Taistelujen mies
James Oliver Curwood (1878–1927)
Philip Whittemore matkustaa Kanadan pohjoisiin erämaihin ja päätyy salaperäiseen linnakkeeseen Churchill-joen varrella. Hän kohtaa kauniin Jeanne D’Arcambalin ja joutuu keskelle vaaroja ja juonitteluja karun luonnon keskellä.
James Oliver Curwoodin 'Taistelujen mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1639. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
TAISTELUJEN MIES
Kirj.
James Oliver Curwood
Suomennos englanninkielestä
Alkuperäinen nimi: "Flower of the North"
Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1926.
Julius Syrén & Co. Oy, Tampere.
Tovereilleni kaukaisen pohjolan eräretkellä, noille uskollisille
seuralaisilleni, joiden kanssa olen saanut jakaa "pitkän hiljaisen
taipaleen" ilot ja surut; ja erikoisesti seurueen jäsenelle
"Jeanne D'Arcambal'ille", joka tulee esiintymään tämän romaanin
sankarittarena, tahtoo kirjan tekijä kiitollisena omistaa tämän
teoksen.I luku.
"Sellainen tukka! Sellaiset silmät! Sellainen väri! Naura, jos tahdot, Whittemore, mutta vannon, että hän oli ihanin tyttö, jonka katseeni koskaan on kohdannut!"
Gregsonin nuorekkaissa, tunneherkissä kasvonpiirteissä oli jotakin taiteilijalle ominaista intomieltä, kun hän katsoi vastapäätä pöydän ääressä istuvaa Whittemorea ja sytytti savukkeen.
"Hän ei suvainnut edes kääntää katsettaan minuun, kun häntä ihailin", hän lisäsi. "En voinut sille mitään. Gad, huomisessa Burken kuvalehdessä julkaisen hänestä kokosivun kansikuvan. Burke tahtoo niin mielellään saada julkaisunsa kansikuviksi kauniita naisenkuvia. Mitä hiidessä, mies, mitä hittoa sinä naureskelet?"
"En erikoisesti naura tälle asialle, Tom", Whittemore huomautti, anteeksi pyytäen. "Minä vain ihmettelen – – –"
Hänen katseensa harhaili miettiväisen näköisenä pienen mökin karkeatekoisessa sisustuksessa, johon ainoastaan kattoparrusta riippuva pieni öljylamppu loi valoa; ja hän vihelsi pehmeästi.
"Minä ihmettelen", hän jatkoi, "joudutkohan koskaan sellaiseen paikkaan, missä et haluaisi nähdä erästä 'maailman kauneimmista nähtävyyksistä'. Viimeinen sellainen paikka oli Rio Piedras, eikö niin, Tom? Eräs espanjalainen tyttö, vai kreolitarko hän oli? Minä luulen saaneeni äsken sinun kirjeesi ja luen sen sinulle huomenna. En ollenkaan hämmästynyt. Myöskin Porto Ricossa on kauniita naisia. Mutta en luule, että sinulla olisi ollut rohkeutta keksiä sellaista täällä – – erämaassa."
"Hän on saattanut heidät kaikki varjoon", puuttui puheeseen taiteilija, pudistaen tuhkan pois savukkeestaan.
"Myöskin valencialaisen tytön, vai mitä?"
Philip Whittemoren äänessä oli iloisen naurun sekainen sävy, kun hän nojautui puolittain pöydän yli ja hänen miellyttävät kasvonsa, lumen ja tuulen ahavoittamina, loistivat lampunvalon synnyttämässä hämärässä. Gregson, täydellinen vastakohta, pyöreine, sileine kasvoineen, hinteline käsineen ja vartaloineen, joista päättäen häntä olisi melkein luullut naiseksi, nojasi omalta puoleltaan pöytää toista kohden. Kahdettakymmenettä kertaa tänä iltana nämä kaksi miestä pudistivat toistensa kättä.
"Olemmeko unohtaneet Valencian?" soperteli taiteilija tuijottaen.
"Mutta minä olen iloinen nähdessäni sinut jälleen, Philip. Tuntuu ikäänkuin olisi vuosisata kulunut siitä, kun olimme yhdessä ja nousimme Old Ned'ille, ja kuitenkin on siitä vähemmän kuin kolme vuotta, kun palasimme Etelä-Amerikasta. Valencia! Tulemmeko koskaan unohtamaan sitä? Kun Burke ojensi minulle ensimmäisen kääntökauluksensa kuukausi sitten ja sanoi: 'Tom, sinun työsi alkaa näyttää, että tarvitset lepoa', minä ajattelin Valenciaa ja minulle tuli niin hirveä koti-ikävä muistellessani noita entisiä aikoja, jolloin sinä ja minä melkein valmistelimme vallankumousta ja lähellä oli, ettemme joutuneet päätä lyhemmäksi, jonka tähden jo viikon verran hourailinkin. Gad, muistatko sen? Sinä pääsit siitä jutusta tappelulla ja minä sievän tytön avulla."
"Entä sinun rohkeutesi", Whittemore nauraa hohotti, puristaessaan toisen kättä. "Silloin, kun minä tulin mukaan tähän seuraan, sinä olit vahvahermoisin mies maailmassa, Greggy. Oletko koskaan kuullut, mikä tuli Donna Isabelista?"
"Hän esiintyi kahdesti Burken julkaisussa: kerran 'etelävaltioiden jumalattarena' ja toisen kerran 'Valencian tyttönä'. Hän meni naimisiin päästäkseen rauhaan eräästä Garabobon uudisasukkaasta; ja luulen hänen olevan onnellisessa avioliitossa."
"Minusta näyttää siellä olleen muitakin", Whittemore jatkoi mietiskeltyään hetkisen vakavana.
"Olihan Riossakin eräs, jonka vakuutit tekevän itsesi onnelliseksi, jos saisit hänet istumaan mallinasi, mutta jonka aviomies uhkasi upottaa kuusi tuumaa terästä ruumiiseesi kuullessaan sentapaiset puheesi, jollen olisi selittänyt, että sinä olit nuori ja viaton sekä vähän niin ja näin järkesi puolesta – – –"
"Min, nyrkilläsi", huudahti Gregson iloisena. "Gad, mutta sehän oli voimakas isku! Voin nähdä vielä sen puukon. Olin juuri alottamassa isämeitääni, kun – – hui! ja hän oli hävinnyt! Ja se olikin hänelle tarpeen. En lausunut sanaakaan vikaan. Mitä puhtaimmalla espanjankielellä kysyin häneltä, haluaisiko hän istua mallinani, mutta hitto vieköön, hän piti tätä röyhkeytenä. Ja hän oli kaunis!"
"Niinpä kyllä", Whittemore myönsi. "Jollen väärin muista, niin hän oli 'ihanin olento, mitä koskaan olet nähnyt'. Ja tämän jälkeen niitä oli useita samanlaisia – – lopulta koko liuta ja jokainen uusi aina entistä viehättävämpi."
"He ovat elämäni", sanoi Gregson entistä vakavampana. "He ovat ainoa seura, jossa viihdyn hyvin. Olen sitä mieltä, että sanomalehtimies olisi houkkio, jos hän pyytäisi minua tekemään sellaisen kuvan, josta puuttuisi kaunis nainen. Jumala heitä siunatkoon. Toivon saavani aina nähdä heitä. Jos en saa nähdä naismaailman kauneutta, niin mielelläni kuolen."
"Ja sinä haluat aina nähdä sitä mahdollisimman runsaasti."
"Kannatan täydellisesti sitä. Jos naisesta puuttuu jotakin, kuten Donna Isabelista, niin kuvailen mielessäni olevan sitä hänessä ja hän on silloin täydellinen! Mutta se, jonka näin tänä iltana, on täydellinen! Nyt tahdon vain tietää kuka herran nimessä hän on!"
– – – "Mistä hänet nyt tapaa ja antautuuko hän malliksi 'Burkelle' kahteen tai kolmeen eri kuvaan ja jatkuvan myynnin esineeksi", puuttui Whittemore puheeseen. "Vai mitä?"
"Aivan niin. Sinulla on ihan synnynnäinen kyky iskeä naulanpäähän, Philip."
"Ja Burke pyysi sinua levähtämään."
Gregson tarjosi savukkeen.
"Niin, Burke on hyväluontoinen, vanha, runollinen sielu, jolla on kova kammo hämähäkkejä, käärmeitä ja pilvenpiirtäjiä kohtaan. Hän sanoi minulle: 'Greggy, mene etsimään luontoa jostakin rauhaisesta, yksinäisestä paikasta ja unohda mielestäsi pariksi kolmeksi viikoksi kaikki muu paitsi pukusi ja puolisen tusinaa olutkoreja!' Lepo! Luonto! Olut! Ajattelehan tätä oivallista ehdotusta, Philip, juuri silloin kun ajatukseni liitelivät Valenciassa, Donna Isabelissa ja seuduissa, joissa luonto on rehevää, ikäänkuin se olisi koko elinikänsä juonut samppanjaviiniä. Gad, sinun kirjeesi saapui juuri oikeaan aikaan!"
"Ja minä kerroin siinä hiukan liikaa sinulle", sanoi Philip äkkiä nousten ja kävellen rauhattomana edestakaisin mökin lattialla. "Minähän lupasin rohkaista sinua ja kehoitin liittymään minuun, mikäli mahdollista. Ja miksi? Sentähden, että – – –"
Hän käännähti nopeasti ja katsoi terävästi Gregsoniin pöydän yli.
"Pyysin sinua tulemaan sentähden, että Valenciassa tapahtunut juttu, samoinkuin Riossakin tapahtunut, eivät, hitto vieköön, ole sellaisia vähäpätöisiä asioita, joista pääsisi noin vain ilman muuta täällä – – ja minä tarvitsen apua. Ymmärrätkö? Se ei ole pilantekoa – – tällä kertaa. Minulla on vain yksi valtti pelissä, jonka vuoksi voitto näyttää hyvin epävarmalta. Jos jolloinkin elämässäni olen tarvinnut puolustajaa, niin nyt ainakin olen sen tarpeessa. Juuri sen vuoksi lähetin noutamaan sinua."
Gregson työnsi tuolinsa syrjään ja nousi seisomaan. Hän oli päätään lyhyempi toveriaan, joka taasen oli melkein erikoinen ruumiinrakenteeltaan. Sitäpaitsi oli jotakin omituista hänen tunteettomissa, harmaansinisissä silmissään, tavallista luisevammassa leuassaan, jotka melkein pakosta vetivät ihmisten katseet useamman kuin yhden kerran häneen, kun näet ensi näkemällä ei päässyt varmuuteen hänen olemuksestaan. Hänen hoikat sormensa painautuivat kuin rautanaulat Philipin sormiin.
"Nyt sinä siis tulet asiaan, Philip", hän huudahti. "Minä olenkin odotellut ihan Jobin – – tai pikku Bobby Tuckettin kärsivällisyydellä, jos muistat häntä, joka rupesi kuhertelemaan Minnie Sheldonin kanssa seitsemän vuotta sitten ja meni naimisiin hänen kanssaan seuraavana päivänä, kun olin saanut kirjeesi. Minulla sattui olemaan paljon työtä siihen aikaan, etten joutanut menemään heidän häihinsä. Minä koetin hankkia tietoja syrjäteitä, mutta en onnistunut. Olen miettinyt asiaa koko matkani ajan aina Le Pas'ta lähdettyäni ja nyt olen kuitenkin rannattomalla ulapalla. Sinä kutsuit. Minä saavuin. Mikä on hätänä?"
"Olisi mentävä ottamaan tietoja eräästä pikku hullusta – – ensi aluksi, Greggy", mutisi Whittemore, sytyttäen piippuaan. "Olisi mentävä saattamaan sinun esteettinen makusi riidanalaiseksi. Katsohan tänne!"
Hän tarttui Gregsonin käsivarteen ja vei hänet ovelle.
Kylmä pohjolan taivas oli komeassa tähtiloisteessa.
Maja, jonka seinät olivat puolittain kesän aikana ilmestyneen kasvullisuuden peitossa, oli rakennettu eräälle tuulille aina alttiina olevalle kukkulalle, jollaisia kaukana pohjolassa kutsutaan vuoriksi. Tämä oli ikäänkuin keskipisteenä, johon pohjolan erämaan tähtikirkas taivas kaareutui ja josta puiden varjot näkyivät mustana haaveena taivaanrantaa vastaan. Jonkun matkan päässä alkoi tasanko, joka valittelee rantaan lyövien tyrskyjen yksitoikkoisuutta. Philip, pitäen toista kättään Gregsonin olalla, toisella viittasi erämaahan, jota he silmäilivät.
"Greggy", hän sanoi. "Katsohan tuota kaukaista, suurta tulipaloa muistuttavaa valoa, joka yht'äkkiä aikoo sammua, mutta hetken perästä kuitenkin alkaa roihuta entistä kirkkaampana! Eikö se sinustakin muistuta sitä yötä, jolloin läksimme Carabobosta ja kun Donna Isabel ohjasi meidät oikealle polulle ja sitten kuu nousi vuoren takaa oppaaksemme. Tämä ei ole kuunvaloa. Se on revontulta. Sinä voit kuulla lahden laineiden loiskintaa tuolla laaksossa ja jos vainusi on tarkka, niin voit tuntea jäävuorien lemua sieramissasi. Tämä on Churchillin linnoitus – – ainoastaan pyssynkantaman päässä kukkulalta, mutta vaaraton, nukuksissa. Täällä ei ole mitään muuta kuin Hudsoninlahden yhtiön postiasema, intiaanimajoja ja metsästäjiä siellä täällä, sivistyksen vaikutus alkaa tuntua vasta neljänsadan mailin päässä täältä. Tämä tuntuu siis kerrassaan hiljaiselta ja rauhalliselta paikkakunnalta, vai mitä? Täällä on jotakin sellaista, joka panee pelkäämään ja ihmettelemään sekä kuvittelemaan tätä mahtavimmaksi seuduksi taivaan kannen alla. Kuuntele! Kuulethan intiaanien koirien ulvovan Churchillin luona! Se on maailman alkuperäisin ääni, erämaan ääni. Myöskin aallon loiskinta on samanlaista ääntä, sillä sekin synnyttää salaperäisiä juttuja todellisuuskertomusten sijasta. Se kertoo tarinoita, joita ei kukaan ennestään osaa ja sellaisella kielellä, jota vaan harvat ymmärtävät. Sinä olet kaunosielu, Greggy. Tämmöisen täytyy painua syvälle sieluun."
"Niin kylläkin", Gregson sanoi. "Minne ihmeeseen tahdot tulla, Philip?"
"Minä seuraan tapahtumia asteettain ja saavun hätiköimättä määränpäähän, Greggy. Aion juuri kertoa sinulle, miksi kehoitin sinua liittymään seuraani juuri täällä. Minä olin kahden vaiheilla paikan suhteen. Tuntuu melkein sydämettömältä, jos ottaa huomioon sinun kauneudenkäsitteesi, johtaa mies tällaisiin oloihin, pimeään, salaperäiseen maailmankolkkaan, kauas Donna Isabelista ja kauniista silmistä, tänne – – kalastamaan."
"Kalastamaan!"
"Niin, kalastamaan."
Gregson, sytyttäessään uutta savuketta, piti tulitikkua niin, että sen heikko liekki valaisi hänen toverinsa kasvoja hetkisen.
"Kuulehan nyt", hän tiuskasi, "ethän tosiaankaan ole kutsunut minua tänne kalastamaan?"
"Olen ja en", sanoi Philip. "Mutta jos minä olenkin – – –"
Hän tarttui taasen Gregsonin käsivarteen ja hänen sormiensa ote jo sai toisen uskomaan, että nyt oli puhe vakavasta asiasta.
"Muistatko, mikä sai aikaan vallankumouksen Honduras'issa kohta seuraavalla viikolla sen jälkeen, kun saavuimme Puerto Barrias'iin, Greggy? Sehän oli tyttö, eikö ollut?"
"Kyllä muistan, ja päälle päätteeksi hän ei ollut niitä kaikkein kauneimpia."
"Hän ei ollut edes tyttö", jatkoi Philip. "Näyttämö: palmupuisto Ceiballa. Presidentti Belize juo viiniä serkkunsa, kenraali O'Kelly Bonillan morsiamen seurassa, joka kenraali on puoleksi irlantilainen ja puoleksi latinalais-amerikalainen sotilasjoukkueen johtaja sekä hänen paras ystävänsä. Kun heidän nurkkauksensa palmupuistossa eräänä hetkenä jää tyhjäksi muista ihmisistä, niin Belize käyttää tilaisuutta hyväkseen ja suutelee serkkuaan. O'Kelly saapuu silloin aivan äkkiarvaamatta ja näkee tapahtuman. Tästä hetkestä alkaen hänen ystävyytensä Belizen kanssa muuttuu vihaksi ja mustasukkaisuudeksi. Ennenkuin kolme viikkoa oli kulunut, niin hän panee toimeen vallankumouksen, lyö hallituksen Ceiballa olevat joukot, ajaa Belizen pois pääkaupungista, saa Nicaraguan sekaantumaan samaan vyyhtiin ja vetääpä vielä kolme Ranskan, kaksi Saksan ja kaksi Amerikan sotalaivaa näyttämölle. Kuusi viikkoa viininjuonnin jälkeen hän on tasavallan tosiasiallisena presidenttinä. Ja kaikki tämä, Greggy, yhden ainoan suudelman tähden. No niin, jos siis suudelma saa aikaan vallankumouksen, pudottaa presidentin valtaistuimelta ja syöksee valtakunnan turmioon, niin mitä seurauksia voikaan olla kalastamisesta?"
"Tämäpä alkaa kiinnostaa minua", sanoi Gregson. "Jos alku on tällaista, niin mihinhän se viekään, Philip. Minä myönnän, että kalastukseenkin voi sisältyä mitä tahansa mahdollisuuksia. Jatka!"
II luku.
Kumpikin oli hetkisen äänettömänä, kuunnellen laineiden pahaaennustavaa ääntä mustan metsänreunan takaa. Senjälkeen Philip palasi jälleen huoneeseen.
Gregson seurasi jälessä. Pienen, kattoon ripustetun öljylampun valossa hän näki Whittemoren kasvoissa jotakin sellaista, jota hän ei ennen ollut huomannut, nim. jäykkyyttä suun lihaksissa, rauhattomuutta silmissä, leuan kankeana ja hillittyä kiihtymystä katseessa, joka teki hänet hämmästyneen näköiseksi. Hän seurasi tarkasti jokaista eri piirrettä ja tiesi, ettei niitä ollut vähää aikaisemmin. Jälleennäkemisen ilo tänä iltana, lähes kahden vuoden erossaolon jälkeen, oli karkoittanut ainakin hetkiseksi huolet, joiden leiman hän nyt taasen huomasi toverinsa kasvonpiirteissä ja käytöksessä; ja sitäpaitsi oli Whittemoren selitys, minkävuoksi hän oli kutsunut toverinsa pohjolaan, ollut omiaan luomaan tapahtumaan salaperäisyyden varjon. Kerran sattui hänelle niin, että eräs kuva, jonka hän aikanaan oli piirtänyt Whittemoresta, tuosta jäykästä ja itsepäisestä Whittemoresta ja jossa oli hyvin iloinen piirre, julkaistiin Burken lehdessä ja alla oli "tappelija". Se oli piirretty Burkea varten ja Burke itse oli arvostellut sitä juuri tuon iloisen piirteen tähden. Mutta Gregson tunsi miehensä, se oli Whittemore.
Nyt tapahtui muutos. Hän oli vanhentunut ja erittäin huomattavasti. Hänen silmiensä ympärillä oli entistä syvemmät rypyt ja hänen kasvonsa olivat laihtuneet. Hän näki nyt, että Philipin reippaus oli ollut vain hänen entisen voimakkuutensa pakeneva varjo, että entinen elinvoima ja loisto olivat jättäneet hänet. Kaksi vuotta, niin hän arveli, oli ollut sellaista myllerrysten aikaa Philipin elämässä, jota hän ei käsittänyt ja hän ihmetteli, kun ei koko tänä aikana ollut saapunut riviäkään tältä entiseltä kunnon toverilta.
He olivat asettuneet kumpikin toistansa vastapäätä pöydän ääreen ja takkinsa povitaskusta Philip veti esille tukun papereita. Näiden seasta hän löysi kartan, jonka hän suoristeli käsillään rypyistä.
"No niin, täällä on mahdollisuuksia – – – ja yhä enemmän, Greggy", hän sanoi. "Minä en pyytänyt sinua tulemaan tänne auttamaan itseäni taistelussa ilmaa ja kuunvaloa vastaan. Mutta minä olen luvannut sinulle taistelua. Oletko koskaan nähnyt hiirtä loukussa, jonka pientä, helposti avautuvaa ovea verenhimoinen mäyräkoira olisi vartioimassa? Se olisi kammottavaa leikkiä, eikö niin? Mutta jos hiiri sattuu olemaan inhimillinen olento – – –"
"Minä luulin sen olleen kalan", huomautti siihen Gregson sävyisästi. "Hyvin pian tulet saamaan tytön loukkuusi – – – tai ainakin kalastussuunnitelmamme jälkeen – – –"
"Ja jos saisinkin", sanoi Philip tuijottaen häneen, "niin millainen olisi se tyttö – – jokin nainen – – tässä loukussa – – ei ainoastaan yksi, mutta koko liuta, sata sellaista. Mitä silloin, Greggy?"
"Sanonpa sen, että silloin syntyisi aika rähinä."
"Ja se olisi mahtavin ja kuuluisin meteli, mitä olet koskaan nähnyt ja kuullut, Greggy. Saattaisipa se olla vielä hullunkurinenkin taistelu – – kaikinpuolin. Ja on mahdollista – – hyvin luultavaakin – – että sinä ja minä häviäisimme tästä kahakasta jonnekin. Meitähän on vain kaksi, ei muuta. Ja me lähdemme sotaan sellaista joukkoa vastaan, joka kykenisi saamaan aikaan tusinan vallankumouksia Etelä-Amerikassa. Päällepäätteeksi tuntuu kuin me olisimme väärässä ympäristössä silloin kuin muutamat ihmiset valtaa sama viha, jonka eräs troijalainen Helena synnytti kansassa monta vuosisataa sitten. Katsohan tätä – – –!"
Hän työnsi kartan Gregsonille ja osoitti sitä sormellaan.
"Katsohan tätä punaista viivaa. Se on uusi rautatie Hudsoninlahteen. Se ei tosin vielä ulotu Le Pas'iin saakka, mutta sen rakentajat aikovat jatkaa sitä ensi keväänä. Se on ihmeellisin rautatie, mitä on rakennettu Amerikan mantereelle, Greggy – – ihmeellinen senvuoksi, että se on ollut rakentamatta näin kauan. Likipitäen sata miljoonaa ihmistä on saanut kärsiä sen puutteessa ja nyt he rupeavat heräämään. Tämä rata, joka leikkaa erämaata noin neljäsataa peninkulmaa, tulee avaamaan liikenteelle maa-alueen, joka on yhtä suuri kuin puolet Yhdysvalloista, ja josta seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana saadaan enemmän mineraali-rikkauksia kuin Yukonista tai Alaskasta. Se tulee lyhentämään matkaa Montrealista, Duluthista, Chicagosta ja keskilännestä Liverpoliin ja muihin Europan satamiin tuhannella peninkulmalla. Se synnyttää Hudsoninlahteen liikekelpoisen merisataman, kaupunkeja sen rantamille ja suuret terässulattimot pääsevät yhteyteen pohjoisen napapiirin kanssa – – joissa on hiiltä ja rautaa riittämiin maapallon tarpeeksi sadoiksi vuosiksi. Tämä on ainoastaan vähäinen hyöty tästä radasta, Greggy. Kaksi vuotta sitten – – muistathan, kun pyysin sinua liittymään mukaan seikkailuun – – minä tulin tänne etsimään mahdollisuuksia. En voinut uneksia, sillä – – –"
Whittemore pysähtyi ja välähdys hänen entisestä hyvätuulisuudestaan ilmestyi hänen kasvoilleen.
"En ajattele niin, että sallimus määräisi minua tekemään sitä, mistä aion sinulle kertoa, Greggy. Minä seurasin suunniteltua rautatielinjaa, pitäen samalla silmällä hyviä tilaisuuksia. Koko Kanada oli kuin nukuksissa, liian paljon luottaen läntiseen naapuriinsa ja niin ollen ilman minkäänlaista kilpailua. Minä olin yksinäni suunnitellusta linjasta länteen päin, siitä itäänpäin olivat teräsyhtymän miehet vallanneet rautaa sisältäviä vuoria ja muuan toinen yrittäjä otti haltuunsa hiilikenttiä. Kuusi kuukautta minä vietin intiaanien, ranskalaisten ja muiden eriväristen ihmisten joukossa. Asuin heidän kanssaan, virittelin ansoja ja metsästelin heidän kanssaan ja pääsin tuttavuuteen erään pienen kreolin ja erään ranskalaisen kanssa. Pidin tällaisesta elämästä. Tunsin olevani pohjoismaalainen täydestä sydämestäni ja sielustani, vaikkakaan en vielä ihan joka suhteessa oloihin perehtynyt. Klubit, tanssiaiset ja kaupungit liikkuivat vain mielikuvituksessa. Sinähän tiedät, miten olen aina vihannut kaikkea hurjistelua, kuten senkin, että kaupunkien klubit ja tanssiaiset eivät ole koskaan saaneet minua mukaansa temmatuksi, vaan päinvastoin tympäisseet minua. Täällä olen vain oppinut hylkimään niitä entistä enemmän. Olin täysin onnellinen. Ja sitten – – –"
Hän oli käärinyt kartan kokoon ja ottanut toisen paperien joukosta. Se oli piirretty lyijykynällä.
"Ja sitten, Greggy", hän jatkoi levittäen tämän kartan samaan paikkaan, missä edellinenkin oli ollut. "Minä löysin onneni. Se melkein yllätti minut ja rupesi seuraamaan minua. Se saapui keskellä yötä, ollessani leiritulella, nauraen minulle telttakankaan läpi ja huumaten minut aikaansaamallaan koputuksella. Minusta näytti alussa, ikäänkuin kultakaivos olisi lähtenyt liikkeelle ja asettunut jalkojeni juureen; ja minä ihmettelin, miten saattaa tässä maailmassa olla niin monta yksinkertaista houkkiota. Tarkastelehan tätä karttaa, Greggy. Mitä näet?"
Gregson oli kuunnellut ikäänkuin loihdittuna. Eräs hänen ylpeytensä tunnusmerkeistä oli se, ettei mikään tilanne saanut vaikuttaa häneen, vaan että hän pysyi kylmänä kaikille ulkoapäin tuleville vaikutteille. Tämä näennäinen välinpitämättömyys – hänen kevyt suhtautumisensa mitä vakavimpiinkin asioihin lienee tehnyt hänelle vahinkoa monessa suhteessa. Mutta hänen mielenkiintonsa asiaan ei tällä kertaa pysynyt salassa. Savuke unohtui sytyttämättä hänen sormiensa väliin. Hän ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan toverinsa kasvoista. Asiat, joita ei Whittemore vielä ennättänyt kertoakaan, karmivat hänen selkäpiitään. Hän katseli karttaa.
"Tässähän ei ole paljon näkemistä", hän sanoi, "vain järviä ja jokia."
"Olet oikeassa", huudahti Philip, ponnahtaen äkkiä pystyyn tuoliltaan ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. "Järvet ja joet – – aina satoja – – ja tuhansiakin niitä! Greggy, on enemmän kuin kolmetuhatta järveä tämän paikan ja sivistyneen maailman välillä ja neljänkymmenen peninkulman alueella uudesta rautatiestä. Ja yhdeksän kymmenestä näistä järvistä on niin kalarikkaita, että karhutkin niiden lähistöllä löyhkäävät kalalle. Siikoja, Gregson – siikoja ja taimenia. Tässä on eräs kirkasvetinen järvi-alue, tässä kartassa, kolme kertaa niin suuri kuin Suurten järvien koko pinta-ala ja vieläkään eivät kanadalaiset eikä hallitus ole huomanneet sen tärkeyttä. Tästä pohjoisesta maanosasta saatava kalanpaljous riittäisi elättämään koko maailman ja se pieni ala tästä järvestä, jonka minä olen merkinnyt karttaani tulevan rautatien varrelta, edustaa monen miljoonan raha-arvoa. Tällainen ajatus juolahti mieleeni keskellä yötä ja sitten mietin – voisinko saada kalastusoikeuden muutamissa näiden järvien sopukoissa ennen rautatien valmistumista – –"
"Sinusta saattaa tulla miljonääri", sanoi Gregson.
"Ei ainoastaan miljonääri", vastasi Philip pysähdyttäen hetkiseksi rauhattoman astuntansa. "En ollenkaan ajattele rahaa ensi sijassa; vasta toiseksi olin ottanut sen huomioon sinä yönä, kun istuin leiritulen ääressä. Minä näin, miten tämä suuri, tyhjä pohjola voitaisiin yhdellä iskulla tehdä mahtavaksi ja kykeneväksi tuottamaan mahtavia määriä liharavintoa ja toiseksi, kuinka se pystyisi kilpailemaan minkä kansan kanssa tahansa rajattomine kalavarastoineen, joita voitaisiin myydä hyvällä voitolla New Yorkissa, Bostonissa ja Chicagossa vieläpä puolella hinnalla siitä, mitä trusti vaatii. Minun suunnitelmani ei myöskään ole syntynyt yksinomaan ihmisystävälliseltä kannalta katsottuna, kuten huomaat. Minä näin siinä myöskin tilaisuuden maksaa velkani niille hyville ihmisille, jotka saattoivat minun isäni häviöön ja sortivat häntä kuolemaansa saakka. He tappoivat hänet. He ryöstivät minutkin muutamaa vuotta myöhemmin. He saivat muuttumaan minun ennestään reippaan ja iloisen luonteeni täällä vihamieliseksi ja juroksi. Minä läksin pois pohjolasta, ensin Ottawaan, sitten Torontoon ja Winnipegiin. Senjälkeen minä käännyin isäni entisen yhtiömiehen Brokawin puoleen suunnitelmineni. Minähän olen kertonut sinulle Brokawista, tuosta häikäilemättömästä, terävä-älyisestä keskilännen entisestä seikkailijasta. Ainoastaan vuoden kuluttua isäni kuolemasta hän oli taasen entisessä asemassaan. Brokaw sai liittymään mukaan pari kolme muuta samanlaista ja sitten läksimme hankkimaan etuoikeuksia. Alussa oli suuria vaikeuksia, sillä kaikkialla kohtasimme yleistä vastustusta. Pian olimme kuitenkin keränneet pääoman Kanadasta ja saaneet etuoikeudet. Vanha Brokaw tiesi, mistä oli kysymys. Trustin sormet olivat pelissä, vaikka Kanadan asiainvalvojan verhon taakse kätkettynä. He nimittivät meitä 'muukalaisiksi' – – amerikalaisiksi 'rahansaalistajiksi', jotka ryöstävät kanadalaisille kuuluvaa omaisuutta. He yllyttivät kaksi kolmannesta sanomalehdistöstä meitä vastaan – – ja vieläkin – –"
Whittemoren kasvojenpiirteet alkoivat rauhoittua. Hän otti käsiinsä piipun ja rupesi täyttämään sitä.
"Heidän oli lähdettävä hiukan opettamaan tuota vanhaa miestä, Greggy. Minä en tiedä aivan tarkalleen, miten Brokaw järjesteli asian, mutta sen minä tiedän, että kun me saimme puolellemme kolme parlamentinjäsentä ja puolen tusinaa muita valtiomiehiä oli yrityksemme kunniajäseninä, niin – – – ja että se maksaa Brokawille satatuhatta dollaria! Meidän vastustajamme ovat nostattaneet aikamoisen hälinän meitä vastaan, vedonneet isänmaantunteeseen ja yllyttäneet pohjolan väestöä nousemaan tätä muukalaisten maahantunkeutumista vastaan, uskotellen, että me olimme onnistuneet saamaan vain väliaikaisen toimiluvan, jonka hallitus koska tahansa voi peruuttaa, jos asiat niin vaativat. Minä en nähnyt tässä kuitenkaan mitään vaaraa suunnitelmani toteuttamiselle, sillä olin varma siitä, että voimme toimia yhtä rehellisellä pohjalla kuin kuka tahansa ja että vuoden kuluessa koko maakunta on oleva yhteisymmärryksessä kanssamme. Minä selostin hyvin innostuneena suunnitelmiani lopullisessa kokouksessamme, jolloin seitsemän meistä päätti liittyä niitä toteuttamaan. Brokaw ja muut viisi lähtivät johtamaan asioita etelässä; minulle annettiin täysi valtuus hoitaa asioita pohjoisessa. Kuukausi sen jälkeen olin täydessä touhussa. Juuri tuohon" – – hän nojasi Gregsonin olkapäähän ja pani etusormensa kartalle – – "minä perustin päämajamme erään skotlantilaisen insinöörin MacDongallin kanssa, joka oli apunani. Kuuden kuukauden perästä meillä oli sataviisikymmentä miestä Blind Indian-järvellä, viisikymmentä venemiestä kuljettamassa varastoja ja toinen joukkue panemassa kuntoon työskentelypaikkoja aina yli tuhannen peninkulman suuruisella järvialueella. Kaikki kävi täsmällisesti, paremmin kuin olin osannut odottaakaan. Blind Indian-järvellä meillä oli laivatelakka, kaksi varastotaloa, jääkellarit, yhtiönkauppa ja kolmeensataan nouseva työväestö ja laitoimme parhaillaan uutta kapearaiteista rautatietä kymmenkunta peninkulmaa, jotta olisimme heti suoranaisessa yhteydessä pääradan kanssa, kun se valmistuu. Minä olin kokonaan antautunut tehtävääni. Toisinaan unohdin melkein kokonaan Brokawin ja muut. Erittäinkin haltuuni uskottujen rahavarojen suhteen olin kovin huolellinen ja koko työni suoritin loppuun jonkunverran alle sadantuhannen dollarin menoilla. Kuuden kuukauden työskentelyn jälkeen, kun olin aikeissa lähteä käymään etelässä, tulipalo tuhosi meiltä yhden varastotalon ja kymmenentuhannen arvoisen varaston. Se oli ensimmäinen vastoinkäymisemme ja se olikin melko suuri."
Philipin muoto oli vakava, kun hän, seisoen keskellä huonetta, kuunteli ja katsoi Gregsoniin.
"Ja minkä luulet olleen Brokawin vastauksen kerrottuani hänelle asiasta, Greggy? Hän katsoi minuun jonkun aikaa kummallinen ilme suupielissään ja sanoi sitten. 'Älä viitsi jutella tällaisia jokapäiväisiä asioita väsyttääksesi itseäsi. Ja miksi – – mehän olemme jo koonneet miljoonan tällä vähäpätöisellä kala-afäärillä!'"
Gregson hypähti pystyyn.
"Miljoonan! Suuri valhe – – –"
"Niinpä niin, miljoonan, Greggy", sanoi Philip levollisena, entinen päättävä hymy huulillaan. "Satatuhatta dollariahan oli minunkin tililläni Ensimmäisessä Kansallispankissa. Iloinen yllätys, vai mitä?"
Gregson oli pudottanut savukkeensa. Hänen pienet kätensä tapailivat pöydänlaitaa. Hän ei vastannut mitään, vaan odotti että Whittemore jatkaisi.
III luku.
Kokonaisen minuutin ajan ainakin Philip astuskeli edestakaisin äänettömänä. Sitten hän pysähtyi ja katsoi Gregsoniin, joka vuorostaan tuijotti häneen.
"Miljoona, Greggy", hän toisti samaan levolliseen tapaan. "Satatuhatta dollaria minun tililläni Ensimmäisessä Kansallispankissa! Ollessani täällä ahkerassa työssä, näyttääkseni hallitukselle ja kansalle, mitä voimme ja mitä tahdomme tehdä, päästäksemme voitolle trustista ja kehittäessäni joka päivä suunnitelmaani saadakseni tämän suuren, rikkaan pohjolan liikeasiat vakaviksi ja voittoatuottaviksi, muut olivat myöskin sillävälin työssä. Kun minä mietiskelin ja puuhailin näitä asioita, niin Brokaw ja muut olivat muodostaneet suuren pohjolan kala- ja kalanjalostusyhtiön, olivat laillistuttaneet sen New Jerseyn lakien mukaan sekä olivat myyneet yli miljoonan dollarin arvosta osakkeita! Työ oli jo täydessä käynnissä, kun minä saavuin päämajaan. Minä olin valtuuttanut Brokawin toimimaan puolestani ja huomasinkin olevani suurimman laillisella pohjalla näinä vuosina toimivan rosvoyhtymän varapuheenjohtaja. Enemmän rahoja oli käytetty ilmoituksiin kuin tuottavaan työhön. Satojatuhansia kaunissanaisia kiertokirjeitä oli lähetetty syötiksi osakkeiden ostajille. Eräässäkin kiertokirjeessä sanottiin, että jos puolessakin niistä järvistä, jotka minä olin kartoittanut, kalastettaisiin, niin voitaisiin saada miljoona tonnia kalaa vuosittain. Kaksisataatuhatta kappaletta tätäkin kirjettä lähetettiin, mutta Brokaw ja hänen liittolaisensa olivat unohtaneet sanat: 'jos puolessakin niistä järvistä, jotka olivat kartoitetut, kalastettaisiin'. Siinä työssä tarvittaisiin viisitoistatuhatta miestä, tuhat jäähdytyslaitoksella varustettua vaunua ja viiden miljoonan dollarin pääoma. Minä hämmästyin heidän huijausliikkeensä suurenmoisuutta ja vielä sittenkin, kun minä uhkasin tehdä tyhjäksi koko yrityksen, Brokaw vain nauroi ja väitti, ettei mitään huomioonotettavia seikkoja oltu unohdettu. Kaikissa ilmoituksissa oli suoraan sanottu, että meidän lupakirjamme oli väliaikainen ja voidaan peruuttaa, jos yhtiö ei pysy lain rajoissa. Siis hyvin suorasukainen ilmoitustapa! Se vaikutti hyvin niissä piireissä, joissa sen oli laskettu menestyvän – – pikkueläjien ja yksinkertaisten rahansijoittajien keskuudessa. Tuhansittain heitä kävi onkeen. Osakkeet olivat kaikki kymmenen dollarin arvoisia, verovapaita. Viisi kuudesta ryhmästä käsitti osakkeita yhdestä viiteen; yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta oli alla kymmenen osakkeen. Se oli tuomittavaa huijausta. Rehelliset ihmiset, joille minä olin aikonut raivata hyvän toimeentulon, joutuivat keinottelun uhreiksi, menettäen aina neljänneksen toista miljoonaa. Vuoden sisällä Brokaw ja hänen toverinsa olivat toteuttaneet suunnitelmansa, joka oli tuhoisampi kuin minkään trustin, sillä trustit maksavat osan keinottelemistaan voitoista takaisin osinkojen muodossa. Ja minäkin olin vastuunalainen tästä! Käsitätkö sitä, Greggy? Minähän juuri panin alkuun tämän suunnitelman. Juuri minun pohjolan mahdollisuuksista antamieni kuvausten perusteella ihmiset etupäässä ostivat osakkeita. Ja tämmöisen yhtiön – – joka harjoittaa varkautta lain suojassa – – perustaja ja varapuheenjohtaja olen minä!"
Philip laskeutui takaisin tuolilleen istumaan. Hänen kasvonsa, kun hän kääntyi Gregsoniin päin, olivat aivan märät hikoilemisesta, vaikka huone ei ollut ollenkaan lämmin.
"Sinä siis suostuit", sanoi Gregson.
"Olihan minun suostuttava, kun ei ollut mitään muuta mahdollisuutta enää päästä eroon hommasta. En löytänyt mitään aihetta, jonka johdosta olisin voinut tehdä tyhjäksi Brokawin ja hänen toveriensa aikeet. Heitä oli kuusi todellista Bismarckia pirullisuudessa ja älykkäässä viekkaudessa. He eivät olleet missään kohden joutuneet ristiriitaan lain kanssa. He olivat myyneet miljoonankahdensadanviidenkymmenontuhannen edestä osakkeita käyttämällä ilmotuksiin satatuhatta dollaria, mutta Brokaw vain nauroi, kun minä soimasin heitä siitä. 'Miksi, Philip, me arvioisimme mahdollisuutemme yksistään miljoonaan!' hän sanoi. Eikä laki voinut estää heitä siitä. Oli ainoastaan yksi seikka, johon minä saatoin vedota – – – ainoastaan yksi. Minä voin peräytyä yrityksestä ja siirtää osakkeeni toisille ja julkisesti ilmoittaa, minkä vuoksi olin pakoitettu katkaisemaan suhteeni yhtiöön. Olin juuri tekemäisilläni siten, kun kylmä laki tuli väliin. Huomasin, että on välttämätöntä olla tilinpäätös sitä ennen. Yhtiö voi myydä miljoonan edestä osakkeita, mutta lopulta kuitenkin on tilinpäätös edessä. Jos en olisi ollut siinä mukana, niin kaikki olisi käynyt helposti päinsä, mutta olin mukana siinä. Kuitenkin oli vielä eräs mahdollisuus saada muutetuksi yhtiö kunnialliseksi yritykseksi, vaikkakin se oli tahrannut itsensä tuomittavaan rosvoamiseen ja petokseen. Brokaw ja toiset hämmästyivät, kun asetuin vastarintaan. Se oli ikäänkuin olisi heittänyt pienen kypsän luumun tulipaloon. Brokaw oli ensimmäinen, joka vetäytyi syrjään. Hän siirtyi minun puolelleni, kun olin yksityisesti keskustellut hänen kanssaan ja saanut hänet täydellisesti vakuutetuksi edessämme olevista hirveistä seurauksista. Minun suureksi kummastuksekseni hän rupesi osoittamaan todellista myötämielisyyttä mielipidettäni kohtaan. Teimme suunnitelmia kuinka yhtiö oikein johdettuna voisi ruveta maksamaan osinkoa viisikymmentä centtiä osakkeen nimellisarvolle ainakin kahden vuoden kuluttua. Tämä olisi, niin ajattelin, ainakin osittainen takaisinmaksu keinotelluista rahoista. Brokaw työskenteli omalla tavallaan. Hän oli valtuutettu äänestämään erään toisen, Europassa asuvan johtokunnan jäsenen puolesta ja niin ollen hän äänesti kumoon kahden miehen mielipiteen. Seurauksena oli, että me äänestimme kerättäväksi rahaa kassaan lähes kuusisataatuhatta dollaria ja loput liikkeellä olevasta pääomasta käytettäväksi tuotantotarkoituksiin. Sitten Brokaw teki ehdotuksen, jonka mukaan yhtiö maksaisi jonkinlaisen korvauksen sille, joka tahtoisi erota yrityksestä. Mukanaolleet kaksi parlamentin jäsentä ja eräs perustajajäsen Torontosta möivät heti osakkeitaan viidenkymmenentuhannen arvosta kukin."
Hän vaikeni, puristi kätensä nyrkkiin, niin että siniset suonet näkyivät kuin piiskansiimat.
"Ja – –"
Gregson puhui levottomasti.
"Ja mitä?"
Philipin sormet heltisivät pöydänlaidasta.
"Jos kaikki olisi loppunut tähän, niin en olisi kutsunutkaan sinua tänne", hän jatkoi. "Minä olen viipynyt koko kauan näissä kirotuissa liikeasioissa kuvatakseni sinulle tilanteen aivan alusta alkaen. Erottuani Brokawista saavuin jälleen pohjolaan. Minulla oli tarpeeksi pääomaa alottaakseni rehellisellä tavalla työskennellä Pohjolan kala- ja kalanjalostusyhtiön hyväksi. Minä palkkasin lisää kaksisataa miestä, perustin kaksikymmentä uutta kalastusasemaa, alotin rakennuttaa toista päärataan johtavaa kapearaiteista rataa sekä rakensin suunnattoman suuren patolaitoksen Blind Indian-järvelle. Meillä oli kolmekymmentä eri paikoista ostettua hevosta ja kaksikymmentä työkuntaa. Ei näkynyt olevan mitään voittamatonta estettä menestyksemme tiellä ja niin olin vähitellen saanut takaisin entisen työintoni, kun Brokaw yht'äkkiä räjäytti uuden miinan jalkojeni alla.
"Hän oli kirjoittanut pitkän kirjeen melkein heti lähdettyäni hänen luotaan, ja kirje oli myöhästynyt pysähtyessään eri paikkakunnilla. Siinä hän kertoi minulle keksityn juonen, jonka avulla yrityksemme voidaan tuhota, että jokin vaikutusvaltainen tekijä yrittää kukistaa meidät aivan sillä paikkakunnalla, jossa majailimme. Huomasin helposti, että Brokaw oli tehnyt paljon työtä kirjettä kirjoittaessaan ja että hän tällä kertaa huomasi kilpailijansa olevan häntä etevämmän viekkaudessa. Hän oli keksinyt sitovan todistuksen siitä, kuten hän sanoi, että joukko trustin rahamiehiä, joita hän oli loukannut, oli aikeissa hyökätä kimppuumme. Heidän miehensä olivat jo valmiina liikehtimään pohjoista kohden. Heidän ohjelmaansa kuuluu kiihottaa maakunnan väestö meitä vastaan, johtaa asiat siten, että levottomuutta ja vihamielisyyttä syntyisi pohjolan väestön ja meidän välillemme, joka sitten pakoittaisi hallituksen peruuttamaan meille annetun toimintaluvan. Kuten muistetaan, tämä lupakirja oli vain väliaikainen. Oli tosiaankin jätetty seudun väestön ratkaistavaksi, saammeko jäädä toimimaan pitemmäksi aikaa heidän keskuudessaan tai ei. Jos väestö kääntyy meitä vastaan, niin ei hallituksen auta muuta kuin seurata mukana.
"Alussa ei Brokawin kirje ensinkään herättänyt minussa juuri levottomuutta, sillä tunsin väestön täällä siksi hyvin. Tiesin myös, että tämän maakunnan väestö, sekä intiaanit, sekarotuiset, ranskalaiset että muut valkoveriset olivat yhtä vaikeasti lahjottavissa kuin Brokaw itse saada omantunnonvaivoihin. Minä pidin heistä ja luotin heihin sekä tiesin heidät kunnon ihmisiksi, joka ei ole yleistä täällä, jossa kirkko on joka talossa ja jumalansanaa saarnataan päivällä ja yöllä avoimilla kaduilla. Tunsin mielessäni tyydytystä siitä suuttumuksesta, jonka valtaamana vastasin Brokawille, paheksuen hänen salajuoniaan ja vetoomustaan 'puolivilliin' kansaan, jonka voi saada tekemään mitä tahansa vähäisellä whisky- ja rahalahjalla. Ja sitten – –"
Whittemore pyyhki hikeä otsaltaan ja suupielet vetäytyivät selvempiin ryppyihin.
"Greggy, viikko senjälkeen kun sain tämän kirjeen, kaksi tavaramakasiinia paloi samana yönä Blind Indian-järven rannalla. Ne olivat kolmensadan yardin välimatkan päässä toisistaan. Ei ole mitään epäilystäkään siitä, etteivät ne olleet murhapolttoja."
Hän odotti äänettömänä, mutta Gregson myös yhä katseli häntä sanaakaan sanomatta.
"Semmoinen oli alku – – kolme kuukautta sitten. Senjälkeen on monta muuta salaperäistä voimaa ollut meitä vastassa usealla eri tavalla. Viikkoa jälkeen makasiinien palon eräs nuotta ja veneveistämö, joka oli suurin kustannuksin saatu rakennetuksi Gray Beaveri-joen suuhun, joutuivat tulen saaliiksi. Vähäistä myöhemmin eräs 'varomaton' räjähdys tuotti meille kymmenentuhannen dollarin ja viidenkymmenen miehen kaksiviikkoisen työn tappion. Minä järjestin erikoisen vartiojoukon, johon kuului viisikymmentä parasta miestäni, mutta siitäkään ei näyttänyt olevan vastaavaa hyötyä. Sitäpaitsi menetimme kolme peninkulmaa valmista radanalustaa tulvan tähden. Oli käytetty ääretön määrä dynamiittia, jolla oli saatu johdetuksi vesi eräästä tiemme läheisyyteen sattuneesta vuorijärvestä tekemään tuhojaan. Näyttää siltä, että vihollisellamme on tieto salaisimmistakin liikkeistämme ja hyökkää aina kimppuumme kun vain vähänkin tilaisuutta ilmestyy. Eniten ihmettelyä herättävä puoli koko jutussa on, että huolimatta yrityksistäni pitää tappiomme salassa, huhu niistä kuitenkin on aina levinnyt satojen peninkulmien päähän, aina Churchilliin, jossa väestön puheen mukaan kuulutaan olevan vihamielisellä kannalla yritykseemme nähden ja ovat päättäneet karkoittaa meidät pois. Kaksi kolmannesta miehistämme uskoo tämän todeksi, myöskin MacDongall, joka on insinöörinämme. Vähitellen on työläisjoukkojen ja seudun intiaanien, ranskalaisten ja sekarotuisten kesken kehittynyt epäluulon ja vihamielisyyden tunne, joka näyttää kasvavan joka päivä ja joka tunti. Jos sellaista jatkuu, niin on selvä, että se saattaa meidät perikatoon ja viekas vastustajamme korjaa sadon. Jos ei mitään tehdä ja hyvin pian – – viimeistäänkin kuukauden sisällä – – niin maassa virtaa koston veri aina Churchillistä Barrensiin saakka. Erittäin suuri vahinko on, jos valtion ratahanke jää toteuttamatta, silloin Churchilliin muodostunut uudisasutus häviää ja rakennukset jäävät autioiksi, pohjolan rikkaudet jäävät käyttämättä ja koko seutu jää sadaksi vuodeksi kehityksessä jälelle. Metsäkansan mieli kääntyy karsaaksi ja epäluuloiseksi niin kauaksi aikaa kuin kertomus suuresta vääryydenteosta kulkee polvesta polveen. Ja tämä vääryys, tämä rikos – – –"
Philipin kasvot kalpenivat ja kylmenivät, muuttuivatpa melkein peloittavan kankeiksi. Hän avasi hyvin pitkän koneella kirjoitetun kirjeen ja antoi sen Gregsonille.
"Tämä kirje sisältää tuoreimmat tiedot", hän selitti. "Se kertoo sinulle semmoisista asioista, joista minä en vielä ole maininnut mitään. Jollakin tavalla se oli joutunut epähuomiossa minun postini joukkoon, enkä minä huomannut erehdystä ennenkuin olin avannut kirjeen. Se on lähtöisin vihollisemme päämajasta ja osoitettu henkilölle, joka on koko heidän salaliittonsa johtavana sieluna täällä."
Hän odotti melkein henkeään pidättäen, kunnes Gregson oli suoristanut kirjeen. Hän seurasi jännittyneenä joka liikettä Gregsonin sormissa ja tarkasti hänen kasvojaan, miten niissä veri nousi ja laski kuin luode ja vuoksi ja kuinka hänen käsivartensa ja olkapäänsä herpaantuivat, kun hän oli lukenut sen loppuun.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti.
Ainakin puolisen minuuttia miehet katselivat toinen toisiaan pöydän yli puhumatta sanaakaan.
IV luku.
Philip katkaisi vihdoin äänettömyyden.
"Nyt sinä ymmärrät."
"Se on mahdotonta!" läähätti Gregson. "Minä en jaksa uskoa sitä! Sellaista olisi voinut tapahtua tuhat – – kaksituhatta vuotta sitten – – mutta ei nykyään. Voi, hyvä Jumala!" hän huusi, yhä enemmän kiihtyneenä. "Mitä mieltä olet, luuletko tämän voivan tapahtua?"
"Kyllä", vastasi Philip.
"Se on mahdotonta!" huudahti Gregson taasen, rypistäen kirjeen käsissään. "Se mies ei elä – – sellainen liitto ei kestä – – joka voisi panna toimeen tuollaisen helvetillisen aikeen – – ainakaan sillä tavalla!"
Philip hymyili.
"Se mies elää ja se liitto kestää", hän sanoi pitkäveteisesti. "Greggy, minä olen tuntenut yksityisiä ja yhtiöitä, jotka ovat uhranneet miljoonia, vieläpä kunniansa ja uskollisuutensakin, jotka ovat ajaneet miehiä, vaimoja ja lapsia kerjuulle – – ja vieläkin pahempaa – – saadakseen toteutetuksi aikeensa. Tunnen yksityisiä ja yhtymiä, jotka ovat rikkoneet kaikkia inhimillisyyden ja jumaluuden lakeja vastaan taistellessaan rahan ja vallan puolesta. Sinähän vietit koko viikon Seldenin kesäasunnolla, ja juuri sama Seldenhän hankki itselleen vehnän hinnan määräämisvallan kolme vuotta sitten ja korotti leivän hintaa kahdella centillä kappaleelta. Juuri sama Selden sai aikaan nälkäkapinoita New Yorkissa, Chicagossa ja lukuisissa muissa kaupungeissa, siten avaten vankilan ovet tuhansille, joiden miljoonat sitten hädän, rikosten ja kuolemankin kustannuksella luisuivat hänen kukkaroonsa. Ja Selden on ainoastaan yksi tuhansista, jotka elävät tänäkin päivänä, väijyen tilaisuutta, eivätkä anna pienintäkään armonpalasta niille, jotka joutuvat riippuvaisuuteen heidän pääoma-Molokistaan. Tämä aikakausi ei ole mitään paratiisimaista yhdenvertaisuuden aikaa, Greggy. Tämä on kaikkivaltiaan dollarin ja sen ansaitsemisen aikakautta. Mitään ritarillisuutta ja armeliaisuutta ei tunneta tässä dollarien taistelussa. Seldenin kaltaiset miehet eivät pysähdy ajattelemaan vaimoja ja lapsia. Pesumuijan dollari on aivan yhtä suuri arvoltaan kuin sinun tai minunkin, ja jos hyväksyttäisiin sellainen järjestelmä, että jokaiselta Amerikan pesumuijalta voitaisiin kaikessa rauhassa ryöstää dollari, niin olen varma, että tuhansia miehiä maamme kaupungeista seuraavana päivänä olisi valmiina ryhtymään toimeen. Ja mitä merkitsisi sellaisille miehille muutaman naisihmisen turmioon syökseminen täällä?"
Gregson heitti rypistetyn ja kokoontaitetun kirjeen pöydälle.
"Minä ihmettelen – – jos ymmärrän", hän sanoi katsoen Philipin kalpeisiin kasvoihin. "Epäilemättä he ovat olleet aikaisemmin kirjeenvaihdossa ja tämä kirje sisältää lopullisen määräyksen. Siitä näkyy, että teidän vihollisenne on jo onnistunut nostattamaan metsäkansan yleisen mielipiteen teitä vastaan ja kylvämään siihen epäluulonsiemenen. Sen viimeinen aikomus on – – –"
Hän pysähtyi ja Philip näki hänen silmistään, miten vakava asia oli kysymyksessä.
"Greggy, täällähän on voimassa eräs laki, joka on yläpuolella kaikkia muita lakeja. Näin sen, kun olin Prince Albertissa vuosi sitten ja istuin erään pienen vanhan Windsor-hotellin verannalla ja ympärilleni kerääntyi tusinan verran pohjolan karskeita miehiä, jotka olivat saapuneet päiväksi tai pariksi sivistyksen ja alkuperäisen erämaan asutuksen rajamaille. Useimmat näistä miehistä eivät olleet vuoden aikana käväisseet kertaakaan metsäseutujensa ulkopuolella; kaksi heistä oli Barrensista ja he olivat nyt ensi kertaa viiden vuoden aikana sivistysmaailman kanssa yhteydessä. Meidän siinä istuessamme näimme erään naisihmisen kulkevan kadulla ja hän tuli sisälle hotelliin. Minusta tuntui hänen äänensä omituisen surulliselta ja käynti oli horjuva. Kun hän kulki miesten ohi, niin jokainen noista kahdestatoista nousi istuimeltaan ja he tekivät syvän kumarruksen sekä seisoivat paljastetuin päin, kunnes hän oli mennyt ohi. Minä olin ainoa, joka jäin istumaan! Tällainen, Greggy, on täällä kunnioitus naista kohtaan, ainoastaan sentähden, että hän on nainen. Mies voi varastaa, tehdä murhan, mutta älköön unohtako tuota tapaa. Jos hän varastaa tai murhaa, niin poliisi voi viedä hänet oikeuden tuomittavaksi, mutta jos hän rikkoo tätä mainittua tapaa tai oikeastaan lakia vastaan, niin seuraa siitäkin rangaistus ja rankaisijana on kansa. Sitä tämä kirje juuri tarkoittaa – – – saada meidät rikkomaan tätä lakia vastaan ja sitten joutua kärsimään seuraukset siitä. Ja jos he onnistuvat, Jumala sen tietää!"
Nyt oli Gregsonin vuoro hypähtää pystyyn. Hän otti puolisen tusinaa hermostunutta askelta, pysähtyi, sytytti savukkeen ja katsoi pitkään Philipiä silmiin.
"Nyt minä ymmärrän, mistä päin tämä taistelu on tulossa", hän sanoi. "Jos tämä yritys toteutuu, niin te tulette häviämään koko näiltä seuduilta. He tulevat joka tapauksessa tekemään voitavansa tuhotakseen sinut ja sinun miehesi. Ja minä kuvittelen mielessäni, ettei se tule olemaan heille mikään vaikea tehtävä, jos he suunnittelevat sen niinkuin minä olen ajatellut. Mutta", hän vaati suoraa vastausta, "miksi et jätä asiaa varsinaiselle ammattimiehelle – – poliisille tai maaherralle? Sinähän olet saanut – – – Herran nimessä sinun täytyisi tietää sen miehen nimi, jolle kirje on osoitettu!"
Philip ojensi hänelle likaisen, valkean kirjekuoren, muodoltaan samanlaisen, joissa virallisia asiakirjoja tavallisesti lähetetään.
"Tässä on sen miehen nimi."
George vihelsi vähän aikaa.
"Lordi – – Fitzhugh – – Lee!" hän luki, hitaasti, ikäänkuin kuvitellen olevansa huononäköinen. "Hyvä Jumala! Englantilainen valtionparoni!"
Philipin huulille ilmestynyt kyynillinen hymy salpasi sanat hänen suuhunsa.
"Ehkäpä", hän sanoi. "Mutta jos hän on englantilainen lordi, niin hänenhän pitäisi olla kaikkialla hyvin tunnetun, Greggy. Mutta kukaan ei tunne häntä. Ei kukaan ole edes kuullut hänestä. Sentähden juuri emme voi kääntyä poliisin tai maaherran puoleen. Tämä kirje tämmöisenään ei vielä merkitse mitään, jos ei hankita muita asiaa valaisevia todistuskappaleita. Sitäpaitsi ei meillä ole aikaa kääntyäksemme maaherran puoleen; se olisi liian mutkikas ja hidas keino. Ja mitä poliisiin tulee, niin – – – minä tunnen heitä kolme tässä piirissä, alueella, joka on viisitoistatuhatta neliöpeninkulmaa ja joka käsittää vuoria, tasankoja ja metsiä. Sinun ja minun tehtäväksemme jää päästä perille tästä Lordi Fitzhugh'ista. Jos me aiomme sen tehdä, niin meidän on ryhdyttävä toimeen mahdollisimman pian ja toimittava ripeästi. Jos vitkastelemme, niin hän on muilla mailla ja – – –"
"Mitä siis?"
"Meidän on ainoastaan koetettava onneamme. Minä olen kertonut sinulle kaikki, mitä tiedän ja jonakin iltana teemme yhdessä suunnitelmamme. Luulin alussa jo tietäneeni syyn, minkä vuoksi he suunnittelevat meidän tuhoamistamme tällä tavoin, mutta nyt huomaankin erehtyneeni. Jos he tuhoavat meidät, niin he samalla hävittävät kaikki mahdollisuudet siltäkin yhtiöltä, joka kenties aikoo anastaa meidän paikkamme. Sen vuoksi minä – – –"
"Heidän suunnitelmissaan täytyy vielä olla muitakin asiaanvaikuttavia seikkoja", sanoi Gregson, kun Philip viivästeli kertomustaan.
"On kylläkin. Minä tahtoisin, että sinä laatisit aivan oman suunnitelmasi, Greggy ja sitten voisimme vertailla molempia, kumpi on parempi. Lordi Fitzhugh on kuitenkin kaiken lähtökohtana. Huolimatta siitä, kuka on juonen alkuunpanijana, lordi Fitzhughista on kuitenkin joka tapauksessa päästävä perille. Älkäämme välittäkö niin paljon siitä, kuka kirjeen on kirjoittanut, kuin siitä, kenelle se on kirjoitettu. On todennäköistä, että hänet on määrätty oleskelemaan Churchillissä, sillä kirjekin oli osoitettu hänelle tänne. Mutta hän ei ole vielä saapunut. Minun tietääkseni hän ei ainakaan ole koskaan ollut täällä."
"Jos nyt saisin jostakin teokset: 'Dodin Aateliskalenteri' tai 'Kuka kukin on', niin antaisin vuoden sadon niistä", sanoi Gregson hajamielisenä pudistellen tuhkaa savukkeestaan. "Mikä pirullinen olento saattaa tämä lordi Fitzhugh olla? Mikä englantilainen voi sotkeutua tällaiseen hämäräperäiseen tehtävään? Muuksi ei voi kuvitella häntä kuin Brokawin kaltaiseksi onnenonkijaksi. Mutta, hitto vieköön, hänen toimintansa tulee saamaan ansaitun loppunsa tämän kirjeen johdosta!"
"Sinä olet siis valmis käyttämään heti järkeäsi, Greggy", sanoi Philip, nyt hiukan iloisempana. "Olen satoja kertoja viimeisen kolmen päivän kuluessa pohtinut tätä kysymystä itsekseni, mutta vielä en ole päässyt lopulliseen päätökseen. Jos kysymyksessä olisi ollut vain tavallinen Tom Brown tai Bill Jones, niin ei nimi olisi pannut miettimään mitään muuta kuin mitä kirjekuoreen on kirjoitettu. Nyt herää kysymys: Miksi joku lordi Fitzhugh Lee on täytynyt sotkea tähän vyyhtiin?"
Miehet katselivat hetkisen toisiaan sanattomina.
"Se panee ajattelemaan – –", alotti Gregson.
"Mitä?"
"Että tämän jutun takana voi olla jokin vieläkin suurempi suunnitelma kuin olemme ajatelleet. Tosiaankin, minusta tuntuu kuin näitä pohjolan asukkaita olisi yllytetty sinua ja sinun miehiäsi vastaan jonkin painavamman syyn tähden eikä vain saadakseen teidät ajetuksi pois paikkakunnalta ja pakottaakseen hallituksen peruuttamaan antamansa toimintaluvan teille. Jumala minua auttakoon, mutta luulen, että jotakin muuta tässä on takana!"
"Niin minäkin luulen", sanoi Philip hyvin levollisesti.
"Onko sinulla mitään aavistusta siitä, mikä saattaa olla vielä painavampana syynä tämmöiseen tekoon?"
"Ei ole minkäänlaista aavistusta. Tiedän kyllä, että Englannilla on suuri halu saada haltuunsa mineraalirikkaat seudut kartoitetun alueen itäpuolella, mutta niitähän ei ole taasen Churchillin seuduilla. Kaikkea toimintaa johdetaan Montrealista ja Torontosta käsin."
"Oletko kirjoittanut Brokawille tästä kirjeestä?"
"Sinä olet ainoa, jolle olen ilmaissut sen sisällön", sanoi Philip. "Minä olen unohtanut kertoa sinulle, että Brokaw on niin kiintynyt tehtäviinsä, että hän on jättänyt pohjolan asiat kokonaan minun huolekseni. Hudson-lahden yhtiön laiva poikkeaa pari kertaa vuodessa Halifaxissa, ja jos Brokaw on pysynyt alkuperäisessä aikeessaan, niin hän on matkustanut siinä; laivan pitäisi olla perillä viikon tai kymmenen päivän perästä. Ja, sivumennen sanottuna – – –" Philip nousi seisaalleen ja pui nyrkkiään housuntaskussa puhuessaan, puoleksi hymyillen Gregsonille – – "minusta on hauskaa saada antaa sinulle hiukan iloisiakin tietoja muun ohella", hän lisäsi. "Neiti Brokaw saapuu hänen mukanaan ja hän on hyvin kaunis nainen."
Gregson piti palavaa tulitikkua hyppysissään niin kauan, että se rupesi polttamaan hänen sormiaan.
"Mitä helvettiä sinä sanoit? Minähän olen kuullut – – –"
"Niin, sinä olet epäilemättä kuullut hänen kauneudestaan. Minä en ole mikään erikoistuntija sinun alallasi, Greggy, mutta voin kyllä yhtyä mielipiteeseesi, mitä tulee neiti Brokawin kauneuteen. Sinä tahdot sanoa, että hän on kaunein nainen, mitä olet koskaan nähnyt ja että olet valmis piirtämään hänestä kuvan Burken kuvalehteen. Luulen sinun ihmettelevän, miksi hän saapuu tänne. Sitä minäkin ihmettelen."
Philipin silmistä kuvastui jonkinlainen hämmästys, jota Gregson kuitenkaan ei liene huomannut, kun hän meni ovelle katsomaan yön pimeyttä ulkona.
"Miksi nuo tähdet ovat niin suuria ja kirkkaita näillä seuduilla, Philip?" hän kysyi.
"Kenties siihen vaikuttaa se kirkas ilmakehä, jonka läpi ne näkyvät", vastasi Philip, ihmetellen, miten tämä oli johtunut hänen mieleensä. "Tämä ilma, verrattuna meidän paikkakuntamme ilmanalaan, on kuten lasipala, joka vuoden ajan on ollut kiilloitettavana."
Gregson vihelsi hiljaa hetkisen, sitten hän sanoi itseään kääntämättä Philipiin päin:
"Siinä tapauksessa, jos hän voittaa kauneudessa sen tytön, jonka minä näin tänä iltana, niin olkoon menneeksi." Hän kääntyi Philipiin päin ja nauroi. "Suo anteeksi, hyvä ystävä, en aikonut puhua hänestä ikäänkuin jostakin hevosesta, nim. neiti Brokawista."
"Ja minä en tosiaankaan halua lyödä vetoa jonkun nuoren tytön ansioista", vastasi Philip, "mutta tahdon poiketa tästä säännöstä tällä kertaa ja ostan sinulle parhaan hatun, mitä on saatavissa New Yorkista, jos hän saapuu tänne ja sinä voitat vedon."
"Olkoon menneeksi", sanoi Gregson. "Tämmöinen pieni viaton jännitys saattaa vain edistää muidenkin asiain kulkua, Philip. Olenhan sitäpaitsi jo kuullut tarpeeksi liikeasioista tänä iltana. Minun on mentävä valmistamaan luonnokseni hänen kuvaansa, jota alotin piirtää, ennenkuin hänen hienot piirteensä haihtuvat mielestäni. Onko sinulla mitään sitä vastaan?"
"Eipä tietenkään", sanoi Philip. "Sillävälin minä pistäydyn ulkona ottamassa raitista ilmaa keuhkoihini."
Hän veti takin ylleen ja otti seinässä olevasta naulasta hattunsa. Gregson asettui lampun kohdalle ja rupesi terottamaan kynäänsä. Kun Philip oli menossa ulos, niin Gregson veti taskustaan kirjekuoren ja viskasi sen pöydälle.
"Jos sinä sattuisit näkemään jonkun, joka on hänen näköisensä, niin – – –", hän sanoi, osoittaen kirjekuorta, "niin ole hyvä ja ilmoita minulle. Piirsin kuvan kaikessa kiireessä, joten se ei ole täysin viimeistelty."
Philip naurahti, kun hän otti kirjekuoren.
"Kaunein nai – –" hän alotti.
Hän hypähti yht'äkkiä pystyyn. Gregson, joka teroitti kynäänsä, nosti katseensa ja näki hymyn pakenevan hänen huuliltaan ja punan lentävän hänen ahavoituneisiin kasvoihinsa. Hän katsahti kirjekuoreen piirrettyyn kuvaan ja tarkasteltuaan sitä puolisen minuuttia, hän rupesi sitten äänettömänä tuijottamaan Gregsoniin.
Nyt rupesi Gregson vuorostaan nauramaan, tyynesti ja teeskentelemättömästi.
"Miltä näyttää nyt vedonlyöntimme?" hän huomautti.
"Hän – – on – – kaunis", mutisi Philip, heittäessään kirjekuoren pöydälle ja kääntyen ovea kohti. "Älä odota minua, Greggy; rupea vain nukkumaan."
Hän kuuli Gregsonin naurun jälestään ja ihmetteli mennessään, mitä Gregson sanoisi, jos hän kertoisi tämän piirtäneen vanhan kirjekuoren takasivulle Eileen Brokawin kauniit kasvot!
V luku.
Käveltyään muutaman askeleen ovelta metsään Philip pysähtyi erään tuuhean kuusen varjoon, ollen kahden vaiheilla, kääntyäkö takaisin vai ei. Siitä paikasta, missä hän seisoi, hän näki hyvin Gregsonin, joka kumartui pöydän yli ja työskenteli kuvan kimpussa. Hän voi hyvin tehdä sellaisen huomion, että kuva oli säikähdyttänyt hänet; hän näki, että se oli kohottanut kuuman veren hänen kasvoilleen ja että ainoastaan erästä onnellista sattumaa oli Gregson saanut kiittää siitä, ettei kuva tullut aivan tarkoin todellisuutta vastaavaksi. Neiti Brokaw oli ainakin tuhannen peninkulman päässä, ehkäpä kauempanakin. Tällä hetkellä hän oli jossakin Pohjois-Atlannilla, jos heidän laivansa kerran oli lähtenyt Halifaxista. Hän ei ole koskaan ennen ollut pohjolassa. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei Gregson ole koskaan nähnyt neiti Brokawia, vaan on jostakin hankkinut tietoja hänestä sen lisäksi, mitä on nähnyt sanomalehtien palstoilta. Miten on selitettävissä hänen hallussaan olevan kuvan synty?
Hän kulki askeleen tai pari avoinna olevaa ovea kohden ja pysähtyi taasen. Jos hän ottaisi puheeksi tämän Gregsonin hallussa olevan kuvan, niin se saattaisi johtaa hänet liian suoriin selityksiin, joita hän pelkäsi, etenkin erään salaisuuden paljastamiseen, jota hän ei halunnut saattaa ystävänsä tietoon. Kuva ei voinut olla muuta kuin näköinen, vaikkakin se ensi katsomalta näytti vähän oudolta. Kun hän myöhemmin palasi ja uudelleen sitä tarkasteli, niin ei hän mitenkään voinut huomata tekijän erehtyneen.
Hän kulki edelleen kuusimetsään päin ja saapui eräälle kapealle tielle, joka johti alastomalle vuorenharjanteelle. Tie oli niin kapea, että hänen täytyi oikealla kädellään työntää syrjään edessään olevia puunoksia, jotka melkein kokonaan peittivät kuun ja tähtien valon, kunnes hän saapui kukkulalle, josta taasen avautui avara näköala hänen ympärilleen leviävään yön salaperäisyyteen. Siitä pohjoiseen näkyi lahti, joka avautui hänen eteensä äärettömän laajana. Koin puolen peninkulman päässä Fort Churchillin kohdalla näkyi pari kolme valopilkkua ikäänkuin punaiset silmät olisivat tirkistäneet esiin jylhästä yön pimeydestä. Siitä etelään ja länteen avautui suunnaton välimatka hänen ja sivistysseudun välille.
Hän nojasi vartalonsa suuren kiven ylitse ja asettaen kyynärpäänsä kivellä kasvavaan sammalmättääseen hän rupesi tuijottamaan yön salaperäiseen hämärään. Kuusenlatvojen muodostama, merenpintaa muistuttava lakeus, joka levisi hänen allaan olevasta laaksosta, humisi hiljaa yötuulen puhaltaessa. Kauempaa laakson rotkoista kuului huuhkajan yksitoikkoinen huhuilu; äärettömän erämaan yllä lepäsi muuten yliluonnollinen ja eheä hiljaisuus. Useammin kuin kerran tämän paikkakunnan tenhovoima oli vallannut hänet öisin ja vetänyt hänet yön yksinäisyyteen katselemaan tähtien tuiketta kuvitellen mielessään niiden puhelevan kanssaan, jos hän vain kykenisi ymmärtämään niiden kieltä. Tällainen tenhovoima ei koskaan ennen ollut tuntunut valtaavan häntä niin täydellisesti kuin tänä yönä; hän tunsi olevansa niin kokonaan sen lumoissa, että sen lämmin, värähtelevä läsnäolo oli ilmeinen, se oli saapunut hänen läheisyyteensä äänettömässä yksinäisyydessä, ensin hiljaa kuunnellen vuoren takaa. Se näkyi rupeavan lähentelemään häntä senjälkeen kun hän oli puhellut Gregsonin kanssa ja katsellut hänen piirtämäänsä kuvaa. Se oli nyt paljon lähempänä häntä kuin muutama minuutti sitten, ennenkuin hän vielä oli nähnyt Eileen Brokawin luulotellun kuvan.
Ja tämä oli se maailma – – se tenhovoima – – joka oli saanut hänet muuttumaan. Hän pelkäsi, että Gregson huomaisi hänessä tapahtuneen muutoksen, jota hän niin visusti koetti salata. Hän pelkäsi myöskin, että neiti Brokaw, kun hän saapuu, saattaisi huomata sen ja että hänen lempeät, harmaat silmänsä voisivat lukea sen hänen silmistään, kun ne kerran ennen, vuosia sitten, olivat tutkiskelleet häntä. Nämä ajatukset vaivasivat häntä suuresti. Ainakin kaksi kertaa tänäpäivänä hän oli tuntenut melkein ruumiillista tuskaa ja hän tiesi hyvin, että tämä tuska johtui hänen suuresta sydämensä kaipuusta. Tämmöisinä hetkinä hän rupesi katumaan, että oli kutsunut Gregsonin seuraansa ja että hän Gregsonin tähden voisi menettää Eileen Brokawin. Hän suri suuresti tätä ja se ajatus teki hänet rauhattomaksi ja alakuloiseksi, siitä huolimatta, että lahdelta puhaltava viileä yöllinen tuuli ja jäävuorien tuntu vaikuttivat rauhoittavasti häneen. Aina hänen ajatuksensa palautuivat vain tuohon kuvaan ja entisiin muistoihin. Niiden mukana palautuivat mieleen Philip Whittemoren metsästysmuistelmat ja se Philip Whittemore oli elänyt kerran ja sitten kuollut. Ja nämä menneiden aikojen muistot herättivät hänessä sellaisen ikävän, että se tahtoi ihan murtaa hänen voimansa. Hänen jalkojensa juurelta avautuvan, tumman kuusimetsän, kauempana häämöittävän, sumuun peittyvän vuorien ja pelonsekaista kunnioitusta kerättävän loppumattoman erämaan takaa hänen katseensa oli kohtaavinaan aivan toisenlaisen maailman, jonka elämä nykyään tuntui soveltuvan hyvin hänelle. Se oli kaunis, suuria toiveita tarjoava maailma. Se oli omiaan luomaan suuria tulevaisuudensuunnitelmia ja herättämään itseluottamusta. Ja sitten kuitenkin kaikki oli muuttunut.
Vaistomaisesti hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ajatellessaan, mitä oli tapahtunut, kuinka hänen kauniit unelmansa olivat menneet tyhjäksi ja oli täytynyt erota kaikesta, jota piti arvokkaana. Hän oli taistellut, kun hänet kerran oli luotu taistelijaksi. Hän oli yhä uudestaan ja uudestaan yrittänyt aina alusta vastoinkäymisten sattuessa. Alussa hän oli vain nauranut ja moittinut huonoa onneaan, mutta huono onni oli ruvennut seuraamaan häntä ja ahdistamaan niin itsepintaisesti, että se muutti koko hänen maailmankatsomuksensa. Hän erosi klubeistaan. Hän rupesi arvostelemaan miehiä ja naisia aivan eri lailla kuin ennen. Tämä hänessä kehittynyt uusi ajatussuunta rupesi myöskin vaatimaan toisenlaisia ilmaisumuotoja hänen toiminnassaan, muun muassa suurempaa vapautta, jonka makuun hän oli jo päässyt jonkun aikaa Gregsonin seurassa oltuaan – – elämää, joka ei enää saanut tyydytystään iltojen viettämisestä täyteen ahdettujen tanssisalien iloisessa hyörinässä ja sitten seuraavana aamuna aloitettavasta intohimoisesta kamppailusta dollareiden saavuttamisessa. Kukaan ei ymmärtänyt, mistä tämä muutos hänessä johtui, eikä kukaan juuri voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan ja saada sydämensä sointuja samaan vireeseen kuin hänen. Kerran vain hän oli toivonut – – ja ponnistellut – –
Syvä, melkein tuskainen huokaus pääsi hänen rinnastaan ajatellessaan viimeksi viettämäänsä yötä Brokawin järjestämissä tanssiaisissa. Hän oli kuulevinaan miesten ja naisten keskisen puheensorinan ja naurun purskahdukset, hameenhelmojen hiljaisen kahinan – – ja sitten hetkisen hiljaisuutta, kun rauhalliset, kiehtovat musiikin sävelet alkoivat kuulua ja kutsua häntä lempivalssiinsa, samassa kun hän oli asettunut erääseen suojattuun paikkaan palmujen alle, josta hän voi mukavasti katsoa Eileen Brokawia suoraan hänen kirkkaisiin, lumoaviin silmiinsä. Hän näki sitten, kuinka hän itse nojasi hänen hentoon, pehmeään vartaloonsa, hurmaantuneena hänen kauneudestaan, kasvonsa kalpeina pelosta, mitä hän nyt aikoi sanoa; ja hän näki, kuinka tyttö hiukan veti syrjään viehkeitä kasvojaan, niin että hänen kullankeltaiset kiharansa melkein koskettivat hänen huuliansa, kehoittaen häntä puhumaan. Kuukausia hänen oli täytynyt taistella tytön lumoavaa kauneutta vastaan. Yhä uudestaan ja uudestaan hän oli vähällä antautua sen valtaan, sitten kuitenkin ponnistellen itsensä irti siitä. Hän oli nähnyt tämän tytön niin täydellisen kauniina kuin itse enkelin, joka läsnäolollaan sai jokaisen miehen sydämen kiivaasti sykkimään; hän oli kuullut hänen iloisen puheensa ja naurunsa. Niiden silmien, jotka katsoivat häneen kirkkaina ja lempeinä kuin auringon valaisemat vedenpisarat, hän tiesi kätkevän taakseen intohimoista rakkautta ja ympärillä olevan keveän elämän hyörinnän ihailua; tämä viattomalta näyttävä olemus osasi vain hyvin peittää kaiken sellaisen. Hän tiesi hyvin, että nuo suloiset, harmaansiniset silmät omistajineen edustivat hänen korkeinta naisihannettaan.
Hän naurahti hiljaa itsekseen tämän kuvan palautuessa hänen mieleensä ja hän näki kuinka Ransom hölmistyneenä syöksähti palmujen läpi heidän eteensä ja pyyhkien hikeä punaisesta naamastaan, puheli joutavia juttujaan pikku-neiti Meesenille. Ransom oli aina sellainen hätikkö ja tällä kerralla hänen hätiköimisensä pelasti Philipin; kun Ransom ja neiti Meesen naureskelivat ja juttelivat keskenään, niin Philip ei ollenkaan puhunut rakkaudesta, vana avasi sydämensä sille tytölle, jota hän olisi rakastanut, jos tyttö vain olisi ollut sellainen kuin hänen silmänsä ilmaisivat. Hänen viimeinen toivonsa oli, että tyttö ymmärtäisi häntä, ottaisi osaa hänen elämänsä suruihin ja vastaisi hänen tunteisiinsa.
Ja tyttö oli nauranut hänelle!
Hän oli noussut seisomaan ja hetkiseksi oli helakka puna noussut hänen poskilleen; hänen äänensä värähteli hiukan, kun hän puhui. Hänen paljaat hartiansa hiukan värähtelivät, kun Ransomin kovaääninen nauru kuului palmujen takaa, hänen ruusuiset huulensa puristautuivat yhteen vastenmielisyydestä ja suuttumuksesta. Hän vihasi Ransomia hänen käytöksensä vuoksi. Hän halveksi myöskin Philipiä, joka oli sallinut hänen tulla häiritsemään toisten onnea. Hänen itsepetoksensa oli virkistävää Philipistä, hän nauroi iloisesti ollessaan yksin yön viileässä ulkoilmassa. Ransom ei koskaan saanut tietää, minkätähden Philip tahtoi häntä niin mielellään pois seurasta ja puristi hänen lihavaa kättään niin lämpimästi erotessa.
Philip tunsi nyt taasen itsensä hyvin kiihtyneeksi, kun hän lähti takaisin vuorelta ja rupesi etsimään sieltä lahdellepäin johtavaa tietä. Hän ihmetteli, mikä oli tullut siitä hyväluontoisesta, vähän paksupäisestä Ransomista, joka ei oikeastaan pystynyt mihinkään muuhun kuin isänsä omaisuutta hävittämään. Ransomista hänen ajatuksensa siirtyivät pienikasvuiseen Harry Delliin, Roscoeen, suureen Dan Philipsiin ja kolmeen tai neljään muuhun, jotka olivat vannoneet rakkauttaan neiti Brokawin jalkojen juuressa. Hän irvisteli muistellessaan nuorta Delliä, joka oli suudellut maata siltä kohdalta, mistä neiti Brokaw oli kulkenut ja kuinka hän sitten rukkaset saatuaan oli lähtenyt suoraapäätä – – – helvettiin. Hän ihmetteli myös, missä Roscoe oli. Hän arveli, että Roscoe olisi selviytynyt voittajanakin, jos hän ei olisi joutunut taloudellisiin vaikeuksiin, josta syystä hän oli pakoitettu lopettamaan meklarinammattinsa ja niinollen joutui jäämään ilman vakinaisia tuloja. Hän oli kuullut, että Roscoe oli lähtenyt brittiläiseen Kolumbiaan koettamaan onneaan Douglas-mäntykaupoissa. Isosta Danista taasen – –
Philip kompastui kiveen ja satutti kätensä. Samassa hän heräsi todellisuuteen haaveiluistaan ja kohta seisoi hän lahden rantakivillä, pesten kyynärpäätään ja soimaten itseään mielettömäksi, joka antaa menneiden muistojen niin vallata itsensä. Jossakin tuolla merellä Brokaw ja hänen tyttärensä olivat tulossa. Hänelle oli yhdentekevää, saapuiko neiti Brokaw isänsä kanssa tai yksinään. Nämä olivat viimeiset ajatukset, joita hän kertoi itsekseen ja senjälkeen hän käänsi katseensa Churchilliin.
Tänä yönä tähdet ja kuu näyttivät loistavan tavallista kirkkaampina. Hänen mielestään vuoren kivet, meren laineet, metsän reuna ja koko lahti loistivat ikäänkuin kirkkaalla päivällä. Hän katsoi kelloaan ja aika oli kulunut yli puolenyön. Hän oli valvonut hämärän saapumisesta alkaen, eikä hän vieläkään tuntenut minkäänlaista väsymystä eikä unentarvetta. Hän heitti hatun päästään ja kulki avopäin viileässä, leppoisassa yön hämärässä, jalassaan keveät hirvennahkasaappaat ja silmät aina valppaina seuraamaan, mitä yön hiljaisuudessa oli huomattavaa. Hänen eteensä ilmestyi suuri vuoriryhmä, jossa kaikki vuorenselänteet olivat kuluneet sileiksi veden ja tuulten lukemattomien vuosisatojen kuluessa niitä piestyä ja hän kiipeili vuoren laelle, ollen lopuksi hengästynyt. Hänen katseensa suuntautui sinne, missä Churchillin linna nousi lahden rannalla.
Tässä samassa paikassa, kahden metsän ympäröimän vuorenkukkulan välissä se on öisin näytellyt valojaan jo satoja vuosia. Hän kulki vanhojen, noin sataviisikymmentä vuotta sitten kivistä rakennettujen maihinnousupaikkojen ohi, nämä olivat rakennetut ensimmäisiä meren yli tänne saapuvia laivoja varten. Hän saapui linnan sortuneille perusmuureille, jotka olivat vieläkin vanhempia ja näki tähtien valossa erään kuparitykin, joka oli aikanaan jäänyt siihen kiviröykkiöiden sekaan korjaamatta ja koskematta aina niiltä ajoilta, jolloin se oli antanut peloittavia tervehdyksiä erämaassa kulkijoille. Hän kulki hitaasti lahden rantaa, jota laineet olivat vuosituhansien kuluessa huuhtoneet ja jossa, ennen koskemattomassa seudussa, nyt vaahtoisat kuohut voitonriemuisina äskettäinkin nielasivat erään heikkorakenteisen aluksen miehineen päivineen yrmeään syliinsä. Ja sellaisia miehiä, jotka olivat syntyneet ja kuolleet ennenkuin maailmassa oli vain puolet tarvittavasta tiedosta ja taidosta, jolloin vielä punainen veri oli tärkein pääoma ja ainoastaan karaistut luonteet selviytyivät voittajina elämän taistelusta. Joukossa oli myöskin naisia, jotka olivat saapuneet näiden miesten seurassa ja kuolivat heidän kanssaan juuri kun olivat saapumaisillaan uuteen maailmaan. Juuri tällaisia miehiä ja tällaisia naisia Philip kunnioitti ja sen vuoksi hän paljasti päänsä ja hänen sydämensä sykki nopeasti kulkiessaan sillä kohdalla rantaa, joka oli lähinnä heidän kuolinpaikkaansa.
Ja sitten hän saapui Churchillin ensimmäisten mataloiden hirsirakennusten luo, joissa ihmiset nukkuivat sikeässä unessaan. Niissä uusissa rakennuksissa, joiden rivi nyt ilmestyi hänen eteensä, asui miehiä, jotka työskentelivät mikä kaivoksissa, mikä uusilla laivatelakoilla, elevaattoreilla, kolkoissa, umpinaisissa varastohuoneissa, virastorakennuksissa; miehiä, jotka alituiseen olivat valmiit riitelemään ja käymään toisiinsa käsiksi, näyttääkseen valtaansa ja etevämmyyttään tai päästäkseen parhaimmille apajoille tässä uudessa, monenlaisten mahdollisuuksien luvatussa maassa. Juuri alkanut taistelu dollareista, samoinkuin muutkin hyvällä alulla olevat yritykset näyttivät luonnottomilta ja vastenmielisiltä Philipistä, joka ikäänkuin ivasi noidenkin, meren saaliiksi joutuneiden ihmisten harrastuksia ja kunnioitti merta siitä, että se oli ottanut heidät uskolliseen hoitoonsa.
Kun hän käänsi katseensa maalle päin, niin hän huomasi eräässä matalassa hirsirakennuksessa, jossa muun muassa sijaitsi Keewatin kaivos- ja maayhtiön konttori, tulen vilkkuvan eräässä ikkunassa ja sen ääressä hääräilevän miehen, jonka hän tunsi vanhaksi Pearceksi. Siitä alkaen, kun hän saapui Churchilliin, hän oli tuntenut Pearcen ja nyt yht'äkkiä hänen mieleensä juolahti, että juuri tuollainen mies saattoi olla lordi Fitzhugh Lee. Keewatin kaivos- ja maayhtiöllä ei ollut yhtään kaivosta ja hyvin vähän maa-alueitakin ja kuitenkin Pearce oli kertonut hänelle, että heillä on aikomus kiireellisesti perustaa yhtiö ja hankkia oikeudet kaivosalueisiin, joissa riittäisi mineraaleja useiksi vuosiksi. Joka tapauksessa; oliko hän kuitenkaan yhtään viattomampi kuin Pearcekaan?
Entinen vihamielisyys valtasi taasen hänet. Hän ei ollut yhtään parempi kuin Pearce tai lordi Fitzhugh tai kuka tahansa. Kova kohtalo – – ja pahat ihmiset olivat tehneet heidät kaikki sellaisiksi. Hän kiirehti nyt kulkuaan ja käveli hyvin lähellä rantaa, kovasti jännittyneenä uudesta huomiostaan, kunnes hän saapui metsän reunaan, yhtiön rakennusten takana, jossa paloi puoli tusinaa intiaanien nuotioita. Eräs koira huomasi hänet ja rupesi rajusti haukkumaan. Eräästä intiaanimajasta hän kuuli katkonaisia, komentosanojen tapaisia ääniä, jotka pian taasen vaimenivat.
Hän kääntyi oikealle ja kulki yhä syvemmälle ja syvemmälle erämaan hiljaisuuteen, hänen nopea kävelynsä synnytti yhtä nopeita ajatuksia hänen aivoissaan. Kohtalo, huono onni, olosuhteet – – kaikki nämä olivat olleet hänen tiellään ja vastuksenaan. Hän oli ajatellut ja puhellut itsekseen näistä asioista satoja eri kertoja, oli nauranut niille ajatuksilleen rohkeasti, kuten mies, joka kohta taasen tietää selviytyvänsä voittajana tämmöisistä vastuksista. Ja mistä kaikesta siis riippui hänen onnensa? Ainoastaan ihmisistä. Henkilökohtainen kostonhimo alkoi painostaa häntä. Ihmiset olivat olleet esteenä hänen menestymiselleen, ei olosuhteet eikä huono onni. Miehet ja naiset olivat aiheuttaneet hänen häviönsä, ei mikään kova kohtalo. Ensi kerran oli hänen mieleensä johtunut, että juuri samat miehet ja naiset, joita Brokaw tovereineen, samoinkuin Pearcekin olivat pettäneet, saattoivatkin ruveta menestymään ja saada onnen puolelleen. Jospa hänkin olisi onnistunut, jos hän vain olisi luottanut toimintatarmoonsa, kuten Brokaw, Pearce tai muut samantapaiset miehet, käyttänyt rahaa ja voimaa siinä, missä hän oli käyttänyt muita, vähemmän laskuunotettavia keinoja? Joku toinen mies olisi käyttänyt muita keinoja säilyttääkseen hyvät suhteensa Eileen Brokawiin. Hän olisi saattanut suoriutua voittajana kilpailusta ja omistaa onnen, kauniin vaimon – –.
Hän pysähtyi yht'äkkiä. Hän oli kuulevinaan jonkin äänen. Hän kiiruhti pois metsän suojasta ja nousi eräälle kallionkielekkeelle, josta oli hyvä näköala lahdelle.
Noin kahdentoista jalan päässä hänestä, kirkkaassa kuutamossa, istui kalliolla kolme ihmishahmoa, liikkumattomina, ikäänkuin olisivat olleet veistettyjä samasta kivestä, jolla istuivat. Vaistomaisesti Philip tarttui taskuaseeseensa, mutta pisti sen heti takaisin, huomattuaan, että yksi noista kolmesta oli nainen. Hänen vieressään lojui hirveän suuri susikoira; koiran toisella puolella istui mies, joka oli asettunut intiaanin asentoon, nojaten kyynärpäänsä polviinsa, leuka käsien tukemana, katsoen vakavana ja äänettömänä lahdelle, Churchilliin päin.
Tämä seurue teki Philipin liikkumattomaksi ja hän käänsi katseensa kallion seinää kohden. Nainen oli myöskin eteenpäin nojautuneena ja katsoi samoin vakavana ja äänettömänä Churchilliin päin; hän oli avopäin ja hänen tukkansa oli levällään hartioilla ja valui aina kalliolle asti, näyttäen aivan kiiltävän mustalta kuun valossa. Philipin mielestä ei nainen ollut intiaani.
Yht'äkkiä tyttö hypähti, jolloin hänen hiuksensa hulmusivat hiljaisessa tuulessa, peittäen osittain hänen kasvonsa ja hartiansa; ja hänen silmänsä tuijottivat metsän takaa näkyvään erämaan harmaaseen äärettömyyteen. Hän seisoi hetkisen siten, että täysikuun valo sattui suoraan hänen kasvoihinsa ja silloin Philip huomasi, että tytön katse hapuili häntä vuoren varjosta, jolloin hän samalla sai tilaisuuden tarkastaa tytön muotoa. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt niin kauniita kasvoja metsäasukkaiden joukossa. Hän oli uneksinut sellaisista kasvoista nuotiotulen ääressä pitkän yön yksinäisyydessä metsässä, jolloin hän oli herännyt ja nähnyt ajatuksissaan Eileen Brokawin juuri samanlaisessa tilanteessa. Philip vetäytyi yhä lähemmäksi vuorta; tyttö kääntyi sen reunaa kohden, ja hänen hennon vartalonsa piirteet erottautuivat selvästi kuun valossa. Hän nojautui koiraa vasten ja Philip kuuli hänen äänensä, mutta ei ymmärtänyt hänen sanojaan, kun hän puheli hiljaa, koiraa hyväillessään. Silloin mieskin nosti päätään ja Philip huomasi hänen olevan tummaverisen, puhtaaksi ajellun puoliverisen ranskalaisen. Philip poistui yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin.
Hän pysähtyi kuitenkin kuuntelemaan tytön ääntä:
"Ja tämä on varmaankin Churchill, Pierre – – Churchill, josta olet kertonut minulle, paikka, johon laivat saapuvat?"
"Niin, Jeanne, se on juuri Churchill." Hetkinen senjälkeen oli hiljaista. Sitten alkoi tyttö hillittömällä, itkunsekaisella äänellä valittaa, niin että Philipiä pelotti:
"Ja sitä minä vihaan, Pierre. Minä vihaan – – vihaan – – vihaan sitä!"
Silloin Philip aikoi kiireesti poistua.
"Ja minäkin vihaan sitä", hän puheli itsekseen.
VI luku.
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän katui, että oli matkinut tytön ääntä ja sanoja, joista ilmeni yksinäisyyden, uhman ja kätketyn tuskan sävy, sama, jota meren aaltojen pauhu ja puiden latvoissa humiseva tuuli haastavat. Nyt oli vain tämä sama henki ottanut ihmisen äänielimet välikappaleikseen. Hänen ruumiinsa joka solu väreili ja hän seisoi avopäin, hartaasti toivoen, että nämä ihmiset oppisivat ymmärtämään häntä sekä yhä vavisten ja itsekseen pahotellen tällaista käyttäytymistään.
Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin, säikähtynein ilmein. Sukkelampiliikkeinen kuin tyttö oli tuo sekarotuinen mies, silmänräpäyksessä hän oli seisaallaan ja hänen tummista kasvoistaan näkyi, että hän oli valmiina toimintaan, hänen oikea kätensä hapuili jotakin vyöstä, samalla kuin hän kuiskasi jotakin tovereilleen. Hän oli sellaisessa asennossa kuin juuri juoksuun karkaava eläin. Lähellä hänen vieressään loistivat suuren susikoiran hampaat. Tyttö kumartui koiran eteen ja tunki kätensä sen keltaisenruskeisiin, pörröisiin niskakarvoihin. Philip kuuli hänen puhelevan jotakin, mutta hän ei kääntänyt katsettaan miestoveristaan. Hetken tilanne oli jännittävä, pelottava; mikään muu ei liikkunut kuin aseet. Philip näki aseen välähtelevän sekarotuisen käsissä.
Viimein Philip virkkoi: "Olen pahoillani, että häiritsin teitä. Minä joskus tulen tänne yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen tupakoitsemaan ja kuuntelemaan meren ääntä tuolta alhaalta. Kuulin teidän sanovan vihaavanne Churchilliä ja minä vihaan myöskin sitä. Sentähden juuri minä niin puhuin."
Hän kääntyi tytön puoleen.
"Olen pahoillani; pyydän anteeksi."
Hän katsahti tyttöön uudestaan hämmästyneenä. Tyttö oli heittänyt levällään olevat hiuksensa taakseen ja seisoi suorana ja solakkana kuunvalossa, katsellen häntä harmailla silmillään levollisesti ja pelotta. Hän oli puettu loistavankeltaiseen kauriinnahkaiseen pukuun, joka oli pehmeä kuin säämiskä, hänen kaulansa oli paljaana edestäpäin ja olkapäillä riippui leveä kudottu kaulus. Toisessa kädessä, joka oli kohotettu rinnalle, näkyi noin kaksisataa vuotta sitten käytännössä ollut, purppuranpunaisella kalvosimella varustettu rautakinnas. Hänen suunsa oli hiukan raollaan, niin että loistavan valkoiset hampaansa näkyivät.
"Ei mitään! Te vain säikähdytitte meitä, herraseni", sanoi Pierre levollisesti. Hän puhui aivan puhdasta englantia ja samalla hiukan kumarsi Philipille. "Minun puolestani täytyy pyytää Teiltä anteeksi ryhtyessäni sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin."
Philip ojensi kätensä.
"Nimeni on Whittemore – Philip Whittemore", hän sanoi. "Oleskelen Churchillissä niin kauan kuin laiva saapuu ja – – – ja toivon teidän sallivan minun istua tässä kalliolla."
Samassa hetkessä Pierre tarttui hänen käteensä ja teki syvän kumarruksen, ikäänkuin hovipalvelija. Philip huomasi, että myöskin hänellä oli samanlainen, suuri, vanhanaikainen rautakäsine kuin tytölläkin ja hänen vyöllään riippuva ase oli lyhyt pistomiekka.
"Ja minun nimeni on Pierre – Pierre Couchee", hän sanoi, "ja tämä on minun sisareni – Jeanne. Emme ole Churchillin asukkaita, vaan tulossa Fort o'Godista. Hyvää yötä, herra!"
Tyttö oli astunut askeleen taaksepäin ja nyt hän kumarsi niin kohteliaasti, että hajallaanolevat hiuksensa jäivät riippumaan olkapäiden alapuolelle. Hän ei puhunut mitään, vaan kulki Pierren rinnalla kalliota ylöspäin ja Philipin jäädessä hämmästyneenä ja sanattomana paikalleen seisomaan, he katosivat nopeasti yön hämärään.
Philip jäi äänettömänä katselemaan heidän jälkeensä. Kauan aikaa hän siinä seisoi ihmetellen tätä kummallista asiain kulkua. Tuntia aikaisemmin hän oli seisonut avopäin vanhan Churchillin linnan muureilla ja nyt kalliolla, jossa hän oli nähnyt ikäänkuin unessa nämä tapahtumat. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Pierren ja Jeannen kaltaisia ihmisiä. Heidän oudot pukunsa, Pierren vyöllä ollut pistomiekka, hänen hovin tapoja jäljittelevä käytöksensä, samoinkuin tytönkin häntä kohtaan osoittama kohteliaisuus, kaikki tämä johdatti hänen ajatuksensa vanhanaikaisiin tapoihin ja siihen aikaan, jolloin jalosukuiset urhot saapuivat erämaahan miekka kupeellaan ja ensi näkemällä voittaen naismaailman suosion. Pierre, joka seisoi kalliolla käsi miekankahvalla, muistutti hyvin elävästi entisajan jaloa ritaria, ja Jeanne – –
Juuri sillä kohdalla kalliolla, jossa tyttö oli istunut, Philip huomasi maassa jotakin vaaleaa ja pian oli hänen kädessään hienosti kudottu pieni nenäliina ja palanen leveää, kauniisti kudottua pitsiä, jotka kiireessä olivat unohtuneet tytöltä. Philip aikoi ruveta nopeasti juoksemaan vuorenharjalle ja sieltä kuuluvasti huutaa heille, mutta pitäessään siinä nenäliinaa kädessään, hän pysähtyikin hengittämään siitä lähtevää hienon hajuveden tuoksua, joka tuntui hänestä niin tutulta. Siinä oli jotakin, jota hän jäi ajattelemaan, kunnes hän huomasikin turhaksi mennä huutamaan Pierrelle ja tytölle. Hän rupesi tarkemmin katselemaan nenäliinaa, ja se oli erittäin hienoa kangasta sekä niin pehmeä, että sitä tuskin ollenkaan tunsi kämmenessä puristaessaan. Hänen oli ensin vaikea arvata, mihin pitsiä oli käytetty, mutta sitten sekin hänelle selvisi. Jeanne oli käyttänyt sitä tukkaansa sitoessaan!
Hän hymyili hiukan itsekseen pidellessään löytämiään esineitä kädessään ja suunnatessaan kulkuaan Churchilliä kohden. Vähän väliin hän veteli sieraimiinsa pienestä nenäliinasta lähtevää miellyttävää tuoksua ja niin juolahti hänen mieleensä yht'äkkiä koko tämän arvoituksen selitys. Juuri saman hajuveden tuoksua hän oli hengittänyt sinä yönä, jolloin oli saanut Brokawin järjestämissä tanssiaisissa ihailla Eileen Brokawin ihania kasvoja. Hän muisti nyt, että Eileen Brokaw piti paljon heliotropi-hajuvedestä ja että se tukanvärinen liina, jota hän kantoi paljailla hartioillaan, tuoksui myöskin samalle hajuvedelle. Hänestä tuntui niin kummalliselta. Niin monet tämän päivän tapahtumat muistuttivat elävästi Brokawin tyttärestä hänelle. Tämä ajatus antoi vielä virikettä hänen askeleilleenkin. Hänen mielensä paloi kovasti katsomaan uudelleen kuvaa, päästäkseen varmuuteen siitä, että oli erehtynyt. Gregson oli jo unessa, kun hän palasi majaan. Lamppu paloi pienellä liekillä ja Philip käänsi sen sydäntä ylemmäksi. Pöydällä oli Gregsonin näyttämä kuva viimeisteltynä. Nyt siinä ei ollut mitään epäilemistäkään; hän oli piirtänyt ihan tarkalleen Eileen Brokawin muodon.
Leikillisellä tuulella ollessaan hän oli kirjoittanut, kuvan alle: "Lordi Fitzhughin vaimo".
Huolimatta kaikesta leikillisyydestä tämä herätti Philipissä suurta uteliaisuutta. Voisiko olla mahdollista, että neiti Brokaw olisi saapunut Churchilliin jotakin muuta tietä kuin laivassa? Tai oliko sitten mahdollista, että täällä maailman etäisessä kolkassa oli toinen naishenkilö, joka niin suuresti muistutti häntä? Philip meni hyvin lähelle Gregsonia, aikoen herättää hänet. Mutta sittenkin, tiesihän hän, ettei Gregson mitenkään voinut selittää asiaa sen paremmin. Vaikkapa taiteilija olisi saanut tietää hänen suhteensa neiti Brokawiin ja hankkinut hänen kuvansakin jollakin tavoin, niin ei hän luultavasti olisi menetellyt siten kuin hän nyt teki. Hän oli varma siitä, että Gregsonin oli täytynyt samana päivänä nähdä ne kasvot, joiden mukaan sitten oli piirtänyt kuvan. Hän luki uudelleen piirroksen alle kirjoitetut sanat ja yhä enemmän hän tunsi niiden herättävän uteliaisuuttaan – ja kuitenkaan ei hän voinut selittää, mikä sen vaikutti hänessä.
Hän katseli kuvaa käsissään, asetti sen sitten entiselle paikalleen sekä otti nenäliinan ja pitsipalasen taskustaan. Lampunvalossa hän näki nyt, että nämä olivat yhtä harvinaisia kuin olivat olleet tytön ja hänen seuralaisensa puvutkin. Vaikkakaan hän ei ollut mikään asiantuntija, niin kuitenkin hän voi päättää niiden olevan hyvin kallisarvoisia esineitä. Häntä oikein hämmästytti kaikki tämä arvokas ja harvinainen kuosi, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Me olivat erikoisen huolellista työtä, pitsi oli hienoa norsunluuväriä, josta hyvin heikosti vivahti myöskin keltainen väri. Nenäliina oli sydämenmuotoinen ja sen yhdessä laidassa oli hienon hienosti, tuskin näkyvästi ommelluin silkkikirjaimin sana "Camille".
Heliotropin tuoksu alkoi yhä voimakkaammin tuntua pienessä umpinaisessa huoneessa ja Philipin katse kääntyi yhä uudestaan ja uudestaan nenäliinasta Gregsonin piirtämään, Eileen Brokawin kasvoja muistuttavaan kuvaan. Jotakin eriskummallista yhteenkuuluvaisuutta niissä vain oli. Hän pani kuvan pöydälle alaspäin; sitten hän otti piippunsa ja täytti sen tupakalla. Hänen katseensa harhaili milloin pöydällä oleviin esineisiin, milloin vuorelle päin, missä hän oli tavannut Jeannen ja Pierren. Pian hän oli niin paksujen savupilvien ympäröimänä, että hänen silmiänsä rupesi kirvelemään. Hänen mieleensä palasi äsken näkemänsä tytön kuva, sellaisena kuin hän seisoi kalliolla; kuinka kuunvalo loisti hänen hiuksiinsa ja hänen tummat pelästystä ilmaisevat silmänsä, kun hän katsoi Philipiin. Hän oli kuulevinaan tytön nyyhkyttävän äänen, kun hän huusi vihaavansa Churchilliä. Hän unohti tällä hetkellä Eileen Brokawin ja unohti kaikki muutkin asiat, joista äsken oli ollut puhetta Gregsonin kanssa. Hänen suunnitelmansa, pelkonsa, palava intonsa alottaa taistelu vihollisiansa vastaan unohtuivat nyt ja ajatuksensa kohdistuivat siihen kauniiseen tyttöön, jonka hän oli päässyt näkemään tänä yönä. Hänestä tuntui nyt, ikäänkuin olisi tuntenut tytön jo aikoja sitten, ikäänkuin tyttö olisi kuulunut hänelle ja niinkuin hän olisi lähtenyt etsimään juuri tätä tyttöä. Nämä muutamat kalliolla kuluneet minuutit olivat ehtineet karkoittaa hänen sydämestään synkkyyden ja ikävän sekä saivat hänet hartaasti toivomaan, että tyttö alkaisi ymmärtää häntä, kun pääsisi puhelemaan hänen kanssaan.
Yht'äkkiä hän sieppasi nenäliinan kouraansa ja meni tarkastamaan Gregsonia. Tämä hänen ystävänsä oli sikeässä unessa, kasvot seinään päin käännettynä.
Mutta eiköhän Pierre palaa kalliolle etsimään näitä siskonsa unohtamia esineitä? Tällainen ajatus rupesi nyt häntä vaivaamaan. Ehkä hänen olisi mentävä takaisin kalliolle odottamaan Pierreä. Mutta jos ei Pierre tulisikaan sinne ennenkuin huomenna?
Hän rupesi itsekseen hymyilemään vetäessään esille paperia ja hypistellessään samaa kynää, jolla Gregson oli piirtänyt kuvan. Hän kirjoitti nopeasti muutaman minuutin ajan, sitten hän taittoi kirjeensä kokoon ja kiinnitti sen nenäliinaan. Pitsikaistaleen, jota Jeanne oli käyttänyt tukkanauhanaan, hän kääri huolellisesti kokoon ja pisti rintataskuunsa. Hänen poskilleen nousi omituinen puna, kun hän hiljaa hiipi ulos ovesta. Mitähän Gregson sanoisi, jos hän tietäisi, että hän – – Philip Whittemore, mies, jota hän aikoinaan oli ihaillut ja nimittänyt "taistelijaksi", ja jonka hän oli luullut suoriutuvan kunnialla kaikista naisasioista – – nyt menettelisi sillä tavoin? Hän avasi ja sulki hiljaa oven poistuessaan.
Ainakin hän halusi lähettää tiedon näille omituisille erämaan ihmisille. Heidän oli saatava tietää, ettei hänkään ollut mikään paikkakuntalainen, vaan joku, joka vihasi Churchilliä eikä koskaan ollut päättänyt jäädä sinne koko iäkseen. Hän pyyteli uudelleen anteeksi yllättävää esiintymistään kalliolla, mutta se anteeksipyyntö tarkoitti oikeastaan muita asioita, joista hän oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä ymmärtämään itseään sekä toivonut tämän tuttavuuden jatkuvan. Hän tunsi käyttäytymisessään olevan jotakin melkeinpä poikamaista ja sitäpaitsi, kun hän kiiruhti kallion yli ja takaisin Churchilliin päin, niin hän aivan vapisi jännityksestä, vieläpä niin kovasti, ettei hän ennen ollut tuntenut sellaista missään muissa seikkailuissa ollessaan. Kalliota lähestyessään hän rupesi ajattelemaan, että jollei Pierre tulekaan hakemaan sisarensa unohtamia esineitä tai jos hän jo on kerinnyt käydä ja mennä pois. Tämän jälkimmäisen johtopäätöksen kannustamana hän rupesi melkein juoksemaan ja päästyään harjanteelle, ei siellä näkynyt ketään. Philip katsoi kelloaan; hän oli kulkenut tunnin matkan. Hän pudotti nenäliinan kalliolle sellaiselle kohdalle, jota kuunvalo hänen mielestään kirkkaimmin valaisi ja senjälkeen hän hiipi takaisin sille tielle, joka johtaa lahdenpoukamaan kalliolta. Hän oli tuskin ehtinyt sille tasangolle, joka on kallion ja Churchillin välillä, kuu takaapäin alkoi kuulua koiran haukuntaa; se tuntui olevan susikoiran ääni. Kaikesta päättäen Pierre oli tulossa takaisin sinne metsätietä ja ehkäpä Jeanne olisi mukana.
Kolmannen kerran Philip kiipesi kalliolle kirkkaassa kuunvalossa; jännittyneenä hän silmäili pohjoiseen päin, josta koiran ääni kuului. Hän pysähtyi sille kohdalle, johon oli jättänyt nenäliinan ja hänen sydämensä löi kiivaasti.
Mutta kalliolla ei ollut ketään; nenäliina oli poissa!
VII luku.
Philip seisoi kalliolla tietämättä mitä olisi tehtävä, hän heristi korviaan kuullakseen hiljaisimmankin äänen. Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt nenäliinan kalliolle. Pierre ei ollut mitenkään ehtinyt kauas; oli hyvin luultavaa, että hän oli jossakin tässä lähellä piiloutuneena. Hän huusi hiljaisella äänellä hänen nimeään.
"Pierre – hoi, Pierre Couchee!"
Ei kuulunut mitään vastausta, ja heti senjälkeen hän rupesi pahoittelemaan, että oli ollenkaan huutanut sekä lähti hiljaa astuskelemaan alaspäin kalliolta. Hän oli tullut jo lähelle Churchilliä, kun vielä kerran kuului koiran ääni kaukaa metsän takaa. Hän pysähtyi, määritelläkseen niin tarkoin kuin mahdollista sen paikan, mistä ääni kuului, sillä varmastikaan ei koira ollut seurannut Pierreä, vaan oli se jäänyt Jeannen kanssa leirille, josta sen haukunta nyt kuului.
Gregson oli sillävälin herännyt unestaan ja oli istumassa makuulavansa reunalla, kun Philip saapui huoneeseen.
"Missä hiivatissa sinä olet kuljeskellut?" hän kysyi. "Olin juuri aikeessa lähteä sinua etsimään ja tiedustelemaan. Arvelin, että olit joutunut ryöstön – – murhan – – tai jonkin sellaisen uhriksi."
"Olen miettinyt asioita", sanoi Philip hartaasti.
"Niin olen minäkin", sanoi Gregson, "aina siitä saakka kun kävit täällä, kirjoitit kirjeen ja läksit taasen – – –"
"Mutta sinähän nukuit", sanoi Philip, "ja minä tarkkasin sinua."
"Ehkäpä nukuinkin, silloin kuin katsoit, mutta minulle jäi jonkinlainen hämärä muisto siitä, että sinä istuit siinä pöydän ääressä ja kirjoitit kuin jokin riiviö. Joka tapauksessa olen kuitenkin ajatellut sinua siitä saakka kuin menit ulos ovesta ja nyt haluaisin lukea sen lordi Fitzhughin kirjeen uudelleen."
Philip ojensi kirjeen hänelle. Hän huomasi heti ystävänsä puheesta, että hän oli ainakin vilaukselta nähnyt nenäliinan ja pitsin.
Gregson silmäili paperia välinpitämättömänä, haukotteli ja heitti sen käsistään tyynyn yli vedetylle sänkypeitteelleen.
"Muistatko, piditkö sitä taskussasi muutaman päivän, Philip?" hän kysyi.
"En ollenkaan", sanoi Philip.
"Mutta minäpä muistan – – jos itse saan paljastaa asian", vastasi hänen ystävänsä heittäytyessään uudelleen pitkäkseen makuulavalleen. "Muistatko uneni, kuinka se Carabobon uudisasukas iski sinua puukollaan, Philip? – – Ja seuraavana päivänä hän puhdisti sen. No niin, se oli lystikäs uni. Minä haluan nukkua tämän kirjeen päällä. Haluaisin nukkua sen päällä koko viikon. Sinullekin olisi erittäin terveellistä saada nukahtaa tästä aamuun."
Ainakin puolisen tuntia senjälkeen kuin Philip oli riisuutunut ja sammuttanut tulen, hän lojui valveilla vuoteellaan ajatellen yöllisen seikkailunsa eri vaiheita. Hän oli varma siitä, että hänen kirjeensä oli joutunut Pierren ja Jeannen käsiin, mutta vastausta siihen hän ei osannut odottaa varmasti. Hän melkein luuli, etteivät he vastaa, mutta kuitenkin hän oli hyvin tyytyväinen tekoonsa. Jos hän tapaisi heidät nyt uudelleen missä tahansa, niin he eivät enää olisi aivan vieraita toisilleen. Ja joka tapauksessa hän oli päättänyt tavata heitä; jos heitä ei näkyisi Churchillin linnassa, niin hän etsisi heidän oleskelupaikkansa leiriltä.
Hänen mieleensä johtui kaikenlaisia kysymyksiä, joihin hän ei löytänyt minkäänlaista vastausta. Kuka oli tämä tyttö, joka oli saapunut kuten kuningatar erämaasta ja tämä mies, jonka käytös muistutti niin elävästi hovitapoja? Oliko oikeastaan mahdollista, että he asuivat metsässä? Ja missä sijaitsi Fort o'God? Hän ei ollut kuullut siitä mitään tätä ennen; ja kun hän ajatteli Jeannen outoa, kallisarvoista pukua, heliotropi-tuoksuista nenäliinaa, Pierren vyöllä riippunutta vanhanaikaista miekkaa ja tytön häneen jättämää erikoisen miellyttäväisyyden tunnetta, niin hän ihmetteli suuresti, miten sellainen paikka, kuten tämä Fort o'God, voisi sijaita keskellä yksinäistä pohjolan erämaata. Pierre oli sanonut heidän tulleen Fort o'Godista. Mutta olivatko he kotoisin sieltä?
Hän heittäytyi vuoteelleen ja kehitteli siinä mielessään ajatusta lähteä tutkimaan asiaa niin pian kuin mahdollista. Varmaankin hän tapaisi Churchillissä ihmisiä, jotka tuntisivat nämä henkilöt tai ainakin tietäisivät, missä Fort o'God on.
Philip huomasi Gregsonin olevan jo valveillaan ja pukeutuneena, kun hän muutaman tunnin nukuttuaan nousi makuulavaltaan. Gregsonilla oli aamiainen jo valmiina.
"Sinähän olet erinomainen asuintoveri", mutisi taiteilija. "Kun lähdet taasen kuljeskelemaan kuutamossa, niin etkö olisi hyvä ja ottaisi minua mukaan? Pese nyt joutuin itsesi, ruvetaan syömään. Minulla on kova nälkä."
Philip huomasi, että hänen toverinsa silmäili vähän väliin seinälle kiinnitettyä kuvaluonnosta.
"Onpa koko hyvää sielunruokaa, Greggy", hän myönteli. "Burke kerrassaan ihastuu siihen, etenkin, jos vielä värität sen."
"Burke ei tule sitä saamaan", Gregson vastasi päättävästi, istuutuessaan pöydän ääreen. "Se ei ole mitään kauppatavaraa."
"Miksi niin?"
Gregson odotti, kunnes Philip oli istuutunut, ennenkuin hän vastasi.
"Katsohan tätä, hyvä ystäväni – – ja ole valmis nauramaan. Mutta totta tosiaankin se tyttö, jonka eilen näin, on ainoa maailmassa, jonka edestä olisin valmis vaikka kuolemaan!"
"Epäilemättä", Philip myönsi. "Ymmärrän kyllä asian."
Gregson tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Miksi et nauranut?" hän kysyi.
"Asia ei ole senlaatuinen, että se naurattaisi", sanoi Philip. "Sanoinhan ymmärtäväni sen ja niin teenkin."
Gregson siirsi katseensa Philipistä kuvaan.
"Tyttö on erittäin kaunis."
"Hän on enemmän kuin kaunis", vakuutti Gregson innostuneena. "Jos joskus maailmassa olen nähnyt jotakin kaunista, niin ainakin eilen; näin aivan kuin enkelin kasvot, Philip. Vähän aikaa vain siitä on kulunut kun näin hänen silmänsä – – –"
"Ja ne olivat – – –"
"Aivan ihmeelliset!"
"Tarkoitan – – – väriä", sanoi Philip, ahtaen ruokaa suuhunsa.
"Ne olivat siniset tai harmaat. Ensi kertaa näin sellaiset naisihmisen silmät, joiden väristä en päässyt varmuuteen. Hänen tukkansa ei ollut minkään kissankullan värinen, vaan se oli juuri sellainen oikean kullan värinen, jota tiedän sinun ihailevan. Sinä pidät ehkä minua houkkiona, mutta lähden heti syötyäni ottamaan selvän, kuka hän on ja missä hän on."
Gregsonin kasvot jäivät hetkiseksi pimentoon ja hän söi kaikessa hiljaisuudessa. Sitten hän sanoi:
"Se, mikä minua piti valveilla sinun mentyäsi, oli – – – että ajattelin lordi Fitzhughia ja tätä tyttöä. Katsohan tätä, Philip. Hän ei olekaan samanlainen kuin tuo tuolla seinällä. Hänellä oli hienostunutta käytöstä ja kaikesta päättäen hän oli jalosukuista syntyperää kokonaan ja mitä vielä ihmettelen, näyttävät nämä molemmat olevan jonkinlaisissa ystävyyssuhteissa keskenään. En mitenkään soisi asian niin olevan, mutta – – se on hyvin paljon mahdollista. Kauniit naiset, kuten hänkin, eivät yleensä matkusta yksin tällaiseen syrjäiseen maahan, vai mitä arvelet?"
Philip ei tahtonut pitkittää keskustelua sen enemmän. Noin viisitoista minuuttia myöhemmin molemmat nuoret miehet olivat lähteneet huoneestaan, menneet vuorenharjanteen poikki ja kulkivat nyt yhdessä Churchilliä kohden. Gregson meni yhtiön tavaramyymälään ja Philip siihen rakennukseen, jossa Pearce asui. Pearce istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän katsahti tulijaan väsynein, punoittavin silmin ja piti lihavia käsiään velttona edessään. Philip huomasi heti, ettei hän ollut nukkunut ollenkaan. Hänen rasvainen naamansa koetti näyttää eloisuutta ja työnhalua, kun Philip astui huoneeseen.
Philip otti taskustaan pari sikaria, tarjosi Pearcelle ja rupesi istumaan vastapäätä häntä.
"Teillähän näkyy olevan paljon työtä", hän alotti keskustelun. "Asiat täytyvät olla kiireellisiä. Huomasin tulen ikkunassanne puoliyön jälkeen ja päähäni pälkähti käydä tapaamassa. Jos häiritsen, niin siirrän kyllä käyntini aamuun."
"Unettomuus minua vain vaivaa", sanoi Pearce käheällä äänellä. "En voi ollenkaan nukkua. Luultavasti näitte minut työssä ikkunasta?" Hän teki tämän kysymyksen erikoisen hätäisesti.
"En nähnyt mitään muuta kuin tulen ikkunassa", vastasi Philip huolettomasti. "Tehän tunnette hyvin nämä seudut, vai kuinka, Pearce?"
"Olen kyllä asustanut täällä kahdeksan vuotta ja odotellut tuon kirotun rautatien valmistumista", sanoi Pearce pannen ristiin lihavat sormensa. "Arvelen kyllä tuntevani seudun!"
"Sittenhän epäilemättä voitte sanoa minulle, missä sijaitsee Fort o'God?"
"Fort o' mikä?"
"Fort o'God."
Pearce näytti ällistyneeltä.
"Se on jokin uusi paikka minun arveluni mukaan", hän sanoi vihdoin, "sillä en ole koskaan kuullut siitä mitään." Hän nousi tuoliltaan ja meni suuren, seinällä riippuvan kartan luo. Tutkivasti hän etsi siitä paksulla etusormellaan. "Tämä on viimeisintä aluetta tässä valtiossa", hän jatkoi, selkä Philipiin päin käännettynä, "mutta sellaista ei näy löytyvän täällä. Tuossa on God's Lake suoraan etelään Nelson Housesta, mutta mitään muuta God-sanaa sisältävää paikkaa ei ole viidennelläkymmenennelläkolmannella pohjoisella leveysasteella."
"Se ei voi mitenkään olla niin kaukana etelässä kuin tämä", sanoi Philip, nousten seisomaan.
Pearcen pienet silmät tuijottivat häneen tiukasti.
"En koskaan ole kuullut siitä", hän vielä toisti. "'Mikä paikka se olisi, postitoimisto vai – – –?"
"Minulla ei ole mitään tietoa siitä", vastasi Philip. "Minä tulinkin tiedustamaan asiaa oikeastaan enemmän uteliaisuudesta kuin muuten. Ehkäpä kuulin nimen väärin. Olen hyvin kiitollinen avustanne. Hyvästi!"
Pearce jäi istumaan pöytänsä ääreen, kun hän lähti suoraapäätä johtajan asuntoon.
Bludsoe, Hudson-lahden yhtiön pohjolan osaston pääjohtaja ei voinut antaa hänelle yhtään parempia tietoja kuin Pearcekaan. Hänkään ei ollut koskaan kuullut sellaista paikkaa kuin Fort o'God. Hän ei myöskään muistanut kuulleensa mainittavan Couchee-nimisiä henkilöitä. Seuraavan kahden tunnin aikana Philip puhutteli ranskalaisia, intiaaneja ja joitakin sekarotuisia metsämiehiä sekä kyselipä vielä postinkantajaltakin, joka tänä aamuna oli tullut etelästäpäin. Kukaan ei voinut kertoa hänelle mitään Fort o'Godista.
Oliko Pierre valehdellut hänelle? Hänen kasvonsa säkenöivät kiukusta ajatellessaan sellaista mahdollisuutta ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli vakuutettu siitä että Pierre ei ollut sellainen mies, joka valehtelee. Hän oli arvostellut hänet mieheksi, joka osaa tapella, mutta ei valehdella. Sitäpaitsi hän oli vapaaehtoisesti ilmoittanut, että hän itse ja Jeanne olivat kotoisin Fort o'Godista. Ei voinut olla kysymyksessä mikään valhe.
Hän järjesti tarkoituksellisesti niin, ettei hän joutunut samaan paikkaan Gregsonin kanssa, samalla ajatellen, että taiteilija-ystävänsä teki työtä saman asian selville saamiseksi. Hän söi johtajan luona ja hiukan myöhemmin hän palasi rohkeasti kalliolle, jossa hän edellisenä yönä oli tavannut Jeannen ja Pierren. Vaikka hän ei vielä osannutkaan odottaa mitään vastausta kirjeeseensä, niin hän kuitenkin tutki huolellisesti kallion niiltä seuduin, missä kaikki oli tapahtunut. Sitten hän lähti kulkemaan metsän läpi siihen suuntaan, josta oli kuulunut susikoiran haukunta.
Hän etsi aina myöhään iltapuolelle saakka, mutta ei löytänyt mitään merkkiäkään äskeisestä leiripaikasta. Useita peninkulmia hän seurasi sitä päätietä, joka johti pohjoiseenpäin Churchillin linnasta. Hän kulki kolme kertaa ristiin rastiin seudun tämän tien ja lahdenpoukaman välillä, etsien kaikkialta merkkejä heidän olinpaikastaan ja kuunnellen jokaista ääntä, joka voisi antaa jonkinlaista vihiä hänelle. Hän poikkesi erään vanhan sekarotuisen laitumenomistajan luokse kaukana metsäseudussa, mutta tämäkään iäkäs asukas ei voinut antaa hänelle mitään tietoja. Hän ei ollut nähnyt Pierreä ja Jeannea, eikä hän myöskään ollut kuullut heidän koiransa haukuntaa.
Väsyneenä ja pettyneenä Philip palasi Churchilliin. Hän meni suoraa päätä asunnolleen ja tapasi siellä Gregsonin jo odottamassa häntä. Taiteilijan kasvoissa oli erikoinen ilme, kun hän tutkivasti katseli ystäväänsä. Hänen moitteeton esiintymistapansa oli muuttunut. Hän näytti ikäänkuin olisi kulkenut tunnin tai pari hyvin huonoilla teillä. Hiki hänen kasvoillaan oli kuivunut likaisiksi juoviksi ja kätensä olivat pistetyt housujentaskuihin. Hän jäi seisomaan toverinsa eteen.
"Katsohan minuun, Philip – – katso oikein pitkään", hän kehoitti.
Philip katsoa tuijotti toveriinsa.
"Olenko valveilla?" taiteilija tiukkasi. "Näytänkö olevan järjissäni? Vai mitä; sano nyt."
Hän meni näyttämään seinällä olevaa kuvaa.
"Näinkö tämän tytön, vai enkö nähnyt?" hän jatkoi, odottamatta Philipin vastausta. "Haaveilinko sen nähtyäni? Vai kuinka? Tuhat tulimmaista, Phil – – –" Hän pyöritti toveriaan, niin että unettomuuden tuottama väsymys katosi hänestä.
"En löytänyt häntä tänään. Etsin joka laakson ja kukkulan Churchillissä ja sen ympäristössä. Juoksin itseni niin väsyksiin, etten tahdo jaksaa pysyä pystyssä. Ja mikä on kirotuinta koko jutussa: en löydä ketään, joka voisi antaa hituistakaan tietoa hänestä ja kukaan ei ole nähnyt häntä paitsi minä. Hänellä ui ollut mitään päässään, kun hänet näin, mutta nyt muistelen, niinkuin hän olisi heittänyt harteilleen jonkinlaisen keveän vaipan, jota hän kohensi lähtiessään. Siis kukaan ei nähnyt häntä – – – vain minä." Hän osoitti kuvaa. "Ja hän on mennyt – – – mennyt kaikessa hiljaisuudessa ja nopeasti. Ehkä hän tuli ja meni lentokoneella. Hän on poissa – – – ellei – –"
"Mitä?"
"Ellei hän ole piiloutunut jonnekin aivan lähelle, itse Churchilliin. Hän on mennyt – – tai piiloutunut."
"Sinulla on siis täysi syy otaksua hänen piiloutuneen", sanoi Philip, kokeillen, mitä toisen sanat vaikuttaisivat häneen.
Gregson oli levoton. Hän sytytti savukkeen, vetäsi siitä pari kolme savua ja heitti sen menemään avoimesta ovesta. Yht'äkkiä hän pisti kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä esille kirjekuoren.
"Hitto vieköön, jos en tiedä, onko minulla aihetta siihen vai ei", hän huudahti. "Mutta katsohan tänne, Philip. Minä näin postin tulevan tänään ja menin heti sitä vastaan sekä kysyin rohkeasti, oliko mitään lordi Fitzhughille. Näytin entistä kirjettä ja sanoin olevani Fitzhughin asiamies ja niin sain – – tämän. Ja läksin."
Philip tempasi kirjeen Gregsonilta ja hänen kätensä aivan vapisivat avatessaan kirjeen, jonka hän luki ahmimalla. Siinä oli ainoastaan yksi ainoa rivi:
"Ei saa hukata hetkeäkään. Toimikaa nyt."
Kirjeessä ei ollut mitään muuta, lukuunottamatta suurta mustetahraa lauseen alla. Osoite oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin heidän aikaisemminkin saamansa kirje. Miehet katselivat hämmästyneinä toisiaan.
"Niin yksinkertainen kirje!" ihmetteli Gregson, "mutta paljonmerkitsevät sanat. Kirjeen lähettäjä arvelee, että se joutuu suoraa päätä lordi Fitzhughille ja heti sen jälkeen on taistelu käynnissä. Se oli heidän merkinantonsa. Toistan vieläkin, että on hyvin kummallista tuon tytön tänne saapuminen, samoinkuin katoaminenkin on yhä enemmän salaperäistä, juuri tänä jännittävänä hetkenä. Ja on vieläkin enemmän kummastustaherättävää, kun ottaa huomioon, että pari tuntia ennen postinkantajaa joku toinen henkilö saapui etelästä kysymään lordi Fitzhughin postia!"
Philip säpsähti.
"Ja kertoivatko he sen sinulle?"
"Kyllä. Oli eräs mies – – vieras. Hän ei sanonut nimeään eikä jättänyt mitään tietoa itsestään. Mutta jos se oli sama mies, jonka näin sen tytön seurassa – – ja nythän voimme tavata hänet – – olemme melkein päässeet perille itse lordi Fitzhughista. Jos emme tapaa häntä – – ja aivan pian – – niin meidän on lähdettävä sinun asunnollesi ja pukeuduttava sota-asuun. Huolehdihan asiasta!"
"Mutta kirjehän on meillä", sanoi Philip. "Fitzhugh ei ole voinut siis saada lopullista määräystä ja suunnitelman täytäntöönpano niinollen tulee myöhästymään."
"Rakas Philip", sanoi Gregson hiljaa. "Olenhan aina sanonut, että sinä olet taistelija ja minä valtioviisas, sinulla on vahvat lihakset, ja minulla selvä järki. Etkö ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa? Uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että tämä sama määräys on lähetetty pariin kolmeen eri paikkaan, niin että se varmasti saapuu perille. En yhtään epäile, että hänellä on jäljennös samasta kirjeestä, mikä meillä on. Ota huomioon minun sanani, että lordi Fitzhugh on saatava satimeen ihan näinä päivinä – – tai muuten perii hukka!"
Philip rupesi istumaan ja tunsi olonsa vaikeaksi.
"Minun on lähetettävä sana MacDongallille", hän sanoi. "Mutta minunhan on – – odotettava laivaa!"
"Miksi emme lähettäisi sanaa Brokawille ja yhtyisi MacDongalliin?"
"Sittenkuin laiva saapuu, luulen ainakin suurimmaksi osaksi koko tämän salaperäisen jutun selviäviin", vastasi Philip. "On välttämätöntä, että jään tänne. Täten jää meille aikaa muutama päivä ja ehdimme hankkia lisätietoja näistä henkilöistä."
Gregson ei erikoisesti puolustanut ehdotusta ja pisti viimeksi saadun kirjeen taskuunsa, jossa entinenkin oli. Hän jäi koko illaksi sisälle. Philip lähti takaisin Churchilliin. Hetkisen hän istui vanhan linnan raunioilla ja koetti palauttaa mieleensä ainakin osan niiden tapausten kulusta, joissa hän oli ollut mukana näinä päivinä. Hän oli melkein vakuutettu siitä, että hänen oli pakko kertoa kaikki tietämänsä asiat Gregsonille, mutta joita hän ei erinäisistä syistä tähän saakka vielä ollut kertonut. Jos neiti Brokaw olisi Lontoosta Churchilliin matkalla olevassa laivassa, niin ei olisi ollenkaan tarpeellista kertoa hänen ja Philipin keskeisiä salaisuuksia Gregsonille. Jollei taasen Eileen Brokaw olisi laivassa, niin se olisi selvänä merkkinä siitä, että hän oleskelee Churchillissä tai sen läheisyydessä ja tässä tapauksessa hän tiesi ihan varmaan joutuvansa kosketuksiin, ei ainoastaan hänen ja lordi Fitzhughin, vaan myöskin Jeannen, Pierren ja itse Brokawin kanssa. Hän katsoi voivansa jäädä ainoastaan odottamaan ja pitämään silmillä asioiden kehitystä. Jos ei neiti Brokaw ollut isänsä seurassa, niin hän voisi kertoa Brokawille kaikki salaisuutensa.
Seuraavana aamuna hän lähetti kirjallisen tiedon MacDongallille, joka oli nykyään Blind Indian Lakella, kehoittaen häntä olemaan varuillaan ja koko pitkällä rintamalla varustautumaan mahdollisen hyökkäyksen varalta. Koko tämän päivän Gregson oleskeli majassa.
"En ole halukas tekemään itseäni miksikään silmätikuksi", hän huomautti. "Olen noutanut lordi Fitzhughin postin ja valehdellut jo tarpeekseni; nyt jään katselemaan tapahtumain kehitystä."
Philip yhä vain silmäili metsänreunaa sekä pohjoiseen että länteen päin, toivoen näkevänsä jonkinlaisia merkkejä Pierrestä ja Jeannesta. Metsäkansaa kaikkialta alkoi juuri virrata Churchilliin nähdäkseen tämän vuoden tärkeää tapausta: Lontoosta lähteneen laivan saapumista. Ja Philip tiedusteli eri suunnilta tulevilta ihmisiltä, mutta kukaan ei ollut nähnyt sellaisia henkilöitä kuin hän kuvaili. Neljäs ja viides päivä kuluivat, eikä mitään erikoista tapahtunut. Mikäli hän tiedustelujensa avulla sai selville, ei Fort o'Godia enemmän kuin Jeanne ja Pierre Coucheeta löytynyt mistään. Hän oli joutunut täydelliseen pettymykseen. Kuudennen päivän hän vietti majassa Gregsonin kanssa. Seitsemännen päivän aamuna kuului kaukaa lahden takaa kumea tykinjyräys.
Se oli merkkilaukaus, jollainen kahdensadan vuoden aikana on ammuttu jokaisesta meren takaa Churchilliin tulevasta laivasta.
Aamiaisen syötyään molemmat nuoret miehet kiiruhtivat kallionkukkulalle, josta he näkivät laivan laskeneen ankkurinsa puolen peninkulman päähän rannasta, jossa se voi olla turvassa kareilta matalan veden aikana. Kansaa kaikenlaista oli kokoontunut rannalle Churchillin kohdalle. Philip osoitti sormellaan johtajan suurta yorkilais-mallista venettä, joka jo oli lähempänä kuin puolimatkassa laivalle päin menossa.
"Mehän olisimme voineet mennä Bludsoen kanssa", hän sanoi. "Brokaw pitää tätä erikoisen kohteliaana vastaanottona meidän puoleltamme, ja neiti Brokawia kohtaan olemme vieläkin huomaavaisempia. No, oli miten tahansa, menkäämme ottamaan hyvä paikka laivarannasta."
Viisitoista minuuttia myöhemmin he olivat rannassa raivaamassa itselleen tietä sinne kokoontuneen suuren mies-, vaimo-, lapsi- ja koirajoukon läpi laivasillalle, jonka viereen laiva saapui pariksi kolmeksi tunniksi aina nousuveden aikana. Philip pysähtyi ihmisjoukkoon, jossa oli puhdas- ja sekarotuisia ja piteli Gregsonia kiinni käsivarresta pysyäkseen paremmin tämän läheisyydessä.
"Olemme tarpeeksi lähellä, jollet tahdo olla aivan tulijoiden silmätikkuna", hän sanoi.
Yorkilais-vene oli tulossa laivalta. Philip otti taskustaan sikarin ja sytytti sen. Hän tunsi sydämensä sykkivän kiihkeästi veneen lähestyessä. Hän katsahti Gregsoniin. Taiteilija veteli nopeita lyhykäisiä savuja savukkeestaan, Philipin ihmetellessä, miten suurella mielenkiinnolla hän odotti veneen saapumista.
Veneen juuri lähestyessä laituria siinä olevat joutuivat purjeiden taa vähäksi aikaa. Sittenkuin purjeet taasen kääntyivät toisin päin, hyppäsi Bludsoe veneen keulasta kalliolle nuora käsissään. Kolme tai neljä hänen miestänsä seurasi mukana. Nostopyörien ja renkaiden kalistessa purjeet laskeutuivat ikäänkuin suuret valkeat uutimet, ja Philip astui askeleen eteenpäin ja hänen oli vaikea vastustaa huulilleen pyrkivää huudahdusta nähdessään edessään olevan näyn. Yht'äkkiä ilmestyi veneestä nainen, solakka vartaloltaan ja sulava liikkeiltään, kun hän ojensi kätensä Bludsoelle. Hän oli Eileen Brokaw! Tuossa tuokiossa tyttö oli rantalaiturilla, katsellen ympärillään seisovia vieraita ihmisiä ja odottaen jälestä tulevaa isäänsä laivasta. Hänen huulensa olivat hymyssä, kun hän katseli metsäihmisten tummia, rauhallisia kasvoja. Philip huomasi hänen katsahtavan itseensä, jolloin Philipin sydän alkoi lyödä kiivaasti. Hän kiiruhti heti katsomaan, millaisen vaikutuksen tytön ilmestyminen teki Gregsoniin.
Taiteilijan molemmat kädet olivat rinnan yli kiinni toisissaan ja sormet puristuivat kuin rautanaulat käsivarteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen huulensa puristuneet yhteen. Hän seisoi siinä asennossa niin kauan kuin neiti Brokaw oli tullut aivan lähelle heitä, jolloin hän yht'äkkiä muutti asentoaan ja kiiruhti takaisin sekarotuisten ja intiaanien joukkoon ja hän loi pikaisen, varoittavan katseen Philipiin.
Tuskin oli hän ehtinyt lähteä liikkeelle, kun neiti Brokawin katse sattui Philipin suurikokoiseen olemukseen. Philip ei huomannut hänen antamaansa merkkiä, sillä hän katsoi nopeasti ohikulkevia kasvoja. Kaksi ihmistä raivasi juuri itselleen tietä samalla kohdalla ja silloin alkoi joka jäsen Philipin ruumiissa jännittyä kiihtymyksestä ja ilosta. Siellä olivat Pierre ja Jeanne!
Jännitys laukesi tämän jälkeen. Hän huomasi Jeannen myöskin hämmästyneen sillä hetkellä. Hän ei ollutkaan nyt puettu eriskummalliseen pukuun, vaan niinkuin muutkin ihmiset, samoin Pierrekin, joka seisoi Jeannen takana, ei ollut enää mikään vuoren kuningas, vaan tavallinen herrasmies. Pierre kääntyi tytön puoleen ja näytti ikäänkuin kuiskaavan jotakin hänelle, jolloin Jeanne kiireesti lähti Eileenin luo ja hänen kauniista kasvoistaan näkyi jälleennäkemisen ilo molempien naisten ojentaessa kätensä tervehdykseksi toisilleen. Philip huomasi pienen hämmästyksen ilmeen neiti Brokawin kasvoilla, mutta se hävisi yhtä pian kuin se oli ilmestynytkin. Hän katsahti metsän tyttöön, nosti heti päänsä melkein ylimielisenä pystyyn ja lausuttuaan jonkun sanan, joita Philip ei kuullut, hän kääntyi Bludsoeen ja isäänsä päin. Jeanne seisoi siinä hetkisen kuin nuijalla päähän lyötynä, sitten hän vähitellen sai takaisin mielenmalttinsa ja jännitys katosi kasvoista. Philip näki hänen kauniin suunsa liikkeet, sekä kuvitteli mielessään kuulevansa hänen sydämensä lyönnit. Tietämättä, mitä hän oikeastaan tarkoitti sanoa, Philip päästi äänen huuliltaan ja kiirehti rantalaiturilla olevalle sellaiselle kohdalle, jossa ei ollut paljon ihmisiä. Jeanne näki hänet, mutta kiirehti samassa seuralaistensa kanssa keskustelemaan. Silloin neiti Brokaw lähestyi Philipiä, käsi ojennettuna tervehtimään ja muutamia askeleita taaempana seurasi Brokaw ja johtaja.
"Philip", kuului ääni.
Hän ei puhunut sanaakaan puristaessaan neiti Brokawin kättä. Ainoastaan hänen kätensä lämpimästä puristuksesta ja hänen kasvoilleen ilmestyneestä punasta tyttö ymmärsi kuitenkin olevansa tervetullut. Hän puristi myöskin Brokawin kättä tervehdykseksi ja kun he kaikki kolme kulkivat johtajan jälessä, ei Philip enää nähnyt missään Pierreä ja Jeannea.
He olivat lähteneet omaa tietänsä. Philip tunsi yht'äkkiä Eileen Brokawin hennon käden käsivarrellaan.
VIII luku.
Philip ei kiinnittänyt mitään huomiota niihin satoihin uteliaihin ihmisiin, jotka ihmetellen katselivat hänen rinnallaan astuskelevaa solakkaa, kaunispiirteistä tyttöä. Hän tiesi neiti Brokawin kyllä pitävän huolen puhelemisesta ja naurusta, niin ettei Philipin tarvinnut muuta kuin nyökäytellä päätänsä vastaukseksi, samalla kuin hänen mielessään kyti palava halu pyytää anteeksi tekoaan ja lähteä seuraamaan Jeannea ja Pierreä. Kaikki ne huomioonotettavat seikat, joista Gregson oli kertonut, Eileen Brokawin saapuminen isänsä seurassa, tämän salaperäisen jutun perillepääseminen, laivan saapuminen Lontoosta, olivat kaikki toisarvoisia asioita sen rinnalla, että hänen olisi millä tavoin tahansa päästävä puhuttelemaan Jeannea ja Pierreä, ennenkuin he lähtisivät Churchillistä. Neiti Brokaw antoi hänelle aavistamattaan aiheen siihen, jota Philip tarkoittikin.
"Sinähän et ollenkaan näytä iloiselta nyt, Philip", tyttö huudahti, melkein nuhtelevalla äänellä. "Minähän ajattelin, että – – ehkä – – – minun tuloni olisi tehnyt sinut vaikka kuinka iloiseksi."
Philip huomasi tytön äänessä puolittain kysyvän sävyn.
"Minä taasen odotin, että olisit jollakin tavoin ilmoittanut tulostasi", Philip sanoi. "Minä pelkäsin, ettet sinä olisi ollenkaan halunnut nähdä minua ja senvuoksi en tullut sinua vastaan veneeseen saakka, vaan jäin seisomaan rantalaiturille sille kohdalle, johon arvelin veneen saapuvan. Olen sitäpaitsi koettanut tavata erästä miestä jo kauan aikaa näillä seuduilla. Ja näin hänet vilaukselta juuri äsken väkijoukossa. Senvuoksi ajattelin juuri kysyä", Philip sanoi nauraen, "suotko anteeksi minulle, jos menen nyt? Selitä syyni myöskin toisille. Palaan muutaman minuutin kuluttua ja sitten ei sinulla ole syytä valittaa minun olevan surumielisen."
Neiti Brokaw erosi hänen käsivarrestaan ja huusi: "Varmasti annan sinulle anteeksi, kiirehdi, ettei hän pääse katoamaan näkyvistäsi."
Philip kääntyi Brokawin ja johtajan puoleen, jotka kulkivat hiukan jälempänä.
"Olen pakoitettu poistumaan", hän sanoi. "Olen selittänyt asian neiti Brokawille ja pyytänyt häneltä anteeksi poistumistani; palaan hyvin pian seuraanne jälleen."
Hän lähti viivyttelemättä suoraan lahden rantaa kohden. Kuten hän oli arvellutkin, ei Jeannea eikä hänen seuralaistaan enää näkynyt missään. Minnekään muuanne päin eivät he mitenkään niin pian olisi voineet hävitä kuin kalliolle johtavaa tietä pitkin. Hän oli metsän laidassa ja siitä hän lähti eteenpäin melkein juosten. Hän oli saapunut sille kohdalle tietä, joka kulkee lähellä rantaa, merestä kohoutuvien suurten kiviröykkiöiden ohitse, jolloin hän, jonkun matkan päässä kapealla tiellä huomasi ihmisen tulevan vastaansa. Se oli eräs intiaanipoika, jolta hän arveli saavansa tietää asiasta, sillä jos Jeanne ja Pierre olivat menneet tätä tietä, niin varmaankin pojan oli täytynyt nähdä heidät.
Ennenkuin hän oli ehtinyt kysyäkään mitään, juoksi poika häntä kohden, pitäen jotakin kädessään. Philipin huulilla juuri oleva kysymys muuttuikin nyt iloiseksi huudahdukseksi, kun hän näki pojan kädessä olevan aivan saman nenäliinan, jonka oli jättänyt kalliolle eräänä yönä vähän aikaa sitten tai ainakin oli se niin samanlainen, ettei erotusta voinut huomata. Nenäliina oli sidottu solmuun ja sen sisältä tuntui paperin rapinaa koetellessa. Hän alkoi nopeasti tutkia paperia ja avattuaan sen, luki siitä hienolla käsialalla kirjoitetut kolme lyhyttä riviä; mutta ne olivat tarpeeksi saattamaan hänen sydämensä kiivaasti sykkimään.
"Tahtoisitteko saapua kallion kukkulalle tänä iltana
yhdeksän ja kymmenen välillä."Kirjoituksen alla ei ollut mitään nimeä, mutta Philip tiesi, että ainoastaan Jeanne oli voinut sen kirjoittaa, sillä kirjaimet olivat niin siroja ja pieniä, melkeinpä vain mikroskoopin avulla luettavia, yhtä hienosti sommiteltuja kuin se nenäliina, jonka sisällä paperi oli lähetetty. Käsialan omituisuus sitäpaitsi vielä osaltaan oli omiaan lisäämään sitä salaperäisyyttä, joka jo ennestäänkin ympäröi näitä ihmisiä. Hän luki nämä rivit uudestaan ja uudestaan ainakin puolisen kymmentä kertaa ja senjälkeen hän rupesi miettimään, että intiaaninuorukainenhan oli voinut tulla suorinta tietä kallioiden poikki.
"Kuulehan – – poika! Tulehan takaisin!" hän huusi englanniksi.
Pojan valkoiset hampaat näkyivät hänen nauraessaan, kun hän käsiään heiluttaen lähti juoksemaan poispäin. Philip näki pojan katselevan tutkivasti kallion laelle ja vilkaistuaan pikaisesti pojan katsahtamaan suuntaan, hän pääsi heti perille asiasta. Jeanne ja Pierre olivat nähneet kalliolta Philipin lähestyvän ja sattumalta tapaamansa intiaanipojan avulla he saivat tilaisuuden lähettää ilmoituksensa tällä tavoin. Mahdollisesti he seurasivat hänen liikkeitään kalliolta käsin ja iloisena tästä yllätyksestä Philip nauroi ääneensä sekä heilutti hattuaan merkiksi siitä, että hän tulisi noudattamaan tätä vastaanottamaansa omituista kutsua.
Hän ihmetteli suuresti itsekseen sitä, minkä tähden he olivat järjestäneet tapaamisen illalla siihen aikaan, kun nyt olisi voinut kolmen, neljän minuutin kuluttua tavata keskellä päivääkin. Mutta koko tämä salaperäisyyden pulma, jota hän oli miettinyt viimeksi kuluneina päivinä, oli liian monimutkainen selittää näin vähäpätöisten asiain avulla ja niin hän lähti astelemaan takaisin Churchilliä kohden, mielessään tunne, että jotakin erikoista oli järjestetty hänen hyväkseen. Seuraavina tunteina hän koetti selvitellä ajatuksissaan tätä samaa kysymystä sekä lisäksi iloitsi siitä, että saisi tavata Jeannea. Ja näissä ajatuksissa ollen hänen jalkansa nousi keveästi kiiruhtaessaan takaisin linnalle päin.
Hänen aikomuksensa oli palata Eileenin ja hänen isänsä luo, mutta sitten hän muutti suunnitelmaansa ja päätti sitä ennen tavata Gregsonia neuvotellakseen hänen kanssaan. Hän tiesi taiteilijan odottavan häntä ja meni suoraan majaan.
Gregson käveli edestakaisin majan lattialla, kun Philip astui sisään. Hänen askeleensa olivat kiivaita ja rauhattomia ja kätensä puristautuneet nyrkkiin housuntaskuissa. Lukematon joukko puoleksi poltettuja savukkeenpätkiä oli ympäri lattiaa. Hän lopetti rauhattoman liikuntansa toverinsa saavuttua ja sanaakaan sanomatta katsoi hetkisen Philipiin.
"No niin, onko sinulla jotakin uutta kerrottavana?" hän sanoi vihdoin.
"Eihän mitään", Philip sanoi. "Olen aivan suunniltani, Greggy. Taivaan tähden, selitä nyt minulle asia!"
Gregsonin kasvoista oli kaikki lempeys poissa tällä kertaa. Hän puheli aivan kuin hurjistunut.
"Sinähän tiesit – – koko ajan", hän sanoi kylmästi. "Sinähän tiesit, että tyttö, jonka kuvan piirsin, oli sama henkilö kuin neiti Brokaw. Mitä siis tarkoitit pienellä yllätykselläsi?"
Philip ei ollut kuulevinaan koko kysymystä. Hän astui nopeasti Gregsonin eteen ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Se on aivan mahdotonta!" hän huudahti hillityllä äänellä. "Mitenkään ei voi olla kysymyksessä sama henkilö. Laiva ei ollut vielä saapunut maihin, kun hän oli jo lähtenyt Halifaxista. Siihen saakka, kun hän nyt ilmestyi Churchilliin, ei hän ole ollut kahtasataa peninkulmaa lähempänä tämänpuoleista Hudsonin salmen rantaa. Neiti Brokaw on siis yhtä uusi tulokas näillä mailla kuin sinäkin. On aivan turhaa tehdäkään mitään muita johtopäätöksiä siinä asiassa."
"Mutta kaikesta huolimatta", sanoi Gregson rauhallisesti, "se oli joka tapauksessa neiti Brokaw, jonka näin eräänä päivänä ja tuossahan on neiti Brokawin kuva, jonka piirsin näkemäni mukaan."
Hän osoitti kädellään kuvaa ja sytytti sitten uuden savukkeen. Hänen äänessään oli erikoisen vakuuttava sävy, kun hän huomautti Philipille, etteivät mitkään loogilliset todistelut eikä johtopäätökset saaneet häntä järkytetyksi siitä tietoisuudestaan. Gregson katsoi Philipiin sytyttäessään savukettaan.
"Se oli kuin olikin neiti Brokaw", hän yhä toisti ennen lausumansa lisäksi. "Ehkäpä voi otaksua, että hän saapui Churchilliin ilmalaivassa, kävi ainoastaan syömässä aamiaisen ja lähti takaisin samaa tietä sekä jotakin sopivaa tilaisuutta hyväkseen käyttäen pääsi samaan laivaan, jossa isänsä matkusti. Olkoonpa asia miten tahansa, niin joka tapauksessa hän oli Churchillissä joku päivä sitten. Tällainen on minun otaksumani ja sitäpaitsi pyydän viitata lordi Fitzhughin kirjeeseen. Mitä sanot minulle sen kirjeen johdosta – – – muutaman päivän kuluttua?"
"On melkein välttämätöntä näyttää se Brokawille", Philip arveli.
"Ehkäpä, mutta kuitenkaan en myönnä sitä aivan välttämättömäksi", ehätti Gregson sanomaan. "Brokaw tietää kyllä asian vakavuuden ilman kirjettäkin. Kuulehan, Philip – – sinä lähdet siinä mielessä mukaan, että voit vaikka tapellakin, jos tarvitaan, mutta anna minun hoitaa asian toinen puoli. Älä mitenkään ilmoita minusta mitään Brokawin herrasväelle. En näet missään tapauksessa tahtoisi tavata – – häntä – – vielä, vaikkakaan en mistään muusta syystä, niin meidän kirotun tuttavuutemme vuoksi, joka on esteenä tällä kertaa. Hän oli nyt vieläkin viehättävämpi kuin – – – silloin, jolloin näin hänet."
"Hän on siis muuttunut", Philip sanoi nauraen, aivan tosissaan.
"Eipä juuri muuttunut: mutta miltä kannalta asian ottaa", taiteilija oikaisi.
"No niin, jos vielä löytäisimme toisen tytön, niin millaiseen pulaan silloin joutuisit, Greggy! Kylläpä silloin, totta tosiaankin, joutuisimme sekä huvittavaan että surulliseen tilanteeseen. Maksaisinpa vaikka tuhat dollaria, jos saisin tämän toisen kultakutrisen tytön esiintymään näyttämöllämme!"
"Kyllä minäkin maksan tuhat dollaria, jos hankit hänet tänne", Gregson sanoi.
"No hyvä!" Philip nauroi, pitäen kättään ojennettuna. "Annan selityksen tänään iltapäivällä tai tulevana yönä."
Hän oli jotenkin alakuloisella mielellä nyt, ruvetessaan astelemaan Churchilliin päin. Hän oli ajatellut yhdessä Gregsonin kanssa ryhtyä ottamaan selvää näistä hämäräperäisistä asioista, mutta Gregson olikin vain itsepintaisesti pysynyt siinä väitteessään, että neiti Brokaw oli sama henkilö, jonka hän oli nähnyt toista viikkoa sitten. Oliko sittenkin, kaikesta huolimatta mahdollista, että laiva oli poikennut maissa jossakin satamassa näillä tienoin? Mutta tällainen otaksumahan oli aivan luonnoton. Hiukan ennen kuin hän oli tavannut Brokawit, hän oli puhutellut kapteenia ja saanut tietää, että yhtiön laiva oli tullut suoraan Halifaxista, ollenkaan poikkeamatta säännöllisestä kulkureitistään. Kapteenin antama tieto vahvisti hänen käsitystään toiselta puolen, mutta teki hänet toiselta puolen entistä epätietoisemmaksi. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Gregson ollut voinut nähdä neiti Brokawia ennenkuin tänä aamuna. Mutta kuka sitten oli samannäköinen kuin Eileen? Missä hän oleskeli nyt? Mikä kummallinen yhteensattuminen oli johtanut heidät molemmat Churchilliin juuri nyt, tämmöisenä muutenkin merkillisenä aikana? Oli melkein itsestään selvää, että tämä Gregsonin tapaama ja niin elävästi Eileeniä muistuttava tyttö oli asetettava yhteyteen lordi Fizthughin ja hänen puoluelaistensa kanssa. Ja samalla hänen mieleensä juolahti omituinen, pelonsekainen ajatus, että Jeannen ja Pierrenkin täytyi olla tekemisissä samoissa puuhissa. Tervehtihän Jeanne sitäpaitsi Eileeniä aivan kuin hyvät tuttavat konsanaan.
Hän meni suoraapäätä johtajan asunnolle ja koputti sen huoneen ovelle, jossa hän tiesi Brokawin tyttärineen asuvan. Brokaw laski hänet sisälle ja Philipin katsellessa kysyvän näköisenä ympärilleen huoneessa, Brokaw nyökkäsi päällään erästä toiseen huoneeseen johtavaa ovea kohden ja sanoi:
"Eileen on levolla. Hänellä on ollut hyvin rasittava matka, Philip, eikä hän ole nukkunut kahtena peräkkäisenä yönä ollenkaan senjälkeen, kun läksimme Halifaxista."
Philip huomasi helposti myös senkin, ettei Brokaw itsekään ollut juuri paljon nukkunut. Hänen silmänsä olivat raukean näköiset ja niiden luomet jonkinverran turvonneina. Mutta muuten ei huomannut hänen ollenkaan olevan väsyneen ja levon tarpeessa. Hän käski Philipin istuutumaan tuolille, joka sijaitsi suuren takkavalkean ääressä, tarjosi sikaarin ja alkoi suoraapäätä keskustella liikeasioista.
"Se on todellinen helvetti, Philip", sanoi hän lujalla, tyynellä äänellä, ikäänkuin hän olisi vaivoin hillinnyt intohimoista purkausta. "Vielä kolme kuukautta, niin olisimme päässeet alkuun ja voineet jakaa osinkoja. Olenpa jo tehnyt sopimuksiakin, joiden mukaan me saamme viisisataa prosenttia voittoa. Ja nyt – tämä!"
Hän heitti puoleksi poltetun sikaarinsa tuleen ja puri kiukkuisesti pään toisesta.
Philip sytytti omansa, ja syntyi hetkisen vaitiolo, jonka pankkiiri terävästi keskeytti.
"Ovatko miehesi valmiit taistelemaan?"
"Jos se on välttämätöntä", vastasi Philip. "Me voimme ainakin luottaa osaan heistä, varsinkin Blind Indian Laken miehiin. Mutta – tämä taistelu – miksi luulet sen syntyvän? Jos syntyy taistelu, olemme hukassa."
"Jos kansa nousee meitä vastaan, silloin olemme hukassa. Sitä meidän ei pidä sallia. Se on ainoa mahdollisuutemme. Olen tehnyt kaiken voitavani tukehuttaakseni tuon meitä vastaan tähdätyn liikkeen etelässä, enkä ole onnistunut. Meidän vihollisemme ovat täydellisesti naamioidut. He ovat saaneet sanomalehden avulla yleisen mielipiteen puolelleen. Heidän seuraava liikkeensä tulee olemaan suoraan meihin suunnattu isku. Mitä tapahtuukin, tulee se tapahtumaan pian. Heidän aikomuksensa on hyökätä kimppuumme, tuhota omaisuutemme, ja tämä liike tulee olemaan muka rangaistus tihutöistä, jotka pannaan meidän miestemme syyksi. On mahdollista, että hyökkäystä eivät tee pohjoisten seutujen asukkaat yksin, vaan ehkä myös erikoisesti sitä varten tänne tuodut miehet. Tulos on sama – jos se onnistuu. Hyökkäys on aiottu yllätykseksi. Ainoa mahdollisuutemme on kohdata se ja tuhota se tykkänään – iskeä huumaava isku ja vangita niin monta vastustajistamme, että voimme saada tarvitsemamme tiedot."
Brokow oli kiihtynyt. Hän säesti sanojaan kiivailla kädenliikkeillä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi. Hän ei ollut enää entinen, varovainen Brokaw, joka oli täydellisesti itsensä herra, ja joka ei koskaan kohottanut itsehillintänsä tiheää verhoa, ja Philip oli hämmästynyt. Hän oli odottanut Brokawin viekkaiden aivojen keksivän puoli tusinaa suunnitelmia vihollisten hiljaiseksi tuhoamiseksi. Ja nyt oli hän tuossa. Brokaw, joka aina rakensi ympärilleen aitauksen laillisista teoista – joka ei milloinkaan paljastanut itseään vihollisen kuulille – ehdotti avointa taistelua!
Philip oli sanonut Gregsonille, että taistelu syntyisi. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, että taistelu syntyisi. Mutta hän ei ollut koskaan uskonut, että Brokaw yhtyisi siihen. Hän nojautui pankkiiria kohti, kasvot hiukan hehkuen tulen lämmöstä ja tiedosta, että Brokaw jätti asian kokonaan hänen käsiinsä. Jos taistelu syntyisi, voittaisi hän. Hän luotti siinä itseensä. Mutta –.
"Mikä on tulos, jos voitamme?" kysyi hän.
"Jos saamme käsiimme sellaisia, jotka voivat antaa selviä todisteita siitä, että meitä vastaan tähdätty liike on salahanke meidän liikkeemme tuhoamiseksi, niin hallitus on meidän puolellamme", vastasi Brokaw. "Olen muokannut maaperää siellä. Olen tehnyt muodollisen ilmoituksen, että sellainen hanke on tekeillä, ja olen saanut lupauksen, että poliisi ryhtyy käsiksi asiaan. Mutta sitä ennen iskevät vihollisemme. Ei ole enää aikaa turvata poliiseihin. Meidän täytyy itse huolehtia pelastuksestamme. Ja sen vuoksi meidän täytyy taistella."
"Entä jos häviämme?"
Brokaw kohotti merkitsevästi käsiään ja olkapäitään.
"Moraalinen vaikutus tulee olemaan hirmuinen", sanoi hän. "Se tulee todistamaan, että koko pohjoisseutu on vihamielinen yhtiöllemme ja hallitus luopuu kannatuksestaan. Me joudumme perikatoon. Osakkaamme kadottavat joka ainoan sentin."
Philip oli hermostunut sielullisen jännityksen aikana. Hän nousi tuoliltaan ja käveli edestakaisin suuren huoneen pehmeällä matolla tupakansavun ympäröimänä. Pettäisikö hän sanansa Gregsonille ja kertoisi Brokawille Lord Fitzhughista? Mutta hänen seuraava ajatuksensa oli, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Brokaw käsitti nyt jo aseman vakavuuden. Jollakin käsittämättömällä tavalla hän oli saanut selville, että heidän vihollisensa aikoivat hyökätä miltei heti, ja hänen oma kirjeitten paljastamisensa voisi vain tehdä tämän selvemmäksi. Hän pitäisi sanansa Gregsonille päivän tai pari, kuten oli luvannut. Tunnin ajan molemmat miehet olivat kahden huoneessa. Sen päätyttyä olivat heidän suunnitelmansa selvät. Seuraavana aamuna Philip lähtisi Blind Indian Lakelle ja valmistautuisi sotaan. Brokaw seuraisi häntä pari kolme päivää myöhemmin.
Raskas taakka tuntui kohoavan Philipin hartioilta hänen erotessaan Brokawista. Ensi kerran kuukausia kestäneen huolen ja toimettomuuden jälkeen hän näki tiensä selvästi. Ja ensi kerran tuntui hänen elämäänsä myös tulleen jotain, joka täytti hänet omituisella hurmiolla ja sai hänet unohtamaan synkkyyden, jonka vallassa hän oli viimeiset kuukaudet ollut. Tänä iltana hän saisi nähdä Jeannen. Hän värisi sitä ajatellessaan niin, että hän hetkiseksi unohti, että hänen piti nähdä myös Eileen ja puhua hänen kanssaan. Muutamia päiviä sitten hän oli sanonut Gregsonille, että olisi järjetöntä taistella pohjois-seutulaisia vastaan; nyt hän oli innostunut ryhtymään toimintaan, alkamaan ja lopettamaan asian – voittamaan tai häviämään. Jos hän olisi ryhtynyt erittelemään itsessään tapahtunutta muutosta, olisi hän huomannut, että sen pohjalla oli tuo kaunis tyttö, jonka hän oli nähnyt kuutamoisella kalliolla. Ja kuitenkin Jeannekin kuului pohjoisseutulaisiin, niihin, joita vastaan hänen toimintansa täytyi suuntautua. Mutta hän luotti itseensä ja siihen, mitä tämä yö toisi mukanaan. Hän oli kuin vapautunut kahleista, jotka olivat häntä kauan painaneet, ja se, että hän ehkä tulisi taistelemaan Jeannen omaisia vastaan, ei voinut häiritä hänen toivokkuuttaan, sitä uutta iloa ja kiihtymystä, joka hänet oli vallannut. Kiiruhtaessaan takaisin majaansa hän vakuutti itselleen, että sekä Jeanne että Pierre olivat lukeneet hänen nenäliinassa lähettämänsä sanoman; heidän vastauksensa oli todisteena siitä, että he ymmärsivät häntä, ja syvällä hänen sydämessään vakuutti ääni hänelle, että jos taistelu syntyisi, niin he kolme, Pierre, Jeanne ja hän itse, voittaisivat tai kaatuisivat yhdessä. Muutama tunti oli muuttanut hänet jälleen Gregsonin taistelijaksi. Pitkät ja vastenmieliset kuukaudet, joiden aikana hänen oli keskellä juonia, poliittisia salahankkeita, epärehellistä rahastamista täytynyt näytellä avuttoman koneen osaa, olivat ohi. Nyt hän oli johdossa; Brokaw oli itse ilmaissut alistumisensa. Hän aikoi taistella – kunniallista, rehellistä taistelua hänen puoleltaan, ja hänen verensä virtasi lujemmin hänen suonissaan kuin sotajoukkoja komentaen. Sinä iltana, kalliolla, hän aikoi ilmaista kaiken suoraan Pierrelle ja Jeannelle. Hän kertoisi heille salahankkeesta yhtiötä vastaan ja edessään olevasta työstä. Ja sen jälkeen –.
Hän työnsi majansa oven auki innokkaana ilmaisemaan Gregsonillekin innostustaan. Taiteilija ei ollut sisällä. Philip huomasi, että panosvyö ja revolveri, jotka tavallisesti riippuivat Gregsonin penkin yläpuolella, olivat poissa. Hän ei koskaan astunut majaan katsahtamatta Eileen Brokawin kuvaan. Jokin siinä tuntuu lumoavan hänet. Nyt se puuttui seinältä.
Hän heitti yltään takkinsa ja hattunsa, täytti piippunsa ja alkoi kerätä harvoja esineitään pakatakseen ne. Oli keskipäivä ennenkuin hän oli valmis, eikä Gregson ollut palannut. Hän keitti hiukan kahvia ja istuutui odottamaan. Viideltä hänen piti syödä päivällistä Brokawien ja asiamiehen kanssa; Eileen oli isänsä kautta pyytänyt häntä tulemaan häntä tapaamaan pari tuntia aikaisemmin suureen huoneeseen. Hän odotti neljään asti ja jätti sitten lyhyen ilmoituksen Gregsonille pöydälle.
Metsässä alkoi hämärtää. Harjun huipulta Philip näki auringon viimeisen punervan hehkun sen vaipuessa kaukana etelään ja länteen. Näkyi heikko kajastus pohjoisen meren tummenevaan harmaaseen hämärään. Suuri, valkopeitteinen kallio näytti kohoavan lähempänä ja jättiläismäisempänä omituisessa valaistuksessa. Silmänräpäyksen ajan loisti punainen lieska sen yli, ja kultaisen hehkun vaaletessa ja haihtuessa ei Philip voinut. ajatella muuta kuin että se oli kuin soihtu, joka oli tarkoitettu merkiksi hänelle. Vielä muutama tunti, niin hän saisi nähdä Jeannen siellä, missä tuo valo oli näkynyt. Ja nyt Eileen odotti häntä tuolla alhaalla.
Hänen valtimonsa sykkivät nopeammin hänen kulkiessaan ohi vanhan linnoituksen, yli kuolleiden lepopaikan Churchilliin. Hän ei tavannut ketään asiamiehen luona, ja miss Brokawin huoneeseen vievä ovi oli puolittain auki. Suuri tuli paloi takassa ja hän näki Eileenin istuvan sen hohteessa hymyillen hänelle, kun hän astui sisään. Hän sulki oven, ja kun hän kääntyi, oli Eileen noussut ja ojensi kätensä häntä kohti. Hän oli pukeutunut häntä varten miltei niinkuin tuona yönä Brokawin tanssiaisissa. Tulen leiskahtelevassa valossa hohtivat hänen ihastuttavat käsivartensa ja olkapäänsä lumoavan kauniina; hänen silmänsä hymyilivät; hänen hiuksensa valuivat kultaisena virtana. Hän tunsi huoneessa heikkoa ja hurmaavaa heliotroopin tuoksua – samaa, joka oli täyttänyt hänen sieramensa tuona iltana kauan sitten, tuota suloista tuoksua, jota hän oli tuntenut nenäliinassa, joka oli pudotettu kalliolle, ja pitsinpalassa, jolla Jeanne oli sitonut hiuksensa!
Eileen astui häntä kohti. "Philip", sanoi hän, "oletko iloinen minut nähdessäsi?"
IX luku.
Eileenin ääni keskeytti lumouksen, joka oli hetkisen pidellyt häntä vallassaan.
"Olen iloinen sinut nähdessäni", huudahti hän tarttuen hänen molempiin käsiinsä. "Mutta en ole vielä täysin herännyt unestani. Se tuntuu liian ihanalta, miltei epätodelliselta. Oletko sinä entinen Eileen, joka värisi, kun kerroin hänelle metsistä ja villi-eläimistä, ja joka nauroi minulle, koska tahdoin nukkua ulkosalla ja kulkea vuorilla sensijaan että olisin pysynyt siivosti kotona? Pyydän selitystä. Sen täytyy olla ihmeellinen muutos – –"
"Muutos onkin tapahtunut", keskeytti hän. "Istuudu, Philip – tuonne!" Hän istuutui aivan Philipin lähelle ja katsoi häneen nojaten leukaansa käsiinsä ihastuttavan säteilevänä. "Sinä sanoit minulle kerran, että tytöt vain liihottelivat elämän yli kuin perhoset; että me emme voineet ymmärtää elämää emmekä elää sitä ennenkuin – joskus – tulimme kosketukseen luonnon kanssa. Muistatko? Minä olin silloin raivoissani sinun suoruudestasi, jota minä pidin hävyttömyytenä. En voinut saada mielestäni sinun sanojasi. Ja nyt koetan sitä."
"Ja sinä pidät siitä?" Philip teki kysymyksensä miltei innokkaana.
"Pidän."
Eileen katsoi häneen lujasti, ja hänen kauniit harmaat silmänsä kohtasivat Philipin katseen niin että vaitiolo tuntui hänestä painostavalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt Eileeniä kauniimpana. Antoiko tulenhehku hänen kasvoillaan, liekkien punainen leimu hänen iholleen kauniimman hohteen? Tummensiko tulen ja varjon sekoitus hänen poskensa? Äkkinäinen päähänpisto sai hänet lausumaan sanat, jotka johtuivat hänen mieleensä.
"Sinä olet jo sitä koettanut", sanoi hän. "Voin nähdä sen kasvoistasi. Kestäisi viikkoja metsässä saada sitä aikaan."
Harmaat silmät vaipuivat alas; puna kävi selvemmäksi. "Niin, olen koettanut sitä. Vietin puolen kesää majassamme järven rannalla."
"Mutta se ei ole vain päivänpaahtamaa", väitti Philip innostuneena hetkiseksi keksinnöistään. "Se on tuuli; ulkoilma; se on leiritulien savu; se on palsamin ja männyn ja seeterin tuoksu. Sen näen kasvoillasi – ellei tuli sitä saa aikaan."
"Se on osaksi tuli", sanoi Eileen. "Ja lopun ovat tehneet tuuli ja meri, jonka yli olemme tulleet, ja jäävuorten kylmyys. Huh! Kasvoni ovat kuin täynnä nokkosia!"
Hän hieroi poskiaan molemmin käsin ja ojensi sitten toisen kätensä Philipille.
"Katso", sanoi hän. "Se on karkea kuin hiekkapaperi. Eikö se ole muutos? En pitänyt edes käsineitä laivalla. Minä olen innostunut. Minä tulen mukaasi ja taistelen. Onko sinulla nyt mitään minua vastaan, mr. Philip?"
Hän puhui keveään tapaan, mutta kuitenkin hänen äänensä oli vakava. Hänen käytöksensä oli epävarmaa ja samalla miltei lapsellisen innokkaasti vastausta odottavaa; Philip ei voinut ymmärtää sitä. Hän kuvitteli kuulleensa pari kertaa heikon ponnistuksen hänen äänessään.
"Aiotko todella antautua tähän seikkailuun?" huudahti hän hiljaa hämmästyneenä. "Sinä, jota villihevosetkaan eivät voisi vetää erämaahan, kuten kerran sanoit minulle!"
"Kyllä", myönsin tyttö vetäen tuolinsa pois tulen kuumuudesta. Hänen kasvonsa olivat nyt miltei tykkänään varjossa, eikä hän katsonut Philipiin. "Minä alan – rakastaa seikkailua", jatkoi hän tyynellä äänellä. "Seikkailu oli tulossa. Ja kun astuimme maihin, tapahtui jotain ihmeellistä. Näitkö tuota tyttöä, joka luuli tuntevansa minut –"
Hän vaikeni, ja äkkiä tuli valaisi hänen kasvojaan; hänen katseensa oli kiinteästi tähdätty Philipiin hänen käsiensä välistä.
"Näin hänen juoksevan puhuttelemaan sinua", sanoi Philip, ja hänen sydämensä löi kaksinverroin nopeammin kuin tavallisesti. Hän nojautui eteenpäin niin että hän voi katsoa miss Brokawia suoraan kasvoihin.
"Tunsitko sinä hänet?" kysyi Eileen.
"Olen nähnyt hänet vain kaksi kertaa – kerran ennen kuin hän puhutteli sinua."
"Jos tapaan hänet uudelleen, niin pyydän anteeksi", sanoi Eileen. "Hän erehtyi ja se yllätti minut. Kun hän juoksi siten luokseni ja ojensi kätensä – niin luulin häntä kerjäläiseksi."
"Kerjäläiseksi!" Philip miltei huusi. "Kerjäläiseksi!" Hän purskahti nauruun ja peittääkseen mielenliikutustaan hän heitti uusia puita tuleen. "Meillä ei ole kerjäläisiä täälläpäin."
Ovi avautui heidän takanaan ja Brokaw astui sisään. Philipin kasvot olivat punaiset hänen tervehtiessään häntä. Puoli tuntia myöhemmin hän kirosi itseään siitä, ettei ollut yhtä viisas kuin Gregson. Hän tiesi, että Eileenissä oli tapahtunut muutos, muutos, jota ei luonto yksin ollut saanut aikaan, kuten Eileen koetti saada häntä uskomaan. Hän koetti illallisen aikana päästä selville tytöstä. Joskus hän huomasi, miten epätodellista ja teeskenneltyä oli hänen puheensa; joskus taas Eileen näytti olevan mielenliikutusten vallassa, jotka äärettömästi lisäsivät hänen suloaan ja hänen äänensä vakuuttavaisuutta. Hän oli hermostunut. Philip huomasi hänen katseensa usein etsivän isänsä kasvoja, ja useasti niissä ilmeni salaperäinen kysymys, ikäänkuin Brokawin aivoissa olisi piillyt seikkoja, jotka olivat hänelle uusia ja joita hän koetti ymmärtää. Hän ei enää tenhonnut Philipiä kuten ennen, ja kuitenkin hänen täytyi myöntää hänen olevan kauniimman kuin koskaan ennen. Ennemmin hän ei ollut koskaan nähnyt surumielisyyden häivettä hänen silmissään; hän ei ollut koskaan nähnyt niiden tummenevan niinkuin nyt, kun hän miltei kuumeentapaisen innokkaasti kuunteli sanoja, joita Brokaw ja Philip vaihtoivat. Philip oli varma siitä, ettei mikään päähänpisto ollut tuonut häntä pohjoiseen. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hän olisi loukannut Eileenin turhamaisuutta niin suuresti, että tämä olisi saanut hänet toimintaan, kuten Eileen oli sanonut hänelle heidän istuessaan tulen edessä. Oliko Eileen seurannut isäänsä siksi, että hän – Philip Whittemore – oli pohjoisessa?
Tämä ajatus nosti punan hänen poskilleen ja hänen epävarmuutensa lisääntyi tiedosta, että Eileen katseli häntä. Hän oli iloinen, kun tuli tupakan vuoro ja Eileen poistui. Hän avasi oven hänelle ja sanoi hänelle, ettei hän ehkä tapaisi häntä ennenkuin aamulla, koska hänellä oli tärkeä tehtävä suoritettavana tänä iltana. Eileen ojensi hänelle kätensä, ja silmänräpäyksen ajan hän tunsi tytön sormien puristavan kättänsä.
"Hyvää yötä", kuiskasi Eileen.
"Hyvää yötä."
Tyttö veti kätensä pois ja kohotti sitten äkkiä katseensa häneen. Hänen silmänsä olivat tyynet, rauhalliset ja kauniit, ja kuitenkin hänen kurkussaan tuntui pieni ahdistus hänen nojautuessaan niin lähelle Philipiä, että kosketti hänen rintaansa, ja sanoessaan:
"On parasta – parasta kaikille – kaikelle – jos voit saada isän jäämään Fort Churchilliin."
Hän ei odottanut Philipin vastausta vaan kiiruhti huonettaan kohti. Hetkisen Philip tuijotti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Sitten hän astui askeleen kuin seuratakseen häntä, kutsuakseen hänet takaisin. Mutta tämä päähänpisto haihtui yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja hän meni jälleen Brokawin ja asiamiehen luo.
Hän katsoi kelloaan. Se oli seitsemän. Puoli kahdeksan hän puristi molempain miesten käsiä, sytytti uuden sikaarin ja meni ulos yöhön. Oli liian varhaista mennä tapaamaan Pierreä ja Jeannea, mutta hän meni alas rannalle ja käveli hitaasti kalliota kohti. Hän oli vieläkin tuntia liian varhainen saapuessaan suurelle kalliolle ja istuutuessaan katsomaan merelle päin.
Yö oli säteilevä ja kirkas, sellainen kuin hän oli troopillisissa maissa nähnyt. Mutta täällä, pohjoisessa, hänen edessään oleva näky oli suurenmoisempi. Churchill lepäsi elottomana valomeressään; laiva näkyi mustana varjokuvana kaukaisuudessa, mustan savupilven noustessa suoraan ylös sen piipuista ja kohotessa taivasta kohti; se oli kuin suuri musta hirviö, joka loi varjonsa puoli mailia yli lahden. Philipin silmät kiintyivät varjoon. Nyt se oli kuin jättiläiskasvot, nyt hirviö – nyt se muodostui suuren, uhkaavan käden muotoiseksi, ikäänkuin se jossain pohjolan pimennoissa olisi etsinyt yhtä mahtavaa vihollista kuin se itse. Sitten lumous laukesi. Varjon päästä, joka ulottui miltei sen kallion juurelle asti, jolla Philip istui, kuului ääntä. Se oli selvä, metallinen ääni, joka pani ilman väräjämään, ja Philip nojautui kallion reunan yli. Hänen allaan varjo vaihtui tähtien valoon. Hän kuuli heikkoa airojen loisketta, ja äkkiä kiiti vene kirkkaaseen kuun ja tähtien valoon.
Se oli suuri vene. Hän voi nähdä siinä neljä henkilöä. Kolme heistä meloi; neljäs istui liikkumatonna keulassa. He kulkivat nopeasti hänen alitseen, ohjaten venettään niin, että se pian katosi kallion suojaan. Veden luomista heikoista heijastuksista Philip voi nähdä, että veneessäolijat koettivat päästä tumman varjon suojaan. Vain airojen ääni oli sattumalta ilmaissut hänelle heidän läsnäolonsa.
Tavallisissa olosuhteissa ei oudon veneen ohikulkeminen yöllä olisi merkinnyt hänelle mitään. Mutta nyt se häntä huolestutti. Sen lähestyminen varjon läpi, sen ohjaajien omituinen hiljaisuus, se varmuus, jolla he olivat ohjanneet veneensä kallion alle, kaikki tuo oli outoa. Voiko tämä olla jossain yhteydessä Jeannen ja Pierren kanssa?
Hän odotti kunnes kuuli kellossaan olevan pienen kulkusen ilmoittavan puolta tuntia, ja sitten hän alkoi hitaasti astella kuutamoisten kallioitten yli pohjoiseen päin. Jeanne ja Pierre tulisivat varmasti sieltä päin. Oli mahdotonta erehtyä siitä. Hän käveli äänettömästi mokkasiineissaan pysytellen lähellä kallion reunaa, niin että hän voi nähdä lahden yli. Kahden tai kolmensadan kyynärän päässä suuren kallion takana teki lahdelma jyrkän mutkan, niin että avoin ulappa näkyi kuin hopeainen tie mailin matkan. Philip etsi siltä venettä, mutta mikäli hän voi nähdä, ei siellä ollut mitään varjoa.
Neljänneksen mailia hän käveli yli kallioiden ja palasi sitten. Kello oli yhdeksän. Se hetki oli tullut, jolloin hänen piti tavata Jeanne ja Pierre. Hän asettui taas vartiopaikalleen kalliolle, ja hänen hermostuneisuutensa lisääntyi joka hetki. Entäpä jos Jeanne ei saapunutkaan? Jospa hän oli erehtynyt? Pelkkä ajatuskin sai hänen sydämensä sykähtämään tuskasta. Tähän asti hän ei ollut pelännyt, että Jeanne voisi pettää hänet, että hän ei pitäisi lupaustaan. Hänen luottamuksensa tätä tyttöä kohtaan, jonka hän oli vain kaksi kertaa nähnyt, oli rajaton.
Toisen ja kolmannen kerran hän tarkasti tuon neljännesmailin matkan. Jälleen hänen kellonsa löi puolitunnin, ja hän tiesi, että sovitun ajan viimeiset hetket olivat tulleet.
Kolmannen ja viimeisen kerran hän kulki yli neljännesmailin rajan, etsien valkoisesta kaukaisuudesta, joka aukeni sen takana. Heikko tuuli nousi lahdelta; se humisi metsän puissa, jotka ulottuivat aina kalliontasangolle asti, jolla hän seisoi; allaan hän kuuli yhä selvempänä nousevan vuoksen kohinan. Epätoivo valtasi hänet, ja hän tunsi kadottaneensa pelin.
Äkkiä tuuli kantoi hänen korviinsa toisenlaisen äänen – huudon alhaalta kallioilta, toisen huudon, ja sitten naisen kauhunparahduksen, jonka meren kohina ja tuulen kasvava humina puunlatvoissa tukahuttivat.
Hän seisoi hetkisen voimattomana ja kuunteli. Tuuli huminoi, ja naisen huuto kuului jälleen hänen korviinsa – ääni, joka oli kauhua täynnä ja huusi hurjasti apua. Päästäen vastaushuudon hän juoksi kuin nopea eläin kalliota pitkin. Jeanne kutsui häntä! Kuka muu kuin Jeanne voisi olla täällä ulkona pimeässä yössä – Jeanne ja Pierre? Hän kuunteli juostessaan, mutta ei kuulunut enää mitään. Vihdoin hän pysähtyi ja veti syvään henkeä päästääkseen huudon, joka kuuluisi heidän korviinsa.
Läpi sydämensä hurjan sykinnän ja läähättävän hengityksensä hän kuuli ääniä, jotka eivät johtuneet merestä eikä tuulesta. Hän juoksi edelleen, ja äkkiä kallio loppui hänen jalkainsa alta, ja hän huomasi seisovansa suuren halkeaman reunalla, omituinen kohtaus edessään. Kirkkaassa kuutamossa, selkä kallioon päin käännettynä, seisoi Pierre, kimalteleva tikari kädessään, laiha, jäntevä ruumis jännittyneenä puolustautumaan kolmea miestä vastaan, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Se oli vain silmänräpäyksen näky. Miehet hyökkäsivät. Kuului tukahutettuja huutoja, iskuja, teräksen kalahdus, ja Pierren ääni kuului taistelun metakan yli.
"Jumalan tähden, auttakaa minua, M'sieur!"
Hän oli nähnyt Philipin syöksyvän kallion reunalle, ja taistellessaan hän huusi jälleen.
"Ampukaa, M'sieur! Silmänräpäyksen kuluttua on liian myöhäistä!"
Philip oli vetänyt raskaan revolverinsa esiin. Hän odotti oikeaa hetkeä. Miehet taistelivat nyt niin, että Pierre oli ahdistettu hyökkääjien ja seinän halkeaman väliin. Ei ollut mahdollista ampua satuttamatta häneen.
"Juoskaa, Pierre!" huusi Philip. "Juoskaa – –"
Hän ampui kerran taistelevien yli, ja kun Pierre äkkiä hypähti syrjään hänen käskyään totellen kuului ensi kerran laukaus toiselta puolen. Kuula lensi aivan hänen korvansa ohi. Toinen laukaus, ja Pierre kaatui maahan kuin kuollut kallioitten sekaan. Jälleen Philip ampui – kolmannen ja neljännen kerran, ja yksi noista kolmesta, jotka katosivat vaaleaan hämärään, kompastui kallioon ja kaatui niinkuin Pierre oli kaatunut. Hänen toverinsa pysähtyivät, nostivat hänet ylös ja horjuivat eteenpäin häntä kuljettaen. Philipin viimeinen laukaus sattui harhaan, ja ennenkuin hän ehti ladata uudelleen, olivat he kadonneet kalliojoukkojen taa.
"Pierre!" huusi hän. "Hei! Pierre Couchee!"
Toiselta puolen ei kuulunut mitään vastausta.
Hän juoksi pitkin kuilun reunaa, ja metsän lähellä hän löysi paikan, josta hän voi mennä alas. Kiireessään hän kaatui; hän raapi kätensä, veri vuosi haavasta, jonka hän sai otsaansa, kun hän jälleen kiipesi ylös kalliolle. Hän koetti huutaa, mutta näki samassa olennon kiipeävän ylös kallioita myöten, mutta hänen miltei yliluonnolliset ponnistuksensa veivät hänen puhetaitonsa. Hän hengitti raskaasti päästessään Pierren luo.
Pierre nojautui kalliota vastaan. Hänen kasvoistaan vuosi verta. Kädessään hän piteli katkennutta tikaria. Hänen silmänsä leimusivat kuin mielettömän, ja hänen kasvoistaan kuvastui epätoivo, joka herätti kauhua Philipissä.
"Minun vammani ei merkitse mitään – ei mitään, M'sieur!" läähätti hän käsittäen Philipin ilmeen. "Mutta Jeanne! He ovat vieneet – vieneet Jeannen!" Tikari putosi hänen kädestään ja hän vaipui väsyneenä kalliota vastaan. Philip polvistui ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä verta puolirotuisen kasvoilta. Muutaman hetken riippui Pierren pää velttona hänen olkaansa vasten.
"Mitä se on, Pierre?" kysyi hän. "Sanokaa pian! He ovat vieneet Jeannen!"
Pierren vartalo kohottautui. Suurella ponnistuksella hän näytti keräävän kaikki voimansa ja ojentautui.
"Kuulkaa, M'sieur", sanoi hän puhuen tyynesti. "He hyökkäsivät kimppuumme, kun tulimme tapaamaan teitä kalliolle. Heitä oli neljä. Yksi heistä on kuollut – tuolla. Muut – ovat menneet Jeannen kanssa veneellä. Se merkitsee kuolemaa – pahempaa kuin kuolemaa hänelle – –"
Hänen ruumiinsa värähti. Intohimoisen ponnistuksen tehden hän nousi jaloilleen. Sitten hän vaipui ähkyen takaisin ja hetkisen ajan Philip luuli hänen kuolevan.
"Minä menen, Pierre", huudahti hän. "Minä tuon hänet takaisin. Vannon sen."
Pierren käsi pidätti häntä nousemasta.
"Vannotte – –"
"Vannon."
"Lähimmässä mutkassa – on vene. He ovat lähteneet Churchilliin – –?"
Pierren ääni heikkeni. Kauhistuen äkkiä epätoivoaan, joka teki yön pimeäksi hänen silmissään, puristi hän Philipin käsivartta.
"Jos pelastatte hänet, M'sieur, niin älkää tuoko häntä takaisin", kuiskasi hän käheästi. "Viekää hänet Fort o'Godiin. Älkää hukatko hetkeäkään – älkää silmänräpäystäkään. Älkää luottako kehenkään. Taistelkaa – tappakaa – mutta viekää hänet Fort o'Godiin! Te teette sen – M'sieur – te lupaatte – – –"
Hän vaipui velttona taapäin. Philip tuki häntä varovasti pidellen hänen päätään niin, että hän voi katsoa noihin tuijottaviin silmiin, jotka olivat vielä avoimet ja täynnä ymmärtämystä.
"Minä menen, Pierre", sanoi hän. "Minä vien hänet Fort o'Godiin. Ja te – –"
Varjo kulki yli Pierren silmäin. Hän koetti yhä ymmärtää, koetti vielä pysyä tajuissaan.
"Kuunnelkaa", huudahti Philip koettaen nostaa häntä. "Te ette kuole. Kuula vain raapaisi päätänne ja haava on jo lakannut vuotamasta verta. Huomenna teidän pitää mennä Churchilliin ja etsiä käsiinne mies nimeltä Gregson – se mies, jonka kanssa olin, kun te ja Jeanne tulitte laivaa katsomaan. Sanokaa hänelle, että on tapahtunut jotain tärkeää, ja että hänen pitää sanoa toisille minun menneen leireille. Hän ymmärtää. Sanokaa hänelle – sanokaa hänelle – –"
Hän etsi sopivaa sanaa Gregsonille. Pierre katsoi yhä häneen silmät nyt miltei puoliummessa.
Philip kumartui hänen ylitseen.
"Sanokaa hänelle", sanoi hän, "että minä olen lordi Fitzhughin jäljillä!"
Tuskin oli hän lausunut tuon nimen, kun Pierren sulkeutuvat silmät avautuivat jälleen. Läähättävä huuto pääsi hänen huuliltaan, ja ikäänkuin tuo nimi olisi herättänyt viimeisenkin elon ja voimankipinän hänessä toimintaan, tempautui hän irti Philipin käsistä koettaen puhua. Uusi verivirta valui yli hänen kasvojensa. Epäselviä ääniä kuului hänen kurkustaan, ja sitten hän ponnistuksensa voittamana vaipui tajuttomana taapäin. Philip sitoi nenäliinan haavoittuneen pään ympärille ja ojensi hänen jäsenensä suoraan. Sitten hän nousi ylös ja latasi revolverinsa. Hänen kätensä eivät nyt vapisseet. Hänen ajatuksensa olivat selvät; kiihtymyksen hermostuttava jännitys oli haihtunut. Vain hänen sydämensä löi kuin hurja kone.
Hän kääntyi ja juoksi siihen suuntaan, minne Pierren vastustajat olivat lähteneet, pää kumarassa, revolveri ojennettuna eteensä rinnan korkeudelle. Hän ei ollut ehtinyt sadankaan kyynärän päähän, kun jokin pysähdytti hänet. Hänen tiellään, kasvot käännettyinä kuutamoista taivasta kohti, makasi miehen ruumis. Silmänräpäykseksi Philip kumartui sen yli. Pierren katkennut tikarinterä kimalteli miehen kurkussa. Eloton käsi puristi sitä, kuin olisi hän viimeisellä hetkellään koettanut vetää sitä pois. Kasvot olivat vääntyneet, silmät vielä avoimet, huulet myöskin avoimet. Kuolema oli tullut kauhistuttavan nopeasti.
Philip kumartui alemma ja katsoi kuolleen kasvoihin. Missä hän oli nähnyt aikaisemmin nuo kasvot?
Äkkiä hän muisti sen. Hän vetäytyi taapäin ja kylmä hiki tuntui pusertuvan äkkiä yli koko hänen ruumiinsa ja kasvojensa. Tuo mies, joka makasi tuossa Pierre Coucheen taittunut tikari rinnassaan, oli tullut rannalle Lontoon laivasta tänään Eileenin ja hänen isänsä seurassa!
Silmänräpäyksen ajan hän oli aivan hämmästyksen vallassa! Kaikki mitä oli tapahtunut – kohtaus kalliolla, missä hän ensin tapasi Jeannen, laivan saapuminen, tuo hetkinen rannalla, jolloin Jeanne ja Eileen seisoivat vastatusten – muistuivat hänen mieleensä hänen katsoessaan noita tuijottavia silmiä jalkainsa juuressa. Mitä se kaikki merkitsi? Miksi oli lordi Fitzhughin nimi riittänyt vetämään puolirotuisen takaisin tajuttomuuden reunalta? Mitä merkitsi tämä omituinen olosuhteiden yhteensekaantuminen, joka yhdisti Pierren ja Jeannen häntä itseään uhkaavaan salaliittoon? Olivatko nuo viimeiset sanat, jotka hän oli Pierre Coucheelle lausunut, itse asiassa olleet totta.
Hän ei odottanut saadakseen vastauksen noihin kysymyksiin, jotka kiitivät hänen aivojensa läpi. Huomenna joku löytäisi Pierren tai Pierre ryömisi Churchilliin. Ja sitten olisi tuo kuollut mies täällä. Hän värähti pistäessään revolverin takaisin vyöhönsä ja ojentaessaan jäsenensä. Se oli epämiellyttävä juttu, mutta hän tiesi, että se oli tehtävä – Pierren pelastukseksi. Hän nosti ruumiin kalliolta ja kantoi sen reunalle kumartuen sen painon alla. Kaukana alhaalla kaikui meren kohina. Hän ojensi taakkansa reunan yli ja odotti. Hetkisen kuluttua kuului kumea loiskahdus.
Sitten hän kiiruhti eteenpäin kuten Pierre oli häntä neuvonut.
X luku.
Pian Philip hidastutti askeleitaan ja katseli levottomana eteensä. Siitä, missä hän seisoi, aleni kallio valkoiseksi rannaksi, joka ulottui pimeään niin kauas kuin hän voi nähdä, vain metsän tumman juovan katkaisemana. Puolitiessä rinnettä kuutamon katkaisi tumma juova, ja hän huomasi tämän toiseksi halkeamaksi. Hänen ei ollut vaikeaa laskeutua alas. Halkeaman seinät olivat sileät, kuin veden kiillottamat. Sen pohjalla oli valkoista, kuivaa hiekkaa, joka painui hänen jalkojensa alla. Hän kulki eteenpäin seinämien välissä, ja pimeys verhosi hänet. Polku kävi vaikeammaksi. Lähellä rantaa hän haparoi sokeasti eteenpäin suurten kivien ja meriruohokasojen välissä, ihmetellen, miksi Jeanne ja Pierre olivat tulleet tätä tietä, vaikka he olisivat voineet tulla mukavampaa tietä. Aivan lähellä kivistä rantaa, missä valo oli hiukan kirkkaampi, näki hän veneen, jonka Pierre oli vetänyt varjoon.
Vasta vedettyään veneen kuutamoon veden reunaan huomasi hän, että se oli varustettu kuin pitkää matkaa varten. Aivan lähellä perää oli mytty, jonka yli oli köytetty pyssy. Kaksi tai kolme pienempää poronnahkalaukkua oli veneen keskellä. Keulassa oli paksu karhunnahkasuojus, ja hän tiesi sen olevan Jeannea varten.
Varovasti Philip astui veneeseen ja äänettömin aironvedoin lähti ohjaamaan sitä Churchilliin päin. Jeannen vangitsijoilla oli huomattava etumatka, mutta hän luotti siihen, että voisi saavuttaa heidät pian, jos Pierre oli puhunut totta sanoessaan, että he suuntaisivat kulkunsa Churchill Riveria kohti. Hän oli huomannut, miten varovasti Pierren vastustajat olivat lähestyneet kalliota, ja hän oli varma siitä, että he olisivat vielä kaksinverroin varovaisempia paluumatkalla, varsinkin kun heidän hyökkäyksensä oli viime hetkellä keskeytynyt. Tästä syystä hän meloi ilman erikoista kiirettä pysytellen hyvin jyrkän rannan suojassa, korvat ja silmät valppaina tarkkaamaan kaikkia ääniä niistä, jotka olivat hänen edellään.
Vastapäätä sitä kalliota, jolla Pierren ja Jeannen oli pitänyt hänet kohdata, hän seisahtui ja nousi ylös veneessä. Tuuli oli hajottanut savupilven. Hänen ja kaukaisen laivan välillä oli valoisa meri. Kahden kolmasosan päässä tästä välimatkasta näki hän suuremman veneen, joka nousi ja laski vuoksen aaltojen mukaan. Hän vaipui jälleen polvilleen ja irrotti Pierren pyssyn. Hän varmistautui siitä, että makasiini oli ladattu ja jatkoi melomistaan.
Hänen ajatuksensa toimivat nopeasti. Puolessa tunnissa, arveli hän, olisi hän saavuttanut toisen veneen. Ja mitä sitten? Heitä oli kolme yhtä vastaan, jos syntyisi taistelu – ja miten hän voisi pelastaa Jeannen taistelutta? Hänen verensä sykki kiivaasti, miltei iloiten siitä, mikä häntä odotti, ja hän nauroi hiljaa itsekseen ajatellessaan sitä.
Laiva näytti olevan lähempänä; vene katosi sen taakse. Lyhyt pysähdys, muutamia selittäviä sanoja, niin Philip tiesi saavansa apua alukselta. Eikö se itse asiassa ollut viisainta? Hetkisen hän epäröi ja meloi hitaammin. Jos toiset auttoivat häntä Jeannen pelastuksessa, niin miten hän voisi selittää, ettei vienyt häntä takaisin Churchilliin? Mitä tapahtuisi, jos hän palaisi hänen kanssaan? Miksi Pierre oli palannut miltei kuoleman portaalta rukoillakseen häntä viemään Jeannen Fort o'Godiin?
Ajatellessaan Fort o'Godia hän sai uutta voimaa käsivarsiinsa ja ruumiiseensa ja päätti hoitaa asian yksin. Jos hän yksin pelastaisi Jeannen ja veisi hänet sinne kuin oli Pierrelle luvannut, saisi hän selityksen moneen seikkaan, jotka olivat häntä hämmästyttäneet. Hänen mieleensä johtui taasen, että Pierre ja Jeanne voivat olla avaimena siihen salaperäiseen juoniverkkoon, joka uhkasi murskata sen yrityksen, jonka hän oli täällä pohjolassa alkanut. Hän keksi syitä, jotka tukivat tätä olettamusta. Miksi lordi Fitzhughin nimellä oli ollut sellainen yllättävä vaikutus Pierreen? Miksi eräs hänen vastustajistaan oli ollut mies, joka oli tullut samalla laivalla kuin Eileen Brokaw ja hänen isänsä? Hän tunsi, että Jeanne voisi selittää nämä seikat samoinkuin hänen veljensäkin. Hän voisi selittää tuon omituisen kohtauksen rannalla, kun hän oli hetkisen seissyt tyrmistyneenä ja hämmästyneenä Eileenin edessä. Jeanne voisi selittää sen salaperäisyyden, joka ympäröi Gregsonin kuvaa Eileenista, sillä jos oli olemassa kaksi Eileen Brokawia, niin Jeanne tiesi sen. Näillä syillä hän sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän lähtisi yksin. Mutta niiden takana oli toinen, voimakkaampi syy. Hän tunnusti itselleen, että hän kernaasti suostuisi taistelemaan kaksinkertaistakin ylivoimaa vastaan saadakseen pelastaa Jeannen ja viedä hänet Fort o'Godiin ilman toisten apua. Ajatus, että he saisivat olla yhdessä, että hän saisi olla tytön seurassa – ehkä päiväkausiakin – täytti hänet omituisella ihastuksella. Tunti sitten häntä oli tyydyttänyt varmuus siitä, että hän tapaisi hänet muutaman hetkisen ajan kalliolla. Sen jälkeen oli kohtalo kulkenut kulkuaan. Jeanne oli hänen pelastettavansa, puolustettavansa ja vietävänsä Fort o'Godiin.
Hän ei epäröinyt hetkistäkään, mutta kuitenkin hän toimi mahdollisimman varovaisesti. Gregson, valtiomies, olisi pitänyt välttämättömänä kutsua laivaa avuksi. Philip luotti itseensä. Hän tiesi, että hänellä olisi ainakin kolme miestä vastassaan, sillä hän tiesi miehen, jota hän kalliolla oli haavoittanut, olevan vielä taistelukuntoisen. Ja ehkä oli toisiakin, joista hän ei tiennyt.
Hän kulki laivan ohi niin läheltä sitä, että hänen veneensä raapaisi sen kylkeä. Muutaman hetkisen ajan oli laiva estänyt häntä näkemästä kauemmas, mutta nyt hän näki jälleen, noin neljännesmailin päässä, aluksen, jota hän ajoi takaa. Jeannen ryöstäjät ohjasivat kulkunsa suoraan virtaa kohti, ja koska vene oli nyt osittain sivuttain häneen päin, voi hän helposti laskea siinä olijat, mutta ei kyllin varmasti voidakseen saada selville heidän lukumääränsä. Hän ohjasi rohkeasti kuutamoon ja kääntyi sitten äkkiä rantaan päin. Jos toiset näkisivät hänet, mikä kyllä oli mahdollista, luulisivat he hänen nousevan maihin. Ja kun hän oli päässyt rannikon tummaan varjoon, olisi hän kahta vertaa nopeampi ja pääsisi heitä lähemmä tulematta huomatuksi.
Tuskin hän oli päässyt suojaavaan varjoon, kun hän jo kumartui aironsa yli ja kevyt koivualus kiisi nopeasti veden poikki. Vasta sitten, kun hän oli takaa-ajamansa veneen rinnalla, johtui hänen mieleensä, että hän voisi mennä heidän edellään Churchillin suuhun ja odottaa siellä. Jokainen melanveto suurensi hänen ja suuremman veneen välimatkaa. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän ehti laajalle suistomaalle, jonka läpi mahtava virta tyhjensi vetensä lahteen. Hän toivoi lähestyvän veneen kulkevan lähintä haaraa myöten päävirtaan, ja Philip piilottautui niin, että sen täytyi kulkea kahdenkymmenen kyynärän päässä hänestä.
Piilopaikastaan hän katseli lähestyvää venettä. Hän oli hämmästynyt sen hitaasta kulusta. Silloin tällöin se näytti pysyvän paikoillaan, eikä hän voinut eroittaa mitään liikettä siinä olijoitten keskuudessa. Ensin hän luuli, että he olivat epävarmat siitä, mihin suuntaan lähtisivät, mutta muutama minuutti riitti osoittamaan, että se ei ollut syynä heidän hitaaseen edistymiseensä. Vene ohjasi kulkunsa ensimmäistä haaraa kohti. Ratkaisu tuli, kun heikko, mutta selvä vihellys kaikui veden yli. Miltei heti kuului vastaus joelta.
Philip veti nopeasti henkeä ja uusi elämys sai hänet puremaan hampaansa yhteen yllättyneenä. Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut edessään suurempi taistelu kuin hän oli otaksunut.
Joelta tulevaa vihellystä seurasi nopea aironloiske, ja vene tuli nopeasti häntä kohden. Hän veti takaisin Pierren pyssyn ja aukaisi sillä pienen aukeaman kaislojen ja ruohikon väliin, niin että hän saattoi esteettä nähdä joelle. Kolme tai neljä hyvin tähdättyä laukausta, nopea syöksyminen jokeen, niin Jeanne olisi hänen hallussaan. Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Sitä seurasivat salamannopeina toiset ja pidättivät hänen intoaan. Iltahämärä oli vaarallinen ampumiselle. Jos hän ampuisi harhaan, tai sattuisi Jeanneen – tai jos vene kaatuisi äkkinäisessä hämmingissä, minkä hänen laukauksensa saisivat aikaan. Pieni erehdys, pieninkin vamma hänelle itselleen merkitsisi kaiken toivon menettämistä. Vaikka hän olisi onnistunutkin tähtäämään tarkoin, joutuisivat sekä hän että Jeanne miltei heti vastustajien tulen alaisiksi.
Hän painautui jälleen kaislikon taa. Vene tuli lähemmä. Vielä hetkinen, ja se oli aivan hänen vierellään, ja hänen sydämensä sykki kuin vasara, kun hän näki Jeannen perässä. Hän nojautui kuin tajuttomana taapäin. Hän ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kun vene kulki kymmenen kyynärän päässä hänen piilopaikkansa ohi, näki hän Jeannen tumman tukan, joka valui paksuna yli laidan, jota vastaan hän nojasi. Se oli vain silmänräpäyksen näky, ja sitten he katosivat. Hän ei ollut katsonut kolmea veneessä olevaa miestä. Hän oli kohdistanut koko huomionsa Jeanneen. Hän ei ollut nähnyt hänessä elonmerkkiä – ei liikahdustakaan hänen ruumiissaan, ei kädenojennustakaan, ja kaikki hänen pelkonsa kohosi kuin polttava tuli hänen aivoihinsa. Hän ajatteli epäinhimillistä juonta, jonka lordi Fitzhughin kirje oli paljastanut; samassa muistuivat hänen mieleensä Pierre Coucheen sanat: "Se merkitsee kuolemaa – pahempaa kuin kuolemaa – hänelle – –"
Oliko Jeanne tuon pirullisen suunnitelman ensi uhri, jonka tarkoituksena oli herättää koko pohjoisen seudun viha heitä vastaan? Raivo valtasi Philipin, ja sen vallassa hän ohjasi veneensä ulos, vaikka hän olisi voinut tulla keksityksi. Onneksi ei kukaan takaa-ajetuista katsonut taakseen, ja joen mutka peitti hänet pian näkyvistä. Philip oli saavuttanut itsehillintänsä jälleen, kun hän saapui mutkaan. Hän vakuutti itselleen, että Jeanne oli vielä vahingoittumaton, ja että hän äsken oli ehkä pyörtynyt kiihtymyksestä ja kauhusta. Hänen kohtalonsa oli vielä häntä odottamassa jossakin Churchillin syvissä ja hiljaisissa metsissä. Hänen ainoa toivonsa oli pysyä huomaamattomana ja pelastaa hänet viime hetkellä, kun hänen ryöstäjänsä veisivät hänet maihin.
Hän seurasi heitä lähellä kaislikkoa uskaltamatta ulos varjosta. Hetkisen kuluttua hän kuuli ääniä, ja toinen vene ilmestyi esiin. Syntyi lyhyt hiljaisuus, ja molemmat veneet jatkoivat rinnatusten matkaansa jokea ylöspäin. Neljännestunnin kuluttua olivat sekä takaa-ajetut että takaa-ajaja joella, joka lepäsi tummana metsäseinämien välissä, jotka estivät kaiken muun valon kuin tähtien tuikkeen pääsemisen joelle.
Philip ei enää voinut nähdä edessään olijoita, mutta hän kulki sattumalta kuulemiensa äänien ja airojenloiskeen mukaan. Ajottain, kun joki kapeni ja metsänseinämät antoivat paremman suojan, ohjasi hän veneensä vaarallisen lähelle toivoen kuulevansa, mitä he puhuivat, mutta hän kuuli vain pari sanaa. Hän kuunteli turhaan kuullakseen Jeannen ääntä. Kerran hän kuuli hänen nimensä lausuttavan, ja sitä seurasi matala nauru, jonka päästi joku siitä veneestä, joka oli odottanut Churchillin suulla. Noin tusinan kertaa sen jälkeen kuin he saapuivat päähaaralle, kuuli Philip tämän saman nauravan äänen.
Hetkisen kuluttua valtasi hiljaisuus edessä olijat. Ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin melojen loiske, ja molempien veneiden vauhti lisääntyi. Äkkiä kuului kaukaa virran rannalta ääni, joka aluksi oli heikko, mutta tuli sitten voimakkaammaksi, ja joka lauloi metsän hurjia lauluja. Tuo ääni keskeytti veneissä vallitsevan hiljaisuuden. Ne lakkasivat melomasta, ja Philip pysähtyi. Hän kuuli matalia lauseita, ja muutaman hetken kuluttua ryhdyttiin jälleen melomaan ja vene käännettiin rantaan päin. Philip seurasi heidän liikettään kääntyen rantaan noin viisikymmentä kyynärää alempana ja ohjasi koivuruuhensa tiheän palsamin suojaan, joka oli pudonnut virtaan.
Laulava ääni lähestyi nopeasti. Viisi minuuttia myöhemmin ilmaantui hämärästä pitkä vene. Se kulki niin läheltä, että Philip voi nähdä omituisen haahmon, joka meloi laulaen perässä. Keulassa polvistui intiaani, joka työskenteli vaieten. Heidän välillään, veneen pohjalla, istui kaksi miestä, jotka hän ensi silmäykseltä tunsi valkoihoisiksi. Muukalaiset ja heidän aluksensa kulki ohi nopeasti kuin varjo.
Jälleen Philip kuuli liikahdusta lähellään, ja uudelleen hän ryhtyi takaa-ajoon. Hän ihmetteli, miksei Jeanne ollut huutanut apua, kun suuri vene kulki ohi. Ellei hän ollut haavoittunut tai tajuton, oli hänen ryöstäjiensä ollut pakko pitää nenäliinaa tai raakaa kättä hänen suullaan, ehkäpä hänen kurkullaankin! Hänen verensä kuumeni raivosta, kun hän sitä ajatteli.
Kolme neljännestuntia jatkui nopea melominen virtaa ylöspäin keskeytymättä. Sitten joki laajeni pieneksi järveksi, ja Philipin täytyi odottaa siksi kunnes molemmat veneet, jotka hän nyt voi nähdä selvästi, olivat kulkeneet yli valaistun ulapan.
Kun hän sitten uskalsi jälleen ryhtyä takaa-ajoon, olivat Jeannen ryöstäjät neljännesmailin hänen edellään. Hän ei enää kuullut heidän aironvetojaan saapuessaan joelle järven yläpäähän, ja hän kumartui työhönsä suuremmalla tarmolla ja vähemmällä varovaisuudella. Viisi minuuttia – kymmenen minuuttia kului, eikä hän nähnyt eikä kuullut mitään. Hänen vetonsa kävivät voimakkaammiksi, ja vene kiisi veden läpi kuin veitsenterä. Hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan, ja äkkinäinen kylmä kauhu valtasi hänet. Vielä viisi minuuttia, sitten hän pysähtyi. Joki virtasi hänen edessään leveänä ja selvänä neljännesmailin matkan. Veneistä ei näkynyt jälkeäkään!
Muutaman silmänräpäyksen hän pysyi liikahtamatta ajautuen takaisin hitaan virran juoksun mukaan, sen ajatuksen jähmettämänä, että hän oli antanut Jeannen ryöstäjäin päästä pakoon. Olivatko he kuulleet hänen tulonsa ja nousseet maihin päästääkseen hänet ohitseen? Hän käänsi veneensä ja ohjasi virtaa alaspäin. Siinä tapauksessa hän ei voisi olla heitä huomaamatta, jos hän oli varovainen. Mutta jos he olivat kääntyneet johonkin pimeään sivuhaaraan – kulkivat ehkä nyt juuri jotain salaista haaraa myöten, joka johti takaisin päin – – –
Läähätys pääsi hänen huuliltaan hänen ajatellessaan Jeannea. Tällä puolen mailin matkalla hän varmasti löytäisi veneiden piilopaikan, mutta se olisi ehkä liian myöhäistä. Hän ohjasi veneen keskelle virtaa etsien molemmilta puolin. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, kun hän tuli pienelle järvelle. Nyt oli vain yksi keino, ja hän ohjasi veneensä aivan lähelle oikeanpuoleista rantaa etsien aukkoa. Hänen etenemisensä oli hidasta. Tusinan kertaa hän takertui kaisloihin ja ruohistoon tai ohjasi veden yli riippuvain puunlatvojen ja köynnösten alle päästäkseen syvempään pimeyteen. Hän oli palannut kaksi kolmasosaa siitä välimatkasta, joka oli suoran juoksun ja hänen välillään, kun hänen veneensä keula tarttui sileään hiekkasärkkään, joka pisti ulos kolmekymmentä tai neljäkymmentä jalkaa rannasta. Tuskin hän oli tuntenut hiekan raapaisun, kun hän työnsi voimakkaasti veneensä takaisin, ja miltei samassa silmänräpäyksessä kohosi Pierren pyssy uhaten rantaa kohti. Korkealle hiekkarannalle vedettyinä oli kaksi venettä.
Hetkisen luuli Philip, että hänen ilmestymisensä saisi aikaan jotain liikettä rannalla; mutta ajautuessaan hitaasti kauemma pyssy ojennettuna alkoi hän uskoa yhä enemmän, ettei häntä oltu huomattu. Hän antoi virran viedä itseään, kunnes tiesi olevansa varjossa ja ohjasi sitten tyynesti rantaan. Äänettömästi hän veti veneen rannalle ja hiipi puiden väliin. Ei kukaan vartioinut veneitä. Hän ei kuullut mitään ääniä, ei mitään ruohikon kahinaa. Kokonaisen minuutin ajan hän pysyi kyyryssä kuunnellen. Sitten hän ryömi lähemmä ja huomasi paikan, missä sekä kaislat että pensaat olivat poljetut poluksi, joka johti poispäin virralta.
Hänen sydämensä sykähti ilosta, ja hän kiiruhti polkua myöten pidellen pyssyään heti valmiina käyttöön. Polku mutkitteli kuivan niityn korkean heinän läpi ja katosi metsään kahden sadan kyynärän päästä virrasta. Hän oli tuskin ehtinyt metsään, kun hän näki tulen loisteen. Se oli vain lyhyen matkan päässä, kätkettynä syvään luolaan, joka kokonaan esti sitä näkymästä virralle. Philip hiipi varovaisesti lähemmä, kunnes huomasi olevansa viidenkymmenen jalan päässä leiristä.
Suuri kangasteltta oli ensimmäinen seikka, jonka hän näki. Nuotio oli pystytetty erään kallion luo, ja tulen ylitse oli kumartunut mies, joka kohenteli hiiliä haaraisella puulla. Miltei samassa hetkessä ilmestyi toinen mies teltasta, kädessään kaksi suurta pannua ja toisessa suuri pata. Silmäyksellä Philip tiesi, että he aikoivat ruveta valmistamaan ateriaa, eikä kahdelle, vaan monelle. Hän etsi kiihkeästi tulenvalaisemilta paikoilta ja varjosta jotain jälkeä Jeannesta. Hän ei nähnyt mitään. Hän ei ollut leirissä. Viisi tai kuusi miestä, jotka olivat paenneet hänen kanssaan virtaa ylöspäin, eivät olleet siellä. Philipin sormet kaivautuivat syvälle multaan hänen huomatessaan tämän, ja jälleen valtasi hänet kauhistuttava pelko. Ehkä Jeanne oli jo kohdannut kohtalonsa syvemmällä metsässä.
Hän ryömisi eteenpäin ja hiipisi läpi vastakkaisella puolella olevan matalan pensaikon, niin että hän tulisi muutaman jalan päähän tulen vieressä olevasta miehestä. Siellä he olisivat aivan hänen armoillaan, ja revolverinsa avulla hän pakoittaisi heidät kertomaan, minne Jeanne oli viety. Kaikki edut olivat hänen puolellaan. Ei olisi vaikeaa ottaa heitä vangeiksi ja jättää heitä varmaan paikkaan siksi kuin hän ajaisi takaa heidän tovereitaan.
Hän ajatteli ainoastaan suunnitelmaansa eikä irroittanut katsettaan tulen vieressä työskentelevistä miehistä. Hän tuli pensaikon rajaan ja ryömi pää ja olkapäät näkyvissä, revolveri kädessä. Äkkiä ääni teltan läheltä yllätti hänet. Se oli heikko yskähdys. Tulen vieressä olijat eivät käännähtäneetkään, mutta Philip kääntyi.
Puun varjossa, joka oli kätkenyt hänet tähän asti, istui Jeanne. Hän oli suora ja luja. Hänen kalpeat kasvonsa olivat kääntyneet Philipiin päin. Hänen kauniit silmänsä loistivat kuin tähdet. Hänen huulensa olivat avoimet; Philip voi nähdä hänen nopean, kiihkeän hengityksensä. Hän näki hänet! Hän tunsi hänet! Hän voi nähdä toivon riemun Jeannen kasvoilla, voi nähdä, että Jeanne pidättäytyi huutamasta hänelle samoin kuin hän itse hillitsi hurjaa haluaan ilmaista uhmaansa ja iloaan. Ja siinä tulenleimussa, kasvot täydessä valossa, unohtaen kahden miehen läsnäolon, Philip ojentautui ja ojensi kätensä iloisesti hymyillen Jeannea kohti.
Tuskin oli hän kääntynyt miehiin päin, valmiina hyökkäämään heidän kimppuunsa, kun sattui kauhea keskeytys. Kuului äkkinäinen rasahdus pensaikosta hänen takaansa, uhkaava murina, ja suuri susikoira hyökkäsi hänen kurkkuunsa. Nopea itsepuolustusvaisto käänsi aseen, joka oli tähdätty miehiä kohti, tätä odottamatonta vastustajaa vastaan. Hirviön hampaat loistivat hänen kasvojensa edessä ja eläimen ruumis oli hänen revolverinsa suuta vastassa, kun Philip laukaisi. Vaikka hän vältti hampaat, ei hän voinut pudistaa hartioiltaan koiran ruumista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kieri sen päälle keskelle valaistua leiriä. Ennenkuin Philip pääsi jälleen pystyyn, olivat Jeannen hämmästyneet vartijat yllättäneet hänet. Hän heittäytyi taapäin ja laukaisi sokeasti revolverinsa, joka hänellä yhä oli kädessä. Samassa hetkessä sai hän raskaan iskun päähänsä ja kauhea paino murskasi hänet maahan. Hän pudotti revolverinsa. Hänen aivonsa turtuivat; hänen lihaksensa veltostuivat. Hän tunsi vastustajansa sormet kurkussaan ja niiden puristus toi takaisin kaikki hänen vastustusvoimansa. Silmänräpäyksen ajan hän makasi hiljaa silmät suljettuina lämpimän veren virratessa yli kasvojen. Hän oli koettanut tätä keinoa ennenkin vuosia sitten. Hän muisti sen nyt maatessaan tuossa selällään. Se oli tehonnut silloin ja se tehosi nyt. Kuristava ote hänen kurkussaan irtautui; paino kohosi hiukan hänen rinnaltaan. Vartija luuli hänen olevan tajuttoman, ja Jeanne, joka oli horjuen noussut jaloilleen, luuli hänen kuolleen.
Hänen huutonsa, kauhunhuutonsa, joka oli täynnä epätoivoa, sai Philipin toimintaan silmänräpäystä liian aikaisin. Hänen vihollisensa oli vielä osittain varuillaan ja nousi varovaisesti ylös, kun Philip nopealla liikkeellä tarttui häneen. Puristaen toisensa kuolettavaan syleilyyn he kierivät maassa; ja tuntien epätoivoa, joka ei milloinkaan ennen ollut hänen sieluaan vallannut, huomasi Philip kamalan totuuden, että entinen voima oli mennyt hänen käsivarsistaan ja että hän joka hetki tuli heikommaksi. Silmänräpäyksen ajan hän näki Jeannen. Hän seisoi miltei heidän vieressään kädet puristettuina rintaa vasten. Ja Philipin katsoessa häneen hän äkkiä kääntyi ja juoksi nuotion luo. Silmänräpäyksen kuluttua hän oli takaisin tulikuuma kekäle kädessään. Philip näki sen leimahtavan aivan silmiensä edessä, tunsi sen kuumuuden; ja sitten pääsi kiljahdus, eläimellinen tuskan ja kivun huuto hänen vihollisensa huulilta. Mies vieri taapäin tarttuen kädellään paksuun niskaansa, minne Jeanne oli heittänyt palavan kekäleen. Philip nousi jaloilleen. Hänen nyrkkinsä sattui toisen ohimoon, ja toinen vartija kaatui taapäin velttona ja elottomana.
Juuri iskun sattuessa kuului äänekäs huuto läheltä metsästä, ja sitä seurasi monien jalkojen kopina, jotka juoksivat pensaikon läpi.
XI luku.
Philip ja Jeanne seisoivat vastakkain nuotion valossa.
"Nopeasti!" huudahti hän. "Meidän täytyy kiiruhtaa!"
Hän kumartui ottamaan revolverinsa maasta. Hänen liikettään seurasi heikko tuskan nyyhkähdys. Jeanne horjui ikäänkuin hän olisi ollut pyörtymäisillään. Hän vaipui maahan ennenkuin Philip ehti hänen rinnalleen.
"Te olette loukkaantunut!" huudahti hän. "Jeanne! Jeanne!"
Hän polvistui maahan hänen viereensä huutaen hänen nimeään ja pitäen häntä puolittain sylissään.
"Ei, ei! En ole loukkaantunut – paljon", vastasi hän koettaen nousta jälleen. "Se on nilkkani. Minä nyrjäytin sen – kalliolla. Tulkaa – –"
Hän painoi raskaampana Philipin käsivartta. Hänen silmistään kuvastui tuska.
Philip nousi ja otti hänet syliinsä. Pensaikon rasahdus oli revolverinkantaman päässä heistä, mutta sinä hetkenä hän ei tuntenut pelkoa. Elämä palasi hänen suoniinsa. Hän olisi tahtonut huutaa ilmi uhmansa juostessaan Jeannea kantaen polkua myöten virralle. Hän voi tuntea hänen valtimonsa sykinnän. Hänen huulensa koskettivat tytön tukkaa. Jeannen sydän sykki kiivaasti hänen omaansa vastaan. Toinen hänen käsistään oli hänen olkapäällään. Elämä, rakkaus, omistamisen riemu kulki hänen lävitseen palavina virtoina ja hänestä tuntui näinä ensi kosketuksen hetkinä, hänen ensi kerran kuullessaan hänen puhuvan hänelle, että hänen täytyi ilmaista ajatuksensa. Tämän hetken vuoksi hän olisi uskaltanut henkensä, olisi ryhtynyt vaikka millaiseen uhkapeliin; hän oli toivonut sitä, eikä hän kuitenkaan ollut uneksinut sadattakaan osaa siitä, mitä se hänelle voi merkitä. Hän katsoi tytön kalpeihin kasvoihin juostessaan. Tämän kauniit silmät katsoivat avoimina häneen. Hänen huulensa olivat auki; hänen poskensa lepäsi hänen rintaansa vasten. Philip ei huomannut miten lujasti hän häntä piteli ennenkuin hän viimein pysähtyi siihen, mihin oli veneensä kätkenyt. Silloin hän tunsi hänen värisevän sylissään ikäänkuin hän olisi pidellyt pelästynyttä lintua käsissään. Tyttö veti syvään henkeä, kun hän avasi käsivartensa ja nosti hänet alas. Hänen valloilleen päässyt tukkansa valui Philipin rinnan ja käsien yli.
Hän ei puhunut sanaakaan nostaessaan häntä veneeseen. Ei kuiskaustakaan vaihdettu heidän välillään, kun vene nopeasti kiisi ulos rannasta. Sadan kyynärän verran melottuaan virtaa alaspäin Philip ohjasi suoraan joen poikki ja suuntasi kulun varjojen keskelle vastakkaiselle rannalle.
Jeanne oli aivan hänen lähellään. Hän voi kuulla hänen hengityksensä. Äkkiä hän tunsi hänen kätensä kosketuksen.
"M'sieur, minun täytyy kysyä – Pierrestä!"
Näissä harvoissa sanoissa kuului pelon värinää. Hän nojautui taapäin, ja hänen kasvonsa näyttivät kalpealta aaveelta pimeydessä; ja Philip kumartui hänen ylitseen, kunnes hän tunsi hänen hengityksensä ja hänen tukkansa suloinen tuoksu täytti hänen sieramensa. Nopeasti hän kuiskasi mitä oli tapahtunut. Hän sanoi, että Pierre oli haavoittunut, muttei vaikeasti, ja että hän oli luvannut viedä hänet Fort o'Godiin.
"Onko se Churchilliä ylöspäin?" kysyi hän.
"On", kuiskasi tyttö.
He kuulivat nyt ääniä, ja miltei heitä vastapäätä he näkivät varjomaisia olentoja juoksevan veneiden luo hiekkasärkälle.
"He luulevat meidän pakenevan Churchilliin päin", sanoi Philip. "Se on lähin turvapaikka. Katsokaa – –"
Yksi veneistä oli työnnetty vesille ja kiisi nopeasti virtaa alaspäin. Hetkistä myöhemmin seurasi toinen. Melojen loiske häipyi pois ja Philip nauroi hiljaa ja iloisesti.
"He ajavat meitä takaa aamuun asti tämän paikan ja Churchillin välillä. Ja sitten he etsivät teitä jälleen Churchillistä."
Philip tiesi miltei katsomatta, että Jeanne oli painanut päänsä käsiinsä ja että hän nyt antoi vallan sille hirveälle jännitykselle, joka oli häntä vallinnut. Vasta kuullessaan heikon nyyhkytyksen, jota tyttö koetti turhaan tukahuttaa, hän uskalsi jälleen kumartua hänen ylitseen ja koskettaa häntä. Hän tiesi, että hänen täytyi nyt hillitä kaikki, mitä hänen sydämessään liikkui.
"Luitteko kirjeen?" kysyi hän hiljaa.
"Kyllä, M'sieur."
"Sitten tiedätte – että olette hyvässä turvassa luonani?"
Hänen äänessään oli ylpeyttä ja voimaa, voitonriemua ja iloa. Se oli miehen ääni, joka nautti omasta voimastaan, suuren rakkauden lämmöstä, siitä tiedosta, että hän oli sen olennon suojelija, joka oli hänelle rakkaampi kuin kaikki muu maailmassa. Se sai Jeannen värähtämään. Hän ojensi pimeydessä molemmat kätensä, kunnes toinen tapasi Philipin käden, ja silmänräpäyksen ajan hän pidätti Philipin melaa liikkumattomana ilmaan kohotettuna.
"Kiitos, M'sieur", kuiskasi hän. "Minä luotan teihin niinkuin luottaisin Pierreen."
Kaikki ne sanat, joita naiset olivat hänelle lausuneet, eivät olleet mitään noiden harvojen sanojen rinnalla, jotka pääsivät hiljaa Jeannen huulilta; hänen sormiensa puristuksessa hänen noita sanoja lausuessaan oli yhdistettynä kaikki ilo, mistä hän koskaan oli uneksinut. Hän pysyi vaieten ja hiljaa polvillaan, kunnes tytön käsi irtautui hänen kädestään.
"Minä vien teidät Fort o'Godiin", sanoi hän ponnistellen pidättääkseen ilon väristystä äänessään. "Ja teidän – teidän pitää opastaa minua."
"Se on kaukana Churchilliä ylöspäin", vastasi tyttö käsittäen kysymyksen, joka sisältyi miehen sanoihin. "Se on kaksi sataa mailia lahdelta."
Philip kohdisti kaiken voimansa melaan kymmenen minuutin ajaksi, ja ohjasi sitten veneen rannalle noin puolen mailin matkan ylempänä hiekkasärkkää. Hän astui veteen polviaan myöten.
"Meidän täytyy viipyä täällä vähän aikaa hoitaaksemme loukkaantunutta nilkkaanne", selitti hän. "Sitten voitte järjestää olonne mukavaksi noiden nahkojen keskelle keulaan. Kannanko teitä?"
"Te voitte – auttaa", sanoi Jeanne. Hän antoi hänelle kätensä ja koetti nousta. Mutta hän vaipui heti maahan päästäen tuskanhuudahduksen.
Oli omituista, että hänen tuskansa tuotti Philipille ihmeellistä iloa. Hän tiesi, että tyttö kärsi, ettei hän voinut seistä eikä kävellä yksin. Ja kuitenkin hän oli äsken leirissä noussut tuskastaan huolimatta ja rientänyt hänen avukseen. Hän ei voinut nyt kannattaa omaa painoaankaan, mutta silloin hän oli juossut hänen luokseen ja taistellut hänen puolestaan. Tieto siitä, että hän oli tehnyt tämän hänen vuokseen, tuotti hänelle ihmeellistä mielihyvää.
"Minun täytyy kantaa teitä", sanoi hän puhuen viileän tyynesti kuin pienelle lapselle. Hänen äänensävynsä sai tytön vakuutetuksi siitä, eikä hän vastustellut, kun Philip nosti hänet syliinsä. Hetkisen hän lepäsi jälleen hänen sylissään ja kun hän laski hänet rannalle, kosketti hänen kätensä sattumalta tytön lämpimiä kasvoja.
"Nyrjähdykset ovat minun erikoisalaani", sanoi hän puhuen hiukan keveässä äänilajissa rohkaistakseen häntä sitä hetkisen tuskaa varten, jota hänen täytyi nyt kärsiä. "Olen tohtoroinut puoli tusinaa niitä kolmen kuukauden aikana. Teidän täytyy ottaa pois mokkasiininne ja sukkanne, niin minä teen siteen."
Hän veti suuren nenäliinan taskustaan ja kastoi sen veteen. Sitten hän etsi rannalta intiaanipajua. Veitsellään hän raapi irti kourallisen kuorta, pehmitti sitä vedessä, murskasi sen käsissään ja palasi tytön luokse. Jeannen pieni jalka oli paljaana tähtien valossa.
"Se tekee kipeää vain silmänräpäyksen", sanoi hän ystävällisesti. "Mutta se on ainoa parannuskeino. Huomenna se on niin voimakas, että voitte seistä sillä. Voitteko kestää hiukan kipua?"
Hän polvistui tytön eteen ja katsoi ylös tuskin uskaltaen koskettaa hänen jalkaansa ennenkuin hän puhui.
"Voin huutaa", sanoi tyttö.
Hänen äänensä värähti, mutta se antoi hänelle luvan. Hän kietoi märän nenäliinan siteen muotoon ja levitti pajunkuoren sille. Sitten hän hyvin varovasti otti hänen jalkansa toiseen käteensä ja nilkan toiseen.
"Se tekee vain hiukan kipeää", rohkaisi hän. "Vain silmänräpäyksen ajan."
Philipin ote lujeni. Hän kohdisti käsiinsä koko voimansa vetäen jalkaa alaspäin ja nilkkaa ylöspäin, kunnes Jeanne päästi heikon huudahduksen ja painoi kätensä hänen kätensä päälle.
"Nyt se on tehty", nauroi hän hermostuneesti. Hän kiersi siteen jalan ympärille niin lujalle, että Jeanne ei voinut liikuttaa jalkaansa, ja sitoi sen vaatesiekaleilla. Sitten hän kääntyi venettä kohti tytön vetäessä jalkaansa sukkaansa ja mokkasiiniaan.
Philip vapisi. Hurja ilo sykki hänen suonissaan. Jeannen ääni kaikui suloisena hänen korviinsa; siinä oli kainoutta, joka sai hänet tuntemaan itsensä kuin pojaksi. Hän oli iloinen siitä, että yö kätki hänen kasvonsa. Hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen nähdä Jeannen kasvot.
"Minä olen valmis", sanoi tyttö.
Hän kantoi tytön veneen keulaan ja asetti hänet nahkojen keskelle järjestäen ne hänen päänsä alle niin että hän voi nukkua, jos halusi. Ensi kertaa lankesi valo niin, että hän voi nähdä hänet selvästi hänen nojautuessaan taapäin sille paikalle, joka oli hänelle tehty. Heidän katseensa kohtasivat hetkiseksi toisensa.
"Teidän pitää nukkua", sanoi hän. "Minä sauvon koko yön."
"Oletteko varma siitä, ettei Pierre ole pahoin haavoittunut?" kysyi hän vapisten. "Te – ettehän te salaa minulta totuutta?"
"Hän oli vain pyörtynyt", vakuutti Philip. "On mahdotonta, että hänen haavansa olisi vakavaa laatua. Mutta ei ollut aikaa hukattavissa, ja siksi minä tulin ilman häntä. Hän seuraa meitä pian."
Hän asettui paikalleen perään ja Jeanne nojautui taapäin karhunnahoille. Pitkän aikaa sen jälkeen Philip meloi vaieten. Hän oli toivonut, että Jeanne antaisi hänelle tilaisuuden jatkaa heidän keskusteluaan, huolimatta hänen kehoituksestaan levätä niin paljon kuin voi. Mutta keulasta ei kuulunut mitään kehoitusta. Puolen tunnin kuluttua hän arvasi, että Jeanne oli noudattanut hänen neuvoaan ja nukkui.
Se oli pettymys, ja kuitenkin hänen pettymykseensä sekaantui mieluisa jännitys. Jeanne luotti häneen. Hän nukkui hänen suojeluksensa alla makeasti kuin lapsi. Pelko vihollisien vuoksi ei enää pitänyt häntä hereillä eikä täyttänyt häntä kauhulla. Tänä yönä, näiden tähtien alla, erämaa heidän ympärillään, hän oli antautunut hänen huomaansa. Hänen poskensa polttivat. Hän pisti melansa äänettömästi veteen, jottei hän häiritsisi tytön unta. Joka hetki lisäsi hänen iloaan, ja hän toivoi vain voivansa nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat hänen tumman tukkansa ja karhunnahkojen peitossa.
Vaitiolo ei enää tuntunut hänestä vaitiololta. Se oli täynnä hänen sydämensä sykintää, hänen rakkautensa laulua, täynnä huokauksia, jotka silloin tällöin pääsivät Jeannen suloisilta huulilta. Se oli hiljaisuus, joka oli täynnä äänetöntä ja ihanaa elämää, ja hän oli onnellinen. Näinä hetkinä, jolloin heidän äänensäkin vaikenivat, kuului Jeanne hänelle, hänelle yksin. Hän voi tuntea hänen läsnäolonsa lämmön. Hän tunsi vielä hänen rintansa sykinnän omaa rintaansa vasten, hänen hiustensa kosketuksen huulillaan, hänen käsivartensa hennon puristuksen. Hänen henkensä oli valveilla ja puhui hänen kanssaan aivan niinkuin hänen entisten uniensa henki oli tuhansia kertoja häntä hänen yksinäisyydessään lohduttanut. Unelmat olivat lopussa. Nyt oli todellisuus tullut.
Hän katsoi ylös taivaalle. Kuu oli vaipunut lounaisten metsien taakse, ja hänen yllään olivat vain tähdet, jotka loistivat yli harmaansinisen kannen, mitä ei mikään sumu peittänyt. Oli ihmeen ihana yö, ja hän mietti miten valo lankesi niin ettei se paljastanut Jeannea hänen pesässään. Sitten hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänen sydämensä sykkimään ja kasvonsa loistamaan. Tähdetkin vartioivat Jeannea eivätkä tahtoneet hänen untaan häiritä. Hän nauroi itsekseen. Hänen olentonsa värisi, ja äkkiä tuntui ääni huutavan hiljaa, vapisten ilosta:
"Jeanne! Jeanne! Rakastettu Jeanneni!"
Kauhistuneena Philip vaikeni liian myöhään. Hän oli lausunut sanat ääneen. Silmänräpäykseksi oli todellisuus sekaantunut vanhaan uneen, ja hänen unelmanhenkensä oli kutsunut ensi kertaa rakastettuaan. Kauhistuneena sanoistaan kumartui Philip eteenpäin ja kuunteli. Hän kuuli Jeannen hengityksen. Se oli syvempi kuin ennen. Hän oli varmasti vielä unessa!
Hän ojentautui ja ryhtyi jälleen melomaan. Hän oli nyt iloinen siitä, että oli puhunut. Jeanne tuntui hänestä läheisemmältä noiden sanojen jälkeen.
Ennen tätä yötä hän ei ollut koskaan huomannut, miten kaunis erämaa oli, miten täydellinen se voi olla. Se oli näyttänyt hänelle kuvia uudesta elämästä, mutta nämä kuvat eivät olleet milloinkaan kokonaan haihduttaneet hänen mielestään muinaisen tuskan muistoja. Hän katseli ja kuunteli. Vesi kuohui hänen veneensä ympärillä; se putoili hiljaisena soitantona jokaisen aironvedon jälkeen; hän kuuli sen hiljaisen loiskinan kaislojen ja ruohiston seassa, ja silloin tällöin sen tirskunan kuin pienten kellojen kilinän. Hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt sitä; hän ei ollut milloinkaan yhtynyt sen onnellisuuteen. Yön äänet kantoivat hänelle nyt toisia ajatuksia, täyttivät hänet toisin tuntein. Kun hän pujahti tyynesti ympäri joen mutkan, kuuli hän loiskinaa edestään ja tiesi majavan hyppäävän virtaan. Muulloin olisi tämä ääni saanut hänen syyhyämään pyssyä kaivaten, mutta nyt se kuului yön soitantoon. Myöhemmin hän kuuli raskaan eläimen hiipivän rannalla ja kaukana yksinäisen suden ulvonnan. Hän kuunteli näitä ääniä tuntien tyyntä mielihyvää eikä sellaista jännitystä ja metsästyshalua, jonka ne tavallisesti hänessä herättivät. Jokainen ääni kertoi Jeannesta – Jeannesta, ja hänen maailmastaan, johon jokainen aironveto vei heidät syvemmälle.
Ja kuitenkin hän ei voinut olla ajattelematta, että Jeanne oli vain muukalainen. Hän oli salaperäinen olento maatessaan siinä veneen keulassa; hän rakasti häntä eikä kuitenkaan tuntenut häntä. Hän tunnusti itselleen yön kuluessa, että hän olisi iloinen, kun päivä koittaisi. Jeanne selvittäisi hänelle silloin monta arvoitusta, ehkäpä kaikkikin. Hän saisi ainakin tietää enemmän hänestä itsestään ja mikä oli syynä hyökkäykseen.
Hän meloi jälleen tunnin verran ja katsoi sitten kelloaan tulitikunvalossa. Se oli kolme.
Jeanne ei ollut liikahtanut, mutta kun tulitikku paloi loppuun Philipin sormien välissä, hämmästytti hän Philipiä puhumalla.
"Onko jo miltei aamu, M'sieur?"
"Tunti ennen sarastusta", sanoi Philip. "Te olette nukkunut kauan – –" Hänen nimensä oli hänen huulillaan, mutta hänestä tuntui hiukan vaikealta puhua nyt. Ja kuitenkin Jeannen "m'sieur" kuului ystävälliseltä ja rohkaisi häntä. "Tuleeko teidän nälkä?" kysyi hän.
"Pierre ja isä kysyvät aina niin, kun heidän on nälkä", vastasi Jeanne nousten istumaan pesässään niin että Philip näki hänen kasvonsa ja hänen tukkansa kiillon. "Mytyssä on kaikenlaista syötävää, M'sieur Philip, vieläpä oliivejakin."
"Mainiota!" huudahti Philip ihastuneena. "Mutta ettekö tahdo heittää pois tuota 'm'sieur'-sanaa? Suurin heikkouteni on tulla kutsutuksi etunimelläni. Tahdotteko?"
"Jos pidätte siitä", sanoi Jeanne. "Mytyssä on kaikkea syötävää, ja minä keitän kahvia, m'sieur –"
"Mitä?"
"Philip."
Tytön äänessä kuului naurua. Philipin ääni vapisi hiukan.
"Te olitte varustautunut tälle matkalle", sanoi hän. "Te aioitte lähteä sen jälkeen kun olitte tavannut minut kalliolla. Minä olen ihmetellyt miksi – miksi tunsitte niin paljon mielenkiintoa minua kohtaan – – –"
Hän tiesi puhuvansa tyhmyyksiä, ja pimeässä hänen kasvonsa punastuivat. Jeanne oli hienotunteinen.
"Me olimme uteliaita teidän suhteenne", sanoi hän lumoavan kainosti. "Pierre on maailman uteliain olento ja minä tahdoin kiittää teitä nenäliinani palauttamisesta. Olen pahoillani, etten löytänyt pitsinpalaa, jonka kadotin samalla kertaa!"
"Minä löysin!" huudahti Philip.
Hän purasi kieltään ja kirosi tätä uutta tyhmyyttään. Jeanne vaikeni. Hetkisen kuluttua hän sanoi:
"Keitänkö kahvia?"
"Voitteko tehdä sitä? Jalkanne – – –"
"Olin unohtanut sen", sanoi hän. "Siihen ei enää koske. Mutta minä voin opettaa teitä."
Hänen teeskentelemätön herttaisuutensa, hänen äänensä sulo, hänen yksinkertainen ja luonnollinen käytöksensä ihastuttivat Philipiä ja samalla hämmästyttivät häntä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut Jeannen tapaista metsäläistyttöä. Hänen kauneutensa, hänen kuningatarmainen käytöksensä, kun hän seisoi Pierren kanssa kalliolla, oli hämmästyttänyt häntä ja herättänyt hänen ihailuaan. Mutta nyt hänen äänensä, hänen sanojensa soitanto, hänen nopea käsityskykynsä lisäsivät hänen ihastustaan kymmenkerroin. Se olisi voinut olla miss Brokaw, joka istui tuossa keulassa puhuen hänen kanssaan, mutta Jeannen ääni oli vain suloisempi kuin miss Brokawin; ja hänen keveimmässäkin sanassaan oli ollut vilpittömyyttä ja totuutta. Philipin päähän pälkähti, että Jeanne olisi voinut tulla suoraan luostarikoulusta, missä hienot äänet olivat häntä opettaneet ja kieli muodostui todelliseksi soitannoksi. Hetkisen ajan hän uskoi, että jotain tämäntapaista olikin tapahtunut.
"Me nousemme maihin", sanoi hän etsien avointa paikkaa. "Tämä mahtaa tuntua vastenmieliseltä teistä, ellette ole tottunut siihen."
"Tottunut siihen, m'sieur – Philip!" huudahti Jeanne muistaen äkkiä lupauksensa. "Minä olen syntynyt täällä!"
"Erämaassa?"
"Fort o'Godissa."
"Oletteko aina asunut täällä?"
Hetkisen Jeanne oli vaiti.
"Kyllä, aina, M'sieur. Olen kahdeksantoistavuotias, ja tämä on ensi kerta, jolloin olen nähnyt sen, mitä te kutsutte sivistykseksi. Se on ensimmäinen käyntini Fort Churchillissä. Se on ensimmäinen kerta, jolloin olen poissa Fort o'Godista."
Jeannen ääni oli matala ja hillitty. Se kaikui vilpittömältä. Siinä oli jotakin, joka tuntui miltei traagilliselta. Hetkisen ajan tuntui Philipin sydän lakkaavan lyömästä, ja hän kumartui kauas eteenpäin katsoen suoraan ja kysyvästi kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänen edessään. Siinä silmänräpäyksessä maailma oli avautunut ja näyttänyt hänelle ihmeen, jota hänen mielensä ei ensin voinut käsittää.
XII luku.
Vene liukui eteenpäin kaislojen välissä keula rantaa kohti. Philipin hämmästys sai hänet yhä pysymään liikkumattomana.
"Vähän aikaa sitten te pyysitte minua sanomaan teille vain – vain totuuden", änkytti hän koettaen löytää sanoja tunteitaan ilmaisemaan, "ja tämä —"
"Se on totta", keskeytti Jeanne hiukan viileämmin. "Miksi valehtelisin teille, M'sieur?"
Philip oli kysynyt samaa itseltään heti heidän ensimmäisen kohtaamisensa jälkeen kalliolla. Ja nyt oli tytön kysymyksessä hiljainen kehoitus olla hienotunteisempi.
"En tarkoittanut sitä", huudahti hän nopeasti. "Suokaa minulle anteeksi. Mutta – se on niin ihmeellistä, miltei mahdotonta uskoa. Tiedättekö mitä ajattelin koko sen yön, kun tapasin Pierren ja teidät kalliolla? Olin siirtynyt vuosia – vuosisatoja taapäin. Sijoitin teidät ja Pierren sinne. Tuntui siltä kuin te olisitte tullut luokseni toisesta maailmasta, kuin olisitte astunut alas jonkun kuninkaallisen hovin loistosta ja ritarillisuudesta, kuin olisi kuningattaren maalaaja voinut nähdä teidät ja maalata teidät sellaisena kuin minä näin teidät siellä, mutta minulle te olitte vain unikuva. Ja nyt te sanotte aina eläneenne täällä!"
Hän näki Jeannen silmäin loistavan. Hän oli kohottautunut karhunnahkojensa keskeltä ja nojautui Philipiä kohti. Hänen kasvonsa värähtivät mielenliikutuksesta; hänen koko olemuksensa tuntui kohdistuvan hänen sanoihinsa.
"M'sieur – Philip – näytimmekö me – sellaisilta?" kysyi hän arasti.
"Kyllä, muuten en olisi kirjoittanut tuota kirjettä", vastasi Philip. Hän nojautui eteenpäin ja hänen kasvonsa olivat lähellä Jeannen kasvoja. "Olin juuri kulkenut sen paikan ohi, minne miehiä ja naisia haudattiin sata tai kaksisataa vuotta sitten, ja kun näin teidät ja Pierren, ajattelin heitä; mademoiselle d'Arconia, joka jätti prinssin seuratakseen rakastettuaan hautaan tuolla Churchillissä, ja minä mietin, eikö Grosellier – – –"
"Grosellier!" huudahti tyttö.
Hän hengitti nopeasti ja kiihkeästi. Äkkiä hän vetäytyi hiukan taapäin naurahtaen hermostuneesti.
"Olen iloinen siitä, että ajattelette meistä siten", sanoi hän. "Se oli juuri Grosellier, tuo suuri ritari, joka ensin asui Fort o'Godissa!"
Philip ei voinut enää hillitä itseään. Hän unohti, että vene lepäsi liikkumatta kaislojen keskellä ja että he menivät maihin. Vapisevalla äänellä, haluten voittaa tytön luottamuksen hän kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut tuona yönä kalliolla. Hän toisti Pierren hänelle antamat ohjeet, kuvasi hirveää pelkoaan Jeannen puolesta, ja jätti kaikesta mainitsematta vain yhden asian – lordi Fitzhughin nimen. Jeanne kuunteli häntä sanaakaan sanomatta. Hän istui suorana kuin solakat kaislat, jotka hänet kätkivät. Hänen tummien silmiensä katse ei irtautunut Philipistä. Ne näyttivät yhä tummentuneen, kun mies lopetti.
"Palkitkoon suuri Jumala teitä siitä, mitä olette tehnyt", sanoi hän matalalla äänellä, jossa värähteli tukahutettu intohimo. "Te olette uljas, M'sieur Philip – niin rohkea kuin olen kuvitellut miesten olevan."
Philipin sydän sykähti ilosta, mutta hän sanoi nopeasti:
"Se ei ole sitä. En ole tehnyt mitään – en mitään enemmän kuin Pierre olisi minun vuokseni tehnyt. Mutta ettekö ymmärrä? Jos tahdotte palkita sen vähän, mitä olen tehnyt – en voisi pyytää suurempaa palkintoa kuin teidän ja Pierren luottamusta. Minulla on syyni siihen, ja jos kertoisin niistä teille, niin ehkä ymmärtäisitte."
"Ymmärrän sen ilman mitään selityksiä", vastasi Jeanne samalla matalalla hillityllä äänellä. "Te taistelitte Pierren puolesta kalliolla, ja te olette pelastanut – minut. Me olemme teille kiitollisuudenvelassa kaikesta, vieläpä hengestämmekin. Minä ymmärrän, M'sieur Philip", sanoi hän ystävällisemmin ja nojautuen vielä lähemmä häntä, "mutta en voi kertoa teille mitään."
"Te tahdotte kernaammin jättää sen Pierrelle", sanoi hän hiukan loukkaantuneena. "Pyydän anteeksi."
"Ei, ei! En tarkoittanut sitä!" huudahti tyttö nopeasti. "Te käsitätte minut väärin. Tarkoitan, että te tiedätte yhtä paljon koko asiasta kuin minä, ehkäpä enemmänkin."
Hänen tukehuttamansa mielenliikutus purkautui nyt kiivaaseen nyyhkytykseen. Hän hillitsi heti itsensä ja katsoi Philipiin.
"Oli vain minun päähänpistoni, että me tulimme Churchilliin", jatkoi hän ennenkuin Philip keksi sanoja. "Pierren salaisuus on, miksi me elimme omassa leirissämme ja tulimme vain kerran alas Churchilliin – kun laiva tuli kaupunkiin. En tiedä syytä hyökkäykseen. Voin vain arvata – –"
"Entä arvaamisenne – – –"
Jeanne vetäytyi taapäin. Silmänräpäykseen hän ei puhunut. Sitten hän sanoi ilman minkäänlaista kovuutta äänessään, mutta varmasti kuin kuningatar: "Sen kertoo isä teille, kun pääsemme Fort o'Godiin!"
Ja sitten hän äkkiä nojautui jälleen Philipiä kohti ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
"Jospa vain tietäisitte, miten kiitollinen olen teille!" huudahti hän sydämellisesti.
Silmänräpäyksen ajan piteli Philip hänen käsiään. Hän tunsi niiden vapisevan. Jeannen silmissä hän näki kyynelten kimaltelevan.
"Olosuhteet ovat olleet niin kummalliset", sanoi hän, sydämensä sykkiessä tytön sormien lämpimästä puristuksesta, "että miltei luulin Pierren ja teidän voivan auttaa minua – eräässä omassa asiassani. Antaisin sangen paljon, jos voisin löytää erään henkilön, ja tuon kalliolla tapahtuneen hyökkäyksen jälkeen ajattelin, Pierren sanoista päättäen – –"
Hän epäröi ja Jeanne veti hiljaa kätensä pois.
"Ajattelin, että te ehkä tuntisitte hänet", lopetti hän. "Hänen nimensä on lordi Fitzhugh Lee."
Jeanne ei millään tavoin osoittanut kuulleensa ennen tätä nimeä. Kysyvä ilme hänen silmissään jäi entiselleen.
"Emme ole milloinkaan kuulleet hänestä Fort o'Godissa", sanoi hän.
Philip veti veneen lujemmin maalle ja astui laidan yli.
"Tuo Fort o'God mahtaa olla ihmeellinen paikka", sanoi hän kumartuessaan auttamaan tyttöä. "Te olette herättänyt minussa ominaisuuden, jota en miiloinkaan ennen luullut omistavani – hirveän uteliaisuuden."
"Se on ihana paikka, M'sieur Philip", vastasi tyttö ojentaen kätensä hänelle. "Mutta mistä te sen arvaatte?"
"Teistä", nauroi Philip. "Olen miltei varma siitä, että te huvittelette vetämällä minua nenästä."
Hän etsi Jeannelle mukavan paikan rannalla, toi hänelle yhden karhunnahoista ja alkoi kerätä kuivia kaisloja ja puuta.
"Olen varma siitä", jatkoi hän. Hän sytytti tulitikun ja kaislat leimahtivat palamaan valaisten hänen kasvojaan.
Jeanne päästi hämmästyneen huudahduksen.
"Te olette haavoittunut", huudahti hän. "Kasvonne ovat punaiset verestä."
Philip hypähti ylös.
"Olin unohtanut sen. Minä pesen kasvoni."
Hän kahlasi veteen ja alkoi peseytyä. Kun hän palasi, katseli Jeanne häntä tarkoin. Nuotio valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hän oli sitonut kauniin tukkansa paksuun palmikkoon, joka valui hänen olkapäälleen. Hän näytti nyt Philipin mielestä ihanammalta kuin hän oli ollut tuona ensimmäisenä iltana kalliolla. Hän oli samalla tavoin puettu. Hän huomasi, että hieno pitsi hänen kaulansa ympärillä oli repeytynyt. Ja että toinen puoli hänen lyhyttä säämiskähamettaan oli täynnä puolittain kuivaneita likatahroja. Hänen verensä kuohahti hänen nähdessään nämä huonon kohtelun merkit. Ja tämä raivo yltyi yhä, kun hän tuli lähemmä ja näki mustelman hänen otsallaan aivan tukan rajassa.
"Löivätkö he teitä?" kysyi hän.
Hän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Tyttö hymyili hänelle.
"Se oli minun syyni", selitti hän. "Pelkään, että tuotin heille sangen paljon vaivaa kalliolla."
Hän nauroi Philipin kasvoista kuvastuvalle raivolle, ja hänen naurunsa kaikui niin suloiselta, että Philipin kädet irtausivat nyrkistä ja hän nauroi myöskin.
"Kautta Luojan, olettepa te vekara!" huudahti hän.
"Mytyssä on pannuja ja patoja ja kahvia ja syötävää, M'sieur Philip", muistutti Jeanne, kun Philip seisoi yhä katsellen häntä.
Philip meni takaisin veneen luo nauraen miltei poikamaisesti. Hän heitti mytyn Jeannen eteen ja avasi sen. Yhdessä he eroittivat siitä haluamansa tavarat, ja Philip leikkasi haaraisia puunoksia, joilla hän ripusti kaksi vesipataa tulelle. Hän huomasi viheltävänsä kerätessään sylillistä puuta rannalta. Kun hän tuli takaisin, oli Jeanne avannut oliivipurkin ja nakerteli yhtä ojentaen hänelle toisen kahvelin päässä.
"Minä pidän oliiveista", sanoi hän. "Ettekö tekin tahdo?"
Philip otti sen vastaan ja söi sen mielihyvällä, vaikka hän inhosi oliiveja.
"Mistä te niihin tutustuitte?" kysyi hän. "Luulin, että tarvittiin yliopistollinen kurssi niihin tottumiseksi."
"Minä olen ollut yliopistossa", vastasi Jeanne tyynesti. Hänen poskensa hehkuivat nyt ja hänen silmissään loisti veitikka hänen siepatessaan toisen oliivin. "Olen opiskellut – a teneris annis", lisäsi hän Philipin hämmästykseksi.
"Sehän on latinaa!" huudahti hän.
"Oui, M'sieur. Wollen Sie noch eine Olive haben?"
Hän nauroi. Hän ojensi hänelle toisen oliivin hehkuvin kasvoin. Tulenvalo tanssi hänen hiuksissaan luoden sen tummiin varjoihin punaisia ja kultaisia läikkiä.
"Olin varma siitä", huudahti Philip tyytyväisenä. "Se on yläluokkalaislatinaa ja saksaa, muuten minut paha periköön! Missä – missä kävitte koulua?"
"Fort o'Godissa. Nopeasti, M'sieur Philip, vesi kiehuu yli!"
Philip juoksi nuotion luo. Jeanne ojensi hänelle kahvia ja pani esiin kylmää lihaa ja leipää. Ensi kerran tänä yönä hän veti piippunsa esiin ja täytti sen tupakalla.
"Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, että tupakoin, miss Jeanne?" kysyi hän. "Tupakka on ainoa asia, joka voi pitää minut pystyssä. Tiedättekö, että horjutatte luottamustani teihin?"
"En ole sanonut mitään muuta kuin totuuden", vastasi Jeanne viattomasti. Hän askarteli yhä mytyn ääressä, mutta Philip näki vilahdukselta hänen nauravat hampaansa.
"Te teette minusta pilaa", valitti hän. "Sanokaa minulle – missä on tuo Fort o'God, ja mikä se on?"
"Se on kaukana Churchilliä ylöspäin, M'sieur Philip. Se on hirsilinnoitus, rakennettu luullakseni monta vuosisataa sitten. Isäni, Pierre, ja vielä eräs elämme siellä, yksin villien keskellä. En ole milloinkaan ennen ollut näin kaukana kotoa."
"Minä otaksun", sanoi Philip, "että villit teidän seudullanne puhuvat latinaa, kreikkaa ja saksaa – –"
"Latinaa, ranskaa ja saksaa", korjasi Jeanne. "Emme ole vielä saaneet toimeksi kreikankurssia."
"Minä tunnen tytön", sanoi Philip kuin itsekseen, "joka on ollut viisi vuotta tyttöopistossa, eikä hän osaa puhua mitään muuta kuin kevyttä englantia. Hänen nimensä on Eileen Brokaw."
Jeanne katsoi ylös, mutta vain osoittaaksensa kahvia.
"Se on valmista", sanoi hän, "ellette pidä siitä enemmän katkerana."
Philip tiesi Jeannen katselevan häntä hänen nostaessaan kahvia tulelta ja asettaessaan pannua maahan jäähtymään. Hänen mielensä oli kovasti hämmentynyt – sekamelska asioita, joita hän halusi sanoa, värähdellen tuhansista kysymyksistä, joita hän halusi tehdä. Ja Jeanne näytti kuitenkin herttaisen tietämättömältä hänen levottomuudestaan. Ei yksikään hänelle itselleen niin tärkeiden nimien ja tapausten mainitseminen saanut aikaan mitään muutosta hänessä. Oliko hän siis lopultakin aivan tietämätön niistä asioista, joita hän halusi kysyä? Oliko mahdollista, ettei hän lainkaan tuntenut niitä miehiä, jotka olivat hyökänneet Pierren ja hänen itsensä kimppuun kalliolla? Oliko totta, ettei hän tuntenut Eileen Brokaw'ta, ettei hän ollut koskaan kuullut lordi Fitzhugh Leestä ja että hän oli aina elänyt pohjolan villin kansan seassa? Mikä ihme oli tapahtunut täällä, että tämä tyttö osasi puhua hänelle saksaa ja latinaa? Tekikö tyttö pilaa hänestä?
Hän kääntyi katsomaan tyttöä ja huomasi hänen tummien, kirkkaiden silmäinsä katsovan häneen. Tyttö hymyili hänelle hillitysti, eikä hän nähnyt muuta kuin suloutta ja totuutta hänen kasvoissaan, ja samassa kaikki epäilys haihtui. Hänestä tuntui epäilemisensä melkein rikolliselta, ja hetkisen hän oli tunnustamaisillaan, mitä hänellä oli ollut mielessä. Hän kuitenkin pidättäytyi ja meni joelle pesemään nokea käsistään. Jeanne oli hänelle selittämätön arvoitus, arvoitus, joka ihastutti häntä ja täytti hänet yhä syvemmällä rakkaudella. Hän näki metsien elämän ja vapauden hänen jokaisessa liikkeessään – hänen käsiensä liikkeissä, hänen soman päänsä lintumaisessa asennossa, hänen solakan ruumiinsa nuorteassa sulossa. Hänestä kävi metsien henkäys. Se hehkui hänen silmissään, hänen huuliensa syvässä punassa ja se ilmaisi kauneutensa ja voimansa hänen vapaan, kullanruskean tukkansa runsaudessa. Kymmenellä tavalla hän voi nähdä hänen luonnollisuutensa, hänen salojen sukulaisuutensa. Hän oli sanonut hänelle totuuden. Hänen silmänsä hymyilivät hänelle totuutta hänen tullessaan rantaan. Kenenkään muun naisen silmät eivät olleet koskaan katsoneet häneen sillä lailla, niin kauniita ei hän ollut nähnyt. Ja kuitenkaan hän ei nähnyt niissä mitään, mitä hän ei olisi ilmaissut sanoilla – toveruutta, luottamusta ja kiitollisuutta siitä, että hän oli siellä huolehtimassa hänestä. Sellaiset silmät, tulvillaan neitseellisen luonnon tahratonta kauneutta, kuuluivat saloille. Hän oli nähnyt niitä paljon intiaaninaisilla, mutta ei niin kauniita. Hän ajatteli Eileen Brokaw'n silmiä katsellessaan Jeannen silmiä. Ne olivat hyvin kauniit, mutta ne olivat erilaiset. Jeannen eivät voineet valehdella.
Jeanne oli asettanut valkoiselle liinalle kylmää lihaa, leipää, säilykesalaattia ja juustoa, ja Philip toi kahvin. Hän huomasi hänen hiukan nojaavan loukkautuneeseen nilkkaansa.
"Parempi?" hän kysyi osoittaen päänsä nyökkäyksellä siteessä olevaa nilkkaa.
"Paljon", vastasi Jeanne yhtä täsmällisesti. "Muutaman minuutin kuluttua aion seistä sen varassa. Mutta en nyt. Olen kovin nälissäni." Tyttö antoi hänelle kahvia ja alkoi syödä sellaisella ruokahalulla, että häntä halutti jäädä istumaan ja katselemaan, mutta sen sijaan hän yhtyi syöntiin, ja he söivät kuten kaksi nälkäistä lasta. Kun tyttö kaasi hänelle toisen kupin kahvia, huomasi Philip hänen kätensä hiukan vapisevan.
"Jos Pierre olisi täällä, niin olisimme aivan onnelliset, M'sieur Philip", hän sanoi levottomasti. "En voi käsittää, miksi hän pyysi teitä karkaamaan minun kanssani Fort o'Godiin. Miks'emme piiloudu ja odota häntä, jos hän ei ole pahasti loukkaantunut, kuten olette sanonut. Hän saavuttaisi meidät huomenna."
"Ei – ei ollut aikaa keskustella suunnitelmista", vastasi Philip, hetkeksi hämmentyneenä Jeannen odottamattomasta kysymyksestä. Hänelle tuli mieleen Pierren kuva, vertavuotavana ja tiedottomana kalliolla, ja ajatus, että hän oli valehdellut Jeannelle ja yhä täytyi uskotella hänelle sitä, mikä ei ollut totta, teki hänet pahoinvoivaksi. Olihan kuitenkin olemassa mahdollisuus, ettei Pierre enää koskaan tulisi Churchilliin. "Ehkäpä Pierre luuli meitä ajettavan tiukasti takaa", hän jatkoi nähdessään ettei päässyt pakenemaan tytön silmissä olevaa kysymystä. "Siinä tapauksessa olisi parasta, että veisin teidät Fort o'Godiin niin pian kuin mahdollista. Teidän on muistettava, että Pierre ajatteli teitä. Hän voi itse huolehtia itsestään. Täytyy mennä kaksi tai kolme päivää ennenkuin hän saa – kätensä voimistumaan", hän lopetti umpimähkään.
"Hän oli siis käteen haavoittunut?"
"Ja päähän", sanoi Philip. "Se oli kuitenkin vain ruhjehaava, aivan merkityksetön, paitsi että se huimasi häntä hiukan silloin."
Jeanne osoitti tulen kajastusta vedessä.
"Jos meitä ajettaisiin takaa", hän virkkoi.
"Ei ole vaaraa" vakuutti Philip, vaikka hän olikin jättänyt revolverinsa kotelon sulkematta. "Ne etsivät meitä leirinsä ja Churchillin väliltä."
"Citius venit periculum cum contemnitur", muistutti Jeanne heikosti hymyillen.
Hän oli kalpea, mutta Philip näki hänen ponnistelevan kovasti näyttääkseen rohkealta ja iloiselta.
"Kenties olette oikeassa", nauroi Philip. "Mutta vannon, etten tiedä mitä tarkoitatte. Otaksun teidän oppineen tuon latinan intiaaneilta."
Hän näki vilahduksen Jeannen valkoisista hampaista hänen taivuttaessaan päätään.
"Minulla on opettaja kotona", hän selitti hiljaa. "Tapaatte hänet kun saavumme Fort o'Godiin. Hän on maailman ihmeellisin mies."
Hänen sanansa värisyttivät omituisesti Philipiä. Ne olivat hyvin lempeät ja hänen katseensa palasi Philipin silmiin ylpeästi hehkuen. Kysymykset, jotka hän oli aikonut tehdä, kuolivat ja haihtuivat. Hän ajatteli mitä tyttö oli sanonut joku minuutti aikaisemmin hänen kysyessään Fort o'Godista. Hän oli sanonut: "Isäni, Pierre ja minä asumme siellä yksinämme erään neljännen kanssa." Se neljäs oli opettaja, mies, joka oli tullut sivistyneestä maailmasta opettamaan tälle kauniille tytölle seikkoja, jotka olivat hämmästyttäneet häntä, ja tämä mies oli maailman ihmeellisin mies. Hän ei voinut selittää niitä tunteita, jotka olivat heränneet hänessä. Hän tiesi ainoastaan, kun hän nousi seisaalleen, että osa vanhasta taakasta oli äkkiä palannut hänen hartioilleen ja entinen yksinäisyys kolkutti hänen sydäntään. Hän järjesti kuormansa äänettömänä, ja voima ja elämänilo olivat paenneet hänen käsivarsistaan hänen auttaessaan Jeannea paikalleen karhunnahkojen sekaan. Hän ei huomannut, että tytön silmät katselivat häntä uteliaina, ja että hänen huulensa vavahtivat kerran tai pari ikäänkuin lausuakseen sanoja, joita ei kuulunut. Jeanne näytti samoinkuin hänkin huomanneen jotain, mitä kumpikaan ei uskaltanut ilmaista viimeisinä viitenä minuuttina rannalla.
"On yksi asia, joka minun täytyy saada tietää", sanoi Philip heidän ollessaan lähdössä, "ja se on, missä Fort o'God on? Onko se Churchillin varrella?"
"Se on pienen Churchillin varrella, lähellä Waskiaowaka järveä."
Pimeys peitti sen vaikutuksen, minkä nämä sanat Philipiin tekivät. Silmänräpäyksen ajan hän tuijotti eteensä kuin päähän lyötynä. Hän hillitsi huudahduksen, joka pyrki hänen huulilleen. Hän tunsi vapisevansa. Hän tiesi, että hänen äänensä pettäisi, jos hän puhuisi.
Lähellä Waskiaowaka järveä! Ja Waskiaowaka oli vain kolmenkymmenen mailin päässä hänen omasta leiristään Blind Indianin rannalla! Vaikka pommi olisi räjähtänyt hänen jalkainsa alla, ei hän olisi voinut hämmästyä enemmän kuin tästä tiedosta, jonka Jeannen rauhallinen ääni hänelle antoi. Fort o'God – kolmenkymmenen mailin päässä sieltä, missä hän sangen pian saisi taistella elämänsä suuren taistelun! Hän pisti melansa veteen ja työnsi veneen ulos rannasta. Hänen valtimonsa tykkivät kuin kotimatkalla olevan rotuhevosen. Kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, kaikesta siitä mitä hän oli kokenut, oli tämä merkillisintä. Kaikki ajatukset yhtyivät yhteen ainoaan aatokseen, suureen, kaikkivaltaavaan kysymykseen. Oliko Fort o'God ja sen asukkaat selityksenä häntä ja hänen yhtiötään vastaan tähdättyyn salajuoneen? Oliko se niiden turvapaikka, jotka suunnittelivat hänen tuhoaan? Epäluulo, epäröinti, milteipä varmuus siitä valtasi hänet noina muutamina silmänräpäyksinä vastoin hänen tahtoaankin.
Hän katsoi Jeanneen. Harmaa sarastus koitti, ja valo seurasi sitä nopeasti hajoittaen viimeisenkin sumun. Varhaisen aamun viileydessä, kun auringon noustessa kylmä, epämiellyttävä usva nousee raskaasti veden pinnalta, oli Jeanne vetänyt yhden karhunnahoista lujasti ympärilleen. Hänen päänsä oli paljas. Hänen hiuksensa, jotka kimaltelivat kosteudesta, riippuivat raskaina suortuvina hänen kasvoillaan. Hänessä oli ihastuttavaa lapsellisuutta, liikuttavaa rukousta istuessaan siinä niin avuttomana ja sittenkin niin luottavaisena. Philipin koko tarmo nousi vastustamaan sitä mielenliikutusta, joka muutama silmänräpäys sitten oli hänet vallannut. Ja Jeanne katsoi häneen suoraan hymyillen, kuin olisi hän lukenut hänen ajatuksensa. Se oli tuollainen hymy, joka ei osoita rakkautta ja joka kuitenkin saa kymmenen miehen voimat yhden miehen käsivarsiin; ja Philip hymyili hänelle takaisin, ja kaikki hänen sielunsa kielet soivat vastausta siihen suloiseen kosketukseen, jonka se oli kokenut. Mikä ikinä heitä Fort o'Godissa odottikaan, Jeanne oli tietämätön kaikesta juonittelusta tai pahasta. Kerta kaikkiaan Philip sanoi sen itselleen.
Hänen täytyi saada ilmaista ajatus, joka juohtui hänen mieleensä hänen katsellessaan Jeannea.
"Tiedättekö", sanoi hän, "ellen enää milloinkaan saisi teitä nähdä, olisi minulla aina mielessäni kolme kuvaa teistä. En unohtaisi milloinkaan miltä näytitte silloin kun ensi kerran näin teidät kalliolla – tai niinkuin nyt näen teidät karhunnahkoihin kiedottuna. Ja sitten minä muistaisin teitä sellaisena – kuin te hymyilitte."
"Ja kolmas kuva?" kysyi Jeanne lainkaan arvaamatta mitä Philipin mielessä liikkui. "Olisiko se tulen ääressä, kun poltin pahan miehen niskan – vai – vai kun – –"
Hän vaikeni ja mutisti huulensa yhteen äkkiä hämmentyneenä, punan kohotessa hänen poskilleen.
"Kun tohtoroin jalkaanne?" lopetti Philip sangen epäritarillisesti myhäillen huvitettuna hänen hämmennykselleen. "Ei, se ei olisi kolmas, miss Jeanne. Toinen kohtaus, jota en milloinkaan unohda, oli tuo Churchillin satamassa, jolloin te menitte kaunista tyttöä vastaan, joka tuli laivalla."
Veri kohosi Jeannen kasvoihin. Hänen pehmeät huulensa puristuivat yhteen. Nopea liikahdus, ja karhunnahka valahti hänen olkapäiltään; hän nojautui hiukan eteenpäin säihkyvin silmin. Nuo muutamat sanat olivat muuttaneet hänet lapsesta, joksi Philip oli häntä kuvitellut, naiseksi, joka vapisi jostain voimakkaasta tunteesta, kaunis pää ylpeästi pystyssä, sieramet laajentuen nopeasta hengityksestä.
"Se oli erehdys", sanoi hän. Hänen äänessään ei kuulunut mitään intohimon sävyä. Se vapisi hiukan, mutta siinä kaikki. "Se oli erehdys, M'sieur Philip. Minä luulin tuntevani hänet, ja – ja minä erehdyin. Teidän – teidän ei pidä muistaa sitä!"
"Minä olen oikea peto", sanoi Philip suutuksissaan itselleen. "Minä olen maailman suurin aasi ja sanon aina väärinpäin. En koskaan jätä sanomatta mitään tyhmää. En aikonut sanoa mitään – mikä loukkaisi – –"
"Ette te ole loukannut minua", keskeytti tyttö huomatessaan mielipahan hänen kasvoillaan. "Ette ole sanonut mitään pahaa. Mutta en tahtoisi teidän muistavan sitä kuvaa. Tahtoisin teidät muistavan minut kun – kun – poltin pahan miehen niskan."
Hän nauroi nyt, vaikka hänen rintansa nousi ja laski hiukan kiivaasti ja hänen poskillaan hohti vielä tumma puna.
"Tahdotteko tehdä niin?" pyysi hän.
"Kuolemaan asti", huudahti Philip.
Tyttö haparoi matkatavarain alta ja veti esiin toisen melan.
"Minulla on helpot olot teidän seurassanne, M'sieur Philip", sanoi hän kääntyen niin, että oli selin Philipiin. "Pierre panee minut työhön. Minä olen aina polvillani täällä keulassa ja melon. Häpeän itseäni. Te olette tehnyt työtä koko yön."
"Mutta minä tunnen itseni niin reippaaksi kuin olisin nukkunut viikon", ilmoitti Philip ihaillen solakkaa vartaloa, joka oli vain melan matkan päässä hänestä.
Tunnin verran he jatkoivat matkaansa virtaa ylöspäin vaihtaen tuskin sanaakaan. Heidän melansa nousivat ja laskivat tahdissa; vesi lorisi kuin hiljainen soitto heidän veneensä alla; hiljaisten rantojen tenho, äänetön kauneus, erämaa, joka heräsi uuteen päivään, lumosi heidät molemmat ja teki heidät vaiteliaiksi. Aurinko tuli esiin usvien takaa. Sen ensi säteet kohtasivat Jeannen hiukset, niin että hänen raskas palmikkonsa, joka oli puolittain avautunut ja valui matkatavaroille hänen takanaan, loisti vaihtelevissa väreissä, jotka tenhosivat Philipin. Hän oli ajatellut, että Jeannen tukka oli hyvin tumma, mutta nyt hän näki siinä olevan oikean Tizianimaisen elon; se vaihteli punaisesta kultaan ja tummanruskeaan, vaihtuvine varjoineen ja valoläiskineen. Se oli kaunis. Ja Jeanne oli maailman kaunein olento, ajatteli hän katsellessaan häntä. Hänen käsivarsiensa liikkeet, hänen ruumiinsa sirot, jäntevät käännökset hänen kohdistaessaan kaiken voimansa melaan, hänen päänsä muoto, hänen leukansa tarmokas piirre, kun hän kääntyi niin, että Philip näki hänet puolittain sivultapäin, kaikki tämä herätti hänen ääretöntä ihailuaan. Hän huomasi äkkiä miettivänsä, miten tämä tyttö voi olla Pierre Coucheen sisar. Hän ei huomannut hänessä mitään merkkiä ranskalaisesta tai puolirotuisesta verestä. Hänen hiuksensa olivat hienot ja pehmeät ja lainehtivat hänen korviensa ympärillä ja selässä, missä ne aaltoilivat vapaina. Hänen poskiensa väri oli hieno kuin kukkasen. Hän oli kiertänyt ylös suuret kalvosimensa voidakseen paremmin meloa, ja hänen käsivartensa loistivat valkeina ja lujina kimallellen melan vesitipoista. Hän ihmetteli hänen sukulaisuuttaan Pierren kanssa, kun hän katsoi taapäin, kasvot hohtaen työstä ja aamun raikkaudesta, ja hän näki hänen kirkkaansiniset silmänsä yllään. Ellei hän olisi tiennyt sitä, olisi hän voinut vannoa, ettei Jeannen suonissa ollut tippaakaan Pierren verta.
"Me tulemme nyt ensimmäisiin koskiin, M'sieur Philip", sanoi hän. "Ne ovat juuri tuon ruman vuoren takana, joka on edessämme, ja meidän täytyy kantaa venettämme. Koski on täynnä suuria kiviä ja niin voimakas, että Pierre ja minä miltei kärsimme haaksirikon tullessamme siitä alas."
Se oli ainoa, mitä oli sanottu tuona ihanana aikana, joka oli alkanut ensimmäisestä aamunkoista, ja Philip laski melansa veneen poikki ja haukotteli, kuin olisi hän juuri herännyt.
"Poika parka", sanoi Jeanne; ja hänen mieleensä johtui, että nuo sanat olivat juuri samat, mitkä Eileen Brokaw olisi lausunut, jos hän olisi ollut täällä, vaikka teeskentelemätön toverillisuus tässä oli tullut Eileenin tuttavallisuuden sijalle. Hän lisäsi myötätuntoisella äänellä: "Te mahdatte olla lopen uupunut, M'sieur Philip. Jos te olisitte Pierre, niin vaatisin että menisimme maihin muutamaksi tunniksi. Pierre tottelee minua, kun olemme yhdessä. Hän kutsuu minua kapteenikseen. Ettekö te anna minun käskeä teitäkin?"
"Jos annatte minun kutsua teitä – kapteenikseni", vastasi Philip. "Mutta yhdellä ehdolla. Meidän täytyy nyt jatkaa. Käskekää muuten mitä hyvänsä, mutta nyt meidän täytyy jatkaa – vähän aikaa. Tänä yönä nukun. Nukun kuin kuollut. Kas niin, herra kapteeni", nauroi hän, "saanko luvan tehdä työtä tänään?"
Jeanne käänsi keulaa rantaan päin. Hän käänsi jälleen selkänsä Philipille.
"Te ette ole kiltti minulle", mutisi hän. "Pierre olisi kiltti ja me kalastaisimme koko päivän tuossa pienessä lammessa. Se on aivan täynnä haukia."
Hänen sanansa ja hänen puhetapansa oli uusi elämys Philipille. Hän oli ihastuttava. Philip nauroi ja hänen naurunsa kaikui kirkkaaseen aamuun kuin koulupojan. Jeanne väitti, ettei siinä ollut mitään nauramista, ja tuskin oli vene raapaissut rantaa, kun hän hypähti kevyesti veneestä odottamatta hänen apuaan. Päästäen nauravan huudahduksen hän kompastui ja kaatui. Philip oli heti hänen luonaan.
"Tuota teidän ei olisi pitänyt tehdä", huomautti hän. "Minä olen teidän lääkärinne ja minä sanon, että jalkanne ei vielä ole terve."
"Mutta se on!" huudahti Jeanne, ja Philip näki, ettei hänen katseestaan kuvastunut tuska, vaan riemu. "Se on vain side. Oikea jalkani on kuin kiinalaisen tytön. Huh! Minä irrotan sen siteestä."
"Oletteko ollut Kiinassakin", sanoi Philip puolittain itsekseen.
"Tiedän, että se on täynnä keltaisia tyttöjä ja että he puristavat jalkansa tällä tavoin kokoon", sanoi Jeanne päästäen mokkasiiniaan auki. "Opettajani ja minä olemme juuri päättäneet ihanan matkan Kiinan muuria pitkin. Me menisimme autolla Pekingiin, ollen minä pelkäisi."
Philip murahti kuuluvasti. Hän meni veneen luo ja Jeannen punaiset huulet vetäytyivät hymyyn, jota hänen oli vaikeaa hillitä. Philip ei huomannut sitä. Kun hän oli ottanut tavarat veneestä ja kääntyi, käveli Jeanne hitaasti edestakaisin ontuen hiukan.
"Se on kunnossa", sanoi hän vastaukseksi kysymykseen, jonka luki Philipin huulilta. "En tunne lainkaan tuskaa, mutta jalkani on puutunut. Ettekö tahdo irroittaa pientä myttyä? Minä laitan itseäni siistiksi sillä aikaa kuu viette veneen."
Puolta tuntia myöhemmin Philip laski veneen koskien toiseen päähän. Hänet omat tarpeensa olivat Gregsonin majassa, mutta hän peseytyi virrassa ja kampasi tukkansa sormillaan. Kun hän palasi, oli Jeannessa tapahtunut muutos. Hänen kaunis tukkansa oli kierretty ylös loistaville solmuille. Hän oli vaihtanut tahraisen hameensa toiseen pehmeään keltaiseen säämiskähameeseen. Kaulassaan hänellä oli jotain keveää punaista kangasta, joka näytti heijastavan hänen poskiensa ruusuisen värin. Omituinen ajatus johtui Philipin mieleen hänen katsellessaan tyttöä. Kuin salama leimahti hänen mielessään muisto eräästä illasta – jolloin miss Brokaw ja hänen kamarineitonsa olivat kaksi tuntia valmistaneet edellisen tanssiaispukua. Ja Jeanne oli, täällä erämaan sydämessä, kuitenkin kauniimpi kuin Eileen. Hän kuvitteli Jeannen seistessä siinä hänen edessään hiukan hämillään hänen silmissään kuvastuvasta ihailusta, mitä huomiota Jeanne herättäisi tanssiaisissa kotona. Ja sitten hän nauroi – nauroi iloisesti ajatuksille, joita hän ei voinut ilmaista Jeannelle, ja joita Jeanne ei uskaltanut häneltä kysyä.
Vielä kaksi kertaa Philip kuljetti tavaroita, toisella kerralla Jeannen seuraamana, joka tahtoi kantaa pienemmän mytyn ja kaksi airoa. Huolimatta päätöksestään ja mainioista ruumiinvoimistaan alkoi Philip tuntea sen hirveän jännityksen seuraukset, jonka alaisena hän oli niin kauan ollut. Hän mietti taapäin ja huomasi, että hän oli nukkunut vain kuusi tuntia viimeisistä neljästäkymmenestäkahdeksasta. Hänen olkapäissään tuntui varoittavaa särkyä ja hänen kyynärvarsissaan kalvavaa tuskaa. Mutta hän tiesi, ettei ollut vielä ehtinyt kyllin pitkälle Churchilliä myöten. Hänen ei olisi vaikeaa löytää leiripaikkaa, joka olisi kyllin kaukana metsässä virralta, mutta jos heitä ajettiin takaa, niin pysähdys antaisi heidän vihollisilleen mahdollisuuden päästä heidän edelleen. Tätä vaaraa hän tahtoi välttää.
Hän kuvitteli tyytyväisenä, ettei Jeanne huomannut hänen heikkouttaan. Hän ei tiennyt, että Jeanne pani yhä enemmän voimaa melaansa, kunnes hänen käsivartensa ja ruumiinsa särkivät, koska hän tiesi totuuden.
Churchill kapeni ja sen juoksu kävi nopeammaksi heidän edetessään. Viisi kertaa heidän täytyi kantaa venettään aamunkoiton ja kello viiden välillä. He söivät päivällistä viidennen kerran jälkeen ja lepäsivät kaksi tuntia. Sitten matkaa jatkettiin. Kello oli kolme, kun Jeanne laski melansa alas ja katsoi Philipiin. Tämän kasvoilla näkyi ponnistuksen jälkiä. Hän hymyili, mutta hymyssä oli enemmän kurjuutta kuin iloa. Hänen poskensa hehkuivat luonnottoman punaisina ja hän alkoi tuntea polttavaa tuskaa siinä kohdassa päätään, mihin isku oli sattunut. Puolen minuuttia Jeanne katsoi häntä puhumatta mitään.
"Philip", sanoi hän – ja tämä oli ensi kerran jolloin hän lausui hänen nimensä sillä tavoin, "minä vaadin, että heti menemme maihin. Ellette laske maihin – nyt – tuohon aukeamaan edessämme, niin hyppään pois ja te saatte jatkaa yksin."
"Niinkuin tahdotte – kapteeni Jeanne", alistui Philip, hiukan epävarmasti.
Jeanne ohjasi veneen rannalle ja oli ensimmäinen hyppäämään maihin sillaikaa kuin Philip veti keveän veneen ylemmä airollaan. Hän osoitti matkatavaroita.
"Me tulemme tarvitsemaan teltan – kaikkea", sanoi hän, "sillä me jäämme tänne leiriin huomisaamuun asti."
Kun Philip oli päässyt rannalle, haihtui hänen uupumuksensa. Hän veti, veneen korkealle rannalle, ja sitten Jeanne ja hän lähtivät yhdessä tutkimaan korkeaa, metsäistä maaperää virran takana. He seurasivat selvää hirvipolkua, ja kaksi tai kolmesataa kyynärää virrasta he tulivat pienelle aukeamalle, jota peittivät suuret kalliot ja jota ympäröivät koivu ja mäntyryhmät. Hirvipolku kulki yli tämän avoimen paikan; ja kun Philip ja Jeanne seurasivat sitä sen yli, tulivat he kirkkaalle, lorisevalle pienelle purolle, joka oli tuskin kahden kyynärän levyinen ja joka oli paikotellen aivan paksun poronjäkälän ja nuorten mäntyjen peitossa. Se oli ihanteellinen leiripaikka, ja Jeanne päästi ihastuksen huudahduksen, kun he löysivät puron kylmän veden.
Sitten Philip palasi joelle, kätki veneen näkyvistä, poisti kaikki heidän maihinnousunsa jäljet ja alkoi kantaa leiritarpeita paikalle. Pienen silkkiteltan Jeannea varten hän asetti aukeaman pieneen ruohikkoiseen kulmaan ja rakensi nuotion muutaman askeleen päähän siitä. Tuntien omituista jännittävää mielihyvää hän alkoi leikata palsamioksia Jeannen vuoteeksi. Hän leikkasi niitä sylillisen toisensa jälkeen ja metsässä alkoi tulla hämärä, kun hän oli valmis. Tulen hehkusta olivat Jeannen posket punaiset kuin omena. Hän oli kääntänyt suuren litteän kiven pöydäksi ja askarrellessaan sen ääressä hän äkkiä puhkesi hiljaiseen hyräilyyn; sitten hän muisti ettei Pierre ollutkaan hänen kanssaan ja vaikeni. Philip oli viimeisine kantamuksineen aivan hänen takanaan ja hän nauroi tyytyväisenä hänelle vihreän palsamijoukon takaa, kun hän kääntyi ja katsoi häneen.
"Pidättekö tästä?" kysyi Philip.
"Se on ihanaa!" huudahti Jeanne loistavin silmin. Hän näytti kasvavan pitemmäksi hänen edessään ja seisoi pää taapäin taivutettuna, huulet avoimina katsellen erämaata ympärillään. "Se on ihanaa!" toisti hän hengittäen syvään. "Ei koko maailmassa ole mitään, joka voisi saada minua luopumaan tästä, M'sieur Philip. Minä olen syntynyt täällä. Tahdon kuolla täällä. Mutta –"
Hänen kasvonsa synkkenivät hetkiseksi hänen katseensa kohdatessa Philipin katseen.
"Teidän sivistyksenne tulee pohjoiseen ja tuhoaa kaiken", sanoi hän ja kääntyi kivipöytää kohti.
Philip laski taakkansa maahan.
"Illallinen on valmis", sanoi Jeanne, ja pilvi oli mennyt ohi.
Se oli Jeannen ensimmäinen viittaus Philipin väkeen, sivistyksen tunkeutumiseen pohjoiseen, ja silloin Philipin mieleen muistuivat sanat, joissa hän oli huutanut ilmi vihansa Churchilliä kohtaan. Mutta Jeanne ei uudelleen paljastanut itseään. Hän oli tyyni heidän syödessään, ja Philip näki hänen olevan hyvin väsyneen. Kun he olivat lopettaneet aterian, istuivat he muutaman hetken katsellen, miten tuli himmeni. Pimeys oli laskeutunut heidän ympärilleen. Heidän kasvonsa ja kalliot olivat yhä heikommin valaistut, kun hiilet mustuivat. He vaikenivat. Metsässä heidän takanaan huusi huuhkaja hiljaa varovaisella äänellä ikäänkuin yön lintu olisi vielä pelännyt äsken poistunutta päivää. Pensaikosta kuului ääniä – omituisia ja heikkoja kuiskauksia, rasahduksia, jotka tuuli, hengitys, milteipä varjot voivat saada aikaan. Heidän yllään kuiskailivat kuuset ja korkeat männyt aivan toisella tavoin kuin päivällä. Henkiä tuntui liikkuvan heidän keskuudessaan levottomasti ja unisesti hiipien. Kauempaa kuului syvä korskahdus, kun hirvi, joka kulki pitkin tunnettua polkua, äkkiä pelästyen pysähtyi ja ihmetteli omituista ihmisenhajua, joka tunkeutui sen sieramiin. Ja vielä kauempana, joltakin kaukaiselta, nimettömältä ja keksimättömältä järveltä metsän syvyydestä kaiutti suuri pohjoisseutujen kaakkuri huutoaan kaikkia yöllisiä olentoja uhmaten ja pulskahti sitten veteen kuin pelästyen omaa ääntään. Nuotio sammui vähitellen ja Philip siirtyi hiukan lähemmä tyttöä, jonka hengityksen hän voi kuulla.
"Jeanne", sanoi hän pehmeällä äänellä koettaen olla koskettamatta hänen kättään, "tiedän mitä tarkoitatte – ymmärrän sen. Kaksi vuotta sitten jätin sivistyksen tämän takia. Olen iloinen, että kirjoitin teille niinkuin tein, sillä nyt te uskotte minua ja tiedätte minun ymmärtävän. Pakastan tätä maailmaa niinkuin te sitä rakastatte. En koskaan lähde täältä."
Jeanne vaikeni.
"Mutta on olemassa yksi asia – ainakin yksi – jota en voi teissä käsittää", jatkoi hän keräten voimansa sitä varten, mikä tulisi hetkistä myöhemmin. "Te kuulutte tähän maailmaan – te vihaatte sivistystä – ja kuitenkin olette tuonut tänne pohjoiseen miehen opettamaan teille sivistystä. Tarkoitan tuota miestä, jota kutsutte maailman ihmeellisimmäksi mieheksi."
Hän odotti vapisten. Tuntui ikuisuudelta ennenkuin Jeanne vastasi. Ja sitten hän sanoi:
"Hän on isäni, M'sieur Philip."
Philip ei voinut puhua. Pimeys kätki hänen kasvonsa Jeannen näkyvistä. Tämä ei nähnyt punaa, joka kohosi hänen poskilleen, ja että hän silmänräpäyksen ajan oli heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa.
"Te puhuitte itsestänne, Pierrestä, isästänne ja vielä eräästä neljännestä Fort o'Godin asukkaasta", sanoi Philip. "Luulin hänen – tuon erään olevan opettajanne."
"Ei, hän on Pierren sisar", vastasi Jeanne.
"Sisarenne! Onko teillä sisar?"
Hän voi kuulla Jeannen vetävän syvään henkeä.
"Kuulkaa, M'sieur", sanoi hän hetkisen kuluttua. "Minun täytyy kertoa teille hiukan Pierrestä, jostakin, mikä tapahtui kauan, kauan sitten. Oli kylmä keskitalvi ja Pierre oli silloin poika. Eräänä päivänä hän oli metsästämässä ja löysi jäljet – naisen jäljet, joka oli laahustanut lumen läpi mokkasiinit jalassaan. Se oli kaukana erämaassa, missä ei ollut asukkaita, ja hän seurasi jälkeä. Hän löysi hänet, M'sieur, ja hän oli kuollut. Hän oli kuollut kylmään ja nälkään. Tuntia aikaisemmin hän olisi ehkä voinut pelastaa hänet, sillä kiedottuna lujasti hänen rinnalleen oli pieni lapsi – pikku tyttö, ja hän oli elossa. Hän toi hänet Fort o'Godiin, M'sieur – erään jalon miehen luo, joka eli siellä miltei yksin; ja siellä hän on elänyt ja kasvanut näiden vuosien aikana. Eikä kukaan tiedä, kuka hänen äitinsä oli tai kuka hänen isänsä oli, ja niinpä on Pierre, joka löysi hänet, hänen veljensä, ja se mies, joka rakasti häntä ja huolehti hänestä, hänen isänsä."
"Ja hän on tuo toinen Fort o'Godissa – Pierren sisar", sanoi Philip.
Jeanne nousi kalliolta ja astui telttaa kohti näkyen epäselvänä haamuna hämärässä. Hänen äänensä kaikui tukahtuneena takaisin.
"Ei, M'sieur, Pierren oikea sisar on Fort o'Godissa. Minä olen se, jonka hän löysi erämaasta."
Yön ääniin yhtyi sydäntäsärkevä nyyhkytys ja Jeanne katosi telttaan.
XIV luku.
Pierre jäi istumaan siihen, mihin Jeanne hänet oli jättänyt. Hän ei voinut liikahtaa eikä sanoa sanaakaan kutsuakseen häntä takaisin. Jeannen oma murhe, joka värähteli tuossa surullisessa nyyhkytyksessä, valtasi hänet. Se sai hänet vaiteliaaksi, ja hän kuunteli toivoen, että minä hetkenä tahansa teltan ovi voisi avautua ja Jeanne jälleen näyttäytyä. Eikä hän kuitenkaan osaisi sanoa mitään, jos Jeanne palaisi. Hän oli tietämättään kajonnut tuollaiseen syvään haavaan, jollainen ei koskaan mene umpeen, ja hän ymmärsi, että anteeksipyyntö olisi vain toinen tyhmyys. Hän miltei ähkäisi käsittäessään mitä oli tehnyt. Halussaan ymmärtää, saada tietää enemmän Jeannesta hän oli ajanut hänet ansaan. Sen, minkä hän oli pakottanut hänet kertomaan, olisi hän voinut hiukan myöhemmin saada kuulla Pierreltä tai isältä Fort o'Godissa. Hän ajatteli, että Jeannen täytyi nyt halveksia häntä, sillä hän oli käyttänyt hyväkseen hänen avuttomuuttaan ja omaa asemaansa. Hän oli pelastanut hänet vihollisten käsistä; ja palkkioksi oli Jeanne paljastanut hänelle vertavuotavan sydämensä. Mitä hän oli kertonut, ei ollut ehdoton luottamuksenosoitus; se oli tunnustus, jonka Philipin kysymykset olivat puristaneet hänen huuliltaan – tunnustus, että hän oli orpolapsi, että Pierre ei ollut hänen veljensä, että mies Fort o'Godissa ei ollut hänen isänsä. Hän oli tunkeutunut syvälle siihen, mikä oli Jeannelle ja hänen omaisilleen pyhää.
Hän nousi ja kohenteli tulta ja koivunoksat leimahtivat liekkiin valaisten hänen kalpeita kasvojaan. Hän halusi mennä telttaan, polvistua Jeannen eteen ja sanoa hänelle, että kaikki oli ollut erehdystä. Mutta hän tiesi, ettei voisi sitä tehdä, ei seuraavana päivänäkään eikä sitä seuraavana, sillä armon pyytäminen ulisi samaa kuin rakkautensa tunnustaminen. Kaksi tai kolme kertaa hän oli jo ollut paljastamisillaan rakkautensa. Vasta nyt, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, hän käsitti, että se olisi suurin rikos Jeannea kohtaan, minkä hän voisi tehdä. Tyttö oli yksinään hänen kanssaan erämaan sydämessä riippuvaisena hänestä, hänen kunniantunnostaan. Hän värähti, kun hän ajatteli miten vähän aikaa hän oli Jeannen tuntenut ja miten hän tänä aikana oli antautunut miltei järjettömän toivon valtaan. Hänelle Jeanne ei ollut vieras. Hän oli se henki ruumiillistuneena, joka oli niin kauan ollut Philipin toverina. Hän rakasti häntä nyt enemmän kuin milloinkaan, sillä Jeanne, lumikenttien hyljätty lapsi, oli enemmän tuon hengen ruumiillistuma kuin Jeanne, Pierren sisar. Mutta – mitä hän Jeannelle merkitsi?
Hän kääntyi tulen luota ja meni palsamikasan luo, jonka hän oli levittänyt kahden kallion väliin vuoteekseen. Hän heittäytyi pitkäkseen ja veti Pierren lakanan ylleen, mutta hänen väsymyksensä ja uneliaisuutensa näyttivät kaikonneen, ja kesti kauan ennenkuin uni vihdoin vapautti hänet ajattelemasta sitä, mitä hän oli tehnyt. Sen jälkeen hän ei liikahtanut. Hän ei kuullut mitään yön ääniä. Muuan pieni noitapöllö huusi hirvittävästi heidän yllään ja herätti Jeannen, joka kohottautui istumaan hetkiseksi palsamivuoteellaan kalpeana ja väristen. Mutta Philip nukkui. Paljon myöhemmin jokin lämmin herätti hänet, ja hän avasi silmänsä luullen sitä tulen hehkuksi kasvoillaan. Se oli aurinko. Hän kuuli äänen, joka herätti hänet nopeasti todellisuuteen. Se oli Jeanne, joka lauloi hiljaa kallioiden takana.
Hän oli pelännyt aamun tuloa, jolloin hänen täytyisi katsoa Jeannea silmästä silmään. Hänen syyllisyytensä painoi häntä raskaasti. Mutta hänen suloinen ja hiljainen äänensä, jossa kaikui linnun huoleton onnellisuus, sai iloisen hymyn Philipin huulille. Itse asiassa Jeanne oli kai ymmärtänyt häntä. Hän oli antanut hänelle anteeksi, ellei hän ollutkaan unohtanut.
Ensi kerran hän huomasi miten korkealla aurinko oli, ja nousi suoraan istumaan. Jeanne näki hänen päänsä ja olkapäittensä kohoavan kallioiden yli, ja hän nauroi kivipöydän äärestä.
"Minä olen pitänyt aamiaista yli tunnin valmiina, M'sieur Philip", huudahti hän. "Kiiruhtakaa alas purolle ja peseytykää, muuten syön kaiken yksin!"
Philip nousi kömpelönä ja katsoi kelloaan.
"Kahdeksan!" huudahti hän. "Meidän olisi pitänyt olla kymmenen mailin päässä tähän aikaan!"
Jeanne nauroi yhä hänelle. Kuin aurinko hän karkoitti eilisen illan synkkyyden. Katsahdus ympäri leiriä todisti Philipille, että tyttö oli ollut hereillä ainakin kaksi tuntia. Mytyt olivat pakatut kokoon ja sidotut. Silkkiteltta oli otettu alas ja kääritty kokoon. Hän oli kerännyt puita, sytyttänyt tulen ja keittänyt aamiaista miehen nukkuessa. Ja nyt hän seisoi muutaman askeleen päässä hänestä, punastuen hiukan hänen ihailevasta katseestaan, odottaen häntä.
"Se on kerrassaan suurenmoista teiltä, miss Jeanne!" huudahti hän. "En ansaitse sellaista ystävällisyyttä teidän puoleltanne."
"Oh!" sanoi Jeanne, ei muuta. Hän kumartui tulen yli, ja Philip meni purolle.
Hän oli nyt päättänyt hillitä itseään paremmin. Pestessään kasvojaan kylmässä vedessä hänen päätöksensä selvenivät. Seuraavina päivinä hän unohtaisi kaiken muun kuin sen, että Jeanne oli hänen hoidossaan; hän ei tahtonut enää loukata häntä eikä pakoittaa häntä tunnustuksille.
Kello oli yli yhdeksän, kun he tulivat virralle. He meloivat, lepäämättä kahteentoista asti. Aamiaisen jälkeen Philip otti Jeannen airon ja pakoitti hänet istumaan häntä katsellen veneessä.
Iltapäivä kului Philipistä kuin unessa. Hän ei enää puhunut Fort o'Godista tai sen asukkaista; hän ei puhunut enää Eileen Brokawista eikä lordi Fitzhughista eikä Pierrestä. Hän puhui itsestään ja siitä, mikä kerran oli ollut hänen elämänsä. Hän kertoi äidistään ja isästään, jotka olivat kuolleet, ja pienestä siskosta, jota hän oli jumaloinut, mutta joka oli seurannut vanhempia. Hän ilmaisi hänelle yksinäisyytensä niinkuin hän olisi kertonut siitä sisarelleen, jos tämä olisi elänyt; ja Jeannen hellät siniset silmät olivat täynnä ymmärtämystä ja myötätuntoa. Ja hän puhui Gregsonin maailmasta. Sielussaan hän ei enää kutsunut sitä omakseen.
Nyt Jeannen vuoro oli kysellä. Hän kyseli kaupungeista ja ihmisistä, kirjoista ja naisista. Hänen tuntemuksensa hämmästytti Philipiä. Hän olisi voinut olla ollut Louvressa. Olisi voinut luulla, että hän oli kävellyt Pariisin, Berliinin ja Lontoon kaduilla. Hän puhui Johnsonista, Dickensistä ja Balzacista kuin olisivat he vasta eilen kuolleet. Hän oli kuin sellainen, joka on ollut kaikkialla, ja kuitenkin hän näki kaiken harson läpi, joka häntä hämmästytti. Viattomuudessaan hän ilmaisi itsensä Philipille, lehti lehdeltä kuin kukkanen, joka avautuu aurinkoon. Hän tunsi maailman, josta Philip oli tullut, sen ihmiset, sen kaupungit, sen suuruuden; ja kuitenkin hänen tietonsa olivat kuin sokean tiedot; hän tiesi, muttei ollut koskaan nähnyt sitä; ja hänen halussaan nähdä niinkuin Philip voi nähdä oli suloa ja liikuttavaisuutta, joka sai kaikki hänen ruumiinsa hermot värähtelemään tyynestä ja ihanasta ilosta. Hän tiesi nyt, että tuo mies Fort o'Godissa todellakin mahtoi olla maailman ihmeellisin mies. Sillä lumikenttien, metsien, villien erämaiden lapsesta hän oli tehnyt Jeannen. Ja Jeanne oli ihana!
Iltapäivä kului, ja he kulkivat kolmekymmentä mailia ennenkuin he asettuivat yöleiriin. He jatkoivat matkaansa seuraavan päivän ja vieläkin seuraavan. Neljännen päivän iltapäivällä he lähestyivät suuria koskia, jotka olivat Pikku Churchillin yhtymäpaikan lähellä, kuudenkymmenen mailin päässä Fort o'Godista.
Nämä päivät kuluivat myöskin Philipistä iloisen nopeasti; nopeasti siksi että ne olivat hänestä liian lyhyet. Hänen elämänsä oli nyt Jeanne. Joka päivä Jeanne tuli yhä tärkeämmäksi osaksi hänestä. Hän hiipi hänen sieluunsa kunnes siellä ei ollut tilaa millekään muulle. Ja kuitenkin Philipin onnea häiritsi eräs seikka, joka teki hänet ajoittain alakuloiseksi. Vielä kaksi päivää, niin he olisivat Fort o'Godissa, ja siellä ei Jeanne enää olisi hänen omansa niinkuin hän nyt oli. Erämaassakin on vanhat tavat, ja Fort o'Godissa heidän toveruutensa päättyisi. Lepopäivä, ehkäpä pari, sitten hänen pitäisi lähteä leirilleen Blind Indian Lakelle. Kun se aika lähestyi, jolloin he olisivat vain ystäviä eikä enää tovereita, ei Philip aina voinut peittää sitä synkkyyttä, joka hänet valtasi. Hän ei ilmaissut mitään sanoin; mutta silloin tällöin oli Jeanne huomannut hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan. Jeanne tuli onnellisemmaksi heidän matkansa lähestyessä loppuaan. Hän oli joka hetki eloisa, iloinen, odottava, vartoen Fort o'Godiin saapumista; ja tämä jo itsessään oli Philipistä katkeraa, vaikka hän tiesi olevansa typerys, kun salli sitä. Hän järkeili miesten tapaan, että jos Jeanne lainkaan välittäisi hänestä, niin hän ei haluaisi heidän toveruutensa näin pian loppuvan. Mutta nämä hetket haihtuivat pian. Ja neljännen päivän iltapäivällä ne haihtuivat kokonaan, sillä silmänräpäyksessä hän sai ratkaisun kaikkeen. He olivat tunteneet toisensa vain neljä päivää, mutta tuo lyhyt aika oli saanut aikaan sellaista, mikä ei ehkä olisi ollut mahdollista yhtä monessa vuodessa. Tapaukseton ja tyyni elämä kehittää ystävyyttä hitaasti; mutta vain tuntikin seikkailuja voi paljastaa sielun kokonaan. Philip ajatteli Eileen Brokawia, jonka sydän oli hänelle vielä tuntematon arvoitus; joka oli hänelle vieras, siitä huolimatta, että hän oli vuosikausia hänet tuntenut. Neljässä päivässä hän oli oppinut tuntemaan Jeannen yhtä hyvin kuin koko elämäniässä; näinä neljänä päivänä oli Jeanne oppinut tuntemaan hänet paremmin kuin Eileen Brokaw oli milloinkaan oppiva. Siksi hän teki päätöksen, joka sai hänetkin odottamaan innokkaasti matkan loppua. Fort o'Godissa hän tunnustaisi Jeannelle rakkautensa.
Jeanne katseli häntä, kun hän teki tämän päätöksen. Hän näki synkkyyden haihtuvan, punan kohoavan hänen kasvoilleen; ja kun hän näki Jeannen katselevan häntä, nauroi hän tietämättä mille.
"Jos se on niin hullunkurista", sanoi tyttö, "niin kertokaa siitä minulle."
Se oli suuri kiusaus, mutta Philip taisteli sitä vastaan.
"Se on salaisuus", sanoi hän, "jonka pidän omanani siksi kuin ehdimme Fort o'Godiin."
Jeanne käänsi kasvonsa virtaa ylöspäin kuunnellakseen. Useampia kertoja viimeisenä puolituntisena hän oli tehnyt niin, ja Philip oli myöskin kuunnellut. Ensin he olivat kuulleet kaukaista kohinaa, joka kasvoi heidän lähestyessään niinkuin syystuuli, joka käy voimakkaammaksi joka hetki puunlatvoissa. Nyt kohina kuului selvästi ilman vaihteluja. Se oli suurten putousten kaukainen kohina. Se kasvoi kohinasta pauhuksi ja pauhusta korvia huumaavaksi jylinäksi. Virta kävi niin vuolaaksi, että Philipin täytyi käyttää kaikki voimansa pakoittaakseen venettä eteenpäin. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen hän käänsi rantaan päin.
Heidän maihinnousupaikastaan johti paljon käytetty polku ylös kallioille koskien ääreen. Kaikki heidän ympärillään oli kalliota. Polku kulki pitkin kalliota, lukemattomien jalkojen sileäksi kuluttamana – kynsiniekkajalkojen, alastomien jalkojen, mokkasiinijalkojen, valkoisten miesten jalkojen. Se oli suuri kantopaikka sekä eläimille että ihmisille. Philip kulki myttyjä kantaen sitä pitkin, ja Jeanne seurasi häntä. Jylinä kasvoi. Se jymisi heidän korvissaan niin, että he eivät enää voineet kuulla omaa ääntään. Aivan kosken yläpuolella polku oli kapea, tuskin kahdeksan jalan levyinen, maan puolelta kallioseinämän sulkema, toiselta puolen taas jyrkänteen. Philip katsoi taakseen ja näki Jeannen nojautuvan lujasti seinämään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmistään kuvastui kauhu ja pelko. Philip puhui hänelle, mutta hän näki vain hänen huuliensa liikkeen. Silloin Philip laski taakkansa alas ja meni aivan jyrkänteen reunalle.
Kuusikymmentä jalkaa hänen alapuolellaan oli suuri koski, sekamelskainen kaaos vaahtoa, liukkaita, mustapäisiä kallioita, jotka irvistelivät ja pistivät esiin hurjien kuohujen keskeltä kuin hirviöt, jotka leikkivät piilosillaoloa. Nyt eräs niistä nousi korkealle kuin jättiläiskäden heittämänä, sitten se vaipui takaisin ja maidonvalkea vaahto kuohui pehmeänä sen paikan yli, missä se oli ollut. Sekamelskassa näytti olevan elämää – julmaa, hirvittävää elämää, jonka ääni oli koskaan kuolematon jylinä. Muutaman silmänräpäyksen Philip seisoi allaan olevan näyn valtaamana. Sitten hän tunsi kosketuksen käsivarrellaan. Se oli Jeanne. Hän seisoi väristen hänen takanaan, kuolonkalpeana, miltei uskaltamatta ottaa viimeistä askelta. Philip otti hänen kätensä lujasti omiinsa, ja Jeanne katsoi jyrkänteen yli. Sitten hän hypähti taapäin ja horjahti vapisten lähelle seinää.
Polku ei ollut pitkä, tuskin kaksisataa kyynärää, ja yläpäässä oli pieni vihreä niitty, jolla jokimatkustajain oli tapana pitää leiriä. Oli vielä kaksi tuntia hämärän tuloon, kun Philip toi mukanaan viimeiset tavarat.
"Me emme asetu tänne leiriin", sanoi hän Jeannelle osoittaen lukuisten nuotioitten jälkiä ja muistaen Pierren varoitukset. "Se on liian julkista, kuten voisi sanoa. Sitäpaitsi tämä melu tekee minut kuuroksi."
Jeanne vapisi.
"Kiiruhtakaamme", sanoi hän. "Minä – minä pelkään – sitä."
Philip kantoi veneen alas virralle, ja Jeanne seurasi karhunnahkoineen. Virta oli täällä hiljainen ja tyyni, vain pieniä pyörteitä näkyi siellä täällä kuin ilmakuplia kiehuvassa siirapissa. Hän kiinnitti veneen vain puolittain ja Jeanne jäi odottamaan, kunnes hän meni hakemaan toisen sylillisen. Niitty, jota lähteen vesi piti alati vihreänä, oli pistoolin ampuman matkan päässä virrasta. Philip katsoi taakseen ja näki Jeannen kumartuvan veneen yli. Sitten hän meni vihellellen niitylle. Hän oli ehtinyt tavaroitten luo, kun hänen korviinsa kuului ääni, joka kaikui heikkona yli kohisevan veden. Hän ojentautui ja kuunteli. "Philip! Philip!"
Kaksi kertaa kuului huuto – hänen oma nimensä, läpitunkevana, epätoivoisena, kaikuen yli virran jylinän. Hän ei enää kuunnellut, vaan juoksi niityn poikki. Aukeamasta hän tuijotti sinne, missä Jeanne oli ollut. Hän oli poissa. Vene oli poissa. Hirvittävä kauhu valtasi hänet, ja silmänräpäyksen ajan hän oli vähällä menettää tajuntansa. Jeannen huuto kuului jälleen hänen korviinsa.
"Philip! Philip!"
Kuin mieletön hän syöksyi ylöspäin kalliopolkua myöten putoukselle huutaen Jeannea ja ilmoittaen tulevansa. Hän ehti jyrkänteen reunalle ja katsoi alaspäin. Hänen allaan oli vene ja Jeanne. Hän taisteli turhaan hurjaa virtaa vastaan. Philip näki airon luiskahtavan hänen kädestään, ja kun se tempautui hänen ulottuviltaan virran mukana, huusi hän jälleen Philipin nimeä. Philip huusi ja tytön kalpeat kasvot kääntyivät häneen päin. Viidenkymmenen kyynärän päässä olivat ensimmäiset kalliot. Minuutin kuluttua, pikemminkin, Jeanne pirstoutuisi kappaleiksi hänen silmiensä edessä. Ajatukset kiisivät nopeammin kuin salamat hänen aivoissaan. Hän ei voinut tehdä mitään häntä auttaakseen, sillä näytti mahdottomalta kenenkään elävän olennon pysytellä keskellä pyörteitä ja kallioita. Ja kuitenkin tyttö kutsui häntä. Hän ojensi käsivartensa häntä kohti. Hän luotti häneen kuolemankin hetkellä. "Philip! Philip!"
Tuossa huudossa ei nyt ollut enää M'sieuria, se oli vain hurja, nyyhkivä rukous.
"Minä tulen, Jeanne!" huusi hän. "Minä tulen! Pitäkää kiinni veneestä!"
Hän juoksi eteenpäin heittäen takkinsa yltään. Hiukan ensimmäisiä kallioita alempana kasvoi kiemurainen mänty kalliosta niin että sen alemmat oksat pistäytyivät veteen noin kahdentoista jalan päässä. Hän kiipesi siihen nopeasti kuin orava ja riippui molemmin käsin oksassa valmiina pudottautumaan veneeseen. Oli yksi mahdollisuus, vain yksi, pelastaa Jeanne. Se oli yksi mahdollisuus tuhannesta – kymmenestä tuhannesta. Jos hän osaisi pudota oikealla hetkellä, asettua veneen perään ja ohjata sitä, niin hän voisi estää alusta kääntymästä poikkipäin ja ohjata sen alapuolella olevien kallioiden läpi. Tämä ainoa toivo tuhoutui yhtä nopeasti kuin se syntyi. Vene murskaantui ensimmäiseen kallioon. Vaahtoaalto kohosi sen ympärille ja hän näki Jeannen äkkiä katoavan pyörteeseen. Sitten hän näkyi uudelleen miltei hänen allaan, ja hän heittäytyi alas tarttuen hänen pukuunsa molemmin käsin. Yliluonnollisella ponnistuksella hän sai pideltyä häntä vasemmalla käsivarrella vyötäisistä, niin että hänen oikea käsivartensa oli vapaana.
Heidän edessään oli kiehuva vaahtomeri, vielä hirveämpi kuin miltä se oli näyttänyt heidän katsoessaan sitä ylhäältä. Kalliot olivat usvan ja vaahdon peitossa; jylinä oli korvia huumaava. Philipin ja kauheiden pyörteiden välillä oli tyynempi vesipaikka, musta, synkkä ja nopea – se oli koski itse, joka heittäytyi kaveten pieniksi nauhoiksi kallioita vastaan, jotka estivät sen pääsyn merelle. Tällä kohdalla Philip katsahti Jeanneen. Jeannen kasvot olivat hänen rintaansa vasten. Hänen silmänsä katsoivat hänen silmiinsä, ja tuona viimeisenä hetkenä, kuolema silmien edessä, voitti rakkaus kaiken pelon. He olivat kuoleman edessä, ja Jeanne kuolisi hänen sylissään. Hän oli nyt hänen omansa – ainiaaksi. Hänen puristuksensa lujeni. Jeannen kasvot tulivat lähemmäksi. Hän tahtoi huutaa, tahtoi sanoa hänelle, mitä hän oli aikonut sanoa Fort o'Godissa. Mutta hänen äänensä olisi ollut kuin kuiskaus tässä melussa. Voiko Jeanne ymmärtää? Vaahtoseinä oli miltei heidän edessään. Äkkiä hän kumartui, puristi tytön kasvot omiaan vasten ja suuteli häntä yhä uudelleen. Sitten, kun pyörre tempasi heidät mukaansa, käänsi hän oman ruumiinsa vastaanottamaan kallioiden iskua.
Hän ei enää ajatellut muuta kuin yhtä asiaa. Hänen täytyi pysyttää oma ruumiinsa Jeannen ja kallioiden välillä. Hän murskaantuisi kappaleiksi, tuntemattomaksi, mutta Jeanne saisi vain hukkua. Hän taisteli pitääkseen itseään puolittain Jeannen alla, pää ja olkapäät edelläpäin. Kun hän tunsi virran vetävän häntä alaspäin, nosti hän Jeannen ylös. Hän taisteli tietämättä mitä tapahtui. Hänen korvissaan kaikui vain kuin tuhansien tykkien pauke ja hänestä tuntui, kuin olisi hän elänyt ikuisuuden läpi. Ne jymisivät häntä vastaan, hänen ympärillään, hänen edessään, ja sitten yhä kauempana. Hän ei tuntenut tuskaa eikä kipua. Hän tuntui taistelevan ääntä vastaan; hänen ruumiinsa ei tuntenut kallioiden kolhaisuja. Ja ääni heikkeni. Se kumisi kauempana ja hänen mieleensä johtui merkillinen ajatus. Kohtalo oli ohjannut hänet pyörteiden läpi. Hän ei ollut murskaantunut kallioihin. Hän oli pelastettu. Ja sylissään hän piti Jeannea.
Oli päivä, kun hän alkoi taistella, kirkas päivä. Ja nyt oli yö. Hän tunsi maata jalkojensa alla, ja hän tiesi, että hän oli tuonut Jeannen maihin. Hän kuuli hänen äänensä kutsuvan häntä nimeltä, ja hän oli niin iloinen että hän nauroi ja itki kuin järjetön. Oli pimeä, ja hän oli väsynyt. Hän vaipui maahan, ja hän voi tuntea Jeannen käsivarsien koettavan pidellä häntä pystyssä, ja hän kuuli yhä hänen äänensä. Mutta ei mikään voinut estää häntä nukkumasta. Ja unessa hänellä oli näkyjä. Nyt oli päivä, ja hän näki Jeannen kasvot jälleen yllään; ja sitten oli taas yö, ja hän kuuli vain virran kohinan. Jälleen hän kuuli ääniä, Jeannen äänen ja miehen äänen, ja hän ihmetteli, kuka tuo mies voi olla. Se oli omituista unta, täynnä omituisia unennäköjä. Mutta vihdoin unet tuntuivat haihtuvan. Hän vaipui tykkänään uneen. Sitten hän heräsi, ja yö oli muuttunut päiväksi. Hän oli teltassa, ja aurinko loisti taivaalla. Se oli ollut omituinen uni, ja hän nousi hämmästyneenä istumaan.
Mies istui hänen vierellään. Se oli Pierre.
"Jumalan kiitos, M'sieur!" kuuli hän. "Me olemme odottaneet tätä. Te olette pelastettu!"
"Pierre!" huudahti hän.
Hänen muistinsa palasi. Hän oli hereillä. Hän tunsi olevansa heikko, mutta hän tiesi, että se, mitä hän näki, ei ollut unennäköä.
"Minä tulin päivää sen jälkeen kuin te tulitte alas koskista", selitti Pierre huomaten hänen hämmästyksensä. "Te pelastitte Jeannen. Hän ei ollut loukkaantunut. Mutta te olitte saanut pahoja vammoja, M'sieur, ja te olette ollut kuumeessa."
"Jeanne – ei ollut – loukkaantunut?"
"Ei. Hän piti huolta teistä kunnes minä tulin. Nyt hän nukkuu."
"Enhän ole ollut tällainen – kovin kauan, Pierre?"
"Tulin eilen", sanoi Pierre. Hän kumartui Philipin yli ja lisäsi: "Teidän täytyy pysyä vielä hiukan aikaa levossa, M'sieur. Olen tuonut teille kirjeen M'sieur Gregsonilta, ja sillaikaa kun luette, laitan teille hiukan ruokaa."
Philip otti kirjeen ja avasi sen Pierren mennessä ulos teltasta. Gregson oli kirjoittanut hänelle vain muutamia sanoja. Hän kirjoitti:
"Rakas Phil.
Minä toivon sinun antavan minulle anteeksi. Mutta olen väsynyt
tähän sekamelskaan. En ole milloinkaan sopinut metsiin, ja siksi
minä lähden toivottaen sinulle parasta onnea kaikessa. Taistele
sinä. Sinä olet oikea taistelija ja voitat varmasti. Minä olisin
vain tiellä. Siksi menen takaisin laivalla, joka lähtee kolmen
tai neljän päivän kuluttua. Aioin sanoa sen sinulle sinä yönä,
jolloin katosit. Olen pahoillani, etten voinut puristaa kättäsi
ennenkuin lähden. Kirjoita minulle, miten asiat sujuvat.
Sinun ystäväsi
Tom."Philip pudotti hämmästyneenä kirjeen. Hän kohotti katseensa ja omituinen huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Ei mikään Gregsonin kirje olisi voinut pakoittaa tuota huutoa hänen huuliltaan. Se oli Jeanne. Hän seisoi teltan avoimessa ovessa. Mutta se ei ollut se Jeanne, jonka hän oli tuntenut. Kauhea murhe ilmeni hänen kasvoillaan. Hänen huulensa olivat värittömät, hänen silmänsä himmeät, syvä kärsimys näytti painaneen hänen poskensa kuopalle. Silmänräpäyksen kuluttua hän heittäytyi polvilleen Philipin viereen ja puristi hänen kätensä molempiin omiin käsiinsä.
"Olen niin iloinen", kuiskasi hän tukahtuneesti.
Silmänräpäyksen ajan hän puristi Philipin käsiä kasvoilleen.
"Olen niin iloinen – –"
Hän nousi ylös horjahtaen. Hän kääntyi ovea kohti ja Philip voi kuulla hänen nyyhkyttävän lähtiessään.
XV laku.
Vasta sitten, kun teltan silkkiovi oli pudonnut alas Jeannen jälkeen, palasivat voimat ja puhetaito Philipille. Hän huusi Jeannen nimeä ja nousi istuvaan asentoon. Sitten hän horjuen nousi jaloilleen. Hän voi tuskin seistä. Äkkinäistä tuskaa tuntui kuin sähkösalamina hänen ruumiissaan. Hänen oikea käsivartensa oli jäykkä ja puutunut, ja hän huomasi sen olevan paksuissa siteissä. Hänen päätään särki ja hänen jalkansa voivat tuskin häntä kannattaa. Hän koetti kohottaa kättään päähänsä, mutta keskeytti liikkeensä puolitiessä katsellen kättään ymmärtämyksen hitaan hymyn kohotessa hänen kasvoilleen. Käsi oli turvonnut ja täynnä suuria mustelmia. Hän mietti näyttikö hänen ruumiinsakin sellaiselta, ja vaipui uupuneena palsamivuoteelleen. Hetkistä myöhemmin palasi Pierre kädessään kupillinen lientä.
Philip katsoi häneen nyt vähemmän kuumeisesti. Puolirotuisessa oli selvä muutos tapahtunut kuten Jeannessakin. Hänen kasvonsa näyttivät laihemmilta. Hänen silmissään oli synkkä ilme ja hänen päänsä oli painunut olkapäitä kohti. Philip otti vastaan tarjotun kupin ja joi sen hitaasti, puhumatta. Hän tunsi voimistuvansa. Sitten hän katsoi lujasti Pierreen. Entinen ylpeys oli haihtunut kuin naamio Pierren kasvoilta. Hänen katseensa vaipui alas Philipin edessä.
Philip ojensi kätensä.
"Pierre!"
Puolirotuinen tarttui siihen ja odotti. Hänen huulensa puristuivat yhteen.
"Mitä on tapahtunut?", kysyi Philip. "Mitä Jeannelle on tapahtunut? Te sanotte ettei hän loukkaantunut – –"
"Kallioihin, M'sieur", keskeytti Pierre nopeasti polvistuen Philipin viereen. "Kuunnelkaa. On parasta että kerron sen teille. Te olette mies, te ymmärrätte, ilman että kerron teille kaikkea. Churchillistä toin uutisia, jotka minun täytyi kertoa Jeannelle. Ne olivat hirveitä uutisia, ja hän on suruissaan niiden painon alla. Teidän kunnianne ei salli teidän kysyä enempää, M'sieur. En voi kertoa teille tämän enempää – se on murhe, joka kuuluu vain yhdelle ainoalle – hänelle itselleen. Pyydän teitä auttamaan minua. Olkaa sokea hänen onnettomuudelleen, M'sieur. Uskokaa, että vain hänen kokemansa vaara on saanut sen aikaan. Hiukan myöhemmin kerron teille kaiken, ja te tulette ymmärtämään sen. Mutta nyt se on mahdotonta. Luotan näin paljon teihin – pyydän teiltä tätä – koska – – –"
Pierren silmät olivat puoliummessa, ja hän katsoi kuin mitään näkemättä Philipin pään yli.
"Pyydän teiltä tätä", toisti hän hiljaa, "koska olen arvannut – että rakastatte häntä."
Riemuhuuto pääsi Philipin huulilta.
"Rakastan, Pierre – – rakastan –"
"Arvasin sen", sanoi Pierre. "Tahdotteko auttaa minua – pelastamaan hänet?"
"Kuolemaan asti!"
"Silloin tulette kanssamme Fort o'Godiin ja sieltä menette heti leiriinne Blind Indian Lakelle."
Philip tunsi hien puristuvan esiin hänen kasvoilleen. Hän oli vielä heikko. Hänen äänensä oli luonnoton ja vapisi.
"Tiedättehän – –", huohotti hän.
"Kyllä tiedän, M'sieur", vastasi Pierre. "Tiedän, että olette siellä turvassa, ja Jeanne tietää sen. Me tiesimme kuka te olitte ennenkuin suostuimme tapaamaan teitä kalliolla. Teidän täytyy palata oman väkenne luo."
Philip vaikeni. Silmänräpäyksen ajan oli kaikki toivo musertunut.
Hän katsoi Pierreen. Puolirotuisen silmät hehkuivat, hänen laihat poskensa hohtivat.
"Onko tämä välttämätöntä?"
"Se on ehdottoman välttämätöntä, M'sieur."
"Silloin minä menen. Mutta ensin, Pierre, minun täytyy saada tietää hiukan enemmän. En voi lähteä aivan sokeana. Pelkäävätkö he minun miehiäni – Fort o'Godissa?"
"Ei, M'sieur."
"Vielä yksi kysymys, Pierre. Kuka on lordi Fitzhugh Lee?"
Silmänräpäykseksi Pierren silmät laajenivat. Ne muuttuivat mustiksi ja niissä loisti omituinen, uhkaava tuli. Hän nousi hitaasti jaloilleen ja laski molemmat kätensä Philipin olkapäille. Kokonaisen minuutin ajan molemmat miehet katsoivat toistensa kasvoihin. Sitten Pierre puhui. Hänen äänensä oli pehmeä ja matala, tuskin kuiskausta äänekkäämpi, mutta se oli täynnä jotakin, joka sai Philipin sydämen jähmettymään.
"Minä surmaisin teidät ennemmin kuin vastaisin siihen kysymykseen, M'sieur", sanoi hän. "Ei kukaan ole koskaan tehnyt enemmän Jeannen ja minun vuokseni kuin te. Me olemme teille velkaa enemmästä kuin voimme maksaa. Mutta jos vaaditte minua vastaamaan tuohon kysymykseen, niin teette minusta vihollisen; jos annatte Jeannen vain kuullakaan sen nimen, niin karkoitatte hänet iäksi luotanne."
Sanomatta enää sanaakaan hän lähti teltasta.
Monta minuuttia Philip istui liikkumatonna siinä, mihin Pierre oli hänet jättänyt. Maa tuntui äkkiä luistaneen hänen jalkainsa alta jättäen hänet sanomattomaan sekamelskaan. Gregson oli jättänyt hänet selittämättä tuskin mitään, ja hän olisi voinut panna vaikka henkensä panttiin Gregsonin uskollisuudesta. Toisissa olosuhteissa olisi hänen odottamaton lähtönsä ollut vakava isku. Mutta nyt se jäi tuon omituisen muutoksen varjoon, joka oli Jeannen vallinnut. Muutamia tunteja sitten hän oli ollut iloinen, nauranut ja laulanut heidän lähestyessään Fort o'Godia; joka tunti oli lisännyt hänen silmäinsä kirkkautta, hänen äänensä iloisuutta. Muutos oli tullut Pierren mukana, ja kaiken pohjalla oli lordi Fitzhugh Lee. Pierre oli varoittanut häntä mainitsemasta lordi Fitzhughin nimeä Jeannelle, ja kuitenkin hän oli joku aika sitten rohkeasti lausunut tuon nimen Jeannelle, eikä tämä ollut osoittanut mitään tuntemisen tai pelon merkkiä. Vieläpä enemmänkin, hän oli vakuuttanut, ettei ollut milloinkaan ennen kuullut nimeä, että se ei ollut Fort o'Godissa tunnettu.
Philip painoi päänsä käsiinsä, ja hänen sormensa haroivat hänen tukkaansa. Mitä tuo kaikki merkitsi? Hän palasi mielessään takaisin tuohon kohtaukseen kalliolla, jolloin Pierre oli noussut ylös tuon nimen kuullessaan; ja hän ajatteli kaikkea, mikä oli tapahtunut siitä asti kuin Gregson oli tullut Churchilliin, ja tuloksena oli ajatusten sekamelska, joka sai hänen ohimonsa pakoittamaan. Hän oli nyt varma – muutamista seikoista. Hän rakasti Jeannea – rakasti häntä enemmän kuin hän koskaan oli voinut kuvitellakaan naista rakastavansa, ja hän uskoi, että Jeannen oli mahdoton valehdella hänelle. Hän uskoi, ettei hän ollut milloinkaan kuullut lordi Fitzhughista, ennenkuin Pierre saavutti heidät heidän matkallaan Churchillistä. Hän voi nähdä vain yhden asian, jonka hän voi tehdä, ja se oli seurata Pierren neuvoa luottaen hänen lupaukseensa, että kaikki lopulta kävisi hyvin. Hän luotti Pierreen.
Hän nousi ylös ja meni teltan ovelle. Hänen mieleensä johtui hämmentävä ajatus, ja hän pysähtyi huumeisen punan äkkiä noustessa hänen poskilleen. Hän oli suudellut Jeannea pyörteessä, kun kuolema jymisi heidän kasvojensa edessä. Hän oli suudellut häntä yhä uudelleen, ja näillä suudelmilla hän oli tunnustanut hänelle rakkautensa. Hän oli siitä iloinen, ja kuitenkin pahoillaan; se tieto, että Jeanne tiesi hänen rakkaudestaan, täytti hänet onnellisuudella, mutta kuitenkin hän tunsi, että se olisi esteenä hänen ja Jeannen välillä.
Jeanne oli ensimmäinen, jonka hän näki tullessaan ulos teltasta. Hän istui pienen palsamisuojuksen vieressä, ja Pierre askarteli tulen ääressä selin heihin. Silmänräpäyksen ajan katsoivat he vaieten toisiinsa, ja sitten Jeanne tuli häntä kohden ojentaen hänelle toisen kätensä. Hän näki, että Jeanne teki rohkeita ponnistuksia näyttääkseen luonnolliselta, mutta hänen omissa kasvoissaan oli jotakin, joka teki Jeannen yrityksen tyhjäksi. Jeannen käsi vapisi. Hänen huulensa värisivät. Ensi kerran hänen silmänsä vaipuivat alas Philipin katseen edessä.
"Pierre on kertonut teille, mitä on tapahtunut", sanoi hän. "Se oli ihme, ja minä olen teille kiitollisuudenvelassa hengestäni. Olen saanut rangaistukseni huolimattomuudestani." Hän koetti nyt nauraa ja veti kätensä pois. "Minä en loukkaantunut kallioihin kuten te, mutta – –"
"Se oli hirveää", keskeytti Philip muistaen Pierren sanat ja haluten auttaa häntä. "Te olette kestänyt sen suurenmoisesti. Pelkään vain jälkivaikutuksia. Te ette saa nyt vaipua jännityksen alle."
Pierre kuuli viimeiset sanat ja hymy välähti hänen tummilla kasvoillaan hänen nähdessään Philipin katseen.
"Se on totta, M'sieur", sanoi hän. "En tiedä ketään toista naista, joka olisi kestänyt sellaista niinkuin Jeanne. Mon Dieu, kun tapasin palan veneenhylkyä kaukana alhaalla, luulin teidän molempain kuolleen!"
Philip alkoi huomata, että hän oli typerästi arvioinut voimansa liian suuriksi. Hänen jäsenissään oli heikkoutta, joka hämmästytti häntä, ja äkkinäinen vilunväristys tuli nyt kuumeen sijalle. Jeanne laski kätensä hänen käsivarrelleen ja työnsi häntä hiljaa telttaa kohti.
"Te ette saa uuvuttaa itseänne", sanoi hän katsellen hänen kalpeita kasvojaan. "Teidän täytyy pysyä paikoillanne iltapäivään asti."
Philip totteli hänen kätensä puristusta. Pierre seurasi häntä telttaan, ja silmänräpäyksen ajan hän oli pakoitettu nojaamaan raskaasti puolirotuiseen.
"Se on jälkivaikutusta, M'sieur", sanoi Pierre. "Te olette heikko kuumeen jälkeen. Jos voisitte nukkua – –"
"Voin kyllä", mutisi Philip unisesti vaipuen palsamivuoteelleen. "Mutta Pierre – –"
"Niin, M'sieur."
"Minulla on jotakin – sanottavaa teille – ei kysymyksiä – –"
"Ei nyt, M'sieur."
Philip kuuli oviaukon kahinan, ja Pierre oli poissa. Hänestä tuntui mukavammalta maata paikoillaan. Hän nukkui. Se oli syvää, virkistävää unta, joka aina seuraa kuumeesta heräämistä. Kun hän heräsi, tunsi hän olevansa jälleen oma itsensä ja meni ulos. Pierre oli yksin; huopa oli vedetty palsamisuojuksen eteen, ja puolirotuinen nyökkäsi sitä kohti vastaukseksi Philipin kysyvään katseeseen.
Philip söi hiukan ruokaa, jota Pierre oli hänelle valmistanut. Kun hän oli lopettanut ateriansa, nojautui hän lähelle Pierreä ja sanoi:
"Te olette kieltänyt minua kysymästä mitään enkä minä aiokaan kysyä mitään. Mutta te ette ole kieltänyt minua kertomasta teille seikkoja, jotka itse tiedän. Aion puhua teille lordi Fitzhugh Leesta."
Pierren tummat silmät välkähtivät.
"M'sieur!"
"Kuunnelkaa!" pyysi Philip. "Minä en etsi luottamustanne. Mutta tahdon kertoa teille, mitä tiedän lordi Fitzhugh Leesta, vaikkapa se tekisi meistä viholliset. Ymmärrättekö? Tahdon tehdä sen siksi, että olette miltei sanonut minulle tämän miehen olevan vihollisenne, ja hänen olevan Jeannen surullisuuteen syynä. Hän on myöskin minun viholliseni. Ja kun olen kertonut teille, miksi niin on – muutatte ehkä mieltänne ettekä pidä minua vieraana surullenne. Ellei – no niin, voittehan säilyttää salaisuutenne yhtä hyvin kuin nytkin."
Nopeasti, irrottamatta katsettaan Pierren kasvoista, kertoi Philip oman tarinansa lordi Fitzhugh Leesta. Ja hänen kertoessaan ilmeni puolirotuisessa omituinen muutos. Kun hän kertoi kirjeestä, joka paljasti aikomuksen kääntää pohjoisseutulaisten viha Philipin yhtiötä vastaan, pääsi matala huudahdus Pierren huulilta. Hänen silmänsä näyttivät tunkeutuvan ulos kuopistaan. Hikihelmet puristuivat hänen otsalleen. Hänen sormensa haroivat kouristuksentapaisesti ilmaa, jotakin kohosi hänen kurkkuunsa ja tukahdutti häntä. Kun Philip oli lopettanut, painoi hän päänsä käsiinsä. Muutaman silmänräpäyksen ajan hän istui siten ja katsoi sitten äkkiä ylös. Hänen poskillaan hehkuivat tummat täplät, ja hän loi nopean katseen Philipiin.
"M'sieur, jos tämä ei ole totta – jos se on valhetta – –"
Hän vaikeni. Jokin ilme Philipin silmissä kielsi häntä jatkamasta. Hän ei pelännyt ja hän näki enemmän kuin pelottomuutta Philipin kasvoissa. Sellaiset miehet uskovat toisiaan, kun he sattuvat yhteen.
"Se on totta", sanoi Philip.
Nauraen lyhyesti ja väkinäisesti Pierre ojensi kätensä kuin luottamuksensa merkiksi.
"Minä uskon teitä, M'sieur", sanoi hän, ja hänelle näytti tuottavan ponnistusta puhua. "Tiedättekö mitä olisin ajatellut, jos olisitte kertonut tämän Jeannelle ennenkuin tulin?"
"Olisin ajatellut, M'sieur, että hän tahallaan heittäytyi kuolemaan koskeen."
"Hyvä Jumala, tarkoitatteko – –"
"Siinä kaikki, M'sieur. En voi sanoa enempää. Ah, tuossa on Jeanne!" huudahti hän äänekkäämmin. "Nyt me otamme teltan alas ja menemme."
Jeanne seisoi muutaman askeleen matkan päässä Philipistä hänen kääntyessään. Hän tervehti tätä hymyillen ja kiiruhti auttamaan Pierreä leiritarpeiden keräämisessä. Philip huomasi kyllä hänen yrityksensä välttää häntä. Hän voi huomata, että Jeanne tunsi helpotusta heidän vihdoinkin ollessa Pierren veneessä ja ohjatessa virtaa ylöspäin. He kulkivat aina myöhäiseen iltaan asti ja pystyttivät Jeannen teltan jälleen tähtien tuikkeessa. Matkaa jatkettiin aamun sarastaessa. Myöhään seuraavana iltapäivänä Pikku Churchill kulki läpi matalan, metsättömän seudun. Se oli kapea rantaäyräs, ja sen takana olivat metsät ja vuorenharjanteet. Noiden vuorten ja metsien taakse aurinko laski. Kaikkien muiden yli kohosi ilta-auringon hehkussa yksi ainoa harjanne, mahtava kalliorykelmä, johon auringon viimeinen säde sattui kimallellen siinä kuin merkkituli.
Vene pysähtyi. Jeanne ja Pierre katsoivat kumpikin suurta kalliota kohti.
Sitten Jeanne, joka oli keulassa, käänsi kasvonsa Pierreä päin ja kallion hehku kuvastui hänen poskillaan hänen viitatessaan yli erämaan.
"M'sieur Philip", sanoi hän, "tuolla on Fort o'God!"
XVI luku.
Jeannen ääni vapisi hiukan. Vene kääntyi poikkipäin hitaassa virrassa ja Philip katsoi ihmeissään Pierressa tapahtunutta muutosta. Väsynyt puolirotuinen oli paljastanut päänsä ja polvistui kasvot taivaan viimeistä hohdetta kohti kohotettuina kuin rukoukseen.
Mutta hänen silmänsä olivat avoimet, hänen huulillaan oli hymy ja hän hengitti nopeasti. Ylpeys ja ilo kuvastuivat hänen kasvoiltaan, joilla ennen oli näkynyt murheen ja uupumuksen jälkiä. Hänen olkapäänsä olivat taivutetut taapäin, hänen päänsä pystyssä, ja kaukaisen kallion hehku heijastui hänen silmistään. Philip kääntyi niin että hän voi nähdä Jeannen kasvoihin. Tyttö oli myöskin muuttunut. Nuo kaksi olivat jälleen se Pierre ja Jeanne, jotka hän oli tuona ensimmäisenä yönä nähnyt kuutamoisella kalliolla. Pierre ei näyttänyt enää puolirotuiselta, vaan ritarilta; ja Jeanne, joka hymyili ylpeästi Philipille, teki kauniin kumarruksen istuimeltaan keulasta ja sanoi:
"M'sieur Philip, olkaa tervetullut Fort o'Godiin!"
"Kiitos", sanoi hän ja tuijotti kohti auringon valaisemaa kalliota.
Hän ei voinut nähdä muuta kuin kallion, tummat metsät ja yksinäisen erämaan niiden välillä. Fort o'God oli yhä arvoitus, ellei se ollut kallio itse. Vene alkoi liukua hitaasti eteenpäin, ja Jeanne kääntyi niin että hänen katseensa osui eteenpäin virralle. Paksu metsäseinämä esti heidät näkemästä erämaata; virta kapeni ja toisella puolen jyrkkä kallioinen äyräs loi illan raskaat varjot heidän ylleen. Ei kukaan puhunut. Philip voi kuulla Pierren hengityksen takanaan: tämä ääretön hiljaisuus ja tuo ihmeellinen vaikutus, mikä Fort o'Godilla oli noihin kahteen – sai hänen ruumiinsa värähtämään. Hän kuunteli eikä kuullut mitään, ei edes koiran haukuntaa. Hiljaisuus oli painostava, ja pimeys heidän ympärillään taajeni. Puolen tunnin ajan he jatkoivat matkaansa, ja sitten Pierre ohjasi veneen kapeaan sivuhaaraan meloen sitä paksun ruohikon ja kaislikon läpi.
Palsami, seeteri ja pähkinäpuut ympäröivät heitä. Heidän yläpuolellaan yhtyivät korkeat seeterit ja kätkivät taivaan kalpean valon näkyvistä. Philip voi vain nähdä Jeannen edessään.
Ja sitten äkkiä tuli ihmeellinen muutos. He kiisivät ulos pimeydestä kuin tunnelista, mutta niin hiljaa, että ei voinut muutaman jalan päähänkään kuulla Pierren melan vetäisyjä. Miltei suoraan heidän edessään kohosi suuri musta seinämä, ja pimeydessä loisti kolme tai neljä keltaista valoa kuin kirkkaita tähtiä. Vene kosketti äänettömästi hiekkaa. Pierre hypähti ulos yhä aivan äänettömästi. Jeanne seurasi häntä kuiskaten jotakin. Philip oli viimeisenä.
Pierre veti veneen ylös, ja Jeanne tuli Philipin luo. Hän ojensi hänelle molemmat kätensä. Hänen kasvonsa loistivat valkeina hämärissä, ja hänen kauniissa silmissään oli ilme, joka sai Philipin sydämen sykkimään lujemmin tytön seistessä hetkisen miltei häneen koskettaen. Hän antoi käsiensä olla Philipin käsissä puhuessaan.
"Emme ole herättäneet edes koiria, M'sieur Philip", kuiskasi hän. "Eikö se ole suurenmoista? Minä aion yllättää isän, ja te saatte mennä Pierren kanssa. Minä tapaan teidät hiukan myöhemmin, ja – –"
Hän nousi varpailleen ja hänen kasvonsa olivat vaarallisen lähellä Philipin kasvoja.
"Ja te olette hyvin, hyvin tervetullut Fort o'Godiin, M'sieur."
Hän hiipi pois pimeyteen, ja Pierre seisoi Philipin vieressä. Hänen valkoiset hampaansa hohtivat omituisesti ja hän sanoi pehmeällä äänellään:
"M'sieur, tämä on ensi kerta, jolloin koskaan olen kuullut noita sanoja Fort o'Godissa lausuttavan. Me emme toivota tänne tervetulleeksi miestä, jolla on teidän vertanne ja teidän sivistystänne suonissaan. Te olette suurempi kuin kuningas!"
Päästäen äkkinäisen huudahduksen Philip kääntyi Pierren puoleen.
"Ja sekö on syynä Jeannen yllätykseen?" sanoi hän. "Hän tahtoi tasoittaa tietä minulle. Alan ymmärtää!"
"On totta, että ette ehkä olisi saanut sitä vastaanottoa, kuin nyt olette Fort o'Godin herralta saava", vastasi Pierre suoraan. "Me menemme siis hiljaa sisään nostamatta mitään melua, sillaikaa kuin teidän tietänne tasoitetaan, kuten sitä kutsutte."
Hän meni edeltä, ja Philip seurasi niin läheltä että hän olisi voinut koskettaa häntä. Hän voi nyt eroittaa selvemmin suuren mustan rakennuksen ääriviivat, josta valot loistivat. Se oli mahtava hirsirakennus, kaksikerroksinen, ja puolittain se peittyi suuren kallioseinämän läpitunkemattomaan varjoon. Philipin katse kulki pitkin tuota seinää, ja hän oli varma siitä, että seisoi sen kallion alla, jonka huipun hän oli äsken nähnyt päivän viime säteiden valaisemana. Hänen ympärillään ei näkynyt mitään merkkejä elämästä tai asujamista. Pierre astui nopeasti. He kulkivat pienen valaistun ikkunan alitse, joka oli jalan verran Philipin pään yläpuolella, ja kääntyivät rakennuksen kulman ympäri. Kaikki oli täällä pimeää.
Pierre meni suoraan ovelle ja lausui hiljaa tyytyväisyytensä ilmi, kun hän huomasi, ettei se ollut suljettu. Hän avasi sen ja ojensi ohjaavan käden Philipin käsivarrelle. Philip astui sisään ja ovi sulkeutui hiljaa heidän takanaan. Hän tunsi lämpimän ilman lyövän kasvojaan vasten, ja hänen mokkasiineihin puetut jalkansa astuivat jollekin pehmeälle ja samettimaiselle. Kuin kaukaa kuuli hän äänen laulavan jotain. Se oli naisen ääni, mutta hän tiesi, ettei se ollut Jeannen.
Vastoin tahtoaankin hänen sydämensä sykki kiivaasti. Fort o'Godin arvoitus oli hänen ympärillään lämpimänä ja pehmoisena kuin omituinen henki, joka herätti hänessä tuhansia kuvitteluja ja aavistuksia. Pierre kulki eteenpäin yhä ohjaten häntä; sitten hän pysähtyi ja myhäili hiljaa pimeydessä. Kaukainen ääni oli lakannut laulamasta, ja sen sijaan kuului koiran äänekästä haukuntaa, rauhoittava ääni ja sitten oli kaikki hiljaa. Jeanne oli alkanut yllätyksensä.
Pierre ohjasi hänet toiseen huoneeseen.
"Tämä on oleva teidän huoneenne, M'sieur", selitti hän. "Olkaa kuin kotonanne. En epäile, että Fort o'Godin herra haluaa nähdä teitä hyvin pian."
Hän sytytti tulitikun puhuessaan ja sytytti sillä lampun. Silmänräpäys sen jälkeen hän oli mennyt.
Philip katseli ympärilleen. Hän oli huoneessa, joka oli kaksikymmentä jalkaa läpimitaten, ja kalustettu tavalla, joka sai hänet miltei huudahtamaan hämmästyksestä. Toisessa päässä huonetta oli suuri mahonkivuode, jonka eteen oli vedetty raskaat uutimet, joita silkkinyörit pitivät koholla. Vuoteen lähellä oli vanhanaikainen mahonkilipasto hiottuine kuvastimineen, ja sen edessä suoraselkäinen tuoli, joka oli koristettu omituisin vanhanaikaisin leikkauksin. Kaikkialla hänen ympärillään näkyi ylellisyyden ja vanhuuden merkkejä. Suuri lamppu, joka valaisi huonetta, oli taottua vaskea; sen nelikulmainen jalka oli puolittain raskaan silkkipöytäliinan peitossa, joka peitti sitä pöytää, jolla se seisoi. Pöytä oli vanha, ohutjalkainen, kiiltäen vanhuuttaan – jäännös niiltä päiviltä, jolloin tämän tyylin keksijä oli ollut oikukkaan ja kauniin kuningattaren suosikki. Pehmeitä mattoja oli lattialla; seiniltä, joilla riippui ihmeellisiä kudoksia, katseli outoja kasvoja kultakehyksistään Philipiä; lujapiirteisiä, kalpeita, väsyneitä kasvoja, miehiä, joilla oli kihara tukka ja käherretyt kaulukset, naisia, puuteritukka päässä, jotka tuijottivat häneen ylpeästi kuin ihmetellen hänen tunkeutumistaan sinne.
Yksi kuvista oli käännetty seinään päin.
Philip vaipui suureen nojatuoliin, joka oli sametilla päällystetty, ja pudotti lakkinsa maahan. Ja tämä oli Fort o'God! Hän voi tuskin hengittää. Hän oli siirtynyt kaksi vuosisataa taapäin, ja hän tuijotti kuin odottaen joka hetki jotain elonmerkkiä siinä, mitä hän näki. Hän oli uneksinut Churchillissä kuolleiden lepopaikalla; tässä se oli muuttunut todellisuudeksi – tai miltei todellisuudeksi; puuttui vain hengähdys, liikahdus, elämän värähdys noissa kuolleissa kasvoissa, jotka häntä katselivat.
Hän loi jälleen niihin katseen ja nauroi hiukan hermostuneena. Sitten hän kiinnitti katseensa vastakkaiselle seinälle. Yksi kuvista liikkui. Hänen aivoissaan syntynyt ajatus oli antanut elon sille liikkeelle, jota hän oli kuvitellut. Kuvassa näkyivät naisen kasvot, nuoret ja kauniit, ja ne nyökkäsivät hänelle ensin säteillen valosta ja sitten varjojen peittämällä. Hän hypähti tuoliltaan ja meni suoraan sen alle.
Lämmin ilmavirta löi hänen kasvoihinsa lattialta. Tuo ilma sai aikaan kuvan liikahduksen, ja hän katsoi alas. Hän keksi jotain, mikä keskeytti lumouksen. Hänen ympärillään oli vanhoja muistomerkkejä menneiltä sukupolvilta. Rubens olisi voinut istua tuossa huoneessa surren teoksiaan, jotka olivat kadonneet erämaahan. Ludvig kuningas olisi voinut tuntea ohutjalkaisessa pöydässä palasen edeltäjänsä ylellisyyttä. Gobelin olisi voinut väittää omakseen jotakin noista seinillä riippuvista kudotuista maisemista. Grosellier itse olisi voinut ilmestyä vuoteen uutimien takaa. Philip oli muukalainen tässä ympäristössä. Mutta tuo lämmin ilmavirta toi hänet takaisin kahdeksannestatoista kahdenteenkymmenenteen vuosisataan. Hänen jalkainsa alla oli lämmitysjohto!
Fort o'Godin herrakin, niin hillityksi ja jäykäksi kuin Philip häntä kuvittelikin, olisi voinut nauraa sille ilmeelle, joka näkyi Philipin kasvoilla. Grosellierin, ritarin, jos hän olisi ilmestynyt, olisi Philip vastaanottanut yhtä luottavaisesti kuin Jeannen ja Pierren. Mutta – lämmitysjohto! Hän pisti kätensä syvälle taskuihinsa, mikä aina merkitsi äärimmäistä hämmästystä, ja käveli hitaasti ympäri huonetta. Pöydällä oli kaksi kirjaa. Toinen oli sidottu kalvenneeseen punaiseen nahkaan ja oli nimeltään kreikkalainen antologia, toinen taas Drummondin "Ihmisen polveutuminen". Toisia kirjoja oli omituisesti leikellyssä hyllyssä, tuon kuvan alla, joka oli käännetty seinään päin. Hän katseli niiden nimiä. Siinä oli joukko ranskalaisia romaaneja, Elyn "Sosialismi", Sir Thomas Moren "Utopia", St. Pierren "Paul ja Virginia" ja tusinan verran muita romaaneja; siinä oli Balzacia ja Hugota ja Danten "Jumalainen näytelmä". Tämän kirjajoukon keskellä, kuin musta lammas, joka on eksynyt enkelien joukkoon, oli kulunut ja haalistunut pieni kirja, johon oli kirjoitettu nimi "Samille". Tämä kirja, joka oli niin väärällä sijalla nykyisellä paikallaan, herätti Philipin uteliaisuutta. Se kantoi sitä nimeä, jonka hän oli nähnyt Jeannen nenäliinan kulmassa. Jollain tavoin tämä kirja miltei pelästytti häntä, ja hän otti sen käsiinsä ja avasi kannen. Lehdet olivat keltaiset ja ajan haalistamat, ja alkulehdellä oli painettuna vanhanaikaisin, ennen mustin kirjaimin nimi "Jumalan tarkoitus". Joku oli kirjoittanut suurella miesmäisellä käsialalla tämän nimen alle seuraavat sanat: "Musta iho kätkee usein valkoisen sielun; ja naisen kauneus helvetin."
Philip pani kirjan paikoilleen tuntien omituista pelkoa. Jokin seikka näissä sanoissa tuntui kertovan hänelle murhenäytelmästä, joka voi olla selityksenä Fort o'Godin arvoitukseen. Kirjoista hän katsahti ylös kuvaan, joka oli käännetty seinään päin. Hänet valtasi kiusaus nähdä kätketty puoli, ja hän käänsi sen oikein päin. Sitten hän astui taapäin päästäen ihastuksen huudahduksen.
Kankaalta hymyilivät häntä vastaan lumoavan kauniit kasvot. Ne olivat nuoren naisen kasvot, naisen, joka oli outo muiden kuvien joukossa, koska hän oli nykyaikainen. Philip astui sivullepäin, niin että lampun valo lankesi hänen takaansa, ja hän mietti oliko kuva käännetty seinään päin siksi, että se esitti nykyaikaa eikä mennyttä. Hän katseli sitä tarkemmin ja vetäytyi askel askeleelta taapäin kunnes hän oli sopivalla paikalla nähdäkseen joka ilmeen ihanissa kasvoissa. Hän näki kuvassa joka hetki enemmän yhteisiä piirteitä Jeannen kanssa. Silmät, hiukset, huulten sulous, hymy, saivat hänet ajattelemaan Jeannea itseään. Kuvassa oleva nainen oli vanhempi kuin Jeanne, ja hänen ensi ajatuksensa oli, että sen täytyi olla hänen sisarensa tai äitinsä. Mutta samassa hän muisti sen olevan mahdotonta, sillä Pierrehän oli löytänyt Jeannen syvästä lumesta kuolleen äitinsä rinnalla. Ja tämä kuva uhkui elämää ja kauneutta, se ei kertonut kuolemasta tai nääntymisestä.
Hän käänsi kielletyn kuvan jälleen siihen asentoon, jossa se oli ollut, puolittain häveten tekoaan ja ajatuksia, jotka uteliaisuus oli hänessä herättänyt. Hän sanoi sen itselleen peseytyessään ja järjestäessään vaatteitaan.
Tunti oli kulunut, kun hän kuuli heikon koputuksen ovelle, ja Pierre tuli sisään. Puolirotuisessa oli tapahtunut muutos. Hänellä oli yllään hieno säämiskäpuku samantapaisine vanhanaikaisine kalvosimineen kuin hänellä oli ollut Philipin ensi kerran hänet nähdessä, housut samaa ainesta ja kenkämokkasiinit. Hänellä oli uusi tikari vyössään, ja hänen kiiltävä, musta tukkansa oli harjattu siististi taapäin ja valui irtaimena hänen olkapäilleen. Se oli ritari, ei puolirotuinen Pierre, joka kumarsi Philipille.
"M'sieur, oletteko valmis?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi Philip.
"Silloin menemme M'sieur d'Arcambalin, Fort o'Godin herran luokse."
He menivät ulos halliin, joka oli nyt heikosti valaistu, niin että Philip näki vilaukselta syviä varjoja ja mahtavia ovia seuratessaan Pierreä. He kääntyivät toiseen halliin, jonka päässä oli avoin ovi, josta tulvi valovirta. Tällä ovella Pierre pysähtyi, ja kumartaen hän päästi seuralaisensa ohitseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Philip seisoi huoneessa, joka oli kaksi kertaa edellistä suurempi. Sitä valaisi kolme tai neljä lamppua; hän näki vain vilahdukselta lukemattomia hyllyjä, jotka olivat täynnä kirjoja, seiniä, joilla riippui tauluja, komean pöydän edessään, ja sitten hän kuuli äänen.
Mies astui esiin oven vierestä, ja hän seisoi Fort o'Godin herran edessä.
XVII luku.
Hän oli vanha mies. Hänen partansa ja tukkansa olivat valkoiset. Hän oli yhtä pitkä kuin Philip; hänen olkapäänsä olivat leveämmät; hänen rintansa oli voimakas; ja kun hän seisoi siinä lampunvalossa, kasvoilla kalpea hehku, toinen käsi rinnallaan, toinen ojennettuna, niin Philipistä tuntui, että hänessä oli ruumiillistuneena kaikki Fort o'Godin suuruus ja mennyt loisto, miten suuri se oli mahtanutkaan olla. Hän oli puettu pehmeään säämiskään kuten Pierre. Hänen hiuksensa ja partansa olivat epäjärjestyksessä, ja hänen tiheiden kulmakarvojensa alta loisti pari syviä teräksensinisiä silmiä. Hän oli omiaan herättämään pelkoa; vanha, ja kuitenkin nuori; valkohapsinen, harmaakasvoinen ja kuitenkin jättiläinen. Hänen partaisilta huuliltaan olisi odottanut kuulevansa yhtä peloittavan äänen kuin hänen ulkonäkönsä oli: syvän, mahtavan äänen – se ei olisi yllättänyt. Mutta ääni hämmästytti Philipiä vielä enemmän kuin mies itse. Se oli matala ja vapisi mielenliikutuksesta, jota eivät edes voima ja ylpeys voineet hillitä.
"Philip Whittemore, minä olen Henry d'Arcambal. Jumala teitä siunatkoon siitä mitä olette tehnyt!"
Raudanluja käsi puristi hänen omaansa. Ja sitten, ennenkuin Philip tiesi mitä sanoa, oli Fort o'Godin herra äkkiä kietonut käsivartensa hänen olkapäittensä ympäri ja syleili häntä. Heidän olkapäänsä koskettivat toisiaan. Heidän kasvonsa olivat lähekkäin. Nuo kaksi miestä, jotka rakastivat Jeanne d'Arcambalia enemmän kuin mitään muuta maailmassa, katsoivat hetkisen vaieten toistensa silmiin.
"He ovat kertoneet minulle kaiken", sanoi d'Arcambal hiljaa. "Te olette tuonut Jeanneni kotiin kuoleman läpi. Vastaanottakaa isän siunaus, ja sen mukana – tämä!"
Hän astui taapäin ja osoitti kädellään suurta huonetta.
"Kaikki – kaikki – olisi mennyt hänen mukanaan", sanoi hän. "Jos olisitte antanut hänen kuolla, olisin minäkin kuollut. Hyvä Jumala, missä vaarassa hän oli! Hänet pelastaessanne pelastitte minut. Olette siis tervetullut tänne poikana. Ensi kerran siitä lähtien kuin Jeanneni oli lapsi, toivottaa Fort o'God tervetulleeksi miehen, joka on muukalainen, ja sen vieraanvaraisuus on käytettävissänne niin kauan kuin sen seinät pysyvät pystyssä. Ja koska ne ovat pysyneet pystyssä kaksisataa vuotta, M'sieur Philip, niin voimme päätellä, että ystävyytemme on loppumaton."
Hän puristi jälleen Philipin käsiä ja kaksi kyyneltä vieri alas hänen harmaita poskiaan. Philipin oli vaikea pidättää iloaan näiden sanojen johdosta, jotka Jeannen isän huulilta tullen äkkiä nostivat hänet toivon paratiisiin. Monesta syystä hän ei ollut odottanut kovin lämmintä vastaanottoa Fort o'Godissa; hän oli odottanut tätä paikkaa miltei peläten, tuskin voimatta selittää pelkoaan; ja nyt Jeannen isä avasi sylinsä hänelle. Pierre oli lähestymätön; Jeanne itse oli arvoitus, joka herätti hänessä vuorotellen toivoa ja epätoivoa; d'Arcambal oli vastaanottanut hänet poikanaan. Hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen mielenliikutustaan; sanoja, jotka olisivat ilmaisseet hänen omaa onneaan, ellei hän olisi rohkeasti tunnustanut rakkauttaan pelastamaansa tyttöä kohtaan. Ja hänen terve järkensä kielsi häntä sitä ilmaisemasta tällä hetkellä.
"Kuka tahansa olisi tehnyt sen tyttärenne vuoksi", sanoi hän viimein, "ja minä olen onnellinen siitä, että voin auttaa häntä."
"Te olette väärässä", sanoi d'Arcambal tarttuen hänen käsivarteensa. "Te olette yksi tuhannesta. Tarvitaan mies kulkemaan läpi suurten putousten ja tulemaan hengissä rannalle. Tiedän vain yhden, joka on tehnyt sen viime vuosina, ja se yksi on Henry d'Arcambal itse. Me kolme, te, Jeanne ja minä olemme yksin voittaneet nuo kuoleman hirviöt. Kaikki muut ovat kuolleet. Se tuntuu omituiselta Jumalan ohjaukselta."
Philip värähti.
"Me kolme!" huudahti hän.
"Me kolme", sanoi vanhus, "ja siitä syystä te olette osa Fort o'Godia."
Hän vei Philipin pitemmälle suureen huoneeseen, ja Philip näki, että miltei kaikki huoneen seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, papereita, miehenkorkuisia sanomalehtiröykkiöitä, salkkuja ja maalauksia. Suuri pöytä oli kirjojen peitossa; kirjakasoja oli pienemmillä pöydillä; tuolit ja lattia olivat villieläinten nahoilla peitetyt. Huoneen toisessa päässä hän näki syvempiä ja tummempia hyllyjä, missä lampunvalossa heikosti kimalteli joukottain laseja ja pulloja ja omituisia teräs- ja lasiesineitä. Tiedemies erämaassa – yksinäisyyteen eksynyt oppinut! Nämä ajatukset johtuivat hänen mieleensä, ja hän tiesi, että tässä huoneessa Jeanne oli luotu; että täällä, näiden vuosisataisvanhojen seinien keskellä, omituisen hiljaisuuden keskellä oli hän nähnyt näkynsä maailmasta. Täällä, erossa kaikista samankaltaisista, oli Jumala, luonto ja isä luonut hänet.
Vanhus osoitti Philipille tuolia lähellä suurta pöytää ja istuutui hänen lähelleen. Hänen jalkainsa juuressa oli tuoli, joka oli peitetty ilveksennahalla, ja d'Arcambal katsoi tätä, hänen lujien, voimakkaiden kasvojensa lievetessä hymyyn.
"Siinä on Jeannen paikka – minun jalkojeni juuressa", sanoi hän. "Se on ollut hänen paikkansa monta vuotta. Ellei hän ole siinä, olen hukassa. Elämä pysähtyy. Tämä huone on ollut meidän maailmamme. Tänä iltana te olette Fort o'Godissa; huomenna saatte nähdä d'Arcambal Housen. Siitä olette ehkä kuullut, mutta ei Fort o'Godista. Se kuuluu Jeannelle ja minulle, Pierrelle – ja teille. Fort o'God on d'Arcambal Housen sydän, sielu, elämä. Se on tämä huone ja pari kolme muuta. D'Arcambal House on meidän linnoituksemme. Kun vieraita tulee, näkevät he d'Arcambal Housen; yksinkertaisia huoneita karkeasta puusta; sellaisia huoneita kuin te olette nähnyt muualla; se on naamio, joka ei anna aavistustakaan siitä, mitä sen takana piilee. Siellä me elämme maailmalle; mutta täällä elämme itsellemme. Jeannella on minun myöntymykseni kertoa teille mitä haluaa hiukan myöhemmin. Mutta minä olen utelias, ja koska olen vanha, on minun vuoroni ensin. Minä vapisen vieläkin. Teidän pitää kertoa minulle, mitä Jeannelle tapahtui."
Tunnin ajan he puhuivat, ja Philip kertoi järjestyksessä kaikki seikkailut niinkuin ne olivat tapahtuneet kalliolla olleesta taistelusta alkaen, jättäen mainitsematta vain sellaiset seikat, joita hän arveli Jeannen ja Pierren haluavan pitää omina salaisuuksinaan. Tuon tunnin päätyttyä hän oli varma siitä, että d'Arcambal ei tiennyt, mikä synkkä varjo oli äkkiä langennut Jeannen elämään. Vanhuksen kulmakarvat olivat rypistyneet yhteen ja hänen voimakas leukansa oli lujasti yhteenpuristettu, kun Philip kertoi väijytyksestä, Pierren haavoittumisesta ja hyökkääjien paosta hänen tyttärensä kanssa. Vanhus arveli, että se oli rahan vuoksi. Puolirotuinen oli viitannut siihen, ja Jeanne oli myöskin ilmaissut sen mielipiteekseen. Miksi muuten heidän kimppuunsa olisi hyökätty Churchillissä! Sellaisia seikkoja oli ennenkin sattunut, sanoi hän Philipille. Nelson Housen pikku tytär oli ryöstetty ja pidetty panttivankina. Sadoin kysymyksin hän sai Philipiltä selville kaikki yksityiskohdat toisesta taistelusta ja kamppailusta virrassa. Hän ei ilmaissut mitään ulkonaista kiihtymystä, ei silloinkaan, kun Philip kuvaili hetkiä, jolloin Jeanne oli ollut elämän ja kuoleman välillä; mutta hänen silmissään hehkui kuuma tuli. Vihdoin heidän keskustelunsa keskeytti hiljainen, kaunis kellonkilinä pöydän alla.
D'Arcambalin kasvot kirkastuivat äkkiä.
"Ah, olin unohtanut", huudahti hän. "Suokaa anteeksi, Philip. Päivällinen on odottanut meitä jo puoli tuntia; ja sitäpaitsi – –"
Hän ojensi kätensä ja painoi pientä nappia, jota Philip ei ollut ennen huomannut.
"Olen itsekäs."
Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun askelia kuului hallista, ja vastoin kaikkia päätöksiään olla ilmaisematta rinnassaan liikkuvia tunteita, hypähti Philip ylös. Jeanne oli tullut lampunvaloon ja seisoi nyt muutaman askeleen päässä hänestä niin ihanana, ettei hän nähnyt mitään heistä, jotka tulivat hänen jälessään eikä kuullut d'Arcambalin hiljaista, onnellista naurahdusta vierellään. Hänestä tuntui kuin hänen eteensä olisi äkkiä ilmestynyt tuo kuva, joka oli ollut seinää vasten käännetty, mutta vielä kauniimpana, säteillen eloa ja kauneutta. Mutta tuossa kuvassa oli jotain vielä hämmästyttävämpää kuin yhdennäköisyys. Tällä hetkellä Jeanne oli hänen unelmansa täyttymys; hän oli tullut hänen luokseen toisesta maailmasta. Hän oli puettu vanhanaikaiseen, puhtaan valkoiseen pukuun, joka oli niin hienoa kangasta, että se tuntui valuvan hänen solakan vartalonsa ympärillä liikahtaen joka hengenvedolla. Hänen valkoiset olkapäänsä peittyivät hienoon pitsiin, joka verhosi hänen rintansa; hänen solakat käsivartensa, jotka olivat pikemmin tyttömäiset kuin naiselliset kauneudessaan, olivat paljaat. Hänen tukkansa oli sidottu loistaviin palmikkoihin hänen päänsä ympärille, ja pieni kukkanen näkyi kiharoiden joukossa, jotka valuivat hänen niskaansa. Ensimmäisen liikahduksensa jälkeen Philip hillitsi itsensä ponnistaen kaikki voimansa. Hän kumarsi syvään peittääkseen punastuksensa. Jeanne teki pienen kumarruksen ja juoksi sitten hänen ohitseen, innokkaana kuin nykyaikainen lapsi, isänsä avoimeen syliin.
Nauru ja ilo värisi Fort o'Godin herran parrassa, kun hän katsoi Jeannen pään yli Philipiin.
"Ja tämän te olette minulle pelastanut", sanoi hän.
Sitten hän katsoi taakseen ja ensi kerran Philip huomasi, että huoneessa oli muitakin. Toinen oli Pierre; toinen kaunis, tummakasvoinen tyttö, jonka tukka kimalteli kuin korpinsiipi pimeässä.
Jeanne päästi isänsä käsivarren ja ojensi kätensä Philipille.
"M'sieur Philip, tämä on sisareni, mademoiselle Couchee", huudahti hän.
Pierren sisar ojensi kätensä Philipille ja heidän takanaan d'Arcambal nauroi hiljaa partaansa jälleen ja sanoi:
"Huomenna, d'Arcambal Housessa, voitte kutsua häntä Otilleksi, Philip. Mutta tänä iltana olemme Fort o'Godissa. Voi, Jeanne, Jeanne, mikä velho sinä oletkaan!"
"Enkeli!" kuiskasi Philip, mutta kukaan ei kuullut sitä.
"Ja tämä velho", lisäsi vanhus, "on teidän vietävä illalliselle, M'sieur Philip. Tänä iltana minun kai pitää kutsua teitä M'sieuriksi, mutta huomenna, kun minulla on nahkahousuni ja turkislakkini yllä, kutsun teitä Philipiksi tai Tomiksi tai Harryksi, kuten minua vain huvittaa. Tämä on ensi kerran, sir, kun Jeanneni menee päivälliselle toisen miehen käsivarteen nojaten kuin minun tai Pierren. Ja senvuoksi saanen olla hiukan mustasukkainen. Eteenpäin."
Kun Jeannen käsi lepäsi hänen käsivarrellaan ja he menivät halliin, ei Philip voinut pidättäytyä kuiskaamasta:
"Olen iloinen – siitä!"
"Ja puku, M'sieur Philip!" huudahti d'Arcambal heidän takanaan onnellisena kuin poika. "On kunnia saattaa sitä, puhumattakaan siitä typerästä tytöstä, joka on puvun sisällä. Tuo puku, sir, kuului eräälle kauniille naiselle nimeltä Camille, joka kuoli sata vuotta sitten."
"Isä, ole nyt kiltti!" vastusti Jeanne. "Muista!"
"Kyllä, kyllä!" sanoi hänen isänsä. "Olin unohtanut, että sinun piti saada kertoa siitä M'sieur Philipille."
He astuivat toiseen huoneeseen, jota valaisi yksi ainoa suuren, hopealla ja hienolla liinavaatteella peitetyn pöydän yllä riippuva lamppu. Tämä huone oli yhtä suuri yllätys kuin edelliset olivat olleet. Siinä ei ollut tuoleja. Pöydän ympärille oli asetettu penkkejä, jotka oli päällystetty pehmeällä, vihreällä nahalla. Samanlaisia omituisia istuimia oli muuallakin huoneessa. Seinien tauluista vanhaan kypärään ja haarniskaan asti, jotka seisoivat huoneen nurkassa, huokui muinaisuuden henki. Avoimen suuren lieden yläpuolella, jossa paloi suuria koivupuita, riippui joukko vanhanaikaisia aseita; piilukko, pari ranskalaista kaksintaistelupistoolia, lyhyt tikari samaa mallia kuin Pierren, ja kaksi pitkää miekkaa. Philip huomasi, että kumpaankin kaksintaistelupistooliin oli sidottu haalistunut nauha, ikäänkuin menneet ajat olisivat riistäneet niiltä kauneuden ja värin ja tuoneet tilalle vanhuuden kalpeuden.
Aterian aikana ei Philip voinut olla huomaamatta, että Jeanne oli jonkun omituisen jännityksen vallassa. Hänen poskensa loistivat, ja hänen silmistään säteili kirkkaus, jonka kaltaista hän ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt. Niiden kauneus oli miltei kuumeinen. Useampia kertoja hän huomasi tytön kauniiden valkoisten olkapäitten vavahtavan omituisesti, ikäänkuin äkkinäinen vilunpuistatus olisi kulkenut hänen lävitseen. Hän huomasi myös Pierren panevan merkille nämä seikat, ja puolirotuisen iloisuudessa olevan jotain väkinäistä. Mutta d'Arcambal ja Otille näyttivät olevan aivan tietämättömät mistään muutoksesta. Heidän onnellisuutensa oli ylivuotavaa. Philip ajatteli edellistä päivällistään Churchillissä Eileen Brokawin ja hänen isänsä seurassa. Miss Brokaw oli silloin käyttäytynyt omituisesti ja koettanut peittää jotain salaista surua tai kiihtymystä, kuten Jeanne nyt.
Hän oli iloinen, kun ateria päättyi ja Fort o'Godin herra nousi istuimeltaan. D'Arcambalin liikahtaessa hänen katseensa osui Jeanneen ja sitten hän näki Pierren katsovan häneen terävästi.
"Jeanne on teille selityksen velkaa, M'sieur Philip", sanoi d'Arcambal laskien kätensä Jeannen päälaelle. "Me menemme levolle ja hän tutustuttaa teitä Fort o'Godin tarinaan."
Pierre ja Otille seurasivat häntä ulos huoneesta. Ensi kerran tunnin kuluessa Jeanne hymyili suoraan Philipille.
"Siinä ei ole paljon selittämistä, M'sieur Philip", sanoi hän nousten istuimeltaan. "Te tiedätte miltei kaiken, mitä Fort o'Godista on tietämistä. Mutta minä luulen, että en näyttänyt osoittavan luottamusta teitä kohtaan – vähän aikaa sitten. Näytti varmaan kiittämättömältä, että kerroin niin vähän itsestäni ja kodistani, sen jälkeen mitä olitte tehnyt Pierren ja minun hyväkseni. Mutta nyt olen saanut isän suostumuksen. Tämä on toinen kerta, jolloin hän on antanut sen minulle."
"Mutta minä en tahdo kuulla", huudahti Philip ajattelematta. "Olen ollut todellinen raakalainen, miss Jeanne. Tiedän tarpeeksi Fort o'Godista. Se on ihana paikka. Te ette ole minulle mitään velkaa, ja sen vuoksi – – –"
"Mutta minä tahdon", keskeytti tyttö. "Tarkoitatteko, että ette huoli kuunnella, kun tämä on toinen kerta elämässäni, jolloin minulla on tilaisuus puhua kodistani? Ja ensimmäinen kerta – ei tuottanut minulle mitään mielihyvää. Tämä on sen tekevä."
Varjo ilmeni Jeannen katseessa. Hän veti Philipin penkille viereensä tulen eteen. Hänen läheisyytensä, hänen pukunsa kosketus, hänen läsnäolonsa suloinen tuoksu sai Philipin vapisemaan. Hän tunsi, että se hetki oli lähellä, jolloin koko maailma liukuisi pois ja hän jäisi joko paratiisiin tai pohjattomaan epätoivoon. Jeanne katsoi ylös pistooleita kohti. Tulenvalo värähteli pehmeissä pitseissä hänen rinnallaan; se kimalteli hänen hiuksissaan ja valaisi hänen kasvojaan miellyttävällä hohteellaan.
"Siinä ei ole paljon selittämistä", sanoi hän jälleen niin matalalla äänellä, että se oli miltei kuiskaus. "Mutta senkin vähäisen haluan teidän tietävän, niin että ymmärrätte, kun lähdette pois. Yli kaksisataa vuotta sitten prinssi Rupert lähetti tälle seudulle joukon aatelisia seikkailijoita muodostamaan Hudson Bay yhtiön. Se on historiaa, ja te tiedätte siitä ehkä enemmän kuin minä. Eräs näistä miehistä oli ritari Grosellier. Eräänä kesänä hän tuli ylös Churchilliä myöten ja näki suuren kallion, jonka taakse tänään näimme auringon laskevan ja jota intiaanit nimittävät Päiväkallioksi. Hän ihastui paikan kauneuteen ja kun hän palasi Ranskaan, oli hän päättänyt tulla takaisin rakentaakseen itselleen linnoituksen erämaahan. Pari vuotta myöhemmin hän teki sen ja kutsui paikkaa nimellä Fort o'God. Yli sata vuotta, M'sieur, oli Fort o'God levon ja rauhan paikka tämän erämaan sydämessä. Varhain viime vuosisadan alussa se joutui erään d'Arcy-nimiseu miehen haltuun, ja sanotaan, että siinä silloin asui kaksikymmentä miestä ja yhtä monta naista. Linnoituksen historia on hämärä ja suurimmaksi osaksi unohtunut. Mutta pitkän aikaa sen jälkeen kuin d'Arcy tuli, se oli seikkailujen, huvien ja salaperäisyyden kotiseutuna, mistä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä. Nuo pistoolit tuossa lieden yläpuolella ovat hänen. Hänet surmattiin omalla pistoolillaan suuren kallion vierellä; hän oli joutunut riitaan erään vieraansa kanssa jostain naisesta. Me luulemme – kirjeistä päättäen, joita olemme löytäneet – että hänen nimensä oli Camille. Huoneessani on lipasto, täynnä vaatteita, joissa on hänen nimensä. Tämä puku on siitä lipastosta. Olen ollut varovainen niiden suhteen, koska ne hyvin helposti menevät rikki. D'Arcyn jälkeen tämä paikka oli miltei unohdettu ja pysyi unohdettuna aina siihen asti, kun isäni noin neljäkymmentä vuotta sitten otti sen haltuunsa. Se on Fort o'Godin yksinkertainen tarina, M'sieur. Sen vanha nimi on unohtunut. Se elää vain meidän puheessamme. Muut tuntevat sen nimeltä d'Arcambal House."
"Niin, siitä olen kuullut", sanoi Philip.
Hän odotti Jeannen jatkavan, ja näki hänen sormiensa hermostuneesti solmeilevan nauhanpalaa sylissään.
"Tietysti se ei ole mielenkiintoista", jatkoi hän. "Voitte miltei arvata lopun. Olemme eläneet täällä – yksin. Ei kukaan meistä ole koskaan tuntenut halua jättää tätä pientä maailmaamme. Se on omituista – tuskin voinette sitä uskoa – mutta on totta, että kun katsomme teidän suureen maailmaanne, nauramme sille ja halveksimme sitä. Arvaan – että minua on opetettu vihaamaan sitä – siitä asti kuin voin muistaa."
Jeannen ääni värähti hiukan ja hänen leukansa vavahti. Philip katsoi hänen kasvoistaan tuleen ja tuijotti siihen hilliten sanat, jotka olivat valmiina tulvimaan hänen huuliltaan. Sen sijaan hän sanoi hiukan katkeruutta äänessään:
"Ja minä olen oppinut vihaamaan maailmaani, Jeanne. Se on pakoittanut minut vihaamaan sitä. Sen vuoksi puhuin teille tuona yönä Churchillin kallioilla."
"Olen joskus ajatellut, että olen ollut aivan väärässä", sanoi tyttö, "koska en ole koskaan nähnyt tuota toista maailmaa. En tiedä siitä mitään paitsi sen mitä olen oppinut. Minulla ei ole oikeutta vihata sitä, ja kuitenkin vihaan sitä. En ole milloinkaan tahtonut sitä nähdä. En ole koskaan tahtonut tietää ihmisistä, jotka siinä asuvat. Toivoisin voivani ymmärtää heitä, mutta en voi; ymmärrän vain tämän pienen maailman, jonka isä on meille luonut, Pierrelle ja Otillelle ja minulle, tämän pienen Fort o'Godin maailman, ja hän on opettanut minut pelkäämään toista maailmaa. Tiedän ettei maailmassa ole toista isäni kaltaista miestä, ja että se, mitä hän tekee, on parhain tehty. Hänen ylpeytensä on, että tuomme teidän maailmanne ovemme luo, mutta emme milloinkaan astu siihen; hän sanoo, että me tiedämme enemmän siitä maailmasta kuin ne ihmiset, jotka siinä asuvat, mutta se ei tietysti voi olla totta. Ja niin me olemme kasvaneet vanhojen muistojen, kuvien ja Fort o'Godin kuolleen romantiikan keskellä. Me olemme viihtyneet täällä – olemme muodostaneet itsellemme pienet yhteiskunnalliset lakimme, lapsellisen ylimystömme, haavemaailmamme. Fort o'Godin henki elää meissä ja tyydyttää meitä; nuo aavemaiset miehet ja naiset, jotka kerran täyttivät nämä huoneet ilolla ja humulla, ja joiden muisto näyttää joutuneen tykkänään meidän huoltoomme. Tunnen heidät kaikki; useat heistä nimeltä, kaikki ulkonäöltä. Minulla on kuva Camille Poitiersista, ja hän on mahtanut olla hyvin kaunis. Hänen lipastossaan on maailman pienimmät tohvelit ja samanlaisia nauhoja kuin nuo, jotka on sidottu pistoolien ympärille. Teidän huoneessanne on d'Arcyn kuva. Se on seinään päin käännetyn kuvan vieressä."
Hän nousi seisomaan ja Philip oli hänen vierellään. Hänen silmänsä olivat kyynelissä hänen ojentaessaan kätensä hänelle.
"Tahtoisin – tahtoisin teidän katsovan – sitä kuvaa", kuiskasi hän.
Philip ei voinut puhua. Hän piteli Jeannen hänelle ojentamaa kättä heidän kulkiessaan läpi pitkän, hämärästi valaistun käytävän. Hänen huoneensa avoimen oven luona he pysähtyivät, ja hän voi tuntea Jeannen vapisevan.
"Sanottehan minulle – totuuden!" pyysi hän kuin lapsi. "Sanottehan minulle, mitä ajattelette – tuosta kuvasta?"
Hän meni sisään miehen edellä ja käänsi kehyksen, niin että kasvot hymyilivät heille koko tenhoavassa kauneudessaan. Tytön asennossa oli nyt jotain liikuttavaa. Hän seisoi kuvan alla katsoen Philipiin, ja hänen katseessaan oli jännittynyttä innokkuutta, milteipä rukoileva ilme, joka näytti horjuvan tuskan ja ilon välillä. Se oli Jeanne, vanhempi Jeanne, joka katsoi häneen kuvasta, hymyillen, ihailua herättäen tenhoavana kauneudessaan; se oli Jeanne, lapsi, joka odotti hänen puhuvan; hänen silmänsä olivat tummat ja suuret, hän hengitti nopeasti, hänen kätensä olivat kätkeytyneet pitsilaskoksiin. Hiljainen huudahdus pääsi Philipin huulilta ja sitten hän naurahti. Se oli naurahdus, joka joskus kohoaa ilon – tai mielenliikutuksen vallassa olevasta sielusta – mielenliikutuksen, jota ei voi sanoilla ilmaista. Mutta Jeanne käsitti sen toisin. Hänen tummat silmänsä kävivät loukkaantuneiksi ja surullisiksi, kaksi suurta kyyneltä vieri alas hänen kalpeita poskiaan myöten, ja äkkiä hän painoi kasvonsa käsiinsä ja kääntyi nyyhkyttäen poispäin.
"Ja tekin – tekin vihaatte sitä!" nyyhkytti hän. "Ei kukaan pidä siitä – ei Pierre – eikä isä – ei kukaan. Se on kai – se on kai huono kuva. Kaikki paitsi minä vihaavat sitä. Ja minä – minä rakastan häntä niin kovin!"
Hänen solakka vartalonsa vapisi nyyhkytyksistä. Silmänräpäyksen ajan Philip seisoi liikkumattomana paikoillaan. Sitten hän syöksyi tytön luo ja veti hänet syliinsä.
"Jeanne – Jeanne – kuulkaa", huudahti hän. "Tänä iltana katsoin tuota kuvaa, ennenkuin tulin isänne luo, ja minä pidin siitä siksi, että se muistuttaa teitä. Jeanne, rakkaani, minä rakastan sinua – rakastan sinua – –"
Tyttö huohotti hänen rinnallaan. Hän peitti hänen kasvonsa suudelmin. Jeanne ei kääntänyt suloisia huuliaan poispäin, ja hänen silmissään näkyi äkkinäinen kirkkaus, joka sai Philipin miltei nyyhkimään onnesta.
"Minä rakastan sinua", toisti hän yhä uudelleen voimatta keksiä muita sanoja.
Silmänräpäyksen ajan tytön kädet kietoutuivat hänen olkapäittensä ympäri, ja sitten, äkkiä, ne jännittyivät häntä vastaan, ja Jeanne tempautui irti, ja päästäen niin tuskaisen huudon kuin olisi hänen sydämensä murtunut, hän juoksi ulos huoneesta.
XVIII luku.
Philip jäi seisoman siihen, mihin Jeanne oli hänet jättänyt, ojentaen puolittain käsivarsiaan tyhjää ovea kohti, josta hän oli mennyt, huulet avoimina kuin häntä kutsuakseen, ja kuitenkin liikkumatonna ja avuttomana. Silmänräpäystä aikaisemmin oli hän ollut miltei mielettömän ilon vallassa. Hän oli pitänyt Jeannea sylissään; hän oli katsonut hänen silmiinsä, jotka olivat täynnä myöntymystä hänen rakkaudentunnustukseensa. Silmänräpäyksen ajan hän oli omistanut hänet, ja nyt hän oli yksin. Huudahdus, joka oli päässyt Jeannen huulilta ja tunkeutunut hänen onneensa kuin isku, kaikui vielä hänen korvissaan, ja sen tuska oli herättänyt hänessä vastakaikua. Hänen sydämensä ja sielunsa, jokainen hänen veripisaransa oli hypähtänyt ilosta tuona suloisena hetkenä, jolloin Jeannen silmät ja suloiset huulet olivat myöntyneet hänen rakkauteensa, ja hänen käsivartensa olivat kietoutuneet hänen kaulaansa. Nyt kaikki oli kuollutta hänessä. Hän tunsi jälleen Jeannen käsivarsien kuumeisen puristuksen, kun hän oli työntänyt hänet luotaan, hän näki pelon ja tuskan Jeannen silmissä tämän paetessa hänen luotaan ikäänkuin hänen kosketuksensa äkkiä olisi muuttunut pyhäinhäväistykseksi. Hän antoi käsivarsiensa hitaasti vaipua alas ja meni halliin. Se oli tyhjä. Hän ei kuullut äännähdystäkään ja sulki oven.
Oli niin hiljaista, että hän voi kuulla oman sydämensä kiihtyneen sykinnän. Hän katsoi jälleen kuvaa, ja omituinen päähänpisto uskotteli hänelle, ettei se enää hymyillyt hänelle, vaan että sen katse oli kääntynyt kohti ovea, josta Jeanne oli hävinnyt. Hän siirtyi ja harhakuva haihtui. Jeanne katsoi jälleen häneen, vanhempi ja onnellisempi Jeanne kuin se, jota hän rakasti. Ensi kerran hän katseli sitä tarkoin. Taulun alakulmasta hän löysi taiteilijan nimen, Bourret, ja sen jälkeen vuosiluvun, 1888. Voiko se olla Jeannen äidin kuva? Hän sanoi, että se oli mahdotonta, sillä Jeannen äiti oli löydetty kuolleena lumesta viisi vuotta myöhemmin taulun aikamäärää, ja Pierre, puolirotuinen, oli haudannut hänet jonnekin erämaahan, niin että hän oli arvoitus kaikille muille. Ei edes Fort o'Godin herra, jonka luokse Pierre oli lapsen tuonut, ollut milloinkaan nähnyt sitä naista, jonka kylmältä rinnalta Pierre oli pikku Jeannen löytänyt.
Hermostuneesti hän käänsi kuvan jälleen seinään päin ja alkoi astella edestakaisin huoneessa miettien, lähettäisikö d'Arcambal häntä noutamaan. Hän toivoi saavansa nähdä Jeannen vielä tänä iltana. Hän oli varma siitä, että Jeanne oli mennyt huoneeseensa, ja ettei d'Arcambalkaan ehkä tiennyt hänen olevan yksin. Siinä tapauksessa hänellä oli pitkä yö edessään, täynnä unettomuutta ja tuskaa. Hän odotti kolme neljännestuntia, ja sitten hänen mieleensä johtui, että hän voisi keksiä jonkun sopivan tekosyyn, jonka nojalla hän voisi mennä isäntänsä luokse. Hän aikoi ryhtyä toimimaan tämän päähänpiston mukaisesti, kun hän kuuli hallista heikkoa kahinaa, jota seurasi hiljainen ja sittenkin selvä koputus. Se ei ollut miehen koputus, ja täynnä toivoa, että Jeanne oli palannut, kiiruhti Philip ovelle ja avasi sen.
Hän kuuli pehmeiden askelten peräytyvän nopeasti halliin, mutta valot olivat sammutetut eikä hän voinut nähdä mitään. Jotakin oli pudonnut hänen jalkoihinsa, ja hän kumartui ottamaan sitä ylös. Esine oli pieni, neliskulmainen kirjekuori; ja kun hän astui jälleen huoneeseen, näki hän oman nimensä siinä Jeannen hienolla käsialalla kirjoitettuna. Hänen sydämensä sykki toivosta hänen avatessaan kirjeen. Mutta hänen lukiessaan kohosi harmaa kalpeus hänen kasvoilleen:
"Monsieur Philip.
Ellette voi unohtaa mitä olen tehnyt, niin koettakaa ainakin
antaa minulle anteeksi. Ei kukaan nainen maailmassa voisi pitää
rakkauttanne suuremmassa arvossa kuin minä, sillä olosuhteet ovat
osoittaneet minulle sen miehen voiman ja kunnian, joka sitä
tarjoaa. Ja kuitenkin on minun mahdotonta ottaa sitä vastaan,
koska minun silloin täytyisi luopua Fort o'Godista, isästäni tai
hengestäni, vaikken voi sanoa miksi. Ja sitä te ette kysy,
sen tiedän. Sen jälkeen, mitä tänä iltana tapahtui, on minun
mahdotonta tavata teitä jälleen, ja minun täytyy pyytää teitä
jättämään Fort o'God, vaikka pidän ystävyyttänne suuremmassa
arvossa kuin mitään muuta elämässäni. Ei kukaan saa tietää, mitä
välillämme on tapahtunut. Te lähdette – aamulla. Ja minun
rukoukseni seuraavat aina teitä.
Jeanne."Paperi putosi Philipin sormista lattialle. Kolme tai neljä kertaa elämäsään oli Philip saanut iskuja, jotka veivät häneltä tajun – ruumiillisia iskuja. Hänestä tuntui nyt, kuin joku noista iskuista olisi jälleen kohdannut häntä tehden maailman mustaksi hänen silmissään. Hän horjui isoon tuoliin ja vaipui siihen tuijottaen valkoista paperipalaa lattialla. Jos joku olisi häntä puhutellut, ei hän olisi sitä kuullut. Gregson olisi tällaisessa tapauksessa naurahtanut hiukan hermostuneesti, polttanut lukemattomia savukkeita ja tehnyt suunnitelmia taistelun jatkamiseksi huomenna. Mutta Philip osasi taistella vain miehiä, ei naisia vastaan. Hän oli tunnustanut rakkautensa, hän oli paljastanut sielunsa Jeannelle, ja siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä. Jeannen kielto oli loppu – hänelle. Hän tyytyi kohtaloonsa vastaanväittämättä. Hän olisi voinut taistella kymmenien ja satojen miesten kanssa, jos sellainen olisi antanut hänelle mahdollisuuden voittaa Jeanne omakseen, hän olisi kuollut nauraen ja onnellisena, jos se olisi tapahtunut taistelussa hänen vuokseen. Mutta Jeanne itse oli antanut hänelle tuon iskun.
Pitkän aikaa hän istui liikkumatonna tuolissa katsellen kuvaa seinällä. Sitten hän nousi ylös, otti paperin maasta ja meni pienen ikkunan luo, joka katsoi ulos yöhön. Kuu oli noussut, ja taivas oli täynnä tähtiä. Hän tiesi katsovansa pohjoiseen päin, sillä aamunkoin harmaa sarastus heijastui hänen kasvoiltaan. Hän näki metsän mustan rajan; erämaa levisi kalpeana ja aavemaisena yön keskelle.
Hän koetti avata ikkunaa, mutta se oli suljettu lujasti. Hän meni huoneen poikki, avasi oven ja meni hiljaa alas hallin läpi ovelle, jonka läpi Pierre oli hänet muutamia tunteja aikaisemmin tuonut. Se ei ollut lukittu, ja hän meni ulos yöhön. Raitis ilma virkisti häntä, ja hän käveli nopeasti ulos kuutamoon, kunnes hän huomasi olevansa Päiväkallion syvässä varjossa. Hän jatkoi matkaansa sen juurella ja pysähtyi sitten aivan sen paikan lähelle, missä he olivat laskeneet maihin. Toinen vene oli vedetty Pierren veneen rinnalle, ja kaksi ihmistä eroittui selvästi kuutamossa.
Toinen heistä oli mies, toinen nainen, ja kun Philip pysähtyi ihmetellen kohtausta, astui mies eteenpäin naisen luo ja otti hänet syliinsä. Hän kuuli matalan ja hillityn äänen, joka muistutti Otillen ääntä, ja omasta tuskastaan huolimatta Philip hymyili tälle toiselle rakkaudelle, joka oli löytänyt tien Fort o'Godiin. Hän kääntyi hiljaa takaisin jättäen rakastavaiset paikoilleen; mutta hän oli tuskin ehtinyt ottaa paria askelta, kun hän kuuli toisia askeleita ja näki tytön jättäneen seuralaisensa ja rientävän häntä kohti. Hän vetäytyi kallion suojaan välttääkseen huomatuksi tulemista, ja tyttö kulki kuutamossa miltei käsivarren ulottumilla hänen ohitseen. Sillä hetkellä hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Hän tukehutti ähkyvän huudon, joka kohosi hänen huulilleen. Se ei ollut Otille, joka kulki hänen ohitseen. Se oli Jeanne.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli mennyt. Mies oli ohjannut veneensä kapeaan virtaan ja oli jo hävinnyt hämärään. Vasta silloin pääsi tuskanhuuto Philipin huulilta. Ja kuin kaikuna hän kuuli toisen äänen nyyhkytyksen, ja kun hän astui ulos kuutamoon, seisoi hän Pierre Coucheen edessä.
Pierre puhui ensin.
"Olen pahoillani, M'sieur", kuiskasi hän käheästi. "Tiedän, että se on särkenyt sydämenne. Ja minunkin on musertunut."
Jotakin puolirotuisen kasvoissa, hänen äänensä tukahtuneessa soinnissa, oli Philipille uutta ja outoa. Hän oli nähnyt kuolevain eläinten silmissä saman hurjan tuskan, joka nyt hehkui Pierren katseessa, ja äkkiä hän ojensi kätensä ja tarttui toisen käteen ja he seisoivat katsellen toisiaan kasvoihin. Tuossa katseessa, heidän käsiensä kylmässä puristuksessa, paljastui alaston totuus.
"Ja te – te rakastatte häntä myöskin, Pierre?" sanoi Philip.
"Niin, minä rakastan häntä, M'sieur", vastasi Pierre hiljaa. "Minä rakastan häntä, ei niinkuin veli, vaan niinkuin mies, jonka sydän on särkynyt."
"Nyt – ymmärrän", sanoi Philip.
Hän päästi Pierren käden, ja hänen äänensä oli kylmä ja eloton.
"Sain häneltä kirjeen – jossa hän pyytää minua jättämään Fort o'Godin aamulla", jatkoi hän katsoen Pierrestä kallion yli valkoista erämaata kohti. "Minä lähden tänä yönä."
"Se on parasta", sanoi Pierre.
"Minulla ei ole mitään tekemistä Fort o'Godissa, niin ettei minun tarvitse palata edes huoneeseeni", jatkoi Philip. "Jeanne ymmärtää, mutta teidän täytyy sanoa hänen isälleen, että Blind Indian Lakelta tuli äkkiä viesti ja että minusta oli parasta lähteä herättämättä häntä. Tahdotteko opastaa minua kappaleen matkaa, Pierre?"
"Minä tulen koko matkan kanssanne, M'sieur. Sitä on vain kaksikymmentä mailia, kymmenen veneellä ja kymmenen maata myöten."
He eivät sanoneet enää mitään, vaan menivät molemmat veneen luo ja katosivat nopeasti hämärään, johon toinen vene oli vähän aikaa sitten hävinnyt. He eivät nähneet jälkeäkään tästä veneestä, ja kun he tulivat Churchillille, ohjasi Pierre koivuveneen virtaa alaspäin. Kahden tunnin aikana ei sanaakaan vaihdettu heidän välillään. Tuon ajan lopulla puolirotuinen käänsi veneen rantaan päin.
"Me lähdemme tästä tietä myöten, M'sieur", selitti hän.
Hän jatkoi matkaa edellä kävellen nopeasti, ja silloin tällöin Philipin nähdessä vilaukselta hänen kasvojaan hän huomasi niissä yhtä suurta epätoivoa kuin hän itse tunsi. Tie johti korkean harjun selännettä myöten ja mutkitteli sitten alas leveälle tasangolle; ja tätä myöten he kulkivat toinen toisensa perässä, kaksi liikkuvaa, vaiteliasta varjoa erämaassa, joka tuntui olevan loputon. Tasangon takana nousi toinen harju, ja puoli tuntia sen jälkeen kuin he olivat saapuneet sen harjalle pysähtyi Pierre ja osoitti kädellään kohti hämärässä lepäävää maailmaa heidän allaan.
"Teidän leirinne on toisella puolen tätä tasankoa, M'sieur", sanoi hän. "Tunnetteko seudun?"
"Olen metsästänyt tällä harjulla", vastasi Philip. "Leiri on vain kolmen mailin päässä täältä ja minä löydän tien puoli mailia alempana tuolla. Tuhannet kiitokset, Pierre."
Hän ojensi kätensä.
"Hyvästi, M'sieur."
"Hyvästi, Pierre."
Heidän äänensä vapisivat. Heidän kätensä puristivat lujasti toisiaan. Tukahuttava tunne kohosi Philipin kurkkuun ja Pierre kääntyi poispäin. Hän katosi hitaasti harmaaseen yöhön, ja Philip meni alas harjun rinnettä pitkin. Tasangolta hän katsoi taakseen. Silmänräpäyksen ajan hän näki Pierren kuin varjokuvan taivasta vasten.
"Hyvästi, Pierre", huusi hän.
"Hyvästi, M'sieur", kuului kaukaa vastaus.
Yö ja hiljaisuus vaipuivat heidän ympärilleen.
XIX luku.
Philipille tuotti tavallaan helpotusta saada olla yksin tuskallisen eron jälkeen Pierrestä, sillä yksinäisen puolirotuisen kadotessa vuoristoon oli myös kadonnut viimeinen kosketuskohta Jeannen kanssa. Kun Pierre oli hänen vierellään, oli Jeanne vielä hänen kanssaan; mutta nyt, Pierren mentyä, hänessä tapahtui muutos – yksi noita lukemattomia mielenvaihdoksia, jotka saavat eiliset tapahtumat näyttämään enemmän unelta kuin pitkältä ja varmalta todellisuudelta. Hän käveli hitaasti tasangon poikki, ja kun hän tuli polulle, jota hänen omat valjakkonsa olivat polkeneet, seurasi hän sitä koneellisesti. Hänestä tuntui nyt siltä kuin vain muutamia tunteja olisi kuhmut siitä kuin hän kulki tätä tietä myöten Fort Churchilliä kohti; se olisi voinut olla tänä aamuna tai edellisenä. Nuo viikot, joiden aikana hän oli ollut poissa, olivat kuluneet hämmästyttävän nopeasti, kun hän nyt niitä ajatteli. Ne tuntuivat lyhyiltä ja mitättömiltä. Ja kuitenkin hän tiesi, että noina viikkoina hän oli kokenut enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään tai mitä hän milloinkaan tulisi kokemaan. Vähän aikaa oli elämä ollut täynnä iloa ja toivoa – täynnä onnea, jonka yksi ainoa hetki Päiväkallion varjossa oli ainiaaksi tuhonnut. Hän oli nähnyt Jeannen toisen miehen sylissä; hän oli lukenut Pierren silmistä vahvistuksen pelkoonsa, ymmärtänyt sen hänen äänensä värinästä, hänen lausumistaan sanoista. Hän oli pahoillaan Pierren vuoksi. Hän olisi ollut iloinen, jos tuo toinen olisi ollut miellyttävä puolirotuinen; jos Jeanne olisi antanut rakkautensa sille, joka oli monta vuotta sitten pelastanut elon kipinän hänen viluisessa pikku ruumiissaan. Ja kuitenkin hän omassa surussaan tietämättään iloitsi siitä, että Pierren tapainen mies kärsi hänen kerallaan.
Hän tunsi voimistuvansa Pierreä ajatellessaan, ja hän käveli nopeammin ja hengitti syvemmin kirkasta yöilmaa. Hän oli hävinnyt taistelun Jeannen vuoksi niinkuin niin monen muunkin taistelun; mutta hänellähän oli kuitenkin toinen ja suurempi taistelu huomenna edessään. Ajatellessaan miehiään, leirejään ja taistelua, joka hänen oli taisteltava, voitti hän masennuksensa ja hänen verensä sykki kiivaammin. Ja Jeanne – oliko hän toivottomasti mennyttä? Hän uskalsi kysyä sitä itseltään puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli eronnut Pierrestä, ja hänen mieleensä muistui muotokuvahuone, missä hän oli tunnustanut rakkautensa Jeannelle, ja missä hän hetkisen oli nähnyt hänen silmissään ja kasvoissaan suloisen myöntymyksen, joka oli kuin vilahdus paratiisista. Mutta mitä tuo äkkinäinen muutos merkitsi? Ja sen jälkeen – tuo kohtaus tähtien valossa?
Hänen valtimonsa löi nopeammin kuin vastauksena näihin kysymyksiin. Jeanne oli sanonut hänelle, että Fort o'Godissa oli vain kaksi miestä, Pierre ja hänen isänsä. Kuka siis voi olla tuo kolmas? Rakastaja, jota hän tapasi salaa? Hän värisi ja alkoi täyttää piippuaan kävellessään. Hän oli varma siitä, ettei Fort o'Godin herra tiennyt kohtauksesta kallion takana, ja hän oli myös varma siitä, että tyttö ei tiennyt Pierren nähneen kohtauksen. Pierre oli jäänyt piiloon kuten hän itsekin ja antanut Philipin ymmärtää, ettei tämä ollut ensi kerta, jolloin hän oli katsellut tytön ja tuon miehen kohtauksia kallion varjosta. Ja kaikesta huolimatta ei Philip voinut kadottaa uskoaan Jeanneen.
Äkkiä hän näki edessään jotain, mikä hetkiseksi antoi toisen suunnan hänen ajatuksilleen. Se oli kalpea juova, joka kohosi tien yläpuolelle ja joka ulottui tasangon poikki itään päin. Päästäen hämmästyksen huudahduksen kiiruhti Philip askeliaan, ja hetkistä myöhemmin hän seisoi miestensä uusien raivausten edessä. Kun hän oli lähtenyt Churchilliin, oli tämä tie, joka oli viimeinen pala tietä heidän ja Hudson Bayn rautatien välillä, päättynyt kahden mailin päässä itään ja etelään. Hiukan enemmässä kuin kuukaudessa oli MacDongall jatkanut sitä polulle asti ja sen poikki Bray Beaver Lakelle päin. Siinä ajassa hän oli suorittanut työn, jota Philip ei ollut luullut saatavan valmiiksi tänä syksynä. Hän oli kuvitellut, että talven raskaat lumikinokset estäisivät heitä pääsemästä edes polulle asti. Ja MacDongall oli päässyt jo polun yli, ja kolme viikkoa oli vielä ajasta jälellä!
Jokin mielenliikutus lämmitti häntä ja sai hänet kävelemään nopeasti vastarakennettua tietä myöten sen päätekohtaa päin. Neljännesmailin päässä tasangolla hän tuli työmaalle. Hänen ympärilleen oli heitelty puolen tusinaa suuria lapioita ja työkaluja. Suuren nuotion hiilet hehkuivat vielä ilmaisten paikkaa, missä miehille oli keitetty päivällistä. Philip seisoi hetkisen katsellen kaukaisuuteen. Puolentoista mailin päässä oli Gray Beaver, ja Gray Beaverilta johti yhtämittainen vesitie heidän yhtymäpaikkaansa etelästä tulevan rautatien kanssa. Philipin mieleen johtui äkkiä uusi ajatus. Jos MacDongall oli rakentanut kaksi ja neljänneksen mailia tietä viidessä viikossa, niin he varmasti voisivat saada tuon puolentoista mailia valmiiksi ennenkuin talvi keskeytti heidän työnsä. Siinä tapauksessa heillä olisi seitsemän mailin mittainen tie, jota myöten talvella olisi mainio kulkea valjakoin ja koirin Gray Beaveriin. Ja Gray Beaverista heillä olisi kaksikymmentä mailia sileää jäätä uudelle tielle, Hän ei ollut aikonut alkaa kalastustoimia ennenkuin keväällä, mutta hän ei voinut käsittää, miksi he eivät alkaisi jo talvella ja laskisi verkkojaan jään läpi. Lobstick Creekissa, minne uusi tie ehtisi joskus huhtikuussa tai toukokuussa, he voisivat jäädyttää kalansa ja pitää ne varastossa. Viisisataa tonnia varastossa, ehkäpä tuhatkin, ei olisi hullumpi alku. Se merkitsisi neljästäkymmenestä kahdeksaankymmeneen tuhanteen dollariin, mistä puolet maksettaisiin osinkoina.
Hän kääntyi takaisin vihellellen. Hänessä oli uutta eloa, joka kaipasi toimintaa. Hän halusi tavata MacDongallia ja toivoi, että Brokaw pian saapuisi Blind Indian Lakelle. Ennenkuin hän ehti polulle, suunnitteli hän jo uusia pysähdyspaikkoja, missä ihmiset ja eläimet voisivat saada suojaa. Yksi olisi Gray Beaverin rannalla, ja sieltä hän rakentaisi niitä säännöllisien välimatkojen päähän toisistaan jäälle.
Hän oli tullut polulle ja aikoi kääntyä leiriä kohti, kun hän näki varjomaisen olennon hitaasti kulkevan tasangon yli, jonka poikki hän itse oli puoli tuntia sitten astunut. Lähestyvän olennon äärimmäisen varovainen käynti sai Philipin piiloutumaan nopeasti tien viereen. Parin minuutin kuluttua mies tuli näkyviin. Philip ei voinut nähdä hänen kasvojaan selvästi, mutta muukalaisen väsyneestä ryhdistä ja hänen laahustavasta käynnistään hän arvasi, että se, mitä hän ensin oli pitänyt varovaisuutena, itse asiassa oli lopen uupuneen miehen väsymystä. Hän ihmetteli, miten hän oli voinut kulkea häntä näkemättä harjulla, sillä hän oli kulkenut kaksi vertaa nopeammin ja siis varmasti kulkenut hänen ohitseen jossain viimeisten parin mailin matkalla. Se tosiasia, että mies tuli Fort o'Godin suunnalta, että hän oli uupunut, ja että hän oli vähän aikaa sitten nähtävästi kätkeytynyt välttääkseen huomatuksi tulemista, sai Philipin menemään suoraan tasangon yli, niin että hän voi seurata tuota miestä ja pitää häntä silmällä tulematta huomatuksi. Kaksi kertaa seuraavan mailin matkalla yöllinen kulkija pysähtyi lepäämään, mutta tuskin hän oli päässyt leirin ensimmäisten yksinäisten majojen luo, kun hän kiiruhti askeleitaan, astui nopeasti varjoon, ja pysähtyi viimein pienen hirsimajan ovelle, joka oli vain pistoolinampuman päässä Philipin omasta majasta. Maja oli äsken rakennettu, ja Philip vihelsi hiljaa hämmästyksestä huomatessaan sen paikan. Hän oli jossain määrin eristänyt oman leirimajansa toisista rakentaen sen muutaman sadan kyynärän päähän järven rannasta, missä toiset majat sijaitsivat. Tämä uusi maja oli vielä sata kyynärää kauempana, puolittain pensaikon peitossa. Hän kuuli avaimen kiertyvän lukossa ja oven avautuvan ja sulkeutuvan. Hetkistä myöhemmin välähti himmeä valo uutimen peittämään ikkunaan.
Philip kiiruhti aukean poikki majaan, joka oli hänen itsensä ja MacDongallin, insinöörin, hallussa. Hän koetti ovea, mutta se oli salvattu. Sitten hän koputti kovasti, ja jatkoi koputtamista, kunnes sisälle ilmestyi valoa. Hän kuuli skottilaisen äänen oven lähellä.
"Kuka siellä?" kysyi se.
"Se ei kuulu teihin!" vastasi Philip erehtyen laskemaan leikkiä kuullessaan MacDongallin tervetulleen äänen. "Avatkaa!"
Salpa luiskahti pois sisällä. Ovi avautui hitaasti. Philip heittäytyi sitä vastaan ja astui sisään. Lampun kalpeassa valossa hän näki vastassaan MacDongallin punaiset kasvot ja hänen pienet silmänsä, jotka kimalsivat uhkaavasti. Ja samalla tasolla kuin MacDongallin kasvot oli rumannäköinen revolveri.
Philip pysähtyi äkkiä. MncDongall laski aseensa alemmas.
"Taivas varjelkoon, mutta olitpa vähällä joutua lävistetyksi!" huudahti hän. "Ei ole turvallista laskea sellaista leikkiä – ei ainakaan Sandy MacDongallin kanssa!"
Hän ojensi kätensä nauraen helpotuksesta, ja molemmat miehet puristivat toistensa käsiä, niin että teki kipeää.
"Tällä tavoinko sinä toivotat kaikki ystäväsi tervetulleiksi, Mac?"
MacDongall kohautti olkapäitään ja laski revolverinsa huoneen keskellä olevalle pöydälle.
"Minulla ei ole enää ainoaakaan ystävää leirissä", sanoi hän irvistäen omituisesti. "Mitä hiidessä sinä tarkoitat, Phil? Olen koettanut saada siihen jotain järkeä, mutta en voi!"
Philip ripusti lakkinsa ja takkinsa puunaulaan, joita oli isketty pitkään seinään. Hän kääntyi nopeasti.
"Järkeä mihin?" sanoi hän.
"Sinun ohjeihisi Churchillistä", vastasi MacDongall ottaen suuren mustaksi kiilloitetun piipun pöydältä.
Philip istuutui huoaten syvään, nosti jalkansa ristiin, täytti piippunsa ja sytytti sen.
"Luulinpa olleeni kyllin selvä skottilaisellekin, Sandy", sanoi hän. "Minä sain Churchillissä tietooni, että suuri taistelu alkaa sangen pian. On aika ryhtyä valmisteluihin. Siksi käskin sinun panemaan leirit taistelukuntoon ja asestamaan kaikki taistelukuntoiset miehet leirissä. Ennenkuin monta päivää on kulunut, tulevat pyssyt täällä paukkumaan koko lailla. Hyvä Luoja, mies, etkö nytkään ymmärrä? Mikä sinun on?"
MacDongall tuijotti häntä kuin hölmistyneenä.
"Sinä käskit – minua – asestamaan sivuleirit?" huohotti hän.
"Niin, lähetinhän sinulle selvät ohjeet kaksi viikkoa sitten."
MacDongall koputti epäilevästi otsaansa etusormellaan.
"Sinä olet hullu – tai koetat laskea typerää leikkiä!" huudahti hän. "Jos nukut, niin herää jo. Kuulehan nyt, Phil", huudahti hän hiukan kiivaasti, "minulla on ollut helvetinmoinen peli siitä lähtien kuin sinä lähdit leiristä, ja nyt tahdon puhua vakavasti."
Philipin vuoro oli nyt olla hölmistynyt. Hän miltei hyökkäsi insinöörin kimppuun.
"Tarkoitatko, ettet saanut kirjettäni, jossa käskin sinua panemaan leirit asekuntoon?"
"Ei, en saanut sitä", sanoi MacDongall. "Mutta sain toisen kirjeesi."
"Toista en lähettänytkään!"
MacDongall hypähti pystyyn, syöksyi kaappinsa luo ja tuli silmänräpäyksen kuluttua takaisin kirje kädessään. Hän heitti sen miltei kuumeisesti Philipin eteen. Hiki pusertui hänen kasvoilleen, kun hän näki sen tekemän vaikutuksen toveriinsa. Philipin kasvot olivat kuolemankalpeat, kun hän katsoi ylös kirjeestä.
"Hyvä Jumala! Ethän ole tehnyt tätä?" läähätti hän.
"Mitä muuta voin tehdä?" kysyi MacDongall. "Sehän on käsky mustalla valkoiselle, eikö niin? Se käskee minua varustamaan kuusi retkikuntaa, kukin kymmenen miehen suuruisen, asestamaan kunkin miehen pyssyllä ja revolverilla, antamaan heille ruokavaroja kahdeksi kuukaudeksi ja lähettämään heidät kirjeessä mainittuihin paikkoihin. Tuo kirje tuli kymmenen päivää sitten, ja viimeinen retkikunta lähti viikko sitten Tom Billingerin johdolla. Sinä käskit minua lähettämään parhaat miehesi, ja sen olen tehnyt. Sillä tavoin ovat miltei kaikki tarvitsemamme miehet poissa leiriltä, ja meillä on tuskin riittävästi pyssyjä riistan tappamiseen."
"Minä en kirjoittanut tuota kirjettä", sanoi Philip katsoen lujasti MacDongalliin. "Allekirjoitus on väärennetty. Kirje, jonka lähetin sinulle, ilmoittaen paljastuksistani Churchillissä, on anastettu ja sen sijalle pantu tämä. Tiedätkö mitä se merkitsee?"
MacDongall ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen voimakas alaleukansa oli kuin rautainen koukku ja hänen suuret kätensä puristuivat nyrkkiin hänen polvillaan.
"Se merkitsee, – taistelua", jatkoi Philip. "Tänä yönä – huomenna – minä hetkenä tahansa. En tiedä miksei isku jo ole sattunut."
Hän kertoi nopeasti MacDongallille pääasiat siitä, mitä hän oli Churchillissä saanut tietää. Kun hän oli lopettanut, ojensi nuori skottilainen kätensä pöydän yli, tarttui revolveriinsa ja ojensi sen kahvan Philipille.
"Ammu minut – tee se, herran tähden, Phil", pyysi hän.
Philip nauroi ja tarttui hänen käteensä.
"En silloin kun tarvitsen juuri sinun kaltaisiasi miehiä, Sandy", sanoi hän. "Me ehdimme ajoissa valmistautumaan. Huomenna ryhdymme kaikkiin sotavalmistuksiin. Meillä ei ole tuntiakaan – ehkei minuuttiakaan – hukattavissa. Miten monta miestä voit saada käsiisi tänä yönä, joihin voimme luottaa taistelussa?"
"Kymmenen tai kaksitoista, en enempää. Tietyöläiset, joita odotimme Grand Trunk Pacificilta, tulivat kolme päivää senjälkeen kuin sinä lähdit Churchilliin – heitä on kaksikymmentäkahdeksan. He ovat pahannäköistä joukkoa, mutta mainion hyviä työntekijöitä. Luulen, että heidät voisi palkata mihin tahansa. He eivät noudata minun ohjeitani. Kaiken tekee Thorpe, työnjohtaja, joka toi heidät tänne, eivätkä he tottele mitään muita määräyksiä kuin niitä, jotka hän antaa. Thorpe voisi saada heidät taistelemaan, mutta heillä ei ole mitään taisteluaseita paitsi muutamia veitsiä. Minulla on kahdeksan pistoolia jäljellä, ja voin hankkia kahdeksan miestä, jotka osaavat käsitellä niitä kunnollisesti. Thorpen joukko kyllä pitäisi puolensa ahtaissa paikoissa, jos tarvittaisiin."
MacDongall liikahti levottomasti ja työnsi kätensä takkuisen tukkansa läpi.
"Miltei toivon, etten olisi pyytänyt tuota joukkoa tänne", lisäsi hän. "He näyttävät minusta oikeilta roistoilta, mutta he tekevät työtä kuin hevoset. En ole milloinkaan nähnyt sellaisia miehiä lapion ja kuokan kimpussa. Ja taistella? Jos vain saamme Thorpen puolellemme – –"
"Me menemme tapaamaan häntä tänä yönä", keskeytti Philip. "Tai oikeammin tänä aamuna. Kello on yksi. Miten kauan kestää saada kokoon parhaimpia miehiämme?"
"Puoli tuntia", sanoi MacDongall nopeasti hypähtäen pystyyn. "Meillä on Roberts, Henshaw, Tom Cassidy, Lecault ranskalainen ja kaksi St. Pierren veljestä. He ovat kaikki hyviä pyssymiehiä. Anna heille pistooli kullekin, niin he ovat kahdenkymmenen tavallisen miehen veroisia."
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin MacDongall sammutti valon ja molemmat miehet lähtivät majasta. Philip kiinnitti toverinsa huomion sen majan himmeästi valaistuun ikkunaan, jonka luo hän oli vähän aikaa sitten seurannut muukalaista.
"Se on Thorpen maja", sanoi nuori insinööri. "En ole nähnyt häntä aamusta alkaen. Hän on kai valveilla."
"Me lähdemme ensimmäiseksi hänen puheilleen", sanoi Philip hypähtäen pystyyn.
MacDongallin koputusta seurasi silmänräpäyksen hiljaisuus sisällä, sitten kuului raskaita askeleita, ja ovi avattiin. Sandy astui sisään Philipin seuraamana. Thorpe astui taapäin. Hän oli keskikokoinen, mutta niin voimakasrakenteinen, että hän vaikutti kahta tuumaa pitemmältä kuin hän itse asiassa oli. Hän oli sileäksi ajeltu, ja hänen hiuksensa ja silmänsä olivat mustat. Koko hänen olemuksensa vaikutti paljon hienommalta kuin mitä Philip oli tältä työnjohtajalta odottanut. Hänen ensimmäiset sanansa ja hänen tapansa lausua ne lisäsivät tätä vaikutelmaa.
"Hyvää iltaa, hyvät herrat."
"Hyvää huomenta", vastasi MacDongall viitaten Philipiin. "Tämä on mr. Whittemore, Thorpe. Me näimme valoa ikkunastanne ja ajattelimme, että emme häiritsisi, jos pistäytyisimme sisään."
Philip ja Thorpe puristivat toistensa käsiä.
"Tulette juuri aikoinaan saamaan kupin kahvia", sanoi Thorpe ystävällisesti astuen kohti kiehuvaa kahvipannua liedellä. "Tulin juuri pitkältä retkeltä uudelle tielle. Olen tarkastanut maaperää Gray Beaverin pohjoisrantaa pitkin ja innostuin niin, etten huomannut lähteä kotiin ennenkuin pimeän tullen. Ettekö tahdo jäädä hetkeksi, hyvät herrat? Moni ei voita minua hyvän kahvin keitossa."
MacDongall oli huomannut äkkinäisen muutoksen Philipin kasvoissa, ja kun Thorpe kiiruhti nostamaan ylikiehuvaa kahvipannua tulelta, näki insinööri Philipin astuvan nopeasti pöytää kohti ja sieppaavan siltä esineen, joka näytti kankaanpalalta. Silmänräpäyksessä Philip oli kätkenyt sen kämmeneensä. Hänen poskilleen kohosi puna. Omituinen tuli paloi hänen silmissään Thorpen kääntyessä.
"Pelkään ettemme voi vastaanottaa vieraanvaraisuuttanne", sanoi hän. "Olen väsynyt ja haluan mennä levolle. Mutta en voinut olla ohikulkeissani pistäytymättä sanomassa, miten erinomaista työtä miehenne ovat tasangolla tehneet. Se on suurenmoista."
"He ovat kelpo miehiä", sanoi Thorpe rauhallisesti. "Sangen hurjia, mutta hyviä työntekijöitä."
Hän seurasi heitä ovelle. Philipin ääni vapisi, kun hän ulkona puhui MacDongallille.
"Mene sinä toisten luo ja tuo heidät päämajaan, Sandy", sanoi hän. "En sanonut mitään Thorpelle siksi, etten luota valehtelijoihin, ja Thorpe on valehtelija. Hän ei ollut Gray Beaverilla tänään; sillä minä näin hänen tulevan vastakkaiselta suunnalta. Hän on valehtelija, jota täytyy pitää silmällä. Muista tämä, Sandy. Pidä silmällä tuota Thorpea. Ja pidä silmällä hänen joukkoaan. Tuo toiset päämajaan niin pian kuin voit."
He erosivat, ja Philip palasi majaan, josta he vähän aikaa sitten olivat lähteneet. Hän sytytti jälleen lampun ja piteli silmäinsä edessä esinettä, jonka hän oli ottanut Thorpen pöydältä. Hän tiesi nyt, miksi Thorpe oli yöllä tullut yli vuoriston, miksi hän oli uupunut, ja miksi hän oli valehdellut. Hän painoi päänsä käsiinsä, tuskin voimatta uskoa sitä, minkä näki. Hänen huuliltaan pääsi syvä huokaus, miltei läähätys. Sillä hän oli käsittänyt, että Thorpe, työnjohtaja, oli Jeannen rakastettu. Kädessään hän piteli pientä sinisellä kirjailtua nenäliinaa, jonka hän oli aikaisemmin sinä iltana nähnyt Jeannen kädessä – ryppyisenä ja vaalenneena, vielä kosteana hänen kyynelistään!
XX luku.
Pitkään aikaan Philip ei liikahtanut eikä irroittanut katsettaan kosteasta kangaspalasta, jota hän piteli sormiensa välissä. Hänen sydämensä oli jähmettynyt. Hän tunsi olevansa sairas. Joka silmänräpäys hänen mielenliikutuksensa kasvoi – mielenliikutus, jossa oli sekaisin vastenmielisyyttä ja pelkoa. Jeanne – Thorpe! Ääretön kuilu tuntui eroittavan noita kahta toisistaan – Jeanne, hento ja kaunis rauhallisessa elämässään, ihanteellisine unelmineen, ja Thorpe, roistomaisen työläisjoukon johtaja! Omassa sydämessään hän jumaloi Jeannea ja katsoi ylös häneen tuntien oman arvottomuutensa. Hän oli jumaloinut häntä niinkuin Dante Beatricea. Hänelle Jeanne oli kaiken sen ruumiillistuma, mitä naisessa oli suloista ja rakkauden arvoista. Ja tämän hänen rakkautensa ja jumalointinsa Jeanne oli hyljännyt ja mennyt samana yönä Thorpen, roistojohtajan, luo. Hän värähti. Hän meni uunin luo, heitti siihen kourallisen paperia, pani nenäliinan niiden joukkoon ja sytytti koko kasan palamaan.
Vähän aikaa myöhemmin ovi avautui ja MacDongall tuli sisään. Häntä seurasivat tummakasvoiset St. Pierren veljekset, leirin metsästäjät. Philip tervehti heitä, ja he menivät insinööriä seuraten kapean oven läpi, joka johti toimistosta käypään huoneeseen. Cassidy, Henshaw ja muut seurasivat kymmenen minuutin kuluessa. Heidän joukossaan ei ollut ainoakaan, joka olisi räpäyttänyt silmäänsäkään Philipin tehdessä heille kysymyksensä. Niin lyhyesti kuin mahdollista hän kertoi heille osan siitä, mitä oli äsken paljastanut MacDongallille, ja tunnusti suoraan, että leirin olemassaolo ja omaisuus riippui miltei tykkänään heistä.
"Te ette ole miehiä, jotka vaativat palkkaa tällaisessa asemassa", lopetti hän, "ja sen vuoksi juuri minä luotan teihin kylliksi pyytääkseni apuanne. Leirissä on viisikymmentä miestä, jotka voisimme palkata taisteluun, mutta minä en halua palkattuja taistelijoita. Minä tahdon miehiä, jotka eivät juokse tiehensä muutamasta pyssynpamauksesta, miehiä, jotka haluavat kuolla saappaat jalassa. En tarjoa teille rahaa tästä, koska tunnen teidät liian hyvin. Mutta tästä lähtien te tulette kuulumaan Suureen Pohjoiseen Kalastusyhtiöön osakkaina. Muistakaa, ettei tämä ole mikään palkka. Se on yksinkertaisesti itsekäs suunnitelma tehdä teidät yhtiön osakkaiksi. Meitä on kahdeksan. Kun jokainen meistä saa ampuma-aseen, niin lyön vetoa, ettei näillä seuduin ole meidän voittajaamme."
Kahden öljylampun kalpeassa valossa loistivat miesten kasvot innostuksesta. Cassidy oli ensimmäinen, joka tarttui Philipin käteen uskollisuutta luvaten.
"Meidät voitetaan vasta kun helvetti jäätyy", sanoi hän. "Missä minun pyssyni on?"
MacDongall toi sisään pyssyt ja ampumavaroja.
"Aamulla alamme rakentaa uutta rakennusta aivan tämän lähelle", sanoi Philip. "Meillä ei ole mitään syytä sen rakentamiseen, mutta siitä saan tekosyyn, jonka nojalla voin pitää teidät yhdessä viidenkymmenen jalan päässä pyssyistänne, jotka voimme pitää tässä huoneessa. Vain neljän miehen tarvitsee työskennellä kerrallaan, ja minä panen Cassidyn töitä johtamaan, jos muut siihen tyytyvät. Me laitamme tänne muutamia uusia lavitsoja, niin että neljä miestä voi nukkua minun ja MacDongallin kanssa täällä joka yö. Toiset neljä, jotka eivät ole työssä, voivat metsästellä lähellä leiriä ja pitää silmänsä auki. Miltä se teistä tuntuu?"
"Se ei voi epäonnistua", sanoi Henshaw avaten pistoolinsa. "Lataammeko?"
"Kyllä."
Huoneessa kuului vain pyssynlukkojen napsahduksia, kun niitä avattiin ja sulettiin jälleen.
Viisi minuuttia myöhemmin Philip seisoi yksin MacDongallin kanssa. Ladatut aseet, joissa jokaisessa riippui täysinäinen patruunavyö, järjestettiin rivissä riippumaan seinälle.
"Minä uskaltaisin mitä tahansa noiden miesten haltuun", huudahti hän. "Mac, oletko milloinkaan huomannut, että jos tahdot nähdä oikeita miehiä, on sinun tultava pohjoiseen? Kaikki nämä ovat pohjolan miehiä, paitsi Cassidy, ja hän on synnynnäinen taistelija. He kuolevat ennemmin kuin syövät sanansa."
MacDongall hieroi käsiään ja nauroi hiljaa.
"Entä sitten, Phil?"
"Meidän täytyy lähettää nopein miehemme Billingeria hakemaan ja viemään sanaa toisille retkikunnille, että he tulevat niin pian kuin voivat. He tulevat ehkä kyllä liian myöhään. Billinger voi saapua ajoissa."
"Hän on ollut viikon poissa. On epäiltävää, voimmeko saada häntä takaisin kolmessa viikossa", sanoi MacDongall. "Minä lähetän St. Pierren serkun, nuoren Korpinsiiven häntä noutamaan niin pian kuin hän saa tavaransa kuntoon. Sinun on parasta mennä maata, Phil. Sinä olet puolikuolleen näköinen."
Philip ei luullut voivansa nukkua, huolimatta siitä ruumiillisesta ponnistuksesta, jonka alaisena hän oli viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia ollut. Hän oli täynnä hermostunutta jännitystä ja halua saada jatkaa toimintaa. Vain toiminta voi estää hänet ajattelemasta Jeannea ja Thorpea. Kun MacDongall oli mennyt hakemaan nuorta Korpinsiipeä, riisuutui hän ja ojentautui penkilleen toivoen skottilaisen pian palaavan. Vasta suljettuaan silmänsä hän huomasi, miten uupunut hän oli. MacDongall tuli tuntia myöhemmin sisään ja Philip nukkui. Kello oli yhdeksän, kun hän heräsi. Hän meni kokin majaan, söi lämpimän aamiaisen, joi hiukan kuumaa kahvia ja etsi MacDongallin käsiinsä. Sandy tuli juuri Thorpen luota.
"Hän on merkillinen mies, tuo Thorpe", sanoi insinööri heidän tervehdittyään toisiaan. "Hän ei tee yhtään mitään. Katsele hänen käsiään, kun tapaat hänet jälleen, Phil. Ne ovat sen näköiset kuin hän olisi soittanut pianoa koko ikänsä. Mutta, hyvä isä, miten hän saa toiset tekemään työtä. Voit mennä katsomaan, miten hänen joukkonsa lapioi."
"Sinne aion juuri mennä", sanoi Philip. "Onko Thorpe kotona?"
"Hän lähti juuri. Tuossa hän on!"
MacDongallin viheltäessä Thorpe kääntyi ja odotti Philipiä.
"Aiotteko työmaalle?" kysyi hän ystävällisesti Philipin saavuttaessa hänet.
"Aion. Tahdon nähdä, miten miehenne tekevät työtä ilman johtajaa", vastasi Philip. Hän pysähtyi hetkiseksi sytyttämään piippuaan ja osoitti miesjoukkoa järven rannalla. "Näettekö noita?" kysyi hän. "He rakentavat lauttaa. Ottakaa pois heidän johtajansa, niin eivät he ole työnsä arvoisia. Ne ovat niitä miehiä, jotka toimme Winnipegista."
Thorpe kiersi savuketta. Kainalossaan hänellä oli pari keveitä hansikkaita.
"Minun mieheni ovat toista maata", naurahti hän tyynesti.
"Tiedän sen", vastasi Philip katsellen hänen pitkiä valkeita sormiaan. "Siksi tahdon nähdä heidät työssä teidän poissaollessanne."
"Minun taitoni on vain tietää tarkalleen, mitä joku määrätty joukko miehiä voi saada aikaan määrätyssä ajassa", selitti Thorpe heidän astuessaan tasangolle päin. "Seuraava toimenpiteeni on hankkia miehiä, jotka saavat sen tuloksen aikaan, olinpa sitten läsnä tai en. Kun se on selvä, on työ tehty. Eikö se ole yksinkertaista?"
Thorpessa oli jotakin miellyttävää. Philip ei voinut edes nyt sitä kieltää. Hän oli hämmästynyt Thorpen suhteen. Hänen äänensä oli matala ja täynnä jonkinlaista toverillisuutta, joka heti herätti luottamusta toisessa. Hän oli nähtävästi saanut jonkun verran sivistystä, huolimatta ammatistaan, joka tavallisesti on yhtynyt hyvin karkeaan kieleen. Mutta Thorpen ulkonäkö oli Philipille suurimpana yllätyksenä. Hän arveli hänen olevan yli neljänkymmenen, ehkä neljänkymmenenviiden, ja tuo ajatus sai hänet suorastaan värähtämään. Hän oli kaksi kertaa – miltei kolme kertaa – niin vanha kuin Jeanne. Ja kuitenkin hänessä oli jotakin vastustamattoman miellyttävää, tenhoa, joka vaikutti Philipiinkin. Hänen kyntensä tunkeutuivat lihaan, kun hän ajatteli tätä miestä – ja Jeannea.
Thorpen joukko oli täydessä työssä, kun he tulivat tien päähän. Tuskin ainoakaan mies näytti huomaavan heidän saapumistaan. Vain yksi mies oli poikkeuksena, pieni punakasvoinen mies, joka kohotti kätensä lakkiinsa nähdessään johtajansa.
"Hän on alijohtaja", selitti Thorpe. "Hän vastaa kaikesta minulle." Pieni mies oli antanut merkin, ja Thorpe nyökkäsi. "Suokaa anteeksi hetkinen. Hänellä on jotain sanomista."
Hän astui muutamia askeleita syrjään, ja Philip kulki eteenpäin työmiesten keskellä. Hän hymyili ja nyökkäsi heille jokaiselle erikseen. MacDongall oli oikeassa. He olivat roistomaisimman näköistä joukkoa, mitä hän milloinkaan oli työssä nähnyt.
Äänekkäät huudot saivat hänet kääntymään ympäri, ja hän näki Thorpen ja alijohtajan lähestyneen suurta, raskashartiaista miestä, jonka kanssa he näyttivät olevan vakavassa riidassa. Pari kolme työläistä oli lähestynyt heitä, ja Thorpen ääni kaikui selvänä.
"Sinä teet sen, Blake, tai pistät pillit pussiin ja marssit kotiin. Ja sinun kanssasi lähtevät sinun kannattajasi. Minä tunnen sinut enkä pelkää sinua. Ota lapio ja kaiva – tai marssi matkaasi. Muuta valitsemisen varaa ei ole."
Philip ei voinut kuulla, mitä suuri mies sanoi, mutta äkkiä Thorpen nyrkki heilahti ja sattui häntä suoraan leukaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä Thorpe oli hypähtänyt taapäin ja seisoi katsellen suuttuneita, uhkaavia miehiä. Hän oli vetänyt revolverinsa esille, ja hänen valkoiset hampaansa hymyilivät kylmää ja uhkaavaa hymyä.
"Ajatelkaa asiaa, pojat", sanoi hän tyynesti. "Ja ellette ole tyytyväisiä, niin tulkaa noutamaan palkkanne tänään keskipäivällä. Me emme tahdo pitää täällä teidän kaltaisianne miehiä."
Hän tuli Philipiä vastaan ikäänkuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.
"Se viivyttää työmme valmistumista ainakin viikon verran", sanoi hän pistäessään revolverin koteloon, joka oli kätketty hänen takkinsa alle. "Olen jo jonkun aikaa odottanut ikävyyksiä Blaken ja neljän tai viiden hänen ystävänsä kanssa. Olen iloinen, että se on ohi. Blake uhkaa lakolla, ellen tee hänestä alijohtajaa ja nosta miesten palkkoja kuudesta kymmeneen dollariin päivässä. Ajatelkaahan! Lakko – täällä! Se olisi todellista historiaa, vai mitä?"
Hän nauroi tyynesti, ja Philip nauroi mukana pelkästä ihailusta miehen rohkeutta kohtaan.
"Luuletteko heidän menevän?" kysyi hän levottomana.
"Olen varma siitä", vastasi Thorpe. "Se on parasta, mitä voi tapahtua."
Tuntia myöhemmin oli Philip jälleen leirissä. Hän ei tavannut Thorpea jälleen ennenkuin päivällisellä, ja silloin Thorpe tuli häntä hakemaan. Hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme.
"Kävi hiukan pahemmin kuin odotin", sanoi hän. "Blake ja kahdeksan muuta tuli saamaan palkkansa ja matkatarpeet. En luullut useampien kuin kolmen tai neljän uskaltavan lähteä."
"Minä hankin teille miehiä heidän sijalleen", sanoi Philip.
"Siinä on vain yksi pulma", sanoi Thorpe kiertäen savuketta. "Minä tahdon miesteni työskentelevän itsekseen. Jos heidän joukkoonsa pannaan puoli tusinaa teidän amatöörejänne, niin kaksikymmentä prosenttia vähemmän tulee tehdyksi, ja lisäksi saamme ehkä ikävyyksiä. Minun mieheni ovat hurjaa joukkoa. Myönnän sen. Olen ajatellut kovin, miten korvata Blaken ja muut. Me voimme panna joukon teidän miehiänne Gray Beaver Lakelle työhön, ja he tulevat sitten meitä vastaan."
Philip tapasi MacDongallin pian Thorpen kanssa keskusteltuaan. Insinööri ei peittänyt tyytyväisyyttään tästä asiain käänteestä.
"Olen iloinen heidän lähdöstään", selitti hän. "Jos syntyy ikävyyksiä, niin on helpompi olla ilman tuota joukkiota. Antaisin ensi kuukauden palkkani, jos Thorpe veisi koko sakkinsa sinne, mistä hän ne toikin. Heidän työnsä on kyllä kaiken kiitoksen arvoista, mutta minä en halua heitä mukaan, kun on kysymys taistelusta."
Philip ei tavannut Thorpea enää sinä päivänä. Hän valitsi miehistään joukon Gray Beaverille työhön, ja iltapäivällä hän lähetti sanansaattajan Fort Churchillin tielle Brokawia vastaan. Hän oli varma siitä, että Brokaw ja hänen tyttärensä saapuisivat lähimpinä päivinä, mutta samalla hän neuvoi sanansaattajaa menemään Churchilliin, ellei hän tapaisi heitä tiellä. Toisia miehiä hän lähetti kutsumaan takaisin MacDongallin poislähettämiä retkikuntia. Varhain illalla St. Pierren veljekset, Lecault ja Henshaw saapuivat hetkeksi hänen luokseen toimistoon. Päivän aikana olivat nämä neljä olleet urkkimassa viiden mailin päässä leiristä joka puolella. Lecault oli ampunut hirven kolmen mailin päässä etelässä. Toinen St. Pierren veljistä oli nähnyt Blaken ja hänen joukkonsa matkalla Churchilliin. Paitsi näitä tapauksia eivät he tuoneet mitään uutisia. Hiukan myöhemmin MacDongall toi sisään kaksi miestä lisää, joihin hän voi luottaa, ja varusti heidät ampuma-aseilla. Ne olivat viimeiset leirissä.
Kun kymmenen miestä oli alituisesti varustettuna hyökkäykseen, alkoi Philipistä tuntua, että tilanne oli hyvin hänen hallussaan. Vihollisten olisi suorastaan mahdotonta yllättää leiriä, ja urkkijoina toimivat miehet olisivat aina pyssynkuuleman ulottuvilla, vaikka he eivät ehtisikään ajoissa ilmoittamaan hyökkäävistä vihollisista. Jos joku huomaisi jotain sellaista, piti hänen heti ilmoittaa siitä laukauksin toisille, ikäänkuin hän olisi ampunut juoksevaa hirveä.
Philip huomasi miltei mahdottomaksi olla ajattelematta Jeannea. Blaken lähtöä seuraavina kahtena tai kolmena päivänä hän ei sallinut itselleen tunninkaan verran lepoa varhaisesta aamunkoista myöhäiseen yöhön asti. Joka yö hän meni uupuneena levolle toivoen unen haihduttavan hänen huolensa. Taistelu kulutti häntä, ja uskollinen MacDongall alkoi huomata muutoksen toverinsa kasvoissa. Neljäntenä päivänä Thorpe katosi eikä näyttäytynyt ennenkuin seuraavana aamuna. Joka hetki hänen poissaollessaan oli kuin veitsenisku Philipin sydämeen, sillä hän tiesi, että työnjohtaja oli mennyt Jeannea tapaamaan. Kolme päivää myöhemmin tämä toistui, ja sinä yönä MacDongall näki Philipin olevan kuumeessa.
"Sinä ponnistelet liiaksi", sanoi hän. "Sinä et nuku edes viittä tuntia vuorokaudessa. Jätä jo tuo, muuten joudut sairashuoneelle, kun suuri taistelu tulee."
Nyt seurasi tuskallisia ja epätoivoisia päiviä. Ei Philip eikä MacDongall voinut ymmärtää, miksei mitään tapahtunut. He olivat odottaneet aikaisempaa hyökkäystä, mutta kuitenkaan eivät valppaat urkkijat voineet ilmoittaa mitään sellaista. Eivätkä he myöskään voineet ymmärtää Thorpen miesten yhä kasvavaa tyytymättömyyttä. Joukon lukumäärä väheni yhdeksästätoista viideksitoista, viidestätoista kahdeksitoista. Vihdoin Thorpe itse pyysi Philipiä jakamaan hänen palkkansa kahtia, koska hän ei voinut pidättää miehiään. Samana päivänä jättivät hänet pieni alijohtaja ja kaksi muuta, niin että nyt oli ainoastaan yhdeksän miestä työssä. Brokawin viipyminen hämmästytti myös Philipiä. Kaksi viikkoa kului, ja sinä aikana Thorpe poistui kolme kertaa leiristä. Viidentenätoista päivänä sanansaattaja palasi Fort Churchillistä. Hän oli hämmästynyt, ettei Brokaw ollut leirissä, ja toi yllättäviä uutisia. Brokaw ja hänen tyttärensä olivat lähteneet Fort Churchillistä kaksi päivää sen jälkeen kuin Pierre oli seurannut Jeannea ja Philipiä. He olivat lähteneet kahdella veneellä Churchilliä ylöspäin. Hän ei ollut nähnyt heistä mitään merkkejä tullessaan.
Tuskin oli Philip ehtinyt kuulla nämä uutiset, kun hän lähetti sanansaattajan MacDongallin luo. Skottilaisen punaiset kasvot tuijottivat hämmästyneinä häneen, kun hän kertoi, mitä oli tapahtunut.
"Tämä on heidän ensimmäinen oikea hyökkäyksensä", sanoi Philip, jännitys äänessään. "He ovat saaneet Brokawit kynsiinsä. Pidä tästä lähtien miehemme yhdessä, Sandy. Anna viiden heistä tästä lähtien nukkua päivällä penkeillämme, ja pidä heidät valveilla yöllä."
Viisi päivää kului ilman että näkyi merkkiäkään vihollisesta.
Noin kello kahdeksan illalla kuudentena päivänä MacDongall tuli toimistoon, missä Philip oli yksin. Nuoren skottilaisen tavallisesti niin kukoistavat kasvot olivat kalpeat. Hän päästi kirouksen tarttuessaan molemmin käsin tuolinselkämykseen. Tämä oli kolmas tai neljäs kerta, jolloin Philip oli kuullut MacDongallin kiroavan.
"Piru vieköön tuon Thorpen!" huudahti hän matalalla äänellä.
"Mikä on?" kysyi Philip, ja hänen lihaksensa jännittyivät.
MacDongall koputti äkäisesti tuhkan piipustaan.
"En tahtonut sinun vaivaavan päätäsi Thorpella, sen vuoksi olin vaiti", murisi hän. "Thorpe toi viskylastin tullessaan. Minä tiesin sen olevan sinun määräyksiäsi vastaan, mutta ajattelin sinulla olevan kyllin huolia ilmankin, niin etten sanonut mitään. Mutta tämä toinen juttu – se on perhananmoista! Kaksi kertaa on nainen hiipinyt häntä tapaamaan. Ja hän on nyt taas täällä!"
Tukahduttava, kauhea tunne kohosi Philipin kurkkuun. MacDongall ei katsonut häneen eikä nähnyt hänen kasvojensa kouristuksentapaista vääntymistä eikä kauheaa välkähdystä, joka leimahti silmänräpäykseksi hänen silmistään.
100
"Nainen – Mac – –"
"Nuori nainen", sanoi MacDongall painavasti. "En tiedä kuka hän on, mutta tiedän, ettei hänellä ole oikeutta mennä sinne, muuten hän ei hiipisi kuin varas. Hän on kai joku toisten miesten vaimoista. Niitä on puoli tusinaa leirissä."
"Etkö ole milloinkaan katsonut – tuntisitko häntä?"
"En ole voinut", sanoi MacDongall. "Hän on ollut viittaan kääriytynyt molemmilla kerroilla, ja koska se ei ollut minun asiani, en urkkinut. Mutta nyt – se on sinun asiasi!"
Philip nousi hitaasti. Hän tunsi vilunväristyksiä. Hän veti takkinsa ylleen, otti lakkinsa ja pisti revolverin vyöhönsä. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, kun hän kääntyi MacDongallin puoleen.
"Onko hän siellä tänään?"
"Hän hiipi sinne tuskin puolta tuntia sitten. Näin hänen tulevan metsän reunasta."
"Polulta, joka johtaa tasangolle."
"Niin."
Philip meni ovelle.
"Minä menen Thorpen luo", sanoi hän tyynesti. "En ehkä palaa aivan pian, Sandy."
Hän seisoi ulkona varjossa katsellen Thorpen valoisaa majaa kohti. Sitten hän astui hitaasti metsään päin. Hän ei mennyt ovelle, vaan nojautui selin rakennuksen seinää vasten lähellä ikkunaa. Hänen ensimmäinen kauhunsa oli haihtunut. Hänen ohimonsa pakoittivat. Kuullessaan Thorpen äänen sisältä hänen jähmettynyt verensä alkoi hehkua. Kauhea pelko, joka oli vallannut hänet MacDongallin kertoessa tietonsa, teki hänet liikkumattomaksi, ja hänen aivoissaan oli vain yksi ajatus – yksi päätös. Jos se oli Jeanne, joka tuli tätä tietä, niin hän surmaisi Thorpen. Jos se oli joku toinen nainen, niin hän antaisi Thorpelle tämän yön aikaa lähteä tiehensä seudulta. Hän odotti. Hän kuuli työnjohtajan äänen usein, kerran äänekkäästi ja ilkeästi nauravan. Kaksi kertaa hän kuuli hiljemmän äänen – naisen äänen. Hän odotti tunnin. Hän käveli edestakaisin metsän varjossa ja odotti jälleen tunnin. Sitten valo sammui, ja hän hiipi takaisin majan nurkalle.
Silmänräpäyksen kuluttaa ovi aukeni, ja ulos tuli verhottu nainen, joka käveli nopeasti metsään häviävää tietä myöten. Philip kiersi majan ja seurasi häntä. Metsänreunassa oli pieni aukeama, ja tällä aukeamalla hän juoksi hiljaa takaapäin takaa-ajamansa ihmisen rinnalle. Hänen tarttuessaan tätä käsivarteen nainen kääntyi ympäri päästäen pelästyneen huudahduksen. Philipin käsi vaipui alas. Hän peräytyi askeleen.
"Hyvä Jumala – Jeanne! Tekö se olette!"
Hänen äänensä oli tukahtunut. Silmänräpäyksen ajan Jeannen kalpeat, kauhistuneet kasvot katsoivat häneen. Ja sitten tyttö sanaakaan sanomatta pakeni nopeasti polkua alaspäin.
Philip ei yrittänytkään seurata häntä. Kaksi tai kolme minuuttia hän seisoi kuin kivettynyt tuijottaen mitään näkemättä hämärään, minne Jeanne oli kadonnut. Sitten hän meni takaisin metsänreunaan. Siellä hän veti revolverinsa esiin ja tarkasti sen. Tähtien tuike paljasti hänen kasvoissaan hurjan ilmeen hänen lähestyessään Thorpen majaa. Hän hymyili, mutta se oli kuolemaa ennustavaa hymyä; hymyä, joka on järkähtämätöntä kuin kohtalo itse.
XXI luku.
Lähestyessään majaa Philip näki ihmisen hiipivän pois läpi hämärän. Hänen ensi ajatuksensa oli, että hän oli palannut hetkistä liian myöhään kostaakseen työnjohtajalle tämän omassa kodissa, ja hän kiiruhti askeleitaan seuratakseen tätä. Edellämenijä astui suoraan leirin varastohuonetta kohti, joka oli niiden kohtauspaikka, jotka yöllä tahtoivat pelata korttia tai vaihtaa leirijuoruja. Varastohuone, joka oli valaistu, oli vain parinsadan mailin päässä Thorpen majasta, ja Philip käsitti, että jos hän aikoi jakaa oikeutta, ei hänellä ollut hetkeäkään hukattavana. Hän alkoi juosta niin nopeasti, että hän pääsi muutaman askeleen päähän miehestä, jota hän ajoi takaa, ilman että tämä kuuli hänen tuloaan. Vasta silloin hän huomasi jotain, mikä sai hänet pysähtymään. Mies ei ollut Thorpe. Äkkiä hän näki edempänä toisen olennon kulkevan hitaasti varastohuoneen valaistusta ovesta. Hän tunsi työnjohtajan tämänkin matkan päästä. Hän pisti revolverinsa takin alle ja vetäytyi hiukan kauemmas miehen taakse, jota hän oli luullut Thorpeksi, niin että hän heidän kulkiessaan läpi valokehän, joka loisti varastohuoneen ikkunoista, oli viidenkymmenen askeleen päässä tästä. Jokin seikka toisen käytöksessä, jokin omituinen ja kuitenkin tuttu hänen solakassa, jäntevässä vartalossaan, hänen ruumiinsa nopeissa, puolittain juoksevissa liikkeissä, sai Philipin vetämään syvään henkeä. Hän aikoi kutsua miestä nimeltä, mutta ääni kuoli hänen huulilleen. Hetkisen kuluttua mies meni sisään ovesta. Philip oli varma siitä, että Pierre Couchee oli seurannut Thorpea.
Hän oli täynnä äkkinäistä kauhua juostessaan varastohuonetta kohti. Hän oli tuskin päässyt yli kynnyksen, kun hän ensi silmänräpäyksellä näki Thorpen nojautuvan kapeaan pöytään ja Pierren aivan hänen vierellään. Hän näki puolirotuisen puhuvan ja Thorpen ojentautuvan. Sitten tapahtui kaksi seikkaa samalla kertaa salamannopeasti. Thorpen käsi lensi hänen vyöhönsä, Pierren käsi kohotti välkähtävän teräaseen yli olkansa. Veitsen hirveä isku ja Thorpen revolverin paukahdus sattuivat samalla silmänräpäyksellä. Thorpe horjahti taapäin tiskin yli haparoiden rintaansa. Pierre kääntyi horjuen ja näki Philipin. Hänen silmänsä kirkastuivat ja päästäen tuskanhuudon hän ojensi käsivartensa Philipin juostessa hänen luokseen. Yli sekamelskan ja kiihtyneiden äänien hän huusi Jeannen nimeä. Puoli tusinaa oli kerääntynyt heidän ympärilleen. Kehän läpi tunkeutui MacDongall revolveri kädessään. Pierre oli vaipunut tiedottomana Philipin käsivarsille.
"Auta minua viemään hänet majaan, Mac", sanoi hän. Hän katsoi ympärilleen. Hänestä näytti nytkin ihmeelliseltä, ettei ketään Thorpen joukosta näkynyt. "Onko Thorpe mennyttä?" kysyi hän.
"Hän on kuollut", vastasi joku.
Ponnistaen Pierre avasi silmänsä.
"Kuollut!" kuiskasi hän, ja tuossa ainoassa sanassa värisi ilo ja voitonriemu.
"Viekää Thorpe hänen majaansa", käski Philip, kun hän ja MacDongall nostivat Pierren välilleen. "Minä vastaan tästä miehestä."
He voivat kuulla Pierren nyyhkyttävän hengityksen kiiruhtaessaan tasangon poikki. He laskivat hänet Philipin makuulavitsalle ja Pierre avasi jälleen silmänsä. Hän katsoi Philipiin.
"M'sieur", kuiskasi hän, "sanokaa minulle – pian – pitääkö minun kuolla!"
MacDongall oli opiskellut lääketiedettä ennenkuin hänestä tuli insinööri, ja siksi hän oli leirin lääkärinä. Philip vetäytyi pois hänen repiessään auki puolirotuisen vaatteet ja paljastaessaan hänen rintansa. Sitten hän syöksyi oman lavitsansa luo ottaakseen esiin siteensä ja lääkkeensä ja heitti takin yltään. Philip kumartui Pierren yli. Veri virtasi hitaasti haavoitetun oikeasta kyljestä. Hänen sydämensä päällä huomasi Philip olevan verentahriman medaljongin, joka oli kiinnitetty nauhalla hänen kaulalleen.
Pierren käsi etsi innokkaasti Philipin kättä.
"M'sieur, – te sanotte minulle pitääkö minun kuolla?" pyysi hän. "Teidän täytyy saada tietää muutamia seikkoja – Jeannesta – jos minä lähden. Se ei koske. Minä en pelkää. Sanokaa minulle –"
"Kyllä", sanoi Philip.
Hän voi tuskin puhua, ja MacDongallin työskennellessä Philip seisoi niin, ettei Pierre voinut nähdä hänen kasvojaan. Pierren hengityksessä kuului omituinen vinkuva ääni, ja hän tiesi, mitä se merkitsi. Hän oli kuullut tuon saman äänen usein ammuttuaan hirveä läpi keuhkon. Viisi minuuttia myöhemmin MacDongall ojentautui. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa. Philip seurasi häntä huoneen takaosaan. Miltei äänettömästi hänen huulensa kysyivät: "Kuoleeko hän?"
"Kyllä", sanoi MacDongall. "Ei ole mitään toivoa. Hän voi kestää aamuun asti."
Philip otti tuolin ja istuutui Pierren viereen. Haavoitetun kasvoissa ei näkynyt pelkoa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat. Hänen äänensä oli hiukan voimakkaampi.
"Minä kuolen, M'sieur", sanoi hän tyynesti.
"Minä pelkään niin käyvän, Pierre."
Pierren kosteat sormet puristuivat hänen omiensa ympärille. Hänen silmänsä loistivat hellästi ja hän hymyili.
"Se on parasta", sanoi hän, "ja minä olen iloinen. Voin aivan hyvin. Minä elän vähän aikaa?"
"Ehkä muutamia tunteja, Pierre."
"Jumala on hyvä minulle", kuiskasi Pierre hartaasti. "Minä kiitän häntä. Olemmeko yksin?"
"Haluatteko olla yksin?"
"Kyllä."
Philip viittasi MacDongallille, joka meni pieneen toimistohuoneeseen.
"Minä kuolen", kuiskasi Pierre hiljaa kuin olisi hän riemuinnut voitosta. "Ja kaikki kuolisi minun mukanani ellen tietäisi, että rakastatte Jeannea ja että te huolehditte hänestä minun lähdettyäni. M'sieur, olen sanonut teille rakastavani häntä. Olen jumaloinut häntä lähinnä Jumalaani. Kuolen onnellisena, koska kuolen hänen vuokseen. Jos olisin elänyt, olisin kärsinyt, sillä hän ei vastaa rakkauteeni. Hän ei aavista minun rakkauteni olevan toisenlaisen kuin hänen, sillä en ole milloinkaan sanonut sitä hänelle. Se olisi tuottanut hänelle tuskaa. Ja te ette milloinkaan ilmaise sitä hänelle. Pyhä Neitsyt on todistajani siitä, M'sieur, että hän on rakastanut vaan yhtä miestä, teitä."
Pierre veti syvään henkeä. Lämmin aalto tuntui äkkiä virtaavan Philipin läpi. Kuuliko hän oikein? Voiko hän uskoa sitä? Hän vaipui polvilleen Pierren viereen ja pyyhki hänen tummat hiuksensa hänen kasvoiltaan.
"Niin, minä rakastan häntä", sanoi hän hiljaa. "Mutta en tiennyt hänen rakastavan minua."
"Se ei ole omituista", sanoi Pierre katsoen häntä suoraan silmiin. "Mutta te ymmärrätte – nyt – M'sieur. Minulla tuntuu olevan voimia, ja minä kerron teille kaiken – alusta asti. Ehkä olen tehnyt väärin. Saatte tietää sen – pian. Muistattehan, että Jeanne kertoi teille tarinan lapsesta – naisesta, jonka löysin paleltuneena lumesta? Se oli – pitkän taistelun alku – minulle. Tämä – minkä nyt teille kerron – pysyyhän se teille pyhänä, M'sieur?"
"Kuin elämäni", sanoi Philip.
Pierre vaikeni hetkisen. Hän näytti keräävän ajatuksiaan, niin että hän muutamalla sanalla voisi kertoa vuosia kestäneen murhenäytelmän. Kaksi hohtavaa täplää poltti hänen poskiaan ja Philipin pitelemä käsi oli kuuma.
"Vuosia sitten – miltei kaksikymmentä vuotta sitten – tuli muuan mies Fort o'Godiin", alkoi hän. "Hän oli hyvin nuori ja kotoisin etelästä. D'Arcambal oli silloin keski-ikäinen, mutta hänen vaimonsa oli nuori ja kaunis. Jeanne sanoo teidän nähneen hänen kuvansa – seinään käännetyn kuvan. D'Arcambal jumaloi häntä. Hän oli hänen koko elämänsä. Te ymmärrätte mitä tapahtui. Tuo mies etelästä – ja nuori vaimo – karkasivat pois yhdessä."
Pierre yski. Veritäplä punasi hänen huulensa. Philip pyyhki sen hiljaa pois nenäliinallaan peittäen tahran Pierren näkyvistä.
"Niin", sanoi hän, "ymmärrän."
"Se särki d'Arcambalin sydämen", jatkoi Pierre. "Hän hävitti kaiken, joka oli ollut tuon naisen omaa. Hän käänsi hänen kuvansa seinään päin. Hänen rakkautensa muuttui vähitellen vihaksi. Kaksi vuotta myöhemmin minä eräänä yönä tulin sinne ja löysin Jeannen ja hänen kuolleen äitinsä. Nainen, M'sieur – Jeannen äiti – oli d'Arcambalin vaimo. Hän palasi Fort o'Godiin, ja Jumalan tuomio saavutti hänet miltei sen ovien edessä. Minä kannoin pikku Jeannen intiaaniäitini luo ja valmistauduin sitten viemään naisen hänen miehensä luo. Mutta silloin johtui hirveä ajatus mieleeni. Jeanne ei ollut d'Arcambalin tytär. Hän kuului sille miehelle, joka oli varastanut d'Arcambalin vaimon. Minä jumaloin sittenkin pikku Jeannea, ja hänen vuokseen äitini ja minä vannoimme vaikenevamme asiasta ja hautasimme naisen. Sitten veimme lapsen Fort o'Godiin muukalaisena. Me pelastimme hänet. Pelastimme d'Arcambalin. Ei kukaan koskaan saanut sitä tietää."
Pierre vaikeni hengähtääkseen.
"Oliko se parasta?"
"Se oli suurenmoista", sanoi Philip vapisten.
"Se olisi ollut hyvä – loppuun asti – ellei isä olisi palannut", sanoi Pierre. "Minun täytyy kiiruhtaa, M'sieur, sillä minuun koskee nyt puhuessani. Hän tuli vasta vuosi sitten ja ilmaisi itsensä Jeannelle. Hän kertoi hänelle kaiken. D'Arcambal oli rikas; Jeannella ja minulla oli rahaa. Hän uhkasi – me ostimme hänen vaikenemisensa. Me koetimme estää d'Arcambalia kuulemasta tuota kauheaa asiaa. Rahamme sai hänet joksikin aikaa poistumaan. Sitten hän palasi. Hänestä minä toin uutisia Jeannelle – joelle. Tarjouduin tappamaan hänet – mutta Jeanne ei tahtonut kuulla siitä. Mutta suuri Jumala tahtoi niin käyvän. Minä surmasin hänet tänä yönä – tuolla!"
Suuri ilo valtasi Philipin sydämen. Hän ei voinut puhua, vaan puristi lujemmin Pierren käsiä ja katsoi hänen loistaviin silmiinsä.
Pierren seuraavat sanat keskeyttivät hiljaisuuden ja saivat matalan huudahduksen pääsemään hänen huuliltaan.
"M'sieur, tuo Thorpe – Jeannen isä – on se mies, jonka te tunnette lordi Fitzhugh Leen nimellä."
Hän yski rajusti, ja äkkinäisen pelon vallassa Philip kohotti hänen päätään niin että se nojasi hänen olkaansa. Hetkisen kuluttua hän antoi sen jälleen vaipua alemmas. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin Pierren tuon äkkinäisen yskänkohtauksen jälkeen.
"Minä puhuin hänen kanssaan – yksin – tuona iltana, jolloin taistelimme kalliolla", jatkoi Pierre. "Hän piilotteli metsissä lähellä Churchilliä ja lähti samana päivänä Fort o'Godiin. Minä en kertonut siitä Jeannelle – ennenkuin jälkeenpäin, ja tulin teidän kanssanne joelle. Thorpe odotti meitä Fort o'Godissa. Hänet Jeanne tapasi tuona yönä kallion luona, mutta en voinut sanoa teille totuutta – silloin. Hän tuli usein sen jälkeen – kaksi, kolme kertaa viikossa. Hän kidutti Jeannea. Jumalani! hän rääkkäsi häntä ja pakoitti hänen antamaan hänen suudella itseään, koska hän oli hänen isänsä. Me annoimme hänelle rahaa – niin paljon kuin voimme; lupasimme hänelle enemmän, jos hän lähtisi – viisi tuhatta dollaria – kolmen vuoden aikana. Hän lupasi mennä – päätettyään työnsä täällä. Ja se työ, M'sieur – oli teidän tuhoamisenne. Hän kertoi sen Jeannelle, koska se sai Jeannen pelkäämään häntä vielä enemmän. Hän pakoitti hänet tulemaan majalleen. Hän luuli Jeannen olevan hänen orjansa ja tekevän mitä tahansa hänestä päästäkseen. Hän kertoi hänelle juonistaan – miten hänen miestensä piti hyökätä teidän kimppuunne, miten hän oli anastanut kirjeenne Churchillistä ja lähettänyt sen sijaan toisen, joka teki leirinne aseettomaksi. Hän ei pelännyt Jeannea. Jeanne oli hänen vallassaan ja hän nauroi hänen kauhulleen, ja kidutti häntä kuin kissa lintua. Mutta Jeanne – –"
Tuskan väänne näkyi Pierren kasvoilla. Uusia veripilkkuja näkyi hänen huulillaan, ja värähdys kulki läpi hänen ruumiinsa.
"Jumalani – vettä – jotakin, M'sieur", läähätti hän. "Minun täytyy jatkaa!"
Philip kohotti häntä jälleen käsivarsillaan. Hän näki MacDongallin pään ilmestyvän ovesta.
"Te lepäätte paremmin tällä tavoin, Pierre", sanoi hän.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua Pierre puhui läähättävällä äänellä kuiskaten.
"Teidän täytyy ymmärtää. Minun täytyy kiiruhtaa", sanoi hän. "Emme voineet ilmoittaa teille, mitä Jeanne oli saanut selville. Se olisi paljastanut – hänen isänsä. D'Arcambal olisi saanut sen tietää – ja kaikki muut. Thorpe aikoo pukea miehensä – intiaaneiksi. He aikovat hyökätä leiriinne ensi yönä. Kymmenen päivää sitten me menimme vanhan Sachigon leiriin, intiaanin, joka rakastaa Jeannea kuin omaa tytärtään. Se oli Jeannen ajatus – pelastaaksemme teidät. Jeanne kertoi hänelle Thorpen aikeesta tuhota teidät, ja panna asia Sachigon syyksi. Sachigo on nyt metsässä – piilossa vuorilla kolmenkymmenen miehensä kanssa. Kaksi päivää sitten Jeanne sai tietää, missä hänen isänsä miehet piileskelivät. Me olimme suunnitelleet kaiken. Ensi yönä – kun he käyvät hyökkäykseen – aioimme sytyttää merkkitulen suurelle kalliolle järven päähän. Sachigo lähtee liikkeelle merkin saatuaan ja väijyy toisia vuorten välisessä kuilussa. Ei kukaan Thorpen miehistä olisi päässyt elävänä. Sachigo ja hänen väkensä olisi tuhonnut heidät eikä kukaan olisi tietänyt, miten se oli tapahtunut, sillä intiaanit osaavat vaieta salaisuuksistaan. Mutta nyt – on liian myöhäistä – minulle. Kun se tapahtuu – niin minä olen poissa. Merkkituli on rakennettu – koivuntuohesta – kallionhuipulle. Jeanne odottaa minua ulkona tasangolla – ja minä en tule. Teidän pitää sytyttää merkkituli, M'sieur – heti pimeän tultua. Ei kukaan saa koskaan sitä tietää. Jeannen isä on kuollut. Te säilytätte hänen salaisuutensa – hänen äidistään – aina –"
"Iäti", sanoi Philip.
MacDongall tuli huoneeseen. Hän toi lasin, joka oli puolittain täynnä värillistä nestettä, ja vei sen Pierren huulille. Pierre nieli sen ponnistellen, ja kohottaen merkitsevästi olkapäitään vain Philipille insinööri meni jälleen pieneen huoneeseen.
"Mon Dieu, miten se polttaa", sanoi Pierre kuin itsekseen. "Saanko jälleen asettua makaamaan, M'sieur!"
Philip laski hänet hellävaroen alas. Hän ei yrittänyt puhua näinä hetkinä. Pierren silmät olivat tummat ja synkät etsiessään hänen katsettaan. Lääke, jonka hän oli saanut, antoi hänelle voimia.
"Näin Thorpen jälleen tänä iltapäivänä", sanoi hän tyynemmin. "D'Arcambal luuli minun vieneen Jeannen erään metsästäjän vaimoa tervehtimään Churchilliä alaspäin. Minä näin Thorpen – yksin. Hän oli juonut. Hän nauroi minulle ja sanoi Jeannen ja minun olevan narreja – että hän ei jättäisi meitä rauhaan kuten oli luvannut – vaan jäisi – ainiaaksi. Minä sanoin sen Jeannelle ja pyysin, että hän antaisi minun surmata hänet. Mutta hän kielsi minua – ja minä olin vannonut tottelevani. Jeanne näki hänet jälleen tänä iltana. Minä olin lähellä majaa ja näin teidät. Sanoin hänelle tappavani hänet, ellei hän menisi. Hän nauroi jälleen ja löi minua. Kun pääsin jaloilleni, oli hän puolitiessä tasangolla. Minä seurasin häntä. Unohdin valani. Raivo täytti sydämeni. Te tiedätte mitä tapahtui. Te sanotte Jeannelle – niin että hän ymmärtää – –"
"Emmekö voi lähettää häntä noutamaan?" kysyi Philip. "Hänen täytyy olla lähellä."
"Ei, M'sieur", vastasi hän hiljaa. "Hänelle tuottaisi vain suurta tuskaa nähdä minut – täten. Hänen piti tavata minut tänä yönä – kello kaksitoista – polulla, siinä, missä uusi tie kulkee sen yli. Te tapaatte hänet minun sijastani. Kun hän ymmärtää kaiken, mikä on tapahtunut, voitte tuoda hänet tänne, jos hän tahtoo tulla. Sitten – ensi yönä – te menette yhdessä sytyttämään merkkitulen."
"Mutta Thorpe on kuollut", sanoi Philip. "Hyökkäävätkö he ilman häntä?"
"Hänen rinnallaan on toinen", sanoi Pierre. "Se on salaisuus, jota Thorpe ei ole ilmaissut Jeannelle – kuka tuo toinen on – hän, joka maksaa siitä, että teidät surmataan. Niin – he hyökkäävät."
Philip kumartui alas Pierren yli.
"Olen kauan tiennyt tästä juonesta, Pierre", sanoi hän hitaasti. "Tiedän, että tuo Thorpe, joka jostain syystä on kulkenut lordi Fitzhugh Leen nimellä, on vain voimakkaamman ase. Oletteko kertonut minulle kaiken, Pierre? Tiedättekö vielä jotain?"
"En mitään, M'sieur."
"Oliko se Thorpe, joka hyökkäsi kimppuunne kalliolla Churchillissä?"
"Ei. Olen varma siitä, ettei se ollut hän. Jos hyökkäys ei olisi epäonnistunut – olisi se merkinnyt häviötä – hänelle. Olen arvellut sitä roistojen syyksi – jotka tahtoivat surmata minut – ja ryöstää Jeannen. Ymmärrättehän – –"
"Niin, mutta minä en luule sen olleen syynä hyökkäykseen, Pierre", sanoi Philip. "Tapasiko Thorpe ketään Churchillissä?"
"En tiedä. Hän piilottautui metsään."
Kouristuksentapainen väristys kulki Pierren ruumiin läpi. Hän päästi matalan tuskanhuudon, ja hänen kätensä puristi nauhaa, josta medaljonki hänen kaulassaan riippui.
"M'sieur", kuiskasi hän nopeasti, "tämä medaljonki – oli pikku Jeannen kaulassa – kun löysin hänet lumesta. Pidin sen siksi, että siinä on tuon naisen nimikirjaimet. Minä olen narrimainen, M'sieur. Olen heikko. Mutta tahtoisin saada sen hautaan kanssani – vanhan puun alle – missä Jeannen äiti makaa. Ja jos voisitte, M'sieur – jos voisitte – pankaa jotain Jeannen omaa käteeni – silloin lepään rauhallisemmin."
Philip painoi päänsä vaieten alas, ja hänen silmänsä olivat kuumat kyynelistä. Pierre puristi hänen kättään.
"Hän rakastaa teitä – niinkuin minä rakastan häntä", kuiskasi hän niin hiljaa, että Philip voi tuskin kuulla häntä. "Te rakastatte häntä – aina. Ellette sitä tee – on suuri Jumala antava Pierre Coucheen kirouksen teitä kohdata!"
Tukahuttaen nyyhkytyksensä vaipui Philip polvilleen Pierren viereen ja kätki kasvonsa käsiinsä kuin murtunut poika. Pitkän aikaa huoneessa vallitsi hiljaisuus, jota keskeyttivät vain haavoittuneen korisevat henkäykset. Äkkiä tämä ääni lakkasi ja Philip tunsi kylmän kauhun valtaavan itsensä. Hän kuunteli hengittämättä ja kohottamatta päätään. Tuona hiljaisena hetkenä kuului kauhea huuto Pierren huulilta, ja kun Philip katsoi ylös, oli kuoleva puolirotuinen ponnistautunut istuvaan asentoon; veri tahrasi jälleen hänen huulensa, hänen silmänsä leimusivat, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuoleman kosketuksesta ja hän tuijotti ulos majan ikkunasta. Tuosta ikkunasta hän voi nähdä vuorille puolen mailin päähän. Philip kääntyi kauhistuneena ja ihmeissään. Ikkunan läpi hän näki hehkun taivaalla – tulenvalon, joka kohosi punaisena virtana kallion huipulta!
Jälleen kuului tuo kamala, valittava huuto Pierren huulilta, ja hän ojensi kätensä merkkitulta kohti, joka leimusi varoittaen yössä.
"Jeanne – Jeanne – –", nyyhkytti hän. "Jeanne – –"
Hän horjahti ja vaipui taapäin. Hänen sanansa tulivat tukahtuneina soperruksina:
"Merkkituli!" läähätti hän koettaen saada Philipin ymmärtämään. "Jeanne – tapasi – Thorpen – tänä yönä. Hän – on kai – muuttanut suunnitelmiaan. Hyökkäys – tänä yönä. Jeanne – Jeanne – on sytyttänyt merkkitulen!"
Värähdys kulki läpi hänen ruumiinsa, ja sitten hän makasi hiljaa.
MacDongall juoksi puoliavoimesta ovesta sisään ja laski päänsä Pierren rinnalle.
"Onko hän kuollut?" kysyi Philip.
"Ei vielä."
"Tuleeko hän vielä tuntoihinsa?"
"Mahdollisesti."
Philip tarttui MacDongallin käsivarteen.
"Hyökkäys tapahtuu tänä yönä, Mac", huudahti hän. "Varoita miehiä. Pidä heidät valmiina. Mutta sinä – sinä, MacDongall, huolehdi tästä miehestä, ja pidä hänet elossa!"
Sanomatta enää sanaakaan, hän syöksyi ovelle ja ulos yöhön. Merkkituli leimusi taivasta kohti. Se valaisi vuoren tummaa huippua ja lähetti tuhansia liekkejä synkkään pimeyteen. Ja Philip kertasi juostessaan yli tasangon kapealle polulle, joka johti vuorenhuipulle, yhä uudelleen kuolevan Pierren sanoja: "Jeanne – – minun Jeanneni – Jeanne – –"
XXII luku.
Uutiset kaksinkertaisesta murhenäytelmästä olivat kiitäneet ympäri leirin, ja varastohuoneen edessä oli tungos. Philip kulki aivan Thorpen majan vierestä välttääkseen huomatuksitulemista, juoksi noin sata kyynärää pitkin teitä, jota myöten Jeanne vähän aikaa sitten oli paennut, ja oikaisi sitten suoraan metsän läpi järveä kohti. Hän ei tuntenut mitään ponnistusta juostessaan. Matalat pensaat ruoskivat häntä kasvoihin, mutta hän ei sitä huomannut. Hän ei tiennyt läähättävänsä, kun hän tuli vuoren tummaan varjoon. Tämä yö oli ollut hänelle suuri elämys, sillä tuottamastaan surusta ja tuskasta huolimatta oli se nostanut hänet uuteen elämään, onnellisuuteen, joka tuntui antavan hänelle viiden miehen voimat ja kestävyyden. Jeanne rakasti häntä! Tuo ihana totuus riemuitsi hänen sielussaan jokaisella askeleella, ja hän kuiskasi sitä ääneen itsekseen yhä uudelleen juostessaan.
Merkkitulen hehku valaisi taivaan hänen edessään, ja hän kiipesi yhä korkeammalle kalliolta kalliolle, kunnes hän näki liekkien kohoavan taivasta kohti. Hän oli tullut ylös lyhintä ja jyrkintä rinnettä myöten, ja kun hän pääsi huipulle, oli hän aivan hengästynyt.
Nuotio oli rakennettu suurta kuivaa petäjää vastaan, ja puu leimusi ilmiliekissä sadan jalan korkeuteen. Hän voi tuntea sen kuumuuden. Suuri nuotio valaisi vuorenhuipun kokonaan, ja hän katseli ympärilleen Jeannea etsien. Hetkiseen hän ei häntä nähnyt, ja hänen nimensä kohosi jo hänen huulilleen, mutta samassa hän vaikeni nähdessään hänet palavan petäjän takana. Kuumuuden ja liekkien läpi hän näki Jeannen aivan vuoren jyrkänteellä katsoen etelään ja länteen päin. Hän huusi hänen nimeään. Jeanne kääntyi häneen päin, päästäen ihmettelevän huudon, ja Philip oli samassa hänen rinnallaan. Tytön kasvot olivat kalpeat ja jännittyneet. Hänen huulensa vääntyivät tuskasta, kun hän näki Philipin. Hän ei sanonut mitään, mutta omituinen äännähdys nousi hänen kurkkuunsa, äkkinäinen epätoivon tulvahdus, jonka hänen katseensa ilmaisi. Hetkisen he seisoivat erillään, ja Philip koetti puhua. Ja sitten hän äkkiä ojensi käsivartensa ja veti hänet nopeasti syliinsä – niin nopeasti, ettei tyttö päässyt pakenemaan, niin lujasti, että hänen suloiset kasvonsa lepäsivät vangittuina hänen rinnallaan, niinkuin ne kerran ennen, Fort o'Godin kuvan alla olivat olleet. Hän tunsi Jeannen ponnistelevan päästäkseen irti; hän näki pelokkaan ilmeen hänen silmissään, ja hän koetti puhua tyynesti, vaikka hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, jonka hän tahtoi hänelle ilmaista.
"Kuule, Jeanne", sanoi hän. "Pierre on lähettänyt minut luoksesi. Hän on kertonut minulle kaiken – kaiken, rakkaani. Nyt ei mikään voi minua eroittaa sinusta. Tiedän kaiken. Ymmärrän. Ja minä rakastan sinua – rakastan sinua – oma suloinen Jeanneni!"
Jeanne vapisi häntä kuunnellessaan. Philip tunsi hänen värisevän käsivarsillaan, ja hänen silmänsä katsoivat häneen ihmetellen, täynnä omituista, epäilevää katsetta, ja hänen huulensa vapisivat eivätkä puhuneet mitään. Philip veti hänet lähemmä, kunnes hänen kasvonsa olivat hänen omiaan vasten, ja hänen huultensa lämpö, hänen silmänsä ja hänen hiuksensa tenhosivat hänet ja saivat hänet suunniltaan riemusta.
"Hän on kertonut minulle kaiken, pikku Jeanne", sanoi hän jälleen, kuiskaten niin hiljaa, että se juuri kuului petäjän räiskeen yli. "Kaiken. Hän kertoi sen minulle siksi, että hän tiesi minun rakastavan sinua ja siksi, että – –"
Sanat tukahtuivat hänen kurkkuunsa. Tällöin Jeanne taivutti päänsä taapäin, painoi kätensä hänen rintaansa vasten ja katsoi häntä kasvoihin. Hänen silmissään näkyi samaa mielenliikutusta, mutta myös liikuttavaa luottamusta, joka voitti hänen pelkonsa; ja hänen huulensa vapisivat kuin itkevän lapsen. Philip veti hänen kasvonsa takaisin ja suuteli vapisevia huulia, ja äkkiä hän tunsi Jeannen jännityksen laukeavan ja hänen nyyhkyttävän hänen rinnallaan. Tänä silmänräpäyksenä, kun hän katseli räiskyvää petäjää, josta liekit kohosivat korkealle yöhön, kohosi kiitosrukous hiljaa hänen huulilleen, ja hän piteli Jeannea lujemmin sylissään ja kuiskasi yhä uudelleen onnessaan: "Jeanne – Jeanne – rakas Jeanne".
Jeannen nyyhkytykset vaimentuivat vähitellen, ja Philip valmistautui kertomaan hänelle Pierrestä. Hän tiesi, että hän itsekkäässä ilossaan oli jo hukannut kalliita hetkiä, ja aivan hellävaroen hän otti Jeannen kosteat kasvot molempain käsiensä väliin ja käänsi ne hiukan itseensä päin.
"Pierre on kertonut minulle kaiken, Jeanne", toisti hän. "Kaiken – siitä päivästä alkaen, jolloin hän sinut löysi, aina siihen asti, jolloin isäsi palasi sinua kiusaamaan." Hän puhui tyynesti, vaikka hän tunsi Jeannen vapisevan tuskasta hänen sylissään. "Tänä yönä oli leirissä hiukan ikävyyttä. Pierre on haavoittunut ja pyytää sinua tulemaan luokseen. Thorpe – on – kuollut."
Silmänräpäyksen Philip pelästyi sanojensa vaikutusta. Jeanne lakkasi hengittämästä. Hänen ruumiissaan ei tuntunut olevan elonmerkkiäkään, ja hän lepäsi kuin kuolleena hänen sylissään. Ja sitten hän äkkiä päästi kauhunhuudon ja tempautui irti, ja seisoi askeleen päässä hänestä kasvot kuolonkalpeina.
"Hän – on kuollut – –"
"Niin, hän on kuollut."
"Pierre tappoi hänet?"
Philip levitti käsivartensa, mutta Jeanne ei näyttänyt niitä näkevän. Hän näki vastauksen hänen kasvoistaan.
"Ja Pierre – on haavoittunut – –", jatkoi hän irroittamatta suuria, tummia silmiään hänen kasvoistaan.
Ennenkuin Philip vastasi, otti hän tytön vapisevat kädet omiinsa ikäänkuin hän olisi tahtonut lieventää iskua suuren rakkautensa lämmöllä.
"Niin, hän on haavoittunut, Jeanne", sanoi hän. "Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä pelkään, ettei meillä ole aikaa hukattavissa!"
"Hän – on kuolemaisillaan?"
"Niin pelkään, Jeanne."
Hän kääntyi nähdessään tytön kasvojenilmeen, ja vei hänet ympäri vuorenhuipun loivemmalle rinteelle. Äkkiä Jeanne pysähtyi hetkiseksi. Hänen sormensa puristivat lujemmin Philipin kättä. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet kohti yöllistä erämaata ja metsää, joka oli etelässä ja lännessä päin. Kaukana – mailin tai kahden päässä – kohosi vastatuli mustasta pimeydestä, joka peitti kaiken heidän ympärillään. Jeanne kohotti kasvonsa häntä kohti. Tuska ja rakkaus, suru ja ilo loistivat hänen silmistään.
"Siellä he ovat!" sanoi hän tukahtuneesti. "Se on Sachigo, ja he tulevat – tulevat – tulevat – –"
Vielä kerran ennenkuin alkoivat laskeutua alas vuorelta, veti Philip hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ja tällä kertaa Jeannen huulet alistuivat siihen hellästi. Vaieten surussaan ja kuitenkin puristaen lujasti toistensa käsiä he tulivat alas vuorelta, harvan metsän läpi, valaistuun majaan, missä Pierre makasi kuolinvuoteellaan. MacDongall oli huoneessa heidän tullessaan sisään ja nousi hiljaa ylös mennen varpaisillaan pieneen toimistoon. Philip vei Jeannen Pierren viereen, ja kun hän kumartui alas ja puhutteli hiljaa puolirotuista, avasi tämä silmänsä. Hän näki Jeannen. Hänen sammuviin silmiinsä ilmestyi ihmeellinen katse. Hänen huulensa liikkuivat ja hänen kätensä koettivat kohottautua ryppyisen huovan päälle. Jeanne vaipui polvilleen hänen vierelleen, ja kun hän painoi kylmenneet kädet rintaansa vastaan, valaisi suuri ymmärtämys hänen kasvojaan; ja sitten hän otti Pierren kasvot käsiensä väliin ja painoi omat kasvonsa lähelle niitä, niin että he molemmat joutuivat hänen kauniin tukkansa peittoon. Philip tarttui kurkkuunsa estääkseen nyyhkytystä kuulumasta. Kauhistuttava hiljaisuus valtasi huoneen, eikä hän uskaltanut liikahtaa.
Pitkä aika tuntui kuluvan ennenkuin Jeanne kohotti päätään, hitaasti, hellästi, kuin peläten herättävänsä nukkuvan lapsen. Hän kääntyi Philipin puoleen, ja tämä luki hänen kasvoistaan, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän puhui. Jeannen ääni oli matala ja tyyni, täynnä sitä suloa ja hellyyttä ja voimaa, jotka nainen saa vain suuren surun hetkellä.
"Jätä meidät, Philip", sanoi hän. "Pierre on kuollut."
XXIII luku.
Silmänräpäykseksi Philip painoi päänsä alas, ja sitten hän kääntyi ja meni äänettömästi huoneesta puhumatta. Sulkiessaan hiljaa oven perästään hän katsoi taakseen, ja Jeannen asennosta Pierren vieressä hän tiesi tämän rukoilevan. Muuan näky välähti hänen mieleensä, niin nopea kuin salama – näky toisesta kerrasta, vuosia sitten, jolloin Pierre oli polvistunut Jeannen vierelle ja lähettänyt hurjan rukouksensa lumisten kenttien yksinäisyyteen. Ja tämä oli hänen palkkansa; Jeanne polvistui hänen vierellään, kun sielu, joka oli häntä niin uskollisesti rakastanut, lähti pois.
Philip ei voinut nähdä mitään kääntyessään valoisaan toimistoon. Ensi kerran hänen tukahuttamansa suru nyt pääsi ilmoille nyyhkytyksenä, ja hän pyyhki silmiään nenäliinallaan. Hän tiesi MacDongallin ihmettelevän hänen heikkouttaan, mutta hän ei ensin huomannut huoneessa olevan toisenkin henkilön paitsi insinööriä. Tuo toinen henkilö nousi ja tuli häntä vastaan, kun taas MacDongall jäi istumaan, ja kun tuntematon tuli kirkkaampaan valoon, voi Philip tuskin uskoa silmiään.
Se oli Gregson!
"Olen pahoillani, että tulin juuri nyt, Phil", tervehti hän matalalla äänellä.
Philip tuijotti häntä yhäkin epäillen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt taiteilijaa tuon näköisenä. Gregson ei astunut eteenpäin. Hän ei ojentanut hänelle kättään. Hänen kasvoillaan ei näkynyt jälleennäkemisen iloa. Hänen katseensa siirtyi kuolinhuoneen ovelle, ja siinä kuvastui tuomitun miehen synkkyys. Philip ojensi kätensä vanhalle toverilleen.
Gregson vetäytyi taapäin.
"Ei – ei nyt", sanoi hän. "Odota – kunnes olet kuullut kertomukseni."
Jokin hänen tyynessä, intohimottomassa äänessään sai Philipin pysähtymään. Hän näki Gregsonin katsahtavan MacDongalliin ja käsitti mitä hän tarkoitti. Hän meni insinöörin luo, laski kätensä hänen olalleen ja puhui niin hiljaa, että vain hän voi sen kuulla.
"Hän on tuolla, Mac – Pierren luona. Hän tahtoi olla vähän aikaa yksin hänen kanssaan. Tahdotko odottaa häntä – ulkona – muutaman hetken – ja viedä hänet sitten Cassidyn vaimon luo? Sano hänelle, että minä tulen heti."
Hän saattoi MacDongallin ovelle puhuen hänelle matalalla äänellä, ja kääntyi sitten Gregsonin puoleen. Taiteilija oli istuutunut toiselle puolen pientä konttoripöytää, ja Philip istuutui häntä vastapäätä ojentaen hänelle jälleen kätensä.
"Mikä nyt on, Greggy?"
"Meillä ei ole aikaa pitkiin selityksiin", sanoi taiteilija yhä vetäen kätensä pois. "Ne voivat seurata myöhemmin, Phil. Mutta nyt – sinun pitää ymmärtää, miksi en voi ojentaa sinulle kättäni. Me olemme olleet monta vuotta ystäviä. Muutaman hetken kuluttua me olemme vihamiehiä – tai sinä olet minun vihamieheni. Mutta ennenkuin jatkan, täytyy minun pyytää sinulta yhtä seikkaa. Mitä tahansa tapahtuneekin meidän välillämme, niin älä sano mitään pahaa Eileen Brokawista. Minä myönnän, mitä voisit väittää – että hänen sielunsa oli jonkun aikaa miltei kateissa. Mutta se on palannut jälleen voimakkaana ja puhtaana. Minä rakastan häntä. Omituinen kohtalo on antanut hänen rakastaa minua, arvotonta. Hän on tuleva vaimokseni."
Philipin käsi oli yhä pöydällä.
"Greggy – Greggy – Jumala sinua siunatkoon!" huudahti hän hiljaa. "Minä tiedän, mitä on rakastaa ja olla rakastettu. Miksi minä olisin vihamiehesi siksi, että Eileen Brokaw on muuttunut hyväksi ja antanut sinulle sydämensä? Greggy, häpeä!"
"Odota", sanoi Gregson synkästi. "Phil, sinä suorastaan särjet sydämeni. Kuuntele. Saitko kirjeeni? Mutta minä en jättänyt sinua niin kurjasti. Minä tein paljastuksen tuona viimeisenä yönä Churchillissä. Minä menin Eileen Brokawin luo, ja huomenna – johonkin aikaan – kerron sinulle kaiken mitä on tapahtunut, jos niin tahdot. Mutta ensin sinun täytyy saada tietää tämä. Minä olen keksinyt tuon 'voiman', joka yrittää tuhota sinut. Olen löytänyt miehen, joka on suunnitellut yhtiösi hävittämistä, joka on vastuussa Thorpen rikoksista, miehen, joka on vastuussa – tuosta."
Hän nojautui pöytää vasten ja osoitti suljettua ovea.
"Ja se mies – –"
Silmänräpäyksen ajan hän näytti tukehtuvan.
"Hän on Brokaw, morsiameni isä!"
"Hyvä Jumala!" huusi Philip. "Gregson, oletko hullu?"
"Olin tulemaisillani hulluksi, kun sain sen selville", sanoi Gregson jääkylmänä. "Mutta nyt olen järjissäni. Hänen aikomuksensa oli saada hallitus peruuttamaan sinun väliaikainen lupasi. Thorpen ja hänen miestensä piti tuhota tämä leiri ja surmata sinut. Rahat, yli kuusisataatuhatta dollaria, olisivat joutuneet Brokawin taskuihin. Ei tarvita lisäselvityksiä – nyt – jotta ymmärtäisit. Hän tunsi Thorpen ja otti hänet asiamiehekseen. Thorpen päähänpisto oli ottaa lordi Fitzhughin nimi jonkun vähemmän epäilyttävän sijaan. Kolme kuukautta ennenkuin Brokaw tuli Churchilliin, tahtoi hän saada tarkkoja ohjeita Thorpelle, joita hän ei uskaltanut lähettää erämaan postin mukana. Siksi hän lähetti Eileenin. Hän oli viikon ajan Fort o'Godissa. Sitten hän tuli Churchilliin, missä me näimme hänet. Brokawin piti lahjoa laivan kapteeni ohjaamaan yöllä aivan Blind Eskimo-niemen ohi, ja antaa merkkejä Eileenille ja Thorpelle, jotka odottivat siellä. Kaikki kävi suunnitelman mukaan, ja Eileen ja Thorpe tulivat laivalle. Maihin noustessa – muistathan – näki tuo Fort o'Godin tyttö Eileenin. Koska Eileen ei tahtonut paljastaa itseään, ei hän ollut häntä tuntevinaan. Myöhemmin hän kertoi siitä isälleen, ja Thorpe ja Brokaw näkivät siinä tilaisuuden ensi iskuun. Brokaw oli tuonut mukanaan kaksi miestä, joihin hän voi luottaa, ja Thorpella oli neljä tai viisi lisäksi Churchillissä. Nyt seurasi hyökkäys kalliolla, jolloin tarkoituksena oli surmata mies, mutta ryöstää tyttö elävänä. Lähetin piti viedä uutiset Fort o'Godiin ja panna syy siitä sinun leiristäsi lähteneille miehille. Sattuma oli sinulle sinä yönä suosiollinen, ja sinä tuhosit heidän suunnitelmansa. Sattuma oli minulle suosiollinen, ja minä löysin Eileenin. On tarpeetonta syventyä yksityiskohtiin; tahdon vain sanoa, että Eileen ei tiennyt mitään suunnitellusta hyökkäyksestä, että hän oli tietämätön sinua vastaan punotusta inhottavasta juonesta, ja että hän oli miltei yhtä paljon isänsä välikappaleena kuin sinä. Phil – –"
Ensi kerran Gregsonin katseessa ilmeni rukoileva sävy hänen nojautuessaan pöydän yli.
"Phil, ellei Eileeniä olisi, en olisi täällä. Ajattelin, että hän surmaisi itsensä, jos kertoisin hänelle niin paljon kuin tiesin. Hän kertoi minulle, mitä oli tehnyt; hän tunnusti isänsä puolesta. Tuona epätoivonhetkenä en voinut hillitä rakkauttani. Me teimme suunnitelman. Minä väärensin kirjeen ja pääsin siten Brokawin ja Eileenin mukana ylös Churchilliä. Tarkoitukseni ei ollut tulla sinun luoksesi. Me olimme leirissä joen rannalla, ja minä lähetin kaksi intiaaniamme takaisin Churchilliin, sillä Eileen ja minä halusimme olla yksin Brokawin kanssa, kun tuo kauhea hetki tulisi. Siinä kaikki. Kaikki on paljastettu. Olen tullut luoksesi niin nopeasti kuin voin, mutta nähnyt Thorpen kuolleen. Itsekkyydessäni olisin suojellut Brokawia, ajatellen että hän voisi maksaa Thorpelle ja tehdä tästä lähtien kunniallisesti työtä. Sinä et olisi milloinkaan saanut sitä tietää. Eileen tekee tämän tunnustuksen, en minä. Phil, hänen viimeiset sanansa minulle olivat: 'Sinä rakastat minua. Kerro siis hänelle kaikki tämä. Vain sen jälkeen, jos hän osoittaa meille armoa, jota emme ole ansainneet, voin tulla vaimoksesi'."
"On vain yksi seikka lisättävänä. Olen antanut Brokawille hiukan toivoa. Hän luopuu sinun hyväksesi kaikista oikeuksistaan yhtiössä ja kassassa olevista kuudestasadastatuhannesta. Hän siirtää sinulle koko omaisuutensa – viisisataatuhatta. Hän häviää tykkänään ja iäksi. Eileen ja minä etsimme oman pienen nurkkamme maailmassa, ja sinä et enää milloinkaan tule meistä kuulemaan. Näin olemme suunnitelleet, jos olet meille armollinen."
Philip ei ollut puhunut Gregsonin hirveän tunnustuksen aikana. Hän istui kuin kivettynyt paikoillaan. Raivo, kauhu ja ihmettely polttivat niin hurjasti hänen sydäntään, että ne tekivät tyhjäksi kaiken mielenliikutuksen. Ja nyt tuli keskeytys, joka sai veren virtaamaan takaisin hänen kasvoilleen – hiljainen koputus suljetulle ovelle, hidas avaaminen, Jeannen ilmestyminen kynnykselle. Kyyneltensä läpi hän näki vain rakastamansa miehen, ja puhjeten äänekkäihin nyyhkytyksiin kuin lapsi hän ojensi käsivartensa häntä kohti; ja kun Philip riensi häntä vastaan ja painoi hänet rintaansa vasten, kuiskasi hän yhä uudelleen hänen nimeään hyväillen hänen kasvojaan käsillään. Rakkaus, taivaan mahtava henkäys, tuntui hänen kosketuksessaan, ja kun hän kohotti kasvonsa Philipiä kohden omasta tahdostaan, näki Philip Gregsonin astuvan pää painuksissa ovea kohden. Tuossa silmänräpäyksessä suli hänen sydämestään kaikki, mikä siinä äsken oli ollut, ja hän kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ja sanoi hiljaa:
"Tom Gregson, vanha toverini, jos olet löytänyt tällaisen rakkauden, niin kiitä Jumalaasi. Oman rakkauteni kadottaisin, jos tuhoisin sinun onnesi. Mene takaisin Eileenin luokse. Sano Brokawille, että suostun hänen tarjoukseensa. Ja kun tulet takaisin muutaman päivän päästä, niin tuo Eileen mukanasi. Jeanneni tulee rakastamaan häntä."
Ja Jeanne, joka siirsi katseensa Philipin kasvoista, näki ensi kerran Gregsonin tämän astuessa ulos ovesta.
XXIV luku.
Sekä Philip että Jeanne olivat vaiti vähän aikaa Gregsonin mentyä; Philip vain silitti hiljaa kädellään tytön pehmeää tukkaa. Heidän sydämensä olivat täynnä, liian täynnä, jotta he olisivat voineet puhua. Ja kuitenkin Philip tiesi, että kaikki nyt riippui hänen voimastaan. Gregsonin paljastukset olivat vain toisarvoisia hänen ajatuksissaan sen rinnalla, mikä Jeannea odotti. Sekä Pierre että hänen isänsä olivat kuolleet, ja paitsi Jeannea ei kukaan tiennyt sitä salaisuutta, joka oli kuollut heidän kerallaan. Hän voi tuntea rintaansa vastaan tytön sydämessä raivoavan hurjan myrskyn, ja vastaukseksi hän ei sanonut mitään, vaan painoi häntä niin hellästi itseään vastaan, että tyttö kohotti tyynet ja kauniit kasvonsa, niin että hänen silmänsä katsoivat varmasti ja kysyvästi hänen silmiinsä.
"Sinä rakastat minua", sanoi hän yksinkertaisesti ja kuitenkin niin tyynesti, että omituinen väristys kulki hänen lävitseen.
"Enemmän kuin mitään muuta maailmassa", vastasi Philip.
Jeanne katsoi häneen yhä puhumatta kuin hän olisi koettanut päästä hänen sielunsa syvimpään.
"Ja sinä tiedät kaiken", kuiskasi hän hetken kuluttua.
Philip veti hänet niin lähelle itseään, että hän ei voinut liikahtaa, ja painoi kasvonsa tytön kasvoja vasten.
"Jeanne – Jeanne – kaikki on kuten pitääkin", sanoi hän. "Olen iloinen siitä, että sinut löydettiin lumesta. Olen iloinen siitä, että tuo kuvassa oleva nainen oli sinun äitisi. En tahtoisi mitään toisenlaiseksi, sillä jos jotain olisi toisin, et olisi sama Jeanne kuin se, jonka tunnen, ja minä en rakastaisi sinua niin paljon. Sinä olet kärsinyt, armaani. Ja minulla on myöskin ollut osani tuskista. Jumala on johtanut meidät yhteen ja kaikki on päättynyt hyvin. Jeanne – oma Jeanneni – –"
Gregson oli jättänyt ulko-oven hiukan raolleen. Tuulenpuuska avasi sen enemmän. Sen läpi kuului nyt ääni, joka keskeytti sanat Philipin huulilla ja sai Jeannen äkkiä vavahtamaan. Silmänräpäyksessä molemmat tunsivat tuon äänen. Se oli pyssyjen pauketta; laukaukset kuuluivat kaukaa järven rannalta, vuorten takaa. Saman ajatuksen vallassa syöksyivät he käsi kädessä ovelle.
"Se on Sachigo!" läähätti Jeanne. Hän voi tuskin puhua. Hän näytti ponnistelevan vetääkseen henkeä. "Olin unohtanut. He taistelevat – –"
MacDongall riensi esiin paikaltaan oven luona, missä hän oli odottanut Jeannea.
"Laukauksia – tuolla", sanoi hän. "Mitä se merkitsee?"
"Meidän täytyy odottaa ja katsoa", sanoi Philip. "Lähetä kaksi miehistäsi tiedustamaan, Mac. Minä tulen kanssasi myöhemmin, kun olen vienyt miss d'Arcambalin Cassidyn vaimon luo."
Hän poistui nopeasti Jeannen kanssa. Tuulen noustessa nopeasti etelästä kuuluivat laukaukset selvemmin heidän korviinsa. Sitten ne häipyivät ja päättyivät kolmeen tai neljään yhtämittaiseen laukaukseen. Muutamien sekunttien aikana oli omituisen hiljaista, ja sitten kuului vuoren huipun yli, missä taivas vielä hiukan hehkui, intiaanien voittohuuto; huuto, jonka metsä itse oli synnyttänyt, valittava riemussaankin, vain puolittain inhimillinen – miltei kuin kaukainen sudenulvonta metsästäjän tiellä. Ja sitä seurasi keskeytymätön hiljaisuus.
"Se on ohi", kuiskasi Philip.
Hän tunsi Jeannen sormien puristuvan hänen kätensä ympäri.
"Ei kukaan saa koskaan sitä tietää", jatkoi hän. "Ei edes MacDongall voi arvata, mitä tapahtui tänä yönä – tuolla."
Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän Cassidyn majasta. Ikkunat olivat avoinna, ja he kuulivat sisältä Cassidyn kahden lapsen naurun ja leikin. Philip työnsi hiljaa Jeannea lähemmä itseään.
"Sinä jäät tänne täksi yöksi, rakkaani", sanoi hän. "Huomenna menemme Fort o'Godiin."
"Sinun pitää viedä minut kotiin tänä yönä", kuiskasi Jeanne katsoen ylös hänen kasvoihinsa. "Minun täytyy mennä, Philip. Lähetä joku kanssani, ja sinä voit tulla – aamulla – Pierren kanssa – –"
Hän vei kätensä jälleen Philipin kasvoille, ja tuo suloinen kosketus kertoi hänelle enemmän tytön rakkaudesta kuin tuhannet sanat.
"Sinä ymmärrät, rakkaani", jatkoi hän nähden pelokkaan ilmeen hänen silmissään. "Minulla on voimia – tänä yönä. Minun täytyy palata isän luo, ja hän tietää kaiken – kun palaat Fort o'Godiin."
"Minä lähetän MacDongallin kanssasi", sanoi Philip hetkisen kuluttua. "Ja sitten minä seuraan – –"
"Pierren kanssa."
"Niin, Pierren kanssa."
Vähän aikaa he seisoivat Cassidyn majan ulkopuolella, ja sitten Philip kohotti tytön kasvoja ja sanoi hiljaa:
"Tahdotko suudella minua, armaani? Se on ensi kerran."
Hän kumartui alas, ja Jeannen huulet koskettivat hänen omiaan.
"Ei, se ei ole ensi kerta", tunnusti hän kuiskaten. "Ensi kerta oli tuona päivänä – jolloin luulin sinun kuolevan – kun olimme tulleet alas koskista – –"
Viisi minuuttia myöhemmin Philip palasi MacDongallin luo. Roberts, Henshaw, Cassidy ja Lecault olivat insinöörin kanssa.
"Olen lähettänyt St. Pierret tutkimaan syytä taisteluun", sanoi hän. "Pidä silmällä varastohuoneessa olevaa joukkoa. Kaikki kuulivat sen ja näkivät tulen vuorella. He luulevat intiaanien saaneen pari hirveä satimeen ja pelästyttävän niitä tulella."
"Ehkä he ovat oikeassa", sanoi Philip. "Tahdon puhua hiukan kanssasi, Mac."
Hän astui hiukan syrjään insinöörin kanssa jättäen toiset ryhmään, ja sanoi hänelle matalalla äänellä niin paljon kuin voi ilmaista Thorpesta ja Gregsonin tehtävästä leirissä. Sitten hän puhui Jeannesta.
"Luulen Thorpen kuoleman itse asiassa tehneen lopun kaikesta vaarasta, mikä meitä uhkasi", päätti hän. "Minä tarjoan sinulle hauskemman tehtävän kuin taistelemisen, Mac. Miss d'Arcambalin on välttämätöntä palata d'Arcambal Houseen ennen aamua, ja minä pyydän sinua viemään hänet sinne, jos tahdot. Valitsen parhaan miehistäni siksi – siksi että hänestä tulee vaimoni, Mac. Minä olen tänä yönä maailman onnellisin mies!"
MacDongall ei näyttänyt hämmästyneeltä.
"Arvasin sen", sanoi hän lyhyesti ojentaen kätensä ja hymyillen leveästi Philipille. "Minunhan täytyi huomata se, Phil. Ja laukaukset ja Thorpe ja tuo puolirotuinen – –"
Ymmärtämys kirkasti hitaasti hänen kasvojaan.
"Saat tietää kaiken siitä hiukan myöhemmin, Mac", sanoi Phil hiljaa. "Tänä yönä me emme saa sitä tehdä. Neiti d'Arcambal täytyy heti viedä kotiin. Menetkö sinä?"
"Mielelläni."
"Hän voi ratsastaa yhdellä hevosista Pikku Churchilliin asti", jatkoi Philip. "Ja siellä hän näyttää sinulle veneen. Minä seuraan huomenna Pierren, puolirotuisen, ruumiin kanssa."
Neljännestuntia myöhemmin MacDongall ja Jeanne lähtivät liikkeelle jokitietä myöten jättäen Philipin seisomaan ja katselemaan heitä kunnes he katosivat yöhön. Kesti kokonaisen tunnin ennenkuin St. Pierret palasivat. Philip oli levoton, kunnes molemmat tummakasvoiset metsästäjät tulivat pieneen toimistoon ja nojasivat pyssynsä seinää vasten. Hän oli pelännyt, että Sachigo ehkä oli jättänyt jotain jälkiä väijytyksestään. Mutta St. Pierret eivät olleet saaneet mitään selville ja voivat esittää vain yhden syyn nuotioon vuoren huipulla. He olivat sitä mieltä, että intiaanit olivat sytyttäneet sen peloittaakseen hirviä tiheästä metsästä etelään ja länteen, ja että heidän metsästyksensä oli epäonnistunut.
Oli puoliyö ennenkuin Philip heitti varovaisuutensa sikseen, jonka hän yhä säilytti siitä huolimatta, että hän uskoi Thorpen miesten joutuneen Sachigon ja hänen väijyvien heimolaistensa käsiin ja saaneen nopean lopun. Hänen miehensä lähtivät majoihinsa paitsi Cassidy, jota hän pyysi viettämään lopun yöstä hänen kanssaan toimiston lavitsalla. Yksin hän meni valmistamaan Pierrea tämän viimeiselle matkalle Fort o'Godiin.
Lamppu paloi himmeästi lavitsan vieressä, jolla Pierre makasi. Philip lähestyi ja käänsi sydämen korkeammalle, ja sitten hän katseli ihmeissään kirkastusta, joka näkyi puolirotuisen kasvoilla. Pierre oli kuollut hymy huulillaan; ja tuntien omituista kuristusta kurkussaan Philip ajatteli, että nuo huulet olivat kuolemassakin yhtyneet kuiskaamaan Jeannen nimeä. Hänestä näytti siinä vaiti seistessään pitkän aikaa, ettei Pierre ollut kuollut, vaan että hän nukkui tyyntä, rauhallista unta, ja unelmoi suuresta rakkaudestaan, jonka vuoksi hän oli uhrannut henkensä ja sielunsa. Jeannen kädet olivat hänen viime hetkinään tyynnyttäneet kaiken tuskan. Rauha uinui hänen suljettujen silmiensä kalpeissa varjoissa. Hänen uskonsa Suuri Jumala oli tullut hänen luokseen hänen suurimpana tuskanhetkenään maailmassa, ja hän oli siirtynyt Hiljaisten Miesten laaksoon Jeannen rukouksien kantamana. Tyttö oli asettanut hänen kätensä ristiin hänen rinnalleen. Hän oli pyyhkinyt hänen pitkän tukkansa pois hänen otsaltaan. Philip tiesi Jeannen painaneen suudelman hiljaisille huulille ennenkuin sielu oli paennut, ja tuon suudelman lämmössä ja tiedossa oli Pierre kuollut onnellisena.
Ja Philip sanoi katkonaisesti ääneen:
"Jumala sinua siunatkoon, Pierre, vanha veikko!"
Hän nosti kylmät kädet pois ja veti varovaisesti syrjään huovan, joka oli estänyt Jeannea näkemästä veritahroja. Hän käänsi Pierren paidan syrjään, ja lampunvalossa kimalteli kultainen medaljonki. Ensi kerran hän katseli sitä tarkoin. Se oli puoleksi hänen kämmenensä levyinen ja hyvin ohut, ja hän näki sen olevan taipuneen ja murtuneen. Väristys kulki hänen lävitseen, kun hän käsitti mitä oli tapahtunut. Kuula, joka oli surmannut Pierren, oli ensin sattunut medaljonkiin ja puolittain murskannut sen. Hän otti sen käteensä. Ja silloin hän näki, että rikkonaisesta sivusta pisti esiin paperinpala. Hetkiseksi sai tämä keksintö hänet miltei unohtamaan kuolleen läsnäolon. Pierre ei ollut koskaan avannut medaljonkia, koska se oli vanhanaikainen, avaimella suljettava, ja avain oli kadonnut. Ja tuo medaljonki oli ollut Jeannen kaulassa, kun hän löysi hänet ulkona lumessa? Oliko mahdollista, että tämä paperinpala tiesi kertoa jotain siitä tytöstä, jota hän rakasti?
Varovaisesti, niin että se ei mennyt rikki, hän veti sen esiin. Paperissa oli kirjoitusta, kuten hän oli odottanut, ja hän luki sen kumartuneena alas lampun viereen. Päivämäärä oli miltei kahdeksantoista vuoden vanha. Kirjaimet olivat kuluneet. Sanat kuuluivat:
"Mieheni, – Jumala ei voi milloinkaan tehdä tekemättömäksi sitä,
minkä olen tehnyt. Olen palannut takaisin katuvaisena, rakastaen
sinua enemmän kuin milloinkaan elämässäni olen sinua rakastanut,
jättääkseni pikku tyttömme sinulle. Hän on sinun tyttäresi ja
minun. Hän syntyi kahdeksas päivä syyskuuta, seitsemäntenä
kuukautena minun lähdettyäni Fort o'Godista. Hän on sinun, ja
siksi tuon hänet takaisin luoksesi, rukoillen, että hän on
täyttävä sen uskollisen ja jalon sydämen, jonka minä särjin.
En voi pyytää anteeksiantoasi, sillä en sitä ansaitse. En voi
antaa sinun nähdä minua, sillä surmaisin itseni jalkaisi juureen.
Olen elänyt tähän saakka vain lapsen vuoksi. Jätän hänet paikkaan,
mistä hänet löydät, ja kun olet lukenut tämän, olen jo sovittanut
syntini – mielettömyyteni, jos voit armeliaisuudessasi nimittää
sitä siten. Ja jos Jumala on hyvä, niin olen aina oleva luonasi
ja sinä tiedät, että entinen rakastettusi ja lapsesi äiti on
kuolemassa löytänyt sen, mitä hän ei elämässä enää koskaan voinut
omakseen toivoa.
Vaimosi."Philip nousi hitaasti seisomaan ja tuijotti Pierren, puolirotuisen hiljaisiin, rauhallisiin kasvoihin.
"Miksi et avannut sitä?" kuiskasi hän. "Miksi et avannut sitä?" kuiskasi hän. "Miksi et avannut sitä? Hyvä Jumala, mitä se olisi pelastanut – –"
Pitkän aikaa hän katseli Pierreä, ikäänkuin odottaen, että kalpeat huulet liikahtaisivat ja vastaisivat hänelle. Ja sitten hän ajatteli, miten Jeanne oli kiiruhtanut Fort o'Godiin ja kaikkea sitä kauheaa, minkä hän aikoi paljastaa isälleen sinä yönä. Hän oli d'Arcamhalin oma tytär. Minkä tuskan – minkä isän ja tyttären epätoivon hän olisikaan voinut säästää, jos hän olisi hiukan aikaisemmin tarkastellut tuota medaljonkia! Hän katsoi kelloaan ja huomasi, että Jeanne oli ollut kolme tuntia poissa. Oli mahdotonta saavuttaa MacDongallia ja tyttöä, ellei jokin erikoinen este ollut heitä matkalla viivyttänyt. Hän kiiruhti takaisin pieneen toimistoon, minne hän oli Cassidyn jättänyt. Muutamin sanoin hän selitti, että hänen oli välttämätöntä seurata insinööriä ja Jeannea d'Arcambal Houseen hetkeäkään viivyttelemättä, ja hän neuvoi Cassidya ottamaan leirin hoidon haltuunsa ja lähettämään Pierren ruumiin sopivan saattojoukon kera seuraavana päivänä.
"Ei minun tarvitse sanoa teille, mitä tehdä", lopetti hän. "Te ymmärrätte kyllä."
Cassidy nyökkäsi. Kuusi kuukautta aikaisemmin hän oli haudannut nuorimman lapsensa suuren puun alle majansa taakse.
Philip kiiruhti talliin ja valittuaan erään nopeimmista hevosista hän pian nelisti polkua pitkin Pikku Churchilliä päin. Raitis tuuli puhalsi Hudson Baylta hänen kasvojaan vasten, ja silloin tällöin hän tunsi hienoja pisaroita kasvoillaan. Se oli myrskyn enne. Jos tuuli kääntyisi hiukan itään ja etelään, niin nuo hienot jyväset taajenisivat ja muuttuisivat lumeksi. Aamulla maailma olisi valkoinen. Hän tuli metsään tasangon takana, ja puiden oksissa oli tuuli jo puolittain noussut täyttäen yön valittavin ja omituisin äänin, jotka saivat Philipin värisemään, kun hän muisti Pierreä. Sillä tavoin, ajatteli hän, oli pohjoistuuli kiitänyt yli kylmien erämaiden sinä yönä, jolloin Pierre löysi naisen ja lapsen; ja nyt hänestä näytti, kuin olisi tuo suuri käsi hänen yläpuolellaan ja ympärillään, joka oli silloin ohjannut puolirotuista, tuonut jälleen saman yön takaisin, ikäänkuin Pierre kuollessaan olisi toivonut sitä. Sillä tuuli muuttui. Hienot pisarat tihenivät ja muuttuivat lumeksi. Ja sitten ei enää kuulunut valitusta ja ulvontaa puiden latvoista, vaan valkoisen sateen pehmeää kuiskintaa sen ympäröidessä häntä omituisessa hämärässä ja peittäessä polun. Kaksi venettä oli kätketty polun päähän Pikku Churchillin rannalle, ja Philip valitsi pienemmän. Hän seurasi nopeasti MacDongallia ja Jeannea. Hän läheni länsirantaa ja kulki nyt niin hitaasti ettei hän edennyt mailiakaan puolessa tunnissa. Ja sitten hän ei enää voinut nähdä joen kumpaakaan rantaa, ja hän pelkäsi kulkevansa ohi tuon pienen sivuhaaran, joka johti Fort o'Godiin. Hän katsoi kelloaan, ja kun hän oli melonut kaksi tuntia, käänsi hän veneen aivan äkkiä ja kuuli läheltä koiran ulvontaa, mistä hän tiesi olevansa lähellä Fort o'Godia. Hän löysi mustan aukon, joka ilmaisi hänelle sivuhaaran suun, ja kun hän laski maihin hiekkasärkälle sata kyynärää edempänä, näki hän valojen palavan suuressa huoneessa, missä hän ensin oli nähnyt d'Arcambalin. Hän meni nyt sinne, minne Pierre oli hänet ensimmäisenä yönä vienyt ja näki oven olevan avoimen. Hän astui hiljaa sisään ja kulki pimeän hallin poikki, kunnes hän vasemmalla puolellaan näki valoa, joka loisti suuresta huoneesta. Hiljaisuus hänen edessään oli niin suuri, että hän itse lähestyi ovea äänettömästi ja astui hiljaa sisään.
Suuressa tuolissaan istui Fort o'Godin herra, harmaa pää painuksissa; hänen jalkojensa juuressa oli Jeanne polvillaan, ja he olivat niin lähekkäin, että d'Arcambalin kasvot olivat Jeannen loistavan ja irroilleen päässeen tukan peitossa. Tuskin oli Philip astunut huoneeseen, kun hänen läsnäolonsa näytti herättävän vanhuksen. Hän kohotti hitaasti päätään katsoen ovelle päin, ja kun hän näki, kuka siinä seisoi, kohotti hän toisen käsivarsistaan tytön ympäriltä ja ojensi sen Philipiä kohti.
"Poikani!" sanoi hän.
Silmänräpäyksessä oli Philip polvillaan Jeannen vieressä, ja toinen d'Arcambalin raskaista käsistä vaipui hänen olalleen ilmaisten, että hän oli tullut liian myöhään estämään tuota kauheaa tarinaa, jonka Jeanne oli hänelle paljastanut. Tyttö ei puhunut nähdessään hänet vierellään. Oli kuin hän olisi odottanut Philipin tulevan, ja hänen kätensä tarttui Philipin käteen ja pistäytyi siihen kylmänä kuin jää.
"Olen kiiruhtanut leiriltä", sanoi hän. "Koetin saavuttaa Jeannen. Pierren kaulalta löysin medaljongin, ja siinä – oli tämä – –"
Hän katsoi d'Arcambalin kärsineihin kasvoihin antaessaan hänelle veren tahriman paperin, ja hän tiesi, että nyt seuraavassa silmänräpäyksessä Fort o'Godin herran ja hänen tyttärensä piti saada olla yksin.
"Minä odotan muotokuvahuoneessa", sanoi hän matalalla äänellä, ja ylös noustessaan hän kohotti Jeannen käden huulilleen.
Vanha huone oli sellainen, kuin hän oli sen viikkoja sitten nähnyt. Jeannen äidin kuva riippui yhä vielä seinään päin käännettynä. Kuva liikkui nytkin samalla tavalla lämpimän ilman vaikutuksesta, jota nousi lattiasta. Tässä huoneessa hän tunsi hengittävänsä jälleen samaa lämmintä elämää kuin ensimmäisenä yönä – tuota elämää, joka tuntui olevan osa Jeannea itseään, ja hän ajatteli vaimon ja äidin viimeisiä sanoja – hänen lupaustaan aina pysyä rakkaittensa lähellä, olla kuoleman jälkeen heille sinä toverina, jona hän ei saanut elämässä olla. Ja sitten hän ajatteli kuoleman suurta ja ihmeellistä arvoitusta, ja hän mietti oliko hänen henkensä ollut hänen luonaan useammin kuin kerran yksinäisenä yönä, jolloin hänen leiritulensa paloi heikosti; oliko hänen läsnäolonsa herättänyt hänessä omituisia toivon ja rakkauden unelmia tullen hänen luokseen tuona yönä Churchillin kalliolla ja johtaen hänet Jeannen luokse, jonka edestä hän itse oli antanut henkensä. Hän kuuli jälleen tuulen huminan ulkona ja myrskyn kohinan ikkunaa vasten, ja hän astui hiljaa katsomaan lumiseen valkeuteen ikkunan takana. Pitkän aikaa hän seisoi siinä näkemättä mitään. Ja sitten hän kuuli ääniä ja kääntyi nähden Jeannen ja hänen isänsä seisovan ovella. Fort o'Godin herran kasvot loistivat. Hän ei näyttänyt näkevän Philipiä – hän näki vain kuvan, joka oli käännetty seinää vasten. Hän meni huoneen poikki, hänen leveät hartiansa suoristautuivat, hänen harmaa päänsä nousi pystyyn, ja ylpeänä hän käänsi kuvan, niin että vaimon ja äidin säteilevät kasvot loivat häneen katseensa. Oliko vain mielikuvitusta, että Jeannen äidin silmät silmänräpäykseksi täytti hellä, rukoileva katse, ja että hymy väreili kauniilla huulilla? Philip vapisi. Jeanne tuli hänen luokseen äänetönnä ja painautui hänen syliinsä. Ja sitten Fort o'Godin herra kääntyi hitaasti heitä kohti ja ojensi heille molemmat voimakkaat käsivartensa.
"Lapseni!" sanoi hän.
XXV luku.
Koko yön myrsky kohisi pohjoisesta ja idästä. Muutamia tunteja sen jälkeen kuin Jeanne ja hänen isänsä olivat lähteneet Philipin huoneesta, meni tämä tyynesti ulos, astui hallin läpi ja avasi ulko-oven. Hän voi kuulla tuulen ulvovan suuren kallion huipulla ja valittavan seeterimetsässä, ja hän sulki oven jälestään ja peittyi pimeyteen ja tuuleen. Hän painoi päänsä alas pistävää lunta vastaan, joka ruoski häntä kuin teräs kasvoihin, ja kiiruhti Päiväkallion suojaan, ja seisoi siinä kuunnellen hurjaa myrskyä ja tuulen omituista ulvontaa päänsä yllä. Siitä asti kuin ihmiset ensin olivat tämän kallion keksineet, oli lukemattomia tällaisia myrskyjä vinkunut sen yli. Kaksisataa vuotta ja enemmänkin oli vierinyt siitä kuin Grosellier ensin ihaili maailmaa sen laelta. Ja kuitenkin tämä myrsky – tänä yönä – joka valitti ja vihelsi hänen ympärillään täyttäen kaiken surullaan, voitonriemullaan ja hurjuudellaan, näytti olevan häntä varten – vain häntä varten. Hänen sydämensä vastasi siihen. Hänen sielunsa vapisi sen ihmeellistä tarkoitusta. Tänä yönä tuo myrsky oli hänen omansa. Hän kuului tähän maailmaan, jota hän ei enää tahtonut jättää. Täällä, intiaanien suuren Päiväkallion vierellä, hän oli löytänyt kodin, elämän, onnen, Jumalansa. Täällä hän tahtoi iäti elää rakastetun Jeannensa kanssa uneksimatta mitään unelmia, jotka johtivat vuorten ja metsien rauhasta pois. Hän kohotti kasvonsa myrskyä kohti, ja hetkiseksi hän kuvitteli, että korkealla kallion huipulla seisoi Pierre, täynnä tuskaa ja kaipuuta, tuijottaen Kaikkivaltiaan kasvoihin. Ja hän kuvitteli myös, että hänen yläpuolellaan liiteli vaimo ja äiti. Ja sitten hän katsoi Fort o'Godia kohti. Valot olivat sammuneet. Rauha, ellei uni, oli vallannut kaiken elämän siellä sisällä. Ja Philipistä tuntui hänen astuessaan takaisin myrskyn läpi, että yön valittavassa hurjuudessa oli soitantoa, vaan ei surullisuutta.
Hän ei nukahtanut ennenkuin varhain aamulla. Ja kun hän heräsi, oli myrsky laannut ja puhtaanvalkoisen maailman yli loisti säteilevä aurinko. Hän katsoi ulos ikkunastaan ja näki Päiväkallion laen kimaltelevan kultaisessa hehkussa, ja siinä, missä metsän puut olivat vinkuneet ja vääntyneet, oli nyt loppumaton lumivaltakunta, niin että näytti siltä kuin myrsky olisi jättänyt jälkeensä vain valoa ja kauneutta ja onnea kaikille eläville olennoille.
Väristen ilosta tämän vuoksi Philip meni ovelleen ja eteenpäin halliin, missä auringonvalo loisti ikkunasta. Lähellä suurta huonetta, missä hän odotti tapaavansa Fort o'Godin herran, seisoi Jeanne. Ja kun hän kuuli Philipin tulevan ja kääntyi häntä kohti, loisti koko tämän ihanan päivän kauneus hänen kasvoistaan ja hiuksistaan. Kuin enkeli hän seisoi odottaen häntä, kalpeana ja kuitenkin hiukan punastuvana, silmät loistaen ja häntä kaivaten ja sielu väristen yhdessä ainoassa sanassa hänen suloisilla huulillaan.
"Philip – –"
"Jeanne – – –"
Muuta ei sanottu, ja kuitenkin heidän toisiaan vastaan sykkivät sydämensä kertoivat toisilleen, mitä heidän huulensa eivät voineet lausua. He katsoivat ulos ikkunasta. Ikkunan takana, niin kauas kuin silmä kantoi, aukenivat erämaat, joiden yli Pierre oli tuonut pikku Jeannen. Tytön kurkkuun nousi jotain tukahuttavaa. Hän kohotti katseensa, joka oli täynnä rakkautta ja kyyneliä, ja ojensi molemmat kätensä hellästi Philipin kasvoja kohti.
"He tuovat Pierren – tänään – –", kuiskasi hän.
"Niin – – tänään."
"Me hautaamme hänet tuonne", sanoi Jeanne silittäen hänen kasvojaan, ja hän tiesi tytön tarkoittavan: erämaahan, missä hänen äitinsä lepäsi.
Hän painoi kasvonsa aivan lähelle tytön kasvoja peittääkseen heikkouttaan, joka sai kyyneliä kohoamaan hänenkin silmiinsä.
"Sinä rakastat minua", kuiskasi Jeanne. "Sinä rakastat minua – etkä vie minua koskaan pois, vaan jäät ainiaaksi luokseni. Sinä jäät – tänne – rakas – minun kauniiseen maailmaani – me kaksi – yksin – –"
"Alati", kuiskasi Philip.
He kuulivat askeleita, joista kaikui uusi elämä, ja he tiesivät, että se oli Fort o'Godin herra.
"Alati – me kaksi – alati", kuiskasi Philip jälleen.