[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faMIk3bUBzNmuFhfJGr5oe_okc_vfse6ch4z-8ji1jxE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},164,"Rakkautta","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"164-lassila-maiju-rakkautta","164__Lassila_Maiju__Rakkautta","Traagillinen lemmen tarina","romaani",[],[],"fi",1912,21616,131527,false,46071,[21,22],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[24,25],"Novels","Short Stories","\"Rakkautta: Novelleja\" by Maria Jotuni is a collection of short stories written in the early 20th century. The stories explore themes of love, relationships, and the complexities of human emotions, often featuring female protagonists navigating societal expectations and personal desires. Jotuni's work is known for its lyrical prose and keen psychological insights, making it a reflective examination of both love and human nature.  The opening of the collection begins with an evocative piece titled \"In Memoriam,\" reflecting on the relentless passage of time and the ephemeral nature of existence. It transitions to the story of Augusta Aurell, a woman confronted with her father's alcoholism and the emotional burden it places on her. As Augusta grapples with her feelings of familial obligation and her own desires for love and happiness, she expresses both bitterness and yearning for a more fulfilling life. Through her vivid internal monologues and interactions with her father, the narrative sets the tone for the collection, as it dives deep into the characters' psyches and their struggles in navigating their personal landscapes. (This is an automatically generated summary.)",[],315,"Satiirinen ja humoristinen romaani kuvaa nuoren naisen itsetietoisia vaiheita ja lemmenpyrkimyksiä Sortavalan seuraelämässä. Teos parodioi perinteisiä rakkaustarinoita ja kuvaa ironisesti pikkukaupungin säätyläispiirien tapoja sekä koomisia väärinkäsityksiä.","Maiju Lassilan 'Rakkautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 164. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","RAKKAUTTA\n\nTraagillinen lemmen tarina\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1912.\n\n\n\n\n\n\na) TUTUSTUMINEN.\n\n\n\"Tekö sitä olette se Maiju Lassila ... tään Tohmajärven vallesmannin\ntyttö?\" kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän näköinen\nukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle juuri kun\nminä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan. Niin\ntungetteleva oli mielestäni se kysymys.\n\n\"Vai tuliko tässä erehdys?\" arveli siihen mies hölmön näköisenä,\nlyöttäytyi jo matkaani ja toisti: \"Niin jotta ettekös te todellakin ole\nse vallesmanni Lassilan tyttö?\"\n\nNyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani\nnärkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi,\nkeikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani\nhalveksivasti:\n\n\"Fyi!\"\n\nMutta tuo ukon pahuus vaan ei hellittänytkään. Hän ei ymmärtänyt\ntarkotustani, vaan pysytteli mukanani kuin mikä kerä ja hyvitteli:\n\n\"Sitähän minä, jotta oikeaanhan minä osasin... Tunteehan teidät jo\nvanhempienne ulkomuodostakin.\"\n\nMinua hän suututti, varsinkin kun näkemässä oli joukko Sortavalan\nkaupungin herroja kuten: pormestari, seminarilaiset ja Nissisen\nylioppilaspoika. Koetin tekeytyä semmoiseksi, että tuo tungetteleva muka\nei puhelekaan minulle, eikä kuulu seuraani. Kokosin hameeni oikeaan\nkäteeni, niin että pienet, korkeakantaiset kenkäni näkyisivät ja astua\nsipsuttelin sitte hyvin lyhyin askelin, nenä hieman pystyssä,\nveikistelin ja koetin hymyillä niin huolettomasti, veikeästi ja nenä\npystyssä kun vaan voin ja niin sitä sitten mennä heiluttelin.\n\nMutta mies vain pysyttelihe muassani, eikä ole tietävinäänkään.\nAjatelkaa sitä takkiaista! Nyt se jo selitteli:\n\n\"Minä olen se entinen Kiteen Haarajärven Ikonen, joka osti tämän\nPeijonniemen Mäkitalon kahdeksalla kymmenellä tuhannella markalla.\"\n\nVilkasin taakseni ja olin harmista haleta huomatessani Nissisen pojankin\nkatsovan miten minä nyt kävelin tämän tuhman näköisen ukko runtuksen\nkanssa. Mutta rauhallisena jatkoi vain tämä:\n\n\"Kyllä kai olette jo siitä talon kaupasta kuullut puhuttavan?\"\n\nNo en minä mokomassa leikissä ollut vielä ennen ollut! Katselin\ntoisaalle ja koetin jouduttaa kulkuani Vakkosalmea kohti, päästäkseni\npois näkyvistä ja eroon tästä Ikosesta. Mutta se vain jatkoi:\n\n\"Se oli huokea hinta niin hyvämaisesta talosta... Hirsimetsä yksistään\njo maksaa yli kuusikymmentätuhatta ja halkoja kasvava metsä antaa\naikanaan rahaa, minkä vain ilkeää tinkiä.\"\n\nVihdoinkin saavuimme toki Vakkosalmelle. Ikonen oli kaivanut piipun\ntaskustansa ja selvitteli sitä, puhaltamalla varteen niin voimakkaasti\nettä posket pullistuivat punaiseksi ja näyttivät halkeamaisillansa\nolevan. Hän selitteli vielä:\n\n\"Arvelin ostaa uuden piipun varren, mutta se Kotilaisen pahennus olisi\nnylkenyt kolmatta markkaa korttelin pituisesta lankivarresta, niin\npäätin tuhertaa vielä tällä vanhalla.\"\n\nNyt oli minun mittani täysi. Vilkasin näkyykö ketä ja kun ei näkynyt,\nkäännyin päin ja sanoin Ikoselle jyrkästi ja suoraan:\n\n\"Jos te ette nyt jo eroa minusta sukkelaan, niin minä kutsun poliisin.\"\n\nIkonen näytti hölmistyvän. Hän raapasi korvallistansa ja yritti:\n\n\"Ka...\"\n\n\"No mitä asiaa teillä on minulle, kun siinä jälestä kääpytte?\" keskeytin\nminä jo suuttuneena, tiuskaisemalla. Nyt selitti hän hölmönä:\n\n\"Ka enhän minä itse... Mutta kun se meidän poika on ikänsä käynyt\npapinkoulua ja nyt tänä kevännä pääsi ylioppilaaksi, niin se ämmä, se\npojan äiti on ruvennut toivomaan, jotta se naisi teidät ... niin jotta\nei joutuisi ihan talonpoikaistytön kanssa...\"\n\nMinä en jaksanut suuttua, niin hölmöltä hän näytti. Hymyäni salatakseni\npuristin huuleni yhteen ja keikistelin päätäni. Sillä aikaa ehti Ikonen\nselvitä, tuhraili jo piippunsa vartta ja puheli:\n\n\"Ja siivo poikahan se on se meidän Petteri. Ei polta vielä tupakkaakaan,\neikä juo, niin kuin muut hänen ikäisensä herrat täälläkin Sortavalassa\njuovat.\"\n\nHeilautin taas lanteitani ylpeästi ja lähdin hiljakseen kävellä\ntepsuttamaan. Itse asiassa minä halusin nyt jo kuulla enemmän, en tosin\nasian ja pojan tähden mutta kun tämä höperö ukko minua huvitti. Hänen\ntyperät puheensa ja eleensä panivat minut hyvälle tuulelle. Hänen\npojastansa minä tietysti en yhtään välittänyt, enkä sen vuoksi\nkuunnellut.\n\nTai oikeastaan... Kyllä minä nyt valehtelin lukijalle... Mutta kuka sitä\nnyt rohkenisi ihan suoraan puhua tämmöisissä asioissa... Naisia lemmen\nasiathan ujostuttavat. Suoraan sanoen on asia niin että minä olin jo\nkuullut Petteristä ja tästä ukosta puhuttavan: He olivat äsken\nmuuttaneet Tohmajärvelle ja kaikki Tohmajärven rouvat--jopa jotkut\nherratkin--puhuivat Petteristä, sovitellen häntä jo milloin kenenkin\nsulhaseksi. Isänikin oli kerran sanonut:\n\n\"Onhan se rikas poika ... kun ei sen isä ukko olisi semmoinen\ntörkyläjä!\"\n\nKaikki tämä oli minut tehnyt uteliaaksi ja ehkä oli jo alkanut\nsydämessäni varttua pieni, tiedoton uteliaisuusmainen taipumus. Näin on\nnyt asia, vaikka valalle vietäisi.\n\nSiksipä toivonkin nyt saavani nähdä minkä näköinen on Petteri. Tekeydyin\ntoki välinpitämättömäksi. Astua keikuttelin huolettomasti, iloisesti.\nIkonen seurata kuhnustelikin mukanani ja selitteli:\n\n\"Eikä sillä pojalla itsellänsäkään ole mitään vastaan. Mutta kun se on\näitiinsä niin ujoluontoinen, jotta ei rohkea itse puhua, niin se ämmä\nsanoi, jotta vaikka minä alottaisin ... jos sattuisi vaikka vallesmannia\nitseään tapaamaan.\"\n\nSitä puhuessansa pani hän isosta nahkakukkarosta tupakkaa, yhä\nrinnallani pysytellen. Minun teki jo mieleni nähdä minkä näköinen hänen\npoikansa on. Ukko veteli jo savuja ja jatkoi kuin itsekseen:\n\n\"Tuleekin tämä lapsen kouluttaminen maksamaan, jotta ei sitä\nvähä-varaisen kannattaisi tehdä...\"\n\nVälillä hän pyyhkäsi peukalollansa nenänsä alusta, rykäsi, sylkäsi\ntiepuoleen ja jatkoi:\n\n\"Mutta mihinpä noita meidänkään varoja säästää, kun ei ole muita\nperillisiä kuin tämä ainoa poika ja minä sen ämmän kanssa en tässä enää\nsuuria tarvitse. Siihen jäävät loputkin tälle pojalle... Kunpa hän sitte\nosaisi heitä hallita ja saisi sopivan eukon.\"\n\nHyvätuulisuuteni lisääntyi. Ainoastaan vaivoin voin hillitä ilmi-nauruni\nja salata liiallisen hymyilyni. Ukko lisäsi taas:\n\n\"Kun sattuisi näkemään jotta pääsisitte tuntemaan sen pojan...\nTottapahan sitte mies jo itse lopun asiaansa ajaa!\"\n\nJa oitis tarjoutuikin siihen tilaisuus. Eräässä tien-polvessa tuli\nvastaamme pystynenäinen, suomalaisnaamainen ylioppilas ja Ikonen sanoi:\n\n\"Ka tässäpä tämä meidän Petteri tuleekin!\"\n\nTulija oli jo edessämme. Isä esitteli minut:\n\n\"No tässä on nyt se vallesmanni Lassilan tyttö... Sattui kadulla niin\nminä lyöttäännyin yhteen matkaan...\"\n\nPetteri tervehti kankeasti kumartaen ja vääntäen kättä antaessansa\nkätensä kömpelösti koukkuun, niin että kyynäspää pisti kauvas sivulle.\nSamalla hymyili hän suu auki niin avomielisesti että pysty nenä kohosi\nvieläkin nipukammallensa.\n\n\"Tämän tunteekin siitä ukko vallesmannista itsestänsä\", lisäsi vielä\nisä, vetäsi savut ja sanoi:\n\n\"Ka minäpä lähdenkin tästä nyt sinne hevosta syöttämään. Kävelyttele\nsinä nyt tätä ryökkinää yksinäsi!\"\n\nAjatelkaa sitä ukkoa! Olin jo vähällä ruveta häpeilemään hänen\npuheitaan. Hän oli jo poistumaisillansa, kun huomasikin vielä kysyä\nPetteriltä:\n\n\"Mitenkäs se on ... onko sinulla rahaa, jos satut tarvitsemaan?\"\n\nPetteri ei tiennyt mitä moiseen vastata. Ukko toki pelasti pulasta,\nlisäten poistuessaan:\n\n\"No ota sieltä Siitosen kaupasta se housukangas ilman mitään ja sano\njotta tottapahan isäukko sitten maksaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimme nyt kahdenkesken. Kuin sopimuksesta lähdimme me rinnatusten\nkävelemään... Mikä minut pani niin tekemään: heittäytymään tuntemattoman\nmiehen seuraan, sitä en minä jaksa vielä nytkään käsittää. Varma vaan\non--uskokoon lukija tai olkoon uskomatta--ettei siinä ollut mitään niin\nsanottua tarkotusta: ei halua päästä hänen kanssansa naimisiin. Olinkin\nsilloin vielä lemmen asioissa aivan kokematon tyttö. Olisinhan sitä\npaitsi saanut muitakin, sillä olivathan kaikki Join, Sortavalan ja\nTohmajärven herrat minuun ihan hulluuntuneet.\n\nNiin kävelimme me Kuhavuorelle päin. Kävelin takapuoltani sirosti\nkieputellen, sillä silloin oli semmoinen muoti. Ja omituista: Alussa ei\nkumpikaan tahtonut löytää puheen aihetta. Vihdoin toki löysi sen Petteri\nja kysyi:\n\n\"Onko neiti Lassila ennen ollut Vakkosalmella?\"\n\n\"Olen\" vastasin minä, kokien huolehtia askelieni siroudesta ja kysyin\nvuorostani:\n\n\"Onkos herra Ikonen täällä ensi kertaa?\" \"Ei... Minä olen täältä\nSortavalan lyseosta päässyt ylioppilaaksi, niin että näiden paikkojen\ntäytyy silloin olla minulle tuttuja\", selitti Petteri ja kysyi taas:\n\n\"No mitäs neiti pitää Vakkosalmesta?\"\n\n\"Kuinka niin?\" hymyilin minä jo vilkastuen, puhetta kehittäen ja kun\nPetteri tapaili sanoja myönsin minä.\n\n\"Minä pidän koko Sortavalasta... Entäs te, herra Ikonen?\"\n\n\"Minäkin pidän tästä hyvin paljon... Kun me olimme ylioppilastutkintoa\nsuorittamassa, niin kaikki toverit olivat sitä mieltä että Helsingin\npuistoistakaan ei voi verrata tähän Vakkosalmeen muita kuin korkeintaan\nKaivopuistoa.\"\n\nNyt loppui taas puheen aihe. Minua hän miellytti. Hänen puheensa oli\nkorutonta, yksinkertaista, kokemattoman nuorukaisen avomielistä\njuttelua. Koetin astua entistä kauniimmin ja tekeytyä. Petteri mietti\nuutta puheen aihetta. Nyt hän sen löysi ja kysyi:\n\n\"Onko neiti Lassila lukenut Jussi Erhetyisen viime kirjan?\"\n\n\"Olen... Olettekos te?\" veikistelin minä.\n\n\"Olen... Minä jo luin sen viime kevännä\", hymyili Petteri, koettaen\nastua tahdissa, vaikka se ei onnistunut. Vilkastuneena kysyin nyt jo:\n\n\"No mitä te pidätte hänestä?\"\n\n\"Kyllä hän kirjoittaa... Mutta se on niin paksuruokainen, jotta häntä on\nniin vaikea sulattaa, ja niin pitkäpiimäinenkin jotta eihän sen piimää\nennätä yhdessä miesijässä niellä\", selittää jauhoi Petteri\nkansanomaisella tavallaan puhuen. Sitte taas ujosteltiin. Minäkään en\nlöytänyt nyt puhuttavaa ja siksipä minä, vaikka ei niistätyttänytkään,\notin käsilaukustani nenäliinan ja niistin sillä nenäni, niin sirosti\nkuin voin. Sen tehtyäni keikautin hieman päätäni ja sanoin kuin\nnärkästyneenä:\n\n\"No samaa minäkin ajattelen ... Lassi Maijula kirjoittaa paljon\nyksinkertaisemmin ja selvemmin... Vai mitä te, herra Ikonen,\najattelette?\"\n\nPetteri joutui pikku pulaan sillä hän ei ollut Lassi Maijulan kirjaa\nlukenut. Syntyi hämi. Mutta onneksi sattui joku porhaltamaan ohi\npolkupyörällä ja nyt sai Petteri aiheen kysyä:\n\n\"Ajaako neiti polkupyörällä?\"\n\n\"Ajan... Ajatteko te?\" vilkastuin minä tekeytymällä.\n\n\"Ajan... Viime viikolla teimme polkupyöräretken Kirjavalahteen, ja ensi\nviikolla on aikomus käydä Impilahdella\", selitteli Petteri ja kysäsi:\n\n\"No mistä pyöristä neiti eniten pitää?\"\n\nMinä en tiennyt pyörien nimiä. Olin joutua hämilleni, mutta selvisin\ntoki ja vastasin hyvin iloisella äänellä:\n\n\"Minä pidän Kotisen kaupasta ostetuista pyöristä. Entäs te?\"\n\n\"Niistä minäkin pidän... Ne ovat 'tarmo'-pyöriä. Niissä on hyvät gummit\nja laakerit eivät kuumene vähästä ajosta.\"\n\nMe nousimme jo Kuhavuoren rinnettä myöten. Oli tyyni, kaunis poutapäivä.\nKukat näyttivät torkkuvan puolipäivän valossa. Järven selät, reunat ja\nvuoren rinne näyttivät runollisen autioilta. Se yksinäisyyden,\nhiljaisuuden runous alkoi painua sieluihimme, muodostaen mielialaamme,\njonka oli herkentänyt tämä äkkinäisen tutustumisen synnyttämä oudostelu.\nVarsinkin Petterin mieli alkoi siitä ylentyä ja minäkin koetin parhaani\nmukaan tekeytyä luonnon kauneuden ja runollisuuden vaikutukselle\nalttiiksi. Kaikki se vuorostaan lisäsi taas Petterin ujostelua. Oli\nalkanut hetkisen vaitiolo. Vihdoin huomasi Petteri tutun kukan tien\nvieressä, osotti sitä kenkänsä kärellä ja lausui sen latinalaisen nimen,\nääntäen:\n\n\"_Chrysanthemum segetum_.\"\n\nMinä siihenkin vain hymyilin. Petteri lisäsi hetken kuluttua:\n\n\"Täällä Kuhavuorella kasvaakin joskus harvinaisiakin kasveja.\"\n\nJa taas me vaikenimme. Molemmat koetimme astua edustavasti: minä\nsirosti, Petteri omalla tavallansa. Puheen puutteessa kysyi taas\nPetteri. \"Pidättekö kasviopista?\"\n\nMutta vihdoinkin saavuimme Kuhavuoren laelle. Edessämme avautui kappale\nPohjolan helmeä: runojen ylistämää Suomea. Näkyivät Laatokan lahtien\nsinertävät pohjukat ja salmet. Näkyi Liikolan järvi ja Vakkojärvi ja\nHympölä. Näkyi lammikoita. Ne lymyilivät maisemien lomissa kuin\npiiloutuneet kauniit, ujostelevat neitoset. Toisaalla näkyi kauniita\nsaaria, vaaroja ja kukkuloita, Paussuvuori ja Riuttaluoto, kauniita\nrantoja ja ihania laaksoja. Näkyi Liikolan hovi ja joku herrastalo, ja\nkunnollisia talonpojan taloja, näkyi pari tunnettua huonomaista mökkiä\nja tunnetuiden rahtilaisten ränsistyneitä talorähjiä joiden ovissa\nkilisevät puusaranat ja vihtarakset riippua retkottelevat säppien\nasemesta sekä ränsistyneissä seiväsporteissa että ovissa ja nälkäiset\nhevoskaakit ruopivat kylkiänsä paljaaksi kolutulla rantaniityllä. Ihana\nSuomen maisemaidylli hohti täydellisenä kuin kaino kukka kesäillan\nyksinäisyydessä. Ei ihme että minä tekeydyin hurmautuneeksi ja\nhuudahtelin muka ihastuneena.\n\n\"Ai miten ihanaa!... Miten hurmaava näköala.\"\n\nPetteri hymyili sille näylle ihastuneena, puolinauraen, niin että suu\noli auki ja nenä nousi pystyyn. Minua se huvitti. Hymyilin niin että\nsilmäni suurenivat ja otsanahka meni kureesen. Kun olin vielä\nhuudahdellut lausui Petterikin:\n\n\"Tästä näystä voi nauttia vaikka miten monta kertaa!\"\n\nJa nyt hävisi meidän välillämme ensi ujostelu kun saimme ihastuneena\nosotella toisillemme yhä uusia ja uusia kauneuksia ja huudahdella niille\ntoinen toisemme mielihyväksi. Petteri jo innostui:\n\n\"Kyllä se täytyy sanoa, että tämä Suomi on ihana maa... Eivät sitä\nrunoilijat suotta ylistä.\"\n\nMinä koetin aivan haltioitua ja huudahtelin: \"Kun saisi aina tämmöisestä\nnäystä nauttia!\"\n\nSamana hetkenä ajoi tietä myöten juopuneita Sortavalan miehiä. Ne löivät\nhevosluuskaansa, kirosivat ja eivätkö sitten ota ja ala hoilata rumaa\nlaulua. Tekeydyin kuin en muka olisi kuullut, en nähnyt koko tapausta ja\nsotkeakseni sitä hyräilin:\n\n    \"Kun kaunihin maan sä annoit\n    ja taivaan kuin sinisen.\"\n\nNiin pelastuimme toki siitä pulasta, ja ylistelimme taas näköalan\nihanuutta. Minä haltiuduin ja huudahtelin ja nyt ryhdyimme me puhumaan\nisänmaasta, ylistämään sen kauneutta ja sen kansaa. Petteri puhui\nsiitäkin koruttomasti ja hyvin kansanomaisesti. Aloimme laskeutua alas\nvuorelta ja vähä vähällä lähenin minä häntä sisällisesti.\n\nJa niin jatkui nyt kävelymme ensin kaupungilla, sitten jo, aivan ilman\nsopimusta, kävelimme ulomma halki kuuluisan Lahden kylän. Sivuutimme\nerään ränsistyneen mökin. Aidalla riippuivat siinä vanhat, paikatut\nhousun rutaleet, ja erään oven edessä oli äsken suolakalasta tyhjennyt\nkalapytty, josta levisi semmoinen paha haju, että Petterin täytyi\nmyöntää:\n\n\"Kylläpä täällä haisee väkevältä!... Menemme tätä toista tietä.\"\n\nKäännyimmekin toisaalle. Eräs vaimo kantoi toisesta mökistä\nlikavesisankoa, viskasi sen sisällön tunkiolle ja kumartui sitten\nsylkemään, antaen sylen hitaasti valahtaa suusta. Pelastuakseni tästä\nomituisesta asemasta aloin huudahdella:\n\n\"Ai miten kaunis näköala tuolla... Katsokaa herra Ikonen ... tuo tuolla\netäällä... Mikä soma maalaisidylli!\"\n\n\"Onpa todellakin!\" tokasi Petteri käsittämättä mitä näköalaa tarkotin ja\nniin jatkui kävelymme kunnes olimme jo hyvät tutut. Kävelimme jo\npaluumatkalla. Keikailin ja tekeydyin jo vapaasti. Salavihkaa vilkasin\nminä toki aina Petteriin nähdäkseni miten se vaikuttaa. Niin saavumme\nVorssin salmelle, pysähdyimme, katselimme ulappaa. Annoin lumoavan,\nhurmaavan katseeni liidellä kauvas yli vesien, kaipaavana, haaveilevana.\nPetteri katsahti minun kauniisiin silmiini, hymyili leveästi ja siten\nikäänkuin joi koko sielullansa minun armaan katseeni tenhoa, ujostui ja\nvirkkoi kuin muun puutteessa:\n\n\"Ei ole tämäkään näköala hullumpia!\"\n\nNiin lähenimme me toisiamme. Ja kun me sitten tuossa puolen päivän\naikaan erosimme, kysyi jo Petteri:\n\n\"Ehkä minä saan luvan lähettää neiti Lassilalle polkupyörämatkoiltani\nnäköalakortteja?\"\n\nMinä kiitin. Olin häneen, en tiedä mistä syystä, huomaamattani\nmieltynyt. En ollut ennen koskaan vielä rakastunut ja olin siis koko\nasiassa ihan kokematon tyttö, enkä osannut pitää varaani. En tiennyt\nmiten rakkaus alkaa ja niin jouduin minä aivan huomaamattani ja\nkokemattomana ensi lemmen seikkailun suuriin kärsimyksiin, joista nyt\nryhdyn kertomaan. Ja kun minä kerran ryhdyn, niin minä kerronkin asian\nja kuvaan koko rakkauden ihan niinkuin se on,--maalatkoot ja\nkoristelkoot hänet sitten muut vaikka miten kauneilla ja imelillä\nväreillä hyvänsä. Kunpa nyt vain lukija jaksaisi näistä, joskus\nnäennäisistä pikkuasioista, nähdä ja löytää sen syvän näkymättömän ja\nsuuren, joka on niin kätketty, että joskus on ihan vaikea sitä niistä\nlöytää, varsinkin kokemattoman, kuten esimerkiksi sipulista on mahdoton\nlöytää sen haju ja kumminkin se on siinä ihan varmasti, kuten jokaisen,\njoka on sipulia pidellyt on pakko aivan kyynelsilmin se myöntää. No\njuuri se näkymätön, se joka itkettää vaikka ei näy, se se nyt on tässä\nkertomuksessa se kuuluisa rakkaus.\n\nNo niin! Kertomushan onkin jo oikeastaan alkanut. Tuli siitä iltapuoli.\nKun minä isäni, vallesmanni A.U. Lassilan kanssa ajoin kotiin, olin minä\ntavallista oudommalla, runollisemmalla mielellä, tietämättä itse miksi.\nSe oli jo ... arvaahan lukija ... no ... sinnepäin menossa... Tuli ilta.\nOlimme jo kotona. Leppoisa yö peitti hämyihinsä kartanon ja puutarhan ja\njärven vesiulapan. Väki nukkui. Istuin silloin yksinäni, katselin\nautiolle järvelle ja haaveilin jostain epäselvästä, ihanasta, tutkimatta\nedes mitä se oli. Niin kului tunti, toinen. Tuli puoliyö. Minua rupesi\nhaukottamaan ja nukuttamaan. Haukottelin pitkään, venytellen samalla\nitseäni, riisuuduin ja kätkeydyin vuoteeseeni, ja uni maistuikin ihan\nerinomaiselta.\n\nJotain saman tapaista oli Petterikin kokenut. Ostettuaan housukankaan ja\npolkupyöräraketteja ajoi hän isänsä kanssa kotiinsa mieli vakavana. Vähä\nvähältä alkoi hänen koruttomaan sieluunsa painua minun armas kuvani.\nKotiin tultuaan ajatteli hän minua, istuen yksin viisitoista minuuttia\nyli kello yhden yöllä. Mutta sitten voitti väsymys hänetkin. Hän riisui\nkenkänsä, tarkasteli niitä ajatuksissaan, asetti ne rinnatusten sänkynsä\nviereen, riisuutui, kävi ruokahuoneessa ryyppäämässä maitoa ja\npeittäytyi sitten vuoteeseensa umpikorviin, etteivät itikat pääsisi\nhäntä kiusaamaan.\n\n\n\n\nb) ALKUASTE.\n\n\nJa miten pikku asioista alkoi nyt kehittyä suuren asian juoni! Tuskin\nsitä itsekään jaksaisin uskoa, jos en olisi elänyt ja kokenut. Kerron\nsitä nyt tässä:\n\nElämässäni oli alkanut jonkunlainen uusi aika. Sielussani oli jotain\nkirkasta, kepeää. Taivaan sini näytti heleämmältä. Lintujen laulu tuntui\ntoiselta kuin ennen ja oli kuin olisi tyynille järven selille ja metsiin\nja kaikkialle ilmestynyt joku aivan uusi runollinen tunnelma.\n\nNiin kului päivä, toinen. Olin iloinen, onnellinen, herttainen ja\nkaikille hyvä. Mutta jo alkoi sieluun ilmestyä uuden tuttuni, Petterin\nrauhallinen kuva. Alussa minä sille naurahtelin, ilkamoin, kuten\ntytöillä on tapa tehdä, kun ne yksinään harjoittelevat veitikkana\nolemista ja sanoin itsekseni:\n\n\"O-hoh!... On niitä nyt muitakin nähty!\"\n\nMutta irti en minä siitä tunteesta päässyt. Se lemmen tunne ilmestyy\nmeihin kuten kiusotteleva, itsepäinen kärpänen ilmestyy häiritsemään sen\nrauhaa, joka lepoa kaipaa, surahtaa kerran, toisen, istahtaa paljaalle\notsalle, tai paljaalle päälaelle. Me emme ensi surahduksella siitä\nvälitä. Sitten alamme me sitä hätistellä pois, mutta tietysti turhaan:\nYhä itsepäisemmin surisee se vain ja palaa aina uudelleen meitä\nvaivaamaan, ja lopulta me hermostumme, kiusaannumme, olemme voimattomia\nkärpäsen edessä ja silloin se on jo meidän rauhamme ollutta ja mennyttä\nkalua.\n\nJotain samanlaista sain nyt minäkin kokea.\n\nPetteri oli jo lähettänyt minulle kahdeksan kuvapostikorttia. Albumini\noli jo ennestään täysi. Minun täytyi siis ottaa entisiä pois, saadakseni\nhänen lähettämillensä tilaa. Otin pois tyttöjen ja vanhempien ihmisten\nlähettämiä.\n\nNyt tuli taas postikortti. Minä olin häntä ajatellut ja nämä kortit\nolivat kun tuulahduksia, jotka tulivat hänen luotansa. Nyt minä jo\njärjestin albumini uudestaan: Ratisen Hermannin kortit siirsin alusta\nloppuun ja niiden sijalle asetin herra Ikosen lähettämät.\n\nTuommoisten, näennäisesti ihan jonnin joutavien seikkojen kautta, se\nasia alkoi nyt kehittyä! Eikö se ole suorastaan ihmeellistä! Kaikki\nkehittyi jostain pikkuisesta, kuten joku suuri sairaus pikku näppylästä.\n\nJa nyt minä jo aloin häntä ajatella, ikävöidäkin. En käsitä mikä hänessä\nveti minua. Luulen että hänen rehellisten, koruttomien ja\nyksinkertaisten kasvojensa kuva, hänen sielunsa koruttomuus ja hänen\naina leveähkö, rehellinen hymynsä painui vain minun sieluuni, sieluuni,\njoka ei enää muuta tehnytkään kuin janosi vain elämän totuutta, sen\nsyvyyttä ja vakavuutta--mistä hän mokoman janon lie saanutkin--ja jolle\nkaikki pintapuolisuus ja koreilu oli niin vierasta että se aivan pelkäsi\nsitä kuin lapsi pelkää mörköä pimeässä.\n\nLempi oli alkanut täyttää sieluani aivan huomaamattani. Se oli jo saanut\naikaan pienen mielen muutoksen. Minä jo haaveilin ja uneksin, joskus\nlaulelin haikeita lauluja ja vietin suuren osan päivistä kuvastimen\nedessä koristellen itseäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut joku aika. Poutaiset päivät oli loppuneet. Taivas harmaantui\npilviseksi. Ei kuulunut riemuitsevien lintujen laulua. Harmaana lepäsi\nTohmajärven selkä ja yksinäinen kalalokki lensi sen yli voimakkain\nsiivenvedoin.\n\nSinä päivänä tuntui minusta elämä tavallista oudommalta,\nyksinäisemmältä. Liekö siihen sitten osaltaan jouten olokin vaikuttanut,\nsiitä en ole ihan varma. Isä ja äiti ja koko talon väki näytti\nhaukottelevan, torkkuvan aivan. Mustikin oli kätkeytynyt nurkkaan ja\nkissa nukkui sängyssä käppyräksi vetäytyneenä.\n\nMutta puolen päivän aikana tuli toki vieraaksi tukkikauppias Halisen\nrouva. Hän oli lihava kuten äitinikin ja tiesi kaikki Tohmajärven\nsalaiset asiat. Juotiin kahvia. Äitini ja rouva Halinen puhuivat kanojen\nmunimisesta. Äitini valitti:\n\n\"Mikähän lie näille meidän kanoille tullutkin, kun ne eivät enää muni\nsen vertaa jotta edes itse näkisivät minkälainen on muna!\"\n\n\"Käyppäs osta tältä uudelta ... tältä ukko Ikoselta niitä\nuusi-sorttisia, rotukanoja, niin ne munivat\", neuvoi siihen rouva\nHalinen. Niin johtui puhelu Ikosen herrasväkeen ja lopuksi nimenomaan\nPetteriin.\n\n\"Onhan se rikas poika ... se ukko Ikosen poika, kun ukko itse kuolee--\",\narveli rouva Halinen. Äiti tarkasteli isän vanhoja sukkia ja jatkoi:\n\n\"Minkälainen mies hän mahtanee sitte muuten olla.\"\n\nIstuin keinutuolissa, keinuin kuin ajatuksissani ollen ja koetin\ntekeytyä, kun en kuunteleisi koko keskustelua. Rouva Halinen selitti:\n\"Eihän siitä ole mitään pahaa kuulunut ... ainakaan tähän asti.\"\n\nHänkin tarkasti nyt välillä isän sukat ja selitti sitten Petteristä\nlisää:\n\n\"Eihän se kuulu vielä juovankaan.\"\n\n\"Mitenkä se nyt niin aika mies ei ole vielä juomaan oppinut!\" pääsi\näidiltäni oudostelu. Halisen rouvakin yhtyi siihen vakuuttaen:\n\n\"Ka eipähän tuo kuulu vielä juovan... Jos häntä nyt sitten ei tämä\nRatisen poika opettane!\"\n\nMinä tulin sitä kuullessani aivan iloiseksi. Sieluntilani ei siis ollut\nenää täysin vastustuskykyinen. Ja kun keskustelu oli vielä hetkisen\nsiihen suuntaan jatkunut ja rouva Halinen Petteriä kehunut, en minä enää\njaksanut iloani salata, nousin keinumasta, syleilin yhtäkkiä rouva\nHalista ja hyvittelin\"\n\n\"Täti Halinen!... Te olette aina niin hyvä ja herttainen!\"\n\n\"No... Mikä sille Maijulle nyt juohtui mieleen, kun nyt tuolla tavalla!\"\noudostui rouva Halinen. Kiirehdin silloin sotkemaan asiaa,\ntaputtelemalla häntä molemmin käsin molemmille poskille ja hokien:\n\n\"Minä pidän teistä niin paljon täti Halinen ... niin paljon niin paljon\nettä oikein!\"\n\nJa sitten taas jatkui puhe Petteristä. Olin yhtenä ilona ja onnena.\nMutta äkkiä käänsi rouva Halinen puhetta, ilmottaen:\n\n\"Tämä lukkari Iittiläisen Ellihän se jo kuuluukin olevan siihen Ikosen\npoikaan ihan korviaan myöten rakastunut... Aina vain kuuluu sitä\nhokevan.\"\n\nSe oli kuin pisto minun rintaani. En tässäkään suhteessa salaa\nnäennäisiä heikkouksia. Sanattomana, synkkänä kuin ukkospilvi alkoi\nsielustani kohota mustasukkaisuus, enkä minä jaksanut sitä alas painaa.\nPuhelu jatkui. Nyt jo huomautti äitini:\n\n\"No joutaisi tuo Ellikin jo saada miehen... Siinä vain syö ja kuluttaa\nukkolukkarin pieniä tuloja!\"\n\nHeittäydyin keinutuolin selkämän varaan ja varjostin vasemmalla\nkädelläni silmäni. Veri tuntui nousevan päähäni. Mustasukkaisuus alkoi\nkiihdyttää tunteitani Petteriä kohtaan. Rouva Halinen jatkoi:\n\n\"No onpa siitä miehenkin saamisesta lukkarilla omat menonsa: Nytkin jo\nkuuluu Elli kiusaavan taas uutta pukua semmoisella tuskalla, jotta ei\nanna enää rauhaa ukkolukkarille enemmän kuin äidilleenkään.\"\n\nTunsin hetkisen jotain vahingoniloa. Mutta se oli pian ohi menevä. Kun\nrouva Halinen oli ensin panetellut Elliä, arvosteli hän sen kykyä,\nsanoen:\n\n\"Mutta kyllähän se miehen osaa verkkoonsa vetää, kun vain seuraan\npääsee!... Tämänkin Pekkalan Oskarinhan se oli jo kietonut senkin\nseitsemään paulaan... Ja luultavasti se olisi siitä jo miehenkin saanut\njos ei Oskari olisi joutunut sinne Kuopion puolelle muuttamaan!\"\n\nHän syyhytti suutansa rauhallisesti. Minä aloin hermostua. Kun\nyksinäinen kärpänen surahti korvissani, kiukustuin minä sille, tavotin\nhermostuneena sitä lyödä otsaltani ja ärähdin kiukkusen:\n\n\"Äs!\"\n\n\"No ... mitä sinä nyt siinä äsähtelet!\" pisti siihen äitini. Se\nvälinpitämätön, tai tungetteleva kysymys kiukutti minua. Nousin\nkeinumasta, läksin suuttuneena huoneeseeni ja ähisin mennessäni:\n\n\"No mitäs täällä pidetään semmoista siivoa, jotta kärpäsiäkin on niin\nettä ei enää uskalla niiltä kunnolla suutansa avata!\"\n\nTuommoiseksi näet muuttui sieluelämäni yht'äkkiä ... näin herkäksi ja\nomituiseksi että äsähtelin ja suutahtelin ihan jonninjoutavasta! Ei siis\nole suotta kirjoitettu siitä valtaavasta voimasta, jolla rakkauden tunne\nmeihin vaikuttaa. Luonteeni omintakeiset piirteet alkoivat nyt jo\npaljastua, sillä kun olemme suuren tunteen vallassa, on meissä kaikki\ntodellista, omaa, eikä joutavaa kissan-kultaa. Toivoin olevani yksin.\nAvasin akkunan, istahdin sen ääreen ja katselin ulos harmaalle\nTohmajärven selälle. Taivas oli jo umpipilvessä. Vesiripset riippuivat\npuiden lehdistä, heinistä ja kaikesta. Alkoi tiuhkuva usvasade. Ei\nnäkynyt elävää olentoa, ei kuulunut ääntä. Muutamat sanat olivat siis\njärkyttäneet herkän, kaikelle alttiin sieluni aivan tyyten. Ilman\npimenevä tunnelma lisäsi mielialani painostusta. Lukkarin Ellin haamu\nnousi eteeni ja kaikki näytti peittyvän elämän yleiseen harmauteen.\n\nNiin istuin kauvan. Hälisen rouva oli pestyjä vaatteita tarkastellessaan\nlöytänyt sukkani ja kysyi äidiltä:\n\n\"Itsekö se Maiju on nämä sukat neulonut?\"\n\nÄiti puuhaili jotain ja vastasi tavallaan ynseästi:\n\n\"No johan se nyt itse!... Joka on niin laiska jotta ei muuta tekisi kuin\noikuttelisi ja tuolla polkupyörän selässä rullaisi hameitaan repimässä!\"\n\nVälillä hän höllytteli sormellaan puseronsa kaulusta ja lisäsi sitten:\n\n\"Kolmet hameet repi sen selässä rullatessaan jo tänäkin kesänä, niin\npistin jo koko pyörän aittaan lukon taa.\"\n\nEnsimäiset raskaat sadepisarat alkoivat putoilla. Jossain rähähtivät\ntappelevat koirat. Sitten vaikeni taas kaikki. Sade alkoi hiljakseen\nkiihtyä. Kohta näytti kaikki uppoovan veteen. Kuului vain sateen rapina.\nTyyni järven pinta näytti ikäänkuin kiehuvan, kun isot, raskaat\nvesipisarat putoilivat siihen yhtenä ainoana rapinana. Katselin sitä\nkauvan, kun elottomana ja vihdoin eikös jo ota ja pääse rinnastani\nheikko, surullinen huokaus! Ellin kuva vilahti silmissäni ja\nmustasukkaisena äänsin minä silloin ynseän:\n\n\"Mokomakin!... Luulee parempikin olevansa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä aikoina puhuivat kaikki Tohmajärven herrastytöt ja niiden äidit jo\nyksinomaan Petteristä. Häntä kehuttiin. Hänen rikkauttansa ja hänen\nsiivoa käytöstänsä ylistettiin. Ei ihme että hänen kuvansa yhä vain\nkirkastui minun sielussani ja painui sen syvyyteen aina vain\nkauniimpana. Mustasukkaisuus lisäsi vain tunteitteni lämpöä hetki\nhetkeltä. Vieläpä luulen että juuri tuo mustasukkaisuus pelasikin\npääosaa koko jutussa.\n\nJoskus minä tutkin, onko minulla syytä olla mustasukkainen, enkö voi\nolla varma Petterin vastarakkaudesta, kun hänen oma isänsä oli kerran jo\nasiasta puhunut. Mutta minä en voinut rauhottua, sillä enhän minä ollut\nvarma. Vähäpä siitä mitä isät puhuvat lastensa nimessä! Olihan minun oma\nisänikin kerran sanonut, että olen muka rakastunut herra Kuittiseen, ja\nkumminkaan ei asiassa ollut rahtuakaan perää: En voinut herra Kuittista\nsietääkään. Samoin voi tietysti Petterinkin isä puhua poikansa asioista\nvaikka ihan paljasta pötyä.\n\nNiin kului viikko, toinenkin. Minä kartoin lukkari Iittiläisen Elliä,\nvaikka olimme siihen asti olleet paraat ystävykset. Halusin tavata\nPetteriä, ikävöinkin jo hänen seuraansa, mutta mistäpäs sitä olisi\nsaanut nyt äkkiä tilaisuutta seurusteluun!\n\nEräänä päivänä silloin satuin kulkemaan Haarasen kaupan ohi ja näin\nIkosen hevosen pihalla seisovan. Aavistin että Petteri on kaupassa ja\noitis poikkesin sinne, ilman asiaa, muka ostoksille. Aioin kysyä\nsemmoista hyvin hienoa tavaraa, jota tiesin siellä ei olevan. Eikö se\nole kauheaa, että tämmöisiä päähänpistoja alkoi jo ilmestyä aivoihini.\n\nJa minä olin arvannut oikein. Petteri oli kaupassa. En ollut häntä\nhuomaavinanikaan, vaan kiirehdin muka ostamaan. Puotilainen riensi hattu\nkourassa minua palvelemaan, kysyen pää kallellaan kumarassa, makeasti:\n\n\"Mitäs saisi neiti Lassilalle olla?\"\n\nLöyhyttelin kasvojani, kun olisin ollut hyvin helteinen ja selittelin\naivan tosissani, ikäänkuin kiireessä, helteisenä:\n\n\"Onko teillä semmoista ... semmoista ... no\"--pyörittelin kädelläni\nkuvioita kuin sanoja muistista hakien ja jatkoin: \"minä en tiedä mitä\nse on suomeksi ... semmoisia '_petit corset'_ ranskaksi... Tiedättehän?\n_Petit corset ... petit corset_.\"\n\nPuotilainen ei tietysti ymmärtänyt koko semmoisesta puheesta mitään ja\npudisti epäävästi päätään, ollen samalla ymmällä, sillä hän ei\nymmärtänyt ranskan kielestä ei tään taivaallista. Minä vain jatkoin:\n\n\"Mutta parasta ... kaikista, kaikista hienointa lajia mitä on ...\nsemmoisia _petit corset_\".\n\n\"Ei ... ei ole semmoisia!\" oli puotilainen aivan pyörällä. Aloin silloin\npahoitella:\n\n\"No voi, voi sentään!\"\n\n\"Niitä oli kyllä, mutta ne ovat jo loppuneet\", valehteli nyt puotilainen\nepäröiden, pulasta selviytyäkseen ja kysyi:\n\n\"Mutta eikös saisi mitä muuta olla?... Meillä on hyviä naisten sukkia\nja...\n\n\"Ei!\" keskeytin minä nopeasti. Itsepäisesti jatkoi siihen puotilainen,\npäätään kallistellen:\n\n\"Ja naisten käsineitä ... ja...\"\n\n\"Ei ... ei\", keskeytin taas kiireesti.\n\n\"Ja hiusneuloja on ... ja hyviä rintaneuloja!\"\n\nNyt minua jo alkoi suututtaa ja minä pelkäsin jotain sopimatonta tulevan\nja yritin keskeyttää. Mutta sitä itsepäisemmin kumarteli puotilainen:\n\n\"Ja hyviä naisten housuja ... ihan äsken tulleita!\"\n\nOlin ihan punastua. Hyi! Selvitäkseni olin nyt vasta huomaavinani\nPetterin ja huudahdin:\n\n\"Ai ... herra Ikonen täällä!... Sitäpä ei olisi odottanut!\"\n\nHän kumarsi, nosti lakkiansa, hymyili tyynesti ja selitti:\n\n\"Tulin ostamaan selkäsiimaa ja koukkuja... Nyt alkaa paras pitkällä\nsiimalla pyyntiaika!\"\n\nJa miten toinen oli nyt asemamme kuin ensi kerran, Vakkosalmella\ntavatessamme!\n\nNyt olin minä neuvoton, hän ikäänkuin perehtyneempi ja sen johdosta\nrohkeampi. Syntyi pieni keskustelu. Koetin olla ystävällinen, mutta\nsamalla huoleton, iloinen, ettei hän saisi sitä käsitystä, jotta muka\ntungettelen. Niin luontevasti, yksityiskohtia myöten, näyttelin jo\nrakastuneen naisen osaa.\n\nMutta kohtaus loppui äkkiä. Petterin isä oli saanut asiansa toimitetuksi\nja huusi poikansa ulos, kiirehtien kotiin lähtemään. Jäin yksin ja nyt\naloin miettiä miten saada tilaisuus seurustella Petterin kanssa rauhassa\nenemmän. Tilaisuus olikin tulossa: Olihan meillä tulossa perhejuhla:\näidin nimipäivät, joille tavallisesti kutsuttiin koko Tohmajärven\nherrasväki, jopa joskus muutamia siistimpiä, rikkaampia isäntämiehiä.\nPäätin nyt tarmolla toimia niin, että herra Ikonen kutsuttaisi\nperheinensä, vaikka hän ei ollut vielä isän erityinen tuttavakaan.\nKärsimättömänä odotin vain juhlan tuloa ja vannoin näyttäväni Ellille,\nettä hänen aikomuksensa ovat turhaan raukeavat.\n\nJa nyt alkoi odotuksen ja epätietoisuuden aika. Sieluelämäni liikkui\nherkkänä, kuin auer tuulenhenkäyksissä. Haaveilut ja unelmat\nilmestyivät. Iltasilla nukkuessani toivoin yöllä näkeväni kauniita\nlemmen unia. Mutta mikä ihme siinä lie ollut, että minä en niitä koskaan\nnähnyt. Se oli mielestäni pahan enne. Siksipä usein, kun aamusella\nheräsin, tuskastuin koko maailmalle, löin, tai viskasin tyynyäni ja\nsähähdin tuskaisen, hermostuneen:\n\n\"Äs!\"\n\n\n\n\nc) ENSI PAULANI.\n\n\nJoutuivat siitä vihdoinkin sanotut äidin nimipäivät. Isä poltteli\npiippuansa ja äiti laati hänen kuullen luetteloa niistä, ketä olisi\nkutsuttava. Hän alkoi:\n\n\"No papista ja näistä muista paremmaisista nyt ei ole puhettakaan ... ne\nkutsutaan... Mutta miten on sitte tämän kauppias Surakan kanssa.\"\n\nHän odotti vastausta. Minä olin kärsimätön Ikosen joukon puolesta,\npeläten että sitä ei kutsuttaisi. Hermostuneena pistin minä jo, kun isä\nviivytteli vastausta:\n\n\"Ettekö te nyt, isä, kuule kun äiti kysyy?\"\n\n\"Mitä?\" tokasi isä rauhallisena. Äiti toisti:\n\n\"Niin että miten se on tämän Surakan joukon laita?\"\n\n\"Surakanko!\" tarttui isä, kaivoi hammastansa tikulla, nitristeli\nikeniänsä, puhdistaessaan kielensä kärellä tikun jälet, kävi sitte\nsylkäsemässä ja ilmotti:\n\n\"No joutaa tulla... Puhuuhan sitte Nykösen kanssa jauhon hinnoista,\nniin ei se ukko ole muiden vastuksena.\"\n\n\"Surakka siis kutsutaan\", merkitsi äiti listaansa, kokoili siten kaikki\najatellut luetteloonsa ja lausui:\n\n\"No muitapa niitä ei jumalan kiitos olekaan!\"\n\n\"Mamma ... Ikoset!\" kuiskasin minä silloin äidin korvaan. Äiti katsoi\nisän silmiin kysyvästi ja kysäsi:\n\n\"Niin ... mitäs sinä siitä sanot?\"\n\n\"Kenestä\", kangerti isä, hampaan kaivutikku suussa.\n\n\"Ikosesta... Siitä joka muutti sinne Peijonniemeen?\"\n\nIsä oli ottanut peilin, tarkasteli suutansa kita auki, koristi sitte\nkurkkuansa kolme toinen toistaan kovempaa kertaa, kävi sylkäsemässä ja\nkielsi sitten:\n\n\"Se on niin siivoton ukko, koko se Ikonen.\"\n\nMinä hermostuin siitä ja äsähdin:\n\n\"Mitä te, isä, tuolla tavalla ihmisistä puhutte!\"\n\n\"Tuo kurkku pakana, kun ei selviä!\" koristeli isä taas. Minä ärryin jo\nja äsysin ikään kuin itsekseni:\n\n\"Ikäänkuin nyt ihmisillä olisi ero... Ja ikäänkuin Ikonen ei maksaisi\nisälle palkkaa niin kuin muutkin\", pistin minä lopuksi ilkeästi.\n\nIsä ei viitsinyt ruveta riitelemään. Saatuansa kurkkunsa lopullisesti\nselväksi, otti hän piippunsa ja lupasi äidille:\n\n\"No kutsu minusta nähden! Mutta kutsu sitte myös se tukkipotrossikka\nHalinen, niin puhuu sen Ikosen kanssa metsäkaupoista, jotta se ei muita\nhäiritse!\"\n\nIloisena, nenä pystyssä lähdin minä nyt huoneesta. Isä sytytti\npitkävartisen piippunsa ja puheli laiskasti, minua tarkottaen:\n\n\"Onkohan tuo missä jo siihen Ikosen poikaan ihastunut kun se sitä\njoukkoa jo tänne koettaa raahata.\"\n\nÄiti oli ottanut peilin ja tarkasteli leuvassansa kasvavaa yhtä ainoata\npartakarvaa, päättääksensä onko se taas leikattava. Isä heittäytyi\nkeinutuolin selkämää vasten ja lisäsi:\n\n\"Maksaakin tuo jo koko tyttö niin jotta eivät tässä enää palkat riitä\nsen hamerahoiksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä oli minulla ja äidillä touhua. Aamupäivällä minä olin\nilosta miltei vallaton. Kissaa minä hyväilin, kuin lasta. Joskus menin\nhuoneeseeni, katselin peilin edessä pukuani, kohentelin tukkaani, tai\nharjoittelin hymyilemistä, pyörähtelyjä ja vielä useimmin huolehdin ja\nharjoittelin että vartalon liikkeet olisivat takaa päin katsottuna\nsiroja, aistikkaita. Minä olin näet huomannut lukkari Iittiläisen Ellin\nkoreilevan juuri näillä viime mainituilla liikkeillä ja se harmitti\nminua. Nyt olen minä näyttävä että osaavat ne muutkin käyttäytyä.\n\nJa nyt alkoi jo sattua tapauksia jotka olisivat psykologisesti\nmahdottomia, silloin kun sielun tila on terve, eikä rakkauden tunteen ja\nsiihen liittyvän mustasukkaisuuden järkyttämä. Näytteeksi kerron siitä\nseuraavan tapauksen:\n\nPuolen päivän aikaan saapui meille se samainen lukkarin Elli. Kuulin\nhänen puhuvan äidille:\n\n\"Hyvää päivää, täti!... Äiti käski sanoa hyvin ... hyvin paljon\nterveisiä tädille ja sanoi, että sillä tädin hiivalla nousi taikina niin\nhyvästi, jotta kolmesta jauhokilosta tuli iso rinkeli ja vielä kolme\nlettileipää... Missäs se Maiju on?\"\n\n\"Eiköhän se ole tuolla kammarissaan... Maiju hoi!... Oletko sinä\nsiellä?... Täällä on Iittilän Elli\", vastasi ja huuteli lihava äitini\nhosuen pyyhinliinalla tomuja huonekaluista. Elli ryntäsi huoneeseeni ja\nhuudahteli:\n\n\"Ai-jai!... Miten sinulla on jo kaikki järjestyksessä!\"\n\nJa lennähtäen asettui hän peilin eteen, teki siinä liikkeitä käsillänsä\nkun haaveilija, kääntyi sitte syrjin peiliin ja koki taas pyöräytellä\ntakapuoltansa, mutristelemalla vartaloansa ja tarkaten tulosta peilistä\nja sipuen sitä tehdessään hameensa edustaa. Minua se kiemailu jo\nsuututti niin että viskasin hansikkaani pöydältä sohvalle, äännähtäen\nnärkästyneenä:\n\n\"Äs!\"\n\nMutta Elli ei älynnyt mitään. Hän suinasi nyt hattuni, minusta mitään\nvälittämättä ja vasta sitten kysyä heläytti asiansa:\n\n\"Kuule, Maiju!... Oletko sinä jo nähnyt nuorta herra Ikosta?\"\n\nOitis kiekahdin minä mustasukkaiseksi, enkä vastannut. Elli jatkoi:\n\n\"Hän on nii-in miellyttävä ... nii-in miellyttävä, jotta sinä et Maiju\nusko... Ja sitten hän harrastaa polkupyöräilyä ja luontoa ja on\nsemmoinen idealisti... Minä hänestä pidän paljon enemmän kuin\nOskarista\", lopetti hän muuttaen äänenpainoansa.\n\nEn tiennyt enää mitä sanoa ja peittääkseni suuttumiseni huusin minä\nkeittiöön harmistuneesti:\n\n\"Pankaa herran tähden se keittiön ovi kiinni, jotta ei tule tänne ruuan\nhaju ... ihanhan tähän jo läkähtyy!\"\n\nOvi sulettiin. Elli otti puuderirasiani, tartutti siitä puuvillatukkuun\naimomäärän puuderia, sipasi sillä, suu auki, kasvonsa niin että ne\nolivat kuin jauhotut, ryhtyi sitte peilin edessä pyyhkimään enintä pois\nja kysyi sitä tehdessään:\n\n\"Maiju... Tuleeko herra Ikonen tänä iltana teille?\"\n\n\"Pyh!... Tulipa tuo nyt tahi ei!\" keikautin minä nenääni, tekeytyen\nhänen silmissään ylenkatseelliseksi Ikosta kohtaan, sillä\nmustasukkaisuus alkoi jo minua ihan sapettaa.\n\n\"On niitä nyt parempiakin nähty!\" lisäsin minä vielä ynseästi,\npeittääkseni tunteeni. Mutta hän vain jatkoi:\n\n\"Minä pidän hänestä... Hän on niin kiltti ja niin suuri idealisti ...\nniin suuri idealisti että sinä et, Maiju, usko!\"\n\nOlin harmista haleta. Hän olisi vieläkin puhunut, mutta nyt minä jo\nehätin halveksivasti:\n\n\"Mhyh!... Semmoista vanhoillisuutta!\" Taas aikoi Elli jotain sanoa,\nmutta ei ehtinyt saada suun vuoroa kun minä kiirehdin, ilmottaen\njyrkästi, nenääni nostaen:\n\n\"Idealismi on nyt jo voitettu kanta... Kaikki suuret ja modernit ihmiset\novat nyt jo realisteja!\"\n\nMutta ei Elli vieläkään älynnyt, että minä en häntä sietänyt. Hän alkoi\ntaas puhua Petteristä, kehuen:\n\n\"Hän on jo lyseossa ollessaan ollut niin hyväpäinen, niin etevä ja\nvarakas, jotta kaikki opettajat ovat hänestä pitäneet.\"\n\nNyt loppui jo minun kärsivällisyyteni. Hermostuneena huusin minä hänestä\nirti päästäkseni, äidille:\n\n\"Äiti hoi!... Eikö se äiti nyt tiedä, jotta täällä on vieraita!... Kun\nnyt ei kahviakaan tarjoa!\"\n\nJa se auttoi. Äiti kutsui Ellin kahville ja minä pääsin hänestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt kai jo uskonee lukijakin, että Petteri oli vienyt minun sydämeni,\nettä lempeni siis oli todellista, ei hetken tunnetta ja utua. Sillä jos\nniin ei olisi ollut, en minä olisi ollut näin tavattoman mustasukkainen\nEllille. Nyt minä en voinut häntä sietää. Kiukustuneena tarkastin minä\nhänen lähdettyänsä puuderirasiani, viskasin hänen käyttämänsä\npumpulitukupsen uuniin ja ähähdin ynseänä, mutisemalla:\n\n\"Tulee siihen vielä toisten pumpulit likaamaan ja puuderit\nkuluttamaan!... Mokomakin!\"\n\nMuistin hänen kiemailevat liikkeensä, suutuin ja puhelin\nylenkatseellisesti:\n\n\"Koketeeraa vielä ja keikistelee kuin parempikin... Takaruumiinsakin\ntyöntää niin pitkälle jotta se on kuin mikäkin putkula... Ja sitte, kun\nse sitä kieputtaa näin ... näin ... näin!\"\n\nMinä matkin hänen liikkeitänsä, yllyin ja jatkoin:\n\n\"Ja sitten siitä idealismistaan kaakattaa kuin mikäkin haikara...\nIkäänkuin siitä mitä ymmärtäisi!\"\n\nMatkin hänen kakatustansa ja muikistelujansa, ja niin uskomattomalta\nkuin tämä minun käyttäytymiseni tuntuukin--kukapa voisikaan uskoa että\n_minä_ olisin niin tyyten unohtanut itseni ja sulouteni vaatimukset\nettä ruvennut niin rumalla tavalla matkimaan--niin on se kuitenkin\ntotta. Olen sen kertonut ettei voitaisi syyttää minun salanneen huonoja\npuolia ja piirteitä, jotka rumentavat minua. Olen tahtonut olla\nrehellinen, sillä mitäpä hyötyä minulle nyt enää tämän salaamisesta\nolisi.\n\nNo niin. Minä siis matkin ja tein jos mitä. Mutta mustasukkaisuuteni\nsiitä vain yltyi ja se taas kiihdytti tietysti lempeäni. Minä\nhermostuin, tulin jo juonikkaaksikin ja olisin vain laiskotellut. Sydän\nalkoi yhä suuremmassa määrässä tunkea aivojen toimintaa pois tieltään,\ntunne-elämä astui järjen virkaa hoitamaan ja silloin tietysti tapahtuu,\nainakin alussa, yhtä ja toista outoa. Meitähän voi yleensä silloin, kun\nsydän toimittaa aivojen virkaa verrata taloon, josta isäntä on lähtenyt\nmatkalle ja vanha, isännän töihin tottumaton ja kömpelö ukko jää\npitämään vallattomia lapsia kurissa. Arvaa sen, mikä mylläkkä siinä\naluksi syntyy ja mitä tuhmuuksia ukko itsekin lopulta tuskautuneena\ntekee!\n\nNo niin. Näin alkoi asia mennä. Tuossa puolen päivän aikana minä jo\ntelkeydyin huoneeseeni ja itkeä tihistin, ensi kertaa näissä asioissa,\nvaikka eiväthän nämä lemmen asiat tietysti itkemällä sen paremmaksi\ntule.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vihdoin tuli ilta. Vieraat olivat jo koolla. Iloittiin, puheltiin\nja hälistiin. Minä koetin olla rakastettava ja iloinen ja hymyilin,\njoskus silmät niin pyöreinä, että otsalle nousi kureita. Samalla koetin\ntoimittaa, ettei Elli pääsisi Petterin seuraan.\n\nJa koko ajan vaivasi minua kumminkin salainen mustasukkaisuus. Petteri\nnäytti sen johdosta nyt entistä miellyttävämmältä. Minä tulin ärtyiseksi\nmuille ja kun Ratisen poika Oskari tuli minua hakkailemaan, en minä sitä\nenää sietänyt, olin hänelle aivan kylmä. Hänen tungettelunsa hermostutti\nminua. Etsin aina vain tilaisuutta saada kuin ohimennen lausua jonkun\nsanan Petterille.\n\nKerran olin hänen kanssansa juuri ruvennut puhumaan polkupyörämatkasta,\nkun Ratisen Oskari taas tuli häiritsemään. Hän koetti saada rillit\npysymään nenällänsä, mutta se ei tahtonut onnistua, sillä nenä oli liian\nmatala ja pieni. \"Anteeksi, neiti Lassila... Saanko luvan kysyä\", yritti\nhän puhua, mutta samassa putosivat rillit, jääden nauhaan riippumaan.\nHän alkoi taas niitä asetella ja yritti:\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti Lassila! Kuinka olette nyt kesäänne viettänyt?\"\n\n\"Eiväthän ne sinun rillisi kestäkään nenällä\", hymyili siihen Petteri\ntoverillisesti, suu auki ja lisäsi avomielisesti, viattomasti:\n\n\"Jos lie se vieteri jo höltynyt ... kun ne eivät kestä!\"\n\nRatinen piteli nyt rillejänsä hyppysin nenällänsä ja jatkoi:\n\n\"Ei ... kyllä se on uusi vieteri...\"\n\nJa kääntyen asiaansa toisti hän:\n\n\"Niin ... kuinka olette nyt viettänyt kesäänne, neiti Lassila?\"\n\n\"Oikein hyvin\", koetin olla miltei veitikka, vaikka Ratinen minua\nkiusasi. Petterin isä oli katsellut Oskarin puuhia, lähestyi nyt ja\nselitti:\n\n\"Kun olisi sankaniekat silmälasit, niinkuin minulla ja ämmällä on kotona\nniin ne kestäisivät päässä!\"\n\nPetteriä huvitti isänsä neuvo. Suu auki hymyili hän avomielisesti. Isä\nkysyi:\n\n\"Paljonko tuommoiset kultakakkulat vielä maksavat?\"\n\n\"Tjaa... Mitä se oli kuusikymmentä markkaa\", vastaili Ratinen\nherrasmiehen eleillä, sanoja tapaillen. Toinen lisäsi:\n\n\"Minä maksoin laseista markka viisikymmentä penniä ja niillä näkee pirun\nhyvästi ... vaikka hienonkin kirja-präntin!\"\n\nLöyhyttelin sitä kuullessani nenäliinalla kasvojani. Ukko Ikonen koristi\nkurkkunsa ja kumartui sylkäsemään sohvan taakse ja arveli:\n\n\"Olisihan ne tälle meidänkin pojalle jo ostettava tuommoiset kakkulat,\nmutta tokko he kestänevät kun tälläkin on niin matala se nenänselkä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä mihin suuntaan keskustelu olisi jatkunut jos ei äiti olisi sitä\nkeskeyttänyt. Hän helisteli nimipäivämaljojansa salin toisella puolella\nja huomautti äkkiä:\n\n\"Missäs se on nuori herra Ikonen!\"\n\n\"Täällä, äiti\", ehätin minä, ja oitis toi tarjoilija Petterillekin\nlasin. Äiti tulla leiletteli silloin salin halki meitä kohti, lasi jo\nkoholla kädessä ja kilisti Petterin kanssa, pyyhkäsi sitte vasemman\nkäden kämmenselällä hikistä otsaansa ja lausui ennen ryyppäämistään:\n\n\"Onneksenne Teillekin, herra Ikonen!\"\n\nPetteri kumarsi niin kankeasti, että oikeastaan näytti menneen koukkuun\nja hymyili entistä avosuisemmin ja pystynenäisemmin. Vilkasin häneen\nvarkain. Ukko Ikonen alkoi selitellä äidille:\n\n\"Tää meidän poika aikookin ruveta tuomariksi lukemaan...\"\n\n\"Jassoo!\" sievistelihe äiti ja kysyi:\n\n\"No kuinka herrasväki Ikonen nyt viihtyy siellä Peijonniemessä.\"\n\n\"Ka mikäpäs siellä on viihtyessä!... Pellot kasvavat että ökisee ja\nnurmiheinän kasvukin on kohtalainen!\" selitti ukko, imasi savut ja kysyi\nvuorostaan:\n\n\"Joko tällä rouvalla on nyt miten paljon ikää?\"\n\n\"Neljäkymmentä kuusi vuotta neljä kuukautta ja kolmetoista päivää\",\nselitti äitini, koettaen olla herttainen. Ukko siihen tokasi:\n\n\"No onpa sitte jo rouvallakin ikää hartioilla!... Tämä meidän ämmä on\ntoki vuotta nuorempi.\"\n\nÄitikin joutui niin ymmälle että hän vaistomaisesti, erehdyksessä niiata\nryöhäytti Ikoselle aika syvään, pää kallellaan, suu happamena ja silmät\nhämmästyksestä pyöreinä, toivotti lasiaan kilistäen ukolle terveyttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta kului. Oli jo syöty ja tanssittukin. Minä koetin kiemailla: Joskus\ntekeydyin naiviksi pikku tytöksi, joskus vallattomaksi koulutytöksi.\nTurhaan olin etsinyt tilaisuutta olla kahden kesken Petterin kanssa.\n\nMutta nyt sen toki sain. Oli jo ilta, päivä oli laskemaisillansa. Hän\noli yksin puutarhassa. Menin hänen ohitsensa toivossa, että hän\ntarttuisi matkaani ja ollakseni siitä varma kysäsin iloisella,\nkiehtovalla äänellä:\n\n\"Eikö teillä ole kylmä, herra Ikonen?\"\n\n\"Kuinka niin\", hymyili hän entiseen tapaansa ja lyöttäytyi matkaani.\nOlin nyt onnellinen, tekeydyin viattomaksi ja astua sipsuttelin hyvin\ntepsuttelemalla.\n\nJa Petterikin tunsi nyt lämpenevänsä, ujosteli, eikä löytänyt puheen\naihetta. Vein häntä puiston käytävää myöten rantaa kohti. Vihdoin lausui\nhän:\n\n\"Tämä on hyvin kaunis ja iso puisto.\"\n\n\"Pidättekö tästä?\" tartuin minä siihen nopeasti.\n\n\"Pidän\", tokasi Petteri ja selitti:\n\n\"Minä en pidä semmoisista kaupungin puistoista, joissa nurmikkokin\nkeritään aina niin paljaaksi kuin lammas... Se on vain luonnon\nturmelemista.\"\n\nNiin oli päästy hyvään alkuun. Mutta nyt aloin minä jo todellisuudessa\nujostella, en löytänyt puhuttavaa. Koetin toki häntä liehakoidakseni\nhuudahdella:\n\n\"Ai, kuinka te olette luonnon ihailija, herra Ikonen!... En minäkään\npidä kerityistä puutarhoista... Niissä ei ole mitään semmoista pehmeää\nja ... semmoista ... no kodikasta ja kansallista.\"\n\n\"Eihän niissä mitä ole!\" tokasi Petteri ja niin jatkui kulku ja puhelu.\nTulimme jo lähelle rantaa ja saadakseni olla kauvemmin hänen\nseurassansa, kysyä sukasin viekkaasti:\n\n\"Oletteko nähnyt jo minun lempipaikkani?\"\n\n\"En... Missä se on?\" ällisteli Petteri. Minä selitin:\n\n\"Se on tästä vähän matkan päässä... Aijai kun sieltä on ihana\nnäköala!... Se on niin ihana ... niin ihana näköala että siitä voi\nnauttia vaikka aina.\"\n\n\"No mennään katsomaan\", älysi Petteri jo katsoa etuansa, sillä hänkin\nhalusi viipyä minun seurassani. Kokosin helmani niin ylös, että näkyisi\nalushameen kaunis pitsi ja niin me lähdimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhanana, punaisena laski päivä Tohmajärven selkävesien taa kun saavuimme\nmääräpaikkaan, rannalle. Saaret ja rannat riiputtelivat järven tyyneen\nsiniveteen upotettuja kuvaisiansa ja järven taustalla nousi hienoinen\nsumu kietoen Janne Voutilaisen talon salaperäiseen yön sumuharsoon.\n\n\"Katsokaa!... Eikö ole ihana!\" innostuin paikalle tultua. Petteri\nkatseli hetken ja myönsi:\n\n\"On tämä kaunis paikka... Tuo tyyni järvi ja kylä sen takana ja tuolla\nrannalla nuo lehmät... Mikä kylä se on tuolla toisella rannalla?\" käänsi\nhän puhetta.\n\n\"Se on Jouhkola.\"\n\nYön silmät raottuivat jo metsiköissä. Perhoset nukkuivat. Rantavedessä\nui myöhästynyt sorsa viime uintiansa ja järvelle ilmestyi jo yön\nsalaperäinen henki. Minä koetin sulautua siihen luonnon mielialaan:\nkoetin olla haaveileva, runollinen ja virkoin:\n\n\"Miten ihana on Pohjolan kesä.\"\n\nPetterikin tuli runolliseksi. Hän puhui, järven tyyneyttä ihaillen:\n\n\"Nyt siellä olisi hyvä laskea selkärihmaa... Ei tuuli häiritseisi ja\nvene näyttäisi täältä katsoen ikäänkuin olevan vedestä irti.\"\n\n\"Niin... Miten ihanaa se olisi\", sulin minä edelleen. Syntyi\näänettömyys. Petteri ujosteli yhä enemmän. Tunteellisena, kuin muun\npuheen puutteessa kysyi hän nyt:\n\n\"Pidättekö, neiti Lassila, kalastuksesta?\" \"Pidän!\" valehdella heläytin\nminä avoimesti, nopeasti, häntä miellyttääkseni ja Petteri ilmoitti:\n\n\"Pidän minäkin. Minä pidän kaikesta mikä vain on luontoa.\"\n\n\"Niin ... tehän olette suuri luonnon harrastaja!\" lähenin minä häntä\ntaas. Petteri siitä jo innostui ja kysyi:\n\n\"Kummasta kalastuksesta te enemmän pidätte: verkkopyynnistä, vaiko\nselkärihmakalastuksesta?\"\n\n\"Selkärihma\", heläytin minä umpimähkään, mutta varmasti ja\nhäikäilemättä, silmät suurina, avoimina ja Petteri alkoi jo kehua:\n\n\"Selkärihmalla minäkin kalastan enimmäkseen.\"\n\nJa hän kertoi minulle kalastuksistansa ja harrastuksistansa ja me olimme\nonnellisia. Kertomuksensa hän lopetti ilmoittamalla:\n\n\"Siinä Nenosen lammissa, kun onkin oikein mustia kyrmyniskoja ahvenia,\nniin ne sitten vasta ovat hakkia syötille! Ei tarvitse muuta kuin viskaa\nvain veteen koukun, jossa on täky niin paikalla ne tarraavat siihen.\nNeidin pitäisi tulla kerran sinne kalastamaan.\"\n\n\"Ai, miten hauskaa!... Kun saisi ihminen kerran oikein ... oikein\nrauhassa harrastaa kalastusta ... ja kaikkea ... kaikkea, mikä vain on\nhyvää ja kaunista!\" tekeydyin minä jo aivan kademieliseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin jatkui keskustelumme ja me lähenimme toisiamme. Häntä\npehmittääkseni minä nyt jo tietäen että hän on idealisti, äkkiä kysyä\nhöläytin:\n\n\"Mutta mitä te pidätte realistisesta suunnasta?... Eikö idealismi ole\nsitä korkeampi kanta?\"\n\nPetterin kasvoille levisi omituinen, voitokas hymy ja hän todisti\nverkkaan, omituisesti:\n\n\"Oo-on se toki ... idealismi!... Minä en voi koskaan nauttia\nrealistisesta kirjallisuudesta, mutta aivan toista on idealismi.\"\n\nMinusta tuntui, että olin voittanut ja näyttelin kiehtovaa osaani niin\nettä itsekin jo uskoin puhuvani totta, kun vakuutin aivan nyreissäni:\n\n\"Niin minäkin: Minä en voi kärsiä realistista suuntaa.\"\n\nJa minä aivan innostuin, vilkastuin ja jatkoin tankaten:\n\n\"Ajatelkaa, herra Ikonen, että se ei kohota ... ei kirkasta ... ei nosta\nihmistä jokapäiväisyyttä ylemmä, vaan jauhaa vain aina sitä samaa ja\nsamaa arkipäiväisyyttä!\"\n\nJa niin syvennyimme me uusiin, kirjallisiin kysymyksiin. Mutta jo oli\nillallisen aika. Hellä, leuto iltayö kietoi meidät pehmoisiin\nhämyihinsä, kun me palasimme toisten seuraan. Minä olin iloinen ja\nonnellinen. Nyt toivoin minä varmaan että olin voittava, ainakin ajan\nkanssa Ellin. Aloin jo huolehtia asian jatkosta: Rakastettavaksi,\nherttaiseksi tekeytyen puhelin minä ukko Ikoselle:\n\n\"Kuulkaahan herra Ikonen: Teidän pitää kerran kutsua tohmajärveläiset\nkalastusretkelle Nenosen lammille.\"\n\nUkolla oli suu ruokaa täynnä, kun hän vastata mukelsi:\n\n\"Ka olisihan\"--hän pureksi välillä--\"olisihan siinä\"--nyt hän nielasi\npalan--\"olisihan siinä lammissa ahventa kun olisi vain pyytäjää.\"\n\nRakastettavana, iloisena perhosena, kietouduin minä nyt häneen, koittaen\nkiertoteitä saada hänet tajuamaan, että hänen pitäisi panna toimeen\nkalastusretki. Tietysti oli tehtäväni vaikea. Miten päinhän minä\npuhuinkin, niin kehui ukko vain lampiansa:\n\n\"Kala- ... kalarikas lampihan se on se Nenosen lampi!\"\n\n\n\n\nd) ENSI KEHITTELY.\n\n\nJuhlat olivat ohi. Hiljaisina, ikävinä kuluivat taas päivät. Elämässäni\noli tapahtunut suuri muutos. Minä olin tullut entistä laiskemmaksi.\nPieninkin työ minua kiusasi. Päivät minä luin idealistisia kirjoja ja\nkiukuttelin palvelijoille ja illat minä laulelin ja haaveilin. Ja aina\nvain välkkyi sielussani Petterin koruton kuva. Se oli painunut sinne\nhymyilevänä, ihanana ja rauhallisena kuten rantojen kuvaimet uppoavat\njärven tyyneen syvyyteen, sulattaen maiden ja vetten kauneuden yhdeksi\nainoaksi levolliseksi ihanuudeksi.\n\nJa miten kuumeisena minä odotin uutta kohtausta! Toivoin että ukko\nIkonen todellakin kutsuisi kalastusretkelle ja opettelin jo sitä varten\nkalastusta minkä voin: Renki Matti neuvoi panemaan syötin koukkuun ja\nopetti yhtä ja toista muutakin. Kärsimättömänä odotin minä nyt kutsua\nkalastusretkelle, ja kun sitä ei kuulunut, hermostuin minä, tulin\nkärsimättömäksi ja juonittelin milloin yhdelle, milloin toiselle.\nKerrankin nukkui isä päivällisen jälkeen sohvalla syrjällään. Minua se\nkiukutti ja minä äsysin:\n\n\"Mitä tuo, isä, nyt on tuommoinen alituinen makaaminen!... Ei koko\ntalossa enää tehdä muuta kun syödään ja maataan.\"\n\nIsä raotti silmiänsä laiskasti ja katsoi minuun silmät soikeina rakoina.\n\n\"No, isä!\" ärryin minä ja isä kääntyi silloin toiselle kupeellensa,\nselin minuun ja alkoi kuorsata. Suuttuneena keikautin minä silloin\npäätäni ja lähdin huoneesta, äkäillen, kuin itsekseni halveksivasti:\n\n\"Kaikenlaisia unikekoja sitä pitää ollakin maailmassa!\"\n\nIsä ei ollut kuulevinaankaan, vaan alkoi kohta rauhallisesti kuorsata.\n\nMutta poikkeamme hetkiseksi Petterin elämään:\n\nKun hän meiltä lähdettyänsä ajoi isänsä kanssa Lahden perän kautta\nkotiinsa, oli hän tavallista herkempi luonnon vaikutuksille. Hänkin oli\njo näet sulanut. Hevonen juosta lötkötteli laiskasti. Korpimaan luonto\noli kääriytynyt kesäyön hienoon salaperäisyyteen. Aidan seipäihin\nkuivamaan pistetyt heinävihkot ja pajunkuori- ja leppätullot näyttivät\npehmeiltä, satumaisilta, naavakuuset niin tumman salaperäisiltä, koivut\nhiljaisilta ja metsän ja yön henget näyttivät hiiviksivän puiden\ntummissa varjoissa kun Petteri nenä pystyssä, suu elottoman näköisessä,\nkoruttomassa hymyssä istua kökötti rattailla, napinlävessä minun\nantamani kukkanen. Marjamäen mökkien kohdalla huomasi isäkin sen ja\nkysyi:\n\n\"Mistä se on tuo kukka sinun nutun ryntäisi tarttunut?\"\n\n\"Se on neiti Lassilan antama\", havahtui nyt Petterikin. Isä räpsäytti\nhevosta ohjaksien perillä ja kysyi:\n\n\"Jokos sinä aloit sitä tahkota?... Sitä Lassilan tyttöä?\" Lisäsi hän\nhetken kuluttua, kun Petteri ei vastannut. Tämä ei vastannut. Isä mietti\nasiaa ja järkeili hetken kuluttua minusta:\n\n\"Onhan sillä näkyy hienot kintut ... kun se nostaa hameensa niin jotta\nnilkka näkyy.\"\n\nMutta silloin oli hevonen kompastua. Ukko siitä hätäytyi ja pidätteli:\n\n\"Prtut ... prtut!... Hevosen pahuukselta on etujalan kenkästä kulunut\nhokki, niin se kompastelee... Pitää käydä seppä Kärkkäisellä\npanetuttamassa uusi kenkä.\"\n\nKauvan ajoivat he nyt ääneti. Mietteisiinsä vaipuneena ajatteli Petteri\nminua, muisteli silmieni tenhoa, ääneni sointua. Minun ihana kuvani\nupposi yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Hän unohti jo yön salaperäisen\nhämyn, ei huomannut metsän tummaa pehmeyttä, ei yksinäisen yölinnun\nääntä. Vihdoin lausui hän isällensä:\n\n\"Isä... Meidän pitäisi panna toimeen kalastusretki.\"\n\n\"Ka onpa niitä vielä entisiä suolakaloja kuukauden päiviksi... Ja\nkapakaloja voi ostaa Sortavalan markkinoilta\", epäsi isä, tajuamatta\nvieläkään asiaa. Petterin täytyi selitellä:\n\n\"Niin ... mutta semmoinen kalastusretki johon kutsuttaisi koko\nTohmajärven herrasväki. Keitettäisi kahvia rannalla ja laskettaisi\nselkäsiimaa.\"\n\nNyt alkoi ukko saada hämärää käsitystä asiasta. Kun Petteri vielä jatkoi\nselitystä, myönteli isä jo:\n\n\"Kunhan nyt tulee sateisempia aikoja, jotta ei vie poutaisia työpäiviä,\nniin sitte panee hänet toimeen... Kalakin syö koukkua paremmin sateilla,\nkuin pouta-aikana.\"\n\nPetteri sai alkaa uuden selityksen. Ylioppilaslakkiansa tarkastellen\npuheli hän pitkään, kuin itsekseen:\n\n\"Ee-ei se sateella sovi... Se pitää olla poutailma, jotta ei kastu\nneitienkään vaatteet.\"\n\nSyntyi uusi keskustelu. Vihdoin sai ukko selvän, että kysymys oli\noikeastaan muusta, eikä kaloista ja puheli:\n\n\"Ka mistäs minä sen arvasin, jotta sinä sitä vallesmannin tyttöä\nkalastelisit!\"\n\nJa hän alkoi taipua. Ensin hän tietysti ehdotteli, että pidettäisi\nheinäntekotalkoot niin niistä olisi samalla hyötyäkin. Mutta Petteri\nvastusti sitä, sanoi etten minä pidä niittämisestä, enkä haravoimisesta\nja silloin taipui jo isä, nykäsi hevosen juoksuun ja ilmotti:\n\n\"No laita sitte se retkesi... Tottapahan joku ahvenkin sattuu samalla\nkoukkuun tarttumaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäliltä tästä nyt oikeastaan jää pois yhtä ja toista, mutta kun se on\nvähemmän tärkeää, niin olkoon kertomatta. Jo tästä kertomuksesta\nmuutenkin yksi kirja venyy. Hyppään siis suorastaan kalastusretkeen.\n\nVihdoinkin valkeni se ikävöity päivä. Ikosen renki tuli sanotulle\nretkelle kutsumaan. Isäni ajoi partaansa, paitahihasillansa, leuka\nsaippuassa. Äiti tulla pyörittäytyi silloin huoneeseen ja sanoi:\n\n\"Se Ikosen renki on keittiössä... Kalastusretkelle on kutsumassa.\"\n\nMinä olin ilon vallassa. Isä avasi silmiänsä hieman suuremmiksi, katsoen\näitiin, mutta ei keskeyttänyt työtään. Minua se pisteli. Äiti odotti ja\ntiedusti:\n\n\"Mitä minä sille sanon?\"\n\nIsä vain kaaputteli leukaansa, alahuuli hammasten välissä.\n\n\"Isä!... Ettekö te nyt jo kuule!\" äsähdin minä jo silloin.\n\n\"Tuletko sinä ... sinne retkelle?\" jatkoi äiti.\n\n\"Missäs se kalastaa?\" tokasi siihen isä vihdoinkin työnsä lomassa.\n\n\"Nenosen lammissa\", ehätin minä kiukkuisella äänellä. Välinpitämättömän\nnäköisenä oudosteli isä nyt uudella saippualla leukaansa voitaen:\n\n\"Mikä pahuuksen kalastusta se semmoinen on ... kun nyt ihan talkoot\npitää?\"\n\n\"Ats!\" pääsi minulta jo äänekäs kiukku. Äiti koetti selittää, että se on\ntavallansa huviretki. Nyt älysi isäkin ja äänsi, ryhtyen työtään\njatkamaan:\n\n\"Ka voihan tuolla pistäytyä... Sano sille rengille jotta tullaan\",\nlopetti hän pistäen taas huulensa hampaitten väliin, että olisi\nmukavampi ajaa. Iloni oli tietysti kuvaamaton. Isä lopetti työnsä ja\nrupesi sohvalle virumaan, lukien samalla sanomalehteä. Kotvasen\nkuluttua, kun äiti taas palasi, vääntäytyi hän istumaan ja puheli\nunisena, haukotellen, kuin itsekseen:\n\n\"Saa nähdä, saako tämä Iittiläisen Elli sen Ikosen pojan verkkoonsa...\nSe ukko Iittiläinen jo kyselee sen ukon rikkauksia.\"\n\nSiis isäkin jo puhui siitä. Silloin täytyi asian olla varma. Hän\nhaukotteli nyt pitkään ja jatkoi kita auki, haukottelun seasta:\n\n\"Ja onhan se--taas hän haukotteli--onhan se rikas ukko, se Ikonen!\"\n\nHän oli saanut jo haukottelun loppuun, raaputti vasenta kämmenselkäänsä\nja puheli lisää kuin itseksensä:\n\n\"Sanovat sillä olevan parisen sataa tuhatta ihan puhdasta kontanttia.\"\n\nKaikki ajatukseni ja tunteeni sekottuivat. Raivostuin Ellille. Niin\nherkkä ja vaikutuksille altis oli minun sieluni. Jotain mutisten\npoistuin minä kammariini. Vihoissani etsin minä Ellin valokuvan\nalbumistani, viskasin sen uuniin ja mutisin:\n\n\"Mokomakin ... kiemailija!\"\n\nNiin sekaantui taas ilooni katkeria tunteita. Tietysti minä taas itkin\nja surin, mutta ei se vain sieluntilani siitä sen paremmaksi tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt oli vihdoinkin toivoni täytetty: Nyt oli kalastusretki. Koko\nTohmajärven herrasväki oli koolla Ikosen talossa. Itse asiassa oli koko\nretki Tohmajärvellä uutta. Monet olivat käsittäneet sen\nkalastustalkooksi. Istuttiin ennen retkelle lähtöä Ikosen salissa ja\njuotiin kahvia. Tukkiurakoitsija K.P. Halinen alkoi puhua asiasta,\nkysyen:\n\n\"Onko tämä Nenosen lampi hyvin kalainen?\"\n\n\"Onhan siinä ahventa ja särkeä... Ja eikö liene joku kiiskikin\njoukossa\", myönsi isäntä ja varmistuakseen asiasta huusi hän Petterille:\n\n\"Petteri!... Onko tässä Nenosen lammissa kiiskiä?\"\n\n\"Ei\", kielsi Petteri. Isä puolustautui silloin:\n\n\"Eipä niistä ole väliäkään ... niin ruotaisista kaloista. Kalakukossa\nnuo vielä menevät, mutta soppa- ja suolakalaksi ei ole hylyistä\nollenkaan.\"\n\nVieraat olivat jo vaikenemisellaan myöntää asian niin olevan. Mutta nyt\ntarttuikin Petteri keskusteluun ja oikasi topakkana:\n\n\"Nyt isä erehtyy: Soppakaloista on juuri kiiski kaikkein arvokkain,\nvaikka sen liha on ruotaista. Siitä tulee kaikesta paras liemi.\"\n\nTästä aiheesta sukeutui keskustelu. Useimmat rouvat asettuivat tietysti\nheti Petterin puolelle asiantuntijoina. Petteri teki selkoa kalasuvuista\nluonnontieteen kannalta katsoen ja kysyi minulta:\n\n\"Vai mitä neiti Lassilakin ajattelee: eikö kiiski ole paras liemikala?\"\n\n\"On... Minä pidän hyvin paljon kiiskistä\", valehtelin minä nopeasti ja\nikäänkuin nostin nenääni Elliä halveksiakseni, sillä tunsin olevani\nsamaa puolta Petterin kanssa. Niin pienetkin asiat vaikuttivat sieluuni\nvoimallisesti. Eikö ihme. Jokainen rakastunut tyttö sen kyllä ymmärtää.\nIsä tarttui nyt asiaan: lasiaan lusikalla hämmennellen puhui hän:\n\n\"Lohihan se olisi hyvälihainen ja rasvainen kala, mutta ei tuo pakana\nelä tässä Tohmajärvessä!\"\n\nKauppias A. Kotinenkin oli ottanut keskusteluun osaa silmälasit päässä.\nNyt nousi hän, kävi sylkäsemässä akkunasta ja väitti:\n\n\"Mutta on se hyvä Onkaman mujekin syötävä kala, kun sen ihan\nverekseltään voissa paistaa, tahi keittää sopan ja lisää siihen voita.\nEi se anna lohikeitollekaan suurestikaan perään.\"\n\n\"On... Hyvä ruokakalahan se on Onkaman muje... Vaikka osaavat nuo\nOnkamolaiset siitä hintaakin nylkeä, jotta on jo kohta sianläskin\nhinnoissa ... eto kala!\" myönnytteli nyt jo ukko Ikonen ja niin jatkui\nkeskustelu läpi kaiken, mikä kalastukseen kuuluu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin vaelsimme toki Nenosen lampea kohti. Olin pukeutunut\nparhaaseen pukuuni ja kammannut kauniin tukkani hyvin aistikkaaksi.\nKulimme metsätietä myöten. Luonnollisesti minä koetin pysytellä Petterin\nrinnalla, ettei vain Elli pääsisi väliin sotkemaan. Kaikki naiselliset\npuolustautumisvaistoni heräsivät. Petteri puhui tien varrelle osuneista\nkukista, ilmoittaen niiden nimet ja kysellen pidänkö minä siitä ja siitä\nkukasta. Silloin minä aina koetin ensin saada tietää hänen makunsa,\nkysyen:\n\n\"Entäs Te?\"\n\nJos hän vastasi kieltävästi, nyrpistin minä nenääni ja yhdyin\nesimerkiksi näin:\n\n\"En minäkään... Semmoinen epähieno tuoksu ja jokapäiväiset värit.\"\n\nJos hän taas sanoi pitävänsä, aloin minä huudahdella ihastuksesta ja\nkehua kukkaa. Niin että oli minulla siis konstit! Petteri hymyili, tuli\navomielisemmäksi, tuttavallisemmaksi ja välit lähenivät. Olimme jo\nystäviä. Toisetkin kulkivat parittain. Petteri oli varustanut jokaiselle\nongen ja kun koko pitäjän herrasväki kulki nyt onkivavat pystyssä\nolalla, oli näky miltei sotainen. Semmoiset joukot olin siis jo pannut\nliikkeelle rakkauteni tähden. Kauppias Kotonen jo järkeilikin:\n\n\"On tässä nyt kokonainen vapametsä liikkeellä!... Paholaisestako heille\nkaikille vain kaloja riittänee!\"\n\nJospa he olisivat tienneet että tämä kaikki oli minun ansiostani, minun\npäähänpistostani johtunutta! Mutta mistäs he sen tiesivät. Me saavuimme\nrantaan. Petteri oli jo edellisenä päivänä laskenut verkot ja\nselkäsiiman ja täyttänyt rannat merroilla ja rysillä, Nyt piti vain ne\ntarkastaa, onkia, vetää nuotta, keittää rantakala, syödä ja juoda\nraittiissa luonnossa. Minä aloin touhuta saadakseni Ellin jäämään\nrannalle, että saisin olla Petterin kanssa vesillä rauhassa häneltä.\nTeeskennellyllä ilolla huudahtelin minä liehakoiden:\n\n\"Elli!... Kuule Elli!... Sinähän se osaat keittää kaikista parasta\nkahvia...\"\n\nElliä se miellytti. Minä jatkoin, järjestellen:\n\n\"No sinä saat sitten jäädä rannalle... Minä menen Oskarin ja Helmin ja\nherra Ikosen kanssa selälle kalastamaan... Eikö niin, herra Ikonen?\"\njoudutin minä ratkaisua.\n\nJa niin järjestyikin asia. Vanhempi herrasväki jäi rannalle onkimaan.\nRouvat istuivat polvet pystyssä, tai kykyllänsä, onki vedessä, vapa\nkädessä ja kielittelivät siinä, ongistaan rahtuakaan välittämättä, koko\npitäjän asiat Huhkosen tytön naimisista Kaikkosen lesken asiaan asti.\nIsä viskasi onkensa veteen, sen koommin siihen katsahtamatta, heittäytyi\nkylellensä ja kysyi kappalaiselta:\n\n\"Onkohan se tuo iso petäjikkö ja niitä pappilan maita?\"\n\nKappalainen tuherti sättää onkeensa ja myönsi niin olevan. Ikonen arveli\nsiihen:\n\n\"Lähtisi sitä semmoisella petäjiköllä rahaa, kun olisi urakkasummassa\nmyödä tälle ruukin puulaakille!\"\n\n\"Paljonkohan tuo ruukki maksaisi kannolta?\" mietiksi jo kauppias\nKotonenkin, heittäytyen hänkin virumaan vapansa eteen. Halinen selitti\netujaan valvoen:\n\n\"Se on niin huonolla uittomatkalla, jotta ei siitä kannata täyttä hintaa\nmaksaa... Hevosveto tulee aina niin kalliiksi, jotta puille ei jää\npaljon mitään.\"\n\nNiin jatkui keskustelu. Me soutelimme lammin selällä. Oli tyyni. Jylhät\nkorpirannat kuvastuivat kaislaiseen rantaan. Keittosavu kohosi\npystysuorana, huipeten ja haihtuen ilman sineen. Ranta oli täynnä\nkyköttäviä rouvia ja lojuvia miehiä. Turmeltumattoman maaelämän\nrauhallinen, idyllimäinen kuva oli täydellinen. Minäkin jo taas sulin.\n\nJa nyt alkoi kalastus. Petteri laski koukkua kaloille, minä Petterille.\nTunteellisena kysyin minä häneltä:\n\n\"Eikö tämä retki ole ihana?\"\n\n\"On tämä\", hymyili Petteri kömpelösti. Minä aloin tavalliset rakastuneen\nkujeet: sulin silmäni ja haaveilin:\n\n\"Kun voisi ihminen kuolla tämmöiseen rauhan ihanuuteen!\"\n\nSiihen tapaan jatkui keskustelu. Petteri rupesi lappamaan selkäsiimaa\nvedestä. Oskari souti. Minä haaveilin taas. Mutta äkkiä keskeytti sen\nPetteri, huudahtaen:\n\n\"Ahven!\"\n\nKuului molskahdus. Petteriltä pääsi harmittelu:\n\n\"Nyt se piru meni!\"\n\n\"Putosiko se?\" otin minä osaa vahinkoon. Hän vastasi koukkua tarkastaen:\n\n\"Pääsihän tuo häjy koukusta!... Kitusesta vain oli tarttunut kiinni ja\nse on revennyt... Tuommoinen pala kitusta vain jäi\", näytti hän minulle.\nMinä huudahdin muun puutteessa:\n\n\"Ai miten punainen kitunen...\"\n\n\"Iso, hyvästi puolen kilon ahven oli, mutta eipäs ollut onni saada!\"\njatkoi Petteri harmitteluaan. Koetin keksiä jotain lohduttavaa. Niin\njatkui työmme noin tunnin ajan. Saimme kaikkiaan kahdeksan ahventa ja\nviisi särkeä. Iloisina, reippaina sousimme rantaan. Ukko Ikonen tarkasti\nsiellä saaliimme ja lausui:\n\n\"Eihän näistä tään vertaisista mitä soppaa tule näin isolle joukolle...\nOta Anni sieltä pehkosta se lihavasu ja keittää järkiään lihasopan!\"\n\nIsäkin oli siitä hyvillään sillä hän oli jo monesti kaivannut verestä\nlihaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSopan kiehumisaikana halusi Petteri saada minut johonkin kävelylle,\nvoidaksensa nauttia seurastani ja valloittaa minua. Mutta hän ujosteli,\neikä löytänyt sopivaa ehdotusta. Vetäännyin silloin joukosta hieman\nloitomma, toivoen hänen älyävän tulla sinne. Hän oivalsikin, tuli ja\nkysyi:\n\n\"Onko neiti koskaan käynyt tämän Kytkytmäen kukkulalla?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sieltä on hyvin kaunis näköala: Näkyy Petravaara, Kivenvaara ja koko\nLempaan puoli\", kehitti Petteri sinne lähtöä. Olisin ollut hölmö, jos en\nolisi nyt älynnyt käyttää asiaa hyväkseni. Petteriä auttaakseni\npahottelin minä sen vuoksi, katuvalla äänellä, valitellen:\n\n\"Mikä vahinko, etten minä ole nähnyt!\"\n\nNiin kiertelimme me kauvan. Kun Petteri yhä ujosteli pyytää minua sinne,\ntäytyi minun tarttua asiaan suoraan ja minä sanoinkin ilman mitään\nturhia kiertelyjä:\n\n\"Eikö mennä katsomaan, herra Ikonen.\"\n\n\"Juu... Mennään!\" riemastui siitä Petteri ja me lähdimme, kohosimme\njyrkkää metsäistä rinnettä myöten mäelle ja koetimme olla toisillemme\nmieliksi.\n\nJa miten rauhaista oli täällä ikimetsän pimennoissa! Pehmeä sammalikko\ntuntui jalkaan sametilta. Ikikuuset olivat kuin hymyileviä vanhuksia.\nSieniaika oli alussa. Ensimäiset pienet karvalaukut punottivat\nyksinäisinä, kainoina. Siellä täällä nousi jo vahveroinen ja rousku,\njopa maitosienikin. Petterin teki tämä metsän juhlallisuus ja tämä\nrunollinen kahden kesken olo entistä ujommaksi. Turhaan etsi hän puheen\naihetta. Vihdoin löysi hän sen aiheen sienistä, sillä onneksi sattui\ntiellemme komea kärpäissieni ja Petteri lausui sen latinalaisen nimen,\nsanoen lyhyesti:\n\n\"_Agaricus muscarius_\".\n\nOlin hyvilläni että hän sai toki puhuttavan päästä kiinni, sillä ainahan\nsitä siitä voi sitte jatkaa. Nyt hän jo huomasi pienen karvalaukunkin ja\nihmetteli, minulle puhuaksensa:\n\n\"Ja miten kaunis karvalaukkukin on tuossa!\"\n\n\"Ai-jai!... Niin puhdas ja ujo, kun yksinäinen lapsi!\" aloin minä jo\nrunoilla. Taas joutui Petteri hämillensä. Siitä selviytyäksensä virkkoi\nhän:\n\n\"Pohjanmaalla se ei kansa kuulu vielä ymmärtävän syödä sieniä.\"\n\n\"Ihanko totta!\" olin minä hämmästyvinäni, aivan silmät suurina. Petteri\nvakuutti:\n\n\"Ei siellä syödä... Vaikka sienissä on oikeastaan paljon ravintoainetta\nja tiede suosittelee niitä hyvin terveellisenä ruokana!\"\n\nPuhuimme siitä omituisesta ilmiöstä. Koetin yhä enemmän hämmästyä ja\nihmettelin:\n\n\"Mutta sepä kumma, että Pohjanmaan kansa, joka on muuten niin älykästä\nja miehekästä, ei älyä pitää arvossa niin tärkeää ravintoainetta!\"\n\n\"On se kumma juttu!\" myönsi siihen Petterikin, ja niin jatkui. Mutta nyt\njouduin jo minäkin puhelun puutteeseen. Siitä pelastuakseni kysyä\nheläytin:\n\n\"Kummatko teistä ovat ravitsevampia: karvalaukutko vaiko rouskut?\"\n\nIloisuuteni ja ystävällisyyteni oli rohkaissut Petteriä. Hän koki nyt\nolla jo tärkeä ja selitteli:\n\n\"Siinä ei ole vielä varmaa tieteellisen tutkimuksen tulosta olemassa...\nKyllähän karvalaukutkin ovat hyviä keitto- ja suolasieniä, mutta hyviä\novat etikassa suolatut rouskutkin.\"\n\n\"Niin minustakin!\" pistin minä sopivalla äänenpainolla. Olimme jo\npäässeet Kytkytmäen päälle, ihailimme näköaloja ja innostuimme, minkä\njaksoimme sitä innostusta teeskennellä. Minä teeskentelin jo aivan kuin\ntosissani ja niin kietoonnuimme me jo yhä läheisimmiksi.\n\nMutta äkkiä kuului lammilta huhuileminen ja sitte Ikosen huuto:\n\n\"Petteri hoi!... Tule syömään. Soppa on jo kypsi!\"\n\n\"Syömään huutavat!\" ilmoitti Petteri ja me lähdimme laskeutumaan toisten\njoukkoon.\n\n\n\n\ne) ENSI OKAITA.\n\n\nYö oli jo puolessa, kun palasimme kotiin. Joku lauhduttava, lohdullinen\nonnentunne täytti koko sieluni. Sillä mitäs suremista siinä olisi\nollutkaan, kun asia kerran näytti menevän näin hyvästi. Minä olin jo\nvarma hänen rakkaudestansa. Avasin akkunani, pukeuduin yöpukuun ja\nistuin kauvan akkunan ääressä, antaen ajatusten ja katseeni harhailla\nyön lempeässä, äänettömässä hämyssä. Kaikki oli hiljaa. Silloin tällöin\näänsi vain ruisrääkkä laihossa. Oli kuin olisin elänyt henkien\nmaailmassa, jossa avautuvat rauhalliset, salaperäiset onnen ja lemmen\nulapat.\n\nJa tämä lohdullinen sieluntila ei jäänyt tämäniltaiseksi. Se jatkui\nseuraavina päivinä. Minä tunsin olevani kuin uusi ihminen. Ennen,\nnuorempana, en ollut viitsinyt lukea juuri mitään, mutta nyt minä luin\naivan ahmimalla Välskärin kertomukset ja kaikki missä vain oli aiheena\nrakkauselämä huolinensa, kauneuksinensa ja onninensa.\n\nJa hieman samanlainen muutos oli tapahtunut Petterissäkin. Hän uneksi\nminusta. Hän unohti jo luonnon, kalastuksen, polkupyöräilyn ja muun.\nHänkin muuttui laiskaksi: unohti työn ja eli unelmiensa maailmassa,\nharjoitellen lemmen kirjeiden kirjoittamista, ja kaikkea muuta, joka\nkuuluu siihen asiaan, jota tässä kirjassa käsitellään. Isä huomasi sen.\nEräänä poutapäivänä, kun heinätyö oli kiireimmillänsä ja Petteriä ei\nsaatu työhön, vaikka sade uhkasi kastella heinät, sanoi jo ukko hieman\ntyytymättömänä:\n\n\"Saisit nyt heittää sen tytön tahkoamisen syksymmäksi, kun tulee\njoutilaampia, sateisia aikoja ja autella näin kiireenä aikana\nheinäväkeä!\"\n\nÄäneti otti silloin Petteri ylioppilaslakkinsa ja läksi\npolkupyöräilemään. Siellä luonnon helmassa rauhotteli hän levottomia\najatuksiansa. Hän pyöräili Nenosen lammille ja muisteli hetkiä, jotka\noli siellä soudellut minun kanssani. Autiolta, ikävältä tuntui hänestä\nnyt lammin selkä, kun minä olin sieltä poissa. Äänettömänä tiukensi hän\npolkupyöräpihtiä lahkeeseensa, nousi pyörällensä ja ajaa huristi etemmä\nVärtsilän tielle vievää salotietä myöten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta surun päivät olivat minullekin tulossa. Lukkari Iittiläisen Elli\noli todellakin rakastunut Petteriin ihan korviaan myöten. Isä ja äiti\nhalusi toimittaa Ellin rikkaisiin naimisiin Ikosen taloon ja tekivät\ntietysti parastansa ainoan tyttärensä apuna.\n\nSiinä tarkotuksessa olivat he nyt kutsuneet Ikoset ja koko Tohmajärven\nherrasväen luoksensa Ellin syntymäpäiville. Se oli minulle isku.\nMustasukkaisuuden vaivaamana elin minä kuin unessa, juonittelin ja olin\närtyinen. Mikä ihme minua liekin alituiseen suututtanut. Itsekään en\nsitä tajunnut. Pari päivää suunnittelin miten menetellä. Ensin aioin\nheittäytyä sairaaksi, olla menemättä juhlaan ja siten vaikuttaa\nPetteriin. Pian kumminkin luovuin siitä menettelystä, joka olisikin\nollut ihan mieletön. Olisihan Elli näet minun poissaollessani voittanut\nsitä varmemmin ja silloin minä uhkasin itsekseni:\n\n\"Uhallakin menen! Vaikka olisin niin sairas, että en enää jaloillani\npysyisi, niin sittekin ... vaikka kantaa antaisin itseni sinne.\"\n\nJa kun juhla joutui, olinkin minä ensimäisiä sinne saapuneita. Olin\nsuunnitellut sata juonta, joista sitte useita paninkin illan kuluessa\ntoimeen. Elli tuli minua vastaan eteiseen, tekeytyi ystävälliseksi ja\nhuudahteli, muka ihan ilon vallassa ollen:\n\n\"Ai kuinka hauskaa, että sinä nyt jo tulit!\"\n\nMinä vain muikistelin ja keikistelin, tekeytyen toki ystäväksi ja\näännähdin omituisesti:\n\n\"Niin ... tulinhan minä... Mitäs sitte?\"\n\nElli alkoi huudahdella:\n\n\"Minä sinua niin odotin ... niin odotin että... Kuule\", käänsi hän äkkiä\npuheen: \"Tiedätkö että herra Ikonen tulee tänne?\"\n\n\"No mitä sitte!... Tulkoon vain!\" muikistin minä nenäkkäänä, peilautuen,\nhänestä Ellistä muka mitään välittämättä. Hän löi kämmeniään vastatusten\ntahdissa kun jatkoi:\n\n\"Ja sitte minulla on sinulle vielä niin paljon sanomista niin paljon\npuhumista jotta... Kuulehan kun minä supatan.\"\n\n\"No... Supata vain!\" äännähdin siihen kuivasti, kutrejani korjaillen ja\nannoin hänen supattaa:\n\n\"Kuulehan: Ratisen Oskari hakkailee jo pappilan Sylviä ja tohtorilan\nKatri on rakastunut Parviaisen Hermanniin.\"\n\n\"No ... olkoot vain!\" äänsin taas nenäkkäänä, puistellen hamettani.\nMutta samassa kuului rappusilla tulijan ääni:\n\n\"Ai!... Se on herra Ikonen!... Äi-ti!... Ikosen herrasväki tulee!\"\nhuudahteli Elli, lennellen huoneessa kuin mikäkin harakka. Koko talon\njoukko nousi jalkeille. Lukkari rouvinensa tuli Ikosia vastaan ottamaan\nja Elli riensi sillä aikaa puuteroimaan kasvojansa ja korjailemaan\npukuaan ja tukkaansa. Ukko Ikonen tulla könysi eteiseen, Petteri\nmukanansa, ja puheli:\n\n\"On tämä tässäkin näkyy hyvä-mainen kontu... Hyvät savikkopellot on ja\nviettävät vielä päivän puolelle... Terveeks', terveeks' vain... Ja\nterveisiä sieltä meidän puolelta!\" lopetti hän, tervehtien talon väkeä.\n\n\"Vieläkö sitä mitä kuuluu?... vieläkö ... vieläkö sitä kuuluu?\" kiirehti\nlukkari, nopeasti puhua säpättäen ja auttaen palttoot päältä.\n\n\"Eipä sitä... Tervehdi nyt, Petterikin, lukkaria\", jatkoi ukko. Petteri\nkumarsi ja tervehti, hymyillen entiseen tapaansa. Minä koetin tekeytyä\nkylmäksi ja olin jo eteisestä pois lähdössä kun ukko Ikonen ennätti:\n\n\"Ka ... täällähän tämä on vallesmanninkin ryökkinä!... Mitä sille\nukko-vallesmannille nyt kuuluu ja terveenäkö se muu väki jaksaa?\" En\nennättänyt vastata, sillä Petteri tuli minua tervehtimään. Tulin siitä\nhyvilleni. Ukko jatkoi omaansa:\n\n\"Meillä siellä, herran kiitos, ovat kaikki terveinä, vaikka tämä\nTohmajärvi kuuluu olevan semmoista kivuloista ja tautista\npaikkakuntaa... Tottapa se ei ole vielä ennättänyt meidän joukkoon\ntarttua.\"\n\nNiin hän jatkoi. Lukkari kumarteli ja pyysi:\n\n\"Ollaanpas ... ollaanpas ... ollaanpas nyt ensin hyvä ja astutaan tänne\nperemmäksi... Täällä on jo tätä rouvasväkeä... Ja nuori herra Ikonen\nkanssa. Astutaanpas tänne talon karsinapuolelle!\"\n\nNyt seurasi ovella pitkä kumartelu:\n\n\"Olkaa hyvä!\" kumarsi lukkari.\n\n\"Olkaa ... olkaa hyvä!\" kumarrella nyökytti ukko Ikonen.\n\n\"Ei ... ei ... vieraat ensin... Olkaa ... olkaa hyvä... Ja nuori herra\nIkonen: Olkaa hyvä!\"\n\n\"Olkaa hyvä\", kumarsi Petteri.\n\n\"Olkaa ... olkaa vain hyvä!\" pysyi lukkari omassaan ja niin saatiin\nkaikki järjestyksessä ovesta huoneeseen pujotetuiksi. Kohta lennähti\nsinne Ellikin. Hän syöksyi kuin suin päin Petteriä tervehtimään, hymyili\nja pyörähteli ja koetti olla kuin mikä lintu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten raskaalta tuntuikaan nyt minun elämäni. Minä olin näissä lemmen\nasioissa silloin vielä vasta-alkaja, ensikertalainen. Minä en jaksanut\npysyä tyynenä, kuten nyt, kun minulla on jo niissä niin paljon\nkokemusta. Kätkeydyin yksin nurkkaani, en huomannut enää muiden riemua,\nvaan seurasin tuska sydämessä Ellin toimia ja Petterin suhtautumista\nniihin. Elli kieppui alituiseen hänen ympärillänsä, nauroi ja\nteeskenteli. Ja kun minä näin kuinka Petteri vastasi hänelle samalla\navonaisella, avosuisella hymyllänsä, mitä oli minullekin osottanut, oli\nsydämeni kutistua tuskasta kokoon ja kurkkuuni nousi, kuin joku hyvin\nkarvas pala, katkera ajatus.\n\nMutta palaamme asian ulkonaiseen menoon. Salissa iloitseva ihmisjoukko\nnäytti minut kokonaan unohtaneen. Minä kärsin tietysti aivan\nkuvaamattomia tuskia. Tunsin sydämeni veristyvän. Tämmöisissä asioissa\non leikki pois. Sen tietää jokainen, joka on kokenut mitä on onneton\nlempi.\n\nOnneksi sattui toki tapaus, joka erotti Ellin Petteristä: Lukkari itse\noli joutunut veisuusta väittelemään opettaja A.B. Minkkisen kanssa.\nKysymyksessä oli virsi \"Koko maailm' iloit mahtaa!\"--tai oliko se joku\nmuu, sitä en muista. Mutta samapa se. Virsi kuin virsi. Eräästä kohdasta\nväitti lukkari, että siinä pitää veisata his.\n\n\"Hii-iis!\" veisasi hän. Minkkinen vältti, että siinä on h, ja veisasi:\n\n\"Hooo-oo ... hoo-oo!\"\n\nSyntyi väittely. Lukkari haki kanteleensa, pani silmälasit päähänsä, ja\nveisasi kanteleen säestyksellä pitkään, toistellen:\n\n\"Hii-iiiis... Hiiiiiis... Hiii-iiiis!\"\n\n\"Hooo-oo!... Ho-oooo!... Hoo-oooo!\" väitti Minkkinen, veisata hojottaen,\nlöi äänirautansa pöytään, kuunteli maha kellellään ja taas veisasi\nvoitokkaana:\n\n\"Laa-laa-laa-laa: c ... e ... g ... a ... hoooo!... Ho-hoooo!\"\n\nSyntyi veisuväittely. Vihdoin kysyi isäni:\n\n\"No mikä erotus sillä on jos on, his, tai h?\"\n\n\"Tjaa... Sillä on kirkkoveisuussa suuri erotus: His on ylä- ja h.\nalaään!\", selitteli lukkari. Asiaan tarttui nyt Halinen, kysyen:\n\n\"No mikäs erotus sillä ylä- ja alaäänellä sitten on?\"\n\n\"Tjaa ... tjaa!\" säpätti lukkari ja selitti:\n\n\"Alaääni on aina kurkulle helpompi veisata, mutta korkeampi ...\nkorkeampi ... korkeampi, eli ylä-ääni on vaikeampi.\"\n\n\"No sitte pitäisikin aina veisata paljaita alaääniä!\" tarttui nyt\nkauppias Kotonen. Syntyi asian johdosta keskustelu. Ikonen silloin\nhuomautti:\n\n\"Kysyisittepäs tältä meidän Petteriltä, se tietäisi selittää... Sillä\noli lyseossa ollessaan laulussa hyvä numero... Petteri!... Tuleppas\nselitä tämä asia!\" huusi hän lopuksi Petterille. Tämä erosi nyt Ellistä\nja kysyi:\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Niin kun tämä Kotonen sanoo, jotta pitäisi kirkossa veisatessa aina\nlaulaa paljaita alaääniä... Niin jotta kävisikö se laatuun?\" selitti\nukko Ikonen.\n\n\"Eihän se miten kävisi... Siinä menisi virsi sekaisin\", hölmistyi\nPetteri moisesta asiasta. Lukkari yhtyi häneen ja lisäsi:\n\n\"Juu ... juu ... juu ... juu! Siitä menisivät kaikki nuotit sekaisin,\njos paljaita alaääniä laulaisi, eikä seurakunta enää tuntisi säveltä.\"\n\nKotonen oli sekaisin. Puhuttiin edelleen. Lukkari selitti:\n\n\"Nuotissa ja virressä pitää olla aina järjestys... Ylä- ja alaäänet jos\neivät ole paikallansa, niin virsi menee pilalle.\"\n\nKotonen oli ymmällä. Hän koki toki vielä pitää puoliansa, väittäen\nuhkamielisenä:\n\n\"En minä usko, jotta se siitä sotkeutuisi tässä Tohmajärven kirkossa...\nKun häntä sitä virren paholaista oikein kurkun täydeltä lukkari\nveteleisi, niin jotta akkojen korvat menisivät lumpeen, niin ei siitä\nsaisi selvää ylä- vaiko alaääniä siinä on... Kunhan on vain ääntä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä keskustelu oli minulle pieni lohdutus koska se toki erotti Ellin\nPetteristä. Minä sain toivoa ja rohkeutta. Itsekseni päätin nyt käyttää\njuonta, sillä mikäpäs siinä enää muu auttoi: päätin pyytää Petterin\najoissa joka ainoaan naisten tanssiin ensimäiseksi minun kanssani.\nOdotin vain sopivaa tilaisuutta saada tehdä tuo pyyntöni.\n\nTanssi olikin jo alkanut. Petteri kumarsi minulle. Kiepsahdin hänen\nrinnallensa aivan ilosta hypähtäen, kuin lintunen ja koetin tanssiessa\nolla kepeä kuin höyhen, tai olisikohan sopivampi sanoa kuin keijukainen.\nOlin niin onnellinen taas hetkisen. Uinaillen kätkin pääni hänen\nolkapäähänsä ja olisin tahtonut siihen onneen nukahtaa ijäksi. Tuskin\nkuulin soittoa. Poskeni hehkuivat ja olin sulkenut jo silmänikin.\n\nJa kun tanssi oli lopussa ja hän vei minut paikoilleni ja kumarsi\nkömpelösti, kuiskasin minä hänelle kainostellen:\n\n\"Herra Ikonen! Saanko minä pyytää teidät täksi illaksi kaikkiin naisten\ntansseihin ensimäiseks?\"\n\nOdotin myöntävää vastausta. Petteri ensin hölmistyi, sitte hymyili taas\nkuin anteeksi pyytäen ja virkkoi katuvan äänellä:\n\n\"Minutpa on jo tilannut neiti Iittiläinen... Ja minä olen luvannut.\"\n\nVeri syöksi kasvoihini. Korvissani humisi. Minä pelkäsin pyörtyväni.\nAnteeksi pyytäen lisäsi Petteri:\n\n\"Mutta sitte toiseen tanssiin... Jos minä saan luvan pyytää!\"\n\nTietysti minä olin nyt surun, tuskan ja häpeän raatelema, enkä voinut\nmuuta kun nyökäyttää päätäni ja lähteä pois koko huoneesta. Menin\npuutarhaan, vilvottelin kuumia ohimoitani ja halusin kätkeytyä jonnekin,\npois vain koko maailmasta, sillä kaikki tunteeni olivat nyt maahan\nlyödyt. En voinut itkeäkään, vaikka kuinka koetin. Yksin, hylättynä ja\nonnettomana istahdin puiston penkille, puiden suojaan.\n\nMutta Petteri oli huomannut poistumiseni, sillä hän piti minua silmällä.\nNyt hän tuli luokseni, istahti viereeni ja kysyi:\n\n\"Minkä tähden neiti Lassila on täällä?\"\n\n\"Muuten vain!\" venyttelin minä, koettaen herättää hänessä säälin ja\nosanoton tunteita. Hän jatkoi:\n\n\"Eikös teille tule kylmä?... Näin tanssin välillä, kun on hionnut, voi\nvilustuminen olla vaarallinen.\"\n\nEn vastannut. Vilvoittelin vain kasvojani nenäliinalla ja huokasin, kuin\nitsekseni. Petteri, joka istui jalat hajalla, käänsi kenkiensä käret\nyhteen ja koputteli niitä hiljaa vastatusten, tarkasti niiden\nmuodostamaa kulmaa ja puhui muun puutteessa:\n\n\"Herra Ratinen voi kääntää varpaansa niin yhteen, että jalkaterät\nmuodostavat oikokulman...\"\n\nHän pysähtyi, yritti taivuttaa kulmaa suuremmaksi ja lisäsi:\n\n\"Minäkin olen sitä harjoitellut, mutta en saa paljon yli suoran kulman.\"\n\nMinä tietysti en siitä asiasta välittänyt mitään, vaan haudoin omaani.\nHuokasin taas raskaasti. Petteri oli nyt saanut jalkateristänsä, niiden\ntaivutuksesta, puheenaiheen päästä kiinni ja kysyi:\n\n\"Pidättekö yleensä urheilusta?\"\n\n\"Pidän\", uinailin minä suruisesti. Petteri jatkoi:\n\n\"Pidän minäkin. Meillä oli lyseossa niin hyvä voimistelun opettaja,\njotta se osasi saada pojat innostumaan vaikka mihin ruumiillisiin\nharjoituksiin, niin jotta pojat kehittyivätkin aivan miltei\nammatti-urheilijoiksi!\"\n\nIstua nökötin kuin pikku tyttö ja kuuntelin hartaasti, mieli mustana.\nHän jatkoi:\n\n\"Varsinkin se meidän luokka oli pituushypyssä ja kolmiloikkauksessa\naivan voittamaton ... oikea Herkulesluokka.\"\n\nHänen avomielinen, ystävällinen puheensa alkoi jo minua rauhottaa. Hän\nkehitti asiaa edelleen, arvellen omaan tapaansa:\n\n\"Kun olisi tännekin Tohmajärvelle perustaa urheiluseura ja hommata\nurheilujuhla. Heräisi tämä kansa silloin vähä käsittämään urheilun\nsuurta merkitystä kansojen elämässä!\"\n\n\"Niin\", kuiskasin minä kuin itsekseni, kuin haaveillen. Petteri tiedusti\ntoki:\n\n\"Pidättekö te ammattiurheilusta?\" \"Pidän\", myönsin minä vienosti, alkaen\ntaas turvautua naisellisiin lumousvoimiini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa me olisimmekin ehkä kohta ymmärtäneet toisemme, ja olisivat jääneet\ntulematta ne tämän enemmät surut, ja tuskat ja tämä kertomus olisi\ntullut paljon lyhempi, jos ei olisi lennättänyt Elliä siihen väliin.\nMutta eikös tuo harakka ilmestyä riehahda kuin paha henki ja alkoi\nrämpättää, huudahdellen:\n\n\"Herra Ikonen!... Täälläkö te! Ja Maiju!... Kuinka sinä nyt Maiju\nkulta!... Kuinka sinä nyt, kun on jo kello kohta yksitoista!... Saanko\nminä luvan istua\", lopetti hän äkkiä.\n\n\"Olkaa hyvä!\" longottautui Petteri hieman loitomma, päästäen Ellin\nväliimme.\n\nKuka voi arvata minun harmini. Että olisi edes Petterin toiselle\npuolelle joutunut! Ensin aioin tyrkätä häntä kyynäspäälläni kupeeseen,\nmutta maltoin toki mieleni, sillä sehän olisi vain pilannut asian.\nSiirryin mieltä osottavasti kauvemmas, aivan penkin päähän. Elli ei\nollut sitä huomaavinansakaan, tai ei huomannut, vaan jatkoi\npuhetulvaansa:\n\n\"Meillä oli siellä sisällä nyt äsken niin hauskaa ... niin äärettömän\n... äärettömän hauskaa, kun me tanssimme piiritanssia ja vanhat herrat\n... herra Ikonen ja isä ja kaikki ... kaikki ... kaikki tulivat yhtäkkiä\nmukaan... Ja me nyt nauroimme silloin ... me nauroimme niin kovasti ...\nniin hirveän kovasti, jotta rouvatkin sanoivat ihan mahansa tulleen\nkipeäksi... Pidättekö te, herra Ikonen, piirileikistä?\"\n\n\"Pidän minä... Varsinkin jos on hyviä laulajia\", kehasi Petteri.\n\nElli alkoi yhä innokkaammin selitellä ja kiemaili ja oli olevinansa.\nMillä mielellä minä silloin olin, sitä en enää ihan tarkasti muistakaan.\nNiin masentunut silloin olin.\n\nTietysti olin harmista haleta. Elli olisi jatkanut puhettansa vaikka\nläpi yön mutta sattui keskeytys: Sisällä lauloi opettaja Minkkinen\nlukkarin kanssa, molemmilla kädet housuntaskuissa, mahat pönäkkinä,\nkellellään, laulua \"Yksi ruusu oli kasvanut laaksossa\". Elli kuunteli\nsitä, tekeytyen musikaaliseksi ja yhtyi itsekin, laulaen innostuneesti:\n\n    \"Yksi kulkija poika on nähnyt sen,\n    Eikä voi sitä unohtaa\"\n\nJa äkkiä kysyi hän silloin:\n\n\"Pidättekö, herra Ikonen musiikista?\"\n\nNyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan vastasin Petterin puolesta\nnenäkkäästi:\n\n\"No johan tuon herra Ikosen isäkin sanoi että herra Ikosella on hyvä\nnumero laulussa... Ei suinkaan hän silloin voi epämusikaalinen olla.\"\n\n\"Ai niin, todellakin!... Johan sen vanhempi herra Ikonen sanoi!\" hölötti\nElli ja alkoi kehua itseänsä:\n\n\"Minä pidän musiikista ja kaikista musikaalisista ihmisistä... Ne\nsemmoiset ihmiset ovat niin hienoja ... ja niin tunteellisia ... ja niin\n... mitenkä minä sanoisin ... niin intelligenttejä ... ja... Mistä\nmusiikista te enemmän pidätte laulu-, vaiko soittomusiikista?\"\n\n\"Minä pidän molemmista\", hymyili Petteri leveästi. Elli ehätti siihen.\n\n\"Niin minäkin... Minä pidän kunhan vain on musiikkia, olipa hän sitte\nvaikka mitä...\"\n\nNiin jatkoi hän kauvan. Minä mietin nyt jo kotona suunnittelemiani\njuonia, hoksasin yhden sopivaksi ja silloin minä kostin: ojensin Ellille\nnenäliinani ja sanoin hyvin ystävällisellä, viattomalla äänellä\nilkeästi:\n\n\"Elli... Tässä on nenäliina... Sinun tämän puoliseen poskeesi on jäänyt\nliika paljon puuteria ... vai onko se maalia?\"\n\nTietäähän sen minkä vaikutuksen tämä odottamaton isku teki Ellin ilosta\nhuokuvaan sieluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime sanoillani minä oikeastaan olin myrkyttänyt koko juhlan. Tiesin\nvallan hyvin, että Elli oli nyt minun veriviholliseni, mutta mitäs minä\nsiitä välitin. Niin ne olisivat muutkin naiset minun sijassani tehneet.\nNautin voitostani. Luonnollisesti minä tekeydyin aivan viattomaksi,\nikäänkuin ilkkuen, kuin en olisi mitään pahaa ajatellutkaan ja\nteeskentelin Ellille mitä herttaisinta ystävyyttä. Sisälle mentyämme\nhuudahtelin hänelle:\n\n\"Kuulehan, Elli! Sinä et usko miten paljon minä pidän sinun uudesta\npuvustasi!... Sinä olet siinä niin ihmeen miellyttävä, että sinä et\nusko!\"\n\nElli ei vastannut, vaan keikautti nenäänsä ja huudahteli harmiaan\nsalatakseen rouva Kotoselle:\n\n\"Tiedättekö, rouva Kotonen mitä?\"\n\n\"No mitä?\"\n\nRiemuisaksi tekeytyen huudahteli Elli:\n\n\"Kunhan te teette sienen keruumatkan, niin teidän pitää kutsua koko\npitäjään herrasväki ... herra Ikoset ... ja Haliset ... ja rovastit ja\nukko tohtori ... ja kaikki ... kaikki ... kaikki ... Kutsuttehan, rouva\nKotonen?\"\n\n\"No voi, voi sitä Elliä, kun se hulluttelee\", lupasi rouva Kotonen\nhymyilyllänsä. Minä arvasin Ellin juonen ja olin taas kuin maahan lyöty\nja semmoista menoa se sitten jatkui aika.\n\nJa kun juhla oli lopussa ja minä ajoin isän ja äidin kanssa kotiin, en\nminä jaksanut enää huomata yön pehmeää runoutta, en kuusien hymyilyä, en\nyölinnun kehräämistä. Istuin takaistuimella kuin raskas paino\nhartioilla. Isä istui äidin kanssa edessä. Eräässä ylämäessä käveli\nhevonen laiskasti. Isäni puhui silloin yhtä veltosti:\n\n\"Se on semmoinen rähjääjä, se ukko Ikonen... Nytkin kaatoi lukkarin\neukon hameelle täyden piimälasin... Pahuustako he hänestä kutsunevatkin\njuhliin!\" lisäsi hän lopuksi hiljemmin.\n\n\"Hyi!\" äänsi äitikin. Minä en välittänyt mistään. Hevonen oli juntannut\nkuorman mäen päälle. Isä rapsautti sitä ohjaksilla. Hevonen alkoi juosta\nlötköttää ja isä jatkoi:\n\n\"Vaikka voihan se Ikonenkin vielä vähän oppia, kun saa enemmän olla\nherrasväen joukossa\"\n\nHän mietti sitä asiaa laiskasti ja kummeksi sitten:\n\n\"Kumma kun ei se oma poikansa älyä sitä opettaa heittämään pois kaikesta\npahimpia jätkämäisyyksiä ... niin kuin nyt kukka-astioihin ja\nhuonekalujen taakse syleksimistä ja jotta ei sormellaan silittäisi voita\nvoileivälle!\"\n\nMutta olimme jo perillä. Masentuneena kätkeydyin minä huoneeseeni. En\njaksanut, en halunnutkaan riisuutuakaan. Vaate-päällä heittäydyin\nvuoteeseeni ja itkin katkerasti.\n\nMutta lukijakin voi jo nyt minun kohtalostani aavistaa mitä tuskia tuo\nihmispoveen onneton rakkaus. Siinä on juuri pahinta se, että ei mitään\ntiedä. Jos minäkin olisin tiennyt Petterin tunteet, niin tämähän olisi\nollut ihan selvä asia, mutta siinäpä se juuri on se paha pulma, että\nminä en tiennyt niistä mitään ... en tään taivaallista.\n\n\n\n\nf) MYÖHEMPI ASTE.\n\n\nMutta viivähdämme vielä hetkisen lukkari Iittiläisen talossa.\n\nVieraat olivat sieltä jo lähteneet. Leuto yösydän kääri jo sumuihinsa\nkukkuloita. Huoneisiin tulvi jo juhlan jälkeinen tyhjyys. Ilojen\nmaailmasta oli siirrytty jokapäiväisyyden yksitoikkoisiin, runottomiin\nhuoliin.\n\nLukkari kituutteli vielä kanneltansa, pöydän ääressä seisten, lasit\notsalla. Ikäänkuin opettaja A.B. Minkkisen uhalla kiskoi hän täydellä\nkurkkuäänellä:\n\n\"Hii-iis!... Hii-iis!\"\n\nHän korotti äänensä yhä kimakammaksi ja pinkasi jo täyttä voimaa:\n\n\"Hi-iiiiiis!\"\n\n\"Yhäkö sinä laulat!\" tarttui silloin hänen rouvansa, järjestellen\ntuoleja paikoillensa. Lukkari selitti:\n\n\"Minä vain koettelen tuossa, onko se h vaiko his... Ja kyllä, kyllä,\nkyllä se on his... Se on his, vaikka se opettaja Minkkinen ... se\nMinkkinen, se Minkkinen.\"\n\nHän pudisteli päätänsä Minkkisen tietämättömyydelle.\n\n\"Mitäs se Minkkinen sanoi?\" tuli rouva uteliaaksi. Lukkari selitti.\n\n\"Se vain väittää, että se ... että ... että se on h.\"\n\n\"Hooo!... Ho-hoo... His!... Hoo ... his!\" varmistui hän vielä. Elli\nilmestyi silloin ovelle ja pyysi, äskeisen onnettomuuden johdosta\nkärsimättömänä, aivan riitelemällä:\n\n\"Heittäkää nyt isä jo se kiskominen!... Kuka tuota ulinaa nyt jaksaa\nkoko yön kuunnella!\"\n\nLukkari tottelikin, vei kanteleen paikoillensa ja ihmetteli vaimollensa\nEllin ärtyisyyttä. Rouva selitteli siihen:\n\n\"Eikö tuo liene se vallesmannin Maiju siihen väliin tullut!... Sekin\nnäkyy sille Ikosen pojalle jo hököttävän.\"\n\nLukkari harmistui, raapi korvallistansa ja ähähti:\n\n\"Äs!\"\n\nJa hetken perästä hän kysyi minulta:\n\n\"Eikös se jo keväällä hionut sitä Ratisen Oskaria?\"\n\n\"Eipä se tainnut päästä vielä alkuun... Tämähän se Halisen rouva\ntietäisi sen\", arveli rouva hieman masentuneena. Lukkari jo harmistui\nminulle niin että ähähti:\n\n\"Äs sitä häikälettä!... Siitä on vastusta koko Tohmajärvelle!\"\n\nRouva huokasi. Taloon oli tuulahtanut jotain painostavaa. Elämän\nsuurkysymys, rakkaus, ulotti vaikeaa, raskasta ristiriitaansa yhä\nlaajemmalle.\n\nJa samaan aikaan kärsi Elli huoneessansa onnistuneen ilkeyteni johdosta.\nHän muisti loukkauksen, raivostui minulle ja äsähti itseksensä:\n\n\"Mokomakin!... Sitä kippuranenäänsäkin keikuttaa kuin mitäkin\nvaatekoukkua ... näin ... näin!\"\n\nHän matki minun nenän nostamistani, mutta se tietysti vain pahensi hänen\nsielunsa tilaa, yllytti vihaa. Hän jatkoi minun maalaamistaan.\n\n\"Ja sitte kun astua kikattaakin, niin mennä ryöhöttää huoneen läpi selkä\npitkänä kuin siipirikko kana... Näin ... näin!\"\n\nJa taas hän matki, nyt käyntiäni, mennä kyyhättäen huoneen läpi kuin\npakeneva hanhi ja kiukutteli:\n\n\"Luuleeko hän että muut eivät osaisi koketeerata ja kiemailla jos\ntahtoisivat!\"\n\nSydän verisintä tuskaa ja harmia täynnä tarkasti hän lopulta peilin\nedessä poskensa ja huudahti:\n\n\"Siinä ei ollut ei yhtä ainoaa puuderin jauhoa, koko poskessa... Kun\nminä ihan pyyhinliinan kanssa sen pyyhin.\"\n\nHän kastoi sormensa suussansa, pyyhkäsi sillä varmuuden vuoksi poskeansa\nja vahvisti voitokkaana:\n\n\"Näkee sen nyt!... Ei yhtä jauhon hiventä ole!\"\n\nPakostakin käsitti hän nyt ilkeyteni koko kauheuden. Harmissansa viskasi\nhän sohvatyynyänsä ja ähähti sille:\n\n\"Tuokin vielä tuossa!\"\n\nJa uudestaan ja yhä uudestaan katkeroitui hänen mielensä. Hän vihasi jo\nminua kuin vihollistaan ainakin. Rakkauden suuri kysymys katkoi jo\nystävyyden siteitä, osottaen siten voimansa kaiken muun yli. Elli tajusi\njo mistä on kysymys. Mustasukkaisuuden voimakas tuli alkoi kyteä. Alussa\nhän koetti olla ynseä. Hän ähähti:\n\n\"Pitäköön Ikosensa!... Mokomankin avosuun!\"\n\nJa ihme kyllä, hän uskoi jo voittavansa itsensä ja lisäsi ynseänä, minua\nhalveksien:\n\n\"Ihan omansa onkin mokoma Ikonen hänelle ... harakalle!\"\n\nSemmoisia me tytöt olemme kun olemme rakastuneet. Niin oikukas ja\nomituinen on silloin meidän sieluelämämme, että se kuvattuna aivan\nhäiritsee ja särkee kirjan eheyden.\n\nJa turhaan koki Ellikin nyt selviytyä asiasta tekeytymällä\nvälinpitämättömäksi Petteristä. Rakkaus oli hänessäkin saanut jo\nsemmoisen voiman, ettei siitä enää päästy niin vähällä kuin sanomalla\nvain ynseästi minua tarkottaen jotta: \"pitäköön Ikosensa!\" Hän ei\njaksanut itseänsä, tunteitansa voittaa. Entistä katkerammaksi kävi\nmieli, veristävämmäksi sydän. Viimein ei hän jaksanut enää mitään.\nSortuneena kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.\n\nMutta myöhemmin, kun hän oli tyyntynyt ja saanut voimansa takaisin,\nvannoi hän kostavansa minulle ja vievänsä minulta Petterin millä\nkeinoilla hyvänsä.\n\nIlmi taistelu oli siten sukeutunut välillemme. Vasta neljännes yli kolme\ntyyntyi Elli sen verran, että sai unen päästä kiinni ja heräsi sitten\nvasta puoli kaksitoista, haukotteli, venyttelihe ja nousi sitten\nompelemaan uusia hikilappuja puseronsa kainaluksiin, sillä entiset\nolivat eilisissä tanssiaisissa hikeytyneet jo pilalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palatkaamme taaskin hetkiseksi Petterin elämään.\n\nHänkin oli palannut kotiinsa ajatukset hajanaisina, sillä ihme kyllä, ei\nhän ollut huomannut tunteitani, eikä siis ollut varma minun\nrakkaudestani, enemmän kuin minä hänen. Hänkin oli näet kokematon,\nensi-kertalainen, kuten minäkin, ja siksi hän arkaili ja osaksi siitäkin\njohtuivat ne epätietoisuuden aiheuttamat tuskat ja kärsimykset, joita\nsaimme niin viljalti kokea ja kärsiä.\n\nSiksipä ei hänkään kotiin palattuansa voinut nukkua, sillä ketäpä\nsemmoisissa oloissa nukuttaisi, jos hän ei ole ihan pölkky. Vaikka oli\njo yli puoliyön, lähti hän polkupyöräilemään, jäähdyttääksensä\ntunteitansa yksinäisen luonnon suuressa rauhassa. Pari tuntia sai hän\npyöräillä autioilla saloteillä ennen kun rauhottui siksi paljon, että\nvoi päästä unen alkuun. Mutta kerta sen alkuun päästyään nukkui hän\nverrattain rauhallisesti, eikä herännyt vaikka häntä kärpäsetkin\nvaivasivat niin kamalasti, että hän niihin tuskastuneena unissaan potki\njo peitteensäkin pois koko vuoteelta.\n\nTuli siitä aamu. Hänen tunteensa vain varmistuivat. Minun kuvani painui\nyhä syvemmälle hänen sieluunsa. Työ ei sujunnut. Ei huvittanut\npolkupyöräilykään. Hän voiteli polkupyöränsä, pumppasi sen renkaaseen\nilmaa ja koki sillä tavoin saada aikansa kulumaan. Joten kuten se\nonnistuikin, vaikka ei se semmoinen väkinäinen ajan kuluttaminen mikään\nilo ole. Senhän jokainen arvaa.\n\nJa hänkin halusi nyt olla yksin. Ihmisten seura häntä kiusasi. Hän tuli\njo joskus kärttyiseksi isällensäkin, huomasi sen johdosta jo muutamia\nhänen vikojansa ja häpeili niitä minun tähteni.\n\nNiinpä nytkin. Isä oli tapansa mukaan taas puhunut asiasta ja kysyi:\n\n\"Eikö se vallesmannin tyttö jo rupea siitä tahkoamisesta sen paremmaksi\nlämpenemään?\"\n\n\"Elkää nyt isä!\" huomautti siihen Petteri kärsimättömällä äänellä,\nloukkautuen minun puolestani isänsä rumasta puheesta. Isä ei huomannut\nsitä, vaan jatkoi:\n\n\"Onhan se aika kipsakka ja terhakka-nenäinen tyttö... Vaikka vähän\nrotevampi-ruumiinen tuo saisi olla näin vauraan talon emäntä.\"\n\nHän kaivoi porot piipustansa akkunan edessä pihalle ja mietiksi sitä\ntehdessään:\n\n\"Se lukkarin tyttö näyttää olevan ikään kuin hieman tukevampi-tekoinen,\nainakin rinnan ja lanteen kohdalta.\"\n\nHän puhalsi piipun varteen, sitä selvitelläkseen, posket pulleina.\nPetteriä jo suututti. Isä lisäsi Ellistä:\n\n\"Vaikka sitä keskiruumista tuota ei näy hänelläkään olevan paljon\nensinkään.\"\n\n\"No, elkää te isä aina puhuko tuolla tavalla!\" pääsi jo Petteriltä. Ukko\nei ollut tietääkseenkään ja ilmotti:\n\n\"Ka eipä tässä ole ketään syrjäisiä kuulemassa... Vaikka tässä nyt oman\njoukon keskuudessa mitä puhuu!\"\n\nJa rauhassa ryhtyikin hän piippuansa täyttämään ja jatkoi samaan tapaan.\nSilloin jo närkästyi Petteri minun tähteni ja sanoi ihan toruvasti:\n\n\"Ja isä ei saa vieraissa taloissa syleksiä sohvan taakse ... eikä\nsilittää sormella voita!\"\n\nUkkoa se oudostutti. Hän sanoa tokasi rauhallisena:\n\n\"Ka peseetyypä tää sormi voista... Ja jos ei peseenny kylmällä, niin\npeseetyyhän kuumalla vedellä.\"\n\nTietysti siinä oli ukolla osa kansanomaista sukkeluutta. Mutta Petteri\njo kuumeni ja aikoi sanoa jotain äkäistä. Isän ja pojan välit olivat\nrikkoutumaisillansa. Lemmen suuri kysymys riemuitsi jo voittokulussansa\nsiinäkin asiassa. Onneksi toki sattui tulemaan vieraaksi kauppias\nKotonen ja keskeytti puhelun, ehkäisten siten vielä välien\nrikkoutumisen. Tervehdittyään tulijaa, alkoi ukko Ikonen puhella:\n\n\"Tässä tämän pojan kanssa puhuttiin näistä nykyajan naimiskaupoista,\nmiten ne ovat jo mutkikkaita ja ronklusia.\"\n\nKotonen puhdisteli silmälasejansa ja aikoi jotain sanoa, mutta Ikonen\nehti sitä ennen jatkaa:\n\n\"Ennen vanhaan, silloin kun minäkin tämän ämmän otin, sitä ei niissäkään\nasioissa liikoja kuhnusteltu: Katsottiin vain kellä on enemmän kavetta\ntaloon tuoda ja jos oli sitte muuten terveruumiinen ja lujarakenteinen\ntyttö, niin sillä se oli asia selvä!\"\n\nKotonen veti otsansa kurttuun, innostui asiaan ja selitti entisiä aikoja\nkaihoten:\n\n\"Ne nämä uudet tavat leviävät jo joka pitäjääseen... Tänne\nTohmajärvellehän niitä onkin levittänyt tämä vallesmannin tyttö.\"\n\nVälillä hän sytytti sikarin, pyöritellen sitä samalla sormillaan\nhuuliensa välillä ja lisäsi minusta:\n\n\"Siinä linnussa sitä kuuluukin olevan kimpsuttamista ennen kun sen kuka\nansaansa saa...\"\n\nPetteri kuuli keskustelun ja masentui, loukkautuen minun puolestani.\nKotonen vielä kertoi:\n\n\"Sanovat tämän Ratisenkin pojan sitä yritelleen jo kevättalvella, mutta\nei ole tainnut vielä päästä sen pitemmälle... Vaikka onhan se\nylioppilasmies sekin ja isällä puolen manttaalin talo ja siihen vielä\nhyvä summa rahojakin.\"\n\nÄänetönnä poistui Petteri huoneesta. Kotosen puhe vaikeudesta saada\nminut taipumaan masensi tietysti hänen mieltänsä. Mustasukkaisuuden\nkipinä alkoi sen lisäksi kyteä hänessäkin. Ukko Ikonen piti poikansa\npuolta, kysyen:\n\n\"Eikös se Ratisen poika ole ryyppymies?\"\n\n\"Ka kukapas täällä Tohmajärvellä ei juo\", myönsi Kotonen, vahvistaen:\n\n\"Eihän täällä ihan juomatonta miestä taida olla muita kuin miten lie se\nKiteeltä muuttanut Hämäläinen ... ja sitten tämä teidän poika.\"\n\nNiin johtui toki puhelu juomisasioihin. Ukko Ikonen tarjosi vieraallensa\nryypyt. Niiden ääressä kului päivä iltaan. Päivä laski Kytkytmäen\nhonkapeitteisen kukkulan taa surullisena. Petteri tunsi rinnassansa\njotain hyvin raskasta, epätietoista. Alkoi hänellekin uusi unettomuuden\nja levottomuuden yö.\n\n\n\n\ng) ISOT TUSKAT.\n\n\nMinä en enää huomannut yön ja päivän rajoja. Minä olin tuskainen ja\njuonittelin pitkät päivät muille ja kalvava epätietoisuus jäyti minun\nsieluani. En kärsinyt ketään. Kaikki ihmiset olivat minusta\njokapäiväisiä, semmoisia, joiden koko elämän sisällön muodostavat\narkielämän huolet.\n\nÄitiä alkoivat minun oikuttelemiseni lopulta huolettaa ja sitten jo\nkiukuttaa. Kerta hän kysyi minulta:\n\n\"Oletko sinä, Maiju, sairas, kun sinä olet tuommoinen?\"\n\nEn vastannut. Salasin ärtymykseni. Äiti huolehti:\n\n\"Pyytäisi vaikka tämän Laakkosen mummon hieromaan ... jos olet sairas.\"\n\n\"Voi, voi teitä äiti!\" pääsi jo minulta ärtynyt. Äiti jatkoi:\n\n\"Tahi menisit käymään lääkäriltä kysymässä.\"\n\nSe siis vielä puuttuisi! Äsähdin:\n\n\"No heittäkää nyt äiti jo...\"\n\n\"No, Maij...\"\n\n\"No enkä mene!\" keskeytin minä sen yrityksen äkäisesti, sulkeuduin\nhuoneeseeni ja päivittelin:\n\n\"Kun ei saa enää rauhaa koko talossa!\"\n\nSemmoisia kohtauksia oli jo sattunut useampia. En jaksanut ärtynyttä\nluontoani hillitä. Vihdoin valitti äiti siitä isälle. Isä veti\nmetsästyshousuja jalkaansa, kun äiti puhui hänelle huolestansa. Hän\nkuunteli välinpitämättömänä ja saatuansa housut jalkaansa, virkkoi hän\nrauhallisena:\n\n\"Aja työhön koko tyttö, niin heittää kujeilemisen!\"\n\nÄiti jäi sanattomaksi. Isä veti jo pitkävartisia kenkiä jalkaansa kun\nlisäsi, ikään kuin itsekseen puhuen:\n\n\"Aikaihminen tytön hutilus... Jo tuo jaksaa työtä tehdä.\" Ja tyynenä\npukeutui hän ja lähti sorsajahtiin. Äiti mennä ryöhötti keittiöön ja\nryhtyi töihinsä.\n\nJa nyt kun minä heittäännyin yhä häjymmäksi, arvasikin äiti minun vain\nkujeilevan ja päätti seurata isän neuvoa. Hän oli siihen pakotettukin,\nsillä palvelijat olivat ulkotöissä, ja hänen piti yksin laittaa ruoka\nkoko joukolle. Palvelijoiden ja herrasväen ruuat kiehuivat eri\nkattiloissa. Lisäksi piti hänen valmistaa ruokapöytää, sillä isä odotti\nruokaa. Kiireen touhussa, hikisenä ja väsyneenä pyysi silloin äiti:\n\n\"Maiju!... Tuleppas hämmennä tuota riisiryynipuurokattilaa, jotta isä\nsaa ruokaa.\"\n\nSe minua kiusasi, enkä ollut pyyntöä kuulevinanikaan. Hetkisen kuluttua\nhuusi äiti taas, nyt jo kovemmin:\n\n\"Mai-ju!... Tule hämmennä tuota huttua, jotta ei pala pohjaan!\"\n\nMinä ryhdyin nyt lukemaan romaania, viattomana kun en mistään mitään\ntietäisi. Äiti tuli vihdoin ovelle ja sanoi jo kovasti:\n\n\"Etkö sinä kuule, Maiju, mitä sinulle sanotaan?\"\n\n\"No mitä?\" nostin katsettani kirjasta silmänräpäyksen ajaksi, ja jatkoin\ntaas lukuani. Äiti polki jo jalkaa ja varotti ankarasti:\n\n\"Maiju hoi!\"\n\n\"No mitä ... mitä nyt!\" rähähdin minä.\n\n\"Pane paikalla pois se kirja ja ala tulla hämmentämään\", kiivastui siitä\njo äiti ja uhkasi:\n\n\"Tahi tässä jo paha tulee eteesi!\"\n\nEn voinut silloin enää tuskaani hillitä, vaan äsähdin halveksivasti:\n\n\"No eikö teillä nyt ole elämässä enää mitään muuta korkeampaa kun tuo\nainainen syöminen ja keittäminen!\"\n\nÄiti ällistyi. Käytin sitä hyväkseni ja teeskentelin aivan\nkauhistuneena:\n\n\"Ei koko talossa ole mitään muuta kuin paljas aineellisuus ja huttu ja\nkeitokset ja paistokset!... Ei idealia, ei kirjallisuutta ei mitään\nhenkistä.\"\n\nLuulin jo voittaneeni, mutta erehdyin. Äiti tulla pyöritteli uhkaavana\naivan eteeni ja saneli jyrkästi:\n\n\"Nyt, Maiju, paikalla huttukattilaa hämmentämään, tahi minä annan\nidealismia ... ja muuta henkistä!\"\n\n\"Äs!\" sähähdin minä, viskasin kirjan sohvalle ja lähdin hellan ääreen,\nhalveksivasti niskaani nyäisten.\n\nJa niin täytyi minun ryhtyä puuhailemaan mitä aineellisimmassa,\narkipäiväisimmässä työssä. Huttukattilan rinnalla höyrysi työväen\nrokkakattila. Paisti kärysi. Pöydällä oli suola- ja jauhovakkoja,\nsilliä, voita, piimää, ja jos mitä. Seinällä riippui märkä pyyhinriepu\nja nurkassa törötti vanha luuta. Ja siihen ympäristöön olin minä nyt\njoutunut. Kärsimyksieni mitta oli täysi.\n\nMutta koneen tavoin hämmensin minä puuropataa. Ajatukseni tekivät\ntyötänsä raskaasti, sekavina, sillä johan ne nyt olisivat siihen\nhuttukattilaan pysähtyneet. Vertasin idealistisen elämän valoisuutta\ntähän surkeuteen. Kohta olivat mietteeni taas Petterissä, Ellissä ja\nkaikessa sekaisin. Työni tietysti unohtui tyyten. Äiti hääräili lihavana\nkuin mikäkin ja varotti ihan torumalla:\n\n\"Ja nyt katso, jotta se ei pääse pohjaan palamaan ... tahi ei hyvä peri\nsinun idealismiasi ja muita kujeitasi!\"\n\nEn viitsinyt edes vastatakaan. Sulin silmäni ja koetin olla kuuro.\nAjatukseni hajaantuivat. Tuskalliset tunteeni saivat vallan--suoraan\nsanoen siinä oli kiukkuakin seassa--ja työ unohtui jo kokonaan. Äiti\nvain touhusi ja riiteli, otsa hikisenä. Alkoi jo tuntua pohjaan palaneen\npuuron käryä ja äkkiä löi äiti minua pyyhinliinalla päähän ja huusi\nkauhuissaan:\n\n\"Pahan hengen tyttö!... Tahallasiko sinä poltit sen hutun pohjaan!\"\n\n\"Lyökää ... lyökää nyt!... Vaikka tappakaa!\" lausuin tyynesti,\nhalveksivasti ja asetuin seisomaan, muka nöyränä alistuen vaikka\nteurastettavaksi. Äiti sieppasi huttukattilan tulelta, lennätti sen\nvesikorvoon, estääksensä enempää palamasta ja valitti surkeana,\nharmissaan:\n\n\"Semmoisia niistä tulee kun antaa kuritta kasvaa... Koko huttu on ihan\npilalla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavallisissa oloissa: kun ei ollut juhlia, oli meidän ruokapöytämme aina\nsohvan edessä. Isä tahtoi näet syödessään istua sohvassa, voidakseen\noitis syötyänsä kallistua samoille sijoillensa ruokalevolle. Niin oli\nnytkin.\n\nMinä en oikeastaan aikonut mennä syömään. Sitä ei olisi sallinut minun\npaha sisunikaan ja lisäksi minulla ei ollut ruokahalua. Henkinen\nkärsimys oli kuluttanut senkin, vaikka minulle kyllä tavallisesti ruoka\nkelpasi liiaksikin.\n\nMutta äiti pelkäsi jotain puuron palamisen johdosta ja hän oli sen\nvuoksi päättänyt vaatia minut syömään, voidaksensa tarpeen tullen lykätä\nsyyn minun niskaani. Hänen ei tosin tarvinnut isän puolelta pelätä\ntoraa, sillä isää ei voinut saadakaan, ei millään muotoa, suuttumaan ja\nriitelemään. Niin tyyni ja rauhallinen hän oli. Minä olen tämän,\ntotuuden puolesta aina kiivaan luontoni perinyt nähtävästi toisaalta,\ntai on se minussa aivan perimätöntä, omintakeista. Tämän asian\nratkaiskoot tiedemiehet.\n\nKun siis nyt isä oli jo pöydässä ja minua ei kuulunut, kutsui äiti:\n\n\"Maiju... Ruoka on pöydässä!\"\n\nSuhahdin yksinäisessä huoneessani kiukusta ja syvennyin lukemaan.\n\n\"Mai-ju!\" painosti äiti toistamiseen. En hievahtanutkaan. Isä virkkoi\ntyynesti:\n\n\"Ka tottapahan sillä ei ole nälkä.\"\n\n\"Mikä nälkä sillä ei ole ... muuten vain kujeilee\", väitti siihen äiti,\ntulla pyöritteli huoneeni ovelle ja uhkaavasti sormellansa varoittaen\nkäski jyrkästi:\n\n\"Maiju!... Paikalla nyt syömään ja hyvin siivolla!\"\n\n\"Äs\", viskasin taas kirjan sohvalle ja aivan rientäen, äidin ohi\ntyöntäytyen, syöksyin pöydän ääreen, istahdin ja mutisin:\n\n\"No syöttäkää nyt ... niin jotta halkeaa!\"\n\n\"Suu kiinni, Maiju!\" koveni siitä vain äiti ja niin alkoi pakollinen\nsyöminen. Isä pisti jo lusikallisen puuroa suuhunsa, tunsi maun, otti\ntoisen lusikallisen, haisteli ja arveli:\n\n\"Pohjaan palanuttako se tää huttu on?\"\n\nNyt oli äidillä oiva tilaisuus ruveta minulle riitelemään. Hän koputti\netusormellansa pöydän reunaa ja tavaili:\n\n\"Johan minä sanoin sinulle, Maiju, jotta muista katsoa, että huttu ei\npala pohjaan!... Sillä tavallako sinä täytät vanhempiesi käskyt ja sillä\ntavallako sinä aiot kerran itse maailmassa eteen päin mennä ja ruuasta\nhuolehtia.\"\n\nIsä söi rauhallisena. Äiti jatkoi toraansa. Hänen kasvonsa punottivat jo\nharmista. Ensin hillitsin itseäni, en välittänyt, olin ylenkatseellinen.\nMutta kun hän jatkoi, en voinut enää hillitä sisuani vaan nousin\npuolustamaan henkisiä oikeuksia semmoisella tarmolla että sen piti\ntuntua. Jyrkästi sanoin minä:\n\n\"No pitäisikös minun sitte koko henkinen elämäni ja kehitykseni haudata\nyhteen huttukattilaan.\"\n\nMinä ihan ylvästyin, tajusin oikeuteni, minulle tehdyn vääryyden ja\nnousin sitä vastustamaan, jatkaen:\n\n\"Eikö maailmassa sitte todellakaan ole korkeampaa kuin tämä aineellisuus\nja tämä arkipäiväisyys ja syöminen ja makaaminen!\"\n\n\"Mai-ju!\" uhkaili jo äiti.\n\n\"No puhun kyllä!\" yllyin minä aivan jo uhkaavana kovaäänisesti. Asiani\noikeus antoi minulle voimaa.\n\n\"Mai-ju\", ärjäsi jo äiti. Minä kiihdyin ja aivan huusin:\n\n\"Mutta minä puhun... Minä olen kärsinyt, mutta nyt siitä on loppu, sillä\nminäkin olen ihminen.\"\n\nSukeutui ankara väittely. Isä ei ollut kuulevinansakaan. Hän söi\nloppuun, otti sanomalehden, sytytti sikarin, kellahti sohvaan selällensä\nja kysyi:\n\n\"Mitä sinä nyt riitelet?\"\n\nÄiti oli aivan punainen ja riiteli:\n\n\"No kun minä panen sen hämmentämään kattilaa ja varotan varottamasta\npäästyäkin, jotta ei saa päästää pohjaan palamaan, niin tämä ihan\ntahallaan... Ihan tahallasi sinä sen poltit\", yltyi hän lopussa minulle.\nYhä tarmokkaammin puolustin minä asiaani ja oikeuksiani. Isä veteli,\nselällään köllöttäen, savuja ja puhalteli rauhallisesti savupilviä ylös.\nMinä jatkoin äidin kanssa, yhä kiihtyen.\n\nKoetin löytää hyvin myrkyllistä sanottavaa ja löysinkin sen. Kuten\nlukija on meillä käydessään nähnyt, on isä ja äiti hyvässä lihassa, niin\nkuin kansa sanoo, ja olisin ollut hölmö jos en olisi niin hyvää aihetta\nkäyttänyt hyväkseni. Sillä pistellen minä riitelin ja vannoin:\n\n\"Ette tarvitsekaan luulla, että minä vajoan sillä tavalla\naineellisuuteen, jotta jo ulkomuodostakin näkee ... lihoo jotta on\ntäysinäinen ja pyöreä kuin sillitynnöri! ... niin jotta ei kohta sovi\novesta ulos pyörimään!\"\n\nNyt olisi äiti jo suuttunut silmittömäksi, mutta isä, jota nukutti,\nvääntyi kylellensä, selin meihin ja virkkoi laiskasti, kuin ohimennen:\n\n\"Aja se tyttö pois siitä rämpättämästä ja mene itsekin muuanne\nriitelemään, jotta saa nukkua!\"\n\nSen sanottuansa alkoi hän jo hiljaa kuorsata. Äiti oli kuin kuumeinen.\nMinä sulkeuduin huoneeseeni ja itkin taas katkerasti. Äiti sairastui\nlievästi. Onneksi oli toki Laakkosen mummo kotosalla. Sauna\nlämmitettiin, ja mummo hieroi äitini taas terveeksi. Päivä laski. Muut\nolivat jo ennallansa, mutta minun sieluuni tulvi henkisen yön ja\nepätietoisuuden synkkä pimeys.\n\nJa niin jatkui surullinen elämä. Lukkarin herrasväen ja vanhempieni\nvälit olivat tärveltyneet, kylmenneet. Lukkarin rouvaa harmitti\ntyttärensä asia. Ilmi riitaa ei kuitenkaan voinut syntyä, sillä lukkari\noli isälleni velkaa viisisataa kahdeksankymmentä kolme markkaa.\n\nMutta sitä katkerammiksi kävivät mielet salassa. Lukkarin rouva teki jo\nmatkan Joensuuhun ja lähetti sieltä äidilleni postipaketissa hierimen,\njommoinen Tohmajärvellä aina lähetetään sille, joka ikäänkuin on ollut\nhierimenä toisen padassa: sotkenut toisen asiat. Se oli äärimmäisen\nilkeyden merkki Tohmajärvellä.\n\nJa nyt alkoivat äidille surun ajat. Hän häpesi lahjaansa koko pitäjän\nedessä, itki ja valitteli kerran maatamennessä:\n\n\"En ole kenenkään kattilassa vielä hierimenä heilunut ... ja nyt tämä\nhäväistys!\"\n\n\"Viskaa tuo tuleen ... niin sillähän tuosta pääset!\" sanoi siihen isä,\nkätkeytyen vuoteeseen peiton alle ja alkaen kuorsata.\n\n\n\n\nh) SEKALAISTA.\n\n\nNyt tulee niin romanttinen ja taiteellisesti mahdoton kohtaus että hyvä\njos ei vain pilaa koko kirjaa.\n\nVarmaankin on lukijakin jo oppinut tämän kertomuksen avulla käsittämään,\nettä rakkaus on tunteen eikä järjen asia. Minun järkeni oli nyt jo kuin\nkirkas tähti, joka on pilveen peittynyt, eikä siis enää paistaa voi.\nTunne se vain yksin minussa eli ja hallitsi.\n\nJa nyt taas kertomuksen juoneen:\n\nJotain käsittämättömän surullista näin minä nyt kaikessa. Elämän suuri\nharmaus verhosi kaiken. Tohmajärven selkä näytti autiolta, kuoleman ja\nolemattomuuden erämaalta. Joskus liiteli korkeudessa kalalokki ... vai\nmikä iso lintu hän lie ollut. Se tuntui olevan joku kuoleman maiden\naave, joka saalistansa väjyy. Jossain, siellä etempänä, kuvittelin\nyksinäisten tiirojen ja kajavien oleksivan hylättyinä, aution seudun\nainoina asujamina. Semmoisia synkän runollisia ajatuksia sikisi jo\naivoissani.\n\nJa minä olin suunnitellut sata juonta, millä voittaa Elli ja saavuttaa\nonni ja elämän sopusointu rakastetun miehen sylissä. Kun äiti rupesi\nminua edelleenkin työhön ajamaan tekeydyin minä sairaaksi saadakseni\nolla rauhassa tunteineni. Siihen oli toinenkin syy: tahdoin herättää\nihmisten sääliä ... taikka--heitän taas ujostelut ja kiertelyt ja kerron\nsuoraan: olin näet jo koulussa lukenut Heinen ihanan \"Toivioretki-runon\".\n\"_Du Hochgebeinedeine!_\" [_Sa neitsyt kaikkein autuain_.] ja eikös minun\nonnettoman päähäni iskenyt ajatus olla se sairas tyttö, jota äiti vie\nparantamaan kipeää sydäntä uhraamalla Neitsyt Maarialle vahasydämen.\nAjattelin vielä, että ehkäpä tuo avuton tilani vaikuttaisi Petteriinkin,\nsulattaisi hänet, järkyttäisi hänen mielensä herkäksi minulle--niin\nlaskin minä. Niin sairaaloiset olivat minun suunnitelmanikin. Sidoin\npäähäni kylmät kääreet, joita vaihdoin kahdesti tunnissa. Koetin\nylenantaa. Joskus join suuni vettä täyteen, tulin sitte juoksujalassa,\nsairaloisesti hynttyyttäen, keittiöön ja ylenannoin veden kaikkien\nnähden likakorvoon ja aloin kakistella lisää, painoin sydänalaani\nkäsilläni ja poistuin taas horjuvin askelin, kääre päässä. Kerta\nkatsahtaa muljautti minua silloin sohvalla lojuva isäni ja kysäsi\näidiltä:\n\n\"Onko se tuo tyttö sairas, kun se ylenannattelee?\"\n\n\"Vieläpä tuo... Ilman vain kujeilee ja metkuttelee\", vastasi äiti ja isä\nsyventyi taas sanomalehteänsä lukemaan.\n\nTämä ihmisten kylmyys ja välinpitämättömyys minua suututti. Kuvittelin\nja uskoin näet olevani koko maailman hylkäämä, onnettomin ihminen maan\npäällä. Semmoiseksi se onneton rakkaus muuttaa mielen. Koetin tekeytyä\nyhä säälittävämmäksi. Ja luultavasti minä olisin voittanut, jos ei\nlopulta olisi alkanut vaivata nälkä, mutta kun se alkoi vaivata, oli\nkoko asia tietysti mennyttä kalun. Toivoin että joku tulisi rukoilemaan\nminua syömään. Mutta ei. Kerta, sääliä herättääkseni, avasin huoneeni\noven, istahdin sänkyyni yöpuvussa, pää sidottuna ja tekeydyin aivan\nkuoleman kielissä olevan näköiseksi. Isä virui sohvassa, katsahtaa\nmuljautti kerran ja sanoi sitten välinpitämättömällä äänellä äidille:\n\n\"Pistä tuo ovi kiinni, jotta ei tuo tytön kuvatteleminen näy!\"\n\nÄiti täytti pyynnön. Olin niin harmista haleta, että nousin ja potkasin\nlattialle jäänyttä sukkaani, niin että se lensi tuolin selkämälle,\njääden siihen rumasti riippua retkottamaan.\n\nSen tehtyäni kätkin pääni tyynyyn ja annoin kyynelieni virtanaan vuotaa.\nMitäpäs siinä muutakaan voi enää tehdä.\n\nVoi minua, Maiju-raukkaa silloin!\n\nMutta menemme edelleen asiassa. Tämä tylyys ja nälkä ne lopettivatkin\nvoimani. Sairaudestani en enää voinut apua toivoa. Ainoana tehtävänä oli\nparantua kunnialla, ettei joutuisi nauruksi. Onnistuinkin siinä joten\nkuten, vaikka nololtahan se tuntui ja nyt en enää koskaan suotta\nsairastu. Sen opin siitä toki sain.\n\nEräänä päivänä, kun jo olin luopunut sairastelemisesta, saapui meille\nRatisen Oskari, minua hakkailemaan. Minä en häntä sietänyt enää koko\nmiestä. Hän istui keinutuolissa rentona, toinen jalka toisen päällä ja\npuhalteli savupilviä toisesta suupielestänsä hyvin vaikuttavasti,\nimponeeraavasti. Rillejänsä nenällään pysytellen alkoi hän puhelun:\n\n\"No kuinka... Oliko neiti Lassilalla lukkarin pidoissa hauska?... Jos\nsaan luvan kysyä.\"\n\n\"Entäs teillä?\" kiertelin minä vastausta. Hän veti pitkään:\n\"Tjaaa-aa!... No-ooo!... Minä nyt yleensä katson elämää noin ...\nnoin...\"\n\nHän pyöritteli kuvaavia liikkeitä kädellänsä ja tapaili edelleen:\n\"Noin ... kuinka minä sanoisinkaan ... noin kuten epikuristi...\"\n\nTietoisena heittäytyi hän taas rennoksensa keinumaan ja puhalsi ylös\nsavupilven, hälvennellen sitä sitten sangen tietoisilla käden\npyöräytyksillä ja selitti:\n\n\"Olemme aikoneet nuoren herra Ikosen kanssa perustaa Tohmajärvelle\npolkupyöräilijä-klubin, johon nyt aluksi kuuluisi ainakin minä itse ja\nherra Ikonen ja mahdollisesti joku muukin... Siis jonkunlaisen niin\nsanotun uudenajan airueen.\"\n\nSalamana iski päähäni silloin pelastava ajatus: Ellillä ei ollut varoja\nostaa polkupyörää, eikä hän osannut sillä ajaakaan. Minä jo riemastuin.\nTulin ystävälliseksi herra Ratisellekin, koska hän oli nyt kuin joku\nhyvän sanoman tuoja. Ihastuneena huudahtelin:\n\n\"Ai miten hauskaa... Varmaakin te, herra Ratinen, keksitte niin hauskan\nasian... Vai ettekö keksinyt?\"\n\n\"Jaa ... no... Se tahtoo sanoa että initsiatiivi, alkuunpano on kyllä,\ntavallaan, minun... Mutta silti ei sovi kieltää herra Ikosenkaan\nansioita, sillä hän on innokas ja taitava polkupyöräilyn harjoittaja.\"\n\n\"Ai miten suuremmoista!\" teeskentelin ja valehtelin:\n\n\"Minä olen aina aavistanut että te joskus panette täällä alulle jonkun\nsivistysharrastuksen... Teistähän yleensä niin paljon toivotaan.\"\n\nHän uskoi sen ja puhalteli savujansa entistä tietoisempana. Olin saanut\njo häneltä kaikki tiedot mitä tarvitsin ja päästäkseni jo hänestä eroon,\npunomaan juontani, huudahtelin minä:\n\n\"Mikä vahinko, että äiti ei ole siitä jo kuullut!... Teidän pitää kertoa\nsiitä hänelle... Hän pitää niin paljon polkupyöräilystä... Äiti!...\nÄiti hoi!\" huusin minä jo ja kun äiti riensi paikalle, poistuin minä,\nselitellen:\n\n\"Herra Ratisella on nyt äidille kerrottava niin suuri asia ... niin\nsuuri ja uusi asia, että se tekee käänteen koko Tohmajärven\nseuraelämässä!\"\n\nJa kiireellä poistuin ininä jättäen molemmat sanomattomaan pulaan.\nRatinenkin nimittäin tiesi että äitini oli leppymätön polkupyörien\nvihaaja, koska minä olin niillä ajaessani repinyt jo kolme ihan uutta\nhametta. Mutta oma syynsä, Ratisen: Mitäs hän tungetteli, kun minä jo\nrakastin toista! Mitään pahaa aavistamatta kysyi äiti mikä tuo uusi hyvä\nasia oli. Herra Ratinen istui kun neuloilla ja tapaili puheen alkua\npitkillä:\n\n\"Ööö ... ö-öööö!... Ö-öööö! ... se on polkup...\"\n\nÄiti veti jo suunsa hyvin muikeaksi, naama muuttui happameksi ja niin\nkuunteli hän toisen pakollista kertomusta. Ja kun herra Ratinen oli\nlähtenyt, alkoi äiti kiukutella palvelijoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla oikeastaan oli miltei uusi polkupyörä, vaikka äiti oli sen tosin\npannut aittaan lukon taa. Minä haudoin nyt vain ajatusta miten päästä\nsamoille pyöräilyretkille Petterin kanssa ja miten saada selvä hänen\ntunteistansa minua kohtaan.\n\nNiissä toimissa kului päivä, toinen, kolmas, enkä päässyt tulokseen.\nAioin kirjoittaa Petterille, mutta en uskaltanut. Tytöthän näet ovat\nujoja näin aroissa asioissa. Mitä hän olisikaan ajatellut moisesta\ntahdittomuudesta.\n\nJa sillä välin hautui lukkarin herrasväen viha meitä kohtaan. Elli\npuuhaili, kärsi kuten minäkin ja välit kiristyivät. Ainoastaan isäni\npysyi siitäkin asiasta erillään. Lukkarin herrasväki karttoi pienintäkin\nkohtausta meidän kanssamme. Kerran se sattui kumminkin odottamatta:\nOlimme kävelyllä vierastemme kanssa. Tie oli kapeaa metsäpolkua, jossa\nei mahtunut kaksi henkilöä rinnatusten kulkemaan, ei toisiaan tiepuoleen\nmenemättä sivuuttamaan. Äkkiä tuli vastaamme lukkarin herrasväki\nvierainensa. Lukkarin rouvan suu muikistui. Hierin vaivasi häntä\nitseänsäkin. Ennen oli aina oltu toverillisia, mutta nyt alkoi jo ilkeä,\nhäjy kursailu: Vastatusten tullessa menivät molemmat puolet tiepuoleen,\njättäen polun vapaaksi ja lukkarin rouva kumarsi häjysti:\n\n\"Olkaa hyvä!\"\n\n\"Ei... Olkaa hyvä!\" vastusteli äiti vastakumarruksella. Nyt tarttui\nlukkari:\n\n\"Ei ... jei... Olkaapas ... olkaapas ... olkaapas vain hyvä!\"\n\n\"Ei ... jei... Lukkarin herrasväki on vanhempi!\" kursaili äiti yhä\nhartaammin.\n\n\"Mutta vallesmannin herrasväki on ylhäisempi!\" pisti siihen lukkarin\nrouva hyvin muikeilla eleillä, ja niin jatkui kursailu, eikä oltu päästä\ntoistemme ohi. Onneksi saavutti meidät isä ja puhui:\n\n\"Ka... Mitkäs markkinat tässä on!\"\n\n\"Pyydä lukkarin herrasväkeä olemaan hyvä!\" pyysi äiti ja isä pyysi asiaa\ntajuamatta:\n\n\"Ka... Olkaa sitte hyvä!\"\n\nNaama happamena, nyreänä pyörähti silloin lukkarin rouva ohi katse\nmaassa ja lukkari muun joukon kanssa perästä syrjittäin sujahtaen, hattu\nkohona. Isä huusi hänelle vielä:\n\n\"Kuules lukkari!... Pistäännyppäs tässä joskus siellä meillä\nturisemassa, niin kuivataan sen Joilta tuodun putelin pohja!\"\n\n\"Saapi ... saapi ... saapi!\" säpätti lukkari, kiiruhtaen pois menoansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin riitaisissa, tukaloissa oloissa, katkeroittuneiden ihmisten parissa\ntäytyi minun siis nyt taistella ja ajaa asiaani ihan yksin. Ei ihme että\njoskus, kun epätoivo oli ylimmillänsä, pelkäsin voimieni loppuvan ja\nTohmajärven aaltojen täytyvän avata minulle pelastavan sylinsä. En nyt\nkumminkaan muista pelkäsinkö minä sitä ihan tosissani, vaiko vain\nnäytelläkseni...\n\nJa kun ei muu keino näyttänyt auttavan saamaan selvyyttä ja pääsemään\nvaikkapa polkupyöräilyn kautta henkiseen yhteyteen Petterin kanssa,\npäätin minä sittekin kirjoittaa hänelle. Pirskoitin paperin hajuvedellä,\nsuutelin sitä kaksikymmentä kolme kertaa--Petteri näet oli\nkaksikymmentäkolme-vuotias--ja pitkien taistelujen jälkeen kirjoitin\nviekkaasti näin:\n\n\nArvoisa Herra P. Ikonen!\n\nVasta nyt muistan että olen aivan unohtanut kiittää Teitä näköala\npostikorteistanne. Miten suurta iloa ovat ne minulle tuottaneet! Pyydän\nanteeksi että vasta nyt ... ajatelkaa: vasta nyt muistan Teitä niistä\nkiittää! Miten huomaamaton ja paha minä olenkaan!\n\nMutta te suonette minulle tämän viipymiseni anteeksi. Olen kuullut että\nperustatte polkupyöräilijäklubin ja että Te olette sen aatteen keksijä\nja sielu. Voi miten minä Teitä onnittelen! Ette usko miten ihastunut\nminä olen polkupyöräilyyn! Mutta on niin vaikea kun ei ole ketään\ntoveria, joka minua siinä ymmärtäisi. Ainoa, paras ystäväni, neiti Elli\nIittiläinen ei näet osaa pyöräillä, eikä edes harrasta koko asiaa,\nvieläpä ivailee sen harrastajia. Eikö ole kauheaa!\n\nTeille kiitollinen\n_Maiju Lassila_.\n\nRohkea askel oli nyt otettu. Levottomana, kuumeisena odotin minä\nvastausta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeastaanhan herra Ratinen oli ryhtynyt Petterin kanssa polkupyöräilyä\nharjoittamaan, saadaksensa sen kautta tilaisuuden hakkailla minua.\nAvomielinen Petteri ei sitä aavistanut, ja ryhtyi innolla asiaan. Hän\nryhtyi siihen minunkin tähteni, vieläpä etupäässä minun. Miten komeata\nolisikaan näyttäytyä minulle kauniissa polkupyöräilypuvussa,\nurheilumatkoilla ja muualla.\n\nJa nyt alkoi hän vaatia isältänsä rahoja kalliiden urheilupaitojen,\nhousujen ja muiden ostoon. Mutta ukko, joka oli saita kuin pahuus, tuli\njo silloin miettiväksi ja virkkoi vanhoja kyntökenkiään rasvaten:\n\n\"Eikö sitä nyt semmoisen hevosen, kuin sen polkupyörän selässä tarkene\nvaikka sarkahousuissa!\"\n\n\"Tarkeneehan sitä nyt taretakseen... Mutta ei se siinä olekaan kysymys\npaljaasta tarkenemisesta\", selitti Petteri leveästi. Ja kun ukko ei\nsiihen virkkanut mitään, vaan voiteli kenkiään entistä miettivämmin,\nlisäsi hän:\n\n\"Ei sitä nyt sarkahousuissa voi mennä urheilemaan herrasseurassa ja\nmuualla.\"\n\nSyntyi äänettömyys. Vihdoin kysäsi ukko:\n\n\"Sitäkö sinä vallesmannin tyttöä taas tarkotat?\"\n\n\"No vaikka sitä\", närkästyi jo Petteri ja lisäsi jo kun pistävästi:\n\n\"Ei sitä nyt herrasneitien eteen sovi mennä vaikka minkälaisissa\nrutaleissa.\"\n\nUkko mietti vakavana. Saatuaan kengät voidelluksi, virkkoi hän kuin\nitseksensä:\n\n\"Siitä taitaa olla rahan menoa enemmän kuin hyötyä, koko elävästä ...\nsiitä vallesmannin tytöstä.\"\n\nNiin alkoi asiamme jo kallistua pahanne päin. Keskustelun loputtua lähti\nPetteri ulos ja suri minun tähteni. Kauvan käveli hän alakuloisena.\nViimein osui hän voimistelutelineittensä luo ja ryhtyi siinä\npyöräyttämään niin sanottua jättiläisheittoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa samaan aikaan nousi toisaaltakin aivan odottamaton pilvi--ei tietysti\nsemmoinen tavallinen pilvi josta sataa, vaan semmoinen ... no tietäähän\nsen jokainen minkälaisesta pilvistä näissä asioissa puhutaan.--Se pilvi\nuhkasi pimentää onnemme aivan yöpimeäksi: Kiteen Haarajärvellä, mistä\nIkoset olivat Tohmajärvelle muuttaneet oli Ruuskan talo. Siinä oli kaksi\nnaimaijässä olevaa tyttöä, Hilda ja Hulda. Ikosten muuttaessa oli talo\nvielä rappiolla, ja köyhä. Mutta nyt oli se odottamatta perinyt sata\nkaksikymmentä neljä tuhatta kolmesataa markkaa, saanut myydyksi osan\nmetsäänsä korkeasta hinnasta ja--mikä vaikuttavinta--Hilda oli kuollut.\nHulda oli nyt talon ainoa perillinen ja ukko Ikonen oli saanut asiasta\ntiedon. Hän alkoi heti punnita asiaa. Petterin rahan menot minun\nkosimisekseni antoivat lisäsysäystä ja eräänä päivänä, kun Petteri taas\npuhui urheilupaidoista, niin eikös tuo ukko pahennus jo vississä\ntarkotuksessa ilmota:\n\n\"Se on nyt se Ruuskan muorin tyttö yksinään sen talon perillinen!\"\n\nKohta älysi Petteri asian. Hän murahti siihen vain:\n\n\"Olkoon.\"\n\nMutta itsepäinen isä ei jättänyt asiaa siihen. Yhä uudestaan ja\nuudestaan puhui hän Huldasta. Viimein hän jo sanoi:\n\n\"Mikä väli näillä sitte on akoilla!... Akka kuin akka... Kunhan on kuka\nhousut paikkaa!\"\n\nPetteri loukkautui aivan. Eikä kumma! Mokomastakin puheesta! Nyt hän jo\nselitti isällensä, päättävällä äänellä puhuen:\n\n\"No, on sillä nyt toki ero sivistyneellä neidillä ja oppimattomalla\ntytöllä.\"\n\n\"Mikä pahan hengen ero niillä on!\" hämmästyi ukko. Petterin oli silloin\njo pakko suuttua. Ja hän selitti entistä tietoisemmin:\n\n\"No ei sitä nyt talon tyttöä osaa verratakaan herrasneitiin... On siinä\ntoki niin suuri ero.\"\n\n\"Johan siinä nyt on!\"\n\n\"No on kyllä!... Te ette ymmärrä siitä asiasta hölyn pölyä\", nousi jo\nPetterin luonto. Mutta yhä sitkeämmin väitti ukko:\n\n\"Kun ostaa vain Huldallekin rimpsuhameen ja korkeakantaiset kengät, niin\non ihan yhtä hyvä kuin tääkin vallesmannin tyttö.\"\n\n\"O-hoh!\" pääsi Petteriltä leveästi, aivan ihmettely.\n\n\"Ja vielä parempikin on\", jatkoi ukko omaansa, selittäen:\n\n\"Pystyy toki talon töistäkin huolehtimaan, kun äidistäsi aika jättää ...\nja on puolta rotevampi ruumiiltaankin!\"\n\nNiin nousivat mustat pilvet jo Petterinkin nähtäväksi elämän\ntaivaalle. Ne hän olisi kyllä vielä tyynenä, miehekkäästi kestänyt,\njos olisi tiennyt minun tunteeni. Mutta hänkin oli yhäkin vain\nkaikesta epätietoinen. Mieli masentui. Ei hän enää välittänyt\npolkupyöräilystäkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta juuri silloin, silloin kuin pilvi nousi Haarajärveltä, vilahti\nvaloisa tuli: Hän sai kirjeeni, riemastui, kuten semmoinen kokematon\nnuorukainen ainakin, ja sai toivoa. Hän ei ollut tosin varma vieläkään.\nOlihan kirjeeni muodollisesti pelkkä kohteliaisuus-, asiallinen kirje.\nMutta se oli toki jotakin. Hän ryhtyi oitis vastausta laatimaan. Kolme\nluonnosta kirjoitettuansa, kirjoitti hän kirjeen puhtaaksi: Se oli\nrunollinen, avomielinen, koruton, kuten aina puhtaan nuorukaisen kirje.\nHän kirjoitti urheilusta, luonnosta, kirjallisuudesta, kiitti minua\nkirjeestä. Kirje oli yhtä nousua. Minä ylenin sitä lukiessani. Sen\nlopussa oli hän tulkinnut seuraavat runolliset, koruttomat mietteensä:\n\n\"Mutta nyt lähenee syksy. Pääskysen pojat ovat lähteneet pesistänsä\nlentoon. Miten iloisina ne suhahtelevat ilman sinessä! Ahkerina\npyydystävät ne hyönteisiä. Siten tekevät ne suurta hyötyä koko\nluomakunnalle. On tieteellisesti laskettu, että yksi ainoa pääskynen\nhävittää joka päivä monta tuhatta vahingollista hyönteistä. Ilman niiden\napua olisi maamme autio erämaa.\n\nJa niin olemme me ihmisetkin kun pääskysen pojat: Vuoden ajat\nvaihtelevat ja me muutumme ja vanhenemme niiden vaihtuessa ja jätämme\nkotimme ja hajaannumme maailmaan kuten pääskyset. Nythän tulee kohta\ntalvi. Maa on silloin valkean lumen peitossa ja alkaa talviurheilukausi.\nPidättekö neiti Lassila talviurheilusta?\"\n\nOli kun olisi ihana onnen aatos lennähtänyt sieluuni tätä kirjettä\nlukiessa. Sen joka riviltä tuoksui puhtaan nuorukaisen avomielisyys. Sen\nkoruttomuus huumasi minun sieluni. Minä suutelin kirjettä\nloppumattomasti. Minä sain elämän halua ja toivoa ja rohkeutta elää.\nTaivaan ranta näytti kirkastuvan ikikirkkaudeksi. Häiden ja onnen viulut\nsoivat jossain hiljaa. Kaikki valkeni ja selkeni minulle suureksi\nrauhaksi.\n\nNiin. Niin kirkastui kaikki. Sillä minulla ei ollut vielä aavistustakaan\nsiitä synkästä pilvestä, joka nousi Kiteen pitäjän Haarajärven kylästä.\n\n\n\n\ni) UUSIA VASTAUKSIA JA KIRJEENVAIHTOA.\n\n\nMutta toisaaltakin nousi pilvi seestyvälle elämäni taivaalle:\n\nEräänä päivänä oli rouva Kotonen meillä vieraana. Juotiin kahvia. Minä\nolin taas iloinen, rakastettava ystävällinen. Äkkiä alkoi rouva Kotonen\npuhua:\n\n\"No millähän ihmeen varoilla se tämäkin lukkari nyt rupeaa sitä Elliään\nniin pitkälle kouluuttamaan.\"\n\nMinä en ymmärtänyt, eikä äitikään. Rouva Kotosen täytyi selittää:\n\n\"Ka kun se rupeaa sitä kouluuttamaan ihan Helsinkiä myöten.\"\n\n\"Elliäkö?\" pääsi minulta kauhistunut, sillä Petterinhän piti myös mennä\nsyksyllä Helsinkiin yliopistoon.\n\n\"Elliä\", myönsi rouva Kotonen pyyhästen suunsa huivin kulmalla ja\ntapaillen:\n\n\"Mikä jatkokoulu se kuuluu siellä olevan, johon ne sitä koettavat\nsaada.\"\n\nMinä huokasin salassa. Äiti kaatoi toiset kupit kahvia ja alkoi\npanetella:\n\n\"Kylläpä tuo joutaakin mennä, Elli... On ollutkin koko Tohmajärven\nhierimenä... Pääsee toki rauhaan kun menee pois... Ole hyvä ja ota siitä\ntoinen kuppi.\"\n\n\"Kiitoksia vain\", suostui rouva Kotonen, ryhtyi juomaan ja puheli sitä\ntehdessään:\n\n\"Sehän kun onkin tähän Ikosen poikaan rakastunut... Jos tuo sitten\nmennekin sen tähden!\"\n\n\"No tarvitseepa tuo Elli vielä oppiakin\", pistin minä siihen ilkeästi,\nollen muka Ellin puolta pitävinäni. Rouva Kotonen arvasi toki\ntarkotukseni ja yhtyi Elliä panettelemaan.\n\n\"No tokko tuo muuta tarvitseisikaan kuin oppia!... Ei ole monta koulun\nkäymätöntä tyttöä viisaampi, vaikka on niin monet vuodet sitäkin Join\ntyttökouluakin käynyt.\"\n\n\"Ja sitten on kumminkin niin olevinaan ja kyyhöttää kuin mikäkin\nsiipilintu ... eto kana\", yhdyin minä rouva Kotosen panetteluun jo\nrohkeampana ja me aloimme maalata Elliä.\n\nMutta juuri panettelun paraillansa ollessa tulla lennähti huoneeseen\nElli, jota emme olleet tavanneet lukkarilan juhlien jälkeen. Me\nhämmästyimme. Elli tuli nyt oikeastaan kostamaan minulle: kertomaan\nHelsinkiin menostansa voiton ilolla. Viattomaksi, ystävälliseksi\ntekeytyen huudahteli hän tervehdykseksi:\n\n\"Ai, Maiju kulta!\"\n\nHän pyöräytti minua vyötäisistä ja jatkoi:\n\n\"Minulla on ollut niin ikävä ... niin hirveän ikävä sinua ja joka päivä\nminä vain olen puhunut äidin kanssa, jotta mikähän ihme sillä Maijulla\non, kun se ei meillä käy! Mutta me emme vain päässeet perille... Ai ...\nrouva Kotonen ja vallesmannitar!... Äiti käski sanoa niin paljon\nterveisiä ... niin kauhean paljon terveisiä...\"\n\n\"Kiitoksia!\" virkkoi äitini ja pyysi:\n\n\"Istu nyt, Elli, ja juo tässä seuran vuoksi kahvia... Terveenäkös se\näiti on?\"\n\n\"Ooi!... Se on niin terve, niin terve että\", rallatti Elli. Kotosen\nrouva mielisteli valehdellen:\n\n\"Me tässä juuri kaipasimmekin Elliä ja sanoimme, jotta ei se ole seura\nminkään makuinen, jos ei Elliä ole.\"\n\nNiin jatkettiin. Vihdoin pääsi Elli asiaansa. Hän kerskasi, minulle\nhyvin ystävällisesti:\n\n\"Tiedätkö Maiju mitä?\"\n\nMinä vaikenin. Hän lopetti keikauttaen:\n\n\"Minäpä menen Helsinkiin jatkolle.\"\n\n\"Ai-jai\", olin minä hämmästyvinäni ja ihastuvinani. Äiti seurasi\nesimerkkiäni, väittäen:\n\n\"No ei suinkaan Elli nyt vain mene ja heitä meitä Tohmajärveläisiä\nyksinään.\"\n\nElli muikisti voitokkaana. Rouva Kotonen auttoi äitiä väittäen:\n\n\"Eihän täällä viitsisi enää ompeluseuraakaan pitää, jos Elli nyt\nyht'äkkiä menee.\"\n\n\"No jäähän tänne Maiju\", pisti Elli siihen nenäkkäästi. Minä hillitsin\nitseni ja väitin kademieliseksi tekeytyen:\n\n\"No mitä minusta on sinuun verraten!... Sinua kun jumaloi koko\nTohmajärvi.\"\n\nElli joi kahvia, pidellen kuppia kahden hyppysensä välissä ja koettaen\ntoiset sormet asettaa hyvin sirosti haralleen. Sieluuni alkoi kohota\ntaaskin se samainen synkkä pilvi, joka nyt tunkeutui jo joka paikkaan,\nenkä minä jaksanut sen nousua estää. Elli kiemaili, puhua lasketteli ja\noli olevinansa aivan viaton enkeli. Nyt se jo sanoi häjyimpänsä:\nHerttaisen viattomasti huudahdellen lupaili hän:\n\n\"Ja sitte minä lähetän sinulle, Maiju, Helsingistä kuvapostikortteja ...\nja kirjoitan ja lähetän lahjoja niin paljon ... niin ... niin että...\"\n\nHän teki käsillään liikkeitä ja luetteli niiden mukaan:\n\n\"Ennen joulua minä lähetän postissa sitä ... ja sitä ... ja sitä...\nSitte jouluksi minä lähetän herra Ikosen kanssa sinulle semmoista, josta\nsinä pidät hyvin ... hyvin ... hyvin paljon... Minä jo kysyin herra\nIkoselta ottaako hän paketin tuodaksensa ja hän lupasi ja silloin sinä,\nMaiju, saat niin hyvää, niin kauhean hyvää puuderia, jotta sitä et saisi\nJoilta et vaikka maksaisit mitä.\"\n\nVilkkaasti, huolettoman viattomasti löyhytteli hän nyt kasvojansa\nnenäliinalla, puhellen samalla.\n\n\"Huu ... hu-huh-huh ... huh!... kun on kuuma... Kuinka sinun kukkasi,\nMaiju, ovat menestyneet?... Ovatko ne hyvästi kukkineet?\" käänsi hän\näkkiä puheen, nauttien ilkeydestään. Koko elämäni mustui. Hän toisti:\n\n\"Joko, Maiju, ovat kukkineet kaikki kukat?\"\n\n\"Jo\", tokasin minä lyhyesti. Hän jatkoi kotvasen, syleili sitten minua\njäähyväisiänsä huudahdellen ja poistui voitonilosta säteillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä en ryhdy enää kuvaamaan nykyistä sieluntilaani kokonaisuudessansa,\nniin synkkä se oli, eikä se kuvaamisesta sen vaikeammaksi tulisi. Mutta\nse joka luulee, että minä nyt, kun onni jo näytti olevan käsin kiinni\nsaatavissa, olisin tyyten masentunut, hän ei tunne naisluonnetta. Hän ei\ntiedä että nainen on rakastettunsa tähden valmis kaikkeen, taisteluihin,\nkuolemaankin.\n\nRyhdyin siis rohkeasti viemään asiaani voittoon. Petterin kirjeessähän\noli kysymyslause: \"Pidättekö talviurheilusta?\" Siihen minä nyt\nturvauduin ja niin sain aiheen jatkaa kirjevaihtoa: vaatihan jo\nkohteliaisuuskin vastaamaan kysymykseen.\n\nKirjoitin siis Petterille, mutta samalla huomauttaen:\n\n\"Kirjeessänne kysyitte pidänkö minä talviurheilusta. En voi olla\nystävälliseen kysymykseenne vastaamatta ja siksi olen pakotettu\nvaivaamaan Teitä tällä kirjeellä. Pidän. Minä pidän kaikesta urheilusta\"\nj.n.e.\n\nJa hän vastasi siihen muun muassa:\n\n\"Se on hyvä, että pidätte urheilusta yleensä, sillä urheilu on,\nvarsinkin fysillisessä suhteessa välttämätön. Se pitää meidät terveinä,\ntarmokkaina. Ja kun terve sielu voi asua ainoastaan terveessä ruumiissa,\nniin on urheilu sen vuoksi välttämätön henkisessäkin suhteessa.\"\n\nNiin jatkui kirjevaihtomme. Kirjoitimme kaikesta muusta, mutta emme vain\nrohenneet koskea siihen rakkauteen, vaan kiertelimme sitä kuin kissa\nkuumaa puuroa. Kirje kirjeeltä tuli se asia toki läheisemmäksi ja\nvihdoin alkoi kirjevaihto jo varovasti kosketella sitä oikeaa säveltä.\nMinä sain taaskin uutta voiton toivoa ja elämän päämäärä alkoi taas\nhieman sarastaa.\n\nPitkän kirjevaihdon jälkeen olin minä näet jo rohkeasti, viekkaasti\nkirjoittanut:\n\n\"Kysytte miten voin. Päiväni kuluvat hitaasti. Jotain ikävöin, kaipaan.\nHaluaisin usein polkupyöräillä, mutta ei ole vertaista, henkevää seuraa\"\nj.n.e.\n\nTähän vastasi Petteri riemastuneena m.m:\n\n\"No tulkaa sitte minun ja herra Ratisen kanssa pyöräilemään. Me\npyöräilemme joka päivä ja minä tulen pyytämään Teitä yhteen joukkoon.\nOnkin paljon hauskempi kun on iso joukko.\"\n\nNyt oli asia valmis. Oikeastaan on ikävä että tämä polkupyöräasia\nsattuikaan. Se vaikuttaa tähän kertomukseen hieman häiritsevästi ja\nsille, joka ei sieluni omituista tilaa käsittää jaksa, paljastaa se\nluonteestani näennäisesti pikku piirteitä. Olen sen kumminkin tähän\nkirjaan ottanut, koskapa se kerran todellisuudessakin oli\nvälttämättömäksi tullut ja koska tämä suoruus ja avomielisyys kaunistaa\nminua enemmän kuin salailu.\n\nNo niin. Kerron sen siis suoraan. Nyt puuttui ainoastaan vanhempien\nlupa, sillä siihen aikaan eivät minun ikäiset, naimattomat tytöt saaneet\nmennä nuorten miesten matkoille ilman vanhempien lupaa.\n\nSemmoisen luvan pyytäminen loukkasi kumminkin minun tietoisuuttani.\nLisäksi tiesin että äiti on jyrkästi vastaan. Ei kumma siis, että\nhermostuin, aloin juonitella ja hieroin äitini kanssa pientä riitaa.\nVihdoin tuskastui siitä äiti ja järjesteli:\n\n\"Taas sinä olet laiskotellessasi ruvennut oikuttelemaan... Isäsi\nkauluksia saat ruveta huomenna silittämään, niin heität siinä ne\nkujeesi.\"\n\nNyt oli aikani tullut tehdä pyyntöni. Alotin sen äsähtämällä:\n\n\"Enkä jouda!\"\n\n\"Vai et... Miltähän töiltäsi et joutaisi!... Laiskottelemiselta\", ivaili\näiti. Silloin lausuin itsetietoisen pyyntöni. Nenääni keikauttaen\nilmotin minä:\n\n\"Minä menen herra Ikosen kanssa polkupyöräilemään!\"\n\nÄitini menetti lopputyyneytensäkin. Hän jo yritteli:\n\n\"Vai jo taas sen pahan hengen rattaan selkään könyämään ja hameitasi\nrepimään.\"\n\n\"Menen kyllä\", jatkoin minä pyyntöäni entistä itsetietoisemmin.\n\n\"Nähdäänhän!\" uhkaili siihen äiti ja huusi keittiöön renki Matille:\n\n\"Matti hoi!... Meneepäs Matti ja vie sen Maijun maantierattaat taas\naittaan ja tuo aitan avain minulle.\"\n\nSulkeuduin huoneeseeni. Kauvan mietin minä asiaa mieli ynseänä. Vihdoin\nnykäisin niskaani halveksivasti ja virkoin:\n\n\"Te tyrannit!... Luuletteko voivanne sulkea minun onneni lukon taakse.\"\n\nMinun henkeni nousi, kun jatkoin ynseästi:\n\n\"Luuletteko voivanne ijankaikkisesti hallita naisen tunteita ja pakottaa\nhänet orjan tavoin alistumaan teidän holhottavaksenne!\"\n\nTuommoisia, tavallaan hassutuksia minä puhuin silloin!\n\nNiin voivat joskus pienet asiat tulla suureksi--kuten nyt tämä\nvähäpätöiseltä näyttävä polkupyöräasia--kun me suuret itse joudumme\nsemmoiseen sieluntilaan, että ehkä näytämme syrjäisestä pieniltä.\n\n\n\n\nj) POLKUPYÖRÄILYÄ.\n\n\nKen ties on se viisaasti säädetty, että meidän on kaikki paras\nsaavutettava taisteluiden kautta. Ne taistelut ja kärsimykset ovat\nmeille ehkä henkistä voimistelua, karkaisevat meitä ja kehittävät meitä.\nKenties johtui juuri näistä hirvittävistä henkisistä taisteluistani ja\ntuskistani se, että minusta on, Ellin ja muiden samantapaisten ystävieni\nharmiksi--minähän olen aina puheissani suora--sukeutunut tämmöinen\nlahjakas ja suuri kirjailija, kuin nyt tämänkin kirjan arvoisa\nkirjoittaja. Minä en ollut nyt enää tyhjä-sieluinen, helisevä vaski ja\nkilisevä kulkunen, sillä minussa oli rakkautta, oli se suuri tunne, joka\npani minut ahertelemaan tässä lemmen asiassa ahkerasti, kuten\nmuurahainen ahertelee pikku rikkaa kekoonsa vetäessään. Elämälläni,\ntoisin sanoen, oli nyt sisältönsä.\n\nMutta pistäytykäämme hetkeksi Petterin kotiin.\n\nNeiti Hulda Ruuska oli siellä vieraana vanhempiensa kanssa. Hän oli\noikeastaan tullut ukko Ikosen toimesta, taloa katsomaan. Ennen hän oli\npukeutunut kuten kaikki muutkin hänen säätyisensä: tavalliseen väljään\nröijyyn, mutta nyt oli hänen päällänsä ruumiin mukainen musliini pusero.\nMutta vyötä ei ollut. Puseron ja hameen väliin oli sen johdosta auennut\nmiltei koko vyötäisen ympäri ulottuva rako, josta näkyi paita.\n\nMutta Petteri oli häntä kartellut. Siksipä oli hän nyt ikävissään tullut\npalvelijoiden tupaan pitämään iloa. Oli alkanut leikki: Piika-Mari\nviskasi renki-Mattia rukkasella. Matti lähti sen johdosta tietysti\nottamaan Maria kiinni, sillä arvasihan hän tarkotuksen. Silloin viskasi\nhäntä Hulda hatulla, tietysti kääntääkseen Matin leikkisyyden häneen.\nMatti syöksyikin nyt Huldaa tavottamaan. Niin juostiin, viskottiin, ilo\nyltyi. Matti ahdisti nyt Huldaa. Tämä sieppasi paetessaan vettä korvosta\nkauhalla ja viskasi sen Matin silmille.\n\n\"Perhana!\" kirosi Matti leikillä ja kuivaili silmiään. Tytöt nauroivat\nja ilkkuivat. Hulda nauroi ovensuussa kauha kädessä ja kutitteli.\n\nSilloin astui tupaan ukko Ikonen Huldan isän kanssa, sikarit hampaissa.\nLeikki loppui. Nuoret lähtivät pihalle vetämään nuoraa, ollen kaikki\ntytöt Mattia vastaan.\n\nJa nyt ryhtyi ukko Ikonen valmistelemaan poikansa naima-asiaa. Hän\nalkoi:\n\n\"Onhan tässä tuvalla kokoa... Ja hyvät ja isothan tässä talossa ovat\nviljelykset ja heinämaatkin: Kun olisi oikea toimekas ja sopuemäntä niin\nlähemmä sata lypsävää menisi talven yli omilla töryillä, jotta\nheilahtaisi.\"\n\nRuuska pyöritteli sikaria huuliensa välissä, liistaroiden siten sylellä\nsen hajoavat lehdet taas yhteen ja arveli:\n\n\"Onhan tässä sitte oikea emä-kontu!\"\n\nIkonen kävellä köllehti kädet housun taskuissa ja vahvisti.\n\n\"Onhan tämä... Olisi tähän miniäksikin tulijoita täällä omassa\npitäjässä!\"\n\nHän istahti, veti saapasvarret suoriksi ja jatkoi:\n\n\"Tämäkin vallesmannin tyttö tähän on kärkkynyt... Ja onkinhan se\nsemmoinen keikkanenä ja hieno-kinttuinen tyttö.\"\n\nRuuska koki nyt vuorostaan ajaa Huldan asiaa, arvellen:\n\n\"Eivätpä ne herrasväen tytöt ole näiden oikeiden talon tyttöjen\nveroisia... Ei niiltä tuo navettatyökään lähde niin lepeeltään kuin\nsiihen oppineelta talon tytöltä.\"\n\nNiin jatkui kaupanteko ihmisten kohtaloilla. Tupaan osui tulemaan\nPetteri ja kohta hänen jälestänsä tuli Hulda. Nyt päätti ukko Ikonen\nkietoa poikansa asiaan niin ettei se voisi peräytyä. Hän huomautti:\n\n\"Tasaikäisethän nämä ovat, Petteri ja Hulda ja eikä ole koollakaan\nsuurta eroa... Niin jotta kyllä näistä sopu pari tulisi.\"\n\nNiin vaikeaan asemaan pani isä poikansa. Lukijoista semmoinen\nhäikäilemättömyys tuntuu tietysti suorastaan uskomattomalta, mutta totta\nse sittenkin on. Petteri ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa. Huldakin\nujostui, kuori hampaillaan koivun varvusta kuorta ja vilkasi varkain\nPetteriin. Ruuska kävi sylkäsemässä lieteen ja väitti:\n\n\"Ka mikäpäs tällä Huldalla on siinä kotonakaan eläessä... Uusia peltoja\naletaan repiä ja rahoja on pankissa yli sata tuhatta.\"\n\nSemmoista, nuorten piinallista asemaa jatkui hyvä tovi. Vihdoin käski\ntoki ukko Ikonen:\n\n\"Mene nyt Petteri, kävelytä Huldaa ja näyttele näitä meidän konnun\nviljelyksiä... Ja vaikka hyppäisitte lautaa\", lopetti hän neuvonsa.\nPetterin ei tietysti sopinut olla niin epäkohtelias, että olisi\nkieltäytynyt ja niin täytyi hänen olla koko päivä Huldan seurassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin olivat minun ja äidin välit kiristyneet yhä kireämmiksi.\nKehittyneen naisen vaistot ja vapauden halut heräsivät minussa yhä\nvoimakkaampana. Oikeuksieni tajunta antoi minulle voimaa ja entistä\njyrkemmin vaadin minä oikeutta saada olla oma herrani ja itse\nkohtalostani päättää. Minä ilmotin jyrkästi:\n\n\"Uhallakin menen polkupyöräilemään.\"\n\n\"No nähdäänhän!\" ilkkui äiti.\n\n\"Nähdään kyllä!\"\n\nÄiti hääräili töissänsä ja kerskui:\n\n\"Saat koettaa, tokko lähtee pyörä aitasta allesi.\"\n\n\"Luuletteko että niitä ei muita pyöriä ole maailmassa... Pyh!\" pistin\nminä halveksivasti ja uhkasin:\n\n\"Vaikka rovastin Kaisulta pyydän pyörän lainaksi, niin näette, että\nteillä ei ole mitään sanomista.\"\n\nVäittely jatkui. Mielet kiihtyivät. Kasvot punaisina saarnasi jo äiti\nharmistuneena:\n\n\"Sinä, Maiju, unohdat että olet vanhempiesi lapsi, ja että nuorelle\ntytölle ei sovi semmoinen miesten jälestä rullautuminen. Mitähän siitä\nsanoisi pappilan herrasväki ja lukkarin rouva ja koko Tohmajärvi.\"\n\nHän saarnasi kauvan. Mutta minä en antanut sen vaikuttaa.\nYlenkatseellisesti sanoin minä:\n\n\"Minä viis välitän teidän vanhoillisesta kahvimoraalistanne, sillä se\non jo voitettu kanta... Minä en ole enää mikään keskiajan aikuinen\nmammut ... enkä kule pappien ja kahvitätien talutusnuorassa!\"\n\nRiidellen menimme me ruokahuoneeseen, minä äitiä pakoon, äiti perästä\npyörien. Isä oli juuri noussut päivällismakuulta, veti toista kenkäänsä\njalkaansa ja kysäsi laiskasti äidiltä:\n\n\"Mitä sinä taas riidellä paahdat sen tytön kanssa?\"\n\nHarmistuneena alkoi äiti, kasvot kiihtymyksestä punaisina valittaa:\n\n\"No kun se nyt on taas saanut päähänsä, jotta hänen pitää päästä sen\npahanhengen rukin selkään, sillä pitkin maanteitä kehräämään ja\nhameitaan repimään ja miesten perästä pyörimään, niin siitä on heittänyt\nsemmoisen takkiaisen, jotta ei enää anna yön lepoa, ei päivän rauhaa,\nvaan aina vain ruikuttaa sitä yhtä ja samaa kuin mikäkin pentuaan\nkaakattava hanhi, niin ihan tässä myllyssä jo ihminen päänsä menettää.\"\n\nIsä kuunteli rauhallisena. Nyt suinaili hän jo toisen kenkänsä\nompelusta, joko se rupeaa ratkeamaan ja puheli sitä tehdessään:\n\n\"Anna tuon sitte pyöriä niin jotta ovat kintut iltasella turvoksissa...\nOnhan sillä aikaa toki poissa siitä pitkin päiviä tyhjää häikälehtämästä\nja rämpättämästä!\"\n\nSe oli minun voittoni. En välittänyt sanojen loukkaavasta sisällöstä.\nIsä veti kengän jalkaansa, nousi, venytteli laiskasti, haukotteli ja\npuheli kun itsekseen:\n\n\"Ei saanut kyllikseen nukkuakaan, kun tulivat siihen kaakattamaan.\"\n\nSen sanottuansa puki hän nutun päällensä nosti sen kauluksen pystyyn,\notti erään avaimen naulasta ovenpielestä, kopeloi nutun taskuaan ja\nlähti ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olin siis voittanut. Vieläpä uskoin ihan tosissani, että koko\nTohmajärven naisasia oli tavallaan voittanut minun kauttani. Siitä ei\nsiis sen enempää. Voitto kuin voitto!\n\nNyt me pyöräilimme, iloisina, reippaina. Laskettelimme ensin lukkari\nIittiläisen asunnon ohi, sivuutimme Päivisen hovin ja käännyimme sitten\nsanotun hovin mökkien ohi Lahdenperälle. Koetin pysytellä Petterin\nrinnalla, erillään herra Ratisesta. Petteri alkoi jo puhelun:\n\n\"Eikö neitiä väsytä jo?\"\n\n\"Ei\", iloitsin minä. Hän jatkoi:\n\n\"Tämä pyöräurheilu on siitä hyvä, jotta samalla saa nähdä aina vain\nuutta luontoa ja jotta se voimistuttaa, etenkin jalkaterä- ja\npolvilihaksia.\"\n\nMinäkin uskoin sen, tai ainakin olin uskovinani. Hän lisäsi:\n\n\"Vaikka kyllähän niitä tavallaan voimistuttaa kolmiloikkauskin ja\npituus- ja korkeushyppy... Pidättekö muuten kolmiloikkauksesta?\"\n\n\"Pidän\", joudutin minä väärää vastaustani, kuten yleensä tämmöisessä\ntapauksessa tekevät, turvautuen nopeaan, viattomaan valheesen.\n\n\"Entäs pituushypystä?... Pidättekö siitäkin?\" jatkoi Petteri\ntiedusteluaan ja taas minä valehtelin ihan mitään ajattelemattakaan. Hän\nalkoi nyt puhua juoksusta, selittäen:\n\n\"Marathon juoksusta minä en pidä, mutta noin kolmen mailin matka on\nkohtalainen ... terveydellisessä suhteessa.\"\n\n\"Niin minustakin!\"\n\nJa niin me jatkoimme. Herra Ratinen oli pelkkänä vastuksena, enkä\nkeksinyt keinoa, millä päästä hänestä eroon.\n\nNämä pyöräilymatkat uudistuivat joka päivä. Erään kerran keksin keinon,\njolla sain herra Ratisen hetkiseksi poistumaan: Jättäydyin jälelle ja\npudotin salaa nenäliinani tielle. Kolme kilometriä taas pyöräiltyäinme\nvalitin minä hellettä, tapasin nenäliinaani ja kauhistuin, tullen\nsurulliseksi.\n\n\"Ai-jai, mikä vahinko! Kun on Amalia-tädiltä muistoksi saatu nenäliinani\npudonnut.\" Mutta oitis muutin ääneni mairittelevaksi ja ehätin\nimarrellen:\n\n\"Mutta te, herra Ratinen, olette aina niin kohtelias ja hieno\nkavaljeeri... Ehkä olette hyvä ja pyöräilette sitä etsimään.\"\n\nRatisen täytyi tietysti lähteä, vaikka häntä se harmittikin aika lailla.\nMe pyöräilimme nyt hiljaa, rinnatusten ja minä jo aloin:\n\n\"Täällä Tohmajärvellä tulee niin ikävää, kun te, herra Ikonen, lähdette\nHelsinkiin.\"\n\n\"Kuinka niin?\" hymyili Petteri. Tekeydyin kaihoisaksi, loin katseeni\nalas ja vedin surullisesti:\n\n\"Nii-iin... Muutoin vain.\"\n\nNyt me vaikenimme. Petteri suli, lämpeni. Jo lausui hän ujostellen:\n\n\"Kun neitikin tulisi Helsinkiin... Siellä olisi niin hauska.\"\n\nMinä huokasin, niin että hän sen kuuli.\n\n\"Vai kuinka?\" kysäsi hän hetken kuluttua. Surullisena venytin minä\nsiihen:\n\n\"Mitäs minun elämästäni on väliä... Me naiset olemme luodut vain\nkärsimään.\"\n\nTeeskennelty surumielisyyteni oli jo muuttua todelliseksi. Keskustelu\nkallistui jo elämän suurta kysymystä: rakkautta kohti. Lähestyimme sitä\ntosin muiden asioiden kautta kierrellen: Puhuimme naisasiasta. Minä\nsurkuttelin sitä osaa, mikä on meidän naisten kannettavaksi maailmassa\nlangennut. Sanoin että olemme--tarkotin juuri itseäni--semmoisessa\nasemassa, että ei kukaan kohtaloamme sure, ei meitä sääli. Tarkotukseni\noli herättää sillä Petterissä säälin tunne itseäni kohtaan. Niin jatkui\nkeskustelu. Petteri väitti nyt, kohteliaasti naisia puolustaakseen:\n\n\"Mutta jos ei olisi naisia, niin ei olisi miehiäkään... Ja silloin olisi\nkoko elämästä kuitti!\"\n\n\"Nii-iin\", venytin haaveillen ja niin jatkui puhelumme.\n\nMutta jo ajaa huristi Ratinen meitä kohti ja keskeytti kaiken. Sain\nnenäliinani. Kiitin sen noutajaa, pysähdyimme ja levähdimme tiepuolessa,\njossa Petteri voiteli polkupyöräni laakerit ja pumppasi ilmaa sen\nrenkaaseen.\n\n\n\n\nk) TUNNUSTUS.\n\n\nNyt tulee tässä hyvin hellä paikka. Tämän kertomuksen ihanin, runollisin\nkohta.\n\nVihdoinkin oli näet herra Ratinen matkustanut Joille, omille asioilleen\nja me pyöräilimme kahden kesken. Ajaa hurautimme Kemiin kylän läpi,\nkäännyimme Kiteelle vievälle tielle ja jatkoimme kunnes tulimme siihen,\nmissä maantie koskettaa Tohmajärven kaunista pohjukkaa.\n\nAlkumatkalla olin minä iloinen: heittäydyin aivan vallattomaksi\ntyttöseksi ja puhuin Petterille kaikenlaista leikkiä. Kysäsin kerrankin\nhäneltä:\n\n\"Ketä te, herra Ikonen, rakastatte?\"\n\n\"En minä sitä sano\", ujosteli Petteri suu leveässä hymyssä. Minä\nvilkasin häneen ja väitin leikillä:\n\n\"Minäpä tiedän.\"\n\n\"O-hoh!\" väitti hän vastaan.\n\n\"Tiedänpäs!\" tenäsin minä vain siihen ja nyökäytin päätäni\nveitikkamaisesti. Hän kysyi:\n\n\"No?\"\n\n\"Neiti Elli Iittiläistä\", pistin minä ja vilkasin taas häneen. Hänen\nhymynsä leveni vieläkin laajemmaksi, koruttomammaksi ja hän kielsi\nleveällä ihmettelevällä:\n\n\"O-hoh!\"\n\n\"Mitä?... Enkö arvannut oikein?... Arvasinhan?\" ilakoin minä\nedelleenkin. Hän katsoi nyt silmiini ja sanoi leveästi, vakuuttavasti:\n\n\"Ei toki!... Ei sinne päinkään!\"\n\nOli syntyä äänettömyys. Minä olin hyvilläni. Tekeydyin nuhtelevaksi ja\nvenytin leikillä:\n\n\"Hy-yi teitä herra Ikonen, kun ette rakasta Elliä!... Elli on niin\nherttainen ja kaunis tyttö... Eikö totta, herra Ikonen.\"\n\nPetterin sielussa hautui minun kuvani. Mietteissään, hiljakseen\npyöräänsä polkien virkkoi hän:\n\n\"Ka kuka kenestäkin pitää... Mutta en minä vain Ellistä pidä.\"\n\n\"Hy-ii teitä\", nuhtelin taas ja vilkasin häneen hymyillen. Katseemme\nkohtasivat ja me vaikenimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli kaunis, tyyni päivä. Tohmajärven ihanat maisemat nukkuivat\nmaaseudun hiljaisuuteen vaipuneina, viattomina kuin neidot peitteen\nalla. Niiden rikkaat värit vaihtelivat kuvina, nopeasti kuin\noikuttelevan neidon mieli: kuva seurasi kuvaa sen mukaan kuin hiljainen\nmatkamme jatkui ja tie nousi mäeltä mäelle, painautui laaksosta\nlaaksoon.\n\nPetterin mieli oli niin herkkä, altis ja valmis. Katse alas luotuna\npolki hän pyöräänsä, ajatukset ujoina, mielessä jotakin käsittämättömän\nhyvää, puhdasta, kaunista, kuten minullakin. Kukaan ei meitä häirinnyt.\nVauhtimme hiljeni. Kuin sopimuksesta ajoimme aivan rinnatusten, niin\nettä kyynäspää joskus koski kyynäspäähän. Silloin me aina ujostuimme,\nloimme katseemme yhä alemma ja elimme kuin henkien ja ijäisen onnen\nsatumaailmassa.\n\nJa nyt minä heittäännyin hyvin tunteelliseksi, haaveilevaksi jopa\nsurumieliseksi. Tulimme siten siihen pohjukkaan, missä Tohmajärven\nlaineet suutelevat maantien viereistä rantaa. Minä pysäytin pyöräni,\nlaskeuduin maahan ja ihastelin:\n\n\"Ai miten kaunis paikka tämä on.\"\n\n\"On tämä!\" myönsi Petteri, silmäili herkkänä ja selitteli:\n\n\"Tässä saa niin elävän kuvan tuhatjärvien maan ihanuudesta!\"\n\n\"Nii-iin!\" kuiskasin minä ja ehdotin.\n\n\"Emmekö levähdä tässä, herra Ikonen.\"\n\n\"Ja nyt istahdimme me sammalikkoon, kauneimman riippakoivun alle ja nyt\nse alkoi ... se. Ummistin siinä silmäni ja haaveilin:\n\n\"Kun saisi ihminen kuolla tämmöiseen autuuteen ... näin ihanan luonnon\nhelmaan!\"\n\n\"Kyllä se olisi ihanaa\", myönsi Petterikin. Ja taas me vaikenimme,\nnautimme muka luonnosta, sulimme kuin vaha päivän paisteessa, mutta hän\nvain ei jaksanut sanoa viimeistä sanaa.\n\nMutta hiljaksensa alkoi hän toki asiaa kehittää: ensin korjasi hän\nhousujensa lahkeessa olevan pihdin ja puheli:\n\n\"Jos ei olisi noita pihtejä lahkeessa, niin tuskin voisi pyörällä\najaakaan.\"\n\nEn vastannut. Minulle oli sama mitä hän puhui. Vihdoin kysyin puoli\nkuiskaten kuin väsyneenä:\n\n\"Mikähän kukka tuo on ... tuo yksinäinen?\"\n\nHän katkasi kukan, tarkasti sen ja ilmotti sen nimen sekä kysyi:\n\n\"Tiedättekö mihin luokkaan tämä kuuluu?\"\n\n\"En\", kielsin vienosti. Hän alkoi selittää:\n\n\"Tämä kuuluu... Katsokaahan miten moniheteinen tämä ensiksi on\", käänsi\nhän puheen, alkaen availla kukan teriötä. Longottauduin silloin aivan\nhänen viereensä, kukkaa hänen kanssaan tarkastamaan. Istuimme kuve\nkupeessa kiinni ja minä kurkotin muka paremmin nähdäkseni, niin että\njouduin aivan häneen nojaamaan. Hän luki heteitä:\n\n\"Yksi ... kaksi ... kolme ... neljä...\n\n\"Ai miten monta!\" kuiskasin kun unessa, ajattelematta mitä puhuin.\n\n\"Ja yksi emi\", ilmotti hän. Minä huokasin, nojaten nyt jo aivan hänen\nsyliinsä. Hän oli lämmin, hänen mielensä hehkui. Minä haaveilin:\n\n\"Yksi ainoa emi...\"\n\nTaas vaiettiin. Ummistin silmäni ja kuiskasin:\n\n\"Eikö teistä yksinäisyys ole kauheaa...\"\n\n\"Onhan se.\"\n\nHuokasin taas ja haaveilin:\n\n\"Ei ystävää ... ei ketään jonka hyväksi eläisi ... joka ymmärtäisi ...\njoka...\"\n\n\"Maiju!\" keskeytti hänen kuiskauksensa. Huomasin kuinka hän kietasi\ntukevan käsivartensa hoikan vyötäiseni ympäri. Painauduin yhä tiukemmin\nhäntä vastaan.\n\n\"Rakas Maiju\", toisti uusi kuiskaus ja hänen palava suudelmansa poltti\nhuuliani. Sieluuni valui autuuden ja onnen virta.\n\n\"Petteri!\" jaksoin enää kuiskata. Hän jatkoi suutelemista, kunnes olin\nsiihen onneen aivan nääntyä ja äänsin pitkään, hellästi rukoillen,\nkuiskaten:\n\n\"Nii-iin... Ette sa-aa.\"\n\nNo nytpä tämä asia onkin jo kerrottu. Tämän enempää en näet tästä\nautuudesta kerro. Niin pyhää on se minulle. Kauvan istuimme vielä onneen\nuupuneina, toisiimme sulautuneina. Vihdoin oli aika lähteä. Suutelimme\nvielä kaksi tai kolme kertaa--lukua en varmasti muista--ja nousimme.\nPetteri puisteli sammalet housuistansa ja niin lähdimme pyöräilemään\nkotia kohti povet täynnä uutta onnea ja kirkkainta iloa.\n\n\n\n\nl) LOPPUSOINTI\n\n\nOli alkanut suurin sopusoinnun aika. Henkisten kärsimyksien yö oli\nkirkastunut päiväksi, jossa ikäänkuin kukka ainaisesti vienona puhkeaa\nja kuuluu onnellisten lintusien rauhallinen tirskutus ja hymyilevä\naurinko katselee taivaan korkeudesta sopusointuun päässeen elämän suurta\nonnea.\n\nJa minä, minä nyt olinkin aivan kuin uusi ihminen. Koko olemukseni oli\ntäynnä onnen ja rauhan tunnetta. Olin iloinen, herttainen, soin kaikille\nhyvää ja rakastin kaikkia. Niin suuren puhdistuksen vaikuttaa meissä\nsopusointuun pääsy: Sitä se rakkaus tekee.\n\nJa kotonanikin minä olin aivan toinen kuin ennen: olin työteliäs,\nahertelin äitini apuna, huolehdin isän tarpeista ja laulelin ja\nlepertelin iloisena kuin onnellinen taivaan lintunen. Vanhempani tuskin\nminua enää entiseksi tunsivatkaan.\n\nEräänä päivänä parsi äiti isän sukkia. Aivan käskemättä varistin silloin\nsilitysraudan, laitoin pöydän kuntoon ja ryhdyin silittämään isän\nkauluksia. Valkea esiliina puki minut sieväksi. Laulella hyräilin\nonnellisena ja suhauttelin silitysraudalla kauluksia niin että savusi\nvain. Isä oli jo pari kertaa katsahtaa muljauttanut puuhiani. Nyt\nheittäytyi hän virumaan, mietti ja arveli minusta ääneen:\n\n\"Mikä tälle tytölle on tullut kun se on nyt kuin paljasta voita ja\nvehnäistä?\"\n\nÄiti nyrpisti hieman nenäänsä ja epäili:\n\n\"Kunhan se sitten kauvan olisi semmoista ... voita ja vehnäistä!\"\n\nEn loukkautunut edes niistä epäilyistä. Reippaasti heilautin\nsilitysrautaa ja vannoin:\n\n\"No on se semmoista ... on ihan kuolemaansa asti!\"\n\n\"Nii-iin!\" epäili siihenkin vielä äiti. Silloin vannoin lujemmin:\n\n\"No näettehän.\"\n\nÄiti ei viitsinyt väittää vastaan, mutta mutisi itseksensä, parsineula\nhuulien välissä:\n\n\"Kunhan ei taas kohta olisi hattu toisella raivalla päätä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli toki eräs huoli: Petterinhän täytyi matkustaa Helsinkiin. Alistuin\ntoki siinäkin kohtalon alle tyynenä, tietäen että eromme on ainoastaan\nohi menevä. Sitä innokkaammin nautin nyt hänen kirjeistänsä. Olimme\nsalakirjevaihdossa. Joka päivä sain häneltä kirjeen ja tuon tuostakin\npyöräilimme onnemme paikalle verestämään muistojamme ja jakamaan\ntoisillemme onnea yhä uusilla ja uusilla suudelmilla.\n\nNiin tuli eron hetki. Olin tekosyynä matkustanut edeltäpäin Sortavalaan,\nsaadakseni siellä rauhassa sanoa hänelle jäähyväiseni ja siunata hänen\nmatkansa. Ei kukaan näet vielä tiennyt että olimme salakihloissa.\n\nMutta miten katkera oli sittenkin eron hetki! Ai-jai sentään! Olimme\nkävelleet Vakkosalmella, missä toisemme ensi kerran tapasimme. Olimme\nistuneet siellä syyskesän kuutamossa, itkeneet onnesta, vaikka ei se\nitkeminen tahtonut Petteriltä oikein sujua ja olimme uudistaneet\nvalamme, rohkaisseet ja rauhottaneet toisiamme ja saaneet voimaa ja\nuskoa alkaa elämä näennäisesti erillään ollen.\n\nNiin tuli eron hetki. Saatoin häntä \"Valamo\"-laivalle. Laiva oli jo\nlähtövalmis. Petteri katseli sitä ja lausui minulle:\n\n\"On tämä toki iso laiva ... niin jotta ei keiku vaikka olisi myrskykin.\"\n\n\"Niin!\" lausuin siihen vienosti. Petteri osui huomaamaan laivan siivet\nja selitti:\n\n\"Kun se panee nuo siipensä pyörimään ihan täydellä höyryllä, niin pian\nse tästä Laatokan yli Pietariin pyyhkäisee!\"\n\nMutta jo vihelsi laivan pilli. Kapteeni kaivoi tikulla ruuan jäännökset\nhampaansa kolosta, kellisti juhlallisesti vatsaansa ja lausui\nkomentosanan ja laiva alkoi solua meren ulappaa kohti ja silloinhan\nsiinä tuli ero pakostakin. Palasin asuntooni, sulin oven ja itkin\nkatkerasti. Kauvan seisoi Petteri laivan kannella, katse lähtörantaan\nkäännettynä ja ajatteli minua... Vihdoin laskeutui hän hyttiinsä, muutti\npäällensä jokapäiväisen pukunsa, että ei uusi puku matkalla russautuisi,\nja heittäytyi sitten laivan salongin divaanille vähäksi aikaa virumaan\nja levähtämään. Siinä virui hän melkein ajatuksettomana siksi, kunnes\nlaivatyttö tuli tekemään matkustajille vuoteita divaanille ja ajoi hänet\npois tieltä, mutisten jotain siitä porosta jota oli Petterin kengistä\ndivanin sametille karissut. Unisen näköisenä raapi Petteri silloin\nkainaloaan ja lähti pois, nukkumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät menivät, toiset tulivat. Tohmajärvellä oli autiota ja tyhjää...\nElin kesän muistoissa, unohtaen nykyisyyden. Kirjoitin Petterille\nahkerasti ja sain joka päivä häneltä viestin. Hän kirjoitti niin\navomielisesti pyrinnöistänsä, tunteistansa ja kaikesta. Ei ollut niissä\nkirjeissä mitään koristeltua, ei salannut hän mitään.\n\nJa miten ihmeen nopeasti hän edistyikin kaikessa! Minä aivan hämmästyin\nja ihastuin häneen yhä enemmän. Kerran hän kirjoitti muun muassa näin:\n\n\"Rakas Maiju... Nyt on minulla jo pituushypyssä seitsemänsataa\nneljäkymmentäviisi ja kaksikymmentä kolme sadasosaa (745,23) pistettä ja\nkolmiloikkauksessa seitsemän sataa yhdeksänkymmentä viisi ja kolme\nkymmenesosaa (795,3). Se on jo hyvä tulos näin alussa. Ainoastaan herra\nSimosen tulos oli kolmea (3) pistettä parempi.\"\n\nPetteri näet lukujensa lomassa urheili. Iloitsin hänen voitoistansa ja\nonnittelin häntä.--Kohta kirjoitti hän taas:\n\n\"Olen alkanut harjoittaa juoksemistakin ja nyt on minulla jo Suomen\nmestaruus kolmen mailin juoksussa. Sinun kirjeesi minua rohkaisevat ja\nminä toivon ahkerana treenaamisella voivani kerran vielä saavuttaa\nmaailman ennätyksen ja päästä urheilukuninkaaksi. Sinun tähtesi, rakas\nMaiju, minä ponnistan niin kauvan että lopullisen voiton pitää ratketa,\nvaikka hän olisi miten tiukassa.\"\n\nEikö tämä ole liikuttavaa, korutonta, avomielistä! Minun\ntähteni--_ainoastaan_ minun tähteni hän siis pyrki eteenpäin!\nKiitollisena, heltyneenä suutelin minä hänen kirjettänsä. Niin jatkui\nkirjevaihtomme. Minä rohkaisin häntä. Päivä päivältä lisääntyivät hänen\npisteensä ja ne hänen voittonsa lujittivat minun rakkauttani ja\nihailuani. Kuvittelin miten kaikki Helsingin hienot neidit ihailevat\nhäntä urheilujuhlien tanssiaisissa, tai kun hän voitokkaana yleisön\nsuosionosotuksiin kumarruksilla vastailee. Joka päivä kirjotin hänelle.\nKirjotin kauniisti. Pyysin karttamaan Elliä ja hän vastasikin että ei\nhalua häntä nähdäkään. Hän rakastaa ainoastaan minua.\n\nJa näihin kirjeisiin vastatessa alkoi avautua minun runosuonenikin.\nVastauskirjeissä tietysti vannoin hänelle ikuista uskollisuutta.\nKerrankin kirjoitin runollisesti:\n\n\"Elän yksin sinulle. En näe enää Tohmajärven ihania kyliä, vaan elän\nniiden pyhien paikkojen muistoissa, joissa olen sinun kanssasi elänyt\nelämäni ainoat onnen ja autuuden hetket.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli kulunut osa syksyä. Talven henkäys tuntui jo ilmassa: lehdet\nkellastuivat. Poissa olivat lintusten iloiset parvet, poissa survovat\nhyttyset. Ei ajelehtinut enää vesilintu Tohmajärven selällä, ei\nmuistuttanut mikään kesästä. Variksia ja harakoita lenteli toki vielä\nvarsinkin viljakekojen ympärillä.\n\nMutta povessani oli silloinkin kesä. Onneni kirkastui kirkastumistansa,\nsillä joka päivä vei minut yhä lähemmäksi sitä onnen hetkeä jolloin taas\nsaan nähdä Petterin ja juoda sieluni täyteen autuutta hänen huuliltansa\nja hänen leveästä, koruttomasta hymystänsä.\n\nSemmoisena onnen ja autuuden hetkenä pyöräilin kerta joutessani taas\nmuistojen pyhälle paikalle. Oli ihana syyspäivä. Lehdet olivat\nkeltaisimmillansa. Marjatertut punasivat pihlajia. Ei liikahtanut tuulen\nhenki. Ei kuulunut ääntä. Tohmajärven pitäjä oli kuin ihana syksyn\nmorsian.\n\nSilloin minä istahdin tuon muistojen armaan koivun alle ja elin siinä\nyksinäni nuo onnen hetket uudelleen, onnen punan kaunistaessa minun\narmaita poskiani. Istuin kauvan, miltei iltaan asti, kuin ihana\nyksinäinen enkeli, tai kuin joku yksinään istua kököttäjä, keskellä\nsyksyn kaihoisaa, rauhallista runoutta. Ennen lähtöäni uudistin valan,\nvannoin ijäistä ystävyyttä ja uskollisuutta armaalleni. Otin sitten\nkellastuneen lehden ja lähetin sen vielä samana iltana Petterille\nkirjeessä, jossa kerroin valastani. Tätä kellastunutta lehteä säilyttää\nPetteri nyt kuolemaansa asti elämänsä suurimman onnen pyhänä muistona.\nMolemmat me nautimme, onnestamme. Kaikki oli hyvin päättymässä. Ja nytpä\ntästä asiasta ei enää puuttunutkaan muuta kun loppu: häät ja onnellinen\navioliitto.\n\nAh minun silloista onneani!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä kannalla olivat asiat kun eräänä päivänä saapui meille vieraaksi\nisäni erään koulutoverin poika, maisteri Artturi Turonen. Hän oli hieno\nn.s. maailmanmies ja tunsi elämän ja koko maailman: nuoresta iästänsä\nhuolimatta oli hän jo ehtinyt kerran saada niin sanotun eläkkeettömän\nvirkaeron, mutta oli ystäviensä avulla saanut uuden viran erään\nsiveellisyysseuran päällikkönä. Hän hoiti sitä tointa erään alaisensa\nvirkamiehen nimessä. Kerta isäni kiroili että Artturi muka on jo siinä\ntilassa, että ei kelpaa sakotettavaksikaan. Luonnollisesti minussa\nheräsi silloin säälintunne Artturi rukkaa kohtaan ja niin me aloimme\nlähestyä toisiamme.\n\nJa nyt tulee tämän lemmen tarinan tragillisin kohta, tapaus, joka\naiheutti että kaikki taisteluni raukesivat taisteluksi tyhjästä ja niin\nmenivät hukkaan hyvät humalat. Tämä Artturi oli näet viisas, nerokas ja\nvoimakas ja jalo, mutta hänkään ei jaksanut vastustaa viehätysvoimaani\nvaan rakastui minuun, takertui minuun kuin terva tappuroihin ja\nkirjoitteli minusta kauniita novelleja ja kertomuksia, joilla hän\nansaitsi aina jonkun markan rahaakin. Enkä minä, yksin jääneenä,\ntietysti jaksanut häntä vastustaa ja niin sai Petteri parka rukkaset,\nsillä--ajattele, lukija, sitä kauheutta--Artturi vei minun toisen\nlempeni.\n\n\n\n"]