[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJqudz4L6Pd-tJCEW_IuOxtSCaXw9nHQUmq9hnma-fxs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1641,"Eri uria","Furuhjelm, Maria",1846,1916,"1641-furuhjelm-maria-eri-uria","1641__Furuhjelm_Maria__Eri_uria",null,"romaani",[],[],"fi",1866,1904,92291,574822,false,55873,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Eri uria\" by Maria Furuhjelm is a novel written in the early 20th century. The story likely explores themes of women's roles and aspirations, centering around a group of young women as they discuss their futures and the societal expectations placed upon them. The main character, Eedit, stands out with her ambition to become a doctor, contrasting with her peers' varying desires for a more traditional life.  The opening of \"Eri uria\" introduces readers to a lively group of young women contemplating their futures as they transition into adulthood. Led by Liina von Rosen, the girls express a range of aspirations, from attending social events to pursuing careers like teaching or medicine. Amidst playful banter, Eedit reveals her serious ambition to study medicine, gaining both admiration and disbelief from her friends. Each character's response reflects the societal expectations of women during that time, providing insight into their individual challenges and the broader question of personal ambition versus traditional roles. This engaging discussion sets the stage for exploring how their dreams may evolve against the backdrop of societal norms. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Sipari, Fanny",193,"Romaani kuvaa eri taustoista tulevien naisten elämänpolkuja ja heidän pyrkimyksiään kohti itsenäisyyttä. Teos tarkastelee naisen aseman muuttumista, koulutusta ja työn merkitystä aikana, jolloin naisen paikka oli ensisijaisesti kodissa.","Maria Furuhjelmin 'Eri uria' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1641.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ERI URIA\n\nKirj.\n\nMaria [Furuhjelm]\n\n\nSuomentanut F. S. [Fanny Sipari]\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1904.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Esipuhe.\n 1. Tulevaisuussuunnitelmia.\n 2. Marian koti.\n 3. Eeditin koti.\n 4. Ragnhildin koti.\n 5. Tanssijaisissa.\n 6. Kansakoulunopettaja.\n 7. Sairasvuoteen ääressä.\n 8. Hannan koti.\n 9. Amyn koti.\n10. Ompelijan luona.\n11. Suuri juhla.\n12. Köyhän lapsen onni.\n13. Liinan koti.\n14. Ensi askel.\n15. Velvollisuus ja taipumus.\n16. Mitä on minun tekeminen?\n17. Jälleen turvatonna.\n18. Kirjailija.\n19. Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta.\n20. Sananen Jennystä.\n21. Kukkanen kuihtuu.\n22. Ragnhildin päätös.\n23. Uusi koti.\n24. Pelastuksen enkeli.\n25. Serkku Oskari.\n26. Perheneuvottelu.\n27. Rauhala.\n28. Alice.\n29. Pimeitä päiviä.\n30. Vapaa.\n31. Hannan paratiisi.\n32. Diakonissa.\n33. Janne Johnsonin suurin suru.\n34. Taiturin työ.\n35. Mitä pieni Jenny on toimittanut.\n36. Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä.\n37. Jennyn onni.\n38. \"Ahkeruus kovankin onnen voittaa.\"\n39. Maria.\n40. Erilaisia tulevaisuudenaikeita.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nKun tämä kirja näin monen vuoden perästä jälleen ilmestyy ja tällä\nkertaa suomalaiselle lukijakunnalle, saattaa monikin varsinkin nuoren\nväen joukossa ihmetellen kysyä, miksi moisia vanhanaikaisia tarinoita\nvielä henkiin herätetään. Se on totta, kirja on vanhanaikainen\nmonessa suhteessa; mutta ei taida olla haitaksikaan lukea ajasta,\njolloin niin moni kohta naisen asemassa oli aivan toisin kuin meidän\npäivinä. On peräti tavallista, ettei nuoriso ymmärrä, miksi äidit\ntai vanhemmat menettelevät niin tai näin. Ne nuoret tytöt, jotka nyt\nhuokailevat koulunkäynnin raskautta, eivät kukaties voi käsittää\nsitä tiedonjanoa, joka asui monenkin vanhemman sukupolven nuoren\nnaisen sydämmessä. Ne nuoret naiset, jotka nyt elävät omaa itsenäistä\nelämäänsä, joilla on oma palkka ja joltinenkin vapaus valita\ntyöalansa, ajattelevat ani harvoin, kuinka riippuvaisia naiset ennen\nolivat, ilman rahan penniä, tuomitut olemaan kotiopettajattarina tai\nemännöitsijöinä, oli heillä siihen halua tai ei. Niiden, jotka nyt\novat tilaisuudessa käymään keitto- tai käsityökoulua, ei tarvitse\nkestää niitä koettelemuksia, jotka katkeroittivat monen nuoren\nrouvan avioliiton ensi vuodet. Ei kaiketi myöskään enää pakoteta tai\nhoukutella ketään nuorta tyttöä naimisiin miehelle, jota kohtaan\nhän ei ainoastaan ole kylmä, vaan tuntee suorastaan inhoa. Niitä\nnaisia, jotka silloin kärsivät olosuhteiden painosta, saa nykyinen\npolvi kiittää monista oikeuksistaan ja etuuksistaan, joita se tuskin\nymmärtää kyllin korkeaksi arvostaa, koska niiden omistaminen on\naivan luonnollinen asia. Vanhempi polvi on tehnyt työtä nuorten\nhyväksi. Aika on näyttävä, voivatko ne, jotka nyt ovat nuoria, jättää\njälkeensä elämäntyön, joka 40-, 50:n vuoden perästä on parantanut\nnaisen asemaa samassa määrässä kuin viimeisten 4-, 5:n vuosikymmenen\ntyö on tehnyt. Elämän ihanimpia tehtäviä on tehdä työtä ihmiskunnan\njalostamiseksi ja onneksi ja jättää jälkeensä jotakin parempaa kuin\nminkä olemme vastaan ottaneet.\n\n_Maria Furuhjelm_.\n\n\n\n\n1.\n\nTulevaisuussuunnitelmia.\n\n\nSanokaapas minulle, tytöt, mitä aijotte tehdä, kun pääsette\naikaihmisten joukkoon ja tulette yhteiskunnan jäseniksi, kysyi\nLiina von Rosen ja oikaisihe vallattomasti pehmeässä sohvassa. Hän\noli kuusitoistavuotias vaaleanverevä tyttö, jonka silmänpielessä\nveitikkamaisuus leikitteli.\n\n-- Minun mieleni palaa tanssijaisiin ja muihin huvituksiin, huudahti\nAlice Lager vilkkaasti. Isäni on aina sanonut, että niinpiankun olen\nkäynyt rippikoulun, saan mielin määrin ottaa osaa seuraelämään.\nSenpävuoksi en antanut äidille hengen rauhaa ennenkuin hän salli\nminun suorittaa sen nyt keväällä. Äidin mielestä olisi minun pitänyt\nodottaa kunnes olisin täyttänyt seitsemäntoista vuotta: mutta\nnuoruushan on niin lyhyt. Miksi siis siirtäisin elämän ilot ja\nihanuuden epävarman tulevaisuuden varaan?\n\n-- Sinun mielestäsi on siis tuhlattava nuoruus huvituksiin, sanoi\nEedit Berg päätään pudistaen.\n\n-- Tietysti, tietysti, kuului usealta taholta, ja Alice lisäsi:\n\n-- Kun nuoruus on mennyt ja kauneus kuihtunut, on huvittelun aikakin\nloppunut. Sillä kukapa enää kävisi tanssiaisissa, kun tulee rumaksi\nja harmaaksi ja elähtäneeksi. Silloinhan ei voisi ketään ihastuttaa.\nMutta mikä erinomainen esikuva sinusta itsestäsi tuleekaan,\nrikkiviisas neiti?\n\nEeditin katse loisti sisäistä iloa, ja hänen muuten totiset, hiukan\nankaranlaiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän sanoi:\n\n-- Isäni on antanut minulle luvan jatkaa lukujani.\n\n-- Jatkaa lukujasi! huudahti moni tyttö uteliaasti ihmetellen.\nJatkaa lukujasi nyt kun juuri olet päässyt koulusta ja monista\nyksityistunneistasi!\n\n-- Voi sinuas, kummallinen Eedit, nauroi Liina. Toisimpa minä:\nilmi-ihastuneena viskasin minä kaikki koulukirjani kaapin nurkkaan,\nlukitsin oven ja olisin halusta heittänyt avaimen vaikka meren\nsyvyyteen, jos minun aito ymmärtäväinen äitini vaan olisi sallinut.\nNo kaiketi sinusta, Eedit, tulee professori, niinkuin isäsikin on?\n\n-- No, eipä juuri professoria, sanoi Eedit hymyillen, mutta on\nminulla sentään päämäärä, vaikka -- -- --. Eedit vaikeni syvästi\nhuoaten.\n\n-- Mitä vaikka --? Jatka, jatka, kehotti usea nuorekas ääni yhtaikaa.\n\n-- En tiedä oikein, uskonko teille salaisuuttani, sanoi Eedit.\nSitäpaitsi epäilen itsekin, etten saavuta tätä päämäärää. Voivathan\nnimittäin olosuhteet ehkäistä tuumani. Tahdosta taas ei ole puutetta,\nlisäsi hän varmasti ja vakuuttavasti, ja isä sanoo sekä terveyteni\nettä älyni riittävän.\n\n-- Mutta päämäärä, päämäärä? utelivat tytöt. Sano pois, olemmehan\nkaikki läheisiä tuttavia. Me vaikenemme kuin muuri ja lupaamme kertoa\nomista tuumistamme.\n\n-- Samapa tuo, sanoi Eedit päättävästi, minä tahtoisin tulla\nlääkäriksi.\n\n-- Lääkäriksi! huudahti joku.\n\n-- Uh, miten hirveätä, sanoi toinen.\n\n-- Sehän olisi niin Eeditin tapaista, arveli kolmas.\n\n-- Ja sinä aijot ruveta leikkelemään ihmisruumiita, huusi Liina\nkauhistuksissaan, ja tappamaan lähimmäisiäsi mikstuurillasi ja\ntinktuurillasi.\n\n-- Ja mitä sitte ihmiset sinusta ajattelevat, huomautti Amy Lundin.\n\n-- Ja -- kuinka sinä voit opintojasi harjoittaa, kun sinulla on vain\nmiehisiä tovereita ja opettajia? kysyi Hildur Jonsson.\n\nMutta Jenny Björkman, hauskannäköinen tyttö, jonka kasvot ilmaisivat\nterveyttä, reippautta ja kainostelematonta mieltä, tuli Eeditin luo,\npudisti lämpimästi hänen kättään ja sanoi:\n\n-- Oikein Eedit! Onnea aikeillesi! Se on ihana, siunattu kutsumus.\n\nAmy ja Alice nyrpistelivät nenäänsä ja Hildur virkkoi:\n\n-- On ehkä runollista valita tällainen päämäärä, mutta itse tuo\nkuiva lukeminen ja tutkiminen ja hyöriminen rohtopullojen parissa\nlaskettujen akkunaverhojen takana, se on niin proosallista.\n\nMutta Liina sanoi:\n\n-- Minä luulen, että sinussa Eedit asuu suuri sielu. On hyvä,\nettä sellaisia löytyy, mutta minusta ei olisi lääkäriksi. Minä jo\npakenisin puolen penikulman päähän, jos sattuisin näkemään haavan tai\nruhjoutuneen luun.\n\n-- Ajatellessani suurta tarkoitusperääni haihtuvat kaikki arvelut,\nheikkous katoo, eikä ahdista epäilys, selitti Eedit. Mutta tytöt,\nmuistakaa tekin lupaustanne ja kertokaa suunnitelmistanne.\n\n-- Minä aijon elää kuin laakson lilja ja kuin lintunen keväisellä\ntaivaalla, sanoi Liina. Aijon nauttia vapaudestani. Aijon nukkua\naamuisin niinkauvankun haluttaa ja iloita siitä, ettei minun tarvitse\nmennä kouluun. Ylipäänsä aijon tehdä sitä, mikä milläkin hetkellä\nminua enin miellyttää. Tapani on sellainen, ja kaikeksi onneksi on\nminulla isä, joka jumaloitsee minua, herttainen äiti, joka ompelee\nvaatteeni, laittaa minulle aamiaista, puolista ja illallista sekä\nparhaan omantuntonsa mukaan varoittaa minua ja koettaa saada\njärkeväksi, mutta yhtä kärsivällisesti jättää kaiken toivonsa minun\nparantumisestani, ylen onnellisena, kun minä vaan suutelen häntä ja\njonkun ainoan kerran osotan hivenenkin älyä.\n\nTytöt nauroivat tälle kuvaukselle, joka oli niin tuon vallattoman\nLiinan luonteen mukaista.\n\n-- Minusta tulee kansakoulunopettaja, sanoi Jenny Björkman. Muuan\ntehtaanisäntä kuulutti opettajaa alustalaistensa lapsille. Minä\nhain ja sainkin paikan. Olen aina asunut maalla ja siellä oppinut\ntuntemaan ja rakastamaan kansaa, mutta olen myöskin nähnyt sen\npuutteet. Minun päämääräni on vaikuttaa sivistymättömän kansanluokan\nkohottamiseksi.\n\nHildur Jonsson järjesteli pitkiä, tummia kiharoitaan ja loi\nhaaveilevan katseensa kohti korkeutta.\n\n-- Minä luulen itselläni olevan taipumusta näyttelijäksi, sanoi\nhän hitaasti. On kuin joku sisäinen ääni vakuuttaisi minulle, että\nmurhenäytelmän alalla löydän kutsumukseni.\n\n-- Rakas Hildur, huudahti Liina ihastuneena, onpa hupaista sitten\nnähdä sinun työntävän tikaria rintaasi tai tyhjentävän myrkkymaljaa.\nSano toki, esiinnytkö jo piankin.\n\n-- Pikku hupsu, sanoi Eedit, näyttelytaitoon vaaditaan opinnoita ja\nharjoitusta. Et sinä ole heti valmis esiintymään murhenäytelmässä.\n\n-- Kun on suuret luontaiset taipumukset, ei tarvita opinnoita, niin\nolen jossain lukenut, arveli Hildur.\n\n-- Mutta minullapa on sitte jotakin aivan toista mielessäni,\nsanoi Hanna Sandberg, joka näytti kunnon tytöltä karkeine, mutta\nhyväntahtoisine piirteineen. -- Minä aijon oppia hoitamaan taloutta\nja hankin itselleni emännöitsijän toimen. Tosin olen vasta 17 vuotta,\nmutta olenhan terve ja voimakas.\n\nUseat tytöt katselivat hiukan hämillään nuorta toveriaan, joka\naivan ujostelematta sanoi päättäneensä valita noin vähäarvoisen\nelämäntehtävän. Mutta muutamat nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja\nEedit sanoi:\n\n-- Rehellinen työ on aina parempi kuin toimettomuus taikka\nsisällyksetön elämä. Mutta eiköhän se kuitenkin käy sinulle\nraskaaksi, hyvä Hanna?\n\n-- Enpä luule. Olen köyhä ja turvaton, kuten tiedät ja täytyy\nminun niinpiankun mahdollista koettaa ansaita elatukseni, ja koska\nterveyteni on hyvä ja haluni vetää taloustoimiin, oli tämä työala\nmielestäni paras, mihin voin ryhtyä.\n\n-- Sinä ajattelet kuin reipas ja kunnon tyttö ainakin, sanoi Jenny.\n\n-- Toivoisin että minullakin olisi tarkoitusperä, virkkoi joukosta\nnuori, kaunis nainen, jonka hienot kasvonpiirteet ilmaisivat\nväsymystä. Hän oli tähän saakka istunut enimmäkseen vaiti\nlepotuolissaan.\n\n-- Ragnhild kulta, kukapa voisi vaatia, että meillä viisi-, kuusi-,\nseitsentoistavuotisilla tytöillä olisi varma päämäärä, sanoi Amy\nLundin. Miehillä on päämäärä, ei meillä naisilla.\n\n-- Olkoonpa niinkin. Mutta ei ole elämä hauskaa, kun ei ole ikinä\nmitään tekemistä, valitti Ragnhild.\n\n-- Etkö sinä aijo syksyllä ottaa osaa seuraelämään? kysyi Alice.\n\n-- Oi kyllä. Mutta olen jo niin kyllästynyt tansseihin ja noihin niin\nsanottuihin lastenkemuihin, etten enää viitsi niitä edes ajatellakaan.\n\n-- Etkö voisi lukea? ehdotti Eedit.\n\nRagnhild pudisti päätään.\n\n-- Ei ole minulla kyllin tarmoa eikä liioin haluakaan siihen.\n\n-- Etkö voi sitten parsiskella sukkiasi? neuvoi Liina.\n\n-- Koska meillä kerran on ompelija sekä kamarineiti talossa, olisi\nsukkien parsiminen aivan tarpeetonta työtä, vastasi Ragnhild.\n\n-- Tai mennä keittämään kaalilientä tai valmistamaan kotletteja?\njatkoi alati kekseliäs Liina.\n\n-- Varjelkoon! Jospa vain näyttäytyisinkin keittiössä, saisi Kaisa\nmummo halvauksen tai menisi tainnoksiin, nauroi Ragnhild. Hän on niin\nkarsas ja arka taidostaan, että vaivoin äitikään päästetään keittiöön.\n\n-- No, sitte minä en tiedä mitä neuvoisin sinulle, Ragnhild parka,\nsanoi Liina, jollet juuri tahtoisi ruveta laupeudensisareksi.\n\n-- Ei sekään käy. Vanhempani eivät soisi minun herättävän niin\nsuurta huomiota, ja sitäpaitsi pelkään itseltäni puuttuvan kykyä\nsiihen. Lienee jotenkin varmaa, että käyn tanssiaisissa sekä muissa\nhuvituksissa niinkuin ennenkin, sillä ei ole minulla voimaa vetäytyä\npois siitä, mikä on yleisenä tapana, niin vastenmielistä kun onkin\npäivät pääksytysten vaan huvitella.\n\n-- Kylläpä minä sitten olen paljoa onnellisempi, virkkoi Maria\nStåle, nuori tyttö, jolla oli lempeät sinisilmät ja pari paksua\nkellanruskeata palmikkoa niskassa.\n\n-- Minun päämääräni, ainakin vastaiseksi, on niin ilmeisen selvänä\nedessäni, ettei minun tarvitse sitä etsiä tai vähääkään tuumailla.\n\n-- Niin, te maalaispapintyttäret, te olette onnellisia olentoja,\nhuudahti Hildur. Romaaneissa heidät kuvataan aina vaaleanverisiksi,\novat Marioita tai Annoja ja käyvät vaalimassa köyhiä ja sairaita,\njotka heitä siunailevat.\n\nMaria nauroi sydämmellisesti.\n\n-- En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että olisin joku\nromaanityttö, mutta -- enhän ole koskaan romaania lukenutkaan.\n\n-- Et koskaan lukenut romaania! ihmettelivät tytöt.\n\n-- Pidätkö sitä syntinä? kysyivät jotkut.\n\n-- En. Onhan paljon hyviä romaaneja. Ja jos kirjailija on\nihmistuntija, ovat hänen teoksensa hyvinkin opettavaisia. Mutta\nminulla on näihin saakka ollut paljo tekemistä koulussa ja\nlupa-aikoina kotona. Isäni sanoo, että minun ensin täytyy laajentaa\ntietojani, kehittää arvostelukykyäni ja vakaannuttaa luonnettani,\nennenkun tuhlaan kallista aikaani romaanien lukemiseen. Mutta\nsittenkun kerran alan, tahtoo hän itse valita minulle parhaitten\nkirjailijain teokset.\n\n-- No, ja mikä sitten on päämääräsi, jos saan kysyä? tiedusteli Alice\nhiukan pilkallisesti.\n\n-- Keittäminen ja sukkien parsiminen, nauroi Liina, siitä panen\nvaikka vetoa.\n\n-- Oikein arvattu, sanoi Maria hilpeästi, ja pikku siskojen\nhoitaminen ja kouluun valmistaminen.\n\n-- Niinmuodoin emännöitsijä, ompelija, kotiopettaja ja lapsenhoitaja,\nvirkkoi Alice. Se on melkein liikaa yhdelle ihmiselle.\n\n-- Ja kuitenkin luulet ennättäväsi lukea, muistutti Eedit.\n\n-- Tietysti, sanoi Maria. Luulen toki voivani käyttää lyhyen\niltahetken siihen tarkoitukseen. Sitäpaitsi isäni tavallisesti lukee\nääneen äidille ja minulle, kun me ompelemme taikka kehräämme.\n\n-- Mutta mitä tulee meidän \"pikku lapsestamme\", kysäsi Maria\nhyväillen muuatta hyvin nuorennäköistä, heiverävartaloista tyttöä,\njoka vielä näytti olevan kesken kehitystään.\n\nTyttö loi katseensa Mariaan. Hänellä oli kauniit, syvälliset silmät.\n\n-- Sinun sopisi ruveta pianonsoittajaksi, pikku Fanny, sanoi Maria\nystävällisesti. Eikö sinua haluttaisi?\n\n-- Oi kyllä! Mutta -- -- sitähän en voi milloinkaan toivoa, vastasi\nFanny kainosti ja hiljaa.\n\n-- Mikset voisi? Olen kuullut sinun soitto-opettajasi, herra E:n\nsanovan, että sinulla on erinomaiset soitannolliset luonnonlahjat,\nhuomautti Jenny.\n\n-- Luulen omaavani jonkinlaisia taipumuksia, sanoi Fanny\nhuomattavasti punastuen. Mutta soittotaitokin vaatii suuria\nopinnoita, ja äitini on köyhä, lopetti hän alakuloisesti.\n\n-- Alatko nyt antaa tuntiopetusta? kysyi Maria.\n\n-- Alan, jos vaan saan oppilaita. Herra E. on luvannut suositella\nminua.\n\n-- Eikö sinun tee mielesi esiintyä, saavuttaa yleisön ihailua ja\nsaada kättentaputuksia ja kukkaisvihkoja? kysyi Hildur.\n\n-- Ei vähintäkään. Minua aivan puistuttaa ajatellessani esiintymistä.\nRakastan soittoa sen itsensä vuoksi, vastasi Fanny viehättyneenä. Hän\noli muuten vähäpuheinen ja punastui senvuoksi nyt rohkeuttaan.\n\n-- Ketkä täällä eivät vielä ole puhuneet tulevaisuustuumistaan? kysyi\nMaria.\n\n-- Minä en vielä ole sanonut sanaakaan aikeistani, virkkoi Eelin\nBjörkman, koska niistä mielestäni ei ole mitään kertomista, lisäsi\nhän vaatimattomasti.\n\n-- Sano kuitenkin, pyytelivät jotkut.\n\n-- Tätini, jonka luona asun, on ompelija.\n\n-- Kyllä tiedän, neiti Sundström, sanoi Alice.\n\n-- Aivan niin. Hänen mielestään minä voisin opetella vaatettamaan\nhattuja. Minulla nimittäin ei ole lukuhalua, kuten sisarellani\nJennyllä.\n\n-- Ja luulenpa, että sinusta tuleekin oiva ompelija, virkkoi Jenny\nhilpeästi, sillä sinä valmistit niin mainioita hattuja ja leninkejä\nnukillemme ennenmuinoin.\n\n-- En minäkään ole kertonut mitään vastaisista aikeistani, sanoi Amy\nLundin koettaen näyttää hyvin ylhäiseltä. Mutta minä en voi käsittää,\nettä näin nuorena jo tarvitsisi olla niistä niin selvillä. Aijon\nkäydä jossakin kylpemässä kesällä ja syksyllä huvitella ahkerasti.\nÄiti sanoo aina, ettei nuoren tytön pidä hautautua kotiinsa kuin\nnunna, vaan olla mukana ja näyttäytyä ihmisten parissa.\n\n-- Oikein Amy, virkkoi Liina. Tunnen sanomatonta helpotusta\nkuullessani, että joku teistäkin on niin hypi hyödytön olento kuin\nminä. Kuullessani tuollaisten pyhimysten ja viisauden esikuvien\npuhuvan kuin Eeditin, Jennyn ja Marian ja tuonkin pikku Fannyn,\nnuorimman joukossamme, laihoine taikasormineen, olen mielestäni oikea\nsyntisäkki. Mutta minua lohduttaa ettei Ranghild edes parsi sukkiaan,\nnähkääs sen työn saan minä kyllä itse tehdä, siinä vaatimuksessa hyvä\näitini on heltymätön. -- Nyt on ainoastaan Lyydia Werner jäljellä.\nSano, että sinäkin aijot hyppien, laulellen viettää nuoruutesi ja\nsitte vanhaksi tultuasi mennä naimisiin jonkun maanviljelijän kanssa,\ntai tulla oppineeksi tai kirjoittaa romaania tai jotain samantapaista.\n\nLyydia hymyili. Hän oli hoikka ja hento, hipiä läpikuultava, hieno\npuna poskipäissä ja silmissä omituinen loiste. Hänen taaja, raskas\nhengityksensä ja sisäänpainunut rintansa todistivat, että hänellä oli\nparantumaton keuhkotauti.\n\n-- Minä en elä vanhaksi, sanoi hän koruttomasti ja suuteli lempeästi\nLiinan äkkiä totisiksi käyneitä kasvoja. Päämäärääni en senvuoksi voi\ntavoitella tässä elämässä. Pianhan jätän teidät kaikki.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys. Äskeisen hilpeän pakinan perästä tuntui\ntämä hiukan juhlalliselta.\n\nLiina alotti uudelleen keskustelun.\n\n-- Kenties sinä vielä paranet, puhui hän kietoen kätensä Lyydian\nkaulaan, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen rusopäitä poskiaan. Oi,\nsinä et saa kuolla näin nuorena. Se on niin kauhean surullista.\n\nLyydiankin silmässä väikkyi kyynel, mutta hän koetti tyynnyttää\nhuolestunutta ystäväänsä:\n\n-- Elä itke Liina. Etkö muista miten kauniisti pastori juuri\näskettäin puhui meille kuolemasta ja ijankaikkisesta elämästä?\nMiksikä sitten kuolema olisi niin surullista? Olen kiitollinen, että\nvielä sain käydä rippikoulun. Pyysinkin erityisesti vanhemmiltani,\nkoska mielestäni loppu oli lähellä ja koska minulla oli vielä\nmoni seikka epäselvänä. Nyt olen tyyni ja iloinen. Olen oppinut\nkatselemaan elämää ja kuolemaa aivan toiselta näkökannalta. Mutta\nelkää nyt antako näiden vakavien ajatusten häiritä itseänne. Kuivaa\nkyyneleesi, Liina, ja ole iloinen.\n\n-- Minusta on ikävää ajatella, että tämä pieni piirimme nyt\nhajaantuu, sanoi Maria tuokion kuluttua. Tänä rippikouluaikana olemme\noppineet tuntemaan toisiamme, kuulleet ja mieliimme painaneet paljon\nunhottumattoman kaunista, ja nyt me jo vetäydymme takaisin erilaisiin\ntehtäviin. Niinköhän me unhotamme toisemme?\n\n-- En ainakaan minä, vakuuttivat jotkut. Toiset taas ajattelivat\neri elämän kohtaloita ja olosuhteita. Alice mitteli halveksivin\nkatsein köyhää Eeliniä ja ajatteli sydämmessään, etteihän hän voinut\nseurustella ompelijan kanssa eikä pitää häntä ystävänään. Amy ja\nHildur ajattelivat samaan suuntaan.\n\n-- Varmaankin on tämä aika jäävä rakkaaksi muistoksi meille kaikille,\nsanoi Eedit. Ja vaikka aika ja olosuhteet erottaisivatkin meidät, on\nkuitenkin aina välillämme olemassa yhdysside -- juuri muisto tästä\nrippikouluajasta.\n\n-- Luulen, että vaikka vasta sadan vuoden perästä tapaisimme,\nminä sittekin pitäisin jokainoaa teistä tuttavanani, sanoi Liina\ninnoissaan.\n\n-- Sata vuotta on pitkä aika, huomautti Jenny hymyillen. Kukapa\ntiesi, tulet sinä vielä kreivittäreksi tai ruhtinattareksi, ja olenpa\nsilloin varma, että joutuisit hyvinkin hämillesi, kun nauhapukuinen\npalvelijasi ilmottaisi: Jenny Björkman, kansakoulunopettaja tai Hanna\nSandberg, emännöitsijä.\n\n-- Hyi sinua Jenny, kuinka voit sellaista sanoa, nuhteli Liina.\nLuuletko minun katsovan sukuun tai säätyyn. Päinvastoin viihdyn hyvin\nkansan parissa ja pidänkin enemmän maalaisherroista ja papeista\nkuin kreiveistä ja ruhtinaista. Ja sittepä luulen, etten menekään\nnaimisiin, sillä palvelijat ja muut velvollisuudet tuottavat paljon\nhuolta ja vaivaa.\n\n-- Luuletko sinä, että vain naineilla ihmisillä on velvollisuuksia?\nkysyi Maria.\n\n-- Kuule, elä rupea herättämään omaatuntoani, pyysi Liina ojentaen\nmolemmat kätensä Marialle. Toisinaan kyllä kuulen salaista kuisketta\nsydämmessäni, että minullakin mahtaa olla joitakin velvollisuuksia,\nja silloin menen äidin avuksi kuorimaan maitoa tai puhdistamaan\nmarjoja. Mutta sittenkun olen sekottanut kermat ja maidot ja syönyt\nitse parhaat marjat suuhuni, ajaa äiti tavallisesti minut matkoihini,\nja niin on omatuntoni rauhoitettu siksi erää.\n\n-- Mutta ei elämä kaikissa yhteiskuntaluokissa ole ollenkaan\nsamanlaista, virkkoi Alice ja pyöritteli kimmelteleviä sormuksiaan.\nJos minun pitäisi kuvitella avioliiton mukanansa tuovan kaikkea sitä\nmitä Liina kertoi palvelijoista, ruuasta ja velvollisuuksista, niin\nen ikinä menisi naimisiin. Minua sellainen kammottaa.\n\n-- Mutta minusta on mahdotonta ajatella pienintäkään elämän suhdetta\nilman velvollisuuksia, puolustelihe Maria innokkaasti.\n\n-- Riippuu siitä, mitä pitää velvollisuutena, sanoi Amy. Auttaa\nköyhiä ja käydä kirkossa -- --\n\n-- Mutta Amy, pidätkö sinä kirkossa käymistä velvollisuutena, sehän\non meidän ilomme, huudahti Lyydia.\n\n-- Niin no, enpä niinkään, korjasi Amy punastuen. Minä en\ntarkoittanut juuri sitä, mutta tiedäthän, että vanhempiansa\ntotteleminen, totta puhuminen ynnä muu sellainen kuuluvat meidän\nvelvollisuuksiimme.\n\n-- Mutta emmeköhän ole luodut tekemään jotakin työtäkin, intti Jenny.\nLienee kai jokaisella tehtävänsä, kunhan vaan osaa oikein etsien\nlöytää sen?\n\n-- Sitä en minä puolestani saata hyväksyä, vastusti Ragnhild. Minun\nmielestäni löytyy ihmisiä, joiden toimettomuuteen kulutettu elämä ei\ntuota muuta kuin alinomaista kyllästystä, ja joille kaikki nautinnot\novat tarjona, mutta eivät sittenkään tunne tyydytystä.\n\n-- Silloin iloitsen minä köyhyydestäni, sillä se pakottaa minua\ntyöhön, joka onkin minulle vaan onneksi, päätteli Maria.\n\n-- Niin, niin minustakin, huoahti Ragnhild.\n\n-- Menetkö sinä naimisiin, Maria? kysäsi Fanny lapsellisesti. Hän\nihaili Mariaa, kuin jotakin korkeampaa olentoa.\n\n-- Sitä en tosiaankaan tiedä, nauroi Maria. Ensin on minun\ntoimitettava kaikki sisareni kouluun ja sitte tulee minun pitää\nhuolta taloudesta, jotta on vielä pitkä aika, pikku Fanny.\n\n-- Voisinpa vaikka panna vetoa, että Maria menee naimisiin,\ntiesi Liina. Kuvittelen mielessäni häntä pyöreän pöydän\nhallitsijana. Vastapäätä istuu \"isä kulta\" ja pöydän ympärillä\nkymmenen, viisitoista toivehikasta tainta leukalappuineen ja\nolutjuustokuppineen \"äitiä\" huutamassa. Ja kun hän on kouluttanut\nsiskonsa ja veljensä, tulee omien lasten vuoro. Ja hän keittää\naimo padallisia puuroa ja velliä, niin että isä ja äitikin saavat\nosansa, sillä he tietysti eivät voi elää ilman Mariaa. Voi, voi\nMaria, luulenpa, että tahtoisin olla yhtä välttämättömän tarpeellinen\nkuin sinä. -- Mutta sallikaa minun nyt kuvailla kaikkien teidän\ntulevaisuuttanne, tyttö kullat.\n\n-- No, annahan kuulua.\n\n-- Eeditistä tulee peräti oppinut tohtori, hän kirjoittelee\nlääkeopillisia tutkimuksia, sahaa lähimmäistensä käsiä ja jalkoja,\nkuolee naimatonna. Jenny opettaa Suomen nousevaa nuorisoa, kunnes\njok'ainoa korvenpoika laskettelee latinaa kuin vettä ja jokainen\nsalon tyttö soittelee Bethovenin sonaatteja; menee naimisiin\nopettajan kanssa. Alice ei herkeä tanssimasta, ennenkun joku markiisi\ntai ruhtinas hänet löytää eikä mene naimisiin velvollisuuksien\ntähden. Hildurista tulee traagillinen suuruus; hänen nimensä on\njälkimaailma marmoriin kaivertava. Hanna keittää maukasta soppaa,\njoka päättyy häihin ja morsiushuntuun, menee naimisiin maanviljelijän\nkanssa -- siitä saatte olla varmat. Eelinistä tulee -- odottakaapas\n-- hoviompelija. Fanny -- uh! -- hänestä tulee hovipianisti. Hän\nkerää sylin täydet hyvä-huutoja, kukkia ja imartelua. Amy -- niin --\nsitä ei ole helppo sanoa. Minä en näe yhtään valon välkähdystä hänen\ntulevaisuudessaan, ellei hän mahdollisesti jossain kylpylaitoksessa\nnäyttele jonkun romaanin sankarittaren osaa todellisuudessa.\n\nLiina vaikeni ja katsahti Lyydiaan rakkautta säteilevin silmin. Hän\nei hennonnut laskea leikkiä tästä rakkaasta ystävästään, jonka hän\ntiesi jo pian sanovan jäähyväiset elämälle.\n\n-- Mutta sinä et virka itsestäsi sanaakaan, huomautti Maria.\n\n-- En virkakaan, sillä pelkään itselleni käyvän, kuten sadussa\nkerrotulle heinäsirkalle: kesän läpeensä laulelen, mutta syksyn\ntullen on aittani tyhjä, sanoi Liina puoleksi vakavasti.\n\n-- Sinähän olet vielä niin nuori, lohdutti Maria. Laulele sinä vaan,\niloitse ja levitä päivänpaistetta ympäristöösi. Se kenties onkin\nsinun tehtäväsi. Mutta kuule kuitenkin omantuntosi ääntä. Kun on\niloinen; sinun laillasi, ei siinä suinkaan ole mitään pahaa. -- Hän\nsuuteli Liinaa sydämmellisesti.\n\n-- Mutta nyt on kai aika sanoa jäähyväiset.\n\n-- Olen oikein iloinen, kun olen saanut nähdä teidät luonani\njäähyväisjuhlassa, sanoi Ragnhild, jonka kotona tytöt olivat. Se oli\nhauska tuuma, kun päätimme kertoa tulevaisuudestamme toisillemme.\nTuntuu kuin voisi seurata jokaisen elämänvaiheita, ainakin\njonkunaikaa, sittenkun on saanut kuulla hänen aikeistaan. Toivon,\nettä me, jotka asumme kaupungissa, useinkin tapaamme. Vaikeammaksi\ntosin käy saada tietoja niistä, jotka asuvat maalla. Mutta ehkä me\nkuitenkin joskus kirjoitamme toisillemme?\n\nTähän suostuivat kaikki. Sitte sanottiin jäähyväiset, jonka kestäissä\nmonen silmään kyynel herahti. Nuorten sydämmet olivat liittyneet\ntoisiinsa, monen helttymättömillä siteillä. Vieläpä nekin, jotka\nvähimmin olivat toisiansa ymmärtäneet, tunsivat nyt eron hetkellä\nsydämmellistä myötätunnetta toisiaan kohtaan, ja ero tuntui\nhaikealta. Yhdessä suhteessa olivat kaikki olleet samaa mieltä: he\nkaikki ihailivat ja rakastivat, melkeimpä jumaloitsivat opettajaansa,\nvaikka kukin omalla tavallaan käsitti, sydämmeensä kätki ja\nelämässään toteutti ne opetukset, joita hän heille kaikille antoi\nsamalla mitalla. Tieto, että he tähän saakka olivat lapsina keskenään\nseurustelleet, mutta tästälähtein tulisivat tapaamaan toisensa\nnaisina, jotka itse olisivat vastuunalaisia teoistaan ja elämästään,\nlisäsi heidän mielialansa vakavuutta.\n\n\n\n\n2.\n\nMarian koti.\n\n\nKas niin, nyt sitä ollaan jälleen kotona, puheli Maria iloissaan,\nkun oli riisunut päällysvaatteensa, tervehtinyt vanhempia ja\nistuutunut salin yksinkertaiseen nappulasohvaan suuren sisarussarjan\nympäröimänä. Mikä kiipesi hänen syliinsä, mikä sohvalle hänen\nviereensä, toiset kuhisivat hänen ympärillään. Kaikki toki tahtoivat\nilmaista iloaan siskon kotiintulon johdosta.\n\n-- Meillä on ollut niin kovasti sinua ikävä, Maria-kulta sanoi\neräskin ojentaen pienen suunsa suudeltavaksi.\n\n-- Tiedätkös, kun minä olen ollut kipeänä, kertoi toinen, ja silloin\nNinni luki minulle.\n\n-- Mutta en minä osaa lukea niin hyvin kuin sinä, kiirehti Ninni\nnöyrästi lisäämään.\n\n-- Ja äidillä on ollut aika puuha, kun on yksin saanut laittaa\nvoileipämme, tiesi muuan pikku pallero.\n\n-- Ja tiedätkös, Helunalla on pieni vasikka.\n\n-- Vai niin, vai niin.\n\n-- Niin, se on ruskeankirjava.\n\n-- Ja Tiiti oli eräänä päivänä hukassa, kertoi vanhin poika, mutta se\nlöydettiin sitten lukkarilta.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Ja me olemme joka päivä olleet rannalla leikkimässä.\n\n-- Se oli varmasti hauskaa. Mutta oletteko myöskin olleet kilttejä\nsill'aikaa?\n\nLapset katsahtivat vähän noloina toisiinsa.\n\n-- Tai oletteko tuottaneet äidille paljon vaivaa?\n\n-- Minä olen pukeutunut ihan omin voimin, toimitti muuan viisivuotias\npikkarainen ja vanhin tyttö, kaksitoistavuotias herttainen lapsi\nkertoi monasti nukuttaneensa pikku-veljen ja riisuneensa ja\npukeneensakin hänet. -- Ja sitte olen minä vielä leiponut korppuja\näidin kanssa, lisäsi hän ylpeästi.\n\n-- Lapset ovat tosiaankin panneet parastaan, vakuutti äiti, kun\nkahvia toimetessaan sattui kuulemaan lasten pakinan.\n\n-- Ja Ninni on oikein parhaansa perästä koettanut olla sinun\nsijaisenasi, sanoi isä, joka kiikkutuolissa poltteli piippuaan.\n-- Mutta, lisäsi hän laskien kätensä Marian päälaelle, me olemme\nkyllä kaikki sinua kaivanneet ja tulleet huomaamaan kuinka sinua\ntarvitsemme, rakas lapsi.\n\nMaria suuteli kunnioittavasti isän kättä ja sanoi:\n\n-- Tuntuu hyvältä, kun kuulen sinun noin sanovan, isä, mutta luulen\nkuitenkin, että te kaikki kuvittelette minun toimittavan täällä\nkotona paljoa enemmän kuin itse asiassa teen. Kas niin, äiti, et\nsinä saa leikata leipää, sehän kuuluu minun tehtäviini, ja laskien\npikku-veljen isän syliin meni hän pöydän luo ja otti kakun Ja\nveitsen äidiltä. Joku pienokaisista oli jo juossut noutamaan Marian\nsiniraitaisen talousesiliinan, ja niin oli hän täydessä touhussa.\n\n-- Kuinka hupaista onkaan ryhtyä entisiin askareihinsa! No\npienokaiset, jaksatteko vielä syödä yhtä paljon leipää kuin ennen?\n\n-- Jaksamme, jaksamme, vastattiin yhdestä suusta ja pieni\npyöreäposkinen pallero sanoi:\n\n-- Äiti on leiponut tuota pääsiäiseksi, se on niin hyvää.\n\n-- Vai niin, munsööri, ja sinä tietysti aijot hyötyä siitä, nauroi\nMaria.\n\nSiinä kun he nyt kaikin istuivat sekä suuret että pienet salin\npyöreän pöydän ympärillä, kirkas kahvipannu äidin puolella, ja\nkoruttomat, mutta hohtavan valkeat kupit ympäri pöytää ja sitte\nnuo kaikki rakkaat kasvot toinen toisensa vieressä, katseli Maria\nsäteilevin silmin ympärilleen ja huudahti:\n\n-- Oi isä, oi äiti! kuinka hyvä ja onnellinen koti minulla on.\n\n-- Niin lapseni, sanoi äiti lempeästi, kunhan ei vaan\nkaupunkilaiselämä olisi mieltäsi muuttanut, ja sinusta tästälähtein\nelämäsi tuntuisi työteliäältä ja kotisi liian yksinkertaiselta.\n\n-- Sitä en uskoisi, rakas äiti. Tunsin selvästi, etten sopinut\nkaupunkilaiselämään ja etten voinut viihtyä ilman pieniä\nkotiaskareitani. Kaupungissa olo-aika oli kyllä ihana monessa\nsuhteessa. Minulla oli paljon lukemista ja oppimista, sain ottaa\nosaa moneen kauniiseen jumalanpalvelukseen, sain toisinaan kuulla\narvokasta musiikkia ja väliin seurustella useiden kunnon tyttöjen\nkanssa, mutta siitä huolimatta kaipailin kuitenkin näitä pikku\nvelikultia, ja sitte oli ihan outoa ja kummallistakin istua katettuun\npöytään näkemättä itse vähääkään vaivaa.\n\nKun kahvi oli juotu, alkoi Maria purkaa matkalaukkuaan. Ja vaikka se\noli pieni ja turhanen, löytyi sieltä kuitenkin pieni lahja jokaiselle\nkotolaiselle.\n\n-- Sinä et olekaan ostanut uutta pukua, tyttöseni, huomautti äiti.\n\n-- En, äiti, siihen olisi tarvittu suurehko rahasumma, ja kun\ntarkemmin tuumin, luulen voivani korjata vanhan sinisen villapukuni,\nniin että se vielä näyttää varsin siistiltä, ja sitäpaitsi, lisäsi\nhän hiljemmin, jotteivät toiset kuulisi, tarvitsivat lapset\nvälttämättä uusia koulukirjoja. Niihin käytin osan rahoista.\n\nÄiti syleili hellästi tytärtään. --\n\nKun Maria iltasella hellästi katseli paria kolmea pientä vuodetta,\njotka olivat sijoitetut hänen pieneen kamariinsa, ihmetteli hän,\ntokko yksikään hänen rippikoulutovereistaan oli niin onnellinen ja\nkiitollinen, kuin hän, ja niin kirkkain toivein ajatteli tulevaa\npäivää.\n\n\n\n\n3.\n\nEeditin koti.\n\n\nSuuressa, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa istui himmeän\ntyölampun valossa professori Berg ja hänen tyttärensä Eedit,\nkumpikin, kuten näytti, syventyneenä lukemiseensa. Täyteläiset\nkirjahyllyt, kartat, pallot ja sen semmoiset sekä huoneen muutenkin\ntotinen leima ilmaisivat selvästi, että paikka oli opin tyyssija.\n\nProfessori Berg oli vanha mies, jonka jalot kasvonpiirteet, paljaaksi\nkäynyt pää ja harmaat hapset herättivät niin hyvin kunnioitusta\nkuin mieltymystä. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut lääkärinä N:n\npaikkakunnalla ja voittanut siellä väestön yleisen kunnioituksen\ntaitavuutensa, uskollisuutensa ja ystävällisen käytöksensä kautta.\nOpiskeleminen oli ollut hänen elämänsä rakkainta työtä ja vieläkin\nistui hän, korkeasta iästään huolimatta, mielihyväkseen kirjastossa\nkirjojensa ympäröimänä ja niihin syntyneenä.\n\nHänen ainoa tyttärensä, Eedit, oli perinyt saman tutkimisinnon,\nja kun isä huomasi hänen taipumustensa käyvän siihen suuntaan,\nryhtyi hän mielihyvällä ohjaamaan tyttärensä lukuja niin hyvin\nkouluaikana kuin vielä sen loputtuakin. Tytön vilkas käsityskyky\nja perinpohjaisuus kaikissa opinnoissa ja varsinkin hänen lämmin\nharrastuksensa lääketieteeseen synnyttivät vanhan isän mielessä sekä\niloa että ylpeyttä. Hän, jolla ei ollut yhtään poikaa, oli onnellinen\nsaadessaan viettää iltansa tämän tyttären kanssa, joka nuoruudestaan\nhuolimatta oli huvitettu syvämietteisistä keskusteluista ja\nmielenkiinnolla seurasi tieteellistä mailmankirjallisuutta, jonka\nuutuuksia professori aina oli valmis hankkimaan kotiin.\n\nKello viereisessä huoneessa löi yhdeksän. Professori oikaisihe\nlepotuolissaan, katsoi kelloaan ja sanoi:\n\n-- Eiköhän jo olisi teenjuonnin aika?\n\n-- Eiköhän, sanoi Eedit nostamatta katsettaan kirjasta. Kummallista,\nettei Sohvi ole saanut sitä valmiiksi.\n\nJa hän jatkoi lukemistaan.\n\nProfessori naputteli sormillaan pöytään ja tarttui hänkin jälleen\nkirjaansa ja muistiinpanovihkoonsa.\n\nParemmin kuin puolen tunnin kuluttua nousi professori, pani pois\nsilmälasinsa ja alkoi kävellä edestakaisin vihreällä matolla.\n\n-- Lapseni, sanoi hän lempeästi, sinä rasitat aivan liiaksi voimiasi\nlukemisella. Lepää nyt hiukan. Minä pistäyn sillaikaa katsomaan,\nmiten teemme laita on. Minun ikäiseni mies tarvitsee jo tähän aikaan\nillasta jotain vahvistavaa.\n\nEedit painoi kirjansa kiinni, meni huoneen nurkassa sijaitsevan\nlasikaapin luo, otti sieltä ihmisen käsivarrenluun ja tarkasteli sitä\nhuolellisesti.\n\nSillä aikaa meni professori keittiöön. Savupilvi, johon vielä\nyhdistyi pohjaanpalaneen maidon käryä, pöllähti häntä vastaan,\nja keskellä tuota keittoastiain, talouskalujen, vaatteiden ja\nruokatavarain sekamelskaa seisoi nuori palvelustyttö kuivaamassa\nlautasia hienoon servettiin.\n\n-- Eikö tee jo valmistu, tyttöseni, kysäsi professori sävyisästi.\n\n-- Kohta, vastasi tyttö. Ei kello vielä paljonkaan ole\n\n-- Kello on 1/2 10.\n\n-- Professorin kello käy aina edellä, ärähti tyttö. Ja minulla on\nollut kyllin tekemistä, minä en voi sitä auttaa.\n\n-- Vai niin, vai niin, virkkoi professori tyynesti, sulki oven ja\npalasi kirjastoon.\n\nPian senjälkeen ilmoitettiinkin, että pöytä oli katettu. Professori\ntyttärineen istuutui tuon peräti ikävän teepöydän ääreen; pöytäliina\noli ryppyinen, veitset paripuolia ja kiillottomia, lasit himmeitä,\nasettimet miten sattui, vailla kaikkea järjestystä. Sohvi neitsy tuli\nsisään kampaamattomana, suuri reikä hihassa ja esiliina noessa. Hän\ntoi kaksi kupillista laihaa ja haaleata teetä ja poistui jälleen.\n\n-- Senappi maistuisi hyvältä tämän lihan kanssa, sanoi professori. --\nLuuletko sitä olevan, lapseni?\n\n-- En tiedä, isä, vastasi Eedit. Mutta minä käyn katsomassa.\n\nEi ollut. Professori tyytyi ilmankin olemaan, mutta huomautti\nkuitenkin:\n\n-- Hyvän äitisi eläessä oli aina senappia, hän tiesi, että se oli\nminun mielimausteeni.\n\nSanaton huokaus kohosi professorin rinnasta hänen muistellessansa\nhyvää lempeätä puolisoansa, joka niin monta vuotta tarkalla\nhuolenpidolla oli koettanut tehdä kodin suloiseksi ja hauskaksi\nhänelle.\n\n-- Tee on aina kylmää ja puuro pohjaanpalanutta, pahoitteli Eedit\nnyrpeillään. Sohvi on kauhean huolimaton.\n\n-- En tiedä, mistä me ennen saimme palvelijamme, arveli professori,\nmutta he olivat siistejä, järjestystä harrastavia ja tarkkoja.\n\n-- Palvelusväki mahtoi silloin olla parempaa, sanoi Eedit. Mikähän\nlie siihen syynä? Ikävää se vaan on. -- Isä, minä tarkastelin juuri\nkäsivartta lasikaapissa; olisi hauska nähdä apinan käsivarsi eli\neturaaja sen rinnalla.\n\n-- Sen saat nähdä tohtori L:n luona. Menemme sinne jonakuna päivänä.\n\nJa sitten syntyi isän ja tyttären välillä oppinut ja syvämietteinen\nkeskustelu. Kolmentoista vuoden ijässä oli Eedit kadottanut\näitinsä, juuri kun koulunkäynti eniten vei hänen aikansa. Äiti\noli joskus koetteeksi opastellut tytärtään naisten töihin, mutta\nosaksi ei tyttöä suurestikaan haluttanut, osaksi huolehti isä hänen\nterveydestään, ja niin lakattiin kokeilusta vähitellen. Palvelija,\njoka emännän tarkan silmän valvoessa ja viisaasti ohjatessa teki\ntehtävänsä kunnollisesti ja täsmällisesti, ei osannut omin neuvoinsa\npitää talossa samaa järjestystä, mutta toimeen kuitenkin tultiin,\ntämä kun vielä muisti poismenneen emäntänsä opetuksia. Mutta kun hän\noli halunnut muuttaa, oli professori parka saanut nähdä kaikenlaisia\npalvelijoita. Hän ei enää uskaltanut toivoa, että saisi ruokansa\nmääräaikana, tai että ne pienet, tuiki vaatimattomat toiveet\ntoteutuisivat, jotka hänen hyvä vaimonsa tunsi ja aina iloksensa\ntäytti.\n\nEedit oli jo 17 vuotta ja hänen olisi pitänyt kyetä edes jotakin\nasioita oikealle tolalle ohjaamaan, mutta häntä ei haluttanut, ja\ntottumaton kun oli ajattelemaan mitään muuta kuin lukujaan, ei\nhänen mieleensäkään johtunut, että hänen tulisi tehdä joitain kodin\nhauskuuden palauttamiseksi. Professori oli tottunut näkemään Eeditin\ntyöskentelevän ainoastaan kirjojen ääressä eikä sentähden vaatinut,\nettä hän kävisi emännän toimiin käsiksi.\n\nNiin molemmat oppineet olivat kokonaan palvelijainsa vallassa, ja\nonnettomuudeksi tuli usein kaikkein huonoimpia tarjolle, sillä\ntiedettiin, ettei täällä ankara emäntä heidän töitään ja toimiaan\ntarkastellut.\n\nNiin vieri päivä toisensa jälkeen ilman vähintäkään toivoa olojen\nparantumisesta. Professori oli oppinut pitämään tätä välttämättömänä\npahana, eikä Eedit ajatellut sitä muulloin kuin saadessaan\npohjaanpalanutta ruokaa, tai kun muuten sattui ikävyyksiä samaan\nsuuntaan.\n\n\n\n\n4.\n\nRagnhildin koti.\n\n\nPienessä, somasti sisustetussa huoneessaan istui Ragnhild Cederskjöld\nkyyristyneenä pehmeän sohvan nurkkaan. Hänen polvillaan oli avattu\nkirja. Mutta ei hän sitä lukenut. Jo kauvan aikaa oli hän istunut\nsamassa asennossa, kirja auki samasta paikkaa, tuiki toimettomana,\najatuksiin ja unelmiin vaipuneena. Suloisia eivät liene hänen\nunelmansa kuitenkaan olleet. Ryhti oli veltto, kasvoista kuvastui\nalakuloisuus ja välinpitämättömyys.\n\nSamassa kuului silkkileningin kahinaa, ja ovesta astui sisään\nkorkeavartaloinen, komea, jotenkin nuorekkaan näköinen nainen,\npuettuna somaan iltapukuun. -- Jumalani! Ragnhild, huudahti hän,\nvieläkö sinä istut siinä pukematta ja toimetonna? Etkö tiedä, että\nmeitä on kutsuttu iltaa viettämään kenraali M--n luo.\n\n-- Oi kyllä.\n\n-- Oi kyllä, mikä vastaus se on? Miksi et ole pukeutunut? Oletko\nsairas?\n\n-- En tiedä äiti, en luule, vastasi tytär tyynesti. Olen tässä juuri\nitsekseni tuuminut, tulenko mukaan kenraalin luo, vaiko en.\n\n-- Sinäpäs olet kummallinen! Olisiko sinusta sopivata olla\nsuostumatta sellaiseen kutsuun? Ja mistä syystä?\n\n-- Suorastaan siitä syystä, vastasi Ragnhild peitellen esiinpyrkivää\nhaukotusta, ettei minua haluta.\n\n-- Ei haluta! -- Kovasti koeteltu äiti heittäytyi lepotuoliin. --\nSinä teet lopun minusta Ragnhild. Sinun ikäiselläsi tytöllä ei\nolisi halua! Voiko sinusta tosiaankin tämä pieni kaupunki, joka\ntäällä kätkössä vuorien välissä on kaukana kaikesta elämästä ja\nuutuuksista, tarjota niin monia huvituksia, että sinä jo olisit\nennättänyt kyllästyä. Kenraalin ja pormestarin kodit ovat kaupunkimme\nhienoimmat, ja sinä tahtoisit siihen määrään loukata kenraalin\nperhettä.\n\n-- Voi äiti kulta! Olen vakuutettu, että heillä on yhtä hauskaa ilman\nminua.\n\n-- Minä en käsitä, mistä sinä olet saanut noin päättömiä ajatuksia.\nMinä en ole milloinkaan ollut tuollainen, ja isäsi oli kotiseutunsa\nmainioimpia tanssimestareita. Sinä olet kuin mikäkin löytölapsi tai\nkasvattitytär, mutta et suinkaan sellainen, kuin kuuluisit meidän\nsukuun, valitteli äiti.\n\n-- Minä olen niin läpeensä kyllästynyt kaikkeen, siinä koko juttu,\näiti.\n\n-- Juuri senvuoksi pitää sinun huvitella. Sinä olet sairas, sinä olet\nhermostunut. Meidän täytyy puhutella professoria; kaikki lääkärit\nsuosittavat huvittelua.\n\nRagnhild pudisti epäillen päätänsä:\n\n-- En ole sairas enkä hermostunut. Olen ikävystynyt ja juuri\nhuvituksiin. Ne tuntuvat minusta niin tyhjiltä ja kurjilta, eivätkä\ntyydytä minua.\n\n-- Se on vaan luulottelua. Sinun täytyy olla sairas, en voi ymmärtää\nmuuta.\n\n-- Tytöt ovat pintapuolisia ja mielisteliviä, nuoret herrat\näiteläisiä, tanssi sietämätöntä, korttipeli inhottavaa -- -- --. Oi\nonnellinen Maria Ståle pappilassasi satoine askareillesi, rukkinesi\nja patoinesi!\n\nRouva Cederskjöld hyrähti itkemään.\n\n-- Tätäpä juuri pelkäsin. Sinä olet yhtynyt heränneisiin. Oi minua\nonnetonta, mieletöntä äitiä, että minun piti salliakin sinun päästä\nimemään myrkkyä tuon vihatun papin puheista, pyhine kasvonilmeineen\nja päättömine ajatuksineen.\n\n-- Äiti, äiti, älä puhu noin _hänestä_, huudahti Ragnhild.\n\n-- Juuri hän on sinut villinnyt, hän istuttanut hulluja\najatuksia päähäsi, hän tehnyt sinut kelvottomaksi seuraelämään,\ntottelemattomaksi vanhempiasi kohtaan, kaikkien ihmisten\npilkanesineeksi. -- -- --\n\nÄidin epätoivo herätti säälin tunteen Ragnhildissa.\n\n-- Äiti, sanoi hän, jo kauvan ennen rippikouluunmenoani, jo koko\ntämän viime vuoden, on minusta seuraelämä, semmoisena kuin tämä\nmeidän, tuntunut inhottavalta, ihmiset epämiellyttäviltä. Ei liene\nluonteeni mukaista huvitella tähän tapaan. Ja luulen, että tämä\ntäydellinen työttömyyteni senjälkeen kun lopetin läksyjen lukemisen,\non syynä siihen, että olen pahalla tuulella ja väsynyt kaikkeen.\n\n-- Sinä olet erikoisen eriskummallinen, sanoi äiti pyyhkien\nkyyneleensä. Tytöllä, joka elää moisissa oloissa kuin sinä, ei\ntarvitse olla muuta tointa, kuin mitä sinulla on. Eikö ole kyllin\nkoruompelutyötä, eikö puodissa kyllin virkkuuneuloja ja lankaa?\nVoithan kirjailla tai virkata ainakin pari kolme tuntia päivässä.\n\n-- Ei, äiti, se ei ole mitään tarpeellista, se ei tyydytä minua.\nMutta ei puhuta enää siitä, eihän sitä voi auttaa. On totta, että\nrippikoulu aikana johtui mieleeni kaikenlaisia sekavia ajatuksia,\nja paljon sellaista, jota ennen en ollut ymmärtänyt tai tullut\najatelleeksi, kävi minulle selväksi, mutta rakas äiti sinä et saa\nluulla, että meidän hyvä, kunnioitettava opettajamme olisi tahtonut\ntehdä minut tottelemattomaksi vanhempiani kohtaan. Olisitpa kuullut\nhänen puhuvan neljännestä käskystä! -- Kuivaa kyyneleesi, äiti, en\ntahdo pahoittaa mieltäsi. Minä tulen mukaan kenraalin luo.\n\nRouva Cederskjöld katsoi epäillen tytärtään. Hän ei ymmärtänyt\nollenkaan niitä vakavia ajatuksia, joita viime aikoina oli herännyt\nRagnhildin mielessä. Se vaan oli hänelle selvää, että tyttö seurasi\nhäntä kutsuihin eikä tuottanut talolle häpeätä.\n\n-- Sepä hyvä, tyttöseni, näen, että olet jälleen tullut järkiisi.\nTiedäthän sinä, että isäsi ja minä myöskin käymme mielellämme\nkirkossa ja kerran vuodessa ripillä, mutta eihän siltä tarvitse\nnunnaksi ruveta, vaikka onkin jumalinen. Niin kauvan kun elää\nmaailmassa, täytyy seurata sen tapoja ja olla huomiota herättämättä.\nSinä olet nuori ja kaunis, meidän ylpeytemme ja toivomme. Sinun\ntäytyy näyttäytyä ihmisten parissa, ja sitten kun aika tulee, mennä\nedullisiin naimisiin. Me olemme uhranneet paljon sinun kasvatukseesi,\nhuveihisi sekä vaatetukseesi, ja isä on luvannut olla katsomatta\nkuluihin, kun sinun etusi on kysymyksessä. Ole senvuoksi kuuliainen\nja kiitollinen, ja tuota meille iloa. Kas niin, näytä nyt iloiselta\nRagnhildini. Lähetän heti kamarineitisi luoksesi. Me tulemme kai\nhyvin myöhään kenraalin luo, mutta ei siitä vahinkoa.\n\nHän loi pikaisen katseen kuvastimeen:\n\n-- Jopas minun silmäni näyttävät itkettyneiltä. Minun täytyy\nvirkistellä niitä hiukan.\n\nHän meni.\n\nRagnhild seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli hänen jälkeensä.\nHänen kasvoillaan oli mikäli mahdollista vielä entistään\nväsyneempi ja ikävystyneempi ihme. Huoaten läksi hän huoneesta\nmennäkseen omaansa, missä Liisi jo häntä odotti pukeakseen hänet\näskensilitettyyn musliinipukuun ja koristaakseen häntä kaikella mitä\nhieno puku vaati.\n\n\n\n\n5.\n\nTanssijaisissa.\n\n\nUseimmat teistä, nuoret lukijani, ovat luullakseni olleet\ntanssiaisissa, joten niiden tuiki tarkka kuvailu on niinmuodoin\ntarpeeton. Kenraalin luona oli kuten hyvin voi ajatella juhlapukuisia\nvieraita, kohtelias isäntäväki ja lopuksi hyvä illallinen. Kuitenkaan\nette saa kuvailla mielessänne komeita huoneita tai kallisarvoisia\npukuja, sillä kenraalin perhe asui pikkukaupuugissa, ja tanssijaiset\nolivat monta, monta vuotta sitte. Yhden komean puvun voit kuitenkin\nkeksiä yksinkertaisten musliini- ja villaleninkien seasta, joita\nnuoret tytöt siihen aikaan enimmäkseen käyttivät: se oli nuoren\nAlice Lagerin, kaupungin kaunottaren ja rikkaimman tytön. Hän oli\ntodella kuin kimeltävä tähti liikkuessaan sulavasti ja miellyttävästi\nvaloisissa huoneissa. Hän näyttikin nauttivan eduistaan täysin\nsiemauksin. Terveys ja ilo säteilivät hänen silmistään valaen ruusuja\nposkipäihin.\n\nEn tahdo sanoa, että kaikki häntä kadehtivat, mutta varmaankin moni\nnainen, jota onnetar vähemmän hellitteli, hiljaisuudessa huoahti\ntehdessään vertailuja hänen ja oman osansa välillä. Useimmat\npikkukaupungin nuorista herroista ympäröivät häntä palvelevana\nseurueena. Kenraalin poika, vastaleivottu luutnantti alotti\ntanssin hänen kerallaan, apteekkari ojensi hänelle hänen pudonneen\nnenäliinansa, kaksi ylioppilasta oli vähällä juosta toisensa kumoon,\nkun kumpikin kiiruhti noutamaan hänelle lasin limonaatia, muutamia\nkaupungin nuoria opettajia seisoi hänen tuolinsa takana keskustellen\nhänen kanssaan tanssin välihetkinä, ja muutamat, vielä aivan nuoret,\nliehakoimiseen ja naisseuraan tottumattomat lukiolaiset tyytyivät\nvaan etäämpää ihailemaan ylistettyä kaunotarta, uskaltamatta antautua\nkilpailuun vanhempien ja tottuneempien suosioon pyrkijäin kanssa.\n\nAlkoi ensimmäinen franseesi. Nuori luutnantti oli ylen onnellinen\nsaadessaan Alicen tanssikumppanikseen, ja ylpeänä kuin kuningas vei\nhän hänet salin läpi. X:n kaupungissa oli jotenkin paljon nuorisoa\nja -- se luettakoon lupa-aikojen ansioksi -- sillä kertaa tarpeeksi\ntanssittajoita. Kaksi nuorta tyttöä näytti kuitenkin vielä istuvan.\nToinen istui tyyneenä ja välinpitämättömänä tanssisalin viereisen\nhuoneen nurkassa selaillen jotakin piirrosvihkoa. Se oli Ragnhild\nCederskjöld. Toinen istui itse tanssisalissa jännittävän levottomasti\nseuraten tanssijain liikkeitä. Hän vuoroin kalpeni vuoroin punastui.\nKateuden ja pelon sekainen ilme näkyi hänen kasvoillaan, vaikka\nhän kaikin voimin koetti tekeytyä välinpitämättömäksi. Se oli Amy\nLundin. Jo näytti hän menettäneen kaiken toivonsa, ja aikoikin juuri\npiiloutua viereiseen huoneeseen välttääkseen toisten muka sääliviä\nkatseita, kun toinen edellämainituista lukiolaisista ujostellen\ntuli häntä kohti. Amyn sydäntä tietysti kaiveli, että hänen täytyi\ntyytyä kömpelöön lukion ensiluokkalaiseen, mutta hän oli kuitenkin\nkiitollinen tultuaan pelastetuksi tuosta muka ennenkuulumattomasta\nhäpeästä, että olisi jäänyt istumaan tanssin ajaksi. Kiitollisena\nsopi hänen siis kohteliaasti hymähtää nuorelle ritarilleen, mutta\nkun hän onnellisesti oli päässyt paikalleen, ei hän kertaakaan edes\nkatsonut häneen, saati sitte puhellut hänen kanssaan. Kun poika parka\nkainosti yritti alkaa keskustelua, antoi Amy lyhyitä ja huolimattomia\nvastauksia, niin että keskustelu pian kokonaan taukosi. Lukiolainen\nkiinnitti huomionsa tanssivuoroihin ja Amyn katseiden esineenä oli\nAlice Lager, tuo onnellinen, kaunis, rikas ja ihailtu Alice. Amy\nitse ei suinkaan ollut rikas, jollei juuri köyhäkään, ja sitäpaitsi\noli hänellä useampia nuorempia sisaria, joiden kasvatus ei vielä\nollut täydellinen. Hänellä ei siis voinut olla niin suuria summia\nkäsiteltävänään kuin hän turhamaisuudessaan ja nautinnonhimossaan\nolisi toivonut. Kaukana siitä, että olisi mukautunut asianhaaroihin\nja koettanut pukeutua ja huvitella varojensa mukaan, hän uneksi\nyöt ja päivät uusia, kallisarvoisia pukuja, kaikenlaatuisia huveja\nja hauskuutuksia, halusi kauneutta, rikkautta ja korkeaa sukuperää\nvoidakseen loistaa ja herättääkseen ihailua ja huonompiosaisten\nkateutta. Itse kadehtien kaikkia, joilla oli vähänkin enemmän\netuja kuin hänellä, olisi hän nauttinut äärettömästi saadessaan\nkerran itsekin nostattaa kateutta toisissa. Kaikki rahat, mitä hän\nrukousten, houkuttelemisien, kyyneleiden ja änkkäysten kautta suinkin\nvoi saada isältään, käytti hän ulkonaiseen koreiluun. Koko hänen\naikansa kotona meni siihen, että hän kaunisteli itseään, muutteli\nvaatteitaan toiseen muotoon, jatkoi, sovitteli ja somisteli niitä.\nKun hän oli muutaman kerran käyttänyt jotakin pukua, täytyi hänen\nheti muuttaa reunusta toiseen muotoon tai muuten saada se uuden\nnäköiseksi, jottei kukaan arvaisi, että hänellä oli niin harvoja\nuusia pukuja. Siten kului Amyn aika alituisessa kilpailussa itseään\nrikkaampien kanssa, alituisessa taistelussa kuosin ja köyhyyden\nvälillä, alituisessa parempiosaisten kadehtimisessa ja alituisissa\ntoiveissa, jotka, kun eivät voineet toteutua, tekivät hänet\nalakuloiseksi.\n\nUteliaana odotti Amy, kenellä naisista olisi onni saada tuo\ntoinen lukiolainen, ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään\nhänen tulevan Ragnhild Cederskjöldin keralla, joka ollen pitempi\ntanssitoveriaan näytti tavallista ylhäisemmältä. Amy tietysti\nluuli, että Ragnhild oli käynyt saman pelon ja toivon kiirastulen\nlävitse kuin hän, ja nyt tunsi samaa nöyryytystä kuin Amy, ollessaan\npakotettu tyytymään ylijääneisiin kavaljeereihin. Mutta niin ei\nollenkaan ollut asian laita. Koska Ragnhild erittäin tänä iltana\noli niin haluton seuraelämään, oli hän tahallaan vetäytynyt\nsyrjähuoneeseen saadakseen siellä häiritsemättä vaipua omiin\najatuksiinsa, ja koska hän niin alun aikaisesta oli saanut seurata\nmukana vieraisille ja tanssijaisiin, ja sentakia ennenaikaansa\nsaanut kyllänsä tanssista, ei häntä vähääkään surettanut, tuliko\nhän tanssiin pyydetyksi, vaiko ei. Sitäpaitsi oli muiden arvostelu\nhänestä niin yhdentekevää, että hän vähät välitti siitä, vaikka\njäikin istumaan tanssin ajaksi. Mutta kun hän näki tuon nuoren\nkavaljeerin ilman naista, tuli hän kuitenkin liikutetuksi hänen\nepäröivästä kumarruksestaan ja vaatimattomasta käytöstavastaan,\nojensi hymyillen hänelle kätensä ja astui saliin. Lukiolainen ei\nnähtävästi tiennyt miten alottaisi keskustelun ja näytti panevan\nparastaan löytääkseen sopivaa kysymystä. Sen huomasi hyvin Ragnhild\nja auttoi häntä hyväntahtoisesti alulle muutamalla vähäpätöisellä\nhuomautuksella, mikä piankin antoi aihetta sujuvaan keskusteluun.\nLukiolaista, joka ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, vaan ainoastaan\nhiukan tottumaton seuraelämään, rohkaisi Ragnhildin ystävällisyys\nja se harrastus, millä hän näytti kuuntelevan hänen kertomuksiaan\nlukiosta, toverielämästä ja tavoista siellä. Kun Amy väliin silmäsi\nvastapariaan, ihmetytti häntä suuresti, miten nöyrästi Ragnhild\ntyytyi osaansa; hän ei ainoastaan näyttänyt tyytyväiseltä, vaan\nnauroikin, joskus oikein sydämmellisesti.\n\nTäynnä suloa ja ilosta säteillen hyöri Alice Lager tanssin\npyörteessä. Pikkukaupunkilaisten tapaan oli hänkin jo hyvin nuoresta\nsaanut seurata mukana tanssijaisiin, mutta ollen luonteeltaan\ntoisenlainen kuin Ragnhild, ei hän ollut kyllästynyt, vaan tunsi\npäinvastoin nautinnonjanonsa yhä kasvavan. Näissä tanssiaisissa\nesiintyi hän ensikertaa täysikasvuiseksi tunnustettuna, ja uusi\nkaunis pukunsa sekä yleinen suosio, joka tuli hänen osakseen, olivat\nomiansa suuresti lisäämään hänen onneaan ja iloisuuttaan. Vaikka hän\nolikin vielä niin nuori, oli hänellä jo kaikki taipumukset tullakseen\nihailluksi kaunottareksi. Jokainen käden liike, katse, ele, hänen\ntapansa käydä lattian poikki tai nojautua lepotuoliinsa ja tuo kevyt,\nhilpeä, mutta kaikkea älyä puuttuva keskustelu todistivat, että hän\noli kuin luotu tanssisalia ja seuraelämää varten. Tanssin loputtua\nkeräytyi, kuten ennenkin, Alice Lagerin ympärille joukko sekä\nmies- että naisihailijoita. Ikäänkuin näkymätön vetovoima veti Amy\nLundininkin sinne päin. Amylla oli, niinkuin sanotaan, jokapäiväinen\nulkomuoto, ja hän itse oli hyvin onneton siitä. Hän olisi suonut\nitsellään olevan tummat, ajattelevat silmät, kuten Ragnhildilla,\nrunsaat ruskeat kiharat, kuten Alicella tai jotakin, jota hänellä\nei ollut, ja jota hän ei voinut koskaan saada. Ja mikä vielä\nvähensi hänen suloaan, oli hänen levoton, teeskentelevä käytöksensä\nsekä milloin ivallinen, milloin mairitteleva ja mielittelevä\nkasvojensa ilme. Hänen korkein pyrintönsä oli päästä Alice Lagerin\nläheiseksi ystäväksi, jotta edes hivenkin sitä sädehohdetta, mikä\ntätä ympäröi, lankeisi hänen osalleen. Jossain määrin oli hän jo\nsiinä onnistunutkin. Alice oli siksi varma kauneudestaan, jottei\nhänen tarvinnut pelätä kilpailijaa, ja olihan Amy varattomimpia.\nSitäpaitsi oli heillä kylliksi samoja harrastuksia. Ja kun Amy\nkaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä oli koettanut lähestyä\nAlicea jo rippikouluaikana, oli Alice ilman epäilystä yhtynyt Amyyn\nvähääkään aavistamatta, miten katkeraa kateutta tämä uusi ystävä\nsydämmessään kantoi häntä kohtaan. Kun nyt Alice hilpeästi laski\nleikkiä tyttöjen kanssa ja hiukan veikisteli herrain läheisyydessä,\nkoetti Amy parhaansa mukaan jäljitellä häntä puuttuen keskusteluun ja\nantaen toisten huomata, miten läheinen ystävä hän oli Alicen kanssa.\nSillävälin tutki hän huolellisesti Alicen esiintymistapaa, katseli\ntoivottomasti huoahtaen hohtokiviä hänen korvarenkaissaan, kiviä\nhänen sormuksissaan ja hänen kallisarvoista paksua rannerengastaan\nsekä koetti painaa mieleensä tuon vasta Helsingistä tuodun vaalean\nsilkkileningin kuosia. Kun aljettiin pyytää toiseen franseesiin, tuli\napteekkari koettamaan onneaan pyytääkseen Alicea. Ei onnistunut, hän\noli jo pyydetty.\n\n-- Mutta, sanoi Alice tuolla omalla varmalla ja kevyellä tavallaan,\nteidän ei tarvitse osattomaksi jäädä. Tässä on ystäväni, neiti\nLundin, joka tanssii mielellään.\n\nApteekkari kumarsi kohteliaasti ylen onnelliselle Amylle, tosin\nhiukan pettynyt ilme kasvoissaan. Tätä ei Amy kuitenkaan älynnyt. Hän\noli liian onnellinen voitostaan.\n\nApteekkari oli kaupungin kunnioitetuimpia ja siistimpiä nuoria\nmiehiä, ja olihan Alice kutsunut Amya ystäväkseen. Kuitenkin\npettyi Amy jotensakin, kun hän huomasi apteekkarin olevan yhtä\nharvapuheisen, kuin hän itse oli äsken ollut kavaljeeriaan kohtaan.\nKoko hänen huomionsa oli kiintynyt Aliceen, joka oli heidän\nvastatanssijanaan, ja joka kerta tanssissa yhdyttyään puheli hän\ninnokkaasti hänen kanssaan jättäen Amyn oman onnensa nojaan. Taaskin\nkateus, taaskin katkeruus, taaskin pettymys!\n\nAmy parka, miten paljon koettelemuksia! Miksi piti kaiken kuulua\nAlicelle, miksi piti kaiken maailman hyvyyden langeta hänen osalleen?\nOnnellinen, onnellinen Alice!\n\n-- Hyvässä lykyssä, ajatteli Amy, menee hän naimisiin apteekkarin\nkanssa ja tulee kauneutensa ja rikkautensa takia yhtä\narvossapidetyksi kuin kenraalin ja pormestarin rouvat.\n\nAamu alkoi sarastaa, kun iltasta tarjottiin ja heti sen loputtua\nerottiin. Ragnhild iloitsi sydämmessään, kun tämä ilta oli ohitse.\nAmy oli nyreissään, mutta täynnä uusia tuumia ja toiveita. Alice\noli täysin onnellinen. Iloisen soiton säveleet ja suloinen imartelu\nkaikuivat hänen korvissaan, ja kaiken yötä uneksi hän voitoistaan.\n\n\n\n\n6.\n\nKansakoulunopettaja.\n\n\n-- Tuomo, pyyhi kauniisti pois tukka silmiltäsi. Reetta, etkö\nole pessyt käsiäsi tänään? Se on sinun tehtävä joka aamu ennen\nkouluuntuloasi. Miksi Pekka itkee? Eikö kertomataulu mene päähän? Oo,\nkoetappas vaan palanen kerrallaan, niin saat nähdä, mitä aapiskukko\nsiihen sanoo. No Janne, etkö osaa katekismusläksyäsi? Lue nyt\nkauniisti, kädet ristissä. -- Kas niin. Mitä laki opettaa?\n\n-- Laki opettaa, mitä meidän pitää tekemän ja karttaman ja kuinka\nmeidän pitää itseämme käyttämän Jumalaa, itseämme ja lähimmäistämme\nkohtaan ajatuksilla, sanoilla ja töillä.\n\n-- Oikein. No voitko sanoa minulle, kuka sitten on lähimmäisemme.\n\n-- Kaikki ihmiset.\n\n-- Niin. Onko niinmuodoin pikku Pekka sinun lähimmäisesi?\n\n-- On.\n\n-- Miten sinun tulee kohdella häntä?\n\n-- Ei saa tapella.\n\n-- No niin -- -- sinun ei pidä tapella, vaan miten tulee sinun\nkohdella häntä?\n\nJanne mietti hetkisen.\n\n-- Olla kiltti, vastasi hän viimein tuskin kuuluvasti.\n\n-- Oikein, olenko minäkin lähimmäisesi?\n\nJanne hymyili hämillään.\n\n-- Ette.\n\n-- Enkö!? Miten sanotaan katekismuksessa. Kuka on lähimmäisemme?\n\n-- Kaikki ihmiset, sekä ystävät että vihamiehet, tutut ja\ntuntemattomat, köyhät ja rikkaat.\n\n-- Siinä sen näet. Kaikki ihmiset, siis minäkin. Minkälainen tulee\nsinun olla minua kohtaan?\n\nJanne vaikeni ja silmäili saappaittensa kärkiä\n\n-- Kuinka tulee koululapsen käyttäytyä opettajaansa kohtaan?\n\n-- Hänen tulee olla kiltti ja ahkera.\n\n-- Ja miten sanotaan katekismuksessa tästä?\n\n-- Lapsen tulee kunnioittaa opettajaansa, olla oppivainen ja luottaa\nhäneen, vastasi eräs suurempi tyttö.\n\n-- Ja kuinka kuuluu raamatunlause?\n\n-- Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he\npitävät huolta sieluistanne niinkuin ne, joiden tulee tehdä luku\nniistä, jotta he tekisivät sen ilolla eikä huoaten, sillä se ei ole\nteille hyödyllistä.\n\n-- Sinä osaat hyvin katekismusläksysi, pikku Fiina. Tuolla näkyy\ntulevan isäntä. Kun hän astuu huoneeseen, tulee teidän nousta\nseisaalle ja tervehtiä, niin tekevät kaikki kiltit kunnon lapset.\nJos hän kysyy teiltä jotakin, niin katsokaa häntä suoraan silmiin ja\nvastatkaa ääneen ja selvästi.\n\nJa Jenny Björkman nyökäytti päätään ystävällisesti ja kehottavaisesti\nluokalleen.\n\nPari- kolmekymmentä punaposkista poikaa ja tyttöä istui pitkissä\nriveissä hänen edessään. He näyttivät niin somilta maalaispuvuissaan\ntyytyväisine pyöreine naamoineen.\n\nIsäntä astui huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen suopeannäköinen\nmies. Hän tervehti ystävällisesti sekä opettajaa että lapsia, teki\nviimemainituille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten nähdä heidän\nvihkojaan. Niitä oli koko joukko, kaikissa enemmän tai vähemmän\nonnistuneita kokeita kirjainten tekemiseen.\n\n-- Me olemme kirjoittaneet vasta niin vähän aikaa, sanoi opettaja\nikäänkuin anteeksipyytääkseen, mutta ajan pitkään käy kyllä paremmin.\n\n-- Sen uskon, vakuutti isäntä, mielestäni voi jo huomata edistystä.\n\nJenny näytti iloiselta.\n\n-- No lapset, onko hauska käydä koulua? kysyi isäntä.\n\nKaikki nuo iloiset lapsensilmät kääntyivät Jennyyn ja joku pojista\nvastasi:\n\n-- Kyll' se on lystiä.\n\nNyt seurasi päässälaskua, ja isäntä kuunteli opetusta. Jenny osasi\nhuvittaa ja vilkastuttaa lapsia sekä yksinkertaisten esimerkkien\nkautta vähitellen saada heidät ymmärtämään, miten tulisi menetellä.\nKun he alkoivat näyttää väsyneiltä, saivat he juosta ulos hetkiseksi\nleikkimään, Mutta silloinkin piti opettaja heitä silmällä, ei\nkuitenkaan niin, että lapset olisivat tunteneet sen painostavan, tai\nettä heitä olisi mitenkään haitannut se, että heitä vartioittiin.\nEi vähääkään! He saivat leikkiä ja telmätä vapaasti. Mutta milloin\njoku pienokainen lankesi ja häntä sattui, oli Jenny heti häntä\nlohduttamassa ja katsomassa, oliko hän loukannut itseään, milloin\ntaas pari huimapäätä oli joutunut tukkanuottasille, tuli Jenny aivan\nhuomaamatta paikalle, ehdotti jonkun uuden leikin tai koetti jollakin\nmuulla tavalla tyynnyttää heitä.\n\nKun päivän luvut olivat loppuneet, läksi isäntä jälleen pois\nkehoitettuaan lapsia oleman hyvin ahkeria ja kilttejä. Jenny oli\njotensakin väsynyt monen tunnin jännittävästä työstä. Hän istui\nmukavasti pieneen vanhanaikuiseen kiikkutuoliinsa, otti kirjan\nlukeakseen ja samalla nauttiakseen levosta ja hiljaisuudesta.\nHänen asuntonansa oli vaatimaton, mutta varsin hauska huone\nkoulusalin vieressä. Jennyllä ei ollut palvelijaa, hän oli itse\noma palvelijansa, siivosi huoneensa ja keitti ruokansa. Eräs\nnaapurinvaimo toi hänelle vettä ja puita sekä auttoi häntä\nkaikenlaisissa raskaimmissa töissä.\n\nNuori opettaja viihtyi paikassaan hyvin, hän oli huvitettu\ntoimestaan ja oli oppinut pitämään lapsista. Tietysti hän toisinaan\noli hyvinkin väsynyt ja lapset monta kertaa tarkkaamattomia tai\ntottelemattomia, eivätkä vanhemmat tahtoneet oikein ymmärtää\nsäännöllisen koulunkäynnin tärkeyttä, niin että Jennyllä kyllä\noli vastoinkäymisiäkin väliin, mutta kun hän aamulla reippain\nvoimin aloitti työnsä, oli hän kiitollinen siitä, että hänellä\noli vaikutuspiiri ja juuri sellainen, joka häntä huvitti. Illat\neivät olleet hauskuutta vailla, kun hän sai lukea ja tehdä työtä\nhiljaisuudessa. Isännällä oli muutamia täysikasvuisia tyttäriä,\nsamoin pappilassa, joka ei ollut varsin kaukana koululta, ja molemmat\nnämä perheet olivat kutsuneet häntä käymään luonaan, niin että\nJennyllä oli hyvää seuraa. Mitä Jennyn entisiin tuttaviin tulee, asui\nhän liiaksi kaukana kotitienoiltaan voidakseen kuulla jotain heistä,\neikä ollut hänellä varaa ahkeraan kirjevaihtoon. Silloin tällöin\nkirjoitti hän sisarelleen Elinille.\n\nViimeksi jätimme hänet istumaan kiikkutuoliinsa, iloitsemaan levosta\nja rauhasta. Nyt kuului hiljainen yskähdys koulusalin ovelta.\n\n-- Kuka siellä? kysyi Jenny.\n\n-- Minä, vastasi ääni, ja pieni pojan pallero pujahti sisään.\n\n-- Ahaa, Pekka, etkö ole mennyt vielä kotiin. Onko sinulla mitään\nasiaa?\n\n-- On, vastasi poika, äiti on niin heikkona.\n\n-- Onko hän taas huonompi?\n\n-- On, ja hän pyytäisi opettajaa tulemaan meille, sillä hän ei tiedä,\nmitä tehdä.\n\nHetken aikaa oli Jenny harmissaan siitä, että häntä häirittiin, mutta\npian voitti hyvä sydän.\n\n-- Tulen paikalla, sanoi hän, pani pois kirjan huoaten ja\nvalmistelihe matkalle. Ulkona satoi, tiellä oli märkää ja poroa,\nja sairas asui ainakin virstan päässä koululta. Mutta Jenny kulki\nrohkeasti eteenpäin. Kun hän astui tuohon pimeään, köyhään majaan,\nei hän katunut, että oli voittanut itsensä. Ummehtunut, kuuma\nja epäterveellinen ilma löyhkähti häntä vastaan. Sairas makasi\nvaatepäällä sängyssä ja valitti tuskasta, muutamia pienokaisia istui\nlattialla nurkassa ja itki. Ensi työkseen asetti Jenny oven auki,\njotta lämmin kesäilma sai tunkea sisälle, senjälkeen houkutteli hän\nsairaan riisuutumaan ja auttoi häntä siinä. Sitte etsi hän puhtaan,\nkarkean lakanan ja valmisti hänelle kunnollisen vuoteen. Pojan\nlähetti hän noutamaan raitista lähdevettä ja kun hän oli pessyt\nsairaan kuumeenhohkoiset jäsenet raittiilla vedellä, näytti tämä\nrauhoittuvan ja vaipui hiljaiseen uneen.\n\n-- Rakkaat pienokaiseni, sanoi tuo hyvä opettaja kääntyen lasten\npuoleen, teidän on varmaan sekä nälkä että uni, eikä äitinne voi\nhoitaa teitä. Täällä kaapissa näen minä maitoa ja leipää, syökää nyt\nja menkää sitte nukkumaan.\n\nLohdutettuina ystävällisestä puhuttelusta pyyhkivät lapset\nkyyneleensä ja söivät hyvällä halulla iltasensa. Sillä aikaa oli\nJenny tehnyt lattialle jonkinlaisen vuoteen tapaisen oljista ja\nlevittänyt niille muutamia vaatepahasia ja kun hän oli tuudittanut\nnuorimman lapsen uneen ja näki toistenkin jo nukkuvan makeasti, läksi\nhän erään naapurinvaimon luo pyytääkseen häntä yöksi sairaan luo.\n\nHän lupasi pyytää isännältä rohtoja ja itse tuoda ne aamulla. Ja\nvasta nyt sai Jenny suunnata tiensä kotiinpäin saadakseen siellä\nnauttia tarpeellista lepoa.\n\nKäymällä lapsia tervehtimässä heidän kodeissaan oli Jenny oppinut\ntuntemaan heidän vanhempansa ja toivoi keskustelun, ystävällisyyden\nja avuliaisuuden kautta vähitellen voittavansa heidän luottamuksensa\nja ystävällisyytensä. Ymmärrettävästi hän siellä täällä kohtasi\nvastarintaa, kiittämättömyyttä ja epäilystä ja se koski kipeästi\nhäneen, mutta hän toivoi ajan pitkään asiain paranevan. Hän ajatteli,\nettä kun hän vaan voi olla kyllin ystävällinen lapsia kohtaan, hän\nvähitellen voittaa vanhemmatkin puolelleen.\n\n\n\n\n7.\n\nSairasvuoteen ääressä.\n\n\nOn syvälle sydämmeen käypää nähdä kärsimyksien runtelemat nuoret\nkasvot kärsivällisyyden ja sisällisen rauhan kirkastamina. Lyydia\nWerner oli melkein kohta rippikoulun loputtua kääntynyt vuoteen\nomaksi. Yskänsä tuli yhä ankarammaksi, hengityksensä tiheämmäksi,\nvoimat yhä heikommiksi. Mutta hänen silmänsä loistivat niin ihmeen\nihanasti ja tuo heleä, hieno puna hänen poskillaan poistui ja\npalasi lakkaamatta. Hänen hellät vanhempansa olivat jo kauvan aikaa\naavistaneet, että he pian menettäisivät tämän rakkaan lapsensa. He\neivät kuitenkaan odottaneet kuolemaa niin pian. Lyydia itse näytti\nolevan paremmin valmiina. Mutta taas tuli aika, jolloin hän oli\nparanemaan päin. Hän voi nousta jalkeillekin ja hiukan toimitella\nyhtä ja toista.\n\nEräänä päivänä kävi hänen luonaan Maria Ståle, joka asui ainoastaan\nmuutaman virstan päässä kaupungista ja sentakia voi helposti käydä\nsairasta ystäväänsä tervehtimässä. Lyydia oli kysellyt Marian toimia,\nja Maria oli muunmuassa kertonut, että hän opetti isänsä pyhäkoulussa.\n\nSilloin puhkesi Lyydia äkisti kiihkeään itkuun. Peljästyneenä ja\nihmeissään sulki Maria hänet syliinsä ja kysyi mikä hänet niin\nsurulliseksi teki.\n\n-- Ooh, huokasi Lyydia, toisinaan tuntuu niin raskaalta kun täytyy\nkurjana vetelehtiä, hyödyttämättä ketään. Lapsuudessani vanhempani ja\nveljeni mitä hellimmin vaalivat minua, koska aina olen ollut hento\nraukka. Nyt kun minun pitäisi palkita heidän monia vaivojaan, olen\nheikko ja sairas ja yhä edelleen heidän huolenpitonsa tarpeessa,\nvoimatta kiittää heitä muuten kuin tyhjillä sanoilla.\n\n-- Mutta hyvä Lyydia. Vanhemmat ja sisarukset eivät koskaan vaadi\nvastapalvelusta, lohdutteli Maria.\n\n-- Tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin niin raskaalta --, ei aina,\nmutta toisinaan, varsinkin kun kuulen toisten ikäisteni tyttöjen\ntekevän jotain hyödyllistä ja olevan vanhemmilleen avuksi ja iloksi.\n\nLyydian veli, joka kirjoineen oli istunut viereisessä huoneessa, tuli\nsisälle.\n\n-- Pikku siskoni, sanoi hän hellästi ja otti hänen laihan pienen\nkätensä omaansa, onko taas heikkouden hetki käsissä? Muistatko, mistä\npuhuimme eilen?\n\n-- Kyllä, Edvard. Sanoin silloin halusta tahtovani kuolla ja niin\ntahdonkin, mutta katsos, elää, ja elää näin hyödyttömänä, toisten\nvaivana ja vastuksena. -- -- --\n\n-- Eikö kärsimys ole työtä?\n\n-- On -- onhan se.\n\n-- Hyvä. Kenties on Jumala juuri sen antanut sinulle työksi, rakas\nLyydia; yhtä hyödyllistä kuin on kylväminen ja kyntäminen, voi olla\nkärsivällisesti kestäminen. Ja ennen kaikkia, se on se risti, jonka\nJumala sinun osaksesi on antanut ja tahdothan sinä kantaa sitä.\n\n-- Tahdon, Edvard, vastasi Lyydia pyyhkien kyyneleensä. Kunhan vaan\naina voisin sen muistaa. Ja sitäpaitsi kestää minun ristini vaan niin\nvähän aikaa, moni kun saa kantaa sitä 60, 70, 80 vuotta.\n\nNyt oli veljen vuoro pyyhkäistä pois kyynel Lyydian huomaamatta.\nHän rakasti hellästi tätä sisartaan, ja hänen sydäntään kouristi\najatellessaan, että hän hänet menettäisi, vaikkakin hän oli täysin\nvakuutettu, että sen osa oli ihana, joka sai vaihtaa tämän lyhyen\nsynnin ja surun murtaman maallisen elämän ijankaikkiseen autuuteen.\n\nTällaisia alakuloisuuden ja valituksen hetkiä oli Lyydialla\ntoisinaan, mutta ne kävivät yhä harvemmiksi, kuta varmemmaksi hänen\ntautinsa kehittyi. Hänen tuttavansa, jotka kävivät häntä katsomassa,\ntulivat usein hyvin juhlallisiksi nähdessään nuo kalpeat, suloiset\nlapsenkasvot ja kuullessaan hänen uskoa, toivoa ja rakkautta hehkuvaa\npuhettaan. Hänen puheistaan päättäen olisi hänet luullut kymmentä\nvuotta vanhemmaksi, sillä niin paljon totuutta ja syviä ajatuksia ne\nsisälsivät. Hänen rippikoulutovereistaan kävivät ainoastaan Maria\nja Ragnhild häntä katsomassa. Ne muut osaksi asuivat liian kaukana,\nosaksi olivat unhottaneet hänet, osaksi pelkäsivät kuolinvuodetta.\nIhmiset, joiden elämä kohdistuu ainoastaan pintapuolisiin seikkoihin,\nhuvituksiin, loistoon ja tyhjyyteen, eivät mielellään muistuttele\nkuolemaa ja peräytyvät nähdessään kuolevan läpitunkevan katseen\ntai tuon salaperäisen hyvän ilmeen, mikä toisinaan kuvastuu taudin\nkuihduttamista piirteistä. Vastustamaton voima veti Ragnhildia\ntämän tautivuoteen ääreen. Hänestä oli ihmeellistä, miten voi\ntottua kuolema-ajatukseen ja melkein toivoa mailmaan, jota ei\nkuitenkaan koskaan ole nähnyt. Vaikka Ragnhild itse oli terve,\neikä läheskään odottanut kuolemaa, toivoi hän kuitenkin hartaasti,\nettä hän tyyneesti voisi ajatella eroa elämästä. Kerranhan kuolema\nkuitenkin tulisi, kuinka hyvä silloin olisikaan olla valmiina?\nMutta kuinka sellaiseksi voisi tulla? Ragnhildilla ei mielestään\nollut paljon oikeata iloa mailmassa eikä oikeastaan mitään, minkä\nedestä eläisi, toisinaan hän oli aivan väsynyt kaikkeen, mutta\nsittenkään hän ei olisi tahtonut, ei uskaltanut kuolla. Paljon,\npaljon vakavia ajatuksia nousi hänen mieleensä käydessään Lyydiaa\nkatsomassa, ja usein keskustelivat nämä nuoret tytöt elämän syvistä\nkysymyksistä, mutta Ragnhild ei voinut päästä mihinkään selvyyteen.\nSitäpaitsi hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei hänen luonteessaan\nollut kyllin voimaa voidakseen taistella kaikkia esteitä vastaan,\njoita luultavasti ilmaantuisi tielle, vaikka hän saisikin selville,\nmitä hänen tulisi tehdä päästäkseen tuosta hänen ikäiselleen niin\nluonnottomasta haluttomuudesta. Rippikouluaikana oli hän opettajan\nerittäin hartaasti selittäissä elämää Jumalassa tuntenut olevansa\nlähellä taivasta, mutta niinpiankun hän tuli arkioloihin, kuunteli\nsisällötöntä keskustelua kotonaan, huomasi ettei yksikään siellä\najatellut muuta kuin turhuutta ja tyhjyyttä ja kuitenkin löysi siinä\ntyydytyksensä, silloin taas ne ajatukset haihtuivat, ja hän oli\nyhtä köyhä ja välinpitämätön kuin ennenkin. Lyydian luona kaikki\nnämä ajatukset jälleen heräsivät eloon, ja sentähden Ragnhild niin\nmielellään kävi hänen luonaan. Lyydia itse ei vähääkään aavistanut,\nminkä vaikutuksen hän teki niihin, jotka kävivät hänen luonaan.\nHän lausui ajatuksensa liikuttavan nöyrästi, mikä teki hänet niin\nherttaiseksi. Ragnhildin sieluntila herätti hänessä sydämmellistä\nosanottoa, ja väliin etsi hän hänelle kauniita, lohdullisia\nraamatunpaikkoja. Tuon nuoren sairaan ei tosiaankaan tarvinnut\nvalittaa, että hänen elämänsä oli hyödytöntä täällä maailmassa.\n\n\n\n\n8.\n\nHannan koti.\n\n\n-- Oleppas nyt reipas, Maija! Käy leipälaudan toiseen päähän, minä\nkäyn toiseen.\n\n-- Oho, kyllä minä aina jaksan, kunhan neiti Hanna vaan ei turmele\nitseään nostamisella.\n\n-- Ei hätää! Noh, uuni jäähtyy.\n\nLeipälauta nostettiin ja nuo pyöreät kakut pistettiin uuniin toinen\ntoisensa jälkeen. Hanna Sandberg seisoi siinä punakkana ja kuumissaan\nja asetti kakut lapiolle, kun Maija pisti ne uuniin.\n\n-- On se sentään epäkristillistä, että panevat noin nuoren tytön\nleipomaan tynnyrin taikinaa tottuneen taiturin tavoin. Siinä on\nkylliksi jo vanhemmallekin ihmiselle, sanon minä.\n\n-- Mutta nuoremmalla pitää olla enemmän voimaa kuin vanhalla, puuttui\nHanna puheeseen.\n\n-- Niin, niin. Mutta ei silloin vielä ole täysiksi kehittynyt,\nkun on seitsemäntoista vuotta. Neiti Hanna ei ole raatanut\nkahdeksanvuotiaasta, kuten minä, kas siitä tulevat käsivarret\ntällaisiksi, sanoi Maija ja näytti punaisia suonikkaita käsivarsiaan.\nNäenhän minä, että neiti on kätevä monessa työssä, mutta ei hän ole\nkantanut vesikorvoa eikä pessyt lattiaa.\n\n-- En, se on totta, mutta näetkös Maija, kun on ottanut talouden\nhoitaakseen, saa tehdä, mitä vaaditaan.\n\n-- Kai se niin on, mutta helpompaa olisi ollut istua ja ommella\nreikäompelusta tai nyplätä pitsiä maksosta.\n\n-- Kenties helpompaa, mutta minä rakastan enemmän ripeätä elämää,\nminä olen terve ja roteva. Ja löytyy niitä hentoja ja heikkojakin\ntyttöjä, jotka sopivat käsityöntekijöiksi.\n\n-- Neiti Hanna on kyllä käynyt koulua, sanoi Maija puoleksi\nkysyvästi, näkyyhän se kaikesta.\n\n-- Olen muutamia vuosia, mutta sitten ei ollut varaa maksaa\nlukukausimaksoa, ja niin se jäi. Ja nyt toivon voivani ansaita\nleipäni tällä tavoin.\n\n-- Rehellistä työtä se on, mutta jos minä saan sanoa sanan, niin\nminusta olisi rouva voinut pitää vanhan emännöitsijän vielä vähän\naikaa, koska neiti Hanna lupasi olla palkatta niin kauvan, niin\nolisihan vaivat pantu tasan.\n\nHanna näytti katsovan tarpeelliseksi vaihtaa keskusteluaihetta ja\nalkoi kysellä uuninlämmityksestä, nousemisesta ja muista leipomiseen\nkuuluvista asioista. Koko ylpeänä siitä, että tiesi jotakin enemmän\nkuin emännöitsijä, alkoi Maija laveasti kertoa yleensä leipomisesta\nja erittäin juuri tästä ja niin unohti hän tyytymättömyytensä rouvan\njärjestykseen.\n\nHanna oli saanut jokseenkin edullisen paikan eräässä\nmaalaiskartanossa. Työ tosin uhkasi toisinaan käydä yli voimain,\nmutta onneksi oli Hannan terveys terästä, ja hän oli kestänyt\ntähän saakka. Työn hän mielellään olisi suorittanut, sitä hän oli\ntoivonut ja odottanut ja siitähän hän sai palkkansa, vaikka alussa\npienenkin, mutta mikä väliin tuntui hiukan raskaalta, oli emännän\nylpeä ja vaativainen kohtelu ja se seikka, että hän oli niin yksin ja\noman onnensa nojaan heitettynä. Niinkauvankun entinen emännöitsijä\noli talossa, noin muutaman viikon, jolloin Hannaa opastettiin ja\ntotutettiin moniin vaikeihin tehtäviin, oli hänellä jonkinlaista\nseuraa. Emännöitsijä ei tosin ollut mikään sivistynyt ihminen,\nmutta hän oli ystävällinen Hannaa kohtaan ja antoi hänelle monta\nhyvää neuvoa ja opetusta palvelusväen suhteen. Olisihan ollut joku\npuhetoveri edes, mutta nyt hän oli poissa ja Hanna aivan yksin.\n\nHanna ei ollut saanut mitään hienoa kasvatusta. Jonkusen vuotta oli\nhän käynyt X:n tyttökoulua ja sitäpaitsi oppinut äidiltään käsitöitä\nja kaikenlaisia taloustoimia, mutta Hannalla oli sivistystä omaksuva\nluonne, ja seurustelu toverien kanssa, jotka olivat sivistyneistä\nkodeista, oli vaikuttanut terveellisesti hänen tapoihinsa ja\nolentoonsa. Hanna oli usein saanut seurata äitiään, kun tätä\npyydettiin laittamaan pitoja ja illallisia, ja tuo reipas, näppärä,\niloinen tyttö saavutti pian suosiota ja sai työtä äitinsä entisissä\npaikoissa. Rouva Sandberg oli köyhyydestään huolimatta hyvin arvossa\npidetty nainen. Kaikki tämä vaikutti, ettei Hanna voinut tyytyä\nyksinomaan palvelusväen seuraan. Talon nuoret tyttäret näyttivät\npitävän Hannaa liian huonona seurustellakseen hänen kanssaan, ja niin\noli hän jätetty aivan yksikseen.\n\nOli hyvin vaikeata olla emännän ja palvelijan välillä. Överstin rouva\noli ankara emäntä, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Tarvittiin\nsuurta taitoa suuren palvelijajoukon ohjaamiseen ja silmälläpitoon,\njotta jokainen teki tehtävänsä hyvin ja ajallaan. Heikompi ja\nluonteeltaan hellätuntoisempi tyttö olisi piankin uupunut, mutta\nHannalla oli loppumaton aarre hyvää tuulta ja reipasta rohkeutta.\nOllen käytännöllinen luonteeltaan ja huvitettu taloustoimista oppi\nhän nopeasti, mitä hän paikassaan tarvitsi ja teki pienemmänkin\ntehtävänsä uskollisesti ja uutterasti. Tuo nuori tyttö tunsi itsensä\nonnelliseksi ja varmaksi ajatellessaan, että hän nyt teki työtä\nmäärätystä palkasta ja sitten voi käyttää rahansa, miten ikinä\nhalutti. Suuria vaatimuksia ei tuolla yksinkertaisella tytöllä\nollut. Hän ei toivonut sen enempää, kuin että saisi ruti köyhtyneen\nvaatevarastonsa parannetuksi ja sitten, jos riittäisi, voisi ostaa\njonkun hyvän kirjan tai kirjoittaa kirjeen joskus. Heti päätti Hanna\nkoettaa panna säästöön vanhanpäivän varaksi tai saadakseen siitä\nsairauden tai muun onnettomuuden sattuessa. Monetkin nuoret tytöt,\njoilla on vapaasti käytettävänään useampia satoja ainoastaan pukujaan\nvarten, eivät tuskin voi käsittääkään miten 20:stä hopearuplan\nvuosipalkasta -- niin suuri oli Hannan palkka -- voisi suorittaa\nkaikki menonsa ja sitäpaitsi panna vielä säästöön, mutta Hanna oli\nmielestään rikas, ja vuoden lopussa oli hänellä todellakin pieni\nrahasumma säästössä, joka pantiin säästöpankkiin.\n\n\n\n\n9.\n\nAmyn koti.\n\n\nOlemme jo kuulleet Amy Lundinin kertoneen tovereilleen, että hän\nkesän kuluessa kävisi jossakin kylpylaitoksessa. Se tietysti oli\nvaan hänen tavallista laverteluaan, sillä hänen vanhemmiltaan ei\nhetikään liiennyt varoja niin kalliiksi käypään huvitteluun, ja mitä\nAmyn terveyteen tulee, oli se erinomainen. Koko juttu syntyi siitä,\nettä Amy oli kuullut Alice Lagerin aikovan viettää kesäänsä jossain\nkylpypaikassa Ruotsissa ja koettanut keksiä keinoa päästäkseen itse\nmukaan rikkaan ystävänsä keralla. Siitä tuumasta ei kuitenkaan tullut\nmitään. Alicen tietoon oli tullut, että kylpypaikka oli ikävänlainen,\njonkavuoksi hän katsoi soveliaammaksi viettää talvikauden Helsingissä\nja päätti jäädä kesäksi kotiin. Hänen kotikaupunkinsa oli sitäpaitsi\nkesällä hauska olinpaikka. Kadut olivat leveät, ja mataloita\nrakennuksia ympäröi kaikkialla soma puutarha. Kauniita ympäristöjä ei\nmyöskään puuttunut, joten tilaisuutta huviretkiin luonnonhelmassa oli\nyllin kyllin. Amykin muutti suunnitelmansa. Ensi aluksi lyöttäytyi\nhän Alicen ainaiseksi seuralaiseksi ja älynsä ja imartelutaitonsa\navulla hankki hän itselleen pääsön kaikkiin niihin huvitilaisuuksiin\nja retkeilyihin, joita tämä huvinhaluinen nuori neiti pani toimeen\ntai joihin hän muuten oli osallisena. Pieniä lahjoituksia, niinkuin\nnauhoja, pitsejä, sopimattomia kenkiä tai hansikkaita, joita antelias\nystävä Amylle tuon tuostakin pisti, piti Amy hyvänään. Alice oli\nsiksi ajattelematon, ettei hänen mieleensäkään juolahtanut moisen\nlahjan sopimattomuus, ei myöskään Amy, jonka ainoa ajatus ja halu\noli käydä hienosti ja uusimman kuosin mukaisesti puettuna mutta\njonka kukkaro, ikävä kyllä, oli ylen laiha, tuntenut vähintäkään\nnöyryytyksen tunnetta vastaanottaessaan \"niitä muruja, jotka rikkaan\npöydältä putosivat\".\n\nTärkeimpänä puheenaiheena pikkukaupungissamme oli paraillaan\nhankkeissa oleva suuremmoinen huviretki, johon koko kaupunki\notti osaa. Valmistuspuuhien etunenässä olivat rouvat Lager ja\nCederskiöld, nuo molemmat uupumattomat huvientoimeenpanijat.\nNuoret tytöt kerääntyivät ompelemaan lippuja ja liehuttimia,\njoita aijottiin pystyttää juhlakentäksi valitun niityn ympärille.\nNuoret herrat juoksivat itsensä uuvuksiin hankkiessaan veneitä,\nlipputankoja ja penkkiä. Vanhemmat herrat toimittivat viiniä ja muita\njuomatavaroita, ja rouvat lupasivat hyväntahtoisesti pitää huolta\nruu'asta. Koko kaupunki oli liikkeellä. Kaupungin ainoa ompelija oli\nsaada keuhkotaudin koettaessaan valmistaa kaikki tilaukset, sillä\nnuoriso oli päättänyt esiintyä kansallispuvuissa tai paremmin sanoen\nkansallispukujen tapaan muovailluissa pukimissa aina sen mukaan, mikä\nkullekin parhaiten soveltui. Amylla oli aika työ, ennenkun sai isänsä\nsuostumaan koko juhlaan ja vielä ankarampi, kun tuli kysymys puvusta.\n\nUkko Lundin oli vanha kunnon mies, yksinkertainen ja vaatimaton.\nSeuraelämä ei häntä huvittanut, hän viihtyi parhaiten kotona. Varsin\nnuoresta pojasta oli hän saanut kamppailla köyhyyttä vastaan ja\nhän oli tehnyt uutterasti työtä päästäkseen jotakuinkin turvattuun\nasemaan. Mutta eipä vaan tahtonut onnistua. Kaihoten kotoista onnea\noman lieden ääressä oli hän mennyt naimisiin kauniin ja luulonsa\nmukaan hyvän ja kelpo tytön kanssa ja toivoi nyt saavansa muodostaa\nelämänsä semmoiseksi, jommoiseksi hän sen jo poikavuosinaan oli\nkuvitellut, joka kyllä kysyisi ponnistuksia ja uutteruutta, mutta\njonka ihana tarkoitusperä oli valmistaa kodin onnea ja huolehtia\nsen toimeentulosta. Unelmissaan oli hän toivoellut pientä hiljaista\nkotia, ahkeraa, ymmärtäväistä vaimoa, joka jakaisi työtaakan hänen\nkanssaan, loimottavaa takkavalkeata, yksinkertaista ateriaa ja\nseuraksi muutamia hyviä ystäviä. Mutta nuori rouva oli tuskin\nennättänyt kotiutua, kun hän jo halusi näyttää pientä, sievää\nkotiansa muille. Täytyi pitää kutsut, joiden tuottamat kulut nousivat\nhämmästyttävän suuriksi. Talon nuori rouva loisti kuin tähti ja\noli aivan lumoava emäntä. Hänen miehensäkin täytyi ihastua häneen.\nMutta jälestäpäin tulleita laskuja oli kovin vaikea suorittaa, ja\ntuo ymmärtäväinen mies päätti mielessään, että kutsut saivat olla\nviimeiset, niinkuin olivat ensimmäisetkin olleet: hänen tulonsa\neivät muuten voisi mitenkään riittää. Niin oli _hän_ päättänyt,\nmutta rouva oli päättänyt aivan päinvastoin. Ilmoisen ikänsä\noli hän ollut vähävarainen ja muista riippuvainen ja oli mennyt\nnaimisiin varta vasten saadakseen panna toimeen juhlia ja pitääkseen\nkutsuja. Työstä ja taloustoimista oli hän tyttönä ollessaan saanut\nylenmäärin tarpeensa. Piti senvuoksi nyt hankkia taitava keittäjä,\nkolmin verroin kalliimpi kuin herra Lundin oli ajatellut. Tämä piti\nhuolen taloustoimista. Toimeen ei myöskään tultu ilman sievosta\nkamarineitiä, joka taisi kähertää tukkaa, koristella hattuja\nja ommella. Hän piti huolta ompeluksista. Niin oli nuori rouva\nriippumaton kaikesta.\n\nTurhaan odotteli herra Lundin uneksimiaan rauhanhetkiä, jolloin hän\npolttelisi piippuaan lämpimässä uunin loukossa tai lukisi jotain\nhyvää kirjaa vaimolleen, kun tämä ahkerasti ompelisi tai kutoisi\nsukkaa. Oi turhaan! kutsuja kemuihin tuli tulemistaan tälle nuorelle\nkaunottarelle, ja kun hän niissä oli uuvuttanut itsensä tanssimalla\nmyöhään yöhön -- useinkin kun hänen miehensä kotona pitkät ajat\nistui kirjoituspöytänsä ääressä sovittelemassa yhteen tuloja ja\nmenoja -- täytyi hänen korvata vahinko nukkumalla myöhään aamulla.\nKun herra Lundin jo kauvan sitte oli mennyt virkatoimilleen,\nnäyttäytyi rouva vasta aamukahvilla. Ja usein kun mies tuli kotiin\npäivälliselle, istui rouva vielä aamupuvussa lukien romaania. Mutta\nkun päivällisaika joutui, ei ruoka ollutkaan valmista, sillä rouvahan\noli juonut aamukahvinsa niin myöhään ja oli senvuoksi määrännyt\npäivällisen pari tuntia myöhemmäksi kuin tavallisesti.\n\nHerra Lundinilla oli siihen aikaan enkelin kärsivällisyys, vaikka hän\nei voinutkaan pidättää huokausta silloin tällöin. Hän oli syönyt\nniukan ja huolimattomasti valmistetun murkinansa aikaisiin aamulla\nja olisi kernaastikin tarvinnut jo päivällistä. Illat olivat,\njollei rouva ollut poissa, mikä oli hyvin tavallista, jotenkin\ntoistensa kaltaisia. Kun ei ollut vieraita, ei nuori rouva voinut\nkäsittää, miten saisi pitkän puhteen kulumaan. Mihinkään työhön hän\nei ryhtynyt, Annikkahan oli juuri neulomisia varten taloon otettu,\nja yhteisluvusta hän ei pitänyt, varsinkaan jos kirjan sisältö\noli vakavampaa laatua. Itse ei hän kuitenkaan voinut lukea koko\npäivää, ja olihan hänellä ollut romaani kädessä melkein siitä kuin\nnousi ylös. Niinmuodoin virui hän sohvalla puolinukuksissa taikka\nkorkeintaan kertoi hän viime tanssijaisista tai kutsuista tehden\nvertailuja naisten puvuista tai suunnitellen uutta itselleen.\n\nKun hän näin oli käynyt kylläkseen kestiä, vaati muka kohteliaisuus\nhäntä vuorostaan pitämään kutsut. Tässä kuitenkin tuli tenä eteen:\nherra Lundin vakuutti, ettei hänellä ollut moisiin varoja. Ei\nvaroja! kuinka sitte muilla ihmisillä oli varoja? Heillä kaiketi oli\nsuuremmat tulot. Mutta miksei hänkin hankkinut suurempia tuloja? Hän\noli vielä nuori, saisi kyllä aikaa voittaen isomman palkan, mutta nyt\nvaan oli niukalta. Mitä tyhmyyksiä! herra A. ja herra B. ja herra C.\nolivat myöskin nuoria ja heillä oli pienet virat, mutta he pitävät\nkuitenkin kutsuja, ja mitä rouvien vaatetukseen tulee, kestävät he\nkilpailun kenen kanssa tahansa kaupungissa. Nämä herrat kukatiesi\ntekivät velkaa, tai oli heillä yksityistä omaisuutta. No, otti sitte\nvelaksi. Ei, ei, se oli vastoin hänen periaatteitaan. Periaatteita!\nei saa olla sellaisia periaatteita. Kunpa hän olisi tiennyt,\nettä miehellään oli periaatteita, eipä vaan olisi ruvennut hänen\nvaimokseen. Ei hän ole mennyt miehelään istuakseen kaiken vuotta\nneljän seinän sisällä seurana vain tuppisuu, ikävystyttävä mies.\nHänen täytyi saada pitää kutsut, tämä sai ottaa rahat mistä ikinä\ntahtoi. Mies nuhteli lempeästi vaimoaan, puhui tuloistaan, lupasi\nhalvempaa huvittelua, vakuutti uskollisuuttaan ja toivoi voivansa\nlaskea koko mailman hänen jalkainsa juureen, jos vaan olisi hänellä\nsiihen valta. Turha vaiva! Ei hän ollut koko mailmaa pyytänytkään,\nhän tahtoi vain pitää yksinkertaiset kestit, samaan tapaan kuin rouva\nA ja rouva B ja rouva C: jäätelöä, teetä seitsemien leipien kanssa,\nillallista, johon kuului kuusi ruokalajia ja sitte lopuksi hiukan\ntanssia ja kuvaelmia. Sellaiset kestit hän tahtoi pitää ja hänen\n_täytyi_ saada ne pitää. Ja sitte seurasi kyyneleitä ja rukouksia,\nkenties vielä hillitön itkunpuuskakin, ja lopputulos oli -- kestit,\nsellaiset kuin oli ollut rouva A:n ja rouva B:n ja rouva C:nkin luona.\n\n-- Vaimoni on vielä nuori, ajatteli tuo verraton aviomies. Hänen\ntähänastinen elämänsä on ollut työlästä, nyt tahtoo hän nauttia\nelämästä. Arvatenkin hän ennenpitkää kyllästyy, ja sitte me elämme\nvaatimattomasti ja tarkasti. Minä puolestani koetan tehdä työtä\nkaksinverroin ja säästää missä taidan. On totta, että olen ennen\naikojani vanhennut ettenkä ymmärrä nauttia elämästä. Mutta enhän saa\nkieltää vaimoltani sitä ilon vähää, minkä voin hänelle valmistaa.\nJonkun verran velkaa saan kaiketi tehdä tänä ensi vuotena, mutta\nsehän on varsin tavallista, kun uutta kotia perustetaan.\n\nÄidin kauneus oli tosin kuihtunut ja isän luonne ja terveys\nmenettäneet voimastaan kaksikymmenvuotisessa kamppailussa huolia ja\nvaikeuksia vastaan. Kasvava lapsilauma oli kartuttanut menoja siihen\nmäärään, että kestinpito vähitellen oli lopetettava. Taitava keittäjä\nja näppärä kamarineiti olivat aikoja sitte lähteneet talosta: he\nsaisivat muualla helpommalla työllä parempaa palkkaa. Äiti sai kun\nsaikin muistutella muinaista kätevyyttään ompelussa, kutomisessa ja\nruuan laitossa. Mutta jos työ tuntuu taakalta ja siihen ryhdytään\nvastenmielisesti, ei siitä koidu itselle iloa eikä muille huvia.\n\nNyt sai herra Lundin kerrankin nähdä vaimonsa taloustoimissa. Mutta\nvoi niitä synkkiä kasvonilmeitä, kalpeutta, väsymystä ja useinkin\nitkettyneitä silmiä, jotka turmelivat hänen unelmiensa ihanan kuvan\nja valoivat raskaan suruisuuden hänen mieleensä.\n\nNiin yleni sitte Amy. Ilokseen teki isä sen huomion, ettei tälle oltu\nsuotu mitään erityistä kauneuden lahjaa. Hän toivoi saavansa hänestä\nymmärtäväisen, hyvän tyttären, joka ennenpitkää auttaisi äitiä tämän\nvaivaloisessa työssä, ompelisi ja pitäisi huolta taloustoimista ja\nlapsista.\n\nMutta myöskin äiti oli huomannut Amyn jokapäiväisen ulkomuodon\nja hän oli päättänyt korvata tältä puuttuvan kauneuden loistavan\nkasvatuksen, sievän käytöksen ja mahdollisimman hienon vaatetuksen\nkautta. Hänelle koetettaisiin hankkia tarkoituksenmukaista seuraa\nja tilaisuutta huvittelemaan mielin määrin, ja olisipa sitte kumma\nkohtalo, jollei tyttö joutunut rikkaisiin naimisiin. Köyhälle ei Amy\nsaisi mennä mistään hinnasta, sen päätöksen oli äiti tehnyt jo tämän\nkehdon ääressä. Äidin uljaan urheuden koko voimalla oli rouva Lundin\ntehnyt työtä näiden tuumiensa toteuttamiseksi. Hän oli unohtanut\nitsensä, omat huvinsa, oman etunsa. Mitä tekoa hänellä enää olikaan\nmailmassa? Hänen kukoistuksensa oli mennyttä, toiset nuoret rouvat\nja neitoset olivat nyt ihailun ja liehakoimisen esineinä. Hänen ei\nsopinut ajatellakaan komeata vaatetusta, siihen hänellä ei enää\nollut varoja, kaikki täytyi uhrata tytön eduksi. Niinkauvankun menot\nkoskivat Amyn koulumaksoja, kirjoja tai soittotunteja ei isä ollut\nvastaan, vaan antoi mielellään kaikki mitä rahavähistä riitti. Hän\noikein iloitsi nähdessään äidin innon, uskalsipa vielä toisinaan\najatella, että äiti oli tullut huomaamaan, miten sisällötöntä oli\nelämä ilman korkeampia harrastuksia ja tahtoi nyt, että tytär ainakin\nsaisi oppia jotakin parempaa. Mutta pian älysi hän, mihin suuntaan\nAmyn kasvatus kulki, ja hän huolestui kovasti. Hän koetti puhua\nsiitä vaimolleen. Silloin huomasi hän, että tässä toteutettiin jo\nkauvan edeltäkäsin harkittua suunnitelmaa, jota ei voitaisi kumota\nilman ankaraa ottelua, eipä vähemmällä kuin, että hän ottaisi\nisänoikeutensa avuksi, ja silloinhan olisi kotirauha ikiajoiksi\nmennyt. Tyttärien kasvattaminen oli äidin asia, selitti rouva Lundin.\nHänpä pitääkin siitä huolen kaikista vastaväitteistä huolimatta\nja hän kasvattaa tyttärensä oman mielensä mukaan ja niin, että\nkasvatuksesta on heille itselleen sekä onnea että menestystä. Isä sai\nkyllä ottaa osalleen pojat, ne tahtoi hän mielelläänkin jättää hänen\nhoiviinsa. Mies pääsee aina jollakin keinolla mailman läpi, pojista\nsai hän kernaasti kasvattaa työjuhtia, jos niin halutti -- miehen\nasiahan onkin tehdä työtä ja elättää nainen. Mutta tyttäriä ei vaan\nkasvateta samaan surulliseen, uhrausten uuvuttamaan elämään, joka oli\ntullut niin monen naisen osaksi, siihen ei heidän äitinsä milloinkaan\nsuostuisi. Hän oli saanut kokea, mitä köyhyys ja itsensäkieltäminen\nmerkitsi.\n\nHerra Lundin ymmärsi, ettei siinä auttanut keskustelut, puheet eikä\nselitykset, siihen kokemukseen oli hän hyvästikin tullut niinä\nvuosina kuin olivat olleet naimisissa. Valtaansa hän ei tahtonsa\nkäyttää, ja niin päätti hän kotirauhan vuoksi sallia vaimonsa\njossain määrin viedä tahtonsa perille. Hän koettaisi sitte itse\npitää silmällä tytärtään ja vastustaa kaikkea pintapuolisuutta\nkasvatuksessa. Kuinka raskaalta hänestä tuntuikaan, kun kaikkein\ntärkeimmässä asiassa, lastenkasvatuksessa, ei voinut olla samaa\nmieltä vaimonsa kanssa. Äiti oli siitä huolimatta johdonmukainen ja\nuupumaton työssään.\n\nKun Amy oli kahdentoista vuoden vanha, tuli kaupunkiin\ntanssin-opettaja. Rouva Lundin ei ollut saanut minkäänlaista\nkouluutusta tanssissa, ja kuitenkin oli suuresti ihailtu hänen\nmiellyttävää tanssiaan ja sulavia liikkeitään. Mutta kaupungin\nylhäisempien perheiden lapset aikoivat käyttää hyväkseen\ntanssinopettajan oleskelua paikkakunnalla, ja silloin piti Amynkin\npäästä mukaan, varsinkin kun hänellä luonnostaankaan ei ollut siroa\nkäytöstä ja hän erityisesti siihen aikaan oli oikein kömpelö. Herra\nLundinilla oli äskettäin ollut suuria menoja, ja hän vakuutti, ettei\nollut varoja ja että Amy sitäpaitsi kyllä oppisi tanssimaan niinkuin\nniin monet tytöt ennen häntä. Niinpä niinkin; Isä vaan ei tahtonut\ntukea hänen tuumiaan ja senvuoksi sanoo hän, ettei hänellä ole\nvaraa. Mutta jos hän voi olla niin julma isä, niin aikoo hän ainakin\nnäyttää, mihin hän pystyi.\n\nRouva Lundinilla oli muutamia kalleuksia, jonkun vanhan tädin peruja.\nNiillä ei ollut suurtakaan arvoa, mutta myytyinä saatiin niistä\njoltinenkin rahasumma, joka kyllä riitti Amyn tanssituntien maksuksi\nja sitte tiesi mihin vasta ilmestyviin tarpeisiin. Amy sai nyt\nkäydä tanssikoulua ja se sekä äidin väsymättömät opetukset kauniin\nkäytöstavan tärkeydestä alkoivat tehdä vaikutuksensa. Äiti huomasi\nilokseen myöskin, että kuta vanhemmaksi Amy tuli, sitä suuremmaksi\nkasvoi hänen rakkautensa seuraelämään ja komeaan vaatetukseen,\nsanalla sanoen kaikkeen, mitä äiti itse oli rakastanut ja ihaeltavana\npitänyt. Tosin oli Amyn ulkomuodosta haittaa, mutta hyvä tahto ja\nuutteruus saavat paljonkin aikaan. Viidentoista vuoden ikäisenä\noli Amy täysin kypsynyt salonkineiti huolimatta arkipäiväisestä\nulkonäöstään.\n\nTähän aikaan alkoi rouva Lundin puuhata ranskankielisiä\nkeskustelutunteja Amylle. Se olisi lopullinen viimeistely\nkasvatuksessa, sitte häntä voitaisiin pitää \"valmiina\". Herra\nLundinin mielestä olisivat oppitunnit luonnontieteissä, terveysopissa\ntai historiassa olleet hyödyllisempiä, siihen tarkoitukseen lupasi\nhän hankkia rahoja, ainakin yhdeksi talvikaudeksi, enempää hän ei\nvoinut luvata, koska kahden Amya nuoremman pojan nyt piti alkaa\ntosityössä lukea, ja he niinmuodoin tarvitsivat yhä useampia ja\nkalliimpia kirjoja.\n\nMutta moinen lyhytnäköisyys sai rouva Lundinin aivan hämmästymään.\nMitä ihmeen hyötyä Amylla oli luonnontieteistä? Ja sopiko nyt puhua\ntuollaisista aineista seurassa ja tanssiaisissa? Ja terveysoppia?\nTehtäisiinkö Amysta sitte lääkäri? Siitä oli jo, Jumala paratkoon,\nvaroittavana esimerkkinä Eedit Berg, joka oli nuoren tytön oikea\nirvikuva. Ei, ranskankielisiä keskustelutunteja Amy juuri tarvitsi\nja myöskin tulisi saamaan. Siihen ei herra Lundin kuitenkaan\nantanut suostumustaan. Hän ei katsonut voivansa toisten lasten etua\nvahingoittamatta käyttää rahoja näin hyödyttömään tarkoitukseen. Mitä\nteki silloin rouva Lundin? Hänellä oli vielä hiukan säästörahoja\nmyymistään koruista, ja kun ne loppuivat, erotti hän toisen\npalvelijan. Tietysti siitä karttui rouvalle entistä enemmän työtä,\nmutta se oli välttämätöntä. Sitähän kestäisi vaan jonkun aikaa, ja\nkun sitte Amyn kasvatus olisi loppuun suoritettu, oli äiti täyttänyt\ntehtävänsä vaikeamman puolen ja voi mahdollisesti jälleen palkata\ntoisen palvelijan. Nuoremmat tyttäret olivat vielä pieniä. Kun heidän\nvuoronsa tuli, löytyi kai jokin keino heidänkin varalleen. Ehkä Amy\njo silloin oli hyvissä naimisissa.\n\nAmy sai siis kun saikin ottaa keskustelutunteja ja taisi lopetettuaan\njuuri saman verran kuin useimmat muutkin tytöt hänen asemassaan.\nHän osasi sanoa: _Ah, mon Dieu!_ ja _Fi donc!_ ja _Comme c'est\ndrôle!_ ja sen semmoista, eikähän vastaiseksi enempää tarvittukaan.\nKunnon kaupungissamme puhuivat ihmiset ruotsia eikä siellä oltu\nranskalaista nähty moneen herran vuoteen, jollei oteta lukuun Alicen\nkotiopettajaa, joka Amylle oli ranskaa opettanut, ja hänkin oli\noppinut puhumaan ruotsia melkein kangertamatta. Pääasia olikin, että\nAmy oli käynyt näillä tunneilla, tulos oli yhdentekevä.\n\nTällaisen kasvatuksen oli Amy saanut, ja nyt se oli päätetty. Kun\nkaikesta, mitä yllä on kerrottu voi päättää, millainen äidin luonne\noli, voi hyvinkin arvata, millaisia ajatuksia tyttäreen jo pienestä\npitäen istutettiin. Entäs isä sitte? Hän oli aikonut vastustaa\nkaikkea pintapuolisuutta Amyn kasvatuksessa ja pitää tytärtään\nsilmällä. Hän kyllä koettikin, mutta päivä päivältä tuli hän yhä\nselvemmin käsittämään miten turhaa työtä hän teki. Jos hän epäsi\nrahoja, oli hän raakalainen. Jos hän vastusti Amyn ennenaikaista\nkylään ja kesteihin viemistä, oli hän itsevaltias. Jos hän puhui\ntyttärelleen velvollisuuksista, naisen ylevästä kutsumuksesta\ntai muusta samanlaisesta, oli hän julma, kun voikin väsyttää\nlapsen moisella, josta hän aikoinaan kyllä saisi kuulla. Tämä\nkaikki sanottiin tyttären läsnäollessa, joka alkoi yhtyä äitinsä\nmielipiteisiin ja pitää niitä tosina. Kun isällä tavallisesti oli\nylenmäärin työtä, niin että hän harvoin ennätti olemaan omaistensa\nparissa ja monien huolten painamana silloinkin usein oli vaiti ja\näkäinen, pysyi Amy vieraana isälleen. Olikin paljon hauskempaa kuulla\näidin kertovan huveista, joissa oli ollut tai laativan suunnitelmia\nAmyn tulevaisuutta varten.\n\nIsä alkoi pitää tytärtään menetettynä. Hän älysi, ettei hän mitään\nvoinut aikaansaada. Jos hänen alituiseen täytyi vaan evätä ja evätä,\nnäyttäisi hän vaimonsa ja lastensa silmissä kovalta, tylyltä ja\nkohtuuttomalta, jopa sammuttaisi vähitellen viimeisenkin rakkauden\nkipinän heidän sydämmistään. Ja sittekin taitaa olla parasta\nnaiselle olla juuri sellainen, kenties on se hänen onneaan, kenties\nolivat hänen unelmansa kodin onnesta ja rakkaudesta vaan nuoruuden\nhaavekuvia, joiden aika jo oli joutua unhotuksiin.\n\n-- Tulehan äiti neuvottelemaan kanssani juhlasta, pyysi Amy, joka\njuuri oli tullut kotiin Alice Lagerin luota ja jonka päässä vieläkin\npyöri kirjavat nauharuusut, liehuvat hapset, raitaiset hameet.\n\n-- Kohta lapseni, vastasi äiti, joka paraillaan vastasi taikinaa, en\nvoi jättää tätä. Karoliina lunttu leikkasi haavan sormeensa, eikä\nmeillä ole leipää illaksi.\n\n-- Mitäs Leena sitte tekee?\n\n-- Lapsi kulta, hänhän on pyykillä.\n\n-- Taaskin pyykillä! Eihän ole päälle kahtakaan viikkoa siitä kuin\nviime pesu korjattiin.\n\nÄiti huokasi.\n\n-- Kuinkahan monta vaatekertaa luulet lapsilla olevan? Tuskin on\nheillä kolmea, neljää kullakin, ja sinä tyttäreni käytät pitkiä\nrimsuhelmaisia alushameita ja vaaleita pukuja. Ei kestä kauvaakaan,\nkun taas on pesu valmiina. Sellaista on, kun on köyhä. Olen pyytänyt\nisältä sinulle paria uutta pukua kesäksi, mutta hänellä tietysti ei\nollut rahaa.\n\n-- Minun mielestäni voisit ottaa apuihmisen, sanoi Amy.\n\n-- Kyllä mielelläni, kunhan sinä vaan sanot, millä sen palkka\nmaksetaan. Sinun pukusi kenraalin tanssijaisiin teki aimo aukon\ntalouskassaan, lisäsi äiti matalalla äänellä, jotteivät lapset\nkuulisi, jotka myöskin olivat huoneessa.\n\nAmy huokasi kärsimättömästi.\n\n-- Tulin puhumaan kanssasi juhlasta enkä kuullakseni noita\nijankaikkisia köyhyyden itkuvirsiä. On parasta, etten ensinkään ota\nosaa juhlaan.\n\n-- Se olisikin viisainta, tokasi vanhin pojista, joka oli kiltti ja\nharvinaisen älykäs lapsi.\n\n-- Kuuleppas noita hävyttömiä poikia, tiuskasi Amy suuttuneena. Mitä\nsinä näistä asioista ymmärrät?\n\nPoika punastui, mutta vastasi sitte tyynesti:\n\n-- Kuulithan äsken, ettei meillä ole varaa pitää apuihmistä, vaan\näitiparan täytyy itse vastata taikina, ja sinä kumminkin tahdot mennä\ntanssijaisiin ja tuhlata rahaa turhuuksiin.\n\n-- Ole sinä ääneti, poikaseni, sanoi äiti, Amy on täysikasvuinen\nnainen ja hänen pitää kulkea muiden mukana. Sitä ei huomata, vaikka\nmeillä ei olekaan apuihmistä, mutta jos Amy jää pois juhlasta,\nherättää se huomiota.\n\n-- Mutta äiti, intti poika, sinä sanoit äsken, ettei lapsilla ole\nvaatteita, ja onkin totta, että he toisten lasten rinnalla näyttävät\npieniltä kerjäläisvesoilta -- hän ei puhunut omista pieniksi\njääneistä, tuiki kuluneista vaatteistaan -- mutta nyt kuitenkin Amy\nsaa uuden puvun tähän juhlaan.\n\n-- Sinä et sitä ymmärrä, sanoi äiti peläten, että Amy kokonaan\njoutuisi suunniltaan, minähän olen sanonut sinulle, että Amy on\ntäysikasvuinen nainen.\n\n-- Eedit Berg on myöskin täysikasvuinen nainen, mutta hän aikoo mennä\njuhlaan tavallisessa puvussaan, sen kertoi hän minulle. Me luemme\nyhdessä latinaa maisteri F:n johdolla.\n\nNyt Amy suuttui.\n\n-- Pääsetkö siitä leikkeihisi, eläkä tule puhumaan minulle Eedit\nBergistä, joka on joka miehen hampaissa ja pilkan esineenä, tiuskasi\nhän kiivaasti. Sinä olet tuhma poika etkä tarvitse ensinkään parempia\nvaatteita kuin mitä sinulla on.\n\nVeli loi moittivan katseen Amyyn ja sanoi sitte hiljaa:\n\n-- Enhän minä itsestäni puhunut. -- Sitte otti hän kirjansa ja läksi.\n\n-- En ymmärrä mistä tuo Rudolf on tullut noin pikkuvanhaksi ja\nitsepäiseksi, sanoi Amy pojan mentyä äidille. Uskaltaa muistuttaa\nminua, vanhempaa sisartaan!\n\n-- Kultaseni, poikahan on ilmetty isänsä, lohdutteli äiti. Sehän on\nisäsi mielipide, että pitää olla tasa-arvo sisarusten kesken. Niinkuin\nmuka kukaan heitä huomaisi, kun ovat vielä vallan lapsia. Elä huoli\ntuosta, minä annan aika läksytyksen Rudolfille siitä mitä hän sanoi.\nMutta kerrohan nyt tyttöseni, mihin päätökseen tulitte puvuista.\n\n-- Alice tietystikin sai määrätä, sanoi Amy hiukan katkera hymy\nhuulillaan, hän on aina kuningatar, ja hän määräsi itselleen\nkauneimman puvun: ruusunpunaisen hameen ja valkean hopealla\nkirjaillun liivin, sillä hän tietää että se sopii hänelle\nparaiten, vaikka se olisi sopinut minullekin paraiten. Mutta se\non yhdentekevää, Alice on luvannut minulle valkeat helmensä,\nja senvuoksi täytyy minun olla vaiti. Ranghild esiintyy\npurppuranpunaisessa, koska hän on tummin meistä, ja Liina von Rosen,\njoka on vaaleanverinen, taivaansinisessä.\n\n-- Vai niin, vai tulee Liinakin mukaan.\n\n-- Tulee, Alice on houkutellut hänet meidän joukkoomme, ja hän on\ntullut maalta varta vasten ollaksensa mukana juhlassa. Hänen isänsä\nei koskaan kiellä mitään, lisäsi Amy nyrpeästi.\n\n-- Mutta entä sinun pukusi?\n\n-- Niin, kun toiset olivat saaneet kauneimmat, jäi minun osakseni\nhuonoin, harmaaraitanen hame ja sinipunerva samettiliivi. Siitä\nvähimmin pidän, mutta kun panen sen kauniin helminauhan tukkaani,\nparantaa se asiaa suuresti, -- eikähän kenenkään tarvitse tietää,\nettei se ole omani.\n\n-- Mutta se sinipunerva samettiliivi tulee kalliiksi, huomautti äiti.\n\n-- Sitä en voi auttaa, kiirehti Amy sanomaan. Minun täytyy saada se.\n\n-- Ymmärrän, ymmärrän, kun vaan sitte isällä on rahaa, mutta se\nsiunattu Anderssonin velan korko on maksettava tässä kuussa -- oi,\nmikä taakka siitä köyhyydestä sentään on!\n\n-- Jumala on köyhien isä, niin on vanha Fiina sanonut, sanoi\nseitsenvuotias Agnes totinen ilme viattomissa silmissään, hän\nluuli äidin puhuneen tosi puutteesta. Äiti loi epävarman katseen\npienokaiseen. Siinä hetkessä kuvautui hänen silmäinsä eteen\nkerjäläisvaimo kurjine ryysyineen, tyhjine pussineen, ja erotus tämän\nja hänen oman asemansa välillä tuntui räikeältä. Vastenmielinen tunne\nvaltasi hänet, se oli jotakin omantunnonvaivan tapaista äskeisen\nvalituksen johdosta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui\ntämä tunne suuttumukseksi siitä, että lapsi puuttui asiaan, ja hän\nkäski sen poistua huoneesta ja olla vasta sekaantumatta vanhempien\nihmisten puheisiin.\n\n-- Koetan puhua asiasta isälle, sanoi hän sitte kääntyen Amyyn.\n\nKun rouva Lundin oli saanut taikinan vastatuksi, tuli herra Lundin\nkotiin.\n\n-- Kas vaan, sanoi hän hiukan nuhdellen, Amy istuu kädet ristissä\nvierailupuvussa, ja äiti vastaa taikinaa. Sinun pitäisi jo osata\ntehdä tuollaiset työt äitisi edestä, lapsikulta.\n\nAmy näytti närkästyneeltä, ja äiti kiirehti puolustamaan tytärtään\nsanoen:\n\n-- Isä kulta, vanhat tekevät työtä, ja nuoret huvittelevat. Amy on\nollut Lagerilla keskustelemassa juhlasta. Kun tämä touhu vaan on ohi,\nalkaa hän sitte auttaa minua taloustoimissa. -- Rouva Lundinista oli\nnäet varsin tärkeätä saada isä hyvälle tuulelle.\n\n-- Sepä hyvä, sanoi isä mielissään, tiesinhän, että sinusta tulisi\nkunnon tyttö, Amy, sanoi hän ja suuteli hellästi tyttärensä otsaa.\nAmy oli juuri aikeessa sanoa, ettei häntä vähääkään huvittanut\ntaloudenhoitajana olo, mutta äiti arvaten hänen ajatuksensa varoitti\nhäntä katseellaan.\n\n-- Sinun täytyy nyt antaa suostumuksesi, isäkulta, sanoi hän, Alice\nLager tahtoo välttämättä Amya erääseen seurueeseen, jonka ovat\npäättäneet muodostaa.\n\n-- Vai niin, vai pitää sinun välttämättä päästä mukaan, sanoi herra\nLundin vähän harmissaan, siitä kaiketikin koituu taas kustannuksia?\n\n-- Ei juuri erityisempää, vastasi Amy.\n\n-- Voisimmehan mieluummin lainata kalastaja-Matin venheen ja lähteä\nsillä jonakin sunnuntaiaamuna maalle me kaikki äiti ja isä ja te\nlapset, ehdotti herra Lundin. Ottaisimme mukaan teekeittiön ja\nhuvittelisimme sitte oikein tarpeeksemme. Se huvi ei kävisi kalliiksi.\n\nPikkulapset tungeskelivat riemuissaan isän ympärillä, mutta Amy\nkääntyi akkunaan käsin, ivallinen hymy huulillaan.\n\n-- Vanha, yksinkertainen isä parka, moisen luulisit sinä minua\nhuvittavan. Miltä maistuisi veneretki ilman lippuja, kauniita pukuja,\nnuoria herroja ja punssia.\n\nÄiti pesi käsiään ja tuumi keinoa, millä päästä käsiksi tuohon\nkireään kysymykseen.\n\n-- Sinä olet niin vanhanaikainen, isä kulta, sanoi hän leikillään,\nmitä iloa luulisit Amylla olevan sinusta ja minusta ja pienistä\nvallattomista sisaruksistaan. Ei, anna sinä vaan hänen mennä muiden\nnuorten mukaan, hän hyvinkin sietää saada huvitella hiukan kesällä,\nsyksyllä sitte hän rupeaa työhön käsiksi.\n\n-- Kunhan vaan rupeaisi.\n\n-- Tietysti. Kas niin, suostu nyt ukko kulta, tyttöhän on ollut\navuissa lippuja ompelemassa, eikö hän sitte pääsisikään mukaan,\nvaikka jo on vaivaakin nähnyt.\n\n-- Minä en ole tiennyt, että hän oli lippuja valmistamassa. Jos\nhän on ollut työssä, on itsestään selvää, että hän saa ottaa osaa\njuhlaankin, mutta hänen ei olisi pitänyt liittyä valmistuspuuhiin.\n\n-- Kuules nyt Amy, isä sanoo olevan itsestään selvää, että pääset\njuhlaan, niin minustakin.\n\nHerra Lundin naputteli sormillaan ruutuun ja tuijotti ulos akkunasta.\n\nAmy loi äitiin kehoittavan katseen. Hänen piti nyt ilmoittaa pahin\nseikka.\n\n-- Niin, sanoi rouva Lundin ottaen ompelunsa, he ovat nyt sopineet\npuvuista -- -- --\n\n-- Tiedän sen, keskeytti isä kärsimättömästi, mutta johan sanoin\nsinulle kaksi viikkoa sitte, etten tahdo kuulla puhuttavankaan\npuvuista. Hänen ei tarvitse pukeutua niin huomattavasti.\n\n-- Mutta et kai tahtone, että tyttäresi menee sinne kerjäläisen\npuvussa? kysyi rouva Lundin harmistuneena.\n\n-- Eikö hänellä nytkin ole yllään hyvä puku? Ja missä on se, jonka\nhän sai toukokuussa?\n\nÄiti ja tytär näyttivät siltä, kuin heidän olisi pitänyt koota\nkoko kärsivällisyytensä voidakseen kestää tätä typeryyttä ja\nymmärtämättömyyttä.\n\n-- Etkö nyt kuullut, että toisilla kaikilla on kansallispuvut. Ei\nsilloin Amy voi esiintyä kuin mikäkin tonttu tavallisessa puvussa.\n\n-- Onkos niin varmaa, että kaikki ovat kansallispuvuissa?\n\n-- No, ainakin ylhäisö.\n\n-- Mutta Amyn ei kannata kuulua ylhäisöön, ja senpävuoksi hän saa kun\nsaakin esiintyä tavallisessa puvussa tai -- jäädä kotiin.\n\n-- Mutta isä, huudahti Amy, joka ei enää kauvemmin voinut olla\nääneti, ethän sinä edes tiedä, kuinka paljo se puku maksaa. Ei se vie\nsatoja ruplia, hame vaan ja liivi.\n\n-- Se on niinkuin olen sanonut. Ei mitään pukuja. Rudolf tarvitsee\nsyksyllä kirjoja, hänen latinantuntinsa ovat maksettavat. Akselin\ntäytyy saada yksityistuntia voidaksensa päästi korkeammalle luokalle.\nNiinkuin näet, minulla ei ole rahaa. Kuuleppas nyt tyttöseni, jatkoi\nisä ja hyväili hellästi tytärtään, ole kerrankin järkevä ja ajattele\nmyöskin nuorempia sisaruksiasi.\n\nAmy seisoi vaiti ja nolon näköisenä, hän oli epävarma mitä vastaisi.\nIsän ystävällisyys tosin liikutti häntä, mutta juhlaan piti hänen\npäästä ja puku hänen täytyi saada, sehän oli jo edeltäkäsin sovittua\nsiinä toivossa, että isä antaisi suostumuksensa.\n\n-- Amy on jo liittynyt erääseen seurueeseen, ilmoitti nyt äiti, ja\nsaanut luvan käyttää Alicen helminauhaa. On myöhäistä enää kieltäytyä.\n\n-- Mitä hyödyttää sitte kysyä minulta, ärjäsi herra Lundin, kun\nkaikki jo on edeltäkäsin määrätty. Minä en anna penniäkään moisiin\ntyhmiin tarpeisiin, vaan te saatte tulla toimeen miten parhaiten\ntaidatte ja sovittaa päätöksenne miten tahdotte. Se on viimeinen\nsanani asiasta. Ja hän lähti vihoissaan huoneesta.\n\nAmy itki ja äiti koetti lohduttaa häntä:\n\n-- Elä huoli surra, Amy, eläkä itke silmiäsi punaisiksi. Ajatteles,\njos tulisi vieraita, olisivat kasvosi ihan ajetuksissa, ja nenäsi on\njo muutenkin pahasti taipuvainen tulemaan punaiseksi. Ole sinä vaan\nlevollinen. Äitisi oli auttanut sinua ennenkin, ei sinun tarvitse\nnytkään olla muita huonompi. Mutta sen neuvon annan nyt sinulle,\nettä kun sinun vuorosi tulee valita miestä, sinä muistaisit, mitä\nkodissasi olet nähnyt. Elä kiinnitä sydäntäsi köyhään mieheen, jolla\nei ole sinulle muuta tarjottavana kuin työtä ja kieltäymyksiä. Muista\nsanojani ja jää hyvästi. Katso sinä hetken aikaa lapsia, minun täytyy\npistäytyä kaupungilla.\n\nLukitussa arkkusessa, ylisillä oli jätteitä rouva Lundinin\nloistoajoilta, kestien ja tanssijaisten päiviltä. Vaalea silkkipuku\notettiin kätköstään, ja suurella vaivalla ja ponnistuksella\nsai onneton äiti erään juutalaisvaimon ostamaan sen. Tämä piti\nvanhojen vaatteiden kauppaa ja vuokrasi morsius- ja tanssi-pukuja\npalvelijoille ja käsityöläisille. Saaduilla rahoilla ostettiin\nAmyn pukutarpeet, ja vielä samana iltana alkoivat äiti ja tytär\nompelutyön. Ompelijaa ei tietysti kannattanut pitää. Joukko\nparsittavia sukkia sai odottaa tekijäänsä eikä kukaan aamulla\nennättänyt katsoa lasten vaatteita, oliko niissä nauhoja ja nappeja\nvai ei, sillä juhla oli muutaman päivän perästä, ja kunnes Amyn puku\noli valmis, sai muu työ olla sinänsä.\n\nHerra Lundin näki ommeltavan ja näki Amyn juhlapuvussa, mutta hän ei\nkysynyt, mistä rahat oli saatu. Syvä huokaus vaan pyrki esiin hänen\nrinnastaan. Hän huomasi nyt, kuinka turhaa hänen oli toivoa Amysta\nmieleistänsä tyttöä.\n\n\n\n\n10.\n\nOmpelijan luona.\n\n\nAhtaassa, ummehtuneessa huoneessa, joka oli täyteen ahdettu\nkankaankappaleita, valmiita ja keskeneräisiä vaatteita, malleja,\nkuosilehtiä ja ompelutarpeita, istui köyhä Eelin päivät pääksytysten\nahkerasti ompelemassa. Hänen tätinsä, joka oli niin hyvin kuin\nkaupungin ainoa ompelija, oli ottanut turvattoman tytön huostaansa\nopettaakseen hänelle ammattinsa ja saadakseen myöhemmin itse nauttia\nhänen apuansa. Eelin oli kätevä ja helposti taipuvainen, joten hän\npiammiten perehtyi tehtäviinsä. Hän oli luonteeltaankin nöyrä,\nystävällinen ja hyvin vaatimaton, niin ettei hänestä alituinen\nsisässä istuminen ja uuttera työ tuntunut kovin raskaalta ja\npainostavalta. Tytön ainoa huvi oli siinä, että hän silloin tällöin\nsai tarkastella ohikulkevia ihmisiä ja lauantai- ja sunnuntai-illoin\nkauniin ilman sattuessa tätinsä taikka muutamien tämän tuttavapiiriin\nkuuluvien nuorten tyttöjen kera tehdä lyhyen kävelyretken maalle\npäin. Joskus, mutta hyvin harvoin, saapui myöskin kirje Jenny\nsisarelta. Eelin olisi kovin mielellään seurustellut joidenkuiden\nrippikoulutoveriensa kanssa, mutta täti ei sitä sallinut. Et tunne\nheitä siksi hyvin, että tietäisit, millä mielellä ottavat sinut\nvastaan, oli hänen tapansa sanoa, eikä ole hauska kärsiä ihmisten\nylenkatsetta. Sillä katsoppa lapseni, ei ole tarpeeksi tässä\nmaailmassa, että olet kunnon tyttöä pitää myöskin olla rahaa,\nhuomatuksi ja tunnetuksi tullakseen ja arvonimi, joita sinulla,\ntyttöparka, ei ole kumpiakaan.\n\nKenties nuori Eelin tällaisina hetkinä halusi jotakin noista eduista,\nmutta jos niin oli, oli se vaan hetkellistä. Hän piti asemaansa\nelämässä luonnollisena ja oli niin vakuutettu, että Jumala oli hänet\njuuri siihen asettanut, ettei mikään nurina saanut sijaa hänen\nsydämmessään. Kun hän aina istui sisässä, liikkumatta koulutoveriensa\npiirissä, ei hän ketään heistä tavannut. Jonkun kerran oli hän nähnyt\nRagnhildin ja Eeditin kadulla, jotka silloin olivat ystävällisesti\ntervehtineet, mutta he olivat aina olleet Eelinille vieraiden\nhenkilöiden seurassa eivätkä niin muodoin pysähtyneet hänen kanssaan\npuhelemaan. Fanny Ruth oli ainoa, joka joskus kävi häntä katsomassa\nja oli pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Ne olivatkin ihania hetkiä\nEelinille tuossa köyhässä kodissa, kun hän sunnuntai-iltoina istui\nrouva Ruthin vierashuoneessa Fannyn soittaissa kappaleen toisensa\njälkeen. Nuori ompelija nautti tosin enemmän vapaudesta, levosta\nja herttaisesta kohtelusta kuin koreasta musiikista, josta hän ei\nsuuriakaan ymmärtänyt, mutta Fannyn olikin tapana usein soittaa\nkappaleita, joista hän luuli Eelinin pitävän, ja silloin tämä nautti\nkoko seuraavan raskaan viikkotyön varalle.\n\nEräänä päivänä, vähää ennen suurta juhlaa, istui Eelin taaskin\nompelemassa, puettuna vanhaan puseroleninkiin, sillä oli\nsietämättömän kuuma, ja työn ankara kiire. Hän näytti palavalta ja\nväsyneeltä ja silmäili usein kaipaavin katsein kadun toiseen päähän,\njosta tullin takaa häämötti viheriä metsä, minne työstä vapaat\nihmiset aina tällaisina helteisinä poutapäivinä kulkunsa suuntasivat.\nYhtäkkiä soitettiin ovella, ja Eelin kiiruhti vastaanottohuoneeseen\ntiedustamaan, kuka siellä oli. Se oli Alice Lager ja hänen varjonsa\nAmy Lundin, jotka tulivat katsomaan, pitkällekö Alicen puku oli\nvalmistunut. Eelin riensi iloisesti pöydän luo ojentaen kätensä\ntervehtiäkseen, mutta veti sen nopeasti takaisin havaitessaan\nhalveksivan ilmeen Amyn kasvoilla. Alice ei näyttänyt Eeliniä\ntuntevan. Puhuttiin yhtä ja toista työstä. Täti, joka myöskin\noli tullut huoneeseen, koetteli pukua, mutta sovitellessaan sitä\ntarkasteli hän ruskeilla silmillään terävästi ja tutkivasti Amya,\njoka puolestaan halveksivin katsein mittaili Eelinin kulunutta pukua.\n\n-- On hyvin vaikea saada tätä valmiiksi, virkkoi neiti Sundström,\nsiinä on niin paljo helyä, nauhaa ja nyöriä.\n\n-- Mutta hyvä, rakas, kulta neiti Sundström, huudahti Alice, sen\ntäytyy, sen _täytyy_ tulla valmiiksi.\n\n-- Niin, mutta näinä kuumina päivinä on ihmisen melkein mahdoton olla\nahkera. Eiköhän saisi jättää pois tätä nyörireunustaa etukaistasta?\n\n-- Ei, ei millään muotoa, hyvä neiti Sundström, sehän se juuri siinä\non omaperäistä ja muista eroavaa! Sen pitää olla siinä, ja valmiiksi\nse on saatava.\n\n-- Eelin tässä aivan turmeltuu, huokasi ompelija katsahtaen\nystävällisesti sisarensa tyttäreen ja vaateliaasti Amyyn.\n\nAlice ei katsonut Eelinin ansaitsevan edes katsetta; hän oli siksi\nitsekäs, ettei hänellä näin tärkeänä hetkenä, jolloin oli puvun\nkirjaileminen kysymyksessä, ollut aikaa muistaa sitä, joka sen\nvalmisti.\n\n-- Minä maksan, huomautti hän; neiti Sundström tietää, että minä\nmaksan, niin pian kun puku on valmis.\n\n-- Niin -- sen kyllä tiedän, vastasi ompelija vitkaan.\n\n-- No, kai se nyt sentään tulee valmiiksi? kysyi Alice äänessä\nmairitteleva sointu.\n\n-- No niin, me saamme jatkaa päiviä öillä.\n\n-- Niin, pankaa vaan parastanne, neiti Sundström. Hyvästi, hyvästi!\nja sievästi kumartaen molemmille ompelijoille poistui Alice.\n\n-- Amy yritti matkia ystävätään, mutta vaikka hänen onnistui saada\ntervehdykseensä jokin määrä opittua viehkeyttä, puuttui siitä\nkuitenkin se luonnollinen sulo, joka kävi ilmi jokaisesta Alicen\nliikkeestä ja joka hänessä oli synnynnäistä.\n\nKun ovi vieraiden mentyä sulkeutui ja pieni kello vielä hiljalleen\nkilkahteli, seisoi Eelin alla päin, pahoilla mielin pöydän\nääressä. Täti oli huonolla tuulella, heitteli sinne tänne suuria\npaperikoteloita, työnsi armotta paikasta toiseen kauniita hattuja,\nkiskoi ulos ja sisään pöytälaatikoita ja kulki nopein askelin ympäri\nhuonetta. -- Minä maksan, minä maksan, mutisi hän ikäänkuin itsekseen,\nrikkaat luulevat rahan auttavan kaikessa. Juuri kuin voitaisi maksaa\nne hikipisarat, jotka vierivät näinä helteisinä päivinä, monien\nöiden valvonta ja menetetty terveys. Vaan niinhän se on, he eivät\ntätä ymmärrä, heidät on kasvatettu sillä tavoin ajattelemaan. He\neivät ole tottuneet työhön eivätkä tunne orjan taakkaa. Voimme antaa\nheille anteeksi, kosk'eivät tätä ymmärrä. Mutta tuo köyhä nousuväki,\njoka tyhjästä kopeilee, se on sitä pahinta. Tuokin katala kana, Amy\nLundin, luulee olevansa niin huiman hieno käydessään Alice Lagerin\nhattu päässä ja letustellessaan hänen helyissään ja koristuksissaan.\nNiin maar, minä olen ommellut Alicelle aina kahdennestatoista\nikävuodesta alkaen joka pienimmänkin lapun, jonka vuoksi tunnen hänen\nvaatekappaleensa yönutun pitsistä aina tanssileningin vyöhön asti,\nja siksi tiedän, että se on hänen hattunsa, jota tuo kerjäläisneiti,\nAmy käyttää, vaikka hän mukamakseen on sovitellut nauhat uudemman\nkuosin mukaisesti. Nyt luulee hän näyttävänsä erinomaisen suloselta,\nluulen ma, mutta ruma hän on harmaankellertävine hiuksineen ja\nnaurismaisine naamoineen. Ja kuitenkin katselee hän köyhää tyttö\nraukkaa sellaisilla silmäyksillä, kuin olisi hän itse Rooman keisarin\ntytär eikä olisi ikinä ennen nähnyt paikattua puseroleninkiä.\nMutta minäpä muistan hyvin senkin ajan, jolloin tytön äitikulta\nseisoi paitahihasillaan leipomassa piirakoita hovineuvoksen rouva\nG:lle, kuivasi pellit itse ja kulki pahasissa kenkärajoissa, -- sen\nmuistan peräti hyvin. Ja nyt laahustaa tytär pitkissä rimsuhameissa\npitkin katuja rikkaiden ja ylhäisten seurassa, ikäänkuin ei olisi\nparempi istua kotona tuudittamassa vesoja tai auttamassa äitiä\nompelussa, sillä minä tiedän niin juurin jäärin heidän olonsa ja\nelantonsa, vaikka äiti on sellainen hanhi hänkin eikä tahdo ilmaista\nköyhyyttään, vaikka illanvietot ja tanssijaiset heidän luotaan\novatkin loppuneet. Kiukustuu aivan haljetakseen nähdessään ihmisten\nkaunistavan päälikuoren siloseksi ja alle kätkevän ryysyjä. Niinkuin\nei Herra taivaassa muistaisi köyhiä yhtä hyvin kuin rikkaita, ja\nniinkuin voitaisi pettää ihmisiä ulkonaisella kiillolla. Älä ole\nhuolissasi, Eelin pieni, virkkoi täti yht'äkkiä sisarensatyttärelle,\non aina parempi näyttäidä sellaisena kuin todellisuudessa on, kuin\nkomeissa lainakoristeissa.\n\nEelin kallisti hiljaa nyyhkyttäin päänsä tätinsä rintaa vasten. --\nEn siitä niin suurin välitä, että olen köyhä, mutta -- mutta olen\najatellut, että me tovereina, ja kun olemme kuulleet, yhdessä niin\npaljon jumalansanaa, voisimme tervehtiä toisiamme.\n\n-- Niin, niin -- niinhän sen pitäisi olla, mutta maallinen hyvä\nhaihduttaa helposti pois jumalansanan, ja pian unhottuvat köyhät\ntoverit. Vaan älä siitä huoli -- se tervehdys ei sinua suuresti olisi\nlihottanut. Olisin toki luullut parempaa Alicesta. Ei hän juuri\nylpeäkään ole, mutta mielensä kun on niin tuiki kiintynyt huvituksiin\nja pukuihin, ei hän sinua tuntenut. Hän ei paljon muuta ajattele,\nkuin pukuja ja tanssiaisia. Sellainen hän on, sellaiseksi on hän\nsyntynyt ja aiottukin, arvaan ma. Jahka hän vanhenee, tulee kyllä\ntoista, mutta sinne on pitkät matkat. Kuivaa nyt, lapseni, kyyneleesi\nja ole iloinen jälleen. Sinähän olet aina kiltti ja tyytyväinen ja\nkuoltuani saat periä jok'ikisen murun!\n\n-- Oi, täti, mieluummin tahtoisin teidän elävän kauan vielä. Eihän\nminulla ole muita mailmassa kuin sinä ja Jenny sisko.\n\n-- Niin, niin, huokasi täti liikutuksissaan, mutta kerran sekin päivä\nkoittaa. Mene nyt alas uimahuoneelle, vilvoita itseäsi vedessä ja\npue sitten palattuasi uusi karttuunihame yllesi -- ei sinun tarvitse\nkäydä kuin kerjäläinen, niin kauan kuin minun pääni on pystyssä,\nlisäsi täti puoleksi leikillä.\n\nNuori Eelin pyyhki pois kyyneleet ja hymyili vielä hiukan\nsurunvoittoisesti, mutta kiiruhti sitten alas uimarantaan\nvirkistämään ruumistansa. Raittiina ja iloisena palasi hän jälleen\ntyöhön hyräillen jotakin vanhanaikuista laulua.\n\n-- Kylläpä se Eelin on hirveän yksinkertaisen näköinen, sanoi Amy\nheidän päästyään ulos ovesta.\n\n-- Kuka? kysyi Alice.\n\n-- Eelin Björkman, ompelija.\n\n-- Vai niin, minä en häntä katsellut.\n\n-- Mutta hänhän se oli, joka -- joka kävi rippikoulua samalla kertaa\nkuin mekin.\n\n-- Ah niin, aivan oikein, vastasi Alice välinpitämättömästi.\n\n-- Oikein pelkäsin, että hän tunkisi meidän joukkoomme, ehkäpä vielä\nrupeisi sinuttelemaan, jatkoi Amy nenäänsä nyrpistäin.\n\n-- No siinä nyt ei minusta ollut mitään peljättävää, virkkoi Alice\nhajamielisesti, kunpahan vaan saisivat pukuni valmiiksi -- ja\nsaanevatkin; neiti Sundström on niin täsmällinen ja luotettava.\n\n\n\n\n11.\n\nSuuri juhla.\n\n\nKirkkaana ja ihanana nousi suuren juhlapäivän aurinko. Melkein\nkaikkialla kaupungissa oltiin aikaisin liikkeellä. Naiset\nsommittelivat vielä viimeisen kerran pukujaan, asettelivat\nruokavaroja vasuihin, ja kaikkialla oli yhtä ja toista valmistamista.\nVihdoin nähtiin puolipäivän rinnoissa joukko toisensa perästä soluvan\neteläistä tullia kohti. Se oli sovittu yhtymäpaikka, ja kirjava,\nhauskannäköinen seurue sinne kerääntyi. Maalaispukuihin puettujen\nnuorten neitosten keskellä vilisi nuoria herroja merimies- tai\ntalonpoikaisvaatteissa rattosasti rupatellen. Kaikkien saavuttua\npaikalle työnnettiin venheet vesille ja laulun helkähdellessä\nviiletettiin pitkin tyyntä järveä, kunnes noustiin maalle tuuheiden\nkoivujen, kuusten ja pihlajien ympäröimälle niitylle. Tänne olivat\nherrat edeltäkäsin hankkineet penkkejä ja pöytiä, ja silläaikaakun\nnuoret hajaantuivat metsään, heittäytyivät iäkkäämmät herrat\nnurmikolle ja rouvat palvelijoineen alkoivat valmistaa päivällistä.\nKauneudestaan kuulu Alice Lager oli nyt, kuten ainakin, se keskus,\njonka ympärille nuoret herrat keräytyivät. Amy oli myöskin seurassa,\nyllään se puku, joka oli maksanut niin monta kovaa sanaa, niin\nkosolta kyyneliä, niin paljon työtä. Mutta sehän oli nyt unohdettu,\nhän oli joukossa mukana Alicen parvessa, ja puku oli hänellä aivan\nyhtä kallis kuin muillakin. Alice tunsi liikkuvansa omalla oikealla\nalallaan. Huvia, laulua, tanssia, pieniä seikkailuja -- niitä\nhän kiihkoisesti halusi, ja täällä sitä oli yltäkyllin. Hän oli\niloinen ja vallaton. Täällä saattoi sitäpaitsi esiintyä vapaammin\nkuin salongissa, ilvehtiä ja laskea leikkiä -- sen tunsivat kaikki\nnuoret riemuitessaan ja kujeillessaan. Seurue jakautui suurempiin ja\npienempiin joukkoihin: jotkut lauloivat, toiset poimivat marjoja, osa\nkeräsi kuivia puita ja risuja päivällispadan alle, osa taasen teki\ntuohisia. Ne, jotka halusivat yksinäisyyttä, kiertelivät yksikseen\nmetsissä. Niihin kuului Ragnhild Cederskiöld. Edith Berg erkani\nhänkin piammiten toisista ja lähti etsimään erästä harvinaista\nkasvia, jonka piti täälläpäin löytyä. Liina von Rosen, maalaistyttö,\nohjaili marjainpoimimista, ja oli hänenkin ympärilleen muodostunut\npieni saattue, joka ihaili hänen kevyttä, hienoa vartaloaan ja hänen\nketteriä liikkeitään kunnailla ja kallioilla. Täälläkin oli ilo\nylimmillään. Liinan iloisuus oli suoraa ja vilpitöntä. Hän lasketteli\nsukkeluuksia ketään loukkaamatta, oli vallaton menemättä kuitenkaan\nliiallisuuksiin. Hän oli vapaa mielistelystä niin täydellisesti kuin\nse oli mahdollista, yhtä ystävällinen ja suora nuorille herroille\nkuin tytöille ja esiintyi pikemmin lapsen kuin nuoren naisen\ntavoin. -- Toisin oli Alicen laita. Hän tiesi ja tunsi, että hänen\nkauneutensa ja rikkautensa sytytti monen nuoren miehen sydämmessä\ntulen vireille ja hänen ilonsa oli tuota tulta kohennella sekä\nleikkiä noilla sydämmillä. Hän oli lukenut tarpeeksi romaaneja ja\nottanut kylliksi osaa salonkielämään tietääkseen, mitenkä kaikki\ntulisi käymään, ja oli hän jo siksi paljon mailmaa nähnyt, että\nosasi tässä suhteessa taitavasti menetellä. Niiden joukossa, jotka\ntänään häntä uskollisimmin seurasivat, oli ennen mainittu nuori\napteekkari sekä erään kenraalin poika, luutnantti M--. Alice sen\nhuomasi, vaikkei ollut sitä ajattelevinaan. Hän oli sellaiseen\nennestään tottunut. Hänellehän oli kuiskailtu kohteliaisuuksia\nja rakkaudentunnustuksia jo viidentoista vuoden ikäisestä. Tosin\nsykähti hänen sydämmensä hiukan voimakkaammin kun hän kohtasi\nluutnantin hehkuvan katseen, mutta se pienoinen sydän, niin nuori\nkuin se olikin, oli jo monesti liekehtinyt ja vaihtanut ihailunsa\nesinettä miltei joka tanssijaisissa. Tänään näyttihe hän kokonaan\nvälinpitämättömäksi luutnantin suhteen ja osotti suurinta ystävyyttä\napteekkarille nauttien sanomattomasti nuoren sotilaan synkistä\nsilmäyksistä. Luutnantti M-- oli viimeisissä tanssijaisissa luullut\nkokonaan saavuttaneensa ihaillun kaunottaren suosion ja nyt havaitsi\nperäti erehtyneensä. Alice ymmärsi toki pidätellä hänet verkossaan\nmilloin lumoavalla katseella, milloin milläkin pikku juonella, joita\nmielistelevällä tytöllä on tuhansia. Apteekkari oli varakas sekä\narvossa pidetty, ja vaikkei Alice lainkaan ollut päättänyt häneen\nsitoutua, oli hän kuitenkin liian hyvä saalis ajattelematta käsistä\npäästettäväksi. Hänen sydämmensä oli oikeastaan kiintynyt nuoreen,\nmiellyttävään luutnanttiin, mutta hänen käytöksestään päättäin olisi\nhänen helposti luullut enemmän mielistyneen apteekkariin. Kun nuoret\njälleen marjoineen, kukkineen ja risuineen kokoontuivat niitylle,\noli vielä niin pitkältä päivälliseen, että voitiin ruveta hetkeksi\nleskisille. Kun useimmat ottivat leikkiin osaa, muodostui siitä aika\npitkä jono, ja ilomielin jatkettiin leikkiä hyvän aikaa. Kerran\njoutui luutnantti M-- leskeksi ja hän tahtoi erottaa toisistaan\nAlicen ja erään nuoren opettajan, jotka olivat parina. Opettaja oli\nkirjatoukka ja tottumaton juoksemaan; kuitenkin olisivat Alice ja\nhän päässeet yhtymään, jos tyttö vain olisi halunnut, mutta hän oli\njuoksevinaan niin rutosti luutnanttia pakoon, että hän tuli lähelle\nmetsän rantaa ja livisti nopeasti puiden suojaan. Luutnantti syöksyi\njäljessä ja saavutti hänet pensaikosta loitolla muusta seurueesta.\n\n-- Te olette säälimättömän ankara, neiti Alice, huudahti hän\nhengästyksissään ja tahtoi pitää tytön käsiä omissaan.\n\n-- Pitäisikö minun antautua leskelle, vastasi Alice naurahtaen ja\nviuhkoen mielistelevästi nenäliinallaan, minä en pidä leskistä.\n\n-- Se ilahuttaa minua äärettömästi, iloitsi luutnantti, olen ollut\nkovasti mustasukkainen pormestarille, sille vanhalle pöhkölle, joka\nyhtenään teitä kursastelee.\n\nAlice nauroi sydämmellisessti: -- Ha, ha, ha, hänhän kelpaisi minulle\nisoisäksi.\n\n-- Niin no, minä olen sitäpaitsi mustasukkainen kaikille ihmisille,\njotka teitä lähentelevät.\n\nAlice veti kätensä irti, ja ikäänkuin ei olisi kuullutkaan viimeisiä\nsanoja, virkkoi: -- Mennään nyt takaisin, muuten luulevat meidän\nvuoreen kadonneen.\n\n-- Yksi sana ensin, kallis neiti Alice, pyysi luutnantti.\n\n-- Ei, te vasta olette vallan sietämätön, tuskitteli Alice\nsilmäkulmiaan rypistäin, mutta hymyillen niin lumoavasti, että\nluutnantti vaan sai enemmän rohkeutta.\n\n-- Oletteko sitten jo kokonaan unohtanut sen kauniin kukan, jonka\nviimeksi annoitte minulle, neiti Alice, ja ne sanat, jotka silloin\n-- --. He saapuivat nyt metsänrantaan ja vastattuaan nopeasti luutnantin\nkädenpuristukseen juoksi hän kiireesti niitylle sitä ennen kuitenkin\nkuiskaten: -- Minulla on hyvä muisti.\n\nNyt oli luutnantti jälleen tyytyväinen ja katseli ylimielisen\nlevollisesti, kuinka apteekkari uutterasti tavotteli Alicen suosiota.\nKyllähän Alice edelleenkin mielisteli tätä, mutta olihan luutnantilla\nvarma todistus siitä, että hän se sittenkin sai etusijan ja hän\nmietiskeli vain itsekseen: -- Kylläpä osaat keikailla, ilkimys, mutta\nvarokoon vaan pilleriprinssi joutumasta hänen pauloihinsa, hän on\nminun, minä en ole häntä päästävä.\n\nJa tyytyväisenä kierrellen viiksiään pyrähti luutnantti kannallaan\nympäri.\n\nSamallainen seikkailu tapahtui iltapäivällä rannassa. Jotkut nuorista\nolivat ongenvapa kainalossa lähteneet rannalle ja hajaantuivat\nonkimaan. Liina oli etsinyt itselleen kalvepaikan pensaikon varjossa\nja seisoi siellä vapa kädessä, kun joku herroista, äskenmainittu\nopettaja lähestyi häntä. Hän asettui nuoren tytön rinnalle ja heitti\nonkensa aivan lähelle. Liina lausui jonkun pilasanan, mutta nuori\nmies pysyi totisena, ja ennenkun Liina edes ennätti sitä ihmetellä,\nesitti hän suoraan kosintansa. Liina punastui ja hänen somilla,\nlapsellisilla kasvoillaan vaihteli hämmästyksen, pelvon ja kainouden\nsekainen ilme. Hän tunsi hyvin vähän nuorta opettajaa. Hän oli tosin\nkoulun ylimmällä luokalla ollut yhden lukukauden hänen oppilaanaan ja\nsenjälkeen joskus tavannut hänet seuroissa, mutta sillä välin ei hän\nollut häntä milloinkaan muistellut. Tämän ilmaisi hän nyt opettajalle\naivan suoraan päästyään ensi hämmästyksestä.\n\n-- Te ette siis voi päättää -- -- --\n\n-- En -- en, änkytti Liina, olen niin nuori, en ole sellaista vielä\nollenkaan ajatellut, pidän eniten isästä ja äidistä --. Mutta kun\nhän näki nuoren miehen tuskasta vapisevat huulet ja surullisen\nkatseen, heitti hän pahlaimen luotansa ja tarttui lapsellisella\nosanotolla häntä käteen lausuen: -- Oi, antakaa anteeksi, jos olen\ntuottanut teille surua! en voi muulla tavoin menetellä -- en -- -- --\nen ole milloinkaan nähnyt teissä muuta kuin suositun, maltillisen\nopettajan, jos käytökseni on saattanut teitä muuta ajattelemaan, on\nse tapahtunut ilman tarkoitusta -- -- -- uskonette kai sen?\n\n-- Uskon, uskon, viaton lapsi! huudahti nuori mies lämpimästi,\nunohtakaa, mitä olen sanonut, älkääkä antako murheeni iloanne\nhäiritä. -- Opettaja poistui äkkiä.\n\nKoko lopun päivää oli Liina tavallista hiljaisempi ja vakavampi,\nmikä seikka suuresti tuotti seuralle pilan ja ihmettelyn aihetta.\nHerroista, erittäinkin entisestä opettajastaan, koetteli hän\nvarovasti pysytellä erillään -- näytti siltä kuin olisi hän tahtonut\nkarttaa mahdollisuutta samallaiseen kohtaukseen kuin äsken rannalla.\n\nKun ilma illalla vilvastui, alkoi tanssi. Soittoniekka oli varattu\nmukaan ja niin sitä pyörittiin viheriällä nurmikolla. Ragnhild ja\nEeditkin näyttivät siitä nauttivan tavallista runsaammin, sillä\ntäällä luonnon helmassa pysyi mieli hilpeänä ja virkeänä. Nyt\nesiintyivät eri ryhmät, joista Alice Lagerin keksimä oli somin, ja\nsiihen kuuluivat sitäpaitsi parhaat tanssijat. Amy otti myöskin\nosansa siitä ylistyksestä, jota niin runsin tuhlattiin tälle\nryhmälle, ja oli aito onnellinen. Hän oli todellakin tanssinut\nentistänsä sirommin ja pukukin sopi hänelle paremmin kuin tavalliset\nsalonkivaatteet.\n\nLuutnatti M--, joka oli hänen kavaljeerinansa, mielisteli häntä\nkohteliaisuuksilla herättääkseen Alicessa mustasukkaisuutta\nja rangaistakseen häntä käytöksestään apteekkaria kohtaan,\ntoiselta puolen senkin vuoksi, että häntä huvitti katsella,\nkuinka yksinkertainen Amy luuli näiden kohteliaisuuksien lähtevän\nsuoraan sydämmestä. Mutta Alicepa ei suinkaan ottanut tästä\nsäikähtyäkseen. Hän ymmärsi hyvin luutnantin aikeet eikä ollut häntä\nhuomaavinaankaan. Hän oli aivan varma siitä, ettei tämä tosissaan\nvoinut pitää parempana tuota ulkomuodon suhteen kovaosaista Amya kuin\nhäntä, kaupungin ja koko seudun viehkeintä naimaikäistä impeä.\n\nVasta myöhään illalla alkoi seurue hankkia paluumatkalle.\n\nSiinä mylläkässä, mikä syntyi, kun kaikki etsivät tavaroitaan,\nkun venheitä vieretettiin vesille ja koreja kannettiin rantaan,\nsai apteekkari tilaisuuden pyytää Alicea hetkeksi keskustelemaan\nkanssansa. Alice suostui. Hän aavisti asian tarkoituksen ja\nmietiskeli, mitenkä pääsisi antamasta varmaa vastausta. Heidän\nkäyskennellessään muun seurueen huomaamatta pitkin metsänrantaa\nlehtevien puiden suojassa ilmoitti apteekkari sydämmellisin ja\nmiehekkäin sanoin asiansa: hän pyysi Alicea vaimokseen. Alice\nkäsitti, ettei tätä sopinut lyödä kokonansa leikiksi, ei hän myöskään\ntahtonut olla käyttämättä mielistelytaitoansa. Hän olisi kyllä\nvoinut sanoa hänelle totuuden, nimittäin ettei hän apteekkaria\nrakastanut eikä luultavasti olisi vastaisuudessakaan sitä tekevä,\nmutta sitä hän ei tahtonut, koska tiesi sillä tavoin kadottavansa\nyhden ihailijoistaan. Ja Alice halusi suurta saattuetta. Hän pyysi\nsenvuoksi miettimisaikaa. Hän ei ollut tullut tätä ajatelleeksi,\nsanoi hän, ei ollut aavistanut apteekkarin tunteita, hän miettisi\nasiaa, ei voinut _varmasti_ sanoa, pitikö hänestä, kenties\ntulevaisuudessa, .... oli niin nuorikin vielä. -- Apteekkari kysyi,\nsaisiko hän puhua vanhemmille asiasta. Ei, sitä ei Alice tahtonut.\nHän tiesi vanhempainsa mielistyneen apteekkariin ja pelkäsi\njoutuvansa pulaan. Ei, hän neuvoi häntä olemaan asiasta hiiskumatta,\nlupasi itse sitä ajatella -- sillä välin he seurustelisivat niinkuin\nennenkin.\n\nApteekkari ei ollut tähän oikein tyytyväinen, mutta hän mietti\nmielessänsä: -- Kun tyttö pyytää miettimisaikaa, on hän jo puoleksi\nvallassamme. -- Ja kun hän tähän liitti kaikki ne palavat silmäykset\nja lumoavat hymyilyt, jotka tänään olivat langenneet hänen osalleen,\narveli hän tytön häntä jo rakastavan, vaikkei vielä tähän asti\nollut siitä selvillä. -- Ja kukaties, tahtoo tyttö, lisäsi hän\najatuksissaan, hiukan leikkiä kanssani kuten kissa hiiren kera.\nSe olkoon hänelle sallittu, minä vaan en päästä häntä käsistäni.\nLuutnantti ylpeilee ja komeilee kannuksillaan ja viiksillään, mutta\njoskus ovat tytöt toki siksi järkeviä, että ennen valitsevat miehen,\njolla on mukava koti, kuin sen, joka asuu kasarmissa eikä ole muuta\ntarjottavana kuin velkoja.\n\nNäin oli Alice voinut tyydyttää kummankin kilpailijan. Kuinkahan\nkauan tätä kestäisi? Sitä hän ei viitsinyt ajatella. Hän toimi\naina hetkellisen mielenjohteen mukaan ja sillä tavoin, kuin häntä\nitseään parhaiten miellytti. Kun Alice ja apteekkari palasivat muun\nseurueen luo, oltiin juuri lähdössä ja auringon laskiessa karahtivat\nvenheet kotirantaan. Iloinen seurue hajaantui tyytyväisenä loistavaan\nhuviretkeen.\n\n\n\n\n12.\n\nKöyhän lapsen onni.\n\n\nOli myöhäinen iltapäivä. Fanny Ruth palasi kotiin soittotunnilta.\nHän oli väsyksissä, sillä hän oli antanut kolme tuntia peräkkäin\nkoululapsille, jotka vapaina lauantai-iltoina harjoittivat\nsoittoansa. Eivät nämä oppilaat olleet sanottavasti innostuneita,\neivät myöskään musikaalisia, vielä vähemmän ahkeria. Nuorella\nopettajalla, joka itsekin oli vielä melkein lapsi, oli siitä paljon\nvaivaa, ja ainoa, mikä piti hänen joskus jo lannistumaisillaan\nolevaa mieltänsä vireillä, olivat ne pienet piljetit, joita hän sai\ntuntein päätyttyä ja joista hän lukukauden lopulla tiesi saavansa\nrahaa, millä edes hiukan saattoi hankkia rakkaalle äidille hupia\nja mukavuutta. Fanny oli saanut enemmän oppilaita, kuin hän oli\nuskaltanut toivoakaan, ja hän piti sitä todellisena onnena, jos siitä\noli vaivaakin.\n\nAsuessaan kahden äitinsä kera ei taloustoimiin kulunut paljon aikaa,\nja kun äiti enimmäkseen piti siitä huolen, sai Fanny käyttää päivänsä\nmusiikkiin. Jos Fanny olisi harjoittanut sitä ainoastaan huviksensa,\nei hänen tunnollisuutensa olisi milloinkaan sallinut hänen siihen\nniin kokonaan antautua eikä jättää kaikkea muuta äidin huoleksi.\nMutta soittamisesta oli koitunut tulolähde, ja senvuoksi piti hänen\nnyt käyttää kaikki vapaat hetkensä sen harjoittamiseen voidakseen\nedistyä niin, että hän kykenisi edelleenkin ohjaamaan oppilaitansa\nja -- vaikka sehän oli hämärä tulevaisuuden unelma -- ehkä kerran\nvielä itse saisi nauttia jonkun taitavan opettajan opetusta. Muutamia\nvuosia oli muuan musiikinopettaja asunut X:ssä ja kuultuaan Fannyn\nsoittavan, kun tämä vielä oli pahanen koulutyttö, oli hän tarjonnut\ntälle maksutonta opetusta sillä ehdolla, että Fanny valvoisi hänen\nnuorempien oppilaittensa harjoitustunteja. Kiitollisena myöntyi Fanny\ntähän tarjoukseen ja näiden vuosien kuluessa oli hän edistynyt niin\nhuomattavasti, että hänen opettajansa joka kerta kuullessaan hänen\nsoittavan sitä ihmetteli. Kovasti kehotti hän tyttöä lähtemään\nulkomaille valmistuakseen pianonsoittajaksi, mutta Fanny ei voinut\nmitenkään ymmärtää, mistä hän saisi varoja siihen. Herra E., Fannyn\nopettaja, muutti kuitenkin paikkakunnalta pois, joten tyttö oli\npakotettu omin päin jatkamaan. Itse ymmärsi hän vallan hyvin, kuinka\nvaillinaista hänen soittotaitonsa oli, ja hän epäili voivansa ilman\nopetusta edistyä. Siitä huolimatta hän edelleenkin työskenteli\nuutterasti. Paitsi tuntejaan ja omia kirjoituksiaan ompeli Fanny\nvielä kaikki, mitä kodissa tarvittiin, koska hän tahtoi säästää äidin\nheikkoja silmiä. Äiti salli tämän mielellään senkin tähden, että hän\npelkäsi Fannyn terveyden kärsivän alituisesta soittamisesta.\n\nKuten sanoimme, oli Fanny nyt kotimatkalla soittotunniltaan. Kadut\npienessä kaupungissa olivat jokseenkin pimeät ja tyhjät, niinkuin\nainakin, ja Fanny kulki ajatuksiinsa syventyneenä mietiskellen\nmielessään rakastettua soittokonettaan.\n\n-- Jospa voisin kerran ostaa itselleni uuden soittokoneen, ajatteli\nFanny, mutta koskapa saisinkaan kokoon niin suuren summan? --\nEhkä sentään .... -- Ja nyt risteili joukko valoisia tuumia hänen\npäässään. Käynti tuntui tämänvuoksi kevyemmältä, kadut näyttivät\nvalaistuneemmilta, ja pian seisoi hän eteisen ovella. Äitikulta\navasi oven ja otti ilomielin hänet vastaan. Huoneessa tuntui\nvaloisalta, lämpimältä ja kodikkaalta, ja kohta istuivat äiti ja\ntytär yksinkertaisen illallispöytänsä ääressä. Senjälkeen istui Fanny\nsoittamaan.\n\n-- Eiköhän olisi parempi, että lepäisit lapseni?\n\n-- Ei, äiti, en olekaan enää väsyksissä -- minun pitää välttämättä\nvielä tänään oppia tämä säveljuoksutus Steibellin sonaatista, se ei\nanna minulle vähääkään rauhaa, vastasi Fanny.\n\nÄiti otti kutimensa ja sitten istuivat he niinkuin niin monena iltana\nennenkin pienessä vierashuoneessaan.\n\nJoskus Fanny pysähtyi kertomaan äidille vaikeuksia juoksutuksessa ja\näiti virkkoi suudellen tytärtään, että tämä oli ahkera ja kiltti.\n\nYhtäkkiä kilkahti eteisen kello.\n\n-- Kukahan se lienee, näin myöhään, kellohan on kohta yhdeksän.\n\nKun äiti avasi oven, astui vanha, harmaahapsinen, kunnioitusta\nherättävä herrasmies sisään; hänellä oli suuret vilkkaat silmät, ja\nystävällisesti hän tervehti köyhää leskeä.\n\n-- Suokaa anteeksi, että tulen näin myöhään teitä häiritsemään,\nmutta kuulin soittoa täältä sisältä, mestarillisesti soitetun\nsäveljuoksutuksen, enkä saanut oltua tiedustamatta, kuka tällaisessa\nsyrjäisessä pikkukaupungissa osasi soittaa niin mainiosti. Anteeksi,\nen vielä sanonut nimeänikään: soittotaiteilija D.\n\n-- Ah, huudahti Fanny riemastuneena, Herra D, joka huomenna antaa\ntäällä konsertin.\n\n-- Juuri sama. Pistäydyin tuosta lähellä olevasta apteekista\nkysymässä, kuka täällä asui, sillä soittonne, nuori neiti miellytti\nminua. Sitäpaitsi on minulla eräs itsekäs aikomus. Tarvitsisin\navustajan huomenna, olen vanha mies, joten hetken lepo numerojen\nvälillä olisi minulle tarpeen. Koko kaupungissa ei tietääkseni\nole ainoatakaan soittajaa. Jotkut piaanonumerot tekisivät hyvän\nvaikutuksen -- saanko pyytää teitä, neitiseni, avustamaan\nkonserttiini.\n\nFanny joutui äkkiarvaamatta hämilleen, mutta äiti vastasi:\n\n-- Tyttäreni on ainoastaan oppilas, ei ole milloinkaan esiintynyt\njulkisesti eikä hän luultavasti siihen kykenekään.\n\n-- Täydellinen taiteilija ei luonnollisesti saata kukaan olla\nnoin nuorena, mutta voitte luottaa sanoihini, rouvani, teidän\ntyttärellänne on erinomaiset lahjat ja hyvä kouluutus. Ja jos\nherrasväellä ei ole mitään muuta tätä vastaan, on neiti huomenna\nesiintyvä edukseen.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen jatkoi iäkäs herra:\n\n-- On jo myöhäinen ja olisi ehkä sopimatonta pyytää neitiä soittamaan\njoitakuita kappaleita minun kuulteni.\n\n-- Tyttäreni täyttää hyvin mielellään Teidän toivonne, vastasi rouva\nRuth ja Fanny asettui piaanon ääreen.\n\nFannya hiukan pelotti ja ujostutti soittaa noin kuuluisan taiteilijan\nkuullen. -- Mutta, tuumi hän toisekseen, hän tietänee, mihin\nalottelija kykenee, ja minulle voi olla hyötyä hänen huomautuksistaan.\n\nFanny soitti ensin pienen laulunomaisen kappaleen Sebastian\nBachilta. Hänen kosketuksensa oli pehmeä ja miellyttävä, hänen\nesityksensä yksinkertaista ja luonnollista, hän oli täydelleen\nkäsittänyt säveltäjän tarkoituksen. Iäkäs taiteilija istui hiljaa;\nmielenkiinnolla ja tarkkaavasti kuunnellen tytön soittoa. Fannyn\nlopetettua pyyhkäsi hän kädellään kostuneita silmiään. Vanha piaano,\nyksinkertainen huone, vielä hento lapsellinen vartalo koruttomassa\npuvussa, lempeät kainot kasvot, joilla nyt eloisa puna väikkyi, oli\nliikuttanut häntä, ja kun tyttö nyt käänsi loistavat silmänsä kysyvin\nkatsein häneen, virkkoi hän kehoittaen:\n\n-- Soittakaa vielä, soittakaa vielä!\n\nFanny soitti vielä muutamia kappaleita eri säveltäjiltä. Hän tuli\nrohkeammaksi, jota enemmän hän painui soittoonsa ja unohti kuulijat.\n\n-- Soittakaapa nyt jokin Weberin kappale, pyysi herra D.\n\n-- Ah, pelkään, etten lainkaan osaa soittaa Weberiä, vastasi Fanny,\nolen viimeksi soittanut muuatta hänen konserttiansa, mutta -- -- --\n\n-- Soittakaa se, soittakaa, vaikkette sitä osaisikaan, kehoitti herra\nD.\n\nFanny totteli, ja nyt seisoi herra D. hänen vieressään tehden silloin\ntällöin jonkun huomautuksen.\n\n-- Tässä enemmän intohimoa -- -- -- tässä ailakoiden -- -- --\nleikitellen, soittakaa leikitellen -- noin! nyt synkästi, -- -- --\nseis! kiitos siitä! Tämä fortissimo on soitettava kuin ukkosen pauhu\n-- -- -- j.n.e.\n\nKun Fanny lopetettuaan nousi ylös vavisten mielenliikutuksesta,\npuristi iäkäs herra hänen päätään molemmin käsin ja suuteli häntä\notsalle.\n\n-- Rouvani, lausui hän tytön äidille, näitä lahjoja ei saa\ntukehuttaa, ei haudata pikkukaupungin tyhjyyteen. Hänen voimiaan ei\npidä haaskata soittotunteihin. Antakaa hänen matkustaa ulkomaille.\n\nRouva Ruth istui kalpeana ja liikutettuna pyöritellen vihkisormustaan.\n\n-- Hyvä herra, virkkoi hän viimein, me olemme köyhiä, me voimme töin\ntuskin ansaita jokapäiväisen leipämme.\n\n-- Pyytäkää valtioapua, ehdotti vanhus innokkaasti.\n\n-- Meillä ei ole ystäviä eikä tuttavia, jotka voisivat Fannya\nsuositella ja ilman jonkinlaista puoltolausetta -- -- --.\n\n-- Se on luonnollista. Voi lapsi, lapsi, jospa olisit minun\nmusiikkikoulussani Tukholmassa, -- -- -- mutta joku keino on meidän\nkeksittävä. Luvatkaa ainakin soittaa huomenna konsertissani. Otamme\ntämän alkusoiton Bachilta ja lisäksi jonkun Hummelin kappaleen.\n\nFanny lupasi, ja iäkäs taiteilija lähti pyydettyään vielä kerran\nanteeksi, että hän ventovieraana myöhään illalla oli tunkeutunut\nheidän asuntoonsa.\n\nSeuraavana päivänä harjoitteli Fanny edelleen kappaleitaan ollen\niloissaan siitä arvostelusta, jonka herra D. oli hänen soitostaan\nlangettanut. Ja entistä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu\nlahjojensa kehittämiseen jonkun etevän opettajan johdolla.\n\nKuinka suuresti hämmästyikään yleisö konserttisalissa nähdessään\nFanny Ruthin astuvan piaanon ääreen kalpeana ja vavisten, mutta\nvanhan herra D:n rohkaisemana, joka asetteli nuotteja ja käänsi\nlehteä.\n\n-- Kuka olisi uskonut tällaista pienestä vähäpätöisestä Fannysta,\njoka on kuljeksinut vanhassa ruskeassa palttoossa soittotuntia\nantamassa, ihmetteli Alice Lager. Ja moni muukin puhkesi sanomaan\n\"kuka olisi uskonut\". Mutta köyhän tytön ystävät tunsivat iloa hänen\nmenestyksestään.\n\nHerra D. oli kuitenkin tiedustellut yhtä ja toista leskestä ja tämän\ntyttärestä, mutta ei ollut muuta kuullut kuin hyvää. Konsertin\njälkeisenä päivänä kävi hän jälleen rouva Ruthia tapaamassa. --\nMinulla olisi eräs ehdotus neidille, alkoi hän kiitettyään ensin\nsydämmellisesti avustuksesta konsertissa.\n\n-- Minulla on Tukholmassa pieni musiikkikoulu, oikeastaan vain omaksi\nhuvikseni, ja sinne otetaan ainoastaan rikaslahjaisia oppilaita --\ntule sinne soittamaan, Fanny Ruth, minun vanha vaimoni ottaa sinut\navoimin sylin vastaan, olen ohjannut jo useita soiton suojatteja\nhänen luoksensa. Köyhät oppilaat ovat usein asuneet luonamme, syöneet\nmeidän pöydässämme. Tule kerallani Tukholmaan. Tuletko? -- Fanny ei\nhämmästykseltä, ilolta ja kiitollisuudelta saanut sanaa suustaan,\npuristi vain vanhan miehen kättä ja puristi uudelleen katsoin häneen\nloistavin silmin.\n\n-- Se olisi suuri onni lapselleni, virkkoi rouva Ruth, mutta tehän\nette tunne meitä -- -- --\n\n-- Luulen tuntevani tarpeeksi, hymyili vanha mies, mutta ymmärrän,\nettä ehdotukseni kaipaa miettimisaikaa. Matkustan nyt Helsinkiin\nja Turkuun antamaan konsertteja. Senjälkeen palaan Tukholmaan.\nSillä välin Te mietitte asiaa, rouvani, ja me voimme kirjeellisesti\nkeskustella asiasta. Tuntisin todellista iloa saadessani ottaa\nvastaan tyttärenne oppilaakseni -- toivon siis hänen tulevan.\n\nVilkkaan vanhan herran mentyä heittihe Fanny äitinsä syliin ja\nhuudahti ihmeissään:\n\n-- Äiti, uskallanko luottaa sellaiseen onneen?\n\nÄiti hyväili häntä hellästi.\n\n-- Vaikea lienee sitä vielä uskoa, mutta voimme sitä ajatella. Ennen\nkaikkea tulee sinun, lapseni, muistaa, että ankara työ sinua odottaa,\nsuuria vaikeuksia saat voittaa, kenties koettelemuksiakin.\n\n-- Niin äiti, sen tiedän; olen siitä kuullut puhuttavan ja kirjoista\nlukenut. Mutta tunnen sielussani sellaisen voiman ja rohkeuden, jota\net luulisi pienen Fannysi omistavan. Jos vaan pysyn terveenä, ei\nmikään työ, eivätkä mitkään vaikeudet saata minua lannistaa, ja jos\nse kerran on minun kutsumukseni, niin tottahan Jumala on tukenani.\nEikö niin, äiti?\n\n-- Aivan varmaan, rakas lapsi.\n\n-- Ikävintä on elää erotettuna armaasta äidistäni.\n\n-- Siihen meidän on alistuminen, huokasi äiti, ehkä saat rouva D:stä\näidillisen ystävän.\n\nOli puoliyö, ennenkun Fanny ja hänen äitinsä lopettivat keskustelun\nja menivät nukkumaan, ja kauan vielä oli Fanny vuoteellaan valveilla\nmuistellen viime päivien tapahtumia. Hän oli liiaksi riemuissaan\nnykyhetken onnesta voidakseen ajatella loitolle tulevaisuuteen,\nliiaksi lapsellinen uneksiakseen kunniaa ja menestystä, liiaksi\nlempeä ja viaton miettiäkseen kilpailua muiden taiteilijain\nkanssa. Hänen unelmansa keskittyivät siihen! sanomattomaan onneen,\nettä hän saisi taitavan opettajan ohjausta, että hän vähitellen\noppisi soittamaan niitäkin kauniita kappaleita, jotka nyt olivat\nliian vaikeita hänelle ja saisi kuulla hyvää musiikkia. Uskaliain\ntulevaisuudentuuma oli se, että hän soitollaan voisi keventää äidin\nelämän huolia ja -- ostaa itselleen uuden piaanon.\n\nRouva Ruth valvoi yökausia tämän asian vuoksi. Pitäisikö hänen\nlähettää nuori lapsensa noin yksinään mailmaan? Ja olikohan tämä nyt\nFannyn kutsumus. Hän keskusteli siitä Fannyn kummi-isän, paikkakunnan\ntuomarin kanssa, joka oli ollut tytön isän parhaita ystäviä. Tämä\nkehotti matkustamaan. Tuomarilla oli Tukholmassa muuan sukulainen,\njonka tytär kävi herra D:n musiikkikoulua; lupasi kirjoittaa sinne\nja suositella Fannya. Sen lisäksi tunsi hän erään naisen, joka\ntalven suussa matkustaisi Tukholmaan. Ehkä tämä ottaisi Fannyn\nhoiviinsa matkan kestäessä. Tästä kirjoitettiin herra D:lle ja\nFannyn lähtöpäivä läheni. Kyynelsilmin ompeli rouva Ruth tyttärensä\nmatkapukua. Fanny suuteli kyyneleet pois koettaen lohdutella äitiänsä.\n\n-- Sittenkun minä olen päättänyt opintoni, vuokraan minä oman\nasunnon, sinä asut luonani ja saat vapaapiljetin kaikkiin\nkonsertteihin -- me olemme niin kovin onnelliset. Ja, lisäsi hän\nvakavammin, me kirjoitamme toisillemme ja rukoilemme toistemme\npuolesta. Ehkä tulen jo ensi kesänä sinua katsomaan.\n\nNiin lähti Fanny, mutta kesä toisensa jälkeen kukki ja talvi vieri,\nennenkun hän takaisin palasi.\n\n\n\n\n13.\n\nLiinan koti.\n\n\n-- Nyt äiti, ei sinun kannata ruveta vastustelemaan, sillä olen\ntullut kotiin lujassa mielessä olla ymmärtäväinen ja hyödyllinen,\nenkä aio luopua päätöksestäni.\n\nRouva von Rosen istui neuvotonna nojatuolissaan. Viimein virkkoi hän\npuoleksi nauraen, puoleksi vastustellen tytön jyrkkiä sanoja:\n\n-- Sinä et pysty tähän työhön, et ole koskaan ennen sitä tehnyt.\n\n-- Sitä suurempi syy on nyt ruveta sitä opettelemaan, huomautti\nLiina. Mikä tämä on? Paita? Onko se paikattava?\n\n-- On. Mutta kyllä minä sen teen, lapseni, olen aina ennenkin\ntällaiset tehnyt.\n\n-- Siksipä juuri olet niin ymmärtämätön äiti. Olet syntymästäni\nsaakka saarnannut, että minun pitää olla järkevä ja ahkera, mutta\nkun sitten tulen kotiin ymmärtäväisenä ja täysikasvuisena, niin sinä\nsuostuttelet minua jatkamaan samaa laiskurin elämää. Olet todella\nkummallinen äiti. Tiedätkö, mitä Maria Ståle saa aikaan? Hänet\naion ottaa esikuvaksi pyrkiessäni täydelliseksi naiseksi. Hänen\ntoimialansa miellyttää minua eniten. En minä kelpaa lääkäriksi,\nniinkuin Eedit Berg, enkä näyttelijäksi, kuten Hildur Jonson, mutta\npaitojen paikkaamista, ruuan valmistamista -- sitä luulen kyllä\noppivani.\n\n-- Kyllähän se on totta. Mutta niinkauvankun sinä kuljet\ntuolla lailla hiukset hajalla, ei yksikään ihminen usko sinua\ntäysikasvuiseksi, järkeväksi tytöksi, nauroi äiti.\n\n-- Sekö se vaan onkin! No ei siitä haittaa. -- Ja Liina hypähti\nkuvastimen eteen, pyyhkäisi vaaleat, vallattomat kutrinsa korvan\ntaakse, kietoi ne verkkoon ja sitasi silkkinauhan tiukasti ympärille.\n-- Katsos nyt, äiti, enkö nyt näyttäne kyllin arvokkaalta, jotta\nuskallat luovuttaa tuon paidan minun huostaani.\n\nTuo hilpeä tyttö tempasi puoliväkisin työn käteensä, istui hyvin\nviisaan näköisenä äitinsä viereen ja alkoi ommella huimaa vauhtia.\nÄiti ryhtyi toiseen työhön, mutta silmäsi tuon tuostakin epäilevin\nkatsein nuorta ompelijaa. Sillä hän oli suuresti peloissaan, että\npaita pikemmin tulisi pilatuksi kuin paikatuksi. -- Hetken kuluttua\nastui Liinan isä, herra von Rosen, huoneeseen. Hän seisahtui ovelle\nilmeisesti ihmeissään silmälasiensa alta tarkastamaan tätä pientä\nryhmää.\n\n-- Kuka siinä sinun vieressäsi istuu, äiti? No, jopa nyt jotakin,\neikö se vaan ole meidän yltiöpää. Ha, ha, ha, vai jo Liina ompelee!\n\n-- Niinpä vaan -- paikkaa paitaasi, ukko kulta, vastasi Liina päätään\nnostamatta.\n\n-- Ja mihin ovat kutrisi kadonneet?\n\n-- Etkö näe, että ne ovat vangitut. Äiti oli huolissaan, että\npitäisivät minua poikana, jos ne vapaina leijailisivat, kuului tytön\nvakainen vastaus, mutta veitikka ilkkui jo suupielissä.\n\n-- Äh, minä vaan en voi sietää tuota verkkopeliä. Anna kutrien olla\nvalloillaan. Nähnevät toki ihmiset pitkät hameesi, vaikken minä niitä\nsuurin ihaile.\n\n-- Sinä olet kunnon ukko! huudahti Liina, hypähti tuoliltaan, viskasi\ntyönsä pöydälle ja istui isänsä syliin. Toisen kätensä kietoi hän\nisänsä kaulaan, mutta toisella irroitti verkon hiuksistaan, niin että\nkevyet kutrit laineissa kiertelivät hänen iloisia kasvojaan.\n\n-- Kas noin, se on minun mieleistäni! huudahti isä ihastellen\ntytärtänsä. -- Äläkä sinä, äiti, aseta verkkoja ja siteitä tytön\ntukkaan.\n\n-- Isä kulta, minä vaan tein pilaa Liinasta.\n\nLiina nauroi iloisesti ja juoksi äidin luo ollen tukehduttamaisillaan\nhänet suudelmiin.\n\n-- Sinä olet parhain äiti mailmassa ja senvuoksi ansaitsisit paljon\nparemman tyttären.\n\n-- Hyvä tytärhän minulla onkin, riensi äiti vastaamaan katsellen\nhellästi rakastettua lastaan.\n\n-- Ja nyt on paita valmis -- ei siitä ainakaan enää monta pistosta\npuutu. Olen istunut paikallani ainakin koko puoli tuntia ja tarvitsen\nniin muodoin liikettä. Vai kuinka, isä?\n\n-- Tietysti. Mene noutamaan niityltä kotiin Polle, minä lähden\najelemaan pariksi tuntia.\n\n-- Kyllä, isä, lupasi Liina, sieppasi hatun päähänsä ja lennätti\nulos. Ovella pyörähti hän ympäri. -- Lepää sinä vaan, äiti, kyllä\nminä palattuani paikkaan lopunkin.\n\n-- Hyvä, hyvä, vastasi äiti, otti Liinan työn ja purjettuaan\nkurttuisen paikan ompeli sen uudelleen.\n\n-- Tyttö on sentään jo seitsemännellätoista, lausui hän päätään\npudistaen.\n\n-- Ole huoletta, lohdutteli isä. Tyttöä ei mikään vaivaa, hän on\niloinen ja reipas -- muuta ei vastaiseksi ole tarpeenkaan. Tarvinnet\napua, ota ompelija.\n\n-- Ei ollenkaan senvuoksi, vaan hänen itsensä tähden.\n\n-- Hänen itsensä tähden en muuta toivo, kun että saa olla rauhassa.\n\n-- Niin, niin, ystäväni, nauttikoon vaan nuoruudestaan ja\nvapaudestaan, myönnytteli heikko äiti tyytyväisenä, sillä\nsamaa hänkin sydämmessään toivoi, vaikka näön vuoksi katsoi\nvelvollisuudekseen huomauttaa, kuinka välttämätöntä Liinan oli\ntasoittua ja vakaantua. Alati iloinen, yltiö ja rakastava tytär oli\nvanhempainsa silmissä niin peräti täydellinen, niin rakastettava,\nettei hänessä ollut pienintäkään poispantavaa. Jos hän ei ollutkaan\nniin kelpokäytännöllinen kuin Maria Ståle, niin oppinut kuin Eedit\nBerg, niin musikaalisesti etevä kuin Fanny Ruth, -- niin mitäpä\nsiitä. Eiväthän kaikki ihmiset ole samaan kaavaan valetut. Mitä taas\nhänen kykyihinsä tuli, ei niitä vielä oltu sanottavasti koeteltu.\nÄiti oli kaikessa hiljaisuudessa varmasti vakuutettu, että Liina\nkykeni mihin hyvänsä, kunhan vaan olisi pakko tosissaan yrittää.\nJa isä vakuutti Liinalla olevan laajat tiedot, vaikkei hän ollut\nkärkäs niitä näyttämään. Musiikkiin oli hän niin perehtynyt, että\nhänen pilalaulunsa, valssinsa, polkkansa ja idyllinsä ihastuttivat\nvanhempia paljon enemmän kuin kaikki maailman sonetit ja capricit.\nMitäpä syytä olisi senvuoksi kiristää ohjaksia, joskin tyttö on\nkäynyt muutaman viikon papille lukemassa ja alkanut käyttää pitkiä\nhameita.\n\nLiina oli nuorin suuresta siskoparvesta, jotka olivat parhaassa\nkukoistuksessaan menneet manalle, eikä siis sovi ihmetellä, että\nvanhemmat hellävaroin hoitivat tätä nuorteata tainta peljäten jollain\ntavoin häiritsevänsä sen vapaata kehitystä. Huonompi luonne olisi\nvoinut tällaisesta leväperäisyydestä turmeltua, tulla oikulliseksi,\nitserakkaaksi, omapäiseksi ja itsekkääksi, mutta Liina oli\nluonnostaan taipuisa, helläsydäminen ja iloinen. Vaikkakin hän alati\nomaa tahtoansa noudattaen teki oman mielensä mukaan, niin ei syynä\nollut se, että hän välttämättä olisi tahtonut _oman_ tahtonsa esille,\nvaan se, ettei kukaan häntä vastustanut, eikä hän koskaan tullut\nvakavasti ajatelleeksi, että hän olisi toisinkin saattanut menetellä,\nettä hänellä ihmisenä ja tyttärenä myöskin oli velvollisuuksia.\nLaulellen ja tanssien kulutti hän aikaansa iloisena kuin perhonen,\neikä tarvinnut hänen enempää kuin kedon kukkasen surra tai huolehtia\ntoimeentulostaan. Onnellinen, iloinen Liina! luuletko tuollaisen\nvapauden iän kaiken kestävän? Jollei -- oletko valmis oikealla\ntavalla koettelemustenkin kautta kulkemaan velvollisuuksien tietä?\n\n\n\n\n14.\n\nEnsi askel.\n\n\nRehellisen huonekalutehtailijan, Johan Jonsonin oli onni olla tulevan\nnäyttelijättären, runollisen Hildurin setä. Tytön isä oli ollut\njoku alhaisempi virkamies, mutta kuollut parhaassa iässään niinkuin\nhänen vaimonsakin. Pienenä paitaressuna oli Hildur tullut setänsä\ntaloon, jossa hän sai hellää hoitoa, mutta ei varsin järjellistä\nkasvatusta. Tehtailija oli mennyt hiljan naimisiin ja kun ei hänellä\nollut omia lapsia, tuli Hildurista pian perheen silmäterä. Jos hän jo\nsyntyjään oli luonteeltaan oikullinen ja juonikas, toisinaan yltiö ja\niloinen, toisinaan synkkä ja juro, toisinaan taas yrmeä ja kärtyisä,\nniin pääsi kaikki tämä yhä suurempaan voimaan ymmärtämättömien,\nmutta helläsydämmisten kasvatusvanhempain luona. Täti Riika oli\nhyväntahtoinen, mutta typerä täyttäen lapsen kaikki mielihalut.\n\n-- Älä itke lapseni, saat sitä tai sitä, oli hänen tapansa sanoa.\n-- Setä Janne ei aina ollut yhtä myöntyväinen, tuinahti silloin\ntällöin, olipa jo pari kertaa näyttänyt vitsaakin. Mutta hänen oli\nvaikea nähdä vaimonsa itkevän, joka luonnollisesti kuului asiaan\ntällaisissa kohtauksissa, ja lisäksi oli pikku Hildur hänellekin\nsellainen lemmityinen, ettei tuolle hennonnut suuttua. Sitäpaitsi\nosotti tyttö suuria taipumuksia tanssiin, lauluun ja lausuntoon, niin\nettä häntä väkisinkin täytyi ihailla, niin juonikas kuin hän olikin.\nIlloin sedän tultua tehtaasta ja istuuduttua saliin polttelemaan,\nsai Hildur aina näyttää hänelle tanssitaitoansa. Hän osasi pienillä\njaloillaan, joita punaset sahviaanikengät koristivat, tehdä niin\nsiroja liikkeitä ja sedän hyräillessä jotakin vanhaa polkkaa taikka\nvalssia seurata niin tarkasti tahtia, että ukko ilmi-ihastui\nja palkitsi häntä kuuluvalla suudelmalla. Tyttö oli myöskin\nkaikenmoisista laulu- ja virsikirjoista yllättänyt säkeitä, joita hän\nlausui ulkoa ennenkun vielä osasi edes lukea. Vedet vierivät Riika\ntädin silmistä kun tyttönen mustat kutrit hajallaan asettui tuolille\nja silmät ylöspäin käännettyinä innokkaasti lausui jotakin runoa.\nSetä ja täti eivät suinkaan säästäneet kiitosta ja ylistystä vaan\nkertoivat kaikille tuttavilleenkin Hildurin erinomaisista lahjoista,\neikä yksikään vieras saanut lähteä pois kuulematta tytön lausuvan\ntai näkemättä hänen tanssivan. Tästä piintyi lapseen se luulo, että\nhän oli ihmelapsi, ja hän esiintyi mielellään. Saattoipa käydä\nniinkin, että jonkun unohdettua pyytää häntä näyttämään taitoansa\nhän itse siitä huomautti sanoen: -- Etkö tahtoisi kuulla runoja?\ntahi: -- Tanssinko ma sinulle? -- Tultuaan hiukan vanhemmaksi ymmärsi\nhän olla muiden kuultavaksi tai nähtäväksi kykyjään tarjoomatta,\nmutta ei hänellä toki ollut mitään sitä vastaan, jos häntä siihen\nkehotettiin. Rehellinen tehtailija tahtoi antaa kasvatilleen\nloistavan kasvatuksen. Hän oli näet varakkaanpuolinen mies, ja joskin\noma pieni taimitarha jo oli kasvanut hänen ympärilleen, olivat ne\nvain \"käsityöläistaimia\", kuten hän itse tapasi sanoa ja sitäpaitsi\nsiksi pieniä, ettei heidän kasvatuksestaan tarvinnut vielä huolehtia.\nHuonekalutehtailijan mielestä oli opin ja sivistyksen huippu siinä,\nettä kävi läpi kaupungin tyttökoulun, missä oli yksi opettaja,\njoka oli käynyt Saksassa ja niin muodoin osasi \"puhua sujuvasti\nsaksaa\". Tähän kouluun pantiin Hildur. Lukemiseen ei tällä pienellä\nihmelapsella näyttänyt olevan erityisiä taipumuksia, jos emme ota\nlukuun runonlausuntoa, joka sekin kävi aivan väärällä tavalla, niin\nettä opettaja sai nähdä paljon vaivaa poistaakseen hänestä vanhan\ntavan. Kun Hildur jo kymmenen vuoden vanhasta sai lukea romaaneja\nja kaikkia, mitä vaan käteen sattui, niin voimme ymmärtää, ettei\nmaantiede, aritmetiikka tai kielioppi nuorta neitosta sanottavasti\nmiellyttäneet. Hän ikävystyi niin ollen pian kouluun ja opettajiin,\njotka eivät ollenkaan häntä ihailleet. Väliaikoina hän tosin\nhämmästytti tovereitaan kertomalla heille kappaleita romaaneista\ntaikka näytelmistä, mutta koululasten ymmärrys ei tällaisiin\nulottunut, he juoksivat mieluummin naattaa tai löivät palloa.\nKun Hildur oli täyttänyt neljätoista vuotta, luuli hän olevansa\ntäysi-ikäinen nainen, valmis kosittavaksi, ritarien ryöstettäväksi,\nvalmis menemään luostariin, tai elämään minkä romaanin sankarittaren\nelämää tahansa. Kun ei häntä koulussa pidetty erityisempänä tai\nsuurempana kuin muitakaan neljätoistavuotisia, vaan vaadittiin\nhäneltä samaa kuuliaisuutta ja tarkkaavaisuutta kuin muiltakin,\nvieläpä uskallettiin rangaista ja antaa ala-arvoisia numeroita,\nkiukustui hän ankarasti ja päätti nolata johtajattaren jättämällä\nhänen koulunsa. Hildur pyysi senvuoksi eräänä päivänä vähää ennen\nlukukauden alkua, että hän saisi lopettaa koulunkäynnin.\n\n-- Ei, kissa vieköön, lausui setä Janne painavasti, sinulla on kaksi\nluokkaa jäljellä ja ne sinun on ensin käytävä läpi.\n\nHildur hiukan hämmästyi setä Jannen tavatonta varmuutta -- hän ei\nollut luullut tämän pitävän hänen koulunkäyntiänsä noin tärkeänä.\n\n-- Mutta setä, minä en enää tahdo käydä koulua, ankkasi tyttö.\n\n-- Et tahdo? Mitä päähänpistosta se on? Sinun on meneminen kouluun,\ntiedä se, ja muista, että minä olen sen sanonut, minä Johan Jonson.\n\nNyt olisi varmaankin moni muu pikkutyttö aito peljästyneenä alistunut\nnoudattamaan ankaran sedän tahtoa, mutta Hildurhan ei ollutkaan\nmikään pikkutyttö, vaan täysi nainen, ja lisäksi tunsi hän tuiki\ntarkoin setä Jannen. Hänen piti aina ensin saada hiukan torua ja\nsitte vasta myöntyä. Hän taipui kuin savi viisaan, juonikkaan\nsuosikin käsissä. Tämä houkutteli hänet minne tahansa.\n\n-- Mutta hyvä setä, sanoi Hildur uudelleen, minähän olen jo\nneljätoista vuotta.\n\n-- Neljätoista vuotta, mitä se on! tavallinen koiranikä, vastasi setä\nkiivaasti.\n\n-- Uh, kun setä käyttää karkeata kieltä, sanoi Hildur\nloukkaantuneena, isä ei olisi ikinä noin sanonut.\n\n-- No, no, niin -- sinä tunnet sedän, pahoitteli tuo rehellinen\nmies, isäsi oli virkamies ja käynyt koulua, mutta setäsi on ollut\nainoastaan oppipoikana ja katso sellaisissa piireissä ei opita niin\nhienoja tapoja.\n\n-- Mutta setä on kuitenkin rehellinen ja kunnon mies, vakuutti Hildur\nmairitellen, ja osaat kylläkin, jos vaan tahdot käyttäytyä hienosti.\n\n-- Kyllä vaan, ei sitä turhaan ole seurustellut parempain\nihmisten kanssa, kehasi setä mielissään. -- Enkä ole toki ollut\nkirjallisuuttakaan viljelemättä. Katsoppa tuota romaanipinoa tuolla\nkaapin päällä; ja sitten olen minä lainannut pastorilta Begnerin\nkäsitteet, joka sekin merkitsee jotakin. Siksipä juuri pitää sinunkin\nkäydä koulua ja saada oppia, tönöseni. Oppimaton ihminen on kuitenkin\naina kuin luontokappale. -- Hildur aivan ällämystyi tällaista\nasian käännettä; hän oli odottanut peräti toista hyvin sovitetusta\nimartelustaan.\n\n-- Mutta setähän ei ole käynyt koulua ja on kuitenkin kaikin puolin\nkunnon mies, jatkoi Hildur itsepintaisesti.\n\n-- Kunnollinen ja oppinut ei ole samaa, huomautti setä, ja sitäpaitsi\nolen minä vasta vanhana hankkinut sivistykseni, mutta sinun tulee\ntehdä se nuorena. Isästäsi olisi voinut tulla pormestari taikka mikä\nmuu hyvänsä, ja älköön kukaan pääskö sanomaan, että sinut on huonosti\nkasvatettu.\n\n-- Sitä ei voikaan kukaan sanoa, olenhan käynyt neljä vuotta koulua,\nosaan saksaa, ranskaa, maantiedettä, historiaa -- kaikkia, mitä\ntarvitseekin osata. Kuulithan setä, kuinka minä joku päivä sitten\npuhuin sen saksalaisen posetiivinsoittajan kanssa.\n\n-- Niin, niin, kyllähän sinä oppinut tyttö olet, mutta laajempi\ntietokaan ei ole haitaksi.\n\nNyt tuli Riika täti kutimineen sisälle.\n\n-- Täti kulta, sano sedälle, ettei minun enää tarvitse käydä koulua.\n\n-- Varjele, hyvä lapsi, huudahti hyväntahtoinen rouva, setä ei tahdo\nkuulla siitä edes puhuttavankaan.\n\n-- Mutta nyt kuluttaa setä niin paljon minun tauttani -- mitä jää\nsitte serkuille, pisti Hildur kekseliäästi väliin.\n\nTämä kosketti arkaa kieltä Riika tädin sydämmessä, mutta tuo hyvä\neukko oli mieleltään jaloin ja parhain ihminen mailmassa.\n\n-- Serkut, rakas Hildur, sanoi hän vaatimattomasti, eivät tarvitse\nniin paljon oppia ja tottahan sitä silloinkin keino taasen keksitään.\nSetä kyllä meille rovon hankkii, lisäsi hän taputtaen ukkoaan\nleveälle olkapäälle.\n\n-- Siitä saatte olla huoletta, ylvästeli setä. Janne Janson ei vielä\nhetikään herkeä toimistaan, kyllä sitä riittää ryysyä meidänkin\nympärillemme. Voit suruti jatkaa kouluasi.\n\n-- Sinä olet kiltti tyttö, kun muistat noin meidän lapsiamme,\npäätteli täti liikutettuna, mutta mene sinä vaan kouluun. Suon\nkernaasti sinun oppivan, olet aina tuottanut kunniaa perheellemme.\n\nMutta nyt puhkesi Hildur kyyneliin. Hän ei jaksaisi enää lukea,\nhän oli usein niin väsyksissä ja luuli rintansakin olevan heikon,\nopettajat menettelivät väärin, rankaisivat häntä syyttömästi,\nhäntä jo hävettikin käydä koulua, kun oli niin pitkä ja herratkin\npuhuttelivat häntä neidiksi ja tanssittivat häntä ja Lundströmkin --\nsetä Jannen vanhin sälli -- oli sanonut, että hän pitkissä hameissa\nnäyttäisi aivan täysikasvaneelta.\n\nSetä ja täti eivät voineet nähdä Hildurin itkevän. Täti kammoksui jo\npelkkää ajatustakin, että Hildur saisi keuhkotaudin, ja setä vannoi\nvahvasti, että opettajat etsikööt kouluunsa muualta oppilaita, jos\naikovat Hilduria rangaista, ikäänkuin ei hän olisi oppineempi kaikkia\nmuita tyttöjä, hän, joka kykeni lausumaan runoja jo aikoja ennen kuin\nosasi edes sisästä lukea. Hildur lakkasi itkemästä. -- Minä osaan\nulkoa koko ihmiskunnan historian, kerskasi hän, setä voi kysyä mitä\nkohtaa tahansa.\n\n-- Sen kyllä uskon, tyttöseni, myönteli setä hieroen tyytyväisenä\nkäsiään, ja kun asiaa tarkoin harkitaan, olet sinä näinä neljänä\nvuotena oppinut yhtä paljon, kuin muut tytöt kahdeksana.\n\n-- Niin, Hildurhan on aina ollut hyväpäinen tyttö, säesti täti\nRiikakin, ja kun täällä on käynyt teatteri, on hän kertonut minulle\nkoko kappaleen ja näytellyt kaikki osat yksinään, niin että oli kuin\nolisin ollut teatterissa katsomassa, vaikka istuin kotona.\n\n-- Niin, tietääkö täti, että minäkin rupeen näyttelijättäreksi,\nvirkkoi Hildur.\n\n-- Sitä sinä et tee, sanoi setä Janne jyrkästi ja täti lisäsi\nhuolissaan:\n\n-- Ethän sinä sitä tahdo, lapseni, tuommoiset komeljantit eivät\nkoskaan ole oikein rehellistä väkeä.\n\n-- Enkä minä ole tuhlannut rahojani sitävarten, että sinä ilvehtisit\nteatterissa muiden ihmisten ilonpidoksi, jatkoi setä.\n\n-- Mutta täti kulta, en minä aiokaan sellaiseksi, joka kiertelee\npaikasta toiseen, vaan oikein sellaiseksi, joka asuu Helsingissä\ntaikka Saksanmaalla, käy silkissä ja sametissa ja saa rannerenkaita\nja laakeriseppeleitä kuninkailta ja keisareilta, puhui Hildur\ninnoissaan.\n\nSetä ja täti pudistelivat vielä päätään, mutta vuosien kuluessa\ntotutti Hildur heidät siihen ajatukseen, että näkisivät hänet\nnäyttämöllä. Kouluun ei hänen tarvinnut enää mennä, mutta setä\nkehotti häntä alituiseen \"sivistämään itseänsä\", ja Hildur totteli\nhäntä sillä tavoin, että luki romaaneja ja näytelmäkappaleita,\nmitä käteen sattui, ensin kaikki \"kaapin päältä\", ja luettuaan\nniitä lukemasta päästyäänkin, kunnes osasi ne ulkoa, lainasi hän\ntuttaviltaan ja kaupungin kirjastoista yhä uusia. Ja setä Janne oli\nhyvillään nähdessään hänet kirja kädessä. -- Se on oikein, tyttöseni,\ntapasi hän sanoa silittäin hänen kauniita, hyvin hoidetuita\nkutrejaan. Ja vaimolleen ylisteli hän: -- Se tyttö lukee kuin\nhevonen, hänestä tulee sorja neito, niin että meidän pitää hankkia\nhänelle kunnon mies.\n\n-- Niin, Lundström näyttää katselevan häntä halukkain silmin, vastasi\nRiika.\n\n-- Lundström? Hävetköön kehno, tiuskasi ukko kiukuissaan, älä\nnuolase, ennenkuin tipahtaa! Ylemmä, ylemmä! Hänen isästänsä olisi\nvoinut tulla pormestari.\n\n-- Mutta olithan itsekin vaan puusepänsälli, ukkoseni, muistutti täti\nRiika katsellen miestään ihailua ja rakkautta säteilevin silmin.\n\n-- Niin, niin, mutta nytpä ovatkin ajat muuttuneet. Lundströmiltä\npuuttuu senlisäksi sivistys, näetkös.\n\n-- Niin, kyllähän minä puolestani soisin tytöstä tulevan vaikka\napteekkarin rouvan tai jotakin muuta ylhäistä ja hienoa.\n\n-- Meidän täytyy toimittaa lapsi parempain ihmisten seuraan, hänen\npitää käydä rippikoulua yhdessä kauppias Lagerin ja valtioneuvos\nCederskiöldin tyttärien sekä muiden hienojen neitojen kanssa tänä\nkevännä.\n\n-- Mutta käyköhän se päinsä?\n\n-- Miksei kävisi. Minä lähetän tuon mahonkituolin pastorille,\nottakoon hän vaan tytön vastaan.\n\nTäten tuli Hildur \"parempain ihmisten\" seuraan. Häntä ei tosin\nkovin paljo muistettu hienoimmissa kutsuissa, mutta niin pienessä\nkaupungissa kuin X ei ollut vaikea päästä \"hienojen\" piiriin.\nHildurilla ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttuja. Ne nuoret tytöt,\njotka kuuluivat huonekalutehtailijan seurapiiriin, olivat hänestä\nliian sivistymättömiä, niin että hän tuskin suvaitsi heitä puhutella.\nHänen koulutoverinsa taas eivät hänestä suurin välittäneet.\nYleensä pidettiin Hilduria eriskummallisena, ja usein ei muuta\ntarvitakaan kuin tämä maine, niin nuoren koulutytön kumppanit häntä\narasti karttavat. Lisäksi oli Hildur jossain määrin itserakas ja\nluulevainen, joka sekin osaltaan esti häntä saamasta ystäviä. Näin\noli asian laita rippikoulun jälkeen. Hildur eli teatteriunelmissaan\nja suunnitteli tulevaisuuttaan tuhansille tahoille. Hän odotti\nodottelemistaan kiertelevää teatteriseuruetta kaupunkiin tulevaksi,\nmissä se oli luvannut antaa muutamia näytäntöjä. Setä ja täti\nolivat jo aikoja sitten taivutetut. Sedän pää oli aivan pyörällä\nihastuksesta, kun hän ajatteli Hildurin loistavaa tulevaisuutta,\nkuinka tämä esim. esiintyisi hovissa ja setä Janne saisi\nvapaapiljetin hoviteatteriin ja näkisi veljentyttären ruhtinasten\nja prinssien rinnalla. Mutta täti Riika, hän huokaili surusta.\nSillä hän ei päässyt varmuuteen, oliko nyt oikein kunniallista olla\nkomeljattina; mutta hän pani kuitenkin kuntoon Hildurin vaatteet ja\nkatseli hartaasti kädet ristissä tytön \"opinnoita\" kuvastimen edessä,\nkun tämä opetteli luomaan lumoavia silmäyksiä, vääntämään käsiään tai\nmuuta sellaista, jonka luuli kuuluvan murhenäytelmän alaan. Pikku\nserkut, jotka luonnollisesti myöskin olivat kuulleet puhuttavan\nHildurin tuumista, katselivat häntä uteliaina ja kertoilivat\ntoisilleen, kuinka Hildur serkku seisoisi päällään, söisi tappuroita\nja kuinka hän sitten lautanen kädessä kulkisi ympäri keräämässä\nrahaa, jolla hän ostaisi namusia heille. Niin olivat he asian\nymmärtäneet.\n\nViimeinkin saapui teatteriseurue. Se oli kehnonlainen, mutta paremman\npuutteessa otettiin se riemuiten vastaan. Useat kaupunkilaisista\neivät milloinkaan olleet parempaa nähneet, ja ne, jotka olivat\nkäyneet pääkaupungissa, katselivat vaihtelun vuoksi tällaistakin.\nHildur oli tietenkin setänsä kanssa ensimmäisessä näytännössä.\nSeuraavana päivänä pukeutui tuo tuleva primadonna parhaaseen\npukuunsa ja meni teatterin johtajan puheille. Täti Riika jätti hänet\nhyvästi kuin olisi hän mennyt vihille tai hautaan viety, setä Janne\ntoivotti iloisesti onnea, ja pikku serkut seisoivat kauan portilla\nkatsellen hänen jälkeensä. Hildurin sydän sykki sangen nopeasti\nhänen astuessaan ylös majatalon portaita, jossa johtaja asui. Ei\nhän ollenkaan peljännyt, ettei häntä otettaisi vastaan, sehän ei\nvoisi tulla kysymykseenkään, mikäpä seura olisi niin järjetön,\nettä työntäisi luotaan lupaavan kyvyn; mutta Hildur oli tottumaton\npuhuttelemaan vieraita henkilöitä ja siitä hän oli levoton, kuinka\nosaisi esiintyä edukseen. Hän koputti ovelle. Sisältä kuului naurua,\nmiesten ja naisten ääniä, lasien ja kuppien kilinää, ja sakea\ntupakansavu levisi aina eteiseen asti. Vanha paksu herra avasi oven.\nJoukko ihmisiä tarkasteli uteliaasti Hilduria kiireestä kantapäähän.\nHän saattoi töintuskin erottaa muutamia herroja ja naisia, jotka\nistuivat aamiaispöydässä tupakansavun täyttämässä huoneessa.\n\n-- Mikä on neidillä asiana? kysyi paksu herra.\n\nHildur vastasi haluavansa puhutella herra johtajaa.\n\n-- Vai niin, kyllä se olen minä, ehkä saan luvan pyytää neitiä\nastumaan tänne sisään. -- Hän osotti pientä huonetta salin laidassa.\n-- No, nyt voitte puhua.\n\n-- Minä haluaisin teatteriin, virkkoi Hildur hiukan loukkaantuneena\njohtajan hänen mielestään liian vapaasta käytöksestä.\n\nPitkä \"hm\" tuli vastaukseksi.\n\n-- Olen jo kauvan havainnut itselläni olevan taipumusta\nnäyttelemiseen, jatkoi Hildur haaveellisesti katsellen ja nojaten\narvokkaasti sohvan kulmaa vastaan.\n\n-- Niin monet nuoret naiset kuvittelevat samoin, sanoi johtaja\nlevollisesti, mutta koettakaamme, lukekaa minulle jotakin. -- Hän\nojensi Hildurille kirjan, josta tämä luki kappaleen.\n\n-- Eipä niinkään huonosti, katkasi johtaja, mutta melkein liiaksi\npontta. Olkaa hyvä ja lausukaa jotain ulkoa, joku runo tai kappale\nnäytelmästä.\n\nHildur oli aika päiviä tätä varten valmistunut. Hän nousi ylös,\nasettui loitommalle huoneessa ja lausui osan Lessingin näytelmästä\n\"Emilia Galotti\".\n\n-- Ahaa, nuori neitini, ihmetteli johtaja Hildurin lopetettua,\nkorkeallepa te lennättekin kappaleita valitsemaan. Te olette kovin\nnuori vielä ja -- -- -- ei juuri -- -- -- no niin, saattaahan se\nolla. No entä huvinäytelmä?\n\n-- Huvinäytelmä ei minua miellytä, vastasi Hildur ylvästellen,\nainoastaan murhenäytelmä vaikuttaa minuun, ja sinnepäin vievät\ntaipumuksenikin.\n\n-- Ha, ha, ha, nauroi johtaja, sinnepäin ne vievät kaikilla. Nuori\nneitini, me saamme kauan, kauan näytellä kamaripalvelijan osia ja\nsivuhenkilöltä, ennenkuin me pääsemme murhenäytelmään. Mutta jos\nteillä on halua ja rohkeutta, niin voimmehan koettaa. Muuan parhaista\nkamarineitosistani meni hiljan naimisiin, hänen paikkansa voisitte te\nmahdollisesti saada -- kestää tosin kauan, ennenkuin te saavutatte\nhänen taitavuutensa, sillä teidän lausuntonne on hyvin virheellistä\nja käytöksessänne jotain teeskenneltyä, mutta me voimme yrittää. Jos\nteillä on todellista taipumusta, karisevat pienet viat vähitellen\npois.\n\nSyvästi loukattuna ja toiveissaan pettyneenä palasi Hildur kotiin.\n_Hänkö_ näyttelisi kamarineitsyen osaa! Mokoma tehtävä! Tuoda sisään\nvesilasi, lausua pari sanaa, keikistää ja mennä tiehensä! Jos hän ei\nolisi hävennyt setä Jannea ja kaikkia muita, jotka olivat kuulleet\nhänen tulevaisuuden unelmistaan, olisi hän antanut palttua koko\nteatterille. Vaan se ei käynyt päinsä. Ja kukapa tietää, vaikka\nhämmästyttäisi hän ensi kokeellaan teatterin johtajaa siihen määrään,\nettä tämä piammiten uskoo hänelle arvokkaampia osia. Ja nyt palasivat\nentiset unelmat kunniasta ja maineesta. Mutta kun tyttö seisoi\nrehellisen huonekalutehtailijan portin takana, laimeni rohkeus.\nKuinka hän voisi niellä tämän nöyryytyksen, tunnustaa, miten kaikki\noli käynyt, että hänen oli pakko tyytyä kamarineitsyen osaan. Tässä\ntuskassa pälkähti jo hänen päähänsä kertoa jotakin aivan toista\nja sitten jollakin tavoin estää setää tulemasta teatteriin; mutta\nsellainen ajatus häntä kuitenkin hävetti, ja hän ymmärsi sitäpaitsi,\nettä setä toiselta taholta piankin saisi kuulla asian oikean\nlaidan. Hildur esitti asian senvuoksi totuudenmukaisesti jättäen\nkuitenkin pois joukon nöyryyttäviä lauseita, jotka olivat koskeneet\nhänen ulkomuotoaan, esiintymistään, käytöstään ja lausumatapaansa\nja huomautti saaneensa vähäpätöisen osan siitä syystä, ettei hän\nennättäisi ensi harjoitukseen pitempää oppia. Setää ja tätiä tämä\ntyydytti verrattomasti, ja täti Riikakin lupasi tulla teatteriin,\nvaikkei hänen ennen ollut tapana sellaisissa huveissa käydä.\n\nMonien harjoitusten ja uusien nöyryytysten perästä oli Hildur\nviimeinkin valmis esiintymään. Hän ei ollut voinut edes aavistaakaan,\nettä mokoman kamarineidon tähden piti pitää moista melua. Milloin\noli sanassa väärä korko, milloin keikistys liiaksi syvä, milloin\naskel liian lyhyt, milloin liian pitkä, ja kauheinta kaikesta oli se,\nettä katala johtaja oli sadatellut häntä vakuuttaen, ettei hänellä\nollut taipumusta senkään vertaa kuin pahasella karjapiialla. Niin,\nken saattoikaan olla niin typerä ja luulla, että Hildur näyttelisi\nsievoista kamarineidon osaa, hän, joka tunsi milloin hyvänsä\nkykenevänsä esiintymään Opheliana tai Emilia Galottina.\n\nHildur oli vuodattanut vuolaita kyyneleitä häpeästä, harmista ja\nloukatusta turhamielisyydestä, vaikka salassa tietenkin, sillä ei\nyksikään ihminen saisi aavistaa hänen pettymystään, kaikista vähimmin\nsetä ja täti, jotka niin kauan olivat olleet hänen teatteriin\nmenoaan vastaan. Toki toivoi Hildur yhä edelleen tästä halpuudesta\nylenevänsä. Hänen lohdutuksenansa olivat lukemansa kertomukset monen\nmuun näyttelijättären hankaluuksista ensi kertoja esiintyessään.\nViimein tuli tuo suuri päivä. Ensi surun tuotti se, että Hildurin\ntäytyi peittää kauniit hiuksensa -- ainoa, mitä hänessä kaunista oli\n-- myssyllä, mutta sitä nyt ei voitu auttaa. Setä ja täti seurasivat\njuhlavaatteissaan tyttöä teatteriin.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, huudahti täti mielenliikutuksissaan,\nkun Hildur kääntyi takaportille, josta käytiin pukuhuoneisiin ja\nnäyttämölle. Alkusoitto soitettiin, esirippu nousi. Hildur seisoi\nvavisten kulissien takana. Hänen tuli esiintyä vasta toisessa\nnäytöksessä, joten hänellä oli aikaa malttua. Hän luulikin jo\npysyvänsä levollisena, mutta juuri kun hänen piti astua sisälle,\nkuiskasi johtaja tehden samalla uhkaavan liikkeen: -- Heittäkää\nherran tähden hiiteen tuo opheliailme kasvoiltanne! -- Tämä\nnärkästytti ja hämmensi siihen määrään nuorta näyttelijätärtä, että\nhän ihan unhotti sanottavansa. Muuan näyttelijöistä työnsi häntä\nhiljaa eteenpäin. Kun Hildur ennätti valaistulle näyttämölle ja näki\nsuuren yleisön edessään, hämmentyi hän yhä enemmän. Vaivoin saattoi\nhän ottaa pari askelta eteenpäin ja kantaa tarjotinta, jolla olevasta\nlasista toinen puoli meni maahan. Typertyneenä säikähdyksestä ja\nhäpeästä oli hän pudottamaisillaan tarjottimen lattialle, mutta\nonneksi se henkilö, jonka tuli ottaa lasi vastaan, sieppasi nopeasti\ntarjottimen hänen käsistään. Epätoivoisena kääntyi Hildur ympäri,\nunohti keikistyksen ynnä lyhyet askeleet ja riensi ulos luullen koko\nyleisön nauravan hänen tyhmistymistään.\n\nNäyttämön ulkopuolella kohtasi hän johtajan, joka kiukuissaan soimasi\nja haukkui häntä aasiksi.\n\nHildur ei voinut muuta kuin juosta pukuhuoneeseen, heittäytyä\nsohvalle ja puhjeta kyyneliin. Kiukku, häpeä, epätoivo kiistelivät\nhänessä.\n\nSe oli Hildurin ensi askel näyttämöllä.\n\n\n\n\n15.\n\nVelvollisuus ja taipumus.\n\n\nEeditiä oli kohdannut paljon ikävyyksiä, jotka uhkasivat lamauttaa\nhänen tavallisesti niin reippaan mielensä. Lisäksi oli niiden\njoukossa sellaisia, joita hän ei arvellut voivansa poistaa. Jos\nse olisi ollut joku harvinainen sana, olisi hän etsinyt sen\nsanakirjastaan, jos se olisi ollut sekava lause tahi jotakin muuta\nvaikeatajuista ja käsittämätöntä, olisi hän tiedustellut sitä\nisältään taikka kirjoistaan, mutta ei -- vaan olivat ne noita kurjia\njokapäiväisiä vastahakoisuuksia: pohjaanpalanutta velliä, nenäkkäitä\npalvelustyttöjä, siivottomia huoneita. Milläpä sitä auttoi? Ja miksi\npiti nuorta tyttöä, jonka päämääränä oli ihana, työläs lääkärinura,\nvaivattaman ja kiusattaman tällaisella? Mitä oli hänellä tekemistä\nelämän pikkuseikkain kanssa, ne sopivat paremmin naiselle, jolla on\nsekä halua että taipumusta sellaiseen. -- Tämänlaatuisia olivat ne\nvalitukset, joilla Eedit oli huojentanut sydäntänsä ystävälleen Maria\nStålelle, joka oli tullut hänen luoksensa iltaa viettämään. Samassa\nastui professori Berg sisälle puhtaaksi silitetty paita kädessä.\n\n-- Hyvä lapsi, virkkoi hän lempeään tapaansa, tulenko kovin\nsopimattomasti? Tästä paidasta puuttuu nappi. Voisitko sinä auttaa\nsitä?\n\nEedit, joka jo ennestään oli nyreissään, rypisti kulmiaan, mutta\nkysyi kuitenkin ystävällisesti:\n\n-- Isä parka, eikö sinulla ole toista paitaa?\n\n-- On kyllä, mutta kaikista ovat napit irti. En olisi sinua\nvaivannut, mutta minun pitää pistäytyä hetkeksi kaupungilla.\n\n-- Tulen heti ompelemaan sen, lupasi Eedit, olen pahoillani, ettei\nSohvi ole pitänyt siitä huolta -- mutta se on nyt juuri hänen\ntapaistaan.\n\nProfessori poistui jälleen, ja Eedit rupesi hakemaan nappia\nlaatikostaan, mutta ei löytänyt yhtäkään.\n\n-- Ne ovat ehkä ompelupöytäsi laatikossa, huomautti Maria.\n\n-- Oi, Maria hyvä, nauroi Eedit, se on vain nimeltä\nompelupöydänlaatikko, -- ja hän näytti joukon papereita ja kyniä,\njotka olivat järjestyksessä toistensa vieressä.\n\n-- Minä juoksen johonkin puotiin ostamaan tusinan nappeja, ehdotti\nMaria.\n\n-- Ei, malta, kysyn ensin Sohvilta, ehkä hänellä on varastossaan,\nsillä hänen asiansa on pitää vaatteistamme huolta, vaikka hän tekee\nsen sangen puutteellisesti, kuten huomaat.\n\nSohvilla oli onneksi muutamia likaisia kangasnappeja, joita hän löysi\nminkä mistäkin rasiasta ja laatikosta.\n\n-- Annas kun minä ompelen ne, pyysi Maria, minulta ei mene siihen\nkuin silmänräpäys, isäsi voi suuttua, kun saa niin kauvan odottaa.\n\n-- Ei hän siitä juuri suutu, hän on niin hyvä ja kärsivällinen, mutta\nmielellään soisin hänen saavan paitansa niin pian kuin suinkin,\nvastasi Eedit katsellen, kuinka Marian neulaan tottuneet sormet\nketterästi kiinnittivät napin paikoilleen. Hetken päästä oli kaikki\ntehty.\n\n-- Tottumus sen saa aikaan. Jos tietäisit, kuinka monta tuhatta\nnappia minä olen iässäni ommellut, niin et suinkaan ihmettelisi.\n\n-- Mutta eikö se ole kauhean kuolettavaa työtä? Tiedätkö Maria, että\nminä aina siihen asti, kuin opin sinut tuntemaan luulin löytyvän\nainoastaan kahdenlaisia naisia: sellaisia, jotka lukivat, ajattelivat\nja harrastivat yleisiä asioita sekä sellaisia, jotka keittivät,\nompelivat, juorusivat ja olivat yksinkertaisia. Mutta nyt olen\nhavainnut, että sinä harrastat kaikkea, mikä on suurta, jaloa ja\nkaunista mailmassa, niin että voin puhua kanssasi mistä hyvänsä,\nettä olet ajatellut ja lukenut paljon ja kuitenkin -- olet sinä noin\nihmeen taitava kaikissa kotiaskareissa. Se on minusta selittämätöntä.\nKuinka voivat nämä olla yhdistettyinä? Kertomustesi mukaan kuluu\nsinulta koko päivä kotitoimiin. Kuinka voit harrastaa muuta sen\nlisäksi? Etkö aivan uppoa noihin ruoka- ja vaatehuoliin?\n\n-- Sinä teet minulle yhtaikaa niin monta kysymystä, etten tiedä,\nmiten sanani sovittaisin vastatakseni järjestyksessä kuhunkin\nerikseen, naurahti Maria.\n\n-- Saatat ihmetellä minun mielenpurkaustani; mutta mieleni oli niin\nkovin alakuloinen ja apea, ja sinä tulit kuin käskystä saadakseni\nsitä sinulle keventää. Sillä miten lieneekään, olet sinä ainoa\ntyttötovereistani, jolle saatan ajatuksiani ilmaista, ja näissä\nasioissa pitäisi sinun olla oikea neuvonantaja.\n\n-- Nuori olen neuvonantajaksi, mutta asetun mielessäni äitini sijaan\nja ajattelen, kuinka hän sinulle vastaisi.\n\n-- Oi niin -- onnellinen se, jolla on äiti!\n\n-- Kenellä on äiti, sydämmellinen, mielevä äiti, niinkuin on\nminulla, äiti, joka ei ainoastaan anna neuvoja, vaan on itse\nelävänä esimerkkinä hyvään elämään -- hänellä on aarre, josta ei\nkoko elinkautenaan voi kyllin kiitollisuutta osottaa. Vaan haluatko\nvastausta kysymyksiisi?\n\n-- Haluan.\n\n-- Ne olivat: eikö minusta jokapäiväinen työni tunnu ikävältä?\nKuinka on mahdollista, ettei mieleni kokonaan kiinny niihin? Kuinka\nvoin harrastaa kaikkea korkeata, jaloa ja kaunista mailmassa tuon\nyksinkertaisen jokapäiväisyyden ohessa? Ensiksi pitää minun ilmoittaa\nsinulle, rakas Eedit, että vanhempani ovat opettaneet minua pitämään\nvelvollisuutta korkeana, jalona ja kauniina, ilmaantukoonpa se sitten\nlukemisessa, kirjoittamisessa, maalaamisessa, ompelemisessa tai\nkeittämisessä, lastujen poimimisessa tai missä hyvänsä muussa.\n\n-- Kaikki tuo kuuluu kauniilta ja oikealta, mutta eikö sinusta noita\nviimeksi mainitsemiasi velvollisuuksia voida pitää jokapäiväisinä ja\nhalpoina senvuoksi, että alhainen, ymmärtämätön kansa niitä täyttää?\n\n-- En tiedä. Jos asiata tyystin tutkii ja juuri korkeammalta\nnäkökannalta, niin en luule niiden tulevan niinkään jokapäiväisiksi.\nJos ajattelemme, mikä on tulos tämän työn uskollisesta täyttämisestä,\nmikä sen laiminlyömisestä, niin täytynee meidän käsittää niiden\ntärkeys. Terveys ja hupi -- eivätkö ne ole tärkeitä asioita? Mutta\nmitenkä niiden käy, jos ateria myötäänsä valmistetaan huolimattomasti\nja epäsäännöllisesti? Ajattele, miltä maistuu ruoka, pohjaanpalanut\ntai muuten onnistumaton ruoka -- sinä, joka olet tutkinut\nihmisruumista ja siihen kuuluvia asioita, ymmärtänet sen hyvin.\n\n-- Aivan niin. Olen toisinaan ollut ihan epätoivoinen niiden\ntodellakin murhaavien aterioiden takia, joita Sohvi usein meille\nvalmistaa. -- Maria jatkoi:\n\n-- Jos taas otamme huomioon kodin ulkonaisen järjestämisen, niin\ntiedät hyvin, kuinka puhtaus, ilmanvaihto ja kohtuullinen lämpö ovat\nterveydelle välttämättömiä.\n\n-- Tiedän kyllä.\n\n-- Hyvä. Se oli siis herra tohtori, joka vastasi näihin kysymyksiin,\nsillä ne koskivat terveyttä. Mutta tiedän sinussa myöskin olevan\nkylliksi naisellisuutta rakastaaksesi somia, eheitä ja siistiä\nvaatteita, olkootpa ne sitten omiasi tai lähimmän ympäristösi.\n\n-- Aivan varmaan, ja on todellakin menettämäisillään\nkärsivällisyytensä, kun tahtoessaan muuttaa puhtaan kauluksen\nhavaitsee laatikkonsa tyhjäksi, taikka niinkuin isä raukka äsken, on\nilman nappeja ja nauhoja.\n\n-- No niin. Myöntänet niin muodoin näiden seikkain tärkeyden?\n\n-- Myönnän tietenkin. En ole todellakaan ennen tullut ajatelleeksi\nnäitä asioita tältä näkökannalta, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta.\nMutta Maria -- -- koska kerran on olemassa erilaisia luonnonlahjoja\nja erilaisia taipumuksia, pitäisi jokaisen saada mielensä mukaan\nniitä noudattaa, sillä yhtä hullunkurista, kuin olisi panna Sohvi\ntutkimaan fysiologiaa ja lääketiedettä, yhtä ankaraa ja naurettavaa\non vaatia, että minä käyttäisin kallista aikaani keittämiseen ja\nompelemiseen. Se on vakuutukseni. En ole niin itserakas, että\nluulisin mailman siitä kärsivän, jos minusta ei tulisi lääkäriä.\nMutta, Maria, enhän voi sille mitään, että mieleni palaa juuri tällä\nalalla vaikuttamaan, ja tunnen kykyni vievän juuri tälle alalle eikä\nmillekään toiselle. Siitä asti kuin olen ajattelemaan ruvennut, olen\ntätä halunnut. Olen ajatellut, kuinka vähän löytyy lääkäreitä esim.\nmaaseuduilla, olen ajatellut kaikkia niitä kärsiviä ja vaivaisia,\njoiden tuskaa voisin keventää, ja ennen kaikkia olen ajatellut\nnaisia, joiden olisi helpompi nais- kuin mieslääkäriä puhutella. Olen\nkuullut isäni sanovan, että tuhansia naisia kuolee lääkärin hoidon\npuutteesta. Kun minulla kerran on taipumusta, halua ja kykyä sekä\nhyvä tilaisuus lukea isäni johdolla -- niin miksen sitä tekisi? Jos\ntaas ottaisin tehtäväkseni kodin hoidon ja järjestämisen, niin ei\nminulle jäisi hetkeäkään opintojeni jatkamiseen.\n\nEedit puhui tulisella innolla. Hänen poskensa hehkuivat, hänen\nsilmänsä loistivat, ja hän odotti nyt vastausta kaikkeen tähän.\nMaria oli kuunnellut häntä hartaasti. Hän istui pää kättä vastaan\nnojautuneena ajatuksissaan. Viimein virkkoi hän:\n\n-- En oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata ja millä tavoin tämä\nepäkohta olisi poistettavissa, sillä en ole itse siitä kärsinyt.\nMutta sanon kuitenkin, kuinka asia minun mielestäni on käsitettävä.\n-- Jos tämä mailma olisi täydellinen, ei epäkohtia olisi ollenkaan\nolemassa, mutta olojen nykyisellä kannalla ei muuta voitane kuin\npyrkiä oikeaan, ja missä sekin on mahdotonta -- tyytyä siihen, mitä\nei muuttaa voi. Jos löytyisi täydellisiä palvelijoita, sellaisia,\njotka jo syntyessään olisivat kyvykkäitä ja taitavia ammatissaan,\nsiistejä, rehellisiä ja ahkeria -- silloin ei mikään olisi\nluonnollisempaa, kuin että he ilman tuskaa ja suuttumusta pitäisivät\nhuolta taloudesta, ja sinä saisit häiritsemättä syventyä lukuihisi,\naina olisi kauluksesi puhtaina, ruokasi hyvin valmistettua ja\nnapit isäsi paidassa. Mutta sellaisia palvelijoita on harvassa. Ja\nminkätähden? Sentähden, että ihmistä ei ohjaa vaisto, vaan tarvitsee\nhän oppia ja harjoitusta. Mutta kuka häntä opettaa? Monella on ollut\nymmärtämättömät vanhemmat, toisilla ei ketään, joka olisi heistä\nhuolta pitänyt, toiset ovat saaneet tyytyä kehnojen, mielettömien\nemäntien hoitoon. He ovat kasvaneet ilman rakkautta, ilman hoitoa\nja kasvatusta. Voimmeko vaatia heiltä täydellisyyttä? Ja sitte\nhuomattakoon erilaiset luonnonlahjat. Sillä ethän kieltäne, hyvä\nEedit, että nämä, kuten sivistyneetkin ihmiset, ovat erilaisilla\nlahjoilla varustettuja. Jotkut ovat erittäin oppivaisia, ja\nluonnostaan siistejä, herttaisia ja ahkeria, toiset taas kaikkeen\ntähän mahdottomia. Kukapa takaa, vaikka Sohvista olisi tullut taitava\nlääkäri, jos vaan olisi saanut opetusta, vaikka hän yhtä vähän kuin\nsinä kykenee paikkaamaan ja keittämään.\n\nEeditin silmät ensin suurenivat, mutta hän sanoi sitten nauraen:\n\n-- Sinä et ole niinkään väärässä. Kukapa olisi tutkinut tyttöraukan\nluonnonlahjoja, olosuhteet ovat tehneet hänestä palvelijan.\n\n-- Niin. Mutta se ei silti ole mikään puolustus hänelle, sillä kunkin\nkohdaltaan on täytettävä ne velvollisuudet, jotka hänelle kuuluvat.\nMutta se seikka saattaa häntä enemmän puolustaa, ettei hän ole\nsaanut opetusta näissä toimissa ja että hän on liian nuori hoitamaan\ntaloutta, missä emäntä istuu lääketiedettä tutkimassa.\n\n-- Siinäpä se juuri pulma. Mitenkä sinun mielestäsi asia olisi\nautettava? Onko todellakin minun velvollisuuteni luopua rakkaista\nkirjoistani ja tulevaisuuden tuumistani ryhtyäkseni selvittämään\nkotiaskareiden sotkuista vyyhtiä ja pitääkseni ikäni kaiken sitä\nselvänä?\n\n-- Sitä minä en luule. Tarkoitusperäsi on korkea ja ihana ja\nsiunausta tuottava, enkä muuta parempaa halua, kuin että vapaasti\nsaisit sen täyttämiseksi työskennellä. Mutta sinulla on vanha isä\nja ehdoton velvollisuutesi vaatii, että sinä jollakin tavoin pidät\nhänestä huolta ja hoivaa.\n\n-- Aivan niin, sen hyvin ymmärrän. En ole vaan löytänyt oikeata\ntapaa. Minun täytyy sanoa, etten lapsempana ollenkaan huomannut näitä\nlukemattomia kiusoja ja vastahakoisuuksia, ja tunnen todellista\ntuskaa ajatellessani, mitä vanha isäni noina vuosina on mahtanut\nkärsiä. Minäkin asetan velvollisuuden korkealle, Maria. Mutta olen\ntähän asti luullut velvollisuudekseni luontaisen taipumukseni\nnoudattamista ja kehittämistä. Vasta nyt ovat silmäni auenneet.\nLuontoperäinen halu estää minua ryhtymästä toimiin, jotka ovat\nharrastusteni ulkopuolella, mutta minä olen käyttävä kaiken tarmoni\npakottaakseni itseäni siihen. Kuitenkin -- lisäsi Eedit miettiväisenä\n-- kuitenkin on hartain toivoni, ettei minun tarvitsisi luopua\nopinnoistani! En halua mainetta, en tahdo loistaa tiedoillani,\nniinkuin jotkut luulevat, en lukisi edes ulkonaisia tutkinnolta\nvarten. Tahtoisin ainoastaan sammuttaa tiedonjanoani ja sillä tavoin\nolla lähimmäisilleni hyödyksi.\n\n-- Uskon niin olevan, Eedit, ja ymmärrän sinut täydellisesti, virkkoi\nMaria puristaen hellästi ystävänsä kättä. Siksi olenkin vakuutettu,\nettei sinun tarvitse poiketa siltä uralta, jonka jo olet viitottanut.\nJos haluat, kysyn äidin mieltä tässä asiassa?\n\n-- Oi ystävä, tee se! Sillä välin minä kuitenkin koetan, mihin\nSohvi kykenee ja autan siinä, mikä hänelle on mahdotonta. Mutta se\non onnettomuuteni, etten saata samalla tavoin kuin sinä ajatella\nja toimittaa useita tehtäviä, vaan kääntyy ajatukseni aina yhteen\nasiaan kerrallaan. Kun syvennyn kirjoihini, katoaa koko muu mailma\najatuspiiristäni. Mutta sitäpä juuri koetankin parantaa. Kiitos\nsinulle, hyvä ystävä, että aikaasi uhraamalla olet antanut minulle\njärkeviä neuvoja.\n\n-- Olisin hyvin tyytyväinen, jos olisin saanut sinut vakuutetuksi,\netteivät kotiaskareet ole \"jokapäiväisiä ja ikäviä\" taikka\nvähäpätöisiä.\n\n-- Siitä saat olla varma. Sinun näkökannaltasi katsottuna ne eivät\nole, sen hyvin ymmärrän.\n\n-- Silloin olen tyytyväinen. Kun sinä nyt alat niitä toimittaa, niin\ntuntuvat ne ikäviltä, mutta muista silloin sen tulevan siitä, ettei\nsinulla ole niihin taipumusta ja että se aika, minkä niihin käytät,\nriistetään opinnoiltaisi ja tulee niin muodoin huonosti käytetyksi.\nMutta muista samalla vanhaa isääsi, jota niin hellästi rakastat, ja\njonka hyväksi olet valmis uhraamaan vielä enemmänkin.\n\n-- Sitä tahdon muistaa.\n\n-- Vaan tässäpä puhellessamme on aika tietämättäni pitkälle kulunut.\nHyvästi! tulen kohdakkoin jälleen taikka kirjoitan, mitä äitini\nasiasta arvelee. Häntä miellyttää suuresti sinun opintosi ja on hän\nsitäpaitsi kotitoimiin hyvin perehtynyt: hän on kyllä välikeinon\nkeksivä. Sanon sinulle, mitä äitini kerran minulle lausui. Ollessaan\nnuori oli hän oikea kirjatoukka, mutta siihen aikaan ei sallittu\n\"tuhlata aikaa lukemiseen.\" Koko päivä kului kehräämiseen, kutomiseen\nja keittämiseen.\n\n-- Ja lukuhalu piti hänen tukehuttaa! Ja nyt hänestä on tullut\ntaitava emäntä, ja on hyvin hoitanut ja kasvattanut monet lapsensa.\nKuinka se kävi hänelle mahdolliseksi?\n\n-- Täytyi, ystäväni -- hänen oli mahdoton ajatella, että hän saisi\nseurata taipumustaan, ja hänestä oli aivan luonnollista, että hän\nniinkuin kaikki muutkin tytöt auttoi äitiä kotiaskareissa. Mutta\nonneksi sattui hän rakastumaan sivistyneeseen ja oppineeseen\nmieheen. Äidin jouduttua naimisiin käytettiin ensimmäiset vuodet,\njolloin kodinhoito ei vielä vienyt paljon aikaa, kirjatietojen\nkartuttamiseen. Isä valitsi sopivia, opettavaisia ja sivistäviä\nkirjoja, joita sitten yhdessä lukivat. Äiti kun oli hyvin tottunut\ntaloutta hoitamaan, osotti kaikki tarkoituksen mukaiselle kannalle,\njoten häneltä riitti aikaa lukuihin. Koko tuona aikana, olipa\nhänellä kuinka paljon tahansa työtä, ei kulunut päivääkään, jolloin\nhän olisi ollut lukematta -- jos hän ei ennättänyt muulloin, niin\nainakin illalla pienten rauhanhäiritsijäin mentyä levolle. Ja äiti\non opettanut meidätkin niin, että jaamme aikamme ja harrastuksemme\nopintojen ja käytännöllisten askareiden välillä. Hän on kehittänyt\nmeitä kummallekin taholle ja tutkinut lahjojamme, niin ettei mikään\ntulisi laiminlyödyksi tai tukahutetuksi. Jos minussa on harrastusta\nkaikkeen mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, kuten äsken\nlausuit, niin on se vanhempaini ansio, jotka ovat tämän harrastuksen\nosanneet herättää ja keskusteluillaan ja ajatustavallaan minuun\nvaikuttaneet.\n\n-- Hyvästi vihdoinkin, Eedit.\n\nEedit jäi yksinään miettimään, mitenkä hän parhaiten täyttäisi nämä\nhyvät aikomuksensa. Hänellä oli terästä tahdossa, selvä järki ja hän\nrakasti hellästi isäänsä. Kun hän kerran oli päässyt pahan perille,\nei hän levännyt, ennenkuin oli sen syyt löytänyt ja sen parantanut.\nLiiaksi tottumaton kun hän omien sanojensa mukaan oli, oli hän tähän\nasti ainoastaan ikäänkuin aavistuksen tapaisesti tuntenut tuon pahan,\nmutta äskeisestä keskustelusta käytännöllisen ja samalla älykkään\nMarian kanssa oli hän päässyt asiasta jokseenkin selville. Mitä\npiti hänen ensiksi tehdä? Pitää huolta, että päivällinen valmistui\noikeaan aikaan, sillä hänen isänsä oli usein valittanut ruokahalun\nkatoavan kun sai kovin kauan odottaa ja jättävän jälkeensä ainoastaan\nkiusallisen hiukastuksen.\n\nEedit meni keittiöön. Sohvi oli kömpinyt vuoteelleen ja luki jotakin\nrisaista romaania.\n\n-- Kuuleppa Sohvi, virkkoi Eedit, kello on jo kaksitoista ja minä\ntoivon päivällisen olevan valmiina kello kaksi tänään ja tästä\nlähtien joka päivä. Se on isäni tahto, sillä epäsäännölliset\nruoka-ajat vaikuttavat häneen haitallisesti.\n\nSohvi tarkasteli ihmeissään nuorta emäntäänsä, kunnes vastasi\nnenäänsä nyrpistäen:\n\n-- Ei sitä edeltäpäin voi mennä mitään lupaamaan, kaikki riippuu\nsiitä, mitä milloinkin on tekemistä.\n\n-- Mutta sinun pitäisi asettaa tekemisesi niin, että päivällinen\nvalmistuu oikeaan aikaan.\n\n-- Hyvä on neidin niin sanoa, joka istuu kirjojensa ääressä\ntietämättä vähääkään, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin päivällinen\non pöydällä.\n\nEeditin täytyi itsekseen myöntää, ettei tyttö ollut niinkään\nväärässä, sillä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan, mitä\nsiihen tarvittiin. Hän tunnusti sen suoraan ja sanoi levollisesti:\n\n-- Kyllä se on totta, Sohvi, sillä en ole ikinä sellaista työtä\ntehnyt, mutta -- -- --\n\nHänet keskeytti Sohvi, joka noustuaan ylös viskasi kirjan pöydälle ja\närjäsi:\n\n-- No olkoon neiti sitten hyvä ja käytelköön koneitaan ja kirjojaan,\nmutta antakoon minun rauhassa tehdä tehtäväni.\n\nMutta Eedit vastasi päättävästi:\n\n-- Ei, Sohvi. Järkeni sanoo, ettei se ole mikään mahdottomuus,\nkoskapa muissa perheissä on säännölliset ruoka-ajat ja niin meilläkin\näitini eläessä.\n\nSohvi kohautti äkeissään olkapäitään voimatta käsittää, mikä nuorta\nemäntää oikein vaivasi, mutta Eeditin lujuus ja varmuus vaikutti\nkuitenkin sen verran, ettei hän enää uskaltanut antaa nenäkästä\nvastausta. Päivällinen oli todellakin pöydällä täsmälleen kello\nkaksi. Mutta millainen se oli? Paisti oli päältä palanutta ja sisältä\nraakaa, perunat kovia ja liemiruoka ei ollut vettä valkosempaa. Eedit\npyysi isältään anteeksi sanoen sen olevan hänen syynsä, sillä hän oli\nkiiruhtanut sen valmistamista. Vanha professori joutui ihmeisiinsä,\nhän ei ollut vielä milloinkaan kuullut Eeditin syyttävän itseään\ntällaisissa tapauksissa.\n\n-- Lienee turhaa ruveta Sohvin kanssa torailemaan, virkkoi hän,\npäätään pudistaen, hänellä on omat tekotapansa, ja joskaan ei se aina\nole niin viisasta ja muille mieleistä, niin pahemmaksi muuttuu, jos\npääsee suuttumaan -- olen sen havainnut.\n\nEedit oli vaiti, sillä hän ei tahtonut ennen aikojaan ilmaista\naikomuksiaan, mutta päivällisen jälkeen meni hän uudelleen keittiöön.\n\n-- Sinun tulee tarkasti varoa, että ruoka on kypsää, hyvä Sohvi,\nsillä on kovin epäterveellistä syödä palanutta tai kypsymätöntä\nravintoa.\n\nSohvi suuttui silmittömästi.\n\n-- Mitä minä sille voin, kun ruoka kerran on välttämättä oleva\npöydällä kello kaksi. Jos se olisi saanut kiehua kolmeen, olisi se\nollut valmista. Se on herrasväen oma syy.\n\n-- Jospa olisit alkanut aikasemmin, huomautti Eedit.\n\n-- Aikasemmin -- neitihän ilmoitti vasta kello kaksitoista. Paistia\nei paisteta kahdessa tunnissa.\n\n-- No kuinka pitkä aika siihen kuluu?\n\n-- En minä sitä niin tarkoin arvaa -- ei ole ollut aikaa kello\nkädessä sitä vartioida. Kun asetan padan tulelle, annan kiehua siksi\nkun valmistuu.\n\nEedit ei viitsinyt kauemmin kiistellä vihastuneen palvelijan kanssa,\nvaan päätti itse tunkeutua keittotaidon salaisuuksiin. Luettuaan\nillalla isälleen erästä mieltä kiinnittävää, äsken painosta julaistua\ntieteellistä teosta ukon istuessa puolinukuksissa nojatuolissa\npiippuineen ja sanomalehtineen otti Eedit kynttilän ja meni äitinsä\nhuoneeseen. Se oli jäänyt melkein entiselleen sen asukkaan kuoltua.\nPöydällä ja tuoleilla oli paksulta pölyä, mutta Eedit ei siitä\nsyyttänyt Sohvia, vaan itseään, kun ei ollut paremmin siistinyt sitä\nhuonetta, jossa rakastettu vainaja oli asunut. Muutamia keskeneräisiä\nkäsitöitä oli ompelukopassa, alku jonkun ystävän kirjeeseen pöydällä.\nEedit luki sen. Se loppui tähän lauseeseen: -- Pyydät tietoa pienestä\ntyttärestäni. Niin, hän on erinomaisen lahjakas lapsi, isä tahtookin\nantaa hänelle pojan kasvatuksen ja opettaa häntä uutterasti, niin\nettä naisaskareihin ei jää ollenkaan aikaa. Se on minua hiukan\nsurettanut, mutta lienen vanhanaikainen -- tytöllä on terävä pää,\nhän oppii kyllä kaiken sen pitemmittä harjoituksitta ja sitten on\nhänellä niin herännyt oikeuden tunto, että hän kyllä tarvittaissa\ntäyttää perheenäidinkin tehtävät, kenties paremminkin kuin minä, joka\njo pienestä pitäin olen siihen perehtynyt. Suokoon Jumala minulle\nniin paljon ikää, että saisin nähdä tämän kalliin ja rakastetun,\nmelkeinpä jumaloidun lapsen tarpeeksi kypsyneenä, että -- -- -- Tähän\nloppui kirje. Eedit painoi sitä kunnioittavasti huulilleen. Voi,\nhän oli liian, liian nuorena jäänyt äidistään orvoksi, hän ei edes\nosannut kyllin rakastaa eikä kunnioittaa äitiään, ennenkun hänet\njo riistettiin pois. Mutta nyt hän tunsi, mitä hän oli kadottanut.\nÄidin pieni sievä raamattu oli ollut kirjeen päällä, jonkatähden\nEedit ei ollut sitä huomannut. Hän olikin harvoin käynyt tässä\nhuoneessa, se oli ollut tyhjä ja suljettu ja herättänyt tyttäressä\nsurullisia muistoja. Hän tarkasteli vaatimatonta kirjahyllyä. Siellä\noli ainoastaan muutamia kirjoja: joitakuita Tegnérin ja Franzénin\nrunokokoelmia, vanha kirja lapsenkasvatuksesta sekä yhtä ja toista\nuskonnollista kirjallisuutta. Eedit etsi ja etsi, kunnes löysi\nkeittokirjan. Hän istui pöydän ääreen sitä selailemaan. Hän tuijotti\ntoivotonna tuohon muna- ja voipaljouteen, sokeriin ja mausteihin,\njoita siellä määrättiin ja luki lukemistaan noita epävarmoja\nlauseita, kuten \"hyppysellinen,\" \"hiukan muskattia,\" \"maun mukaan,\"\ny.m. -- Oh, huudahti Eedit väsyneenä, kuka voisi tällaista oppia ja\nkuka voisi noudattaa noin epävarmoja lauseita? Ei, ihan toisin on\ntieteellisissä teoksissani, joissa kaikki on pienintä piirtoa myöten\ntäsmälleen ja selvästi ilmoitettu. Tähänhän tarvitaan kymmenien\nvuosien kokeilua ja kokemusta. -- Hän oli jo heittämäisillään kirjan\npois, kun samassa pieni kirjoitettu vihko valahti sen välistä.\nSe oli hänen äitinsä käsialaa. Se sisälsi useita käytännöllisiä\nohjeita, huomautuksia ja neuvoja, joita pitkän kokemuksen varrelta\noli kerääntynyt keittokirjaan, vastauksia kysymyksiin \"kuinka kauan,\"\n\"kuinka paljon\" sekä joukon jokapäiväisiä ruokalajeja ynnä muita\ntarpeellisia ohjeita. Eedit syventyi kohta sitä tutkiskelemaan. Juuri\ntällaistahan hän tarvitsi. Ensin otti hän selville, millä lailla\npaistia oli valmistettava ja huomasi tarkoin määrätyksi, kuinka pitkä\naika siihen kului, jotta se hiljaisella tulella hyväksi kypsyisi. --\nAhaa, hymähti hän itsekseen, Sohvi pani padan tulelle pari tuntia\nliian myöhään -- siitä täytyy minun häntä huomauttaa. Nytpä ymmärrän,\nettä minun on itseni jotain tietäminen ja tajuaminen voidakseni\nhäneltä vaatia ja hänen toimiansa tarkastaa. Ja näissä asioissa on\ntodellakin jotain huvittavaa, kun muistaa miten tärkeätä on, että\nateria on samalla kertaa sekä terveellinen, että maukas ja huokea.\n\nEedit pisti kirjan taskuunsa, mutta ennenkuin hän poistui huoneesta,\npyyhki hän huolellisesti tomun huonekaluista ja kirjoista sekä avasi\nsenjälkeen erään kohdan äitinsä raamatusta, johon yksi merkeistä oli\nasetettu. Se oli Johanneksen evankeliumi. Hänen mieleensä muistuivat\nrippikoulun rauhaisat ajat, opettajan lämpimät, vakuuttavat sanat\nja hän katui sydämmessään, että kaikelle sille oli niin varhain\nkylmennyt. Hän luki suurella mielihalulla noita kauniita sanoja. --\nTämän jälkeen tuli Eedit usein tähän hiljaiseen huoneeseen, pyyhki\npölyn ja luki kappaleen äitinsä raamatusta -- tuntui kuin olisi hän\npäivä päivältä oppinut syvemmin rakastamaan tätä äitiään, jonka hän\njo oli ollut unohtamaisillaan.\n\nEräänä aamuna tuli Eedit jotenkin varhain keittiöön ilmoittaen\nSohville, että hän nyt itse aikoi pitää silmällä päivällisen\nvalmistamista.\n\n-- Olkaa hyvä vaan, virkkoi tyttö nyrpeästi.\n\n-- Ensiksi pitää sinun asettaa paisti tulelle ja niin pian kuin\nsuinkin mahdollista.\n\n-- Vai niin, jahka vaan saan sen teurastajalta kotiin.\n\n-- Pane sitten yllesi ja mene.\n\nSohvi totteli yrmeästi. Sillaikaa kierteli Eedit keittiössä ja\nruokakammiossa. Jälkimmäinen näytti sangen tyhjältä, sillä Sohvi\njuoksi tavallisesti aina tarvittaissa torille ja myymälöihin\npitämättä mitään varastossa. Mutta keittiössä, sen kaapissa ja ja\nlaatikoissa vallitsi sellainen epäjärjestys, ettei luonnostaan\njärjestystä rakastava Eedit ollut osannut edes mielessään kuvitella,\nja jommoista voi verrata ainoastaan siihen, mistä Harriet\nBeecher-Stowe niin nerokkaasti kertoo puhuessaan Dinah'in keittiöstä\nSt. Clares'issa, jonka nuoret lukijani hyvin tuntevat.\n\nSohvin palattua katsoi Eedit, että liha tuli pataan.\n\n-- Nyt hiukan mausteita sekaan, huomautti nuori emäntä.\n\n-- Herranen aika, ei liene pippuriakaan kotona, hämmästeli Sohvi. --\nEikä niitä ollutkaan.\n\nTurhaan haettuaan kaikki mahdolliset paikat täytyi Sohvin juosta\nnoutamaan pippuria. Niin saatiin paisti siunattuun alkuun. Eedit\nselitti edelleen, miten oli meneteltävä, varotti suuresta valkeasta\nja ilmoitti, milloin muita ruokia oli alotettava. Mutta kyökissä\nvallitseva sanomaton epäjärjestys hidastutti kaikkea; ja Sohvi\nsai vieläkin kerran käydä hakemassa jotakin ruokaan kuuluvaa. Kun\nkaikesta tästä oli vihdoinkin onnellisesti päästy, havaittiin\nhuoneiden jääneen siistimättä, niin että pari vierasta, jotka\nsattuivat tulemaan, täytyi käskeä huoneeseen, jossa huonekalut olivat\npölyssä ja kirjat ja sanomalehdet hujan hajan. Sohville ilmoitettiin,\nettä hänen tuli siistiä aikasemmin. Mutta siitäpä tyttö syvästi\nloukkaantui ja sanoi, ettei hän tahtonut työllä itseänsä tappaa,\noli jo päivällisen tähden juossut kuin hevonen, ja laulun loppu\noli se, että nuori neiti, joka ei näitä asioita ymmärtänyt, jätti\nasian sinälleen. Itse tunsi Eedit parhaiten, kuinka kykenemätön\nhän oli järjestystä aikaan saamaan. Hetkeksi joutui hän epätoivoon\nmenestyksen suhteen, mutta muistaissaan, että nämä olivat ensimmäisiä\nkokeiluja, ajatteli hän, että lujalla tahdolla viimein _täytyi_\nvoittaa esteet. Tuskastumatta ja peräytymättä taisteli uskalias tyttö\nkaikkia tukaluuksia ja vastoinkäymisiä vastaan, koetti tunkeutua\npahan juureen ja tutustua oloihin. Tämä vei häneltä niin paljon\naikaa, voimia ja kärsivällisyyttä ja uuvutti hänen mieltänsä siinä\nmäärin, ettei hän enää tilaisuutta saatuaan jaksanut lukea eikä\najatella. Sohvi oli itsepäinen, taitamaton ja alati äkeissään eikä\ntodellakaan tehnyt mitään keventääkseen nuoren emäntänsä huolia.\n\nVaan jättäkäämme Eedit Berg toistaiseksi tähän jatkamaan\nvelvollisuuden ja taipumuksen yhteensovittamista.\n\n\n\n\n16.\n\nMitä on minun tekeminen?\n\n\nRagnhild Cederskiöldin mielestä kului aika kovin vitkaan. Päivä\noli toisensa kaltainen; joko oli vieraita tai oltiin vieraisilla.\nJa muut hetket vietti Ragnhild mietteissään ja unelmissaan. Yhä\nvastenmielisemmältä alkoi hänestä tuntua tuo tyhjä, viheliäinen\nhuvienpyörre ja hänen elämänhalunsa heikkoni heikkonemistaan. Kun hän\njoskus pyysi äidiltään lupaa jäädä kotiin, seurasi siitä kyyneleitä\nja nuhteita, joita hiljainen ja rauhaarakastava Ragnhild koetti\nkarttaa. Tottunut kun hän oli tottelemaan äitinsä voimakasta tahtoa,\nehkäisi se myöskin osaltaan hänen yrityksiään asettua häntä vastaan.\nItseksensä mietiskeli hän kuitenkin, mitenkä noista kuolettavista\nseurahuveista voisi pysyä erillään, ja mihin hän oikeastaan ryhtyisi.\nToisinaan saattoi hän, kaikki keinot koeteltuaan ja sittenkin sopivaa\nlöytämättä puhjeta vaikerruksiin. -- Toivoisin olevani niin köyhä,\nettä olisin itse pakotettu leipäni ansaitsemaan, toivoisin olevani\nruma ja rampa, jottei äidilläni olisi iloa minua huvitteluissa\nkuljettaa, toivoisin jo ikäloppu olevani, niin ettei minua enää\nvoitaisi kosijoille suostuttaa, toivoisimpa jo nauttivani haudan\ntyyntä rauhaa! Mutta hauta ei olekaan kaiken loppu. -- Olenko valmis\ntulevaan elämään? Oi epäilen, voinko asemassani ijäisyyttä varten\nvalmistuakaan. Helpompi on kameelin käydä neulansilmän lävitse kuin\nrikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Niin on kirjoitettu, ja niin se on.\n\nRagnhild oli rippikouluaikanaan oppinut tajuamaan raamatun\nkauneutta. Sitä hän tutkiskeli salaisesti, sillä äiti joutui\naivan epätoivoon nähdessään tyttärensä raamatun ääressä. Hän luki\nRagnhildin vastenmielisyyden huveihin, hänen hitaisuutensa ja\nuneksivan mielensä yksinomaan pietismin syyksi ja pani parhaansa\nhuvittaakseen ja ilahuttaakseen häntä. Se ei onnistunut. Niinkauankun\ntytär kuuliaisesti seurasi häntä huvituksiin, oli hän verrattain\nlevollinen, vaikkakin sydäntä kaiveli tytön välinpitämätön käytös ja\nmielistelyn puute.\n\nAlituisella mietiskelyllään ja lukemisellaan ei Ragnhild kuitenkaan\npäässyt selvyyteen eikä rauhaa löytänyt. Hänestä oli kummallista,\nettä voitiin puhua raamatusta elämän \"ainoana ojennusnuorana.\" --\nMinä ainakin, mietti hän, olen kuin verkkoon kietoutunut -- kuulen,\nnäen, tajuan, mutta en saata ulos tullakseni kättä tai jalkaa\nliikuttaa.\n\nKuitenkin luki hän yhä edelleen. Hänen oli tapa ajatella: -- Tunnen\nväsymystä tuntematta sitä työstä, olen huolissani jäykkyyteni,\nolosuhteiden, äitini mielipiteiden ja pakotuksen tähden sekä siksi,\netten tiedä, mitä minun on tekeminen -- vaan ehkäpä Jumala minua\narmahtaa. -- Ja hän rukoili Jumalaa osottamaan tietä ja antamaan\nvoimaa sitä kulkemaan.\n\nEräänä päivänä oli Ragnhild taas ollut Lyydian, tuon lapsen, luona,\njoka hänestä oli Jumalan tänne lähettämä, mutta pian jälleen pois\nliitelevä enkeli. Lyydia oli hiukkasen tointunut, hän istui mukavassa\nsohvassa nyperrellen jotakin käsityötä. Hän teki sitä erään köyhän\nperheen tarpeeksi, josta isä oli kuollut, äiti oli sairaana, ja\nparvi turvattomia lapsia vailla jokapäiväistä leipää. Saatuaan\nselville heidän asuntonsa kiiruhti Ragnhild sinne. Siellä istui äiti\nnuorin lapsi sylissä kalpeana ja riutuneena vuoteellaan ja useita\nryysyisiä pienokaisia tungeskeli hänen ympärillään. Tervehdittyään\nistui Ragnhild tuolille. Kun hän ei ollut tottunut seurustelemaan\nköyhän, oppimattoman kansan kanssa, tuntui hänestä ensin hiukan\nneuvottomalta, mutta hän rohkaisi mielensä kysyen, voisiko hän\njollain tavoin heitä auttaa. Leski vastasi kiitellen, että hän kyllä\ntoivoi voivansa työllään elättää lapsensa, jos Jumala vaan antaisi\nterveyttä.\n\n-- Mutta te näytätte niin kelmeältä ja heikolta; oletteko puhutelleet\nlääkäriä?\n\n-- En. Kun ei ole varaa heille maksaa, niin ei tahdo vaivatakaan. Ja\nsitte he määräävät aina lääkkeitä, mutta milläpä niitäkään? Jospa\nvaan olisi leipää lapsille niinkauvan, niin ... nyyhkytti vaimo\nkumartuessaan helmassaan olevan pienokaisen yli.\n\nRagnhild tunsi syvää liikutusta.\n\n-- Älkää itkekö, lohdutti hän tyhjentäen kukkaronsa pöydälle, tahdon\nmielelläni teitä auttaa, katsokaa tässä on hiukan etukäteen, ja nyt\nmenen hakemaan lääkäriä. Älkää olko huolissanne, olen hyvin tuttu\nvanhan professorimme kanssa, hän tulee varmasti, ja lääkkeet minä\nkyllä puolestani hankin.\n\nSairas kiitteli siunaten.\n\n-- Tullessani takaisin tuon lääkärin kerallani -- hyvästi!\n\nKaukaan aikaan ei Ragnhild ollut tuntenut sellaista elämänhalua,\nonnea, reippautta ja vapautta.\n\n-- Ehkä on minullekin jotain tehtävää, riemuitsi hän kiitäissään\nkatua alas.\n\nYstävällinen professori, Eeditin isä, lähti heti Ragnhildin seurassa\nsairaan luo, määräsi hänelle vahvistavaa ravintoa ja kuultuaan\nRagnhildin pitävän huolen lääkkeistä lisäsi hän, että viini tekisi\nerittäin hyvää. Ragnhild vei itse reseptin apteekkiin ja täytettyään\nkorinsa leipurissa pisti hän sen ohimennessään turvateilleen luvaten\npalata päivemmällä tuomaan viiniä, ruokaa ja rohtoja.\n\nKevein askelin juoksi hän rappusia ylös kotiinsa. Nyt vasta\njäähdytti muisto äidistä kuin kylmä tuulahdus hänen vilkasta,\niloista mielialaansa. Hän soitti vitkastellen. Äiti istui tapansa\nmukaan ompelukehystensä ääressä. Ragnhild esitti varovasti asiansa.\nHän kuvaili hädänalaisten tilaa ja pyysi äidiltänsä lupaa lähettää\nsairaille viiniä ja ruokaa. Äiti kuunteli välinpitämättömästi\nsurullista historiaa ja kysyi Ragnhildin lopetettua:\n\n-- Kuinka saatoit olla niin ajattelematon ja itse mennä tuon\nihmisen luo, ajattele jos joku olisi nähnyt sinun kulkevan tuossa\nviheliäisessä kopissa -- ja kaiken lisäksi saattoi tauti olla\ntarttuvaa.\n\n-- Sitä en ajatellut, mutta onneksi se ei ole tarttuvaa; lepo ja\nravinto saavat hänet jälleen paranemaan, sanoi professori.\n\n-- No, niin -- olen aina ollut antelias, virkkoi rouva Cederskiöld,\nsanon palvelijalle, että laittaa ruokaa, ja toinen saa mennä viemään\nsekä sen että viinin.\n\n-- Mutta hän ei tiedä heidän asuntoaan; enkö minä saisi mennä häntä\nopastamaan.\n\n-- Kernaasti minun puolestani, jos se sinua huvittaa, mutta älköön se\ntapahtuko useammin.\n\nKiitollisena saadessaan tämänkään verran seurata taipumustaan jätti\nRagnhild äitinsä. Kun valtioneuvoksenrouva monien määräysten, paljon\nhomman ja touhun jälkeen oli saanut ruuan valmiiksi, oli tytön\nviimeinkin aika lähteä. Koreapukuinen palvelija kulki hämillään ja\näkeissään hänen jäljessään ruokakori kainalossa, häntä suorastaan\nhävetti kulkea näitä mutkikkaita, kapeita laitakaupungin katuja,\njoilla ei milloinkaan tavattu parempia ihmisiä.\n\nTultuaan perille käski Ragnhild palvelijan mennä, viipyi itse vielä\nhetkisen sairaan luona, antoi hänelle rohtoja, neuvoi vanhinta tyttöä\nlämmittämään keittoa ja jakoi lapsille voileipiä. Sillaikaa oli hän\ntarkastellut lasten kuluneita vaatteita. Lyydialta oli hän saanut\nkuulla, että äiti samoinkuin isäkin oli rehellisesti ja uutterasti\ntehnyt työtä, mutta isän pitkällinen sairaus oli kuluttanut säästöt\nja ansiot loppuun. Ragnhild päätti itse valmistaa vaatteita\nlapsille ja iloitsi siitä, että kerrankin saisi jotain hyödyllistä\ntekoon. Mutta sallisiko hänen äitinsä sitä? Sitä oli kysyttävä.\nTyttö toi palatessaan köyhien lämpimät kiitokset äidilleen.\nValtioneuvoksenrouva ei niistä sanottavasti välittänyt ja tytär\nalkoi epäillä, saisiko hän lupaa ommella pienokaisille. Hän rohkeni\nkuitenkin sanoa:\n\n-- Lapsiraukat olivat niin repaleisissa ja huonoissa vaatteissa.\n\n-- Niin, sellaisia ne ovat aina. Isät juovat ansionsa ja äidit\nistuvat kahvikesteissä juoruamassa sen sijaan kun pitäisi neuloa ja\npaikata vaatteita.\n\n-- Mutta olen kuullut näiden vanhempain olleen uutteria ja\nkunnollisia, mutta sairaus ja vastoinkäymiset ovat heitä kauan\nrasittaneet. Mies oli ollut hyvin raitis.\n\n-- Vai niin! Mistä olet saanut kuulla kaiken tämän? Kenties kertoili\nleski itse sinulle näitä satuja.\n\n-- Ei, kuulin sen Lyydia Werneriltä, jonka veli on pappi ja tuntee\nhyvin vaivaiset.\n\nOo! Halveksiva ilme levisi valtioneuvoksenrouvan kasvoille. -- Se\nsopii erinomaisen hyvin papille ja se kuuluu hänen tehtäviinsäkin,\nmutta minä toivon toki, ettet antaudu rakkaussuhteisiin tuohon\npappiin -- käyt siellä niin usein.\n\n-- Oi, äiti, virkkoi Ragnhild närkästyksestä punastuen, enkö\nvoi käydä sairaan ystävän luona tai hoivailla köyhää perhettä\ntarvitsematta sen puolesta -- -- --\n\n-- Niin, niin -- tahdoin vaan varoittaa sinua, sillä isälläsi ja\nminulla on aivan toiset aikeet.\n\nRagnhildin pää painui alas, hän tuskin uskalsi puhua äitinsä\nkanssa, mutta ajatus, että hän mahdollisesti voisi saada itsellensä\ntoiminta-alan innostutti häntä uudelleen.\n\n-- Äiti, kysyi hän vakaasti, ei sinulla liene mitään sitä vastaan,\nettä käytän osan aikaani ommellakseni vaatteita noille lapsukaisille?\n\nValtioneuvoksenrouvalta valahti työ kädestä.\n\n-- Sinä! huudahti hän.\n\n-- Niin. Rahaa sinun ei tarvitse antaa, minulla on sitä tähän\ntarkoitukseen yllin kyllin.\n\n-- Ja _sinä_ ompelisit näitä riekaleita. Sinä tietenkin\n_toimittaisit_ niitä tai antaisit leskelle rahaa?\n\n-- Ei, ei -- minä itse ompelisin. Leski on sairas, kuten tiedät, eikä\nniinmuodoin kykene työhön. Lapset taas ovat liian pieniä. Ja miksikä\nminä _teettäisin_ vaatteita? Onhan itsellänikin niin kovin hyvää\naikaa.\n\n-- En ole ikinä kuullut naurettavampaa, harmitteli\nvaltioneuvoksenrouva, neiti Cederskiöld istuisi ompelemassa vaatteita\nkerjäläisten vesoille, vaikka on ompelijoita sekä kotona että kylässä.\n\n-- Oi, äiti, etkö ymmärrä tarvettani tehdä jotakin hyödyllistä,\njotakin itsepuolestani, niin etten eläisi ainoastaan vanhempaani\nrahoja sirotellen.\n\n-- En, sitä en todellakaan ymmärrä. Eikö sinulla ole kylliksi\ntoiminta-alaa täällä kotona?\n\n-- Tunnetko todellakin, äiti, tyytymystä mennessäsi illalla levolle,\nkun päivä on kulunut hyödyttömään koruompeluun tai kyläilyihin?\n\n-- Tunnen, tunnen varmasti. Olen emäntänä mieheni kodissa ja kasvatan\nlapsiani -- siinä kaikki, mitä minun asemassani oleva henkilö\ntällaisissa varallisuussuhteissa voi ja mitä hänen on tarvis tehdä.\n\n-- Varallisuus ja arvo -- sepä se juuri on onnettomuus, virkkoi\nRagnhild melkein itsekseen.\n\nÄiti katseli tytärtään aivan kuin olisi peljännyt hänen menettäneen\njärkensä.\n\n-- Eikö päinvastoin pitäisi kiittää Jumalaa ja kohtaloa, kun on\njoutunut näin ylhäiseen asemaan? kysyi hän.\n\nRagnhild näytti vaikenevan, hän ei tahtonut säikyttää äitiänsä\nvastaan sanomalla vaikka sanat jo olivat hänen huulillaan.\n\n-- Sallitko minun ommella lapsille? kysyi hän hetken kuluttua.\n\n-- En, oli äidin pikainen vastaus, sitä en voi sallia, sillä se\nei sinulle sovi. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta se\nsaattaisi herättää ympäristössä huomiota ja ihmettelyä. Sitäpaitsi\non se aivan tarpeetonta, enkä voi todellakaan puoltaa sinun\nmielipuolenomaisia päähänpistojasi. Äitinäsi olen velvollinen\nohjaamaan sinua sopimattomilta teiltä. Rahoja ei sinun myöskään\nsovi tuhlata tuollaiseen. Tarvitset paljon uutta talveksi, ja\nvaikka itse oletkin huolimaton, on minun katsottava, ettet esiinny\nNoan aikaisissa vaatteissa valjenneine nauhoineen. Jos välttämättä\ntahdot vaatettaa noita vesoja, niin pyydän isän antamaan osan\nrahoista, jotka olemme määränneet hyväntekeväisyyttä varten, sinun\nkäytettäväksesi. Ne voit lähettää tuolle leskelle taikka, jos se ei\nsinua tyydytä, teettää ompelijalla vaatteita täällä kotona, vaikka en\nluule hänen siitä suuresti kostuvan. No niin, jääköön asia siihen ja\nsinä alat kirjailla.\n\nRagnhild istui ikkunan pieleen ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näytti\ntodellakin surullisen toivottomalta ja alakuloiselta.\n\nTyttö käsitti hyvin, etteivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset\nauttaisi, vaan sai hän alistua tässä, niinkuin muussakin. Äiti\nkatsahti tuon tuostakin tutkivasti häneen. Hetken kuluttua alkoi hän\nystävällisemmin:\n\n-- Kuuleppas Ragnhild! Heitä mielestäsi kaikki ajatukset ruveta\nlaupeuden sisareksi sekä muut moiset hullutukset -- minulla on\nsinulle muuta ajateltavaa. Olet yhdeksännellätoista ja on jo aika\nruveta ajattelemaan sopivaa -- sopivaa naimista -- -- --\n\nRagnhild istui liikkumatta, kuulematta katsellen haaveillen ulos\nikkunasta. Äiti jatkoi:\n\n-- Piakkoin tulee meille mieleinen vieras, isäsi ja minun vanha\ntuttava, parooni Falk. Aavistan hiukan, että hän tulee -- --\ntulee sinun tähtesi. Se on ollut vanha unelma, että nämä perheet\nliittyisivät toisiinsa. Hän on vanhaa aatelia ja on varakas.\nSiksipä on toivoni, että eritoten huolehtisit vaatevarastostasi,\nsillä hän vierailee luonamme pitemmältä, kunnes asuinrakennus hänen\nmaatilallaan valmistuu. Meillä käy luonnollisesti tavallista useammin\nvieraita, ja useammin meitä kylälle kutsutaan.\n\n-- Vielä useammin kylälle, huokasi Ranghild.\n\nTätä kuulematta jatkoi äiti:\n\n-- Hän on hienosti sivistynyt ja vakaaluontoinen mies, ei tosin enää\nnuori, mutta sinuahan eivät nuorison huvit ilahutakaan. Muistatko\nvielä häntä?\n\nRanghild katsahti hajamielisesti ylös.\n\n-- Enhän minä ole häntä koskaan nähnyt.\n\n-- Moista anteeksiantamatonta huolettomuutta! Minä puhun tässä ääneni\nkäheäksi tulevaista parastasi ajatellen, ja sinä tuskin tiedät, mistä\non kysymys. Tottakai olet hänet nähnyt, koska olet lapsena hänen\npolvellaan istunut. Hänhän kävi meillä ulkomaille lähteissään, neljä\nvuotta sitten, sinä otit silloin jo osaa seuraelämään, niin että\nsinun pitäisi hänet muistaa. Mutta sinä olet aina ollut ajattelematon\nja haaveellinen. Jumala tietänee, mikä sinun mieltäsi vilkastuttaisi.\nToivoisin sen tietäväni.\n\nRanghild kääntyi äkkiä äitiinsä päin.\n\n-- Tahdotko todellakin saada siitä tiedon? Salli minun joskus\nolla kotona, hanki minulle työtä, hyödyllistä askaretta, älä pidä\nesimerkiksi ompelijaa vaan jätä minun huolekseni sisarien ja\nomien vaatteittesi ompeleminen tai anna minun käydä omin neuvoin\nhuojentamassa hädänalaisten kärsimyksiä -- silloin saat nähdä, että\nminusta tulee toinen ihminen, silloin ei sinulla ole enää syytä\nvalittaa minun huolettomuuttani ja välinpitämättömyyttäni. Oi, äiti,\näiti! älä anna minun menehtyä tähän toimettomuuteen äläkä tuhlata\nkallista nuoruuteni aikaa huveihin, jotka eivät minulle huvitusta\ntuota. Ei se ole hullutusta, äiti, minä tunnen, ettei se sitä ole.\n\nRanghild oli puhunut innokkaammin kuin milloinkaan ennen, kyyneliä\nkiilsi hänen silmissään hänen suudellessaan äitinsä kättä.\nValtioneuvoksenrouva katseli nuorta tyttöä ihmeissään ja tuskissaan.\n\n-- Totta näyttää olevan, etten voi sinua milloinkaan ymmärtää ja\nkipeästi koskee minuun ollessani pakotettu näkemään tuollaisia\nhedelmiä kasvatuksestani, olen kuitenkin tehnyt -- tehnyt kaikkeni,\njotta -- -- jotta -- -- --, siinä katkasi kyyneltulva puheen,\ntavallinen loppu tällaisille keskusteluille.\n\nRagnhild koetti rauhoittaa ja lohduttaa äitiään, nouti vettä ja puhui\nlempeästi luvaten, joskin tuskallisella sydämmellä, olla vastedes\nnäistä asioista puhumatta. Niin kuivui kyyneltulva vähitellen, ja\näiti jatkoi edelleen tyttärensä tulevaisuudentuumailua, kuinka\nhänestä tulisi kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuinka hänen\nmiehensä kantaisi häntä käsillään ja kuinka rauhallinen oli kuolema\nvanhemmille heidän tietäissään vanhimman tyttären olevan hyvässä\nturvassa -- -- kaikkea tuota, jota niin monet nuoret tytöt ennen\nRagnhildia olivat saaneet kuulla. Ja Ragnhild -- hän istui jälleen\nikkunan pielessä, mutta noilla kauneilla kasvoilla ei ollut enää\nvälinpitämätön, vaan tuskainen ilme.\n\nJoku saattaa ihmetellä, kuinka Ragnhildin ikäinen tyttö oli niin\nväsynyt ja kyllästynyt huveihin, mutta kun muistaa, että hän oli\ntanssinut ja huvitellut jo neljäntoista vanhasta ja lisäksi asui\npikkukaupungissa, jossa huvit aina olivat yhtä ja samaa: tanssiaisia\nja kahvikestejä, kenties joskus joka seuranäytelmä taikka oikea\nteatteri, kun joku kiertävä seurue osui seudulle -- niin ymmärtänee,\nettei Ragnhildin kaltainen haaveksiva, hiljainen luonne siitä ajan\npitkään huvitusta löytänyt. Sen lisäksi oli rippikoulun jälkeen\nkaikellaisia ajatuksia ja mietteitä herännyt, osaksi seurauksena\nopettajan sanoista, osaksi seurustelusta tyttöjen sellaisten kanssa\nkuin Maria, Eedit ja Jenny. Toiset lukijoistani, joilla on aika\nniukalla ja suuri halu lukemiseen, kysynevät kenties, miksei Ragnhild\nhankkinut hyviä kirjoja, lukenut, soittanut ja piirustanut. Nuori\ntyttömme oli saanut sangen pintapuolisen ja kieron kasvatuksen.\nMuuan ranskalainen kotiopettaja, joku sveitsiläinen puotineiti, oli\njoitakuita vuosia puhunut ranskaa hänen kanssaan, opettanut hänelle\nhiukan maantiedettä ja historiaa, runolausuntoa ja korko-ompelua.\nSiinä koko hänen opetuksensa. Se ei voinut edes herättää halua\nsyvempään tietämiseen, sillä se annettiin järjettömällä, ikävällä ja\nlasta kiusaavalla tavalla. Kotona ei ollut lukuunottamatta eräitä\nranskalaisia romaaneja ja vanhoja aikakauskirjoja, sanottavasti\nkirjoja ollenkaan, ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat olleet\nomiaan kehittämään ja ylentämään nuorta sielua tai herättämään siinä\ntiedonhalua.\n\nTytön isä oli niitä vanhoja, mukavuutta rakastavia herroja, jotka\neivät mielellään anna niin mutkikkaan asian ajattelemisen, kuin\non lasten kasvatus, itseään häiritä. Hän piti paljon herkku- ja\npelipöydästä. Hän luki sanomalehtensä ja poltti sikarinsa\nhyvin tyytyväisenä siitä, että hänen vaimonsa tarmokkaasti ja\nymmärtäväisesti hoiti perhe oloja, s.o. palkkasi keittäjän,\nompelijan, opettajattaren ynnä muut palvelijat. Joskus seurasi hän\nhyvin puettua rouvaansa sekä tytärtänsä vieraisille ja osottihekin\nkotona kohteliaaksi isännäksi vieraiden ollessa, mutta muuten ei\nhän omaisilleen näyttäytynyt muulloin kuin ruoka-aikoina. Lasten\nkasvatuksen suhteen luuli hän täyttäneensä velvollisuutensa\nmaksettuaan opettajattaren. Hänellä oli myöskin heikko aavistus\nsiitä, että hänen vaimonsa, joka aina oli niin tunnokkaasti ja\njärkevästi edustanut heidän arvoaan ja asemaansa elämässä, pitäisi\ntästäkin tavalla tai toisella huolta.\n\n\n\n\n17.\n\nJälleen turvatonna.\n\n\nJätimme viimeksi nuoren, reippaan ja toimeliaan Hanna Sandbergin\nsuureen herraskartanoon emännöitsijäksi. Hän oli ollut siellä lähes\nkaksi vuotta ja oli melkoisesti edistynyt. Ja hänestä oli tämä talo\ntai ainakin pieni yliskammari alkanut tuntua omalta kodilta. Tosin\neleli hän edelleenkin yksinäistä elämäänsä kuulumatta oikeastaan\nisäntä- tai palvelusväkeen, mutta överstinrouva oli kuitenkin\ntavallaan osottanut hänelle ystävällisyyttä ja luottamusta.\nMyöskin monet palvelijoista kunnioittivat häntä. Varsinkin oli\nhän päässyt vanhan Maijan suosioon. Se kaikki tuotti iloa. Mutta\nmonen monta vaikeata hetkeä oli hän saanut viettää taistellessaan\nvastoinkäymisten kanssa. Siitä huolimatta ajatteli Hanna: köyhän\ntytön, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei sovi odottaa, että\nelämä olisi ruusuilla karkeloimista. Ja eihän minulla ole suurempaa\nhätää kuin monella muullakaan: jos käyttäydyn hyvin ja edistyn\nammatissani yhä pitemmälle, niin saan olla täällä, jossa on kotini ja\nsaan työstä toimeentuloni.\n\nNuoret lukijani, jotka ovat kasvaneet ja varttuneet hyvässä kodissa,\nhuoletonna viettäin päivän toisensa perästä, tuskin voinevat\nmielessään kuvitella, kuinka paljon nuorella emännöitsijällä oli\ntehtävää. Me kerromme päivän toimet aamusta iltaan.\n\nJoka aamu nousi Hanna ylös kello neljä, sillä hän eli \"vanhaan hyvään\naikaan\", jolloin ymmärrettiin antaa arvoa aikaiselle aamuhetkelle.\nHänen tuli pitää huolta, että palvelijat menivät aamuaskareilleen\nnavettaan tai ryhtyivät kehräämään ja karstaamaan. Itse istui hän\npuolaamaan päivän varalta kutojalle. Palvelijain tultua navetasta\ntäytyi hänen mitata ja kuoria maito sekä laittaa kaikki kuntoon\nkirnuamista varten. Kello kuusi söi palvelusväki aamiaista, mutta\nsitä varten tuli emännöitsijän jakaa jokainen muru, antaa jokaiselle\nosansa maidosta, leivästä ja silakoista, sillä sellainen oli tapa;\npalvelijain käsiteltävänä ei ollut muuta kuin vettä ja suolaa.\nKahdeksalta söi herrasväki aamiaisensa, jossa tavallisesti oli\nkahvia ja jotakin lämmintä ruokaa. Sekin kulki emännöitsijän käden\nkautta. Mutta sillä välin piti hänen myöskin huolehtia huoneiden\nsiivoamisesta, muistuttaa unisia ja väsyneitä, tottumattomia tahi\nhuolimattomia palvelijoita yhdestä ja toisesta, panna lakasemaan\nhuone tai pyyhkimään pöly uudelleen. Sitten alkoivatkin jo\npäivällishommat, ja kun muistaa, että perheeseen kuului seitsemän\nkahdeksan jäsentä, kahdeksan piikaa ja yhtä monta renkiä,\npaimenpoika, ruotulaisia ja apueukkoja, niin voi ymmärtää, että siinä\noli työtä ruuan valmistamisessa. Kello kaksitoista oli päivällisaika,\njonka jälkeen nuorella emännöitsijällä oli lyhyt lepohetki, s.o.\nhän istui kammarissaan puolaamassa, ompelemassa, paikkaamassa\ntai jossakin muussa hommassa. Niin kului päivä illallispuuhiin,\njonka jälkeen Hannan vielä piti punnita pellavat tai villat\npalvelijoille seuraavana päivänä kehrättäväksi. Ja ennen levolle\nmenemistään täytyi hänen vielä käydä tekemässä överstinrouvalle\ntilit päivän kuluessa olleista menoista, ilmoittamassa maidon ja\nvoin tulomäärän, kertomassa, jos lehmä oli poikinut, selittämässä\npalvelijain käsitöistä ja ruokavarojen kulusta y.m.s. Vasta sitten\noli hän vapaa, mutta usein myöskin niin väsyksissä, että hän heti\nhuoneeseen tultuaan riisuutui kiireesti ja vaipui kuin lapsi syvään\nuneen. Kertomaamme tapaan päivä tavallisesti kului. Mutta usein\nsattui leipomisia, teurastuksia, suolaamisia, makkarantekoa, pesua,\nsilitystä, marjain puhdistamista ynnä muita ylimääräisiä toimia.\nSilloin oli nuorella emännöitsijällä työtä kaksin kerroin, hänen\npiti olla kaikkialla läsnä, ateriain tuli olla valmiina määrälleen\nja huonosti keitettyä ruokaa ei ollut hyvä tuoda pöydälle. Viisi\nminuuttia ennen ruoka-aikaa tuli rouva keittiöön maistamaan ruokaa,\nja jos kasti oli liian vetelää, velli liian sakeata tai suolasta,\nsilloin tuli toria ja moitetta. Se tuntui joskus raskaalta,\nsillä erehtyminen oli harvinaista ja tapahtui ainoastaan muiden\nliian kiireellisten tointen vuoksi, mutta tuo kunnon tyttö otti\nmoitteet nöyrästi vastaan mielessään miettien: -- Herrasväki ei\nvoi syödä onnistumatonta ruokaa, se on luonnollista, ja koska\nminun velvollisuuteni on pitää huolta sen valmistamisesta, niin ei\nminun sovi suuttua eikä tuskastua, vaan seuraavalla kerralla pitää\najatukset tiukemmin koossa.\n\nKuinka paljon parempia ja onnellisempia olisivatkaan ihmiset, jos\nvoisivat nöyrästi tunnustaa vikansa ja puutteensa sekä suostua\noikaisuihin.\n\nKaikki vaivat, kaiken työn, yksinpä moitteetkin olisi Hanna\nmielellään kärsinyt, jos vaan olisi ollut yksikin ihminen, joka olisi\nhänen kohtaloistaan huolehtinut, hänestä välittänyt. Mutta semmoista\nei ollut. Perheen nuoret tyttäret eivät ensi aluksi näyttäneet\nhuomaavankaan, että hän oli olemassa, hänhän olikin vaan palvelija.\nToki kasvoi heidän kunnioituksensa Hannaa kohtaan, kun hän kerran sai\ntehtäväkseen hienojen pitsien pesun, joka häneltä hyvin onnistui.\nTämä kunnioitus oli siinä, että hänelle aina uskottiin pitsien pesu\nja kaikki muut vaikeanlaatuiset työt, joita eivät itse tahtoneet tai\nvoineet tehdä.\n\n-- Kiltti, hyvä, kelpo Hanna, tee tämä, sanottiin silloin ja sitten:\n-- Kiitos, kiitos, hyvä Hanna. Ja siinä kaikki. Oliko hänen ikävä\ntai hauska, oliko hän terve tai sairas, kaipasiko hän ystävää,\ntarvitsiko hän lepoa ja virkistystä uutterassa työssään -- sitä ei\nkysytty. Ja kuitenkin -- jos he olisivat viitsineet puhutella häntä\nhetkenkään aikaa, olisivat he havainneet hänessä ajattelevan tytön,\njoka ei ollut elämäänsä ummessa silmin viettänyt, olisivat oppineet\ntuntemaan hänen iloisen, reippaan luonteensa, saaneet ihailla hänen\noikeudentuntoaan, vaatimattomuuttaan ja sydämmellisyyttään. He\neivät tienneet, että saattoi oppia paljon ilman kirjojakin. Mutta\nvaikka he olisivatkin oppineet tuntemaan hänen arvonsa, eivät he\nkuitenkaan olisi hänen kanssaan seurustelleet, eivät pyytäneet häntä\nsisään kuuntelemaan lukemista tai syömään yhteisessä pöydässä --\njuuri senvuoksi, että hän oli \"vaan emännöitsijä\". Heidän mielestään\nemännöitsijän välttämättä täytyi olla sivistymätön ihminen, jonka\nharrastukset eivät ylettyneet patoja ja kattiloita ylemmäksi. He\neivät ymmärtäneet, että kirjatietojen puute pakottaa köyhän tytön\netsimään käytännöllistä työtä ja ennen kaikkea he eivät tunteneet\n_työn kunniaa_, vaan luulivat ruuan valmistamisen ja talouden\nhoitamisen olevan alhaisempaa kuin soittaminen, neulominen, romaanien\nlukeminen, jota itse tekivät. He puhuivat nenäänsä nyrpistäin\nemännöitsijän talonpoikaisesta muodosta tarkoittaen sillä Hanna\nparan turpeata nenää ja tukevaa leukaa, mutta eivät havainneet hänen\nkirkasta otsaansa, viisaita, iloisia silmiään ja tuota herttaista\npiirrettä suun pielissä. He vertailivat Hannan työstä rosottuneita\nja punottavia käsiä omiin hienoihin ja valkoisiin käsiinsä\nmuistamatta, että Hanna teki vuodessa enemmän hyötyä käsillään kuin\nhe koko elinaikanaan. Kun taloon tuli vierasta, iloista nuorisoa,\njoka siellä hilpeästi puheli, lauloi ja soitti, sai Hanna hääriä\ntarjoiluhuoneessa ja ainoastaan ovenraosta tähystellä nuorten\nriemuisaan seuraan. Se oli tosin aivan luonnollista -- Hanna itse\nparhaiten sen siksi käsitti -- -- että hän taloudenhoitajana oli\nvelvollinen tehtävänsä täyttämään ja eritoten silloin, kun oli\nvieraita, vapauttamaan emännän kaikista huolista sekä pitämään\nhuolta, että kaikki oli hienosti ja hyvin valmistettua. Mutta\nvaikka hänellä oli vapaitakin hetkiä, ei nuorten tyttärien päähän\npistänyt pyytää häntä yhteiseen iloon, ja vieraat olisivat varmaankin\nvetäytyneet hämillään syrjään, jos joku olisi esittänyt heille\nemännöitsijän. Ja kuitenkin oli Hanna, asiaa ankarasti arvostellen,\ntäysin yhtä sivistynyt kuin monet niistä hupakoista, jotka salissa\nlivertelevät. Hänkin oli käynyt koulua ja ollut säätyläishenkilöiden\nseurassa; sitäpaitsi oli hänellä luonnostaan selvä järki, joka esti\nhäntä päästelemästä sellaisia typeryyksiä ja puhumasta sellaista\nroskaa kuin monet nuoret naiset; lisäksi oli hänellä siksi paljon\nhienotunteisuutta, ettei hän sekaantunut keskusteluun, jota ei\nkäsittänyt, mutta joka puuttuu monelta \"sivistyneeltä\". Mutta\nkaikesta tästä ei Hannan isäntäväki tiennyt mitään, sillä he eivät\nmilloinkaan viitsineet tarkemmin tutustua hänen sivistyskantaansa.\nHän oli nyt kerran emännöitsijä, jonka sija oli keittiössä tai\nyliskammarissa, mitäpä oikeutta hänellä oli olla nuori, haluta\nsamanikäisten seuraa, virkistystä ja lepoa. Hänen toimenansa oli\nkeittää, paistaa ja puolata, sitä varten hänet oli otettu, ja siitä\nhän sai palkan. -- Tulee aika, jolloin tällainen kertomus näyttää\nvääristellyltä ja käsittämättömältä, mutta se on kuitenkin kuva\ntodellisuudesta.\n\nOli juhannuksenaika, lämmin, vihannoiva, ihana. Syreenit levittivät\ntuoksuaan, lintuset visertelivät ja sinervä taivas kuvastui järven\nkalvoon. Odotettiin vieraita juhannusaatoksi, jonka vuoksi talossa\noli verrattomasti puuhaa ja häärinää. Vanhinta poikaa, merikapteenia,\nAugusti-herraa, joksi häntä palvelijain kesken kutsuttiin, odotettiin\nkotiin. Hän oli ollut poissa lähes kolme vuotta, ja vanhemmat\nsekä sisaret odottivat häntä ilon sekaisella jännityksellä. Vanha\nMaija oli juhlaleipiä leipoessaan kertonut Hannalle tästä nuoresta\nherrasta. Hän tuntui olevan Maijan ja koko palvelusväen suosikki.\n-- Hän on niin iloinen ja herttainen, kertoi Maija, hän puhuttelee\nmeitä kuin vertaisiaan ja jakelee runsaita juomarahoja, se siunattu\npoika. Ja aina osaa hän tasottaa ja sovittaa kaikki parhaaksi. Jos\nherran ja rouvan välille joskus sattui pieni niukahdus, oli hän\nheti leikkisellä, herttaisella mielellään sitä sovittelemassa, eikä\narmollinen äiti voi häneltä mitään kieltää, niin rakas ja mieleinen\non hän tällekin. Niin no -- hänhän onkin äidin esikoinen. Överstin\nmielestä hänen pitäisi mennä naimisiin, mutta nuori herra ei sitä\ntahdo. Enkä mä sitä ihmettele. Hän on kaunis ja iloinen, että hän\nvarmasti saisi tytön joka sormelleen, mutta siinäpä sitä onkin\nvalitsemista. Kuulin hänen kerran sanoneen isälleen: Rakas isä, sanoi\nhän, tullessani vanhaksi ja vakavaksi sidotan itseni vaimon esiliinan\nvyöhön, niin, niin juuri hän sanoi, mutta nyt olen vielä nuori ja\nnäen omin päinkin kulkea. Ja siinä hän oli aivan oikeassa. -- Se oli\nMaijan mielipide asiasta. Hän kieräytti voimakkaasti taikinaansa ja\nhuokasi: -- Suokoon Herra hänelle kelpo vaimon.\n\nNuoren kapteenin piti saada asuttavakseen kaunis huone\nsivurakennuksessa, mutta sinne tarvittiin uudet seinäpaperit.\nNekin oli jo ostettu, mutta verhoilijaa oli mahdoton hankkia\ntähän hätään. Hanna sai tämänkin tehtävän erään renkipojan avulla\ntoimittaakseen. Hänellä oli kaksi niin erinomaisesti luotua kättä,\nettä mitä ikinä niiden huostaan uskottiin, sen ne suorittivat ja\nsuorittivat hyvin. Niinpä nytkin. Poika liisteröi ja antoi Hannalle,\njoka tuolilla seisten kiinnitti ne seinään. Samalla hän lauleskeli\njotain iloista laulua. Se oli hänen tapansa, sillä se tuotti huvia\nyksinäiselle. Keittiössä uskalsi hän ainoastaan hyräillä, jottei\nherrasväki kuulisi, mutta nyt hän arveli olevansa kyllin loitolla\nvoidakseen laulaa rohkeasti. Kuinka kovasti hän joutuikaan hämilleen\nkuullessaan laulun lopetettuaan takanaan jonkun huudahtavan: -- Sepä\noli vietävän kirkas ääni! -- Hanna kääntyi äkkiä ympäri. Ikkunalla\nistui vaaleaverinen, iloinen sotilas, jonka hienoilla kasvoilla\nleikki veitikkamainen ilme. Hanna arvasi vieraan kapteeni Aukustiksi,\nvaikkei ollut häntä koskaan nähnyt ja hänen vasta huomenna piti\nsaapua.\n\n-- Mikä laululintu te olette? kysäsi nuori kapteeni.\n\n-- Olen emännöitsijä täällä, vastasi Hanna.\n\n-- Ah -- -- -- h! hymähti kapteeni sivellen miettiväisenä viiksiään.\nSitten hypähti hän pihalle jälleen sanoen: -- Herrasväki lienee\nkotosalla?\n\n-- Kyllä he ovat, mutta odottivat kapteenia vasta huomenna.\n\n-- Niin, minä tiedän, mutta sattuma toi minut aikaisemmin. Hyvästi!\nSen laulun saat laulaa minulle toisenkin kerran.\n\nHannan sormet alkoivat liikkua kahta näppärämmin. Huone oli saatava\nvalmiiksi niin pian kuin suinkin, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin\nseinät olivat verhotut, paperin ja liisterin jäännökset siivotut ja\npari piikaa pantu lattiata pesemään. Ennen iltaa oli kaikki siistiä\nja puhdasta, koivunlehtiä uunissa ja syreeninkukkia pöydällä.\n\nHerrastalossa alkoi hilpeä kesäelämä. Toinen ilonpito seurasi toista,\nensin juhannuskokko, sitten veneretkiä, kävelymatkoja, marjaretkiä\nynnä kaikellaisia muita huvimatkoja. Talo vilisi vieraista, ja usein\nvedettiin esille vanhat perhevaunut, joissa isä ja äiti lapsineen\najoivat naapureita tervehtimään.\n\nNuori kapteeni oli sieluna kaikkialla. Hän oli oikea taituri\nsoutamisessa, renkaan heitossa, pallonlyönnissä, juoksussa ja\ntanssissa; hänellä oli kaunis ääni, ja hän soitti sekä pianoa että\npaimentorvea. Sisaret jumaloitsivat häntä herttaisin katsein. Että\nsilloin oli emännöitsijällä tavallista kiireempää, on helposti\nymmärrettävissä. Vierashuoneet oli järjestettävä, pöytä aina\nkatettava tavallista hienommilla ruokalajeilla ja tuon tuostakin\nlaitettava eväitä huvimatkoja varten.\n\nHannalle ei näin ollen jäänyt huvituksiin aikaa, mutta sitä hän ei\nvaatinutkaan. Hän, kaupungin lapsi nautti maaelämän sulosta, vaikkei\nsaanutkaan siitä muuta kuin jonkun lempeän tuulahduksen huoneensa\nakkunasta tai syreenien tuoksua pöydältään sekä sunnuntai-illoin\nrauhallisen hetken puiston laidekäytävillä. Kapteenikaan ei sentähden\nollut häntä sittemmin nähnyt eikä häntä enää muistanutkaan. Mutta\neräänä päivänä, jolloin oli päätetty harjottaa moniäänistä laulua,\nhuomautti kapteeni:\n\n-- Tähän tarvittaisi hyvä, täyteläinen alttoääni, mutta mistä se\nsaadaan?\n\n-- Niin, ei tule tuohesta takkia, nauroi muuan sisarista, Cecilia S--\nmatkusti eilen pois vieden mukanansa oivallisen alttonsa.\n\n-- Mutta minäpä tiedän talossa löytyvän aarteen, josta teillä kenties\nei ole aavistustakaan, virkkoi veli.\n\n-- Mitä? Kuka se on? kyselivät kaikki ihmeissään.\n\n-- Se on hyvä altto.\n\n-- No mutta sano nyt, sano -- -- --\n\n-- Se on emännöitsijä.\n\nHetkeen ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes nuorin sisarista sanoi\npisteliäästi:\n\n-- Näytät todellakin tietävän enemmän kuin me, vaikka olet ollut\nkotona vain muutamia päiviä.\n\n-- Hän ei voi kuitenkaan missään tapauksessa tulla kysymykseen,\narveli vanhin sisar.\n\n-- Miksei? kysyi veli veitikkamaisesti, toivottavasti hän ei sinua\nnokeisi, Emiilia hyvä.\n\n-- Voisi sattua, vastasi sisar suuttuneena, mutta muut nauroivat\nymmärtäen kapteenin puhuvan pilojaan ja tahtovan kiusottaa sisartaan.\n\n-- Vaan minä puhun tosissani, sanoi kapteeni, tämä g ja f on teidän\nmahdoton laulaa, niin että se kuuluisi, mutta äidin emännöitsijällä\non erinomainen alttoääni, niin puhdas ja syvä, etten ole kaukaan\nmoista kuullut.\n\nTytöt alkoivat udella, missä hän oli sen kuullut. Kapteeni kertoi\nheille, että hän tullessaan kotiin lehtokujalla oli kuullut laulua\nja kun hänen sisarillaan oli sopraanoäänet, oli hän arvellut talossa\nolevan vieraita. Tultuaan sivurakennukseen tirkisti hän alhaalla\nolevasta ikkunasta sisälle ja näki Hannan seiniä verhoamassa.\n\n-- Tuollaisilla ihmisillä ei ole älyä kahden pennin vertaa, isosteli\nEmiilia olkaansa kohottaen, mutta nuorempi Seliina arveli: -- Ei\ntuo minusta nyt ollut niin vaarallista, kun hän ei laulanut täällä\nylhäällä. Muuten on mielestäni turhaa kuluttaa aikaa kiistoihin\nemännöitsijästä, parempi on alottaa harjoitus. Jos tuo g on meidän\nmahdoton laulaa, niin Aukusti sen kyllä muuksikin sovittaa.\n\n-- Sinä satutat aina oikeaan kohtaan, virkkoi veli, aletaan harjoitus.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen, istui Hanna eräänä sunnuntai-iltana\npuiston lehtimajassa. Päivällishommat olivat ohitse, joten hän oli\nvapaa illalliseen asti. Päivä oli ollut helteinen, erittäinkin hellan\nedessä seistessä. Sitä enemmän nautti hän nyt levosta, rauhasta ja\nviileästä ilmasta. Yhtäkkiä ilmestyi kapteeni hänen eteensä. Hän oli\nkulkenut useissa lempipaikoissaan, joissa lasna oli leikkinyt ja\nsaapui viimein tännekin.\n\n-- Ah, täällähän se on laululintukin, huudahti hän iloisesti ja istui\npenkille Hannan viereen. -- Missä olette oppinut laulamaan, neiti\nHanna?\n\n-- En ole saanut muualla opetusta laulussa kuin kotikaupunkini X:n\nkoulussa, vastasi Hanna.\n\n-- Laulu teitä huvittaa?\n\n-- Hyvin suuresti.\n\nKapteeni kyseli edelleen nuoren tytön kotiseudusta, kuinka hän\nviihtyi täällä y.m. Häntä ihmetytti hänen levollinen, yksinkertainen,\nmiellyttävä käytöksensä, jossa näkyi yhtä vähän hämmästystä kuin\nmielittelyä. Ja kuta enemmän hän tyttöä puhutteli, sitä enemmän\nmiellytti häntä tämän selvät ja järkevät vastaukset. Kapteeni ei\nnähtävästi luullut häntä noin kelpo tytöksi. Mutta pian nousi Hanna\npenkiltä, jätti hyvästi sanoen illallisen kiirehtivän.\n\n-- Ettekö te ole edes sunnuntainakaan vapaa? kysyi kapteeni.\n\n-- En, ruuatta ei tulla toimeen, mutta onhan minulla sentään vapautta\nnauttiakseni kesästä niinkuin nytkin täällä.\n\nHanna poistui.\n\nTullessaan jälleen sisartensa pariin virkkoi kapteeni:\n\n-- Äidillähän on oikein kelpo, emännöitsijä, istuin äsken puhelemassa\nhänen kanssaan puistossa. Hän on järkevä, herttainen ja sivistynyt\ntyttö.\n\n-- Hänpä vasta on soma tuossa Hannan ihailussaan, nauroi Seliina.\n\n-- Älä sinä mene istuttamaan tyhmyyksiä tytön päähän, varoitti\növerstinrouva etusormeaan kohottaen.\n\n-- Hän on minun oikea käteni, enkä tahdo, että hänet turmellaan\nturhamaisuudella ja ylpeydellä.\n\n-- Ole huoleti, äiti, -- mutta eikö se ole totta, tytöt?\n\n-- Meistä ei ole ollut tarpeellista häntä kovin lähennellä, virkkoi\nEmiilia kylmästi, moisista ihmisistä sopii pysyä vähän loitommalla,\nkuinka \"järkeviä\" ja \"oivallisia\" nuo sitten lienevätkään. Mutta\nluulen sen sivistyksen, jonka hänellä arvelet olevan, hupeutuvan\nmuutamiksi romaaneista opituiksi korulauseiksi.\n\n-- Hän sanoi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta lukea romaaneja,\nmutta oli suuresti halunnut jotakin kirjaa.\n\n-- Oo, Aukusti, sinähän osaat hänet vallan ulkoa! Mitä hän vielä\nkertoi? ivailivat toiset sisaret.\n\n-- Ei hän kertonut, vaan minä kyselin. Minusta te voisitte silloin\ntällöin lainata tyttö paralle kirjoja.\n\n-- Ei, hyvä veli, sanoi Seliina kauhuissaan katsellen hienokantisia\nkirjojaan, minä vaan en mistään hinnasta tahtoisi kirjoihini\nrasvapilkkuja ja kissankorvia.\n\n-- Tytöllä oli hyvin puhtaat kädet, huomautti veli.\n\n-- Aukusti on nyt kiistelytuulella, sanoi Emiilia, antaa hänen olla.\n\n-- Te voitte sanoa mitä tahansa, mutta minua säälittää, ettei\nihmisellä, joka lomahetkinään tahtoisi lukea, ole ainoatakaan kirjaa.\n\n-- Niin, niin, virkkoi överstinrouva nenäliinaa liehuttaen, jahka\nsinä saat oman emännöitsijän, niin voit laittaa kokonaisen kirjaston\nhäntä varten. No niin -- lienee jo aika ruveta laulamaan.\n\nEi kellään ollut halua jatkaa keskustelua ja päätökseksi oli pari\nkaunista ooperasäveltä aivan paikallaan.\n\nTämän jälkeen puhutteli kapteeni huviksensa Hannaa aina kun tapasi\nhänet. Sunnuntaisin etsi hän hänet puistosta ja arkipäivinä\nlasketteli hän pilojaan keittiön ikkunan edustalla Hannan\npuuhaillessa sisällä, tai tuli hän juomaan maitoa maitokammariin\ntahikka leipomatupaan lämpymäisiä odottelemaan. Ihmiset tunsivat\nAukusti-herran hulluttelut eivätkä sentähden sitä kummastelleet.\n\n-- Noin hän pienenä ollessaan minunkin jäljessäni juoksenteli,\nselitteli Maija, aina pitäisi hänelle olla lämmintä leipää ja maitoa,\ntuolle siunatulle lapselle.\n\nMutta överstinrouva oli pahoillaan.\n\n-- Olet aivan liiaksi varomaton, Aukusti. Mitä tyttö tästä arvelee?\nSinun tulee muistaa, ettet enää ole mikään pikkupoika. Minun täytyy\ntodella kieltää sinua moisesta sopimattomasta käytöksestä.\n\nAukusti nauroi, mutta se oli väkinäistä.\n\n-- Olkaa huoleti, äiti, hän on kyllin järkevä ymmärtääkseen, että\nleipä ja maito se minua houkuttelee. Ja minua huvittaa katsella hänen\nreippaita kokeilujaan sekä hänen kaikkia vaivoja ja vastoinkäymisiä\nuhmailevaa luonnettaan.\n\nKapteeni noudatti kuitenkin äitinsä neuvoja hereten vähitellen\npuhuttelemasta Hannaa, nimittäin -- muiden läsnä ollessa. Hän oli\nhankkinut kirjoja, joiden luuli olevan Hannalle mieleisiä ja osasi\ntuon tuostakin kenenkään huomaamatta antaa niitä hänelle. Joka\nsunnuntai-iltapuoli etsi hän tyttöä puistosta ja tapasi hänet joskus\nmuutenkin. Mutta millainen oli tämän kuluessa Hannan käytöstapa?\nAlussa oli hän ollut hyvin kiitollinen kapteenin osottamasta\nystävällisyydestä. Ei yksikään ihminen ollut siihen asti hänen\nkanssaan sanaakaan vaihtanut, ja kun Hanna oli nuori, kokematon,\navomielinen tyttö, oli hän puhellut ja vastaillut aavistamatta\nkenenkään löytävän siitä mitään sopimatonta. Hänen mieleensä ei\nmilloinkaan juolahtanut, että kapteeni olisi häntä _etsinyt_, sillä\nsiihen nähden oli hän liian vaatimaton, vaan luuli heidän sattumalta\ntoisiansa kohtaavan. Kun kapteeni ensi kerran eräänä iltana toi\nhänelle kirjan puistoon, huudahti hän kyynelsilmin: -- oi, kuinka te\nolette hyvä! Kirja! Ja hän alkoi heti lukea välittämättä kapteenista,\njoka hetkisen tyttöä tarkasteltuaan tavallista totisimmin katsein\nnousi ja loittoni pois.\n\nHannalla oli, kuten olemme huomauttaneet hyvä luontainen ymmärrys ja\nselvä katse. Niinkauankun kapteeni ainoastaan toi hänelle kirjoja ja\npuhui hänen kanssaan vakavista asioista, oli hän tyyni ja selitti\nkaikki ystävällisyydeksi ja hyvyydeksi. Mutta kun tämä alkoi seurata\nhäntä kaikkialle katsellen häntä omituisin silmäyksin ja laususkellen\nsanoja, joita saattoi selittää monella eri tavalla, alkoi hän karttaa\nkapteenia.\n\nPuistossa vaihtoi Hanna alati olinpaikkaa, mutta kapteeni löysi hänet\nsittenkin. Vihdoin jäi hän huoneeseensa lukien avonaisen ikkunan\npielessä. Mutta hänen piti käydä maitokammarissa, jääkellarissa ja\naitoissa, jotka olivat koko loitolla asuinrakennuksesta. Hänen täytyi\npoimia hedelmiä ja vihanneksia puutarhasta, ja silloin oli kapteeni\naina läheisyydessä.\n\nEräänä sunnuntaina lähetettiin Hanna viiden kilometrin päässä olevaan\nkylään asialle. Hän oli siitä mielissään kuin lapsi, sillä sinne vei\nyksinäinen, vihanta, vilpoinen metsätie eikä hänellä muuten ollut\naikaa käydä kävelemässä. Tämä tapahtui elokuussa. Metsä oli kaikessa\nkauneudessaan, ja Hanna oli poiminut itselleen soman kukkavihkon\nmetsäkukkasista. Eräässä käänteessä ilmaantui kapteeni äkkiä hänen\neteensä. Hanna astui askeleen taaksepäin, mutta tervehti kohta ja\nlähti eteenpäin. Kapteeni pyörsi ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.\n\n-- Sanoin kotona lähteväni metsälle, sillä kuulin teidän kulkevan\ntätä tietä, virkkoi kapteeni vanhaan iloiseen tapaansa.\n\nHanna käveli äänetönnä katsellen totisena alaspäin. Hänen muuten\nniin helakka poskensa oli kalpea. Äsken hän oli ollut niin iloinen,\npoiminut kukkia, hyräillyt ja ihmetellyt luonnon ihanuutta. Kapteeni\ntarkasteli häntä salaa, yritti puhua pilaa ja lasketella leikkiä,\nmutta kun Hanna edelleen oli vaiti, alkoi se häntä ihmetyttää.\n\nÄkkiä pysähtyi nuori tyttö, kääntyi päin kapteenia, katsoi häntä\nkirkkaasti ja terävästi silmiin lausuen:\n\n-- Herra kapteeni, te olette ollut minulle sanomattoman ystävällinen,\n-- -- -- minä pyydän, kääntykää ja antakaa minun mennä yksin.\n\n-- Minkätähden? kysyi kapteeni kohdistamatta katsettaan tyttöön.\n\n-- En sitä saata sanoa.\n\n-- Mutta minun täytyy se tietää, ennenkuin palaan, väitti kapteeni\npuoleksi suutuksissa puoleksi piloillaan.\n\nHanna mietti hetkisen, sitten lausui hän epävarmalla äänellä:\n\n-- Älkää uskoko, herra kapteeni, että minä kuvittelen teillä olevan\njotakin hupia minun seurastani, mutta -- -- -- mutta ihmiset ovat\nniin kärkkäitä kääntämään kaikki pahaksi, ja jos överstinrouva\nkuulisi sanankaan minusta, suuttuisi hän hirveästi.\n\nTämän sanottuaan kääntyi Hanna pois kiiruhtaen nopeasti eteenpäin.\nKapteeni jäi hetkeksi häntä katselemaan kummallinen ilme kasvoissa.\nSitten riensi hän tytön jäljestä ja kävellessään jälleen hänen\nrinnallaan virkkoi hän:\n\n-- Tiedän kyllä ihmisten meistä puhuvan, mutta en siitä välitä. Tulin\ntänne tänään sanoakseni teille, että rakastan teitä.\n\nNuoren neitosen poski muuttui valkeaksi kuin lumi, vuolaat kyyneleet\nnousivat hänen silmiinsä.\n\n-- Herra kapteeni, sanoi hän päättävästi ja tyynesti, punnitkaa\nsanojanne. Te ette voi ikinä mennä naimisiin minun kanssani, ette\nikinä, sillä minä olen halpa, sivistymätön, köyhä tyttö. -- Hän\nosotti käsiään. -- Katsokaa näitä, niillä tehdään ainoastaan karkeita\ntöitä, eivät ne sovi hienoon leninkiin. Ja ajatelkaa sisarianne ja\näitiänne, joka teitä jumaloi -- -- -- sehän särkisi hänen sydämmensä.\nKuinka minä soveltuisin heidän piiriinsä, minä heidän palvelijansa?\nHerra kapteeni, olette ollut hyvä minua kohtaan, olen pitänyt teitä\njalona, oikeamielisenä miehenä, jättäkää minut älkääkä kanssani\nseurustelko. Antakaa minun pysyä sillä paikalla, johon Jumala on\nminut asettanut ja jossa tyydyn olemaan, niin kauan kuin omatuntoni\non puhdas. Hyvästi, kiitos ystävällisyydestänne!\n\nHanna lähti ja nuori mies ei häntä enää seurannut. Kapteeni heitti\npyssyn olalleen ja kääntyi kotiin päin allapäin, totinen ilme muuten\nniin hilpeissä kasvoissa.\n\nJuuri heidän erotessaan tuli vanhanpuolinen nainen metsäpolkua\ntielle. Hän katsahti tylysti Hannaan ja kiersi salavihkaa herrastaloa\nkohti. Vaimo oli ennen palvellut herrastalossa, mutta oli Hannan\nkehotuksesta erotettu epärehellisyyden takia. Hannan palatessa\nkylästä oli jo hyvin hämärä ja hän peljästyi kovasti kohdatessaan\npuutarhan portilla mieshenkilön. Se oli kapteeni, joka kuiskasi\nhänelle:\n\n-- En jätä teitä rauhaan, ennenkuin olen voittanut rakkautenne.\nKirjoitan teille ja aina kun minulla on virkalomaa, tulen teitä\ntapaamaan. -- Hän poistui nopeasti.\n\nSamana iltana kutsuttiin Hanna emännän puheille. Hän luuli asian\nkoskevan taloustoimia ja jäi levollisena odottamaan määräyksiä.\nÖverstinrouva katsasti häntä tiukasti ja tutkivasti.\n\n-- Olen pitänyt teitä kunniallisena ja järkevänä tyttönä, Hanna.\nToivoisin voivani lähettää teidät pois siksi aikaa, kuin poikani\nAukusti vielä täällä viipyy. Eikö teillä ole sukulaisia, joiden luo\nvoisitte matkustaa?\n\nRouvan ääni oli kylmä ja ankara. Hanna ensinnä säikähtyi, mutta\ntyyntyi jälleen ja katseli suoraan rouvaan, kun tämä jatkoi:\n\n-- Olen kuullut kerrottavan, että olette antautuneet seurustelemaan\nja puhelemaan kapteenin kanssa -- olette unohtaneet erotuksen\nasemassa ja säädyssä?\n\n-- En, hyvä rouva, sitä en ole tehnyt, enkä ole koskaan näitä\nkeskusteluja muuna pitänyt kuin ansaitsemattomana hyvyytenä hänen\npuoleltaan.\n\nHänen vilpitön katseensa tyynnytti rouvaa ja tytön arvokas\nesiintyminen vaikutti edullisesti emäntään.\n\n-- Sen mielellään uskon. Nuoret miehet ovat tottuneet huviksensa\npuhuttelemaan neitosia ja -- -- ja luulen varmasti, ettei poikani,\njos hän on jotain sanonut, ole sillä juuri mitään tarkoittanut, mutta\n-- -- -- tässä nypisteli rouva kuumeentapaisesti kalvosimiaan --\nhän on niin nuori ja ajattelematon; te tiedätte, että hän on meidän\nvanhin poikamme, översti ja minä olemme valinneet hänelle vaimon\nsamasta yhteiskunta-asemasta ja säätyluokasta -- -- --. Ettekö voisi\nelokuun ajaksi matkustaa äitinne luo? Minä luonnollisesti pitäisin\ntätä loma-aikana ja maksaisin teille täyden palkan.\n\n-- Olen jo muutama tunti sitten päättänyt pyytää eroa, vastasi Hanna\nväräjävällä äänellä.\n\n-- Ei, ei sillä lailla, olen teihin hyvin tyytyväinen, kunhan te vaan\njoksikin aikaa -- -- --\n\n-- Ei -- haluan kokonaan erota. Ei siksi, että olisin tyytymätön,\nvaan minulla on muita syitä. Minulla ei tosin ole ketään, jonka luo\nmatkustaisin, jatkoi Hanna liikutettuna, vanhempani ovat kuolleet\neikä ole minulla sukulaisiakaan, mutta toivon kotikaupungissani\nsentään tulevani toimeen, kunnes saan toisen paikan.\n\n-- No, niin no, pääsi rouvalta helpotuksen huokaus, koska tahtoisitte\nmatkustaa?\n\n-- Huomenaamuna.\n\nRouva katseli häntä epäilevästi, mutta virkkoi sitten:\n\n-- Olkaa hyvä ja istukaa, minä kirjoitan päästökirjan.\n\nHanna istui. Rouva piirsi joitakuita sanoja paperille, painoi\nsinettinsä alle ja ojensi sen tytölle. Samalla antoi hän Hannalle\nrahaa ja hymisi jotain \"ikävästä\" ja \"olojen pakotuksesta.\"\n\nHanna poistui hyvästellen. Tänä iltana itki hän katkerammin kuin\nmilloinkaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Mailmaan piti jälleen\nhänen matkansa, ilman tukea ja turvaa, ilman ystävää ja suojaajia\n-- mutta se ei vielä ollut pahinta. Enemmän itketti häntä se,\nettä ihmiset, jotka kaksi vuotta olivat joka päivä hänet nähneet,\nsaattoivat epäillä häntä lemmenvehkeistä, saattoivat hänet niin\njulkeaksi, että tunkeutuisi perheeseen, jossa niin selvästi oli\nosotettu hänen paikkansa. -- Mutta reipas mieli sittenkin sai lopulta\nvallan. Hän pyyhki pois kyyneleet, avasi ikkunan, niin että viileä\nillanleyhkä sai hivellä hänen hehkuvia poskiaan.\n\n-- Miksikä itkisin; niinkauvankun minulla on kaksi tervettä kättä,\nvoin ansaita leipäni niin hyvin muualla kuin täällä. Mitä taas\nepäilyksiin tulee, tuntuu tämä kovin ikävältä, mutta jos omatuntoni\non puhdas, ei ole minun syytä sillä mieltäni samentaa. -- Ja\nrivakasti kuten ennenkin kokoili Hanna tavaroitaan hiljaa hyräillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna koko talon vielä nukkuessa istui Hanna\nvihanneskuormalla, jota muuan renki lähti viemään lähimpään\nkaupunkiin, ja jätti sen talon, joka jonkun aikaa oli ollut\nhänen kotinansa. Hänen kasvoillaan oli sama entinen reipas,\ntyytyväinen ilme, niissä ei näkynyt jälkeäkään yöllisestä itkusta.\nAinoastaan silloin, kun hän sanoi hyvästi vanhalle Maijalle ja\nparille nuoremmalle palvelustytölle, jotka olivat olleet hänelle\nystävällisiä, ja jotka nyt vuodattivat kyyneleitä, ilmestyi surun\nvoittoinen piirre hänen ystävällisille kasvoilleen. Niin lähti hän\ntietämättä, mistä kotinsa löytäisi, mutta täynnä toivoa, uskallusta,\nluottamusta.\n\n\n\n\n18.\n\nKirjailija.\n\n\nEnsimmäisen onnistumattoman yrityksen tehtyään luopui Hildur Jonsson\nnäyttelijäuraltaan. Tämäkin osotti häneltä puuttuvan todellista\nsynnynnäistä taipumusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa olisi hän\nilomielin ottanut vastaan muistutuksia, uutterasti työskennellyt\nedistyäkseen, luopumatta menestyksen toivosta, vaikkei ensi yritys\nonnistunutkaan, sillä ei ole kukaan seppä syntyissään.\n\nSetä Janne tosin ehdotti, että hänen lemmittynsä \"nolaisi tuon\nnurkkatirehtöörin menemällä Helsinkiin ja kohoomalla siellä\nprimadonnaksi\", mutta Hildurin teaatteri-into oli laimennut ja hän\nlohdutteli setäänsä sillä, että hänestä nyt nähtyään, \"mitä kulissien\ntakana tapahtuu,\" oli viisainta jättää koko tuuma siksensä. Se\nvaikutti rehelliseen huonekalutehtailijaan ja vielä enemmän tämän\neukkoon, joka päätään pudistellen arveli, että hän aina oli peljännyt\n\"tuon teaatterijoukkion olevan hiidestä kotoisin\" ja että hän oli\niloinen, kun ei Hildur enää sinne mielisi. Niin siitä selvittiin,\nmutta Hildurin sydäntä kaiveli vielä kauan tuo kärsitty tappio, ei\nsenvuoksi, että hänen piti tukahuttaa näyttelijähalunsa, vaan siksi,\nettä tapaus oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, joiden hän\narveli hänelle makeasti nauravan.\n\nTämän jälkeen hautoi Hildur yöt päivät päässään, mihin hän ryhtyisi\npuhdistuakseen häpeästä. Hän mietti ja mietti keinoja, jotka\nnäyttäisivät hänet oikeassa valossa, sillä siitä hän oli vakuutettu,\nettä jotain suurta ja erinomaista hänestä piti tulla.\n\nEräänä aamuna oli Hildurille käynyt selväksi, että hänestä piti\ntulla kirjailija. Niin -- nyt hän hämmästyttäisi noita pikkumaisia\nkaupunkilaisia kirjoittamalla romaanin. Ja kun sanomalehdet sitten\nkilvan kiittäisivät sitä, ja kirjaa leviäisi tuhansia kappaleita\nmuutamassa päivässä, _silloin_ he saisivat vasta nähdä, mikä hän\noikeastaan oli, ja iloita siitä onnesta, että saivat asua kuulun\nkirjailijan syntymäkaupungissa. Hildur uneksi jo suunnattomasta\nkunniasta ja kuuluisuudesta, ennenkun oli kirjoittanut romaaninsa\nensimmäistä sanaakaan, ennenkuin oli tutkistellut, oliko hänellä\ntaipumusta ja kyllin tietoja tällaisen tuuman toteuttamiseen. Mutta\nhänen oli alkaminen. Ensin osti hän kirjan paperia, mustetta ja\nkynän ja istui sitten huoneeseensa kovasti varoittaen, ettei kukaan\nsaisi häiritä häntä. Mikä pantaisi romaanin nimeksi? \"Nuoren tytön\nelämäntarina.\" Ei, se oli niin tavallista. \"Kuningas ja orja.\" Ei.\n\"Nuoren miehen sydänveri.\" Ei. \"Kaksi kilpailijaa.\" Ei. Hildur\nvaivasi hyvän aikaa päätään; vihdoin keksi hän sopivan. \"Kamala\nennustus.\" Se kuului niin salaperäiseltä, niin \"jylhän kauniilta.\"\nNyt piti saada nimi sankarille ja sankarittarelle. Hildur poimi\nmuististaan kaikista runollisimpia nimiä: Ossian, Roderik, Adelbert,\nHeribert, Osvald, Angelika, Adelgunda, Aimée, Lavinia, Oinesima\ny.m. Tulos oli: Astolf Stjernsporre, kreivi ja Alida Rosenfalk --\nikivanhaa aatelia olevan rikkaan linnanherran tytär. -- Näin oli\nasian vaikein kohta ratkaistu, nyt ei enää tarvittu kuin sisällys.\nSe kävi kuin hihnoilla. Helppohan oli saada kokoon liikuttavia\nkohtauksia kyyneleineen, rakkausseikkailuja kuutamossa y.m. Romaani\nvilisi vaan pohjattomista rotkoista, noita-akoista, turnauksista,\nmyrkkypulloista, tikareista, vaaleista ja tummista kutreista.\nKaikki tämä oli Hildurille päivän selvää, sillä mitään muuta kuin\ntällaista ei hänen päässään ollutkaan; tätä hän oli imenyt ja ahminut\nensin Jannen romaanivarastosta ja sitten kaupungin kirjastosta\nlainaamistaan kirjoista. Kirjoittaminen kesti kuitenkin moniaita\nviikkoja, sillä romaanista piti tulla pitkä, kolme neljä nidosta\nkauniissa kansissa. Jotta kertomus pitenisi, täytyi sankarin tuon\ntuostakin kuolla ja sitten jälleen jollakin kummallisella tavalla\nherätä; sankarittarella taas oli usein keuhkotauti, niin että hän\n\"riutuneena odotti kuolemaa puutarhan yksinäisellä käytävällä\", mutta\nsitten hän parani jälleen, kierteli maita mantereita puettuna milloin\nritariksi, milloin noita-akaksi tai maalaistytöksi kulkien monien\nseikkailujen kautta. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei Hildur ollut\ntehnyt ja hänen täytyi usein lukea pitkät pätkät alusta muistaakseen,\nmitä oli kirjoittanut, jotteivät kuolleet henkilöt enää esiintyisi.\n\nSetä Janne, joka kaipasi Hilduria, etsi häntä aina tehtaasta\ntultuaan kaikkialta kysellen eukolta, mitä sillä tytöllä oikeastaan\noli tekeillä. Eukko sitä ei tiennyt, hän oli vaan kieltänyt lapsia\nmenemästä Hildurin huoneeseen, koska tämä oli pyytänyt olla\nhäiritsemättä. Setä Janne hiipi silloin varpaisillaan ja tirkisti\noven raosta huoneeseen. Sitten tuli hän takaisin kasvoissaan kirkas\nloiste ja virkkoi täti Riikalle salaperäisesti:\n\n-- _Hän kirjoittaa_. Se tyttö tulee vielä tekemään jotakin suurta,\nsen saat nähdä, Riika. Me kumpikaan emme kykene sitä ymmärtämään.\nMutta olen suuresti utelias sitä näkemään.\n\nJa setä Janne kolusi edes takaisin salin lattialla, paukutteli\nsormiaan ja hyräili hyvillään.\n\nPäivällispöydässä tarkasteli hän Hilduria salamyhkää tehden pilaa\ntämän kotiarestista. Tyttö hymyili salavihkaan.\n\n-- Voisihan tuota paperia nyt sentään hiukkasen saada tähystellä,\nvirkkoi setä viimein.\n\n-- Niin, nähkääs setä, eihän siinä mitään salattavaa ole, arveli\nHildur, minä kirjoitan.\n\n-- Niin, niin, kirjoitat kyllä, mutta mitä? Siinäpä se juuri piilee\npulma. Ei kai se liene sanomalehtiäkään -- -- --, vai lieneekö\nkuitenkin? tuumaili hän kasvoissaan ilme, kuin olisi hän keksinyt\nhyvinkin nerokkaan selityksen.\n\n-- Ei, romaania.\n\nSetä Janne pudotti veitsen kädestään ja löi nyrkkiään pöytään.\n\n-- Enkö minä sanonut, että jotain erinomaista se oli, huudahti hän\nhämmästyksestä tuijottaen, sitten jatkoi hän kyynelsilmin: -- Niin\nniin, tyttöseni, jospa isäsi olisi saanut tämän nähdä ja iloita.\nMutta Herra ei nähnyt sitä hyväksi. No, koska se tulee valmiiksi?\n\n-- Sitä en saata vielä sanoa, vastasi Hildur itsetietoisesti.\n\n-- Ja saammeko mekin sen lukea, kysyi täti Riika.\n\n-- Eukko kulta, kuinka voit noin tyhmästi kysyä, oikaisi mies, kirjaa\ntietysti myödään ympäri maata. Jaa, siitä kertyy sievät rahat, Hildur.\nNiin, sinä olet tähti tyttöjen joukossa, se olet ollut syntymästäsi\nasti. No, mikä on romaanisi nimi?\n\n-- Kamala ennustus.\n\n-- Uh, sehän on niin hirveätä, että oikein jo karmii selkäpiitäni.\nMistä oletkin moisen nimen keksinyt?\n\n-- Omasta päästäni tietenkin, ylpeili Hildur.\n\n-- Jaa, sellaisia nimiäpä ei kasvakaan kaikkien kallossa, ylvästeli\nsetä hyvillään omasta sukkeluudestaan.\n\nLevottomina sitä sitten odotettiin tuota suurta päivää, jolloin\nromaani olisi valmis. Hildur oli luvannut lukea sen ennen\npainattamista sedälle ja tädille, joka seikka luonnollisesti oli\nheille suuri kunnia. Tyttö oli pyytänyt, että asia vastaiseksi\npidettäisi salassa, mutta setä Janne ei malttanut olla ylvästelemättä\nveljentyttärestänsä eikä iloisissa seuroissa kertomatta luotettavalle\nystävälleen tuosta suuresta salaisuudesta, joka ystävien ja taas\nnäiden ystävien kautta levisi yhä laajemmalle. Ei niin muodoin\nsovi ihmetellä, että osa kaupunkilaisia ihmetellen katselivat\nHilduria hänen kulkeissaan pitkät aaltoilevat kutrit hartioillaan\npitkin katuja, mutta toiset silmäilivät häntä epäilyksen sekaisella\nhymyllä. Mutta Hildur ajatteli: -- Niin, niin -- odottakaa vielä\nhetkinen, niin jopa korotatte minut pilviin ja pidätte suurena\nsuosionosotuksena kuulua minun seurapiiriini.\n\nKun setä Janne eräänä iltana istua rehenteli nahalla päällystetyssä\nnojatuolissaan piippuaan poltellen, ja täti Riika istui pellavia\nkehräämässä lasten leikitellessä lattialla, astui Hildur ylväänä\nsisälle suunnaton paperipinkka kainalossa sanoen nyt olevansa valmis\nlukemaan romaaniansa. Setä Janne tempasi piipun suustaan.\n\n-- No jopa nyt jotakin. Kas niin, istuppa nyt tähän sohvaan ja\nlaske paperit pöydälle. Äiti, hanki sinä pari talikynttilää noiden\ntuikkiaisten sijaan, kyllä minä tässä pidän huolta niistämisestä,\njottei sinun Hildur, tarvitse keskeyttää. Pitäkää suunne siellä,\ntenavat, ja sinä Sohvi-Maija, pane pois katkismus ja tule tänne\nistumaan, niin saat kuulla jotakin kaunista. Ja te pahaset siellä,\nheretkää teuhaamasta taikka saatte maistaa Janne Jonsonin kepistä.\nSinäkin äiti voit hyvästi työntää loukkoon tuon surisevan rukkisi\nja ottaa sukankutimesi. Kas noin -- tuolla tulee Lundström, astu\nsisään, Hildur tässä lukee pienen kappaleen _eräältä tuntemattomalta\nkirjailijalta_ -- -- -- ha, ha, ha, niin, ei saa olla utelias,\nLundström, paina puuta, paina puuta. -- Lundström istui ujosti\nerään tuolin kulmalle, setä Janne sytytti jälleen piippunsa, täti\nRiika kalisteli hiljalleen sukkapuikkojaan ja kaksitoista vuotias\nSohvi-Maija istui ompelemassa silloin tällöin tähystäin aralla\nihailulla serkkuansa. Niin se alkoi.\n\n-- Kamala ennustus.\n\n-- Mitäs siitä arvelet, Lundström? Eikö se jo haiskahda ruudilta,\nvai? Vaan anteeksi, en enää toistamiseen sinua keskeytä. Mutta\nkuules, käykö se ennustus toteen?\n\n-- Sen saamme nähdä, vastasi Hildur salaperäisesti ja rupesi lukemaan.\n\nYksinkertaisiin, oppimattomiin vaikutti mahtavasti pöyhkeilevä\nkieli ja suuri joukko tuon tuostakin esiintyviä käsittämättömiä,\neriskummallisia tapauksia, vaikkeivät monasti ymmärtäneet hitustakaan\nsotkuisesta kertomuksesta, vaan täytyi lukijan vähän päästä\nkeskeyttää antaakseen valaisevia selityksiä. Niin paljon he toki\nymmärsivät, että pysyivät ankarassa jännityksessä, ja kun tuli\nlevolle menemisen aika, löi Janne Jonson jykevää nyrkkiään pöytään\nvannoen, ettei koko avarassa mailmassa löytynyt parempaa romaania,\nniin paljon oli siinä hirmuisuuksia.\n\nTäti Riika oli kahden vaiheilla siitä, eikö ollut synti antaa\nihmisen toisensa jälkeen kuolla. Mutta setä Janne vastasi, että\nhän puhui parhaan ymmärryksensä mukaan. -- Sehän on kaikki vaan\nkokoonsotkettua. Hyvä Jumala kyllä näkee, että tuo murhaaminen\ntapahtuu ainoastaan paperilla eikä koskaan todellisuudessa. Mutta,\nHildur, mistä hiidestä olet kaiken tuon keksinyt, sitä en ole mies\nselvittämään. Vaikka minut tapettaisi, en saisi moista aikaan.\nSiinä kertoilee hän linnoista ja ritareista aivan kuin olisi niissä\npiireissä syntynyt, ja naiset laskettelevat runoja kuin vettä vaan.\n\nTäti Riika kuivasi silmiään arvellen sen kauttaaltaan olleen\nkaunista, mutta että hän eniten piti siitä kohdasta, jossa nuori\nAlida valkeassa yönutussaan kultakutrit hajalla linnankirkon\nkylmällä lattialla polvillaan rukoili lemmittynsä puolesta. -- Hän\non aivan selvänä silmien edessä ja tekisi mieli heittää saali hänen\nhartioilleen, jottei kylmettyisi kylmänä syysyönä.\n\nIloa, ylpeyttä ja toiveita sykkivällä sydämmellä meni Hildur sinä\niltana levolle, ja suloisia olivat unelmat. Lukemista kesti monta\niltaa peräkkäin, sillä yksinkertaisessa käsityöläisperheessä ei\nvalvottu pitkältä iltaa, ja päivät oli setä tehtaassa ja täti\ntaloushommissa.\n\nKun romaani oli loppuun luettu ja runsailla kiitoksilla palkittu,\nmeni Hildur kaupungin ainoan kirjakauppiaan luo.\n\n-- Kuinka hän voisi maksaa siitä sen arvon, sitä en ymmärrä, arveli\nsetä Janne.\n\nHildur astui kirjakauppaan tuiki varmana asiansa menestyksestä. Hänen\ntakanaan seisoi hänen serkkunsa Fille Jonson, joka oli suostunut\npapereita kantamaan. Joitakuita kaupungin nuorista herroista oli\nparaikaa kirjakaupassa, joka samalla oli jonkinmoinen sanomalehti- ja\nlukuhuone. He katselivat ihmeissään nuorta tyttöä. Hildurin se hiukan\nhämmensi, mutta rohkeasti astui hän kuitenkin pöydän luo. Siellä\nseisoi kirjakauppias, pieni, punakka ja iloinen vanhapoika, jolta\nHildur koulutyttönä oli ostanut kirjoja, paperia ja kyniä.\n\n-- Hyvä päivää, neitiseni, mitä saisi olla?\n\nHildur pyysi puhutella häntä yksityisesti.\n\n-- Hyvin mielellään, vastasi kauppias hiukan kummissaan ja pyysi\nkohteliaasti kumartaen Hilduria astumaan sisälle. Hildur viittasi\nserkulleen ja otti tältä paperit.\n\n-- Onko se joku käsikirjoitus, kysyi vanha herra.\n\n-- Se on muuan kyhäämäni romaani ja tulin kysymään, tahtoisitteko\nostaa sen minulta.\n\n-- Hm. Paljonkohan neitiseni siitä tahtoisi?\n\n-- En voi sitä niin tarkalleen sanoa, vastasi Hildur hämillään, kun\nei tiennyt, paljonko piti pyytää. -- Ehkä määrättäisi palkkio arkilta.\n\n-- Varjelkoon! huudahti kauppias niperrellen kynää korvansa takana.\n-- Siihenhän menisi puolet vuosituloistani. Tässähän on enemmän\narkkeja kuin suurimmassa sanakirjassa. -- Hän selaili paperipinoa,\nluki kappaleen sieltä toisen täältä, katseli alkua ja loppua,\npudisti joskus päätään ja näytti olevan ymmällä. Hildurin luottamus\nalkoi raueta -- Mitä, jospa ei hän kykenisikään sitä ymmärtämään,\ntuollainen maalaiskirjakauppias.\n\n-- Kuinkahan vanha te olette, neitiseni?\n\n-- Kahdeksantoista vuotta.\n\nKirjakauppias taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi:\n\n-- Menkää kotiin ja tulkaa hieman vanhemmaksi, pikku\nystäväni, tutkikaa ahkerasti historiaa ja -- -- -- ja -- --\noikeinkirjoitusoppia ja ruvetkaa sitten uudelleen kirjoittamaan,\nmutta älkää suinkaan romaania, vaan ensin jotakin pientä kertomusta.\nSitten voimme nähdä, mitä tästä syntyy.\n\nFille katsoa töllötti siinä suu selällään. Hän tuli siihen\nkäsitykseen, ettei kirjakauppiaalla ollut kyllin rahaa lunastaa\npapereita. Näin hän kertoi kotonakin isälle ja äidille, ja suurin\nmuuta eivät kaupunkilaisetkaan saaneet tietää tästä matkasta, sillä\nHildur vältti itsepintaisesti selvityksen antamista sanoen vaan, että\nkirjakauppias ei tahtonut ottaa romaania. Mutta tultuaan huoneeseensa\nviskasi Hildur vihoissaan nuo suurta vaivannäköä maksaneet paperit\nuuniin, jossa iloinen takkavalkea räiskyi.\n\n-- Mokoma, hävytön, typerä mies kehottaa _minua_ lukemaan historiaa\nja oikeinkirjoitusoppia! Enkö minä ole lukenut historiaa koulussa?\n\nSynkät aatokset täyttivät tyttöparan mielen, kun hän katseli\nliekehtiviä papereita. Mihin hän nyt ryhtyisi? Äkkiä välähti\nhänen päässään itsemurhan ajatus, ja hän kuvitteli jo mielessään,\nminkälaista kummastusta se herättäisi, kuinka ihmiset tulisivat\nkatsomaan häntä, kun hän valkeissa kääriliinoissa paareilla lepäisi\npitkät kutrit kaareillen kuolonkelmeiden kasvojen ympärillä. Mutta\nsitten muuttuivat aatokset jälleen valoisemmiksi, hän koettaisi\nsentään vielä elää jonkun aikaa, kuka tietää, mitä hänestä vielä\nkoituisi. Ehkä joku kummallinen onnen sattuma ohjaisi tänne jonkun\nkreivin tai prinssin, joka ryöstäisi hänet mukaansa taikka pyytäisi\nsuorastaan setä Jannelta hänen kättään, veisi hänet ällistyneen\nkaupungin ihmetellessä suurella loistolla ja komeudella linnaansa,\njossa hän silkkiä kullalla kirjailisi ja kannelta helkyttelisi,\nsillaikaa kun hänen miehensä ratsastelisi haukalla metsästämässä.\nTämä aatos lohdutti haaveilevaa tyttöä. Hän vietti tästä lähtein\naikaansa joko pitkissä romaaniunelmissa, joissa hän itse oli\nsankarittarena tahi kirjoittamalla surujen ja huolien uurtamaa\nelämäkertaansa. Tämän elämäkerran hän sitten lahjoittaisi setä\nJannelle, joka hänen kuolemansa jälkeen toimittaisi sen painetuksi.\n\nSetä ja täti olivat syvästi huolissaan nähdessään lemmikkinsä\ntuntikausia istuvan mietteisiinsä vajonneena ja pelkäsivät jonkun\nsuuren surun häntä painavan.\n\n-- Ehkä hän sittenkin pitää Lundströmistä, virkkoi täti Riika erään\nkerran miehelleen.\n\n-- En jaksa kuunnella moista hullutusta, vastasi Janne Jonson\nkiukuissaan. -- Hänkö nyt pitäisi tuollaisesta sivistymättömästä\nmiehestä -- ja mitä suremista siinä olisi? Eihän tytön tarvitsisi\nmuuta kuin kerran sormellaan viitata, niin mies jo olisi hänen. Ei,\n-- se romaanihan se vaivaa. Minä haluaisin ottaa sen kerta mukaani ja\nmennä siitä puhumaan kirjakauppiaan kanssa.\n\n-- Mutta ukko kulta, hänhän on tungennut sen tuleen. Sohvi-Maija sai\nvaan osan siitä hiiltyneenä pelastetuksi.\n\n-- Sepä oli ikävä.\n\nNuo herttaiset ihmiset tekivät kaikkensa ilahuttaakseen ja\nhemmotellakseen Hilduria. Entä Hildur?\n\nNiin -- hän piti sitä aivan luonnollisena, antoi heidän vaalia ja\nhoitaa itseänsä panematta omalta osaltaan rikkaa ristiin. Täti\nRiika ompeli, pesi ja paikkasi hänen vaatteensa ja laittoi, mikäli\nvarat myönsivät, Hildurin mieliruokia päivälliseksi. Setä Janne\nosti hänelle uusia leninkejä, hattuja, romaaneja ja helyjä. Ja\npienet orpanatkin häntä kilvan palvelivat. Hildur ompeli ja virkkasi\nomiksi tarpeikseen, lueskeli ja kirjoitteli. Ei hänen päähänsäkään\npistänyt osottaa kiitollisuutta kaikesta siitä hyvyydestä, jota hän\npienestä pitäin oli nauttinut, hoitamalla lapsia tai auttamalla tätiä\nkäsitöissä. Ei, Hildur elikin kokonaan unelmien mailmassa, jossa ei\nole rukkia, ei lapsia eikä patoja, ja siksi hän kulkikin sokean tai\nunessakävijän tavoin elämänsä halki.\n\n\n\n\n19.\n\nOtteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta.\n\n\nLehtola heinäkuussa 18..\n\nEn ole vielä oppinut uskomaan, että olen emäntänä Lehtolassa, että\nminulla on mies ja talous, palvelijoita ja omaisuutta. Kaikki kävi\nkuin varjoa kääntäen, ohjaton Amor sinkautti nuolensa lapsellisen,\nvallattoman Liinan, tuon isän silmäterän ja äidin lemmikin sydämmeen\nkääntäen kaikki aivan toiseksi. Enhän oikeastaan aikonutkaan\nmennä naimisiin, ainakin piti sen jäädä siksi kuin yksinäisenä ja\nvanhana väsyisin poikamaisiin kujeihin. Mutta toisinpa tuo kävi.\nKukapa saattoikaan olla rakastumatta Artturiin? Hän on niin kelpo\nmies, hyvä, jalo, voimakas ja järkevä, niin ihmeen sopiva tukemaan\ntällaista lapsellista, ymmärtämätöntä ja kokematonta tyttöhuitukkaa.\nIsä ei olisi minusta luopunut; hän kysyi hiukan tyytymätönnä,\nolinko jo kyllästynyt isään ja äitiin, oliko minulla niin kauhea\nhätä kiinnittää itseni ensimmäiseen mieheen, mikä tielle sattui,\nmutta kun hän havaitsi, kuinka syvästi Artturia rakastin ja kun\nvakuutin alati hellyydellä muistelevani rakkaita vanhempiani, niin\nhänkin suostui. Äiti käyttäytyi toisin. Oi, sinä rakas, lempeä\näiti! Luulinpa, että kaikki äidit mielellään suovat tyttäriensä\njoutuvan naimisiin, niin sydäntä särkevältä kuin ero tuntuukin. He\novat niin käsittämättömän uhrautuvia. He eivät muuta toivo kuin\ntyttärensä onnea, he ovat peloissaan, että nuo rakkaat lapset yksin\nmailmaan jäätyään tulevat turvattomiksi, siksi he nurisematta\nheistä luopuvat. Niin teki minunkin äitini. Hän painoi minua itkien\npovelleen, mutta virkkoi samassa Artturille: \"Vie hänet kerallasi\nja tee hänet onnelliseksi!\" Näytti siltä, kuin olisi isä epäillyt,\nettei Artturi oikein käsittäisi sen aarteen arvoa, jonka hän oli\nlöytänyt, sillä ukko kuvaili avujani, useinpa minun läsnäollessani,\nniin että häpeissäni juoksin tieheni -- mutta Artturia se näytti\nhuvittavan. Äiti ei minua niin viljalta ylistellyt, antoi sen sijaan\ntuhansia varovaisuussääntöjä terveyteni varalta. Äiti parka, hän\non kadottanut niin monta rakastettua lasta, ei arvaa hän luottaa\nhelakoihin poskiini eikä todellakin hyvään terveyteeni. Lyhyt\nkihlausaika oli ihana kuin paisteinen päivä, houkuttelin Artturin\naina kerallani mäille ja metsiköille, olimme kuin kaksi pienoista\nlasta. Morsiuskiireistä en mitään tiennyt, sillä äiti ei hennonnut\nviimeisinä päivinä rasittaa minua ompelemisella arvellen sitäpaitsi\nitse tekevänsä kaikki paremmin kuin minä, mikä onkin aivan totta.\nMutta kuinka minun on tekeminen tästä lähtien tarvitessani uusia\nvaatteita, sitä en todellakaan tiedä, lienee matkustettava kotiin\näidin luo, tai äidin tultava tänne. Mutta sinnepä onkin vielä aikaa\nja kyllä hätä keinon keksii. Kykeneväthän muutkin rouvat ompelemaan\nvaatteensa, kenties se taito seuraa rouvanarvoa. -- Olen ollut\nnaimisissa jo lähemmä pari kuukautta, ja tuntuu kuitenkin kuin\nolisi tämä vaan kihlausajan jatkoa. Lehtola on erinomaisen kaunis\npaikka, yksi Suomen tuhansista järvistä uurtelee sen rantaa. Ei\nse ole mikään herrastalo linnamaisine rakennuksineen ja vilkkaine\nliikkeineen, vaan rauhaisa, miellyttävä maalaistalo, jossa on\nyksikerroksinen, punaseksi maalattu asuinrakennus neliskulmaisine\nikkunoineen ja taittokattoineen. Täällä on hevosia, lehmiä, lampaita,\nporsaita ja kanoja, joista on minulle niin paljon hupia; Artturi\non minulle kertonut, kuinka monta niitä on ja paljonko niistä on\ntuloja, mutta sen olen jo unhottanut. Hän on myöskin kuljettanut\nminua niityillä ja pelloilla, sillä hän on taitava maanviljelijä,\nmutta minä tietämättömyydessäni ymmärsin hyvin vähän kaikista\nhänen selityksistään ja kuuntelin mieluummin lintujen laulua ja\nsirkkain sirinää. Hauskimmalta tuntuu kuitenkin, kun Artturin kera\nsoutelemme tai kalastelemme järvellä, kiertelemme metsiä taikka\nviemme kahvia heinäväelle. Artturin täytyy silloin pitää minua\nkädestä, etten arvokkaisuuteni unohtaen heittäisi kuperkeikkaa\nlemuavassa heinässä, niinkuin muinen kotona tein. Kunnon isääni ja\nhellää, herttaista äitiäni kaipaan usein ja monta kyyneltä on se jo\nsilmästäni pusertanut. Asumme lähes viidenkymmenen peninkulman päässä\nentisestä kodistani, eikä ole siis meidän helppo tavata toisiamme.\nKyllähän me olemme kirjevaihdossa, mutta sekin on niin lyhyttä ja\nvaillinaista. Senvuoksi olen päättänyt kirjoittaa jotain päiväkirjan\ntapaista ja lähettää sen äidille, jotta hän saisi tietää, mitä täällä\npuuhailemme, mitä mietin, tunnen ja ajattelen.\n\nLehtola syyskuussa 18..\n\nHauskalta tuntuu pitää emännöitsijää, kun ei itse osaa mitään,\nmutta tuottaa se joskus ikävyyksiäkin. Justiina matami on hoitanut\nArtturin taloutta monta vuotta ja jumaloitsee häntä. Siksi lieneekin\nmustasukkainen minulle. Hänen kasvoillaan oli niin hapan ilme, kun\nhän ensi kerran minua tervehti, että minua oikein pudistutti, sillä\nsiellä kotona piti väki niin paljon minusta. Artturi rauhoitteli\nminua vakuuttaen, että Justiina oli matamien parhaita, rehellisyys,\nahkeruus ja säästäväisyys ruumiutuneina ja ettei tuo kasvojen sävy\nsuinkaan pahaa tarkoittanut. Enkä hänen toimiansa ensi aikoina suurin\ntarkastellutkaan, sillä minulla oli kyllin puuhaa kotoa tuotujen\nkorujeni ja helyjeni järjestelemisessä ja sijoittelemisessa, ja\npaljon kului aikaa kävelyihin ja keskusteluihin Artturin kanssa.\nEnsimmäisenä aamuna tuli Justiina kysymään, mitä rouva halusi\npäivälliseksi. Rouva oli puhkeamaisillaan nauruun. Voi tätä mailmaa!\nMinäkö määräisin päivällisestä! Etten sanoisi tyhmyyksiä, pyysin\nmatamia laittamaan, mitä itse parhaaksi katsoi ja mistä tiesi\nArtturin pitävän. Lisäsin vielä, että hän, joka niin kauvan oli\nollut talossa, tunsi sen asian paremmin kuin minä. Tämä näytti häntä\nmiellyttävän, sillä hapan sävy suli hymyilyksi. Hän keikisti ja meni\nmatkaansa eikä ole senjälkeen päivällisestä kysellyt. Kun kerroin\ntämän Artturille, tuli hän totiseksi ja sanoi:\n\n-- Niin ei sinun olisi pitänyt menetellä. Sinä olet sentään oleva\nemäntä talossa, Justiina täyttää vaan sinun käskyjäsi.\n\n-- Mutta Artturi, en ymmärrä hitustakaan taloudesta, vastasin,\najattele, jos antaisin aivan nurinkurisia määräyksiä. -- Artturi\nsuuteli minua nauraen:\n\n-- Se on totta, lapsihan vielä olet. Olkoon Justiina meidän\nkaitsijamme, huvittele nyt ja perehdy ympäristöösi, mutta\npistäydy joskus keittiön puolelle katsastamaan matamin laitoksia,\nse luullakseni ilahuttaisi eukkoa, sillä hän on hyvin ylpeä\njärjestämistaidostaan.\n\nMuuanna sateisena päivänä, jolloin Artturi oli matkustanut\nkauppa-asioilleen, menin katselemaan keittiön puolista taloamme.\nSiellä vallitsi todellakin erinomainen järjestys, sekä matami\nettä molemmat palvelustytöt näyttivät ahkerilta ja toimekkailta.\nJustiina seurasi minua hieman epäröivin katsein ja kysyi, oliko\nrouvalla jotakin sanottavaa. Vastasin aikomukseni ainoastaan olevan\nsilmäillä hiukan ympärilleni ja että Artturi oli kiitellyt hänen\nsäännöllisyyttään. Matami näytti hyvin tyytyväiseltä, kertoili\ntarkalleen, missä oli palvellut ja oppinsa saanut, kuinka hän\nkatsoi velvollisuudekseen pitää hyvää huolta muiden tavaroista\ny.m.s. Sitä oli ikävä kuunnella, ja olin iloinen istuissani jälleen\nomassa pienessä ja valoisassa huoneessani hupainen kirja kädessäni.\nSaimme aina hyvän päivällisen ja oikeaan aikaan, elimme, niinkuin\nolen aina elänyt, kuin \"taivaan linnut ja kedon kukkaset.\" -- Kun\nsitten saapui elokuu, arveli Artturi, että minun pitäisi opetella\nmarjojen hilloamista, vihannesten kuivaamista ja muuta sellaista.\nMuistuivat silloin mieleeni herttaiset marjanpuhdistusajat siellä\nkotona, sitasin esiliinan vyötäisilleni ja menin kyökkiin. Tuntui\nsiltä kuin olisi matami peljännyt minun varastavan häneltä taidon tai\ntempaavan ohjakset hänen käsistänsä, sillä hän oli äreä ja nyrpeä,\nheitteli ja työnteli astioita, ja kun kysyin, saisinko häntä auttaa\nmarjain perkaamisessa, vastasi hän aina ennenkin itse peranneensa ja\ntoivoi sen nytkin tekevänsä, mikäli minulla oli häneen luottamusta.\nKiiruhdin ilmoittamaan, ettei sitä suinkaan puuttunut, mutta että\nhalusin saada oppia. Silloin pillahti Justiina itkuun ja kysyi,\nolinko havainnut hänessä epärehellisyyttä tai olinko muuten häneen\ntyytymätön, koska mielin lähettää hänet pois. Vakuutin hänelle,\netten ollut sinnepäinkään ajatellut, mutta hänestä täytyi sen olla\ntarkoituksena, koska minä itse tahdoin perehtyä taloudenhoitoon.\nKoetin selittää ja lohduttaa niin hyvin kuin taisin, mutta se\nei auttanut. Ja osottaakseni, että täydellisesti luotin hänen\ntaitavuuteensa ja rehellisyyteensä, menin pois jättäen hilloamisin\nsille palkalleen. Olin hyvin kiukuissani; en ole tottunut kieroihin\nkatseihin, valitusvirsiin ja väärinkäsityksiin, niin ei äiti\nkoskaan tehnyt -- siellä kotona on pelkkää päivänpaisteita. Mitä\nminä hillosta ja vihanneksista. Jos en sitä voi oppia ilman toraa,\npitkiä puheita ja selityksiä, niin olkoon oppimatta. Ja mitäpä se\nkannattaisikaan, kun on kerran tuollainen vanha kunnon emännöitsijä.\nEi, rauhaa haluan, iloinen tahdon olla itse ja nähdä muut iloisena,\nei liene hillo tärkeintä mailmassa!\n\nLehtola lokakuussa.\n\nMatami alkaa käydä aivan sietämättömäksi. Joku aika sitten oli\nArtturi sairaana. Lähetin noutamaan lääkäriä, hankin rohtoja ja\nhoidin häntä parhaani mukaan. Mutta matami ei sallinut minun sitä\ntehdä. Teeskennellen syyksi vähäisiä voimiani, jotka eivät kestäisi\nyövalvontaa ynnä muuta, osasi hän aina työntää minut syrjään ja\nitse astua sijalleni. Artturi kielteli minua myöskin rasittamasta\nitseäni vakuuttaen matamin ennenkin häntä hyvin hoitaneen. Mutta\nminä olen itsepäinen, niin usein kuin mahdollisia istuin sisässä,\nseurasin kelloa ja muutin kääreitä. Matami oli tähän asti aina\nvalvonut yöt, mutta erään yön päätin minä valvoa. Kun kaikki oli\nyön varalta järjestetty, otin kirjan ja istuin yölampun ääreen\nlukemaan. Kello yksitoista oli Artturin määrä saada rohtoja. Mutta\nminun, joka olen tottunut menemään levolle, kuten hyvät lapset\nainakin, kello yhdeksän, tuli pian kamalasti uni, kirjaimet pyörivät\nsilmieni edessä -- minä nukuin. Herättyäni löysin kirjan lattiasta,\nlamppu paloi himmeästi ja katsoessani säikähtyneenä kelloa oli se\npuoli kaksitoista. Hiivin varpaisillani vuoteen ääreen. Artturi\noli hereillä ja matami seisoi vieressä, Jumala tiesi millä tavalla\nlie pujahtanut sisälle, lämmittäen hänen jalkojaan lämpimillä\nkääreillä. Vanhassa höllykässään, hiukset tummissa suortuvissa oli\nhän kuin kummitus taikka noita katsahtaissaan minuun terävillä\nruskeilla silmillään. Minua sekä harmitti että hävetti ottaissani\npullon antaakseni rohtoja sairaalle. \"Hän on jo nauttinut, sanoi\nmatami, täsmälleen kello 11 annoin hänelle, ja rouva nukkui niin\nihmeen makeasti\", lisäsi hän pilkallisesti naurahtaen. Nyt oli aivan\nmahdotonta saada häntä pois, hän ei huolinut mistään estelyistä,\nistui vaan hereillään ja pirteänä jakkarallaan sukkaa kutoen. Jotten\nhäiritsisi Artturia kiistelyllä, hiivin ulos. Mutta suutuksissani\nolin. Kiistäisikö hän kaikki oikeudet? eikö minulle, vaimolle,\nkuuluisi mitään? Itkin itseni uneen. Artturi parani Jumalan kiitos\npian, ja kun valitin hänelle kertoen matamin itsepintaisuudesta,\nnauroi hän sydämmellisesti ja virkkoi:\n\n-- Älä ole huolissasi, pikku Liinani, näinhän hyvän tahtosi.\nJustiinalta ei puutu voimia ja tottumusta, ja hän pitää minusta\ntodellakin kuin omasta pojastansa. Antaa hänen olla. Ei olisi minulle\nmieleistä nähdä Liinani rusottavien poskien kalpenevan vaivoista\nja valvomisesta. -- Olin lohdutettu. Mutta uusia ikävyyksiä olen\nsaanut kokea. Kerran juolahti mieleeni pyytää eukkoa leipomaan\neräänlaista mausteleipää, jota siellä kotona syötiin ja jota Artturi\noli kiitellyt. Justiina on kärkäs suuttumaan, kysyi nytkin heti,\neikö hänen leipomansa leipä kelvannut. Kelpaa hyvinkin, vastasin,\nmutta Artturi oli pitänyt paljon mausteleivästä ja tahdoin häntä\nsillä arvaamatta ilahuttaa. -- Eukko vastasi teeskennellyllä\nnöyryydellä, että hän mielelläänkin sitä leipoisi, kunhan minä\nvaan kerron sen tekotavan. Hän lienee arvannut, etten ollut siitä\nselvillä minäkään, koskapa hymyili niin ivallisesti. Enkä suureksi\nharmikseni tiennytkään muuta kuin että anisia ja korintteja tahi\npomeranssikuorta siihen tarvittiin. Sanoin senkin myhkämähkää,\nsillä varmasti en sitä muistanut. Eukon kasvoissa näkyi ilkamoiva\nilme, kun hän kysyi, pitikö se tehdä nisu- vaiko ruisjauhoista.\nEiköhän ruisjauhoista. Lesityistä vai lesimättömistä? Voi hyvä\nJumala, enhän minä tiennyt mitään eroa niiden välillä ja vastasin\njälleen umpimähkään: lesimättömistä. Eukko arveli, että selitys oli\nhyvin vaillinainen, mutta sopiihan tuota yrittää. Leipä valmistui\nillalliseksi. Maistoin sitä; se ei ollut sinnepäinkään. Maistettuaan\npalasen ihmetteli Artturi:\n\n-- Mitä kumman töherrystä tämä on, onko eukko kulkenut unissaan?\nEihän se maistu honkalle eikä haavalle, on vaan kauhean tahmaista.\n-- Matami oli oven takana kuuntelemassa. Hän astui sisälle helakka\npuna terävissä poskipäissä, sanoi vihasta vapisevalla äänellä, että\nleipä oli tehty rouvan tahdon ja selityksen mukaan, vaikka hän kyllä\ntiesi sen olevan päin seiniä. Sitten alkoivat pitkät selonteot siitä,\nkuinka sitä oikeastaan oli valmistettava, että hän oli sellaista\nleipää satoja kertoja leiponut maaherralla, pormestarilla ja\ntullinhoitajalla palvellessaan. Artturi on pikaluontoinen ja alkoi\nkäydä levottomaksi. -- No, kun teillä oli kaikki noin selvillä, niin\nmiksette tehneet sitä oikealla tavalla? kysyi hän. -- No vieläpä\nmitä, huudahti eukko kyyneleet silmissä, -- minäkö arvaisin ruveta\nrouvaa vastustelemaan, ei, ennemmin tehtäköön mitä hullutuksia\nhyvänsä. Herra on aina leipomaani leipään ollut tyytyväinen, mutta\nnyt olen käynyt vanhanaikuiseksi -- lienee parasta tehdä ero. Rouva\nei näytä minuun suostuvan. -- Olin liiaksi suuttunut voidakseni saada\nsanaa suustani, mutta Artturi, joka katui kiivauttaan muistaessaan\neukon monivuotisen uskollisen palveluksen, koetti rauhoittaa häntä\nselittäen, ettei ollut niin pahaa tarkoittanut, että leipä kelpasi\nsyötäväksi -- he olisivat ystäviä jälleen, sillä ilman matamia ei\ntultaisi toimeen. Eukon mentyä moitti Artturi minua siitä, että\nsekaannuin asioihin, joita en ymmärtänyt. Selvitin asian oikeata\nlaitaa, itkin mielikarvaudesta ja sanoin, että eukko kenties oli\nehdon tahdon sillä tavoin menetellyt saadakseen pilkata minua ja\nnäyttääkseen, kuinka tuiki välttämätön hän oli talossa. Artturi torui\nminua vain rumista ajatuksista arvellen olevan paljon viisaampaa,\nettä koettaisin opetella jotakin, jotten toista kertaa erehtyisi.\nSitten suuteli minua, kehoitti olemaan iloisen ja unohtamaan koko\nasian. -- Mutta leipä jäi syömättä. Päivä päivältä palaset kuivuivat\nkorissa, kunnes sanoin palvelustytölle, ettei niitä enää tarvitse\npanna pöydälle. Tullessani samana päivänä keittiöön silittämään\nkysyi eukko tavalliseen muka nöyryyttä osottavaan tapaansa, mitä\nleivällä nyt tehtiin, kun rouva oli kieltänyt tuomasta sitä pöydälle.\nPalvelustytöt tirskuivat salaa rukkiensa takaa; minä sanoin\nvihoissani: -- Käyttäköön matami sitä mihin hyvänsä, syöttäköön\nvaikka sioille. Sen hän tekikin ja niin pääsin sitä näkemästä. En\nennen milloinkaan luullut voivani yhtäkään ihmistä vihata, mutta\nnyt vihaan Justiinaa, hän katkeroittaa iloisen mieleni, joka\npäivä kiusaannun hänen tauttansa, ja vaikkei hän mitään tee eikä\nsanokaan, niin jo pelkästään hänen rumat, ryppyiset kasvonsakin minua\nharmittaa. Oi, äiti, äiti! Kuinka olikaan kaikki niin herttaisen\nvaloisata siellä kotona!\n\nLehtola lokakuun lopulla.\n\nMatami on pyytänyt eroa, ja luulenpa sen olevan viisainta, mitä hän\ntänne tultuaan on tehnyt. Iloissani siitä olen jo pistänyt senkin\nseitsemän hyppyä huoneessani. No, minun ei siis tarvitse enää nähdä\ntuota vanhaa viheliäistä noitaa! -- Näin se kävi:\n\nOli tulossa suuri teurastus. Artturi pyysi minua mukaansa\nlihantarkastukseen. Minä meninkin, ja matami tietysti taaskin soi\nminulle kieroja silmäyksiä. En ollut niitä näkevinänikään, seisoin\nvaan tyynenä katsellen lihan paloittelua. -- Ensi tilassahan\nlaitatte meille patapaistia, sanoi Artturi iloisesti matamille, ja\npoistui sitte rengin mukana antaakseen hänelle jotain kaluaitasta.\nMatami, joka ei milloinkaan siedä, että hänen asioihinsa puututaan,\nmuikisti suutansa, ja kun minä aina vielä seisoin paikallani,\nalkoi hän teurastajan läsnäollessa tehdä minulle kysymyksiä lihan\nsuolaamisesta, palvaamisesta ja sen semmoisista. Olen varma, että\nhän teki sen nöyryyttääkseen minua. Vastasin, että hän saisi tehdä,\nniinkuin oli ennenkin tehnyt. Muistin kuin unennäköä, että äiti\njoskus oli sanonut teurastuksen olevan tärkeän osan maalaistaloudessa\nja päätin senvuoksi, ja juuri Justiinan kiusalla, olla läsnä\nsuolaamistoimituksessa ja makkaranteossa. Artturi tuli tästä varsin\niloiseksi ja imarrellen kiitteli Justiinaa muutamin sanoin. Mutta\nsekös loukkasi syvästi eukkoa. Hän tiesi, että minä luottamuksen\npuutteessa vartioitsin hänen askeleitaan, älysi olevansa liian vanha\nja pelkäsi, että joku olisi kannellut hänestä. Mutta hän kyllä\nvälttäisi pois. Kuitenkin hän sitä ennen näyttäisi koko taloutensa\nkuin viisi sormea ja silloinpa nähtäisiin, että kaikki oli vaan\npelkkää panettelua. Siitä voisi hän vaikka tuota kättä mennä valalle.\n-- Kun kerroin tämän Artturille, suuttui hän ensin kovasti ja sanoi,\nettei hän milloinkaan ennen ollut huomannut matamia niin kärtyiseksi;\nkenties minä olin hänet pilannut. Mutta kun vakuutin, että aina olin\nkoettanut olla ystävällinen ja antaa hänen olla rauhassa, leppyi\nhän ja koetti kääntää matamin mieltä. Mutta hän sai puhua kuuroille\nkorville. Matami pyysi päästökirjaa ja saamatonta palkkaansa, ja\nsiitä ei hän hitustakaan hievahtanut. Luulen hänen saaneen piiat\nmyöskin jättämään talomme, koska he molemmat ovat pyytäneet eroa. Nyt\nei tosin ole oikea aika, mutta kun he lupasivat toimittaa sijaiset,\nei Artturi tahtonut jatkaa toraa heidän kanssaan, vaan antoi heidän\nmennä tiehensä. Pyhäinpäivästä muuttavat he kaikki, ja uudet tulevat\ntilalle.\n\nLehtola joulukuussa.\n\nKun siellä kotona huoletonna hyppelin mäkiä ja männiköitä, ja\nkotiin tultuani istuuduin hauskaan päivällispöytään, en voinut edes\nuneksiakaan, miten paljon vaivaa, huolta ja taitavuutta vaadittiin\nruuan valmistukseen ja talouden järjestyksessä pitoon. Kaikki kävi\nniin tyynesti ja tasaisesti äidin käsissä. Tuossa tuokiossa oli ruoka\nvalmista, pöytä katettu. Kun Justiina matami lähti talosta, tunsin\nniin suurta helpotusta, että olin valmis kiittämään Jumalaa siitä.\nUudet palvelustytöt näyttivät hyvin kunnollisilta, ja minä luulin,\nettä taloudenpito kyllä kävisi päinsä, kun vaan oli hyvää tahtoa.\nTunsivathan muutkin rouvat sen taidon. Artturi kyllä pyysi Justiina\nmatamia ennen lähtöänsä kuljettamaan minua aitoissa ja kellarissa,\nmaitohuoneessa, säiliössä ja vinneillä, ja hän lupasikin sen tehdä,\nmutta huomasin hyvin, että se oli hänelle vastenmielistä, sillä\nei riittänyt hänelle aikaa milloinkaan: milloin oli tämä, milloin\ntuo esteenä. Minä en pitänyt siitä suurta lukua, sillä luulin\npystyväni yksinkin tekemään kiertomatkan. Mutta kun sen sitte tein,\nolin lopen uupunut ja aivan pyörällä päästäni. Tarvitseeko sitä\ntosiaankin tuommoisen tavarajoukon voidakseen elää? -- ruokaa niin\nhirvittävästi, ja mitä kaikkea mahtoi siellä ollakaan. Löysinpä\nesineitä, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut harmaata hajua:\nnautaeläinten karvoja, vanhoja luita, kummallisia kapineita ja\nkoneita puikkoineen, piikkineen. No, kait sitä vielä kerran saan\ntietää, mihin nekin kelpaavat. --\n\nNiinpä piti minun sitte valmistaa ensimmäinen päivällinen.\nMitähän minä laittaisin? -- Tietystikin jotain sellaista, jonka\nosaamisesta olin varma, esim. kokonaisia perunoita ja silavaa sekä\nmannasuurimavelliä. Ne onnistuivat jotakuinkin, paitsi että velli\nhiukan paloi pohjaan, ja liha jäi vähän raa'aksi. Mutta tuohan\noli vähäpätöistä, ja Artturi söi perunan keralla silliä ja pieni\n\"pispan kokkihan\" ei ole vaarallinen. Olin ylpeä kuin kuningas ja\najattelin, että Justiina matami oli päättömiä päätellyt luullotessaan\nminun häntä kaipaavan. Nythän se taas päivä paistoi elämälleni,\nsain mielin määrin hääräillä keittiössäni, ilman että kukaan minua\nkarsain silmin katseli. Mutta tuon ensi päivän jälkeen on minulla\nollut lukemattomia vaikeuksia ja ikävyyksiä. Oi kallis, hellä\näitini, kuinka paljon onnellisemmaksi minut olisitkaan saattanut,\njos olisit minulle opettanut, miten taitavuus talouden pidissä on\ntärkeä nuorille tytöille. Miten monesta kireästä hetkestä olisinkaan\nsäästynyt, jos sinun hellän huolenpitosi johdolla vähitellen olisin\noppinut kaiken sen, mitä minun nyt samalla erää pitää osata. Uudet\npiikani eivät ymmärrä suorastaan mitään, sen huomasin hyvinkin pian.\nHe ovat palvelleet talonpojissa, eivätkä osaa muuta kuin keittää\nperunoita ja jauhopuuroa, lypsää ja ruokkia sikoja. Kuulin minä\näidilläkin väliin olleen oppimattomia piikoja, mutta -- hänhän\ntaisi neuvoa heitä, johon minä onneton en pysty. Sitäpaitsi ovat he\nhuolimattomia ja epäsiistejä: he panevat likaiset sukkansa kuivamaan\nmaitokiulun päälle, sekoittavat lehmänjuomaa hiilikoukulla, pitävät\nkampojaan puulusikkain joukossa ja pesevät käsiään maitovadissa. He\nunohtavat siivota huoneet, unohtavat kattaa pöydän, unohtavat panna\nruokaa tulelle, unohtavat kerrassaan kaikki. Enkä minä tohdi pysyä\nhetkeäkään levollisena, sillä pelkään heidän aina tekevän jotain\nnurin kurin. Kun menen Artturin kera kävelemään, antavat he maidon\nkuohua maahan, liemen kuivuta tai kalan kiehua piloille. Yölläkään en\nsaa unta pelosta, että taasen olisin unohtanut tai jättänyt tekemättä\njotain, ja jos nukahdinkin, uneksin vaan ruuasta, piioista ja sen\nsemmoisista. Enhän tietysti voinut laittaa perunoita ja silavaa\njoka päiväksi ja yritin senvuoksi muita ruokalajia. Mutta ne eivät\nonnistuneet. -- Milloin olivat pavut raakoja, kun Artturi tuli kotiin\nja pyysi päivällistä, milloin joutui ruoka niin aikaiseen, että se\nkuivui ja jäähtyi, ennenkun sitä tarvittiin. On suotta luetella niitä\nmonia erehdyksiä, joita tuon tuostakin tein: kuinka minä esim. aijoin\nkeittää hernesoppaa vedestä ja herneistä tietämättä, että siihen\ntarvittiin myöskin lihaa, miten minä olutkeitosta valmistaessani\nkaadoin maidon ja kaljan yhtaikaa pataan, josta tietysti tuli suuri\njuustomöhkäle ja hapanta kellervää heraa, j.n.e. Milloin keitin\nminä niin runsaasti, että suuria vadillisia jäi yli happanemaan ja\nhomehtumaan, milloin taas niin niukalti, ettemme saaneet kylläksemme.\nTuhannentuhatta kertaa olen koettanut panna sen mieleeni, mutta\nunohdan unohtamastanikin taasen, sillä miten voin muistaa niin\nmonia ruokalajia, kun minulla on paljon muuta tekemistä. Ja mikä\ntuntuu kaikkein raskaammalle, on se, että Artturi vakuuttaa ettei\nmeillä ole varaa heittää hukkaan suuria määriä ruoka-aineita, jotka\nolen raiskanut, emmekähän me voi niitä syödäkään. Alussa oli hän\nniin hyvä ja anteeksiantavainen, mutta nyt hän on usein tuskainen.\nTokkohan isä olisi pahastunut, jos olisin turmellut hänen ruokansa?\nMutta kyllä siinä kuitenkin on perää, niinkuin Artturi sanoo,\nettä poikkeustapauksissa voi tyytyä pohjaanpalaneeseen tai muuten\nepäonnistuneeseen ruokaan, tai syödä maitoa ja leipää, mutta ettei\nsitä kovinkaan kauvan voi kestää. En tahtoisi mitenkään pahoittaa\nArtturin mieltä. Ja kaiken tämän olisin voinut välttää, jos olisin\nkäyttänyt aikani viisaammin siellä kotona. Luulenpa, etten lähetäkään\npäiväkirjaani äidille, sillä kaikki tämä karmisi hänet kuoleman\nomaksi, ja hän pitäisi sitä soimauksena minun puoleltani. Oi, enhän\nsaata soimata häntä, kun tiedän kaiken syynä olleen hänen liikanaisen\nrakkautensa. Mutta, kuinka paljon vaikeuksia minulla on tämän\nrakkauden takia!\n\nLehtola joulukuun lopulla.\n\nOlen saanut ikäviä uutisia kotoa. Isä rukka on tulemaisillaan\nsokeaksi. Pyysin äitiä tulemaan tänne auttamaan ja opettamaan minua,\nsillä voimani eivät enää kauemmin kestä näitä huolia ja vaikeuksia,\nmutta äiti kirjoitti, ettei hän voinut sitä ajatellakaan, koska isä\ntarvitsee alituista hoivaa ja huolellista hoitoa. Hän kaipaa suuresti\nminua, kohta on joulukin käsissä. Kuinka iloitsinkaan ennen tästä\njuhlasta! Ja nyt? Niin, nyt minun pitää vaan ajatella mitä ruokaa\nvalmistaisin siksi. Livekalaa. Kala luullakseni liotetaan lipeässä,\nmutta kuinka tehdään livettä? No, sen kait piiat tietävät, jotka\novat pesseet pyykkiä. Ja sitten torttuja. Luumuja niihin pannaan,\nsen tiedän, mutta miten taikina? Riisisuurimapuuroa, no, sitä osaan\nkyllä keittää. Kinkkua. Jaa, se kuuluu teurastukseen, ja voi! --\nse on kauhea seikka! Miten tehdään makkaroita? Sullotaan verta\ntai suurimapuuroa makkarasuoleen. Mutta mistä saan makkarasuolta?\nMakkaran teon aikana ei äiti päästänyt minua milloinkaan keittiöön,\netten tahraisi vaatteitani. Olisin silloin päässyt, niin nyt myöskin\ntietäisin mistä saan makkarasuolta. Mutta voin kysyä Artturilta. Olen\nkoettanut ommella tohveleja Artturille joululahjaksi, mutta en ennätä\nsaada niitä valmiiksi, talouteen menee koko päiväni.\n\nLehtola tammikuussa.\n\nMinun täytyy taaskin kirjoittaa pari sanaa päiväkirjaani, vaikken\nenää aijokkaan lähettää sitä äidille. Siten saan lausua ajatukseni\nja huojennella huoliani jollekulle. Artturi ei näytä enää jaksavan\nniitä kuunnella. Hän ei voi asiaa auttaa, sanoo hän ja lisää, että\nminun olisi pitänyt koettaa pidättää Justiinaa. Ja sittenpä sanoi hän\nkerran minulle, ettei hän voinut käsittää, miten tytöt voivat olla\nniin yksinkertaisia, että menevät naimisiin osaamatta keittää muuta\nkuin perunoita ja kahvia. Onhan se totta, enkä voi minäkään ymmärtää,\nkuinka voin olla niin lyhytjärkinen ja ajattelematon, mutta on\nkuitenkin kovaa saada noin katkerasti siitä kärsiä ja kuulla Artturin\nniin sanovan. Oi jospa voisin huutaa kaikille tytöille: -- Opetelkaa,\nopetelkaa niinkauvan kun teillä on tilaisuutta tai elkää sitte\nmilloinkaan menkö naimisiin. Jouluilta oli niin surullinen, että\nvieläkin nousevat kyyneleet silmiini, kun sitä ajattelen. Ensiksikin\nemme voineet syödä livekalaa, sillä siinä oli kitkerä maku, se oli\naivan keltaista ja hajusi hirveästi. Enkä minä ymmärrä mistä se tuli.\nSitten olivat tortut aivan epäonnistuneita, kinkku raakaa ja olin\nunohtanut suolata sen. Niinmuodoin saimme syödä riisisuurimapuuroa\nja perunoita, mutta piiat eivät luullakseni olleet tyytyväisiä.\nArtturi oli tosin hyvin ystävällinen ja lohdutti minua parhaan\nkykynsä mukaan, mutta minä tiesin, että hänestä oli suuri vahinko\nheittää hukkaan kala, joka oli niin hyvin kuin koskematon. Sain\nmuutaman joululahjan Artturilta, mutta kaikki oli niin kuolettavan\nhiljaista, enkä minä uskaltanut ajatella muuta kuin mitä laittaisin\njoulupäivälliseksi. Sitäpaitsi näin, miten Artturi söi ainoastaan\njoulurinkilän syrjää, jättäen sisäosan syömättä, ja minä tiesin\nhyvin minkä vuoksi: leipä ei ollut kystä. Mutta mitäs tein? Uuni oli\nniin kuuma, että jos olisin antanut leivän olla kauemmin uunissa, se\npiankin olisi hiileksi palanut. Ajattelin, ettei sitä leipomiseen\nniinkään suurta taitoa vaadittaisi: sekoittaa maitoa, jauhoja ja\nnostetta taikinaksi, tekee siitä pikku kakkuja ja paistaa ne uunissa.\nMutta olen tullut huomaamaan, ettei se käy kovin helposti. Miten\npaljon tarvitaan nostetta? Kauvanko tulee taikinan nousta? Milloin\npannaan uuni lämpiämään? Olen jo kerran jos toisenkin koettanut,\nmutta melkein aina on siinä jossain suhteessa ollut vikaa. Itkin\nkatkerasti sinä iltana, ja toivoin -- mitä itsekään en tiedä.\n\nLehtola kesäkuussa.\n\nNyt olen ollut naimisissa kokonaisen vuoden. Miten onnellinen\npitäisi minun ollakaan! Tosin on minun täydellinen tietämättömyyteni\nperheenemännän velvollisuuksista tuottanut moniaita katkeria hetkiä,\nmutta toivoakseni nämä surut nyt ovat lopussa, sillä taannoin\nkävi Artturi kaupungissa ja toi minulle keittokirjan, josta minä\nlukemalla voin ammentaa tietoja ja viisauksia. Ja oli niin ihanaa\ntänäin puhella Artturin kanssa. Pyysin häntä unohtamaan vahingot,\njoita olin hänelle tuottanut, epäonnistuneet päivälliset ja kaikki\nmieliharmit, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät, kun hän sanoi:\n-- Minulla on yhtä paljon syytä pyytää sinulta anteeksi, sillä olen\nollut ajattelematon, vaativainen ja kärsimätön enkä ole ottanut\nkyllin huomioon, ettethän sinä ole syynä siihen kasvatukseen,\nminkä kotisi sinulle antoi. Olet pannut parastasi ja edistytkin\naika askelin, rakas Liinani. Kyllä sinusta vielä tulee oiva\nperheenemäntä. Kärsivällisyyttä vaan kummankin puolin, ja kaikki käy\nhyvin. Monasti olen aikonut hankkia sinulle emännöitsijän, mutta ei\nole ollut minulla siihen varaa. Sato tuli niukka ja sitten olemme\ntapaturmaisesti menettäneet useita nautoja, niin etten voi maksaa\nniin korkeata palkkaa, kun emännöitsijälle menee.\n\nSanon mielelläni tahtovani tulla yhä taitavammaksi ja taitavammaksi,\nkunhan hänen kärsivällisyytensä vaan kestäisi, ja hän lupasi olla\ntuskastumatta pienistä vastoinkäymisistä. -- Mutta on tämä vuosi\npaljon toista tuonut, kuin mitä kihlausaikana olin kuvitellut.\n\nLehtola elokuussa.\n\nNiinköhän minä sittenkin olen tyhmempi kuin muut rouvat? Elin siinä\nuskossa, että keittokirja vapauttaisi minut kaikista taloushuolista,\nmutta kuinkas kävi? Luin ja luin ja tein aivan sen mukaan, kuin\nkirjassa määrättiin, mutta en siitä sen viisaammaksi tullut. Ei ollut\naina sanottu, miten paljon ja miten kauan mitäkin tuli keittää, ja\nsellaiset lausetavat kuin \"tarpeen mukaan,\" \"maun mukaan\" saivat\nminut hyvin levottomaksi. Mutta toimeenpa sitä tultiin, ja Artturi\nkiitteli minun keittotaitoani! Kyllähän minä monasti olin neuvoton,\nkun esim. kirjassa sanottiin: hauki puhdistetaan avaamatta, mutta\npäätin kuitenkin vastoin kirjan neuvoa halaistuttaa hauen. Vähitellen\nkuitenkin opin kaikki tuollaiset.\n\nEräänä päivänä saapui sitte Artturin äiti. Hän oli ankara vanha rouva\nja erittäin taitava emäntä, sen oli Artturi sanonut. Vehnäleipä oli\nlopussa, olin unohtanut leipoa, ja munia ja sokeriakin oli niukalta\nkotona. Ja mitä laittaisin päivälliseksi? Epätoivoisena kääntelin\nkeittokirjani lehtiä, sillaikaa kun Artturi salissa puheli äitinsä\nkanssa. Tahdoin laittaa jotain oikein hienoa ja näinkin siellä nimiä\nsellaisia kuin \"vaal-au-vent\" \"filard\", ja muita sellaisia, joista en\nelämässäni ollut kuullut puhuttavankaan. Mutta sitte päätin kuitenkin\nlaittaa tuttuja ruokalajeja. Päivällinen onnistui jotakuinkin. Mutta\nkun illalla kerroin Artturille, että sokeri ja munat olivat melkein\nlopussa, sanoi hän kummissaan: -- Nytkö jo lopussa! Matamin aikana\nkesti sokeritoppi tavallisesti kolme kertaa enemmän, ja juurihan\nsinulla oli useita tiuta munia.\n\n-- Mutta ruuanlaitto vie niin paljon, puolustelin minä. Artturi\narveli, että jos aina menisi näin pohjattomasti, emme mitenkään voisi\ntulla toimeen ja pitää tätä taloa. Olin hyvin pahoillani, mutta en\nkeksinyt neuvoa. Anoppini viipyi ainoastaan muutaman päivän. Hän\noli hyvin huvitettu maanviljelyksestä ja tahtoi kaikesta tarkkoja\ntietoja. Kävi hän keittiössäkin, ja jollei hän olisi näyttänyt niin\nankaralta, olisin kysynyt häneltä neuvoa monessakin asiassa. Mutta\nnyt en arvannut. Hän kysyi, valmistinko aina ruuan keittokirjan\nmukaan, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän Artturille: -- Mutta\nsehän on suurinta hullutusta! Pohatoillakaan tuskin olisi varaa\nsellaiseen elämään varsinkin kun näen vaimosi valmistavan neljä\nkertaa niin suuria annoksia, kuin teidän pöytänne vaatisi. Nyt\nymmärsimme, mihin munat ja sokeri olivat menneet. Rohkaisin mieleni\nja kysyin anopilta, miten sitte pitäisi menetellä. Hän luetteli\njoukon määräyksiä, joita ei tarvinnut noudattaa, ja arveli, että\nnoin neljäsosa kirjassa määrätystä annoksesta kyllä riittäisi. Ja\nmonta muuta hyvää neuvoa hän antoi, kunhan minä ne vaan muistaisin!\nMutta ei siinä kaikki. On paljon seikkoja, joista ei keittokirja\nvirka sanaakaan, niinkuin esim. varalla pitäminen, milloin mikin\naine loppuu ja huolenpito siitä, että ajoissa uutta hankitaan,\nlihan suolaaminen niin, ettei se pahene, jäännösten käyttäminen,\najan oikein jakaminen ja tuhannet muut, jotka minä vasta vähitellen\nja ankarain kokemusten kautta opin ymmärtämään. Kokenut yksin\ntietää, miten kalliiksi taitamattomuus käy. Soisin niin hartaasti\ntulevani oivaksi perheenemännäksi ja kunnon vaimoksi. Sehän on\nminun velvollisuuteni, ja minä koetan siten sovittaa hukkaanmenneen\nnuoruuteni. Anoppi oli lähteissään hyvin ystävällinen minulle ja\nlupasi vähäksi aikaa syksyllä tulla opettamaan minua. Siinä teki\nhän kiltisti. Mutta oi, hän ei kuitenkaan ole minun äitini, ja\nminä häpeän kysyä häneltä niin paljoa. Omaa äitiäni olen kaivannut\nsanomattomasti, mutta hän ei voi tulla, isä on nyt aivan sokea ja\ntarvitsee häntä alituiseen, emmekä mekään voi matkustaa sinne.\nTulee se matkakin kalliiksi, eikä Artturi voi jättää talonpitiä\neikä väkeä. En ymmärrä, minne minun hyvä tuuleni on hävinnyt. Usein\nsoimaa Artturi minua kärtyisyydestä. Mistä se tulee, sillä kotona en\nminä milloinkaan suuttunut. Voiko olla mahdollista, että ruokahuolet\nja vaatesurut saattavat tehdä sellaisia muutoksia? Enpä luule. Syy\nlienee siinä, että kun lakkaamattaan näkee, miten on kykenemätön\ntäyttämään velvollisuuksiaan, tulee tyytymättömäksi itseensä, ja kun\nkerran on huonolla tuulella, sitä helposti voi suuttua muillekin.\nPaitse sitä on tottumattomuus huoliin ja velvollisuuksiin tehnyt\nminut hermostuneeksi. Usein olen niin väsynyt, että pitää itkeä.\nÄiti ei milloinkaan ollut väsynyt tai hermostunut. Ja sitten on eräs\nseikka, jota olen vielä ajatellut -- oi, tänä yhtenä vuonna olen\najatellut enemmän kuin koko entisenä elämäni aikana. Siellä kotona\nluullakseni kaikki pitivät minua tuollaisena herttaisena lapsena,\njonka tuli saada mitä tahtoi. Isä täytti kaikki toivomukseni, äiti\npoisti tieltäni kaikki vastukset ja vaikeudet, sentähden en siellä\ntiennytkään, mitä merkitsi olla surullinen tai vihainen. Se voi\nkäydä päinsä niinkauvan kun on tyttärenä kodissa, mutta ei sitte\nenää, kun on vaimo ja perheenemäntä. Mutta jos äidit kerran omasta\nkokemuksestaan tämän tietävät, mikseivät he sano tyttärilleen sitä.\nOlen alkanut uskoa, ettei ole hyvä nuorena saada kaikkea mitä toivoo,\nkoska ei läpi elämän niin voi käydä.\n\n\n\n\n20.\n\nSananen Jennystä.\n\n\nNoin kolme vuotta oli Jenny Björkman ollut opettajana. Järkevä tyttö\nkun oli ja suuresti viehättynyt työstään, oli hän jo tuona lyhyenä\naikana saavuttanut joukon kokemuksia. Monia vastuksia oli noussut\nhänen tielleen, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hän\noli tullut huomaamaan, ettei siinä kyllin, että itsellä on joku\nmäärä tietoja; täytyy myöskin olla kykyä opettaa ja opettaa niin,\nettä lapset helposti sen tajuavat ja innostuvat siitä ja asettua\nopettaessaan lasten käsityskannalle. Eikä siinäkään kyllä, täytyy\nmyöskin rakastaa lapsia ja osata saavuttaa heidän rakkautensa. Nyt\noli Jenny myöskin enemmän tutustunut lasten koteihin. Kesäiltoina\nhän tavallisesti kävelyillään kulki kylän läpi. Silloin tällöin\npysähtyi hän sanoakseen pari ystävällistä sanaa vaimolle, joka\ntyöskenteli perunamaassaan, tai istahti hän vanhan eukon viereen,\njoka mökkinsä kynnyksellä kutoi sukkaa, tai lohdutti lasta, joka\nlangetessaan oli loukannut itsensä. Ystävällisellä ja vaatimattomalla\nkäytöksellään saavutti hän vähitellen alussa hiukan epäluuloisten\nvanhempien luottamuksen. Edellinen opettaja oli ollut ankara ja\nkiivas lapsille ja pitänyt arvolleen sopimattomana käydä lasten\nkodeissa tai edes puhutella heidän vanhempiaan. Vaikeaksi kävi\nsenvuoksi Jennylle saada heitä luottamaan hänen ystävällisyyteensä.\nMutta vähitellen se onnistui kuitenkin. Nuori opettaja oli pyytänyt\ntehtaanisännältä, että saataisiin viettää joulujuhla kuusineen,\nkakkuineen, ja että kukin lapsi saisi pienen joululahjansa.\nKesälläkin pantiin toimeen juhla luonnon helmassa, tanssittiin\nja laulettiin kukitetun salon ympärillä. Juhlissa olivat myöskin\nlasten vanhemmat ja pikkusiskot läsnä katselemassa. Nämä tilaisuudet\nolivat kenties paremmin, kuin opetus omiansa houkuttelemaan lapsia\nkouluun ja herättämään vanhemmissa mieltymystä opettajaan. Alussa\ntämä Jennyä suuresti ihmetytti. Mutta kun hän ajatteli, että tuskin\nainoakaan heistä oli saanut enempää opetusta, kuin että korkeintaan\noli oppinut välttävästi lukemaan sisältä ja katekismuksensa ulkoa\nja että he, niinkuin he itse vakuuttivat, siltä olivat tulleet\ntoimeen mailmassa, niin hän ymmärsi hyvin, etteivät he vielä\nvoineet käsittää koulutietojen hyötyä, ei myöskään panna arvoa\nopettajan vaivaloiseen työhön. Heistä ei ollut niinkään raskasta\nistua lämpimässä, valoisassa huoneessa, opettaa lapsia lukemaan ja\nsaada tuommoisesta työstä palkka ja asunto. Mutta kun he näkivät\nlapsensa ilosta ja onnesta säteilevin silmin pyörivän kukkaissalon\nympärillä tai laulavan joulukuusella ja näkivät heidän saavan pieniä\nlahjasia, alkoi heistä koulu tuntua hauskalta ja opettaja hyvältä,\nkun hankki lapsille moista huvia. Kaikille pikku lapsille tuli halu\nkouluun saadakseen olla mukana näissä ilonpidoissa, ja vanhemmat\nhuomatessaan, miten pahimmat pölkkypäätkin, joista heillä itsellään\noli ollut sanomaton vaiva, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan,\nalkoivat arvella, että voi olla hyvinkin mukavaa lähettää lapset\nkouluun, koska pappi kinkereillä kuitenkin vaatii että osaavat\nlukea. Koulussa he päälle päätteeksi oppisivat kirjoittamaan ja\nlaskemaan, ja jos kohta se ei ollutkaan niin välttämätöntä, voi siitä\naina jossain suhteessa olla hyötyäkin, jollei muulla tavoin, niin\nainakin senvuoksi, että pitäjän muut lapset eivät sellaista tainneet,\nsillä siihen aikaan ei maassamme vielä ollut kansakouluja eikä\nopettajaseminaareja.\n\nMuutamana päivänä oli Jenny mennyt tervehtimään erästä oppilastaan,\njonka oli kerrottu olevan sairaana. Ilonhymy kirkasti tämän\npienet kasvot, kun nuori opettaja astui sisälle. Äiti, joka oli\nystävällinen, rehellinen työmiehenvaimo, vastasi sydämmellisesti\nJennyn tervehdykseen sanoen: -- Voi, neiti on kovin hyvä kun\nvaivojaan katsomatta tulee tänne, mutta onhan siitä pojulle suuri\nilo. Hän on nyt niin rakastunut opettajaansa, lisäsi hän pyyhkäisten\nhiukset pojan otsalta.\n\n-- Ei tämä mikään vaiva ole, vakuutti Jenny, käyn mielelläni\npienokaisten luona, ja tietäkääs matami, olen oppinut hiukan\nlääkintötaitoa äidiltäni, niin luulen joskus ehkä voivani auttaakin.\n\n-- Jumala teitä siitä siunatkoon! Köyhällä ei aina ole varaa noutaa\nlääkäriä, eikä sitä itsekään mitään ymmärrä.\n\n-- Toivotaan, ettei poika ole pahasti sairas, ja jos niin olisi, niin\nkyllä tehtaan isäntä hankkii rohtoja.\n\n-- Ei se sen vaarallisempaa ole, kuin että hän loukkasi jalkansa,\neikä haava tahdo parantua.\n\n-- Vai niin. Minulla on laastaria, joka on erittäin hyvää semmoiseen.\nPikku Miinahan voi illalla käydä noutamassa.\n\n-- Miina kyllä mielellään sen tien juoksee, kertoi äiti hymyillen ja\nveti esille pienen seitsenvuotisen tytön, joka piilottelihen äidin\nhameeseen. -- Hän niin menisi kouluun hänkin ja joulukuuselle.\n\n-- Senpä luulen, sanoi Jenny ystävällisesti. Siksipä lukeekin\nMiina nyt ahkerasti aakkosia täällä kotona ja opettelee tavaamaan\nkunnollisesti ja sitte kun hän osaa lukea sisältä, tulee hän kouluun.\n\n-- Olen ajatellut -- -- --, alkoi äiti hypistellen esiliinansa\nkulmaa, -- meneppäs Miina ulos katsomaan, mitä pikku veikka huutaa --\nolen ajatellut, että jos neiti tahtoisi ottaa nyt jo tuon tyttösen\nkouluun, olisi niin hyvä. Sain pauhata kauheasti Petterin kanssa, ja\nnyt hän taitaa sekä kirjoittaa että laskea, ja kaiken tuon on hän\noppinut vähemmässä ajassa, kuin mikä meni siihen että oppi lukemaan.\n\n-- Ei ole minulla mitenkään aikaa opettaa alkavaisia eli niitä,\njotka eivät osaa tavata tai lukea sisältä; on yllin kyllin tekemistä\nniissäkin lapsissa, kuin minulla nyt on. Mutta tehän olette itse hyvä\nlukija.\n\n-- Kyllähän tuota ennen sain kiitokset luvustani, kehasi äiti, mutta\non niin vaivaloista opettaa lapsia lukemaan.\n\n-- Jos minulla olisi tuollainen kiltti, näppärä tytön typykkä, sanoi\nJenny, en toki raahtisi lähettää häntä pois luotani kouluun, vaan\nlukisin itse hänen kanssaan, kunnes olisin opettanut hänelle kaiken,\nmitä itsekin taidan.\n\nJenny oli koskettanut oikeaan kieleen. Äiti katseli lempeästi hymyten\npientä pellavapäätä, joka iloisassa leikissä telmäili pikku veikan\nkanssa kartanolla. Hän tosin piti paljon lapsistaan, muttei ollut hän\nmilloinkaan tullut ajatelleeksi, että lastensa lukemaan opettaminen\noli mikään kallis oikeus. Ja Jenny lisäsi:\n\n-- Ajatelkaapas vain; kun tyttö kasvaa suureksi ja saa kiitosta\nluvustaan, on hän aina muistava, että äitinsä hänelle ensiksi pani\nkirjan käteen, samatenkuin hän myöskin opetti hänelle ensimmäisen\nrukouksen, jopa ensimmäiset sanatkin, kun häntä pienenä puhumaan\nopetti.\n\nKyyneleet nousivat köyhän vaimon silmiin opettajan noin puhuessa.\n\n-- Äitinipä se minutkin lukemaan opetti, sanoi hän, ja monasti olen\nsydämmestäni kiittänyt häntä vielä hänen kuoltuaankin.\n\n-- Kas siinä sen nyt näette, huomautti Jenny.\n\n-- Mutta aika on niin tiukassa, ja aina on palattava leivän eteen.\n\n-- Sen kyllä ymmärrän, myönsi Jenny ystävällisesti. Minunkin äitini\noli köyhä, muistan hyvin, miten hän sai ponnistella. Mutta kun te\nteette käsityötä tai teillä on jotain muuta askaretta täällä sisällä,\nvoi lapsi kirjoineen istua vieressä.\n\n-- Kyllä niinkin, naurahti äiti. Mutta totta puhuakseni on\nse kirjainten opetus hiukan pitkäpiimäistä, kun lapset ovat\nkärsimättömiä, haukottelevat ja tekevät jos jotakin.\n\n-- Ettehän pane pahaksenne, jos annan teille erään neuvon? Näettekös,\nminä olen paljon opettanut lapsia, ja olen paitse sitä lukenut\nkirjoista, miten tulee opettaa.\n\n-- En suinkaan, huudahti vaimo. Kuinka voisin minä pahastua Teille,\nneiti, joka olette opettanut meidän Pekkaa.\n\n-- Niin, nähkääs, lapsen kanssa ei saa lukea, kuin lyhyen hetken\nkerrallaan, vaikka useasti päivässä.\n\n-- Ja minä kun luulin, että mitä kauemmin, sitä parempi!\n\n-- Ei niin; sillä silloin lapsi väsyy, eikä voi oppia mitään.\n\n-- Voi niin olla, sanoi äiti miettivästi.\n\nKun Jenny jonkun aikaa oli puhellut Pekan kanssa asioista, joiden\ntiesi häntä huvittavan sekä katsonut hänen jalkaansa, lähti hän\njälleen pois. Pihalla pysähtyi hän hetkeksi pikkulasten luo ja\nkehotti Miinaa ahkerasti tavaamaan, jotta kerran oppisi lukemaan\nyhtähyvin kuin äitinsä. Ja Miina lupasi iloisesti.\n\n-- Vähän matkaa kauvempana kylässä istui eräs vaimo mökkinsä rapuilla\nkehräämässä. Jenny tervehti ystävällisesti ja istui hänen viereensä.\nPuheltuaan hetken aikaa yhdestä ja toisesta asiasta kysyi opettaja:\n\n-- Miksei Janne ollut tänään koulussa? Onko hän sairaana?\n\n-- Eei, mutta hänellä ei ollut saappaita, vastasi äiti.\n\n-- Se on paha seikka, kun lapset ovat poissa koulusta, selitti\nJenny. Toiset ennättävät edelle ja sitte on jälelle jääneiden vaikea\nseurata. Eikö Janne voisi tulla kouluun saappaittakin, onhan vielä\nlämmin kesä?\n\n-- No, miksipä ei, mutta ei sitä tahtoisi antaa lastensa käydä\nhuonommassa puvussa kuin on varaa, koska kerran on paremmissa\noloissa, kuin moni muu, lisäsi eukko ylpeästi.\n\n-- Onhan se hyvä, kun lapset ovat siististi puetut, ja huvikseen\nkatseleekin, miten teidän Janne aina on niin sileä ja siisti ja\nhyvässä vaatteessa, mutta tarkoitan vaan, että koulunkäynti on niin\ntärkeä seikka, ettei sitä saapaspari saa estää. Ajatelkaas nyt, että\nne toiset lapset ovat ehtineet viisi tuntia edelle, milloin korvaa\nhän kärsimänsä vahingon?\n\n-- No, niin, sanoi äiti vähän leppeämmin, sillä Jennyn kiitos oli\nhänelle mieleen. -- Isä aikoi paikata pojan saappaat illalla, ja\nniinpä sitte voi hän aamulla tulla kouluun.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Ajattelin niinkin, jatkoi vaimo, ettei tuollaisen tenavan niin\nväliä ollut, oliko hän päivän poissa vai ei, onhan hänellä vielä\naikaa yllin kyllin.\n\n-- Se on kyllä totta, myönsi Jenny, ja jos hän lukisi yksin, ei olisi\nerin vaarallista silloin tällöin pitää lupapäivää, mutta minä en voi\nantaa koko luokan odottaa häntä, ja jos sen tekisin, voisi tytöllä\ntai pojalla toisensa perään olla estettä, ja silloin tulisi hyvin\nvähän luettua. Ei, antakaa te vaan Jannen toisella kertaa mieluummin\ntulla kouluun saappaitta, kuin jäädä pois. Tällä lukukaudella on hän\nedistynyt kirjoituksissaan juuri sen takia että on ollut vähemmän\npoissa.\n\nÄiti ei näyttänyt vieläkään vallan varmalta, mutta lupasi kuitenkin\npitää huolta, että poika kävisi säännöllisesti koulussa.\n\nJennyllä oli ääretön työ koettaissaan saada lapsia ja vanhempia\nvakuutetuksi sen seikan tärkeydestä.\n\nLapset eivät ymmärtäneet omaa parastaan, eikä ollut vanhemmille\nmieleen, että opettaja sekaantui heidän asioihinsa. He arvelivat,\nettei hänellä ollut käsitystäkään kaikista vaikeuksista ja esteistä,\njoita kodissa voi ilmestyä. Jennyn mielestä nämä esteet useimmissa\ntapauksissa voitiin poistaa, jos vaan äidit itse ymmärtäisivät\nsäännöllisen koulunkäynnin tärkeyden. Mutta sitä he eivät\nkäsittäneet. Silloin pisti tuon uutteran opettajan päähän koettaa\nuutta keinoa.\n\nKun lapset eräänä aamuna tulivat kouluun, näkivät he suuren\nruudutetun paperin koulusalin seinällä. He tirkistelivät sitä\nuteliaina.\n\n-- Tulkaappas tänne lapset, kuului opettajan ääni. Tässä minä olen\nseinälle ripustanut taulun, johonka olen kirjoittanut kaikkien teidän\nnimenne. Joka aamu minä tästälähtein piirrän punaisen ristin kunkin\nläsnäolevan nimen alle, mutta poissaolevat saavat mustan ristin, jos\nei sairaus ole ollut esteenä. Ne joilla on liian monta mustaa ristiä,\neivät pääse mukaan joulukuuselle, sillä, joka ei ole ollut ahkera, ei\nhän myöskään saa huvitella. Katsotaanpas nyt, ketkä ovat läsnä. --\nJenny luetteli lasten nimet ja merkitsi heidän punaset ristinsä.\n\n-- Tänään ovat kaikki muut täällä, paitsi Liisa Rundqvist. Hänen\npitää saada musta risti, sillä tiedän että hän on terve, näin hänet\njuuri taannoin leikkimässä siskojensa kera niityllä.\n\n-- Liisa parka, surkuttelivat toverit ja katselivat totisina tuota\nmustaa, rumaa ristiä.\n\nTämä keksintö näytti olevan erinomaisen tehokas.\n\nLapset pitivät tarkkaa huolta saadakseen punaiset ristinsä ja\nkoettivat itsepuolestansa, mikäli mahdollista, poistaa kaikki\nesteet. Ja lopulta tuli oikein kunnianasiaksi omistaa mitä korkein\nmahdollinen määrä ristiä.\n\nMutta tuli sitte uusia vaikeuksia. Tuon tuostakin valitettiin,\netteivät lapset kouluintonsa takia ollenkaan enää tahtoneet auttaa\nvanhempiansa, että jotkut olivat luvattakin juosseet tiehensä ja\njättäneet pikku siskot, jotka oli jätetty heidän hoidettavikseen,\noman onnensa nojaan pelkästään vaan noiden punaisten ristien vuoksi.\nUseankin äidin täytyi itse käydä ansaitsemassa, ja kenen huostaan\nsitte jätti pienokaisensa, jos isommat kävivät koulua? Silloin piti\nopettaja paraana pitää taaskin puhe lapsille ja selittää heille,\nettä heidän sellaisessa tapauksessa pitäisi jäädä kotiin, etteivätkä\nhe mitenkään saisi vanhempainsa luvatta kouluun tulla. Mutta lapset\nalkoivat itkeä ja sanoivat, että jos heidän alituiseen pitäisi jäädä\nkotiin siskojen takia, heille piankin keräytyisi niin monta mustaa\nristiä, etteivät pääsisikään joulukuuselle.\n\nSe tuotti Jennylle paljon ajattelemista.\n\nViimein juolahti hänen mieleensä muuan tuuma. Eräänä päivänä,\nkun hän oli tehtaanisännän luona, tuli asia puheeksi, ja sitä\nharkittiin kaikilta puolin. Viimein sanoi Jenny, että hänellä oli\nehdotus, jos vaan sen toimeenpano kävisi mahdolliseksi. Kaikki\nolivat uteliaita kuulemaan, mikä se olisi. Ei sen vähempi kuin\nettä perustettaisiin lastenseimi. Kaikkien mielestä se oli hyvä\nehdotus, ja isäntä lupasi antaa apua sekä huoneen. Isännän tyttäret\nvuorostansa olisivat valvojina seimessä ja yksi heistä olisi\nsiellä vakinaisesti leikkimässä lasten kanssa ja hoitamassa heitä.\nPapin molemmat tyttäret, jotka myöskin olivat saapuvilla, pyysivät\nvuoropäiväänsä valvonnassa. Se heille kernaasti myönnettiin. Joku\nvanha akka haettaisiin avuksi lasten hoidossa. Eräässä tehtaaseen\nkuuluvassa rakennuksessa oli suuri sali, joka oli luovutettu työväen\ntanssihuoneeksi. Sitä saivat käyttää. Tehtaanisäntä antoi rahasumman\nkätkyeiden, pikkutuolien ja pöytien ostamiseksi, ja koko pitäjän\nnuoriso oli avussa tuomalla sinne kaikenlaisia vanhoja leikkikaluja.\n\nJenny oli ylen onnellinen. Eräänä päivänä kutsui hän luoksensa\nkaikkien koululasten vanhemmat, ja kun hän oli virkistänyt heitä\nkahvilla, alkoi hän varovasti ohjata keskustelua lastenseimeen.\nAlussa se herätti suoraa vastarintaa. Suomen kansa ei ole herkkä\nuskomaan uutuuksia eivätkä eukot voineet saada päähänsä, miksi\nherrasväet huolivat siitä, miten he lapsensa hoitivat.\n\n-- Minulla on ollut yhdeksän lasta, ja olen ne kaikki itse ilman\nmuiden apua hoitanut, antaisinko nyt nuorimman vasta vieraiden\nkäsiin, tuumaili eräskin akka.\n\n-- Mitä hyötyä sitte lapsista on, jolleivät ne edes hoitele nuorempia\nsiskojaan, ihmetteli toinen.\n\n-- Emmehän toki liene niin saamattomia vielä, että täytyisi meidän\nviedä lapsemme vaivastalolle, kerskaili kolmas.\n\nJenny tuli pahoille mielin. Hän ei ollut odottanut tällaista\nvastarintaa.\n\n-- Mutta rakkaat ystävät, alotti Jenny viimein -- te käsitätte\nminut aivan väärin, eihän tämä ole mikään vaivastalo. Olettehan\nte, Jumalankiitos, kaikki työkelpoja eikä teidän tarvitse joutua\nkenenkään niskoille. Mutta eivätkö useat teistä ole pakotetut joskus\npoistumaan kodista, eikös niin?\n\n-- Kyllähän.\n\n-- Toiset työansiolle, toiset omiin ulkotöihinsä tai askareillensa.\nToisen äidin täytyy viipyä poissa kaiken päivää, toisen vaan muutamia\ntuntia. On varsin hyvä, että vanhemmat siskot hoitelevat nuorempia,\nmutta miten sanotaan virsikirjassa? -- \"Opittavaa on yllin kyllin,\naika vaan on lyhyt\". Vanhempien lasten pitäisi senvuoksi saada\nkäyttää nuoruutensa aikaa oppimiseen. Suureksi tultuaan he eivät enää\nennätä. Muutamat lapset ovat sitäpaitsi ymmärtämättömiä ja hoitavat\nhuonosti pienokaisia, ja monasti on tapahtunut onnettomuuksia\nsentakia, että lapset on jätetty yksikseen. On vielä äitejä, joiden\nlapset ovat aivan pieniä, ja kun ei ole ketään vanhempaa lasta, joka\nniitä hoivaisi, täytyy heidän pyytää naapurinvaimoa katsomaan niitä\nniinkauvaksi kun itse ovat poissa. Sentähden olemme ajatelleet,\nettä äideille voisi olla hyvä, kun heillä olisi joku paikka, minne\nsaisivat viedä lapsensa, kun itse ovat estetyt niitä hoitamasta ja\nlisäksi sellainen, jossa lapsella olisi lämmin sekä siisti ja hyvä\nhoito. Vanha Stiina, Nylanterska, -- hänethän te kaikki tunnette, --\ntulisi hoitamaan lapsia ja sitte olisi aina joku tehtaanisännän tai\npapin tyttäristä siellä johtamassa.\n\n-- No eipäs, että ryökinät menisivät sinne kuulemaan köyhäin vesojen\nporua, huudahti muuan akka ja löi yhteen kämmeniään.\n\n-- Toivotaan, etteivät ne \"poraakaan\" saadessaan leikkiä hauskassa,\nlämpimässä huoneessa, tyytyväisinä ja kylläisinä, sanoi Jenny. --\nTahdotteko tulla katsomaan sitä huonetta? Ne joiden kodissa on\näidinäiti tai isoäiti tai täysikasvuisia lapsia tai palvelijoita,\nvoivat pitää lapsensa kotona. Tämä lastenseimi on ainoastaan\nniitä varten, jotka kodissa estävät äitiä työssä tai siskojen\nkoulunkäyntiä. Huone on tässä aivan koulun vieressä, niin että\nisommat lapset voivat koulusta palatessaan saattaa siskonsa kotiin.\nTahdotteko tulla katsomaan?\n\nUteliaisuudesta akat menivät opettajan mukaan, jonka pieni\npuhe myöskin oli tehnyt moneen edullisen vaikutuksen. Suuri,\nhauskannäköinen lastenkamari miellytti kaikkia, vaikka ainoastaan\nharvat sen tunnustivat. Kätkyeissä ja pienissä vuoteissa oli puhtaat\nlakanat ja pehmeät peitteet. Siellä täällä oli pieniä ryhmiä\npöytineen ja tuolineen, ja seinähyllyllä pitkä rivi leikkikaluja,\npahvihevosia, nukkia, helistimiä, puupalasia rakentamista varten\nja palloja. Takan vieressä oli kaappi talouskapineita varten, ja\nsiellä nähtiin kastrulli, missä lämmitettäisiin maitoa, pata lämmintä\nvettä varten, lusikoita ja pieniä kupposia. Toisessa nurkassa seisoi\npesuteline. Keskellä lattiaa oli suuri kirjava villamatto, jonka\ntehtaan rouva oli lahjoittanut pienokaisille, jotka eivät vielä\nkyenneet istumaan tuolilla, vaan ryömielivät pitkin lattiaa. Naiset\nolivat yksimielisesti pyytäneet Jennyä edeltäkäsin puhumaan äideille\nuudesta laitoksesta, sillä he olivat varmat, että hän sen osasi\nparhaiten ja oli jo ennenkin saavuttanut äitien luottamuksen.\n\nJa he olivatkin oikeassa. Kun akat olivat tarkoin tutkineet ja\ntarkastaneet joka loukon tuossa miellyttävässä huoneessa, kysyivät\nhe, minä päivänä lapsia otettaisiin vastaan. -- Maanantaista alkaen,\nvastasi Jenny. Muutamat lupasivat silloin tuoda koetteeksi.\n\nTuli sitte maanantai.\n\nStiina vanhus istui harmaine sukankutimineen akkunan ääressä,\naurinko paistoi kirkkaasti punaraitaisten akkunanverhojen lomitse\nja Emma P., tehtaanisännän vanhin tytär, puuhaili huoneessa\njärjestellen pikkukaluja pöydille. Silloin tuli eräs akka tuoden\nmuassaan kaksivuotisen poikansa ja seitsenkuukautisen tyttösensä.\nEmma meni häntä vastaan, ja toivotti pienokaisia sydämmellisesti\ntervetulleiksi. Sitte hän riisui pojan lakin ja nutun ja vei\nhänet pöydän luo, jossa tämä heti ihastuksissaan tarttui koreaan\npalloon, ja näytti sitä äidilleen. Pian makasi tyttönen kätkyessä\nimeskellen tyytyväisenä peukaloaan. Köyhä äiti katseli liikutettuna\npienokaisiaan. -- Jumala siunatkoon ryökinää, kyllä niistä nyt\ntulee vaivaa, mutta onpa niillä sitte hyvä olla, sanoi hän. Minun\npitää nyt mennä, sillä olen tänään työssä lautamiehen elopellolla.\nPoikasen suu meni väärään, kun huomasi jääneensä yksin vieraiden\nkanssa, mutta tyyntyi piankin leikkikaluilla, joita Emma asetti hänen\neteensä. Vähitellen saapui useampia lapsia, ja elämä alkoi tulla\nvilkkaammaksi. Alussa lapset tosin hiukan ujostelivat, mutta olihan\ntämä vasta ensimmäinen päivä. Emma P. oli tottunut lapsiin ja osasi\nmitä parhaiten lohduttaa ja ilahuttaa heitä. Stiina, joka kokonaista\nkolmekymmentä vuotta oli ollut lastenhoitajana, ja oli erittäin\nlapsirakas, auttoi häntä. Ensi päivinä ei seimessä ollut kuin\nviisi tai kuusi lasta, mutta vähitellen heräsi vastahakoisissakin\näideissä halu koettaa sitä, ja ennen pitkää oli se melkein kaikkien\nmielestä todellinen siunaus kylän köyhille. Miltei joka päivä kävi\nväkeä tarkastamassa lastenseimeä ja katsomassa, miten pienokaisia\nsiellä hoidettiin. Ja kun näkivät heidän silmänsä säteilevän ilosta\nja onnesta, näkivät heidät puhtaina ja ravittuina leikkivän tai\nnukkuvan, palasivat he sieltä vakuutettuina, että se oli ihana\nkeksintö. Nuoret tytöt, jotka vuoroonsa olivat seimessä, saivat\nsiten hyödyllistä työskentelyä, ja koska heitä oli viisi, ei heiltä\nkulunut liikoja aikoja siihen. Muutamat eivät olleet tottuneet\nlapsiin eivätkä milloinkaan välittäneet \"pikku väestä\", mutta\nlopulta he kaikki kiintyivät noihin pieniin viattomiin olentoihin ja\nhuviksensa heitä hoitelivat ja ruokkivat. Kyllähän heistä toisinaan\noli vaivaakin, ja monesti nuo pikku parkusuut virittivät pienen\nduetonkin, mutta tieto siitä, että tekivät hyvän työn ja käyttivät\npäivänsä jonkun hyödyksi, palkitsi runsaasti tyttöjen vaivan ja\npienet ikävyydet, joita työ saattoi tuoda mukanaan. Pienokaiset\nlihosivat silminnähtävästi ja oppivat piankin pitämään monista\näideistään. Koululasten punaiset ristirivit pitenivät rauhassa,\nja kun joulu saapui, oli ainoastaan muutamia harvoja paatuneita\nlaiskureita, jotka erotettiin juhlajoukosta suruksi ja häpeäksi\nheille itselleen ja toisille varottavaksi esimerkiksi.\n\nSe oli jo hyvä tulos, ja kuitenkin hautoi Jenny mielessään yhä uusia\ntuumia. Hän oli useasti huomannut, miten huonosti lasten vaatteet\nolivat ommellut, miten monenkin polvi paistoi risojen lomitse,\nkyynärpää pilkotti hian rikkeimästä, miten hameet olivat hakoja\nvailla, röijyt napeitta. Kuinka se seikka olisi korjattavissa?\nOpettaja toisinaan huomautti siitä ja kehotti lapsia pyytämään äitejä\ntarkastelemaan heidän vaatteensa, ennenkun tulivat kouluun, mutta\naina vastattiin, ettei äidillä ollut aikaa.\n\nSiinä oli perää. Taloudenpiti, ulkotyöt ja ansio kodin ulkopuolella\nanastivat suurimman osan heidän ajastaan. Senlisäksi olivat he vielä\nkykenemättömiä ja usein haluttomia. Mitähän sille teit? Jenny oli\ntehtaanisännän luona lukenut ompelukursseista ja ompeluseuroista\nköyhiä varten, joita vastikään Englannissa oli perustettu useihin\npaikkoihin. Voitaisikohan täällä saada aikaan sellaisia? Hän mietti\nja mietti; vihdoin kauan harkittuaan päätti hän koettaa.\n\nKylässä oli kolme tai neljä nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet\nmuutaman vuoden tehtaan koulussa, mutta nyt olivat täysikasvuisia\nja vielä vanhempiensa luona. He olivat Jennyn johdolla oppineet\nkaikenlaista käsityötä ja olivat jotensakin taitavia sekä ompelussa\nettä villatöissä. Näitä koetti Jenny saada lämpenemään asiastaan,\nja kun hän oli osannut voittaa kaikkien oppilaiden rakkauden,\nolivat nämäkin heti valmiit auttamaan häntä. Tuuma oli tällainen:\nkeskiviikkoiltapäivinä, jolloin Jenny oli vapaa koulutoimesta,\nkokosi hän luokseen nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat oppia käsitöitä\ntekemään. Heidän tulisi tuoda mukanaan aineksia uusia pukuja varten\nitselleen, sisarilleen ja vanhemmilleen, mutta myöskin paikkaus- ja\nparsimistyötä. Jenny antaisi maksutta opetusta ompelussa ja\nleikkauksessa, ja hänen entiset oppilaansa olisivat apuopettajina.\nTämä tuuma saavutti enemmän kannatusta kuin lastenseimi, ja pian oli\nJennyn ympärillä 15, 20 nuorta tyttöä ompelukoreineen ja työpussineen.\n\nTosin moni oli tullut sinne oppiakseen virkkaamaan ja kirjailemaan,\nmutta Jenny selitti, että ennenkun he olisivat oppineet ompelemaan,\nneulomaan, parsimaan ja paikkaamaan kunnollisesti, hän ei näyttäisi\nheille pistostakaan koruompelussa ja huomautti samalla, miten\ntarpeetonta se oli heidän oloissaan. Äidit, joiden tähän saakka oli\nkäynyt vaikeaksi suorittaa ompelutyöt -- he kun olivat myötäänsä\nkiinni askareissaan -- ja useinkin saivat villa- tai pellava-naulasta\nteettää työtä ompelijoilla, katselivat mielihyvällä, miten\nvaatekappale toisensa perästä valmistui ja lisäksi oli somasti ja\nhuolellisesti ommeltu.\n\nAlussa muutamat mielestään eivät voineet tulla toimeen tyttärittään\nkokonaista iltapäivää, mutta kun näkivät työn hedelmät, tulivat\nhe siihen johtopäätökseen, että päivä oli hyvin käytetty. Pian\nalkoivat äiditkin pyydellä \"ompelukouluun\", ja tätä Jenny juuri oli\ntoivonutkin, vaikkei hän heti uskaltanut sitä ehdottaa, koska pelkäsi\nloukkaavansa äitejä. Ilokseen otti opettaja nämäkin oppilaat vastaan,\nja silloinkos alkoi ahkera työ. Siinä istui äiti tyttärensä vieressä\nsamassa opissa: milloin leikattiin leninkiä, milloin pantiin alkuun\nvillatyötä, milloin paikattiin paitaa oikein tarkoituksenmukaisesti.\nTehtaan rouva oli ystävällisesti lähettänyt ompelukoululle suuren\npussillisen kaikenlaisia tilkkuja, joita köyhimmät äidit saisivat\nkäyttää.\n\nJenny tietysti oli päänä tässä ompeluseurassa ja samalla kun hän\nharsieli, näytti ja sovitteli, ohjasi hän keskustelun opettavaisiin\naineisiin, pistäen milloin hiukan moraalia milloin palan pilaa\njoukkoon, otti elämästä valaisevia esimerkkejä ja opetti niinmuodoin\naivan huomaamatta ei ainoastaan sormia, vaan myöskin sieluja. Monasti\nlainasi Jenny tuttaviltaan hyviä kirjoja ja luki ääneen niitä tai\nkertoi jotain, mitä itse oli lukenut. Viimein sai tuo uuttera innokas\nnainen aikaan, että tehtaanisäntä perusti lainakirjaston ompelukoulua\nvarten. Näitä kirjoja lainattiin koteihin ja koska asiantuntijat ne\nolivat valinneet, voitiin toivoa niistä suurtakin hyötyä.\n\n-- Mutta sinähän Jenny aivan näännytät itsesi noilla kouluillasi ja\nlaitoksillasi. Kyllä sinun kannattaisi pitää keskiviikkoiltapäiväsi\nvapaana, kun koko viikon ponnistelet orjamaisessa koulutyössä,\nnuhteli lempeästi Emma P. eräänä päivänä.\n\n-- Elä nimitä sitä orjan työksi, pyysi Jenny, se on minun iloni\nja elämäni. Toivon vaan, että voisin jakautua sadaksi voidakseni\nvaikuttaa vielä paljoa enemmän. Tai paremmin tahtoisin kehottaa\nkaikkia maamme nuoria neitosia, joilla on aikaa ja terveyttä\nomistamaan työnsä kansan opetukselle. Katso vaan, miten syvässä\ntietämättömyydessä he elävät, niin syvässä, etteivät edes ymmärrä\ntiedon arvoa. Miten paljoa paremmin köyhä väestö tulisikaan toimeen,\njos se olisi valistuneempaa, osaavampaa, ajattelevampaa, säästävämpää\nja siistimpää. Entäs lapset! Miten moni hento henki säästyisi, jos\näidit ymmärtäisivät paremmin hoitaa niitä. Oi! Tarvittaisiin paljon,\npaljon enemmän kouluja.\n\n-- Niitä kyllä saadaan, lohdutti Emma vilkkaasti, aletaan yhä\ninnokkaammin niitä puolustaa, ja muissa maissa kasvaa niiden\nlukumäärä joka vuosi. Mutta etkö luule, että ne, jotka ovat käyneet\nkoulua, sitten halveksivat karkeampaa työtä ja askaretta? Meillä oli\npalvelustyttö, joka oli sattunut oppimaan vähän saksaa, oli oppinut\nkirjoittamaan ja kirjailemaan, ja hän oli inhottavin ihminen, kuin\nolen nähnyt. Hän häpesi tehdä pienintäkään karkeampaa työtä ja oli\naina valmis tuomaan esiin pienet tietovaransa. Sen lisäksi oli hän\nepäkelpo ja taitamaton tehtävissään.\n\n-- Vika oli siinä, että hän oli saanut hänen oloihinsa sopimatonta\nopetusta, vastasi Jenny. Sitäpaitsi on opettajan velvollisuus\nterottaa oppilaittensa mieliin työn kunnia ja antaa itse hyvää\nesimerkkiä. Siksi meillä opettajilla onkin suuri edesvastuu siitä,\nnoudatammeko itse oppiamme. Tämä edesvastuu painaa minua hyvinkin\nusein. Oikean opettajan täytyy koittaa vaikuttaa monella tavalla,\nei ainoastaan syöttämällä lapsille kirjatietoa, vaan myöskin\nvaikuttamalla heidän sydämmiinsä ja ajatustapaansa. Ilman sitä ovat\nlapset yhdyssiteenä hänen ja vanhempien välillä, ja jos hän voi\nsaavuttaa lasten rakkauden, pitää hänen voittaa äitienkin luottamus\nja heidän huomaamattaan vähitellen vaikuttaa hyvää kodeissa. Meidän\nkansamme on kyllä rehellistä, ahkeraa, kärsivällistä, vankkaa kunnon\nväkeä, se on vaan niin tietämätöntä. Valista sitä, ja siitä tulee\nihailtava kansa!\n\nNäin puhui tuo innokas opettaja ja työskenteli sitte samassa\nhengessä. Ja hän sai nähdä työnsä hedelmät; hän sai nähdä ajan\nkoittavan, jolloin kouluja nousi meidänkin maassamme.\n\nHänen elämänsä vieri tyynesti; päivä oli toisensa kaltainen, uutteraa\ntyötä eikä mitään erikoistapauksia.\n\n\n\n\n21.\n\nKukkanen kuihtuu.\n\n\nOli lempeä keväinen aamu. Pikku linnut visertelivät puoleksi\npuhjenneitten koivujen lehdillä Lyydia Wernerin akkunan alla. Aurinko\npaistoi kirkkaasti, vaikka lasketut akkunaverhot himmensivät sen\nhohdetta huoneeseen. Kaikkialla vallitsi tyyni hiljaisuus. Kadut\nolivat vielä tyhjät, ei näkynyt edes aikaisia työmiehiäkään, sillä\noli sunnuntai. Lyydian kodissa kuitenkin oltiin jalkeilla, oli\noltu kaiken yötä, sillä odotettiin korkeata, vakaata vierasta.\nAavistettiin, että vapautuksen hetki oli tulossa rakkaalle sairaalle.\nViimeisinä päivinä ja varsinkin viimemainittuna yönä oli Lyydia\nsaanut kärsiä ankaria tuskia. Mutta nyt oli hän vaipunut vienoon\nuneen, hymyilevä ilme hienoilla kalpeilla kasvoillaan. Vanhempansa\nja rakas veljensä istuivat äänettöminä hänen huoneessaan, ja\npalvelustyttö seisoi itkien ovella. Kirkonkellojen ensi sävelet\nkumisivat etäisyydessä. Silloin Lyydia heräsi.\n\n-- Miten ihanaa! kuiskasi hän ja kuunteli siinä hetken aikaa\nsäteilevin silmin. Sitte loi hän rakkautta ja kiitollisuutta hehkuvan\nkatseen jokaiseen läsnäolijaan ja nukahti jälleen käsi äidin kädessä.\nSanattomina kuuntelivat kaikki hänen tasaista, tyyntä hengitystään,\nkunnes se heikontumistaan heikontui ja pienoinen käsi kylmeni.\n\nNiin rauhallinen ja suloinen oli rakkaan pikku Lyydian lähtö.\n\nHän kuihtui kuin kukka.\n\n\n\n\n22.\n\nRagnhildin päätös.\n\n\nValtioneuvoksen rouva Cederskiöldin toivoma talvi oli tullut. Parooni\nFalck oli saapunut ja asui Cederskiöldin korkeassa vierashuoneessa.\n\nHän oli noin 50 vuoden vanha, kenties hiukan vanhempikin, ei siitä\nniin tarkkaan tietty. Hän oli oikea \"kunnonmies\", omasi tietoja,\noli matkustellut, oli rikas, oli viettänyt jotensakin hauskaa\nja rauhallista elämää ilman suurempia vastoinkäymisiä ja omisti\nsuuren maatilan lähellä Ragnhildin syntymäkaupunkia. Hän ei ollut\nsanottavasti kaunis, mutta kuitenkin miellyttävä, näytti nuoremmalta\nkuin oli, ja hänen käytöksessään oli hienoutta ja siroutta. Sitä\nvaan tuon pikkukaupungin asukkaat eivät voineet käsittää, miksi hän\nei ollut nainut. Yksi ja toinen juorukello oli kyllä ystäväinsä ja\nystäväinsä ystäväin kautta saanut kuulla, että parooni nuoruudessaan\nolisi rakastunut muutamaan köyhään tyttöön, mutta kun tämä, vaikka\nolikin sivistynyt kunnon tyttö, ei ollut aatelista sukuperää, ei\nhänestä mitenkään voinut tulla vapaaherra Falck'in puolisoa. Sitte\noli parooni heittänyt koko jutun mielestään, ei hän myöskään joutunut\nuusiin rakkausseikkailuihin, ja niinmuodoin jäi hän vanhaksi pojaksi.\n\nNyt oli hän ostanut maatilan pikkukaupunkimme läheisyydessä, ja\nsiellä olisi Ragnhild oleva emäntänä, niin oli rouva Cederskiöld\npäättänyt. Hän ei ollut ainoa äiti kaupungissa, joka päätteli samaan\ntapaan tyttäristään; niiden joukossa oli rouva Lagerkin, Alicen äiti.\nMutta rouva Cederskiöldillä oli se etusija, että oli jo vanhastaan\ntuttu, jopa hiukan sukuakin paroonille, ja hän voi senvuoksi tarjota\nhänelle asunnon talossaan, jotta toisten taivas alkoi pilvittyä,\nvarsinkin kun Ragnhild oli nuori, kaunis ja rikas.\n\nAlice tosin oli häikäisevämpi kaunotar ja varsinkin tanssisalissa\nloisti hän ylinnä muita, sitte oli hän hyvän hypyn rikkaampikin,\nmutta parooni ei näyttänyt suurin välittävän hänestä, monista\nkutsuista ja kursailuista huolimatta. Hänen nimensä olikin _vain\nLager_. Jos parooni nimen aatelittomuuden takia oli luopunut\nnuoruutensa lemmestä, kuinka hän nyt valitsisi kauppiaan tyttären?\nOlisivatpa nuo kunnon rouvat tietäneet, että parooni Falck, joka\npitkän aikaa oli kulkenut naimatuumissa ja kuulostellut itselleen\nsopivaa kauppaa, oli vartavasten tullut kaupunkiin kosimaan Ragnhild\nCederskiöldiä, olisivat he kai piankin luopuneet toiveistaan. Mutta\noliko parooni sitte niin varma, että voittaisi Ragnhildin suosion?\nHän ajatteli, niinkuin monet muutkin hänen kohdassaan olevat miehet,\nettä tyttö menettelisi hyvin epäviisaasti hyljätessään niin hyvän\ntarjouksen, paitsi sitä luotti hän siihen, että hän kyllä viimein\nvoiton veisi, koska oli hänellä vanhempain suostumus, vaikka erotus\nijässä aluksi tulisikin tuottamaan hänelle vaivaa ja vastusta.\n\nEntäs Ragnhild? Hänellä oli paljon miettimistä. Mitä olisi hän\nantanutkaan, jos olisi edes hetken saanut rauhassa ajatella\nasemaansa, miten kiitollinen ollut omatessaan ystävän, vanhemman,\nkokeneemman ystävän, joka olisi häntä neuvonut. Mutta häntä\nsuorastaan ajettiin huvista huviin, haudattiin vaatteiden ja\nmuotilehtien sekaan, uuvutettiin neuvotteluilla, kehotuksilla ja\nhoukutuksilla. -- Tiedän, että viimein annan mukaan, ajatteli hän\ntoisinaan jonkunmoisella epätoivolla. Ja hän nojasi otsansa kättä\nvastaan ja huokasi:\n\n-- Kenties olisi se parasta, kenties olojen vaihdos tempaisi pääni\nvähän pystympään, kenties tuntisin itseni onnellisemmaksi, kuin nyt.\nKukatiesi saisin kerrankin vaikutusalan. Paroonillahan on maatila,\nminä kävisin katsomassa köyhiä ja sairaita, auttaisin ja rakastaisin\nheitä -- ja minä koettaisin rakastaa myöskin häntä ja olla hänelle\nhyvä vaimo -- -- --. Mutta oi ei, en milloinkaan voisi rakastaa häntä\nmuuna kuin isällisenä ystävänä. Ja mennä naimisiin ilman rakkautta\n-- olla koko elämänsä sidottuna häneen -- oi! -- -- Mutta hän on\nkuitenkin hyväsydämminen, sivistynyt, hieno, -- -- hän on kivuloinen,\nehkä voisin vaalia häntä, olla hänelle seuraksi ja siten tehdä jotain\nhyödyllistäkin tässä maailmassa.\n\nKun Ragnhild eräänä iltapäivänä istui yksin huoneessaan, ajatteli\nhän taaskin näitä asioita. Koko muu perhe ja talon vieras olivat\nlähteneet ajelemaan, mutta Ragnhild oli pyytänyt saada jäädä kotiin,\nkoska tunsi voivansa pahoin. Hän oli onnellinen ja kiitollinen\ntästä harvinaisesta yksinäisyyden ja rauhan hetkestä ja häntä\nharmitti senvuoksi, kun palvelustyttö ilmoitti erään nuoren naisen\ntulleen. -- Kuka se on? kysyi hän suutuksissaan, sano -- -- --\nmutta samassa hän ilmeiseksi ilokseen huomasi Maria Stålen ovella.\nSilmänräpäyksessä älysi hän, että häntä juuri hän tarvitsi, tuota\nhiljaista, vaatimatonta, selväjärkistä ystäväänsä, tuota onnellista,\njoka hyvän ja ymmärtäväisen äidin johdolla oli kasvanut jumalisessa\nkodissa. Sydämmellisempää vastaanottoa ei Maria voinut odottaa;\nRagnhildin syleilyistä ei tahtonut tulla loppua. Maria oli silloin\ntällöin kaupungissa käydessään pistäynyt Ragnhildin luona, mutta\nhyvinkin pian huomasi hän valtioneuvoksettaren kylmän käytöksen ja\nviipyi noilla käynneillään sentakia ainoastaan muutaman hetken,\nolisipa ne aivan lopettanutkin, jollei olisi tuntenut syvää osanottoa\nRagnhildin elämään ja tämä itse niin sydämmellisesti pyydellyt\ntulemaan uudelleen. Usein olivat he myös tavanneet toisensa Lyydian\nluona, jossa Maria kaupungissa käydessään asui, ja siellä he olivat\nsaaneet häiritsemättä puhella keskenään. Rouva Cederskiöldin\ntäytyi myöntää, että Maria oli kunnon tyttö, jonka käytöksessä oli\ntyyneyttä ja miellyttävää arvokkuutta, mutta hän oli aatelitonta\nsukuperää, käytti kauhean vanhanaikuista hattua ja ennenkaikkea --\nhän oli papintytär, ja Ragnhildin rippikoulun jälkeen pelkäsi rouva\nCederskiöld mielettömästi kaikkia pappeja.\n\nRagnhild vei nuoren vieraansa sohvaan ja ilmaisi ilonsa hänen\ntulostaan.\n\n-- Näytät niin sairaalta, pikku Ragnhildini, huomautti Maria\nosaaottavasti. Senkötakia oletkin kotona? Kenties häiritsen?\n\n-- Oi et suinkaan! Sinua minä juuri tarvitsen. Sen huomasin heti\nsinut nähtyäni.\n\nMaria hymähti ja hänen huulillaan oli jo leikkisä huomautus, mutta\nkun hän katsahti Ragnhildin kalpeisiin, surullisiin kasvoihin, kävi\nhänen mielensä vakavaksi, hän kietasi kätensä hänen vyötäsilleen ja\nsanoi lämmöllä:\n\n-- Jos vaan voisin olla jossain avuksesi, olisi se minulle sangen\nmieluista.\n\nRagnhild tuijotti miettivänä eteensä.\n\n-- Mikä on sinun ajatuksesi avioliitosta, joka solmitaan vain\nsopimuksesta -- ilman rakkautta? kysäsi hän yhtäkkiä.\n\nMaria, jota päivän pienet uutiset sangen vähän huvittivat, ei ollut\nkuullut huhua parooni Falck'in kosintomatkasta, jonkatakia hän nyt\nhämmästyksissään katsahti Ragnhildiin. Hän mietti hetkisen; viimein\nvastasi hän vakavasti:\n\n-- Kysymyksesi on tärkeää laatua.\n\n-- Sen tiedän, siksi tahdoinkin kuulla mieltäsi.\n\n-- Siihen voin vain vastata, -- toivovani ettei sellaisia ensinkään\nlöytyisi.\n\n-- Niin minäkin, sanoi Ragnhild synkästi.\n\n-- Mutta, jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, kun nyt sellaisia kerran\nsolmiellaan, kuinka niitä pitää arvostella? Pitääkö tytön mennä\nnaimisiin miehen kanssa jota hän ei rakasta?\n\n-- Minun elämänkokemukseni ovat tuiki pienet, vastasi Maria, mutta\nolen kuitenkin ajatellut, lukenut ja puhunut vanhempaini kanssa\nmonesta seikasta, ja tässä asiassa on mielipiteeni se, ettei\nsellaista pitäisi milloinkaan tapahtua. Alttarin ääressä luvataan\nrakastaa puolisoa myötä- ja vastoin-käymisessä, ja silloinhan minä\nteen väärän valan, jos liittäyn mieheen, jonka olemassaolo on minulle\nyhdentekevä.\n\n-- Se on tosiaankin hirveätä, huudahti Ragnhild. -- Maria jatkoi:\n\n-- Voin mahdollisesti ajan pitkään oppia pitämään hänestä, jos hän\non hyvä ja kunnioitettava mies, _mutta se ei ole varmaa_. Paitse\nsitä voi naimisessa nousta paljon vastoinkäymisiä, velvollisuuksia,\nsuruja ja koettelemuksia. Kuinka raskasta onkaan silloin kantaa\nniitä sellaisen takia, jota ei rakasta! Onhan totta, että kaikissa\nelämänsuhteissa voi tulla koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mutta\nenhän silloin tahallani ole niitä itselleni hankkinut, niinkuin\nsilloin teen, kun menen naimisiin? Minä en voi katsoa sitä\ntarpeelliseksi, jollei ole löytänyt miestä, jota rakastaa siinä\nmäärässä, että mielestään elämä hänen edestään ja rinnallaan olisi\nautuutta.\n\n-- Mutta jos sen kautta voisi saada toiminta-alan, sanoi Ragnhild\nepäröiden.\n\n-- Ei toki Ragnhild, vastusti Maria, ei saa halventaa Jumalan\nsäätämää avioliittoa pitämällä sitä \"toiminta-alana\", yhtä vähän\nkuin \"elatusvälikappaleenakaan\" tai tienä loistoon ja komeiluun tai\npelastuskeinona tuosta pelätystä \"vanhan piian\" nimestä. Myönnän,\nettä on ihana tehtävä naisella kun saa vaikuttaa kodin piirissä,\nmutta niinkauvankun vanhemmat ja siskot ovat elossa, on siinä\nvaikutusalaa yllin kyllin, ja vaikka menettääkin heidät, täytyy\nnaiselle maailmassa aina löytyä jotain muutakin tekemistä kuin mennä\nnaimisiin. Minulla, joka pian kaksikymmentä vuotta olen katsellut\nvanhempaini onnea, on korkeat käsitykset avioliitosta. Minusta\ntosiaankin tuntuu, jatkoi hän posket purpuranhohtavina, minusta\ntuntuu, kuin onnellinen avioliitto olisi korkein maallinen onni,\nmutta en konsanaan, en konsanaan menisi naimisiin kenenkään muun kuin\nmiehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan enemmän kuin ketään muuta.\n\n-- Niin minäkin olen ajatellut, myönsi Ragnhild. Mutta -- -- -- jos\nvanhemmat kovin toivovat -- -- -- onko silloin velvollisuus täyttää\nheidän toivomuksensa?\n\nMaria huomasi nyt Ragnhildin itsensä olevan sellaisessa asemassa\nja oli epävarma, miten vastaisi, jottei millään tavoin tulisi\nhalventaneeksi hänen vanhempiaan tai kehottaneeksi häntä\ntottelemattomuuteen. -- Luulen, sanoi hän vakavasti, ettei\nvanhemmilla ole oikeutta pakottaa lastansa ottamaan sellaista askelta.\n\n-- He ehkä eivät juuri pakota, mutta houkuttelevat. Tahdon puhua\nsuoraan, Maria: vanhempani toivovat liittoa parooni Falck'in ja minun\nvälilläni.\n\n-- Ja sinä, Ragnhild?\n\n-- Minä en rakasta häntä, en voi koskaan rakastaa, eikä ole minulla\npienintäkään halua mennä naimisiin, mutta se on vanhempaini hartain\ntoivomus, eikö minun hyvänä tyttärenä tule täyttää se? Parooni\non arvossa pidetty mies, enkä minä häntä erityisesti inhoakaan,\npäinvastoin, jos hän vain jättäisi minut rauhaan ja naisi jonkun\ntoisen, luulisin voivani pitää hänestä kuin ystävästä. Olen sanonut\näidilleni, etten tahdo mennä naimisiin, olen pyytänyt saada antaa\nkieltävän vastauksen, mutta hän nyt on niin ihastunut parooniin,\nhän on vakautettu, että se olisi minun onneni, ja minä tiedän,\nettä rakkaudesta minuun hän tätä liittoa toivoo -- voinko ja\nsaanko minä siis panna vastaan? Jumala tietää, miten raskaaksi\nkävisi myöntyminen, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin olisi se\nvelvollisuuteni.\n\n-- Siinä on vaikea kohta, virkkoi Maria. Kuitenkin arvelen, että\nkun vanhemmat erehtyvät -- sillä ovathan hekin ihmisiä -- ei lapsi\nole velvoitettu tottelemaan heitä sellaisissa tapauksissa, jotka\nsotivat omaatuntoa vastaan. Minä en uskalla neuvoa sinua vastustamaan\nvanhempiesi tahtoa, ei kenenkään ihmisen pidä asettua vanhemman ja\nlapsen väliin, mutta koeta taivuttaa äitiäsi, kevennä sydäntäsi\nhänelle, kerro vastenmielisyydestäsi tähän avioliittoon, puhu\nvääränvalanpelostasi, ole nöyrä ja hellä ja osottau tottelevaksi\ntyttäreksi silloin, kun hyvällä omallatunnolla sen voit tehdä, ehkäpä\nhän sitte myöntyy, sillä hänhän rakastaa sinua. Mutta ennenkaikkea,\nRagnhild, puhu Jumalalle huolesi, rukoile neuvoa ja apua häneltä.\nHerra tietää mikä oikea ja hyvä on. Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.\n\n-- Oi Maria, kyllä minä rukoilen, mutta pelkään, että minun laitani\non niinkuin sanotaan jossakin paikassa Jaakopin epistolassa: te\nrukoilette, mutta ette sitä saa, sillä ette voi rukoilla. Keskellä\nrukousta herää minussa epäilys, tokko Jumala tahtoo ja voikaan minua\nauttaa. Olen saanut päähäni, että \"rikkaat ja ylhäiset eivät voi\ntulla taivaan valtakuntaan\", koska tuhansia esteitä on tiellä, ja\nsentähden minulla ei ole voimaa rukoilla. --\n\n-- Oi Ragnhild, Jumala rakasti _mailmaa_, rakasti _kaikkia ihmisiä_\nsiinä määrässä, että uhrasi ainoan poikansa heidän edestään. Tietysti\nsinäkin saat lukea itsesi heidän joukkoonsa. Jumala on antanut\nkullekin meille elämäntehtävän, hän näkee kyllä vaikeutesi. Kestä\nvaan lujana, rukoile ja ole vahva toivossa.\n\nSamaan suuntaan puhui Maria lämpimästi ja vakuuttavasti, ja Ragnhild\nkuunteli ahmien hänen sanojaan. Hän tunsi tyyntyneensä ja saaneensa\nlohdutusta, kun Maria lähti hänen luotaan, ja luuli rohkeasti\nvoivansa pyytää äitiä karkoittamaan mielestään koko naimatuuman.\n\nTuskin oli Ragnhild saanut elää neljännestuntiakaan tuon suloisen\ntunteen vallassa, että hänellä nyt oli lepoa ja rauhaa, sisäistä\ntyydytystä ja toivoa, ennenkun kuuli omaistensa palaavan ajelulta.\nPian tuli eräs pikku siskoista hänen luoksensa. Hän oli vilkas,\nherttainen tytön typykkä, ja Ragnhild ajatteli suudellessaan hänen\nrusottavia poskiaan:\n\n-- Mitä etsin minä vaikutusalaa, onhan minulla pikku sisareni, joita\nrakastan ja vaalin.\n\n-- Ragnhild, Ragnhild! huudahti tuo pienoinen, meillä on ollut niin\nkovin hauskaa! Setä Falck on parhain setä mailmassa. Hän vei meidät\naina maatilalleen saakka, ja siellä joimme me viiniä ja söimme\nleivoksia, ja voi kun siellä on kaunista! Hän sanoi, että oli kovin\nikävä, että olit sairas -- -- --\n\n-- Siellä on kai kaunis ilma? kysyi Ragnhild ohjatakseen sisaren\najatukset toisaalle.\n\n-- On, äärettömän kaunis, jatkoi sisar, ja kuuleppas, setä sanoi --\nelä nyt pahastu -- en minä kuunnellut, vaan hän sanoi niin ääneen,\nettä -- -- että sinä tulisit sinne emännäksi. Oi sisko kulta!\nKuinka hupaista on sitte tulla luoksesi, sillä siellä on suuri\nhedelmäpuutarha.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, pikku Elsa, eihän sitä vielä tiedä.\n\n-- Kyllä toki, sinä vain et tahdo sanoa. Mutta hän näytti äidille\nkaikki huoneet säiliköt ja kaikki. En minä enää ole niin pieni, etten\nymmärtäisi, että sinä menet naimisiin.\n\nRagnhild suuteli häntä kyynelsilmin ja kysyi:\n\n-- Etkö sinä minusta sen enempää huoli, vaan tahtoisit noin\nmielelläsi antaa minut pois?\n\nElsa joutui hämilleen.\n\n-- En minä tahdo sinua pois, sanoi hän hätäisesti, mutta näetkös\nuuteen kotiin on niin lyhyt matka, ja silloin mekin ehkä pääsemme\nuseammin maalle.\n\n-- Mutta sitte emme voisi olla joka päivä yhdessä. Minähän ajattelin,\nettä me vastedes lukisimme yhdessä jotain hupaista tai...\n\n-- No, se ei estä, toimitti Elsa. _Ma bonne_ ohjaa lukujamme,\nsiinä on kyllä tarpeeksi, ja sinähän olet kuitenkin niin vähän\nmeidän kanssamme: aamulla sinä nukut pitkään, illoin olet poissa ja\nkeskipäivällä on sinulla vieraita -- ja sitte sinä olet niin paljoa\nsuurempi kuin me. Ei, nyt minun pitää taas mennä. Minä sanon sedälle,\nettä sinä olet parempi, niin hän tulee kovin iloiseksi.\n\nJa kerran vielä suudeltuaan Ragnhildia livisti hän tiehensä.\n\n-- Niin niin, tuumi Ragnhild ja tuska täytti hänen sydämmensä. Ei\nkukaan minua tarvitse, ei kukaan kaipaa. Mutta itse olen siihen\nsyypää. Enhän milloinkaan ole puuttunut sisarieni puuhiin, enpä ole\nmilloinkaan tullut ajatelleeksi miten viehättävän vilkas tyttö Elsa\non samoinkuin ne muutkin lapset. Mutta tästälähtein on oleva toisin.\nMinä lähenen heitä enemmän, tuntuu kuin olisin herännyt uuteen\nelämään, minä rakastan heitä, rakastan kotiani, rakastan äitiänikin,\nvaikka olemmekin niin peräti erilaisia, vaikka alati tuotankin\nhänelle surua vastahakoisuuteni takia.\n\nTaaskin kuului askelia rappusissa. Siellä tuli valtioneuvoksen rouva.\n\n-- Oi pieni Ragnhildini, oletko parempi nyt, sanoi hän harvinaisen\nlempeästi ja ystävällisesti. -- Meillä oli hupainen matka,\nparooni Falck on viehättävä ihminen. Vahinko, ettet ollut mukana.\nAjatteleppas, hän vei meidät aina uudelle maatilalleen saakka.\nSe on uhkea vanhanaikuinen kartano, paljon huoneita, erinomaisia\nhuonekaluja, ja vielä tehdään korjauksia.\n\nRagnhild lepäsi äänetönnä, silmät suljettuina. Äitinsä tarkasteli\nhäntä tyystin. -- Parooni paralla ei ollut mitään huvia pelkästä\nlevottomuudesta sinun takiasi. -- Erittäin hellä ja hienotunteinen\nmies. -- Turhaan odotti valtioneuvoksen rouva vastausta tai\npienintäkään mielenkiinnon merkkiä tyttäreltään. Hetken vaiti oltuaan\njatkoi hän taas: -- Arvaan, että lopullinen ratkaisu on lähellä. Hän\nsanoi toivovansa, että sinä näiden viikkojen kuluessa olet oppinut\ntuntemaan häntä tarpeeksi ja tehnyt päätöksesi -- -- --\n\nRagnhild avasi silmänsä ja loi surullisen, rukoilevan katseen\näitiinsä, joka pitkitti yhä vilkkaammin:\n\n-- Niin, kyllä minä ymmärrän, että nuoret tytöt aina hiukan\narvelevat, ennenkun ottavat tuon tärkeän askeleen, sillä onhan heidän\njättäminen hyvä kotinsa ja rakkaat omaisensa, mutta -- mutta -- kun\nsaa niin kunnioitettavan, hyvän miehen ja niin mukavan kodin, niin --\nniin --. Sinulla on tyyni ja niin sanoakseni väliäpitämätön luonne,\npikku Ragnhild, sinun pitäisi voida selvästi neuvotella järkesi\nkanssa ja huomata mitä etuja tämä naiminen tuo mukanaan.\n\nMistä se tuli, että heti kun äiti ryhtyi houkutuksillaan häntä\ntaivuttamaan, hän tunsi itsensä niin hervottomaksi ja voimattomaksi\nvastustukseen? Juuri oli hän vahvasti päättänyt, ettei menisi\nnaimisiin. Oi, hän tahtoi, hänen täytyi sotia vastaan.\n\n-- Äiti, sanoi hän nousten istualle, rakastatko minua?\n\n-- Sepä kysymys! Kuka äiti ei rakastaisi lastaan! Sentakiahan minä\njuuri tarkoitan sinun parastasi, siitä syystä olen parhaani mukaan\nkoettanut hankkia sinulle huvitusta, sulostuttaa nuoruuttasi, ja\nnyt kun olet ennättänyt sopivaan ikään, olen kaikkeni koettanut\nvarmistaakseni sinulle edullisen naimisen.\n\n-- Ja minkälainen on sinusta edullinen naiminen?\n\n-- Kummallista! Tietysti sellainen, kun mies on kunnioitettava, on\nhyvässä asemassa ja on samalla rikkauden kannalla kuin vaimokin, niin\nettä tämä voi viettää samanlaista elämää kuin ennenkin.\n\n-- Entäs rakkaus?\n\nValtioneuvoksen rouva nauroi makeasti:\n\n-- Voi lapseni, rakkaus on kokonaan toista, kuin romaanien\nlaverrukset. -- -- Tietysti jokainen rakastaa miestään. Olen varma,\nettä sinäkin kerran rakastat kunnon parooniamme.\n\n-- Mutta jollen rakastaisi? sanoi Ragnhild vakavasti.\n\n-- Mitä hullutusta! Mikset? Minä vakuutan sinulle, etten tuntenut\nisääsi puoleksikaan niin hyvin kuin sinä tunnet parooni Falckin.\nMutta hän oli hieno ja ylhäinen mies, sanoi minulle kohteliaisuuksia\nparissa tanssiaisissa, ja kun äitini sanoi, että minun piti\nystävällisesti vastata hänen huomaavaisuuteensa, tein hänen käskynsä\nmukaan, eikä kaukaakaan, niin olimme jo naimisissa.\n\n-- Ja oletko ollut onnellinen, äiti? kysyi Ragnhild kummastellen\nhänen kevyttä kuvailuaan.\n\n-- Olenpa niinkin, vastasi valtioneuvoksen rouva ja nojausi\nmukavasti lepotuoliinsa. -- Isäsi on, kuten tiedät, luonteeltaan\ntyyni ja rauhallinen, hän on myöskin huomannut minun etevän\ntoimintakykyni, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut moittia häntä\nepäkohteliaisuudesta.\n\n-- Mutta minä olen kuvitellut ... alkoi Ragnhild arasti.\n\n-- Mitä sinä olet kuvitellut? Että onni olisi polvistumisia ja\nvaloja? Oh, Ragnhild, elä suututa minua noilla väitteilläsi.\nTiedäthän sinä hyvin, että kaikki se mitä romaaneissa kuvaillaan,\non suoraa satua. Saat olla varma, että ne, jotka moisella alkavat,\npiankin todellisuuteen tipahtavat. Minne se viimein vie tuommoinen\nrakkaus!? Hullutuksiin, itsemurhiin, mielisairauteen ja pakoretkiin,\nja kun autuus on ylimmillään, heräävät he unelmistaan ja huomaavat,\nettei sitä tuolla tavalla mailman läpi päästä. -- -- Ethän sinä\nvaan ole rakastunut kehenkään, Ragnhild, kysyi äiti hätäisesti ja\ntarkasteli peloissaan tytärtään.\n\n-- En, äiti, oli Ragnhildin yksinkertainen ja suora vastaus.\n\n-- No, eipä täällä olekaan ketään, joka sopisi sinun arvollesi, sanoi\näiti rauhottuen.\n\n-- Mutta olen kuitenkin kuvitellut, alkoi Ragnhild rohkeammin, että\non olemassa tunne, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, syvä kiintymys,\njotain, joka saa aikaan, että asetat jonkun erityisen henkilön\nmielikuvissasi ylemmäksi kaikkia muita, rakkaus, jonka edestä voit\nuhrata kaikki, kärsiä kaikki. En huoli polvistumisista enkä valoista,\nsellaista en katso tarvittavan ihmisten välillä, jotka todella\nrakastavat toisiaan -- -- --\n\n-- Nythän sinä puhut, kuin oma ymmärtävä tyttöni ainakin, huudahti\nvaltioneuvoksen rouva. Ragnhild jatkoi innostuneena:\n\n-- Olin aina ajatellut, että -- että -- ennenkuin tuntisin sellaista\ntunnetta jotain miestä kohtaan, en menisi naimisiin.\n\n-- Mutta nyt ne sinusta ovat lapsellisuuksia, vai miten?\n\n-- Ei, äiti, niin ajattelen vielä nytkin, ja luulenpa käyvän\nsynniksi, jos lupaan rakkautta miehelle, jota en rakasta.\n\n-- Hyvä ihminen, sanoi äiti harmistuen, luuletko sinä, että tahdon\nhoukutella sinua johonkin vääryyden tekoon. Tuhannet menevät\nnaimisiin ilman tuota liioiteltua tunnetta, joka vain on pelkkää\nkuvittelua.\n\n-- Oi äitini, miksi välttämättä tahdot saada minut pois kotoa? Minä\nmieluimmin tahdon jäädä tänne. En tohdi enkä tahdo mennä naimisiin.\nSinua tottelen kaikessa muussa, tässä en. Tästälähtein rupeaisin\npitämään huolta siskoistani -- ja -- ja -- tekisin kaikki, mitä\ntahdot.\n\n-- Sinä olet nyt hermostunut ja heikko, Ragnhild. Sinä et tiedä, mitä\ntyönnät luotasi. Anna minun huolehtia onnestasi, ja saat olla varma,\nettä minä ymmärrän sen seikan paremmin kuin sinä. Mitä siskoihin\ntulee, on heillä, jumalankiitos, toki tarpeeksi hoitoa, heillähän\non _ma bonne_, ja pojat tulevat Helsinkiin toinen toisensa perästä,\nja sittehän olemme isäsi ja minä vielä elossa, niin että siinä ei\nliene syytä sinun kotiinjäämiseesi ja paitse sitä -- parooni Falck'in\nmaatila on vain tunnin matkan päässä täältä, sinä voit pistäytyä\nkotona, milloin tahdot, ja me tietysti viettäisimme kesämme siellä.\nSe on uhkea talo, kuten olen sanonut, eikä puutu vierashuoneita.\nSinä olet aina toivonut itsellesi vaikutusalaa, siellähän on suuri\njoukko alustalaisia ja paljon palvelijoita, niin että sellaisen talon\nemäntänä kyllä kelpaa olla.\n\n-- Mutta onko oikein mennä naimisiin tämmöisestä syystä?\n\n-- Sen kyllä tiedän, huudahti äiti, ettei ole oikein saattaa äitiään\nonnettomaksi, ja sen sinä teet, Ragnhild, et ole milloinkaan minulle\nmuuta tuottanut kuin surua. Aina olet ollut jäykkä ja väliäpitämätön,\nkiittämätön kaikesta mitä olen sinulle tehnyt, haluton ja\nraskasmielinen, varsinkin sen onnettoman rippikoulun jälkeen. Oi\nJumalani! miten kovasti koeteltu äiti minä olen! Suokoon Jumala, että\nElsasta tulisi järkevämpi ja hellempi tytär!\n\nÄiti oli puhunut nyyhkyttäen ja kyynelöiden, painoi sitte kasvonsa\nhienoon nenäliinaansa ja itki hillittömästi. Ragnhild kietoi kätensä\nhänen kaulaansa ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n-- Minä vakuutan, äiti, etten milloinkaan tahallani ole tehnyt\nsinulle surua, olen koettanut totella sinua silloinkin, kun se on\nollut raskasta ja katkeraa.\n\nÄiti työnsi hänet tylysti luotaan:\n\n-- Elä koetakaan hurmata minua hyväilyilläsi, ne eivät merkitse\nmitään. Täyttämällä toivomukseni osoitat sinä rakkauttasi, mutta et\ntyhjillä vakuutuksillasi.\n\n-- Olen aina koettanut täyttää toivomuksesi.\n\n-- Ja se on sinusta ollut suuri ansio, kun niiden kaikkien\ntarkoituksena on ollut sinun onnesi. Sinä kiittämätön!\n\nRagnhild istui kalpeana, vaijeten. Mitä tuli hänen tehdä? Tämä\nkysymys oli pakahduttaa hänen sydämmensä. Äiti pitkitti itkuaan ja\nvalitusvirttään. Hetken päästä sanoi Ragnhild tyynesti, verettömin\nhuulin:\n\n-- Elä itke, äiti, minä näytän rakkauteni teossa. Jos parooni Falck\npyytää kättäni, suostun tarjoukseensa. Onnelliseksi en milloinkaan\nvoi tulla, vaan se on yhdentekevää, elämähän on niin lyhyt.\n\nHän laskeutui jälleen vuoteelleen ja sulki silmänsä. Hän oli niin\nkalpea, niin kaunis, että pintapuolinen äitinsäkin silmänräpäyksen\ntunsi liikutusta, mutta seuraavassa hetkessä ajatteli hän jo:\n\n-- Hän ei ymmärrä omaa etuaan, hän tulee kyllä onnelliseksi.\n\nJa hän kumartui tyttärensä vuoteen yli sanoen:\n\n-- Voi sinua kiltti, ymmärtäväinen Ragnhildini! En toki tahdo\npakottaa sinua, mutta et sinä älyä omaa parastasi, siksi täytyy\näitisi pitää eduistasi huolta. Ja nyt Ragnhildini, ole reipas ja\niloinen ja nuku pois turhat epäilysi. Huomenna toivoakseni olet terve\nja voimissasi ja silloin paroonikin varmaan esittää asiansa. Saat\npukeutua vaaleaan pukuun huomenna, teethän sen?\n\n-- Teen, äiti, vastasi Ragnhild tuskin kuuluvasti.\n\n-- Tarvitsetko Liissiä, niin lähetän hänet luoksesi?\n\n-- En, äiti.\n\n-- Hyvää yötä sitte! Saan kai viedä tervehdyksesi onnelliselle\nkosijalle, lisäsi hän veitikkamaisesti.\n\n-- Et, sitä et saa, ehätti Ragnhild pikaisesti.\n\n-- Niinkuin tahdot, sanoi äiti ja ajatteli: Vielä on hiukan\nvastahakaa, mutta antauminen on jo lähellä. Ja hän kiiruhti melkein\nnuoruuden joustavin askelin alas rappuja. Senjälkeen alkoi hän\ntehdä suunnitelmia myötäjäisiä, kihlajaiskemuja, häämenoja ja jos\njotakin varten. Valtioneuvoksen rouva oli tyytyväinen itseensä ja\näidinrakkauteensa, ylpeä älystään ja ylen onnellinen, kun kaikki\nkävi näin hyvin, vaikka väliin oli näyttänyt jo hiukan harmaalta\nniinhyvin tuona pitkänä aikana, jolloin parooni oli ulkomailla eikä\nhiventäkään hiiskahtanut, kuin vielä näidenkin viikkojen kuluessa,\njolloin Ragnhild oli osottaunut vastahakoiseksi tähän liittoon. Nyt\nkuitenkin oli kaikki vastukset voitettu ja häävarustusten mieluinen\nvaiva jälellä.\n\nAina aamuun saakka makasi Ragnhild jonkunlaisessa horrostilassa. Hän\nei nukkunut, hän ei voinut ajatella, ei itkeä; vasta kun palvelijat\nalakerroksessa alkoivat liikkua ja hiljaa kulkea ovissa, vaipui hän\nvirkistävään uneen, joka salli hänen unohtaa koko mailman, hetkeksi\nainakin. Liissi pani parastaan tänään, sillä hänen oli käsketty\npukea Ragnhildia vielä entistä huolellisemmin. Tuo ovela kamarineiti\narvasi kyllä minkävuoksi ja viittasi monasti, kunnioittavasti tosin,\npuheessaan sinnepäin, mutta hänen nuori emäntänsä ei näyttänyt niitä\nymmärtävän eikä häntä kuuntelevan. Kalpeana, vakavana istui hän\nkuvastimen edessä antaen Liissin menetellä mielensä mukaan. Liissistä\noli tämä kummallinen morsian, joka voi näyttää niin suruiselta ja\nkalpealta, vaikka koko parooni oli sulhasena. Kun Ragnhild tuli alas,\noli vastaanotto tavallista ystävällisempi. Äiti sulki hänet syliinsä\nenemmän tosin teatterimaisella kuin tosi hellyydellä, parooni\nsuuteli hänen kättään ja isäkin, joka ei juuri suurin hyväilyjä\ntuhlaillut tai näyttänyt muistavan, että hänellä oli lapsia, painoi\nsuudelman hänen otsalleen. Pikku Elsan elävät kasvonilmeet ja monet\nmelkeät merkit eivät voineet salata hänen ilmeistä iloaan. Toiset\nsiskot, jotka kaiketi myöskin olivat saaneet vihiä asiain menosta,\ntarkastelivat häntä uteliaina ja niinkuin he nyt vasta olisivat\nkeksineet hänessä jotakin miellyttävää. Kun käytiin ruokasaliin, sai\nvaltioneuvoksen rouva tilaisuuden kuiskata Ragnhildille: -- Näytä\nHerran nimessä iloisemmalta! Nythän olet kuin mikäkin uhrilammas ja\nparooni voisi ajatella, että sinua on pakotettu tai houkuteltu.\n\nRagnhild hymyili katkerasti. Niinkun ei häntä olisi pakotettu ja\nhoukuteltu! Mutta hän tahtoi totella täydellisesti, koska kerran oli\npäättänyt myöntyä, ja tekeytyi iloiseksi.\n\nAamupäivällä, kun valtioneuvos Cederskiöld oli lähtenyt kaupungille\nsekä lapset vetäytyneet kouluhuoneeseen ja lastenkamariin, jäivät\näiti ja tytär kolmen paroonin kanssa. Tekosyyllä poistui äiti ja tuo\ntärkeä hetki oli tullut. Ragnhild istui akkunan ääressä koneellisesti\nhypistellen jotain kirjailutyötä, parooni kappaleen matkaa hänestä\nkatsellen muuatta kuvateosta. Tuon tuostakin kiinnitti hän katseensa\nnuoren tytön kauniisin kasvoihin ja maahanluotuihin silmiin. Ei\nmilloinkaan ennen ollut parooni huomannut häntä niin kauniiksi kuin\ntänään. Parooni ei ollut katsonut tarpeelliseksi valmistaa somia\nkosintapuheita. Hänestä ei voinut tuottaa suuriakaan vaikeuksia\nvoittaa nuoren tytön suostumusta loistavaan ja ainakin hyvin\nedulliseen avioliittoon. Mutta nyt Ragnhildia tarkastellessaan alkoi\nhäntä hieman arveluttaa, mitä hän mahdollisesti voisi odottaa, mutta\nsitte hän tyyntyi jälleen. Kuinka voisikaan _hän_ saada kieltävää\nvastausta! Sehän oli vanhempien korkein toivo. Tehdäkseen lopun tästä\nepävarmuudesta, nousi hän ja lähestyi akkunaa, jonka ääressä nuori\ntyttö istui.\n\n-- Serkku Ragnhild, alkoi hän, vanhempanne ovat varmaankin puhuneet\nteille minun -- -- minun aikeestani pyytää kättänne. En ole suuri\npuhuja, ja luulenpa olevan kylliksi, kun sanon Teille, että olisin\nonnellinen, jos serkku tahtoisi suostua minulle ja liittyä puolisona\nmatkaani.\n\nEi saanut punan merkkiä kalpea poski, ei kainoa, suloista hämmennystä\nnuoret, kauniit kasvot hänen edessään. Ragnhild katsoi häneen\ntyynesti, eikä vähääkään värähtänyt hänen äänensä, kun hän vastasi\nvakavasti:\n\n-- Äitini on puhunut siitä kanssani. Minä kiitän Teitä, herra\nparooni, kunnioittavasta tarjouksestanne. -- Hän viivytti hetkisen.\n-- Katson velvollisuudekseni olla suora Teitä kohtaan. -- Minä en\nrakasta Teitä, elkää luulko, että koskaan rakastan, mutta minä pidän\nteitä arvossa, ja jos -- Te, herra parooni, tyydytte yksinomaan\nkunnioituksen tunteeseen, niin olen Teidän.\n\nSe oli viimeinen paon toivo, viimeinen pelastuksen korsi.\nRagnhildissa kyti heikko toivo, että parooni olisi liian ylpeä\ntyytyäkseen vain kunnioitukseen. Mutta siinä oli hän peräti pettynyt.\nParooni ei ollut uneksinutkaan rakkautta tässä tapauksessa eikä\npitänyt sitä tarpeellisenakaan. Hän tarvitsi taloonsa emännän,\nrouvan, joka vastaanotti vieraat, tarvitsi seuraa vanhoina päivinään,\nhoitajattaren kipujen tullessa ja siksi oli kunnioitus riittävä.\nTytön suora tunnustus hiukan häntä kaiveli, mutta pian hän mukautui\nja vastasi muutamilla kohteliailla ja ystävällisillä sanoilla, että\nhän oli syvästi kiitollinen, kertoi yksinäisyydestään ja kuinka hän\nmuisti Ragnhildin siltä ajalta, jolloin hän vielä pikku tyttönä istui\nhänen polvellaan ja vakuutti hankkivansa hänelle huolettomat päivät\nja itse olevansa vilpittömän uskollinen, niin että Ragnhild rahtusen\nheltyi ja itsestään ojensi hänelle kätensä.\n\nSamassa tuli äiti sisälle, ja sittekös seurasi äidinkyyneleitä,\nviiniä ja maljoja päivällispöydässä ja raikasta riemua lasten\nparvessa. Isä oli tavattoman huomaavainen vanhinta tytärtään kohtaan\nja päivällisen loputtua kehui hän hänen olevan vanhempainsa ilon ja\nylpeyden. Valtioneuvoksen rouva ei ollut katsonut maksavan vaivaa\nkertoa puolisolleen Ragnhildin vastahakoisuudesta ja estelemisistä.\nHän oli aina toivonut lopullista menestystä, eikä isä olisi\nkuitenkaan sille mitään voinut eikä varmaankaan viitsinyt vaivata\nitseään. Tuo viisas rouva näytti siis olleen oikeassa, ja isä oli\npäässyt kaikesta huolesta -- jos hän ylipäänsä voi huolehtia mistään.\n\n-- Koetanpa antaa sinulle ruhtinaalliset myötäjäiset, kuiskasi hän\ntaputtaen tyttärensä poskea.\n\nJonkun päivän päästä saapui Ragnhildin vanhin veli Helsingistä. Hän\noli hieno, kahdeksantoistavuotias nuori mies pientä parran alkua\nylähuulessa, käytti näkölasia ja mitä hienointa vaatetusta. Hän\noli äitinsä ilmeinen kuva sekä sisällisesti että ulkonaisesti, oli\nitseensä imenyt ja täydellisesti ohjelmaansa ottanut hänen aatteensa,\nkatsantokantansa ja periaatteensa, ja oli siksi äitinsä epäjumala.\n\n-- No nyt, oiva sisareni, huudahti hän heittäytyen eräälle sohvalle,\nolet menetellyt kuin oikea helmi tyttöjen joukossa. Parooni on rikas,\non matkustellut, on surkean hieno mies ja tallinsa täysi komeita\nhevosia. -- -- Mutta ethän pikku Ragnhild ole vähääkään morsiamen\nnäköinen.\n\n-- Kuinka voisinkaan, Kasimir, kysyi Ragnhild suruisesti? Äitini\ntahdosta minä olen päättänyt mennä tähän avioliittoon. Minä en\nrakasta sulhastani.\n\n-- Lörpötystä! Aatelistyttö ei niinkään helposti löydä sopivaa\nmiestä, jota rakastaisi. Rikkaita parooneja ei kasva joka puussa\ntäällä Suomessa.\n\n-- Kasimir! Sinä olet nuori ja sinulla pitäisi olla sydän ja\ntunteita, ja kuitenkin puhut sinäkin tuolla lailla. Etkö sinäkään\nusko rakkautta löytyvän?\n\n-- Kah, miksikä en, mutta vain sen verran, mikäli se pysyttelee\njärjen tasalla. Neiti Cederskiöld ei voi rakastua suutariin tai\nkoulunopettajaan, tai herra A:han tai herra B:hen, hän siis menee\nnaimisiin parooni Falckin kanssa -- kas siinä, mitä minä asiasta\nymmärrän. Eihän sinua kukaan pakota, äiti sanoi jättäneensä sinulle\ntäyden toimintavapauden.\n\n-- Niin, sen hän on tehnyt, sanoi Ragnhild katkerasti hymyten.\n\n-- No niin, sittenpä olet itse saanut valita, ja viisaasti oletkin\nmenetellyt, se täytynee myöntää. Vanhanpuoleinen hän on, tuo kunnon\nparoonisi, nauroi Kasimir, kelpaisi melkein isäkseni, mutta eihän se\nhaittaa; etkähän voi sinäkään jäädä vanhana piikana kököttämään.\n\n-- Sitä ei tarvitsisi peljätäkseni, sanoi Ragnhild hymyillen.\n\n-- Mitä, eikö? -- Kasimir nyrpisti nenäänsä. Fi donc! Nenä laiha,\nsilmälasit, päänsärkyä, ehei! sopivampaa vapaaherratar Falck'ia ja\nhallitsijatarta moiselle komealle kartanolle voisiko löytää?\n\nNiin olivat siis kaikki samaan liittoon ruvenneet saadakseen\nRagnhildin naitetuksi, ja sittenkun ensimmäinen pakon tunne oli\nlientynyt, alkoi hänkin tyyntyä ja koetti vakuuttaa itselleen, että\nse kenties oli hänelle parasta. Parooni oli erittäin huomaavainen ja\nystävällinen hänelle, ja Ragnhild tuumi toisinaan, että hän koettaisi\ntehdä hänet onnelliseksi täyttämällä hänen toiveensa, olemalla\nhänelle hupaisena seurana ja tunnollisena emäntänä. Ehkäpä elämä\nsittekin kävisi hänelle siedettäväksi.\n\n-- Kukapa tietää, tulen vielä onnelliseksikin, tuumi hän ja tapansa\nmukaan rakenteli hän tulevaisuutensa tuulen tupia tehden kuvansa niin\nviehättäväksi ja väririkkaiksi kuin halutti.\n\nHäitä ei tarvinnut pidättää. Ei haitannut liika nuoruus kihlattuja,\neikä viivyttänyt heitä mikään virantoivo tai tulolähteen aukeneminen.\nValtioneuvoksen rouva otti apuompelijan entisen lisäksi ja neiti\nSundströmin piti hyljätä muut tilaukset siksi aikaa, jotta\nnämä uhkeat myötäjäiset valmistuisivat. Taaskin pani Ragnhild\näitinsä kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän nimittäin ei\nhiventäkään iloinnut ihanoista silkkileningeistä, somista myssyistä,\nmuotikkaista aamupuvuista eikä muistakaan mistään, ja sehän oli\nanteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä. Jopa pyysi hän äitiään\nmääräämään ja toimittamaan kaikki, lupasi kyllä kärsivällisesti\nlainautua lukemattomia koetuksia varten.\n\n-- Enpä ole moista morsianta nähnyt, valitti valtioneuvoksen rouva\nolkaansa kohottaen, mutta jätti Ragnhildin kuitenkin rauhaan.\nÄiti oli tarkoituksensa saavuttanut, vähät toimitti enää tyttären\nvälinpitämättömyys. Kun tuttavat ja ystävät kävivät onnittelemassa\nRagnhildia hänen aikomaansa avioliittoon, ja hän huomasi monenkin\nheistä kadehtivan häntä niinhyvin sulhasen kuin uhkeiden\nmyötäjäistenkin takia, ajatteli hän:\n\n-- Lienenkö siis ainoa mailmassa, joka en keksi hituistakaan\nkadehtimisen syytä kaikessa tässä, minä, joka sen olen osakseni\nsaanut. Monikin tyttö luullakseni jo avosylin ottaisi vastaan tämän,\nja minä -- minä halusta luovuttaisin sekä sulhaset että myötäjäiset\nkenelle tahansa, jos vaan kävisi päinsä. Mutta en saa niin ajatella.\nTästähän käy tie toimintaan, jota olen ikäni halunnut. Kaikki muuttuu\nhyväksi, kun vain häät ovat ohitse. Vala, jonka vannon, pelottaa\nminua vielä toisinaan, mutta minä koetan pitää sen, minä tahdon\noppia rakastamaan miestäni sekä surussa että ilossa ja tunnollisesti\ntäyttämään velvollisuuteni.\n\nUseasti halutti Ragnhildia puhella sulhonsa kanssa kaikesta,\nmitä hän mietti ja tuumaili, mutta ei koskaan saanut hän siihen\nriittävää rohkeutta. Paroonilla oli aina varalla kevyitä,\nhupaista keskusteluainetta, rikkaampaan, syvempään ei koskettu,\nja jos Ragnhild joskus lausui vakavan ajatuksen, suuteli parooni\ntavallisesti hänen kättään ja sanoi kohteliaasti, ettei niin nuorella\nnaisella ollut syytä katsella mailmaa muussa kuin ruusunpunasessa.\nRagnhild toivoi kuitenkin, että he puolisoina tulisivat\ntuttavallisemmin keskustelemaan ja oppisivat paremmin toisiansa\ntuntemaan. Kävi siis niinkuin äiti oli ennustanut: Sittekun Ragnhild\nkerran oli päättänyt mennä naimisiin ja tottunut oloihin, tuli hän\ntyynemmäksi, melkeinpä iloisemmaksi.\n\n\n\n\n23.\n\nUusi koti.\n\n\nAika kului, ja Ragnhildin häät lähenivät. Sulhanen alkoi käydä hiukan\nmalttamattomaksi. Hänen ikäiselleen tuntui jo vaivaloiselta näytellä\nkohteliaan sulhasen osaa, varsinkin kun se tuotti niin tuiki vähän\nkiitosta, sillä morsian, vaikka jotensakin ystävällinen, pysyi\nedelleen kylmänä ja välinpitämättömänä, ja aivan mahdotonta oli häntä\nsaada iloiseksi. Ei lämmennyt hän kukkavihoista eikä lahjoista, ei\nrekiretket, ei kutsut, joita pidettiin paroonin maatilalla, eikä\nmikään mitä kohtelias sulhanen keksi yksinomaan morsiantaan varten,\nvaikuttaneet häneen. Tuo hyvä parooni alkoi kuten sanottu väsyä, ja\nkysyi rouva anopilta, eikö hääpäivää jo pian voitu määrätä. Rouva\nanoppi lupasi kiirehtää ompelijoita ja kertoi Ragnhildille, että\nsulhanen jo niin hätäili. -- Hän on pahasti sinuun piintynyt, lisäsi\nhän, ja minä toivon jonakin päivänä voivani määrätä hääpäivän.\nRagnhild seurasi häävalmistuksia yhtä välinpitämättömästi kuin\nmyötäjäispuuhiakin. Mutta kun hän näki valmiin morsiuspukunsa, hunnun\nja seppeleen, tunsi hän jonkunmoista liikutusta, ja surumielinen\najatus hiipi hänen mieleensä: Mitähän mahtaisit tuntea kantaessasi\ntuota pukua päivänä, joka yhdistäisi sinut mieheen, jota rakastat?\nJa tuli levottomuuden hetkiä, jolloin hän katui, että oli päättänyt\nmennä tähän avioliittoon, mutta liiankin hyvin huomasi hän, että\noli myöhäistä enää peräyttää sanaansa. Vaikka parooni olisikin\nantanut hänelle vapautensa takaisin, Ragnhild nimittäin ei voinut\nuskoa, että tämä syvästi ja lämmöllä oli häneen kiintynyt, ei hänen\näitinsä olisi milloinkaan siihen suostunut. Ragnhild ei hennoisi\ntuottaa äidilleen sellaista surua, koska oli antanut hänen niin\nkauvan viihdytellä mieltään suloisilla toiveillaan. Ja sittenpä olisi\nvaadittu tuntuvasti suurempaa rohkeutta vastustukseen kuin alussa.\nVihdoinkin oli kaikki valmiina: uhkeat myötäjäiset oli ahdettu\narkkuihin ja lähetetty uuteen kotiin, morsiuspuku odottamassa,\nhääpäivällinen järjestetty, pappia puhuteltu, vieraat kutsuttu, ja\nkoko talo juhlallisesti koristettu. Valtioneuvoksen rouva oli pelkkää\nihastusta. Pieni askel vielä -- ja hän oli suuren tarkoituksensa\nperillä. Hän osotti uskomatonta toimeliaisuutta ja huolenpitoa\ntuona päivänä. Tuokiossa oli hän tarjoiluhuoneesa vielä kerran\nteroittaakseen tärkeitä määräyksiä illallista varten, toisessa\nRagnhildin luona puhumassa häneen rohkeutta ja pyytämässä häntä\npanemaan kasvoihinsa sopivan ilmeen; ja taas oli hän puolisonsa\nluona puhumassa sampanjoista ja seremonioista, ja heti perästä\nlastenkamarissa viimeistelläkseen lasten pukuja ja nuhdellakseen\nkamarineitoa, ettei pikkutyttöjen kiharat olleet kyllin kauniita.\n\nMutta ylhäällä huoneessaan istui nuori morsian kalpeana, vakavana,\nei kuitenkaan penseänä enää. Kuta lähemmä tuo tärkeä hetki läheni,\nsitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Vaikka koko mailman olisi hän\nantanut, jos vielä viime hetkessä olisi saanut vastata kieltävästi.\nSilmänräpäyksen tuumi hän pyytää puhutella sulhastansa; avata\nhänelle sydämmensä ja rukoilla häneltä vapauttansa. Hän ajatteli\npolvistua äitinsä eteen ja anoa armoa, mutta tuli lopuksi aina samaan\nepätoivoiseen huokaukseen: \"liian myöhäistä!\" --\n\nViereisessä huoneessa istuivat morsiusneidot ja sulhaspojat\npuhellen hilpeästi keskenään. Morsiusneitoina oli Elsa, joka oli\nihastuksissaan ensimmäisestä pitkästä hameesta ja aimo ylpeänä tuosta\nhänen silmissään niin vastuunalaisesta toimesta, että sai olla\nmorsiuspiikana, Eedit Berg ja Maria Ståle sekä vielä pari nuorta\ntyttöä Ragnhildin tuttavista. Sulhaspoikina oli veli Kasimir puettuna\nihka uuteen hännystakkiin ja \"comme il faut\" kiireestä kantapäähän\nnäytellen hienoa keikaria, sekä muutamia herroja, paroonin tuttuja,\nuseimmat jo ikämiehiä.\n\nRagnhild oli pyytänyt saada olla yksin häiritsemättä, sittekun hän\noli valmiiksi puettu, mutta neljännestuntia ennen vihkimistä raotti\nhän oveaan ja pyysi Mariaa tulemaan luokseen. Sykkivin sydämmin\nnoudatti nuori tyttö kutsua, hän aavisti, mitä Ragnhild tunsi.\n\n-- Oi Maria, huudahti Ragnhild, kun ovi sulkeutui, olen äärettömän\nonneton, sano toki lohdutuksen sana.\n\nSanatonna säälistä ja liikutuksesta seisoi Maria ja puristi hellästi\nRagnhildin käsiä omissaan. Mitä voisi hän sanoa!\n\n-- Jospa voisin tästä päästä! alkoi Ragnhild jälleen väännellen\nkäsiään. -- Etkö tahtoisi puhutella äitiä? -- -- oih! saisinpa\nkuolla! oih! jospa en milloinkaan olisi antanut lupaustani!\n\nKuumeentapaisella levottomuudella kulki hän edestakaisin huoneessa.\n-- Etkö voi sanaakaan sanoa, Maria? Rakas Maria, etkö voi auttaa\nminua?\n\nMaria painoi Ragnhildin povelleen ja kuiskasi:\n\n-- Muuta en voi mitään, kuin rukoilla puolestasi, ja sen tahdon tehdä.\n\n-- Oi niin, rukoile, rukoile! Itse en voi, olenhan tahallani\ntyöntynyt tähän kurjuuteen.\n\nMuutaman hetken seisoivat nuo nuoret naiset siinä sylityksin\näänettöminä, mutta palavin sydämmin. Toinen taisteli epätoivoista\ntaistelua itsensä kanssa, toinen rukoili taivaallista isäänsä,\nniinkuin oli tottunut tekemään kaikissa elämän kohtaloissa.\n\nSilloin astui morsiamen äiti huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi\nkynnykselle hämmästyneenä siitä mitä näki. Hän oli hyvin vastustanut\nMarian tulemista morsiustytöksi, mutta Ragnhild oli pyytänyt sitä\nviimeisenä toivonaan, ja kun hän lähemmin asiaa ajatteli, ei\nsiitä voinut vahinkoa tulla. Maria tosin oli vain yksinkertainen\nmaalaistyttö, mutta eihän siinä suinkaan ollut riittävää syytä\nkieltää Ragnhildin pyyntöä. Kuin salama lensi valtioneuvoksen rouvan\npäähän ajatus, että jotain oli nurinkurin, ja heti oli hän valmis\nsyyttämään papintytärtä siitä.\n\n-- Miten on laita? kysyi hän äkkiä luoden heihin terävän katseen.\n\n-- Ragnhild tunsi levottomuutta tuon tärkeän askeleen takia, selitti\nMaria nähdessään, että Ragnhild turhaan koetti pakoittaa väräjäviä\nhuuliaan tottelemaan.\n\n-- Niin, niin, vastasi valtioneuvoksen rouva, ja talutti tyttärensä\nsohvaan. Kas tässä lasi vettä, lapseni, kyllä kaikki vielä hyvin käy.\nOlethan tähän saakka ollut niin rauhallinen. Minun täytyy tosiaan\nsanoa, että olet osottanut kiitettävää hienotunteisuutta. Isäsi ja\nminä olemme sinuun hyvin tyytyväiset ja iloitsemme -- -- että -- --\nai niin, pastori on jo tullut, niin että pian saat tulla alas.\nSenvuoksi tulee sinun tyyntyä, jottei jo muutenkin malttamattoman\nsulhasen tarvitse käydä levottomaksi sinun takiasi.\n\nMaria oli poistunut huoneesta. Valtioneuvoksen rouva jatkoikin\nsenvuoksi:\n\n-- Mitä neiti Ståle täällä teki?\n\n-- Hän rukoili kanssani ja puolestani, sanoi Ragnhild, joka nyt oli\nennättänyt tointua syvästä liikutuksestaan.\n\n-- No, sehän oli varsin kaunista ja paikallaan, myönsi äiti\nrauhottuneena. Olisit vain sanallakin huomauttanut minua, olisin\nlainannut sinulle rukouskirjani. Siellä on rukous morsiamia varten.\nMutta olethan rutistanut huntusi, ja annappas, autan seppelettäsi,\nse on aivan vinossa. Kas noin! Morsiuspuku ei siedä niin helliä\nhyväilyjä, kuin äsken näin sen osaksi tulleen. Kuulen isäsi askeleet.\n-- -- -- Ragnhild heittäysi äitinsä syliin. -- Oi kallis äiti -- --\nkallis äiti, ota takaisin lupaukseni. Minä en _voi_ rakastaa häntä\n-- -- minä en voi vannoa, en tahdo -- --\n\n-- Jumalan nimessä Ragnhild, huudahti äiti epätoivoissaan, elä saata\nminua järjiltäni, sinä olet hermostunut, kas tässä _eau de luce_\n-- -- -- ovathan vieraat jo saapuneet -- -- ja tässä tulee isä.\n\nValtioneuvos astui huoneeseen huulillaan hieno hymynsä ja tarjosi\nkohteliaalla liikkeellä tyttärelleen käsivartensa.\n\n-- On jo aika käydä alas, tyttäreni, sanoi hän panematta huomiota\ntämän liikutusta ilmaisevaan ulkomuotoon.\n\nRagnhild loi vielä äitiin tuskaisen, rukoilevan katseen, mutta kun\nhän huomasi, ettei mitään enää voinut voittaa, nousi hän ja laski\nkätensä isänsä käteen.\n\nÄidinsydän vaati viimeinkin oikeutensa, ja tuntien enemmän todellista\nlämpöä, kuin mitä olisi voinut odottaa valtioneuvoksen rouvalta,\nsuuteli tämä tytärtään ja kuiskasi hellästi:\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, enhän mitään niin\nhartaasti toivo kuin sinun onneasi.\n\nRagnhild vastasi hellästi hänen suudelmaansa ja seurasi sitte\nisäänsä, joka vasta nyt näytti alkavan käsittää, että lähestyvä hetki\noli tärkeä ja juhlallinen. _Hän_ ei tosin ollut niin ajatellut eikä\ntuntenut hääpäivänään, ja jos olisikin tuntenut, oli hän jo aikoja\nsitte sen unhottanut, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen naisten\nkäytöksestä.\n\nNuoren morsiaimen ulkomuoto teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin\nvieraisiin, kun hän isänsä käsipuolessa astui keinotekoisen alttarin\neteen: niin nuori, niin kaunis, niin komeasti koristettu, mutta --\nniin marmorikalpea, niin kylmä, ei vienointakaan onnen tai rakkauden\nvärettä ilmaisseet hänen kasvonsa, ei silloinkaan, kun hän laski\nkätensä sulhasensa käteen. Mutta vähitellen, aina senmukaan kun\nvanha pastori, hänen rippi-isänsä, luki kauniita vihkilukuja ja\nsitte puhui niiden johdosta lämpimin, vakavin sanoin, kävi Ragnhild\nlevollisemmaksi. Väri palasi hänen poskilleen, ja kun hänen piti\nlausua lupauksensa, teki hän sen jotensakin varmalla äänellä\npalavasti rukoillen, että voisi sen pitää. Ja kun pastori puhui\nvaimon ja perheenäidin velvollisuuksista, lupasi hän itselleen kaikin\nvoimin koettavansa täyttää ne. Illan kuluessa pääsi hänen mielensä\nyhä enemmän tasapainoon, ja valtioneuvoksen rouva huomasi ilokseen,\nettä hän nauroikin ja jutteli ja otti osaa tanssiin nähtävästi\nsuuremmalla mieltymyksellä kuin tavallisesti. -- Mutta mitä liikkui\nRagnhildin sydämmessä? Kun juhlallinen vihkiminen oli ohitse ja hän\nikipäivikseen oli liitetty parooniin, tuntui hänestä tosiaankin\nkeveämmältä, ja hänen hyvät aikomuksensa ja toivo sisältörikkaammasta\nelämästä lohduttivat häntä paljonkin. Paitse sitä oli hän herkeämättä\ntanssin pyörteessä, alati ympäröi häntä joku joukko, ja hänen\npiti kiinnittää huomionsa kaikkialle. Soiton sävelet kaikuivat,\noli herkeämätön kulku ja kohina, niin ettei hän saanut hetkeäkään\nmietteilleen. Hän tahtoi toivoa parhainta, muutenhan hän olisi\ntuntenut itsensä äärettömän onnettomaksi, sillä nyt jos koskaan oli\nliian myöhäistä. Hän tunsi myöskin liikutusta puolisonsa ystävällisen\nhuomaavaisuuden ja huolenpidon takia, jota hän osotti siitä\nhetkestä lähtein, kun hän ensi valssin loputtua kietoi vaipan hänen\nharteilleen aina siihen saakka, kun hän illalla nosti hänet rekeen\nja itse kääri hänet pehmeään karhunnahkapeitteesen. Ja nyt kiitivät\nnopeat hevoset routaista tietä Ragnhildin tulevaan kotiin. -- Mitähän\nmahtoi hän siellä saada kokea? Minkälaiseksi mahtoi hänen elämänsä\ntästälähtein muodostua?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi viipynyt kauvan, ennenkuin Ragnhild tuli huomaamaan, ettei hän\nuusissakaan oloissa tuntisi itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi.\n\nMelkein heti häiden jälestä oli parooni riisunut tuon kohteliaan ja\nhuomaavaisen tapansa, jolla hän kohteli morsiantaan. Ragnhild ei sitä\ntosin kaivannut, kihlausaikana oli se usein häntä painostanut, mutta\nkohteliaisuuden mukana haihtui ystävällisyyskin, ja se koski kipeästi\nRagnhildiin. Pohjaltaan oli parooni kyllä hyväsydämminen mies,\nmutta kuten kivulloisilla yleensä, oli hänelläkin kärtyisä ja äreä\nkotituuli, ja hän sitä sangen vähän hillitsi. Ragnhild koetti joka\ntavalla asettaa asiat oikealle tolalle, sovitella ja lepytellä sekä\nraivata pois tieltä kaikki, mikä voi antaa aihetta tyytymättömyyteen.\nMutta se ei ollut niinkään helppoa. Syitä lenteli joka taholta\nja juuri silloin kuin vähimmin tiesi odottaa. Mutta pahimmin\nlamasi Ragnhildin mieltä se, että hän päivä päivältä yhä varmemmin\ntuli vakuutetuksi, ettei hänen ja hänen miehensä välillä ollut\nmuruistakaan keskinäistä ymmärrystä. Tämän luuli hän huomanneensa jo\nkihlausaikana, mutta ensiksikin oli tämä aika ollut kovin lyhyt ja\nsitä paitse täynnä huvituksia, niin ettei pitempi keskustelu voinut\ntulla kysymykseenkään, varsinkin kun parooni, kuten jo on mainittu,\nkernaasti katkaisi vakavan keskustelun hienolla leikkipuheellaan.\nRagnhild huomasi, että heidän makunsa, taipumuksensa ja mielipiteensä\nsuuresti erosivat ja että parooni, vaikka kulkikin hyväluontoisen\nkirjoissa, kuitenkin oli tuiki itsepintainen. Kun hän keskusteli\njonkun vieraan henkilön kanssa eivätkä mielipiteet lyöneet yhteen,\nantoi hän tavallisesti toisen pitää päänsä ja lopetti keskustelun\nkohauttaen olkapäitään tai tehden siron kumarruksen tai hienosti\nhymähtäen, jonka kukin sai selittää mielensä mukaan. Mutta kotiväeltä\nvaati hän, että kaikkien tuli taipua hänen tahtonsa mukaan.\n\nHeti kun Ragnhild oli vähänkin ennättänyt kotiutua, alkoi hän etsiä\nitselleen jotakin tekemistä ja tutustua oloihin. Pian huomasi hän,\nettei hänellä perheenemäntänä olisi enempää tehtävää kuin ennen\nvanhempainsa kodissa, jollei oteta lukuun päivällisruuan määräämistä\nkuksikin päiväksi. Sillä talossa oli taitava emännöitsijä ja\nmonilukuinen palvelijajoukko. Paitse sitä toivoi parooni, ettei hän\nryhtyisi talouspuuhiin. Kerrankin, kun parooni kysyi nuorta rouvaansa\nja sai kamarineitsyeltä kuulla, että hän oli mennyt keittiöön,\nkiirehti hän paikalla jälestä ja huudahti peljästyneenä:\n\n-- Ystäväni, muista että olet vapaaherratar Falck, sinun paikkasi ei\nole täällä. Sitte tarjosi hän käsivartensa ja vei hänet pois.\n\nKäsityötäkään ei tietysti ollut Ragnhildilla, sillä äiti oli\nvalmistanut niin tarkoin hänen myötäjäisensä että Ragnhildilla\nmielestään oli vaatteita kymmeniksi vuosiksi. Paroonin vaatevarasto\noli mitä parhaimmassa kunnossa ja talon liinavaatekaappi yllin\ntäynnä hienoa, lujaa, osaksi kotikutoista, osaksi hollantilaista\nliinavaatetta ja lakanoita aina paroonin äidin ja äidinäidin ajoilta\nsaakka lukuunottamatta kaikkea uutta, mitä oli hankittu nuorta\nemäntää odotettaissa. Niinmuodoin ei ollut muuta neuvoa, kuin\nturvautua taaskin kirjailutyöhön, mutta kun paroonilla näytti olevan\ntarpeeksi tohveleita, pipolakkia, kynänpyyhkimiä, kirjoitusmattoja\ny.m., kävi vaikeaksi uusien keksiminen. Viimein päätti hän kirjailla\nlepotuolin päällystää, siinä ainakin olisi työtä pitemmäksi aikaa.\nRagnhild olisi mieluummin käyttänyt aikansa hyödyllisempään ja mietti\nmiettimistään, mihin ryhtyisi. Silloin muisti hän aikomuksensa\nkäydä katsomassa alustalaisiaan ja auttaa heitä; luultavasti oli\nheidän joukossaan köyhiä kenties sairaitakin ja turvattomia. Hän\nvaalisi sairaita, lukisi heille, ompelisi vaatteita pienokaisille,\noi, hänelle riittäisi kyllä tekemistä. Näin suunnitteli Ragnhild\nja päätti ensi tilassa puhutella miestään, tiedustella hänen\nalustalaisistaan ja kertoa aikomuksestaan käydä heidän luonaan ja\nauttaa heitä. Eräänä päivänä paroonin ollessa tavallista paremmalla\ntuulella teki Ragnhild kysymyksensä.\n\n-- Tunnen alustalaisiani aivan vähän, vastasi parooni. Kuten tiedät,\nolen vasta lyhyen ajan ollut maatilan omistajana, ja kun maanviljelys\non pehtoorin huolena, en ole tullut tekemisiin väen kanssa. Mutta\nmiksikä sinä heitä kyselet?\n\nRagnhild esitti tuumansa auttaa köyhiä.\n\n-- Varsin kiitettävää, varsin kiitettävää, sanoi parooni ja äänessä\noli hiukan entistä imartelevaa kohteliaisuutta. Kutsutaan pehtoori\ntänne, häneltä saamme luettelon köyhistä.\n\n-- Mutta, intti Ragnhild epäillen, siitä olisi minulle suurta hupia,\njos itse saisin käydä asunnoissa, ja silloinhan voisin itse heitä\narvostella.\n\nParooni näytti ihmettelevän hänen kummallista makuansa, mutta sanoi\nhetken vaiettuaan:\n\n-- No, olkoonpa. Muistan äitivainajanikin käyneen alustalaistensa\nluona. Kuitenkaan en voi sallia sinun sitä tekevän ennenkun olen\npehtoorilta kuullut, ovatko he niin siistiä ja kunnollista väkeä,\nettä vapaaherrattareni voi astua heidän majoihinsa. Soitan paikalla.\n\nPehtoori ei ollut niiltä mailta eikä ollut vielä oppinut tuntemaan\nkansaa, oli sitäpaitse luonteeltaan toimeliaampi ja vilkkaampi kuin\nhe, niin ettei hän oikein tullut toimeen heidän kanssaan. Olivatko\nhe rikkaita vaiko köyhiä, siitä hän ei ollut selvillä, mutta vastasi\nkuitenkin umpimähkään, että \"koko väki voisi hyvin, kun vain\ntahtoisivat tehdä työtä, mutta he ovat turkasen laiskoja joka sorkka,\nherra parooni.\"\n\n-- Eikö ole sitte leskiä tai turvattomia lapsia, vanhoja tai\nsairaita? kysyi Ragnhild.\n\n-- Onhan niitä joitakuita, mutta turvattomat ja saamattomat\nsaavat määrätyt ruistynnyrinsä osaksi kartanosta, osaksi\nvaivaishoitohallitukselta, ja mitä sairaisiin tulee, on rouva\nBodénilla, taloudenhoitajattarella, koko apteekki, mistä kaikki\nsaavat apua, olkoonpa heillä sitte luuvaloa, hammassärkyä,\nkeuhkotautia tai mitä tahansa. Hän parantaa kaikki, rouva\nvapaaherratar.\n\nPehtoori sai mennä.\n\nRagnhild ei ollut aivan tyydytetty. Hänellä ei tosin ollut syytä\nepäillä pehtoorin tiedonantoja, mutta hän ajatteli, että kenties\nkuitenkin löytyisi surevia ja kärsiviä, joista hän ei tietänyt ja\njoita hän voisi auttaa ja lohduttaa. Siksipä uskalsi hän vielä kerran\nesittää asiata miehelleen. Parooni näytti hiukan kärsimättömältä,\nmutta vastasi kuitenkin, että jos Ragnhild välttämättä tahtoi nähdä\nja oppia tuntemaan alustalaisiansa hän käskisi valmistaa suuret\npäivälliset heitä varten nurmikolle, kun kesä tulee. Ragnhild\nhuomasi, ettei miehensä oivaltanut hänen toivonsa oikeata syytä, eikä\nollut hänellä rohkeutta enää ottaa asiaa puheeksi. Ilman miehensä\nsuostumusta ei hän myöskään tahtonut käydä alustalaisten luona. Ja\nniin sai asia raueta. Jos Ragnhild olisi kokonaan sydämmensä avannut\nmiehelleen, olisi tämä mahdollisesti täyttänyt hänen tahtonsa, sillä\neihän parooni ollut häijy, täyttipä kernaasti sellaiset Ragnhildin\ntoiveet, jotka olivat _comme il faut_, mutta osaksi pelkäsi Ragnhild,\nettei tämä toivomuksensa ollut oikein _comme il faut_, osaksi tuntui\nmiehensä niin vieraalta, olihan hän tuntenut hänet aivan vähän aikaa\nja sittenpä parooni oli häntä paljon vanhempi. Osaksi pidätti häntä\nse seikka, että hän juuri näissä samoissa seikoissa oli kohdannut\nsuurta vastarintaa äitinsä puolelta, ja että parooni ihmeteltävässä\nmäärässä näytti olevan samaa mieltä kuin valtioneuvoksenrouva, niin\nettä Ragnhild heitti kaiken toivonsa. Nuori rouva otti jälleen\nkirjailutyönsä esille ja ajatteli:\n\n-- Niinhän se on, kuten aina olen sanonut: rikkailla ja ylhäisillä ei\nole mitään tekemistä täällä mailmassa. Tuolla menee nyt rouva Bodén\nleivintupaan. Pitkän päivää on hän puuhassa ja nukkuu tietystikin\nhyvin iltasella päivän töistä. Tuolla juttelee kaksi palvelustyttöä\nhilpeästi keskenään, he panevat arvoa pieneen lomahetkeen juuri\nsenvuoksi, että se on niin harvinainen. Heitä onnellisia! Minä\nkait ennätän kirjailla koko huonekaluston päällystän, kuten\nanoppivainajani teki ennen minua. -- Ja Ragnhild loi suruisen katseen\nsomiin sohviin, tuoleihin ja jakkaroihin siinä huoneessa, jossa hän\nistui ja työskenteli ja hän laski vuosia vierineen, ennenkuin nuo\nhennot kukkakiehkurat olivat ennättäneet valmistua. Ja taas ajatteli\nhän: -- Tokko minäkin vuodet pitkät istun tässä ja kirjailen. -- Hän\nkoetti kuvailla mielessään paroonin äitiä. Hänen kuvansa riippui\nsuuren vastaanottohuoneen seinällä ja esitti rouvaa, jolla oli\nsäännölliset, ylimykselliset piirteet, korkea pitsimyssy ja vaalea\nlyhytuumainen silkkipuku. Hän näytti hyvältä, mutta muotonsa ei juuri\nälykkyyttä todistanut.\n\nRagnhild ei ollut saanut soitannollista opetusta. Siihen aikaan\nei ollut se likimainkaan niin tavallista, kuin nykyään, eikä\nvaltioneuvoksenrouva voinut sietää sormiharjoituksia eikä skaaloja.\nNyt Ragnhild monastikin toivoi, että olisi osannut soittaa, siinähän\nolisi ollut hänelle huvia. Salissa oli vanha klaveerirämä, mutta\nsitä ei avattu muulloin kuin milloin oli vieraita ja joku soitti\ntanssiksi. Parooni Falckin seurapiiri ei ollut laaja. Kerran vuodessa\nkäytiin velvollisuusvierailulla pappilassa ja tuomarin luona,\nmuuten seurusteltiin ainoastaan kenraali M:n kanssa kaupungissa\nja parin muun sikäläisen aatelisperheen kanssa. Silloin tällöin\npiti parooni päivälliset tai tanssijaiset, joissa kaikki kävi\nsangen jäykän kaavan mukaan. Ragnhildin äiti ja siskot ne häntä\nuseimmin kävivät tervehtimässä. Ja Ragnhild otti heidät aina\nsydämmellisesti vastaan. Hän iloitsi nähdessään, millä ihastuksella\nlapset samoilivat suuren rakennuksen kaikki huoneet ja juoksivat\npuutarhassa ja hän kestitsi heitä miten parhaiten taisi. Eivätkä\nhe milloinkaan olleet pitäneet vanhimmasta sisarestaan niin\npaljoa kuin nyt. Elsa oli muka liian suuri juoksentelemaan pitkin\nnurkkia, mutta hän katseli ihastellen perhekuvia, kirjailtuja\nhuonekaluja ja vanhoja hopea- ja kristallikaluja, raakkuja ja muita\neriskummallisia esineitä, joita parooni oli tuonut matkoiltaan, jotka\neivät tosin olleet erin tieteellisesti arvokkaita, mutta kyllin\nmerkillisiä viisitoistavuotiaan pikkukaupunkitytön mielestä. Elsa\noli ilomielisempi ja kevyempi kuin Ragnhild ja ajatteli kaihomielin\naikaa, jolloin hänkin saisi ottaa osaa seuraelämään. Hän ei\nvarmaankaan tuottaisi valtioneuvoksenrouvalle niin monia surunhetkiä\nkuin vanhin tytär.\n\nTämänkin suhteen oli äiti rauhoittunut. Ja kun Ragnhild näki,\nmiten hyvin hänen äitinsä viihtyi maatilalla, miten hän edelleen\noli ihastunut parooniin ja miten hän ylpeili ja iloitsi siitä,\nettä hänen tyttärensä todellakin oli vapaaherratar Falck ja tämän\nsuuren, kauniin herrastalon omistaja, ajatteli hän toisinaan: --\nJollen muutakaan mailmassa ole aikaan saanut, olenhan tehnyt äitini\nonnelliseksi. -- Mutta huokaus pusertui hänen rinnastaan kun hän\nmuisti, mitä se hänelle itselleen oli maksanut.\n\nNäin kului nuoren rouvan aika, ja yksitoikkoista, ilotonta oli hänen\nelämänsä. Parooni oli kyllästynyt matkoihin, oli liian kivulloinen\nja vanha käymään tanssiaisissa ja suuremmissa seuroissa ja oli\nsitäpaitsi nähnyt liiaksi voidakseen löytää tyydytystä siitä vähästä,\nmitä sikäläinen pikkukaupunki voi tarjota. Muutaman kerran viikossa\notti hän osaa johonkin peliseuraan joko kotonaan tai jonkun tuttavan\nluona kaupungissa, muuten hän tavallisesti aina pysyi kotona, istui\nlepotuolissaan luki tai kirjoitti tai neuvotteli pehtoorinsa kanssa,\njoka yksinomaan hoitikin maatilaa. Parooni oli hyvin tyytyväinen\nnuoreen vapaaherrattareensa, joka osasi luoda hienoa suloa emännän\nosaansa, oli alati ystävällinen, myöntyväinen, taipuisa ja vaatimaton\nja liikkui hiljaa huoneissa, silloinkun parooni oli pahoinvointinen,\nmikä sattui usein. Olihan Ragnhild luvannut sekä Jumalalle että\nitselleen koettaa uskollisesti täyttää puolisonvelvollisuudet,\nja tämän lupauksensa piti hän peräti tunnollisesti. Jos Ragnhild\noli odottanut siitä tunnustusta tai kiitosta, oli hän perinpohjin\npettynyt, sillä parooni ei ollut niitä miehiä, jotka ilmaisevat\nsellaiset tunteensa, vaikkakin sisässään niitä olisi kätkenyt.\nHänestä kaikki Ragnhildin puuhat ja vaivat kuuluivat hänen\nvelvollisuuksiinsa ja tämän kaiken palkitsi hän jollain \"kiitos\nystäväni\" tai joskus kohteliaasti suutelemalla hänen kättään.\n\nRagnhild olisi tyytynyt tunnustustakin saamatta, jos hän tosiaankin\nolisi saanut tehdä enemmän miehensä hyväksi, hän juuri isosi ja\njanosi velvollisuuksia, jotakin, joka vaatisi ponnistusta ja olisi\nhyödyllistä, mutta tositeossa hänellä oli sangen vähän tekemistä.\nParoonilla oli vanha kamaripalvelija, eikä kukaan muu voinut\nauttaa paroonia tai olla hänelle mieleen. Ainoa, mitä Ragnhild\nsai tehdä, oli istua käsitöineen miehensä huoneessa, lukea joskus\nääneen, mutta useimmin istua sanatonna ja olla vaan siinä, jos\nparoonia haluttaisi puhella. Usein hän silloin toivoi pois tuosta\ntupehtuneesta huoneesta, josta pieninkin raittiin ilman henki oli\npoissuljettu ja jossa pitkät rivit rohtopulloja tekivät surullisen\nvaikutuksen. Toisinaan istui hän ja katseli paroonia siinä kun hän\nsilmät suljettuina nojasi lepotuoliinsa. Miten paljon erosikaan tämä\nsiitä nuorekkaasta, kohteliaasta ja vilkkaasta miehestä, joka oli\nhäntä uupumatta palvellut koko kihlausajan sekä jo sitäkin ennen.\nTuossa hän nyt istui hampaatonna, kalpeana, väsyneenä, harmahtavin\nhiuksin -- aivan äskettäin olivat ne vielä kiiltävän mustat --\ntyytymättömyyttä ilmaiseva piirre suun ympärillä, kokoonlyyhistyneenä\nja kärsivänä. Ragnhild tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta oih!\neihän hän koskaan, koskaan voisi oppia häntä rakastamaan ei edes\nisällisenä ystävänään, kuten oli toivonut. Ja miksikä ei? Tämän\nkysymyksen teki nuori rouva itselleen satoja kertoja. -- Hänhän on\npohjaltaan hyvä ja ansaitsee kunnioitusta, tuumi Ragnhild, mutta me\nemme ole samanmielisiä, meidän ajatuskannoillamme ja mielipiteillämme\nei ole mitään yhteistä, ja paitse sitä -- rakkaus ei synny pakosta,\nemme voi rakastaa ketä tahansa vain senvuoksi, että olemme päättäneet\nsen tehdä.\n\nEi ollut vierinyt puolikaan vuotta, ennenkun Ragnhildille jo oli\nselvinnyt, ettei hän milloinkaan tule viihtymään tässä avioliitossa,\nja hän katui että oli siihen ruvennut. Hän oli entistään\nonnettomampi, sillä nyt hänen oli pakko viettää samaa kuollutta,\nhengetöntä, yksitoikkoista elämää kuin ennenkin, mutta oli senlisäksi\nkytketty mieheen, jota hän ei voinut rakastaa, eikä näitä kahleita\nmuu kuin kuolema voinut katkaista. Usein kun kyllästys valtasi hänen\nmielensä, huomasi hän hämmästyksekseen toivovansa, että kuolema\ntulisi ja murtaisi ne, mutta hän kauhistui samassa tätä syntistä\najatusta. Rukoillen taisteli hän oppiakseen kärsivästi ja nöyrästi\nkantamaan kohtaloaan.\n\nAlussa oli parooni parisen kertaa ehdottanut, että Ragnhild\nkävisi huvittelemassa kaupungin tanssiaisissa, vaikkeikaan häntä\nhaluttanut tulla mukaan, mutta kun Ragnhild vakuutti, että hän\npaljoa mieluummin jäisi kotiin, lakkasi paroonikin kehoittamasta\njopa näytti iloitsevankin hänen kotiinjäännistään. Ainoa Ragnhildin\nilo oli siinä, kun sai käydä Eedit Bergiä tervehtimässä, eikä\nhän niitä käyntejään laimiinlyönyt. Hän tietysti ei edes tälle\nlapsuudenystävälleen voinut kertoa koto-oloistaan eikä katumuksesta,\njota tunsi siitä että oli mennyt tähän avioliittoon, mutta hän\ntunsi vahvistuvansa seurustelusta tuon lujaluontoisen tytön kanssa.\nKeskustelunsa olivat hupaisia ja koskettivat sangen opettavaisia\naineita, ja mielenkiinnolla kuunteli Ragnhild, kun Eedit kertoili\nopinnoistaan ja suunnitelmistaan. Samoinkun Maria Stålen läheisyys\nsai hänet hiljaiseksi, lempeäksi ja tyynemmäksi, samoin hän aina\nEeditin seurassa tuli mielestään lujemmaksi. Mariaa hän tapasikin\nenää harvoin. Ragnhildin uusi koti ei kuulunut pastori Stålen\nseurakuntaan, ja parooni osoitti ilmeisen vastenmielisyytensä, kun\nRagnhild kerran ehdotti että lähtisivät sinne vierailulle, joten\nRagnhildissa heräsi epäluulo, että hänen äitinsä olisi tehnyt\nhuomautuksia siihen suuntaan.\n\nRagnhildin kertomuksissa kotitoimista oli yhtä ja toista, mistä\nEedit voi huomata, että nuoren rouvan päivät kuluivat sangen\nvitkaan ja ilottomasti. Senvuoksi ehdotti hän muutamia huvittavia\nkirjoja Ragnhildille luettavaksi, ja kiitollisena noudatti Ragnhild\ntätä hänen neuvoaan. Itsellään hänellä oli aivan vähän kirjoja,\neikä hän ilman Eeditin neuvoja tuskin olisi ymmärtänyt valita\nhyödyllistä ja huvittavaa kirjallisuutta. Hänen kasvatuksensa\noli ollut pintapuolista, joten toisinaan hänen kävi vaikeaksikin\nymmärtää kirjan sotkuisia ja syvämietteisiä aineksia, mutta Eedit\noli, viisaasti kyllä, valinnut sellaisia, jotka eivät olleet peräti\nsyväoppisia, ja vähitellen oppi Ragnhild niitä käsittämään, ja\nhänelle oli suurta huvia siitä, kun sai oikein ahdistella aivojansa\nniillä. Siinähän oli jotakin tekemistä, siinähän hänen sielunsa\nkehittyi, näköpiirinsä laajeni, ajatuksensa tarkistui.\n\nTämä ei juuri paroonia miellyttänyt, mutta hän antoi Ragnhildin\nkuitenkin jatkaa lukemistaan, kuitenkaan ei hän _hänen_ huoneeseensa\nsaanut kirjaansa tuoda, siellä piti hänen yksinomaan olla seuraksi\nmiehelleen.\n\nNäin oli Ragnhildin elämä saanut hitusen enemmän sisällystä, mutta ei\nestänyt sekään häntä tuntemasta avioliiton kahleiden raskautta.\n\nMonikin nuori tyttö, joka uneksii rikkautta, arvoa ja toimetonta\nelämää korkeimpana onnenaan, pitää Ragnhildia varmaankin ruti\nhulluna, mutta olihan se luonnollista Ragnhildille, jolla oli niin\narka omatunto, palava halu hyödylliseen toimintaan ja vakava luonne.\nHän ei myöskään voinut tyytyä miehensä laimeaan lempeen, samoinkuin\nhän soimasi itseään, ettei voinut häntä rakastaa.\n\nHän oli niin elävästi mielessään kuvitellut tuota syvää tunnetta,\njota kutsutaan tosirakkaudeksi, eikä saisi hän koskaan sitä tuntea.\nToisinaan hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kenties hän vielä kerran\nkohtaa miehen, joka herättää hänen uinuvan sydämmensä, nuoren, kuin\nhän itse, jalon, hyvän ja helläsydämmisen miehen, joka saisi hänen\nmyötätuntonsa, johon hän voisi katsoa kuin arvokkaampaansa. Mitä\ntekisi hän silloin? Niin, hänen täytyisi taistella sitä rakkautta\nvastaan, kuolettaa ja tukahuttaa se, sillä rikostahan on rakastaa\ntoista kun on toiseen sidottu. Ja vaikka hänen kärsimyksensä\ntulisivat kuinka suuriksi, täytyi hänen yksin ne kantaa ja\nnapisematta, sillä olihan hän avosilmin ja vapaaehtoisesti kohtalonsa\nvalinnut, sitoutunut mieheen voimatta antaa hänelle sydäntään.\n\nKun sellaiset ajatukset nousivat Ragnhildin mieleen, halusi hän aina\nsilloin mieluummin kuolla, kuin joutua niin epätoivoiseen asemaan.\n\nJa kaiken surunsa, kaikki mietteensä piti hänen painaa yksin\npoveensa. Miehensä ei häntä ymmärtänyt. Kas siinä Ragnhildin suurin\nsuru.\n\n\n\n\n24.\n\nPelastuksen enkeli.\n\n\nMelkeinpä puolisen vuotta oli Eedit urheasti taistellut\nvelvollisuuden ja taipumuksen välillä ja kotiutunut viimein\nperheenemännän tehtäviin ja tuhansiin suurempiin ja pienempiin\naskareihin. Hän oli tutkinut kaikkea tätä kuin mitäkin tiedettä\ntahansa, mutta tullut piankin huomaamaan, ettei ollutkaan aivan\nhelppoa saavuttaa siinä taitavuutta, kuten oli luullut, koska ei\nlöytynyt siinä niin täydellisiä oppikirjoja kuin muissa tieteissä.\nTässä puolessa vuodessa oli hän kuitenkin suuresti edistynyt,\nja ijäkäs professori sai ilokseen hyvin valmistettuja aterioita\noikealla ajalla, paidoissa pysyi napit ja purkissa senappia. Mutta\nsensijaan ei hänellä ollut likimainkaan niinpaljon seuraa rakkaasta\ntyttärestään kuin ennen. Entiseen tapaansa Eedit tosin vielä luki\nisälleen, mutta hän ei harjoittanut opintojaan läheskään yhtä\nahkeraan kuin puoli vuotta sitte eikä edistynyt yhtä kiitettävästi\ntiedoissaan. Eedit, joka oli saanut pojan kasvatuksen, oli\nnimittäin yhtä saamaton naisten askareissa, kuin kuka tahansa\nhänen ikäisensä nuorukainen, ja tottunut kun oli miettimään ja\najattelemaan kirjojaan, täytyi hänen oikein ponnistaa ajatuksiansa\nmuistaakseen mennä keittiöön Sohvi-neittyä katsomaan. Häneltä\nkuluikin senvuoksi äijän enempi aikaa järjestyksen saamiseen kuin\nmonelta vähempilahjaiselta tytöltä, jota oli totutettu taloustoimiin\nja jota ne miellyttivät. Paitse sitä täytyy ottaa huomioon, että\nSohvi oli ammattinsa kehnoimpia, hän ei halunnut eikä voinut tulla\nsiistiksi, luotettavaksi eikä täsmälliseksi. Kolme neljä kertaa\npaistoi hän paistin erinomaisen hyvin, ja Eedit jo toivoi opetuksen\nja opastuksen viimeinkin tehonneen, mutta viidennellä kerralla poltti\nhän sen pahanpäiväiseksi. Samoin kävi kaiken muun. Kuitenkin onnistui\nEeditin moninverroin lyhyemmässä ajassa tulla taitavaksi ja saavuttaa\nhuolellisuuden suuri lahja kuin edellä kerrotun nuoren Liina-rouvan.\nSyy oli siinä, että Liina oli lapsellinen, ajattelematon ja kokematon\ntyttö, joka ei milloinkaan ollut tottunut kiinnittämään ajatuksiaan\nmihinkään vakavaan, ei milloinkaan aikaansaanut mitään hyödyllistä,\nhäntä oli vain hyväilty ja hemmoteltu, hän oli kuluttanut aikansa\nkulkemalla metsiä ja maita tai korkeintaan lukemalla helppotajuista\nkirjallisuutta tai soittamalla vähäpätöisiä pikkukappaleita,\njoiden harjoittaminen ei vaivoja vaatinut. Eedit taas oli tottunut\nsyventymään asioihin, pohtimaan niitä ja tunkeutumaan yrityksensä\nytimiin. Liinan ei milloinkaan tarvinnut tehdä sitä, mikä hänestä\ntuntui ikävältä, Eeditillä oli luja luonne, eikä hän vaikeuksia\nkammonut, kun vain tie hänelle avautui.\n\nProfessori kyseli väliin tyttäreltään, miksei tämä enää lukenut yhtä\nahkerasti kuin ennen vai oliko hän jo kyllästynyt. Eedit vastasi,\nettei hän väsynyt ollut lukuihinsa, mutta ettei hänellä ollut aikaa.\n\n-- Mitä sinä sitte teet, lapseni, kysyi isä.\n\n-- Kas, isä, minun täytyy pitää Sohvia silmällä, tiedäthän miten hän\noli huolimaton yhteen aikaan.\n\n-- Kyllähän, mutta ei kaiketi sinun silti tarvitse seistä päivät\npitkät hellin vieressä, tyttöseni, arveli tuo epäkäytännöllinen\nopinmies. Käske Sohvin tehdä tehtävänsä paremmin ja palaa kirjojesi\nluo.\n\n-- Kyllä, isäni, sittenkun Sohvi on oppinut senverran, että voin\nluottaa häneen, saat nähdä minut jälleen kirjaini ääressä, vastasi\nEedit suudellen hellästi isäänsä.\n\nMutta Sohvi ei oppinut. Eeditille koitti monta tuskanhetkeä ja yhä\npalavammin kaihoten silmäili hän rakkaita kirjojaan kirjakaapissa.\n\nSilloin tuli eräänä päivänä pelastuksen enkeli keski-ikäisen lesken\nmuodossa, jolla oli ymmärtäväiset kasvot ja erittäin soma siisti\npuku. Enkeli toi mukanaan kirjeen Maria Stålelta. Se kuului:\n\n    Rakas Eedit!\n\n    Tässä lähettää äiti sinulle oivan aarteen, jonka hän on\n    löytänyt jonkun isän seurakuntalaisen luota. Hän on lapseton\n    leski, jonka on ollut pakko ruveta palvelukseen. Hän on ennen\n    palvellut herrasperheissä, on taitava tavallisessa ruuanlaitossa\n    ja sitäpaitsi siisti, rehellinen ja hyväsydämminen. Eikös se\n    ole mainiota! Äiti sanoo jo kauvan etsineensä sinulle sopivaa\n    palvelijaa, joka vapauttaisi sinut taloushuolista, jotta\n    sinä kokonaan voisit antautua luvuillesi, koska mielesi ja\n    luonnonlahjasi sinne vetävät. Nyt kun itse olet perehtynyt\n    kotisi järjestämiseen ja tullut huomaamaan, mitä sen hauskuus\n    vaatii, ei tarvitse sinun muuta kuin sanoa Annalle ohjelmasi,\n    ja äiti on vakuutettu, että kaikki käy kuin hihnoilla vain,\n    kunhan Anna ensin tottuu talon tapoihin. Iloitsen sanomattomasti,\n    että jälleen saat tarttua kirjoihin, joista sinun on täytynyt\n    niin kauvan pysyä erillään. Äiti sanoo, että jos sinulla olisi\n    ollut kelvollinen palvelija, ei sinun olisi tarvinnut riistää\n    luvuiltasi läheskään niin paljon aikaa.\n\n    Pikkusiskojen pitäisi kaikkien saunaan illalla, joten en jouda\n    kirjoittamaan enempää. Hyvästi, ja onnea, herra tohtori!\n\n                                          uskollinen Mariasi.\n\nMikä ilo ja lohdutus Eeditille! Miten suloista olikaan nähdä tuon\nymmärtävän Annan tyynesti ja säännöllisesti tekevän tehtäviään\neikä tarvinnut häntä muistuttaa eikä oi'aista! Mikä nautinto, kun\nsai syventyä rakkaihin lukuihinsa, eikä kiusannut ajatus: mitähän\ntyhmyyksiä se Sohvi taaskin tekee. Eedit nautti täysin siemauksin ja\nkuitenkin, kun hän taas istui äitivainajansa pienessä, rauhallisessa\nkammiossa, oli hän iloinen ja kiitollinen että tarve oli pakoittanut\nhänet toden teolla käymään käsiksi taloustöihin ja huoliin. Joka\ntapauksessa oli häpeäksi naiselle olla niin typi tyhmä ja saamaton\nsiinä, mikä kuitenkin kuului enemmän hänen kuin miehen tehtäviin.\nHän ajatteli toteuttaa senkin paikan äidin kirjeessä, jossa tämä\nlausui toivomuksensa, että tytär, jos niin tarvittiin, voisi täyttää\npaikkansa myöskin tässä suhteessa. -- Niin, rakas, lempeä äitini,\najatteli hän, olihan se väliin hyvinkin vastenmielistä, mutta minä\nkoetin kumminkin.\n\nProfessori oli ihastuksissaan, kun jälleen sai pitää tyttärensä\nmelkein ainaisena seuranaan ja nosti tavantakaa katseensa kirjasta\nsuunnatakseen sen pöydän toiselle puolen, missä Eedit istui\nsyventyneenä lukuihinsa, aivan kuin ei yksikään kyökkihuoli koskaan\nhänen rauhaansa olisi häirinnyt.\n\n\n\n\n25.\n\nSerkku Oskari.\n\n\nMelkein samaan aikaan tuli uusi lääkäri X:n kaupunkiin. Hän oli\nprofessorin sisaren poika, ja hän otettiin talossa vastaan niinkuin\nrakas poika. Eedit varsinkin iloitsi hänen tulostaan, koska isältään\nkuuli, että serkku oli nuori mies, jolla oli runsaat tietovarat,\nja hän riemuitsi jo ennakolta sisältörikkaista keskusteluista\nja viehättävistä lukuhetkistä, joita varmaankin tarittaisiin.\nSerkku Oskari näyttikin olevan vilkas seuramies, jota lääkärin\nammatti miellytti samassa määrässä, kuin professoria ja Eeditiä.\nHe olivat senvuoksi tuskin puolen tuntia olleet yhdessä, kun jo\npunoutui mieltäkiinnittävä keskustelu. Ei voi soimata nuorta\ntohtoria, vaikkakin hän melkein ällistyi nähdessään Eeditin ottavan\nkeskusteluun osaa ja hämmästyi hänen tiedoistaan ja harrastuksistaan.\nEikä sekään ollut ihmeellistä, että hän siitä hiukan harmistui.\nSiihen aikaan ei katsottu tarpeelliseksi eikä sopivaksikaan,\nettä naisella oli muita kirjallisia tietoja, kuin nuo kaikkein\nyksinkertaisimmat, joita koulu opetti, ja joiden täysi määrä oli\nsaavutettu 14:n vuoden iässä. Eedit ei kuitenkaan kuulunut niihin\nnaisiin, jotka naurettavalla tavalla kerskuvat tiedoistaan tai\nkainostelematta ja vakuuttavalla varmuudella väittelevät jokaisen\nkanssa opillisista aineista, mutta hän oli tottunut vapaasti ja\npeittelemättä lausumaan ajatuksensa isälleen sekä tyynesti ja\nvakavasti keskustelemaan sivistyneiden miesten kanssa. Hänen ei\nkuullut milloinkaan puhuvan tuota iloista sisällötöntä lipilaaria,\nmikä on niin tavallista nuorten tyttöjen ja nuorten miesten kesken\ntanssisaleissa ja muissakin seuroissa, osaksi ei tehnyt hän sitä\nperiaatteesta, osaksi oli hänellä aina parempaa puhuttavaa.\nNuorten tyttöjen opillisia tietoja pidettiin niihin aikoihin\nepänaisellisuuden merkkinä ja nuori tohtori Bernhard pahasti\nhämmästyi huomatessaan serkkunsa tuollaiseksi \"sinisukaksi\".\n\nYmmärtävä nuori lukija, joka on tottunut arvailemaan romaanien\nlopputulosta, tai ehken ollut tilaisuudessa sellaista elämässä\nnäkemään ja kokemaan, arvelee varmaan: -- Kyllä hän vielä tyttöön\nihastuukin. -- Ja minä voin yhtähyvin nyt kun sittekin sanoa, että\ntodellakin niin kävi, mutta ei huolita kiirehtiä kertomuksen edelle.\n\nJa seuraavana päivänä toi tohtori Bernhard kasan kirjoja,\nmieltäkiinnittäviä teoksia, joista professori tyttärineen siellä\nkaukana maaseutukaupungissa ei ollut kuullut puhuttavankaan, ja nuo\nkolme oppinutta olivat unohtaa koko mailman menon selaillessaan niitä\nja lukiessaan kappaleita niistä toisilleen, kun lisäksi vielä nuori\ntohtori kertoi jännittävistä tapauksista käytännön alalta, uusista\nkokeiluista ja keksinnöistä.\n\nKun tohtori taas palasi yksitoikkoiseen nuorenmiehenhuoneeseensa,\ntäytyi hänen väkisinkin ajatella tuota omituista nuorta tyttöä. --\nMiten narrimaista, että tuollainen nuori nainen istui kuuntelemassa\nopillisia keskusteluja, ajatteli hän; mutta hän näyttää voivan\nseurata. Varmaankin on hän lukenut paljon ja perinpohjaisesti.\nAikansa olisi hän kuitenkin oikeammin käyttänyt, jos olisi pysynyt\nnypläystyönsä tai ompelunsa ääressä, siitä olen vakuutettu, Uh,\nmiten epänaisellista tutkia lääketiedettä! Kenties haluaisi hän\ntarttua leikkausveitseenkin. No kaikkea vielä, ei se sovi naiselle.\nMuuten olisi tyttö miellyttävä. On hellä ja huomaavainen isäänsä\nkohtaan, heidän välillään on oikein kaunis suhde. Sitäpaitsi on hän\nvaatimaton, joistakuista lausunnoistaan vain voin päättää, että\nhänellä on harvinaiset tiedot. Kun tarkastelee hänen ulkomuotoaan,\nluulisi häntä tuiki tavalliseksi tytöksi, jollei ota huomioon hänen\nviisasta katsettaan ja ajattelevaa otsaansa.\n\nSeurasi ihana aika. Vanha professori ihan elpyi uudelleen, Eedit\nahmien ahmi kirjat, joita nuori serkkunsa hänelle lainasi,\neikä serkku voinut olla mieltymättä tuohon tiedonhaluiseen,\nsyvämietteiseen, uuraaseen tyttöön.\n\nEräänä päivänä, kun tohtori taaskin oli professorin luona, näyttäytyi\nAnna ovessa ja pyysi Eeditiä silmänräpäykseksi keittiöön. Hän meni ja\nherrat kuulivat hänen päästävän kauhunhuudahduksen. Kalman kalpeana\npalasi hän takaisin.\n\n-- Anna raisu on lihakirveellä melkein katkaissut sormensa. Hyvä\nOskari, sinun pitää heti auttaa häntä.\n\n-- Kas tässäpä, nuori tohtori, pannaan lääkärirohkeutesi kovalle\nkoetukselle, ajatteli Oskari ilkkuen.\n\nHän ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan, käski vain sairaan sisälle.\n\n-- Tässäpä saan erinomaisen tilaisuuden antaakseni sinulle\nkäytöllistä opetusta sitomistaidossa, sanoi hän leikillään. -- Mutta\nEedit loi häneen nuhtelevan katseen ja huomautti ranskankielellä\nasettaessaan Annaa nojatuoliin:\n\n-- Kuinka voit laskea leikkiä tällaisena hetkenä? Näethän, että hän\ntuntee tuskaa ja sitäpaitsi on peloissaan tapahtuvan toimituksen\njohdosta.\n\nNuori lääkäri oli kahden vaiheilla, hämmästyisikö vaiko pahastuisi\ntästä huomautuksesta ja vaikeni senvuoksi sekä alkoi riisua kättä,\njoka oli kiedottu karkeaan vaatteeseen. Hän oli päättänyt koetella\nEeditiä ja antoi hänen siksi olla apunaan sitomisessa, pakotti\nhänen tarkoin tarkastamaan haavaa, koskettamaan runsaasti vuotavaan\nsormeen, joka ainoasti nimeksi riippui kiinni kädessä, kuvaili ja\nselitteli aina samassa oppineeseen, tieteelliseen tapaan. Nuori tyttö\noli hieman kalpea, mutta katse ei säikkynyt, käsi ei vähintäkään\nvavahtanut, kun hän taitavasti ja vikkelästi autteli tohtoria ja\nmielenkiinnolla kuunteli hänen selityksiään. Tohtoria harmitti\nhänen rohkeutensa, viisautensa ja käsityskykynsä, ja hänen täytyi\nkuitenkin ihailla niinhyvin sitä kuin hänen kätevyyttään, hänen\nhellää, tosinaisellista huolenpitoansa potilaasta ja hänen valpasta\ntieteellistä harrastustaan.\n\n-- Ei siis mikään saamaton haikailija eikä saamaton kuhnuri, ei\nepänaisellinen eikä kovasydämminen, päätteli Oskari ja puri huultaan.\n-- Ja nyt lepoa ja varovaisuutta, sanoi hän, kun side oli valmis.\nKättä ei saa käyttää, ennenkun sormi on kasvanut sijoilleen.\n\n-- Mutta mitä minä sitte voin tehdä? huudahti Anna säikähtyen.\n\n-- No, tyynnyhän nyt, lohdutti Eedit ystävällisesti. Saanhan minä\nauttaa.\n\n-- Tahtoisin kernaasti nähdä sen sopan, jonka hän keittää, ajatteli\ntohtori ja pyyhki käsiään ivallisesti hymyillen. Ja ääneen hän lisäsi:\n\n-- Sinä Eedit, joka tutkit näitä seikkoja, saat tarkata potilasta,\nminä sitte väliin katson häntä.\n\nEedit lupasi, ja serkku Oskari lähti sekavin tuntein. Hän ei voinut\nsalata itseltään, että Eedit oli herättänyt hänessä vilkasta\nmieltymystä, ja hän oli iloinen, kun sai syytä usein käydä\nsukulaistensa luona. Hän kävikin jokikinen päivä, muka sairasta\nkatsomassa. Eedit oli täsmällisesti noudattanut kaikkia määräyksiä,\neikä tohtorilla ollut muistutuksen sijaa. Hän todella toivoi\npääsevänsä sanomaan: -- Siinä se nähdään, kun naisväki ryhtyy moiseen\ntyöhön. -- Mutta ei saanut syytä. Väliin jäi hän päivälliselle tai\nteelle. Kunnon tohtorimme ei ollut mikään herkkusuu, joka tarkoin\nnuuski joka ruokalajin ja pippuri- ja suolamäärän niissä, mutta\nhän harrasti innokkaasti naisen taloudellista kasvatusta ja teki\nehdottoman erotuksen naisen ja miehen töiden ja harrastuksien\nvälillä. Senvuoksi tutki hän Eeditin liemiä ja muhennoksia vain\nvikoja keksiäkseen ja \"saadakseen vettä myllyynsä\" sillä hänestä\noli aivan mahdotonta, että yhtäaikaa voi keittää liemiä ja tutkia\nlääketiedettä. Siitä huolimatta tuli päivällinen pöytään niin\nmaukkaana ja hyvin valmistettuna, kuin vain voi toivoa, ja Eedit\ntarjoili tyynesti, miellyttävästi ja huolta pitäen, mikä sopi hänelle\nsanomattomasti.\n\n-- Varmaankin on hän hankkinut emännöitsijän täksi aikaa, tuumi\ntohtori. -- Mutta kun hän meni kyökin läpi Annaa katsomaan, ei hän\nnähnyt muuta kuin puolikasvuisen tytön, joka siellä hääräili ja\nhommaili. -- Anna kait on päänä kuitenkin ja ohjaa tyttöä, arveli\ntaas tohtori.\n\nMutta eräänä päivänä tapasi hän hämmästyksekseen Eeditin hihat\nkäärittyinä suuri esiliina edessä korppuja leipomassa.\n\nTohtori jäi ällistyneenä ovelle, mutta Eedit pyyhkäsi tyynesti\nkättään ja ojensi sen tohtorille tervehdykseksi.\n\n-- Tätä en toki luullut saavani nähdä, huudahti tohtori.\n\n-- Sitäkö, että leivon korppuja, kysyi Eedit nauraen.\n\n-- Sitä juuri. Puhutaanko siitäkin lääkeopillisissa kirjoissasi?\n\n-- Ei, mutta meidän naisten täytyy olla monipuolisia, olin sanoa\njokapuolisia, vastasi Eedit huoahtaen.\n\n-- Ja senvuoksi sinä huokaat, sanoi tohtori ja seurasi ihaillen\nnuoren serkkunsa tottumusta ja taitavuutta todistavia liikkeitä.\nSinun ei tarvitse suunnata voimiasi eikä mieltäsi kahteen suuntaan,\nvalitse jompikumpi.\n\n-- Se ei käy päinsä, vastasi Eedit vakavasti. Olen kyllä ajatellut\nasiaa monet kerrat. Kirjojani en tahdo eikä minun tarvitsekaan\njättää, mutta tyttärenä ja emäntänä en myöskään voi jättää taloutta\noman onnensa nojaan. Elä sinä suinkaan luule, että minä joka päivä\nolen näin harras taloustoimissa. En ensinkään, Anna on minun kotoinen\nkaitselmukseni, ja ainoastaan kun hän ei pysty hoitamaan tehtäviänsä,\nryhdyn minä taloustoimiin.\n\n-- Mutta sittenpä en käsitä, kuinka sinä voit menetellä noin\ntaitavasti. Pantaisiinpa vain minut leipomaan, niin varmaankin\ntekisin hyvin kelvotonta leipää.\n\nEedit nauroi.\n\n-- Me naiset olemme aivan toista ainesta kuin te miehet, sanoi hän\nleikillään ja lisäsi sitte vakavammin: -- Te halveksitte meidän\nintelligenssiämme, mutta kaiken lopuksi me kuitenkin -- -- --.\n\n-- Jatka vain.\n\n-- En, en tahdo lausua sitä ajatustani. Ei moni vanhempi ja\nkokeneempikaan ole päässyt selvyyteen siitä. Kas niin, herraseni,\nmene nyt sisälle isän luo, tämä on heti lopussa, ja sitte käymme\nyhdessä sairasta katsomassa.\n\nEedit oli pyytänyt isältään, että saisi ruveta lukemaan serkkunsa\nkanssa. Isä oli mielellään suostunut tuumaan ja illalla piti asia\nratkaista. Kun Eedit kysyi, luuliko Oskari ehtivänsä lukemaan hänen\nkanssaan muutamia aineita, vastasi hän hitaasti:\n\n-- No, miksikä en.\n\n-- Mutta sinua kenties ei haluta, sanoi Eedit. Siinä tapauksessa\njätämme koko jutun. Voinhan edelleenkin lukea isäni johdolla sekä\nitsekseni. Isäni sanoo, että hän on vanha ja ränsistynyt, ettei hän\nenää voi seurata aikaansa etteikä hänen muistinsa eikä voimansa riitä\nlukemaan kaikkea uutta, mitä yhtenään ilmestyy. Sentakia ajattelimme,\nettä sinä -- -- -- mutta jollet sinä tahdo, niin olkoon olollaan.\n\n-- Ei, kyllähän minulla aikaa on, vastasi tohtori ja huomattuaan\nvanhan professorin vaipuneen sanomalehtensä lukemiseen jatkoi hän:\n\n-- Minusta sinä vaan voisit käyttää aikasi paljon parempaan.\n\n-- Miten niin? kysyi Eedit.\n\n-- Ompelisit, kutoisit ja tekisit sitä kuin muutkin naiset tekevät.\n\nEedit loi häneen katseen, josta kuvastui pettymystä, surua ja\nsuuttumusta.\n\n-- Sinäkin, sanoi hän hitaasti.\n\n-- Ovatko siis muutkin ennen minua antaneet sinulle tämän neuvon?\n\n-- Ovat, kaikki ihmiset, paitsi isä, mutta minä luulin -- -- minä\nolin ajatellut, että valistunut mies, kuten sinä, toki tietäisi,\nmiten ihana kutsumus lääkärinammatti on, ja toivoisi, että useat sen\nalan valitsisivat.\n\n-- Tuo on kaikki varsin hyvin sanottu, sanoi tohtori hiukan\nkärsimättömästi, mutta sanoppas minulle, ole niin hyvä, miten kävisi\nkotien, talouden ja lasten, jos kaikki naiset alkaisivat lukea?\n\n-- En olekaan sanonut, että kaikkien naisten tulisi lähteä\nlukutielle. Mutta naisten, kuten miestenkin joukossa on erilaisia\ntaipumuksia. Anna kunkin seurata omaansa, jolleivät lähimmät\nvelvollisuudet tee sitä mahdottomaksi.\n\n-- Kas siinä juuri, mitä tahdoin sanoa, huudahti tohtori, naisen\nvelvollisuudet rajoittuvat talouspiirin sisäpuolelle eikä\nlukuhuoneeseen.\n\n-- Missä niin on kirjoitettu? kysyi Eedit. Minä tietysti myönnän\nolevan aivan luonnollista, että kodissa vaimo hoitaa taloutta ja\nmies lukee tai hoitaa virkaansa, mutta naimaton nainen, jolla ei ole\ntaipumusta tai halua ompelemiseen tai keittämiseen, olkoon oikeutettu\nharjoittamaan lukujaan, jos hänellä siihen on aikaa ja varaa sekä\nhalua ja lahjoja. Näetkös, Oskari, kun olin vielä pieni lapsi, oli\nminulla jo lukuhalu. Nuket ja ompeleminen eivät minua laisinkaan\nhuvittaneet. Isä ei suinkaan aikonut minusta mitään \"sinisukkaa\",\nmutta huomatessaan minun palavan opinhaluni rupesi hän pitämään\nhuolta luvuistani, ja hänen tahdostaan olenkin saanut melkein pojan\nkasvatuksen. Mistä sainkin tämän lukuhaluni? Mikseivät tavalliset\ntyttöjen leikit minua huvittaneet? Miksi kiinnyin enemmän kirjoihin\nkuin käsityöhön? Alussa minun kasvatukseni oli samanlainen kuin\nmuidenkin pienten tyttöjen.\n\n-- No, voihan tämä olla poikkeustapaus, sanoi tohtori vielä hieman\nepäilevän näköisenä. -- Mutta jos menet naimisiin, Eedit, niin mistä\nHerran nimessä saa miehesi vaatetta ja ruokaa?\n\n-- Vuosi takaperin olisin varmasti vastannut, että antaisin\npalvelijain niistä pitää huolen, mutta _nyt_ vastaan:\n\n-- Ellei minulla olisi varaa pitää niin monia tai niin taitavia\npalvelijoita, että he pystyisivät niistä huolta pitämään -- tosin\nminun johdollani -- sanoisin jäähyväiset kirjoilleni ja sitaisisin\ntalousesiliinan eteeni. Sillä jos kerran menen naimisiin, koskee\nensimmäinen velvollisuuteni kodin hoitoa, siihen vakuutukseen olen\ntullut. Mutta senpävuoksi juuri en menekään naimisiin, ennenkun\ntapaan miehen, jonka takia iloiten uhraan rakkaat, rakkaat kirjani.\n\n-- Siihenpä ei lie pitkiä aikoja, nauroi tohtori, -- Amor on aika\nveitikka.\n\n-- Niinhän sanotaan. Sen varalta en menekään varmasti vakuuttamaan,\netten koskaan mene naimisiin, sillä eipä tiedä, miten vielä mieli\nkääntyy, mutta _nyt_ en voi kuvitellakaan, miltä mailma näyttäisi,\nkun miehen tähden jättäisin kaiken, mikä minulle on kallista ja\nnykyiset harrastukseni.\n\n-- Kun näin olen päässyt huolistani tulevan miehesi suhteen, niin\nvoimmehan sitte alottaa lukemisen.\n\n-- Kiitos, hyvä Oskari, huudahti Eedit iloissaan.\n\n-- Mutta sittenkin on minusta synti, että niin kaunis ja miellyttävä\ntyttö kuin sinä -- -- --\n\nEedit keskeytti hänet ja sanoi vakavasti, melkein ankarasti:\n\n-- Oskari, jos tahdot pysyä ystävänäni, niin sinun täytyy luopua\ntuosta tavastasi, jota miehet tavallisesti käyttävät nuoria tyttöjä\nkohtaan. Minä vihaan kohteliaisuuksia sekä pintapuolista, kevyttä\nja sisällötöntä puhetta. Puhuttele minua kuin toveriasi ja muista\nkerrankin, että imartelu ei minua vähääkään miellytä, päinvastoin on\nse hyvin kiusallista.\n\n-- Mutta, intti tohtori itsepäisesti, se on totta, että olet\nsilmissäni kaunis. Tiedäthän sen itsekin.\n\n-- Tiedän kyllä, että minulla on säännölliset piirteet ja heleä\nhipiä, myönsi Eedit suorasti -- Olen rakkaan isäni näköinen, ja\nolen siitä sangen iloissani, mutta ei sinun eikä kenenkään muunkaan\ntarvitse sitä minulle kertailla. Ei luullakseni pistäisi päähäsikään\nsanoa sellaista jollekin miehelle.\n\n-- Ei toki. Mutta naiset kernaasti sitä kuuntelevat, sanoi tohtori\nkevyesti.\n\nEeditin silmät salamoivat.\n\n-- On naisia, jotka ovat niin turhamaisia senvuoksi, etteivät ole\nparempaa oppineet, ja juuri te miehet enimmäkseen heihin sen luulon\nistutatte että heidän arvonsa on kauneus, jota he eivät itse ole\nitselleen hankkineet, eivätkä myöskään pysty säilyttämään. Mutta ei\nkaikille nämä kohteliaisuudet ole mieleen. Moni nuori tyttö punastuu\nkuullessaan imartelua, jota tuhlaamalla hänelle tuhlataan, sillä\nhän joutuu hämilleen eikä tiedä, mitä vastata, ja silloin olette te\nvalmiit huomaamaan, että hän tuli imartelusta hyvilleen.\n\n-- Puhutpa kuin vanha kokenut nainen, sanoi tohtori puoleksi ivaten,\npuoleksi myöntäen.\n\n-- En ole juuri kumpikaan, mutta olen pitänyt silmäni auki ja\nmonastikin harmistunut seuraelämän epäkohtiin.\n\n-- Olkoonpa, myönsi tohtori sytyttäen uuden sikaarin, mutta ainakin\nne naiset, joita tähän saakka olen tuntenut, sisareni niihin\nluettuina, rakastavat imartelua ja pintapuolista puhetta. Minä en ole\nniitä miehiä, joita moinen huvittaisi, mutta mistäpähän sitä puhuisi\nnaisten kanssa?\n\n-- Et ole koettanut puhua heidän kanssaan järkevistä asioista.\nSisariasi en tunne, mutta tunnen moniaita kunnon tyttöjä, jotka\nharrastavat kaikkea, mikä on suurta, ihanaa ja jaloa. Tuntisitpa\nvain ystäväni Maria Stålen ja Jennyn, tuon pikku opettajan, ja vielä\nmuitakin oivia esimerkkiä.\n\n-- No sittenpä tämä on tavattoman siunattu seutu, ainakin mitä kunnon\ntyttöihin tulee, sanoi tohtori hymyillen.\n\n-- En tiedä, olen niin vähän käynyt muilla seuduilla, mutta\nluulen vaan teidän miesten kerran saaneen niin nurinkuriset\nkäsitteet tytöistä, ja minusta tuntuu, kuin tahtoisitte heidät\npysymään sellaisina ja jäämään sellaisiksi, joiksi työttömyys ja\nhengenviljelyksen puute on heidät tehnyt.\n\n-- Sinä puhut naisesta, ikäänkuin et itse nainen olisikaan.\n\n-- Niin, myönsi Eedit hymyillen -- en tosiaankaan ole pitänyt itseäni\noikein naisena. Jo pienestä pitäen olen huomannut itselläni olevan\nniin peräti erilaisia harrastuksia, kuin muilla tytöillä, olen eniten\nollut isäni ja kirjaini parissa ja paitsi sitä ovat kaupungin naiset\naina pitäneet minua jonkinlaisena epäsikiönä. Senvuoksi minä naisista\npuhuessani tavallisesti käytän nimitystä \"he\" ikäänkuin itse olisin\nmies.\n\nSerkku Oskari pudisti tyytymättömänä päätään.\n\n-- Eräs ranskalainen kirjailija sanoo, että naisellisuus on naisen\nsuurin hyve, sanoi hän. -- Jos nyt tämä häneltä puuttuu, mikä hän\nsilloin on?\n\n-- Ensiksi pitää olla selvillä, mitä naisellisuudella tarkoitetaan,\nhuomautti Eedit vilkkaasti. -- Jos se on turhamaisuutta,\npintapuolisuutta, ajattelemattomuutta, avuttomuutta, ei kannata sitä\nkovinkaan havitella. Minun luullakseni oikeaan naisellisuuteen kuuluu\nhyvyys, uhraavaisuus, hellyys ja vaatimattomuus, ja nämä kaikki voi\nomata nainen, joka on antautunut lukutielle.\n\n-- Puhut kuin kirjasta, serkku hyvä, sanoi tohtori vähän terävästi.\n-- Minä vain pahoin pelkään, että naiselle, joka on hautautunut\nkirjoihinsa, ensiksikin on vaikeaa olla nöyrä ja vaatimaton siitä\nsyystä, että hän huomaa, miten paljon hän tiedoissaan on muita naisia\nedellä, enkä sitäpaitse ymmärrä, missä hän osottaa uhraavaisuuttaan\nja niitä muita kauniita ominaisuuksiaan, kuu hän istuu ja lukee\npäivät pitkät.\n\n-- Mutta en minä tarkoita, että hän aina vaan lukisi ja lukisi, vaan\nettä hän kartuttaisi tietojaan, sivistäisi itseään ja hyödyttäisi\nsitte lähimmäisiään sillä, mitä on oppinut.\n\n-- Vai niin, vai niin, vai aijot sinä oikein ruveta harjoittamaan\nlääkärin tointa, nauroi tohtori.\n\n-- Jumala suokoon, että niin pitkälle pääsisin, vastasi Eedit niin\nlämpimästi ja vakavasti, että tohtori herkesi nauramasta.\n\nHe istuivat hetken äänettöminä. Nuoren tohtorin täytyi sydämmessään\nmyöntää Eeditin monessa kohden puhuneen oikein, mutta hän ei\nvieläkään halunnut luopua periaatteestaan eikä niistä mielipiteistä,\njoita hänellä tähän saakka oli ollut naisista.\n\n-- Kysytään paljon työtä ja vaivaa, ennenkun voi saavuttaa kaikki\nne tiedot, joita taitava lääkäri tarvitsee, alkoi tohtori nyt\nentistään vakavampana. Ja jos tahtoo seurata aikaansa, saa lukea\nyhä vaan läpi koko elämän. Entäs käytännöllinen lääkärintoimi,\npelkäänpä sinun katselevan sitä liian romanttisen runolliselta\nkannalta. Voihan se olla kaunista kaikki tuo, mitä romaaneissa\nkerrotaan armeliaisuussisarista, jotka kostuttavat sairaan huulia\nraittiilla vedellä ja valvovat heidän vuoteidensa ääressä. Ja sitte\nse loppuu pieneen rakkausjuttuun. Mutta tuleepa siinä monta kovaa\nhetkeä, paljon huolta ja vaivaa puhumattakaan kauheista silpomisista,\nhaavoista ja kaikenlaisista vahingoista, tarttumista ja myrkytetystä\nilmasta. Ei ole leikkiä lääkärin toimi.\n\n-- Ja sinä luulet, ettei minun voimani, rohkeuteni ja haluni\nriittäisi kestämään kaikkia vaikeuksia? kysyi Eedit.\n\nVanha professori oli pannut pois sanomalehtensä ja kuunnellut jo\nhetken aikaa nuorten keskustelua. Hän nousi tuoliltaan, laski kätensä\ntyttärensä päälaelle ja sanoi:\n\n-- Tämä tyttönen on seurannut minua sairashuoneisiin ja sairaiden\nluo köyhien majoihin aina 15:nnestä ikävuodestaan saakka. Hän on\nnähnyt monenlaisia kipuja, on monasti ollut apunani sitomassa\nkatkenneita luita ja ruhjoutuneita jäseniä eikä ole peräytynyt.\nOlen antanut hänen kulkea mukana koetellakseni häntä, ja hän on\nkoetuksen kestänyt. Hän on kuin luotu lääkäriksi. Hänellä on kaikki\nsiihen vaadittavat ominaisuudet. Minä olen ollut lääkärinä lähes\n50 vuotta, olen nähnyt paljon kurjuutta ja tullut vakuutetuksi,\nettä naislääkäreistä olisi suuri siunaus ihmiskunnalle. Naisella\non hienompi huomiokyky, hän on hellempi ja kärsivällisempi kuin me\nmiehet ja esimerkiksi lastentauteihin meitä miehiä paljon sopivampi\npuhumattakaan kaikista niistä naisista, joita olisi voitu pelastaa\nkuolemasta ja kituvasta elämästä, jos olisi ollut naislääkäreitä,\njoille olisivat vaivojaan valittaneet, sillä monet häpeävät puhutella\nmieslääkäriä siksi kunnes jo asia useinkin on auttamattomissa.\nIloani ei voi sanoin kuvata, kun huomasin Eeditin taipumukset. Olen\npitänyt häntä suurena Jumalan lahjana. Tiedän, ettei tähänsaakka ole\nkuultu puhuttavankaan tieteellisesti sivistyneestä naislääkäristä,\nei ainakaan meidän maassa -- taitavia puoskareita kyllä on ollut\n-- ja luulen varmaan, että monia vastuksia nousee Eeditin tielle,\nmutta niinkauvankun minä elän, tahdon kaikin voimineni hänen\nasiaansa edistää. Toivon senvuoksi, että sinä, hyvä Oskari, --\ntietysti palkintoa vastaan tuhlatusta ajastasi ja vaivastasi --\nryhdyt ohjaamaan Eeditin niinhyvin tieteellistä kuin käytännöllistä\nopetusta, kunnes saan nähdä, onko mitään mahdollisuutta hänelle\npäästä kuuntelemaan luentoja yliopistossa. Minulla on vanhoja toveria\nprofessorien joukossa, minä kirjoitan heille. Tahdothan sinä ottaa\nohjataksesi häntä niinkauvan?\n\nTohtori Bernhard kumarsi vakavasti ja lupasi.\n\nKalpeana ja säteilevin silmin oli Eedit kuunnellut isänsä puhetta. Ja\nsuudeltuaan häntä hellästi kiitollisuuttaan näyttääkseen kiirehti hän\nomaan huoneeseensa saadakseen rauhassa ajatella tulevaisuuttaan ja\nrukoilla Jumalalta voimaa ja siunausta.\n\nTohtori Bernhardilla oli suuri kirjasto ja laveat tiedot. Paitse sitä\noli hän mies, joka rivakasti vei perille sen, mihin kerran ryhtyi. Jo\nseuraavalla viikolla alkoivat Eeditin lukulunnit.\n\nPaitse niitä tunteja, jolloin tohtori tuli Eeditin luo lukemaan hänen\nkanssaan, määräsi hän, mitä teoksia hänen omin päinsä tuli lukea.\nSen lisäksi kulki Eedit hänen kanssaan kaupungin sairashuoneella\nsairaita katsomassa. Aina silloin oli vanha professori mukana, joka\nmitä hartaimmin seurasi tyttärensä opintoja. Mutta olisipa kuultu\nkaupunkilaisten arvelu asiasta! Jos ennen Eeditin kasvatus heistä oli\nollut kiero ja hän itse paikallaan epäkelpo, oli hän nyt suorastaan\nhäpeämätön, narrimainen, melkeinpä järjiltään.\n\nMutta Eedit kulki tietään tyynesti ja huoletonna. Hänellä oli suuri\ntarkoitusperänsä silmäinsä edessä.\n\n\n\n\n26.\n\nPerheneuvottelu.\n\n\nMiten vanha sinä nyt olet, Amy, kysyi herra Lundin eräänä iltana, kun\nkoko perhe oli koolla ruokasalissa, missä pari pahaista talikynttilää\ntuikutti.\n\n-- Kaksikymmentä vuotta, vastasi Amy ihmeissään, melkeinpä\nloukkaantuneena.\n\n-- Kohta ei siitä enää sovi pitää kovin tarkkaa lukua, isä hyvä,\nehätti rouva Lundin puoliääneen, puoleksi leikillään.\n\n-- Miksikä ei? kysyi isä suuresti kummastuen.\n\n-- Katsos, selitti äiti vähän epäröiden ja yhäkin vielä matalalla\näänellä, jotteivät lapset kuulisi, kun tyttö on yli kahdenkymmenen,\nei pidä -- -- -- ei ole tarpeellista -- -- -- viettää juuri jokaista\nsyntymäpäivää. Tiedäthän isä mailman mielen. Kun tyttö ei enää\nole nuori, ei häntä kukaan huomaa, vaikka hän olisi miten hyvä ja\nkunnollinen tahansa.\n\n-- Mutta ethän kai tarkoittane, että kahdenkymmenenvuotias tyttö\nvielä olisi vanha?\n\n-- En, en, mutta näes, jos antaa ihmisten tietää, milloin hän täyttää\n21, 22 ja 23 vuotta, pitävät he kyllä tarkkaa lukua miten pitkällä on\n25:een ja 30:een.\n\n-- En ymmärrä äiti, miksei voida jutella hauskemmista asioista, sanoi\nAmy kärsimättömästi. Hän oli itse hyvin levoton, että oli täyttänyt\n20 vuotta ja mielikarvaudella ajatteli hän, ettei vielä ainoatakaan\nkosijaa ollut ilmestynyt. Alicella oli niitä jo puoli tusinaa.\n\n-- Pitihän minun vastata isälle, puolusteli äiti.\n\n-- Minulla onkin juuri ehdolla keskusteluaine, sanoi herra Lundin, ja\nhuolen varjo laskeusi hänen ryppyiselle otsalleen.\n\n-- Mikä niin? kysyi joku pikku tytöistä vilkkaasti ja uteliaana.\n\n-- Ei se juuri sinua koske, typykkäni, vastasi isä hellästi ja veti\ntytön syliinsä.\n\n-- Mutta koskee se meitä kaikkia.\n\nAmy istui ja nypläsi hienoa pitsiä. Hänkin loi odottavan katseen\nisään.\n\n-- Sinä tiedät, Amy, alkoi herra Lundin hetken vaiettuaan, että\nolemme antaneet sinulle parhaimman kasvatuksen, minkä olemme voineet.\nMinä kyllä toivoin sen käyvän toisella tavalla, perinpohjaisemmin,\nmutta on myöhäistä siitä enää puhua. Kuitenkin on se maksanut meille\njotenkin paljo, ja hyvä lapsi koettaa aina myöhemmin työllään palkita\nvanhempainsa vaivat joko ollen apuna kotona tai ansaitsemalla itse\nleipänsä.\n\nÄiti loi pikaisen, aran katseen Amyyn. Hän tiesi että tästä aiheesta\nAmy kaikkein vähimmin tahtoi puhua.\n\nIsä jatkoi:\n\n-- Olin aina toivonut, että sinä, Amy, vanhimpana tyttärenä piankin\nrupeaisit äidille avuksi, mutta -- -- --\n\n-- Onhan hän minua auttanut, kiirehti rouva Lundin huomauttamaan.\n\n-- Niin sinä sanot, sillä sinä olet heikko, liian heikko ja hellä\näiti. En tahdo soimata sinua tästä kauniista ja luonnollisesta\ntunteesta, sanoi herra Lundin ja puristi vaimonsa kättä. -- Toivon\nvain, että Amyn itsensä takia käyttäisit häntä enemmän apunasi.\n\n-- Hän on vielä nuori, isä.\n\n-- Hän on 20 vuotta vanha eikä tietääkseni ole muuta tehnyt kuin\nhuvitellut ja kulkenut katuja Alice Lagerin kanssa. Moni nuori\ntyttö saa jo paljoa aikaisemmin tehdä jotain hyödyllistä. Sinä,\nrakas vaimoni, istut ja ompelet myöhään yöhön. Miksi en näe Amyn\nmilloinkaan tekevän muuta kuin noita hetaleitaan ja pitsejään tai\nkorkeintaan itselleen leningin, mutta silloinkin sinä autat häntä?\nJollei hän tahdo ommella, voisi hän hoitaa taloutta. Elä sanokaan,\nettä hänellä on viikkovuoronsa. Juuri päivällisaikaan näkee hänet\naina kävelyllä, sillaikaakun sinä tärvelet heikot silmäsi hellin\nääressä. Tiedän kyllä, miten hän hoiti taloutta, kun sinä talvella\nolit kipeänä. Olen sanonut kaiken tämän näyttääkseni, ettei Amysta\ntähän saakka ole ollut suurtakaan apua ja että nyt jo olisi aika sitä\nhäneltä vaatia.\n\n-- Mutta mitä Herran nimessä sinä häneltä vaadit sitte? kysyi äiti\nnyreästi.\n\n-- Siitähän meidän nyt juuri pitäisi päättää. Kuten tiedät on minulla\nsuuria menoja Ruudolfin takia. Poika rukka on kyllä säästävä ja\nhuolellinen, mutta oleskelu lukiossa, huoneen vuokra, ruoka ja kirjat\nvaativat kuitenkin melkeän summan meikäläisiin oloihin nähden. Pojat\ntäällä kotona tarvitsevat rahaa kouluunsa ja kirjoihinsa, samoin\npikkutytöt. Minulla ei ole varaa pitää huoneessani hyödyttömiä\nihmisiä.\n\n-- Miten sydämmettömästi voit puhua! Oma lapsesi.\n\n-- Voi se kuulua kovalta. Mutta jos tietäisit miltä tuntuu, kun on\nuppoamaisillaan velkoihinsa, ja menot yhä vaan kasvavat eikä tiedä\nmistä ottaa tarpeisiinsa. Enhän voi tehdä vääryyttä nuoremmille\nlapsille. Mitään perintöä en voi heille jättää, kun kuolen, saakoot\nsiis edes sivistystä ja sellaisen kasvatuksen, että voivat tulla omin\nneuvoin toimeen, kun minä poistun.\n\nHerra Lundin nojasi otsaansa käden varaan ja istui hetken vaiti.\nHänen vaimonsa huokasi syvään ja sanoi viimein:\n\n-- Jos voisimme vieläkin supistaa menojamme -- -- --\n\n-- Tiedän, että olet koettanut kaikki, mitä olet voinut, olet tehnyt\ntyötä, olet valvonut ja raastanut. Usko minua, minun on ollut vaikea\nsitä katsella. Sinä et voi tehdä enempää, ei yksikään vaimo voisi.\nJos Amysta kerran tulisi yhtä uhraava vaimo ja äiti, -- --\n\n-- Suokoon Jumala, ettei hänen ikinä siksi tarvitse tulla, sanoi äiti\nhuoaten, ja Amy ajatteli: -- Se ei milloinkaan tapahdu!\n\n-- Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo muassaan, sanoi herra Lundin\nvakavasti.\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Amy nypläsi niin kiivaasti, että lankakin\nvälistä katkesi, pikkulapset haukottelivat kirjojensa ääressä, ja\näiti, joka ei tahtonut lasten kuullen keskusteltavan tästä arasta\naineesta, kehoitti heitä käymään levolle. Halusta he lähtivätkin,\nkoskei isällä ollut sen hauskempaa kerrottavaa. Mennessään Agnes\nkuitenkin tokasi nenäkkäästi: -- Minusta Amy voisi opetella\nompelemaan tai pukemaan hattuja, sehän on hyödyllistä, ja se Eelin,\njoka on neiti Sundströmin luona, näyttää niin hyvältä.\n\nAmy iski vihaisen katseen pieneen, typerään sisareensa, ja äiti, joka\naina oli tottunut välittämään ja oli valmis lepyttämään vanhinta\ntytärtään, ehätti sanomaan:\n\n-- Lapsi kulta, kuinka voit noin tuhmasti puhua? Ei se työ sovi\nparempain ihmisten lapsille. Eelin on köyhän käsityöläisen tytär, ja\nse on vallan toinen asia. Ompelija ei ole herrasväkeä.\n\n-- Minusta se oli oivallinen mieleenjuolahdus, sanoi herra Lundin.\n-- Vaatteiden ompeleminen on varsin tuotteliasta, ja meidän pieni\nkaupunkimme on muutamassa vuodessa kasvanut niin suuressa määrässä,\nettä kyllä kaksikin ompelijaa kannattaisi.\n\nÄiti kääntyi Agnesin puoleen ja sanoi ankarasti:\n\n-- Mene siitä nukkumaan! -- Hän oli harmissaan ja levoton siitä,\nettä lapsi oli tehnyt sellaisen ehdotuksen. Isä, jolla ei\nollut aavistustakaan siitä, mikä sopi, oli suorastaan ottanut\nasian vakavalta kannalta, ja hän oli vuosi vuodelta tullut yhä\nitsepäisemmäksi ja mahdottomammaksi. Miten siis saada hänet tästä\najatuksesta?\n\n-- Tahtoisiko isä todellakin nähdä tyttärensä kaupungin ompelijana?\nkysyi Amy hehkuvin poskin.\n\n-- Oo, miksei, sanoi tuo parantumaton isä. Eikö ole parempi ommella\nvaatteita, kuin kuluttaa nuoruutensa huveissa ja tuhlata aikansa\nkävelemiseen ja tyhjiin lörpötyksiin?\n\nSilloin avasi rouva Lundin suunsa. Viime aikoina oli hän mikäli\nmahdollista koettanut puhua sävyisästi ja varovasti saadakseen\nmiehensä helpommin myöntymään, mutta tämä oli jo liian karkeata.\nSenvuoksi sanoikin hän suuttuneella äänellä:\n\n-- Isä, sinä et ajattele, mitä sanot. Neiti Sundström on kunniallinen\nihminen, mutta ei yksikään perhe kaupungissa ottaisi häntä\nvieraakseen. Tahdotko sinä todellakin, että Amy suletaan pois\nseuraelämästä ja että ystävät häntä halveksivat?\n\n-- Mitä sanoisi Alice, huudahti Amy kauhistuksissaan, kun sitä vain\najattelikin.\n\n-- Elleivät ystäväsi enempää ymmärrä eivätkä sinusta enempää välitä,\nkuin että halveksivat sinua senvuoksi, että itse ansaitset leipäsi,\neivät he ansaitse ystävän nimeä eikä käyne sinulle vaikeaksi jättää\nheitä.\n\n-- Elä siitä enää haasta, sanoi rouva Lundin kiivaasti. -- Amystä\nei eläissään tule ompelijaa, ei ikinä, niinkauvankun minun pääni\non pystyssä. Sitenhän heti menettäisimme kaiken toivon saada hänet\nhyviin naimisiin.\n\n-- Jokainen kunniallinen mies luullakseni ottaa ennen kunnollisen,\nosaavan vaimon, kuin jonkun tyhjäntoimittajan.\n\n-- Sitä he eivät tee, elä luulekaan.\n\n-- Olethan itsekin ollut emännöitsijä.\n\nTumma puna kohosi rouva Lundinin kasvoille, kun hän muisti tätä\nalennuksensa aikaa.\n\n-- Se ei kuulu tähän, sanoi hän hätäisesti ja lisäsi ikäänkuin\nitsekseen: -- Paitse sitä en voi juuri sanoa joutuneeni kovinkaan\nloistaviin naimisiin.\n\n-- No, et, siinä olet oikeassa, sanoi herra Lundin vitkaan ja\nkatkerasti.\n\nSyntyi kiusallinen äänettömyys. Hetken päästä sanoi herra Lundin:\n\n-- Olen nähnyt naisia myyjinä leipuripuodeissa. Mitäs siitä sanot Amy?\n\nAmy hörpisti halveksivasti huultaan.\n\n-- Myymään leipää kaikille talonpojille, piioille ja oppipojille,\nsanoi hän.\n\n-- Ohhoo, siihenkin näyt olevan liian hyvä. Mitä sinä sitte tahdot\ntehdä?\n\n-- Ainoa, mikä minusta olisi sopivaa, olisi opettajatoimi, vastasi\nAmy.\n\n-- Ahaa, nytpä johtui jotakin mieleeni, sanoi isä. -- Kauppias\nLager, Alicen isä, kysyi joku aika takaperin minulta, tiesinkö\nsopivaa kotiopettajatarta hänen nuoremmalle tyttärelleen, tuolle\nkyttyräselkäiselle Almalle. Hän kuulemma on liian heikko käymään\nkoulua. On mahdollista, että hän ajatteli Amya.\n\n-- Voisiko hän olla niin hävytön, huudahti rouva Lundin.\n\n-- Kyllä, äiti, se on niin hänen tapaistansa, sanoi Amy. -- Hän\non raaka, sivistymätön mies, ylpeilee rahoistaan ja on mielestään\nparempi muita ihmisiä.\n\n-- Mutta virkamies lienee toki ylempänä halpaa kauppamiestä.\n\n-- Rakas vaimoni, huomautti herra Lundin, jos virkamies on köyhä,\nen ymmärrä miksei hänen tyttärensä voi ottaa kauppiaan kädestä\npalkkaansa rehellisestä työstä.\n\n-- Mutta se ei saa tapahtua, tenäsi rouva Lundin, ja Amy lisäsi: --\nMitenkä voisin minä tulla sinne kotiopettajattarena, mitä Alicekin\nsanoisi! Ja Alma on sietämätön, vastenmielinen kakara, ruma ja\nviallinen. -- -- --\n\n-- Amy, Amy, varoitteli isä, voiko hän mitään muodolleen?\n\n-- Ei, mutta hän on ilkeäkin ja kiero.\n\n-- Jos häntä on laimiinlyöty ja hänelle tiuskuttu, jos hän aina\non nähnyt vanhemman, parempiosaisen sisarensa ensi sijassa, ei se\nele ihmekään. Sitä tärkeämpi on opettajan tehtävä siellä, sitä\nkiitollisempi toiminta-ala hänellä olisi, puolusteli isä.\n\n-- Amylla ei ole taipumusta opettajaksi eikä olisi viisastakaan antaa\nhänen valita sitä uraa. Sinä, isä, et milloinkaan ajattele, millaisia\nmiehet ovat. Eivätkö kotiopettajattaret tavallisesti saa jäädä\nikipäivikseen naimattomiksi ja tulevat sitte kärtyisiksi, äreiksi,\nnyreiksi, lyhytnäköisiksi ja laihoiksi. Ei! jos tytön pitää tulla\nnaiduksi, niin täytyy hänen ottaa osaa seuraelämään, olla iloinen ja\nliehakoitu, ja silloin hän tulee huomatuksi. Siinä nyt on Ragnhild\nCederskiöld. Niin jäykkä ja kylmä kun onkin, on äitinsä onnistunut\nsaada hänet naitetuksi rikkaalle paroonille.\n\n-- Ragnhildilla oli kauniit myötäjäiset, muistutti isä.\n\n-- Oli kyllä, mutta ei silti nuoren tytön tarvitse ennen aikojaan\nruveta rahan edestä työskentelemään, silloinhan heti kaikki näkevät,\nettä hän on köyhä.\n\n-- Luuletko, ettei tunneta meidän köyhyyttä? kysyi herra Lundin\nsuruisesti.\n\n-- Ei niin varmasti ja minä olen pannut parhaani, jottei Amy\nesiintyisi huonommin puettuna kuin muutkaan.\n\n-- Kas siinä se on juuri onnettomuus, sanoi herra Lundin: -- Sinä\ntahdot Amyn esiintymään rikkaana tyttönä eikä voi hän sitä tehdä\nmuuten kuin toisten siskojensa sekä sinun terveytesi kustannuksella.\n\n-- Äiti uhraa kaikkensa lapsensa hyväksi, vakuutti rouva Lundin. --\nJa mitä enemmän me uhraamme Amyn eteen, sitä parempi mahdollisuus on\nsaada hänet miehen turviin.\n\nHerra Lundin huokasi syvään. -- Mitä voisikaan tämä ihmeteltävän\nuhraava ja kestävä äiti vaikuttaa, jos hänellä olisi toiset\nmielipiteet, ajatteli hän.\n\n-- Minua ei tosin lasten opettaminen huvita, sanoi Amy, mutta jos\nolisi tarjolla johtajattaren paikka jossain koulussa, silloin\nmahdollisesti voisin myöntyä sen vastaanottamaan.\n\n-- Siihen ei ole sinulla kyllin perusteellisia tietoja, väitti isä,\neikä tarpeeksi kokemusta voidaksesi täyttää niin vastuunalaista\npaikkaa.\n\n-- Sitäpaitse on sellaisissa viroissa enimmäkseen iäkkäitä naisia,\nvanhoja-piikoja, entisiä kotiopettajattaria ja muita samanlaisia,\nhuomautti äiti halveksivasti.\n\n-- Mutta on kovin vastenmielistä olla opettajana yksityisissä\nperheissä, sanoi Amy itku kurkussa. -- Ylhäisissä ja rikkaissa\nkodeissa pidetään häntä palvelijana, ja lapset ovat hänen ainoa\nseuransa, ja sivistymättömien ja alempiarvoisten luona en tahdo olla.\nMuistan kyllä, kuinka Alicen opettajaa kohdeltiin. Lapset häntä\nkiusasivat, herrasväki ei hänestä vähääkään välittänyt, paitsi sitä\nettä hän luki lasten kanssa, piti hänen vielä ruokkia heitä pöydässä\nja käydä heidän kanssaan kävelemässä. Minä menehtyisin häpeästä, jos\nminun täytyisi kävellä oppilaitteni kanssa yleisillä kävelypaikoilla\nja siellä kohdata entisiä tuttaviani, jotka kukatiesi eivät minua\ntervehtisi.\n\n-- Sinulla on aivan väärä mailmankatsantotapa, tyttö parka, sanoi\nisä suruisesti. -- Sinä häpeät sekä työtä että köyhyyttä, joita\nkumpaakaan et voi välttää.\n\n-- Jollei valopäätä ala näkyä, huokasi äiti.\n\n-- Minä puolestani katson työnteon niinhyvin nuoren tytön kuin\nmiehenkin velvollisuudeksi, sanoi herra Lundin.\n\n-- Ei, asian laita on aivan toisin. Nuoren tytön ei tarvitse olla\nmikään työjuhta, väitti hänen vaimonsa.\n\n-- Mutta jos hän nyt joutuu naimisiin varattomalle miehelle,\nja -- -- --\n\n-- Siihen asemaan ei Amy _eläissään_ tule. Sitä en minä _ikinä_ salli.\n\n-- Eikö sittenkään, jos hän sattuisi sellaiseen rakastumaan? kysyi\nherra Lundin vakavasti.\n\n-- Ei siinäkään tapauksessa, vastasi äiti päättävästi. -- Eikä\nAmykaan milloinkaan tule niin hulluksi.\n\n-- En suinkaan. Olen jo saanut kylläkseni kärsiä köyhyyttä ja\npuutetta ja kuunnella alituisia valitusvirsiä, sanoi Amy.\n\nLevottomuus ja suru täyttivät vanhan isän mielen, kun hän katseli\ntytärtään. Vähemmän kuin kukaan oli hän saanut tuntea köyhyyden\nkouraa. Hänen piti aina olla hyvin puettu, piti saada huvitella,\nottaa osaa seuraelämään, hänen ainoa huolensa oli oma itsensä, häntä\nsäästettiin mikäli mahdollista työstä ja vaivasta, sai nukkua suureen\npäivään, ja sittekin kehtasi hän puhua köyhyydestä. Mutta olihan\nse luonnollistakin, hän kun aina vertasi olojansa Alicen ja muiden\nvarakkaampien kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan verrata itseänsä\nonnellisempiinsa; sehän vaan synnyttää kateutta ja tyytymättömyyttä,\nkun sitävastoin verratessamme asemaamme vähempiosaisten kanssa,\nmielemme täyttyy kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, ja me tyydymme\nosaamme.\n\n-- Sinulla ei niinmuodoin ole halua mihinkään, Amy, sanoi isä lopulta\nja istui hänen viereensä.\n\n-- Enhän voi sekoittua huonompiin ihmisiin ja ruveta ompelijaksi tai\npuoti-ihmiseksi, ja lapsia taas en voi sietää, vastasi Amy. Enkä\nymmärrä, miksi isä välttämättä tahtoo minut pois luotaan, lisäsi hän\nitkusilmin.\n\nHerra Lundin laski ystävällisesti kätensä Amyn olalle ja sanoi\nhellästi:\n\n-- Ei mikään olisi minulle suloisempaa, kuin saada pitää sinut täällä\nkotona. Miten onnellinen olisinkaan, jos näkisin sinun tunnollisesti\ntäyttävän täällä velvollisuuksiasi. Sinä voit ohjata pikkusisariasi,\nsinulla on hyvä äiti, jota voit auttaa ompelussa ja taloustoimissa,\nkuinka saat omaltatunnoltasi kulutettua vuoden toisensa perään\npelkkään huviin ja ajanhukkaan.\n\n-- Voinhan ruveta valmistamaan Lilliä kouluun, sanoi Amy\nvastahakoisesti, ja ompelua on yllin kyllin kotona.\n\n-- Niin, jos todenteolla siihen ryhdyt, olen tyytyväinen, sanoi isä\nja suuteli hellästi tytärtään.\n\n-- Ja nyt hyvää yötä, on jo myöhä. Hän poistui huoneesta.\n\n-- Oi, miten onneton olen! valitteli Amy, kun ovi sulkeutui ja isän\naskeleet häipyivät käytävään. Ja talvella kun Alice oli aikonut saada\ntoimeen tanssiaisia joka viikoksi; pidettäisiin niitä vuoroon kunkin\nluona. Tulisi tanssia, kuvaelmia, seuranäytelmiä ja mitä kaikkia\nlystiä keksittäisiinkään. Ja minä juuri aijoin pyytää isältä, että\nmekin katsoisimme vuoroamme, sillä on ilettävää aina kulkea muiden\nluona ottamatta itse milloinkaan vastaan vieraita.\n\n-- Kuinka voit kuvitellakaan mielessäsi, että se kävisi päinsä, kysyi\näiti ihmeissään.\n\n-- Minä luulin, että isä toki myöntyisi, ja nyt tuli tämä vielä.\n\n-- Voi lapseni, huokasi äiti ja kääri kokoon pienen hameen, jota\noli paikkaillut. -- Isä on heltymätön eikä hän ymmärrä, miten\nvälttämätöntä on peitellä köyhyyttään ja kulkea pää pystyssä.\nSellaisia ne ovat miehet, ja isä on siksi itsepäinen, ettei häntä voi\nsaada myöntymään.\n\n-- Niin, ajatteleppas, että hän aivan tyynesti voi ehdottaa, että\nrupeaisin ompelijaksi, pöyhisteli Amy.\n\n-- Kaikeksi onneksi olemme saaneet hänet luopumaan noista\nansiosuunnitelmista. Nyt on vaan kysymyksessä Lillin lukujen\nohjaaminen. Raskastahan se on, lapsi rukka, mutta asia ei ole\nautettavissa, ja on kuitenkin parempi näin, kuin ansaita leipäänsä\nmailman kyljessä. Voinhan minäkin väliin auttaa sinua, kun tahdot\nmennä Alicen luo. Elä nyt ole suruissasi, tanssijaisten suhteen\nvielä keino keksitään. Tietysti et saa ajatellakaan että meillä\nniitä pidettäisiin. Kahvikestejä nyt sentään voimme silloin tällöin\npanna toimeen; sekin on tyhjää parempi. Kukapa tietää, isä vielä\ntalvemmalla suostuu tuumiimme, kun näkee sinun ensin ahkeraan\nauttelevan täällä kotona, puheli äiti rohkaisten.\n\n-- Uh, että täytyykin raastaa ja rääpiä kuin orja, huokasi Amy, eikä\nAlice pitkänä päivänä pane rikkaa ristiin.\n\n-- Alice on rikas. Sanotaan, että kulta on multaa, mutta kyllä se\nvaan vie eteenpäin maailmassa. Kas niin, mene nyt nukkumaan lapseni,\nkäyt niin kalpeaksi yövalvomisesta.\n\n-- Entäs sinä, äiti?\n\n-- Minä vielä valvon hetkisen. Agnesilla ei ole huomiseksi esiliinaa,\nkun menee kouluun.\n\nAavistus siitä, mitä tämä äiti on saanut kestää ja mitä hän on ollut\nlapsilleen, alkoi nousta Amyn sielussa, hän tunsi piston sydämmessään\nja sanoi sovittaakseen:\n\n-- Ehkä minä voisin -- -- --\n\n-- Ei, ei, mene sinä nukkumaan, ei minua väsytä.\n\n-- Hyvää yötä, äiti.\n\nKello ilmoitti jo kaksitoista, ennenkun pienoinen esiliina oli\nvalmis, ja tuhansittain pyöri katkeria, karvaita ajatuksia tuon\nväärälle tielle eksyneen äitiparan päässä.\n\nKun Amy sinä iltana kävi huoneeseensa, oli hän entistään katkerampi\nja napisevampi. Hänen mieltään karvasteli isä, jolla oli niin suuret\nvaatimukset hänen suhteensa, Ruudolf, jonka olo lukiossa maksoi niin\npaljo, tuo aina nenäkäs Agnes, Lilli, jonka muka välttämättä piti\noppia lukemaan, muutkin lapset, jotka alilakkaamatta kuluttivat rikki\nja kasvoivat sopimattomiksi vaatteensa, jotta äiti oli uupua työhön,\nAlice, joka oli rikas ja sai mitä halusi, häntä suututti köyhyytensä,\nnurisipa hän vielä Jumalaakin vastaan, joka oli suonut hänelle\nniin onnettoman osan mailmassa. Eikä ollut hänellä heikointakaan\ntoivon kipinää päästä ahtaasta asemastaan. Miten selittäisi hän\nluutnantti M:n käytöstä? Olihan tämä ollut huomattavan kohtelias aina\npukujuhlasta saakka -- miksei hän kosinut? Kaikkea vielä, hänhän\nhyöri ja pyöri vain Alicen ympärillä kuin perhonen ruusun kehässä\neikä voi irtautua hänestä, vaikka Alice jo aikoja sitte oli antanut\nhänelle rukkaset -- niin hän ainakin itse kertoi. Nyt Alice ihasteli\nnuorta laulunopettajaa, joka oli lahjakas, mustakulmainen, komea\nmies, vaikka köyhä kuin kirkonrotta. Miksei hän siis voinut suoda\nluutnanttia Amylle? Johan nyt, piti vain kiemailla ja pidätellä häntä\nihailijaparvessaan, jotta joukkue pysyisi mahdollisimman suurena.\n\nSama tyytymättömyys, joka illalla samensi Amyn mieltä, kangasti siinä\nvielä seuraavana aamuna, vaikka talviaurinko kirkkaana ja hempeänä\nhymysi pakkasen kukittamien akkunaruutujen lävitse. Ei päättänyt\nAmy päiväänsä itsetutkistelulla eikä alkanut uutta rukouksella eikä\nhyvillä aikeilla. Pienen aakkoslukijan olo ei ollut kadehtittavimpia.\nOpettaja oli äkäinen ja hajamielinen, kävi kärsimättömäksi, ja\nensi tunti päättyi nuhteisiin ja kyyneleihin. Seuraavat olivat\nsamanlaisia. Amylla ei tosin ollut opettajalahjoja, mutta ei\nollut hänellä rakkauttakaan eikä hyvää tahtoa. Hän teki työtään\nvastenmielisesti, vilkui kadulle ja ajatuksensa aikailivat luutnantti\nM:n ja Alicen luona ja hän harmitteli, ettei hän kenties tänään\npääsisi luistinradalle, minne koko ylhäisen seurapiirin nuori väki\naamupäivin keräytyi.\n\nJos vain tunnollisesti ja hyvällä tahdolla täyttää velvollisuuttaan,\nvaikka raskastakin, tuottaa se tyydytystä ja saa mielen keveäksi ja\nhilpeäksi. Mutta niin ei ollut Amyn laita. Hänen mielensä oli valju,\nkärsimätön ja napiseva kuin aina ennenkin. Ei edes isän kiitos, ei\nhänen iloinen katseensa, kun kotiintullessaan näki hänet työssä,\nsaanut häntä sulamaan. Isähän juuri häntä työhön pakoitti ja esti\nhuvittelemasta.\n\nTyttären, jolla varsinkin on terveyden kallis lahja, pitäisi olla\nkodin auringonsäteenä. Vanhemmilla on huolet ja murheet osallaan, he\ntekevät pääasiallisen työn, he saavat vastata lastenkasvatuksesta,\nheillä on vaikeuksia sekä kodissa, että kodin ulkopuolella, he saavat\nvalvoa öitä, kestää vaivoja, paitse sitä ovat he jo siinä ijässä,\njolloin mieli ei enää ole nuoruuden joustava, heillä kukatiesi on\nollut suruja, katkeria kokemuksia, heidän terveytensä kenties on\ntärveltynyt. Mutta tyttärellä on nuoruutensa, on terveyttä ja voimaa,\ntukea ja hoivaa, vanhemmat, joihin voi luottaa ja joilta neuvoa\nkysyä, häntä on säästetty suurimmista suruista ja edesvastuusta,\nhänen tulisi olla iloinen ja tyytyväinen, tulisi lohduttaa,\nlevittää päivänpaistetta ympäristöönsä ja auttaa omaisiaan.\nMutta Amy kulki kuin ukonpilvi uhaten ratketa vihan voimaksi ja\nsalamoiksi vähimmänkin vastustuksen tai vastoinkäymisen osuessa\ntielle. Hän ei yrittänytkään hillitä luontoansa, oli mielestään\nonneton, kärsi vääryyttä ja kovaa kohtelua ja luuli senvuoksi\nolevansa oikeutettu syöttämään ympäristölleen kaikki ikävyydet,\njoita paha tuuli matkaansaattaa. Hän ei tietänyt, että korkein\nonni on siinä, kun unohtaa itsensä ja etsii vain muiden onnea.\nSenpätakia ei hän milloinkaan tuntenut onnea, ei edes kaihoamiensa\nhuvitusten pyörteissä, koska silloinkin toisen kallisarvoinen\npuku, ihaeltu kauneus tai jokin muu herätti hänessä kateutta ja\nkatkeroitti hänen ilonsa. Senlisäksi pyrki Amy aina näyttäytymään\ntoiselta, kuin oli, mikä seikka ajan pitkään tietystikin väsytti\nja nostatti alituista käninää. Samaten kun Amy seuraelämässä pani\nkasvoihinsa rakastettavan ilmeen ja käytti imartelevaa puhetapaa,\nvaikka povessaan hautoi kateutta ja katkeruutta, halusi hän myöskin\nkalliimpia pukuja ja hattuja, kuin varansa kannattivat, tai ainakin\nkoetti hän reunustuksilla ja koruilla muovaella vanhoja. Samaa maata\noli hänen huoneensa: joka puolella verhoja, käytettyjen tanssipukujen\nkaistaleita, kauhtuneita tupsuja, pölyttyneitä nauharuusuja. Tässäkin\ntahtoi hän välttämättä matkia Alicea, jonka lumoava neitsytkammio\nruusunpunaisessa silkissä ja lumivalkeassa nokkoispalttinassa oli\nAmyn loppumaton ihastus.\n\nVoiko hän sitte eksyttää ihmisten epäilykset? Ei ensinkään. Useat\nhänelle nauroivat, toiset häntä moittivat, parhaimmat häntä\nsurkuttelivat.\n\nOnneton se, joka tahtoo kohota korkeammalle kuin siivet kannattavat,\nonneton, joka ehdottomasti tahtoo päästä kohtalostaan koettamatta\nedes tutkia, eikö siinäkin voisi jollain tavalla onnea löytää.\n\n\n\n\n27.\n\nRauhala.\n\n\nJättäkäämme tämä iloton kuva ja kiinnittäkäämme katseemme toiseen,\njosta ilo ja hempi heijastaa.\n\nOn lauvantaipäivä. Pappilan asukkaat askaroivat ahkeraan\nlopettaakseen hyvissä ajoin viikon työt ja voidakseen sitte levossa\nja rauhassa alottaa pyhäpäivän. Pastori käveli edes takaisin pienessä\nkamarissaan ja mietti seuraavan päivän saarnaa. Pastorinrouva parsi\nsukkia ja ohjaeli kahta tyttöstään reikäompelussa. Pojat lukivat\nmaanantain läksyjä, ja kyökissä vastasi Maria taikinaa sanellen\nranskaa Ninni-sisarelleen. Sisäkkö oli juuri lopettanut kankaan ja\nlaski sitä paraillaan tukista, keittäjä kiillotti keittoastioita,\njotka piankin hohtivat kuin kulta. Mikä ahkeruus, kodikkuus, sopu\nja vilkas toiminta vallitsikaan tässä kodissa! Olisitpa vain nähnyt\ntalon reippaat mustasilmäiset pojat, jotka otsa innosta rypyssä\ntutkivat kielioppia ja sanakirjaa ja nuo herttaiset, punaposkiset\npikkutytöt, jotka nytystivät reikäompeluansa ja tavan takaa\nkysäsivät: äiti, onkos tämä hyvin? -- tuon rakastettavan äidin,\njonka kasvoista loisti hyvyys, tyytyväisyys ja onni ja jonka käsi\nosoitti taitoa ja ahkeruutta, tuon onnellisen hyvän vaimon ja hellän,\nymmärtävän äidin ilmeisen kuvan -- ja Ninnin ja Marian! Ninni kuin\nvasta auennut ruusunnuppu, hento ja hieno ja syvästi harrastunut\nranskan lukuunsa ponnistellen pientä päätään muistaakseen kaikki\nmutkat ja säännöt, Maria kodikkaassa arkipuvussaan hihat käärittyinä,\nniin että pyöreät, tanakat, terveyttä ja voimaa todistavat\nvalkeat käsivarret näkyivät, kasvoissa ystävällinen ilme. Valpas,\neloisa katse osoitti, että hänen huomionsa riitti sekä taikinaan\nettä saneluun. Mariassa ei ollut mitään varsinaisesti kaunista,\nlukuunottamatta hänen tervettä hipiäänsä, sinisilmiään ja paksuja\nvaaleanruskeita palmikoltaan, mutta hän teki sangen miellyttävän\nvaikutuksen joka ihmiseen, sillä pieninkin piirre hänessä ilmaisi\nhyvyyttä, iloista tyytyväisyyttä ja terveyttä. Joku pikkuveljistä\noli kerran sanonut: -- Maria sisko on aina tyytyväinen, ja oli siten\ntietämättään antanut täydellisen kuvan vanhimman sisarensa luonteesta\nja ulkomuodosta.\n\nKyökin ovelta kuului iloisia ääniä, ja pojat ja tytöt törmäsivät\nsisälle. -- On jo aika lopettaa, kirja pois Ninni! huusivat he. Ei\ntarvinnut tätä sanoa Ninnille kahdesti. Hän kyllä oli innostunut\nranskanlukuun, mutta kaikella on aikansa, ja niinpiankun tunti\noli lopussa, oli hän valmis jättämään sen. Oli näet vielä paljo\ntekemistä, ennenkun pyhänaatto voitiin kunnialla vastaanottaa.\nInnoissaan kiiruhtivat lapset sovittuihin askareihinsa. Bruuno ja\nKustaa siivosivat huolellisesti kouluhuoneen, Ruusa pesi ja kasteli\nruukkukasvit. Aina nouti puhtaita pyyheliinoja, suun pyyhkimiä ja\nlakanoita liinakaapista ja jakeli ne keittiöön, makuusuojaan ja\nruokahuoneeseen. Pikku Huugo hakkasi suolaa ja pippuria. Ninni\nauttoi näppärästi Maria-siskoa leipomisessa. Sunnuntaiaamusin\njaettiin kullekin lapselle tuores vehnäkakkunen, ja nyt oli Ninni\nsaanut tärkeäksi tehtäväkseen leipoa ne ja hän tekikin ne ylen\ntunnollisesti, jotta kaikki vaan tulisivat saman suuruisia, pyöreitä\nja somia, että rusina osuisi aivan keskelle ja istuisi tarpeeksi\nsyvään, jottei noustessa pulpahtaisi ulos. Pikku työmiehetkin\ntekivät tehtävänsä tarkasti, reippaasti, tottuneen tapaan,\nhuudellen toisilleen silloin tällöin pilapuheita tai muistuttaen\najan kiirehtivän. Kun sitte kakut kauniina ja tuoksuvina oli saatu\nsäilykköön, olivat muutkin askareet lopussa. Nyt kiirehtivät sekä\npojat että tytöt huoneisiinsa, sukivat päänsä ja pesivät kätensä.\nKun kello kaiutti kuutta salin vanhasta kellokaapista, kokoontuivat\nperheenjäsenet vähitellen toinen toisensa perästä. Isäkin ilmestyi\novelle piippuineen, kirjoineen. Äiti istui sohvan kulmassa ja oli\ntyytyväinen saatuaan suuren sukkakasansa parsituksi. Nyt kuunteli\nhän huvikseen lasten iloista pakinaa. Palvelusväkikin kyökissä istui\njutellen keskenään leväten töiden loputtua. Vanha Musti loikoili\ntakkavalkean ääressä ja veti unta ja puuropata porotti hiljalleen\nliedellä.\n\nIsä avasi kirjansa ja luki siitä ääneen. Vanhemmat lapset\nkuuntelivat, nuorimmat leikkivät takan luona. Tuontuostakin keskeytti\npienoinen kysymys tai huomautus luvun ja lapset lausuivat vapaasti\nvaatimattomat ajatuksensa ja mielipiteensä iloissaan, jos isä ja äiti\nne hyväksyivät, mutta tarkkaavasti pannen korvansa taa oikaisun tai\nystävällisen huomautuksen. Niin kului tunti rauhassa ihanasti.\n\nSilloin kuului kulkusten kilinä kartanolta.\n\n-- Setä Werner se on, huusivat lapset ja kiiruhtivat ulos. Hieno\npuna nousi Marian kasvoille, ja hän lähti keittiöön kysymään oliko\nnuoren apulaisen huone kunnossa ja sanomaan että iltaspöytään\nkatettaisiin sija vieraallekin. Samassa astui sisälle saapunut\nmatkamies, pastori Werner, Lyydian veli, joka oli määrätty Marian\nisälle apulaiseksi. Hän oli jo ennestään tuttu ja ystävä talossa, ja\nsenvuoksi kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi. Kun hän nyt istui\ntuossa kodikkaassa salissa, jota paksut, siistityt talikynttilät\nvalaisivat, ja antoi katseensa kulkea perheenjäsenestä toiseen\nalkaen kunnianarvoisesta, herttaisesta pastorista aina pyöreään,\nvalkeatukkaiseen Huugoon, valtasi hänen mielensä kodikkuuden tunne,\nja hän uskoi varmasti talossa viihtyvänsä.\n\nPiankin ympäröi Edvard Werneriä riemuisa lapsiparvi, joka jo kauvan\naikaa oli iloinnut hänen tulostaan. He tiesivät kokemuksesta,\nettei se vakavuus, joka ympäröi tuon nuoren miehen koko olemusta,\nollut ankaruutta, ja senvuoksi puhelivat he pelkäämättä ja tekivät\nkysymyksiään. Pastori vastaili heille ystävällisesti ja kyseli heidän\nluvuistaan sekä askareistaan, mutta tarkka silmä olisi piankin\nhuomannut, että hänen katseensa kesken keskusteluakin kiintyi talon\nvanhimpaan tyttäreen, joka tyynesti puuhaili iltaspöydän kattamisessa\nruokasalissa tai väliin istahti äitinsä viereen ja otti osaa\nkeskusteluun levollisella, miellyttävällä tavallaan.\n\nIltasen syötyä avasi äiti vanhan klaveerin ja sitte soitettiin ja\nlaulettiin hyvän aikaa. Arvostelijan korvalle se ei ollut mitään\nerikoista, mutta Edvard Werner kuunteli kernaasti lasten heleitä\nääniä, kun he lauloivat somia laulujaan. Ja he näyttivät ilokseen\nlaulavankin ja vaatimattomasti. Mariankin piti laulaa säestettyään\nensin pienokaisia. Hänellä ei ollut ollut muuta soitannon opettajaa\nkuin äiti, oma hieno korvakuulonsa ja lämmin sydäminensä: Hänellä\nei ollut varoja hankkia paljon nuottia, suurimmaksi osaksi oli hän\nkäyttänyt äitinsä nuoruudenaikuisia nuottivähiä ja oli sitäpaitsi\nsilloin tällöin jäljentänyt kappaleita Alicelta, Fannyltä tai muilta\ntuttaviltaan. Monet laulut oli hän oppinut vain korvakuulolta.\nKoreista, vaikeista lauluista ei Maria pitänyt, niihin oli hänen\nsoitannolliset kykynsä liian kehnot ja makunsa yksinkertainen, mutta\nhän taisi monta sekä iloista että suruista laulua, kansanlauluja\nja paimenlauluja, ja ne sopivat erinomaisesti hänen äänelleen ja\nkoko olemukselleen. Hänen äänensä ei ollut laaja, mutta soinnukas,\npehmeä ja lämmin, ja hänen laulunsa lähti sydämmestä. Tuona iltana\noli hänen äänensä vielä tavallista hellempi, melkeinpä väreili\nse liikutuksesta. Lempeä äiti, joka oli tottunut huomaamaan\nvienoimmankin väreen lapsensa mielialassa, istui ajatuksiinsa\nvaipuneena ihmetellen, mitkä tunteet mahtoivat niin velloa tämän\nnuorta rintaa. Sattumalta osui hänen katseensa Edvard Werneriin.\nHän istui erillään muista syrjässä huonetta, ääneti, tarkkaavana,\nmutta katse, joka oli kiinnitetty Mariaan, antoi äidille paljon\najattelemisen aihetta.\n\nKun Maria sinä iltana saattoi sisariaan ylös makuuhuoneeseen, riitti\nheille paljon puhumista perheen uudesta jäsenestä, ja he tahtoivat\ntietää, oliko Mariakin yhtä iloissaan kuin he siitä, että saivat\npitää hänet nyt pitemmän ajan luonaan. Maria myönsi olevansa, sillä\nrupeaisihan Edvard nyt ohjaamaan Ninnin ja poikien lukuja, niin että\nhän saisi paremmin aikaa auttaa äitiä ja itse lukea sekä soittaa.\nKun Maria oli auttanut lapsia riisuutumaan ja lukenut iltarukouksen,\naikoi hän palata saliin, missä vanhemmat sekä Edvard vielä istuivat\nja keskustelivat, mutta silloin kysyivät lapset, miksei Maria nyt\nkuten ennenkin jäänyt heidän luokseen lukemaan ja sitte mennyt\nnukkumaan. Maria punastui. Hän ei sinä iltana voinut oikein tehdä\ntiliä tunteistaan itselleenkään, ja senvuoksi lapsen sanat sattuivat\nsaaden hänet hämille. -- Palaan paikalla, sanoi hän vältellen, ja\nlähti alas.\n\nIllalla myöhemmin istui nuori apulainen ullakkokamarissaan ja\najatteli itsekseen miten Rauhala oli omiansa tämän kodin nimeksi.\nHän oli usein ennenkin käynyt siellä, mutta ei milloinkaan ennen\nniin selvästi kuin sinä iltana tuntenut sen ihmeellistä rauhaa ja\niloa, joka kuulti esiin kaikkialta. Hän ajatteli Mariaa ja huomasi,\nettä sitte kun ensin on nähnyt ja oppinut tuntemaan hänen äitinsä,\nvasta voi käsittää, miten on mahdollista hänen ikäisenään olla niin\nymmärtäväinen, niin hyödyllinen, niin hyvä, niin rikasaatteinen.\n\nHän ajatteli armasta pikku Lyydiaansa, miten hellästi tämä oli Mariaa\nrakastanut, ja miten Marian seura oli hyvää vaikuttanut, ja hän\nylisti onnellisiksi vanhempia, joilla oli sellainen tytär.\n\nSiinä istui hän vielä kauvan mietteissään akkunan ääressä, katseli\nlumen peittämää pihamaata, ja kuunteli kun tallirenki hyräili\niltavirttään pannessaan silppua yöksi hevosille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaanantaiaamulla heräsi Edvard omituiseen surinaan, jonka hän tuokion\ntuumattuaan keksi rukin hyrinäksi. Kello oli noin kuuden vaiheilla,\nja oli vielä aivan pimeä.\n\nKun pastori tuli alas arkihuoneeseen, kohtasi häntä mitä herttaisin,\nkodikkain näky: keskellä lattiaa seisoi pieni pyöreä pöytä siinä pari\npaksua talikynttilää, ja ympärillä pastorinrouva, Maria ja muutamia\npalvelustyttöjä rukkineen. Vieläpä viisitoistavuotias Ninnikin\nistui siinä toimessaan, pienet sormet ahkerassa työssä. Suuressa,\nvanhanaikaisessa takassa loimotti iloinen tuli, lähellä sitä istui\nvanha pastori kiikkutuolissaan kirjoineen, piippuineen. Vähitellen\nsaapuivat lapsetkin reippaina ja iloisina, ja sitte alkoi jo päiväkin\nhämärtää. Silloin siirrettiin rukit nurkkaan ja palvelusväkikin\nkerääntyi yhteiseen aamuhartauteen. Saatuaan voimaa Jumalan sanasta\nlähti sitte kukin toimilleen.\n\nPojat ja Ninni tottuivat piankin uuteen opettajaansa ja olivat\nkaikki sitä mieltä, että hän oli yhtä oppinut kuin isäkin, löysipä\nvielä paremminkin nimet kartalta, mutta se kenties seurasi siitä,\nettä isän silmät olivat käyneet vanhoiksi. Kaikkikin lukivat\nuutterasti ja innostuneina, mutta Ninni varsinkin oli väsymätön. Hän\nuskoikin kerran Marialle tulevaisuudenunelmansa, että hän halusi\ntulla lääkäriksi kuten Eedit Berg. Kuitenkin kävi tyttö paljosta\nlukemisesta kalpeaksi ja muistamattomaksi eikä tahtonut käsityö enää\nsujua.\n\nSilloin puuttui äiti asiaan. Lukutuntien lukua vähennettiin, ja\nNinni-neiti sai monet kerrat juosta aitoissa, kellareissa, keittiössä\nja säilyköissä, hän pantiin leipomaan, suolaamaan, sokeroimaan,\nkehräämään, karstaamaan ja kutomaan, sillä voimistelu oli vielä\nvarsin vähä käytännössä, ainakin maaseuduilla. Nuoresta opettajasta\ntuntui tämä ensin hieman kovalta, sillä hänen mielestään oli vahinko,\nettei tyttö saanut tyydyttää lukuhaluansa. Mariakin tarjoutui monasti\ntoimittamaan sisaren askareita, mutta äiti oli heltymätön, sillä hän\nmenetteli kypsän harkinnan mukaan.\n\n-- Se on hänen omaksi parhaakseen, sanoi hän eräänä päivänä, ja minä\nkyllä varon rasittamasta häntä. Marian laita oli aivan toisin. Hän\noli aina tukeva ja terve sekä taipuisa naisten töihin. Kouluaikana\nluki hän ahkeraan tärvelemättä kuitenkaan terveyttään, ja sittekin\nriitti hänelle aikaa alituiseen auttaa minua taloustoimissa. Mitä hän\nsillä alalla osaa, on hän oppinut, kuin itsestään. Ninni on heikompi,\nhän ei siedä niinpaljoa istumista ja käy pikaan muistamattomaksi.\nHänellä ei ole ikinä ollut taipumusta taloustoimiin, senvuoksi täytyy\nhäntä opettaa, ja samalla kun saa opetusta, auttaa hän äitiään ja saa\nolla liikkeellä.\n\nParannuskeino näytti tehoavan. Ninni vahvistui, tuli jotenkuten\nterveeksi ja reippaaksi, oppi piankin sievästi askaroimaan\nkeittiössä ja luvuissaan edistyi hän huomattavasti, koska koetti\nsaada opetustunneista mahdollisimman suuren hyödyn. Hän oli\nkiintynyt opettajaansa ja rakasti häntä hellästi. Ennen oli hän\nlepohetkinään aina leikkinyt ja temmeltänyt kahden nuoremman\nveljensä keralla, nyt käveli hän mieluummin \"setä Edvardin\" kanssa,\nkeskusteli luetun johdosta ja kyseli tuhansista seikoista. Pastori\nWerner oli hänkin yhtä kiintynyt oppilaaseensa. Ilokseen vastaili\nhän tämän tiedonjanoisiin kysymyksiin, ja kun tämä lapsellisessa\nviattomuudessaan kyseli hänen elämästään, voi hän useinkin kertoa\nhänelle asioista, joita hän tuskin olisi antanut vanhempienkaan\nihmisten tiedustella.\n\nSekavin tuntein katseli Maria tätä heidän ystävyyttään. Ennen\noli yhtä sydämmellinen ja ystävällinen suhde vallinnut hänen ja\nEdvardin välillä. Varsinkin rippikouluaikana ja Lyydian pitkän\nsairauden kestäissä olivat he melkein joka päivä olleet yksissä, he\nolivat usein keskustelleet vakavista asioista, ja rakkaus Lyydiaan\noli lähentänyt heitä toisiinsa. Miten oli kaikki voinut näin\nmuuttua? Marialla tosin oli työtä ja puuhaa aamusta iltaan, mutta\nriitti toki aikaa keskusteluunkin. Edvard oli kokonaan luopunut\nystävällisestä tavastaan, jolla hän ennen oli kohdellut Mariaa. Nyt\nhänen käytöksensä todisti enää vain kunnioitusta, ja ainoastaan tuo\ntuttavallinen \"sinä\" muistutti menneistä päivistä. Hän oli vieläkin\nystävällinen, mutta koko hänen olossaan oli jotain kaihtavaa,\njoka suretti Mariaa, ja välistä huomasi Maria hämmästyksekseen\nkantavansa katkeruutta Ninniä kohtaan siitä, että tämä oli ryöstänyt\nhänen ystävyytensä häneltä. Mutta sellaisia kateuden tunteita ei\ntuo ajatteleva tyttö kauvan kärsinyt. Ja kun hän katseli nuorta\nherttaista sisartaan, täytyi hänen myöntää: -- Hänhän _on_ suloisin\ntyttö mailmassa, kuinka voisikaan Edvard olla häntä rakastamatta?\n-- Mutta taistelua vaadittiin. Marialla oli herkkä omatunto, ja\nalinomaa syytteli hän itseään mielettömistä ajatuksista, rikollisista\ntunteista. Tästä taistelusta ei yksikään tietänyt, ei edes hyvä\näitikään. Maria, joka ennen oli uskonut äidilleen jokaisen ajatuksen\nja tunteen, ei voinut puhua tästä hänelle. Ja sekin lisäsi nuoren\ntytön levottomuutta, sillä eikö ollut väärin ja luonnotonta peitellä\nsalaisuuksia äidiltä -- ja sellaiselta äidiltä? ajatteli hän.\nToisinaan toivoi hän, että äiti älyäisi kysyä häneltä asiasta ja\nlempein sanoin houkutteleisi hänet tunnustamaan, kuten usein ennenkin\noli tehnyt. Maria mielestään voisi helpommin kantaa surunsa, jos\nvoisi puhua siitä äidilleen, mutta tämä ei kysynyt. Pastorin rouva\noli hellä, kuin ennen, kenties hellempikin ja hämyhetkinä, kun\nrakas tyttärensä istui hänen vierellään sohvassa, sulki hän monasti\nhänet syliinsä ja istui sitte äänetönnä ikäänkuin odottaen, että\ntytär avaisi sydämmensä, mutta kysyä hän ei tahtonut. Eikä Marian\nkäytöksessä vielä ollut mitään levottomuuden syytä. Vaikkakin\nväliin surumielinen, miettivä ilme laskeusi hänen vereville,\nnuorteille kasvoilleen, liikkui hän kuitenkin hilpeänä ja iloisena\nkuin ennenkin ja täytti tehtävänsä halusta ja huolellisesti, eikä\nkalvennut siltä poski, ei himmennyt silmä. Marialla ei ollut aikaa\nhaaveiluihin, paitse sitä oli hän pienestä pitäen tottunut katsomaan\nJumalaa isäkseen ja uskomaan, että Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.\nNiin huomasi tuo hyvä äiti sopivimmaksi antaa tytön taistella yksin\nJumalan avulla, kunnes tunsi tarvetta itsestään uskoa salaisuutensa\njollekin. Äiti myöskin arkaili herättää eloon tunteita, jotka itse\nasiassa kukaties vielä uinuivat kätkössä nuoren tytön sydämmen\nsyvyydessä.\n\nKun Maria tunsi alakuloisuutta, etsi hän lohdutusta virrenvärsystä\ntai ankarasta työstä, ja niin oli hän tyyni ja tyytyväinen jälleen.\n\nMarian elämä oli siihen saakka vierinyt tyynesti ja tasaisesti.\nHän oli kasvanut kodissa, jossa hyvät tavat ja hyvä esimerkki\nvaikuttivat paremmin hänen kasvatukseensa, kuin varotukset ja\nnuhteet, ja huomaamattaan omistanut sen hyvät tavat sekä ylevän\nmailmankatsomuksen. Äidin älykkäät määräykset, ajan jako vaihtelevaan\ntyöhön sekä lepo ja huvitus olivat jo varhain totuttaneet hänet\nhyödylliseen toimintaan, joka pidätti mielen tasapainossa ja tuotti\ntyydytystä, jota velvollisuuden täyttäminen aina antaa. Marian\nlämmin rakkaus vanhempiin ja siskoihin sekä tottumuksensa elämään\nenemmän toisten, kuin itsensä hyväksi, vaikuttivat, että hän halusta\nja keveällä sydämmellä teki tehtävänsä. Alusta pitäen oli Marialla\nlempeä luonne ja rakkauden, rauhan ympäröimänä sattui hänen tielleen\nharvoin kiusauksia pahaan. Suuri sisarparvi, vaikka olikin hyvin\nkasvatettu, oli usein vallattomalla päällä, kuten lapset enimmäkseen\novat, ja pani Maria-siskon kärsivällisyyden toisinaan kovallekin\nkoetukselle.\n\nLopetettuaan koulunkäyntinsä oli Maria useita tuntia päivässä\nedesvastuullisessa ja kärsivällisyyttä koettelevassa\nopettajatoimessa, eikä ollut siis ihmeellistä, jos hänen hyvä\nluonteensa väliin horjuikin. Mutta hänen herkkä omatuntonsa,\ntottumuksensa ottamaan vaaria itsestään sekä tukahuttamaan\nhäijyt ajatukset ja taipumukset jo niiden herätessä, estivät ne\nilmipuhkeamasta. Senvuoksi ei ollutkaan kumma, että nuoremmat\nsisaret, joilla ei vielä ollut samaa itsensähillitsemiskykyä, tai\nmuuten oli kiivaampi luonne, sekä monet Marian tuttavat pitivät\nhäntä täydellisyyden esikuvana. Että hänenkin oli taisteleminen\nvirheitä ja heikkouksia vastaan, tiesi, lähinnä Jumalaa, parhaiten\näiti, jolle Maria, kuten ennen jo on sanottu, kertoi kaikki pienet\nhuolensa. Vanhemmat olivat tarkimman huolellisesti valinneet lastensa\nseuran sekä lukemisen. Senvuoksi oli Maria vielä 17, 18 vanhana\n\"todellinen viattomuus\", kuten Alicen oli tapana sanoa, ei ollut\nhänellä aavistustakaan asioista, joihin monet tytöt 14, 15 ikäisinä\njo ovat hyvinkin perehtyneet. Kodissa ei milloinkaan laskettu pilaa\n\"flammoista\" eikä rakkausjutuista, vaan kun tuli puheeksi avioliitto,\npideltiin sitä vakavin sanoin, joten Mariakin oli oppinut pitämään\nrakkautta ylevänä ja pyhänä eikä minään leikkikeränä. Hänen tyyni,\nkunnioitusta vaativa käytöksensä seuraelämässä oli varjellut häntä\njoutumasta nuorten miesten liehakoimisen esineeksi ja kaiketi myöskin\nhillinnyt häntä itseään \"syttymästä\" yhteen ja toiseen, kuten on\nnuorten tyttöjen tapana. Ne tunteet, jotka joku aika sitte olivat\nalkaneet versoa Marian rinnassa, olivat senvuoksi aivan outoja ja\nsaivat hänet levottomaksi toisinaan. Hänen avomieliselle luonteelleen\nkäsittämätön kainous esti häntä selvittelemästä niitä itselleen vielä\nvähemmin uskomasta niitä toiselle. Nyt alkoi hänkin kaihtaa Edvardia,\nei tahallaan, vaan tietämättään. Tämä huomasi sen hyvin, mutta ei\nnäyttänyt yrittävänkään palauttaa entistä avomielistä väliä.\n\nTuli kevät ja lämmin, ihana kesä. Nuori opettaja vaelsi oppilaineen\nmetsiä ja maita, opastellen heitä sekä kasvi- että eläintieteessä.\nNäillä matkoilla oli väliin Mariakin mukana, nuoremmat lapset ja\näitikin, jos aika myönsi, yhtyivät matkaan. Ne olivat runsaan riemun\npäiviä kaikille. Ja Edvard liittyi yhä lujemmin perheeseen. Mutta ei\nedes kesän vapaampi elämä eikä olo luonnon helmassa näyttänyt saavan\nhäntä lähestymään Mariaa. Heidän välinsä oli melkein samanlainen kuin\nensi iltana. Sekä äiti että Maria alkoivat huomata, että muutos oli\ntapahtunut Edvardissa. Hän oli käynyt vakavammaksi, terveytensäkin\nnäytti huononevan. Pastorinrouva, jolla riitti sydäntä kaikille\nihmisille, tiedusteli äidillisen hellästi hänen terveyttään ja\nvarotti liian ankarasta työstä.\n\nPalvelijat olivat väliin nähneet valoa hänen huoneestaan melkein\naamuun saakka. Nuori mies punastui hiukan ja kiitti lämpimästi\npastorinrouvaa hänen huolenpidostaan, mutta jatkoi yhä työntekoaan.\nKärsivällisesti ryhtyi hän koettelemaan muuatta ikivanhaa\nkotiparannuskeinoa jota pastorinrouva hänelle suositteli, mutta\nyskä ei tahtonut lähteä. Maria muisti hänen sisarensa sairautta ja\nkuolemaa ja tunsi sydämmensä surusta kutistuvan, kun hän väliin\ntarkasteli noita hänelle yhä rakkaammiksi käyneitä, kalpeita,\nkuihtuneita kasvoja, hänen kauniita, tummia silmiään, jotka toisinaan\nsaadessaan syvemmän kiillon muistuttivat niin Lyydiaa.\n\nNiin saapui syksy. Eräänä iltana, kun Maria ja Ninni olivat menneet\nhuoneeseensa -- pikkusiskot nukkuivat jo -- näytti Ninni tavattoman\nmiettiväiseltä ja Maria huomasi, että hän tuon tuostakin päästi syvän\nhuokauksen. Mikähän niin mahtoi huolettaa lapsikultaa? Maria, joka\naina oli hellä ja osanottavainen, istui viimein hänen vierelleen ja\nkysyi ystävällisesti, mikä hänen mieltänsä painoi?\n\n-- Niin, tiedätkö, vastasi Ninni, minulla on eräs harras toivomus,\nja äiti on kuitenkin sanonut, että tulee varoa liian monia toiveita,\nkoska helposti tulemme tyytymättömiksi jolleivät ne sitte täytykään.\nMutta eihän minulla, Maria, ylipäänsä ole monia toiveita, tämä\n_ainoa_ vain, mutta oi! miten saisin sen toteutumaan?\n\nMaria, joka odotti saavansa kuulla tuon nuoren sydämmen hennon\nsalaisuuden, veti sisaren povelleen ja kysyi:\n\n-- Mikä toivomus sinulla sitte on? Jos haluat, sano se minulle, Ninni\npieni.\n\n-- Minä toivon, huudahti Ninni, minä toivon, että setä Edvard tulisi\nhyvin rikkaaksi, saisi perinnön tai jollain muulla tavalla tulisi\näkkiä rikkaaksi.\n\n-- Miksi niin, Ninni? Mistä sinä tiedät, että hän on köyhä.\n\n-- Minä tiedän, vastasi Ninni toimessaan, sillä hän on sen minulle\nsanonut. Muutama vuosi takaperin menetti hänen isänsä toisten\npetollisuuden takia suuremman rahasumman ja sai ottaa itse lainan.\nNyt auttaa setä Edvard häntä ja maksaa hänen velkojaan. Ja tiedätkö,\nmiksi sitä toivon?\n\n-- En, vastasi Maria, ja hänen sydämmensä tykytti ankarasti.\n\n-- Arvaappas, riemuitsi Ninni säteilevin silmin, sillä silloin voisi\nhän naida sinut!\n\nVanhempi sisar joutui peräti hämilleen tästä asiainkäänteestä, hänhän\nodotti jotain aivan toista, niin että hän suudellen tuota herttaista\nlasta ja koettaen hillitä liikutustaan sai sanotuksi:\n\n-- Milloinka moiset ajatukset ovat pyörineet pieneen päähäsi, Ninni?\n\n-- Oi kauvan sitte, vastasi Ninni. -- Näetkös, sinun pitää kerran\nkuitenkin naimisiin -- -- --\n\n-- Mistä sen tiedät, Ninni? kysyi Maria hiukan suruisesti, eiväthän\nkaikki ihmiset mene naimisiin.\n\n-- Tiedän sen, mutta _sinä_ varmasti joudut naimisiin. Sinä et itse\ntiedä, miten kovasti sinä olet äidin näköinen, ja kun sinä hääräät\nkeittiössä tai istut kangaspuissa, näytät sinä niin emäntämäiseltä\n-- -- -- ja kerran kun pikku Huugo oli nukahtanut syliisi, kysyin\nminä setä Werneriltä, etkö sinä hänestäkin näyttänyt somalta pieneltä\näidiltä, nauroi hän, katseli sinua kauvan ja vastasi:\n\n-- Kyllä.\n\nMaria oli hyvillään, että hämärä kätki hänen punastumisensa. Ninni\njatkoi:\n\n-- Setä Edvard on niin kaunis, kun hän hymyilee, eikös sinustakin?\nMuuten on hän aina totinen, ja usein näyttävät hänen silmänsä, kuin\nnäkisi hän jotain hyvin, hyvin kaukana ja ajatuksensakin olisivat\nsiellä, mutta kun hän sitte hymähtää, tuntuu kuin palaisi hän jälleen\nmeidän luoksemme. Minä pidän _kovasti_ paljon hänestä ja siksipä\njuuri toivonkin, että hän naisi sinut, sillä minä en _soisi_ sinua\nkellekään toiselle. Paitsi sitä sopisi se mainiosti, sillä silloin\njäisit sinä tänne kotiin niinkun ennenkin, eikä meidän tarvitsisi\nmenettää sinua, Maria kulta. Kun sinä päivällispöydässä istut hänen\nvieressään, kuten äiti istuu isän rinnalla, ajattelen minä aina, että\ntekin olette mies ja vaimo, ja teidän lapsillennekin saisimme kyllä\nvielä tilaa pöydässä.\n\nMarian piti hymyillä.\n\n-- Miten pitkälle sinä ajattelet, Ninni! Ethän sinä edes tiedä,\ntahtooko -- tahtooko -- hän -- naida minua. _Sinä_ rakastat minua,\nsillä olet sisareni, mutta -- -- --\n\n-- Ja setä Edvard pitää sinusta, keskeytti Ninni kiiruusti.\n\n-- Ethän liene sitäkin häneltä kysynyt? huudahti Maria hätäisesti.\n\n-- Tietysti olen kysynyt, vastasi Ninni. Oliko se väärin? Hän sanoi,\nettä joka ihmisen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, kuin sinä, joka\nolet niin hyvä tytär sekä sisar. Ei! _Siitä_ ei ole estettä, lisäsi\nNinni päätään pudistaen. -- Mutta hän on köyhä, ja se on pahinta.\n-- -- Oi! jospa hän tulisi rikkaaksi! Näetkös, eihän voi elättää\nvaimoa ja lapsia tyhjällä.\n\n-- Sellaiset huolet jätämme Jumalan käteen, sanoi Maria hiljaa\npyyhkäisten kiharat siskonsa otsalta ja suudellen häntä. -- Hän\ntietää, mikä kullekin on hyödyllistä.\n\n-- Niin, kyllähän siinä on lohdutusta, huokasi Ninni, mutta sanoppas,\nMaria, pidäthän sinä hänestä? Etkö kernaasti tahtoisi hänen\nvaimokseen?\n\n-- Sisko kulta, -- -- nyt on jo aika käydä nukkumaan, vastasi Maria\nystävällisesti keskeyttäen. Ei hätäillä tulevaisuuden takia.\n\n-- Ei tietystikään, mutta voithan sinä minulle sanoa, pidätkö setä\nEdvardista. Et voi olla pitämättäkään, siitä olen varma.\n\n-- Kuuleppas Ninni, alkoi Maria epäröiden, hän ei tiennyt, miten\nsovittaa sanansa tuolle viattomalle lapselle. -- Ninni kulta,\n-- -- lupaa minulle -- -- voitko luvata minulle, ettet puhu setä\nEdvardille -- -- tästä -- -- tästä, mitä sanoit minulle tänä iltana\n-- -- tarkoitan -- -- sinun ei pidä koskettaa siihen naimisjuttuun\n-- -- ymmärrätkö -- -- niissä asioissa pitää jokaisen saada seurata\ntaipumustaan -- -- ja -- --\n\n-- Setä Edvardin taipumus on kyllä naida sinut, vakuutti Ninni, mutta\njos tahdot, en puhu siitä hänen kanssaan.\n\n-- Niin, muista se, Ninni! On asioita, joita ihmiset mieluimmin\npitävät omina salaisuuksinaan. Kun tulet vanhemmaksi, käsität\nkyllä itsekin sen. Hyvää yötä nyt, sisko kulta! Kiitos, että\nvastenmielisesti luovut minusta ja että pidät minusta.\n\n-- Kuinka en pitäisi sinusta, Maria! huudahti Ninni ja kietasi\nkätensä siskon kaulaan.\n\n-- Hyvää yötä, minä rukoilen kuitenkin Jumalalta, että setä Edvard\ntulisi rikkaaksi.\n\nHetken päästä lepäsi tuo pieni puhemies syvässä unessa, kädet\nristissä rinnalla. Uni oli yllättänyt hänet kesken rukousta. Maria\nnojasi kauvan hänen vuoteensa yli ja katseli kyynelsilmin hänen\nlapsellisia, suloisia kasvojaan. -- Ja minä kun luulin tuon viattoman\nlapsen seisovan onneni tiellä! Hän kun vain sitä on toivonut,\najatteli hän.\n\nMonet, monet ajatukset pyörivät Marian päässä sinä iltana. Mutta\nluonto vaati toki osansa, ja heittäen kaikki taivaallisen isänsä\nhuomaan nukahti hänkin pian -- hän oli juuri äsken antanut\nsisarelleen sen hyvän neuvon, ettei \"huolisi huomisesta.\"\n\n\n\n\n28.\n\nAlice.\n\n\nTätä nuorta tyttöä emme vielä kertaakaan ole tavanneet kodissaan.\nMutta totta puhuen vaikeaa olisi ollut häntä siellä tavatakin. Sillä\nennen kymmentä ei hän ollut _visibel_. Jos hän sattuikin olemaan jo\nylhäällä, istui hän vielä paperirullat hiuksissa -- kamarineitsy\nei ollut saanut häntä vielä puetuksi -- ja ennenkun tämä tärkeä\ntyö oli toimitettu, ei Alice näyttäytynyt yhdellekään ihmiselle,\nlukuunottamatta Amy Lundinia ja paria muuta läheistä tuttavaa. Kello\n10:stä kului tavallisesti koko päivä kodin ulkopuolella kävelyihin,\nvierailuihin, kahvikesteihin, illanviettoihin, puodeissa käyntiin,\njoita tosin oli harvassa ja nekin huonosti varustettuja, mutta olihan\nsekin ajanviettoa. Ruman ilman sattuessa tai huvitusten puuttuessa\nei Alice tiennyt mitä tehdä. Hän kulki huoneesta huoneeseen, katseli\nakkunasta ulos, tarttui kirjaan ja, jollei se ollut jännittävä\nromaani, pani sen pois jälleen, haukotteli, paleli, kinaili äitinsä\nkanssa ja toivoi sydämmestään, että tulisi vieraita, ketä tahansa.\nVäliin noudatti hän isänsä puodista karamellia tai marmelaatia,\npureskeli niitä sohvan nurkassa, ja oli äärettömän ikävystynyt\npäiviinsä. Mutta kaikeksi onneksi olivat tuollaiset ikävät päivät\nharvinaisia. Sillä niin rikkaalla perheellä kuin Lagerilla, jossa\nvielä oli nuori, kaunis tytär, oli tietystikin niin suuri seurapiiri,\nkuin tuo pieni kaupunki saattoi tarjota. Milloin oli nimipäivä,\nmilloin syntymäpäivä, milloin mikin syy käydä toisissaan, pitää\nkahvikestejä tai tanssijaisia. Alice oli niitä tyttöjä, jotka niin\nsanoakseni ovat pohjattomia huvituksiin nähden. Ja vaikka hän oli\nmiten väsynyt ja uninen tahansa aamulla yön tanssittuaan, oli\nhän valmis alottamaan uudelleen ja ajattelemaan pukuaan tulevia\ntanssijaisia tai senpäiväisiä kutsuja varten. -- Antaisin monta\nvuotta elämästäni, jos voisin sijoittua Tukholmaan tai edes\nTurkuun tai Helsinkiin, tapasi Alice sanoa. Mutta Alicen isä oli\nitsepintainen siinä suhteessa, niin myöntyväinen kuin hän olikin\nmuuten. X:ssä oli hän syntynyt, siellä rikastunut, siellä tahtoi hän\nkuollakin. Muuten oli hän hyvin suopea isä. Juoksupojasta oli hän\nalkanut erään kaupungin kauppiaan luona, jonka puodissa oli vain\nnuoraa, tervaa, suolaa, nahkaa ja muuta samanlaista. Siihen aikaan\ntaisi herra Lager tuskin lukea sisältä ja auttavasti kirjoittaa\nnimensä. Mutta hän oli oikea nero laskennossa, ja, kuinka hän nyt\nlaski ja laski, pääsi hän ensin puotipojaksi, sitte kauppakumppaniksi\nja viimein vallan oraille, jaloilleen, ja 50 vuoden iässä oli hän\nupporikas mies. Eikä hän vielä sittekään lakannut tekemästä laskujaan.\n\nHerra Lager ei ollut niitä miehiä, jotka kokoavat saadakseen sitte\nistua ja ihaella kultaansa. Hänen rouvansa ja tyttärensä kyllä\npitivät huolta, etteivät rahat homehtuneet kirstun pohjalle. Mutta\nukko ajatteli: -- Ei lie liikakaan vahingoksi. -- Ja niin piti\nhän, hienon rouvansa mieliharmiksi, yhä kauppaa, istui itse ja\nkirjoitti \"suureen kirjaan\" tai palveli aamusta iltaan ostajia. Yhtä\nystävällisesti, kuin hän niittasi 60-70 kyynärää hollantilaista\npalttinaa \"hänen armolleen\" rouva Cederskiöldille, tai punnitsi\nhienointa teetä kenraalinrouva M:lle, palveli hän köyhää eukkoa, joka\nhalusi puolta naulaa kahvia tai paria talikynttilää; kaikkihan oli\nkassan avuksi, yksi enemmän, toinen vähemmän.\n\nKun sitte hänen rouvansa pani toimeen illalliset tai suuret\npäivälliset, pani herra Lager kaulaansa puhtaan kauluksen, ajoi\npartansa, pukeutui hännystakkiin ja kiiltonahkasaappaisiin ja\nkoristeli paksut, punaiset sormensa monilla kultasormuksilla, joissa\nkimmelsi kaikenvärisiä kiviä. Kellarista noudettiin vanhaa viiniä,\nja tuo puodissaan ahkerasti työskentelevä, vaatimaton ukko oli nyt\nhyväntahtoinen, vieraanvarainen isäntä.\n\nSyytös, jonka Amy Lundin edellisessä luvussa sälytti hänelle,\nnimittäin, että hän muka rehenteli rikkauksillaan, oli perin\nperusteeton. Hän kyllä oli hieman ylpeä, että omalla työllään\noli tyhjästä noussut oman ahkeruutensa ja älynsä avulla, ja on\nmahdollista, että hän kumarsi hiukan syvempään sille, jolla oli\n1,000 ruplan vuotiset tulot, kuin sille, jolla oli 500. Mutta\nmuuten oli hän ystävällinen ja suopea kaikille. Tuo yksinkertainen\nukko ylpeili seuraelämään tottuneesta rouvastaan ja kauniista\ntyttärestään, ja kuuli mielellään sanottavan itseään anteliaaksi\nisäksi. Vaikkei hän ottanut kuuleviin korviin naisten pyyntöjä, että\nmuutettaisiin suurempaan kaupunkiin, antoi hän kuitenkin heidän joka\nvuosi matkustaa pääkaupunkiin tai Ruotsiin. Pitemmät ulkomaanmatkat\neivät olleet vielä niin paljo muodissa kuin nykyään. Kun Alice\nyövalvonnasta ja ajattelemattomasta elintavasta oli käynyt kalpeaksi\nja menettänyt ruokahalunsa, ilmoitti äiti, että ilmanvaihdos tai\nmatka terveyslähteelle oli välttämätön, ja isä avasi kernaasti\nkukkaronsa, laski aimo tukun punasinisiä seteleitä vaimonsa eteen,\nja uupumaton äiti tyttärineen matkusti muutaman viikon kestävälle\nmatkalle. Äidin hermot näet olivat hyvin heikot, eikä voinut niitä\nterästää eikä hillitä muu kuin yksi keino -- huvittelu. Kun ei\nollut vierailullemenoa eikä kuulunut kutsua minnekään tai ei ollut\naihetta odottaa vieraita, silloin olivat hermot huonossa kunnossa.\nÄiti makasi sohvalla, päätä kivisti, ja tuuli oli yhtä huono kuin\ntyttärelläkin moisessa tapauksessa.\n\nAlicella oli myös veli sekä sisar, mutta he olivat vähäpätöisiä\nolentoja, jotka aivan häipyivät vanhemman sisaren rinnalla. Yrjö oli\nsiihen aikaan viisitoistavuotias pojan vetelys, joka loma-ajoilla\nkekkaloi pitkin katuja harjoittaen ilkitöitä. Hänellä ei näyttänyt\nolevan erityisiä laskulahjoja, ja ihmiset arvelivat, ettei hänestä\npaljon sopinut toivoa. Mutta eihän voitukaan pojalta, jonka isä\nseisoi päivät pitkät puodissa, äiti sairasti päänsärkyä tai oli\nkaupungilla huvittelemassa, odottaa parempaa. Kun herra Lager näki\npoikansa, kysyi hän tavallisesti: -- Oletko rahan tarpeessa? --\nJa kun hän tuli äidin näkyviin, huudettiin: -- Sinä olet hirveän\nsivistymätön, Yrjö! -- Alicen huoneeseen ei Yrjön ollut astuminen.\nHän nyrpisti nenäänsä nähdessään pojan märät saappaat, häntä\nkauhistutti tämän useinkin likaiset kädet, joka silmänräpäys pelkäsi\nAlice hänen kaatavan tuolit ja pöydät tai särkevän kukka-astiat tai\nrepivän hänen kuvateoksensa ja kirjansa.\n\nAlicen sisar oli pieni, raajarikko, kivulloinen olento, ärtyinen\nja nyreä, laimiinlyöty ja unohdettu keskellä rikkauttakin. Äidin\nhermot eivät voineet kestää hänen yskäänsä eikä itkuansa eikä\nAlicen luonne sietää hänen kärtyisyyttään eikä kiivauttaan. Hän\noli ruma kyttyräselkä, ei kannattanut senvuoksi pukea ja pyntätä\nhäntä. Hän oli kivulloinen ja vielä nuori, eikä voitu siis viedä\nhäntä seuraelämään. Mitä piti hänelle siis tehdä? Alice oli\naina ollut kaunis, iloinen ja miellyttävä. Huvikseen oli äiti\nsuunnitellut hänelle uusia pukuja ja kuljettanut häntä mukanaan\nvieraisilla, aina siitä saakka, kun tämä vielä käytti pieniä punaisia\nsahviaaninnahkakenkiä ja lyhyttä valkeata pukua. Tämä ei voisi tulla\nkysymykseenkään Almaan nähden. Kun äiti ja Alice olivat poissa, tai\nheillä oli vieraita, istui hän lastenkamarissa vanhan Tiina-muorin\nkanssa ja leikki hiljaksiin. Jos hän oli sairas ja kärsi kipua,\notti Tiina-muori hänet syliinsä ja tuuditti uneen. Silloin Alma\noli onnellinen. Tiina-muori riitti hänelle, hän ei kaivannutkaan\näitiään, joka väliin pistäysi häntä katsomassa, suuteli otsalle ja\npyysi olemaan kiltisti. Mutta nyt oli Alma kasvanut suureksi ja\nvieraantunut Tiina-muorista, nuket eivät häntä enää huvittaneet,\nja hän alkoi tehdä vertailuja omansa ja äidin sekä sisaren elämän\nvälillä. Pitkinä, yksitoikkoisina talvi-iltoina oli hänellä yllin\nkyllin aikaa sitä ajatella, ja kaiho ja katkeruus täytti hänen\nsydämmensä. Hän kävi kärtyiseksi ja tyytymättömäksi, valitti, että\nhäntä hyljittiin ja sysättiin syrjään ja vaati koreita pukuja,\nloistavia värejä ja tahtoi mukaan vieraisille sekä vierashuoneeseen,\nkun äidillä oli vieraita. Alice loi ihmettelevän, melkeinpä\nsuuttuneen katseen tuohon rumaan, rampaan, pieneen olentoon. --\nKuinka voi hautoa niin mielettömiä ajatuksia, kun luonnosta on\nnoin kovaosainen! ajatteli hän. Väliin sanoikin hän sen, ei juuri\nilkeydestä, mutta kun oli pahalla tuulella tai Alma pani hänen\nkärsivällisyytensä liian kovalle koetukselle. Se ei suinkaan ollut\nomiansa tyynnyttämään tai lohduttamaan pikku sisarta. Äitikään\nei sen enempää Almaa puoltanut. Kun tyttö rukka jonkun aikaa oli\nitkenyt ja valittanut, ja äiti turhaan selitellyt, ettei tämä\nollut sellainen kuin Alice, eikä siis voinut viettää samanlaista\nelämää, kadottivat hermot tasapainonsa, ja silloin piti Alman palata\nlastenkamariin. Äitiä säälitti tuo pikku raukka, ja hän hankki\nhänelle seuraksi kotiopettajan. Itse hän ei joutanut puuhailemaan\nhänen kanssaan, eihän voinut tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi\naikaansa tuolle onnettomalle lapselle. Alice vielä vähemmin. Alice\noli nuori, ja hänen piti saada huvitella mahdollisimman runsaasti ja\nkauvan, tuollainen itkupussi pikku sisar ei saanut häntä rasittaa.\nKaikeksi onneksi oli kotiopettaja hyväluontoinen nuori tyttö.\nHän ei loistanut tiedoillaan, mutta hänellä oli osaaottavainen,\nhyvä sydän, ja ystävällinen, puoleensavetävä käytös. Alma liittyi\nhellästi häneen, ja vaikkeikaan hän voinut tukahuttaa halua käydä\nhienossa puvussa ja kulkea vieraisilla, sai hän kuitenkin joltistakin\nlohdutusta kertomuskirjoista ja muista hommista, joita opettaja keksi\nhänelle. Kun nyt rouva Lager toisinaan kurkisti lastenkamariin ja\nhuomasi Alman melkeän ilon ja tyytyväisyyden, heittäysi hän jälleen\nrauhoittuneena huvitusten ja mailman pyörteisiin. Siitä rakkaudesta,\njoka oikeutta myöten kuului äidille ja joka nyt vaihdettiin\nTiina-muorista opettajaan, ei hän vähääkään välittänyt.\n\nHerra Lager seisoi, kuten jo on mainittu, kaiken päivää puodissaan,\nmutta iltasin, kun äiti ja tytär olivat poissa, otti hän itselleen\npienen lepohetken ja lähti nuoremman tyttärensä luo. Taskunsa täytti\nhän rusinoilla, viikunilla tai muilla makeisilla, joista tuo pikku\nraukka ilostuisi, ja sitte istui hän hänen luonaan ryypiskellen\n\"puolikasiansa\" Alman juodessa olutjuustoaan. Nämä illat olivat\nhyvin hupaisia kummallekin, ja kuta vanhemmaksi Alma varttui, sitä\nhellemmäksi muuttui hänen rakkautensa hyväntahtoiseen, vaatimattomaan\nisään. Sateisina syysiltoina ja talven pitkinä pimeinä puhteina\nsattui toisinaan, että Yrjö hiipi ylös rappusia ja surumielisenä\ntirkisti puoliavoimesta ovesta lämpöiseen huoneesen, missä isä ja\nsisar näyttivät niin hyvin viihtyvän toistensa seurassa. Hän oli kuin\nkulkurikoira, tuo rikkaan poika. Omaisensa hänestä vähän välittivät\nja harvoin hellivät, ja kun toverit olivat lähteneet kukin kotiinsa\nja Yrjö itsekin väsynyt temmellykseensä, ja kun läksytkin jo oli\nluettu, tunsi hän olevansa kaikkien hylkimä. Ja siinä kun hän seisoi\nlastenkamarin ovella ja katseli, tunsi hän kummallisen kaipuun\nhänkin saada olla jonkun kanssa ja pitää hauskaa. Ystävällinen\nopettaja keksi hänet piankin siinä, pyysi häntä käymään sisälle ja\ntyönsi hänelle tuolin pöydän ääreen, jossa lamppu helotti ja iltanen\nhöyrysi. Yrjö oli kaino ja kömpelö naisten seurassa, mutta lämmin\niltanen ja hupainen seura sai hänet piankin puheliaammaksi. Tosin\nsattui, että hän teki tahran pöytäliinaan, kaatoi suolasäiliön tai\nastui rikki opettajan hameenliepeet, mutta itsessään oli hän Alman\nmielestä paljon hauskempi kuin Alice, sillä hän kohteli heikkoa pikku\nsiskoaan kuin säröä porsliininukkea ja taisi sitäpaitsi kertoa monta\nhupaista tarinaa ja uutta leikkiä. Jos Yrjö suureksi tultuaan pysyi\njonkun illan kotosalla, eikä tapansa mukaan istunut ravintolassa\nenemmän tai vähemmän huonojen toverien seurassa, ei se ollut äidin\neikä Alicen ansio, sillä he eivät milloinkaan olleet koettaneet tehdä\nkotia hauskaksi ja miellyttäväksi hänelle, vaan oli se pikemmin\nmuisto näistä hiljaisista iltahetkistä lastenkamarissa ja rakkaus\ntuohon yhä edelleenkin unohdettuun ja hyljeksittyyn nuorempaan\nsiskoon, jotka pidättivät häntä paheista.\n\nKun Yrjö oli 19-20 vuotta, äkkäsivät äiti ja Alice, että hänestä oli\nsukeunut kaunis nuori mies, ja he antoivat hänelle armollisen luvan\nseurata heitä tanssijaisiin tai olla näkyvissä, kun heillä itsellään\noli vieraita. Mutta silloin päästi Yrjö remakan naurun ja huudahti\nhalveksivasti:\n\n-- _Minäkö_ tulisin keikailemaan teidän hienoihin saleihinne ja\nalentuisin armollisten neitostenne naurupalikaksi! Ei kiitoksia!\nMinulla on parempaakin hupia.\n\n-- Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö, tuskitteli äiti ja vei\nkätensä kolottavaan päähänsä.\n\n-- Onko kukaan koettanutkaan minua sivistää, kysyi Yrjö katkerasti,\ntarttui lakkiinsa ja lähti ravintolaan.\n\nOli aika, jolloin hellä ymmärtävä äiti olisi tuosta mellastavasta,\nmutta hyväsydämmisestä pojasta voinut kasvattaa rehellisen, kelpo\nmiehen, ja seurustelu sivistyneiden naisten kanssa olisi karkoittanut\nhänen kömpelyytensä ja sievistänyt hänen tapojansa. Mutta ei\nmillonkaan riittänyt aikaa pitämään huolta Yrjöstä, ja kun hän näin\nomavaltaisena oli saanut kulkea lapsuutensa eikä suureksi tultuaan\nsenvuoksi täyttänyt hienon mailmanmiehen vaatimuksia, pidettiin häntä\nheti menneenä miehenä. Mutta palatkaamme jälleen Aliceen.\n\nNoista ennenmainituista tanssijaisista oli nyt tullut tosi. Alice\noli toivonut ainoastaan nuorten niihin osaaottavan, koska, kuten\nhän sangen epäkohteliaasti sanoi, äidit ja tädit aina olivat\nniin ikävystyttäviä. Mutta äidit ja tädit olivat vanhanaikuista\nväkeä, joiden mielestä se \"ei sopinut\", ja he selittivät, ettei\ntanssittaisi niin tuumaakaan, jollei ainakin muutamia \"kaitsijoita\"\nolisi mukana. Muutamat ankarammat ja ymmärtävämmät äidit arvelivat,\nettä siten tulisi liikaa huviteltua, jos joka viikko olisi illatsu,\nkun sillävälin vielä usein sattui tanssia tai nimipäiväkutsuja, ja\nkielsivät tyttärensä niihin osaa ottamasta. Mutta silloin kuiskasi\njoku rikkiviisas Eevan tytär Alicen korvaan, että jos kutsuttaisiin\nne \"ompeluseuroiksi\", varmaan jokainen ankarinkin äiti antaisi\nsuostumuksensa. Niin, mutta mitä sitte ommeltaisi? Joululahjojako?\nEi toki! Niistähän ei lähtenyt vähintäkään hyötyä. Ei, pitäisi etsiä\njokin köyhä lapsi tai joku hyvä tarkoitus tai muuta sentapaista,\nja sitten ommeltaisi jakkuja, paitoja, nuttuja y.m. Alice ei tosin\neläissään ollut ommellut juuri muuta kuin helmiä ja silkkiä,\nkirjaillut kaulustimia ja nypläillyt pitsiä toisinaan aikansa\nkuluksi, kun ei ollut muuta tekemistä, mutta hän nauroi ja sanoi,\nettä jos työn piti välttämättä olla jotain hyödyllistä, voi illatsuja\nkernaasti kutsua \"ompeluseuroiksi\", eihän sellaisia vielä ollut\nX:ssä, ja uutuutena voivat ne käydä hyvinkin hauskoiksi. Mutta hän\nlupasi pitää hyvää huolta, ettei \"hyödyllinen\" puoli -- joka aina oli\nkuivaa -- pääsisi voitolle. Ja niin saatiin ompeluseura. Hupaista\nsen kokouksissa olikin. Äidit ja tädit leikkasivat ja harsielivat,\ntytöt pistivät pistoksen silloin, toisen tällöin, naurelivat,\npuhelivat, laskivat leikkiä. Nuoret herrat pitivät heille seuraa,\npistivät väliin lauluksikin. Heitä käytettiin kerinpuina ja pistämään\nlankaa neulan silmään, mikä antoi aihetta moneen hullunkuriseen\nmenoon. Hetken kuluttua selitti Alice olevansa väsynyt ompelemiseen\nja ehdotti, että hiukan tanssittaisiin, voitaisiinhan sitte taas\nommella. Mutta tavallisesti ompelu jäi silleen, sillä kun kerran\npäästiin tanssin alkuun, ei siitä hevillä heretty. Toisinaan oli\nAlice toimittanut kauniita kuvaelmia. Silloin siirrettiin työt\nsyrjään \"siksi aikaa\", ommeltiin ja harsittiin päiväkaudet verhoja,\nsumua ja pilviä, laiteltiin kruunuja, tähtiä ja enkelinsiipiä,\napteekarin piti hankkia bengaalisia tulia, ja kaunista ja hauskaa\nsaatiinkin. Voi ymmärtää, ettei työ juuri edistynyt, mutta Alicen\ntehtävähän olikin estää \"hyödyllisen\" voitollepääsöä. Äidit kyllä\npudistivat viisaita päitään, mutta, minkäs teit? Tytöt rukoilivat\nja pyytelivät niin hartaasti ja lupasivat ommella kotona sitä\nahkerammin. Ja sitte ne olivat niin somia, ne veitikat, istuessaan\nkuvaelmissa posket punattuina ja kaikin puolin kaunistettuina, ja\nsilleen se sitte jäi. Huvitelkoot nyt lapsikullat, niinkauvankun\nvielä ovat nuoria, sanoivat äidit. Ja niin kävikin, vaikka\nitsepintaisimmat ja vanhanaikaisimmat äidit pakottivatkin tyttärensä\ntyöhön tai vain toisiksi ilmoiksi päästivät heitä illatsuihin.\n\n-- Kaikkina aikoina on ollut tuo päätön tapa, että nuoriso huvittelee\nliiaksi, huomautti täti Ulla. -- Kun nuoruus sitte on mennyt ilman\nvähintäkään hyötyä, ilman vakavaa pohjaa, tuntuu vanhuus tyhjältä ja\nkolkolta.\n\n-- Siinä hän nyt taas saarnaa siveysoppiansa, kuiskasi Alice\nharmistuneena Amylle. -- Nuo vanhatpiiat ovat sietämättömiä.\n\n-- Liekö hän tosiaankin huvitellut niin mahdottomasti? kysyi Amy.\n\n-- Kaiketikin puhuu hän omasta kokemuksesta, vastasi Alice. --\nJa ikävää hänen elämänsä nyt on, siitä olen varma. Muuta ei ole\ntekemistä kuin nuuskaa ja juo kahvia.\n\n-- Mutta kovasti häntä ei lie sentään ihaeltu, arveli joku nuori\ntyttö. -- Hänhän on hirveän ruma.\n\nSäälien silmäili Alice täti Ullan terävää nenää, kuihtunutta poskea\nja harvennutta tukkaa. -- Ihmisparka! Senpävuoksi hän ei ole joutunut\nnaimisiinkaan.\n\nTämän kuuli joku äideistä ja sanoi:\n\n-- Muistan täti Ullan kauniina nuorena tyttönä. Ihailijoita hänellä\noli yhtä paljon kuin sinullakin, rakas Alice, ja kosijoitakin yllin\nkyllin, mutta hän ei varmaankaan suostunut kelle hyvänsä. Kuka\ntietää, mitä hänenkin sielussaan on liikkunut, onhan sekin kerran\nollut nuori.\n\nAlice katsahti täti Ullaan, ja väristys vavahutti hänen ruumistaan.\n\n-- Miten hirveätä tulla vanhaksi! ajatteli hän ja silmäsi kukoistavia\nkasvojaan kuvastimessa vastaisella seinällä. Kuinka vanha hän lienee?\nkysyi hän.\n\n-- Ei hän ole niinkään vanha, noin neljäkymmentä vuotta.\n\n-- Neljäkymmentä vuotta! huudahtivat Alice ja Amy. -- Eikös siinä jo\nole ikää?\n\n-- Ei liikoja. 60, 70, 80 on paljoa enempi.\n\n-- On, on, mutta -- -- --\n\n-- Niin, teillä onkin vielä pitkä matka sinne.\n\n-- On, Jumalan kiitos!\n\n-- Mutta eläs, tuossa tulee Maria Ståle, huudahti Alice ja kiiruhti\nhäntä vastaan. Sepä kummallista, että sittekin pääsit.\n\n-- Näetkös, selitti Maria vastattuaan ensin moneen ystävälliseen\ntervehdykseen, minulle on luvattu tunti viikossa soitannollista\nopetusta täällä kaupungissa, ja silloin arveli äiti, että samalla\nvoisin käydä ompeluseurassa, koska sinä olit niin ystävällinen ja\ntahdoit minua mukaan ja koska työskentelemme hyvää tarkoitusta\nvarten. Jos aiheena olisi vain huvittelu, en olisi voinut enkä edes\ntahtonut poistua kodista niin usein.\n\n-- Niin usein! toisti Alice. -- Vain kerran viikossa, ja sinähän\nmuuten käyt peräti harvoin jossakin.\n\n-- Käynkö? Kenties. Mutta meillä onkin sangen hupaista kotona ja\nmonenlaista viihdykettä, niin etten ole huomannut, miten harvoin\nolen poissa, aika kuluu niin nopeaan. Paitsi sitä mielestäni huvitus\nmaistuu paremmalta kun sitä saa vain poikkeustapauksissa, vaihteeksi\nuutterassa työssä.\n\n-- Sama viisaudenesikuva, kuin ennenkin! nauroi Alice ja keinutteli\npäätään. Mutta minne jätit Ninnin, kaunottaren?\n\n-- Ninni jäi kotiin. Hän paraillaan oli pallosilla poikien kanssa,\nkun lähdin.\n\n-- Ohhoh! mutta miksei hän tullut mukaan?\n\n-- Äiti sanoo, että hän on vielä liian nuori.\n\n-- Tyttöhän kohta täyttää 16 vuotta, sanoi Alice. -- Ja minä kun jo\nniin iloitsin ja luulin saavani hänet kuvaelmiimme.\n\n-- Ei, ei toki, Alice! Hentoisitko tosiaankin turmella lapsen?\nnuhteli Maria hymyillen. Hän kukaties sitte kuvittelisi kaikenlaista\nkauniista pikkunaamastaan.\n\n-- No, kas tätä sitte! Hän tietääkseni näkee sen joka päivä\nkuvastimessa ja tietää, että hän on kaunis.\n\n-- Vaikka hän sen tietäisikin, ei hänessä varmaankaan vielä ole\nnoussut ilkeitä ajatuksia sen johdosta, luulen mä, sanoi Maria\nhellästi. -- Mutta annappas minulle työtä!\n\n-- Ei sinun tarvitse olla kovin ahkera, minä en ole vaativainen\nlainkaan. Mutta jos nyt haluat työtä, niin käänny äitien ja tätien\npuoleen.\n\nMaria kävi kohta muutamaan vanuttuun nuttuun käsiksi, ja äidit\nkatselivat mielihyväkseen hänen sormiensa näppäryyttä ja taitavuutta,\nkun hän hilpeästi puheli milloin yhden, milloin toisen kanssa.\n\n-- Maria Ståle on sopiva esikuva nuorille tytöille, sanoi täti Ulla\nmuutamalle tutulle rouvalle.\n\n-- Se hän on, ja syy on siinä, että hänen äitinsä on äitien\nesikuva, vastasi tämä huoaten. Hänellä oli itsellään nuori tytär,\njoka ei tuottanut iloa, ja, hän toivoi voivansa alottaa tyttärensä\nkasvatuksen uudelleen.\n\nAivan toiset olivat Alicen ja Amyn mielipiteet siinä, kun he istuivat\nja supattivat erään ompelupöydän ääressä, eikä työ näyttänyt heiltä\nsujuvan.\n\n-- Ovat ne kummallisia ihmisiä, sanoi Alice, nyt heistä Ninni on\nliian nuori käymään huveissa. Minä olen kuulunut seuraelämään\nniinkauvankun muistan.\n\n-- Täti Ståle sanoi kerran, että on edullista pysyä lapsena\nniinkauvankun voi.\n\n-- En käsitä minkävuoksi.\n\n-- Juu, silloin pysyy kauvemmin nuorena.\n\n-- Se ei olisi hullumpaa, mutta en minä sitä usko.\n\n-- Ja sitte sanoi hän, ettei ole hyvä ajaa lapsen päähän muita\najatuksia niinkauvankun hänellä on leikkinsä, eikä olo hyvä\nkasvavalle tytölle väsyttää itseään tanssilla ja valvonnalla.\n\n-- Minä en voi kuulla! Ei lystistä kipeäksi tule. Äiti ei milloinkaan\nole niin terve ja voimissaan, kuin seuraelämän humussa.\n\n-- Luulenpa koko syyn olevan siinä, että pelkäävät Ninnin saattavan\nMarian varjoon, sanoi Amy ilkeästi.\n\n-- Tokkopa? Täti Stålehan on oikea hyveen esikuva.\n\nAmy hymyili ilkkuvasti:\n\n-- Marialla on syytäkin peljätä kilpailijaa, onhan hän näöltään kuin\nterve talonpoikaistyttö.\n\n-- Niin, mutta hauskannäköinen hän on, vakuutti Alice, ja hyvä\nja ystävällinen. Jollei hän vaan olisi niin ruti ymmärtäväinen.\nMutta hänessä on aika paljo pappilanihanteita, ja sitte on hänellä\nsurkean huono maku vaatetuksen suhteen. Katsoppas vaan tuota mustaa\nparamattaleninkiä, joka on hänen päällään. Se on varmaankin sama\nleninki, joka hänellä oli ripille päästessään.\n\n-- Niin onkin, vahvisti Amy.\n\n-- Kummallista. Eikä kukaan enää käytä vinottuja helmoja,\nvaan reunusteita. Miksei hän lahjota tuollaista vanhaa pukua\nkamarineitsylleen tai kelle tahansa ja osta itselleen uutta.\n\n-- Onnellinen Alice, ajatteli Amy. -- Hän ei edes aavista, ettei\nkaikilla ole varaa pitää kamarineitsyjä eikä lahjoitella leninkejään.\nMutta hän varoi sanomasta sitä. Hän vain ihmetteli itsekseen, miksei\nMaria pyytänyt äidiltään uutta reunustetta tai jotakin, mikä olisi\ntehnyt puvun uudennäköiseksi.\n\nMarialla itsellään ei ollut aavistustakaan, että oli huonosti puettu.\nHänen leninkinsä oli _ainoastaan_ kolmen vuoden vanha, oli maannut\nkauniissa käärössä kirstussa ja otettu esille vain juhlatilaisuuksia\nvarten. Se oli siis eheä ja tahraton. Tosin oli se käynyt hiukan\npieneksi, mutta voiko sille mitään, että kasvaa? Paitsi sitä oli hän\nauttanut asiaa liittämällä pari pientä jatkoa, jotka olivat niin\nsomasti ja viisaasti sovitetut, ettei kukaan voinut niitä huomata.\nMaria oli kyllä huomannut, että oli alettu käyttää \"ristineitä\"\nreunusteina, ja jos hän olisi saanut uuden puvun olisi hän kai\nreunustanut sen uuteen tapaan -- jos rahat olisivat riittäneet --\nmutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ratkoa vanhasta leningistä\nsen aivan eheitä helmuksia pannakseen muodinmukaisia reunustuksia\nsijaan. Niin erilaiset voivat mielipiteet olla. Alicen mielestä\noli hyvin puettu samaa kuin muodinmukaisesti puettu, ja kaunein,\nkalleinkin puku kadotti viehätyksensä, niinpiankun se oli puolikin\nvuotta kuosia jälessä. Alice, jonka itsensä ei milloinkaan\ntarvinnut olla mitään vailla, mitä rahalla vain voi saada, ei\nvoinut käsittää, ettei ollut varaa. Ei myöskään voinut hän ymmärtää\nsitä itsenäisyyttä, joka muutamia ihmisiä pidättää seuraamasta\njokaikistä uutta kuosia ja auttaa ainoastaan käyttämään sitä, mikä\npukee, on käytännöllistä ja sopivaa. Hän luuli, että ne, jotka\neivät pukeutuneet viimeisen kuosin mukaan, olivat typeriä ja vailla\narvostelukykyä sekä makua. Kolme vuotta takaperin oli Alice itsekin\npitänyt vinoja helmuksia kauniina, mutta nyt ei mikään mailman mahti\nolisi saanut häntä ompeluttamaan sellaista leninkiinsä. Amy oli aivan\nsamaa mieltä, mutta köyhyys esti häntä halunsa mukaan seuraamasta\nkuosin kulkua. Mutta olemme jo hyvin tulleet huomaamaan, että hän\nmillä keinoin tahansa pyrki sitä saavuttamaan.\n\nMariaa oli äitinsä opettanut pukeutumaan varojensa ja ikänsä\nmukaisesti. Ei saanut käyttää vaatekappaletta, joka äärettömän\nvanhanaikaisuutensa kautta herätti huomiota, ei myöskään kiirehtiä\nomaksumaan kaikkia oudoimpia kuoseja. Kernaasti saa ja pitääkin,\nkun voi, valita sellaisia, jotka sopivat ja pukevat, mutta ei pidä\ntuskailla mallin keksimisessä eikä käyttää aikaa eikä rahaa moiseen.\nSillä sekä aikaa että rahaa voi käyttää parempaankin. Maria omisti\nnämä periaatteet, vakuutettu kun aina oli, että äitinsä kuitenkin\nparhaiten asiat ymmärsi, ja siksi kulki hän tyynesti tietään\nhuolimatta siitä, mitä ihmiset ehkä hänestä ajattelivat. Ja totta\npuhuen, ei juuri muut kuin Amy ja Alice häntä siitä soimanneet.\nUseimmat tiesivät, että Marian vanhemmilla oli suuri lapsiparvi\nkasvatettavana, ja pitivät sitä kiitettävänä, ettei vanhin tytär\nliiaksi rasittanut vanhempainsa kukkaroa puvuillaan. Ja ne, jotka\ntätä eivät tienneet, keksivät harvoin hänessä moitteen syytä juuri\nsenvuoksi, että hän pukeutui niin sanoaksemme luonteensa mukaisesti.\nItse oli hän yksinkertainen ja koruton, samoin hänen pukunsakin. Ja\nniinkun hänen kasvonsa, olematta kauniit, kuitenkin miellyttivät,\nniin oli hänen pukunsakin soma ja sievä vaikka vailla komeutta ja\nerinomaisuuksia.\n\n-- Luulenpa, että Maria haluaa herättää huomiota, sanoi Amy, hän\npitää ylpeytenään käydä erilaisessa puvussa kuin muut.\n\n-- Sitä tuskin uskon Mariasta, vastusti Alice, mutta hän ei ymmärrä\neikä hänen äitinsäkään. Siellä he ovat maalla kuin säkissä vuodet\npitkät eivätkä näe he muotilehtiä eivätkä teetä pukujaan neiti\nSundströmillä, vaan ompelevat kaikki itse, sanoo Maria. Miten\nihmeellä he sitte tietäisivät mitä käytetään mitä ei? He sitäpaitsi\najattelevatkin vain patojaan ja pannujaan ja kankaitaan.\n\n-- Eipä niinkään! He lukevat jotenkin paljon, väitti muuan nuori\ntyttö, joka hetkisen oli istunut saman pöydän ääressä ja kuunnellut\nkeskustelua. Olen käynyt heillä ja sitäpaitsi muiltakin kuullut, että\nheillä on laaja kirjasto.\n\n-- Mutta, Ella hyvä, eivät ne syväoppiset kirjat, joita he\nluullakseni lukevat, puhu puvuista.\n\n-- Ei, ei, mutta -- minä tarkoitan vaan, etteivät he\ntyperyydestä -- -- --\n\n-- No ei, ja nyt jätämme sen ikävän aineen, sanoi Alice, ja haluamme\ntanssia tai laulua. Tuolla näen herra Schönbergin tulevan.\n\nHerra Schönberg oli tuo ennenmainittu laulunopettaja, synnyltään\nsaksalainen, joku vuosi takaperin asettunut Suomeen ja nyt hankkinut\nitselleen laulun- ja kielienopettajanpaikan kaupungin poikakoulussa.\nKun Alice pianoa avatessaan ja nuottia asetellessaan hymyili ja\nliverteli nuorelle muukalaiselle tavalla, joka sai ei ainoastaan\nluutnantti M:n ja apteekkarin, vaan myös useiden muidenkin nuorten\nmiesten sydämmet mustasukkaisuudesta kouristumaan, istuivat hänen\näitinsä, rouva Cederskiöld ja pari muuta rouvaa huoneen toisella\npuolella syventyneinä keskustelemaan tyttäristään ja heidän\ntulevaisuudestaan.\n\n-- Ai, ai, rouva Lager, nyt on Alice viimeinkin satimessa, sanoi joku\njoukosta.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Katsokaas, miten säteileviä silmäyksiä hän suo herra Schönbergille.\n\n-- Niinkö? vastasi rouva Lager kylmästi ja katsoi nuoriin toiselle\npuolelle.\n\n-- Niin se on, ja herra Schönberg voi epäilemättä panna nuoren tytön\npään pyörälle. Hän on kaunis mies.\n\n-- En ole sitä huomannut. -- Rouva Lager päästi pienen haukotuksen\nnenäliinaansa.\n\n-- Ettekö? Sepä kummaa! -- -- Mutta kaikki ihmiset sanovat häntä\nkauniiksi.\n\n-- Pikku Alice on toki järkevämpi, huomautti nyt rouva Cederskiöld.\n-- Mieshän on köyhä ja vain tuollainen koulunopettaja. Ei! Paremmat\nnaimiset moista tyttöä odottavat!\n\n-- Alicea voi verrata kissaan, kun se on saanut hiiren kynsiinsä, --\njos saan käyttää sellaista vertausta, -- arveli toinen rouva. -- Hän\nleikkii koko joukolla eikä huoli ainoastakaan.\n\n-- Ei, ja hän onkin vielä aivan liian nuori sitoutuakseen kehenkään,\nselitti rouva Lager ja nojausi mukavasti nojatuoliinsa.\n\n-- Niinkö rouva Lager luulee? pisti rouva Cederskiöld. Minä taas olen\nniin levollinen, kun ovat surusta pois. Kiitän onneani joka kerta\nkun näen Ragnhildini käyskelevän kauniissa kodissaan jalosukuisen\npuolisonsa rinnalla keskellä komeutta ja rikkautta.\n\nTämän kuultuaan ajatteli monikin, ettei Ragnhild kaiken tuon\nhallitsijana näyttänyt erittäin onnelliselta, mutta rouva Lager sanoi:\n\n-- Voi se olla hyväkin ja onnistua toisinaan, mutta minun\nperiaatteeni on tämä: antaa tytön huvitella ja pitää iloa\nvapaudessaan niinkauvankun se on mahdollista s.t.s. niinkauvankun\nhän ei vielä näytä \"kuluneelta\", _sitte_ on kyllä aikaa ajatella\navioliittoa. Hyvä Jumala! Mikä autuus sitte on paraassakaan\navioliitossa? Kahle se on, vankeus, tauteja, lapsia ja talouspuuhia.\nEn tällä tahdo sanoa, että toivoisin tyttöjen jäävän naimattomiksi.\nVarjelkoon! Tarkoitan vaan, että parasta on siirtää välttämätön\npaha niin myöhäksi kuin mahdollista. Senvuoksi päästin Alicenikin\nnuoresta mukaan -- juuri siksi, että ennättäisi nauttia enemmän. Kun\nhän sitte on huvitellut vielä muutamia vuosia päälle kahdenkymmenen,\nvoi hän sitoutua, tulla puolisoksi ja äidiksi niinkuin me muutkin.\nSitäpaitsi alkaa siitä uusi taival. Tyttö 25 vuoden iässä on vanha,\nsamanvanhuinen rouva taas nuori, ja jos onni varjelisi sairauksista\nja liian monista pienokaisista, voi hän pitää lystiä vielä monet\nvuodet. Niin minä olen tehnyt. Pian kasvavat lapset, ja sitte saat\nseurata kaitsijana heitä huvituksiin ja nauttia nähdessäsi heidän\nnauttivan nuoruudestaan.\n\n-- Mutta lieköhän niin varmaa, että tyttö, joka koko nuoruutensa\non kuluttanut huvituksiin, sitte on kypsynyt puolisoksi ja äidiksi\nja että hänellä edes on halua ottaa harteilleen edesvastuuta ja\nvelvollisuuksia, joita avioliitto edellyttää? kysyi muuan nuorempi\nrouva epäillen.\n\n-- Äh, äidin tietysti täytyy pitää huolta, että tyttärensä joutuu\nsellaisiin naimisiin, missä tämä edesvastuu ei liiaksi rasita,\nvastasi rouva Lager.\n\n-- Juuri niin, vahvisti rouva Cederskiöld.\n\n-- Paitse sitä, jatkoi rouva Lager, ei hänellä ole muuta neuvoa.\nEi ole sekään hauskaa, kun jää vanhaksipiiaksi, ryppyhuuleksi,\nsaa istua kököttää tanssijaisissa ja nuoremmat ja kauniimmat\ntirskuvat ja ivaavat häntä selän takana. Siis mennään naimisiin,\nkuten olen sanonut. Jos sattuu joutumaan hyviin, on taakka kevyt.\nAlicella ei ole syytä hätäillä. -- Ja sitte alkoi rouva Lager tehdä\nmatkasuunnitelmia ensi kesää varten, ja niin unohtuivat kaikki\nnaimapuuhat.\n\nNuoretkin olivat jo väsyneet ompelemiseen, joku hyväntahtoinen äiti\nrupesi soittamaan, ja pian oli tanssi täydessä vauhdissa. Alice\noli ihastuksissaan illatsujen onnistumisesta ja päätti itsekseen,\nettei yksikään talvi saisi mennä ilman niitä. Kun kaupungin köyhät\nsaataisiin vaatteeseen, keksittäisiin aina jotakin hottentotteja tai\nmuita, joiden hyväksi tehtäisiin työtä. Aika aina neuvon tuopi. --\nJa hän leijaili pois Valssin pyörteeseen uusimman suosikkinsa, herra\nSchönbergin keralla hurmautuneena hänen sysimustiin silmiinsä.\n\n\n\n\n29.\n\nPimeitä päiviä.\n\n\nMuistutuksista, moitteista ja soimauksista huolimatta oli Eedit\ninnokkaasti jatkanut lukujaan. Hänen serkkunsa, nuoren tohtorin piti\nvasten tahtoansakin ihailla häntä yhä enemmän ja enemmän. Sellaista\nsitkeyttä, työvoimaa ja käsityskykyä ei hän ikinä uskonut naisessa\nlöytyvän vielä vähemmin tytössä, joka oli vasta vähä yli 20 vuotta.\nTytön tarkka silmä, selvä pää ja erinomainen muisti saivat hänet\nihmetyksiinsä. Ja sitte kun hän pitemmän aikaa oli seurannut Eeditin\nsairaanhoitoa sairashuoneella, ei hän enempää epäillyt, ettei\ntämä ollut syntynyt lääkäriksi. Oli totta, mitä vanha professori\noli sanonut: hän oli yhtä rohkea, tarkkanäköinen ja varma kuin\noli kärsivällinen, hellä ja hienotunteinen. Kätensä ei tutissut\nhoitaessaan pahimpiakaan haavoja tai vammoja, mutta samalla oli hän\nnainen, piteli hellävaroen sairasta ja näytti edeltäpäin arvaavan sen\ntoivomukset, oli uupumattoman kärsivällinen kärtyisiä, hermostuneita\nja kieroja ihmisiä kohtaan. Sanansa soivat ystävällisyyttä, kun\nhän tyynnytti ja lohdutti potilasta, ja viimein kävi niin, ettei\nolleet hyvin asiat, jollei neiti Eedit ollut saapuvilla, kun\npiti ryhdyttämän vaikeaan leikkaukseen tai muuhun arkaan asiaan.\nTulisimmatkin tuskat lientyivät, kun hän hoivaili ja lohdutteli, ja\nkuolevaiset laskivat kätensä tuon nuoren tytön käteen ja kuuntelivat\nvieno hymy huulillaan hänen palavia rukouksiaan ja suloisia\nraamatunlauseita, joita hän luki heille. Pienokaiset kurottivat\nkäsiään ja ottivat katkerimpiakin rohtoja hänen kädestään. Monet\nyöt keinutteli hän sylissään kärsivää, levotonta pikku potilasta\nja ystävällisellä katseellaan, reippaalla, iloisella käytöksellään\nrohkaisi hän monen pikku pelkurin. Nuoren tohtorin ei pälkähtänyt\npäähänkään pitää häntä enää epänaisellisena.\n\nMutta mitä oli tullut professorin tuumista saada Eeditiä yliopistoon?\nAjatus, että nainen kuuntelisi luentoja yliopistossa ja opiskelisi\nanatomiasalissa, ei ollut noussut yhdenkään aivoihin. Se professori,\njonka puoleen Eeditin isä kääntyi kysymyksineen tästä asiasta, joutui\nsenvuoksi aivan ymmälleen moisesta ajatuksesta ja pudisti päätään\nelähtäneelle vanhukselle, joka siellä maaseudun yksinäisyydessä\nnäytti tulevan lapseksi uudelleen, kuten voi päättää hänen\nmerkillisistä tuumistaan. -- Tyttö saattaa olla lujaa laatua ja\nomata enemmän kirjatietoja kuin ikäisensä nuoret naiset -- nimittäin\nliikanaisen hellän isän kannalta katsottuna -- ajatteli hän, mutta\nyliopiston luvuissa varmaan piankin tulisi tenä eteen. Tätä ei\nprofessori tietystikään hennonnut suoraan sanoa vanhalle isälle.\nHän kirjoitti puhutelleensa muutamia virkaveljiään, kuten oli\ntehnytkin, mutta he luulivat, ettei sellainen asia kävisi laatuun,\nsen pitäisi kiertää pitkiä teitä, konsistorissa, kanslerinvirastossa\njopa keisarissakin, ja toivo onnistumisesta näytti heikolta. Mutta\nsaisihan koettaa kuitenkin. _Jos_ kerran niin pitkälle tultaisiin,\nettä nainen saisi opiskella miehen rinnalla -- jota tuo opinmies\nitsekseen suuresti epäili -- ei se aika ainakaan vielä ollut\nkoittanut.\n\nSellainen oli sen kirjeen sisältö, jonka professori Berg sai\nvastaukseksi kysymyksiinsä. Tätä kaiketi hän odottikin, mutta\nmasensi se sittenkin ukon mieltä. Eedit ja tohtori Bernhard\nolivat saapuvilla, kun hän avasi kirjeen. Eedit ei siitä niinkään\nhuolestunut. Hänhän ei, kuten kerran sanoi Marialle, halunnut\nsuorittaa julkisia tutkinnoita eikä toivonut suurta menestystä juuri\nsenvuoksi, että naiset aivan harvoin antausivat lukutielle. Hän oli\nkyllä perusteellisesti tutkinut anatomiaa isänsä johdolla, mutta\nserkku Oskarilta oli vielä paljon oppimista, käytöllistä harjoitusta\noli kyllin tarjolla kaupungissa, hän voi siis vastaiseksi pysyä\nlevollisena, kuka tietää, mitä tulevaisuudessa vielä tapahtuisi, hän\noli nuori, ja professorihan oli luvannut koettaa. Täten koetti hän\nlohdutella isäänsä.\n\n-- Mutta sinähän et itse saa milloinkaan kirjoittaa reseptiä,\nlapseni, huomautti professori.\n\n-- Mitäpä siitä, isä, niinkauvankun sinä elät, ja serkku Oskari\non täällä, ei minun tarvitse kuin kertoa sinulle taudin oireet ja\nneuvotella teidän kanssanne, ja isä ja Oskari voitte kirjoittaa\nreseptit, sanoi Eedit hilpeästi.\n\nVanha professori istui hetken ääneti, mutta sitte hän nousi ja sanoi\nliikutetulla äänellä:\n\n-- Mutta koittaa se aika kuitenkin kerran, jolloin naiset pääsevät\nlääkäriksi, vaikkenkaan minä, kukaties et sinäkään, saa sitä nähdä.\nKenties ehdotukseni tuli liian aikaiseen, mutta sellainen aika kerran\nvielä koittaa, siitä olen varma. -- Hän oli kuin kunnianarvoisa\nprofeetta, tuo hopeahapsinen, kirkasotsainen vanhus, seisoessaan\nsiinä käsi ojennettuna, katseessaan ilme, ikäänkuin olisi hän jo\nhengessään nähnyt sen ajan ensi sarastuksen.\n\nEedit kuljetti hänet lepotuoliin, suuteli kunnioittavan hellästi\nhänen kättään ja puheli tulevaisuudesta, kuinka jo ulkomailla\noli alettu antaa naiselle perusteellisempaa kasvatusta ja kuinka\nne aatteet vähitellen raivaisivat tiensä meidänkin pieneen,\nkaukaiseen maahamme, kunnes professori jälleen ilostui ja lohduttui\npettymyksestään.\n\nTohtori Bernhard istui toisella puolen huonetta ja katseli kaunista\nryhmää edessään. Hän huomasi suorastaan iloitsevansa, ettei Eedit\njoutunut yliopistoon, ja kuta kauvemmin hän katseli noita nuoria,\nsielukkaita kasvoja, jotka nyt loistivat niin kauniina ja puhtaan\nnaisellisina, kun hän koetti lohduttaa vanhaa isäänsä ja viihdyttää\ntämän mieltä tulevaisuudentuumillaan, sitä elävämmin tunsi hän,\nettä Eedit oli saanut syvemmän sijan hänen sydämmessään, kuin hän\noli luullutkaan. Mutta samassa huomasi hän myöskin miten heikot\ntoiveet hänellä oli voittaa Eeditin rakkautta. Koko ajan, kun olivat\ntunteneet toisensa, oli Eedit kohdellut häntä kuin toveriaan ja\nankarasti vaatinut samaa häneltäkin. Mitähän mahtaisi hän ajatella\nrakkaudentunnustuksesta? Voisikohan hän milloinkaan häntä rakastaa?\nVoisikohan hän ylipäänsä rakastaakaan kuin nainen? Tyttären hellyyttä\nja ihmisrakkautta hän kyllä tunsi, -- sen hän oli huomannut -- mutta\nkäsittikö puolison rakkautta? Eikö hän juuri itse ollut sanonut,\nettei hän voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi rakastaa jotain\nmiestä siinä määrässä, että tämän takia luopuisi luvuistaan ja\ntulevaisuustuumistaan.\n\nKuluipa niin jokunen aika. Vähitellen alkoi Oskari tuoda ilmoille\ntunteitaan. Eedit vaan ei sitä huomannut. Tyynesti ja ystävällisesti\nkuin ennenkin vastasi hän tohtorin palaviin katseihin, ja helliin\nkädenpuristuksiin, hänen tähtäilynsä sanoissa ymmärsi hän aina\ntoisin. Sillä Eeditin mieleen ei edes juolahtanut, että Oskari tai\nkukaan muukaan mies voisi rakastua _häneen_. Hänellä oli satoja\nasioita ajateltavana, ja hänen sydämmensä oli täydellisesti vapaa.\nOskari päätti selvemmin selittää. Mutta kauvan hän epäili. Eikö\ntehnyt hän väärin häiritessään Eeditin rauhaa kosinnallaan, kun\nselvästi huomasi, ettei tämä älynnyt hänen rakkauttaan eikä itse\nmillään tavalla näyttänyt omaavan hellempiä tunteita häntä kohtaan?\nMutta nainen on niin omituinen. Eedit tosin ei ollut kiemailija,\nmutta voi sitä selittää naiselliseksi kainoudeksi, joka esti häntä\nnäyttämästä rakkauttaan. Oskari ei voinut kauvemmin kestää tätä\ntiedottomuutta. Hän päätti käyttää ensimmäistä sopivaa tilaisuutta\nilmaistaksensa salaisuutensa Eeditille. Sitä hänen ei kauvan\ntarvinnut odottaa, sillä tapasivathan he joka päivä toisensa, ja\nensimmäisellä tunnilla, kun nuori opettaja turhaan oli koettanut\nkiinnittää ajatuksiaan siihen, mitä luettiin, keskeytti hän äkkiä\nesityksensä ja puhui suoraan Eeditille rakkaudestaan. Hetken istui\nnuori tyttö sanatonna hämmästyksestä, viimein kohotti hän katseensa\nja sanoi:\n\n-- Hyvä Oskari -- -- en voinut tällaista odottaa -- -- olen\npahoillani -- --\n\n-- Sinä siis et luule voivasi rakastaa minua -- -- et edes\ntulevaisuudessa -- -- sinä niin hämmennyit nyt -- -- ehkä tahdot\nkoetella itseäsi -- -- minä odotan.\n\n-- Ei, Oskari, sanoi Eedit ystävällisesti mutta varmasti -- en tahdo\npettää sinua turhilla toiveilla. Sisaren, ystävän hellyyttä voin\nsinulle tarjota, mutta rakastaa sinua en voi. Kenties sinäkin olet\nsekoittanut ystävyyden ja rakkauden, toivotaan niin.\n\n-- En ole, vastasi Oskari vakavasti, -- olen liiankin kauvan tutkinut\nsydäntäni voidakseni siihen määrin erehtyä.\n\nSyntyi kiusaava äänettömyys.\n\nViimein alotti Oskari jälleen:\n\n-- Tarjoat minulle ystävän hellyyttä. Minä tyydyn siihen vastaiseksi.\nRupea vaimokseni, kenties minä aikaa voittaen saavutan rakkautesi.\n\nEedit pudisti päätään:\n\n-- Ei, ei, ei! En milloinkaan tohtisi solmita sellaista avioliittoa.\nMuistatko, mitä kerran sanoin, etten luopuisi kirjoistani ennenkun\ntapaisin miehen, joka -- -- --\n\n-- Tiedän sen, mutta ei sinun tarvitsisikaan niistä luopua, lupaan\npyhästi että saat viettää samanlaista elämää kuin tähänkin saakka,\nme lukisimme yhdessä, kävisimme yhdessä sairaita katsomassa. Me\nasettaisimme taloutemme niin, ettei perheenemännän huolet sinua\nhäiritsisi. Kallis Eedit, tule omakseni!\n\nEeditiin koski kipeästi Oskarin into.\n\n-- Anteeksi, mutta en voi, pyysi hän hiljaa.\n\n-- Jos sydämmesi on vapaa, niin anna minun koettaa voittaa\nrakkautesi, rukoili Oskari.\n\n-- Sydämmeni on vapaa, mutta elä koeta voittaa rakkauttani, koeta\npikemmin unohtaa minut, tai vielä paremmin olkaamme ystäviä kuten\nennenkin. Vakuutan sen olevan parasta. En luule voivani tehdä ketään\nmiestä onnelliseksi. Ei ole minulla niitä ominaisuuksia, jotka\ntekevät naisesta hyvän vaimon.\n\nOskari tarttui tulisesti hänen käsiinsä ja huudahti:\n\n-- Sinä olet suloisin nainen maan päällä! Sinulla on sekä sydäntä\nettä päätä -- tekisit minut äärettömän onnelliseksi!\n\nEedit irroitti hiljaan kätensä ja sanoi:\n\n-- Olen kovin pahoillani täytyessäni evätä pyyntösi, sillä olet ollut\nhyvä ja ystävällinen minulle, ja minä olen kiitollinen siitä, mutta\nminun täytyy kieltää, minusta olisi synti sinun hellään rakkauteesi\nvastineeksi antaa oma laimeuteni, ja me tulisimme varmasti\nonnettomiksi. Ole mies, Oskari! Sinä kyllä vielä tulet onnelliseksi\nja löydät itsellesi sopivamman vaimon kuin minä olisin ollut.\n\nPuristettuaan hellästi nuoren miehen kättä poistui Eedit huoneesta.\n\nTohtori jäi katsomaan hänen jälkeensä. -- Mikä jumaloitava nainen,\nkuinka suora, hellä ja vapaa valheesta!\n\n-- Sitte tarttui hän lakkiinsa ja läksi vertavuotavin sydämmin.\n\nEedit päätti lopettaa lukutunnit joksikin aikaa voidakseen\nsiten välttää serkkuaan. Häneen koski kipeästi tämän ystävyyden\nmenettäminen, sillä näiden vuosien kestäessä oli hän oppinut\npanemaan arvoa nuoreen lääkäriin, ja tämä oli nähnyt paljon vaivaa\nhänen opetuksessaan. Se oli sitä kiitettävämpää, koska se ei\nlaisinkaan sopinut hänen mielipiteihinsä naisen kutsumuksesta sekä\nkasvatuksesta. Kuitenkin lohdutteli Eedit itseään sillä, että Oskari\npiankin huomaisi erehdyksensä rakkaudessaan, pysyisi edelleenkin\nhänen ystävänään ja menisi naimisiin jonkun hyvän taloudellisen\ntytön kanssa, joka tekisi hänet oikein onnelliseksi, ja silloin hän\nsydämmestään kiittäisi Eeditiä siitä, että nyt kieltäysi.\n\nMuutama päivä tämän tapauksen jälkeen sairastui vanha professori\narveluttavasti. Hän oli jo kauvemman aikaa ollut kipeänlainen,\nmutta nyt piti hänen ruveta vuoteelle, ja tohtori Bernhard tuotiin\nhäntä katsomaan. Tauti oli ankara ja kesti kauvan. Häntä piti\nhoitaa hyvin ja huolellisesti. Eedit oli yksin hoitamassa. Jollei\ntohtori Bernhard jo ennestään olisi häntä ihaellut, olisi hänen nyt\nainakin pitänyt oppia. Tyttö näytti olevan uupumaton. Isä tuskin voi\nsilmänräpäykseksikään päästää häntä luotaan. Usein lepäsi hän käsi\nEeditin kädessä, ja kun tämä kuulumattomin askelin kulki huoneessa,\nsiivoili tai valmisteli juomaa sairaalle, seurasi ukko häntä\nsilmillään. Kirjat olivat nyt unohtuneet, paitsi kun professori oli\nparempi ja halusi kuulla luettavan. Silloin vaivasi Eedit silmiään\nlukemalla isälleen puolihämärässä huoneessa tai yölampun himmeässä\nvalossa, siksi kunnes sairas väsyi kuulemaan.\n\nHeti taudin alkaessa oli Oskari ilmaissut Eeditille arvelunsa, ettei\nprofessori enää taudistaan nousisi. Eeditin sydän oli haleta surusta,\nmutta hänellä oli kyllin sielunvoimaa pysyäkseen isänsä luona\nlevollisena. Vanha professori tunsi itsekin elämän ehtoon lähenevän.\nHän puhui tyttärelleen siitä, kiitti häntä tuhansin kerroin siitä\nhuolenpidosta ja rakkaudesta, jota aina oli isälleen osottanut ja\nsuri vain sitä, että piti jättää hänet niin nuorena turvattomaksi. --\nMutta minä jätän sinut Jumalan haltuun, ja joka sen tekee, voi olla\nlevollinen, sanoi hän kirkas hymy kasvoillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEedit oli siis yksin ja turvaton.\n\nTuo pitkä ankara aika, jonka hän oli omistanut yksinomaan sairaan\nhoitoon, oli arveluttavassa määrässä heikontanut hänen terveyttään\nsekä voimiaan. Tohtori Bernhard määräsi hänen olemaan erittäin\nvarovaisen, lepäämään ja pysymään tyynenä. Eedit noudattikin tätä\nmääräystä osaksi sentakia, että tunsi olevansa sen tarpeessa, osaksi\nettä häntä suretti liiaksi, kun ei voinut heti ryhtyä lukuihinsa\nentisellä innolla. Eräänä päivänä kuitenkin tarttui hän muutamaan\nkirjaan hälventääkseen suruista mielialaansa. Mutta kauhukseen\nhuomasi hän, ettei voinutkaan lukea. Hän tunsi sietämätöntä tuskaa\nsilmissään, niiden edessä oli kuin sumuharso, joka teki mahdottomaksi\nerottaa kirjaimia. Paikalla lähetti hän sanan serkulleen ja pyysi\nhäntä tulemaan luokseen. Tohtori selitti taudin arveluttavaksi\nsilmäsairaudeksi, jonka Eedit oli saanut liikanaisesta rasituksesta,\nja kehoitti häntä heti lähtemään Helsinkiin, missä kuuluisa\nulkomaalainen lääkäri paraillaan oleskeli. Itse hän ei arvannut\nruveta häntä hoitamaan, kun ei ollut spesialisti asiassa. -- En\nhalusta sinua peloita, lisäsi hän -- mutta minä tiedän, miten\nhelposti sinä unohdat pitää huolta terveydestäsi ja senvuoksi pitää\nminun sanoa: pikainen ja tehoova apu on ainoa, joka voi pelastaa\nnäkösi.\n\nSuruiset ajatukset ahdistivat Eeditin mieltä koko seuraavan yön.\nEikö ollut kauheata kadottaa silmäinsä valo! Ei saisi hän silloin\nenää milloinkaan nähdä ihanaa luontoa, lukunsa pitäisi hänen\njättää ikipäiviksi ja viettää toimetonta elämää pimeydessä ja\nsynkkyydessä. Mutta vielä hän ei voinut luopua toivosta. Hän tahtoi\nnoudattaa Oskarin neuvoa ja heti matkustaa Helsinkiin. Uskollinen,\nhyväntahtoinen Anna seurasi Eeditiä ja jäi hänen luokseen koko ajaksi.\n\nVieras lääkäri oli yhtä kohtelias ja ystävällinen, kuin oli kuulu\nja taitava. Ei viipynyt kauvankaan, ennenkun hän kysymyksistä,\njoita Eedit teki hänelle tautinsa johdosta, tuli huomaamaan, että\ntällä itsellään oli paljonkin tietoja lääketieteessä, ja mieltyi\nhäneen suuresti, kun johdettuaan taitavasti keskustelun tälle\nalalle näki, miten lahjakas hän oli ja miten lämpimästi harrastunut\nlääkärintoimeen.\n\nAlussa hoiti lääkäri Eeditin silmiä joka päivä, ja melkein aina\njohtuivat he keskustelemaan samasta viehättävästä aineesta, mutta\nsittenkin, kun silmät huomattavasti olivat parantuneet, tuli hän\nusein, jos aika vaan myönsi, puhelemaan potilaansa kanssa. Tarvinnee\ntuskin mainita, että Eedit äärettömästi nautti näistä keskusteluista,\nja se sai aikaan, että hän kaksinverroin kärsiväisemmin kesti\nsairautensa ja pitkän työttömyyden. Eedit ei saanut lukea, ei\nkirjoittaa eikä tehdä käsitöitä ja kun hänellä tuskin oli ainoatakaan\ntuttavaa kaupungissa, kävi aika useinkin hyvin pitkäksi. Alice Lager\nkyllä vietti talvea pääkaupungissa, mutta hänen aikansa kului aina\nhuveihin, niin ettei hän ennättänyt käymään Eeditin luona kuin pari\nkertaa. Eedit oli senvuoksi iloinen ja kiitollinen, kun tuo vieras\nlääkäri toisinaan toi muassaan jonkun kirjan ja luki siitä hänelle ja\nsiitä sitte punousi viehättävä, opettava keskustelu.\n\nTuli sitte päivä, jolloin tohtori julisti potilaansa täydellisesti\nparantuneeksi. Hänen pitäisi vaan jonkun aikaa vielä varoa hienoa\npainosta, liian vahvaa valoa sekä välttää rasitusta ylipäänsä. Eedit\nlupasi noudattaa kaikkia määräyksiä. Hän oli äärettömän kiitollinen,\nkun oli saanut takaisin terveytensä. Tohtorin piti käydä vielä kerran\nhänen luonaan, ja sitte olisi parantelu päätetty.\n\nHelsinki oli tarjonnut monta nautintorikasta hetkeä Eeditille,\npääkaupunki oli hänen silmissään niin kaunis, että hän surren\najatteli palaamistaan tyhjään, autioon kotiin. Hän päätti sentakia\njäädä sinne vielä joksikin aikaa osaksi nähdäkseen, mitä siellä oli\nnähtävää, osaksi ostaakseen uusimpia teoksia kirjastoonsa.\n\nSamana päivänä kun tohtori oli julistanut Eeditin täydellisesti\nparantuneeksi, lähti Eedit kaupungille nauttimaan raittiista,\nihanasta kevätilmasta. Meri oli hiljakkoin luonut jääkuorensa ja\nkimalteli siintävänä auringonloistossa niin pitkälle kuin silmä\nkantoi. Varpuset visersivät, ja puutarhoissa olivat koivut ja\npihlajat nupulla. Kadut olivat kuivat, ja suuri oli kävelijäin\njoukko. Siellä tapasi Eedit Alice Lagerinkin. Hän kulki vanhemman\nnaisen kanssa, mutta nähtyään Eeditin pysähtyi hän ja lausui\nmielihyvänsä hänen palautuneesta terveydestään, tarttui sitte hänen\nkäsipuoleensa ja saattoi häntä kappaleen matkaa.\n\n-- Hän kuuluu olevan aito taitava mies, tuo kaunis lääkärisi,\nhuomautti Alice. Hän hoitaa sairaita ylhäisemmissä piireissä.\n\n-- Hyvin taitava, myönsi Eedit.\n\n-- Sinä tietysti olet häneen yhtä ihastunut kuin kaikki muutkin?\nToivonpa, että minunkin silmäni olisivat kipeät, lisäsi hän pilalla.\nMutta tuossa hän tuleekin! Katsoppa Eedit!\n\nAivan oikein, vieras lääkäri tulikin heitä vastaan, miellyttävän\nnäköinen ja vielä nuori nainen käsipuolessaan. Kun tohtori huomasi\nEeditin, levisi säteilevä hymy hänen kasvoilleen ja hän tervehti\niloisesti. Senjälkeen kumartui hän naisen puoleen käsipuolessaan ja\nsanoi pari sanaa, ja sitte nainenkin hymyili ja tervehti.\n\nKun he olivat menneet ohitse, kysyi Eedit:\n\n-- Kuka se nuori nainen oli?\n\n-- Hän oli tohtorin rouva, vastasi Alice.\n\n-- Onko hän sitte naimisissa? kysyi taas Eedit hetken päästä.\n\n-- On, kuin onkin, monen potilaansa suureksi suruksi, nauroi Alice.\nTiedäppä, hän on oikea sydäntensytyttäjä. Jumala tiesi, mikä hänessä\nniin viehättää, mutta hurmaava hän on. Luulenpa hänen vakavuutensa\nvaikuttavan vastakohtana noille tanssiaiskeikareille, jotka heti voi\ntuntea sekä sisältä että ulkoa. Paitsi sitä ei hän huomaa ketään,\nmuuta kuin oman rouvansa, mikä myöskin on kaunis piirre hänessä.\nRouva kuuluu olevankin hyvä ihminen, mutta ulkomuotonsa ei suinkaan\nole komeampia. Heidän naimisjuttunsa on hyvin huvittava. Rouva oli\ntohtorin potilas siellä kotimaassa. Tohtori hankki hänelle näön\ntakaisin ja rouva palkinnoksi siitä lahjoitti hänelle sydämmensä.\nRouva näyttää suuressa määrin ihailevan miestään eikä, kumma kyllä,\nole rahtuistakaan mustasukkainen.\n\nAlice tapasi tuttuja ja sanoi hätäisesti hyvästi Eeditille.\n\nEedit pysähtyi silmänräpäyksen ja veti henkeään. Kuinka oli hänestä\nvielä äsken aurinko niin kirkkaasti paistanut, meri niin somasti\nsiintänyt ja ilma kevättä henkinyt? Taivashan oli pilvessä, meri\nmusta ja tuuli kylmä ja kolea.\n\nSeuraavana päivänä tuli lääkäri viimeisen kerran. Hän tutki vielä\nkerran tarkoin potilaansa silmiä ja sanoi olevansa täysin tyytyväinen\nniiden tilaan.\n\n-- Mutta te olette vielä kalpea ja heikonnäköinen, neiti, sanoi\ntohtori totuttuun, ystävälliseen tapaansa. -- Kenties määräämme\njotain vahvistavaa?\n\n-- Jopahan, sanoi Eedit hymyillen. -- Olen viettänyt toimetonta\nelämää näinä aikoina ja istunut sitäpaitse paljon sisällä. Olen\ntottumaton siihen, siinä koko juttu. Huomenna aijon matkustaa kotiin.\n\n-- Jo huomenna! Ja minä kun ajattelin pyytää saada tutustaa teitä\nvaimooni. Hän on kovasti mieltynyt teihin. Oikein jo iloitsin siitä.\nEikö pääkaupunki enää teitä viehätä, neiti? Onhan täällä paljon\nkatsomista ja tilaisuutta huviinkin. Eikö teidän sovi jäädä?\n\n-- Ei käy päinsä. Emme tapaa enää toisiamme, herra tohtori. Tuhannet,\ntuhannet kiitokset vaivastanne sekä hyvyydestänne!\n\n-- Minähän olen kiitollisuuden velassa, sanoi tohtori ja pudisti\nsydämmellisesti Eeditin kättä. -- Olkaa varovainen! Jääkää hyvästi!\n\n-- Hyvästi! sanoi Eedit soinnuttomasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEedit oli ollut tuskin muutamaa tuntia kotona, kun jo Oskari tuli\nhänen luokseen. Hän ei ollut ensinkään tyytyväinen Eeditin ulkonäköön\nja sanoikin sen hänelle. -- Näytät niin kalpealta ja väsyneeltä,\nmelkeinpä sairaammalta kuin lähtiessäsi ja katseesi on raukea. Mistä\nse tulee?\n\n-- Matka on väsyttänyt, Oskari, siinä kaikki. Olen voinut erinomaisen\nhyvin viimeisinä viikkoina, ja kun nyt pääsen työn alkuun, saat\nnähdä, että voimani palaavat jälleen.\n\nJa sen sai Oskari todellakin nähdä, sillä Eedit ryhtyi uupumattomalla\ninnolla lukuihinsa. Näytti kuin olisi hän muutamassa viikossa\ntahtonut saavuttaa sen, mitä puolessa vuodessa oli hukkaan mennyt.\nViimein täytyi Oskarin kieltää häntä lukemasta niin paljoa, mikäli\nhän ei tahtonut toista kertaa näköänsä menettää. Se tehosi. Eedit\nhellitti lukemistaan, mutta kävi sensijaan useammin sairashuoneella\nja kaupungin köyhien sairaiden luona, jotka venyivät kurjissa\nhökkeleissään, ei ollut heillä varoja kääntyä lääkärin puoleen tai\nhankkia lääkkeitä, ja usein olivat kipeästi hoidon puutteessa.\n\nOskari huomasi serkkunsa uupumattoman toimeliaisuuden ja tarkasteli\nhäntä miettivin katsein. Mitähän oli hänelle tapahtunut? Hän ei\nollut entisellään. Hän kyllä ennenkin oli mieltynyt ja innostunut\ntehtäväänsä, mutta ei tällä tavalla. Näytti kuin olisi hän tarvinnut\nalituiseen työtä päästäkseen entiseen tasapainoonsa, kuin olisi hän\ntahtonut tukahuttaa tuskaa, karkoittaa raskasta ajatusta.\n\nKaupunkilaisten mielestä oli Eedit kaunistunut, käynyt lempeämmäksi,\nnaisellisemmaksi kuin ennen.\n\n-- Sen on vaikuttanut suru isän kuolemasta, sanoivat he. Oskari\nmietiskeli kauvan ja tutkieli tarkasti muutoksen syytä. Vähitellen\nkypsyi hänessä muuan ajatus. Hän piti häntä tiukasti silmällä, otti\nhuomioon joka katseen, sanankin.\n\nEräänä päivänä tuli tohtori tuomaan muuatta kirjaa Eeditille. Eedit\nistui akkunan pielessä ja katseli haavemielin puutarhaa, missä kesä\nhelotti täydessä vehreydessään. Hän vastasi ystävällisesti serkkunsa\ntervehdykseen, mutta ajatus näytti muualla aikailevan, kasvoista\nkuvastui surua ja väsymystä. Oskari istui hetken vaiti. Sitte alkoi\nhän:\n\n-- Eedit, muistatko, mistä puhuin sinulle joku aika takaperin?\nVieläkö vastauksesi on sama kuin ennenkin?\n\nEedit säpsähti. Hän nähtävästi ei ymmärtänyt, mitä serkkunsa\ntarkoitti.\n\nOskari huomasi erehtyneensä, mutta hänen piti jatkaa, koska kerran\noli koskettanut asiaan.\n\n-- Tarkoitan, Eedit, -- -- -- tunteeni sinua kohtaan ovat samat kuin\nsilloinkin -- -- --.\n\nEedit teki kieltävän liikkeen kädellään, ja hänen katseestaan\nkuvastui niin syvää surua, että Oskari tunsi hellää liikutusta.\n\n-- Hyvä Oskari, pyysi hän hiljaa, elä milloinkaan enää koske tähän\naineesen. En voi koskaan tulla vaimoksesi enkä kenenkään muunkaan,\njos siitä on sinulle lohdutusta, lisäsi hän heikosti hymyillen. --\nOle veljenäni? Nyt jos koskaan tarvitsen ystävää -- -- olen niin\nturvaton, sitte kun isä jätti minut.\n\n-- Koetan olla veljenäsi, sanoi Oskari synkästi, mutta onnistumisesta\nen takaa. Ystävänäsi pysyn aina, Eedit, uskollisempana kuin kukaan\nmaan päällä. Jää hyvästi!\n\nPaljoa helpommin, kuin tohtori oli luullut, unohti hän rakkautensa\nEeditiin, sillä vuosi ei ollut vielä umpeen mennyt, kun hän jo\noli kihloissa nuoren, terhakan tytön kanssa, joka oli oikea pieni\ntalonmyyrä, hilpeä ja leikkisä, kuin soma kissanpoika. Eikä kukaan\niloinnut siitä enemmän kuin Eedit. Hän näytti aivan elpyvän\nuudelleen. Hän se järjesti Oskarin asunnon, hän toimitti palvelijan,\nhän valmisti tulijaiskemut ja lopuksi hankki kukkia huoneiden\nsomistamiseksi, niin että ne piankin olivat muuttuneet hymyileväksi\nkukkatarhaksi, kun nuorta rouvaa odotettiin. Kun Oskari hääpäivänään\nvertaili Eeditin vielä kauniita ja jaloja, mutta liian vakavia ja\nhiukan vanhenneita kasvonpiirteitä, hänen pitkää, solakkaa, mutta\nkenties liian jäykkää vartaloaan tuohon pieneen rusoposkiseen,\npehmeään, terhakkaan, hilpeään olentoon, joka seisoi siinä hänen\nvierellään kauniina, ihanana löyhyvässä morsiuspuvussaan, ei hän\nvoinut uskoa muuta, kuin että oli erehtynyt tunteittensa suhteen\nja pitänyt sitä ihailua ja ystävyyttä, jota tunsi Eeditiä kohtaan,\nrakkautena. Ja nyt hän tosiaankin oli sydämmestään kiitollinen\nEeditille, että tämä oli kieltäynyt rupeamasta hänelle.\n\nEntistä tyynemmin ja halukkaammin autteli Eedit Oskaria tämän\nlääkäritoimessa ja oli sangen tervetullut vieras hänen kodissaan.\nAlussa tosin pikku rouva tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä tuota\noppinutta neitiä kohtaan, joka oli niin \"hirveän vanha\" hänen\nmielestään, mutta Eeditin ystävällinen, luottamusta herättävä käytös\nsai hänet piankin muuttamaan mieltä. Pikku rouva oli myöskin luullut,\nettä Eedit päivät pitkät puhelisi syväoppisista, käsittämättömistä\nasioista, mutta hämmästyksekseen huomasi hän, ettei Eedit milloinkaan\nniin tehnyt, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Ja hän alkoi oikein\npitää Eeditistä kuin vanhemmasta rakkaasta sisaresta. Eeditkin\nnäytti voittaneen sen taistelun, joka jonkun aikaa uhkasi masentaa\nhänen muuten raitista mieltään. Hän oli melkein entisellään, mutta\nmuuan lempeä piirre oli jäänyt hänen kasvoilleen, joka antoi hänelle\nentistä enemmän viehätystä.\n\n\n\n\n30.\n\nVapaa.\n\n\nLähes viisi vuotta oli vierinyt Ragnhildin hääpäivästä.\n\nOli myöhäinen syksy. Satoi ja myrskysi päivät pitkät, tuuli tuiversi\nalastomissa puissa eikä yksikään päivänsäde päässyt pilkistämään\npilvien lomitse. Avarat huoneet Ragnhildin kodissa tuntuivat\nentistään kolkommilta. Muutamassa pienemmässä kamarissa istui\nRagnhild itse surupuvussa, syvissä mietteissä. Muutama viikko\ntakaperin oli halvaus lopettanut paroonin elämän. Ragnhild oli siis\nleski. Hän kulki muistellen kuluneita viittä vuotta, ja ne tuntuivat\nhänestä ainoalta loppumattoman pitkältä surun vuodelta, sillä niin\nolivat ne olleet toistensa kaltaisia. Ja kuitenkin -- mitä oli viisi\nvuotta? Tämä avioliitto olisi voinut kestää 20, 30, 40 vuotta.\nNuori leski pani kätensä ristiin sitä ajatellessaan. Miten oli hän\npitänyt sen lupauksen, jonka teki hääpäivänään? Miten oli täyttänyt\nvelvollisuutensa? Nämä kysymykset saivat hänet useinkin levottomaksi.\nHänen täytyi tunnustaa, että oli tehnyt sen ainoastaan ulkonaisesti\n-- sydän oli aina kapinoinut. Ja Jumala katsoo sydämmeen. Mutta hän,\njoka näkee meidän heikkoutemme, oli myöskin nähnyt Ragnhildin hyvän\ntahdon ja ponnistukset, oli kuullut hänen rukouksensa, nähnyt hänen\ntuskansa. Hän oli myöskin valmistanut hänelle lohdutuksen, joka\nherätti syvää kiitollisuutta Ragnhildissa. Hänen miehensä oli viime\nsanoikseen vakuuttanut, että Ragnhild oli ollut hyvä vaimo, hänen\nkatseensa oli viime hetkessä etsinyt Ragnhildin katsetta. Ja tätä\njohdatti Ragnhild aina mieleensä, kun omantunnonnuhteet saivat hänet\nlevottomaksi.\n\nMihinkä ryhtyisi hän nyt? Vanhempansa olivat vuosi sitte\nmuuttaneet pääkaupunkiin, ja kuultuaan paroonin kuolleen oli\nvaltioneuvoksenrouva heti kirjoittanut ja kehoittanut Ragnhildia\nmyymään maatilan ja muuttamaan hänkin Helsinkiin. He viettivät\nhurmaavaa elämää, kertoi valtioneuvoksenrouva. Elsa oli jo kihloissa,\nsiellä oli suurempi mahdollisuus päästä hyviin naimisiin, kuin siellä\nkurjassa pikkukaupungissa, eikä voinut hän käsittää, miten oli siellä\ntullut toimeen niin monta vuotta. Ragnhild ymmärsi ylen hyvin äitinsä\ntarkoituksen. Nuorena leskenä ottaisi Ragnhild osaa siihen loistavaan\nelämään, jota hänen kodissaan vietettiin, ja sitte äiti taas\ntoimittaisi hänet \"hyviin\" naimisiin. Mutta sitä ei Ragnhild tahtonut.\n\nToimimies oli juuri lähtenyt surutalosta, jonne hänet oli kutsuttu\npitämään huolta maatilan myymisestä ja asiain järjestämisestä.\nRagnhild tuumi nyt miten asettaisi vastaisen elämänsä, jotta siitä\nolisi hyötyä ja se olisi hänen makunsa mukaan. Hän oli nuori ja\nrikas. Hän voi valita. Tosin oli hänen terveytensä viime aikoina\nvähän heikontunut, mutta hän toivoi toimekkaan elämän vaikuttavan\nsen eduksi. Viimein koitti päivä, jolloin hänen tuli jättää se\nkoti, jossa viisi pitkää vuotta oli taistellut ja toivonut. Hän\nseisoi huoneessaan ja silmäili seutuja. Oli kirkas, kylmä syyspäivä\nja pakkasen uho kimmelsi kauniisti auringon paisteessa. Pikku\nlintuset piipittivät iloisesti pihlajapuissa, kohottivat siipensä\nja löyhyttivät lentoon. -- Vapaus! huudahti Ragnhild, oi mikä\nihana Jumalan lahja. -- Ja hän kiitti Korkeinta sekä riemun että\nonnettomuuden päivistä ja anoi armoa voidakseen edespäin vaeltaa\noikeata tietä.\n\nVielä samana iltana seisoi Ragnhild soman, vaatimattoman pikkutalon\nedustalla kaupungissa. Sen akkunat olivat päivän puolella, ja\nedustalla oli sievonen pieni puutarha. Se oli vuokrattavana ja\nRagnhild oli päättänyt vuokrata sen. Hän juuri ajatteli miltä mahtoi\ntuntua elämä noin aivan yksin, kun samassa Eedit Berg seisoi hänen\nvieressään. He hämmästyivät kumpikin ja huomasivat pian ajatelleensa\naivan samaa. Eedit oli isänsä kuoltua asunut muutaman vanhan\nnaissukulaisensa luona, mutta tämän piti nyt muuttaa naimisissa\nolevan tyttärensä luo ja Eedit oli silloin päättänyt vuokrata pari\nhuonetta ja asua itsekseen, vaikka tuttavansa kyllä vakuuttivat,\nettei se ollut sopivaa.\n\n-- Sittenpä en tiedä muuta neuvoa, kuin että vuokraamme tämän\nhuoneuston yhdessä, sanoi Ragnhild. -- -- Oi Eedit! Tehdäänpäs\nniin! Olemmehan kumpikin niin yksin, ja sitte sinullakin on minussa\n\"kaitsija\" lisäsi hän hymyillen.\n\nEedit oli iloissaan tästä ehdotuksesta ja suostui siihen heti.\nTalossa oli riittävä määrä huoneita, oli lisäksi kauniilla paikalla,\nja koska oli asumaton, voivat he heti muuttaa sinne. Kun Eedit oli\nsijoittanut sinne kirjastonsa ja Ragnhild kauniit huonekalunsa ja\ntaidelaitoksensa, tuli siitä mitä herttaisin pikku koti. Ja nyt vasta\nRagnhild mielestään alkoi elää. Eedit tunsi pienemmänkin hökkelin\nkaupungissa. Hän tiesi sairaita, jotka tarvitsivat lääkkeitä,\nlapsia, joilta puuttui vaatetta ja hoitoa, leskiä, jotka kaipasivat\nlohdutusta, sokeita, joille voi lukea, vanhoja ja voimattomia,\nyksinäisiä, hyljättyjä ja unohdettuja, jotka olivat jos jonkin avun\ntarpeessa, langenneita ja halveksittuja, joita hellä käsi voi auttaa\nnousemaan, joiden riutuvaa mieltä rohkaiseva sana voi vahvistaa.\nNyt ei Ragnhildin enää tarvinnut valitella työn puutetta. Hän\nneuloi ja ompeli, paikkaili ja jatkeli niille turvateilleen, jotka\nsyystä tai toisesta itse eivät tainneet työtä tehdä. Toisille hän\ntaas hankki ansiota. Hän valmisti lientä ja leipoi kakkuja Eeditin\nvarattomille potilaille. Hän ei suonut itselleen lepoa muulloin kuin\nyöllä. Kun Eedit väliin kehoitti häntä lepäämään, vastasi hän: --\nOlen jo levännyt 26 vuotta, nyt on aika tehdä työtä. Eedit oli ylen\nonnellinen. Itse ei hän tähän saakka paljoakaan voinut auttaa, kun\nrahaa vaadittiin. Nyt pyysi Ragnhild päästä hänen kukkarokseen, kun\nköyhien auttaminen oli kysymyksessä.\n\nEräänä pimeänä, kylmänä talvi-iltana palasi Eedit tavalliselta\nkiertokulultaan kaupungilta. Hän naputti ovelle. Ragnhild itse\navasi oven, mutta hämmästyi suuresti nähdessään ystävänsä\nkantavan käsivarsillaan jonkinlaista suurta, myttyä, joka näytti\nraskaanlaiselta, päättäen Eeditin taajasta hengityksestä. Eedit laski\nhiljaan myttynsä sängylle ja avasi peitteen, joka oli kääritty sen\nympärille. Sieltä pilkisti pieni kaksi-kolme-vuotiaan tytön pää ja\npari suurta ihmettelevää silmää.\n\n-- Mistä ihmeestä tuon löysit, kysyi Ragnhild innostuneena, otti\npienokaisen syliinsä ja syötti sille kupin lämmintä maitoa.\n\n-- Se on pieni, orpo-raukka. Äiti sen tuotiin tänään kuolemankielissä\nsairaalaan, ja juuri illalla heitti henkensä. Katsoppas, miten sievä\npieni taimi se on. Lapsi raisu! En hennonnut jättää häntä yöksi yksin\nkuolleen äitinsä luo, ja niin toin hänet tänne.\n\n-- Siinä teit oikein, rakas Eedit, ja tänne hän nyt jääkin. Juuri\nlasta meidän herttainen kotimme kaipasikin. Sinulla on luja luonne ja\nlaajat tiedot, sinä saat olla isän sijassa, ja minä -- minä voin vain\nrakastaa ja hoidella häntä.\n\nJa lämmitellessään pienokaisen kätösiä takkavalkean loisteella\nja kammatessaan sen hienoa kullankellervää tukkaa laski jo\nRagnhild mielessään, miten paljon kangasta tarvittiin sille uuteen\nvaatekertaan, sillä ne, jotka pienokaisella oli yllään, olivat\nsurkean huonot ja kuluneet. Annankin piti tulla katsomaan uutta\ntulokasta, ja hän oli heti halukas hankkimaan vuodetta pienelle\nvieraalle.\n\nIlokseen huomasivat Ragnhild ja Eedit, miten hyvin heidän kasvattinsa\nnäytti viihtyvän heidän luonaan, ja kun tämä oli kylläkseen juonut\nmaitoa, nukkui hän turvallisesti Ragnhildin syliin. Ruusaksi oli\nkuoleva äiti kutsunut tyttöään, ja vielä myöhäiseen yöhön valvoivat\nmolemmat kasvatusäidit ja puhelivat hänestä. Hyvä hoito, uudet\nvaatteet ja ennen kaikkea hellä kohtelu saivat pienokaisen piankin\nkotiutumaan, ja kun hän hilpeänä ja iloisena juoksenteli huoneessa\ntai hellästi kietasi pienet kätensä Ragnhildin kaulaan, ymmärsi\ntämä, että nyt vasta tyhjyys hänen sydämmessään oli täyttynyt.\nLapsen rakkautta hän oli kaihonnut, sen hän nyt oli saanut.\nSillä pieni Ruusa tietysti piankin unohti oikean äitinsä. Lapsi\ntuli yhdyssiteeksi Ragnhildin ja Eeditin välille, ja jokaisen\npuolueettoman kaupunkilaisen täytyi pitää tätä kotia ja tätä\nystävyyttä mallikotina ja malliystävyytenä. Ja miten onnelliset\nolivatkaan nämä molemmat naiset! Heillä oli siunausta tuottava\ntoimiala, kodissaan vallitsi rauha, rakkaus ja suloinen sopusointu.\nKerran kysyi Eedit pilallaan:\n\n-- Sanotko vieläkin Ragnhild, että rikkaus on maallisen onnemme ja\nijankaikkisen autuutemme tiellä?\n\n-- En, en vastasi Ragnhild liikutettuna. Rikkaus on ihana Jumalan\nlahja, mutta tietystikin hyvin edesvastuullinen.\n\n\n\n\n31.\n\nHannan paratiisi.\n\n\nErään X:n kaupungin syrjäkadun varrella asui matami Rosenqvist, uuras\nja säyseä eukko. Hänellä oli pieni oma talo. Elatuksekseen vuokrasi\nhän huoneita ja piti ruokaa vaatimattomille matkustajoille sekä pesi\nja silitti hienompaa pesua herroille. Täällä Hanna Sandbergkin sai\nturvapaikan, kun hänen äkisti piti lähteä palveluksestaan. Hannan\näiti oli asunut leski Rosenqvistin talossa, ja tämä oli siis tuntenut\nHannan jo pahaisena paitaressuna. Hän oli aina pitänyt tuosta\nreippaasta, iloisesta tytöstä, ja äidin kuoltua, mikä tapahtui vähää\nennen Hannan rippikoulunkäyntiä, oli hän hoivannut häntä. Matami\nRosenqvistin johdolla oli Hanna oppinut pesemään ja silittämään,\näitinsä taas ohjasi häntä ruoanlaitossa ja leipomisessa. Rouva\nSandberg nimittäin oli ollut kuulu \"kokki\" ja taidossaan Kaisa\nWargin ja mamseli Nylanderin veroinen. Hanna oli jo pikku tyttönä,\nkun oli vapaa koulunkäynnistä, seurannut äitinsä apuna, kun tätä oli\npyydetty valmistamaan pitoja jonnekin. Hän sai silloin vispilöidä\nmunaa, hienontaa sokeria, voidella vehnäsiä tai puhdistaa rusinoita,\nja ymmärtävä äiti oli näin vähitellen opettanut tyttärelleen monta\nhyödyllistä seikkaa keittotaidossa. Hanna, jolla oli valpas mieli,\ntarkka silmä ja käytännöllinen luonne, edistyi silminnähtävästi ja\noli aimo ylpeä ja iloinen, kun äiti joskus jätti hänen toimekseen\njonkun vaikean tehtävän. Tämä aikainen harjoitus käänsi Hannan mielen\ntaloustoimiin, ja sen tähden tuli hän hakeneeksi emännöitsijän\npaikan, kun äidin vähät varat eivät riittäneet antamaan tyttärelle\nenempää koulusivistystä.\n\nKun matami Rosenqvist sai kuulla, että Hanna oli menettänyt\npalveluspaikkansa, ja kuuli syynkin, jonka Hanna lyhyesti ja\navomielisesti hänelle kertoi, ehdotti eukko, että Hanna vastaiseksi\nasuisi hänen luonaan ja koettaisi samaa elatuskeinoa kuin äitinsäkin.\nSiihen aikaan ei ollut ainoatakaan etevää kokkia koko kaupungissa;\nsellaista siis kipeästi tarvittiin. Hanna suostui kernaasti\nehdotukseen ja piankin huomasi hän voivansa hyvin tulla toimeen\nniillä tuloilla, varsinkin kun matami Rosenqvist ei millään ehdolla\nsuostunut ottamaan vuokraa Hannan pienestä kamarista. Se oli sama\nhuone, jossa Hanna ennen äitinsä kanssa oli asunut.\n\nHannan taito tuli piankin tunnetuksi, ja työtä oli yllin kyllin.\nHänen ripeä, takkela tapansa, ystävällinen luontonsa, mutta ennen\nkaikkia hänen ikäänsä nähden tavaton taitavuutensa tuotti hänelle\npaljon kannattajia. Taitavia keittäjiä oli harvassa siihen aikaan,\nsillä perheenemännät puuttuivat itse enemmän taloustoimiin, kuin\nnykyään on tapana, ja senvuoksi oli sangen suloista emännälle,\nkun suuremmissa kemuissa tai tyttären häissä sai istua sisällä\nja puhella vieraiden kanssa tietäen, että keittiössä oli kätevä,\nluotettava henkilö, joka valmisti aterian ja virvokkeet, asetteli\nne somasti astioihin ja toimitti ajoissa sisälle. Siihen aikaan ei\nvielä ollut, ei X:ssä ainakaan, piirakantekijää, sokurileipojaa tai\nmakkarantekijää, ei saanut myöskään ostaa olutta, lihalientä tai\npunssia. Kaikki piti kotona valmistettaman hienosta näkkileivästä\nkrokaanin koristeihin, kotitekoisesta sahdista kotona puhdistettuun\nja maustettuun paloviinaan saakka. Taitavallekin emännälle oli apu\nsiis tervetullut, kun piti suuria pitoja valmistettaman. Mutta\nniitä ei tietysti pidetty joka päivä. Vapaapäivinä pesi Hanna\npitsejä, parsieli hienoa pöytävaatetta, kutoi silkkikäsineitä, joita\nsiihen aikaan paljo käytettiin, sekä auttoi matami Rosenqvistiä\nsilittämisessä. Tällä tavalla ansaitsi Hanna jokapäiväisen leipänsä,\noli tyytyväinen ja luotti tulevaisuuteen. Hän oli vaatimaton\nelintavoissaan, tarpeensa olivat tuiki pienet, eikä hän halveksinut\nmitään työtä. Senvuoksi voikin hän aika ajoin lisätä pienen summan\nsäästövaroihin, joita ensi palvelusvuodesta alkaen oli ruvennut\nkokoamaan.\n\nNiin kului viisi vuotta. Silloin toteutui, mitä Liina ensi luvussa jo\nennusti, nimittäin että Hanna keittäisi liemiään ja ruokiaan siksi\nettä päättäisi häihin ja krokaaniin. Matami Rosenqvistilla oli ainoa\npoika nimeltä Tuure. Hän oli alottanut uransa juoksupojasta pastori\nStålen, Marian isän luona, mutta kun oli harvinaisen rautainen\nja eläväinen poika, mieltyi pastori häneen siinä määrässä, että\nantoi hänen lukea yhdessä omien poikiensa keralla, eikä tarvinnut\npastorin sitä koskaan katua. Poika oli ahkera ja tarkkaavainen ja\nsyvästi kiitollinen siitä, mitä sai oppia. Sen ohessa toimitti hän\nedelleenkin käytännöllisiä askareitaan, etenkin puutarhassa, ja kun\npoika osoitti erityistä halua ja taipumusta kukkien hoitoon, päätti\npastori hankkia hänelle perusteellista opetusta siinä ammatissa.\nItsellään oli pastorilla suuri lapsilauma kasvatettavana, mutta hän\nantoi kuitenkin senverran kuin riitti, jotkut ystävät avustivat, ja\nmuutamana kauniina kesäpäivänä sanoi Tuure jäähyväiset äidilleen\nja hyväntekijälleen sekä matkusti Ruotsiin puutarhurikouluun. Kun\nhän oli suorittanut tarpeellisen oppimäärän, sai hän edullisen\npuutarhurin paikan suuremmalla maatilalla, ja hänellä oli hyvät\ntulot. Mutta mieli paloi kotimaahan, ja Tuure tuumi matkustaa kotiin,\nperustaa oman puutarhan kotikaupungin läheisyyteen ja hankkia\nelatuksensa myömällä hedelmiä, vihanneksia, kukkia ja kasvinsiemeniä.\nHän kirjoitti tästä hyväntekijälleen, ja vanhan äitinsä ilmeiseksi\niloksi tulikin hän kotiin jäädäkseen, kuten toivoi, sinne\nikipäivikseen.\n\nMatami Rosenqvist oli paljon puhunut Hannalle tästä pojastaan. Hanna\noli lapsena monet kerrat leikkinyt ja lukenut hänen kanssaan, ja\näidille sekä Hannalle oli suurta huvia muistella niitä aikoja, kun\nhän vielä oli kotona. Vieläköhän lie entisensä näköinen? Jopahan,\nhän on toki kaunistunut ja tullut miehekkäämmäksi näinä 12 vuotena,\nhänhän oli vain poikanappula lähteissään. Mutta tuo kunnon eukko\njoutui aivan ymmälleen hänet nähtyään, niin oli poika muuttunut.\nOnnellinen äiti ei voinut kyllikseen katsella tuota rotevaa nuorta\nmiestä, jolla oli niin kauniit ahavoittuneet kasvot, sinisilmät, ja\nniin herramainen käytös. -- Ja kuinka hyvin tuo viheriä nuttu ja\nolkihattu pukevat häntä! sanoi hän Hannalle, kun tämä keittiössä\nvalmisteli iltasta, -- aivan hienointa verkaa, näyttää voivan hyvin.\nJa eikös hän puhu kauniisti?\n\nNuori puutarhuri oli saanut erittäin hyvät todistukset koulusta sekä\nsiltä tilanomistajalta, jonka puutarhaa oli hoitanut, ja pastori\nStåle kannatti senvuoksi hänen tuumaansa perustaa oma puutarha.\nKaupungin ulkopuolella oli varsin sopiva paikka.\n\nPuutarhuri otti pienen lainan, liitti siihen omat säästövaransa,\nosti kappaleen maata, ja parissa vuodessa oli hän kasvattanut mitä\nsomimman puutarhan, jossa \"kasvoi korvien kuullen\", kuten matami\nRosenqvist sanoi. Siellä kasvoi vihanneksia, hyötymansikoita, kukkia,\npumppuja, kurkkuja, hedelmäpuut rehoittivat, marjapensaat vihannoivat\n-- mitä kaikkea ne tuottaisivatkaan, kun vaan kärsiväisesti odotti!\nHyvä menekki olikin puutarhatuotteilla sekä kaupungissa että maalla,\nja siemeniä ostettiin ympäri Suomea, sillä siihen aikaan olivat\nsiemenkaupat hyvin harvinaisia maassa.\n\nTuure asui aluksi äitinsä luona kaupungissa ja kävi joka päivä\npuutarhallaan sekä itse työskentelemässä että katsomassa työväkeään.\nPuutarhalla oli ainoastaan työkaluvaja sekä pieni huvihuone, johon\nsai pistäytyä sateensuojaan ja jossa hän toisinaan nautti äitinsä\nlähettämän päivällisen, kun ei ollut aikaa kotona käydä. Väliin\nkutsui hän äitinsä ja Hannan sinne kahville, ja Hanna, joka oli\nsuuri luonnon ihailija, nautti sanomattomasti näistä hetkistä.\nPuutarha olikin kauniilla paikalla. Viheriä kumpu, jossa kasvoi\nkoivuja sekä pihlajoita, kohosi keskellä puutarhaa, ja siitä aukeni\nnäköala järvelle ja toisella puolen avaroille pelloille, niityille\nja metsille. Puutarha kierteli kumpua ja loiveni vähitellen järven\nrantaan, jota vanhat raidat, koivut ja lepät koristivat.\n\nKaksi kesää oli tuo uuttera puutarhuri uupumatta pengonnut\npuutarhassaan. Syksyllä alkoi hän ajattaa sinne hirsiä, tiiliä,\nsavea ja muita rakennusaineita. Matami Rosenqvist tosin ajatteli\nkaihomielin, ettei poika siis enää asuisikaan hänen luonaan\nkaupungissa, -- mutta -- lohdutteli hän mieltään -- sehän todistaa,\nettä hän aikoo jäädä kotimaahan, ja siitä olen iloissani. Kun onkin\nvain yksi lapsi, niin tietysti sen kernaasti tahtoo pitää luonaan.\nEikö sinustakin Hanna?. -- Tietystikin. Kun pieni talo oli valmis --\nse oli aivan yksinkertainen: kaksi kamaria, sali ja keittiö -- kutsui\npuutarhuri äitinsä ja Hannan sitä katsomaan. Sielläkös oli kaunista!\n-- Onhan se vähän avaranlainen poikamiehelle, arveli eukko, mutta\nvoithan mennä naimisiin, ja silloin se on tarpeen.\n\nSitähän puutarhuri juuri oli ajatellutkin. Mutta kuka tulisi hänen\nvaimokseen? Kukas muu kuin Hanna. Ja tuskinpa on koskaan kaksi hyvää\nihmistä paremmin sopineet toisilleen. Matami Rosenqvist vakuutti,\nettei hän milloinkaan olisi voinut toivoa sopivampaa ja rakkaampaa\nminiää. Häät vietettiin vähin äänin uudessa talossa ja vaikka oli\nsydäntalvi, kukkivat ruusut, hyasintit ja lakkaorvokit sisällä, ja\nmorsiamen päätä somisti myrttiseppele sulhasen istuttamista ja tätä\nvarten hoitamista myrteistä. Kesän tultua rappautti Tuure talon ja\nistutti ruusuja ja köynnöskasvia seinämille. Ja silloin selitti hänen\nvaimonsa, että heidän kotinsa oli maallinen paratiisi, ja siitä\nlähtein kutsuttiin puutarhaa kaupungin ulkopuolella aina \"Hanna\nRosenqvistin paratiisiksi.\"\n\nHannan naimisiinmeno huoletti alussa emäntiä ja rouvia, vaikkakin\nhe toiselta puolen iloitsivat, että tuo hyvä, rakastettu tyttö sai\noman kodin, jonka kernaasti soivat hänelle. Mutta Hanna, joka oli\nälykäs nainen, ei ruvennut istumaan kädet ristissä naimisiinkaan\nmentyään. Hän jatkoi yhä entistä työtään ja oli onnellinen, kun voi\nauttaa miestään kantamalla kortensa kotiin hänkin. Hän kävi entisissä\npaikoissaan ja toi työtä kotiinkin. Siten tuli tuo onnellinen\npariskunta erittäin hyvin toimeen. Ja onnellisia he olivatkin.\nHe rakastivat toisiaan, olivat jumalaapelkääväisiä, ahkeroita ja\niloisia, ja tästä onnestaan kiittivät he Jumalaa joka päivä.\n\nJoku lukijoista, joka mahdollisesti on mieltynyt tähän vaatimattomaan\ntyttöön, kysynee kenties, eikö Hanna sittemmin enää kuullut mitään\nnuoresta kapteenista, Aukusti herrasta, jonka takia Hanna menetti\nkodin, jossa hänellä oli turva ja toimeentulo. Alussa oli Hanna\nhiukan levoton kapteenin uhkauksen johdosta, että hän nimittäin\nkirjoittaisi ja etsisi Hannan käsiinsä, mutta suureksi ilokseen\nhuomasi hän levottomuutensa aiheettomaksi. Kirjettä ei koskaan\nkuulunut eikä liioin kapteeniakaan. Muutamalta matkustavaiselta sai\nHanna myöhemmin kuulla, että kapseeni joku vuosi Hannan lähdettyä\noli nainut ylhäisen nuoren neidon, jonka Hannakin oli nähnyt\nemännöitsijänä ollessaan. Oli ollut herttainen, hyvännäköinen tyttö,\nja Hanna toivoi sydämmestään heille kaikkea mahdollista onnea.\n\nSiten päättyi se pieni romaani sopuun ja rauhaan.\n\n\n\n\n32.\n\nDiakonissa.\n\n\nVaikea oli Hildur Jonsonin toipua saamastaan nöyryytyksen iskusta,\nja hän oli jo hyljätä kaiken toivonkin tulla kuuluksi enää. Eteviä\nominaisuuksia häneltä ei puuttunut, siitä hän oli varma, mutta\nihmiset eivät ymmärtäneet hänen arvoaan, ja sille hän ei voinut\nmitään. Silloin kuljetti sattuma hänen käteensä kirjan, joka\nkäsitteli diakonissantointa Saksanmaalla. Se miellytti Hilduria.\nHäntähän ei kukaan mailmassa ymmärtänyt, aina sattui hänen tielleen\nsuuria vastoinkäymisiä, ja kun ei enää ollut luostariakaan, jonne\nolisi voinut sulkeutua loppuijäkseen, oli hänestä diakonissan puku,\ntuo musta leninki, valkea esiliina ja suuri valkea kaulus, sangen\nhoukutteleva. Tässäkin, kuten ylipäänsä kaikessa, otti Hildur\nhuomioon ainoastaan asian romanttisen puolen. Hänellä oli palava\nkiihko ruveta diakonissaksi suoraa päätä. Vahinko vaan, että oli\nrauha Euroopassa niihin aikoihin. Olisihan ollut niin ihanaa keskellä\nvihollisen tulta ja kuulasadetta sitoa haavoitettuja, ja kukatiesi\n-- sattuisi joku kuula häneenkin. Silloin seisoisi sanomalehdissä:\n-- nuori diakonissa Suomesta j.n.e. -- Ja Hildur uneksi taas\nloppumattomia unelmia. Mutta sotaan hän ei nyt voinut päästä. Hän\nsiis matkustaisi johonkin diakonissalaitokseen Saksaan.\n\nKunnon kasvatusvanhemmat hämmästyivät ja huolestuivat hyvinkin, kun\nHildur esitti heille uudet tuumansa.\n\n-- Ja sinä hennoisit jättää meidät ja matkustaa niin kauvas pois,\ntyttöseni, sanoi setä Jonson ja silitti Hildurin tummia kutria.\n\n-- Oi, kyllä näin suuren ja pyhän asian vuoksi, vastasi Hildur\njuhlallisesti.\n\n-- Mutta miksi sinä oikeastaan sitte tahdot ruveta? kysyi täti\nRiikka. -- Ethän vaan taas teatteriin?\n\n-- En, en! Diakonissa on sama kuin laupeudensisar. He hoitavat\nsairaita, lukevat niille ja käyvät mustassa puvussa ja valkeassa\nesiliinassa.\n\n-- Nehän ovat nunnia, huudahti setä Janne. -- Kuuleppas Hildur, sinä\net saa ruveta katolilaiseksi, siinä teen minä pystyn sinulle. Isäsi\noli harras luterilainen, ja hän uskoi sinut minun huostaani.\n\n-- Elä pelkää setä, diakonissat ovat puhtaita luterilaisia ja hyvin\nhurskaita.\n\n-- Mutta miksi ne sitte hassuttelevat valkeissa esiliinoissa? intti\nsetä vieläkin. -- Sehän on naurettavaa.\n\n-- Näes, Janne hyvä, miten voisivat he muuten varjella mustia\nleninkejään? toimitti täti Riikka sovitellen.\n\n-- Paitsi sitä kieltäyvät he sen kautta mailman turhuudesta, selitti\nHildur.\n\n-- Kyllä kai, mutisi epäuskoinen huonekalukauppias, -- niinkuin ei\nturhamaisuus tarttuisi yhtähyvin mustaan, kuin punaiseenkin nuttuun.\nSanoisitko tosiaankin jäähyväiset kauniille puvuillesi, Hildur, ja\npukeutuisit säkkiin ja tuhkaan?\n\n-- Kyllä, setä.\n\nSetä Jannella oli kärsimätön sana jo huulillaan, mutta lauhkea täti\nRiikka nykäsi häntä takinliepeestä. Helläsydämminen täti oli kärsinyt\nnähdessään Hildurin niin alakuloisena ja sanattomana aina tuon\nonnettoman romaanin ajoilta asti, eikä hän sallinut miehensä loukata\nhäntä epäystävällisillä sanoilla.\n\n-- Minusta tuo saksalaisten keksintö on siunatun kaunis, sanoi tuo\nkunnon eukko, -- ja ellei se olisi niin peräti kaukana, niin -- -- --\n\n-- Ei Saksaan kovinkaan pitkä matka ole, selitti taaskin Hildur,\n-- hänhän osasi maantieteensä kannesta kanteen, 12 vuotta sitte --\neikä sitäpaitsi meidän maassa ole yhtään sellaista laitosta. Mutta\nkun minä olen täysin oppinut, palaan kotimaahan jälleen ja perustan\ndiakonissalaitoksen, jossa kaikki sairaat ja kuolevat saavat sijaa,\nja kaikensäätyisiä nuoria tyttöjä tulee sinne diakonissoiksi. Niin on\ntehty Saksassa.\n\n-- Mutta tuollaisen laitoksen perustaminen vaatii rahaa, huomautti\nkäytännöllinen huonekalukauppias. -- Mistähän sitä saat?\n\n-- Sellaisiin tarkoituksiin lahjoittavat ruhtinaat ja rikkaat ihmiset\nsuuria summia, vakuutti Hildur.\n\n-- Useimmin vain keskinkertaisia, ynisi setä epäillen. -- Mutta jos\nsinun nyt välttämättä pitää siihen luostariin, niin parasta on lähteä\npastorin puheille, sillä, näes, yksinkertaiset ihmiset, kuten mekin,\neivät voi suoriutua noin monimutkaisista asioista. Enkä tosiaan\nymmärrä, kuinka voit matkustaakaan yksin niin pitkän matkan. Mutta\npastorihan ne kaikki järjestää.\n\nRehellinen huonekalukauppias lynkytti pappilaan ja sai tietää, mitä\nhalusi. Mutta ei ollut se eduksi tulevan diakonissan tuumille.\nEnsiksikin sai setä Janne kuulla, että Saksaan oli hyvinkin pitkä\nmatka ja että se huonojen kulkuneuvojen takia meidän maassa tulisi\nvaivaloiseksi varsinkin yksinäiselle naiselle. Ja kun pastori laski,\nmitä sellainen matka suunnilleen tulisi maksamaan, joutui setä\nJanne niin ymmälleen, ettei voinut virkata sanaakaan. Sitte sanoi\nvielä pastori, että, jos Hildur halusi antautua sairaanhoitajaksi,\nhänellä oli yllin kyllin tilaisuutta siihen omassa maassa jopa\nkotikaupungissaan, ja Eedit Bergissä ihanin esikuva mailmassa.\nMutta senvuoksi ei hänen tarvinnut käyttää erityistä pukua, ja mitä\nopetukseen tulee, luuli pastori jokaisen naisen, jolla oli lämmin\nsydän ja hyvä tahto, oppivan sairasta hoitamaan, varsinkin lääkärin\nohjatessa, tarvitsematta oleskella vuosikausia diakonissalaitoksessa.\nPastorin mielestä olivat diakonissalaitokset kyllä siunattuja\nlaitoksia, ja ne olivat vaikuttaneet sanomattoman paljo hyvää, hän\nvaan tarkoitti, ettei Hildurin pitänyt käydä alakuloiseksi, vaikkei\nhänen sedällään ollutkaan varaa kustantaa matkaa Saksanmaalle. Olisi\nsuotava, että meidänkin maassa olisi diakonissalaitoksia, ja kerran\npäästäisiin varmaan niin pitkälle. Mutta vaikkei Hildur voinutkaan\nsitä perustaa, voi hän lohduttaa itseään sillä, että joku toinen sen\ntekee.\n\nKaiken tämän kertoi setä Janne sanasta sanaan veljensätyttärelle ja\nsanoi lopuksi huoaten:\n\n-- Tahtoisin mielelläni täyttää toivosi, tyttöseni, vaan en voi.\nSiihen tarvitaan paljo rahaa -- -- -- ja minulla on itselläkin lapsia.\n\nHildur tuli sangen noloksi tästä uudesta vastoinkäymisestä, mutta\npäätti hetken aprikoituaan sittekin ruveta laupeudensisareksi\nkotiseudulleen, vaikkei se läheskään ollut yhtä viehättävää. Tuon\nomituisen puvun hän kuitenkin hankkisi, sehän se oli hauskin puoli\nkoko jutussa.\n\nJonkun ajan perästä tuli Hildur kaupungin sairaalaan ja ilmoitutti\nitsensä lääkärille, joka ei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme\ntohtori Bernhard. Hän tarkasteli tulijaa tuskin huomattava hymy\nhuulillaan, tytön kummallinen puku ja haaveellinen kasvojen ilme\nihmetyttivät häntä. Tohtori Bernhard ei vielä ollut kaupungissa\nsiihen aikaan, kun Hildur esiintyi näyttämöllä, mutta hän oli kuullut\nkerrottavan sekä siitä että romaanista, ja arveli tytön taaskin\nhaaveilevan jotain samantapaista. Kun hän kuuli Hildurin asian,\nepäili hän pahasti hänen kelpoisuuttaan niin vaivanalaiseen ja\ntärkeään tehtävään, mutta ei hän tahtonut suorastaan kieltääkään, ja\nlupasi sentakia ottaa hänet koetukselle. Tohtori meni sitte Eeditin\nluo, joka sattui olemaan sairaalassa ja paraillaan riipi nöhtää\neräässä sisähuoneessa. Hänelle kertoi hän uudesta diakonissasta ja\nsanoi viimein naurettavan epätoivoisesti:\n\n-- Mitä herran nimessä teen minä sillä pellonpelätillä! Meneppäs\nkatsomaan, Eedit, hän on oiva otus, luulisi elävänsä pari vuosisataa\naikaisemmassa ajassa, kun näkee hänen pitkät kiharansa ja koko\npukunsa alusta loppuun.\n\n-- Tyttö rukka, sanoi Eedit säälivästi, häntä on kasvatettu hyvin\nymmärtämättömästi. Kasvatusvanhempansa ovat kyllä hyviä, kunnon\nihmisiä, mutta eivät ole kyenneet johtamaan tytön haaveksivaa\nluonnetta. Sinä et saa ivata häntä, Oskari. Kenties tulee hänestä\nvielä taitavakin sairaanhoitaja. Luulen hänen kyllästyneen\ntoimettomaan elämäänsä ja ikävöivän hyödyllistä tointa, siinä pitää\nauttaa ja tukea häntä.\n\n-- Aina sinä olet sama oikeinajatteleva, lempeä nainen, sanoi tohtori\nhellästi.\n\nEedit meni Hildurin luo, tervehti ystävällisesti, muistutti olevansa\nrippikoulutovereita ja ehdotti, että sinuttelisivat toisiaan, kuten\nennenkin, varsinkin kun nyt antausivat samalle työalalle.\n\n-- Ilahuttavaa, että rupesit sairaanhoitajaksi, sanoi Eedit muun\nmuassa. -- Palkatut hoitajat, jotka tavallisesti ovat sivistymätöntä\nväkeä, ovat harvoin yhtä helliä, kärsivällisiä ja taitavia, kuin ne,\njotka harrastuksesta ja ihmisrakkaudesta sille alalle antautuvat.\n\nSitte kuljetti Eedit Hilduria sairaalan eri saleissa, kuvaili\nja selitteli kaikkea mitä piti tarpeellisena, esitteli hänelle\nmuutamia sairaita ja antoi olla apunaan haavain sitomisessa, kääreen\nmuuttamisessa ynnä muussa. Hildur, joka aikaisemmissa yrityksissään\noli kokenut niin paljon vastarintaa, heltyi vallan Eeditin\nystävällisestä kohtelusta, unohti hiukeat ilmeensä ja ajatteli, että\nhän viihtyisi hyvin diakonissantoimessa.\n\nHän kävi joka päivä sairashuoneella ja avusti sairaiden hoidossa,\nmutta tohtori Bernhard ei ollut tyytyväinen häneen. Hän oli surkean\nkömpelö, pelkuri ja osaamaton, niin että häntä tuskin voi käyttää\nmuuhun kuin aivan yksinkertaisimpaan työhön. Paitsi sitä oli hänellä\nonneton taipumus pyörtyä pienimmästäkin syystä. Suurempi haava,\nverenvuoto, kuumetautisen houreet saivat hänet tiedotonna, --\nvaikkakin erittäin somasti ja taiteellisesti -- vaipumaan tuolille\ntai lattialle. Sellaisesta hoitajasta oli tietysti lääkärille huono\nhyöty, ja tohtori Bernhard olisi jo monet kerrat halusta ajanut hänet\ntiehensä, mutta Eeditin esirukoukset saivat hänet aina lauhtumaan ja\nkoettamaan vielä.\n\n-- Se on vaan pieni paha tapa, sanoi Eedit, jonka hän kukaties on\nsaanut siitä, että pyörtyminen alussa oli hänestä huvittavaa, mutta\nkyllä se vähitellen jää. Minä puhun siitä hänen kanssaan.\n\nVaikeampi oli Eeditin puolustaa turvattiaan, kun isorokko rupesi\nraivoamaan ja uusi diakonissa useista kutsuista huolimatta pysyi\npoissa sairashuoneelta.\n\n-- Hän pelkää tarttumista, sanoi tohtori suutuksissaan, siinä koko\njuttu. Vaikka ei minusta hänen kauneutensa senkautta suuriakaan\nkärsisi.\n\n-- Se on hirveä tauti, sanoi Eedit. Ei sovi ihmetellä, että ihmiset\nsitä kauhistuvat. Sillä eihän siinä yksin kauneus ole vaarassa, vaan\nmyöskin näkö sekä kuulo jopa henkikin.\n\n-- Mutta nyt juuri häntä tarvittaisiin. Kaksi hoitajaa on\nsairastunut, eikä ole helppo äkkiä saada uusiakaan. Mutta entäs sinä\nEedit, sinun pitäisi pysyä poissa täältä jonkun aikaa eikä myöskään\nkäydä köyhiesi luona, sinä voit sairastua itsekin -- -- sehän olisi\nkauheata, jos sinä -- -- --\n\nEedit loi häneen nuhtelevan katseen:\n\n-- Äskenhän juuri sanoit, että tarvitsemme hoitajia enemmän kuin\nkoskaan. Näyttäisinkö minä huonoa esimerkkiä vetäytymällä vaaran\nsuusta. Et kai sitä tarkoittanut? Soimasit Hildur Jonsonia samasta\nsyystä.\n\nTohtori kääntyi akkunaan päin ja rypisti kulmiaan. -- Se on toista\n-- sanoi hän kuin itsekseen. Mutta Eedit ei huolinut väitellä hänen\nkanssaan, vaan lähti saliin vastaanottamaan vieläkin erästä sairasta.\n\nUskollisesti pysyi hän paikallaan koko ajan, kun isorokko raivosi,\nja oli kuin Jumalan käsi erityisesti olisi varjellut tuota rohkeata\ntyttöä, sillä ihmeeksi hän itse säästyi taudin kourista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOsuipa jonkun ajan perästä kaupunkiin ylhäinen matkustaja. Se\noli muuan nuori kreivi Hermanson, kaunis, komea mies, jolla oli\npienet sievät viikset ja \"hurmaavat\" silmät, kuten naiset sanoivat.\nPiankin tiesi huhu kertoa, että hän oli Alice Lagerin armastelija.\nEikä siitä ollut epäilystäkään. He kulkivat käsitysten suuremmilla\nliikekaduilla. He ajelivat yhdessä Alicen äidin tai veljen\nseuraamina, ja jokikisen illan vietti kreivi Alicen kodissa. Ennen\npitkää pidettiinkin muhkeat kihlajaiskemut kauppias Lagerilla ja\nniitä miekkosia, jotka saivat kutsun näihin kemuihin, pidettiin\noikeina onnen suosikkeina. Kreivejä ei nähty joka päivä moisessa\npikkukaupungissa, ja kihlajaisissa oli aina hupaista. Oli myöskin\nsuuri joukko sellaisia, joita ei ollut kutsuttu, ja he lohduttelivat\nitseään tirkistelemällä avonaisten akkunain takaa häikäisevän\nvaloisiin huoneisiin, tehden siten huomioitaan sekä ääneen että\nitsekseen.\n\n-- Kas, nytkös rouva Lager on mielissään, arveli joku joukosta. --\nKoko kreivin saa vävykseen, se ei ole mitään vesivelliä se.\n\n-- Mutta kuuluu olevan köyhä, tiesi toinen.\n\n-- Vähätpä siitä, onhan tytöllä rahaa kuin roskaa, rehenteli kolmas.\n\n-- Kyllähän se on totta, mutta olisi Alicen sittekin sopinut ottaa\napteekari, hän on rehti mies.\n\n-- On, on, mutta ei ole kreivi.\n\n-- Nääs, kuinka hyvin se mies tanssii. Noin vaan lennättää, jotta\noikein pahaa tekee katsellakin. Niin, niin ompa lystiä nuorelle\nrouvalle tanssia Helsingissä.\n\n-- Vai asuu hän siellä?\n\n-- Vai niin?\n\n-- Hän näyttää nuoremmalta kuin Alice.\n\n-- Tottahan, Alice on jo lähemmä -- -- -- jaa, on hän hyvän matkaa\nkolmannellakymmenellä. Mutta mitä se tekee, hänhän on rikas. Kyllä\nsitä sietää vanhempaakin vaimoa, kun se tuo muassaan yhtä monta\ntuhatta kuin on vuosia hartioilla.\n\n-- Juu, juu. Ihmeellistä ettei se tyttö ennemmin ole joutunut\nnaimisiin.\n\n-- Kas, niin usein käy paljon liehakoiduille tytöille. Miehet\nhäiläköivät heidän ympärillään ja maikastelevat kauniilla sanoillaan,\nmutta eivät kysy: tahdotkos tulla vaimokseni? -- ja ilman sitä\nei kuitenkaan synny mitään naimista. Köyhä mies taas ei uskalla\ntosissaan lähestyä. Kuinka voisi Alice viihtyä muuten kuin silkissä\nja kullassa, tansseissa ja huveissa, ja sitä ei joka miehen\nkukkaro kestä. Eikös siellä nyt ole juossut apteekaria, lääkäriä,\nkonttoristia, luutnantteja, opettajia, maatilanomistajia, asessoreja,\njopa tuo totinen pikku pappikin, entinen apulaisemme, joka sittemmin\nsai keuhkotaudin ja lähti tiposen tiekseen. Kaikki ne ovat häntä\npokkuroineet, hänelle runoja rustailleet ja kukkia lähetelleet,\nmutta siihenpä se on jäänyt. Minä sen tiedän, sillä sisarentyttäreni\nJaana palvelee siellä kamarineittynä, Jeanettiksi kutsuvat he häntä\nhienommuuden vuoksi.\n\n-- Totta kai joku niistä kosikin?\n\n-- Kosi, kosi, mutta eihän Alice suostunut kelle tahansa, kun oli\ntiedossa parempiakin kosijoita.\n\n-- Ja nyt hän sitte on pois surusta.\n\n-- Juu, ja hyviin naimisiin joutuikin.\n\n-- Missähän lievät tutustuneet?\n\n-- Helsingissä, ja sitte hän kävi kerran heidän kanssaan Tukholmassa.\nHeillä piti välttämättä olla herra muassaan, ja Alicen veli kun nyt\non sellainen heittiö, eikä isä milloinkaan lähde nurkkiaan ulommaksi,\ntarjoutui kreivi matkatoveriksi. Hän tietysti sai vapaan kyydin.\nNiin, nähkääs, rouva Lager tietää mitä tekee.\n\nKreivi Hermansonilla oli vain lyhyt virkaloma, ja kun hän muutaman\nhupaisen viikon loisti pikku kaupungin tähtenä, piti hänen jälleen\nmatkustaa pois.\n\nKihlaus tapahtui kesällä, ja talvella piti häät vietettämän, sitte\nkun kreivi palaisi takaisin.\n\nPäivää ennen kreivin lähtöä tehtiin jäähyväishuviretki metsään.\nLagerin perhe, muutamia läheisiä ystäviä, niiden joukossa Amy\nLundin, joka ei saanut koko edellisenä yönä unta pelkästä ilosta ja\nylpeydestä, sekä kreivi ottivat osaa retkeen. Naiset ja vanhemmat\nherrat ajoivat vaunuissa, nuoret herrat ratsastivat. Kreivi oli\ntaitava ratsumies ja esiintyi sinä päivänä erittäin edukseen. Alice\noli ihastunut ja kaikilla oli sanomattoman hauskaa. Kun tuo iloinen\nseura illalla palasi, piti nuoren kreivin kannustaa hevostaan komeaan\nhyppyyn Lagerin talon edustalla. Oliko sitte samppania vaiko rakkaus\nhuumannut hänet ja saattanut epävarmaksi, tai säikähtikö hevonen,\nsiitä ei oltu varmat, mutta hevonen suisti ratsastajansa ja kaikkien\nkauhuksi makasi nuori mies näköjään tiedottomana maassa. Taintumisia,\nhätähuutoja. Paikalle kutsuttu lääkäri selitti kuitenkin, että kreivi\neli, etteikä hän ollut aivan pahasti loukkaantunut. Huolellinen\nhoito ja hiljaisuus tekisivät hänet ennen pitkää terveeksi. Kreivi\nkannettiin Lagerille, vierashuone pantiin kuntoon, ja kun lääkäri oli\ntarkkaan tutkinut vamman, sitonut haavan päässä ja pannut kääreen\npolvelle, joka oli loukkaantunut, lähti hän pois ja lupasi palata\naamulla aikaiseen. Kreivin palvelijan piti valvoa ensimmäinen yö\nkreivin luona.\n\nSeuraavana päivänä valitteli rouva Lager tyttärelleen, ettei koko\nyönä saanut unen kiventä silmäänsä pelkästä pelosta, miten nyt saisi\njärjestetyksi ylhäisen sairaan hoidon. Lääkäri oli sanonut, että\nsairaanhoitaja oli hankittava, oli luvannut ajatella sopivaa, mutta\nmiten ihmeessä tavallinen apumuija kelpaisi? Kreivi ei tietystikään\nollut tottunut moisiin yksinkertaisiin ihmisiin, jotka sitäpaitse\ntaisivat vain suomea. Kreivi oli Helsingistä, puhui siis ruotsia,\neikä ne akat edes ymmärtäisi, mitä hän heille puhuisi. Ja lisäksi oli\nlääkäri vielä sanonut, että kreivi kenties jo jonkun päivän perästä\nsietäisi, jopa tarvitsisikin hiukan seuraa, saisi vähän puhella ja\nkuunnella helppotajuisempaa lukua. Kuinka herran nimessä joku matami\nsiihen pystyisi?\n\n-- Sinun ei sovi istua hänen luonaan, lopetti rouva Lager, ei\nainakaan niinkauvankun hän on vuoteessa, ja minun heikot hermoni taas\neivät kestä sairashuoneen ilmaa, niin että en ymmärrä mitä tehdä.\nKunpa edes tuntisi jonkun köyhän \"paremman\" ihmisen, joka sopisi.\n\nAlice oli huonolla tuulella. Sulhasensa onnettomuus oli sattunut\npahaan aikaan, sillä morsiamena hän ei voinut lähteä huvittelemaan\nniinkauvankun sulhasensa makasi sairaana, ja juuri parhaillaan\npuuhailtiin useita huviretkiä, tanssiaisia ja kahvikestiä. Sen\nlisäksi pelkäsi hän vielä, että sulhasensa jäisi rammaksi tai saisi\nruman arven, ja silloinhan täytyisi hänen purkaa kihlaus; äh, miten\nharmillista! Senvuoksi ei nuori morsian ollut kärkäs äitinsä avuksi\ntuumimaan pelastuskeinoa, vaikkakin olisi voinut.\n\nMutta Jaana, Alicin kamarineitty, joka paraillaan laitteli nuoren\nemäntänsä tukkaa, uskalsi alamaisuudessaan ilmoittaa, että hän luuli\ntietävänsä sopivan henkilön.\n\n-- Kuka se on? kysyi rouva Lager.\n\n-- Huonekalutehtailijan veljentytär. Hän on käynyt tyttökoulua ja\nnäyttääkin herrasväeltä. Ja herrasväkeä hän onkin, jos tarkkaa tekee,\nsillä isänsä oli oikein kirjaa lukenut mies. Hän käy sairashuoneella\nsairaita hoitamassa, ja hän kai tulisi.\n\n-- Se on hyvä, Jeanette, sanoi rouva Lager armollisesti. -- Saat\nhankkia ihmisen tänne, minä maksan, mitä hän vaatii.\n\nHildur Jonson suuresti ihastui saadessaan tämän sanan. Kreivi, joka\noli pudonnut hevosen selästä! Siinähän nyt oli hänen unelmainsa\ntoivo! Hän lupasi heti tulla. Mutta rouva Lagerpa vasta joutui\nhämilleen, kun tuo maan kuulu diakonissa tuotiin hänen luokseen. Hän\noli luullut näkevänsä vanhan lujatekoisen naisen, kasvoissa selvä\n\"huonomman ihmisen\" merkki, ja nyt astui hänen eteensä hieno neiti,\naaltoavin kutrin, diakonissan puvussa, Alicea kenties pari vuotta\nvanhempi. Rouva Lager puhui pari sanaa hänen kanssaan ja meni jälleen\nAlicen luo.\n\n-- No nytpä minä vasta pulaan jouduin. Sehän on nuori tyttö mitä\nhullunkurisimmassa puvussa, kiharat harteilla, ja sitte on vielä\nnimeltään Hildur.\n\n-- Ai, mutta sehän on se surkea näyttelijä, muistatko äiti? huudahti\nAlice huvitettuna. Hän kaiketi on sanonut jäähyväiset mailmalle ja\nruvennut laupeudensisareksi. Kas! tämäkös huvittaa Alarikia!\n\n-- Mutta kuinka voi lähettää moisen hienon neidin hänen luokseen. Voi\nvielä ihastua tyttöön.\n\nAlice kohotti halveksien huultaan.\n\n-- En ole rahtuakaan levoton. Jos oikein muistan, ei Hildurin\nulkomuoto ole erityisen hurmaava.\n\n-- No ei hän missään tapauksessa voi mennä niin pitkälle, kun on\nvieraana morsiamensa kodissa, sanoi rouva Lager rauhoittuneena. --\nMutta jos tyttö on vehkeilijä, voi syntyä vielä ikävyyksiäkin.\n\n-- Alarik on siksi ylpeä nimestään ja arvostaan, ettei sano hänelle\nsanaakaan enempi, kuin mikä on välttämätöntä, vakuutti Alice ylpeänä,\nja se rauhoitti hänen äitinsäkin.\n\nHildur vietiin sairaan luo. Nuorta kreiviä huvitti suuresti\nrunollinen hoitajattarensa, mutta hän koetti näyttää vakavalta. Kun\ntohtori Bernhard sai nähdä diakonissan, jonka arvo ei vieläkään ollut\nkohonnut tohtorin silmissä, tuli hän hyvin tyytymättömäksi, mutta\neipä voinut häntä aivan aiheetta poiskaan ajaa, ja sitäpaitsi oli\nhän rouva Lagerin mielestä paljon hienompi ja sopivampi kuin joku\nsuomalainen mummoparka, niin että tohtorin piti suostua. Hilduria\ntietysti ei voitu käyttää oikeaan sairaanhoitoon, tohtori ja kreivin\npalvelija saivat siitä huolen pitää, mutta hän nyt istui sairaan\nluona, toi raitista vettä ja ilmoitti ajan kulun, sillä hän oli\ntavattoman kömpelö, arkaileva ja oppimaton.\n\nKun sairas kävi hiukan paremmaksi, sai hoitajakin enemmän\ntunnustusta. Hildur luki tosiaankin kelpo hyvin, kenties\nliian suurella painolla paikottain, kuten jo tuo hirveä\nteatteritirehtöörikin sanoi. Kreivi oli ikävystynyt, ja kuunteli\nmielellään pieniä novelleja tai huvinäytelmiä sekä puheli hoitajansa\nkanssa. Hän oppi piankin tuntemaan Hildurin heikot puolet, sanoi\npilallaan pieniä kohteliaisuuksia hänelle saadakseen nähdä taas\nhänen hiukuvia silmäyksiään ja teatterimaisia liikkeitään, jotka\nhäntä niin sanomattomasti huvittivat. Tuo liian tunteellinen tyttö\nrukka luuli kaikki todeksi ja alkoi paikalla rakennella suloisimpia\ntuulentupiaan. Hän kuvitteli mielessään mitä päättömimpiä asioita\nja oli ennen pitkää varmasti vakuutettu, että sairas oli rakastunut\nhoitajaansa. Kun kreivi oli senverran parantunut, että voi nousta\nvuoteeltaan, sai Hildur mennä. Tuo sydämmetön mies nauroi makeasti,\nkun kuvasi morsiamelleen hurmaavaa diakonissaa ja kevyeen, sukkelaan\ntapaansa matki tämän kasvojenilmeitä, liikkeitä ja puhetapaa. Alice\nnauroi mukana, sillä kreivi oli ymmärtänyt jättää kertomuksestaan\npois pienet kohteliaisuudet ja hellät sanat, joita oli kuiskannut\nhoitajalleen, ja paitsi sitä oli Alice vilkosen varma sulhasensa\nrakkaudesta voidakseen hetkeäkään peljätä hänen totta tarkoittaneen.\nJa jos se taas oli pilaa, -- kuinka voikaan joku olla niin tyhmä ja\nuskalias, että luuli Alice Lagerin sulhasen tosissaan moisia puhuvan,\nei sääli, jos pettyikin. Niin olisi Alice arvellut, jos olisi tiennyt\nnäistä kohteliaisuuksista.\n\nMielihyvällä katseltiin kreiviä, kun hän kaupungilla käveli keppiinsä\nturvaten. Hän oli vielä hiukan kalpea ja tuhannesti entistään\nkauniimpi. Onnellinen Alice!\n\nOli ilta ennen kreivin lähtöä. Hän oli juuri saattanut kotiin\nmorsiamensa ja tulevan anoppinsa ja kääntyi nyt mennäkseen asuntoonsa\nvierastalolle. Hän oikaisi sivukatuja, joita vehreä ruoho peitti,\nrauhassa siellä kun sai rehottaa. Joukko lampaita piti siinä laidunta\nja niiden pienet kellot pälpättivät somasti illan hiljaisuudessa,\nmuuten ei näkynyt elävää olentoa. Akkuna oli auki muutamassa\nkeltaiseksimaalatussa talossa, ja kun kreivi tuli lähemmä, näki\nhän siinä naisen, joka mietteihinsä vaipuneena nojasi käteensä\ntummakutrista päätään.\n\n-- Oo, suloinen hoitajani, jopa vihdoinkin teidät löydän! huudahti\nkreivi.\n\nHildur säpsähti ja punastui. Kreivi pysähtyi, kohotti hattuaan ja\ntervehti kohteliaasti.\n\n-- Iloitsen sanomattomasti saadessani vielä kerran kiittää teitä,\nneitini, niistä monista ihanista hetkistä, joita teidän seuranne\ntuotti sairauteni yksinäisyydessä, sanoi kreivi kohteliaasti. Hildur\nänkötti pari sanaa, että se oli ollut hänelle suuri ilo.\n\nKeskustellessaan sairaan kanssa oli Hildur kerran sanonut suuresti\nhaluavansa matkustaa, nähdä edes maansa pääkaupunkia. Kreivi oli\nsilloin, varomattomasti kyllä, huomauttanut, että hänen vaunuissaan\nvielä oli yhdelle tilaa ja pyytänyt Hilduria mukaan Helsinkiin,\njossa tämä sanoi erään tätinsä asuvan. Jos tuo vallaton nuori mies\nolisi voinut aavistaa, mitä ne sanat vaikuttivat tuohon liian\nhaaveelliseen tyttöön, ei hän varmaankaan olisi niitä sanonut.\nHildur, joka oli pitänyt pienintäkin kohteliaisuutta totena ja\nluulotellut näkevänsä rakkautta joka katseesta ja äänen väreestä,\npiti näitä sanoja karkaamisen kehoituksena. Mitä kaikkia olikaan hän\nuneksinut nuo onnettomat sanat kuultuaan! Hän oli jo kuvitellut,\nmiten hän hunnutettuna hiipisi kodistaan jonakin pimeänä yönä, kreivi\nodottaisi häntä sovitussa paikassa, hän oli kuvitellut ihanaa matkaa\nmukavissa, silkillä vuoratuissa vaunuissa, vihkimistä vähinäänin\njossain maalaiskirkossa, jalokivisormuksia ja silkkipukuja, joita\nkreivi tuhlaten hänelle ostelisi; oi, hän oli jo kuvitellut pitkiä\nkeskustelujakin! Ainoa levottomuutta herättävä loukkauskivi oli\nsetä Janne ja täti Riikka. He olivat vanhanaikuista, yksinkertaista\nväkeä, ja pitäisivät moista pakoretkeä suurena syntinä. Mutta Hildur\nlohdutteli mieltään sillä, että kaikki vihankauna sulaisi kuin lumi\nauringonpaisteessa, kun he Helsingistä saisivat kirjeen, jonka olisi\nallekirjoittanut \"Hildur Hermanson, kreivitär.\" Sitte lähettäisi hän\nkomeita lahjoja, sillä kreivi tietysti oli rikas, kuinka voisikaan\nkreivi olla köyhä?\n\nJärkevämpi tyttö olisi varmaan ihmetellyt, miksi pakeneminen oli\ntarpeen, suora kosinta olisi ollut paljon luonnollisempi, eikä\nsetä Janne tietystikään olisi kieltänyt veljensätytärtä kreiviltä.\nMutta Hildurista oli pako luonnollinen, jopa välttämätönkin. Olihan\nkreivi ensinnäkin toisen sulhanen, Alice ei suinkaan vapaaehtoisesti\nluopuisi moisesta sulhasesta. Paitse sitä kuului kreivi ylhäiseen\nsukuun, joka ei varmaankaan antaisi suostumustaan hänen liitolleen\nsuvuttoman tytön kanssa. Ja sitte oli niin runollista matkustaa läpi\nkesäisen yön ja antaa vanhan, hopeahapsisen papin vihkiä heidät\nsomassa maankirkossa. Mutta eikö Hildur sitte ensinkään tullut\najatelleeksi, että oli väärin paeta toisen sulhasen kanssa ja kuinka\nvoi hän rakastaa miestä, joka oli toisen pettänyt? No, sellaista oli\nHildur monet monituiset kerrat lukenut kirjoissa, miksei hän saanut\nmenetellä samoin? Tyttö rukan oikeudenkäsitteisiin oli sekaantunut\nniin paljo haaveilua ja yliluonnollisia unelmia, hänen periaatteensa\nolivat niin sekaantuneet siveettömien kirjojen lukemisesta, etteivät\nomantunnon soimaukset voineet suurestikaan kuuluviin päästä.\n\nKreivi Hermansonilla ei tietysti ollut pienintäkään aavistusta näistä\nunelmista ja hän sanoi siksi aivan viattomasti:\n\n-- Matkustan huomenna, aamulla aikaiseen. Miten on matkatoverini\nlaita? Vaununi ovat lähimmässä kestikievaritalossa. Aijon sinne ensin\nratsain. On niin ihanaa ratsastaa varhaisena kesäaamuna, eikä tiekään\nole pitkä, runsas penikulma. Jääkää hyvästi, neiti! Kukaties me vielä\ntapaamme huomenna, jos neiti päättää lähteä mukaan, pilaili hän,\nkohotti hattuaan ja katosi.\n\nHildur istui tunteittensa valtaamana ja ajatteli äsken kuulemiaan\nsanoja. Hän käsitti ne taaskin omalla tavallaan. Kreivi ei tietysti\nvoinut selvemmin puhua. Naapurit olisivat saattaneet kuulla.\nSenvuoksi oli hän vain ilmoittanut hänelle, milloin ja miten aikoi\nmatkustaa, lopun edellytti hän hänen itsestään ymmärtävän. Koko yön\nvalvoi Hildur pelosta, että nukkuisi liian kauvan. Aikansa kuluksi\nkirjoitti hän pitkän kirjeen setä Jannelle, missä kiitti häntä\nkaikesta hänen hyvyydestään, kertoi, että aikoi matkustaa pois\nkreivin seurassa, pyysi anteeksi rohkeuttaan ja lohdutti lopuksi\nsetäänsä, että hän kyllä kreivittäreksi tultuaan antaisi tietoja\nitsestään.\n\nKun kirje oli suljettu, riisui Hildur diakonissanpukunsa, puki\nylleen tumman villaleningin, suki huolellisesti pitkät kiharansa ja\nalkoi sitte laskea rahojansa. Niitäpä oli aivan vähän, ainoastaan\nsenverran, että sievästi pääsi kestikievaritaloon, jossa vaunut\nodottivat. Mutta mistä saisi hän hevosen ja kuinka voisi päästä\nhuomaamatta kaupungista. Tuumaillen tätä mutkaista kysymystä nukahti\nHildur istuessaan siinä lepotuolissa akkunan pielessä.\n\n\n\n\n33.\n\nJanne Jonsonin suurin suru.\n\n\nKun Hildur heräsi, oli aurinko aikoja sitte noussut ja helotti\nkirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Hildur säikähti, hän pelkäsi\nnukkuneensa liiaksi, mutta katsottuaan kelloa huomasi hän, ettei\nvielä ollut myöhä. Kello läheni neljää. Kiireesti järjesti hän\npukunsa, pisti kukkaron taskuunsa, otti hattunsa ja vaippansa ja\nsitoi tiheän harson kasvoilleen. Kirjeen asetti hän pöydälle ja\navasi sitte oven kuulumattomasti. Kaikki tuon pienen talon asukkaat\nlepäsivät syvässä unessa. Varpaillaan hiipi Hildur salin läpi.\nKasvatusvanhempainsa oven taakse pysähtyi hän hetkeksi, ja sydämmensä\ntykytti ankarasti. Hämärä aavistus, että hän kiittämättömyydellä\npalkitsi näiden hyvien ihmisten rakkauden, heräsi hänessä,\nmutta pakoretken romanttisuus ja loistava kreivittären nimi\nsaivat kuitenkin voiton, ja Hildur jatkoi matkaansa hyväiltyään\novea jäähyväisiksi. Nopein askelin kiiruhti hän kaupungin\nkestikievaritalolle astuen syrjäisimpiä katuja, jottei tapaisi\ntuttuja. Tätä hänen ei olisi tarvinnut peljätä, sillä koko kaupunki\nuinui vielä unen helmoissa lukuunottamatta muutamia työmiehiä, jotka\nolivat matkalla toimilleen, ja palvelustyttöjä, jotka pihoillaan\npesivät pyykkiä tai kiillottivat astioita. Kestikievarista sai Hildur\nheti hevosen ja painui kiiruusti matkalle suureksi ihmeeksi parille\ntöllistelevälle kyytipojalle, jotka turhaan tiheän harson läpi\nkoettivat arvailla, kuka se nuori nainen oli, joka niin varhain ja\nilman seuraa lähti matkalle. Saavuttuaan sovittuun kestikievariin,\nkysyi Hildur hämmästyneeltä palvelustytöltä, oliko matkustava kreivi\njo saapunut. Ei ollut. Hildur tuli silloin ajatelleeksi, että\nkreiville oli viiden aika vielä yötä, ja päätti odottaa puutarhassa.\nHän keksi tuuhean lehtimajan akkunain alla ja kävi sinne, väsynyt\nkun oli ja nälkäinen, eihän hän ollut palaakaan maistanut sitte\neilisillan. Kun tunti oli kulunut, alkoi Hildur käydä levottomaksi.\nMitä, jos hän olisi kuullut väärin, jollei kreivi matkustaisikaan\ntänään, jos hänelle olisi tullut esteitä, ehkäpä vielä oli\nsairastunut. Eikä ollut, sillä alkoi kuulua kavioiden kapsetta, ja\nkohta näkyi nuori kreivi saapuvan ratsullaan. Hildurin ensi ajatus\noli juosta häntä vastaan, mutta hän oli liiaksi liikutettu ja päätti\nsenvuoksi odottaa. Nyt kuuli hän reipasta astuntaa ja iloista\nvihellystä huoneesta lehtimajan kohdalta. Palvelija tuli huoneeseen,\nkreivi käski valjastaa päivää ennen tilaamansa hevoset. Hildur voi\neroittaa joka sanan avonaisen akkunan läpi.\n\n-- Ai niin, täällä oli äsken eräs nainen, joka kysyi kreiviä, sanoi\ntyttö.\n\n-- Nainen? kysyi kreivi ihmeissään -- ei hän voinut minua kysyä, se\noli varmaan erehdys.\n\n-- Kenties. Hän meni sitte ulos, ehkä on mennyt matkoihinsa.\n\n-- Minkä näköinen hän oli?\n\n-- Rahvaan lapsia.\n\n-- Oliko hän nuori.\n\n-- No, ei eilispäivän lapsia. Hiukset riippuivat hajallaan pitkin\nselkää.\n\n-- A -- -- haa! huudahti kreivi ja tapaili otsaansa. Sitte alkoi hän\nkiivaasti astella edes takaisin lattialla. Hildur alkoi aavistaa,\nettä erehdys oli syntynyt ja toivoi sydämmensä pohjasta, että\nlehtiseinä olisi tarpeeksi taaja kätkemään hänet, ei, hän toivoi,\nettä maa olisi hänet niellyt.\n\n-- Ja sanoit, että hän meni matkoihinsa? kysyi kreivi.\n\n-- Meni varmaankin, koska ei ole tuntikauteen häntä näkynyt.\n\n-- Jos hän palaisi, -- -- niin -- -- anna hänelle tämä paperi.\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Kreivi kaiketi kirjoitti. Senjälkeen\nkuului hopearahan kilahdus ja piian iloiset kiitokset. Hevoset olivat\nnyt valjaissa, kreivi nousi vaunuihinsa, ja hevoset laukkasivat\nripeästi tasaista, kuivaa maantietä. Hildur istui kuin lumottuna.\nYksi ajatus täytti vain hänen mielensä. Pois, pois täältä! Ja\ntiheiden pensaiden suojaamana hiipi tyttö rukka maantielle ja alkoi\nnopein askelin rientää takaisin kaupunkia kohti. Kun hän oli niin\nkulkenut tunnin verran matkaa, täytyi hänen levätä metsikössä tien\nposkessa. Nyt vasta voi hän rauhassa ajatella surkeaa tilaansa.\nKuinka uskaltaisi hän palata setänsä luo enää? He olivat jo\nennättäneet lukea hänen kirjeensä. Eikö setä Janne, joka luonnoltaan\noli niin kiivas, nykistäisi häntä vihoissaan? Eikö sulkisi hän\noviansakin häneltä? Eiköhän jo koko kaupunki tiennyt hänen paostaan?\nEikö ollut hän ikiajoiksi häväisty? Ei, hän ei tohtisi palata. Mutta\nminne hän menisi? Hänellä ei ollut edes senvertaa rahaa, että olisi\npäivän elänyt. Monta turhaa tuumaa tehtyään, monta katkeraa kyyneltä\nvuodatettuaan, päätti Hildur palata kotiinsa, rukoilla sedältään\nanteeksi ja sitte -- niin sitte hän ei tiennyt, mihin ryhtyisi. Mutta\nkeskellä päivää hän ei voinut saapua kaupunkiin, jossa pieninkin\npojan patukka hänet tunsi, ja hän kuvitteli jo mielessään, miten\nkaikki ihmiset kurkistelisivat häntä akkunoistaan ja palvelustytöt\ntirskuisivat porttikäytävissä. Ei, hänen täytyi odottaa iltaa. Paitsi\nsitä oli hän väsynyt ja nälissään, niin ettei hän jaksanutkaan\npitemmälle. Hildur rukka riisui hattunsa, kietasi vaipan ympärilleen\nja heittäysi pitkälleen pehmeään ruohostoon. Täällä oli hän suojassa\nohitsekulkijain katseilta. Täällä tahtoi hän hetkisen levätä.\n\nLäheisillä niityillä tehtiin heinää. Hildur saattoi selvästi kuulla\nheinäväen hilpeän naurun ja hoilotuksen. Heinäsirkkain sirinä ja\nkoivujen vieno suhina tuudittivat tuon surujen runteleman tytön\nviimein virkistävään uneen.\n\nOli jo puolisen aika, kun Hildur heräsi. Hänen oli niin nälkä, että\ntäytyi mennä läheisimpään talonpoikaistaloon ostamaan hiukan leipää.\nYstävällinen emäntä tarjosi hänelle maitoakin, jonka hän ahnaasti\nharppasi. Mutta kun tuo kunnon eukko maalaisten avomieliseen tapaan\nalkoi udella, kuka Hildur oli, mistä hän tuli ja minne aikoi, alkoi\nHildur peljätä, että hänet keksittäisiin ja sanoi hätäisesti hyvästi\nannettuaan muutamia kierteleviä vastauksia.\n\nAurinko paahtoi kuumasti pölyiselle maantielle. Hildurin ohuet\nkengät olivat melkein säpäleinä ja häntä sekä janotti että väsytti.\nLevättyään muutaman tunnin voi hän kuitenkin jatkaa matkaansa, ja\nkun aurinko oli laskemaisillaan, lepäsi pieni, tuttu kaupunki hänen\nedessään. Miten loistavat toiveet täyttivätkään hänen mielensä\naamulla, kun sen jätti, miten murtunut oli nyt hänen mielensä, miten\nraskaat ajatuksensa! Kuta lähemmä, hän läheni, sitä heikommaksi\nkävi hänen rohkeutensa. Olihan valoinen kesäilta, hän ei voinut\nhuomaamatta päästä setänsä taloon, ja ottaisikohan tämä häntä\nvastaan? Jospa hän sittekin saisi sanan lempeälle hyvälle Riikka\ntädille! Ei ollut Hildur milloinkaan ennen kaivannut häntä niinkuin\nnyt, ei milloinkaan ennen tuo ystävällinen eukko ollut siinä\nvalossa hänelle näkynyt. Hän luuli jo kuulevansa koirain haukuntaa\nja ajopelien kolinaa kaupungista. Hän pysähtyi suuren kauniin\npuutarhan eteen kaupungin ulkopuolelle. Keskellä puutarhaa seisoi\npieni, soma, valkeaksi sivelty talo köynnöskasvien ja ruusujen\nympäröimänä, ja rappusten edustalla leikki pari pientä, iloista\nlasta yksinkertaisissa, mutta siistissä ja somissa puvuissa. Tämä\nrauhan kuva teki tuohon surulliseen yksinkertaiseen tyttöön sen\nvaikutuksen, kuin olisi hän saanut tirkistää itse paratiisiin, kuten\noli saanutkin, sillä talo oli juuri Hannan paratiisi, puutarhuri\nRosenqvistin koti. Tätä ei Hildur tuskaisessa tilassaan tullut\najatelleeksi, vaan avasi pienen portin ja hiipi hiljaa sisälle, hän\noli niin uupunut ja liikutettu, ettei kyennyt ottamaan askeltakaan\nenää. Hän vaipui penkille aidan viereen ja sulki silmänsä. Lapset,\njotka kuulivat portin käyneen, juoksivat katsomaan, kuka tuli.\nHämmästyneinä ja peloissaan katselivat he vierasta, kalpeaa naista,\njoka istui siinä silmät kiinni. Hattu oli liukunut päästä, ja hän\nnäytti nukkuvan. Kiireesti livistivät he sisälle ja huusivat äitiä.\nHanna tuli ulos rappusille. Hän oli melkein entisensä, terve, reipas\nja iloinen. Vuodet tuskin olivat jättäneet jälkiään, päinvastoin\nkenties kaunistaneet häntä. Onni ja hyvinvointi olivat myöskin\ntehneet osansa, eikä Hanna näyttänyt juuri vanhemmalta, kuin kymmenen\nvuotta takaperinkään. Lasten kertomuksesta käsitti hän portilla\nolevan jonkun sairaan tai avunhakijan, ja luuli sen kerjäläiseksi.\nKun Hildur avasi silmänsä ja tunsi Hannan, kavahti hän seisaalleen ja\naikoi paeta, mutta Hanna pidätti häntä ystävällisesti ja sanoi:\n\n-- Miten on laitasi, Hildur; onko jotakin tapahtunut siellä kotona?\nSinä luullakseni olet hyvin kipeä. Tule sisälle, minä hoidan sinua.\n\n-- Ei, ei, esteli Hildur tuskaisesti, anna minun vain mennä pois.\n\n-- Sitä en voi sallia, olet kalpea kuin kuolema. Tule sisälle\nlepäämään.\n\nNoustuaan penkiltä huomasi Hildur tuskin voivansa ottaa askeltakaan\nja myöntyi viimein tulemaan sisälle. Hanna antoi hänelle raitista\nvettä juoda, valeli sillä hänen ohimoltaan ja kietoi sitte tukevan\nkäsivartensa Hildurin vyötäisille ja talutti hänet varovasti mutta\nvarmasti huoneeseen. Hannalla oli pienen pieni vierashuone, pieni\npyhäkkö, jossa oli korkeaksi kasattu sänky lumivalkeine peitteineen,\nuutimet akkunoissa, ruusuja sekä myrttiä pöydällä. Tänne vei hän\nHildurin, teki kiiruusti vuoteen, riisui Hildurin kuin pienen lapsen\nja pani vuoleesen. Ei ainoatakaan kärkästä kysymystä, ei uteliasta\nsilmäystä, vain hellää hoitoa ja tyyntä ystävällisyyttä. Hildur antoi\nhoidella itseään kuin pientä, sairasta lasta, mutta kun Hanna aikoi\nmennä jättääkseen vieraansa rauhaan, huusi Hildur häntä nimeltä ja\npyysi puhella hänen kanssaan.\n\n-- Tahtoisin saada sanaa täti Riikalle, alkoi Hildur heikolla äänellä.\n\n-- Toimitetaan paikalla. Makaa sinä vain hiljaa ja koeta nukkua.\nPyydetäänkö täti Riikkaa tulemaan tänne?\n\n-- Kyllä -- ei -- en minä tiedä. -- -- -- Hildur epäröi. Hän huomasi,\nettei Hanna ollut mitään kuullut hänen paostaan, hänen täytyi kertoa\nkaikki hänelle. -- Voi Hanna! jatkoi Hildur nyyhkyttäen, sinä et\ntiedä, kuinka onneton minä olen -- -- -- olen käyttäytynyt kovin\nrumasti, -- ja itkien ja huokaillen kertoi Hildur päivän kummalliset\nvaiheet. Hanna kuunteli osaaottavasti ja ymmärsi hyvin tyttö paran\npelon ja häpeän.\n\n-- Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin, sanoi Hanna päättävästi,\nkun Hildur oli lopettanut, ja pyyhkäsi pari kyyneltä rehellisistä,\nystävällisistä silmistään. -- Kenties huhu ei vielä ole ennättänyt\nlevitä. Menen huonekalukauppiaalle. Täti Riikka osaa kyllä selvitellä\nasiat setäsi kanssa. Ukkohan on peräti hyvä ihminen. Kas niin,\npane nyt kauniisti maata ja nuku Jumalan nimeen. Suljen oven ja\nmieheni saa pitää huolta, ettei kukaan sinua häiritse. Mahtavat olla\nhuolissaan sinusta siellä kotona.\n\nVetäistyään vielä kerran pehmeätä villapeitettä vieraansa ympärille\nja kehotettuaan häntä lepäämään rauhassa, lähti Hanna. Hildur katseli\nhänen jälkeensä omituisin tuntein. Aina oli Hildur pitänyt tuota\nkarkeatekoista, jokapäiväistä emännöitsijää hyvin vähäpätöisenä\ntyttönä, ja kun Hanna kävi täti Riikan luona, joka oli ollut Hannan\näidin ylimäinen ystävä, oli Hildur tuskin suonut hänelle paria\nsanaa tai vain ohimennen tervehtinyt. Ja kun hän vielä päällisiksi\nmeni naimisiin puutarhurille, jonka rahvaanomainen nimi oli Tuure\nRosenqvist, silloin Hildur ei enää voinut häntä kunnioittaa. Sillä\nHildur luuli, että kuta ylhäisempi joku henkilö oli, sitä jalompi hän\noli, kuta korkeammassa arvossa, sitä hienotunteisempi, hellempi ja\nteräväpäisempi. Hän ei myöskään katsonut arvolleen sopivan seurata\ntäti Riikkaa, kun tämä kävi Hannan luona, eikä senvuoksi tiennyt\nmitään Hannan paratiisista. Hilduria liikutti sekä ihmetyttikin\nHannan hienotunteisuus ja hyvyys. Halpa puutarhurinvaimo on palkinnut\nHildurin kylmyyden ja nurjuuden hellällä osanotolla ja huolenpidolla.\nKuinka rauhaisa ja suloinen olikaan tämä pieni koti! Hildur tarkasti\nvalkeaksi siveltyjä seiniä yksinkertaisine tauluineen, kukkia\nakkunalla ja kauniita, ruudukkaita, kotikutoisia mattoja. Talossa\nvallitsi äänetön hiljaisuus, viereisessä huoneessa vain joku hiljaan\nhyräili, tuudittaen lasta nukkumaan. Tämä pieni koti niin hellästi\nrauhoitti Hildurin kuohuista, surun murtamaa mieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatkaamme nyt takaisin aamun tapahtumiin nähdäksemme, miten kunnon\nhuonekalutehtailija ja hänen hyvä vaimonsa ottivat vastaan tiedon\nkasvattityttärensä paosta.\n\nJanne Jonson lähti aamusta aikaiseen työpajaansa, ja eukolla oli\nkahvi jo valmiina kello viiden ajoissa. Hildur, joka tavallisesti\nluki myöhään yöhön, nousi myöhään, jonka takia ei sinäkään päivänä\nhuomattu mitään, ennenkun kello kahdeksan tienoilla. Eteisen ovi ei\ntosin ollut lukossa, mutta tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa ei\npidetty kovinkaan vaarallisena, vaikka eteisen ovi väliin jäikin\nsulkematta, sillä palovartija käyskeli kaiken yötä pitkin katuja.\nMutta kun ei Hilduria vaan kuulunut, lähti täti Riikka katsomaan,\noliko hän kenties kipeä. Eukko tirkisti ovesta sisälle, huone oli\ntyhjä. -- Tyttö on kai mennyt kävelemään, tuumi hän, -- mutta\nvarainpa on mennytkin. Täti Riikka piti kahvia lämpimänä hänelle,\nmutta Hilduria ei vaan kuulunut. Maija-Sohvi, joka tavallisesti\nsiivosi Hildurin huoneen, tiesi kertoa, että vuode oli koskematta,\nnäki selvästi, ettei siinä kukaan ollut maannut. Huonekalutehtailija,\njoka paraillaan oli murkinalla, tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa. He\nlähtivät yhdessä Hildurin huoneeseen ja löysivät nyt kirjeenkin. On\nmahdotonta kuvata huonekalutehtailijan surua sekä suuttumusta. Hän\nmilloin sadatteli milloin itki, hän kirosi kreivin ja Hildurin ja\ndiakonissakirjat jopa koko Saksanmaan. Ja vähän väliä huudahti hän:\n-- oi Hildur, lapseni, kuinka voit minulle tämän surun tuottaa! --\nTäti Riikka istui kalpeana ja sanatonna ristissä käsin ja Maija-Sohvi\nseisoi vavisten nurkassa. Kun huonekalutehtailija oli kyllikseen\nraivonnut, kääntyi hän vaimonsa puoleen ja sanoi:\n\n-- Lähden paikalla ja panen koko kaupungin poliisivoiman liikkeelle,\nmatkustan hänen perässänsä, lähetän häntä etsimään kaikkialta, annan\nkuuluuttaa kirkossa -- minä -- minä -- oi Hildur, Hildur, sinä\nmieletön lapsi! ja tuo luja mies istui tuolille ja nyyhkytti kuin\nlapsi.\n\nTäti Riikka meni hänen luokseen, silitti hiljaa hänen päätään ja\nsanoi:\n\n-- Janne, ukko kultani, tuumikaamme mitä tässä on tekeminen.\n\n-- Meillä ei ole aikaa tuhlata tuumailuihin, huusi\nhuonekalutehtailija kiivaasti, sinä et tiedä mitä puhut. Kreivi\non veijari. Jos hän aikoisi naida tytön, olisi hän pyytänyt häntä\nminulta. Ei, heti paikalla tahdon matkustaa hänen perässään.\n\nTäti Riikka sulki oven ja sanoi sitte:\n\n-- Kuuleppas nyt ensin minua ukkoseni. Jos sinä kutsut poliisin, tai\njos itse matkustat, leviää huhu ympäri kaupunkia, ja silloin on tyttö\nmenettänyt kunniansa ikäpäiväkseen. Koettakaamme aivan vähin äänin\npäästä hänen jäljilleen, mikäli se on mahdollista. Kenties saamme\nhänet takaisin. Kuten sanoit, eivät he vielä ole pitkälle päässeet.\nAnna vanhimman poikamme Vilpun lähteä häntä etsimään. Kreivihän\nmatkusti Helsinkiin; Vilppu on niin ovela ja kiltti; hänhän on jo\naika mies, ja hänen poissaoloaan ei niin helposti huomata kuin sinun.\n\n-- Oletpa sinä hyvä, kunnon vaimo! Olet oikeassa. Kutsu Vilppu tänne.\n\nVilppu tuli, sai tietää surullisen tapahtuman ja tarkkaan\nteroitettiin hänen mieleensä, miten hänen tuli menetellä serkkuaan\netsiessään. Janne Jonson laski käärön rahaa poikansa käteen.\n\n-- Elä rahaa surkeile, poikani, sanoi hän, eläkä hevosiakaan. Jos\najat kuoliaaksi, maksa kaksinverroin ja jatka matkaasi, mutta ennen\nkaikkia ole varovainen, ettet ilmaise tytön nimeä. Herra siunaa,\nhänhän on parempain ihmisten lapsia.\n\nVilppu lupasi ja lähti matkalle. Heti ensimmäisessä\nkestikievaritalossa sai hän tietää, että sellainen nainen todellakin\naamulla oli sinne saapunut, mutta heti saavuttuaan jälleen kadonnut,\nei kukaan tiedä minne, ja että heti sen perästä kreivi oli saapunut,\nmutta matkustanut _yksin_ eteenpäin, jättäen kirjeen sille naiselle.\nJa kun häntä ei ollut kuulunut, oli kirje yhä paikoillaan. Vilppu\navasi sen arvelematta. Vaivaloisesti tavaili hän sen hienoa, kaunista\nkirjoitusta. Neiti oli käsittänyt hänet väärin. Hänhän oli toisen\nkanssa kihloissa. Jos hän olikin tullut sanoneeksi asioita, joita\nvoi toisin selittää, ei ollut hän sitä tarkoittanut j.n.e. Sellainen\noli kirjeen sisältö. Mitä piti nyt tehdä? Kysyttyään vielä kerran,\nmatkustiko kreivi yksin, ja turhaan tiedusteltuaan, minnepäin Hildur\noli hävinnyt, palasi hän kotiin. Kuultuaan pojan kertomuksen, tuli\nJanne Jonson vielä entistään enemmän murheelliseksi ja levottomaksi.\n-- Hän on hukuttanut itsensä, hän sai tietää, että hänet oli petetty,\nja hän on lopettanut elämänsä. Voin sanoa kuin kuningas David: oi\npoikani, Absalon, olisipa Jumala suonut minun kuolla sijastasi!\n\nTäti Riikka sai panna parhaansa, surullinen ja levoton kun oli\nitsekin, tyynnyttääkseen miestään, jotteivät naapurit hänen\näänekkäistä valituksistaan saisi ennen aikojaan vihiä asiasta.\nPäivä kului tehdessä suunnitelmia uusia etsimisretkiä varten. Nuo\nkokemattomat, yksinkertaiset ihmiset olivat aivan neuvottomia\ntällaisessa tapauksessa. -- Jollei hän matkustanut kreivin mukana,\nvalitteli setä, niin miksei hän ole tullut kotiin? On päivän selvää,\nettä hän on hukuttanut itsensä. -- He eivät tietysti voineet\naavistaa, että Hildur oli niin lähellä, ja syy, minkätakia ei Vilppu\nollut häntä tavannut, oli se, että Hildur silloin nukkui metsän\nsiimeksessä.\n\nMyöhään illalla, kun Janne Jonson jo oli sulkemassa eteisen ovea,\ntuli Hanna Rosenqvist. Huonekalutehtailija kummasteli tietystikin\nhänen myöhäistä tuloaan, mutta kun Hanna usein ennenkin oli käynyt\nkysymässä neuvoa vanhalta ystävältään, täti Riikalta, pulmaisissa\nasioissa, arveli ukko lapsen sairastuneen tai jotakin muuta\ntapahtuneen, jonkatakia hän huusi eukkoaan. Hannaan koski kipeästi\nkasvatusvanhempain syvä suru. Huonekalutehtailija näytti kymmentä\nvuotta vanhemmalta, ja täti Riikka oli kalpea ja itkettynyt.\n\nIstuessaan täti Riikan kamarissa kertoi Hanna kiireimmiten, että\nHildur oli hänen luonaan, oli terve ja järjissään, hiukan vaan\nväsynyt. Vielä puhui hän tyttö paran levottomuudesta, katumuksesta\nja pelosta setä Jannen vuoksi. Ilokyynelten vieriessä kuunteli täti\nRiikka hänen kertomustaan. Hildur oli löytynyt, sehän oli pääasia,\nsetä Janne kyllä leppyisi. Päätettiin, että täti Riikka ilmoittaisi\nmiehelleen, missä Hildur oli, ja sitte lähtisi Hannan mukaan. -- On\nkyllä hyvin myöhä jo, mutta lapsihan ei voi nukkua yötänsä, jollei\nsaa tietää, että kotinsa ovet ovat hänelle avoinna kuin ennenkin.\n-- Mutta siinäkös saivat tehdä työtä, ennenkun setä Janne otti\nkuuleviin korviinsakaan järkipuhetta. Nyt kun tiesi Hildurin olevan\ntallessa ja aivan lähellä, muuttui hänen surunsa vihaksi, kuten usein\nkäy kiivaiden ihmisten. Ja hän vannoi pyhät valat, ettei Hildur\nikäpäivänä saisi avata hänen oveaan.\n\nMutta täti Riikka tunsi ukkonsa, eikä piitannut vähääkään hänen\nsanoistaan. Hän laati hänelle vuoteen, sitoi yömyssyn hänen päähänsä,\nja asetti kaljatuopin päänaluksen kohdalle, puhellen työnsä ohessa\nrakkauden ja anteeksiannon sanoja. -- Ja nyt lähden sen lapsirukan\nluo ja jään yöksi sinne.\n\n-- Mene vaan, huusi Janne Jonson julmistuneena, -- ja sano, että\nkiroan häntä.\n\n-- Sitä orpolastako? kysyi hänen vaimonsa nuhdellen. Setä Janne\nkääntyi pois ja vaikeni. -- Huomenaamulla varhain, jos hän on terve,\ntulemme kotiin. Näytäppäs nyt ukkoseni, että osaat olla varovainen\netkä puhu liikoja. Hyvää yötä! Villapaitasi riippuu tuolin sarjalla,\njos tulee kylmä.\n\nHildur oli levottomasti heitellyt itseään vuoteellaan. Mitähän hänen\nkasvatusvanhempansa mahtoivat sanoa, minkähän vastauksen Hanna toisi?\nNämä ajatukset kiusasivat häntä lakkaamatta eivätkä jättäneet häntä\nrauhaan. Silloin kuuli hän ulkoa askeleita, tunsi täti Riikan äänen\nja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äidillisen ystävänsä\npovella.\n\n-- Anteeksi, anteeksi! sai Hildur ainoastaan sanotuksi, kun tunsi\ntädin kuumat kyyneleet vierivän kasvoilleen.\n\n-- Olen kaikki anteeksi antanut, sanoi tuo kunnon eukko, tyynny nyt\nvaan lapseni, niin kaikki on ennallaan.\n\n-- Mutta entäs setä Janne? kysyi Hildur pelokkaasti.\n\n-- Niin, setä on nyt hirveän suuttunut, sanoi täti Riikka epäillen,\nmutta tiedäthän hänen sydämmensä, ja hän pitää paljon sinusta,\nlapseni. Levottomuus ja suru ovat saaneet hänet vallan kipeäksi,\nsiksi hän ei tiedä, mitä sanoo. Mutta hän kyllä hillitsee itsensä.\nEnnenkun aurinko on huomenna ehtinyt nousta, on hän jo antanut\nsinulle anteeksi.\n\n-- Mutta kuinka voin koskaan näyttäytyä enää X:ssä? kysyi Hildur\nalakuloisena, -- koko kaupunki kai tietää -- -- --\n\n-- Ei, en luule kenenkään tietävän. Tänään iltapäivällä oli Johanna\nmeillä, tiedäthän sen Johanna Valinin, ja hän nyt tietää kaikki\nsekä tapahtuneet että tapahtumattomat, mutta ei näyttänyt älyävän\nmitään. Sinua hän kyllä kysyi, mahdollisesti haistoi hän, ettei\nkaikki ollut, kuin olla pitää, mutta minä sanoin, että olit lähtenyt\nHanna Rosenqvistille. Herra minulle anteeksi antakoon, tietääkseni\ntapahtui se ensikerran, kun valhe pääsi huuliltani. Sitte hän taas\nkysyi, minne Vilppu matkusti, ja minä sanoin hänen kulkeneen isän\nasioille, nääs toinen valhe tekee tietä toiselle. Mutta sitte minä\ntukin hänen suunsa kahvilla ja korpuilla, eikä hän enempää kysellyt.\nHän joi, niin totta kun istun tässä, 3 kuppia kahvia 2 korpun kanssa\nja kolmannen palalla. Ja sitte hän läksi. En tänäkään hetkenä tiedä,\nkuinka pisti päähäni sanoa, että olit täällä. Se oli onnellinen\nmielenjohde ja vei totuutta lähemmälle kuin olisin uskonutkaan.\nVoi lapsi, lapsi, kuinka huolissani olen tähtesi ollut! -- Ja täti\nRiikan piti vielä kerran syleillä tyttöä ja itkeä pienet itkut. Sitte\nkietoi hän peitteen hänen ympärilleen ja kehoitti nukkumaan rauhassa.\nHätäpikaan laittoi Hanna täti Riikalle vuoteen sohvalle, ja niin tuli\nviimeinkin yö. Hildur vaipuikin pian uneen, sillä pitkä vaellus ja\nsenpäiväinen suuri mielenliikutus olivat hänet lopen uuvuttaneet.\n\nSetä Jannella oli uneton yö. Se oli jotain tavatonta tuon kunnon\nukon elämänjärjestyksessä eikä suinkaan ollut omiaan parantamaan\nsedän huonoa tuulta. Ja kun hän näki Hildurin tulevan ja ajatteli,\nminkä ruman tahran tämän käytös oli tuottaa hänen rehelliselle\ntalolleen, leimahti jälleen vihan liekki hänen mielessään ja\nyksin hänen vaimonsa rukoilevat katseet ja kenties Hildurinkin\nmurtunut muoto pidättivät hänen kielensä soimauksista. Mutta mitään\nhellyydenosoituksia ei tullut tällä kertaa. Hän salli Hildurin\nsuudella suurta karkeata kättään, ja mutisi jotain, että oli hyvä,\nkun oli tullut kotiin jälleen, mutta siinä olikin kaikki. Hilduriin,\njoka oli tottunut sydämmelliseen, isällisen hellään kohteluun, teki\ntämä kylmyys syvän vaikutuksen; ei täti Riikan eikä Maija-Sohvin\nystävyys voinut häntä lohduttaa. Nyt vasta näytti hän alkavan\nkäsittää, ettei hän ainoastaan ollut varomaton ja herkkäuskoinen,\nvaan tosiaankin tehnyt rikoksen. Ja hänen surunsa ja katumuksensa\noli yhtä ankara ja järjetön, kuin hänen tunteensa ylimalkaan. Sen\nsijaan, että hän ennen kulutti aikansa mielettömiin haaveiluihin,\ntoivotti itselleen kunniaa, mainetta ja loistoa, tuhlasi hän\nsen nyt mietiskelyyn ja pahoittelemiseen. Hän sai käteensä täti\nRiikan raamatun ja luki sieltä katumuspsalmia sekä kertomuksia\nrangaistuksista ja koettelemuksista. Hän ahmimalla ahmi sellaisia\npaikkoja kuin: -- huokaus on minun jokapäiväinen leipäni ja kyynel\nminun juomani, -- jotka vaivaa ja onnettomuutta kylvävät, saavat\nsen myöskin niittää, -- leijonan karjunta on vaijennut ja nuoren\nleijonan hampaat ovat muserretut, -- -- jos minun valitukseni\npunnittaisiin, ja kärsimykseni va'alla mitattaisiin, huomattaisiin ne\nraskaammiksi, kuin meren hiekka, -- -- sillä Kaikkivaltiaan nuolet\novat minuun tähdätyt, joiden hirmuisuus minun henkeni kuolettaa ja\nJumalan kauhistus on minun kohdallani -- -- --. Hänellä oli pitkiä\ntylsän surumielisyyden puuskia, hysteerisiä itkunkohtauksia ja\nsiitä tietysti kärsi hänen terveytensä. Hän kalpeni ja laihtui,\nmenetti ruokahalunsa, ei voinut nukkua, ja alituiseen vaivasi häntä\nhermois-päänsärky. Setä Janne huomasi sen, ja se koski kipeästi\nhänen pohjaltaan hellään, rehelliseen isän sydämmeensä. Hän oli\njo tuhannet kerrat katunut kiivauttaan ja kylmyyttään ja olisi\nkernaasti entiseen tapaansa hyväillyt lemmikkiään ja puhutellut\nhäntä ystävällisesti, mutta hänen pieniä yrityksiään siihen suuntaan\nkohteli Hildur sanattomalla välinpitämättömyydellä, ja se hämmensi\nukkoparan niin, ettei hän tiennyt, miten menetellä. Hän tietysti ei\nvoinut käsittää tytön haaveellista surua. Hän käski vaimonsa sanoa\nHildurille, että hän oli hänelle anteeksiantanut, ja luuli että\nsilloin kaikki oli hyvin. Hän ei voinut ymmärtää, mitä Hildurilla\noli oikeastaan suremista, eikä ymmärtänyt sitä Hildur itsekään. Täti\nRiikka oli hyvin huolissaan sekä Hildurin terveydestä, että hänen\nsynkästä surumielisyydestään. Hän oli koettanut puhua häneen järkeä,\nvakuuttaa, että he olivat kaikki anteeksiantaneet ja lohduttaa häntä\njoka tavalla, mutta ei mikään auttanut. Viimein arveli hän, että\nHildur kenties oli syvemmin kreiviin kiintynyt ja suri onnetonta\nrakkauttaan. Hän kysyi siitä Hildurilta. -- Ei, ei, vastasi Hildur\nkiivaasti, -- elä puhu hänestä, minä vihaan häntä, hänhän juuri on\nsyynä koko onnettomuuteen. -- Se ei siis ollut syynä.\n\n-- Kuuleppas Riikka, sanoi setä Janne, jonakin kauniina päivänä hän\nkuolla kuukahtaa silmäimme edessä, hänhän on laiha kuin höylänlastu\nja kalpea kuin palttina. Meidän pitää noutaa lääkäri.\n\nTäti Riikka pudisti päätään.\n\n-- En luule hänen näyttäyvän lääkärillekään, hänhän ei tahdo nähdä\nainoatakaan ihmistä enää.\n\nSetä Janne tapaili otsaansa.\n\n-- Minä peto kun voin olla niin kova hänelle. Mitä, jos hän vielä\nmenee sekaisin. Haetaan vaan lääkäri.\n\nLääkäri tuli, koetteli Hildurin valtasuonta, naputteli niskaan,\nmääräsi pilleriä ja lupasi tulla takaisin. Hildur nautti pillerinsä\nenemmän vain täti Riikan mieliksi kuin tullakseen terveeksi. Hän ei\n_tahtonut_ tulla terveeksi, kertoi hän eräänä päivänä säikähtyneelle\ntädilleen, hän tahtoi mieluimmin kuolla, se oli parasta, mitä voisi\ntehdä, täällä hänestä ei ollut kenellekään iloa taikka hyötyä, oli\nvain suruksi ja vaivaksi. Täti Riikan nuhteet eivät tehonneet, ei,\n\"hän tahtoi täältä eritä mikä olikin parempi\", sanoi hän Paavalin\nsanoilla. Mutta ei elähyttänyt häntä kristityn toivo Jumalan luo ja\nelämään Hänessä, hän oli vaan tyytymätön ja valitti onnettomuuksia,\njoihin itse oli syypää, ja hautoi mielessään uneksijan haaveellista\nsurua ja nautti siitä. Tohtori Bernhard tuli jälleen, pudisti päätään\nja määräsi uusia pilleriä, sanoen: -- Hänen pitää rohkaista mieltään.\n-- Hilpeälle pikku rouvalleen kotona sanoi hän:\n\n-- Nuo vanhanpuoleiset naimattomat neidit ovat niitä vihdon viimeisiä\npotilaita. He ovat hysteerisiä, hermostuneita ja pelkästään siitä\nsyystä, että aina ajattelevat ainoastaan itseänsä. He eivät saa\nunta eikä ruokahalua sentakia, että istuvat kädet ristissä. Kas\nsellaiseksi sinäkin olisit tullut, pieni ruusunnuppuni, jollen minä\nolisi tullut ja korjannut sinua. Nyt sinulla on mies ja talous\nhoidettavana, ja senvuoksi olet raitis kuin keväinen aamu ja iloinen\nkuin leivo siintävällä taivaalla.\n\nJa ruusunnuppu sai suutelon siitä, että oli terve ja onnellinen. Ja\npikku rouva vastasi hellästi miehensä suudelmaan, mutta sanoi sitte\nmiettivänä:\n\n-- Mutta Oskari, Eedit Berg on myöskin vanhahko, naimaton neiti eikä\nole rahtuakaan hermostunut tai hysteerinen. Minusta hän on reippaampi\nja iloisempi kuin moni rouva.\n\n-- Se tulee siitä, että hänellä on tointa, selitti oppinut tohtori.\n\n-- No, sittenpä näyttää siltä kuin se, eikä naiminen olisi\ntärkeämpää, huomautti rouva.\n\n-- Kas, kas vaan, kuinka pikku rouvani on ruvennut filosofeeraamaan,\npilaili tohtori, -- hän jo väittelee kumoon koko tohtorin. Meneppäs\nnyt vaan katsomaan, ettei kastikkeesi kuohu maahan, se sopii paremmin\nsinulle.\n\nSetä Janne katseli lemmikkiään, ja hänen levottomuutensa yltyi. Ja\nkun hän ei huomannut parantumisen merkkiäkään, sanoi hän:\n\n-- Minä lähden piirilääkärin luo, kenties hän on taitavampi.\n\nPiirilääkäri tuli. Hän tutki samalla tapaa kuin tohtori Bernhard,\nmääräsi rohtoja otettavaksi aamuisin ja pulveria iltaisin, mutta ei\nsekään auttanut. Ja hänkin sanoi:\n\n-- Sairaan tulee olla hyvällä mielellä, ja määräsi\nhuonekalutehtailijan hankkimaan huvia veljentyttärelleen.\n\nKun Hildur kuuli tämän ehdotuksen, huudahti hän:\n\n-- Minäkö huvittelemaan! Ja hän kääntyi selin ja lähti huoneeseensa,\nmissä ryhtyi lukemaan mielikirjaansa, Jeremian valitusvirsiä. Mutta\nsetä Janne oli aivan onneton.\n\n-- Minäpä sanon sinulle, mikä on parasta, vakuutti täti Riikka. --\nMinä menen neiti Bergin luo. Hän kuuluu olevan yhtä oppinut, kuin\nmikäkin tohtori tahansa, ja on hyvä ja helläsydämminen. Kenties hän\nvoi meitä auttaa. Hänhän on nainen, hän voi ymmärtää toisenkin surun\nja heikkouden.\n\n-- Niin, koeta sitte, Riikka, jotakin pitää tehdä, hän kuihtuu\nvähitellen. Ja rehellinen huonekalutehtailija veti taskustaan\nsiniruutuisen nenäliinansa ja kääntyi akkunaan päin, jottei vaimonsa\nnäkisi, että hän pyyhkäsi pois kyyneltä.\n\n\n\n\n34.\n\nTaiturin työ.\n\n\nSomassa vierashuoneessaan istuivat Eedit ja Ragnhild käsitöineen. Oli\njo myöhäinen syksy, niin että takkavalkea oli tarpeen ja paloikin\nparaillaan suuressa tulisijassa, luoden suloisen, lempeän loimonsa\npehmeälle matolle, missä pieni Ruusa istui leikkimässä aimo suuren\nnuttunukin kanssa, jonka Ragnhild juuri oli tehnyt hänelle. Samassa\nkuului varovasti soitettavan ovikelloa.\n\n-- Siellähän on rouva Jonson. Hyvää iltaa!\n\nTäti Riikka keikisti syvään ja tarkasteli somaa, hienoa huonetta.\n\n-- Olkaa hyvä ja istukaa, kehoitti Eedit ystävällisesti.\n\nTäti Riikka istui tuolin syrjälle, ja hänen näytti olevan vaikea\ntuoda esille asiaansa. Viimein kysyi hän, oliko Ragnhildilla iloa\nkasvatistaan.\n\n-- Oi on, vastasi Ragnhild, -- hän on niin kiltti ja terve ja pitää\nniin paljo meistä.\n\n-- Niin, niin, on suuri onni, kun saa iloa lapsistaan. -- -- Meidän\nHildur hän tuottaa vanhemmilleen surua, hän. Hän on kipeä eikä näy\nmikään tohtori voivan häntä parantaa.\n\n-- Hän ei ole moneen kuukauteen käynyt sairashuoneella, sanoi Eedit.\n-- Kun olisin tiennyt, että hän itse on kipeä, olisin käynyt\nhäntä katsomassa, mutta, olen luullakseni nähnyt hänet väliin\nkadulla -- -- --.\n\n-- Kaiketikin, ei hän vuoteessa olekaan, sanoi täti Riikka epäillen.\nMutta hän on kalpea ja laiha, ei syö eikä nuku ja pilleriä on hän\njo nauttinut monen markan edestä. En tiedä, mitä tytölle tehdä, ja\nsilloin sanoin ukolle: minä menen neiti Bergin luo. Sillä nähkääs\nneiti, ukko on menehtyä suruunsa. Hildur on hänen silmäteränsä,\neikä voi ukko nähdä hänen kärsivän. Jumalan kiitos, hän kyllä pitää\nomistakin lapsistaan, mutta Hildur on hienompaa perää, sanoo hän,\nja ukko on ainakin hiukan ylpeillyt tytön tiedoista ja hienoista\ntavoista. Mutta mitä Herran nimessä ne nyt auttavat häntä, hän vain\nkuihtumistaan kuihtuu kuin kuoleva kukka.\n\n-- Mutta jos kummatkin lääkärimme jo ovat häntä hoitaneet, en voi\nminäkään häntä auttaa.\n\nTäti Riikka yskäsi ja katseli lattiaan. Hän ei voinut ilmoittaa\nHildurin taudin oikeata syytä.\n\n-- Kas miehet ovat aina niin äkkipäisiä, sanoi hän viimein, eikä\nHildur tahdo kuulla puhuttavankaan heistä enää, he ovat hänet niin\nikävystyttäneet. Mutta neiti Eedit, köyhä kansa kiittää Teitä\ntaitavaksi, voisittehan kuitenkin koettaa, Hildur onkin niin yksin.\nMeidän Maija-Sohvi on kyllä hyvä tyttö, vaikka itsekin sen sanon,\nmutta hänestä nyt ei ole Hildurin seuraksi, nähkääs. Hän ei ole\nmuuta saanut oppia, kuin katkismustaan ja hiukan kirjoitusta. Eikä\nhän muuta tarvitsekaan. Eikös neiti tahtoisi tulla jonakuna päivänä.\nMutta -- -- ei pidä sanoa, että minä olin täällä, tyttö on toisinaan\nhyvin itsepäinen, -- -- vaikka pohjaltaan hyvä tyttö. Hyvästi nyt\nvaan!\n\nEeditin ei ollut helppo päästä uuden potilaansa perille. Hildur\nalkoi epäillä, että täti Riikka oli kutsunut Eeditin lääkäriksi\nHildurille ja rupesi välttelemään häntä. Ennen pitkää huomasi\nEedit, että potilaan oli paremmin sielu kuin ruumis sairaana ja oli\nsenvuoksi erityisen varovainen. Sensijaan että virkaveljiensä tapaan\nlyhyesti olisi kehoittanut Hilduria \"pysymään hyvällä mielellä\",\nkoetti hän, käyttäen naisen hienoa vaistoa ja kärsivällisyyttä,\nkeskustelujen kautta ohjata hänen ajatuksensa iloisemmille aloille,\nja oman terveen mielensä ja raittiin näkökantansa avulla vaikuttaa\nhänen sairaihin mielikuviinsa. Sen ohessa koetti hän asteittain\nvahvistaa hänen ruumiinvoimiansa. Kun Eedit huomasi, ettei Hildur\nsallinut puhuttavankaan minkäänlaisista lääkkeistä, rupesi hän\ntekosyillä houkuttelemaan häntä ulos raittiiseen ilmaan. He kävelivät\nyhdessä väliin lyhyempiä, väliin pitempiä matkoja, mikäli potilaan\nvoimat sietivät, useimmin maalle päin, osaksi sentakia, ettei\nHildur halunnut nähdä ihmisiä, osaksi senvuoksi, että ilma siellä\noli puhtaampi. Kaunis luonto antoi aihetta moneen keskusteluun ja\nvaikutti virkistävästi Hilduriin, joka viikkokausia oli istunut\nummehtuneessa huoneessa jonkun kirjan yli kumartuneena tai vaipuneena\nsairaalloisiin unelmiin. Nämä kävelymatkat antoivat ruokahalua\nja unta, ja silloin oli Eedit voittanut suuren askeleen. Mutta\nHildurin luonnetta oli vaikeampi saada taipumaan. Eeditillä ei ollut\npienintäkään aavistusta pakoyrityksestä ja sen tuottamista riidoista\nkotona, mutta arveli, että jonkin syyn, vaikka luulotellunkin, täytyi\npiillä moisen surumielisyyden ja synkän katsantokannan takana.\nHän ajatteli onnetonta rakkautta ja tunsi piston sydämmessään\nmuistellessaan jotakin oman elämänsä kulusta, mistä nyt oli vain\nsurullinen muisto jälellä. Rukous ja työ tehovat sitäkin vastaan,\nsanoi hän itsekseen ja toivoi voittavansa potilaansa luottamuksen,\nsillä ilman sitä tuskin voi odottaa varmaa edistystä.\n\nAlussa oli Hildur kohdellut Eeditiä kylmästi ja vältellen. Mutta\nei yksikään voinut kauvemmin vastustaa tuon sydämmellisen naisen\nhyvyyttä, hänen miellyttävää käytöstään ja hienotunteisuuttaan. Ja\nEedit oli yhtä viisas kuin oli hyväkin. Hän tiesi aina rajansa, ja\nhänen selvä katseensa näytti hänelle aina oikean tien. Vähitellen\nHildurkin lämpeni ja liittyi luottamuksella Eeditiin. Hänen arka,\nhaaveellinen luontonsa kaihti setä Jannen kiivautta ja jöröyttä, ja\nhänen luultu viisautensa ja etevämmyytensä estivät häntä liittymästä\ntätiin, ja muita ystäviä taas hänellä ei ollut. Hän tarvitsi niinkuin\nmuutkin ihmiset ystäviä ja tukea, ja Eedit oli hänelle kumpaakin.\nVieläkin oli hän arka ja kaino, mutta hän piti jo Eeditistä ja\nlopullisen askeleen täyteen luottamukseen otti hän eräänä päivänä,\nkun he istuivat kahden Hildurin huoneessa ja Eedit näki raamatun auki\npöydällä.\n\n-- Näen, ettet ole unohtanut opettajamme kehoitusta pitää tätä kirjaa\nystävänäsi kaikissa elämän kohtaloissa, sanoi Eedit.\n\n-- En luekaan muuta enää, vastasi Hildur synkästi.\n\n-- Etkö? Ja kuitenkin on niin paljon hyviä, opettavaisia, sivistäviä\nja jaloja kirjoja mailmassa.\n\n-- Mutta minun mieleni on liiaksi musta löytääkseen tyydytystä\nmistään muualta.\n\n-- Alakuloiselle mielelle tässä onkin paras lohdutus. Ja Eedit avasi\nUuden testamentin ja luki:\n\n-- Minä olen hyvä paimen, minä tunnen lampaani ja he tuntevat minut,\n-- -- minä olen elämän leipä; joka minun tyköni tulee, hän ei koskaan\nisoo, ja joka minuun uskoo, hän ei koskaan janoo, -- -- tämä on\ntotinen sana ja kaiketi mahdollinen vastaan ottaa, että Jesus Kristus\non tullut mailmaan syntisiä vapahtamaan, -- -- katso minä olen teidän\nkanssanne joka päivä, mailman loppuun asti, -- -- -- kääntykäät\nHerran puoleen, sillä hän on armollinen, vanhurskas, kärsivällinen,\naivan hyvä ja katuu pian rangaistustaan, -- -- minä etsin eksyneitä,\npalautan kadonneen, lohdutan murheellista, vahvistan heikkoa. -- --\n\n-- Tätä en ole koskaan lukenut. Olen ainoastaan lukenut muutamia\npsalmia ja Jeremiaan valitusvirsiä.\n\n-- Etkä Uutta testamenttia, et Vapahtajamme lempeitä, lohdullisia,\narmorikkaita sanoja, et tätä \"tulkaa minun luokseni\", jonka\npitäisi houkutella suurimmankin pahantekijän polvillaan ryömimään\narmoistuimen eteen ja syvimmänkin surun kuivaamaan kyyneleensä. Oi\nHildur, silloin et ole raamattua oikealla tavalla lukenut.\n\nHildur kallisti päänsä Eeditin povelle ja huudahti:\n\n-- Oi, minä olen niin onneton, saatan toiset ihmiset onnettomiksi\nenkä tiedä, mitä tekisin, tahtoisin mieluimmin kuolla. Ja kuitenkin,\nkun kuulen sinun puhuvan ja näen sinun kirkkaan katseesi, täytyy\nminun uskoa, ettei mailma kaikille ole murheenlaakso, mutta -- mutta\nminun suurin onnettomuuteni on se, että itse olen kurjuuteeni syypää.\n\nJa itkien kertoi Hildur Eeditille surullisen historiansa. Eedit antoi\nhänen purkaa sydämmensä. Tämä selvitti paremmin, kuin mikään siihen\nasti, Hildurin luonnetta ja katsantokantaa, ja Eeditin oli verrattain\nhelpompi nyt toimia. Ensin koetti hän näyttää Hildurille, ettei\nsellainen mietiskely ja suruun hautautuminen ollut \"surua Jumalan\nmielen mukaan, eikä auttanut autuuteen\", vaan kulutti päinvastoin\nsitä elämää ja terveyttä, jonka Jumala on antanut käytettäväksemme\noikean ja hyvän palvelukseen. Sitte osoitti hän Hildurille, mikä\nonni oli, että pako oli väärinkäsityksestä syntynyt, niin että\nHildur jo hairahduksensa alussa estyi jatkamasta paheen tietä. Hän\npuhui siitä, miten Hildurin piti olla kiitollinen, kun hänellä oli\nanteeksiantavia, rakastavia omaisia, joiden luo hän katuvana voi\npalata, ja sanoi selvästi Hildurin velvollisuuden olevan rakkaudella\nja palvelevaisuudella palkita heidän hyvyytensä sensijaan, että\nnyt itsepäisellä surullaan ja synkällä mielellään lisäsi vaan\nheidän murhettaan. Hän pyysi Hilduria vertaamaan asemaansa muiden\nonnettomien osaan, ajattelemaan yksinäisiä, hyljättyjä, köyhiä,\nsairaita, kurjia ja halveksittuja olentoja, kaikkia harhaan osuneita,\nväärinkäsitettyjä, kovan kohtalon ajamia ihmisiä, joita ei rakkaus\neikä hellyys lämmittänyt, joilla ei ollut kotia, ei Jumalaa tai\narmahtavaa pelastuksen kättä. Ihmisparat! vielä surkuteltavampia\nsentakia, etteivät älyä etsiä pelastustaan sieltä, mistä yksin sen\nvoi saada, nimittäin Jumalan, isämme, luota!\n\nSuurella mielenkiinnolla kuunteli Hildur hänen sanojaan.\nSeurustelu Eeditin kanssa oli jo vähitellen alkanut herättää häntä\nhorrostilasta, jossa hän melkein koko nuoruutensa oli hapuillut\nja antanut hänen ajatuksilleen selvemmän muodon. Näytti kuin tämä\nkeskustelu olisi hänet kokonaan valveille saanut. Hän ihmetteli\nitsekin, ettei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi asioita tältä\nnäkökannalta. Hänen mielensä oli Eeditin vaikutuksesta vähitellen\nsulanut ja oli nyt valmis vastaanottamaan toivoa ja lohdutusta.\n\nEedit valitsi potilaalleen hyvää lukemista ja kehoitti häntä\ntyöhön. Halu tulla diakonissaksi oli hävinnyt Hildurista viimeisen\nsurullisen kokemuksen perästä, eikä Eeditkään tahtonut kehoittaa\nhäntä siihen, koska Hildur oli osottanut niin vähän taipumusta ja\nhalua sairaanhoitoon. Mutta täytyihän ihmisen toki työtä löytää,\nkun oli halua. Hildur sanoi ennen kaikkia haluavansa auttaa täti\nRiikkaa, ja siitä Eedit erittäin iloitsi. Käydessään Hildurin\nkodissa oli hän huomannut noiden yksinkertaisten kunnon ihmisten\nuupumattoman rakkauden kasvattitytärtään kohtaan ja nähnyt myöskin,\nmillä tavalla Hildur vastaanotti tämän hyvyyden, nimittäin piti sitä\nluonnollisesti itselleen kuuluvana. Nyt tulisi toinen leikki taloon.\nTäti Riikan silmät olivat jo käyneet heikoiksi ja Maija-Sohvin piti\nkeväällä mennä naimisiin Lundströmin kanssa. Hildurin apu oli siis\nhyvinkin tervetullut. Hän, joka työtä tehdessään aina mieluummin\nvalitsi hienompia töitä, oppi ennen pitkää taitavasti ompelemaan,\nja täti Riikan tarvitsi enää vain kehrätä villoja ja neuloa sukkia.\nEukko alussa ensin vähän vastusteli, sehän oli jotakin aivan\nuutta. Hilduria oli tähän asti pidetty kuin lasikaapissa, mutta\nkun Eedit kerran salavihkaa kuiskasi hänelle, että se oli yksi\nparannuskeino, myöntyi hän. Täti Riikka uskoi nimittäin sokeasti\nEeditin menettelytapaan, siitä lähtein kun päivä päivältä näki\nHildurin paranemistaan paranevan. Toipuva terveys ja hyödyllinen\ntyönteko tekivät Hildurista vähitellen toisen ihmisen. Hän kävi\nuseasti Eeditin ja Ragnhildin kodissa ja tunsi sekä hyötyvänsä\nettä virkistyvänsä näistä käynneistään. Ei ollut hän myöskään\nunohtanut Hanna Rosenqvistin hellää huolenpitoa elämänsä vaikeimpana\nhetkenä. Tuon tuostakin pistäysi hän Hannan herttaiseen paratiisiin,\njoka paraillaan oli juhlaisassa talvipuvussaan, ja tunsi ennen\naavistamatonta huvia tuon elämänhaluisen, hyväsydämisen Hannan\nseurassa. Täälläkin voi Hildur olla avuksi. Milloin ompeli hän koltin\npienokaisille, milloin lauloi heille soman laulun, ja ennenkaikkia\nkertoili heille satuja ja tarinoita loppumattomasta varastostaan.\nJa kun Hannaa haettiin kaupungille, eivät lapset milloinkaan olleet\nonnellisempia kuin täti Hildurin ollessa heidän luonaan.\n\nHartaalla mielenkiinnolla seurasi setä Janne Hildurin asteettaista\nmuutosta ja huomasi ilokseen, miten terveyden ruusut vähitellen\nnousivat hänen poskilleen ja ilo ja tyytyväisyys alkoivat säteillä\nsilmistä. Eräänä päivänä, kun Hildur juuri oli lähtenyt saattamaan\nHannan lapsia, jotka olivat käyneet täti Riikkaa katsomassa, seisoi\nukko porttikäytävässä ja katseli kostein silmin hänen jälkeensä.\nSamassa tuli Eedit hakemaan Hilduria.\n\n-- Hyvää päivää, herra tohtori, huudahti huonekalutehtailija\nriemastuneena ja ojensi leveän kämmenensä tervehdykseksi. -- Käykää\nsisään. Minulla on pari sanaa sanottava. Käykää, käykää!\n\nEedit meni sisälle.\n\n-- Kuulkaas nyt, sanoi ukko ja yskäsi salatakseen liikutustaan.\nTe olette tehneet taiturin työn, neiti Eedit. Toiset tohtorit\novat vain oppipoikia Teidän rinnallanne. Täällä ne kävivät sekä\nkaupunginlääkäri että piirilääkäri, eikä tyttö tullut tyhjää\nviisaammaksi. Mutta eukkoni on paras eukko mailmassa, ja hän se\nkeksi keinon. Nähkääs ei se ole sivistynyt se meidän Riikka, mutta\nhänellä on sangen hellä sydän, ja sydän se hänelle tietä näytti.\nHilduristahan on tullut ihan toinen ihminen, on terve ja iloinen\nja tyytyväinen koko mailmaan, ja kuitenkin on sillä lapsella\nollut paljon suruja, ensin teatteri, sitte se romaani, sitte se\nsaksalainen hassutus ja sitte -- -- hm! -- niin sitte kaikenlaisia\nvastoinkäymisiä, mutta nyt on kaikki jälleen hyvin ja se on neidin\nansio. Ja vielä kerran sen sanon: olipa se taiturin työ. Nyt voi\nneiti surutta pitää itseään täysinoppineena. Mutta työmies on\npalkkansa ansainnut. Saako olla rahaa, niin sanokaa pois. En minä\nmikään iso rikas ole, mutta toimeenkin tulen. Ja siitä ilosta,\nettä Hildur jälleen on terve, ei mikään uhraus ole liian suuri. --\nNyt tuli taas siniruutuinen nenäliina esille. -- Hänellä ei ole\nisää, lapsi rukalla, ei isää eikä äitiä, he ovat kuolleet kumpikin.\nHän tuli meille neljän vuoden vanhana, eikä ole muusta kodista\nmilloinkaan tiennyt.\n\nEedit vakuutti, ettei hän voinut ottaa vastaan maksoa, hänellä ei\nollut oikeutta harjoittaa lääkärin tointa, oli vain serkkunsa,\ntohtori Bernhardin apuna. Tämä tapaus oli sitäpaitsi aivan erityistä\nlaatua. Hän oli Hildurin koulutoveri ja lapsuuden aikalainen, eikä\nkai voinut tulla kysymykseen palkan maksaminen siitä, että joskus\nkävi häntä katsomassa.\n\nMutta huonekalutehtailija oli itsepäinen. Eeditin piti ainakin valita\njoku kaunis huonekalu. Ukko avasi oven varastoaittaansa.\n\n-- Täällä on sohvia, sänkyjä, kirjoituspöytiä, tuoleja ja\ntualettipöytiä. Ottakaa mitä haluatte.\n\nEedit vakuutti vielä kerran, ettei hän tavallisesti ottanut maksoa\nkäynneistään sairaiden luona.\n\nMutta tuo kunnon ukko pyysi silloin, että saisi muistoksi lähettää\nkauniin kirjoituspöydän, ja ettei loukkaisi häntä, lupasi Eedit ottaa\nsen vastaan.\n\nEedit lähti sitte Hilduria vastaan ja tapasi hänet tiellä Hannan\nluota. Kun he kävelivät yhdessä kaupunkiin päin ja keskustelivat\nhilpeästi, kohtasi heidät tohtori Bernhard. Kunhan myöhemmin sitte\nnäki Eeditin kysyi hän:\n\n-- Kuka se nainen oli, jonka kanssa tänään kävelit?\n\n-- Se oli Hildur Jonson. Häntähän sinä hoidit yhteen aikaan.\n\n-- Hildur Jonson? Se kalpea, hermostunut romaanisankaritar,\ndiakonissa taivaaseen luotuine katseineen? Ei ikä mailmassa!\n\n-- Kyllä se oli hän.\n\n-- Mutta mikä ihme on voinut hänet muuttaa.\n\n-- Työ ja raitis ilma.\n\n-- Sitte sinä olet mennyt hutiloimaan minun ammatissani, sanoi\ntohtori nauraen.\n\n-- Niin olenkin ja olen myöskin saanut taiturin todistuksen, pilaili\nEedit.\n\n\n\n\n35.\n\nMitä pieni Jenny on toimittanut.\n\n\nHän on soittamistaan soittanut. Hän taitaa sointuopin ulkoa, hänen\nsormensa ovat pehmeät kuin puuvilla, niin, hän on pieni ihmelapsi,\ntuo Fanny. Ja _pikku_ Fannyksi häntä yhä vieläkin kutsutaan,\nvaikka hän lapsuuden jo aikoja sitte on jättänyt. Hän on hento ja\nhieno, hänellä on lapselliset kasvot, joista kuvastuu hyvyys ja\nvaatimattomuus. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun hän jätti\nkotimaansa. Tultuaan Tukholmaan sai hän paljon riemun päiviä nähdä,\nvaikkakin työ oli raskasta. Herra D. ei ollut ainoastaan hyvä\nopettaja, hän oli myöskin hellä isä Fannylle. Ja ijäkäs rouva D. otti\nhänet äidilliseen hoivaansa. Ankarasta työstään huolimatta kaipasi\nFanny kuitenkin sanomattomasti äitiään. Usein kirjoitti hän kotiin,\nkertoi työstään, edistymisestään ja tulevaisuustuumistaan. Mutta ne\nraukesivat hyvinkin pian. Ystävällinen vanha herra D. kuoli äkkiä\nnoin pari vuotta sen jälkeen kuin Fanny oli saapunut Tukholmaan,\nja niin oli hän taas yksin, turvatonna vieraalla maalla ilman\nystävää, ilman tukea. Soitantokoulu lakkautettiin, ja sanottuaan\nFannylle sydämmelliset jäähyväiset muutti rouva D. muutamaan\npikkukaupunkiin, koska miehensä oli uhrannut kaikki soitannon hyväksi\nja kuollessaan jättänyt raha-asiat huonoon kuntoon, niin että rouva\nvanhuksella ei enää ollut varaa asua pääkaupungissa. Se suomalainen\nperhe, jonka luo Fannyä oli suositeltu ja joka hänelle oli suurta\nhyväntahtoisuutta osottanut, oli jo paremmin kuin vuosi sitte\npalannut Suomeen takaisin, niin että Fanny oli vallan oman onnensa\nvarassa. Täytyisikö hänen todellakin jättää soitannolliset opintonsa,\nkun jo oli näin pitkälle päässyt ja useat etevät soittotaiteilijat\nolivat kiittäen hänen lahjojaan arvostelleet? Mutta miten voisi hän\njatkaa opinnoitaan? Fannyn suureksi iloksi tarjosi muuan herra D:n\nystävä hänelle apuopettajan paikan Tukholman musiikkiopistossa.\nPelko, että piti sanoa jäähyväiset tulevaisuustoiveilleen, oli\npusertanut monta katkeraa kyyneltä tuon nuoren tytön silmästä. Nyt\npilkotti päivä jälleen. Fannyllä oli paljon työtä musiikkiopistossa,\nmutta hän jatkoi yhä soittamistaan. Joka näki tuon kalpean, hennon,\nvaatimattoman tytön, ei voinut arvatakaan, mitä voimaa ja uutteruutta\nhän voi osoittaa. Päästyään vapaaksi tunneiltaan, soitti hän ja\nluki itse uskomattoman ahkerasti. Hän oli vuokrannut vähäpätöisen,\npienen ullakkokamarin syrjäkaupungilla, ja siellä taisteli hän\nkaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan voidakseen vaan päästä\neteenpäin. Hän kävi jokainoissa ansiokkaammissa laulajaisissa,\nmutta saadakseen varoja täytyi hänen luopua välttämättömimmistäkin\ntarpeistaan. Seuraavana kesänä kirjoitti hän äidilleen ja pyysi häntä\nmuuttamaan Tukholmaan. Hän oli niin yksin, ja kenties äitikin siellä\nvoisi ansaita paremmin kuin pienessä kotikaupungissa. Mielihyvällä\nsuostui äiti tähän ehdotukseen, ja sitte asuivat he taaskin yhdessä,\nonnellisina omatessaan jälleen toisensa. Äiti kauhistui nähdessään\nFannyn kuihtuneen muodon, ja hän aavisti, mitä Fannyn oli täytynyt\nkestää ja itseltään kieltää yksinäisyydessään. Nyt tapahtuisi\nmuutos. Kun äidin pieni eläke ja se mitä hän käsityöllään voi\nansaita liitettiin Fannyn tulojen lisäksi, ja äiti piti huolta\npienestä taloudesta, tulivat olot entistään paljoa paremmiksi, eikä\nFannyn enää tarvinnut tyytyä leivänsyrjiin ja kaljaan, kuten ennen\nuseinkin. Musiikikoulun johtaja oli suuresti mieltynyt ahkeraan ja\ntaitavaan oppilaaseen ja hankki viimein hänelle vapaaoppilaan paikan\nmusiikkiopiston ylimmällä luokalla, Fanny oli aito onnellinen. Samaa\nmiestä sai hän myös kiittää muutamasta apurahasta, jonka avulla hän\nvoi matkustaa Saksaan muutamaksi vuodeksi laajentamaan tietojaan.\n\nSenjälkeen palasi Fanny jälleen Tukholmaan, missä sai opettajapaikan,\navusti konserteissa ja antoi niitä itsekin.\n\nEräänä kesänä kävi Fanny kotikaupungissaankin ja antoi siellä\nkonsertin. Suuri oli noiden kunnon kaupunkilaisten hämmästys, kun\nnäkivät mikä etevä taiteilija Fanny Ruthista oli tullut. Mutta\nei yksikään voinut soimata häntä ylpeydestä, itserakkaudesta,\nturhamaisuudesta tai kunnianhimosta. Hän oli yhä vieläkin entinen\nvaatimaton, koruton tyttö.\n\n\n\n\n36.\n\nMiltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä.\n\n\nOli syksyn sumuinen aamupäivä. Alice Lager koetteli kuvastimen edessä\nuutta pukuaan. Hän näytti tyytymättömältä.\n\n-- En ymmärrä, mitä isä ajatteli ostaissaan tällaista kangasta;\nvärihän on kerrassaan sietämätön, kiukutteli hän, näytän siltä kuin\nolisin keltatautiin sairastunut.\n\nVanha tuttavamme Eelin Björkman oli polvillaan lattialla, harsien\nhameen lievettä. -- Valkean valossa se näyttää erittäin somalta,\nvirkkoi hän hiljaa.\n\n-- Saattaa niin olla, sanoi Alice levollisempana, olen niin\nväsynytkin tänään, en saanut yöllä unta. Kuuleppa Eelin, tältä\nkohdalta sopii hiukan kutistaa, olen laihtunut hirveästi viime\naikoina; ja eiköhän sitä saisi paremmin mukautumaan tuolta hartioilta.\n\n-- Aivan hyvin, hiukan puuvilloja vaan hyvä neiti.\n\n-- No, pankaa niitä sinne.\n\n-- Mutta minä en voi luvata tätä valmiiksi ennenkun\nperjantai-illaksi, sillä minulla on paljon työtä, ja yksi\nompelijoista on sairastunut.\n\n-- Sepä ikävä, mutta jos saan sen perjantaina hyvissä ajoin, niin käy\nse päinsä.\n\n-- Kyllä, neiti saa olla aivan levollinen.\n\n-- Koetan. Te olette luotettavin ompelija mitä tunnen. Kuinka neiti\nSundström voi?\n\n-- Kiitos, hän on reipas, mutta hänen silmänsä ovat jo hyvin heikot.\nMinä olen ottanut osalleni kaiken homman, täti antaa vaan hyviä\nneuvoja. Vaan hyvästi nyt, täällä minä seison viivyttelemässä neitiä.\n\nEelin jätti hyvästi ja kiiruhti pois. Alice seurasi mietteisiinsä\nvaipuneena häntä silmillään, katsellen, kuinka hän käärö kainalossa\nmennä liidetti katua eteenpäin nyökäyttäen joskus iloisesti päätään\njollekin tuttavalle.\n\n-- Kaikki ihmiset näyttivät niin iloisilta ja tyytyväisiltä, ja\nkuitenkin tuntuu elämä minusta niin viheliäiseltä, huokaili Alice\nistuutuen jakkaralle vaatetuspöytänsä eteen. Hän katsahti kuvastimeen.\n\n-- Täytynee koristaa syyshattuni keltaisella, hymyili hän itsekseen.\n\nMihin oli nyt joutunut entinen kauneus? Kadonnut. Silmät olivat\nvailla loistoa, iloisuutta, hipiä kalvakan harmaa, posket\nluiset, kiharat harventuneet ja ohuet, ja otsalla, tuolla ennen\nniin kirkkaalla ja valkealla, näkyi hienoja uurteita, tosin\nhienon hienoja, mutta kuitenkin huomattavia. Alice oli nyt noin\nyhdeksänkolmatta. Hän oli huvitellut, minkä suinkin oli voinut;\nnyt alkoi määrä olla täynnä. Hän oli tanssinut ja iloinnut; hän\noli matkustellut ja nähnyt mailmaa enemmän kuin useimmat muut\ntytöt; nyt oli hän äkkiä tullut vanhaksi ja kaikesta päättäen\nunhotetuksi. Mailma oli hänet jättänyt, ennenkun hän luulikaan.\nEnnen ei hänen pistänyt päähänsäkään vertailla itseään muihin\ntyttöihin: hän oli aina kaunein, rikkain, kaikkein ihailema. Nyt\nhavaitsi hän yhtäkkiä olevansa syrjäytetty. Parvi nuoria tyttöjä oli\nkasvanut hänen ympärilleen kuin kukkaset taimitarhassa. He eivät\nehkä olleet yhtä kauniita kuin hän oli ollut parhaina päivinään,\nmutta oi! -- he olivat _nuoria_. Heidän silmänsä säteilivät, hipiä\noli hieno, poski punotti, huulilla majaili ruso. Tämän kaiken oli\nAlice kadottanut. He silmäilivät säälien Alicea, kun tämä sai istua\nfranseesin toisensa jälkeen, aivan samalla tavoin kuin Alice aikonaan\noli katsellut vanhoja, elähtyneitä tanssikaunottaria. Oli kyllä\nolemassa suuri joukko kavaljeereja, mutta useimmat heistä olivat\nAlicea nuorempia, olivat käyneet vielä koulua, kun luutnantti M--\nja muut herrat jo häntä ihailivat. Nämä tanssittivat mieluummin\ntuttujaan ja ikäisiään. Joskus tuli joku Alicen entinen ihailija\npelastamaan hänet \"Bänkendorffista\" -- kuten X:ssä oli tapa sanoa\n-- jos joku jäi tanssin ajaksi istumaan. Useimmat olivat naineita\nmiehiä, istuivat pelipöydässä tai rouvainsa luona. Apteekkari oli\njo ollut joitakuita vuosia naimisissa ja käyskenteli usein Alicen\nikkunan alla pienen, sievosen tyttärensä kera. Luutnantti M--, joka\noli ylennyt kapteeniksi, oli äskettäin esitellyt nuoren morsiaimensa\nseurapiirille. Herra Schönberg oli muuttanut pois paikkakunnalta.\nSiten Alicen ihailijaparvi ei ollut ainoastaan harvennut, vaan\nkokonaan hajonnut. Mutta entä kreivi? kysynee lukija. Kreivistä ei\nkukaan enää hiiskahtanut sanaakaan. Samana talvena, jona häät piti\nvietettämän, oli rouva Lager tyttärineen matkustanut Helsinkiin\nostamaan myötäjäisiä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Kihlaus\noli purjettu. Pahat kielet tiesivät kertoa, että kreivi sen oli\npurkanut, mutta ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan pahaa. Ne,\njotka uskalsivat tiedustella asiata Alicelta itseltään tai hänen\näidiltään, saivat lyhyen vastauksen: \"He eivät sopineet toisilleen.\"\nSen jälkeen ei enää kuultu kosijoista puhuttavan, mutta mahdollista\non, että niitä edelleenkin kulki. Miten lieneekään ollut -- Alice\npysyi yhä naimatonna ja alkoi vanhettua. Rouva Lagerissa, joka\nniin suuria oli toivonut kauniista, rakkaasta tyttärestään, kasvoi\ntyytymättömyys päivä päivältä, nähdessään ajan vierivän ja Alicen\nkauneuden kuihtuvan kuulumatta mitään naimishommista. Hän näki tytön\ntoisensa perään kihlautuvan ja kuunteli mieliharmin, kuinka äidit\nriemuiten kertoilivat tulevista vävyistään ja sitten kysäsivät: -- No\nrouva Lager, eikö tähän taloon jo piakkoin vävypoika ilmesty? -- Yksi\nja toinen irvihammas pikku rouva lisäsi itsekseen: -- Joka kuuseen\nkurottaa, se katajaan kapsahtaa.\n\nKun Alicea ei enää tanssitettu, menettivät tanssiaiset hauskuutensa.\nKahvi- ja teekutsut olivat peräti ikäviä. Ennen niin hupaisia iltamia\nei enää ollut olemassa, taikka olivat ne paremmin sanoen muuttaneet\ntodellisiksi ompeluseuroiksi, joissa hyötyä pidettiin pääasiana ja\njoissa Maria, Eedit ja Ragnhild olivat johtavina henkilöinä. Alice\nei niihin ottanut koskaan enää osaa. Aika alkoi tuntua kärsimättömän\npitkältä, jonka vuoksi piti paljon matkustella. Mutta eräänä\npäivänä ilmoitti tuo kummallinen isä, että matkat tulivat hänelle\nliian kalliiksi. Äiti ja tytär katselivat häntä ihmeissään. Isä ei\nollut ikinä ennen heiltä rahaa kieltänyt. Mutta nyt piti heidän\nainakin joku aika pysyä kotona. Yrjö oli tehnyt velkoja, ne olivat\nkuluttaneet aimo loven isän rahakukkaroon, niin että se tarvitsi\naikaa jälleen täyttyäkseen. Mitä nyt piti tehdä? Istua kotona ja\nharmitella päiviään. Äiti sai tuon tuostakin hermostumiskohtauksia,\nja Alice kulutti aikaansa miten parhaiten taisi. Pikku Alman\niloton elämä täällä maan päällä oli onnellisesti päättynyt. Alicen\nterveys oli lopulta särkynyt yövalvonnan, hullunkuristen kuosien ja\nluonnottoman ravinnon vuoksi. Hän oli hermostunut, uneton, väsynyt\nja haluton, kadotti ruokahalunsa ja hilpeän mielialan ja piti,\nkuten äsken lausui, elämää viheliäisenä. Alice muisteli ikäisiään.\n-- Kuinka reipas ja toimelias onkaan Eedit, kuinka levolliselta ja\nonnelliselta tuntuukaan Ragnhild, kuinka iloiselta ja herttaiselta\nnäyttää Maria, kuinka innostuneena mietti Fanny tulevaisuuden\ntuumiaan, -- niin, yksinpä tuo yksinkertainen ompelija Eelinkin\non tyytyväinen vähäpätöiseen toimeensa, ja Hildur Jonson, tuo\ntragikoomillinen olento näyttää tyytyvän itseensä ja koko mailmaan.\nJa nuoruus on heistäkin jo pois kaikonnut -- mikä heidän iloonsa on\nsyynä? -- Sitten muistui Alicen mieleen Amy Lundin. Häntä ei voitu\nlaskea onnellisten ja tyytyväisten joukkoon. Ja kuitenkin olemme\nviettäneet yhdessä, niin monta hupaista hetkeä, ajatteli Alice\nsurumielin. Oi, miksei saata pysyä alati nuorena! Ja mitä tekee\nvanhaksi tultuaan? Pitää mennä naimisiin, sanoo äiti. Mutta se ei ole\nniin vaan menemisessä. Pitää tehdä työtä.\n\nAmy astui sisään. Hän pukeutui yhä vieläkin nuorten tyttöjen\ntavoin ruusunpunaseen tai taivaansiniseen, vaaleihin väreihin,\nhulmuavine nauhoineen, joka teki hänet entistään naurettavammaksi ja\nvastenmielisemmäksi. Hän oli suureksi surukseen havainnut rupeavansa\nlihoamaan ja hän ompeli leninkinsä tiukkaa tiukemmiksi. Kaksi\nhammasta katsoivat myöskin sopivaksi irtautua ja se lisäsi surun\ntaakkaa. Amy rukalla oli niin monta murhetta. Agnes siskosta oli\nkehittynyt kaunis, siro nuori neito, joka sekin oli alussa kaivellut\nAmyn mieltä. Hänen rajattomaksi ihmeekseen ei Agnes kuitenkaan\nnäyttänyt tietävän taikka välittävän tästä etevämmyydestään. Hän\npysyi pienenä, ahkerana talonmyyränä, joka päivät pääksytysten\nistui ompelemassa tai hyöriskeli keittiössä, tyytyi Amyn vanhoihin,\npaikattuihin ja värjättyihin vaatteisiin. Kun kaupungissa oli kutsut\ntai tanssiaiset, pyysi hän usein saada jäädä kotiin isän luo, luki\nhänelle tai kirjoitti puhtaaksi pitkiä, ikävystyttäviä pöytäkirjoja,\njoista hän silloin tällöin sai sievosen rahasumman. Vanha isä näki\ntässä lemmikissään kaiken sen, mitä oli toivonut vaimoltaan ja\nvanhimmalta tyttäreltään. Agnes puolestaan rakasti häntä hellästi,\noli veljien uskottu ja heidän rakkain sisarensa.\n\nNiin vähän kuin Agnes itse näyttikin havaitsevan sulouttaan, ei Amyn\nsilmältä jäänyt salaan, että veljien nuoret tuttavat perheessä\nkäydessään etsivät Agnesin seuraa ja mielellään hänen kanssaan\npajattelivat. Siitä kuohui lisää kateutta. Kun Agnes sitten joutui\nkihloihin, katkeroittui Amyn mieli niin, että hänestä isän melkein\nolisi pitänyt lausua Labanin sanat: ei ole tapa naittaa nuorempaa\ntytärtä ennen vanhempaa.\n\nAmyn vastoinkäymisten sarja ei loppunut. Rouva Lundin raukka! hän\noli hyörinyt ja pyörinyt, kärsinyt ja taistellut tämän tyttärensä\nvuoksi -- eikä hän saanut siitä mitään palkkaa. Syrjään oli Amy\njoutunut ja sinne jäänyt, ei ainoatakaan kosijaa ilmestynyt,\nei vaatimattomintakaan -- eikä tytär itsekään ansainnut äidin\nhuolenpitoa. Hän tuli vuosi vuodelta yhä kärtyisemmäksi ja\nkatkerammaksi. Se kai olikin luonnollista? Yhä vieläkin riippui\nhän Alicen kyljessä. Ja tämä oli entistä ehommin kiintynyt häneen.\nAmy oli ainoa, joka vielä ihaili ja imarteli häntä sekä jouti\nletustelemaan hänen kanssaan. Eeditin ja Ragnhildin päivä kului\nyhtenään köyhien ja lastenseimien hoitoon sekä ompeluseuroihin, Maria\nei ollut Alicea koskaan miellyttänyt. Ne nuoret tytöt, joihin hän\noli viime aikoina tutustunut, eivät oikein häneen kiintyneet, he\nnauroivat ja tirskuivat mieluummin ikäistensä seurassa, ja kun Alice\nheitä läheni, niin vaikenivat. Heistä oli Alice \"hirveän vanha\", --\nsanoivat, että hänet oli \"lyöty laudalta\", eivät lausuneet koskaan\n\"sinä\" vaan \"Alice\" ja ihmettelivät itsekseen, miksei hän pysytellyt\nrouvien seurassa ja jättänyt heitä rauhaan. -- Todellista ystävyyttä\nei ollut milloinkaan ollut olemassa Alicen ja Amyn välillä.\nHuvit vain olivat heitä toisiinsa liittäneet. Alice unhotti Amyn\nniinpiankun hän jätti kaupungin ja sai parempia ystäviä. Amy taas oli\nliiaksi kateellinen voidakseen häntä rakastaa.\n\nNyt kun Alicen oli pakko oleskella kotona, kulki hän jälleen Amyn\nluona; he tarkastelivat huviksensa Alicen pukusäiliötä; neuvottelivat\nuusista kuoseista, juorusivat viimeisistä kahvikesteistä ja lukivat\nnovelleja sanomalehdistä.\n\n-- Oletko kuullut, että herra Schönberg on mennyt naimisiin? kysyi\nAmy heti sisään astuessaan.\n\nAlicen kasvot värähtivät, mutta hän vastasi levollisesti:\n\n-- En, mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Hän on siitä kirjoittanut jollekulle täällä kaupungissa.\nPormestarin luona siitä eilen kerrottiin. Hän asuu Turussa ja kuuluu\nolevan kovasti onnellinen.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Niin hän on kirjoittanut. Menetkö perjantaina kenraalille?\nSiellähän on suuret kutsut morsiaimen, kapteenin morsiaimen kunniaksi.\n\n-- Kyllä me menemme sinne. Äiti on tosin hiukan pahoinvoipa, mutta\nkai hän siksi virkistyy. Minäkin olen hyvin väsynyt ja haluton, mutta\njotakin tässä pitää tehdä -- tällaiset pilviset syyspäivät ovat\nuskomattoman ikäviä.\n\n-- Niinhän se on, huokaili Amy myöntäen.\n\n-- Viisainta on kuitenkin karistaa synkät ajatukset mielestään ja\nviettää aikansa niin hupaisesti kuin voi, virkkoi Alice hymyillen, se\non aina ollut minun tapani.\n\nMutta Amyn mentyä jäi Alice kuitenkin istumaan poski käden varaan\najatuksien kierrellessä pimeitä polkujaan. Hän oli kyllä niin\nsanoaksemme jakanut sydämmensä pieniin palasiin ja lahjoittanut\nsirpaleet \"flammoilleen\"; sitäpaitsi oli hän liian pintapuolinen\nja itsekäs tunteakseen syvää, todellista rakkautta, mutta yhteen\nnäistä \"flammoista\" oli hän kuitenkin kiintynyt niin syvästi kuin\nhänen laiselleen oli mahdollista. Nyt tämäkin ainoa oli naimisissa\nja onnellinen toisen kanssa -- ja hän oli hyljätty. Vaan miksei\ntämä olisi unhottanut? Hänhän oli jättänyt hänet siinä toivossa,\nettä pääsisi kreivittäreksi ja pitänyt rakkauttaan vähäpätöiseen\nlaulunopettajaan heikkoutena -- miksei tämä häntä unhottaisi?\n\nKenraalin luona oli jälleen loistavat kemut, aivan kuin kaksitoista\nvuotta takaperin. Mutta kuinka toisin nyt olikaan! Komea kenraali oli\nhuomattavassa määrässä käyristynyt, hänen puolisonsa hiukset olivat\nentistä harmaammat, luutnantti oli ylentynyt kapteeniksi, jolla oli\ntuuhea poskiparta ja pienoinen morsian. Hänen ei tarvinnut enää\ntaistella \"tuskan ja epätoivon vaiheilla\".\n\nAlice oli hänkin siellä uudessa leningissään, jonka väri oli\nsietämätön, mutta joka kuitenkin valkean valossa näytti sangen\nsomalta, niinkuin kokenut Eelin oli ennustanut. Alice kävi pää\npystyssä, kuten ennenkin. Älköön kukaan havaitko, että suru kalvaa\nhänen sydäntään. Älköön kukaan luulko, että hän näki itsensä\nsyrjäytetyksi. Jospa ei hän enää ollutkaan nuori, oli hän kuitenkin\nrikas, ja tarkkaan katsoen oli hän vielä kauniskin. Hienot piirteet\nolivat säilyneet, ja lampun valossa näytti hipiäkin valkeammalta,\nsilmät kirkkaammilta. Kapteeni alotti tosin tanssin morsiaimensa\nkera, mutta sitten tuli hän heti Alicen luo, joka tanssi kevyesti\nja nuorteasti kuin kuka muu tahansa. Alice tiesi sen itse ja\nkatsahti ylimielisesti noihin nuoriin tytön huitukkoihin, jotka\neivät olisi osanneet käyttäytyä niin sulavasti, vaikka henki olisi\nmennyt. Ja kuitenkin olivat nuo heilakat yhtenään lattialla, mutta\nAlice sai istua katselemassa. Niin, nyt sai Amy lämmittää mieltänsä\nsillä, että Alice oli samassa kadotuksessa kuin hän itsekin, ja se\ntuottikin hänelle paljon lohdutusta. Hän istui aina nuorten tyttöjen\nparissa, puhui puuta heinää heidän kanssansa, nauroi ääneen ja\nnäytteli nuorta, heitteli harventuneita kiharoitaan ja kulki vähän\nväliä pukuhuoneessa peilailemassa ja vöitänsä tiukentamassa. Erään\nfranseesin aikana meni Alice salin viereiseen huoneeseen ja istui\nikkunalle paksujen verhojen taakse. Heti sen jälkeen kuuli hän\nkapteenin kulkevan vitkaan huoneen poikki.\n\n-- Mutta hän on vielä sangen kaunis, -- virkkoi muuan naisääni.\n\n-- _On ollut_, lapsi kulta, vastasi kapteeni ja lisäsi nauraen: --\nLuulenpa minäkin poikuusajoillani olleeni häneen hiukan niinkuin\nmieltynyt, mutta siitä on jo vuosikausia. Kauhean koketti hän oli,\nmutta ei hän yhtäkään miestä olisi saattanut onnelliseksi tehdä. Joka\ntapauksessa tulee tyttöä sääli.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Juu -- hän on kallistanut huvin maljan pohjaan ja nyt on\nainoastaan sakka jäljellä. Vaan mitäpä siitä -- franseesi on\nloppunut, nyt tulee mazurka, sitähän sinä tanssit kuin enkeli. Tule!\n\n-- Ainoastaan sakka jäljellä, toisti Alice itsekseen. Ja se maistuu\nniin karvaalta.\n\n-- Hän on kalpea, tuo neiti Lager, ja näyttää sairaalta, kuiskasi\napteekkarin nuori rouva miehelleen, kun Alice jälleen tuli saliin.\n\n-- Hän onkin luullakseni kivulloinen, vastasi apteekkari, ainakin\nnauttii hän runsain määrin morfiinia ja hermorohtoja, tiedän mä.\nKymmenkunta vuotta sitten oli hän vielä reipas ja elinhaluinen\ntyttö, mutta hänpä onkin kaikin voimin koettanut terveyttään murtaa\nja nauttii siitä leikistä karvaita hedelmiä. Emmekö mene puhelemaan\nhänen kanssaan joitakuita ystävällisiä sanoja, hän näyttää olevan\nniin yksin, ei kuulu nuoriin eikä vanhoihin.\n\n-- Niin, mennään; huudahti nuori rouva innoissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Se on vilkosen vissiä, ettei minulla ole ollut pienintäkään iloa\nlapsistani, valitteli rouva Lager loikoillessaan seuraavana päivänä\nsohvallaan väsyneenä, pää kipeänä. -- Alma oli onneton vikaperä,\njosta ei milloinkaan saattanut mitään tulla, vaikka hän olisi\nelänytkin, -- rouva Lager pyyhki hienolla nenäliinallaan silmiään.\nYrjö on kunnoton vetelys, joka jonakuna kauniina päivänä hävittää\nkoko meidän omaisuutemme, ja sinä, Aliceni, saat lähteä kaikesta\npäättäen taivaltamaan kyöpelin korkeata vuorta. Siinä menettelit myös\nkauhean varomattomasti, kun päästit sen kreivin käsistäsi. Sellaista\ntarjousta ei tehdä toista kertaa.\n\n-- Mutta äiti -- näinhän selvästi, että hän oli mieltynyt toiseen.\n\n-- Ja entä sitte? Jos olisit vaan osannut oikein pelata, niin olisi\nkreivi tänäkin päivänä sinun.\n\n-- Olin liiaksi ylpeä kiinnittääkseni häntä sellaisten olosuhteiden\nvallitessa itseeni.\n\n-- Ylpeä, ylpeä, ymisi rouva Lager, liehutellen nenäliinaansa, onko\nnyt parempi pysyä vanhana, naimattomana neitinä? Ei, meidän pitää\njälleen lähteä matkalle -- terveyteni ei tätä siedä, ja sinä olet\nkalpea ja laiha.\n\n-- Luulen puolestani olevan parasta jäädä kotiin.\n\n-- Ja mitä me tekisimme?\n\n-- Se on totta -- parempi on matkustaa, siitä on sentään jotain hupia.\n\n-- On tietenkin.\n\n-- Ja sittenkin -- mietti Alice, tunnen minä, ettei ole enää,\nniinkuin ennen. Pikari _on_ tyhjennetty, \"ainoastaan sakka on\njäljellä.\"\n\n\n\n\n37.\n\nJennyn onni.\n\n\nMikä ilo onkaan nähdä hedelmää työstä, joka on aljettu rukouksin\nja viisain päätöksin ja joka on tunnollisesti ja uutteruudella\nloppuun suoritettu. Me emme aina mailmassa saa sellaista odottaa,\nmutta Jennyn oli suotu se nähdä. Hän oli nähnyt oppilaansa kasvavan\nrehellisiksi ihmisiksi, miehiksi, jotka itse kykenivät kirjoittamaan\nkirjeensä ja tekemään tilinsä, nuoriksi naisiksi, joista oli\ntullut kunnon äitejä ja emäntiä, jotka ompelivat sekä omat että\nlastensa vaatteet, pitivät pienokaisensa siistinä ja puhtaina ja\nitse valmistivat ne kouluun. Hän oli nähnyt taidottomien lasten,\njotka suurimman osan aikaansa olivat viettäneet lastenseimessä,\nkasvavan reippaiksi koulupojiksi. Ja hän oli iloksensa kuullut\nvanhan isäntänsä kehuvan, että niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka\ntehdas oli ollut hänen hallussaan, ei alustalaisten siveellinen\neikä aineellinen tila ollut milloinkaan ollut niin hyvä kuin\nnäinä viimeisinä vuosina, s.o. niinä vuosina, jolloin hedelmä\nhyvän opettajan työstä ja vaivasta alkoi kypsyä, jolloin hänen\nesimerkkinsä, opetustensa ja säädöstensä vaikutus alkoi tuntua.\nEi tietenkään häneltäkään puuttunut suruja ja vastoinkäymisiä.\nJoitakuita toivorikkaita oppilaita oli syöksynyt turmion teille,\nnuoria poikia oli joutunut harhateille, nuoret tytöt olivat alkaneet\nhalveksia yksinkertaista työtä, heittäytyneet laiskuuden ja turhuuden\nhelmaan tai siirtyneet kaupunkiin, jossa paheen kurimus oli heidät\nnielaissut. Mutta tällaiset onnettomuudet kiihottivat vain uskollista\nopettajaa enempään tunnollisuuteen, opettivat häntä etsimään syitä\nniihin sekä koettamaan niitä pois juurruttaa.\n\nNiinpä selvisi hänelle entistä selvemmäksi, että kodin ja koulun on\nkäytävä käsi kädessä. Opettajan varoitukset ja opetukset voitiin\nhelposti unohtaa tai tukehuttaa huonossa kodissa ja huonon esimerkin\nkautta. Vaan miten parantaa kodit? Oli äärettömän vaikea mennä\ntekemään suoranaisia huomautuksia tai antamaan neuvoja henkilöille,\njotka usein olivat vanhempia kuin antaja itse. Jenny oli vähitellen\nhankkinut itselleen kokonaisen kirjaston lastenhoitoa ja kasvatusta,\nnaisten velvollisuuksia ja korkeata kutsumusta koskevia kirjoja. Hän\noli niitä ahkerasti ja vakavasti tutkinut sekä ajatellut tarkoin\nlukemaansa. Nyt alkoi hän kirjoittaa pieniä kyhäelmiä näistä\naineista. Ne olivat hyvin yksinkertaisia ja helppotajuisia, ja\nniihin oli sovitettu paljon valaisevia esimerkkiä sekä omasta että\nmuiden ajattelevien naisten ja miesten kokemuksesta. Näitä pieniä\nkirjoitelmia luki hän ompeluseuroissa ja puhui usein lämpimiä ja\nsydämmellisiä sanoja äideille samoista asioista. Seudun väestö oli\njo tottunut suositun opettajattaren vierailuihin, ja kun Jenny yhä\nenemmän oppi kohtelemaan heitä oikealla tavalla, ottivat sekä lapset\nettä vanhemmat hänet ilolla vastaan. Näillä käynneillään joutui\nhän joskus tilaisuuteen harjoittaa lääketaitoaan perheenäitien\ntarpeeksi. He oppivat ennen pitkää luottamaan hänen yksinkertaisiin\nlääkitsemistapoihinsa ja neuvottelivat monasti hänen kanssaan yhdestä\nja toisesta seikasta. Silloin tällöin antoi Jenny jonkun pienen\nviittauksen terveidenkin lasten hoidosta ja kasvatuksesta ja kun\nnämä neuvot olivat käytännöllisiä sekä helppoja seurata, alkoivat\näidit vähitellen ottaa niitä varteen. Kun he lisäksi kuulivat\nnäiden ohjeiden olevan kirjoista, oikein painetuista kirjoista,\nrupesivat he yhä enemmän kunnioittamaan ystävällisen opettajan\ntietoja. Ilokseen havaitsi Jenny, että useat hänen neuvoistaan olivat\npainuneet syvään. Joku äiti koetti pitää tupaansa puhtaana, toinen,\njoka ennen oli istuskellut kylässä uutisia urkkimassa, alkoi tästä\nlähin pysytellä kotosalla. Monet äidit rupesivat panemaan suurempaa\narvoa lastensa käytökselle, pitämään heitä kurissa, totuudessa ja\ntyössä. Mutta eniten ilahuttavaa oli se, että raamatun lukeminen tuli\nentistä yleisemmäksi. Sillä tämä kirjahan se sittenkin on tekojemme\nojennusnuora, paras opettaja.\n\nTähän tarvittiin luonnollisesti aikaa -- vuosikausia, mutta edistystä\ntapahtui kuitenkin, ja sehän oli pääasia. Jenny oli jo ensimmäisinä\nvuosina istuttanut isäntänsä luvalla puutarhan kouluunsa. Keväällä\nja kesällä käytettiin aina muutamia tunteja puutarhan hoitoon.\nJa kuinka iloisia olivatkaan lapset saadessaan syksyllä koota\nomenia ja vihanneksia talven varalle tai sitoa, seppeleen omista\nistuttamistaan, hoitamistaan ja kastelemistaan kukista. Riemumielin\nvietiin ne kotiin, jossa herättivät sekä pienten että suurten\nihastusta, sillä ei niitä muualla viljelty kuin Jennyn isännän ja\nkirkkoherran tiloilla. Muille ei ollut pistänyt päähänkään hankkia\nkotinsa ympärille hedelmäpuita tai kukkia. Kun Jenny huomasi tämän,\nrupesi hän palkinnoksi ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä jakamaan\nsiemeniä ja taimia koululapsille. Hän seurasi heitä kotiin ja auttoi\npenkereiden laittamisessa ikkunan alle. Ensin olivat ne hyvin pieniä,\nainoastaan parin metrin pituisia. Mutta kun vanhemmatkin niihin\nmieltyivät nähdessään niistä nousevan kauniita kukkasia, laajensivat\nhe puutarhan alaa sekä pyysivät enemmän siemeniä ja neuvoja\nkyökkikasvien viljelemiseen. Toisinaan eivät vaimot edes tienneet,\nmihin noita vihanneksia ja juurikasveja piti käyttää, sillä he olivat\ntottuneet elämään enimmäkseen perunoilla ja nauriilla. Silloin\ntuli Jenny ohjeineen, valmisti muhennosta porkkanoista, keitti\npapuja maidossa tai laittoi jotakin muuta terveellistä ja halpaa\nruokaa. Jotkut yritteliäämmät rupesivat myötäväkseen viljelemään\nhyötymansikoita, sipulia, pippurijuuria y.m. -- Viidentoista\nvuoden kuluttua ei ollut ainoatakaan mökkiä koko kylässä, jonka\nedustalla ei olisi ollut hedelmäpuita ja istukkaita sekä kukkasia\nikkunalla. Kauniina kesäiltoina saattoi nähdä koko perheen, isän,\näidin ja lasten käyttävän vapaahetkiään kukkien kastelemiseen tai\nrikkaruohojen kitkemiseen -- kaikki iloissaan ja innoissaan.\n\nMuuan seikka Jennyä erityisesti huoletti: kasvava ylellisyys\ntyötätekeväin naisten keskuudessa. Varsinkin nuoret tytöt\nponnistelivat kaikin voimin saadakseen leninkinsä tehdyksi samalla\ntavoin kuin herrasnaisten ja tuhlasivat rahojaan vääristeltyihin\nkultasormuksiin, pitseihin, helmiin ja nauhoihin. Kun isät eivät\nantaneet rahaa, otettiin villoja, pellavia, voita ja munia, jotka\nsalavihkaa vaihdettiin kauppiaalle helyihin ja koristuksiin.\nJenny puhui siitä sekä tytöille että äideille, mutta ilman\nhuomattavaa menestystä. Jenny itse ei ollut milloinkaan osottanut\nturhamaisuutta vaatetuksessaan, mutta nyt alkoi hän pukeutua vielä\nyksinkertaisemmin, sillä hän ymmärsi, ettei tässä muu voinut auttaa\nkuin hyvä esimerkki. Se vaikuttikin, sillä opettaja oli kerta\nkaikkiaan heille esikuvana. Mutta niinkauankun nuoret tytöt näkivät\nsekä kaupungissa että maalla herrasnaisten käyvän uusmuotisissa\npuvuissaan kaikkine rimsuineen ja röyhellyksineen, löytyi aina niitä,\njoiden teki mieli myöskin koreilla. Kuinka halulla Jenny olisikaan\ntahtonut kaikkia sivistyneitä naisia köyhässä maassamme osottamaan\nhyvää esimerkkiä, rohkeasti luopumaan turhasta pukuprameilusta, joka\nsaattaa soveltua rikkaan maan asujamille, mutta ei meille. Vaan sitä\nhän ei voinut. Itse saattoi hän olla yksinkertainen sekä vakavasti\nkehottaa työtätekeviä naisia käyttämään rahansa hyviin kirjoihin\ntai panemaan ne säästöön. Tässäkin hän osaksi onnistui, sillä Jenny\noli vastustamaton ryhtyessään lämmöllään jotakin asiaa ajamaan.\nMutta mitä olisikaan hän voinut saada aikaan, jos monta, monta hänen\nsisartaan olisi ollut häntä tukemassa!\n\nJenny oli usein nähnyt, miten sunnuntai-iltoja kylässä kulutettiin.\nTavallisesti oli tansseja, joissa useimmiten vietettiin hurjaa\nelämää ja joissa kortinpeli kaikessa kukoistuksessaan rehoitti.\nVavisten ajatteli hän nuoria, rakkaita oppilaitaan, jotka monasti\njo viidentoista ikäisenä saivat ottaa osaa näihin huveihin ja hän\nmietiskeli heille jotakin sopivampaa ajanvietettä. Aamupäivällä\noltiin tosin tavallisesti kirkossa, mutta iltapäivät kuluivat\nenimmäkseen huvitteluun, usein kaikista katalimpaan. -- Tästä\npuhui hän isännällensä. Tämä, joka vuosien kuluessa oli oppinut\nkunnioittamaan kunnon opettajatarta, suostui enimmäkseen mielellään\nhänen tekemiinsä ehdotuksiin kansan sivistämiseksi ja jalostamiseksi.\nLukusali pantiin kuntoon. Lainakirjastoon hankittiin uusia kirjoja ja\nsanomalehtien lukua lisättiin. Sunnuntai-illoin oli lukusaliin vapaa\npääsy kaikilla, ja suuri osa solui tänne nurkkatansseista. Isännän\ntehtaan liikkeessä toimiva poika hoiti lukusalia ja kirjastoa. Vanhus\nnäki tuuman ilokseen onnistuvan ja osti vuosittain uusia kirjoja\nluettavaksi. Hyvä tulos houkutteli pitäjän säätyhenkilöitä keräämään\nvaroja lukusalin perustamiseksi niille asukkaille, jotka eivät\nkuuluneet tehtaan alueelle, jota sitäkin alettiin ahkerasti käyttää.\n\nKului näin viisitoista vuotta.\n\nOli lämmin, säteilevä syyskuun päivä. Päivän kehrä oli\nkorkeimmillaan. Jenny lähti kävelemään pitkin tasaista, varjoista\nmaantietä. Hän muisteli kuluneita aikoja ja kiitti Jumalaa, joka\noli antanut terveyttä ja voimia sekä siunannut hänen työtään. --\nTien käänteessä kulki vaunut väsyneiden kyytihevosten vetäminä\nhiljalleen hänen ohitsensa. Vaunuissa istui keski-ikäinen, hienon\nja miellyttävän näköinen nainen. Jenny säpsähti, ja matkustajankin\nhuomio näytti heränneen. -- Se oli varmasti joku tuttu, mutta\nkuka? muistutteli Jenny. -- Ai -- Ragnhild Cederskiöld! Hän\nseisahtui, mutta vaunut vierivät eteenpäin. Jo pysähtyivät nekin\nja nainen kääntyi taaksepäin. Niin, se oli Ragnhild! -- Jenny --\nJenny Björkman! huudahti hän, astui vaunusta ja tervehti entistä\nkoulukumppaniaan sydämmellisesti suudellen. Ragnhild oli matkalla\nerään sukulaisen luo, joka asui näillä seuduilla, ja tapasi iloksensa\nsattumalta Jenny Björkmanin, josta hän ei ollut kuullut moneen\nvuoteen ja jota hän ei ensi hetkessä enää tuntenut. Jenny nousi\nvaunuihin, ja hilpeästi puhellen ajettiin tehtaalle, jossa Jenny vei\nRagnhildin pieneen kotiinsa. Ragnhild viipyi täällä lopun päivää\n-- hän tahtoi kuulla kaikki ja nähdä kaikki, mitä Jenny oli aikaan\nsaanut. Ensinnä kuunteli hän opetusta, ihmetellen sitä järjestystä ja\ntarkkaavaisuutta, joka vallitsi lasten keskuudessa, heidän iloisia,\nvilkkaita kasvojaan ja sitä ystävällistä vakavuutta, jolla opettaja\nheitä kohteli.\n\n-- Ja sinä olet onnellinen sekä tyytyväinen toimialaasi, rakas Jenny?\nkysyi Ragnhild.\n\n-- Olen, olen hyvin tyytyväinen.\n\n-- Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, etkö ole milloinkaan toivonut\nomaa kotia?\n\n-- Tässä on kotini ja tuolla ovat lapseni, virkkoi Jenny säteilevin\nsilmin, osottaen oppilaitaan, jotka iloiten juoksentelivat pihamaalla.\n\nTunnin loputtua vei Jenny Ragnhildin lastenseimelle. Vanha Tiina oli\nnyt poissa, hän lepäsi hiljaisessa kirkkomaassa, mutta toinen vanha\nystävällinen eukko oli hänen sijassaan.\n\nNuori talonpoikaistyttö, joka lasten paljouden tähden oli täytynyt\nottaa apulaiseksi, istui jakkaralla ja syötti erästä lihavaa poikaa.\nKaikkialta huokui vastaan tyytyväisyys ja ilo. Nyt juuri saapui\nmoniaita siististi puetuita äitejä hakemaan lapsiaan, jotka riemuiten\nkurottivat käsiään heitä kohti. Vanhemmatkin koululapset pistäytyivät\ntäältä etsimään pikku siskojaan, jotka puettuina poistuivat saatuaan\njäähyväiseksi korpun käteensä ja suukkosen poskelleen.\n\nLastenseimeestä tultuaan kulkivat ystävykset kylän läpi. Kaikki\nvastaantulijat tervehtivät ystävällisesti Jennyä; pienet tiitiäiset\njuoksivat häntä vastaan kurottaen kättään tervehdykseksi. He\npoikkesivat pieneen, sievään tupaan, jonka edustalla oli soma\npuutarha. Sisällä istui nuori vaimo tehden käsityötä sillaikaakun\näsken työstä palannut mies luki ääneen sanomalehtiä. He olivat\nmolemmat Jennyn oppilaita. Huone oli mallikelpoisessa järjestyksessä,\nja pienoinen pojan pallukka nukkui kätkyessään, puhtaana ja valkeana\nkuin prinssi. Jenny jutteli hetkisen nuoren pariskunnan kanssa,\njonka jälkeen he jatkoivat kävelyään. He pistäytyivät erääseen\ntoiseen majaan. Siellä oltiin paraikaa illallishommissa. Lapset\nolivat korjanneet koulukirjansa ja auttoivat äitiänsä. Poika teki\nmakkaratikkuja ja tyttö kattoi pöytää äidin sekoittaissa puuropataa;\ntoinen pikku tyttönen nukutteli nuorinta veljeänsä. Jenny antoi\nlinjamenttia perheenisälle, joka poti luuvaloa, ja sitten jatkettiin\njälleen matkaa. Ragnhild oli näkemistään aivan ihmeissään.\n\n-- Kun sinun koulusi on voinut muuttaa tavallisen suomalaiskylän\ntällaiseksi mallikyläksi, niin saatan ymmärtää, että tunnet itsesi\nonnelliseksi, sanoi hän.\n\n-- Ei se koulu yksin; monta asianhaaraa yhdessä ovat sen\nvaikuttaneet. Enkä minä yksinäni ole sitä tehnyt, hyvä Ragnhild, vaan\novat ystävälliset, asiaa harrastavat henkilöt minua auttaneet. Mutta\nonnellinen olen, oi niin onnellinen! Olen saanut niin paljon iloa\nrakkaista oppilaistani, ja heidän äideistään olen saanut useita hyviä\nystäviä. En tahtoisi vaihtaa työtäni mihinkään muuhun.\n\n\n\n\n38.\n\n\"Ahkeruus kovankin onnen voittaa.\"\n\n\n-- Artturi, eikö tänään ole hääpäivämme?\n\n-- Kenties.\n\n-- Kenties! Uh, sinun vanhaa, kivikovaa sydäntäsi! Etkö edes häpeä\nunohtaissasi niin tärkeää asiaa?\n\n-- En, nauroi Artturi, ethän sitä itsekään tiennyt.\n\nPikku rouva nipisti Artturia hiljaa päivänpolttamasta poskesta ja\nsanoi: -- Tiesin kyllä, vaikka tahdoin sinua siitä muistuttaa. Kas\nniin, mene nyt pukemaan yllesi valkoinen kesänuttusi, jonka äsken\njuuri silitin ja tule sitte takaisin.\n\n-- Ja mitä sitten?\n\n-- Sen saat kyllä aikanaan tietää. Mene nyt vaan.\n\nTottelevainen aviomies nousi tuoliltaan ja meni huoneeseenpa. Mutta\nsieltä sai hän käsiinsä uuden maanviljelystä koskevan teoksen,\nsyventyi lukemaan sitä ja unhotti sekä valkoisen nutun että käskyn\ntulla takaisin.\n\nHetken kuluttua sipsutti Liina sisälle.\n\n-- Parantumaton! Mitä käskin sinua tekemään? Kas tuossa on nuttusi,\nja nyt mukaani, mutta sinun pitää olla juhlatuulella.\n\n-- Hyvä, hyvä.\n\nPuolisot kulkivat käsitysten puutarhaan. Somaan lehtimajaan oli\nkatettu teepöytä, ja kaksi iloista lasta tuli juosten heitä vastaan.\n\n-- Isä, riennä katsomaan, äiti on leiponut suuren häätortun, iloitsi\npoikanen.\n\n-- Ja minä olen kaivanut kivet luumuista, ehätti tyttönen lisäämään.\n\n-- Torttu on verraton, vakuutti isä, sulkien pienokaiset syliinsä ja\nsuudellen heidän rusohuuliaan.\n\n-- Kun minä menen naimisiin, pitää minunkin rouvani katata näin\nkaunis hääpöytä, virkkoi poika.\n\n-- Vai niin, aikooko se Herbertkin mennä naimisiin? kysyi isä\nhuvitettuna.\n\n-- Totta kai, vastasi poika totisena. Tultuani niin suureksi, että\nkykenen kyntämään, ostan maatilan ja menen naimisiin.\n\n-- Mutta mistä saat rouvan? uteli pikku Elna.\n\n-- Oo, kyllä hän jo on jossain olemassa. Minä olen nyt kymmenen\nvanha, hänen pitää siis olla viiden. Isäkin on viisi vuotta äitiä\nvanhempi. Enkö laske oikein, isä?\n\n-- Aivan oikein, poikaseni. Jospa vaan laskusi pitäisivät yhtä,\nsilloin kun on tosi edessä.\n\nHerbert katsoi kysyvästi isäänsä. Tämä silitti hymyillen hänen\nkullankellervää tukkaansa ja virkkoi:\n\n-- Kuluu vielä muutama vuosi, ennenkuin osaat kyntää; siihen asti\npitää sinun lukea ahkerasti, sitte kyllä lähettää Jumala sinulle\nvaimonkin -- ja niin hyvän vaimon kuin isälläsikin on.\n\n-- Mutta tänä iltana sanoi äiti meillä olevan lupaa, huusi Herbert\nmielissään; Elna tule sitomaan kukkapenkereeltä seppele isälle ja\näidille.\n\nJa tuulena kiiruhtivat lapset kukkia poimimaan. Vanhemmat seurasivat\nheitä kostein silmin, ja Artturi sanoi:\n\n-- Kiitos Jumalalle näistä vuosista!\n\n-- Niin, kiitos Jumalalle! Silloin kuului ratasten tärinää.\n\n-- Saamme luultavasti vieraita, päätteli Artturi.\n\n-- Niistä en välittäisi, virkkoi Liina hiukan pahoillaan. Olisi ollut\nniin hauskaa viettää tämä päivä pelkkien omaisten parissa.\n\nKohta saapuivat lapset juoksujalassa kertomaan, että vieraita\ntodellakin saapui. Artturi kiiruhti pihalle ottamaan heitä\nvastaan, Liina tuli jäljestä lapsineen. Mutta kuinka suuresti hän\nhämmästyikään nähdessään Artturin pitelevän sylissään vanhaa, lyhyttä\nrouvaa ja sitten auttavan vaunuista kyyryistä, harmaahapsista herraa,\njoka nyt puolestaan syleili Artturia.\n\nLiina ei voinut muuta kuin huudahtaa ilosta ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä lepäsi hän äitinsä povella, nauraen ja itkien\nilosta.\n\n-- No tule nyt tänne tyttöseni, huudahti vanha isä syvästi\nliikutettuna. Jumalan olkoon kiitos, että sain vielä silmäini valon,\njotta vielä saatoin sinut nähdä. Nyt kuolen mielelläni, elettyäni\ntämän ilonhetken. -- Ja hän syleili tytärtään, hellämielin katsellen\nnoita yhä vieläkin viehättäviä, rusottavia kasvoja.\n\nSillä välin hyväili isoäiti Herbertia ja Elnaa, jotka kainostellen,\nmutta uteliaina tätä kaikkea tarkastelivat. Ei hän kyllikseen voinut\nsuudella ja hyväillä rakkaita pienokaisia, jotka hän oli vain kerran\nvuosia sitte nähnyt. Isoäidin sylistä menivät he isoisälle, eivätkä\nauttaneet pikku Elnan yritykset suojella itseään vanhan herran\nkarkeilta viiksiltä, hänen täytyi alistua ottamaan vastaan puoli\ntusinaa suudelmia. Ihmeissään katseli hän kirkkaita kyyneliä, jotka\nvaluivat vanhuksen heikoista silmistä pitkin ryppyisiä poskia.\n\n-- Oi, Liina, Liina, tämähän on elävä kuva sinusta, huudahti isoisä,\n-- katso noiden hiusten vaaleutta ja silmien veitikkamaista ilmettä.\nÄiti, etkö uskoisi, että tämä on meidän oma Liinamme viisikolmatta\nvuotta takaperin.\n\n-- No, onpa tosiaan, vastasi isoäiti kaivaissaan matkalaukustaan\nlapsille tuliaisia.\n\n-- Mikä odottamaton ilo, huudahti Liina ja kiersi sisään mennessä\nkäsivartensa äitinsä vyötäisille. -- Ja juuri hääpäivänämme.\n\n-- Niin, virkkoi äiti, isä ei saanut rauhaa, ennenkun sai lähteä\ntänne, ja kun hänen silmänsä leikkauksen jälkeen paranivat siksi,\nettä uskalsimme liikkeelle, niin matkustimme tänne. Voit ymmärtää,\nrakas lapseni, että olen näinä vuosina luoksesi halannut.\n\n-- Niin, äiti, enkö sinua ymmärtäisi! Minäkin olen sanomattomasti\nsinua kaivannut, olemmehan naimisiin mentyämme käyneet ainoastaan\nkerran siellä kotona.\n\n-- Niin, niin -- tämä tie on niin pitkä.\n\nIsoisä oli lapsilta kuullut, että puutarhaan oli katettu juhlapöytä\nja ehdotti, että mentäisiin sinne. Kun oli ihana, lauha kesäkuun\nilta, nouti Artturi vaan pari mukavaa lepotuolia vanhuksille, ja\nsitte istui onnellinen perhe teepöydän ääressä keskenänsä pajatellen.\n\n-- No, Liina, sinä olet nyt siis oikein ovela emäntä, virkkoi vanha\nherra von Rosen, -- sepä on todella naurettavaa. Tule tänne tyttöseni\nja istu isäsi polvelle. Niin, ihmettele sinä vaan silmät suurina,\npikku Elna, sanoi ukko tyttärensä tyttärelle, joka kummissaan näki\näitinsä noin tavattomalla paikalla. -- Äitisi on minun pikku Liinani,\noma tyttöni.\n\n-- Mutta hän on myöskin minun äitini.\n\n-- Sekin saattaa olla mahdollista, mutta minun tyttöni on hän aivan\nvarmasti. Lienee kaiketi välttämätöntä, että kutrisi ovat noin\nsileässä järjestyksessä tuon pitsin palasen varaan asetettuina,\nmutta kaunista se ei ole. Vaan muutoinhan sinua pidettäisiin vielä\ntyttöheitukkana.\n\n-- Isä rakas, sinun tulee muistaa, että minun pitää herättää\nkunnioitusta nuoressa sukupolvessa.\n\n-- _Sinun_ herättää kunnioitusta? No kaikkea vielä.\n\n-- Totta kai. Eikö asia ole niin, Artturi?\n\n-- On tietenkin. Kyllä sinä sen taidon taidat. Isä varmaankin aamulla\nnäkee, kuinka hän leikkii hevosta esikoisensa kanssa tai keittää\nmustikkahilloa nukkekeittiössä.\n\nKaikki nauroivat.\n\n-- No niin, myönsi Liina vihdoin, -- kun näen tasasen ruohokentän,\nen saata olla juoksematta ja saatuani nämä lapset, olen ikäänkuin\nnuortunut uudestaan, heidän leikkinsä ja telmeensä saa hereille\nkaikki vanhat lapsuusmuistot, ja kiusaus paisuu niin voimakkaaksi,\netten jaksa sitä vastustaa.\n\n-- Ja leikkiä sinun pitääkin, lausui vanha isä painolla, -- tahtoisin\nkatsoa sitä ihmistä silmiin, joka sinua siitä kieltää. Olet luotu\nauringonpaisteeksi, Liinani. Vaan -- hyvää yötä, toivon sinulla\nolevan vuoteen vanhalle isällesi.\n\nLiina säpsähti. -- Oi, minua muistamatonta, Riitta ei ole saanutkaan\nlakanoita. -- Nopsa emäntä kiiruhti pois kevyesti kuin seitsentoista\nvuotias.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli rouva von Rosen varhain liikkeellä vanhan\ntapansa mukaan. Ei edes matkan rasitus pidättänyt häntä kauemmin\nvuoteella. Hän tapasi nuoren emännän jo keittiössä maitoa mittaamassa.\n\n-- Mitä minä näen, Liina, oletko sinä jo ylhäällä. Nukuit ennen aina\naamuisin niin mielellään.\n\n-- Se on kyllä totta, äiti, mutta nyt olenkin emäntä.\n\n-- Niin, niin -- mutta jos olisit illalla minulle sanankaan\nvirkkanut, niin minä kyllä -- -- --\n\n-- Oi, äiti kulta, olisinko hennonnut vaivata sinua, kun kerran tulit\nluokseni.\n\n-- Olisin sen tehnyt mielelläni, vastasi äiti lempeästi.\n\n-- Olen jo tottunut nousemaan aikaisin, alussa se kyllä oli raskasta.\n\n-- Kuinka se kävi sinulle mahdolliseksi, lapseni?\n\n-- \"Ahkeruus kovankin onnen voittaa\", virkkoi Liina iloisesti,\nmutta mieleen muistuivat ne lukemattomat aamut, jolloin hän\nistui vuoteessaan sukka toisessa, yönuttu toisessa kädessä\npurskahtamaisillaan itkuun väsymyksestä ja harmista.\n\nVanha äiti seurasi Liinaa askel askeleelta tämän tehdessä\naamuaskareitaan, auttaen missä vain voi, ikäänkuin olisi peljännyt\nvilkasluontoisen emännän väsyttävän itsensä jo ennen aamiaista.\n\n-- Kunhan et vaan tekisi yli voimiesi, muistutti hän tuon tuostakin.\n\n-- Oi en, äiti kulta, tämä käy minulta niinkuin ei mitään.\n\n-- Tämähän on erittäin maukasta leipää, lapseni, oletko sitä itse\nleiponut.\n\n-- Olen, äiti. Sepä hauskaa, että se sinusta on hyvää.\n\n-- Kyllähän sen aina tiesin, että kykenisit, mihin vain tahdoit.\n\n-- \"Ahkeruus kovankin onnen voittaa\", vastasi Liina jälleen.\n\nAamiaisen jälkeen halusi äiti käydä katsomassa aittoja, kellaria,\nkutomahuonetta, navettaa, maitohuonetta ja yksinpä ylisiäkin. Kaikki\noli parhaimmassa järjestyksessä, käytöllistä ymmärrystä ilmeni\nkaikissa laitoksissa.\n\n-- Et voi uskoa, isä, kuinka kunnollinen emäntä tämä meidän Liinamme\non, sanoi äiti päivällispöydässä. -- Olen tarkastanut koko talon.\n\n-- Kyllähän sen uskon. Ainahan sen olen tiennyt. Miksei hän olisi\nyhtä hyvä emäntä kuin kaikki muutkin.\n\nArtturi ja Liina katsoivat hymysuin merkitsevästi toisiaan;\nhe muistivat ne suuret vaikeudet, jotka Liinalla alussa oli\nvoitettavana ja hymyilivät vanhempien järkkymättömälle uskolle hänen\ntäydellisyydestään.\n\n-- Näetkö nyt, äiti, tahdoit aina kiusata tyttöä tyhmillä\nruokahommillasi -- myönnä nyt sen olleen tarpeetonta. Maistappa tätä\npaistia, intoili ukko leikatessaan taitavasti terävällä veitsellä\nmehukasta paistia, -- et itsekään osaisi sitä paremmin valmistaa.\n\n-- Olen vähitellen oppinut, rakas isä, huomautti Liina. -- \"Ahkeruus\nkovankin onnen voittaa\".\n\n-- Äh, lörpötystä! neito on valmis emännäksi vihkituoliltaan\nnoustuaan, se on aivan luonnollista, ja Liina varmaankin oli valmis\njo kätkyessään.\n\n-- Aivan varmasti, nauroi Liina. -- Muistatko, isä, sitä\nperunajauhovelliä, jota sinulle kerran keitin äidin ollessa sairaana?\n\nIsä hymyili.\n\n-- Sinä olit silloin vasta viidentoista vanha, jo miksei keittiössä\nsanottu, ettei siitä mitään syntyisi. En ole ikinä voinut kärsiä\nperunajauhoja.\n\nVanhemmat viipyivät tyttärensä luona moniaita viikkoja ja iloitsivat\nhänen onnestaan. Artturi oli heille kuin hellä, kelpo poika.\nUkko kuljeskeli hänen kanssaan ympäri vainioita, katseli peltoja\nja niittyjä, karjaa, riihiä ja latoja. Äiti kudoskeli sukkia\nlapsensalapsille, vastaili väsymättä heidän kysymyksiinsä ja kertoili\nheille kaskuja nuoruuden ajoilta.\n\n-- Sinulla on niin kovasti suloisia lapsia, Liina. Herbert on niin\njärkevä ja kehittynyt ja Elna samallainen huimapää kuin olit sinäkin,\nrakas lapsi.\n\n-- Hänelläkin on kyllä oma päänsä, kun ei saa tahtoansa toteutumaan.\n\n-- Niinkö? Sellaista ei sinussa ollut. Mutta, hyvä Jumala, miksei\nhänen tahtonsa saisi toteutua, eihän siinä kuitenkaan mitään pahaa\nasusta.\n\n-- Ei muuta, paitsi että sen on sitten vanhempana hiukan vaikea\nojentua muiden mukaan, vastasi Liina hymyillen.\n\n-- Siihen kyllä tottuu vuosien kuluessa, vakuutti äiti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin olemme nähneet Liinan päiväkirjasta, oli hänellä alussa\navioliitossaan paljonkin vaikeuksia voitettavana. Ne aiheutuivat\netupäässä osaamattomuudesta, kokemattomuudesta ja tottumattomuudesta\nhyödylliseen toimintaan. Syksyllä sen jälkeen, kun he olivat\nolleet vähän yli vuoden naimisissa, tuli Artturin äiti, rouva\nPalm, lupauksensa mukaan opastamaan Liinaa talouden hoidossa. Hän\noli pohjaltaan hyvä ja kunnon nainen, vaikka hiukan jyrkkä ja\nankaranlainen. Itse kun kelpasi vaikka esikuvaksi kelpoisuudessa,\njärjestyksessä ja tahdonlujuudessa, ei hän voinut käsittää sitä\ntaitamattomuutta ja lapsellisuutta, mikä ilmeni miniän kaikissa\nyrityksissä. Ihminen, joka on yhdeksäntoista vuoden vanha, ollut\nnaimisissa toista vuotta eikä osaa tuon paremmin hoitaa emännyyttä,\noli eukolle selviämätön arvotus. Hän oli itse neljäntoista vanhana\npaistanut kalkkunoita, kutonut hienointa kangasta ja leiponut\nsenkin seitsemän laista leipää. Kuinka saattoikaan hän niin ollen\npäästä sellaisen raukan perille kuin Liina oli. Anoppi ryhtyi\ntyöhön miestä, paraten ja pani ennen pitkää kodin mitä parhaimpaan\njärjestykseen. Palvelijat saivat oppia tottelemaan ja olla jalkeilla\npuoli neljästä aamulla. Liina koetti oppia niin paljon kuin suinkin\nmahdollista. Oikein alkoi päätä pakottaa. Mutta anoppi oli niin\ntavattoman ketterä, häntä oli kamalan vaikea seurata. -- Kas noin\nsen pitää käydä, selitteli hän pyörittäen rukkiaan, että pyörä\ntulta tuiski. Mutta kun Liina istui kehräämään, katkesi säe heti\ntai kietoutui paksuksi takkulaksi rullaan. -- Kas noin sen pitää\nkäydä, sanoi anoppi ja kasteli kynttilöitä niin nopeasti, että ne\nolivat valmiita, ennenkuin Liina oli päässyt tekotavan jäljillekään.\n-- Kas noin sen pitää käydä, virkkoi anoppi ja kaulasi taikinaa,\nkunnes se tuli ohueksi kuin paperi, pisteli ja koristeli sen yhdessä\nsilmänräpäyksessä, mutta kun Liina aikoi viedä leivän pois, putosi\nse hänen käsistään palasiksi. Anoppi oli kuitenkin ihmeteltävän\nkärsivällinen -- se täytyy meidän myöntää -- mutta ei hänellä ollut\nvarsin korkeita ajatuksia Liinan äidistä. Vastoinkäymisten määrää\nlisäsi vielä se seikka, että Liina usein tunsi itsensä väsyneeksi ja\npahoin voivaksi. Rouva Palm, joka ei koko elinaikanansa ollut kivusta\nmitään tiennyt, oli taipuisa pitämään sitä hemmottelun seurauksena\ntai laiskuutena. Ihminen on joko terve tai sairas, välitilaa ei ole\nolemassa. Sairaudella taas hän ymmärsi hermokuumetta, hampaansärkyä,\npunatautia. Jos kääntyi sairaaksi, otti oksennuspulveria, söi parisen\npäivää kauravelliä -- ja oli terve jälleen. Pienistä pistoista ei\npidä välittää.\n\nSillä tavoin oli rouva Palm kasvattanut seitsemän tytärtään\nja Artturin ja terveitäpä heistä oli tullut. Artturi oli nyt,\nkuten ainakin kesäisin ja syksyisin, hartaasti kiintynyt\nmaanviljelykseensä, niin ettei hänellä ollut sanottavasti aikaa\nseurata vaimonsa askartelua. Hänestä tuntui vaan miellyttävältä ja\nturvaisalta ajatella, että tottunut käsi ohjasi taloutta, hän söi\nerinomaisella ruokahalulla voimakasta, hyvin valmistettua ruokaa,\nnauttien siitä, että oli päässyt kuulemasta valituksia palvelusväen\nkehnoudesta, erehdyksistä ja vaikeuksista. Toisinaan herättivät\nkuitenkin Artturin huomiota kelmeä väri Liinan poskilla ja hänen\nennen niin kirkkaan sinisten silmiensä himmeys. Silloin tuli hän\nlevottomaksi, suuteli häntä hellästi ja kielsi häntä rasittamasta\nliiaksi itseään. -- Kyllä hän voimistuu, jahka nämä syyspuuhat ovat\nohitse, lohdutteli rouva Palm, ja Artturi luotti siihen mieluisasti.\n\nSitte syntyi Herbert. Liina olisi tuntenut nuoren äidin suurinta\nonnea, jos olisi vain osannut hoitaa pienoistaan. Mutta itse hän\noli ollut nuorin sisaruksista. Tosin oli hän tuttavien luona nähnyt\npieniä lapsia, olipa joskus pitänyt sylissäänkin, mutta ei hänellä\nollut aavistustakaan, miten heitä tuli hoitaa. Rouva Palm oli kahden\nvaiheilla, pitikö hänen nauraa vaiko suuttua nähdessään ne pienet\nvaatteet, jotka siroiksi silitettyinä olivat sievästi järjestettyinä\nlaatikossa. Liina oli ne ilmeisesti valmistanut vanhoja kotoisia\nnukkejaan mielessään kuvaillen, sillä niin pieniä ne olivat, joskin\nhienosta ja somasta kankaasta ommeltuja. Onneksi oli Liinan äiti\nlähettänyt esikoisen varalle vaatteita, joita nyt sopi käyttää.\n\nJonkun viikon kuluttua matkusti anoppi kotiinsa. Hänellä oli\nitsellään suuri talous sekä maatila, jota hän hoiti omin päin, niin\nettei hänellä ollut aikaa kauan vieraissa viivyskellä. Liina sai\nnyt itse ruveta poikaansa hoitamaan. Se olikin hänelle mieleisintä\nmailmassa, mutta myöskin vaikeata. Nuori äiti saattoi joskus olla\ntuntikausia polvillaan kehdon ääressä ja ihastellen katsella noita\npieniä, vienoja kasvoja. Jos heräsi pienoinen ja alkoi itkeä,\nniin valtasi äidin suuri pelko: hän luuli lapsensa sairastuneen\ntai jollakin lailla loukanneen itsensä eikä tiennyt mitä tehdä.\nEräänä yönä oli Artturikin herännyt pojan huutoon ja kuullut,\nkuinka Liina laulamalla ja liekuttamalla koetteli nukuttaa lasta.\nMutta kun ei pienokainen näyttänyt tyytyvän tähän, otti äiti hänet\nkehdosta ja alkoi tuuditella sylissään. Yhtäkkiä kuuli Artturi\nkummallisen tukehtunutta itkua. Hän sytytti kynttilän ja näki nuoren\näidin istuvan vuoteessaan puolinukuksissa. Hänellä oli sylissään\nkehtopeite, jonka alta äidin olkapään yli pisti esiin lapsen pienet,\npaljaat jalat. Poika oli äitinsä sylissä pää alaspäin. Artturia\nrupesi naurattamaan. Liinakin valpastui ja yhtyi nauruun. Artturi\notti pojan syliinsä ja pani hänet vuoteelleen; kääri sitten peitteen\nväsyneen äidin ympärille ja pyysi häntä rauhassa nukkumaan, luvaten\nitse vuorostaan olla lapsenhoitajana. Tätä ei Liinalle tarvinnut\nuudistaa; viiden minuutin kuluttua nukkui hän sikeästi. Isä sai tulla\ntoimeen, miten parhaiten taisi, ja hyvin se onnistuikin. -- Pikku\nHerbert oli levoton pieni yltiö, ja äiti tarvitsi hyvinkin isän apua\nyövalvonnassa. Liinan oli jäljestäpäin tapana ihmetellä, kuinka poika\nsaattoi kestää kaikki ne kokeilut, joita hän taitamattomuudessaan\nteki. Onneksi oli lapsi reipas ja terve, sietäen sekä kylmettymistä\nettä hoidon puutetta.\n\nLiina ei luonnostaan ollut ahkera. Häneltä puuttui päättäväisyyttä ja\nyritteliäisyyttä, joka seikka tuotti hänelle paljon vaivaa. Sen, mikä\noli vaikeata ja vastenmielistä, oli hän kärkäs jättämään tekemättä.\nMutta rakkaus ja parantumisen halu veivät häntä eteenpäin. Ei\nLiinasta koskaan tullut sellaista emännän esikuvaa, jolta kaikki kävi\nkuin vettä vaan, ilman keskeytystä, erehdyksiä, onnettomuuksia. Mutta\nei hän enää ainakaan vahinkoa tuottanut taitamattomuutensa takia eikä\nollut riippuvainen palvelusväestä.\n\nKodinhoito ei pysynyt raskaana taakkana hänen hartioillaan, vaan\ntuli vuosi vuodelta keveämmäksi, ja mielen hilpeys kotiutui myöskin\njälleen. Kun sitten pikku Elna syntyi, saattoi tämä iloita paremmasta\nhoidosta ja suuremmista vaatteista kuin Herbert veli.\n\nArtturi oppi päivä päivältä yhä enemmän kunnioittamaan ja rakastamaan\nvaimoansa ja katui usein alussa asettamiaan suuria vaatimuksia.\nMuistellessaan nyt kahdentenatoista hääpäivänään kulunutta aikaa ja\najatellessaan, kuinka herttainen ja hellä Liina oli hänelle ollut,\npuristi hän vaimoaan lempeästi rintaansa vasten ja sanoi:\n\n-- Muistaissani kuinka kokematon, lapsellinen tyttö sinä olit\nnaimisiin mennessämme, en voi ymmärtää, kuinka sinusta nyt on tullut\nnäin viisas ja hyvä vaimo.\n\n-- \"Ahkeruus kovankin onnen voittaa.\" Jos sinäkin oikein parhaasi\nmukaan koettelet parantua, niin saattaa tapahtua, että sinustakin\ntulee kunnon aviomies, virkkoi Liina veitikkamaisesti ja juoksi pois\nsalatakseen kyyneleen, joka päilyi silmäkulmassa.\n\n\n\n\n39.\n\nMaria.\n\n\nPalatkaamme jokunen vuosi ajassa taaksepäin ja etsikäämme Maria\nStålea pappilastaan. Me jätimme hänet viimeksi taistelemaan\nkaikenlaisten uusien, outojen tunteiden kanssa, jotka tuottivat\nlevottomuutta hänen muuten niin tyytyväiseen mieleensä.\n\nKolme vuotta oli Edvard Werner ollut Kauhalan pappilassa. Mitään\nerityisempää ei sinä aikana ollut tapahtunut. Ninni oli käynyt\nrippikoulun ja oli arvossa kohonnut \"suuren sisaren\" Marian rinnalle,\nSama suloinen, eloisa lapsi hän oli kuin ennenkin, joskaan ei enää\npuuhaillut puhemiehenä. -- Hän ei enää toivonut näkevänsä Edvardia\nja Mariaa parina, kun ei suurta perintöä kuulunutkaan. Bruuno ja\nKustaa kävivät koulua, pikku tytöt ja Huugo lukivat vuorostaan\n\"setä Edvardin\" johdolla. Pastorin rouvalla ja hänen vanhimmalla\ntyttärellään oli mielestään tavattomasti aikaa nyt, kun Ninni oli\nheitä auttamassa, eikä lapsista enää ollut niin suurta huolenpitoa.\nOmpelemista kyllä riitti, kun ei ollut konetta, ja kaikki\nvalmistettiin kotona, isän kauluksista pikku Huugon koltteihin ja\nmyssyihin asti. Mutta käsitöitä tehdessä saattoi kuunnella lukemista,\nja useaan hyvään kirjaan oli sillä tavoin tutustuttu ja monta\nopettavaista keskustelua oli niiden johdosta syntynyt.\n\nEräänä keskikesän iltana istui Maria käsitöineen portailla, hyräillen\nitsekseen surunvoittoista säveltä. Hänen mielensä oli tänään niin\nalakuloinen ja hän soimasi siitä itseään, koettaen vakuuttaa\nitselleen, kuinka hyvä hänen oli elää herttaisessa kodissaan ja\nkuinka onnellinen hänen pitäisi olla. Vaan ei se auttanut. -- Hän\nkuuli askeleita eteisestä. Edvard tuli ulos. -- Kummallisen säteilevä\nhohde loisti hänen kasvoillaan. Hän seisoi hetken paikallaan\näänetönnä, katsellen kaunista maisemaa, joka siinä auringon laskiessa\nlepäsi tyynenä ja ihanana.\n\n-- Maria, virkkoi hän vihdoin, -- olen saanut tänään iloisia sanomia\n-- -- en tiedä, mikä siihen lienee syynä -- -- mutta minun täytyy\nsaada se jollekin ilmaista, sydämmeni on niin täynnä.\n\nMaria ei voinut vastata mitään; ajatus, että hän valitsi juuri hänet\nuskotukseen, valtasi hänet kokonaan. Edvard jatkoi:\n\n-- Olen useita vuosia levähtämättä kääntänyt erästä suurenlaista,\njumaluusopillista teosta. Joku viikko takaperin sain sen valmiiksi,\nja tänään saapui tieto, että minulle maksetaan siitä hyvä palkkio ja\ntarjotaan lisää työtä. Sinä et ehkä tiedä, Maria, että elän ahtaissa\ntaloudellisissa oloissa, niin ahtaissa, että -- että -- olen\nollut murtumaisillani. Ei sen vuoksi, että itse niin paljon\ntarvitsisin -- -- --.\n\nHän vaikeni ja kääntyi jälleen tarkastamaan kaunista näköalaa. -- Nyt\ntoivon pitemmäksi aikaa saavani tuloja. Olen tästä ylen onnellinen,\nniin kiitollinen. Jonkun ajan, kenties muutaman vuoden kuluttua on\nminulla taattu toimeentulo.\n\n-- Mutta, Edvard, et ajattele ollenkaan terveyttäsi, huomautti Maria.\nHän koetti puhua levollisella äänellä, mutta se ilmaisi sittenkin\nmielen liikutusta.\n\nEdvard asettui hänen viereensä.\n\n-- Kiitos, sanoi hän puristaen Marian kättä. Tyttö katsahti ylös.\nHän aikoi vieläkin kehottaa häntä varovaisuuteen, mutta Edvardin\nkatse huumasi hänet niin, ettei hän kyennyt sanaakaan virkkaamaan,\nvaan tarttui nopeasti työhönsä ja oli iloinen, kun Ninni tuli\nehdottelemaan venematkaa joelle. Mitä olikaan tämä hetki saanut\naikaan! Mihin säikkyi surumielisyys? Maria oli niin iloinen ja\nhilpeä, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. Luontokin oli lauhempi\nkuin milloinkaan ennen.\n\nSeuraava aamu oli oikea kesäaamu, paisteinen, lämmin ja valoisa.\nOli sunnuntai ja tyyni juhlarauha vallitsi pappilassa. Aamiaisen\njälkeen kävelivät kaikki, vanhat sekä nuoret, lehtevien koivujen\nvarjostamaa tietä kirkkoon. Pappilan portailla istui Kyökki-Kaisa\nvirsikirjoineen; nyt oli hänen vuoronsa jäädä taloa vartioimaan.\nMusti loikoili hänen jalkainsa juuressa tähystellen lähteviä\nviisailla silmillään. Se tiesi hyvin, ettei ollut lupa juosta mukaan.\nPikku Huugo nyökäytti sille vielä jäähyväisiksi, mutta käveli sitten\nvakavana Marian rinnalla.\n\nEdvard Wernerin oli vuoro saarnata. Vanha pastori oli kyllä\ntarjoutunut sen tekemään hänen sijastaan, koska havaitsi hänet\nkalpeaksi ja heikoksi, mutta Edvard oli vastannut: -- Ei se ole\nvaarallista. Usein ennenkin ovat väsymys ja pahoinvointi häipyneet,\nkun olen saanut julistaa Jumalan evankeliumia.\n\nJa hän näytti todellakin saarnatessaan voipuvan ja voimistuvan. Hänen\nsanoistaan huokui henkeä ja elämää, joka lämmitti kuulijoita, ja koko\nhänen olennostaan heijasti kirkkautta, rauhaa ja iloa, jota ei kukaan\nvoinut olla huomaamatta. Silmänräpäyksen auringon säteen leikkiessä\nhänen kasvoillaan tunsi Maria käsittämätöntä tuskaa -- nuoren\nsaarnaajan katseessa oli jotakin niin yliluonnollista.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä kokoontui perhe jälleen kotiin. Vanha\npastori kiitteli Edvardin saarnaa. Herrat menivät huoneisiinsa\nsiksi, kunnes naiset saivat päivällisen valmiiksi. Hetken päästä\nolivat kaikki ruokasalissa paitsi Edvard. Pikku Huugo lähetettiin\nyliskamariin, mutta palasi äkkiä tuskan ilme kasvoilla.\n\n-- Hän jättää meidät, äiti, hän jättää meidät! huusi lapsi\nhaltioissaan. Kaikki syöksyivät ylös, ja pastori rouvineen kiiruhti\nyliskamariin. Siellä istui Edvard nojatuolissa, kalman kalpeana\nsilmät ummessa -- verensyöksy oli vienyt hänet tajulta.\n\nTämän jälkeen seurasi useita levottomuuden ja murheen viikkoja\nRauhalan perheelle. Oma poika tai veli ei olisi voinut olla heille\nEdvardia rakkaampi, ja kaikki koettivatkin voimainsa mukaan häntä\nkilvan hoitaa. Hänen vanhempansakin tulivat pappilaan ja viipyivät\nsiellä vaikeimman ajan. Lääkäri selitti, ettei tila ollut toivoton,\nmutta oleskeleminen etelässä olisi erittäin tarpeellista. Tämä koski\nkipeästi Mariaan. Mistä hän saisi varoja siihen? Mutta kun hätä on\nsuurin, on apu lähinnä. Edvard Wernerillä oli varakas tuttava, jonka\npojan lääkäri oli määrännyt lähtemään ulkomaille. Kun isä ei voinut\njättää kotia niin pitkäksi aikaa eikä myöskään lähettää nuorukaista\nyksin vieraille maille, kirjoitti hän ystävälleen pyytäen häntä\nseuraamaan poikaa ja siellä ollessa ohjaamaan hänen opinnoitaan.\nEdvard saisi vapaan matkan ja työstään palkkion. Tarjous hyväksyttiin\nkiitollisin mielin. Kun Edvard oli sen verran tointunut, että hän\nsaattoi matkustaa, pantiin kaikki kuntoon lähtöä varten. Viimeisenä\npäivänä -- se oli syyskesällä -- meni Edvard yliskamariinsa\njärjestämään kirjoja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Siellä tapasi\nhän rouvan, joka paraikaa järjesteli hänen vaatteitaan.\n\n-- Kas tässä on kudottu villapaita, hyvä Edvard, sanoi rouva, -- se\non valmistettu hienosta, kevyestä langasta, ei liene liiaksi lämmin,\nmutta suojelee kylmettymästä.\n\nEdvard tarttui hänen käteensä, jonka painoi huulilleen.\n\n-- Te olette pitänyt minusta huolta, hyvä täti kuin omasta\npojastanne; en voi teitä kyllin näistä vuosista kiittää.\n\n-- Oletkin ollut meille rakas poika, Edvard, virkkoi rouva --\nkyynelsilmin pyyhkien hiuksia hänen kalvakalta otsaltaan. -- Jumala\nantakoon sinun terveenä palata.\n\n-- Ja jos palaan, sallitteko minun silloin kutsua teitä äidiksi,\ntahdotteko lahjoittaa minulle tyttärenne Marian?\n\n-- Tahdon, Edvard. Ei ole ainoatakaan, jolle hänet mieluummin\nantaisin.\n\nSeuraavana aamuna oli Edvardin määrä matkustaa. Vähää ennen seisoi\nMaria puutarhan portilla. Hän katseli lähellä olevalle, viheriöivälle\nniitylle, jonka poikki joki hopeavyönä kiemurteli. Kuinka raskaalta\ntämä hetki tuntuikaan hänen sydämmelleen, kuinka palavia olivatkaan\nhänen rukouksensa rakastetun onnelliseksi palaamiseksi. -- Samassa\nseisoi Edvard hänen vieressään.\n\n-- Jäähyväisten hetki lähestyy, Maria. Kiitän sinua sydämmellisesti\nkaikesta siitä ajasta, jonka olen saanut seurassasi viettää täällä\nkodissasi. -- -- -- Jos en seisoisi haudan partaalla -- -- -- niin\nolisi minulla sinulle enemmänkin puhuttavaa -- -- -- nyt tahdon\nainoastaan sanoa, että -- -- että -- -- jos emme enää tapaa täällä\nmailmassa, niin onhan meillä molemmilla toivo kohdata toisemme\ntaivaassa -- taivaassa, jossa yhteys on eroamaton. -- -- Jää hyvästi!\n\n-- Jumala siunatkoon sinua! sai Maria vaivoin sanotuksi. Tuntia\nmyöhemmin vierivät vaunut hiljalleen ulos vanhasta portista.\nPalaisiko Edvard? Ja milloin ja millaisena?\n\nKaikki perheen jäsenet jäivät katselemaan, kunnes vaunut katosivat\ntien käänteeseen. Alakuloisina, niinkuin hyvän ystävän lähdettyä,\nmenivät he viimein sisälle. Kun Maria tuli huoneeseensa, lankesi hän\nkatkerasti itkien äitinsä syliin. Vuodatettuaan murheen vuolaita\nkyyneleitä sai hän hoivaa surullensa niistä lempeistä, toivoa ja\nluottamusta herättävistä sanoista, joita hellä äiti kuiskaili hänelle.\n\nJumalan avulla oli hän kestävä kovatkin koettelemukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe vuodet, jolloin Edvardin terveys oli heikko, eikä tiedetty,\nsaattoiko pysyväistä parantumista toivoakaan, olivat Marialle\ntodellakin koettelemusten aika. Niin kauan kuin Edvard oleskeli\npappilassa, saattoi aina tehdä jotakin hänen ratokseen ja\nhyvinvoinnikseen, ja olihan hän täällä ystävien ympäröimänä. Mutta\nnyt oli hän vierailla mailla, ventovierasten ihmisten keskuudessa,\nmitäpä voi tehdä hänen hyväkseen -- vieri jo viikkoja, ennenkuin\nedes kirjettä tai tietoa häneltä kuului. -- Ensi aikoina Edvardin\nlähdön jälkeen tunsi Maria melkein vastustamatonta halua antautua\nsurullisten ajatustensa valtaan niin kokonaan, ettei välittänyt\nlohdutuksesta, työstä tai mistään, mikä olisi mustaa mieltä\nkirkastanut. Mutta pian hän huomasi tekevänsä väärin. Ja hän koetti\nryhtyä entisiin toimiinsa, täyttää pienimmätkin tehtävät. Tämä\nhuojensi hänen suruansa ja antoi erinomaisesti elämänhalua. Kuinka\nlohduttavaa olikaan voida kärsimysten päivinä turvata taivaalliseen\nisään. Joskin sydän toisinaan värjyi heikkouttaan, oli pohjalla\nkuitenkin paisteinen vakuus siitä, että kuinka käyneekin, kaikki\ntapahtuu Herran tahdosta.\n\nViimein alkoi kuulua iloisempia uutisia rakkaasta sairaasta. Ilmasto\noli ihana, ja lääkärit taitavia. Edvard oli mieltynyt nuoreen\nseurakumppaniinsa, he viettivät yhdessä hupaisaa elämää, oleskelivat\nlauhan luonnon helmassa, lueskelivat, minkä voimat myönsivät ja\ntunsivat päivä päivältä voimistuvansa. Myöhemmin saapui kertomuksia\nhuvittavista jalkamatkoista ja arvokkaista uusista tuttavuuksista.\nSellaiset kirjeet vaikuttivat aivan määräävästi pappilaisten\nyksitoikkoiseen, hiljaiseen elämään, olivat omiansa vähentämään\nkaipausta ja enentämään toivoa.\n\nKolmen pitkän vuoden kuluttua koitti vihdoin jälleennäkemisen hetki.\nEdvard Verner palasi täysin paranneena. Heti kotona käytyään matkusti\nhän Rauhalaan.\n\nAinoastaan se, joka vuosikausia on mielessään vieritellyt kaihon ja\nkaipauksen tunnetta, voi kuvitella, mitä Maria ja Edvard tunsivat\nlempeänä kesäiltana taasen istuessaan syreenien suojassa puutarhassa\nsydän täynnä onnea ja kiitollisuutta ihaillen edessään olevia\nniittyjä ja metsiä.\n\nNyt täyttyi Ninnin lempiunelma. Edvard ja Maria vihittiin kauniina\nkesäpäivänä vanhassa kirkossa metsän toisella puolen. Morsiaimen\niäkäs isä yhdisti heidän kätensä.\n\n\n\n\n40.\n\nErilaisia tulevaisuudenaikeita.\n\n\nLehtolan hupaisassa arkihuoneessa istuivat useita vuosia myöhemmin\nMaria Verner ja Liina Palm peitettä ommellen ja ystävällisesti\nkeskustellen. Edvard oli äskettäin päässyt pitäjän kirkkoherraksi,\nniin että entiset koulutoverit olivat nyt naapureita -- suureksi\niloksi Liinalle, joka usein oli kaivannut lapsuutensa ja nuoruutensa\nystäviä täällä, kotoa niin etäällä olevassa seudussa.\n\nToukokuu oli loppumaisillaan. Avonaisesta ikkunasta huokui lauha,\nraitis, nuorten koivujen lemuava tuoksu huoneisiin. Puutarhasta\nkuului lasten iloisia ääniä, naurua ja temmellystä.\n\n-- Muistatko, Liina tätä päivää kaksikymmentä vuotta sitte? kysyi\nMaria.\n\n-- Enkö muistaisi -- meidän ripillepääsöpäivämme. Sitä en ikinä\nunhota. Ajattele -- siitä on jo kaksikymmentä vuotta!\n\n-- Niin, kaksikymmentä vuotta suruineen ja iloineen, virkkoi Maria\nmiettivästi.\n\n-- Ja muistatko meidän jäähyväiskemujamme Ragnhild Cederskiöldin\nluona ja tulevaisuuden suunnitelmiamme?\n\nMaria hymyili:\n\n-- Muistan kyllä. Sinä piirtelit silloin varmoin piirtein meidän\ntulevaisuudenkuviamme; ei ole moni toteutunut.\n\n-- Mutta osa kuitenkin. Sinä olet hyvinvoipa papin rouva, ja\nminä sain maanviljelijäni, vaikka velvollisuudet tulivat kaupan\npäällisinä, virkkoi Liina nauraen. -- Oletko kuullut Alice Lagerista?\nHänhän on naimisissa jonkun suurellisen herran kanssa Helsingissä.\n\n-- Niin on. Ninni opiskelee nykyjään jatko-opistossa ja on saanut\nkokea Alicen ystävyyttä. Hän oli entuudesta mielistynyt Ninnin\nsieviin kasvoihin.\n\n-- Miltähän Alicesta elämä tuntuu?\n\n-- Ei kuulu Ninnin huomioiden mukaan näyttävän onnellisilta. Hänen\nterveytensä on hyvin heikko, mutta sittekin rasittaa hän yhä\nvoimiansa yövalvonnalla ja seurustelulla. Miehen ulkomuoto ei Ninniä\nmiellytä. Puolisoja näkee harvoin yhdessä, heillä on eri huoneustot,\neri ajopelit ja melkeimpä eri tuttavapiirikin. Pieni tyttönen heillä\non, kalpea hentonen kuin valkovuokko.\n\n-- Ja Ninni se opiskelee jatkolla. Ajat ovat peräti toiset kuin\nmeidän nuoruudessamme. Hänessä on aina ollut palava halu opinnoihin,\nja kun kaikki veljet nyt ovat päässeet turvattuun asemaan ja\nvanhempain taloudellinen tila on parantunut, arvelivat isä ja äiti,\nettä he mielellään valmistivat Ninnille tilaisuuden lahjojensa\nkehittämiseen. Hän voi huoletta jättää kodin, Ainasta ja Ruusasta kun\non kasvanut kaksi viisasta ja kilttiä tyttöä, jotka nyt vuorostaan\nauttavat äitiä.\n\n-- Olisipa se jatko-opisto ollut olemassa silloin kun Eedit oli nuori\ntaikka jospa naiset olisivat saaneet tulla ylioppilaiksi, huomautti\nLiina.\n\n-- Niin, kuinka onnellinen hän olisikaan ollut. Mutta onnellinen hän\non nytkin ja sanomatonta siunausta tuottaa hänen toimintansa.\n\n-- Ja hän tutkiskelee yhä edelleen?\n\n-- Suurella innolla.\n\n-- Kummallinen Eedit! Hän lienee jo yhtä viisas kuin nuo kolme\nitämaalaista.\n\n-- Luulen hänellä olevankin hyvin syvät ja laajat tiedot. Mutta\ntieteen laitahan on niin, että siihen tulee syventyä ikänsä kaiken\nvoidakseen pysyä sen edistyksen rinnalla. Vuosittain tehdään\nuusia havainnoita ja työtä on jo siinäkin, kun lukee uusien, yhä\nilmestyvien kirjojen nimet.\n\n-- Asuuko Ragnhild edelleenkin hänen luonaan?\n\n-- Asuu -- he ovat erottamattomia. Eedit harjoittaa opinnoita ja\ntekee kierroksensa sairaalassa sekä sairaiden luona kaupungissa,\nRagnhild hoitaa taloutta ja kasvattaa lasta.\n\n-- Vai niin; Ragnhild on siis todellakin alentunut keittämään ja\nompelemaan, niinkuin me muutkin köyhät ihmiset? kysyi Liina.\n\n-- Onpa niinkin. Sitäpaitsi pitää hän huolta kaikista köyhistä,\nlastenkodista ja ties mistä kaikesta.\n\n-- Vai niin -- rouva valtioneuvoksetar varmaankin kääntyisi\nhaudassaan, jos saisi tämän nähdä, ilveili Liina.\n\n-- Kyllä hän sen jo eläissäänkin tiesi, mutta luulen hänen jo\naikoja sitten luopuneen toivosta taivuttaa Ragnhildiä oman mielensä\nmukaiseksi. Nuoremmat tyttäret ovat kuitenkin joutuneet loistaviin\nnaimisiin, joten heistä on ollut hänelle enemmän iloa.\n\n-- Hän on kovasti muuttunut. Kaikki se väsähtänyt ja välinpitämätön,\njoka ennen ilmeni hänen olemuksessaan, on nyt kadonnut ja hänestä\non tullut hilpeä, iloinen ja toiminnanhaluinen. Harvat rikkaat ovat\ntehneet niin paljon hyvää köyhille kuin hän, sillä hän ei ainoastaan\njaa heille rahojansa, vaan myöskin aikansa, työnsä ja rakkautensa.\nJa hän menettelee toimissaan viisaasti. Hän auttaa ainoastaan\nturvattomia lapsia, sairaita ja työhön kykenemättömiä. Nuoret ja\nterveet saavat itse tavalla tai toisella elatuksensa hankkia.\nRagnhild auttaa heitä ainoastaan neuvoillaan sekä hankkimalla heille\nsoveliasta työtä. Hän on viime aikoina saanut muitakin asiaan\ninnostumaan, niin että on perustettu naisyhdistys. Mutta yksi\nhänen aikeistaan on rauennut. Hän oli muodostanut Jenny Björkmanin\ntapaan lastenseimen siinä tarkoituksessa, että kaupungin nuoret\ntytöt, joiden aika ja terveys salli, auttaisivat lasten hoidossa\nja muissakin askareissa. Mutta hän erehtyi. Nuorilla tytöillä ei\nollut sellaiseen halua, panivatpa jotkut suorastaan pahakseen, että\nheille sellaista ehdotettiinkin. Minä puolestani olen kuitenkin\nsitä mieltä, että tällaisen toiminnan pitäisi olla luonnollisen ja\nmieleisen jokaiselle naiselle. Sitäpaitsi löytyy tyttöjä, joilla\nei ole ollenkaan nuorempia sisaria, jotenka he eivät saa mitään\nkokemusta lasten hoidossa. Eivät kaikki naimisiin jouduttuaan voi\nsaada äitinsä apua, niin että monen on hyvinkin vaikea tulla toimeen\nomia pienokaisiaan hoitaissaan.\n\n-- Olet oikeassa, ystäväni. Kun katselen tuota pitkää, nuorta herraa,\njoka istuu tuolla koivun alla latinaa lukemassa, niin tuntuu minusta\nkuin olisi hän ihmeen kautta noin pitkäksi kehkeytynyt. Surullista ja\nhullunkurista on ajatella hänen ensi vuosiaan. Vaan sinullahan oli\nkodissasi siinä suhteessa yllin kyllin käytöllistä harjoitusta, niin\nettei sinun tarvinnut lastenseimessä sitä oppia. Mutta sinunpa pikku\npalleroisesi näyttävätkin siltä kuin olisi terveys ja ilo itse heissä\nilmi eläväksi pukeutunut.\n\nMaria katsahti lempein silmäyksin paria tummakutrista poikaa, jotka\njuoksivat kuin kaksi parihevosta pitkin puutarhan käytäviä. Liinan\nnuorin tytär, pieni päivänpaahtama tuulikerä oli ajajana.\n\n-- Fred ja Frid, huusi Liina akkunasta, -- äiti kaipaa teitä.\n\nPojat lähenivät juosten ja kiipesivät ketterästi kuin oravat\nakkunasta äidin syliin. Siinä istuivat he sitten läähättäin ja\nnauraen. Maria suuteli heidän lämpimiä, pulleita poskiaan ja\nloistavia silmiään; kokonainen mailma rakkautta loisti hänen\nsilmistään lapsia katsellessaan.\n\nKun lapset olivat hetken levänneet ja kertoilleet leikeistään, saivat\nhe mennä jälleen.\n\nVilkas emäntä alotti keskustelun uudelleen.\n\n-- Vai niin, vai Jenny Björkmanin tapaan se Ragnhildin lapsenseimi\non muodostettu. Niin, se Jennyhän levittänee tiedon valoa kohta yli\npuolen Suomea eikä kestäne kauan, ennenkun minun ennustukseni hänestä\ntoteutuu, nimittäin ennustus torpanpoikien latinasta ja tyttöjen\npianonsoitosta. Näitkö, kuinka olin kauas näkevä kuudentoista vanhana.\n\n-- Jenny on kovasti mielissään seminaareista ja kansakouluista, hän\ntoivoo vaan itse olevansa nuori voidakseen mennä seminaariin ja\nylistelee niiden onnea, jotka nyt saavat itse oppia opettamaan. Sitä\nhän ainoastaan ihmettelee, etteivät useammat säätyläisnaiset antaudu\nkansakoulun alalle, se kun on niin siunausta tuottava toimiala.\n\n-- Niin -- mikseivät antaudu? Minä puolestani luulen heidän olevan\nlaiskanpuoleisia, aivan kuin itsekin olin nuorena.\n\n-- Se ei ole mikään helppo tehtävä. Sellainen toimi kysyy\nkärsivällisyyttä, luontaista taipumusta ja synnynnäistä halua.\nJos ei jo nuorena ole oppinut pitämään silmällä muiden etua,\nkäyttämään aikaansa hyödyllisiin toimiin määrätyn tarkoitusperän\nsaavuttamiseksi, niin ei liene helppoa ottaa vastaan noin\nvastuunalaista tehtävää. Monesta tuntunee myöskin ikävältä jättää\nrattoisa kaupunkilaiselämä ja viettää aikansa maalaiskylässä, jossa\nseurustelu säätyläisten kanssa ei voi tulla kysymykseen. Vaikka minä\nkyllä kokisin monin kerroin mieluummin vaivaa ja vastoinkäymistä\nsuuri tarkoitusperä silmämääränä kuin kuluttaisin ihanan nuoruuteni\nhuvituksiin ja mitättömään työskentelyyn.\n\n-- Sinä olet niin vanhoillinen, Maria hyvä, ja olet aina ollut\nsellainen siveellinen suuruus, ilveili Liina. -- Mutta siksipä\nei sinun ole tarvinnutkaan harmitella pohjaan palaneen vellin\ntai huolimattomien palvelijoiden tähden. Niin, olen itsekseni\npäättänyt, että minun tyttäristäni pitää tulla naisellisen\ntäydellisyyden ihmelapsia. Kun Elna oli neljän vanha, ompelin hänelle\ntalousesiliinan ja sitte sai hän juoksennella rinnallani avainkimppu\nkädessä, joka sivumennen sanoen oli hänelle sangen mieleistä, ja niin\nolen vähä vähältä ohjannut häntä talouden salaisuuksiin.\n\nMaria nauroi:\n\n-- Olet yhäti sama iloinen olento, täynnä elkeitä. Olisitpa edes\nodottanut, kunnes hän olisi täyttänyt kahdeksan vuotta.\n\n-- \"Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa,\" vastasi Liina nauraen.\n\nNyt astui sisään vanha, valkeahapsinen rouva, jonka lempeille\nkasvoille vanhuus oli vakonsa piirtänyt.\n\n-- Rakas lapsi, virkkoi hän Liinalle, -- pikku Elna on illallispöytää\nkattamassa; eiköhän lapsen olisi hupaisampaa olla nuorten seurassa?\nMinä käskin hänen mennä, mutta sanoi sinun määränneen kattamaan.\n\n-- Kyllä määräsin, rakas äiti. Elna on kohta työnsä suorittanut,\nsitten on hän vapaa menemään. Se on hänelle hyödyksi, äiti.\n\n-- Menen joka tapauksessa auttamaan häntä, sanoi vanhus ja poistui.\n\n-- Sitä rakasta, hyvää eukkoa, virkkoi Liina. -- Hänestä minä olen\nilmeinen barbaari, kun pidän lapsia työssä ja järjestyksessä. Äiti\nmuistelee minun nuoruuttani enkä ole hennonnut kertoa hänelle niitä\nsuuria vaikeuksia, joita minulla oli alussa voitettavana. Teen kaiken\nvoitavani pelastaakseni lapseni samoista vaikeuksista, eivätkä he\nlainkaan havaitse sitä pientä sidettä, jolla heidän vapauttaan ja\nhuvitteluaan kahlehdin, sillä rakkaus tekee sen keveäksi. Äidin\nmuutettua meille isän kuoleman jälkeen olen toisinaan ollut hiukan\npeloissani, että hän liiaksi hemmottelisi lapsia, sillä vaikea on\nminunkin tuolta rakkaalta vanhukselta mitään kieltää. Kaikki on\nkuitenkin menestynyt hyvin. Sillä lapsilla on onneksi tavattoman\nymmärtäväinen äiti. Vaan kuulehan, Maria, koska tässä nyt verestämme\nvanhoja muistoja, niin palaavat mieleeni myöskin Hildur Jonson, Amy\nLundin sekä Eelin Björkman. Ei suinkaan Eelin enää ole hoviompelijana?\n\n-- Ei -- hän on hyvin haluttu ja luotettu muotiompelija\nkotikaupungissaan ja on koonnut itselleen melkoisen omaisuuden.\nSitäpaitsi hoitaa hän vanhaa tätiään kuin hellä tytär. Eelin oli aina\nkunnon tyttö, tunnollinen ja vähässä uskollinen, nöyrä ja vaatimaton\nsekä oloonsa tyytyväinen. Hän on ottanut hoiviinsa köyhiä tyttöjä,\njoille opettaa ammattiansa ja pitää heistäkin äidillisen hellää\nhuolta. Hän tietää, mitä kaikkia kiusauksia köyhällä, turvattomalla,\ntytöllä saattaa olla. Ragnhildin ja Eeditin avulla on hän hankkinut\nhyviä kirjoja, joita luetaan ääneen työtä tehtäessä. Eikö se ole hyvä\ntuuma?\n\n-- On kerrassaan. Niin -- ihmiset ovat nykyään niin viisaita, että\noikein hirvittää.\n\n-- Hildur Jonson on vanhain kasvatusvanhempainsa ilo ja ylpeys nyt\nkuten ennenkin, mutta entistä suuremmalla syyllä.\n\n-- Hänen teatteriaikeistaan ei tullutkaan mitään, huomautti Liina. --\nSe oli vahinko, sillä hän oli kuin luotu näyttämöllä hurmaamaan; ja\nentäs ne mustat kutrit sitten!\n\n-- Ne ovat nyt siivosti palmikolla.\n\n-- Ai sitä vahinkoa! Mutta Amy Lundin? Sitä tyttöä en ikinä voinut\nsietää. Hän ei ollut milloinkaan oma itsensä.\n\n-- Hänen elämänsä lienee sangen iloton. Hän näyttää olevan tyytymätön\nitseensä ja koko mailmaan ja on todellakin surkuteltava. Jospa hän\nvaan olisi ryhtynyt johonkin hyvään ja hyödylliseen, olisi hän\nvallan toinen ihminen. Se on oikein kummallista, kuinka samasta\nkodista voi lähteä kaksi niin erilaista ihmistä kuin Amy ja Agnes.\nSyy lienee etsittävä erilaisista luonteista. Agnes on ajatteleva ja\nluonnostaan uhrautuva; Amy on aina ollut itsekäs. Sitä paitsi oli Amy\naina äitinsä lemmikki, häntä hemmoteltiin toisten kustannuksella.\nSe on heille kääntynyt hyväksi. Surullista on ajatella, kuinka\ntoisenlaiseksi Amyn elämä olisi saattanut muodostua, jos hän olisi\nsaanut toisenlaisen kasvatuksen ja itse asettanut päämääränsä\nhuvittelua korkeammalle.\n\n-- Olen lukenut eräästä kirjasta, virkkoi Liina, että useimmat\nsanovat \"onnellinen ja hyvä\", kun päinvastoin pitäisi sanoa \"hyvä ja\nonnellinen\". Se on mieleen painettava lause. Ensin on minun pitäminen\nhuolta, että olen hyvä ja sitten, jos Jumala suo, onnellinen.\n\n-- Pahinta Amyssa on se, että hän on niin kärtyinen ja kiittämätön\näidilleen, joka kuitenkin on uhrannut kaikki hänen tähtensä.\n\n-- Niin -- niin se on. Olen huomannut, että heikot, ymmärtämättömät\näidit usein saavat näin karvaan palkan suuresta rakkaudestaan. Vaan\nsiksi päätin, etten minä ainakaan äitiäni sillä tavoin palkitsisi.\nHeikko hän oli, mutta pelkästä rakkaudesta, ja tämän rakkauden tahdon\npalkita hellimmällä rakkaudella ja huolenpidolla.\n\nSaapui posti tuoden kirjeen Eeditiltä, Ragnhildilta ja Jennyltä,\njotka kaikki olivat muistaneet tätä päivää ja arvanneet, että\nLiina ja Maria olivat yhdessä. Eeditin kirjeessä oli sydämmellisiä\nterveisiä Hildur Jonsonilta ja Hanna Rosenqvistilta, jotka hän oli\ntavannut samana päivänä.\n\n-- Ai niin, Hanna Rosenqvist, huudahti Liina, -- hänet olin kokonaan\nunohtanut, tuon oivan emännöitsijän. Hänhän on naimisissa erään Thure\nnimisen puutarhurin kanssa.\n\n-- Niin on ja kuuluu olevan onnellinen ja tyytyväinen.\n\n-- On todellakin omituista, Maria, muistella noita entisiä aikoja.\nSilloin olimme nuoria, kokemattomia tyttöjä elämän kynnyksellä,\nnyt olemme saapuneet keski-ikään ja saaneet nähdä osan elämämme\ntuloksista. Niistä kahdestatoista, jotka silloin olivat koolla, on\nmailman jättänyt ainoastaan rakas pikku Lyydia, joka sai \"hetkisen\nelää vaan sydämmin puhtoisin povessaan\". Me elämme niin erilaisissa\noloissa, mutta tuntuu siltä kuin lämmin tunne, näkymätön side meitä\nyhdistäisi. Hauska olisi kerran vielä kokoontua, mutta se lienee\nmahdotonta. Fanny Ruth ei ole edes kotimaassakaan.\n\n-- Hän on kuitenkin varmasti aikonut asettua asumaan Helsinkiin,\nkun kaupunki kerran on jo niin suuri, että voi taiteilijan elättää.\nSitäpaitsi hän on melkein joka kesä käynyt X:ssä antamassa\nkonsertteja. Hänenkin uransa on ollut vaivaloinen, mutta pontevasti\nja uskollisesti on hän sitä kulkenut.\n\n-- Niin olemmekin muistiimme johtaneet koko entisen tyttösarjan,\nrakas Maria. Hauska oli vanhoja ystäviä muistella ja kiltisti tekivät\nEedit ja Ragnhild, kun tänään meille kirjoittivat. Lopputulos on\nse, että \"kun kukin työnsä oikein hoitaa, käy kaikki hyvin, jos\nmikä kohtaa\". Ja että ihmisiä sukeutuu sellaisistakin jolpista kuin\nminä olin kunhan vaan -- -- -- kunhan vaan onni on mukana. Tuolla\nne tulevat herrat miehemme. Katso, Maria, tuota verratonta paria!\nMinun ahavoittunut, leveäharteinen Artturini, vilpittömine, sinisine\nsilmineen ja sinun Edvardisi, jonka korkea, kirkas otsa, miettivät\nsilmät ja solakka vartalo muistuttavat paremmin romaanisankaria kuin\npappia. Jaa -- sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kyllä meidän naisten\nkorkein onni kytkeytyy kotiin, rakastettuun puolisoon ja rakkaisiin,\npieniin lapsiin. En vaihtaisi tätä toimialaani mihinkään muuhun.\n\n-- En minäkään, vastasi Maria säteilevin silmin. -- Mutta on toisin\najatteleviakin ja hyvä on, että heillekin löytyy työtä ja Jumalan\nkiitos sitä löytyykin kaikille, joilla on vaan halu tehdä.\n\n-- Mutta, Maria, minusta tuntuu kuin olisivat ne naiset, joilla on\nvirkoja ja tehtäviä kodin ulkopuolella, useimmiten epänaisellisia;\nhe esiintyvät kovasti varmoina ja ovat olevinaan miehisten\nvirkakumppaniensa tovereita voimatta kuitenkaan irtautua mielittelyn\npauloista. Ja sehän on vastenmielistä. Ennen istuisivat nurkassa\nsukankudin kädessä tai kuivaisivat maltaita.\n\n-- Ei tämä seuraa välttämättömästi kodin ulkopuolisesta toiminnasta,\nvastasi Maria innostuneena. -- Todellisen naisen tulee voida\ntyöskennellä satojen miesten keskuudessa kadottamatta hitustakaan\nnaisellisuudestaan. Saat olla varma, että ne, jotka kerran ovat\nnaisellisia, ovat sitä missä olosuhteissa hyvänsä. Miehet eivät ole\nniinkään väärässä ollessaan hyväksymättä naisemansipatsioonia. Monet\nnaiset ovat vahingoittaneet asiaamme ja häväisseet sukupuoltamme\nliiallisella pintapuolisuudella, pikkumaisuudella, turhamaisuudella,\nja mielistelyllä. Mutta annettakoon meidän enemmän valistua ja\nennen kaikkea -- vaikuttakoon todellinen uskonnollisuus määräävästi\nhenkemme toimintaan, silloin tulevat jalot, lämminsydämmiset naiset\nsaamaan suuria aikaan sen kautta ollenkaan kadottamatta sitä\nhienotunteisuutta ja naisellista puhtautta, jonka tulee ilmetä meidän\nsukupuolessamme.\n\n-- Mutta eikö sinusta olisi onnellisinta, jos kaikki naiset\njoutuisivat naimisiin.\n\n-- En tiedä varmasti. Kyllähän se näyttää luonnollisimmalta,\nmutta koska suuri joukko syystä tai toisesta jää naimattomaksi,\ntäytyy uskoa Jumalan asettaneen heille muita tarkoitusperiä.\nVäärin menettelee se tyttö, joka ei muuta ajattele kuin naimisiin\nmenoansa. Hän istuu ja odottelee kosijaa, ja jos sitä ei tule,\non hänen elämänsä mennyttä; hän on kenties kykenemätön vanhoilla\npäivillään mihinkään muuhun toimeen, kun hän oli yksinomaan\naviovaimoksi valmistunut. Ei, ajatukseni on tämä: kehittäköön tyttö\nhenkensä lahjoja ja oppikoon tarvittaissa leipänsäkin ansaitsemaan,\nmutta älköön myöskään laiminlyökö harjaantumista äidin ja emännän\ntehtäviin. Hyvä on, jos hän joutuu naimisiin; mutta jos hän ei\njoudu, niin käyttää hän oppiaan ja taitoaan toisella alalla ja\ntajuten elämänsä tarkoitusperän täyttää hän ilolla ja tyytyväisenä\nvelvollisuutensa. Onnellinen se, joka on saanut seurata luontaisia\ntaipumuksiaan ja joka elämänsä ehtoolla taakseen katsahtaen saattaa\nnöyränä sanoa: olen tehnyt voitavani, ilman Jumalan apua en olisi\nmitään voinut.\n\n\n\n"]