[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqPWf8an8co8q6YPQ88toi_xuEqLlJLQfXVL5PfmVpO0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1639,"Taistelujen mies","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1639-curwood-james-oliver-taistelujen-mies","1639__Curwood_James_Oliver__Taistelujen_mies",null,"romaani",[],[],"fi",1912,1926,54163,335742,true,[],[],[],"Philip Whittemore matkustaa Kanadan pohjoisiin erämaihin ja päätyy salaperäiseen linnakkeeseen Churchill-joen varrella. Hän kohtaa kauniin Jeanne D’Arcambalin ja joutuu keskelle vaaroja ja juonitteluja karun luonnon keskellä.","James Oliver Curwoodin 'Taistelujen mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1639. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELUJEN MIES\n\nKirj.\n\nJames Oliver Curwood\n\n\nSuomennos englanninkielestä\n\nAlkuperäinen nimi: \"Flower of the North\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1926.\n\nJulius Syrén & Co. Oy, Tampere.\n\n\n\n\n\n\n    Tovereilleni kaukaisen pohjolan eräretkellä, noille uskollisille\n    seuralaisilleni, joiden kanssa olen saanut jakaa \"pitkän hiljaisen\n    taipaleen\" ilot ja surut; ja erikoisesti seurueen jäsenelle\n    \"Jeanne D'Arcambal'ille\", joka tulee esiintymään tämän romaanin\n    sankarittarena, tahtoo kirjan tekijä kiitollisena omistaa tämän\n    teoksen.\n\n\n\n\n\nI luku.\n\n\n\"Sellainen tukka! Sellaiset silmät! Sellainen väri! Naura, jos tahdot,\nWhittemore, mutta vannon, että hän oli ihanin tyttö, jonka katseeni\nkoskaan on kohdannut!\"\n\nGregsonin nuorekkaissa, tunneherkissä kasvonpiirteissä oli jotakin\ntaiteilijalle ominaista intomieltä, kun hän katsoi vastapäätä pöydän\nääressä istuvaa Whittemorea ja sytytti savukkeen.\n\n\"Hän ei suvainnut edes kääntää katsettaan minuun, kun häntä ihailin\",\nhän lisäsi. \"En voinut sille mitään. Gad, huomisessa Burken\nkuvalehdessä julkaisen hänestä kokosivun kansikuvan. Burke tahtoo niin\nmielellään saada julkaisunsa kansikuviksi kauniita naisenkuvia. Mitä\nhiidessä, mies, mitä hittoa sinä naureskelet?\"\n\n\"En erikoisesti naura tälle asialle, Tom\", Whittemore huomautti,\nanteeksi pyytäen. \"Minä vain ihmettelen -- -- --\"\n\nHänen katseensa harhaili miettiväisen näköisenä pienen mökin\nkarkeatekoisessa sisustuksessa, johon ainoastaan kattoparrusta riippuva\npieni öljylamppu loi valoa; ja hän vihelsi pehmeästi.\n\n\"Minä ihmettelen\", hän jatkoi, \"joudutkohan koskaan sellaiseen\npaikkaan, missä et haluaisi nähdä erästä 'maailman kauneimmista\nnähtävyyksistä'. Viimeinen sellainen paikka oli Rio Piedras, eikö niin,\nTom? Eräs espanjalainen tyttö, vai kreolitarko hän oli? Minä luulen\nsaaneeni äsken sinun kirjeesi ja luen sen sinulle huomenna. En\nollenkaan hämmästynyt. Myöskin Porto Ricossa on kauniita naisia. Mutta\nen luule, että sinulla olisi ollut rohkeutta keksiä sellaista täällä\n-- -- erämaassa.\"\n\n\"Hän on saattanut heidät kaikki varjoon\", puuttui puheeseen taiteilija,\npudistaen tuhkan pois savukkeestaan.\n\n\"Myöskin valencialaisen tytön, vai mitä?\"\n\nPhilip Whittemoren äänessä oli iloisen naurun sekainen sävy, kun hän\nnojautui puolittain pöydän yli ja hänen miellyttävät kasvonsa, lumen ja\ntuulen ahavoittamina, loistivat lampunvalon synnyttämässä hämärässä.\nGregson, täydellinen vastakohta, pyöreine, sileine kasvoineen,\nhinteline käsineen ja vartaloineen, joista päättäen häntä olisi melkein\nluullut naiseksi, nojasi omalta puoleltaan pöytää toista kohden.\nKahdettakymmenettä kertaa tänä iltana nämä kaksi miestä pudistivat\ntoistensa kättä.\n\n\"Olemmeko unohtaneet Valencian?\" soperteli taiteilija tuijottaen.\n\n\"Mutta minä olen iloinen nähdessäni sinut jälleen, Philip. Tuntuu\nikäänkuin olisi vuosisata kulunut siitä, kun olimme yhdessä ja nousimme\nOld Ned'ille, ja kuitenkin on siitä vähemmän kuin kolme vuotta, kun\npalasimme Etelä-Amerikasta. Valencia! Tulemmeko koskaan unohtamaan\nsitä? Kun Burke ojensi minulle ensimmäisen kääntökauluksensa kuukausi\nsitten ja sanoi: 'Tom, sinun työsi alkaa näyttää, että tarvitset\nlepoa', minä ajattelin Valenciaa ja minulle tuli niin hirveä koti-ikävä\nmuistellessani noita entisiä aikoja, jolloin sinä ja minä melkein\nvalmistelimme vallankumousta ja lähellä oli, ettemme joutuneet päätä\nlyhemmäksi, jonka tähden jo viikon verran hourailinkin. Gad, muistatko\nsen? Sinä pääsit siitä jutusta tappelulla ja minä sievän tytön avulla.\"\n\n\"Entä sinun rohkeutesi\", Whittemore nauraa hohotti, puristaessaan\ntoisen kättä. \"Silloin, kun minä tulin mukaan tähän seuraan, sinä olit\nvahvahermoisin mies maailmassa, Greggy. Oletko koskaan kuullut, mikä\ntuli Donna Isabelista?\"\n\n\"Hän esiintyi kahdesti Burken julkaisussa: kerran 'etelävaltioiden\njumalattarena' ja toisen kerran 'Valencian tyttönä'. Hän meni naimisiin\npäästäkseen rauhaan eräästä Garabobon uudisasukkaasta; ja luulen hänen\nolevan onnellisessa avioliitossa.\"\n\n\"Minusta näyttää siellä olleen muitakin\", Whittemore jatkoi\nmietiskeltyään hetkisen vakavana.\n\n\"Olihan Riossakin eräs, jonka vakuutit tekevän itsesi onnelliseksi, jos\nsaisit hänet istumaan mallinasi, mutta jonka aviomies uhkasi upottaa\nkuusi tuumaa terästä ruumiiseesi kuullessaan sentapaiset puheesi,\njollen olisi selittänyt, että sinä olit nuori ja viaton sekä vähän niin\nja näin järkesi puolesta -- -- --\"\n\n\"Min, nyrkilläsi\", huudahti Gregson iloisena. \"Gad, mutta sehän oli\nvoimakas isku! Voin nähdä vielä sen puukon. Olin juuri alottamassa\nisämeitääni, kun -- -- hui! ja hän oli hävinnyt! Ja se olikin\nhänelle tarpeen. En lausunut sanaakaan vikaan. Mitä puhtaimmalla\nespanjankielellä kysyin häneltä, haluaisiko hän istua mallinani, mutta\nhitto vieköön, hän piti tätä röyhkeytenä. Ja hän oli kaunis!\"\n\n\"Niinpä kyllä\", Whittemore myönsi. \"Jollen väärin muista, niin hän oli\n'ihanin olento, mitä koskaan olet nähnyt'. Ja tämän jälkeen niitä oli\nuseita samanlaisia -- -- lopulta koko liuta ja jokainen uusi aina\nentistä viehättävämpi.\"\n\n\"He ovat elämäni\", sanoi Gregson entistä vakavampana. \"He ovat ainoa\nseura, jossa viihdyn hyvin. Olen sitä mieltä, että sanomalehtimies\nolisi houkkio, jos hän pyytäisi minua tekemään sellaisen kuvan, josta\npuuttuisi kaunis nainen. Jumala heitä siunatkoon. Toivon saavani aina\nnähdä heitä. Jos en saa nähdä naismaailman kauneutta, niin mielelläni\nkuolen.\"\n\n\"Ja sinä haluat aina nähdä sitä mahdollisimman runsaasti.\"\n\n\"Kannatan täydellisesti sitä. Jos naisesta puuttuu jotakin, kuten Donna\nIsabelista, niin kuvailen mielessäni olevan sitä hänessä ja hän on\nsilloin täydellinen! Mutta se, jonka näin tänä iltana, on täydellinen!\nNyt tahdon vain tietää kuka herran nimessä hän on!\"\n\n-- -- -- \"Mistä hänet nyt tapaa ja antautuuko hän malliksi 'Burkelle'\nkahteen tai kolmeen eri kuvaan ja jatkuvan myynnin esineeksi\", puuttui\nWhittemore puheeseen. \"Vai mitä?\"\n\n\"Aivan niin. Sinulla on ihan synnynnäinen kyky iskeä naulanpäähän,\nPhilip.\"\n\n\"Ja Burke pyysi sinua levähtämään.\"\n\nGregson tarjosi savukkeen.\n\n\"Niin, Burke on hyväluontoinen, vanha, runollinen sielu, jolla on kova\nkammo hämähäkkejä, käärmeitä ja pilvenpiirtäjiä kohtaan. Hän sanoi\nminulle: 'Greggy, mene etsimään luontoa jostakin rauhaisesta,\nyksinäisestä paikasta ja unohda mielestäsi pariksi kolmeksi viikoksi\nkaikki muu paitsi pukusi ja puolisen tusinaa olutkoreja!' Lepo! Luonto!\nOlut! Ajattelehan tätä oivallista ehdotusta, Philip, juuri silloin kun\najatukseni liitelivät Valenciassa, Donna Isabelissa ja seuduissa,\njoissa luonto on rehevää, ikäänkuin se olisi koko elinikänsä juonut\nsamppanjaviiniä. Gad, sinun kirjeesi saapui juuri oikeaan aikaan!\"\n\n\"Ja minä kerroin siinä hiukan liikaa sinulle\", sanoi Philip äkkiä\nnousten ja kävellen rauhattomana edestakaisin mökin lattialla. \"Minähän\nlupasin rohkaista sinua ja kehoitin liittymään minuun, mikäli\nmahdollista. Ja miksi? Sentähden, että -- -- --\"\n\nHän käännähti nopeasti ja katsoi terävästi Gregsoniin pöydän yli.\n\n\"Pyysin sinua tulemaan sentähden, että Valenciassa tapahtunut juttu,\nsamoinkuin Riossakin tapahtunut, eivät, hitto vieköön, ole sellaisia\nvähäpätöisiä asioita, joista pääsisi noin vain ilman muuta täällä -- --\nja minä tarvitsen apua. Ymmärrätkö? Se ei ole pilantekoa -- -- tällä\nkertaa. Minulla on vain yksi valtti pelissä, jonka vuoksi voitto\nnäyttää hyvin epävarmalta. Jos jolloinkin elämässäni olen tarvinnut\npuolustajaa, niin nyt ainakin olen sen tarpeessa. Juuri sen vuoksi\nlähetin noutamaan sinua.\"\n\nGregson työnsi tuolinsa syrjään ja nousi seisomaan. Hän oli\npäätään lyhyempi toveriaan, joka taasen oli melkein erikoinen\nruumiinrakenteeltaan. Sitäpaitsi oli jotakin omituista hänen\ntunteettomissa, harmaansinisissä silmissään, tavallista luisevammassa\nleuassaan, jotka melkein pakosta vetivät ihmisten katseet useamman kuin\nyhden kerran häneen, kun näet ensi näkemällä ei päässyt varmuuteen\nhänen olemuksestaan. Hänen hoikat sormensa painautuivat kuin\nrautanaulat Philipin sormiin.\n\n\"Nyt sinä siis tulet asiaan, Philip\", hän huudahti. \"Minä\nolenkin odotellut ihan Jobin -- -- tai pikku Bobby Tuckettin\nkärsivällisyydellä, jos muistat häntä, joka rupesi kuhertelemaan Minnie\nSheldonin kanssa seitsemän vuotta sitten ja meni naimisiin hänen\nkanssaan seuraavana päivänä, kun olin saanut kirjeesi. Minulla sattui\nolemaan paljon työtä siihen aikaan, etten joutanut menemään heidän\nhäihinsä. Minä koetin hankkia tietoja syrjäteitä, mutta en onnistunut.\nOlen miettinyt asiaa koko matkani ajan aina Le Pas'ta lähdettyäni ja\nnyt olen kuitenkin rannattomalla ulapalla. Sinä kutsuit. Minä saavuin.\nMikä on hätänä?\"\n\n\"Olisi mentävä ottamaan tietoja eräästä pikku hullusta -- -- ensi\naluksi, Greggy\", mutisi Whittemore, sytyttäen piippuaan. \"Olisi mentävä\nsaattamaan sinun esteettinen makusi riidanalaiseksi. Katsohan tänne!\"\n\nHän tarttui Gregsonin käsivarteen ja vei hänet ovelle.\n\nKylmä pohjolan taivas oli komeassa tähtiloisteessa.\n\nMaja, jonka seinät olivat puolittain kesän aikana ilmestyneen\nkasvullisuuden peitossa, oli rakennettu eräälle tuulille aina alttiina\nolevalle kukkulalle, jollaisia kaukana pohjolassa kutsutaan vuoriksi.\nTämä oli ikäänkuin keskipisteenä, johon pohjolan erämaan tähtikirkas\ntaivas kaareutui ja josta puiden varjot näkyivät mustana haaveena\ntaivaanrantaa vastaan. Jonkun matkan päässä alkoi tasanko, joka\nvalittelee rantaan lyövien tyrskyjen yksitoikkoisuutta. Philip, pitäen\ntoista kättään Gregsonin olalla, toisella viittasi erämaahan, jota he\nsilmäilivät.\n\n\"Greggy\", hän sanoi. \"Katsohan tuota kaukaista, suurta tulipaloa\nmuistuttavaa valoa, joka yht'äkkiä aikoo sammua, mutta hetken perästä\nkuitenkin alkaa roihuta entistä kirkkaampana! Eikö se sinustakin\nmuistuta sitä yötä, jolloin läksimme Carabobosta ja kun Donna Isabel\nohjasi meidät oikealle polulle ja sitten kuu nousi vuoren takaa\noppaaksemme. Tämä ei ole kuunvaloa. Se on revontulta. Sinä voit kuulla\nlahden laineiden loiskintaa tuolla laaksossa ja jos vainusi on tarkka,\nniin voit tuntea jäävuorien lemua sieramissasi. Tämä on Churchillin\nlinnoitus -- -- ainoastaan pyssynkantaman päässä kukkulalta, mutta\nvaaraton, nukuksissa. Täällä ei ole mitään muuta kuin Hudsoninlahden\nyhtiön postiasema, intiaanimajoja ja metsästäjiä siellä täällä,\nsivistyksen vaikutus alkaa tuntua vasta neljänsadan mailin päässä\ntäältä. Tämä tuntuu siis kerrassaan hiljaiselta ja rauhalliselta\npaikkakunnalta, vai mitä? Täällä on jotakin sellaista, joka panee\npelkäämään ja ihmettelemään sekä kuvittelemaan tätä mahtavimmaksi\nseuduksi taivaan kannen alla. Kuuntele! Kuulethan intiaanien koirien\nulvovan Churchillin luona! Se on maailman alkuperäisin ääni, erämaan\nääni. Myöskin aallon loiskinta on samanlaista ääntä, sillä sekin\nsynnyttää salaperäisiä juttuja todellisuuskertomusten sijasta. Se\nkertoo tarinoita, joita ei kukaan ennestään osaa ja sellaisella\nkielellä, jota vaan harvat ymmärtävät. Sinä olet kaunosielu, Greggy.\nTämmöisen täytyy painua syvälle sieluun.\"\n\n\"Niin kylläkin\", Gregson sanoi. \"Minne ihmeeseen tahdot tulla, Philip?\"\n\n\"Minä seuraan tapahtumia asteettain ja saavun hätiköimättä\nmääränpäähän, Greggy. Aion juuri kertoa sinulle, miksi kehoitin sinua\nliittymään seuraani juuri täällä. Minä olin kahden vaiheilla paikan\nsuhteen. Tuntuu melkein sydämettömältä, jos ottaa huomioon sinun\nkauneudenkäsitteesi, johtaa mies tällaisiin oloihin, pimeään,\nsalaperäiseen maailmankolkkaan, kauas Donna Isabelista ja kauniista\nsilmistä, tänne -- -- kalastamaan.\"\n\n\"Kalastamaan!\"\n\n\"Niin, kalastamaan.\"\n\nGregson, sytyttäessään uutta savuketta, piti tulitikkua niin, että sen\nheikko liekki valaisi hänen toverinsa kasvoja hetkisen.\n\n\"Kuulehan nyt\", hän tiuskasi, \"ethän tosiaankaan ole kutsunut minua\ntänne kalastamaan?\"\n\n\"Olen ja en\", sanoi Philip. \"Mutta jos minä olenkin -- -- --\"\n\nHän tarttui taasen Gregsonin käsivarteen ja hänen sormiensa ote jo sai\ntoisen uskomaan, että nyt oli puhe vakavasta asiasta.\n\n\"Muistatko, mikä sai aikaan vallankumouksen Honduras'issa kohta\nseuraavalla viikolla sen jälkeen, kun saavuimme Puerto Barrias'iin,\nGreggy? Sehän oli tyttö, eikö ollut?\"\n\n\"Kyllä muistan, ja päälle päätteeksi hän ei ollut niitä kaikkein\nkauneimpia.\"\n\n\"Hän ei ollut edes tyttö\", jatkoi Philip. \"Näyttämö: palmupuisto\nCeiballa. Presidentti Belize juo viiniä serkkunsa, kenraali O'Kelly\nBonillan morsiamen seurassa, joka kenraali on puoleksi irlantilainen ja\npuoleksi latinalais-amerikalainen sotilasjoukkueen johtaja sekä hänen\nparas ystävänsä. Kun heidän nurkkauksensa palmupuistossa eräänä hetkenä\njää tyhjäksi muista ihmisistä, niin Belize käyttää tilaisuutta\nhyväkseen ja suutelee serkkuaan. O'Kelly saapuu silloin aivan\näkkiarvaamatta ja näkee tapahtuman. Tästä hetkestä alkaen hänen\nystävyytensä Belizen kanssa muuttuu vihaksi ja mustasukkaisuudeksi.\nEnnenkuin kolme viikkoa oli kulunut, niin hän panee toimeen\nvallankumouksen, lyö hallituksen Ceiballa olevat joukot, ajaa Belizen\npois pääkaupungista, saa Nicaraguan sekaantumaan samaan vyyhtiin ja\nvetääpä vielä kolme Ranskan, kaksi Saksan ja kaksi Amerikan sotalaivaa\nnäyttämölle. Kuusi viikkoa viininjuonnin jälkeen hän on tasavallan\ntosiasiallisena presidenttinä. Ja kaikki tämä, Greggy, yhden\nainoan suudelman tähden. No niin, jos siis suudelma saa aikaan\nvallankumouksen, pudottaa presidentin valtaistuimelta ja syöksee\nvaltakunnan turmioon, niin mitä seurauksia voikaan olla\nkalastamisesta?\"\n\n\"Tämäpä alkaa kiinnostaa minua\", sanoi Gregson. \"Jos alku on tällaista,\nniin mihinhän se viekään, Philip. Minä myönnän, että kalastukseenkin\nvoi sisältyä mitä tahansa mahdollisuuksia. Jatka!\"\n\n\n\n\nII luku.\n\n\nKumpikin oli hetkisen äänettömänä, kuunnellen laineiden pahaaennustavaa\nääntä mustan metsänreunan takaa. Senjälkeen Philip palasi jälleen\nhuoneeseen.\n\nGregson seurasi jälessä. Pienen, kattoon ripustetun öljylampun valossa\nhän näki Whittemoren kasvoissa jotakin sellaista, jota hän ei ennen\nollut huomannut, nim. jäykkyyttä suun lihaksissa, rauhattomuutta\nsilmissä, leuan kankeana ja hillittyä kiihtymystä katseessa,\njoka teki hänet hämmästyneen näköiseksi. Hän seurasi tarkasti jokaista\neri piirrettä ja tiesi, ettei niitä ollut vähää aikaisemmin.\nJälleennäkemisen ilo tänä iltana, lähes kahden vuoden erossaolon\njälkeen, oli karkoittanut ainakin hetkiseksi huolet, joiden leiman hän\nnyt taasen huomasi toverinsa kasvonpiirteissä ja käytöksessä; ja\nsitäpaitsi oli Whittemoren selitys, minkävuoksi hän oli kutsunut\ntoverinsa pohjolaan, ollut omiaan luomaan tapahtumaan salaperäisyyden\nvarjon. Kerran sattui hänelle niin, että eräs kuva, jonka hän aikanaan\noli piirtänyt Whittemoresta, tuosta jäykästä ja itsepäisestä\nWhittemoresta ja jossa oli hyvin iloinen piirre, julkaistiin Burken\nlehdessä ja alla oli \"tappelija\". Se oli piirretty Burkea varten ja\nBurke itse oli arvostellut sitä juuri tuon iloisen piirteen tähden.\nMutta Gregson tunsi miehensä, se oli Whittemore.\n\nNyt tapahtui muutos. Hän oli vanhentunut ja erittäin huomattavasti.\nHänen silmiensä ympärillä oli entistä syvemmät rypyt ja hänen kasvonsa\nolivat laihtuneet. Hän näki nyt, että Philipin reippaus oli ollut vain\nhänen entisen voimakkuutensa pakeneva varjo, että entinen elinvoima ja\nloisto olivat jättäneet hänet. Kaksi vuotta, niin hän arveli, oli ollut\nsellaista myllerrysten aikaa Philipin elämässä, jota hän ei käsittänyt\nja hän ihmetteli, kun ei koko tänä aikana ollut saapunut riviäkään\ntältä entiseltä kunnon toverilta.\n\nHe olivat asettuneet kumpikin toistansa vastapäätä pöydän ääreen ja\ntakkinsa povitaskusta Philip veti esille tukun papereita. Näiden seasta\nhän löysi kartan, jonka hän suoristeli käsillään rypyistä.\n\n\"No niin, täällä on mahdollisuuksia -- -- -- ja yhä enemmän, Greggy\",\nhän sanoi. \"Minä en pyytänyt sinua tulemaan tänne auttamaan itseäni\ntaistelussa ilmaa ja kuunvaloa vastaan. Mutta minä olen luvannut\nsinulle taistelua. Oletko koskaan nähnyt hiirtä loukussa, jonka pientä,\nhelposti avautuvaa ovea verenhimoinen mäyräkoira olisi vartioimassa? Se\nolisi kammottavaa leikkiä, eikö niin? Mutta jos hiiri sattuu olemaan\ninhimillinen olento -- -- --\"\n\n\"Minä luulin sen olleen kalan\", huomautti siihen Gregson sävyisästi.\n\"Hyvin pian tulet saamaan tytön loukkuusi -- -- -- tai ainakin\nkalastussuunnitelmamme jälkeen -- -- --\"\n\n\"Ja jos saisinkin\", sanoi Philip tuijottaen häneen, \"niin millainen\nolisi se tyttö -- -- jokin nainen -- -- tässä loukussa -- -- ei\nainoastaan yksi, mutta koko liuta, sata sellaista. Mitä silloin,\nGreggy?\"\n\n\"Sanonpa sen, että silloin syntyisi aika rähinä.\"\n\n\"Ja se olisi mahtavin ja kuuluisin meteli, mitä olet koskaan nähnyt ja\nkuullut, Greggy. Saattaisipa se olla vielä hullunkurinenkin taistelu\n-- -- kaikinpuolin. Ja on mahdollista -- -- hyvin luultavaakin -- --\nettä sinä ja minä häviäisimme tästä kahakasta jonnekin. Meitähän on\nvain kaksi, ei muuta. Ja me lähdemme sotaan sellaista joukkoa vastaan,\njoka kykenisi saamaan aikaan tusinan vallankumouksia Etelä-Amerikassa.\nPäällepäätteeksi tuntuu kuin me olisimme väärässä ympäristössä silloin\nkuin muutamat ihmiset valtaa sama viha, jonka eräs troijalainen Helena\nsynnytti kansassa monta vuosisataa sitten. Katsohan tätä -- -- --!\"\n\nHän työnsi kartan Gregsonille ja osoitti sitä sormellaan.\n\n\"Katsohan tätä punaista viivaa. Se on uusi rautatie Hudsoninlahteen. Se\nei tosin vielä ulotu Le Pas'iin saakka, mutta sen rakentajat aikovat\njatkaa sitä ensi keväänä. Se on ihmeellisin rautatie, mitä on\nrakennettu Amerikan mantereelle, Greggy -- -- ihmeellinen senvuoksi,\nettä se on ollut rakentamatta näin kauan. Likipitäen sata miljoonaa\nihmistä on saanut kärsiä sen puutteessa ja nyt he rupeavat heräämään.\nTämä rata, joka leikkaa erämaata noin neljäsataa peninkulmaa, tulee\navaamaan liikenteelle maa-alueen, joka on yhtä suuri kuin puolet\nYhdysvalloista, ja josta seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana saadaan\nenemmän mineraali-rikkauksia kuin Yukonista tai Alaskasta. Se tulee\nlyhentämään matkaa Montrealista, Duluthista, Chicagosta ja\nkeskilännestä Liverpoliin ja muihin Europan satamiin tuhannella\npeninkulmalla. Se synnyttää Hudsoninlahteen liikekelpoisen merisataman,\nkaupunkeja sen rantamille ja suuret terässulattimot pääsevät yhteyteen\npohjoisen napapiirin kanssa -- -- joissa on hiiltä ja rautaa riittämiin\nmaapallon tarpeeksi sadoiksi vuosiksi. Tämä on ainoastaan vähäinen\nhyöty tästä radasta, Greggy. Kaksi vuotta sitten -- -- muistathan, kun\npyysin sinua liittymään mukaan seikkailuun -- -- minä tulin tänne\netsimään mahdollisuuksia. En voinut uneksia, sillä -- -- --\"\n\nWhittemore pysähtyi ja välähdys hänen entisestä hyvätuulisuudestaan\nilmestyi hänen kasvoilleen.\n\n\"En ajattele niin, että sallimus määräisi minua tekemään sitä, mistä\naion sinulle kertoa, Greggy. Minä seurasin suunniteltua rautatielinjaa,\npitäen samalla silmällä hyviä tilaisuuksia. Koko Kanada oli kuin\nnukuksissa, liian paljon luottaen läntiseen naapuriinsa ja niin ollen\nilman minkäänlaista kilpailua. Minä olin yksinäni suunnitellusta\nlinjasta länteen päin, siitä itäänpäin olivat teräsyhtymän miehet\nvallanneet rautaa sisältäviä vuoria ja muuan toinen yrittäjä otti\nhaltuunsa hiilikenttiä. Kuusi kuukautta minä vietin intiaanien,\nranskalaisten ja muiden eriväristen ihmisten joukossa. Asuin heidän\nkanssaan, virittelin ansoja ja metsästelin heidän kanssaan ja pääsin\ntuttavuuteen erään pienen kreolin ja erään ranskalaisen kanssa. Pidin\ntällaisesta elämästä. Tunsin olevani pohjoismaalainen täydestä\nsydämestäni ja sielustani, vaikkakaan en vielä ihan joka suhteessa\noloihin perehtynyt. Klubit, tanssiaiset ja kaupungit liikkuivat vain\nmielikuvituksessa. Sinähän tiedät, miten olen aina vihannut kaikkea\nhurjistelua, kuten senkin, että kaupunkien klubit ja tanssiaiset eivät\nole koskaan saaneet minua mukaansa temmatuksi, vaan päinvastoin\ntympäisseet minua. Täällä olen vain oppinut hylkimään niitä entistä\nenemmän. Olin täysin onnellinen. Ja sitten -- -- --\"\n\nHän oli käärinyt kartan kokoon ja ottanut toisen paperien joukosta. Se\noli piirretty lyijykynällä.\n\n\"Ja sitten, Greggy\", hän jatkoi levittäen tämän kartan samaan paikkaan,\nmissä edellinenkin oli ollut. \"Minä löysin onneni. Se melkein yllätti\nminut ja rupesi seuraamaan minua. Se saapui keskellä yötä, ollessani\nleiritulella, nauraen minulle telttakankaan läpi ja huumaten minut\naikaansaamallaan koputuksella. Minusta näytti alussa, ikäänkuin\nkultakaivos olisi lähtenyt liikkeelle ja asettunut jalkojeni juureen;\nja minä ihmettelin, miten saattaa tässä maailmassa olla niin monta\nyksinkertaista houkkiota. Tarkastelehan tätä karttaa, Greggy. Mitä\nnäet?\"\n\nGregson oli kuunnellut ikäänkuin loihdittuna. Eräs hänen ylpeytensä\ntunnusmerkeistä oli se, ettei mikään tilanne saanut vaikuttaa häneen,\nvaan että hän pysyi kylmänä kaikille ulkoapäin tuleville vaikutteille.\nTämä näennäinen välinpitämättömyys -- hänen kevyt suhtautumisensa mitä\nvakavimpiinkin asioihin lienee tehnyt hänelle vahinkoa monessa\nsuhteessa. Mutta hänen mielenkiintonsa asiaan ei tällä kertaa pysynyt\nsalassa. Savuke unohtui sytyttämättä hänen sormiensa väliin. Hän ei\nhetkeksikään kääntänyt katsettaan toverinsa kasvoista. Asiat, joita ei\nWhittemore vielä ennättänyt kertoakaan, karmivat hänen selkäpiitään.\nHän katseli karttaa.\n\n\"Tässähän ei ole paljon näkemistä\", hän sanoi, \"vain järviä ja jokia.\"\n\n\"Olet oikeassa\", huudahti Philip, ponnahtaen äkkiä pystyyn tuoliltaan\nja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. \"Järvet ja joet -- -- aina\nsatoja -- -- ja tuhansiakin niitä! Greggy, on enemmän kuin kolmetuhatta\njärveä tämän paikan ja sivistyneen maailman välillä ja neljänkymmenen\npeninkulman alueella uudesta rautatiestä. Ja yhdeksän kymmenestä näistä\njärvistä on niin kalarikkaita, että karhutkin niiden lähistöllä\nlöyhkäävät kalalle. Siikoja, Gregson -- siikoja ja taimenia. Tässä on\neräs kirkasvetinen järvi-alue, tässä kartassa, kolme kertaa niin suuri\nkuin Suurten järvien koko pinta-ala ja vieläkään eivät kanadalaiset\neikä hallitus ole huomanneet sen tärkeyttä. Tästä pohjoisesta\nmaanosasta saatava kalanpaljous riittäisi elättämään koko maailman ja\nse pieni ala tästä järvestä, jonka minä olen merkinnyt karttaani\ntulevan rautatien varrelta, edustaa monen miljoonan raha-arvoa.\nTällainen ajatus juolahti mieleeni keskellä yötä ja sitten mietin --\nvoisinko saada kalastusoikeuden muutamissa näiden järvien sopukoissa\nennen rautatien valmistumista -- --\"\n\n\"Sinusta saattaa tulla miljonääri\", sanoi Gregson.\n\n\"Ei ainoastaan miljonääri\", vastasi Philip pysähdyttäen hetkiseksi\nrauhattoman astuntansa. \"En ollenkaan ajattele rahaa ensi sijassa;\nvasta toiseksi olin ottanut sen huomioon sinä yönä, kun istuin\nleiritulen ääressä. Minä näin, miten tämä suuri, tyhjä pohjola\nvoitaisiin yhdellä iskulla tehdä mahtavaksi ja kykeneväksi tuottamaan\nmahtavia määriä liharavintoa ja toiseksi, kuinka se pystyisi\nkilpailemaan minkä kansan kanssa tahansa rajattomine kalavarastoineen,\njoita voitaisiin myydä hyvällä voitolla New Yorkissa, Bostonissa ja\nChicagossa vieläpä puolella hinnalla siitä, mitä trusti vaatii. Minun\nsuunnitelmani ei myöskään ole syntynyt yksinomaan ihmisystävälliseltä\nkannalta katsottuna, kuten huomaat. Minä näin siinä myöskin tilaisuuden\nmaksaa velkani niille hyville ihmisille, jotka saattoivat minun isäni\nhäviöön ja sortivat häntä kuolemaansa saakka. He tappoivat hänet. He\nryöstivät minutkin muutamaa vuotta myöhemmin. He saivat muuttumaan\nminun ennestään reippaan ja iloisen luonteeni täällä vihamieliseksi ja\njuroksi. Minä läksin pois pohjolasta, ensin Ottawaan, sitten Torontoon\nja Winnipegiin. Senjälkeen minä käännyin isäni entisen yhtiömiehen\nBrokawin puoleen suunnitelmineni. Minähän olen kertonut sinulle\nBrokawista, tuosta häikäilemättömästä, terävä-älyisestä keskilännen\nentisestä seikkailijasta. Ainoastaan vuoden kuluttua isäni kuolemasta\nhän oli taasen entisessä asemassaan. Brokaw sai liittymään mukaan pari\nkolme muuta samanlaista ja sitten läksimme hankkimaan etuoikeuksia.\nAlussa oli suuria vaikeuksia, sillä kaikkialla kohtasimme yleistä\nvastustusta. Pian olimme kuitenkin keränneet pääoman Kanadasta ja\nsaaneet etuoikeudet. Vanha Brokaw tiesi, mistä oli kysymys. Trustin\nsormet olivat pelissä, vaikka Kanadan asiainvalvojan verhon taakse\nkätkettynä. He nimittivät meitä 'muukalaisiksi' -- -- amerikalaisiksi\n'rahansaalistajiksi', jotka ryöstävät kanadalaisille kuuluvaa\nomaisuutta. He yllyttivät kaksi kolmannesta sanomalehdistöstä meitä\nvastaan -- -- ja vieläkin -- --\"\n\nWhittemoren kasvojenpiirteet alkoivat rauhoittua. Hän otti käsiinsä\npiipun ja rupesi täyttämään sitä.\n\n\"Heidän oli lähdettävä hiukan opettamaan tuota vanhaa miestä, Greggy.\nMinä en tiedä aivan tarkalleen, miten Brokaw järjesteli asian,\nmutta sen minä tiedän, että kun me saimme puolellemme kolme\nparlamentinjäsentä ja puolen tusinaa muita valtiomiehiä oli yrityksemme\nkunniajäseninä, niin -- -- -- ja että se maksaa Brokawille satatuhatta\ndollaria! Meidän vastustajamme ovat nostattaneet aikamoisen hälinän\nmeitä vastaan, vedonneet isänmaantunteeseen ja yllyttäneet pohjolan\nväestöä nousemaan tätä muukalaisten maahantunkeutumista vastaan,\nuskotellen, että me olimme onnistuneet saamaan vain väliaikaisen\ntoimiluvan, jonka hallitus koska tahansa voi peruuttaa, jos asiat niin\nvaativat. Minä en nähnyt tässä kuitenkaan mitään vaaraa suunnitelmani\ntoteuttamiselle, sillä olin varma siitä, että voimme toimia yhtä\nrehellisellä pohjalla kuin kuka tahansa ja että vuoden kuluessa koko\nmaakunta on oleva yhteisymmärryksessä kanssamme. Minä selostin hyvin\ninnostuneena suunnitelmiani lopullisessa kokouksessamme, jolloin\nseitsemän meistä päätti liittyä niitä toteuttamaan. Brokaw ja muut\nviisi lähtivät johtamaan asioita etelässä; minulle annettiin täysi\nvaltuus hoitaa asioita pohjoisessa. Kuukausi sen jälkeen olin täydessä\ntouhussa. Juuri tuohon\" -- -- hän nojasi Gregsonin olkapäähän ja pani\netusormensa kartalle -- -- \"minä perustin päämajamme erään\nskotlantilaisen insinöörin MacDongallin kanssa, joka oli apunani.\nKuuden kuukauden perästä meillä oli sataviisikymmentä miestä Blind\nIndian-järvellä, viisikymmentä venemiestä kuljettamassa varastoja ja\ntoinen joukkue panemassa kuntoon työskentelypaikkoja aina yli tuhannen\npeninkulman suuruisella järvialueella. Kaikki kävi täsmällisesti,\nparemmin kuin olin osannut odottaakaan. Blind Indian-järvellä meillä\noli laivatelakka, kaksi varastotaloa, jääkellarit, yhtiönkauppa ja\nkolmeensataan nouseva työväestö ja laitoimme parhaillaan uutta\nkapearaiteista rautatietä kymmenkunta peninkulmaa, jotta olisimme heti\nsuoranaisessa yhteydessä pääradan kanssa, kun se valmistuu. Minä olin\nkokonaan antautunut tehtävääni. Toisinaan unohdin melkein kokonaan\nBrokawin ja muut. Erittäinkin haltuuni uskottujen rahavarojen suhteen\nolin kovin huolellinen ja koko työni suoritin loppuun jonkunverran alle\nsadantuhannen dollarin menoilla. Kuuden kuukauden työskentelyn jälkeen,\nkun olin aikeissa lähteä käymään etelässä, tulipalo tuhosi meiltä yhden\nvarastotalon ja kymmenentuhannen arvoisen varaston. Se oli ensimmäinen\nvastoinkäymisemme ja se olikin melko suuri.\"\n\nPhilipin muoto oli vakava, kun hän, seisoen keskellä huonetta, kuunteli\nja katsoi Gregsoniin.\n\n\"Ja minkä luulet olleen Brokawin vastauksen kerrottuani hänelle asiasta,\nGreggy? Hän katsoi minuun jonkun aikaa kummallinen ilme suupielissään\nja sanoi sitten. 'Älä viitsi jutella tällaisia jokapäiväisiä asioita\nväsyttääksesi itseäsi. Ja miksi -- -- mehän olemme jo koonneet\nmiljoonan tällä vähäpätöisellä kala-afäärillä!'\"\n\nGregson hypähti pystyyn.\n\n\"Miljoonan! Suuri valhe -- -- --\"\n\n\"Niinpä niin, miljoonan, Greggy\", sanoi Philip levollisena, entinen\npäättävä hymy huulillaan. \"Satatuhatta dollariahan oli minunkin\ntililläni Ensimmäisessä Kansallispankissa. Iloinen yllätys, vai mitä?\"\n\nGregson oli pudottanut savukkeensa. Hänen pienet kätensä tapailivat\npöydänlaitaa. Hän ei vastannut mitään, vaan odotti että Whittemore\njatkaisi.\n\n\n\n\nIII luku.\n\n\nKokonaisen minuutin ajan ainakin Philip astuskeli edestakaisin\näänettömänä. Sitten hän pysähtyi ja katsoi Gregsoniin, joka vuorostaan\ntuijotti häneen.\n\n\"Miljoona, Greggy\", hän toisti samaan levolliseen tapaan. \"Satatuhatta\ndollaria minun tililläni Ensimmäisessä Kansallispankissa! Ollessani\ntäällä ahkerassa työssä, näyttääkseni hallitukselle ja kansalle, mitä\nvoimme ja mitä tahdomme tehdä, päästäksemme voitolle trustista ja\nkehittäessäni joka päivä suunnitelmaani saadakseni tämän suuren,\nrikkaan pohjolan liikeasiat vakaviksi ja voittoatuottaviksi, muut\nolivat myöskin sillävälin työssä. Kun minä mietiskelin ja puuhailin\nnäitä asioita, niin Brokaw ja muut olivat muodostaneet suuren pohjolan\nkala- ja kalanjalostusyhtiön, olivat laillistuttaneet sen New Jerseyn\nlakien mukaan sekä olivat myyneet yli miljoonan dollarin arvosta\nosakkeita! Työ oli jo täydessä käynnissä, kun minä saavuin päämajaan.\nMinä olin valtuuttanut Brokawin toimimaan puolestani ja huomasinkin\nolevani suurimman laillisella pohjalla näinä vuosina toimivan\nrosvoyhtymän varapuheenjohtaja. Enemmän rahoja oli käytetty\nilmoituksiin kuin tuottavaan työhön. Satojatuhansia kaunissanaisia\nkiertokirjeitä oli lähetetty syötiksi osakkeiden ostajille. Eräässäkin\nkiertokirjeessä sanottiin, että jos puolessakin niistä järvistä, jotka\nminä olin kartoittanut, kalastettaisiin, niin voitaisiin saada miljoona\ntonnia kalaa vuosittain. Kaksisataatuhatta kappaletta tätäkin kirjettä\nlähetettiin, mutta Brokaw ja hänen liittolaisensa olivat unohtaneet\nsanat: 'jos puolessakin niistä järvistä, jotka olivat kartoitetut,\nkalastettaisiin'. Siinä työssä tarvittaisiin viisitoistatuhatta miestä,\ntuhat jäähdytyslaitoksella varustettua vaunua ja viiden miljoonan\ndollarin pääoma. Minä hämmästyin heidän huijausliikkeensä\nsuurenmoisuutta ja vielä sittenkin, kun minä uhkasin tehdä tyhjäksi\nkoko yrityksen, Brokaw vain nauroi ja väitti, ettei mitään\nhuomioonotettavia seikkoja oltu unohdettu. Kaikissa ilmoituksissa oli\nsuoraan sanottu, että meidän lupakirjamme oli väliaikainen ja voidaan\nperuuttaa, jos yhtiö ei pysy lain rajoissa. Siis hyvin suorasukainen\nilmoitustapa! Se vaikutti hyvin niissä piireissä, joissa sen oli\nlaskettu menestyvän -- -- pikkueläjien ja yksinkertaisten\nrahansijoittajien keskuudessa. Tuhansittain heitä kävi onkeen. Osakkeet\nolivat kaikki kymmenen dollarin arvoisia, verovapaita. Viisi kuudesta\nryhmästä käsitti osakkeita yhdestä viiteen; yhdeksänkymmentäyhdeksän\nsadasta oli alla kymmenen osakkeen. Se oli tuomittavaa huijausta.\nRehelliset ihmiset, joille minä olin aikonut raivata hyvän\ntoimeentulon, joutuivat keinottelun uhreiksi, menettäen aina\nneljänneksen toista miljoonaa. Vuoden sisällä Brokaw ja hänen toverinsa\nolivat toteuttaneet suunnitelmansa, joka oli tuhoisampi kuin minkään\ntrustin, sillä trustit maksavat osan keinottelemistaan voitoista\ntakaisin osinkojen muodossa. Ja minäkin olin vastuunalainen tästä!\nKäsitätkö sitä, Greggy? Minähän juuri panin alkuun tämän suunnitelman.\nJuuri minun pohjolan mahdollisuuksista antamieni kuvausten perusteella\nihmiset etupäässä ostivat osakkeita. Ja tämmöisen yhtiön -- -- joka\nharjoittaa varkautta lain suojassa -- -- perustaja ja varapuheenjohtaja\nolen minä!\"\n\nPhilip laskeutui takaisin tuolilleen istumaan. Hänen kasvonsa, kun hän\nkääntyi Gregsoniin päin, olivat aivan märät hikoilemisesta, vaikka\nhuone ei ollut ollenkaan lämmin.\n\n\"Sinä siis suostuit\", sanoi Gregson.\n\n\"Olihan minun suostuttava, kun ei ollut mitään muuta mahdollisuutta\nenää päästä eroon hommasta. En löytänyt mitään aihetta, jonka\njohdosta olisin voinut tehdä tyhjäksi Brokawin ja hänen toveriensa\naikeet. Heitä oli kuusi todellista Bismarckia pirullisuudessa\nja älykkäässä viekkaudessa. He eivät olleet missään kohden\njoutuneet ristiriitaan lain kanssa. He olivat myyneet\nmiljoonankahdensadanviidenkymmenontuhannen edestä osakkeita käyttämällä\nilmotuksiin satatuhatta dollaria, mutta Brokaw vain nauroi, kun minä\nsoimasin heitä siitä. 'Miksi, Philip, me arvioisimme mahdollisuutemme\nyksistään miljoonaan!' hän sanoi. Eikä laki voinut estää heitä siitä.\nOli ainoastaan yksi seikka, johon minä saatoin vedota -- -- --\nainoastaan yksi. Minä voin peräytyä yrityksestä ja siirtää osakkeeni\ntoisille ja julkisesti ilmoittaa, minkä vuoksi olin pakoitettu\nkatkaisemaan suhteeni yhtiöön. Olin juuri tekemäisilläni siten, kun\nkylmä laki tuli väliin. Huomasin, että on välttämätöntä olla\ntilinpäätös sitä ennen. Yhtiö voi myydä miljoonan edestä osakkeita,\nmutta lopulta kuitenkin on tilinpäätös edessä. Jos en olisi ollut siinä\nmukana, niin kaikki olisi käynyt helposti päinsä, mutta olin mukana\nsiinä. Kuitenkin oli vielä eräs mahdollisuus saada muutetuksi yhtiö\nkunnialliseksi yritykseksi, vaikkakin se oli tahrannut itsensä\ntuomittavaan rosvoamiseen ja petokseen. Brokaw ja toiset hämmästyivät,\nkun asetuin vastarintaan. Se oli ikäänkuin olisi heittänyt pienen\nkypsän luumun tulipaloon. Brokaw oli ensimmäinen, joka vetäytyi\nsyrjään. Hän siirtyi minun puolelleni, kun olin yksityisesti\nkeskustellut hänen kanssaan ja saanut hänet täydellisesti vakuutetuksi\nedessämme olevista hirveistä seurauksista. Minun suureksi\nkummastuksekseni hän rupesi osoittamaan todellista myötämielisyyttä\nmielipidettäni kohtaan. Teimme suunnitelmia kuinka yhtiö oikein\njohdettuna voisi ruveta maksamaan osinkoa viisikymmentä centtiä\nosakkeen nimellisarvolle ainakin kahden vuoden kuluttua. Tämä olisi,\nniin ajattelin, ainakin osittainen takaisinmaksu keinotelluista\nrahoista. Brokaw työskenteli omalla tavallaan. Hän oli valtuutettu\näänestämään erään toisen, Europassa asuvan johtokunnan jäsenen puolesta\nja niin ollen hän äänesti kumoon kahden miehen mielipiteen.\nSeurauksena oli, että me äänestimme kerättäväksi rahaa kassaan lähes\nkuusisataatuhatta dollaria ja loput liikkeellä olevasta pääomasta\nkäytettäväksi tuotantotarkoituksiin. Sitten Brokaw teki ehdotuksen,\njonka mukaan yhtiö maksaisi jonkinlaisen korvauksen sille, joka\ntahtoisi erota yrityksestä. Mukanaolleet kaksi parlamentin jäsentä ja\neräs perustajajäsen Torontosta möivät heti osakkeitaan\nviidenkymmenentuhannen arvosta kukin.\"\n\nHän vaikeni, puristi kätensä nyrkkiin, niin että siniset suonet\nnäkyivät kuin piiskansiimat.\n\n\"Ja -- --\"\n\nGregson puhui levottomasti.\n\n\"Ja mitä?\"\n\nPhilipin sormet heltisivät pöydänlaidasta.\n\n\"Jos kaikki olisi loppunut tähän, niin en olisi kutsunutkaan sinua\ntänne\", hän jatkoi. \"Minä olen viipynyt koko kauan näissä kirotuissa\nliikeasioissa kuvatakseni sinulle tilanteen aivan alusta alkaen.\nErottuani Brokawista saavuin jälleen pohjolaan. Minulla oli tarpeeksi\npääomaa alottaakseni rehellisellä tavalla työskennellä Pohjolan\nkala- ja kalanjalostusyhtiön hyväksi. Minä palkkasin lisää kaksisataa\nmiestä, perustin kaksikymmentä uutta kalastusasemaa, alotin rakennuttaa\ntoista päärataan johtavaa kapearaiteista rataa sekä rakensin\nsuunnattoman suuren patolaitoksen Blind Indian-järvelle. Meillä oli\nkolmekymmentä eri paikoista ostettua hevosta ja kaksikymmentä\ntyökuntaa. Ei näkynyt olevan mitään voittamatonta estettä menestyksemme\ntiellä ja niin olin vähitellen saanut takaisin entisen työintoni, kun\nBrokaw yht'äkkiä räjäytti uuden miinan jalkojeni alla.\n\n\"Hän oli kirjoittanut pitkän kirjeen melkein heti lähdettyäni hänen\nluotaan, ja kirje oli myöhästynyt pysähtyessään eri paikkakunnilla.\nSiinä hän kertoi minulle keksityn juonen, jonka avulla yrityksemme\nvoidaan tuhota, että jokin vaikutusvaltainen tekijä yrittää kukistaa\nmeidät aivan sillä paikkakunnalla, jossa majailimme. Huomasin helposti,\nettä Brokaw oli tehnyt paljon työtä kirjettä kirjoittaessaan ja että\nhän tällä kertaa huomasi kilpailijansa olevan häntä etevämmän\nviekkaudessa. Hän oli keksinyt sitovan todistuksen siitä, kuten hän\nsanoi, että joukko trustin rahamiehiä, joita hän oli loukannut, oli\naikeissa hyökätä kimppuumme. Heidän miehensä olivat jo valmiina\nliikehtimään pohjoista kohden. Heidän ohjelmaansa kuuluu kiihottaa\nmaakunnan väestö meitä vastaan, johtaa asiat siten, että levottomuutta\nja vihamielisyyttä syntyisi pohjolan väestön ja meidän välillemme, joka\nsitten pakoittaisi hallituksen peruuttamaan meille annetun\ntoimintaluvan. Kuten muistetaan, tämä lupakirja oli vain väliaikainen.\nOli tosiaankin jätetty seudun väestön ratkaistavaksi, saammeko jäädä\ntoimimaan pitemmäksi aikaa heidän keskuudessaan tai ei. Jos väestö\nkääntyy meitä vastaan, niin ei hallituksen auta muuta kuin seurata\nmukana.\n\n\"Alussa ei Brokawin kirje ensinkään herättänyt minussa juuri\nlevottomuutta, sillä tunsin väestön täällä siksi hyvin. Tiesin myös,\nettä tämän maakunnan väestö, sekä intiaanit, sekarotuiset, ranskalaiset\nettä muut valkoveriset olivat yhtä vaikeasti lahjottavissa kuin Brokaw\nitse saada omantunnonvaivoihin. Minä pidin heistä ja luotin heihin sekä\ntiesin heidät kunnon ihmisiksi, joka ei ole yleistä täällä, jossa\nkirkko on joka talossa ja jumalansanaa saarnataan päivällä ja yöllä\navoimilla kaduilla. Tunsin mielessäni tyydytystä siitä suuttumuksesta,\njonka valtaamana vastasin Brokawille, paheksuen hänen salajuoniaan ja\nvetoomustaan 'puolivilliin' kansaan, jonka voi saada tekemään mitä\ntahansa vähäisellä whisky- ja rahalahjalla. Ja sitten -- --\"\n\nWhittemore pyyhki hikeä otsaltaan ja suupielet vetäytyivät selvempiin\nryppyihin.\n\n\"Greggy, viikko senjälkeen kun sain tämän kirjeen, kaksi\ntavaramakasiinia paloi samana yönä Blind Indian-järven rannalla. Ne\nolivat kolmensadan yardin välimatkan päässä toisistaan. Ei ole mitään\nepäilystäkään siitä, etteivät ne olleet murhapolttoja.\"\n\nHän odotti äänettömänä, mutta Gregson myös yhä katseli häntä sanaakaan\nsanomatta.\n\n\"Semmoinen oli alku -- -- kolme kuukautta sitten. Senjälkeen on monta\nmuuta salaperäistä voimaa ollut meitä vastassa usealla eri tavalla.\nViikkoa jälkeen makasiinien palon eräs nuotta ja veneveistämö, joka oli\nsuurin kustannuksin saatu rakennetuksi Gray Beaveri-joen suuhun,\njoutuivat tulen saaliiksi. Vähäistä myöhemmin eräs 'varomaton' räjähdys\ntuotti meille kymmenentuhannen dollarin ja viidenkymmenen miehen\nkaksiviikkoisen työn tappion. Minä järjestin erikoisen vartiojoukon,\njohon kuului viisikymmentä parasta miestäni, mutta siitäkään ei\nnäyttänyt olevan vastaavaa hyötyä. Sitäpaitsi menetimme kolme\npeninkulmaa valmista radanalustaa tulvan tähden. Oli käytetty ääretön\nmäärä dynamiittia, jolla oli saatu johdetuksi vesi eräästä tiemme\nläheisyyteen sattuneesta vuorijärvestä tekemään tuhojaan. Näyttää\nsiltä, että vihollisellamme on tieto salaisimmistakin liikkeistämme ja\nhyökkää aina kimppuumme kun vain vähänkin tilaisuutta ilmestyy. Eniten\nihmettelyä herättävä puoli koko jutussa on, että huolimatta\nyrityksistäni pitää tappiomme salassa, huhu niistä kuitenkin on aina\nlevinnyt satojen peninkulmien päähän, aina Churchilliin, jossa väestön\npuheen mukaan kuulutaan olevan vihamielisellä kannalla yritykseemme\nnähden ja ovat päättäneet karkoittaa meidät pois. Kaksi kolmannesta\nmiehistämme uskoo tämän todeksi, myöskin MacDongall, joka on\ninsinöörinämme. Vähitellen on työläisjoukkojen ja seudun intiaanien,\nranskalaisten ja sekarotuisten kesken kehittynyt epäluulon ja\nvihamielisyyden tunne, joka näyttää kasvavan joka päivä ja joka tunti.\nJos sellaista jatkuu, niin on selvä, että se saattaa meidät perikatoon\nja viekas vastustajamme korjaa sadon. Jos ei mitään tehdä ja hyvin pian\n-- -- viimeistäänkin kuukauden sisällä -- -- niin maassa virtaa koston\nveri aina Churchillistä Barrensiin saakka. Erittäin suuri vahinko on,\njos valtion ratahanke jää toteuttamatta, silloin Churchilliin\nmuodostunut uudisasutus häviää ja rakennukset jäävät autioiksi,\npohjolan rikkaudet jäävät käyttämättä ja koko seutu jää sadaksi\nvuodeksi kehityksessä jälelle. Metsäkansan mieli kääntyy karsaaksi\nja epäluuloiseksi niin kauaksi aikaa kuin kertomus suuresta\nvääryydenteosta kulkee polvesta polveen. Ja tämä vääryys, tämä\nrikos -- -- --\"\n\nPhilipin kasvot kalpenivat ja kylmenivät, muuttuivatpa melkein\npeloittavan kankeiksi. Hän avasi hyvin pitkän koneella kirjoitetun\nkirjeen ja antoi sen Gregsonille.\n\n\"Tämä kirje sisältää tuoreimmat tiedot\", hän selitti. \"Se kertoo\nsinulle semmoisista asioista, joista minä en vielä ole maininnut\nmitään. Jollakin tavalla se oli joutunut epähuomiossa minun postini\njoukkoon, enkä minä huomannut erehdystä ennenkuin olin avannut kirjeen.\nSe on lähtöisin vihollisemme päämajasta ja osoitettu henkilölle, joka\non koko heidän salaliittonsa johtavana sieluna täällä.\"\n\nHän odotti melkein henkeään pidättäen, kunnes Gregson oli suoristanut\nkirjeen. Hän seurasi jännittyneenä joka liikettä Gregsonin sormissa ja\ntarkasti hänen kasvojaan, miten niissä veri nousi ja laski kuin luode\nja vuoksi ja kuinka hänen käsivartensa ja olkapäänsä herpaantuivat, kun\nhän oli lukenut sen loppuun.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hän huudahti.\n\nAinakin puolisen minuuttia miehet katselivat toinen toisiaan pöydän yli\npuhumatta sanaakaan.\n\n\n\n\nIV luku.\n\n\nPhilip katkaisi vihdoin äänettömyyden.\n\n\"Nyt sinä ymmärrät.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\" läähätti Gregson. \"Minä en jaksa uskoa sitä!\nSellaista olisi voinut tapahtua tuhat -- -- kaksituhatta vuotta sitten\n-- -- mutta ei nykyään. Voi, hyvä Jumala!\" hän huusi, yhä enemmän\nkiihtyneenä. \"Mitä mieltä olet, luuletko tämän voivan tapahtua?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Philip.\n\n\"Se on mahdotonta!\" huudahti Gregson taasen, rypistäen kirjeen\nkäsissään. \"Se mies ei elä -- -- sellainen liitto ei kestä -- -- joka\nvoisi panna toimeen tuollaisen helvetillisen aikeen -- -- ainakaan\nsillä tavalla!\"\n\nPhilip hymyili.\n\n\"Se mies elää ja se liitto kestää\", hän sanoi pitkäveteisesti. \"Greggy,\nminä olen tuntenut yksityisiä ja yhtiöitä, jotka ovat uhranneet\nmiljoonia, vieläpä kunniansa ja uskollisuutensakin, jotka ovat ajaneet\nmiehiä, vaimoja ja lapsia kerjuulle -- -- ja vieläkin pahempaa -- --\nsaadakseen toteutetuksi aikeensa. Tunnen yksityisiä ja yhtymiä, jotka\novat rikkoneet kaikkia inhimillisyyden ja jumaluuden lakeja vastaan\ntaistellessaan rahan ja vallan puolesta. Sinähän vietit koko viikon\nSeldenin kesäasunnolla, ja juuri sama Seldenhän hankki itselleen vehnän\nhinnan määräämisvallan kolme vuotta sitten ja korotti leivän hintaa\nkahdella centillä kappaleelta. Juuri sama Selden sai aikaan\nnälkäkapinoita New Yorkissa, Chicagossa ja lukuisissa muissa\nkaupungeissa, siten avaten vankilan ovet tuhansille, joiden miljoonat\nsitten hädän, rikosten ja kuolemankin kustannuksella luisuivat hänen\nkukkaroonsa. Ja Selden on ainoastaan yksi tuhansista, jotka elävät\ntänäkin päivänä, väijyen tilaisuutta, eivätkä anna pienintäkään\narmonpalasta niille, jotka joutuvat riippuvaisuuteen heidän\npääoma-Molokistaan. Tämä aikakausi ei ole mitään paratiisimaista\nyhdenvertaisuuden aikaa, Greggy. Tämä on kaikkivaltiaan dollarin ja sen\nansaitsemisen aikakautta. Mitään ritarillisuutta ja armeliaisuutta ei\ntunneta tässä dollarien taistelussa. Seldenin kaltaiset miehet eivät\npysähdy ajattelemaan vaimoja ja lapsia. Pesumuijan dollari on aivan\nyhtä suuri arvoltaan kuin sinun tai minunkin, ja jos hyväksyttäisiin\nsellainen järjestelmä, että jokaiselta Amerikan pesumuijalta voitaisiin\nkaikessa rauhassa ryöstää dollari, niin olen varma, että tuhansia\nmiehiä maamme kaupungeista seuraavana päivänä olisi valmiina ryhtymään\ntoimeen. Ja mitä merkitsisi sellaisille miehille muutaman naisihmisen\nturmioon syökseminen täällä?\"\n\nGregson heitti rypistetyn ja kokoontaitetun kirjeen pöydälle.\n\n\"Minä ihmettelen -- -- jos ymmärrän\", hän sanoi katsoen Philipin\nkalpeisiin kasvoihin. \"Epäilemättä he ovat olleet aikaisemmin\nkirjeenvaihdossa ja tämä kirje sisältää lopullisen määräyksen. Siitä\nnäkyy, että teidän vihollisenne on jo onnistunut nostattamaan\nmetsäkansan yleisen mielipiteen teitä vastaan ja kylvämään siihen\nepäluulonsiemenen. Sen viimeinen aikomus on -- -- --\"\n\nHän pysähtyi ja Philip näki hänen silmistään, miten vakava asia oli\nkysymyksessä.\n\n\"Greggy, täällähän on voimassa eräs laki, joka on yläpuolella kaikkia\nmuita lakeja. Näin sen, kun olin Prince Albertissa vuosi sitten ja\nistuin erään pienen vanhan Windsor-hotellin verannalla ja ympärilleni\nkerääntyi tusinan verran pohjolan karskeita miehiä, jotka olivat\nsaapuneet päiväksi tai pariksi sivistyksen ja alkuperäisen erämaan\nasutuksen rajamaille. Useimmat näistä miehistä eivät olleet vuoden\naikana käväisseet kertaakaan metsäseutujensa ulkopuolella; kaksi heistä\noli Barrensista ja he olivat nyt ensi kertaa viiden vuoden aikana\nsivistysmaailman kanssa yhteydessä. Meidän siinä istuessamme näimme\nerään naisihmisen kulkevan kadulla ja hän tuli sisälle hotelliin.\nMinusta tuntui hänen äänensä omituisen surulliselta ja käynti oli\nhorjuva. Kun hän kulki miesten ohi, niin jokainen noista kahdestatoista\nnousi istuimeltaan ja he tekivät syvän kumarruksen sekä seisoivat\npaljastetuin päin, kunnes hän oli mennyt ohi. Minä olin ainoa, joka\njäin istumaan! Tällainen, Greggy, on täällä kunnioitus naista kohtaan,\nainoastaan sentähden, että hän on nainen. Mies voi varastaa, tehdä\nmurhan, mutta älköön unohtako tuota tapaa. Jos hän varastaa tai murhaa,\nniin poliisi voi viedä hänet oikeuden tuomittavaksi, mutta jos hän\nrikkoo tätä mainittua tapaa tai oikeastaan lakia vastaan, niin seuraa\nsiitäkin rangaistus ja rankaisijana on kansa. Sitä tämä kirje juuri\ntarkoittaa -- -- -- saada meidät rikkomaan tätä lakia vastaan ja sitten\njoutua kärsimään seuraukset siitä. Ja jos he onnistuvat, Jumala sen\ntietää!\"\n\nNyt oli Gregsonin vuoro hypähtää pystyyn. Hän otti puolisen tusinaa\nhermostunutta askelta, pysähtyi, sytytti savukkeen ja katsoi pitkään\nPhilipiä silmiin.\n\n\"Nyt minä ymmärrän, mistä päin tämä taistelu on tulossa\", hän sanoi.\n\"Jos tämä yritys toteutuu, niin te tulette häviämään koko näiltä\nseuduilta. He tulevat joka tapauksessa tekemään voitavansa tuhotakseen\nsinut ja sinun miehesi. Ja minä kuvittelen mielessäni, ettei se tule\nolemaan heille mikään vaikea tehtävä, jos he suunnittelevat sen\nniinkuin minä olen ajatellut. Mutta\", hän vaati suoraa vastausta,\n\"miksi et jätä asiaa varsinaiselle ammattimiehelle -- -- poliisille tai\nmaaherralle? Sinähän olet saanut -- -- -- Herran nimessä sinun täytyisi\ntietää sen miehen nimi, jolle kirje on osoitettu!\"\n\nPhilip ojensi hänelle likaisen, valkean kirjekuoren, muodoltaan\nsamanlaisen, joissa virallisia asiakirjoja tavallisesti lähetetään.\n\n\"Tässä on sen miehen nimi.\"\n\nGeorge vihelsi vähän aikaa.\n\n\"Lordi -- -- Fitzhugh -- -- Lee!\" hän luki, hitaasti, ikäänkuin\nkuvitellen olevansa huononäköinen. \"Hyvä Jumala! Englantilainen\nvaltionparoni!\"\n\nPhilipin huulille ilmestynyt kyynillinen hymy salpasi sanat hänen\nsuuhunsa.\n\n\"Ehkäpä\", hän sanoi. \"Mutta jos hän on englantilainen lordi, niin\nhänenhän pitäisi olla kaikkialla hyvin tunnetun, Greggy. Mutta kukaan\nei tunne häntä. Ei kukaan ole edes kuullut hänestä. Sentähden juuri\nemme voi kääntyä poliisin tai maaherran puoleen. Tämä kirje\ntämmöisenään ei vielä merkitse mitään, jos ei hankita muita asiaa\nvalaisevia todistuskappaleita. Sitäpaitsi ei meillä ole aikaa\nkääntyäksemme maaherran puoleen; se olisi liian mutkikas ja hidas\nkeino. Ja mitä poliisiin tulee, niin -- -- -- minä tunnen heitä kolme\ntässä piirissä, alueella, joka on viisitoistatuhatta neliöpeninkulmaa\nja joka käsittää vuoria, tasankoja ja metsiä. Sinun ja minun\ntehtäväksemme jää päästä perille tästä Lordi Fitzhugh'ista. Jos me\naiomme sen tehdä, niin meidän on ryhdyttävä toimeen mahdollisimman pian\nja toimittava ripeästi. Jos vitkastelemme, niin hän on muilla mailla ja\n-- -- --\"\n\n\"Mitä siis?\"\n\n\"Meidän on ainoastaan koetettava onneamme. Minä olen kertonut sinulle\nkaikki, mitä tiedän ja jonakin iltana teemme yhdessä suunnitelmamme.\nLuulin alussa jo tietäneeni syyn, minkä vuoksi he suunnittelevat meidän\ntuhoamistamme tällä tavoin, mutta nyt huomaankin erehtyneeni. Jos he\ntuhoavat meidät, niin he samalla hävittävät kaikki mahdollisuudet\nsiltäkin yhtiöltä, joka kenties aikoo anastaa meidän paikkamme. Sen\nvuoksi minä -- -- --\"\n\n\"Heidän suunnitelmissaan täytyy vielä olla muitakin asiaanvaikuttavia\nseikkoja\", sanoi Gregson, kun Philip viivästeli kertomustaan.\n\n\"On kylläkin. Minä tahtoisin, että sinä laatisit aivan oman\nsuunnitelmasi, Greggy ja sitten voisimme vertailla molempia, kumpi on\nparempi. Lordi Fitzhugh on kuitenkin kaiken lähtökohtana. Huolimatta\nsiitä, kuka on juonen alkuunpanijana, lordi Fitzhughista on kuitenkin\njoka tapauksessa päästävä perille. Älkäämme välittäkö niin paljon\nsiitä, kuka kirjeen on kirjoittanut, kuin siitä, kenelle se on\nkirjoitettu. On todennäköistä, että hänet on määrätty oleskelemaan\nChurchillissä, sillä kirjekin oli osoitettu hänelle tänne. Mutta hän ei\nole vielä saapunut. Minun tietääkseni hän ei ainakaan ole koskaan ollut\ntäällä.\"\n\n\"Jos nyt saisin jostakin teokset: 'Dodin Aateliskalenteri' tai 'Kuka\nkukin on', niin antaisin vuoden sadon niistä\", sanoi Gregson\nhajamielisenä pudistellen tuhkaa savukkeestaan. \"Mikä pirullinen olento\nsaattaa tämä lordi Fitzhugh olla? Mikä englantilainen voi sotkeutua\ntällaiseen hämäräperäiseen tehtävään? Muuksi ei voi kuvitella häntä\nkuin Brokawin kaltaiseksi onnenonkijaksi. Mutta, hitto vieköön, hänen\ntoimintansa tulee saamaan ansaitun loppunsa tämän kirjeen johdosta!\"\n\n\"Sinä olet siis valmis käyttämään heti järkeäsi, Greggy\", sanoi Philip,\nnyt hiukan iloisempana. \"Olen satoja kertoja viimeisen kolmen päivän\nkuluessa pohtinut tätä kysymystä itsekseni, mutta vielä en ole päässyt\nlopulliseen päätökseen. Jos kysymyksessä olisi ollut vain tavallinen\nTom Brown tai Bill Jones, niin ei nimi olisi pannut miettimään mitään\nmuuta kuin mitä kirjekuoreen on kirjoitettu. Nyt herää kysymys: Miksi\njoku lordi Fitzhugh Lee on täytynyt sotkea tähän vyyhtiin?\"\n\nMiehet katselivat hetkisen toisiaan sanattomina.\n\n\"Se panee ajattelemaan -- --\", alotti Gregson.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että tämän jutun takana voi olla jokin vieläkin suurempi suunnitelma\nkuin olemme ajatelleet. Tosiaankin, minusta tuntuu kuin näitä pohjolan\nasukkaita olisi yllytetty sinua ja sinun miehiäsi vastaan jonkin\npainavamman syyn tähden eikä vain saadakseen teidät ajetuksi pois\npaikkakunnalta ja pakottaakseen hallituksen peruuttamaan antamansa\ntoimintaluvan teille. Jumala minua auttakoon, mutta luulen, että\njotakin muuta tässä on takana!\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi Philip hyvin levollisesti.\n\n\"Onko sinulla mitään aavistusta siitä, mikä saattaa olla vielä\npainavampana syynä tämmöiseen tekoon?\"\n\n\"Ei ole minkäänlaista aavistusta. Tiedän kyllä, että Englannilla on\nsuuri halu saada haltuunsa mineraalirikkaat seudut kartoitetun alueen\nitäpuolella, mutta niitähän ei ole taasen Churchillin seuduilla.\nKaikkea toimintaa johdetaan Montrealista ja Torontosta käsin.\"\n\n\"Oletko kirjoittanut Brokawille tästä kirjeestä?\"\n\n\"Sinä olet ainoa, jolle olen ilmaissut sen sisällön\", sanoi Philip.\n\"Minä olen unohtanut kertoa sinulle, että Brokaw on niin kiintynyt\ntehtäviinsä, että hän on jättänyt pohjolan asiat kokonaan minun\nhuolekseni. Hudson-lahden yhtiön laiva poikkeaa pari kertaa vuodessa\nHalifaxissa, ja jos Brokaw on pysynyt alkuperäisessä aikeessaan, niin\nhän on matkustanut siinä; laivan pitäisi olla perillä viikon tai\nkymmenen päivän perästä. Ja, sivumennen sanottuna -- -- --\" Philip\nnousi seisaalleen ja pui nyrkkiään housuntaskussa puhuessaan, puoleksi\nhymyillen Gregsonille -- -- \"minusta on hauskaa saada antaa sinulle\nhiukan iloisiakin tietoja muun ohella\", hän lisäsi. \"Neiti Brokaw\nsaapuu hänen mukanaan ja hän on hyvin kaunis nainen.\"\n\nGregson piti palavaa tulitikkua hyppysissään niin kauan, että se rupesi\npolttamaan hänen sormiaan.\n\n\"Mitä helvettiä sinä sanoit? Minähän olen kuullut -- -- --\"\n\n\"Niin, sinä olet epäilemättä kuullut hänen kauneudestaan. Minä en ole\nmikään erikoistuntija sinun alallasi, Greggy, mutta voin kyllä yhtyä\nmielipiteeseesi, mitä tulee neiti Brokawin kauneuteen. Sinä tahdot\nsanoa, että hän on kaunein nainen, mitä olet koskaan nähnyt ja että\nolet valmis piirtämään hänestä kuvan Burken kuvalehteen. Luulen sinun\nihmettelevän, miksi hän saapuu tänne. Sitä minäkin ihmettelen.\"\n\nPhilipin silmistä kuvastui jonkinlainen hämmästys, jota Gregson\nkuitenkaan ei liene huomannut, kun hän meni ovelle katsomaan yön\npimeyttä ulkona.\n\n\"Miksi nuo tähdet ovat niin suuria ja kirkkaita näillä seuduilla,\nPhilip?\" hän kysyi.\n\n\"Kenties siihen vaikuttaa se kirkas ilmakehä, jonka läpi ne näkyvät\",\nvastasi Philip, ihmetellen, miten tämä oli johtunut hänen mieleensä.\n\"Tämä ilma, verrattuna meidän paikkakuntamme ilmanalaan, on kuten\nlasipala, joka vuoden ajan on ollut kiilloitettavana.\"\n\nGregson vihelsi hiljaa hetkisen, sitten hän sanoi itseään kääntämättä\nPhilipiin päin:\n\n\"Siinä tapauksessa, jos hän voittaa kauneudessa sen tytön, jonka minä\nnäin tänä iltana, niin olkoon menneeksi.\" Hän kääntyi Philipiin päin ja\nnauroi. \"Suo anteeksi, hyvä ystävä, en aikonut puhua hänestä ikäänkuin\njostakin hevosesta, nim. neiti Brokawista.\"\n\n\"Ja minä en tosiaankaan halua lyödä vetoa jonkun nuoren tytön\nansioista\", vastasi Philip, \"mutta tahdon poiketa tästä säännöstä tällä\nkertaa ja ostan sinulle parhaan hatun, mitä on saatavissa New Yorkista,\njos hän saapuu tänne ja sinä voitat vedon.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Gregson. \"Tämmöinen pieni viaton jännitys\nsaattaa vain edistää muidenkin asiain kulkua, Philip. Olenhan\nsitäpaitsi jo kuullut tarpeeksi liikeasioista tänä iltana. Minun on\nmentävä valmistamaan luonnokseni hänen kuvaansa, jota alotin piirtää,\nennenkuin hänen hienot piirteensä haihtuvat mielestäni. Onko sinulla\nmitään sitä vastaan?\"\n\n\"Eipä tietenkään\", sanoi Philip. \"Sillävälin minä pistäydyn ulkona\nottamassa raitista ilmaa keuhkoihini.\"\n\nHän veti takin ylleen ja otti seinässä olevasta naulasta hattunsa.\nGregson asettui lampun kohdalle ja rupesi terottamaan kynäänsä. Kun\nPhilip oli menossa ulos, niin Gregson veti taskustaan kirjekuoren ja\nviskasi sen pöydälle.\n\n\"Jos sinä sattuisit näkemään jonkun, joka on hänen näköisensä,\nniin -- -- --\", hän sanoi, osoittaen kirjekuorta, \"niin ole hyvä ja\nilmoita minulle. Piirsin kuvan kaikessa kiireessä, joten se ei ole\ntäysin viimeistelty.\"\n\nPhilip naurahti, kun hän otti kirjekuoren.\n\n\"Kaunein nai -- --\" hän alotti.\n\nHän hypähti yht'äkkiä pystyyn. Gregson, joka teroitti kynäänsä, nosti\nkatseensa ja näki hymyn pakenevan hänen huuliltaan ja punan lentävän\nhänen ahavoituneisiin kasvoihinsa. Hän katsahti kirjekuoreen\npiirrettyyn kuvaan ja tarkasteltuaan sitä puolisen minuuttia, hän\nrupesi sitten äänettömänä tuijottamaan Gregsoniin.\n\nNyt rupesi Gregson vuorostaan nauramaan, tyynesti ja\nteeskentelemättömästi.\n\n\"Miltä näyttää nyt vedonlyöntimme?\" hän huomautti.\n\n\"Hän -- -- on -- -- kaunis\", mutisi Philip, heittäessään kirjekuoren\npöydälle ja kääntyen ovea kohti. \"Älä odota minua, Greggy; rupea vain\nnukkumaan.\"\n\nHän kuuli Gregsonin naurun jälestään ja ihmetteli mennessään, mitä\nGregson sanoisi, jos hän kertoisi tämän piirtäneen vanhan kirjekuoren\ntakasivulle Eileen Brokawin kauniit kasvot!\n\n\n\n\nV luku.\n\n\nKäveltyään muutaman askeleen ovelta metsään Philip pysähtyi erään\ntuuhean kuusen varjoon, ollen kahden vaiheilla, kääntyäkö takaisin vai\nei. Siitä paikasta, missä hän seisoi, hän näki hyvin Gregsonin, joka\nkumartui pöydän yli ja työskenteli kuvan kimpussa. Hän voi hyvin tehdä\nsellaisen huomion, että kuva oli säikähdyttänyt hänet; hän näki, että\nse oli kohottanut kuuman veren hänen kasvoilleen ja että ainoastaan\nerästä onnellista sattumaa oli Gregson saanut kiittää siitä, ettei kuva\ntullut aivan tarkoin todellisuutta vastaavaksi. Neiti Brokaw oli\nainakin tuhannen peninkulman päässä, ehkäpä kauempanakin. Tällä\nhetkellä hän oli jossakin Pohjois-Atlannilla, jos heidän laivansa\nkerran oli lähtenyt Halifaxista. Hän ei ole koskaan ennen ollut\npohjolassa. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei Gregson ole koskaan nähnyt\nneiti Brokawia, vaan on jostakin hankkinut tietoja hänestä sen lisäksi,\nmitä on nähnyt sanomalehtien palstoilta. Miten on selitettävissä hänen\nhallussaan olevan kuvan synty?\n\nHän kulki askeleen tai pari avoinna olevaa ovea kohden ja pysähtyi\ntaasen. Jos hän ottaisi puheeksi tämän Gregsonin hallussa olevan kuvan,\nniin se saattaisi johtaa hänet liian suoriin selityksiin, joita hän\npelkäsi, etenkin erään salaisuuden paljastamiseen, jota hän ei halunnut\nsaattaa ystävänsä tietoon. Kuva ei voinut olla muuta kuin näköinen,\nvaikkakin se ensi katsomalta näytti vähän oudolta. Kun hän myöhemmin\npalasi ja uudelleen sitä tarkasteli, niin ei hän mitenkään voinut\nhuomata tekijän erehtyneen.\n\nHän kulki edelleen kuusimetsään päin ja saapui eräälle kapealle tielle,\njoka johti alastomalle vuorenharjanteelle. Tie oli niin kapea, että\nhänen täytyi oikealla kädellään työntää syrjään edessään olevia\npuunoksia, jotka melkein kokonaan peittivät kuun ja tähtien valon,\nkunnes hän saapui kukkulalle, josta taasen avautui avara näköala hänen\nympärilleen leviävään yön salaperäisyyteen. Siitä pohjoiseen näkyi\nlahti, joka avautui hänen eteensä äärettömän laajana. Koin puolen\npeninkulman päässä Fort Churchillin kohdalla näkyi pari kolme\nvalopilkkua ikäänkuin punaiset silmät olisivat tirkistäneet esiin\njylhästä yön pimeydestä. Siitä etelään ja länteen avautui suunnaton\nvälimatka hänen ja sivistysseudun välille.\n\nHän nojasi vartalonsa suuren kiven ylitse ja asettaen kyynärpäänsä\nkivellä kasvavaan sammalmättääseen hän rupesi tuijottamaan yön\nsalaperäiseen hämärään. Kuusenlatvojen muodostama, merenpintaa\nmuistuttava lakeus, joka levisi hänen allaan olevasta laaksosta, humisi\nhiljaa yötuulen puhaltaessa. Kauempaa laakson rotkoista kuului\nhuuhkajan yksitoikkoinen huhuilu; äärettömän erämaan yllä lepäsi muuten\nyliluonnollinen ja eheä hiljaisuus. Useammin kuin kerran tämän\npaikkakunnan tenhovoima oli vallannut hänet öisin ja vetänyt hänet yön\nyksinäisyyteen katselemaan tähtien tuiketta kuvitellen mielessään\nniiden puhelevan kanssaan, jos hän vain kykenisi ymmärtämään niiden\nkieltä. Tällainen tenhovoima ei koskaan ennen ollut tuntunut valtaavan\nhäntä niin täydellisesti kuin tänä yönä; hän tunsi olevansa niin\nkokonaan sen lumoissa, että sen lämmin, värähtelevä läsnäolo oli\nilmeinen, se oli saapunut hänen läheisyyteensä äänettömässä\nyksinäisyydessä, ensin hiljaa kuunnellen vuoren takaa. Se näkyi\nrupeavan lähentelemään häntä senjälkeen kun hän oli puhellut Gregsonin\nkanssa ja katsellut hänen piirtämäänsä kuvaa. Se oli nyt paljon\nlähempänä häntä kuin muutama minuutti sitten, ennenkuin hän vielä oli\nnähnyt Eileen Brokawin luulotellun kuvan.\n\nJa tämä oli se maailma -- -- se tenhovoima -- -- joka oli saanut hänet\nmuuttumaan. Hän pelkäsi, että Gregson huomaisi hänessä tapahtuneen\nmuutoksen, jota hän niin visusti koetti salata. Hän pelkäsi myöskin,\nettä neiti Brokaw, kun hän saapuu, saattaisi huomata sen ja että hänen\nlempeät, harmaat silmänsä voisivat lukea sen hänen silmistään, kun ne\nkerran ennen, vuosia sitten, olivat tutkiskelleet häntä. Nämä ajatukset\nvaivasivat häntä suuresti. Ainakin kaksi kertaa tänäpäivänä hän oli\ntuntenut melkein ruumiillista tuskaa ja hän tiesi hyvin, että tämä\ntuska johtui hänen suuresta sydämensä kaipuusta. Tämmöisinä hetkinä hän\nrupesi katumaan, että oli kutsunut Gregsonin seuraansa ja että hän\nGregsonin tähden voisi menettää Eileen Brokawin. Hän suri suuresti tätä\nja se ajatus teki hänet rauhattomaksi ja alakuloiseksi, siitä\nhuolimatta, että lahdelta puhaltava viileä yöllinen tuuli ja jäävuorien\ntuntu vaikuttivat rauhoittavasti häneen. Aina hänen ajatuksensa\npalautuivat vain tuohon kuvaan ja entisiin muistoihin. Niiden mukana\npalautuivat mieleen Philip Whittemoren metsästysmuistelmat ja se Philip\nWhittemore oli elänyt kerran ja sitten kuollut. Ja nämä menneiden\naikojen muistot herättivät hänessä sellaisen ikävän, että se tahtoi\nihan murtaa hänen voimansa. Hänen jalkojensa juurelta avautuvan, tumman\nkuusimetsän, kauempana häämöittävän, sumuun peittyvän vuorien ja\npelonsekaista kunnioitusta kerättävän loppumattoman erämaan takaa hänen\nkatseensa oli kohtaavinaan aivan toisenlaisen maailman, jonka elämä\nnykyään tuntui soveltuvan hyvin hänelle. Se oli kaunis, suuria\ntoiveita tarjoava maailma. Se oli omiaan luomaan suuria\ntulevaisuudensuunnitelmia ja herättämään itseluottamusta. Ja sitten\nkuitenkin kaikki oli muuttunut.\n\nVaistomaisesti hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ajatellessaan, mitä\noli tapahtunut, kuinka hänen kauniit unelmansa olivat menneet tyhjäksi\nja oli täytynyt erota kaikesta, jota piti arvokkaana. Hän oli\ntaistellut, kun hänet kerran oli luotu taistelijaksi. Hän oli yhä\nuudestaan ja uudestaan yrittänyt aina alusta vastoinkäymisten\nsattuessa. Alussa hän oli vain nauranut ja moittinut huonoa onneaan,\nmutta huono onni oli ruvennut seuraamaan häntä ja ahdistamaan niin\nitsepintaisesti, että se muutti koko hänen maailmankatsomuksensa. Hän\nerosi klubeistaan. Hän rupesi arvostelemaan miehiä ja naisia aivan eri\nlailla kuin ennen. Tämä hänessä kehittynyt uusi ajatussuunta rupesi\nmyöskin vaatimaan toisenlaisia ilmaisumuotoja hänen toiminnassaan, muun\nmuassa suurempaa vapautta, jonka makuun hän oli jo päässyt jonkun aikaa\nGregsonin seurassa oltuaan -- -- elämää, joka ei enää saanut\ntyydytystään iltojen viettämisestä täyteen ahdettujen tanssisalien\niloisessa hyörinässä ja sitten seuraavana aamuna aloitettavasta\nintohimoisesta kamppailusta dollareiden saavuttamisessa. Kukaan ei\nymmärtänyt, mistä tämä muutos hänessä johtui, eikä kukaan juuri voinut\nolla yhtä mieltä hänen kanssaan ja saada sydämensä sointuja samaan\nvireeseen kuin hänen. Kerran vain hän oli toivonut -- -- ja\nponnistellut -- --\n\nSyvä, melkein tuskainen huokaus pääsi hänen rinnastaan ajatellessaan\nviimeksi viettämäänsä yötä Brokawin järjestämissä tanssiaisissa. Hän\noli kuulevinaan miesten ja naisten keskisen puheensorinan ja naurun\npurskahdukset, hameenhelmojen hiljaisen kahinan -- -- ja sitten\nhetkisen hiljaisuutta, kun rauhalliset, kiehtovat musiikin sävelet\nalkoivat kuulua ja kutsua häntä lempivalssiinsa, samassa kun hän oli\nasettunut erääseen suojattuun paikkaan palmujen alle, josta hän voi\nmukavasti katsoa Eileen Brokawia suoraan hänen kirkkaisiin, lumoaviin\nsilmiinsä. Hän näki sitten, kuinka hän itse nojasi hänen hentoon,\npehmeään vartaloonsa, hurmaantuneena hänen kauneudestaan, kasvonsa\nkalpeina pelosta, mitä hän nyt aikoi sanoa; ja hän näki, kuinka\ntyttö hiukan veti syrjään viehkeitä kasvojaan, niin että hänen\nkullankeltaiset kiharansa melkein koskettivat hänen huuliansa,\nkehoittaen häntä puhumaan. Kuukausia hänen oli täytynyt taistella tytön\nlumoavaa kauneutta vastaan. Yhä uudestaan ja uudestaan hän oli vähällä\nantautua sen valtaan, sitten kuitenkin ponnistellen itsensä irti siitä.\nHän oli nähnyt tämän tytön niin täydellisen kauniina kuin itse enkelin,\njoka läsnäolollaan sai jokaisen miehen sydämen kiivaasti sykkimään; hän\noli kuullut hänen iloisen puheensa ja naurunsa. Niiden silmien, jotka\nkatsoivat häneen kirkkaina ja lempeinä kuin auringon valaisemat\nvedenpisarat, hän tiesi kätkevän taakseen intohimoista rakkautta ja\nympärillä olevan keveän elämän hyörinnän ihailua; tämä viattomalta\nnäyttävä olemus osasi vain hyvin peittää kaiken sellaisen. Hän tiesi\nhyvin, että nuo suloiset, harmaansiniset silmät omistajineen edustivat\nhänen korkeinta naisihannettaan.\n\nHän naurahti hiljaa itsekseen tämän kuvan palautuessa hänen mieleensä\nja hän näki kuinka Ransom hölmistyneenä syöksähti palmujen läpi heidän\neteensä ja pyyhkien hikeä punaisesta naamastaan, puheli joutavia\njuttujaan pikku-neiti Meesenille. Ransom oli aina sellainen hätikkö ja\ntällä kerralla hänen hätiköimisensä pelasti Philipin; kun Ransom ja\nneiti Meesen naureskelivat ja juttelivat keskenään, niin Philip ei\nollenkaan puhunut rakkaudesta, vana avasi sydämensä sille tytölle, jota\nhän olisi rakastanut, jos tyttö vain olisi ollut sellainen kuin hänen\nsilmänsä ilmaisivat. Hänen viimeinen toivonsa oli, että tyttö\nymmärtäisi häntä, ottaisi osaa hänen elämänsä suruihin ja vastaisi\nhänen tunteisiinsa.\n\nJa tyttö oli nauranut hänelle!\n\nHän oli noussut seisomaan ja hetkiseksi oli helakka puna noussut hänen\nposkilleen; hänen äänensä värähteli hiukan, kun hän puhui. Hänen\npaljaat hartiansa hiukan värähtelivät, kun Ransomin kovaääninen nauru\nkuului palmujen takaa, hänen ruusuiset huulensa puristautuivat yhteen\nvastenmielisyydestä ja suuttumuksesta. Hän vihasi Ransomia hänen\nkäytöksensä vuoksi. Hän halveksi myöskin Philipiä, joka oli sallinut\nhänen tulla häiritsemään toisten onnea. Hänen itsepetoksensa oli\nvirkistävää Philipistä, hän nauroi iloisesti ollessaan yksin yön\nviileässä ulkoilmassa. Ransom ei koskaan saanut tietää, minkätähden\nPhilip tahtoi häntä niin mielellään pois seurasta ja puristi hänen\nlihavaa kättään niin lämpimästi erotessa.\n\nPhilip tunsi nyt taasen itsensä hyvin kiihtyneeksi, kun hän lähti\ntakaisin vuorelta ja rupesi etsimään sieltä lahdellepäin johtavaa\ntietä. Hän ihmetteli, mikä oli tullut siitä hyväluontoisesta, vähän\npaksupäisestä Ransomista, joka ei oikeastaan pystynyt mihinkään muuhun\nkuin isänsä omaisuutta hävittämään. Ransomista hänen ajatuksensa\nsiirtyivät pienikasvuiseen Harry Delliin, Roscoeen, suureen Dan\nPhilipsiin ja kolmeen tai neljään muuhun, jotka olivat vannoneet\nrakkauttaan neiti Brokawin jalkojen juuressa. Hän irvisteli\nmuistellessaan nuorta Delliä, joka oli suudellut maata siltä kohdalta,\nmistä neiti Brokaw oli kulkenut ja kuinka hän sitten rukkaset saatuaan\noli lähtenyt suoraapäätä -- -- -- helvettiin. Hän ihmetteli myös, missä\nRoscoe oli. Hän arveli, että Roscoe olisi selviytynyt voittajanakin,\njos hän ei olisi joutunut taloudellisiin vaikeuksiin, josta syystä hän\noli pakoitettu lopettamaan meklarinammattinsa ja niinollen\njoutui jäämään ilman vakinaisia tuloja. Hän oli kuullut, että\nRoscoe oli lähtenyt brittiläiseen Kolumbiaan koettamaan onneaan\nDouglas-mäntykaupoissa. Isosta Danista taasen -- --\n\nPhilip kompastui kiveen ja satutti kätensä. Samassa hän heräsi\ntodellisuuteen haaveiluistaan ja kohta seisoi hän lahden rantakivillä,\npesten kyynärpäätään ja soimaten itseään mielettömäksi, joka antaa\nmenneiden muistojen niin vallata itsensä. Jossakin tuolla merellä\nBrokaw ja hänen tyttärensä olivat tulossa. Hänelle oli yhdentekevää,\nsaapuiko neiti Brokaw isänsä kanssa tai yksinään. Nämä olivat viimeiset\najatukset, joita hän kertoi itsekseen ja senjälkeen hän käänsi\nkatseensa Churchilliin.\n\nTänä yönä tähdet ja kuu näyttivät loistavan tavallista kirkkaampina.\nHänen mielestään vuoren kivet, meren laineet, metsän reuna ja koko\nlahti loistivat ikäänkuin kirkkaalla päivällä. Hän katsoi kelloaan ja\naika oli kulunut yli puolenyön. Hän oli valvonut hämärän saapumisesta\nalkaen, eikä hän vieläkään tuntenut minkäänlaista väsymystä eikä\nunentarvetta. Hän heitti hatun päästään ja kulki avopäin viileässä,\nleppoisassa yön hämärässä, jalassaan keveät hirvennahkasaappaat ja\nsilmät aina valppaina seuraamaan, mitä yön hiljaisuudessa oli\nhuomattavaa. Hänen eteensä ilmestyi suuri vuoriryhmä, jossa kaikki\nvuorenselänteet olivat kuluneet sileiksi veden ja tuulten lukemattomien\nvuosisatojen kuluessa niitä piestyä ja hän kiipeili vuoren laelle,\nollen lopuksi hengästynyt. Hänen katseensa suuntautui sinne, missä\nChurchillin linna nousi lahden rannalla.\n\nTässä samassa paikassa, kahden metsän ympäröimän vuorenkukkulan välissä\nse on öisin näytellyt valojaan jo satoja vuosia. Hän kulki vanhojen,\nnoin sataviisikymmentä vuotta sitten kivistä rakennettujen\nmaihinnousupaikkojen ohi, nämä olivat rakennetut ensimmäisiä meren yli\ntänne saapuvia laivoja varten. Hän saapui linnan sortuneille\nperusmuureille, jotka olivat vieläkin vanhempia ja näki tähtien valossa\nerään kuparitykin, joka oli aikanaan jäänyt siihen kiviröykkiöiden\nsekaan korjaamatta ja koskematta aina niiltä ajoilta, jolloin se oli\nantanut peloittavia tervehdyksiä erämaassa kulkijoille. Hän kulki\nhitaasti lahden rantaa, jota laineet olivat vuosituhansien kuluessa\nhuuhtoneet ja jossa, ennen koskemattomassa seudussa, nyt vaahtoisat\nkuohut voitonriemuisina äskettäinkin nielasivat erään heikkorakenteisen\naluksen miehineen päivineen yrmeään syliinsä. Ja sellaisia miehiä,\njotka olivat syntyneet ja kuolleet ennenkuin maailmassa oli vain puolet\ntarvittavasta tiedosta ja taidosta, jolloin vielä punainen veri oli\ntärkein pääoma ja ainoastaan karaistut luonteet selviytyivät voittajina\nelämän taistelusta. Joukossa oli myöskin naisia, jotka olivat saapuneet\nnäiden miesten seurassa ja kuolivat heidän kanssaan juuri kun olivat\nsaapumaisillaan uuteen maailmaan. Juuri tällaisia miehiä ja tällaisia\nnaisia Philip kunnioitti ja sen vuoksi hän paljasti päänsä ja hänen\nsydämensä sykki nopeasti kulkiessaan sillä kohdalla rantaa, joka oli\nlähinnä heidän kuolinpaikkaansa.\n\nJa sitten hän saapui Churchillin ensimmäisten mataloiden\nhirsirakennusten luo, joissa ihmiset nukkuivat sikeässä unessaan.\nNiissä uusissa rakennuksissa, joiden rivi nyt ilmestyi hänen eteensä,\nasui miehiä, jotka työskentelivät mikä kaivoksissa, mikä uusilla\nlaivatelakoilla, elevaattoreilla, kolkoissa, umpinaisissa\nvarastohuoneissa, virastorakennuksissa; miehiä, jotka alituiseen olivat\nvalmiit riitelemään ja käymään toisiinsa käsiksi, näyttääkseen\nvaltaansa ja etevämmyyttään tai päästäkseen parhaimmille apajoille tässä\nuudessa, monenlaisten mahdollisuuksien luvatussa maassa. Juuri alkanut\ntaistelu dollareista, samoinkuin muutkin hyvällä alulla olevat\nyritykset näyttivät luonnottomilta ja vastenmielisiltä Philipistä, joka\nikäänkuin ivasi noidenkin, meren saaliiksi joutuneiden ihmisten\nharrastuksia ja kunnioitti merta siitä, että se oli ottanut heidät\nuskolliseen hoitoonsa.\n\nKun hän käänsi katseensa maalle päin, niin hän huomasi eräässä\nmatalassa hirsirakennuksessa, jossa muun muassa sijaitsi Keewatin\nkaivos- ja maayhtiön konttori, tulen vilkkuvan eräässä ikkunassa ja sen\nääressä hääräilevän miehen, jonka hän tunsi vanhaksi Pearceksi. Siitä\nalkaen, kun hän saapui Churchilliin, hän oli tuntenut Pearcen ja nyt\nyht'äkkiä hänen mieleensä juolahti, että juuri tuollainen mies saattoi\nolla lordi Fitzhugh Lee. Keewatin kaivos- ja maayhtiöllä ei ollut\nyhtään kaivosta ja hyvin vähän maa-alueitakin ja kuitenkin Pearce oli\nkertonut hänelle, että heillä on aikomus kiireellisesti perustaa yhtiö\nja hankkia oikeudet kaivosalueisiin, joissa riittäisi mineraaleja\nuseiksi vuosiksi. Joka tapauksessa; oliko hän kuitenkaan yhtään\nviattomampi kuin Pearcekaan?\n\nEntinen vihamielisyys valtasi taasen hänet. Hän ei ollut yhtään parempi\nkuin Pearce tai lordi Fitzhugh tai kuka tahansa. Kova kohtalo -- -- ja\npahat ihmiset olivat tehneet heidät kaikki sellaisiksi. Hän kiirehti\nnyt kulkuaan ja käveli hyvin lähellä rantaa, kovasti jännittyneenä\nuudesta huomiostaan, kunnes hän saapui metsän reunaan, yhtiön\nrakennusten takana, jossa paloi puoli tusinaa intiaanien nuotioita.\nEräs koira huomasi hänet ja rupesi rajusti haukkumaan. Eräästä\nintiaanimajasta hän kuuli katkonaisia, komentosanojen tapaisia ääniä,\njotka pian taasen vaimenivat.\n\nHän kääntyi oikealle ja kulki yhä syvemmälle ja syvemmälle erämaan\nhiljaisuuteen, hänen nopea kävelynsä synnytti yhtä nopeita ajatuksia\nhänen aivoissaan. Kohtalo, huono onni, olosuhteet -- -- kaikki nämä\nolivat olleet hänen tiellään ja vastuksenaan. Hän oli ajatellut ja\npuhellut itsekseen näistä asioista satoja eri kertoja, oli nauranut\nniille ajatuksilleen rohkeasti, kuten mies, joka kohta taasen tietää\nselviytyvänsä voittajana tämmöisistä vastuksista. Ja mistä kaikesta\nsiis riippui hänen onnensa? Ainoastaan ihmisistä. Henkilökohtainen\nkostonhimo alkoi painostaa häntä. Ihmiset olivat olleet esteenä hänen\nmenestymiselleen, ei olosuhteet eikä huono onni. Miehet ja naiset\nolivat aiheuttaneet hänen häviönsä, ei mikään kova kohtalo. Ensi kerran\noli hänen mieleensä johtunut, että juuri samat miehet ja naiset,\njoita Brokaw tovereineen, samoinkuin Pearcekin olivat pettäneet,\nsaattoivatkin ruveta menestymään ja saada onnen puolelleen.\nJospa hänkin olisi onnistunut, jos hän vain olisi luottanut\ntoimintatarmoonsa, kuten Brokaw, Pearce tai muut samantapaiset miehet,\nkäyttänyt rahaa ja voimaa siinä, missä hän oli käyttänyt muita,\nvähemmän laskuunotettavia keinoja? Joku toinen mies olisi käyttänyt\nmuita keinoja säilyttääkseen hyvät suhteensa Eileen Brokawiin. Hän\nolisi saattanut suoriutua voittajana kilpailusta ja omistaa onnen,\nkauniin vaimon -- --.\n\nHän pysähtyi yht'äkkiä. Hän oli kuulevinaan jonkin äänen. Hän kiiruhti\npois metsän suojasta ja nousi eräälle kallionkielekkeelle, josta oli\nhyvä näköala lahdelle.\n\nNoin kahdentoista jalan päässä hänestä, kirkkaassa kuutamossa, istui\nkalliolla kolme ihmishahmoa, liikkumattomina, ikäänkuin olisivat olleet\nveistettyjä samasta kivestä, jolla istuivat. Vaistomaisesti Philip\ntarttui taskuaseeseensa, mutta pisti sen heti takaisin, huomattuaan,\nettä yksi noista kolmesta oli nainen. Hänen vieressään lojui hirveän\nsuuri susikoira; koiran toisella puolella istui mies, joka oli\nasettunut intiaanin asentoon, nojaten kyynärpäänsä polviinsa, leuka\nkäsien tukemana, katsoen vakavana ja äänettömänä lahdelle, Churchilliin\npäin.\n\nTämä seurue teki Philipin liikkumattomaksi ja hän käänsi katseensa\nkallion seinää kohden. Nainen oli myöskin eteenpäin nojautuneena ja\nkatsoi samoin vakavana ja äänettömänä Churchilliin päin; hän oli\navopäin ja hänen tukkansa oli levällään hartioilla ja valui aina\nkalliolle asti, näyttäen aivan kiiltävän mustalta kuun valossa.\nPhilipin mielestä ei nainen ollut intiaani.\n\nYht'äkkiä tyttö hypähti, jolloin hänen hiuksensa hulmusivat hiljaisessa\ntuulessa, peittäen osittain hänen kasvonsa ja hartiansa; ja hänen\nsilmänsä tuijottivat metsän takaa näkyvään erämaan harmaaseen\näärettömyyteen. Hän seisoi hetkisen siten, että täysikuun valo sattui\nsuoraan hänen kasvoihinsa ja silloin Philip huomasi, että tytön katse\nhapuili häntä vuoren varjosta, jolloin hän samalla sai tilaisuuden\ntarkastaa tytön muotoa. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt niin kauniita\nkasvoja metsäasukkaiden joukossa. Hän oli uneksinut sellaisista\nkasvoista nuotiotulen ääressä pitkän yön yksinäisyydessä metsässä,\njolloin hän oli herännyt ja nähnyt ajatuksissaan Eileen Brokawin juuri\nsamanlaisessa tilanteessa. Philip vetäytyi yhä lähemmäksi vuorta; tyttö\nkääntyi sen reunaa kohden, ja hänen hennon vartalonsa piirteet\nerottautuivat selvästi kuun valossa. Hän nojautui koiraa vasten ja\nPhilip kuuli hänen äänensä, mutta ei ymmärtänyt hänen sanojaan, kun hän\npuheli hiljaa, koiraa hyväillessään. Silloin mieskin nosti päätään ja\nPhilip huomasi hänen olevan tummaverisen, puhtaaksi ajellun\npuoliverisen ranskalaisen. Philip poistui yhtä nopeasti kuin hän oli\ntullutkin.\n\nHän pysähtyi kuitenkin kuuntelemaan tytön ääntä:\n\n\"Ja tämä on varmaankin Churchill, Pierre -- -- Churchill, josta olet\nkertonut minulle, paikka, johon laivat saapuvat?\"\n\n\"Niin, Jeanne, se on juuri Churchill.\" Hetkinen senjälkeen oli\nhiljaista. Sitten alkoi tyttö hillittömällä, itkunsekaisella äänellä\nvalittaa, niin että Philipiä pelotti:\n\n\"Ja sitä minä vihaan, Pierre. Minä vihaan -- -- vihaan -- -- vihaan\nsitä!\"\n\nSilloin Philip aikoi kiireesti poistua.\n\n\"Ja minäkin vihaan sitä\", hän puheli itsekseen.\n\n\n\n\nVI luku.\n\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän katui, että oli matkinut\ntytön ääntä ja sanoja, joista ilmeni yksinäisyyden, uhman ja kätketyn\ntuskan sävy, sama, jota meren aaltojen pauhu ja puiden latvoissa\nhumiseva tuuli haastavat. Nyt oli vain tämä sama henki ottanut ihmisen\näänielimet välikappaleikseen. Hänen ruumiinsa joka solu väreili ja hän\nseisoi avopäin, hartaasti toivoen, että nämä ihmiset oppisivat\nymmärtämään häntä sekä yhä vavisten ja itsekseen pahotellen tällaista\nkäyttäytymistään.\n\nTyttö katsoi häntä suoraan silmiin, säikähtynein ilmein.\nSukkelampiliikkeinen kuin tyttö oli tuo sekarotuinen mies,\nsilmänräpäyksessä hän oli seisaallaan ja hänen tummista kasvoistaan\nnäkyi, että hän oli valmiina toimintaan, hänen oikea kätensä hapuili\njotakin vyöstä, samalla kuin hän kuiskasi jotakin tovereilleen. Hän oli\nsellaisessa asennossa kuin juuri juoksuun karkaava eläin. Lähellä hänen\nvieressään loistivat suuren susikoiran hampaat. Tyttö kumartui koiran\neteen ja tunki kätensä sen keltaisenruskeisiin, pörröisiin\nniskakarvoihin. Philip kuuli hänen puhelevan jotakin, mutta hän ei\nkääntänyt katsettaan miestoveristaan. Hetken tilanne oli jännittävä,\npelottava; mikään muu ei liikkunut kuin aseet. Philip näki aseen\nvälähtelevän sekarotuisen käsissä.\n\nViimein Philip virkkoi: \"Olen pahoillani, että häiritsin teitä. Minä\njoskus tulen tänne yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen tupakoitsemaan ja\nkuuntelemaan meren ääntä tuolta alhaalta. Kuulin teidän sanovan\nvihaavanne Churchilliä ja minä vihaan myöskin sitä. Sentähden juuri\nminä niin puhuin.\"\n\nHän kääntyi tytön puoleen.\n\n\"Olen pahoillani; pyydän anteeksi.\"\n\nHän katsahti tyttöön uudestaan hämmästyneenä. Tyttö oli heittänyt\nlevällään olevat hiuksensa taakseen ja seisoi suorana ja solakkana\nkuunvalossa, katsellen häntä harmailla silmillään levollisesti ja\npelotta. Hän oli puettu loistavankeltaiseen kauriinnahkaiseen pukuun,\njoka oli pehmeä kuin säämiskä, hänen kaulansa oli paljaana edestäpäin\nja olkapäillä riippui leveä kudottu kaulus. Toisessa kädessä, joka oli\nkohotettu rinnalle, näkyi noin kaksisataa vuotta sitten käytännössä\nollut, purppuranpunaisella kalvosimella varustettu rautakinnas. Hänen\nsuunsa oli hiukan raollaan, niin että loistavan valkoiset hampaansa\nnäkyivät.\n\n\"Ei mitään! Te vain säikähdytitte meitä, herraseni\", sanoi Pierre\nlevollisesti. Hän puhui aivan puhdasta englantia ja samalla hiukan\nkumarsi Philipille. \"Minun puolestani täytyy pyytää Teiltä anteeksi\nryhtyessäni sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin.\"\n\nPhilip ojensi kätensä.\n\n\"Nimeni on Whittemore -- Philip Whittemore\", hän sanoi. \"Oleskelen\nChurchillissä niin kauan kuin laiva saapuu ja -- -- -- ja toivon teidän\nsallivan minun istua tässä kalliolla.\"\n\nSamassa hetkessä Pierre tarttui hänen käteensä ja teki syvän\nkumarruksen, ikäänkuin hovipalvelija. Philip huomasi, että myöskin\nhänellä oli samanlainen, suuri, vanhanaikainen rautakäsine kuin\ntytölläkin ja hänen vyöllään riippuva ase oli lyhyt pistomiekka.\n\n\"Ja minun nimeni on Pierre -- Pierre Couchee\", hän sanoi, \"ja tämä on\nminun sisareni -- Jeanne. Emme ole Churchillin asukkaita, vaan tulossa\nFort o'Godista. Hyvää yötä, herra!\"\n\nTyttö oli astunut askeleen taaksepäin ja nyt hän kumarsi niin\nkohteliaasti, että hajallaanolevat hiuksensa jäivät riippumaan\nolkapäiden alapuolelle. Hän ei puhunut mitään, vaan kulki Pierren\nrinnalla kalliota ylöspäin ja Philipin jäädessä hämmästyneenä ja\nsanattomana paikalleen seisomaan, he katosivat nopeasti yön hämärään.\n\nPhilip jäi äänettömänä katselemaan heidän jälkeensä. Kauan aikaa hän\nsiinä seisoi ihmetellen tätä kummallista asiain kulkua. Tuntia\naikaisemmin hän oli seisonut avopäin vanhan Churchillin linnan\nmuureilla ja nyt kalliolla, jossa hän oli nähnyt ikäänkuin unessa nämä\ntapahtumat. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Pierren ja Jeannen\nkaltaisia ihmisiä. Heidän oudot pukunsa, Pierren vyöllä ollut\npistomiekka, hänen hovin tapoja jäljittelevä käytöksensä, samoinkuin\ntytönkin häntä kohtaan osoittama kohteliaisuus, kaikki tämä johdatti\nhänen ajatuksensa vanhanaikaisiin tapoihin ja siihen aikaan, jolloin\njalosukuiset urhot saapuivat erämaahan miekka kupeellaan ja ensi\nnäkemällä voittaen naismaailman suosion. Pierre, joka seisoi kalliolla\nkäsi miekankahvalla, muistutti hyvin elävästi entisajan jaloa ritaria,\nja Jeanne -- --\n\nJuuri sillä kohdalla kalliolla, jossa tyttö oli istunut, Philip huomasi\nmaassa jotakin vaaleaa ja pian oli hänen kädessään hienosti kudottu\npieni nenäliina ja palanen leveää, kauniisti kudottua pitsiä, jotka\nkiireessä olivat unohtuneet tytöltä. Philip aikoi ruveta nopeasti\njuoksemaan vuorenharjalle ja sieltä kuuluvasti huutaa heille, mutta\npitäessään siinä nenäliinaa kädessään, hän pysähtyikin hengittämään\nsiitä lähtevää hienon hajuveden tuoksua, joka tuntui hänestä niin\ntutulta. Siinä oli jotakin, jota hän jäi ajattelemaan, kunnes hän\nhuomasikin turhaksi mennä huutamaan Pierrelle ja tytölle. Hän rupesi\ntarkemmin katselemaan nenäliinaa, ja se oli erittäin hienoa kangasta\nsekä niin pehmeä, että sitä tuskin ollenkaan tunsi kämmenessä\npuristaessaan. Hänen oli ensin vaikea arvata, mihin pitsiä oli\nkäytetty, mutta sitten sekin hänelle selvisi. Jeanne oli käyttänyt sitä\ntukkaansa sitoessaan!\n\nHän hymyili hiukan itsekseen pidellessään löytämiään esineitä kädessään\nja suunnatessaan kulkuaan Churchilliä kohden. Vähän väliin hän veteli\nsieraimiinsa pienestä nenäliinasta lähtevää miellyttävää tuoksua ja\nniin juolahti hänen mieleensä yht'äkkiä koko tämän arvoituksen selitys.\nJuuri saman hajuveden tuoksua hän oli hengittänyt sinä yönä, jolloin\noli saanut Brokawin järjestämissä tanssiaisissa ihailla Eileen Brokawin\nihania kasvoja. Hän muisti nyt, että Eileen Brokaw piti paljon\nheliotropi-hajuvedestä ja että se tukanvärinen liina, jota hän kantoi\npaljailla hartioillaan, tuoksui myöskin samalle hajuvedelle. Hänestä\ntuntui niin kummalliselta. Niin monet tämän päivän tapahtumat\nmuistuttivat elävästi Brokawin tyttärestä hänelle. Tämä ajatus antoi\nvielä virikettä hänen askeleilleenkin. Hänen mielensä paloi kovasti\nkatsomaan uudelleen kuvaa, päästäkseen varmuuteen siitä, että oli\nerehtynyt. Gregson oli jo unessa, kun hän palasi majaan. Lamppu paloi\npienellä liekillä ja Philip käänsi sen sydäntä ylemmäksi. Pöydällä oli\nGregsonin näyttämä kuva viimeisteltynä. Nyt siinä ei ollut mitään\nepäilemistäkään; hän oli piirtänyt ihan tarkalleen Eileen Brokawin\nmuodon.\n\nLeikillisellä tuulella ollessaan hän oli kirjoittanut, kuvan alle:\n\"Lordi Fitzhughin vaimo\".\n\nHuolimatta kaikesta leikillisyydestä tämä herätti Philipissä suurta\nuteliaisuutta. Voisiko olla mahdollista, että neiti Brokaw olisi\nsaapunut Churchilliin jotakin muuta tietä kuin laivassa? Tai oliko\nsitten mahdollista, että täällä maailman etäisessä kolkassa oli toinen\nnaishenkilö, joka niin suuresti muistutti häntä? Philip meni hyvin\nlähelle Gregsonia, aikoen herättää hänet. Mutta sittenkin, tiesihän\nhän, ettei Gregson mitenkään voinut selittää asiaa sen paremmin.\nVaikkapa taiteilija olisi saanut tietää hänen suhteensa neiti Brokawiin\nja hankkinut hänen kuvansakin jollakin tavoin, niin ei hän luultavasti\nolisi menetellyt siten kuin hän nyt teki. Hän oli varma siitä, että\nGregsonin oli täytynyt samana päivänä nähdä ne kasvot, joiden mukaan\nsitten oli piirtänyt kuvan. Hän luki uudelleen piirroksen alle\nkirjoitetut sanat ja yhä enemmän hän tunsi niiden herättävän\nuteliaisuuttaan -- ja kuitenkaan ei hän voinut selittää, mikä sen\nvaikutti hänessä.\n\nHän katseli kuvaa käsissään, asetti sen sitten entiselle paikalleen\nsekä otti nenäliinan ja pitsipalasen taskustaan. Lampunvalossa hän näki\nnyt, että nämä olivat yhtä harvinaisia kuin olivat olleet tytön ja\nhänen seuralaisensa puvutkin. Vaikkakaan hän ei ollut mikään\nasiantuntija, niin kuitenkin hän voi päättää niiden olevan hyvin\nkallisarvoisia esineitä. Häntä oikein hämmästytti kaikki tämä arvokas\nja harvinainen kuosi, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Me olivat\nerikoisen huolellista työtä, pitsi oli hienoa norsunluuväriä, josta\nhyvin heikosti vivahti myöskin keltainen väri. Nenäliina oli\nsydämenmuotoinen ja sen yhdessä laidassa oli hienon hienosti, tuskin\nnäkyvästi ommelluin silkkikirjaimin sana \"Camille\".\n\nHeliotropin tuoksu alkoi yhä voimakkaammin tuntua pienessä umpinaisessa\nhuoneessa ja Philipin katse kääntyi yhä uudestaan ja uudestaan\nnenäliinasta Gregsonin piirtämään, Eileen Brokawin kasvoja\nmuistuttavaan kuvaan. Jotakin eriskummallista yhteenkuuluvaisuutta\nniissä vain oli. Hän pani kuvan pöydälle alaspäin; sitten hän otti\npiippunsa ja täytti sen tupakalla. Hänen katseensa harhaili milloin\npöydällä oleviin esineisiin, milloin vuorelle päin, missä hän oli\ntavannut Jeannen ja Pierren. Pian hän oli niin paksujen savupilvien\nympäröimänä, että hänen silmiänsä rupesi kirvelemään. Hänen mieleensä\npalasi äsken näkemänsä tytön kuva, sellaisena kuin hän seisoi\nkalliolla; kuinka kuunvalo loisti hänen hiuksiinsa ja hänen tummat\npelästystä ilmaisevat silmänsä, kun hän katsoi Philipiin. Hän oli\nkuulevinaan tytön nyyhkyttävän äänen, kun hän huusi vihaavansa\nChurchilliä. Hän unohti tällä hetkellä Eileen Brokawin ja unohti kaikki\nmuutkin asiat, joista äsken oli ollut puhetta Gregsonin kanssa. Hänen\nsuunnitelmansa, pelkonsa, palava intonsa alottaa taistelu vihollisiansa\nvastaan unohtuivat nyt ja ajatuksensa kohdistuivat siihen kauniiseen\ntyttöön, jonka hän oli päässyt näkemään tänä yönä. Hänestä tuntui nyt,\nikäänkuin olisi tuntenut tytön jo aikoja sitten, ikäänkuin tyttö olisi\nkuulunut hänelle ja niinkuin hän olisi lähtenyt etsimään juuri tätä\ntyttöä. Nämä muutamat kalliolla kuluneet minuutit olivat ehtineet\nkarkoittaa hänen sydämestään synkkyyden ja ikävän sekä saivat hänet\nhartaasti toivomaan, että tyttö alkaisi ymmärtää häntä, kun pääsisi\npuhelemaan hänen kanssaan.\n\nYht'äkkiä hän sieppasi nenäliinan kouraansa ja meni tarkastamaan\nGregsonia. Tämä hänen ystävänsä oli sikeässä unessa, kasvot seinään\npäin käännettynä.\n\nMutta eiköhän Pierre palaa kalliolle etsimään näitä siskonsa unohtamia\nesineitä? Tällainen ajatus rupesi nyt häntä vaivaamaan. Ehkä hänen\nolisi mentävä takaisin kalliolle odottamaan Pierreä. Mutta jos ei\nPierre tulisikaan sinne ennenkuin huomenna?\n\nHän rupesi itsekseen hymyilemään vetäessään esille paperia ja\nhypistellessään samaa kynää, jolla Gregson oli piirtänyt kuvan. Hän\nkirjoitti nopeasti muutaman minuutin ajan, sitten hän taittoi kirjeensä\nkokoon ja kiinnitti sen nenäliinaan. Pitsikaistaleen, jota Jeanne oli\nkäyttänyt tukkanauhanaan, hän kääri huolellisesti kokoon ja pisti\nrintataskuunsa. Hänen poskilleen nousi omituinen puna, kun hän hiljaa\nhiipi ulos ovesta. Mitähän Gregson sanoisi, jos hän tietäisi, että hän\n-- -- Philip Whittemore, mies, jota hän aikoinaan oli ihaillut ja\nnimittänyt \"taistelijaksi\", ja jonka hän oli luullut suoriutuvan\nkunnialla kaikista naisasioista -- -- nyt menettelisi sillä tavoin? Hän\navasi ja sulki hiljaa oven poistuessaan.\n\nAinakin hän halusi lähettää tiedon näille omituisille erämaan\nihmisille. Heidän oli saatava tietää, ettei hänkään ollut mikään\npaikkakuntalainen, vaan joku, joka vihasi Churchilliä eikä koskaan\nollut päättänyt jäädä sinne koko iäkseen. Hän pyyteli uudelleen\nanteeksi yllättävää esiintymistään kalliolla, mutta se anteeksipyyntö\ntarkoitti oikeastaan muita asioita, joista hän oli kirjoittanut ja\npyytänyt heitä ymmärtämään itseään sekä toivonut tämän tuttavuuden\njatkuvan. Hän tunsi käyttäytymisessään olevan jotakin melkeinpä\npoikamaista ja sitäpaitsi, kun hän kiiruhti kallion yli ja takaisin\nChurchilliin päin, niin hän aivan vapisi jännityksestä, vieläpä niin\nkovasti, ettei hän ennen ollut tuntenut sellaista missään muissa\nseikkailuissa ollessaan. Kalliota lähestyessään hän rupesi\najattelemaan, että jollei Pierre tulekaan hakemaan sisarensa unohtamia\nesineitä tai jos hän jo on kerinnyt käydä ja mennä pois. Tämän\njälkimmäisen johtopäätöksen kannustamana hän rupesi melkein juoksemaan\nja päästyään harjanteelle, ei siellä näkynyt ketään. Philip katsoi\nkelloaan; hän oli kulkenut tunnin matkan. Hän pudotti nenäliinan\nkalliolle sellaiselle kohdalle, jota kuunvalo hänen mielestään\nkirkkaimmin valaisi ja senjälkeen hän hiipi takaisin sille tielle, joka\njohtaa lahdenpoukamaan kalliolta. Hän oli tuskin ehtinyt sille\ntasangolle, joka on kallion ja Churchillin välillä, kuu takaapäin alkoi\nkuulua koiran haukuntaa; se tuntui olevan susikoiran ääni. Kaikesta\npäättäen Pierre oli tulossa takaisin sinne metsätietä ja ehkäpä Jeanne\nolisi mukana.\n\nKolmannen kerran Philip kiipesi kalliolle kirkkaassa kuunvalossa;\njännittyneenä hän silmäili pohjoiseen päin, josta koiran ääni kuului.\nHän pysähtyi sille kohdalle, johon oli jättänyt nenäliinan ja hänen\nsydämensä löi kiivaasti.\n\nMutta kalliolla ei ollut ketään; nenäliina oli poissa!\n\n\n\n\nVII luku.\n\n\nPhilip seisoi kalliolla tietämättä mitä olisi tehtävä, hän heristi\nkorviaan kuullakseen hiljaisimmankin äänen. Tuskin kymmentä minuuttia\noli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt nenäliinan kalliolle. Pierre ei\nollut mitenkään ehtinyt kauas; oli hyvin luultavaa, että hän oli\njossakin tässä lähellä piiloutuneena. Hän huusi hiljaisella äänellä\nhänen nimeään.\n\n\"Pierre -- hoi, Pierre Couchee!\"\n\nEi kuulunut mitään vastausta, ja heti senjälkeen hän rupesi\npahoittelemaan, että oli ollenkaan huutanut sekä lähti hiljaa\nastuskelemaan alaspäin kalliolta. Hän oli tullut jo lähelle\nChurchilliä, kun vielä kerran kuului koiran ääni kaukaa metsän takaa.\nHän pysähtyi, määritelläkseen niin tarkoin kuin mahdollista sen paikan,\nmistä ääni kuului, sillä varmastikaan ei koira ollut seurannut Pierreä,\nvaan oli se jäänyt Jeannen kanssa leirille, josta sen haukunta nyt\nkuului.\n\nGregson oli sillävälin herännyt unestaan ja oli istumassa makuulavansa\nreunalla, kun Philip saapui huoneeseen.\n\n\"Missä hiivatissa sinä olet kuljeskellut?\" hän kysyi. \"Olin juuri\naikeessa lähteä sinua etsimään ja tiedustelemaan. Arvelin, että olit\njoutunut ryöstön -- -- murhan -- -- tai jonkin sellaisen uhriksi.\"\n\n\"Olen miettinyt asioita\", sanoi Philip hartaasti.\n\n\"Niin olen minäkin\", sanoi Gregson, \"aina siitä saakka kun kävit\ntäällä, kirjoitit kirjeen ja läksit taasen -- -- --\"\n\n\"Mutta sinähän nukuit\", sanoi Philip, \"ja minä tarkkasin sinua.\"\n\n\"Ehkäpä nukuinkin, silloin kuin katsoit, mutta minulle jäi jonkinlainen\nhämärä muisto siitä, että sinä istuit siinä pöydän ääressä ja kirjoitit\nkuin jokin riiviö. Joka tapauksessa olen kuitenkin ajatellut sinua\nsiitä saakka kuin menit ulos ovesta ja nyt haluaisin lukea sen lordi\nFitzhughin kirjeen uudelleen.\"\n\nPhilip ojensi kirjeen hänelle. Hän huomasi heti ystävänsä puheesta,\nettä hän oli ainakin vilaukselta nähnyt nenäliinan ja pitsin.\n\nGregson silmäili paperia välinpitämättömänä, haukotteli ja heitti sen\nkäsistään tyynyn yli vedetylle sänkypeitteelleen.\n\n\"Muistatko, piditkö sitä taskussasi muutaman päivän, Philip?\" hän\nkysyi.\n\n\"En ollenkaan\", sanoi Philip.\n\n\"Mutta minäpä muistan -- -- jos itse saan paljastaa asian\", vastasi\nhänen ystävänsä heittäytyessään uudelleen pitkäkseen makuulavalleen.\n\"Muistatko uneni, kuinka se Carabobon uudisasukas iski sinua\npuukollaan, Philip? -- -- Ja seuraavana päivänä hän puhdisti sen. No\nniin, se oli lystikäs uni. Minä haluan nukkua tämän kirjeen päällä.\nHaluaisin nukkua sen päällä koko viikon. Sinullekin olisi erittäin\nterveellistä saada nukahtaa tästä aamuun.\"\n\nAinakin puolisen tuntia senjälkeen kuin Philip oli riisuutunut ja\nsammuttanut tulen, hän lojui valveilla vuoteellaan ajatellen yöllisen\nseikkailunsa eri vaiheita. Hän oli varma siitä, että hänen kirjeensä\noli joutunut Pierren ja Jeannen käsiin, mutta vastausta siihen hän ei\nosannut odottaa varmasti. Hän melkein luuli, etteivät he vastaa, mutta\nkuitenkin hän oli hyvin tyytyväinen tekoonsa. Jos hän tapaisi heidät\nnyt uudelleen missä tahansa, niin he eivät enää olisi aivan vieraita\ntoisilleen. Ja joka tapauksessa hän oli päättänyt tavata heitä; jos\nheitä ei näkyisi Churchillin linnassa, niin hän etsisi heidän\noleskelupaikkansa leiriltä.\n\nHänen mieleensä johtui kaikenlaisia kysymyksiä, joihin hän ei löytänyt\nminkäänlaista vastausta. Kuka oli tämä tyttö, joka oli saapunut kuten\nkuningatar erämaasta ja tämä mies, jonka käytös muistutti niin elävästi\nhovitapoja? Oliko oikeastaan mahdollista, että he asuivat metsässä? Ja\nmissä sijaitsi Fort o'God? Hän ei ollut kuullut siitä mitään tätä\nennen; ja kun hän ajatteli Jeannen outoa, kallisarvoista pukua,\nheliotropi-tuoksuista nenäliinaa, Pierren vyöllä riippunutta\nvanhanaikaista miekkaa ja tytön häneen jättämää erikoisen\nmiellyttäväisyyden tunnetta, niin hän ihmetteli suuresti, miten\nsellainen paikka, kuten tämä Fort o'God, voisi sijaita keskellä\nyksinäistä pohjolan erämaata. Pierre oli sanonut heidän tulleen Fort\no'Godista. Mutta olivatko he kotoisin sieltä?\n\nHän heittäytyi vuoteelleen ja kehitteli siinä mielessään ajatusta\nlähteä tutkimaan asiaa niin pian kuin mahdollista. Varmaankin hän\ntapaisi Churchillissä ihmisiä, jotka tuntisivat nämä henkilöt tai\nainakin tietäisivät, missä Fort o'God on.\n\nPhilip huomasi Gregsonin olevan jo valveillaan ja pukeutuneena, kun hän\nmuutaman tunnin nukuttuaan nousi makuulavaltaan. Gregsonilla oli\naamiainen jo valmiina.\n\n\"Sinähän olet erinomainen asuintoveri\", mutisi taiteilija. \"Kun lähdet\ntaasen kuljeskelemaan kuutamossa, niin etkö olisi hyvä ja ottaisi minua\nmukaan? Pese nyt joutuin itsesi, ruvetaan syömään. Minulla on kova\nnälkä.\"\n\nPhilip huomasi, että hänen toverinsa silmäili vähän väliin seinälle\nkiinnitettyä kuvaluonnosta.\n\n\"Onpa koko hyvää sielunruokaa, Greggy\", hän myönteli. \"Burke kerrassaan\nihastuu siihen, etenkin, jos vielä värität sen.\"\n\n\"Burke ei tule sitä saamaan\", Gregson vastasi päättävästi,\nistuutuessaan pöydän ääreen. \"Se ei ole mitään kauppatavaraa.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\nGregson odotti, kunnes Philip oli istuutunut, ennenkuin hän vastasi.\n\n\"Katsohan tätä, hyvä ystäväni -- -- ja ole valmis nauramaan. Mutta\ntotta tosiaankin se tyttö, jonka eilen näin, on ainoa maailmassa, jonka\nedestä olisin valmis vaikka kuolemaan!\"\n\n\"Epäilemättä\", Philip myönsi. \"Ymmärrän kyllä asian.\"\n\nGregson tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Miksi et nauranut?\" hän kysyi.\n\n\"Asia ei ole senlaatuinen, että se naurattaisi\", sanoi Philip.\n\"Sanoinhan ymmärtäväni sen ja niin teenkin.\"\n\nGregson siirsi katseensa Philipistä kuvaan.\n\n\"Tyttö on erittäin kaunis.\"\n\n\"Hän on enemmän kuin kaunis\", vakuutti Gregson innostuneena. \"Jos\njoskus maailmassa olen nähnyt jotakin kaunista, niin ainakin eilen;\nnäin aivan kuin enkelin kasvot, Philip. Vähän aikaa vain siitä on\nkulunut kun näin hänen silmänsä -- -- --\"\n\n\"Ja ne olivat -- -- --\"\n\n\"Aivan ihmeelliset!\"\n\n\"Tarkoitan -- -- -- väriä\", sanoi Philip, ahtaen ruokaa suuhunsa.\n\n\"Ne olivat siniset tai harmaat. Ensi kertaa näin sellaiset naisihmisen\nsilmät, joiden väristä en päässyt varmuuteen. Hänen tukkansa ei ollut\nminkään kissankullan värinen, vaan se oli juuri sellainen oikean kullan\nvärinen, jota tiedän sinun ihailevan. Sinä pidät ehkä minua houkkiona,\nmutta lähden heti syötyäni ottamaan selvän, kuka hän on ja missä hän\non.\"\n\nGregsonin kasvot jäivät hetkiseksi pimentoon ja hän söi kaikessa\nhiljaisuudessa. Sitten hän sanoi:\n\n\"Se, mikä minua piti valveilla sinun mentyäsi, oli -- -- -- että\najattelin lordi Fitzhughia ja tätä tyttöä. Katsohan tätä, Philip. Hän\nei olekaan samanlainen kuin tuo tuolla seinällä. Hänellä oli\nhienostunutta käytöstä ja kaikesta päättäen hän oli jalosukuista\nsyntyperää kokonaan ja mitä vielä ihmettelen, näyttävät nämä molemmat\nolevan jonkinlaisissa ystävyyssuhteissa keskenään. En mitenkään soisi\nasian niin olevan, mutta -- -- se on hyvin paljon mahdollista. Kauniit\nnaiset, kuten hänkin, eivät yleensä matkusta yksin tällaiseen\nsyrjäiseen maahan, vai mitä arvelet?\"\n\nPhilip ei tahtonut pitkittää keskustelua sen enemmän. Noin viisitoista\nminuuttia myöhemmin molemmat nuoret miehet olivat lähteneet\nhuoneestaan, menneet vuorenharjanteen poikki ja kulkivat nyt yhdessä\nChurchilliä kohden. Gregson meni yhtiön tavaramyymälään ja Philip\nsiihen rakennukseen, jossa Pearce asui. Pearce istui kirjoituspöytänsä\nääressä. Hän katsahti tulijaan väsynein, punoittavin silmin ja piti\nlihavia käsiään velttona edessään. Philip huomasi heti, ettei hän ollut\nnukkunut ollenkaan. Hänen rasvainen naamansa koetti näyttää eloisuutta\nja työnhalua, kun Philip astui huoneeseen.\n\nPhilip otti taskustaan pari sikaria, tarjosi Pearcelle ja rupesi\nistumaan vastapäätä häntä.\n\n\"Teillähän näkyy olevan paljon työtä\", hän alotti keskustelun. \"Asiat\ntäytyvät olla kiireellisiä. Huomasin tulen ikkunassanne puoliyön\njälkeen ja päähäni pälkähti käydä tapaamassa. Jos häiritsen, niin\nsiirrän kyllä käyntini aamuun.\"\n\n\"Unettomuus minua vain vaivaa\", sanoi Pearce käheällä äänellä. \"En voi\nollenkaan nukkua. Luultavasti näitte minut työssä ikkunasta?\" Hän teki\ntämän kysymyksen erikoisen hätäisesti.\n\n\"En nähnyt mitään muuta kuin tulen ikkunassa\", vastasi Philip\nhuolettomasti. \"Tehän tunnette hyvin nämä seudut, vai kuinka, Pearce?\"\n\n\"Olen kyllä asustanut täällä kahdeksan vuotta ja odotellut tuon kirotun\nrautatien valmistumista\", sanoi Pearce pannen ristiin lihavat\nsormensa. \"Arvelen kyllä tuntevani seudun!\"\n\n\"Sittenhän epäilemättä voitte sanoa minulle, missä sijaitsee Fort\no'God?\"\n\n\"Fort o' mikä?\"\n\n\"Fort o'God.\"\n\nPearce näytti ällistyneeltä.\n\n\"Se on jokin uusi paikka minun arveluni mukaan\", hän sanoi vihdoin,\n\"sillä en ole koskaan kuullut siitä mitään.\" Hän nousi tuoliltaan ja\nmeni suuren, seinällä riippuvan kartan luo. Tutkivasti hän etsi siitä\npaksulla etusormellaan. \"Tämä on viimeisintä aluetta tässä valtiossa\",\nhän jatkoi, selkä Philipiin päin käännettynä, \"mutta sellaista ei näy\nlöytyvän täällä. Tuossa on God's Lake suoraan etelään Nelson\nHousesta, mutta mitään muuta God-sanaa sisältävää paikkaa ei ole\nviidennelläkymmenennelläkolmannella pohjoisella leveysasteella.\"\n\n\"Se ei voi mitenkään olla niin kaukana etelässä kuin tämä\", sanoi\nPhilip, nousten seisomaan.\n\nPearcen pienet silmät tuijottivat häneen tiukasti.\n\n\"En koskaan ole kuullut siitä\", hän vielä toisti. \"'Mikä paikka se\nolisi, postitoimisto vai -- -- --?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään tietoa siitä\", vastasi Philip. \"Minä tulinkin\ntiedustamaan asiaa oikeastaan enemmän uteliaisuudesta kuin muuten.\nEhkäpä kuulin nimen väärin. Olen hyvin kiitollinen avustanne. Hyvästi!\"\n\nPearce jäi istumaan pöytänsä ääreen, kun hän lähti suoraapäätä johtajan\nasuntoon.\n\nBludsoe, Hudson-lahden yhtiön pohjolan osaston pääjohtaja ei voinut\nantaa hänelle yhtään parempia tietoja kuin Pearcekaan. Hänkään ei ollut\nkoskaan kuullut sellaista paikkaa kuin Fort o'God. Hän ei myöskään\nmuistanut kuulleensa mainittavan Couchee-nimisiä henkilöitä.\nSeuraavan kahden tunnin aikana Philip puhutteli ranskalaisia,\nintiaaneja ja joitakin sekarotuisia metsämiehiä sekä kyselipä vielä\npostinkantajaltakin, joka tänä aamuna oli tullut etelästäpäin. Kukaan\nei voinut kertoa hänelle mitään Fort o'Godista.\n\nOliko Pierre valehdellut hänelle? Hänen kasvonsa säkenöivät kiukusta\najatellessaan sellaista mahdollisuutta ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän oli vakuutettu siitä että Pierre ei ollut sellainen mies, joka\nvalehtelee. Hän oli arvostellut hänet mieheksi, joka osaa tapella,\nmutta ei valehdella. Sitäpaitsi hän oli vapaaehtoisesti ilmoittanut,\nettä hän itse ja Jeanne olivat kotoisin Fort o'Godista. Ei voinut olla\nkysymyksessä mikään valhe.\n\nHän järjesti tarkoituksellisesti niin, ettei hän joutunut samaan\npaikkaan Gregsonin kanssa, samalla ajatellen, että taiteilija-ystävänsä\nteki työtä saman asian selville saamiseksi. Hän söi johtajan luona ja\nhiukan myöhemmin hän palasi rohkeasti kalliolle, jossa hän edellisenä\nyönä oli tavannut Jeannen ja Pierren. Vaikka hän ei vielä osannutkaan\nodottaa mitään vastausta kirjeeseensä, niin hän kuitenkin tutki\nhuolellisesti kallion niiltä seuduin, missä kaikki oli tapahtunut.\nSitten hän lähti kulkemaan metsän läpi siihen suuntaan, josta oli\nkuulunut susikoiran haukunta.\n\nHän etsi aina myöhään iltapuolelle saakka, mutta ei löytänyt mitään\nmerkkiäkään äskeisestä leiripaikasta. Useita peninkulmia hän seurasi\nsitä päätietä, joka johti pohjoiseenpäin Churchillin linnasta. Hän\nkulki kolme kertaa ristiin rastiin seudun tämän tien ja lahdenpoukaman\nvälillä, etsien kaikkialta merkkejä heidän olinpaikastaan ja kuunnellen\njokaista ääntä, joka voisi antaa jonkinlaista vihiä hänelle. Hän\npoikkesi erään vanhan sekarotuisen laitumenomistajan luokse kaukana\nmetsäseudussa, mutta tämäkään iäkäs asukas ei voinut antaa hänelle\nmitään tietoja. Hän ei ollut nähnyt Pierreä ja Jeannea, eikä hän\nmyöskään ollut kuullut heidän koiransa haukuntaa.\n\nVäsyneenä ja pettyneenä Philip palasi Churchilliin. Hän meni suoraa\npäätä asunnolleen ja tapasi siellä Gregsonin jo odottamassa häntä.\nTaiteilijan kasvoissa oli erikoinen ilme, kun hän tutkivasti katseli\nystäväänsä. Hänen moitteeton esiintymistapansa oli muuttunut. Hän\nnäytti ikäänkuin olisi kulkenut tunnin tai pari hyvin huonoilla teillä.\nHiki hänen kasvoillaan oli kuivunut likaisiksi juoviksi ja kätensä\nolivat pistetyt housujentaskuihin. Hän jäi seisomaan toverinsa eteen.\n\n\"Katsohan minuun, Philip -- -- katso oikein pitkään\", hän kehoitti.\n\nPhilip katsoa tuijotti toveriinsa.\n\n\"Olenko valveilla?\" taiteilija tiukkasi. \"Näytänkö olevan järjissäni?\nVai mitä; sano nyt.\"\n\nHän meni näyttämään seinällä olevaa kuvaa.\n\n\"Näinkö tämän tytön, vai enkö nähnyt?\" hän jatkoi, odottamatta Philipin\nvastausta. \"Haaveilinko sen nähtyäni? Vai kuinka? Tuhat tulimmaista,\nPhil -- -- --\" Hän pyöritti toveriaan, niin että unettomuuden tuottama\nväsymys katosi hänestä.\n\n\"En löytänyt häntä tänään. Etsin joka laakson ja kukkulan Churchillissä\nja sen ympäristössä. Juoksin itseni niin väsyksiin, etten tahdo jaksaa\npysyä pystyssä. Ja mikä on kirotuinta koko jutussa: en löydä ketään,\njoka voisi antaa hituistakaan tietoa hänestä ja kukaan ei ole nähnyt\nhäntä paitsi minä. Hänellä ui ollut mitään päässään, kun hänet näin,\nmutta nyt muistelen, niinkuin hän olisi heittänyt harteilleen\njonkinlaisen keveän vaipan, jota hän kohensi lähtiessään. Siis kukaan\nei nähnyt häntä -- -- -- vain minä.\" Hän osoitti kuvaa. \"Ja hän on\nmennyt -- -- -- mennyt kaikessa hiljaisuudessa ja nopeasti. Ehkä hän\ntuli ja meni lentokoneella. Hän on poissa -- -- -- ellei -- --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ellei hän ole piiloutunut jonnekin aivan lähelle, itse Churchilliin.\nHän on mennyt -- -- tai piiloutunut.\"\n\n\"Sinulla on siis täysi syy otaksua hänen piiloutuneen\", sanoi Philip,\nkokeillen, mitä toisen sanat vaikuttaisivat häneen.\n\nGregson oli levoton. Hän sytytti savukkeen, vetäsi siitä pari kolme\nsavua ja heitti sen menemään avoimesta ovesta. Yht'äkkiä hän pisti\nkätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä esille kirjekuoren.\n\n\"Hitto vieköön, jos en tiedä, onko minulla aihetta siihen vai ei\", hän\nhuudahti. \"Mutta katsohan tänne, Philip. Minä näin postin tulevan\ntänään ja menin heti sitä vastaan sekä kysyin rohkeasti, oliko mitään\nlordi Fitzhughille. Näytin entistä kirjettä ja sanoin olevani\nFitzhughin asiamies ja niin sain -- -- tämän. Ja läksin.\"\n\nPhilip tempasi kirjeen Gregsonilta ja hänen kätensä aivan vapisivat\navatessaan kirjeen, jonka hän luki ahmimalla. Siinä oli ainoastaan yksi\nainoa rivi:\n\n\"_Ei saa hukata hetkeäkään. Toimikaa nyt_.\"\n\nKirjeessä ei ollut mitään muuta, lukuunottamatta suurta mustetahraa\nlauseen alla. Osoite oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin heidän\naikaisemminkin saamansa kirje. Miehet katselivat hämmästyneinä\ntoisiaan.\n\n\"Niin yksinkertainen kirje!\" ihmetteli Gregson, \"mutta\npaljonmerkitsevät sanat. Kirjeen lähettäjä arvelee, että se joutuu\nsuoraa päätä lordi Fitzhughille ja heti sen jälkeen on taistelu\nkäynnissä. Se oli heidän merkinantonsa. Toistan vieläkin, että on hyvin\nkummallista tuon tytön tänne saapuminen, samoinkuin katoaminenkin on\nyhä enemmän salaperäistä, juuri tänä jännittävänä hetkenä. Ja on\nvieläkin enemmän kummastustaherättävää, kun ottaa huomioon, että pari\ntuntia ennen postinkantajaa joku toinen henkilö saapui etelästä\nkysymään lordi Fitzhughin postia!\"\n\nPhilip säpsähti.\n\n\"Ja kertoivatko he sen sinulle?\"\n\n\"Kyllä. Oli eräs mies -- -- vieras. Hän ei sanonut nimeään eikä\njättänyt mitään tietoa itsestään. Mutta jos se oli sama mies, jonka\nnäin sen tytön seurassa -- -- ja nythän voimme tavata hänet -- --\nolemme melkein päässeet perille itse lordi Fitzhughista. Jos emme tapaa\nhäntä -- -- ja aivan pian -- -- niin meidän on lähdettävä sinun\nasunnollesi ja pukeuduttava sota-asuun. Huolehdihan asiasta!\"\n\n\"Mutta kirjehän on meillä\", sanoi Philip. \"Fitzhugh ei ole voinut siis\nsaada lopullista määräystä ja suunnitelman täytäntöönpano niinollen\ntulee myöhästymään.\"\n\n\"Rakas Philip\", sanoi Gregson hiljaa. \"Olenhan aina sanonut, että sinä\nolet taistelija ja minä valtioviisas, sinulla on vahvat lihakset, ja\nminulla selvä järki. Etkö ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa? Uskallan lyödä\nvaikka vetoa siitä, että tämä sama määräys on lähetetty pariin kolmeen\neri paikkaan, niin että se varmasti saapuu perille. En yhtään epäile,\nettä hänellä on jäljennös samasta kirjeestä, mikä meillä on. Ota\nhuomioon minun sanani, että lordi Fitzhugh on saatava satimeen ihan\nnäinä päivinä -- -- tai muuten perii hukka!\"\n\nPhilip rupesi istumaan ja tunsi olonsa vaikeaksi.\n\n\"Minun on lähetettävä sana MacDongallille\", hän sanoi. \"Mutta minunhan\non -- -- odotettava laivaa!\"\n\n\"Miksi emme lähettäisi sanaa Brokawille ja yhtyisi MacDongalliin?\"\n\n\"Sittenkuin laiva saapuu, luulen ainakin suurimmaksi osaksi koko tämän\nsalaperäisen jutun selviäviin\", vastasi Philip. \"On välttämätöntä, että\njään tänne. Täten jää meille aikaa muutama päivä ja ehdimme hankkia\nlisätietoja näistä henkilöistä.\"\n\nGregson ei erikoisesti puolustanut ehdotusta ja pisti viimeksi saadun\nkirjeen taskuunsa, jossa entinenkin oli. Hän jäi koko illaksi sisälle.\nPhilip lähti takaisin Churchilliin. Hetkisen hän istui vanhan linnan\nraunioilla ja koetti palauttaa mieleensä ainakin osan niiden tapausten\nkulusta, joissa hän oli ollut mukana näinä päivinä. Hän oli melkein\nvakuutettu siitä, että hänen oli pakko kertoa kaikki tietämänsä asiat\nGregsonille, mutta joita hän ei erinäisistä syistä tähän saakka vielä\nollut kertonut. Jos neiti Brokaw olisi Lontoosta Churchilliin matkalla\nolevassa laivassa, niin ei olisi ollenkaan tarpeellista kertoa hänen ja\nPhilipin keskeisiä salaisuuksia Gregsonille. Jollei taasen Eileen\nBrokaw olisi laivassa, niin se olisi selvänä merkkinä siitä, että hän\noleskelee Churchillissä tai sen läheisyydessä ja tässä tapauksessa hän\ntiesi ihan varmaan joutuvansa kosketuksiin, ei ainoastaan hänen ja\nlordi Fitzhughin, vaan myöskin Jeannen, Pierren ja itse Brokawin\nkanssa. Hän katsoi voivansa jäädä ainoastaan odottamaan ja pitämään\nsilmillä asioiden kehitystä. Jos ei neiti Brokaw ollut isänsä seurassa,\nniin hän voisi kertoa Brokawille kaikki salaisuutensa.\n\nSeuraavana aamuna hän lähetti kirjallisen tiedon MacDongallille, joka\noli nykyään Blind Indian Lakella, kehoittaen häntä olemaan varuillaan\nja koko pitkällä rintamalla varustautumaan mahdollisen hyökkäyksen\nvaralta. Koko tämän päivän Gregson oleskeli majassa.\n\n\"En ole halukas tekemään itseäni miksikään silmätikuksi\", hän\nhuomautti. \"Olen noutanut lordi Fitzhughin postin ja valehdellut jo\ntarpeekseni; nyt jään katselemaan tapahtumain kehitystä.\"\n\nPhilip yhä vain silmäili metsänreunaa sekä pohjoiseen että länteen\npäin, toivoen näkevänsä jonkinlaisia merkkejä Pierrestä ja Jeannesta.\nMetsäkansaa kaikkialta alkoi juuri virrata Churchilliin nähdäkseen\ntämän vuoden tärkeää tapausta: Lontoosta lähteneen laivan saapumista.\nJa Philip tiedusteli eri suunnilta tulevilta ihmisiltä, mutta kukaan ei\nollut nähnyt sellaisia henkilöitä kuin hän kuvaili. Neljäs ja viides\npäivä kuluivat, eikä mitään erikoista tapahtunut. Mikäli hän\ntiedustelujensa avulla sai selville, ei Fort o'Godia enemmän kuin\nJeanne ja Pierre Coucheeta löytynyt mistään. Hän oli joutunut\ntäydelliseen pettymykseen. Kuudennen päivän hän vietti majassa\nGregsonin kanssa. Seitsemännen päivän aamuna kuului kaukaa lahden takaa\nkumea tykinjyräys.\n\nSe oli merkkilaukaus, jollainen kahdensadan vuoden aikana on ammuttu\njokaisesta meren takaa Churchilliin tulevasta laivasta.\n\nAamiaisen syötyään molemmat nuoret miehet kiiruhtivat\nkallionkukkulalle, josta he näkivät laivan laskeneen ankkurinsa puolen\npeninkulman päähän rannasta, jossa se voi olla turvassa kareilta\nmatalan veden aikana. Kansaa kaikenlaista oli kokoontunut rannalle\nChurchillin kohdalle. Philip osoitti sormellaan johtajan suurta\nyorkilais-mallista venettä, joka jo oli lähempänä kuin puolimatkassa\nlaivalle päin menossa.\n\n\"Mehän olisimme voineet mennä Bludsoen kanssa\", hän sanoi. \"Brokaw\npitää tätä erikoisen kohteliaana vastaanottona meidän puoleltamme, ja\nneiti Brokawia kohtaan olemme vieläkin huomaavaisempia. No, oli miten\ntahansa, menkäämme ottamaan hyvä paikka laivarannasta.\"\n\nViisitoista minuuttia myöhemmin he olivat rannassa raivaamassa\nitselleen tietä sinne kokoontuneen suuren mies-, vaimo-, lapsi- ja\nkoirajoukon läpi laivasillalle, jonka viereen laiva saapui pariksi\nkolmeksi tunniksi aina nousuveden aikana. Philip pysähtyi\nihmisjoukkoon, jossa oli puhdas- ja sekarotuisia ja piteli Gregsonia\nkiinni käsivarresta pysyäkseen paremmin tämän läheisyydessä.\n\n\"Olemme tarpeeksi lähellä, jollet tahdo olla aivan tulijoiden\nsilmätikkuna\", hän sanoi.\n\nYorkilais-vene oli tulossa laivalta. Philip otti taskustaan sikarin ja\nsytytti sen. Hän tunsi sydämensä sykkivän kiihkeästi veneen\nlähestyessä. Hän katsahti Gregsoniin. Taiteilija veteli nopeita\nlyhykäisiä savuja savukkeestaan, Philipin ihmetellessä, miten suurella\nmielenkiinnolla hän odotti veneen saapumista.\n\nVeneen juuri lähestyessä laituria siinä olevat joutuivat purjeiden taa\nvähäksi aikaa. Sittenkuin purjeet taasen kääntyivät toisin päin,\nhyppäsi Bludsoe veneen keulasta kalliolle nuora käsissään. Kolme tai\nneljä hänen miestänsä seurasi mukana. Nostopyörien ja renkaiden\nkalistessa purjeet laskeutuivat ikäänkuin suuret valkeat uutimet, ja\nPhilip astui askeleen eteenpäin ja hänen oli vaikea vastustaa\nhuulilleen pyrkivää huudahdusta nähdessään edessään olevan näyn.\nYht'äkkiä ilmestyi veneestä nainen, solakka vartaloltaan ja sulava\nliikkeiltään, kun hän ojensi kätensä Bludsoelle. Hän oli Eileen Brokaw!\nTuossa tuokiossa tyttö oli rantalaiturilla, katsellen ympärillään\nseisovia vieraita ihmisiä ja odottaen jälestä tulevaa isäänsä laivasta.\nHänen huulensa olivat hymyssä, kun hän katseli metsäihmisten tummia,\nrauhallisia kasvoja. Philip huomasi hänen katsahtavan itseensä, jolloin\nPhilipin sydän alkoi lyödä kiivaasti. Hän kiiruhti heti katsomaan,\nmillaisen vaikutuksen tytön ilmestyminen teki Gregsoniin.\n\nTaiteilijan molemmat kädet olivat rinnan yli kiinni toisissaan ja\nsormet puristuivat kuin rautanaulat käsivarteen. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat, hänen huulensa puristuneet yhteen. Hän seisoi siinä asennossa\nniin kauan kuin neiti Brokaw oli tullut aivan lähelle heitä, jolloin\nhän yht'äkkiä muutti asentoaan ja kiiruhti takaisin sekarotuisten ja\nintiaanien joukkoon ja hän loi pikaisen, varoittavan katseen Philipiin.\n\nTuskin oli hän ehtinyt lähteä liikkeelle, kun neiti Brokawin katse\nsattui Philipin suurikokoiseen olemukseen. Philip ei huomannut hänen\nantamaansa merkkiä, sillä hän katsoi nopeasti ohikulkevia kasvoja.\nKaksi ihmistä raivasi juuri itselleen tietä samalla kohdalla ja silloin\nalkoi joka jäsen Philipin ruumiissa jännittyä kiihtymyksestä ja ilosta.\nSiellä olivat Pierre ja Jeanne!\n\nJännitys laukesi tämän jälkeen. Hän huomasi Jeannen myöskin\nhämmästyneen sillä hetkellä. Hän ei ollutkaan nyt puettu\neriskummalliseen pukuun, vaan niinkuin muutkin ihmiset, samoin\nPierrekin, joka seisoi Jeannen takana, ei ollut enää mikään vuoren\nkuningas, vaan tavallinen herrasmies. Pierre kääntyi tytön puoleen\nja näytti ikäänkuin kuiskaavan jotakin hänelle, jolloin Jeanne\nkiireesti lähti Eileenin luo ja hänen kauniista kasvoistaan näkyi\njälleennäkemisen ilo molempien naisten ojentaessa kätensä\ntervehdykseksi toisilleen. Philip huomasi pienen hämmästyksen ilmeen\nneiti Brokawin kasvoilla, mutta se hävisi yhtä pian kuin se oli\nilmestynytkin. Hän katsahti metsän tyttöön, nosti heti päänsä melkein\nylimielisenä pystyyn ja lausuttuaan jonkun sanan, joita Philip ei\nkuullut, hän kääntyi Bludsoeen ja isäänsä päin. Jeanne seisoi siinä\nhetkisen kuin nuijalla päähän lyötynä, sitten hän vähitellen sai\ntakaisin mielenmalttinsa ja jännitys katosi kasvoista. Philip näki\nhänen kauniin suunsa liikkeet, sekä kuvitteli mielessään kuulevansa\nhänen sydämensä lyönnit. Tietämättä, mitä hän oikeastaan tarkoitti\nsanoa, Philip päästi äänen huuliltaan ja kiirehti rantalaiturilla\nolevalle sellaiselle kohdalle, jossa ei ollut paljon ihmisiä.\nJeanne näki hänet, mutta kiirehti samassa seuralaistensa kanssa\nkeskustelemaan. Silloin neiti Brokaw lähestyi Philipiä, käsi\nojennettuna tervehtimään ja muutamia askeleita taaempana seurasi Brokaw\nja johtaja.\n\n\"Philip\", kuului ääni.\n\nHän ei puhunut sanaakaan puristaessaan neiti Brokawin kättä. Ainoastaan\nhänen kätensä lämpimästä puristuksesta ja hänen kasvoilleen\nilmestyneestä punasta tyttö ymmärsi kuitenkin olevansa tervetullut. Hän\npuristi myöskin Brokawin kättä tervehdykseksi ja kun he kaikki kolme\nkulkivat johtajan jälessä, ei Philip enää nähnyt missään Pierreä ja\nJeannea.\n\nHe olivat lähteneet omaa tietänsä. Philip tunsi yht'äkkiä Eileen\nBrokawin hennon käden käsivarrellaan.\n\n\n\n\nVIII luku.\n\n\nPhilip ei kiinnittänyt mitään huomiota niihin satoihin uteliaihin\nihmisiin, jotka ihmetellen katselivat hänen rinnallaan astuskelevaa\nsolakkaa, kaunispiirteistä tyttöä. Hän tiesi neiti Brokawin kyllä\npitävän huolen puhelemisesta ja naurusta, niin ettei Philipin tarvinnut\nmuuta kuin nyökäytellä päätänsä vastaukseksi, samalla kuin hänen\nmielessään kyti palava halu pyytää anteeksi tekoaan ja lähteä\nseuraamaan Jeannea ja Pierreä. Kaikki ne huomioonotettavat seikat,\njoista Gregson oli kertonut, Eileen Brokawin saapuminen isänsä\nseurassa, tämän salaperäisen jutun perillepääseminen, laivan saapuminen\nLontoosta, olivat kaikki toisarvoisia asioita sen rinnalla, että hänen\nolisi millä tavoin tahansa päästävä puhuttelemaan Jeannea ja Pierreä,\nennenkuin he lähtisivät Churchillistä. Neiti Brokaw antoi hänelle\naavistamattaan aiheen siihen, jota Philip tarkoittikin.\n\n\"Sinähän et ollenkaan näytä iloiselta nyt, Philip\", tyttö huudahti,\nmelkein nuhtelevalla äänellä. \"Minähän ajattelin, että -- -- ehkä\n-- -- -- minun tuloni olisi tehnyt sinut vaikka kuinka iloiseksi.\"\n\nPhilip huomasi tytön äänessä puolittain kysyvän sävyn.\n\n\"Minä taasen odotin, että olisit jollakin tavoin ilmoittanut\ntulostasi\", Philip sanoi. \"Minä pelkäsin, ettet sinä olisi ollenkaan\nhalunnut nähdä minua ja senvuoksi en tullut sinua vastaan veneeseen\nsaakka, vaan jäin seisomaan rantalaiturille sille kohdalle, johon\narvelin veneen saapuvan. Olen sitäpaitsi koettanut tavata erästä miestä\njo kauan aikaa näillä seuduilla. Ja näin hänet vilaukselta juuri äsken\nväkijoukossa. Senvuoksi ajattelin juuri kysyä\", Philip sanoi nauraen,\n\"suotko anteeksi minulle, jos menen nyt? Selitä syyni myöskin toisille.\nPalaan muutaman minuutin kuluttua ja sitten ei sinulla ole syytä\nvalittaa minun olevan surumielisen.\"\n\nNeiti Brokaw erosi hänen käsivarrestaan ja huusi: \"Varmasti annan\nsinulle anteeksi, kiirehdi, ettei hän pääse katoamaan näkyvistäsi.\"\n\nPhilip kääntyi Brokawin ja johtajan puoleen, jotka kulkivat hiukan\njälempänä.\n\n\"Olen pakoitettu poistumaan\", hän sanoi. \"Olen selittänyt asian neiti\nBrokawille ja pyytänyt häneltä anteeksi poistumistani; palaan hyvin\npian seuraanne jälleen.\"\n\nHän lähti viivyttelemättä suoraan lahden rantaa kohden. Kuten hän oli\narvellutkin, ei Jeannea eikä hänen seuralaistaan enää näkynyt missään.\nMinnekään muuanne päin eivät he mitenkään niin pian olisi voineet\nhävitä kuin kalliolle johtavaa tietä pitkin. Hän oli metsän laidassa ja\nsiitä hän lähti eteenpäin melkein juosten. Hän oli saapunut sille\nkohdalle tietä, joka kulkee lähellä rantaa, merestä kohoutuvien suurten\nkiviröykkiöiden ohitse, jolloin hän, jonkun matkan päässä kapealla\ntiellä huomasi ihmisen tulevan vastaansa. Se oli eräs intiaanipoika,\njolta hän arveli saavansa tietää asiasta, sillä jos Jeanne ja Pierre\nolivat menneet tätä tietä, niin varmaankin pojan oli täytynyt nähdä\nheidät.\n\nEnnenkuin hän oli ehtinyt kysyäkään mitään, juoksi poika häntä kohden,\npitäen jotakin kädessään. Philipin huulilla juuri oleva kysymys\nmuuttuikin nyt iloiseksi huudahdukseksi, kun hän näki pojan kädessä\nolevan aivan saman nenäliinan, jonka oli jättänyt kalliolle eräänä yönä\nvähän aikaa sitten tai ainakin oli se niin samanlainen, ettei erotusta\nvoinut huomata. Nenäliina oli sidottu solmuun ja sen sisältä tuntui\npaperin rapinaa koetellessa. Hän alkoi nopeasti tutkia paperia ja\navattuaan sen, luki siitä hienolla käsialalla kirjoitetut kolme lyhyttä\nriviä; mutta ne olivat tarpeeksi saattamaan hänen sydämensä kiivaasti\nsykkimään.\n\n    \"Tahtoisitteko saapua kallion kukkulalle tänä iltana\n    yhdeksän ja kymmenen välillä.\"\n\nKirjoituksen alla ei ollut mitään nimeä, mutta Philip tiesi, että\nainoastaan Jeanne oli voinut sen kirjoittaa, sillä kirjaimet olivat\nniin siroja ja pieniä, melkeinpä vain mikroskoopin avulla luettavia,\nyhtä hienosti sommiteltuja kuin se nenäliina, jonka sisällä paperi oli\nlähetetty. Käsialan omituisuus sitäpaitsi vielä osaltaan oli omiaan\nlisäämään sitä salaperäisyyttä, joka jo ennestäänkin ympäröi näitä\nihmisiä. Hän luki nämä rivit uudestaan ja uudestaan ainakin puolisen\nkymmentä kertaa ja senjälkeen hän rupesi miettimään, että\nintiaaninuorukainenhan oli voinut tulla suorinta tietä kallioiden\npoikki.\n\n\"Kuulehan -- -- poika! Tulehan takaisin!\" hän huusi englanniksi.\n\nPojan valkoiset hampaat näkyivät hänen nauraessaan, kun hän käsiään\nheiluttaen lähti juoksemaan poispäin. Philip näki pojan katselevan\ntutkivasti kallion laelle ja vilkaistuaan pikaisesti pojan katsahtamaan\nsuuntaan, hän pääsi heti perille asiasta. Jeanne ja Pierre olivat\nnähneet kalliolta Philipin lähestyvän ja sattumalta tapaamansa\nintiaanipojan avulla he saivat tilaisuuden lähettää ilmoituksensa tällä\ntavoin. Mahdollisesti he seurasivat hänen liikkeitään kalliolta käsin\nja iloisena tästä yllätyksestä Philip nauroi ääneensä sekä heilutti\nhattuaan merkiksi siitä, että hän tulisi noudattamaan tätä\nvastaanottamaansa omituista kutsua.\n\nHän ihmetteli suuresti itsekseen sitä, minkä tähden he olivat\njärjestäneet tapaamisen illalla siihen aikaan, kun nyt olisi voinut\nkolmen, neljän minuutin kuluttua tavata keskellä päivääkin. Mutta koko\ntämä salaperäisyyden pulma, jota hän oli miettinyt viimeksi kuluneina\npäivinä, oli liian monimutkainen selittää näin vähäpätöisten asiain\navulla ja niin hän lähti astelemaan takaisin Churchilliä kohden,\nmielessään tunne, että jotakin erikoista oli järjestetty hänen\nhyväkseen. Seuraavina tunteina hän koetti selvitellä ajatuksissaan tätä\nsamaa kysymystä sekä lisäksi iloitsi siitä, että saisi tavata Jeannea.\nJa näissä ajatuksissa ollen hänen jalkansa nousi keveästi\nkiiruhtaessaan takaisin linnalle päin.\n\nHänen aikomuksensa oli palata Eileenin ja hänen isänsä luo, mutta\nsitten hän muutti suunnitelmaansa ja päätti sitä ennen tavata Gregsonia\nneuvotellakseen hänen kanssaan. Hän tiesi taiteilijan odottavan häntä\nja meni suoraan majaan.\n\nGregson käveli edestakaisin majan lattialla, kun Philip astui sisään.\nHänen askeleensa olivat kiivaita ja rauhattomia ja kätensä\npuristautuneet nyrkkiin housuntaskuissa. Lukematon joukko puoleksi\npoltettuja savukkeenpätkiä oli ympäri lattiaa. Hän lopetti rauhattoman\nliikuntansa toverinsa saavuttua ja sanaakaan sanomatta katsoi hetkisen\nPhilipiin.\n\n\"No niin, onko sinulla jotakin uutta kerrottavana?\" hän sanoi vihdoin.\n\n\"Eihän mitään\", Philip sanoi. \"Olen aivan suunniltani, Greggy. Taivaan\ntähden, selitä nyt minulle asia!\"\n\nGregsonin kasvoista oli kaikki lempeys poissa tällä kertaa. Hän puheli\naivan kuin hurjistunut.\n\n\"Sinähän tiesit -- -- koko ajan\", hän sanoi kylmästi. \"Sinähän tiesit,\nettä tyttö, jonka kuvan piirsin, oli sama henkilö kuin neiti Brokaw.\nMitä siis tarkoitit pienellä yllätykselläsi?\"\n\nPhilip ei ollut kuulevinaan koko kysymystä. Hän astui nopeasti\nGregsonin eteen ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Se on aivan mahdotonta!\" hän huudahti hillityllä äänellä. \"Mitenkään\nei voi olla kysymyksessä sama henkilö. Laiva ei ollut vielä saapunut\nmaihin, kun hän oli jo lähtenyt Halifaxista. Siihen saakka, kun hän nyt\nilmestyi Churchilliin, ei hän ole ollut kahtasataa peninkulmaa\nlähempänä tämänpuoleista Hudsonin salmen rantaa. Neiti Brokaw on siis\nyhtä uusi tulokas näillä mailla kuin sinäkin. On aivan turhaa tehdäkään\nmitään muita johtopäätöksiä siinä asiassa.\"\n\n\"Mutta kaikesta huolimatta\", sanoi Gregson rauhallisesti, \"se oli joka\ntapauksessa neiti Brokaw, jonka näin eräänä päivänä ja tuossahan on\nneiti Brokawin kuva, jonka piirsin näkemäni mukaan.\"\n\nHän osoitti kädellään kuvaa ja sytytti sitten uuden savukkeen. Hänen\näänessään oli erikoisen vakuuttava sävy, kun hän huomautti Philipille,\netteivät mitkään loogilliset todistelut eikä johtopäätökset saaneet\nhäntä järkytetyksi siitä tietoisuudestaan. Gregson katsoi Philipiin\nsytyttäessään savukettaan.\n\n\"Se oli kuin olikin neiti Brokaw\", hän yhä toisti ennen lausumansa\nlisäksi. \"Ehkäpä voi otaksua, että hän saapui Churchilliin\nilmalaivassa, kävi ainoastaan syömässä aamiaisen ja lähti takaisin\nsamaa tietä sekä jotakin sopivaa tilaisuutta hyväkseen käyttäen pääsi\nsamaan laivaan, jossa isänsä matkusti. Olkoonpa asia miten tahansa,\nniin joka tapauksessa hän oli Churchillissä joku päivä sitten.\nTällainen on minun otaksumani ja sitäpaitsi pyydän viitata lordi\nFitzhughin kirjeeseen. Mitä sanot minulle sen kirjeen johdosta -- -- --\nmuutaman päivän kuluttua?\"\n\n\"On melkein välttämätöntä näyttää se Brokawille\", Philip arveli.\n\n\"Ehkäpä, mutta kuitenkaan en myönnä sitä aivan välttämättömäksi\",\nehätti Gregson sanomaan. \"Brokaw tietää kyllä asian vakavuuden ilman\nkirjettäkin. Kuulehan, Philip -- -- sinä lähdet siinä mielessä mukaan,\nettä voit vaikka tapellakin, jos tarvitaan, mutta anna minun hoitaa\nasian toinen puoli. Älä mitenkään ilmoita minusta mitään Brokawin\nherrasväelle. En näet missään tapauksessa tahtoisi tavata -- -- häntä\n-- -- vielä, vaikkakaan en mistään muusta syystä, niin meidän kirotun\ntuttavuutemme vuoksi, joka on esteenä tällä kertaa. Hän oli nyt\nvieläkin viehättävämpi kuin -- -- -- silloin, jolloin näin hänet.\"\n\n\"Hän on siis muuttunut\", Philip sanoi nauraen, aivan tosissaan.\n\n\"Eipä juuri muuttunut: mutta miltä kannalta asian ottaa\", taiteilija\noikaisi.\n\n\"No niin, jos vielä löytäisimme toisen tytön, niin millaiseen pulaan\nsilloin joutuisit, Greggy! Kylläpä silloin, totta tosiaankin,\njoutuisimme sekä huvittavaan että surulliseen tilanteeseen. Maksaisinpa\nvaikka tuhat dollaria, jos saisin tämän toisen kultakutrisen tytön\nesiintymään näyttämöllämme!\"\n\n\"Kyllä minäkin maksan tuhat dollaria, jos hankit hänet tänne\", Gregson\nsanoi.\n\n\"No hyvä!\" Philip nauroi, pitäen kättään ojennettuna. \"Annan selityksen\ntänään iltapäivällä tai tulevana yönä.\"\n\nHän oli jotenkin alakuloisella mielellä nyt, ruvetessaan astelemaan\nChurchilliin päin. Hän oli ajatellut yhdessä Gregsonin kanssa ryhtyä\nottamaan selvää näistä hämäräperäisistä asioista, mutta Gregson olikin\nvain itsepintaisesti pysynyt siinä väitteessään, että neiti Brokaw oli\nsama henkilö, jonka hän oli nähnyt toista viikkoa sitten. Oliko\nsittenkin, kaikesta huolimatta mahdollista, että laiva oli poikennut\nmaissa jossakin satamassa näillä tienoin? Mutta tällainen otaksumahan\noli aivan luonnoton. Hiukan ennen kuin hän oli tavannut Brokawit, hän\noli puhutellut kapteenia ja saanut tietää, että yhtiön laiva oli tullut\nsuoraan Halifaxista, ollenkaan poikkeamatta säännöllisestä\nkulkureitistään. Kapteenin antama tieto vahvisti hänen käsitystään\ntoiselta puolen, mutta teki hänet toiselta puolen entistä\nepätietoisemmaksi. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Gregson ollut voinut\nnähdä neiti Brokawia ennenkuin tänä aamuna. Mutta kuka sitten oli\nsamannäköinen kuin Eileen? Missä hän oleskeli nyt? Mikä kummallinen\nyhteensattuminen oli johtanut heidät molemmat Churchilliin juuri nyt,\ntämmöisenä muutenkin merkillisenä aikana? Oli melkein itsestään selvää,\nettä tämä Gregsonin tapaama ja niin elävästi Eileeniä muistuttava tyttö\noli asetettava yhteyteen lordi Fizthughin ja hänen puoluelaistensa\nkanssa. Ja samalla hänen mieleensä juolahti omituinen, pelonsekainen\najatus, että Jeannen ja Pierrenkin täytyi olla tekemisissä samoissa\npuuhissa. Tervehtihän Jeanne sitäpaitsi Eileeniä aivan kuin hyvät\ntuttavat konsanaan.\n\nHän meni suoraapäätä johtajan asunnolle ja koputti sen huoneen ovelle,\njossa hän tiesi Brokawin tyttärineen asuvan. Brokaw laski hänet sisälle\nja Philipin katsellessa kysyvän näköisenä ympärilleen huoneessa, Brokaw\nnyökkäsi päällään erästä toiseen huoneeseen johtavaa ovea kohden ja\nsanoi:\n\n\"Eileen on levolla. Hänellä on ollut hyvin rasittava matka, Philip,\neikä hän ole nukkunut kahtena peräkkäisenä yönä ollenkaan senjälkeen,\nkun läksimme Halifaxista.\"\n\nPhilip huomasi helposti myös senkin, ettei Brokaw itsekään ollut juuri\npaljon nukkunut. Hänen silmänsä olivat raukean näköiset ja niiden\nluomet jonkinverran turvonneina. Mutta muuten ei huomannut hänen\nollenkaan olevan väsyneen ja levon tarpeessa. Hän käski Philipin\nistuutumaan tuolille, joka sijaitsi suuren takkavalkean ääressä,\ntarjosi sikaarin ja alkoi suoraapäätä keskustella liikeasioista.\n\n\"Se on todellinen helvetti, Philip\", sanoi hän lujalla, tyynellä\näänellä, ikäänkuin hän olisi vaivoin hillinnyt intohimoista purkausta.\n\"Vielä kolme kuukautta, niin olisimme päässeet alkuun ja voineet jakaa\nosinkoja. Olenpa jo tehnyt sopimuksiakin, joiden mukaan me saamme\nviisisataa prosenttia voittoa. Ja nyt -- tämä!\"\n\nHän heitti puoleksi poltetun sikaarinsa tuleen ja puri kiukkuisesti\npään toisesta.\n\nPhilip sytytti omansa, ja syntyi hetkisen vaitiolo, jonka pankkiiri\nterävästi keskeytti.\n\n\"Ovatko miehesi valmiit taistelemaan?\"\n\n\"Jos se on välttämätöntä\", vastasi Philip. \"Me voimme ainakin luottaa\nosaan heistä, varsinkin Blind Indian Laken miehiin. Mutta -- tämä\ntaistelu -- miksi luulet sen syntyvän? Jos syntyy taistelu, olemme\nhukassa.\"\n\n\"Jos kansa nousee meitä vastaan, silloin olemme hukassa. Sitä meidän ei\npidä sallia. Se on ainoa mahdollisuutemme. Olen tehnyt kaiken voitavani\ntukehuttaakseni tuon meitä vastaan tähdätyn liikkeen etelässä, enkä ole\nonnistunut. Meidän vihollisemme ovat täydellisesti naamioidut. He ovat\nsaaneet sanomalehden avulla yleisen mielipiteen puolelleen. Heidän\nseuraava liikkeensä tulee olemaan suoraan meihin suunnattu isku. Mitä\ntapahtuukin, tulee se tapahtumaan pian. Heidän aikomuksensa on hyökätä\nkimppuumme, tuhota omaisuutemme, ja tämä liike tulee olemaan muka\nrangaistus tihutöistä, jotka pannaan meidän miestemme syyksi. On\nmahdollista, että hyökkäystä eivät tee pohjoisten seutujen asukkaat\nyksin, vaan ehkä myös erikoisesti sitä varten tänne tuodut miehet.\nTulos on sama -- jos se onnistuu. Hyökkäys on aiottu yllätykseksi.\nAinoa mahdollisuutemme on kohdata se ja tuhota se tykkänään -- iskeä\nhuumaava isku ja vangita niin monta vastustajistamme, että voimme saada\ntarvitsemamme tiedot.\"\n\nBrokow oli kiihtynyt. Hän säesti sanojaan kiivailla kädenliikkeillä.\nHän puristi kätensä nyrkkiin ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi. Hän\nei ollut enää entinen, varovainen Brokaw, joka oli täydellisesti\nitsensä herra, ja joka ei koskaan kohottanut itsehillintänsä tiheää\nverhoa, ja Philip oli hämmästynyt. Hän oli odottanut Brokawin\nviekkaiden aivojen keksivän puoli tusinaa suunnitelmia vihollisten\nhiljaiseksi tuhoamiseksi. Ja nyt oli hän tuossa. Brokaw, joka aina\nrakensi ympärilleen aitauksen laillisista teoista -- joka ei\nmilloinkaan paljastanut itseään vihollisen kuulille -- ehdotti avointa\ntaistelua!\n\nPhilip oli sanonut Gregsonille, että taistelu syntyisi. Hän oli\nvarmasti vakuutettu siitä, että taistelu syntyisi. Mutta hän ei ollut\nkoskaan uskonut, että Brokaw yhtyisi siihen. Hän nojautui pankkiiria\nkohti, kasvot hiukan hehkuen tulen lämmöstä ja tiedosta, että Brokaw\njätti asian kokonaan hänen käsiinsä. Jos taistelu syntyisi, voittaisi\nhän. Hän luotti siinä itseensä. Mutta --.\n\n\"Mikä on tulos, jos voitamme?\" kysyi hän.\n\n\"Jos saamme käsiimme sellaisia, jotka voivat antaa selviä todisteita\nsiitä, että meitä vastaan tähdätty liike on salahanke meidän liikkeemme\ntuhoamiseksi, niin hallitus on meidän puolellamme\", vastasi Brokaw.\n\"Olen muokannut maaperää siellä. Olen tehnyt muodollisen ilmoituksen,\nettä sellainen hanke on tekeillä, ja olen saanut lupauksen, että\npoliisi ryhtyy käsiksi asiaan. Mutta sitä ennen iskevät vihollisemme.\nEi ole enää aikaa turvata poliiseihin. Meidän täytyy itse huolehtia\npelastuksestamme. Ja sen vuoksi meidän täytyy taistella.\"\n\n\"Entä jos häviämme?\"\n\nBrokaw kohotti merkitsevästi käsiään ja olkapäitään.\n\n\"Moraalinen vaikutus tulee olemaan hirmuinen\", sanoi hän. \"Se tulee\ntodistamaan, että koko pohjoisseutu on vihamielinen yhtiöllemme ja\nhallitus luopuu kannatuksestaan. Me joudumme perikatoon. Osakkaamme\nkadottavat joka ainoan sentin.\"\n\nPhilip oli hermostunut sielullisen jännityksen aikana. Hän nousi\ntuoliltaan ja käveli edestakaisin suuren huoneen pehmeällä matolla\ntupakansavun ympäröimänä. Pettäisikö hän sanansa Gregsonille ja\nkertoisi Brokawille Lord Fitzhughista? Mutta hänen seuraava ajatuksensa\noli, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Brokaw käsitti nyt jo aseman\nvakavuuden. Jollakin käsittämättömällä tavalla hän oli saanut selville,\nettä heidän vihollisensa aikoivat hyökätä miltei heti, ja hänen oma\nkirjeitten paljastamisensa voisi vain tehdä tämän selvemmäksi. Hän\npitäisi sanansa Gregsonille päivän tai pari, kuten oli luvannut. Tunnin\najan molemmat miehet olivat kahden huoneessa. Sen päätyttyä olivat\nheidän suunnitelmansa selvät. Seuraavana aamuna Philip lähtisi Blind\nIndian Lakelle ja valmistautuisi sotaan. Brokaw seuraisi häntä pari\nkolme päivää myöhemmin.\n\nRaskas taakka tuntui kohoavan Philipin hartioilta hänen erotessaan\nBrokawista. Ensi kerran kuukausia kestäneen huolen ja toimettomuuden\njälkeen hän näki tiensä selvästi. Ja ensi kerran tuntui hänen elämäänsä\nmyös tulleen jotain, joka täytti hänet omituisella hurmiolla ja sai\nhänet unohtamaan synkkyyden, jonka vallassa hän oli viimeiset\nkuukaudet ollut. Tänä iltana hän saisi nähdä Jeannen. Hän värisi\nsitä ajatellessaan niin, että hän hetkiseksi unohti, että hänen piti\nnähdä myös Eileen ja puhua hänen kanssaan. Muutamia päiviä sitten\nhän oli sanonut Gregsonille, että olisi järjetöntä taistella\npohjois-seutulaisia vastaan; nyt hän oli innostunut ryhtymään\ntoimintaan, alkamaan ja lopettamaan asian -- voittamaan tai häviämään.\nJos hän olisi ryhtynyt erittelemään itsessään tapahtunutta muutosta,\nolisi hän huomannut, että sen pohjalla oli tuo kaunis tyttö, jonka hän\noli nähnyt kuutamoisella kalliolla. Ja kuitenkin Jeannekin kuului\npohjoisseutulaisiin, niihin, joita vastaan hänen toimintansa täytyi\nsuuntautua. Mutta hän luotti itseensä ja siihen, mitä tämä yö toisi\nmukanaan. Hän oli kuin vapautunut kahleista, jotka olivat häntä kauan\npainaneet, ja se, että hän ehkä tulisi taistelemaan Jeannen omaisia\nvastaan, ei voinut häiritä hänen toivokkuuttaan, sitä uutta iloa ja\nkiihtymystä, joka hänet oli vallannut. Kiiruhtaessaan takaisin majaansa\nhän vakuutti itselleen, että sekä Jeanne että Pierre olivat lukeneet\nhänen nenäliinassa lähettämänsä sanoman; heidän vastauksensa oli\ntodisteena siitä, että he ymmärsivät häntä, ja syvällä hänen\nsydämessään vakuutti ääni hänelle, että jos taistelu syntyisi, niin he\nkolme, Pierre, Jeanne ja hän itse, voittaisivat tai kaatuisivat\nyhdessä. Muutama tunti oli muuttanut hänet jälleen Gregsonin\ntaistelijaksi. Pitkät ja vastenmieliset kuukaudet, joiden aikana hänen\noli keskellä juonia, poliittisia salahankkeita, epärehellistä\nrahastamista täytynyt näytellä avuttoman koneen osaa, olivat ohi. Nyt\nhän oli johdossa; Brokaw oli itse ilmaissut alistumisensa. Hän aikoi\ntaistella -- kunniallista, rehellistä taistelua hänen puoleltaan, ja\nhänen verensä virtasi lujemmin hänen suonissaan kuin sotajoukkoja\nkomentaen. Sinä iltana, kalliolla, hän aikoi ilmaista kaiken suoraan\nPierrelle ja Jeannelle. Hän kertoisi heille salahankkeesta yhtiötä\nvastaan ja edessään olevasta työstä. Ja sen jälkeen --.\n\nHän työnsi majansa oven auki innokkaana ilmaisemaan Gregsonillekin\ninnostustaan. Taiteilija ei ollut sisällä. Philip huomasi, että\npanosvyö ja revolveri, jotka tavallisesti riippuivat Gregsonin penkin\nyläpuolella, olivat poissa. Hän ei koskaan astunut majaan katsahtamatta\nEileen Brokawin kuvaan. Jokin siinä tuntuu lumoavan hänet. Nyt se\npuuttui seinältä.\n\nHän heitti yltään takkinsa ja hattunsa, täytti piippunsa ja alkoi\nkerätä harvoja esineitään pakatakseen ne. Oli keskipäivä ennenkuin hän\noli valmis, eikä Gregson ollut palannut. Hän keitti hiukan kahvia ja\nistuutui odottamaan. Viideltä hänen piti syödä päivällistä Brokawien ja\nasiamiehen kanssa; Eileen oli isänsä kautta pyytänyt häntä tulemaan\nhäntä tapaamaan pari tuntia aikaisemmin suureen huoneeseen. Hän odotti\nneljään asti ja jätti sitten lyhyen ilmoituksen Gregsonille pöydälle.\n\nMetsässä alkoi hämärtää. Harjun huipulta Philip näki auringon viimeisen\npunervan hehkun sen vaipuessa kaukana etelään ja länteen. Näkyi heikko\nkajastus pohjoisen meren tummenevaan harmaaseen hämärään. Suuri,\nvalkopeitteinen kallio näytti kohoavan lähempänä ja jättiläismäisempänä\nomituisessa valaistuksessa. Silmänräpäyksen ajan loisti punainen lieska\nsen yli, ja kultaisen hehkun vaaletessa ja haihtuessa ei Philip voinut.\najatella muuta kuin että se oli kuin soihtu, joka oli tarkoitettu\nmerkiksi hänelle. Vielä muutama tunti, niin hän saisi nähdä Jeannen\nsiellä, missä tuo valo oli näkynyt. Ja nyt Eileen odotti häntä tuolla\nalhaalla.\n\nHänen valtimonsa sykkivät nopeammin hänen kulkiessaan ohi vanhan\nlinnoituksen, yli kuolleiden lepopaikan Churchilliin. Hän ei tavannut\nketään asiamiehen luona, ja miss Brokawin huoneeseen vievä ovi oli\npuolittain auki. Suuri tuli paloi takassa ja hän näki Eileenin istuvan\nsen hohteessa hymyillen hänelle, kun hän astui sisään. Hän sulki oven,\nja kun hän kääntyi, oli Eileen noussut ja ojensi kätensä häntä kohti.\nHän oli pukeutunut häntä varten miltei niinkuin tuona yönä Brokawin\ntanssiaisissa. Tulen leiskahtelevassa valossa hohtivat hänen\nihastuttavat käsivartensa ja olkapäänsä lumoavan kauniina; hänen\nsilmänsä hymyilivät; hänen hiuksensa valuivat kultaisena virtana. Hän\ntunsi huoneessa heikkoa ja hurmaavaa heliotroopin tuoksua -- samaa,\njoka oli täyttänyt hänen sieramensa tuona iltana kauan sitten, tuota\nsuloista tuoksua, jota hän oli tuntenut nenäliinassa, joka oli\npudotettu kalliolle, ja pitsinpalassa, jolla Jeanne oli sitonut\nhiuksensa!\n\nEileen astui häntä kohti. \"Philip\", sanoi hän, \"oletko iloinen minut\nnähdessäsi?\"\n\n\n\n\nIX luku.\n\n\nEileenin ääni keskeytti lumouksen, joka oli hetkisen pidellyt häntä\nvallassaan.\n\n\"Olen iloinen sinut nähdessäni\", huudahti hän tarttuen hänen molempiin\nkäsiinsä. \"Mutta en ole vielä täysin herännyt unestani. Se tuntuu liian\nihanalta, miltei epätodelliselta. Oletko sinä entinen Eileen, joka\nvärisi, kun kerroin hänelle metsistä ja villi-eläimistä, ja joka nauroi\nminulle, koska tahdoin nukkua ulkosalla ja kulkea vuorilla sensijaan\nettä olisin pysynyt siivosti kotona? Pyydän selitystä. Sen täytyy olla\nihmeellinen muutos -- --\"\n\n\"Muutos onkin tapahtunut\", keskeytti hän. \"Istuudu, Philip -- tuonne!\"\nHän istuutui aivan Philipin lähelle ja katsoi häneen nojaten leukaansa\nkäsiinsä ihastuttavan säteilevänä. \"Sinä sanoit minulle kerran, että\ntytöt vain liihottelivat elämän yli kuin perhoset; että me emme voineet\nymmärtää elämää emmekä elää sitä ennenkuin -- joskus -- tulimme\nkosketukseen luonnon kanssa. Muistatko? Minä olin silloin raivoissani\nsinun suoruudestasi, jota minä pidin hävyttömyytenä. En voinut saada\nmielestäni sinun sanojasi. Ja nyt koetan sitä.\"\n\n\"Ja sinä pidät siitä?\" Philip teki kysymyksensä miltei innokkaana.\n\n\"Pidän.\"\n\nEileen katsoi häneen lujasti, ja hänen kauniit harmaat silmänsä\nkohtasivat Philipin katseen niin että vaitiolo tuntui hänestä\npainostavalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt Eileeniä kauniimpana.\nAntoiko tulenhehku hänen kasvoillaan, liekkien punainen leimu hänen\niholleen kauniimman hohteen? Tummensiko tulen ja varjon sekoitus hänen\nposkensa? Äkkinäinen päähänpisto sai hänet lausumaan sanat, jotka\njohtuivat hänen mieleensä.\n\n\"Sinä olet jo sitä koettanut\", sanoi hän. \"Voin nähdä sen kasvoistasi.\nKestäisi viikkoja metsässä saada sitä aikaan.\"\n\nHarmaat silmät vaipuivat alas; puna kävi selvemmäksi. \"Niin, olen\nkoettanut sitä. Vietin puolen kesää majassamme järven rannalla.\"\n\n\"Mutta se ei ole vain päivänpaahtamaa\", väitti Philip innostuneena\nhetkiseksi keksinnöistään. \"Se on tuuli; ulkoilma; se on leiritulien\nsavu; se on palsamin ja männyn ja seeterin tuoksu. Sen näen kasvoillasi\n-- ellei tuli sitä saa aikaan.\"\n\n\"Se on osaksi tuli\", sanoi Eileen. \"Ja lopun ovat tehneet tuuli ja\nmeri, jonka yli olemme tulleet, ja jäävuorten kylmyys. Huh! Kasvoni\novat kuin täynnä nokkosia!\"\n\nHän hieroi poskiaan molemmin käsin ja ojensi sitten toisen kätensä\nPhilipille.\n\n\"Katso\", sanoi hän. \"Se on karkea kuin hiekkapaperi. Eikö se ole\nmuutos? En pitänyt edes käsineitä laivalla. Minä olen innostunut. Minä\ntulen mukaasi ja taistelen. Onko sinulla nyt mitään minua vastaan, mr.\nPhilip?\"\n\nHän puhui keveään tapaan, mutta kuitenkin hänen äänensä oli vakava.\nHänen käytöksensä oli epävarmaa ja samalla miltei lapsellisen\ninnokkaasti vastausta odottavaa; Philip ei voinut ymmärtää sitä. Hän\nkuvitteli kuulleensa pari kertaa heikon ponnistuksen hänen äänessään.\n\n\"Aiotko todella antautua tähän seikkailuun?\" huudahti hän hiljaa\nhämmästyneenä. \"Sinä, jota villihevosetkaan eivät voisi vetää\nerämaahan, kuten kerran sanoit minulle!\"\n\n\"Kyllä\", myönsin tyttö vetäen tuolinsa pois tulen kuumuudesta. Hänen\nkasvonsa olivat nyt miltei tykkänään varjossa, eikä hän katsonut\nPhilipiin. \"Minä alan -- rakastaa seikkailua\", jatkoi hän tyynellä\näänellä. \"Seikkailu oli tulossa. Ja kun astuimme maihin, tapahtui\njotain ihmeellistä. Näitkö tuota tyttöä, joka luuli tuntevansa\nminut --\"\n\nHän vaikeni, ja äkkiä tuli valaisi hänen kasvojaan; hänen katseensa oli\nkiinteästi tähdätty Philipiin hänen käsiensä välistä.\n\n\"Näin hänen juoksevan puhuttelemaan sinua\", sanoi Philip, ja hänen\nsydämensä löi kaksinverroin nopeammin kuin tavallisesti. Hän nojautui\neteenpäin niin että hän voi katsoa miss Brokawia suoraan kasvoihin.\n\n\"Tunsitko sinä hänet?\" kysyi Eileen.\n\n\"Olen nähnyt hänet vain kaksi kertaa -- kerran ennen kuin hän puhutteli\nsinua.\"\n\n\"Jos tapaan hänet uudelleen, niin pyydän anteeksi\", sanoi Eileen. \"Hän\nerehtyi ja se yllätti minut. Kun hän juoksi siten luokseni ja ojensi\nkätensä -- niin luulin häntä kerjäläiseksi.\"\n\n\"Kerjäläiseksi!\" Philip miltei huusi. \"Kerjäläiseksi!\" Hän purskahti\nnauruun ja peittääkseen mielenliikutustaan hän heitti uusia puita\ntuleen. \"Meillä ei ole kerjäläisiä täälläpäin.\"\n\nOvi avautui heidän takanaan ja Brokaw astui sisään. Philipin kasvot\nolivat punaiset hänen tervehtiessään häntä. Puoli tuntia myöhemmin hän\nkirosi itseään siitä, ettei ollut yhtä viisas kuin Gregson. Hän tiesi,\nettä Eileenissä oli tapahtunut muutos, muutos, jota ei luonto yksin\nollut saanut aikaan, kuten Eileen koetti saada häntä uskomaan. Hän\nkoetti illallisen aikana päästä selville tytöstä. Joskus hän huomasi,\nmiten epätodellista ja teeskenneltyä oli hänen puheensa; joskus taas\nEileen näytti olevan mielenliikutusten vallassa, jotka äärettömästi\nlisäsivät hänen suloaan ja hänen äänensä vakuuttavaisuutta. Hän oli\nhermostunut. Philip huomasi hänen katseensa usein etsivän isänsä\nkasvoja, ja useasti niissä ilmeni salaperäinen kysymys, ikäänkuin\nBrokawin aivoissa olisi piillyt seikkoja, jotka olivat hänelle uusia ja\njoita hän koetti ymmärtää. Hän ei enää tenhonnut Philipiä kuten ennen,\nja kuitenkin hänen täytyi myöntää hänen olevan kauniimman kuin koskaan\nennen. Ennemmin hän ei ollut koskaan nähnyt surumielisyyden häivettä\nhänen silmissään; hän ei ollut koskaan nähnyt niiden tummenevan\nniinkuin nyt, kun hän miltei kuumeentapaisen innokkaasti kuunteli\nsanoja, joita Brokaw ja Philip vaihtoivat. Philip oli varma siitä,\nettei mikään päähänpisto ollut tuonut häntä pohjoiseen. Hänen oli\nmahdotonta uskoa, että hän olisi loukannut Eileenin turhamaisuutta niin\nsuuresti, että tämä olisi saanut hänet toimintaan, kuten Eileen oli\nsanonut hänelle heidän istuessaan tulen edessä. Oliko Eileen seurannut\nisäänsä siksi, että hän -- Philip Whittemore -- oli pohjoisessa?\n\nTämä ajatus nosti punan hänen poskilleen ja hänen epävarmuutensa\nlisääntyi tiedosta, että Eileen katseli häntä. Hän oli iloinen, kun\ntuli tupakan vuoro ja Eileen poistui. Hän avasi oven hänelle ja sanoi\nhänelle, ettei hän ehkä tapaisi häntä ennenkuin aamulla, koska hänellä\noli tärkeä tehtävä suoritettavana tänä iltana. Eileen ojensi hänelle\nkätensä, ja silmänräpäyksen ajan hän tunsi tytön sormien puristavan\nkättänsä.\n\n\"Hyvää yötä\", kuiskasi Eileen.\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nTyttö veti kätensä pois ja kohotti sitten äkkiä katseensa häneen. Hänen\nsilmänsä olivat tyynet, rauhalliset ja kauniit, ja kuitenkin hänen\nkurkussaan tuntui pieni ahdistus hänen nojautuessaan niin lähelle\nPhilipiä, että kosketti hänen rintaansa, ja sanoessaan:\n\n\"On parasta -- parasta kaikille -- kaikelle -- jos voit saada isän\njäämään Fort Churchilliin.\"\n\nHän ei odottanut Philipin vastausta vaan kiiruhti huonettaan kohti.\nHetkisen Philip tuijotti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Sitten hän\nastui askeleen kuin seuratakseen häntä, kutsuakseen hänet takaisin.\nMutta tämä päähänpisto haihtui yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja\nhän meni jälleen Brokawin ja asiamiehen luo.\n\nHän katsoi kelloaan. Se oli seitsemän. Puoli kahdeksan hän puristi\nmolempain miesten käsiä, sytytti uuden sikaarin ja meni ulos yöhön. Oli\nliian varhaista mennä tapaamaan Pierreä ja Jeannea, mutta hän meni alas\nrannalle ja käveli hitaasti kalliota kohti. Hän oli vieläkin tuntia\nliian varhainen saapuessaan suurelle kalliolle ja istuutuessaan\nkatsomaan merelle päin.\n\nYö oli säteilevä ja kirkas, sellainen kuin hän oli troopillisissa\nmaissa nähnyt. Mutta täällä, pohjoisessa, hänen edessään oleva näky oli\nsuurenmoisempi. Churchill lepäsi elottomana valomeressään; laiva näkyi\nmustana varjokuvana kaukaisuudessa, mustan savupilven noustessa suoraan\nylös sen piipuista ja kohotessa taivasta kohti; se oli kuin suuri musta\nhirviö, joka loi varjonsa puoli mailia yli lahden. Philipin silmät\nkiintyivät varjoon. Nyt se oli kuin jättiläiskasvot, nyt hirviö -- nyt\nse muodostui suuren, uhkaavan käden muotoiseksi, ikäänkuin se jossain\npohjolan pimennoissa olisi etsinyt yhtä mahtavaa vihollista kuin se\nitse. Sitten lumous laukesi. Varjon päästä, joka ulottui miltei sen\nkallion juurelle asti, jolla Philip istui, kuului ääntä. Se oli selvä,\nmetallinen ääni, joka pani ilman väräjämään, ja Philip nojautui kallion\nreunan yli. Hänen allaan varjo vaihtui tähtien valoon. Hän kuuli\nheikkoa airojen loisketta, ja äkkiä kiiti vene kirkkaaseen kuun ja\ntähtien valoon.\n\nSe oli suuri vene. Hän voi nähdä siinä neljä henkilöä. Kolme heistä\nmeloi; neljäs istui liikkumatonna keulassa. He kulkivat nopeasti hänen\nalitseen, ohjaten venettään niin, että se pian katosi kallion suojaan.\nVeden luomista heikoista heijastuksista Philip voi nähdä, että\nveneessäolijat koettivat päästä tumman varjon suojaan. Vain airojen\nääni oli sattumalta ilmaissut hänelle heidän läsnäolonsa.\n\nTavallisissa olosuhteissa ei oudon veneen ohikulkeminen yöllä olisi\nmerkinnyt hänelle mitään. Mutta nyt se häntä huolestutti. Sen\nlähestyminen varjon läpi, sen ohjaajien omituinen hiljaisuus, se\nvarmuus, jolla he olivat ohjanneet veneensä kallion alle, kaikki tuo\noli outoa. Voiko tämä olla jossain yhteydessä Jeannen ja Pierren\nkanssa?\n\nHän odotti kunnes kuuli kellossaan olevan pienen kulkusen ilmoittavan\npuolta tuntia, ja sitten hän alkoi hitaasti astella kuutamoisten\nkallioitten yli pohjoiseen päin. Jeanne ja Pierre tulisivat varmasti\nsieltä päin. Oli mahdotonta erehtyä siitä. Hän käveli äänettömästi\nmokkasiineissaan pysytellen lähellä kallion reunaa, niin että hän voi\nnähdä lahden yli. Kahden tai kolmensadan kyynärän päässä suuren kallion\ntakana teki lahdelma jyrkän mutkan, niin että avoin ulappa näkyi kuin\nhopeainen tie mailin matkan. Philip etsi siltä venettä, mutta mikäli\nhän voi nähdä, ei siellä ollut mitään varjoa.\n\nNeljänneksen mailia hän käveli yli kallioiden ja palasi sitten. Kello\noli yhdeksän. Se hetki oli tullut, jolloin hänen piti tavata Jeanne ja\nPierre. Hän asettui taas vartiopaikalleen kalliolle, ja hänen\nhermostuneisuutensa lisääntyi joka hetki. Entäpä jos Jeanne ei\nsaapunutkaan? Jospa hän oli erehtynyt? Pelkkä ajatuskin sai hänen\nsydämensä sykähtämään tuskasta. Tähän asti hän ei ollut pelännyt, että\nJeanne voisi pettää hänet, että hän ei pitäisi lupaustaan. Hänen\nluottamuksensa tätä tyttöä kohtaan, jonka hän oli vain kaksi kertaa\nnähnyt, oli rajaton.\n\nToisen ja kolmannen kerran hän tarkasti tuon neljännesmailin matkan.\nJälleen hänen kellonsa löi puolitunnin, ja hän tiesi, että sovitun ajan\nviimeiset hetket olivat tulleet.\n\nKolmannen ja viimeisen kerran hän kulki yli neljännesmailin rajan,\netsien valkoisesta kaukaisuudesta, joka aukeni sen takana. Heikko tuuli\nnousi lahdelta; se humisi metsän puissa, jotka ulottuivat aina\nkalliontasangolle asti, jolla hän seisoi; allaan hän kuuli yhä\nselvempänä nousevan vuoksen kohinan. Epätoivo valtasi hänet, ja hän\ntunsi kadottaneensa pelin.\n\nÄkkiä tuuli kantoi hänen korviinsa toisenlaisen äänen -- huudon\nalhaalta kallioilta, toisen huudon, ja sitten naisen kauhunparahduksen,\njonka meren kohina ja tuulen kasvava humina puunlatvoissa tukahuttivat.\n\nHän seisoi hetkisen voimattomana ja kuunteli. Tuuli huminoi, ja naisen\nhuuto kuului jälleen hänen korviinsa -- ääni, joka oli kauhua täynnä ja\nhuusi hurjasti apua. Päästäen vastaushuudon hän juoksi kuin nopea eläin\nkalliota pitkin. Jeanne kutsui häntä! Kuka muu kuin Jeanne voisi olla\ntäällä ulkona pimeässä yössä -- Jeanne ja Pierre? Hän kuunteli\njuostessaan, mutta ei kuulunut enää mitään. Vihdoin hän pysähtyi ja\nveti syvään henkeä päästääkseen huudon, joka kuuluisi heidän korviinsa.\n\nLäpi sydämensä hurjan sykinnän ja läähättävän hengityksensä hän kuuli\nääniä, jotka eivät johtuneet merestä eikä tuulesta. Hän juoksi\nedelleen, ja äkkiä kallio loppui hänen jalkainsa alta, ja hän huomasi\nseisovansa suuren halkeaman reunalla, omituinen kohtaus edessään.\nKirkkaassa kuutamossa, selkä kallioon päin käännettynä, seisoi Pierre,\nkimalteleva tikari kädessään, laiha, jäntevä ruumis jännittyneenä\npuolustautumaan kolmea miestä vastaan, jotka olivat hyökänneet hänen\nkimppuunsa. Se oli vain silmänräpäyksen näky. Miehet hyökkäsivät.\nKuului tukahutettuja huutoja, iskuja, teräksen kalahdus, ja Pierren\nääni kuului taistelun metakan yli.\n\n\"Jumalan tähden, auttakaa minua, M'sieur!\"\n\nHän oli nähnyt Philipin syöksyvän kallion reunalle, ja taistellessaan\nhän huusi jälleen.\n\n\"Ampukaa, M'sieur! Silmänräpäyksen kuluttua on liian myöhäistä!\"\n\nPhilip oli vetänyt raskaan revolverinsa esiin. Hän odotti oikeaa\nhetkeä. Miehet taistelivat nyt niin, että Pierre oli ahdistettu\nhyökkääjien ja seinän halkeaman väliin. Ei ollut mahdollista ampua\nsatuttamatta häneen.\n\n\"Juoskaa, Pierre!\" huusi Philip. \"Juoskaa -- --\"\n\nHän ampui kerran taistelevien yli, ja kun Pierre äkkiä hypähti syrjään\nhänen käskyään totellen kuului ensi kerran laukaus toiselta puolen.\nKuula lensi aivan hänen korvansa ohi. Toinen laukaus, ja Pierre kaatui\nmaahan kuin kuollut kallioitten sekaan. Jälleen Philip ampui --\nkolmannen ja neljännen kerran, ja yksi noista kolmesta, jotka katosivat\nvaaleaan hämärään, kompastui kallioon ja kaatui niinkuin Pierre oli\nkaatunut. Hänen toverinsa pysähtyivät, nostivat hänet ylös ja horjuivat\neteenpäin häntä kuljettaen. Philipin viimeinen laukaus sattui harhaan,\nja ennenkuin hän ehti ladata uudelleen, olivat he kadonneet\nkalliojoukkojen taa.\n\n\"Pierre!\" huusi hän. \"Hei! Pierre Couchee!\"\n\nToiselta puolen ei kuulunut mitään vastausta.\n\nHän juoksi pitkin kuilun reunaa, ja metsän lähellä hän löysi paikan,\njosta hän voi mennä alas. Kiireessään hän kaatui; hän raapi kätensä,\nveri vuosi haavasta, jonka hän sai otsaansa, kun hän jälleen kiipesi\nylös kalliolle. Hän koetti huutaa, mutta näki samassa olennon\nkiipeävän ylös kallioita myöten, mutta hänen miltei yliluonnolliset\nponnistuksensa veivät hänen puhetaitonsa. Hän hengitti raskaasti\npäästessään Pierren luo.\n\nPierre nojautui kalliota vastaan. Hänen kasvoistaan vuosi verta.\nKädessään hän piteli katkennutta tikaria. Hänen silmänsä leimusivat\nkuin mielettömän, ja hänen kasvoistaan kuvastui epätoivo, joka herätti\nkauhua Philipissä.\n\n\"Minun vammani ei merkitse mitään -- ei mitään, M'sieur!\" läähätti hän\nkäsittäen Philipin ilmeen. \"Mutta Jeanne! He ovat vieneet -- vieneet\nJeannen!\" Tikari putosi hänen kädestään ja hän vaipui väsyneenä\nkalliota vastaan. Philip polvistui ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä\nverta puolirotuisen kasvoilta. Muutaman hetken riippui Pierren pää\nvelttona hänen olkaansa vasten.\n\n\"Mitä se on, Pierre?\" kysyi hän. \"Sanokaa pian! He ovat vieneet\nJeannen!\"\n\nPierren vartalo kohottautui. Suurella ponnistuksella hän näytti\nkeräävän kaikki voimansa ja ojentautui.\n\n\"Kuulkaa, M'sieur\", sanoi hän puhuen tyynesti. \"He hyökkäsivät\nkimppuumme, kun tulimme tapaamaan teitä kalliolle. Heitä oli neljä.\nYksi heistä on kuollut -- tuolla. Muut -- ovat menneet Jeannen\nkanssa veneellä. Se merkitsee kuolemaa -- pahempaa kuin kuolemaa\nhänelle -- --\"\n\nHänen ruumiinsa värähti. Intohimoisen ponnistuksen tehden hän nousi\njaloilleen. Sitten hän vaipui ähkyen takaisin ja hetkisen ajan Philip\nluuli hänen kuolevan.\n\n\"Minä menen, Pierre\", huudahti hän. \"Minä tuon hänet takaisin. Vannon\nsen.\"\n\nPierren käsi pidätti häntä nousemasta.\n\n\"Vannotte -- --\"\n\n\"Vannon.\"\n\n\"Lähimmässä mutkassa -- on vene. He ovat lähteneet Churchilliin -- --?\"\n\nPierren ääni heikkeni. Kauhistuen äkkiä epätoivoaan, joka teki yön\npimeäksi hänen silmissään, puristi hän Philipin käsivartta.\n\n\"Jos pelastatte hänet, M'sieur, niin älkää tuoko häntä takaisin\",\nkuiskasi hän käheästi. \"Viekää hänet Fort o'Godiin. Älkää hukatko\nhetkeäkään -- älkää silmänräpäystäkään. Älkää luottako kehenkään.\nTaistelkaa -- tappakaa -- mutta viekää hänet Fort o'Godiin! Te teette\nsen -- M'sieur -- te lupaatte -- -- --\"\n\nHän vaipui velttona taapäin. Philip tuki häntä varovasti pidellen hänen\npäätään niin, että hän voi katsoa noihin tuijottaviin silmiin, jotka\nolivat vielä avoimet ja täynnä ymmärtämystä.\n\n\"Minä menen, Pierre\", sanoi hän. \"Minä vien hänet Fort o'Godiin.\nJa te -- --\"\n\nVarjo kulki yli Pierren silmäin. Hän koetti yhä ymmärtää, koetti vielä\npysyä tajuissaan.\n\n\"Kuunnelkaa\", huudahti Philip koettaen nostaa häntä. \"Te ette kuole.\nKuula vain raapaisi päätänne ja haava on jo lakannut vuotamasta verta.\nHuomenna teidän pitää mennä Churchilliin ja etsiä käsiinne mies nimeltä\nGregson -- se mies, jonka kanssa olin, kun te ja Jeanne tulitte laivaa\nkatsomaan. Sanokaa hänelle, että on tapahtunut jotain tärkeää, ja että\nhänen pitää sanoa toisille minun menneen leireille. Hän ymmärtää.\nSanokaa hänelle -- sanokaa hänelle -- --\"\n\nHän etsi sopivaa sanaa Gregsonille. Pierre katsoi yhä häneen silmät nyt\nmiltei puoliummessa.\n\nPhilip kumartui hänen ylitseen.\n\n\"Sanokaa hänelle\", sanoi hän, \"että minä olen lordi Fitzhughin\njäljillä!\"\n\nTuskin oli hän lausunut tuon nimen, kun Pierren sulkeutuvat silmät\navautuivat jälleen. Läähättävä huuto pääsi hänen huuliltaan, ja\nikäänkuin tuo nimi olisi herättänyt viimeisenkin elon ja voimankipinän\nhänessä toimintaan, tempautui hän irti Philipin käsistä koettaen puhua.\nUusi verivirta valui yli hänen kasvojensa. Epäselviä ääniä kuului hänen\nkurkustaan, ja sitten hän ponnistuksensa voittamana vaipui tajuttomana\ntaapäin. Philip sitoi nenäliinan haavoittuneen pään ympärille ja ojensi\nhänen jäsenensä suoraan. Sitten hän nousi ylös ja latasi revolverinsa.\nHänen kätensä eivät nyt vapisseet. Hänen ajatuksensa olivat selvät;\nkiihtymyksen hermostuttava jännitys oli haihtunut. Vain hänen sydämensä\nlöi kuin hurja kone.\n\nHän kääntyi ja juoksi siihen suuntaan, minne Pierren vastustajat olivat\nlähteneet, pää kumarassa, revolveri ojennettuna eteensä rinnan\nkorkeudelle. Hän ei ollut ehtinyt sadankaan kyynärän päähän, kun jokin\npysähdytti hänet. Hänen tiellään, kasvot käännettyinä kuutamoista\ntaivasta kohti, makasi miehen ruumis. Silmänräpäykseksi Philip kumartui\nsen yli. Pierren katkennut tikarinterä kimalteli miehen kurkussa.\nEloton käsi puristi sitä, kuin olisi hän viimeisellä hetkellään\nkoettanut vetää sitä pois. Kasvot olivat vääntyneet, silmät vielä\navoimet, huulet myöskin avoimet. Kuolema oli tullut kauhistuttavan\nnopeasti.\n\nPhilip kumartui alemma ja katsoi kuolleen kasvoihin. Missä hän oli\nnähnyt aikaisemmin nuo kasvot?\n\nÄkkiä hän muisti sen. Hän vetäytyi taapäin ja kylmä hiki tuntui\npusertuvan äkkiä yli koko hänen ruumiinsa ja kasvojensa. Tuo mies, joka\nmakasi tuossa Pierre Coucheen taittunut tikari rinnassaan, oli tullut\nrannalle Lontoon laivasta tänään Eileenin ja hänen isänsä seurassa!\n\nSilmänräpäyksen ajan hän oli aivan hämmästyksen vallassa! Kaikki mitä\noli tapahtunut -- kohtaus kalliolla, missä hän ensin tapasi Jeannen,\nlaivan saapuminen, tuo hetkinen rannalla, jolloin Jeanne ja Eileen\nseisoivat vastatusten -- muistuivat hänen mieleensä hänen katsoessaan\nnoita tuijottavia silmiä jalkainsa juuressa. Mitä se kaikki merkitsi?\nMiksi oli lordi Fitzhughin nimi riittänyt vetämään puolirotuisen\ntakaisin tajuttomuuden reunalta? Mitä merkitsi tämä omituinen\nolosuhteiden yhteensekaantuminen, joka yhdisti Pierren ja Jeannen häntä\nitseään uhkaavaan salaliittoon? Olivatko nuo viimeiset sanat, jotka hän\noli Pierre Coucheelle lausunut, itse asiassa olleet totta.\n\nHän ei odottanut saadakseen vastauksen noihin kysymyksiin, jotka\nkiitivät hänen aivojensa läpi. Huomenna joku löytäisi Pierren tai\nPierre ryömisi Churchilliin. Ja sitten olisi tuo kuollut mies täällä.\nHän värähti pistäessään revolverin takaisin vyöhönsä ja ojentaessaan\njäsenensä. Se oli epämiellyttävä juttu, mutta hän tiesi, että se oli\ntehtävä -- Pierren pelastukseksi. Hän nosti ruumiin kalliolta ja kantoi\nsen reunalle kumartuen sen painon alla. Kaukana alhaalla kaikui meren\nkohina. Hän ojensi taakkansa reunan yli ja odotti. Hetkisen kuluttua\nkuului kumea loiskahdus.\n\nSitten hän kiiruhti eteenpäin kuten Pierre oli häntä neuvonut.\n\n\n\n\nX luku.\n\n\nPian Philip hidastutti askeleitaan ja katseli levottomana eteensä.\nSiitä, missä hän seisoi, aleni kallio valkoiseksi rannaksi, joka\nulottui pimeään niin kauas kuin hän voi nähdä, vain metsän tumman\njuovan katkaisemana. Puolitiessä rinnettä kuutamon katkaisi tumma\njuova, ja hän huomasi tämän toiseksi halkeamaksi. Hänen ei ollut\nvaikeaa laskeutua alas. Halkeaman seinät olivat sileät, kuin veden\nkiillottamat. Sen pohjalla oli valkoista, kuivaa hiekkaa, joka painui\nhänen jalkojensa alla. Hän kulki eteenpäin seinämien välissä, ja pimeys\nverhosi hänet. Polku kävi vaikeammaksi. Lähellä rantaa hän haparoi\nsokeasti eteenpäin suurten kivien ja meriruohokasojen välissä,\nihmetellen, miksi Jeanne ja Pierre olivat tulleet tätä tietä, vaikka he\nolisivat voineet tulla mukavampaa tietä. Aivan lähellä kivistä rantaa,\nmissä valo oli hiukan kirkkaampi, näki hän veneen, jonka Pierre oli\nvetänyt varjoon.\n\nVasta vedettyään veneen kuutamoon veden reunaan huomasi hän, että se\noli varustettu kuin pitkää matkaa varten. Aivan lähellä perää oli\nmytty, jonka yli oli köytetty pyssy. Kaksi tai kolme pienempää\nporonnahkalaukkua oli veneen keskellä. Keulassa oli paksu\nkarhunnahkasuojus, ja hän tiesi sen olevan Jeannea varten.\n\nVarovasti Philip astui veneeseen ja äänettömin aironvedoin lähti\nohjaamaan sitä Churchilliin päin. Jeannen vangitsijoilla oli huomattava\netumatka, mutta hän luotti siihen, että voisi saavuttaa heidät pian,\njos Pierre oli puhunut totta sanoessaan, että he suuntaisivat kulkunsa\nChurchill Riveria kohti. Hän oli huomannut, miten varovasti Pierren\nvastustajat olivat lähestyneet kalliota, ja hän oli varma siitä, että\nhe olisivat vielä kaksinverroin varovaisempia paluumatkalla, varsinkin\nkun heidän hyökkäyksensä oli viime hetkellä keskeytynyt. Tästä syystä\nhän meloi ilman erikoista kiirettä pysytellen hyvin jyrkän rannan\nsuojassa, korvat ja silmät valppaina tarkkaamaan kaikkia ääniä niistä,\njotka olivat hänen edellään.\n\nVastapäätä sitä kalliota, jolla Pierren ja Jeannen oli pitänyt hänet\nkohdata, hän seisahtui ja nousi ylös veneessä. Tuuli oli hajottanut\nsavupilven. Hänen ja kaukaisen laivan välillä oli valoisa meri. Kahden\nkolmasosan päässä tästä välimatkasta näki hän suuremman veneen, joka\nnousi ja laski vuoksen aaltojen mukaan. Hän vaipui jälleen polvilleen\nja irrotti Pierren pyssyn. Hän varmistautui siitä, että makasiini oli\nladattu ja jatkoi melomistaan.\n\nHänen ajatuksensa toimivat nopeasti. Puolessa tunnissa, arveli hän,\nolisi hän saavuttanut toisen veneen. Ja mitä sitten? Heitä oli kolme\nyhtä vastaan, jos syntyisi taistelu -- ja miten hän voisi pelastaa\nJeannen taistelutta? Hänen verensä sykki kiivaasti, miltei iloiten\nsiitä, mikä häntä odotti, ja hän nauroi hiljaa itsekseen ajatellessaan\nsitä.\n\nLaiva näytti olevan lähempänä; vene katosi sen taakse. Lyhyt pysähdys,\nmuutamia selittäviä sanoja, niin Philip tiesi saavansa apua alukselta.\nEikö se itse asiassa ollut viisainta? Hetkisen hän epäröi ja meloi\nhitaammin. Jos toiset auttoivat häntä Jeannen pelastuksessa, niin miten\nhän voisi selittää, ettei vienyt häntä takaisin Churchilliin? Mitä\ntapahtuisi, jos hän palaisi hänen kanssaan? Miksi Pierre oli palannut\nmiltei kuoleman portaalta rukoillakseen häntä viemään Jeannen Fort\no'Godiin?\n\nAjatellessaan Fort o'Godia hän sai uutta voimaa käsivarsiinsa ja\nruumiiseensa ja päätti hoitaa asian yksin. Jos hän yksin pelastaisi\nJeannen ja veisi hänet sinne kuin oli Pierrelle luvannut, saisi hän\nselityksen moneen seikkaan, jotka olivat häntä hämmästyttäneet. Hänen\nmieleensä johtui taasen, että Pierre ja Jeanne voivat olla avaimena\nsiihen salaperäiseen juoniverkkoon, joka uhkasi murskata sen yrityksen,\njonka hän oli täällä pohjolassa alkanut. Hän keksi syitä, jotka tukivat\ntätä olettamusta. Miksi lordi Fitzhughin nimellä oli ollut sellainen\nyllättävä vaikutus Pierreen? Miksi eräs hänen vastustajistaan oli ollut\nmies, joka oli tullut samalla laivalla kuin Eileen Brokaw ja hänen\nisänsä? Hän tunsi, että Jeanne voisi selittää nämä seikat samoinkuin\nhänen veljensäkin. Hän voisi selittää tuon omituisen kohtauksen\nrannalla, kun hän oli hetkisen seissyt tyrmistyneenä ja hämmästyneenä\nEileenin edessä. Jeanne voisi selittää sen salaperäisyyden, joka\nympäröi Gregsonin kuvaa Eileenista, sillä jos oli olemassa kaksi Eileen\nBrokawia, niin Jeanne tiesi sen. Näillä syillä hän sai itsensä\nvakuutetuksi siitä, että hän lähtisi yksin. Mutta niiden takana oli\ntoinen, voimakkaampi syy. Hän tunnusti itselleen, että hän kernaasti\nsuostuisi taistelemaan kaksinkertaistakin ylivoimaa vastaan saadakseen\npelastaa Jeannen ja viedä hänet Fort o'Godiin ilman toisten apua.\nAjatus, että he saisivat olla yhdessä, että hän saisi olla tytön\nseurassa -- ehkä päiväkausiakin -- täytti hänet omituisella\nihastuksella. Tunti sitten häntä oli tyydyttänyt varmuus siitä, että\nhän tapaisi hänet muutaman hetkisen ajan kalliolla. Sen jälkeen oli\nkohtalo kulkenut kulkuaan. Jeanne oli hänen pelastettavansa,\npuolustettavansa ja vietävänsä Fort o'Godiin.\n\nHän ei epäröinyt hetkistäkään, mutta kuitenkin hän toimi mahdollisimman\nvarovaisesti. Gregson, valtiomies, olisi pitänyt välttämättömänä kutsua\nlaivaa avuksi. Philip luotti itseensä. Hän tiesi, että hänellä olisi\nainakin kolme miestä vastassaan, sillä hän tiesi miehen, jota hän\nkalliolla oli haavoittanut, olevan vielä taistelukuntoisen. Ja ehkä oli\ntoisiakin, joista hän ei tiennyt.\n\nHän kulki laivan ohi niin läheltä sitä, että hänen veneensä raapaisi\nsen kylkeä. Muutaman hetkisen ajan oli laiva estänyt häntä näkemästä\nkauemmas, mutta nyt hän näki jälleen, noin neljännesmailin päässä,\naluksen, jota hän ajoi takaa. Jeannen ryöstäjät ohjasivat kulkunsa\nsuoraan virtaa kohti, ja koska vene oli nyt osittain sivuttain häneen\npäin, voi hän helposti laskea siinä olijat, mutta ei kyllin varmasti\nvoidakseen saada selville heidän lukumääränsä. Hän ohjasi rohkeasti\nkuutamoon ja kääntyi sitten äkkiä rantaan päin. Jos toiset näkisivät\nhänet, mikä kyllä oli mahdollista, luulisivat he hänen nousevan maihin.\nJa kun hän oli päässyt rannikon tummaan varjoon, olisi hän kahta vertaa\nnopeampi ja pääsisi heitä lähemmä tulematta huomatuksi.\n\nTuskin hän oli päässyt suojaavaan varjoon, kun hän jo kumartui aironsa\nyli ja kevyt koivualus kiisi nopeasti veden poikki. Vasta sitten, kun\nhän oli takaa-ajamansa veneen rinnalla, johtui hänen mieleensä, että\nhän voisi mennä heidän edellään Churchillin suuhun ja odottaa siellä.\nJokainen melanveto suurensi hänen ja suuremman veneen välimatkaa.\nViisitoista minuuttia myöhemmin hän ehti laajalle suistomaalle, jonka\nläpi mahtava virta tyhjensi vetensä lahteen. Hän toivoi lähestyvän\nveneen kulkevan lähintä haaraa myöten päävirtaan, ja Philip\npiilottautui niin, että sen täytyi kulkea kahdenkymmenen kyynärän\npäässä hänestä.\n\nPiilopaikastaan hän katseli lähestyvää venettä. Hän oli hämmästynyt sen\nhitaasta kulusta. Silloin tällöin se näytti pysyvän paikoillaan, eikä\nhän voinut eroittaa mitään liikettä siinä olijoitten keskuudessa. Ensin\nhän luuli, että he olivat epävarmat siitä, mihin suuntaan lähtisivät,\nmutta muutama minuutti riitti osoittamaan, että se ei ollut syynä\nheidän hitaaseen edistymiseensä. Vene ohjasi kulkunsa ensimmäistä\nhaaraa kohti. Ratkaisu tuli, kun heikko, mutta selvä vihellys kaikui\nveden yli. Miltei heti kuului vastaus joelta.\n\nPhilip veti nopeasti henkeä ja uusi elämys sai hänet puremaan hampaansa\nyhteen yllättyneenä. Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut edessään\nsuurempi taistelu kuin hän oli otaksunut.\n\nJoelta tulevaa vihellystä seurasi nopea aironloiske, ja vene tuli\nnopeasti häntä kohden. Hän veti takaisin Pierren pyssyn ja aukaisi\nsillä pienen aukeaman kaislojen ja ruohikon väliin, niin että hän\nsaattoi esteettä nähdä joelle. Kolme tai neljä hyvin tähdättyä\nlaukausta, nopea syöksyminen jokeen, niin Jeanne olisi hänen\nhallussaan. Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Sitä seurasivat\nsalamannopeina toiset ja pidättivät hänen intoaan. Iltahämärä oli\nvaarallinen ampumiselle. Jos hän ampuisi harhaan, tai sattuisi Jeanneen\n-- tai jos vene kaatuisi äkkinäisessä hämmingissä, minkä hänen\nlaukauksensa saisivat aikaan. Pieni erehdys, pieninkin vamma hänelle\nitselleen merkitsisi kaiken toivon menettämistä. Vaikka hän olisi\nonnistunutkin tähtäämään tarkoin, joutuisivat sekä hän että Jeanne\nmiltei heti vastustajien tulen alaisiksi.\n\nHän painautui jälleen kaislikon taa. Vene tuli lähemmä. Vielä hetkinen,\nja se oli aivan hänen vierellään, ja hänen sydämensä sykki kuin vasara,\nkun hän näki Jeannen perässä. Hän nojautui kuin tajuttomana taapäin.\nHän ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kun vene kulki kymmenen\nkyynärän päässä hänen piilopaikkansa ohi, näki hän Jeannen tumman\ntukan, joka valui paksuna yli laidan, jota vastaan hän nojasi. Se oli\nvain silmänräpäyksen näky, ja sitten he katosivat. Hän ei ollut\nkatsonut kolmea veneessä olevaa miestä. Hän oli kohdistanut koko\nhuomionsa Jeanneen. Hän ei ollut nähnyt hänessä elonmerkkiä -- ei\nliikahdustakaan hänen ruumiissaan, ei kädenojennustakaan, ja kaikki\nhänen pelkonsa kohosi kuin polttava tuli hänen aivoihinsa. Hän ajatteli\nepäinhimillistä juonta, jonka lordi Fitzhughin kirje oli paljastanut;\nsamassa muistuivat hänen mieleensä Pierre Coucheen sanat: \"Se merkitsee\nkuolemaa -- pahempaa kuin kuolemaa -- hänelle -- --\"\n\nOliko Jeanne tuon pirullisen suunnitelman ensi uhri, jonka\ntarkoituksena oli herättää koko pohjoisen seudun viha heitä vastaan?\nRaivo valtasi Philipin, ja sen vallassa hän ohjasi veneensä ulos,\nvaikka hän olisi voinut tulla keksityksi. Onneksi ei kukaan\ntakaa-ajetuista katsonut taakseen, ja joen mutka peitti hänet pian\nnäkyvistä. Philip oli saavuttanut itsehillintänsä jälleen, kun hän\nsaapui mutkaan. Hän vakuutti itselleen, että Jeanne oli vielä\nvahingoittumaton, ja että hän äsken oli ehkä pyörtynyt kiihtymyksestä\nja kauhusta. Hänen kohtalonsa oli vielä häntä odottamassa jossakin\nChurchillin syvissä ja hiljaisissa metsissä. Hänen ainoa toivonsa oli\npysyä huomaamattomana ja pelastaa hänet viime hetkellä, kun hänen\nryöstäjänsä veisivät hänet maihin.\n\nHän seurasi heitä lähellä kaislikkoa uskaltamatta ulos varjosta.\nHetkisen kuluttua hän kuuli ääniä, ja toinen vene ilmestyi esiin.\nSyntyi lyhyt hiljaisuus, ja molemmat veneet jatkoivat rinnatusten\nmatkaansa jokea ylöspäin. Neljännestunnin kuluttua olivat sekä\ntakaa-ajetut että takaa-ajaja joella, joka lepäsi tummana\nmetsäseinämien välissä, jotka estivät kaiken muun valon kuin tähtien\ntuikkeen pääsemisen joelle.\n\nPhilip ei enää voinut nähdä edessään olijoita, mutta hän kulki\nsattumalta kuulemiensa äänien ja airojenloiskeen mukaan. Ajottain, kun\njoki kapeni ja metsänseinämät antoivat paremman suojan, ohjasi hän\nveneensä vaarallisen lähelle toivoen kuulevansa, mitä he puhuivat,\nmutta hän kuuli vain pari sanaa. Hän kuunteli turhaan kuullakseen\nJeannen ääntä. Kerran hän kuuli hänen nimensä lausuttavan, ja sitä\nseurasi matala nauru, jonka päästi joku siitä veneestä, joka oli\nodottanut Churchillin suulla. Noin tusinan kertaa sen jälkeen kuin he\nsaapuivat päähaaralle, kuuli Philip tämän saman nauravan äänen.\n\nHetkisen kuluttua valtasi hiljaisuus edessä olijat. Ei kuulunut mitään\nmuuta ääntä kuin melojen loiske, ja molempien veneiden vauhti\nlisääntyi. Äkkiä kuului kaukaa virran rannalta ääni, joka aluksi oli\nheikko, mutta tuli sitten voimakkaammaksi, ja joka lauloi metsän hurjia\nlauluja. Tuo ääni keskeytti veneissä vallitsevan hiljaisuuden. Ne\nlakkasivat melomasta, ja Philip pysähtyi. Hän kuuli matalia lauseita,\nja muutaman hetken kuluttua ryhdyttiin jälleen melomaan ja vene\nkäännettiin rantaan päin. Philip seurasi heidän liikettään kääntyen\nrantaan noin viisikymmentä kyynärää alempana ja ohjasi koivuruuhensa\ntiheän palsamin suojaan, joka oli pudonnut virtaan.\n\nLaulava ääni lähestyi nopeasti. Viisi minuuttia myöhemmin ilmaantui\nhämärästä pitkä vene. Se kulki niin läheltä, että Philip voi nähdä\nomituisen haahmon, joka meloi laulaen perässä. Keulassa polvistui\nintiaani, joka työskenteli vaieten. Heidän välillään, veneen pohjalla,\nistui kaksi miestä, jotka hän ensi silmäykseltä tunsi valkoihoisiksi.\nMuukalaiset ja heidän aluksensa kulki ohi nopeasti kuin varjo.\n\nJälleen Philip kuuli liikahdusta lähellään, ja uudelleen hän ryhtyi\ntakaa-ajoon. Hän ihmetteli, miksei Jeanne ollut huutanut apua, kun\nsuuri vene kulki ohi. Ellei hän ollut haavoittunut tai tajuton, oli\nhänen ryöstäjiensä ollut pakko pitää nenäliinaa tai raakaa kättä hänen\nsuullaan, ehkäpä hänen kurkullaankin! Hänen verensä kuumeni raivosta,\nkun hän sitä ajatteli.\n\nKolme neljännestuntia jatkui nopea melominen virtaa ylöspäin\nkeskeytymättä. Sitten joki laajeni pieneksi järveksi, ja Philipin\ntäytyi odottaa siksi kunnes molemmat veneet, jotka hän nyt voi nähdä\nselvästi, olivat kulkeneet yli valaistun ulapan.\n\nKun hän sitten uskalsi jälleen ryhtyä takaa-ajoon, olivat Jeannen\nryöstäjät neljännesmailin hänen edellään. Hän ei enää kuullut heidän\naironvetojaan saapuessaan joelle järven yläpäähän, ja hän kumartui\ntyöhönsä suuremmalla tarmolla ja vähemmällä varovaisuudella. Viisi\nminuuttia -- kymmenen minuuttia kului, eikä hän nähnyt eikä kuullut\nmitään. Hänen vetonsa kävivät voimakkaammiksi, ja vene kiisi veden läpi\nkuin veitsenterä. Hiki alkoi valua hänen kasvoiltaan, ja äkkinäinen\nkylmä kauhu valtasi hänet. Vielä viisi minuuttia, sitten hän pysähtyi.\nJoki virtasi hänen edessään leveänä ja selvänä neljännesmailin matkan.\nVeneistä ei näkynyt jälkeäkään!\n\nMuutaman silmänräpäyksen hän pysyi liikahtamatta ajautuen takaisin\nhitaan virran juoksun mukaan, sen ajatuksen jähmettämänä, että hän oli\nantanut Jeannen ryöstäjäin päästä pakoon. Olivatko he kuulleet hänen\ntulonsa ja nousseet maihin päästääkseen hänet ohitseen? Hän käänsi\nveneensä ja ohjasi virtaa alaspäin. Siinä tapauksessa hän ei voisi olla\nheitä huomaamatta, jos hän oli varovainen. Mutta jos he olivat\nkääntyneet johonkin pimeään sivuhaaraan -- kulkivat ehkä nyt juuri\njotain salaista haaraa myöten, joka johti takaisin päin -- -- --\n\nLäähätys pääsi hänen huuliltaan hänen ajatellessaan Jeannea. Tällä\npuolen mailin matkalla hän varmasti löytäisi veneiden piilopaikan,\nmutta se olisi ehkä liian myöhäistä. Hän ohjasi veneen keskelle virtaa\netsien molemmilta puolin. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, kun hän tuli\npienelle järvelle. Nyt oli vain yksi keino, ja hän ohjasi veneensä\naivan lähelle oikeanpuoleista rantaa etsien aukkoa. Hänen etenemisensä\noli hidasta. Tusinan kertaa hän takertui kaisloihin ja ruohistoon tai\nohjasi veden yli riippuvain puunlatvojen ja köynnösten alle päästäkseen\nsyvempään pimeyteen. Hän oli palannut kaksi kolmasosaa siitä\nvälimatkasta, joka oli suoran juoksun ja hänen välillään, kun hänen\nveneensä keula tarttui sileään hiekkasärkkään, joka pisti ulos\nkolmekymmentä tai neljäkymmentä jalkaa rannasta. Tuskin hän oli\ntuntenut hiekan raapaisun, kun hän työnsi voimakkaasti veneensä\ntakaisin, ja miltei samassa silmänräpäyksessä kohosi Pierren pyssy\nuhaten rantaa kohti. Korkealle hiekkarannalle vedettyinä oli kaksi\nvenettä.\n\nHetkisen luuli Philip, että hänen ilmestymisensä saisi aikaan jotain\nliikettä rannalla; mutta ajautuessaan hitaasti kauemma pyssy\nojennettuna alkoi hän uskoa yhä enemmän, ettei häntä oltu huomattu. Hän\nantoi virran viedä itseään, kunnes tiesi olevansa varjossa ja ohjasi\nsitten tyynesti rantaan. Äänettömästi hän veti veneen rannalle ja hiipi\npuiden väliin. Ei kukaan vartioinut veneitä. Hän ei kuullut mitään\nääniä, ei mitään ruohikon kahinaa. Kokonaisen minuutin ajan hän pysyi\nkyyryssä kuunnellen. Sitten hän ryömi lähemmä ja huomasi paikan, missä\nsekä kaislat että pensaat olivat poljetut poluksi, joka johti poispäin\nvirralta.\n\nHänen sydämensä sykähti ilosta, ja hän kiiruhti polkua myöten pidellen\npyssyään heti valmiina käyttöön. Polku mutkitteli kuivan niityn korkean\nheinän läpi ja katosi metsään kahden sadan kyynärän päästä virrasta.\nHän oli tuskin ehtinyt metsään, kun hän näki tulen loisteen. Se oli\nvain lyhyen matkan päässä, kätkettynä syvään luolaan, joka kokonaan\nesti sitä näkymästä virralle. Philip hiipi varovaisesti lähemmä, kunnes\nhuomasi olevansa viidenkymmenen jalan päässä leiristä.\n\nSuuri kangasteltta oli ensimmäinen seikka, jonka hän näki. Nuotio oli\npystytetty erään kallion luo, ja tulen ylitse oli kumartunut mies, joka\nkohenteli hiiliä haaraisella puulla. Miltei samassa hetkessä ilmestyi\ntoinen mies teltasta, kädessään kaksi suurta pannua ja toisessa\nsuuri pata. Silmäyksellä Philip tiesi, että he aikoivat ruveta\nvalmistamaan ateriaa, eikä kahdelle, vaan monelle. Hän etsi kiihkeästi\ntulenvalaisemilta paikoilta ja varjosta jotain jälkeä Jeannesta. Hän ei\nnähnyt mitään. Hän ei ollut leirissä. Viisi tai kuusi miestä, jotka\nolivat paenneet hänen kanssaan virtaa ylöspäin, eivät olleet siellä.\nPhilipin sormet kaivautuivat syvälle multaan hänen huomatessaan tämän,\nja jälleen valtasi hänet kauhistuttava pelko. Ehkä Jeanne oli jo\nkohdannut kohtalonsa syvemmällä metsässä.\n\nHän ryömisi eteenpäin ja hiipisi läpi vastakkaisella puolella olevan\nmatalan pensaikon, niin että hän tulisi muutaman jalan päähän tulen\nvieressä olevasta miehestä. Siellä he olisivat aivan hänen armoillaan,\nja revolverinsa avulla hän pakoittaisi heidät kertomaan, minne Jeanne\noli viety. Kaikki edut olivat hänen puolellaan. Ei olisi vaikeaa ottaa\nheitä vangeiksi ja jättää heitä varmaan paikkaan siksi kuin hän ajaisi\ntakaa heidän tovereitaan.\n\nHän ajatteli ainoastaan suunnitelmaansa eikä irroittanut katsettaan\ntulen vieressä työskentelevistä miehistä. Hän tuli pensaikon rajaan ja\nryömi pää ja olkapäät näkyvissä, revolveri kädessä. Äkkiä ääni teltan\nläheltä yllätti hänet. Se oli heikko yskähdys. Tulen vieressä olijat\neivät käännähtäneetkään, mutta Philip kääntyi.\n\nPuun varjossa, joka oli kätkenyt hänet tähän asti, istui Jeanne. Hän\noli suora ja luja. Hänen kalpeat kasvonsa olivat kääntyneet Philipiin\npäin. Hänen kauniit silmänsä loistivat kuin tähdet. Hänen huulensa\nolivat avoimet; Philip voi nähdä hänen nopean, kiihkeän hengityksensä.\nHän näki hänet! Hän tunsi hänet! Hän voi nähdä toivon riemun Jeannen\nkasvoilla, voi nähdä, että Jeanne pidättäytyi huutamasta hänelle samoin\nkuin hän itse hillitsi hurjaa haluaan ilmaista uhmaansa ja iloaan. Ja\nsiinä tulenleimussa, kasvot täydessä valossa, unohtaen kahden miehen\nläsnäolon, Philip ojentautui ja ojensi kätensä iloisesti hymyillen\nJeannea kohti.\n\nTuskin oli hän kääntynyt miehiin päin, valmiina hyökkäämään heidän\nkimppuunsa, kun sattui kauhea keskeytys. Kuului äkkinäinen rasahdus\npensaikosta hänen takaansa, uhkaava murina, ja suuri susikoira hyökkäsi\nhänen kurkkuunsa. Nopea itsepuolustusvaisto käänsi aseen, joka oli\ntähdätty miehiä kohti, tätä odottamatonta vastustajaa vastaan. Hirviön\nhampaat loistivat hänen kasvojensa edessä ja eläimen ruumis oli hänen\nrevolverinsa suuta vastassa, kun Philip laukaisi. Vaikka hän vältti\nhampaat, ei hän voinut pudistaa hartioiltaan koiran ruumista, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän kieri sen päälle keskelle valaistua\nleiriä. Ennenkuin Philip pääsi jälleen pystyyn, olivat Jeannen\nhämmästyneet vartijat yllättäneet hänet. Hän heittäytyi taapäin ja\nlaukaisi sokeasti revolverinsa, joka hänellä yhä oli kädessä. Samassa\nhetkessä sai hän raskaan iskun päähänsä ja kauhea paino murskasi hänet\nmaahan. Hän pudotti revolverinsa. Hänen aivonsa turtuivat; hänen\nlihaksensa veltostuivat. Hän tunsi vastustajansa sormet kurkussaan ja\nniiden puristus toi takaisin kaikki hänen vastustusvoimansa.\nSilmänräpäyksen ajan hän makasi hiljaa silmät suljettuina lämpimän\nveren virratessa yli kasvojen. Hän oli koettanut tätä keinoa ennenkin\nvuosia sitten. Hän muisti sen nyt maatessaan tuossa selällään. Se oli\ntehonnut silloin ja se tehosi nyt. Kuristava ote hänen kurkussaan\nirtautui; paino kohosi hiukan hänen rinnaltaan. Vartija luuli hänen\nolevan tajuttoman, ja Jeanne, joka oli horjuen noussut jaloilleen,\nluuli hänen kuolleen.\n\nHänen huutonsa, kauhunhuutonsa, joka oli täynnä epätoivoa, sai Philipin\ntoimintaan silmänräpäystä liian aikaisin. Hänen vihollisensa oli vielä\nosittain varuillaan ja nousi varovaisesti ylös, kun Philip nopealla\nliikkeellä tarttui häneen. Puristaen toisensa kuolettavaan syleilyyn he\nkierivät maassa; ja tuntien epätoivoa, joka ei milloinkaan ennen ollut\nhänen sieluaan vallannut, huomasi Philip kamalan totuuden, että entinen\nvoima oli mennyt hänen käsivarsistaan ja että hän joka hetki tuli\nheikommaksi. Silmänräpäyksen ajan hän näki Jeannen. Hän seisoi miltei\nheidän vieressään kädet puristettuina rintaa vasten. Ja Philipin\nkatsoessa häneen hän äkkiä kääntyi ja juoksi nuotion luo.\nSilmänräpäyksen kuluttua hän oli takaisin tulikuuma kekäle kädessään.\nPhilip näki sen leimahtavan aivan silmiensä edessä, tunsi sen\nkuumuuden; ja sitten pääsi kiljahdus, eläimellinen tuskan ja kivun\nhuuto hänen vihollisensa huulilta. Mies vieri taapäin tarttuen\nkädellään paksuun niskaansa, minne Jeanne oli heittänyt palavan\nkekäleen. Philip nousi jaloilleen. Hänen nyrkkinsä sattui toisen\nohimoon, ja toinen vartija kaatui taapäin velttona ja elottomana.\n\nJuuri iskun sattuessa kuului äänekäs huuto läheltä metsästä, ja sitä\nseurasi monien jalkojen kopina, jotka juoksivat pensaikon läpi.\n\n\n\n\nXI luku.\n\n\nPhilip ja Jeanne seisoivat vastakkain nuotion valossa.\n\n\"Nopeasti!\" huudahti hän. \"Meidän täytyy kiiruhtaa!\"\n\nHän kumartui ottamaan revolverinsa maasta. Hänen liikettään seurasi\nheikko tuskan nyyhkähdys. Jeanne horjui ikäänkuin hän olisi ollut\npyörtymäisillään. Hän vaipui maahan ennenkuin Philip ehti hänen\nrinnalleen.\n\n\"Te olette loukkaantunut!\" huudahti hän. \"Jeanne! Jeanne!\"\n\nHän polvistui maahan hänen viereensä huutaen hänen nimeään ja pitäen\nhäntä puolittain sylissään.\n\n\"Ei, ei! En ole loukkaantunut -- paljon\", vastasi hän koettaen\nnousta jälleen. \"Se on nilkkani. Minä nyrjäytin sen -- kalliolla.\nTulkaa -- --\"\n\nHän painoi raskaampana Philipin käsivartta. Hänen silmistään kuvastui\ntuska.\n\nPhilip nousi ja otti hänet syliinsä. Pensaikon rasahdus oli\nrevolverinkantaman päässä heistä, mutta sinä hetkenä hän ei tuntenut\npelkoa. Elämä palasi hänen suoniinsa. Hän olisi tahtonut huutaa ilmi\nuhmansa juostessaan Jeannea kantaen polkua myöten virralle. Hän voi\ntuntea hänen valtimonsa sykinnän. Hänen huulensa koskettivat tytön\ntukkaa. Jeannen sydän sykki kiivaasti hänen omaansa vastaan. Toinen\nhänen käsistään oli hänen olkapäällään. Elämä, rakkaus, omistamisen\nriemu kulki hänen lävitseen palavina virtoina ja hänestä tuntui näinä\nensi kosketuksen hetkinä, hänen ensi kerran kuullessaan hänen puhuvan\nhänelle, että hänen täytyi ilmaista ajatuksensa. Tämän hetken vuoksi\nhän olisi uskaltanut henkensä, olisi ryhtynyt vaikka millaiseen\nuhkapeliin; hän oli toivonut sitä, eikä hän kuitenkaan ollut uneksinut\nsadattakaan osaa siitä, mitä se hänelle voi merkitä. Hän katsoi tytön\nkalpeihin kasvoihin juostessaan. Tämän kauniit silmät katsoivat\navoimina häneen. Hänen huulensa olivat auki; hänen poskensa lepäsi\nhänen rintaansa vasten. Philip ei huomannut miten lujasti hän häntä\npiteli ennenkuin hän viimein pysähtyi siihen, mihin oli veneensä\nkätkenyt. Silloin hän tunsi hänen värisevän sylissään ikäänkuin hän\nolisi pidellyt pelästynyttä lintua käsissään. Tyttö veti syvään henkeä,\nkun hän avasi käsivartensa ja nosti hänet alas. Hänen valloilleen\npäässyt tukkansa valui Philipin rinnan ja käsien yli.\n\nHän ei puhunut sanaakaan nostaessaan häntä veneeseen. Ei kuiskaustakaan\nvaihdettu heidän välillään, kun vene nopeasti kiisi ulos rannasta.\nSadan kyynärän verran melottuaan virtaa alaspäin Philip ohjasi suoraan\njoen poikki ja suuntasi kulun varjojen keskelle vastakkaiselle\nrannalle.\n\nJeanne oli aivan hänen lähellään. Hän voi kuulla hänen hengityksensä.\nÄkkiä hän tunsi hänen kätensä kosketuksen.\n\n\"M'sieur, minun täytyy kysyä -- Pierrestä!\"\n\nNäissä harvoissa sanoissa kuului pelon värinää. Hän nojautui taapäin,\nja hänen kasvonsa näyttivät kalpealta aaveelta pimeydessä; ja Philip\nkumartui hänen ylitseen, kunnes hän tunsi hänen hengityksensä ja hänen\ntukkansa suloinen tuoksu täytti hänen sieramensa. Nopeasti hän kuiskasi\nmitä oli tapahtunut. Hän sanoi, että Pierre oli haavoittunut, muttei\nvaikeasti, ja että hän oli luvannut viedä hänet Fort o'Godiin.\n\n\"Onko se Churchilliä ylöspäin?\" kysyi hän.\n\n\"On\", kuiskasi tyttö.\n\nHe kuulivat nyt ääniä, ja miltei heitä vastapäätä he näkivät\nvarjomaisia olentoja juoksevan veneiden luo hiekkasärkälle.\n\n\"He luulevat meidän pakenevan Churchilliin päin\", sanoi Philip. \"Se on\nlähin turvapaikka. Katsokaa -- --\"\n\nYksi veneistä oli työnnetty vesille ja kiisi nopeasti virtaa alaspäin.\nHetkistä myöhemmin seurasi toinen. Melojen loiske häipyi pois ja Philip\nnauroi hiljaa ja iloisesti.\n\n\"He ajavat meitä takaa aamuun asti tämän paikan ja Churchillin välillä.\nJa sitten he etsivät teitä jälleen Churchillistä.\"\n\nPhilip tiesi miltei katsomatta, että Jeanne oli painanut päänsä\nkäsiinsä ja että hän nyt antoi vallan sille hirveälle jännitykselle,\njoka oli häntä vallinnut. Vasta kuullessaan heikon nyyhkytyksen, jota\ntyttö koetti turhaan tukahuttaa, hän uskalsi jälleen kumartua hänen\nylitseen ja koskettaa häntä. Hän tiesi, että hänen täytyi nyt hillitä\nkaikki, mitä hänen sydämessään liikkui.\n\n\"Luitteko kirjeen?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Kyllä, M'sieur.\"\n\n\"Sitten tiedätte -- että olette hyvässä turvassa luonani?\"\n\nHänen äänessään oli ylpeyttä ja voimaa, voitonriemua ja iloa. Se oli\nmiehen ääni, joka nautti omasta voimastaan, suuren rakkauden lämmöstä,\nsiitä tiedosta, että hän oli sen olennon suojelija, joka oli hänelle\nrakkaampi kuin kaikki muu maailmassa. Se sai Jeannen värähtämään. Hän\nojensi pimeydessä molemmat kätensä, kunnes toinen tapasi Philipin\nkäden, ja silmänräpäyksen ajan hän pidätti Philipin melaa\nliikkumattomana ilmaan kohotettuna.\n\n\"Kiitos, M'sieur\", kuiskasi hän. \"Minä luotan teihin niinkuin\nluottaisin Pierreen.\"\n\nKaikki ne sanat, joita naiset olivat hänelle lausuneet, eivät olleet\nmitään noiden harvojen sanojen rinnalla, jotka pääsivät hiljaa Jeannen\nhuulilta; hänen sormiensa puristuksessa hänen noita sanoja lausuessaan\noli yhdistettynä kaikki ilo, mistä hän koskaan oli uneksinut. Hän pysyi\nvaieten ja hiljaa polvillaan, kunnes tytön käsi irtautui hänen\nkädestään.\n\n\"Minä vien teidät Fort o'Godiin\", sanoi hän ponnistellen pidättääkseen\nilon väristystä äänessään. \"Ja teidän -- teidän pitää opastaa minua.\"\n\n\"Se on kaukana Churchilliä ylöspäin\", vastasi tyttö käsittäen\nkysymyksen, joka sisältyi miehen sanoihin. \"Se on kaksi sataa mailia\nlahdelta.\"\n\nPhilip kohdisti kaiken voimansa melaan kymmenen minuutin ajaksi, ja\nohjasi sitten veneen rannalle noin puolen mailin matkan ylempänä\nhiekkasärkkää. Hän astui veteen polviaan myöten.\n\n\"Meidän täytyy viipyä täällä vähän aikaa hoitaaksemme loukkaantunutta\nnilkkaanne\", selitti hän. \"Sitten voitte järjestää olonne mukavaksi\nnoiden nahkojen keskelle keulaan. Kannanko teitä?\"\n\n\"Te voitte -- auttaa\", sanoi Jeanne. Hän antoi hänelle kätensä\nja koetti nousta. Mutta hän vaipui heti maahan päästäen\ntuskanhuudahduksen.\n\nOli omituista, että hänen tuskansa tuotti Philipille ihmeellistä iloa.\nHän tiesi, että tyttö kärsi, ettei hän voinut seistä eikä kävellä\nyksin. Ja kuitenkin hän oli äsken leirissä noussut tuskastaan\nhuolimatta ja rientänyt hänen avukseen. Hän ei voinut nyt kannattaa\nomaa painoaankaan, mutta silloin hän oli juossut hänen luokseen ja\ntaistellut hänen puolestaan. Tieto siitä, että hän oli tehnyt tämän\nhänen vuokseen, tuotti hänelle ihmeellistä mielihyvää.\n\n\"Minun täytyy kantaa teitä\", sanoi hän puhuen viileän tyynesti kuin\npienelle lapselle. Hänen äänensävynsä sai tytön vakuutetuksi siitä,\neikä hän vastustellut, kun Philip nosti hänet syliinsä. Hetkisen hän\nlepäsi jälleen hänen sylissään ja kun hän laski hänet rannalle,\nkosketti hänen kätensä sattumalta tytön lämpimiä kasvoja.\n\n\"Nyrjähdykset ovat minun erikoisalaani\", sanoi hän puhuen hiukan\nkeveässä äänilajissa rohkaistakseen häntä sitä hetkisen tuskaa varten,\njota hänen täytyi nyt kärsiä. \"Olen tohtoroinut puoli tusinaa niitä\nkolmen kuukauden aikana. Teidän täytyy ottaa pois mokkasiininne ja\nsukkanne, niin minä teen siteen.\"\n\nHän veti suuren nenäliinan taskustaan ja kastoi sen veteen. Sitten hän\netsi rannalta intiaanipajua. Veitsellään hän raapi irti kourallisen\nkuorta, pehmitti sitä vedessä, murskasi sen käsissään ja palasi tytön\nluokse. Jeannen pieni jalka oli paljaana tähtien valossa.\n\n\"Se tekee kipeää vain silmänräpäyksen\", sanoi hän ystävällisesti.\n\"Mutta se on ainoa parannuskeino. Huomenna se on niin voimakas, että\nvoitte seistä sillä. Voitteko kestää hiukan kipua?\"\n\nHän polvistui tytön eteen ja katsoi ylös tuskin uskaltaen koskettaa\nhänen jalkaansa ennenkuin hän puhui.\n\n\"Voin huutaa\", sanoi tyttö.\n\nHänen äänensä värähti, mutta se antoi hänelle luvan. Hän kietoi märän\nnenäliinan siteen muotoon ja levitti pajunkuoren sille. Sitten hän\nhyvin varovasti otti hänen jalkansa toiseen käteensä ja nilkan toiseen.\n\n\"Se tekee vain hiukan kipeää\", rohkaisi hän. \"Vain silmänräpäyksen\najan.\"\n\nPhilipin ote lujeni. Hän kohdisti käsiinsä koko voimansa vetäen jalkaa\nalaspäin ja nilkkaa ylöspäin, kunnes Jeanne päästi heikon huudahduksen\nja painoi kätensä hänen kätensä päälle.\n\n\"Nyt se on tehty\", nauroi hän hermostuneesti. Hän kiersi siteen jalan\nympärille niin lujalle, että Jeanne ei voinut liikuttaa jalkaansa, ja\nsitoi sen vaatesiekaleilla. Sitten hän kääntyi venettä kohti tytön\nvetäessä jalkaansa sukkaansa ja mokkasiiniaan.\n\nPhilip vapisi. Hurja ilo sykki hänen suonissaan. Jeannen ääni kaikui\nsuloisena hänen korviinsa; siinä oli kainoutta, joka sai hänet\ntuntemaan itsensä kuin pojaksi. Hän oli iloinen siitä, että yö kätki\nhänen kasvonsa. Hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen nähdä Jeannen\nkasvot.\n\n\"Minä olen valmis\", sanoi tyttö.\n\nHän kantoi tytön veneen keulaan ja asetti hänet nahkojen keskelle\njärjestäen ne hänen päänsä alle niin että hän voi nukkua, jos halusi.\nEnsi kertaa lankesi valo niin, että hän voi nähdä hänet selvästi hänen\nnojautuessaan taapäin sille paikalle, joka oli hänelle tehty. Heidän\nkatseensa kohtasivat hetkiseksi toisensa.\n\n\"Teidän pitää nukkua\", sanoi hän. \"Minä sauvon koko yön.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, ettei Pierre ole pahoin haavoittunut?\" kysyi hän\nvapisten. \"Te -- ettehän te salaa minulta totuutta?\"\n\n\"Hän oli vain pyörtynyt\", vakuutti Philip. \"On mahdotonta, että hänen\nhaavansa olisi vakavaa laatua. Mutta ei ollut aikaa hukattavissa, ja\nsiksi minä tulin ilman häntä. Hän seuraa meitä pian.\"\n\nHän asettui paikalleen perään ja Jeanne nojautui taapäin\nkarhunnahoille. Pitkän aikaa sen jälkeen Philip meloi vaieten. Hän oli\ntoivonut, että Jeanne antaisi hänelle tilaisuuden jatkaa heidän\nkeskusteluaan, huolimatta hänen kehoituksestaan levätä niin paljon kuin\nvoi. Mutta keulasta ei kuulunut mitään kehoitusta. Puolen tunnin\nkuluttua hän arvasi, että Jeanne oli noudattanut hänen neuvoaan ja\nnukkui.\n\nSe oli pettymys, ja kuitenkin hänen pettymykseensä sekaantui mieluisa\njännitys. Jeanne luotti häneen. Hän nukkui hänen suojeluksensa alla\nmakeasti kuin lapsi. Pelko vihollisien vuoksi ei enää pitänyt häntä\nhereillä eikä täyttänyt häntä kauhulla. Tänä yönä, näiden tähtien alla,\nerämaa heidän ympärillään, hän oli antautunut hänen huomaansa. Hänen\nposkensa polttivat. Hän pisti melansa äänettömästi veteen, jottei hän\nhäiritsisi tytön unta. Joka hetki lisäsi hänen iloaan, ja hän toivoi\nvain voivansa nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat hänen tumman tukkansa\nja karhunnahkojen peitossa.\n\nVaitiolo ei enää tuntunut hänestä vaitiololta. Se oli täynnä hänen\nsydämensä sykintää, hänen rakkautensa laulua, täynnä huokauksia, jotka\nsilloin tällöin pääsivät Jeannen suloisilta huulilta. Se oli\nhiljaisuus, joka oli täynnä äänetöntä ja ihanaa elämää, ja hän oli\nonnellinen. Näinä hetkinä, jolloin heidän äänensäkin vaikenivat, kuului\nJeanne hänelle, hänelle yksin. Hän voi tuntea hänen läsnäolonsa lämmön.\nHän tunsi vielä hänen rintansa sykinnän omaa rintaansa vasten, hänen\nhiustensa kosketuksen huulillaan, hänen käsivartensa hennon\npuristuksen. Hänen henkensä oli valveilla ja puhui hänen kanssaan aivan\nniinkuin hänen entisten uniensa henki oli tuhansia kertoja häntä hänen\nyksinäisyydessään lohduttanut. Unelmat olivat lopussa. Nyt oli\ntodellisuus tullut.\n\nHän katsoi ylös taivaalle. Kuu oli vaipunut lounaisten metsien taakse,\nja hänen yllään olivat vain tähdet, jotka loistivat yli harmaansinisen\nkannen, mitä ei mikään sumu peittänyt. Oli ihmeen ihana yö, ja hän\nmietti miten valo lankesi niin ettei se paljastanut Jeannea hänen\npesässään. Sitten hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänen\nsydämensä sykkimään ja kasvonsa loistamaan. Tähdetkin vartioivat\nJeannea eivätkä tahtoneet hänen untaan häiritä. Hän nauroi itsekseen.\nHänen olentonsa värisi, ja äkkiä tuntui ääni huutavan hiljaa, vapisten\nilosta:\n\n\"Jeanne! Jeanne! Rakastettu Jeanneni!\"\n\nKauhistuneena Philip vaikeni liian myöhään. Hän oli lausunut sanat\nääneen. Silmänräpäykseksi oli todellisuus sekaantunut vanhaan uneen, ja\nhänen unelmanhenkensä oli kutsunut ensi kertaa rakastettuaan.\nKauhistuneena sanoistaan kumartui Philip eteenpäin ja kuunteli. Hän\nkuuli Jeannen hengityksen. Se oli syvempi kuin ennen. Hän oli varmasti\nvielä unessa!\n\nHän ojentautui ja ryhtyi jälleen melomaan. Hän oli nyt iloinen siitä,\nettä oli puhunut. Jeanne tuntui hänestä läheisemmältä noiden sanojen\njälkeen.\n\nEnnen tätä yötä hän ei ollut koskaan huomannut, miten kaunis erämaa\noli, miten täydellinen se voi olla. Se oli näyttänyt hänelle kuvia\nuudesta elämästä, mutta nämä kuvat eivät olleet milloinkaan kokonaan\nhaihduttaneet hänen mielestään muinaisen tuskan muistoja. Hän katseli\nja kuunteli. Vesi kuohui hänen veneensä ympärillä; se putoili\nhiljaisena soitantona jokaisen aironvedon jälkeen; hän kuuli sen\nhiljaisen loiskinan kaislojen ja ruohiston seassa, ja silloin tällöin\nsen tirskunan kuin pienten kellojen kilinän. Hän ei ollut koskaan ennen\nymmärtänyt sitä; hän ei ollut milloinkaan yhtynyt sen onnellisuuteen.\nYön äänet kantoivat hänelle nyt toisia ajatuksia, täyttivät hänet\ntoisin tuntein. Kun hän pujahti tyynesti ympäri joen mutkan, kuuli hän\nloiskinaa edestään ja tiesi majavan hyppäävän virtaan. Muulloin olisi\ntämä ääni saanut hänen syyhyämään pyssyä kaivaten, mutta nyt se kuului\nyön soitantoon. Myöhemmin hän kuuli raskaan eläimen hiipivän rannalla\nja kaukana yksinäisen suden ulvonnan. Hän kuunteli näitä ääniä tuntien\ntyyntä mielihyvää eikä sellaista jännitystä ja metsästyshalua, jonka ne\ntavallisesti hänessä herättivät. Jokainen ääni kertoi Jeannesta --\nJeannesta, ja hänen maailmastaan, johon jokainen aironveto vei heidät\nsyvemmälle.\n\nJa kuitenkin hän ei voinut olla ajattelematta, että Jeanne oli vain\nmuukalainen. Hän oli salaperäinen olento maatessaan siinä veneen\nkeulassa; hän rakasti häntä eikä kuitenkaan tuntenut häntä. Hän\ntunnusti itselleen yön kuluessa, että hän olisi iloinen, kun päivä\nkoittaisi. Jeanne selvittäisi hänelle silloin monta arvoitusta, ehkäpä\nkaikkikin. Hän saisi ainakin tietää enemmän hänestä itsestään ja mikä\noli syynä hyökkäykseen.\n\nHän meloi jälleen tunnin verran ja katsoi sitten kelloaan\ntulitikunvalossa. Se oli kolme.\n\nJeanne ei ollut liikahtanut, mutta kun tulitikku paloi loppuun Philipin\nsormien välissä, hämmästytti hän Philipiä puhumalla.\n\n\"Onko jo miltei aamu, M'sieur?\"\n\n\"Tunti ennen sarastusta\", sanoi Philip. \"Te olette nukkunut kauan\n-- --\" Hänen nimensä oli hänen huulillaan, mutta hänestä tuntui hiukan\nvaikealta puhua nyt. Ja kuitenkin Jeannen \"m'sieur\" kuului\nystävälliseltä ja rohkaisi häntä. \"Tuleeko teidän nälkä?\" kysyi hän.\n\n\"Pierre ja isä kysyvät aina niin, kun _heidän_ on nälkä\", vastasi\nJeanne nousten istumaan pesässään niin että Philip näki hänen kasvonsa\nja hänen tukkansa kiillon. \"Mytyssä on kaikenlaista syötävää, M'sieur\nPhilip, vieläpä oliivejakin.\"\n\n\"Mainiota!\" huudahti Philip ihastuneena. \"Mutta ettekö tahdo heittää\npois tuota 'm'sieur'-sanaa? Suurin heikkouteni on tulla kutsutuksi\netunimelläni. Tahdotteko?\"\n\n\"Jos pidätte siitä\", sanoi Jeanne. \"Mytyssä on kaikkea syötävää, ja\nminä keitän kahvia, m'sieur --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Philip.\"\n\nTytön äänessä kuului naurua. Philipin ääni vapisi hiukan.\n\n\"Te olitte varustautunut tälle matkalle\", sanoi hän. \"Te aioitte\nlähteä sen jälkeen kun olitte tavannut minut kalliolla. Minä olen\nihmetellyt miksi -- miksi tunsitte niin paljon mielenkiintoa minua\nkohtaan -- -- --\"\n\nHän tiesi puhuvansa tyhmyyksiä, ja pimeässä hänen kasvonsa punastuivat.\nJeanne oli hienotunteinen.\n\n\"Me olimme uteliaita teidän suhteenne\", sanoi hän lumoavan kainosti.\n\"Pierre on maailman uteliain olento ja minä tahdoin kiittää teitä\nnenäliinani palauttamisesta. Olen pahoillani, etten löytänyt\npitsinpalaa, jonka kadotin samalla kertaa!\"\n\n\"Minä löysin!\" huudahti Philip.\n\nHän purasi kieltään ja kirosi tätä uutta tyhmyyttään. Jeanne vaikeni.\nHetkisen kuluttua hän sanoi:\n\n\"Keitänkö kahvia?\"\n\n\"Voitteko tehdä sitä? Jalkanne -- -- --\"\n\n\"Olin unohtanut sen\", sanoi hän. \"Siihen ei enää koske. Mutta minä voin\nopettaa teitä.\"\n\nHänen teeskentelemätön herttaisuutensa, hänen äänensä sulo, hänen\nyksinkertainen ja luonnollinen käytöksensä ihastuttivat Philipiä ja\nsamalla hämmästyttivät häntä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut Jeannen\ntapaista metsäläistyttöä. Hänen kauneutensa, hänen kuningatarmainen\nkäytöksensä, kun hän seisoi Pierren kanssa kalliolla, oli\nhämmästyttänyt häntä ja herättänyt hänen ihailuaan. Mutta nyt hänen\näänensä, hänen sanojensa soitanto, hänen nopea käsityskykynsä lisäsivät\nhänen ihastustaan kymmenkerroin. Se olisi voinut olla miss Brokaw, joka\nistui tuossa keulassa puhuen hänen kanssaan, mutta Jeannen ääni oli\nvain suloisempi kuin miss Brokawin; ja hänen keveimmässäkin sanassaan\noli ollut vilpittömyyttä ja totuutta. Philipin päähän pälkähti, että\nJeanne olisi voinut tulla suoraan luostarikoulusta, missä hienot äänet\nolivat häntä opettaneet ja kieli muodostui todelliseksi soitannoksi.\nHetkisen ajan hän uskoi, että jotain tämäntapaista olikin tapahtunut.\n\n\"Me nousemme maihin\", sanoi hän etsien avointa paikkaa. \"Tämä mahtaa\ntuntua vastenmieliseltä teistä, ellette ole tottunut siihen.\"\n\n\"Tottunut siihen, m'sieur -- Philip!\" huudahti Jeanne muistaen äkkiä\nlupauksensa. \"Minä olen syntynyt täällä!\"\n\n\"Erämaassa?\"\n\n\"Fort o'Godissa.\"\n\n\"Oletteko aina asunut täällä?\"\n\nHetkisen Jeanne oli vaiti.\n\n\"Kyllä, aina, M'sieur. Olen kahdeksantoistavuotias, ja tämä on ensi\nkerta, jolloin olen nähnyt sen, mitä te kutsutte sivistykseksi. Se on\nensimmäinen käyntini Fort Churchillissä. Se on ensimmäinen kerta,\njolloin olen poissa Fort o'Godista.\"\n\nJeannen ääni oli matala ja hillitty. Se kaikui vilpittömältä. Siinä oli\njotakin, joka tuntui miltei traagilliselta. Hetkisen ajan tuntui\nPhilipin sydän lakkaavan lyömästä, ja hän kumartui kauas eteenpäin\nkatsoen suoraan ja kysyvästi kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänen\nedessään. Siinä silmänräpäyksessä maailma oli avautunut ja näyttänyt\nhänelle ihmeen, jota hänen mielensä ei ensin voinut käsittää.\n\n\n\n\nXII luku.\n\n\nVene liukui eteenpäin kaislojen välissä keula rantaa kohti. Philipin\nhämmästys sai hänet yhä pysymään liikkumattomana.\n\n\"Vähän aikaa sitten te pyysitte minua sanomaan teille vain -- vain\ntotuuden\", änkytti hän koettaen löytää sanoja tunteitaan ilmaisemaan,\n\"ja tämä ---\"\n\n\"Se on totta\", keskeytti Jeanne hiukan viileämmin. \"Miksi valehtelisin\nteille, M'sieur?\"\n\nPhilip oli kysynyt samaa itseltään heti heidän ensimmäisen\nkohtaamisensa jälkeen kalliolla. Ja nyt oli tytön kysymyksessä\nhiljainen kehoitus olla hienotunteisempi.\n\n\"En tarkoittanut sitä\", huudahti hän nopeasti. \"Suokaa minulle\nanteeksi. Mutta -- se on niin ihmeellistä, miltei mahdotonta uskoa.\nTiedättekö mitä ajattelin koko sen yön, kun tapasin Pierren ja teidät\nkalliolla? Olin siirtynyt vuosia -- vuosisatoja taapäin. Sijoitin\nteidät ja Pierren sinne. Tuntui siltä kuin te olisitte tullut luokseni\ntoisesta maailmasta, kuin olisitte astunut alas jonkun kuninkaallisen\nhovin loistosta ja ritarillisuudesta, kuin olisi kuningattaren maalaaja\nvoinut nähdä teidät ja maalata teidät sellaisena kuin minä näin teidät\nsiellä, mutta minulle te olitte vain unikuva. Ja nyt te sanotte aina\neläneenne täällä!\"\n\nHän näki Jeannen silmäin loistavan. Hän oli kohottautunut\nkarhunnahkojensa keskeltä ja nojautui Philipiä kohti. Hänen kasvonsa\nvärähtivät mielenliikutuksesta; hänen koko olemuksensa tuntui\nkohdistuvan hänen sanoihinsa.\n\n\"M'sieur -- Philip -- näytimmekö me -- sellaisilta?\" kysyi hän arasti.\n\n\"Kyllä, muuten en olisi kirjoittanut tuota kirjettä\", vastasi Philip.\nHän nojautui eteenpäin ja hänen kasvonsa olivat lähellä Jeannen\nkasvoja. \"Olin juuri kulkenut sen paikan ohi, minne miehiä ja naisia\nhaudattiin sata tai kaksisataa vuotta sitten, ja kun näin teidät ja\nPierren, ajattelin heitä; mademoiselle d'Arconia, joka jätti prinssin\nseuratakseen rakastettuaan hautaan tuolla Churchillissä, ja minä\nmietin, eikö Grosellier -- -- --\"\n\n\"Grosellier!\" huudahti tyttö.\n\nHän hengitti nopeasti ja kiihkeästi. Äkkiä hän vetäytyi hiukan taapäin\nnaurahtaen hermostuneesti.\n\n\"Olen iloinen siitä, että ajattelette meistä siten\", sanoi hän. \"Se oli\njuuri Grosellier, tuo suuri ritari, joka ensin asui Fort o'Godissa!\"\n\nPhilip ei voinut enää hillitä itseään. Hän unohti, että vene lepäsi\nliikkumatta kaislojen keskellä ja että he menivät maihin. Vapisevalla\näänellä, haluten voittaa tytön luottamuksen hän kertoi hänelle kaikki,\nmitä oli tapahtunut tuona yönä kalliolla. Hän toisti Pierren hänelle\nantamat ohjeet, kuvasi hirveää pelkoaan Jeannen puolesta, ja jätti\nkaikesta mainitsematta vain yhden asian -- lordi Fitzhughin nimen.\nJeanne kuunteli häntä sanaakaan sanomatta. Hän istui suorana kuin\nsolakat kaislat, jotka hänet kätkivät. Hänen tummien silmiensä katse ei\nirtautunut Philipistä. Ne näyttivät yhä tummentuneen, kun mies lopetti.\n\n\"Palkitkoon suuri Jumala teitä siitä, mitä olette tehnyt\", sanoi hän\nmatalalla äänellä, jossa värähteli tukahutettu intohimo. \"Te olette\nuljas, M'sieur Philip -- niin rohkea kuin olen kuvitellut miesten\nolevan.\"\n\nPhilipin sydän sykähti ilosta, mutta hän sanoi nopeasti:\n\n\"Se ei ole sitä. En ole tehnyt mitään -- en mitään enemmän kuin Pierre\nolisi minun vuokseni tehnyt. Mutta ettekö ymmärrä? Jos tahdotte palkita\nsen vähän, mitä olen tehnyt -- en voisi pyytää suurempaa palkintoa kuin\nteidän ja Pierren luottamusta. Minulla on syyni siihen, ja jos\nkertoisin niistä teille, niin ehkä ymmärtäisitte.\"\n\n\"Ymmärrän sen ilman mitään selityksiä\", vastasi Jeanne samalla\nmatalalla hillityllä äänellä. \"Te taistelitte Pierren puolesta\nkalliolla, ja te olette pelastanut -- minut. Me olemme teille\nkiitollisuudenvelassa kaikesta, vieläpä hengestämmekin. Minä ymmärrän,\nM'sieur Philip\", sanoi hän ystävällisemmin ja nojautuen vielä lähemmä\nhäntä, \"mutta en voi kertoa teille mitään.\"\n\n\"Te tahdotte kernaammin jättää sen Pierrelle\", sanoi hän hiukan\nloukkaantuneena. \"Pyydän anteeksi.\"\n\n\"Ei, ei! En tarkoittanut sitä!\" huudahti tyttö nopeasti. \"Te käsitätte\nminut väärin. Tarkoitan, että te tiedätte yhtä paljon koko asiasta kuin\nminä, ehkäpä enemmänkin.\"\n\nHänen tukehuttamansa mielenliikutus purkautui nyt kiivaaseen\nnyyhkytykseen. Hän hillitsi heti itsensä ja katsoi Philipiin.\n\n\"Oli vain minun päähänpistoni, että me tulimme Churchilliin\", jatkoi\nhän ennenkuin Philip keksi sanoja. \"Pierren salaisuus on, miksi me\nelimme omassa leirissämme ja tulimme vain kerran alas Churchilliin --\nkun laiva tuli kaupunkiin. En tiedä syytä hyökkäykseen. Voin vain\narvata -- --\"\n\n\"Entä arvaamisenne -- -- --\"\n\nJeanne vetäytyi taapäin. Silmänräpäykseen hän ei puhunut. Sitten hän\nsanoi ilman minkäänlaista kovuutta äänessään, mutta varmasti kuin\nkuningatar: \"Sen kertoo isä teille, kun pääsemme Fort o'Godiin!\"\n\nJa sitten hän äkkiä nojautui jälleen Philipiä kohti ja ojensi hänelle\nmolemmat kätensä.\n\n\"Jospa vain tietäisitte, miten kiitollinen olen teille!\" huudahti hän\nsydämellisesti.\n\nSilmänräpäyksen ajan piteli Philip hänen käsiään. Hän tunsi niiden\nvapisevan. Jeannen silmissä hän näki kyynelten kimaltelevan.\n\n\"Olosuhteet ovat olleet niin kummalliset\", sanoi hän, sydämensä\nsykkiessä tytön sormien lämpimästä puristuksesta, \"että miltei luulin\nPierren ja teidän voivan auttaa minua -- eräässä omassa asiassani.\nAntaisin sangen paljon, jos voisin löytää erään henkilön, ja tuon\nkalliolla tapahtuneen hyökkäyksen jälkeen ajattelin, Pierren sanoista\npäättäen -- --\"\n\nHän epäröi ja Jeanne veti hiljaa kätensä pois.\n\n\"Ajattelin, että te ehkä tuntisitte hänet\", lopetti hän. \"Hänen nimensä\non lordi Fitzhugh Lee.\"\n\nJeanne ei millään tavoin osoittanut kuulleensa ennen tätä nimeä. Kysyvä\nilme hänen silmissään jäi entiselleen.\n\n\"Emme ole milloinkaan kuulleet hänestä Fort o'Godissa\", sanoi hän.\n\nPhilip veti veneen lujemmin maalle ja astui laidan yli.\n\n\"Tuo Fort o'God mahtaa olla ihmeellinen paikka\", sanoi hän\nkumartuessaan auttamaan tyttöä. \"Te olette herättänyt minussa\nominaisuuden, jota en miiloinkaan ennen luullut omistavani -- hirveän\nuteliaisuuden.\"\n\n\"Se on ihana paikka, M'sieur Philip\", vastasi tyttö ojentaen kätensä\nhänelle. \"Mutta mistä te sen arvaatte?\"\n\n\"Teistä\", nauroi Philip. \"Olen miltei varma siitä, että te huvittelette\nvetämällä minua nenästä.\"\n\nHän etsi Jeannelle mukavan paikan rannalla, toi hänelle yhden\nkarhunnahoista ja alkoi kerätä kuivia kaisloja ja puuta.\n\n\"Olen varma siitä\", jatkoi hän. Hän sytytti tulitikun ja kaislat\nleimahtivat palamaan valaisten hänen kasvojaan.\n\nJeanne päästi hämmästyneen huudahduksen.\n\n\"Te olette haavoittunut\", huudahti hän. \"Kasvonne ovat punaiset\nverestä.\"\n\nPhilip hypähti ylös.\n\n\"Olin unohtanut sen. Minä pesen kasvoni.\"\n\nHän kahlasi veteen ja alkoi peseytyä. Kun hän palasi, katseli Jeanne\nhäntä tarkoin. Nuotio valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hän oli sitonut\nkauniin tukkansa paksuun palmikkoon, joka valui hänen olkapäälleen. Hän\nnäytti nyt Philipin mielestä ihanammalta kuin hän oli ollut tuona\nensimmäisenä iltana kalliolla. Hän oli samalla tavoin puettu. Hän\nhuomasi, että hieno pitsi hänen kaulansa ympärillä oli repeytynyt. Ja\nettä toinen puoli hänen lyhyttä säämiskähamettaan oli täynnä puolittain\nkuivaneita likatahroja. Hänen verensä kuohahti hänen nähdessään nämä\nhuonon kohtelun merkit. Ja tämä raivo yltyi yhä, kun hän tuli lähemmä\nja näki mustelman hänen otsallaan aivan tukan rajassa.\n\n\"Löivätkö he teitä?\" kysyi hän.\n\nHän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Tyttö hymyili hänelle.\n\n\"Se oli minun syyni\", selitti hän. \"Pelkään, että tuotin heille sangen\npaljon vaivaa kalliolla.\"\n\nHän nauroi Philipin kasvoista kuvastuvalle raivolle, ja hänen naurunsa\nkaikui niin suloiselta, että Philipin kädet irtausivat nyrkistä ja hän\nnauroi myöskin.\n\n\"Kautta Luojan, olettepa te vekara!\" huudahti hän.\n\n\"Mytyssä on pannuja ja patoja ja kahvia ja syötävää, M'sieur Philip\",\nmuistutti Jeanne, kun Philip seisoi yhä katsellen häntä.\n\nPhilip meni takaisin veneen luo nauraen miltei poikamaisesti. Hän\nheitti mytyn Jeannen eteen ja avasi sen. Yhdessä he eroittivat siitä\nhaluamansa tavarat, ja Philip leikkasi haaraisia puunoksia, joilla hän\nripusti kaksi vesipataa tulelle. Hän huomasi viheltävänsä kerätessään\nsylillistä puuta rannalta. Kun hän tuli takaisin, oli Jeanne avannut\noliivipurkin ja nakerteli yhtä ojentaen hänelle toisen kahvelin päässä.\n\n\"Minä pidän oliiveista\", sanoi hän. \"Ettekö tekin tahdo?\"\n\nPhilip otti sen vastaan ja söi sen mielihyvällä, vaikka hän inhosi\noliiveja.\n\n\"Mistä te niihin tutustuitte?\" kysyi hän. \"Luulin, että tarvittiin\nyliopistollinen kurssi niihin tottumiseksi.\"\n\n\"Minä olen ollut yliopistossa\", vastasi Jeanne tyynesti. Hänen poskensa\nhehkuivat nyt ja hänen silmissään loisti veitikka hänen siepatessaan\ntoisen oliivin. \"Olen opiskellut -- a teneris annis\", lisäsi hän\nPhilipin hämmästykseksi.\n\n\"Sehän on latinaa!\" huudahti hän.\n\n\"Oui, M'sieur. Wollen Sie noch eine Olive haben?\"\n\nHän nauroi. Hän ojensi hänelle toisen oliivin hehkuvin kasvoin.\nTulenvalo tanssi hänen hiuksissaan luoden sen tummiin varjoihin\npunaisia ja kultaisia läikkiä.\n\n\"Olin varma siitä\", huudahti Philip tyytyväisenä. \"Se on\nyläluokkalaislatinaa ja saksaa, muuten minut paha periköön! Missä --\nmissä kävitte koulua?\"\n\n\"Fort o'Godissa. Nopeasti, M'sieur Philip, vesi kiehuu yli!\"\n\nPhilip juoksi nuotion luo. Jeanne ojensi hänelle kahvia ja pani esiin\nkylmää lihaa ja leipää. Ensi kerran tänä yönä hän veti piippunsa esiin\nja täytti sen tupakalla.\n\n\"Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, että tupakoin, miss Jeanne?\"\nkysyi hän. \"Tupakka on ainoa asia, joka voi pitää minut pystyssä.\nTiedättekö, että horjutatte luottamustani teihin?\"\n\n\"En ole sanonut mitään muuta kuin totuuden\", vastasi Jeanne\nviattomasti. Hän askarteli yhä mytyn ääressä, mutta Philip näki\nvilahdukselta hänen nauravat hampaansa.\n\n\"Te teette minusta pilaa\", valitti hän. \"Sanokaa minulle -- missä on\ntuo Fort o'God, ja mikä se on?\"\n\n\"Se on kaukana Churchilliä ylöspäin, M'sieur Philip. Se on\nhirsilinnoitus, rakennettu luullakseni monta vuosisataa sitten. Isäni,\nPierre, ja vielä eräs elämme siellä, yksin villien keskellä. En ole\nmilloinkaan ennen ollut näin kaukana kotoa.\"\n\n\"Minä otaksun\", sanoi Philip, \"että villit teidän seudullanne puhuvat\nlatinaa, kreikkaa ja saksaa -- --\"\n\n\"Latinaa, _ranskaa_ ja saksaa\", korjasi Jeanne. \"Emme ole vielä saaneet\ntoimeksi kreikankurssia.\"\n\n\"Minä tunnen tytön\", sanoi Philip kuin itsekseen, \"joka on ollut viisi\nvuotta tyttöopistossa, eikä hän osaa puhua mitään muuta kuin kevyttä\nenglantia. Hänen nimensä on Eileen Brokaw.\"\n\nJeanne katsoi ylös, mutta vain osoittaaksensa kahvia.\n\n\"Se on valmista\", sanoi hän, \"ellette pidä siitä enemmän katkerana.\"\n\nPhilip tiesi Jeannen katselevan häntä hänen nostaessaan kahvia tulelta\nja asettaessaan pannua maahan jäähtymään. Hänen mielensä oli kovasti\nhämmentynyt -- sekamelska asioita, joita hän halusi sanoa, värähdellen\ntuhansista kysymyksistä, joita hän halusi tehdä. Ja Jeanne näytti\nkuitenkin herttaisen tietämättömältä hänen levottomuudestaan. Ei\nyksikään hänelle itselleen niin tärkeiden nimien ja tapausten\nmainitseminen saanut aikaan mitään muutosta hänessä. Oliko hän siis\nlopultakin aivan tietämätön niistä asioista, joita hän halusi kysyä?\nOliko mahdollista, ettei hän lainkaan tuntenut niitä miehiä, jotka\nolivat hyökänneet Pierren ja hänen itsensä kimppuun kalliolla? Oliko\ntotta, ettei hän tuntenut Eileen Brokaw'ta, ettei hän ollut koskaan\nkuullut lordi Fitzhugh Leestä ja että hän oli aina elänyt pohjolan\nvillin kansan seassa? Mikä ihme oli tapahtunut täällä, että tämä tyttö\nosasi puhua hänelle saksaa ja latinaa? Tekikö tyttö pilaa hänestä?\n\nHän kääntyi katsomaan tyttöä ja huomasi hänen tummien, kirkkaiden\nsilmäinsä katsovan häneen. Tyttö hymyili hänelle hillitysti, eikä hän\nnähnyt muuta kuin suloutta ja totuutta hänen kasvoissaan, ja samassa\nkaikki epäilys haihtui. Hänestä tuntui epäilemisensä melkein\nrikolliselta, ja hetkisen hän oli tunnustamaisillaan, mitä hänellä oli\nollut mielessä. Hän kuitenkin pidättäytyi ja meni joelle pesemään nokea\nkäsistään. Jeanne oli hänelle selittämätön arvoitus, arvoitus, joka\nihastutti häntä ja täytti hänet yhä syvemmällä rakkaudella. Hän näki\nmetsien elämän ja vapauden hänen jokaisessa liikkeessään -- hänen\nkäsiensä liikkeissä, hänen soman päänsä lintumaisessa asennossa, hänen\nsolakan ruumiinsa nuorteassa sulossa. Hänestä kävi metsien henkäys. Se\nhehkui hänen silmissään, hänen huuliensa syvässä punassa ja se ilmaisi\nkauneutensa ja voimansa hänen vapaan, kullanruskean tukkansa\nrunsaudessa. Kymmenellä tavalla hän voi nähdä hänen luonnollisuutensa,\nhänen salojen sukulaisuutensa. Hän oli sanonut hänelle totuuden. Hänen\nsilmänsä hymyilivät hänelle totuutta hänen tullessaan rantaan.\nKenenkään muun naisen silmät eivät olleet koskaan katsoneet häneen\nsillä lailla, niin kauniita ei hän ollut nähnyt. Ja kuitenkaan hän ei\nnähnyt niissä mitään, mitä hän ei olisi ilmaissut sanoilla --\ntoveruutta, luottamusta ja kiitollisuutta siitä, että hän oli siellä\nhuolehtimassa hänestä. Sellaiset silmät, tulvillaan neitseellisen\nluonnon tahratonta kauneutta, kuuluivat saloille. Hän oli nähnyt niitä\npaljon intiaaninaisilla, mutta ei niin kauniita. Hän ajatteli Eileen\nBrokaw'n silmiä katsellessaan Jeannen silmiä. Ne olivat hyvin kauniit,\nmutta ne olivat erilaiset. Jeannen eivät voineet valehdella.\n\nJeanne oli asettanut valkoiselle liinalle kylmää lihaa, leipää,\nsäilykesalaattia ja juustoa, ja Philip toi kahvin. Hän huomasi hänen\nhiukan nojaavan loukkautuneeseen nilkkaansa.\n\n\"Parempi?\" hän kysyi osoittaen päänsä nyökkäyksellä siteessä olevaa\nnilkkaa.\n\n\"Paljon\", vastasi Jeanne yhtä täsmällisesti. \"Muutaman minuutin\nkuluttua aion seistä sen varassa. Mutta en nyt. Olen kovin nälissäni.\"\nTyttö antoi hänelle kahvia ja alkoi syödä sellaisella ruokahalulla,\nettä häntä halutti jäädä istumaan ja katselemaan, mutta sen sijaan hän\nyhtyi syöntiin, ja he söivät kuten kaksi nälkäistä lasta. Kun tyttö\nkaasi hänelle toisen kupin kahvia, huomasi Philip hänen kätensä hiukan\nvapisevan.\n\n\"Jos Pierre olisi täällä, niin olisimme aivan onnelliset, M'sieur\nPhilip\", hän sanoi levottomasti. \"En voi käsittää, miksi hän pyysi\nteitä karkaamaan minun kanssani Fort o'Godiin. Miks'emme piiloudu ja\nodota häntä, jos hän ei ole pahasti loukkaantunut, kuten olette\nsanonut. Hän saavuttaisi meidät huomenna.\"\n\n\"Ei -- ei ollut aikaa keskustella suunnitelmista\", vastasi Philip,\nhetkeksi hämmentyneenä Jeannen odottamattomasta kysymyksestä. Hänelle\ntuli mieleen Pierren kuva, vertavuotavana ja tiedottomana kalliolla, ja\najatus, että hän oli valehdellut Jeannelle ja yhä täytyi uskotella\nhänelle sitä, mikä ei ollut totta, teki hänet pahoinvoivaksi. Olihan\nkuitenkin olemassa mahdollisuus, ettei Pierre enää koskaan tulisi\nChurchilliin. \"Ehkäpä Pierre luuli meitä ajettavan tiukasti takaa\", hän\njatkoi nähdessään ettei päässyt pakenemaan tytön silmissä olevaa\nkysymystä. \"Siinä tapauksessa olisi parasta, että veisin teidät Fort\no'Godiin niin pian kuin mahdollista. Teidän on muistettava, että Pierre\najatteli teitä. Hän voi itse huolehtia itsestään. Täytyy mennä kaksi\ntai kolme päivää ennenkuin hän saa -- kätensä voimistumaan\", hän\nlopetti umpimähkään.\n\n\"Hän oli siis käteen haavoittunut?\"\n\n\"Ja päähän\", sanoi Philip. \"Se oli kuitenkin vain ruhjehaava, aivan\nmerkityksetön, paitsi että se huimasi häntä hiukan silloin.\"\n\nJeanne osoitti tulen kajastusta vedessä.\n\n\"Jos meitä ajettaisiin takaa\", hän virkkoi.\n\n\"Ei ole vaaraa\" vakuutti Philip, vaikka hän olikin jättänyt\nrevolverinsa kotelon sulkematta. \"Ne etsivät meitä leirinsä ja\nChurchillin väliltä.\"\n\n\"Citius venit periculum cum contemnitur\", muistutti Jeanne heikosti\nhymyillen.\n\nHän oli kalpea, mutta Philip näki hänen ponnistelevan kovasti\nnäyttääkseen rohkealta ja iloiselta.\n\n\"Kenties olette oikeassa\", nauroi Philip. \"Mutta vannon, etten tiedä\nmitä tarkoitatte. Otaksun teidän oppineen tuon latinan intiaaneilta.\"\n\nHän näki vilahduksen Jeannen valkoisista hampaista hänen taivuttaessaan\npäätään.\n\n\"Minulla on opettaja kotona\", hän selitti hiljaa. \"Tapaatte hänet kun\nsaavumme Fort o'Godiin. Hän on maailman ihmeellisin mies.\"\n\nHänen sanansa värisyttivät omituisesti Philipiä. Ne olivat hyvin\nlempeät ja hänen katseensa palasi Philipin silmiin ylpeästi hehkuen.\nKysymykset, jotka hän oli aikonut tehdä, kuolivat ja haihtuivat. Hän\najatteli mitä tyttö oli sanonut joku minuutti aikaisemmin hänen\nkysyessään Fort o'Godista. Hän oli sanonut: \"Isäni, Pierre ja minä\nasumme siellä yksinämme _erään neljännen kanssa_.\" Se neljäs oli\nopettaja, mies, joka oli tullut sivistyneestä maailmasta opettamaan\ntälle kauniille tytölle seikkoja, jotka olivat hämmästyttäneet häntä,\nja tämä mies oli _maailman ihmeellisin mies_. Hän ei voinut selittää\nniitä tunteita, jotka olivat heränneet hänessä. Hän tiesi ainoastaan,\nkun hän nousi seisaalleen, että osa vanhasta taakasta oli äkkiä\npalannut hänen hartioilleen ja entinen yksinäisyys kolkutti hänen\nsydäntään. Hän järjesti kuormansa äänettömänä, ja voima ja elämänilo\nolivat paenneet hänen käsivarsistaan hänen auttaessaan Jeannea\npaikalleen karhunnahkojen sekaan. Hän ei huomannut, että tytön silmät\nkatselivat häntä uteliaina, ja että hänen huulensa vavahtivat kerran\ntai pari ikäänkuin lausuakseen sanoja, joita ei kuulunut. Jeanne näytti\nsamoinkuin hänkin huomanneen jotain, mitä kumpikaan ei uskaltanut\nilmaista viimeisinä viitenä minuuttina rannalla.\n\n\"On yksi asia, joka minun täytyy saada tietää\", sanoi Philip heidän\nollessaan lähdössä, \"ja se on, missä Fort o'God on? Onko se Churchillin\nvarrella?\"\n\n\"Se on pienen Churchillin varrella, lähellä Waskiaowaka järveä.\"\n\nPimeys peitti sen vaikutuksen, minkä nämä sanat Philipiin tekivät.\nSilmänräpäyksen ajan hän tuijotti eteensä kuin päähän lyötynä. Hän\nhillitsi huudahduksen, joka pyrki hänen huulilleen. Hän tunsi\nvapisevansa. Hän tiesi, että hänen äänensä pettäisi, jos hän puhuisi.\n\nLähellä Waskiaowaka järveä! Ja Waskiaowaka oli vain kolmenkymmenen\nmailin päässä hänen omasta leiristään Blind Indianin rannalla! Vaikka\npommi olisi räjähtänyt hänen jalkainsa alla, ei hän olisi voinut\nhämmästyä enemmän kuin tästä tiedosta, jonka Jeannen rauhallinen ääni\nhänelle antoi. Fort o'God -- kolmenkymmenen mailin päässä sieltä, missä\nhän sangen pian saisi taistella elämänsä suuren taistelun! Hän pisti\nmelansa veteen ja työnsi veneen ulos rannasta. Hänen valtimonsa\ntykkivät kuin kotimatkalla olevan rotuhevosen. Kaikesta siitä, mitä oli\ntapahtunut, kaikesta siitä mitä hän oli kokenut, oli tämä\nmerkillisintä. Kaikki ajatukset yhtyivät yhteen ainoaan aatokseen,\nsuureen, kaikkivaltaavaan kysymykseen. Oliko Fort o'God ja sen asukkaat\nselityksenä häntä ja hänen yhtiötään vastaan tähdättyyn salajuoneen?\nOliko se niiden turvapaikka, jotka suunnittelivat hänen tuhoaan?\nEpäluulo, epäröinti, milteipä varmuus siitä valtasi hänet noina\nmuutamina silmänräpäyksinä vastoin hänen tahtoaankin.\n\nHän katsoi Jeanneen. Harmaa sarastus koitti, ja valo seurasi sitä\nnopeasti hajoittaen viimeisenkin sumun. Varhaisen aamun viileydessä,\nkun auringon noustessa kylmä, epämiellyttävä usva nousee raskaasti\nveden pinnalta, oli Jeanne vetänyt yhden karhunnahoista lujasti\nympärilleen. Hänen päänsä oli paljas. Hänen hiuksensa, jotka\nkimaltelivat kosteudesta, riippuivat raskaina suortuvina hänen\nkasvoillaan. Hänessä oli ihastuttavaa lapsellisuutta, liikuttavaa\nrukousta istuessaan siinä niin avuttomana ja sittenkin niin\nluottavaisena. Philipin koko tarmo nousi vastustamaan sitä\nmielenliikutusta, joka muutama silmänräpäys sitten oli hänet vallannut.\nJa Jeanne katsoi häneen suoraan hymyillen, kuin olisi hän lukenut hänen\najatuksensa. Se oli tuollainen hymy, joka ei osoita rakkautta ja joka\nkuitenkin saa kymmenen miehen voimat yhden miehen käsivarsiin; ja\nPhilip hymyili hänelle takaisin, ja kaikki hänen sielunsa kielet soivat\nvastausta siihen suloiseen kosketukseen, jonka se oli kokenut. Mikä\nikinä heitä Fort o'Godissa odottikaan, Jeanne oli tietämätön kaikesta\njuonittelusta tai pahasta. Kerta kaikkiaan Philip sanoi sen itselleen.\n\nHänen täytyi saada ilmaista ajatus, joka juohtui hänen mieleensä hänen\nkatsellessaan Jeannea.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi hän, \"ellen enää milloinkaan saisi teitä nähdä,\nolisi minulla aina mielessäni kolme kuvaa teistä. En unohtaisi\nmilloinkaan miltä näytitte silloin kun ensi kerran näin teidät\nkalliolla -- tai niinkuin nyt näen teidät karhunnahkoihin kiedottuna.\nJa sitten minä muistaisin teitä sellaisena -- kuin te hymyilitte.\"\n\n\"Ja kolmas kuva?\" kysyi Jeanne lainkaan arvaamatta mitä Philipin\nmielessä liikkui. \"Olisiko se tulen ääressä, kun poltin pahan miehen\nniskan -- vai -- vai kun -- --\"\n\nHän vaikeni ja mutisti huulensa yhteen äkkiä hämmentyneenä, punan\nkohotessa hänen poskilleen.\n\n\"Kun tohtoroin jalkaanne?\" lopetti Philip sangen epäritarillisesti\nmyhäillen huvitettuna hänen hämmennykselleen. \"Ei, se ei olisi kolmas,\nmiss Jeanne. Toinen kohtaus, jota en milloinkaan unohda, oli tuo\nChurchillin satamassa, jolloin te menitte kaunista tyttöä vastaan, joka\ntuli laivalla.\"\n\nVeri kohosi Jeannen kasvoihin. Hänen pehmeät huulensa puristuivat\nyhteen. Nopea liikahdus, ja karhunnahka valahti hänen olkapäiltään; hän\nnojautui hiukan eteenpäin säihkyvin silmin. Nuo muutamat sanat olivat\nmuuttaneet hänet lapsesta, joksi Philip oli häntä kuvitellut, naiseksi,\njoka vapisi jostain voimakkaasta tunteesta, kaunis pää ylpeästi\npystyssä, sieramet laajentuen nopeasta hengityksestä.\n\n\"Se oli erehdys\", sanoi hän. Hänen äänessään ei kuulunut mitään\nintohimon sävyä. Se vapisi hiukan, mutta siinä kaikki. \"Se oli erehdys,\nM'sieur Philip. Minä luulin tuntevani hänet, ja -- ja minä erehdyin.\nTeidän -- teidän ei pidä muistaa sitä!\"\n\n\"Minä olen oikea peto\", sanoi Philip suutuksissaan itselleen. \"Minä\nolen maailman suurin aasi ja sanon aina väärinpäin. En koskaan\njätä sanomatta mitään tyhmää. En aikonut sanoa mitään -- mikä\nloukkaisi -- --\"\n\n\"Ette te ole loukannut minua\", keskeytti tyttö huomatessaan mielipahan\nhänen kasvoillaan. \"Ette ole sanonut mitään pahaa. Mutta en tahtoisi\nteidän muistavan sitä kuvaa. Tahtoisin teidät muistavan minut kun --\nkun -- poltin pahan miehen niskan.\"\n\nHän nauroi nyt, vaikka hänen rintansa nousi ja laski hiukan kiivaasti\nja hänen poskillaan hohti vielä tumma puna.\n\n\"Tahdotteko tehdä niin?\" pyysi hän.\n\n\"Kuolemaan asti\", huudahti Philip.\n\nTyttö haparoi matkatavarain alta ja veti esiin toisen melan.\n\n\"Minulla on helpot olot teidän seurassanne, M'sieur Philip\", sanoi hän\nkääntyen niin, että oli selin Philipiin. \"Pierre panee minut työhön.\nMinä olen aina polvillani täällä keulassa ja melon. Häpeän itseäni. Te\nolette tehnyt työtä koko yön.\"\n\n\"Mutta minä tunnen itseni niin reippaaksi kuin olisin nukkunut viikon\",\nilmoitti Philip ihaillen solakkaa vartaloa, joka oli vain melan matkan\npäässä hänestä.\n\nTunnin verran he jatkoivat matkaansa virtaa ylöspäin vaihtaen tuskin\nsanaakaan. Heidän melansa nousivat ja laskivat tahdissa; vesi lorisi\nkuin hiljainen soitto heidän veneensä alla; hiljaisten rantojen tenho,\näänetön kauneus, erämaa, joka heräsi uuteen päivään, lumosi heidät\nmolemmat ja teki heidät vaiteliaiksi. Aurinko tuli esiin usvien takaa.\nSen ensi säteet kohtasivat Jeannen hiukset, niin että hänen raskas\npalmikkonsa, joka oli puolittain avautunut ja valui matkatavaroille\nhänen takanaan, loisti vaihtelevissa väreissä, jotka tenhosivat\nPhilipin. Hän oli ajatellut, että Jeannen tukka oli hyvin tumma, mutta\nnyt hän näki siinä olevan oikean Tizianimaisen elon; se vaihteli\npunaisesta kultaan ja tummanruskeaan, vaihtuvine varjoineen ja\nvaloläiskineen. Se oli kaunis. Ja Jeanne oli maailman kaunein olento,\najatteli hän katsellessaan häntä. Hänen käsivarsiensa liikkeet, hänen\nruumiinsa sirot, jäntevät käännökset hänen kohdistaessaan kaiken\nvoimansa melaan, hänen päänsä muoto, hänen leukansa tarmokas piirre,\nkun hän kääntyi niin, että Philip näki hänet puolittain sivultapäin,\nkaikki tämä herätti hänen ääretöntä ihailuaan. Hän huomasi äkkiä\nmiettivänsä, miten tämä tyttö voi olla Pierre Coucheen sisar. Hän ei\nhuomannut hänessä mitään merkkiä ranskalaisesta tai puolirotuisesta\nverestä. Hänen hiuksensa olivat hienot ja pehmeät ja lainehtivat hänen\nkorviensa ympärillä ja selässä, missä ne aaltoilivat vapaina. Hänen\nposkiensa väri oli hieno kuin kukkasen. Hän oli kiertänyt ylös suuret\nkalvosimensa voidakseen paremmin meloa, ja hänen käsivartensa loistivat\nvalkeina ja lujina kimallellen melan vesitipoista. Hän ihmetteli hänen\nsukulaisuuttaan Pierren kanssa, kun hän katsoi taapäin, kasvot hohtaen\ntyöstä ja aamun raikkaudesta, ja hän näki hänen kirkkaansiniset\nsilmänsä yllään. Ellei hän olisi tiennyt sitä, olisi hän voinut vannoa,\nettei Jeannen suonissa ollut tippaakaan Pierren verta.\n\n\"Me tulemme nyt ensimmäisiin koskiin, M'sieur Philip\", sanoi hän. \"Ne\novat juuri tuon ruman vuoren takana, joka on edessämme, ja meidän\ntäytyy kantaa venettämme. Koski on täynnä suuria kiviä ja niin\nvoimakas, että Pierre ja minä miltei kärsimme haaksirikon tullessamme\nsiitä alas.\"\n\nSe oli ainoa, mitä oli sanottu tuona ihanana aikana, joka oli alkanut\nensimmäisestä aamunkoista, ja Philip laski melansa veneen poikki ja\nhaukotteli, kuin olisi hän juuri herännyt.\n\n\"Poika parka\", sanoi Jeanne; ja hänen mieleensä johtui, että nuo sanat\nolivat juuri samat, mitkä Eileen Brokaw olisi lausunut, jos hän olisi\nollut täällä, vaikka teeskentelemätön toverillisuus tässä oli tullut\nEileenin tuttavallisuuden sijalle. Hän lisäsi myötätuntoisella äänellä:\n\"Te mahdatte olla lopen uupunut, M'sieur Philip. Jos te olisitte\nPierre, niin vaatisin että menisimme maihin muutamaksi tunniksi. Pierre\ntottelee minua, kun olemme yhdessä. Hän kutsuu minua kapteenikseen.\nEttekö te anna minun käskeä teitäkin?\"\n\n\"Jos annatte minun kutsua teitä -- kapteenikseni\", vastasi Philip.\n\"Mutta yhdellä ehdolla. Meidän täytyy nyt jatkaa. Käskekää muuten mitä\nhyvänsä, mutta nyt meidän täytyy jatkaa -- vähän aikaa. Tänä yönä\nnukun. Nukun kuin kuollut. Kas niin, herra kapteeni\", nauroi hän,\n\"saanko luvan tehdä työtä tänään?\"\n\nJeanne käänsi keulaa rantaan päin. Hän käänsi jälleen selkänsä\nPhilipille.\n\n\"Te ette ole kiltti minulle\", mutisi hän. \"Pierre olisi kiltti ja me\nkalastaisimme koko päivän tuossa pienessä lammessa. Se on aivan täynnä\nhaukia.\"\n\nHänen sanansa ja hänen puhetapansa oli uusi elämys Philipille. Hän oli\nihastuttava. Philip nauroi ja hänen naurunsa kaikui kirkkaaseen aamuun\nkuin koulupojan. Jeanne väitti, ettei siinä ollut mitään nauramista, ja\ntuskin oli vene raapaissut rantaa, kun hän hypähti kevyesti veneestä\nodottamatta hänen apuaan. Päästäen nauravan huudahduksen hän kompastui\nja kaatui. Philip oli heti hänen luonaan.\n\n\"Tuota teidän ei olisi pitänyt tehdä\", huomautti hän. \"Minä olen teidän\nlääkärinne ja minä sanon, että jalkanne ei vielä ole terve.\"\n\n\"Mutta se on!\" huudahti Jeanne, ja Philip näki, ettei hänen katseestaan\nkuvastunut tuska, vaan riemu. \"Se on vain side. Oikea jalkani on kuin\nkiinalaisen tytön. Huh! Minä irrotan sen siteestä.\"\n\n\"Oletteko ollut Kiinassakin\", sanoi Philip puolittain itsekseen.\n\n\"Tiedän, että se on täynnä keltaisia tyttöjä ja että he puristavat\njalkansa tällä tavoin kokoon\", sanoi Jeanne päästäen mokkasiiniaan\nauki. \"Opettajani ja minä olemme juuri päättäneet ihanan matkan Kiinan\nmuuria pitkin. Me menisimme autolla Pekingiin, ollen minä pelkäisi.\"\n\nPhilip murahti kuuluvasti. Hän meni veneen luo ja Jeannen punaiset\nhuulet vetäytyivät hymyyn, jota hänen oli vaikeaa hillitä. Philip ei\nhuomannut sitä. Kun hän oli ottanut tavarat veneestä ja kääntyi, käveli\nJeanne hitaasti edestakaisin ontuen hiukan.\n\n\"Se on kunnossa\", sanoi hän vastaukseksi kysymykseen, jonka luki\nPhilipin huulilta. \"En tunne lainkaan tuskaa, mutta jalkani on\npuutunut. Ettekö tahdo irroittaa pientä myttyä? Minä laitan itseäni\nsiistiksi sillä aikaa kuu viette veneen.\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin Philip laski veneen koskien toiseen päähän.\nHänet omat tarpeensa olivat Gregsonin majassa, mutta hän peseytyi\nvirrassa ja kampasi tukkansa sormillaan. Kun hän palasi, oli Jeannessa\ntapahtunut muutos. Hänen kaunis tukkansa oli kierretty ylös loistaville\nsolmuille. Hän oli vaihtanut tahraisen hameensa toiseen pehmeään\nkeltaiseen säämiskähameeseen. Kaulassaan hänellä oli jotain keveää\npunaista kangasta, joka näytti heijastavan hänen poskiensa ruusuisen\nvärin. Omituinen ajatus johtui Philipin mieleen hänen katsellessaan\ntyttöä. Kuin salama leimahti hänen mielessään muisto eräästä illasta --\njolloin miss Brokaw ja hänen kamarineitonsa olivat kaksi tuntia\nvalmistaneet edellisen tanssiaispukua. Ja Jeanne oli, täällä erämaan\nsydämessä, kuitenkin kauniimpi kuin Eileen. Hän kuvitteli Jeannen\nseistessä siinä hänen edessään hiukan hämillään hänen silmissään\nkuvastuvasta ihailusta, mitä huomiota Jeanne herättäisi tanssiaisissa\nkotona. Ja sitten hän nauroi -- nauroi iloisesti ajatuksille, joita hän\nei voinut ilmaista Jeannelle, ja joita Jeanne ei uskaltanut häneltä\nkysyä.\n\nVielä kaksi kertaa Philip kuljetti tavaroita, toisella kerralla Jeannen\nseuraamana, joka tahtoi kantaa pienemmän mytyn ja kaksi airoa.\nHuolimatta päätöksestään ja mainioista ruumiinvoimistaan alkoi Philip\ntuntea sen hirveän jännityksen seuraukset, jonka alaisena hän oli niin\nkauan ollut. Hän mietti taapäin ja huomasi, että hän oli nukkunut vain\nkuusi tuntia viimeisistä neljästäkymmenestäkahdeksasta. Hänen\nolkapäissään tuntui varoittavaa särkyä ja hänen kyynärvarsissaan\nkalvavaa tuskaa. Mutta hän tiesi, ettei ollut vielä ehtinyt kyllin\npitkälle Churchilliä myöten. Hänen ei olisi vaikeaa löytää\nleiripaikkaa, joka olisi kyllin kaukana metsässä virralta, mutta jos\nheitä ajettiin takaa, niin pysähdys antaisi heidän vihollisilleen\nmahdollisuuden päästä heidän edelleen. Tätä vaaraa hän tahtoi välttää.\n\nHän kuvitteli tyytyväisenä, ettei Jeanne huomannut hänen heikkouttaan.\nHän ei tiennyt, että Jeanne pani yhä enemmän voimaa melaansa, kunnes\nhänen käsivartensa ja ruumiinsa särkivät, koska hän tiesi totuuden.\n\nChurchill kapeni ja sen juoksu kävi nopeammaksi heidän edetessään.\nViisi kertaa heidän täytyi kantaa venettään aamunkoiton ja kello viiden\nvälillä. He söivät päivällistä viidennen kerran jälkeen ja lepäsivät\nkaksi tuntia. Sitten matkaa jatkettiin. Kello oli kolme, kun Jeanne\nlaski melansa alas ja katsoi Philipiin. Tämän kasvoilla näkyi\nponnistuksen jälkiä. Hän hymyili, mutta hymyssä oli enemmän kurjuutta\nkuin iloa. Hänen poskensa hehkuivat luonnottoman punaisina ja hän alkoi\ntuntea polttavaa tuskaa siinä kohdassa päätään, mihin isku oli\nsattunut. Puolen minuuttia Jeanne katsoi häntä puhumatta mitään.\n\n\"Philip\", sanoi hän -- ja tämä oli ensi kerran jolloin hän lausui hänen\nnimensä sillä tavoin, \"minä vaadin, että heti menemme maihin. Ellette\nlaske maihin -- nyt -- tuohon aukeamaan edessämme, niin hyppään pois ja\nte saatte jatkaa yksin.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte -- kapteeni Jeanne\", alistui Philip, hiukan\nepävarmasti.\n\nJeanne ohjasi veneen rannalle ja oli ensimmäinen hyppäämään maihin\nsillaikaa kuin Philip veti keveän veneen ylemmä airollaan. Hän osoitti\nmatkatavaroita.\n\n\"Me tulemme tarvitsemaan teltan -- kaikkea\", sanoi hän, \"sillä me\njäämme tänne leiriin huomisaamuun asti.\"\n\nKun Philip oli päässyt rannalle, haihtui hänen uupumuksensa. Hän veti,\nveneen korkealle rannalle, ja sitten Jeanne ja hän lähtivät yhdessä\ntutkimaan korkeaa, metsäistä maaperää virran takana. He seurasivat\nselvää hirvipolkua, ja kaksi tai kolmesataa kyynärää virrasta he\ntulivat pienelle aukeamalle, jota peittivät suuret kalliot ja jota\nympäröivät koivu ja mäntyryhmät. Hirvipolku kulki yli tämän avoimen\npaikan; ja kun Philip ja Jeanne seurasivat sitä sen yli, tulivat he\nkirkkaalle, lorisevalle pienelle purolle, joka oli tuskin kahden\nkyynärän levyinen ja joka oli paikotellen aivan paksun poronjäkälän ja\nnuorten mäntyjen peitossa. Se oli ihanteellinen leiripaikka, ja Jeanne\npäästi ihastuksen huudahduksen, kun he löysivät puron kylmän veden.\n\nSitten Philip palasi joelle, kätki veneen näkyvistä, poisti kaikki\nheidän maihinnousunsa jäljet ja alkoi kantaa leiritarpeita paikalle.\nPienen silkkiteltan Jeannea varten hän asetti aukeaman pieneen\nruohikkoiseen kulmaan ja rakensi nuotion muutaman askeleen päähän\nsiitä. Tuntien omituista jännittävää mielihyvää hän alkoi leikata\npalsamioksia Jeannen vuoteeksi. Hän leikkasi niitä sylillisen toisensa\njälkeen ja metsässä alkoi tulla hämärä, kun hän oli valmis. Tulen\nhehkusta olivat Jeannen posket punaiset kuin omena. Hän oli kääntänyt\nsuuren litteän kiven pöydäksi ja askarrellessaan sen ääressä hän äkkiä\npuhkesi hiljaiseen hyräilyyn; sitten hän muisti ettei Pierre ollutkaan\nhänen kanssaan ja vaikeni. Philip oli viimeisine kantamuksineen aivan\nhänen takanaan ja hän nauroi tyytyväisenä hänelle vihreän palsamijoukon\ntakaa, kun hän kääntyi ja katsoi häneen.\n\n\"Pidättekö tästä?\" kysyi Philip.\n\n\"Se on ihanaa!\" huudahti Jeanne loistavin silmin. Hän näytti kasvavan\npitemmäksi hänen edessään ja seisoi pää taapäin taivutettuna, huulet\navoimina katsellen erämaata ympärillään. \"Se on ihanaa!\" toisti hän\nhengittäen syvään. \"Ei koko maailmassa ole mitään, joka voisi saada\nminua luopumaan tästä, M'sieur Philip. Minä olen syntynyt täällä.\nTahdon kuolla täällä. Mutta --\"\n\nHänen kasvonsa synkkenivät hetkiseksi hänen katseensa kohdatessa\nPhilipin katseen.\n\n\"Teidän sivistyksenne tulee pohjoiseen ja tuhoaa kaiken\", sanoi hän ja\nkääntyi kivipöytää kohti.\n\nPhilip laski taakkansa maahan.\n\n\"Illallinen on valmis\", sanoi Jeanne, ja pilvi oli mennyt ohi.\n\nSe oli Jeannen ensimmäinen viittaus Philipin väkeen, sivistyksen\ntunkeutumiseen pohjoiseen, ja silloin Philipin mieleen muistuivat\nsanat, joissa hän oli huutanut ilmi vihansa Churchilliä kohtaan. Mutta\nJeanne ei uudelleen paljastanut itseään. Hän oli tyyni heidän\nsyödessään, ja Philip näki hänen olevan hyvin väsyneen. Kun he olivat\nlopettaneet aterian, istuivat he muutaman hetken katsellen, miten tuli\nhimmeni. Pimeys oli laskeutunut heidän ympärilleen. Heidän kasvonsa ja\nkalliot olivat yhä heikommin valaistut, kun hiilet mustuivat. He\nvaikenivat. Metsässä heidän takanaan huusi huuhkaja hiljaa varovaisella\näänellä ikäänkuin yön lintu olisi vielä pelännyt äsken poistunutta\npäivää. Pensaikosta kuului ääniä -- omituisia ja heikkoja kuiskauksia,\nrasahduksia, jotka tuuli, hengitys, milteipä varjot voivat saada\naikaan. Heidän yllään kuiskailivat kuuset ja korkeat männyt aivan\ntoisella tavoin kuin päivällä. Henkiä tuntui liikkuvan heidän\nkeskuudessaan levottomasti ja unisesti hiipien. Kauempaa kuului syvä\nkorskahdus, kun hirvi, joka kulki pitkin tunnettua polkua, äkkiä\npelästyen pysähtyi ja ihmetteli omituista ihmisenhajua, joka tunkeutui\nsen sieramiin. Ja vielä kauempana, joltakin kaukaiselta, nimettömältä\nja keksimättömältä järveltä metsän syvyydestä kaiutti suuri\npohjoisseutujen kaakkuri huutoaan kaikkia yöllisiä olentoja uhmaten ja\npulskahti sitten veteen kuin pelästyen omaa ääntään. Nuotio sammui\nvähitellen ja Philip siirtyi hiukan lähemmä tyttöä, jonka hengityksen\nhän voi kuulla.\n\n\"Jeanne\", sanoi hän pehmeällä äänellä koettaen olla koskettamatta hänen\nkättään, \"tiedän mitä tarkoitatte -- ymmärrän sen. Kaksi vuotta sitten\njätin sivistyksen tämän takia. Olen iloinen, että kirjoitin teille\nniinkuin tein, sillä nyt te uskotte minua ja tiedätte minun ymmärtävän.\nPakastan tätä maailmaa niinkuin te sitä rakastatte. En koskaan lähde\ntäältä.\"\n\nJeanne vaikeni.\n\n\"Mutta on olemassa yksi asia -- ainakin yksi -- jota en voi teissä\nkäsittää\", jatkoi hän keräten voimansa sitä varten, mikä tulisi\nhetkistä myöhemmin. \"Te kuulutte tähän maailmaan -- te vihaatte\nsivistystä -- ja kuitenkin olette tuonut tänne pohjoiseen miehen\nopettamaan teille sivistystä. Tarkoitan tuota miestä, jota kutsutte\nmaailman ihmeellisimmäksi mieheksi.\"\n\nHän odotti vapisten. Tuntui ikuisuudelta ennenkuin Jeanne vastasi. Ja\nsitten hän sanoi:\n\n\"Hän on isäni, M'sieur Philip.\"\n\nPhilip ei voinut puhua. Pimeys kätki hänen kasvonsa Jeannen näkyvistä.\nTämä ei nähnyt punaa, joka kohosi hänen poskilleen, ja että hän\nsilmänräpäyksen ajan oli heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa.\n\n\"Te puhuitte itsestänne, Pierrestä, isästänne ja vielä eräästä\nneljännestä Fort o'Godin asukkaasta\", sanoi Philip. \"Luulin hänen --\ntuon erään olevan opettajanne.\"\n\n\"Ei, hän on Pierren sisar\", vastasi Jeanne.\n\n\"Sisarenne! Onko teillä sisar?\"\n\nHän voi kuulla Jeannen vetävän syvään henkeä.\n\n\"Kuulkaa, M'sieur\", sanoi hän hetkisen kuluttua. \"Minun täytyy kertoa\nteille hiukan Pierrestä, jostakin, mikä tapahtui kauan, kauan sitten.\nOli kylmä keskitalvi ja Pierre oli silloin poika. Eräänä päivänä hän\noli metsästämässä ja löysi jäljet -- naisen jäljet, joka oli\nlaahustanut lumen läpi mokkasiinit jalassaan. Se oli kaukana erämaassa,\nmissä ei ollut asukkaita, ja hän seurasi jälkeä. Hän löysi hänet,\nM'sieur, ja hän oli kuollut. Hän oli kuollut kylmään ja nälkään. Tuntia\naikaisemmin hän olisi ehkä voinut pelastaa hänet, sillä kiedottuna\nlujasti hänen rinnalleen oli pieni lapsi -- pikku tyttö, ja hän oli\nelossa. Hän toi hänet Fort o'Godiin, M'sieur -- erään jalon miehen luo,\njoka eli siellä miltei yksin; ja siellä hän on elänyt ja kasvanut\nnäiden vuosien aikana. Eikä kukaan tiedä, kuka hänen äitinsä oli tai\nkuka hänen isänsä oli, ja niinpä on Pierre, joka löysi hänet, hänen\nveljensä, ja se mies, joka rakasti häntä ja huolehti hänestä, hänen\nisänsä.\"\n\n\"Ja hän on tuo toinen Fort o'Godissa -- Pierren sisar\", sanoi Philip.\n\nJeanne nousi kalliolta ja astui telttaa kohti näkyen epäselvänä haamuna\nhämärässä. Hänen äänensä kaikui tukahtuneena takaisin.\n\n\"Ei, M'sieur, Pierren oikea sisar on Fort o'Godissa. Minä olen se,\njonka hän löysi erämaasta.\"\n\nYön ääniin yhtyi sydäntäsärkevä nyyhkytys ja Jeanne katosi telttaan.\n\n\n\n\nXIV luku.\n\n\nPierre jäi istumaan siihen, mihin Jeanne hänet oli jättänyt. Hän ei\nvoinut liikahtaa eikä sanoa sanaakaan kutsuakseen häntä takaisin.\nJeannen oma murhe, joka värähteli tuossa surullisessa nyyhkytyksessä,\nvaltasi hänet. Se sai hänet vaiteliaaksi, ja hän kuunteli toivoen, että\nminä hetkenä tahansa teltan ovi voisi avautua ja Jeanne jälleen\nnäyttäytyä. Eikä hän kuitenkaan osaisi sanoa mitään, jos Jeanne\npalaisi. Hän oli tietämättään kajonnut tuollaiseen syvään haavaan,\njollainen ei koskaan mene umpeen, ja hän ymmärsi, että anteeksipyyntö\nolisi vain toinen tyhmyys. Hän miltei ähkäisi käsittäessään mitä oli\ntehnyt. Halussaan ymmärtää, saada tietää enemmän Jeannesta hän oli\najanut hänet ansaan. Sen, minkä hän oli pakottanut hänet kertomaan,\nolisi hän voinut hiukan myöhemmin saada kuulla Pierreltä tai isältä\nFort o'Godissa. Hän ajatteli, että Jeannen täytyi nyt halveksia häntä,\nsillä hän oli käyttänyt hyväkseen hänen avuttomuuttaan ja omaa\nasemaansa. Hän oli pelastanut hänet vihollisten käsistä; ja palkkioksi\noli Jeanne paljastanut hänelle vertavuotavan sydämensä. Mitä hän oli\nkertonut, ei ollut ehdoton luottamuksenosoitus; se oli tunnustus, jonka\nPhilipin kysymykset olivat puristaneet hänen huuliltaan -- tunnustus,\nettä hän oli orpolapsi, että Pierre ei ollut hänen veljensä, että mies\nFort o'Godissa ei ollut hänen isänsä. Hän oli tunkeutunut syvälle\nsiihen, mikä oli Jeannelle ja hänen omaisilleen pyhää.\n\nHän nousi ja kohenteli tulta ja koivunoksat leimahtivat liekkiin\nvalaisten hänen kalpeita kasvojaan. Hän halusi mennä telttaan,\npolvistua Jeannen eteen ja sanoa hänelle, että kaikki oli ollut\nerehdystä. Mutta hän tiesi, ettei voisi sitä tehdä, ei seuraavana\npäivänäkään eikä sitä seuraavana, sillä armon pyytäminen ulisi samaa\nkuin rakkautensa tunnustaminen. Kaksi tai kolme kertaa hän oli jo ollut\npaljastamisillaan rakkautensa. Vasta nyt, sen jälkeen mitä oli\ntapahtunut, hän käsitti, että se olisi suurin rikos Jeannea kohtaan,\nminkä hän voisi tehdä. Tyttö oli yksinään hänen kanssaan erämaan\nsydämessä riippuvaisena hänestä, hänen kunniantunnostaan. Hän värähti,\nkun hän ajatteli miten vähän aikaa hän oli Jeannen tuntenut ja miten\nhän tänä aikana oli antautunut miltei järjettömän toivon valtaan.\nHänelle Jeanne ei ollut vieras. Hän oli se henki ruumiillistuneena,\njoka oli niin kauan ollut Philipin toverina. Hän rakasti häntä nyt\nenemmän kuin milloinkaan, sillä Jeanne, lumikenttien hyljätty lapsi,\noli enemmän tuon hengen ruumiillistuma kuin Jeanne, Pierren sisar.\nMutta -- mitä hän Jeannelle merkitsi?\n\nHän kääntyi tulen luota ja meni palsamikasan luo, jonka hän oli\nlevittänyt kahden kallion väliin vuoteekseen. Hän heittäytyi pitkäkseen\nja veti Pierren lakanan ylleen, mutta hänen väsymyksensä ja\nuneliaisuutensa näyttivät kaikonneen, ja kesti kauan ennenkuin uni\nvihdoin vapautti hänet ajattelemasta sitä, mitä hän oli tehnyt. Sen\njälkeen hän ei liikahtanut. Hän ei kuullut mitään yön ääniä. Muuan\npieni noitapöllö huusi hirvittävästi heidän yllään ja herätti Jeannen,\njoka kohottautui istumaan hetkiseksi palsamivuoteellaan kalpeana ja\nväristen. Mutta Philip nukkui. Paljon myöhemmin jokin lämmin herätti\nhänet, ja hän avasi silmänsä luullen sitä tulen hehkuksi kasvoillaan.\nSe oli aurinko. Hän kuuli äänen, joka herätti hänet nopeasti\ntodellisuuteen. Se oli Jeanne, joka lauloi hiljaa kallioiden takana.\n\nHän oli pelännyt aamun tuloa, jolloin hänen täytyisi katsoa Jeannea\nsilmästä silmään. Hänen syyllisyytensä painoi häntä raskaasti. Mutta\nhänen suloinen ja hiljainen äänensä, jossa kaikui linnun huoleton\nonnellisuus, sai iloisen hymyn Philipin huulille. Itse asiassa Jeanne\noli kai ymmärtänyt häntä. Hän oli antanut hänelle anteeksi, ellei hän\nollutkaan unohtanut.\n\nEnsi kerran hän huomasi miten korkealla aurinko oli, ja nousi suoraan\nistumaan. Jeanne näki hänen päänsä ja olkapäittensä kohoavan kallioiden\nyli, ja hän nauroi kivipöydän äärestä.\n\n\"Minä olen pitänyt aamiaista yli tunnin valmiina, M'sieur Philip\",\nhuudahti hän. \"Kiiruhtakaa alas purolle ja peseytykää, muuten syön\nkaiken yksin!\"\n\nPhilip nousi kömpelönä ja katsoi kelloaan.\n\n\"Kahdeksan!\" huudahti hän. \"Meidän olisi pitänyt olla kymmenen mailin\npäässä tähän aikaan!\"\n\nJeanne nauroi yhä hänelle. Kuin aurinko hän karkoitti eilisen illan\nsynkkyyden. Katsahdus ympäri leiriä todisti Philipille, että tyttö oli\nollut hereillä ainakin kaksi tuntia. Mytyt olivat pakatut kokoon ja\nsidotut. Silkkiteltta oli otettu alas ja kääritty kokoon. Hän oli\nkerännyt puita, sytyttänyt tulen ja keittänyt aamiaista miehen\nnukkuessa. Ja nyt hän seisoi muutaman askeleen päässä hänestä,\npunastuen hiukan hänen ihailevasta katseestaan, odottaen häntä.\n\n\"Se on kerrassaan suurenmoista teiltä, miss Jeanne!\" huudahti hän. \"En\nansaitse sellaista ystävällisyyttä teidän puoleltanne.\"\n\n\"Oh!\" sanoi Jeanne, ei muuta. Hän kumartui tulen yli, ja Philip meni\npurolle.\n\nHän oli nyt päättänyt hillitä itseään paremmin. Pestessään kasvojaan\nkylmässä vedessä hänen päätöksensä selvenivät. Seuraavina päivinä hän\nunohtaisi kaiken muun kuin sen, että Jeanne oli hänen hoidossaan; hän\nei tahtonut enää loukata häntä eikä pakoittaa häntä tunnustuksille.\n\nKello oli yli yhdeksän, kun he tulivat virralle. He meloivat,\nlepäämättä kahteentoista asti. Aamiaisen jälkeen Philip otti Jeannen\nairon ja pakoitti hänet istumaan häntä katsellen veneessä.\n\nIltapäivä kului Philipistä kuin unessa. Hän ei enää puhunut Fort\no'Godista tai sen asukkaista; hän ei puhunut enää Eileen Brokawista\neikä lordi Fitzhughista eikä Pierrestä. Hän puhui itsestään ja siitä,\nmikä kerran oli ollut hänen elämänsä. Hän kertoi äidistään ja isästään,\njotka olivat kuolleet, ja pienestä siskosta, jota hän oli jumaloinut,\nmutta joka oli seurannut vanhempia. Hän ilmaisi hänelle yksinäisyytensä\nniinkuin hän olisi kertonut siitä sisarelleen, jos tämä olisi elänyt;\nja Jeannen hellät siniset silmät olivat täynnä ymmärtämystä ja\nmyötätuntoa. Ja hän puhui Gregsonin maailmasta. Sielussaan hän ei enää\nkutsunut sitä omakseen.\n\nNyt Jeannen vuoro oli kysellä. Hän kyseli kaupungeista ja ihmisistä,\nkirjoista ja naisista. Hänen tuntemuksensa hämmästytti Philipiä. Hän\nolisi voinut olla ollut Louvressa. Olisi voinut luulla, että hän oli\nkävellyt Pariisin, Berliinin ja Lontoon kaduilla. Hän puhui\nJohnsonista, Dickensistä ja Balzacista kuin olisivat he vasta eilen\nkuolleet. Hän oli kuin sellainen, joka on ollut kaikkialla, ja\nkuitenkin hän näki kaiken harson läpi, joka häntä hämmästytti.\nViattomuudessaan hän ilmaisi itsensä Philipille, lehti lehdeltä kuin\nkukkanen, joka avautuu aurinkoon. Hän tunsi maailman, josta Philip oli\ntullut, sen ihmiset, sen kaupungit, sen suuruuden; ja kuitenkin hänen\ntietonsa olivat kuin sokean tiedot; hän tiesi, muttei ollut koskaan\nnähnyt sitä; ja hänen halussaan nähdä niinkuin Philip voi nähdä oli\nsuloa ja liikuttavaisuutta, joka sai kaikki hänen ruumiinsa hermot\nvärähtelemään tyynestä ja ihanasta ilosta. Hän tiesi nyt, että tuo mies\nFort o'Godissa todellakin mahtoi olla maailman ihmeellisin mies. Sillä\nlumikenttien, metsien, villien erämaiden lapsesta hän oli tehnyt\nJeannen. Ja Jeanne oli ihana!\n\nIltapäivä kului, ja he kulkivat kolmekymmentä mailia ennenkuin he\nasettuivat yöleiriin. He jatkoivat matkaansa seuraavan päivän ja\nvieläkin seuraavan. Neljännen päivän iltapäivällä he lähestyivät suuria\nkoskia, jotka olivat Pikku Churchillin yhtymäpaikan lähellä,\nkuudenkymmenen mailin päässä Fort o'Godista.\n\nNämä päivät kuluivat myöskin Philipistä iloisen nopeasti; nopeasti\nsiksi että ne olivat hänestä liian lyhyet. Hänen elämänsä oli nyt\nJeanne. Joka päivä Jeanne tuli yhä tärkeämmäksi osaksi hänestä. Hän\nhiipi hänen sieluunsa kunnes siellä ei ollut tilaa millekään muulle. Ja\nkuitenkin Philipin onnea häiritsi eräs seikka, joka teki hänet\najoittain alakuloiseksi. Vielä kaksi päivää, niin he olisivat Fort\no'Godissa, ja siellä ei Jeanne enää olisi hänen omansa niinkuin hän nyt\noli. Erämaassakin on vanhat tavat, ja Fort o'Godissa heidän\ntoveruutensa päättyisi. Lepopäivä, ehkäpä pari, sitten hänen pitäisi\nlähteä leirilleen Blind Indian Lakelle. Kun se aika lähestyi, jolloin\nhe olisivat vain ystäviä eikä enää tovereita, ei Philip aina voinut\npeittää sitä synkkyyttä, joka hänet valtasi. Hän ei ilmaissut mitään\nsanoin; mutta silloin tällöin oli Jeanne huomannut hänen ajatuksensa\nhänen kasvoistaan. Jeanne tuli onnellisemmaksi heidän matkansa\nlähestyessä loppuaan. Hän oli joka hetki eloisa, iloinen, odottava,\nvartoen Fort o'Godiin saapumista; ja tämä jo itsessään oli Philipistä\nkatkeraa, vaikka hän tiesi olevansa typerys, kun salli sitä. Hän\njärkeili miesten tapaan, että jos Jeanne lainkaan välittäisi hänestä,\nniin hän ei haluaisi heidän toveruutensa näin pian loppuvan. Mutta nämä\nhetket haihtuivat pian. Ja neljännen päivän iltapäivällä ne haihtuivat\nkokonaan, sillä silmänräpäyksessä hän sai ratkaisun kaikkeen. He olivat\ntunteneet toisensa vain neljä päivää, mutta tuo lyhyt aika oli saanut\naikaan sellaista, mikä ei ehkä olisi ollut mahdollista yhtä monessa\nvuodessa. Tapaukseton ja tyyni elämä kehittää ystävyyttä hitaasti;\nmutta vain tuntikin seikkailuja voi paljastaa sielun kokonaan. Philip\najatteli Eileen Brokawia, jonka sydän oli hänelle vielä tuntematon\narvoitus; joka oli hänelle vieras, siitä huolimatta, että hän oli\nvuosikausia hänet tuntenut. Neljässä päivässä hän oli oppinut tuntemaan\nJeannen yhtä hyvin kuin koko elämäniässä; näinä neljänä päivänä oli\nJeanne oppinut tuntemaan hänet paremmin kuin Eileen Brokaw oli\nmilloinkaan oppiva. Siksi hän teki päätöksen, joka sai hänetkin\nodottamaan innokkaasti matkan loppua. Fort o'Godissa hän tunnustaisi\nJeannelle rakkautensa.\n\nJeanne katseli häntä, kun hän teki tämän päätöksen. Hän näki synkkyyden\nhaihtuvan, punan kohoavan hänen kasvoilleen; ja kun hän näki Jeannen\nkatselevan häntä, nauroi hän tietämättä mille.\n\n\"Jos se on niin hullunkurista\", sanoi tyttö, \"niin kertokaa siitä\nminulle.\"\n\nSe oli suuri kiusaus, mutta Philip taisteli sitä vastaan.\n\n\"Se on salaisuus\", sanoi hän, \"jonka pidän omanani siksi kuin ehdimme\nFort o'Godiin.\"\n\nJeanne käänsi kasvonsa virtaa ylöspäin kuunnellakseen. Useampia kertoja\nviimeisenä puolituntisena hän oli tehnyt niin, ja Philip oli myöskin\nkuunnellut. Ensin he olivat kuulleet kaukaista kohinaa, joka kasvoi\nheidän lähestyessään niinkuin syystuuli, joka käy voimakkaammaksi joka\nhetki puunlatvoissa. Nyt kohina kuului selvästi ilman vaihteluja. Se\noli suurten putousten kaukainen kohina. Se kasvoi kohinasta pauhuksi ja\npauhusta korvia huumaavaksi jylinäksi. Virta kävi niin vuolaaksi, että\nPhilipin täytyi käyttää kaikki voimansa pakoittaakseen venettä\neteenpäin. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen hän käänsi rantaan\npäin.\n\nHeidän maihinnousupaikastaan johti paljon käytetty polku ylös\nkallioille koskien ääreen. Kaikki heidän ympärillään oli kalliota.\nPolku kulki pitkin kalliota, lukemattomien jalkojen sileäksi\nkuluttamana -- kynsiniekkajalkojen, alastomien jalkojen,\nmokkasiinijalkojen, valkoisten miesten jalkojen. Se oli suuri\nkantopaikka sekä eläimille että ihmisille. Philip kulki myttyjä kantaen\nsitä pitkin, ja Jeanne seurasi häntä. Jylinä kasvoi. Se jymisi heidän\nkorvissaan niin, että he eivät enää voineet kuulla omaa ääntään. Aivan\nkosken yläpuolella polku oli kapea, tuskin kahdeksan jalan levyinen,\nmaan puolelta kallioseinämän sulkema, toiselta puolen taas jyrkänteen.\nPhilip katsoi taakseen ja näki Jeannen nojautuvan lujasti seinämään.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmistään kuvastui kauhu ja\npelko. Philip puhui hänelle, mutta hän näki vain hänen huuliensa\nliikkeen. Silloin Philip laski taakkansa alas ja meni aivan jyrkänteen\nreunalle.\n\nKuusikymmentä jalkaa hänen alapuolellaan oli suuri koski,\nsekamelskainen kaaos vaahtoa, liukkaita, mustapäisiä kallioita, jotka\nirvistelivät ja pistivät esiin hurjien kuohujen keskeltä kuin hirviöt,\njotka leikkivät piilosillaoloa. Nyt eräs niistä nousi korkealle kuin\njättiläiskäden heittämänä, sitten se vaipui takaisin ja maidonvalkea\nvaahto kuohui pehmeänä sen paikan yli, missä se oli ollut.\nSekamelskassa näytti olevan elämää -- julmaa, hirvittävää elämää, jonka\nääni oli koskaan kuolematon jylinä. Muutaman silmänräpäyksen Philip\nseisoi allaan olevan näyn valtaamana. Sitten hän tunsi kosketuksen\nkäsivarrellaan. Se oli Jeanne. Hän seisoi väristen hänen takanaan,\nkuolonkalpeana, miltei uskaltamatta ottaa viimeistä askelta. Philip\notti hänen kätensä lujasti omiinsa, ja Jeanne katsoi jyrkänteen yli.\nSitten hän hypähti taapäin ja horjahti vapisten lähelle seinää.\n\nPolku ei ollut pitkä, tuskin kaksisataa kyynärää, ja yläpäässä oli\npieni vihreä niitty, jolla jokimatkustajain oli tapana pitää leiriä.\nOli vielä kaksi tuntia hämärän tuloon, kun Philip toi mukanaan\nviimeiset tavarat.\n\n\"Me emme asetu tänne leiriin\", sanoi hän Jeannelle osoittaen lukuisten\nnuotioitten jälkiä ja muistaen Pierren varoitukset. \"Se on liian\njulkista, kuten voisi sanoa. Sitäpaitsi tämä melu tekee minut\nkuuroksi.\"\n\nJeanne vapisi.\n\n\"Kiiruhtakaamme\", sanoi hän. \"Minä -- minä pelkään -- sitä.\"\n\nPhilip kantoi veneen alas virralle, ja Jeanne seurasi karhunnahkoineen.\nVirta oli täällä hiljainen ja tyyni, vain pieniä pyörteitä näkyi siellä\ntäällä kuin ilmakuplia kiehuvassa siirapissa. Hän kiinnitti veneen vain\npuolittain ja Jeanne jäi odottamaan, kunnes hän meni hakemaan toisen\nsylillisen. Niitty, jota lähteen vesi piti alati vihreänä, oli\npistoolin ampuman matkan päässä virrasta. Philip katsoi taakseen ja\nnäki Jeannen kumartuvan veneen yli. Sitten hän meni vihellellen\nniitylle. Hän oli ehtinyt tavaroitten luo, kun hänen korviinsa kuului\nääni, joka kaikui heikkona yli kohisevan veden. Hän ojentautui ja\nkuunteli. \"Philip! Philip!\"\n\nKaksi kertaa kuului huuto -- hänen oma nimensä, läpitunkevana,\nepätoivoisena, kaikuen yli virran jylinän. Hän ei enää kuunnellut, vaan\njuoksi niityn poikki. Aukeamasta hän tuijotti sinne, missä Jeanne oli\nollut. Hän oli poissa. Vene oli poissa. Hirvittävä kauhu valtasi hänet,\nja silmänräpäyksen ajan hän oli vähällä menettää tajuntansa. Jeannen\nhuuto kuului jälleen hänen korviinsa.\n\n\"Philip! Philip!\"\n\nKuin mieletön hän syöksyi ylöspäin kalliopolkua myöten putoukselle\nhuutaen Jeannea ja ilmoittaen tulevansa. Hän ehti jyrkänteen reunalle\nja katsoi alaspäin. Hänen allaan oli vene ja Jeanne. Hän taisteli\nturhaan hurjaa virtaa vastaan. Philip näki airon luiskahtavan hänen\nkädestään, ja kun se tempautui hänen ulottuviltaan virran mukana, huusi\nhän jälleen Philipin nimeä. Philip huusi ja tytön kalpeat kasvot\nkääntyivät häneen päin. Viidenkymmenen kyynärän päässä olivat\nensimmäiset kalliot. Minuutin kuluttua, pikemminkin, Jeanne\npirstoutuisi kappaleiksi hänen silmiensä edessä. Ajatukset kiisivät\nnopeammin kuin salamat hänen aivoissaan. Hän ei voinut tehdä mitään\nhäntä auttaakseen, sillä näytti mahdottomalta kenenkään elävän olennon\npysytellä keskellä pyörteitä ja kallioita. Ja kuitenkin tyttö kutsui\nhäntä. Hän ojensi käsivartensa häntä kohti. Hän luotti häneen\nkuolemankin hetkellä. \"Philip! Philip!\"\n\nTuossa huudossa ei nyt ollut enää M'sieuria, se oli vain hurja,\nnyyhkivä rukous.\n\n\"Minä tulen, Jeanne!\" huusi hän. \"Minä tulen! Pitäkää kiinni veneestä!\"\n\nHän juoksi eteenpäin heittäen takkinsa yltään. Hiukan ensimmäisiä\nkallioita alempana kasvoi kiemurainen mänty kalliosta niin että sen\nalemmat oksat pistäytyivät veteen noin kahdentoista jalan päässä. Hän\nkiipesi siihen nopeasti kuin orava ja riippui molemmin käsin oksassa\nvalmiina pudottautumaan veneeseen. Oli yksi mahdollisuus, vain yksi,\npelastaa Jeanne. Se oli yksi mahdollisuus tuhannesta -- kymmenestä\ntuhannesta. Jos hän osaisi pudota oikealla hetkellä, asettua veneen\nperään ja ohjata sitä, niin hän voisi estää alusta kääntymästä\npoikkipäin ja ohjata sen alapuolella olevien kallioiden läpi. Tämä\nainoa toivo tuhoutui yhtä nopeasti kuin se syntyi. Vene murskaantui\nensimmäiseen kallioon. Vaahtoaalto kohosi sen ympärille ja hän näki\nJeannen äkkiä katoavan pyörteeseen. Sitten hän näkyi uudelleen miltei\nhänen allaan, ja hän heittäytyi alas tarttuen hänen pukuunsa molemmin\nkäsin. Yliluonnollisella ponnistuksella hän sai pideltyä häntä\nvasemmalla käsivarrella vyötäisistä, niin että hänen oikea käsivartensa\noli vapaana.\n\nHeidän edessään oli kiehuva vaahtomeri, vielä hirveämpi kuin miltä se\noli näyttänyt heidän katsoessaan sitä ylhäältä. Kalliot olivat usvan ja\nvaahdon peitossa; jylinä oli korvia huumaava. Philipin ja kauheiden\npyörteiden välillä oli tyynempi vesipaikka, musta, synkkä ja nopea --\nse oli koski itse, joka heittäytyi kaveten pieniksi nauhoiksi kallioita\nvastaan, jotka estivät sen pääsyn merelle. Tällä kohdalla Philip\nkatsahti Jeanneen. Jeannen kasvot olivat hänen rintaansa vasten. Hänen\nsilmänsä katsoivat hänen silmiinsä, ja tuona viimeisenä hetkenä,\nkuolema silmien edessä, voitti rakkaus kaiken pelon. He olivat kuoleman\nedessä, ja Jeanne kuolisi hänen sylissään. Hän oli nyt hänen omansa --\nainiaaksi. Hänen puristuksensa lujeni. Jeannen kasvot tulivat\nlähemmäksi. Hän tahtoi huutaa, tahtoi sanoa hänelle, mitä hän oli\naikonut sanoa Fort o'Godissa. Mutta hänen äänensä olisi ollut kuin\nkuiskaus tässä melussa. Voiko Jeanne ymmärtää? Vaahtoseinä oli miltei\nheidän edessään. Äkkiä hän kumartui, puristi tytön kasvot omiaan vasten\nja suuteli häntä yhä uudelleen. Sitten, kun pyörre tempasi heidät\nmukaansa, käänsi hän oman ruumiinsa vastaanottamaan kallioiden iskua.\n\nHän ei enää ajatellut muuta kuin yhtä asiaa. Hänen täytyi pysyttää oma\nruumiinsa Jeannen ja kallioiden välillä. Hän murskaantuisi kappaleiksi,\ntuntemattomaksi, mutta Jeanne saisi vain hukkua. Hän taisteli\npitääkseen itseään puolittain Jeannen alla, pää ja olkapäät edelläpäin.\nKun hän tunsi virran vetävän häntä alaspäin, nosti hän Jeannen ylös.\nHän taisteli tietämättä mitä tapahtui. Hänen korvissaan kaikui vain\nkuin tuhansien tykkien pauke ja hänestä tuntui, kuin olisi hän elänyt\nikuisuuden läpi. Ne jymisivät häntä vastaan, hänen ympärillään, hänen\nedessään, ja sitten yhä kauempana. Hän ei tuntenut tuskaa eikä kipua.\nHän tuntui taistelevan ääntä vastaan; hänen ruumiinsa ei tuntenut\nkallioiden kolhaisuja. Ja ääni heikkeni. Se kumisi kauempana ja hänen\nmieleensä johtui merkillinen ajatus. Kohtalo oli ohjannut hänet\npyörteiden läpi. Hän ei ollut murskaantunut kallioihin. Hän oli\npelastettu. Ja sylissään hän piti Jeannea.\n\nOli päivä, kun hän alkoi taistella, kirkas päivä. Ja nyt oli yö. Hän\ntunsi maata jalkojensa alla, ja hän tiesi, että hän oli tuonut Jeannen\nmaihin. Hän kuuli hänen äänensä kutsuvan häntä nimeltä, ja hän oli niin\niloinen että hän nauroi ja itki kuin järjetön. Oli pimeä, ja hän oli\nväsynyt. Hän vaipui maahan, ja hän voi tuntea Jeannen käsivarsien\nkoettavan pidellä häntä pystyssä, ja hän kuuli yhä hänen äänensä. Mutta\nei mikään voinut estää häntä nukkumasta. Ja unessa hänellä oli näkyjä.\nNyt oli päivä, ja hän näki Jeannen kasvot jälleen yllään; ja sitten oli\ntaas yö, ja hän kuuli vain virran kohinan. Jälleen hän kuuli ääniä,\nJeannen äänen ja miehen äänen, ja hän ihmetteli, kuka tuo mies voi\nolla. Se oli omituista unta, täynnä omituisia unennäköjä. Mutta vihdoin\nunet tuntuivat haihtuvan. Hän vaipui tykkänään uneen. Sitten hän\nheräsi, ja yö oli muuttunut päiväksi. Hän oli teltassa, ja aurinko\nloisti taivaalla. Se oli ollut omituinen uni, ja hän nousi\nhämmästyneenä istumaan.\n\nMies istui hänen vierellään. Se oli Pierre.\n\n\"Jumalan kiitos, M'sieur!\" kuuli hän. \"Me olemme odottaneet tätä. Te\nolette pelastettu!\"\n\n\"Pierre!\" huudahti hän.\n\nHänen muistinsa palasi. Hän oli hereillä. Hän tunsi olevansa heikko,\nmutta hän tiesi, että se, mitä hän näki, ei ollut unennäköä.\n\n\"Minä tulin päivää sen jälkeen kuin te tulitte alas koskista\", selitti\nPierre huomaten hänen hämmästyksensä. \"Te pelastitte Jeannen. Hän ei\nollut loukkaantunut. Mutta te olitte saanut pahoja vammoja, M'sieur, ja\nte olette ollut kuumeessa.\"\n\n\"Jeanne -- ei ollut -- loukkaantunut?\"\n\n\"Ei. Hän piti huolta teistä kunnes minä tulin. Nyt hän nukkuu.\"\n\n\"Enhän ole ollut tällainen -- kovin kauan, Pierre?\"\n\n\"Tulin eilen\", sanoi Pierre. Hän kumartui Philipin yli ja lisäsi:\n\"Teidän täytyy pysyä vielä hiukan aikaa levossa, M'sieur. Olen tuonut\nteille kirjeen M'sieur Gregsonilta, ja sillaikaa kun luette, laitan\nteille hiukan ruokaa.\"\n\nPhilip otti kirjeen ja avasi sen Pierren mennessä ulos teltasta.\nGregson oli kirjoittanut hänelle vain muutamia sanoja. Hän kirjoitti:\n\n    \"Rakas Phil.\n\n    Minä toivon sinun antavan minulle anteeksi. Mutta olen väsynyt\n    tähän sekamelskaan. En ole milloinkaan sopinut metsiin, ja siksi\n    minä lähden toivottaen sinulle parasta onnea kaikessa. Taistele\n    sinä. Sinä olet oikea taistelija ja voitat varmasti. Minä olisin\n    vain tiellä. Siksi menen takaisin laivalla, joka lähtee kolmen\n    tai neljän päivän kuluttua. Aioin sanoa sen sinulle sinä yönä,\n    jolloin katosit. Olen pahoillani, etten voinut puristaa kättäsi\n    ennenkuin lähden. Kirjoita minulle, miten asiat sujuvat.\n\n    Sinun ystäväsi\n\n                                                        Tom.\"\n\nPhilip pudotti hämmästyneenä kirjeen. Hän kohotti katseensa ja\nomituinen huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Ei mikään Gregsonin kirje\nolisi voinut pakoittaa tuota huutoa hänen huuliltaan. Se oli Jeanne.\nHän seisoi teltan avoimessa ovessa. Mutta se ei ollut se Jeanne, jonka\nhän oli tuntenut. Kauhea murhe ilmeni hänen kasvoillaan. Hänen huulensa\nolivat värittömät, hänen silmänsä himmeät, syvä kärsimys näytti\npainaneen hänen poskensa kuopalle. Silmänräpäyksen kuluttua hän\nheittäytyi polvilleen Philipin viereen ja puristi hänen kätensä\nmolempiin omiin käsiinsä.\n\n\"Olen niin iloinen\", kuiskasi hän tukahtuneesti.\n\nSilmänräpäyksen ajan hän puristi Philipin käsiä kasvoilleen.\n\n\"Olen niin iloinen -- --\"\n\nHän nousi ylös horjahtaen. Hän kääntyi ovea kohti ja Philip voi kuulla\nhänen nyyhkyttävän lähtiessään.\n\n\n\n\nXV laku.\n\n\nVasta sitten, kun teltan silkkiovi oli pudonnut alas Jeannen jälkeen,\npalasivat voimat ja puhetaito Philipille. Hän huusi Jeannen nimeä ja\nnousi istuvaan asentoon. Sitten hän horjuen nousi jaloilleen. Hän voi\ntuskin seistä. Äkkinäistä tuskaa tuntui kuin sähkösalamina hänen\nruumiissaan. Hänen oikea käsivartensa oli jäykkä ja puutunut, ja hän\nhuomasi sen olevan paksuissa siteissä. Hänen päätään särki ja hänen\njalkansa voivat tuskin häntä kannattaa. Hän koetti kohottaa kättään\npäähänsä, mutta keskeytti liikkeensä puolitiessä katsellen kättään\nymmärtämyksen hitaan hymyn kohotessa hänen kasvoilleen. Käsi oli\nturvonnut ja täynnä suuria mustelmia. Hän mietti näyttikö hänen\nruumiinsakin sellaiselta, ja vaipui uupuneena palsamivuoteelleen.\nHetkistä myöhemmin palasi Pierre kädessään kupillinen lientä.\n\nPhilip katsoi häneen nyt vähemmän kuumeisesti. Puolirotuisessa oli\nselvä muutos tapahtunut kuten Jeannessakin. Hänen kasvonsa näyttivät\nlaihemmilta. Hänen silmissään oli synkkä ilme ja hänen päänsä oli\npainunut olkapäitä kohti. Philip otti vastaan tarjotun kupin ja joi sen\nhitaasti, puhumatta. Hän tunsi voimistuvansa. Sitten hän katsoi lujasti\nPierreen. Entinen ylpeys oli haihtunut kuin naamio Pierren kasvoilta.\nHänen katseensa vaipui alas Philipin edessä.\n\nPhilip ojensi kätensä.\n\n\"Pierre!\"\n\nPuolirotuinen tarttui siihen ja odotti. Hänen huulensa puristuivat\nyhteen.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\", kysyi Philip. \"Mitä Jeannelle on tapahtunut? Te\nsanotte ettei hän loukkaantunut -- --\"\n\n\"Kallioihin, M'sieur\", keskeytti Pierre nopeasti polvistuen Philipin\nviereen. \"Kuunnelkaa. On parasta että kerron sen teille. Te olette\nmies, te ymmärrätte, ilman että kerron teille kaikkea. Churchillistä\ntoin uutisia, jotka minun täytyi kertoa Jeannelle. Ne olivat hirveitä\nuutisia, ja hän on suruissaan niiden painon alla. Teidän kunnianne ei\nsalli teidän kysyä enempää, M'sieur. En voi kertoa teille tämän enempää\n-- se on murhe, joka kuuluu vain yhdelle ainoalle -- hänelle itselleen.\nPyydän teitä auttamaan minua. Olkaa sokea hänen onnettomuudelleen,\nM'sieur. Uskokaa, että vain hänen kokemansa vaara on saanut sen aikaan.\nHiukan myöhemmin kerron teille kaiken, ja te tulette ymmärtämään sen.\nMutta nyt se on mahdotonta. Luotan näin paljon teihin -- pyydän teiltä\ntätä -- koska -- -- --\"\n\nPierren silmät olivat puoliummessa, ja hän katsoi kuin mitään näkemättä\nPhilipin pään yli.\n\n\"Pyydän teiltä tätä\", toisti hän hiljaa, \"koska olen arvannut -- että\nrakastatte häntä.\"\n\nRiemuhuuto pääsi Philipin huulilta.\n\n\"Rakastan, Pierre -- -- rakastan --\"\n\n\"Arvasin sen\", sanoi Pierre. \"Tahdotteko auttaa minua -- pelastamaan\nhänet?\"\n\n\"Kuolemaan asti!\"\n\n\"Silloin tulette kanssamme Fort o'Godiin ja sieltä menette heti\nleiriinne Blind Indian Lakelle.\"\n\nPhilip tunsi hien puristuvan esiin hänen kasvoilleen. Hän oli vielä\nheikko. Hänen äänensä oli luonnoton ja vapisi.\n\n\"Tiedättehän -- --\", huohotti hän.\n\n\"Kyllä tiedän, M'sieur\", vastasi Pierre. \"Tiedän, että olette siellä\nturvassa, ja Jeanne tietää sen. Me tiesimme kuka te olitte ennenkuin\nsuostuimme tapaamaan teitä kalliolla. Teidän täytyy palata oman väkenne\nluo.\"\n\nPhilip vaikeni. Silmänräpäyksen ajan oli kaikki toivo musertunut.\n\nHän katsoi Pierreen. Puolirotuisen silmät hehkuivat, hänen laihat\nposkensa hohtivat.\n\n\"Onko tämä välttämätöntä?\"\n\n\"Se on ehdottoman välttämätöntä, M'sieur.\"\n\n\"Silloin minä menen. Mutta ensin, Pierre, minun täytyy saada tietää\nhiukan enemmän. En voi lähteä aivan sokeana. Pelkäävätkö he minun\nmiehiäni -- Fort o'Godissa?\"\n\n\"Ei, M'sieur.\"\n\n\"Vielä yksi kysymys, Pierre. Kuka on lordi Fitzhugh Lee?\"\n\nSilmänräpäykseksi Pierren silmät laajenivat. Ne muuttuivat mustiksi ja\nniissä loisti omituinen, uhkaava tuli. Hän nousi hitaasti jaloilleen ja\nlaski molemmat kätensä Philipin olkapäille. Kokonaisen minuutin ajan\nmolemmat miehet katsoivat toistensa kasvoihin. Sitten Pierre puhui.\nHänen äänensä oli pehmeä ja matala, tuskin kuiskausta äänekkäämpi,\nmutta se oli täynnä jotakin, joka sai Philipin sydämen jähmettymään.\n\n\"Minä surmaisin teidät ennemmin kuin vastaisin siihen kysymykseen,\nM'sieur\", sanoi hän. \"Ei kukaan ole koskaan tehnyt enemmän Jeannen ja\nminun vuokseni kuin te. Me olemme teille velkaa enemmästä kuin voimme\nmaksaa. Mutta jos vaaditte minua vastaamaan tuohon kysymykseen, niin\nteette minusta vihollisen; jos annatte Jeannen vain kuullakaan sen\nnimen, niin karkoitatte hänet iäksi luotanne.\"\n\nSanomatta enää sanaakaan hän lähti teltasta.\n\nMonta minuuttia Philip istui liikkumatonna siinä, mihin Pierre oli\nhänet jättänyt. Maa tuntui äkkiä luistaneen hänen jalkainsa alta\njättäen hänet sanomattomaan sekamelskaan. Gregson oli jättänyt hänet\nselittämättä tuskin mitään, ja hän olisi voinut panna vaikka henkensä\npanttiin Gregsonin uskollisuudesta. Toisissa olosuhteissa olisi hänen\nodottamaton lähtönsä ollut vakava isku. Mutta nyt se jäi tuon omituisen\nmuutoksen varjoon, joka oli Jeannen vallinnut. Muutamia tunteja sitten\nhän oli ollut iloinen, nauranut ja laulanut heidän lähestyessään Fort\no'Godia; joka tunti oli lisännyt hänen silmäinsä kirkkautta, hänen\näänensä iloisuutta. Muutos oli tullut Pierren mukana, ja kaiken\npohjalla oli lordi Fitzhugh Lee. Pierre oli varoittanut häntä\nmainitsemasta lordi Fitzhughin nimeä Jeannelle, ja kuitenkin hän oli\njoku aika sitten rohkeasti lausunut tuon nimen Jeannelle, eikä tämä\nollut osoittanut mitään tuntemisen tai pelon merkkiä. Vieläpä\nenemmänkin, hän oli vakuuttanut, ettei ollut milloinkaan ennen kuullut\nnimeä, että se ei ollut Fort o'Godissa tunnettu.\n\nPhilip painoi päänsä käsiinsä, ja hänen sormensa haroivat hänen\ntukkaansa. Mitä tuo kaikki merkitsi? Hän palasi mielessään takaisin\ntuohon kohtaukseen kalliolla, jolloin Pierre oli noussut ylös tuon\nnimen kuullessaan; ja hän ajatteli kaikkea, mikä oli tapahtunut siitä\nasti kuin Gregson oli tullut Churchilliin, ja tuloksena oli ajatusten\nsekamelska, joka sai hänen ohimonsa pakoittamaan. Hän oli nyt varma --\nmuutamista seikoista. Hän rakasti Jeannea -- rakasti häntä enemmän kuin\nhän koskaan oli voinut kuvitellakaan naista rakastavansa, ja hän uskoi,\nettä Jeannen oli mahdoton valehdella hänelle. Hän uskoi, ettei hän\nollut milloinkaan kuullut lordi Fitzhughista, ennenkuin Pierre saavutti\nheidät heidän matkallaan Churchillistä. Hän voi nähdä vain yhden asian,\njonka hän voi tehdä, ja se oli seurata Pierren neuvoa luottaen hänen\nlupaukseensa, että kaikki lopulta kävisi hyvin. Hän luotti Pierreen.\n\nHän nousi ylös ja meni teltan ovelle. Hänen mieleensä johtui hämmentävä\najatus, ja hän pysähtyi huumeisen punan äkkiä noustessa hänen\nposkilleen. Hän oli suudellut Jeannea pyörteessä, kun kuolema jymisi\nheidän kasvojensa edessä. Hän oli suudellut häntä yhä uudelleen, ja\nnäillä suudelmilla hän oli tunnustanut hänelle rakkautensa. Hän oli\nsiitä iloinen, ja kuitenkin pahoillaan; se tieto, että Jeanne tiesi\nhänen rakkaudestaan, täytti hänet onnellisuudella, mutta kuitenkin hän\ntunsi, että se olisi esteenä hänen ja Jeannen välillä.\n\nJeanne oli ensimmäinen, jonka hän näki tullessaan ulos teltasta. Hän\nistui pienen palsamisuojuksen vieressä, ja Pierre askarteli tulen\nääressä selin heihin. Silmänräpäyksen ajan katsoivat he vaieten\ntoisiinsa, ja sitten Jeanne tuli häntä kohden ojentaen hänelle toisen\nkätensä. Hän näki, että Jeanne teki rohkeita ponnistuksia näyttääkseen\nluonnolliselta, mutta hänen omissa kasvoissaan oli jotakin, joka teki\nJeannen yrityksen tyhjäksi. Jeannen käsi vapisi. Hänen huulensa\nvärisivät. Ensi kerran hänen silmänsä vaipuivat alas Philipin katseen\nedessä.\n\n\"Pierre on kertonut teille, mitä on tapahtunut\", sanoi hän. \"Se oli\nihme, ja minä olen teille kiitollisuudenvelassa hengestäni. Olen saanut\nrangaistukseni huolimattomuudestani.\" Hän koetti nyt nauraa ja veti\nkätensä pois. \"Minä en loukkaantunut kallioihin kuten te, mutta -- --\"\n\n\"Se oli hirveää\", keskeytti Philip muistaen Pierren sanat ja haluten\nauttaa häntä. \"Te olette kestänyt sen suurenmoisesti. Pelkään vain\njälkivaikutuksia. Te ette saa nyt vaipua jännityksen alle.\"\n\nPierre kuuli viimeiset sanat ja hymy välähti hänen tummilla kasvoillaan\nhänen nähdessään Philipin katseen.\n\n\"Se on totta, M'sieur\", sanoi hän. \"En tiedä ketään toista naista, joka\nolisi kestänyt sellaista niinkuin Jeanne. Mon Dieu, kun tapasin palan\nveneenhylkyä kaukana alhaalla, luulin teidän molempain kuolleen!\"\n\nPhilip alkoi huomata, että hän oli typerästi arvioinut voimansa liian\nsuuriksi. Hänen jäsenissään oli heikkoutta, joka hämmästytti häntä, ja\näkkinäinen vilunväristys tuli nyt kuumeen sijalle. Jeanne laski kätensä\nhänen käsivarrelleen ja työnsi häntä hiljaa telttaa kohti.\n\n\"Te ette saa uuvuttaa itseänne\", sanoi hän katsellen hänen kalpeita\nkasvojaan. \"Teidän täytyy pysyä paikoillanne iltapäivään asti.\"\n\nPhilip totteli hänen kätensä puristusta. Pierre seurasi häntä telttaan,\nja silmänräpäyksen ajan hän oli pakoitettu nojaamaan raskaasti\npuolirotuiseen.\n\n\"Se on jälkivaikutusta, M'sieur\", sanoi Pierre. \"Te olette heikko\nkuumeen jälkeen. Jos voisitte nukkua -- --\"\n\n\"Voin kyllä\", mutisi Philip unisesti vaipuen palsamivuoteelleen. \"Mutta\nPierre -- --\"\n\n\"Niin, M'sieur.\"\n\n\"Minulla on jotakin -- sanottavaa teille -- ei kysymyksiä -- --\"\n\n\"Ei nyt, M'sieur.\"\n\nPhilip kuuli oviaukon kahinan, ja Pierre oli poissa. Hänestä tuntui\nmukavammalta maata paikoillaan. Hän nukkui. Se oli syvää, virkistävää\nunta, joka aina seuraa kuumeesta heräämistä. Kun hän heräsi, tunsi hän\nolevansa jälleen oma itsensä ja meni ulos. Pierre oli yksin; huopa oli\nvedetty palsamisuojuksen eteen, ja puolirotuinen nyökkäsi sitä kohti\nvastaukseksi Philipin kysyvään katseeseen.\n\nPhilip söi hiukan ruokaa, jota Pierre oli hänelle valmistanut. Kun hän\noli lopettanut ateriansa, nojautui hän lähelle Pierreä ja sanoi:\n\n\"Te olette kieltänyt minua kysymästä mitään enkä minä aiokaan kysyä\nmitään. Mutta te ette ole kieltänyt minua kertomasta teille seikkoja,\njotka itse tiedän. Aion puhua teille lordi Fitzhugh Leesta.\"\n\nPierren tummat silmät välkähtivät.\n\n\"M'sieur!\"\n\n\"Kuunnelkaa!\" pyysi Philip. \"Minä en etsi luottamustanne. Mutta tahdon\nkertoa teille, mitä tiedän lordi Fitzhugh Leesta, vaikkapa se tekisi\nmeistä viholliset. Ymmärrättekö? Tahdon tehdä sen siksi, että olette\nmiltei sanonut minulle tämän miehen olevan vihollisenne, ja hänen\nolevan Jeannen surullisuuteen syynä. Hän on myöskin minun viholliseni.\nJa kun olen kertonut teille, miksi niin on -- muutatte ehkä mieltänne\nettekä pidä minua vieraana surullenne. Ellei -- no niin, voittehan\nsäilyttää salaisuutenne yhtä hyvin kuin nytkin.\"\n\nNopeasti, irrottamatta katsettaan Pierren kasvoista, kertoi Philip oman\ntarinansa lordi Fitzhugh Leesta. Ja hänen kertoessaan ilmeni\npuolirotuisessa omituinen muutos. Kun hän kertoi kirjeestä, joka\npaljasti aikomuksen kääntää pohjoisseutulaisten viha Philipin yhtiötä\nvastaan, pääsi matala huudahdus Pierren huulilta. Hänen silmänsä\nnäyttivät tunkeutuvan ulos kuopistaan. Hikihelmet puristuivat hänen\notsalleen. Hänen sormensa haroivat kouristuksentapaisesti ilmaa,\njotakin kohosi hänen kurkkuunsa ja tukahdutti häntä. Kun Philip oli\nlopettanut, painoi hän päänsä käsiinsä. Muutaman silmänräpäyksen ajan\nhän istui siten ja katsoi sitten äkkiä ylös. Hänen poskillaan hehkuivat\ntummat täplät, ja hän loi nopean katseen Philipiin.\n\n\"M'sieur, jos tämä ei ole totta -- jos se on valhetta -- --\"\n\nHän vaikeni. Jokin ilme Philipin silmissä kielsi häntä jatkamasta. Hän\nei pelännyt ja hän näki enemmän kuin pelottomuutta Philipin kasvoissa.\nSellaiset miehet uskovat toisiaan, kun he sattuvat yhteen.\n\n\"Se on totta\", sanoi Philip.\n\nNauraen lyhyesti ja väkinäisesti Pierre ojensi kätensä kuin\nluottamuksensa merkiksi.\n\n\"Minä uskon teitä, M'sieur\", sanoi hän, ja hänelle näytti tuottavan\nponnistusta puhua. \"Tiedättekö mitä olisin ajatellut, jos olisitte\nkertonut tämän Jeannelle ennenkuin tulin?\"\n\n\"Olisin ajatellut, M'sieur, että hän tahallaan heittäytyi kuolemaan\nkoskeen.\"\n\n\"Hyvä Jumala, tarkoitatteko -- --\"\n\n\"Siinä kaikki, M'sieur. En voi sanoa enempää. Ah, tuossa on Jeanne!\"\nhuudahti hän äänekkäämmin. \"Nyt me otamme teltan alas ja menemme.\"\n\nJeanne seisoi muutaman askeleen matkan päässä Philipistä hänen\nkääntyessään. Hän tervehti tätä hymyillen ja kiiruhti auttamaan Pierreä\nleiritarpeiden keräämisessä. Philip huomasi kyllä hänen yrityksensä\nvälttää häntä. Hän voi huomata, että Jeanne tunsi helpotusta heidän\nvihdoinkin ollessa Pierren veneessä ja ohjatessa virtaa ylöspäin. He\nkulkivat aina myöhäiseen iltaan asti ja pystyttivät Jeannen teltan\njälleen tähtien tuikkeessa. Matkaa jatkettiin aamun sarastaessa.\nMyöhään seuraavana iltapäivänä Pikku Churchill kulki läpi matalan,\nmetsättömän seudun. Se oli kapea rantaäyräs, ja sen takana olivat\nmetsät ja vuorenharjanteet. Noiden vuorten ja metsien taakse aurinko\nlaski. Kaikkien muiden yli kohosi ilta-auringon hehkussa yksi ainoa\nharjanne, mahtava kalliorykelmä, johon auringon viimeinen säde sattui\nkimallellen siinä kuin merkkituli.\n\nVene pysähtyi. Jeanne ja Pierre katsoivat kumpikin suurta kalliota\nkohti.\n\nSitten Jeanne, joka oli keulassa, käänsi kasvonsa Pierreä päin ja\nkallion hehku kuvastui hänen poskillaan hänen viitatessaan yli erämaan.\n\n\"M'sieur Philip\", sanoi hän, \"tuolla on Fort o'God!\"\n\n\n\n\nXVI luku.\n\n\nJeannen ääni vapisi hiukan. Vene kääntyi poikkipäin hitaassa virrassa\nja Philip katsoi ihmeissään Pierressa tapahtunutta muutosta. Väsynyt\npuolirotuinen oli paljastanut päänsä ja polvistui kasvot taivaan\nviimeistä hohdetta kohti kohotettuina kuin rukoukseen.\n\nMutta hänen silmänsä olivat avoimet, hänen huulillaan oli hymy ja hän\nhengitti nopeasti. Ylpeys ja ilo kuvastuivat hänen kasvoiltaan, joilla\nennen oli näkynyt murheen ja uupumuksen jälkiä. Hänen olkapäänsä olivat\ntaivutetut taapäin, hänen päänsä pystyssä, ja kaukaisen kallion hehku\nheijastui hänen silmistään. Philip kääntyi niin että hän voi nähdä\nJeannen kasvoihin. Tyttö oli myöskin muuttunut. Nuo kaksi olivat\njälleen se Pierre ja Jeanne, jotka hän oli tuona ensimmäisenä yönä\nnähnyt kuutamoisella kalliolla. Pierre ei näyttänyt enää\npuolirotuiselta, vaan ritarilta; ja Jeanne, joka hymyili ylpeästi\nPhilipille, teki kauniin kumarruksen istuimeltaan keulasta ja sanoi:\n\n\"M'sieur Philip, olkaa tervetullut Fort o'Godiin!\"\n\n\"Kiitos\", sanoi hän ja tuijotti kohti auringon valaisemaa kalliota.\n\nHän ei voinut nähdä muuta kuin kallion, tummat metsät ja yksinäisen\nerämaan niiden välillä. Fort o'God oli yhä arvoitus, ellei se ollut\nkallio itse. Vene alkoi liukua hitaasti eteenpäin, ja Jeanne kääntyi\nniin että hänen katseensa osui eteenpäin virralle. Paksu metsäseinämä\nesti heidät näkemästä erämaata; virta kapeni ja toisella puolen jyrkkä\nkallioinen äyräs loi illan raskaat varjot heidän ylleen. Ei kukaan\npuhunut. Philip voi kuulla Pierren hengityksen takanaan: tämä ääretön\nhiljaisuus ja tuo ihmeellinen vaikutus, mikä Fort o'Godilla oli noihin\nkahteen -- sai hänen ruumiinsa värähtämään. Hän kuunteli eikä kuullut\nmitään, ei edes koiran haukuntaa. Hiljaisuus oli painostava, ja pimeys\nheidän ympärillään taajeni. Puolen tunnin ajan he jatkoivat matkaansa,\nja sitten Pierre ohjasi veneen kapeaan sivuhaaraan meloen sitä paksun\nruohikon ja kaislikon läpi.\n\nPalsami, seeteri ja pähkinäpuut ympäröivät heitä. Heidän yläpuolellaan\nyhtyivät korkeat seeterit ja kätkivät taivaan kalpean valon näkyvistä.\nPhilip voi vain nähdä Jeannen edessään.\n\nJa sitten äkkiä tuli ihmeellinen muutos. He kiisivät ulos pimeydestä\nkuin tunnelista, mutta niin hiljaa, että ei voinut muutaman jalan\npäähänkään kuulla Pierren melan vetäisyjä. Miltei suoraan heidän\nedessään kohosi suuri musta seinämä, ja pimeydessä loisti kolme tai\nneljä keltaista valoa kuin kirkkaita tähtiä. Vene kosketti äänettömästi\nhiekkaa. Pierre hypähti ulos yhä aivan äänettömästi. Jeanne seurasi\nhäntä kuiskaten jotakin. Philip oli viimeisenä.\n\nPierre veti veneen ylös, ja Jeanne tuli Philipin luo. Hän ojensi\nhänelle molemmat kätensä. Hänen kasvonsa loistivat valkeina hämärissä,\nja hänen kauniissa silmissään oli ilme, joka sai Philipin sydämen\nsykkimään lujemmin tytön seistessä hetkisen miltei häneen koskettaen.\nHän antoi käsiensä olla Philipin käsissä puhuessaan.\n\n\"Emme ole herättäneet edes koiria, M'sieur Philip\", kuiskasi hän. \"Eikö\nse ole suurenmoista? Minä aion yllättää isän, ja te saatte mennä\nPierren kanssa. Minä tapaan teidät hiukan myöhemmin, ja -- --\"\n\nHän nousi varpailleen ja hänen kasvonsa olivat vaarallisen lähellä\nPhilipin kasvoja.\n\n\"Ja te olette hyvin, hyvin tervetullut Fort o'Godiin, M'sieur.\"\n\nHän hiipi pois pimeyteen, ja Pierre seisoi Philipin vieressä. Hänen\nvalkoiset hampaansa hohtivat omituisesti ja hän sanoi pehmeällä\näänellään:\n\n\"M'sieur, tämä on ensi kerta, jolloin koskaan olen kuullut noita sanoja\nFort o'Godissa lausuttavan. Me emme toivota tänne tervetulleeksi\nmiestä, jolla on teidän vertanne ja teidän sivistystänne suonissaan. Te\nolette suurempi kuin kuningas!\"\n\nPäästäen äkkinäisen huudahduksen Philip kääntyi Pierren puoleen.\n\n\"Ja sekö on syynä Jeannen yllätykseen?\" sanoi hän. \"Hän tahtoi\ntasoittaa tietä minulle. Alan ymmärtää!\"\n\n\"On totta, että ette ehkä olisi saanut sitä vastaanottoa, kuin nyt\nolette Fort o'Godin herralta saava\", vastasi Pierre suoraan. \"Me\nmenemme siis hiljaa sisään nostamatta mitään melua, sillaikaa kuin\nteidän tietänne tasoitetaan, kuten sitä kutsutte.\"\n\nHän meni edeltä, ja Philip seurasi niin läheltä että hän olisi voinut\nkoskettaa häntä. Hän voi nyt eroittaa selvemmin suuren mustan\nrakennuksen ääriviivat, josta valot loistivat. Se oli mahtava\nhirsirakennus, kaksikerroksinen, ja puolittain se peittyi suuren\nkallioseinämän läpitunkemattomaan varjoon. Philipin katse kulki pitkin\ntuota seinää, ja hän oli varma siitä, että seisoi sen kallion alla,\njonka huipun hän oli äsken nähnyt päivän viime säteiden valaisemana.\nHänen ympärillään ei näkynyt mitään merkkejä elämästä tai asujamista.\nPierre astui nopeasti. He kulkivat pienen valaistun ikkunan alitse,\njoka oli jalan verran Philipin pään yläpuolella, ja kääntyivät\nrakennuksen kulman ympäri. Kaikki oli täällä pimeää.\n\nPierre meni suoraan ovelle ja lausui hiljaa tyytyväisyytensä ilmi, kun\nhän huomasi, ettei se ollut suljettu. Hän avasi sen ja ojensi ohjaavan\nkäden Philipin käsivarrelle. Philip astui sisään ja ovi sulkeutui\nhiljaa heidän takanaan. Hän tunsi lämpimän ilman lyövän kasvojaan\nvasten, ja hänen mokkasiineihin puetut jalkansa astuivat jollekin\npehmeälle ja samettimaiselle. Kuin kaukaa kuuli hän äänen laulavan\njotain. Se oli naisen ääni, mutta hän tiesi, ettei se ollut Jeannen.\n\nVastoin tahtoaankin hänen sydämensä sykki kiivaasti. Fort o'Godin\narvoitus oli hänen ympärillään lämpimänä ja pehmoisena kuin omituinen\nhenki, joka herätti hänessä tuhansia kuvitteluja ja aavistuksia. Pierre\nkulki eteenpäin yhä ohjaten häntä; sitten hän pysähtyi ja myhäili\nhiljaa pimeydessä. Kaukainen ääni oli lakannut laulamasta, ja sen\nsijaan kuului koiran äänekästä haukuntaa, rauhoittava ääni ja sitten\noli kaikki hiljaa. Jeanne oli alkanut yllätyksensä.\n\nPierre ohjasi hänet toiseen huoneeseen.\n\n\"Tämä on oleva teidän huoneenne, M'sieur\", selitti hän. \"Olkaa kuin\nkotonanne. En epäile, että Fort o'Godin herra haluaa nähdä teitä hyvin\npian.\"\n\nHän sytytti tulitikun puhuessaan ja sytytti sillä lampun. Silmänräpäys\nsen jälkeen hän oli mennyt.\n\nPhilip katseli ympärilleen. Hän oli huoneessa, joka oli kaksikymmentä\njalkaa läpimitaten, ja kalustettu tavalla, joka sai hänet miltei\nhuudahtamaan hämmästyksestä. Toisessa päässä huonetta oli suuri\nmahonkivuode, jonka eteen oli vedetty raskaat uutimet, joita\nsilkkinyörit pitivät koholla. Vuoteen lähellä oli vanhanaikainen\nmahonkilipasto hiottuine kuvastimineen, ja sen edessä suoraselkäinen\ntuoli, joka oli koristettu omituisin vanhanaikaisin leikkauksin.\nKaikkialla hänen ympärillään näkyi ylellisyyden ja vanhuuden merkkejä.\nSuuri lamppu, joka valaisi huonetta, oli taottua vaskea; sen\nnelikulmainen jalka oli puolittain raskaan silkkipöytäliinan peitossa,\njoka peitti sitä pöytää, jolla se seisoi. Pöytä oli vanha,\nohutjalkainen, kiiltäen vanhuuttaan -- jäännös niiltä päiviltä, jolloin\ntämän tyylin keksijä oli ollut oikukkaan ja kauniin kuningattaren\nsuosikki. Pehmeitä mattoja oli lattialla; seiniltä, joilla riippui\nihmeellisiä kudoksia, katseli outoja kasvoja kultakehyksistään\nPhilipiä; lujapiirteisiä, kalpeita, väsyneitä kasvoja, miehiä, joilla\noli kihara tukka ja käherretyt kaulukset, naisia, puuteritukka päässä,\njotka tuijottivat häneen ylpeästi kuin ihmetellen hänen tunkeutumistaan\nsinne.\n\nYksi kuvista oli käännetty seinään päin.\n\nPhilip vaipui suureen nojatuoliin, joka oli sametilla päällystetty, ja\npudotti lakkinsa maahan. Ja tämä oli Fort o'God! Hän voi tuskin\nhengittää. Hän oli siirtynyt kaksi vuosisataa taapäin, ja hän tuijotti\nkuin odottaen joka hetki jotain elonmerkkiä siinä, mitä hän näki. Hän\noli uneksinut Churchillissä kuolleiden lepopaikalla; tässä se oli\nmuuttunut todellisuudeksi -- tai miltei todellisuudeksi; puuttui vain\nhengähdys, liikahdus, elämän värähdys noissa kuolleissa kasvoissa,\njotka häntä katselivat.\n\nHän loi jälleen niihin katseen ja nauroi hiukan hermostuneena. Sitten\nhän kiinnitti katseensa vastakkaiselle seinälle. Yksi kuvista liikkui.\nHänen aivoissaan syntynyt ajatus oli antanut elon sille liikkeelle,\njota hän oli kuvitellut. Kuvassa näkyivät naisen kasvot, nuoret ja\nkauniit, ja ne nyökkäsivät hänelle ensin säteillen valosta ja sitten\nvarjojen peittämällä. Hän hypähti tuoliltaan ja meni suoraan sen alle.\n\nLämmin ilmavirta löi hänen kasvoihinsa lattialta. Tuo ilma sai aikaan\nkuvan liikahduksen, ja hän katsoi alas. Hän keksi jotain, mikä\nkeskeytti lumouksen. Hänen ympärillään oli vanhoja muistomerkkejä\nmenneiltä sukupolvilta. Rubens olisi voinut istua tuossa huoneessa\nsurren teoksiaan, jotka olivat kadonneet erämaahan. Ludvig kuningas\nolisi voinut tuntea ohutjalkaisessa pöydässä palasen edeltäjänsä\nylellisyyttä. Gobelin olisi voinut väittää omakseen jotakin noista\nseinillä riippuvista kudotuista maisemista. Grosellier itse olisi\nvoinut ilmestyä vuoteen uutimien takaa. Philip oli muukalainen tässä\nympäristössä. Mutta tuo lämmin ilmavirta toi hänet takaisin\nkahdeksannestatoista kahdenteenkymmenenteen vuosisataan. Hänen\njalkainsa alla oli lämmitysjohto!\n\nFort o'Godin herrakin, niin hillityksi ja jäykäksi kuin Philip häntä\nkuvittelikin, olisi voinut nauraa sille ilmeelle, joka näkyi Philipin\nkasvoilla. Grosellierin, ritarin, jos hän olisi ilmestynyt, olisi\nPhilip vastaanottanut yhtä luottavaisesti kuin Jeannen ja Pierren.\nMutta -- lämmitysjohto! Hän pisti kätensä syvälle taskuihinsa, mikä\naina merkitsi äärimmäistä hämmästystä, ja käveli hitaasti ympäri\nhuonetta. Pöydällä oli kaksi kirjaa. Toinen oli sidottu kalvenneeseen\npunaiseen nahkaan ja oli nimeltään kreikkalainen antologia, toinen taas\nDrummondin \"Ihmisen polveutuminen\". Toisia kirjoja oli omituisesti\nleikellyssä hyllyssä, tuon kuvan alla, joka oli käännetty seinään päin.\nHän katseli niiden nimiä. Siinä oli joukko ranskalaisia romaaneja, Elyn\n\"Sosialismi\", Sir Thomas Moren \"Utopia\", St. Pierren \"Paul ja Virginia\"\nja tusinan verran muita romaaneja; siinä oli Balzacia ja Hugota ja\nDanten \"Jumalainen näytelmä\". Tämän kirjajoukon keskellä, kuin musta\nlammas, joka on eksynyt enkelien joukkoon, oli kulunut ja haalistunut\npieni kirja, johon oli kirjoitettu nimi \"Samille\". Tämä kirja, joka oli\nniin väärällä sijalla nykyisellä paikallaan, herätti Philipin\nuteliaisuutta. Se kantoi sitä nimeä, jonka hän oli nähnyt Jeannen\nnenäliinan kulmassa. Jollain tavoin tämä kirja miltei pelästytti häntä,\nja hän otti sen käsiinsä ja avasi kannen. Lehdet olivat keltaiset ja\najan haalistamat, ja alkulehdellä oli painettuna vanhanaikaisin, ennen\nmustin kirjaimin nimi \"Jumalan tarkoitus\". Joku oli kirjoittanut\nsuurella miesmäisellä käsialalla tämän nimen alle seuraavat sanat:\n\"Musta iho kätkee usein valkoisen sielun; ja naisen kauneus helvetin.\"\n\nPhilip pani kirjan paikoilleen tuntien omituista pelkoa. Jokin seikka\nnäissä sanoissa tuntui kertovan hänelle murhenäytelmästä, joka voi olla\nselityksenä Fort o'Godin arvoitukseen. Kirjoista hän katsahti ylös\nkuvaan, joka oli käännetty seinään päin. Hänet valtasi kiusaus nähdä\nkätketty puoli, ja hän käänsi sen oikein päin. Sitten hän astui taapäin\npäästäen ihastuksen huudahduksen.\n\nKankaalta hymyilivät häntä vastaan lumoavan kauniit kasvot. Ne olivat\nnuoren naisen kasvot, naisen, joka oli outo muiden kuvien joukossa,\nkoska hän oli nykyaikainen. Philip astui sivullepäin, niin että lampun\nvalo lankesi hänen takaansa, ja hän mietti oliko kuva käännetty seinään\npäin siksi, että se esitti nykyaikaa eikä mennyttä. Hän katseli sitä\ntarkemmin ja vetäytyi askel askeleelta taapäin kunnes hän oli sopivalla\npaikalla nähdäkseen joka ilmeen ihanissa kasvoissa. Hän näki kuvassa\njoka hetki enemmän yhteisiä piirteitä Jeannen kanssa. Silmät, hiukset,\nhuulten sulous, hymy, saivat hänet ajattelemaan Jeannea itseään.\nKuvassa oleva nainen oli vanhempi kuin Jeanne, ja hänen ensi\najatuksensa oli, että sen täytyi olla hänen sisarensa tai äitinsä.\nMutta samassa hän muisti sen olevan mahdotonta, sillä Pierrehän oli\nlöytänyt Jeannen syvästä lumesta kuolleen äitinsä rinnalla. Ja tämä\nkuva uhkui elämää ja kauneutta, se ei kertonut kuolemasta tai\nnääntymisestä.\n\nHän käänsi kielletyn kuvan jälleen siihen asentoon, jossa se oli ollut,\npuolittain häveten tekoaan ja ajatuksia, jotka uteliaisuus oli hänessä\nherättänyt. Hän sanoi sen itselleen peseytyessään ja järjestäessään\nvaatteitaan.\n\nTunti oli kulunut, kun hän kuuli heikon koputuksen ovelle, ja Pierre\ntuli sisään. Puolirotuisessa oli tapahtunut muutos. Hänellä oli yllään\nhieno säämiskäpuku samantapaisine vanhanaikaisine kalvosimineen kuin\nhänellä oli ollut Philipin ensi kerran hänet nähdessä, housut samaa\nainesta ja kenkämokkasiinit. Hänellä oli uusi tikari vyössään, ja hänen\nkiiltävä, musta tukkansa oli harjattu siististi taapäin ja valui\nirtaimena hänen olkapäilleen. Se oli ritari, ei puolirotuinen Pierre,\njoka kumarsi Philipille.\n\n\"M'sieur, oletteko valmis?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi Philip.\n\n\"Silloin menemme M'sieur d'Arcambalin, Fort o'Godin herran luokse.\"\n\nHe menivät ulos halliin, joka oli nyt heikosti valaistu, niin että\nPhilip näki vilaukselta syviä varjoja ja mahtavia ovia seuratessaan\nPierreä. He kääntyivät toiseen halliin, jonka päässä oli avoin ovi,\njosta tulvi valovirta. Tällä ovella Pierre pysähtyi, ja kumartaen hän\npäästi seuralaisensa ohitseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Philip\nseisoi huoneessa, joka oli kaksi kertaa edellistä suurempi. Sitä\nvalaisi kolme tai neljä lamppua; hän näki vain vilahdukselta\nlukemattomia hyllyjä, jotka olivat täynnä kirjoja, seiniä, joilla\nriippui tauluja, komean pöydän edessään, ja sitten hän kuuli äänen.\n\nMies astui esiin oven vierestä, ja hän seisoi Fort o'Godin herran\nedessä.\n\n\n\n\nXVII luku.\n\n\nHän oli vanha mies. Hänen partansa ja tukkansa olivat valkoiset. Hän\noli yhtä pitkä kuin Philip; hänen olkapäänsä olivat leveämmät; hänen\nrintansa oli voimakas; ja kun hän seisoi siinä lampunvalossa, kasvoilla\nkalpea hehku, toinen käsi rinnallaan, toinen ojennettuna, niin\nPhilipistä tuntui, että hänessä oli ruumiillistuneena kaikki Fort\no'Godin suuruus ja mennyt loisto, miten suuri se oli mahtanutkaan olla.\nHän oli puettu pehmeään säämiskään kuten Pierre. Hänen hiuksensa ja\npartansa olivat epäjärjestyksessä, ja hänen tiheiden kulmakarvojensa\nalta loisti pari syviä teräksensinisiä silmiä. Hän oli omiaan\nherättämään pelkoa; vanha, ja kuitenkin nuori; valkohapsinen,\nharmaakasvoinen ja kuitenkin jättiläinen. Hänen partaisilta huuliltaan\nolisi odottanut kuulevansa yhtä peloittavan äänen kuin hänen\nulkonäkönsä oli: syvän, mahtavan äänen -- se ei olisi yllättänyt. Mutta\nääni hämmästytti Philipiä vielä enemmän kuin mies itse. Se oli matala\nja vapisi mielenliikutuksesta, jota eivät edes voima ja ylpeys voineet\nhillitä.\n\n\"Philip Whittemore, minä olen Henry d'Arcambal. Jumala teitä siunatkoon\nsiitä mitä olette tehnyt!\"\n\nRaudanluja käsi puristi hänen omaansa. Ja sitten, ennenkuin Philip\ntiesi mitä sanoa, oli Fort o'Godin herra äkkiä kietonut käsivartensa\nhänen olkapäittensä ympäri ja syleili häntä. Heidän olkapäänsä\nkoskettivat toisiaan. Heidän kasvonsa olivat lähekkäin. Nuo kaksi\nmiestä, jotka rakastivat Jeanne d'Arcambalia enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa, katsoivat hetkisen vaieten toistensa silmiin.\n\n\"He ovat kertoneet minulle kaiken\", sanoi d'Arcambal hiljaa. \"Te olette\ntuonut Jeanneni kotiin kuoleman läpi. Vastaanottakaa isän siunaus, ja\nsen mukana -- tämä!\"\n\nHän astui taapäin ja osoitti kädellään suurta huonetta.\n\n\"Kaikki -- kaikki -- olisi mennyt hänen mukanaan\", sanoi hän. \"Jos\nolisitte antanut hänen kuolla, olisin minäkin kuollut. Hyvä Jumala,\nmissä vaarassa hän oli! Hänet pelastaessanne pelastitte minut. Olette\nsiis tervetullut tänne poikana. Ensi kerran siitä lähtien kuin Jeanneni\noli lapsi, toivottaa Fort o'God tervetulleeksi miehen, joka on\nmuukalainen, ja sen vieraanvaraisuus on käytettävissänne niin kauan\nkuin sen seinät pysyvät pystyssä. Ja koska ne ovat pysyneet pystyssä\nkaksisataa vuotta, M'sieur Philip, niin voimme päätellä, että\nystävyytemme on loppumaton.\"\n\nHän puristi jälleen Philipin käsiä ja kaksi kyyneltä vieri alas hänen\nharmaita poskiaan. Philipin oli vaikea pidättää iloaan näiden sanojen\njohdosta, jotka Jeannen isän huulilta tullen äkkiä nostivat hänet\ntoivon paratiisiin. Monesta syystä hän ei ollut odottanut kovin\nlämmintä vastaanottoa Fort o'Godissa; hän oli odottanut tätä paikkaa\nmiltei peläten, tuskin voimatta selittää pelkoaan; ja nyt Jeannen isä\navasi sylinsä hänelle. Pierre oli lähestymätön; Jeanne itse oli\narvoitus, joka herätti hänessä vuorotellen toivoa ja epätoivoa;\nd'Arcambal oli vastaanottanut hänet poikanaan. Hän ei löytänyt sanoja\nilmaistakseen mielenliikutustaan; sanoja, jotka olisivat ilmaisseet\nhänen omaa onneaan, ellei hän olisi rohkeasti tunnustanut rakkauttaan\npelastamaansa tyttöä kohtaan. Ja hänen terve järkensä kielsi häntä sitä\nilmaisemasta tällä hetkellä.\n\n\"Kuka tahansa olisi tehnyt sen tyttärenne vuoksi\", sanoi hän viimein,\n\"ja minä olen onnellinen siitä, että voin auttaa häntä.\"\n\n\"Te olette väärässä\", sanoi d'Arcambal tarttuen hänen käsivarteensa.\n\"Te olette yksi tuhannesta. Tarvitaan _mies_ kulkemaan läpi suurten\nputousten ja tulemaan hengissä rannalle. Tiedän vain yhden, joka on\ntehnyt sen viime vuosina, ja se yksi on Henry d'Arcambal itse. Me\nkolme, te, Jeanne ja minä olemme yksin voittaneet nuo kuoleman hirviöt.\nKaikki muut ovat kuolleet. Se tuntuu omituiselta Jumalan ohjaukselta.\"\n\nPhilip värähti.\n\n\"Me kolme!\" huudahti hän.\n\n\"Me kolme\", sanoi vanhus, \"ja siitä syystä te olette osa Fort o'Godia.\"\n\nHän vei Philipin pitemmälle suureen huoneeseen, ja Philip näki, että\nmiltei kaikki huoneen seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, papereita,\nmiehenkorkuisia sanomalehtiröykkiöitä, salkkuja ja maalauksia. Suuri\npöytä oli kirjojen peitossa; kirjakasoja oli pienemmillä pöydillä;\ntuolit ja lattia olivat villieläinten nahoilla peitetyt. Huoneen\ntoisessa päässä hän näki syvempiä ja tummempia hyllyjä, missä\nlampunvalossa heikosti kimalteli joukottain laseja ja pulloja ja\nomituisia teräs- ja lasiesineitä. Tiedemies erämaassa -- yksinäisyyteen\neksynyt oppinut! Nämä ajatukset johtuivat hänen mieleensä, ja hän\ntiesi, että tässä huoneessa Jeanne oli luotu; että täällä, näiden\nvuosisataisvanhojen seinien keskellä, omituisen hiljaisuuden keskellä\noli hän nähnyt näkynsä maailmasta. Täällä, erossa kaikista\nsamankaltaisista, oli Jumala, luonto ja isä luonut hänet.\n\nVanhus osoitti Philipille tuolia lähellä suurta pöytää ja istuutui\nhänen lähelleen. Hänen jalkainsa juuressa oli tuoli, joka oli peitetty\nilveksennahalla, ja d'Arcambal katsoi tätä, hänen lujien, voimakkaiden\nkasvojensa lievetessä hymyyn.\n\n\"Siinä on Jeannen paikka -- minun jalkojeni juuressa\", sanoi hän. \"Se\non ollut hänen paikkansa monta vuotta. Ellei hän ole siinä, olen\nhukassa. Elämä pysähtyy. Tämä huone on ollut meidän maailmamme. Tänä\niltana te olette Fort o'Godissa; huomenna saatte nähdä d'Arcambal\nHousen. Siitä olette ehkä kuullut, mutta ei Fort o'Godista. Se kuuluu\nJeannelle ja minulle, Pierrelle -- ja teille. Fort o'God on d'Arcambal\nHousen sydän, sielu, elämä. Se on tämä huone ja pari kolme muuta.\nD'Arcambal House on meidän linnoituksemme. Kun vieraita tulee, näkevät\nhe d'Arcambal Housen; yksinkertaisia huoneita karkeasta puusta;\nsellaisia huoneita kuin te olette nähnyt muualla; se on naamio, joka ei\nanna aavistustakaan siitä, mitä sen takana piilee. Siellä me elämme\nmaailmalle; mutta täällä elämme itsellemme. Jeannella on minun\nmyöntymykseni kertoa teille mitä haluaa hiukan myöhemmin. Mutta minä\nolen utelias, ja koska olen vanha, on minun vuoroni ensin. Minä vapisen\nvieläkin. Teidän pitää kertoa minulle, mitä Jeannelle tapahtui.\"\n\nTunnin ajan he puhuivat, ja Philip kertoi järjestyksessä kaikki\nseikkailut niinkuin ne olivat tapahtuneet kalliolla olleesta\ntaistelusta alkaen, jättäen mainitsematta vain sellaiset seikat, joita\nhän arveli Jeannen ja Pierren haluavan pitää omina salaisuuksinaan.\nTuon tunnin päätyttyä hän oli varma siitä, että d'Arcambal ei tiennyt,\nmikä synkkä varjo oli äkkiä langennut Jeannen elämään. Vanhuksen\nkulmakarvat olivat rypistyneet yhteen ja hänen voimakas leukansa oli\nlujasti yhteenpuristettu, kun Philip kertoi väijytyksestä, Pierren\nhaavoittumisesta ja hyökkääjien paosta hänen tyttärensä kanssa. Vanhus\narveli, että se oli rahan vuoksi. Puolirotuinen oli viitannut siihen,\nja Jeanne oli myöskin ilmaissut sen mielipiteekseen. Miksi muuten\nheidän kimppuunsa olisi hyökätty Churchillissä! Sellaisia seikkoja oli\nennenkin sattunut, sanoi hän Philipille. Nelson Housen pikku tytär oli\nryöstetty ja pidetty panttivankina. Sadoin kysymyksin hän sai\nPhilipiltä selville kaikki yksityiskohdat toisesta taistelusta ja\nkamppailusta virrassa. Hän ei ilmaissut mitään ulkonaista kiihtymystä,\nei silloinkaan, kun Philip kuvaili hetkiä, jolloin Jeanne oli ollut\nelämän ja kuoleman välillä; mutta hänen silmissään hehkui kuuma tuli.\nVihdoin heidän keskustelunsa keskeytti hiljainen, kaunis kellonkilinä\npöydän alla.\n\nD'Arcambalin kasvot kirkastuivat äkkiä.\n\n\"Ah, olin unohtanut\", huudahti hän. \"Suokaa anteeksi, Philip.\nPäivällinen on odottanut meitä jo puoli tuntia; ja sitäpaitsi -- --\"\n\nHän ojensi kätensä ja painoi pientä nappia, jota Philip ei ollut ennen\nhuomannut.\n\n\"Olen itsekäs.\"\n\nHän oli tuskin lakannut puhumasta, kun askelia kuului hallista, ja\nvastoin kaikkia päätöksiään olla ilmaisematta rinnassaan liikkuvia\ntunteita, hypähti Philip ylös. Jeanne oli tullut lampunvaloon ja seisoi\nnyt muutaman askeleen päässä hänestä niin ihanana, ettei hän nähnyt\nmitään heistä, jotka tulivat hänen jälessään eikä kuullut d'Arcambalin\nhiljaista, onnellista naurahdusta vierellään. Hänestä tuntui kuin hänen\neteensä olisi äkkiä ilmestynyt tuo kuva, joka oli ollut seinää vasten\nkäännetty, mutta vielä kauniimpana, säteillen eloa ja kauneutta. Mutta\ntuossa kuvassa oli jotain vielä hämmästyttävämpää kuin yhdennäköisyys.\nTällä hetkellä Jeanne oli hänen unelmansa täyttymys; hän oli tullut\nhänen luokseen toisesta maailmasta. Hän oli puettu vanhanaikaiseen,\npuhtaan valkoiseen pukuun, joka oli niin hienoa kangasta, että se\ntuntui valuvan hänen solakan vartalonsa ympärillä liikahtaen joka\nhengenvedolla. Hänen valkoiset olkapäänsä peittyivät hienoon pitsiin,\njoka verhosi hänen rintansa; hänen solakat käsivartensa, jotka olivat\npikemmin tyttömäiset kuin naiselliset kauneudessaan, olivat paljaat.\nHänen tukkansa oli sidottu loistaviin palmikkoihin hänen päänsä\nympärille, ja pieni kukkanen näkyi kiharoiden joukossa, jotka valuivat\nhänen niskaansa. Ensimmäisen liikahduksensa jälkeen Philip hillitsi\nitsensä ponnistaen kaikki voimansa. Hän kumarsi syvään peittääkseen\npunastuksensa. Jeanne teki pienen kumarruksen ja juoksi sitten hänen\nohitseen, innokkaana kuin nykyaikainen lapsi, isänsä avoimeen syliin.\n\nNauru ja ilo värisi Fort o'Godin herran parrassa, kun hän katsoi\nJeannen pään yli Philipiin.\n\n\"Ja tämän te olette minulle pelastanut\", sanoi hän.\n\nSitten hän katsoi taakseen ja ensi kerran Philip huomasi, että\nhuoneessa oli muitakin. Toinen oli Pierre; toinen kaunis,\ntummakasvoinen tyttö, jonka tukka kimalteli kuin korpinsiipi pimeässä.\n\nJeanne päästi isänsä käsivarren ja ojensi kätensä Philipille.\n\n\"M'sieur Philip, tämä on sisareni, mademoiselle Couchee\", huudahti hän.\n\nPierren sisar ojensi kätensä Philipille ja heidän takanaan d'Arcambal\nnauroi hiljaa partaansa jälleen ja sanoi:\n\n\"Huomenna, d'Arcambal Housessa, voitte kutsua häntä Otilleksi, Philip.\nMutta tänä iltana olemme Fort o'Godissa. Voi, Jeanne, Jeanne, mikä\nvelho sinä oletkaan!\"\n\n\"Enkeli!\" kuiskasi Philip, mutta kukaan ei kuullut sitä.\n\n\"Ja tämä velho\", lisäsi vanhus, \"on teidän vietävä illalliselle,\nM'sieur Philip. Tänä iltana minun kai pitää kutsua teitä M'sieuriksi,\nmutta huomenna, kun minulla on nahkahousuni ja turkislakkini yllä,\nkutsun teitä Philipiksi tai Tomiksi tai Harryksi, kuten minua vain\nhuvittaa. Tämä on ensi kerran, sir, kun Jeanneni menee päivälliselle\ntoisen miehen käsivarteen nojaten kuin minun tai Pierren. Ja senvuoksi\nsaanen olla hiukan mustasukkainen. Eteenpäin.\"\n\nKun Jeannen käsi lepäsi hänen käsivarrellaan ja he menivät halliin, ei\nPhilip voinut pidättäytyä kuiskaamasta:\n\n\"Olen iloinen -- siitä!\"\n\n\"Ja puku, M'sieur Philip!\" huudahti d'Arcambal heidän takanaan\nonnellisena kuin poika. \"On kunnia saattaa sitä, puhumattakaan siitä\ntyperästä tytöstä, joka on puvun sisällä. Tuo puku, sir, kuului eräälle\nkauniille naiselle nimeltä Camille, joka kuoli sata vuotta sitten.\"\n\n\"Isä, ole nyt kiltti!\" vastusti Jeanne. \"Muista!\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" sanoi hänen isänsä. \"Olin unohtanut, että sinun piti\nsaada kertoa siitä M'sieur Philipille.\"\n\nHe astuivat toiseen huoneeseen, jota valaisi yksi ainoa suuren,\nhopealla ja hienolla liinavaatteella peitetyn pöydän yllä riippuva\nlamppu. Tämä huone oli yhtä suuri yllätys kuin edelliset olivat olleet.\nSiinä ei ollut tuoleja. Pöydän ympärille oli asetettu penkkejä, jotka\noli päällystetty pehmeällä, vihreällä nahalla. Samanlaisia omituisia\nistuimia oli muuallakin huoneessa. Seinien tauluista vanhaan kypärään\nja haarniskaan asti, jotka seisoivat huoneen nurkassa, huokui\nmuinaisuuden henki. Avoimen suuren lieden yläpuolella, jossa paloi\nsuuria koivupuita, riippui joukko vanhanaikaisia aseita; piilukko, pari\nranskalaista kaksintaistelupistoolia, lyhyt tikari samaa mallia kuin\nPierren, ja kaksi pitkää miekkaa. Philip huomasi, että kumpaankin\nkaksintaistelupistooliin oli sidottu haalistunut nauha, ikäänkuin\nmenneet ajat olisivat riistäneet niiltä kauneuden ja värin ja tuoneet\ntilalle vanhuuden kalpeuden.\n\nAterian aikana ei Philip voinut olla huomaamatta, että Jeanne oli\njonkun omituisen jännityksen vallassa. Hänen poskensa loistivat, ja\nhänen silmistään säteili kirkkaus, jonka kaltaista hän ei koskaan ennen\nollut niissä nähnyt. Niiden kauneus oli miltei kuumeinen. Useampia\nkertoja hän huomasi tytön kauniiden valkoisten olkapäitten vavahtavan\nomituisesti, ikäänkuin äkkinäinen vilunpuistatus olisi kulkenut hänen\nlävitseen. Hän huomasi myös Pierren panevan merkille nämä seikat, ja\npuolirotuisen iloisuudessa olevan jotain väkinäistä. Mutta d'Arcambal\nja Otille näyttivät olevan aivan tietämättömät mistään muutoksesta.\nHeidän onnellisuutensa oli ylivuotavaa. Philip ajatteli edellistä\npäivällistään Churchillissä Eileen Brokawin ja hänen isänsä seurassa.\nMiss Brokaw oli silloin käyttäytynyt omituisesti ja koettanut peittää\njotain salaista surua tai kiihtymystä, kuten Jeanne nyt.\n\nHän oli iloinen, kun ateria päättyi ja Fort o'Godin herra nousi\nistuimeltaan. D'Arcambalin liikahtaessa hänen katseensa osui Jeanneen\nja sitten hän näki Pierren katsovan häneen terävästi.\n\n\"Jeanne on teille selityksen velkaa, M'sieur Philip\", sanoi d'Arcambal\nlaskien kätensä Jeannen päälaelle. \"Me menemme levolle ja hän\ntutustuttaa teitä Fort o'Godin tarinaan.\"\n\nPierre ja Otille seurasivat häntä ulos huoneesta. Ensi kerran tunnin\nkuluessa Jeanne hymyili suoraan Philipille.\n\n\"Siinä ei ole paljon selittämistä, M'sieur Philip\", sanoi hän nousten\nistuimeltaan. \"Te tiedätte miltei kaiken, mitä Fort o'Godista on\ntietämistä. Mutta minä luulen, että en näyttänyt osoittavan luottamusta\nteitä kohtaan -- vähän aikaa sitten. Näytti varmaan kiittämättömältä,\nettä kerroin niin vähän itsestäni ja kodistani, sen jälkeen mitä olitte\ntehnyt Pierren ja minun hyväkseni. Mutta nyt olen saanut isän\nsuostumuksen. Tämä on toinen kerta, jolloin hän on antanut sen\nminulle.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo kuulla\", huudahti Philip ajattelematta. \"Olen\nollut todellinen raakalainen, miss Jeanne. Tiedän tarpeeksi Fort\no'Godista. Se on ihana paikka. Te ette ole minulle mitään velkaa, ja\nsen vuoksi -- -- --\"\n\n\"Mutta minä tahdon\", keskeytti tyttö. \"Tarkoitatteko, että ette huoli\nkuunnella, kun tämä on toinen kerta elämässäni, jolloin minulla on\ntilaisuus puhua kodistani? Ja ensimmäinen kerta -- ei tuottanut minulle\nmitään mielihyvää. Tämä on sen tekevä.\"\n\nVarjo ilmeni Jeannen katseessa. Hän veti Philipin penkille viereensä\ntulen eteen. Hänen läheisyytensä, hänen pukunsa kosketus, hänen\nläsnäolonsa suloinen tuoksu sai Philipin vapisemaan. Hän tunsi, että se\nhetki oli lähellä, jolloin koko maailma liukuisi pois ja hän jäisi joko\nparatiisiin tai pohjattomaan epätoivoon. Jeanne katsoi ylös pistooleita\nkohti. Tulenvalo värähteli pehmeissä pitseissä hänen rinnallaan; se\nkimalteli hänen hiuksissaan ja valaisi hänen kasvojaan miellyttävällä\nhohteellaan.\n\n\"Siinä ei ole paljon selittämistä\", sanoi hän jälleen niin matalalla\näänellä, että se oli miltei kuiskaus. \"Mutta senkin vähäisen haluan\nteidän tietävän, niin että ymmärrätte, kun lähdette pois. Yli\nkaksisataa vuotta sitten prinssi Rupert lähetti tälle seudulle joukon\naatelisia seikkailijoita muodostamaan Hudson Bay yhtiön. Se on\nhistoriaa, ja te tiedätte siitä ehkä enemmän kuin minä. Eräs näistä\nmiehistä oli ritari Grosellier. Eräänä kesänä hän tuli ylös Churchilliä\nmyöten ja näki suuren kallion, jonka taakse tänään näimme auringon\nlaskevan ja jota intiaanit nimittävät Päiväkallioksi. Hän ihastui\npaikan kauneuteen ja kun hän palasi Ranskaan, oli hän päättänyt tulla\ntakaisin rakentaakseen itselleen linnoituksen erämaahan. Pari vuotta\nmyöhemmin hän teki sen ja kutsui paikkaa nimellä Fort o'God. Yli sata\nvuotta, M'sieur, oli Fort o'God levon ja rauhan paikka tämän\nerämaan sydämessä. Varhain viime vuosisadan alussa se joutui erään\nd'Arcy-nimiseu miehen haltuun, ja sanotaan, että siinä silloin asui\nkaksikymmentä miestä ja yhtä monta naista. Linnoituksen historia on\nhämärä ja suurimmaksi osaksi unohtunut. Mutta pitkän aikaa sen jälkeen\nkuin d'Arcy tuli, se oli seikkailujen, huvien ja salaperäisyyden\nkotiseutuna, mistä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä. Nuo pistoolit\ntuossa lieden yläpuolella ovat hänen. Hänet surmattiin omalla\npistoolillaan suuren kallion vierellä; hän oli joutunut riitaan erään\nvieraansa kanssa jostain naisesta. Me luulemme -- kirjeistä päättäen,\njoita olemme löytäneet -- että hänen nimensä oli Camille. Huoneessani\non lipasto, täynnä vaatteita, joissa on hänen nimensä. Tämä puku on\nsiitä lipastosta. Olen ollut varovainen niiden suhteen, koska ne hyvin\nhelposti menevät rikki. D'Arcyn jälkeen tämä paikka oli miltei\nunohdettu ja pysyi unohdettuna aina siihen asti, kun isäni noin\nneljäkymmentä vuotta sitten otti sen haltuunsa. Se on Fort o'Godin\nyksinkertainen tarina, M'sieur. Sen vanha nimi on unohtunut. Se elää\nvain meidän puheessamme. Muut tuntevat sen nimeltä d'Arcambal House.\"\n\n\"Niin, siitä olen kuullut\", sanoi Philip.\n\nHän odotti Jeannen jatkavan, ja näki hänen sormiensa hermostuneesti\nsolmeilevan nauhanpalaa sylissään.\n\n\"Tietysti se ei ole mielenkiintoista\", jatkoi hän. \"Voitte miltei\narvata lopun. Olemme eläneet täällä -- yksin. Ei kukaan meistä ole\nkoskaan tuntenut halua jättää tätä pientä maailmaamme. Se on omituista\n-- tuskin voinette sitä uskoa -- mutta on totta, että kun katsomme\nteidän suureen maailmaanne, nauramme sille ja halveksimme sitä. Arvaan\n-- että minua on opetettu vihaamaan sitä -- siitä asti kuin voin\nmuistaa.\"\n\nJeannen ääni värähti hiukan ja hänen leukansa vavahti. Philip katsoi\nhänen kasvoistaan tuleen ja tuijotti siihen hilliten sanat, jotka\nolivat valmiina tulvimaan hänen huuliltaan. Sen sijaan hän sanoi hiukan\nkatkeruutta äänessään:\n\n\"Ja minä olen oppinut vihaamaan maailmaani, Jeanne. Se on pakoittanut\nminut vihaamaan sitä. Sen vuoksi puhuin teille tuona yönä Churchillin\nkallioilla.\"\n\n\"Olen joskus ajatellut, että olen ollut aivan väärässä\", sanoi tyttö,\n\"koska en ole koskaan nähnyt tuota toista maailmaa. En tiedä siitä\nmitään paitsi sen mitä olen oppinut. Minulla ei ole oikeutta vihata\nsitä, ja kuitenkin vihaan sitä. En ole milloinkaan tahtonut sitä nähdä.\nEn ole koskaan tahtonut tietää ihmisistä, jotka siinä asuvat. Toivoisin\nvoivani ymmärtää heitä, mutta en voi; ymmärrän vain tämän pienen\nmaailman, jonka isä on meille luonut, Pierrelle ja Otillelle ja\nminulle, tämän pienen Fort o'Godin maailman, ja hän on opettanut minut\npelkäämään toista maailmaa. Tiedän ettei maailmassa ole toista isäni\nkaltaista miestä, ja että se, mitä hän tekee, on parhain tehty. Hänen\nylpeytensä on, että tuomme teidän maailmanne ovemme luo, mutta emme\nmilloinkaan astu siihen; hän sanoo, että me tiedämme enemmän siitä\nmaailmasta kuin ne ihmiset, jotka siinä asuvat, mutta se ei tietysti\nvoi olla totta. Ja niin me olemme kasvaneet vanhojen muistojen, kuvien\nja Fort o'Godin kuolleen romantiikan keskellä. Me olemme viihtyneet\ntäällä -- olemme muodostaneet itsellemme pienet yhteiskunnalliset\nlakimme, lapsellisen ylimystömme, haavemaailmamme. Fort o'Godin henki\nelää meissä ja tyydyttää meitä; nuo aavemaiset miehet ja naiset, jotka\nkerran täyttivät nämä huoneet ilolla ja humulla, ja joiden muisto\nnäyttää joutuneen tykkänään meidän huoltoomme. Tunnen heidät kaikki;\nuseat heistä nimeltä, kaikki ulkonäöltä. Minulla on kuva Camille\nPoitiersista, ja hän on mahtanut olla hyvin kaunis. Hänen lipastossaan\non maailman pienimmät tohvelit ja samanlaisia nauhoja kuin nuo, jotka\non sidottu pistoolien ympärille. Teidän huoneessanne on d'Arcyn kuva.\nSe on seinään päin käännetyn kuvan vieressä.\"\n\nHän nousi seisomaan ja Philip oli hänen vierellään. Hänen silmänsä\nolivat kyynelissä hänen ojentaessaan kätensä hänelle.\n\n\"Tahtoisin -- tahtoisin teidän katsovan -- sitä kuvaa\", kuiskasi hän.\n\nPhilip ei voinut puhua. Hän piteli Jeannen hänelle ojentamaa kättä\nheidän kulkiessaan läpi pitkän, hämärästi valaistun käytävän. Hänen\nhuoneensa avoimen oven luona he pysähtyivät, ja hän voi tuntea Jeannen\nvapisevan.\n\n\"Sanottehan minulle -- totuuden!\" pyysi hän kuin lapsi. \"Sanottehan\nminulle, mitä ajattelette -- tuosta kuvasta?\"\n\nHän meni sisään miehen edellä ja käänsi kehyksen, niin että kasvot\nhymyilivät heille koko tenhoavassa kauneudessaan. Tytön asennossa oli\nnyt jotain liikuttavaa. Hän seisoi kuvan alla katsoen Philipiin, ja\nhänen katseessaan oli jännittynyttä innokkuutta, milteipä rukoileva\nilme, joka näytti horjuvan tuskan ja ilon välillä. Se oli Jeanne,\nvanhempi Jeanne, joka katsoi häneen kuvasta, hymyillen, ihailua\nherättäen tenhoavana kauneudessaan; se oli Jeanne, lapsi, joka odotti\nhänen puhuvan; hänen silmänsä olivat tummat ja suuret, hän hengitti\nnopeasti, hänen kätensä olivat kätkeytyneet pitsilaskoksiin. Hiljainen\nhuudahdus pääsi Philipin huulilta ja sitten hän naurahti. Se oli\nnaurahdus, joka joskus kohoaa ilon -- tai mielenliikutuksen vallassa\nolevasta sielusta -- mielenliikutuksen, jota ei voi sanoilla ilmaista.\nMutta Jeanne käsitti sen toisin. Hänen tummat silmänsä kävivät\nloukkaantuneiksi ja surullisiksi, kaksi suurta kyyneltä vieri alas\nhänen kalpeita poskiaan myöten, ja äkkiä hän painoi kasvonsa käsiinsä\nja kääntyi nyyhkyttäen poispäin.\n\n\"Ja tekin -- tekin vihaatte sitä!\" nyyhkytti hän. \"Ei kukaan pidä siitä\n-- ei Pierre -- eikä isä -- ei kukaan. Se on kai -- se on kai huono\nkuva. Kaikki paitsi minä vihaavat sitä. Ja minä -- minä rakastan häntä\nniin kovin!\"\n\nHänen solakka vartalonsa vapisi nyyhkytyksistä. Silmänräpäyksen ajan\nPhilip seisoi liikkumattomana paikoillaan. Sitten hän syöksyi tytön luo\nja veti hänet syliinsä.\n\n\"Jeanne -- Jeanne -- kuulkaa\", huudahti hän. \"Tänä iltana katsoin tuota\nkuvaa, ennenkuin tulin isänne luo, ja minä pidin siitä siksi, että se\nmuistuttaa teitä. Jeanne, rakkaani, minä rakastan sinua -- rakastan\nsinua -- --\"\n\nTyttö huohotti hänen rinnallaan. Hän peitti hänen kasvonsa suudelmin.\nJeanne ei kääntänyt suloisia huuliaan poispäin, ja hänen silmissään\nnäkyi äkkinäinen kirkkaus, joka sai Philipin miltei nyyhkimään onnesta.\n\n\"Minä rakastan sinua\", toisti hän yhä uudelleen voimatta keksiä muita\nsanoja.\n\nSilmänräpäyksen ajan tytön kädet kietoutuivat hänen olkapäittensä\nympäri, ja sitten, äkkiä, ne jännittyivät häntä vastaan, ja Jeanne\ntempautui irti, ja päästäen niin tuskaisen huudon kuin olisi hänen\nsydämensä murtunut, hän juoksi ulos huoneesta.\n\n\n\n\nXVIII luku.\n\n\nPhilip jäi seisoman siihen, mihin Jeanne oli hänet jättänyt, ojentaen\npuolittain käsivarsiaan tyhjää ovea kohti, josta hän oli mennyt, huulet\navoimina kuin häntä kutsuakseen, ja kuitenkin liikkumatonna ja\navuttomana. Silmänräpäystä aikaisemmin oli hän ollut miltei\nmielettömän ilon vallassa. Hän oli pitänyt Jeannea sylissään; hän oli\nkatsonut hänen silmiinsä, jotka olivat täynnä myöntymystä hänen\nrakkaudentunnustukseensa. Silmänräpäyksen ajan hän oli omistanut hänet,\nja nyt hän oli yksin. Huudahdus, joka oli päässyt Jeannen huulilta ja\ntunkeutunut hänen onneensa kuin isku, kaikui vielä hänen korvissaan, ja\nsen tuska oli herättänyt hänessä vastakaikua. Hänen sydämensä ja\nsielunsa, jokainen hänen veripisaransa oli hypähtänyt ilosta tuona\nsuloisena hetkenä, jolloin Jeannen silmät ja suloiset huulet olivat\nmyöntyneet hänen rakkauteensa, ja hänen käsivartensa olivat\nkietoutuneet hänen kaulaansa. Nyt kaikki oli kuollutta hänessä. Hän\ntunsi jälleen Jeannen käsivarsien kuumeisen puristuksen, kun hän oli\ntyöntänyt hänet luotaan, hän näki pelon ja tuskan Jeannen silmissä\ntämän paetessa hänen luotaan ikäänkuin hänen kosketuksensa äkkiä olisi\nmuuttunut pyhäinhäväistykseksi. Hän antoi käsivarsiensa hitaasti vaipua\nalas ja meni halliin. Se oli tyhjä. Hän ei kuullut äännähdystäkään ja\nsulki oven.\n\nOli niin hiljaista, että hän voi kuulla oman sydämensä kiihtyneen\nsykinnän. Hän katsoi jälleen kuvaa, ja omituinen päähänpisto uskotteli\nhänelle, ettei se enää hymyillyt hänelle, vaan että sen katse oli\nkääntynyt kohti ovea, josta Jeanne oli hävinnyt. Hän siirtyi ja\nharhakuva haihtui. Jeanne katsoi jälleen häneen, vanhempi ja\nonnellisempi Jeanne kuin se, jota hän rakasti. Ensi kerran hän katseli\nsitä tarkoin. Taulun alakulmasta hän löysi taiteilijan nimen, Bourret,\nja sen jälkeen vuosiluvun, 1888. Voiko se olla Jeannen äidin kuva? Hän\nsanoi, että se oli mahdotonta, sillä Jeannen äiti oli löydetty\nkuolleena lumesta viisi vuotta myöhemmin taulun aikamäärää, ja Pierre,\npuolirotuinen, oli haudannut hänet jonnekin erämaahan, niin että hän\noli arvoitus kaikille muille. Ei edes Fort o'Godin herra, jonka luokse\nPierre oli lapsen tuonut, ollut milloinkaan nähnyt sitä naista, jonka\nkylmältä rinnalta Pierre oli pikku Jeannen löytänyt.\n\nHermostuneesti hän käänsi kuvan jälleen seinään päin ja alkoi astella\nedestakaisin huoneessa miettien, lähettäisikö d'Arcambal häntä\nnoutamaan. Hän toivoi saavansa nähdä Jeannen vielä tänä iltana. Hän oli\nvarma siitä, että Jeanne oli mennyt huoneeseensa, ja ettei\nd'Arcambalkaan ehkä tiennyt hänen olevan yksin. Siinä tapauksessa\nhänellä oli pitkä yö edessään, täynnä unettomuutta ja tuskaa. Hän\nodotti kolme neljännestuntia, ja sitten hänen mieleensä johtui, että\nhän voisi keksiä jonkun sopivan tekosyyn, jonka nojalla hän voisi mennä\nisäntänsä luokse. Hän aikoi ryhtyä toimimaan tämän päähänpiston\nmukaisesti, kun hän kuuli hallista heikkoa kahinaa, jota seurasi\nhiljainen ja sittenkin selvä koputus. Se ei ollut miehen koputus, ja\ntäynnä toivoa, että Jeanne oli palannut, kiiruhti Philip ovelle ja\navasi sen.\n\nHän kuuli pehmeiden askelten peräytyvän nopeasti halliin, mutta valot\nolivat sammutetut eikä hän voinut nähdä mitään. Jotakin oli pudonnut\nhänen jalkoihinsa, ja hän kumartui ottamaan sitä ylös. Esine oli pieni,\nneliskulmainen kirjekuori; ja kun hän astui jälleen huoneeseen, näki\nhän oman nimensä siinä Jeannen hienolla käsialalla kirjoitettuna. Hänen\nsydämensä sykki toivosta hänen avatessaan kirjeen. Mutta hänen\nlukiessaan kohosi harmaa kalpeus hänen kasvoilleen:\n\n    \"Monsieur Philip.\n\n    Ellette voi unohtaa mitä olen tehnyt, niin koettakaa ainakin\n    antaa minulle anteeksi. Ei kukaan nainen maailmassa voisi pitää\n    rakkauttanne suuremmassa arvossa kuin minä, sillä olosuhteet ovat\n    osoittaneet minulle sen miehen voiman ja kunnian, joka sitä\n    tarjoaa. Ja kuitenkin on minun mahdotonta ottaa sitä vastaan,\n    koska minun silloin täytyisi luopua Fort o'Godista, isästäni tai\n    hengestäni, vaikken voi sanoa miksi. Ja sitä te ette kysy,\n    sen tiedän. Sen jälkeen, mitä tänä iltana tapahtui, on minun\n    mahdotonta tavata teitä jälleen, ja minun täytyy pyytää teitä\n    jättämään Fort o'God, vaikka pidän ystävyyttänne suuremmassa\n    arvossa kuin mitään muuta elämässäni. Ei kukaan saa tietää, mitä\n    välillämme on tapahtunut. Te lähdette -- aamulla. Ja minun\n    rukoukseni seuraavat aina teitä.\n\n                                                 Jeanne.\"\n\nPaperi putosi Philipin sormista lattialle. Kolme tai neljä kertaa\nelämäsään oli Philip saanut iskuja, jotka veivät häneltä tajun --\nruumiillisia iskuja. Hänestä tuntui nyt, kuin joku noista iskuista\nolisi jälleen kohdannut häntä tehden maailman mustaksi hänen\nsilmissään. Hän horjui isoon tuoliin ja vaipui siihen tuijottaen\nvalkoista paperipalaa lattialla. Jos joku olisi häntä puhutellut, ei\nhän olisi sitä kuullut. Gregson olisi tällaisessa tapauksessa\nnaurahtanut hiukan hermostuneesti, polttanut lukemattomia savukkeita ja\ntehnyt suunnitelmia taistelun jatkamiseksi huomenna. Mutta Philip osasi\ntaistella vain miehiä, ei naisia vastaan. Hän oli tunnustanut\nrakkautensa, hän oli paljastanut sielunsa Jeannelle, ja siinä oli\nkaikki, mitä hän voi tehdä. Jeannen kielto oli loppu -- hänelle. Hän\ntyytyi kohtaloonsa vastaanväittämättä. Hän olisi voinut taistella\nkymmenien ja satojen miesten kanssa, jos sellainen olisi antanut\nhänelle mahdollisuuden voittaa Jeanne omakseen, hän olisi kuollut\nnauraen ja onnellisena, jos se olisi tapahtunut taistelussa hänen\nvuokseen. Mutta Jeanne itse oli antanut hänelle tuon iskun.\n\nPitkän aikaa hän istui liikkumatonna tuolissa katsellen kuvaa seinällä.\nSitten hän nousi ylös, otti paperin maasta ja meni pienen ikkunan luo,\njoka katsoi ulos yöhön. Kuu oli noussut, ja taivas oli täynnä tähtiä.\nHän tiesi katsovansa pohjoiseen päin, sillä aamunkoin harmaa sarastus\nheijastui hänen kasvoiltaan. Hän näki metsän mustan rajan; erämaa\nlevisi kalpeana ja aavemaisena yön keskelle.\n\nHän koetti avata ikkunaa, mutta se oli suljettu lujasti. Hän meni\nhuoneen poikki, avasi oven ja meni hiljaa alas hallin läpi ovelle,\njonka läpi Pierre oli hänet muutamia tunteja aikaisemmin tuonut. Se ei\nollut lukittu, ja hän meni ulos yöhön. Raitis ilma virkisti häntä, ja\nhän käveli nopeasti ulos kuutamoon, kunnes hän huomasi olevansa\nPäiväkallion syvässä varjossa. Hän jatkoi matkaansa sen juurella ja\npysähtyi sitten aivan sen paikan lähelle, missä he olivat laskeneet\nmaihin. Toinen vene oli vedetty Pierren veneen rinnalle, ja kaksi\nihmistä eroittui selvästi kuutamossa.\n\nToinen heistä oli mies, toinen nainen, ja kun Philip pysähtyi\nihmetellen kohtausta, astui mies eteenpäin naisen luo ja otti hänet\nsyliinsä. Hän kuuli matalan ja hillityn äänen, joka muistutti Otillen\nääntä, ja omasta tuskastaan huolimatta Philip hymyili tälle toiselle\nrakkaudelle, joka oli löytänyt tien Fort o'Godiin. Hän kääntyi hiljaa\ntakaisin jättäen rakastavaiset paikoilleen; mutta hän oli tuskin\nehtinyt ottaa paria askelta, kun hän kuuli toisia askeleita ja näki\ntytön jättäneen seuralaisensa ja rientävän häntä kohti. Hän vetäytyi\nkallion suojaan välttääkseen huomatuksi tulemista, ja tyttö kulki\nkuutamossa miltei käsivarren ulottumilla hänen ohitseen. Sillä hetkellä\nhänen sydämensä lakkasi lyömästä. Hän tukehutti ähkyvän huudon, joka\nkohosi hänen huulilleen. Se ei ollut Otille, joka kulki hänen\nohitseen. Se oli Jeanne.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän oli mennyt. Mies oli ohjannut\nveneensä kapeaan virtaan ja oli jo hävinnyt hämärään. Vasta silloin\npääsi tuskanhuuto Philipin huulilta. Ja kuin kaikuna hän kuuli toisen\näänen nyyhkytyksen, ja kun hän astui ulos kuutamoon, seisoi hän Pierre\nCoucheen edessä.\n\nPierre puhui ensin.\n\n\"Olen pahoillani, M'sieur\", kuiskasi hän käheästi. \"Tiedän, että se on\nsärkenyt sydämenne. Ja minunkin on musertunut.\"\n\nJotakin puolirotuisen kasvoissa, hänen äänensä tukahtuneessa soinnissa,\noli Philipille uutta ja outoa. Hän oli nähnyt kuolevain eläinten\nsilmissä saman hurjan tuskan, joka nyt hehkui Pierren katseessa, ja\näkkiä hän ojensi kätensä ja tarttui toisen käteen ja he seisoivat\nkatsellen toisiaan kasvoihin. Tuossa katseessa, heidän käsiensä\nkylmässä puristuksessa, paljastui alaston totuus.\n\n\"Ja te -- te rakastatte häntä myöskin, Pierre?\" sanoi Philip.\n\n\"Niin, minä rakastan häntä, M'sieur\", vastasi Pierre hiljaa. \"Minä\nrakastan häntä, ei niinkuin veli, vaan niinkuin mies, jonka sydän on\nsärkynyt.\"\n\n\"Nyt -- ymmärrän\", sanoi Philip.\n\nHän päästi Pierren käden, ja hänen äänensä oli kylmä ja eloton.\n\n\"Sain häneltä kirjeen -- jossa hän pyytää minua jättämään Fort o'Godin\naamulla\", jatkoi hän katsoen Pierrestä kallion yli valkoista erämaata\nkohti. \"Minä lähden tänä yönä.\"\n\n\"Se on parasta\", sanoi Pierre.\n\n\"Minulla ei ole mitään tekemistä Fort o'Godissa, niin ettei minun\ntarvitse palata edes huoneeseeni\", jatkoi Philip. \"Jeanne ymmärtää,\nmutta teidän täytyy sanoa hänen isälleen, että Blind Indian Lakelta\ntuli äkkiä viesti ja että minusta oli parasta lähteä herättämättä\nhäntä. Tahdotteko opastaa minua kappaleen matkaa, Pierre?\"\n\n\"Minä tulen koko matkan kanssanne, M'sieur. Sitä on vain kaksikymmentä\nmailia, kymmenen veneellä ja kymmenen maata myöten.\"\n\nHe eivät sanoneet enää mitään, vaan menivät molemmat veneen luo ja\nkatosivat nopeasti hämärään, johon toinen vene oli vähän aikaa sitten\nhävinnyt. He eivät nähneet jälkeäkään tästä veneestä, ja kun he tulivat\nChurchillille, ohjasi Pierre koivuveneen virtaa alaspäin. Kahden tunnin\naikana ei sanaakaan vaihdettu heidän välillään. Tuon ajan lopulla\npuolirotuinen käänsi veneen rantaan päin.\n\n\"Me lähdemme tästä tietä myöten, M'sieur\", selitti hän.\n\nHän jatkoi matkaa edellä kävellen nopeasti, ja silloin tällöin Philipin\nnähdessä vilaukselta hänen kasvojaan hän huomasi niissä yhtä suurta\nepätoivoa kuin hän itse tunsi. Tie johti korkean harjun selännettä\nmyöten ja mutkitteli sitten alas leveälle tasangolle; ja tätä myöten he\nkulkivat toinen toisensa perässä, kaksi liikkuvaa, vaiteliasta varjoa\nerämaassa, joka tuntui olevan loputon. Tasangon takana nousi toinen\nharju, ja puoli tuntia sen jälkeen kuin he olivat saapuneet sen\nharjalle pysähtyi Pierre ja osoitti kädellään kohti hämärässä lepäävää\nmaailmaa heidän allaan.\n\n\"Teidän leirinne on toisella puolen tätä tasankoa, M'sieur\", sanoi hän.\n\"Tunnetteko seudun?\"\n\n\"Olen metsästänyt tällä harjulla\", vastasi Philip. \"Leiri on vain\nkolmen mailin päässä täältä ja minä löydän tien puoli mailia alempana\ntuolla. Tuhannet kiitokset, Pierre.\"\n\nHän ojensi kätensä.\n\n\"Hyvästi, M'sieur.\"\n\n\"Hyvästi, Pierre.\"\n\nHeidän äänensä vapisivat. Heidän kätensä puristivat lujasti toisiaan.\nTukahuttava tunne kohosi Philipin kurkkuun ja Pierre kääntyi poispäin.\nHän katosi hitaasti harmaaseen yöhön, ja Philip meni alas harjun\nrinnettä pitkin. Tasangolta hän katsoi taakseen. Silmänräpäyksen ajan\nhän näki Pierren kuin varjokuvan taivasta vasten.\n\n\"Hyvästi, Pierre\", huusi hän.\n\n\"Hyvästi, M'sieur\", kuului kaukaa vastaus.\n\nYö ja hiljaisuus vaipuivat heidän ympärilleen.\n\n\n\n\nXIX luku.\n\n\nPhilipille tuotti tavallaan helpotusta saada olla yksin tuskallisen\neron jälkeen Pierrestä, sillä yksinäisen puolirotuisen kadotessa\nvuoristoon oli myös kadonnut viimeinen kosketuskohta Jeannen kanssa.\nKun Pierre oli hänen vierellään, oli Jeanne vielä hänen kanssaan; mutta\nnyt, Pierren mentyä, hänessä tapahtui muutos -- yksi noita lukemattomia\nmielenvaihdoksia, jotka saavat eiliset tapahtumat näyttämään enemmän\nunelta kuin pitkältä ja varmalta todellisuudelta. Hän käveli hitaasti\ntasangon poikki, ja kun hän tuli polulle, jota hänen omat valjakkonsa\nolivat polkeneet, seurasi hän sitä koneellisesti. Hänestä tuntui nyt\nsiltä kuin vain muutamia tunteja olisi kuhmut siitä kuin hän kulki tätä\ntietä myöten Fort Churchilliä kohti; se olisi voinut olla tänä aamuna\ntai edellisenä. Nuo viikot, joiden aikana hän oli ollut poissa, olivat\nkuluneet hämmästyttävän nopeasti, kun hän nyt niitä ajatteli. Ne\ntuntuivat lyhyiltä ja mitättömiltä. Ja kuitenkin hän tiesi, että noina\nviikkoina hän oli kokenut enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään tai\nmitä hän milloinkaan tulisi kokemaan. Vähän aikaa oli elämä ollut\ntäynnä iloa ja toivoa -- täynnä onnea, jonka yksi ainoa hetki\nPäiväkallion varjossa oli ainiaaksi tuhonnut. Hän oli nähnyt Jeannen\ntoisen miehen sylissä; hän oli lukenut Pierren silmistä vahvistuksen\npelkoonsa, ymmärtänyt sen hänen äänensä värinästä, hänen lausumistaan\nsanoista. Hän oli pahoillaan Pierren vuoksi. Hän olisi ollut iloinen,\njos tuo toinen olisi ollut miellyttävä puolirotuinen; jos Jeanne olisi\nantanut rakkautensa sille, joka oli monta vuotta sitten pelastanut elon\nkipinän hänen viluisessa pikku ruumiissaan. Ja kuitenkin hän omassa\nsurussaan tietämättään iloitsi siitä, että Pierren tapainen mies kärsi\nhänen kerallaan.\n\nHän tunsi voimistuvansa Pierreä ajatellessaan, ja hän käveli nopeammin\nja hengitti syvemmin kirkasta yöilmaa. Hän oli hävinnyt taistelun\nJeannen vuoksi niinkuin niin monen muunkin taistelun; mutta hänellähän\noli kuitenkin toinen ja suurempi taistelu huomenna edessään.\nAjatellessaan miehiään, leirejään ja taistelua, joka hänen oli\ntaisteltava, voitti hän masennuksensa ja hänen verensä sykki\nkiivaammin. Ja Jeanne -- oliko hän toivottomasti mennyttä? Hän uskalsi\nkysyä sitä itseltään puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli eronnut\nPierrestä, ja hänen mieleensä muistui muotokuvahuone, missä hän oli\ntunnustanut rakkautensa Jeannelle, ja missä hän hetkisen oli nähnyt\nhänen silmissään ja kasvoissaan suloisen myöntymyksen, joka oli kuin\nvilahdus paratiisista. Mutta mitä tuo äkkinäinen muutos merkitsi? Ja\nsen jälkeen -- tuo kohtaus tähtien valossa?\n\nHänen valtimonsa löi nopeammin kuin vastauksena näihin kysymyksiin.\nJeanne oli sanonut hänelle, että Fort o'Godissa oli vain kaksi miestä,\nPierre ja hänen isänsä. Kuka siis voi olla tuo kolmas? Rakastaja, jota\nhän tapasi salaa? Hän värisi ja alkoi täyttää piippuaan kävellessään.\nHän oli varma siitä, ettei Fort o'Godin herra tiennyt kohtauksesta\nkallion takana, ja hän oli myös varma siitä, että tyttö ei tiennyt\nPierren nähneen kohtauksen. Pierre oli jäänyt piiloon kuten hän itsekin\nja antanut Philipin ymmärtää, ettei tämä ollut ensi kerta, jolloin hän\noli katsellut tytön ja tuon miehen kohtauksia kallion varjosta. Ja\nkaikesta huolimatta ei Philip voinut kadottaa uskoaan Jeanneen.\n\nÄkkiä hän näki edessään jotain, mikä hetkiseksi antoi toisen suunnan\nhänen ajatuksilleen. Se oli kalpea juova, joka kohosi tien yläpuolelle\nja joka ulottui tasangon poikki itään päin. Päästäen hämmästyksen\nhuudahduksen kiiruhti Philip askeliaan, ja hetkistä myöhemmin hän\nseisoi miestensä uusien raivausten edessä. Kun hän oli lähtenyt\nChurchilliin, oli tämä tie, joka oli viimeinen pala tietä heidän ja\nHudson Bayn rautatien välillä, päättynyt kahden mailin päässä itään ja\netelään. Hiukan enemmässä kuin kuukaudessa oli MacDongall jatkanut sitä\npolulle asti ja sen poikki Bray Beaver Lakelle päin. Siinä ajassa hän\noli suorittanut työn, jota Philip ei ollut luullut saatavan valmiiksi\ntänä syksynä. Hän oli kuvitellut, että talven raskaat lumikinokset\nestäisivät heitä pääsemästä edes polulle asti. Ja MacDongall oli\npäässyt jo polun yli, ja kolme viikkoa oli vielä ajasta jälellä!\n\nJokin mielenliikutus lämmitti häntä ja sai hänet kävelemään nopeasti\nvastarakennettua tietä myöten sen päätekohtaa päin. Neljännesmailin\npäässä tasangolla hän tuli työmaalle. Hänen ympärilleen oli heitelty\npuolen tusinaa suuria lapioita ja työkaluja. Suuren nuotion hiilet\nhehkuivat vielä ilmaisten paikkaa, missä miehille oli keitetty\npäivällistä. Philip seisoi hetkisen katsellen kaukaisuuteen.\nPuolentoista mailin päässä oli Gray Beaver, ja Gray Beaverilta johti\nyhtämittainen vesitie heidän yhtymäpaikkaansa etelästä tulevan\nrautatien kanssa. Philipin mieleen johtui äkkiä uusi ajatus. Jos\nMacDongall oli rakentanut kaksi ja neljänneksen mailia tietä viidessä\nviikossa, niin he varmasti voisivat saada tuon puolentoista mailia\nvalmiiksi ennenkuin talvi keskeytti heidän työnsä. Siinä tapauksessa\nheillä olisi seitsemän mailin mittainen tie, jota myöten talvella olisi\nmainio kulkea valjakoin ja koirin Gray Beaveriin. Ja Gray Beaverista\nheillä olisi kaksikymmentä mailia sileää jäätä uudelle tielle, Hän ei\nollut aikonut alkaa kalastustoimia ennenkuin keväällä, mutta hän ei\nvoinut käsittää, miksi he eivät alkaisi jo talvella ja laskisi\nverkkojaan jään läpi. Lobstick Creekissa, minne uusi tie ehtisi joskus\nhuhtikuussa tai toukokuussa, he voisivat jäädyttää kalansa ja pitää ne\nvarastossa. Viisisataa tonnia varastossa, ehkäpä tuhatkin, ei olisi\nhullumpi alku. Se merkitsisi neljästäkymmenestä kahdeksaankymmeneen\ntuhanteen dollariin, mistä puolet maksettaisiin osinkoina.\n\nHän kääntyi takaisin vihellellen. Hänessä oli uutta eloa, joka kaipasi\ntoimintaa. Hän halusi tavata MacDongallia ja toivoi, että Brokaw pian\nsaapuisi Blind Indian Lakelle. Ennenkuin hän ehti polulle, suunnitteli\nhän jo uusia pysähdyspaikkoja, missä ihmiset ja eläimet voisivat saada\nsuojaa. Yksi olisi Gray Beaverin rannalla, ja sieltä hän rakentaisi\nniitä säännöllisien välimatkojen päähän toisistaan jäälle.\n\nHän oli tullut polulle ja aikoi kääntyä leiriä kohti, kun hän näki\nvarjomaisen olennon hitaasti kulkevan tasangon yli, jonka poikki hän\nitse oli puoli tuntia sitten astunut. Lähestyvän olennon äärimmäisen\nvarovainen käynti sai Philipin piiloutumaan nopeasti tien viereen.\nParin minuutin kuluttua mies tuli näkyviin. Philip ei voinut nähdä\nhänen kasvojaan selvästi, mutta muukalaisen väsyneestä ryhdistä ja\nhänen laahustavasta käynnistään hän arvasi, että se, mitä hän ensin oli\npitänyt varovaisuutena, itse asiassa oli lopen uupuneen miehen\nväsymystä. Hän ihmetteli, miten hän oli voinut kulkea häntä näkemättä\nharjulla, sillä hän oli kulkenut kaksi vertaa nopeammin ja siis\nvarmasti kulkenut hänen ohitseen jossain viimeisten parin mailin\nmatkalla. Se tosiasia, että mies tuli Fort o'Godin suunnalta, että hän\noli uupunut, ja että hän oli vähän aikaa sitten nähtävästi kätkeytynyt\nvälttääkseen huomatuksi tulemista, sai Philipin menemään suoraan\ntasangon yli, niin että hän voi seurata tuota miestä ja pitää häntä\nsilmällä tulematta huomatuksi. Kaksi kertaa seuraavan mailin matkalla\nyöllinen kulkija pysähtyi lepäämään, mutta tuskin hän oli päässyt\nleirin ensimmäisten yksinäisten majojen luo, kun hän kiiruhti\naskeleitaan, astui nopeasti varjoon, ja pysähtyi viimein pienen\nhirsimajan ovelle, joka oli vain pistoolinampuman päässä Philipin\nomasta majasta. Maja oli äsken rakennettu, ja Philip vihelsi hiljaa\nhämmästyksestä huomatessaan sen paikan. Hän oli jossain määrin\neristänyt oman leirimajansa toisista rakentaen sen muutaman sadan\nkyynärän päähän järven rannasta, missä toiset majat sijaitsivat. Tämä\nuusi maja oli vielä sata kyynärää kauempana, puolittain pensaikon\npeitossa. Hän kuuli avaimen kiertyvän lukossa ja oven avautuvan ja\nsulkeutuvan. Hetkistä myöhemmin välähti himmeä valo uutimen peittämään\nikkunaan.\n\nPhilip kiiruhti aukean poikki majaan, joka oli hänen itsensä ja\nMacDongallin, insinöörin, hallussa. Hän koetti ovea, mutta se oli\nsalvattu. Sitten hän koputti kovasti, ja jatkoi koputtamista, kunnes\nsisälle ilmestyi valoa. Hän kuuli skottilaisen äänen oven lähellä.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi se.\n\n\"Se ei kuulu teihin!\" vastasi Philip erehtyen laskemaan leikkiä\nkuullessaan MacDongallin tervetulleen äänen. \"Avatkaa!\"\n\nSalpa luiskahti pois sisällä. Ovi avautui hitaasti. Philip heittäytyi\nsitä vastaan ja astui sisään. Lampun kalpeassa valossa hän näki\nvastassaan MacDongallin punaiset kasvot ja hänen pienet silmänsä, jotka\nkimalsivat uhkaavasti. Ja samalla tasolla kuin MacDongallin kasvot oli\nrumannäköinen revolveri.\n\nPhilip pysähtyi äkkiä. MncDongall laski aseensa alemmas.\n\n\"Taivas varjelkoon, mutta olitpa vähällä joutua lävistetyksi!\" huudahti\nhän. \"Ei ole turvallista laskea sellaista leikkiä -- ei ainakaan Sandy\nMacDongallin kanssa!\"\n\nHän ojensi kätensä nauraen helpotuksesta, ja molemmat miehet puristivat\ntoistensa käsiä, niin että teki kipeää.\n\n\"Tällä tavoinko sinä toivotat kaikki ystäväsi tervetulleiksi, Mac?\"\n\nMacDongall kohautti olkapäitään ja laski revolverinsa huoneen keskellä\nolevalle pöydälle.\n\n\"Minulla ei ole enää ainoaakaan ystävää leirissä\", sanoi hän irvistäen\nomituisesti. \"Mitä hiidessä sinä tarkoitat, Phil? Olen koettanut saada\nsiihen jotain järkeä, mutta en voi!\"\n\nPhilip ripusti lakkinsa ja takkinsa puunaulaan, joita oli isketty\npitkään seinään. Hän kääntyi nopeasti.\n\n\"Järkeä mihin?\" sanoi hän.\n\n\"Sinun ohjeihisi Churchillistä\", vastasi MacDongall ottaen suuren\nmustaksi kiilloitetun piipun pöydältä.\n\nPhilip istuutui huoaten syvään, nosti jalkansa ristiin, täytti\npiippunsa ja sytytti sen.\n\n\"Luulinpa olleeni kyllin selvä skottilaisellekin, Sandy\", sanoi hän.\n\"Minä sain Churchillissä tietooni, että suuri taistelu alkaa sangen\npian. On aika ryhtyä valmisteluihin. Siksi käskin sinun panemaan leirit\ntaistelukuntoon ja asestamaan kaikki taistelukuntoiset miehet leirissä.\nEnnenkuin monta päivää on kulunut, tulevat pyssyt täällä paukkumaan\nkoko lailla. Hyvä Luoja, mies, etkö nytkään ymmärrä? Mikä sinun on?\"\n\nMacDongall tuijotti häntä kuin hölmistyneenä.\n\n\"Sinä käskit -- minua -- asestamaan sivuleirit?\" huohotti hän.\n\n\"Niin, lähetinhän sinulle selvät ohjeet kaksi viikkoa sitten.\"\n\nMacDongall koputti epäilevästi otsaansa etusormellaan.\n\n\"Sinä olet hullu -- tai koetat laskea typerää leikkiä!\" huudahti hän.\n\"Jos nukut, niin herää jo. Kuulehan nyt, Phil\", huudahti hän hiukan\nkiivaasti, \"minulla on ollut helvetinmoinen peli siitä lähtien kuin\nsinä lähdit leiristä, ja nyt tahdon puhua vakavasti.\"\n\nPhilipin vuoro oli nyt olla hölmistynyt. Hän miltei hyökkäsi insinöörin\nkimppuun.\n\n\"Tarkoitatko, ettet saanut kirjettäni, jossa käskin sinua panemaan\nleirit asekuntoon?\"\n\n\"Ei, en saanut sitä\", sanoi MacDongall. \"Mutta sain toisen kirjeesi.\"\n\n\"Toista en lähettänytkään!\"\n\nMacDongall hypähti pystyyn, syöksyi kaappinsa luo ja tuli\nsilmänräpäyksen kuluttua takaisin kirje kädessään. Hän heitti sen\nmiltei kuumeisesti Philipin eteen. Hiki pusertui hänen kasvoilleen, kun\nhän näki sen tekemän vaikutuksen toveriinsa. Philipin kasvot olivat\nkuolemankalpeat, kun hän katsoi ylös kirjeestä.\n\n\"Hyvä Jumala! Ethän ole tehnyt tätä?\" läähätti hän.\n\n\"Mitä muuta voin tehdä?\" kysyi MacDongall. \"Sehän on käsky mustalla\nvalkoiselle, eikö niin? Se käskee minua varustamaan kuusi retkikuntaa,\nkukin kymmenen miehen suuruisen, asestamaan kunkin miehen pyssyllä ja\nrevolverilla, antamaan heille ruokavaroja kahdeksi kuukaudeksi ja\nlähettämään heidät kirjeessä mainittuihin paikkoihin. Tuo kirje tuli\nkymmenen päivää sitten, ja viimeinen retkikunta lähti viikko sitten Tom\nBillingerin johdolla. Sinä käskit minua lähettämään parhaat miehesi, ja\nsen olen tehnyt. Sillä tavoin ovat miltei kaikki tarvitsemamme miehet\npoissa leiriltä, ja meillä on tuskin riittävästi pyssyjä riistan\ntappamiseen.\"\n\n\"Minä en kirjoittanut tuota kirjettä\", sanoi Philip katsoen lujasti\nMacDongalliin. \"Allekirjoitus on väärennetty. Kirje, jonka lähetin\nsinulle, ilmoittaen paljastuksistani Churchillissä, on anastettu ja sen\nsijalle pantu tämä. Tiedätkö mitä se merkitsee?\"\n\nMacDongall ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen voimakas alaleukansa oli\nkuin rautainen koukku ja hänen suuret kätensä puristuivat nyrkkiin\nhänen polvillaan.\n\n\"Se merkitsee, -- taistelua\", jatkoi Philip. \"Tänä yönä -- huomenna --\nminä hetkenä tahansa. En tiedä miksei isku jo ole sattunut.\"\n\nHän kertoi nopeasti MacDongallille pääasiat siitä, mitä hän oli\nChurchillissä saanut tietää. Kun hän oli lopettanut, ojensi nuori\nskottilainen kätensä pöydän yli, tarttui revolveriinsa ja ojensi sen\nkahvan Philipille.\n\n\"Ammu minut -- tee se, herran tähden, Phil\", pyysi hän.\n\nPhilip nauroi ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"En silloin kun tarvitsen juuri sinun kaltaisiasi miehiä, Sandy\", sanoi\nhän. \"Me ehdimme ajoissa valmistautumaan. Huomenna ryhdymme kaikkiin\nsotavalmistuksiin. Meillä ei ole tuntiakaan -- ehkei minuuttiakaan --\nhukattavissa. Miten monta miestä voit saada käsiisi tänä yönä, joihin\nvoimme luottaa taistelussa?\"\n\n\"Kymmenen tai kaksitoista, en enempää. Tietyöläiset, joita odotimme\nGrand Trunk Pacificilta, tulivat kolme päivää senjälkeen kuin sinä\nlähdit Churchilliin -- heitä on kaksikymmentäkahdeksan. He ovat\npahannäköistä joukkoa, mutta mainion hyviä työntekijöitä. Luulen, että\nheidät voisi palkata mihin tahansa. He eivät noudata minun ohjeitani.\nKaiken tekee Thorpe, työnjohtaja, joka toi heidät tänne, eivätkä he\ntottele mitään muita määräyksiä kuin niitä, jotka hän antaa. Thorpe\nvoisi saada heidät taistelemaan, mutta heillä ei ole mitään\ntaisteluaseita paitsi muutamia veitsiä. Minulla on kahdeksan pistoolia\njäljellä, ja voin hankkia kahdeksan miestä, jotka osaavat käsitellä\nniitä kunnollisesti. Thorpen joukko kyllä pitäisi puolensa ahtaissa\npaikoissa, jos tarvittaisiin.\"\n\nMacDongall liikahti levottomasti ja työnsi kätensä takkuisen tukkansa\nläpi.\n\n\"Miltei toivon, etten olisi pyytänyt tuota joukkoa tänne\", lisäsi hän.\n\"He näyttävät minusta oikeilta roistoilta, mutta he tekevät työtä kuin\nhevoset. En ole milloinkaan nähnyt sellaisia miehiä lapion ja kuokan\nkimpussa. Ja taistella? Jos vain saamme Thorpen puolellemme -- --\"\n\n\"Me menemme tapaamaan häntä tänä yönä\", keskeytti Philip. \"Tai\noikeammin tänä aamuna. Kello on yksi. Miten kauan kestää saada kokoon\nparhaimpia miehiämme?\"\n\n\"Puoli tuntia\", sanoi MacDongall nopeasti hypähtäen pystyyn. \"Meillä on\nRoberts, Henshaw, Tom Cassidy, Lecault ranskalainen ja kaksi St.\nPierren veljestä. He ovat kaikki hyviä pyssymiehiä. Anna heille\npistooli kullekin, niin he ovat kahdenkymmenen tavallisen miehen\nveroisia.\"\n\nMuutamaa silmänräpäystä myöhemmin MacDongall sammutti valon ja molemmat\nmiehet lähtivät majasta. Philip kiinnitti toverinsa huomion sen majan\nhimmeästi valaistuun ikkunaan, jonka luo hän oli vähän aikaa sitten\nseurannut muukalaista.\n\n\"Se on Thorpen maja\", sanoi nuori insinööri. \"En ole nähnyt häntä\naamusta alkaen. Hän on kai valveilla.\"\n\n\"Me lähdemme ensimmäiseksi hänen puheilleen\", sanoi Philip hypähtäen\npystyyn.\n\nMacDongallin koputusta seurasi silmänräpäyksen hiljaisuus sisällä,\nsitten kuului raskaita askeleita, ja ovi avattiin. Sandy astui sisään\nPhilipin seuraamana. Thorpe astui taapäin. Hän oli keskikokoinen, mutta\nniin voimakasrakenteinen, että hän vaikutti kahta tuumaa pitemmältä\nkuin hän itse asiassa oli. Hän oli sileäksi ajeltu, ja hänen hiuksensa\nja silmänsä olivat mustat. Koko hänen olemuksensa vaikutti paljon\nhienommalta kuin mitä Philip oli tältä työnjohtajalta odottanut. Hänen\nensimmäiset sanansa ja hänen tapansa lausua ne lisäsivät tätä\nvaikutelmaa.\n\n\"Hyvää iltaa, hyvät herrat.\"\n\n\"Hyvää huomenta\", vastasi MacDongall viitaten Philipiin. \"Tämä on mr.\nWhittemore, Thorpe. Me näimme valoa ikkunastanne ja ajattelimme, että\nemme häiritsisi, jos pistäytyisimme sisään.\"\n\nPhilip ja Thorpe puristivat toistensa käsiä.\n\n\"Tulette juuri aikoinaan saamaan kupin kahvia\", sanoi Thorpe\nystävällisesti astuen kohti kiehuvaa kahvipannua liedellä. \"Tulin juuri\npitkältä retkeltä uudelle tielle. Olen tarkastanut maaperää Gray\nBeaverin pohjoisrantaa pitkin ja innostuin niin, etten huomannut lähteä\nkotiin ennenkuin pimeän tullen. Ettekö tahdo jäädä hetkeksi, hyvät\nherrat? Moni ei voita minua hyvän kahvin keitossa.\"\n\nMacDongall oli huomannut äkkinäisen muutoksen Philipin kasvoissa, ja\nkun Thorpe kiiruhti nostamaan ylikiehuvaa kahvipannua tulelta, näki\ninsinööri Philipin astuvan nopeasti pöytää kohti ja sieppaavan siltä\nesineen, joka näytti kankaanpalalta. Silmänräpäyksessä Philip oli\nkätkenyt sen kämmeneensä. Hänen poskilleen kohosi puna. Omituinen tuli\npaloi hänen silmissään Thorpen kääntyessä.\n\n\"Pelkään ettemme voi vastaanottaa vieraanvaraisuuttanne\", sanoi hän.\n\"Olen väsynyt ja haluan mennä levolle. Mutta en voinut olla\nohikulkeissani pistäytymättä sanomassa, miten erinomaista työtä\nmiehenne ovat tasangolla tehneet. Se on suurenmoista.\"\n\n\"He ovat kelpo miehiä\", sanoi Thorpe rauhallisesti. \"Sangen hurjia,\nmutta hyviä työntekijöitä.\"\n\nHän seurasi heitä ovelle. Philipin ääni vapisi, kun hän ulkona puhui\nMacDongallille.\n\n\"Mene sinä toisten luo ja tuo heidät päämajaan, Sandy\", sanoi hän. \"En\nsanonut mitään Thorpelle siksi, etten luota valehtelijoihin, ja Thorpe\non valehtelija. Hän ei ollut Gray Beaverilla tänään; sillä minä näin\nhänen tulevan vastakkaiselta suunnalta. Hän on valehtelija, jota täytyy\npitää silmällä. Muista tämä, Sandy. Pidä silmällä tuota Thorpea. Ja\npidä silmällä hänen joukkoaan. Tuo toiset päämajaan niin pian kuin\nvoit.\"\n\nHe erosivat, ja Philip palasi majaan, josta he vähän aikaa sitten\nolivat lähteneet. Hän sytytti jälleen lampun ja piteli silmäinsä edessä\nesinettä, jonka hän oli ottanut Thorpen pöydältä. Hän tiesi nyt, miksi\nThorpe oli yöllä tullut yli vuoriston, miksi hän oli uupunut, ja miksi\nhän oli valehdellut. Hän painoi päänsä käsiinsä, tuskin voimatta uskoa\nsitä, minkä näki. Hänen huuliltaan pääsi syvä huokaus, miltei läähätys.\nSillä hän oli käsittänyt, että Thorpe, työnjohtaja, oli Jeannen\nrakastettu. Kädessään hän piteli pientä sinisellä kirjailtua\nnenäliinaa, jonka hän oli aikaisemmin sinä iltana nähnyt Jeannen\nkädessä -- ryppyisenä ja vaalenneena, vielä kosteana hänen\nkyynelistään!\n\n\n\n\nXX luku.\n\n\nPitkään aikaan Philip ei liikahtanut eikä irroittanut katsettaan\nkosteasta kangaspalasta, jota hän piteli sormiensa välissä. Hänen\nsydämensä oli jähmettynyt. Hän tunsi olevansa sairas. Joka silmänräpäys\nhänen mielenliikutuksensa kasvoi -- mielenliikutus, jossa oli sekaisin\nvastenmielisyyttä ja pelkoa. Jeanne -- Thorpe! Ääretön kuilu tuntui\neroittavan noita kahta toisistaan -- Jeanne, hento ja kaunis\nrauhallisessa elämässään, ihanteellisine unelmineen, ja Thorpe,\nroistomaisen työläisjoukon johtaja! Omassa sydämessään hän jumaloi\nJeannea ja katsoi ylös häneen tuntien oman arvottomuutensa. Hän oli\njumaloinut häntä niinkuin Dante Beatricea. Hänelle Jeanne oli kaiken\nsen ruumiillistuma, mitä naisessa oli suloista ja rakkauden arvoista.\nJa tämän hänen rakkautensa ja jumalointinsa Jeanne oli hyljännyt ja\nmennyt samana yönä Thorpen, roistojohtajan, luo. Hän värähti. Hän meni\nuunin luo, heitti siihen kourallisen paperia, pani nenäliinan niiden\njoukkoon ja sytytti koko kasan palamaan.\n\nVähän aikaa myöhemmin ovi avautui ja MacDongall tuli sisään. Häntä\nseurasivat tummakasvoiset St. Pierren veljekset, leirin metsästäjät.\nPhilip tervehti heitä, ja he menivät insinööriä seuraten kapean oven\nläpi, joka johti toimistosta käypään huoneeseen. Cassidy, Henshaw ja\nmuut seurasivat kymmenen minuutin kuluessa. Heidän joukossaan ei ollut\nainoakaan, joka olisi räpäyttänyt silmäänsäkään Philipin tehdessä\nheille kysymyksensä. Niin lyhyesti kuin mahdollista hän kertoi heille\nosan siitä, mitä oli äsken paljastanut MacDongallille, ja tunnusti\nsuoraan, että leirin olemassaolo ja omaisuus riippui miltei tykkänään\nheistä.\n\n\"Te ette ole miehiä, jotka vaativat palkkaa tällaisessa asemassa\",\nlopetti hän, \"ja sen vuoksi juuri minä luotan teihin kylliksi\npyytääkseni apuanne. Leirissä on viisikymmentä miestä, jotka voisimme\npalkata taisteluun, mutta minä en halua palkattuja taistelijoita.\nMinä tahdon miehiä, jotka eivät juokse tiehensä muutamasta\npyssynpamauksesta, miehiä, jotka haluavat kuolla saappaat jalassa. En\ntarjoa teille rahaa tästä, koska tunnen teidät liian hyvin. Mutta tästä\nlähtien te tulette kuulumaan Suureen Pohjoiseen Kalastusyhtiöön\nosakkaina. Muistakaa, ettei tämä ole mikään palkka. Se on\nyksinkertaisesti itsekäs suunnitelma tehdä teidät yhtiön osakkaiksi.\nMeitä on kahdeksan. Kun jokainen meistä saa ampuma-aseen, niin lyön\nvetoa, ettei näillä seuduin ole meidän voittajaamme.\"\n\nKahden öljylampun kalpeassa valossa loistivat miesten kasvot\ninnostuksesta. Cassidy oli ensimmäinen, joka tarttui Philipin käteen\nuskollisuutta luvaten.\n\n\"Meidät voitetaan vasta kun helvetti jäätyy\", sanoi hän. \"Missä minun\npyssyni on?\"\n\nMacDongall toi sisään pyssyt ja ampumavaroja.\n\n\"Aamulla alamme rakentaa uutta rakennusta aivan tämän lähelle\", sanoi\nPhilip. \"Meillä ei ole mitään syytä sen rakentamiseen, mutta siitä saan\ntekosyyn, jonka nojalla voin pitää teidät yhdessä viidenkymmenen jalan\npäässä pyssyistänne, jotka voimme pitää tässä huoneessa. Vain neljän\nmiehen tarvitsee työskennellä kerrallaan, ja minä panen Cassidyn töitä\njohtamaan, jos muut siihen tyytyvät. Me laitamme tänne muutamia uusia\nlavitsoja, niin että neljä miestä voi nukkua minun ja MacDongallin\nkanssa täällä joka yö. Toiset neljä, jotka eivät ole työssä, voivat\nmetsästellä lähellä leiriä ja pitää silmänsä auki. Miltä se teistä\ntuntuu?\"\n\n\"Se ei voi epäonnistua\", sanoi Henshaw avaten pistoolinsa.\n\"Lataammeko?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nHuoneessa kuului vain pyssynlukkojen napsahduksia, kun niitä avattiin\nja sulettiin jälleen.\n\nViisi minuuttia myöhemmin Philip seisoi yksin MacDongallin kanssa.\nLadatut aseet, joissa jokaisessa riippui täysinäinen patruunavyö,\njärjestettiin rivissä riippumaan seinälle.\n\n\"Minä uskaltaisin mitä tahansa noiden miesten haltuun\", huudahti hän.\n\"Mac, oletko milloinkaan huomannut, että jos tahdot nähdä oikeita\nmiehiä, on sinun tultava pohjoiseen? Kaikki nämä ovat pohjolan miehiä,\npaitsi Cassidy, ja hän on synnynnäinen taistelija. He kuolevat ennemmin\nkuin syövät sanansa.\"\n\nMacDongall hieroi käsiään ja nauroi hiljaa.\n\n\"Entä sitten, Phil?\"\n\n\"Meidän täytyy lähettää nopein miehemme Billingeria hakemaan ja viemään\nsanaa toisille retkikunnille, että he tulevat niin pian kuin voivat. He\ntulevat ehkä kyllä liian myöhään. Billinger voi saapua ajoissa.\"\n\n\"Hän on ollut viikon poissa. On epäiltävää, voimmeko saada häntä\ntakaisin kolmessa viikossa\", sanoi MacDongall. \"Minä lähetän St.\nPierren serkun, nuoren Korpinsiiven häntä noutamaan niin pian kuin hän\nsaa tavaransa kuntoon. Sinun on parasta mennä maata, Phil. Sinä olet\npuolikuolleen näköinen.\"\n\nPhilip ei luullut voivansa nukkua, huolimatta siitä ruumiillisesta\nponnistuksesta, jonka alaisena hän oli viimeiset kaksikymmentäneljä\ntuntia ollut. Hän oli täynnä hermostunutta jännitystä ja halua saada\njatkaa toimintaa. Vain toiminta voi estää hänet ajattelemasta Jeannea\nja Thorpea. Kun MacDongall oli mennyt hakemaan nuorta Korpinsiipeä,\nriisuutui hän ja ojentautui penkilleen toivoen skottilaisen pian\npalaavan. Vasta suljettuaan silmänsä hän huomasi, miten uupunut hän\noli. MacDongall tuli tuntia myöhemmin sisään ja Philip nukkui. Kello\noli yhdeksän, kun hän heräsi. Hän meni kokin majaan, söi lämpimän\naamiaisen, joi hiukan kuumaa kahvia ja etsi MacDongallin käsiinsä.\nSandy tuli juuri Thorpen luota.\n\n\"Hän on merkillinen mies, tuo Thorpe\", sanoi insinööri heidän\ntervehdittyään toisiaan. \"Hän ei tee yhtään mitään. Katsele hänen\nkäsiään, kun tapaat hänet jälleen, Phil. Ne ovat sen näköiset kuin hän\nolisi soittanut pianoa koko ikänsä. Mutta, hyvä isä, miten hän saa\ntoiset tekemään työtä. Voit mennä katsomaan, miten hänen joukkonsa\nlapioi.\"\n\n\"Sinne aion juuri mennä\", sanoi Philip. \"Onko Thorpe kotona?\"\n\n\"Hän lähti juuri. Tuossa hän on!\"\n\nMacDongallin viheltäessä Thorpe kääntyi ja odotti Philipiä.\n\n\"Aiotteko työmaalle?\" kysyi hän ystävällisesti Philipin saavuttaessa\nhänet.\n\n\"Aion. Tahdon nähdä, miten miehenne tekevät työtä ilman johtajaa\",\nvastasi Philip. Hän pysähtyi hetkiseksi sytyttämään piippuaan ja\nosoitti miesjoukkoa järven rannalla. \"Näettekö noita?\" kysyi hän. \"He\nrakentavat lauttaa. Ottakaa pois heidän johtajansa, niin eivät he ole\ntyönsä arvoisia. Ne ovat niitä miehiä, jotka toimme Winnipegista.\"\n\nThorpe kiersi savuketta. Kainalossaan hänellä oli pari keveitä\nhansikkaita.\n\n\"Minun mieheni ovat toista maata\", naurahti hän tyynesti.\n\n\"Tiedän sen\", vastasi Philip katsellen hänen pitkiä valkeita sormiaan.\n\"Siksi tahdon nähdä heidät työssä teidän poissaollessanne.\"\n\n\"Minun taitoni on vain tietää tarkalleen, mitä joku määrätty joukko\nmiehiä voi saada aikaan määrätyssä ajassa\", selitti Thorpe heidän\nastuessaan tasangolle päin. \"Seuraava toimenpiteeni on hankkia miehiä,\njotka saavat sen tuloksen aikaan, olinpa sitten läsnä tai en. Kun se on\nselvä, on työ tehty. Eikö se ole yksinkertaista?\"\n\nThorpessa oli jotakin miellyttävää. Philip ei voinut edes nyt sitä\nkieltää. Hän oli hämmästynyt Thorpen suhteen. Hänen äänensä oli matala\nja täynnä jonkinlaista toverillisuutta, joka heti herätti luottamusta\ntoisessa. Hän oli nähtävästi saanut jonkun verran sivistystä,\nhuolimatta ammatistaan, joka tavallisesti on yhtynyt hyvin karkeaan\nkieleen. Mutta Thorpen ulkonäkö oli Philipille suurimpana yllätyksenä.\nHän arveli hänen olevan yli neljänkymmenen, ehkä neljänkymmenenviiden,\nja tuo ajatus sai hänet suorastaan värähtämään. Hän oli kaksi kertaa --\nmiltei kolme kertaa -- niin vanha kuin Jeanne. Ja kuitenkin hänessä\noli jotakin vastustamattoman miellyttävää, tenhoa, joka vaikutti\nPhilipiinkin. Hänen kyntensä tunkeutuivat lihaan, kun hän ajatteli tätä\nmiestä -- ja Jeannea.\n\nThorpen joukko oli täydessä työssä, kun he tulivat tien päähän. Tuskin\nainoakaan mies näytti huomaavan heidän saapumistaan. Vain yksi mies oli\npoikkeuksena, pieni punakasvoinen mies, joka kohotti kätensä lakkiinsa\nnähdessään johtajansa.\n\n\"Hän on alijohtaja\", selitti Thorpe. \"Hän vastaa kaikesta minulle.\"\nPieni mies oli antanut merkin, ja Thorpe nyökkäsi. \"Suokaa anteeksi\nhetkinen. Hänellä on jotain sanomista.\"\n\nHän astui muutamia askeleita syrjään, ja Philip kulki eteenpäin\ntyömiesten keskellä. Hän hymyili ja nyökkäsi heille jokaiselle\nerikseen. MacDongall oli oikeassa. He olivat roistomaisimman näköistä\njoukkoa, mitä hän milloinkaan oli työssä nähnyt.\n\nÄänekkäät huudot saivat hänet kääntymään ympäri, ja hän näki Thorpen ja\nalijohtajan lähestyneen suurta, raskashartiaista miestä, jonka kanssa\nhe näyttivät olevan vakavassa riidassa. Pari kolme työläistä oli\nlähestynyt heitä, ja Thorpen ääni kaikui selvänä.\n\n\"Sinä teet sen, Blake, tai pistät pillit pussiin ja marssit kotiin. Ja\nsinun kanssasi lähtevät sinun kannattajasi. Minä tunnen sinut enkä\npelkää sinua. Ota lapio ja kaiva -- tai marssi matkaasi. Muuta\nvalitsemisen varaa ei ole.\"\n\nPhilip ei voinut kuulla, mitä suuri mies sanoi, mutta äkkiä Thorpen\nnyrkki heilahti ja sattui häntä suoraan leukaan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä Thorpe oli hypähtänyt taapäin ja seisoi katsellen\nsuuttuneita, uhkaavia miehiä. Hän oli vetänyt revolverinsa esille, ja\nhänen valkoiset hampaansa hymyilivät kylmää ja uhkaavaa hymyä.\n\n\"Ajatelkaa asiaa, pojat\", sanoi hän tyynesti. \"Ja ellette ole\ntyytyväisiä, niin tulkaa noutamaan palkkanne tänään keskipäivällä. Me\nemme tahdo pitää täällä teidän kaltaisianne miehiä.\"\n\nHän tuli Philipiä vastaan ikäänkuin ei mitään merkillistä olisi\ntapahtunut.\n\n\"Se viivyttää työmme valmistumista ainakin viikon verran\", sanoi hän\npistäessään revolverin koteloon, joka oli kätketty hänen takkinsa alle.\n\"Olen jo jonkun aikaa odottanut ikävyyksiä Blaken ja neljän tai viiden\nhänen ystävänsä kanssa. Olen iloinen, että se on ohi. Blake uhkaa\nlakolla, ellen tee hänestä alijohtajaa ja nosta miesten palkkoja\nkuudesta kymmeneen dollariin päivässä. Ajatelkaahan! Lakko -- täällä!\nSe olisi todellista historiaa, vai mitä?\"\n\nHän nauroi tyynesti, ja Philip nauroi mukana pelkästä ihailusta miehen\nrohkeutta kohtaan.\n\n\"Luuletteko heidän menevän?\" kysyi hän levottomana.\n\n\"Olen varma siitä\", vastasi Thorpe. \"Se on parasta, mitä voi tapahtua.\"\n\nTuntia myöhemmin oli Philip jälleen leirissä. Hän ei tavannut Thorpea\njälleen ennenkuin päivällisellä, ja silloin Thorpe tuli häntä hakemaan.\nHänen kasvoillaan oli huolestunut ilme.\n\n\"Kävi hiukan pahemmin kuin odotin\", sanoi hän. \"Blake ja kahdeksan\nmuuta tuli saamaan palkkansa ja matkatarpeet. En luullut useampien kuin\nkolmen tai neljän uskaltavan lähteä.\"\n\n\"Minä hankin teille miehiä heidän sijalleen\", sanoi Philip.\n\n\"Siinä on vain yksi pulma\", sanoi Thorpe kiertäen savuketta. \"Minä\ntahdon miesteni työskentelevän itsekseen. Jos heidän joukkoonsa pannaan\npuoli tusinaa teidän amatöörejänne, niin kaksikymmentä prosenttia\nvähemmän tulee tehdyksi, ja lisäksi saamme ehkä ikävyyksiä. Minun\nmieheni ovat hurjaa joukkoa. Myönnän sen. Olen ajatellut kovin, miten\nkorvata Blaken ja muut. Me voimme panna joukon teidän miehiänne Gray\nBeaver Lakelle työhön, ja he tulevat sitten meitä vastaan.\"\n\nPhilip tapasi MacDongallin pian Thorpen kanssa keskusteltuaan.\nInsinööri ei peittänyt tyytyväisyyttään tästä asiain käänteestä.\n\n\"Olen iloinen heidän lähdöstään\", selitti hän. \"Jos syntyy ikävyyksiä,\nniin on helpompi olla ilman tuota joukkiota. Antaisin ensi kuukauden\npalkkani, jos Thorpe veisi koko sakkinsa sinne, mistä hän ne toikin.\nHeidän työnsä on kyllä kaiken kiitoksen arvoista, mutta minä en halua\nheitä mukaan, kun on kysymys taistelusta.\"\n\nPhilip ei tavannut Thorpea enää sinä päivänä. Hän valitsi miehistään\njoukon Gray Beaverille työhön, ja iltapäivällä hän lähetti\nsanansaattajan Fort Churchillin tielle Brokawia vastaan. Hän oli varma\nsiitä, että Brokaw ja hänen tyttärensä saapuisivat lähimpinä päivinä,\nmutta samalla hän neuvoi sanansaattajaa menemään Churchilliin, ellei\nhän tapaisi heitä tiellä. Toisia miehiä hän lähetti kutsumaan takaisin\nMacDongallin poislähettämiä retkikuntia. Varhain illalla St. Pierren\nveljekset, Lecault ja Henshaw saapuivat hetkeksi hänen luokseen\ntoimistoon. Päivän aikana olivat nämä neljä olleet urkkimassa viiden\nmailin päässä leiristä joka puolella. Lecault oli ampunut hirven kolmen\nmailin päässä etelässä. Toinen St. Pierren veljistä oli nähnyt Blaken\nja hänen joukkonsa matkalla Churchilliin. Paitsi näitä tapauksia eivät\nhe tuoneet mitään uutisia. Hiukan myöhemmin MacDongall toi sisään kaksi\nmiestä lisää, joihin hän voi luottaa, ja varusti heidät ampuma-aseilla.\nNe olivat viimeiset leirissä.\n\nKun kymmenen miestä oli alituisesti varustettuna hyökkäykseen, alkoi\nPhilipistä tuntua, että tilanne oli hyvin hänen hallussaan. Vihollisten\nolisi suorastaan mahdotonta yllättää leiriä, ja urkkijoina toimivat\nmiehet olisivat aina pyssynkuuleman ulottuvilla, vaikka he eivät\nehtisikään ajoissa ilmoittamaan hyökkäävistä vihollisista. Jos joku\nhuomaisi jotain sellaista, piti hänen heti ilmoittaa siitä laukauksin\ntoisille, ikäänkuin hän olisi ampunut juoksevaa hirveä.\n\nPhilip huomasi miltei mahdottomaksi olla ajattelematta Jeannea. Blaken\nlähtöä seuraavina kahtena tai kolmena päivänä hän ei sallinut itselleen\ntunninkaan verran lepoa varhaisesta aamunkoista myöhäiseen yöhön asti.\nJoka yö hän meni uupuneena levolle toivoen unen haihduttavan hänen\nhuolensa. Taistelu kulutti häntä, ja uskollinen MacDongall alkoi\nhuomata muutoksen toverinsa kasvoissa. Neljäntenä päivänä Thorpe katosi\neikä näyttäytynyt ennenkuin seuraavana aamuna. Joka hetki hänen\npoissaollessaan oli kuin veitsenisku Philipin sydämeen, sillä hän\ntiesi, että työnjohtaja oli mennyt Jeannea tapaamaan. Kolme päivää\nmyöhemmin tämä toistui, ja sinä yönä MacDongall näki Philipin olevan\nkuumeessa.\n\n\"Sinä ponnistelet liiaksi\", sanoi hän. \"Sinä et nuku edes viittä tuntia\nvuorokaudessa. Jätä jo tuo, muuten joudut sairashuoneelle, kun suuri\ntaistelu tulee.\"\n\nNyt seurasi tuskallisia ja epätoivoisia päiviä. Ei Philip eikä\nMacDongall voinut ymmärtää, miksei mitään tapahtunut. He olivat\nodottaneet aikaisempaa hyökkäystä, mutta kuitenkaan eivät valppaat\nurkkijat voineet ilmoittaa mitään sellaista. Eivätkä he myöskään\nvoineet ymmärtää Thorpen miesten yhä kasvavaa tyytymättömyyttä. Joukon\nlukumäärä väheni yhdeksästätoista viideksitoista, viidestätoista\nkahdeksitoista. Vihdoin Thorpe itse pyysi Philipiä jakamaan hänen\npalkkansa kahtia, koska hän ei voinut pidättää miehiään. Samana päivänä\njättivät hänet pieni alijohtaja ja kaksi muuta, niin että nyt oli\nainoastaan yhdeksän miestä työssä. Brokawin viipyminen hämmästytti myös\nPhilipiä. Kaksi viikkoa kului, ja sinä aikana Thorpe poistui kolme\nkertaa leiristä. Viidentenätoista päivänä sanansaattaja palasi Fort\nChurchillistä. Hän oli hämmästynyt, ettei Brokaw ollut leirissä, ja toi\nyllättäviä uutisia. Brokaw ja hänen tyttärensä olivat lähteneet Fort\nChurchillistä kaksi päivää sen jälkeen kuin Pierre oli seurannut\nJeannea ja Philipiä. He olivat lähteneet kahdella veneellä Churchilliä\nylöspäin. Hän ei ollut nähnyt heistä mitään merkkejä tullessaan.\n\nTuskin oli Philip ehtinyt kuulla nämä uutiset, kun hän lähetti\nsanansaattajan MacDongallin luo. Skottilaisen punaiset kasvot\ntuijottivat hämmästyneinä häneen, kun hän kertoi, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Tämä on heidän ensimmäinen oikea hyökkäyksensä\", sanoi Philip,\njännitys äänessään. \"He ovat saaneet Brokawit kynsiinsä. Pidä tästä\nlähtien miehemme yhdessä, Sandy. Anna viiden heistä tästä lähtien\nnukkua päivällä penkeillämme, ja pidä heidät valveilla yöllä.\"\n\nViisi päivää kului ilman että näkyi merkkiäkään vihollisesta.\n\nNoin kello kahdeksan illalla kuudentena päivänä MacDongall tuli\ntoimistoon, missä Philip oli yksin. Nuoren skottilaisen tavallisesti\nniin kukoistavat kasvot olivat kalpeat. Hän päästi kirouksen\ntarttuessaan molemmin käsin tuolinselkämykseen. Tämä oli kolmas tai\nneljäs kerta, jolloin Philip oli kuullut MacDongallin kiroavan.\n\n\"Piru vieköön tuon Thorpen!\" huudahti hän matalalla äänellä.\n\n\"Mikä on?\" kysyi Philip, ja hänen lihaksensa jännittyivät.\n\nMacDongall koputti äkäisesti tuhkan piipustaan.\n\n\"En tahtonut sinun vaivaavan päätäsi Thorpella, sen vuoksi olin vaiti\",\nmurisi hän. \"Thorpe toi viskylastin tullessaan. Minä tiesin sen olevan\nsinun määräyksiäsi vastaan, mutta ajattelin sinulla olevan kyllin\nhuolia ilmankin, niin etten sanonut mitään. Mutta tämä toinen juttu --\nse on perhananmoista! Kaksi kertaa on nainen hiipinyt häntä tapaamaan.\nJa hän on nyt taas täällä!\"\n\nTukahduttava, kauhea tunne kohosi Philipin kurkkuun. MacDongall ei\nkatsonut häneen eikä nähnyt hänen kasvojensa kouristuksentapaista\nvääntymistä eikä kauheaa välkähdystä, joka leimahti silmänräpäykseksi\nhänen silmistään.\n\n100\n\n\"Nainen -- Mac -- --\"\n\n\"Nuori nainen\", sanoi MacDongall painavasti. \"En tiedä kuka hän on,\nmutta tiedän, ettei hänellä ole oikeutta mennä sinne, muuten hän ei\nhiipisi kuin varas. Hän on kai joku toisten miesten vaimoista. Niitä on\npuoli tusinaa leirissä.\"\n\n\"Etkö ole milloinkaan katsonut -- tuntisitko häntä?\"\n\n\"En ole voinut\", sanoi MacDongall. \"Hän on ollut viittaan kääriytynyt\nmolemmilla kerroilla, ja koska se ei ollut minun asiani, en urkkinut.\nMutta nyt -- se on sinun asiasi!\"\n\nPhilip nousi hitaasti. Hän tunsi vilunväristyksiä. Hän veti takkinsa\nylleen, otti lakkinsa ja pisti revolverin vyöhönsä. Hänen kasvonsa\nolivat kuolonkalpeat, kun hän kääntyi MacDongallin puoleen.\n\n\"Onko hän siellä tänään?\"\n\n\"Hän hiipi sinne tuskin puolta tuntia sitten. Näin hänen tulevan metsän\nreunasta.\"\n\n\"Polulta, joka johtaa tasangolle.\"\n\n\"Niin.\"\n\nPhilip meni ovelle.\n\n\"Minä menen Thorpen luo\", sanoi hän tyynesti. \"En ehkä palaa aivan\npian, Sandy.\"\n\nHän seisoi ulkona varjossa katsellen Thorpen valoisaa majaa kohti.\nSitten hän astui hitaasti metsään päin. Hän ei mennyt ovelle, vaan\nnojautui selin rakennuksen seinää vasten lähellä ikkunaa. Hänen\nensimmäinen kauhunsa oli haihtunut. Hänen ohimonsa pakoittivat.\nKuullessaan Thorpen äänen sisältä hänen jähmettynyt verensä alkoi\nhehkua. Kauhea pelko, joka oli vallannut hänet MacDongallin kertoessa\ntietonsa, teki hänet liikkumattomaksi, ja hänen aivoissaan oli vain\nyksi ajatus -- yksi päätös. Jos se oli Jeanne, joka tuli tätä tietä,\nniin hän surmaisi Thorpen. Jos se oli joku toinen nainen, niin hän\nantaisi Thorpelle tämän yön aikaa lähteä tiehensä seudulta. Hän odotti.\nHän kuuli työnjohtajan äänen usein, kerran äänekkäästi ja ilkeästi\nnauravan. Kaksi kertaa hän kuuli hiljemmän äänen -- naisen äänen. Hän\nodotti tunnin. Hän käveli edestakaisin metsän varjossa ja odotti\njälleen tunnin. Sitten valo sammui, ja hän hiipi takaisin majan\nnurkalle.\n\nSilmänräpäyksen kuluttaa ovi aukeni, ja ulos tuli verhottu nainen, joka\nkäveli nopeasti metsään häviävää tietä myöten. Philip kiersi majan ja\nseurasi häntä. Metsänreunassa oli pieni aukeama, ja tällä aukeamalla\nhän juoksi hiljaa takaapäin takaa-ajamansa ihmisen rinnalle. Hänen\ntarttuessaan tätä käsivarteen nainen kääntyi ympäri päästäen\npelästyneen huudahduksen. Philipin käsi vaipui alas. Hän peräytyi\naskeleen.\n\n\"Hyvä Jumala -- Jeanne! Tekö se olette!\"\n\nHänen äänensä oli tukahtunut. Silmänräpäyksen ajan Jeannen kalpeat,\nkauhistuneet kasvot katsoivat häneen. Ja sitten tyttö sanaakaan\nsanomatta pakeni nopeasti polkua alaspäin.\n\nPhilip ei yrittänytkään seurata häntä. Kaksi tai kolme minuuttia hän\nseisoi kuin kivettynyt tuijottaen mitään näkemättä hämärään, minne\nJeanne oli kadonnut. Sitten hän meni takaisin metsänreunaan. Siellä hän\nveti revolverinsa esiin ja tarkasti sen. Tähtien tuike paljasti hänen\nkasvoissaan hurjan ilmeen hänen lähestyessään Thorpen majaa. Hän\nhymyili, mutta se oli kuolemaa ennustavaa hymyä; hymyä, joka on\njärkähtämätöntä kuin kohtalo itse.\n\n\n\n\nXXI luku.\n\n\nLähestyessään majaa Philip näki ihmisen hiipivän pois läpi hämärän.\nHänen ensi ajatuksensa oli, että hän oli palannut hetkistä liian\nmyöhään kostaakseen työnjohtajalle tämän omassa kodissa, ja hän\nkiiruhti askeleitaan seuratakseen tätä. Edellämenijä astui suoraan\nleirin varastohuonetta kohti, joka oli niiden kohtauspaikka, jotka\nyöllä tahtoivat pelata korttia tai vaihtaa leirijuoruja. Varastohuone,\njoka oli valaistu, oli vain parinsadan mailin päässä Thorpen majasta,\nja Philip käsitti, että jos hän aikoi jakaa oikeutta, ei hänellä ollut\nhetkeäkään hukattavana. Hän alkoi juosta niin nopeasti, että hän pääsi\nmuutaman askeleen päähän miehestä, jota hän ajoi takaa, ilman että tämä\nkuuli hänen tuloaan. Vasta silloin hän huomasi jotain, mikä sai hänet\npysähtymään. Mies ei ollut Thorpe. Äkkiä hän näki edempänä toisen\nolennon kulkevan hitaasti varastohuoneen valaistusta ovesta. Hän tunsi\ntyönjohtajan tämänkin matkan päästä. Hän pisti revolverinsa takin alle\nja vetäytyi hiukan kauemmas miehen taakse, jota hän oli luullut\nThorpeksi, niin että hän heidän kulkiessaan läpi valokehän, joka loisti\nvarastohuoneen ikkunoista, oli viidenkymmenen askeleen päässä tästä.\nJokin seikka toisen käytöksessä, jokin omituinen ja kuitenkin tuttu\nhänen solakassa, jäntevässä vartalossaan, hänen ruumiinsa nopeissa,\npuolittain juoksevissa liikkeissä, sai Philipin vetämään syvään henkeä.\nHän aikoi kutsua miestä nimeltä, mutta ääni kuoli hänen huulilleen.\nHetkisen kuluttua mies meni sisään ovesta. Philip oli varma siitä, että\nPierre Couchee oli seurannut Thorpea.\n\nHän oli täynnä äkkinäistä kauhua juostessaan varastohuonetta kohti. Hän\noli tuskin päässyt yli kynnyksen, kun hän ensi silmänräpäyksellä näki\nThorpen nojautuvan kapeaan pöytään ja Pierren aivan hänen vierellään.\nHän näki puolirotuisen puhuvan ja Thorpen ojentautuvan. Sitten tapahtui\nkaksi seikkaa samalla kertaa salamannopeasti. Thorpen käsi lensi hänen\nvyöhönsä, Pierren käsi kohotti välkähtävän teräaseen yli olkansa.\nVeitsen hirveä isku ja Thorpen revolverin paukahdus sattuivat samalla\nsilmänräpäyksellä. Thorpe horjahti taapäin tiskin yli haparoiden\nrintaansa. Pierre kääntyi horjuen ja näki Philipin. Hänen silmänsä\nkirkastuivat ja päästäen tuskanhuudon hän ojensi käsivartensa Philipin\njuostessa hänen luokseen. Yli sekamelskan ja kiihtyneiden äänien hän\nhuusi Jeannen nimeä. Puoli tusinaa oli kerääntynyt heidän ympärilleen.\nKehän läpi tunkeutui MacDongall revolveri kädessään. Pierre oli\nvaipunut tiedottomana Philipin käsivarsille.\n\n\"Auta minua viemään hänet majaan, Mac\", sanoi hän. Hän katsoi\nympärilleen. Hänestä näytti nytkin ihmeelliseltä, ettei ketään Thorpen\njoukosta näkynyt. \"Onko Thorpe mennyttä?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on kuollut\", vastasi joku.\n\nPonnistaen Pierre avasi silmänsä.\n\n\"Kuollut!\" kuiskasi hän, ja tuossa ainoassa sanassa värisi ilo ja\nvoitonriemu.\n\n\"Viekää Thorpe hänen majaansa\", käski Philip, kun hän ja MacDongall\nnostivat Pierren välilleen. \"Minä vastaan tästä miehestä.\"\n\nHe voivat kuulla Pierren nyyhkyttävän hengityksen kiiruhtaessaan\ntasangon poikki. He laskivat hänet Philipin makuulavitsalle ja Pierre\navasi jälleen silmänsä. Hän katsoi Philipiin.\n\n\"M'sieur\", kuiskasi hän, \"sanokaa minulle -- pian -- pitääkö minun\nkuolla!\"\n\nMacDongall oli opiskellut lääketiedettä ennenkuin hänestä tuli\ninsinööri, ja siksi hän oli leirin lääkärinä. Philip vetäytyi pois\nhänen repiessään auki puolirotuisen vaatteet ja paljastaessaan hänen\nrintansa. Sitten hän syöksyi oman lavitsansa luo ottaakseen esiin\nsiteensä ja lääkkeensä ja heitti takin yltään. Philip kumartui Pierren\nyli. Veri virtasi hitaasti haavoitetun oikeasta kyljestä. Hänen\nsydämensä päällä huomasi Philip olevan verentahriman medaljongin, joka\noli kiinnitetty nauhalla hänen kaulalleen.\n\nPierren käsi etsi innokkaasti Philipin kättä.\n\n\"M'sieur, -- te sanotte minulle pitääkö minun kuolla?\" pyysi hän.\n\"Teidän täytyy saada tietää muutamia seikkoja -- Jeannesta -- jos minä\nlähden. Se ei koske. Minä en pelkää. Sanokaa minulle --\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Philip.\n\nHän voi tuskin puhua, ja MacDongallin työskennellessä Philip seisoi\nniin, ettei Pierre voinut nähdä hänen kasvojaan. Pierren hengityksessä\nkuului omituinen vinkuva ääni, ja hän tiesi, mitä se merkitsi. Hän oli\nkuullut tuon saman äänen usein ammuttuaan hirveä läpi keuhkon. Viisi\nminuuttia myöhemmin MacDongall ojentautui. Hän oli tehnyt kaiken\nvoitavansa. Philip seurasi häntä huoneen takaosaan. Miltei äänettömästi\nhänen huulensa kysyivät: \"Kuoleeko hän?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi MacDongall. \"Ei ole mitään toivoa. Hän voi kestää aamuun\nasti.\"\n\nPhilip otti tuolin ja istuutui Pierren viereen. Haavoitetun kasvoissa\nei näkynyt pelkoa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat. Hänen äänensä oli\nhiukan voimakkaampi.\n\n\"Minä kuolen, M'sieur\", sanoi hän tyynesti.\n\n\"Minä pelkään niin käyvän, Pierre.\"\n\nPierren kosteat sormet puristuivat hänen omiensa ympärille. Hänen\nsilmänsä loistivat hellästi ja hän hymyili.\n\n\"Se on parasta\", sanoi hän, \"ja minä olen iloinen. Voin aivan hyvin.\nMinä elän vähän aikaa?\"\n\n\"Ehkä muutamia tunteja, Pierre.\"\n\n\"Jumala on hyvä minulle\", kuiskasi Pierre hartaasti. \"Minä kiitän\nhäntä. Olemmeko yksin?\"\n\n\"Haluatteko olla yksin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nPhilip viittasi MacDongallille, joka meni pieneen toimistohuoneeseen.\n\n\"Minä kuolen\", kuiskasi Pierre hiljaa kuin olisi hän riemuinnut\nvoitosta. \"Ja kaikki kuolisi minun mukanani ellen tietäisi, että\nrakastatte Jeannea ja että te huolehditte hänestä minun lähdettyäni.\nM'sieur, olen sanonut teille rakastavani häntä. Olen jumaloinut häntä\nlähinnä Jumalaani. Kuolen onnellisena, koska kuolen hänen vuokseen. Jos\nolisin elänyt, olisin kärsinyt, sillä hän ei vastaa rakkauteeni. Hän ei\naavista minun rakkauteni olevan toisenlaisen kuin hänen, sillä en ole\nmilloinkaan sanonut sitä hänelle. Se olisi tuottanut hänelle tuskaa. Ja\nte ette milloinkaan ilmaise sitä hänelle. Pyhä Neitsyt on todistajani\nsiitä, M'sieur, että hän on rakastanut vaan yhtä miestä, teitä.\"\n\nPierre veti syvään henkeä. Lämmin aalto tuntui äkkiä virtaavan Philipin\nläpi. Kuuliko hän oikein? Voiko hän uskoa sitä? Hän vaipui polvilleen\nPierren viereen ja pyyhki hänen tummat hiuksensa hänen kasvoiltaan.\n\n\"Niin, minä rakastan häntä\", sanoi hän hiljaa. \"Mutta en tiennyt hänen\nrakastavan minua.\"\n\n\"Se ei ole omituista\", sanoi Pierre katsoen häntä suoraan silmiin.\n\"Mutta te ymmärrätte -- nyt -- M'sieur. Minulla tuntuu olevan voimia,\nja minä kerron teille kaiken -- alusta asti. Ehkä olen tehnyt väärin.\nSaatte tietää sen -- pian. Muistattehan, että Jeanne kertoi teille\ntarinan lapsesta -- naisesta, jonka löysin paleltuneena lumesta? Se oli\n-- pitkän taistelun alku -- minulle. Tämä -- minkä nyt teille kerron --\npysyyhän se teille pyhänä, M'sieur?\"\n\n\"Kuin elämäni\", sanoi Philip.\n\nPierre vaikeni hetkisen. Hän näytti keräävän ajatuksiaan, niin että hän\nmuutamalla sanalla voisi kertoa vuosia kestäneen murhenäytelmän. Kaksi\nhohtavaa täplää poltti hänen poskiaan ja Philipin pitelemä käsi oli\nkuuma.\n\n\"Vuosia sitten -- miltei kaksikymmentä vuotta sitten -- tuli muuan mies\nFort o'Godiin\", alkoi hän. \"Hän oli hyvin nuori ja kotoisin etelästä.\nD'Arcambal oli silloin keski-ikäinen, mutta hänen vaimonsa oli nuori ja\nkaunis. Jeanne sanoo teidän nähneen hänen kuvansa -- seinään käännetyn\nkuvan. D'Arcambal jumaloi häntä. Hän oli hänen koko elämänsä. Te\nymmärrätte mitä tapahtui. Tuo mies etelästä -- ja nuori vaimo --\nkarkasivat pois yhdessä.\"\n\nPierre yski. Veritäplä punasi hänen huulensa. Philip pyyhki sen hiljaa\npois nenäliinallaan peittäen tahran Pierren näkyvistä.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"ymmärrän.\"\n\n\"Se särki d'Arcambalin sydämen\", jatkoi Pierre. \"Hän hävitti kaiken,\njoka oli ollut tuon naisen omaa. Hän käänsi hänen kuvansa seinään päin.\nHänen rakkautensa muuttui vähitellen vihaksi. Kaksi vuotta myöhemmin\nminä eräänä yönä tulin sinne ja löysin Jeannen ja hänen kuolleen\näitinsä. Nainen, M'sieur -- Jeannen äiti -- oli d'Arcambalin vaimo. Hän\npalasi Fort o'Godiin, ja Jumalan tuomio saavutti hänet miltei sen ovien\nedessä. Minä kannoin pikku Jeannen intiaaniäitini luo ja valmistauduin\nsitten viemään naisen hänen miehensä luo. Mutta silloin johtui hirveä\najatus mieleeni. Jeanne ei ollut d'Arcambalin tytär. Hän kuului sille\nmiehelle, joka oli varastanut d'Arcambalin vaimon. Minä jumaloin\nsittenkin pikku Jeannea, ja hänen vuokseen äitini ja minä vannoimme\nvaikenevamme asiasta ja hautasimme naisen. Sitten veimme lapsen Fort\no'Godiin muukalaisena. Me pelastimme hänet. Pelastimme d'Arcambalin. Ei\nkukaan koskaan saanut sitä tietää.\"\n\nPierre vaikeni hengähtääkseen.\n\n\"Oliko se parasta?\"\n\n\"Se oli suurenmoista\", sanoi Philip vapisten.\n\n\"Se olisi ollut hyvä -- loppuun asti -- ellei isä olisi palannut\",\nsanoi Pierre. \"Minun täytyy kiiruhtaa, M'sieur, sillä minuun koskee nyt\npuhuessani. Hän tuli vasta vuosi sitten ja ilmaisi itsensä Jeannelle.\nHän kertoi hänelle kaiken. D'Arcambal oli rikas; Jeannella ja minulla\noli rahaa. Hän uhkasi -- me ostimme hänen vaikenemisensa. Me koetimme\nestää d'Arcambalia kuulemasta tuota kauheaa asiaa. Rahamme sai hänet\njoksikin aikaa poistumaan. Sitten hän palasi. Hänestä minä toin uutisia\nJeannelle -- joelle. Tarjouduin tappamaan hänet -- mutta Jeanne ei\ntahtonut kuulla siitä. Mutta suuri Jumala tahtoi niin käyvän. Minä\nsurmasin hänet tänä yönä -- tuolla!\"\n\nSuuri ilo valtasi Philipin sydämen. Hän ei voinut puhua, vaan puristi\nlujemmin Pierren käsiä ja katsoi hänen loistaviin silmiinsä.\n\nPierren seuraavat sanat keskeyttivät hiljaisuuden ja saivat matalan\nhuudahduksen pääsemään hänen huuliltaan.\n\n\"M'sieur, tuo Thorpe -- Jeannen isä -- on se mies, jonka te tunnette\nlordi Fitzhugh Leen nimellä.\"\n\nHän yski rajusti, ja äkkinäisen pelon vallassa Philip kohotti hänen\npäätään niin että se nojasi hänen olkaansa. Hetkisen kuluttua hän antoi\nsen jälleen vaipua alemmas. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin\nPierren tuon äkkinäisen yskänkohtauksen jälkeen.\n\n\"Minä puhuin hänen kanssaan -- yksin -- tuona iltana, jolloin\ntaistelimme kalliolla\", jatkoi Pierre. \"Hän piilotteli metsissä lähellä\nChurchilliä ja lähti samana päivänä Fort o'Godiin. Minä en kertonut\nsiitä Jeannelle -- ennenkuin jälkeenpäin, ja tulin teidän kanssanne\njoelle. Thorpe odotti meitä Fort o'Godissa. Hänet Jeanne tapasi tuona\nyönä kallion luona, mutta en voinut sanoa teille totuutta -- silloin.\nHän tuli usein sen jälkeen -- kaksi, kolme kertaa viikossa. Hän kidutti\nJeannea. Jumalani! hän rääkkäsi häntä ja pakoitti hänen antamaan hänen\nsuudella itseään, koska hän oli hänen isänsä. Me annoimme hänelle rahaa\n-- niin paljon kuin voimme; lupasimme hänelle enemmän, jos hän lähtisi\n-- viisi tuhatta dollaria -- kolmen vuoden aikana. Hän lupasi mennä\n-- päätettyään työnsä täällä. Ja se työ, M'sieur -- oli teidän\ntuhoamisenne. Hän kertoi sen Jeannelle, koska se sai Jeannen pelkäämään\nhäntä vielä enemmän. Hän pakoitti hänet tulemaan majalleen. Hän luuli\nJeannen olevan hänen orjansa ja tekevän mitä tahansa hänestä\npäästäkseen. Hän kertoi hänelle juonistaan -- miten hänen miestensä\npiti hyökätä teidän kimppuunne, miten hän oli anastanut kirjeenne\nChurchillistä ja lähettänyt sen sijaan toisen, joka teki leirinne\naseettomaksi. Hän ei pelännyt Jeannea. Jeanne oli hänen vallassaan ja\nhän nauroi hänen kauhulleen, ja kidutti häntä kuin kissa lintua. Mutta\nJeanne -- --\"\n\nTuskan väänne näkyi Pierren kasvoilla. Uusia veripilkkuja näkyi hänen\nhuulillaan, ja värähdys kulki läpi hänen ruumiinsa.\n\n\"Jumalani -- vettä -- jotakin, M'sieur\", läähätti hän. \"Minun täytyy\njatkaa!\"\n\nPhilip kohotti häntä jälleen käsivarsillaan. Hän näki MacDongallin pään\nilmestyvän ovesta.\n\n\"Te lepäätte paremmin tällä tavoin, Pierre\", sanoi hän.\n\nMuutaman silmänräpäyksen kuluttua Pierre puhui läähättävällä äänellä\nkuiskaten.\n\n\"Teidän täytyy ymmärtää. Minun täytyy kiiruhtaa\", sanoi hän. \"Emme\nvoineet ilmoittaa teille, mitä Jeanne oli saanut selville. Se olisi\npaljastanut -- hänen isänsä. D'Arcambal olisi saanut sen tietää -- ja\nkaikki muut. Thorpe aikoo pukea miehensä -- intiaaneiksi. He aikovat\nhyökätä leiriinne ensi yönä. Kymmenen päivää sitten me menimme vanhan\nSachigon leiriin, intiaanin, joka rakastaa Jeannea kuin omaa tytärtään.\nSe oli Jeannen ajatus -- pelastaaksemme teidät. Jeanne kertoi hänelle\nThorpen aikeesta tuhota teidät, ja panna asia Sachigon syyksi. Sachigo\non nyt metsässä -- piilossa vuorilla kolmenkymmenen miehensä kanssa.\nKaksi päivää sitten Jeanne sai tietää, missä hänen isänsä miehet\npiileskelivät. Me olimme suunnitelleet kaiken. Ensi yönä -- kun he\nkäyvät hyökkäykseen -- aioimme sytyttää merkkitulen suurelle kalliolle\njärven päähän. Sachigo lähtee liikkeelle merkin saatuaan ja väijyy\ntoisia vuorten välisessä kuilussa. Ei kukaan Thorpen miehistä olisi\npäässyt elävänä. Sachigo ja hänen väkensä olisi tuhonnut heidät eikä\nkukaan olisi tietänyt, miten se oli tapahtunut, sillä intiaanit osaavat\nvaieta salaisuuksistaan. Mutta nyt -- on liian myöhäistä -- minulle.\nKun se tapahtuu -- niin minä olen poissa. Merkkituli on rakennettu --\nkoivuntuohesta -- kallionhuipulle. Jeanne odottaa minua ulkona\ntasangolla -- ja minä en tule. Teidän pitää sytyttää merkkituli,\nM'sieur -- heti pimeän tultua. Ei kukaan saa koskaan sitä tietää.\nJeannen isä on kuollut. Te säilytätte hänen salaisuutensa -- hänen\näidistään -- aina --\"\n\n\"Iäti\", sanoi Philip.\n\nMacDongall tuli huoneeseen. Hän toi lasin, joka oli puolittain täynnä\nvärillistä nestettä, ja vei sen Pierren huulille. Pierre nieli sen\nponnistellen, ja kohottaen merkitsevästi olkapäitään vain Philipille\ninsinööri meni jälleen pieneen huoneeseen.\n\n\"Mon Dieu, miten se polttaa\", sanoi Pierre kuin itsekseen. \"Saanko\njälleen asettua makaamaan, M'sieur!\"\n\nPhilip laski hänet hellävaroen alas. Hän ei yrittänyt puhua näinä\nhetkinä. Pierren silmät olivat tummat ja synkät etsiessään hänen\nkatsettaan. Lääke, jonka hän oli saanut, antoi hänelle voimia.\n\n\"Näin Thorpen jälleen tänä iltapäivänä\", sanoi hän tyynemmin.\n\"D'Arcambal luuli minun vieneen Jeannen erään metsästäjän vaimoa\ntervehtimään Churchilliä alaspäin. Minä näin Thorpen -- yksin. Hän oli\njuonut. Hän nauroi minulle ja sanoi Jeannen ja minun olevan narreja --\nettä hän ei jättäisi meitä rauhaan kuten oli luvannut -- vaan jäisi --\nainiaaksi. Minä sanoin sen Jeannelle ja pyysin, että hän antaisi minun\nsurmata hänet. Mutta hän kielsi minua -- ja minä olin vannonut\ntottelevani. Jeanne näki hänet jälleen tänä iltana. Minä olin lähellä\nmajaa ja näin teidät. Sanoin hänelle tappavani hänet, ellei hän menisi.\nHän nauroi jälleen ja löi minua. Kun pääsin jaloilleni, oli hän\npuolitiessä tasangolla. Minä seurasin häntä. Unohdin valani. Raivo\ntäytti sydämeni. Te tiedätte mitä tapahtui. Te sanotte Jeannelle --\nniin että hän ymmärtää -- --\"\n\n\"Emmekö voi lähettää häntä noutamaan?\" kysyi Philip. \"Hänen täytyy olla\nlähellä.\"\n\n\"Ei, M'sieur\", vastasi hän hiljaa. \"Hänelle tuottaisi vain suurta\ntuskaa nähdä minut -- täten. Hänen piti tavata minut tänä yönä -- kello\nkaksitoista -- polulla, siinä, missä uusi tie kulkee sen yli. Te\ntapaatte hänet minun sijastani. Kun hän ymmärtää kaiken, mikä on\ntapahtunut, voitte tuoda hänet tänne, jos hän tahtoo tulla. Sitten --\nensi yönä -- te menette yhdessä sytyttämään merkkitulen.\"\n\n\"Mutta Thorpe on kuollut\", sanoi Philip. \"Hyökkäävätkö he ilman häntä?\"\n\n\"Hänen rinnallaan on toinen\", sanoi Pierre. \"Se on salaisuus, jota\nThorpe ei ole ilmaissut Jeannelle -- kuka tuo toinen on -- hän, joka\nmaksaa siitä, että teidät surmataan. Niin -- he hyökkäävät.\"\n\nPhilip kumartui alas Pierren yli.\n\n\"Olen kauan tiennyt tästä juonesta, Pierre\", sanoi hän hitaasti.\n\"Tiedän, että tuo Thorpe, joka jostain syystä on kulkenut lordi\nFitzhugh Leen nimellä, on vain voimakkaamman ase. Oletteko kertonut\nminulle kaiken, Pierre? Tiedättekö vielä jotain?\"\n\n\"En mitään, M'sieur.\"\n\n\"Oliko se Thorpe, joka hyökkäsi kimppuunne kalliolla Churchillissä?\"\n\n\"Ei. Olen varma siitä, ettei se ollut hän. Jos hyökkäys ei olisi\nepäonnistunut -- olisi se merkinnyt häviötä -- hänelle. Olen arvellut\nsitä roistojen syyksi -- jotka tahtoivat surmata minut -- ja ryöstää\nJeannen. Ymmärrättehän -- --\"\n\n\"Niin, mutta minä en luule sen olleen syynä hyökkäykseen, Pierre\",\nsanoi Philip. \"Tapasiko Thorpe ketään Churchillissä?\"\n\n\"En tiedä. Hän piilottautui metsään.\"\n\nKouristuksentapainen väristys kulki Pierren ruumiin läpi. Hän päästi\nmatalan tuskanhuudon, ja hänen kätensä puristi nauhaa, josta medaljonki\nhänen kaulassaan riippui.\n\n\"M'sieur\", kuiskasi hän nopeasti, \"tämä medaljonki -- oli pikku Jeannen\nkaulassa -- kun löysin hänet lumesta. Pidin sen siksi, että siinä on\ntuon naisen nimikirjaimet. Minä olen narrimainen, M'sieur. Olen heikko.\nMutta tahtoisin saada sen hautaan kanssani -- vanhan puun alle -- missä\nJeannen äiti makaa. Ja jos voisitte, M'sieur -- jos voisitte -- pankaa\njotain Jeannen omaa käteeni -- silloin lepään rauhallisemmin.\"\n\nPhilip painoi päänsä vaieten alas, ja hänen silmänsä olivat kuumat\nkyynelistä. Pierre puristi hänen kättään.\n\n\"Hän rakastaa teitä -- niinkuin minä rakastan häntä\", kuiskasi hän niin\nhiljaa, että Philip voi tuskin kuulla häntä. \"Te rakastatte häntä --\naina. Ellette sitä tee -- on suuri Jumala antava Pierre Coucheen\nkirouksen teitä kohdata!\"\n\nTukahuttaen nyyhkytyksensä vaipui Philip polvilleen Pierren viereen ja\nkätki kasvonsa käsiinsä kuin murtunut poika. Pitkän aikaa huoneessa\nvallitsi hiljaisuus, jota keskeyttivät vain haavoittuneen korisevat\nhenkäykset. Äkkiä tämä ääni lakkasi ja Philip tunsi kylmän kauhun\nvaltaavan itsensä. Hän kuunteli hengittämättä ja kohottamatta päätään.\nTuona hiljaisena hetkenä kuului kauhea huuto Pierren huulilta, ja kun\nPhilip katsoi ylös, oli kuoleva puolirotuinen ponnistautunut istuvaan\nasentoon; veri tahrasi jälleen hänen huulensa, hänen silmänsä\nleimusivat, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuoleman kosketuksesta ja hän\ntuijotti ulos majan ikkunasta. Tuosta ikkunasta hän voi nähdä vuorille\npuolen mailin päähän. Philip kääntyi kauhistuneena ja ihmeissään.\nIkkunan läpi hän näki hehkun taivaalla -- tulenvalon, joka kohosi\npunaisena virtana kallion huipulta!\n\nJälleen kuului tuo kamala, valittava huuto Pierren huulilta, ja hän\nojensi kätensä merkkitulta kohti, joka leimusi varoittaen yössä.\n\n\"Jeanne -- Jeanne -- --\", nyyhkytti hän. \"Jeanne -- --\"\n\nHän horjahti ja vaipui taapäin. Hänen sanansa tulivat tukahtuneina\nsoperruksina:\n\n\"Merkkituli!\" läähätti hän koettaen saada Philipin ymmärtämään. \"Jeanne\n-- tapasi -- Thorpen -- tänä yönä. Hän -- on kai -- muuttanut\nsuunnitelmiaan. Hyökkäys -- tänä yönä. Jeanne -- Jeanne -- on\nsytyttänyt merkkitulen!\"\n\nVärähdys kulki läpi hänen ruumiinsa, ja sitten hän makasi hiljaa.\n\nMacDongall juoksi puoliavoimesta ovesta sisään ja laski päänsä Pierren\nrinnalle.\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi Philip.\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Tuleeko hän vielä tuntoihinsa?\"\n\n\"Mahdollisesti.\"\n\nPhilip tarttui MacDongallin käsivarteen.\n\n\"Hyökkäys tapahtuu tänä yönä, Mac\", huudahti hän. \"Varoita miehiä. Pidä\nheidät valmiina. Mutta sinä -- sinä, MacDongall, huolehdi tästä\nmiehestä, ja pidä hänet elossa!\"\n\nSanomatta enää sanaakaan, hän syöksyi ovelle ja ulos yöhön. Merkkituli\nleimusi taivasta kohti. Se valaisi vuoren tummaa huippua ja lähetti\ntuhansia liekkejä synkkään pimeyteen. Ja Philip kertasi juostessaan yli\ntasangon kapealle polulle, joka johti vuorenhuipulle, yhä uudelleen\nkuolevan Pierren sanoja: \"Jeanne -- -- minun Jeanneni -- Jeanne -- --\"\n\n\n\n\nXXII luku.\n\n\nUutiset kaksinkertaisesta murhenäytelmästä olivat kiitäneet ympäri\nleirin, ja varastohuoneen edessä oli tungos. Philip kulki aivan Thorpen\nmajan vierestä välttääkseen huomatuksitulemista, juoksi noin sata\nkyynärää pitkin teitä, jota myöten Jeanne vähän aikaa sitten oli\npaennut, ja oikaisi sitten suoraan metsän läpi järveä kohti. Hän ei\ntuntenut mitään ponnistusta juostessaan. Matalat pensaat ruoskivat\nhäntä kasvoihin, mutta hän ei sitä huomannut. Hän ei tiennyt\nläähättävänsä, kun hän tuli vuoren tummaan varjoon. Tämä yö oli ollut\nhänelle suuri elämys, sillä tuottamastaan surusta ja tuskasta\nhuolimatta oli se nostanut hänet uuteen elämään, onnellisuuteen, joka\ntuntui antavan hänelle viiden miehen voimat ja kestävyyden. Jeanne\nrakasti häntä! Tuo ihana totuus riemuitsi hänen sielussaan jokaisella\naskeleella, ja hän kuiskasi sitä ääneen itsekseen yhä uudelleen\njuostessaan.\n\nMerkkitulen hehku valaisi taivaan hänen edessään, ja hän kiipesi yhä\nkorkeammalle kalliolta kalliolle, kunnes hän näki liekkien kohoavan\ntaivasta kohti. Hän oli tullut ylös lyhintä ja jyrkintä rinnettä\nmyöten, ja kun hän pääsi huipulle, oli hän aivan hengästynyt.\n\nNuotio oli rakennettu suurta kuivaa petäjää vastaan, ja puu leimusi\nilmiliekissä sadan jalan korkeuteen. Hän voi tuntea sen kuumuuden.\nSuuri nuotio valaisi vuorenhuipun kokonaan, ja hän katseli ympärilleen\nJeannea etsien. Hetkiseen hän ei häntä nähnyt, ja hänen nimensä kohosi\njo hänen huulilleen, mutta samassa hän vaikeni nähdessään hänet palavan\npetäjän takana. Kuumuuden ja liekkien läpi hän näki Jeannen aivan\nvuoren jyrkänteellä katsoen etelään ja länteen päin. Hän huusi hänen\nnimeään. Jeanne kääntyi häneen päin, päästäen ihmettelevän huudon, ja\nPhilip oli samassa hänen rinnallaan. Tytön kasvot olivat kalpeat ja\njännittyneet. Hänen huulensa vääntyivät tuskasta, kun hän näki\nPhilipin. Hän ei sanonut mitään, mutta omituinen äännähdys nousi hänen\nkurkkuunsa, äkkinäinen epätoivon tulvahdus, jonka hänen katseensa\nilmaisi. Hetkisen he seisoivat erillään, ja Philip koetti puhua. Ja\nsitten hän äkkiä ojensi käsivartensa ja veti hänet nopeasti syliinsä --\nniin nopeasti, ettei tyttö päässyt pakenemaan, niin lujasti, että hänen\nsuloiset kasvonsa lepäsivät vangittuina hänen rinnallaan, niinkuin ne\nkerran ennen, Fort o'Godin kuvan alla olivat olleet. Hän tunsi Jeannen\nponnistelevan päästäkseen irti; hän näki pelokkaan ilmeen hänen\nsilmissään, ja hän koetti puhua tyynesti, vaikka hänen sydämensä oli\ntäynnä rakkautta, jonka hän tahtoi hänelle ilmaista.\n\n\"Kuule, Jeanne\", sanoi hän. \"Pierre on lähettänyt minut luoksesi. Hän\non kertonut minulle kaiken -- kaiken, rakkaani. Nyt ei mikään voi minua\neroittaa sinusta. Tiedän kaiken. Ymmärrän. Ja minä rakastan sinua --\nrakastan sinua -- oma suloinen Jeanneni!\"\n\nJeanne vapisi häntä kuunnellessaan. Philip tunsi hänen värisevän\nkäsivarsillaan, ja hänen silmänsä katsoivat häneen ihmetellen, täynnä\nomituista, epäilevää katsetta, ja hänen huulensa vapisivat eivätkä\npuhuneet mitään. Philip veti hänet lähemmä, kunnes hänen kasvonsa\nolivat hänen omiaan vasten, ja hänen huultensa lämpö, hänen silmänsä ja\nhänen hiuksensa tenhosivat hänet ja saivat hänet suunniltaan riemusta.\n\n\"Hän on kertonut minulle kaiken, pikku Jeanne\", sanoi hän jälleen,\nkuiskaten niin hiljaa, että se juuri kuului petäjän räiskeen yli.\n\"Kaiken. Hän kertoi sen minulle siksi, että hän tiesi minun rakastavan\nsinua ja siksi, että -- --\"\n\nSanat tukahtuivat hänen kurkkuunsa. Tällöin Jeanne taivutti päänsä\ntaapäin, painoi kätensä hänen rintaansa vasten ja katsoi häntä\nkasvoihin. Hänen silmissään näkyi samaa mielenliikutusta, mutta myös\nliikuttavaa luottamusta, joka voitti hänen pelkonsa; ja hänen\nhuulensa vapisivat kuin itkevän lapsen. Philip veti hänen kasvonsa\ntakaisin ja suuteli vapisevia huulia, ja äkkiä hän tunsi Jeannen\njännityksen laukeavan ja hänen nyyhkyttävän hänen rinnallaan. Tänä\nsilmänräpäyksenä, kun hän katseli räiskyvää petäjää, josta liekit\nkohosivat korkealle yöhön, kohosi kiitosrukous hiljaa hänen huulilleen,\nja hän piteli Jeannea lujemmin sylissään ja kuiskasi yhä uudelleen\nonnessaan: \"Jeanne -- Jeanne -- rakas Jeanne\".\n\nJeannen nyyhkytykset vaimentuivat vähitellen, ja Philip valmistautui\nkertomaan hänelle Pierrestä. Hän tiesi, että hän itsekkäässä ilossaan\noli jo hukannut kalliita hetkiä, ja aivan hellävaroen hän otti Jeannen\nkosteat kasvot molempain käsiensä väliin ja käänsi ne hiukan itseensä\npäin.\n\n\"Pierre on kertonut minulle kaiken, Jeanne\", toisti hän. \"Kaiken --\nsiitä päivästä alkaen, jolloin hän sinut löysi, aina siihen asti,\njolloin isäsi palasi sinua kiusaamaan.\" Hän puhui tyynesti, vaikka hän\ntunsi Jeannen vapisevan tuskasta hänen sylissään. \"Tänä yönä oli\nleirissä hiukan ikävyyttä. Pierre on haavoittunut ja pyytää sinua\ntulemaan luokseen. Thorpe -- on -- kuollut.\"\n\nSilmänräpäyksen Philip pelästyi sanojensa vaikutusta. Jeanne lakkasi\nhengittämästä. Hänen ruumiissaan ei tuntunut olevan elonmerkkiäkään, ja\nhän lepäsi kuin kuolleena hänen sylissään. Ja sitten hän äkkiä päästi\nkauhunhuudon ja tempautui irti, ja seisoi askeleen päässä hänestä\nkasvot kuolonkalpeina.\n\n\"Hän -- on kuollut -- --\"\n\n\"Niin, hän on kuollut.\"\n\n\"Pierre tappoi hänet?\"\n\nPhilip levitti käsivartensa, mutta Jeanne ei näyttänyt niitä näkevän.\nHän näki vastauksen hänen kasvoistaan.\n\n\"Ja Pierre -- on haavoittunut -- --\", jatkoi hän irroittamatta suuria,\ntummia silmiään hänen kasvoistaan.\n\nEnnenkuin Philip vastasi, otti hän tytön vapisevat kädet omiinsa\nikäänkuin hän olisi tahtonut lieventää iskua suuren rakkautensa\nlämmöllä.\n\n\"Niin, hän on haavoittunut, Jeanne\", sanoi hän. \"Meidän täytyy\nkiiruhtaa, sillä pelkään, ettei meillä ole aikaa hukattavissa!\"\n\n\"Hän -- on kuolemaisillaan?\"\n\n\"Niin pelkään, Jeanne.\"\n\nHän kääntyi nähdessään tytön kasvojenilmeen, ja vei hänet ympäri\nvuorenhuipun loivemmalle rinteelle. Äkkiä Jeanne pysähtyi hetkiseksi.\nHänen sormensa puristivat lujemmin Philipin kättä. Hänen kasvonsa\nolivat kääntyneet kohti yöllistä erämaata ja metsää, joka oli etelässä\nja lännessä päin. Kaukana -- mailin tai kahden päässä -- kohosi\nvastatuli mustasta pimeydestä, joka peitti kaiken heidän ympärillään.\nJeanne kohotti kasvonsa häntä kohti. Tuska ja rakkaus, suru ja ilo\nloistivat hänen silmistään.\n\n\"Siellä he ovat!\" sanoi hän tukahtuneesti. \"Se on Sachigo, ja he\ntulevat -- tulevat -- tulevat -- --\"\n\nVielä kerran ennenkuin alkoivat laskeutua alas vuorelta, veti Philip\nhänet syliinsä ja suuteli häntä. Ja tällä kertaa Jeannen huulet\nalistuivat siihen hellästi. Vaieten surussaan ja kuitenkin puristaen\nlujasti toistensa käsiä he tulivat alas vuorelta, harvan metsän läpi,\nvalaistuun majaan, missä Pierre makasi kuolinvuoteellaan. MacDongall\noli huoneessa heidän tullessaan sisään ja nousi hiljaa ylös mennen\nvarpaisillaan pieneen toimistoon. Philip vei Jeannen Pierren viereen,\nja kun hän kumartui alas ja puhutteli hiljaa puolirotuista, avasi tämä\nsilmänsä. Hän näki Jeannen. Hänen sammuviin silmiinsä ilmestyi\nihmeellinen katse. Hänen huulensa liikkuivat ja hänen kätensä koettivat\nkohottautua ryppyisen huovan päälle. Jeanne vaipui polvilleen hänen\nvierelleen, ja kun hän painoi kylmenneet kädet rintaansa vastaan,\nvalaisi suuri ymmärtämys hänen kasvojaan; ja sitten hän otti Pierren\nkasvot käsiensä väliin ja painoi omat kasvonsa lähelle niitä, niin että\nhe molemmat joutuivat hänen kauniin tukkansa peittoon. Philip tarttui\nkurkkuunsa estääkseen nyyhkytystä kuulumasta. Kauhistuttava hiljaisuus\nvaltasi huoneen, eikä hän uskaltanut liikahtaa.\n\nPitkä aika tuntui kuluvan ennenkuin Jeanne kohotti päätään, hitaasti,\nhellästi, kuin peläten herättävänsä nukkuvan lapsen. Hän kääntyi\nPhilipin puoleen, ja tämä luki hänen kasvoistaan, mitä oli tapahtunut,\nennenkuin hän puhui. Jeannen ääni oli matala ja tyyni, täynnä sitä\nsuloa ja hellyyttä ja voimaa, jotka nainen saa vain suuren surun\nhetkellä.\n\n\"Jätä meidät, Philip\", sanoi hän. \"Pierre on kuollut.\"\n\n\n\n\nXXIII luku.\n\n\nSilmänräpäykseksi Philip painoi päänsä alas, ja sitten hän kääntyi ja\nmeni äänettömästi huoneesta puhumatta. Sulkiessaan hiljaa oven\nperästään hän katsoi taakseen, ja Jeannen asennosta Pierren vieressä\nhän tiesi tämän rukoilevan. Muuan näky välähti hänen mieleensä, niin\nnopea kuin salama -- näky toisesta kerrasta, vuosia sitten, jolloin\nPierre oli polvistunut Jeannen vierelle ja lähettänyt hurjan\nrukouksensa lumisten kenttien yksinäisyyteen. Ja tämä oli hänen\npalkkansa; Jeanne polvistui hänen vierellään, kun sielu, joka oli häntä\nniin uskollisesti rakastanut, lähti pois.\n\nPhilip ei voinut nähdä mitään kääntyessään valoisaan toimistoon. Ensi\nkerran hänen tukahuttamansa suru nyt pääsi ilmoille nyyhkytyksenä, ja\nhän pyyhki silmiään nenäliinallaan. Hän tiesi MacDongallin ihmettelevän\nhänen heikkouttaan, mutta hän ei ensin huomannut huoneessa olevan\ntoisenkin henkilön paitsi insinööriä. Tuo toinen henkilö nousi ja tuli\nhäntä vastaan, kun taas MacDongall jäi istumaan, ja kun tuntematon tuli\nkirkkaampaan valoon, voi Philip tuskin uskoa silmiään.\n\nSe oli Gregson!\n\n\"Olen pahoillani, että tulin juuri nyt, Phil\", tervehti hän matalalla\näänellä.\n\nPhilip tuijotti häntä yhäkin epäillen. Hän ei ollut milloinkaan\nnähnyt taiteilijaa tuon näköisenä. Gregson ei astunut eteenpäin.\nHän ei ojentanut hänelle kättään. Hänen kasvoillaan ei näkynyt\njälleennäkemisen iloa. Hänen katseensa siirtyi kuolinhuoneen ovelle, ja\nsiinä kuvastui tuomitun miehen synkkyys. Philip ojensi kätensä vanhalle\ntoverilleen.\n\nGregson vetäytyi taapäin.\n\n\"Ei -- ei nyt\", sanoi hän. \"Odota -- kunnes olet kuullut kertomukseni.\"\n\nJokin hänen tyynessä, intohimottomassa äänessään sai Philipin\npysähtymään. Hän näki Gregsonin katsahtavan MacDongalliin ja käsitti\nmitä hän tarkoitti. Hän meni insinöörin luo, laski kätensä hänen\nolalleen ja puhui niin hiljaa, että vain hän voi sen kuulla.\n\n\"Hän on tuolla, Mac -- Pierren luona. Hän tahtoi olla vähän aikaa yksin\nhänen kanssaan. Tahdotko odottaa häntä -- ulkona -- muutaman hetken --\nja viedä hänet sitten Cassidyn vaimon luo? Sano hänelle, että minä\ntulen heti.\"\n\nHän saattoi MacDongallin ovelle puhuen hänelle matalalla äänellä, ja\nkääntyi sitten Gregsonin puoleen. Taiteilija oli istuutunut toiselle\npuolen pientä konttoripöytää, ja Philip istuutui häntä vastapäätä\nojentaen hänelle jälleen kätensä.\n\n\"Mikä nyt on, Greggy?\"\n\n\"Meillä ei ole aikaa pitkiin selityksiin\", sanoi taiteilija yhä vetäen\nkätensä pois. \"Ne voivat seurata myöhemmin, Phil. Mutta nyt -- sinun\npitää ymmärtää, miksi en voi ojentaa sinulle kättäni. Me olemme olleet\nmonta vuotta ystäviä. Muutaman hetken kuluttua me olemme vihamiehiä --\ntai sinä olet minun vihamieheni. Mutta ennenkuin jatkan, täytyy minun\npyytää sinulta yhtä seikkaa. Mitä tahansa tapahtuneekin meidän\nvälillämme, niin älä sano mitään pahaa Eileen Brokawista. Minä myönnän,\nmitä voisit väittää -- että hänen sielunsa oli jonkun aikaa miltei\nkateissa. Mutta se on palannut jälleen voimakkaana ja puhtaana. Minä\nrakastan häntä. Omituinen kohtalo on antanut hänen rakastaa minua,\narvotonta. Hän on tuleva vaimokseni.\"\n\nPhilipin käsi oli yhä pöydällä.\n\n\"Greggy -- Greggy -- Jumala sinua siunatkoon!\" huudahti hän hiljaa.\n\"Minä tiedän, mitä on rakastaa ja olla rakastettu. Miksi minä olisin\nvihamiehesi siksi, että Eileen Brokaw on muuttunut hyväksi ja antanut\nsinulle sydämensä? Greggy, häpeä!\"\n\n\"Odota\", sanoi Gregson synkästi. \"Phil, sinä suorastaan särjet\nsydämeni. Kuuntele. Saitko kirjeeni? Mutta minä en jättänyt sinua niin\nkurjasti. Minä tein paljastuksen tuona viimeisenä yönä Churchillissä.\nMinä menin Eileen Brokawin luo, ja huomenna -- johonkin aikaan --\nkerron sinulle kaiken mitä on tapahtunut, jos niin tahdot. Mutta ensin\nsinun täytyy saada tietää tämä. Minä olen keksinyt tuon 'voiman', joka\nyrittää tuhota sinut. Olen löytänyt miehen, joka on suunnitellut\nyhtiösi hävittämistä, joka on vastuussa Thorpen rikoksista, miehen,\njoka on vastuussa -- tuosta.\"\n\nHän nojautui pöytää vasten ja osoitti suljettua ovea.\n\n\"Ja se mies -- --\"\n\nSilmänräpäyksen ajan hän näytti tukehtuvan.\n\n\"Hän on Brokaw, morsiameni isä!\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huusi Philip. \"Gregson, oletko hullu?\"\n\n\"Olin tulemaisillani hulluksi, kun sain sen selville\", sanoi Gregson\njääkylmänä. \"Mutta nyt olen järjissäni. Hänen aikomuksensa oli saada\nhallitus peruuttamaan sinun väliaikainen lupasi. Thorpen ja hänen\nmiestensä piti tuhota tämä leiri ja surmata sinut. Rahat, yli\nkuusisataatuhatta dollaria, olisivat joutuneet Brokawin taskuihin. Ei\ntarvita lisäselvityksiä -- nyt -- jotta ymmärtäisit. Hän tunsi Thorpen\nja otti hänet asiamiehekseen. Thorpen päähänpisto oli ottaa lordi\nFitzhughin nimi jonkun vähemmän epäilyttävän sijaan. Kolme kuukautta\nennenkuin Brokaw tuli Churchilliin, tahtoi hän saada tarkkoja ohjeita\nThorpelle, joita hän ei uskaltanut lähettää erämaan postin mukana.\nSiksi hän lähetti Eileenin. Hän oli viikon ajan Fort o'Godissa. Sitten\nhän tuli Churchilliin, missä me näimme hänet. Brokawin piti lahjoa\nlaivan kapteeni ohjaamaan yöllä aivan Blind Eskimo-niemen ohi, ja antaa\nmerkkejä Eileenille ja Thorpelle, jotka odottivat siellä. Kaikki kävi\nsuunnitelman mukaan, ja Eileen ja Thorpe tulivat laivalle. Maihin\nnoustessa -- muistathan -- näki tuo Fort o'Godin tyttö Eileenin. Koska\nEileen ei tahtonut paljastaa itseään, ei hän ollut häntä tuntevinaan.\nMyöhemmin hän kertoi siitä isälleen, ja Thorpe ja Brokaw näkivät siinä\ntilaisuuden ensi iskuun. Brokaw oli tuonut mukanaan kaksi miestä,\njoihin hän voi luottaa, ja Thorpella oli neljä tai viisi lisäksi\nChurchillissä. Nyt seurasi hyökkäys kalliolla, jolloin tarkoituksena\noli surmata mies, mutta ryöstää tyttö elävänä. Lähetin piti viedä\nuutiset Fort o'Godiin ja panna syy siitä sinun leiristäsi lähteneille\nmiehille. Sattuma oli sinulle sinä yönä suosiollinen, ja sinä tuhosit\nheidän suunnitelmansa. Sattuma oli minulle suosiollinen, ja minä löysin\nEileenin. On tarpeetonta syventyä yksityiskohtiin; tahdon vain sanoa,\nettä Eileen ei tiennyt mitään suunnitellusta hyökkäyksestä, että hän\noli tietämätön sinua vastaan punotusta inhottavasta juonesta, ja että\nhän oli miltei yhtä paljon isänsä välikappaleena kuin sinä. Phil -- --\"\n\nEnsi kerran Gregsonin katseessa ilmeni rukoileva sävy hänen\nnojautuessaan pöydän yli.\n\n\"Phil, ellei Eileeniä olisi, en olisi täällä. Ajattelin, että hän\nsurmaisi itsensä, jos kertoisin hänelle niin paljon kuin tiesin. Hän\nkertoi minulle, mitä oli tehnyt; hän tunnusti isänsä puolesta. Tuona\nepätoivonhetkenä en voinut hillitä rakkauttani. Me teimme suunnitelman.\nMinä väärensin kirjeen ja pääsin siten Brokawin ja Eileenin mukana ylös\nChurchilliä. Tarkoitukseni ei ollut tulla sinun luoksesi. Me olimme\nleirissä joen rannalla, ja minä lähetin kaksi intiaaniamme takaisin\nChurchilliin, sillä Eileen ja minä halusimme olla yksin Brokawin\nkanssa, kun tuo kauhea hetki tulisi. Siinä kaikki. Kaikki on\npaljastettu. Olen tullut luoksesi niin nopeasti kuin voin, mutta nähnyt\nThorpen kuolleen. Itsekkyydessäni olisin suojellut Brokawia, ajatellen\nettä hän voisi maksaa Thorpelle ja tehdä tästä lähtien kunniallisesti\ntyötä. Sinä et olisi milloinkaan saanut sitä tietää. Eileen tekee tämän\ntunnustuksen, en minä. Phil, hänen viimeiset sanansa minulle olivat:\n'Sinä rakastat minua. Kerro siis hänelle kaikki tämä. Vain sen jälkeen,\njos hän osoittaa meille armoa, jota emme ole ansainneet, voin tulla\nvaimoksesi'.\"\n\n\"On vain yksi seikka lisättävänä. Olen antanut Brokawille hiukan\ntoivoa. Hän luopuu sinun hyväksesi kaikista oikeuksistaan yhtiössä ja\nkassassa olevista kuudestasadastatuhannesta. Hän siirtää sinulle koko\nomaisuutensa -- viisisataatuhatta. Hän häviää tykkänään ja iäksi.\nEileen ja minä etsimme oman pienen nurkkamme maailmassa, ja sinä et\nenää milloinkaan tule meistä kuulemaan. Näin olemme suunnitelleet, jos\nolet meille armollinen.\"\n\nPhilip ei ollut puhunut Gregsonin hirveän tunnustuksen aikana. Hän\nistui kuin kivettynyt paikoillaan. Raivo, kauhu ja ihmettely polttivat\nniin hurjasti hänen sydäntään, että ne tekivät tyhjäksi kaiken\nmielenliikutuksen. Ja nyt tuli keskeytys, joka sai veren virtaamaan\ntakaisin hänen kasvoilleen -- hiljainen koputus suljetulle ovelle,\nhidas avaaminen, Jeannen ilmestyminen kynnykselle. Kyyneltensä läpi hän\nnäki vain rakastamansa miehen, ja puhjeten äänekkäihin nyyhkytyksiin\nkuin lapsi hän ojensi käsivartensa häntä kohti; ja kun Philip riensi\nhäntä vastaan ja painoi hänet rintaansa vasten, kuiskasi hän yhä\nuudelleen hänen nimeään hyväillen hänen kasvojaan käsillään. Rakkaus,\ntaivaan mahtava henkäys, tuntui hänen kosketuksessaan, ja kun hän\nkohotti kasvonsa Philipiä kohden omasta tahdostaan, näki Philip\nGregsonin astuvan pää painuksissa ovea kohden. Tuossa silmänräpäyksessä\nsuli hänen sydämestään kaikki, mikä siinä äsken oli ollut, ja hän\nkohotti kätensä päänsä yläpuolelle ja sanoi hiljaa:\n\n\"Tom Gregson, vanha toverini, jos olet löytänyt tällaisen rakkauden,\nniin kiitä Jumalaasi. Oman rakkauteni kadottaisin, jos tuhoisin sinun\nonnesi. Mene takaisin Eileenin luokse. Sano Brokawille, että suostun\nhänen tarjoukseensa. Ja kun tulet takaisin muutaman päivän päästä, niin\ntuo Eileen mukanasi. Jeanneni tulee rakastamaan häntä.\"\n\nJa Jeanne, joka siirsi katseensa Philipin kasvoista, näki ensi kerran\nGregsonin tämän astuessa ulos ovesta.\n\n\n\n\nXXIV luku.\n\n\nSekä Philip että Jeanne olivat vaiti vähän aikaa Gregsonin mentyä;\nPhilip vain silitti hiljaa kädellään tytön pehmeää tukkaa. Heidän\nsydämensä olivat täynnä, liian täynnä, jotta he olisivat voineet puhua.\nJa kuitenkin Philip tiesi, että kaikki nyt riippui hänen voimastaan.\nGregsonin paljastukset olivat vain toisarvoisia hänen ajatuksissaan sen\nrinnalla, mikä Jeannea odotti. Sekä Pierre että hänen isänsä olivat\nkuolleet, ja paitsi Jeannea ei kukaan tiennyt sitä salaisuutta, joka\noli kuollut heidän kerallaan. Hän voi tuntea rintaansa vastaan tytön\nsydämessä raivoavan hurjan myrskyn, ja vastaukseksi hän ei sanonut\nmitään, vaan painoi häntä niin hellästi itseään vastaan, että tyttö\nkohotti tyynet ja kauniit kasvonsa, niin että hänen silmänsä katsoivat\nvarmasti ja kysyvästi hänen silmiinsä.\n\n\"Sinä rakastat minua\", sanoi hän yksinkertaisesti ja kuitenkin niin\ntyynesti, että omituinen väristys kulki hänen lävitseen.\n\n\"Enemmän kuin mitään muuta maailmassa\", vastasi Philip.\n\nJeanne katsoi häneen yhä puhumatta kuin hän olisi koettanut päästä\nhänen sielunsa syvimpään.\n\n\"Ja sinä tiedät kaiken\", kuiskasi hän hetken kuluttua.\n\nPhilip veti hänet niin lähelle itseään, että hän ei voinut liikahtaa,\nja painoi kasvonsa tytön kasvoja vasten.\n\n\"Jeanne -- Jeanne -- kaikki on kuten pitääkin\", sanoi hän. \"Olen\niloinen siitä, että sinut löydettiin lumesta. Olen iloinen siitä, että\ntuo kuvassa oleva nainen oli sinun äitisi. En tahtoisi mitään\ntoisenlaiseksi, sillä jos jotain olisi toisin, et olisi sama Jeanne\nkuin se, jonka tunnen, ja minä en rakastaisi sinua niin paljon. Sinä\nolet kärsinyt, armaani. Ja minulla on myöskin ollut osani tuskista.\nJumala on johtanut meidät yhteen ja kaikki on päättynyt hyvin. Jeanne\n-- oma Jeanneni -- --\"\n\nGregson oli jättänyt ulko-oven hiukan raolleen. Tuulenpuuska avasi sen\nenemmän. Sen läpi kuului nyt ääni, joka keskeytti sanat Philipin\nhuulilla ja sai Jeannen äkkiä vavahtamaan. Silmänräpäyksessä molemmat\ntunsivat tuon äänen. Se oli pyssyjen pauketta; laukaukset kuuluivat\nkaukaa järven rannalta, vuorten takaa. Saman ajatuksen vallassa\nsyöksyivät he käsi kädessä ovelle.\n\n\"Se on Sachigo!\" läähätti Jeanne. Hän voi tuskin puhua. Hän näytti\nponnistelevan vetääkseen henkeä. \"Olin unohtanut. He taistelevat -- --\"\n\nMacDongall riensi esiin paikaltaan oven luona, missä hän oli odottanut\nJeannea.\n\n\"Laukauksia -- tuolla\", sanoi hän. \"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Meidän täytyy odottaa ja katsoa\", sanoi Philip. \"Lähetä kaksi\nmiehistäsi tiedustamaan, Mac. Minä tulen kanssasi myöhemmin, kun olen\nvienyt miss d'Arcambalin Cassidyn vaimon luo.\"\n\nHän poistui nopeasti Jeannen kanssa. Tuulen noustessa nopeasti etelästä\nkuuluivat laukaukset selvemmin heidän korviinsa. Sitten ne häipyivät ja\npäättyivät kolmeen tai neljään yhtämittaiseen laukaukseen. Muutamien\nsekunttien aikana oli omituisen hiljaista, ja sitten kuului vuoren\nhuipun yli, missä taivas vielä hiukan hehkui, intiaanien voittohuuto;\nhuuto, jonka metsä itse oli synnyttänyt, valittava riemussaankin, vain\npuolittain inhimillinen -- miltei kuin kaukainen sudenulvonta\nmetsästäjän tiellä. Ja sitä seurasi keskeytymätön hiljaisuus.\n\n\"Se on ohi\", kuiskasi Philip.\n\nHän tunsi Jeannen sormien puristuvan hänen kätensä ympäri.\n\n\"Ei kukaan saa koskaan sitä tietää\", jatkoi hän. \"Ei edes MacDongall\nvoi arvata, mitä tapahtui tänä yönä -- tuolla.\"\n\nHän pysähtyi muutaman askeleen päähän Cassidyn majasta. Ikkunat olivat\navoinna, ja he kuulivat sisältä Cassidyn kahden lapsen naurun ja\nleikin. Philip työnsi hiljaa Jeannea lähemmä itseään.\n\n\"Sinä jäät tänne täksi yöksi, rakkaani\", sanoi hän. \"Huomenna menemme\nFort o'Godiin.\"\n\n\"Sinun pitää viedä minut kotiin tänä yönä\", kuiskasi Jeanne katsoen\nylös hänen kasvoihinsa. \"Minun täytyy mennä, Philip. Lähetä joku\nkanssani, ja sinä voit tulla -- aamulla -- Pierren kanssa -- --\"\n\nHän vei kätensä jälleen Philipin kasvoille, ja tuo suloinen kosketus\nkertoi hänelle enemmän tytön rakkaudesta kuin tuhannet sanat.\n\n\"Sinä ymmärrät, rakkaani\", jatkoi hän nähden pelokkaan ilmeen hänen\nsilmissään. \"Minulla on voimia -- tänä yönä. Minun täytyy palata isän\nluo, ja hän tietää kaiken -- kun palaat Fort o'Godiin.\"\n\n\"Minä lähetän MacDongallin kanssasi\", sanoi Philip hetkisen kuluttua.\n\"Ja sitten minä seuraan -- --\"\n\n\"Pierren kanssa.\"\n\n\"Niin, Pierren kanssa.\"\n\nVähän aikaa he seisoivat Cassidyn majan ulkopuolella, ja sitten Philip\nkohotti tytön kasvoja ja sanoi hiljaa:\n\n\"Tahdotko suudella minua, armaani? Se on ensi kerran.\"\n\nHän kumartui alas, ja Jeannen huulet koskettivat hänen omiaan.\n\n\"Ei, se ei ole ensi kerta\", tunnusti hän kuiskaten. \"Ensi kerta oli\ntuona päivänä -- jolloin luulin sinun kuolevan -- kun olimme tulleet\nalas koskista -- --\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin Philip palasi MacDongallin luo. Roberts,\nHenshaw, Cassidy ja Lecault olivat insinöörin kanssa.\n\n\"Olen lähettänyt St. Pierret tutkimaan syytä taisteluun\", sanoi hän.\n\"Pidä silmällä varastohuoneessa olevaa joukkoa. Kaikki kuulivat sen ja\nnäkivät tulen vuorella. He luulevat intiaanien saaneen pari hirveä\nsatimeen ja pelästyttävän niitä tulella.\"\n\n\"Ehkä he ovat oikeassa\", sanoi Philip. \"Tahdon puhua hiukan kanssasi,\nMac.\"\n\nHän astui hiukan syrjään insinöörin kanssa jättäen toiset ryhmään, ja\nsanoi hänelle matalalla äänellä niin paljon kuin voi ilmaista Thorpesta\nja Gregsonin tehtävästä leirissä. Sitten hän puhui Jeannesta.\n\n\"Luulen Thorpen kuoleman itse asiassa tehneen lopun kaikesta vaarasta,\nmikä meitä uhkasi\", päätti hän. \"Minä tarjoan sinulle hauskemman\ntehtävän kuin taistelemisen, Mac. Miss d'Arcambalin on välttämätöntä\npalata d'Arcambal Houseen ennen aamua, ja minä pyydän sinua viemään\nhänet sinne, jos tahdot. Valitsen parhaan miehistäni siksi -- siksi\nettä hänestä tulee vaimoni, Mac. Minä olen tänä yönä maailman\nonnellisin mies!\"\n\nMacDongall ei näyttänyt hämmästyneeltä.\n\n\"Arvasin sen\", sanoi hän lyhyesti ojentaen kätensä ja hymyillen\nleveästi Philipille. \"Minunhan täytyi huomata se, Phil. Ja laukaukset\nja Thorpe ja tuo puolirotuinen -- --\"\n\nYmmärtämys kirkasti hitaasti hänen kasvojaan.\n\n\"Saat tietää kaiken siitä hiukan myöhemmin, Mac\", sanoi Phil hiljaa.\n\"Tänä yönä me emme saa sitä tehdä. Neiti d'Arcambal täytyy heti viedä\nkotiin. Menetkö sinä?\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Hän voi ratsastaa yhdellä hevosista Pikku Churchilliin asti\", jatkoi\nPhilip. \"Ja siellä hän näyttää sinulle veneen. Minä seuraan huomenna\nPierren, puolirotuisen, ruumiin kanssa.\"\n\nNeljännestuntia myöhemmin MacDongall ja Jeanne lähtivät liikkeelle\njokitietä myöten jättäen Philipin seisomaan ja katselemaan heitä kunnes\nhe katosivat yöhön. Kesti kokonaisen tunnin ennenkuin St. Pierret\npalasivat. Philip oli levoton, kunnes molemmat tummakasvoiset\nmetsästäjät tulivat pieneen toimistoon ja nojasivat pyssynsä seinää\nvasten. Hän oli pelännyt, että Sachigo ehkä oli jättänyt jotain jälkiä\nväijytyksestään. Mutta St. Pierret eivät olleet saaneet mitään selville\nja voivat esittää vain yhden syyn nuotioon vuoren huipulla. He olivat\nsitä mieltä, että intiaanit olivat sytyttäneet sen peloittaakseen\nhirviä tiheästä metsästä etelään ja länteen, ja että heidän\nmetsästyksensä oli epäonnistunut.\n\nOli puoliyö ennenkuin Philip heitti varovaisuutensa sikseen, jonka hän\nyhä säilytti siitä huolimatta, että hän uskoi Thorpen miesten joutuneen\nSachigon ja hänen väijyvien heimolaistensa käsiin ja saaneen nopean\nlopun. Hänen miehensä lähtivät majoihinsa paitsi Cassidy, jota hän\npyysi viettämään lopun yöstä hänen kanssaan toimiston lavitsalla. Yksin\nhän meni valmistamaan Pierrea tämän viimeiselle matkalle Fort o'Godiin.\n\nLamppu paloi himmeästi lavitsan vieressä, jolla Pierre makasi. Philip\nlähestyi ja käänsi sydämen korkeammalle, ja sitten hän katseli\nihmeissään kirkastusta, joka näkyi puolirotuisen kasvoilla. Pierre oli\nkuollut hymy huulillaan; ja tuntien omituista kuristusta kurkussaan\nPhilip ajatteli, että nuo huulet olivat kuolemassakin yhtyneet\nkuiskaamaan Jeannen nimeä. Hänestä näytti siinä vaiti seistessään\npitkän aikaa, ettei Pierre ollut kuollut, vaan että hän nukkui tyyntä,\nrauhallista unta, ja unelmoi suuresta rakkaudestaan, jonka vuoksi hän\noli uhrannut henkensä ja sielunsa. Jeannen kädet olivat hänen viime\nhetkinään tyynnyttäneet kaiken tuskan. Rauha uinui hänen suljettujen\nsilmiensä kalpeissa varjoissa. Hänen uskonsa Suuri Jumala oli tullut\nhänen luokseen hänen suurimpana tuskanhetkenään maailmassa, ja hän oli\nsiirtynyt Hiljaisten Miesten laaksoon Jeannen rukouksien kantamana.\nTyttö oli asettanut hänen kätensä ristiin hänen rinnalleen. Hän oli\npyyhkinyt hänen pitkän tukkansa pois hänen otsaltaan. Philip tiesi\nJeannen painaneen suudelman hiljaisille huulille ennenkuin sielu oli\npaennut, ja tuon suudelman lämmössä ja tiedossa oli Pierre kuollut\nonnellisena.\n\nJa Philip sanoi katkonaisesti ääneen:\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Pierre, vanha veikko!\"\n\nHän nosti kylmät kädet pois ja veti varovaisesti syrjään huovan, joka\noli estänyt Jeannea näkemästä veritahroja. Hän käänsi Pierren paidan\nsyrjään, ja lampunvalossa kimalteli kultainen medaljonki. Ensi kerran\nhän katseli sitä tarkoin. Se oli puoleksi hänen kämmenensä levyinen ja\nhyvin ohut, ja hän näki sen olevan taipuneen ja murtuneen. Väristys\nkulki hänen lävitseen, kun hän käsitti mitä oli tapahtunut. Kuula, joka\noli surmannut Pierren, oli ensin sattunut medaljonkiin ja puolittain\nmurskannut sen. Hän otti sen käteensä. Ja silloin hän näki, että\nrikkonaisesta sivusta pisti esiin paperinpala. Hetkiseksi sai tämä\nkeksintö hänet miltei unohtamaan kuolleen läsnäolon. Pierre ei ollut\nkoskaan avannut medaljonkia, koska se oli vanhanaikainen, avaimella\nsuljettava, ja avain oli kadonnut. Ja tuo medaljonki oli ollut Jeannen\nkaulassa, kun hän löysi hänet ulkona lumessa? Oliko mahdollista, että\ntämä paperinpala tiesi kertoa jotain siitä tytöstä, jota hän rakasti?\n\nVarovaisesti, niin että se ei mennyt rikki, hän veti sen esiin.\nPaperissa oli kirjoitusta, kuten hän oli odottanut, ja hän luki sen\nkumartuneena alas lampun viereen. Päivämäärä oli miltei kahdeksantoista\nvuoden vanha. Kirjaimet olivat kuluneet. Sanat kuuluivat:\n\n    \"Mieheni, -- Jumala ei voi milloinkaan tehdä tekemättömäksi sitä,\n    minkä olen tehnyt. Olen palannut takaisin katuvaisena, rakastaen\n    sinua enemmän kuin milloinkaan elämässäni olen sinua rakastanut,\n    jättääkseni pikku tyttömme sinulle. Hän on sinun tyttäresi ja\n    minun. Hän syntyi kahdeksas päivä syyskuuta, seitsemäntenä\n    kuukautena minun lähdettyäni Fort o'Godista. Hän on sinun, ja\n    siksi tuon hänet takaisin luoksesi, rukoillen, että hän on\n    täyttävä sen uskollisen ja jalon sydämen, jonka minä särjin.\n    En voi pyytää anteeksiantoasi, sillä en sitä ansaitse. En voi\n    antaa sinun nähdä minua, sillä surmaisin itseni jalkaisi juureen.\n    Olen elänyt tähän saakka vain lapsen vuoksi. Jätän hänet paikkaan,\n    mistä hänet löydät, ja kun olet lukenut tämän, olen jo sovittanut\n    syntini -- mielettömyyteni, jos voit armeliaisuudessasi nimittää\n    sitä siten. Ja jos Jumala on hyvä, niin olen aina oleva luonasi\n    ja sinä tiedät, että entinen rakastettusi ja lapsesi äiti on\n    kuolemassa löytänyt sen, mitä hän ei elämässä enää koskaan voinut\n    omakseen toivoa.\n\n                                                   Vaimosi.\"\n\nPhilip nousi hitaasti seisomaan ja tuijotti Pierren, puolirotuisen\nhiljaisiin, rauhallisiin kasvoihin.\n\n\"Miksi et avannut sitä?\" kuiskasi hän. \"Miksi et avannut sitä?\"\nkuiskasi hän. \"Miksi et avannut sitä? Hyvä Jumala, mitä se olisi\npelastanut -- --\"\n\nPitkän aikaa hän katseli Pierreä, ikäänkuin odottaen, että kalpeat\nhuulet liikahtaisivat ja vastaisivat hänelle. Ja sitten hän ajatteli,\nmiten Jeanne oli kiiruhtanut Fort o'Godiin ja kaikkea sitä kauheaa,\nminkä hän aikoi paljastaa isälleen sinä yönä. Hän oli d'Arcamhalin oma\ntytär. Minkä tuskan -- minkä isän ja tyttären epätoivon hän olisikaan\nvoinut säästää, jos hän olisi hiukan aikaisemmin tarkastellut tuota\nmedaljonkia! Hän katsoi kelloaan ja huomasi, että Jeanne oli ollut\nkolme tuntia poissa. Oli mahdotonta saavuttaa MacDongallia ja tyttöä,\nellei jokin erikoinen este ollut heitä matkalla viivyttänyt. Hän\nkiiruhti takaisin pieneen toimistoon, minne hän oli Cassidyn jättänyt.\nMuutamin sanoin hän selitti, että hänen oli välttämätöntä seurata\ninsinööriä ja Jeannea d'Arcambal Houseen hetkeäkään viivyttelemättä, ja\nhän neuvoi Cassidya ottamaan leirin hoidon haltuunsa ja lähettämään\nPierren ruumiin sopivan saattojoukon kera seuraavana päivänä.\n\n\"Ei minun tarvitse sanoa teille, mitä tehdä\", lopetti hän. \"Te\nymmärrätte kyllä.\"\n\nCassidy nyökkäsi. Kuusi kuukautta aikaisemmin hän oli haudannut\nnuorimman lapsensa suuren puun alle majansa taakse.\n\nPhilip kiiruhti talliin ja valittuaan erään nopeimmista hevosista hän\npian nelisti polkua pitkin Pikku Churchilliä päin. Raitis tuuli puhalsi\nHudson Baylta hänen kasvojaan vasten, ja silloin tällöin hän tunsi\nhienoja pisaroita kasvoillaan. Se oli myrskyn enne. Jos tuuli kääntyisi\nhiukan itään ja etelään, niin nuo hienot jyväset taajenisivat ja\nmuuttuisivat lumeksi. Aamulla maailma olisi valkoinen. Hän tuli metsään\ntasangon takana, ja puiden oksissa oli tuuli jo puolittain noussut\ntäyttäen yön valittavin ja omituisin äänin, jotka saivat Philipin\nvärisemään, kun hän muisti Pierreä. Sillä tavoin, ajatteli hän, oli\npohjoistuuli kiitänyt yli kylmien erämaiden sinä yönä, jolloin Pierre\nlöysi naisen ja lapsen; ja nyt hänestä näytti, kuin olisi tuo suuri\nkäsi hänen yläpuolellaan ja ympärillään, joka oli silloin ohjannut\npuolirotuista, tuonut jälleen saman yön takaisin, ikäänkuin Pierre\nkuollessaan olisi toivonut sitä. Sillä tuuli muuttui. Hienot pisarat\ntihenivät ja muuttuivat lumeksi. Ja sitten ei enää kuulunut valitusta\nja ulvontaa puiden latvoista, vaan valkoisen sateen pehmeää kuiskintaa\nsen ympäröidessä häntä omituisessa hämärässä ja peittäessä polun. Kaksi\nvenettä oli kätketty polun päähän Pikku Churchillin rannalle, ja Philip\nvalitsi pienemmän. Hän seurasi nopeasti MacDongallia ja Jeannea. Hän\nläheni länsirantaa ja kulki nyt niin hitaasti ettei hän edennyt\nmailiakaan puolessa tunnissa. Ja sitten hän ei enää voinut nähdä joen\nkumpaakaan rantaa, ja hän pelkäsi kulkevansa ohi tuon pienen\nsivuhaaran, joka johti Fort o'Godiin. Hän katsoi kelloaan, ja kun hän\noli melonut kaksi tuntia, käänsi hän veneen aivan äkkiä ja kuuli\nläheltä koiran ulvontaa, mistä hän tiesi olevansa lähellä Fort o'Godia.\nHän löysi mustan aukon, joka ilmaisi hänelle sivuhaaran suun, ja kun\nhän laski maihin hiekkasärkälle sata kyynärää edempänä, näki hän\nvalojen palavan suuressa huoneessa, missä hän ensin oli nähnyt\nd'Arcambalin. Hän meni nyt sinne, minne Pierre oli hänet ensimmäisenä\nyönä vienyt ja näki oven olevan avoimen. Hän astui hiljaa sisään ja\nkulki pimeän hallin poikki, kunnes hän vasemmalla puolellaan näki\nvaloa, joka loisti suuresta huoneesta. Hiljaisuus hänen edessään oli\nniin suuri, että hän itse lähestyi ovea äänettömästi ja astui hiljaa\nsisään.\n\nSuuressa tuolissaan istui Fort o'Godin herra, harmaa pää painuksissa;\nhänen jalkojensa juuressa oli Jeanne polvillaan, ja he olivat niin\nlähekkäin, että d'Arcambalin kasvot olivat Jeannen loistavan ja\nirroilleen päässeen tukan peitossa. Tuskin oli Philip astunut\nhuoneeseen, kun hänen läsnäolonsa näytti herättävän vanhuksen. Hän\nkohotti hitaasti päätään katsoen ovelle päin, ja kun hän näki, kuka\nsiinä seisoi, kohotti hän toisen käsivarsistaan tytön ympäriltä ja\nojensi sen Philipiä kohti.\n\n\"Poikani!\" sanoi hän.\n\nSilmänräpäyksessä oli Philip polvillaan Jeannen vieressä, ja toinen\nd'Arcambalin raskaista käsistä vaipui hänen olalleen ilmaisten, että\nhän oli tullut liian myöhään estämään tuota kauheaa tarinaa, jonka\nJeanne oli hänelle paljastanut. Tyttö ei puhunut nähdessään hänet\nvierellään. Oli kuin hän olisi odottanut Philipin tulevan, ja hänen\nkätensä tarttui Philipin käteen ja pistäytyi siihen kylmänä kuin jää.\n\n\"Olen kiiruhtanut leiriltä\", sanoi hän. \"Koetin saavuttaa Jeannen.\nPierren kaulalta löysin medaljongin, ja siinä -- oli tämä -- --\"\n\nHän katsoi d'Arcambalin kärsineihin kasvoihin antaessaan hänelle veren\ntahriman paperin, ja hän tiesi, että nyt seuraavassa silmänräpäyksessä\nFort o'Godin herran ja hänen tyttärensä piti saada olla yksin.\n\n\"Minä odotan muotokuvahuoneessa\", sanoi hän matalalla äänellä, ja ylös\nnoustessaan hän kohotti Jeannen käden huulilleen.\n\nVanha huone oli sellainen, kuin hän oli sen viikkoja sitten nähnyt.\nJeannen äidin kuva riippui yhä vielä seinään päin käännettynä. Kuva\nliikkui nytkin samalla tavalla lämpimän ilman vaikutuksesta, jota nousi\nlattiasta. Tässä huoneessa hän tunsi hengittävänsä jälleen samaa\nlämmintä elämää kuin ensimmäisenä yönä -- tuota elämää, joka tuntui\nolevan osa Jeannea itseään, ja hän ajatteli vaimon ja äidin viimeisiä\nsanoja -- hänen lupaustaan aina pysyä rakkaittensa lähellä, olla\nkuoleman jälkeen heille sinä toverina, jona hän ei saanut elämässä\nolla. Ja sitten hän ajatteli kuoleman suurta ja ihmeellistä arvoitusta,\nja hän mietti oliko hänen henkensä ollut hänen luonaan useammin kuin\nkerran yksinäisenä yönä, jolloin hänen leiritulensa paloi heikosti;\noliko hänen läsnäolonsa herättänyt hänessä omituisia toivon ja\nrakkauden unelmia tullen hänen luokseen tuona yönä Churchillin\nkalliolla ja johtaen hänet Jeannen luokse, jonka edestä hän itse oli\nantanut henkensä. Hän kuuli jälleen tuulen huminan ulkona ja myrskyn\nkohinan ikkunaa vasten, ja hän astui hiljaa katsomaan lumiseen\nvalkeuteen ikkunan takana. Pitkän aikaa hän seisoi siinä näkemättä\nmitään. Ja sitten hän kuuli ääniä ja kääntyi nähden Jeannen ja hänen\nisänsä seisovan ovella. Fort o'Godin herran kasvot loistivat. Hän ei\nnäyttänyt näkevän Philipiä -- hän näki vain kuvan, joka oli käännetty\nseinää vasten. Hän meni huoneen poikki, hänen leveät hartiansa\nsuoristautuivat, hänen harmaa päänsä nousi pystyyn, ja ylpeänä hän\nkäänsi kuvan, niin että vaimon ja äidin säteilevät kasvot loivat häneen\nkatseensa. Oliko vain mielikuvitusta, että Jeannen äidin silmät\nsilmänräpäykseksi täytti hellä, rukoileva katse, ja että hymy väreili\nkauniilla huulilla? Philip vapisi. Jeanne tuli hänen luokseen äänetönnä\nja painautui hänen syliinsä. Ja sitten Fort o'Godin herra kääntyi\nhitaasti heitä kohti ja ojensi heille molemmat voimakkaat käsivartensa.\n\n\"Lapseni!\" sanoi hän.\n\n\n\n\nXXV luku.\n\n\nKoko yön myrsky kohisi pohjoisesta ja idästä. Muutamia tunteja sen\njälkeen kuin Jeanne ja hänen isänsä olivat lähteneet Philipin\nhuoneesta, meni tämä tyynesti ulos, astui hallin läpi ja avasi\nulko-oven. Hän voi kuulla tuulen ulvovan suuren kallion huipulla ja\nvalittavan seeterimetsässä, ja hän sulki oven jälestään ja peittyi\npimeyteen ja tuuleen. Hän painoi päänsä alas pistävää lunta vastaan,\njoka ruoski häntä kuin teräs kasvoihin, ja kiiruhti Päiväkallion\nsuojaan, ja seisoi siinä kuunnellen hurjaa myrskyä ja tuulen omituista\nulvontaa päänsä yllä. Siitä asti kuin ihmiset ensin olivat tämän\nkallion keksineet, oli lukemattomia tällaisia myrskyjä vinkunut sen\nyli. Kaksisataa vuotta ja enemmänkin oli vierinyt siitä kuin Grosellier\nensin ihaili maailmaa sen laelta. Ja kuitenkin tämä myrsky -- tänä yönä\n-- joka valitti ja vihelsi hänen ympärillään täyttäen kaiken surullaan,\nvoitonriemullaan ja hurjuudellaan, näytti olevan häntä varten -- vain\nhäntä varten. Hänen sydämensä vastasi siihen. Hänen sielunsa vapisi sen\nihmeellistä tarkoitusta. Tänä yönä tuo myrsky oli hänen omansa. Hän\nkuului tähän maailmaan, jota hän ei enää tahtonut jättää. Täällä,\nintiaanien suuren Päiväkallion vierellä, hän oli löytänyt kodin,\nelämän, onnen, Jumalansa. Täällä hän tahtoi iäti elää rakastetun\nJeannensa kanssa uneksimatta mitään unelmia, jotka johtivat vuorten ja\nmetsien rauhasta pois. Hän kohotti kasvonsa myrskyä kohti, ja\nhetkiseksi hän kuvitteli, että korkealla kallion huipulla seisoi\nPierre, täynnä tuskaa ja kaipuuta, tuijottaen Kaikkivaltiaan kasvoihin.\nJa hän kuvitteli myös, että hänen yläpuolellaan liiteli vaimo ja äiti.\nJa sitten hän katsoi Fort o'Godia kohti. Valot olivat sammuneet. Rauha,\nellei uni, oli vallannut kaiken elämän siellä sisällä. Ja Philipistä\ntuntui hänen astuessaan takaisin myrskyn läpi, että yön valittavassa\nhurjuudessa oli soitantoa, vaan ei surullisuutta.\n\nHän ei nukahtanut ennenkuin varhain aamulla. Ja kun hän heräsi, oli\nmyrsky laannut ja puhtaanvalkoisen maailman yli loisti säteilevä\naurinko. Hän katsoi ulos ikkunastaan ja näki Päiväkallion laen\nkimaltelevan kultaisessa hehkussa, ja siinä, missä metsän puut olivat\nvinkuneet ja vääntyneet, oli nyt loppumaton lumivaltakunta, niin että\nnäytti siltä kuin myrsky olisi jättänyt jälkeensä vain valoa ja\nkauneutta ja onnea kaikille eläville olennoille.\n\nVäristen ilosta tämän vuoksi Philip meni ovelleen ja eteenpäin halliin,\nmissä auringonvalo loisti ikkunasta. Lähellä suurta huonetta, missä hän\nodotti tapaavansa Fort o'Godin herran, seisoi Jeanne. Ja kun hän kuuli\nPhilipin tulevan ja kääntyi häntä kohti, loisti koko tämän ihanan\npäivän kauneus hänen kasvoistaan ja hiuksistaan. Kuin enkeli hän seisoi\nodottaen häntä, kalpeana ja kuitenkin hiukan punastuvana, silmät\nloistaen ja häntä kaivaten ja sielu väristen yhdessä ainoassa sanassa\nhänen suloisilla huulillaan.\n\n\"Philip -- --\"\n\n\"Jeanne -- -- --\"\n\nMuuta ei sanottu, ja kuitenkin heidän toisiaan vastaan sykkivät\nsydämensä kertoivat toisilleen, mitä heidän huulensa eivät voineet\nlausua. He katsoivat ulos ikkunasta. Ikkunan takana, niin kauas kuin\nsilmä kantoi, aukenivat erämaat, joiden yli Pierre oli tuonut pikku\nJeannen. Tytön kurkkuun nousi jotain tukahuttavaa. Hän kohotti\nkatseensa, joka oli täynnä rakkautta ja kyyneliä, ja ojensi molemmat\nkätensä hellästi Philipin kasvoja kohti.\n\n\"He tuovat Pierren -- tänään -- --\", kuiskasi hän.\n\n\"Niin -- -- tänään.\"\n\n\"Me hautaamme hänet tuonne\", sanoi Jeanne silittäen hänen kasvojaan, ja\nhän tiesi tytön tarkoittavan: erämaahan, missä hänen äitinsä lepäsi.\n\nHän painoi kasvonsa aivan lähelle tytön kasvoja peittääkseen\nheikkouttaan, joka sai kyyneliä kohoamaan hänenkin silmiinsä.\n\n\"Sinä rakastat minua\", kuiskasi Jeanne. \"Sinä rakastat minua -- etkä\nvie minua koskaan pois, vaan jäät ainiaaksi luokseni. Sinä jäät\n-- tänne -- rakas -- minun kauniiseen maailmaani -- me kaksi --\nyksin -- --\"\n\n\"Alati\", kuiskasi Philip.\n\nHe kuulivat askeleita, joista kaikui uusi elämä, ja he tiesivät, että\nse oli Fort o'Godin herra.\n\n\"Alati -- me kaksi -- alati\", kuiskasi Philip jälleen.\n\n\n\n"]