmässään \"Octavia\". Jalon pyrkimyksen\nelähyttämänä, mutta ilman draamallista syvyyttä, kirjoitti Körner\nnäytelmänsä \"Rosamunda\" ja \"Zriny\"; hänelläkin ovat toimivat henkilöt\nnaamioita, eivätkä ihmisiä, hänelläkin anastaa ulkonainen\nteatterimainen retoriikka etusijan sisäiseltä totuudelta. Samanlainen\noli veljesten Josef ja Matheus von Collinin lähtökohta; he koettivat\nsulattaa yhteen Schillerin ja Ranskan klassillista retoriikkaa,\nSchillerin teatterimaisia vaikutuskeinoja sekä myös Corneillen. Heidän\nlukuisista tragedioistaan eroaa edukseen J. Collinin \"Regulus\"\neräänlaisen jalon lennokkuuden vuoksi, vaikka siinäkin epäroomalaisen\nuudenaikainen, sentimentaalinen perheruikutus vaikuttaa häiritsevästi.\nÄärettömän paljon huomattavampi, kuin nämä näytelmänkirjoittajat,\njoiden päätarkoitus oli pitää huolta teatterin jokapäiväisestä\nleivästä, on todella nerokas Zacharias Werner. Werner[24] oli aito\nromantikko, mielikuvitus vallitsi täydellisesti koko hänen olemustaan,\nmutta se oli avara, vilkas, loistava mielikuvitus. Paha kyllä ei hänen\nmuodostelukykynsä kulkenut ollenkaan käsi kädessä tämän rikkaan\nmielikuvitusvoiman kanssa; kärsimättömässä halussaan saada pukea yli\näyräittensä kuohuvat aatteensa arvokkaaseen muotoon, hän turvautui\nmystilliseen vertauskuvallisuuteen. Varsinkin hänen myöhemmissä\ntragedioissaan on melkein jokaikinen vähäpätöisinkin seikka\nsymboliseksi pyhitetty. Ensi silmäyksellä joutuu Wernerin tragedioissa\nodottamaan mitä mieltäkiinnittävintä aatteenkehitystä, sillä mahtavia\nnäköaloja aukenee, mutta pian heikkenevät hänen runolliset\ntarkoitusperänsä mystillisiksi päähänpistoiksi ja kokonaisuus häipyy\nkäsittämättömäksi sanahelinäksi. Mitä loistavimpien historiallisten\nkohtausten ohella, jotka ovat kuvatut voimakkaan realistisilla\npiirteillä, esiintyy eriskummaisen ajattelemattomia arkipäiväisyyksiä,\njotka tympäisevät sitä enemmän, kun ne tavallisesti puetaan\nmystilliseen mahtipontisuuteen. Mitä tulee kykyyn draamallisesti\nkäsitellä ja ryhmitellä kansajoukkoja, on Werner sangen lähellä\nSchilleriä. Kansankohtaukset näytelmässä \"Kreuz am Ostsee\" (Risti\nItämeren rannalla), Wormsin valtiopäivät näytelmässä \"Weihe der Kraft\"\n(Voiman vihkimys), Ravennan hovi \"Attilassa\" y.m. historialliset\nkuvaelmat ansaitsevat korkeimman kiitoksen sen historiallis-runollisen\nsävyn vuoksi, joka niissä ilmenee. Schillerin tragediojen joukossa\nliittyy Wernerin draamatuotanto lähellä \"Orleansin neitsyeen\".\nYleiset voimat esiintyvät toimivissa henkilöissä uskonnollisena\nhaltioitumisena; aiemmissa tragedioissa on tämä harras usko yleisen\nhumanistinen, myöhemmissä se on saanut määrätyn kristillis-katolisen\nleiman. Mutta eräässä tärkeässä kohdassa eroaa Werner kokonaan\nSchilleristä. Viimemainittu antaa aina historiallisten aatteiden\nkerrassaan sulautua luonteisiin, Wernerillä ne ovat ihmisen\nulkopuolella ja määräävät toiminnan fatalistisen välittömästi.\nJumala valitsee mielivaltaisesti historiassa ne henkilöt, jotka panevat\nhänen aikeensa toimeen, nämä ihmiset ovat tahdottomia, heidän\nsisäisellä siveellisellä olemuksellaan ei ole mitään sananvaltaa.\nMaailmanhistorian sankarit ovat ennakolta määrätyt toimimaan ja\nkukistumaan määrätyllä tavalla -- ken ei näe siinä oikeata tendenssiä,\njosta on liioittelemalla tehty irvikuva? Paitsi sitä että tämä lause\nkumoo kaiken syyntakeisuuden ja muuttaa siten toimivien henkilöiden\nsyyllisyyden leikiksi, viettelee se Wernerin usein ulkonaisen muodonkin\nsuhteen turvautumaan epädraamallisiin keinoihin päästäkseen\ndraamallisiin päämääriin. Kun nämä historian mystilliset voimat eivät\nilmaise olemassaoloansa ainoastaan ihmisten kautta, täytyy niiden\nturvautua allegorisiin olennoihin tai myös symboliseerata ulkonaista\nluontoa. Yrittäessään olla täysin spiritualistinen joutuu Werner usein\ntragedioissaan mitä karkeimpien materialististen voimakeinojen valtaan.\nKun odotamme tarmokasta toimintaa, niin tämä sukeutuukin epämääräiseksi\nlyyrillis-musikaaliseksi tunnelmaksi tai tarjotaan meille muutamia\nulkonaisia, aistimin havaittavia vertauskuvia. Jos Schiller\njonkun kerran antoikin oopperamaisille aineksille enemmän tilaa\ndraamatuotteissaan kuin realistisempi maku vaatii, niin huomaamme\nWernerin käyttäneen ei ainoastaan oopperaa, vaan kerrassaan\nbalettiaiheita. Niinpä maanalaiset käytävät ja niissä puhuvat sfinksit,\nlaulavat memnoninpatsaat, ylimaalliset äänet tragediassa \"Die Söhne des\nThals\" (Laakson pojat), niin se liekki, joka palaa pyhän Adalbertin\npäälaella tragediassa \"Risti Itämeren rannalla\", niin paavi Leon\nsähköiset katseet \"Attilassa\", niin liekehtivä risti tragediassa\n\"Makkabealaisten äiti\" (\"Die Mutter der Makkabäer\"), niin näyt\n\"Kunigundessa\". Wernerin kielessä on ihmeellinen hehku, varsinkin kun\non ilmaistava uskonnollista hurmaantunutta haltioitumista, mutta se\nirstas nerollisuus, jolla hän sitä käyttelee, vaikuttaa kuitenkin\nhäiritsevästi draamassa. Wernerin ensimmäinen historiallinen tragedia\n\"Laakson pojat\" pysyttelee vielä omituisesti humanistisen valistuksen\nja mystillisen romantiikan välimailla. Se kuvailee Temppeliherrain\nritarikunnan kukistumista Ranskassa Filip Kauniin aikana. Kerrassaan\nhumanistinen historiallinen aihe. Ritarikunta on perustettu\nuskonnollisia päämääriä silmällä pitäen, uskonnollinen henki on\nkadonnut siitä ja se kukistuu siis, kun se ei enää voi täyttää\nhistoriallista tehtäväänsä, mutta se jalo kestävyys, jota yksityiset\njäsenet osottavat, levittää sovittavaa hohdetta sen viime hetkiin. Nyt\nantaa Werner mystillisen salaperäisen seuran, nimeltä Laakson pojat,\ntoimittaa tietoisen historiallisen kaitselmuksen tehtäviä; se aikaansaa\nTemppeliherrain ritarikunnan kukistumisen, se vie Jacob Molayn\npolttoroviolle, ei vihasta eikä varmojen suunnitelmien vuoksi, vaan\nainoastaan todistaakseen hänelle, että \"aus Blut und Gluth quillt\nErlösung\" (verestä ja tulesta virtaa pelastus). Sensin arkkipiispa,\nLaakson lähetti, on itse aivan epäuskoinen ja kuitenkin hän uhraa\nTemppeliherrain ritarikunnan, koska se on häväissyt kansajoukon\nuskonnollisia mielikuvia. Werner selittää tosin kappaleen tarkoituksena\nolevan kuvata puhdistetun katolisuuden voittoa vapaamuurarien avulla\n(\"den Sieg des geläuterten Katolizismus mittelst der Maurerei\"), mutta\nkatolisesta kristillisyydestä ei itse tragediassa ole montakaan\nmerkkiä. Laakson pojat toimivat tosin uskonnollisten vaikuttimien\njohdosta, mutta nämä ovat niin yleistä laatua, että ne voidaan\nsovelluttaa mitä erilaisimpiin uskontunnustuksiin. Sen tähden he\nkyhäävät kokoon mitä kirjavimman kosmopoliittisen mytologian, johon\nkuuluu Eros, Thor, Wischnu, Horus, Kristus, ja he puhuvat samassa\nhengenvedossa Isiksestä ja Neitsyt Mariasta ihankuin samasta\nhenkilöstä. Tragedia jakaantuu kahteen osaan: \"Die Templer auf Cypern\"\n(Temppeliherrat Kyprossa), jossa kuvaillaan ritarikunnan sisäistä\neripuraisuutta ja rappeutumista, joka oli syynä sen kukistumiseen, ja\n\"Die Kreuzbrüder\" (Ristiveljet), jossa esitetään itse heidän\nriitajuttunsa ja kukistumisensa. Ensimmäinen osa on, vaikka se onkin\nhiukan laajasti suunniteltu, oivallinen johdatus historialliseen\ntragediaan, toisessa osassa anastaa mystillinen aines liian paljon\ntilaa. Wernerin toisen historiallisen tragedian \"Die Weihe der\nKraft'in\" sankarina on Luther. Tässäkin ovat historialliset\nyksityiskohdat oivallisia, Wormsin valtiopäivät on mahtavasti\nvaikuttava kuvaelma ja vuorikaivoskohtauksissa on omituinen\nluonteenomainen leima. Runollisen aistikkaasti on Werner käyttänyt ja\nihannoinut eräitä vuorimiesten elämästä saatuja aiheita, turvautumatta\nniissä ulkonaiseen vertauskuvallisuuteen. Mutta pahaksi onneksi\nsoveltuu Lutherin voimakas ja juureva luonne äärettömän paljon vähemmän\nmystillisiin probleemeihin kuin Temppeliherrain ritarikunta. Se mikä\nhistoriallisen Lutherin luonteessa kenties kaikista enimmin kiinnittää\nmieltä, on se tarmokas taistelu, jonka avulla hän sisäisen hädän ja\ntuskan vallitessa vaivalloisesti ponnistaen saavuttaa vakaumuksensa,\npitääkseen siitä sitten kiinni horjumattomalla alttiudella. Siitä ei\nole merkkiäkään tragediassa \"Die Weihe der Kraft\"; siinä on Luther\nJumalan lähettämä profeetta, joka antaa vain sisäisen hengen äänen\npuhua suunsa kautta. Syystä huomauttaa Julian Schmidt, että tämän\ntragedian sankari haltioituneen sokeassa uskonnollisuudessaan pikemmin\nvivahtaa Loyolaan kuin Lutheriin. Kaiken kukkuraksi on Werner\nsijoittanut tragediaansa kaksi valhepukuun puettua enkeliä,\n\"karfunkeli\"-pojan Theobaldin ja hyasintti-neidon Teresen. Se\nmystillinen kukkaiskieli, jota nämä olennot puhuvat, on niin sekavaa,\nettä jyrkimmätkin historialliset ääriviivat sen kautta saavat\naavemaisen epävarman sävyn. Tragediassa \"Das Kreuz am Ostsee\" kuvataan\nepisodi Saksalaisen ritarikunnan valloitusretkistä Preussissa.\nTendenssi ja koko sävy on tässä jo kerrassaan katolinen. Kiinnittävintä\nkappaleessa on sen paikallisväri. Puolan ja Preussin tavat ovat kuvatut\nvilkkaan havainnollisesti, mutta motiivit ovat taas niin hämärät, että\nniitä on mahdoton seurata. Wernerin paras tragedia on \"Attila\", joka\nmyös olisi yksi parhaita uudenaikaisia historiallisia tragedioja\nyleensä, ellei kielen mystillinen mahtipontisuus olisi pingoitettu niin\näärettömiin. Maailmanhistoriallinen ristiriita vanhuuttaan heikon\nRooman ja maahan tunkevien, voimakkaiden barbaarien välillä antaa\nluonteille kantavuutta, joka on sopusoinnnussa Wernerin fatalistisen\nmystiikan kanssa. Toisella puolen Ravennan ontto hovi surkeine\njuonitteluineen ja laimeine intohimoineen, heikko, turhamielinen\nPlacidia, lapsellinen keisari, liukkaan halpamainen Heraclius, toisella\npuolen raa'at, nurjamieliset, mutta mahtaviin tekoihin pystyvät\nbarbaarit Edecon, Odoacer, Hildegunde y.m. Todella traagilliseksi\nsuunniteltu on myös Aetius. Hän tahtoo ylläpitää vanhaa Roomaa, mutta\nhänenkin on ajan viheliäisyys niin saastuttanut, ettei hän epäröi käyttää\nsalakavalaa petosta saavuttaakseen suunnitelmiensa päämaalin.\nAlkuperäisen omintakeinen on myös Burgundin prinsessa Hildegunde, joka\nvihaa mitä kiihkeimmin Attilaa ja kuitenkin on hänen taikamaisen\nlumousvoimansa pauloilla häneen kahlittu. Arveluttavin kohta\ntragediassa on sitä vastoin päähenkilö, Attila itse. Hän on Jumalan\nruoska, historian korkeiden voimien määräämä hävittämään lahon\nroomalaisen kultuurin perinjuurin maailmasta. Nyt sijoittaa Werner\ntämän tietoisuuden Attilan omaan sieluun, joka on sentään hiukan\nuskallettua raakalaiselle hunnien päällikölle; vielä arveluttavampaa\non, että Attila suorittaa kauheat tekonsa aivankuin vasten omaa\ntahtoansa -- pohjalta hän on sangen hyvänsuopa, jopa lempeä ihminen.\nToinen henkilö, joka edustaa samaa väärän fatalistista suuntaa on paavi\nLeo. Hän on myötätuntoinen Attilaa kohtaan, hän tietää, että tämä on\nJumalan valittu, hän tuopi hurjalle raakalaisruhtinaalle prinsessa\nHonorian, joka, vaikkei olekkaan koskaan nähnyt Attilaa, rakastaa häntä\nmystillisen yliaistillisella rakkaudella, paavi tietää ennakolta, että\nHildegunde on murhaava Attilan, mutta hän ei varoita tätä, sillä Jumala\non määrännyt, milloin hänen on kuoleminen. Ilmeisesti häilyi Napoleonin\nhahmo Wernerin mielikuvituksessa, kun hän konsipeerasi Attilan. Tämä\nantoikin suurisuuntaisemman leiman koko aineen käsitykselle. Se\nsuurenmoinen näköala maailmanhistorian ristiriitojen ylitse, joka,\nkaikista fatalistisista eriskummaisuuksista huolimatta, \"Attilassa\"\navautuu eteemme, on tragediassa \"Die heilige Kunigunde\" (Pyhä K.)\nhimmentynyt ahdasmielisen munkkimaisen itsekidutuksen typerän\nihannoimisen kautta. Legendamainen taivashaaveilu tekee pontevan\nkuvauksen kerrassaan mahdottomaksi. Sitä vastoin antoi juutalaisten\nsankaruus ja siihen liittyvä abstraktinen kiihkoisuus taas draamallista\njänttä henkilöille Wernerin viimeisessä historiallisessa tragediassa\n\"Die Mutter der Makkabäer\". Siinäkään ei luonnollisesti sentään käy\npuhuminen minkäänlaisesta sisäisestä taistelusta. Salome ja hänen\npoikansa ovat jumal-haltioituneita olentoja, joita emme voi arvostella\nmillään varmalla mittapuulla. Voidakseen kyllin arvokkaasti ylistää\ntätä haltioitunutta spiritualismia on Wernerin täytynyt turvautua mitä\nraaimpiin voimakeinoihin. Niillä kohtauksilla, joissa kuvataan poikien\nmarttyyrikuolema, ei ole kai monta kilpailijaa, mitä tulee tympäisevään\nkauheuteen. Sama mystillisen vertauskuvallinen tapa esittää yleisten\nvoimien suhdetta toimiviin henkilöihin, joka on Wernerille ominaista,\nilmenee myös Fouqué'ssa,[25] joka on hänelle sukua runouden alalla.\nHänen draamallisista tuotteistansa on traagillinen trilogia \"Sigurd,\nder Held des Norden\" (Sigurd, Pohjan sankari), jonka pohjana on\nNibelungenlied tai oikeammin Niflunga-tarina, kaikista voimakkain ja\nviehättävin. Siinä esiintyvät johtavat voimat muinaisgermaanisina\nsynkkinä luonnonjumalina; kuollut luonto on väkevämpi kuin elävä henki,\nihmisten tahto ei riipu heistä itsestään, vaan he ovat ulkonaisen\nnoitavoiman alaisia. Kuitenkin purkautuu näissä synkissä olennoissa\nusein voimakasta runoutta ilmoille. Omituinen on Fouquén \"Don Carlos\",\nei juuri taiteelliselta kannalta katsottuna, vaan tarkoitusperänsä\npuolesta; Fouqué ylistää Albaa ja Filipiä, mutta kuvaa, päinvastoin\nkuin Schiller, itse Don Carloksen tarkemmin historian mukaan. Vaikkei\nFouqué protestanttina ihannoikkaan katolisuutta niin tendenssimäisesti\nkuin Werner, ilmenee hänen henkilöissään sentään samanlaista katolista\nepävapautta. Filip pakoittaa esim. Don Carloksen avaamaan suonensa;\nkun tämä tapahtuu, siunaa hän häntä sentimentaalisen liikutettuna.\nNe historialliset tragediat, jotka Fouqué kokosi teokseensa\n\"Altsächsischer Bildersaal\" (Muinaissaksilainen kuvasali) ovat\nvain vuoropuhelumuotoisia jutelmia. J. Schmidt sanoo, että ne\neläimellisyytensä ja mahtipontisen tyylinsä puolesta muistuttavat\nLohensteiniä. Samaan suuntaan liittyy Cl. Brentano[26] tragediansa \"Die\nGründung Prags\" (Pragin perustaminen) kautta, jossa hän tahtoi kuvata\nslaavilaisen alku-uskonnon kukistumista. Ihmeteltävällä taituruudella\nhän on hahmostellut joltisenkin selvän kuvan näistä, nykyaikaiselle\nrunoilijalle niin arvoituksellisista oloista, ja tälle hänen\nluonteenomaiselle vaistolleen on annettava sitä suurempi arvo, koska ei\nsiihen aikaan kun Brentano kirjoitti teoksensa ollut vielä olemassa\nniitä runsaita tieteellisiä esitöitä alkuslaavilaisen mytologian\nalalla, joita nyt on saatavissa. Taidetuotteena on tragedia kuitenkin\neriskummaisimmin villiytyneitä teoksia mitä kirjallisuushistoria\ntuntee; toisella puolen voimakkaan realistisesti kuvattuja noita- ja\nloitsukohtauksia, joissa synkkä mielipuolisuus ja hurja aistillisuus\nomituisella tavalla yhtyy, toisella puolen mytologis-luonnonfilosofisia\nvertauskuvia Creuzerin tai Görres'in tyyliin.\n\nSchiller oli historiallisissa draamoissaan pyrkinyt esittämään\nmaailmanhistorian kehityskulun yleisinhimillistä puolta, semmoisena\nkuin se ilmenee yksityisten ihmisten kohtaloissa; hän yritti kuvailla\nolevien olojen välttämättömyyttä, johtuen syystä seuraukseen.\nWernerillä olivat nämä saaneet vertauskuvallisen, mystillisen\nvivahduksen, ei yleisinhimillinen, vaan uskonnollinen aines se antoi\nhistoriallisille voimille niiden oikeutuksen ja ryhdin. Tätä\nsyyjohteista ihannoimista vastaan nousi, romantiikan toisessa haarassa,\nsuoranainen vastavirtaus. Tämä asetti taas luonteen hillittömine\nintohimoineen draaman keskustaksi ja katseli ivallisella epäluulolla\nkaikkia pyrkimyksiä, jotka tarkoittivat aatteellisen yhteyden\naikaansaamista toiminnassa. Hyljäten kaunopuheiset sananparret se\nkuvasi oloja rajulla realistisella suppeudella; hyljäten sovinnaisen\nsentimentaalisuuden se esitti intohimoja alastoman välittömästi;\nhyljäten ylimalkaisesti hahmostellut luonteet se koetti hienostuneella\ntaituruudella seurata luonteenomaisia juonteita ihmisessä aina\näärimmäiseen rajaan asti, missä psykologia muuttuu fysiologiaksi;\nhyljäten antiikkia jäljittelevän yleismaailmallisuuden se pyrki\njonkunlaisella kuumeisella epätoivolla syventymään saksalaiseen\nkansallishenkeen, sellaisena kuin se ilmenee vaistomaisena kansassa.\nMutta romantiikan sisäinen rikkinäisyys vainosi runoilijoita täälläkin;\nkoska he vihasivat valmista taidemuotoa, yleisiä ihanteita, esteettistä\nkultuuria ylipäänsä, niin he koettivat ikäänkuin kaivautua\ntodellisuuden ytimeen; mutta sairaalle aistille esiintyy kaikki\naavemaisena. He näkivät ainoastaan sokeita, kolkkoja luonnonvoimia,\njotka pystyvät lohduttamaan yhtä vähän kuin ontot, kuolleet ihanteet ja\nhe katselivat kauhean pelon vallassa maailmaa ja elämää, ikäänkuin\narvoitusta, jonka selityksen he ovat kadottaneet. Siitä heidän\nesitystapansa barokkimaisuus, eriskummallisuus. Humanistinen syy- ja\nseuraussuhteen esittäminen oli lopulla hävittänyt luonteiden\nvapauden, panemalla liian paljon painoa kaikkialla vallitsevaan\nvälttämättömyyteen; nämä romantikot tekivät päinvastoin toimivista\nhenkilöistä käsittämättömän, mielivaltaisen, vahingosta iloitsevan\nsattumuksen leluja. Tämä on myös se kohta, jossa romantikot eroavat\nShakespearesta, johon he ulkonaisen esitystavan puolesta halusta\nliittyvät ja jonka ulkonaiset omituisuudet eivät ole suinkaan\nedullisesti vaikuttaneet heidän muotoonsa. Shakespeare sekoittaa tosin\nusein traagillista ja koomillista nerokkaalla huumorilla, mutta\nkatsojan mieliala pysyy kuitenkin sekoittamattomana, hän tuntee\nselvästi, mitä runoilija tarkoittaa; Saksan romantikkojen suhteen on\nlukija aina tuskallisessa epätietoisuudessa siitä, tarkoittavatko he\ntäyttä totta vai laskevatko leikkiä. Tämän suunnan etevimmät\nnäytelmäkirjailijat ovat Kleist ja Arnim. Jos katsotaan ainoastaan\ndraamallista muovailukykyä, tuota sanoin selittämätöntä voimaa, joka\npystyy vuodattamaan elämän sykinnän luomiensa henkilöiden jokaikiseen\npienimpäänkin ydinsäikeeseen, niin että ne häviämättömästi syöpyvät\nmielikuvitukseen, niin on Kleist[27] ehdottomasti etusijalla kaikkien\nsaksalaisten runoilijain joukossa; hän voittaa siinä suhteessa ei\nainoastaan romanttiset kilpailijansa, vaan myös Schillerin ja Goethen,\nhänen edellään on ainoastaan Shakespeare. Tämä kyky on sitä\nihmeteltävämpi, kun Kleist osaksi erittäin mielellään valitsee niitä\nhurjimpia, rohkeimpia, eriskummaisimpia psykologisia tehtäviä, joiden\nääressä mielikuvitusta huimaa, osaksi ei lainkaan, niinkuin\nuudenaikaiset realistit tavallisesti, kehitä aihetta eteenpäin\nperustelemalla sitä huolellisesti yksityiskohtia myöten, vaan antaa\ntoiminnan ja luonteenkuvauksen sukeutua rohkeiden hyppäysten avulla.\nKleistin tragediojen tunnelma on niin voimakas, ettemme voi vetää\nhenkeä emmekä mietiskellä sitä mikä tapahtuu, vaan annamme kaikista\nluonnottomimmankin miellyttää itseämme sen luontevuuden vuoksi, jolla\nse on esitetty. Tämä sisäinen draamallinen jännitys, joka eroaa\nulkonaisesta teatterimaisesta on kuvaavaa Kleistille mitä suurimmassa\nmäärässä. Toimivien henkilöiden vaikuttimet ovat usein sangen lähellä\nmielipuolisuutta, mutta se kuumeinen hehku, joka liekehtii jokaisesta\nsanasta, pakoittaa meidät uskomaan niiden todenperäisyyteen. Ja\nkuitenkaan ei Kleist, suuremmista luonnonlahjoistaan huolimatta, ole\nniin huomattava runoilija kuin esim. Schiller, eikä hänellä edes ole\nSaksan kansan yleisessä mielipiteessä sitä asemaa, jonka hän\nansaitsee.[28] Goethe on lausunut sattuvat sanat hänen personastaan,\njotka soveltuvat myös hänen draamatuotteisiinsa: \"Mir erregte Kleist\nbei dem reinsten Vorsatz einer aufrichtigen Theilnahme nur Schauder und\nAbscheu, wie ein von Natur schön intentionierter Körper, der von einer\nunheilbaren Krankheit ergriffen wäre\".[29] Tämä sairaus ei ollut\nsatunnaista laatua, se oli se kuolonsiemen, minkä romantiikka kantoi\npovessaan. Niistä kolmesta ominaisuudesta, jotka muodostavat suuren\nrunoilijan -- nerokas luomisvoima, taiteellinen kauneusaisti ja\ninnostunut usko elämän ihanteellisiin voimiin -- oli Kleistillä mitä\nsuurimmassa määrässä ensimmäinen, häneltä ei puuttunut toista, mutta\nkolmatta hän oli jäänyt onnettomuudekseen vaille. Schiller ja Goethe\nolivat kosmopoliittisesti hakeneet ihanteitaan antiikista, myöhemmät\nromantikot haeskelivat niitä vielä kosmopoliittisemmin ylt'ympäri\nmaailmanhistoriaa; Kleist tunsi katkerasti, että tämä taiturinkyky\nkoota itseensä rajattomasti vieraita aineksia, oli kirous, joka oli\ntekevä esteettisen kultuurin vieraaksi, jopa kerrassaan vihamieliseksi\nkansallisen elämän kehitykselle. Hän tunsi mielessään, että runous oli\nSaksanmaalle Armidan puutarha, hän ikävöi siitä pois uutteraan\ntoimintaan elämän aloilla, mutta umpinaiset, ahtaat olot eivät\nsallineet hänen hengähtää vapaasti; runoileminen muuttui hänelle\neräänlaiseksi välttämättömäksi tuskaksi. Tyytymättömänä ihanteellisiin\nlauseparsiin, tahtoi Kleist tunkeutua olioiden sisimpään ytimeen,\nmutta se jää hänelle kuitenkin sekavaksi arvoitukseksi, josta hän ei\nvoi selviytyä. Siitä Kleistin tragediojen epäonnistunut ja\nodottamattoman väkivaltainen loppu. Katastroofi purkautuu joko niinkuin\n\"Schroffensteinin perheessä\" (\"Die Familie Schroffenstein\") ja\n\"Penthesileassa\" kirkuvaksi epäsoinnuksi tai sitten on sopusointuinen\nloppuhelähdys vain ulkonaisesti päälle ommeltu, niinkuin näytelmissä\n\"Das Kätchen von Heilbronn\" tai \"Der Prinz von Homburg\". Se mitä Kleist\nitse sanoo Penthesileastaan, joka todella onkin rohkeutta kysyvin\nnaissankari mitä draamallinen runoilija on koskaan yrittänyt kuvata:\n\"es lässt sich ihre Seele nicht berechnen\" (hänen sieluansa ei voida\nlaskelmilla määrätä), se voidaan myös sovittaa melkein kaikkiin hänen\nhenkilökuviinsa. -- Kleist on kirjoittanut kaksi historiallista\ntragediaa \"Der Prinz von Homburg\" ja \"Die Herrmannsschlacht\"; ne ovat\nhänen draamatuotantonsa huippu. Historialliseen draamaan ei Kleist\nvalinnut, niinkuin Schiller tai Werner, aiheitansa yleismaailmallisesti\neri seuduilta. Hän piti lujasti kiinni kotimaastaan; hänen kahdessa\nhistoriallisessa tragediassaan huomaamamme ensi kerran Saksan\nnäytelmäkirjallisuudessa määrätyn isänmaallis-kansallisen\ntarkoitusperän. Ensimmäisessä tragediassaan \"Die Familie\nSchroffenstein\" oli Kleist ennen kaikkea pyrkinyt kuvaamaan rakkauden\nja vihan hurjan taistelun dialektista kehitystä. Ulkonaisten olojen\nesittämiseen oli pantu niin vähän huolta, että tämä tragedia oli ensin\nmäärätty tapahtumaan Espanjassa, mutta siirrettiin sitten ilman\nminkäänlaisia muutoksia Saksanmaahan. Sen sijaan oli saksalainen\nkeskiajan sävy \"Kätchen von Heilbronnissa\", tuossa kaikista\ntunnetuimmassa, suosituimmassa, mutta voimme lisätä, kaikista vähimmin\nhuomiota ansaitsevassa Kleistin draamassa, ihmeteltävän raikas ja\ntunnollinen; siinä suhteessa se lähenee enemmän kuin yksikään muu\nsaksalainen näytelmä \"Götz von Berlichingeniä\", jota muistuttaa myös\nsommittelun hajanaisuus. \"Penthesilean\" yli ei tosin kaareudu Homeron\nsininen taivas; kuumuutta hehkuva itämainen aurinko on sytyttänyt nuo\ntiikerimäisen villit, demoniset intohimot, mutta omituisen ehyt\nvärisävy on siinä ulkonaisestikin vallitsemassa, niin että tunnelma on\nmeissä sama kuin jos siinä esitettäisiin historiallisia oloja. --\nTämä pistää myös välittömimmin silmiin Kleistin ensimmäisessä\nhistoriallisessa tragediassa \"Die Herrmannsschlacht\". Hän ei kasaa\nollenkaan muinaistutkimuksen antamia tietoja, hän ei kaipaa mitään\nhurjaa bardi-ulvontaa saadakseen historiallisen tunnelman aistimin\nhavaittavaksi, hän menettelee mitä häikäilemättömimmän mukavasti. Ja\nkuitenkin Kleist on ainoa näytelmäkirjailija, jonka on onnistunut tästä\naineesta, niin lukemattomat kerrat kuin sitä onkin käsitelty Saksassa,\nluoda todella historiallinen tragedia. Hän ei tee Herrmannistaan mitään\nkaunopuheisen intomielistä vapaudensankaria, joka vain hautoisi\nmielessään ajatusta kuolla isänmaansa hyväksi, ei, Kleistin sankari on\nviekas ja salakavala raakalainen, jonka isänmaallisuus perustuu\nvaistoon, mutta jota äärettömän suurisuuntainen ja tarmokas viha\naateloi enemmän kuin mitä kauniimmin kajahtavat lausejaksot voisivat\ntehdä. Tämä viha saa traagillisen vivahduksen sen kautta, että Herrmann\nvihaa sokeasti niin hyvin vihollisensa hyviä kuin huonoja puolia, ja\nsen teeskentelyn kautta, jota hänen on pakko käyttää yksinpä omia\nystäviänsäkin kohtaan, voidakseen raivata itselleen tien päämääräänsä.\nSyynä siihen valtavaan voimaan, jolla Kleist kuvasi Herrmannin, oli kai\nse, että sama intomieli, joka elähytti runoelmaa, kumpusi koko Saksan\nkansan sisimmästä sydämmestä. \"Die Herrmannsschlacht\" kirjoitettiin\n1809, siis Saksanmaan surkeimman alennustilan aikana, ranskalaisten\nikeen painaessa niskaa, kun sitä vastoin Espanjassa samaan aikaan pääsi\nvaltaan sellainen suoranainen kansallinen kapinaliike, jommoista Kleist\nkuvaili tragediassaan. Kun Kleist kurittaa germaanisia naisia, jotka\nantavat vieraiden siloisen sivistyksen hurmata itsensä, oli hänellä\nläheisiä perikuvia edessään; kun hän antaa Herrmannin surmata\npetturiruhtinaat Rheinin varrella, niin hän purki ilmoille sydämmensä\nsisimmän vihan Napoleonille kuuliaisia Rheininliiton jäseniä\nvastaan; Herrmannin ja Marbodin sovinnossa hän lausui julki sen\nsaksalaisten isänmaanystävien toivon, että Preussin ja Itävallan\nvihamielisyys päättyisi samalla tavoin. Omituisinta on, etteivät nämä\nrinnakkaissuhteet muinaisajan ja nykyajan välillä vaikuta ollenkaan\nhäiritsevästi historialliseen tunnelmaan. On todella syvän draamallisen\nluomisvoiman merkki voida tehdä välittömimmin silmiinpistävä\ntendenssikin niin runollisesti aistimin havaittavaksi, kuin Kleist on\ntehnyt draamassaan \"Die Herrmannsschlacht\". Tässä tragediassaan hän on\nmyös enemmän kuin muualla, hillinnyt haluansa syventyä taiturimaisella\nperinpohjaisuudella psykologisiin arvoituksiin. Se ylihienostuneen\nkauhea kosto, minkä Thusnelda panee toimeen Ventidiusta vastaan, on\nliian seikkaperäisessä laajuudessaan ainoa yritys tähän suuntaan. \"Die\nHerrmannsschlachtissa\" Kleist ylistää isänmaallisuutta sen välittömässä\nvaistomaisessa muodossa, vihana vieraita vastaan; Schillerin \"Wilhelm\nTellin\" sankarit punnitsevat tunnollisesti, onko heillä oikeus\npuolellaan, Kleistin Herrmann julistaa täynnä hurjan kaunista vihaa,\nettä vihollinen on muserrettava viimeiseen mieheen: \"das Weltgericht\nfragt euch nach den Gründen nicht\" (maailmantuomio ei kysele teiltä\nperusteita). -- Mutta muinaisen Germanian ohella oli vielä eräs kohta,\njohon saksalainen isänmaallisuus saattoi kiinnittää harrastuksensa,\nPreussin valtio. Kleistiin, synnynnäiseen preussilaiseen, oli\nsydänjuuriin asti koskenut se häpeällinen osa, jota Preussi näytteli\nvuoden 1806 sodassa, ja se surkea asema, johon se sen jälkeen\npakosta joutui. Hän kirjoitti isänmaallisen tragediansa: \"Der\nPrinz von Homburg\". Preussi on sotilasvaltio, se on syntynyt\nkeinotekoisella tavalla ja vasta vähitellen se on yksityisten,\nsuurten hallitsijain avulla hankkinut itselleen aatteellisen\nmerkityksen maailmanhistoriassa. Kleist ei olekkaan ottanut mitään\nyleisinhimillistä aihetta, niinkuin klassikot olisivat tehneet, vaan\nhän otti erikoisesti preussilaisen -- ristiriidan personallisen\nurhouden ja sotilaallisen kuuliaisuuden välillä. Homburgin prinssi on\nhurjapäisellä sankaruudellaan hankkinut voiton Fehrbellinin luona,\nmutta hän on samalla rikkonut sotalakia vastaan ja tuomitaan kuolemaan.\nMutta uudenaikaisessa valtiossa ei yksityisen sokea uhraaminen lain\nloukkaamattoman pyhyyden hyväksi ole enää, niinkuin vanhassa Roomassa,\nsuinkaan välttämätöntä. Personallinen ankaruus on uudenaikaisessa\nsotilasvaltiossa täysinoikeutettu sotilaskurin vastapainona, sillä\nilman edellistä on jälkimäinen kuollut. Vaaliruhtinas ei sen vuoksi\nsurmaa poikaansa niinkuin Manlius, vaan kaikki selviää sovinnolliseen\nloppuun. Luonteenkuvaus on taaskin, mitä syrjähenkilöihin tulee,\nerittäin sattuvaa; vanhat, tylyt, kankeat ja kunnon preussilaiset\nkenraalit seisovat kuin kiveen hakattuina silmiemme edessä ja\nvaaliruhtinaan sankarihahmo kohoo mahtavaan voimaan. Pahaksi onneksi on\nKleistin romanttinen eriskummaisuuksien tavoittelu saanut hänen\ntäydellisesti valtoihinsa draaman pääasian, prinssin oman luonteen\nkuvauksessa. Peläten horjahtavansa ylimalkaiseen korusanaiseen\nsankaripaatokseen on Kleist kehittänyt huippuunsa kaikki pienet\nluonteenomaiset piirteet, jotka, jos niiden tarkoituksena olisi vain\nantaa enemmän eloisuutta ulkomuodolle, olisivat olleet paikallaan,\nmutta nyt, kun ne tunkeutuvat esiin luonteen pääpiirteiksi, ne\nhämmentävät meitä. Sen tunteiden intohimoisen kiihkon, joka yksistään\nselittää prinssin menettelytavan, on Kleist karikeerannut sairaalloisen\närtyneeksi hermostuneisuudeksi, joka pystyy herättämään vain\npatologista mielenkiintoa. Sentimentaalinen unissaankulkija\nensimmäisessä näytöksessä, taistelun vimmasta ikäänkuin huumaantunut\nsankari toisessa, ja kuolemaa kauhistuva, tomussa mateleva, kuumeisen\nheikko nuorukainen neljännessä näytöksessä, kaikki tyyni ne viittaavat\nliian paljon fysiologisiin edellytyksiin, jotta voisimme katsoa\nsankaria täysin syyntakeiseksi. Tässäkin Kleist on siis, kavahtaen\nihanteellisten voimien onttoutta, joutunut sokeiden luonnonvoimien\nbrutaaliseen valtaan. \"Homburgin Prinssin\" loppu on sen vuoksi\nmielivaltainen ja epätyydyttävä, sillä vaaliruhtinas antaa armolahjaksi\nsen, mitä prinssi vaatii omana oikeutenaan. Draamallis-taiteelliselta\nkannalta katsoen ansaitsee \"Homburgin prinssi\" korkeimman kiitoksen.\nToiminnan kiihdytys, henkilöiden ryhmittäminen joukkojen käsittely,\nsuppea, luonteenomainen, ihankuin nimenomaan tätä ainetta varten luotu\nkieli ovat historiallisessa näytelmäkirjallisuudessa malliksi\nkelpaavia. Kleistiä lähellä seisova runoilija on Achim von Arnim.[30]\nSamoinkuin edellämainitulla on Arnimilla huomattava hahmostelukyky,\nmutta ei sen ohessa ollenkaan taitoa vastustaa omaa mielikuvitustaan,\nsamaten kuin edellinen hakee Arnim, vihaten kaikkia yleisiä ihanteita,\nalkuperäistä eriskummaisimmassakin muodossa, samaten kuin edellinen\npyrkii hän, vieroen kaikkia valmiita taidemuotoja, ilmaisemaan\najatuksensa niin omituisesti kuin mahdollista, samaten kuin edellistä\nkohtaan, olivat aikalaiset häntäkin kohtaan välinpitämättömiä, sen\nsijaan kuin jälkimaailma on kiinnittänyt häneen huomiota. Eräässä\nkohden he olivat kuitenkin ihan erilaisia; Kleist oli syntynyt\ndramatikoksi, Arnim romaaninkirjoittajaksi. Ettei Arnim kirjoittanut\ndraamallisia tuotteitansa näyttämöä varten, oli selvää, hän kun kuului\nsiihen ryhmään romantikkoja, jotka pitivät jokaista vetoamista omiin\naikalaisiinsa, taiteen pyhyyden loukkaamisena (niinkuin Tieck,\nBrentano, Schütz y.m.), mutta ei kenelläkään draamallisen sommittelun,\ndraamallisen kiihdytyksen perinpohjainen puute todistane niin\ntäydellisesti, että heidän näytelmänsä ovat vain vuoropuhelumuotoon\npuettuja romaaneja, kuin Arnimilla. Lisäksi tulee se seikka, että Arnim\non äärettömän paljon harkitsevampi luonne kuin Kleist, niin että hän\nusein rikkioppineen esteettisen tendenssin mukaan antautuu\nbarokkimaiseen, epätaiteelliseen, epäselvään kuvaamislaatuun, jonka\nKleist tekee vain selittämättömästä vaistosta. Arnim alottaa usein\ndraamalliset runoelmansa suureen ja huomiota-herättävään tyyliin, mutta\nsitten hän yht'äkkiä muistaa, että hän sillä neuvoin tulisi\nkirjoittaneeksi säännöllisen draaman, jossa vallitseisi aatteen yhteys,\nja hän särkee silloin, karrikeeraamalla tapahtumat, joko kauhistavaan\ntai hullunkuriseen suuntaan, tahallisesti parhaimmat vaikutuskeinonsa.\nKunnon protestanttina ei Armin voinut Wernerin ja Brentanon tavoin\nheittäytyä sokeasti mystillisyyden syliin, mutta näiden tragedioissa on\nsiten edes jotakin mihin tarttua kiinni, kun taas Arnimin tuotteissa\nhaparoimme kerrassaan pimeässä. Eräässä kohden herättävät Arnimin\nhistorialliset tragediat sentään mitä suurinta mielenkiintoa -- sen\nihmeellisen taidon vuoksi, jolla historiallinen värisävy on ilmaistu.\nHänen keskiaikaiset henkilönsä ovat kuvia, irtileikattuja jostakin\nCranachin tai Holbeinin taulusta. Hän on tarkasti painanut mieleensä\nnoista kunniallisista, hiukan kömpelöistä, voimakkaista, aimo\nsankareista jokaikisen piirteen ja kuitenkin hän pysytteleiksen\nkiitettävällä tavalla erillään historiallis-muinaistieteellisistä\neriskummaisuuksista, joita esim. Ranskan romantikot tuhlaavat niin\nrunsain käsin keskiajan kuvauksissaan. Siinä on historiallisten\nlaatukuvien \"Glinde, Bürgermeister von Stettin\" (Glinde, Stettinin\npormestari), \"Die Vertreibung der Spanier aus Wesel im Jahre 1629\"\n(Espanjalaisten karkoitus Weselistä v. 1629), \"Der Strahlauer Fischzug\"\n(Strahlaun kalamatka), vieläpä tuon liioitellun barokkimaisen näytelmän\n\"Die Capitulation von Oggersheim\" (Oggersheimin antautuminen) arvo;\nmyöskin se voimakas isänmaallinen tunne, joka niissä läpeensä\nvallitsee, ilman minkäänlaista korusanaista kerskailua, vaikuttaa\nmiellyttävästi. Vähäpätöinen on \"Der Markgraf Carl Philip von\nBrandenburg\". Sitä vastoin lupaa näytelmä \"Der echte und der falsche\nWaldemar\" (Oikea ja väärä Waldemar) historiallisen tragedian, jossa on\njännittävä toiminta ja aito traagillinen ristiriita; paha vaan, että\nArnim tyydyttääkseen romanttisia oikkujaan on turmellut erinomaisen\naineen ja alentanut jälkimäisen osan kaikista mauttomimman\nvarjonäytelmäfarssin tasalle. Väärä Waldemar on nimittäin juopunut\nmyllärinrenki, jota erehdyksestä pidetään oikeana, ja tämä\nbarokkimaisen mauton päähänpisto hoputetaan läpi monien näytösten ihan\nhengettömäksi. \"Der Auerhahn\" (Metso) on Arnimin paraa kappale;\nvarsinkin kaikkien kauheiden kohtausten esityksessä leimuaa väkevä\nhehku; ajan- ja paikanväritys on runollista, mutta itse aineen\nhistoriallisuus (Thüringenin historiasta saatu kasku) on supistunut\nmahdollisimman vähiin.\n\nNämä olivat romantikkojen etevimmät runoilijat historiallisen draaman\nalalla. Mutta heihin liittyi joukko toisarvoisia runoniekkoja, jotka,\nomaksumatta romantikkojen pyrkimyksiä kaikessa syvyydessään, lainasivat\nheiltä taidon pukeutua eri maiden ja eri aikojen runolliseen asuun.\nUlkonaisen teatteritekniikan puolesta he ottivat mallikseen Schillerin,\nrasittamatta siltä itseään hänen ajatustenrunsaudellaan ja\naatteidenlennollaan. Varsinkin restauratsioniaikana alkoi tämä lattea,\nhedelmätön, tyhjä suunta päästä valtaan näyttämöllä. Runollinen\nluomisvoima oli jo kokonaan kuollut Saksassa ja ainoastaan sen kautta,\nettä tiede vielä pysyttelihen yhtä korkealla kannalla kuin klassillisen\nsuunnan vallitessa, säilytti Saksa asemansa henkisten harrastusten\nemämaana Euroopassa. Nämä tragediat kuivakiskoisine aiheineen, latteine\nluonteineen, siloisine, yksitoikkoisine säkeineen ovat niin\nyhdennäköisiä, että usein olisi mahdotonta erottaa eri tekijäin\ntuotteita toistaan. Kaikkialla paljon sivistystä, paljon muototaitoa,\npaljon näyttämöllistä aistia, paljon kykyä löytää historiallisista\naineista mieltäkiinnittäviä puolia ja liitellä niitä yhteen, mutta\ntäydellinen kykenemättömyys henkilökuvaukseen ja hermostuttava\ntraagillisten ristiriitojen latteaksi tekeminen. Kielellisen esityksen\nkauneus, s.o. Schillerin retoriikka, koristettuna romanttisella,\nlyyrillisellä sointuhelinällä, tuli draamassa pääasiaksi,\nluonteenkuvaus suoritettiin määrätyn kaavan mukaan. Lauseparret olivat\nSchillerin, mutta ilman sitä lämpöä, joka olisi vuodattanut niihin\nhengen, probleemit romantikkojen, mutta käsitettyinä ratsionalistisen\npintapuolisesti. Muoto hallitsi ainetta, mutta niin ulkonaisen\nkoneellisesti, että niin hyvin humanistisklassillisen suunnan miehet\nkuin varsinaiset romantikot kyllästyneinä kääntyivät siitä pois; se oli\nsamaa, jota hekin olivat harrastaneet, mutta samalla kertaa latteaksi\nja irvikuvalliseksi tehtynä. Se Schillerin ja romantikkojen\nyhteensaattaminen, johon näiden runoilijain voima ei riittänyt,\nonnistui ulkopuolella Saksaa, Oehlenschlägerin runoudessa, joka onkin\nheihin melkoisesti vaikuttanut. Hänelle sukua, vaikka draamallisena\nkirjailijana häntä heikompi oli Uhland.[31] Se vilpitön, lämmin,\nmiehekäs sävel, joka kauttaaltaan soi hänen ballaadeistaan, ilmenee\nmyös hänen molemmissa tragedioissaan \"Ernst von Schwaben\" ja \"Ludvig\nder Bayrer\". Varsinkin on edellinen näytelmä miehekkään uskollisen\nystävyyden liikuttava ylistys. Keskiajan oloja on tosin enemmän\nihannoitu kuin Arnimin runoudessa ja isänmaallisuudella on eräänlainen\nahdasmielinen, kulmakunnallinen leima (esim. keisari Konradin\nkuvauksessa), mutta kaikkialla tuntuu runollinen tuulahdus, joka\nvaikuttaa hyväätekevästi. Kuitenkin puuttuu näistä molemmista\ntragedioista varsinainen draamallinen aines, tarmokkaasti eteenpäin\nvierivä toiminta, niin suuressa määrin, ettei niille voida myöntää\nhuomattavaa sijaa. Niitä on syystä sanottu \"kehitetyiksi ballaadeiksi\".\nKaunis kyky, draamalliselta kannalta katsoen tämän ajan huomattavin,\noli F. Grillparzer,[32] jonka ei myöskään onnistunut historiallisen\ndraaman alalla luoda mitään pysyväistä. Hänen sydämmellinen, hieno\nrunottarensa kehittyi viehättävään kukoistukseen, saadessaan\nlyyrillis-draamallisesti kuvailla vihan ja rakkauden taistelua\nintohimoisessa naissydämmessä, kuten näytelmissä \"Sappho\", \"Medea\",\n\"Hero ja Leander\", mutta Itävallan tiiviisti tukittu, virkavaltainen\nkasarmi-ilma, jossa tämä runotar eli, tukahdutti hänessä kokonaan kyvyn\nymmärtää suuria historiallisia intohimoja. Niinpä tapaamme näytelmässä\n\"Ottokars Glück und Ende\" (Ottokarin onni ja loppu) mieltäkiinnittävän\naiheen, onnistuneen paisutuksen, jalon kieliasun, oikean käsityksen\ntraagillisesta ristiriidasta, lämpimän isänmaallisen tunteen, mutta\nkaikesta tästä huolimatta potee tragedia draamallista keuhkotautia,\njonka on synnyttänyt kaikkialla läpikuultava, lojaalinen säyseys.\nVarsinkin se menettää äärettömästi verrattuna \"Homburgin prinssiin\",\njolle preussilaiselle kansalliskappaleelle Grillparzer juuri kirjoitti\nOttokarinsa itävaltalaiseksi vastineeksi. Näytelmässään \"Ein treuer\nDiener seines Herrn\" (Herransa uskollinen palvelija) Grillparzer\nkäsittelee kertomusta Unkarin kuninkaasta Andreas II:sta ja maaherra\nBancbanuksesta; hän ylistää todella naiivilla kritiikittömyydellä\norjamaista koiranuskollisuutta ritarilliseksi vasallikuuliaisuudeksi ja\nollenkaan lieventämättä ainettaan, hän päinvastoin turmelee liikuttavan\ntarinan, tekemällä Bancbanuksen uskollisuuden vielä orjallisemmaksi\nkuin minä se historiassa esiintyy. -- Uhland ja Grillparzer olivat\nvalinneet aineensa silmällä pitäen varmaa kulmakunnallis-isänmaallista\ntendenssiä; tämä antoi jonkunlaista sisäistä ryhtiä heidän\ntragedioilleen. Tavallisesti valitsevat nämä Schillerin jäljissä\nastujat sitä vastoin kosmopoliittisesti jonkun mieltäkiinnittävän\npuvun, johon he sitten pakoittavat historiallisen aineen. Kun heidän\npaljoutensa on epälukuinen, mainitsemme muutamia sattuman kauppaa.\nSchenkin \"Belisarin\" pohjasuunnitelma olisi suuren runoilijan arvon\nmukainen. Toiminnassa sekä luonteissa on jonkunlaista antiikkisen\nyksinkertaista suuruutta; sangen laimea ja heikko suoritus turmelee\nkaikki. Aistikkaan täsmällisen ja lyyrillisen sointuvan sanontatavan\nhyväksi on kaikki toiminnan tarmo ja kaikki luonteenkuvauksen totuus\nlopullisessa esityksessä uhrattu. Michael Beerin \"Struenseen\" onnistui\nsen ihanan musiikin vuoksi, jolla hänen nerokas veljensä Giacomo\nMeyerbeer sen varusti, saavuttaa itselleen, todella ansaitsematon,\neurooppalainen maine. Kieli oli puhdasta ja kansankohtaukset hyvin\nsattuvia, mutta traagillinen ristiriita on käsitetty niin\npintapuolisesti kuin mahdollista. Myöskin teatterimaisen voimakkaasti\nvaikuttavat puolet, joita aine helposti tarjosi, ovat osaksi jätetyt\nkokonaan käyttämättä ja osaksi on niitä käytetty taitamattomasti.\nTieck[33] suositteli Uechtritzin näytelmää \"Alexander und Darius\",\nmutta se ei ole jaksanut herättää huomiota, vaikka siinä muka ilmenee\noikeaa käsitystä historiallisesta suuruudesta. Samoin on Eichendorffin\n\"Ezzelinon\" laita, vaikka romanttiset arvostelijat ovat sitäkin\nylistäneet. Klingemann valitsi suuria, maailmanhistoriallisia\nristiriitoja ja luonteita (esim. Mooseksen, Lutherin, Columbuksen,\nHenrik Linnustajan y.m.), mutta käsitteli niitä runottoman\nkuivakiskoisesti. Eräät näistä draamankirjoittajista liittyivät\nulkomaisiin malleihin. Niin Platen näytelmässään \"Die Ligue von\nCambray\" Manzoniin; tämä draama on jalo ja täsmällinen, mutta siinä ei\nole merkkiäkään toiminnasta. Päinvastoin kuin hänen esikuvansa, joka\nnäytelmässään \"Conte di Carmagnola\" on käsittänyt Venezian valtioelämän\nsen pimeimmältä puolelta, ylistää Platen sitä draamassaan ehdottomasti.\nEspanjalaisten mallien mukaan kirjoitti Zedlitz näytelmänsä \"Der\nKönigin Ehre\" (Kuningattaren kunnia), jossa kuvataan tuota Granadan\nhistoriassa niin kohtalokasta taistelua Abencerragien ja Zegris'ien\nvälillä -- Pikemmin ehtymättömän tuotteliaisuutensa kautta ja\ntaitavasti valitsemalla kiitollisia aiheita kuin suuren nerokkuuden\navulla onnistui Raupachin[34] ja Auffenbergin kohota näiden\ndramatikkojen suuren lauman yläpuolelle ja joksikin aikaa, edellisen\npohjois-Saksassa, jälkimäisen Etelässä, nousta saksalaisen näyttämön\nyksinvaltiaiksi hallitsijoiksi. Raupach on runolliselta kannalta\nkatsottuna Preussin restauratsioniajan täyteläisin ilmaus. Sama\nhenkinen köyhyys, sama innostuksen niukkuus, sama horjuminen\nahdasmielisen poliisivanhoillisuuden ja sisällyksettömän\nvapaamielisyyden välillä, joka ilmenee julkisessa elämässä, kuvastuu\nmyös Raupachin historiallisissa tragedioissa. Tosin ei puutu\njonkunlaista pyrkimystä runolliseen historian ihannoimiseen, mutta\nnäissä ihanteissa on niin lattean virallinen leima, että ne voivat\nturmella kauniimmatkin aineet, alkuperäisimmätkin luonteet, kuten\nFredrik II:n, Mirabeaun, Cromwellin. Stahr nimittää terävästi, mutta\nsangen sattuvasti Raupachia \"arkipäiväisyyden Shakespeareksi\"\n(Shakespeare der Trivialität). Raupach tahtoi näet \"Hohenstauffeissaan\"\nluoda Saksan historiasta sarjan yhteenliittyviä draamoja, kuten\nShakespeare oli luonut Englannin historiasta. Kieltämättä soveltuu\nHohenstauffien historia hyvästi sillä tavoin draamallisesti\nkäsiteltäväksi, varsinkin kun Raumerin historia oli Raupachille\nerinomainen lähdekirja. Ristiriita on traagillinen, niin hyvin siinä\ntapauksessa, jos se sijoitetaan tämän sankarisuvun omaan poveen, sikäli\nettä Hohenstauffit johtivat kansalliskultuurin väärille poluille,\nsamassa kun he veivät sen korkeimpaan loistoon ja sikäli, että Saksan\nkansa heidän kauttansa uhrautui suurisuuntaisen, mutta tyhjän unelman\nhyväksi -- kuin myöskin siinä tapauksessa, jos ristiriita käsitetään\nmaailmanhistorialliseksi periaatteiden taisteluksi valtion ja kirkon\nvälillä. Liittyäkseen ensinmainittuun käsitystapaan Raupach oli liian\nlojaalisen monarkistinen, jälkimäiseen yhtyäkseen taas liian lojaalisen\nprotestanttinen. Hän tyytyi tulkitsemaan vanhoillista, monarkkistista\nmielialaansa kuvaamalla Italian tasavaltalaisia pahimmaksi roskaväeksi,\nmikä on koskaan maanpintaa polkenut, ja pauhaamalla protestanttisen\nvalistunein, retorisin lauseparsin paavia ja papistoa vastaan.\nKaikki mitä historiallisen draaman alalla voidaan vaatia sivistyneeltä\npreussilaiselta hovineuvokselta, joka on elänyt oppivuotensa\nPietarissa sen on Raupach antanut. Tyydyttävimpiä ovat ne\n\"Hohenstauffen\"-sarjan tragediat, joissa traagilliset ristiriidat\nkehittyvät perhe-elämän alalla, esim. \"Friedrich und sein Sohn\",\ntai ne, joissa maailmanhistorialliset aatteet saavat väistyä\nmieltäkiinnittävien episodien tieltä, kuten esim. \"Kuningas Enzio\".\nVielä heikompia kuin \"Die Hohenstauffen\" ovat myöhemmät \"Oliver\nCromwell\" ja \"Mirabeau\", osaksi siitä syystä, että Raupachin runosuoni\nmuuttui vuosi vuodelta yhä vetisemmäksi, osaksi siitä syystä, että\nromanttinen puku, joka auttoi Hohenstauffit jalkeille, puuttui näistä\ntragedioista. Englannin independentit ja Ranskan tasavaltalaiset\nosottavat luonnollisesti katalaa konnamaisuutta, joka herättää\ninhoa. Sitä vastoin ympäröi virallinen sädekehä Kaarle II:n ja Ludvig\nXVI:n päätä. Parempia ovat historialliset tragediat Raupachin\naikaisimmalta kehityskaudelta, ennenkuin hän oli ehtinyt kiivetä\nmaailmanhistorialliselle koturnille, vaan tyytyi yksinkertaisesti\nesittämään yleisinhimillisiä ristiriitoja historiallisten puitteiden\nsisällä! Niin esim. \"Der Liebe Zauberkreis\" (Rakkauden lumopiiri), \"Die\nFreunde\" (Ystävät) y.m. -- Sen sijaan kuin Raupachin tragediojen\nretorinen aines oli täynnänsä tarkoitusperäistä saarnaamista, liukenee\nse Auffenbergin[35] tuotteissa värikkään reheväksi tunnelmalyriikaksi.\nAuffenbergin historiallisissa tragedioissa kuohuu rikasta ja kirjavaa,\nmutta pintapuolista mielikuvitusta; hänen keksintäkykynsä on melkoinen,\nmutta hän pysähtyy ulkonaisiin teatterimaisiin vaikutuskeinoihin,\npystymättä syventämään niitä todellisiksi, draamallisiksi motiiveiksi.\nHäntä ei draamallisissa tuotteissaan johda mitkään määrätyt aatteet,\nvaan hän on ulkonaisen puvun ja ulkonaisten teatterimaisten juonien\norja. Ranskan uusromantikkojen vaikutus ilmenee hänessä häiritsevänä\npyrkimyksenä pitää katsojan uteliaisuutta laukeamattomassa\njännityksessä seikkailusta seikkailuun sekaantuvan toiminnan avulla.\nHän sallii lisäksi mielellään luonnon tulla mukaan tragedioihinsa\nupeaan värisävyyn maalattujen maisemakoristeiden kautta. Auffenbergin\ntragediat tekevät sen tähden usein sen vaikutuksen kuin hyvin\nteatterimaisesti valmistetut romaanit. Luonteenkuvauksessa tavataan\neräitä nerokkaita piirteitä, mutta vaikuttimien sisäinen draamallinen\nkehittely puuttuu, kielessä ilmenee pateettista loistoa, mutta sillä ei\nole varmaa muotoa ja ilmettä. Milloin kuulemme Schillerin antiteesejä,\nmilloin V. Hugon intohimonpurkauksia, milloin Shakespearen humoristista\nvoimaa, milloin Calderonin hehkuvaa hartautta. Auffenberg saattoi\nvähemmän tuoda esiin viehättäviä puoliaan antiikkisissa aiheissa, esim.\nnäytelmissä \"Die Syrakusaner\" taikka \"Temistokles\", kuin romanttisissa,\nvarsinkin jos tilaisuus tarjoutui maalauksellisiin maisemakuvauksiin ja\nkukikkaaseen luonnon lyriikkaan, kuten esim. näytelmissä \"Das Nordlicht\nvon Kasan\", \"Wallace\", \"Der Prophet von Florens\", \"Alhambra\" y.m. --\nKaikki näytelmäkirjailijat käyttivät Schillerin ja romantikkojen\nvaikutuskeinoja naiivilla naturalismilla, ilman syvällisiä esteettisiä\nperiaatteita tai tendenssejä. He saattoivat tämän valmiin muodon\npuitteissa vaihdella valmiita aineita äärettömiin asti. Toisissa näissä\njäljissä-astujissa oli kriitillisempi esteettinen suunta vallalla.\nTärkein on K. Immermann. Hänen draamoissaan tavataan vankkaa\nhistoriallista sekä esteettistä sivistystä. Hän on tunnollisesti\nmietiskellyt draaman luonnetta ja hänen tutkimuksiensa tulokset\ntodistavat teräväsilmäisyyttä ja kykyä vastaanottaa sitä mikä on\nhuomattavaa. Kun hänen tragedioissansa lisäksi ilmenee miehekästä,\njaloon ja suureen tähtäävää, ankaran siveellistä mieltä, niin on\nselvää, miksi Immermannin teokset ovat mieltäkiinnittävää lukemista.\nMieltäkiinnittävää -- ei runollista. Alkuperäinen luova jumalkipinä\npuuttuu häneltä, hänen henkilöittensä suonissa ei virtaa elämän\npunainen veri, ne ovat ajateltuja, eivät tuntemalla tunnettuja.\nKaikkialla näkee, että joku aiempi runoteos[36] on herättänyt\nImmermannin luomistoimintaan, ei alkuperäinen raaka aines, semmoisena\nkuin runoilija löysi sen elämästä tai historiasta. Siitä se omituinen\nilmiö, että tämä pohjaltaan kuivan järkevä kirjailija niin usein\nhairahtuu mitä haavemaisimpiin eriskummaisuuksiin. Syynä siihen on se,\nettä hän jäljittelee Shakespearea, jota hän rikkioppineella\nitsepintaisuudella tavallisesti seuraa aina vähäpätöisyyksiin\nja satunnaisiin heikkouksiin asti. Varsinkin vaivaa hänen\nnuoruudendraamojaan väärä romanttisuus ja Shakespeare-raivo. \"Fredrik\nII:ssa\" ilmenee huomattavaa pyrkimystä itsenäisyyteen. Sankarin hahmo\non esitetty suurenmoisin piirtein, mutta paha kyllä ei Immermann, yhtä\nvähän kuin Raupachkaan, ole voinut tulkita todesti kirkollista\nkiihkoilua. Romaanimaisen epätodenmukainen episodi Fredrikin\nmuhamettilaisesta tyttärestä on myös häiritsevä. Näytelmässä\n\"Trauerspiel im Tyrol\" (Murhenäytelmä Tyrolissa) kuvataan Andreas\nHoferin vapaustaistelua ranskalais-baijerilaista ylivaltaa vastaan.\nOmituinen on se skeptillinen puolueettomuus, jota Immermann osottaa\ntässä isänmaallisessa tragediassa. Ranskalaisen puolueen edustajat ovat\nhumaanisen tahdikkaasti ihannoidut, tyrolilaisten lapsekas näköpiirin\nahtaus ja riippuvaisuus juonittelevista papeista on sitä vastoin\nmelkeinpä liian voimakkaasti esiin vedetty. Tragedia todistaa mitä\nkiitettävimpiä ja taiteellisesti puhtaita pyrkimyksiä, mutta se\nmahtava, vaistomainen isänmaallisuus, joka elähytti tyrolilaisten\ntaistelua, on liian epäselvästi ja kuivan järkevästi havainnolliseksi\ntehty, voidakseen jättää pysyvää traagillista vaikutusta. Trilogia\n\"Alexis\" on Immermannin paras historiallinen tragedia; Pietari Suuren\njättimäinen hahmo seisoo arvokkaasti etualalla ja hänen poikansa\nAleksin luonnetta on ihannoitu niin paljon kuin on tarpeellista\ntodellisen ristiriidan eikä barbaarisen teurastuksen aikaansaamiseksi.\nToiminta kiihtyy Immermannilla harvinaiseen, draamalliseen jännitykseen\nja Venäjän olot ovat taitavasti ja oikein havainnollisiksi kuvatut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGoethen ja Hegelin kuollessa (1832 ja 31) suistui puhtaasti henkinen,\nrunollis-filosofinen kultuuri ehdottomasta valta-asemastaan, jonka\nhaltiana Saksan kansan elämässä se oli ollut Klopstockin ja Lessingin\najoista asti -- melkein yht'aikaa (1830) puhkesi naapurimaassa,\nRanskassa, se maailmanhistoriallinen järisyttävä tapahtuma, joka antoi\nsuunnan myös nuorelle Saksalle. Kansalliset harrastukset olivat\ntuokioksi kohottaneet Saksan kansaa vapaussodassa Napoleonia vastaan,\nmutta tämäkin innostus osottautui, sittenkun taistelun tuokio oli ohi,\nliian vähän tuotteliaaksi voidakseen luoda jotakin poliittisesti\npysyväistä. Kävi selväksi, ettei yhteinen Saksanmaa, jota kehittynyt,\nluja valtiollinen itsenäisyydentunto elähyttäisi, voinut olla muutamia\nsilmänräpäyksiä kestäneen nuorekkaasti kuohuvan innostuksen tuote,\nvaan että Saksan kansan täytyi valloittaa itsellensä tämä asema\nvaivalloisesti, askel askeleelta, monen pettymyksen ja tappion kautta.\nKlassilliset humanistit olivat saarnanneet yleisinhimillistä\nkosmopoliittisuutta, vieroen niitä ahtaita oloja, joihin he näkivät\nSaksan elämän puserretuksi; hätä opetti ihmiset rukoilemaan ja\nromantikot koettivat kiihkeällä innostuksella luoda isänmaata. He\nliittyivät jo ammoin sammuneihin muistoihin, keskiaikaan,\nHohenstauffeihin, itsetiedottomaan, lauluissa ja saduissa ilmenevään\nkansanvaistoon; mutta vihatessaan olevia, oman aikansa oloja he\nolivat täydelleen sopusoinnussa humanistien kanssa. Romantikkojen\nisänmaallis-saksalainen ihanne oli siis, poliittis-kansalliselta\nkannalta katsottuna, yhtä vieras saksalaiselle elämälle kuin\nhumanistien yleisinhimillinen. Vuoden 1830:n jälkeen huomaamme\nihmisissä sitä vastoin varman pyrkimyksen syventyä todellisuuden\nmaailmaan ja suunnata ihanteensa ja toiveensa sen mukaan. Aluksi on\ntällä syventymisellä skeptillisen epäluulon leima; uudenajan\nvaltiollinen realismi ilmenee ensimmäisessä, vielä epäselvässä\nmuodossaan, arvostelevana, liberalistisena tendenssinä, joka pyrki\nepäillen tutkimaan, mikä olevissa oloissa on oikeutettua. Tämä vei joko\nepätoivoiseen maailmantuskaan, kuten Heinessä, tai yhtä epätoivoiseen\nradikaalisuuteen, kuten Börnessä. Entinen kaunosieluinen nerohenkisyys\nesiintyi, hyvästä tahdosta huolimatta, näissä harrastuksissa, m.m.\ndiletanttimaisena intona, jolla koetettiin tehdä toisarvoisia epäkohtia\nvaltiollisten ja yhteiskunnallisten kysymysten polttopisteeksi.\nHaaveiltiin naisen, juutalaisten, lihan vapauttamista ja otettiin\nnäistä kysymyksistä aihetta nerokkaihin paradokseihin. Saksalaisten\npolitikkojen oli pakko ottaa oppia englantilaisista ja ranskalaisista;\nei ainoastaan vapaamieliset, vaan vanhoillisetkin puolueet\njäljittelivät tarkasti parisilaisia ja lontoolaisia esikuviaan. Tämä\nepäitsenäinen nojautuminen ulkomaihin oli kai epäilemättä välttämätön\nylimenoaste, mutta se antaa kuitenkin koko 1830-luvun saksalaiselle\nelämälle vähäpätöisyyden, köyhän puutteenalaisuuden leiman, joka\njyrkästi eroaa siitä ylenpalttisen aaterikkaasta ajasta, jolloin\nrunollis-filosofisella suunnalla oli rajaton valta käsissä.\nSemmoisten jättiläisnerojen perästä kuin Goethen, Herderin, Hegelin,\nSchleiermacherin y.m. tuntuvat sentään Rotteck ja Börne jotenkin\nkääpiömäisiltä, vaikka heidän kauttansa periaatteellisesti tapahtuikin\nedistys saksalaisessa elämässä. Toiminta, tehokas osanotto elämään,\nkäytännöllisten kysymysten harrastus tuli ajan tunnussanaksi; kaikkia\nniitä pyrintöjä, jotka olivat näihin asti kiinnittäneet kansakunnan\nmielen, katsoi nuori Saksa jonkunlaisella säälivällä häpeäntunteella,\nmelkein niinkuin nuorukainen punastuu poikamaisia temppujaan.\nNäyttääkseen oikein olevansa vapaa unelmasta, joka tarkoitti\nmuinaisgermaanisen Saksan henkiin herättämistä, kerskasi nuori Saksa\nsuorastaan inhoten vihaavansa kaikkea, mikä oli perinnäisen\nomintakeista heidän kotimaassaan; runoilijat deklamoivat täyssointuisin\nsäkein, että nyt ei ollut muka aika laulaa, vaan toimia;\nkirjallisuushistorioitsijat kehoittivat kirjailijoita lakkaamaan\nkokonaan tuotannostaan, sillä siihen oli jo liian paljon voimaa\ntuhlattu; filosofia, peloissaan että sen epäiltäisiin suosivan onttoja,\nepäkäytännöllisiä ihanteita, ryntäsi yhden \"voitetun kannan\" ohi\ntoiseen, kunnes se päätyi alhaisen kokemusperäiseen materialismiin.\n\nNäiden uusien virkeiden harrastusten mukana tuli myös uusi aines\nsaksalaiseen draamaan, varsinaisesti uudenlainen. Draamalliset\nrunoilijat liittyivät lähemmin niihin poliittisiin harrastuksiin, joita\nliikkui kansakunnan keskuudessa, ja antoivat niille muodon\ntuotteissaan. Oli soiteltava niitä kieliä, jotka värähtelivät yleisön\nsielussa, jotta runoilijat edelleen voisivat toivoa osakseen\nmyötätuntoa. Romantikot olivat mielivaltaisesti valinneet aineensa\nkaukaisista ajoista ja maanpaikoista, he olivat johtaneet draamalliset\nmotiivit nykyajalle useinkin kerrassaan käsittämättömistä\nmielikuvapiireistä tai ottaneet kuvansa Saksan keskiajasta; nuoren\nSaksan dramatikot hylkäsivät kaikki aiheet, joilla ei ollut varmaa\nkäytännöllistä mielenkiintoa. Vastustaessaan romantikkojen\ntaiturimaista taipumusta antautua vieraiden ihanteiden valtaan,\nlausuivat nuoren sukupolven dramatikot julki epäilemättä oikean\nperiaatteen. Historialliseen draamaan vaikutti onnellisella tavalla\nhedelmöittävästi kukoistava tieteellinen historiankirjoitus ja sen\npyrkimys, joka tahtoi kaikkialla vuodattaa tapahtumiin todellista\nelämää ja antaa konkreettisia mielikuvia. Poliittisten kysymysten ja\nyleensä todellisten olojen pohdinta kehitti näytelmäkirjailijat 1830:n\njälkeen näkemään laajemmalle maailmanhistoriallisten probleemien\nvilinässä kuin restauratsioniajan ahdasmielisen arat dramatikot olivat\nnähneet. Samoinkuin Schiller koettavat nämä draamakirjailijat tehdä\njonkun yleisen historiallisen aatteen tragediojensa keskipisteeksi,\nsamoinkuin romantikot pyrkivät he alkuperäisen realistiseen\nluonteenkuvaukseen. Tavallisesti he eivät kuitenkaan jaksa\nhenkilöissään sulattaa yhteen aatteellis-historiallista merkitystä ja\nvarsinaista luonnetta, vaan suoriutuvat pulmasta tekemällä nämä\nitsetietoisiksi omasta historiallisesta merkityksestään ja antamalla\nheidän siten miettiä omaa suuruuttaan. Heidän joukkonsa jakaantuu\nkahteen huomattavaan ryhmään. Muutamat pyrkivät niin realistisesti kuin\nmahdollista antamaan historiallisten tapahtumien ja luonteiden\npuhua itse puolestaan ihannoimatta millään tavoin motiiveja;\nnäytelmäkirjailija on nimittäin vain sitä varten, \"dass er den Process\nder Weltgeschichte als Referent von der Bühne herunter dem Publicum\nvortrage\" (että hän näyttämöltä kertojan tavoin yleisölle esittäisi\nmaailmanhistorian kehityskulkua); onhan maailmanhistoria,\naatteelliselta kannalta katsottuna, alituisesti kiihtyen kehittyvä\ndraama, tämän suunnan runoilijat pitävät sen johdosta tragediojaan\nmelkeinpä kuin yksityisinä näytöksinä, jotka ovat umpimähkään siepatut\ntodellisen historian suurenmoisesta tragediasta. Ne yleiset,\naatteelliset voimat, jotka Schillerillä esiintyivät historiallisena\nkohtalona, romantikoilla mystillisen kristillisenä kaitselmuksena, ovat\ntässä aivan sama asia kuin sankarit ihmiskunnan keskuudessa. Nämä\ndramatikot suosivat kaikki tyyni empimättä sitä mitä Saksassa on\nnimitetty \"neron palvelemiseksi\". Mutta he katsovat neron halusta\nolennoksi, jonka otsaan on poltettu samalla kertaa Jumalan- sekä\nKaininmerkki; siitä se faustmaisen ironinen maailmantuska, jolla he\nusein kuvaavat sankariensa kohtaloita, siitä se omituinen seikka, että,\nvaikka heidän tendenssinsä tavallisesti on kansanvaltaisen radikaali,\nhe kuitenkin kilpailevat Shakespearen kanssa käsitellessään\nylenkatseellisesti joukon edustajia. Toinen ryhmä 1830:n jälkeen\nesiintyneitä näytelmäkirjailijoita antaa määrätyn tarkoitusperän\nkauttaaltaan vallita runollisessa tuotannossaan; he kirjoittavat\nhistoriallisia draamoja, koska historian kenttä niin helposti tarjoo\npoliittisia rinnakkaisilmiöitä nykyhetken oloille, ja he vetoavat siten\nnäytelmissään yhtä paljon yleisön poliittisiin kuin sen runollisiin\nmielihaluihin. Tämä suunta on tavallisesti vapaamielinen; Schillerin\nvapaudenpaatoksen uudenaikaisempi muodostus soi läpeensä kaikkialta\ntässä näytelmärunoudessa. Tämä käytännöllinen pyrkimys viettelee\nkuitenkin usein dramatikot väärentämään historiallisia tosiseikkoja ja\nluonteita tavalla, joka on yhtä epähistoriallinen kuin epärunollinen.\nJos jonkun historiallisen sankarin jonkun mahdollisen yhdistelmän\nkautta voidaan sanoa kuolleen jonkunlaisen vapaudenharrastuksen\nhyväksi, niin menee tämän suunnan runoilijoilta heti arvostelukyky\numpeen, he näkevät siinä ainoastaan nykyisen vuosisadan ulkoaopittua\nliberalismia ja ylistävät vuoron perään Saulia, Pugatsheffia, Cola di\nRienziä, Eerik XIV:ttä, Struenseetä y.m. saman aatteen kannattajiksi.\n-- Ensinmainitun ryhmän etunenässä on Grabbe, viimemainitun etunenässä\nniin sanotusta \"Nuoren Saksan\" (das junge Deutschland) piiristä\nlähteneet dioskuurit Gutzkow ja Laube. Edelliseen liittyy sitten\nBüchner, Griepenkerl, Gregorovius y.m., jälkimäiseen Prutz, Mosen,\nGottschall y.m.\n\nSaksalaisilla kirjallisuushistorioitsijoilla on usein tapana, jonkun\nsatunnaisen yhteisen piirteen houkuttelemina, asettaa yhteen\nLenz, Kleist ja Grabbe[37] ja sanoa heitä kolmeksi nerokkaaksi\nnäytelmäkirjailijaksi, joiden kuohuva kyky on ollut liian epäselvä,\njotta he olisivat voineet kehittyä luomaan sopusointuisen klassillisia\nteoksia, mutta sentään kyllin voimakas särkemään heidän elämänsä.\nKuitenkin eroaa Grabben koko runoilijaluonne olennaisesti molemmista\ntoisista. Kleistillä on hillittömän voimakas mielikuvitus, mutta ei\nollenkaan kykyä hallita sitä; kun hän sen vuoksi hairahtuu\neriskummallisuuksiin, rumuuteen, epätaiteellisuuteen, niin se johtuu\nsiitä, että hänen vaistomainen tuntonsa on sekaisin. Grabbella ei sen\nsijaan ole intensiivisen voimakasta mielikuvitusta, mutta se on sitä\nrikkaampi, avarampi; hän hakee tahallaan semmoista mikä on\nsuurisuuntaista, pateettista ja lankee silloin helposti\nmahtipontisuuteen ja onttouteen. Kleistillä on äärettömän paljon\nsuurempi kyky tehdä henkilöiden sisäinen luonne aistimin havaittavaksi,\nGrabbella äärettömän paljon suurempi kyky kehittää niistä esille\nmieltäkiinnittäviä puolia; Kleistillä syöksyy toiminta eteenpäin\nrajusti ryntäävää loppukäännettä kohti alituisesti kiihtyvällä\nvauhdilla, Grabbella se valuu majesteetillisen hitaasti suurten\njoukkoliikkeiden kautta; Kleistin kielessä on värikästä, aistillista,\naito draamallista hehkua, mutta se on sangen köyhää irtonaisista\nmietelmistä, Grabbe keskittää ajatuksensa halusta yksityisiksi,\nkomeiksi voimalauseiksi; kun Kleist rikkoo, niin se tapahtuu\nkypsymättömyydestä; Kleist vihaa fraasia sen tähden ettei se ole tosi,\nGrabbe sen tähden että se on lattea. Grabbe on draamallinen\nfreskomaalaaja; hän suosii aiheissaan suuria, maailmanhistoriallisia\nperspektiivejä ja tekee usein historialliselle ajanjärjestykselle\nväkivaltaa mitä rohkeimmalla tavalla saadakseen niitä aikaan, niin\nkiivaasti kuin hän moittiikin kaikkia epähistoriallisia kasvannaisia\nmuiden runoilijain teoksissa. Niin hän antaa \"Hannibalissa\" Numantian\nja Kartaagon hävityksen tapahtua ennen Hannibalin kuolemaa; näytelmässä\n\"Hermannsschlacht\" ennustaa kuoleva Augustus jo kristinuskoa.\nKansajoukkojen käsittely Grabbella todistaa nerokasta varmuutta\ndraamallisten keinojen käyttämisessä; suuret sota- ja kansankohtaukset\novat hänen teoksissaan aina kuvatut havainnollisesti ja eräänlaisella\nlennolla, joka näyttää hänen kykyänsä sen edullisimmalta taholta; niin\nKartaagon torikohtaukset \"Hannibalissa\", Parisin katukohtaukset\n\"Napoleonissa\", Legnanon taistelu \"Fredrik Barbarossassa\", Bardewickin\nrynnäkkö \"Henrik VI:ssa\". Yleensä on itse pohjustelu kaikista\nmieltäkiinnittävin Grabben tragedioissa; yksityiset kohtaukset ovat\nmestarillisesti esitetyt, yksityiset luonteet kuvatut pikkupiirteitä\nmyöten, mutta kokonaisuudessa on jonkunlaisen luonnoksen leima. Tämä\nosottaa myös, että Grabbella nerokas mietiskely oli kehittyneempi kuin\nvarsinainen taiteellinen muovailuvaisto. Muodottomuudessaan Grabbe on\ntäydelleen yhtäpitävä romantikkojen kanssa, niin uudenaikainen kuin hän\nmuuten onkin. Jopa hän eräissä tragedioissaan vie voiton yksin\nArnimista tai Brentanosta nerokkaasti ylenkatsoessaan taiteellisen\ndraamallista tekotapaa. \"Napoleonissa\" on näyttämö esittävinään koko\nWaterloon tappelukenttää, \"Hermannsschlachtissa\" koko Teutoburgin\nmetsää, \"Hannibalissa\" se vaihtelee kolmen eri maanosan välillä,\nhäikäilemättömimmän helposti. Hän on romantikkojen kaltainen myöskin\njäljitellessään Shakespearea, jonka sopimattomuuden nykyaikaisen\nnäyttämön esikuvaksi hän kuitenkin huomaa ja josta hän myöskin\nhuomauttaa ärtyisellä katkeruudella näytelmänsä \"Marius und Sulla\"\nmieltäkiinnittävässä esipuheessa. Grabben mielestä on historiassa\nainoastaan yhtä lajia suuruutta -- voimakkaan itsevaltiaan,\nitseensäluottavan sankarin, joka tuntee seisovansa kaikkien muiden\nkuolevaisten yläpuolella, kohtelee elämän kaikkia olosuhteita\nylemmyyden huumorilla ja havaitessaan tavallisen moraalin onttouden,\nsäälivällä ivalla katselee kaikkia yleisinhimillisiä ihanteita.\nHeikomman, alakynteen joutuvan puolen osaksi, jota Schiller niin\nmielellään kirkastaa sovittavalla hohteella, ei Grabbelta liikene muuta\nkuin ylenkatsetta. Yleisten olosuhteiden osuus traagilliseen syyhyn on\nsen vuoksi pienempi kuin Schillerin kappaleissa. Samoinkuin\nShakespearella kehittyy Grabbella kaikki tyyni luonteiden sisässä,\nmutta Shakespearella ovat yksityiset henkilökuvat ainoastaan\nhistoriallisia henkilöitä, Grabben sankarit tietävät olevansa\nmaailmanhengen ruumiillistuneita muotoja; Grabbe on draaman Feuerbach.\n-- Grabbe alkoi historiallisen draamatuotantonsa Raupachin\nkilpailijana; hän kirjoitti \"Die Hohenstauffen\", joka ei kuitenkaan ole\nnäytelmäsarja niinkuin viimemainitun samanniminen tuote, vaan johon\nkuulun kaksi itsenäistä tragediaa: \"Kaiser Friedrich Barbarossa\" ja\n\"Kaiser Heinrich VI\". Grabbe, vastakohtana Raupachille, pyrkii\nharjoittamaan ankaran objektiivista, historiallista oikeutta; Henrik\nLeijona ja paavi Aleksanteri ovat suurisuuntaisia henkilökuvia ja\nmyöskin Italian tasavaltalaisten vapaudenharrastukset ovat tulkitut\narvokkaasti. Tuntuu jonkunlaista maailmanhistoriallista ilmaa monissa\nkohtauksissa, varsinkin \"Fredrik Barbarossassa\", kuten Fredrikin ja\nHenrikin kohtauksessa ennen Legnanon taistelua, niin myös paavi\nAleksanterin ja Fredrikin sovinnonhieronnassa sekä Henrikin ja hänen\npuolisonsa Mathildan jäähyväishetkessä. Päähenkilöissä, Fredrik\nBarbarossassa ja Henrik VI:ssa, ei ole jälkeäkään tuosta\nrikkioppineesta saarnailusta, joka vaikuttaa niin häiritsevästi\nRaupachilla; Grabbe on esittänyt voimakkaasti sen mielivaltaisen rajun\npiirteen, joka ilmeni tämän sankarisuvun luonteessa, mutta hän kuvaa\nheitä sankareiksi eikä saarnamiehiksi. Erittäinkin on Henrik VI\nhenkilökuva, jonka Grabben ihailijat, eikä syyttä, ovat arvelleet\nmuistuttavan Shakespearea; julma, salakavala, väkivaltainen\nitsevaltias, mutta mies täynnä mahtavasti vaikuttavaa tarmoa, jossa ei\nole mitään alhaista, ja täynnä suurisuuntaisia pyrkimyksiä, jotka\nherättävät ihailevaa osanottoa. Grabbe ei anna yksilöllisten\nintohimojen johtaa sankareitaan, he ovat aina tietoisia\nhistoriallisesta tehtävästään ja antavat tämän aina määrätä\ntoimintatapansa pienimpiin seikkoihin asti. Sen kautta sankarit tosin\ntavallaan kohoovat ympäristönsä yläpuolelle, mutta luonteenkuvauksen\nvälitön raikkaus kärsii. Niin oikein kuin esim. Fredrik Barbarossa ja\nAleksanteri lausuvatkin ilmi sen intomielen, joka heitä elähytti, on\nsentään se harkitseva nerokkuus, jolla he ovat havainneet niin hyvin\nomien kuin vastustajiensa vaikuttimien oikeutetut puolet, liian\nuudenaikainen luonteenpiirre, ollakseen kuvausta turmelematta. Grabbe\nkoettaa tosin kätkeä nämä mietiskelyt lyhykäisiin, luonteenomaisiin\nlauselmiin, jotka näyttävät välittömästi puhjenneen ilmoille toimivien\nhenkilöiden sydämmestä, mutta lähemmin katsoessa huomaa helposti, että\ntekijä se oikeastaan mietiskeleekin sankariensa kohtaloita, eivätkä\nnämä itse itseänsä. Historiallis-realistisessa innossaan on Grabbe sitä\npaitsi uhrannut runollisen totuuden historiallisen todellisuuden\nhyväksi. Fredrik I:n ristiretki päättää arvokkaasti historiallisen\nBarbarossan elämän, mutta draamalliselle luonteelle se ei ole mikään\nratkaiseva päätös. Vielä vähemmän tyydyttävä on Henrik VI:n loppu; tämä\nkuolee nimittäin yksinkertaisesti halvaukseen, eikä hänen perikatoonsa\nole mitään sisäistä syytä. \"Marius ja Sulla\" jäi katkelmaksi. Hurjat\nkohtaukset Mariuksen leirissä ovat kuvatut eräänlaisella\nverenhimoisella mieltymyksellä, joka antaa historiallisen\nluonteenomaisen värin kokonaisuudelle, mutta joka kuitenkin on\nepäkaunis. Erityisellä ihailevalla rakkaudella käsitellään Sullaa ja\nCatilinaa. Oli opittu käsittämään, että semmoisissakin henkilöissä,\njoiden hartioita eivät yksityiselämän hyveet painaneet, saattoivat\nhistorialliset voimat ilmaantua. \"Hannibal\" on Grabben nerokkain\ntragedia. Sen tyyli on voimakasta, mutta rajusti keskitettyä; tämä\nepigrammintapainen kieli, joka lakoonisuudessa hakee vertaistaan,\nsoveltuu sentään maailmanmasentajille roomalaisille ja heidän\nvihollisilleen. Sitä yli-inhimillisen pateettista mielialaa, joka\nvallitsi roomalaisten isänmaanystävien keskuudessa samoinkuin\nHannibalissa itsessään, ei tulkita kaunopuheisen laveasti, vaan se\npuserretaan suppeiksi voimalauseiksi. Kartaagon olot, ylimyksellisen\nhallituksen salakavala julmuus ja rahvaan raaka, nautinnonhimoinen\nraukkamaisuus ovat esitetyt räikeillä, mutta selvillä väreillä. Sitä\nvastoin julistavat roomalaiset sankarit, Cato, Scipio, Fabius Maximus,\nliian ylimielisen kerskailevalla tavalla maailmalle urhoollisuuttaan ja\nisänmaallisuuttaan. Taiteellisessa suhteessa todistaa \"Hannibal\" mitä\ntahallisinta niskoittelua kaikkea tekniikkaa, kaikkia ulkonaisia\ndraamallisia rajoituksia vastaan. Mitään läpikäyvää lankaa toiminnassa\nei ole; näemme siinä poliittisia toimia maailmanhistoriallisessa\nvalossa ja aina väliin historiallisia laatukuvia terävästi\nkärjistettyine huippuineen. \"Hannibaliin\" liittyy näytelmä \"Napoleon\noder die hundert Tage\". Päinvastoin kuin edelliset saksalaiset\nrunoilijat, joille viha Napoleonia vastaan oli tarjonnut ehtymättömän\nrunollisen innostuksen lähteen, ylistää Grabbe korsikalaista sankaria\npuolueettomalla ihastuksella. Myöskin Blücher, Wellington ja\nliittoutuneet yleensä ovat valokuvatut edullisessa valaistuksessa;\nkerrassaan murhaavalla ivalla suoriudutaan sen sijaan Ranskan\nlegitimisteistä. Inhonsa kaikkea ideologiaa, kaikkia ylimalkaisia\ntunteita kohtaan ilmaisee Grabbe tässä näytelmässään selvemmin kuin\nmuulloin. Saksalaiset ja ranskalaiset, kaksi verivihollista, törmäävät\nyhteen taistelemaan elämästä ja kuolemasta; meidät johdetaan molempien\nleiriin, mutta ei kummassakaan edes ohimennen ole kysymystä\nminkäänlaisesta isänmaallisesta innostuksesta, sotilaallinen urheus ja\ntaisteluhalu ovat ainoat vaikuttimet, joista esiintyvissä henkilöissä\nhuomautetaan. Hyvästi keksityt ja luontevasti kuvatut ovat ranskalaiset\ninvaliidit Vitry ja Chassecour, joille Napoleonin ihailu on muuttunut\njonkunlaiseksi uskonnolliseksi palvelukseksi. Napoleonin itsensä on\nGrabbe halunnut kuvata pikemmin sen vaikutuksen kautta, minkä hän tekee\nympäristöönsä, kuin suorastaan yksityiskohtaisen karakteristiikan\navulla. Draamallisena luonnoksena hänen hahmonsa on vaikuttava, mutta\nollakseen kappaleen päähenkilö jää hänen sisin olemuksensa meille liian\ntuntemattomaksi. Se vaillinaisuus, luonnoksentapaisuus, jota jo\ntavattiin Hannibalissa ja Napoleonissa, vallitsee täydellisesti Grabben\nviimeisessä tragediassa, \"Die Hermannsschlacht\". Se muistuttaa\nmuinaisia Haupt- und Staatsactioneja. Se on draamallinen pohjapiirros,\nhöystettynä historiallisen luonteenomaisilla päähänpistoilla; mitään\nluonteiden tai toiminnan kehitystä siinä ei ole. -- Jos Grabbe oli\ndraaman Feuerbach, niin tuo hänen lähin seuraajansa, Büchner,[38] jo\nmieleemme Vogtin ja Moleschottin. Büchner selittää: \"Die höchste\nAufgabe des Dichters ist der Geschichte, wie sie sich wirklich begeben,\nso nahe als möglich zu kommen\" (Runoilijan korkein tehtävä on lähestyä\nhistoriaa, semmoisena kuin se todella on tapahtunut, niin lähelle kuin\nsuinkin mahdollista). Mutta päästäkseen kiinni siihen, mikä\nhistoriallisten henkilöiden luonteessa on todellista, hän käyttää\nanatomiallista veistä; hän tutkii heidän aivonsa, heidän hermonsa,\nheidän verensä ja luulottelee sitten ihmisen olevan valmiin.\nBüchnerillä on korkealle Grabben yli käyvä kyky urkkia historiallisista\nolennoista ilmi eläviä piirteitä, mutta se kyynillisen materialistinen\nkanta, jolla hän seisoo, tekee kuitenkin historialliset ilmiöt\nepäkauniiksi ja yksitoikkoisiksi sekä myös epätosiksi. Verrattakoon\nesim. sitä ihanteellisen haltioitunutta kirjettä, jossa Camille\nDesmoulins todellisuudessa sanoi jäähyväiset puolisolleen, niihin\nskeptillisiin kyynelisiin mietiskelyihin, joita Büchner panee hänen\nmiettimään viime hetkellään, silloin huomaamme, että tekijä on ampunut\nyli maalinsa \"todellisen\" esittämis-innossaan. Büchner kuoli nuorena;\nhän ehti luoda ainoastaan yhden tragedian, jonka Gutzkow julkaisi hänen\nkuoltuaan, \"Dantons Tod\". Luonteiden, kielen, sommittelun, tai\noikeammin sommittelun puutteen puolesta muistuttaa \"Dantonin kuolema\"\nGrabben tragedioja; Büchner vain vie voiton esikuvastaan, mitä\nalkuperäiseen, draamalliseen näkemykseen tulee. Hän on jäljitellyt\nvallankumousajan kielen oudoimpiakin käänteitä ja kuitenkaan ei hänen\nkuviansa voida sanoa nerottomiksi valokuviksi; päinvastoin ilmenee\nkaikkialla voimakas kyky huomata sitä mikä on todellista. Kuinka\nterävästi käsitetty ja kuvattu onkaan esim. vastakkaisuus Robespierren\nahtaan kiihkoilun ja Dantonin irstaan nerokkuuden välillä toisen\nnäytöksen suuressa alkukohtauksessa. Mutta tunnemme kuitenkin Büchnerin\ndraamassa, ettemme voi tunkea luonteiden sisimpään ytimeen; runoilija\nei ole kylliksi rakastanut luotujaan, eivätkä ne sen tähden olekkaan\ntäysin käsitettäviä. Semmoisia episodeja, joissa tekijä tahallisessa\ntarkoituksessa päästää valloilleen kerskailevan mieltymyksensä\ntympäisevään aineeseen (esim. kohtauksissa Marionin luona, joilla ei\nole monta vastinetta, mitä tulee vastenmieliseen kyynillisyyteen), on\nniin paljon, että ne vaikuttavat häiritsevästi. Sitä paitsi\nei näytelmässä ole yhtään ainoata kohtaa, joka tekisi nämä\nvallankumouskuvat ylentäviksi. Büchner oli hurja kansanvaltainen ja\nkuitenkaan ei pahin taantumuksen mies olisi voinut maalata\nvallankumouksen oloja mustemmilla väreillä. -- Büchnerin realistinen\nsuppeus on Griepenkerlin[39] vallankumoustragedioissa väistynyt\nvoimatyylin tieltä, joka kohisten vyöryy edelleen hurjina putouksina.\nGriepenkerlin henkilökuvia valaisee innostuksen bengaalihohde ja ne\nkadottavat siten tarkasti piirretyt kasvonjuonteensa; henkilöt puhuvat\nsamaa pateettista, suurisuuntaisilla vertauskuvilla täytettyä kieltä,\nkaikki he ikäänkuin vierittävät Pelionin Ossan päälle saavuttaakseen\nOlympon korkeuden. Griepenkerlin henkilöillä ei ole läheskään niin\nhuomattavia piirteitä kuin Büchnerin; niin ylpeästi kuin hän\nRobespierrensä esipuheessa selittääkin, että hän aikoo antaa \"Die\nBretter unter dem Kothurne der Wirklichkeit donnern\" (näyttämön\npalkkien jyristä todellisuuden koturnin alla), niin tapaamme\ntodellisuudessa kuitenkin hyvin tuttuja schilleriläisiä henkilöitä ja\nkohtauksia, koristettuina uudenajan vallankumouksellisilla,\nkansanvaltaisilla lauseen kukkaiskiekkuroilla; Griepenkerlissä ei ole\nmerkkiäkään uudenajan draaman Messiaasta, joka hän mielellään ilmoittaa\nolevansa; mutta sen sijaan ovat hänen molemmat tragediansa \"Maximilian\nRobespierre\" ja \"Die Girondisten\" sangen mieltäkiinnittäviä tuotteita,\nvaikkeivät juuri mestariteoksia. Ne ovat teatterimaisen taitavasti\nkokoonpannut ja suurten, maailmanhistoriallisten kohtien ympärille on\ntoiminta ryhmitetty draamallisella silmällä. Huolimatta hurjasta\nvoimakielestä, jota Griepenkerl käyttää, näemme kuitenkin, että\nlyyrillisen vieno paatos soveltuu hänen draamalliselle runottarelleen\nparemmin. Sen vuoksi ovatkin \"Girondistit\" onnistuneemmin kuvatut kuin\nRobespierre ja Danton. Varsinkin \"Girondisten\" viimeinen näytös\neleegisine tunnelmineen on sangen onnistunut harjoitelma Lamartinen ja\nNodierin mukaan. -- Tähän Grabben suuntaan, joka pyrkii realistisen\ntarkasti esittämään maailmanhistoriallisia kohtauksia rohkeissa\nfreskokuvissa, huolehtimatta ankarasta taiteellisesta rakenteesta,\nkuuluu lisäksi esim. Arendin kuiva, mutta historiallisen täsmällinen\n\"Caesar und Pompejus\", Gregoroviuksen \"Tiberius\", jonka epädraamallista\ntoimintaa peittää se suurenmoinen runollinen tapa, jolla Tiberiuksen\nluonne paikka paikoin on käsitetty, Kürnbergerin \"Catilina\", Bammen\n\"Charlotte Corday\", jäljitelmä \"Dantonin kuolemasta\", Heinemannin\n\"Robespierre\" y.m. Myöskin Lindner, joka viime vuonna (1867) sai\nSchillerinpalkinnon näytelmästään \"Brutus ja Collatinus\", voidaan lukea\ntähän. Hän on yhteen ainoaan draamaansa oikeastaan yhdistänyt kaksi\ntragediaa, joista toinen, käsittäen kolme näytöstä, päättyy Lucretian\nkuolemaan, ja toinen käsittelee Brutusta ja hänen poikiaan. Voimakkaita\nkohtia ei puutu, mutta Lindner ei ole pystynyt noista paljon\nkäytetyistä aineista tuomaan esiin yhtään uutta, mieltäkiinnittävää\npuolta. Hänen viimeinen draamansa \"Stauff und Welf\" ei osota myöskään\nmitään alkuperäisyyttä.\n\nKoko tämä ryhmä näytelmäkirjailijoita pyrkii käsittämään historiaa \"sen\ntodellisuuden kannalta\", s.o. suuremmalla tai pienemmällä taidolla\nyhdistämään historiallisia kohtauksia karakteristiseen valaistukseen ja\nniiden kautta samalla kertaa avaamaan maailmanhistoriallisia näköaloja.\nTässä piilee kieltämättä edistys Schilleriin verrattuna. Schillerin\naikana oli historiallinen sivistys vielä verraten vähäinen, se on nyt\nkohonnut ja laajennut; voidaan sen tähden syystä vaatia, että\nnäytelmäkirjailijat hallitsevat historiallista ainetta paremmin kuin\nSchiller. Mutta taiteellinen muoto se puuttuu kaikilta näiltä\ndramatikoilta; ne riippuvat vielä liian paljon kiinni romanttisissa\nparadoksissa, eivätkä sen vuoksi voi olla pitämättä nerokasta\nmuodottomuutta äärettömän paljon suuremmassa arvossa kuin draamallista\ntotuutta. Ja pahinta on, ettei tämä muodottomuus aiheudu ollenkaan\nkuohuvasta, runollisesta luonnonvoimasta, joka ylimielisen rajusti\nmurtaa maahan kaikki rajoitukset, vaan harkitun villiytyneestä mausta.\nSiitä se omituinen seikka, että vaikka nämä näytelmänkirjoittajat\nhalusta kerskailevat kansan suosiosta, niin Saksan kansa töin tuskin\ntietää heidän olevan olemassa. Toinen ryhmä runoilijoita, jotka 1830:n\njälkeen ovat harjoittaneet historiallisten näytelmien kirjoittamista,\nse, joka pyrkii sovittamaan valtiollisia tendenssejä draaman toimintaa\nelähyttäviksi aiheiksi, koettaa sitä vastoin muotoonkin nähden\ntavoitella kansanomaista sävyä ja vaikuttaa joukkoihin huolellisella\ndraamallisella ja teatraalisella tekotavalla. Etusijassa mainitsemme\nGutzkowin. Hänen sanomakirjallisessa kyvyssään, sen ripeydessä,\nmonipuolisuudessa, taipumuksessa näppärään, välittömästi tehoavaan\nilmaisutapaan, tässä pikku-Voltairessa on sentään liian vähän tuota\nsanoin selittämätöntä, väkevää haltioitumista, jota vaaditaan jotta\nrunoilija pystyisi loihtimaan taikamaisen runollisessa valaistuksessa\nnäyttämölavalle esiin historian mahtavia hahmoja. Niin oivallinen kuin\nhän onkin yhteiskunnallisen draaman ja komedian alalla, niin huomattava\nkuin hän on romaanin alalla, niin vähän hänen on onnistunut luoda\npysyviä tuotteita historiallisen draaman alalla. Se kriitillinen\nylvästelijän ilme, joka niin usein kuvastui nuoren Saksan kasvoilla sen\nkatsellessa kaikkia historiallisia oloja, kosti itsensä heidän\nrunollisessa tuotannossaan. Gutzkow luuli kohottavansa draamaa,\nliittämällä sen yhteen ajan kysymysten kanssa, mutta hän ei usein\nkyllin selvästi pitänyt erillään ajanhenkeä ja hetken muotia.\nGutzkowilla[40] on harvinaisen hieno huomiokyky, kun on kysymyksessä\npienet sielutieteelliset probleemit, mutta kun hänen on kuvattava\nhuomattavia historiallisia ristiriitoja, tulee tämä hänen kykynsä\nsopimattomalla ajalla häiritsevästi näkyviin; mahtavien luonteiden\ntulee selvitä salamantapaisesti katsojan mielikuvitukselle, niitä ei\nsaa vähin erin paloitella ja analyseerata. Siitä johtuu että Gutzkowin\ntragedioissa on jotakin pikkumaista, ahdasta. Peittääkseen puuttuvan\nkykynsä suurisuuntaisempien himojen kuvaamiseen turvautuu Gutzkow,\nhuolimatta muuten hienosta tahdikkuudestaan, korulauseista rikkaaseen\npaatokseen, joka usein hakee vertaistansa osaksi teennäisyydessä,\nosaksi arkipäiväisyydessä. Niin tarjoo varsinkin \"Patkull\" ja \"Antonio\nPerez\" näytekokoelman haettuja ja valheellisia lausejaksoja, joita\nsopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa singotaan kehoituksiksi\nyleisölle, että se taputtaisi käsiään. Gutzkowin ensimmäinen tragedia\n\"Nero\" on kokonaan Grabben vaikutusten alainen. Se on kerrassaan\nnäyttämölle soveltumaton kappale, eikä siinä ole edes kauttaaltaan\nehyttä toimintaa, mutta huomattavat henkilökuvat ovat sentään piirretyt\njonkunlaisella demonisella taituruudella, joka Gutzkowilta myöhemmin\nkokonaan katosi. Nero oli kuin luotu skeptillisen maailmantuskan\nhistorialliseksi sankariksi. Rooman keisarikaudella kehittyi\nsuunnattomiin määriin juuri tuo harkitseva aistillisuus, jota nuori\nSaksa saarnasi romanttisen itsekidutuksen vastapainoksi; sen vuoksi on\nGutzkowin \"Nero\" saanut enemmän historiallista väritystä kuin hänen\nmuut tragediansa. Jos siitä olisi jäljellä ainoastaan yksityisiä\nkohtauksia, esim. Neron juhla Rooman palon aikana, niin voitaisiin\nluulla, että \"Nero\" oli runollisesti sangen suuriarvoinen tragedia; nyt\ntäytyy tyytyä muutamiin kipunoihin ja paljoon kuonaan. Kerrassaan\nepäonnistunut on \"König Saul\"; jonkunlainen lentokirja sen riidan\njohdosta, joka syntyi Preussin hallituksen ja Rooman paavinistuimen\nvälillä katolisten piispain asettamisesta; alaston proosallinen\ntendenssi pistää kaikkialla niin selvästi näkyviin, että runollinen\nillusioni on kerrassaan mahdoton. Ei myöskään \"Patkull\" kohoa\nkorkeammalle draamallisessa suhteessa. Kiukkuisen ylimyksellisestä\nPatkullista on tehty uudenaikainen kansanvaltainen suunsa-soittaja,\njoka haaveilee (Liivinmaanko? vai Saksan?) \"kansan\" vapaudesta.\nNovellimaisen jokapäiväinen lemmenjuoni pitää paljon melua itsestään;\nsankarin kuoleman aiheuttaa niin surkea sattuma, että se herättää\nenemmän surkuttelua kuin traagillista sääliä. Parempi on \"Pugatscheff\";\nvaikkei Gutzkowin ole tässäkään onnistunut vuodattaa henkilöihinsä\nelämän taikavoimaa, niin on edes kaikki oikein aihelmoitu -- saamme\nselvän viittauksen siitä, kuinka suuri runoilija käsittelisi\nPugatscheffiä, Katariina II:ta, Orloffia. Näytelmässään \"Wullenweber\"\nyritti Gutzkow käydä käsiksi liian laajaan alaan, jonka vuoksi hän ei\npystynytkään sitä hallitsemaan. Hansan perikatoa voidaan draamallisesti\nkuvata ainoastaan Grabben tapaisissa jättimäisissä luonnoksissa;\nGutzkowin tunnollisessa esityksessä kadotamme johtolangan\nsekasotkuisten ristiriitojen labyrinttiin. Eräs todella syvä,\ntraagillinen henkilökuva, Anna Rosenkranz, kohoaa sentään sibyllamaisen\nhimmeässä kauneudessa esiin tästä vilinästä. Ellei näytelmän \"Antonio\nPerez\" kieli olisi niin uskomattoman teennäistä ja mahtipontisesti\npaisutettua, niin olisi tämä tragedia, joka perustuu aito\ntraagilliseen, aito uudenaikaiseen ja aito historialliseen\nristiriitaan, oivallinen historiallinen draama. Varsinkin on Filip II\nRanken mukaan esitetty uudessa ja mieltäkiinnittävässä valossa. --\nGutzkowin ohella mainitaan tavallisesti Laube, eräänä nuoren\nSaksan johtajia. Laube[41] on kuitenkin melkoisesti heikompi kuin hänen\nkilpailijansa ja ainoastaan se nurkkakunnanhenki, joka 1830- ja\n1840-luvulla raivosi Saksan kirkollisissa piireissä, saattaa selittää,\nkuinka hetkeksikään on voitu tunnustaa Laube uraa-aukaisevaksi neroksi.\nEi edes historiallisen draaman alalla, vaikka se on Gutzkowin\nsuhteellisesti heikoin ja Lauben suhteellisesti vahvin puoli, Laube\nkohoa sitä kultaisen keskinkertaisuuden kantaa korkeammalle, jolla\nGutzkowkin seisoo. Eräs Saksan näytelmäkirjallisuudessa harvinainen\nkyky on Laubella sentään mitä suurimmassa määrässä -- kyky käyttää\ntaitavasti kaikkia keinoja, jotka ovat hänelle tarjolla. Hänen\nkekseliäisyytensä ei ole suuri, mutta hän osaa mitä taitavimmin\nvaihdella paria aihetta ja paria luonnetta, varustaa ne uusilla ja\nvanhoilla vaikutuskeinoilla, niin että ne itse näyttävät uusilta.\nAlinomaan näemme itsevaltiaasti oikullisen valtiattaren (Kristiinan,\nPompadourin, Caroline Mathildan, Elisabetin), Don Juanin tavoin\npuoleensa vetävän seikkailijan (Monaldeschin, Struenseen, Brissacin,\nEssexin), hiljaisen, kainon, sentimentaalisen rakastajattaren, joka\nuhrataan (Sylvian, Mathildan, Doriksen, Lauran, Rutlandin),\ntyrannimaisen pietistisen hallitsijan (Würtembergin Aleksanterin,\nFredrik Wilhelm I:n, Cromwellin), vapautta-janoovan nuorison\n(Schillerin, Fredrik II:n, prinssi Henrikin), jolle tulevaisuus\nvarmasti luvataan. Sama juoni, samat kohtaukset ja samanlainen kieli,\nmutta taitavasti vaihdellen eri aineiden mukaan. Heikompia ovat\nensimmäiset, \"Struensee\" ja \"Monaldeschi\", koska Laube on liian\npintapuolisesti käsittänyt Kristiinan ja Struenseen kohtalon\ntraagillisen kohdan, vaikka nämä molemmat näytelmät teatterin kannalta\nansaitsevat kiitosta. Sitä vastoin on draamojen \"Die Karlsschüler\" ja\n\"Prinz Friedrich\" isänmaallinen aines antanut Lauben käytännöllisen\nproosalliselle runottarelle todella tarpeellista lennokkuutta.\nHuolimatta molempien näytelmien vahvasti vapaamielisestä tendenssistä,\non Laube sentään humaanisesti ihannoinut myös Würtembergin herttuata ja\nkuningas Fredrik Wilhelmiä. Sitä vastoin tuntuu omituiselta, että\n\"Kreivi Essexissä\" tätä ylistetään vapaudensankariksi, vastakohtana\nElisabetin tyranniudelle. -- Vielä varmemmin kuin Gutzkow ja Laube on\nPrutz[42] tehnyt uudenajan liberalismista sen navan, jonka ympäri hän\nantaa historiallisten näytelmiensä pyöriä. Prutz ei oikeastaan ole\nsyntynyt runoilijaksi, hänen olisi pitänyt olla poliittinen puhuja;\nhänen draamansa ovat kaunopuheisia puoluejulistuksia. Sitä\nteatterimaista taitavuutta, joka on ominaista Gutzkowille ja Laubelle,\non hänellä sangen vähässä määrin; eikä hän myöskään pyri luomaan\nuusille aatteille ollenkaan uutta draamallista muotoa; hän tyytyy\nschilleriläisen draaman retoriikkaan. Voidakseen tulkita\nvapaudenpaatostaan on Prutz, usein enemmän kuin luvallista on,\nmuutellut historiallisia tosiseikkoja, joka loukkaa sitä enemmän kun\nPrutzin käsittelytapa muuten on kuivan järkevää ja täsmällistä. Heikoin\non hänen ensimmäinen tragediansa \"Karl von Bourbon\", joka aine\nkuitenkin, ellei päähenkilö olisi käsitetty abstraktiseksi\nvapaudensankariksi, olisi tarjonnut mitä kiitollisimman,\nsuurisuuntaisen historiallisen ristiriidan keskiajan ja uudenajan\nvälillä. Näytelmässä \"Erich der Bauernkönig\" kuvataan Ruotsin Erik XIV\nkansanvaltaiseksi kaunopuhujaksi; historian tarjoomia kiitollisia\nponsikohtia ei ole käytetty, ja se mitä Prutz on pannut lisää omasta\nmielikuvituksestaan, ei todista suurta draamallista alkuperäisyyttä.\nSitä vastoin on Prutz kolmannessa historiallisessa tragediassaan,\n\"Moritz von Sachsenissa\", tavannut aineen, joka hyvin soveltuu hänen\nvapaudenpaatokseensa. Moritz hehkuu Saksan yhteyden puolesta ja\ntaistelee sen vuoksi omia uskonveljiään vastaan, mutta hän tahtoo myös\nSaksan itsenäisyyttä ja nousee kapinaan keisaria vastaan, kun tämä\ntahtoo sortaa vapautta. On muistutettu, ettei historiallinen Moritz\najatellut aivan niin, mutta tässä tapauksessa on Prutzilla ollut oikeus\nihannoida historiaa; Moritz olisi voinut ajatella niin kuin Prutz on\nantanut hänen ajatella, pohjalta jotensakin ne vaikuttimet määräsivät\nhänen toimintatapansa. Henkilöhahmot ovat saaneet tämän kautta vähän\nenemmän lihaa ja verta kuin Prutzilla on tavallista. Hänen\nretoriikkansa kohoaa monin paikoin voimakkaan intomieliseen loistoon.\n-- Paljoa monipuolisemmaksi ja esteettisesti sivistyneemmäksi\nosottautuu J. Mosen[43] historiallisissa tragedioissaan, joissa\nulkonaisesti tuntuu sama leima kuin Prutzin näytelmissä. Mosenin\nvapaamielisyys ei ole niin yksipuolista kuin viimemainitun, hän\npäinvastoin hakee historiasta aina semmoisia kohtia, jotka ilman\ntahallista vääristelyä tarjoovat mieltäkiinnittäviä rinnakkaisilmiöitä\nnykyajalle tai samantapaisella tendenssillään herättävät aikalaisten\nmyötätuntoa. Yleensä ovat Mosenin tarkoitukset mitä parhaat, hänelle on\ntragediojen luuranko aina selvillä mielessä -- mutta hänen\ntragedioistaan ei koskaan tulekkaan muuta kuin luurankoja.\nFilosofisesti Hegeliä jäljittelevin puheenparsin lausuu Mosen\ntavallisesti alkulauseissaan julki, mikä aate on kangastanut hänelle\nmissäkin hänen draamassaan; lukija odottaa jotakin huomattavaa, mutta\nitse draamassa tavataan taas iänikuisesta hyräilystä kulunut sävel,\nsamat jambit, sama retoriikka, sama laimea toiminta, sama sivistynyt\nryhti, sama vapaudensankari, joka kukistuu, ja sama rakastava pari,\njoka kuolee sylikkäin sama tarkka tieto siitä, mitä maailmanhistorian\nhenki on tarkoittanut, kuin sadoissa muissa saksalaisissa tragedioissa.\nYksityisiä suuria luonteenpiirteitä, yksityisiä oikeita ja jaloja\nmietelauseita, yksityisiä mieleenkäypiä situatsioneja, yksityisiä\nhistoriallisesti merkittäviä kohtauksia ei koskaan puutu, mutta puuttuu\nnäytelmänkirjoittajien Akilleenjänne, kyky pukea nähty ja tunnettu\naistimin havaittavaan muotoon. Vähimmin huomaa tätä puutetta\nnäytelmässä \"Der Sohn des Fürsten\" (Ruhtinaan poika), jossa käsitellään\nFredrik Suuren nuoruutta. Mieltäkiinnittäviä historiallis-draamallisia\nyhdistelmiä tavataan näytelmissä \"Don Juan von Oesterreich\" ja\n\"Bernhard von Weimar\". -- Samanlaista varmaa pyrkimystä kerrassaan\nuudenaikaisten ristiriitojen esittämiseen, joka on ominaista Mosenille\nja Prutzille, tavataan myös R. Gottschallilla. Samoin halua purkaa\nilmoille valtiollis-runollisia tendenssejä pikemmin loisteliaissa\nkorulauseissa kuin terävästi piirrettyjen luonteiden kautta.\nMutta Gottschall on todella runoilija eikä niinkuin Prutz\nsanomakirjallinen kaunopuhuja, tai niinkuin Mosen filosofinen\ndilettantti. Lyyrillis-deklamatoriset ainekset ovat hänellä reheviä\noksia, jotka kasvavat draamallisesta rungosta, eikä loiskasveja, jotka\nsen tukahduttavat. Myöskään ei tarkoitusperä koskaan tunge poleemisen\nalastonna esiin. Gottschall ymmärtää keksiä jännittävän juonen, hän\nrakastaa teatterimaisen draamallisia kärkiä, hänen draamallinen\nlyriikkansa ei ole niin täsmällistä, mutta paljoa haltioituneempaa ja\nalkuperäisempää kuin esim. Mosenin, hän ei ole ainoastaan Schillerin\nmuodon hyväkseenkäyttäjä, hänessä myös todella piilee kipinä Schillerin\nhenkeä. \"Lambertine de Méricourt\" ja \"Maximilian Robespierre\" ovat\npikemmin Grabben tyyliin kokoonkyhätty ryhmä kohtauksia kuin\nvarsinaisia draamoja. Sitä vastoin osottaa \"Mazeppa\" mieltäkiinnittävää\ndraamallista toiminnan kiihtymistä ja viehättäviä kohtauksia. Mazeppan\npersonallinen syyllisyys ja hänen historiallinen kohtalonsa käänne\nyhtyvät aito traagillisella tavalla Iskran murhassa. Näytelmässä \"Der\nNabob\", jonka sankarina on Bengalin valloittaja Clive, on Gottschall\nkoettanut käyttää traagillisen ristiriidan pohjaksi sitä demonisen\nmahtavaa vaikutusta, mikä rahalla on nykyajan elämässä. Esitys ei ole\nmielenkiintoa vailla, ainoastaan molemmat hindulaiset Sita ja Matali\nolisivat voineet olla kuvatut varmemmilla piirteillä. Myöskin \"Kaarle\nXII:nnessa\" on eräitä romaanimaisia aineksia, jotka sopimattomaan\naikaan pistävät esiin ja häiritsevät historiallista väritystä, esim.\nunissaankävelevä Hedvig; että Kaarle XII kuolee mustasukkaisen\nrakastajan luodin lävistämänä, näyttää myös hiukan jokapäiväiseltä\nhätäkeinolta. Näytelmässä \"Katarina Howard\" muodostaa katolisuuden ja\nprotestanttisuuden taistelu tumman pohjan, jolla alkuperäinen sydämmen\nristiriita liikkuu. Hyvästi piirretty on Henrik VIII:nnen epäluuloinen,\nnautinnonhimoinen, itsevaltainen hahmo, jolta ei kuitenkaan puutu\neräänlaista kuninkaallista arvokkuutta. -- Vielä paremmin kuin\nGottschallin on G. Freytagin samalla antiikkisen yksinkertaisessa ja\nuudenaikaisen mieltäkiinnnittävässä näytelmässään \"Die Fabier\"\nonnistunut luoda ankaran taiteellinen tragedia, joka, poikkeamatta\nmillään tavoin historiallisesta perustuksesta, kuitenkin käsittelee\nomaa aikaamme läheltä koskevaa probleemia, taistelua ylimysvallan ja\nkansanvallan välillä. Freytag on käyttänyt näennäisesti vähäpätöistä,\nLiviuksella tavattavaa juttua ja solminut siihen suurella taidolla\nkaikki ne historialliset aatteet mitä liikkui aikaisemmassa Rooman\nvaltion elämässä.\n\nViime aikojen etevin näytelmäkirjailija Saksassa, nerokas ja\nalkuperäinen Hebbel, ei ole kirjoittanut historiallisia tragedioja\nsanan ahtaammassa merkityksessä. Hän valitsee tavallisesti tosin\nhistoriallisen taustan ristiriidoille, mutta nämä ovat niin yksityistä\nlaatua, että historiallista ainesta voidaan katsoa pelkästään puvuksi.\nMutta semmoisenaan on historiallista ainesta käytetty ihmeteltävällä\ntavalla; juutalaiset kansankohtaukset \"Judithissa\" ja noitakohtaukset\n\"Genovevassa\" esim. todistavat kuvauksen taituruutta, jota voidaan\nverrata ainoastaan Kleistin kykyyn. Suurempi merkitys on\nhistoriallisella perustelulla näytelmissä \"Herodes ja Mariamne\" ja\n\"Agnes Bernauer\". Kaikki ne kuohuvat aatteet, jotka järkyttivät\nmaailmaa ja erittäinkin juutalaista maailmaa Kristuksen syntymän\nedellä, ovat saaneet sijansa ensinmainitussa kappaleessa ja siitä\nhuolimatta se on mitä varmimman taiteellisen pyöristyksen\npuolesta merkillinen tragedia, viimemainitussa on herttua Ernst\nshakespeareläisiä keskiaikaisia henkilöitä, ankara ja väkivaltainen,\nmutta ytimeltään jyrkästi siveellinen. Ei kumpaakaan näistä\ntragedioista sentään voida oikeastaan sanoa historialliseksi, sillä\npsykologiset probleemit, jotka ovat pääasiana, eivät ole suinkaan\nvälttämättömässä yhteydessä historiallisen ulkoasun kanssa. Niistä\nrunoilijoista, jotka ovat liittyneet Hebbeliin, on Elise Schmidt\nerikoisesti antautunut historiallisten näytelmäin kirjoittamiseen.\nE. Schmidtin runotar on rohkea Bacchuksen papitar, joka haltioituneet\nevoë-huudot huulilla hyörii historian voimakareiden ympärillä, hänessä\non samalla kertaa aistillinen ja uskonnollinen vivahdus; hän on\nnykyajan \"neron palvelemisen\" intohimoinen kannattaja. Carlyleltä ja\nMommsenilta hän on oppinut ylenkatseellisesti suoriutumaan kaikista\nhistorian \"sentimentaalisista\" ihanteista; sitä vastoin hän jumaloiden\ntaivuttaa polvensa voiman, neron edessä, ilmestyköötpä ne sitten missä\nhistoriallisessa henkilössä tahansa. Näytelmässään \"Judas Ischarioth\"\nhän kuvaa päähenkilöä titaaniksi, tavallaan Kristuksen vastakohdaksi,\nluonteeksi, joka on äärettömän paljon korkeammalla ympäristöänsä; koska\nhän ei voi olla jumala, niin hän tahtoo olla saatana. Historiallinen\najankuvaus on huomattava, kielestä, jos paikottain jätetään huomioon\nottamatta eräänlainen liikaneroinen teeskentely, huokuu rehevän\nitämaalaista hehkua, sivuhenkilöt ovat hyvästi kuvatut ja\nkansankohtauksissa ilmenee voimakasta huumoria, joka on harvinaista\nnaiskirjailijalla. Monet Renanin kaunokirjallisen tuotteen \"La vie de\nJesus\" mieltäkiinnittävimmistä kärkevyyksistä tavataan jo tässä. Mitään\nsyvää runollista vaikutusta ei tragedia kuitenkaan tee; pingoitettu,\nuudenaikaisesti väsähtänyt sankari, jonka liioittelevan kerskailun\npohjalla kuitenkin piilee voimattomuus, ei ole omiansa herättämään\nmitään traagillista mielenkiintoa, ja runoilijattaren kaikkialla näkyvä\nihastus häntä, tuota muka titaanimaista sankaria kohtaan, tuntuu\npaikotellen ihan naurettavalta. Näytelmässä \"Macchiavelli\" keskittyy\nmielenkiinto Caesar Borgian demoniseen personaan; se sydämmetön\ntarmokkuus, jota hän osottaa, on kuvattu erityisellä mieltymyksellä ja\nkyvyllä. Näytelmässään \"Peter der Grosse und sein Sohn\" (Pietari suuri\nja hänen poikansa) ylistää E. Schmidt, ilman sentimentaalisia\nsyrjäajatuksia, suurta Venäjän tsaaria ja hänen brutaalisen hurjaa\nmajesteettiuttansa. Omituista on nähdä aikojen tunnelmanmuutosta, kun\nvertaamme neljää tragediaa, jotka käsittelevät samaa aihetta -- isää,\njoka valtiollisista syistä uhraa poikansa: nimittäin Schillerin \"Don\nCarlosta\", Fouquén \"Don Carlosta\", Immermannin \"Alexista\" ja E.\nSchmidtin \"Pietari Suurta\". Schiller on, mitä hänen personallisiin\ntunteisiinsa tulee, kokonaan Don Carloksen ja Posan puolella, Fouqué on\njo taipuvaisempi katsomaan poliittisen vallan voittoa välttämättömäksi,\nImmermann on pääasiallisesti valtion etuja edustavan isän puolella,\nvaikkei hän siltä kuitenkaan kiellä pojalta myötätuntoaan, E. Schmidt\nei anna minkäänlaisen tunteenristiriidan edes syntyä, poliittinen\nvälttämättömyys on hänestä ainoa oikeutettu. Saman tendenssin\nelähyttämä kuin E. Schmidt on A. Meissner näytelmässään \"Das Weib des\nUrias\" (U:n vaimo), joka myös on sepitetty Hebbelin tyyliin. Meissner\nei suinkaan käsitä kuningas Davidia miltään katekeettisen\noikeaoppiselta kannalta; hän tekee sankaristaan heikon, teeskentelevän,\nälykkään itsevaltiaan, mutta miehen, joka poliittisella viekkaudella\nymmärtää käyttää hyväkseen kaikki keinot päästäkseen vastuksista\nvoitolle; omituisinta on, että Meissner, vaikka hän siten kuvaa Davidin\nniin katalaksi kuin suinkin, kuitenkin ilmeisesti häntä ihailee. --\nMiellyttävällä tavalla eroaa O. Ludwigin syvästi runollinen \"Die\nMakkabäer\" näistä väkinäisen nerokkaista, historiallis-filosofisista\nhaaveista, jotka niin helposti haittaavat hebbeliläistä suuntaa ja sen\nmieltymystä psykologisiin kokeiluihin. Uskonnollinen haltioituminen ja\nfanaattisuudeksi kiihtynyt isänmaallisuus ovat ilmaistut niin aito\ninhimillisesti, että koko tuo kauhea tarina aateloidaan syvästi\ntehoovaksi kuvaukseksi kokonaisen kansan kohtaloista. O. Ludwigin\n\"Makkabealaisten\" realismissa ei ole merkkiäkään siitä pikkumaisesta\ntuskallisuudesta, johon muut uudenaikaiset näytelmäkirjailijat, jotka\nrakastavat teräviä luonteenomaisia piirteitä, niin mielellään\nhairahtuvat; kaikessa tyylissä, sommittelussa, luonteissa -- on sama\nyhtenäinen välitön leima. O. Ludwigin ja Fr. Hebbelin peräkkäinen\nkuolema on ollut Saksan näytelmäkirjallisuudelle korvaamaton tai ei\nainakaan tähän asti vielä korvattu tappio, sillä nykyjään elävien\nnäytelmäkirjailijain joukossa voidaan kyllä tunnustaa eräillä olevan\nrunoilijakykyä, mutta ei yhdelläkään runoilijaneroa.\n\n\n\n\nHEINRICH HEINE\n\nLuonnekuva\n\n\nOn neroja, jotka kohottavat päänsä niin korkealle ja niin ihmeellisellä\ntavalla yli muiden, että tuskin huomaamme, nostaessamme ihailevan\nkatseemme heidän puoleensa, heidän seisovan jaloin maan pinnalla. Niitä\non sekä toiminnan että ajatuksen maailmassa. Kunkin kansakunnan henki\nsynnyttää muutamia semmoisia yksilöitä ja panee heihin kaiken sen\nvoiman, jonka se on saanut tekoja luodakseen, kaiken sen toivon, josta\nsen on suotu vain uneksia. Nämä nerot ovat kuin jaloja salaisia\nmetallisuonia, joiden katselija ihmeekseen näkee paisuilevan rosoisten\nvuorten uumenissa. Se mies, jonka olemusta ja toimintaa aion tässä\nesittää, ei kuulu heidän joukkoonsa. Hän on pikemmin yksi niitä, jotka\nkuvastavat vain yksityisten ajankohtien elämää, ilmaisevat vain hetken\ntunteita ja toiveita. Murrosaikoina on sellaisilla yksilöillä sentään\nusein arvaamaton merkitys; varsinkin jos he kuuluvat johonkin noista\nsuurista sivistyskansoista, jotka ovat näytelleet pääosia historian\ndraamassa, kasvaa mielenkiintomme heitä kohtaan tietysti yhä\nsuuremmaksi. Niin onkin laita sen miehen, jonka kanssa nyt joudumme\ntekemisiin, ja tämän miehen nimi on Heinrich Heine. Hän syntyi\nDüsseldorfissa v. 1799, ja jo sukuperällä oli suuri merkitys hänen\nvastaiselle toiminnalleen. Hän oli näet juutalainen. Jollei siitä\nyksistään voikkaan johtaa sitä vihaa, jolla hän kaiken ikänsä vainosi\nkristinuskoa, niin varmaa kuitenkin on, että melkoisen osan sitä\nmyrkkyä ja raivoa, jota hän purki hyökkäyksiinsä, olivat hänelle\nperinnöksi jättäneet hänen juutalaiset kantaisänsä, heidän 18\nvuosisataa kestänyt kidutuksensa, jonka kuluessa heidän ei sallittu\nkeventää sydäntänsä edes kirouksilla. Juuri tässä demonisessa\nkostonhalussa kuvastuu Heinen juutalaisluonne -- sanasukkeluutensa ja\npurevan rivoutensa hän olisi kyllä voinut lainata Voltairelta. Ne\nvaltiolliset myrskyt ja myllerrykset, joiden riehuessa runoilijan\nlapsuuden aika kului, vaikuttivat nekin puolestaan suuntaamuodostavasti\nhänen tuleviin harrastuksiinsa. Niillä suurilla markkinoilla, joilla\nsiihen aikaan kaupiteltiin Saksan pikkuvaltioita, oli pieni Bergin\nherttuakunta, jonka pääkaupunki Düsseldorf oli, moneen kertaan\nsiirtynyt huijarilta huijarille, kunnes viimein joutui Murat'n käsiin.\nRanskan sotilaat ja Ranskan vapaus sai aikaan suuren mullistuksen\nkunniallisen Düsseldorfin kaikissa oloissa. Heine itse on kirjassaan\n\"Le Grand\" mainiosti kuvannut, kuinka jyrkkänä vastakohtana tämä\nvilkkaus oli äskeisen ajan elämälle. Tämä aika, tämä elämä jätti monta\nsiementä lapsen sieluun, joista sitten versoivat useat nuorukaisen\nlämpimistä tunteista ja miehen suurista ajatuksista. Etenkin sai\nhehkuva innostus Napoleonia kohtaan Heinen haltioihinsa. Niinpä\nmainitussa \"Le Grand\"-kirjassa, jonka nimi jo antaa salaisen\naavistuksen sen sisällyksestä, niin siinä kauniissa ballaadissa Venäjän\nvankeudesta palaavasta krenatööristä, joka kuulee kerrottavan\nNapoleonin häviöstä ja maanpaosta ja silloin päättää kuolla ja käskee\nhautaamaan ruumiinsa sotilaspuvussa, kivääri kupeella.\n\n    \"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan\n    Kuin vartia korvin herkin,\n    Kunis tykkien jyskehen kuulla saan\n    Ja raikuvan rynnäkkömerkin.\n\n    Yli hautani keisari ratsastaa,\n    Ma huomaan joukkojen ahdon;\n    Taas haudasta nousen ja puolustaa\n    Sua keisari, keisari tahdon.\"\n\nNämä lauseet ansaitsevat sitä enemmän huomiota, kuin ne kirjoitettiin\nheti Napoleonin kukistumisen jälkeen, aikana, jolloin Euroopassa\njokaikinen kynällekykenevä nulikka ymmärsi herättää epäluuloja sitä\nkohtaan, ken puolueettomasti ihaili tätä uuden ajan Prometheusta. Niin\nsuuresti kuin tämä kaatuneelle nerolle osotettu ihaileva kunnioitus\nkoituukin Heinelle kunniaksi, vei se hänet sentään liian kauas, sillä\nse ennen kaikkea esti hänen ottamasta sydämmellään ja sielullaan osaa\nsiihen isänmaalliseen innostukseen, joka ilmeni Saksan nuorisossa\nvapautussodan aikana -- ne harvat isänmaalliset laulut, jotka hän\ntällöin sepitti, ovat joltisenkin laihoja ja sisällyksettömiä. Bonnin\nyliopistossakin, jossa hän harjoitti opintojaan, hän pysytteli kokonaan\nerillään niistä \"isänmaallisista vehkeilyistä\" (Vaterländische\nUmtriebe), jotka olivat vallalla ylioppilaspiireissä ja jotka\nsaivat ilmimuotonsa niin sanotuissa \"Burschenschafteissä\"\n(ylioppilasliitoissa). Sitä enemmän vetivät häntä puoleensa muut\nharrastukset, jotka vaikka silloin olivatkin mitä läheisimmässä\nyhteydessä isänmaallisen kanssa, kuitenkin olivat alkujaan aivan\ntoiselta taholta ja jotka ennen pitkää niistä irtaantuivatkin -- nim.\nromanttiset harrastukset. Romanttisen koulun päämies, August Wilhelm\nSchlegel, oli silloin professorina Bonnissa ja oli yliopiston kaunistus\nja kunnia. Jo ulkoasullaan -- hienolla maailmanmiehen käytöksellään ja\nlikeisillä tuttavuussuhteillaan Euroopan kirjallisten sekä\nvaltiollisten arvohenkilöiden kanssa -- hän vaikutti valtavasti sekä\nhurmaavasti oppilaihinsa. Heine oli niiden joukossa innokkaimpia.\nVaikka isä oli määrännyt hänet lakimieheksi, ei hänen vilkas,\nhaaveellinen luonteensa tuntenut siihen minkäänlaista kutsumusta;\nlakitieteelliset opintonsa hän löikin kokonaan laimin, sen\nsijaan hän kävi ahkerasti Schlegelin kollegioissa, sepitteli\nkirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia ylen romanttiseen tyyliin ja\ntulkitsi lukuisissa soneteissaan mitä ylenpalttisinta ihastustaan itse\nSchlegeliä kohtaan. Romantikot johtivat Heinen keskiajan ihmeelliseen\nsatumaailmaan, sillä ei feodaalielämän ritarillinen loisto, ei\nkatolisen mystiikan kauhean kaunis syvyys häntä viehättänyt -- ei, vaan\nmuinaisgermaanisen luonnonuskonnon muistot, jotka usein ovat keskiajan\nrunojen ja satujen perustana, tuo eriskummaisen kammottava Blocksbergin\nmaailma, tuo eriskummaisen vieno keijukaismaailma, ne ne häntä enimmän\nviehättivät. Romantikoilta hän lisäksi oppi -- jos semmoista voidaan\noppia -- nuo kansanlaulun herttaiset tunteen-ilmaisut ja tuon likeisen\ntutustumisen luonnon salaisimpaan, herkimpään äänensävyyn, jotka ovat\ntunnusmerkillisiä useille hänen ballaadeilleen, varsinkin ihanalle\n\"Loreleille\". Tärkeätä oli lisäksi sekin, että Heinen nuoruuden ja\nlapsuuden vuodet kuluivat lähellä satujen ylistämää Reiniä, jonka\nrantamilla keskiaikaiset linnat ja tarut olivat säilyneet paremmin kuin\nmuualla. Bonnista Heine siirtyi ensin Göttingeniin lakitieteellisten,\nsitten Berliniin filosofisten opintojensa vuoksi.\n\nHegelin filosofian maine oli siihen aikaan korkeimmillaan; Hegelin nimi\nkohotti Berlinin tieteen pääkaupungiksi, sinne riensi kaikki kasvava\nsukupolvi ammentamaan viisauden sanoja hänen huuliltaan. Niin Heinekin.\nKuitenkaan ei Heine ole koskaan varsinaisesti liittynyt Hegelin\njärjestelmän oppeihin, voidaanpa sanoa, ettei hän niitä ymmärtänyt.\nJonkunlaisen dialektisen terävyyden, säälimättömän kritiikin, jotka\nolivat hänen vallassaan milloin hän vain niin tahtoi, hän oli kuitenkin\nomaksunut kuunnellessaan vanhaa mestaria. Vielä enemmän sentään kuin\nHegelin kollegioissa käynti vaikutti häneen mieskohtainen yhteys\nBerlinin filosofis-kirjallisten piirien kanssa, joiden keskipisteenä\noli nerokas ja jalo juutalaisnainen Rahel. Heine ei kuitenkaan\nylipäänsä viihtynyt hyvin tässä seurassa. Samoinkuin aiemmin\nromantiikan hän sai nyt Hegelin filosofian aivan valmiina; hän ei ollut\nlainkaan ottanut osaa niihin suuriin hengen taisteluihin, joiden\ntuloksia ne olivat; näiden taistelujen suuret sankarit ja heidän\netunenässään Goethe ja Hegel olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja\nkatsoivat nyt jonkunlaisella haluttomuudella kaikkea, mikä rikkoi\nheidän rauhaansa; se sukupolvi, joka seurasi heidän jälkeensä, ei\nulottunut edes sitä jalustaa korkeammalle, jolla he istuivat\nvaltias-asennoissa kuin Olympian jumalten kuvat, he katsoivat sen\nvuoksi nuorten harrastusten huomattavia sekä kerrassaan arvottomia\npuolia yhtäläisellä välinpitämättömyydellä. Oli syntymäisillään\nhenkinen muumiotila, jota vastaan Heine tunsi juutalaisen syntyperänsä,\nvallankumouksellisten lapsuuden muistojensa, vilkkaasti eteenpäin\nponnistelevan henkensä olevan jyrkässä vastarinnassa. Seuraava pikku\nruno kuvastaa hyvin hänen silloista mielialaansa:\n\n    \"On hajanaista elämä ja mailman meno\n    mut mull' on sentään professori-eno.\n    Hän taitaa elon yhteen taputella.\n    kuroa kuntoon systemaattiseen,\n    yömyssyillään ja viitan riekalella\n    tuketa reiät mailmanrakenteen.\"\n\nHeinen oppivuodet olivat nyt lopussa. Silloin sattui hänen elämässään\ntapaus, joka painoi hänen runottarensa tuotteihin sen omituisen\nsentimentaalisen leiman, joka niissä niin usein sen jälkeen näkyy: se\non, niinkuin hän itse sanoo:\n\n    se on se vanha juttu\n    ja uusi iäti;\n    ken kohdaltaan sen koki,\n    sydän häneltä halkesi.\n\nSe oli onneton rakkaus hänen kauniiseen serkkuunsa Eveline von\nGelderniin, joka haaveiltuaan jonkun aikaa Heinen kanssa otti asian\nkäytännölliseltä kannalta ja meni naimisiin rikkaalle pankkiirille,\n\"tyhmimmälle kaikista tyhmyreistä\", kuten Heine harmissaan hänestä\nsanoo. Kuin miekan lävistämänä vuoti runoilijan sydän verta, pisara\npisaralta, ja jokaisesta tuskanhuudosta, minkä hän päästää, syntyi\nlaulu. Onneton rakkaus ei ollut tosin mitään uutta runouden\naikakirjoissa; tuhannet runoniekat olivat aiemminkin siitä laulaneet.\nUutta sen sijaan oli Heinen lauluissa käsittelytapa, tuo intohimoinen\ntunteiden tulvinta, tuo oman tuskan panteistinen jumaloiminen, hän kun\nteki sydämmensä rikkinäisyydestä kuilun, joka armotta jakoi maailman\nkahtia. Tämä tuska on oikeutettu; se tunkeutuu jokaiseen jaloon\nrintaan, kun nuoruuden ihanteet murtuvat, se oli vielä oikeutetumpi\nsiihen aikaan, kun Heinen \"Buch der Lieder\" syntyi. Vallankumous oli\nsaanut nuorison sydämmen sykkimään vapauden ihanteen puolesta;\nNapoleonin kukistuessa näytti sen toteutumisen tieltä viimeinenkin este\npoistuneen -- restauratsioni saapui ja tämä ihanne osottautui vain\npelkäksi kangastukseksi. Syvä alakuloinen harmi valtasi mielet --\neivätkö Heinen laulut olisi silloin tehonneet. Usein on moitittu näitä\nrunoja siitä, että ne muka olivat vain hetken tuotteita, mutta se on\npikemminkin niiden ansio. Juuri se, että ne ovat äkkiä yllättävän\nepätoivon ajatusten purkauksia, ajatusten, joita on mahdoton vastustaa\ntai välttää, vaikuttaa että niissä ilmenevä tuska ei koskaan tunnu\nhempeältä, naiselliselta. Mutta myöskin koska ne ovat hetken\npurkauksia, täytyy niiden vartoa meidän mielessämme samansuuntaista\ntunnelmaa kuin oli se, joka sai runoilijan haltioihinsa -- vasta\nsilloin ne tempaavat meidät mukaansa. Meidän on mielessämme ikäänkuin\nmukailtava sen aiheen alkusoittoa, minkä Heinen sävelmä sisältää. Mutta\nkuinka vaihtelevia ovatkaan nämä sävelmät, huolimatta sen alan\nsuppeudesta, jonka piirissä ne liikkuvat, -- surumielisestä\nhuokauksesta aina epätoivon ivanauruun asti panee Heine kaikki tuskan\nsoinnokset soimaan. Vuoroin ne ovat vienoja, sydämmellisiä, ruusut\ntuoksuvat, tuulet hyväilevät onnetonta ja orvokit kuiskaten rukoilevat\n\n    \"älä siskollemme suo pahaa\n    sa murheinen, kalvas mies\" --\n\nvuoroin hän taas valittaa katkerasti, että hänen laulunsa ovat\nmyrkytetyt, sillä hän kantaa povessaan niin monta käärmettä ja ennen\nkaikkea rakastettunsa kuvaa. Selvimmin ilmenee tämä lohduttomuus\nrunossa \"Jumalten hämärä\": On tullut toukokuu ja tuonut tullessaan\nauringon la vihreyden, se kutsuu kaikkia ihmisiä ulos luonnon helmaan,\nse koputtaa runoilijankin ovelle ja kutsuu ulos kalvasta uneksijaa,\nmutta tämä ei tahdo, hän ei voi iloita, sillä hän on nähnyt liian\npaljon:\n\n    \"Oon läpinähnyt mailmanrakenteen\n    ja liiaks nähnyt; poiss' on ilo multa,\n    ikuiset tuskat sijaan saapuneet.\n    Nään ihmisasumusten, ihmisrintain\n    kivisen kuoren puhki syvemmälle,\n    siell' asuu vilppi, viekkaus ja kurjuus;\n    ja kasvoist' arvata voin inhat aikeet.\n    Punastus kaino immen poskipäillä\n    salaista himon kieltä hehkuin haastaa;\n    pään ympär' ylvään, nuoren intomielen\n    soi ilvehtien narrin tiukuin kuoro;\n    ja irvikuvat vain ja kalvaat haamut\n    maan piirin täyttävät, niin ettei tiedä,\n    tää onko hourula vai sairastupa.\"\n\nOmituisia ovat ne laulut, joissa Heine antaa koko luonnon puhua samaa\ntyydyttämättömän kaipauksen kieltä, joka soi hänen omassa rinnassaan.\nJuuri sen vuoksi kun näiden laulujen esineiltä puuttuu elämä ja kyky\nilmaista ajatuksensa, ymmärtää runoilija niin hyvin tulkita niiden\navulla sanattomia mielialoja. Niin runossa lotuskukasta, joka meren\npohjaan kiinnikasvaneena katsoo sydämmellisellä rakkaudenkaipuulla\nkuuta, niin runossa kalalokista, joka leijailee taivaan ja maan välillä\nja jota yhtä levoton kaipaus vetää niiden kummankin puoleen, niin\ntuossa kauniissa runossa:\n\n    \"On Pohjan tunturilla erakko honkapuu.\n    Se alla valkovaipan lumisna uneksuu\n    etelän palmupuusta, mi päivän helteess' on\n    ja vaiti yksin nääntyy reunassa aavikon.\"\n\nSaman tunnelman tuotteita ovat myös molemmat tragediat \"Ratcliff\" ja\n\"Almanzor\". \"Ratcliff\" ei oikeastaan ole muuta kuin draamaksi\nmuodostettu ballaadi, jossa on kummitusmainen, kaamea sisällys ja\nharmaansynkkä skotlantilainen pilvivalaistus. Tärkeämpi on \"Almanzor\".\nHeinen murtunut tuska on saanut siinä tilaisuuden kääntää vihansa\ntiettyyn esineeseen; hän syyttää siinä kristinopin antaneen aihetta\nsiihen rikkinäisyyteen, joka vallitsee elämässämme. Näytelmä tapahtuu\nheti Granadan kukistumisen jälkeen; niiden maurien joukossa, jotka\nsilloin siirtyivät kristinuskoon, on myös Aly ja hänen tyttärensä\nZuleima. Sitä vastoin säilyttää Zuleiman rakastaja, Almanzor, isiensä\nuskon vakaasti sydämmessään ja muhammettilaisuuden jouduttua perikatoon\nEspanjassa hän pakenee meren yli Afrikaan. Ikävä ajaa hänet kuitenkin\ntakaisin morsiamensa luo, hän näkee tämän jälleen, he rakastavat\ntoisiaan vieläkin, mutta usko erottaa heidät; Zuleima ei rohkene\nnoudattaa sydämmensä luonnollista kehoitusta, hän näkee aina\nankarakatseisen ristiinnaulitun kuvan sulkevan häneltä tien sydämmensä\npäämaaliin -- innokkaasti hän vaatii Almanzoria kääntymään uuteen\nuskoon, hän tahtoo vakuuttaa tälle, että kristittyjen elämä, että\nheidän jumalansa on rakkaus. Almanzor sen sijaan todistaa hänelle,\nettä kristinusko on orjien uskonto, ihmishengen jaloimpien,\nluonnollisimpien tunteiden iankaikkinen itsemurha ja uhriveri sen ainoa\noikea tunnuskuva. Zuleima tuntee sydämmessään Almanzorin olevan\noikeassa, mutta pelkää helvettiä ja työntää hänen pois luotaan.\nAlmanzor, joka raivoten huomaa rakkautensa esineen liukuvan pois\nkäsistään, estää sen murhaamalla itsensä ja hänet. Kaikki ne synkät\nseuraukset, joihin kristillinen dualismi äärimmäisiin päätelmiinsä\nkehitettynä johtaa, kaikki luonnollisen tunteen vavahtelevat\nvastahakoisuuudet ristin ja kuoleman mysterioita kohtaan ovat esitetyt\nintohimoisella puolueellisuudella. Paitsi itse tendenssillään ahdistaa\nkappale lukuisilla pienillä suoranaisilla, usein joltisenkin\ntarpeettomilla hyökkäyksillä kristityitä. Niinpä esim. kun Almanzor,\nmatkustajana, pyytää yösijaa Alyn linnassa, vastaa portinvartia\nvihaisesti: 'Ja mitä vieraanvaraisuuteen tulee, niin se on\n\n    Vain vanha tapa pakanuudenaikuinen,\n    vapaaksi jost' on tää hurskas huone päässyt.\n    Siis hyvästi!'\n\nHeinen hyökkäykseltä kristinuskoa vastaan taittaa \"Almanzorissa\"\nkuitenkin kärjen se seikka, että kaikki tämän uskon tunnustajat, jotka\nkappaleessa esiintyvät, ovat uskonluopioita ja lähtevät siis pohjaltaan\nsamoista edellytyksistä kuin ne, joita vastaan he taistelevat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kuin \"Buch der Liederin\" (Laulujen kirjan) kirjoitti\nHeine teoksen, joka hetkellisesti herätti vielä suurempaa huomiota ja\ntoi ilmi toisen puolen hänen luonteestaan. Se oli hänen teoksensa\n\"Reisebilder\" (Matkakuvia). Nuorekkaan vapaa, jopa vallaton sävy on\nnäille matkakertomuksille ominainen, mutta yleisöstä tuntui niin\nmiellyttävältä tehdä nuoren ja rakastettavan ylioppilaan seurassa\npienoinen kiertomatka ympäri Saksanmaata, Englantia ja Italiaa; hän\nlausui huomautuksensa niin kainostelematta kaikesta, hänellä oli aina\nsukkelia päähänpistoja, hän tunsi niin hyvin vanhat tarinat ja hän\nkuvasi niin ihanasti Pohjanmerta suurenmoisissa meritauluissa.\nToisinaan hänen leikinlaskunsa tosin oli melkoisen vapaata ja välistä\nhän saattoi yleisön sangen arveluttaviin seuroihin, mutta se annettiin\nhänelle halusta anteeksi hänen rakastettavuutensa ja hyväkuntoisuutensa\nvuoksi. Iloinen ylioppilas paha kyllä huomasi sen kuitenkin ja antoi\nylimielisyytensä vietellä itsensä liian usein kutittamaan yleisön\nheikkoja puolia. Paljon on valitettu sitä, etteivät Heinen päähänpistot\nsäästä mitään, ettei ole mitään hänessä itsessään eikä muissa, jota hän\npitäisi pyhänä. Mitä \"Matkakuviin\" tulee, on tämä valitus kuitenkin\nuseimmittain väärä. On pidettävä mielessä, mihin aikaan ne ilmestyivät\n-- tuona restauratsionin tukehduttavana, painostavana ja valheellisena\naikakautena, jolloin vallassa oleva ylimystö liitti monien vanhojen\nsyntiensä lisäksi viimeisen ja suurimman -- ulkokultaisuuden. Kun Heine\nsen vuoksi koomillisella paatoksella kertoo, että ennen oli hänen\nihanteenansa olleet omenakakut, mutta nyt muka rakkaus, vapaus, totuus\nja krapukeitto, niin se tosin kuuluu ankaralta, mutta ne ihanteet,\njoita silloin sanottiin vapaudeksi, totuudeksi ja rakkaudeksi olivat\nvain tyhjiä puheenparsia, naamioita, jotka peittivät kuolleiden\nkasvoja, eivätkä siis arvokkaampia kuin krapukeitto tai omenakakut. Ne\nkaksi sananpartta, joilla aika varsinkin ylvästeli, olivat saksalainen\nisänmaallisuus ja uskonnollinen hurskaus. Isänmaallisuus oli tyhjä\nkorusana, sillä se tahdottiin itsekkäiden etujen vuoksi kytkeä kiinni\noloihin, jotka meidän aikanamme ovat mahdottomat, joiden tarkoituksena\noli palauttaa keskiaikaiset laitokset ja keskiajan henki, lyhyesti\nsanoen: samalla kun siitä pidettiin suurinta melua, tunnettiin sitä\ntodellisuudessa kaikista vähimmin. Uskonnollinen hurskas oli myös tyhjä\nkorusana, sillä siinä ei ollut yhtään voimaa; ylimystön hermot olivat\nheikontuneet vanhojen irstailujen ja vallankumouksen järkytysten\nvuoksi, se haki nyt lepopaikakseen hiljaista luostarikappelia, johon\nvalo virtasi hillittynä, jossa hymisi uneen tuudittava urkujen soitto\nja pyhimysten kuvat seisoivat hiutuvina komeroissaan --\nkauranliemihoitoa heikoille vatsoille, jolle Heinen nuorekas voima oli\noikeutettu nauramaan. -- Mutta tästäkin ajasta tuli loppu. Liian monta\nepäterveellistä höyryä oli kokoontunut, liian monta painostavaa pilveä\nkertynyt yhteen, silloin välähti salama, joka pani valtaistuimet\nvapisemaan, Heinäkuun vallankumous puhkesi ilmi ja vapaat raikkaat\ntuulahdukset kiertelivät taas ylt'ympäri Eurooppaa. Heine tervehti\ninnostuneena näitä tapahtumia, hän selitti, että nyt oli hetki lyönyt,\njolloin 18:n vuosisadan rikkinäisyys sovitettaisiin, nyt oli Eurooppa\nvihkiytyvä morsiamensa vapauden kanssa ja hänen laulunsa olivat\ntilaisuutta varten sepitettyjä häähymnejä. Hän tunsi Saksanmaan liian\nahtaaksi ja matkusti Parisiin. Ryhmä kirjailijoita muodosti piirin\nhänen ympärilleen, jotka samojen aatteiden elähyttäminä piirsivät\nuudenaikaisen vapaamielisyyden lippuunsa. He sanoivat itseään \"nuoreksi\nSaksaksi\". Heine oli heidän lipunkantajansa ja profeettansa. Ne\nkirjoitukset, jotka hän näiden vaikutusten alaisena sepitti, eivät\nyleensä tarjoa kovinkaan virkistävää näkyä, ne ovat sisällykseltään\npääasiallisesti tieteellisiä ja valtiollisia, ja kuuluvat siihen\nkirjallisuusalaan, joka pakosta Heinelle epäonnistui, koska häneltä\npuuttui varmoja periaatteita ja historiallista silmää. Ne ovat\nkirjoitetut loistavalla suorasanaisella tyylillä, joka siroudessa ja\ntaipuvaisuudessa hakee vertaistansa, musertavalla älyn terävyydellä,\nmutta kuten aina on laita kirjoitusten, joita häiritsevät yllämainitut\nHeinen tapaiset virheet, on niissä onnistunutta ainoastaan se mikä on\nkielteistä, poleemista laatua; mitä positiivista niissä sen sijaan on,\nse on tavallisesti tyhjää jaaritusta. Heine ei voi näissä\nkirjoituksissaan koskaan pidättyä päähänpistoista, olivatpa ne kuinka\nkyynillisiä, kuinka sopimattomia, kuinka loukkaavia tahansa, mutta\njuuri sen vuoksi että hän ei pysty teeskentelemään, ei hänen kykynsä\nkoskaan häikäise eikä saa lahjotuksi arvostelukykyämme, vaan antaa\nmeille tilaisuuden itse punnita asioita. Heinen poleemiset sukkeluudet\nolivat tähdätyt, voidaan sanoa, koko silloista Saksanmaata vastaan. Ne\nolivat suunnatut vapautussotien nuorisoa vastaan, joka nyt oli ehtinyt\nvarttua mies-ikään ja astunut hallitsemaan yleistä ajatustapaa. Ne\nolivat rehellisiä, isänmaallisia, hurskaita kunnon miehiä, mutta niin\nahdasmielisiä, että se himmensi kaikki nämä heidän hyvät ominaisuutensa\nja oikeutti Heinen hyökkäykset, niin hävyttömiä ja vastenmielisiä kuin\nne olivatkin. He eivät olleet samanlaisia kuin ylimyksellinen\nseurapiiri ennen vuotta 1830, ei, heidän hurskautensa oli vilpitöntä,\nheidän isänmaallisuutensa lämmintä, heidän siveellisyytensä korutonta,\nmutta he seisoivat kivettyneinä vuoden 1815 kannalla eivätkä\nkäsittäneet, että aika oli vierähtänyt eteenpäin. Mieletön viha kaikkea\nranskalaista ja ylenkatse kaikkea ei-germaanista vastaan, epäluulo\nkaikkea uskonnollista valistusta kohtaan, oikea säädyllisyydenraivo ne\nolivat välttämättömiä ominaisuuksia jokaiselle, ken heidän silmissään\ntahtoi käydä tosisaksalaisesta. Tämä oli Don Quixottemaisuutta ja Heine\noli sen Cervantes. Ero on vain siinä, että Cervantes todella seisoo\nkuvattavansa yläpuolella ja levittää sen vuoksi kaunista, sovittavaa\nvaloa surullisen ritarinsa yli, Heine sitä vastoin taistelee\npoleemisella, epäkauniilla katkeruudella.\n\nYltiögermaanisen suunnan pääedustaja kirjallisuudessa oli niin\nsanottu \"Schwabilainen koulu\", ja Menzelin toimittama Stuttgartin\n\"Litteraturblatt\" sen äänenkannattaja. Tässä lehdessä nostettiin nyt\nkova huuto, Saksanmaa julistettiin olevan vaarassa, koska sitä uhkasi\nHeinen ja koko nuoren Saksan salaliitto uskontoa, siveellisyyttä ja\nisänmaata vastaan. Jos olisi pysytty kirjallisen polemiikin rajoissa,\nei luonnollisesti olisi ollut mitään muistuttamista, mutta salaisilla\nviittauksilla saatiin liittokokous 1835 julkaisemaan Heineä ja hänen\nmukanaan seuraavia kirjailijoita: Gutzkowia, Wienbargia, Laubea,\nKühneä ja Mundtia vastaan käsky, että heidän kirjoituksensa\nepäuskonnollisina ja epäsiveellisinä kiellettäisiin; eikä vielä\nsiihenkään tyydytty -- vaan harjoitettiin ennakkosensuuria ja\nulotettiin sama kielto niihinkin kirjoituksiin, joita nämä kirjailijat\nmahdollisesti vastaisuudessa aikoivat julkaista. Kajottiinpa heihin\nmieskohtaisestikin. Heine ja Laube olivat Parisissa, heitä ei sen\nvuoksi voitu saada käsiin, mutta Gutzkow ja Kühne pantiin vankeuteen.\nEttä kaikki tämä paljon enemmän hyödytti kuin vahingoitti Heineä, oli\nluonnollista, se martyyrinosa, minkä nämä tapahtumat hänelle\nmääräsivät, sai yleisön mielen kääntymään kokonaan hänen puolellensa ja\nhänen vihamiehensä himmensivät häpeällisellä menettelytavallaan omien\naatteidensa puhtautta. Liittokokouksen päätös herätti kaikkialla niin\nsuurta tyytymättömyyttä, ettei sitä voitu toimeenpanna, vaan se oli\nmuutaman vuoden kuluttua peruutettava.\n\nNe kirjoitukset, jotka Heine tähän aikaan, s.o. heti Heinäkuun\nvallankumouksen jälkeen julkaisi, ovat koottuina sarjassa nimeltä \"Der\nSalon\". Ensimmäisenä on novelli \"herra Schnabelewopskin muistelmia\",\nkirjoitettu vielä matkakuvien tyyliin, mutta sen sisällyksen\nruokottomat kohdat ovat paljoa tahallisemmin tarkoitettuja. Näkyy\nkuinka Heine iloitsee sydämmestään keksittyään jotakin, joka saattaa\noikein herättää suuttumusta säädyllisellä taholla, tai niinkuin hän\nitse sanoo, kuinka pikkukäärmeet hänen rinnassaan mielihyvästä purivat\ntoinen toistansa pyrstöön. Jos jätetään eräät todella koomilliset\nkohdat lukuunottamatta, laskee lukija kirjan kädestään tuntematta\ntyydytystä. Aivan toisenlainen on tunne lukiessa läpi toista novellia\n\"Der Rabbi von Bacharach\", legendaa keskiajan juutalaisvainoista.\nOmituinen on tämän runoelman kohtalo, ainoan todella ehytmuotoisen,\nmikä on Heinen kynästä lähtenyt -- se on keskeneräinen, mutta se ei ole\nrunoilijan omaa saattia, vaan siihen on syynä aivan satunnainen\nonnettomuus. Koko loppupuoli käsikirjoitusta joutui näet liekkien\nuhriksi eräässä tulipalossa Berlinissä.\n\nVielä huomattavampia ovat seuraavat teokset, joiden pohjatarkoituksena\non liittää Saksanmaa ja Ranska lähemmin yhteen. Se on tärkein\npositiivinen saavutus, mikä Heinen toiminnalla tähän aikaan on ollut,\nettä hän asiallisesti poisti sen tyhmän-ylpeän epäluulon, joka vallitsi\nSaksassa läntistä naapuria kohtaan, samoinkuin hän yritti esittää\nranskalaisille, että heillä oli sangen vähän käsitystä kaikesta siitä,\nmitä suurta sittenkin oli hänen isänmaassaan. Hän julkaisi ranskaksi\nteoksensa \"de l'Allemagne\", jossa hän omalta kannaltaan johti\nranskalaisen yleisön Saksan filosofian ja romantiikan koukerteleviin\nlabyrinttipuistoihin. Mitään varsinaista karakteristiikkaa niistä\nfilosofeista, joista Heine puhuu, ei siitä käy hakeminen, hän kertoo\nesim. naiivin avomielisesti Jakob Böhmestä, että se on ikävä mies, jota\nhän ei ole viitsinyt koskaan lukea, Paracelsuksesta hän ei mainitse\njuuri muuta kuin että tämän oli tapana käyttää tulipunaisia housuja,\nhän puhuu laveasti siitä, mitä naiset luulivat Fichten \"Ichin\" olevan\nja sen semmoista. Nämä pikkuseikat ovat tympäisseet useimpia vakavia\nlukijoita ja saaneet heidän jättämään tärkeät seikat huomaamatta.\nHeinen \"de l'Allemagne\" oli varsinaisesti tähdätty Madame Staëlin\nsamannimisen kirjan käsitystapaa vastaan. Tämä kirjailijatar oli\nkatsonut kaikkia Saksan oloja silmälasien läpi, jotka hän oli lainannut\nromanttiselta ystävältään A.W. von Schlegeliltä; sen vuoksi oltiin\nhänen esityksensä mukaan vakuutettuja siitä, ettei Saksanmaan\nfilosofiassa ja runoudessa ollut muuta kuin mystiikkaa ja symboliikkaa,\nsinikukkia ja herttaista yksinkertaisuutta. Heinen päätarkoituksena\nsitä vastoin oli todistaa, ettei koko filosofia alkaen Kantista ja\nHegel lukuun otettuna ollut muuta kuin taistelua elämästä ja kuolemasta\noikeaoppisuutta vastaan, että poliittisen vallankumouksen opit\nRanskassa olivat olleet vain idyllimäistä leikkiä verrattuina Saksan\nfilosofian vallankumousoppeihin. Ja tässä suhteessa täytyy ihailla\nHeinen tietäjäsilmää, sillä ei Strauss, Feuerbach eikä B. Bauer ollut\nsilloin vielä esiintynyt, jotka toiminnallaan todistivat, että Hegelin\nfilosofia historiallisesti vei näihin johtopäätöksiin.\n\nMitä Heine on kirjoittanut Ranskan oloista, tavataan teoksissa\n\"Französisehe Zustände\" ja \"Lutetia\". Ne koskettelevat pääasiallisesti\npolitiikkaa ja saarnaavat alusta loppuun Ranskan vapauden\nerinomaisuutta, s.o. pysyttelevät yleisen liberalismin puitteissa,\njonka puheenparret lopulta itsestään puhkaisevat kuorensa. Heine kokee\nkäsitellä asioita viisaasti ja järkevästi, mutta se ei luonnistu. Hän\non siksi runoilija sielultaan ja sydämmeltään, että hän vasta silloin,\nkun hän kirjoittaa itsetiedottomasti sydämmensä pohjasta, todella saa\nhuomattavaa aikaan, mutta jos hän tahtoo järjellään todistaa ja\nselittää, niin hän muuttuu kerrassaan tyhjänpäiväiseksi ja ikäväksi.\nVaikka poliittiset ja uskonnolliset kirjoitukset ottavat suurimman\nsijan tällä ajanjaksolla, ei hänen runottarensakaan sentään vaiennut.\nNe runot, jotka hän silloin loi, ovat kootut sarjaan \"Neue Gedichte\".\nSamat tuskan säveleet kuin \"Laulujen kirjassa\" soivat tässäkin\nuudelleen, monet tosin yhtä sydämmellisinä ja heleinä, mutta usein\nyllättää omituinen loppukäänne, jota kyllä joskus tavataan \"Laulujen\nkirjassakin\", mutta joka \"Uusissa runoissa\" on varsinaisena\ntunnusmerkkinä. Ei mikään ole niin altista ivalliselle mukailulle kuin\nsentimentaalisuus. Antaa särkyneen nuoruudenihanteen aueta elämään\njalosti altistuen, kuten Schiller, siihen ei Heinellä ollut kylliksi\nsiveellistä vakavuutta, murtua taas näiden ihanteiden mukana kuten\nHölderlin, siihen hänellä ei ollut kyllin voimaa. Kohotettuaan kerran\ntuskansa Jumalakseen, jäi hänelle siis tehtäväksi poikamaisella\nvahingonilolla lyödä rikki epäjumalankuvansa ja nauraen näyttää, että\nse oli hyvin haurasta ainetta. Edellisen aikakauden \"Weltschmerzin\"\n(maailmantuskan) sijaan astui nyt yhtä mahtava \"Weltwitz\"\n(maailmanpila). Välistä hän yksinkertaisesti tekee naurunalaiseksi\nkorkealle pingoitetun tunteellisuuden, ja lukijan täytyy hymyillä sille\naristofaniselle sukkeluudelle, jolla se aikaansaadaan, vaikkei\nrunoilija itse ole vapaa siitä virheestä, jota hän ivailee. Niin hän\nivallisesti mukailee väärää luonnonhellämielisyyttä runossa \"Merelle\nkatsoi neiti\":\n\n    \"Merelle katsoi neiti\n    ja nyyhki 'ah' ja 'voi'.\n    Kun päivä länteen laski,\n    se kaihon mieleen toi.\n\n    Oi neiti -- vanha kasku!\n    On turha surra näin!\n    Jos etupuoli' on lasku,\n    niin nousu on takaapäin.\"\n\ntai esteettistä kaunosieluisuutta, kun hän antaa teeseuran kuivan\nhovineuvoksen luona keskustella platoonisesta rakkaudesta. Välistä hän\ntaas alottaa ilvehtien ja laskee iloisesti leikkiä, mutta silloin\nnousee vanha tuska haudastaan ja tuijottaa alakuloisesti häneen, hän ei\nvoi jatkaa pitemmälle, vaan puhkee murhemielin kyselemään:\n\n    Mitä mielit orpo kyynel?\n    Sa kaihdat katsehen vaan.\n    Jäit muistona muinaispäiväin\n    siin' ainiaks asumaan.\n\nNiin hän nauraa runossa \"Unterwelt\" (Manala) sovinnaisen elämämme\nlatteimpia suhteita. Pluto ja Proserpina ovat kytketyt avioliiton\nikeeseen, mies tahtoisi riitaisen puolisonsa häiritsemättä saada\nrauhassa ryyppiä punssia Lethen vedellä sekoitettuna, Proserpina taas\nkaipaa huokaillen ruusuja ja satakieliä, aurinkoa ja kevättä, hän panee\nkyllä toimeen vieraspitoja Charonille, mutta tämä on pohkeeton mies ja\nkauhean ruma -- siis äärettömän ikävä seuratoveri nuorelle naiselle.\nYht'äkkiä katkaisee runoilija tämän parodieeraavan sävyn ja huudahtaa\njalon tuskan vallassa:\n\n    \"On toisinaan kuin silmäis helo\n    sumentuis suureen tuskahan;\n    sen tunnen kaihon kalvavan:\n    on mennyt lempi, on mennyt elo!\n\n    Suruisna nyökkäät. Enää hempi\n    ei elvy nuoruushetkien,\n    ei kirpoo taakka tuskan sen:\n    on mennyt elo, on mennyt lempi.\"\n\nPaha kyllä ovat ne runot, joissa sukkeluus ja sentimentaalisuus ovat\nnäillä molemmilla tavoilla sekaantuneet, luvultaan vähemmistönä.\nUseimmissa Heine vakuuttaa meille, kuinka äärettömän onneton hän on,\nkuinka hän kantaa tuskien Atlasta povellaan, hän liikuttaa meitä, hän\non itsekin heltynyt, kun hän yht'äkkiä puhkeaa nauraa hohottamaan,\nettä hän on osannut niin hyvästi narrata lukijaa. Niin noissa\nrakkaudentunnustuksissa, jotka päättyvät kevytmieliseen\nloppukäänteeseen -- esim.\n\n    \"Oot toden totta ihantein,\n    ei muita mieli nouda,\n    sen päälle sadat valat tein;\n    mut tänään en töiltä jouda.\n\n    Vaan tule taasen huomenna,\n    niin uutta liekkiä lyömme\n    todistamahan tunnetta;\n    sen päälle yhdessä syömme.\"\n\nSamoin tuossa kuvakokoelmassa, jossa hän esittää joukon Parisin ja\nBerlinin ilotyttöjä kaikissa mahdollisissa asennoissa. On uskomatonta,\nkuinka pitkälle Heinen myrkyllisyys ja kyynillisyys tässä kohden\nsaattaa mennä, niinkuin runoissa \"Jüngstens träumte mir: spazieren\"\nj.n.e. tai \"Du fragst, mein Kind, was Liebe ist\". Omituista kyllä, että\njuuri tämä laji Heinen runoja nauttii suurinta yleisönsuosiota ja että\nse on saanut enimmän jäljittelijöitä. Kuitenkin herätti hänessä tämä\nkutakuinkin yksinkertaisilla keinoilla hankittu maine usein inhoa. Hän\nlaulaa:\n\n    Harvoin ymmärsitte mua,\n    harvoin myös mä teitä kai.\n    Rapakossa kohdattua\n    heti sielut sillan sai.\n\nYksityisenä henkilönä Heine oli hyväntahtoinen, voidaanpa sanoa\nsydämmellinen ihminen, hänen suhteensa äitiin ja sisareen oli\nliikuttava, hänen kirjevaihdossaan huomataan harvoin kyynillisyyksiä,\njoita hänen julkiset tuotteensa ovat tulvillaan. Joka kerta kuin\njalompi tunne hänessä puhkee ilmoille, vaikka hän koettaa sitä estää\ntai heti yrittää haihduttaa sen vaikutuksen, hän saa meiltä anteeksi ne\nmonet kerrat, jotka hän on syntiä tehnyt. Niin niissä runoissa, joissa\nhän kuvailee ikävätänsä Saksanmaahan, tai kertoo, kuinka katkeraa\nmaanpako on; hän selittää tosin, että semmoiset kuvittelut syntyvät\nhänessä seurauksena huonosta ruuansulatuksesta tai muusta sen\ntapaisesta, mutta me emme häntä usko, hienot välittömät piirteet\ntodistavat kauniisti häntä vastaan. Vihdoin kasvoi ikävä hänessä liian\nvahvaksi ja vuonna 1843 hän teki lyhyen matkan isänmaahansa. Siellä\nolivat sillä hetkellä olosuhteet hiukan seestyneet; Fredrik Wilhelm IV\noli astunut Preussin valtaistuimelle ja hänen mukanaan luuloteltiin\nvapaudenkin päässeen valtaan. Vapaamielisyys, niin hyvin uskonnollinen\nkuin valtiollinen oli nyt päässyt voitolle kirjallisuudessa tai -- mikä\nSaksassa merkitsee samaa -- yleisessä ajatustavassa. Heine sen sijaan\nkatsoi siellä kaikkea samoilla silmillä kuin siitä erotessaan; se teos,\njoka on kirjallisena tuloksena hänen matkastaan \"Deutschland, ein\nWintermärchen\" (Saksanmaa, talvinen tarina) on vielä tähdätty\ngermaanista keskiajanhälinää vastaan, joka tosin vielä kummitteli\njossain nurkkapääkaupungissa, mutta pääasiassa kuitenkin oli jo\nnäytellyt osansa loppuun. Hän oli vieraantunut isänmaastaan, hän tunsi\nkatkerasti sielussaan, ettei rankaisematta voida tehdä ivaa kaikista\nniistä siteistä, jotka liittävät ihmistä kansakuntaan. Hän oli pahasti\nkohdellut isänmaataan, se oli aina antanut hänelle anteeksi, niinkuin\näiti usein rakastaa enimmin juuri sitä lastaan, joka hänelle surua\ntuottaa, hän oli nauranut sen hellyydelle, mutta huomasi nyt, että\nisänmaa oli vähitellen kääntänyt rakkautensa hänestä pois, sillä hän ei\nollut enää sama -- 14-vuotinen oleskelu vieraassa maassa oli tehnyt\nhänenkin vieraaksi. Heine tunsi vaistomaisesti tämän epäsuhteen, mutta\nsen sijaan että hän olisi yrittänyt uudelleen solmia kaikkea, mikä oli\nrikkoutunut, hän yhä enemmän laajensi juopaa. Kaikki hänen\nhyökkäyksensä Saksanmaata vastaan tästä lähin huokuvat kiukkuista\nkatkeruutta. Niin paikottain jo runoelmassa \"Saksanmaa\", niin monissa\nhänen myöhemmissä runoissaan, kuten \"Der Wahlesel'issä\" ja\nhäväistyslaulussa Baierin kuninkaasta Ludvigista. Se kirja, jossa Heine\nkuitenkin enimmän paljasti salaisen vihansa kaunan, jota hän tunsi, kun\najansuunta Saksassa alkoi kallistua toiselle polulle eikä hänen\nkulkemallensa, on hänen kirjoituksensa \"Heinrich Heine über Ludwig\nBörne\". Se herätti tyytymättömyyden myrskyn, runoilijan vihamiehet\nastuivat voitonriemuisina esiin vanhoine syytöksineen, lisäten niihin\nuusia, hänen ystävänsä olivat hämillään, yleisö kuohuksissa.\nPääasiallisesti olivat yksityisseikat syynä ensimmäiseen\nkatkeroitumiseen. Börne oli aina osottautunut ystävälliseksi Heineä\nkohtaan, tämä sitä vastoin kätki vihansa jonkun aikaa, mutta tuskin oli\nBörne maanpaon marttyyriuden uuvuttamana laskenut väsyneen päänsä\nikuiseen lepoon, ennenkuin Heine esiintyi hänen vihamiehenään. Lisäksi\nloukkasi yleisöä Heinen iljettävä kuvaus Börnen suhteesta M:me Wohliin.\nEttei Heine luonteeltaan lainkaan ollut altis hartaaseen ystävyyteen,\nnäemme koko hänen elämästään; ettei hän sen vuoksi pystynyt käsittämään\njaloa ja puhdasta suhdetta Börnen ja hänen ystävättärensä välillä, oli\nluonnollista, mutta vaikkapa näiden henkilöiden suhde olisi ollut\nrikollinenkin, olisi kuitenkin Heinen -- Heinen pitänyt olla viimeinen\nmies sanelemaan mahtipontisesti, kuinka hänen tunnettaan loukkasi,\nkuinka tämä epäsiveellisyys tympäisi häntä ja muuta sen semmoista.\nMutta kaikki nämä ovat verraten sivuseikkoja. Kirjan päätendenssi se\ntekee sen hyljättäväksi. Tavallisesti katsotaan Heinen ja Börnen\nvaikutusta täydelleen samanlaatuiseksi osaksi syystäkin, sillä Börne\nsaarnasi yhtä latteata liberalismia kuin koko nuori Saksa, hänestä oli\ntasavaltainen valtiomuoto ainoa ja korkein hyvä, voimakas\nkansallishenki taas sivuseikka. Börnen mielipiteitä ei Heine\nahdistakkaan, vaan hänen demokraattista luonnettaan. Heine sitä vastoin\noli sielultaan ja mieleltään aristokraatti, henkisen kyvyn\naristokraatti. Börnen läheinen suhde Saksan sosialisteihin ja\ntasavaltalaisiin herätti hänen vastustajassaan kateutta ja vavistusta.\nHeine tunsi vaistomaisesti, että Börne oli olemukseltaan paljoa\nlähempänä demokraattiskansallista yhteyspuoluetta, jonka oli\ntulevaisuus ja joka nykyisin on Saksanmaan tuki ja toivo, kuin nuorta\nSaksaa ja sen epämääräisiä vapaamielisiä puheenparsia. Vaikka Heine\nkäyttää halveksivaa sävyä, kuultaa kuitenkin mitä katkerin kateellisuus\nkoko hänen teoksensa pohjalta. Heine ei ollut tuntenut vähintäkään\nsäälivää kunnioitusta vanhoja taistelijoita kohtaan, jotka eivät olleet\npystyneet seuraamaan mukana ajan yhä eteenpäin kiitävässä taistelussa;\nnyt kun hänet jätettiin jälkeen, oli luonnollista, ettei yksikään\nsovittava ajatus asettunut häntä puolustamaan.\n\nHeinen seuraava tärkein teos \"Atta Troll\" saa alkunsa samasta vierauden\ntunteesta, joka vallitsi hänen mielessään Saksan oloja kohtaan näinä\naikoina. Tässä on runoilija kuitenkin täydelleen oikeassa ja lukija on\nkokonaan hänen puolellaan. Tässä ei diletanttimainen nerokkuus ylpeästi\naseta ivansa maalitauluksi ankaraa, mutta syvää luonnetta; ei, tässä\npuolustaa Heine neroa, runouden iankaikkista oikeutta hetken\nhyväätarkoittavia, mutta ahtaita puolueharrastuksia vastaan. Runoelma\non suunnattu tuota Saksassa siihen aikaan kaikkialla raivoavaa\npoliittista lyriikkaa vastaan, jossa runoilija luulotteli täyttäneensä\nkaiken vanhurskauden, jos hän vain niin ahkerasti kuin mahdollista\nhöysti säkeitänsä epämusikaalisilla, runomittaan vaivoin sopivilla\nsanoilla, semmoisilla kuin \"konstitutsioni\", \"edustajakokous\",\n\"tasavaltaishyveet\" y.m.s. Atta Troll on karhu, joka tanssii\npikkukaupunkien toreilla Pyreneitten vuoristossa, vihdoin hän\nriuhtaiseksen irti kuljettajansa käsistä, pakenee metsiin ja julistaa\nkaikilla eläimillä olevan yhtäläiset oikeudet ihmisen ylimysvaltaa\nvastaan. Aseensa haalii runoilija romantiikan vanhoista kätköistä,\nsieltä on hullunkurisen naurettava narrinmiekka ja häilyvä kypärän\ntöyhtö; noita-akan seurassa hän lähtee ahdistamaan petoa surman suuhun,\nmukanaan myös noita-akan poika, joka ei oikeastaan ole muuta kuin\nruumis yöllä, mutta päiväksi virkoo henkiin äidin taikavoiteiden\navulla. Noidan mökissä hän näkee taas hurjan metsästyksen, joka niin\nusein uskalsi lähteä liikkeelle keskiajan kuutamoisina öinä, mutta\njonka meidän rautatiemme ja metsänhoitomme on karkoittanut tiehensä;\nhän näkee jälleen nuo yhtä kauheat kuin suloisen houkuttelevat haamut,\ntulisten orhien selässä hän näkee kaikkien aikojen ja kaikkien seutujen\nmaanpakolaisjumalat kiitävän huimaa vauhtia ohitsensa; ylpeän\njumalnymfin Dianan, keimailevan kelttiläisen keijukaisen Abunden,\nvillin juutalaisnaisen Herodian; viimemainittu kantaa käsissään\nJohannes kastajan päätä, jonka hän on demonisessa rakkaudenkuumeessa\nhakkauttanut poikki, Herodia katsoo omituisesti runoilijaan, tämä\ntuntee sydämmessään hiuduttavaa vavistusta juutalaista ruhtinatarta\nkohtaan ja kummitushaamu vie kaikki hänen aivojensa ajatukset ja hänen\nsydämmensä tunteet mukanaan kylmään hautaan Jeryscholaimiin. Ja miten\neloisaa huumoria -- harvinaista Heinellä -- tulviikaan tämä runoelma.\nKuinka koomillinen onkaan kuva eläinten tasavallasta, jonka Atta\nTrollin mielikuvitus maalaa, ikäänkuin tulevaisuuden ihanne, jolloin\njokaikinen aasi on ylennetty valtionvirkaan, leijona sen sijaan kiskoo\njyväsäkkiä myllyyn, ja jolloin yksin juutalaisetkin saavat samat\noikeudet kuin muut eläimet, kuitenkin yhdellä ehdolla, nimittäin:\n\n    \"Turuill' älkööt juutalaiset\n    yritelkö tanssin tahtiin;\n    tämän kiellon annan heille\n    eduks oman taiteheni.\n\n    Sillä tyylinaisti sekä\n    liikkeet plastilliset\n    puuttuu tältä rodulta,\n    se ma'un yleisöltä turmelis.\"\n\nKuinka hullunkurisen hupainen onkaan kuvaus schwabilaisesta\nrunoilijasta, jonka noitavaimo on muuttanut sylikoiraksi, ja jonka\ntäytyy pysyä tässä hahmossa, siksi kunnes puhdas neitsyt Sylvesterin\nyönä ottaa vaivakseen lukea Gustav Pfizerin runot uneen uupumatta, ja\nkuinka vähäiset ovat runoilija paran toiveet nähdä tämän toteutuvan.\n\"Atta Troll\" ilmestyi kokonaisuudessaan 1847. Kahtena seuraavana vuonna\nkulkivat suuret valtiolliset myrskyt yli Saksanmaan, silloin unohtuivat\nhelposti kaikki, jotka eivät suoranaisesti ottaneet osaa näihin\ntaisteluihin; mutta rauha palasi ja saksalainen yleisö muisti jälleen\nmaanpaossa elävää runoniekkaansa. Se tieto, joka sille saapui hänestä\noli surusanoma. Runoilija makasi halvattuna, sokeana ja kauhean\nselkäydintaudin kiduttamana; anteeksiantava osanotto valtasi yleisön,\nkaikki kynäniekat, jotka kävivät Parisissa, kokivat hankkia itselleen\npääsyn Heinen luokse ja levittivät hänestä sitten uutisia ja huhuja,\nusein mitä kummallisinta laatua. Muun muassa kerrottiin yht'äkkiä, että\n\"Almanzorin\" ja \"Der Salonin\" kirjoittaja oli muuttunut hurskaaksi;\noikeaoppiset nostivat heti kuorossa riemuhuudon tämän julkijumalattoman\nkääntymisen johdosta ja vaikka yleisön olisi pitänyt olla\nterävänäköisempi, sai hän kuitenkin siltäkin osakseen kiitosta tai\nmoitetta, aina sen mukaan millainen oli kunkin käsitys.\n\nPohjaltaan oli Heine aivan sama kuin ennenkin. Hän selitti tosin\n\"tunnustuksissaan\", että hän oli palannut takaisin isän Jumalan luokse,\njätettyään sikseen sikojen paimentamisen hegeliläisten tykönä, että hän\noli ollut ateisti niin kauan kuin ateismi oli esteettis-ylimyksellisen\npiirin asia, mutta nyt, kun se alkoi haista tupakalle ja rasvanahkalle,\nei hän enää tahtonut olla tekemisissä sen kanssa, -- kaikki suurella\nmielihyvällä, -- mutta juuri siinä tavassa, jolla hän kertoo tästä\nkääntymisestään, pistää vanha pukinsorkka näkyviin. Heine oli kaikkien\ndogmaattisten lauseparsien jyrkkä vastustaja, nyt olivat hänen\noppilaansa järjestelmällisesti kehittäneet hänen omat antikristilliset\nhyökkäyksensä lihan vapauttamisesta uskonkappaleiksi, joita suurella\nmahtipontisuudella saarnattiin, uudet lauseparret suututtivat häntä nyt\nyhtä paljon kuin vanhat ennen.\n\nAinoa tärkeä teos, joka häneltä tähän aikaan syntyi, oli runokokoelma\n\"Romanzero\". Jos silmäilemme sitä vain pikimmältään, huomaamme todeksi\nsen, mitä edellä on samottu. Siinä nauretaan kristillisiä oppeja,\nvarsinkin ehtoollis- ja taivasoppia yhtä väsymättömästi, Mabillen\npuolialastomia tanssijattaria ylistellään lauluin yhtä julkeasti kuin\nennenkin. Kuten nimi osottaa, on \"Romanzero\" pääasiallisesti kokoelma\nballaadeja. Ballaadeja tavattiin jo \"Buch der Liederissä\" ja \"Neue\nGedichteissä\". Ne olivat kenties kauneimmat niiden monien kauniiden\nlaulujen joukossa. Seisoen useimmiten kansanlaulun pohjalla ne olivat\nyksinkertaisten metsäkukkien kaltaisia, jotka huolellisesti\npuutarhoihin istutettuina kehittyvät kaksin verroin. Kuinka kauniita\nolivatkaan \"Kaksi krenatööriä\", \"Pyhiinvaellus Kevlaariin\",\n\"Merenneidot\", \"Rouva Martha\", \"Tannhäuser\", \"Pekka parka\" ja niin\nmonen monet muut. \"Romanzerossakin\" on ihania, kuten esim. \"Hastingsin\ntaistelu\" ja \"Jehuda ben Halevy\", mutta ylipäänsä ne ovat niin\neriskummaisia, niin kauheita, että me luemme niitä melkein henki\nkurkussa. Sama mystillinen kaipaus, jonka runoilija ennen näki\nluonnossa, on näissäkin, mutta vääristettynä irvikuvaksi. Niin esim.\nkertomuksessa Intian valkoisesta elefantista, joka unissaan rakastuu\nparisilaiseen hempukkaan ja kuolee surkeasti rakkaudenkaipuuseen.\nIhmeteltävin taito, mitä Heine oli tähän asti ballaadeissaan osottanut,\noli runollinen kyky virittää sielumme mihin tunnelmaan tahansa ja\nsitten temmata meidät mukaansa. Kauhistuttavaan hän pystyi yhtä hyvin\nkuin herttaiseen; \"Romanzerossa\" pysyy hänen kykynsä yhä samana, mutta\nhän ainoastaan viehättää, vaan ei tyydytä meitä. Korkeinta, mitä\neriskummallisella hirvittävällä tyylillä voidaan luoda, on kai ballaadi\nVitzliputzlista, Mexikon sodanjumalasta, jolle ihmisiä uhrataan.\nAinoana läpikäyvänä tunteena \"Romanzerossa\" on tuskallinen pöyristys\nkuoleman edessä. Runoilija näkee kaikkialla kukoistavia naamioita,\njoiden takaa räikeästi nauravat luurangot irvistävät. Helmikuun 18\npäivänä 1856 loppui Heinen 7-vuotinen tuskallinen kärsimys. Hän on\nhaudattuna Montmartren hautausmaahan Parisissa. Monet Ranskan ja Saksan\nsuurista miehistä, varsinkin kirjallisista, olivat saattamassa\nrunoilijavainajaa viimeiseen leposijaan, kuitenkin ilman pappia ja\nilman upeita hautajaismenoja, sillä hän oli itse määrännyt:\n\n    Jääköön messu laulamatta,\n    lukematta pyhä kaadosh;\n    vaietkohon haudallani\n    luvun, laulun laiha paatos.\n\nOn sanottu meidän vuosisataamme vallankumouksien vuosisadaksi ja\nsilloin pääasiallisesti ajateltu niitä valtiollisia mullistuksia, jotka\nsen kuluessa muuttivat Eurooppaa. Jos asiata tarkemmin katsomme, niin\nhuomaamme, että tämä yleinen muodonmuutos on jokaisessa kansakunnassa\nilmennyt luonteeltaan aivan erilaisena. Mitä erittäin tulee\nSaksanmaahan, voimme muutamin sanoin merkitä tämän uudistuksen\nsiten, että kansallinen elämä muuttui kirjallis-runollisesta\nvaltiollis-yhteiskunnalliseksi. Saksanmaan historia viime vuosisadan\nlopussa ja tämän alussa ei laisinkaan ole niissä ulkonaisissa tai\nsisäisissä oloissa, jotka vallitsivat sen satalukuisten valtioiden\nkesken tai niiden suhteessa ulkovaltoihin, sen historia kuvastuu\npääasiallisesti siinä suurenmoisessa tieteen ja taiteen kehityksessä,\njoka silloin kohotti Saksanmaan ennen tuskin aavistettuun korkeuteen;\npyhän Rooman valtakunnan todellisena keisarina ei ollut se mitätön\nHabsburgilainen, jota maailma siksi luuli -- ei, se oli Goethe,\nsuvereenisessa imperaattorirauhassaan hallitseva olympolainen;\ntodellisena ministerinä ei ollut se mateleva itävaltalainen\ndiplomaatti, joka uskotteli itselleen ja muille asian niin olevan, ei,\nse oli Hegel, joka filosofisilla säännöksillään asetti varmat ohjeet\nihmisten uskolle. Tämän ulkonaisen ja sisäisen elämän välillä\nvallitsevan huutavan vastakohtaisuuden vuoksi on tahdottu tuomita koko\ntämä sivistys epäkansalliseksi, keinotekoiseksi, mutta samoinkuin\nhistoriassa tapahtuu, että joku kansa esiintyy poliittisessa suhteessa\nlujana ja voimakkaana, vaikka sen sivistys on ulkomainen, niin\nkeskittyy tässä päinvastoin koko kansakunnan voima henkiselle alalle,\nniin että se kokonaan anastaa sen toimintatarmon. Totta on, että\nverraten harvoin näin tapahtuu -- ainoastaan yksi suurempi esimerkki\nSaksanmaan ulkopuolelta voidaan siitä mainita -- nimittäin Italia,\njossa uuden ajan alussa huomaamme vallitsevan samanlaiset olot. Mutta\nkuinka suurenmoiseksi kehittyikään Saksanmaan henkinen voima; muinaisen\nKreikan loistorikkaiden päivien mentyä on tuskin kertaakaan säteillyt\nseitsentähtinen, jonka olisivat muodostaneet niin mainehikkaat nimet\nkuin nämä seitsemän: -- Goethe, Schiller, Hegel, Fichte, A. von\nHumboldt, Mozart ja Beethoven. Mutta juuri sen vuoksi kun tämä korkea\nkultuurikanta oli niin vieras ulkonaiselle elämälle, oli se niin\nlyhytikäinen. Vuoden toisensa perästä tarvitsee majesteetillinen mänty\nkasvaakseen täyteen mittaansa, ruusupensas syntyy muutamassa kesässä,\nmutta kuihtuukin sitä nopeammin. Tämä vierauden suhde kehittyy\nvähitellen vihamielisyydeksi; kirjallisuutta ja varsinkin taidetta\nalettiin katsoa elämän ainoaksi päämääräksi, rehellistä kansalaista,\nhurskasta kristittyä ivaili esteettisesti sivistynyt, korkeammalla\nkehitysasteella seisova nero poroporvariksi. Muoto piti sisällystä\nvallassaan, joka lopulta vei taiturimaisesti haeskelemaan kaikista\nkaukaisinta ja oudointa, siinä mielessä että siten tavattaisiin\nmieltäkiinnittäviä puolia. Tämä oli sen suunnan pääasiallinen\ntunnusmerkki, johon Saksanmaan sivistys kallistui ja jota on hiukan\nepämääräisesti ja sopimattomasti nimitetty romanttisuudeksi. Uskonnossa\nhaettiin etupäässä kristillistä mytologiaa; romantiikan kristillistä\nsuuntaa ovat sen ystävät ylenmäärin vetäneet esiin, mutta tämä ylistys\non rakettu jotenkin juoksevalle hiedalle. Kristillisyyttä sen\nprotestanttisessa merkityksessä ajatteli kaikista romantikoista tuskin\nmuut kuin yksi ainoa syvemmällä vakavuudella ja tämä ainoa mies oli\nvain puoleksi saksalainen -- Steffens. Että he kaikki lopulta päätyivät\nkeskiaikaiseen katoliseen mystillisyyteen, vaikka olivatkin alkaneet\nhelleenisestä taideuskonnosta, muinaisgermaanisesta panteismistä tai\nitämaisesta symboliikasta, oli luonnollista, kun mytologia oli kaiken\netsimisen esineenä ja kun siitä löytyi ainakin jonkunlainen vastike\nkristilliselle mytologialle. Politiikassa täytyi romantiikan suosia\ntaantumuksellisia pyrintöjä, sillä rikas ylimyskunta ja sivistynyt\nitsevaltius on otollisin maaperä, josta nerohenkinen taide-elämä,\njota romantikot pitivät elämän päämääränä, saattoi versoa. Se\nvälinpitämättömyys, jota koko tämä sivistys osotti kansan valtiollista\nja kirkollista elämää kohtaan, oli vihdoin vienyt sellaiseen\nhajaannukseen, että taantumuksen täytyi pakosta tulla; tämä taantumus\nilmeni isänmaallisina liikkeinä, jotka näihin aikoihin vieraan vallan\nsorron synnyttäminä, antoivat Saksanmaan elämälle uutta sisällystä.\nNämä liikkeet olivat luonteeltaan jaloja, ne saivat aikaan vaikutuksia,\njoita saksalaiset aina ylpeydellä muistelevat; nuorekas, kuumeisen\nlevoton jännitys ajoi kansakunnan rajusti karistamaan elämästään pois\nhajaannuksen, uusi ihanne luotiin, joka sillä hetkellä elähytti ja\njohon sillä hetkellä voitiin uskoa, mutta jota aikaa voittaen oli\nmahdoton toteuttaa. Pääsyynä, jonka vuoksi nämä liikkeet eivät\npystyneet tekemään niin valtavaa vaikutusta kuin niiden suurenmoisesta\nalusta saattoi luulla, oli se, että niillä oli liian yksipuolisen\nkansallinen leima. Kuvaavaa on siinä suhteessa se, ettei pyritty\nherättämään uudestaan eloon uskonpuhdistuksen aikaa, vaan käännettiin\naina katse Hohenstauffien aikoihin, jotka tosin enemmän mairittelivat\nkansallista turhamielisyyttä, mutta pohjaltaan olivat paljon\nvähempiarvoisia. Voidaan sanoa tätä suuntaa germaaniseksi. Ranskalaisen\nylivallan painosta äärimmäisyyteen ajautuneena, täytyi tämän suunnan,\nvoidakseen todella musertaa sen ikeen, suunnata vihansa myöskin kaikkia\nniitä suunnattomia vapauden ja valistuksen edistysaskeleita vastaan,\njotka Ranska oli astunut; sen täytyi esiintyä vihamielisesti ei\nainoastaan Napoleonia, vaan myös koko vallankumousta vastaan. Mutta\nsiinä onkin tämä germaanisen suunnan Akilleen-kantapää, että kun se oli\nmusertanut vieraan ylivallan, kun se oli taistellut suuren\nvapaudentaistelun, se ei enään tiennyt mitä se oikeastaan tahtoi, se\neksyi turhanpäiväisiin unelmiin. Saksan kansan etujen hajaannus oli nyt\nsuurempi kuin koskaan; aatteellinen elämä taiteen ja tieteen piirissä\nei enää tyydyttänyt; yksinomainen germaanilaisuus oli 1815:n jälkeen\nmenettänyt sisällyksensä -- sen murroksen, jonka täytyi koskea kaikkia\ntähän saakka vallinneita pyrintöjä, näemme olennoituneena Heinessä.\nHeine taistelee tietoisesti yksipuolista kansallistuntoa vastaan, mutta\nesittää samalla kertaa romantiikan rappeutumista -- hän on hengen\nmaailmassa viimeinen noita kuninkaita jumalan armosta, jotka Herderistä\nalkaen olivat hallinneet Saksanmaan elämää. Hän tarjoo meille näyn,\njoka on harvinainen murrosaikoina, sillä kaikki saksalaisen\nsiirtymisajan suunnat vuosien 1815 ja 1848 välillä ovat kertyneet\nhänessä ikäänkuin polttopisteeseen. Kuvaavaa Saksalle on, että\nsemmoisen aikakauden edustajana on runoilija. Jyrkässä ristiriidassa\nankarasti kansallisia harrastuksia vastaan, jotka olivat vihamielisiä\nulkomaista kohtaan, katsoi Heine yleismaailmallista liberalismia\nainoaksi aatteeksi, jolla oli nykyisin oikeutuksensa, ja Saksan\nperinnäissuuntaa voitetuksi kannaksi, josta olisi Ranskan esimerkkiä\nnoudattaen irrottauduttava. Mutta samalla kertaa sai Saksan esteettinen\nkultuuri hänessä äärimmäisimmän, johdonmukaisimman ilmaisunsa. Sen\nviimeinen kehitys -- romantiikka -- oli lopulta mennyt niin pitkälle,\nettä se nerohenkisellä ironialla kohteli kaikkea elämän siveellistä\nvakavuutta. Heinessä se vihdoin käänsi tämän ironian omaa itseään\nvastaan ja, kuten sfinksi, se oli hukassa heti kun sen arvoitus\nselitettiin. Romantiikka oli etsinyt kaikille ajoille yhteistä\nmystillistä uskontoa, ymmärrettävää ainoastaan salaisuuteen vihityille,\nkorkeimmille sieluille, jota erilaiset, alinomaa vaihtelevat mytologiat\nvertauskuvallisesti ilmaisivat. Paitsi että Heine rikastutti tätä\njumal-laumaa uudella, jakobiinimyssyyn ja tanssijattarenpukuun puetulla\njärjenjumalattarella -- \"la déesse de la raison'illa\" -- koki hän\nosottaa, että tämä kansalaumalta salattu uskonto, joka oli kuulunut\nneroille ihmiskunnan historiassa, oli ollut semmoinen, -- ettei heillä\nollut minkäänlaista uskonnollista vakaumusta ollutkaan. Ja juuri tämä\nuskonnollisen vakaumuksen perinpohjainen olemattomuus oli Heinen usko.\nYksityisenä henkilönä hän oli sydämmeltään juutalainen, hänen\nyksilölliset sympatiansa olivat pysyväisesti kiinni hänen\nlapsuudenuskonsa muistoissa, mutta hänen todellinen käsityksensä\noli kaukana juutalaisuuden ankarasta yksijumalaisuudesta;\nprotestanttisuuteen hän kuului ulkonaisen uskontunnustuksen puolesta --\nhän oli Berlinissä siirtynyt uuteen uskoon voittaakseen etuja\nvirkauralla -- mutta oli kokonaan vieras sen sisäiselle olemukselle --\naivan samasta syystä kuin romantikotkin -- katolisuutta kohtaan hän\n\"tunnustuksissaan\" väittää tunteneensa erityistä mieltymystä, mutta\nhäntä viehätti vain sen taiteellinen puoli, johon kaikilla\nrunoilijaluonteilla on sydämmessä jonkunlaista taipumusta -- mitään\nsyvempää vakavuutta ei näissä Heinen katolisissa sympatioissa ollut.\n\nToinen kohta, jossa Heine esittää historiallisen seurauksen aiemman\nkultuurin yksipuolisesti kirjallis-taiteellisesta suunnasta, on se\nneron itsensä-jumaloiminen ja itsensä-kuvastaminen, joka on niin\nsuuressa määrin kuvaavaa Heinelle. Jokainen murros, joka\nylenkatseellisesti rikkoo suhteensa perinnäisen kanssa, on\nvastenmielinen, mutta kaksin kerroin, jos se tapahtuu röyhkeän\nnerokkaan subjektiivisuuden nimessä. Kukaan ei ole kai kiemaillut\ntunteillaan ja mieliteoillaan yleisön edessä niinkuin Heine, kukaan ei\nole kai niin suvereenisen julkeasti ylvästellyt omalla suuruudellaan ja\nmerkityksellään. Kukaan ei ole kai riisunut saksalaisten \"göttliche\nGrobheit'ia\" (jumalallista karkeutta) kynäsodassa vastustajien kanssa\nniin putipuhtaaksi kaikesta totuudentunnosta. Mutta samalla kuin Heine\nosottaa itsessään seuraukset Saksanmaan aiemmasta kultuurista, hän\nesittää myös sen hajaantumisen. Hän oli tietoinen siitä, että sisäisen\nhenkisen elämän yksipuolinen oikeutus nyt oli lopussa, taiteilija\nhuomasi, että taide, siinä merkityksessä kuin sitä oli näihin saakka\nkäytetty, ei enää pystynyt osaansa suorittamaan. Juuri siitä\nhajaannuksesta, kun vakaumus runoilijan jumalallisesta tehtävästä ja\ntuskallinen tietoisuus, ettei hän enää ollut kutsuttu sitä\nsuorittamaan, menivät ristiin, sai Heinen \"maailmantuska\" alkunsa.\n\nNe luonteeltaan hajoittavat ja mullistavat suunnat, joiden olennoitunut\nilmestys Heine oli, ovat olleet sangen tärkeitä Saksan kansan\nhenkiselle elämälle. Voidaanpa melkein vuodelleen merkitä, minkä ajan\nne olivat vallitsevina. Vuoden 1815 restauratsionin herättäminä, ne\nosottautuivat tehokkaiksi vasta Heinäkuun vallankumouksessa 1830, jonka\njälkeen ne pysyivät ylinnä aina vuoden 1848 vallankumoukseen asti;\nnykyisin on niiden valta, vaikkei vielä niiden vaikutus, melkein\nmennyttään. Heineläisyys ei näet esiintynyt suinkaan yksinomaan\nkirjallisuuden alalla, vaan skeptillinen nuorhegeliläisyys\nuskonnollisella, yleismaailmallinen liberalismi valtiollisella alalla\nolivat ilmiöitä, jotka olivat alkuisin samasta lähteestä. Pistosanansa\nkoko tämä puolue lainasi Heineltä, mutta mikä hänellä kävi sukkelasta\nmieleenjuohtumasta tai kauniista vertauksesta, sitä kehiteltiin\ndogmaattisella vakavuudella, kuten syviä filosofisia ongelmia ainakin.\nMiten tärkeäksi onkaan esim. kohotettu Heinen hullunkurinen oikku jakaa\nkaikki historian kansat ja henkilöt lihaviin ja laihoihin, tai\nmillaista vallattomuutta onkaan harjoitettu hänen kauniilla\nvertauksellaan, että pyhän hengen ritarit muka ovat meidän aikamme\ntodellisia profeettoja ja pappeja. Mainitsimme jo, että koko tämä\nsuunta oli kriitillistä, kielteistä laatua, että se vaikutti vanhaa\nhävittäen, voimatta oikeastaan rakentaa mitään uutta sijaan; kun sen\nvuoksi uusi, voimakas kansallishenki alkoi liikkua Saksan kansan\ntaajoissa kerroksissa, ei enää niinkuin vuosisadan alussa nuorekkaana\nunelmana, vaan varmana päämäärältään ja varmana sisällykseltään,\nsilloin kalpenivat skeptillisyyden himmeät tähdet, vaikka ne olivat\nloistaneet yön pimeydessä, sentään uuden vakaumuksen auringon\nkohotessa. Kansallinen yhteys, ei ainoastaan valtion, vaan myös elämän\nja tiedon aloilla, on sen puolueen tunnussana, joka ennen pitkää on\nsulkeva piiriinsä koko kansan. Kaikenkaltaiset hajoittavat ainekset,\njoita on niin ylenpalttisesti Saksassa, taistelevat sitä vastaan --\ntaistelua on kestänyt kauan, sitä kestää vieläkin, ja ken tietää kuinka\nkauan sitä on kestävä. Jo vuosien 1847 ja 1848 vallankumouksissa\nnäytteli liberaalinen nuori Saksa taatusti nolointa osaa niiden kolmen\nharrastuksen joukossa, jotka olivat synnyttäneet näiden vuosien\nvallankumouksen, nim. sosialistisen, liberaalisen ja kansallisen. Että\nheineläisyys oli häviävä, sikäli kuin nämä myöhemmät tendenssit\nvoittavat jalansijaa, sen tunsi suunnan alkuunpanija ja hän vainosi\nniitä sen vuoksi mitä katkerimmalla vihalla. Kuvaavaa on siinä\nsuhteessa se syvä, voitaisiinpa sanoa vaistomainen katkeruus, jolla\nHeine taisteli protestanttisuutta ja Preussia vastaan. Hän menetteli\nsiinä uupumattoman johdonmukaisesti kaiken ikänsä, antamatta oikkujen\ntai personallisten mielihalujen johtaa itseänsä harhaan, jotka muuten\nniin helposti saivat hänen horjumaan. Että jäykkä oikeaoppisuus, jonka\nmuodossa edellinen, ja brutaalinen patukkavalta, jonka muodossa\njälkimäinen esiintyi, välttämättömästi herätti hänessä oikeutettua\nsuuttumusta, että tämä suuttumus purkautui kaikella sukkeluuden ja\ntulisuuden voimalla, kun ei näillä kummallakaan seikalla ollut yhtään\nrakastettavaa tai runollista puolta, joka olisi voinut lauhduttaa\nhäntä, se oli luonnollista; mutta toiselta puolen hän tunsi myös salaa\nvavisten, että protestanttisuuden ja Preussin pääperiaatteista oli\ntuleva Saksa helpoimmin kehittyvä ja hän vihasi niitä sen vuoksi kaksin\nverroin, tosin vaistomaisesti.\n\nKoko tämä Saksanmaan kehitys tällä vuosisadalla tarjoo meille\nsuomalaisille sangen mieltäkiinnittäviä aineita tarkastettavaksi.\nVaikkakin ne esteet, jotka ovat näyttäneet sulkevan tien meidän\nkehitykseltämme kansallisella pohjalla, eivät olekkaan samaa laatua\nkuin Saksan oloissa, on niissä kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä,\nettä voimme niistä oppia, ellemme ehkä niin paljon mitä meidän on\ntehtävä, niin ainakin mitä meidän on vältettävä. Voimme omassa\nmaassamme huomata niiden neljän suunnan rinnakkaisvirtauksia, joita\nolen koettanut esittää Saksanmaan elämää kuvaavina tällä vuosisadalla.\nJa samoinkuin varmasti uskomme, että tulevaisuus on meille luova niin\nhyvin kieleltään kuin sivistykseltään todella suomalaisen Suomen,\ntahdomme myös mielellämme toivoa, että alinomaa kasvava ja vahvistuva\nkansallishenki on liittävä tämän suuren saksalaisen sivistyskansan\nyhdeksi kokonaisuudeksi, johon he pyrkivät -- niin pimeältä kuin moni\nseikka tällä hetkellä näyttäneekin.\n\n\n\n\nRANSKAN TOINEN KEISARIKAUSI JA SEN KIRJALLISUUS I-III.\n\n\n\nI.\n\n\nKun vallankumous viime vuosisadan lopulla viskasi kumoon kaikki\nRanskanmaan olevat olot, näytti siltä kuin olisi yksi kohta jäänyt\nkoskematta. Tämä oli kirjallisuus. Kuninkaanvalta oli kukistettu,\naatelisto maasta paennut, ja kuitenkaan ei kieli eikä runous voinut\npäästä niistä siteistä, joihin 17:s vuosisata, juuri kuninkaanvallan ja\naateliston loistoaika, oli ne pakoittanut. Eikä kumma; valtiolliset\nmyrskyt ottivat kansan mielessä liiaksi tilaa, että kirjallisuus ja\ntaide, jotka varsinkin vaativat rauhaa, olisivat voineet kukoistaa.\nNapoleonin valta kukistui ja restauratsionin mukana rauhakin palasi ja\nkirjallisuus sai uutta eloa. Mutta kehitys vanhasta uuteen ei\ntapahtunut vähitellen, vaan äkillisesti ja rajusti. Kirjallisuudessakin\nuudistui nyt sama näytelmä kuin ennen valtiollisella alalla.\nKlassillinen kirjallisuus syöstiin vallastansa yhtä helposti ja yhtä\nnopeasti kuin ennen kuningas istuimeltansa; kirjallisuudessakin\nvaltapuolueet pian saivat voiton. -- Chateaubriandin ja Béranger'n\ntekemät välitysyritykset onnistuivat yhtä vähän kuin Lafayetten ja\nMirabeaun vallankumouksen aikana. Kumoava onkin koko tämä romanttinen\nkirjallisuus -- kuten sitä kutsuttiin klassillisen vastakohtana. Siinä\non yltäkyllin aatteita, uljaita, usein yleviäkin, vaikka kuohuvia ja\nsekaisia, vieläpä siinä on havaittavana enemmän tarkoitusta kuin tekoa,\nväkeviä intoja ja varsin vähän mieltä, kiihottunutta spiritualismia\n(henkisyyttä) ja törkeätä materialismia (aineellisuutta) -- kaikki\nkumoavan aikakauden tunnusmerkkejä. Eheitä, suuria taideteoksia tämä\nkirjallisuus on synnyttänyt ainoastaan harvoja, mutta voimaa ja henkeä\nei voi kieltää siinä olevan. Klassikot olivat etenkin pyrkineet\nilmilausumaan yleisiä tunteita ja perusteita selvässä, miltei\nkaunopuheisessa muodossa, romantikot päinvastoin etsivät tahallansa\noutoja, jopa ihaillakin aineita, jotka he sitten pukivat hehkuvaan\nmuotoon; klassikot tahtoivat tunnustaa kauneutta ainoastaan\nsomatekoisessa, romantikot päinvastoin asettivat ohjeeksensa \"le beau\nc'est le laid\" (kauneus on rumuus); edellisten perusajatus oli\nsopusointu, jälkimäisten vastakohta; edellisten pääansio oli järjestys,\njälkimäisten loistava vaikutus. Valtioelämässä tämä uusi kirjallisuus\nanastaa paljoa mahtavamman sijan kuin vanha; sen etevimmät edustajat,\nniinkuin Chateaubriand, B. Constant, Guizot, Thiers, Lamartine,\nMontalembert, olivat myöskin hallituksen ja puolueiden päämiehiä. Mutta\nvaltiollisissakaan asioissa ei tämä kirjallisuus voinut kieltää\nkumouksellista luonnettansa. Alussa, Bourbonien aikana, romantikot\nkyllä olivat kuninkaallisempia kuin hallitus, mutta pääasiallisesti\nvastenmielisyydestä Napoleon I:n valtaa vastaan. Vuoden 1830\nvallankumous muutti asiain laidan ja lopetti heidän sekä rakkautensa\nettä vihansa. Pienin osa kirjailijoita, \"doktrinääri\"-nimiset, antoi\nsuorastaan tukea Ludvig Filipin vallalle, suurin osa, erittäinkin\nrunoniekkoja, kuului vastustuspuolueihin ja heittäytyikin viimein\nhurjaan sosialismiin. On kummallista nähdä, kuinka samat miehet\nnuoruudessaan 1820 pauhasivat kaikkea vastaan, mitä vallankumouksen\naika oli tuottanut, ja 1840 taas katsoivat kaiken autuuden\nmahdottomaksi samaisen vallankumouksen ulkopuolella; niin esim.\nLamennais, Lamartine, Michelet, Quinet y.m. Totta on, etteivät nämät\nkirjailijat ole synnyttäneet vuoden 1848 vallankumousta, yhtä vähän\nkuin Voltaire ja Rousseau olivat synnyttäneet viime vuosisadan\nvallankumouksen, mutta heidän retorinen kaunopuheisuutensa on osaltaan\npaljon virittänyt ja sekoittanut kansan mieltä. Runolliset ja\nsuorasanaiset kirjailijat riemuitsivat, kun vallankumous oli syttynyt;\nnyt muka ahdasmielisen porvaristovallan kaaduttua jokainen väärin\nhalveksittu älyniekka voisi vapaasti puhua ja profeteerata kansan\nedessä, tuon vapaan, jalomielisen kansan edessä. Vallankumouksen\nensimmäinen hetki olikin aatteen miesten, pian toiminnan sankarit\ntunkivat heidät syrjään. Lamartine esim., joka 1848 oli vallankumouksen\npääjohtaja, pääsi 1849 töin tuskin lainsäätäjä-kokoukseenkaan. Mutta ei\nsiinä kyllin. Runoilijat saivat lisäksi nähdä vallankumouksen\nkallistuvan ihan toiseen suuntaan, kuin heidän ihanteelliset toiveensa\nolivat ennustaneet -- se loppui sotilasvaltiuteen. Mihin nyt jäivät ne\nkultaiset sadot, joita toivottiin vallankumouksesta? Runoilijat olivat\nleikitelleet ihankuin lapset tulen kanssa ja seisoivat, sittenkun tupa\noli palanut tuhaksi, saamattomina, alakuloisina. Uudesta tuvasta, joka\nrakennettiin vanhan sijaan, heidät sysättiin pois tai otettiin siihen\nvastaan armoille. Vuoden 1848 vallankumouksen tauottua, oli koko tämä\nromanttinen kirjallisuus -- sillä romanttinen se vielä muotonsa\npuolesta oli, vaikka sen sisällys oli muuttunut -- tehnyt\ntehtävänsä. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, että se pyrintöinensä,\nharrastuksinensa ei olisi vaikuttanut mitään tulevaisuuteen. Tulevan\nonnellisemman kirjallisuuden on nouseminen siitä maasta, jota tämä on\nperannut, tulevan kirjallisuuden on omistaminen tämän romanttisen avut,\nihankuin ennen Ranskan klassillinen kirjallisuus Ludvig XIV:nnen aikana\nselveni renesanssin jaloista, vaikka himmeistä aatteista; Mutta Ludvig\nXIV:nnen hallituksen ja renesanssin välillä on aikakausi --\nRichelieu'n, Mazarin'in ja Hôtel de Rambouillet'n, -- jona kansan henki\nihankuin seisahtui hetkeksi kootaksensa uusia voimia. Samalla tavalla\ntoinen keisarikausi kirjallisuuteen katsoen näyttää levon ja\nvalmistuksen ajalta.\n\nEttei toisen keisarikauden kirjallisuus tarjoo mitään rehottavaa eikä\nviehättävää näkyä, voi siis kyllä käsittää. Uusia aatteita ei ole, sitä\nvähemmin uutta runouden muotoa; mutta vanhojakin aatteita, jotka ennen\nolivat synnyttäneet Ranskan kansassa ylpeyttä ja voimaa, halveksitaan\nnyt ja katsotaan epäilyksen silmillä. Vapautta, joka vei kumoukseen,\nkammoksutaan, uskontoa, joka vei tekojumalisuuteen, pelätään, runous,\njoka asetti tarkoitusperänsä korkeammalle, kuin mitä sitten voitiin\ntoteuttaa, hyljätään. Vanhan ylenpalttisuuden ja kiihkomielisyyden\nsijaan ovat jäykkämielisyys ja pahastelemus tunkeutuneet; nautinnon\nhalu ja huimaavat rahapuuhat ovat vähitellen vieneet voiton\naatteellisista pyrinnöistä. Yhtä nurja kuin väärä olisi kuitenkin\nkatsoa tämä masentuminen koko toisen keisarikauden varmaksi\ntunnusmerkiksi taikka, niinkuin sentään monikin tekee, sanoa keisari\nsiihen syyksi, sillä onhan tämä keisarikauden ensimmäinen aikakausi,\njona se kokoo voimiansa ja oppii tuntemaan asiain tilan. Sen asema\nEuroopan politiikassa on jo vakautunut -- sitä todistaa itämainen ja\nItalian sota. Sisällisten asiain hoidossa hallitus sitä vastoin horjuu\nerilaisten periaatteiden välillä, tai oikeimmin sanottuna, sen ainoa\nperiaate näkyy olevan pitää kaikki puolueet kurissa. Kirjallisuudessa\nvallitsee nyt sama saamattomuus ja nerottomuus kuin valtioelämässäkin.\nRunoilijatkin epäilevät ihanteitansa ja kiintyvät ikäänkuin epätoivossa\noleviin oloihin.\n\nTässä on kuitenkin oikea vaisto ohjeena. Terve realismi on\nmurrosaikoina sekä luonnollisin että helpoin muoto, jossa kirjallisuus\nvoi saada aikaan jotakin ansiokasta. Tämä käytännöllinen suunta on\nkuitenkin valitettavasti toiselta puolen suuresti lisännyt\nkeinotekoista kirjallisuutta, niinkuin vielä moni oikeakin taideniekka\nluulee ruokottomuuden olevan samaa kuin realismin.\n\nMutta tämä yleinen kuva ei käsitä kokonaan tämän ajan ranskalaisen\nkirjallisuuden ominaisuutta, vaikka se osottaa viimeisen miespolven\nluonnetta. Onhan vielä olemassa kirjailijoita, joiden pääteokset ja\nmieli ovat yhteydessä menneen aikakauden kanssa, mutta jotka vielä\nnäinäkin aikoina jatkavat kirjailijatointaan. Nämät kirjailijat kyllä\neivät anna tämän aikakauden kirjallisuudelle sen varsinaista muotoa;\nmutta ensinnäkin nuo vanhat ovat sankareita nuorten maatiaisten\nrinnalla, ja toiseksi heidän tuotteensa ovat runolliselta kannalta\nmelkein etevimmät. Nykyisten Ranskan olojen suhteen nämät miehet ovat\nasettuneet eri kannalle. Toiset ovat, vallankumouksen tyhjään rauettua,\nkadottaneet ryhtinsä, heidän voimansa on kukistettu ja he horjuvat\nharhaluulon ja epäluulon välillä. Toiset ovat vetäytyneet pois asioiden\njohdosta, kun vallankumouksen antamat katkerat kokemukset ovat heihin\nkipeästi sattuneet. Kuitenkaan ei heidän luottamuksensa aatteihinsa ole\nhävinnyt. Toiset taas eivät ole mitään oppineet eivätkä mitään\nunohtaneet, toivovat vielä kaikkea hyvää kumouksesta eivätkä sano\nmillään tavalla suostuvansa nykyiseen Ranskan halaukseen. Heidän\npäämiehensä on Victor Hugo.\n\nVictor Hugo on koko tämän ajan elänyt maanpakolaisena ja lujasti\nkieltäytynyt ottamasta vastaan keisarin monta kertaa tarjoomaa\nanteeksiantoa. Tasavaltalaisen puolueen nimessä hän on väsymättä ja\nleppymättä taistellut sitä hirmuista tyrannivaltaa vastaan, joka muka\nnyt sortaa Ranskan jaloa kansaa. Victor Hugo on maanpaossa kirjoittanut\nsekä lyyrillistä että satiirista runoutta, hän on yritellyt sekä\nmaailman-epopeiaa että maailman-romaania. Kaikista näistä hänen\nteoksistaan huokuu miehekäs ja ylevä henki meitä vastaan, me ihailemme\nrunoniekan neroa, ja kunnioitamme hänen mielensä innokkuutta, joka on\npitänyt voimassa vanhan uskonsa vapauden aatteihin. Todella onkin hänen\nuskonsa luja, mutta se muuttuu valitettavasti kyllä usein taikauskoksi.\nVictor Hugon vakaumukset nojautuvat vähemmän vakaviin periaatteihin\nkuin määrättömiin, useimmiten taiteellisesta pohjasta lähteneihin\ntunteihin. Sen tähden ei hänessä olekkaan yhtään johdonmukaisuutta; hän\njumaloi Napoleon I:tä ja kiroo Napoleon III:tta; hän kiihoittaa\nranskalaisten sotilaallista kunnianhimoa ja hän saarnaa kansainvälisten\nsotien loppumista ja ja iankaikkisen rauhan alkua maailmassa. Lisäksi\nVictor Hugon runollinen voima on entistään heikompi. Useat paikat hänen\ntämän-aikuisissa kyhäyksissään muistuttavat vielä runoniekan jo ammoin\nmenneestä, kauniimmasta lyyrillisestä ajasta, mutta hänen useinkin\nloistava kaunopuheisuutensa on muuttunut tyhjäksi sanasotkukai.\nErittäinkin lentokirjassansa \"Napoleon pieni\" ja pilkkarunoissaan \"Les\nchâtiments\" tämä sanarikas pöyhkeily on vienyt voiton sekä totuudesta\nettä kauneudesta. Näissä molemmissa kirjoituksissa V. Hugo kaikin\nvoimin koettaa häväistä nykyisen Ranskan oloja. Niitä voisi välistä\nverrata vallattomiin pilkkakirjoituksiin ensimmäisen vallankumouksen\najalta. Viha on tässä V. Hugolta vienyt ei ainoastaan älyn, mutta\nsiveydenkin. Nämät kirjat sisältävät mitä ilkeimpiä herjauksia\nNapoleonia vastaan. Niiden laatu voidaan helposti arvata, kun\nesimerkiksi Napoleonia verrataan \"sikaan, joka piehtaroi jalopeuran\ntaljalla\" -- ja semmoinen lause kuitenkin on lauhkeimpia. Mutta sen\nohessa on näiden kirjain sisällys eloisaa, vaikka tuiki epätarkkaa\nvallankumouksen kirkastamista. Yleisen äänioikeuden V. Hugo katsoo\nvaltiollisissa asioissa viisasten kiveksi, mutta hän unohtaa, että\nsamassa kaikki hänen hyökkäyksensä ovat kadottaneet otansa; tulihan\nNapoleon juuri saman yleisen äänioikeuden kautta keisariksi. Suurin syy\nnäiden pilkkakirjoitusten pikaiseen unohtumiseen on ollut se, että V.\nHugo niissä osottautui huonoksi ennustajaksi. Kaikki mitä \"Napoleon\npienessä\" ennustetaan, esim. että keisari joutuisi venäläisen\nvaltiotaidon orjaksi, ei ole käynyt toteen. Paljoa tyydyttävämmän näyn\ntarjoo kokoelma lyyrillistä runoutta, \"Les contemplations\". Tämän\nkokoelman V. Hugo julkaisi 1856. Runolliselta kannalta tämä teos on V.\nHugon etevin viime ajalta. Erittäinkin ne runoelmat, joissa kirjailija\nesittelee yksinomaisesti ranskalaisia aineita taikka tunnustuksia\nomasta sydämmestään, \"Mémoires d'une âme\", ovat viehättävän suloisia.\nNiissä on kuvia runoniekan lapsuudesta ja kouluajasta, lemmenlauluja ja\nunelmia, muistoja kirjallisista taisteluista hänen nuoruudessaan,\nkaikki täynnä runollista voimaa ja suloa. Niissäkin runoelmissa, joissa\nhän jälittelee Sarny'ta ja viime vuosisadan rakkauden-runoilijoita, hän\nymmärtää samalla ihanalla ja hehkuvalla viehkeydellä ylentää\naistillisuutta. Mitä suloisin on vielä moni niistä runoelmista, jotka\nkuvaavat runoniekan harrasta yhteyttä luonnon kanssa. Eräässä esim.\njutellaan, kuinka tämä huomaa metsässä perhosen halaavan kukkaa;\nujostellen kukka tahtoo pistäytyä piiloon, mutta perhonen nuhtelee\nnäin: \"mitä vielä -- onhan tuo runoniekka ja hän kuuluu perheesemme\".\nMutta \"Les contemplations'issa\" on myös kipeitä kohtia, joilla V. Hugo\njo niin runsaasti on edistänyt yleisön kauneudentunnon turmeltumista.\nYhteiskunnan ilkeimpien haavojen lohdutonta kaivelemista ja inhottavain\nyksityisseikkojen kuvailemista tavataan tässäkin; mutta vaikuttimena\ntähän kirjoitustapaan ei ole halu synnyttää näistä matalista kohdista\nsen mahtavampaa sointua, vaan oikeana vaikuttimena näkyy olevan\nluonteenomainen taipumus rumaan ja outoon. Se on aina ollut Victor\nHugon perisynti; mutta nuorena, tahtoessaan olla ainoastaan\ntaideniekka, hän voitti runouden voimakkaalla muodolla, nyt sitä\nvastoin, pyrkiessään olemaan tietoviisas ja profeetta, hän leveästi\nsaarnata paahtaa. Tuota vanhaa virttä työn epätasaisesta jaosta,\nrikasten kovuudesta köyhiä kohtaan, hallituksien hirmuvaltaisuudesta\nvingutetaan väsymättömästi. Pahinta kuitenkin on, että tämän kurjuuden\nrunoileminen usein lähtee enemmin runoniekan mielikuvituksesta, joka\netsimällä etsii mahtivaikutusta, kuin hellästä sydämmestä. Eräässä\nrunoelmassa esim., \"Chose vue un jour de printemps\", V. Hugo kuvailee\nkaikenlaista surkeutta viheliäisten majassa -- alastomia lapsia,\nnälkää, vilua ja puutetta isää ja äitiä keskenään tappelemassa ja sen\nvastakohdaksi kevätaurinkoa, joka iloisesti loistaa ulkona, ihankuin\ntämä kurjuus olisi kevätauringon vika.\n\nKorkealaatuisemman yrityksen V. Hugo teki \"Légende des siècles'issä\".\nHänen tarkoituksensa tässä laajassa kertomarunossa on kuvailla, kuinka\nihmiskunta on luomisestaan saakka edistynyt edistymistänsä. V. Hugo on\nusein tavallisella ujoudellaan verrannut itseänsä Danteen, ja siltä\nnäyttääkin kuin hän tahtoisi \"Légende des siècles'in\" \"Divina Comedian\"\nvastineeksi. Vuosisatojen tarinan sankari ei ole mikään yksityinen mies\n-- se on ihminen yleisessä merkityksessään tai oikeammin ihmiskunta.\nTotta on, että tämä aine on ylevin, mitä runoudessa voidaan kuvailla,\nmutta se tunkeutuukin arveluttavalla tavalla historian ja filosofian\naloille. Tähän runolajiin germaanilaisten miettivä luonne kuitenkin\nsopii paremmin kuin ranskalaisten. \"Légende des siècles\" ei siis\nolekkaan \"Faust'in\" veroinen. Mutta ranskalaiset itsekin ovat laatineet\nfilosofisia runoelmia, joissa historia aukenee avarampiin ja\nmahtavampiin näköaloihin kuin V. Hugon tarinassa, esim. E. Quinet'n\nAhasveruksessa ja Prometheuksessa. Merkittävä on, että historian suuria\nmiehiä ja tapauksia harvoin kuvaillaan tässä V. Hugon epopeiassa;\ntavallisesti runoniekka on valinnut jonkun vähäpätöisen tarinan, johon\nhän sitten yrittää panna yleisemmän merkityksen. Myönnettävä on, että\nmoni niistä kappaleista, jotka ovat \"Légende des siècles'issä\", on\npieni mestariteos rohkean runollisuutensa puolesta. Mahdikkaita\nvastakohtia, ihanteellista väriloistoa, kaikuvia säkeitä on myöskin\nrunsaasti tässä niinkuin V. Hugon muissa runoelmissa. Vähemmän\nonnistuneita ovat kuvaukset raamatusta ja vanhan ajan historiasta.\nRooman perikatoa, jonka toki pitäisi oleman selvän V. Hugolle, joka\nennen niin voimakkaasti on esittänyt \"Neron pidot\" ja \"Gladiaattorien\ntappelun arenalla\", ei kuvailla, mutta ennustetaan loppumattoman\nsanavirran juoksuttamisella. Tultuaan keskiaikaan V. Hugon runous\nluontuu paljoa selvemmäksi ja tarkemmaksi. Kaarle Suuren harhailevat\nritarit ja paladiinit, jotka yöt päivät huviksensa tappelevat\nkeskenänsä, kuvataan sekä lämpimästi että humoristisesti -- vaikka\nkyllä yleisillä piirteillä. V. Hugo ei kuitenkaan mieltymyksestä\nkeskiaikaan unohda läänitysvallan pimeätä puolta. Julmat keskinäiset\nmetelit, täynnä surmaa ja hävitystä, antavat tilaisuutta kamalain\ntaulujen esittämiseen. Astuessaan keskiajasta V. Hugo taas kadottaa\nasiain johdon. Semmoisten kappaleiden rinnalla, joiden yhteyttä sen\naikakauden kanssa, jota ne ovat edustavinaan, ei voi parhaimmallakaan\ntahdolla käsittää, on muita, joissa aikakauden suuntaa kuvaillaan niin\nepäselvillä vertauskuvilla, että lukija ihan hämmentyy. Mitä\noivallisimpia ovat sitä vastoin runoelmat nykyajasta. \"Les pauvres\ngens\" ja \"le crapaud\" nimiset kappaleet voidaan ihanan suoruutensa\ntähden hyvin verrata Runebergin tai Béranger'n kauneimpiin laatukuviin.\nTässä V. Hugo oikein osottautuu köyhän kansan runoilijaksi; tästä\nnähdään paremmin kuin kaikista hänen sosiaalisista kaunolauseistaan,\nettä kansaa hellivä sydän sykkii hänen runossansa. Melkein harmillinen\nvastakohta näille suorille ja teeskentelemättömille runoelmille on\nepopeian viimeinen kappale, jonka aineena on kahdeskymmenes vuosisata.\nSilloin hätä, murhe, kurjuus muka katoavat maailmasta ja ilo, rauha ja\nvarallisuus pääsee silloin vallalle. Kaikki tämä autuus saadaan aikaan\n-- ilmalaivan keksimisen kautta, joka merkillinen keksintö on sallittu\nkahdennenkymmenennen vuosisadan tehdä. Tuota ilmalaivaa V. Hugo ei\nkäsitä vertauskuvalliselta kannalta, vaan sitä kuvaillaan teknillisellä\ntarkkuudella, luultavasti tulevain rakentajien hyödyksi. Tuommoisten\nhahmostusten perästä ei kukaan liene utelias tuntemaan niitä\nfilosofisia, vielä tekemättömiä runoelmia, joissa V. Hugo tarkoittaa\nsiirtää aineensa ajasta iankaikkisuuteen ja niin täydentää vuosisatain\ntarinan -- erittäinkin kun näille runoelmille on luvattu niin\npimikköisiä nimiä kuin \"Le fin de Satan\" (Pirun loppu) ja \"Dieu\"\n(Jumala).\n\n\"Légende des siècles'issä\" osotti V. Hugo runolliset ajatuksensa\nihmiskunnan historiasta; hän tahtoi samalla lailla \"Les\nmisérables'issa\" antaa täydellisen kuvauksen nykyajan elämästä. Tämä\nromaani on valokuva nykyisestä Parisista, ihankuin \"Notre-Dame\" romaani\nloihti keskiaikaisen Parisin lukijan eteen. Runolliselta kannalta tämä\nuusi romaani ei kuitenkaan vedä vertoja runoniekan nuoruuden teokselle.\nTaiteellinen puoli ja kirjailijan sosiaalinen tarkoitus eivät ole\nelimellisessä yhteydessä, vaan seisovat yhteen sulamatta rinnakkain --\nja siitä koituu haittaa romaanin sekä laatimukselle että henkilöille.\nMoni näistä, esim. Jean Valjean, Gravoche, Javert y.m., on\nperustukseltansa merkillinen, ja useinkin runoilijan kuvitusvoima on\ntehnyt heidät lumoavan selviksi, mutta yhtäkkiä hän muistaa näiden\nhenkilöiden myöskin olevan aatteiden edustajina; Jean Valjean esim.\nedustaa rahvasta, Javert lakia j.n.e. Nytpä heitä peitetään semmoiseen\nfilosofiseen himmeyteen, että on mahdoton käsittää heidän oikeata\nmuotoansa. Esipuheessa V. Hugo mainitsee kolme koinhaavaa meidän\naikamme pahimmiksi -- miehen halventumisen proletaarisuuden kautta,\nnaisen hukkumisen haureuteen ja lapsen pimentymisen taidottomuuden\nkautta; mutta turha olisi itse romaanista etsiä ajatusjohtoinen\nselitys, mistä juuresta nämät koinhaavat saavat syntynsä. Omissa\nmietteissään V. Hugo kyllä syyttää siitä lakien kovuutta, mutta hänen\nhenkilöissänsä taas ilmaantuu ainoastaan tavallisia, ihan yksityisiä\ntunteiden ristiriitoja. Ainoa varmaperäinen, terve mieliperuste, jota\nvoitaisiin hakea koko \"Les misérables'ista\", on V. Hugon jalo into\nkansan opetuksen ja kansan sivistyksen hyväksi. Tätä kiitettävää intoa\nhän ilmottaa ei ainoastaan tässä romaanissa, vaan myös hartahimmilla\nlauseilla kirjassaan Shakespearesta. Sitä vastoin runoniekka kansan\njumaloitsijana (\"la sainte canaille\") on yhtä epäselvässä kuin\nväärässäkin. Tuosta rauhallisesta, vakaasta, ahkerasta kansasta, johon\nvaltakunnan kulmakivet nojaavat ja joka senkin tähden viimeiseen asti\nepäilee järkyttää näitä kulmakiviä, ei Victor Hugo pidä lukua, vaan\nParisin levoton, kevytmielinen roistoväki edustaa kansaa. Mitä\nluonnollisintahan on, että tasavaltainen vuodelta 1848 puolustaa\nvallankumousta, mutta kummalliselta kuitenkin soipi, kun Victor Hugo\nasettaa kapinan ja vapauden samalle kannalle. Pahin seikka tässäkin\nkohdassa on, ettei runoilijan tarkoitus ja teko käy käsitysten.\nMariossa hän esim. selvästi tarkoittaa kuvailla sen jalon nuorison\nesikuvaa, jolle tulevaisuus kuuluu, ja kuitenkin sama Mario on\nmiedoimpia, voimattomimpia henkilöitä. Samalla tavalla ovat muut nuoret\nvallankumoojat \"Les misérables'issa\" väärän idealismin tuottamia.\nUsein, lukiessamme heidän urotöistään, muistuu Don Quixote mieleemme.\nViehättäviä ja raittiita sitä vastoin ovat enimmiten ne paikat, joissa\nV. Hugo ilman valtiollista tarkoitusta kuvailee Parisin kansan elämää.\nV. Hugo tuntee joka nurkan suuressa Ranskan pääkaupungissa ja hän osaa\nmyöskin tehdä kaikki lukijalle silminnähtäväksi -- kadut, huoneet,\nhistorialliset muistomerkit tulevat ihankuin eläviksi ja seisovat\nRanskan historian tapausten todistajina. Hän tuntee vielä ihmisetkin ja\nheidän luonteensa; me näemme elävässä kuvauksessa tuon rauhattoman,\nirstaan parisilaisen poikaveitikan, \"le gamin de Paris\", joka harrastaa\nkahta tointa: \"hallituksen kumoamista ja housujensa paikkailemista\";\nnäemme koko sen säätyluokan, jonka sankari tämä \"gamin\" on, sekä\ntavallisessa elämässä että suurissa kohtauksissa, ja näemme hänen\njokaisesta liikunnostaan, että edessämme liikkuu oikeita ihmisiä eikä\naatteisia valekuvia, niinkuin Mario tai Javert. Kokonaisuutena \"Les\nmisérables\" kyllä ei ole mikään romaanin esikuva, mutta siinä on\npaikkoja, ja useitakin, joita ainoastaan oikea runoilija ja vain suuri\nrunoilija on osannut kirjoittaa.\n\n\"Les misérables'in\" perästä Victor Hugo ei ole kirjoittanut mitään\nmerkittävää. Laajuudeltaan hänen Shakespearen juhlaksi julkaisema\nkirjansa runoilijain kuninkaasta on suurimpia, mutta siinäkin on paljoa\nenemmän kaunolauseita kuin ajatuksia -- muutamia täysipainoisia\nkultarakeita keksitään kuitenkin runsaan hiekan seasta. Shakespearesta\nVictor Hugo puhuu tässä kirjassaan varsin vähän, sitä enemmän --\nitsestänsä. Muun muassa saadaan siitä tietää V. Hugon olevan Ranskan\nvallankumouksen runoniekan; V. Hugon käsityksen mukaan seisoo näet\nhistoriassa aina jokaisessa ajankäänteessä kaksi miestä toistensa\nrinnalla, toinen teon ja toinen ajatuksen, toinen voiman ja toinen\nhengen; Lutherin rinnalla seisoo Shakespeare, Cromvellin rinnalla\nMilton, Richelieun rinnalla Corneille ja Napoleon Suuren rinnalla\nseisoo -- V. Hugo itse. Samalla tavalla kuin V. Hugon \"Shakespeare\",\nnäyttää myös hänen ihan uusi kokoelmansa lyyrillisiä runoelmia antavan\nenemmän syytä moittimiseen kuin ylistämiseen.\n\nJos jätämme V. Hugon sikseen, eivät nuo vanhat tasavaltaiset vuodelta\n1848, jotka ovat pysyneet entiselle vakaumuksellensa uskollisina ja sen\ntähden elävät maanpakolaisina, ole jaksaneet kirjallisuudenkaan alalla\nsäilyttää yleisön vanhaa suosiota. Tavallisesti ranskalaiset eivät voi\npysyttää mielensä jäntevyyttä maanpakolaisuudessa; heiltä puuttuu\nsilloin malttia ja kärsivällisyyttä. Samaten kuin Antheus\nkreikkalaisessa tarinassa koskemalla maata, joka oli hänet synnyttänyt,\nsai uusia voimia, tarvitsevat ranskalaiset kirjailijat Parisin ilmaa\nvirkistyäksensä. Tässä kohden nämät tasavaltaiset maanpakolaiset\nmuistuttavat ensimmäisen vallankumouksen siirtolaisista, jotka myöskin\nvieraissa maissa niin vieraantuivat omasta isänmaastansa, että tämä\nviimein ei ymmärtänyt heitä ensinkään. Samalla lailla nämät\ntasavaltaiset kirjailijat ovat ihankuin kangistuneet vanhoihin\naatteisiinsa, eivätkä havaitse saarnaavansa kuuroille tai\nkylmäkiskoisille. Niin on maanpakolaisuus tehnyt paremmat\nahdasmielisiksi ja yksipuolisiksi ja lisännyt huonompien vanhaa\ntaipumusta pintapuolisuuteen. Runoilijain joukossa seisoo E. Quinet\nV. Hugota lähinnä sekä runollisen älynsä puolesta että vihatessaan\nnykyisiä Ranskan oloja. Ihankuin V. Hugokin on E. Quinet väsymättä\nrunollisesti ja suorasanaisesti näinäkin aikoina ylistänyt\nvallankumousta ja houkutellut sen uudistusta. V. Hugon neroa E.\nQuinet'llä ei ole, mutta hän on paljoa aatteellisempi ja\njohdonmukaisempi. V. Hugon tekemät kokeet todistaa vallankumouksen\nvälttämättömyyttä pilkkaavat jokaista ajatusoppia, E. Quinet'n ovat\nmyöskin usein mielettömiä, mutta niiden kanssa voi kumminkin\nsovittelemalla tulla toimeen. Hänen paras teoksensa tältä viime ajalta\non näytelmällinen runoelma \"Les esclaves\" (orjat), jonka päähenkilö on\nRooman historiassa mainio gladiaattori (miekkailijaorja) Spartacus.\nNäytelmätaiteelliselta kannalta katsottuna tämä runoelma on täynnänsä\nvikoja, mutta siinä ilmenevä jalojen ajatuksien ja tunteiden rikkaus\nmelkein peittää toiminnan köyhyyden. Alexandre Dumas on myöskin\nvallankumouksen jäljestä asunut Ranskan ulkopuolella, eikä tahtonut\nmuka kärsiä Napoleonin hirmuhallitusta. Hänen huonoja varojansa\nsyytetään kuitenkin oikeaksi vaikuttimeksi tähän tasavaltaiseen\npäätökseen. Hänen kynänsä on yhtä toimelias kuin ennen, mutta aineet ja\naatteet jo rupeevat puuttumaan. Sytyttääksensä mielikuvitustansa hän on\nkirjallisena huijarina kuljeksinut ympäri koko Euroopan -- Suomessakin\nhän oli 1860 -- ja ottanut osaa kaikenlaisiin yrityksiin. Niin A. Dumas\n1859 seurasi Garibaldia ja kirjoitti hänen muistokirjansa \"Mémoires de\nGaribaldi\", joka kirja on yhtä huono kuin valheellinen. Hänen\nviimeaikuisista romaaneistansa on \"Isaac Laquedem\" nostanut\njonkunmoista huhua; A. Dumas tahtoi tässä jättiläisromaanissa esittää\nkoko historian Kristuksesta uskonpuhdistuksen aikaan asti. Onneksi hän\nväsyi jo keisari Neron aikana. E, Sue'n on vielä vähemmin kuin A.\nDumas'n onnistunut pysyä ranskalaisen yleisön suosiollisessa muistossa.\nSveitsistä käsin, jossa hän asui 1851 vuodesta kuolemaansa (1857)\nsaakka, hän melkein joka vuosi julkaisi uusia romaaneja, mutta niissä\nei ole kipinääkään hänen entistä taitoansa; ne olivat kuolleita jo\nsyntyessään.\n\n\n\nII.\n\n\nAinoastaan vähin osa kirjailijoita, jotka vuoden 1848 vallankumouksessa\ntaistelivat tasavaltaisen puolueen rintamassa, on vielä\nkeisarikaudenkin aikana rohjennut, niinkuin V. Hugo ja E. Quinet, pysyä\nniin kiinteästi vanhassa vakaumuksessaan, että mieluummin kärsivät\nmaanpakolaisuutta kuin mukautuvat nykyisiin oloihin -- enemmistö joko\njäi Ranskaan tai palasi sinne kohta saatuansa anteeksiannon. Muutamat\novat sitten lujamielisellä jäykkyydellä vetäytyneet asioista, odottaen\nparempia aikoja, muutamat ovat muuttuneet keisariuden parhaimmiksi\nystäviksi ja tungeskelevat nyt virallisten sanomalehtien toimituksissa.\nKovin onni on tavannut vallankumouksen etevintä johtajaa, Lamartinea.\nHänen on täytynyt nähdä kaikki vapaudentoiveensa rauenneiksi sekä\nmyöskin havaita, kuinka kansassa nousee nousemistaan ääniä, jotka\nsyyttävät juuri Lamartinea ja hänen vertaisiansa siitä, että\nvallankumous on tyhjiin supistunut, vieläpä syyttävät heitä nykyisestä\ndiktatuurista. He tahtovat nähdä Lamartinen koko elämässä sekä\nkirjoituksissa vain turhamielisyyttä ja pintapuolista haaveilua. Tämä\nvastaponnahdus Lamartinen entistä jumaloitsemista vastaan on kyllä itse\nperusteeltaan luonnollinen ja oikea, mutta vihamielinen arvostelu on\nkuitenkin mennyt liiallisuuksiin. Ennen ihailtiin Lamartinea\nvaltiomiehenä ja puhujana runollisuutensa tähden -- nyt etsitään\nhänessä runoniekkanakin valtiomiehen vikoja. Lisäksi ei Lamartinen ole\nnäinä viime aikoina suotu tyvenellä äänettömyydellä välttää\narvostelijain soimauksia. Kova onni pakoittaa häntä päinvastoin melkein\njoka vuosi uusilla kirjallisilla teoksilla ikäänkuin houkuttelemaan\nvihollisiansa esiin. Asianlaita on näet niin, että Lamartine pramean\nretkensä vuoksi Itämaihin ja ollen tuhlaavainen tavallisessakin\nelämässään on joutunut täydelliseen taloudelliseen häviöön;\nhyvittääksensä velkojiansa hänen on nyt täytynyt käyttää kynäänsä\nkaikenlaisiin kirjallisiin keinotteluihin, joissa hänen lisäksi on\ntäytynyt taivuttaa mielensä monenkaltaisiin nöyrtymisiin. Ranskan kansa\n\"heittää roponsa runoniekan rikki lyötyyn kanteleesen ja kulkee ohi pää\npoispäin käännettynä.\" Kova olisi asiain näin ollen moittia häntä\nkirjailijana siitä, että hän ihmisenä koettaa täyttää velvollisuutensa,\nja vielä kovempi olisi arvostella hänen runollista voimaansa viime ajan\nheikkojen tuotteiden mukaan, vaikka kyllä on myönnettävä, ettei näitä\nteoksia huomattaisikaan, jos niissä ei olisi Lamartinen nimeä.\nLamartinen kirjoitustapa on tosin sama kuin ennenkin, mutta hänen\nentinen kuvarikas puheensa on vähitellen kangistunut teeskenneltyyn\ntekotapaan -- hänen runoelmansa viime ajoilta ovat syyskukkia\nmonenkarvaisia, vaikka ilman tuoksua. Hänen novelliensa joukosta on\nmainitseminen kaksi parasta, \"Geneviève\" ja \"Kivenhakkaaja St.\nPointista\", jotka ovat voittaneet yleisön suosion liikuttavalla\nsisällyksellänsä. Kummassakin kuvaillaan köyhien, näköjään\njokapäiväisten työmiesten jalomielisyyttä. Suurten historiallisten\nteosten joukosta viime ajalta on \"Restauratsionin historia\" ainoa,\njossa sentään johonkin määrin ilmenee Lamartinen kyky esitellä\nhistorian tapauksia elävästi ja draamallisesti. \"Restauratsionin\nhistoria\" on henkilökuvaustensa puolesta etävämpi mainiota\n\"Girondistein historiaakin\", jolla Lamartine ensin ja parhaiten perusti\nmaineensa historioitsijana; juonikkaat diplomaatit Bourbonien\nhovijunkkarien joukosta sopivat Lamartinen luonteelle paremmin kuin\nvallankumouksen tylymmät, vaikka suurisuuntaisemmat sankarit.\n\"Restauratsionin historia\" ei siis ole ansioton, ja kuitenkin se\ntodistaa, että Lamartinen historiankirjoituksen alalta leikkaama\nlaakeri on pian lakastuva. \"Restauratsionin historia\" on näet\nilmestynyt herättämättä suurempaa huomiota yleisössä, joka asia näyttää\nkummalliselta, muistaessamme mihin ihastukseen \"Girondistein historia\"\nsaattoi koko Ranskanmaan. Näiden teosten ero johtuu kuitenkin vain\nsiitä, että ne ovat ilmestyneet eri aikoina. Se on myöskin vaikuttanut\nteosten eri kohtalon; \"Girondistein historia\" (1847) oli kipinä\nruutihuoneessa, koska Lamartine siinä ymmärsi mukautua silmänräpäyksen\nvaatimuksiin ja saarnata tasavaltaisuuden ylevyyttä; \"Restauratsionin\nhistoria\" vastaanotettiin kylmästi, sillä sen tarkoitus ei soveltunut\nyleisön mielipiteihin sinä hetkenä, jona tämä historia julkaistiin.\nTämä vuosi oli 1852, juuri sama vuosi, jona Napoleon III kansan\nyleisellä suostumuksella valtansa viimeiseksi vahvistukseksi otti\nkeisarin nimen ja arvon. \"Restauratsionin historiassa\" taas on\nperusajatuksena viha Napoleonin hallitusjärjestystä vastaan, joka muka\nmuuttaa valtion koneeksi. Olivatpa Lamartinen mielipiteet muuten vaikka\nkuinka erilaiset ja vastakkaiset -- tässä vihassa ne kaikki yhtyvät;\nhänen legitimistiset nuoruutensa muistot ja tasavaltaisuutensa,\ntaiteellinen jumalisuutensa ja filosofis-runollinen valistuksensa\nsulavat tässä yhteen. -- Paitsi \"Restauratsionin historiaa\" on myöskin\nmainitseminen \"Vuoden 1848 vallankumouksen historia\", kuitenkin enemmin\nkirjan aineen kuin itse teoksen tähden. Vaikka nimi lupaa koko\nvallankumouksen historian, esittää itse kirja kuitenkin ainoastaan\nLamartinen ajatuksia, puheita ja tekoja tässä vallankumouksessa.\nTuleville runoniekoille, maalareille ja näyttelijöille, jotka ehkä\ntahtovat esittää Lamartinen mielenlaatua ja kuvaa, tämä historia voi\ntarjota paljon viehättävää, mutta puhtaalta historialliselta kannalta\ntutkimus on jokseenkin yksimielisesti tuominnut sen kuoleman omaksi.\n\nVallankumous tapasi George Sandin ihankuin Lamartinenkin hänen\nvaikutusvoimansa ja kunniansa korkeimmalla kukkulalla. Vaikkapa olikin\nnainen, heittäytyi \"Indianan\" ja \"Lelian\" kirjoittaja rohkeasti\nliikkeiden virtaan, toivoen niistä Ranskanmaan uudestasyntymistä\nyhteiskunnallisessa suhteessa, samaten kuin Lamartine toivoi tätä\nuudestasyntymistä valtiollisessa. Vaikkei George Sand juuri suoraan\nottanut osaa tapauksiin, on kuitenkin tietty asia, että useat Ledru\nRollinin ja Louis Blancin julistukset kansalle ovat lähteneet hänen\nkynästänsä. Muittenkin hän oli lujasti liittynyt tasavaltaiseen\npuolueeseen. Hänen täytyi siis myös niinkuin muidenkin nähdä toiveensa\nturhaan rauenneiksi ja ottaa osaa yleiseen alakuloisuuteen.\nValtiokeikaus v. 1852 ei ole lähettänyt häntä maanpakoon, vaan,\nniinkuin hän itse sanoo, luonut erämaan hänen ympärillensä. Hänen\nkunniaksensa täytyy sanoa, ettei hänen henkensä jäntevyys ole tykkänään\nlauennut, niinkuin esim. Lamartinen -- päinvastoin George Sand on\nymmärtänyt runollisen henkensä voimalla saada tuon erämaankin kukkia\nkasvamaan. Hänen viimeiset teoksensa eivät enään ota aineeksi\nyhteiskunnallisia kohtia eivätkä koeta kypsymättömillä mielijohteilla\ntehdä maailmaa onnelliseksi. Ne ovat selviä, mutkattomia novelleja ja\nromaaneja ilman opettavaa tarkoitusta; ne vain tahtovat viehättää\npuhtaalla runollisella sulollaan. Kuitenkin ne ovat toisen\nkeisarikauden miltei virkeimmät ja pysyväisimmät tuotteet\nkirjallisuuden alalla. Näytelmienkin tekoon on George Sand näinä\naikoina ruvennut ja vaikka tämä on hänen heikko puolensa, ei hän\nsiinäkään kohden ole ansiotta, hän kun on ollut Ranskassa ensimmäinen,\njoka on tohtinut draamallisesti esittää talonpoikain elämää.\nNäytelmällisillä kyläkertomuksillaan hän on aukaissut rikkaan aarnion\ntuleville näytelmäntekijöille. Yleensä lämmin ihmisyys, tarkka\nhavaintokyky ja vilpitön siveellisyys ilmaantuu kaikissa George Sandin\nmyöhemmissä teoksissa. Hillitty on hänen ensimmäisen aikakautensa\nkiihkoinen hehku, joka antoi lumousvoiman \"Indianalie\" ja \"Lelialle\",\nmutta joka myöskin usein himmensi runoniekan katsetta ja vei hänen\nharhateille -- sitä vastoin on hänen elämännäkemyksensä tullut\npuhtaammaksi ja selvemmäksi. Tämän seikan pitäisi yksinäänkin kyllin\ntodistaman, että George Sandin viholliset ovat väärässä, kun he eivät\ntahdo pitää häntä muuna kuin siveettömänä sofistina. Hänen pyrintönsä\nheittää entiset hairaukset on sitä ihmeteltävämpi ja hänen neronsa sitä\nenemmän arvossa pidettävä, kun näemme miten muut samalta ajalta ja\nsamalla perustuksella olevat kirjailijat eivät ole jaksaneet päästä\ntähän sopusointuiseen selvyyteen. Onhan V. Hugo esimerkiksi päinvastoin\nhukkunut hukkumistaan pöyhkeilyyn, Lamartine hervottomuuteen. Sillä\nemme kuitenkaan tahdo sanoa kaikkia syytöksiä George Sandia vastaan\nperättömiksi. Valitettavasti on hänen viimeaikaisten teostensa joukossa\nyksi, joka yltäkyllin todistaa, että vaikka voidaan merkitä useat hänen\nhairauksensa tämän vuosisadan laskuun, jää muitakin jäljelle, joita\ntuskin millään voi puolustaa. Tämä kirja ei ole oikea romaani, vaan\nromaanintapainen kertomus kirjailijan omasta elämästä \"L'histoire de ma\nvie\". Julkaisemalla sen George Sand toivoi voivansa kumota nuo pahat\nkulkupuheet itsestään, jotka yleisössä olivat liikkeellä, mutta hän\nunohti, ettei naisen elämässä kovinkaan parjaus tee niin suurta\nvaikutusta kuin puolustus, joka loukkaa häveliäisyyttä. Hän ei juuri\nselitä näitä kulkupuheita ihan perättömiksi, mutta hän lykkää kaikki\nvikansa kasvatuksensa ja läheistensä syyksi. Omasta elämästänsä hän ei\npuhu paljoa, ja peittää erittäin monet lemmenseikkansa hämärään -- sitä\nlaajemmin hän esittelee äitinsä törkeätä himollisuutta, äidinäitinsä\nirstasta uskottomuutta ja miehensä typerää yksinkertaisuutta. Vaikka\nGeorge Sandin kuvaus kyllä voi olla mitä todenmukaisin ja vaikka totta\nlieneekin, etteivät hänen likimmäisensä ole vaikuttaneet häneen hyvin,\non tämä pyhimpien tunteiden loukkaaminen kuitenkin inhottava. -- Kun\nGeorge Sandin romaaneja ja novelleja näiltä viime vuosilta on melkein\nepälukuinen joukko, on tarpeetonta tutkia jokaista niistä erittäin.\nEräs \"Mademoiselle de la Quintinie\" -niminen mainittakoon kuitenkin.\nTämä romaani on George Sandin myöhempien teosten joukossa ainoa, jossa\nhän uskaltaa astua vanhaan valtakuntaansa, yhteiskunnallisten\nkysymysten alalle. Pimeillä väreillä tekijä kuvailee ristiriitoja\nkatolisessa perhe-elämässä, jotka syntyvät pappien aviottomuudesta ja\nheidän vaarallisesta vallastaan erittäinkin naisväkeen; innokkaasti hän\nvaroittaa Ranskan kansaa paavinpuolueen ja roomalaisen tekojumalisuuden\nkasvavasta vaikutusvoimasta. George Sandin kuvaus on sitä enemmän\nmieleen koskeva, kun paavinpuolueen edustajia ei esitetä tavallisiksi\nviekkaiksi teatterijesuiitoiksi -- päinvastoin on romaanin päähenkilö,\nnuori pappi Moreali, jalomielinen, vaikka heikko ja horjuva. Katolinen\nkirkko on antavinaan suuremman pyhyyden avioliitolle, tehden sen\nsakramentiksi, mutta todellisuudessa on tämän kirkon mielestä\navioliitto välttämätön paha, naimattomuus ja luostari ovat sitä vastoin\nmuka pyhemmät kuin avioliitto ja perhe. Nuoruudessaan Georg Sandkin,\nvaikkei ollutkaan oikeauskoinen katolinen, puolusti luostarien\ntarpeellisuutta erittäinkin naisille, he kun muka olivat liika\narkatunteiset miespuolen raakuudelle; nyt hän \"Mademoiselle de la\nQuintiniessä\" päinvastoin osottaa, mihin vaarallisiin ristiriitoihin\ntämä luostarien innokas, kiihoittunut hartaus, jossa hengellisyys ja\nhimokkuus kummallisesti sekaantuu, usein viepi, ja kuinka ihmisen\nsiveellinen kasvatus on mahdollinen ainoastaan perhe-elämässä. --\nPuhtaalta runolliselta kannalta on tämä romaani kiitettävä. Erittäin\nkuvaillaan sitä luontoa, jossa kertoelman tapaukset ovat liikkuvinaan\n-- mainio Chamounix-laakso Savoyenissä -- ihmeellisellä voimalla.\n\nMichelet'n elämässä on Napoleonin valtiokeikaus ja uusi keisarikausi\naikaansaanut vielä katkeramman muutoksen kuin George Sandin\nelämänvaiheissa. George Sand oli kiivaimmissakin valtiollisissa\nseikoissa aina parhaasta päästä taideniekka ja sen tähden hän jaksoi\npaeta niistä oikeaan isänmaahansa, runouden luvattuun maahan. Michelet\ntaas oli, yliopiston joutuessa riitaan papiston ja jesuiitain kanssa,\nastunut valtiollisten ja yhteiskunnallisten asiain markkinoilla liiaksi\nesille, että hän eheänä olisi voinut palata tieteen rauhalliseen\npyhäkköön. Jo v. 1851 kielsi hallitus Michelet'ä pitämästä luentoja\nCollege de Francessa, niiden uljaan vapaamielisyyden tähden, ja\nkosk'ei Michlet 1852 vuoden joulukuun tapausten jälkeen tahtonut vannoa\nuskollisuuden valaa keisarille, erotettiin hän virastansa ja hänen\ntäytyi kokonaan vetäytyä yleisistä harrastuksista yksityiselämään.\nVäsyneenä monesta pettyneestä toivosta alakuloisena nähdessään\nvastakohdan oman vapaudenihanteensa ja todellisuuden välillä Michelet\non heittänyt valtiollisten taistelujen tanteren. Intoa-sytyttävään\nhistoriaan, joka ensin vei hänen tälle tanterelle, hän näkyy\nkyllästyneen -- saadaksensa täydellisen rauhan, hän on kiintynyt\nluonnontieteeseen. Michelet, sama joka ennen rohkeimmilla piirroksilla\nkuvaili Rooman maailman-valloittavia sankareja tai oman isänmaansa\nloistavaa historiaa, tarkastelee nyt hellimmällä hartaudella runollisia\nkohtia lintujen ja hyönteisten elämässä. Onhan tämä vaikuttanut\nMicheletiin hyvääkin -- hän on nuortunut, vaikka melkein liiaksi.\nVoisihan luulla näiden Michelet'n luonnontieteellisten tuotteiden\nsyntyneen nuoren runoniekan mielikuvituksessa eikä suinkaan uskoa niitä\nvanhan, koetellun tieteilijän tekemiksi. Tämä käänne Michelet'n\nkirjoituslaadussa ei suinkaan ole merkityksetön eikä liian kummallinen.\nIhan niinkuin Michelet on heittäytynyt luonnontieteesen, ihan niinkuin\nGeorge Sand ryhtynyt suoraan mutkattomaan kertomustapaan, molemmat\njättäen yhteiskunnalliset yrityksensä sikseen, on koko kirjallisuuskin\nherännyt entisestä ihanteellisesta hourauksestaan nykyiseen kuivaan,\ninnottomaan realismiin. Tämä asianlaita on melkein välttämätön ja se\nonkin aina toipumuksen merkki. Ihminen ei kuitenkaan voi kokonaan\nkieltää entisyyttään; tarkastellessamme näitä Michelet'n viimeisiä\nteoksia, löydämme niistä entisen Michelet'n sekä avut että viat,\nedelliset kuitenkin vähemmässä, jälkimäiset suuremmassa määrässä.\nkaikissa (\"Hyönteinen\", \"Lintu\", \"Perhonen\", \"Meri\", \"Rakkaus\",\n\"Nainen\") ilmenee Michelet'n vanha kuvarikas ja loistoisa lausetapa,\nhänen rikkautensa ylevistä aatteista, hänen taitonsa käyttää\nvähäpätöisimpiäkin tarinoita painavain asiain selvittämiseksi, mutta\nmyöskin tuo vanha sekoitus jumalisuutta ja irstaisuutta, runollisuutta\nja tiedettä, mystillisyyttä ja aineellisuutta. Erittäinkin \"Rakkaus\" ja\n\"Nainen\" soivat milloin viehkeän dityrambin, milloin anatomillisen\nlääkärin-luennon tavoin. Muuten tuo naisen jumaloiminen molemmissa\nnäissä kirjoissa on herättänyt enemmän naurua kuin ihastusta.\n\nKaikki kirjailijat, joista tähän asti on ollut puhe, vihaavat\nsydämmensä pohjasta Ranskan nykyisiä hallitusoloja, he joko käyvät\njulkista sotaa bonapartelaisuutta vastaan, niinkuin V. Hugo,\ntaikka välttävät, niinkuin Michelet, vähintäkin yhteyttä sen\nkanssa. Kääntykäämme nyt katsastamaan vastakkaista puoluetta --\nbonapartelaista. Vaikk'ei heidän seassaan aivan monta loistoisaa\nkirjaniekannimeä kohtaakkaan, ovat hekin aivan merkittävät varsinkin\nsen vuoksi, että he ovat nyt ranskalaisen yleisön johtajina, että he\novat viime ajan miehiä. Etevimpänä heistä on epäilemättä mainittava\nkeisari Napoleon itse. Keisari näet luetaan ei ainoastaan\nvaltiolliselta kannalta ensimmäiseksi nykyajan ranskalaiseksi\nälyniekaksi; myöskin kirjalliselta kannalta hän voittaa kaikki muut\nnykyisen bonapartelaisuuden päämiehet. Totta on, että enin osa hänen\nteoksiansa on kirjoitettu ennen vallankumousta 1848 eikä siis juuri\nkuulu tähän, mutta nämätkin teokset ovat vasta keisarikauden aikana\nherättäneet yleisössä suuremman huomion. Se tapahtui erittäinkin v.\n1858, jolloin kokoelma kaikista Napoleonin kirjoituksista toimitettiin\npainosta. Napoleonin vapaamieliset ja varsinkin hänen tasavaltaiset\nvastustajansa ottivat kuin ottivatkin tilaisuudesta vaarin selvästi\nmuka osottaaksensa erotuksen maanpakolaisen kiehtojan sanojen ja\nvoitolle päässeen keisarin tekojen välillä -- josta sitten hyvä syy\nparkuen soimaamaan häntä kavaltajaksi ja viekastelijaksi. Kun\ntasapuolisesti tarkastelemme näiden syytösten pontta ja perää,\nhuomaamme tuskin ollenkaan tai ainoastaan vähäpätöisissä asioissa\nvastakohdan entisten ja nykyisten mielipiteiden välillä -- päinvastoin,\njos erotamme nuot julistuksissa ja lentokirjoissa välttämättömät\nvaltiolliset korupuheet, julistavat \"L'idée Napoleonienne\" (ilmestynyt\n1840) ja kirjanen \"1680 et 1830\" (ilmestynyt 1841) selvästi nykyisenkin\nbonapartelaisuuden ohjelmaa. \"L'idée Napoleoniennessä\" hän esimerkiksi\nselittää; kuinka joka valtakunnassa on tarpeen joko aatelisvalta taikka\nperinnäinen hallitsijasuku edustamaan kansan pysyväisiä etuja; kun nyt\nmuka aatelistoa Ranskassa ei ole eikä semmoista milloinkaan siellä voi\nsyntyä vallankumouksen jälkeen, onkin Napoleon I:n tarkoitus perustaa\nvahva perintövalta oikea jopa tarpeellinenkin. Samaten puhui keisari jo\nmaanpakolaisena prinssinä jokseenkin ylimielisesti monesta\nvaltiosäännön perusteesta; esim. ministerien vastuunalaisuus Ranskassa\non hänestä paljasta mielettömyyttä. Jo silloin (1843) oli siis koko\nnykyaikainen liberalismi hänelle vastenmielinen. -- Kaikki Napoleonin\nkirjoitukset saavat milt'ei suuremman mieltäkiinnittävän voiman siitä\nihmeellisen voimakkaasta johdonmukaisuudesta, jonka ne todistavat aina\nhänessä olleen. Tuskallisimmassakaan tilassa hän ei milloinkaan\nkadota järkähtämätöntä luottamusta historiallisen tehtävänsä\nvälttämättömyyteen. Jos luetaan mikä hyvänsä hänen teostensa joukosta,\nesim. kirjeet äidille sen jälkeen kun hänen yrityksensä Strassburgissa\noli rauennut tyhjäksi tai luennot, jotka hän vankina kirjoitti Hamissa,\ntai hänen puolustuksensa peerikamarin edessä -- ei missään ole\nhorjuvaisuuden tai epäilyksen jälkeä. Tämä luja usko antaa koko\nmiehelle runollisen loihtuvaikutuksen ja hänen kunnianhimollensa\nihanteellisen voiman, joka myöskin kuvastuu kirjoituksissa. Napoleonin\nvihamiehet ovat kyllä selittäneet hänen rohkeutensa uskalikon\nröyhkeydeksi, mutta senpä keisarin tunnettu terävä ymmärrys ja\nharkitseva viisaus kumoo. Kaikissa keisarin arveluissa ja ajatuksissa\nilmenee raitis ja tarkka mieli; erittäinkin vierasten kansojen suhteen\nhän osottaa tasapuolisuutta, jota harvoin Ranskan miehellä tapaa.\nTutkiessaan Englannin ja Saksanmaan oloja, hän kuitenkin aina pitää\nsilmällä Ranskan yleisön ja omaa suhdettansa Ranskan kansaan. Voihan\nsanoa kaikki Napoleonin kirjalliset teokset alusta pitäen hänen omien\nvaltiollisten yritystensä ja tekojensa puolustukseksi. Kuvaillessaan\nvallankumousta Englannissa v. 1688 hän silminnähtävästi tarkoittaa ei\nJaakko II:ta, vaan Ludvig Filippiä, ei Vilhelm Oranilaista, vaan\nitseänsä. -- Semmoinen puolustuskirja suurinta kokoa on todellisuudessa\nmyöskin Napoleonin kirjallinen pääteos, hänen historiansa Caesarin\nelämästä (\"La vie de Caesar\"), johon hän viime aikoina on ryhtynyt.\nTähän asti on siitä ilmestynyt kaksi osaa, toinen menneenä, toinen tänä\nvuonna. Kun tämä teos ei siis vielä ole lopussa, olisi lopullinen\narvostelu siitä liian aikainen, mutta jo esipuheesta ja johdatuksesta\nnäkyy kirjoittajan tarkoitus jokseenkin selvästi. Yleisesti Rooman\ntasavallan viimeiset ja keisarikauden ensimmäiset ajat tarjoovat monta\nkohtaa, joita sopisi verrata tämän vuosisadan tapauksiin erittäin\nRanskassa -- ja jos onkin Napoleon III:nnen elämä paremmin Augustuksen\nkuin Caesarin, antaa Pharsalilaisen voittajan nimi kirjalle\nihankuin suuremman merkityksen. \"La vie de Caesar\" on kirjoitettu\nhistorioitsijan rauhalliseen kirjoitustapaan; kirjoittajan arvelut\nnojautuvat hyviin tietoihin eikä omaperäisiin mielipiteisiin, suoria\nviittauksia nykyisiin oloihin ei siinä ole, ja kuitenkin kirjoittajan\ntarkoitukset siinä kohden ovat silmiinpistävät. Niin esimerkiksi\n\"doktrinäärit\" vuodelta 1830 ja kaunopuhujat vuodelta 1848 voivat\nottaa itselleen runsaan osan tuosta melkein ylenkatseellisesta\nhylkäystuomiosta joka \"La vie de Caesar'issa\" kohtaa Ciceroa ja Catoa.\nSekä kirjan että kirjailijan sankari on sitä vastoin Caesar; Napoleon\nei ainoastaan kuvaile tätä urosta lämpimällä ihastuksella, vaan osottaa\nmyöskin, että Caesarin kansanvaltainen yksinhallitus yksinään on voinut\npelastaa Rooman perikadosta vieläpä antaa sille uusia voimia pysyä\npystyssä muutamia vuosisatoja. Tämä ajatus, joka tosin kovin eroaa\nentisestä tavallisesta Rooman keisarikauden käsittämisestä, onkin\nmeidän aikanamme saavuttanut jokseenkin yleisen suostumuksen. Mainio\nsaksalainen Rooman historioitsija, Mommsen, jonka tutkimuksiin Napoleon\nmuutenkin usein nojautuu, on samaa mieltä; Ranskassakin ovat St. Priest\nja Mérimée jo ennen nykyistä keisarikautta lausuneet samanlaisia\najatuksia. -- Vielä on moni tarkastaja, tyytymätönnä Caesarin\nylistämiseen syyttänyt Napoleonia mielettömästä neron jumaloimisen\nsuosimisesta. Siihen on muistaminen Napoleonin omat sanat \"L'idée\nNapoleoniennessä\" sedästänsä; mitkä sanat yhtä hyvin sopivat Caesariin\nja häneen itseensäkin: \"Kovin se erehtyisi, joka luulisi suuren miehen\nkaikkivaltiaaksi ja hänen luovan voimansa ainoastaan itsestään;\nkeksiminen, käyttäminen, johtaminen, ne ovat etevän hengen ensimmäiset\navut.\"\n\nJos kirjallisuudesta voisi päättää, mikä valtiollinen\nmielipide Ranskan yleisössä vallitsee, ei se olisi suinkaan\nbonapartelaisuus niin kansanmielinen kuin se todellakin on.\nSenaatissa, lainsäätäjäkokouksessa, vieläpä sanomalehdissäkin on\nvalta bonapartelaisten käsissä; kirjallisuudessa he taas ovat\nvähemmistöpuolueena, jos ei paljoudeltaan, niin kuitenkin laadultaan.\nJokseenkin suuri joukko bonapartelaisia kuuluu taantumuksellisten\nriviin, jotka johonkin määrään ovat ottaneet osaa keisarikauden\nvaltiollisiin asioihin varsinkin Italian sotaan asti. Kirjallisuudessa\nhe usein viljelevät vallankumouksen historiaa, mutta näkevät siinä\ntavallisesti ainoastaan Ludvig XVI:nnen teloituslavat. Aatteet\n1789:stä, joiden kuitenkin aina pitäisi olla Ranskan ylpeytenä ja\nRanskan valtion kulmakivinä, ovat heistä syynä kaikkiin vahinkoihin.\nVallankumousta vastustava korupuheisuus on tullut muodin ja keinottelun\nasiaksi, ihankuin sosiaalinen retorisuus oli ennen. Nämät kirjailijat\neivät suinkaan varo epämieluisia väitelmiä. Niin esim. Granier de\nCassagnac, puolueen etevin tukipylväs senaatissa, eräässä kirjassaan\nväittää, että vallankumous v. 1789 syttyi siitä syystä, kun Ludvig XVI\ntahtoi tehdä viimeisetkin orjat vapaiksi. -- Toisen lahkon edustajana\nkirjallisten bonapartelaisten seassa on Romieu. Tämä rietas, vaikka\ntaitava, kirjailija on julkeasti selittänyt Ranskan kansan siveellisen\nvoiman tyhjentyneeksi; nyt on sen tähden muka ruumiillisen\nväkivaltaisuuden ja Caesarin aika tullut. Nautinnonhimo ja\nrahakeinottelut, jotka toisen keisarikauden aikana ovat kasvaneet\nkasvamistaan, antavat Romieu'n sofismille totuuden näyn, mutta kumma\nkuitenkin, että tämä väite tehdään juuri bonapartelaisten joukosta. --\nHalvannäköinen, vaikka kyllä tärkeä on La Guéronnièren sija\nkeisarillisessa kirjallisuudessa. Kaikki etevimmät lentokirjat, joilla\nkeisari on selittänyt taikka puolustanut valtiollista tilaa,\nerittäinkin ulkomaan suhteen, pidetään La Guéronnièren tekeminä, niin\nesim. \"Napoleon III ja Englanti\", \"Napoleon III ja Italia\", \"Paavi ja\nkongressi\" y.m. -- Muiden muassa jotka ovat kirjallisuudessa astuneet\nbonapartelaisten puolelle, on mainitseminen: Nisard, St. Beuve,\nDemogeot, T. Gautier, O. Feuillet, E. About, puhumatta koko joukosta\ntilapäisiä runoilijoita ja sanomalehtikirjoittajia.\n\n\n\nIII.\n\n\nOlemme ennen sanoneet, ettei kirjallisuudessa ja yleensä Ranskan kansan\nkirjallisessa osassa ollut paljon napoleonilaisuuden puolustajia ja\nystäviä; olemme myöskin jo maininneet etevimpien tasavaltaisten\nkirjailijain käytöksen nykyistä keisarikuntaa kohtaan. Nämät vuoden\n1848 tasavaltaiset kuitenkin ovat vastustuspuolueen keveänä\nratsuväkenä, pääväkenä keskirintamassa ovat kohtuulliset vapauden\npuolustajat, jotka sivistyksen ja edistyksen nimessä kiistävät\nsortavien tapausten voimaa vastaan. Ranskan akatemiassa on tämä\nantibonapartelainen vastustus saanut oikean pesäpaikkansa; tämä ei\nmilloinkaan unohda, ei puheissaan eikä vaaleissaan, osottaa millä\nkarsaudella sen johtavat jäsenet katsovat keisaria ja hänen\nvapaudenlupauksiansa. Suurin osa näitä akatemian vastustusmiehiä on\nvanhoja orleanisteja ja Ludvig Filipin miehiä, niinkuin Guizot, Thiers,\nVillemain, Cousin y.m., mutta kohtuulliset legitimistitkin, niinkuin\nBerryer, ja vapaamieliset paavinpuoluelaisetkin, niinkuin Montalembert\nja Lacordaire, ovat myöskin yhtyneet liittoon näiden kanssa. Erittäin\nviimeisen Italian sodan jäljestä, kun näet eripuraisuus Napoleonin ja\npaavin välillä ensin syntyi, on kirkollisen puolueen vaikutus\nakatemiassa kasvanut. Myöskin Guizot, vaikka protestantti, ja Thiers\nsekä Villemain, vaikka ovatkin vanhoja voltairelaisia, ovat ruvenneet\npaavin ja hänen maallisen valtansa puolustajiksi. Eräs Cousinin lause\non ikäänkuin avaimena tähän arvoitukseen, hän näet sanoi: \"Puolustan\npaavia, koska rakastan spiritualismia, sillä hän on ainoa henkisyyden\nedustaja maailmassa nykyistä aistillisuutta vastaan, joka uhkaa meidät\nniellä; paavin valta on sielujen ainoa valo. Olkoot ajatuksemme muuten\nvaikka kuinka erilaiset, meidän sekä kirkollismielisten että filosofien\npitää kuitenkin liittymän yhdeksi puolueeksi tässä kohdassa.\" Ylipäänsä\non tämä Ranskan akatemian tarkoitus yhdistää kaikki vanhat puolueet\nnuorta bonapartelaisuutta vastaan muutenkin näkyvä; niin esimerkiksi\nneuvoo Guizot keskisäätyä sopimaan vanhan aateliston ja legitimistien\nkanssa, sillä \"ne (keskisäädyt) eivät yksinään jaksa kantaa vahvaa\nhallitusta\"; niinpä Prévost de Paradol kirjassaan \"Les anciens partis\"\nselittää, että \"vanhat\" puolueet, legitimistit, orleanistit,\ntasavaltaiset, ovat oikeastaan uudet, joiden pitää liittyä yhteen\nitsevaltaista keisariutta vastaan, kun muka tämä nykyinen ylenvaltiuden\nja kansanvaltaisuuden liitto jo vanhastaan aina on tuottanut Ranskalle\nonnettomuutta. Tämä uppiniskaisuus arvattavasti ei ole Napoleonin\nmieleen, mutta kun akatemia on vapaa laitos, ei hän ole voinut estää\nsen jäseniä julki lausumasta, mitä tahtovat. Muuten tämä vastustus ei\nole erittäin vaarallinen keisarille, sillä se pysyy enimmiten\nainoastaan kirjallisuuden rajain sisällä eikä pyri eikä uskalla\nvaltiolliselle alalle. Tältä alalta ovat kaikki nekin akatemian\njohtajat, jotka Ludvig Filipin aikana olivat asiain etunenässä, melkein\nkokonaan vetäytyneet syrjään; he ovat enimmiten ryhtyneet nuoruutensa\nkirjallisiin teoksiin, jotka valtiollisten toimiensa tähden olivat\njättäneet lopettamatta. Niin on esim. Guizot näinä viime aikoina\njatkanut Englannin vallankumouksen historiaansa aina Kaarlo I:n\nsurmasta Stuartien palaamiseen asti; Thiers on lopettanut konsulaatin\nja ensimmäisen keisarikauden historiansa; Cousin on entisiin lisännyt\nuusia elämäkertoja mainioista rouvista XVII:nnellä vuosisadalla (esim.\nM:lle de la Fayette, M:lle de Hautefort, Herttuatar Chevreuse, M:lle\nScudéry y.m.). Kaikki nämä teokset siis ajan suhteen kyllä ovat\nosaltaan toisen keisarikauden synnyttämiä, mutta hengeltään ne kokonaan\nkuuluvat 1830 ja 1840 vuosikymmenien kirjallisuuteen. Samanlainen on\nGuizot'nkin muistelmain laita, joiden julkaisemiseen hän myös näinä\nviime vuosina on ryhtynyt. Guizot'n vihamiehet ovat näistä muistelmista\nottaneet syytä osottaaksensa, ettei Guizot ole mitään oppinut eikä\nmitään unohtanut, ja kummallista onkin nähdä, kuinka jäykästi hän vielä\nnytkin pysyy kaikissa vanhoissa mielipiteissään, vaikka vallankumous\n1848 ja tapaukset sen jäljestä todistavat hänen useinkin olleen\nväärässä. Mutta jos hänen monenlaisia ja suuria ansioitansa vertaillaan\nharvoihin, vaikka valitettavasti paljon onnettomuutta tuottaneihin\nvikoihinsa, kylläpä silloin saadaan miehestä meidän vuosisatamme\njaloimpia. Mutta tämän hetken miehiä Guizot ei ole yhtä vähän kuin\nkaikki vanhat \"doktrinäärit\" ja yleensä kaikki vastustukseen kuuluvat\nakatemialaiset. Tämä \"juste milieu\"-puolue on nytkin vaikuttanut hyvää;\nse on suojellut ranskalaisen sivistyksen muistojäljet tunkeutuvasta\nbarbaarisuudesta, mutta päätarkoitukseen -- kaikkien vanhain puolueiden\nliittoutumiseen bonapartelaisuuden kumoamiseksi -- ovat sen voimat\nolleet liian heikot; siihen ei muutamat korupuheet akatemiassa eikä\njoku keskustelemus Bourbonin ja Orleansin perheitten välillä riitä.\n\nHyväksi onneksi nousee nousemistaan joukko nuoria kirjailijoita (sillä\neipä se vielä ole järjestetty puolue), jotka ovat saaneet ihankuin\nperinnöksi vanhojen \"doktrinäärien\" vapaudenyritykset. Nämät nuoret\novat, ihankuin vanha \"juste milieu\"-puoluekin, vihamielisiä nykyistä\nhallitusmuotoa kohtaan, mutta pohjaltaan heidän tarkoituksensa sopii\nvarsin hyvin napoleonilaisuuden periaatteisiin, ja siinä onkin ero\nheidän ja \"doktrinäärien\" vastustuksen välillä. Jälkimäisten\npääharrastus oli valtiollinen vapaus, heidän perikuvansa oli Englannin\nvaltiojärjestys, heidän tunnussanansa valtiosäännöllinen parlamentti;\nedelliset taas saarnaavat yhteiskunnallisen vapauden välttämättömyyttä\nRanskalle, ottavat paremmin esimerkkinsä Amerikasta; heidän\ntunnussanansa on keskityksen masentaminen. Mahdollista, jopa\nuskottavaakin on, että juuri tästä vastuksesta syntyy se hapatus, jonka\ntulee tunkeutua napoleonilaisuuteen ja antaa sille pysyviä voimia.\nKaikki vapauden yritykset Ranskassa tähän asti ovat rauenneet turhiin,\nsillä liiallinen keskitys Parisissa on tehnyt maan vapauden\nmahdottomaksi. Ne, jotka pyrkivät masentamaan tätä liikaa keskitystä ja\npelastamaan maalaisrahvasta hallituksen ja Parisin alinomaisesta\nholhouksesta, ovat siis oikeassa ja heidän yrityksensä ovat ihan\najanmukaisia. Mutta historia osottaa vielä, että Ranskan kansalle on\ntarpeen myös voimakas ja luja hallitus, joka voi mahtavasti ryhtyä\nEuroopan asioihin, minkä vaatimuksen napoleonilaisuus epäilemättä\nparaiten täyttää. Napoleonilaisuus nojautuu lisäksi enimmiten\ntalonpoikaissäätyyn eikä voi siis perinpohjin olla vihollinen\nkeskityksen rajoittamiselle. -- Näistä kirjailijoista, jotka enimmän\novat vastustaneet keskitystä, on kreivi Alexis Tocqueville etevin. Hän\nkun ymmärsi kansanvallan siksi tarkoitusperäksi, johon kaikki Euroopan\nkansat ja erittäinkin ranskalaiset pyrkivät, oli hän jo ennen (1835)\nkirjassaan \"Kansanvalta Amerikassa\" viisaustieteellisellä\ntarkkaälyisyydellä tutkinut kansanvallan olemusta, etuja ja vaaroja. Jo\nsilloin hän osotti, että kansanvalta ja diktaattorivalta yhdessä\nliitossa ovat kaikista hallitusmuodoista se, joka väkevimmin\ntukehduttaa kaikki hyvät kansalaisavut. Tämän ajatuksen hän vielä\nselittää toisessa kirjallisessa pääteoksessaan \"L'ancien regime et la\nrevolution\" (1856) (Vanha valtiojärjestys ja vallankumous). Eräs\ntarkastaja on väittänyt, että Tocquevillen ja vapauden välillä ei ole\navioliitto rakennettu rakkaudesta, vaan ainoastaan sovinnollisuudesta,\nja totta onkin, ettei hän jumaloi vallankumouksen vapautta eikä\nnykyistä kansanvaltaa, mutta hän ei toiselta puolen myöskään ota osaa\nlegitimisti-kirjailijain harhaluuloihin. Heidän (esim. Carnén,\nRaudot'n, A. Tocquevillen oman isän y.m.) seassa on muuttunut melkein\nuskonkappaleeksi, että viime vuosisadan vallankumous on synnyttänyt\nkeskityksen Ranskassa; ennen oli muka maalaisaatelisto vastapainona\nhallituksen ja Parisin ylelliselle mahtavuudelle. Tocqueville osottaa\ntämän vastapainon olleen enemmän näennäistä kuin todellista, keskitys\non hänestä yhtä hyvin Richelieun ja Ludvig XIV:nnen aikojen lapsi kuin\nvallankumouksen tuote. Tocquevillen teoksessa hänen vastahakoisuutensa\npelkkiä teoreettisia perustelmia kohtaan on varsin suureksi ansioksi\nluettava, semminkin kun tämä ansio on niin harvinainen ranskalaisten\nvaltioviisasten joukossa. Hänen tietonsa perustuvat aina syviin\ntutkimuksiin pienimmissäkin seikoissa. -- Muutkin taitavat kirjailijat\novat liittyneet Tocquevilleen ja vapauden nimessä väittäneet\nRanskanmaan ja hallituksen onnetonta keskitystä vastaan, olipa tämä\nhallitus sitten kansanvaltainen tai ylenvaltainen: niin esim. Jules\nSimon (\"Vapaudesta\"), Duergier d'Hauranne (\"Parlamentillisen\nhallituksen historia Ranskassa 1814-1840\"), Lasteyrie (\"Ranskan\nvapauden historia\"), Remusat (\"Vapaamielinen valtioviisaus\") y.m.\nEnglannin ja Pohjois-Amerikan vapaita valtiomuotoja kaikki nämä\nkirjailijat katsovat esikuviksi, mutta he koettavat kiertää vanhojen\n\"doktrinäärien\" erehdystä, jotka huolimatta kansojen eri tunteista\ntahtoivat orjallisesti jäljitellä Englannin valtiosäännöksiä. -- Suurta\nhuhua ja suosiota on nostanut Laboulayen pilkkakirjoitus \"Paris en\nAmerique\" (Parisi Amerikassa). Terävällä älyllä kirjailija tässä\npilkkaa ranskalaisten taipumusta kumarrella jokaista valtaa paitsi\nviisautta ja vapaata uskontoa; hänkin katsoo tämän taipumuksen samaten\nkuin enimmät muut pahat kohdat Ranskan kansan luonteessa ylellisestä\nkeskityksestä syntyneeksi.\n\nJos nyt käännymme nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden puoleen, täytyy\nmeidän ensiksikin myöntää se melkein köyhäksi. Lyyrillisiä runoniekkoja\nkyllä kasvaa kasvamistaan, uusia teatterihuoneita rakennetaan miltei\njoka ainoa vuosi, oikeita romaanitehtaita perustetaan, mutta henki ja\nvoima on paennut tästä kirjallisuudesta -- se kantaa keinotekoisuuden\neikä runollisuuden merkkiä. Totta on, ettei yleensä Euroopassa\nrunollinen tuotteliaisuus tätä nykyä ole suuri, mutta Ranskassa\nasianlaita on kuitenkin pahempi kuin missään muussa maassa. Tämä\nhuomataan paraiten nykyisen ranskalaisen kaunokirjallisuuden vähästä\nvaikutusvoimasta suureen eurooppalaiseen yleisöön, verrattuna siihen\nhumuun, jonka Ranskan romaanit ja draamat herättivät 1830 ja 1848\nvuosien välillä. Jokainen on moittinut \"Monte Cristoa\" ja \"Parisin\nmysterioita\" siveettömiksi, miltei viheliäisiksi kyhäyksiksi, mutta\njokainen on niitä lukenut, kun sitä vastoin nuoremman polven runolliset\naiturit, Baudelairet, Flaubertit, Feuilletit, Feydeauit ovat usein ihan\ntuntemattomia muussa Euroopassa. Lyyrillisessä runoudessa tämä suuri\nvoipumus erittäinkin ilmautuu; siitä puuttuu sekä alkuperäisyyttä\nettä taiteellista makua. Jokseenkin iso joukko näitä nuoria\nlaulurunoilijoita jäljittelee V. Hugo'ta ja koettaa voittaa tämän\nrunoniekan hänen pahoilta puoliltaan, ylenkatsoen hänen aatteidensa\nrikkautta ja hänen ihanteellista innostustaan. Théophile Gautier'n\nrunoelmissa \"Emaux et Camées\" on V. Hugon vastakohtien himo kiihoitettu\nkorkeimmalle kukkulalleen; kummallinen törkeyden ja pöyhkeyden\nsekasotku on Gautier'sta mitä kauneinta ja korkeinta runoudessa.\nKootessaan adjektiiveja hän luulee tekevänsä runoutensa selväksi ja\nkäsitettäväksi, mutta aistillinen materialismi on astunut selvyyden\nsijaan. Vaatteista, vartalomuodosta, huonekaluista hän puhuu leveästi;\nihmisen sielusta ja sydämmestä hän ei tiedä mitään. Loistavien värien\nrikkautta ei voida kieltää ilmenevän Th. Gautier'n paraimmissa\nrunoelmissa, vaikka nekään eivät ole oikeita kuvia, vaan pikemmin\npaletteja, joihin maalaaja on tahrannut monenkarvaisia, mielettömiä\npilkkuja. Arsène Houssaye on myöskin jäljitellyt V. Hugon loistavaa ja\nvälähtelevää kirjoitustapaa kuitenkin vähemmällä taidolla, mutta\nsuuremmalla maulla kuin Th. Gautier. Samaan joukkoon kuuluu Th.\nBanville, joka etenkin osottaa taitonsa vaikeissa runomitoissa,\noudoissa sanakäänteissä ja teeskennellyissä kuvissa. \"Hän leikittelee\nsäkeillänsä ihankuin intialainen nuorallatanssija leikittelee\npalloillansa\". Hän on myöskin antanut suurimmalle runokokoelmallensa\nmerkillisen nimen \"Odes funambulesques\" (nuorallatanssivat laulut). --\nToista puolta V. Hugon runoudessa on Charles Baudelaire ruvennut\nliioittelemalla jäljittelemään. V. Hugo on välistä ottanut\nkäsitelläkseen aineita, jotka ilkeytensä ja rumuutensa tähden tuskin\nkuuluvat runouden alaan. Samanlainen pyrkimys rumuutta kohden on\netevimpänä tunnusmerkkinä myös Charles Baudelairen runoelmissa.\nKaikenlaista pahuutta ja ilkeyttä tämän ajan elämässä esitellään\ninhoittavalla julkeudella näissä runoelmissa, joille hän on antanut\nkummallisen nimen \"Les fleurs de mal\" (Pahuuden kukat). Tämä\nrunokokoelma on herättänyt suurta huomiota, vaikka kyllä tämä huomio on\nollut meluavan rähinän kaltainen. Ranskalainen yleisö hämmästyi näiden\nrunoelmain omituisuudesta, jotka näyttivät ikäänkuin olisivat olleet\nkirjoitettuja delirium tremensissä ja kuitenkin sai sama yleisö tietää\nsensuurin pyyhkineen pahimmat kappaleet. Kun Baudelairen runotar ei\nirstaile eikä kiroo Jumalaa eikä pilkkaa maailmaa, niin se ottaa laulun\nesineeksi aineita, semmoisia kuin \"käärme, joka tanssii\", \"vampyyri\",\n\"raato\", \"kalma\", \"spleen\", \"kuolon tanssi\" y.m. Ja kuitenkin\nBaudelairessa on oikeankin runoniekan ominaisuuksia, sillä hänessä on\nsekä intoa että voimaa; mutta ulkomaailman samumtuuli on jo hänen\nhengestään polttanut runouden kukat -- ne olivatkin lakastuneita jo\nmaailmaan syntyessään. -- Baudelairen täydellinen vastakohta on\nLaprade. Baudelaire on luonteeltaan rohkea, Laprade on lempeä, toisen\nrunous on aineellista, toisen mystillistä; toisen uskonto on\nepäileväisyys, toisen kristillinen panteismi; toinen liittyy V. Hugon,\ntoinen Lamartinen taikka oikeimmin Ballanchen seuraajoihin. Laprade on\nfilosofinen runoniekka; hän näkee kaikissa luonnon ja elämän ilmiöissä\nainoastaan korkeimpien perikuvien heijastuksia. Mielellään hän myöskin\netsii pyhiä salaisuuksia vanhain kreikkalaisten jumaltaruista. Ensin\nhänen selityksensä olivatkin yleisesti ihmisellisiä (Eleusis, Psyche,\nCybele, Hermes y.m.), nyt erittäin kristillinen tarkoitus on niissä\nnähtävänä (\"Poëmes évangéliques\", \"Symphonies\", \"Idylles héroiques\").\nYleisesti Laprade on jokseenkin vieras nykyiselle Ranskan yleisölle;\nsivistyneet antavat hänelle mitä ranskalaiset sanovat \"succès\nd'éstime'ksi\", suuri joukko moittii häntä liian oppineeksi,\nlyhyesti sanoen: ikäväksi. Myöntää täytyykin, että Lapraden tarkoitus\non hänen taitoansa suurempi, hän usein joutuu hämäryyteen ja\nteeskenteleväisyyteen. Vanhan ranskalaisuuden etevimmät avut, äly,\nkeskitys ja kaavaustaito puuttuvat Lapradelta melkein kokonaan. Nämät\navut puuttuvat vielä enemmän toiselta runoniekalta, E. Grenier'ltä.\njoka ihankuin Laprade, mutta rohkeammin, mielellään valitsee\nmystillisiä aineita (esim. vaeltavan juutalaisen kuolema, Prometheuksen\npelastus y.m.). -- Lecomte de Lisle ei ainoastaan ota aineitansa\nvanhasta Kreikasta kuten Laprade, hän myöskin tarkoittaa\nkreikkalaisesta runoudesta saada jotakin vastaponnahdusta nykyisen\nrunollisuuden muotoa vastaan. \"Poëmes antiques\" (Muinaisaikaiset\nrunoelmat) nimisen runokokoelman esipuheessa hän sanoo: \"Homeron,\nSofokleen ja Aiskylon jäljestä on rappeutuminen tavannut ihmiskunnan\nhenkeä... Shakespeare, Dante ja Milton ovat barbaareja... koko\nkristillinen runous on barbaarinen.\" Valitettavasti Mr. Lecomte de\nLisle ei liene määrätty tekemään nykyistä aikaa sivistyneemmäksi, sillä\nhänen kykynsä ei ole hänen itseluottamuksensa vertainen. Lecomte de\nLislen \"Poëmes et poësies\", \"Poëmes antiques\" ovat kylmiä akateemisia\nluentoja kreikkalaisesta tai intialaisesta tarustosta virheettömissä\nsäkeissä. Jos Lecomte de Lisle toivoo runouden uudestasyntymistä\nvanhasta Kreikasta, niin Maxime du Camp (\"Les chants modernes\",\n\"L'eunuque\", \"Mes convictions\") toivoo sitä luonnontieteistä. Hän on\nsuuttunut meidän vuosisatamme runoniekkoihin: \"höyrylaivat keksitään ja\nhe laulavat -- Venuksesta, aaltojen tyttärestä; sähkö keksitään ja he\nlaulavat -- Bacchuksesta, viinimarjan ystävästä.\" Runouden tarkoitus Du\nCampin mielestä on \"auttaa tiedettä\", \"ohjata teollisuutta\" (eräässä Du\nCampin runoelmassa, jota hänen ihailijansa kiittävät hänen miltei\nparhaakseen, hän laulaa -- \"koron vapaudesta\"), sillä tämä vuosisata on\nnäet \"koneiden\" eikä \"unelmien\" aika. Tähän asti ei ole kuitenkaan tämä\nrautateiden ja koneiden runollisuus tuottanut muuta kuin kuivia\nselityksiä taikka teeskenneltyjä allegorioja. Yleensä onkin kuvaileva\nrunous varsin muodinmukainen nykyisessä Ranskassa (niinkuin ainakin\nhäviön aikoina). Siinä laadussa Autran, joka idylleissään (\"Les\npaysans\", \"Les laboureurs et les soldats\", \"La vie rurale\" y.m.)\nkuvailee Provencen luonnon suloisuuksia, on saavuttanut suurimman\nsuosion.\n\nRomaanikirjallisuuden alalla ei ole tuotteliaisuus nykyaikana Ranskassa\npaljoa suurempi kuin lyyrillisessä runoudessa, ja kuitenkin on toisen\nkeisarikauden aikana ilmestynyt suurempi joukko kelvollisia romaaneja\nkuin kelvollisia lyyrillisiä runokokoelmia. Ainoastaan terveet tunteet,\nainoastaan aatteellinen kuvitus, synnyttävät voimakkaan lyyrillisen\nrunouden -- tämä miespolvi Ranskassa on tämmöisen runouden\nsynnyttämiseksi liian kyllästynyt kaikkiin aatteihin, jopa liian\nväsynyt. Terävä havaintokyky, kekseliäisyys ja sukkeluus (mitkä avut\neivät milloinkaan ole ranskalaisilta puuttuneet) jaksavat\nsitä vastoin yksinäänkin synnyttää jokseenkin hyviä uuteloita ja\nromaanejakin. Alexandre Dumas'n, Balzac'in, Sue'n näennäistä\nmielikuvituksen rikkautta ei ole nykyisissä romaaninkirjoittajissa;\nsitä vastoin he valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja\ntiedolla. Olemme jo ennen sanoneet kaunokirjallisuuden toisen\nkeisarikauden aikana realistiseksi ja se onkin sanottu enemmän\nromaanikirjallisuudesta kuin mistään muusta runoudenlajista.\nMutta nykyisten romaaninkirjoittajienkin seassa on pieni joukko\nkirjailijoita, joita kutsutaan realisteiksi, he kun ovat ylimmilleen\nsaattaneet tarkoituksen orjallisesti kuvata luontoa. Vaikka nämät\nkirjailijat eivät tahdo tunnustaa yhtään esikuvaa kirjallisuudessa\nsanoen luonnon ainoaksi mestarikseen, näkyy kuitenkin heidän\nteoksistaan selvästi, että he ovat lukeneet Balzac'in romaaneja.\nItsenäisin ja etevinkin tästä joukosta on kieltämättä \"Madame Bovary'n\"\ntekijä, G. Flaubert. Tämä romaani ja tämä kirjailija jakoivat\nilmautuessaan arvostelijat kahteen vastakkaiseen viholliseen leiriin.\nToiset (esim. vanha St. Beuve) ennustivat \"Madame Bovary'sta\" uuden\nkäänteen Ranskan romaanikirjallisuudessa, toiset lukivat sen kehnoon\nkirjallisuuteen. Totta onkin, ettei tämä romaani tarjoo paljon\nrunollista nautintoa; se on kolkko, törkeä kuvaus, jonka yli ihanteen\naurinko ei luo yhtään sovinnon sädettä. Kirjailijan siveellinen kanta\nvoipi antaa epäilykselle sijaa; Flaubert ei suinkaan ihannoi pahuutta\nja himollisuutta, hän päinvastoin kuvailee niitä mitä ilkeimmiksi,\nmutta tuo melkein anatominen tarkkuus, jolla raaimman himollisuuden\nsyttymistä esitellään, on kuitenkin aina loukkaava. Ja vaikka kaikki\nnämät syytökset ovat todenperäisiä, on tämän romaanin vaikutusvoima\nkuitenkin mitä suurin; jos suutummekin kirjailijaan vaikka kuinka, on\nmeille kuitenkin mahdoton olla lukematta hänen teostansa loppuun asti.\nKirjan henkilöt eivät ole lainkaan viehättäviä ihmisiä, heidän\nriettautensa on ainoastaan heidän kurjuutensa vertainen, ja kuitenkin\nme seuraamme heidän elämänvaiheitaan säälillä ja pelolla -- sillä he\nelävät, he ovat lihaamme ja vertamme. Vielä suuremmalla taidolla\n(vaikka useinkin sopimattomalla laajuudella) Flaubert kuvailee elotonta\nluontoa, esim. vaatteita, huoneita, huonekaluja y.m.; ne näyttävät\nmeistä vanhoilta tutuilta. -- Toisessa \"Salammbo\" nimisessä\nromaanissaan Gustave Flaubert on muuttunut varsin kauvaksi pois\nnykyisestä Ranskasta, sekä ajan että paikan suhteen. Aine on otettu\nkreikkalaiselta historioitsijalta Polybiolta; \"Salammbossa\" kuvaillaan\nnäet sotaa, jota Kartaago kävi vieraita palkkasoturejansa vastaan.\nFlaubert on ahkerasti tutkinut kaikkia lähteitä, jotka koskevat\nKartaagon hämärää historiaa; oppineet itämaisten kielten ja olojen\ntutkijat (esim. Renan) ovat kiittäneet hänen kuvauksiansa varsin\ntarkoiksi. Ja kuitenkaan ei \"Salammbo\" ole suinkaan juuri huvittava; se\non kylmä, miltei ikävä kertomus. Suureen historialliseen romaniin\nFlaubortin voima on liian heikko; hän ei ole jaksanut antaa henkeä\nvanhan Kartaagon kiviraunioille. Samoin ovat ihmiset tässä romaanissa\nainoastaan lihamöhkäleitä, joita saamme nähdä verenhimossa taikka\ntörkeän hekumallisuuden hommassa; heidän sielujensa tunteet ja\najatukset ovat meille vieraita ja tuntemattomia. -- G. Flaubertin\nrinnalla mainitaan usein Ernest Feydeau, joka myöskin on liittynyt\nliiallisen realismin edustajiin. Tällä kirjailijalla on kuitenkin\nkaikki Flaubertin viat, vaikka tämän taito häneltä puuttuu. Feydeaun\nihmiset, jotka enimmiten kuuluvat \"le beau mondeen\" (ylimyspiireihin),\nsen sijaan kuin Flaubert paremmin liikkuu alhaisissa ja keskisäädyissä,\neivät ole tavallisia ihmisiä niinkuin Madame Bovary; he päinvastoin\nrupeevat isotteleviin vaatimuksiin, maailma muka ei ymmärrä heitä, he\novat kaikki Byron'eja ja George Sand'eja pienoiskoossa, he ovat\nihanteita, mutta pahuuden ja siveettömyyden ihanteita. Kaikista\nFeydeaun romaaneista (\"Fanny\", \"Daniel\", \"Catherine Overmeier\" y.m.)\ntuulahtaa meitä vastaan kummallinen hajuveden ja loan sekoitus. --\nChampfleurytä pidetään usein Ranskassa realistien runoilijakunnan\npäämiehenä, vaikka hän itse suoraan kieltäytyy tästä kunniasta.\nChampfleury ei ryhdy erinäisyyksiin semmoisiin kuin Flaubert ja\nFeydeau, hän ei huoli muusta kuin yksinkertaisimman todellisuuden\nvalokuvaamisesta. Lausetavan tarkkuus, keksintö, taiteellinen muoto\novat hänestä joutavia; pitkillä sivuilla hän voi kuvailla jotakin\nlakkia taikka hametta.\n\nNämät ovat varsinaisten realistien etevimmät edustajat. Mutta onhan\nmuitakin kirjailijoita, jotka myöskin sekä tarkkuudella että\nrakkaudella noudattavat luontoa, vaikkeivät pöyhkeile suurenlaisilla\nvaatimuksilla, ja jotka siis ovat realisteja puhtaammassa\nmerkityksessä. He kirjoittavat enimmiten uuteloita, suoria lyhyitä\nkertomuksia, ja siinä he tekevätkin hyvin. Lavea, suuri romaani on näet\nenglantilaisten ala, ei ranskalaisten luonto eikä kieli siihen sovellu;\nmutta suorassa, selvässä kertomuksessa he ovat Euroopan muita kansoja\netevämmät. Vielä nytkin on enemmän kuin voisi uskoa semmoisia\nuuteloita, joissa selvä keskitys, keksintö ja sukkela havaintovoima\novat suuressakin määrässä nähtävinä. Näiden tämmöisten tekijöistä\nmainittakoon esim. Jules Sandeau, jonka kuvaukset korkeimmista\nsäädyistä ovat ihan merkittäviä (\"Mlle de la Leiglière\", \"Sacs et\nparchemins\" y.m.); Murger sitä vastoin ottaa aineita somiin uuteloihin\nparisilaisten ylioppilaiden ja taiturien mustalaiselämästä, siitä\nalasta, joka Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan \"la bohème'ksi\"; Edmond\nAbout, joka kuitenkin usein on mielitellyt yleisön huonoa makua (esim.\n\"Madelon'issa\"); Assolant, joka on paras sukkelissa piirroksissaan\nAmerikasta; V. Cherbuliez; O. Feuillet, joka kuitenkin on etevämpi\nnäytelmissään; Fromentin y.m. Näihin kuuluvat myöskin novellien\nkirjoittajat Erckmann ja Chatrian, jotka viime vuosina ovat suuressa\nmäärässä vetäneet puoleensa yleisön huomiota teostensa sekä hyvän\nsisällyksen että tarkoituksenkin tähden. Novelleissaan (\"Waterloo\",\n\"Le conscrit de 1808\") he esittävät aineita Napoleon I:n sodista;\ntummankolkoilla väreillä he kuvailevat näiden sotain onnettomia\ntapauksia; he osottavat kaikille, mikä verenhimoinen epäjumala tuo\nranskalaisten \"la gloire\" (kunnia) on, josta ahkera, rauhallinen,\nalhainen kansa ei huoli ensinkään, vaikka sen kuitenkin tämän hyväksi\ntäytyy uhrata viimeinen veripisaransakin.\n\nToisen keisarikauden näytelmäkirjallisuudessakin on sama muutos\nnähtävänä kuin romaanikirjallisuudessa. Suuret historialliset draamat,\nkirjoitetut V. Hugon ja A. Dumas's tekotapaan, eivät ole kokonaan\nhävinneet teatterista, mutta ne ovat muuttuneet paljaiksi\nhuvituskeinoiksi uteliaalle sivistymättömälle yleisölle; niissä ovat\nnyt pääasiana loistavat dekoratsionit ja komeat vaatteet taikka hevoset\nja kanuunat, ihmiset taas jäävät syrjäasiaksi, josta ei paljo huolita.\nNämät näytelmät siis ovat kirjallisuuden kannalta ihan mitättömiä. Sitä\nvastoin tavallisesta elämästä saadut aiheet ovat tätä nykyä\nmuodinmukaisia; yhteiskunnalliset draamat ovat tunkeutuneet\nhistoriallisten murhenäytelmien sijaan, saarnaavat komediat ovat\ntyöntäneet Scriben juonikomediat syrjään. Tragedia ja komedia\ntarkemmassa merkityksessä ovat viime aikoina tulleet yhä\nharvinaisemmiksi; tavallisesti nykyiset kirjailijat tekevät\nporvarillisia näytelmiä, joissa sattumus päättää, kääntyykö loppu\nmurheelliseksi vai iloiseksi. Rikkautta keksinnössä, runollista intoa\nja rohkeutta, jota suuressa määrässä oli 1830 ja 1840 vuosikymmenien\nnäytelmissä, ei voida enään hakea viime ajan kirjallisista tuotteista;\nsitä vastoin näytelmäkirjailijat valmistelevat teoksiansa suuremmalla\ntarkkuudella ja taideopillisemmalla taidolla. Kaikissa näissä asioissa\ntämän ajan realistinen tarkoitus astuu näkyviin; nykyiset näytelmät\nansaitsevat huomiota etenkin nykyisen Ranskan yhteiskunnan valokuvina.\nValitettavasti nämä valokuvat eivät kykene muuhun kuin kuvaamaan\nnykyisiä Ranskan oloja niiden pahimmalta puolelta, useimmiten\nkäytetään aineita joko tuosta huimaavaan korkeuteen nousseesta\npörssikeinottelusta taikka niiden ihmisluokkien irstaisesta elämästä,\njoita Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan \"le demi-monde'ksi\". Pahin\nseikka on, että näiden saarnaavien kirjailijain oma kanta on varsin\nepävakainen; he eivät voi käyttää aineitansa vapaasti, he ovat samain\nvalheluulojen orjina, joita vastaan he sotivat. Niin esim. usein viime\najan näytelmissä vastustetaan kasvavaa rahanhimoa ja rahan\njumaloimista, hyviä avuja ja puhdasta omaatuntoa selitetään\nrikkautta paremmaksi, mutta loppu kuitenkin aina on, että\nnäytelmän hyvät henkilöt, tullaksensa oikein onnellisiksi, saavat\njonkun miljonan kaupanpäällisiksi. Vielä vaarallisempi on asia\n\"demi-monde\"-kirjallisuudessa. Useat kirjailijat saarnaavat sitä\nilotyttöjen vaikutusvoimaa vastaan, joka nykyisen keisarikauden aikana\non tullut melkein mahdiksi, he osottavat pimeissä kuvauksissa, mitä\nvahingoita perhe-elämälle siitä syntyy, mutta hekin uskovat koko\nyhteiskunnan ainoastaan liikkuvan tuommoisten naisten keskipisteen\nympäri; he soimaavat yleisten naisten elämää, mutta katsovat\nrunollista ja kiihoittunutta rakkautta mahdolliseksi ainoastaan\nsiinä; perhe-elämälle jää hyvät avut -- ja ikävyys. Mutta\nkaunottaret eivät mielellään oleskele porttojen seuroissa,\nja nämät \"demi-monde\"-näytelmät eivät siis tyydytä runouden eikä\nsiveyden kannalta. Kirjailija, joka on erittäin tehnyt tämän\n\"demi-monde\"-kirjallisuuden mieluiseksi yleisölle ja antanut sille\nnimenkin, on Alexandre Dumas nuorempi, mainion romaanintekijän poika.\nTotta on, että jo V. Hugon \"Marion de Lorme'ssa\" ja \"Angelo'ssa\"\njulkiset ilonaiset ovat päähenkilöinä, mutta niissä hellitti\nhistoriallinen aine asian rohkeutta. A. Dumas on ensiksi uskaltanut\n(näytelmässään \"La dame aux camélias\") esitellä tuommoisen\njokapäiväisestä elämästämme otetun naisen viehättävässä valossa; yleisö\nensin hämmästyi, mutta kohta se tottui semmoisiin aineihin ja osotti\nviimein suurimman mieltymyksensä siihen. Tämä A. Dumas'n Marguerite\nGautier (\"La dame aux camélias'n\" päähenkilö) tahtoo muutamilla\nhellätunteisilla sanoilla Jumalasta, rakkaudesta y.m. kuolinvuoteellaan\nsovittaa koko elämänsä synnit; tähän surkeaan kääntymykseen ei\nkorkeampi siveys eikä taide voi suostua, sillä taide puolustaa\ninnostuksessa syntyneitä rikoksia, mutta leppymättä se hylkää\nheikkouden pahuudet. Yhtä liukkaalta alalta kuin \"La dame aux\ncaméliassa\", ovat aineet otetut A. Dumas'n muihinkin komedioihin ja\nnäytelmiin (\"La question d'argent\", \"Le fils naturel\", \"Le Demi-monde\",\n\"Le père prodigue\" y.m.). Kaikissa ovat muutama taikka muutamat\njulkiset naiset päähenkilöinä, näytelmän muut jäsenet ovat joko\nitsekkäitä hekumoitsijoita taikka ikäviä, kylmiä, hyviä ihmisiä.\nHuvittava ei tuo seura, johon me astumme A. Dumas'n näytelmissä,\nsuinkaan siis ole; henkilöt siinä ovat sekä pahoja että yksitoikkoisia.\nSitä suuremman kiitoksen ansaitsee taideopillinen tekotapa A. Dumas'n\nteoksissa. Kirjailija tuntee ainoastaan ahtaan piirin, mutta hän tuntee\nsen perinpohjin; hän esittelee tavattomalla taidolla henkilöittensä\nsielullista kehkeämistä, hänen esityksensä on selvää, hänen\nkirjoituslaatunsa nerotonta, mutta myöskin tiivistä ja raitista.\nMyöskin täytyy myöntää, että A. Dumas jokseenkin sievästi peittää\naineidensa vahingollisimmat kohdat; sattumukset hänen näytelmissään\novat aina siivompia kuin henkilöt. -- Tämä ei suinkaan ole tavallista\nV. Sardoun komedioissa; niissä päinvastoin aina on muutamia\nhuvittavia kohtauksia, muita tekijä sitten valmistelee suurimmalla\nhuolimattomuudella; sisällinen välttämättömyys puuttuu Sardoun sekä\nhenkilöiltä että tapauksilta. Sardoun teokset eivät siis ole Dumas'n\nvertaisia taiteelliselta kannalta, mutta hänellä on voimakkaampi\nilveilevä sukkeluus ja suurempi keksintökyky sivuhenkilöiden\nkuvailemisessa. Etevimmät Sardoun komedioista ovat: \"Les pattes de\nmouche\" (Kynätahrat), \"Piccolino\", \"Les ganaches\", \"Les femmes fortes\"\n(Urheat naiset), \"Nos intimes\" (Ystävämme), \"Les vieux garçons\" (Vanhat\npojat), \"La famille Benoiton\" (Benoitonin perhe) y.m. V. Sardoun avut\nja viat ovat myöskin T. Barrièren, vaikka hän on vielä hiukan raaempi\n(\"Les filles des marbres\", \"Les faux bonhommes\", \"Les fausses bonnes\nfemmes\", \"L'héritage de M:sr Plumet\" y.m.) -- Ihan toisenlaatuinen\nkirjailija on Ponsard. Ranskalaiset pitävät tavallisesti ylellisessä\nkunniassa kaikkia, jotka kirjoittavat runomittaan; kun nyt Ponsart aina\nkirjoittaa sekä murhenäytelmänsä että komediansakin virheettömillä,\nakateemisilla kuusmittasäkeillä, niin luulee yleisö häntä oivalliseksi\nrunoniekaksi. Jos ihminen tulisi runoniekaksi hyvien tarkoituksien ja\nhyvien yrityksien kautta, voisi kiittää Ponsardia mitä parhaimmaksi\nkirjailijoiden joukossa, mutta valitettavasti tuo terve järki, joka on\nPonsardin runollisena esikuvana, ei jaksa yksinään synnyttää korkeimpia\ntaideteoksia, vaikka se tavallisessa elämässä voi olla mitä oivallisin.\nPonsardin teokset eivät ole syntyneet luonnollisesta runollisesta\nluomisvaatimuksesta, -- päinvastoin on joku taiteellinen taikka\nsiveellinen harmi pakoittanut häntä julkilausumaan hyvät ajatuksensa ja\nsiihen hän on sattumalta valinnut draamallisen muodon. Niin hän\nnuoruudessaan vihastui V. Hugon ja muiden romanttisten runoniekkain\nkirjavaan muodottomuuteen; sen tähden hän murhenäytelmässään \"Lucrèce\"\nkoetti aikaansaada kääntymyksen vanhoihin klassikoihin, Racineen\nja Corneilleen päin. Yleisö oli silloin kyllästynyt pitkiin\nhistoriallisiin draamoihin ja Ponsardin koe onnistui. Mutta Ponsardin\nvoimat olivat liian heikot ajan pitkään kannattamaan tätä uutta\nkäännettä. Kun hänen draamansa \"Ulysse\" vuonna 1853 ei menestynyt\n\"Théâtre français'ssä\", sanoi hän jäähyväiset korkeammalle näytelmälle\nja rupesi siveyttävään komediaan. Miehekkäästi hän saarnasi näytelmässä\n\"L'honneur et l'argent\" (Raha ja kunnia) ja \"La bourse\" (Pörssi) sitä\nrahan- ja nautinnonhimoa vastaan, jotka vievät kaikki siveelliset ja\nkunnialliset tunteet nykyiseltä miespolvelta. Yleisö oli kyllästynyt\n\"demi-mondeen\" ja vaati rehellisiä henkilöitä, jaloja ajatuksia, jonka\ntähden \"L'honneur et l'argent\" saavuttikin yleisön suosion. Tarkoitus\nPonsardin komedioissa on siis kiitettävä eikä hänen kaunopuheiselta\ninnostukseltansa puutu voimaa eikä loistavuutta, mutta hyviä näytelmiä\nnämät komediat eivät suinkaan ole; niissä ei ilmene keksintöä eikä\nsukkeluutta vähimmässäkään määrässä ja henkilöiden kuvaus on liika\nkuiva. Ponsardin viimeisten teosten laatuun ovat E. Serret (\"Bonheur\npasse richesse\", \"Un mauvais riche\" y.m.) ja M:me de Girardin (\"L'école\ndes journalistes\", \"Lady Tartuffe\") kokonaan yhdistyneet.\n\nTaitavin Ponsardin noudattajista on Emile Augier. Ponsardin uljuus ja\nrehevä käytös puuttuu hänen nuoremmalta kilpailijaltansa, sitä vastoin\nAugier'lla on jonkunlainen vilkkaus ja pontevuus, jotka ovat sangen\ntarpeellisia komediantekijälle, mutta joita turhaan etsitään Ponsardin\nkomedioista. Toiminta Ponsardin draamoissa on mutkattomampi, Augier'n\nelävämpi; Ponsardin kirjoitustapa on puhtaampi, Augier'n tarkempi.\nAugier otti ensimmäisissä draamallisissa kokeissa (\"La cigué\", \"Le\njouer de flûte\") aineensa vanhasta ajasta; sitten hän rupesi tekemään\nsielutieteellisiä kuvauksia perhe-elämästä (\"Philiberte\", \"Gabrielle\")\nja historiasta (\"Diane\"); sitten demi-monde tuli muotiin ja Augierkin\neksyi sen piiriin (\"Le mariage d'Olympe\", \"Les lionnes pauvres\"); hän\non myös kirjoittanut siveysopillisia näytelmiä, joissa hän saarnaa\n\"kunniaa\" \"onnetonta rahaa\" vastaan \"(Le pierre de touche\", \"La\nceinture dorée\", \"Maitre Guerin\"), taikka porvarillisia avuja,\naatelisia ilkeyksiä vastaan (\"Le contagion\"); muissa komedioissa hän\ntaas puolustaa aateliston ylevämielisiä ajatuksia porvariston\ntyperyyttä ja turhamaisuutta vastaan (\"Le gendre de Mr. Poirier\", \"Les\néffrontes\"); kerran hän on rohjennut valtiolliseenkin aineeseen (\"Le\nfils de Giboyer\"), jossa kovia läjähdyksiä annetaan sekä porvaristolle\nettä aatelis- ja paavilaispuolueille. Augier on siis ottanut osaa\nmelkein kaikkiin nykyisiin näytelmäkirjallisuuden eri haaroihin. Älykäs\nkäsitysvoima ja tarkka ihmistuntemus arvattavasti tarvitaan semmoiseen\ntuotteliaisuuteen; niitä ei Augier'lta puutukkaan. Muuten hän ei ole\nsemmoinen kylmä epäilijä kuin A. Dumas. Vaikka hänen esityksensä on\nrealistinen, hän kuitenkin pitää elämän ihanteelliset vallat arvossa,\nhän toivoo nuoruuden ja aatteiden voimasta parempaa tulevaisuutta\nRanskan kansalle. Ja kuitenkaan ei Augier'n paremmatkaan näytelmät voi\noikein meitä tyydyttää. Kirjailija tarkoittaa hyvää, mutta hänen\najatuksensa siitä eivät aina ole selviä; itse ristiriita, jonka ympäri\nnäytelmän toiminta liikkuu, on usein väärä; ihmisten pahuudet ja\nturhuudet hän kuvailee sekä terävästi että sukkelasti; hänen hyvien ja\nihanteellisten henkilöidensä luonteissa on useimmin joku välivaihe,\njoka antaa henkilöille ihan väärän muodon. Augier'lta puuttuu,\nsamoinkuin muilta nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden edustajilta,\nriittävä sisällinen siveyden varasto. Puhtaalta runolliselta kannalta\non Augier'n näytelmissä moittimisen syytä; nykyisen Ranskan\nyhteiskunnan kuvina ne sitä vastoin ovat pysyväiset. -- Sitä ei voida\nennustaa O. Feuillet'n teoksille, vaikka tämä kirjailija on nykyisen\nyleisön ja erittäinkin naisten suuressa suosiossa ja vaikka hänen\nnäytelmissään ilmaantuu paljo herkkätuntoista runoutta, paljo\nmiellyttävää suloutta ja näppärää havaintoaistia. Tahtoessaan tehdä\nhenkilönsä erinomaisiksi, O. Feuillet usein ainoastaan tekee ne\nteeskennellyiksi; ensin hänen suora ja hempeä kirjoitustapansa\nsekoittaa meitä ja vetää meidät puoleensa, mutta pian havaitsemme\nkivulloisen ja miedon hengen asuvan teoksissa. Valitettavasti tämäkin\nhellä kirjailija ottaa parhaimman runomahtinsa (\"Dalilah\" ja \"La\nRédemption\") \"demi-monden\" arveluttavalta alalta. Jos hän sitä vastoin\nkäyttää jonkun aineen säädyllisestä elämästä, on hänen innostuksensa ja\nrunollinen voimansa heikompi (\"Alix\", \"Le roman d'un jeune homme\npauvre\", \"Monjoye\", \"La belle au bois dormante\" y.m.). Oivallisia ovat\nO. Feuillet'n pienet draamalliset laatukuvat (\"Le clé d'or\", \"Le pour\net le contre\", \"Les cheveux blancs\", \"Le village\", \"Une fée\" y.m.),\njoissa hänen soma ja miellyttävä taitonsa pääsee näyttäytymään täydessä\nvapaudessaan ilman sitä sielutieteellistä teeskenteleväisyyttä, joka\nhaittaa hänen suurempia teoksiaan.\n\n\n\n\nKARL JONAS LUDVIG ALMQVIST.\n\n\nViime kuussa kuoli Bremenissä tämä yhtä nerokas kuin onneton\nruotsalainen kirjailija kaukana isänmaastansa, yleisön vanhan\nrakkauden, jopa melkein vihankin unhottamana. Tuo hurja jumaloiminen,\njota osa aikalaisia hänelle osotti, on ihan vaiennut, kateus ja\nherjaushimo ovat myöskin väsyneet tahraamasta hänen muistoansa; pitkä,\nviisitoistavuotinen maanpakolaisuus on sovittanut hänen rikoksensa ja\nhänen hautansa ääressä on yleisesti ainoastaan säälin ääni kaikunut.\nAlmqvist ihmisenä ei rikoksellaan enään pimitä runoniekan loistavia\nansioita, Almqvist runoniekkana voipi ainoastaan tulevaisuudessa saada\nlopullisen tuomionsa. -- Almqvist oli syntynyt Tukholmassa vuonna 1793.\nHän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1808 ja maisteriksi v. 1815. Hän\noleskeli sitten muutamia vuosia Tukholmassa kanslistina\nkirkollistoimistossa. Kevytmielinen ja pintapuolinen henki, joka\nsilloin vallitsi Tukholman sivistyneissä seuroissa, inhoitti\nnuorukaisen viehkeätä ja ihanteellista mieltä. Niinsanotut \"göötit\"\nUpsalassa olivat silloin Ruotsin kirjallisessa elämässä\nmahtavimmillaan. He kammosivat kaikkea ulkomaista henkeä sekä elämässä\nettä kirjallisuudessa, tahtoivat tehdä tapansa umpikansallisiksi ja\nhaaveksivat ainoastaan muinais-skandinavilaisia oloja, uljaita\nviikingejä, voimallisia odalmiehiä y.m. Suuri joukko nuorukaisia,\n(niinsanottu Manhemin liitto), johon Almqvistkin kuului, päätti\ntoteuttaa nämä mietteet ja muutti sentähden Vermlannin sydänmaihin,\nruvetaksensa siellä oikein talonpojiksi, oikein muinaisiksi\nuutisasukkaiksi. Tämä elämä näytti kuitenkin paljoa runollisemmalta\nnuorukaisten mielikuvituksissa kuin se todella oli. Heidän kiihkonsa\noli palava, mutta voima oli tahtoa heikompi ja toinen toisensa perästä\nheistä kyllästyi pian tähän kansalliseen metsäidylliin ja pakeni\nTukholmaan ja Upsalaan takaisin. Vaikka koko tämä koe oli jotenkin\nlapsellinen, se kuitenkin oli suureksi hyödyksi Almqvistin\nkirjalliselle kehitykselle. Silloin hän näet oppi tuntemaan\nruotsalaisen rahvaan elämää ja havaitsemaan minkälaisia runollisuuden\naarteita on köyhäin alhaisissa majoissa, jotka aarteet hän sitten\nkäytti aineeksi Ruotsin kirjallisuuden kahteen kauneimpaan uuteloon:\n\"Grimstahamns nybygge\" (\"Putkinotkon uutispaikka\") ja \"Kapellet\"\n(\"Kappeli\").[44] Muutettuaan Vermlannista takaisin Tukholmaan, Almqvist\nrupesi pedagogiseen toimeen, ollen ensin opettajana Karlbergin\nsota-akatemiassa, sitten (1829) rehtorina Tukholman uudessa\nalkeiskoulussa. Tässä toimessa hän kirjoitti historiallisia,\nmatemaattisia ja kieliopillisia oppikirjoja, jotka todistavat,\nkuinka monipuoliset hänen pyrintönsä ovat olleet, vaikka ne tässä\noppikirjain sepittämisessä arvattavasti ovat kirjalliselta kannalta\nvähäpätöisiä. Parhaasta päästä hän kuitenkin antautui runouteen ja\nkaunokirjallisuuteen. Jo Upsalassa hän oli liittynyt romanttiseen\nkouluun ja kirjoittanut kaikenlaisia runollisia kokeita sen ajan\nkirjallisiin kalentereihin, mutta vasta 1830-luvulla hänen teoksensa\nalkoivat herättää suuren yleisön huomiota, erittäinkin nuo lyyrilliset,\ndraamalliset ja eepilliset kappaleet, jotka tavataan kokoelmassa:\n\"Törnrosens bok\". Koko Ruotsi ihastui rikkaaseen mielikuvitukseen,\nplastilliseen voimaan ja värien loistoon, jotka yht'äkkiä ilmautuivat\ntässä teoksessa; Almqvistia kiitettiin milt'ei etevimmäksi\nruotsalaisten runoniekkojen joukossa. Mutta tämä kunnia ei tyydyttänyt\nAlmqvistin rauhatonta henkeä, hän ei tahtonut olla ainoastaan runouden,\nvaan myöskin yhteiskunnallisen elämän uudistaja. Hän kirjoitti mainion\nuutelonsa \"Det går an\", jossa hän puolustaa vapaan rakkauden oikeuksia\nkirkollista avioliittoa vastaan ja meni \"Aftonbladet\" lehden\ntoimitukseen, jonka lehden jyrkät vapaamieliset siihen aikaan olivat\nkorottaneet oikeaksi valtiolliseksi mahdiksi. Ulkonaisesti Almqvistin\nkirjallinen tila oli nyt loistava: hänen runolliset ystävänsä\nmuodostivat suuren puolueen yleisön joukossa ja hänen sosialistiset\nyrityksensä kiihoittivat monessa ihastuksen innostukseksi; kirjallisena\ntarkastajana \"Aftonbladetissa\" hän hallitsi kirjallisuuden. Mutta\ntoiselta puolen olivat juuri hänen harrastuksensa myöskin herättäneet\nvihaa; yhteiskunnalliset vastustajat liittyivät hänen runollisiin\nvihollisiinsa, ne todistivat hänen tarkoitustensa vaarallisuuden, ne\nsyyttivät hänen teoksiansa epäkristillisiksi ja siveettömiksi, ja moni\ntahtoi tehdä hänen oman siveytensäkin epäluulon alaiseksi.\nValitettavasti Almqvist itse antoi heille surkean tilaisuuden\nriemuitsemaan. Hän todistettiin näet syypääksi vekselinväärennykseen ja\nluultiin vielä, hyvinkin painavista syistä, myrkyttäjäksi.\nVälttääksensä rangaistusta hän pakeni salaa (1851) Ruotsista\nAmerikkaan, jossa hän sitten eleli aikansa viime vuoteen asti, jolloin\nhän muutti Bremeniin. Tarkkoja tietoja ei ole hänen elämästään tältä\naikakaudelta, vaikka sanomalehdet välistä ovat hänestä jutelleet\nkaikenlaista perätöntä.\n\nHarvoin on elänyt niin monipuolinen nero kuin Almqvist. Hän on\nharrastanut monenlaisia pyrintöjä, hän on ollut osallisena kaikissa\nhuomattavimmissa liikkeissä, jotka ovat tällä vuosisadalla\nkirjallisuuden alalla koskeneet Ruotsia. Kummallisinta kuitenkin on,\nettei Almqvist milloinkaan ole koettanut ottaa välittävää asemaa\npuolueiden kesken, hänellä kun oli niin paljon liittymäkohtia kaikkien\nkanssa; päinvastoin hän on kirjoituksissaan melkein aina vienyt joka\npuolueen omituisuudet äärimmäisyyteen. Hän on, ihankuin vanhan taruston\nProteus, aina ollut sekä uusi että samanlainen joka muodossa. Jos\nlikemmin tarkastamme, mitkä henkiset sytykkeet pääasiallisimmasti ovat\nvaikuttaneet Almqvistin teosten sisälliseen henkeen ja muotoon, niin\nnäemme siinä kohden etenkin kolme: saksalais-ruotsalainen romanttisuus,\nranskalais-ruotsalainen vapaamielisyys ja kansanvaltainen\nruotsalaisuus. Almqvistin romanttiset runoelmat ovat milt'ei enimmin\nhankkineet hänelle tavallisen yleisön suosiota. Näissä runoelmissa\ntavattava värien loistavuus, kukkien ja koristuksien rikkaus, suloinen,\npuoleksi peitetty hempeämielisyys ja haaveellinen eriskummaisuus\nvaikutti erittäin nuorison viehkeisiin sydämmiin. Niissä on unelmien\nvalta; mielikuvitus ja mielenväreet hallitsevat siinä itsevaltiaina\nkuningattarina, joita sekä sisällys että muoto palvelevat orjina. Nämät\nrunoelmat ovat suureksi osaksi pieniä lyyrillisiä kappaleita, joissa\nhempeä hentomielisyys on etevin avu; mutta tavallisesti ne ovat myöskin\nniin epäselviä muodoltaan, että ne kyllä jaksavat herättää, vaikk'eivät\ntyydyttää tunteitamme; ne tekevät meihin soitannollisen eikä runollista\nvaikutusta. Molemmat suuret ballaadit \"Schems-el-Nikar\" ja \"Arthurs\njagt\" ovat kuitenkin siinä kohden poikkeuksena, ne ovat kauneimpia,\nmitä on ruotsiksi kirjoitettu. Almqvistin romanttisissa draamoissa\nilmaantuu hänen runollinen voimansa vielä kirkkaampana; melkein\nkaikissa on kohtia (tavallisesti kuitenkin lyyrillisiä), jotka voisivat\nolla Goethen tai Shakespearen kirjoittamia; mutta täydellisesti eivät\nnekään meitä tyydytä. Draamassa näet kärsimme vielä vähemmin kuin\nlyyrillisessä runoudessa mielikuvituksen rajatonta omavaltaisuutta;\nemme ainoastaan tahdo tietää \"mitä\", mutta myöskin \"miksi\", ja\nAlmqvistin draamoissa \"punctum satiens\" on aina hämärässä. Etevimmiksi\nnäistä draamoista voidaan katsoa \"Svangrottan i Ipsara\" ja \"Ramido\nMarinesco\", josta runoilijamme Runeberg on kirjoittanut nerokkaan\ntarkastelman.\n\nAlmqvistissa oli romanttisen koulun haaveellinen idealismi saanut\njohdonmukaisimmin ilmauksensa; mutta hän osottaa myöskin tämän\nidealismin hajoamista. Vihasta aikojemme tavallista, kuivaa,\ntasoittelevaa sivistystä vastaan olivat romantikot kuljeksineet,\nihankuin entiset vaeltavat ritarit, kaukaisimmillekin maille,\nkaukaisimpiinkin oloihin, kaukaisimpiinkin aikoihin saakka, hakeakseen\nrunouden kadotetun paratiisin; usein ne jo luulivat sen löytäneensä,\nkun mielikuvitus loi heidän silmäinsä eteen kauniita kangastuksia,\nmutta ne olivat valitettavasti vain kangastuksia; väsyneenä Almqvist\nkääntyi takaisin tältä harharetkeltä ja näki runottaren istuvan hänen\noman kuusensa juurella, hänen oman kansansa majoissa. Hän otti aineensa\nalhaisen rahvaan elämästä, koetti lämpimällä rakkaudella etsiä\nrunollisuutta jokapäiväisimpien ihmisten sieluista, ja hän onnistui\noivallisesti. Ei ainoastaan \"Kapellet\" ja \"Grimstahamns nybygge\", mutta\nmyöskin \"Aramintha May\", \"Målaren\" ovat yhtä taiteellisia muodoltaan\nkuin asiallisia sisällykseltään; Almqvistin vanha epäselvyys on\nkadonnut ja hänen kuvailutapaansa voidaan kutsua klassilliseksi; hän on\nvälttänyt sekä turhamaista kirkastamista että törkeätä luonnollisuutta.\nMutta vaikka tämä idyllin maailma on runollisesti viehättävä, se\nkuitenkin ajan pitkään tuli ahtaaksi. On aina kiitettävää, kun kansan\njokapäiväistä elämää kuvaillaan vastakohdaksi liika kiihoittuneen\nmielikuvituksen unelmille -- mutta totta myöskin on, että korkeampi\nrunous tavallisesti vaatii korkeampia aineitakin kuin ne, jotka\nmuodostavat idyllisen runouden sisällyksen. Ei siis kumma, että\nAlmqvist välistä jätti sekä Skällnoran Britan että Grimstahamn'in\nJuhanan elämänvaiheet ja tarttui suurempiin ja aatteellisempiin\nkysymyksiin. Hän kuvaili ristiriitoja alhaisten säätyin suorien,\nluonnollisten ihmisten ja korkeampain säätyin irstasten ulkokullattuin\nhenkilöiden välillä, hän tahtoi todistaa, kuinka ahtaat ihmisten\najatukset Jumalasta, rakkaudesta y.m. ovat, hän puolusti\nkansanvaltaisia uudistuksia ja saarnasi sivistyneiden ulkonaista mieltä\nvastaan. Totta kyllä on, että Almqvist on koskenut moneen nykyisen\nelämän kipeään haavaan ja että hän on puhunut monta painavaa sanaa\nRuotsin oloista, mutta hänen henkensä kaksi perisyntiä, epäselvyys\nja halu liioitteluun, ovat vielä suuremmaksi haitaksi hänen\nyhteiskunnallis-runollisissa teoksissaan kuin ne olivat runollisissa\nkuvauksissa. Vielä hämmentävämmältä tuntuu tämä filosofisen tarkkuuden\npuute niissä Almqvistin kirjoituksissa, joissa hän on käyttänyt\ntieteellistä esittelytapaa. Hänen terävä ymmärryksensä havaitsee\ntavallisesti pian kaikenlaisia satunnaisia vastakkaisuuksia ja\npuutteita, hänen mahtava mielikuvituksensa muodostaa keveästi yleisiä\nnäkökohtia näistä havainnoista, mutta todeksi näyttäminen jääpi häneltä\nkesken; hän joko unohtaa taikka ei ota tietääkseen asian pääkohtaa\ntaikka hän peittää sen tyhjillä korupuheilla. Ainoastaan vakaumuksen\nmiehet hallitsevat maailman vaiheita, epäileväiset viepi elämän väkevä\nvirta neuvottomina sinne tänne, ja Almqvist oli skeptillisen aikakauden\nskeptillisimpiä lapsia. -- Olemme jo viitanneet, kuinka Almqvistin\nhyökkäykset nykyistä yhteiskuntaa vastaan osaksi syntyivät hänen\nkansanvaltaisesta mielestään, mutta ulkomaan liikkeet antoivat\nkuitenkin myöskin suureksi, milt'ei suurimmaksi osaksi näille\npyrinnöille suunnan. Nuorsaksalaisten kirjailijain saarnat \"lihan\nvapauttamisesta\", ranskalaisten sosialistien väitteet avioliiton\nristiriitaisuudesta oikeata siveyttä ja luontoa vastaan, ja molempien\nselitykset että kristinusko oli jo \"voitettu kanta\" maailman\nhistoriassa, ne ne silloin saattoivat ulkomaiden kirjallisuudet ja\nyhteiskunnatkin kuohuun ja niiden etevimmäksi puolustajaksi Ruotsissa\nAlmqvist pian joutui. \"Colombinessa\" hän kuvailee turmeltua ilotyttöä,\njoka tulee \"puhtaaksi\" ja \"viattomaksi\" rakkautensa kautta erääseen\nnuoreen kreiviin; romaanissa \"Drottningens juvelsmycke\" seisoo\npakanallinen luonnonlapsi, Tintomara, kirkkahimmassa, hengellisessä\nvalossa Kustaa III:nnen sivistynyttä hovia vastaan; näytelmässä\n\"Isidorus af Tadmor\" ja \"Marjamissa\" esitellään apostolit jotenkin\nyksinkertaisiksi, paitsi Paavali, joka oli täydellinen hullujenhuoneen\nasukas -- alkuperäinen kristinusko, jonka edustajana Johannes on,\nnäyttää Almqvistin mielestä olleen S:t Simonismia. Upsalan\ntuomiokapituli oli kuitenkin arvattavasti toista mieltä, koska se\nkatsoi Almqvistin oikeauskoisuuden epäilyksen alaiseksi ja kaksi kertaa\nlähetti hänelle sekä varoituksia että kysymyksiä hänen oikeista\najatuksistaan (hän oli näet v. 1838 vihitty papiksi). Almqvistin\nonnistui kuitenkin sofismeilla suoriutua tästä pulasta. Suurimman\nharmin toiselta puolelta, ja ihastuksen toiselta, on kuitenkin aina\n\"Det går an\" herättänyt, -- Vaikka kaikissa näissä Almqvistin\nviimeisissä kirjoituksissa on paljon moitittavaa, täytyy toiselta\npuolen kuitenkin tunnustaa, että hänen runollinen mahtinsa on yhtä\nvoimakas kuin ennen. Monta sivua, erittäin novelleissa \"Tintomara\" ja\n\"Det går an\", olisi joku muu ruotsalainen runoilija turhaan koettanut\njäljitellen kirjoittaa.\n\nAlmqvist on George Sandin, Heinen, Byronin ruotsalainen veli, hän on\nsitä Wertherin ja Renén sukua, joka todella on meidän vuosisadan\nonnettomimpia tunnusmerkkejä. Täynnä jaloja ihanteita, he eivät\nkuitenkaan jaksa toteuttaa niitä; he sanovat silloin aina joko\nolevaiset olot taikka ihanteensa syypääksi tähän, mutta unhottavat oman\nheikkoutensa. Harvat hetket he elävät rauhassa Jumalan ja itsensä\nkanssa; tavallisesti he horjuvat ylimielisyyden ja epätoivon,\ninnostuksen ja pilkan, haaveellisen spiritualismin ja törkeän\nmaterialismin välillä. He ovat suuria miehiä ja kuitenkin heidän\nkansansa ei lausu heidän nimiänsä puhtaalla ilolla, he ovat suuria\nrunoniekkoja ja kuitenkin tulevaisuus on säästävä ainoastaan vähimmän\nosan heidän teoksistaan, sillä sekä miehiltä että teoksilta puuttuu\nyksi sekä elämän että runollisuuden ensimmäisiä ehtoja -- eheys.\n\n\n\n\nULKOMAAN KIRJALLISUUTTA.\n\nUusia romaaneja.\n\n\n\nI.\n\n\nKirjallinen Kuukauslehti ei ole voinut eikä vastedeskään voi niin\nsuurella tarkkuudella kääntää huomiotansa ulkomaiden kirjallisiin\ntuotteihin, kuin sen mieli tekisi; tilan ahtaus ja kotomaamme tärkeät\nasiat estävät meitä siitä. Emme kuitenkaan sen tähden aio kokonaan\nlaiminlyödä tätä kirjallisen elämän puolta. Tällä kertaa tahdomme tehdä\nilmoituksen etevimmistä romaaneista, jotka näinä viimeisinä vuosina\n(1866 ja 1867) Euroopassa ovat ilmestyneet, siis siitä ajasta lähtien,\nkun Kirjallinen Kuukauslehtikin alkoi elämänsä.\n\nRanskanmaalla ei tuotteliaisuus ole ollut suuri, ei laajuuden eikä\nlaadun puolesta. Jokapäiväiset muotikirjailijat tekevät mieluisemmin ja\nenemmän työtä teatterille, joka Ranskassa palkitsee miehensä paremmin\nsekä rahaan että kunniaan nähden; oikeat romaanikirjailijat ovat\nvalitettavasti vaipuneet hervottomuuteen, joka estää heidän teoksiensa\nsuuremmassa määrässä herättämästä yleisön uteliaisuutta. Kahdelle se\nkuitenkin on tällä kertaa onnistunut -- vanhain romantikkojen\npäämiehelle, V. Hugolle, ja nykyisten realistein etevimmälle\nedustajalle, A. Dumas nuoremmalle, toiselle romaanin \"Meren työmiehet\"\n(Les travailleurs de la mer), toiselle \"Clémenceaun asia\" (L'Affaire\nClémenceau) nimisen teoksen kautta. Molemmat nämät romaanit ovat\nRanskassa herättäneet suurta huomiota, toinen tekijänsä, toinen\nrohkeutensa tähden, molemmat ovatkin merkillisiä, vaikkei kumpikaan\nkuulu ranskalaisen kirjallisuuden pysyviin muistomerkkeihin.\n\n\"Les travailleurs de la mer\" todistaa, niinkuin kaikki muutkin V. Hugon\nviimeiset teokset, runoniekan voiman veltostumistaan veltostuvan.\nLoistavaa mielikuvitusta tässäkin ilmenee enemmän kuin kaikissa\nnuoremmissa romaanikirjailijoissa yhteensä; mutta kirjoitustavan yhä\nenentyvä pöyhkeys ja loppumaton laveus häiritse arveluttavalla tavalla\nrunollista nautintoamme. Esipuheessa runoniekka selittää ihmisen\npitävän taistella kolmea sallimusta (ananké) vastaan, jotka ovat\nuskonsääntöjen, lakien ja asiain \"anankee\". Siihen tulee vielä neljäs\nja suurin \"anankee\", ihmisen oma sydän. V. Hugo lisää, että hän\nentisissä romaaneissaan (\"Notre-Dame de Paris\" ja \"Les misérables\") on\nkuvaillut ihmisen sotaa taikauskoa ja lakia vastaan, nyt hän tahtoo\nesitellä ristiriitaa ihmisen ja asiain, luonnon, alkuaineiden välillä.\nTähän tarkoitukseen runoniekka on keksinyt tarun, joka tuskin täyttänee\nesipuheen pöyhkeilevän aatteen, mutta suoralla, mutkattomalla\nmieltymyksellä runollisesti liikuttaa lukijaa. Gilliatt on köyhä\nGuernsey-saaren kalastaja, jota saaren asukkaat luulevat taikuriksi ja\njota kaikki sen tähden kammovat. Ihmisten viha olisi tehnyt syyttömän\nGilliattin ihan synkkämieliseksi ja katkeraksi, jollei lempi olisi\nelähdyttänyt hänen henkeänsä; köyhä, ylenkatsottu Gilliatt rakastaa\nGuernseyn kauniinta impeä, Déruchetteä, höyrylaivan-isännän Mess\nLethierryn sisarentytärtä. Gilliattin lempi on innokas, vaikka äänetön;\nhän ei rohkenisi toivoakkaan, jollei sattumus olisi tullut hänen\navukseen. Mess Lethierryn ainoa höyrylaiva, johon kaikki hänen\nomaisuutensa on pantu, kärsii haaksirikon. Laiva, joka on puuttunut\nkahden kallion väliin, voidaan kuitenkin pelastaa, mutta taitavimmatkin\nmerimiehet väittävät sen melkein mahdottomaksi. Gilliatt, joka on\nkuullut Déruchetten lupaavan mennä höyrylaivan pelastajan kanssa\nnaimisiin, päättää kuitenkin, uskaltain vaikka henkensäkin, tehdä\nkoetuksen. Ihmeellisimpien taistelujen perästä aaltoja, myrskyjä,\nkallioita vastaan Gilliatt viimein onnistuukin. Ihan yksinään hän vie\nhöyrylaivan Guernseyhin. Tässä ihmisen ja meren taistelussa V. Hugo\nosottaa runottarensa loistavimpia avuja; luonnon kamalan ihania\nmurhetaruja kuvaillaan mitä rikkaimmilla ja voimakkaimmilla väreillä.\nRanskalaiset tarkastelijat ovat ylistäneet V. Hugota meriluonnon\nkuvailemisessa Homeron ja Camoënsin vertaiseksi. Se on liikaa, se on\nnaurettavaakin, vaikka myönnämme, ettei kukaan nykyinen runoilija olisi\nsaanut aikaan semmoisia kuvauksia paremmin kuin V. Hugo. -- Gilliatt\npääsi voittajaksi taistelussa luontoa vastaan, mutta vielä kovempi\ntaistelu häntä odottaa -- taistelu hänen omaa sydäntänsä vastaan.\nDéruchette on unohtanut lupauksensa, hän on rakastunut nuoreen\nenglantilaiseen pappiin. Gilliatt uhraa elämänsä onnen vilpistelemättä,\nvalittamatta; hän auttaakin rakastuneita avioliittoon. Déruchette\npakenee Englantiin miehensä kanssa; Gilliatt seuraa laivaa\nsilmäyksillään viimeiseen hetkeen asti; kun se on kokonaan kadonnut,\nkatoo hänkin aaltojen syvyyteen. Romaanin toiminta on viehättävä,\nhenkilötkin ovat sekä alkuperäisiä että runollisia, mutta tekijän\näärettömän lavea kielevyys on se kipeä kohta, jonka vuoksi tämän\nteoksen täytyy kuolla. Jaloja, runollisia paikkoja ilmaantuu harvassa\njokapäiväisimpien ja väärimpien mietteiden ja kuvaelmien keskellä.\nTarina, joka sopisi lyhyeen uuteloon, on liika vähäpätöinen\nkolmiosaiseen romaaniin.\n\nA. Dumas'n \"L'Affaire Clémenceau\" on sekä hyvien avujen että vikojen\npuolesta V. Hugon romaanien täydellinen vastakohta. Toisessa oli elävä\nja rikas mielikuvitus etevin ansio, toisessa vallitsee terävä ja\ntarkka, vaikka kylmä, havaintokyky; toinen välistä viehättää, välistä\nväsyttää meitä, toinen pitää meitä tasaisessa, vaikka lauhkeassa,\njännityksessä; toisessa meitä loukkaa haaveellinen pöyhkeys, toisessa\nraaka törkeys; \"Les travailleurs de la mer\" on V. Hugon innostuneen\nsydämmen lapsi, \"L'Affaira Clémenceau\" on Dumas'n käytännöllisen pään\nsynnyttämä. \"L'Affaire Clémenceau\" on ulkonäöltään rikosjuttu, joka on\npuettu elämäkerrallisen uutelon muotoon. Pääasiallisesti A. Dumas\nkuitenkin on tahtonut antaa yhteiskunnallisen tapainkuvauksen, jossa\nhän esittelee vahinkoja, joita perheen elämälle koituu naisten\nnykyisestä siveyden puutteesta. Tähän asti A. Dumas tavallisesti otti\npäähenkilöt romaaneihinsa \"demi-monden\" epäiltävältä alalta, tässä\nromaanissa hän tahtoo osottaa kurtisaaneja olevan perhe-elämässäkin,\nkurtisaaneja mieleltä, vaikka rehellisiä vaimoja ulkomuodoltansa.\nRomaanin päähenkilö, kuvanveistäjä Pierre Clémenceau kertoo itse\nelämänvaiheensa. Hän on köyhän ompelijattaren äpärälapsi; jo koulussa\nhän saa siitä paljon kärsiä. Rehellisyydellään, taidollaan ja tapainsa\npuhtaudella hän kuitenkin ymmärtää voittaa kaikki elämän vastukset.\nHänestä tulee kuuluisa taideniekka. Eräissä tanssiaisissa hän näkee\npuolalaisen kreivittären Dobronowskan tyttären Izan, joka, vaikka vielä\nlapsi, tekee sammumattoman vaikutuksen hänen sydämmeensä. Izan äiti,\njuonikas, rietas, sukkela nainen on kuitenkin päättänyt toisin. Hän\ntahtoo tytärtänsä rikkaaksi ja korkeaksi ja koettaa sekä luvallisilla\nettä luvattomilla keinoilla päästä tarkoituksensa perille; mutta\nturhaan. Iza rakastaa Clémenceauta, pakenee äitinsä luota hänen\ntykönsä, ja tulee hänen vaimokseen. Izan huono kasvatus ja turmeltunut\nmieli ovat kuitenkin hänen rakkauttansa mahtavammat. Clémenceau saa\nsattumalta tiedon vaimonsa aviorikoksesta kaikenlaisten miesten kanssa.\nHänen surunsa ja epätoivonsa on ääretön; hän jättää uskottoman vaimonsa\neikä kuitenkaan saa rauhaa. Kun Izan häpeä viimein tulee liika\njulkiseksi, niin hän palaa ja surmaa kehnon vaimonsa, joka vielä\nviimeisellä hetkellä tahtoo herättää miehensä himollisuutta. --\n\"L'Affaire Clémenceau\" on A. Dumas'n kypsynein teos. Taiteellinen\ntekotapa siinä on oivallinen, esitystapa selvä ja voimakas,\nkirjoituslaatu alkuperäinen ja samassa mutkaton. Muutamia laatukuvia ja\nsivuhenkilöltä A. Dumas on kuvaillut mestarillisen elävästi, esim. Izan\näitiä (minkä tähden kirjailija on tehnyt hänen suomalaiseksi, emme toki\nymmärrä). Kaikki nämät avut eivät kuitenkaan voi pelastaa \"L'Affaire\nClémenceauta\" runollisesta kuolemasta. Yksi päähenkilöistä, Iza, on\nnäet runolliselta kannalta mahdoton. Sivistynyt nainen, joka ei\nrikollisesta innostuksesta -- eikä kevytmielisyydestä, vaan ainoastaan\nraa'asta himollisuudesta hukkuu syntiin, ei kuulu runouteen, vaan\nlääkeopilliseen väitöskirjaan. Missä psykologia muuttuu fysiologiaksi,\non runoniekankin työ loppunut.\n\nAviorikos on, sekä traagillisena että koomillisena, aina ollut\npäävaikuttimena ranskalaisissa romaaneissa. Viime aikoina on sitä\nsangen useasti käytetty ja kaiketi \"L'Affaire Clémenceau\" on saava\nmonta perillistä. Jo George Sand on jäljitellyt Dumasia ja \"Viimeinen\nrakkaus\" (Le dernier amour) nimisessä romaanissaan antanut vastineen\n\"L'Affaire Clémenceau'lle\". Toiminta on molemmissa jotenkin yhtäläinen.\nSylvestre, rehellinen, jalo, puhdastapainen maamies, nai Felicien,\nystävänsä Jeanin sisaren. Tämä on jo nuorena tyttönä tullut vietellyksi\nja on sen tähden ajettu pois isänsä kodista. Katumuksella ja\nvilpittömällä elämällä hän tahtoo sovittaa rikoksensa. Innollisella\nrakkaudella hän katselee Sylvestreä, niinkuin korkeampaa olentoa.\nSylvestre ei enään ole nuori, mutta hänen puhdas sydämmensä antaa\nhänelle sitä nuoruuden virkeyttä, joka tavallisesti puuttuu\nedistyneemmältä iältä. Silloin eräs Felicien orpana, Tonnino,\ntulee Sylvestren taloon. Tonnino on G. Sandin mielikuvituksen\nmestarillisimpia tuotteita; italialaisen luonteen pahimmat puolet,\nviekkaus, kavaluus, himollisuus, ovat hänessä yhtyneet viehättävimpään\nsulouteen ja mairehimpaan lumousvoimaan. Hän on paha, ilkeä, sydämmensä\npohjaan asti turmeltunut, ja kuitenkin seuraamme häntä mielihalulla,\nihankuin jos katselisimme keimailevan tiikerin liikkeitä. Tonnino\nkoettaa kaikin tavoin houkutella Felicietä, jota hän lapsuudestaan asti\non rakastanut. Felicie ylenkatsoo ja vihaakin Tonninoa ja kuitenkin\nhänen himollinen luonteensa, turmeltunut sydämmensä, onnettoman\nnuoruutensa muistot ovat väkevämmät kuin rakkaus hänen miestänsä\nkohtaan. Niinkuin Iza, Feliciekin viimein hukkuu likaan ja\nirstaisuuteen. Kauan vaimoonsa luottava Sylvestre on sokea, viimein\nhänen silmänsä aukenevat. Hän ei surmaa petollista puolisoansa,\nniinkuin Clémenceau, hän antaa hänelle anteeksi ja koettaa viedä häntä\nhyvyyteen takaisin; mutta rakkaus on kokonaan sammunut hänen\nsydämmessänsä. Hänen silmissään tuo ihmeen kaunis Felicie on ainoastaan\nkuollut ruumis, joka häntä iljettää. Felicie, kun sen on havainnut,\nkoettaa hurjalla innostuksella taas kiinnittää itseensä Sylvestreä,\nmutta turhaan. Kamalimman epätoivon ja katumuksen vallassa hän viimein\nmyrkyttää itsensä. -- \"Le dernier amour'issa\" itse perusjuoni on paljoa\nrunollisempi kuin \"L'Affaire Clémenceau'ssa\". Iza on jo alusta alkaen\nvalmis, Felicien sydämmessä on oikea ristiriita hyvyyden ja pahuuden\nvälillä. Felicie ei ole kokonaan jaloa mieltä vailla, mutta häneltä\npuuttuu kaksi vaimon kauneinta avua, sydämmen puhtaus ja usko; hänen\ntraagillinen loppunsa on siis ihan asianmukaista. Mutta olkoonpa, että\nG. Sand teki Felicien rikolliseksi, minkä tähden hän kuvaili häntä\nilkeäksi, inhoittavaksi? A. Dumas'in esimerkki vietteli tässä kohden\nG. Sandia, jonka mielikuvitus tavallisesti on ymmärrystä väkevämpi.\nNiinkuin Iza, Feliciekin viimein kuuluu hospitaaliin eikä runouteen.\nKirjailijan tarkoitus voi olla hyvä; hän puolustaa avioliittoa, hän\nrankaisee rikollista rakkautta. Mutta missä \"Le dernier amour'issa\"\nilmenee tuo traagillinen osanotto, jota sekä rikoksen että\nrangaistuksen pitäisi vaikuttaman meissä. -- Puhtaalta romaanin\nkannalta G. Sandin viimeinen romaani on heikko; \"L'Affaire Clémenceaun\"\ntaiteellinen esitystapa puuttuu siitä kokonaan. Välistä se on täynnä\nneroa, välistä se on ikävä nukuttavaisuuteen saakka.\n\nParisin hienoissa seuroissa on O. Feuillet'n \"Le comte de Camors\"\n(Kreivi Camors) suurimmalla suosiolla otettu vastaan. Kirjoitustapa on\nsiisti, soma, ylimyksellinen siinä on kirjan pääansio. Keksintö on\njotenkin vähäpätöinen eikä henkilöissä vähintäkään elämän kipinää. O.\nFeuillet saarnaa nykyisen ajan itsekkäisyyttä vastaan, jonka kirjailija\nsanoo johtuvan materialismistamme. Mutta semmoista imelää\nbudoarikristillisyyttä vastaan, jolla O. Feuillet \"Le comte de\nCamors'issa\" on viehättänyt Faubourg S:t Germainin vanhoja\naatelisrouvia, materialismikin on aivan oikeassa. \"L'Affaire\nClémenceaun\" raaka törkeys on loukkaava; \"Le comte de Camors'in\"\nhengellinen hekumallisuus on vielä loukkaavampi.\n\nEnglanti on romaanikirjallisuuden luvattu maa. Kun tuotteliaisuus\nRanskanmaalla tässä kohden vähentyy, ilmestyy Englannissa vielä kaksi-,\nkolme-, neljäosaisia romaaneja ääretön paljous. Valitettavasti enimmät\nnäistä romaaneista ovat jäljitelmiä; alkuperäistä, synnyttävää voimaa\nei niissä ole. Etenkin niinsanottu \"sensatsioni\"-kirjallisuus, jossa\nihmeellisimmät hämmennykset, murha, varkaus ja aviorikos kiihoittavat\nlukijan uteliaisuutta, hallitsee kirjallisuuden alaa arveluttavalla\ntavalla. Tämän kirjallisuuden kuningas on Wilkie Collins, jonka \"Valkea\nnainen\" (The woman white) ja \"Nimetön\" (No Name) Suomessakin ovat\nihastuttaneet monen kimnasistin esteettistä aistia. Viimeisessä\nromaanissaan \"Armadale\" hän on koettanut saada jotakin vielä\nmehukkaampaa aikaan. Hirmuisia perhesalaisuuksia, kolme, neljä murhaa,\nperinnönväärennys, kaksoisnaiminen, nimenväärennyksiä -- sanalla\nsanoen, kaikenlaiset konnankoukut seuraavat toisiaan; uskomattomia,\nmahdottomia keinoja on käytetty oikein jännittämään lukijan\nmielikuvitusta. Romaanin päähenkilö, Lydia Gwilt, on hirviö, jota\nvastaan ranskalaiset Iza ja Felicie ovat puhtaita enkeleitä.\nLydia valehtelee, tekee varkauksia, aviorikoksen, väärennyksiä,\nmurhia, mutta hänen kauneutensa ihmeellinen lumousvoima (hän\non jo 53-vuotinen) viehättää rehellisimmätkin miehet pahuuteen. Ja\nkuitenkin \"Armadalessa\", niinkuin tavallisesti englantilaisissa\nsensatsioniromaaneissa, ilmaantuu raaka voima, jota ei tavata\nnykyisissä Ranskan eikä Saksan samanlaatuisissa teoksissa. Vasten\ntahtoammekin ne meihin vaikuttavat.\n\nIlahuttava tapaus viime vuotena ennustaa kenties hyödyllisen\nvallankumouksen sensatsionikirjallisuudessa. Miss Braddon, Wilkie\nCollinsin kilpailija hirmuisten rikoksien ja kummallisten kohtausten\nkeksimisessä, on \"The Lady's Mile\" nimisessä romaanissaan kokonaan\njättänyt vanhan alansa ja heittäytynyt siveyttä saarnaavaan\nperheromaaniin. Innolla kirjailija moittii keskisäädyn kasvavaa\ntaipumusta huvituksiin ja komeuteen, joka tekee tyttäristä kelvottomia\naviovaimoja. Tarkoituksen puolesta Miss Braddon siis epäilemättä on\nedistynyt; runollisuuden kannalta hän on ainoastaan jättänyt toisen\nvian joutuaksensa toiseen. Ennen käytti kirjailija mitä hohtavimpia\nvärejä, nyt hän maalaa harmaata harmaaseen. Kolmenidoksinen romaani,\nainoastaan täynnä saarnantapaisia muistutuksia, ei ole sitä\nrunollisempi.\n\nEdmund Yates on oivallinen nykyisten Lontoon tapojen kuvailija. Joku\ntulevaisuuden Macaulay on hänen romaaneistaan löytävä aineita moneen\najan luonnetta osottavaan kuvaukseen. Tässä kohden myöskin hänen\nromaaninsa \"Land at last\" (Viimeinkin maata) on aivan merkillinen. Aine\non siihen otettu taideniekkain, erittäinkin maalarien seuraelämästä.\nE. Yates esittelee suurimmalla tarkkuudella ja taidolla kaikenlaisia\nhenkilöitä \"atelierin\" maailmasta. Erittäinkin on kirjailija\nihmeteltävällä älyllä osannut jokapäiväisestä elämästä ottaa\nsivuhenkilöitään ja välikertomuksiansa. Esimerkiksi mainittakoon\nWilliam Bowke, nuori nerokas taideniekka, jolta onneton rakkaus viepi\nkunnian ja tulevaisuuden. Muissa henkilöissä (esim. saksalainen\nmesenaatti Stompff) Yates osottaa suurta koomillista havaintokykyä.\n\nIhankuin Edmund Yatesin \"Land at last\", liikkuu G. Meredithinkin\nromaani \"Vittoria\" taiteellisissa seuroissa. Mutta \"Vittoriassa\"\nviedään meitä Lontoon sumuisesta ilmasta \"maahan, jossa sitruunat ja\noranssit hehkuvat\", maalarien rauhallisista työhuoneista teatterin\nkirjavaan telmeeseen. Vittoria on etevä italialainen laulajatar\nMilanossa. Hän käyttää neroansa ja taitoaan isänmaallisen puolueen\nhyödyksi (romaani on tapahtuvinaan siihen aikaan, jolloin Itävalta\nvielä hallitsi Italiassa). Hänen huoneensa Milanossa on kaikkein\nMazzinistain keskus ja kaikkein salakapinain kehto. Kuumeentapainen\ninnostus tuulahtaa meitä vastaan koko romaanista; ihmisiltä ja asioilta\npuuttuu vakava muoto; isänmaallinen ja taiteellinen innostus valaisee\nkaikki bengaalihohteella. Valtiolliset ja teatterijuonet esitellään\nelävästi, vaikka liika rajusti. Kirjailija on liiaksi käyttänyt\nvanhamuotoisia romaanipaukauksia, niinkuin naisten ryöstämisiä,\nkaksintaistelulta, salaisia vankihuoneita y.m. Tähän asti on\nMeredithiltä puuttunut taiteellista aistia ja malttia; kenties ne aikaa\nvoittaen tulevat.\n\nSamaa voisi toivoa toisestakin romaanikirjailijasta, joka niinkuin\nMeredithkin on ottanut aineensa Italiasta, -- Augustus Trollopesta.\nTrollope tuntee Italian sekä ihmiset että luonnon perinpohjin, hänen\nkuvauksensa ovat siinä kohden mestarillisia. Hänen viimeinen romaaninsa\n\"Gemma\", on tapahtuvinaan Sienassa. Itse kaupunki, sen seudut, la\nMaremna, italialaiset kansanjuhlat astuvat silmiemme eteen, ikäänkuin\nolisimme ne ennen nähneet. Mutta kirjailijan taitavuus on ollut hänelle\nhaitaksikin; niinkuin \"Les travailleurs de la mer\" \"Gemmakin\" olisi\nmiellyttävin, viehättävin uutelo -- kolmenidoksisena romaanina se\ntyydyttää meitä vähemmän. Kaksi Sienan tytärtä, kreivitär Dianora\nOrsini ja porvarissukuinen Gemma Venturi rakastavat samaa miestä,\nnuorta Gino Donatia. Gino on jo lapsena ollut kihlattu Dianoralle;\nmutta jo ensi silmäyksellä kun hän näki Gemman, oli hänen vanha\nlupauksensa unohdettu ja Gemma voitti hänen sydämmensä kokonaan. Ylpeys\nja mustasukkainen kateus viepi Dianoran kostoon. Eräs vanha noita-akka\nantaa hänelle juoman, jonka hän vakuuttaa hävittävän Gemman kauneuden\nja kääntävän Ginon lemmen Dianoran puoleen. Tietämättään Dianora\nkuitenkin antaa Gemmalle hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, pian Gemma\nlakastuukin lakastumistaan, mutta epätoivolla Dianora havaitsee Ginon\nlemmen surusta yhä karttuvan. Katumus tarttuu silloin Dianoran mieleen;\nhän muistaa olevansa Orsinin jaloa sukua ja murhaa itsensä,\nilmoitettuaan eräälle lääkärille salaisen rikoksensa. Tämän onnistuukin\nparantaa Gemma, josta tietysti tulee Ginon onnellinen morsian.\n\nAugustus Trollopen veli, Anthony, on arvokkaimpia romaanikirjailijoita,\njotka esittävät Englannin pienten kaupunkien elämää. Hänen viimeinenkin\nromaaninsa \"Belton Estate\" todistaa sitä. Niinkuin Augustuksen\n\"Gemmassa\" italialainen innostus vilahtelee jokaisesta rivistä, on\nAnthonyn \"Belton Estate'ssa\" englantilainen \"respectability\" omituisin\ntuntomerkki. \"Belton Estate\" on yksi noita vakavia, siveellisiä,\npitkiä, arvokkaita romaaneja, joista Englannin kirjallisuus on niin\nrikas ja jotka kaikki ovat siihen määrään toistensa näköisiä, että\nniitä tuskin voi toisistansa erottaa. Tuoresta, ravitsevaa, oivallista\nruokaa, ei tavallista palttua, eikä mehukkaita hedelmiä. Trollope on\nkirkastanut päähenkilöänsä, jalomielistä Klaaraa, jotenkin\nsovinnaisella romaanitavalla; muutkin ihanteelliset henkilöt ovat\njotenkin himmeitä. Mutta sitä vastoin ovat tavallisemmat ihmiset,\nniinkuin rehellinen maamies Belton, sorea upseeri Walton, tuo suuren\nmaailman mies, ja eräs jumalinen täti, mrs Winterfeld, tekijältä\noivallisesti onnistuneet.\n\nJos olisi totta, että se kansa, josta ihmiset eivät paljon puhu, on\nonnellisin, niin hollantilaiset olisivat epäilemättä luettavat Euroopan\nonnellisimpien kansojen joukkoon. Erittäinkin kirjallisuudessa Hollanti\nsangen harvoin vetää Euroopan lukevan yleisön huomiota puoleensa. Onko\nsyy siihen Euroopan yleisössä vai Hollannin kirjallisuudessa, sitä emme\nuskalla ratkaista. Loistavan poikkeuksen tässä kohden teki kuitenkin\nviime vuonna hollantilainen romaanikirjailija van Lennep \"Klaasse\nZevenster\" nimisellä romaanillaan. Jo hänen entisetkin romaaninsa\n(esim. \"Jakoban von Holland\", \"Ruusu Dekamassa\") otettiin ulkomaillakin\njotenkin suosiollisesti vastaan, vaikka ne eivät kuitenkaan voineet\nLennepiile antaa mitään etevämpää sijaa \"runoniekkain tasavallassa\".\n\"Klaasse Zevenster\" todistaa, että hänen runollinen taitonsa ei ole\ntavallinen. \"Klaasse Zevenster\" (saksalaisessa käännöksessä, jonka me\nolemme nähneet, on nimi käännetty \"Hänschen Liebenstern\") kuvailee\nHollannin nykyistä yhteiskunnallista elämää. Kertomus on yksinkertainen\nja mutkaton; mutta antaa Lennepiile tilaisuuden esittää eri säätyjen\nelämää, joista hän taitavasti tietää valita parhaat perikuvat\nromaaniinsa. Klaasse on köyhä löytölapsi, jonka eräs runollinen\nyliopistolaisseura, \"Seitsentähtinen\", on ottanut kasvatikseen. Kun hän\ntulee täysikasvuiseksi, niin ensin yksi hänen kasvatusisistänsä,\nrehellinen maapappi Boll, ottaa hänet luoksensa asumaan. Muuan nuori\nkreivi rakastuu siellä Klaasseen, joka ei kuitenkaan muistaessaan omaa\nalhaista ja kreivin korkeata säätyä, suostu hänen tarjoomukseensa.\nHänen täytyy silloin jättää rauhallinen paratiisinsa Bollin talossa ja\nottaa kotiopettajattaren paikka. Tässä hän saa kokea kaikenlaisia\nvastuksia, mutta tarkalla velvollisuudentunnollaan hän ne kaikki\nvoittaa. Onneton sattumus vie hänen pahassa huudossa olevaan taloon;\nkaikki ihmiset luulevat häntä syylliseksi ja hän pannaan viralta pois.\nSe rohkea tapa, jolla Lennep tässä esittelee kuvaelmia suuren kaupungin\nhaureellisesta elämästä, on Hollannissa nostanut suurta melua ja\narvokkaat tarkastajat ovat ankarasti moittineet tätä kohtaa romaanissa\nsiveydelle vaaralliseksi. Siinäpä he kuitenkin ovat väärässä;\nrunoniekan ja erittäinkin yhteiskunnallisten olojen kuvailijan on lupa\nkäyttää semmoisiakin aineita; pääasia on, kuinka niitä esitellään.\nLennep kertoo arveluttavia kohtauksia, mutta hän ei ole sen tähden\nrivo; niinkuin Klaassenkin, pysyy hänen mielensä puhtaana tässä\nriettaassa seurassa. Ihmisten kovuus ja pilkallinen ylenkatse vie\nKlaassen äärimmäiseen epätoivoon; hänen puhdas omatuntonsa todistaa\nhänet syyttömäksi, vaikka ihmiset tuomitsevat hänet häpeään. Viimein\nhänen asiansa kuitenkin selvenevät; hän löytää äitinsä, hänen\nviattomuutensa todistetaan ja hänen vanha rakastajansa, kreivi Eilar,\nuudistaa tarjoomuksensa. Kovat kärsimykset ovat kuitenkin murtaneet\nhänen mielensä; Klaasse kesti onnettomuutensa; onneaan hän ei voi\nkestää, hän kuolee. -- Toiminta Lennepin romaanissa on sivuseikka; sen\npääansiona ovat oivallisesti ja elävästi kuvatut ihmiset. Mikä runsaus\nja samassa mikä totuus! Korkeimmat ja alhaisimmat, hyvät ja huonot,\nihanteelliset ja jokapäiväiset astuvat silmiemme eteen. Kuinka suloinen\non ensimmäisen osan idylli Bollin talossa ja kuinka tyhjältä, vaikka\nsamassa naurettavaltakin näyttää \"arvokkaan\" kauppamiehen Zirikin talo\nAmsterdamissa! Vaikk'emme milloinkaan ole nähneet hollantilaista\nelämää, ovat kaikki henkilöt meille kuin vanhoja tuttuja. Ja tosiaan he\neivät ole vieraita kenellekään, joka kerran on nähnyt jonkun Teniersin\ntai Östaden tauluista; niissä kuvatut ihmiset ovat samaa henkeä ja\nsamaa lihaa kuin nämätkin. Sitä vastaan Lennep ei ollenkaan tunne\nvoimakkaamman innostuksen säveliä; \"demoninen\" Drenkele on jotenkin\nkoomillinen ja \"jalomielisessä, haaveksivaisessa, taikauskoisessa\nBettyssä\" kirjailijan tarkoitus on ollut viehättävämpi kuin mitä hän on\nvoinut aikaan saada. Lennepin kirjoitustapa on selvä, alkuperäinen,\nhyvässä merkityksessä realistinen vaikka toiselta puolen lavea, välistä\nmyöskin liika hempeätuntoinen ja saarnaava.\n\n\n\nII.\n\n\nSaksalainen romaanikirjallisuus on viime aikoina osottanut semmoista\ntuotteliaisuutta ja pontevuutta, jommoista ei tätä nykyä missään\nmuualla ilmaannu. Erittäinkin useat hyvät yhteiskunnalliset romaanit\ntodistavat sitä intoa, jolla ryhdytään valtiollisiin kysymyksiin tässä\nkansassa, jonka haaveksivainen, toimeton mielenlaatu ennen oli\nnaapurikansojen alinomaisena pilkkana. Kaikkialla nykyisessä\nsaksalaisessa kirjallisuudessa havaitaan kiitettäviä yrityksiä\nrunoniekkain puolelta olevia oloja käsittämään ja runollisesti\nkirkastamaan kansan elämää ja pyrintöjä, eikä omia unelmiaan. Etevät\nrunolliset taideteokset, niinkuin Freytagin \"Die verlorene Handschrift\"\n(1864) ja Auerbachin \"Auf der Höhe\" (1865) todistavat heidän olevan\noikealla tiellä. Vuosina 1866 ja 1867 ilmestyneiden romaanien joukossa\nei tosin ole ainoatakaan, jota voisi pitää näiden mestariteosten\nvertaisina; mutta muutamat niistäkin ovat sekä viehättäviä että\nmerkillisiä nykyajan tuotteita. Ensimmäisellä sijalla on Spielhagenin\n\"In Reihe und Glied\". Tässäkin romaanissansa Spielhagen osottaa\ntavallista loistavaa kertomistaitoaan, joka muuten on harvinainen\nsaksalaisilla romaanikirjailijoilla; tässäkin romaanissa siro sujuva\nkieli, kirjava ja huomiota jännittävä toiminta, selkeästi kuvaillut\nhenkilöt viehättävät lukijan mieltä. Valitettavasti Spielhagenin\ntarkkuus ja huolenpito teoksestaan ei ole karttunut samassa määrässä\nkuin hänen tuotteliaisuutensa; hänen ensimmäinen romaaninsa\n\"Problematische Naturen\" on jäänyt myös parhaaksi. Tähänkin viimeiseen\nromaaniinsa \"In Reihe und Glied\" Spielhagen on valinnut päähenkilönsä\ntuolta \"epätietoisten luonteiden\" alalta, joka saksalaisessa\nkaunokirjallisuudessa on yhtä tärkeä kuin \"demi-monde\" ranskalaisessa\nja joka todistaa kipeää kohtaa saksalaisessa elämässä yhtä hyvin kuin\n\"demi-monde\" ranskalaisessa. Niinkuin monen muun nykyajan kirjailijan,\nniin Spielhageninkin silmä on paljoa terävämpi havaitsemaan ja hänen\nkätensä paljoa taitavampi kuvailemaan elämän kehnoja, kuin sen hyviä\npuolia. Mikä keksinnön rikkaus, mikä muotojen elävyys ilmaantuu\nkaikissa Spielhagenin \"epätietoisissa luonteissa\", noissa nerokkaissa,\nvaikka saamattomissa ihmisissä, jotka eivät milloinkaan tiedä, mitä\ntahtovat, eivätkä tahdo, mitä tietävät, joiden sydämmessä ei ole mitään\nsiveellistä keskustaa, vaikka heidän toimensa usein voivat olla\njotenkin innokkaat ja joita Spielhagen valtiollisen elämän kannalta\nsangen sukkelasti nimittää \"catilinarische Existenzen\". Kuinka paljon\nsemmoisia \"epätietoisia luonteita\" ilmaantui Saksassa vuoden 1848\nvallankumouksessa sekä valtaistuimilla että töllien asukkaissa,\nsekä aatelistossa että porvaristossa, sekä virkamiesten että\nyliopistolaisten joukossa, sitä todistavat Spielhagenin romaanitkin,\njoiden aineet tavallisesti kuvailevat mainittua aikaa. Yleensä\nSpielhagenin mielipiteet eivät ole yhtämukaisia; valtiollisilta\nmietteiltään hän on aina vapaamielisen keskipuolueen edustaja;\nrunoilijana hän kuitenkin ylistää jyrkintä kansanvaltaista puoluetta.\nEräässä kohdassa molemmat tarkoitukset käyvät yhteen -- kirjailijan\nvihassa aatelistoa ja junkkerivaltaa vastaan. Onpa viha rakkauttakin\nmahtavampi Spielhagenin mielessä; sillä hänen rakkautensa synnyttämät\nihanteet näyttävät jotenkin kuivilta ja vaaleilta niiden loistavien\ntaulujen rinnalla, jotka kuvailevat preussilaista junkkerimaailmaa,\njossa ulkonainen sivistys ja sisäinen raakuus, ulkonainen jumalisuus ja\nsisäinen turmelus yhtyvät. -- \"In Reihe und Glied\" vie meitä\nkommunististen liikkeiden keskelle, jotka vuosina 1847 ja 1848\nhäiritsivät Eurooppaa. Kirjan päähenkilö, Leo Gutman, on ruvennut\nsosialististen aatteiden kiihkoiseksi puolustajaksi ja, vaikka on vielä\nmelkein lapsi, ottanut osaa tehtaan työmiesten kapinaan omaa\nkasvatusisäänsä, parooni Tuchheimia vastaan. Koko kapina raukee\nkuitenkin tyhjiin ja Leon täytyy paeta. Seitsemän vuoden perästä hän\nkuitenkin tulee takaisin ja joutuu sattumalta kuninkaan ystäväksi;\nkuningas on tietysti yksinvaltias ja puhdasuskoinen ajatuksiltaan,\nmutta oikea \"epätietoinen luonne\"; hän taipuu vastakkaisimpiinkin\nmietteihin, jos nerokkaat ihmiset vain ymmärtävät niillä viehättää\nhänen mielikuvitustaan. Sepä innostuneelle Leolle täydellisesti\nonnistuukin ja kuningas perustaa Leon johdolla teollisuussiirtokunnan\ntehtaantyömiehille Leon kotipaikalla, Tuchheimissa. Nerokas ja\ninnostunut Leo osottaa kuitenkin pian mitä suurinta saamattomuutta\nnäissäkin, omien yrityksiensä synnyttämissä oloissa. Neuvottomuudessaan\nhän heittäytyy toisesta yrityksestä toiseen; hänen tehtaansa eivät\nonnistu saamaan työmiesten tilaa paremmaksi; vastukset enenevät samassa\nmäärässä kuin Leon epävakaisuus. Hän jättää morsiamensa Sylvian, jota\nhän kuitenkin rakastaa, kihlatakseen erään korkeasukuisen virnakan. Hän\nkoettaa itsevaltaisen ja pietistisen puolueen avulla säilyttää horjuvaa\nasemaansa, mutta ne käyttävät häntä ainoastaan välikappaleena omia\ntarkoituksiansa varten. Yht'äkkiä kuningas kuolee ja Leo hukkuu\nkokonaan. Leon vastakohtana romaanissa ilmaantuu hänen ystävänsä\nWalther yhdistymisaatteen puolustajana. Leo, vaikka hän on vimmattu\nkansanvaltainen, toivoo kuitenkin ainoastaan hallituksen avulla\npelastavansa työmiehen; Walther odottaa kansan pelastusta itse\nkansalta. Muuten on Leo Waltheria paljoa viehättävämpi, edellinen kun\naina vain saarnaa eikä tee mitään. Riettaat kohtaukset hovissa ja\nkorkeissa seuroissa ovat tässäkin Spielhagenin romaanissa oivallisia;\nharvoin perkelettä naisen haamussa on kuvailtu niin mestarillisesti\nkuin Sarassa, kuninkaan vanhassa jalkavaimossa. Mutta romaanissa\nilmaantuu jalojakin ihmisiä, jotka eivät sen tähden ole verettömiä\nhaamuja, niinkuin Walther; esim. Leon setä, rehellinen, vakava\nmetsänhoitaja Gutman ja hänen tyttärensä, urhea, jalomielinen ja\nuskollinen Sylvia.\n\nSpielhagenin romaanien tarkoitus oli optimistinen; kuvaelmat siinä ovat\nsitä vastoin enimmästään mustia. Niin on Alfred Meissnerinkin laita\nvielä korkeammassa määrässä. Hän lausuu välistä jonkun lohduttavan\nsanan vapaudesta, tulevaisuudesta j.n.e., mutta olevissa oloissa hän\ntodella näkee ainoastaan kurjuutta ja turmelusta. Eipä kuitenkaan ala,\njolla nämä molemmat kirjailijat liikkuvat, ole ihan sama. Spielhagenin\n\"In Reihe und Glied\" kuvailee Pohjois-Saksan yhteiskunnallisia, Alfred\nMeissnerin viimeiset romaanit (\"Schwarz-gelb\" ja \"Babel\") Itävallan\nvaltiollisia oloja. \"Schwarz-gelb\" (musta ja kelta ovat Itävallan\nvärit) on tapahtuvinaan vallankumouksen aikana 1848, \"Babel\" Italian\nsodan aikana 1859; mutta koska samat henkilöt ilmaantuvat kummassakin\nromaanissa, muodostavat ne yhden teoksen. A. Meissner tuntee Itävallan\nolot perinpohjin; hän vie heitä kaikenlaisiin seuroihin ja aina hän on\nkuin kotonaan -- armeijassa, sanomakirjallisuudessa, luostareissa,\nvankihuoneissa, ministerien etukamareissa ja ylimysrouvien sakissa.\nVälistä nykyajan historia aukenee avarammaksi ja mahtavammaksi\nnäköalaksi; keisari Napoleon ilmaantuu vaikka ainoastaan kerran,\nikäänkuin mystillisessä hämärässä; Magentan tappelua kuvaillaan,\ntoiminta liikkuu Saksanmaalla ja Unkarissa, Parisissa ja Roomassa,\nmutta Wien on kuitenkin aina romaanin henkinen keskus. Sangen rikkaita,\nvaikka kyllä kirjavia aineita! Itävallan aateliston ylpeä ja ahdas\npoliisivaltioviisaus, ultramonttaanien tyhmä suvaitsemattomuus,\nsanomakirjallisuuden kaupanalaisuus, sotapäällikköjen raakuus ja\nvarasteleminen -- kaikista on siinä kuvia, joita tuskin voisi kutsua\nimarteleviksi. Kun lisäksi tulee runollinen taito ja se, mitä\nranskalaiset tarkoittavat sanalla esprit, täytyy myöntää \"Schwarz-gelb\"\nja \"Babel\" tavallista viehättävämmiksi romaaneiksi. Mutta ei\nmuistossamme kuitenkaan juuri paljon niistä pysy, kun olemme lukeneet\nnämä Meissnerin teokset. Muutamat lyyrilliset kuvaelmat, muutamat\nvarsin runolliset sivuhenkilöt (erittäinkin naisten joukossa), muutamat\nhumoristiset välikertomukset -- siinä kaikki. A. Meissner on oivallinen\nlyyrillinen runoniekka, mutta hänen mielikuvituksensa on liika\nahdashenkinen pitkään valtiolliseen romaaniin. Hänen valtiollinen\nhavaintovoimansa ei myöskään ole merkillisimpiä. Hänen vapaamieliset\nhuokauksensa ja saarnansa ovat tuota tavallista tusinalaatua, jota\ntäällä Suomessakin yltäkyllin on saarnattu ja veisattu; kun\nhän sitä vastoin koskee Itävallan kipeimpään kohtaan, eri\nkansallisuuskysymyksiin, näyttävät hänen käsityksensä jotenkin\nhämäriltä ja ristiriitaisilta.\n\nA. Schopenhauerin filosofia on viime aikoina ollut tärkeänä aineena\nsaksalaisessa sivistyselämässä; hänen synkkä katsomustapansa sointuikin\nhyvin siihen alakuloisuuteen, joka vuoden 1848 perästä hallitsi\nihmisten mieliä. Kuinka aika on tullut, että nuorison pitäisi pyrkimän\npois tästä Schopenhauerin pessimismistä ja työn voimalla etsimän\nsovitusta maailman kanssa, pyytää Max Ring osottaa viimeisessä\nromaanissaan: \"Ein verlorenes Geschlecht\". Arveluttava asia kuitenkin\non, ettei tämä tarkoitus juuri ole missään henkisessä yhteydessä\ntoiminnan pääkertomuksen kanssa. Se on näet tosin mieltäjännittävä,\nmutta myöskin törkeä rikosjuttu jotenkin tavallista laatua (vanha\nruhtinatar, joka ylpeästä vihasta myrkyttää halpasukuisen miniänsä).\nTämä kamala yökuvaelma kyllä meihin vaikuttaa; mutta vaikutus on aina\naineellinen eikä runollinen. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee\nromaanin kolmas kohta, tapainkuvaukset pohjois-schlesialaisista\nvuoripiirikunnista. Tämänkään kuvauksen värit eivät ole kirkkaita, ne\novat tummia, niinkuin koko sen seudun köyhälistön elämä, mutta\nhenkilöissä ja heidän kohtaloissaan ilmaantuva asiain ja luonnon kolkko\ntraagillisuus kohottaa ne tavallista sensatsionikirjallisuutta paljoa\nkorkeammalle.\n\nMax Ring on Spielhagenin hengenheimolainen; molemmissa on samat hyvät\navut (Spielhagenissa kuitenkin suuremmassa määrässä) ja samat viat;\nmolemmilla on optimistinen tarkoitus, mutta todellisuudessa he\nkuvailevat saksalaista elämää sen kehnoimmalta puolelta; molemmat\nsaarnaavat siveellistä eheyttä ja kuitenkin heidän sydämmensä salainen\ntaipumus aina vie heitä semmoisiin aineihin kuin \"Problematische\nNaturen\" tai \"Ein verlorenes Geschlecht\". Viime vuoden sota ja sen\nperästä seuraavat tapaukset todistavat saksalaisissa oloissa olevan\npaljoa enemmän terveyttä, kuin mitä näistä romaaneista päättäen voisi\nluulla. Itse romaanikirjallisuudessa on teoksia, jotka esittelevät\nasioita paremmassa valossa kuin \"In Reihe und Glied\" tai\n\"Ein verlorenes Geschlecht\", esim. Hermann Grimmin uusi\nromaani \"Unüberwindliche Mächte\". H. Grimm on hyvin tunnettu\ntaidehistorioitsijana (\"Leben Michel-Angelo's\") ja uuteloiden tekijänä;\ntämä on hänen ensimmäinen suurempi romaaninsa. Onko aatelisuus todella\n\"voittamaton voima\" 19:nnen vuosisadan lapselle? -- tämä kysymys on\nhänen romaaninsa periaate. Arthur, romaanin päähenkilö, on nuori kreivi\nikivanhaa sukua, joka kuitenkin aikojen kuluessa on köyhtynyt.\nMaksaakseen isänsä velkoja täytyy Arthurin myydä sukutalonsakin. Hän on\nliian ylpeä ruvetakseen tavalliseen porvarilliseen työhön jossakin\nalhaisessa virassa; mutta hänen mieltänsä karvastelee, kun hän\nhavaitsee elämänsä tyhjyyden. Välistä hän rehellisesti koettaa ottaa\nosaa nykyisen ajan pyrintöihin; mutta joka askeleella olevat olot\nsotivat hänen sukuylpeytensä turhia luuloja vastaan ja hän vetäytyy\nloukkautuneena entiseen tyytymättömään toimettomuuteensa. Innokkaasti\nja totisesti hän rakastaa erästä nuorta amerikkalaista tyttöä, Emmy\nForsteria, mutta ylpeytensä kiihoituksesta hän loukkaavalla\nylenkatseella hylkää tämän rakastettavan tytön, kun tämä näet ei ole\naatelissukua. Hän tosin sitä katuu ja pyytää tekoansa anteeksi, mutta\nEmmyn äiti antaa kieltävän vastauksen ja vie tyttärensä kotia\nAmerikkaan. Arthur seuraa heitä lepyttääksensä rakastettuaan, mutta\nturhaan. Arthur on hukkumaisillaan epätoivoon ja kurjuuteen; eräs\nystävä pelastaa hänen kuitenkin ja hän alkaa Amerikassa ihan uuden\nelämän. Siellä hänen kreivinarvonsa ei ole mikään voittamaton voima,\nhän oppii tekemään työtä, elämään vapaana vapaiden kansalaisten\njoukossa. Viime vuoden sota Preussin ja Itävallan välillä syttyy;\nArthur palaa Eurooppaan takaisin, ottaakseen osaa isänmaansa\ntaisteluihin. Sadowan tappelussa hän tulee havaitsemaan, että hänkin on\nyhteydessä nykyisen Saksan kanssa, että hänelläkin voi olla tila\nisänmaansa nykyisessä historiassa. Monen taistelun perästä ylpeää\nsydäntänsä vastaan hän viimein onnistuu saamaan rauhan; Emmykin suostuu\ntulemaan hänen morsiamekseen ja hän on kokonaan tehnyt sovinnon aikansa\nkanssa. Romaanin traagillinen loppu on kokonaan hyljättävä; eräs\nArthurin äpärä veli näet, josta itse romaanissa ei juuri ole puhuttu\nmitään, ilmaantuu yht'äkkiä ja ampuu hänen kuoliaaksi ja Emmy kuolee\nmuutaman vuoden perästä suruun ja keuhkotautiin. -- H. Grimm ei ole\nniitä mahtavia runoniekkoja, jotka ihankuin salaisella lumousvoimalla\nkiinnittävät teoksiinsa lukijan mielen, vastoin hänen tahtoansa;\nhän on suloinen, terävä, sivistynyt kirjailija, joka terävällä\nhavaintotajullaan ja runollisella aistillaan tavallisimmistakin\naineista ja vähäpätöisimmistäkin asioista löytää viehättäviä kohtia ja\nosaa niitä käyttää. Hänen mietteensä ovat aina tarkkoja, usein\nmerkillisiä, välistä nerollisiakin; hänen kirjoitustapansa muistuttaa\nklassillisen puhtautensa puolesta Goethen ja Tieckin romaaneista.\nKuitenkin H. Grimm, luullaksemme, on erehtynyt ruvetessaan\nromaanikirjailijaksi. Hänen pienet novellinsa ovat ihastuttavia;\nromaaneissa muuten taitavalta kirjailijalta melkein puuttuu runollista\nsyvyyttä.\n\nKun nuorin romaaninkirjoittajien polvi enimmiten ottaa aineeksensa\nnykyajan kysymyksiä, tämän yhteiskunnallisen romaanin isä, Karl\nGutzkow, nyt koettaa voimiansa historiallisessa aineessa. Samoinkuin\nGutzkow entisissä jättiläisromaaneissaan (\"Die Ritter vom Geiste\" ja\n\"Der Zauberer von Rom\") tahtoi antaa täydellisen nykyajan kuvan, on hän\nuusimmassa \"Hohenschwangen\" nimisessä teoksessaan valinnut\nuskonpuhdistuksen ajan samanlaiseen runolliseen tarkoitukseen. Koska\nkuitenkin ainoastaan romaanin alku on ilmestynyt, taitaa olla liika\nvarhaista sanoa, lieneekö hän onnistunut tässä vaikeassa yrityksessään.\nKaksi ensimmäistä nidosta ennustaa todella etevää runollista tuotetta,\njos Gutzkow vain jaksaa säilyttää taiteellista eheyttä siinä\nhenkilöiden, puolueiden, vehkeiden ja seutujen kohinassa, joka jo\nromaanin alussa ilmaantuu. Samoinkuin Gutzkow, niin toinenkin\nvanhojen \"nuorsaksalaisten\" päämiehistä, H. Laube, paraillaan\nkirjoittaa pitkää historiallista romaania \"Der deutsche Krieg\", joka ei\nmyöskään vielä ole lopetettu. Muuten historiallinen romaanikirjallisuus\nSaksassa on ollut köyhä näinä kahtena vuonna, ei juuri laajuudeltaan,\nvaan laadultaan. Luettavimpia ovat Brachvogel'in \"Hamlet, ein\nShakespeare-Roman\" (kuningatar Elisabethin onneton lemmitty Essex on\nmuka Hamlet) ja Uechtritzin \"Eleazar\", kertomus juutalaisten elämästä\nvanhana aikana.\n\nEurooppalaisten kirjallisuuksien joukossa on vielä yksi, venäläinen,\njosta voimme ilmoittaa tavallista etevämmän tuotteen: Ivan Turgenjewin\n\"Savu\" nimisen romaanin, joka ilmestyi tämän vuoden alussa. Niinkuin\nLennep Hollannissa, on Turgenjew ainoa Venäjän romaanikirjailija, jonka\nteoksia koko Euroopassa on otettu vastaan huomiolla ja suosiolla; hän\non tätä nykyä ihankuin koko venäläisen kirjallisuuden edustajana\nlukevan Euroopan silmissä. Luulemme Turgenjewin nimen tutuksi\nSuomessakin, kun käännöksiä hänen romaaneistaan välistä on\nnähty sanomalehdissämme. Turgenjewin molemmat pääteokset ovat\nyhteiskunnalliset romaanit \"Isät ja lapset\" ja yllämainittu \"Savua\"\n(ilmat). Molemmissa ovat aineet otetut nykyisestä venäläisestä elämästä\nja molempien valtiollinen merkitys on melkein yhtä tärkeä kuin niiden\nrunollinen ansiokin. \"Isät ja lapset\" esitti ristikohtauksen kahden\nmiespolvet välillä, vanhan, kangistuneen, vanhoillaan pysyvän,\naatelisvaltaisen puolueen Nikolai I:n ajalta ja nykyisen, riettaan,\nkumoavan kansanvaltaisen nuorison välillä. Erittäinkin Turgenjew\nterävimmällä pilkalla tutki ja tuomitsi tuota eriävää, kaikki kieltävää\nja kumoavaa, materialistista tendenssiä venäläisessä nuorisossa, jota\non nimitetty \"nihilismiksi\"; hän ei ainoastaan osota sitä vaaralliseksi\nja onnettomaksi, vaan myöskin lapselliseksi ja naurettavaksi.\nViimeisessä romaanissaan Turgenjew taas on pannut kaksi toisiaan\nvihaavaa puoluetta vastakkain: maa-aateliston taantumukselliset, joiden\nmielestä nykyinen hallitus on liika vapaamielinen ja jotka luulevat\nvallankumouksen ja turmion uhkaavan Venäjää orjien vapauttamisen\ntähden, ja kansanvaltaiset nuorvenäläiset, jotka pitävät kaikki tyyni,\nmitä he eivät ole lukeneet Proudhonista tai Moleschott'ista,\n\"romanttisena\" loruna. Kertomus tapahtuu 1862 Baden-Badenissa,\nmatkailevan venäläisen yleisön tavallisessa yhtymäpaikassa. Romaanin\npäähenkilö, nuori venäläinen Litvinow, on molempien toisiansa\nvihaavain puolueiden välittäjänä. Hän kuuluu synnyltään ja\nkasvatukseltaan oikeastaan kansanvaltaiseen nuorisoon, mutta rakkaus\nkaunista kreivinnaa Irina Ratmirowaa kohtaan vie hänet usein\ntaantumuspuolueisten ylimysten seuroihin. Säälimättömällä pilkalla\nkirjoittaja saattaa näkyviin koko tämän liittokunnan heikkouden ja\nsokean mielettömyyden, mutta sen jäsenet ovat samassa esitetyt niin\nhumoristisiksi, että nauramme emmekä suutu. Mitä naurettavinta esim.\non, kun eräs vanha ruhtinas, joka on elänyt aikansa riettaissa\nhuvituksissa, innokkaasti ja totisesti koettaa osottaa, kuinka\n\"omaisuuden aate on Venäjällä kokonaan kumottu\". Yhtä kielettömältä,\nmutta vielä typerämmältä ja välistä inhoittavaltakin näyttää toinen\npuolue, kansanvaltainen, vapaamielinen nuoriso. Ilman määrättyä\ntarkoitusta sen edustajat ajattelematta seuraavat jokapäiväisen muodin\nvaiheita; he ovat kiihoittuneet ilman totista innostusta ja pauhaavat\nmitään vaikuttamatta. He menettävät voimiansa joutaviin uhkauksiin\ntoista puoluetta vastaan ja mitättömiin keskinäisiin riitoihin.\nRomaanin päähenkilö Litvinow käsittää täydellisesti molempien\npuolueiden kelvottomuuden ja hylkää selvillä syillä heidän\nmielettömyytensä; mutta valitettavasti ei hänkään juuri ole mikään\nsiveyden sankari. Hänen sydämmensä on yhtä epäröivä ja kypsymätön kuin\nheidänkin, vaikka hänen ymmärryksensä on hiukan selvempi. Hän on\nkokonaan Spielhagenin \"epätietoisia luonteita\". Semmoisena hän\nilmaantuu lemmenasiassansakin riettaan ja itsekkään Irinan kanssa,\njonka tähden hän jättää rakastettavan ja puhtaan morsiamensa. Ja tämä\nLitvinow on kuitenkin melkein ainoa mies koko romaanissa, jota\nTurgenjew kuvailee jotenkin kunnolliseksi. Ja siinäpä on tämän romaanin\nkipeä kohta; Turgenjew pilkkaa \"nihilismiä\" ja hylkää sen; vaan\nkuitenkin hänen runottarensa muoto näyttää suuressa määrässä\n\"nihilistiseltä\". Novellissa tämä Turgenjewin kieltoperäisyys ei olisi\naivan suureksi haitaksi, koska kirjailija semmoisessa valitsematta voi\nesitellä elämän kohtauksia; mutta pitkässä yhteiskunnallisessa\nromaanissa, jossa kuvaillaan kaikenlaisten puolueiden ja säätyjen\nedustajia, tämä ihanteen puute samassa on runollinen vika.\n\n\n\n\nNELJÄ VUOTTA SUOMEN KIRJALLISUUDEN HISTORIASTA\n\n\n[Kirjoituksesta ilmestyi ainoastaan tämä ensimmäinen osa.]\n\nJos näille viimeisille neljälle vuodelle on suotava merkittävä sija\nhistoriassamme, niin ei niiden kirjallinen tärkeys siihen ole syynä.\nOnhan tärkein ja painavin sivistystyö enimmiten ollut itse rahvaan\ntehtävä, sen kun kaikkein ankarimmin on täytynyt kestää taistelua\nhävittäviä luonnonvoimia vastaan, jotka maastamme olivat tehdä erämaan.\nSe osa, joka kirjallisuudella on ollut tässä taistelussa, ei ole aivan\nsuureksi arvattava; siinä ei kuulunut muuta kuin hyväntahtoisia\nmuistutuksia, jotka tietysti eivät mitään vaikuttaneet, ja\nvaroittavia Kassandran-ääniä, jotka huomattiin liika myöhään. Entä\nkaunokirjallisuus? Tuon koko kansan valitushuudon edessä runoniekkain\nyksityisen riemun ja surun tietysti täytyi vaieta ja jaloimmatkin\nmurhenäytelmät himmentyivät mitättömiksi noiden murhenäytelmien\nrinnalla, joita esiteltiin joka maantiellä, joka töllissä.\nIkimuistettavaksi on Suomen kansalle tulevaisuudessa luettava se\nhenkinen pontevuus ja sivistynyt kyky, jotka juuri näinä vuosina ovat\nilmautuneet, ja kummastuksella on vastainen aika kuuleva Suomessa juuri\ntähän samaan aikaan olleen miehiä, jotka muka sievisteleväisestä\nylenkatseesta \"tshuudeja\" vastaan rohkenivat julistaa tämän saman\nkansan ihan kykenemättömäksi omintakeiseen sivistykseen.\n\nValtiolliset kysymykset ovat tietysti nekin täyttäneet mitä tärkeimmän\nsijan historiassamme näinä viime vuosina, joina muutamat tapaukset\ntällä alalla ovat olleet käänteitä sisällisissä oloissamme. Mutta ei\nnäidenkään ratkaisemiseen kirjallisuus ole paljon vaikuttanut.\nKäytännöllinen valtioviisaus maassamme nauraa tavallisesti\nkaikkia teorioja, ja erittäinkin ihan viime aikana tulee eräs\nsuotta-käytännöllinen, melkein kyynillinen ylenkatse kaikkea\naatteellisuutta vastaan hallitsevain valtiomiestemme riveissä yhä\nenemmin näkyviin. Osaksi saapi syyttää itse kirjallisuuttakin tästä\nylenkatseesta, se kun, muutamia poikkeuksia lukematta, ei juuri ole\nedistynyt valtioviisaudessa menneiden vuosien suhteen. Erittäinkin\nsanomakirjallisuudessa, mikä parhaasta päästä ottaa valtiollisia\nkysymyksiä selvittääkseen, on tämä karttuva heikkous huomattava.\nOttakaamme esimerkiksi ruotsalainen sanomakirjallisuutemme;\n\"Litteraturblad\" on hävinnyt, \"Hufvudstadsbladia\" ei sopine panna\n\"Helsingfors Tidningarin\" rinnalle ja \"Helsingfors Dagblad\" kadottaa\nsamassa määrässä, kuin tilaajoita sille karttuu, entistä vilpasta,\nvireätä intoaan, joka teki sen niin tärkeäksi ja kiitettäväksi\nkäyteaineeksi valtiollisessa elämässämme vuosien 1861-1864 tienoilla.\n\nOnhan kuitenkin toinen riento sivistyselämässämme, sekin puoleksi\nvaltiollinen, joka paremmin on elähdyttänyt ja hedelmöittänyt\nkirjallisuuttamme -- yhäti kasvava kansallisharrastus. Juuri\nkirjallinen tuotteliaisuus on mitä tärkeimpiä todistuksia\nkansallisharrastuksen oikeudesta, kun aina se, mitä sydämmessä liikkuu,\nsanoissakin ilmaantuu. Viimeisten nälkävuosien kurjuus on paljoa\nisommassa määrässä tukahduttanut maamme ruotsalaista kuin sen\nsuomalaista kirjallisuutta, joka viimemainittu ei ainoastaan ole\npysynyt entisellään, vaan muutamissa kohden merkillisesti karttunutkin,\nmikä tietysti todistaa sen juurtuneemmaksi ajan vaatimuksiin. Vaikka\njuuri suomea lukeva yleisö kovimmin on saanut kärsiä näiden vuosien\nrasituksia, niin viime ajan suomalainen kirjallisuus ei ainoastaan\nlaajuudeltaan, kirjojen paljouden puolesta, vaan vielä enemmän\nlaadultaan, kirjojen arvon puolesta, vetää vertoja viime ajan\nruotsinkieliselle kirjallisuudelle; onpa semmoisia aloja, joilla\nsuomalainen kirjallisuus näinä neljänä vuonna on esiintynyt\nruotsalaista paljoa etevämpänä, niinkuin esim. draamallinen ja\nhistoriallinen ala. Suuret ruotsalaiset kirjailijamme alkavat yhä\nenemmän vaieta: Runeberg, Cygnaeus, Stenbäck ovat tosin kirjoittaneet\nyhtä ja toista viime vuosina; mutta tämä on heidän entiseen\ntuotteliaisuuteensa verraten vähän ja heidän mahtiteostensa rinnalla\nvähäpätöistä. Topelius, ollen nuorempi, on säilyttänyt vanhaa\nvireyttänsä, vanhaa tuotteliaisuuttansa. Mutta omituista on, että hänen\nparas teoksensa näinä viime aikoina, romaani \"Kuninkaan hansikka\", on\nSuomessa ensin tullut yleisölle tutuksi suomalaisessa puvussa,\nsuomalaisena käännöksenä. Tietty asia on, että eräs puolue, joka on\nottanut ohjelmakseen \"ojentaa kättä kaikille pyrkimisille suomenkielen\nviljelemistä varten\", yhtähyvin luulee ja luulottelee yleisöä, ettei\nsuomalaisessa kirjallisuudessa ole muuta kuin \"Kultala\" ja\n\"Silmänkääntäjä\", taikka jos muitakin, nykyisempiä yrityksiä huomioon\notetaan, vakuutetaan \"fennomaanien\" kirjoittavan ainoastaan\nluulotellulle yleisölle (\"för en imaginär publik\"), ja samassa\nkaivataan entisiä aikoja, jolloin suomalainen kirjallisuus oli niin\nnöyrä ja viaton, ettei tarvittu siitä lukua pitää.\n\nJos katsomme kirjallisuuden eri haaroihin, on \"Säkenien\" toinen parvi\npantava merkillisimmäksi ilmiöksi lyyrillisten runoteosten luetteloon.\nEipä Oksanen niillä ole ainoastaan vahvistanut mainettansa ensimmäisenä\nlyyrillisenä runoniekkana suomen kielellä, hän on myöskin täydellisesti\nkohonnut suurten ruotsinkielisten runoilijamme rinnalle. Tämä\n\"Säkenien\" toinen osa täydentääkin Oksasen kirjallista kuvaa;\nensimmäisten \"Säkenien\" nuorekkaan isänmaallisen kiihoituksen ynnä\nrunsaiden kielitutkintojensa perästä hän antoi näissä suloisinta\nsisällistä lyyrillisyyttä, jossa aineet olivat yhtä vaatimattomia kuin\nesittely rikas ja viehättävä, kieli yhtä koristelematonta kuin syvää ja\ninnollista. Samaa kiitosta ansaitsevat viimeiset promotsionisäkeet,\njoissa vielä lisäksi Oksaselle muuten harvinainen kuvien ja vertausten\nkomeus osottaa hänen kykenevän loistavaan retorisuuteen. Alemman,\nvaikka kuitenkin varsin merkillisen sijan on Suonio itselleen hankkinut\n\"Runoelmillaan\", joiden toinen osa ilmestyi viime vuonna. Monessa\nkohden on Suonion runotar Oksasen runottaren sisar; molempien\nlyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi,\nmielikuvitusta etevämpi, molemmilla on plastillinen muodostusvoima\nrunouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi. Sitä vastoin\nOksanen on syvempi, Suonio vaihtelevaisempi. Suonion runollinen\nvaikutusvoima ilmaantuu paraasta päästä osittain isänmaallisissa\nrunoelmissa, joita hartahin, lämpimin rakkaus elähyttää, osittain hänen\nlyyrillisessä lemmenrunoudessaan, joka milloin hellästi, milloin\nnäppärästi, milloin sukkelastikin soiden, on varsin somaa. Viime vuonna\nastui kolme nuorta ruotsalaista runoniekkaa ensimmäisiä askeleitaan\nHelikonin kukkuloita kohden, antaen kaikki kolme hyviä tulevaisuuden\ntoiveita. Anttila on sävelikäs ja soinnullinen, välistä loistava\nluonnonkuvauksissaan, välistä innokas tunnoltaan, hänen runottarellaan\non sivistynyt muoto, esteettinen vivahdus; se näyttää käyneen hyvää\nkoulua, mutta häneltä puuttuu omintakeisuus. Välistä tätä kenties sopii\nsanoa Emlekylinkin lyyrillisyydestä, mutta hänen runoudessaan on\nmyöskin eräs kohta, jossa ei voi kieltää hänellä olevan miellyttävää\nalkuperäisyyttä -- tuo tajullinen aisti, millä hän on kuunnellut\nluonnon omituisia säveleitä, millä hän on katsellut kuvia, joista\nluonnon henki ihankuin elävänä meille puhuu. K.F. Enebergin\nrunottarella on surumieliset kasvot. Sen kannel on huoliharsoon\nkääritty; hänen valituksensa on kenties välistä väsyttävää, mutta\nteeskentelemätöntä, mikä ansio ei ole vähäiseksi arvattava meidän\naikanamme, jolloin teeskennelty \"Weltschmerz\" on mitä keveimpiä\nkujeita runoudessa; se koskee sydämmeen ja on synnyttänyt muutamia\nhengellisiä lauluja, joiden kauneus ei suinkaan ole tavallista laatua,\njoiden arvo aina on pysyvä. Näiden sievien, suloisten, hellien,\nulkomaalaista koulua käyneiden salonkirunoilijain rinnalla on A. Kivi\n\"Kanervalassaan\" metsän uljaan, rehevän, vaikka usein jyrkän pojan\nnäköinen. Ylipäänsä alkavan ruotsalaisen ja alkavan suomalaisen\nrunoilijan on vältettävä ihan erilaiset harhatiet. Ruotsin yltäkyllin\nmuodostettu, yltäkyllin harjoiteltu lyyrillinen kieli tekee, että\nrunoilijat usein antavat kirjallisten muistojensa valloittaa\nmielikuvituksensa, antavat kullattua kuparia kullan sijasta;\nsuomalaiset lyyrilliset vasta-alkajat taitavat paremmin säilyttää\nalkuperäisyyttänsä, mutta viehättyvät helposti tarjoomaan meille\nkultaa, jota ei ole ollenkaan rahaksi myntätty. Semmoisia kultarakeita\novat Kiven lyyrilliset runoelmat. Niiden sisällys on omituinen, kuvat\nja vertaukset erinomaisen voimakkaita, koko henki jalo ja\nperisuomalainen, mutta tekijän ylenkatse muotoa kohtaan on tehnyt\nesitystavan kankeaksi, kielen huolimattomaksi ja säkeet\nepäsoinnullisiksi. Rahkosen \"Sääskissä\" soitto paremmin soitolle\ntuntuu, mutta mitä hänellä on sanomista, ei ole juuri merkillistä;\nvarsin taitavaksi kääntäjäksi täytyy häntä kuitenkin kiittää. Paitsi\nnäitä on tietysti koko joukko sekä ruotsalaisia että suomalaisia nuoria\nkirjailijoita kantanut lyyrillisiä esikoisiaan runottarien alttarille\nylioppilas-osakuntien kalentereissa, mutta vaikka monen heidän\nsepittämänsä runoelman voi lukea mielihyvällä, on jotenkin vaikea\nsanoa, ken sydämmensä kyllyydestä laulaa ja kellä runous kuuluu koulun\nharjoituksiin. Ihan toista laatua on v. 1867 ilmestynyt kalenteri\n\"Axet\". Siihen on todella kokoiltu parasta, mitä maamme ruotsinkieliset\nrunosepät, sekä vanhemmat että nuoremmat, näinä vuosina ovat\nkirjoittaneet. Mainittava on vielä tuo 1866 julkaistu \"Helmivyö\nsuomalaista runollisuutta\", johon oli keräilty valittuja koristuksia\nsuomalaisten laulajaimme aarreaitasta; sillä, vaikka kaikki olivat\nennenkin painetut, moni niistä, hankittuna vanhoista sanomalehdistä tai\nmuuten vaikeasti saatavista kirjoista, oli yleisölle ihan uusi vieras.\nKäännöksien joukosta, jotka todella ovat vaikuttaneet ja vielä\nvaikuttavat kirjallisuuteen, lienevät Kalevalan ruotsinnoksen toinen\nosa ja erittäinkin ensimmäiset vihkot Runebergin \"Vänrikki Stoolin\nTarinain\" suomennoksesta tärkeinä pidettävät. Semmoinen vaihtokauppa\ntietysti ei voi muuta kuin elähyttää kirjallista elämää ja varsinkin on\nonnellista, että Runebergin runoelmille nyt on tie raivattu niiden\noikeaan syntymäpaikkaan, itse kansan sydämmeen.\n\nJos käännymme draamalliseen kirjallisuuteen, niin A. Kiven teokset\ntietysti ensin vetävät huomiomme puoleensa. Hän on näinä neljänä vuonna\nantanut painettavaksi neljä kappaletta: murhenäytelmän \"Karkurit\",\nnäytelmät \"Yö ja päivä\" sekä \"Lea\" ja pienen ilveilyksen \"Kihlaus\". Kun\ntekijän hallussa on muitakin, painamattomia kappaleita, todistaa tämä\ntuotteliaisuus kieltämättä A. Kiven olevan niitä reheviä, alkuperäisiä\nrealisteja, jotka ovat nykyisen draamallisuuden suosituimmat\nkannattajat. Hän rakastaa voimakkaita, ytimellisiä henkilöitä, heidän\nluonteissaan on aina rikas omintakeisuus; heidän silmistään salamoi\nmahtava innostus ja kiihoittuneet mielihalut meitä vastaan, heidän\nkäytöksensä on pateettisen uljasta. Hänen draamallinen runottarensa on\ntäynnä älyllisiä oikkuja ja vihaa kaikkea akateemista säännöllisyyttä.\nKoomillisissa osissa hänen huumorinsa on tuota karskeaa, rehevää\nlaatua, joka kenties kauhistuttaa jokaista teevesi-esteetikkoa,\nmutta sievistelemättömässä raittiudessaan juuri on todellinen\ntunnusmerkki siitä, onko \"vis comica\" tekijässä. Paras näistä Kiven\nneljästä kappaleesta lienee erinomaisen ihana draamallinen idylli\n\"Lea\", jossa erittäinkin runollinen sommittelu erinomaisessa\nitämaisessa valaistuksessaan tekee mitä täydellisemmän vaikutuksen.\n\"Karkurein\" toiminta välistä nojautuu vaikuttimiin, joiden\ndraamallinen käytännöllisyys on melkein arveluttava; mutta\nkirjoituslaadussa hehkuu kiivas innostus, luonteissa viehättää\njalomielinen jäykkyys, joka vie meitä oikeaan traagilliseen\nkauhistukseen. Näytelmässä \"Yö ja päivä\" miellyttää eräänlainen soma\nsuloisuus ja \"Kihlauksessa\" tavataan muutamia noita totisia,\nviattomassa ja alkuperäisessä koomillisuudessaan omituisia olentoja\nhämäläisestä talonpoikais-elämästä, jotka Kiven kautta ovat saaneet\nkansalaisoikeuden kirjallisuudessamme. Kiven näytelmät ennakoitsevat\nkaikki suomalaista teatteria; erittäinkin hänen koomillisissa\nkappaleissaan tarjoutuu koko galleria viehättäviä kuvia suomalaista\ntalonpoikaiselämää tuntevalle näyttelijälle. Tuokon \"Saul\" kuuluu sitä\nvastoin ainoastaan luettavaksi määrättyjen näytelmien joukkoon,\nrunoudenlajiin, joka paljaan esteettisyyden kannalta katsoen kenties\nnäyttänee arveluttavalta, mutta jonka oikeutta kirjallisuudessa ei sovi\nkieltää semmoisessa maassa, jossa muureja, eikä ihmisiä, on luultu\npääasiaksi teatterissa. Tuokko on Kiven runollinen vastakohta;\ntuolla jylhä salo tummin honkineen, pauhaavine koskineen, täynnä\nsyvänteitä, joiss esteettinen \"maku\" kompastuu, täällä tuuhea puisto\nhiekkakäytävineen, suorine kanavineen, mutta useinkin melkein\nliika tasainen. Aatteellinen innostus, joka draaman sankarin\nhermostuttamiseksi on tarpeellinen, puuttuu Tuokon henkilöiltä; hänen\nvoimansa on runollisessa kirjoituslaadussa, joka puhtaudessaan,\nsujuvaisuudessaan ja klassillisessa ylevyydessään on moneksi ajaksi\noleva loistava esikuva suomalaiselle draamakirjallisuudelle.\n\nMaamme ruotsalaiset draamankirjoittajat eivät ole näinä vuosina olleet\nyhtä onnellisia runouden arpajaisissa; heille on enimmiten sattunut\ntyhjiä numeroita. Mehukas realismi henkilöiden kuvailemisessa ja\nonnistunut toimintain järjestäminen korottavat G. Laguksen\n\"Klubbhöfdingen\" tavallisesta kaavamaisesta murhenäytelmällisyydestä\nmuutamia askeleita ylemmäksi; mutta vaikuttimet ovat osittain aivan\nteeskenneltyjä, osittain aivan mitättömiä, eivätkä voi syvemmin\ntyydyttää. Täydellisen haaksirikon yleisön jäykkää kylmyyttä vastaan\nkärsi Malmströmin \"Erik Fleming\", jossa samaten muutamat erityiset\nkauniit kohtaukset eivät jaksa peittää toiminnan epädraamallista\nrakennetta ja motiivien kurjuutta. Draamallisten päiväkorentojen\njoukossa mainittakoon Rosendahlin \"Ainamo\", jossa muutamat lyyrilliset\nhuokaukset ja liverrykset soivat jotenkin somilta ja Berndtson'in pieni\nilveily \"Tiden Teaterdirektör\", jossa muutamat, melkoisen sukkelat\n\"bonmots\" valtiollisista oloistamme kolme vuotta sitten huvittivat\nyleisöä ja matkaansaivat pitkän esteettisen kirjoituksen maamme\netevimmältä tarkastajalta, F. Cygnaeukselta.\n\nRomaanikirjallisuus on, niinkuin tiedetään, näinä vuosina ollut\nkaunokirjallisuutemme heikoin puoli. Yleisön lukuhalu on juuri siinä\nkohden valveilla ja mielihyvällä otetaan ulkomaan sekä hyviä että\nkehnoja tuotteita vastaan, kun kotimaan tuotteliaisuus ei vähimpiäkään\ntarpeita täytä. Kelvollinen suomalainen romaanikirjallisuus olisi\nsen tähden meille mitä tärkeintä, ja kummaa on, että tämä osa\nkirjallisuuden vainiosta näin on jäänyt viljelemättä. Historiamme\nesim., jossa yhteiskunnallinen edistys ja sisälliset olot ovat\nvaltiollisia seikkoja paljoa tärkeämmät, soveltuisi paremmin\nrunollisesti käytettäväksi W. Scottin historiallisen romaanin puvussa\nkuin draamallisessa muodossa, johon nuoret runoilijamme sitä niin\nmielellään pakoittavat. Harvoin historiassamme kansaa elähyttävät\naatteet ovat kiihtyneet semmoiseen abstraktiseen intoon, joka tekee\nhistoriallisen draaman sankarin; sitä vastoin ihmisten taistelu\nulkonaisten olojen kanssa sekä luonnosta että elämästä tarjoo\nviehättävimmät aineet historiallisen romaanin eepilliselle\nkertomukselle. Näinä neljänä vuotena ilmestyneiden romaanien joukossa\nTopeliuksen tekemät tietysti etupäässä herättävät huomiota. Sujuvassa\nja vilkkaassa kertomustavassa pysyy Topelius vielä mestarina, niinkuin\nennenkin; siinä tavataan hänen vertaisiansa ainoastaan paraiden\nromaanisten novellistien keskuudessa. Hänen elävä mielikuvituksensa\nkeksii yhä vielä jännittäviä juonia, jotka eivät ainoastaan vaikuta,\nettä ruvettuamme lukemaan meidän on mahdoton jättää romaani kesken,\nmutta sen lisäksi vielä kummastuttavat vaihtelevaisuudellaan ja\nuutuudellaan. Mutta tämän hänen säilyneen virkeytensä rinnalla on myös\njonkunlainen huolimattomuus teoksen taiteellisesta rakenteesta\nkasvamistaan kasvanut, joka melkoisesti vähentää teoksen sisällistä\narvoa. Topeliuksella on ollut tapana aina ensin julkaista romaaninsa\nnurkkaliitteenä päivälehdissä, ja vaikka tuo tapa kyllä voisi olla\nhyödyllinen, ei se taiteellisen eheyden puolesta juuri ole suosittava.\nTopeliuksen viimeisissä novelleissa loppu melkein aina huonosti\nsoveltuu alkuun kun näet aina liika selvästi näkyy, että tekijä on\nryhtynyt teokseen tietämättä, mihin toiminnan juoksu viimein on\nvietävä, ja usein tapahtuukin, että tämä kääntyy toiseen suuntaan kuin\nmitä alkurakenne ennusti. Tämä epätasaisuus haittaa varsinkin\n\"Kyrkoherdevalet i Aulango\" nimistä novellia, joka 1867 ilmestyi \"Åbo\nUnderrättelserissä\"; tämä on kolmanneksi osaksi jotenkin tavallinen\nkummitusjuttu Hoffmannin tapaan, kolmanneksi osaksi kamala väitös\nmaamme kirkollisista oloista ja kolmanneksi osaksi joukko kuvaelmia\nherrassäädyn jokapäiväisestä elämästä maalla, jota osaa yksistään sopii\nkiittää onnistuneeksi. \"Välskärin kertomuksia\" ilmestyi tähän asti\nviimeinen \"Helsingfors Tidningarissa\" 1866, nimeltä \"Under Gustaf II:s\nförsta regeringsår\". Kolmannen Kustaan aika on jo ennestään Topeliuksen\nmielikuvitukselle rakas ja tuttu. Romaanissa ilmaantuvat laatukuvat\najan valtiollisesta ja seuraelämästä ovatkin loistavia ja tekijän\ntarkka silmä tekee usein muistutuksia, jotka oksaan osaavat.\nLiitenovelli-kirjailijan huolimattomuus ilmestyy tämän kertomuksen\nromanttisessa puolessa, joka on hyljättävä. Kolmannen Kustaan päivistä\nonkin paras näistä romaaneista, \"Kuninkaan hansikka\", joka ilmestyi\nmenneen vuoden \"Novellikirjastossa\". Siinä Topeliuksen ihmeellinen\nkertomustaito paraiten näkyy ja ainoastaan historiallisen katsantotavan\nsuhteen on moittimisen syitä. -- Paitsi näitä Topeliuksen teoksia ei\nole juuri mitään tärkeämpää ilmestynyt romaanikirjallisuuden alalla.\nTavallista sensatsionikirjallisuutta ovat K.J. Gummeruksen\nhistorialliset kertomukset \"Rahvaan tytär miljonain hallitsija\" ja\n\"Rollijärven avannot\" (viime vuoden Suomettaressa). Välistä somia,\nmutta useammin vähäpätöisiä ovat T. Sederholmin \"I Finland\" nimiset\nkertomukset. Samaa kiitosta ja samaa moitetta sopii antaa T. Hahnssonin\nidyllille \"Haapakallio\". Jotakin suurempaa, aatteellisempaa on Stella\ntarkoittanut kirjoittaessaan \"En qvinna af vår tid\", jossa hän on\ntahtonut esittää jalomielisen, vapaan naisen esikuvan. Ihanne on\nhäneltä muuttunut sen ivakuvaksi, mutta kirjoitustavassa miellyttää\nsivistynyt säädyllisyys.\n\nTarinakirjallisuus on runoustaiteen haara, joka Pohjoismaiden ja\nerittäin Suomen kirjallisuudessa ei ole vähäpätöiseksi arvosteltava.\nNeljältä viime vuodelta onkin tällä alalla muutamia tuotteita, jotka\nansaitsevat huomiota. Niiden etupäässä on tietysti mainittava \"Suomen\nkansan Satujen ja Tarinain\" neljäs osa. Semmoiset kirjat eivät ole\nmerkillisiä vain täksi päiväksi taikka huomiseksi, ne virkistävät\nkirjallisuutta monta miespolvea perätysten; ne ovat lähteitä, jotka\neivät ainoastaan ole ihania itsekseen, vaan myöskin kastelevat ja\nhedelmöittävät koko kirjallisuuden vainion. Vaikka tämä neljäs osa ei\nole kaikin puolin edellisten vertainen, on siinäkin monta miellyttävää\nsuomalaisen alkuperäisyyden helmeä. Niiden rinnalla Topeliuksen \"Visor\noch Sagor\" näyttävät kuivamaisilta, vaikka nekin ovat täynnä suloista\nrunoutta. Näitä on viime vuosina ilmestynyt kaksi vihkoa. Luettavia\novat myöskin Emlekylin \"Honkain Tarinat\".\n\n\n\n\nSAKSALAISESTA DRAAMASTA\n\n1870-71\n\n\nSaksan draamakirjallisuuden alalla ei viimeisen sota-ajan isänmaallinen\nmieliala ole niin silmiinpistävä kuin esim. lyyrillisyydessä. Hetken\ninnostus voi synnyttää jonkun kelvollisen ja ihanankin runoelman; mutta\nkelvolliseen draamaan se ei ole riittävä, siihen tarvitaan\nvälttämättömästi muodostavaa mielikuvitusta ja vahvat traditsionit,\njotka syntyvät vasta vakaantuneista oloista. Epälukuisia isänmaallisia\nnäytelmiä on kirjoitettu viime sodan aikana; mutta ne olivat\ntavallisesti ainoastaan hetken lapsia, aiotut teatterin käytännöllisiä\ntarpeita varten, jonka palkeilla ne elivät ja kuolivat. Paremmat\ndraamat ovat olleet historiallista laatua. Näissä ilmenee melkein\nkaikissa harrastus sulattaa yhteen Schillerin aatteellinen katsantotapa\nja nykyinen realismi. Merkillinen on siinä kohden H. Kruse, joka äsken\non ilmaantunut runoniekkain joukkoon, toimitettuaan monta vuotta Saksan\nparasta valtiollista lehteä \"Kölnische Zeitung\", jonka hän on tehnyt\noikein eurooppalaiseksi mahdiksi. Hänen draamansa todistavatkin\nvaltiollisiin seikkoihin tottunutta henkeä; hänen henkilöiltään\npuuttuu kaikki väärä kirkastus; ne nojautuvat aina historialliseen\nolevaisuuteen. Hänen tyylinsä on ytimekästä eikä osota tuota\nsaksalaisessa draamakirjallisuudessa ivallista Schillerin-näköisyyttä.\n\"Die Gräfin\" kuvailee friisiläisen ruhtinasperheen sammumista 15:nnen\nvuosisadan loppupuolella. Aine on otettu vanhoista friisiläisistä\nballaadeista ja kronikoista. Kreivinna Teda hallitsee maatansa\nmiehuullisella jäntevyydellä, masentaa ylpeätä aatelistoa, hävittää\nmerirosvojen pesiä ja tekee pienen valtakuntansa kukoistavaksi; mutta\nsama järkähtämätön lujuus, joka kukistaa maan viholliset, tekee hänen\nkovaksi äidiksi; hän särkee lapsiensa onnen ja jää yksin Niobena\nelämään kaikkien lapsiensa kuoltua. \"Wullenweberissä\" esitellään tuota\nuljasta lyybekkiläistä demagogia, joka yritti tehdä Hansaliiton jälleen\nsiksi, mitä se mahtavuutensa aikana oli ollut, Pohjan ensimmäiseksi\nvallaksi; -- yritys kuitenkin musertui skandinaavisten maitten\nherännyttä kansallishenkeä ja saksalaisten ruhtinasten kateutta\nvastaan. \"Erik XIV\" kuvaa Kustaa Vaasan onnettoman pojan onnetonta\nloppua. -- A. Lindner herätti kuusi, seitsemän vuotta takaperin\nhuomiota Preussin kuninkaan palkitsemalla näytelmällänsä \"Brutus ja\nCollatinus\". Nyt hän on taas kirjoittanut kaksi uutta historiallista\ndraamaa: \"Die Bluthochzeit\" ja \"Katarina II\". Hän on sivistynyt, paljon\nlukenut kirjailija, joka ymmärtää taiteensa; hän panee voimakkaasti\ntoiminnan kokoon, hän kirjoittaa tuota oikeata kivikirjoitusta, joka\nerottaa draamallisen runoniekan lyyrillisestä. Mutta hänen\nalkuperäisyytensä ei ole yhtä kiitettävä; välistä kuulemme Shakespearen\nmehukasta huumoria, välistä huomaamme Schillerin aatteellisen\nvapaudenhengen innostuttaneen tekijää, välistä kohtaamme tuttuja\nV. Hugon tapaisia väkivaltaisia ristiriitoja. Myöskin Lindnerin\nhistoriallinen asettelu on jotenkin väärä; Medicin Katarina on hänestä\nainoastaan tavallinen myrkyttäjätär, joka vain huviksensa murhaa,\nVenäjän ylpeä Katarina II ilkiö, joka ei kammo mitään rikoksia. --\nGutzkow on kirjoittaessaan \"Der Gefangene von Metz\" luultavasti\ntahtonut uhrata roponsa hänkin isänmaallisen runouden alttarille;\ndraaman elähyttävä ristiriita saksalaisen protestanttisen uskollisuuden\nja ranskalaisen katolisen viekkauden välillä on ehkä vanhan runoniekan\naivoissa muodostunut sangen vaikuttavaksi, mutta hänen teeskennelty\nkirjoitustapansa ja hajallinen tekniikkansa muistuttavat varsin vähän\n\"Uriel Acostan\" mainiosta tekijästä. Onnistuneempi on R. Gottschall,\njoka myös on hakenut historiasta soveliaita aineita anti-ranskalaiseen,\nsaksalais-kiihkoiseen näytelmään. Teoksessaan \"Herzog Bernhard von\nWeimar\" Gottschall tekee tämän miehen protestanttisuuden ja saksalaisen\nyhteysaatteen kannattajaksi, jonka tähden Richelieu viekkaasti\nhoukuttelee häntä pauloihinsa ja jesuiitat myrkyttävät hänen. Viime\naikojen saksalais-ranskalaisiin oloihin viittaavat lauselmat\ntarjoutuvat tietysti itsestään; mutta myöntää täytyy, ettei runoniekan\nisänmaallinen tarkoitus pöyhkeile liika sopimattomasti. Gottschallin\nretorinen pontevuus on usein hyvin vaikuttava. Jos \"Bernhard von\nWeimar\" on tämän vuoden tärkein tendenssinäytelmä valtiollisella\nalalla, niin on kirkollisella tämä sija annettava Anzengruberin\nteokselle \"Der Pfarrer von Kirchfeld\". Se on tietysti kirjoitettu\nDöllingerin, vanhoilliskatolisen suunnan hengessä ja saarnaa erittäin\npappien naimattomuutta vastaan. Itävallassa ja Etelä-Saksassa, jossa\ntämä on päivän kysymyksiä, on Anzengruberin näytelmä herättänyt yleistä\nihastusta; mutta kylmempi Pohjois-Saksa on tarkastellut sitä tylymmillä\nsilmillä. Se ei juuri tyydytäkkään liika ankaria taiteellisia\nvaatimuksia, mutta yksinkertaisena kansannäytelmänä se ei ole\nhyljättävä. Onpa kaksi Itävallan runoniekkaa äsken rikastuttanut\nsaksalaista draamakirjallisuutta. Mosenthalin \"Marynassa\" on tuon\nVenäjän historiassa mainion väärän Demetrion leski päähenkilönä;\nkostaaksensa Demetrion surman, hän julistaa erään tavallisen petturin,\nkerjäläisen Ivanin, Demetrioksi ja tekee hänen puolisokseen. Tällä\nrikoksellaan hän ansaitsee traagillisen surman, joka kohtaa häntä\nIvanin riettauden ja taitamattomuuden kautta. J. Weilenin teokseen\n\"Graf Horn\" on aine otettu kuuluisan raha-asioitsijan Lawin ajoilta.\nKaksi vastakkaista henkilöä senaikuisesta seuraelämästä on Weilen\nkuvannut varsin taitavasti; kreivi Horn on köyhtynyt aatelismies, joka\nylenkatsoo työntekoa ja tuhlaa elämänsä velttoihin unelmiin, vaikka hän\nmielenjaloudessaan osottautuu oikeaksi aatelismieheksi; häntä vastassa\nseisoo Michel Bourdon, hänen entinen orjansa, kostonhimoinen, raaka,\nmutta täynnä tuota sitkeää jäntevyyttä, joka tekee hänestä\ntulevaisuuden miehen. Weilenin draaman kolme ensimmäistä näytöstä on\nvarsin mahtavasti sepitetty, mutta näytelmän loppupuolella vaikutus\nlaimenee.\n\n\n\n\n\n\nII\n\nARVOSTELUT\n\n(Kirjallisesta Kuukausilehdestä)\n\n\n\n\nVuodelta 1866.\n\n\n_Finnische Dichtungen_, ins Deutsche übertragen von Hermann Paul. 1866.\n130 s. Hinta 2 Rmk.\n\nPuhumatta Kalevalasta ja osaksi myöskin Runebergin teoksista, on koko\nsuomalainen runous melkein kokonaan \"terra incognita\" eurooppalaiselle\nyleisölle. Skandinaavian maissa kyllä tunnetaan ja rakastetaan niitä\nrunoilijoitamme, jotka käyttävät ruotsin kieltä, muissa maissa taas\nTopeliuksemme, Cygnaeuksemme ovat outoja nimiä. Myöskin moni runoutta\nharrastava mies, erittäinkin Saksassa, on oppinut ihailemaan\nKantelettaren lauluja ja koettanut sovitella niitä omaan kieleensä,\nmutta ei yhtään suurempaa ja vielä vähemmin täydellistä kokoelmaa\nsuomalaisia kansanlauluja ole vieraissa maissa vielä ilmaantunut.\nJokainen onnistunut koe tuoda maamme runolliset aarteet piilostaan\nesiin suurille eurooppalaisille markkinoille on siis kiitosta\nansaitseva, ja me toivomme, että hra Paulin \"Finnische Dichtungen\"\ntulevat saamaan ihan lavean yleisön Saksassa.\n\nTäydellistä katsausta maamme runolliseen kirjallisuuteen hra Paulin\nkirja ei kuitenkaan tarjoo eikä pyydäkkään tarjota. Stenbäck esim. ja\nmoni muu runoniekka ei ole ensinkään saanut siinä sijaa, samaten ei\nmyöskään ole näytteitä kaikista suomalaisen kansanlaulurunouden\nlajeista. Kun hra Paul kuitenkin esipuheessa sanoo antavansa \"den\ngeringen Bruchtheil\" (pienen murto-osan) suomalaista runoutta, ei voida\nkatsoa tätä vaillinaisuutta miksikään viaksi.\n\nPahempi on, etteivät valitut näytteet aina ole runoniekkojen paraita.\nVaikka esim. Topeliukselta on otettu 9 kappaletta, saapi lukija\nkuitenkin jokseenkin epävakaiset ajatukset hänen runottarensa\nluonteesta. Kypsymättömät nuoruuden kokeet (niinkuin \"Vid tjugu år\")\ntai tilapäiset runoelmat (niinkuin \"Nikolai Alexandrovitsch\") voivat\nsaada saksalaisen lukijan pitämään suloista runoilijaamme liian\nalhaisessa arvossa. Paremmin on hra Paul valinnut viisi käännöstään\nCygnaeuksen teoksista ja kolme käännöstään Ahlqvistin (Oksasen)\nrunoelmista (\"Silloin saisi Tuoni tulla\", \"Tuopa tuopi tuiman tunnon\"\nja \"Miksikä aina suret?\"). Runebergiltä on hra Paul kääntänyt\nainoastaan yhden kappaleen, joka seikka kuitenkin on luonnollinen, kun\nnäet Runebergin teokset jo ovat saatavina saksaksi. Nervanderin\nlyyrillisiä runoelmia hra Paulin kirja sisältää kaksi. Viimein antaa\nkymmenen Kantelettaren ihaninta valiohelmeä tälle teokselle suurimman\nkaunistuksen. -- Yleensä voi kiittää itse käännöstä hyväksi. Vaikka\ntämä tarkoin seuraa alkutekstiä, ei siinä kuitenkaan ole nähtävänä\nmitään kankeutta tai sekaisuutta; kieli on sujuvaa ja ainoastaan\nharvoin kirjailija käyttää säkeissä vapautta semmoista, jonka tarkempi\nrunomitta-oppi hylkää. Muutamissa runoelmissa (esim. Topeliuksen\n\"Respolskassa\") on käännös ihan mestarillinen.\n\n\n_Ainamo_. Skådespel med sång i 4 akter och 1 tablå af K. Rosendahl.\n1866. 88 s. Hinta 2 mk.\n\n_På Lemos strand_. Dramatisk idyll med sång i 2 tablåer af K.\nRosendahl. 1866. 53 s. Hinta 1 mk. 20 p.\n\n_Sceniska monologer_ af K. Rosendahl. 1866. 32 s. Hinta 75 p.\n\nMaamme ruotsalaisessa kirjallisuudessa on joukko runoilijoita, jotka,\nvaikka iältään vanhat, aina kuitenkin pysyvät alottelijoina. Mikään\naatteellinen into ei pakoita heitä laulamaan; ruotsin kielen helppo\nsoveltuminen retoriseen loistavuuteen ja kaikuvaiseen runorakennukseen\nviehättää heidät sepittämään riimejä -- valitettavasti usein ilman\nsisällystä. Kun lisäksi tulee, että näiden kirjailijain henkinen\nnäköala tavallisesti ei juuri ole liioin avara, täytyy tunnustaa heidän\nsijansa maamme sivistyselämässä jokseenkin alhaiseksi. Tähän joukkoon\nnäkyy hra Rosendahlkin kuuluvan. Hän on jo tehnyt monta yritystä\ndraamallisen runouden alalla, mutta aina osottanut kykenemättömyyden\npäästä kaikista koulupoikamaisimmasta runokäsityksestä. Etevin hra\nRosendahlin tuotteista on kieltämättä satunäytelmä \"Ainamo\". joka\nyleisön suureksi suosioksi näyteltiinkin viime vuonna keväällä\nHelsingin teatterissa. Tämä suosio ei juuri kuitenkaan koskenut itse\nnäytelmää, vaan oivallista ja kaunista soitantoa, jonka nerokas\nsävelniekkamme P. von Schantz-vainaja laati hra Rosendahlin teokseen.\nPainettuna ja siis ilman soitannon apua, on \"Ainamo\" kadottanut\nsuurimman viehätyksensä. -- Näytelmän aine nojautuu germanilaisessa\ntarustossa tavattavaan uskoon, että alkuaineiden haltiattarilla ei ole\nsielua, jos ne eivät voi saavuttaa jonkun maallisen nuorukaisen\nrakkautta. Tämä aine sopisi kyllä hyvin satunäytelmään, mutta hra\nRosendahl on ihan sopimattomasti asettanut tarinan näyttämön Suomeen,\nvaikka koko usko on niin peräti germanilainen eikä koko tarustossamme\ntavata yhtään muistomerkkiä, johon se voisi liittyä. Toiminnan puolesta\nhra Rosendahl on enimmiten seurannut Andersenin satua: \"Pieni\nmerenneito\", jossa myöskin on käytetty samaa ainetta kuin \"Ainamossa\";\nmitä hän siihen itse on lisännyt, ei juuri todista suurta\nkeksimiskykyä. Kielen puolesta on kirjailija onnistunut paremmin.\nPuhtaasti lyyrilliset paikat \"Ainamossa\", varsinkin missä kirjailija\nantautuu hentomieliseen kirjoituslaatuun, soivat useinkin somilta ja\nsujuvilta, vaikka niissäkin kyllä suurempi alkuperäisyys olisi suotava.\n\n\"Lemun rannalla\" on pieni draamallinen idylli, joka\nteeskentelemättömyytensä ja isänmaallisen tarkoituksensa tähden sopii\nvarsin hyvin seuranäytelmäksi. Kirjallista ja draamallista arvoa sillä\non vielä vähemmin kuin \"Ainamolla\". -- Ihan vähäpätöisiä ovat hra\nRosendahlin \"näyttämölliset yksinpuheet\": \"Kukkaisten myyjätär\" ja\n\"Vastaleivottu ylioppilas\" (En nybakad student).\n\n\n_Små berättelser och tidsbilder_ af Kapten Puff. 1866. 192 s.\nHinta 2 mk.\n\nKun tulevaisuudessa joku historioitsija ryhtyy kuvailemaan nykyistä\nsivistyselämää maassamme, on hän löytävä N. Pinellon nimen liittyneenä\nkaikkiin harrastuksiin ja yrityksiin, jotka meidän aikanamme ovat\nkoskeneet taiteen edistymistä ja viljelemistä Turussa. Hän on\nvarmaankin pitävä arvossa sitä lämmintä intoa, joka ilmaantuu hra\nPinellon taideharrastuksissa, jos hän ei voikkaan aina kiittää näiden\nharrastusten johtopäätöksiä parahiksi. Hän taitaa arvattavasti löytää\ntästäkin pienestä kirjasta yhtä ja toista, joka voipi valaista Turun\niloista seuraelämää, ennenkuin yliopisto muutettiin sieltä Helsinkiin.\nSuurta kirjallista merkitystä näillä \"kertomuksilla\" ei suinkaan ole --\neikä ole toiselta puolelta niillä suuria vaatimuksiakaan. Ne ovat\nyksinkertaisia jutelmia sekä tutuista että tuntemattomista, mutta aina\ntodellisista ihmisistä, joita kirjailija on nähnyt ja tuntenut. Näiden\nihmisten elämänvaiheet eivät juuri aina ole olleet niin merkillisiä\neivätkä ihmiset itse niin eteviä, mutta kirjailijan suora ja\nhyväntahtoinen, mieli tekee hänen tuttunsa meidän omiksemme ja me\nannamme mielellämme anteeksi, jos kirjailija välistä puheliaan\nvanhuksen tavoin juttelee melkein liian paljon jokapäiväistä hokua.\nVielä lisäksi voivat uuteloiden kirjoittajat näistä \"ajankuvista\" saada\nhuvittavia aineita, ja sekin lisää kirjan arvoa, että siinä tavataan\ntietoja kaikista suomalaisista miehistä ja naisista, jotka ovat\nantautuneet näytelmätaiteen palvelukseen.\n\n\n_Helmivyö suomalaista runoutta_. Helsinki 1866. 287 s. Hinta 3 mk.\n\nNiinkuin lukijamme jo tietää, on ansiokas kuvalehtemme \"Maiden ja\nMerien takaa\" tänä kesänä kuollut samaan tautiin, jota melkein kaikki\nkirjalliset yritykset meidän maassa sairastavat, nimittäin suosivan\nyleisön ja tilaajain puutteeseen. Kaksi seikkaa kuitenkin voinee\nvähäisen lievittää niitä surkeita ajatuksia, jotka tämä tapaus\nvälttämättömästi jokaisessa synnyttää: ensiksi lienee varma, että\n\"Maiden ja Merien takaa\" jonkun ajan perästä taas virkoo eloon ja\ntoiseksi toimitus on antanut tilaajoilleen mitä kauniimman palkinnon\ntuosta kesken vuotta lopetetusta lehdestä, nimittäin kokoelman\netevimpiä suomalaisia runoelmia! Runoniekkamme eivät tavallisesti ole\nolleet aivan tuotteliaita, harvat ovat ne, jotka olisivat voineet saada\nrunoistansa kokoon erinäisen vihkon, tavallisesti heidän teoksensa ovat\npainetut sanomalehtiin ja siellä arvattavasti joutuneet yleisöltä\nunhotuksiin. Varsin kiitettävä on siis tämä kokoelma, jonka\ntarkoitukseksi hra J. Krohn (Suonio), kirjan toimittaja, sanoo \"että\nsaataisiin kaikki mitä vaan kauniita suomenkielisiä runoelmia löytyy\nhajallaan, siellä täällä sanomalehdissä ja kirjoissa, kootuksi yhteen,\nniin että ne olisi suuren yleisön nautittavana eikä ainoastaan niiden\nharvain tutkijain, jotka joskus katselevat vanhoja sanomalehtiä läpi\".\nMutta tämä hra Krohnin yritys ei ansaitse ainoastaan suuren yleisön\ntähden runsasta kiitosta, vaan se on myöskin suureksi hyödyksi kaikille\nnuorille, alkaville runoilijoille. Sillä emme tahdo sanoa, että\nlyyrillinen kieli suomeksi olisi päässyt klassillisen täydellisyytensä\nperille sekä kieliopillisen tarkkuuden että muotojen rikkauden\npuolesta, mutta todistaahan tämä kokoelma, että lyyrillisellä\nrunoudellamme jo on oma historiansa, jonka vaiheissa runollinen kieli\non muodostunut niin tarkaksi ja sujuvaksi, ettei se enään pane esteitä\ntaitavalle runosepälle korkeimmissakaan aineissa. -- 52 on niiden\nsuomalaisten runoniekkain luku, joiden teoksien joukosta näytteitä on\notettu tähän \"Helmivyöhön\"; ja vielä lisäksi on siinä 8 tuntemattoman\nrunoelmia. Kirjailijat ovat kirjassa saaneet sijansa ajanluvullisessa\njärjestyksessä, alkaen vanhasta Hemmingistä, joka jo ennen vuotta 1614\ntoimitti virsikirjansa, nuorimpiin kirjailijoihin asti, jotka viime\nvuosina ovat tuoneet runottarensa esikoistuotteet kirjallisuuden\nmarkkinoille. Tavallisesti on otettu noin 3 näytettä kunkin kirjailijan\nedustajaksi, mutta on niitäkin, joilta saalis on ollut paljoa\nrunsaampi, samaten kuin toisia, joiden jälkeenjättämistä runoelmista\nainoastaan 1 tai 2 kappaletta on otettu. Jokaisen kirjailijan nimeen on\nliitetty elämäkerrallisia tietoja, jotka kuitenkin toimituksen olisi\nsopinut tehdä vähän laveammiksi. Että oikeinkirjoitus vanhojen\nkirjailijain runoelmissa on muutettu nykyaikaiseksi, ei sovi muuta kuin\nkiittää. Muitakaan korjauksia vastaan ei voi syyllä mitään muistuttaa,\nkun ne silminnähtävästi ovat tehdyt \"varovalla kädellä\". Yleisesti\nkaikki kirjaan otetut runoelmat pitävät paikkansa; melkein jokaisella\nkappaleella on joko runollinen taikka kirjallisuushistoriallinen\nansionsa ja toimittajan taiteellinen maku on melkein aina saattanut\nhänen valitsemaan parasta. Emme kuitenkaan tässä kohden voi olla\njoitakuita muistutuksia tekemättä. Tämä kokoelma olisi ensinkin kyllä\nsopinut olla vähän laveampi. Minkä tähden esim. kaikki virret, jotka\nmuodostavat suurimman osan lyyrillistä runoutta menneinä vuosisatoina,\novat heitetyt pois? Totta on, ettei virsien tarkoitus juuri ole\ntaiteellinen, vaan uskonopillinen, mutta voidaanhan katsoa niitä, yhtä\nhyvin kuin muita hengellisiä runoja, runolliseltakin kannalta, ja\nvoihan siis niiden sija olla ei ainoastaan virsikirjassa, vaan myöskin\nrunokokoelmassa. Nyt kun virret ovat pois suljettuina, on suuri\nepäsuhtaisuus kahden viimeisen ja tämän vuosisadan välillä; 17:nneltä\nja 18:nnelta vuosisadalta on otettu ainoastaan 12, 19:nneltä 40\nrunoilijaa. Vielä on usein liika vähän parasten runoilijaimme tekemiä.\nOksasen runoelmista on esim. valittu ainoastaan 3, Suonion runoelmista\n3, Puhakan runoista 2, Kymäläisen runoista 2; Kiven lyyrillisiä runoja\nei ole nimeksikään. Nähtävästi toimittaja on pitänyt Suonion ja Oksasen\nrunoelmia niin tuttuina yleisölle, kun ne jo ovat kootut eri vihkoihin,\nettä jokaisella lukijalla on tilaisuus lukea niitä muutenkin, mutta\nsiinäpä kohden \"Koskenlaskijan morsiamet\" ja \"Suksimiesten laulu\",\nvaikka kauniimpia, olivat sopimattomia tähän uuteen kokoelmaan\npainattaa, sillä ne ovat jo painetut niin monta kertaa, että ne\nnäyttävät joutuneen välttämättömiksi kaikissa runokokoelmissa ja\nlukemistoissa. -- Lisäksi toimittaja kyllä olisi voinut ottaa mukaan\nnäytteitä eräiden nuorimpien teoksista; runolliselta kannalta ovat\nesim. \"Runoja Herkules uroosta\" nimisen runoelman tekijä Dalberg tai\nuuteloiden kirjoittaja Gummerus yhtä tärkeitä kirjallisuudessamme kuin\nuseat tähän kokoelmaan otetut kirjailijat. Mutta toimittaja on,\nollessaan liika niukka tässä kohden, toisessa kohden osottautunut\nsangen anteliaaksi; tässä vyössä on näet melkein liika paljon vieraita,\nulkomaalaisia \"helmiä\", tässä suomalaisessa runokokoelmassa melkein\nliika paljo käännöksiä. Myönnämme, että etevien ulkomaalaisten teosten\nkäännökset useimmiten hyödyttävät alkavaa kirjallisuutta enemmän kuin\njokapäiväiset alkuperäiset kyhäykset, myönnämme, että moni\nkirjailijamme on runollisempi käännöksissään kuin omissa teoksissaan,\nmyönnämme, että tämä kokoelma näyttäisi nykyistä jotenkin köyhemmältä\nilman käännöksiä, ja kuitenkin on varmaa, että tämä vierasten runojen\npaljous on osittain antanut vieraan vivahduksenkin koko teokselle.\nTavataanpa siinä esim. 6 kirjailijaa, joilta on otettu ainoastaan\nkäännöksiä, vaikka he ovat kirjoittaneet alkuperäisiäkin runoja.\nVaikeata, miltei mahdotonta, olisi asettaa tarkkoja sääntöjä tämän\nasian suhteen, sillä ei kukaan voine määrätä, missä kääntäminen loppuu\nja missä mukaileminen alkaa, emmekä puolusta perkauskiihkoa tässä\nkohden; olisimme ainoastaan tahtoneet toimittajan siinä vähäistä\nvarovammaksi.\n\nKirjan ulkoasu ansaitsee kiitosta sekä paperin että painon puolesta,\neikä ole hinta korkeampi kuin 3 markkaa ostajille. Kirjan nimi\n\"Helmivyö\" ei juuri ole kaikista soveliaimpia. Tiedämme kyllä, että\ntuommoiset nimet \"Skogsstjernor\", \"Sandperlor\", \"Blüthen und Perlen\"\novat mitä tavallisimpia muodinmukaisessa kalenterirunoudessa, mutta ne\novat teeskenneltyjä ja sopimattomia korkeammalle teokselle. Kumma kyllä\nenimmät runolliset kirjailijamme ovat noudattaneet tätä mautonta\nmuotia, ottaessaan kirjansa nimen sekä eläin- että kasvikunnasta,\nniinkuin \"Sääskiä\", \"Talvikukkasia\", \"Muiden maiden marjoja\" y.m.\n\n\n\n\nVuodelta 1867.\n\n\n_Läsning för barn_ af Zach. Topelius. Andra Boken. Visor och Sagor.\nStockholm 1866. -- Pris 3 mk. 75 p.\n\nEräs sangen viehättävä merkki eurooppalaisissa kirjallisuuksissa viime\naikoina on se into ja lempi, jolla elämän ja luonnon ulkonäöltään\nvähäpätöisiä kohtia tarkastellaan ja esitellään. Ihmiset ovat\nhuomanneet, että luonnon synnyttävä voima ilmaantuu yhtä hyvin pienen\nruohon kasvamisessa, kuin jaloimmassa ukonnuolessa, että lapsien\nleikeissä ja unelmissa on usein enemmän runollisuutta kuin ritarien\nsankariteoissa. Jokaisessa eri kansassa tämä into on kirjallisuudessa\nja taiteessa synnyttänyt erilaisia tuotteita eri kansojen luonteen\nmukaan; Englannissa kirjailijat varsinkin sepittävät oivallisia\nsiveellisiä kertomuksia lapsille, Saksanmaalla ovat lasten laulut\nerittäin merkittäviä, kun näet nerokkaat sävelniekat, niinkuin\nMendelssohn, Schumann, Taubert y.m. ovat niihin sovittaneet melkein\nparaita nuottejansa; Tanskanmaalla loistavat muiden edellä Andersenin\nihanat tarinat. Myöskin meidän maamme kirjallisuudessa on tämä pyrintö\nnähtävä; Z. Topelius on tässä kohden parasten ulkomaalaisten\nrunoniekkojen vertainen. Tämän runoniekan avut ilmaantuvat\nviehättävimmässä muodossaan hänen tarinoissaan ja muissa\nkirjoituksissaan lapsille; Topeliuksen lyyrillisten runojen soma\nsuloisuus, hellä tunteellisuus, kuvien rikkaus, hänen uuteloittensa\nkekseliäs mielikuvitus ja elävä kertomustapa ovat hänen tarinoissaan\nsointuneet yhteen. Mahdollista lienee, että Andersen on antanut\nensimmäisen herätyksen Topeliuksen tarinoille, mutta jos niin olisikin,\non suomalainen runoniekkamme kuitenkin ihan itsenäinen; häntä voisi\nsanoa Andersenin kilpailijaksi eikä jäljittelijäksi. Runollinen\nhavaintovoima on suurimmassa määrässä molemmille yhteinen; molemmat\novat lämpimällä hartaudella tutkineet runollisia kohtia eläinten,\nkukkien ja kivien elämässä ja kuvailevat niitä ihmeellisellä taidolla,\nmolemmat onnistuvat yhtä hyvin ilostelevissa kuin murheellisissakin\naineissa, molemmissa on kristillinen siveellinen henki elävä. Mutta\nheidän välillänsä on myöskin eroavaisuuksia; Andersen on tanskalainen:\nhän on sävyisämpi, Topelius on suomalainen: hän on vakaamielisempi;\nAndersen välttää paremmin liikanaista hellätuntoisuutta, Topelius\nparemmin liikanaista puheliaisuutta, Andersen on vilppaampi, Topelius\ntaiteellisempi; Topelius ei olisi voinut kirjoittaa Andersenin paraita\nlaatukuvia jokapäiväisestä elämästä, Andersen ei olisi voinut kohottaa\nmielikuvitustansa semmoiseen jaloon innostukseen, kuin minkä Topelius\nilmaisee tarinassaan \"Kaikkein pyhäin yö\". -- Maamme ruotsinkielisissä\nperheissä ovat Topeliuksen, lapsille aiotut kirjoitelmat aina olleet\nrakkaita tuttavia, käännöksinä niitä luetaan ja nautitaan myöskin\nmonessa semmoisessa perheessä, jossa suomen kieltä käytetään. Lavea\nselitys niiden ansioista olisi siis yhtä turha kuin, käyttääksemme\nkreikkalaista sananlaskua, \"pöllöjen tuominen Athenaan\", senkin tähden\nkun tämä uusi kokoelma, joka nyt ilmoitetaan, ei juuri ole ihan uusi.\nKaikki tai vähintään melkein kaikki kappaleet ovat jo muutamia vuosia\nsitten olleet painettuina \"Eos\" nimisessä lasten-sanomalehdessä.\nTopeliuksen parahimpina tarinoina emme juuri saata pitää näitä,\npäinvastoin on moni tässä kokoelmassa esiintyvä tarina hänen\nheikompiansa, mutta tässäkin suuret ansiot melkein kokonansa peittävät\nviat ja moni tarina on oikea mestarin teos. Tahdomme muiden seasta\nmainita esim. \"Verna Rosa\", \"Adalminas perla\", \"Fästningen Hjelteborg\",\n\"När man sofver på rosor\", \"Hvitsippan\", \"Vårt land\" j.n.e.\n\nViimeiseksi emme voi olla lausumatta joitakuita mietteitä, joita nämät\ntarinat, enemmän kuin Topeliuksen muut, ovat herättäneet. Ensiksikin\nsallittakoon meidän tehdä muistutus kielen suhteen; vaikka me ihastumme\nsiihen taitoon, jolla Topelius valaisee kuviansa lasten piiristä ja\nkirkastaa tavallisimmat lauseet, täytyy meidän kuitenkin sanoa hänen\nvapautensa välistä menevän ylellisiin. Kun hän esim. antaa eräälle\ntytölle tämän kehoituksen: \"ole niinkuin sokurikakku lakkahillon\nkanssa\", niin hän jo vähäisen poikkee runollisuuden polulta. Toisessa\nkohdassa pelkäämme runoniekan lämpimän sydämmen pettäneen hänen terävää\nymmärrystään; lasten viattomuus ja puhtaus ovat todella avuja, joiden\nilmaantumiseen jokainen ihmisystävä voi ihastua, niin kauan kuin lapset\nitse eivät tiedä siitä mitään; mutta eivätkö runoniekan alinomaiset\nmuistutukset lapsille: oh, mikä Jumalan puhdas enkeli sinä olet, kuinka\nsuloinen viattomuutesi on y.m. voine synnyttää taipumusta\nfarisealaisuuteen? -- Niinkuin luonnollista onkin, ovat Topeliuksen\ntarinat Ruotsissakin herättäneet yleisen suosion ja ihastuksen. Mutta\nse isänmaallinen henki, joka niissä ilmaantuu, on aina tekevä ne\nrakkaammiksi Suomenmaalle.\n\n\n_Album_ utgifvet af Konstnärsgillet i Helsingfors. Helsingfors 1866.\nHinta 12 mk.\n\nMikä on \"Konstnärsgillet\"? kysynee ehkä joku maaseutulainen, jolle\nkaupungin päiväjutut ovat vieraita. Konstnärsgillet, suomeksi\ntaideseura, on eräs Helsingissä vuonna 1864 syntynyt yhdistys, joka on\nsaanut nimensä siitä, että siihen kuuluu muutamia taiteilijoita sekä\ntaiteen ystäviä ja -suosijoita. Tämän seuran jäsenet kokoontuvat tuon\ntuostakin huvittelemaan, pyytäen samalla antaa huvitukselleen\njommoisenkin taiteellisen vivahduksen. Kahdesti vuodessa on suuri\nyleisökin päässyt ottamaan osaa seuran iltahuvituksiin ja useimmiten\nnäistä pienistä, vaatimuksiltaan vähäisistä juhlista tuonut sen\ntunteen, että ilta on ollut hupainen. Tämä on rohkaissut seuraa, joka,\nottaen tunnuslauseeksensa \"ej blott för nöje\" (ei ainoastaan huviksi),\nsen tähden on päättänyt astua sananvaihtoon koko maan yleisön, eikä\nainoastaan Helsingin esteettisten salonkiseurain kanssa. Seura on\nlähettänyt julkisuuteen albumin, jossa se on pyytänyt näyttää yleisölle\npieniä kokeita melkeinpä kaikissa taiteen haaroissa. Runous on osaltaan\nvähäpätöisin. Cygnaeuksen runoelma \"Almqvist\" ja eräs Topeliuksen\nballaadi \"Lang Matt\" ovat ainoat kappaleet, jotka ansaitsevat\nhuomiota. Musiikkiamme edustaa sen sijaan hyvästi kahdeksan\nkansan-tanssisävellystä, jotka eräs taitava käsi (K. Collan) on\nsovittanut pianon soitettaviksi. Kuvaavia taiteita edustaa viisi hyvin\nonnistunutta valokuvaa: Walter Runebergin veistokuva \"Silenus\nseuralaisineen\", Sjöstrandin \"Kullervo lapsena\", Löfgrenin runollinen\nmaalaus \"Erik XIV ja Kaarina Maununtytär\", \"Parvi pyitä\" Magnus\nWrightin hyvin tunnetusta kädestä, sekä \"Yksityisen huonerakennus\nHelsingissä\" H. Dahlströmiltä. Albumin taiteelliset osat antavat siis\nhyvin ilahuttavan kuvan seuran vaikutuksesta ja todistavat, että seuran\ntunnuslause \"ei ainoastaan huviksi\" ei olekkaan tyhjää kerskailua.\nMutta kylläpä näyttääkin, esipuheesta päättäen, kuin ei seura\nsuinkaan aikoisi panna kynttiläänsä vakan alle. Että seura asettaa\ntarkoitusperänsä korkealle, sitä ei tietysti sovi moittia. Mutta että\nseuran hupaisista iltakokouksista ja somasti toimeenpanemista juhlista\nuusi päivä katsotaan koittavaksi kansalliselle taiteelle -- kuten\nalbumin esipuheessa vakuutetaan --, osottaa semmoista taiteen, kansan\nelämälle suuriarvoisen merkityksen halveksimista, jommoista ei\nvoisi odottaa semmoisilta hengiltä, jotka sanoilla yhtenään\ndilettanttimaisesti saarnaavat taiteen taivaallista syntyperää.\n\n\n_Näytelmistö_. Kokous alkuperäisiä ja suomennettu Teatterinäytelmiä.\nIV. 1867. 288 s. Hinta 3 mk.\n\nTämän näytelmistön neljäs osa sisältää yhden alkuperäisen ja kaksi\nkäännettyä kappaletta. Käännökset ovat molemmat Holbergin teoksista;\nosan suomalainen kappale on paraan näytelmäkirjailijamme, A. Kiven,\ntekemä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siis katsonut\nsoveliaimmaksi ottaa Näytelmistöönsä ainoastaan semmoisia teoksia,\njoiden taiteellinen arvo on epäilemätön ja jotka senkin tähden\nkartuttavat kirjallisuuttamme. Ja siinä on Seura mielestämme ihan\noikeassa. Jotkut ovat pitäneet hyödyllisempänä, että Seura noiden\npitkien mestariteosten sijaan antaisi kääntää kaikenlaisia pieniä,\nhelppoja kappaleita, sopivia seuranäytelmiksi. Meidän mielestämme taas\ntämä varsin hyvin sopii heittää yksityisen yritteliäisyyden varaan, kun\nKirjallisuuden Seuran asia on pukea suomalaiseen muotoon ainoastaan\nsemmoisia teoksia, joilla on kirjallinenkin arvo. Molemmat komediat,\njotka tavataan tässä Näytelmistön osassa, ovat Holbergin parhaita;\nniiden kääntäminen suomeksi on siis kiitettävä, semminkin kun molemmat\nsuomennokset ovat taitavien miesten tekemät: herra Bäckvall on\nsuomentanut \"De Stundeslöse\" (Ei ole aikaa), herra Gummerus \"Don Ranudo\nde Colibrados eli köyhyys ja ylpeys\". Kieli on molemmissa, kuten sopii\ntoivoakkin, sujuva ja käännös tarkka. Kunnioittaen herra Bäckvallin\nsuurta monivuotisessa kirjailijatoimessa osottamaa taitoa suomen kielen\nkäyttämisessä, tahdomme kuitenkin tehdä pienen muistutuksen eräästä\nkohdasta. Hra Bäckvall käyttää keskustelukielessä usein sanoja \"herra\",\n\"rouva\", \"mamselli\" j.n.e., tiloissa, joissa suomalainen sanoo\nainoastaan \"te\". Tämä ruotsalainen lausetapa, joka valitettavasti jo on\nalkanut hiipiä tavalliseen keskustelukieleen, on varsin moitittava;\nensiksi se on epäsuomalainen, toiseksi se on ruma ja kolmanneksi se on\nkankea.\n\nViehättävin ja merkittävin kaikista draamoista tässä osassa on\nkuitenkin A. Kiven \"Karkurit\". Se ei ainoastaan vie vähäpätöistä\ndraamallisuuttamme tärkeän askeleen eteenpäin, se on luettava maamme\nkirjallisuuden parhaimpien tuotteiden joukkoon. Näinä aikoina, jolloin\nvaltiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset erittäin täyttävät kansan\nmieltä, on varsin vaikeata alkaville runoniekoille vetää yleisön\nhuomiota teoksiinsa; Kivi on onnistunut siinä paremmin kuin muut; hänen\njokaista uutta teostaan odotetaan sekä uteliaisuudella että toivolla.\nTavallisesti tämä toivo ei olekkaan tähän asti pettynyt. Hänen\n\"Kullervossaan\" eri osat ihastuttivat enemmän kuin teos kokonaisena;\npäähenkilön synkeä, uhkea, kamalan traagillinen luonne, useat\nkohtaukset, joissa raivokas, mutta innostunut ja voimakas draamallinen\nmielikuvitus ilmaantuu, ja erittäinkin kirjoitustapa, joka on yhtä\nsuora kuin runollinen, yhtä rohkea kuin alkuperäinen, viehättävät\nrunouden ystäviä; sitä vastoin on arvostelu syystä moittinut aineesta\npoikkeavaa liika eepillisyyttä niinkuin myöskin liika huolettomuutta\nkielen suhteen. Nämät viat ovat paljoa vähemmässä määrässä huomattavina\nKiven toisessa draamassa: \"Nummisuutarit\", joka epäilemättä on paras\nkomedia, minkä ikinä suomalainen mies on kirjoittanut. Moni oudoksui\nkyllä kuvauksen erinomaista luonnollisuutta, eikä tahtonut myöntää sitä\nrunollisuudeksi, mutta yleisesti tämä näytelmä on hyvinkin päässyt\nyleisön suosioon. Runoniekan lämmin rakkaus ihmisiä ja oloja kohtaan,\njotka hän esittelee, antaa hänen kuvauksilleen kauniimman ihanteisen\nvalon, kuin mitä hentomielisimmät korupuheet olisivat jaksaneet.\n\"Nummisuutarit\" on Kiven rikkahin ja vaihtelevin teos: hänen\nmielikuvituksensa voima ilmaantuu siinä korkeimmillaan. Hänen muita\nteoksiaan heikompi on sitä vastoin \"Kanervala\" niminen lyyrillisten\nrunoelmien kokoelma, josta tarkastus jo on ollut tässä lehdessä\nluettavana. Jos \"Nummisuutarit\" onkin Kiven neron mahtavin tuote, on\ntaas \"Karkurit\" hänen valmistunein ja ehein näytelmänsä. Sekä\ndraamallisen toiminnan että runollisen kirjoitustavan puolesta on\n\"Karkurit\" vanhempia sisariansa taiteellisempi ja kirkkaampi.\nRunoniekan taito on siis tässäkin teoksessa edistynyt ilahuttavalla\ntavalla ja antanut kauniit ennustukset tulevaisuudesta.\n\nOnko aine \"Karkureihin\" otettu eräästä vanhasta tarusta vai onko se\ntekijän oma keksimä, sitä emme tiedä, vaikka viimeinen kohta näyttää\nmeistä mitä luultavimmalta. Kivi on tässä jättänyt sekä Kalevalan\njumalaistarulliset että jokapäiväisen talonpoikaiselämän olot, joiden\ntarkka kuvaileminen antoi semmoisen viehätysvoiman \"Kullervolle\" ja\n\"Nummisuutareille\"; hän on koettanut tehdä pelkän sielunkuvauksen,\njossa draamalliset ristiriidat ilmaantuvat ainoastaan toimivien\nihmisten sisällä. Semmoiset täydellisen ihanteiset aineet tarjoovat\narvattavasti paljo vastuksia niin reaaliselle kirjailijalle kuin Kivi\non, mutta hänelle on onnistunut voimakkaasti voittaa enimmät vaikeudet.\nVaikkei vuosisata, eikä seutu, missä näytelmä on tapahtuvinaan, ole\nmäärätty; vaikka saamme varsin vähän selkoa oloista, joissa draaman\nhenkilöt elävät, on koko runoelman väritys niin omituinen, niin selkeä,\nettä me, samalla lailla kuin Shakespearen \"Kuningas Learissa\" tai\n\"Macbethissa\", mielikuvituksessamme ajattelemme siihen historiallista\npohjaa. Sillä emme ole sanoneet, ettei runoniekka yhtä hyvin olisi\nvoinut asettaa näytelmänsä toimintaa määrättyyn aikakauteen ja\nmäärättyihin oloihin; muutamat perustelmat (motiivit) olisivat kenties\nsilloin joutuneet selvemmiksi kuin nyt: esim. tuo valtiollisista syistä\nsyntynyt viha Markuksen ja Maunon välillä. Siinä kohdassa Kivi olisi\nvoinut ottaa hyviä opetuksia Shakespearen \"Romeosta ja Juliasta\" tai W.\nScottin teoksesta \"Lammermoorin morsian\", joissa esitetään samaa vihan\nja rakkauden ristiriitaa kuin \"Karkureissakin\". Yleensä ovat koko\nmaailman runoilijat harvoin käsittäneet mitään ainetta tai ristiriitaa\nniin innollisesti, joko sitten onnellisesti tai onnettomasti, kuin\njuuri tämän -- ja ylpeydellä voimme lukea \"Karkurit\" onnistuneimpien\njoukkoon. Kivi on muodostanut aineensa jalon traagilliseksi ja vaikka\n(niinkuin useimmiten semmoisissa aineissa tapahtuu) sattumuksen osa on\nmuutamissa paikoissa ottanut melkein liika tärkeän sijan, niin\npäähenkilöiden omat luonteet kuitenkin pääasiassa määräävät toiminnan\nkehityksen.\n\nSanoimme \"Karkurit\" taiteellisemmaksi kuin Kiven entiset näytelmät;\nsitä voi erittäin havaita toiminnan suhteen. \"Kullervossa\" ja\n\"Nummisuutareissa\" vuoropuhelun laveus ja väliseikkojen paljous\nalinomaisesti tyrehdytti tapausten tulvaa. \"Karkureissa\" on\nkirjoitustapa paljoa tärkimpi ja ainoastaan harvoin on tekijä käyttänyt\ntarpeettomia sivuseikkoja (esim. tuon vanhan akan ennustukset\nensimmäisessä näytöksessä, Paulin ja Hannan rakkaus, joista lukija\nhyvin voisi päästä j.n.e.). Toiminta etenee jatkuvasti nousten\nnäytöksestä näytökseen ja herättää lukijassa tuon mielenjännityksen,\njoka on mitä ilahuttavin merkki jokaiselle näytelmälliselle teokselle.\nEikä ole tämä mielenkiintomme ainoastaan paljasta teatterillista\nuteliaisuutta, semmoista, jolla esim. katsomme A. Dumas'n näytelmiä,\nvaan oikea draamallinen jännitys, joka aina todistaa runollista voimaa\ntekijässä. Samaa kiitosta ei kuitenkaan luullaksemme ulkonainen juoni\nansaitse; siinä kohden ovat muutamat paikat joko liika tavallisia\ntaikka liika tavattomia. Tykon valepukemus esim. lienee tuskin\ntodenmukainen; Elman unijuoma taas sopisi myöskin paremmin\nranskalaiseen melodraamaan à la Victor Hugo, kuin suomalaiseen\ntragediaan. Vielä vähemmin tahtoisimme kiittää tuota onnetonta\navioliiton välikirjaa, jonka kirjoittaminen kyllä antaa tilan\nviehättävälle kohtaukselle, mutta joka kuitenkin olisi ollut\nvältettävä. Kun tuota naimistapaa ei milloinkaan ole käytetty\nSuomenmaassa, niin on sen käyttäminen näytelmässä, joka on Suomessa\ntapahtuvinaan, melkein liikanainen licentia poetica (runollinen\nvapaus).\n\nKaikista Kiven entisissä näytelmissä tavattavista ansioista tuo\nsieluopillinen ja reaalinen kaavaustaito, jolla hän osasi kuvailla\nihmisten luonteita eläviksi, kenties enimmin on saavuttanut hänelle\nyleisön mielisuosion. Erittäin sisälsi \"Nummisuutarit\" kokonaisen\ngallerian omituisia kuvia, jotka pian ja selvästi tarttuivat lukijan\nmuistoon; esm. Esko, Sepeteus, Topias, Karri, Teemu j.n.e. eivät\nsuinkaan aivan pian haihdu mielestä ja muistosta. \"Nummisuutareissa\"\nvallitsi luonnonmukaisin, tarkin huolellisuus eri osien suhteen, joka\nmuistutti alankomaalaisten maalarien laatukuvista. \"Karkureissa\"\nrunoniekka on kuvannut henkilöitänsä paljoa leveämmällä siveltimellä.\nHenkilöt ovat siten ehkä kadottaneet hiukan suoraa välittömyyttänsä,\nmutta jo ainekin vaatii hiukan suuremman ihanteisuuden ja runoniekka on\nmyös sen kautta välttänyt paljon epädraamallista sieluopillista\nvähäpätöisyyttä ja turhamaisuutta. Varsinkin Elma \"Karkureissa\"\nilmoittaa ihan uutta kohtaa runoniekan voimassa kuvailla naisten\nluonteita. Tähän asti kaikki Kiven naishenkilöt (paitsi Kullervon äiti,\njonka hän sai Kalevalasta) ovat olleet vähäpätöisiä -- Elma taas on\n\"Karkurien\" miltei viehättävin ja loistavin henkilö. Elma on omituinen\nilmaus maamme runoudessa; tavallisesti runoniekkamme kuvailevat\nrakastavaa, suomalaista tyttöä Runebergin \"Torpantytön\" mukaan, jossa\nrakkaus ja alistuminen ovat sisarina; Elma sitä vastoin on uhkea,\ninnokas nainen, jonka rakkaus palaa tulena ja jonka sielussa ei ole\nvähintäkään tilaa laakealle malttavaisuudelle. Semmoinen luonne voisi\nkenties näyttää enemmän italialaiselta kuin suomalaiselta, mutta Elman\nhaaveksivainen ikävöitseminen antaa kuitenkin hänen luonteelleen\npohjoismaisen ihanteisen vivahduksen. Tyko on Elman vastine miehenä,\nvoimakas, ylpeä, raivokaskin, mutta myöskin jalo ja luja; hän on oikea\nritari, sans peur et sans reproche (peloton ja nuhteeton), joka\nansaitsee Elman rakkauden. Kuvaillessaan näiden nuorten onnettomien\nlempeä, on Kivi keksinyt säveliä niin suloisia, niin innostuneita, niin\nhehkuvia ja kuitenkin helliä, että tämä kohta epäilemättä on näytelmän\nsilmiinpistävin ansio. Draaman muiden henkilöiden joukossa ovat\nviholliset isät, Markus ja Mauno, onnistuneet tekijältä paraiten;\nMarkuksen jäykkä, ynseä luonne on sopivin vastakohta Maunon\nihmisystävälliselle, vaikka heikolle julkitotisuudelle. Lyhyesti, mutta\noikein mestarillisella tavalla on vanha Martti esitelty. Pauli, Hanna\nja Yrjö ovat sivuhenkilöltä, joista ei voi sanoa hyvää eikä pahaa. Sitä\nvastoin tekijä itse myöntänee Niilonsa kelvottomaksi draamalliseksi\nhenkilöksi. Hänen kavaluutensa, hänen kiittämättömyytensä, hänen\nhimollisuutensa ovat niin alhaisia, niin häpeällisiä, että hän\ninnoittaa eikä kauhistuta meitä. Hän on konna joko liian paljon tai\nliian vähän.\n\nKieli on paljoa tarkempaa, ylevämpää ja oikeampaa kuin \"Kullervossa\",\nvaikkei yhtä alkuperäistä. Kirjoitustavassa vaihtelee runomittainen ja\nsuorasanainen esitys; sitä vastaan ei ole mitään sanomista, päinvastoin\npidämme tätä vaihtelua sekä luonnollisena että noudatettavana, mutta\nKivi vuorottelee suoraa puhetta ja runomittaista usein ilman\npienintäkään syytä aineen puolesta. Runomittainen esitys on yleensä\nrikasta, loistavaa ja sujuvaakin, ainoastaan harvoin paikoin kovaa,\nkankeata tai viallista. -- Toivomme että kummallinen taipumus\nkaikenlaisiin outoihin houreisiin, joka on huomattava syrjäseikoissa\nKiven teosten sekä sisällyksen että muodon suhteen, katoo katoomistaan;\ntämä saattaa olla vähäpätöistä, se on totta, mutta se loukkaa välistä\nsivistynyttä makua. Vikoja ei ole vaikea löytää Kiven runoudesta, mutta\nne painavat vähän ansioiden rinnalla. Hän on oikea runoniekka, hän\non oikea draamallinen runoniekka ja hän on oikea suomalainen\ndraamankirjoittaja. Nuorempain eurooppalaisten runoilijain joukossa,\njotka näinä 15 viimeisenä vuonna ovat ryhtyneet näytelmien tekoon, emme\nmuista yhtään, jonka varmuudella voisimme sanoa Kiveä etevämmäksi ja\nainoastaan kaksi (Björnstjerne Björnson Norjassa ja Otto Ludvig\nSaksanmaalla), jotka asettaisimme täydelleen hänen rinnallensa.\nLukiessamme \"Karkurit\" tuntuu meistä suomalaisen teatterin puute mitä\nkatkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin\nvaatimuksien mukaan.\n\n\n_Välskäärin juttuja_. Kertonut Z. Topelius. Suoment, K.G. Levander. I.\nKuninkaan sormus. 1867. -- Hinta 1 mk.\n\nZ. Topelius on maamme tuotteliaimpia kirjailijoita ja epäilemättä\ntuotteliain runoilija. Sitä kummemmaksi on katsottava, että nyt vasta\nsuomalainenkin kirjallisuus on ruvennut omistamaan niitä aarteita,\njotka Topeliuksen runousvoima on saattanut ilmi ruotsinkielisten\nihastukseksi. Ja kuitenkin Topelius ansaitsisi olla kansan eikä\nainoastaan ruotsinkielisen herrassäädyn runoniekkana. Useat hänen\nlauluistansa on Suomen oma runotar kuiskuttanut hänelle korvaan ja\nuuteloissaan hän on elävällä tarkkuudella kuvaillut suomalaista luontoa\nja suomalaisia henkilöitä. Suomalaiselle kirjallisuudelle ja\nkielellekin olisi suuri hyöty saada Topeliuksen teokset suomalaiseen\npukuun, sillä kirjakieleltämme enimmältään puuttuu tuo nerokas, sorea\nkirjoituslaatu, joka on Topeliuksen oma.\n\n\"Välskäärin jutut\", joiden ensimmäisen osan hra Levander nyt on\nsuomentanut kiitettävällä tavalla, ovat kokoelma historiallisia\nuuteloita, jotka kuitenkin ovat yhdistyneet toisiinsa yhdeksi pitkäksi\nromaaniksi. Romaanin toiminta alkaa Kustaa Aadolfin aikana eikä ole\nvielä loppunut Kustaa III:nnenkaan hallituksen aikaan. Kertomuksessa ei\nvoi siis olla yksi päähenkilö, vaan koko Bertelsköldin suku ja sen\nvaiheet ovat tarinain aineena. Yhteyttä, tuota välttämätöntä asiaa\njokaisessa taidetuotteessa, ei ole kuitenkaan täydellisesti säilytetty,\nsemminkin kun toiminnan paikka muuttuu sangen usein kaukaisiin\nmaihinkin, niinkuin jo ensimmäisessä kertomuksessa Eteläsaksaan.\nParantaakseen tätä yhteyden puutetta, on Topelius keksinyt arveluttavan\nkeinon -- tuon kuninkaan sormuksen, joka kulkee polvesta polveen,\nmieheltä miehelle ja joka taikavoimallaan aina ensin saattaa\nomistajilleen mahtavuutta ja onnea, sitten syöstäkseen heidät\nonnettomuuteen ja surmaan. Jos sitä vastoin jokaista juttua\ntarkastetaan erikseen, niin useimmissa ilmenevä rikas mielikuvitus,\njalo henki ja miellyttävä esitystapa karkoittaa kaikki moittimisaikeet;\nnautitaan eikä tutkita. Runoniekan tärkein ehto, muodostusvoima,\nesiintyy korkeassa määrässä, romaaninkirjoittajan tärkein ehto, eloisa\nkertomistaito, korkeimmassa määrässä Välskäärin jutuissa. Verrattomalta\nnäyttää Topeliuksen nero erittäinkin semmoisissa kohdissa, missä\nhistoriallisia laatukuvia esitellään. Kuvatessaan historian suuria\nsankareita tai mahtavia ristiriitoja, on hänen siveltimensä välistä\nmelkein liika hieno, mutta kuka voisi maalata historiallista\n\"Stillebeniä\" niin oivallisesti kuin Topelius? Kun valtiolliset seikat\nottavat suuren tilan \"Juttujen\" ensimmäisessä, suomennetussa osassa, ei\ntämä olekkaan niin merkillinen kuin esim. molemmat seuraavat osat\n\"Miekka ja aura\" ja \"Tuli ja vesi\". Toivomme sen tähden, ettei herra\nLevander ole kyllästynyt kiitettävään työhönsä, vaan antaa, niin pian\nkuin mahdollista, Suomen kansalle Juttujen seuraavatkin osat. Tämä nyt\nilmestynyt vihko käsittää noin puolet \"Kuninkaan sormus\" nimistä\nensimmäistä osaa. Suomennos on hyvin taitavasti tehty, vaikka kyllä\nolisi ollut toivottavaa, että suomentaja enemmän olisi karttanut siellä\ntäällä esiintyviä outoja murteellisia sanoja, jotka tekevät kirjan\nymmärtämisen vaikeammaksi.\n\n\n\n\nVuodelta 1868.\n\n\n_En qvinna af vår tid_. Karaktersteckning af Stella. 1867. 272 s. Hinta\n3 mk. 50 p.\n\nTällä uudella romaanilla on ihan yksinäinen sija maamme\nkirjallisuudessa; se todistaa tekijässään kokonaan muukalaista\nsivistystä. Ulkomaan kirjailijat ovat kaiketi ennenkin vaikuttaneet\nrunoniekkoihimme ja tavallansa siinä ei ole mitään moitittavaa; mutta\ntämä Stellan romaani olisi voinut ilmestyä missä muualla Euroopassa\ntahansa yhtä hyvin kuin Suomessa. Kirja on kosmopoliittinen\ntarkoituksen, ajatusten ja kirjoituslaadun puolesta; kosmopoliittinen\nsiinäkin, että vaikka toiminta on tapahtuvinaan Englannissa, kaikki sen\nhenkilöt ja tavat osottavat varsin vähän englantilaista luontoa. Itse\npäähenkilö, Lucy, esim. muistuttaa paljoa enemmän ranskalaisista ja\nsaksalaisista perikuvista (esm. George Sandin Quintilia Cavalcantista\ntai Ida Hahn-Hahnin Iida Schönholmista), kuin englantilaisen tai\nsuomalaisen kirjallisuuden naisihanteista. Romaanin tarkoitus\njohtaa myöskin mieleen mainittuja naiskirjailijoita ja kuuluu\nsiis vanhamuotiseen kirjallisuuden aikakauteen; se on samalla\naristokraattinen ja vallankumouksellinen, se saarnaa nerokkaan\nylimysnaisen olevan oikeassa, jos hän ylenkatsoo yhteiskunnallisen\nelämän vaatimuksia, hän kun on syntynyt johonkin korkeampaan kuin\nahtaaseen perhe-elämään. Tässä kohdassa Stella jäljittelee 1820:n ja\n1830:n naiskirjoittajia; nykyiset kirjailijattaret päinvastoin ovat\ntavallisesti konservatiivisia ja kansanvaltaisia. -- Tämä kenties on\nsyy, jonka tähden Stellan romaani on ilmestynyt Suomessa. Ihankuin\ntyhjä liberaalisuus alkoi kummitella meissä, kun se jo oli melkein\nkokonaan tehnyt tehtävänsä muualla Euroopassa, niin kysymys nerokkaan\nnaisen \"emansipatsionista\" kenties tulee muotiin Suomessa, kun se jo\nkauan on ollut vanhamuotista ulkomailla. Olisipa yhtä tarpeetonta kuin\nturhaakin, jos todella rupeaisimme Stellan tarkoitusta vääräksi\nnäyttämään. Uutelossa tai lyhyessä romaanissa voi paradoksikin pitää\npaikkansa, jos sitä vaan nerolla ja taidolla käytetään. Valitettavasti\nStella ei ole tyytynyt tapauksia suorasti kertomaan; hän romaanissaan\npakoittaa sekä itsensä että kertomuksensa henkilötkin alinomaa\nmiettimään Jumalaa ja ihmistä, rakkautta ja velvollisuutta,\nCervantes'ia ja Virgiliota y.m. Välistä näemme kirjan tekijässä\nnerokkaan, suuren maailman naisen, välistä luulisimme jonkun\nviisastelevan yliopistolaisen romaanin kirjoittaneen. Niin esim. moni\npieni kuvaelma, moni sielutieteellinen havainto! moni sivuhenkilö\n(esim. lapsellinen Elvine ja suloinen Alice) on Stellalta oivallisesti\nonnistunut, mutta hän on jotenkin heikko juuri siinä kohdassa, jossa\nhän itse silminnähtävästi on luullut käyttäneensä suurinta runollista\nvoimaansa, s.o. kuvaillessaan Lucyn luonnetta ja ajatuksia. Stella\nvakuuttaa sangen usein Lucyn olevan kovin nerokkaan, viehättävän ja\noppineen. Lucyn teoissa emme juuri saa nähdä mitään siitä; mutta kun\nkaikki romaanin henkilöt, jotka arvattavasti tuntevat häntä paremmin,\nveisaavat samaa virttä, täytyy meidänkin heitä uskoa; vaan tavalliselle\nymmärrykselle tämä jumalallinen nainen näyttää -- lyhyesti sanoen --\nikävältä. Kaikissa elämän kohdissa antaa Stella päähenkilönsä tehdä\njuuri mitä tavallinen järkevä nainen ei tekisi. Sitä vastoin Lucyn isä.\nvanha, epäluuloinen, kova ja juonikas Lord Suffridge, sangen viehättävä\neikä juuri tavallinen romaanisankari, todistaa Stellassa olevan\nkyllin runollista keksintövoimaa mainittavampienkin luonteiden\nsielutieteelliseen kuvaamiseen. Stellan kirjoituslaatu ansaitsee\nsuurimman kiitoksen; hänen kertomustapansa on sujuvaa ja selvää, ja\nkieli, jos se ei olekkaan rikasta, on ainakin puhdasta ja somaa. Me\nolemme hänen kanssansa aina sivistyneessä seurassa, joka ei aina\ntapahdu lukiessamme tavallisten kirjailijattarien romaaneja. Epälukuiset\nmietteet, ajatukset ja lyyrilliset huokaukset kirjassa ovat usein\noikeita, usein kauniita, usein nerokkaita; mutta ne ovat varsin harvoin\nuusia. Ne ovat painettuja kukkia, jotka eivät vielä ole kadottaneet\ntuoksuansa, mutta joiden tuoreus on poissa.\n\n\n_I Finland_. Berättelser af Theodor Sederholm. III. 1867. 163 s.\nHinta 2 mk.\n\nJos luemme Sederholmin kertomukset Stellan romaanin perästä, astumme\nkokonaan toiseen maailmaan; siellä toiminta siirtyy välistä Englannista\nAmerikkaan, välistä Paratiisista Englantiin, täällä me aina liikumme\nvain kotinurkissa; siellä henkilöt olivat lordeja, ladyjä, parooneja\ntai muita ylimyksiä, Sederholmin sankarit ovat sitä vastoin\nyliopistolaisia ja mamselleja; Stellan ihmiset olivat haaveksivaisia\nihanteita, jotka kenties asuvat pilvissä, Sederholmin ihmisiä tapaamme\njoka kadulla; Stellassa on paljo mielikuvitusta, mutta vähän\nymmärrystä, Sederholmissa paljo ymmärrystä, mutta vähän mielikuvitusta.\nTässä kertomuksien kolmannessa vihkossa on 10 juttua, kaikki lyhyitä ja\nsuoria kuvaelmia, joilla ei ole ja jotka eivät tyydytä runollisia\nvaatimuksia, mutta joiden siveämielisyys ja keveä kirjoitustapa kaiketi\non voittava yleisön suosiota. Tavallisesti Sederholm valitsee jonkun\nesikuvan jokapäiväisestä elämästä, esim. yliopistolaismatamin,\nonnettoman nuoren runoniekan, joka luulee itseänsä neroksi, saksalaisen\nkauppamatkustajan y.m. ja keksii sitten lyhyen jutun henkilöittensä\nselitettäväksi. Kiitettävää on, että tekijä on jättänyt tuon\nalinomaisen rakkauden hellätuntoisuuden, joka on ollut haitaksi\nkertomusten edellisissä vihkoissa; nämät jutut ovat enimmiten\nlystillisiä. Paraiten tekijä liikkuu keskimäisissä ja kaupunkien\nalhaisissa säädyissä; \"Gretas ungdomsdrömmar\" sitä vastoin todistaa,\nettä henkilöt ja kohtaukset talonpoikaiselämästä eivät sovi tekijälle:\ntyttöraukat tölleissä puhuvat ja haaveksivat ikäänkuin he olisivat\nkasvatetut jossakin ylhäisessä kasvatuslaitoksessa.\n\n\n_Erik Fleming_. Skådespel i 5 akter af Karl Robert Malmström. 1867.\n128 s. Hinta 2 mk. 50 p.\n\nKarl Robert Malmström on jo vuosia sitten hankkinut itselleen taitavan\nlyyrillisen runoilijan nimen. Sitä suuremmalla uteliaisuudella on\nyleisö odottanut tätä hänen ensimmäistä yritystänsä draamallisella\nalalla, erittäinkin kun huhu kävi, että Malmströmin näytelmä oli\nmonivuotisen työn runollinen hedelmä. Menneen kuukauden loppupuolella\nErik Fleming ensi kerta näytettiin Helsingin teatterissa; yleisö otti\nsen suosiollisesti vastaan, eikä mainittu teos kuitenkaan jaksanut\nanastaa pysyväistä sijaa näyttämöllä. Isänmaallinen aine, lyyrilliset\nlauselmat, historialliset muistot, komea kokoonpano, toiminnan\nvaihtelevaisuus miellyttivät yleisöä; mutta tekijän saamattomuus\ndraaman tärkeimmissä kohdissa esti hänen näytelmänsä täydellisesti\nkuulijoita tyydyttämästä. Malmströmin tarkoitus on melkein aina hyvä,\nmutta usein hän tarkoittaa liian paljon ja se hänen pettää. Rikas,\nvaihteleva toiminta on epäilemättä draamassa tärkeä asia, mutta Erik\nFlemingissä juonten ja tapausten ylenmääräinen paljous usein väsyttää,\nkun tekijän aikomus on ollut jännittää lukijan mieltä. Tuo alinomainen\nkorvaileminen esim. on jotenkin arveluttava keino panna draamallisen\ntoiminnan vaiheet liikkeelle. Ulkonainen näyttämöllinen vaikutus ei ole\ntietysti moitittava seikka näytelmässä, mutta sitäkin on Erik Flemingin\ntekijä liiaksi käyttänyt ja siinäkin siis hairahtunut tarkoituksessaan.\nRitareita, joita viedään mestauspaikkaan, tyttö, joka pojanvaatteissa\npelastaa rakastettunsa, ritari munkiksi puettuna, nuori nainen, joka\ntahtoo surmata itsensä miekalla, ja toinen, joka todella myrkyttää\nitsensä, isä, joka kiroo poikansa, ja piispa, joka unelmissaan näkee\ntulevaisuutta, alinomaista aseiden kalsketta, valon kajastus palavasta\nTurusta, isänmaallisia lauluja -- siinä on miellytyskeinoja yltäkyllin,\nmutta osanottomme on liiaksi hajallaan; viehättävimmät kohtaukset\ntapaavat meitä aivan valmistamattomina, eivätkä siis voi meitä\ninnostuttaa. Toiminta Erik Flemingissä on kokonaan romaanin-tapaista;\nMalmström on luullaksemme erehtynyt tehdessään aineestansa draaman; jos\nhän paremmin olisi tutkinut sitä aikaa, jossa hänen runoelmansa\nliikkuu, hän totta kaiketi olisi voinut Erik Flemingistä tehdä\nviehättävän romaanin. Muutamat kohtaukset ovat nytkin sekä runolliselta\nettä draamalliselta kannalta oivallisia ja jalojakin -- niin esim. tuo\nvaikuttava paikka toisessa näytöksessä, jossa Tott, Banér ja Renhufvud\nhylkäävät tanskalaisen päällikön, Wolffin, tarjooman armon, tahtoen\nennen kuolla kuin pettää isänmaatansa ja kuningastaan. Kaunis on\nmyöskin samanlainen kohtaus kolmannessa näytöksessä, jossa Nils\nWestgöthe mestauspaikalle lähteissään sanoo jäähyväisensä Suomenmaalle.\n-- Henkilöitten joukossa on Wolff näytelmän viehättävin ilmiö, raaka,\nylpeä ja tunnoton vouti, jota uskollisuus ja urhoollisuus kuitenkin\njalostaa. Tarpeeton oli kenties hänen kirjurinsa Magnuksen surma, hän\nkun on liika hurja ja viheliäinen uhri. Erik Fleming itse ja Arvid\nKurck ovat vaaleita kopioita loistavien historiallisten perikuvien\nrinnalla. Historian A. Kurck, jonka kanssa pakeneva katolinen aikakausi\nvaipuu aaltojen syvyyteen, on jalo traagillinen henkilö; näytelmän\nA. Kurck, joka munkin valhepuvussa kurjasti hiipii pois Turun linnasta,\nihankuin pelkuri vakoilija, näyttää melkein koomilliselta. Näytelmän\nmuut miespuoliset henkilöt ovat hyvin onnistuneet -- naiset sitä\nvastoin ovat kuvaillut tavallisen mallin mukaan, Walborg perkeleeksi,\nHildur ja Hebla enkeleiksi. Huolellisemmalla, sielutieteellisellä\nperustelulla tekijä kuitenkin olisi voinut saada Walborgin uhkean,\njulman luonteen sangon merkilliseksi; mutta hän on tehnyt tehtävänsä\nliika helpoksi. -- Vuoropuhelu on vilkasta, voimakasta ja lyhyttä,\nvälistä kenties liiankin lyhyttä; kiitettävää on, että tekijä on\nvälttänyt noita pitkiä yksinpuheluita, jotka useimmiten ovat päävikana\nlyyrillisten runoilijain teoksissa. Kun korkeampaa lyyrillistä intoa\ntarvitaan, on kieli kaunista ja välistä ylevääkin; moitittava on\nainoastaan tuo alinomainen \"yleisön isänmaallisten tunteiden\npeijaileminen\" (\"ockrande på publikens fosterländska känslor\"),\njonka jo Snellman Litteraturbladissa huomasi tavallisessa\nnäytelmäkirjallisuudessamme ja joka ei ainakaan sovi 15:nnen vuosisadan\nmiehiin ja oloihin. Mutta toinenkin, paljoa arveluttavampi\nnäytelmäkirjallisuutemme perisynti ilmaantuu Erik Flemingissä\nvalitettavasti suuressa määrässä -- onneton kevytmielisyys toimivien\nihmisten teoissa ja ajatuksissa. Historiamme tosin välistä osottaa\ntapauksia, jotka meille ilmaantuvat petoksen hämärässä, emmekä oikein\ntiedä, ovatko ne päivän vai yön tekoja, ja varsin luonnollista onkin,\nettä näytelmäkirjailijat käyttävät semmoisia aineita; mutta, ellei\nhenkilöiden traagillinen syyllisyys ole joutuva paljaaksi leikin\nasiaksi, täytyy rikokseen pakottavain vaikuttimien olla selvinä sekä\ntekijälle että kuulijoille. Eipä se kuitenkaan tavallisesti tapahdu\nmeidän näytelmissämme. Regina von Emmeritz pettää uskolaisensa\npelastaakseen rakastettunsa hengen; hyljätty rakkaus ja halu kostaa\ntuntemattoman isänsä kuolema, vie Daniel Hjortin pettämään puolueensa;\nmyöskin Stöbernin petokseen isänmaata vastaan on syynä hyljätty\nrakkaus; kaikissa näissä ilmaantuu siis jotenkin itsekkäitä\nvähäpätöisiä vaikuttimia. Ja kuitenkin sekä Regina että Daniel Hjort\novat siveellisiä, eheitä sankareita Erik Flemingin suhteen. Tämä on\nkaksinkertainen kavaltaja ja vaihtaa tuntematta mitään sisällistä\ntaistelua kaksi kertaa puoluettaan. Niinkuin alussa hänen ajattelematon\nliittymisensä kuningas Kristianin puolueeseen näyttää aivan\nlapsekkaalta, samoin tuo jesuiittalainen farisealaisuus, jolla hän\nlopulla itse ylistää kavalaa petostansa tanskalaisia vastaan, tuntuu\nkovin inhottavalta. Ja ihme kyllä, tekijäkin näkyy olevan ihan samaa\nmieltä, hän kun työn palkinnoksi Erikille suopi tuon rakastettavan\ntytön.\n\n\n_Axet_. Diktsamling med bidrag af Runeberg, Cygnaeus, Stenbäck,\nTopelius, m.fl. 1867. 112 s. Hinta 2 mk.\n\nTämä kalenteri ilmestyi jo ennen joulua ja julkaistiin hädänalaisten\nhyväksi. Ensimmäinen painos myytiin muutamain päivien kuluessa\nkirjakaupasta ja toinen on jo toimitettu. Ne jalomieliset miehet, jotka\nkalenteriin ovat antaneet apuansa, ovat siis saaneet iloita\nonnellisimmasta menestyksestä ja kalenteri on kunnollisesti täyttänyt\ntarkoituksensa. Mutta Runebergin, Topeliuksen, Cygnaeuksen ja\nStenbäckin nimet takaavat, että kalenteri kirjalliseltakin kannalta\nkunnollisesti täyttää tarkoituksensa. Jo semmoinenkin runoelma\nyksistään kuin Runebergin \"skizzi\" \"Fästningsfångarne\" ylentää tätä\nkalenteria mahdottomasti yli tuon tavallisen alan, jolla esim.\nruotsalaiset joulukalenterit liikkuvat. Koko kappale täyttää ainoastaan\n3 lehteä ja kuitenkin tämä suorasanainen \"skizzi\" sisältää enemmän\njaloa runollisuutta, enemmän traagillista syvyyttä, kuin koko joukko\neteviä runollisia murhenäytelmiä. Itse esitystapaan on sanomaton,\nhiljainen, salainen voima kätketty, joka ihankuin lumouksella\nkiinnittää liikutettua mieltämme kertomuksen juoksuun. Se on kolkko,\nsynkkä syksy-yön kuvaelma; sen taivas on pilviä täynnä, ainoastaan yksi\npieni rakkauden tähti loistaa toisinaan himmentyneillä säteillä\nhattarien välistä; kaukainen tulipalo valaisee muutamia paikkoja\nkamalalla, himmeällä valolla. Ja kuitenkin moni taiteellisempikin\nrunoelma on vaipuva kirjastojen tomuun, ennenkuin ihmiset unohtavat\nonnettoman pahantekijän kysymyksen: \"vet du, barn, hur ett sinne är som\nälskar?\" ja hänen kauniin vastauksensa. -- Tämän ensimmäisen helmen\nrinnalla Topeliuksen \"Septembernatten\" ja Cygnaeuksen \"De bästes\nnyårsönskan\" ovat kalenterin etevimmät kaunistukset. Taiteelliselta\nkannalta Topelius harvoin on kirjoittanut mitään komeampaa ja\ntäydellisempää kuin \"Septembernatten\"; innokas, palava rukous\n\"Illassa\", loistavat luonnonkuvaukset ja vanhatestamentillinen uhkaus\n\"Yössä\", sekä kärsiväinen, harras, kristillinen nöyryys \"Aamussa\" ovat\npuetut rikkahimpaan muotoon, suloisimpiin, soinnullisimpiin säkeihin.\nMoitittu on, ja kenties syystäkin, että tämä värien rikkaus, tämä\nkuvaelmien suloisuus välistä pakoittaa Topeliusta ylenkatsomaan\najatustensa keskinäistä yhteyttä; \"Septembernattenissa\" on kappaleita,\njoiden sisällys näyttää selvältä, mutta joita lukiessa kuitenkin\nepäilemme, olemmeko oikein ymmärtäneet runoniekan mieltä. --\nCygnaeuksen \"De bästes nyårsönskan\" tyydyttää meitä sekä runollisella\nkauneudellaan, että lämpimällä isänmaallisella mielellään; Cygnaeuksen\nmielikuvitus ei ole niin kirjava ja vilkas kuin Topeliuksen, mutta\nhänen tarkoituksensa on syvempi, hänen tuntonsa innostuneempi. --\nLars Stenbäck on kirjoittanut \"Finland i nöd\", hartaan, lämpimän\nrukouksen, josta runoniekan ystävät löytävät hänen vanhaa voimakasta\nrunollisuuttansa. Fredrika Runeberg on antanut neljä kappaletta, joiden\njoukossa runoelma \"Bittrast\" meitä enimmin miellyttää. W. Nordströmin\nrunoelmat ovat somia, niinkuin ainakin; T. Lindh sitä vastoin ei ole\ntällä kertaa lähettänyt paraita tuotteitansa. Gl (Gabriel Lagus) on\nkirjoittanut liikuttavan, suoran ballaadin \"Karin\", jossa ainoastaan\neräs teeskentelevä yksinkertaisuus lausetavassa on haitaksi.\nNuoremmista, vähemmin tunnetuista runoniekoista, jotka tähän kirjaan\novat antaneet teoksiansa, herättää K.F.E. meidän mielestämme toiveita.\nHänen runottarensa välistä ehkä on liika surumielinen, mutta tämä\nsurumielisyys on tunnollisen sydämmen synnyttämä; se on oikea,\nalkuperäinen, suomalainen, eikä muiden runoniekkain nuottien mukaan\nviritetty.\n\n\n_En natt i torpet_. Scen från Finland. (Kirjoittanut G.V. Antell)\nHelsingfors, Finska Litteratursällskapets tryckeri. 1868. 40 s.\nHinta 1 mk.\n\nTämä tuntemattoman nuoren runoilijan ensimmäinen koelma runouden alalla\non ainoastaan sattumalta puettu draamalliseen muotoon. Vaihteleva\ntoiminnan kehittäminen ja selvien luonteiden kuvaileminen siinä\nei ole onnistunut eikä mitään semmoista ole yritettykään. Lyyrillinen\nmieliala on pääasia ja pääansio tässä pienessä kappaleessa. Tämä\n\"kohtaus Suomenmaasta\" on otettu noista epälukuisista kamaloista\nmurhenäytelmistä, joita nälkä ja kurjuus tätä nykyä ovat esitelleet\nniin monessa suomalaisessa töllissä ja joissa kansamme vahva ja\njalomielinen rehellisyys sangen usein on ilmaantunut kauneimmassa\nvalossa. Nuori runoilija on kuitenkin vähemmän tapauksissa kuvaillut\ntätä sisällisen urhoollisuuden ja ulkonaisen kurjuuden taistelua kuin\nselittänyt mietteitä ja tunteita, jotka tästä taistelusta ovat\nsyntyneet hänen sydämmessään. Ja se suuri innollinen rakkaus kansaamme,\nse syvä sääliväisyys sen onnettomuudesta, joka kaikuu runoelman\njokaisesta rivistä, pakoittaa lukijan unhottamaan tässä kirjassa\nesiintyviä runollisia vikoja ja tyytyväisellä mielellä sen loppuun\nlukemaan. Kiitettävää on myöskin, että runoelman tekijä ei ole tahtonut\noikeuttaa isänmaanrakkauttansa koreilla lauselmilla maamme\nluonnonkauneudesta, tuhansista järvistämme, kirkkaista kesäöistämme\nj.n.e. niinkuin maamme ruotsalaiset runoilijat tavallisesti tekevät;\nkansa itse on silminnähtävästi innostuttanut hänen runottarensa\ntunteita. Vaikka mahdotonta olisi tekijälle ennustaa runollista\ntulevaisuutta tästä lyhyestä, vähäpätöisestä yrityksestä, on hänen\nensimmäinen koelmansa kuitenkin ylipäänsä voittanut yleisön suosiota.\n\n\n_Näytelmäkirjallisuutta III_. Kukka kultain kuusistossa. Komedia\n1:dessä näytöksessä. Ruotsalaisesta suorasanaisesta runoksi mukaillut\nA. Rahkonen. Helsingissä, Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa. 1868.\n60 s. -- Hinta 75 p.\n\nVaikka A. Rahkonen sanoo näytelmänsä mukailluksi ruotsista,\nalkuperäinen kappale kuitenkin on saksalainen Müller v. Königswinterin\n\"Sie hat ihr Herz entdeckt\". -- Kilpinen, entinen kapteeni, on kovasta\nonnestaan niin vihastunut koko ihmiskuntaan, että hän pakenee syvään\nerämaahan eikä pidä yhteyttä kenenkään kanssa. Hänen ihana tyttärensä\ntytär, Anna, on vielä täysikasvuisenakin ihankuin lapsi, hän kun ei\nmilloinkaan ole nähnyt muita ihmisiä kuin vaarinsa ja hänen\nemännöitsijänsä, vanhan Liisan. Hän ei kuitenkaan tahdo uskoa maailmaa\nniin ilkeäksi kuin hänen iso-isänsä sanoo; vanhus vartioitsee häntä\nhuolellisesti, ettei tyttö millään muotoa pääsisi ulos; varsinkaan ei\ntytölle saa hiiskahtaa sanaakaan lemmestä, joka muka on ihmisten suurin\nonnettomuus. Mutta missä ihmiset ovat ääneti, siinä koko luonto puhuu,\nkevät tulee, linnut laulavat ja ruusut tuoksuvat lempeä. Anna kohtaa\nnuoren metsästäjän kuusistossa ja lapsi muuttuu rakastavaksi immeksi.\nVanha vaari nurisee ensin, mutta antaa viimein suostumuksensa, saatuaan\ntietää, että nuori Lauri on hänen vanhan nuoruuden-ystävänsä poika.\nToiminta on siis vallan suora eikä juuri juonikas; välistä jonkunlainen\nepäiltäväisyys tapauksissa, välistä jonkunlainen teeskennelty\nlapsellisuus tunteissa on haitaksi, mutta yleisesti ilmaantuu\nviehättävää runollista suloisuutta, erittäin niissä kohtauksissa,\njoissa Annan tietämätön lempi ensin herää. Tämä pieni kappale on\nparaita yksinäytöksisiä komedioja, mitä on kirjoitettu. Suomalainen\nmukaelma on alkuperäistä teosta vielä runollisempi ja onnistuneempi;\nsillä A. Rahkosen kauniit, sujuvat ja somat säkeet koristavat suuressa\nmäärässä draamallista vuoropuhelua. A. Rahkonen on jo \"Sääskiensä\"\nkautta tuttu parasten runoniekkojemme joukossa ja \"Kukka kultain\nkuusistossa\" on ainoastaan enentävä hänen ansiotansa suomalaisessa\nrunoudessamme. Muutamia muistutuksia tahdomme kuitenkin tehdä: siv. 6\nja 12 sanaa surkiasti on käytetty oudossa merkityksessä, siv. 11 (riv.\n11 ja 12), siv. 12 (r. 5 alh.), siv. 53 (r. 4 alh.) on jotenkin hämäriä\nlauseita; välistä on runomitta väärä, niinkuin siv. 16 (r. 5) ja siv.\n23 (r. 18 ja 19).\n\n\n\n\nVuodelta 1869.\n\n\n_De Bildande Konsternas Historia från slutet af Adertonde Århundradet\ntill våra dagar_ af Karl Gustaf Estlander. Stockholm. 1867. 598 s.\n\nKirjallisella Kuukauslehdellä on täysi syy sekä tekijältä että\nlukijalta pyytää anteeksi pitkää viivyttelemistään tämän teoksen\nilmoittamisessa, joka viivytteleminen on sitä ikävämpi, kun herra\nEstlanderin kirja kieltämättä on ansiollisimpia ja viehättävimpiä\ntieteellisiä teoksia mitä näinä viime vuosina Suomessa on ilmestynyt.\nOnpa maamme ruotsalainen lukijakunta sen mitä suurimmalla suosiolla\nvastaan ottanut, onpa se vielä ulkomailla herättänyt ansaittua\nhuomiota. Estlanderin kirja ei ole mikään kansantajuinen käsikirja,\njohon tekijä olisi kokoillut muiden mielipiteitä, sopikoot nämä yhteen\ntaikka olkoot sopimatta; se on kypsynyt, eheä teos, tekijän omain\ntutkintoin, omain havaintoin, oman ahkeruuden ja oman aistin hedelmä,\nmikä ansio juuri esteettisessä kirjallisuudessa, joka tätä nykyä oikein\non tyhjän, kerskailevan dilettantismin mielikenttä, on sangen\nkiitettävä. Herra Estlander on oikea tiedemies, hän on perinpohjin\nkäsittänyt aineensa; hänen tutkimuksensa ovat sekä laveat että vakavat;\njoka kohdassa hän tekee itselleen tiliä siitä, kuinka kauas hänen\ntietonsa ulottuu, eikä sitten milloinkaan koeta kaunopuheisilla\nkoristeilla taikka runollisilla, taiteen ihanuutta ylistävillä\ndithyrambeilla voittaa lukijaa. Hänen teoksensa joka rivissä ilmaantuu\nhuolellisin tarkkuus, hänen väitteensä nojautuvat aina vakaviin syihin\neikä omavaltaisiin mielipiteisiin. Taiteellisuuden puolesta hänen\nkantansa on eräänlainen esteettinen juste milieu. Hän tahtoo niin\npaljon kuin mahdollista tehdä kaikille oikeutta, käsittää ja osottaa,\nmiten kaikki harrastukset edes johonkin määrin ovat oikeutetut.\nMuutamissa Ranskan maalaustaidetta koskevissa kohdissa pistää ikäänkuin\nhieman akatemiallisen suunnan hyväilemistä silmään; mutta se rakkaus,\njolla tekijä esim. seuraa muutamia englantilaisia neroja heidän\neriskummallisimpaan innostukseensa, todistaa hänen täydellistä\ntasapuolisuuttansa; ainapa hän kuitenkin löytää kovempia sanoja liika\ntörkeätä luonnonmukaisuutta kuin liiallista kuollutta virheettömyyttä\nvastaan. Tämmöinen kohtuullinen juste milieu-kanta vaatii terävää,\ntyventä, kylmää tarkastusvoimaa sangen suuressa määrässä; semmoinen\nonkin tekijälle alttiina. Päivän ja huhun jumaloitsemat sankarit eivät\nvoita häntä puolellensa; hän aina ensin kysyy, onko heidän maineensa\nmuodin vai nerollisuuden tuottama. Ettei tuo kylmä, arveluttava\ntieteellisyys estä tekijää runollisella innolla ihastumasta, missä hän\ntapaa jaloutta ja kauneutta, sitä moni paikka hänen teoksessaan\nkylläksi todistaa. Tällä me vähemmin tarkoitamme noita lyyrillisiä\nihastuksenlauselmia, joilla tekijä ylistää lempimaalareitaan, esim.\nHippolyte Flandrinia, mutta enemmin tuota syvää, lämmintä, todellakin\nkaunista hartautta, jolla Thorvaldsenin ylevää kuvaa esitellään, joka\nepäilemättä on koko teoksen loistokohta ja joka välttämättömästi koskee\nlukijan mieleen. Thonvaldsenia on usein kuvailtu, mutta harvoin olemme\nnähneet hänen suoran, jalon, voimakkaan luonteensa, jossa pohjoismainen\nsydämmellisyys ja muinaiskreikkalainen rauhallisuus ihmeellisesti\nyhteen sulaantuivat, niin elävänä, niin selvänä edessämme kuin tässä\nEstlanderin kuvauksessa. Kiitettävä on vielä tekijän vakaamielisyys ja\nsiveydellisyys; hekumallisuus taiteen valepuvussa taikka irstaisuuteen\nalentuva taide saavat hänestä ankaran tuomarin; hänen siveellinen\ntajunsa on yhtä tarkka kuin hänen esteettinen aistinsakin. Estlanderin\nesitystapa on suoraa, sujuvaa, selvää; mutta muiden tarkastajain\nylistykseen, jotka ovat selittäneet hänen kielensä mallikieleksi, emme\nvoi yhtyä; myönnämme mieluisesti sen puhtaaksi, miellyttäväksi ja\nnerokkaaksi, mutta eipä sillä ole tarpeellisessa määrässä tuota\nomituista, alkuperäistä virkeyttä ja aistillista loistetta, jonka puute\ntaidetta koskevassa kirjallisuudessa aina tuntuu meistä ikävältä.\nLieneekö tähän syynä hänen taitonsa rajoitus vai ainoastaan liika\nvarovaisuus ylellisyyden karttamisessa, sitä emme voi ratkaista.\n\nHerra Estlanderin teos alkaa lyhyellä katsahduksella kuvaamataiteiden\nrappiotilaan viime vuosisadan alkupuolella, jolloin taide oli vaipunut\nhalvimpaan teeskentelemiseen ja mitättömyyteen, jommoisena se\nRanskanmaalta levisi yli koko Euroopan. Mutta Ranskanmaalla uusikin\naika ensin syntyi ja taiteiden toisen uudistumisen (renaissance'n)\netevimmät edustajat astuivat ensin Ranskanmaalla esiin. Tämän johdannon\nperästä tekijä esittää Englannin taiteen vaiheita, joka osa\ntieteelliseltä kannalta katsoen epäilemättä on teoksen sekä vaikein\nettä huvittavin, koska Britannian taide on jotenkin tuntematon Euroopan\nmannermaalla ja tällä alalla oli suuri puute kelvollisista\nalkuteoksista. Varsin luonnollinen on se mieltymys, jolla kirjantekijä\nesittää Ranskan maalaustaiteen historian, koska tämä meidän\nvuosisadalla on vaikuttanut koko Euroopan taiteeseen enemmän kuin\nmuiden maiden maalaustaide. Tekijän ihanne on H. Mandrin, sitä vastoin\nhän säälimättä tuo mainion H. Vernet'n heikot puolet esiin, mikä\nankaruus paljaalta esteettiseltä kannalta kenties onkin oikea. Lyhyen\nkatsahduksen perästä Belgian, Hollannin ja Sweitsin taiteeseen tekijä\nlähtee Italiaan, ikuiseen Rooman kaupunkiin ja kuvailee tuota\nkosmopoliittista, muinaisajan mukaista kuvanveistotaidetta, joka\nihanasti kukoisti Sergelin, Canovan ja erittäinkin Thorwaldsenin\njohdolla viime vuosisadan lopussa ja tämän alkupuolella. Tekijä toivoo\nkuitenkin, että Italian vapauttamisen perästä vierasten valta\ntaiteessakin on raukeneva ja omintakeinen kuvaamataide uudestaan\nylenevä Rafaelin ja Michel Angelon isänmaassa. Sieltä tekijä tulee\nSaksaan, jossa hänen työnsä taas on käynyt sangen vaivaloiseksi, koska\ntaidetta hallitsevat koulut ja niiden teokset eivät ole siellä niinkuin\nesim. Ranskassa kootut yhteen paikkaan, vaan ovat haettavat milloin\nRoomasta, milloin Münchenistä, milloin Düsseldorfista ja Berlinistä.\nTekijän suosio on silminnähtävästi suurempi ranskalaista kuin\nsaksalaista taidetta kohtaan, mutta vaikka tämä kenties on vaikuttanut\nhänen esitykseensä, ei se kuitenkaan ole vienyt häntä vääryyteen. Sitä\nviehättävämpi on tekijä taas, käydessään käsiksi pohjoisiin kansoihin,\nerittäinkin norjalaisiin ja tanskalaisiin, joissa taiteelliset ja\nkansalliset harrastukset ovat useimmissa kohdin kulkeneet ihan samaa\ntietä. Ruotsiin jouduttua, teos tarkoitukseltaan muuttuu yleisestä\nhistoriasta erityiseksi; vieläpä hän siellä alkaa jo uskonpuhdistuksen\naikakaudesta. Ruotsi täyttää melkein kolmannen osan Estlanderin\nkirjasta, vaikka tämä maa esteettisen merkityksensä vuoksi on ollut\nvähäpätöisimpiä nykyajan taiteen historiassa. Tämä laveus ei meitä\nkummastuta, jos muistamme tekijän tarkoittaneen teoksensa Ruotsissakin\nluettavaksi (kirja onkin painettu Tukholmassa); mutta kirjalliselta\nkannalta täytyy aina katsoa epäkohdaksi, että tekijä puhuu yhtä\nlaveasti esim. Hilleströmistä tahi Westinistä kuin Delarochesta ja\nCorneliuksesta. Me olemme siis samaa mieltä kuin ne, jotka arvelevat\ntämän ruotsalaisen osan paremmin sopivan erityiseksi teokseksi. Viimein\ntekijä lyhyesti kuvailee, miten meidän maassa on yritetty taidetta\nhenkiin herättää, kuinka Ruotsinvallan viime aikoina kaunis alku\ntehtiin, joka jo saattoi osottaa nimet: Finnberg, Bossi ja Lauraeus,\njonka tekijä kuitenkin kummallisesti kyllä kokonaan lukee Ruotsin\ntaiteeseen, kuinka sitten kaikki taiteelliset harrastukset melkein\nkokonaan vaipuivat uneen, jolla hämäryydenajalla ainoastaan Engelin\nnimi loistaa näkyviin, kuinka taide, niinkuin muukin elämämme taas\nvirkistyi vuoden 1840 perästä, kuinka taideyhdistys perustettiin ja\nkuinka sitten Gyldén, Topelius ja Cygnaeus kirjallisesti ja Ekman,\nMagnus ja Ferdinand v. Wright, Godenhjelm, Mathilda Rotkirch, W.\nHolmberg, Löfgren, Becker, Alexandra Frosterus, Lindholm ja\nMunsterhjelm käytännöllisesti ovat harrastaneet ja työskennelleet\nsaadaksensa suomalaisen maalaustaiteen virkoamaan.\n\nViimein emme voi olla muistuttamatta yhtä kohtaa, joss herra\nEstlanderin teos, olkoonpa muuten vaikka kuinka ansiokas, ei meitä\noikein tyydytä. Hänen kirjansa ei näet ole täysin historiallinen. Tosin\nhän ei ole kokonaan ollut taiteellisen ja muun sivistyselämän\nkeskinäistä yhteyttä osottamatta; mutta emme hänen teoksestaan saa\ntäydelleen selville, missä taide on ollut kansallishengen välttämätön\ntuote, eräänlaisen salaisen, synnyttävän voiman täydellinen ilmaus ja\nkuvaus -- missä ei. Epäluulosta saksalaisen filosofian ylenmääräistä\ntaideihastusta kohtaan herra Estlander sanoo taiteen olevan ainoastaan\n\"iloisia tarpeita\" varten; ja tämä epäluulo onkin mitä luonnollisin\nmeissä, joiden elämässä taiteiden joukosta ainoastaan runoudella on\nollut tärkeä sija. Mutta taiteella on toinen ja suurempi merkitys, se\non tosiaan se ala, jolla kansan luova voima ilmaantuu puhtaimpana,\njaloimpana. Tällä emme ainoastaan tarkoita semmoisia suuria\nesimerkkejä, kuin kreikkalaista kuvanveistoa, muinaisajan sivistyksen\nkukkaa, maalaustaidetta Italiassa Rafaelin aikana, näytelmätaidetta\nEnglannissa ja Espanjassa Shakespearen ja Calderonin aikana,\nsoittotaidetta Saksanmaalla Mozartin aikana, vaan myöskin vähemmän\nloistavia esimerkkiä meidän vuosisadaltamme. Ranskan maalaus esim. on\nkieltämättä historiankirjoituksen rinnalla vuosien 1815 ja 1848\nväliseltä aikakaudelta Ranskan sivistyselämän pysyvin ja kaunein tuote.\nTämän historiallisen, kansallisen puolen olisimme mielellämme nähneet\nherra Estlanderin kirjassa selvemmin osotettuna. Kenties tekijän\nlauseet muutamissa sivuseikoissa silloin olisivat vähän muuttuneet.\nDavid esim. olisi kenties saanut vähemmän, H. Vernet sitä vastoin\nenemmän ylistystä ja Cornelius lämpimämpää kiitosta, kuin mitä heille\nnyt on annettu.\n\n\n_Album, utgifvet af Nyländingar_. IV. 1868. 184 s. Hinta 2 mk.\n\nNiinkuin taidettiin ennustaa, alkaa yliopiston vanhain osakuntain\nuudestaan laillisiksi asettaminen kirjallisuudenkin alalla osottaa\nelähyttäviä seurauksiaan. Pohjalaisten, Länsisuomalaisten ja\nUusmaalaisten osakunnissa on noussut kysymys uuden kalenterivihkon\ntoimittamisesta. Uusmaalaiset ovat ehtineet ensimmäisiksi, joka\ntodistaa toimeliaan ja hartaan hengen asuvan osakunnassa. Mutta ellemme\nerehdy, on tämä kiire kenties ollut heidän albumillensa haitaksi, sillä\nkun näet nyt on melkein liika kirjava ulkomuoto. Tämä vihko on\nkieltämättä entisiä heikompi, erittäinkin jos se pannaan ensimmäisen\nvihkon rinnalle. Eräänlaista raitista, iloista henkeä, joka teki ennen\nUusmaalaisten albumit niin vilkkaiksi, ei tältäkään puutu, mutta\nenimmät tässä vihkossa esiintyvät kappaleet ovat kuitenkin niin aivan\nvähäpätöisiä, etteivät voi pysyväisesti kiintyä lukijan mieleen.\nRunollisessa osassa on ainakin nuorten runoilijain ensimmäisiä kokeita,\njotka ovat jokseenkin somia; mutta ruotsin kielellä semmoiset somat\nlyyrilliset hemmut ovat niin tavallisia ja helppoja tehdä, että tosin\ntarvitaan enemmän herättämään lukijan huomiota. Uusmaalaisten paras\nnuori runoilija T(eodor) L(indh), jonka tuotteet ovat olleet edellisten\nvihkojen kaunistuksena, on tähän vihkoon antanut ainoastaan yhden\nkappaleen \"Skål vid Nyländingarnes årsfest den 9 April 1867\",\nsisällyksen puolesta täynnä intoa ja ulkomuodossa osottava\nhuolimattomuutta. Sitä vastaan X. Lill'in 3 koelmaa todistaa runollista\nmuodontajua; säkeet ovat koreat ja soivat pateettisesti. Myöskin harras\nlämmin nuorukaissydän niistä puhuu. Selvempiä ja suorempia ovat -- Y:n\nja R.S:n runoelmat. Viimemainitun \"Veteranens skänk\" on mielestämme\nvihkon paras runollinen kappale. Sama nimimerkki R.S. on myöskin\nkirjoittanut \"Om poesin i studentlilvet och studentlifvet i poesin\",\njoka on jotenkin soma, mutta liika täynnä sitä, mitä ruotsalaiset\nkutsuvat \"kallprat\". Yngve on tähän vihkoon, niinkuin jo edelliseenkin\nkirjoittanut joukon kappaleita Braunin reseptin mukaan, jonka ainekset,\nniinkuin tunnetaan, ovat 1/4 sukkeluutta, 1/4 tunteellisuutta ja 2/4\nsiivottomuutta. C.X. on kirjoittanut elämäkerran Immanuel Ilmonista.\nTekijä on käyttänyt kirjeitä ja päiväkirja-muistiinpanoja Ilmonin\npapereista ja tarjookin sen tähden välistä viehättäviä pikku seikkoja,\nmutta hän on jotenkin pintapuolisesti käsittänyt merkillisen aineensa.\nIlmonin kannasta tieteeseensä, joka kuitenkin on kaikkein tärkein asia\ntiedemiehen elämässä, hän ei puhu sanaakaan. Sitä enemmän meidän tulee\nkiittää V.L.C:ia hänen oivallisesta kirjoituksestaan \"Nyländska\nfolksägner\". V.L.C. tuntee silminnähtävästi aineensa ja hänen\nesitystapansa on kaunista ja huvittavaa. M.S. on kuvaillut \"En\ngrundlovsfest i Köpenhamn\" ja A.O.F. lausunut mietteitänsä \"Om svensk\nspråkkunskap\". A.O.F. moittii meidän maan ruotsalaisia kirjailijoita\nheidän huonosta ja virheellisestä ruotsin kielestään -- ja syystäkin;\nkoska tämä kuitenkin on maamme yhä enentyvän suomalaistumisen\nluonnollinen ja tarpeellinenkin seuraus, emme voi yhtyä A.O.F.'in\nhätähuutoihin.\n\n\n_Säkeniä_. Kokous runoelmia A. Oksaselta. Toinen parvi. 1868.\nHinta 1 mk. 50 p.\n\nKatsoessamme takaisin kuluneeseen vuoteen, meidän tulee iloita, kun\nnäet silloin ensimmäinen aamurusko menneiden vuosien kurjuuden perästä\nalkoi koittaa. Urhoollisesti on kansamme taistellut näinä vuosina sekä\nkädellä että hengellä, sekä auralla ja viikatteella että henkensä\nvoimalla. Luonnollista on, että tämän kamalan sodan kestäessä runotar\non istunut ääneti; liika hieno on äänensä, liika arka on luontonsa,\nliika heikot aseensa semmoista vihollista vastaan kuin nälkä. Onpa sen\ntähden ilahuttava merkki, kun runotar taas tohtii kohottaa suloisen\näänensä ja kertoa kauniita unelmia kaikesta jaloudesta, mitä maailmassa\non; ja vielä ilahuttavampi, kun hän käyttää kansan omaa kieltä ja siis\npuhuu kansan omasta, sisimmästä sydämmestä. Viime vuonna ilmestyneiden\nrunollisten tuotteiden joukossa molemmat etevimmät ja pysyväisimmät\novat suomen kielellä -- Tuokon \"Saul\" ja A. Oksasen \"Säkenien\" toinen\nparvi.\n\nKun \"Säkenien\" ensimmäinen parvi, -- siitä on jo kahdeksan vuotta --\nilmestyi, havaitsi Suomi ilolla itsellensä syntyneen runoniekan, joka\nei ainoastaan ollut mahtavin suomenkielisten lyyrillisten kirjailijain\njoukossa, mutta joka taidettiin myöskin sanoa maamme parempain\nruotsalaisten runoniekkojen kilpailijaksi. Uhkea, voimakas runohenki\npuhui näissä \"Säkenissä\" jalomielisiä elähyttäviä ajatuksia isänmaasta\nja vapaudesta, milloin kehoittaen, milloin rangaisten, milloin surren,\nmilloin riemuiten, mutta aina miehuullisesti ja innokkaasti. Kuinka\nrikkaana ja runollisena suomen kieli niissä ilmaantui soinnullisten\nsäkeiden koristamana! Ihastuksella luettiin \"Tuopa tuopi tuiman\ntunnon\", \"Uunna vuonna 1853\", \"Silloin saisi tuoni tulla\" y.m.;\n\"Koskenlaskijan morsiamet\" tuli pian melkein kansanlauluksi ja\n\"Savolaisten laulu\" kaikui \"Vårt Land'in\" rinnalla. Hra Oksanen jätti\nkuitenkin pian runouden tasaisen tien ja ryhtyi raivaamaan suomalaisen\ntieteellisen kielitutkimuksen tiettömiä polkuja. Hän on tältäkin alalta\nmeille tarjonnut monen vaikean ponnistuksensa ja hartaan ahkeruutensa\nhedelmän ja erittäinkin kaikkien suomalaisten runoilijain on hra\nOksasta kiittäminen hänen arvokkaasta professorinväitöskirjastaan, se\nkun ensin on täydellisesti määrännyt runomitta-oppimme säännöt. Mutta\nemme kuitenkaan ole voineet seurata hra Oksasta täydellisellä\nmieltymyksellä hänen tieteellisiin pyrintöihinsä, muistaessamme hänen\nniiden tähden jättäneen runouden, henkensä rikkahimman työalan,\nluopuneen \"enslemmestänsä\", runottaresta. Vaan eipä tämä milloinkaan\nunohda ketään, jonka otsaa hän kerran on suudellut; hän on palannut\neksyneen lemmittynsä luo ja taas kuiskannut hänen, maailman pauhusta\nväsyneisiin korviinsa suloisia säveleitään ja syntysanojaan luonnosta\nja ihmissydämmestä. Eikä Suomen yleisö ole unohtanut vanhaa\nmielirunoilijaansa; lämpöisemmällä tunnolla kuin tavallisella\nuteliaisuudella se taas näki uuden parven \"Säkeniä\" lentävän runosepän\npajasta.\n\nJos vertailemme \"Säkenien\" molempia osia toisiinsa, niin erotus niiden\nvälillä heti pistää silmään. Tosin näemme kaikilla runoelmilla olevan\nikäänkuin samat kasvot, kuulemme kaikissa saman sydämmen sykkivän,\nmutta helposti myöskin huomaamme monen pitkän ja raskaan vuoden\nkuluneen ensimmäisen osan ja tämän viimeisen välillä. Tuota\nerinomaista, uhkeaa, eteenpäin pyrkivää uljuutta, joka teki ensimmäisen\nvihkon niin viehättäväksi, ei puutu toisestakaan, mutta moni vastus ja\nmoni tarpeeton taistelu on saattanut uljuuden välistä muuttumaan\nalakuloisuudeksi; moni tehty ja moni kärsitty vääryys on saattanut\ntekijän entisen surumielisyyden katkeraksi; runoilijan miehuullinen\nyritys aina pysyä omalla kannalla eikä luottaa muihin kuin omiin\nvoimiinsa on välistä vienyt häntä epäoikeihin luuloihin ja\ntarpeettomaan nureksimiseen; mutta yhä muuttumaton on tuo vanha,\nsydämmeen vaikuttava innostus, tuo syvä tunnollisuus, tuo väkevä\nlemmen- ja vihanvoima -- ja viimein tuo ihmeen soinnullinen ja\nrikas kieli. Enimmät toisen osan runoelmista ovat surullisia,\nalakuloisiakin, mutta Oksasen suru, vaikka katkerakin, ei ole\nmilloinkaan sairaalloinen, ventomielinen, alhainen; jalomielinen,\nvoimakas sydän, se käypi maailman vaikeinta sotaa -- sotaa itseänsä\nvastaan -- ja silloin tuskallisesti havaitsee ihmisen heikkouden ja\nihmisolojen pettäväisyyden. Tämä suru kenties ei itketä hentomielisiä\nnaisia, mutta se on virittävä kaikuvia säveliä jokaisen ihmisen\nrinnassa, joka vain on avoinna runouden vaikutusvoimalle. Erittäin\nliikuttavia ovat runoilijan valitukset elämänsä erehdyksestä ja\nmenetetyistä hetkistä, niinkuin esim. runoelmat \"Palannut runotar\",\n\"Mun kesäni\" ja \"Sydämmeni asukkaat\". Niissä ilmaantuva syvä\ntunteellisuus lievittää mielialan katkeruutta. Välistä runoilijan\nsurumielisyys pehmenee helläksi kärsivällisyydeksi, niinkuin tuossa\nkauniissa \"Pikku Annan kuoltua\" ja runossa: \"Nosta silmäsi\".\nLapsuuden ja nuoruuden ihanat muistot ovat innostuttaneet tekijää\nsepittämään kappaleet: \"Kynälampi\". \"Lapsuuteni paikoilta\" ja \"Eräs\nnuorukaismuisto\". Ne herättävät lukijassa samaa omituista mielialaa,\npuoleksi iloista, puoleksi surullista, kuin tuo ihmeellinen sinertävä,\nutuinen, kangastava varjo, joka välistä tekee kesäiltamme samalla niin\nsurumielisiksi ja niin ihaniksi. \"Eräsnä syntymäpäivänä\" runoilijan\nsurullisuus on antanut sijaa sävyisälle huumorille ja \"Kerran\nviinikellarissa\" uhkealle, bakkanttiselle innostukselle. Somia\nlaatukuvia perheen ahtaasta, vaikka kyllä runollisesta maailmasta ovat\n\"Syksyllä\" ja \"Joulupuu\". Samaa kiitosta ansaitsevat \"Lapsukaisten\nleikkikoulut\"; muutamat niistä ovat monessa paikassa jo tulleet pienten\nrakkaiksi tuttaviksi.\n\nViehättävin kohta hra Oksasen runoudessa on kieltämättä itse runoilija.\nToiset kirjailijat, niinkuin esim. Runeberg, osottavat lyyrillisessäkin\nrunoudessaan semmoista esineellisyyttä (objektiivisuutta), että heidän\ntuotteensa saattavat meitä ihan unohtamaan tekijän; toiset taas,\nniinkuin esim. Stenbäck, ovat niin täydellisesti yhdistäneet runoutensa\nkehkeämisen oman sielunsa historiaan, että heidän kirjansa ovat heidän\nsydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia. Näihin hra Oksanen kokonaan\nkuuluu. Tunteellisuus on hänen kuvaus-aistiansa rikkaampi,\nsoinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi. Me\nluotamme aina hänen runollisten tuntojensa todellisuuteen, me tunnemme,\nettä niiden kukat ovat kasvaneet omasta maasta, eivätkä ole vieraita\npano-oksia eikä juurettomia köynnöskasveja. Säästäväisesti, melkein\nliiankin säästäväisesti tekijä käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä. Ei\nnytkään vielä hra Oksasen runollinen näköala ole juuri avarimpia;\nihmishengen ja ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta\nsydämmen sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuskin\npuuttuu tekijältä kokonaan, jota hänen \"Sormisuukkosensa\" kylläksi\ntodistavat; eikä ihmekään, sillä jos katsomme koko maamme\nkirjallisuuden läpi, täytyy meidän tunnustaa sukkeluuden siinä olevan\nvalkoisena korppina. Sitä vastoin meidän tulee ihailla sitä ihmeellistä\ntaitoa, jolla hra Oksanen runollisesti käyttää kieltämme. Hänen\nvallassaan on mahtavat kielen syntysanat ja alkuperäiset lausetavat.\nSäkeet eivät ole hänestä painavia kahleita, vaan kohottavia siipiä.\nEräs tarkastaja on selittänyt hra Oksasen \"formbildningsinstrument'in\"\nheikontuneen tässä vihkossa edelliseen verraten; meidän mielestämme\nesitystapa on yhtä suora ja raitis, kieli yhtä sujuva kuin ennenkin.\nAinoastaan katkaistujen päätteiden käyttämisessä olisimme toivoneet\nsuurempaa varovaisuutta. Yhdeltä kannalta tämä parvi \"Säkeniä\" ei\nkuitenkaan ole edellisen vertainen; tästä parvesta emme yleisiä\nisänmaallisia aineita koskevien runoelmain joukosta löydä yhtään\nainoata \"Savolaisen laulua\" taikka \"Suomen valtaa\". Ensimmäisessä\nvihkossa isänmaalliset, valtiolliset runoelmat olivat parven\nkirkkahimmat säkenet, toisessa ne tummasti välkkyvät sumuisesta\nsavusta. Tosin \"Päivä koittaa\" runollisesti ja onnistuneen vertauksen\navulla saarnaa maltin tarpeellisuutta nykyisen, kaikki-kumoavan\nliberalismin hätäisyyttä vastaan. Mutta \"Meidän vieraissa-käynnit\" on\n-- käyttääksemme suopeaa sanaa -- jotenkin vähäpätöinen; \"Valtiollista\"\nnosti ensin (1865) ilmestyessään suurta huhua, mutta, noista äkeistä ja\näkäyttävistä saarnoista \"kyykäärmeitä\" vastaan lukua pitämättä,\nrunoelman jokapäiväiset korupuheet kuitenkin todistavat näiden\nsäkehistöjen syntyneen tekijän sapesta eikä hänen sydämmestään. Kuinka\nylevältä, kauniilta, isänmaalliselta soipi tuommoisen, päivälehtien\nsekasanoma-runouden rinnalla oikean Oksasen mahtava juhlalaulu\n\"Porthanin kuvapatsaan paljastettua\". Hän lopettaa sen, nähdessään\nuuden ajan aamuruskon Suomen kansalle koittavan:\n\n    Silloimp' ei enempi kielikahle\n    Kammeltele suuta Suomalaisen,\n    Kaksikielisyys ei kansallemme\n    Luuta myöten leikkele liha'an\n    Haavaa haitallista, vaarallista,\n    Johon riettaat hetken herhiläiset\n    Munia munivat myrkkyisiä.\n    Yksi kieli, Wäinön kieli, silloin\n    Sitelevi kaikki Suomalaiset\n    Auran rannoilt' alkain armahilta\n    Lapin raukoille rajoille asti,\n    Sekä valta-istuimen valosta\n    Nokisille nuotioille saakka.\n    Yksi mieli silloin yhdistävi\n    Henget, keskenään nyt kiiltäväiset,\n    Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,\n    Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,\n    Jossa oikeus kansaa ohjelevi,\n    Vapautta laki vartioipi.\n\n\n_Rahvaan tytär, miljonain hallitsija_. Historiallinen kertomus.\n(Kirj. K.J. Gummerus.) 1868. 60 s. Hinta 60 p.\n\nJokainen tämän uutelon suomalainen lukija lienee pian tekijän\nkirjoituslaadusta ja esitystavasta huomaava hänet vanhaksi tuttavaksi\n-- tuon tunnetun -l -b -s-nimimerkin omistajaksi, jonka uuteloita sekä\nsanomalehdissä että erinäisinä teoksina yleisö tavallisesti on\nsuosiollisesti vastaanottanut. Täytyy kuitenkin tunnustaa tämän\nnovellin olevan tekijänsä heikoimpia tuotteita. Herra -l -b -s'ellä on\nmonessa kohdassa oivallisen novellinkirjoittajan kyky -- hän osaa\nkertoella sujuvasti ja taitavasti, hän keksii pian vaihtelevia juonia,\nhän taitaa yhtä hyvin esittää huvittavia kuin liikuttavia tapauksia.\nKuitenkin jonkunlainen huolettomuus ja pintapuolisuus estää näiden\navujen lukijaan täydellisesti vaikuttamasta. Usein, kun mielihyvällä\nseuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämän yht'äkkiä katkaisee mitä\njokapäiväisin käänne ja usein, kun jonkun päähenkilön luonne\nlupaa meille viehättävän kehityksen, hän yht'äkkiä muuttuu mitä\ntavallisimmaksi romaanisankariksi. Kuitenkaan emme saa vähäpätöisiksi\narvostella semmoisia kansantajuisia romaanikirjailijoita, kuin -l -b -s\non, vaikka kenties heidän ansionsa runouden korkeimpien vaatimusten\nmukaan ei liene erittäin huomattava. He tarjoovat jokapäiväistä\nkirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka tuskin, paitsi\nvirsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaaneja, ja vaikuttavat siis\nmahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että runouden puolesta.\nToivomme sen tähden -l -b -s'elle yhä enentyvää lukijakuntaa, semminkin\njos hän jaksaisi karkoittaa nuo ulkomaalaiset rentturomaanit\n(erittäinkin rouva M.S. Schwarzin), jotka tätä nykyä ovat suuren\nyleisön mieluista lukemista.\n\n\"Rahvaan tytär, miljonain hallitsija\" on tekijän ensimmäinen koe\nhistoriallisen novellin vaikealla alalla. Päähenkilö on epäilemättä\nviehättävimpiä ja merkillisimpiä naisia, mitä tarjoutuu runoilijan\nkuvattavaksi, -- se on Katarina I, tuo rahvaan halpa tytär, joka\nkauneudellaan, rohkeudellaan ja nerollaan kohosi keisarilliselle\nvalta-istuimelle Pietari Suuren viereen. Elämäkerrallinen puoli anastaa\nnovellissa tärkeimmän sijan samalla epätaiteellisella tavalla, jota\nLouise Mülbach ja Crusenstolpe käyttävät. Mutta sepä juuri on tämän\nnovellin kipein kohta; päähenkilö on niin vetelillä ja epäselvillä\nväreillä kuvattu, ettei lukijan ole mahdollista lämpimämmin ottaa osaa\nhänen kohtaloonsa. Tekijä on kirkastanut monta mustaa kohtaa Katarinan\nluonteessa -- siinä hän on oikeassa; hän on tehnyt sankarinsa\nsuloisemmaksi ja vienommaksi kuin tämä todella oli -- noh! olkoon\nmenneeksi, mutta hän on tehnyt Katarinan yksinkertaiseksi vuoheksi,\njoka sotii sekä runollista että historiallista totuutta vastaan.\nMyöskin itse kertomisessa ja toiminnassa on tekijän mielikuvitus tällä\nkertaa ollut tavallista köyhempi. Ihmiset ja tapaukset tulevat ja\nmenevät kuin haamut. Kohtaus Katarinan äidin kuolinvuoteen ääressä on\nliikuttava ja onnistunut, mutta se onkin ainoa koko novellissa, joka\nkiintyy lukijan muistoon, kun hän on kirjan lopettanut.\n\n\n_Biet_. Litterär kalender med bidrag af inhemska författare.\n-- Hinta 2 mk.\n\nTämä vihko, joka ilmestyi jo jouluksi, on varsin kiitettävä koe, kun\nnäet sillä tavalla kalenterissa parempaakin kirjallista nautintoa\ntarjotaan yleisölle pitkinä jouluiltoina luettavaksi, kuin mitä\ntavataan noissa joulu-kuvakalentereissa. Mutta tässä kalenterissa on\nvielä yksi kappale -- herra K.F. Ignatiuksen kirjoittama Arvid Kurjen\nelämäkerta -- jolle pysyväisempikin arvo on myönnettävä. Tekijä on\nantanut meille oikean kansanmielisen elämäkerran esikuvan; hän\nesittelee meille elävästi ja selvästi yhden historiamme merkillisimpiä\nmiehiä ja samassa hän taiteellisesti ymmärtää ryhmittää päähenkilönsä\nympäri sekä sen ajan tärkeimmät hengelliset yritykset että viehättävät\nhistorialliset laatukuvat ajan valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta\nelämästä. Tarkempi historiallinen tutkimus kenties huomaisi\ntekijän rikkaan mielikuvituksen välistä vieneen häntä muutamiin\nsielutieteellisiin päätelmiin, jotka köyhiin lähteihin katsoen soivat\nmelkein romantillisilta; mutta on kohtia, joissa historioitsija myöskin\non runoilija, joissa hänen älynsä täytyy aavistaa paljon, mitä ei niin\nvarmaan voi tutkistella. Tekijän vilpas, selvä kirjoituslaatu enentää\nmyöskin mieltymystämme hänen kirjoitukseensa. Kun kelvollisista,\nisänmaallisista elämäkerroista suomeksi on jotenkin suuri puute,\ntoivomme tämän herra Ignatiuksen teoksen pian käännettävän kansallemme.\n-- Paitsi herra Ignatiuksen antamaa kappaletta ovat herra C.\nSynnerbergin \"En dag i amfiteatern i Rom\" ja F. Berndtsonin \"Om den\nsedliga konflikten i Runebergs tragedi Kungarne på Salamis\" luettavia.\nC. Synnerberg kuvailee gladiaattorileikkejä, joilla vanhassa Roomassa\noli niin tärkeä ja niin turmiollinen sija kansan sivistyselämässä;\nvaikka tekijä arvattavasti tuommoisesta usein esitetystä aineesta ei\nvoi tuoda esiin mitään uutta, täytyy meidän kiittää hänen teostansa\nvarsin viehättäväksi ja opettavaksi. Herra F. Berndtson tarkastelee\nvienolla esteettisellä tajulla Runebergin ihmeellistä mestariteosta;\nerittäinkin on tuo erotus, minkä tekijä osottaa olevan Runebergin\nkristillisen kreikkalaisuuden ja oikeitten kreikkalaisten runoniekkain\nvälillä, täynnä totuutta ja näppärää havaintokykyä. Berndtsonin\nkirjoituslaatu on tässäkin enemmän kuin tavallisesti vapaa noista\nteeskennellyistä korulauseista, jotka muuten ovat sille sangen suureksi\nhaitaksi. -- Vielä on kalenterissa kaksi kappaletta: Laguksen\nhistoriallinen kuvaelma \"Trubadurerne\", josta ei voi sanoa hyvää eikä\npahaa, ja Tamsénin \"Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen\", joka\ntuskin olisi ansainnut sijaa muiden vieressä.\n\n\n_Theaterikirjasto_, Länsi-Suomalaisten toimittama I-III. 1869.\nSisältää:\n\nI. _Sisarukset_. Näytelmä 1:ssä näytöksessä Goethen \"Die Geschwister\"\nnimisestä, suomentanut P. W. R-n. Hinta 50 p.\n\nII. _Kuinka anopeista päästään_. Komedia 1:ssä näytöksessä Don Manuel\nJuan Dianalta. Suomentanut A.N. Hinta 60 p.\n\nIII. _Sydän unhotettu_. Komedia 1:ssä näytöksessä Gustav zu Pulitzilta.\nSuomentanut A.A. Hinta 70 p.\n\nNiiden yritysten joukossa, joissa eteenpäin pyrkivä suomalaisuus viime\naikoina on ilmestynyt, on suomalaisen kansallisteatterin harrastaminen.\nHelsingin nykyisen ruotsalaisen teatterin merkitys ei ole kansalliselta\nkannalta aivan suureksi arvosteltava -- sen myöntänee jokainen --\nsiihen katsoen, että sekä näyttelijät ovat ulkomaalaisia että johtava\nhenki kansalle vieras. Mutta kun mieltymys taiteeseen ja teatterin\ntarve ovat juurtumistaan juurtuneet suureen osaan maamme sivistynyttä\nyleisöä, on tämänkin tarpeen tyydyttäminen kansallisessa katsannossa\najanmukainen kysymys ja suomalaisen teatterin kasvattaminen siis\ntietysti tärkeä asia. Tämä \"Theaterikirjasto\" on pieni siemen,\nvastaisen suomalaisen teatterin toivossa maahan kylvetty. Kasvavan\nteatterin ensimmäinen tarve on näet kelvollinen näytelmä-repertoari ja,\nkun suomalaisten kirjailijain tuotteliaisuus tuskin lienee siihen\nriittävä, ovat käännökset muukalaisista kirjallisuuksista\nhyväksyttävät. Théâtre français Pariisissa lienee Euroopan ainoa\nteatteri, joka tulee toimeen omilla varoillaan; kaikkien muiden\nteatterien täytyy lainata naapureiltaan. Kun eivät Euroopan suuret\nsivistyskansatkaan voi sitä välttää, joutuu tämä asia tietysti\nvälttämättömäksi niin pienelle kansalle kuin suomalaiset ovat, sillä\nehdolla tietysti, että vieraat teokset todellakin rikastuttavat\nsuomalaista kirjallisuutta. Senkin ehdon nämät kolme kappaletta\ntäyttävät. Kaikki ovat varsin hyvin valitut näyttämöllisen\nkäytännöllisyyden puolesta. Goethen \"Sisarukset\" on kokoelman\nalkupäässä, paras Goethen pieniä näytelmiä; itse aineessa on\narveluttavia kohtia, mutta runollinen henki, joka on käsittänyt\nsielutieteellisen kysymyksen vienoimman kehkeämisen ja erittäin\nilmaantuu Marianan viehättävässä luonteessa, estää lukijaa näitä\nhuomaamasta. \"Kuinka anopeista päästään\" on pieni ilveily, joka ei\ntahdo muuta kuin huvittaa, mutta se huvittaa kuin huvittaakin.\nToiminnan vaihtelevaiset juonet, sen vilkas esitystapa ja taipuva kieli\nviittaavat etelämaiseen alkuteokseen. Kolmannen kappaleen tekijä,\nGustav zu Putlitz, on niitä, jotka yrittävät yhdistää ranskalaista\nsievyyttä ja saksalaista siveyttä. \"Sydän unhotettu\" (Das Herz\nvergessen) on niitä hänen teoksiansa, joissa tämä on paraiten\nonnistunut. Eräänlainen runollinen taju vuoropuhelussa on erittäin\nkiitettävä, vaikka se välistä muuttuu vähän teeskennellyksi.\n\nKäännökset ovat tehdyt huolella ja taidolla, erittäinkin Goethen\nnäytelmän suomennos. Kieli on puhdasta ja sivistynyttä, niinkuin\nainakin sopii korkeammassa komediassa. Moitittava on ainoastaan eräs\nkankeus, joka lukiessa ei pistä silmiin, mutta teatterin permannoilla\nkenties lienee haitaksi.\n\n\n_Näytelmiä. II_. Viipurin Suomalaisen kirjallisuusseuran painattamia.\nSisältää: \"Lea\" (Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi) ja\n\"Arabian-Pulveria\" (Komedia 1:tenä näytöksenä kahdella vaihoksella.\nL. Holbergin teoksesta suomentanut Taavetti Heimo). 1869. 64 s.\nHinta 1 markka.\n\nKun Helsingin Kirjallisuuden Seuran näkyy tekevän mieli kokonaan jättää\n\"Näytelmistön\" jatkaminen, on Viipurin Kirjallisuusseura ottanut sitä\nasiaa ajaakseen. Onpa tämä jo toinen kokoelma sen julkaisemia näytelmiä\nja kun meidän vielä tulee kiittää tätä vihkoa entistä paljoa\nparemmaksi, toivotaan tietysti yritykselle hyvää menestystä voitonkin\npuolesta.\n\n\"Det arabiske Pulver\" ei ole Holbergin merkillisimpiä komedioja,\nvaikkei viimeisiäkään niiden joukossa. Itse aine -- viekas sukkeluus,\njoka peittää ahnasta typeryyttä -- on usein käytetty komedioissa\nHolbergin perästä; meidän suomalaisessa \"Silmänkääntäjässä\" esim. asian\njuoksu vie samaan suuntaan. Itse käännös on, niinkuin melkein aina\nTaavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty.\n\n\"Lea'llansa\" on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun\nkiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on\nsäilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekuma ja suomalainen\nkirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihankuin tarina\nmenneiltä ajoilta, Libanonin seedrien ja Saaronin liljain kertoelma ja\nsamassa tämä suloinen tarina käsittelee erästä ihmiskunnan ja\nihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näköala aukenee meille;\nItämaan helottava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valon\nheijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat\ntuohon yhteiseen sovintoon.\n\nDraaman toiminta nojautuu puoleksi erääseen tunnettuun kertomukseen\nUudessa Testamentissa -- historiaan Zakeuksen kääntymyksestä, --\npuoleksi omatekoiseen taruun, joka taitavasti on tähän sovitettu. Tämä\ntaru ei ole juuri uusi eikä alkuperäinen -- rikas, vaikka itara isä\nhylkii köyhää rehellistä kosiomiestä, jota hänen tyttärensä rakastaa,\npakottaaksensa hänen menemään kavalalle ulkokullatulle puolisoksi,\nmutta joutuu tuntemaan tämän viheliäisyyden ja sovittaa entisen\nkovuutensa lempivien yhdistämisellä: onpa sitä kertomuksen juoksua\nuseinkin draamoissa käytetty. Mutta tekijä on runollisella\nloihtuvoimalla tästä vähäpätöisestä aineesta kehittänyt merkillisiä\ndraamallisia luonteita, jotka, vaikka kyllä selvästi ilmaantuen\nerityisinä ihmisinä, kuitenkin ovat ikäänkuin kasvaneet yleisellä\nhistoriallisella pohjalla ja perustalla. Zakeus, tuo vanha publikaani,\non harmaantunut viheliäisissä töissä, hän ylenkatsoo ja kammoo kaikkea,\nmitä hän ei voi rahassa arvata, välistä viihdyttäen pistävää\nomaatuntoansa sillä, ettei hän muka ole muita pahempi, kunnes viimein\nuusi valo häneenkin leviää ja uudistaa koko hänen elämänsä; Joas, tuo\npaatunut fariseeus, joka luulee palvelevansa Jumalaa, mutta todella\njumaloitsee ainoastaan omia himojansa ja omia mielitekojansa, vaikka\njulma, vakavasti juurtunut kansallisvihansa roomalaisia vastaan\njohonkin määrään häntäkin jalostaa; viimein Aram tuo miettivä\nfilosofimainen saddusealainen, joka on irtautunut kansansa\nperinnäisestä uskosta, kun sen muoto näet ei enään voi tyydyttää hänen\nmieltään -- etsiäksensä totuuden valoa kreikkalaisesta sivistyksestä,\nkunnes hänenkin täytyy tunnustaa Jeesus Israelin voimalliseksi\nMessiaaksi, hän kun tekee semmoista, mitä \"ei saata aikaan ihmisvoima\".\nNämät kolme henkilöä edustavat kolmea tärkeintä suuntaa juutalaisessa\nelämässä Kristuksen aikana ja onpa näiden vastakohtaisuus draamassa sen\ntähden yhtä merkillinen, kuin sen kehittäminen on tekijältä\ntyydyttävästi onnistunut.\n\nItse runollinen päävaikutin Leassa on vaikeimpia, mitä näytelmäntekoa\nvoi käyttää -- nimittäin ihmetyö, vieläpä ihmetyö, joka ei tule\nkatsojain silmiin, vaan jota ainoastaan kertomuksessa esitellään.\nIhmetyöt tietysti eivät voi vakuuttaa muita kuin niitä, joita ne\nkoskevat; draamassa, jossa syyn ja seurauksen yhdenmukaisuus on\nvälttämätön asia, näyttänee tuo jokseenkin heikolta vaikuttimelta.\nMutta tekijä on runollisella älyllä tietänyt välttää aineen\narveluttavia kohtia. Hän on itse henkilöiden luonteiden\nsielutieteellisessä kuvailemisessa osottanut ihmetyön mahdolliseksi,\nkäsitettäväksi. Koko Lean hempeä olento ihankuin vapisee jumaluuden\nläheisyyttä, hänen kiihoittunut mielensä levittää kaikkiin innostuksen\nkirkastavaa valoa ja pyhä, sisällinen hehku ikäänkuin syö hänen\nsydäntänsä. Juuri Lean innokkaassa, profeetallisen syvässä luonteessa\nKivi on käyttänyt värejä ja säveliä, niin heleöitä, ettei kukaan toinen\nSuomenmaan runoilija olisi keksinyt niiden vertaisia. Semmoisina\naikoina, joina Leat ovat mahdolliset, ovat ihmetyötkin mahdollisia. Ja\njos katsomme draaman muita henkilöitä, niin heidän kääntymyksensä\nnäyttää ensin ihmetyön synnyttämältä; mutta heissä on sisällinen,\nsiveellinen kehkeäminen jokaisen erinäistä luonnetta myöten; Kristuksen\nruumiillinen ilmaantuminen ja puhe koskee suoraan tuohon maalliseen\nZakeukseen: filosofillinen Aram käsittää uuden uskon totuuden\nnähdessänsä sen puhdistavan, siveellisen vaikutuksen; kristittyjen\ntodellinen, nöyrä hurskaus taas hämmästyttää kylmää, jäykkää Joasta.\n\nVaikka näytelmä muuten on sangen taiteellisesti rakennettu, se kun\ntyydyttää ankarimmat esteettiset vaatimukset, täytyy meidän moittia\nLean viimeistä kertomusta kokonaan epädraamalliseksi ja siis\ntarpeettomaksi. Siinä vivahtava, korkean ihana, lyyrillinen kauneus\ntekee kuitenkin tämän vian melkein ansioksi.\n\nNiinkuin tietty on, näytettiin \"Lea\" -- ensimmäisenä suomalaisen\nkirjailijan teoksena -- viime keväänä varsin suurella menestyksellä\nHelsingin isossa teatterissa. Yleisössä silloin ilmestyvä ihastus antaa\nmeidän toivoa, ettei se aika ole aivan kaukana, jolloin A. Kiven\nmerkilliset teokset puhuvat suomalaisessa teatterissa suomalaisille\nsydämmille.\n\n\n_Lyriska Dikter_ af Anttila (A. Andelin). I. 1869. 104 s.\nHinta 1 mk. 50 p.\n\nNuori runoilija, joka tarjoo esikoisiaan yleisölle. Muutamat näistä\novat jo vuosia sitten olleet julkaistut ruotsalaisissa lehdissä\n\"Barometern\" ja \"Papperslyktan\", mutta luullaksemme lukevan yleisön\nmuistosta kuolleet noiden lehtien kanssa. Emmekä luule nytkään näiden\nkokoiltujen runoelmain saaneen aivan paljon lukijoita, ei niinkään\npaljon, kuin todella ansaitsisivat. Aikamme reaalinen suunta tekee\nihmiset taipumattomammiksi lyyrilliseen runouteen, kuin menneet\nvuosikymmenet olivat, jonka tähden nuoren runoilijan näyttää olevan\nvaikeampi tätä nykyä vetää yleisön huomiota puoleensa kuin ennen.\nLisäksi tulee toinenkin seikka; se mitä nykyinen maku etupäässä kiittää\nrunoudessa -- alkuperäisyyttä ja merkillisyyttä, puuttuu näiltä\nrunoelmilta; sitä vastoin on tuo osanotto yleisöltä haihtunut, jolla\naikoinaan lyyrillistä suloisuutta ja sivistynyttä muotoa ennen kaikkea\nihasteltiin.\n\nTuo sangen kaunis ja mieluisa lyyrillinen muoto onkin tämän\nrunokokoelman etevin ansio. Säkeet soivat soinnullisilta ja todistavat\nkaunista tajua sanasävelien muodostamisessa selväksi, lyyrilliseksi\nnuotiksi, mikä avu ei ole huonoina myötäjäisinä kirjailijan\nrunottarelle. Eipä kuitenkaan tekijän sointuinen tarkoitus hairahdu\nmielettömään, helisevään kilinään, jossa kaikki tunteet ja kaikki\najatukset hukkuvat epävakaiseen, utuiseen hentoisuuteen; päinvastoin on\njotenkin suuri muodostustaito runoniekan vallassa ja hän on antiikin\nrunoilijoita tutkimalla sitä vielä kouluttanut. Näkyvätpä Byronin ja\nTegnérin runottaret, joita tekijä ylistääkin innollisissa soneteissa,\nolleen johtavina esikuvina Anttilan runollisella tiellä. Tuo usein\nilmaantuva syvänsalainen, katkera alakuloisuus, joka suloisimpiin\nsäveleihin mielellään sekoittaa haikeita ääniä ja katsoo luonnon sekä\nyleviä että ihania kuvia peitettyinä ihmissydämmen \"talvivarjoilla\",\ntodistaa Anttilan Byronilaisten jäljittelijäin runolliseksi\nheimolaiseksi. Sitä vastoin epäilemme, onko Tegnérin tuttavuus ollut\ntekijälle aivan terveellinen. Jospa Tegnér olisi antanut Anttilalle\nperinnöksi ainoastaan loistavia luonnonkuvia ja komeita vertauksia, ei\nse tosin olisi ollut haitaksi, mutta hän on myöskin jättänyt\nrunoilijalle pseudoantiikkisuuden ja pseudoromantillisuuden\nsekoituksen, joka erittäin ilmestyy tuossa vanhamuotisessa\nkreikkalaisen ja skandinaavilaisen mytologian käytännössä, minkä\nAnttila lienee luullut oikein runolliseksi koristukseksi, se kun\nilmenee melkein jok'ainoassa kappaleessa. Olemme sillä koskettaneet\ntekijän kipeimpään kohtaan, häneltä puuttuvaan alkuperäisyyteen. Moni\nhänen runoelmansa, vaikka suloinen ja kauniskin, ei osota tuota\nitsenäisyyden tarkkaa tunnusmerkkiä ja luontoa, joka onkin ainoa, mikä\nvoi kuvastua lukijan muistossa. Välistä tekijä muistuttaa semmoisista\nsoittajista, jotka osaavat aikaansaada mitä koreimpia toisintoja,\nvaikka heidän mielikuvituksensa ei jaksa synnyttää omia teemoja.\nMyöntää täytyy, että muutamissa parhaissa runoissa myös uusi ja\nviehättävä ajatus usein on pukeutunut omituiseen sopivaan muotoon,\nvaikka niissä jonkunlainen akatemiallinen vivahdus pistää silmiin.\n\n\n_Kalatyttö_. Kirjoittanut Björnstjerne Björnson. Suomennos. 1869. 178\ns. Hinta 2 mk. 25 p.\n\n_Silas Marner_. Raveloen kankuri. Kirjoittanut George Elliot.\nSuomennos. 1869. 248 s. Hinta 3 mk.\n\nNämät novellit ovat molemmat ensin ilmestyneet Novellikirjastossa,\nvaikka ne nyt ovat erikseenkin painetut, ja kummassakin kohden ne\noivallisesti täyttävät paikkansa. Muutamat, jotka romaaneissa\nainoastaan, niinkuin valitettavasti monikin tekee, etsivät\nsensatsionihaluisen uteliaisuutensa tyydyttämistä eivätkä huoli muista\nromaanin avuista kuin kirjavasta aineellisuudesta, lienevät paljoa\nvähemmällä mielihyvällä nähneet nämät novellit otettuina\nNovellikirjastoon, kuin jonkun ranskalaisen ryöväriromaanin tai\nenglantilaisen rikosjutun. Mutta jokainen runouden ystävä on kiittävä\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuraa siitä valinnasta, jonka se on tehnyt;\nsillä harva tuote myöhimmän romaanikirjallisuuden alalla vilkkaassa,\nalkuperäisessä, elähyttävässä runollisessa voimassa voittaa\nBjörnstjerne Björnsonin \"Fiskehjænten'in\" tai Elliotin \"Silas\nMarner'in\".\n\n\"Kalatyttönsä\" kautta Björnstjerne Björnson on astunut tärkeän askeleen\nkirjallisessa edistymisessään. Vaikka sekin kasvaa tuolla\n\"kylähistorian\" kentällä, jolla hänen entisetkin laakerinsa\novat syntyneet, eivät kylähistorian laatukuvat eepillisessä\nvälittömyydessään tässä ole pääasiana, ne kun ovat liittyneet\nkorkeamman sivistyselämän kysymyksiin. Novellin päähenkilö, Petra, on\nköyhä tyttö, joka, kasvaneena alhaisessa kalastajan töllissä, pyrkii\neteenpäin tuntemattoman sisällisen ihanteensa perille ja viimein löytää\ntuon ihanteensa sekä elämänsä päämäärän näyttelijätaiteessa. Ennenkuin\nPetra pääsee tarkoituksensa perille, on hänellä monta vastusta ja\nerehdystä voitettavana; mutta hän voittaa ne kaikki vakavalla uskolla\nja vilkkaalla uljuudella. Petra on kokonaan taiteellinen, esteettinen\nluonne; hänen olentonsa kaikkien puolien välillä ilmenee jonkunlainen\nsopusointuinen yhteys, joka ei salli sisällisten ristikohtausten\nsyntyä; hän on kokonainen, eheä. Teatterissa ensi kerran käydessään\nPetra kohta näkee ihanteensa melkein aistillisessa selvyydessä edessään\neikä sitten hetkeäkään horju mielessänsä, kun hänen täytyy yritystensä\npuolesta taistella niitä vastaan, jotka ylenkatsovat, milt'eivät\nkokonaan hylkäävät, näyttelijätaiteen. Sitä vastoin eetillisten,\nsiveellisten luonteiden edustajan, rovastin, täytyy sisällisen\nmietinnän ja taistelun kautta päästä selville. Tämä suostuu taiteeseen,\nmutta tavallisen taikauskon epämukaisuudella katsoo näyttelijätaiteen\nepäsiveelliseksi. Kuitenkin, hänen silmänsä aukenevat, kun hän huomaa\nitse käyttäneensä samoja puolustusperusteita \"heränneiden\" kylmää\nabstraktista siveellisyyttä vastaan, joilla Petra häntä vastaan\npuolusti näyttelijätaiteen oikeutta. Björnstjerne Björnson on käyttänyt\ntuota nykyisessä, tanskalaisessa ja norjalaisessa kirjallisuudessa\ntavallista ristiriitaa \"eetillisen\" ja \"esteettisen\" ihanteen välillä,\nmutta hän on myöskin osottanut niiden sovituksen mahdolliseksi. Tuo\nylenpalttinen siveellisyys tekee elämän pääsemättömäksi kuormaksi, tuo\nylenpalttinen kaunotaiteisuus tekee elämän huolimattomaksi loikiksi;\nainoastaan toisiansa elähdyttäen ne kantavat sivistyksen tuoreimpia\nhedelmiä.\n\nGeorge Elliot eli -- niinkuin hänen yhteiskunnallinen nimensä on --\nMiss Evans, täyttää englantilaisessa kirjallisuudessa saman paikan,\nminkä B. Björnson norjalaisessa, Auerbach saksalaisessa -- hän on\n\"kylähistorian\" etevin edustaja, se, joka viehättävimmällä rakkaudella\nja rikkaimmalla mielikuvituksella on esitellyt runollisia kohtia\nrahvaan elämästä. George Elliot valitsee jokapäiväisiä ihmisiä\nsankareiksensa, hän seuraa jonkun vähäpätöisen elämän mutkattomia\nvaiheita, mutta tuo kaikissa ilmaantuva lempeä vakavuus, harras\nihmisrakkaus ja älykäs huumori valaisee niitä ikäänkuin lämpöisellä\nrunollisuuden auringonpaisteella. Hän on ymmärtänyt työn, hiljaisen,\nvakavan, väsymättömän ahkeruuden rahvaan elähdyttäväksi hengeksi ja sen\ntähden Elliot kirkastaa työn voimaa innollisella vakaumuksella.\nRomaanin pääansio on etsittävä osittain noista oivallisista\nlaatukuvista, jotka ovat sekä koomillista että totista lajia ja joissa\npikkukylän erinäiset henkilöt ja omituiset tavat ihankuin elävinä\nastuvat silmiemme eteen, osittain itse päähenkilön luonteen\nkehkeämisessä. Harva muu kirjailija olisi voinut tuon taikauskoisen,\nyksinkertaisen, oppimattoman kankurin sielusta tavata kohtia, jotka\nvetäisivät huomiota, saatikka mieltymystä, hänen puoleensa. Mutta\nSilasin sydämmeen on salainen, syvä tunteellisuus kätkettynä, joka\nylentää tuon köyhän kankurin ympäristöänsä paljoa ylemmäksi. Moitittava\non tässä romaanissa ainoastaan liiaksi venynyt loppu. Lapsen\nilmaantuminen Silasin tölliin ja siitä syntyvä muutos pettyneen\nkankurin elämässä, hänessä uudestaan syntyvä rakkaus ihmisiä kohtaan ja\nusko Jumalaan muodostavat romaanin runollisen lopun. Kaikissa sen\nperästä seuraavissa tapauksissa toiminnan juoksu liikkuu eteenpäin\nhitaasti, välistä milt'ei ikävästikin.\n\nNäiden kahden novellin kieli on jotenkin eri laatua. \"Kalatytön\"\nsuomennoksessa se on sujuvaa ja rikasta; \"Silas Mannerin\" käännöksessä\nvalitettavasti usein ilmaantuu huolimattomuutta ja kankeutta.\n\n\n_Kassan avain_. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä.\nSuomentanut Teno Heimo. 1869. 23 s. Hinta 30 p.\n\n_Laukkuryssä_. Laulunsekainen ilveilys yhdessä näytöksessä.\nTanskalaisen teoksen mietteen mukaan kirjoittanut A. Rahkonen. 1869.\n64 s. Hinta 1 mk.\n\nEi kirjalliselta eikä draamalliseltakaan kannalta näillä\npikkutuotteilla ole mainittavaa arvoa. Ne ovat runollisia\npäivänkorentoja, jotka jonkun illan liehuvat teatterivalaistuksessa,\nmutta kuolevat katsojan muistossa, niin pian kuin hän on teatterin\njättänyt. Maamme pikku kaupungeissa ne kuitenkin yhtä hyvin ja\nparemminkin täyttäisivät paikkansa seuranäytelmän ohjelmistossa, kuin\nenin osa noita ruotsalaisia renttukomedioja, joita tavallisesti on\ntarjona. Ne ovat viattomia ja helposti näyteltäviä.\n\nN:o 1 esittää nuoren miehen, joka aina on ollut akkavallan alaisena,\nensin tätiensä, sitten vaimonsa hallittavana. Vaimo pitää kokonaan\nhuolta taloudesta, hänellä kun on kassan avain. Mies parka tahtoo\nvälistä ottaa osaa muiden miesten huvituksiin, mutta joskus sen\ntehtyänsä täytyy hänen aina valheilla salata sitä vaimoltansa. Vaimo\nluulee noiden valheiden peittävän jotakin aviollista uskottomuutta,\nmutta, erehdyksensä havaittuaan, hän antaa miehelleen kassan avaimen ja\ntäyden luvan käydä miesten seuroissa niin usein kuin tahtoo. Itse aine\non siis jokseenkin tyhjänpäiväinen eikä juontakaan juuri ole sitä\ntajukkaammin sovitettu. Suomennoksessa on valitettavasti pahoja\nvirheitä.\n\nN:o 2 on tehty Heibergin \"Kong Salomo og Jörgen Hattemager'in\" mukaan.\nEräs köyhä juutalainen tulee muutamaan tanskalaiseen pikkukaupunkiin,\njonka asukkaat luulevat häntä rikkaaksi pankkiiriksi Hampurista, josta\nsitten kaikenlaisia ilveellisiä sekaannuksia syntyy. Herra Rahkonen on\nmuuttanut näyttämön Tanskanmaalta Käkisalmeen ja tehnyt juutalaisesta\nkiertelevän laukkuryssän. Tätä keksintöä täytyy kiittää jotenkin\nsukkelaksi. Mutta muissa kohden tämä mukaelma ei ole yhtä hyvin\nonnistunut. Sivujuttu eräästä ylioppilaasta, joka rakkaudesta on\ntuhlannut rahansa hattuihin (hän on näet rakastunut hatuntekijän\ntyttäreen) ja sen tähden joutuu kovaan pulaan, kunnes onnellinen\nsattumus hänen pelastaa, on jo alkuteoksessa jotenkin vähäpätöinen ja\nsuomalaisessa mukaelmassa vielä ikävämpi. Sen olisi varsin hyvin voinut\njoko jättää pois taikka edes lyhentää. Sitä vastoin sekä laukkuryssän\nettä Käkisalmen porvarien osat sopivat oivallisesti hyville\nkoomillisille näyttelijöille.\n\n\n_Klubbhöfdingen_. Skådespel i 5 akter af Gabriel Lagus. 1869. 101 s.\nHinta 2 mk.\n\nGabriel Lagus, jonka eepilliset kokeet \"Baco\" ja \"Riddar Unos Söner\"\nherättivät melkoista huomiota, on julkaistessaan tämän murhenäytelmän\nlaskenut ensimmäisen draamallisen tuotteensa kirjallisen tarkastuksen\nalaiseksi. Viime keväänä tekijä koetti draamansa teatterivaikutusta\nHelsingin teatterin näyttämöllä, vaikk'ei hänelle kuitenkaan siitä\ntullut muuta, kuin mitä ranskalaiset kutsuvat \"succés d'estime\".\nOsittain on se seikka syynä tuohon vaillinaiseen menestykseen, että\n\"Nuijapäällikkö\" näyteltiin varsin heikonpuolisesti; sillä tämä\nnäytelmä on ylipäätään hyvin sovitettu teatterin käytännöllisiin\nvaatimuksiin. Esipuheessaan tekijä sanoo näytelmäänsä nuoruuden\nteokseksi ja viittaa siihen, että se draamallinen perustus, jolle tämä\nrunoelma on rakennettu, on hänelle \"voitettu kanta\". Jos katsomme asiaa\nsamalta kannalta, pitäen enemmän lukua tekijän lupauksista kuin teoksen\neheydestä, täytyy meidän myöntää sen olevan mitä onnellisimpia enteitä\ntulevaisuuden suhteen. Tekijä on voimakkaalla kädellä tarttunut\naineeseensa, erinäisten osien ja juonten ulkonaista sointuisuutta sopii\nkiittää varsin onnistuneeksi ja toiminta edistyy oikein draamallisella\njännityksellä. Noudattaen Horatiuksen neuvoa, tekijä aina vie meidät\n\"in medias res\" ja hänen kielensä on sekä alkuperäistä että mehukasta.\nMuutamat kohtaukset, erittäinkin kolmessa ensimmäisessä näytöksessä,\novat elävästi ja voimakkaasti esitetyt ja tuo muutamissa henkilöissä\nilmaantuva vilkas ja naurattava huumori tekee mitä virkistävimmän\nvaikutuksen lukijan mieleen. Tuo ennen sotamiehenä ollut, kiivas ja\nrehellinen kappalainen Matts latinaa lukevan, hiljaisen veljensä kanssa\non historiallinen laatukuva, joka paraalta puolelta osottaa hra\nLaguksen runollista mielikuvitusta.\n\nVaikka me siis näiden ansioiden tähden taidamme tekijästä toivoa hyvää,\nkatsoen häntä vasta-alkajaksi draamallisuudessa, on meidän kuitenkin\nmyöntäminen, että itse teoksen viat tekevät sen jotenkin köykäiseksi,\njos se taiteellisuuden ja kansalliskirjallisuuden vaa'alla punnitaan.\nItse draamallinen pohja on varsin merkillinen ja tekijän runollinen\ntarkoitus on melkein aina hyvä, mutta itse suorituksessa on aina\njotakin, mikä vääristää hänen paraat tarkoituksensa. Aine on, niinkuin\njo näytelmän nimestä sopii arvata, otettu tuosta merkillisestä sodasta\naateliston ja talonpoikien välillä 16:nnen vuosisadan loppupuolella,\nmikä tärkeä historiallinen tapaus jo on antanut runoilijoillemme\nrunsaita aineita (\"Klas Flemings tider\", \"Daniel Hjort\", \"Sigrid\nLiljeholm\", \"Salojärven kukka\" y.m.). Erittäin Cygnaeus on mainiossa\nmurhenäytelmässä \"Klas Flemings tider\" ottanut esitettäväksi melkein\nsaman historiallisen ristiriidan, jonka herra Laguskin esittää. Onpa\ntämä kuitenkin säilyttänyt alkuperäisyytensä, muuttaen draaman\nkeskuksen Flemingin linnasta talonpoikien leiriin. Mikään mieltymys\ntalonpoikiin ja heidän harrastuksiensa historialliseen oikeuteen ei ole\nkuitenkaan syynä tuohon muutokseen, tekijä kun näet melkein kilpailee\nShakespearen Coriolanuksen kanssa haukkuessansa rahvasta tyhmäksi,\nraa'aksi, itsekkääksi joukkioksi. Koko tuon viholaispesän yli kohoaa\nmahtava mies, talonpoika Ilkka. Hänessä on noiden eri joukkojen\nsisällinen yhdistys, hän elähyttää heitä urhoudellaan, hän vie heitä\ntaisteluun ja voittoon. Hän tuntee itsensä Jumalan aseeksi, luulee\nitsensä lähetetyksi kostamaan kaikki vääryydet ja kaiken häpeän, minkä\ntalonpojat ikänä ovat kärsineet, ja että hänellä vielä on yksityistä\nkostettavaa Flemingille se tietysti enentää hänen traagillista\nmahtavuuttansa. Mutta valitettavasti tekijä on vienyt tämän, draamansa\nviehättävimmän päähenkilön ristikohtaukseen, jonka vertaista tuskin\nlienee sopimattomuudessa. Ilkka luopuu tehtävästänsä, hän ylenkatsoo\ntoverejansa, hän antaa kylmäverisesti poikansa kuolla, vaikka voisi\nhänen pelastaa, hän joutuu salamurhaajaksi, hän särkee tyttärensä\nonnen, hän tappaa uskollisimman palvelijansa -- ja miksi? Kaarlo\nherttua on näet luvannut hänelle aatelisnimen ja -kilven ja tuo toivo\nhämmentää ukko parkaa niin, ettei hän hurjassa pöyhkeydessään tiedä,\nmitä tekee. Jossakin komediassa olisi moinen vaikutin -- hallitus antaa\npauhaajalle jonkun tähden tai jonkun viran ja hän vaikenee -- varsin\nsopiva; mutta tokkohan murhenäytelmässä? historiallisessa\nmurhenäytelmässä? Jos tekijä välttämättömästi tahtoi esittää rahvaan\nsankaria, jota tottumaton menestys vie hurjuuteen, olisi hän voinut\nulkomailta hakea kuvailtavansa; hän olisi esim. voinut ottaa\nMasaniellon, Cola di Eienzin, Wullenweberin traagilliseksi\npäähenkilöksi. Mutta Ilkka? Mutta nuijamiehet?\n\nMuihinkin syihin katsoen olisi kenties ollut parempi, ettei\ntekijä olisi asettanut draamaansa Suomenmaahan. Tuon muuten\nnäytelmäkirjallisuudessa tavallisen \"yleisön isänmaallisten tunteiden\npeijailemisen\" sijaan on tässä astunut jonkunlainen tylyys ja\nkylmäkiskoisuus isänmaallista ainetta vastaan, jota ei sovi jättää\nmainitsematta. Siitä, että tekijä on muuttanut muutamia historiallisia\ntapauksia draamallisessa tarkoituksessa, ei ole mitään sanomista, sillä\nrunoniekka ei ole mikään historioitsija. Semmoinen \"lapsus'kin\" kuin\nesim. se, että tekijä antaa pietarsaarelaisten ottaa osaa Ilkan\nkapinaan, olkoon menneeksi. Mutta tekijä antaa suomalaisten\nilmajokelaisten tanssia ruotsalaisten \"Simon Sälleä\", se on\nsuomalaiselta huolimattomuutta; hän ei edes kirjoita päähenkilönsä\nnimeä oikein (Ilka eikä Ilkka). Pahin seikka kuitenkin on, että tekijä\nilman syyttä ja aivan tarpeettomasti on vääristänyt historiallisten\nihmisten luonteita, joka on vielä moitittavampi kuin heidän\nnimiensä vääristäminen. Hän kuvailee Juhana Flemingiä riettaaksi\nnaisten-houkuttelijaksi ja Pentti Pouttua ilkeäksi teatterikavaltajaksi\n-- ja siinä on raja, jonka yli ei vapaimmankaan suomalaisen\nmielikuvituksen ole lupa astua.\n\n\n_Dikter_ af K.F. Eneberg. Hinta 1. mk. 50 p.\n\n_Dikter_ af Emlekyl. (E. Nervander) I. Hinta 2 mk.\n\n_Honkain Tarinat_. Kertoellut Emlekyl. (E. Nervander) 1869. 90 s.\nHinta 1 mk. 50 p.\n\nJos kysytään, mikä runoilijoistamme enimmän vaikuttanee lyyrilliseen\nrunouteemme sekä nykyaikana että tulevaisuudessa, ei se ole Runeberg,\nvaan Topelius. Melkein jokaisessa kalenterissa, jokaisessa albumissa\ntavataan alottelevain runoilijain kokeista Topeliuksen lauseparsia ja\nvertauskuvia, ja korvissamme kaikuvat yhäti Topeliuksen sävelet, vaikka\ntekijät niihin ovat sovittaneet eri säestyksiä. Eipä kummaa, että\nTopelius monessa kohden on nuorison mielirunoilija; sillä ei tosiaan\nole maailmassa monta muuta kirjailijaa, joka niin runollisesti ja niin\ntäydellisesti edustaisi tuota välittömän lyyrillisen mietteettömyyden\nkantaa. Topelius antautuu hartahimmalla luottamuksella kokonaan luonnon\nhaltuun; niinkuin lapsi, hän katsoo kaikki maailmassa leikin esineeksi.\nTopelius näkee ympärillään ainoastaan runollisuutta, hän noudattaa\nilman epäilystä, ilman taistelua runollisesti jalostavia ihanteitaan,\nluonnon innostustaan ja teeskentelemätöntä jumalisuuttansa.\n\nMolemmat nämät kirjailijat -- K.F. Eneberg ja Emlekyl -- ovat myöskin\nTopeliuksen runokoulua käyneet. Sillä emme suinkaan tahdo moittia heitä\njäljittelijöiksi, jotka ilman sisäistä pakkoa laulavat vieraan mallin\nmukaan; päinvastoin ovat heidän runoelmansa, käyttääksemme runollista\nvertausta, syntyneet ikäänkuin heidän mielikuvituksensa ja sydämmensä\ntodellisesta avioliitosta. He eivät ainoastaan ole Topeliuksen\nrunollisia perillisiä; jos he täyttävät antamansa lupaukset,\nmuodostavat he vielä Topeliuksen ihanteita ja katsantotapaa, kumpikin\nomalla tavallansa. Tietysti emme sillä tahdo sanoa heidän perineen\nTopeliuksen runollista neroa ja rikkautta, vaikka sanomme sisäisen\nheimolaisuuden heidän välillään olevan kieltämättömän. Kaikilla\nkolmella on tuo lempeä yhteys luonnon kanssa, joka ulkomaailmasta aina\nkuulee omien tuntojensa kaikua, näkee oman mielialansa kangastuksia,\nvieläpä tuo näppärä hienous kuvissa ja lauseissa, joka välttää\npöyhkeyttä, tuo taipumus soitannolliseen suloäänisyyteen, joka hyvin\nriittää laulurunoihin, mutta jolta puuttuu tarpeellista pontevuutta\noodeihin ja ballaadeihin.\n\nMutta muutoin havaitaan selvä muutos Topeliuksen runollisuuden suhteen\nnäissä molemmissa nuorissa kirjailijoissa. Vaikka Topeliuskin\nparaasta päästä pyytää esitellä jokaisessa maiseman-, jokaisessa\nluonnonkuvauksessa ilmaantuvaa sisäistä mielen vivahdusta, eikä tyydy\nvanhain runoilijain paljaaseen deskriptiivisyyteen, on tuo hänelle\nomituinen loistavien värien ja salaisten sävelien rikkaus hänen milt'ei\nviehättävin avunsa. Emlekylin keksintövoima ei ole sinnepäinkään niin\nrikas kuin Topeliuksen; se on melkein köyhä; kuvaelmissaan hän sekä\nmielitekonsa että luonteensa vaikutuksesta säästää komeita värejä,\nmutta vaipuu niin täydellisellä hartaudella runoilijakuvissa\nvaihtelevaisiin luonnon värivärähdyksiin, että ainoastaan katselemme\nniiden suloisuutta, luullen niistä kaikkialta vanhastaan tunnetun äänen\nmeille puhuvan. Semmoisia runoelmia, joissa tuo objektiivinen\nluonnonihastus varsin kauniisti ilmaantuu, ovat: \"En Juninatt\", \"Afton\ni Österbotten\", \"En utsigt\". Somia laatukuvia elämästä ovat:\n\"Tjensteflickan\", \"Bondgossen\" ja ne, joita tekijä nimittää \"Finska\nepigrammer\". Mutta niidenkin runoelmien joukossa, joissa tekijä\nitsenäisimmin kuvailee luontoa oman mielensä kuvastukseksi, on monta\nonnistunutta kappaletta, niinkuin esim. \"O jag vet\", \"Stiltje\", \"Ett\ngulnadt blad\"; ensimmäisessä lempeä, kesäinen tuuli humisee koivujen\nuneksivista latvoista ja toista lukeissamme ihankuin hiljainen,\ntukehduttava kuumuus ahdistaa rintaamme. Vähemmin tyydyttävät meitä ne\ntekijän runoelmat, joissa hän avaa sydämmensä ja suorastaan kuvailee\nsen taisteluja ja kipuja. Sillä tuota soinnullista rauhallisuutta, jota\nEmlekylin mielestä ilmenee luonnossa, hän melkein kokonaan kaipaa\nihmiselämässä. Omituisin mieliala näissä kappaleissa on näet\neräänlainen alakuloisuus, joka harvoin kohoaa katkeraksi epätoivoksi,\nuseammin selvenee helläksi altistumiseksi. Mutta, vaikka emme tahdo\nsanoa tekijän surua teeskennellyksi, vaikka hän usein on keksinyt sille\nkauniin muodon, täytyy meidän arvata se runollisen vaikutuksensa\npuolesta vähäpätöisemmäksi, kuin tekijän luonnonihastusta. Että kaipaus\nja huolet ovat laulun vanhemmat, ei ole suomalaiselle outoa, mutta\nolkoon sitten joku yleinen onnettomuus tekijän huolten esineenä tai\npakottakoot kovat kärsimykset häntä valittamaan tai olkoon hänen\nmielensä niin synkeä, että hymyileminen käy hänelle mahdottomaksi.\nMutta Emlekylin runollinen luonne näkyy päinvastoin oikeastaan olevan\nmäärätty taiteelliseen, huolettomaan eheyteen, jonka tähden tuo\nalakuloisuuden epäsoinnullinen ääni hänen runoelmissaan vielä enemmin\nkummastuttaa. Kaikkein kauniimmalta soi tekijän surullisuus, kun muiden\nkärsimykset sen herättävät, niinkuin tuossa varsin jalossa runoelmassa\n\"Lotila-sonen\", jota melkein sopisi sanoa Runebergin vähäisemmän\n\"Torpantytön\" (\"Sörjen Kandals dotter, sköna kinder\" j.n.e.)\nrunolliseksi vastineeksi. Mutta, paitsi luonnonihastusta, on toinenkin\nseikka, joka hajoittaa nuo tummat pilvet tekijän mielestä ja saattaa\nhänen ihanteensa kadoksissa olleen auringon jälleen loistamaan -- se on\nnäet taide. Innokkaasti tekijä ylistää sen jalostavaa, sivistävää\nvoimaa (laulu \"Till Henrik Schradiek\" on siinä suhteessa erittäin\nmerkillinen); toivomme sen antavan hänelle tuota kirkasta\nrauhallisuutta, joka korottaa resignatsionin syvemmäksi,\ntodellisemmaksi sovinnoksi elämän pakotuksen ja ihmisen vaatimuksien\nvälillä.\n\nEmlekyl ei ole ainoastaan lyyrillinen runoilija, hän on myöskin\ntarinain kertoilija ja vaikka hänen runollinen luonteensa tarinoissa\ntietysti on sama kuin lauluissakin, niin sen omituisuus niissä melkein\nparemmin astuu näkyviin. Vaikka ne alkuaan ovat ruotsiksi kirjoitetut,\non Emlekyl ne kuitenkin julkaissut suomeksi.[45] Näissä tarinoissa\nhuomaamme samaa antaumista luonnon haltuun, jota Emlekylin runoudessa\nmuutenkin ilmestyy; hän on tahtonut kertoilla suomalaisten \"honkain\"\ntarinat, suomalaisen luonnon omituista ihanuutta; hänen runollinen\nomatuntonsa on todistanut, että ainakin joku vieras sävel niistä\nkaikuisi, ellei tämä hänen kansallinen harrastuksensa olisi saanut\nkansallista pukua. Kaikeksi onneksi Emlekyl on saanut kääntäjän, jonka\non onnistunut niin runollisella ja samassa suomalaisella aistilla\nvaikea tehtävänsä toimittaa, että voisimme melkein luulla kuulevamme\nalkuperäistä teosta eikä käännöstä. Tarinain joukossa ansaitsee\nmielestämme \"Hallayö\" suurimman kiitoksen. Keksintö siinä on yhtä\nälykäs, kuin tuo joka rivistä vivahtava isänmaallinen tunne on\nmiellyttävä. Sen rinnalle panisimme \"Suden jälkiä metsässä\", jääkylmä,\nkolkko yökuva, ja \"Siivet hän sai\", joka on täynnä keväistä vireyttä ja\nsuloista hellätuntoisuutta. \"Kivi-siemen\" ja \"Suomen salossa\"\nkertoilevat meille Suomen taiteen, Suomen runouden syntyä ja ennustavat\nhartahilla toiveilla niille kirkasta tulevaisuutta. Hyljättäviä ovat\n\"Metsä on iäti vihanta\" ja \"Talvikärpänen\", joista toinen on täynnä\nimelää saksalaista hentomielisyyttä, kun toisessa sitä vastoin\nilmaantuu Andersenia tavoittelevaa, teeskenneltyä huumoria. Jos yleensä\nvertaamme näitä tarinoita oikeihin, Suomen kansan synnyttämiin\nsatuihin, havaitsemme pian germanilaisen panteismin hienoimman tuoksun\nniistä leviävän; mutta emme sitä kuitenkaan katso viaksi. Kun maamme\nruotsalainen kirjallisuus sulautuu sen suomalaisen kirjallisuuden\nkanssa yhteen, niinkuin välttämätöntä on, tuodaan tähän tietysti\nvieraitakin aineksia. Jos ne vain ovat hedelmöittäviä siemeniä, on\nsekin asia pikemmin katsottava hyödylliseksi kuin haitalliseksi.\n\nK.F. Eneberg on niinkuin Emlekylkin lähtenyt Topeliuksen kannalta,\nniinkuin Emlekylkin muodostanut Topeliuksen runollisia traditsioneja.\nTuo Topeliuksen viaton välittömyys, joka riemuiten laulaa sydämmen\nkyllyydestä, on molemmilta hukkunut, molemmille on runollisuus enemmin\ntuskaksi kuin iloksi. Mutta kun luonnon- ja taiteenihastus on se\nvapauttava voima, joka pelastaa Emlekylin elämän tuskista, on K.F.\nEneborg jumalisuudessa ja uskossaan tavannut pohjan, johon hän taitaa\nankkurinsa laskea. Tämä usko ei ole Topeliuksen lapsellinen luottamus;\nse on monen sisäisen taistelun ja tuskan hedelmä. Erittäinkin kokoelman\nneljä viimeistä runoelmaa (\"Här är jag\", \"Bön\", \"Psalm\", \"Korset\") on\nsiinä kohden merkillisiä; niissä on avain, jonka avulla runoniekan koko\nsydämmen arvoitus selvenee. Ilman näitä kolmea kappaletta tekijän\nalinomainen synkkämielisyys, joka elämässä näkee ainoastaan rauenneita\ntoiveita, turhia harrastuksia, meitä kyllä voisi viehättää, vaan\ntuntuisi kuitenkin väsyttävältä, hentomieliseltä; mutta nuot kappaleet\nlevittävät muihinkin runoelmiin kirkastavaa valoaan. Erittäinkin\n\"Rukous\" on ikäänkuin runollinen kivikirjoitus, jonka jokainen sana\nmahtavasti kiintyy lukijan mieleen. Tämä painava, ytimellinen\nkirjoitustapa kaunistaa muutamia muitakin runoelmia (niin esim. \"Öknen\"\nja \"Yrsnön\"); eräissä toisissa tekijä päinvastoin ei kylläksi ole\nvälttänyt tarpeettomia toistamisia ja aineen liiallista venyttämistä,\njota olisi täytynyt sitä enemmän karttaa, kun tuo maailma, jossa\ntekijän mielikuvitus, ajatukset ja tunteet liikkuvat, ei ole avara eikä\nvaihtelevainen. Kuitenkin on semmoisia kappaleita, eikä niitä ole\nharvassa, joissa ei ainoastaan sanat, vaan ajatuksetkin ovat\nmuodostuneet säveliköksi, mikä selvästi edistyy edistymistään; esim.\n\"Ensam är smärtornas son\" ja soma \"Serenad\". Edellinen on varsin\nonnistunut mukaelma Propertiuksesta, niinkuin yleisesti Eneberg näkyy\nahkeralla antiikin runoilijain tutkimisella itsellensä hankkineen tuota\ntarkkaa, syvää tajua runollisen ulkomuodon käyttämisessä, joka ei\nsuinkaan ole hänen runoelmiensa vähäisimpiä ansioita.\n\n\n\n\nVuodelta 1870.\n\n\n_Haapakallio_. Idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta. Kertoellut\nT. H(ahnsson). 1869. 53 s. Hinta 75 p.\n\nEi missään kirjallisuuden haarassa ole runouden korkeimmille\nkukkuloille pääseminen niin vaikeata kuin romaanissa, kun toiselta\npuolen taas on helppo vähäisemmilläkin lahjoilla luoda edes\njommoistakin. Jokapäiväisen huvikirjallisuuden merkitys onkin sen\ntähden suurempi romaanin kuin lyyrillisyyden taikka draaman alalla.\nKuinka usein historiallinen aine taikka yhteiskunnalliset mietteet ovat\npelastaneet kuivimmankin romaanin, mikä lyyrillisessä runoudessa tuskin\non mahdollista, ja mielihyvällä voimme välistä lukea jonkun pienemmän\nkertomuksen, jonka ainoana ansiona on soma esitystapa, kun draamassa\nsen lisäksi vielä vaadimme toimintaa ja luonteiden kuvausta.\nErittäinkin lyhyiden kertomuksien ja novellien suhteen on yleisö\ntottunut suureen suvaitsevaisuuteen.\n\nTämä \"idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta\" on juuri näitä somia\nkertomuksia, joita suosiolla luetaan, mutta joiden muisto kirjan\nlopetettuamme pian haihtuu mielestämme. Erittäinkin tekijän\nkirjoituslaatu on miellyttävä ja ansaitsee kiitosta; se on soma,\nteeskentelemätön ja sujuva. Henkilöitä tekijä on kuvaillut suurimmalla\nrakkaudella; luulemme, että vähemmänkin siinä kohden olisi riittänyt.\nTekijä on näet koettanut tehdä kaikki mitä suloisimmiksi, ja\nseurauksena on ollut, ettei heidän välillään ole mitään erotusta. Nämät\nsuloiset, rakastettavat, jalot henkilöt saavat, niinkuin hyvin\njärjestetyssä romaanissa sopii arvata, tietysti avuistansa palkinnon,\nja kun avioliitto idyllintapaisissa romaaneissa on epäilemätön keino\nsaada ihmiset onnellisiksi, lopettaa tekijä kirjansa kolminkertaisilla\nhäillä.\n\n\n_Runoelmia_. Koelmoinut Erkko. 1870. 79 s. Hinta 1 mk. 25 p.\n\nTällä koelmalla astuu eräs nuori runoilija suomalaiseen laulutarhaan,\njossa toivomme tulevaisuudessa vielä usein häntä tapaavamme. Nuorien\nrunoilijain tuotteista on sangen usein vaikea ennakolta sanoa,\novatko niissä ilmaantuvat runollisuuden siemenet viljakasvien vai\nrikkaruohojen, mutta emme luule pettyvämme ennustaessa Erkon oraasta\nkauniita hedelmiä.\n\nMiellyttävin avu Erkon runottaressa on sen soma, alkuperäinen\nnaiivisuus, joka rakkaudessaan vapaana kaikesta imelästä\nhellätuntoisuudesta muistuttaa Kantelettaren suloisista ja samalla\nraikkaista äänistä. Tämä ilmaantuu erittäinkin paimenlauluissa, jotka\nepäilemättä ovat tämän runokokoelman paras osa. Ne ovat välistä somia\nlaatukuvia paimenelämästä, välistä lyyrillisiä lauselmia, jotka\npäättyvät näppärään epigrammalliseen \"huippuun\", välistä paljaita\nlauluja, joissa runoilija kaiuttaa mielensä iloisia ja surullisia\nsäveliä ilman määrättyä tarkoitusta. Monta näistä tahdomme sulkea\nsoittoniekkain suosioon, koska ne usein ihankuin vaativat nuottia. Jos\nlausumme, että lukiessamme Erkon pieniä lauluja, usein on mieleemme\njohtunut Runebergin \"Idyll och Epigram\", emme ole lausuneet mitään\nmoitetta, sillä näistä kuitenkin tuoksahtaa omituinen henki ja juuri\nRunebergin idylleissä ja epigrammeissa ilmenee suuressa määrässä hänen\nrunottarensa suomalaisimmat ominaisuudet, jonka tähden ne mitä parahina\nmalleina tarjoutuivatkin alkavalle suomalaiselle runoilijalle.\n\nVähemmäksi on tekijän runollinen voima arvosteltava niissä kappaleissa,\njoissa hän ryhtyy suurempiin aineihin, lausuu korkeampia tunteita. Niin\nesim. tavataan melkoinen joukko isänmaallisia lauluja, joissa tahto on\ntekoa paljon etevämpi. Korvissamme yhä soipi vieraita muistoja ja\nvälistä näkyy tekijä kirjoittaneen kaava edessään. Välistä hän myöskin\njuuri niissä vaipuu jonkunmoiseen retoriseen luettelorunollisuuteen,\njoka kaikeksi onneksi jo on alkanut tulla vanhamuotiseksi. Sillä emme\nensinkään ole kehoittaneet tekijää luopumaan lyyrillisyyden\nkorkeimmista lajeista; hänen isänmaalliset tunteensa ovat\nsilminnähtävästi puhdasta metallia, hänen innostuksensa harras ja\nlämmin. Olemme ainoastaan muistuttaneet, että suurempiin aineihin\ntarvitaan voimallisempi ääni ja ettei tekijä vielä ole löytänyt tuota\npontevaa alkuperäisyyttä, joka ihankuin kivikirjoituksessa ilmoittaisi\nhänen isänmaallisia harrastuksiansa.\n\nTekijän kieli ei ole rikasta ja mehukasta, mutta varsin selvää ja\nmiellyttävää. Selvästi näkyy, että se on hänelle rakas tuttu\nlapsuudesta asti; niin tarjoutuu hänelle aina sovelias sana jokaiseen\najatukseen.\n\n\n\n\nVuodelta 1872.\n\n\n_Margareta_. Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi. 1871.\n\nIhmeellisesti vaihtelevat suru ja ilo lukijan mielessä tätä pientä\nkirjaa katsellessa. Surra hänen täytyy muistaessansa, mikä rikas, mikä\nuljas henki on temmattu pois isänmaallisen runouden toimista; iloita\nhänen täytyy siitä, että tämän hengen sallittiin antaa kansallensa\nparasta, mitä hänen rinnassansa kätkeytyi. Tavalliselta kannalta\nkatsoen oli Aleksis Kivi köyhintä köyhempi; mutta kuitenkin hän antoi\nisänmaalleen kalliimmat lahjat, kuin mitä rikkahimmat olisivat voineet\nantaa. Hänen viimeinen lahjansa oli tämä \"Margareta\".\n\nTämän ihanan runoelman syntymisen tarina on seuraava. Kun \"Lea\"\nkeväällä 1869 näyteltiin Helsingissä, ihastui sen tekijä niin tuohon\nkauniiseen taitoon, jolla näyttelijätär Charlotte Raa antoi muodon\npäähenkilölle, että hän päätti sepittää draaman erittäin tätä etevää\ntaiteilijatarta varten. Sen hän tekikin ja kirjoitti pienen \"Alma\"\nnimisen näytelmän, joka oli aiottu näytellä syksyllä v. 1870. Pian\nkuitenkin huomattiin, kuinka tämä kappale, vaikka lyyrillisesti kaunis,\noli kokonaan epädraamallinen eikä olisi voinut tehdä mitään vaikutusta\nnäyttämön palkeilla. Kivi tahtoi silloin toimittaa jotakin uutta\nsamassa tarkoituksessa. Mutta tuo kamala hengen yö, joka odotti häntä,\noli jo ruvennut uuvuttamaan hänen aivojensa voimia. Katkerassa tuskassa\nhän valitti eräälle ystävälleen ja pyysi jonkun valmiin aineen. Tämä\nkertoi hänelle suunnitelman erääseen 4-näytöksiseen draamaan, jonka\nrunoniekkamme Emlekyl oli nuoruudessaan kirjoittanut; tämä draama oli\nkypsymätön, mutta sen pohja-ajatus oli kaunis ja sopiva; vielä tarjousi\nsama ystävä hankkimaan Kivelle Emlekylin näytelmän. Siitä Kivi ei\nhuolinut. Hän tahtoi vain tukevan luurangon draamallensa -- muodon,\nvartalon, kasvot, hengen hän tunsi itse paraiten osaavansa antaa. Niin\nsyntyi \"Margareta\", runoniekan ottolapsi, mutta kasvatettu samalla\nrakkaudella, samalla huolella, kuin jos se olisi ollut hänen omansa.\n\nToiminnan ytimenä on tuo onneton ristiriita uskollisuuden ja kavaluuden\nvälillä, josta isänmaamme epävapaa historiallinen asema tekee\nhistoriamme traagillisen keskuksen. Pitääkö Anianin rikkoman valansa,\nrikkoman tuota lainkuuliaisuuden tuntoa, joka sodassa on sotilaan\nensimmäinen velvollisuus? Pitääkö hänen totteleman tuota sisällistä\nääntä rinnassaan, joka käskee hänen pelastaa Viaporin sekä vihollisesta\nettä päämiehestä, kavaltajasta? Jos hän noudattaa laillisen\njärjestyksen käskyjä, niin hän loukkaa isänmaallisuuden korkeimpia\nvaatimuksia; hän tulee osalliseksi maankavalluksen kamalasta\nrikoksesta. Mutta rakkaus, joka kaikki kirkastaa ja sovittaa, osottaa\nhänellekin sovinnon tien; hänelle on vielä yksi pelastus suotu, hän saa\nkuolla isänmaan edestä. Ihanasti runoilija on tässä kuvaillut taistelua\nsen rakkauden välillä, joka tahtoo kaikki omistaa, ja tuon korkeamman\nrakkauden, joka voi kaikesta kieltäytyä; kyynel ja hymy, ikävöitseminen\nja ihaileminen sointuvat samaan säveleen, joka on puoleksi huokaus,\npuoleksi sana.\n\nViehättävä on myöskin toinen näytelmän kohta. Hienolla älyllä on\nrunoniekka esitellyt rakkauden ristiriidan, ihanteen ja todellisuuden\ntaistelun. Margareta on sulkenut koko olentonsa yhteen tuntoon --\nrakkauteen. Rakastaako hän Aniania, rakastaako hän isänmaataan -- sitä\nei hän tiedä; sillä ne ovat hänelle yhtä. Kun ne eriävät, särkyy hänen\nsydämmensä -- ja hän kuihtuu maahan vaipuen kuin taitettu kukka. Hän ei\nlausu syytöksiä, hän ei valita, hän rakastaa kuolemaan asti.\n\nNäytelmän kantataru ei ole lavea; sen sisällys sulkeutuu yhteen ainoaan\nnäytökseen. Taitavasti on runoniekka ymmärtänyt, ettei semmoisessa\npienessä draamassa toiminta, vaan situatsioni on se runoelman keskus,\njohon mielenliikutus soveltuu. Siihen tarvittava, omituinen runollinen\nvalaistus on Kiveltä onnistunut yhtä mainiosti, kuin ennen hänen\n\"Leassansa\". Mutta samassa kuinka erilainen on väri \"Leassa\" ja\n\"Margaretassa\"! Tuolla haamoittava, hehkuva, riemuitseva itämaan\nmaisema, jota aurinko valaisee kirkastavilla sätehillä, täällä tyyni\nviileä pohjan yö humisevine kuusistoineen kuutamon kelmeässä valossa.\nTuolla elämä, täällä kuolema, tuolla teko, täällä kieltäymys, tuolla\nrakkauden onni, täällä rakkauden epätoivo!\n\nOlemme tässä ainoastaan tahtoneet viitata muutamiin tämän näytelmän\navuihin, jotka ennen kaikkia ovat pistäneet silmäämme. Mielellämme\nheitämme muille tuon herostraattisen huvituksen onkia virheitä sekä\nkieliopillisessa että esteettisessä suhteessa, joita tavataan tässä\nteoksessa, niinkuin jokaisessa ihmisteossa. Mahdollista on, että heidän\nsaaliinsa on vähän runsaampi, kuin se oli Kiven eheämmissä,\naikaisemmissa runoelmissa. Aurinkoa kohden kiitää täälläkin kotka,\nmutta -- toinen siipi on ammuttu.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\nTEATTERIOLOISTAMME\n\n(1872)\n\n\n\n\nMUUTAMIA SANOJA NYKYISISTÄ TEATTERIOLOISTAMME.\n\n\nNiiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet\nsuurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on\ntalonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut\nmonelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen\ntarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan\nole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, \"että\ntalonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä\"; onpa\nse synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin,\njonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt,\ntodistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on\nvapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat\nolemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko\nkansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa\nilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole\nsiltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat\nniin. Mutta useat muutkin -- tasamieliset, sivistyneet ihmiset -- eivät\ntalonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita,\njoita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu\nosittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyä kohtaan,\njota epäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei\nsittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen\ntuntemukseen.\n\nToimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä\nsyyt säädyn anomukseen.\n\nVakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen valtiolta\n24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee\nnäyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti\ntulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut\nvaltiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun\nhyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan\ntoivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen\nsynnyttämiseksi.\n\nMuukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen -- onko kohtuullista, että\nsuostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: --\ntietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän\noikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin\nsekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella\nuseimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme siis\nottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä\nvastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta\nvastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osottaa niiden perättömyyden.\n\nYksi näistä väitteistä on se, ettei ole olemassa mitään suomenkielistä\nnäytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja siis väärin.\nNiiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat espanjalaisen\nteatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat suomenkieliset\nnäytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin luullaan ei\nkuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä piireissä,\njoissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta, se tietää,\nkuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on kääntynyt\ndraamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat näytelmiä,\njotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät pääse\nkehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä puuttuu\nparas ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö Suomen kansa\nnäissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan semmoista\ndramatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä, jos sitä\nparhaimpiinkin verrataan. Sitten kun suuren mestarin, Runebergin,\nkantele on vaiennut \"Salaminin kuninkaissa\", ei ole ruotsin\nkielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi\n\"Nummisuutarien\" taikka \"Lean\" vertainen -- eipä koko ruotsalaisessa\nkirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa\nkomediaa kuin \"Nummisuutarit\". Jos vielä lisätään useampia osittain\nhyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime\nvuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista\nnäytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan,\njos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä\nsuhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella\nteatterilla, silloin kun Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi\nsille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria\nTukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret\nnäytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä\nsen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista\nteosta kuin \"Nummisuutarit\". Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä,\nkun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien\nsilmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen\nkansallisteatterin, ja he myös Körnerin \"Zrinyn\" näyttelemisellä\nlaskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan\nohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin\nnykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä\nvuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä,\nsemmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.\n\nTahdomme tässä antaa luettelon niistä draamallisista teoksista, sekä\nalkuperäisistä että käännöksistä, jotka tietääksemme suomen kielellä\novat olemassa.\n\nPainetut ovat: \"Ruunulinna\" (Lagervall); \"Silmänkääntäjä\"\n(Hannikainen); \"Antonius Putronius\" (Holberg-Hannikainen);\n\"Nummisuutarit\" (A. Kivi); \"Yö ja päivä\" (A. Kivi); \"Kullervo\" (A.\nKivi); \"Karkurit\" (A. Kivi); \"Margareta\" (A. Kivi); \"Lea\" (A. Kivi);\n\"Kihlaus\" (A. Kivi); \"Vekkulit ja kekkulit\" (Varelius); \"Kalatyttö\"\n(Tuntematon); \"Paola Moroni\" (K. Bergbom); \"Laukkuryssä\" (Rahkonen);\n\"Halut älyn pettää\" (I.A.B.); \"Saul\" (Tuokko); \"Taikamiekka\"\n(Nikander); \"Martyrat\" (Stagnelius); \"Näyttäymättömät\" (Holberg); \"Don\nRanudo di Colibrados\" (Holberg); \"Ei ole aikaa\" (Holberg); \"Jeppe\nNiilonpoika\" (Holberg); \"Arabianpulveri\" (Holberg); \"Macbeth\"\n(Shakespeare); \"Kavaluus ja rakkaus\" (Schiller); \"Luutnantin keinot\"\n(Sheridan); \"Ensimäinen rakkaus\" (Scribe); \"Liukaskielinen\"\n(Picard-Schiller); \"Selima\" (Gozzi-Schiller); \"Emilia Galotti\"\n(Lessing); \"Syyn sovitus\" (Körner); \"Viuluniekka\" (Kneisel); \"1868 ja\n1968\" (Blanche); \"Sydän unhotettu\" (Putlitz); \"Katsokaa peiliin\"\n(Heiberg); \"Kuinka anopeista päästään\" (Diana); \"Sisarukset\" (Goethe);\n\"Jeannetten häät\" (Barbier); \"Trubaduri\" (Cammarano-Verdi); \"Yökausi\nLahdella\" (Labiche-Andersen-Cajander); \"Kapteeni Puff\" (Kexel);\n\"Väkinäinen naiminen\" (Molière); \"Tekosairas\" (Molière); \"Kukka kultain\nkuusistossa\" (Müller von Königswinter); \"Kommunisti\" (Jolin); \"Sisaren\nsukkeluus\" (Achard); \"Riita-asia\" (Benedix); \"Kassan avain\" (Benedix);\n\"Tanssikengät\" (Gastineau); \"Pekka Patelin\" (Bruys).\n\nNäytellyt, vaikka painamattomat, ovat vielä: \"Saaristossa\"\n(Topelius); \"Martha\" (2:nen näytös näytelty, Friedrich-Flotow);\n\"Noita-ampuja\" (2:nen näytös näytelty, Kind-Weber); \"Pekka ja Paavo\"\n(Souvestre-Frenckell); \"Koira ja kissa\" (Piening); \"Paratiisi\nullakossa\" (Meixner); \"Marin rukkaset\" (Säfström); \"Preciosa\" (Wolff);\n\"Levoton yö\" (Säfström); \"Yövartia\" (Körner); \"Kartano maantien\nvieressä\" (Kotzebue); \"Löytölapsi\" (Blanche); \"Rikas eno\" (Blanche).\n\nA. Kiven jälkeenjättämistä näytelmistä ansaitsevat seuraavat huomiota:\n\"Canzio\"; \"Sankarinteos\"; \"Jäähyväiset\"; \"Alma\".\n\nSuomalaisen seuran draamalliseen ohjelmistoon otettaviksi ovat vielä\nseuraavat hyväksytyt: \"Hölmölän maailmanparantajat\" (Alkuperäinen);\n\"Halikon kautta Ruotsiin\" (Alkuperäinen); \"Näyttelijätär\"\n(Alkuperäinen); \"Kadotettuja löydetty\" (Manuel); \"Lammermoorin morsian\"\n(Cammarano-Donnizetti); \"Sevillan parturi\" (Beaumarchais-Rossini); \"Ei\nrahtuakaan mustasukkainen\" (Elz); \"Karhu ja Pasha\" (Scribe); \"Talkoot\"\n(Alkuperäinen); \"Kosijat\" (Alkuperäinen); \"Gringoire\" (Banville).\n\nUuden \"nuoren suomalaisen teatterin\" ohjelmistoon ovat vielä otettuina:\n\"Hajamieliset\" (Kotzebue); \"Valtioviisas räätäli\" (Bäuerle);\n\"Järkähtämätön\" (Benedix).\n\nSuomennettuina ovat vielä: \"Timon Athenalainen\" (Shakespeare);\n\"Heraani\" (V. Hugo); \"Aksel ja Valpuri\" (Oehlenschläger); \"Sallikaa\nrouva\" (Labiche). Suomennettavina ovat: \"Orleansin neitsyt\" (Schiller);\n\"Nathan viisas\" (Lessing) ja \"Wilhelm Tell\" (Schiller) y.m.\n\nToinen muistutus, joka myöskin tuodaan esiin, on se, että jos onkin\nnäytelmiä, niin ei ole suomalaisia näyttelijöitä. Tämäkin on vain\nosittain totta; suomalaisia näyttelijöitä ei ole, mutta suomalaisia\nnäyttelijänalkuja on ollut ja on vieläkin; mutta nurjat olot ovat\nosittain ne tukahuttaneet, osittain saattaneet ne kääntymään muille\naloille. Ida Basilier ihastuttaa par'aikaa ulkomaan yleisöä. Hän on\ntoki suomalainen eikä ainoastaan hyvä, vaan eteväkin draamallinen\ntaiteilija. Sen menestyksen, jolla neiti Mechelin ensi kerran esiintyi\nsuomalaisella näyttämöllä, luulemme olleen pääsyitä, jotka kiinnittivät\nhänet taiteilijatoimeen. Parisissa opiskelee E. Strömer, Italiassa hra\nE. Duncker, kaksi suurilahjaista suomalaista taiteilijaa. Loistava\nääni, joka niinikään teatterin epäisänmaallisen johdon kautta menee\nhukkaan Suomenmaalta, on hra Achtén. Useampia vuosia sitten ilmestyi\nnäyttämölle eräs taiteilija, hra Ahnger, joka sitten menestyksellä\ntoimitti Joaksen osan \"Leassa\"; kansallisteatterin puutteessa hän\nkääntyi toisaalle päin; samaten hra Gröneqvist, niin myös Handolin y.m.\nNämä kaikki ovat osottaneet mieltymystä teatteriin sekä hyviä\nluonnonlahjoja. He ovat myös osanneet ja rakastaneet suomen kieltä. Ne\nnuoret näyttelijät hra Westermarkin teatterijoukossa, jotka ovat\nsuomeksi näytelleet, ovat kaikki osottaneet kykyä tulemaan ainakin\nhyödyllisiksi näyttelijöiksi, ja yksi heistä, neiti Gullsten,\nsemmoisia lahjoja, että hänestä ehkä voi tulla taiteilija. Siihen\nteatterikouluun, joka tänä keväänä päätettiin perustaa, on\ntoistakymmentä naista ilmoittautunut, joissa ainakin muutamissa sopii\ntoivoa olevan jonkunmoista kykyä. Isossa teatterissa on eräs\nsuomalainen, hra Salin, jonka hyvät luonnonlahjat eivät ole\nkehittyneet, niinkuin olisivat voineet, mutta josta suomalaisella\nnäyttämöllä arvattavasti olisi tullut kelpo näyttelijä. Myöskin muita\nmiespuolisia näyttelijöitä, jotka olisivat kelvanneet ainakin\ntäyteosiin, kävi entisessä teatterikoulussa siinä toivossa, että siitä\nsukeutuisi suomalainen teatteri; mutta he jättivät näyttelijätoimen,\nkun eivät tällä uralla saaneet rahtuakaan sitä kehoitusta, joka\nrunsasta runsaammin tuli sangen tavallistenkin ruotsalaisten\nnäyttelijäin osaksi. Me voisimme vielä luetella ainakin toistakymmentä\nhenkilöä, jotka ahtaammissa piireissä ovat osottaneet omistavansa\nluonnonlahjoja joko laulantoon tahi näyttämötaiteeseen eivätkä ole\nolleet haluttomia rupeamaan näyttelijöiksi. Älköön luultako, että me\ntämmöisistä seuranäytäntö-lahjoista heti päätämme mainittujen\nhenkilöiden todellakin syntyneen näyttämötaiteilijoiksi; -- mutta,\nensiksi, ei ole millään muotoa mahdollista päättää, onko lahjoja\nolemassa, jollei niitä koetella, ja toiseksi saattaa kokemus (esim.\nnykyisessä teatterissamme) meitä siihen vakaumukseen, että teatteri voi\ntulla toimeen noin neljällä, viidellä taiteilijalla, jos vain\ntottuneita, käytettäviksi kelpaavia näyttelijöitä on muita osia\ntäyttämässä. Ja viimein -- end well, all well -- on ruotsalaisen\nteatterin tätä nykyä ensimmäinen traagillinen näyttelijätär, rouva\nCharlotte Raa, osottanut semmoista hartautta ja osanottoa suomalaiseen\nteatteriin, joka antaa aihetta toivoa, että hänen vaikutuksensa ei ole\npysähtyvä siihen, mitä hän on tehnyt, vaan että hän tulevaisuudessakin\naikoo kannattaa suomalaisella näyttämöllä, mitä hän on kannattanut\nruotsalaisella, nimittäin ideaalisen repertoarin ylevänrunollisia\nkuvaelmia.\n\nHyviä näyttelijänalkuja ei siis ole puuttunut eikä nytkään puutu.\nAinoastaan tuo kaiken kotimaisen epäkansallinen sortaminen on estänyt\nnäitä voimia isänmaan hyödyksi kehkiämästä. Jos siis kotimainen\nteatteri asetetaan sille kannalle, että se tarjoo edes jommoistakin\nvakuutta niille, jotka tahtovat antautua sen palvelukseen, emme\nsuinkaan epäile, että suomalainen näyttämö on kantava kauniimpia\nhedelmiä kuin sen viholliset ja ehkä moni sen ystävistäkin uskoo.\nVaikka äärettömiä vastuksia on kohdannut, ovat Suomalaisen seuran\nantamat näytännöt hyvin onnistuneet, vieläpä usein paremmin kuin ikinä\nolisi sopinut toivoa. Niin \"Lea\", niin \"Martha\", niin \"Jeannetten\nhäät\", niin \"Trubaduri\", niin \"Yökausi Lahdella\".\n\nKolmanneksi kuulee usein väitettävän, ettei suomen kieli muka ole\ntarpeeksi edistynyt kelvataksensa näyttämölle. Jos sillä tarkoitetaan,\nettei suomen kieli ole kykenevä syvien, runollisten tunteitten\nilmoittamiseen, mahtavain ajatusten tulkitsemiseen, niin paljas\nluulokin jo sisältää yhtä paljon ajattelemattomuutta kuin tyhmyyttäkin.\nSitä kieltä, jolla Kalevala ja Kanteletar on sepitetty, sitä kieltä,\njoka on kyennyt Davidin psalmeja niin mainiosti kaiuttamaan, ei sovi\nmilloinkaan sanoa runollisesti köyhäksi tahi raa'aksi. Samoin\nnykyaikainenkin suomen kielemme osottaa esimerkkejä runollisesta\nylevyydestä ja luontevuudesta, joista sen ei tarvitse hävetä. Mitä\nkielen jaloutta huomataankaan useissa Ahlqvistin runoelmissa, \"Leassa\"!\nVerrattakoon toisiinsa esim. tuon mainion monologin ruotsinnos ja\nsuomennos Schillerin \"Orleansin neitsyen\" I:nnestä näytöksestä;\nmuutamissa paikoin ehkä huomattanee, että ruotsinnoksen on tehnyt yksi\nRuotsinmaan etevimmistä runoilijoista, Nikander, ja suomennoksen sitä\nvastoin eräs oppilas Apollonin palveluksessa; mutta mitä tulee\nkummankin kielen kykyyn ilmituoda alkuteoksen täysisointuisia\nlausejaksoja, moniväristä lyyrillisyyttä, loistavia kaunopuheisia\nkäänteitä, syviä mietteitä, ei niiden välillä havaita erotusta. Mutta\njos siirrymme lausuttavasta näytelmästä laulettavaan, on suomen kieli\nilmeisesti ruotsin kieltä etevämpi; sillä sen rikkaus ääntiöistä, sen\npuute epäselvistä vokaaliäänistä, sen sointuisuus tekevät sen\nerinomaisen soveliaaksi kannattamaan esim. noita helläsointuisia\nitalialaisia taikka syvätunteisempia saksalaisia säveleitä. Tämän\netevyyden suomen kielen kiihkeimmätkin vastustajat tavallisesti sille\nmyöntävät, riistäessään siltä kaikki muut ansiot. -- Jos taasen\narvellaan, että suomen kielellä ei ole sitä salonkisiroutta, joka sopii\nesim. ranskalaiseen konversatsionikomediaan, niin väitteessä on hiukan\nenemmän totuutta, vaikk'ei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomen kieli\non puhekielenä useissa sivistyneissä perheissä -- miksi ei sivistynyt\nsuomen kieli näyttämöllä olisi yhtä mahdollinen? Sitä teeskenneltyä\nsalonkipuhetta, jota tavataan ruotsalaisella näyttämöllä, emme sitä\nvastoin millään muotoa tahdo siirtymään suomalaisellekin; väkinäisellä\nranskan kielen jäljittelemisellä on ruotsalainen teatterikieli suuressa\nmäärässä menettänyt tuoreutensa ja luonnollisuutensa. Kuinka tärkeä\nvälikappale sivistyneen, kaikista murteellisuuksista vapaan mallikielen\nsynnyttämiseksi juuri kansallisteatteri olisi, todistaa muiden maiden\nesimerkki. \"Théâtre français\", siihenpä ranskalainen ylpeydellä\nviittaa, jos kysytään, missä ranskan kieltä oikeimmin ja puhtaimmin\npuhutaan, ja saksan kieltä tuskin sopii sanoa missään puhtaasti\npuhuttavan paitsi etevimmissä teattereissa.\n\nUsein kuulee myös mainittavan: -- \"Jos olisikin näytelmiä ja\nnäyttelijöitä, niin ei ole suomalaista yleisöä.\" Niitä, jotka näin\npäättävät, on ylen vaikea saattaa toiseen käsitykseen, sillä kaikki\nsaarnaaminen, että Suomessa on muita ihmisiä kuin he ja heidän ruotsia\npuhuvat ystävänsä, on turhaa. Suomen pääkaupungissa on kuitenkin\nlukuisa suomenkielinen väestö. Että Helsingin sivistyneissä ruotsia\npuhuvien luku on monta vertaa suurempi kuin suomalaisten, sen huomaa\njokapäiväisestä kokemuksesta. Mutta suomea ymmärtävä sivistynyt yleisö\nei ole suinkaan vähälukuinen. Suuri osa virkamiehistä ja heidän\nperheistään on kasvanut suomenkielisillä paikkakunnilla ja ymmärtää\nsiis suomea vaikk'ei se osaa sitä puhua yhtä helposti kuin ruotsia.\nNäiden lisäksi tulee koko ylioppilaskunta, jonka jäsenet, muutamat\nharvat pois luettuina, kaikki ymmärtävät suomea. Jokainen tietää, mikä\ntärkeä virka ylioppilaskunnalla on Helsingin teatterielämässä. Sitä\npaitsi ne, jotka kieltävät suomalaisen yleisön olemassaolon, eivät usko\nisänmaallisen taiteen lumousvoimaan. Eikö se, mitä suomalaiset sydämmet\novat runoilleet, mitä suomalainen mieli on synnyttänyt, myöskin voi\ntunkea suomalaisiin sydämmiin, tulla suomalaisen mielen käsitettäväksi.\nMeillä on suurempi luottamus taiteeseen. Ne henkilöt, jotka ovat meidän\nomiamme, jotka ajattelevat meidän ajatuksiamme, tuntevat meidän\ntunteitamme, elävät meidän elämäämme, nehän aina enemmän miellyttävät\nsitäkin, jonka korva ei ymmärrä jokaista ääntä, kuin semmoiset olennot,\njotka sydämmeltään, mieleltään, tunteiltaan ovat heille vieraita,\nvaikka puhekieli on yhteinen. Joka kieltää suomalaisen yleisön\nolemassaolon, se luulee siis meidän ruotsinkielisten suomalaistemme\nolevan lähempänä ruotsalaisia kuin omia maanmiehiänsä. Me emme sitä\nusko. Jokainen, joka esim. on nähnyt sen innostuksen, jonka \"Lea\" ensi\nkerran näyteltynä herätti, ei ole epäävä näiden sanojen totuutta.\nMuutoin kokemuskin todistaa suomalaista teatteriyleisöä Helsingissä\nolevan. Niistä neljästätoista suomalaisesta teatteriesityksestä, jotka\nSuomalainen seura Helsingissä on toimittanut, on yksitoista näytelty\nsillä menestyksellä, että kaikki piletit myytiin loppuun, eikä yhtä\nainoatakaan aivan vähälukuiselle katsojakunnalle. Suomalaisen teatterin\nsitä paitsi ei tarvitse eikä saakkaan supistaa vaikutustansa ainoastaan\nHelsinkiin -- Viipuri, Turku, Oulu, Kuopio ovat kaupunkeja, joissa on\nteatterilliselta kannalta yksinomaisesti taikka ainakin enimmäkseen\nsuomenkielinen väestö, ja nuo matkustavaiset ruotsalaiset\nteatterijoukot, jotka niissä nyt usein saavat elatuksensa eivätkä\nsuinkaan ole halveksittavia, todistavat osanoton teatteriin siellä\nolevan vireillä.\n\nEräs katsantotapa, joka myös tulee kuuluviin, kun on puhe suomalaisesta\nteatterista, on seuraava: Onhan meillä jo yksi kansallisteatteri; mitä\nteemme kahdella? Ruotsinkielinen teatteri on kai myös kansallinen;\nsuomalainen teatteri synnyttäisi vain eripuraisuutta, häiriöitä ja\nteatteriharrastuksen hajaantumista. Ruotsinkielinen teatterimme on\nvakinainen, sitä johtaa suomalainen johtokunta, se on siis kansallinen.\nNoita kuljeskelevia ruotsalaisia teatterijoukkoja sopii ehkä pitää\nvieraina; mutta teatteri, tuo kaunis, uusi teatteri, onhan se\nsuomalaisten rakentama: eikö suomalaisia istu sen johtokunnassa,\neivätkö näyttelijät tavallansa ole Suomen virkamiehiä, koska osa heidän\npalkoistansa tulee Suomen valtiolta? mitä muuta vielä tarvitaan, että\nteatteri tunnustetaan kansalliseksi? -- Paljon, olimme sanoa: kaikki.\nMe emme puhu siitä, että suomalaisella näyttämöllä pitää suomen kielen\nkaikuman, että jokaisen sivistyslaitoksen, joka on vieras kansan\nenemmistölle, täytyy riutua, että taide tosin on elämän kukka, mutta\nettä se puhkee ainoastaan kasvavasta varresta eikä kukkavihkossa,\nvaikka näyttäisikin siinä kuinka kauniilta tahansa. Me pysymme vain\ntosi-asioissa. Onko uusi teatterimme Helsingissä semmoinen, että sitä\nsopii sanoa kansalliseksi? Rahat, joilla se saatiin rakennetuksi,\nkivet, joista se rakennettiin, ovat suomalaisia; mutta siinä onkin\nkaikki. Ihmisistä, jotka siinä työskentelevät, ovat näyttelijät\nruotsalaisia, orkesteri suurimmaksi osaksi saksalainen -- ainoastaan\nteatterirengeiksi on arveltu suomalaisten kelpaavan. Älköön meitä\nväärin ymmärrettäkö. Älköön siinä, mitä olemme sanoneet, nähtäkö\nhituakaan nurjamielisyyttä niitä arvoisia taiteilijoita kohtaan, jotka\nesiintyvät näyttämöllämme; se osottaisi yhtä paljon epäkohteliaisuutta\n-- sillä he ovat muukalaisia -- kuin kiittämättömyyttäkin, sillä me\nolemme heille kiitollisuudenvelassa monesta runsasta nautintoa\ntuottaneesta hetkestä -- mutta me sanomme vain, etteivät he muutu\nsuomalaisiksi, jos saavatkin palkkansa Suomen rahassa, eivät he ole\nkansallisia sen tähden, että astuvat näyttämöllä, joka on laadittu\nsuomalaisista hongista. Mutta -- mainitaan vastaukseksi -- onhan\njohtokunta suomalainen. Syntyänsä -- kyllä -- mieleltään -- ei! Vai\nmiksikä nykyinen teatteri ei ole saanut aikaan yhtäkään ainoata etevää\nkotimaista kappaletta ja ainoastaan yhden kelvollisen (Laguksen\n\"Drottning Filippa\") niinä viitenä vuotena, jotka \"vakinainen\" teatteri\non ollut olemassa. Minkä tähden esim. tänä vuonna ylimalkaan ei yhtä\nainoatakaan uutta kotimaista näytelmää ole ollut repertoarissa? Minkä\ntähden johtokunta ei ole kehoittanut niitä nuoria dramatikkoja, jotka\nmeillä on (Lindh, Emlekyl y.m.) teatteria varten kirjoittamaan? Minkä\ntähden teatteri ei ole tuonut esille niitä ennen näyttämättömiä\nmestariteoksia, jotka kaunistavat ruotsalais-suomalaista\nkirjallisuuttamme. Minkä tähden teatteri ei ole suorittanut rahtuakaan\nkiitollisuudenvelastansa Cygnaeukselle näyttelemällä \"Clas Flemingiä\"\ntaikka \"Hertig Johans Ungdomsdrömmar\"? Minkä tähden ei oteta\nesitettäväksi muutamia ennen näyteltyjä kotimaisia kappaleita, jotka,\nvaikk'eivät ole mestariteoksia, kuitenkin paremmin pitävät paikkansa\nohjelmistossa kuin kaikenlaiset ulkomaan lorut -- niin esim. Bolinin\n\"Konungens Guddotter\" tai Mannerheimin \"Ett orginal\"? Minkä tähden\nenimmät niistä uusista kotimaisista näytelmistä, jotka on esitettäväksi\notettu, on järjestetty ja harjoitettu semmoisella huolimattomuudella,\nettä niiden huono menestys jo ennaltaan oli tietty -- niin \"Erik\nFleming\", \"Klubbehöfdingen\", \"En julafton i Tobolsk\", \"Pygmalion\"?\nMinkä tähden ei teatteri ole hankkinut Tawaststjernalle kelvollista\noopperatekstiä, jolla hän paremmin olisi saanut osottaa kykyänsä kuin\ntuolla runollisesti aivan vähäarvoisella \"Semfiralla\"? Minkä tähden ei\nteatteri ottanut esittääkseen Achtén kaunista Reginan alkusoitelmaa?\nMinkä tähden ei teatteri ole käännettäväksi ja näyteltäväksi\ntoimittanut yhtäkään A. Kiven teoksista? Minkä tähden teatteri ei ole\nryhtynyt esittelemään Paciuksen \"Kung Karls jagt\" taikka \"Prinsessan af\nCypern\"? Minkä tähden teatterin johtokunnan mielestä ei maksa vaivaa\nviettää Suomenmaan toisen runoniekan, Franzénin, muistojuhlaa millään\narvokkaammalla tavalla kuin vähäpätöisen kyhäelmän onnistumattomalla\nnäyttelemisellä? Minkä tähden -- mutta olemme jo kylläksi kyselleet;\nnämä viittaukset siihen, mitä kansallismielinen teatterinjohtokunta\nolisi tehnyt, todistavat tarpeeksi. Tiedämme kyllä, että johtokunta\nuseimpiin näihin kysymyksiin voi vastata osottamalla käytännöllisiin\nvastuksiin, vieläpä semmoisiin, jotka näyttävät mahdottomilta voittaa\n-- mutta isänmaallinen into olisi juuri ilmaantunut siinä, että\nvastukset olisi poistettu, että mahdottomat olisi mahdollisiksi\nsaatettu. Vaan eikö tällä kaikella sitten ole mitään vastapainoa? On,\nvastataan, \"Daniel Hjort\" ja \"Regina\". Valitettavasti tämäkin\njohtokunnan ansio supistuu aivan tyhjiin. \"Reginan\" jätti Åhmanin\nnäyttelijäseura vakinaiselle teatterille aivan valmiina osien,\nyhteisnäyttämisen ja kaikkien varustuksien puolesta. Se kansallinen\njuhlahetki taasen, jonka \"Daniel Hjortin\" näytteleminen on tuottanut\nHelsingin yleisölle, on yksinomaisesti luettava hra Fritiof Raan ja\nrouva Charlotte Raan, erittäinkin edellisen, ansioksi sen runollisen\ninnostuksen tähden, jolla he kuvailevat tämän näytelmän molempia\npäärooleja. Teatterin johtokunnan tehtävä \"Reginan\" ja \"Daniel Hjortin\"\nsuhteen on pääasiallisesti ollut runsasten näytäntötulojen talteenotto.\nKuinka se ainoastaan hyödyn kannalta on katsonut näitä kotimaisen\nteatterin koristuksia, todistaa esim. se todellakin naurettava\nkäsityöntapaisuus, joka ilmaantuu \"Reginan\" näyttämölle-panossa.\n\nKansallisessa suhteessa vielä hyljättävämpää penseyttä teatteri on\nosottanut näyttelijöiksi sopivien suomalaisten omistamiseen nähden.\nTeatteri tarjoo meidän maassamme epävarmaa leipää; kyvykäs ja\nhalullinenkin tarvitsee kehoitusta antautuakseen siihen. Teatterin\njohtokunta ei ole tehnyt mitään tämän kehoituksen suhteen. Kuitenkin on\nhyviä kykyjä, erittäinkin laulun alalla, ilmestynyt. Teatteri joko ei\nole heistä pitänyt lukua ollenkaan taikka tehnyt heille semmoisia\ntarjouksia, että niitä tuskin voi luulla todeksi. Soitantotaiteen\noppineille henkilöille, joiden kauniit äänet ovat olleet tunnetut, on\ntarjottu palkkaehtoja, jotka tekevät noin puolen siitä, mitä on\nmaksettu milt'ei kelvottomille köörilaulajille Ruotsista. Yksi\nesimerkki on tässä kohden erittäin kuvaava. Kun kyvykäs Ida\nBasilierimme, joka nyt loistavalla menestyksellä toimittaa suuria\nlaulutehtäviä Ruotsin ensimmäisellä näyttämöllä, pyrki teatteriimme,\ntarjottiin hänelle aivan mitätön palkka ja ihmeteltiin suuresti, ettei\nhän suostunut ehtoihin. Kun päinvastoin keskinkertainen, neljännen,\nviidennen luokan Offenbachin-laulajatar sattui pääsemään vapaaksi\njostakin Tukholman etukaupunginteatterista, riensi johtokunta\ntarjoomaan hänelle lähes saman verran. Mutta -- hän oli ruotsalainen ja\nstatisti, toinen oli kovaksi onnekseen suomalainen ja taiteilija. Se\nnurjuus, millä teatteri kohteli sitä harjoituskoulua kotimaisia\ntaiteilijoita varten, joka tohtori Toppeliuksen johdolla pantiin\ntoimeen, mutta sitten lakkasi, ansaitsisi oman saarnansa. Sen jäseniä\non teatteri \"eksploateerannut\" ahneudella, josta se ei koskaan ole\nmitään tietänyt keskinkertaisten ruotsalaisten näyttelijäin suhteen,\njota vastoin jäykin \"non possumus\" aina on tullut esiin, kun teatteri\nolisi voinut auttaa koulua. Sen oppilaita ylenkatsottiin eikä oltu\nheistä tietävinänsäkään; tällä tavoin onnistuikin teatterin viimein\nkokonaan tukehuttaa se muutoinkin varsin heikko osanotto, jota yleisö\noli osottanut tälle laitokselle.\n\nMutta se nurjuus, jolla vakinaisen teatterin johtajat ovat katsoneet\nkaikkia kokeita \"ruotsalaissuomalaisen näyttämötaiteen\"\naikaansaamiseksi, on yltynyt todelliseksi vihollisuudeksi, kun asiana\non ollut suomalaisen kansallisteatterin perustaminen. Tässä\nyrityksessä, jota jokainen kansallinen teatterinjohtokunta olisi ilolla\ntervehtinyt ja hartaasti edistänyt, on meidän teatterimme nähnyt\nainoastaan rahanvoiton välikappaleen. Kiitollisuuden osotteeksi siitä,\nettä Suomen kansa sitä kannattaa, on teatterimme kaikella muotoa\ntahtonut estää näyttämön hankkimista tälle kansalle. Ettei tämmöisen\nteatterin johtajia voi pitää isänmaallisen hengen elähyttäminä, on\nselvää. Vaan jättäkäämme tämä asia, joka niin täysin määrin todistaa\nkehnointa kurjuutta, sillä muutoin sanotaan meidän kiihoittavan,\nsynnyttävän eripuraisuutta j.n.e.\n\nOlkoon niin -- sanonee joku -- olkoon niin, teatterimme ei ole\nkansallinen. Ei sen tarvitsekkaan sitä olla. Meille on yhdentekevää,\nmillä tavoin taiteelliset tarpeemme tyydytetään, jos vain saamme ne\ntyydytetyksi. Taide on kosmopoliitti. Sen tulee vain pyrkiä esittämään\nyleisinhimillistä, vapautettuna kaikista rajoituksista, sen ihanne on\npuhtaasti humanistinen, muodon kauneus ja täydellisyys. Me olemme pieni\nkansa, lainatkaamme parasta mitä muukalaisilla on; taiteen etu on ainoa\nteatteriasiain ratkaisija. Tämä katsantotapa ei ole meidän;\nsillä me tiedämme, että jokaisella toimella pitää oleman juurensa\nmustassa, runottomassa mullassa eikä keveässä runollisessa ilmassa\nmutta myöntykäämme siihen. Onko siis todellakin vakinainen\nteatterimme taiteellisessa suhteessa niin korkealla kannalla, että\nsuomalaisen teatterin syntyminen olisi taiteellisuudelle vahingoksi?\nTarkastelkaamme tämän näytäntökauden ohjelmistoa. Me huomaamme silloin,\nettä teatteri etupäässä on valinnut vähäpätöisiä, jopa hyljättäviäkin\nteoksia ulkomaan runsasvaraisesta teatterikirjallisuudesta, mutta\npäinvastoin, noin kolme neljä poikkeusta poisluettuna, ei ole ollut\ntietävinänsäkään kaikesta siitä kauneudesta, jota etevät dramatikot\nrunsain määrin ovat luoneet.[46] Päinvastoin on hartaalla halulla\ntavoiteltu kehnoa, nerotonta, epärunollista. Mitkä ovat ne uudet\nnäytelmät, joiden ottamiseen on pantu enemmän huolta? Niin -- inhottava\nmelodraama (\"Fosterland\"), irstas farssi (\"Richelieu\"), vähäpätöinen\nkyhäelmä, täynnä huijausta (\"Nya garnison\"), taiteellisesti\nturmelevainen buffa (\"Frihetsbröderna\"), viaton, mutta mitätön\nlaulunäytelmä (\"Vermlänningarna\") j.n.e. \"Martha\" ja \"Macbeth\"\novat ainoat kosteikot siinä taiteellisessa erämaassa, jossa\nteatterinjohtokunnan vaikutus uusien kappaleiden omistamiseen nähden\ntänä näytäntökautena on osottautunut! Ja tämäkö siis on se ylevä,\nideaalinen taide, jota katsotaan niin korkeaksi, ettei suomalainen\nteatteri sitä voi saavuttaa, nämäkö ne taiteelliset tuotteet, joita\npidetään valtiokavalluksena taidetta vastaan olla suosimatta? Se on\nsiis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta\nhoukutellaan pois \"Richelieun\" kynismeistä kuuntelemaan Lean kertomusta\njaloimmasta, mitä maa on tuottanut, taikka jos rohkenee \"Vapauden\nveljesten\" raakaa rähinää vastaan asettaa Agathan pyhän, ihanan\nhaaveksimisen kuutamolla!\n\nMutta -- väittelee joku vanha ja \"kultaisen kohtuuden mies\" -- olkoon\nniin, että nykyinen ruotsalainen teatteri ei ole niin taiteellinen kuin\nsen pitäisi oleman, olkoon niin, että suomalaisen teatterin ystäväin\ntekemä kehoitusavun anomus on kohtuullinen, olkoon niin, että\noikeudentuntokin puolustaa, että toisen pitää saaman valtioapua, kun\nsitä suodaan toiselle -- minkä tähden sen pitää nyt juuri tapahtuman?\nEikö sovi odottaa, siksi kuin suomalainen teatteri on kohonnut sille\nkannalle, jolla ruotsalainen nyt on, silloin joutuu kohtuuden hetki.\nMinkä tähden suomalaisen teatterin harrastuksen välttämättömästi pitää\nilmaantuman ryntäyksissä ruotsalaista teatteria vastaan? Niin ei\nolekkaan asian laita. Me emme millään muotoa kiellä ruotsalaisen\nteatterin oikeutta maassamme, me emme ylimalkaan kiellä olemisen\noikeutta miltään pyrinnöltä, joka osottaa itsessään olevan elinvoiman;\njopa katsomme ruotsalaista teatteria hyödylliseksikin Helsingissä\ntaiteellisen entisyyden jatkamiseksi sillä välin kun suomalainen\nteatteri kestää koetusaikansa; mutta sillä emme tahdo sanoa, että\nruotsalaista teatteria on luonnottomalla tavalla kannatettava, niin\nettä se tekee suomalaisen mahdottomaksi, tekee sen edistyskannan\nmahdottomaksi, jolla tämän katsantotavan mukaan kohtuuden hetki olisi\njoutuva suomalaisellekin teatterille. Me vaadimme ainoastaan vapaata\nkilpailua -- taistelkoon ruotsalainen teatteri varmemmalla\ntekniikallansa, runsaammilla näytelmävaroillaan, apujoukoillaan\nTukholman teattereista, etevämmillä näyttelijöillänsä -- suomalainen\nteatteri on tätä kaikkea vastaan asettava virkeän, nuoren tahdon,\nisänmaallisen hartauden, taiteellisen innon. Tämmöisestä vapaasta ja\nrehellisestä taistelusta koituisi ainoastaan hyvää kummallekin puolen.\nMutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi estokeinoilla, toisen\nteatterin yksipuolisella suosimisella, niin että toinen jo syntyessään\ntukehtuu.\n\nKun suomalaisen teatterin vihollisilla ei ole muita todistuskeinoja,\nniin he tavallisesti kääntyvät toisapäin sanoen: \"Kaikki puhe taiteen\njalostavasta ja kansallisesta merkityksestä on paljasta lorua; teatteri\non vain ylellisyyttä, sen ainoana tarkoituksena on huvitus.\" Tässä\nkatsantotavassa, että taide muka on ylellisyystavaraa, on todenperäistä\nja perätöntä sekoitettu yhteen, kuitenkin niin että perätöntä\non enemmän. Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on\nylellisyystavaraa ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion\npuolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide kartuttaa kansan\nhenkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehoitusta ja apua valtion\npuolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien siveellinen tai henkinen\nkehitys. Kuinka voidaan olla taiteen merkitystä yhteiselämässä\ntykkänään ymmärtämättä, todistaa hallituksemme, kun se käsittelee\ntaideasioita. Ainoa taide, joka, paitsi runoutta, meillä todellakin on\nollut tuottavainen, on maalaustaide. W. Holmberg, Ekman, A. Frosterus,\nLaureus, Lindholm, Munsterhjelm, Becker y.m. osottavat, että todellinen\nkansan sydämmessä elävä voima siveltimen avulla on pyrkinyt raivaamaan\nitselleen tietä maailmaan. Kuitenkin on hallitus milloin vähentänyt,\nmilloin kokonansa lakkauttanut sen jo ennestään jokseenkin niukan\nvaltioavun, jota etevin laitos tässä kohden, tuo oivallisesti johdettu\nja isänmaallisten mielipiteiden elähyttämä taideyhdistys nauttii.\nKansallismuseon perustamiseksi ei hallituskunnan mieleen ole johtunut\nmäärätä satojen tuhansien markkain korottomia lainoja. Sitä vastoin\nannetaan vuosittain teatteriin, joka kuitenkin tähän asti on Suomessa\nollut milt'ei mitään tuottamatta, monta vertaa suurempi summa kuin mitä\ntaideyhdistykselle on suotu. Sopii tosin väittää, ettei suomalainenkaan\nteatteri tähän asti ole ollut tuottelias; mutta sillä on kuitenkin\ntuotteliaisuuden mahdollisuus, kun nykyinen ruotsalainen teatteri\npäinvastoin aivan juurettomana häilyy ilmassa eikä ikinä voi olla muuta\nkuin loiskasvi. Mutta myönnettäköön, että teatteri Suomessa on\nylellisyystavaraa ja että siis valtioapu suomalaiselle teatterille on\ntarpeeton; silloin se samoin on tarpeeton ruotsalaisellekin\nteatterille. Sillä tuhansien markkojen hukkaaminen ylellisyyteen, kun\nkansa elää köyhyydessä, on anteeksiantamatonta tuhlausta --\nhyödyttömien muukalaisten elättäminen, kun maan omat lapset nääntyvät\nnälkään, niinkuin katovuosina, se on enemmän kuin kevytmielistä -- se\non julmaa. Vaan jos teatteri pidetään sivistyslaitoksena, josta valuu\nrakkautta kaikkeen kauniiseen, lempeihin tapoihin, jotka saattavat\nelämän valoisaksi, yleviin tunteisiin, jotka sitä jalostuttavat,\ntäysivoimaiseen, henkiseen vaikutukseen -- miksi meiltä, kansan\nsuomenkieliseltä osalta, ehdoin tahdoin suljetaan tämä sivistyksen\nlähde, miksi meiltä ryöstetään tämä kirkastavainen valo? Miksi ei\nmeille aseteta tätä koulua, jossa kansakunta oppii sievää älyllisyyttä\nja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta, jossa meidän omat\nrunoilijamme saavat meille kertoa, mitä rinnassamme on jaloa,\nmitä olennossamme on pientä, isiemme suurimmat urostyöt ja\nhalvannäköisestä elämästä mökissä, suuruudesta, joka on niin suurta,\nettä sitä voi käsittää ainoastaan taiteen kuvastimessa, pienuudesta,\njoka on niin pienoista, että sitä voi tarkastaa ainoastaan taiteen\nsuurennuslasilla. Älkäät peljätkö meidän kangistuvan ahdasmielisen\ntaiteilija-itsekkäisyyden vihollisuuteen vierasta kohtaan. Me kyllä\nsuomalaisessakin teatterissa tulemme ymmärtämään englantilaisten\ninnostusta, italialaisten suloutta, saksalaisten syvämielisyyttä,\ntanskalaisten hyväsävyisyyttä, ranskalaisten neroa. Antakaa meidän vain\nsillä kielellä, jota rakastamme ja jota Suomi ymmärtää, kuvaelmissa,\njotka ovat meidän lihaamme, meidän henkeämme, kuulla, miten Shakespeare\nrunouden soihdulla valaisee sitä syvyyttä, jota sanotaan\nihmissydämmeksi, miten Calderon tulkitsee maan katoavaisuutta taivaan\nihanuuden rinnalla, miten Molière osottaa kehnon mitättömyyttä, miten\nSchiller lohduttaa sillä, että jalous ihmisteoissa ja ihmisten\nkohtaloissa on katoamatonta. Me käännymme tällä anomuksella kaikkien\ntasapuolisten, kaikkien todellisten isänmaanystävien puoleen.\n\n\n\n\nVIELÄ MUUTAMIA SANOJA NYKYISISTÄ TEATTERIOLOISTAMME.\n\n\n\nI.\n\n\nKirjallisen Kuukauslehden viime numerossa julkaistu kirjoituksemme\n\"Muutamia sanoja nykyisistä teatterioloistamme\" näyttää eräissä\nruotsinkielisissä sanomalehdissämme synnyttäneen \"tyytymättömyyden\nmyrskyn\", niinkuin sanotaan juhlallisessa sanomalehtikielessä. Olisimme\nvoineet sen jo aavistaakkin. Monet sävyä-määräävät, niin hyvin\nviralliset kuin epäviralliset edut ovat liittyneet niin yhteen\nteatterimme kanssa, että sitä on tähän saakka pidetty kuin jotakin\npyhää ja koskematonta, johon ei mikään arvostelu ulotu. Muistamme\nkuinka muutamia vuosia sitten hyökättiin erään teatteriselostelijan\nkimppuun Hufvudstadsbladetissa ainoastaan pienen ajatusviivan vuoksi,\nkuinka paljon rikollisempaa onkaan silloin se, kun me kirjoituksessamme\n17 palstalla koskettelemme semmoista pyhää ainetta ja siinä tuomme\nesiin tosiseikkoja toisen toistansa vastenmielisemmän.\n\nNiistä vastalausunnoista, joita on näkynyt kirjoitustamme vastaan,\non hra Betan Helsingfors Dagbladissa epäilemättä, ellei laadultaan,\nniin ainakin laajuudeltaan tärkein. Halusta olisimme suoneet\npääsevämme vastaamasta siihen. Hra Betan koko katsantotapa osottaa\ntaidekysymyksissä niin perehtymätöntä ajatuksenjuoksua, ettei vakava\nkeskustelu periaatteista tule kysymykseen, sillä hra Betalla ei niitä\nole laisinkaan. Hän kiintyy yksityisiin lauseihin, tinkii yksityisistä\ntosiseikoista, vainuaa yksityisiä vaikuttimia j.n.e. Me emme ole\ntarkoittaneet ollenkaan hyökätä yksityisten henkilöiden kimppuun,\nkaikista vähimmin tuota teatterinjohtokuntaa vastaan, jota kohtaan hra\nBeta luulee meidän osottavan niin \"sokeata vihaa\". Hyljättävää\njärjestelmää vastaanhan me olemme taistelleet -- tai oikeammin, olemme\ntaistelleet niitä vastaan, jotka tässä hyljättävässä järjestelmässä\nnäkevät kansallisen taiteen ihanteen. Pahaksi onneksi sisältää hra\nBetan kirjoitus semmoisen joukon vääristelyjä, että mielestämme on\nlaiminlyönti yleisöä kohtaan, jos jätämme ne tarkastamatta, varsinkin\nkun ne ovat julkaistut maamme enimmin levinneessä ruotsinkielisessä\nsanomalehdessä.\n\nHra Beta alkaa kirjoituksensa selittämällä asiamme kunnioitettavaksi,\nmutta arvelee meidän vahingoittavan sitä, -- no, ei siitä hätää,\nsaapihan se sitä suurempaa kannatusta hra Betalta, joka kai korjaa,\nminkä me olemme rikkoneet.\n\nNyt käsiksi muutamiin noihin tosiseikkoihin, joiden suhteen hra Beta\non tehnyt itsensä syypääksi harhaanvieviin tiedonantoihin -- sillä\nkaikkiin emme voi kajota, muuten täyttäisimme kai koko sanomalehden.\n\nHra Beta väittää, että tiedonantomme siitä välillisestä avusta, jota\nnykyinen teatteri nauttii saaden huojennusta sen lainan koronmaksussa,\nminkä teatterirakennus on saanut valtiolta, muka perustuu siihen,\nettä olemme sekoittaneet keskenään teatteritaloyhtiön ja\nteatteritakausliiton. Tosiseikat puhukoot. Åhman-Poussetten seurue\nmaksoi teatteritaloyhtiölle vuokraa joka illasta 25 markkaa enemmän\nkuin nykyisen seurueen johtokunta. Tämän vuokra-alennuksen on\nteatteritaloyhtiö voinut antaa ainoastaan siitä syystä, että se on\nsaanut huojennusta valtiolle menevistä koronmaksuistaan. 25 markkaa\nkustakin näytäntövuoden 120 teatteri-illasta tekee 3,000 markkaa.\nOvatko nämä 3,000 markkaa välillisenä apuna teatteriseurueyhdistykselle\nvai eivätkö ne ole? Totta kai -- harhaanjohtavia tietoja on siis\nantanut hra Beta emmekä me.\n\nHra Beta vakuuttaa edelleen, että orkesterin kannatussummaa\nei saa laskea mukaan, koska se on annettu musiikin edistämiseksi.\nKenen käsiin tämä määräraha on jätetty, teatteriyhtiönkö vai\norkesteriyhtiön? Edellisen. Siis on tahdottu kannattaa etupäässä\nteatteria eikä musiikkia. Teatteri ei ole katsonutkaan siveelliseksi\nvelvollisuudekseen erityisesti valvoa musiikin etuja. Vasta tänä vuonna\non alettu harrastaa parempien laulukappaleiden esittämistä, näihin\nsaakka on teatterin musikaalinen ohjelmisto ollut kokoonpantu\nkeskinkertaisista, jopa, eikä niinkään harvoin, musikaalisesti\nturmelevista kappaleista. Ken vähänkään on seurannut maamme\nmusiikkielämää, tietää että milloin orkesteria vain tarvitaan,\npidetään huolta näyttämöllisestä eikä musikaalisesta edusta.\nKun esim. tänä keväänä oli esitettävä yksi musiikkikirjallisuuden\nvuosisataisteoksia, Haydn'in \"Vuodenajat\", niin sen oli tyytyminen\nkahteen orkesteriharjoitukseen, sen sijaan että niitä tuolle\nmusikaalisessa suhteessa ala-arvoiselle kappaleelle \"Frihetsbröderna\"\nuhrattiin kymmenkunta -- valvottiinko silloin teatterin vai musiikin\netuja? Kun eräs uuden ajan oopperan huomattavimpia tuotteita, Verdin\n\"Il trovatore\" (Trubaduuri), oli esitettävä syksyllä 1870, ei\norkesteria laisinkaan ollut saatavissa, koska teatterissa oli\nharjoitettava Offenbachin \"En soiré hos Björkelund\" -- valvottiinko\nsilloin musiikin vai teatterin etuja? Kun musikaalisesti kerrassaan\nkykenemätön kapellimestari palkattiin näytäntövuodeksi 1868-69, vain\nsiitä syystä että hänellä oli jonkunlainen teatteritottumus --\nvalvottiinko silloin teatterin vai musiikin etuja? Voisimme esittää\ntusinoittain tällaisia esimerkkejä, jotka todistavat, että orkesterin\nmäärärahalla on kannatettu pääasiassa teatteria eikä musiikkia.\n\nHra Beta vannoo edelleen, että seurueen määräraha saadaan \"senaatin\nkäyttövaroista\" eikä \"valtionkassoista\". Emme ole ikinä väittäneet niin\neikä näin, meille on pääasia, että määräraha annetaan valtion varoista,\nvai luulotteleeko hra Beta ehkä, että käyttövarat ovat olemassa\nsenaattorien yksityismenoja varten.\n\nEdelleen hra Beta ihmettelee, että emme ole maininneet mitään niistä\nlukuisista avustuksista, joita Helsingin yleisö on antanut nykyiselle\nteatterille. Emme tiedä, miksi olisimme sen tehneet -- jokaisella on\nluonnollisesti oikeus sijoittaa rahansa, mihin hän tahtoo, ja kaikki\nmoite siinä suhteessa olisi aiheeton. Saatoimme sitä vähemmin kajota\ntähän kohtaan, kun itse olemme kuuluneet näiden avustajien joukkoon ja\nsitä paitsi olemme vietelleet monta muuta henkilöä siihen, kaikki tyyni\nsiinä varmassa toivossa, että tästä teatterista koituisi todellinen\ntaidelaitos, toive, joka paha kyllä vuosi vuodelta on yhä enemmän\nhaihtunut. Että muut ovat olleet sangviinisempia kuin me, sitä voimme\nmahdollisesti omasta puolestamme ihmetellä, mutta meillä ei ole sentään\nmitään oikeutta moittia heitä siitä.\n\nHra Beta ihmettelee edelleen, ettemme ole maininneet mitään nykyisen\njohtokunnan yrityksestä luoda kotimainen ooppera palkkaamalla \"meidän\noloihimme katsoen lukuisan kotimaisen köörin\". Tuo suloinen kuvittelu,\nettä \"Marthassa\" esiintynyt kotimainen kööri olisi ollut oloihimme\nkatsoen lukuisa, on niin herttaisen naiivi, ettemme saata mitenkään\nuskoa sen olevan peräisin muulta taholta kuin Dagbladetin\nteatteriselostajan aivokopasta, joka on valmistanut meille samoinkuin\nluultavasti kaikille musiikinystäville oikean naurujuhlan viattomalla\nluulottelullaan, että musiikki Nicolain kansantajuisessa ja ylimielisen\nhilpeässä kappaleessa \"Lustige Weiber\" muka on \"vakavaa\" ja \"vaikeata\".\nJos hra Beta joskus olisi pistäytynyt konsertissa, niin hän myöskin\ntietäisi, ettei 40-50 henkilön suuruinen kööri suinkaan ole mikään\nharvinaisuus Helsingissä, kun taas tuohon kotimaiseen kööriin\n\"Marthassa\" kuului korkeintaan kymmenkunnan henkeä. Onpa Suomalaisen\nseurankin draamallisiin esityksiin ottanut osaa kööri, johon on\nkuulunut 60:kin henkeä.\n\nHra Beta vaikeroi edelleen, että me vaatiessamme kansallista\nnäyttämöä olemme tarkoittaneet milloin suomenkielistä näyttämöä,\nmilloin taas kotimaista ylipäänsä, sekä sanoo tätä menettelyämme\nepäjohdonmukaiseksi. Eräät lauseemme saattavat tosin, temmattuina irti\noikeasta yhteydestään, näyttää vähemmin täsmällisiltä, mutta jos ken\nottaa vaivakseen lukea läpi kysymyksenalaiset kohdat kokonaisuudessaan,\nniin hän on helposti huomaava, mitä me tarkoitamme, ja jos hänen\nkäsityskykynsä riittää niin pitkälle, että hän jaksaa lukea\nkirjoituksen järjestään alusta loppuun, ei pitäisi syntyä minkäänlaista\nepäilystä tarkoituksistamme. Että me etupäässä puolustamme puhtaasti\nsuomalaista näyttämöä suomalaisen draamallisen taiteen korkeimmaksi\nilmaukseksi, käy selville koko kirjoituksestamme. Mutta yhtä selvää on,\nettä katsomme ruotsalaissuomalaisen näyttämön täällä, nykyisissä\noloissamme, kansalliseksi ja siis kannatusta ja työtä ansaitsevaksi.\nEtt'emme ainoastaan passiivisesti suo muiden työskennellä tämän\nmuotoisen kansallisen näyttämön hyväksi, siitä olisi hra Betan voinut\nsaada vakuutetuksi esim. eräs Dagbladetissakin julkaistu ilmoitus,\njonka mukaan meidän johtamamme oppilaskoulu aiotaan avata täällä\nkaksiosastoisena: suomen- ja ruotsinkielisenä.\n\nAinoa todistus, minkä hra Beta on vetänyt kirjoituksestamme tueksi\narvelullensa, että me puhumme kotimaisesta näyttämöstä, mutta\ntodellisuudessa tarkoitamme ainoastaan suomenkielistä näyttämöä, on se,\nettä me olemme sanoneet: \"suomalaisella näyttämöllä tulee suomen kielen\nkaikua\". Siis -- pakisee hra Beta -- täytyy \"ruotsin kieli\" ja\n\"ruotsalainen sivistys\" karkoittaa siitä pois. Kuka sen on sanonut? Hra\nBeta on niin vihan vallassa kansallista työtä kohtaan, ettei hän edes\nnäytä voivan kuvitella mielessään, että joku voisi harrastaa semmoisia\nasioita, jotka eivät ensi sijassa ole hänen omiansa. Hra Beta arvelee,\nettä se vaino, jota eräät ruotsalaisen näyttämön ystävät virkansa\npuolesta ovat katsoneet velvollisuudekseen osottaa suomalaisia\nteatteriharrastuksia kohtaan, on niin päivän selvä, että suomen kielen\nystävien taholta välttämättömästi täytyy osottaa samanlaista\nkatsantotapaa ruotsin kieltä kohtaan. Voimme tyynesti ja avoimesti\nvakuuttaa hänelle asian olevan päinvastoin; ei viha mitään oikeutettua\nharrastusta kohtaan johda toimintaamme, ja milloin vihaammekin latteata\nkosmopoliittisuutta, itsekästä ahdasmielisyyttä, voimme sanoa niinkuin\nKatri \"Daniel Hjortissa\": \"mä vihaan rakkaudesta\".\n\nNe muistutukset, jotka tähän asti olemme tehneet hra Betan väitteitä\nvastaan, perustuvat siihen, että hra Beta osittain on väärin ymmärtänyt\nmeitä, osittain tietämättömyydestä erehtynyt. Mutta paha kyllä, hra\nBeta ei ole säästänyt meitä siitä vastenmielisestä tehtävästä, että\nmeidän on pakko oikaista hänen tahallisia valheitaan, joiden emme\nparhaimmallakaan tahdolla voi otaksua johtuvan muusta lähteestä kuin\npahasta tahdosta. Niinpä hra Beta mainitsee meidän sanoneen niitä\nruotsalaisia näyttelijöitä, jotka toimivat nykyisessä teatterissamme\n\"hyödyttömiksi muukalaisiksi\". Meitä todella ihmetyttää hra Betan\njulkeus vierittää niskoillemme katsantotapa, jota juuri olemme\nvastustaneet siinä kohdassa, missä mainitut sanat esiintyvät\nkirjoituksessamme. Ja omituista on, että meillä tätä vastalausetta\npaperille kirjoittaessamme melkoisessa määrin oli silmiemme edessä\nDagbladetin teatterireferentti ja hänen hengenheimolaisensa, joiden, he\nkun juuri teroittavat mieliin, että teatteri on olemassa vain hetken\nhuvitusta varten, ja siis ylellisyystavara, luonnollisesti täytyy\nkatsoa niitä henkilöitä, joiden koko elämän tarkoituksena on vain\nväsähtyneen permantoyleisön huvittaminen, \"tarpeettomiksi.\" Olemme niin\nhyvin yllämainitussa paikassa kuin koko ajatusten-kulussamme ylipäänsä\nkatsoneet teatterin merkitystä suuremmaksi. Mutta mitä huolii\nhra Beta siitä. Hän on nähnyt sanat \"hyödyttömät ulkomaalaiset\"\nkirjoituksessamme ja toivoen, että hänen silmänkääntäjätemppunsa jää\nyleisöltä huomaamatta, hän lykkää tämän katsantotavan meidän\nniskoillemme. Tässä on väärinymmärrys mahdoton. Hra Beta on siis\nyksinkertaisesti valehdellut.\n\nToinen asia -- asettaakseen mitä edullisimpaan valoon\nteatterinjohtokunnan välinpitämättömyyden, kun huomattava kotimainen\nlaulajatar olisi kiinnitettävä teatteriimme, verrattuna sen\nhalukkaisuuteen palkata samanlaisissa oloissa keskinkertainen\nruotsalainen, hra Beta päästää kynästään kokonaista kaksi pikku\nvalhetta. Hän nimittäin ilmoittaa, ettei nti Basilierilla nyt\nTukholmassa ole sen suurempi palkka kuin minkä johtokunta oli tarjonnut\nhänelle täällä. Todellisuudessa nti Basilier nauttii niinä kuukausina,\njotka hän on ollut Ruotsin kuninkaallisen oopperan palveluksessa, kolme\nkertaa suurempaa palkkaa kuin minkä johtokunta täällä katsoi hänen\nansaitsevan saada. Hän on näet näytellyt keskimäärin 500 riksin\nkuukauspalkasta, joka, jos lasketaan 100 riksiä vapaisiin\npukutarpeisiin, joita hän ei olisi täällä saanut, tekee 600 riksiä tai\nnoin 900 markkaa, siis kolme kertaa enemmän kuin ne 300, joihin hänen\nolisi Dagbladetin mielestä pitänyt tyytyä. Sitä vastoin hra Beta\nilmoittaa mainitsemamme ruotsalaisen laulajattaren palkan 200 markaksi\nkuukaudessa. Tämä ei ole totta -- teatterin rahastonhoitajalta olisi\nhra Beta voinut saada tietää, että hänen palkkansa on 265 markkaa\nkuukaudessa. Me emme olleenkaan kiinnittäisi huomiota moisiin\nturhanpäiväisiin seikkoihin, ellei tarkoitusperäinen väritys tässä\nolisi niin tuntuva.\n\nToinen tieto, joka samoin nähtävästi on annettu yleisön eksyttämiseksi,\non tähdellisempää laatua ja seuraava. Kun hra Beta koettaa puolustaa\nteatterin johtokunnan nurjaa menettelyä niitä yrityksiä kohtaan, joita\non tehty suomalaisen teatterin aikaansaamiseksi, niin hän sanoo, että\nmeillä on sitä vähemmän syytä valittaa, kun teatterin johtokunta\nsyksyllä 1870 tarjosi meille tilaisuuden yhteistyöhön ruotsalaisen\npysyväisen teatterin kanssa. Voimme ilmoittaa hra Betalle, että\nsemmoisia tarjouksia on teatterin johtokunnan taholta tehty ei\nainoastaan syksyllä 1870, vaan myös keväällä 1869 ja keväällä 1870.\nTeatterin johtokunta -- jos on luottamista sen omiin selityksiin -- ei\nole toivonut mitään niin suuresti kuin palvella suomalaista teatteria,\nmutta se ei pahaksi onneksi ole keksinyt koskaan mitään sopivampaa\nmuotoa tälle osanotolleen kuin vaatia melkoista osaa tuloista. Siihen\nsuuntaan kävi sekin neuvottelu, jonka teatterin johtokunta alotti\nkanssamme syksyllä 1870. Asiain kulku oli seuraava. Muutamia\nsuomenkielisiä näytäntöjä oli jo menestyksellä pantu toimeen, kiitos\nolkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen, odotettiin\n\"Trubaduurin\" esitystä. Sitä vastoin oli suuressa teatterissa\nhra ja rouva Raan eroaminen aikaansaanut ohjelmistossa hämmennyksen,\njoka tuotti johtokunnalle paljon vaikeuksia. Silloin teki niin\nhyvin teatterinjohtokunnan toimeenpaneva tirehtööri kuin myöskin\nsen kirjallinen johtaja meille eräitä tarjouksia molempien\nteatterihankkeiden yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin\nihmetyksellä otimme vastaan nämä tarjoumukset, sillä osaksi liikutti\nmeitä johtokunnan muuttunut mieliala, osaksi oli toivo saada näytellä\nkauniissa, valoisassa, tilavassa kiviteatterissa erittäin houkutteleva,\nkun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen Arkadiateatteriin.\nMutta pian herätettiin meidät kuitenkin harhakuvittelustamme, sillä me\nhuomasimme paha kyllä, että taaskin pääasiallisesti oli kysymys\ntavallisesta rahakeinottelusta. Tehtiin esitys, että yksi ruotsalainen\nja yksi suomalainen kappale näyteltäisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia\npuhekappaleita ei sillä hetkellä ollut käsillä ja yleensä epäilimme,\nmiellyttäisikö semmoinen sekanäytäntö yleisöä. Sen sijaan tarjosimme\nsilloin harjoitetut laulukappaleet \"Jeannetten häät\" ja toisen\nnäytöksen \"Noita-ampujasta\" (Friskytten). Voitto olisi jaettava niin,\nettä siitä tulisi puolet kummankin teatterin osalle. Nämä\nlaulukappaleet eivät miellyttäneet, \"sillä ne olivat jo esitetyt\"\n(\"Noita-ampujan\" toinen näytös oli esitetty kerran Arkadiateatterissa).\nSitä vastoin arveli johtokunta, että \"Trubaduuri\" ruotsalaisen\nalkajaiskappaleen yhteydessä olisi sopiva näytännöllinen yhteensulatus.\nVerdin pitkä, 8 kuvaelmaa sisältävä ooppera alkajaiskappaleen kanssa!\nTämä olisi ehdottomasti ollut enemmän vahingoksi kuin hyödyksi.\nTeatterinjohtokunta vaati siis puolet tuloista semmoisesta näytännöstä,\njosta vain me olemme nähneet vaivan ja suorittaneet kustannukset,\nhankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain palkan.\n\"Trubaduuri\" tuotti neljä kertaa esitettynä Arkadiateatterissa noin\n5,000 markkaa, joka kai vastaa 6,000 kiviteatterissa. Se olisi, jos me\nolisimme saaneet huoneuston, vetänyt ainakin pari täyttä huonetta --\notaksukaamme à 1,000 markkaa kumpikin, yhteensä siis 8,000 markkaa. Ja\nsiitä tahtoi johtokunta, ottamatta laisinkaan osaa työhön, tekemättä\nmitään uhrauksia (sillä semmoiseksi emme tosiaankaan lue ruotsalaisen\nalkajaiskappaleen esitystä) ottaa itselleen puolet. 4,000 markkaa ihan\nilmaiseksi -- emme tosiaan epäile, ettei mikä johtokunta tahansa\nsuostuisi semmoiseen \"yhteistyöhön\". Selitykseksi voimme vielä lisätä,\nettä olosuhteet näyttivät jonkun aikaa niin pakottavilta, että me\neräänä tuokiona päätimme suostua johtokunnan tarjoukseen, joka sillä\nvälin oli kohonnut, niin että vaadittiin 850 markkaa kerralta (ilman\nalkajaiskappaletta). Mukana-näyttelijät, loukkautuneina johtokunnan\nnoblessin puutteesta, kieltäytyivät kuitenkin siinä tapauksessa\nesiintymästä, niin että asian täytyi raueta.\n\nEi mikään olisi suomalaisen teatterin ystäville mieluisempaa kuin\nkulkea käsi kädessä täkäläisen ruotsalaisen näyttämön kanssa, osaksi\nkoska tällä tavoin vältettäisiin kaikki riitaisuudet, osaksi koska\nruotsalainen näyttämö voisi auttaa suomalaista suuremmalla\nkokemuksellaan.\n\nMutta älköön teatterin johtokunta silloin käyttäkö sitä tapaa, jota\ntähän asti, älköön se käyttäkö lainopillisia oikeuksia tehdäkseen\nkansallisia vääryyksiä, älköön se tuon kauniin \"yhteistyö\"-sanan\nvarjoon peittäkö rahakeinotteluja. (Tätä \"yhteistyötä\" ei meidän\nole tänä keväänä edes suurien rahauhrauksien avulla onnistunut\naikaansaada). Kaksi maamme etevintä teatterinystävää -- hra Beta tuntee\nkyllä ne molemmat -- on kehoittanut meitä kerrassaan hylkäämään\nnykyisen teatterisysteemin, sillä se on \"auttamaton\". Valitamme,\nettä niin ovat asiat, mutta mielestämme olisi ollut tunnotonta\nraukkamaisuutta, jos olisimme kätkeneet totuuden, vaikkapa hra Beta\nkatsookin sitä \"vastenmieliseksi\".\n\n\n\nII.\n\n\nHra Beta näyttää ihastellessaan sitä kansallista henkeä, joka elähyttää\nteatteriamme, joutuvan niin kovasti hämillensä siitä, kun me epäilemme\ntämän hengen todellisuutta, että hän tyytyy vain siteeraamaan\nmuistutuksemme (muutamat hän on viisaasti kyllä jättänyt pois) ja\nsitten vain päivittelemään niitä \"vastenmielisiksi ja liioitelluiksi\".\nJottei sentään näyttäisi seisovan aivan vastausta vailla, pistää hra\nBeta väliin muistutuksia, jotka mieluummin olisivat voineet olla\npoissa. Niinpä hän ilmoittaa sillä jyrkällä varmuudella, joka on\nominaista taiteelliselle puolisivistykselle, Fredr. Cygnaeuksen\nkappaleista, että ne \"kuten tietty, ovat draamallisesti mahdottomia\".\nJos hra Beta olisi liikkunut enemmän teatteripiireissä, niin\nhän tuntisi, että parhaat tuomarit mitä meillä nykyisin on\nteatterikysymyksissä, herra Frithiof Raa ja rouva Charlotte Raa,\neivät ole katsoneet niitä mahdottomiksi, vaan päinvastoin esim.\nÅhman-Poussetten näytäntövuonna 1866-67 innokkaasti vaatineet \"Herttua\nJuhanan nuoruudenunelmien\" ottamista ohjelmistoon, ja että tämän\nsuunnitelman toteuttaminen raukesi pääasiallisesti siitä syystä, ettei\nrunoilija löytänyt Sabelfanalle semmoista esittäjää kuin hän toivoi.\nEdelleen hra Beta mainitsee että \"Salaminin kuninkaista\" on esitetty\nyksi näytös, mutta arvostelu huomautti, että \"parempi olisi ollut, jos\nse olisi jäänyt tekemättä, kun sitä ei kuitenkaan voitu esittää\narvokkaammin\". Niin, siinäpä se solmu onkin -- miksi sitä ei esitetty\narvokkaammin? Teatterinjohto osotti juuri kansallisen pieteetin\npuutteensa sullomalla mielin määrin muutamia sopimattomasti valittuja\nkohtauksia, joissa osat olivat huolimattomasti jaetut, hankkiakseen\nsillä tavoin uutta vetovoimaa kuluneelle komedia-pahaselle\n(vaudeville'lle). Hra Beta näyttää myös luulevan, että me olisimme\ntahtoneet pakottaa johtokunnan jäseniä näyttelemään itse mukana\ntäyttääkseen isänmaallisen velvollisuutensa esittämällä \"Daniel\nHjortia\". Hra Beta saa olla rauhassa, me olemme täysin tyytyväiset hra\nRaan Daniel Hjortiin, rouva Raan Katriin, rouva Gustafsonin Ebba\nFlemingiin j.n.e. Mutta jos johtokunta olisi ollut yhtä innokas\ntäyttämään omia velvollisuuksiaan kuin näyttelijät omiaan, niin se\nolisi voinut ottaa sydämmelleen E.N:n monasti uudistetut huomautukset\n\"Daniel Hjortin\" puutteellisesta näyttämöllepanosta. Hra Betan\nnalkutuksen \"Pygmalionista\" voimme jättää huomioonottamatta, sillä\nsiitä on runoilija itse jo antanut tarpeellisen läksytyksen.\n\nSama horjumaton usko, joka hra Betalla on teatterinjohtokunnan\nkansallisiin harrastuksiin, on hänellä myös sen taiteellisuuteen.\nKernaasti meidän puolestamme -- että nykyinen ohjelmisto tyydyttää hra\nBetaa, se on meistä sangen luonnollista, sillä hra Beta kuuluu\nnähtävästi siihen \"taajaan\" joukkioon, joka ei pidä \"tragedioista ja\nmuista pitkäpiimäisistä kappaleista\" (tämä lause on nerokkaana\ntäytteenä Nicolain oopperan tunnettuun arvosteluun). Muuten vilisee\nesityksessä taas tässä kohden vilisemällä semmoisia pieniä\njäniksenpolvia, vääristelyjä ja epätotuuksia, kuin esim. se, että me\nmuka vaadimme \"että teatterin tulee elää vain taiteellisilla\nmestariteoksilla\", että me muka annamme salaviittauksia siitä, että\n\"nykyinen ruotsalainen teatteri olisi työnnettävä syrjään suomalaisen\ntieltä\" j.n.e.\n\nHra Beta moittii meitä siitä, että olemme maininneet teatterin\nheikoimmat kappaleet esimerkeiksi ohjelmiston ala-arvoisuudesta, mutta\nlisää samassa, että \"nämä kappaleet ovat olleet näytäntökauden\nkassakappaleita\". Jatkamme siis luetteloamme teatterin tämän\nnäytäntövuoden uutuuksista -- \"En extravagant fru\", \"En snarsticken\nherre\", \"Fregattkaptenen\", \"Rosenmüller et Finke\" j.n.e. Niin mutta --\nhuudahtaa hra Beta hymyillen voitonriemusta -- ajatelkaapa kappaleita\n\"En midsommarnatt i Dalarna\", \"Den nya drottningen\" y.m. Hra Beta\narvelee niiden olevan kappaleita, joiden ohjelmistoon ottaminen\n\"tuottaa kunniaa\" teatterillemme. Jos vaatimukset ovat vähäiset, niin\nmiksi ei. Mutta silloin voidaan kernaasti sanoa niinkuin entinen\nabotti: quel bruit pour une omelette (millainen melu yhdestä\nmunapyörylästä). Päähämme ei ikinä ole pälkähtänyt hieroa kauppaa\njonkun tyhjänpäiväisyyden ohjelmistoon ottamisesta. Siihen meillä on\naivan liian paljon teatterikokemusta. Olemme vain moittineet sitä, että\nteatterimme johto pääasiallisesti ja erityisen halukkaasti hakee\nvähäpätöistä ja arvotonta ulkomaiden rikkaasta draamallisesta\nvarastosta, samalla kun toiselta puolen tulee näkyviin \"ilmeinen\nvastahakoisuus noita kuuluisia tragedioja ja muita pitkäpiimäisiä\nkappaleita kohtaan\", s.o. hyvää ohjelmistoa kohtaan. Mutta ylistäessään\ninnokkaasti taiteellista ala-arvoisuutta kunnollisen teatterinjohdon\nvälttämättömäksi ehdoksi, hra Beta vetää esille esimerkkejä, joihin\ntaas olisi ollut paras olla koskematta. Hän muistuttaa esim.\nTukholmasta. Ensiksikin on ohjelmisto siellä rikkaampi kuin meillä,\ntoiseksi pitäisi hra Betan tietää, jos hän vähänkin tuntisi suuria\nulkomaisia näyttämöitä, että Ruotsin kuninkaallisen näyttämön hyvä\nmaine ei ollenkaan riipu sen ohjelmistosta, jolta kaikkien\nruotsalaisten taiteentuntijain mielestä puuttuu niin hyvin kansallinen\nkuin taiteellinen lento, vaan hyvästä yhteisnäyttelemisestä. Meiltä\npuuttuu tämä ehto, jotta turhanpäiväisyydetkin saataisiin\ntaiteellisesti nautittaviksi, miksi siis kilpaa tehden tavoitella\nniitä? Sitä paitsi ei parhaimpien taiteilijaimme luonne sovellu\nhalpamaisiin tehtäviin.\n\nTodistukseksi siitä, etteivät olot ole muualla sen paremmat kuin\nmeillä, hra Beta vetää lisäksi Berlinin näyttämön. Tämä lausunto\nosottaa selvästi, ettei hra Beta ollenkaan tunne Berliniä.\nSchauspielhaus'in ohjelmistossa on joka neljäs kappale klassillinen\n(onpa eräinä vuosina ollut joka kolmaskin), meillä ovat tänä\nnäytäntövuonna esitetyt 6 klassillista kappaletta muodostaneet noin\n1/15 osan ohjelmistosta. Berlinin näyttämön esimerkki on siis valittu\nsangen onnettomalla hetkellä.\n\nLiittolaisekseen taistelussa nerottomuuden vallan puolesta hra Beta\nkutsuu myös Offenbachin ja iloitsee siitä, että tämä kevytmielisyyden\nsankari on meilläkin pystynyt vähentämään mieltymyksen parempaan\nmusiikkiin. Hra Beta ei nähtävästi pysty sen tietämättömyyden vuoksi,\njota hän osottaa musiikkikysymyksissä, selvittämään mielessänsä, mikä\noikeastaan on Offenbachin merkitys. Uuden ajan oopperamusiikissa\nilmenee tuntuvaa kallistumista aito vakavalle taholle. Wagnerin\ntransscendentaalinen vertauskuvallisuus, Verdin intohimoinen paatos,\nGounod'n ylevä sentimentaalisuus -- niin paljon kuin ne eroavatkin\ntoisistaan -- ovat kaikki siinä kohden yhtäpitäviä, että ne hylkäävät\nmusiikista iloisemmat ainekset. Samoin toisarvoiset oopperasäveltäjät,\nPetrella, Marchesi, Ambroise Thomas, Mermet, Max Vruch, Szeroff,\nMoniuszko, Erkel y.m. Tätä vakavuuteen kallistumista vastaan muodostaa\nOffenbachin hilpeä luonnollisuus vastavirran, joka, jos se olisi\npysynyt viattoman leikillisyyden rajojen sisällä, olisi ollut täysin\noikeutettu, mutta kun se rappeutuu kyynilliseksi irvistykseksi, niin se\nrikkoo kymmenkertaisesti, vaikka päinvastaisella tavalla. Meillä ei ole\nolemassa yllämainittua ehtoa, joka tekisi Offenbachin musiikin\noikeutetuksi. Jos me tahdomme täällä kuulla hilpeätä, ylen iloista\nmusiikkia, niin emme tarvitse pelätä, että Dittersdorf, Mozart,\nLortzing, Nicolai, Flotow, Cimarosa, Rossini, Donizetti, Boieldieu,\nIsovard, Auber, Adam ynnä muut olisivat kuluneita, siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei yleisöllä ole ollut tilaisuuttta kuulla\nheidän koomillisia oopperoitaan. Lisäksi hra Beta yrittää turhaan\nväittää, että eräältä osalta yleisöämme puuttuu mieltymys draamalliseen\nilveilyyn, viittaamalla niihin \"leikkiviin sävelmiin\", joita Offenbach\ntarjoo. Tosiseikat todistavat päinvastaista. Eivät ollenkaan ne\nkappaleet, joissa Offenbachin runotar esiintyy parhaassa valossaan, ole\nmeillä miellyttäneet mainittua osaa yleisöämme, vaan ne joissa hän on\ntehnyt suurimpia myönnytyksiä kevytmielisyyteen kallistumiselleen.\nSointuisa \"Paimenet\", todella sievä \"Fortunion laulu\", iloinen,\nailahteleva \"Kihlaantuminen lyhdynvalossa\" eivät ole lainkaan\nsaavuttaneet menestystä, jota vastoin useat Offenbachin heikoimmista\njonkinjoutavista tuotteista, esim. \"Dunanan matka\", ovat herättäneet\nmeluavan ihastuksen, ainoastaan draamallisella ja musikaalisella\nrepaleisuudellaan.\n\nMe emme rakasta tekohurskautta taiteellisessa suhteessa emmekä\nmuutenkaan. Emme sen tähden ensi sijassa tuomitse nykyistä\nteatterinjohtoamme siitä syystä, että se on jättänyt ohjelmistoon\nottamatta eräitä klassillisia kappaleita, vaan sen tähden, ettei sitä\nelähytä minkäänlaiset korkeammat harrastukset, sen tähden, ettei se ole\nkehittänyt niitä ituja mitä on ollut olemassa, sen tähden, että se on\nantanut teatterimme huonontua. Tämä voi kuulua hyvin kovalta\nsanalta, mutta emme lausu sitä kevytmielisesti ja ajattelematta.\nTeatterinjohtomme tehtävänä on ollut valvoa Åhman-Poussetten seurueen\njättämää perintöä henkilökunnan, ohjelmiston ja yhteisesityksen\nsuhteen. Onko henkilökunta nyt, sen jälkeen kun on saatu kolmen vuoden\nmääräraha ja kun monet yksityiset ovat tehneet uhrauksia, parempi, onko\nyhteisnäytteleminen varmempi -- ei, onko ohjelmisto etevämpi -- ei,\nonko yleisön henki taiteellisempi -- ei, onko teatteriharrastus\nlämpimämpi, yksimielisempi -- ei. Päinvastoin on henkilökunnassa nyt\nsuurempia aukkoja kuin silloin, päinvastoin on yhteisnäytteleminen\nepätasaisempaa, keskustelutaito puutteellisempi, ohjelmisto henkisesti\nköyhempi, yleisön henki pintapuolisempi. Kaksi mahdollisuutta on siis\nedessä: joko on määräraha vahingoittanut teatteria, sen sijaan että se\nolisi sitä hyödyttänyt, tai sitten ei teatterinjohto ole ollut\nsemmoinen kuin sen olisi pitänyt olla. Edellinen vaihtoehto on vastoin\njärkeä, jää siis jäljelle toinen. Väitettänee kenties: Åhman-Poussetten\nteatterinjohto oli parempi kuin nykyinen, sillä sitä suosivat erityiset\nolosuhteet. Me vastaamme: Åhman-Poussetten hallitus oli parempi, koska\nsitä elähytti usko taiteeseen. Vai -- minkä tähden Helsingin aiempi\nvakinainen teatteri vv. 1861-63 eroaa niin jyrkästi nykyisestä? Niin\n-- sen tähden, että Fredrik Cygnaeuksen henki antoi sille lentoa.\n\nVoimme vakuuttaa, ettemme tee ylläolevaa tunnustusta hyvällä mielellä.\nMutta olemme kuulleet sen niin usein monien muidenkin suusta, jotka\nsuovat teatterille hyvää, että voimme luottaa omantuntomme\ntodistukseen, joka vapauttaa arvostelumme kaikista puolueellisista\nsyrjätarkoituksista. Me ihailemme ja kunnioitamme enemmän kuin moni muu\nsitä uupumatonta uhrautuvaa intoa, jolla teatterinjohtokunta -- tai\nainakin sen toimeenpaneva johtokunta -- on hoitanut yhtä vaivalloista\nkuin epäkiitollista tointansa, mutta emme parhaallakaan tahdolla voi\nolla pitämättä liian vähäisinä niitä tuloksia, mitä nämä kauniit\nponnistukset ovat tuottaneet.\n\nLeimatessaan meitä innoissaan oikeaksi \"Ruotsinsyöjäksi\" hra Beta on\nerityisesti maininnut nykyiseen vakinaiseen teatteriimme palkatut\nruotsalaiset näyttelijät, joita hra Beta sanoo kirjoituksessamme\nhäväistyn j.n.e. Meihin teki kiusallisen vaikutuksen tämä hra Betan\ntahdittomuus mennä sotkemaan vieraita henkilöitä kansallisiin\nkiistoihin. Mieleemme on sitä vähemmin juolahtanut millään tavoin\nloukata näitä henkilöitä, joita pidämme suuressa kunniassa niin hyvin\ntaiteilijoina kuin yksityisihmisinä, kuin nämä muukalaiset auliudella\nja kohteliaalla ystävällisyydellä, joka jyrkästi poikkeaa suomalaisen\nteatterinjohtokunnan nurjamielisyydestä, ovat töin ja toimin\nkappaleiden ja näyttämösovitelmien harjoituksissa, kasvojen\nmaalaamisessa, pukuasioissa j.n.e. auttaneet suomalaisen puhenäyttämön\nluomisyrityksiä. Muutenkin ovat ulkomaalaiset useimmittain osottaneet\nkansallisia teatteriharrastuksia kohtaan semmoista taiteellista\njalomielisyyttä, jota paha kyllä olemme kaivanneet monelta\nsuomalaiselta. Kun esim. hra Lindmark oli vuokrannut Arkadiateatterin\nnäytäntövuodeksi 1865-66, ei hän tehnyt minkäänlaisia esteitä\nantaessaan teatterin käytettäväksi parille suomalaiselle näytännölle,\nvaatimatta siitä penniäkään ylimääräistä maksua. Samoin kokivat ne\nvenäläiset taiteilijat, jotka näyttelivät Arkadiateatterissa syksyllä\n1870, ystävällisesti supistaa suomalaisten näytäntöjen tiellä olevat\nesteet niin vähiin kuin suinkin, juuri samaan aikaan, kuin omat\nmaamiehemme tuottivat näille mitä suurimpia vaikeuksia.\n\nEmme todellakaan olisi viivähtäneet niin kauan hra Betan\nsydämmenpurkausten kumoamisessa, ellei hänen kirjoituksensa olisi ollut\nniin täsmällinen ilmaus siitä, mitä Dagbladet vuodet läpeensä on\nsisältänyt teatteriosastossaan. Onko hra Beta sama mies kuin\nDagbladetin teatteriarvostelija vai ei, se ei meihin suuresti koske;\nheidän taiteellinen ajatuksenjuoksunsa, heidän taiteellinen kantansa on\nnähtävästi sama. Ken on seurannut Dagbladetin teatteriarvosteluja,\ntietää että niille on ollut ominaista surkuteltava tietämättömyyden ja\nylpeilevän röyhkeyden sekoitus, sekä joka ikisessä niissä ilmenevä\nerityinen mieltymys latteuteen. Niissä suoriudutaan mestariteoksista\ntavallisesti halpamaisilla lauseparsilla, mutta ei voida kyllin tulkita\nihastusta, kun on kysymys kaikenlaisista jonkinjoutavuuksista,\nniissä pyritään repostelemaan neroa, ja kun ei siihen aina\nraukkamaisuudesta uskalleta käydä suoraan käsiksi, asetetaan se\nyhteyteen keskinkertaisuuden kanssa; sitä vastoin suositaan\nsilmittömästi kaikista nerottomimpia henkilöitä, jos ne taiteelle\nkerrassaan vieraista vaikuttimista sattuvat miellyttämään\nnojatuoli-taputtelijoita; yleisön huonoja puolia hyväillään ja\nkoristellaan, sen sijaan että sitä pitäisi ohjata, valistaa ja\nvaroittaa. Sattuvimman tuomion, minkä tunnemme Dagbladetin\nteatteriarvosteluista, kuulimme pari vuotta sitten. Tapasimme eräänä\npäivänä yhden etevimpiä näyttelijöitämme huolestuneen näköisenä.\nTiedusteluumme, mikä hänet teki niin levottomaksi, hän vastasi\nkysymyksellä: \"Minä näyttelin kai ihan kurjasti osani eilen?\" --\n\"Kuinka niin?\" -- \"Niin -- olen tänään saanut osakseni kiitosta\nDagbladetissa, minä olen varmaankin ollut kovin epäonnistunut\".\nMielestämme ei sopivammin voida kuvata Dagbladetin teatteriarvostelua\nkuin tämä kokkapuhe sen teki. Luulemmekin, että teatterinjohtokunnan\nmieleen johtui, Betan kirjoitusta lukiessa, useammin kuin kerran tuo\nvanha sananparsi: \"Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihollisistani\nminä kyllä suoriudun\".\n\n\n\nIII.\n\n\nHra Beta ei ole ollut tyytyväinen siihen oikaisuun, jonka teimme\nkajotessamme niihin erehdyttäviin seikkoihin, joita hän on ladellut\narvostellessaan Kirjallisen Kuukauslehden maaliskuun vihkossa ollutta,\nteatteriolojamme koskevaa kirjoitustamme. Hän on nähtävästi niin\nmielissään siitä teatteriviisaudesta, jonka hän nyt tilaisuutta\nvarten on haalinut kokoon oikealta ja vasemmalta, että hän taukoamatta\nmatkii sitä eikä huomaa, että mitä väärää hän sattuu sanomaan, on\nkerrassaan väärää, ja tosikin tavallisesti puoleksi väärää. Näiden\ntoistamisien suhteen voimme huoleti jättää kunkin ajattelevan lukijan\nvertailtavaksi, kumpi esitys osottaa enemmän aineen tuntemusta ja\nvilpittömyyttä, meidänkö vai hra Betan. Sitä vastoin on hra Beta\nkoettanut pöngittää lauseitansa muutamilla uusilla seikoilla ja\nesimerkeillä, joilla sentään paha kyllä on kaksi aivan samanlaista\nominaisuutta kuin niiden edeltäjillä -- nimittäin että ne joko ovat\nvääriä tai sitten todistavat meidän puolestamme, mutta itse hra Betaa\nvastaan.\n\nOlimme esim. osottaneet, että teatterirakennusyhtiö oli alentanut\nvakinaisen teatterin vuokraa siihen verrattuna mitä Åhman-Poussette\nmaksoi, koska yhtiö oli saanut valtiolta huojennusta koron maksussa.\nHra Beta väittää, ettei tämä syy ole oikea, koska Åhman-Poussette\nnäytteli 80 iltana näytäntövuodessa, vakinainen teatteri taas 120:na.\nMolemmat nämä tiedonannot ovat väärät. Hra Beta myöntää sen itse\nseuraavassa numerossa ja mainitsee aivan oikein näytäntöiltojen\nlukumäärän Åhmanin vierailuaikana 187:ksi. Keskimäärä vakinaisen\nteatterin vuotuisista näytäntöilloista niinä 4 vuonna, jotka se on\nollut toimessa, on likipitäen yhtä suuri. Hra Beta kumoaa siis itsensä\ntäydellisesti, mutta hänen mieleensä ei juolahda peruuttaa niitä\nsyytöksiä, jotka hän on ensimmäisellä väärällä tiedonannollaan\ntehnyt meitä vastaan. Lukija arvostelkoon moisen menettelytavan\nkunniallisuuden. Muuten olisi hra Beta, jos hän olisi perustelujansa\nlähemmin ajatellut, huomannut, että ellei koron huojennusta\nolisi tapahtunut, olisi teatteritaloyhtiön ollut pakko korottaa\ntakausyhdistyksen vuokraa, sillä millä muulla keinolla olisi yhtiön\nonnistunut maksaa korot? Tiedonantomme siitä, että korkojen huojennus\nmyöskin välillisesti on koitunut takausyhdistyksen hyväksi, on siis\ntäydelleen paikkansa pitävä.\n\nJutellessaan siitä, missä määrin orkesteri ensi sijassa edistää\nteatteri- tai musiikkiharrastuksia, hra Beta esittää niin nasevan syyn\nitseänsä vastaan, että me emme mitenkään olisi voinut keksiä parempaa.\nLauluseura oli jo tammikuussa pyytänyt teatteriorkesterin apua\nesittääkseen Haydnin \"Vuodenajat\"; mutta -- sanottiin -- sitä voitiin\nantaa vasta sitten kun \"Vapauden veljien\" harjoitukset olivat\nlopetetut. Seurauksena oli, että \"Vuodenaikojen\" täytyi tyytyä kahteen\nharjoitukseen, sen sijaan kuin niitä tuhlattiin kymmenkunta Offenbachin\ntekeleeseen. Nyt hra Beta, ilmoittaa että orkesteri samaan aikaan kuin\nsillä oli nämä kaksi harjoitusta sitä paitsi myöskin paraillaan\nharjoitteli Steinin konserttia ja sinfoniakonserttia varten. Siis kolme\nsuurta konserttia, joiden täytyi viivytellä harjoituksiansa, jotta\n\"Vapauden veljet\" valmistuisi. Ja hra Beta väittää vieläkin, ettei\norkesterin määrärahasta koidu ensi sijassa etua teatterille, vaan\nmusiikille.\n\nHra Beta sanoo meidän, kun me puhuimme vakinaisen teatterin ja\nSuomalaisen seuran välillä tapahtuneista keskusteluista syksyllä\n1870, koettaneen väärän sitaatin avulla luikerrella pakoon hänen\nväitteitänsä, joissa hän esittää johtokunnan ystävällistä\navuliaisuutta. Että olisi ollut muodollisesti paremmin paikallaan olla\npanematta lainausmerkkejä kahden puolen supistettua selosteluamme,\njoka käsittelee Dagbladetin mielipiteitä tästä asiasta, myönnämme\nhalusta. Mutta pääasiassa, s.o. esittäessämme hra Betan sanojen\najatussisällystä, emme usko ollenkaan erehtyneemme. Jos sentään olisi\nniin tapahtunut, niin ei suinkaan meille ole siitä mitään etua, sillä\nhra Beta on sitten taaskin loistavalla tavalla puhunut itseänsä\nvastaan. Sillä jos se olisi hra Betan mielipide, että mainitun\njohtokunnan jäsen yksityisenä henkilönä, eikä johtokunnan jäsenenä,\nkeskusteli kanssamme yhteistyön mahdollisuudesta suomalaisen ja\nruotsalaisen teatterin kesken, kuinka voi hra Beta sitten väittää, että\nme olemme hyljänneet johtokunnan tarjouksen sillä ei kai keskustelu ole\nmikään tarjous. Jos mainittu henkilö taas ehdotti yhteistyötä\nvirallisena edustajana, niin oli selostelumme oikea. Muuten tietää hra\nBeta -- joka ei ollut läsnä tässä keskustelussa -- kertoa, että me\nperiaatteessa hylkäsimme johtokunnan ehdotuksen. Olemme kuitenkin\nselittäneet hra Betalle, ett'emme tässä tilaisuudessa maininneet\nsanaakaan periaatteista, vaan ainoastaan esitimme asian\njärjestämis-vaikeuksia. Tavallinen tahti olisi vaatinut hra Betan\nsilloin oikaisemaan väärää esitystään; hra Beta on katsonut\nmukavammaksi keinotella, luottaen lukijan huonoon muistiin, jossa me\nkuitenkin toivomme hänen erehtyneen. Tämän yhteydessä tahdomme oikaista\nhra Betan toisenkin harhaanvievän huomautuksen, joka on syntynyt sen\nvuoksi, kun hra Beta ei ollenkaan tunne niitä keskusteluja, joista hän\npuhuu, vaan perustaa kertomuksensa muutamiin satunnaisesti kuulemiinsa\npikkutietoihin, jotka hän on sitten väärin käsittänyt. Hän mainitsee\nnimittäin, että kun joka näytäntöillan tulot teatterikauden kuluessa\nlasketaan 850 markaksi, olisi johtokunta kärsinyt tappiota, jos se\nolisi luovuttanut teatterin Suomalaiselle seuralle vaatimatta mainittua\nsummaa. Kovaksi onneksi ei ole koskaan ollut kysymystäkään varsinaisen\nnäytäntöillan saamisesta, vaan johtokunta on nimenomaan kaikissa\nkeskusteluissa vain ollut taipuvainen myöntämään maanantain -- siis\nei-näytäntöillan. Se päiväkustannusten lisäksi tuleva maksu, jota se\nvaatii, on siis puhdasta lisätuloa.\n\nHra Beta suvaitsee, kun hän on kovin hämmästynyt tekemistämme\nmuistutuksista, esittää meidän taiteelliset aatteemme kerrassaan\nhaaveellisiksi, niin että ne kenties voivat olla teoreettisesti oikeat,\nmutta että niillä ei ole minkäänlaista pohjaa todellisuudessa.\nKuitenkin on Åhman-Poussetten vierailukausi 1866-67 loistavana,\nkäytännöllisenä esimerkkinä siitä, kuinka teatterinjohdon ei lainkaan\ntarvitse kallistua huonoon suuntaan voidakseen tehota yleisöön ja olla\naineellisesti kannattava. Hra Beta näkeekin paljon vaivaa kumotakseen\ntämän esimerkin, mutta hänen perustelujansa haittaa tässäkin taas hänen\nkaksi perisyntiänsä -- väärät tiedot ja väitteiden ristiriitaisuus. Hra\nBeta on sitä mieltä, että Åhman-Poussette tuli Ruotsista mukanaan\nvalmis ohjelmisto. Kuinka tämän asian laita oikein on, sen osottakoon\nseuraava pieni tilasto -- koskettelemme vain jälkimmäistä vuotta\n1866-67, koska hra Åhman 1864-65 näytteli Arkadiateatterissa ja\nvertailu nykyiseen vakinaiseen teatteriin voisi silloin kenties ontua.\nÅhman-Poussetten seurue harjoitti ja näytteli 1866-67 seuraavat\nhuomattavien tekijäin kappaleet: Shakespearen (3), Musset'n (2),\nLegouvén (1), Schillerin (1), Mosenthalin (1), Björnstjerne-Björnsonin\n(1), Börjessonin (1) -- sekä lisäksi kotimaisten kirjailijain:\nTopeliuksen (1), Mannerheimin (1), Berndtsonin (1). Vakinainen teatteri\non tänä näytäntövuonna (jos jätämme molemmat oopperat joukosta pois)\nesittänyt huomattavilta kirjailijoilta seuraavat uutuudet:\nShakespearelta 1, Sardoulta 1 -- ja siinä kaikki. Mitään kotimaista\nuutuutta ei ole näkynyt. Samoin on sen \"viileyden\" laita, jonka hra\nBeta silloin väitti vallinneen katsomossa. Me kutsumme todistajiksi ne,\njotka näkivät yleisön mielenkiinnon, kun ensi kertaa näyttämöllä\ntutustuttiin Pohjoismaiden etevimpään näytelmäkirjailijaan\nBjörnstjerne-Björnsoniin, kun ensi kerran vapistiin Shakespearen\n\"Hamletia\" nähdessä, kun ensi kerran vuodatettiin kyyneleitä \"Akselille\nja Valpurille\", kun kappaleessa \"Tiden Teaterdirektör\" tervehdittiin\nensimmäistä poliittisen huvinäytelmän itua Suomessa, kun teatteriyleisö\nmuutamien kuukausien mentyä kutsuttiin taputtamaan kotimaisen\ntapakomedian ensimmäistä esiintymistä, kun meillä tuntematon A. de\nMusset ensi kerran lentotähden lailla kiinnitti yleisön katseen -- sekä\nvihdoin lopuksi, tai oikeammin aluksi, kun uusi teatteri ensikertaa\nkaikui riemutervehdyksistä \"Regina von Emmeritzille\". Kuinka\nvähän semmoisia taiteen voittoja on nykyisellä näytäntövuodella\nosotettavissa. Hra Beta voi tosin riemuiten mainita, että sali pauhasi\ntyytyväisyydestä, kun se kappaleessa \"Richelieus första vapenbragd\" sai\nnuoren näyttelijättären huulilta kuulla kaksimielisyyden, joka oli niin\nkyynillinen, että se muuttui yksimielisyydeksi, tai kun se kappaleessa\n\"Fregattkaptenen\" sai nähdä realistisen kuvan meritaudista. Niin\nmyrskyisää suosiota, niin ihastuksesta säteileviä kasvoja emme\ntosiaankaan muista nähneemme Åhman-Poussetten hallituskaudella, mutta\nemme lainkaan kadehdi johtokunnan laakereita, jotka se on hankkinut\nitselleen moisen suosion avulla.\n\nPyrkiessään leimaamaan meidän moitteemme ohjelmiston ala-arvoisuudesta\nniin epäkäytännölliseksi kuin suinkin, hra Beta selittää, että me muka\nolemme vaatineet esitettäväksi vain tragedioja, vain suuria kappaleita.\nTämä selitys on harhaanvievä, me olemme etusijassa vaatineet hyviä\nkappaleita. Niin, voimmepa päinvastoin sanoa, että johtokunta on\nottanut ohjelmistoonsa hyviä komedioja vielä niukemmalta kuin\ntragedioja. Sillä sen sijaan kuin tragedian kuningas, Shakespeare,\ntavataan tämänvuotisessa ohjelmistossa, puuttuu siitä Molière; sen\nsijaan kuin uudenaikaisista ranskalaisista tragedioista on otettu yksi,\nainakin sivistyshistoriallisesti mieltäkiinnittävä murhenäytelmä\n\"Fosterlandet\", ei Ranskan uudenaikainen, äärettömän paljon vilkkaampi\nkomedia ole lainkaan edustettuna; sen sijaan kuin saksalaisista\ntragedioista on otettu niin runollinen kappale kuin \"Sapho\", on\nsaksalaisista komedioista valittu niin ala-arvoinen kuin \"Nya\nDrottningen\". Mutta tässä suhteessa me saarnaamme kuuroille korville,\nkun asia koskee hra Betaa. Hänestä näyttää olevan selvää, että jokainen\ntaiteellinen kappale on \"pitkäpiimäinen\" eikä mene yleisöön. Onneksi on\nyleisön maku ylipäänsä kuitenkin kehittyneempi kuin hra Betan.\n\nToinen seikka, joka ehdottomasti herättää kummastusta jokaisessa\nteatterinkävijässä lukijassa, on se, että hra Betan mielestä on suuri\nohjelmisto mahdoton, koska sen etevimmät tukipylväät, hra ja rouva Raa\neivät enää jaksa sitä ylläpitää, edellinen sairauden, jälkimäinen\nkykenemättömyyden vuoksi. Mitä hra Raa'hon tulee, niin on kyllä totta,\nettä hänen sairautensa on tänä vuonna vaatinut varovaisuutta, mutta\njohtokunta onkin tehnyt kaiken voitavansa väsyttääkseen tämän nerokkaan\ntaiteilijan sopimattomilla osilla. Näyttää melkein siltä kuin olisi\ntahallaan tahdottu turmella tämän näyttelijän menestys, semmoisella\nhuolellisuudella on hänelle valikoitu osia, joissa hän ei parhaalla\ntahdollaankaan ole voinut onnistua, niin täydellisesti ne sotivat hänen\nnäyttelijäluonnettaan vastaan, niin esim. näytelmissä \"Volontären\", \"En\nfattig ädling\", \"Rosenmüller et Finke\" ynnä muissa. Mitä rouva Raa'hon\ntulee, lienee hra Beta jokseenkin yksin väittäessään, että hän on\n\"mennyt taaksepäin\". Päinvastoin ovat ne arvostelijat, jotka meillä\ntodella ansaitsevat sen nimen, esim. Hufvudstadsbladetin E.N. ja\nFinlands Allmänna Tidningin F. Berndtson aivan oikein panneet merkille\nmelkoisen edistysaskeleen tämän näyttelijättären taiteilijakehityksessä\nhänen viimeisen ulkomaamatkansa jälkeen.\n\nKuitenkin -- mitäpä hra Beta välittää taiteentuntijain lausunnoista,\nvoipihan hän vedota Dagbladetin teatteriselostajan auktoriteettiin,\njoka siitä päivästä lähtien, kun rouva Raa ensi kerran esiintyi\nsuomeksi, on hyökännyt tämän taiteilijattaren kimppuun esteettisellä\nsuuttumuksella, joka herättäisi vastenmielisyyttä, ellei se samoinkuin\nkaikki mitä Dagbladetin teatteriselostaja kirjoittaa, näyttäisi niin\nherttaisen koomilliselta. Käsitämme kuitenkin Dagbladetin vihan sangen\nluonnolliseksi. Jo se, että rouva Raa on nerokas taiteilija, on\nDagbladetin silmissä synti, joka vaivoin voidaan hänelle anteeksi\nantaa. Kun lisäksi vielä tulee, että hän on osottanut mieltymystä\nmuihinkin aatteellisiin harrastuksiin, niin onhan selvää, että hän\nDagbladetin silmissä on vaarallinen henkilö, joka kaikin mokomin on\nsaatava pois.\n\nYrittäessään ajaa syrjään korkeamman draaman ja sen kannattajat\nkerrassaan sopimattomina meidän näyttämöllemme, hra Beta itse ilmaisee,\nmissä tarkoituksessa hänen mielestään ohjelmisto olisi laadittava,\njotta se näyttäisi \"millä taholla seurueen voimat oikeastaan ovat\". Hän\nmainitsee kappaleet \"Bröllopet på Ulfåsa\", \"Evas Systrar\", \"Fröken\nElisabeth\", \"Det skadar inte\", \"Vermlänningarne\" ja \"Nya garnison\".\nEmme todellakaan ole päässeet tästä luettelosta selville, mitä alaa hra\nBeta suosittelee näyttelijäkunnallemme sopivaksi, sillä \"Bröllopet på\nUlfåsa\" on romanttinen näytelmä, \"Fröken Elisabeth\" keskustelukappale,\n\"Det skadar inte\" farssi ja \"Vermlänningarne\" laulunäytelmä. Ainoana\nyhteisenä ominaisuutena mainituissa kappaleissa -- yhtä lukuunottamatta\n-- on se, että ne ovat ruotsinmaalaisia. Tosiaan vaarinotettava\nhuomautus niille, jotka väittävät, ettei taide kaipaa kansallista\npohjaa. Näyttelijämme ovat elävästi esittäneet nämä luonteet, sillä ne\novat ruotsalaisia, he ovat lämpimästi ymmärtäneet johtavan pohjasävyn,\nsillä se on ruotsalainen. Niin halukkaasti kuin tunnustammekin sen\nvoiman, minkä näyttelijät saavat näistä heille kansallisista\nkappaleista, on ruotsalaisella näytelmäkirjallisuudella meille\nkuitenkin toisarvoinen taiteellinen merkitys, sillä se ei ole niin\nrunsas eikä niin etevä kuin suurten sivistyskansojen. Totta on, hra\nBeta on maininnut myös yhden ei-ruotsalaisen kappaleen. Koko suuresta\nkontinentaalisesta ohjelmistosta, Shakespearen, Schillerin, Molièren,\nHolbergin isänmaista, ei hra Beta tiedä muuta kuin yhden kappaleen,\njoka \"näyttää, millä taholla seurueen voimat oikeastaan ovat\", ja tämä\nainoa kappale on -- \"Sju flickor i uniform\". Katkerampaa satiiria\nteatterioloistamme kuin se, minkä hra Beta on tässä esittänyt, emme\nosaa mielessämme kuvitella.\n\nKuitenkin -- kyllin näistä yksityisseikoista, joita hra Beta on\npakottanut meidän käsittelemään vasten tahtoamme ja niillä kenties myös\nväsyttämään lukijaa. Ei ole meidän vikamme, että vastakirjoituksessamme\non ollut pakko vain oikaista yksityisiä vääristelyjä ja harhaanjohtavia\ndetaljitietoja hra Betan kirjoituksesta. Pääasiasta hän ei ole mitään\nsanonut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä ole mitään\nsanottavaa. Sillä turhaan olemme parhaalla tahdollammekaan yrittäneet\nottaa selkoa siitä, mikä sija hra Betan mielestä teatterillamme on\nkansallisessa ja taiteellisessa katsannossa. Hänen ainoana\npuolustuksenansa on ollut se, että hän on yksityiskohdittain koettanut\ntodistaa, että teatteri olisi voinut olla vielä huonompi. Muuten on\nhänen vastauksensa ollut valitusta meidän isänmaallisesta ja\ntaiteellisesta kiihkoilustamme. Onneksi voimme lohduttaa itseämme\nsillä, että me mieluummin jonkunlaisella tekosyylläkin kuulemme\nsyytettävän meitä taidekiihkoilusta kuin -- taidetomppelikkuudesta.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Tästä mieltäkiinnittävästä draamallisesta runoelmasta vrt.\nVorlesungen über die Geschichte des deutschen Theaters von R.E. Prutz\n(johon on otettu yksityisiä kohtauksia) s. 51-54 ja 64-71. Grundriss\nder deutschen Nationallitteratur von A. Koberstein § 161. Vorlesungen\nüber die Geschichte der deutschen Nationallitteratur von Wachler, s.\n145. Die dramatische Poesie der Deutschen von J. Kehrein I. s. 70.\n\n[2] Vrt. Vorl. üb. die Gesch. des deut. Theat. von Prutz s. 55. Die\ndram. Poes. der Deut. von Kehrein s. 79.\n\n[3] Vrt. Vorl. üb. die Gesch. des deut. Theat. von Prutz s. 77-86.\nDeutsches Theater. Herausgegeben von L. Tieck. Esipuhe s. IX-XVII. Die\ndram. Poes. der Deut. von I. Kehrein. I. s. 83-108. Geschichte der\npoetischen Nationallitteratur der Deutschen von Gervinus. II. s. 460.\n\n[4] Vrt. Vorles. von Prutz s. 91 ja 107. Deuts. Thteat. von Tieck, s.\nXVII-XXIII. Die dram. Poes. der Deut. von Kehrein s. 139-149. Gesch.\nder poet. Nationall. der Deuts. von Gervinus. III. s. 105-110.\n\n[5] Harvat nykyisen kirjallisuushistorian ilmiöistä ovat olleet niin\nhäilyvien ja ristiriitaisten tiedonantojen alaisia kuin saksalaiset\nHaupt- und Staatsactionit. Viime vuosisadan kirjallisuushistorioitsijat\n(esim. Löwen, Flögel, Eichhorn y.m.) arvelevat, että ne olivat \"kehnoja\nkäännöksiä espanjan kielestä\", uudemmat kriitikot (Prutz, Schlager,\nDevrient, Koberstein y.m.) ovat kuitenkin osottaneet, että ne olivat\nviimeinen, alhaisin muoto, johon englantilais-saksalainen draama oli\nvähitellen vaipunut. He nojautuvat silloin erääseen H. Lindnerin\nDessausta 1845 löytämään ja julkaisemaan \"Haupt- und Staatsaction'iin\"\n\"Karl XII vor Friedrichsball\", joka on varustettu asiallisella ja\nvalaisevalla esipuheella. Näitä kappaleita ei näet esitetty aivan\nvalmistamatta; tärkeimmät kohtaukset kirjoitettiin tai ainakin\nhahmoteltiin niiden rakenteen pääpiirteet. Karl Weiss on 1854\njulkaissut 16 semmoisen Haupt- und Staatsactionin näytelmärungon, jotka\novat löydetyt Wienin kirjastoista. Eräs tragedia on löydetty\ntäydellisenä \"Die glorreiche Marter Johannes von Nepomuck\". Tässä,\nmuuten ei niinkään runottomassa tuotteessa tuntuu vahvasti Calderonin\ntapaista maneeria niin hyvin kielessä kuin juonessa, ja se seikka\nnäyttää todistavan, että katolisessa etelä-Saksassa olivat\nespanjalaiset vaikutukset olleet vallalla. Vrt. Prutz Vorl. üb. die\nGesch. des deut. Theat. s. 193-212. Die Wiener Haupt- und\nStaatsactionen. Ein Beitrag zur Geschichte des deutschen Theaters von\nKarl Weiss. Geschichte des Geistigen Lebens in Deutschland 1681-1781\nvon J. Schmidt, s. 53-57.\n\n[6] Edvard Devrient on kirjassaan \"Geschichte der deutschen\nSchauspielkunst\" I. s. 253 tehnyt selkoa eräästä mukaelmasta, jonka\nmuuan Cormart toimitti Corneillen tragediasta \"Polyeucte\", ja joka\nkuvaa saksalaisten näytelmäkirjailijain menettelytavan barbaarista\nepäoleellisuutta.\n\n[7] Lessing löysi hänen Masaniellostaan \"Shakespeareläisen neron\nkipinöitä\". Ne kohtaukset, jotka Prutz esittää siitä luennoissaan\n(Vorlesungen j.n.e.), eivät osota mitään sellaista.\n\n[8] Tähän esitykseen vrt. Geschichte des geistigen Lebens in\nDeutschland von J. Schmidt 1681-1781. I. II. Gesehichte der Deutschen\nLitteratur im achtzehnten Jahrhundert von Hettner. I.\n\n[9] Nerokas, mutta villiytynyt Lenz sanoo teoksessaan \"Anmerkungen\nübers Theater\", että tragediassa on tärkeätä ainoastaan se, että\nkatsoja jälestäpäin huudahtaisi sen henkilöistä \"das ist ein Kerl! das\nsind Kerle!\" (Siinä vasta mies! ne vasta miehiä!) Vrt. Lenzint\nGesammelte Schriften. II. s. 226.\n\n[10] Vrt. näitä draamoja koskevia lyhyitä viittauksia, joita tavataan\nGervinuksen, Hillebrandin, Kobersteinin y.m. Saksan kirjallisuuden\nhistorioissa.\n\n[11] Tästä draamasta on Tieck julkaissut analyysin teoksessaan\n\"Dramaturgische Blätter I\" ja A. Stahr kirjassaan \"Oldenburgischer\nTheaterschau I\".\n\n[12] Vrt. Goethe und seine Werke von K. Rosenkranz, s. 164-173.\nOldenburgischer Theaterschau von A. Stahr, s. 151-160. Geschichte des\ngeist. Lebens in Deutschland von Julian Schmidt. II. s. 557-565.\n\n[13] Vrt. Schillers sämmtliche Werke. Bd XII. Über Goethes Egmont, s.\n351. Old. Theaterschau von Stahr. I. s. 129. Det historiska skådespelet\naf T. Hagberg, s. 120. Gesch. der poet. Nationallit. der Deutschen von\nGervinus. V. s. 103.\n\n[14] Vrt. Geschichte der deutschen Litteratur seit Lessings Tod von\nJ. Schmidt, I. s. 284. Goethe und seine Werke von Rosenkranz.\n\n[15] Schiller und seine Zeitgenossen von J. Schmidt, s. 58.\n\n[16] Vrt. Hebbelin tragedian \"Maria Magdalena\" esipuhetta.\n\n[17] Vrt. Schiller u. seine Zeitgenossen von J. Schmidt, s. 32-38. F.\nSchiller als Mensch, Geschichtsschreiber, Denker und Dichter von Karl\nGrün s. 636, 647. Schillers Dichtungen nach ihren historischen\nBeziehungen und nach ihren inneren Zusammenhange von Hinrichs,\ns. 113-152.\n\n[18] Vrt. Schillerin omaa kirjoitusta \"Briefe über Don Carlos\".\n\n[19] Vrt. Schiller und seine Zeitgen. von J. Schmidt, s. 379-427.\nSchiller von K. Grün, s. 682-704.\n\n[20] Vrt. Geschichte der deutschen Litteratur seit Lessings Tod von\nJ. Schmidt, s. 224. Friedr. Schiller von K. Grün, s, 704-716.\n\n[21] Vrt. Schiller und seine Zeitgen. von J. Schmidt, s. 435-441,\nGesch. der deut. Litterat, von J. Schmidt, II, s. 251-254. Friedr.\nSchiller von K. Grün, s. 716-736. Oldenb. Theaterschau von Stahr, s.\n101-120. Schillers Dichtungen von Hinrichs, s. 180-237.\n\n[22] Schiller und seine Zeitgen. von J. Schmidt, s. 453-458. Geschichte\nder deutschen Litter. seit Lessings Tod von J. Schmidt, s. 379-381.\nFriedr. Schiller von K. Grün, s. 754-772. Schillers Dichtungen von\nHinrichs, s. 278-314. Die romantische Schule in ihrem Zusammenhange mit\nGoethe und Schiller von Hettner, s. 122-131.\n\n[23] Vrt. tähän esitykseen Geschichte der deutschen Literatur seit\nLessings Tod von Julian Schmidt, II. Die romantische Schule in ihrem\ninneren Zusammenhange mit Goethe und Schiller von Herman Hettner.\n\n[24] Vrt. Gesch. der deut. Litter. seit Lessings Tod von J. Schmidt,\ns. 301, 446, 518. III 14. Neure Geschichte der poetischen\nNationalliteratur von Gervinus, II s. 595, 668. Die deutsche\nNationallitteratur in der ersten Hälfte des 19:n Jahrhunderts von\nE. Gottschall, I s. 164 ja seur.\n\n[25] Gesch. der deut. Literatur von J. Schmidt II s. 564. Die deutsche\nNationallit. in der ersten Hälfte der 19:n Jahrhunderts von Gottschall,\nI s. 317.\n\n[26] Vrt. Gesch. der deutsch. Litter. seit Lessings Tod von J. Schmidt,\nIII s. 27. Die deutsche Nationallit. in der ersten Hälfte des 19:n\nJahrh. von Gottschall, I s. 296.\n\n[27] Vrt. Kleistin \"Sämmtliche Schriften'in\" esipuhetta, jonka Tieck ja\nJ. Schmidt ovat kirjoittaneet. Gesch. der deut. Liter, seit Lessings\nTod von J. Schmidt, II s. 325, 569, 597. Die deut. Nationallit. in der\nersten Hälfte des 19:n Jahrh. von R. Gottschall, II s. 320.\n\n[28] Niin oli tosin laita vielä 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla mutta\nsen loppupuolella on Kleist tullut sitä suuremman huomion ja\ntunnustuksen esineeksi. (Kääntäjän muist.)\n\n[29] \"Minussa herätti Kleist, vaikka puhtain tarkoitukseni oli vilpitön\nosanotto, vain kauhua ja inhoa, niinkuin luonnon puolesta kauniiksi\naiottu ruumis, jota kalvaa parantumaton tauti.\"\n\n[30] Die deutsche Nationalliteratur in der ersten Hälfte des 19:n\nJahrhunderts von R. Gottschall, I s. 302.\n\n[31] Vrt. Die Dramatiker der Jetz-zeit von L. Wienbarg, I. Ludwig Mand,\nsein Leben und seine Dichtungen von F. Nötter, s. 432.\n\n[32] Vrt. Die deutsche Nationallit. in der ersten Hälfte des 19:n\nJahrh. von R. Gottschall, I s. 184.\n\n[33] Teoksessaan \"Dramaturgische Blätter\".\n\n[34] Vrt. Die deutsche Nationallit. in der ersten Hälfte des 19:n\nJahrh. von R. Gottschall, II s. 398.\n\n[35] Vrt. Die deutsche Nationallit. in der ersten Hälfte des 19:n\nJahrh. von R. Gottschall, II s. 414.\n\n[36] Niin on Immermann kritiseerannut, korjannut, karrikeerannut esim.\nGryphiuksen \"Oardeniota ja Celindeä\" samannimisessä tragediassaan,\nGoethen \"Tassoa\" \"Petrarcassaan\", Goethen \"Faustia\" \"Merlinissään\",\nGoethen \"Wilhelm Meisteria\" romaanissaan \"Die Epigonen\", Schillerin\n\"Don Carlosta\" \"Alexissaan\", Schillerin \"Wilhelm Telliä\" näytelmässään\n\"Trauerspiel im Tyrol\" j.n.e.\n\n[37] Vrt. Willkomin kirjoittamaa luonteenkuvausta Grabbesta teoksessa\n\"Jahrbücher für Drama, Dramaturgie und Theater\" I. Grabbes Leben von\nEd. Duller. Die deutsche Nationalliter. von GottschaH II s. 334.\n\n[38] Vrt. Gesch. der deutschen Litt. von Schmidt, III s 252. Die\ndeutsche Nationallit. in der ersten Hälfte des 19:n Jahrh. von\nGottschall, II s. 367.\n\n[39] Vrt. Das deutsche Drama der Gegenwart von A. Henneberger, s. 24.\n\n[40] Vrt. Das deutsche Drama der Gegenwart von Henneberger, s. 36. Die\ndeutsche Nationallit. von Gottschall, II s. 454. Die Geschichte der\ndeutschen Nationallit. von J. Schmidt, III s. 348.\n\n[41] Das deutsche Drama der Gegenwart von Henneberger, s. 53. Die\ndeutsche Nationallit. von Gottschall, II. s. 461.\n\n[42] Das deutsche Drama der Gegenwart von Henneberger s. 12. Die\ndeutsche Nationallit. von R. Gottsohall, II s. 470.\n\n[43] Das deutsche Drama der Gegenwart von Henneberger, s. 21.\nOldenburgischer Teatersohau von A. Stahr, I s. 214, 238, 258.\nII s. 94, 125.\n\n[44] Paitsi näitä novelleja on myös \"Arbetets ära\" (\"Työn kunnia\")\nkäännetty suomeksi. Myöhemmin myös kertomus \"Araminta May\".\n\n[45] V. Löfgrenin suomentamina.\n\n[46] Jos tahtoo verrata, mimmoinen taiteellisten tarkoitusten ohjaama\nteatterinjohto on käsityöntapaiseen verrattuna, asetettakoon rinnakkain\nÅhmanin teatteriseuran repertoari täällä vuonna 1866-67 ja nykyinen.\nTotta on, että pari kuukautta tästä näytäntövuodesta vielä on\nkulumatta; mutta me epäilemme, tulevatko ne repertoaria suuresti\nrikastuttamaan. Åhmanilla näemme seuraavat klassilliset\nnäytelmäntekijät edustettuina: Shakespeare 4, Schiller 3, Molière 2,\nBeaumarchais 2, Holberg 1, Oehlenschläger 1, mutta tämän vuoden\nrepertoarissa ainoastaan yhden, Shakespearen, 2:lla näytelmällä.\nHyvistä ulkomaan kirjailijoista oli Åhmanin repertoarissa:\nBjörnstjerne-Björnson (2), Musset (2), Legouvé (2), Banville (1),\nSardou (2), Augier (1), Mosenthal (1), Brachvogel (1), Börjesson (2);\nkuinka kuivalta näyttää sen rinnalla tämän vuoden repertoari, jossa\ntavataan: Sardou (1), Björnstjerne-Björnson (1), Grillparzer (1),\nBörjesson (1). Ei kenenkään myös sopine sanoa, että hra Åhmanin\nnäyttelijäseura oli köyhempi hyvistä taiteilijoista, ja\nyhteisnäytteleminen nyt ja silloin tuskin sietänee vertailemista.\n\n\n\n"]