[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgVr3rCcIdxViWTNMiyDLot9sz9JqemvrkcGhsSW8mRI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1642,"Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa I: Kuningas Jumalan armosta","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1642-blink-carl-kustaa-ii-aadolf-ja-hanen-aikalaisensa-i","1642__Blink_Carl__Kustaa_II_Aadolf_ja_hänen_aikalaisensa_I",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1891,1913,58124,397669,false,55884,[24,25,26],"Gustav II Adolf, King of Sweden, 1594-1632 -- Fiction","Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Historical Novels","Romance","\"Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaishensa I: Kuningas Jumalan armosta\" by Stjernström is a historical-romantic account written in the early 20th century. The narrative focuses on the troubled times and notable figures surrounding the reign of King Gustav II Adolf of Sweden, illustrating the political and personal challenges faced in the monarchy. The opening portion suggests a blend of historical events with personal intertwining, as it introduces characters such as Queen Christina and Prince Johan, hinting at themes of duty, power, and love.  At the start of the story, the atmosphere in Nyköping Castle is solemn, as Queen Christina mourns in black, surrounded by weeping ladies-in-waiting and family members. Young Ebba Brahe is introduced as a character caught in the weight of her courtly duties and personal losses, while the prince and his younger brother grapple with their futures amid impending war and political strife. The dialogue hints at the looming conflicts that will arise, both nationally and personally, as rival claims to the throne and the intricacies of courtly relationships unfold, setting the stage for a tale deeply rooted in historical drama and romantic entanglements. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Soini, Lauri",255,"Historiallinen romaani kuvaa Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin hallituskauden alkua ja hovielämää 1600-luvun taitteessa. Teos seuraa nuoren kuninkaan kasvua hallitsijaksi sekä Nyköpingin linnan tapahtumia ja hovineito Ebba Brahen elämää.","Carl Blinkin 'Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa I' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1642. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUSTAA II AADOLF JA HÄNEN AIKALAISENSA I: KUNINGAS JUMALAN ARMOSTA\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Uusi aika.\n 2. Kuningas.\n 3. Kun väkivalta raivoaa.\n 4. Kuinka kahdesta tuli yksi.\n 5. Häät.\n 6. Nuoruudenunelma.\n 7. Itärajoilla.\n 8. Käärme.\n 9. Pahan voitto.\n10. Kuningaskruunu.\n11. Selkkauksia.\n12. Sen täytyi tulla.\n13. Kuninkaalliset häät.\n14. Uusia taisteluita.\n15. Uusia sotatoimia.\n16. Luja tahto voittaa.\n17. Laajemmille tanterille.\n\n\n\n\n1.\n\nUUSI AIKA.\n\n\nVuoden 1611 viime kuukausina tuntui Nyköpingin linna avoimelta\nhaudalta. Kaikki oli mustissaan, portaista ja porstuista linnan\nsisäsuojiin.\n\nPerähuoneessa istui kuningatar Kristina mustissa leskihunnuissaan,\näänetönnä ja liikkumatonna. Hänen rinnallaan istuivat, kalpeina ja\nitkuissaan, prinsessa Katarina oikealla ja Maria Elisabet vasemmalla.\nVanhemman kasvot kuvastivat hiljaista alistumista, nuoremman sitä\nvastoin saattoi havaita olevan levottomalla ja tyytymättömällä\ntuulella, joka ilmeni kärsimättömissä liikkeissä ja kiihkeissä\nhuokauksissa.\n\nViereisessä huoneessa olivat koolla, hovimestarittaren valvonnan\nalaisina, kaikki hovin naiset, vanhemmat ja nuoremmat.\n\nTäälläkin täytyi olla aivan hiljaa. Jos kuitenkin väliin tapahtui,\nettä nuoret kuiskailivat keskenään, luotiin heihin nuhtelevia,\nankaroita katseita.\n\nUusi tulokas heidän joukossaan oli nuori Ebba Brahe, valtakunnan\ndrotsin, Magnus kreivin tytär. Hänen rouva äitinsä, Brita\nLejonhufvud, oli ollut Kristina kuningattaren suuressa suosiossa ja\nkuolinvuoteellaan uskonut ainoan tyttärensä kuningattaren hoitoon.\n\nSeitsemäntoista vuotias neitsyt oli täällä ankarassa ja vakavassa\nkoulussa. Mutta hänellä oli taipuvainen ja arkamielinen luonne, ja\nhän taipui sentähden nöyrästi valtiattarensa käskyihin.\n\nNuori Ebba oli kaksi vuotta sitten kadottanut isoäitinsä ja nyt\nmuutamia kuukausia sitten äitinsä. Ihmekö silloin, että hän heitä\najatellessaan sulikin kyyneliin, nyt kun hänen oli istuttava\nsuremassa kuningasta.\n\nVahakynttiläin kajo valaisi tätä kaikin puolin surunsävyistä kuvaa.\nJa niin täytyi heidän istua täällä, näiden surevain naisten,\näänettöminä ja liikkumattomina, päivältä päivään, vailla vaihtelua,\nuseita kuukausia.\n\nKuninkaan entisessä huoneessa ovat myös kaikki huonekalut verhotut\nmustiin, mutta sinne pääsee toki päivänvaloa ainakin muutamista\nikkunoista.\n\nTäällä tapaamme kruununprinssin ja hänen nuoremman veljensä ynnä\nJuhana herttuan, kaikki surupuvuissaan.\n\nPaitsi näitä ovat samassa huoneessa ensiksikin valtakunnan drotsi,\nkreivi Magnus Brahe, kuningashuoneen uskollinen ystävä, sitten\nrahainvartia Seved Ribbing, amiraali Yrjänä Gyllenstjerna, herra\nJuhana Skytte, kruununprinssin ystävä ja neuvonantaja, herra Niilo\nBjelke, Hannu Eerikinpoika Ulfsparre ja ennen kaikkia Akseli\nOxenstjerna.\n\nKaikki nämä, paitsi Juhana Skytteä, oli kuningasvainajan\ntestamentissa asetettu valtakunnan hallituksen etunenään\nkuningattaren ja Juhana herttuan rinnalle.\n\nSyvää vakavuutta kuvastuivat näiden miesten kasvot, mutta eivät\nheidän ajatuksensa olleet kiintyneet manalle menneeseen. Maan\nhuolestuttava asema se veti ryppyyn jokaisen otsan ja täytti\nlevottomuudella jokaisen rinnan.\n\n\"On kyllä totta\", sanoi Akseli Oxenstjerna, \"että meillä nykyään on\naselepo Puolan kanssa, mutta se ei estä sotaa minä päivänä tahansa\nleimahtamasta uudestaan ilmiliekkiin.\"\n\n\"Jollei valtakunnan sotavoima olisi sidottu Venäjään, niin Jaakko\nja Evert Horn pitäisivät kyllä puolensa heitä vastaan\", puuttui\nNiilo Bjelke puheeseen. \"Nyt tällään ollen saamme kiittää Jumalaa,\njolleivät he käytä tilaisuutta ja ala hävittää ja polttaa.\"\n\n\"Meidän täytyy muistaa\", jatkoi Akseli herra, \"että Sigismund katsoo\nolevansa Ruotsin laillinen kuningas ja että koko katolinen maailma\ntunnustaa hänet siksi. Meillä ei ole sentähden syytä hämmästyä, jos\nhän näiden suurvaltojen, erittäinkin Espanjan kannatuksella koettaa\npäästä oikeuksiinsa sinä hetkenä, jolloin pelätty protestanttinen\nvastustaja on poissa.\"\n\nKukaan ei vastannut, uhkaava mahdollisuus oli selvä kaikille.\n\nAkseli Oxenstjerna heitti nopean katseen prinsseihin. Juhana herttua\ntuijotti kalpeana ja neuvotonna häneen. Mutta Kustaa Aadolfin silmät\nloistivat, ja melkein huomaamattaan silitteli hän nuoremman veljensä\npäätä.\n\n\"Minusta\", virkkoi herra Seved Ribbing, \"ei ole taulua maalattava\nliian mustaksi.\"\n\n\"Minun mielestäni on katsottava vaaraa niin suoraan silmiin kuin\nsuinkin\", puuskahti kruununprinssi. \"Olivatpa vaarat kuinka suuret\ntahansa, voimme ne kyllä voittaa Jumalan ja uskollisten alamaisten\navulla.\"\n\nKustaa kohtasi Akseli Oxenstjernan katseen ja punastui.\n\n\"Teidän korkeutenne puhuu kuten sopii Ruotsin tulevan kuninkaan\",\nsanoi tämä.\n\n\"Juhana herttua on valtaistuinta lähinnä!\"\n\nKaikkien silmät kiintyivät tähän.\n\nJuhana näytti joutuvan hämilleen, mutta rohkaisi luontonsa ja\nsanoi: \"On totta, että viime aikoina olen kuullut paljon puhuttavan\noikeuksistani ja muutamia kertoja ajatellut itsekin, että kruunun\navulla kenties saisin mitä enimmän ikävöin. Mutta se, mitä nyt\nkuulen puhuttavan kaikista meitä uhkaavista vaaroista, kehoittaa\najattelemaan tarkoin.\"\n\n\"Meillä on sota maan rajojen sisälläkin\", puuskahti Yrjänä\nGyllenstjerna. \"On kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta\nTanskan kanssa.\"\n\n\"Jolla kovaksi onneksi on käsissään muuan niistä linnoituksista,\njotka ovat valtakunnan avaimet\", lisäsi Gyllenstjerna.\n\n\"Olen samaa mieltä kuin hänen korkeutensakin, että tautia\nparantaakseen on ensin tunnettava se\", lausui jälleen Akseli\nherra kumartaen kruununprinssille. \"Kaikkialla maassa kuohuvat\nmielet levottomina, ja siitä, vaikkei se koituisikaan suorastaan\nvihollisillemme hyödyksi, on suurta vahinkoa itsellemme. Luulen, että\nsyynä siihen on suuri köyhyys, mutta se on kuitenkin luonnollinen\nseuraus edellisistä kansalaiskahakoista ja alituisista sodista.\"\n\n\"Minusta näyttää vanha itsepäisyys pyrkivän jälleen valloilleen\",\nsanoi Ulfsparre. \"Kuinka kävikään Taalainmaassa ja Norrlannissa,\nkun talonpoikia nostatettiin Norjaa vastaan? Eivätkö he suorastaan\nkieltäytyneet lähtemästä yli rajan ja uhkailleet hallitusta ja\nvirkamiehiä.\"\n\n\"Heidän tyytymättömyytensä ei ollut aiheeton\", puuttui puheeseen\nJuhana Skytte, joka tähän asti oli ollut äänetönnä kuulijana.\n\"Pestatut ulkomaiset palkkajoukot elämöivät kuin vihollismaassa,\npikemmin paholaisten kuin ihmisten tavoin.\"\n\n\"Talonpojat korvasivat vahinkonsa ryntäämällä aatelistoa vastaan ja\nryöstämällä heidän kartanonsa\", vastasi Akseli herra.\n\n\"Monet meillä on vaikeudet voitettavina\", sanoi Yrjänä Gyllenstjerna\nvälittäen. \"On vain kysymys siitä, mihin on ensiksi ryhdyttävä.\"\n\n\"Valtakunnan hallituksessa emme suinkaan voi pitää yllä lujuutta,\njollei ole kuningasta\", vastasi Akseli herra ja kääntyi Seved\nRibbingiin.\n\nKustaa Aadolf ja Juhana herttua olivat sillä välin hiljaa\nkeskustelleet. Edellinen meni nyt entisen opettajansa luo, kun taasen\nYrjänä Gyllenstjerna riensi herttuan luo, joka seisoi ikkunan ääressä\nja piirteli kirjaimia huuruiseen ruutuun.\n\n\"Teidän korkeutenne\", kuiskasi hän. \"Ruotsin tulevaisuus on tällä\nhetkellä riippuvainen teistä.\"\n\nJuhana oli ilmeisesti kiihdyksissään. Monet kerrat oli kuiskittu\nhänen korvaansa, että hänellä oli suurin oikeus Ruotsin kruunuun,\nja äsken oli Kustaa Aadolf itse muistuttanut hänelle siitä. Mutta\ntämän sanat olivat sulattaneet pois heräävän uhman. Nyt nosti se\njälleen päätään, hän seisoi kahden vaiheella ja vastasi kiihkeästi\nGyllenstjernan sanoihin.\n\n\"Autuaan kuningasvainajan tahto oli, ettei Kustaata kruunattaisi\nkuninkaaksi ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta,\nja että minulla olisi istuin ja ääni neuvostossa aina hänen\nneljännenkolmatta ikävuotensa päättymiseen...\" Ääni vapisi\nliikutuksesta.\n\n\"Tahtooko teidän korkeutenne sillä välin ottaa niskoilleen\nmääräysoikeuden valtakunnan asioissa?\"\n\nJuhana punastui. \"Kuningattarella ja holhoojahallituksella on yhtä\npaljon sanottavaa...\"\n\n\"Mutta näiden kaikkien ajatus on, että nykyisissä huolestuttavissa\nolosuhteissa täytyy yhden seista yksin eturinnassa ja kantaa vastuu.\"\n\nHerttua kääntyi pois. Yrjänä Gyllenstjerna lisäsi: \"ymmärrän, että\nkruunun loiste houkuttelee.\"\n\n\"Ei toki, ei se... se on jokin muu...\"\n\n\"Josta teidän korkeutenne on varma, että se seuraisi mukana?\"\n\n\"Jos olisin varma siitä, en epäröisi hetkeäkään\", puuskahti prinssi\nvilkkaasti. \"Mutta minä hankin, minun täytyy hankkia varmuus...\"\nlisäsi hän kääntyen pois. \"Mistähän kruununprinssi ja valtaneuvokset\npuhuvat.\"\n\n\"En tiedä, mutta keskustelu näyttää olevan yleinen. Eikö teidän\nkorkeutenne suvaitse mennä lähemmäksi.\"\n\n\"Kuningas voitti ankaruudella vastustajansa\", jatkoi Skytte. \"Pelko\non ainoa mahti, jonka edessä aatelisto taipuu.\"\n\n\"Minä puolestani luulen, että toisissa olosuhteissa olisi ankaruus\nvaihtunut lempeydeksi\", vastasi Oxenstjerna. \"Sateen jälkeen antaa\nJumala päivän paistaa.\"\n\n\"Ja silloin kaikki rikkaruoho kasvaa ja rehoittaa.\"\n\n\"Tosin, mutta hyvä vilja myös! Anteeksi rikkoneille ja niille, jotka\nkärsivät rangaistusta heidän tähtensä, sääliä onnettomille, jotka\nkenties syyttömästi ovat joutuneet hätään! Se on varmaankin Jumalalle\notollista.\"\n\n\"Minusta olet ehdottomasti oikeassa\", puuskahti Kustaa innoissaan.\n\"Sano minulle, puhutko yleensä vai tarkoitatko jotakin erityistä.\"\n\n\"Tarkoitan yleensä ja erittäin, teidän korkeutenne.\"\n\n\"Enkös jo arvannut! Ketä erittäin tarkoitat?\"\n\n\"Klaus Bjelke oli kerran Ruotsin rikkain mies. Ja hänen hallussaan\noli korkeita kunniasijoja. Mutta hän oli heikko ja selkärangaton,\notti osaa puolalaisten juonitteluihin. Hän ansaitsi rangaistuksen,\nettä hänet karkoitettiin maasta, ja hän menetti omaisuutensa.\nMutta hänellä on neljä turvatonta tytärtä, jotka ovat pyytäneet\näidinperintöään. Herra Bjelken emäntä ei ole ottanut osaa\njuonitteluihin, mutta siitä huolimatta heidän rukoukseensa\nvastattiin ankarin sanoin, ja neljä tytärtä, jotka olivat kasvaneet\nyltäkylläisyydessä, ovat nyt joutumaisillaan hätään ja kurjuuteen.\"\n\n\"Ei, se ei suinkaan saa tapahtua\", puuskahti Kustaa innoissaan. \"On\nselvää, että asia on esitetty väärin autuaalle kuninkaalle, ja täytän\nvain hänen tahtonsa koettaessani korjata vääryyttä, joka on tehty\nhänen hallituksensa aikana.\"\n\nKaikki läsnäolevat valtaneuvokset ilmaisivat hyväksymisensä,\nSkyttekään ei väittänyt mitään vastaan, mutta näytti tyytymättömältä.\n\n\"Eikö asia ole esiteltävä?\" kysyi Juhana herttua, joka tahtoi sanoa\nsanansa hänkin.\n\n\"Tietysti, ja olen vakuutettu, että silloin puolustat ehdotustani\",\nsanoi Kustaa vilkkaasti ja kääntyi serkkuunsa.\n\n\"Se ei tarvinne ketään muuta puolustajaa kuin valtaneuvos\nOxenstjernan\", vastasi Juhana ja kääntyi tämän puoleen ikäänkuin\nkysyen hänen mielipidettään.\n\nOxenstjerna käytti tilaisuutta esittääkseen hänelle Ruotsin vaikean\naseman ja suuren vastuun, mikä sälytettiin sen hartioille, jonka\nraskaana tehtävänä oli maan puolustaminen ulkonaisia vihollisia\nvastaan, sillä katolilaisten tukemana ei varsinkaan Sigismund koskaan\nlakkaisi tavoittelemasta Ruotsin kruunua. \"Mutta otaksuen\", jatkoi\nhän, että tuleva kuningas Herran avulla pystyisikin voittamaan\nvihollisensa, niin mikä jättiläistyö häntä sitten odottikaan, sillä\nkaikkihan, Jumala paratkoon, oli maassa vasta tekeillä. Kustaa Vaasa\nrepi pois vanhan hapatuksen, hän kylvi uuden siemenen, mutta vasta\nKaarle IX antoi sille ruokkoa ja hoitoa; hänen seuraajansa asia on\nsaattaa suuri työ lopulliseen täytäntöön.\n\nVäri vaihteli Juhanan poskilla. Hän ei näyttänyt tietävän mitä oli\nsanottava.\n\nSillä välin keskusteli Kustaa Aadolf Juhana Skytten kanssa. \"Mikä,\nJuhana ystäväni, tekee sinut tyytymättömäksi?\" kysyi hän.\n\n\"Pelkään teidän korkeutenne liian suuren lempeyden seurauksia.\nAjatelkaahan, että teidän autuas isävainajanne perusti valtansa juuri\nvarsinaiseen kansaan.\"\n\n\"Hänellä oli syytä tyytymättömyyteen, minulla ei ole mitään\nsellaista; sallikaa minun koettaa eikö rakkaudella ja luottamuksella\nvoi voittaa ihmisiä!\"\n\n\"Jumala siunatkoon teidän korkeuttanne, mutta minä pelkään, ettei se\ntule onnistumaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuiden läsnäolevain poistuttua keskusteli Akseli herra Yrjänä\nGyllenstjernan kanssa. \"Olen tehnyt mitä olen voinut viedäkseni\nherttualta halun kruunuun\", sanoi jälkimäinen. \"Mutta en saa häntä\npuhumaan suutansa puhtaaksi. Kenties ovat syynä taloudelliset\nhuolet, Itä-Göötanmaa ei riitä, hän on auttamaton tuhlari, ja hänen\nseurueensa noudattaa esimerkkiä.\"\n\n\"Saadaksemme kuninkaanvaalin menemään yleisen toivomuksen mukaan\ntäytyy meidän suostua niin paljoon kuin suinkin\", sanoi Oxenstjerna.\n\nYrjänä Gyllenstjerna pudisti päätänsä. \"Tavallisesti prinssi\nluottaa minuun, mutta nyt ei hän tahdo sanoa mitään. Kenties häntä\nhuolestuttaa avioliittonsa, leskikuningatar pitää kiirettä.\"\n\n\"Prinssi kenties haluaa niin itsekin.\"\n\n\"En ole varma siitä. Mutta tiedän hyvin, että hän on rajattomasti\nuskollinen kruununprinssiä kohtaan ja pelkää joutua suurempaan\nvastuunalaisuuteen.\"\n\n\"Sanon hänelle miten onnelliseksi ihminen tuntee itsensä rakastetun\npuolison rinnalla\", vastasi Oxenstjerna hymyillen.\n\n\"Rakastetun, niin, siitäpä juuri riippuu kaikki! Kuitenkin koetan\nvielä kerran saada hänet puhumaan.\"\n\n\"Kiitos, tiedän, että käytätte vaikutusvaltaanne niin hänen kuin\nyleiseksikin hyväksi.\"\n\nHe erosivat vaihdettuaan lujan kädenlyönnin, heitä molempia odottivat\ntärkeät tehtävät.\n\nEi ollut helppoa päästä yksityisesti leskikuningattaren puheille. Hän\notti tosin osaa holhoojahallituksen neuvotteluihin ja lausui sangen\nvarmoja mielipiteitä esilletulevissa kysymyksissä. Mutta sillä välin\noli tarkoin juhlameno-ohjeita noudattaen istuttava suremassa.\n\nValtaneuvoksen pyyntöön päästä yksityisesti hänen puheilleen\nvastattiin sentähden kieltäen. Mutta kun hän lähetti sanan, että\nasia oli mitä tärkein ja että lykkääminen saattoi koitua vahingoksi,\nsaatiin sureva leski vihdoin taivutetuksi suostumaan ja häntä\npyydettiin tulemaan jo samana iltana.\n\n\"Minua kummastuttaa\", olivat hänen ensimäiset sanansa Oxenstjernalle,\n\"ettette voi yhtä hyvin esittää sanottavaanne valtiokokoukselle.\"\n\n\"Se ei käy päinsä. Sillä ensiksikin vaaditaan siihen teidän\nmajesteettinne suostumus ja toisekseen on se teidän armonne\nesiteltävä neuvostossa.\"\n\nKristina heitti häneen kummastelevan ja epäluuloisen katseen.\n\"Antaahan kuulua!\" sanoi hän kylmästi.\n\n\"Maan asema on sellainen, että sitä uhkaavat suurimmat vaarat, jollei\nmeillä ole kuningasta.\"\n\n\"Kruununprinssi on äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja autuaan\npuolisoni tahdon mukaan on hänet kruunattava kuninkaaksi vasta\nkahdeksantoista vuotta täytettyään.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta ajatelkaa, teidän majesteettinne, että olemme\nvihollisten ympäröimät. Ainoastaan täysivaltainen kuningas voi ottaa\nkannettavakseen vastuun, joka sisältyy voimakkaaseen puolustukseen.\"\n\nKristina epäröi. \"Mitä muut neuvosherrat sanovat?\" kysyi hän.\n\n\"Käännyin ensiksi teidän majesteettinne puoleen.\"\n\n\"Miksi niin, herra valtaneuvos?\"\n\n\"Hänen korkeutensa, Juhana prinssi, ei näytä olevan aivan horjumaton\nluopumispäätöksissään.\"\n\n\"Kuka sen on sanonut?\" huudahti Kristina kiihkeästi.\n\n\"Kruunun loiste on kovin houkutteleva. Hänen korkea setänsä myönsi\nhänelle suurimman oikeuden, eikä ole mahdotonta, että jotkut ovat\nneuvoneet häntä peruuttamaan luopumisensa.\"\n\nKristinan poskille hulvahti suuttumuksen puna, mutta hän tyyntyi\npian ja lisäsi: \"Herttualla on sija ja ääni neuvostossa, kunnes\nkruununprinssi täyttää neljäkolmatta vuotta. Minä istun herttuan\nrinnalla ja pidän silmäni auki tästedes kuten tähänkin asti!\"\n\nNäillä sanoin hän nousi ja audienssi oli lopussa.\n\nRaskain mielin palasi Oxenstjerna kotiinsa, jossa häntä odotti nuori,\nsuloinen vaimo ja pieni poika. Mutta eivät edes heidän hyväilynsäkään\nvoineet hälventää pilveä hänen otsaltaan, ja ainoan toivonsa pani\nhän nyt siihen, että Yrjänä Gyllenstjernalla oli suuri vaikutusvalta\nJuhana herttuaan.\n\nSuuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun varhain seuraavana\naamuna kuningattaren henkipaashi saapui tuoden sanan, että hänen\nmajesteettinsa aikoi samana päivänä esittää asian, josta oli puhunut\nherra valtaneuvoksen kanssa. Samalla lähetti kuningatar muutamia\nharvinaisia kukkia rouva Anna Bååtille, valtaneuvoksen jalolle\nrouvalle.\n\nAkseli Oxenstjerna uskoi tuskin silmiään ja korviaan. \"On täytynyt\ntapahtua jotakin\", ajatteli hän. \"Mutta mitä? Ja öiseen aikaan!\"\nHänestä oli se selittämätöntä.\n\n\"Mikä aiheuttaa tämän odottamattoman lahjan?\" kysyi Anna rouva ja\nhengitti ahnaasti kukkien tuoksua.\n\n\"Mikä aiheuttaa kaikki tuulen käänteet?\" kysyi Akseli herra vastaan.\n\"Ne eivät aina tuo meille mitään mieluista mukanaan.\"\n\nArvoituksella oli oma ratkaisunsa.\n\nMelkein samaan aikaan, kun Akseli Oxenstjerna pääsi kuningattaren\npuheille, oli Juhana herttua rientänyt tuttua tietä Katarina\nprinsessan luo.\n\nHänen tarkoituksensa oli oikeastaan yllättää hänet. Mutta\netuhuoneessa kohtasi hän kamarineitsyen, joka hänen kysyttyään,\nottiko prinsessa vastaan, ymmällään tuijottaen sammalsi vain muutamia\nepäselviä sanoja.\n\n\"Tietenkin otat minut vastaan, Katarina\", huusi hän raottaen sen\nhuoneen ovea, missä tiesi Katarinan tavallisesti oleskelevan.\n\n\"Herttua... serkkuni!\" huudahti tämä rientäen vastaan. \"Sepäs vasta\noli yllätys!\"\n\nKiihkeästi tarttui nuori herttua hänen käsiinsä, mutta hänen\nkatseensa kiintyi rakkaihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät hänestä\nkalpeilta ja riutuneilta.\n\nNuoren miehen kädenpuristuskohan se ajoi veret neidon kasvoihin. Hän\nteki heikon yrityksen irtaantuakseen.\n\n\"Juhana, rakas Juhana\", oli kaikki mitä hän sai suustaan, \"miksi olet\ntullut tänne?\"\n\n\"Kysytkö sitä?\" puuskahti Juhana tulisesti. \"Neljääntoista päivään,\npalattuani Nyköpingistä, en ole saanut sinua nähdä kertaakaan... Etkö\nymmärrä, että aivan kuihdun ikävään, että vihaan näitä pakollisia\njuhlamenoja, jotka niin kauan ovat estäneet minua näkemästä sitä\nainoaa, jota maailmassa rakastan.\"\n\nHänen kiihkonpuuskansa tyynnytti ihmeellisesti Katarinaa. \"Tiedäthän,\nettä sellaiset puheet vaivaavat minua\", sanoi hän lempeästi. \"Enkä\nsuinkaan odottanut, että vielä toistaisit niitä, kun kerran -- kun\nkerran kaikki on ratkaistu.\"\n\n\"Ei ole ratkaistu mitään\", keskeytti Juhana kiihkeästi. \"Minun\nkiroukseni on juuri siinä, että olen laillinen kruununperijä enkä ole\nsittenkään, että rakastan erästä naista, mutta kurjat valtiolliset\nsyyt pakoittavat -- ei, se ei ole oikea sana -- houkuttelevat minut\nheikosta myöntyväisyydestä naimaan toisen, joka ei rakasta minua ja\njota en koskaan tule rakastamaan.\"\n\n\"Mikään ei estä teidän korkeuttanne katkaisemasta suhteitaan\nsisareeni\", vastasi Katarina loukatun arvokkuudella ja kalpeana.\n\n\"Ymmärrät minut väärin nyt kuten aina\", puuskahti herttua vaikeroivin\näänin. \"Älä hylkää minua, Kätchen, olen tullut tänne laskeakseni oman\nja, voin kai hyvin sanoa, kaikkien meidän kohtalomme sinun käsiisi.\nÄlä karkoita minua pois! Olen itsekseni luvannut alistua sinun\npäätökseesi ja\", hän lisäsi katkerasti, \"tiedän etukäteen, millainen\nse on oleva. Mutta ensin on sinun kuultava minua. Tahdon, että\nkatsot sydämeeni, ja se on kokonaan avoinna edessäsi. Ja vaikkapa\nedelleenkin kieltäytyisit tekemästä minua onnellisimmaksi ihmiseksi\nmaailmassa, niin tahdon ainakin, että tunnet sääliä minua kohtaan!\"\nHän peitti silmänsä käsillään ja puhkesi kyyneliin.\n\n\"Juhana, veljeni, voitko epäillä lujaa ystävyyttäni! Puhu, kerro\nminulle kaikki huolesi, ken tietää, enkö voi löytää niille parannusta\nnyt kuten muinaisinakin päivinä\", lisäsi hän koettaen leikitellä.\n\n\"Juuri menneiden aikojen muisto minua sekä kiusaa että ilahuttaa.\"\n\n\"Kuinka tarkoitat?\"\n\n\"Anna minun istua tähän jalkoihisi ja pidellä kättäsi, niin sanon\nsinulle sen.\"\n\nKatarina ei uskaltanut kieltää, ja Juhana aloitti kertomuksensa.\n\n\"Tiedäthän hyvin, että olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan\ntaaksepäin. Kun kukaan muu ei voinut vaikuttaa minuun mitään, kuulin\nja tottelin sinun kehoituksiasi -- en muista tuolta onnelliselta\najalta ainoaakaan tapausta, jossa sinä et olisi ollut mukana ja\ntähtenä tuikkinut valoa ja iloa kaikkialle... Tuli sitten aika,\njolloin väikyin epätoivon ja rajattoman riemun vaiheella, aika,\njolloin aloin käsittää tunteideni laadun sinua kohtaan. Etkö muista\nepätoivoani, kun luulin, että sinut aiottiin naittaa pois! Ainoastaan\nsinun omat vakuutuksesi saattoivat minut tyynnyttää, ja minä olin\nsinulle siitä niin kiitollinen ja niin onnellinen saadessani olla\nlähelläsi, että tahdoin kaikkea mitä sinäkin; katse silmiisi sanoi\nminulle oliko minun tehtävä niin vai näin, onneni, koko elämäni\nkohtalon olin pannut sinun käsiisi, sinä ymmärsit minua paremmin\nmiten oli paras...\"\n\n\"Ja niin suuren vastuun sälytit minun kannettavakseni\", puuskahti\nKatarina, joka tuskin saattoi hillitä liikutustaan.\n\n\"En syytä sinua, Kätchen, sanon vain miten oli\", vastasi Juhana.\n\"Kuule nyt edelleen. Olin tullut Itä-Göötanmaan herttuaksi ja\nmuutin sinne, sillä minun oli poistuttava läheisyydestäsi, koska\nolin kihlautunut sisaresi kanssa... Herrani keksivät kaikkea\nmahdollista minua huvittaakseen, mutta minua ei ilahuttanut mikään,\nei miellyttänyt mikään, ja minä tunsin tyhjyyttä, jota ei kukaan\nvoinut täyttää. Rahoja en osaa hoitaa, eivätkä ne kuunaan riitä\nmihinkään. Silloin kuiskasi käärme korvaani: Ruotsissa on monta\nlääniä, ja kuninkaana voisit veroittaa niitä kaikkia. Se ajatus\nkasvoi ja herätti monia muita samansuuntaisia. -- Kuningas voi\nmennä naimisiin kenen kanssa tahtoo, ja jos sinä olisit puolisoni,\ntulisin miksi vain tahtoisit... Oi, Kätchen, Kätchen!\" Hän painoi\nhänen kättään vasten poveaan. \"Tiedät, että olen maan oikea,\nlaillinen kuningas, sano, että minun on otettava kruununi, Kustaa\nsaa tulla hallituskumppanikseni, hän saa kernaasti hallita maata ja\nvaltakuntaa, kunhan sinä vain olet minun, minun!\"\n\nHän tahtoi vetää Katarinan syliinsä, mutta kohtasi niin kylmän ja\ntorjuvan katseen, että kääntyi pois.\n\n\"Olen pahoillani, että teidän korkeutenne on joutunut tekemisiin\nniin kelvottomain neuvonantajain kanssa\", virkkoi Katarina. \"Mutta\nniin tavallisesti käy, jolleivät ruhtinaat itse voi eroittaa oikeaa\nväärästä. Autuas isävainajani on opettanut minulle, että kuninkaat\novat kansaa varten, mutta teidän korkeutenne neuvonantajat ovat\nolleet sitä mieltä, että kansat ovat kuninkaita tai oikeastaan\nhänen kätyreitään ja imartelijoitaan varten, jotka käyttävät hänen\nvirheitään ja heikkouksiaan hyväkseen.\"\n\nHän olisi voinut jatkaa kuinka kauan tahansa toisen häntä\nkeskeyttämättä. Mutta nähdessään Juhanan samalla kertaa hervottoman\nja kiihtyneen ulkonäön suli hänen harminsa ja suuttumuksensa\nmitä hellimpään osanottoon, ja hän huudahti: \"Juhana, veljeni,\nnuoruuteni rakkain ystävä, ovatko he onnistuneet eksyttämään sydämesi\nvelvollisuuden tieltä!\"\n\nJuhana seisoi selin, mutta Katarina näki, että hän vapisi\nliikutuksesta.\n\nSilloin meni Katarina vuorostaan hänen luoksensa ja sanoi hiljaa:\n\"Karkoitatko sinä minut pois?\"\n\nNuori mies tahtoi langeta hänen jalkoihinsa, mutta hän sulki hänet\nsyliinsä ja sanoi: \"Tiesin kyllä, ettei mikään maailmassa voisi\neroittaa meitä toisistamme.\"\n\nNiin pani Kati Juhanan istumaan viereensä ja puhui, kuinka\nihmisillä heidän asemassaan ei milloinkaan ollut oikeutta määrätä\nitsestään. \"Jos meidät on asetettu toisten yläpuolelle, on meidän\nvelvollisuutemme uhrata omat etumme edistääksemme toisten hyvää\",\nsanoi hän.\n\nJuhana kuunteli kuten muinen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän\nsanoi ymmärtävänsä, että Kustaa Aadolf oli paras kuningas minkä\nRuotsi saattoi saada ja ettei hän suinkaan tahtonut seista Ruotsin\nonnen tiellä.\n\n\"Tiesin kyllä, että se oli sinun oikea ajatuksesi\", sanoi Kati\niloisena.\n\n\"Onhan se, mutta -- on vielä toinen asia...\"\n\n\"Se on sinun uskottava minulle.\"\n\n\"Minä en -- kovaksi onneksi voi hoitaa taloudellisia asioitani.\"\n\n\"Onko sinulla velkoja?\"\n\n\"Luulenpa melkein... niin, oikeastaan... niitä on paljo ja suuriakin.\"\n\n\"Kuinka suuria?\"\n\n\"Sitä en tiedä, en ole koskaan kysynyt.\"\n\n\"Sinun täytyy turvautua johonkin holhoojista.\"\n\n\"Yrjänä Gyllenstjernaan?\"\n\n\"Niin, hän kyllä keksii keinon.\"\n\n\"Etkö ole enää minulle vihainen?\"\n\n\"En, sillä olen varma siitä, ettet enää tästedes kuuntele huonoja\nneuvonantajia.\"\n\n\"He ovat sanoneet minulle, ettei minun ole mentävä naimisiin Maria\nElisabetin kanssa.\"\n\n\"Niin, jollet ole mieltynyt häneen!\"\n\n\"Olen luvannut mennä, eikä ole miehekästä syödä sanaansa. Mitä muuten\ntekee, kenen nain, kun en kuitenkaan saa sitä, jota rakastan.\"\n\n\"Minä kysyn kuningattarelta, ettekö tällaikaakin saisi jonkun kerran\ntavata toisianne.\"\n\nPrinsessa sanoi hyvästit serkulleen, joka oli jälleen hänen\nuskollinen, tottelevainen Juhanansa. Mutta sinä yönä ei Kätchen\nnukkunut silmäntäyttäkään. Hän rukoili palavasti, että Jumala\njohdattaisi häntä tiellään, hän itse ei tiennyt mikä oli oikein mikä\nväärin.\n\nSamana iltana kerrottiin kuningattarelle, että Juhana herttua oli\nsyöksähtänyt Katarina prinsessan luo, että he olivat olleet kahden\nkesken kokonaisen tunnin ja lopuksi eronneet toisistaan monin\nystävällisin sanoin.\n\nEmme tiedä edistikö tämä tieto kuningattaren unta. Mutta on jo ennen\nmainittu, että seuraavana aamuna lähetettiin henkipaashi Akseli\nOxenstjernan luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kokoontui valtioviisas neuvosto, ja kuningatar ja\nJuhana herttua olivat läsnä kuten tavallisesti.\n\nKorkea rouva näytti jossain määrin hermostuneelta ja levottomalta,\njollaista hänestä ei ollut koskaan ennen havaittu; vähänväliä etsi\nhänen katseensa herttuaa, joka näytti tyynemmältä kuin tavallisesti.\n\nKun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, sai kuningatar sanoiksi\nja lausui hillityllä liikutuksella, ettei hän katsonut pystyvänsä\nkantamaan sitä suurta vastuuta, joka hänellä oli poikansa holhoojana.\nJa koska hän oli vakuutettu, että olisi maalle ja valtakunnalle\nonnellisinta, jos kuninkaanvaali tapahtuisi mitä pikimmin, niin\ntahtoi hän kysyä, mitä mieltä läsnäolijat olivat asiasta.\n\nKaikki olivat samaa mieltä, ja Akseli Oxenstjerna esitti, että heti\nannettaisiin valtiopäiväkutsumus.\n\nSe tapahtuikin leskikuningattaren ja Juhana herttuan nimessä ja\nvaltiopäivät määrättiin alkavaksi joulukuun 1 päivänä 1611.\n\nTurhaan tähysteli ankara rouva, eikö hänen tytärpuolensa kasvoissa\nnäkyisi tyytymättömyyden merkkejä. Katarina näytti päinvastoin\niloitsevan siitä, mitä oli tapahtunut, ja kuitenkin oli hän\nilmeisesti entistä tuttavallisemmissa suhteissa herttuaan.\n\nSaadakseen tilaisuuden tarkastella heitä lähemmin ja myöskin\nsuodakseen omalle tyttärelleen tilaisuuden tavata herttuaa päätti\nkuningatar, että iltaseuroja oli jälleen pidettävä, kuitenkin vain\nhovin läheisimmän seurapiirin kesken. Tietysti illatsuissa tuli\nkysymykseen ainoastaan keskustelu vuoroon hengellisen musiikin kanssa.\n\nKruununprinssi pyysi ja sai äidiltään luvan tuoda mukanaan\nläheisimmän seurapiirinsä. Siihen kuuluivat veljekset Akseli ja\nJuhana Banér, Djurholman herran Kustaa Banérin pojat, samoin Åke\nTott, Katarina Maununtyttären tyttärenpoika, Herman Wrangel, Kustaa\nHorn ja valtaneuvos Oxenstjernan veljet Gabriel ja Pentti, joista\nviimeksi mainittua tavallisesti sanottiin Matka-Pentiksi sen\njohdosta, että hän oli tehnyt monia matkoja Etelä-Europaan ja Aasiaan.\n\nNaisellinen nuoruus ei sekään ollut huonommin edustettu: paitsi\nMagnus Brahen kaunista Ebba tytärtä nähtiin hänen veljensä Abraham\nBrahen tyttäret Ebba, Katarina ja Margareta, jotka kilpailivat\nkauneudessa serkkunsa kanssa. Kuitenkin pidettiin Magnus herran\ntytärtä kauneimpana.\n\nLankeaa luonnostaan, että sellaisessa seurassa, varsinkin kun täällä\noli määrätty, että sai ainoastaan kuiskien keskustella keskenään,\nkeskustelu sai tavallista tuttavallisemman sävyn.\n\nKustaa Aadolf oli jo lapsena ollut paljon yksissä Magnus kreivin\ntyttären kanssa. Minä vuosina, joina he eivät olleet nähneet toisiaan\noli Ebbasta sukeutunut säteilevä kaunotar, ja kaikki ihastuivat hänet\nnähdessään, mutta kainona ja hämmennyksissään koki hän vetäytyä\nihailevia katseita pakoon.\n\nKruununprinssi oli seitsemäntoista vuotias, ja hänen sydämensä\nsykki kauniille tytölle. Mutta hän piti siksi suuressa arvossa\ntätä tunnettaan, ettei ilmaissut sitä kenellekään. Suurimmalla\nvarovaisuudella läheni hän mielitiettyään, ja hän oli onnellinen, jos\ntämä soi hänelle katseenkaan.\n\nLieneekö Juhana herttua hänkin äkkipäätään mielistynyt neitsyeen\nvai huvittiko häntä vain mustasukkaisuuden herättäminen, kaikessa\ntapauksessa hän näytti kovasti ihastuneelta. Mutta hänen\nlähentelemisensä teki odottamattoman vaikutuksen. Kuningatar alkoi\nensin rypistellä kulmiaan, sitten hän kutsui rakkaan sukulaisensa\nrinnalleen istumaan ja puhui hänelle joko valtakunnan tilasta tai\nniistä asioista, jotka oli esitettävä valtiopäiville, niin ettei\nnuori herra päässyt koko iltana erilleen. Tämä ärsytti herttuaa niin,\nettä hän aivan odottamatta palasi ruhtinaskuntaansa ja tuli sieltä\nvain lyhyille vierailuille.\n\nOn luultavaa, että herttuan osoittama välinpitämättömyys herätti\neloon Maria Elisabetin rakkauden, sillä tähän aikaan hän rakasti\ntai ainakin uskoi rakastavansa serkkuaan. Tämän luultu uskottomuus\nherätti hänessä epätoivon puuskia, jolloin Katarina aina kutsuttiin\nsaapuville.\n\nKatarina koetti tyynnyttää häntä järkisyillä, mutta silloin puuskahti\nhän tavallisesti: \"Sinulla on suurempi valta hänen ylitseen kuin\nkenelläkään muulla, mutta sinä käytät sitä vain omaksi eduksesi.\nTiedän kyllä, että tahdot mennä hänen kanssaan naimisiin.\"\n\nTällaisten purkausten jälkeen seurasi uusia itkunpuuskia, jotka eivät\npäättyneet ennenkuin neiti uupui ja nukkui.\n\nSellaisten kohtausten sietäminen vaati Katilta suurta\nkärsivällisyyttä, eikä hän voinut turvautua kehenkään muuhun kuin\nvanhaan ystäväänsä Heidin rouvaan. Tälle hän uskoi surunsa ja\nhuolensa, tämä koettikin parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta\nlopuksi hän ei voinut neuvoa muuta kuin vaikenemaan ja kärsimään.\n\nKatarinan omatunto kielsi häntä edistämästä avioliittoa, joka ei\nkoituisi kummankaan puolison onneksi. Mutta ei hän uskaltanut ryhtyä\nsitä estämäänkään. Hän tiesi, että Juhana aina tulisi olemaan vain\nvälikappaleena toisten käsissä, ja mitä vahinkoa siitä koituisikaan\nmaalle ja valtakunnalle. Mutta hänen koko sieluineen hautoessaan\nnäitä ajatuksia täytyi hänen osoittaa tyyneyttä ja mielenmalttia,\njohon ei suinkaan ollut tottunut.\n\nSamaan aikaan kun kuiskittiin, että molemmat prinssit huokailivat\nsaman kaunottaren tähden, puhuttiin ääneensä, että Ebban, Abraham\nherran tyttären tähden kolme nuorista hoviherroista olivat valmiit\nuhraamaan henkensä ja verensä.\n\nRivin etumaisena oli herra Akseli Banér, joka avomielisellä,\niloisella ja rakastettavalla esiintymisellään oli saavuttanut\nkruununprinssin ja pian koko hovin suosion. Nokkelaa nuorta neitsyttä\nhuvitti sananvaihto hänen kanssaan, kenties senkin tähden, että\nhänen molemmat toiset ihailijansa, Pentti Oxenstjerna ja Åke Tott\nmustankipein katsein tähtäilivät onnellista kilpailijaansa ja\nolisivat mielellään kyydinneet hänet huoneesta pois asettuakseen\nhänen paikalleen kaunottaren rinnalle.\n\nÅke Tott, joka oli yhtä rohkea ja urhea kuin kiihkeä ja\nhurjaluontoinenkin, erittäinkin hautoi sellaisia tuumia päässään.\nPentti Oxenstjerna sitä vastoin koetti kaikissa tilaisuuksissa päästä\nkuvailemaan mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa, lujasti\npäättäneenä, ettei sitten enää antaisi puhevuoroa kenellekään muulle.\n\nKoko hovia huvitti tämä taistelu eikä suinkaan vähimmän Juhana\nBanéria, joka oli iloisin ja kerkeäkielisin kaikista, mutta vielä\narasteleva naisseurassa, vaikkakin naiset häntä suuresti suosivat.\nHänen muhkea vartalonsa ja muotonsa, joka suuresti muistutti\nkruununprinssiä, veti kaikkien katseet puoleensa, mutta hänen\nterävät, läpitunkevat silmänsä ja samoin hänen terävät sanansa\npystyttivät vielä muurin hänen ja kaunotarten välille.\n\nKruununprinssi vei hänet sisarensa, Katarina prinsessan luo. \"Kas,\ntässä on mies, jolta odotan suurtöitä tulevaisuudessa\", sanoi hän.\n\nPrinsessa alkoi heti kysellä Juhana herralta hänen äidistään ja\nsisaristaan, ja oli merkillistä nähdä kuinka katse kirkastui ja\nkuulla kuinka ääni vienoni hänen kertoessaan heistä.\n\n\"Rouva Kristina Sture on vielä yhä perheen ylpeys, häneen me kaikki\nkatsomme rakkaudella ja kunnioituksella\", sanoi hän. \"Kukaan, paitsi\nhänen lapsiaan, ei tiedä mikä lemmekäs äiti ja kasvattajatar hän on\nollut ja todellisina juhlahetkinä pidämme ne hetket, jolloin aika\nantaa myöten käydä hänen luonaan rakkaassa Sundbyssä.\"\n\n\"Teidän vanhin sisarennehan\", huomautti prinsessa, \"on naimisissa\nherra Gabriel Oxenstjernan kanssa, mutta en ole koskaan nähnyt häntä\nhovissa.\"\n\n\"Anna, kuten äitimmekin, hoitaa itse kotinsa eikä hänellä ole aikaa\nlähteä sieltä retkille.\"\n\n\"Ja nuorempi sisarenne?\"\n\n\"Märta on naimisissa herra Lauri Eerikinpoika Sparren kanssa. Hänen\nmonet lapsensa vievät hänen aikansa, ja hänen matkansa rajoittuvat\nvierailuihin Sundbyssä.\"\n\n\"Kuinka onnellisia ne, ketkä saavat niin kauan pitää äitinsä\", sanoi\nKatarina tukehuttaen huokauksen, mutta lisäsi nopeasti: \"Teillä on\nuseita veljiä?\"\n\n\"Vanhin meistä, Svante, on Smålannin ratsuväen everstinä, ja minä\npalvelen vapaaehtoisena hänen komennossaan.\"\n\n\"Olette varmaankin hyvin nuori?\"\n\n\"Yhdeksäntoista, mutta suuri ja voimakas, kuten teidän armonne näkee;\nPietari veljeni on vuotta nuorempi, mutta voin vakuuttaa, että hän on\nkelpo sotamies.\"\n\nKruununprinssi tuli nyt takaisin: \"Oletko kuullut puhuttavan ystäväni\nJuhana Banérin ensi vierailusta hovissa?\" kysyi hän sisareltaan, ja\nkun tämä vastasi kieltäen, jatkoi hän:\n\n\"Isämme piti reippaasta ja vilkkaasta pojasta ja kysyi ottaen hänet\nsyliinsä: 'Etkö tahdo ruveta palvelukseeni ja jäädä hoviin?' Mutta\npikku Juhana katsoi häntä tuikeasti silmiin ja vastasi: 'Piru sinua\npalvelkoon, kun veit isäni hengen!'\"\n\n\"Mitäs kuningas siihen?\" kysyi prinsessa melkein kauhuissaan.\n\n\"Muistan sen aivan hyvin\", vastasi Juhana herra. \"Hän ei sanonut\nmitään eikä näyttänyt vihaiseltakaan, kun päästi minut lattialle.\"\n\n\"Mikä sai teidät unohtamaan ja antamaan anteeksi?\" kysyi prinsessa\nhiljaa liikutuksella, jota hän ei koettanutkaan salata.\n\n\"Äitini, aina vain äitini. 'Isänmaa vaatii sinua', sanoi hän, 'ja\nkaiken yksityisen täytyy väistyä yleisen hyvän tieltä.'\"\n\n\"Ne olivat sanat, joista minun kerran täytyy häntä kiittää\nsuullisesti\", puuskahti kruununprinssi. \"Samoin kuin siitäkin,\nettä olen saanut sinut lahjaksi! Mutta kerro nyt prinsessalle\nikkunaseikkailusi, hän saa sitten sanoa, eikö se käy yksiin\nniiden ihmeellisten tapausten kanssa, joita sanotaan tapahtuneen\naikaisimmassa lapsuudessamme.\"\n\n\"Niin, Hörningsholmassa se tapahtui\", aloitti Juhana herra. \"Lienen\nollut korkeintaan kahden, kolmen vuotias, ja niin tiedän jutusta vain\nmitä olen kuullut kerrottavan. Suuren salin ikkunasta näin, kuinka\nlaiva täysin purjein lasketti Saksaan, jonne lähti suuri joukko\nystäviä ja sukulaisia.\"\n\n\"Kaikki tyyni isäni vihamiehiä\", lisäsi kruununprinssi.\n\nJuhana herra nyökäytti päätään ja jatkoi: \"Silloin lienee minussakin\nherännyt halu purjehtia vieraille maille, ja minä pingotin\ntaskuliinani ikkunanrakoon ja katselin ihastuksissani, kuinka tuuli\ntarttui siihen. Mutta varmaankin olin kurkotellut liian pitkälle,\nkoska putosin ikkunasta maahan. Hoitajatar riensi pelästyksissään\nalas portaita noutamaan luultavasti kuollutta lasta, mutta sekös\nistui vain leikkien pihalla ja vastasi kysyttäessä, että mestari\nJunu, puutarhuri, oli kantanut hänet alas valkoisessa esiliinassaan.\nKuten jo sanoin\", jatkoi Juhana herra, \"en itse muista siitä mitään,\nmutta tämä on antanut aiheen siihen taruun, että valkoinen enkeli oli\npelastanut henkeni.\"\n\n\"Minun silmissäni on se vain merkki, että sinut on suojeltu jotakin\nsuurta varten\", sanoi Kustaa puristaen hänen kättään.\n\nNäitä pieniä illatsuja, niin ankaria sääntöjä kuin niissä\nnoudatettiinkin, kaipasi nuori hovi sentään kovin. Saatiin kuiskailla\nja lörpötellä, ja moni sattumalta singonnut sana antoi seuraavina\nviikkoina paljon tuumittavaa nuorelle parvelle, jonka -- täytyi istua\nsuremassa.\n\nMolemmat serkukset, Ebba Brahet, eivät olleet lainkaan toisiinsa.\nMaunu kreivin tytär oli kuin pelästynyt hirvi, hän ei ollut koskaan\nlausunut itsenäistä sanaa eikä ajatellut itsenäistä ajatusta, muut\najattelivat hänen puolestaan, ja hän taipui vastustelematta heidän\ntahtoonsa.\n\nAbraham kreivin tytär oli luonteeltaan aivan toista maata. Hänellä\noli oma tahtonsa ja hän piti oman päänsä teoissakin ja kerran lausui\nhän serkulleen: \"Jos hänen majesteettinsa kuningatar tahtoisi naittaa\nsinut papukaijalleen, niin sinä varmaan suostuisit.\"\n\n\"Olen vakuutettu, ettei hänen majesteettinsa koskaan vaadi niin\nmahdottomia\", vastasi kaunis neitsyt kalveten.\n\n\"Mutta jos hän tekisi niin, suostuisit sinä pelosta\", väitti toinen.\n\nEnnenkuin Kustaa Aadolf itse, oli nuori parvi keksinyt hänen heräävän\ntaipumuksensa Ebba Braheen, ja heidän keskensä pohdittiin vilkkaasti,\ntiesikö neitsyt siitä mitään vai ei.\n\nUseimmat olivat sitä mieltä, että kun kerran hekin saattoivat nähdä\nsen, oli silloin täytynyt tehdä niin hänenkin, jota se lähinnä koski.\n\n\"Nähdäkseen täytyy avata silmänsä\", virkkoi Ebba serkku. \"Sitä juuri\nei hän ole koskaan tehnyt. Mutta kuinka tahansa, tahdon puhua hänen\nkanssaan asiasta.\"\n\nSe tapahtui jo samana iltana. Ja kaunis tyttö tunnusti kyynelissään,\nettä hän luuli huomanneensa kruununprinssin monta kertaa katselevan\nhäntä.\n\n\"Mistä tiedät sen, ethän kohota silmiäsi koskaan?\" kysyi serkku.\n\n\"En tiedä... kenties täytyy minun kysyä leskikuningattarelta, onko\nminun lähdettävä täältä\", kuiskasi Ebba nyyhkyttäen.\n\n\"Onko prinssi sanonut mitään?\"\n\n\"Ei sanaakaan!\"\n\n\"Älä sitten ole tuhma. Älä ole tietävinäsi mistään, jollet itse tahdo\nlähteä täältä.\"\n\n\"Oi en, tahdon mielelläni jäädä hoviin. Rydboholmassa on niin ikävää.\"\n\n\"Ole vaiti sitten, älä ole näkevinäsi äläkä kuulevinasi, se on minun\nneuvoni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän aikaan saapui Nyköpingiin vanha tuttu, Niilo Stjernsköld.\nHän kunnostautui mainiosti Venäjän sodassa, jossa Ivangorodin\npiirityksessä lopulta tuli sotamarsalkaksi Herman Wrangelin sijaan.\nSiellä sattui kuula hänen oikeaan sääreensä, ja hänen oli pakko\npaneutua sairasvuoteeseen. Sitten otti hän osaa Tanskan sotaan,\nvaikka hänen täytyikin kolmisen vuotta kulkea kainalosauvoilla.\n\nKun Kaarle IX lähti Ryssbyn vallituksilta, määräsi hän Stjernsköldin\nkoko sotaväen päälliköksi. Tämä, joka oli sairas ja toisaalta kärsi\nelin- kuten sotatarpeidenkin puutetta, pyysi heti kuninkaan kuoltua\nhallitukselta eroaan. Ainoastaan mitä hartaimmin rukouksin ja luvaten\npikaista apua saatiin hänet jäämään paikoilleen.\n\nVoudit hankkivat tosiaankin muutamia uusia lippukuntia, ja niillä\nonnistui Stjernsköld lyömään takaisin tuhannen tanskalaisen\nhyökkäyksen.\n\nHänen kokemansa vastoinkäymiset ja häntä persoonallisesti kohdanneet\nonnettomuudet eivät suinkaan olleet synkistäneet hänen iloista,\nreipasta luonnettaan; hän laski leikkiä ja nauroi kuten ennenkin\nja sanoi olevansa esteetön omistamaan rouvasväelle palvontansa,\nkun hänen vaimonsa oli Suomessa eikä muuten tarvinnut pelätä\nettä kukaan ihastuisi raajarikkoon. \"En vastaa siitä, miten voi\nkäydä muutamain vuosien kuluttua\", lisäsi hän, \"kun olen oppinut\ntanssimaan kainalosauvoilla, siitä tulee jotakin niin upi uutta ja\nmielenkiintoista, ettei ainoakaan naissydän voi minua vastustaa.\"\n\nVäliin antoi hän hyviä ja viisaita neuvoja sotapäällystölle ja lupasi\nomistaa kaikki voimansa isänmaan puolustukseen, kunhan hänelle vain\nvahvistettiin omistusoikeus niihin tiluksiin, jotka hän ja hänen\nisänsä olivat saaneet kuningasvainajalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiopäivät oli kuulutettu alkaviksi Nyköpingissä joulukuun 1\npäivänä, mutta aika oli liian lyhyt, eivätkä osanottajat ehtineet\nkaikista valtakunnan kolkista oikeissa ajoin paikalle.\n\nViime hetkessä muistettiin sotapäällystö, ja kiireimmiten lähetettiin\nkutsukirjeet heillekin.\n\nJoulukuun 4 päivänä saapui Juhana herttua suurella upeudella ja\nloistolla Itä-Göötanmaan aateliston ja palvelijain etunenässä.\nSaattueessa laskettiin olevan kaikkiaan kolmisen sataa hevosta.\n\nHän asettui asumaan hänelle vartavasten luovutettuun taloon ja\nkävi ainoastaan leskikuningatarta tervehtimässä, jonka jälkeen hän\netupäässä vietti aikaansa oman hovinsa kesken.\n\nOnneksi saapui ajoissa niin suuri luku valtiopäivämiehiä, että\nvaltiopäivien juhlallinen avaaminen saatettiin määrätä joulukuun 10\npäiväksi.\n\nPäivä aloitettiin kellojen soitolla ja jumalanpalveluksella, jonka\njälkeen osanottajat säädyittäin menivät Nyköpingin linnan suureen\nsaliin.\n\nKun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saapuivat kolme herttuaa,\nJuhana, Kustaa Aadolf ja Kaarle Filip.\n\nEnsiksi mainittu avasi valtiopäivät puhuen syistä, joiden tähden\nsäädyt oli kutsuttu koolle niin vuoden lopulla. Sitten pyysi hän\nheitä seuraavana päivänä yhden aikaan saapumaan raatihuoneelle, jossa\nvaltiopäiväkysymykset heille esitettäisiin. Sen jälkeen kokous hajosi.\n\n\"Etkö tahdo viettää päivää yhdessä meidän kanssamme?\" kysyi Kustaa\npannen kätensä serkkunsa olalle.\n\n\"Enpä luule... kenties tulen illalla\", vastasi tämä ilmeisesti\nhämillään ja kohottamatta katsettaan.\n\nMutta Kustaa tarttui hänen käsivarteensa. \"Minun luokseni ainakin\nvoit tulla hetkeksi\", sanoi hän. Ja herttua seurasi epäröiden.\n\n\"Meitä ei saa häiritä\", kuului käsky kamaripalvelijalle, kun molemmat\nruhtinaat menivät kruununprinssin huoneeseen.\n\nJuhana istuutui ikkunan ääreen ja rummutti ruutuun katsellen ulos\nkadulle.\n\nKustaa katseli häntä hetken, sitten istuutui hän hänen rinnalleen ja\nsanoi: \"Tahdotko kuunnella minua kotvan?\"\n\n\"Mitäs muuta varten olisin tullut tänne?\" kysyi Juhana ja jatkoi\nhuvittavaa rummutustaan.\n\n\"Siitä hetkestä, jolloin ensi kerran sanoit luovuttavasi kruunun\nminulle, olen joka päivä rukoillen Jumalaa koettanut syventyä niihin\nvakaviin velvollisuuksiin, jotka kuninkaalle kuuluvat. Tiedän\nkyllä, että taakka käy raskaaksi, mutta tiedän myös, että Jumala\nvoi antaa minulle voimia sitä kantamaan. Ja rauhan ja itsenäisyyden\npalauttaminen rakkaalle isänmaallemme, kaatuminen sen puolesta tai\neläminen valmistaakseen sille onnea, kaikki tämä näyttää minusta\nniin kauniilta ja ihanalta, ettei minua peloita mikään kieltäymys,\nei mikään työ. Mutta nyt...\" hän epäröi tuokion ja jatkoi sitten\nlempeästi ja melkein rukoillen: \"Juhana, veli... minusta tuntuu\nväliin, kuin epäilisit luopumustasi, sano minulle suoraan, jos teet\nniin, ja minä esitän asian Oxenstjernalle ja muille herroille; heidän\navullaan voit sinäkin hallita maata ja valtakuntaa, mutta sinun\ntäytyy tehdä päätöksesi heti, myöhemmin veisi se vain levottomuuteen\nja selkkauksiin.\"\n\nRummutus oli lakannut, ja Juhanan pää vaipunut käsiin. Nyt hän\nkohotti kyyneleiset kasvonsa ja sanoi liikutettuna: \"Luuletko, etten\nnäe eroitusta välillämme! Sinä olet luotu kuninkaaksi, sanovat\nkaikki, enkä ole koskaan sitä kieltänyt. Mutta sinä et tiedä, kuinka\nminä kärsin mitättömyyteni tähden, se katkeroittaa mieleni, tunnen\nkateutta sinua kohtaan ja olen kyllästynyt itseeni ja koko maailmaan.\"\n\nKustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. \"Sinä olet paljon\nparempi kuin itse luulet\", sanoi hän. \"Sinulta vain puuttuu\ntoimintaa. Mutta sinun on otettava osaa sotaan, se kehoittaa\naatelistoasikin seuraamaan sinua.\"\n\n\"Pelkään, että olen liian laiska.\"\n\n\"Ei hätää, jos vain tahdot.\"\n\n\"Tahdon kyllä, toimettomuus synnyttää pahoja ajatuksia, ja olen\nantanut paholaisen kuiskutella korvaani.\"\n\n\"Pelkään, että se koskee kihlausta sisareni kanssa?\"\n\n\"Luuletko, että hän haluaa purkaa sen?\"\n\n\"En, mutta sinä?\"\n\n\"Kaikki horjuvaisuus on halveksittavaa, ja minä pysyn sanassani...\nEtkö ole nähnyt kuningattaren levottomuutta, kun olen lähennellyt\nhänen kaunista hovineitiään, mutta jos ottaisin Ebba Brahen\npuolisokseni, etkö luule, että se tekisi Kätchenin elämän helvetiksi?\"\n\nKustaa oli kääntynyt pois salatakseen liikutustaan. \"Häntä et siis\nherkeä koskaan rakastamasta\", sanoi hän.\n\n\"Hän tahtoo, että minun on naitava hänen sisarensa, sentähden teen\nsen... tiedän, että siten voitan hänen kunnioituksensa\", lisäsi hän.\n\nKuningattaren lähetti kutsui silloin prinssejä päivälliselle.\n\n\"Ethän eroa meistä tänään\", virkkoi Kustaa.\n\n\"En, tahdon heti panna päätökseni toimeen.\"\n\nJa käsikainalossa menivät he kuningattaren luo.\n\nHerttua ei vilaissutkaan Ebba Braheen, mutta oli sitä vastoin\nkohtelias ja ystävällinen Maria Elisabetia kohtaan, joka siitä\nniin ilostui, että hän -- kenties ensi kertaa elämässään -- unohti\noikuttelunsa.\n\nSeuraavana päivänä kokoontuivat säädyt raatihuoneelle. Ensi\nkysymykseksi esitti neuvosto, tahtoivatko säädyt pysyä entisessä\npäätöksessään hallitukseen ja kruununperimiseen nähden, johon\nyksimielisesti vastattiin \"tahtovat\". Senjälkeen esiintyi Juhana\nherttua ja esitti neuvostolle ja Kustaa Aadolfille toivomuksensa,\nettä hänen herttuakuntaansa laajennettaisiin. Hän oli tosin ajatellut\nSuomea tai Länsi-Göötanmaata, mutta kun se nykyisissä oloissa\nsaattoi herättää mielikarvautta, tyytyi hän Länsi-Göötanmaan neljään\nkihlakuntaan.\n\nKun tähän oli suostuttu, uudisti herttua juhlallisesti luopumuksensa.\nHän teki sen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä ja luopui samalla\nsiitä hallituskumppanuudesta, jonka Norrköpingin päätös ja Kaarle\nIX:nnen testamentti oli hänelle tunnustanut, kunnes uusi kuningas oli\ntäyttänyt neljäkolmatta vuotta.\n\nKaikkien silmät seurasivat molempia prinssejä, kun he yhdessä\nlähtivät raatihuoneelta ja palasivat linnaan.\n\nJoulukuun 16 päivänä kutsuttiin säädyt juhlalliseen istuntoon\nNyköpingin linnansaliin.\n\nJuhana herttua luovutti tässä tilaisuudessa hallituksen Kustaa\nAadolfille ja tarttui sen jälkeen hänen käteensä ja toivotti hänelle\nonnea, rukoillen taivaan siunausta hänen hallitukselleen ja hänelle\nitselleen voimaa hallita valtakuntaa Jumalan sanan ja Ruotsin lain\nmukaan.\n\nMolemmat olivat syvästi liikutetut, ja liikutetut olivat\nläsnäolijatkin, jotka erityisesti panivat merkille, että kun herttua\ntahtoi kruununprinssiä menemään edeltä heidän poistuessaan salista,\nei Kustaa Aadolf tehnyt sitä, vaan vaati jaloa, vaatimatonta\nsukulaistansa menemään edeltä.\n\nSe oli uusi kuva vaasahuoneen uuden sukupolven yksimielisyydestä ja\npoikkesi suuresti siitä, mikä ennen oli ollut tapana.\n\nRuhtinasten asetuttua paikoilleen esiintyi leskikuningattaren\npuolesta vastanimitetty valtiokansleri Akseli Oxenstjerna ja selitti,\nettä koska Kustaa Aadolf oli jo kääntynyt kahdeksannelletoista\nikävuodelleen, luopui hänen majesteettinsa valtakunnan hallinnosta\nja pyysi säätyjä puolestaan tunnustamaan hänet täysivaltaiseksi ja\nhallitsevaksi kuninkaaksi.\n\nSen jälkeen otti puhevuoron Magnus Brahe, joka lausui, että Ruotsissa\nvanhastaan vallitsi se usko, että valtakuntaa hallitsi paremmin\nyksi kuin useat, ja sen perusteella neuvosto tahtoi sanoutua irti\nholhoojahallituksestaan.\n\nSäädyt hyväksyivät sen yksimielisesti, aatelisto kuitenkin vain sillä\nehdolla, että säädyille myönnettiin joukko pyydettyjä erivapauksia.\n\nTäten oli toinen näiden valtiopäivien tärkeistä kysymyksistä esitetty\nvastattavaksi. Kunkin säädyn oli siitä keskusteltava erikseen, ja\nsäädyt erosivat kokoontuakseen vasta joulukuun 23 päivänä.\n\nKuningasvakuutus, joka Kustaa Aadolfille annettiin\nallekirjoitettavaksi, oli uusi hallitusmuoto, jonka tarkoitus oli\nkaikilta puolin aidata valta laillisiin rajoihin. Mutta se laadittiin\nsuurimmassa kiireessä, sodan ja yleisen hädän aikana oli sen\nosoitettava vaikutuksensa.\n\nOlosuhteet olivat siksi suotuisat, ettei aatelisto malttanut olla\ntavoittelematta valtaa kuninkaan ja kansan kustannuksella, ja asia\noli siksi kiireellinen, ettei ollut aikaa pitkiin neuvotteluihin.\nKustaa Aadolfin oli vain kirjoitettava kuningasvakuutuksen alle,\nja toisena joulupäivänä tervehtivät säädyt häntä ensi kerran\nkuninkaanaan.\n\nHän otti arvonimen Ruotsin, Gööttien ja Vendin kuningas, mutta jätti\npois nimen \"Pohjan lappalaisten kuningas\"; se oli askel sovintoon\nTanskan kanssa, ja valtiopäivät hyväksyivät sen yksimielisesti.\nPäätettiin myös tehdä rauhantarjous, mutta olla valmiit taistelemaan\nviimeiseen vereen, jos se hylättiin, Örebrossa tehdyt myönnytykset\nuudistettiin vieläpä niitä lisättiinkin.\n\nTammikuun 6 päivänä 1612 päästi kuningas valtakunnan säädyt kotiin\npuheella, joka liikutti ja kohotti kaikkia.\n\nNe monet tärkeät asiat, jotka olivat esillä, oli ratkaistu\nkahdessakymmenessä päivässä ja ilman keskinäistä hajaannusta. Mutta\nniinpä eivät tulleetkaan mitkään parlamenttaariset keskustelut\nkysymykseen, valtakunta oli huutavassa hädässä, ja kaikki liittyivät\npontevaan yhteistyöhön hallituksen kanssa.\n\nSamana päivänä kun valtiopäivät hajaantuivat nuori kuningas sanoi\njäähyväiset äidilleen, sisaruksilleen, sukulaisilleen ja ystävilleen,\nluvaten aina pysyä hyvänä poikana ja rakastavaisena veljenä.\n\nKaikkien silmät kyyneltyivät, kun hän lähtiessään puristi heidän\nkäsiään. Mutta nuorta sankaria odottivat suuret tehtävät, hän tarjosi\nrauhaa toisella kädellään, mutta tarttui toisella miekkaan.\n\n\n\n\n2.\n\nKUNINGAS.\n\n\nSuuri ja laajaperäinen oli se tehtävä, jonka kahdeksantoista vuotias\nnuorukainen otti suoritettavakseen, kun hän Nyköpingin linnansalissa\npani Ruotsin kruunun päähänsä, ja me tunnemme häntä jo riittävästi\ntietääksemme, ettei häntä vain loistava kuningasvaippa houkutellut.\nHän oli täysin tietoinen velvollisuuksistaan. Jo lapsuudestaan oli\nhän kasvanut niihin kiinni ja paloi nyt halusta astua työhön.\n\nVaara oli suuri. Kristian IV:nnen uusittu laivasto oli niittänyt\nvoittoja Itämerellä. Hänen sotajoukkonsa oli taisteluissa Ryssbyn\nleirin edustalla voinut täysin vetää vertoja ruotsalaiselle, ja\nKalmari, Ruotsin portti, oli vihollisen vallassa.\n\nPuolustukseen tarvittiin rahaa, mutta ei ollut varoja mihinkään, ei\nvälttämättömimpäänkään.\n\nKuningas myi pöytähopeansa ja muut kalleutensa. Monet yksityiset\nhenkilöt seurasivat esimerkkiä ja lisäksi otettiin suuria lainoja\nniin valtakunnasta kuin sen ulkopuoleltakin. Eipä sentähden ihme,\nettä nuori kuningas huolestunein sydämin sanoi jäähyväiset isänsä\ntomulle ja istui mustiin verhottuun rekeen, jonka oli vietävä hänet\nvihollista vastaan.\n\nRuotsin valtaneuvoston tanskalaisille tekemää rauhanehdotusta\nlähetettiin torvensoittaja viemään Varbergiin, jossa kuningas\nKristianin luultiin oleskelevan aiotun sotaretken varalta. Mutta\nhän oli jo palannut Kööpenhaminaan, ja torvensoittajan, jonka\ntanskalaiset estivät matkustamasta jälestä, koska hänen pelättiin\nvoivan urkkia tietoja asemasta Tanskassa, täytyi sentähden palata\ntakaisin tyhjin toimin. Jo sodan alusta pidettiin Tanskassa\nRuotsin perikatoa niin varmana, että kuningas Kristian selitti\nvastahakoiselle neuvostolleen, että hän Slesvig-Holsteinin herttuana\nomalla uhallaan ja omaksi edukseen tahtoi käydä sotaa Ruotsia\nvastaan, joka hänen luulonsa mukaan oli voimaton, sisällisesti\nrikkinäinen valtakunta. Kaarle IX:nnen valta, kuten muidenkin\ntyrannien, ei hänen mielestään voinut olla pitempiaikainen, ja\nsentähden tahtoi hän sen nyt siepata itselleen.\n\nVuoden 1611 sotaretki ei kuitenkaan ollut vastannut hänen\nodotuksiaan, menestys oli ainoastaan puolinainen, kun linnoituksia\nGötan virran varrella ei oltu saatu vallatuksi, eikä aiottua marssia\nJönköpingiäkään vastaan oltu voitu panna toimeen.\n\nKristian IV oli kohdannut toisen vastustajan kuin oli odottanut;\nRuotsi oli noussut kuin yksi mies, sen näytti täyttävän sama\nitsenäisyyden henki, joka Kristianin esi-isilläkin oli ollut\nvastassaan.\n\nKuitenkin oli Tanskan kuninkaalla ollut siksi menestystä, että se\nyllytti jatkamaan, ja suuria varustuksia tehtiin myös aselevon\naikaan 1611. Vieraita joukkoja haalittiin ja tanskalaisen sotajoukon\narvioitiin nousevan 40,000 mieheen. Ruotsinkin sotajoukossa oli\njoukko muukalaisia, vaikka tanskalaiset väittivät sen olevan pelkkiä\ntalonpoikia.\n\nTammikuussa, niin pian kun jäät olivat rakentaneet siltoja yli soiden\nja järvien, lähtivät joukot liikkeelle. Molemmat puolueet tahtoivat\nkäyttää hyväkseen talvea, eikä kestänyt kauan ennenkuin muuan\ntanskalainen partiojoukko Breide Rantzaun johdolla teki hyökkäyksen\nSunnerbohon, hävittäen ja polttaen.\n\nKustaa Aadolf lähti länteen, Kalmariin päin, Juhana herttua ja Jesper\nCruus taasen olivat Länsi-Göötanmaalla valmiina olosuhteiden mukaan\nsuojelemaan Jönköpingiä tai ryntäämään Hallantiin.\n\nNuori kuningas valmistautui juuri Ryssbyn linnoituksesta tekemään\nretkeä Blekingeen, kun tuli tieto, että sama kohtalo, joka oli\nkohdannut Sunnerbota, uhkasi Värendiäkin.\n\nMurhaten ja polttaen oli vihollinen tunkeutunut Märrumsån laaksoa\nylöspäin; se oli polttanut Kronobergin linnan Helgajärven saarella,\nhukuttanut liekkeihin koko Vexiön kaupungin ja tuomiokirkonkin,\njolloin hävitettiin monet kallisarvoiset muistot keskiajalta.\n\nKustaa Aadolf riensi sinne 3,000 miehen suuruisin joukoin, mutta\nennenkuin hän ehti perille, oli vihollinen jo vetäytynyt pakosalle\nBlekingeen päin.\n\nNiilo Stjernsköld ja Herman Wrangel ehdottivat, että oli kostettava\nSmålannissa tehdyt hävitykset hyökkäämällä Skåneen, jossa luultavasti\nei ollut mitään puolustusjoukkoa.\n\nEhdotus hyväksyttiin ajan julmien tapojen mukaan, ja helmikuun 5\npäivää vasten yöllä meni kuningas yli rajan Loshultin luona. Mitään\nvastarintaa ei kohdattu ja turvatonta maata hävitettiin hirveästi.\nTuhon omaksi joutui alun kolmattakymmentä pitäjää. Pelästys ja kauhu\nvaltasi onnettomat asukkaat, ja yleinen väennosto pantiin toimeen\nkaikkialla Skånessa.\n\nVän kaupunki ja useita herraskartanoita poltettiin, ja asukkaat\npakenivat metsiin. Mutta ruotsalaisilta loppuivat sytykkeet, ja retki\neteläänpäin täytyi keskeyttää. Sitä jatkettiin sen jälkeen luoteiseen\nsuuntaan jylhiä, raivaamattomia metsäseutuja toiselle niistä teistä,\njotka veivät Skånesta Ruotsiin.\n\nVittsjön kirkon luo asettui kuningas yöleiriin helmikuun 11\npäivän iltana; kerrotaan, että joukot olivat tehneet vahtituliaan\nkirkonpenkeistä ja panneet hevosensa kirkkoon.\n\nSillä välin oli Breide Rantzau koonnut melkoisen sotajoukon ja\nonnistui väkineen yllättämään ruotsalaiset.\n\nKustaa Aadolf oli lähettänyt pois tykistönsä ja osan väestään.\nViiden aikaan illalla alkoi hyökkäys. Jäljellä oleva joukko koetti\npuolustautua kirkkotarhassa, mutta itsepintaisesta vastarinnasta\nhuolimatta ahdistettiin heidät vähitellen alas jäälle, jossa\npäätaistelu oli taisteltava.\n\nHerman Wrangel ja useita muita päälliköitä joutui vangiksi, useita\nsatoja hakattiin maahan, ja monet, jotka koettivat pelastautua\njäätyneen Vittsjön yli, hukkuivat.\n\nKun kuningas tulisella ratsullaan muutamain harvojen uskollisten\nseuraamana pyrki suorinta tietä rajalle, murtui jää hänen allansa, ja\nniin hevonen kuin mieskin syöksyivät veteen.\n\nPietari Banér ja muuan uplantilainen ratsumies, Tuomas Laurinpoika,\nriensivät heti apuun, ja heidän yhteisillä ponnistuksillaan onnistui\nKustaa Aadolf pääsemään takaisin jäälle.\n\nTällöin putosi Pietari Banér sulaan avantoon, mutta hänen veljensä\nJuhana, joka tuli kohta jäljestä, onnistui hänet pelastamaan.\n\nHeti vedestä päästyään sieppasi kuningas vyöltään hopeavyönsä ja\nojensi sen Tuomas Laurinpojalle sanoen:\n\n\"Tahdon muistaa sinut ja turvata niin sinun kuin lastesikin leivän.\"\n\nTakaa-ajava vihollinen ei antanut aikaa pitempiin neuvotteluihin;\nläpimärkänä, mutta yön pimeyden suosimana, riensi kuningas muiden\npakolaisten kera rytöisiä metsäteitä Smålannin sisäosia kohden.\n\nVäsyneinä, nälissään ja vilusta värisevinä löysivät he pimeässä\ntuvan, johon astuivat sisään.\n\nTalikynttilä valaisi köyhää, mutta tavattoman siistiä huonetta;\nvuoteessa makasi vanha nainen, ja jakkaralla hänen vieressään istui\nhyvin nuori tyttö kehräten värttinällä.\n\n\"Voitteko antaa meille yösijaa ja jotakin syötävää?\" kysyi Juhana\nBanér.\n\nMummo oli noussut, hän katsoi hämmästyksissään yhdestä toiseen.\n\"Vastatkoon hän\", sanoi hän viitaten tyttöön. \"En minä, mutta Jaakko\nvoi tehdä sen\", vastasi tyttö. Samassa avautui ovi ja sisälle tuli\nnuorukainen keppiin nojaten. Kuninkaan nähdessään levisi iloinen hymy\nhänen kasvoilleen, ja hän vastasi heti:\n\n\"Täällä tuvassa on vuoteet kahdelle, ja yliskamarissa voitte te\nlevätä tyynesti, herra.\"\n\n\"Ei suinkaan teillä liene antaa meille mitään miesten vaatteita\",\nkysyi kuningas väristen.\n\n\"Ylhäällä on teille ja täällä toisille.\" Näin sanoen avasi hän erään\nkaapin ja osoitti kolmea talonpoikaispukua, joista kaksi oli aivan\nuutta.\n\n\"Meitähän on vain kaksi\", huudahti Pietari herra ja otti yhden\npuvuista.\n\n\"Luullakseni palvelijanne on yhtä märkä kuin tekin, jalot herrat.\"\n\n\"Mistä tiedät, että meillä on palvelija mukana?\" kysyi kuningas\nkummissaan.\n\n\"Herra, ettekö tahdo mennä heti pukua muuttamaan?\" kysyi nuorukainen\nvastaan.\n\n\"Olet oikeassa, hanki sinä vain meille sillävälin jotakin syötävää.\"\n\n\"Tyttö tuossa panee kyllä parastaan.\"\n\nKuningas otti päretulen hänen kädestään, mutta kun hän tällöin loi\nkatseen nuorukaiseen, muisteli hän nähneensä kasvot ennenkin. Mutta\nkysymyksen, jonka hän aikoi tehdä, esti nuori mies selityksellä, että\novi oli heti oikealla noustua ylös portaista.\n\n\"Minä tulen pian takaisin\", sanoi kuningas seurueelleen ja riensi\npois.\n\nTytön puuhaillessa lieden ääressä muuttivat Banérin veljekset pukua.\nTuomas Laurinpoika, joka tosiaankin odotti ulkona, kutsuttiin sisälle\nja sai hänelle määrätyn puvun. Ja tuvan takana sanottiin olevan lato,\njossa oli heiniä ja olkia; syötyään sai hän mennä sinne nukkumaan.\n\nKun kuningas kohta tuli alas yksinkertaisessa voudinpuvussa tapasi\nhän kaksi talonpoikaista miestä; kaikki kolme istuutuivat heti\npöytään yksinkertaisen aterian ääreen, jota höystettiin olutkipolla.\n\nSillaikaa käänteli ja kuivaili Tuomas herrojen vaatteita\nloimottelevan takkavalkean ääressä. Tyttöä ja nuorukaista ei näkynyt,\nja kun heitä kysyttiin, vastattiin sängystä: \"He ovat askareissaan.\"\n\nHuoneen lämmin ja ruoka vaikutti elähyttävästi retkeilijöihin, ja\npian olivat he unohtaneet kokemuksensa ja neuvottelivat vakavasti\nmihin oli ryhdyttävä.\n\nKaikki olivat pian yksimieliset, että muutamain tuntien lepo\ntekisi hyvää; kuningas sanoi hyvää yötä seuralaisilleen ja\nkehoitti, etteivät unohtaisi hänen kanssaan kiittää Jumalaa heidän\nihmeellisestä pelastuksestaan.\n\nPieneen kamariin tultuaan ihmetytti häntä aika tavalla, kun näki\nvaatteensa riippuvan kuivina seinällä ja vuoteessa oikein lakanankin,\njoka siihen aikaan oli talonpoikaistuvissa tuntematonta ylellisyyttä.\n\nTuomas Laurinpoika oli pyytänyt ja saanut herroilta luvan jäädä\ntupaan, \"siltä varalta, että saattoi tapahtua jotakin\", sanoi hän.\nMutta oikea syy oli se, että hän vuoteessa makaavassa vanhuksessa\noli tuntenut oman tätinsä, ja mummo oli viitannut hänet luokseen ja\nmuiden huomaamatta sanonut, että heidän oli keskusteltava keskenään,\nsillä hän ei ollut varma, eikö itse paholainen ollut leikissä mukana\nsormineen.\n\nKun Tuomas kuuli herrojen nukkuvan, hiipi hän hiljaa vuoteen luo ja\npani korvansa mummon suun eteen. Tämä kertoi, että nuorukainen ja\ntyttö, jotka Tuomas oli nähnyt tuvassa, olivat molemmat hänelle yhtä\ntuntemattomat. Muutamia viikkoja sitten olivat he tulleet sinne hyvät\ntuomiset mukanaan ja pyytäneet saada jäädä sinne; sellaisia hyviä\npäiviä, kuin nyt seurasi, ei mummolla ollut koskaan ollut, mutta\nmolemmat olivat sanoneet, että he lähtisivät tehtävänsä suoritettuaan\nmatkoihinsa.\n\n\"Mikähän tehtävä se on?\"\n\n\"Tiedänkös minä; muutamia päiviä sitten joutui tyttö aivan kuin\njärjiltään ja istui vain ja tuijotti tuijottamistaan; hetki oli\ntullut, sanoi poika, ja he juttelivat hiljaa keskenään. Seuraavana\npäivänä oli tyttö ennallaan, ja kaiken sen hiushienon langan, jonka\nhän oli kehrännyt tänne tultuaan, sen otti hän ja laittoi siitä\npunonnaisen niin hienon, että sellaista tuskin lie ennen punottu.\nVaatteet, jotka saitte heiltä, on tyttö kantanut tänne nekin.\n'Tänään', sanoi hän, kehrään hänen elämänlankansa', ja sitä hän\nkehräsi parhaallaan, kun tulitte.\"\n\n\"Tarkoittiko hän kenties kuningasta?\"\n\n\"Mistä minä tiedän mitä hän tarkoittaa.\"\n\nTämän keskustelun aikana oli kuninkaan huoneen ovi auennut ja\nmolemmat nuoret tulleet äänettömin askelin sisälle. Tytöllä oli\njotakin kädessään, ja hän lähestyi nukkuvaa pantuaan ensin pois\nkantamansa kynttilän.\n\nKuningas makasi selällään, ja vaalea tukka ympäröi kuin sädekehä\nnuoret, kauniit kasvot.\n\n\"Herra kuningas, minä annan sinulle suojeluskeinon kaikkia vaaroja\nvastaan\", sanoi nuorukainen, mutta tyttö keskeytti hänet pannen\nkätensä hänen käteensä: \"Äiti ei ole koskaan antava anteeksi...\"\n\n\"Muistatko lupauksen, jonka annoit, kun pelastin sinut tanskalaisten\nkäsistä?\"\n\n\"Minä seuraan eikä minulla ole koskaan oleva muuta tahtoa kuin sinun,\nmutta amuletti, oli äidin...\"\n\n\"Hän sai sormuksen vastalahjaksi, mutta jollet anna mielelläsi, niin\ntästä hetkestä tiemme eroavat...\"\n\n\"Ei, Jaakko, en eroa koskaan sinusta! Sinun kohtalosi on minunkin...\nTeen kaiken mitä tahdot!\"\n\nNäin sanoen otti hän amuletin nuorukaisen kädestä ja solmisi sen\npunonnaiseen. \"Kun se katkeaa, menettää amuletti voimansa, suojele\nsitä hyvin\", sanoi hän ja kumartui panemaan sitä kuninkaan kaulaan.\n\nNuorukainen painoi suudelman kädelle, joka lepäsi peitteellä, ja\nkuiskasi liikutettuna. \"Herrani ja kuninkaani, me tulemme olemaan\nsinun maalliset suojelusenkelisi.\"\n\nMutta kun kuningas heräsi seuraavana aamuna ja tunsi amuletin\nkaulansa ympärillä, uskoi hän, että sen oli yöllä jollakin\nihmeellisellä tavalla hänelle lähettänyt -- niin, kuka?\n\nOnneksi oli Kustaa Aadolfilla mukanaan muutamia rahoja, jotka hän\nlähtiessään antoi mummolle.\n\nRetkeilijät lähtivät taipaleelle päivänkoitteessa ja yhtyivät pian\nomaan väkeensä.\n\nMutta nuolennopeudella levisi huhu kuninkaan kuolemasta niin Ruotsiin\nkuin Tanskaankin. Täytyi kumota se kuninkaallisella kirjeellä.\n\nTanskalaiset saivat voittosaaliikseen kuninkaan hevosen\nkallisarvoisine satuloineen ja höyhentöyhtöineen, hänen pistoolinsa\nja miekkansa, jonka kahva ja tuppi oli kullattua hopeaa ja kallein\nkivin koristettu, samoin hänen helmiompeleiset kintaansa, muutamia\nlippuja ja vaskikruunun.\n\nSamaan aikaan oli Juhana herttua ja sotamarsalkka Jesper Cruus\nrynnänneet Länsi-Göötanmaalta Hallantiin ja siellä ryöstelleet ja\npolttaneet. Hävitettiin kokonaista kahdeksantoista pitäjää ja osa\nVarbergin kaupungista hävitettiin perinpohjin.\n\nMuuatta päivää ennen oli Kristian IV Hallannin, Jyllannin ja\nFyenin ratsuväkilippukuntien ja saksalaisten sotilasjoukkojen,\nvain 3 à 4,000 miehen, kanssa lähtenyt Varbergista nopealla\nrynnäköllä päästäkseen Elfsborgin ja Gullbergin herraksi, molempain\nlinnoitusten, joiden kautta Ruotsi vielä ylläpiti yhteyttään muun\nEuroopan kanssa, sittenkun Öresund oli suljettu.\n\nGullberg oli pienempi näistä kahdesta linnoituksesta, se sijaitsi\nkukkulalla virran rannalla vallien ja hautojen ympäröimänä.\n\nKello 2 yöllä tammikuun 27 päivää vasten tuli tanskalainen sotajoukko\nperille Gullbergiin. Komennettiin heti rynnäkköön, toivottiin\nsaatavan linna ensi hyökkäyksellä. Mutta täällä oli päällikkyys\nMartti Krakaun, tyynen ja pelottoman miehen käsissä, ja melkolailla\notti siihen osaa hänen puolisonsa Emerentia Pauli, joka kilpaili\nhänen kanssaan rohkeudessa ja päättäväisyydessä.\n\nLinnoituksessa oli riittävästi ampumavaroja ja elintarpeita, ja\npuolisot olivat päättäneet puolustaa sitä viimeiseen saakka.\n\nKaikki oli valmiina vihollista vastaanottamaan, ja Martti Krakaun\njakaessa käskyjä valleilla oleville sotamiehille, kutsui Emerentia\nrouva koolle sotamiesten vaimot ja kysyi, oliko heidän mielestään\ntoimetonna katsottava, kuinka riistettiin henki heidän miehiltään.\n\nEi, sitä eivät he suinkaan tahtoneet, mutta heidän ei sallittu nousta\nvalleille.\n\n\"Antaa miesten hoitaa tehtävänsä\", huudahti Emerentia. \"Me voimme\ntehdä yhtä suurta hyötyä muualla ja toisin keinoin.\"\n\nNyt kannatti hän naisilla ammeita, tynnyrejä ja muuta puuromua,\njoka saattoi estää vihollista ensi hyökkäyksessä tunkeutumasta\nlinnoituksen sisäosiin, ja sen jälkeen keitettiin lipeää kaikissa\nastioissa, joita oli saatavissa.\n\nSillävälin juoksi vihollinen vasten muureja, sytytti porttimiinansa\nja nosti rynnäkkötikapuunsa. Tanskalaiset olivat otaksuneet, että\nhaudat olisivat jäässä ja vastarinta mitätön, mutta äkillinen\nsuojailma oli jään päälle valanut monet jalat vettä, ja miehistö\npuolusti linnoitusta tavalla, jota muuan ranskalainen historioitsija\nkuvaa oivallisesti seuraavassa lausunnossaan: \"Siellä eivät muurit\nsuojelleet miehiä, vaan miehet puolustivat muureja.\" Kuudessa\ntunnissa torjuttiin viisi rynnäkköä.\n\nTanskalaisten rynnäkkötikapuille pudotettiin raskaita laskupuomeja,\njotka musersivat tikapuut ja miehet. Laukauksia ja kiviä satoi niin\nrajusti valleilta, että vihollisen täytyi vetäytyä takaisin. Silloin\nurhoollinen päällikkö kovaksi onneksi taittoi jalkansa, ja samassa\nräjäytettiin linnanportit ilmaan porttimiinalla, jonka jälkeen\ntanskalaiset riemuhuudoin alkoivat tunkeutua linnaan.\n\nNyt olivat hyvät neuvot kalliit, mutta Emerentia rouva ei suinkaan\nhätääntynyt. Hän otti itse johdon, ja sotamiesten jatkaessa\nampumistahan käski naisten kaataa kuuman lipeän romulla täytetyssä\nporttiholvissa tunkeilevain vihollisten niskaan. Niinpä kerrotaan,\nettä \"viholliset makasivat holvissa ja portin ympärillä kuin kaltatut\nsiat.\"\n\nSitä paitsi pystytti hän kaksi tykkiä porttiholvin vieressä\nsijaitsevan vanhan talon katolle, ja näillä ammuttiin holviin\nhevosenkengän kappaleilla ja muulla raudanromulla ja raehauleilla.\n\nHaavoitettuja ja kuolleita makasi kaikkialla, estäen vihollista\ntunkeutumasta porttiholvista läpi.\n\nTämä rohkaisi ruotsalaisten mieltä, mutta muuan päällysmiehistä,\nSven, Ramnaklefin herra, sulki valliportin, jonka takana ruuti\nsäilytettiin ja piiloittautui, luultavasti pelosta.\n\nVielä kerran ryntäsi vihollinen muureja vasten, ruuti oli lopussa,\nhuudettiin täyttä kurkkua Sven herraa ja jouduttiin pahoin ymmälle,\nkun häntä ei löytynyt mistään. Mutta Emerentia rouva käski\nräjäyttää portin ja ottaa tarvittavan ruudin, jonka jälkeen sekin\nrynnäkkö torjuttiin. Ramnaklefin Sven sai rangaistuksekseen vain\nmeheviä herjaussanoja urhealta rouvalta ja tovereilta niin yleistä\nhalveksumista, että hän katsoi viisaimmaksi ainaiseksi luikkia\nGullbergista tiehensä.\n\nKuningas Kristian, jolla ei ollut ollenkaan tykistöä mukanaan,\nkäsitti pian mahdottomaksi linnoituksen valloituksen ja käski\nsentähden, että taistelu oli heti lopetettava, jonka jälkeen\ntanskalainen sotajoukko vetäytyi alas Gullbergin edustalla olevalle\nniitylle.\n\nEmerentia rouva seisoi ylhäällä muurilla ja katseli lähtöä. Silloin\nhuomasi hän kulkueessa ylhäisen herran, joka ratsasti valkoisella\nhevosella. Kun hän piti varmana, että se oli Tanskan kuningas, kutsui\nhän nopeasti taitavan pyssymiehen ja käski hänen tähdätä pyssynsä\nylhäistä herraa kohti.\n\nPyssymies totteli, ja laukaus sattui hevosen päähän, niin että aivoja\nja verta pirskui ratsumieheen, joka tosiaankin oli itse Kristian\nkuningas. Mutta hän nousi uuden ratsun selkään ja vetäytyi vielä\nkauemmas joukkoineen.\n\nNyt vasta palasi Emerentia rouva linnaan. Linnantuvassa tapasi hän\nkolmekymmentä tanskalaista vankia, jotka valittivat surkeasti sitä,\netteivät kahteen kokonaiseen päivään olleet saaneet palaakaan ruokaa.\n\"Minä annan teille leipää iäksenne\", vastasi rohkea, mutta sydämetön\nnainen. Hän käski sitten, että heidät oli vietävä ja mestattava\nkaikki, ainoastaan yksi oli jätettävä eloon ja lähetettävä viemään\nviestiä toisten menosta manalle.\n\nHeti sen jälkeen tuli eräs Kristian kuninkaan sotamies pyytämään,\nettä tanskalaiset saisivat haudata kuolleensa.\n\n\"Kun Jumala armossaan on suonut meidän lyödä heidät kuoliaiksi, niin\nme kyllä heidät itse hautaammekin\", vastasi Emerentia rouva, mutta\nlisäsi heti sen jälkeen:\n\n\"Tanskalaisten vierailu tuli meille tällä kertaa hyvin odottamatta,\nmutta jos he suvaitsevat tulla meille päivälliselle, niin meillä on\npaljon paremmat laitteet valmiina.\"\n\nKuningas Kristian ei katsonut hyväksi noudattaa kutsumusta.\nHän marssi Elfsborgia vastaan, ja Martti Krakau hautautti 200\ntanskalaista, jotka makasivat linnoituksen ympärillä. Elfsborgin\nvalloitusta ei kuitenkaan yritettykään, ainoastaan Ny Lödöse\nvallattiin ja asetettiin sinne tanskalainen miehistö. Luultavasti\nkostoksi Gullbergissa surmattujen vankien puolesta teloitettiin\ntäällä koko miesväki, noin 200 miestä, ainoastaan naiset ja lapset\nsäästettiin.\n\nTanskalaiset suuntasivat täältä retkensä Länsi-Göötanmaalle.\nTämän maakunnan luoteinen osa kahdentoista penikulman laajuudelta\nsai Kristian IV:n kädestä saman kohtalon, joka samaan aikaan oli\nkohdannut Skånea ja Hallantia Kustaa Aadolfin ja Juhana herttuan\ntaholta. Kaikkialla tuhottiin, Skaran ja vanhan Lödösen kaupungit,\nsuuri joukko herraskartanolta ja enemmän kuin kolme tuhatta kylää\npoltettiin poroksi. Kansaa kohdeltiin petomaisella julmuudella ja\nsaatiin sievoinen saalis, varsinkin upeasta Gräfsnäsistä, johon koko\ntienoo, luottaen linnan voittamattomuuteen, oli vienyt kalleutensa.\n\nKun tanskalaiset sitten olivat palanneet Hallantiin, pidettiin\nVarbergin kirkossa julkinen kiitosjumalanpalvelus retken onnellisen\npäätöksen johdosta. Mikä iva! Kiitetään Jumalaa siitä, että on\nonnistuttu levittämään kuolemaa ja kauhua rauhallisten asujanten\nkeskuuteen.\n\nHelmikuun 21 päivänä kohtasi Juhana herttua aivan Varbergin lähellä\nvihollisparven, noin 200 miestä. Ne olivat herttua Ernst Saksilaisen\njohtaman sotaväen etujoukkoa. Heidän kimppuunsa hyökättiin heti\nja ajettiin heidät pakosalle. Juhana herttua ajoi heitä takaa ja\ntuli taistellen Sköllingen pitäjään lähellä, Länsi-Göötan rajaa.\nTäällä korkeain metsäisten vuorten välissä kohtasivat he Köllerön\nnummella aivan odottamatta kuningas Kristianin ja herttua Georg\nLüneburgilaisen. He kulettivat seitsentä lippukuntaa ratsuväkeä,\npalaten retkeltään Länsi-Göötanmaalta.\n\nPäivän marssista väsyneinä ratsastivat tanskalaiset tylsäkenkäisillä\ntai kengittämättömillä hevosillaan, ja Juhana herttua ja Jesper\nCruus, jotka äsken olivat väkineen ajaneet tanskalaiset etujoukot\npakoon, soitattivat heti vihollisten liput nähtyään hyökkäykseen.\nNiin tulinen oli ruotsalaisten ratsumiesten rynnäkkö, että he heti\nensi kahakassa tuhosivat tanskalaisen ratsuväen ensi rivin. Tästä\nsyntyi hämmennystä koko vihollisjoukossa, ja pakenevat eturivit\ntempasivat taaimmaisetkin mukaansa.\n\n\"Juutti, juutti, eikö sinulla ole pappia mukanasi\", huusivat\nkatkeroituneet ruotsalaiset ja hakkasivat pakenevia kaksinkertaisella\ninnolla.\n\nTurhaan kehoittivat tanskalaiset aatelismiehet väkeään pysymään\npaikoillaan. Yleisen pakokauhun valtaamina he etsivät pelastustaan\npaeten Frägnaredin laaksoa myöten Varbergin tielle.\n\nRuotsalaiset ajoivat heitä takaa aivan linnoituksen luo. Itse\ntaistelupaikalla makasi 300 kaatunutta ja niiden joukossa muutamia\naatelismiehiä Tanskan ylhäisimmistä suvuista, kuten vanhin Rantzaun\nveljeksistä ja urhea Sten Rosensparre. Tämä oli viimeinen sukuaan,\nja kun hänelle taistelun aikana siitä muistutettiin, vastasi hän:\n\"Hyvä nimi on ensimäinen kaikista\", ja syöksyi sen jälkeen taistelun\ntemmellykseen, jossa sai surmansa. Kaatuneiden aatelismiesten\njoukossa oli myös oppinut ja paljon matkustellut valtaneuvos Kristian\nBarnekov, joka tässä tilaisuudessa henkensä kaupalla pelasti\nkuninkaan.\n\nPimenevä yö teki lopun takaa-ajosta ja pelasti tanskalaiset\ntäydellisestä tappiosta.\n\nJesper Cruus vetäytyi sen jälkeen Götavirran tienoille päin ja\npakoitti Ny-Lödösen jäljelläolevan tanskalaisen miehistön riisumaan\naseensa. Pakkosopimuksessa, joka silloin tehtiin, otettiin 200\nvierasta palkkasoturia Ruotsin palvelukseen. Mutta niin verinen oli\nviha naapurivaltojen välillä, että, vaikka vieraita säästettiin, ei\n300 tanskalaiselle annettu mitään armoa, vaan heidät vietiin kirkkoon\nja surmattiin. Kaupunki pistettiin tuleen ja Kungshäll tasoitettiin\nmaan tasalle.\n\nSota ja hävitys levisi sen jälkeen Bohuslääniin, ja ruotsalaiset\npartioretkeläiset tuhosivat yksin saaristoakin. Kaikkialla poltettiin\nja hävitettiin yhtä katkerasti ja julmasti rajan molemmin puolin.\n\nJa veikö se mihinkään? Ruotsi tahtoi vielä kerran pelastaa\nitsenäisyytensä Tanskan sorron alta. Sentähden lähdettiinkin,\nmissä vaara oli suurin, mies talosta, ja ruotsalaisten tarmokkaan\nvastarinnan johdosta alettiinkin Tanskassa pian katua, että oli\nantauduttu vaaralliseen leikkiin.\n\nSmålannissa olivat pellot kylvämättä, ja hevosista oli niin suuri\npuute, etteivät kuninkaan lähettiläätkään voineet saada kyytiä.\nMiehet olivat sodassa, naiset ja muu kotiväki elivät kurjuudessa,\nmutta nälkä ja puute kärsittiin nurisematta, kaikkien ajatukset\nkohdistuivat yhteen ainoaan: tanskalainen oli ajettava pois Ruotsista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningas oli pääasiallisesti pysytellyt Skånessa. Jään lähtiessä oli\nkuitenkin pakko toistaiseksi lakkauttaa sotaliikkeet, ja kuningas\npyysi sentähden Juhana herttuaa tulemaan mukaan Tukholmaan.\n\nJesper Cruus sai käskyn jäädä Länsi-Göötanmaalle ja Stjernsköld\nSmålantiin valvomaan näiden maakuntien puolustusta.\n\n\n\n\n3.\n\nKUN VÄKIVALTA RAIVOAA.\n\n\nHovi oli täksi aikaa asettunut Tukholmaan, jossa kiihkeimmällä\nlevottomuudella odotettiin tietoja sodasta. Ja kun kuningas\nmaaliskuun 14 päivänä saapui, otti hänen rouva äitinsä hänet mitä\nsuurimmalla rakkaudella vastaan.\n\nKoko hovi oli kokoontunut tähän juhlalliseen tilaisuuteen; mutta\nankara rouva ei nähnyt sitä lämmintä katsetta, joka vaihdettiin\nkahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen ja seitsemäntoista vanhan,\npunastelevan neidon kesken. Poikaansa tervehdittyään hänen oli\ntoivotettava tervetulleeksi herttua, joka näytti koko lailla\nreippaammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. _Sen_ näki hän kyllä,\nettä herttua vain ohimennen tervehti kauneinta hovineitsyistä. Mutta\nMaria Elisabetia kohtaan oli hän hyvin huomaavainen ja ilmeisesti\ntavoitteli hänen suosiotaan, ja se täytti äidin sydämen ilolla, se\nsekä ilahutti että hämmästytti Katarinaa.\n\nYhdentoista vuotias Kaarle Filip ei voinut kääntää silmiään\nveljestään. Hän kuunteli kaikkea mitä tämä sanoi ja kuiskasi\nsalavihkaan: \"Tohtori Chesnecopherus on tyytyväisempi minuun kuin\nennen.\"\n\n\"Sen olen suureksi ilokseni jo kuullut\", vastasi Kustaa Aadolf.\n\n\"Kuullut, keneltä?\" kysyi poika kummissaan.\n\n\"Tohtori on kirjoittanut minulle.\"\n\n\"Minun edistymisestäni?\"\n\n\"Niin... hän ymmärsi sen ilahuttavan minua.\"\n\n\"Sitten tahdon edistyä niin, että pian pääsen sotaan mukaan ja saan\nantaa tanskalaisia nenälle.\"\n\n\"Täällä kotona olet äidillemme suureksi iloksi, ja sitä hän kyllä\ntarvitsee.\"\n\n\"Ei sovi istua uunin takana sen, josta on tuleva Venäjän tsaari.\"\n\nKuninkaan kasvot synkistyivät. \"Kuka sen on sanonut?\" kysyi hän.\n\n\"Tiedän, että niin on, mutta kuningatar ei tahdo sitä -- eikä\nluullakseni kuningaskaan.\"\n\n\"Rakas veli, puhukaamme siitä vastedes, se on vielä liian aikaista.\nNäetkös, sisaremme, Kätchen prinsessa, silmäilee meitä. Tule,\nmenkäämme hänen luoksensa.\"\n\nHe menivät, ja keskustelu kohdistui heti sotaretkeen. \"Vittsjön\njäällä olimme vähällä menettää sinut\", virkkoi Kätchen.\n\n\"Niin, siellä jos missä oli korkeimman suojeleva käsi tarpeen. Sieltä\non minulla muisto, joka seuraa minua läpi ikäni\", lisäsi Kustaa\nAadolf epäröiden.\n\n\"Ethän vain vahingoittunut?\"\n\n\"En suinkaan.\" Ja kuningas kertoi, kuinka oli märkänä ja viluisena\ntullut pieneen tölliin Smålannin rajalla ja mitä kaikkea siellä oli\nhänelle tapahtunut.\n\n\"Kannatko amulettia mukanasi?\" kysyi Kätchen.\n\n\"Kannan niin kauan kun elän.\"\n\n\"Kiitos\", kuiskasi Kätchen puristaen hänen kättään. \"Pelkäsin, että\npitäisit sitä taikauskona.\"\n\n\"Hm, miksi niin... amuletti on uhrautuvan rakkauden vertauskuva, ja\nusko, että sellainen korkea rakkaus leijailee ympärilläni, antaa\nminulle rohkeutta rintaan ja terästä käsivarteen.\"\n\nMutta näin puhuessaan loi nuori kuningas lämpimän katseen Ebba\nBraheen, joka hieman loitompana hymyili raukeasti jonkun hoviherran\npuheelle. Kätchen huomasi sen ja tunsi piston sydämessään, sillä hän\ntunsi äitipuolensa. Hän tarttui heti Kustaan käteen, vetääkseen tämän\nhuomion puoleensa, ja sanoi: \"Eikö totta, Kustaa, jonakin päivänä\ntulet luokseni ja näytät minulle amuletin?\"\n\n\"Lupaan sen.\"\n\nTuttavallisiin yksityiskeskusteluihin ei ollut paljoa aikaa, ja\nyksityisessä neuvottelussa, joka samana päivänä pidettiin kuninkaan,\nkuningattaren ja muutamain neuvosherrojen kesken, neuvoteltiin Kaarle\nIX:nnen hautajaisista, joiden oli tapahduttava viipymättä.\n\nJo samana päivänä lähetti kuningas kutsukirjeet aatelille, muuatta\npäivää myöhemmin piispoille ja Juhana herttualle. Ja ruumis tuotiin\njuhlallisella upeudella ja tavanmukaisin juhlamenoin Nyköpingistä\nStrengnäsiin, jonka vainaja itse oli valinnut lepopaikakseen.\nLoistavain hautajaisten jälkeen palasi kuningas Tukholmaan.\n\nSiellä odotti häntä suuri joukko kirjeitä porvareilta ja\ntalonpojilta, ja kaikki pyysivät verojen huojennusta, koko maassa\noli suuri joukko taloja autioina. Sellainen oli asema: sota ovella\neikä tuloja mistään. Kuningas, herttua ja monet hallitusmiehistä\nluovuttivat hopeansa rahaksi lyötäväksi. Lisäksi ryhdyttiin\nneuvotteluihin lainojen hankkimisesta vierailta valloilta.\n\nAluksi käännyttiin Hollannin ja Hansakaupunkien puoleen. Nämä\nmolemmat vetäytyivät kuoreensa heti, kun näyttäytyi, että Tanska oli\nvoimakkaampi vihollisten ympäröimää Ruotsia, sanoen toistaiseksi\ntahtovansa jäädä odottelevalle kannalle.\n\nTanskan kuningas, jolla oli vähemmän vaikeuksia voitettavanaan kuin\nRuotsin kuninkaalla, sai myöskin pikemmin varustuksensa valmiiksi.\nKalmari oli erittäinkin hänen sydämellään, ja hän kehoitti linnan\npäällikköä olemaan varuillaan, luvaten itse pian tulla apuun.\n\nTanskalaisilla oli vierasta palkkaväkeä 18,000 miestä, ja koko\nTanskan sotaväki otaksuttiin tänä vuonna 40,000 mieheksi. Se jaettiin\nkahteen osaan, joista kuningas johti toista ja Gerdt Rantzau\ntoista; edellisen oli lähdettävä Elfsborgia ja Gullbergia vastaan,\njälkimäisen Voionmaalle. Nämä valloitettuaan oli heidän yhdyttävä\nja marssittava maan sydämeen, valloitettava Jönköping, jonka\ntietysti olisi pakko antautua voiman edessä. Ja jos tämä suunnitelma\nonnistuisi, olisi koko Etelä-Ruotsi tanskalaisten vallassa.\n\nRuotsin asema oli arveluttava, se sai tulla toimeen omin neuvoin,\nja sitä paitsi kantoi puolustustaakkaa ainoastaan pieni osa maasta;\nSuomen ja Viron voimat vaati Venäjän sota ja puolustus Puolaa\nvastaan; Smålanti ja Länsi-Göötanmaa olivat jo puoliautioina.\n\nKristian IV aloitti sotaretken käymällä Götavirran varrella\nsijaitsevain linnoitusten kimppuun. Elfsborg oli ajan olosuhteihin\nkatsoen sangen luja linnoitus. Se oli edellisellä vuosisadalla\nrakennettu korkealle luodolle, ja sitä ympäröivät kaksinkertaiset\nvallit ja syvät haudat. Skinnarluodon ulkovarustus oli tärkein, ja\nsen kimppuun kuningas ensin kävi piiritystaitoisine upseereineen.\nEikä kauan kestänytkään, ennenkuin oli murrettu aukko porttiin ja\npaalutukseen, jonka jälkeen ranskalaiset ratsumiehet valtasivat\nvallituksen. Linnoituksen kohtalo saatettiin silloin pitää varmana.\n\nToukokuun 14 päivänä 1612 ryntäsi koko armeija ratsain ja jalkaisin\nElfsborgin edustalle, ja sitä vaadittiin antautumaan. Valloittajia\noli vähintään 20,000 ja puolustajia 400, mutta päällikkö Olavi\nStråle hylkäsi sankarillisesti vaatimuksen. Hänelle oli sekä Cruus\nettä Stjernsköld luvannut apua, mutta edellisen esti tanskalainen\nsotavoima tulemasta, ja jälkimäinen ei ehtinyt ajoissa saada kokoon\nriittävästi väkeä. Stråle vastasi, että jollei hänelle neljääntoista\npäivään tullut apua, tahtoi hän luovuttaa linnoituksen.\n\nSilloin annettiin käsky, että piiritystyötä oli heti jatkettava.\nPattereita ja juoksuhautoja luotiin, miinoja kaivettiin vallien ja\nmuurien alle, ja kahdeksan Bohusista tuotua muurinmurtajaa teki maan\npäällä työtään.\n\nToukokuun 22 päivänä, kolmen tunnin ampumisen jälkeen oli muurissa\nmelkoinen aukko, ja kenttätykkien tuli kaasi suurimman tornin\nylimäisen kerroksen hautaan tykkeineen ja huippuineen.\n\nLinnoitusta vaadittiin uudestaan antautumaan, mutta kahden tunnin\najatusajan jälkeen vastasi urhea päällikkö: \"Elfsborg ei ole mikään\nKalmari, enkä minä salli muita keskusteluja vihollisen kanssa kuin\nkuulien ja ruudin puhetta.\"\n\nSilloin annettiin käsky rynnäkköön. Englantilainen miehistö tunkeutui\nensiksi aukkoon, mutta heidän oli pakko peräytyä menetettyään 200\nmiestä.\n\nSen jälkeen ryntäsi tuleen herttua Georg Lüneburgilainen jalkaväkensä\nja kuninkaan oman henkirykmentin kera. Tämä oli kaikki valioväkeä,\nmutta linnoitus puolustautui sankarillisesti. Suuria hirsiä\nheitettiin vihollisten päihin, ja sytytetyt pikitappurat ja muut\npalavat aineet pakottivat hyökkääjät vetäytymään takaisin.\n\nMutta tulen varomattomasta pitelystä syttyi muuan torni, ja tuli\nryöstäytyi toisiinkin rakennuksiin, joissa oli helposti syttyviä\naineita.\n\nKuningas Kristian tarjosi pakkosopimusta kolmannen kerran, lisäten,\nettä jos linnoitus täytyi ottaa väkivallalla, ei sieltä päästettäisi\nketään hengissä. Ajatusaikaa myönnettiin seuraavaan aamuun.\n\nOlavi Stråle oli itse haavoittunut, puolustusjoukko oli huvennut\n200 mieheen, joukossa sairaita ja haavoittuneitakin. Ei ollut\najattelemistakaan enää jatkaa puolustusta.\n\nMyönnettiin vapaa lähtö mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Mutta\nneljäkymmentä tykkiä, kaikki muut sotavarustukset ja kuusi sotalaivaa\njäi vihollisen saaliiksi.\n\nTanskalaisten ilo tämän valloituksen johdosta oli suunnaton. Kuningas\nlyötätti oikein muistorahankin, ja hänen päällystönsä joi vallatussa\nlinnassa iloiten ja riemuiten kotonaolevain rouvien maljan.\n\nNeljä päivää Elfsborgin valloituksen jälkeen saapui tanskalainen\netujoukko Gullbergin edustalle. Seuraavana päivänä saapui kuningas\nKristian koko sotajoukkonsa kanssa.\n\nGullberg oli nyt kaikin puolin hyvin varustettu pontevaan\npuolustukseen. Siellä oli kahdeksankymmentä tykkiä, ja ruuti ja\nelintarpeet riittivät kokonaiseksi vuodeksi. Odotettiin, että\nlinnoitus ainakin tekisi pontevaa vastarintaa. Mutta päällikkönä ei\nenää ollut urhea Martti Krakau, hänet oli siirretty Vaxholmaan, ja\nGullbergissa oli nyttemmin vain ulkomaalaista väkeä. Niinpä linnoitus\nantautuikin, sittenkun sinne oli heitetty muutamia granaatteja ja\nhehkuvia kuulia.\n\nSuuri varasto sotatarpeita meni siten Ruotsilta läpi käsien, koko\nruutivarasto eikä vähempää kuin 1,500 muskettia, joutui tanskalaisten\nkäsiin. Elfsborgin luo upotetut laivat nostettiin jälleen ilmoille\nja vahvistettiin niillä tanskalaista laivastoa Kattegatissa. Lähin\nseuraus tästä oli, että Göteborg, tämä \"juuttien silmätikku\",\nperinpohjin hävitettiin.\n\nTanskan lippu liehui Ruotsin molemmissa päälinnoituksissa, ja\nKalmarin ja Elfsborgin herraksi päästyään saattoi kuningas Kristian\nmarssittaa Länsi-Göötanmaalle sotajoukon, johon kuului kaksineljättä\nlippukuntaa jalkaväkeä ja yksitoista lippukuntaa ratsuväkeä.\n\nSamaan aikaan olivat Linköpingiin sijoitetut skotlantilaiset ja\nirlantilaiset palkkasoturit itse ryöstäneet kaupungin ja ajaneet\nasukkaat pakosalle, mutta livistivät tanskalaisten saapuessa itse\nkäpälämäkeen.\n\nNäytti kuin linnoitusten helposta ja luonnollisesta valtaamisesta\nseuraisi koko Länsi-Göötanmaan valloitus.\n\nKoko Ruotsi oli hämmästyksen, levottomuuden ja surun vallassa. Kustaa\nAadolfin sotajoukko nousi ainoastaan 11,000 mieheen, ja toukokuun 30\npäivänä ei se elintarpeiden puutteen tähden ollut vielä koossa.\n\nKesäkuun 2 päivänä riensi kuningas Tukholmasta Länsi-Göötanmaalle.\nHän käsitti mahdottomaksi uskaltautua taisteluun, mutta hän tahtoi\nsulkea tien viholliselta ja asettui sentähden leiriin Nissajoen\nrannalle ja vetäytyi sitten takaisin Mariestadiin odotellessaan\nJuhana herttuaa, joka tahtoi pois Itä-Göötanmaalta, koska pelkäsi\nhyökkäystä merenpuolelta.\n\nVihdoinkin taipui herttua kuninkaan esitysten johdosta tulemaan ja\nkokosi väkensä Arrholman luo, itäänpäin Falköpingistä, mutta lähetti\nlippukunnan jalkaväkeä ja niin paljon ratsuväkeä kuin voi kuninkaalle.\n\nSuuri vaara uhkasi tanskalaisten puolelta, mutta Kustaa Aadolf\npelasti valtakunnan ruotsalaisten talonpoikain avulla. Rahvas\nosoitti ihailtavaa uljuutta ja kuoleman halveksumista. Talonpojat\nolivat paenneet ryöstelevien joukkojen tieltä kodeistaan metsiin,\nmutta siellä hakkasivat he murroksia ja tuhosivat saaliinhimoisia\nvihollisparvia, joita harhaili ympärinsä. Harvaan asuttu, metsäinen\nmaa tarjosi hyvät edellytykset tällaiselle sissisodalle, ja väestö\nosasi sitä käyttää hyväkseen.\n\nOsa sotaväestäkin lähetettiin rajametsiin sieppaamaan Elfsborgin\nja Bohusin välillä kulkevia vihollisten kirjeitä ja viestinviejiä\nkiinni ja yleensä tekemään viholliselle kaikkea ajateltavaa\nvahinkoa. Kuningas itse käytti päävoimaa osaksi hyökäten vihollisen\nselkään, osaksi hätyyttelemällä molempia sivustoja. Sillä tavoin\npakoitti hän suuren vihollisarmeijan kolme kolonnaa yhtymään yhdeksi\nainoaksi, ja kun tämän oli ylen vaikea saada elatustaan autiossa, jo\nedellisenä talvena hävitetyssä maassa, kävi tanskalaisten asema yhä\narveluttavammaksi.\n\nKuningas Kristian paloi halusta yhyttää vihollisensa avoimella\nkentällä, mutta tämä pysyttäytyi piilosalla ja tuhosi pikku sodalla\nsuuret suunnitelmat. Mihin tanskalainen sotajoukko marssikin,\nvalloitti se vain maata, jossa ei ollut niin mitään. Sissijoukot\nsieppasivat kaikki muonakuormat, joita hänelle aiottiin tuoda, ja\ntauti alkoi tehdä hänen joukoissaan tuhojaan. Lisäksi alkoivat\npalkkajoukot kapinoida, niin että heillä oli suurempi valta\npäälliköihin kuin päälliköillä heihin nähden. Lopulta ei kuninkaan\nauttanut muuta kuin lähteä paluumatkalle Elfsborgiin, kun ensin oli\nparisen kertaa koettanut pakoittaa ruotsalaisia ratkaisevaan otteluun.\n\nMutta paluumatkan alettua ajoi Kustaa Aadolf vihollista tuimasti\ntakaa, lyöden \"missä vain käsi kuontui\".\n\nKesäkuun 7 päivänä leiriytyi tanskalainen sotajoukko Gullbergin\nläheisyyteen, ja häntä kohdanneista vastoinkäymisistä suutuksissaan\nhävitytti kuningas linnoituksen raunioiksi.\n\nKustaa Aadolf oli ajanut häntä takaa kappalen matkaa. Hyökätä ei hän\nuskaltanut vihollisensa kimppuun, mutta nyt katsoi hän olevansa siksi\nturvassa hänestä, että saattoi kääntää huomionsa Kalmariin päin.\n\nHerransa esimerkkiä noudattaen oli Gerdt Rantzau lähtenyt Kalmarista\npohjoiseen ja käynyt Ryssbyn linnoituksen kimppuun. Ruotsalainen\npäällikkö luovutti sen toukokuun 1 päivänä.\n\nRyöstettyään ja häviteltyään ympäristöllä meni hän yli salmen\nVoionmaahan. Pietari Hammarsköldin, joka siellä oli päällikkönä,\ntäytyi peräytyä peräytymistään ja lopulta sulkeutua Borgholmaan,\njoka sekin sankarillisen puolustautumisen jälkeen oli pakoitettu\nantautumaan. Puolustusjoukko sai poistua manterelle aseineen,\nmutta liput ja muut sotatarpeet olivat jätettävät; sitä paitsi oli\nHammarsköldin annettava lupaus, ettei kolmeen vuoteen taistelisi\ntanskalaisia vastaan.\n\nTehdyn sopimuksen rikkoi vihollinen heti: poistuvaa miehistöä\nryöstettiin ja monet riisuttiin aivan alastomiksi ja murhattiin.\nVerukkeena oli, että ruotsalaiset olivat tahtoneet viedä muutamia\npusseja ruutia mukanaan.\n\nHammarsköldin täytyi katsoa tätä väkivaltaa vaieten, mutta sen\njohdosta katsoi hän myös olevansa vapaa lupauksestaan. Ja heti\nmanterelle päästyään oli hän jälleen toimessa vihollista vastaan.\n\nNytkös onnettomalla Voionmaalla murhattiin ja poltettiin, papit\nvietiin vankeina Kööpenhaminaan ja useihin paikkoihin laitettiin\nvarustuksia, joista pidettiin silmällä rohkeita saarelaisia, joiden\nnyt oli kuoltava tuskallinen kuolema tai vannottava uskollisuutta\nTanskan kuninkaalle.\n\nVihdoinkin oli Rantzau valmis lähtemään retkelle Ruotsin sisämaahan,\nJönköpingin kimppuun, jossa oli ratkaistava vuoden 1612 sotaretki.\nLähtöpäivä ilmoitettiin pikaviestillä kuninkaalle, ja tanskalainen\npääjoukko lähti samoihin aikoihin liikkeelle yhteistä maalia kohden.\n\nNäitä yhdistyneitä voimia vastaan turvautui Kustaa Aadolf niihin\näärimäisiin keinoihin, joilla maa voi vastustaa ahdistavaa\nvihollista. Kautta koko maan kutsuttiin kansa aseihin, ja kutsua\nnoudatti melkein joka mies. Taloista ja tölleistä lähtivät isännät ja\nrengit, kaivosväki jätti pimeät kuilunsa ja vyötti miekan kupeelleen,\nsamoin kaikenlaatuiset käsityöläiset vaihtoivat työkalunsa aseihin.\nOli vielä kerran pelastettava Ruotsi tanskalaisten kynsistä, ja kun\ntuli on nurkissa, heitetään kaikki sikseen ja ajatellaan ainoastaan\nsammutusta.\n\nAinoastaan suuri joukko aatelistoa pysyi paikoillaan kartanoissaan.\nPyyhittäköön heidän nimensä pois historian muistolehdiltä ja\nkirjoitettakoon sijaan niiden, jotka rohkeasti taistelivat rakkaan\nisänmaan puolesta ja antoivat viimeisenkin korren sen pelastukseksi.\n\nKustaa Aadolf, kahdeksantoista vuotias nuorukainen, seisoi tähän\naikaan melkein kuin yksin, ketään mainioita sotapäälliköitä ei\nhänellä ollut rinnallaan. Jaakko De la Gardie ja Evert Horn olivat\nItämeren toisella puolen. Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel olivat\nkunnostautuneet useain suomalaisten linnoitusten puolustuksessa,\nmutta täällä valtakunnan pääpaikoilla ei ollut ketään nuorta\nkuningasta neuvomassa ja ohjaamassa.\n\nMutta kaikkia mahdollisia pelastusneuvoja käytettiin. Jo\nluonnonsuhteiden tähden oli vaikea liikkua näillä seuduilla, mutta\nrahvas laittoi esteitä sitäkin enemmän. Sillat revittiin, tiet\nsulettiin murroksilla ja murrosaitoja laitettiin metsiin.\n\nKuningas meni Jönköpingiin, uhattuun kaupunkiin. Täällä oli\npuolustuksen keskipiste, ja tänne kutsui hän valtaneuvoston\nrinnalleen. Tänne kutsuttiin koko ritaristo erioikeuksiensa\nmenetyksen uhalla. Tänne oli maan puolustusvoimien kokoonnuttava.\n\nRantzau marssi toukokuun 29 päivänä Ålemiin ja sieltä Högsbyhyn.\nVarustus, jonka talonpojat olivat laatineet, valloitettiin\nrynnäköllä, jonka jälkeen tanskalaiset metsiä myöten etenivät\nVimmerbytä kohden.\n\nMarssi oli ylen tukalaa autiossa maassa. Talonpojat olivat itse\ntuhonneet talonsa ja menneet metsiin. Saksalaiset sadattelivat\nääneensä moista sotaa, jossa ei saanut mitään ryöstää eikä rosvota\nja jossa ei saanut mitään muonanlisää omille eväilleen. Kapina oli\npuhkeamaisillaan, kun sotajoukko heinäkuun 6 päivänä ehti perille\nVimmerbyhyn.\n\nKaupunki oli autio ja tyhjä, asujamet olivat paenneet ja vieneet\nkaikki ruokavaransa mukanaan, niin että Rantzaun täytyi lähettää\nosa joukostaan Eksjöhön, toinen Vestervikiin, toivossa että sieltä\nsaataisiin elintarpeita. Mutta kun tämäkin kaupunki oli autio,\nvihollinen sytytti sen suutuksissaan. Stegeholman linnassa, joka\nvallattiin, oli sentään vähän muonavaroja, jotka vietiin mukana.\n\nSamaan aikaan näyttäytyi Tanskan itämerenlaivasto rannikolle\ntukeakseen sotajoukon liikkeitä; se kävi Söderköpingin kimppuun,\nlinna vallattiin, kaupunki poltettiin ja kaikki lähimmät ympäristöt\nhävitettiin.\n\nKun elintarpeita ei kuitenkaan saatu läheskään riittämään ja\nkapinanhenki yltyi sitä mukaa kuin hätä koveni, ei Rantzaulla\nkuun puolivälissä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kiireimmiten\npaluumatkalle. Tämä oli sitäkin välttämättömämpää, kun hän ei ollut\nsaanut pienintäkään tietoa länsiarmeijasta, mutta sitä vastoin\nkuullut huhuja, että ruotsalainen sotajoukko lähestyi.\n\nKustaa Aadolf oli kiireimmiten lähtenyt Jönköpingistä hyökätäkseen\nRantzaun kimppuun, ennenkuin Kristian IV ehti tämän avuksi. Ruotsin\nkuningas marssi lounaiseen suuntaan tanskalaisen sotajoukon sivulle,\nja pohjoisesta tunkeutui Itä-Göötanmaan aseihin noussut rahvas samaan\nsuuntaan.\n\nRantzaun paluumatka oli siis vaarassa tulla katkaistuksi,\nja sellaisissa olosuhteissa marssi muuttui yhä enemmän paon\nluontoiseksi. Kustaa Aadolf ruotsalaisine joukkoineen seurasi aivan\nkintereillä ja löi tai vangitsi yksityisiä osastoja. Töin tuskin\npääsi pääjoukko Kalmariin, jossa kaikki saksalaiset rykmentit\nhajoitettiin, koska heidän kapinansa katsottiin suurelta osaltaan\nolleen syynä retken onnettomuuksiin. Rantzaun kärsimä mieshukka\narvioitiin 1,500 mieheksi. Sillaikaa olivat Kristian IV ja Georg\nLüneburgilainen Tanskan pääjoukon kera marssineet Jönköpingiä kohden\nvielä hankalampia taipaleita kuin itäinen joukko. Matkanteko oli niin\nhankalaa, ettei kymmenessä päivässä päästy yli seitsemän peninkulman.\nSellaisilla teillä ei tietenkään voitu kenttätykkejä kulettaa mukana.\n\nVihdoin heinäkuun 23 päivänä 1612 oli jouduttu Jönköpingin\nläheisyyteen. Leiriydyttiin sen linnoituksen ympärille, jonka Erik\nXIV oli laitattanut kaupungin puolustukseksi ja jonka Daniel Rantzau\njo kerran ennen oli vallannut.\n\nKristian toivoi näkevänsä Rantzaun tulevan vastaan, linnan\npommittamiseen tarvittiin hänen kenttätykkejään.\n\nJönköpingin linna oli heikko linnoitus, ja päälliköt Yrjänä Stjerna\nja Sten Bölja olivat neuvoneet hyökkäyksen tapauksessa räjäyttämään\nsen ilmaan. Mutta Kustaa Aadolf oli käskenyt, että sitä oli\npuolustettava viimeiseen saakka, ja luvannut itse tulla avuksi.\n\nKristian kuninkaan lähettämät tiedustelijat palasivat sillävälin\ntuoden tiedon, että Rantzaun oli ollut pakko vetäytyä takaisin\nKalmariin, mutta että sitä vastoin Ruotsin kuningas oli saapumassa.\n\nNyt ei Kristian IV:llä ollut muuta neuvoa kuin kääntyä itsekin.\nPaluumatkalle lähdettiin jo samana yönä ja niin nopeasti, että\nkaikki sairaat ja haavoitetut jäivät jäljelle. Heidän kohtalonsa\noli oleva kuolema. Sillä katkeruus oli molemmin puolin niin suuri,\nettei armoa edes pyydettykään. Tanskan laivasto sai nimenomaisen\nkäskyn, ettei ollut lainkaan otettava vankeja mukaan, vaan oli heidät\nyksinkertaisesti surmattava, koskeivät ruotsalaisetkaan antaneet\narmoa.\n\nKustaa Aadolf oli ehtinyt Sandsjöhön, joka on päivänmarssin päässä\nJönköpingistä, kun tanskalainen sotajoukko aloitti paluumatkansa. Hän\nei katsonut maksavan vaivaa lähteä jälkeen, vaan palasi Jönköpingiin.\n\nKristian IV luovutti joukon päällikkyyden Georg Lüneburgilaiselle\nja riensi Halmstadista vesitse Kööpenhaminaan, vimmoissaan\nsodankäänteestä ja palaen kostonhalusta.\n\nHeti sen jälkeen asettui Jesper Cruus ruotsalaisine joukkoineen\npitkin Hallannin rajaa, ja silloin saattoi sodan pitää päätettynä\nsille vuodelle.\n\nNiin hyvin Ruotsin kansalla kuin maallakin oli ansionsa saavutettuun\nvoittoon nähden. Luonnonsuhteet olivat suuresti vaikuttaneet yleisen\naseellisen vastarinnan ohella, ja vielä kerran oli näyttäytynyt, että\nkansan puolustusvoimassa oli Ruotsin varmin turva.\n\nAjaessaan Rantzauta takaa oli Kustaa Aadolf Högsbyn metsässä\nhiostuneena juonut kylmää vettä ja kylmettynyt. Jönköpingiin\nsaavuttuaan sairastui hän vuoteen omaksi. Kaikkien mielet täytti\npelko ja levottomuus. Hän, kaikkien rakastama ja ihailema, makasi\nsairaana ja kärsivänä, ja jokainen tunsi, että Ruotsin pelastus\nriippui hänen elämästään.\n\nLeskikuningatar kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, pyysi häntä\njättämään päällikkyyden Juhana herttualle ja tulemaan puheilleen\nVadstenaan. Sairaus esti häntä noudattamasta äitinsä toivomusta,\nmutta Juhana herttua ja valtaneuvosto riensivät kuninkaan luo\nJönköpingiin.\n\nHänen luontainen voimakkuutensa voitti sairauden, mutta lääkäri\nvaati, että hänen toistaiseksi oli pysyttävä hiljaa.\n\nKustaa käytti tämän ajan keskusteluihin neuvosherrojensa kanssa\nsiitä, mitä oli tehtävä maan aseman parantamiseksi. Kutsua, jonka hän\noli aatelistolle lähettänyt, oli noudattanut ainoastaan kahdeksan\naatelismiestä, ja tämä välinpitämättömyys herätti hänessä suurta\ntyytymättömyyttä. \"He tahtovat vain maata kotona rikkaläjällä\", sanoi\nhän, \"ja me ja maa saamme kantaa ikeen.\"\n\n\"Ja milloin ei puhuttu puolustuksesta, saatiin käydä käsiksi muihin\nasioihin, milloin kaupan vaatimuksiin, milloin opetuslaitoksiin.\nNäissä neuvotteluissa osoittautui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä\nyhtä hyvin, kukaan ei voinut eläytyä niin hänen ajatuksiinsa kuin\nvaltiokansleri Akseli Oxenstjerna, ja jokaisen keskustelun jälkeen\nkatsoi Kustaa häneen kirkkain sinisilmin ja sanoi: 'Kiitos, sinä\nymmärrät minua'.\"\n\nMutta jos hän jäi hetkiseksi yksin, otti hän esille amuletin ja\nkatseli sitä aprikoiden, mikähän mahti siinä mahtoi piillä.\n\nTanskalaisten liikkeistä saapui viestejä joka päivä. Mutta kun saapui\ntieto, että kuningas Kristian oli lähtenyt merille, luotti Kustaa\nAadolf siihen, että Yrjänä Gyllenstjerna ruotsalaisella laivastolla\nsulkisi häneltä tien Ruotsin rannikolle.\n\nUlrikehaminassa harjoitettiin uutta joukkoa äskenpestattua väkeä, ja\ntaudistaan toipuessaan lähti kuningas sinne pitääkseen harjoituksia\nlähempää silmällä.\n\nHän palasi Jönköpingiin syyskuun neljäntenä päivänä, ja samana\npäivänä saapui leskikuningattarelta kirje, jossa tämä ilmoitti,\nettä kuningas Kristian oli tanskalaisine laivastoineen laskettanut\nTukholman saaristoon ja uhkasi pääkaupunkia.\n\nVaara oli suurempi kuin koskaan. Nyt ei Kustaa Aadolfilla ollut enää\naikaa sairastamiseen. Hän nousi heti ratsaille ja riensi ainoastaan\nkahden henkilön seuraamana yötä päivää Tukholmaa kohden, jonne hän\nsaapui kolmantena päivänä kolmen aikaan aamulla.\n\nSiellä oli Tanskan kuningas tahtonut herättää kauhua. Risteiltyään\nlaivastoineen Itämerellä, saapui hän vihdoin Voionmaan kautta\nElfsnabbiin. Täällä oli vastassa ruotsalainen laivasto, jonka\nvarustukset tosin olivat tavattoman kalliit, mutta ei se siitä\nhuolimatta voinut läheskään vetää vertoja tanskalaiselle.\nTanskalaisen laivaston nähtyään vetäytyivät ruotsalaiset amiraalit\nYrjänä Gyllenstjerna ja Hannu Bjelkenstjerna takaisin Dalarön ohi ja\nankkuroivat Vaxholman maltoon.\n\nTanskalaiset seurasivat jäljestä etelä-Stäketiin ja Djurholmaan.\nVaikkei tähän retkeen ottanutkaan osaa paljoa enemmän kuin puolet\nTanskan laivastosta -- siihen laskettiin 34 laivaa, joista useissa\noli jopa 80 kanuunaa -- eivät ruotsalaiset uskaltaneet käydä kimppuun\navomerellä, vaan mieluummin jättäytyivät saarroksiin Djurholman\nsaaristoon.\n\nAjan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja tanskalaisten puolelta\njuhlallisesti vaatimaan ruotsalaisia taisteluun, mutta vaatimukseen\nei suostuttu.\n\nMuutama päivä piirityksen jälkeen nosti kuningas Kristian\nankkurin ja lasketti Vaxholman luo, joka siihen aikaan oli\nainoastaan pieni linnoitus, rakennettu jo Kustaa I:n aikoina.\nSitä ammuttiin laivoista, mutta Martti Krakau, joka oli siirretty\ntänne Gullbergistä, osoitti täällä samaa pelotonta rohkeutta kuin\nsilloinkin. Syyskuun 10 päivänä täytyi Tanskan kuninkaan vihdoin\nsyysmyrskyjen pelosta nostaa ankkurinsa ja lähteä Tukholman\nsaaristosta ainoastaan peloiteltuaan maihinnousullaan.\n\nTukholmassa ja Keski-Ruotsissa oli pelästys tosin ollut koko suuri,\nmutta ei se muuttunut masentavaksi toivottomuudeksi. Päinvastoin\nolivat kaikki päättäneet pitää puoliaan viimeiseen, kansaa\nnostatettiin aseihin ja kaikki sotaväki koottiin Tukholmaan.\n\nKun Kustaa Aadolf oli ehtinyt Tukholmaan, levähti hän muutamia\ntunteja, mutta heti sen jälkeen asettui hän sotilasparven eturintaan\nja riensi Vaxholmaan. Hän toivoi täällä ahtaassa väylässä voivansa\ntuhota tanskalaisen laivaston, jota vastatuuli pidätti. Mutta\nennenkuin kuningas ehti perille, oli tuuli kääntynyt ja tanskalaiset\npurjehtineet pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmin puolin ikävöitiin nyt rauhaa, Tanskassa yhtä suuresti kuin\nRuotsissakin. Uhraukset olivat olleet liian suuret saavutettuun\nmenestykseen verraten, ja käsitettiin hyvin ne suuret vaarat, joita\nuudesta sotaretkestä koitui.\n\nKuningas Kristian, jota riitapuolista pidettiin voimakkaampana, oli\ntyhjentänyt tulolähteensä. \"Tanskan aatelistolla ei ole halua jatkaa\nsotaa, joka antaisi heidän kuninkaalleen käsiin keinot heidän ja\nheidän vapautensa saartamiseen\", kirjoitti Ruotsin neuvosto Kustaa\nAadolfille.\n\nPidettiin kokous, jossa oli neuvoteltava vankien vaihtamisesta. Tämä\nkokous vei kuitenkin Englannin välityksellä rauhanehdotukseen.\n\nAkseli Oxenstjerna ja kaksi muuta valtaneuvosta olivat Ruotsin\nedustajina. Mutta se oli aseellinen rauhanneuvottelu, sillä kuningas\nKristian ei ollut tahtonut suostua aselepoon, ja sentähden jatkettiin\nhävitystä ja partioretkiä rajoilla neuvottelujenkin kestäessä.\n\nRauhan pääehtoina oli, että Ruotsi saisi takaisin Kalmarin ja\nVoionmaan ja kuuden vuoden kuluttua myös Elfsborgin, josta kuitenkin\noli maksettava miljoona hopeataalaria. Rauhanehtojen joukossa oli\nmyöskin vapaakauppa molempien valtakuntain alamaisten kesken.\n\nMutta neuvottelut kävivät tavallisuuden mukaan sangen hitaasti, ja\nKustaa matkusti sentähden Tukholmaan, johon oli kutsunut koolle\nvaltiopäivät ja jossa oli luvannut olla läsnä sisarensa häissä.\n\n\n\n\n4.\n\nKUINKA KAHDESTA TULI YKSI.\n\n\nHerttua Juhana oli, pyydettyään kirjeellisesti kuninkaalta prinsessan\nkättä, saanut heti virallisen suostumuksen.\n\nLeskikuningattaren hartain toivo oli täyttynyt, ja hän näytti pitävän\ntärkeänä, että hääjuhlallisuudet vietettiin kaikella loistolla\nja upeudella. Säästäväisyys sai väistyä, kun oli kysymys rakkaan\ntyttären myötäjäisistä.\n\nEnsi kertaa nähtiin Maria Elisabet iloisena ja onnellisena. Kaikki\nmitä tehtiin, alistettiin hänen arvosteltavakseen, tällä kertaa hän\n\"istui ylimmällä orrella\". Kaikki ahkerat kädet pantiin liikkeelle,\nja jokainen kilpaili osaltaan tyydyttääkseen häntä.\n\nHerttua alkoi kirjeensä sanoilla \"suuresti rakastettu\", ja vaikkakin\nsisältö tavallisesti koski hänen tukholmalaisen tai vadstenalaisen\ntalonsa sisustusta, välitti Maria Elisabet vähät siitä. \"Suuresti\nrakastettu\" oli kirjeen a ja o, ja hän sanoi Katille: \"Olinpa\nhullu, kun olin mustasukkainen sinulle! Onhan selvää, ettei hän ole\nkoskaan pitänyt kenestäkään muusta kuin minusta, ja ainoastaan minun\nmustasukkaisuuttani herättääkseen hän osoitti kohteliaisuutta Ebba\nBrahea kohtaan, johon kaikki miehet ovat ihastuneet.\"\n\n\"Ebba on hyvin kaunis\", vastasi Katarina.\n\n\"Hän on hanhi\", virkahti morsian. \"Tuolla seisoo hän ja katselee\nmaahan ja vastailee vain yksin tavuin.\"\n\n\"Hän on kaino ja varoo kovin pahoittamasta armollisen rouva äitimme\nmieltä.\"\n\n\"Ei voi kieltää, että hän on näppärä sormiltaan, mutta vaikkakin\npidän morsiushunnusta, jota hän ompelee, en siltä pidä hänestä\".\n\n\"Kuningatar pitää\", vastasi Katarina.\n\n\"Siksi, että hän seisoo kuin sytytetty kynttilä ja tekee siinä määrin\nhänen mielikseen, että voisi juosta vaikka tuleen jos niiksi tulee\".\n\n\"Ei\", jatkoi Maria Elisabet, \"toinen Ebba Brahe miellyttää minua\nparemmin; hän tietää pitää hovikeikarit loitolla.\"\n\nTämä keskustelu tapahtui nuoren prinsessan luona, joka oli\nkatselemassa tuoleille ja pöydille levitettyjä kalliita pukujaan.\n\nKatarina prinsessa kiinnitti brabantinpitsiä morsiuspukuun, joka oli\nvalkoista kultakirjo-silkkiä. \"Rakas sisar\", sanoi hän katkaisten\nedellisen keskustelun, \"tulisitpa niin onnelliseksi kuin sisimmässä\nsydämessäni toivon.\"\n\n\"Se riippuu Juhanasta.\"\n\n\"Kyllä kai sinustakin.\"\n\n\"Hänen on arvattava ja täytettävä toivomukseni ennenkuin olen ehtinyt\nniitä ilmaista.\"\n\n\"Aiotko sinä tehdä samoin hänelle?\"\n\n\"Minäkö? En, varmasti en.\"\n\n\"Eikö oikeiden aviopuolisoiden pidä palvella toisiaan.\"\n\n\"Muun kansan kesken voi kyllä niin olla, mutta minä, prinsessa,\nvaadin, että mieheni ensi sijassa ja toiset hänen jälkeensä\nosoittavat minulle kunnioitusta ja alamaisuutta.\"\n\n\"Etkö tahdo voittaa heitä rakkaudella?\"\n\n\"Heidän pitää minua rakastaa ja totella, minä menettelen sitten\nheihin nähden miten tahdon.\"\n\nKeskustelun katkaisi nuori Kaarle Filip, joka kiireesti tuli\nhuoneeseen ja juoksi heti Katin luo huudahtaen: \"Tiedätkö, että\nkuningas tulee kotiin huomenna?\"\n\n\"Olen kuullut sen\", vastasi Katarina, \"ja iloitsen siitä suuresti.\"\n\n\"Mutta sitä en tee minä\", huudahti Maria Elisabet. \"Kustaa tekee aina\nmuistutuksia, ja siksi olen suutuksissani hänelle.\"\n\n\"Sitä saat olla kenelle muulle tahansa, mutta et hänelle\", huomautti\nveli. \"Hänelle ei vedä vertoja yksikään meistä, sen on Skytte\nsanonut.\"\n\n\"Tuo pikku sielu! Minä tiedän mitä tohtori Chesnecopherus on sanonut\nkuningattarelle, minä.\"\n\n\"Tiedänhän sen minäkin\", vastasi prinssi. \"Sinun ja minun pitäisi\nmuka vaatia itsellemme suuremmat edut ja yhtä korkea asema ja arvo\nkuin itse kuninkaalla on.\"\n\n\"No, etkös tahdo sitten?\"\n\n\"En, Skytte on kertonut minulle autuaasta isoisästämme ja hänen\npojistaan, ja kuinka he syöksivät valtakunnan onnettomuuteen. Olen\nluvannut hänelle olla Kustaalle aina tottelevainen ja alamainen.\"\n\n\"Vai niin, sinulta otetaan sellaisia lupauksia, mutta minä en anna\nsitoa itseäni, minä, ja sinun pitäisi ennen kaikkea mukautua oman\nopettajasi tahtoon, varsinkin kun rouva äitimme luottaa häneen.\"\n\n\"Skytte on ollut sekä Kustaan, että minun opettajani, ja kun tiedän,\nettä hän on oikeassa, niin menettelen sen mukaan.\"\n\n\"Kylläpä sinusta on tullut päättäväinen!\"\n\n\"Minun täytyy oppia eroittamaan paha hyvästä, voi tapahtua, että\neräänä päivänä olen monien herra.\"\n\n\"Venäjän tsaari; tiedäthän, ettei rouva äitimme tahdo sitä.\"\n\n\"Hän pelkää, että minulle tapahtuu jotain pahaa, mutta ken mielii\ntoimittaa jotain maailmassa, ei saa ajatella itseään. Enkö ole\noikeassa, Kati\", lisäsi hän hellästi ja nojasi häneen.\n\n\"Varmasti olet\", vastasi Katarina, \"ja minua ilahuttaa mahdottomasti\nkuulla sinun lausuvan sellaisia mielipiteitä.\"\n\n\"Tiesinhän\", huudahti Maria Elisabet, \"te yhdytte aina minua vastaan,\nmutta Jumalan kiitos pääsen täältä ja siellä mihin tulen, opetan\nkyllä palvelijani sekä ajattelemaan että puhumaan niinkuin tahdon.\"\n\nSamassa syöksyi hän huoneesta.\n\n\"Juhana parka, hänelle ei tule hauskaa\", huudahti prinssi nauraen.\n\"En käsitä, miten hän menee hänen kanssaan naimisiin.\"\n\nKatarina istui yhä työnsä ääressä. \"Pelkään, ettei kumpikaan tule\nonnelliseksi\", sanoi hän allapäin.\n\n\"Katsos\", huudahti Filip, \"puvulle putosi kyynel, ajatteles, jos\nsiihen tulee tahra.\"\n\nKatarina hieroi innokkaasti liinallaan. Hän käänteli kangasta kaikin\npuolin. \"Luulen, ettei kukaan näe sitä\", sanoi hän, \"mutta tahra\nsiinä on; pelkään, että se tuo mukanaan onnettomuutta.\"\n\nSeuraavana päivänä tuli kuningas ja näytti iloisemmalta pitkistä\najoista. Hänen olennossaan oli nuorekasta reippautta, jollaista\ntavataan ainoastaan hyvin terveissä luonteissa. Pysty pää, silmien\nloiste, joustava käynti ja reipas luonne, kaikki näytti viittaavan\nsiihen, että hän uneksi korkeinta maallista onnea.\n\nKuningatarta hämmästytti hänen muotonsa ja hän aavisti tulevaista\nvaaraa, vaikkei hän voinut käsittää, mistä se tulisi.\n\n\"Teidän armonne näyttää voittajalta\", sanoi hän äidillisen ylpeyden\nja pelonsekaisilla tunteilla.\n\n\"Varmasti on Jumala ihmeellisesti ollut kanssamme\", vastasi Kustaa,\n\"olemme saamaisillamme rauhan, tosin emme sellaista kuin toivoisimme,\nmutta parhaan mikä on saatavissapa sodan voimme tätä nykyä pitää\npäättyneenä.\"\n\n\"Siis voimme omistaa itsemme valmisteluihin, mitkä piakkoin\nvietettävä kaunis perhejuhla vaatii.\"\n\n\"Se samoinkuin valtiopäivätkin ovat syynä palaamiseeni kotiin. Häiden\nja valtiopäivien loputtua täytyy minun lähteä Vernamoon, jossa aion\nasua neuvottelujen aikana.\"\n\n\"Minua ilahuttaisi näyttää teidän majesteetillenne mitä olen saanut\naikaan tyttäreni myötäjäisiksi melkein tyhjästä.\" Näin sanoen tarttui\nKristina rouva kuninkaan käteen ja vei hänet sisimpiin suojiin, minne\nhoviväellä ei ollut pääsyä.\n\n\"Toivon, että ensimäiseksi esitettäisiin valtiopäiville prinsessan\nmyötäjäiset\", sanoi kuningatar jokseenkin terävästi.\n\n\"Olen jo ajatellut sitä, mutta nykyisen suuren rahanpuutteen\naikana...\"\n\n\"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä\", keskeytti leskikuningatar\nkiivaasti. \"Enkö ole suurin ja tuntuvin uhrauksin lähettänyt teidän\nmajesteetillenne aika suuria summia vähäisten varojeni mukaan, ja\nvaatimuksemme ovat lailliset.\"\n\n\"Koetan järjestää kaikki tyynni teidän armonne mieliksi\", vastasi\nKustaa kumartaen ja lisäsi: \"Saanko nyt luvan katsella myötäjäisiä?\"\n\nJos hän oli odottanut kohtaavansa nuoren neitsytparven sisällä,\nniin hän pettyi. Mikään ei saanut johtaa hänen ajatuksiaan\nasioista, joihin leskikuningatar tahtoi hänen mielensä kiinnittää.\nMuiden muassa sai kuningas kuulla, että herttua toivoi häät pian\nvietettäviksi, sillä prinsessan terveys oli heikko, ja siihen\nsaattoi vaikuttaa vahingollisesti, jos hänen elämänonneaan\nkauemmin viivyteltäisiin. Kuningas suostuikin vastaväitteittä\nleskikuningattaren ehdotukseen, että häät vietettäisiin marraskuun 29\npäivänä.\n\nKun valtiopäivät kokoontuivat, esitettiin prinsessan myötäjäiskysymys\nsäädyille ensimäisten asiain joukossa. Silloin tapahtui mitä\nkaikista vähimmän oli odotettu: papit rohkenivat selittää, että\nvoimassa olevan säädöksen mukaan oli avioliitto serkusten kesken\nkielletty, joten he katsoivat olevansa velvolliset panemaan jyrkän\nvastalauseensa aiottua avioliittoa vastaan pyytäen kuninkaan\nkieltämään sen.\n\nLeskikuningatar joutui suunniltaan suuttumuksesta ja kiihdyksissään\nhän kirjoitti papeille omakätisen kirjeen, missä sanoi heille, ettei\navioliitto ollut hengellisen, vaan maallisen lain alainen, ja ettei\nheillä siis ollut asian kanssa tekemistä.\n\nPapit lukivat nuhdekirjeen. Olisi ollut helppo kumota se, mutta kun\nkuningas kunnioituksesta äitiään kohtaan pysyi toimetonna, päätettiin\nantaa kysymyksen raueta. Jos läheinen sukulaisuus toi onnettomuuden\nmukanaan, olivat papit joka tapauksessa panneet vastalauseensa.\n\nVihdoinkin oli saatu vapaat kädet. Morsian tointui kauhean uhan\njälkeen ja entistään innokkaammin koetteli hän pukua toisensa\njälkeen, otti rouva äidiltään vastaan ja kätki huolellisesti\npiiloihinsa kalliita kankaita, taideteoksia ja jalokiviä, jotka\nkuuluivat kuningashuoneelle ja joihin hänellä ei ollut laillista\noikeutta.\n\n\"Korkeasti rakastetulle lapselleni annan mitä tahdon, kysymättä\nkeneltäkään lupaa\", sanoi kuningatar.\n\nVihdoinkin oli kaikki valmista, ja Juhana herttua saattoi tulla.\n\nTehdyn ohjelman mukaan oli hänen lähdettävä matkalle Vadstenasta\nniin, että saapuisi Tukholmaan pari päivää ennen häitä.\n\nSuuret juhlallisuudet alkoivat, ja 17 päivänä marraskuuta saapui\nherttua kaupunkiin. Häntä seurasi Itä-Göötanmaan aatelisto\npalvelijoineen, kaikki mustissa sametilla ja hopealla reunustetuissa\npuvuissa. Hevosilla oli mustat, hopeoiduin renkain koristetut\nhinnastot.\n\nHeistä majoitettiin niin paljon kuin sopi herttuan omaan taloon\nRautatorin varrella, loput sijoittuivat ystävien ja sukulaistensa luo\nkaupungille.\n\nKuningas oli ratsastanut herttuaa vastaan, ja myöhemmin näemme\nmolempien nuorten ruhtinaiden tuttavallisesti keskustelevan herttuan\nuudestaan sisustetussa asunnossa.\n\nJuhanassa oli jotain vakavaa, melkeinpä synkkää, kun sitä vastoin\nKustaa Aadolf näytti hilpeältä ja iloiselta.\n\nHe välttivät molemmat puhua lähinnä kyseissä olevasta asiasta ja\nkeskustelivat ainoastaan valtakunnan asioista.\n\n\"Näetkös\", sanoi Kustaa, \"olemme tehneet rauhan mahdollisimman\nhyvillä ehdoilla ja vapauttaneet maan vastaisista tuhoista. Sydämeni\nvuotaa verta ajatellessani mitä kaikkea se on saanut kestää.\"\n\n\"Kasvoistasi ei sitä näe lainkaan, en ole koskaan nähnyt sinua noin\niloisena.\"\n\nKuningas punastui syvästi. \"Minulla on ollut niin vaikeita päiviä,\nnyt on hieman valoisampaa ajatteles, Juhana, _yksi_ sota lopussa,\neikö minun pitäisi iloita siitä!\"\n\n\"Tietysti, vaikka tanskalaiset ovat yhtä häpeämättömiä kuin ennenkin.\nMistä luulet saavasi kokoon miljoonan taalaria, joilla maksat\nElfsborgin?\"\n\n\"Luotan ruotsalaisten uhraavaisuuteen. Vastenmielisyys tanskalaisia\nkohtaan on niin suuri, että he tahtovat minun kanssani kärsiä suurta\npuutettakin vapautuakseen tanskalaisten vaatimuksista. Tiedätkö, että\nTanska vaatii oikeutta säilyttää kolme kruunua vaakunassaan?\"\n\n\"Siihen ei kai luullakseni suostuta?\"\n\n\"Oxenstjerna tuumii, että antaisimme heidän tehdä tahtonsa mukaan\ntoistaiseksi; sehän on heille muistona muinaisilta ajoilta. Meidän\naikamme tulee myös kerran!\"\n\n\"Niin, tanskalainen ryömii aina pensaan takana väijymässä.\"\n\n\"Mikäpä muu tarkoitus on tällä heidän sodallaan ollut kuin saattaa\nmeidät samoinkuin Norjan valtansa alle.\"\n\n\"Heidän olisi toki pitänyt oppia menneistä ajoista, ettei Ruotsia\nniin helposti siepata.\"\n\n\"Sanotaan Sigismundin olevan tuumassa mukana.\"\n\n\"Paljon mahdollista, mutta silloin nousee kysymys: Kuinka\ntahtoo Kristian IV, joka on protestantti, edistää katolisuutta\nnaapurimaassaan?\"\n\n\"Saadakseen itse kalastaa sameassa vedessä.\"\n\n\"Sitä minäkin luulen, ja Oxenstjerna on yhtä mieltä kanssani, että\nsiitä on tehtävä loppu.\"\n\n\"Uusi sotako?\"\n\n\"On mahdollista, ettemme voi välttää sitä\", vastasi Kustaa, \"mutta\nsitä ei käytäisi täällä, vaan tuollapuolen Itämeren.\"\n\n\"On totta, että De la Gardie on niittänyt laakereita, jotka voivat\ntuottaa uusia etuja isänmaalle.\"\n\n\"Hän puuhaa Kaarle Filipiä Venäjän tsaariksi.\"\n\n\"Olen pyytänyt häntä luopumaan siitä ja viitannut Sigismundiin\nvaroittavana esimerkkinä. Muuten luulen, etteivät venäläiset välitä\nruotsalaisesta prinssistä. De la Gardie'n menestys ja olosuhteiden\npakko on saattanut heidät suostumaan hänen ehdotukseensa, mutta jos\nannetaan heidän tehdä mielensä mukaan, niin valitsevat he ennemmin\noman heimonsa ruhtinaan.\"\n\n\"Ethän liene antanut varmaa vastausta?\"\n\n\"En, Oxenstjerna arvelee, että meidän on ensin eroitettava Novgorod\nVenäjästä ja yhdistettävä Ruotsiin samalla tavoin kuin Liettua on\nyhdistetty Puolaan. Sillä tavoin saamme Suomelle ja Itämerenlääneille\nvarmemmat rajat.\"\n\n\"Muistan sinun kirjoittaneen minulle joku kuukausi sitten, että jos\nNovgorod tahtoisi tunnustaa sinut ruhtinaakseen, olisit valmis vaalin\nhyväksymään.\"\n\n\"Kyllä, ja valtaneuvosto on sitä mieltä, että jos muu osa Venäjää\ntahtoo yhtyä Novgorodiin, ei sitä heiltä kiellettäisi. Kumminkin\npääsee Novgorodin lähetystö näinä päivinä Kaarle Filipin puheille.\nMinä en aseta esteitä tielle, hän saa matkustaa Viipuriin, jos tahtoo\nja leskikuningatar suostuu.\"\n\n\"Kuinka voi leskikuningatar tulla toimeen ilman Kaarle Filipiä -- ja\nMaria Elisabetia\", tuli katkeruuden vivahduksella.\n\nKustaa huomasi sen ja katsoi tutkien rakkaaseen sukulaiseen.\n\n\"Olen ollut niin paljon poissa, ja on ollut niin vähän aikaa\nperheasioille\", sanoi hän melkein anteeksi pyytäen. \"Nyt tuntuu\nminusta siltä, kuin ei täällä olisi aivan niinkuin pitäisi.\"\n\n\"Minusta ainakaan ei väliä\", vastasi Juhana. \"Teen ainoastaan\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"Juuri siksi on minulla niin raskas edesvastuu\", vastasi Kustaa.\n\"Minun olisi pitänyt kieltää silloin, kun pyysit sisareni kättä.\"\n\n\"Et voisi sitä, pappienkaan vastalause ei hyödyttänyt mitään. Kaikki\ntyynni johtuu siitä\", lisäsi hän katkerasti, \"että minä olen elämässä\nvain hyödytön liikalainen, jolla ei ole mitään paikkaa.\"\n\n\"Nyt olet väärässä, hyvin väärässä\", huudahti Kustaa. \"Kuinka monta\nkertaa olet ollut tukenani ja apunani, ja jos kaadun, täytyy sinun ja\nKaarle Filipin huolehtia valtakunnasta.\"\n\n\"Siitä Jumala armossaan minua varjelkoon!\" huudahti Juhana\nvilkkaasti. \"Onneton isäni ei tuottanut onnea isänmaalle. Hänen\npojalleen ei pitäisi käydä samoin. Kohtaloni on minut määrännyt\nnaimaan Maria Elisabetin, sittenpähän nähdään, voinko tehdä hänet\nonnelliseksi. Rukoilen sitä joka päivä Jumalalta.\"\n\n\"Hän rakastaa sinua paljon.\"\n\n\"Leskikuningatar sanoo samaa, ja siinä tapauksessahan on suurempia\ntoiveita onnellisesta yhdyselämästä.\"\n\n\"Varmasti olisitte onnelliset, jos hän voisi saavuttaa sinun\nrakkautesi!\"\n\nHerttua pudisti epäilevästi päätään ja siirtyi toiseen\npuheenaiheeseen.\n\nSurulliset ajatukset täyttivät kuninkaan nuoren sielun, kun hän\nsaapui linnaan. Hän oli varma, ettei avioliitto koituisi kummallekaan\naviopuolisolle onneksi. Kätchen vältti häntä hänen tultuaan kotiin.\nHän oli huomannut hänen punaiset silmänsä ja kalpeat poskensa. Ellei\nhän olisi rukoillut ankaraa äitiään, olisi hän saattanut viime\ntingassa katkaista siteen ja asettaa Kätchenin käden Juhanan käteen.\nMitähän Maria Elisabet sanoisi, vielä oli yksi päivä jäljellä, jos\nhän koettaisi?\n\nReippain askelin meni hän prinsessan huoneeseen, avasi oven ja astui\nsisään. Mutta täällä kohtasi häntä odottamaton näky.\n\nPrinsessa istui tuolilla, hän oli punainen kasvoiltaan ja huusi\nkovasti, heiluttaen jalkojaan ilmassa. Hovineitorukka oli polvillaan\nhänen edessään ja koetti turhaan saada kiinni toista jalkaa.\n\n\"Sanon sen, että ne ovat liian suuret, etten huoli niitä ja että\nheti täytyy tehdä toinen kenkäpari, jonka täytyy olla valmiina\nhuomisaamuksi.\"\n\n\"Armollinen neiti, mahdotonta.\"\n\n\"Mahdotonta, kun minä käsken\", ja pari kelpo korvapuustia täydensi\nlauseen.\n\nKirkkaat kyynelet vierivät tytön poskia pitkin, kun hän sai armon\nottaa pienen kultakirjokengän, joka oli liian suuri.\n\n\"Vai niin, sinä rohkenet itkeä!\" huusi Maria Elisabet, \"kyllä mä\nnäytän sulle itkut!\" Ja kaikin kymmenin sormin raapi hän pitkiä\nnaarmuja tytön kasvoihin, tämän tekemättä vähintäkään vastarintaa.\n\nTöin tuskin voi Kustaa pysyttäytyä hiljaa. Mutta hän hillitsi\nitsensä, sillä hän tahtoi nähdä kuinka pitkälle pieni raivotar\nsaattoi mennä.\n\nSeuraavana hetkenä tämä heittäytyi taaksepäin tuolissaan huutaen:\n\"Olen onnettomin ihminen maan päällä, ei kukaan, ei kukaan välitä\nminusta!\" Ja sitten hän löi päätään tuolinselkämykseen.\n\nPalvelijatar pani kätensä väliin, ettei prinsessa tekisi itselleen\npahaa, mutta heti, kun hän sen huomasi, huusi hän vihaisesti,\nettä koko maailma saisi tietää, miten pahoin häntä pideltiin ja\nmillaisia kurjia palvelijattaria hänellä oli. Sen jälkeen seurasi\nraju itkunpuuska ja sitten ankaran käskevällä äänellä: \"Juokse pian\nnoutamaan Kätchen neitiä, tahdon että hän heti tulee tänne.\"\n\nNyt oli kuninkaan kärsivällisyys lopussa. Hän astui ovelta esiin ja\nsanoi tyynesti:\n\n\"Et tarvitse mennä Kätchen neidin luo. Mutta jätä meidät, tahdon\npuhua prinsessan kanssa.\"\n\nPalvelijatar niijasi syvään, mutta heitti pikaisen katseen\nvaltiattareensa ennenkuin riensi pois.\n\nMaria Elisabet itki yhä edelleen tai oli itkevinään. Hän oli\nkyyristynyt kokoon tuoliin ja painanut päänsä tyynyihin.\n\nKustaa istuutui sohvaan. Hän tahtoi oikein tutkistella sisartaan.\n\nPitkän hetken pysyi tämä hiljaa paikoillaan. Sitten heitti hän\nsalavihkaisen katseen veljeen. Mutta kun veli yhä edelleen istui\nliikkumatonna, nousi hän kiihkeästi ja kysyi mitä tämä tahtoi. Ei\nollut tapa sellainen, että ilmoittautumatta pujahdettiin naishenkilön\nluo, sisarelleenkin oli velvollinen ilmoittautumaan.\n\n\"Kunhan sinä lopetat, sitten puhun minä\", vastasi kuningas.\n\nPrinsessa huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja sanoi tylysti ja\nkatsellen veljeään synkin katsein: \"Ole niin hyvä.\"\n\nMutta nyt sai hän kuulla mitä ei ollut odottanut. Kuningas sanoi\nhänelle, ettei hänen luonteisensa naisen pitänyt koskaan mennä\nnaimisiin ja kehoitti häntä ajoissa katkaisemaan yhdyssiteen, johon\nei kumpikaan puoli tulisi olemaan tyytyväinen.\n\n\"Onko herttua lähettänyt sinut?\" puuskahti morsian kiihkeästi.\n\nKuningas vastasi kieltävästi, mutta lisäsi aivan kuin tahtomattaan:\n\"Minun on sääli Juhanaa, hyvin sääli.\"\n\n\"Siksikö, että hän menee kanssani naimisiin?\" kirkaisi morsian.\n\n\"Sentähden, ettei avioliitto voi olla onnellinen ilman keskinäistä\nkunnioitusta\", vastasi Kustaa ankarasti.\n\n\"Rakkaus, rakkaus on ainoa, josta välitän, sen tahdon sanoa hänelle.\"\n\n\"Mikset ole sitä vielä tehnyt?\"\n\n\"Siksi... siksi ettemme puhu koskaan keskenämme muusta kuin... emme\nmistään\", sanoi morsian kalveten.\n\n\"Niinkö! Sisko parka\", virkkoi Kustaa painaen hänet povelleen,\nja nyyhkyttäen painoi hän päänsä vasten hänen poveaan. \"Kenties\nolisi parasta, jos olisin Juhanan kanssa kahden erämaassa, sillä\nnyt olen mustasukkainen kaikille, jotka tulevat hänen lähelleen,\nyksinpä Katillekin.\" Kun Maria Elisabet tuli nämä sanat päästäneeksi\nsuustaan, katsoi hän äkkiä veljeensä.\n\n\"Hän on mitä parhain ja jaloin nainen\", vastasi veli vältellen.\n\n\"Sen tiedän; hänen parissaan mieluimmin olenkin.\"\n\nTässä katkaisi keskustelun kuningatar, joka kenties sattumalta tai\nsaatuaan salavihkaa tiedon astui yhtäkkiä huoneeseen. \"Ilahuttava\nnäky\", huudahti hän. \"En tiedä, milloin teidän majesteettinne\nviimeksi ilahutti sisartaan käynnillään.\"\n\n\"Jollen persoonallisesti, niin ajatuksissani olen usein hänen\nluonaan\", vastasi Kustaa lempeästi. \"Tulin juuri herttuan luota ja\nhalusin tuoda hänen tervehdyksensä.\"\n\n\"Hänen korkeutensa on pyytänyt yksityistä keskustelua kanssani.\"\n\nMaria Elisabet katsoi kysyvästi äitiinsä.\n\n\"Kysymys on sinun hovinpidostasi\", lisäsi leskikuningatar.\n\"Lähdettyään luotani viettää herttua päivänsä lähimpäinsä ja hovinsa\nkeskuudessa. Tyttäreni jää yksin minun ja hovinaisten kanssa vanhan\nhyvän tavan mukaan, mutta kuningas on itseoikeutettu ja tervetullut\nvieras, milloin vain suvaitsee tulla.\"\n\nKustaa kiitti, mutta sanoi kutsuneensa muutamia valtiopäivämiehiä\nluokseen tehdäkseen heille muutamia ilmoituksia. Hän ei voinut\nvarmasti sanoa, salliko hänen aikansa sitten tulla kuningattaren luo.\n\nOli ilmeistä, että kuningatar halusi jäädä yksin tyttärensä kanssa.\nKuningas sanoi sentähden hyvästit ja palasi omiin huoneihinsa. Ja\nJuhanan asiasta kääntyivät hänen ajatuksensa vähitellen omaansa.\n\nKuninkaalliset ja ruhtinaalliset henkilöt saavat harvoin seurata\nsydämensä vaalia, vaan heidän on mentävä naimisiin valtiollisista\nsyistä. Oliko se oleva hänen kohtalonsa? Ei... ei, vaikkei Ebba Brahe\nollutkaan kuninkaallista syntyperää, niin kuului hän toki yhteen maan\nvanhimmista suvuista. Ja olivathan hänen jalot isoisänsä kaksi kertaa\nolleet naimisissa jalosukuisten ruotsalaisten neitsytten kanssa, mikä\nesti häntä tekemästä samoin!\n\nPalattuaan kotiin hän oli vain muutaman kerran saanut nähdä\nja tervehtiä sydämensä valittua. Keskusteluun ei ollut ollut\ntilaisuutta. Kuinka täysi olikaan hänen sydämensä. Se paloi halusta\nilmaista rakastetulle suloinen salaisuus, puhua rakkaudesta, joka\nseuraisi häntä läpi elämän ja levittäisi päivänpaistetta kaikkialle\nmissä hän oli.\n\nKustaa tiesi kyllä kuningattaren toivomuksen, että hänen oli\netsittävä morsian jostain saksalaisesta ruhtinashuoneesta. Mutta hän\naikoi sanoa, että hänen elämänsä onni riippui Ebba Brahesta, tämä oli\ntähti hänen taivaallaan ja oli valaiseva hänelle tien kunniaan ja\nvaltaan. Jos tämä tähti sammui tai katosi hänen näköpiiristään, olisi\nhänen elämänsä pimeä ja iloton. Hän kyllä aina täyttäisi pojan ja\nkuninkaan velvollisuudet, mutta riippui hänen äidistään, tekikö hän\nsen raskain vai riemuisin mielin.\n\nTänä hetkenä tuntuivat hänen syynsä suurilta ja vastustamattomilta.\nEi hän enää pelännyt äitinsä kieltoa, vaan neitsyen. Ajatteles, jos\nhänen punastelemiseensa, kun häntä katseli, oli toinen syy kuin\nheräävä rakkaus, jos hän kysymykseen vastaisikin rakastavansa toista,\nkuinka tämä vastaus lamauttaisikaan hänen voimansa ja elämänhalunsa?\n\nNuoruuden kiihkeydellä hän torjui tämän ajatuksen luotaan. \"Minun on\nensin kuultava se hänen suustaan\", päätti hän itsekseen.\n\nMutta hänen täytyi heittää kaikki itsekkäisyys luotaan, maalle\ntärkeät asiat vaativat hänen huomionsa puoleensa. Kutsutut\nvaltiopäivämiehet tulivat keskustelemaan tehdystä ehdotuksesta,\nettä ne ulkolaiset palkkajoukot, jotka joutuivat toimettomiksi,\nkun tehtiin rauha Tanskan kanssa, lähetettäisiin ensi avovedellä\nVenäjälle De la Gardie'n ja Evert Hornin avuksi. Talonpojat puolsivat\ntätä innokkaasti. Sotaväki oli enimmäkseen vierasta väkeä, hurjia\nveitikoita, jotka olivat maanvaivana niin sodan kuin rauhankin\naikana. Suuret valloitukset, joita De la Gardie oli tehnyt, antoivat\nloistetta hänen nimelleen ja tekivät hänet maanmiestensä ihailevan\nylpeyden esineeksi ei ainoastaan ylimmissä piireissä, vaan kansankin\nkesken. Hän sai kernaasti tehdä valloituksiaan, kunhan se vain\ntapahtui vieraalla väellä.\n\nValtiopäivämiesten mentyä jäi nuori kuningas istumaan pöydän ääreen\nnojaten päällään käsiinsä ja tuijottaen eteensä.\n\nDe la Gardie oli pannut pahakseen, kun ei Kaarle Filip ollut tullut\nVenäjälle jo aikoja sitten, vaikka hän oli määrännyt hänet tsaariksi.\nVenäjä odotti yhä vieläkin, ja De la Gardie, joka tahtoi lahjoittaa\nsuuren valtakunnan ruotsalaiselle kuninkaan pojalle, oli syystä\nloukkautunut, kun lahjaa ei otettu vastaan. \"Kaarle Filip tahtoo itse\nja minun puolestani hän saa lähteä\", jupisi Kustaa Aadolf itsekseen,\nmutta jäi yhä mietiskelevään asentoonsa. Mutta pian muuttui\nnuorten kasvojen ilme: vakavuus vaihtui lempeään hymyilyyn, silmät\nsaivat jälleen tavallisen loisteensa. \"Voinhan ainakin mennä häntä\nkatsomaan\", virkahti hän, nousi ja suuntasi askelensa kuningattaren\nhuoneihin.\n\nAnkara Kristina rouva ei ollut koskaan sallinut hovissaan äänekästä\niloa, vaikkakin joskus hovipiireissä saattoi kuulla nuorison\nhillittyä hälinää, jopa pidätettyä nauruakin. Mutta tänä iltana oli\nkuninkaallisissa suojissa hiljaista kuin haudassa.\n\nEtuhuoneessa kohtasi kuningas erään hovipalvelijan ja kysyi oliko\nsisällä ketään.\n\n\"Hänen majesteettinsa kuningatar koko hovin keralla\", oli vastaus.\n\n\"Mitä siellä on tekeillä, täällä on niin hiljaista?\"\n\n\"Neiti Brahe on laitettu pois.\"\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Koirakamariin.\"\n\nKuningas päästi palvelijan menemään ja suuntasi itse askelensa\nkoirakamariin, jossa kuningattaren pikku koirilla oli makuupaikkansa.\n\nKuinka hänen sydämensä sykkikään! Mutta hovissa oli neljä neiti\nBrahea. Oliko häntä, joka aina oli ollut kuningattaren suosikki,\nsiten häväisty?\n\nSen oli hän saapa pian tietää.\n\nNyt oli hän kamarissa, ja talikynttilän himmeässä valossa istui\nsiellä pikku olento peittäen kasvonsa liinallaan ja itki, niin että\nsydän oli pakahtumaisillaan.\n\n\"Olkoonpa kuka tahansa, tämä on toki julmaa\", ajatteli hän ja yskäsi\nhiljaa, ettei lapsiparkaa säikyttäisi.\n\nOlento kohotti katseensa, mutta piiloitti kasvonsa yhtä nopeaan.\n\"Kuningas!\"\n\nSe oli tosiaankin hänen rakastettu Ebbansa, mutta missä tilassa!\nKaikkea mahdollista oli hän ajatellut heidän ensi kohtauksestaan,\nmutta ei tätä.\n\n\"Rakas neiti\", sanoi hän hiljaa ja hartaasti.\n\nOttamatta liinaa kasvoiltaan lankesi Ebba hänen jalkoihinsa: \"Menkää,\nteidän majesteettinne, olkaa niin armollinen ja menkää, olen kyllin\nonneton ennestäänkin.\"\n\n\"Onhan syytä siinäkin jäädäkseni tänne\", sanoi kuningas nostaen hänet\npystyyn. \"Sanokaa minulle nyt mitä on kyseissä\", pyysi hän lempeästi\nja tahtoi tarttua Ebban käteen.\n\nMutta tämä piti hellittämättä molemmat kätensä kasvoillaan.\n\n\"Ottakaa pois liina, voitte hieroa silmänne piloille.\"\n\n\"Ei, ei, en voi.\"\n\nSamassa muisti Kustaa aamupäiväisen kohtauksensa sisarensa luona.\n\n\"Ebba, rakkahin Ebba, pyydän, rukoilen teitä sanomaan minulle mitä on\ntapahtunut ja mitä teille on tehty.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\" nyyhkytti Ebba.\n\n\"Teidän täytyy sittenkin, minä käsken.\"\n\nHiljaa vaipuivat kädet liinan keralla, ja hän taivutti päänsä niin\nalas kuin voi.\n\nKustaan mieleen palasivat taasen muistot aamupäivältä, kenties Ebbaa\noli kynsittykin. Hän ei voinut siitä virkkaa mitään, mutta harmin\nja pelon puuskassa hän huudahti: \"Taivaan tähden, sanokaa minulle\nmiksette tahdo nostaa päätänne!\"\n\n\"Näytän varmaankin niin kurjalta\", vastasi Ebba. \"Ja tukka...\" Hän\nsilitti sitä kädellään.\n\nKustaa ei voinut pidättää hymyään. Siis ainoastaan hieman naisellista\nkainostelua! Hän tunsi sydämensä keventyvän. \"Mistä tämä on\naiheutunut, miksi teidän täytyy istua täällä yksin itkemässä?\"\n\nEbba pudisti pikku päätään. Ei, hän ei voinut sitä sanoa.\n\n\"Minä tahdon tietää sen, kuuletteko, minä _tahdon_!\"\n\nÄäni oli totinen ja Ebba tunsi sen.\n\n\"Olin unohtanut neulan alushameeseen, ja se pisti hänen korkeuttansa\nkäteen, niin että siitä tuli verta.\"\n\n\"Ettekö muistanut pyytää anteeksi?\"\n\n\"Tein sen heti. Leskikuningatar käski minut tänne miettimään\nvirhettäni, mutta prinsessa sanoi, etten saa olla mukana...\njuhlassa... huomenna\", kuiski hän nyyhkytystensä lomaan.\n\n\"Silloin en minäkään tule mukaan\", kuului ankara vastaus.\n\nEbba katsoi häneen kovin kummissaan. \"Eikö teidän majesteettinne ole\nluvannut viedä sulhasen sisään?\"\n\n\"Sen saa tehdä Magnus kreivi, jollei hänkin mieluummin vietä\npäiväänsä meidän seurassamme.\"\n\nEbba luuli, että kuningas piti häntä pilkkanaan. \"Jos leskikuningatar\ntulee, on hän varmaan hyvin vihainen\", sanoi hän hätäilevän\nnäköisenä, epätietoisena, oliko hänen lähdettävä vai jäätävä.\n\n\"Ebba\", sanoi Kustaa tulisesti, \"etkö vieläkään ymmärrä minua?\"\n\nEbba katsoi nuoreen kuninkaaseen suurin, ihmettelevin silmin, mutta\nsamassa lehahti heleä puna niinkuin ruusupilvi hänen suloisille\nkasvoilleen.\n\n\"En oikein\", sanoi hän niin hiljaa, että Kustaan täytyi kumartua\nkuullakseen sanat. \"Ymmärrän vain sen, ettei teidän majesteettinne\nvoi tarkoittaa muuta kuin mikä on hyvää ja kunniallista.\"\n\n\"Tietysti en, armas, ja jos tahdot lahjoittaa minulle sydämesi,\nmenemme jos niin haluat, heti kuningattaren luo ja ilmoitamme\nhänelle, taikka kenties, kuten viisaimpana pidän, viivytämme sitä\nmuutamia vuosia, kunnes kruunattuna kuninkaana voin korottaa\nvalitsemani puolison kuningattareksi.\"\n\n\"Menkää, menkää!\" huudahti Ebba pelästyneenä. \"Joku tulee!\"\n\n\"Kuinka voit pyytää minua menemään ennenkuin olen saanut vastauksen?\"\n\n\"En voi, en tohdi sanoa mitään\", virkkoi Ebba hätiköiden. \"Ah, teette\nminut aivan onnettomaksi!\" Hän väänteli epätoivoissaan käsiään.\n\nKustaa seisoi tuokion epäröiden. \"No, jääköön sinun tähtesi, mutta\nmuista, että huomenna puhumme enemmän.\"\n\nNopein askelin poistui hän huoneesta ja meni suoraan siihen\nhuoneeseen, jossa kuningatar ja hovi olivat.\n\nEnsi vilahduksella näki hän, että täällä tiedettiin jo hänen\nkäynnistään koirakamarissa.\n\nKuningatar hymyili maireenmuikeaa hymyä, mutta Kustaalla oli\nsuunnitelmansa valmiina, ja hän kääntyi hänestä heti Maria\nElisabetiin kysyen innoissaan kuinka hän voi, ja oliko lähetetty\nlääkäriä noutamaan.\n\nPrinsessa vastasi, että hän oli tottunut kärsimään eikä hänelle\nmerkinnyt mitään kärsikö enemmän vai vähemmän.\n\n\"Sitä emme voi myöntää\", sanoi kuningas ja tarttui hänen käteensä\ntarkastaen sitä joka puolelta. \"Nämä valkoiset pikku sormet eivät ole\nvahingoittuneet vähintäkään\", sanoi hän.\n\nMaria Elisabet oli ilmeisesti hämillään. \"Jollei sitä näkisikään,\nniin minä ainakin tunnen sen\", sanoi hän hillityllä katkeruudella.\n\n\"Toivon, että se menee ohi huomiseen\", puuttui kuningatar puheeseen.\n\"Kuitenkin on kohtuullista, että se, joka on saanut pahan aikaan,\npidetään loitolla prinsessan näkyvistä, ettei herättäisi hänessä\ntuskallisia muistoja.\"\n\n\"Nuori neitsyt on äsken kyynelissään kertonut minulle suuren, mutta\ntahtomattoman virheensä\", vastasi Kustaa, \"ja minä olen tullut\npyytämään anteeksi hänen puolestaan.\"\n\nKuningatar karahti suuttumuksesta purppuranpunaiseksi. Käden\nviittauksella poisti hän kaikki hovinaisensa ja sanoi heti heidän\npoistuttuaan tukahutetulla liikutuksella: \"En salli sekaantumista\nmihinkään, joka koskee omaa ympäristöäni; en sallinut sitä korkeasti\nautuaan herrani, Kaarle IX:n aikana, enkä tule tekemään sitä herra\npoikanikaan hallitessa.\"\n\n\"En uskaltaisi sekaantua tähän asiaan\", virkkoi Kustaa Aadolf\nkumartaen, \"jollei siitä koituisi eräs seuraus, joka kenties ei\nmiellyttäisi teidän majesteettianne.\"\n\n\"Mikä seuraus?\"\n\n\"Magnus kreivi ei voi olla läsnä juhlassa, josta sellaisilla syillä\non sulettu pois hänen tyttärensä. Ja kun minä yhtä paljon tarvitsen\nhänen palveluksiaan kuin kunnioitan hänen persoonallisuuttaankin,\ntahdon huomenna tehdä hänelle seuraa lohduttaakseni häntä sen\nonnettomuuden johdosta, että hänen tyttärensä on tilapäisesti\njoutunut epäsuosioon.\"\n\n\"Etkö siis aio olla häissä läsnä?\"\n\n\"Aion matkustaa huomenna Gripsholmaan.\"\n\n\"Välittämättä meidän ja herttuan toivomuksesta?\"\n\n\"Sanon hänelle syyn.\"\n\n\"Ei, ei, elkää tehkö sitä\", kirkui Maria Elisabet. \"En tahdo sitä.\"\n\n\"Poikani, kuningas, aikoo valmistaa äidilleen nöyryytyksen, joka\nkulovalkeana leviää yli kaupungin ja maan. Sitä en odottanut!\"\n\n\"Minun menettelytapani on riippuvainen teidän majesteettinne\nmenettelystä. Olen sanonut ehtoni, millä voin olla läsnä juhlassa.\"\n\nKristina katseli poikaansa terävin silmin, ja hänen täytyi myöntää\nitsekseen, että tämä ryhdiltään ja olennoltaan muistutti nuorta\nsodanjumalaa. Mutta mitä enemmän hän hiljaisuudessa poikaansa ihaili,\nsitä enemmän harmitti häntä, että tämä oli ensi kerran asettanut oman\ntahtonsa hänen tahtoaan vastaan ja että juuri hänen täytyi väistyä.\n\n\"Voinhan antaa anteeksi ja unohtaa tällä kertaa\", vastasi hän.\n\"Minunkin päiväni on vielä tuleva.\"\n\n\"Kenties hän ei usko meitä, jollei Ebbaa kutsuta heti\", huomautti\nMaria Elisabet.\n\n\"Pyydän saada teidän majesteetillenne toivottaa hyvää yötä\", sanoi\nkuningas suudellen äitinsä kättä ja toivottaen Maria Elisabetille\n\"onnea huomiseksi\" hän poistui huoneesta.\n\n\"Tiedän, että Juhana on hassastunut Ebbaan, kenties veljeni hänen\ntähtensä...\"\n\n\"Tai omasta puolestaan.\"\n\n\"Luuleeko äiti...?\"\n\n\"En tiedä mitään, mutta epäilen -- kuinka tahansa, en unohda enkä\nanna koskaan anteeksi hänen käytöstään tänään.\"\n\n\n\n\n5.\n\nHÄÄT.\n\n\nKuningas vei Juhana herttuan ja kuningatar itse tyttärensä alttarille\nLinnankappeliin. Tänne oli tuotu kaikki mahdollinen upeus näytteille:\nliput ja tunnukset ympäröivät alttarin, ja morsiusparin ympärillä\nvälkkyivät loistavat puvut, joita herrat ja naiset kantoivat,\nkallisarvoiset ketjut, koristeet ja muut helyt häikäisivät katsojain\nsilmiä, kun taas miesvieraat ihastuksella katselivat ihanaista\nneitsytkiehkuraa, joka seisoi morsiamen ympärillä.\n\nKuningas keksi heti mielitiettynsä ja hän kuunteli mielellään mitä\nhänen ympärillään kuiskailtiin, sillä kaikkien mielestä Magnus Brahen\ntytär voitti kauneudellaan ensi palkinnon.\n\nJuhlamenojen loputtua palasivat hovi ja monet kutsutut vieraat\nkellojen soidessa ja tykkien paukkuessa kuningattaren huoneustoon,\njossa upea ateria odotti.\n\nHerttua, joka kulki etumaisena, saattoi viidentoista vuotiasta\nmorsiantaan, joka tänään esiintyi erittäin edukseen.\n\nLapselliset kasvot antoivat hennolle, valkoiseen, kallisarvoiseen\npukuun puetulle olennolle hieman avuttoman ilmeen, ja kun nuori\nmorsian kohotti katseensa sulhoonsa, näytti tämä tuntevan sen\npäättäen siitä hellästä osanotosta, jolla vaalieli häntä.\n\nKuningas saattoi äitiään, eikä leskikuningatar jättänyt käyttämättä\ntilaisuutta kiittääkseen edellisen illan mieluisasta vierailusta.\nHän sanoi noudattaneensa herra poikansa toivomusta, ei vapaasta\ntahdostaan, vaan välttääkseen häväistystä, joka olisi voinut tehdä\ntyhjäksi koko juhlan.\n\nKuninkaan ei onneksi tarvinnut vastata. Kuningatar puhui koko ajan ja\nhänen salavihkaiset letkauksensa kävivät yhä purevammiksi.\n\nKatarina prinsessaa saattoi hänen nuorin veljensä Kaarle Filip,\npuhuen toiveistaan päästä ensi avovedellä matkustamaan Venäjälle.\n\"Kuningatar ei mielellään näkisi minun lähtevän\", sanoi hän. \"Mutta\nhän tahtoo minut mielellään Venäjän tsaariksi ja silloin täytyy hänen\nsallia minun lähtevän.\"\n\nUpean aterian jälkeen hajaantuivat vieraat iloisesti rupatellen\nkirkkaasti valaistuihin huoneihin. Oli nautittu tavallista enemmän\nvoidakseen niin ankarasti pitää kiinni seurustelusäännöistä, ja\nkuningatar, joka näki poikansa kiintyneen valtiolliseen keskusteluun\nmuutamain vierasten kanssa, katsoi erehtyneensä luulossaan, että tämä\noli rakastunut hänen hovineitsyeensä.\n\nTähän aikaan oli shakkipeli suurimmassa muodissa kaikissa Euroopan\nhoveissa, ja kuningatar, joka oli siinä erittäin taitava, valitsi\ntavallisesti vastapelurikseen henkilön, jota syystä tai toisesta\ntahtoi kunnioittaa.\n\nEräs äsken saapunut alankomaalainen lähettiläs oli ensi kertaa\nsaapunut hoviin, ja kutsuttiin hänet nyt pelaamaan kuningattaren\nkanssa.\n\nSillaikaa oli kuningas, keskustellen milloin minkin kanssa, kulkenut\nhuoneesta huoneeseen etsiskellen. Hän itse kyllä tiesi ketä.\n\nEtsittyä ei löytynyt mistään, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään.\nMelkein tietämättään miksi tuli hän menneeksi koirakamariin, ja\nsanomattomaksi kummastuksekseen löysi hän sieltä etsimänsä samassa\npuvussa, jossa oli nähnyt hänet kirkossa.\n\n\"Ebba, mitä tämä merkitsee?\" huudahti hän.\n\nEbba pudotti säikähdyksestä pienen taskukirjan, jota piti kädessään.\n\"Kuningatar käski minun mennä...\"\n\n\"Tännekö?\"\n\n\"Luullakseni hän tarkoitti omaan huoneeseeni, mutta minä jäin\nmieluimmin tänne.\"\n\n\"Teitkö niin tavataksesi minut?\" kysyi Kustaa hiljaa ja kumartui\nhänen puoleensa.\n\n\"Olinhan melkein luvannut...\"\n\n\"Ebba, teitkö niin vain lupauksen tähden?\"\n\n\"Tahdoin mielelläni pitää sen, koska, koska...\"\n\n\"Puhu, Ebba, tahdon, vaadin niin\", sanoi Kustaa kiihkeästi ja tarttui\nhänen käteensä.\n\n\"Koska kuningas pyysi sitä minulta\", lisäsi Ebba kainosti. \"Jos en\nolisi kuningas, vaan synnyltäni sinun vertaisesi aatelismies, mitä\nsanoisit silloin?\"\n\n\"Olisin hyvin onnellinen\", vastasi Ebba peittäen itkien kasvonsa\nkäsiinsä.\n\n\"Rakas, voihan kuninkaankin puoliso olla onnellinen, ja mikäli se on\nminun vallassani, et koskaan tule katumaan liittoamme.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\nEbba tahtoi irroittautua käsivarsista, jotka kietoutuivat hänen\nympärilleen.\n\n\"Mikään ei ole mahdotonta kahdelle sydämelle, jotka rakastavat\ntoisiaan. Mutta sinä et ole vielä sanonut, että rakastat minua, enkä\nvoi ennen uskoa onneeni. Sano se nyt, rakkahin!\"\n\n\"Sitä en uskalla.\"\n\n\"Kenen vuoksi?\"\n\n\"Kuningattaren... ja isäni...\"\n\n\"Etkö sitten lainkaan ajattele minua?\"\n\n\"Kyllä melkein aina, kun olen yksin.\"\n\n\"Silloin sanon sinulle, että sinä olet ajatuksissani alituiseen,\nkaikissa hankkeissani, ja silloin täyttää rintani iloinen toivo ja\nluottamus.\"\n\n\"En ansaitse sellaista kunniaa\", kuiskasi Ebba liikutuksesta vavisten.\n\n\"Rakkaus tulee aina ilman omaa ansiotamme, niin taivainen kuin\nmainenkin. Mutta kun nyt annan sinulle niin paljon, voin hyvin sanoa:\nitseni kokonani, mitä antaa silloin Ebbani minulle?\"\n\nSanat tulivat melkein kuiskaten, mutta ne olivat täynnä tulta ja\nintohimoa, ja Ebban nuori sydän suli niistä. Tuokion epäröityään\nlaski hän pikku kätösensä hänen käteensä ja virkkoi hiljaa: \"Kustaa!\"\n\nHeidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan, liitto oli solmittu.\n\nMutta seuraavana silmänräpäyksenä hypähti Ebba pystyyn ja löi käsiään\nyhteen: \"Ajatelkaas, jos joku saisi tietää!... Kuningatar ei antaisi\nkoskaan anteeksi, eikä uusi herttuatarkaan... päästäkää minut heti\nmenemään... oi, kuinka häpeän itseäni... ilman isäni suostumusta\nolen...\" Hän pani kätensä hehkuville kasvoilleen.\n\n\"Olet antanut suudelman tulevalle puolisollesi, ja se on luvallista\nJumalan ja ihmisten edessä, mutta en enää pyydä sinulta toista,\nvaikkakin sitä haluan. Mene omaan huoneeseesi, rakas, kiitä Jumalaa\nsiitä, että hän on vienyt sydämemme yhteen ja uneksi Kustaa\nAadolfistasi, joka ei viivyttele kauan ennenkuin hankkii tilaisuuden\ntavata sinut uudestaan.\"\n\nEbba niijasi, melkein tietämättään heitti hän lentosuukon\nrakastetulleen ja katosi avoimesta ovesta.\n\n\"Sinä kaino, suloinen!\" sanoi Kustaa itsekseen ja poistui huoneesta.\n\nViereisessä huoneessa heittäytyi hän pöydän ääreen ja koetti lukea\nkirjettä, joka hänellä oli taskussaan. Mutta siitä ei tahtonut tulla\nmitään, sanat karkeloivat paperilla ja niiden välistä vilkuivat\nihastuttavat pikku kasvot, jotka hymyilivät ja lähettelivät\nsormisuukkosia hänelle. Kuinka sydän sykki, hän tunsi, että jos\njoku näkisi hänet sinä hetkenä, arvaisi tämä joku varmaankin hänen\nsalaisuutensa, erittäinkin jos se olisi nainen. Sentähden hän\ntahtoi olla yksin, kunnes ehtisi tyyntyä. Ja taasenkin koetti hän\nlukea kirjettä, mutta tunsi, että hänen oli yhtä mahdoton käsittää\nsisällystä kuin ennenkin.\n\n\"Täällähän hänen majesteettinsa on!\" virkkoi eräs hoviherra, joka\ntuli suuremmista huoneista. Ja pian seurasi häntä koko parvi\nselittäen yhdestä suusta, että hänen armoaan oli etsitty kaikkialta.\n\n\"Minulla on luettavana tärkeitä kirjeitä ja tulin tänne siksi, ettei\nminua häirittäisi\", vastasi Kustaa jotensakin luontevasti, samassa\npistäen kirjeen taskuunsa ja palaten kokoontuneiden vieraiden luo.\n\n\"Jokin tärkeä, äskensaapunut kirje, joka on suuresti kiihoittanut\nkuningasta\", kulki suusta suuhun; muuan palvelushaluinen lörppökieli\nkuiskasi uutisen kuningattarenkin korvaan, ja kun kuningas tuokioksi\npysähtyi katselemaan peliä, katsoi hän tutkivasti poikaansa.\n\nEikö tämä punastunut? Mitä oli tapahtunut? Jotakin merkillistä täytyi\nsen olla! Hän ei ollut enää entisensä kaltainen!\n\nMutta kuningas poistui pian shakkipöydän äärestä, ja hänen täytyi\njatkaa peliä ja hillitä uteliaisuuttaan.\n\nMagnus kreivi teki syvän kumarruksen: \"Sallitaanko minun onnitella\nteidän majesteettianne epäilemättä hyvien uutisten johdosta?\"\n\nKuningas puristi hänen kättään.\n\n\"Kiitos! Puhukaamme siitä sitten myöhemmin!\"\n\nKaikkien silmät suuntautuivat kysyen ja kummastellen nuoreen\nkuninkaaseen, ja kun hän näki rakkaan Katinsa tulevan vastaansa,\ntarttui hän tämän käteen ja vei hänet mukaansa toiseen huoneeseen,\njossa sanoi:\n\n\"Tule ja istu tähän viereeni. Huomaan, että minun kasvojeni täytyy\nolla kuin avoin kirja, josta kaikki tahtovat lukea.\"\n\n\"Mutta siihen on kirjoitettu salakirjaimin\", vastasi Kati.\n\n\"Ja minä luulen, ettei kenelläkään ole avainta.\"\n\n\"Yhdellä se on, Kätchen, yhdellä ainoalla!\" Kati katsoi kummissaan\nhäneen: \"Onko mahdollista, että...\"\n\n\"On, Kätchen, minä rakastan ja minua rakastetaan vastaan, ja sydämeni\nkuohuu niin ilosta, että minun täytyy uskoa onneni jollekulle, ja\ntämä joku olet sinä, minun paras, uskollisin ystäväni!\" Hän painoi\nKatin käden vasten poveaan ja sitten huuliaan, ja Kati tunsi sen\nkostuvan hänen kyynelistään.\n\n\"Kustaa, rakkahin Kustaa, kuka hän on?\"\n\n\"Ebba Brahe!\"\n\n\"Oletko äsken puhutellut häntä?\"\n\n\"Olen, hänet oli karkoitettu täältä.\"\n\n\"Juhanan tähden, tiedän sen.\"\n\n\"Juhanan?\" toisti Kustaa kummissaan.\n\n\"Maria Elisabet on mustasukkainen hänelle.\"\n\n\"Minun pitäisi kiittää häntä siitä! Toisen kerran jo löysin valkoisen\nkyyhkyni alhaalta koirakamarista. Tuo halveksittu huone tulee\ntästälähin olemaan minun rakkaimpani, koska hän siellä uskoi minulle\nsuloisen salaisuuden.\"\n\n\"Mitä on kuningatar sanova?\"\n\n\"Olen varma siitä, että hän tulee suostumaan. Suvussamme on muuten\nmonta esimerkkiä samanlaisista avioliitoista, ja sitä paitsi on hän\nymmärtävä, että rakkaus on Jumalan lahja, että sentähden sielu, joka\nsen heittää luotaan, samalla kadottaa kaiken auringonvalon, joka\nvalaisee hänen elämäänsä.\"\n\n\"Minä tiedän, että rakkaudella on omat lakinsa\", sanoi prinsessa\nhymyillen. \"Täysikäisenä kuninkaana on sinulla sitä paitsi oikeus\nmennä naimisiin kenen kanssa tahdot.\"\n\n\"En tee sitä sentään ilman äitini suostumusta. Vanhempain siunaus\nlämmittää lasten kodin. Mutta hän on antava minulle siunauksensa\nrukousteni tähden. Ei kai hän voi, nähtyään työni maan puolesta,\nkieltää minulta sitä onnea, jota ennen kaikkia kaipaan!\"\n\n\"Mitä tahtoisinkaan tehdä, jotta saavuttaisit sen!\" vastasi Kätchen.\n\n\"Minä tiedän, rakas; tätä nykyä täytyy meidän olla kärsivälliset,\nminun on ensin leikattava laakereita, jotka sopivat morsiuskruunua\nkaunistamaan, mutta ole sinä sillaikaa hyvä häntä kohtaan. Älä sano,\nettä tiedät salaisuutemme, mutta lukekoon hän sen silmistäsi ja\nymmärtäköön osanotostasi häntä kohtaan.\"\n\n\"Sen lupaan!\"\n\n\"Jonkun kerran täytyy minun tavata häntä, kun olen täällä kotosalla.\nSiihen valmistan kuitenkin itse tilaisuuden, sinun ei tarvitse\nantautua vaaraan. Sitä paitsi kirjoitan hänelle ja toivon hänen\nvastaavan. Vaihdamme ajatuksia keskenämme, ja usein, kun olen lukenut\nhänen kirjeitään, tullaan sanomaan: 'Hänen armonsa on saanut hyviä\nuutisia'.\"\n\nOnni tekee puheliaaksi, eikä Kätchen ollut koskaan nähnyt sellaisena\nveljeään. Mutta kun hän vihdoin sanoi, että monet kadehtivat häneltä\nsitä onnea, että hän yksin sai puhua kuninkaan kanssa, silloin Kustaa\nnousi, kiitti häntä hymyillen muistutuksesta ja lisäsi, että tämä\nkeskustelu oli ollut hänen onnensa sinetti.\n\nKun juhla oli päättynyt ja morsiuspari lähtenyt herttuan uudestaan\nsisustettuun asuntoon Rautatorin varrella, hajaantuivat häävieraat.\n\nKustaa Aadolfin sanoessa hyvää yötä kuningattarelle sanoi tämä\nikäänkuin sattumalta: \"Jokin kirje kiinnitti sinua pitkän aikaa?\"\n\n\"Eräs yksityinen ilmoitus, teidän majesteettinne\", vastasi Kustaa ja\nmeni.\n\n\"Kotkanpoika tahtoo ja lentää omin siivin\", tuumi äiti. \"Mutta minun\ntäytyy tietää, mitä hommia hänellä oli.\"\n\nHänellä ei ollut enää Maria Elisabetia, jonka kanssa jutella. Hän\nlyöttäytyi sentähden juttusille Katarinan kanssa koettaen udella.\nMutta Kati väisti suurella taitavuudella hänen kysymyksensä.\n\nAlamaasta päin saapui alinomaa kirjeitä tanskalaisten\nhäpeämättömistä, yhä kasvavista vaatimuksista. Milloin vaativat\nsuuria rahasummia kunnialahjaksi kuninkaalleen, milloin yhä laajempia\nmaa-alueita.\n\nSäätyjen kanssa neuvoteltuaan päätti kuningas itse lähteä:\nneuvottelupaikalle huolimatta kaikista jatkuvista juhlallisuuksista.\nEi se ollut hauskaa, mutta Kustaa ei ollut niitä, jotka väistyvät\nvelvollisuuden tieltä.\n\nHääpäivän jälkeen ei hän ollut saanut puhua Ebban kanssa kahden\nkesken. Mutta hän oli onnellinen siitäkin, kun väliin sai vaihtaa\nkatseen hänen kanssaan ja kuulla hänen äänensä helähdyksen.\n\nHänen salainen toivonsa oli, että ainakin viimeisenä iltana, kun koko\nkuninkaallinen perhe oli koolla kuningattaren luona, saisi kuiskata\nEbballe muutamia sanoja. Mutta Juhana herttua oli alituiseen hänen\nrinnallaan ja puhui lakkaamatta toivomuksestaan päästä mukaan, jos\ntulisi sota, sillä kotona oli hänestä sietämätöntä. Näki selvään,\nettä avioliitto jo tuntui herttuasta taakalta, mutta Kustaa ei siihen\nkiinnittänyt suurta huomiota. Hän näki vain, kuinka Maria Elisabet\nteki kaikkensa pitääkseen Ebban loitolla siitä huoneesta, jossa he\nkeskustelivat.\n\nNuori rouva onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kuningas edes saanut\npuristaa rakastettunsa kättä jäähyväisiksi. Mutta onneksi ei mikään\nmaailmassa voinut estää häntä kirjeessä ilmaisemasta kaipaustaan eron\njohdosta. Kätchen lupasi toimittaa kirjeen perille ja sai viimeisen\nlämpimän jäähyväissuutelon.\n\nLähtö tapahtui. Kuningas matkusti Linköpingin ja Jönköpingin kautta\nVernamoon, josta käsin hänen oli vaikutettava rauhanneuvotteluihin.\n\nNiin Alankomaat kuin Englantikin olivat tarjonneet välitystään ja\nlähettäneet edustajansa. Heidän vaikutuksestaan Tanska vihdoin\nsupisti vaatimuksiaan sellaisiin rajoihin, joihin Ruotsin oli\nmahdollista suostua.\n\nVaikeinta oli sopia ehdoista, jotka koskivat Tanskalaisten\nvalloittamia maita. Linnoitetut paikat länsirannikolla olivat\n\"morsian, jota tanskalainen kosi\", kirjoitti valtiokansleri\nkuninkaalleen.\n\nNuori herra ei suinkaan viettänyt iloisia joulupäiviä; ajatus, että\nmenettäisi Elfsborgin \"ikiajoiksi\", koski kovasti hänen mieleensä.\nTässä huolestuneessa mielentilassaan pisti äkkiä hänen päähänsä käydä\nheti Elfsborgin kimppuun niillä voimin, mitkä hänellä oli käsillä.\nHän ilmoitti siitä valtiokanslerille ja pyysi hänen lausuntoaan.\n\nOxenstjerna teki asian tunnetuksi, ja Tanskan valtuutetut riensivät\npäätäpahkaa kuninkaan luo Halmstadiin ja saivat hänet luovuttamaan\nkaikki valloituksensa sotakustannusten korvausta vastaan, joka aluksi\nnousi kahteen miljoonaan taalariin, mutta Englannin lähettilästen\nvälityksellä tingittiin puoleen.\n\nLopulliset rauhanehdot olivat -- mainitaksemme sen lyhimmiten --\nnämä: Ruotsi luopui vaatimuksistaan Sonnenburgin linnaan Öselissä,\nherravallastaan lappalaisiin Norjassa Titisvuonon ja Varangerin\nvälillä sekä luovutti takaisin Jemtlannin ja Herjedalin. Ruotsi sai\ntakaisin Kalmarin ja Voionmaan ja saadakseen myös Elfsborgin oli sen\nmaksettava miljoona riikintaalaria neljässä erässä kuuden vuoden\naikana. Jollei maksu tapahtunut määrätyn ajan sisällä, oli seitsemän\nElfsborgin valtapiiriin kuuluvaa kihlakuntaa ynnä Nylödöse, vanha\nLödöse ja Göteborg ikiajoiksi lankeava Tanskalle.\n\nRauhansopimus allekirjoitettiin Knäredissä tammikuun 19 päivänä.\nKolmantena pääsiäispäivänä palautettiin molemmin puolin sodan aikana\nvalloitetut seudut oikeille omistajilleen.\n\nSe oli kallis rauha -- köyhälle, typötyhjälle maalle. Näytti melkein\nmahdottomalta saada kokoon miljoonaa taalaria maassa, jossa tynnyri\nrukiita maksoi riikintaalarin. Mutta sittenkin se saatiin aikanaan\nkokoon vapaaehtoisilla uhrauksilla, joissa kuningas ja hänen\nlähimpänsä kävivät eturinnassa.\n\nSovittuaan päälliköittensä kanssa toimenpiteistä miehistöön nähden\npalasi kuningas Vadstenaan, missä hän kohtasi äitinsä ja Juhana\nherttuan, jotka hänen kanssaan allekirjoittivat rauhanpäätöksen.\n\nKustaa tuskin tunsi rakasta kasvinveljeään, niin muuttunut tämä oli.\nYksityisessä keskustelussa tunnusti hän kuninkaalle, että elämä Maria\nElisabetin kanssa oli hänestä sietämätön.\n\n\"Hän ei anna minulle mitään rauhaa\", sanoi hän. \"Kirjani, jotka ovat\nolleet minun rakkaimpana viihdyttäjänäni suruisina hetkinä, ne repii\nhän rikki tai heittää tuleen, ja kun minä nuhtelen häntä siitä, saa\nhän kouristuskohtauksia tai sanoo, etten minä saa välittää mistään\nmuusta kuin hänestä.\"\n\n\"Oletko puhunut kuningattaren kanssa?\"\n\n\"Hän vastaa, että hänen tyttärensä on vielä lapsi, että hänen\nmiehensä täytyy kohdella häntä hellä varoen ja että olisi julmaa\nantaa hänelle nuhteita.\"\n\n\"Tällaista kahden kuukauden avioliiton jälkeen\", sanoi Kustaa\nalakuloisena.\n\n\"Totta on, etten ole tehnyt mitään saadakseni hänet kiintymään\nitseeni\", jatkoi herttua. \"Lapsuudestani saakka ei hän ole\nmiellyttänyt minua, ja luulen hänen tunteittensa minua kohtaan olevan\nsamanlaiset kuin minunkin häntä kohtaan.\"\n\n\"Miksi hän on sitten suostunut tulemaan puolisoksesi?\"\n\n\"Luullakseni samasta syystä kuin minäkin pyysin hänen kättään.\nKohtalo, julma, tunnoton kohtalo on sitonut meidät yhteen, ja\nyhteenkytkettyinä kuin rangaistusvangit saamme kantaa kahleitamme\nviimeiseen päiväämme.\"\n\n\"Ei\", huudahti Kustaa. \"Niin ei voi eikä saa olla. Parempi on elää\nerillään kuin katkeroittaa toistensa elämä!\"\n\n\"Olen puhunut kuningattarelle, mutta hän ei tahdo siitä kuullakaan.\"\n\n\"Sitten puhun minä hänelle.\"\n\nKustaa puhuikin jo samana päivänä, mutta vähän siitä koitui\nlohdutusta. Kuningatar syytti vävypoikaansa, joka ei pitänyt arvossa\nsitä onnea, joka hänelle oli lahjoitettu, vaan teki puolisonsa\nonnettomaksi.\n\n\"Maria Elisabet on enkeli\", huudahti kuningatar. \"Hän ansaitsee, että\nalituiseen levätään polvillaan hänen edessään!\"\n\n\"Siihen ei kukaan mies alistune, eikä minun mielestäni kenenkään\nnaisenkaan pitäisi sitä sallia\", uskalsi kuningas sanoa.\n\nKuningatar katsoi häntä ylävästi hymähtäen ja virkkoi sitten:\n\"Kahdeksantoista vuotias nuorukainen on jo koko viisas ymmärtämään,\nmutta jos hän lisäksi on kuningas, ovat hänen sanansa aivan\noraakelinlauseita; hovi-imartelijat riemuitsevat ja viisas kuuntelee\nvaieten.\"\n\nKustaa istui vaiti tuokion, sitten hän kysyi oliko Kaarle Filip\nsaanut hänen majesteettinsa suostumuksen matkustaa Venäjälle.\n\nKyllä hän oli; kuningattaren piti muuttaa tyttärensä herttuattaren\nkanssa muutamien viikkojen kuluttua Vadstenaan, Kaarle Filipin ja\nhänen opettajiensa piti seurata mukana. Siellä aikoi kuningatar\nompeluttaa poikansa koko komeuden, hänen hovineitsyensä saisivat\nsiten oppia tekemään jotakin hyödyllistä.\n\nKustaa kuunteli vaieten ja lähti pian kuningattaren luota. Seuraavana\npäivänä hän matkusti pikku seurueineen Tukholmaan. Kuningattaren piti\ntulla jäljestä muutamain päiväin kuluttua.\n\n\n\n\n6.\n\nNUORUUDENUNELMA.\n\n\nKustaa Aadolfia ei lainkaan miellyttänyt De la Gardie'n ehdotus, että\nKaarle Filip asetettaisiin Venäjän suuriruhtinaaksi.\n\nMutta ylpeä sotaherra, joka ei tahtonut nähdä työnsä raukeavan\ntyhjiin ja jonka miekka oli nuorelle ruhtinaalle raivannut tien\nvaltaistuimelle, oli niin vakuutettu siitä, että mairitteleva tarjous\notettaisiin vastaan, että hän Kaarle Filipin nimessä otti vastaan\nvalloitettujen seutujen uskollisuudenlupauksen ja kirjoitti kirjeen\ntoisensa jälkeen kehoittaen herttuaa tulemaan.\n\nMatkalla Vadstenasta Tukholmaan vastasi kuningas erääseen De la\nGardie'n kirjeeseen, \"että hän hyvin tiesi mitä väkeä venäläiset\nolivat ja että ollessaan heidän kanssaan rauhassa ja sovinnossakin\ntäytyi aina toisen silmän tähystellä sotatoimia ja nähdä heissä\nvihollisensa\". Kuningattaren ja hänen veljensä toivomuksesta oli nyt\nkuitenkin päätetty niin, että herttua matkustaisi sinne.\n\nTukholmassa otti Kaarle Filip Kustaa kuninkaan suostumuksella vastaan\nvenäläisien lähetystön. Herttua lupasi heille, että helmikuussa\ntulisi Viipuriin Ruotsin valtuutettujen kanssa ja silloin ottaisi\nvastaan korkean arvonsa.\n\nKaarle Filip oli ihastunut. Nyt ei voitu enää tehdä esteitä hänen\nmatkalleen; hän oli itse luvannut tulla ja hänen täytyi pysyä\nruhtinaallisessa sanassaan.\n\nEnsiksi oli kuitenkin lähdettävä toisaalle. Kuningatar oli\nterveydellisistä syistä jäänyt Vadstenaan ja kirjoittanut nuorimmalle\npojalleen ja tyttärelleen, että he tulisivat sinne ja toisivat ne\nhovinaiset, jotka eivät olleet mukana.\n\nEi tarvinne sanoa, että Kustaa paloi halusta nähdä jälleen sydämensä\nvalittua. Mutta hovinaisten oli kuningattaren ollessa poissa\nnoudatettava samoja ankaria tapoja kuin ennenkin, ja näiden tapojen\nloukkaamisen katsoi nuori ruhtinas voivan vahingoittaa rakastetun\nhyvää mainetta.\n\nTapansa mukaan turvautui hän \"rakkaaseen Katiinsa\"; hän yksin saattoi\nauttaa.\n\n\"Tiedän vain yhden keinon\", vastasi Kätchen. \"Kutsun tänä iltana\nhovineitsyet luokseni, ja sinä tulet silloin sattumalta, sillä mitään\nkahdenkeskisiä kohtauksia en uskalla järjestää.\"\n\n\"Siihen tyydynkin, saanhan silloin ainakin ilon nähdä häntä\", vastasi\nnuori ruhtinas palaten kirjoitushuoneeseensa, jossa sihteerit ja\nmuutamat kauppamiehet olivat ahkerassa työssä. He laativat sääntöjä\nerinäisille yhtiöille, joiden Kupari-, Rauta-, Puu-, Kauppa- ja\nEteläkomppaniain nimellä piti kaupata kotimaan tuotteita ulkomaille.\nKustaa Aadolf edisti erityisellä innolla kauppaa ja elinkeinoja, ja\ntässä kuten kaikessa valtiokansleri auttoi häntä.\n\nTyöhön painauduttuaan häipyivät kaikki muut ajatukset hänen\nmielestään. Mutta parhaillaan laskiessaan mitä voittoja kruunu näistä\nkomppanioista niittäisi, välähti muisto hänen sielussaan. Hän vaikeni\nyhtäkkiä, katsoi kelloon ja sanoi: \"Olemme tehneet työtä yli ajan,\ntarvitsemme kaikki jotakin virkistystä. Huomenna jatkamme kuparista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa oli pieni parvi nuoria neitsyitä kokoontunut prinsessan\nluo, ajan tavan mukaan käsitöineen, vaikkapa vain näön vuoksi.\nLoruttiin ja naurettiin oikein sydämen pohjasta ja välittämättä\nprinsessan läsnäolosta; hän oli tuttavallisissa suhteissa kaikkiin,\nvaikka hän vähän otti osaa, enimmäkseen vain kuunteli heidän\nloruiluaan. Kuitenkin oli hän vapauttaakseen heidät kaikesta\nväkinäisyydestä, jättänyt heidät tuokioksi yksin.\n\nHän palasi takaisin keskellä iloisinta hälinää. \"Minulle tulee\nmieluinen vieras\", sanoi hän. \"Kuningas on juuri ilmoittanut\nsaapumisestaan.\"\n\n\"Tuleeko hän tänne?\" kysäisi Margareta Brahe vilkkaasti.\n\n\"Aion ehdottaa, että hän jäisi tuokioksi istumaan tänne seuraamme.\"\n\n\"Kuinka hauskaa!\" huusivat kaikki, paitsi kainoa Ebbaa, joka\npunastuen peitti kasvonsa liinaansa.\n\nKaikki olivat hiljaa tuokion. Kuului tutut askelet, ja kuningas astui\nsisään.\n\nHän tervehti ensin prinsessaa ja sitten hovineitoja ja ojensi\nheille kätensä vuoronperään, viimeksi sille, joka oli lähinnä hänen\nsydäntään.\n\nSitten istuutui hän prinsessan viereen ja koetti aloittaa keskustelua\nneitsytten kanssa, mutta se ei tahtonut onnistua. Kaikki vastailivat\nvain yksikantaan, yksinpä hilpeä Margaretakin.\n\n\"Tämä ei käy laatuun\", huudahti kuningas iloisesti. \"Olemme kaikki\nnuoria, ja jollemme tahdo tanssia, niin ainakin voimme leikkiä jonkun\njoululeikin, joka tekee lopun ujostelusta; ehdottakaa joku sellainen,\nMargareta neiti.\"\n\n\"Kosintaleikki\", huudahti neitsyt ajattelemattomasti.\n\nSe synnytti yleisen naurun, johon kuningaskin otti osaa. \"Ehdotan,\nettä lopetamme sillä\", sanoi hän. \"Mutta on myös toinen leikki, jossa\nkaksitellen mennään eri huoneeseen ja muut sillaikaa sepittävät\narvoituksen, joka näiden kahden on arvattava. Tulkaa, Margareta\nneiti, koettakaamme.\"\n\nHän tarjosi hänelle käsivartensa ja vei viereiseen huoneeseen, jonka\nhuolellisesti sulki. Muutamain minuuttien ajan vaihtoivat he iloisia\nsukkeluuksia, ja kun heitä pyydettiin tulemaan takaisin, tuumivat he\nnauraen, että arvoitus oli keksitty aivan liian pian.\n\nSe arvattiin helposti, ja nyt vei kuningas ulos Ebba neidin (n:o 2).\nHän kertoi tälle terveisiä Axel Banérilta eikä sanonut pitävänsä\nketään upseereistaan yhtä suuressa arvossa.\n\n\"Onnittelen neitsyttä, joka on voittanut hänen rakkautensa. Hän\nnostaa parhaan arvan avioliittoarpajaisissa\", sanoi hän.\n\nHän puhui vielä, kun ovi avautui. Neitsyen ei ollut tarvinnut vastata\nmitään, mutta palatessaan hänen kasvonsa säteilivät sellaista iloa,\nettä kaikki ihmettelivät mitä kuningas oli mahtanut sanoa.\n\nArvoitus arvattiin yhtä helposti kuin edelliselläkin kerralla, ja\nKustaa huudahti:\n\n\"Kaikkia hyviä asioita on kolme, minun täytyy vielä kerran koettaa\nonneani. Ebba neiti, tahdotteko nyt tulla kanssani?\"\n\nTämän hän oli sanonut omalle Ebballeen ja vei hänet mukanaan luoden\nsisareensa merkitsevän katseen.\n\nOvi sulettiin, ja Kustaa työnsi hiljaa pienen salvan eteen. \"Näetkös,\narmas, keksin keinon sulkeakseni sinut kenenkään näkemättä syliini!\"\nJa hän teki sen myrskyisellä ilolla.\n\n\"Teidän korkeutenne tekee minut onnettomaksi\", kuiskasi Ebba.\n\"Ajatelkaas, jos joku tulisi.\"\n\n\"Huomenna puhun isällesi ja luultavasti matkustan sen jälkeen\nVadstenaan ilmoittamaan kuningattarelle.\"\n\n\"Älkää tehkö sitä\", pyysi Ebba. \"Nyt ne tulevat!\"\n\n\"Anna minun suudella!\"\n\n\"Teette väärin pyytäessänne; mitä sanottaisiin jos...\"\n\nKustaa vetäisi nopeasti salvan ovelta. \"En pyydä sitä ennenkuin saan\noikeuden vaatia\", vastasi hän. \"Pyydän sinua vain muistamaan yhden\nasian, sen, etten koskaan herkeä rakastamasta sinua.\"\n\nEbba seisoi kainona ja allapäin. Silloin aukeni ovi, arvoitus\nsanottiin ja arvattiin.\n\nIloinen mieliala säilyi lopun iltaa. Mutta kun nuori parvi oli\npoissa, sanoi Kätchen: \"Sinä olet rohkea, Kustaa!\"\n\n\"Sotamiehen täytyy olla\", vastasi kuningas, \"varsinkin kun on kysymys\nsellaisesta valloituksesta.\"\n\n\"Ebba on hyvin kaino.\"\n\n\"Niin on liljakin, mutta se aukenee vähitellen päivän suuteluun.\"\n\n\"Ja tavattoman hiljainen, paitsi ikäistensä seurassa.\"\n\n\"Hänen sydämensä rikkaat aarteet ovat vielä kätkössä, rakkaus on\ntuova ne päivänvaloon.\"\n\n\"Rakkaus voi myös olla sokea\", ajatteli Kätchen. \"Mutta jos sanoisin\nsen, ei hän uskoisi minua.\"\n\nKustaa suuteli sisartaan, toivotti hyvää yötä ja lähti.\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin Magnus kreivi kuninkaan luo.\n\nKuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi sitten muitta mutkitta asiansa.\n\nVanha herra oli kuin ukkosen iskemä. Vaikka hänelle olisi tarjottu\nNovgorodin suuriruhtinuus tai tähti pudonnut alas taivaalta, ei\nhän olisi voinut kovemmin hämmästyä. Hänen tyttärensä Ruotsin\nkuningattareksi!\n\nKustaa näki hänen kummastuksensa ja sanoi tyynnytellen: \"Menneinä\naikoina ei ollut tavatonta, että kuningas valitsi morsiamensa\njostakin korkeasta aatelissuvusta, ja niin juuri aion tehdä minäkin.\"\n\n\"Suurivaltaisin, armollisin kuningas\", huudahti kreivi, joka\nvihdoin oli saanut kielensä irroilleen ja seisoi kumarrellen\nkuninkaan edessä. \"Seison kuin salaman lyömänä ja sen leimauksen\ntyperryttämänä! Sellaisesta onnesta en ole voinut uneksiakaan, ja --\nja jolleivät niin monet tärkeät seikat pakoittaisi minua sanomaan ei,\nantaisin nöyrimmällä kiitollisuudella suostumukseni.\"\n\nKuninkaan otsa synkistyi. \"Mistä esteistä puhutte?\" kysyi hän.\n\n\"Mitä ensiksikin leskikuningatar sanoo?\"\n\n\"Hänestä minä vastaan.\"\n\n\"Toiseksi valtiokansleri?\"\n\n\"Hän tahtoo onneani.\"\n\n\"Hän sanoo, että teidän majesteettinne täytyy uhrautua, kun on\nkysymys isänmaan parhaasta.\"\n\n\"Minä todistan hänelle, että ne ovat läheisessä yhteydessä keskenään.\"\n\nMagnus kreivi kumarsi syvään, mutta ei tehnyt enää vastaväitteitä.\n\n\"Kenties\", sanoi Kustaa, \"olisi minun pitänyt ensin raivata esteet,\nennenkuin käännyin teidän puoleenne.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei ole vielä koskaan epäonnistunut vaikeuksia\nvoittaessaan\", virkkoi hovimies mielistellen.\n\n\"Toivon, että nytkin käy niin, mutta antaa asian kuitenkin jäädä\nmeidän kesken, Magnus kreivi; sanon teille sitten milloin oikea hetki\non käsissä.\"\n\n\"Ja tyttäreni?\"\n\n\"Jää toivoakseni sinne missä on.\"\n\n\"Sitä minäkin toivon mitä hartaimmin, mutta ajattelin, pelkäsin...\"\n\n\"Minä ilmoitan kuningattarelle!\"\n\n\"Sallikaa minun alamaisimmasti esittää, eikö olisi viisaampaa...\nvarovaisempaa tarkoitan, jos hänen majesteettinsa kuningatar ei\ntietäisi niin mitään...\"\n\nKuninkaan oli vaikea pysyä vakavana. \"Se saa riippua asianhaaroista\",\nvastasi hän.\n\nKreivi poistui tuhansin anteeksipyynnöin ja mitä syvimmin kumarruksin.\n\n\"Kuningatar tahtoo minun onneani, sentähden täytyy hänen taipua\",\najatteli Kustaa; hän ei vielä täysin tuntenut tämän äidin sydämen\nsyvyyttä.\n\nKaksi päivää myöhemmin matkustivat Maria Elisabet ja hänen veljensä\npalvelusväen kera Vadstenaan.\n\nKuningas ja Katarina prinsessa olivat nykyään ainoat kuninkaalliset\nhenkilöt Tukholmassa ja molemmat viihtyivät erittäin hyvin toistensa\nseurassa. Kustaa vietti usein iltansa Katin seurassa ja perehdytti\ntämän päiväjärjestyksessä oleviin kysymyksiin. Prinsessan viisaat\nhuomautukset ja vastaukset osoittivat, että hän saattoi olla mukana\ntärkeissäkin asioissa.\n\n\"Kuinka se mies on onnellinen, joka kerran voi sanoa sinua\npuolisokseen\", sanoi Kustaa usein hänelle.\n\nValtiokansleri kiinnitti tähän aikaan nuorta kuningasta sangen\nmoniin asioihin. Kustaa I:n vanhentuneet sotasäännöt oli uusittava\najanmukaisemmiksi, ja siinä oli suuret neuvottelut asiantuntijain\nkanssa. Mutta vieläkin enemmän puuhaa oli, nyt tanskalaisista päästyä\nrauhaan, raha-asioiden, kaupan, elinkeinojen, virkamiesolojen ja\nmerenkulun järjestämisessä, sillä ne kaikki olivat melkein pelkkänä\nsekamelskana. Työ olisi ollut liian suuri yksin tarmokkaalle\nvaltiokanslerillekin, jollei Kustaa Aadolf olisi seissyt hänen\nrinnallaan, kiinnittäen tarkkaavaisuutensa kaikkeen ja palaen samaa\nyleisen hyvän harrastusta, kuin mikä elähytti hänen ystäväänsä\nja neuvonantajaansa. Kuningas oli vielä oppilas, mutta sellainen\noppilas, joka oli pian kohoava opettajansa rinnalle.\n\nMikään aine ei jäänyt koskettelematta heidän neuvotteluissaan,\nja tähän aikaan perustettiin se luottamussuhde, joka oli kantava\nhedelmiä tuleville aikakausille.\n\nAlituisena puheenaineena olivat suhteet Venäjään. Kuningas ei\nollut tyytyväinen De la Gardie'een, joka hänestä menetteli liian\nomavaltaisesti. \"Luulen tosin\", lisäsi hän hymyillen, \"että hän\najattelee samoin minusta, sentähden tuskin voinemme nuhdella\ntoisiamme mistään.\"\n\nHelmikuu oli kulunut loppuun, mutta Kaarle Filip ei ollut vielä\nsuoriutunut matkalle. Venäläiset lähettiläät kävivät alituiseen\nkuninkaan kimppuun, ja kirjeissään pyysi hän kuningatarta\nkiirehtimään lähtöä, jotta vältettäisiin vaarat, jotka muuten\nuhkasivat. Sota Venäjän kanssa olisi alku, sitten sekautuisi Puola\nasiaan ja kenties houkuttelisi vieraatkin vallat mukaan kahakkaan.\n\nHuhtikuun 21 päivänä 1613 kirjoitti kuningas vielä kerran äidilleen:\n\"Venäläiset lähettiläät käyvät joka päivä niin kimppuuni, ettemme\npian tiedä mitä vastata heille, vaan pyydämme sentähden hartaimmasti,\nettä teidän majesteettinne laittaisi pian matkavarustukset valmiiksi.\"\n\nKaarle Filip kiirehti vähintään yhtä suurella innolla lähtöään.\nValmistukset veivät kuitenkin niin paljon aikaa, että herttuan\nselitettiin vasta kesäkuussa olevan valmis lähtemään.\n\nViisi kruunun laivaa odotti liehuvin lipuin Tukholman satamassa.\nValtamarski Akseli Ryning, herttuan oma marsalkka Mathias Soop ja\nmuutamat muut aatelismiehet olivat seurueena.\n\nSurusta tyrskyen näki kuningatar poikansa astuvan laivaan, ja tämän,\njoka säteili ilosta, oli vaikea antaa kasvoilleen samaa sävyä kuin\noli äidin kasvoilla.\n\nLaivat laskettivat purjetuuleen ja häipyivät pian näkyvistä. Sureva\näiti jäi Tukholmaan, eikä aikonutkaan palata Vadstenaan, josta sanoi\nsaaneensa kyllikseen.\n\nKuningas ei ollut useihin kuukausiin uskaltanut lähettää riviäkään\nrakastetulleen. Kirje saattoi joutua vääriin käsiin, eikä hän olisi\nollut läsnä ottamassa rajuilmaa itse kestettäväkseen.\n\nKuningattaren palattua Tukholmaan sai hän nähdä Ebbaansa joka päivä\nja huomasi ilokseen, että tämän silmät puhuivat hellempää kieltä kuin\nennen. Eivätkä ne aina vaipuneet maahan, vaan kohtasivat Kustaan\nkatseen ilmeellä, joka tuntui sanovan: \"Minä rakastan sinua!\"\n\nEräänä päivänä sai Kustaa salavihkaa puristaa hänen kättään ja tunsi\nilokseen, että käsi puristi hiljaa vastaan. Sinä päivänä oli nuori\nkuningas niin säteilevän iloinen, että kuningatar virkkoi kummissaan,\nettei hän ollut sellaisena nähnyt häntä koskaan.\n\nMutta se ilo ei ollut pitkällinen. Kesähelle alkoi pääkaupungissa\nkäydä niin sietämättömäksi, että Kristina rouva muutti tytärpuolensa\nja neitojensa kera Gripsholmaan.\n\nKustaa sanoi pian tulevansa jäljestä. Mutta samana päivänä\nilmoittautui hänelle sotamarsalkka Evert Horn.\n\nKuningas uskoi tuskin korviaan ja riensi häntä vastaan huudahtaen:\n\"Mikä aiheuttaa tämän mieluisan vierailun?\"\n\n\"Tärkeät tapahtumat, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Arvaan sen, tulkaa luokseni, lähetän heti noutamaan valtiokansleria.\"\n\nEvert Horn oli pitkähkö kasvultaan ja vahvarakenteinen. Hän näytti\nhyvin miehekkäältä, mutta vaaleanharmaissa silmissä oli suopea ilme,\njoka voitti kaikkien sydämet. Vaikka hän oli vain neljänneljättä\nvuotias, oli ruotsalaisessa sotajoukossa ainoastaan yksi mies, joka\nveti hänelle vertoja sotatoimissa, ja tämä ainoa oli -- Jaakko de la\nGardie.\n\nEvert Horn oli matkalla kohdannut herttuan laivan ja arveli tämän nyt\nolevan Viipurissa.\n\nValtiokansleri saapui pian, ja Evert Horn esitti nyt kertomuksensa,\njonka vahvistivat hänen de la Gardiel'ta tuomansa kirjeet.\n\nOli alettu yhä selvemmin huomata, että venäläiset ainoastaan\nruotsalaisen ylivallan painostuksesta olivat taipuneet valitsemaan\nruotsalaisen herran Venäjän suuriruhtinaaksi. Tätä voimakasta\npainostusta vastaan ei edes Venäjäkään uskaltanut asettua, mutta\nMoskova oli lähettänyt kaikkiin Venäjän kaupunkeihin viestejä, että\nsuuriruhtinas oli heti valittava.\n\n\"Häntä ei siis ole vielä valittu?\" kysyi kuningas.\n\n\"Se tapahtui helmikuussa!\"\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Mikael Feodorowitsh Romanow, kahdeksantoista vuotias; hänen isänsä,\njoka persoonallisten avujensa tähden lienee ollut pidetty suuressa\narvossa, valitsi tsaari Feodor kruununperijäksi, kun Boris Gudrinow\npakoitti hänet menemään luostariin.\"\n\n\"Eikö Sigismund pitänyt häntä vankina Puolassa?\"\n\n\"Hänet lähetettiin sinne lähettiläänä, mutta ei päästetty pois.\nKuitenkaan ei häntä voitu estää olemasta kirjevaihdossa ystäviensä\nkanssa, ja hän neuvoi, etteivät he valitsisi muukalaista tsaariksi\neivätkä ketään Moskovan suurista ja mahtavista suvuista.\"\n\n\"Nyt valittu on siis tämän miehen poika?\"\n\n\"Niin, teidän majesteettinne. Hän oleskeli äitinsä luona eräällä\nmaatilalla lähellä Kostromaa, kun saapui tieto Moskovassa\ntapahtuneesta vaalista; ylhäinen rouva joutui epätoivoon ja rukoili\nveljeään vapauttamaan hänen poikansa tarjotusta kruunusta, mutta tämä\notti sisarenpoikansa mukanaan Moskovaan, jossa hänet kruunattiin\nmaaliskuun 19 päivänä suurilla juhlallisuuksilla.\"\n\n\"Ja siten oli sota julistettu?\"\n\n\"He ovat onnistuneet valtaamaan kaksi meille kuuluvaa paikkakuntaa,\nTikvinin ja Angdowin ja hakanneet maahan puolustusjoukon viimeiseen\nmieheen.\"\n\n\"Voiko De la Gardie pitää paikkansa Novgorodissa?\"\n\n\"Toivottavasti voi, vaikkapa -- kuten on luultavaa -- olisikin\nlähetetty joukkoja häntä vastaan.\"\n\n\"Millainen on meidän väkemme tila?\"\n\n\"Viheliäinen, teidän majesteettinne. Miehistöllä ei ole vaatteita, ja\nmeidän on täytynyt lainata vaatteita mistä vain olemme saaneet, onpa\nmeidän täytynyt pantata kenttätykkimmekin.\"\n\n\"Sen voin uskoa\", virkkoi valtiokansleri. \"Millainen on mielestänne\nnykyinen asema?\"\n\n\"Ei erittäin vaarallinen; suuriruhtinaan vaali on valapattojen ja\nkapinallisten tointa, sitä mieltä ollaan yleensä Novgorodissa; siellä\nuskotaan, että kapinan saattaa kyllä kukistaa ja koota uskolliset\nherttuan valtikan alle.\"\n\n\"Sitä minä en usko\", puuskahti kuningas. \"Venäläiset tahtovat\nruhtinaan omasta heimostaan, ja kukapa sitä voisi panna pahakseen.\nKaarle Filipiä ei saa kruunata suuriruhtinaaksi yksistään\nNovgorodiin, joka kenties salassa vetää yhtä köyttä moskovalaisten ja\nheidän päämiestensä kanssa.\"\n\n\"Se on hyvin todennäköistä\", lisäsi valtiokansleri.\n\n\"No, nyt olet kertonut uutisesi\", sanoi kuningas toisella äänellä\nja pannen kätensä soturin olalle. \"Jää nyt tänne vieraakseni ja käy\nystävien ja sukulaisten luona, sinut otetaan kaikkialla vastaan\navoimin sylin.\"\n\nHorn kumarsi. \"Loma-aika ei liene pitkä\", sanoi hän.\n\n\"Vähintään kuukausi.\"\n\n\"Merkitseekö se eroa?\"\n\n\"Ei, jumaliste, matkusta milloin tahdot, mutta viivy niin kauan kuin\nvoit.\"\n\n\"Matkustan heti, kun olen saanut tarpeelliset ohjeet ja tiedon siitä,\nmitä apua voimine odottaa.\"\n\n\"Ensin täytyy meidän saada kirjeitä Viipurista, eivätkä ne kauan\nviipynekään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjeitä saapuikin muutaman päivän kuluttua. Matka oli kestänyt\nkolme viikkoa, mutta jo Viipuriin saavuttua oli käsitetty, ettei\ntarkoitusta saavutettu.\n\nTosin kirjeissä kerrottiin, että Novgorodissa oli juhlittu herttuan\nsaapumista juhlallisella kiitos-jumalanpalveluksella Sofian-kirkossa.\nOli rukoiltu hänen terveytensä ja menestyksensä puolesta ja soitettu\nkelloja kokonaista kolme päivää; mutta Novgorodista ei ollut vielä\nennen kirjeen lähtöä kuulunut mitään lähetystöä Viipuriin.\n\nAinoastaan viikon ajan Evert Horn malttoi viipyä Tukholmassa\nsukulaisten ja ystäväin parissa. Lähtiessään kotimatkalle Suomeen\nhän sai mukaansa pääasiallisesti vain hyviä lupauksia, mutta niiden\njoukossa oli toki sekin, että kuningas itse aikoi matkustaa sinne.\n\nKustaa Aadolf kirjoitti sotapäällikölle, että \"neuvottelujen Venäjän\nkanssa piti nyttemmin kohdistua etupäässä Ruotsin kruunulle tulevaan\nkorvaukseen. Me emme salli enää vedettävän itseämme nenästä, kuten\ntähän asti on tapahtunut, vaan tahdomme tietää, ovatko he ystäviämme\nvai vihollisiamme.\"\n\nKuningatar oli tosin herttualta saanut yksityiskirjeen, joka oli\nlähetetty Gripsholmaan. Hän oli näkevinään, että siitä rivien välistä\nkuvastui pettymys, ja paloi halusta saada kuninkaalta lähempiä\ntietoja olosuhteista. Sentähden hän kirjoitti kerta toisensa jälkeen\nja pyysi kuningasta tulemaan Gripsholmaan.\n\nKustaa ikävöi itsekin sinne, mutta tärkeät tehtävät olivat siihen\nasti olleet tiellä.\n\nTähän aikaan saapui Tukholmaan pitkämatkainen vieras ja\nkuninkaallisen huoneen sukulainen, Juhana Kasimir, Reinin\npfalzkreivi. Hän oli äskettäin palannut matkalta läpi Englannin,\nHollannin, Ranskan ja Italian, ja hänen tarkoituksensa oli jatkaa\nitämaille. Mutta sattumalta oli hän Bremenissä tavannut Kristina\nkuningattaren veljen, arkkipiispa Johannes Fredrikin, ja tämä herra\noli innokkaasti neuvonut häntä ensin poikkeamaan Pohjolaan, jossa\nhänet Ruotsin kuningashuoneen sukulaisena varmaankin otettiin\nvieraanvaraisesti vastaan.\n\nKustaa Aadolf otti hänet ystävällisesti vastaan, ennenkuin oli edes\nkuullut pitkän selityksen sukulaisuussuhteista, ja pyysi häntä heti\ntulemaan mukaan Gripsholmaan, johon oli itse juuri aikeissa lähteä.\n\nKreivi suostui heti. Hän oli kohtelias nuori herra ja esiintyi\npulskan soreasti. Kustaa Aadolf mielistyi matkalla suuresti häneen.\n\nVastaanotto oli erittäin sydämellinen, mutta heti ensi tervehdysten\njälkeen kuningatar pyysi \"Kätchen kilttiään\" ottamaan vieraan\nhuostaansa, hänen itsensä täytyi puhua poikansa kanssa.\n\nSiitä syntyi pitkät jutut; kuningatar oli ylen levoton poikansa\npuolesta, jos tälle siellä pakanamaassa mitä tapahtui, koituisi\nsiitä hänen surmansa. Kuningas lohdutti häntä sillä, että herttua\njäi toistaiseksi Viipuriin ja oli siellä varmaan turvassa. Mutta\nlevoton äiti kuunteli vähät kuninkaan tyynnyttelyjä. Hän oli sairas\nja onneton.\n\nVihdoin kuningas nousi neuvotonna. \"Lienee jo aika palata vieraamme\nluo\", sanoi hän.\n\n\"Hän näyttää olevan niin hyvässä seurassa, ettei kaipaa meitä\",\nvastasi kuningatar ivallisesti viitaten puutarhaan, jossa kreivi\nkäveli prinsessan rinnalla.\n\nKustaa Aadolf vilkaisi sinne päin. Silloin juolahti hänen mieleensä\neräs ajatus, mutta hän ei ilmaissut sitä, sanoi vain, että aikoi\nmennä kolmanneksi seuraan ja riensi ulos.\n\nMutta hän ei mennyt suoraan puutarhaan, vaan kulki läpi huoneiden.\nSilloin hän kuuli raikkaita ääniä eräästä läheisestä huoneesta,\nja juuri ovea avatessaan hän kuuli siellä ääneensä haukoteltavan.\nMargareta se niin oli tehnyt ja oli sitten kuninkaan nähdessään\nvähällä saada halvauksen.\n\nHän ja Ebba olivat kahden huoneessa.\n\nKuningas nauroi ja molemmat nuoret neitsyet tekivät samoin --\nsalavihkaa.\n\n\"En ihmettele sitä, neiti\", sanoi Kustaa. \"Kuinka voitte istua\nompelukehyksen ääressä tällaisella helteellä?\"\n\n\"Täytyyhän minun, kun kuningatar on käskenyt.\"\n\n\"Voihan aina keksiä keinoja livistääkseen.\"\n\n\"Mahdotonta, meitä vartioi valpas silmä.\"\n\n\"Entä jos pyydän menemään puutarhaan poimimaan minulle vihkosen\norvokkeja?\"\n\n\"Olen iloinen voidessani täyttää teidän majesteettinne toivomuksen\",\nvastasi Margareta syvään kumartaen ja luoden pikaisen silmäyksen\nEbbaan, jonka jälkeen hän riensi ulos huoneesta.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti kuningas. \"Rakkahin neiti, kuinka olen\nikävöinyt tätä hetkeä!\" Hän tarttui Ebban käteen, johon hän painoi\nsormuksen. \"Tällä sormuksella kiinnitän sinut iäksi omakseni.\"\n\n\"Meidän salaisuutemme arvataan\", sanoi tyttö liikutettuna.\n\n\"Entä sitten! Sano, oletko ikävöinyt minua?\"\n\n\"Olen, niin suuresti!\"\n\n\"Minun ajatukseni ovat joka hetki olleet luonasi. Jos olen tehnyt\njotakin, joka on hyödyksi ja onneksi maalle, saat sinä yksin siitä\nkunnian.\"\n\n\"En ansaitse niin suurta onnea.\"\n\n\"Minun korkein pyrintöni on, että ansaitsisin sinun rakkautesi.\"\n\nEbba katsoi häneen suurin sinisilmin, jotka uivat kyynelissään. \"Maan\npäällä ei ole ketään, jota rakastaisin yhtä suuresti\", kuiskasi hän.\n\n\"Silloin ei saa mikään maailmassa meitä eroittaa!\" huudahti Kustaa,\nsulki hänet syliinsä ja suuteli hänen vastahakoisia huuliaan.\n\nHuudahdus! Siinä seisoi leskikuningatar.\n\nSuuttumus ja halveksuminen kuvastui hänen kasvoillaan. \"Te menette\nheti huoneeseenne\", käski hän Ebbaa.\n\nTämä oli vaipunut lattialle, kuningas tahtoi nostaa hänet pystyyn.\n\n\"Täällä olen minä käskijä\", puuskahti Kristina, \"ja minä anon,\nettä teidän majesteettinne suvaitsisi jättää hovineitsyeni minun\nhuolenpitooni.\"\n\n\"Kuninkaana olen oikeutettu valitsemaan puolisokseni kenen\njalosukuisen neitsyen hyväksi näen\", sanoi Kustaa Aadolf\nliikutuksesta vapisevin äänin, \"ja olen siksi valinnut jalon, kauniin\nEbba Brahen.\"\n\n\"Yhdeksäntoista vuotiaan nuorukaisen lemmenhoureet eivät merkitse\nmitään, ja olen varma siitä, että teidän majesteettinne toinnuttuaan\non tuleva parempiin ajatuksiin.\"\n\n\"Missään tapauksessa en petä sitä, jolle olen vannonut uskollisuutta.\"\n\n\"Valitettavasti kaunotar ei siitä tule tietämään mitään, yksinäisyys\nja heikko ravinto on paras lääke lemmensairaille.\"\n\n\"Älkää pakoittako minua äärimäisyyksiin, teidän majesteettinne! En\nole koskaan lyönyt laimin osoittaa kunnioitusta teitä kohtaan.\"\n\nKuningatar kohotti katseensa poikaansa. Tämä oli kalpea, mutta silmät\nsäkenöivät tulta.\n\n\"Tämä on suurta hälinää tyhjästä\", sanoi hän suurella mielenmaltilla\nja melkein koettaen laskea leikkiä. \"Äidin- sydän, joka on kauan\nhuokaillut ikävöiden rakastettua poikaansa, rientää häntä vastaan ja\n-- torjutaan loitolle!\"\n\n\"Ei niin, teidän majesteettinne, se itse torjuu pojan luotaan.\"\n\n\"Älkäämme kiistelkö sanoista, saanen viedä kuninkaan vieraansa luo,\njonka hän näyttää unohtaneen.\"\n\nParista puutarhassa ei aika ollut tuntunut pitkältä; pfalzkreivi\nkertoi vilkkaasti ja vauhdilla matkoistaan, ja prinsessaa näyttivät\nne huvittavan.\n\nIloisen juttelun keskeytti kuninkaan ja leskikuningattaren\nsaapuminen, ja korkea rouva alkoi heti kysellä pfalzkreiviltä tämän\nveljestä, arkkipiispasta, ja palattaessa linnaan kulki kreivi koko\najan kuningattaren rinnalla.\n\nKuningas ja prinsessa seurasivat jäljestä, ja nyt sai Kätchen tietää\nmitä oli tapahtunut. Senjälkeen Kustaa Aadolf kysyi kiihkeästi, eikö\nEbban heti pitänyt päästä pois.\n\nKätchen pyysi häntä olemaan varovainen ja lupasi valvoa nuorta tyttöä.\n\n\"Minä kirjoitan Magnus kreiville, että hän ottaa hänet huostaansa\",\nsanoi Kustaa Aadolf.\n\n\"Ilmoita kuningattarelle tämä aikeesi. Luulen, että hän silloin\nmenettelee varovammin.\"\n\nSillaikaa oli kuningatar keskustellessaan pitkämatkaisen vieraansa\nkanssa käynyt yhä harvasanaisemmaksi. Ilmeisesti hän kuunteli mitä\nhänen takanaan keskusteltiin.\n\nTarkoittamatta mitään, ainoastaan keskusteluaihetta vaihtaakseen,\nvirkkoi Kustaa sisarelleen: \"Lähden luultavasti parin kuukauden\nkuluttua Venäjälle.\"\n\n\"Aiotko todellakin?\" kysäisi Kristina häneen kääntyen.\n\n\"Aion kyllä, se käynee välttämättömäksi.\"\n\n\"Ei riitä, että yksi poikani on jo siellä, toisenkin täytyy lähteä\nsurmaa uhmaamaan raakalaisten joukkoon.\"\n\n\"Luulen, että rouva äitini katsoo asiaa liian synkin silmin.\nMutta vaikka vaarat olisivat kuinkakin suuret ja lukuisat, täytyy\nvelvollisuus asettaa ensi sijaan!\"\n\n\"Sanomme usein velvollisuudeksi mitä itse tahdomme ja mielellämme\nteemme, mutta se ei käy niin tarkoin yhteen todellisten\nvelvollisuuksiemme kanssa.\"\n\nVieraan läsnäollessa ei äidillä ja pojalla ollut tilaisuutta\npitempään keskusteluun. Kreivillä oli muuten juttuja loppumattomiin,\nniin että kiihoittuneet tunteet ehtivät tyyntyä.\n\n\"Mikä estää serkkuani jäämästä tänne luoksemme joksikin aikaa\", kysyi\nKustaa vilkkaasti.\n\n\"Se olisi minusta hyvin mieluista\", sanoi kuningatar. \"Mutta kun\nKätchen matkustaa pois, pelkään...\"\n\n\"Hän voi jäädä sinne missä on\", selitti kuningas. \"Minä toivon ja\npyydän sitä.\"\n\nNäin sanoen hän tarttui kreivin käsivarteen, ja heidän kävellessään\nkauniissa puistossa hän sanoi, että rakas sukulainen tekisi hänelle\nsuuren ilon jäämisellään. Itse hän tulisi Gripsholmaan niin tiheään\nkuin suinkin.\n\nKreivi kumarsi ja kiitti. Häntä ei mikään estänyt eikä hän voinut\nviettää kesäänsä missään hauskemmin kuin täällä niin suuresti\nkunnioitettujen sukulaisten ja ystäväin luona.\n\nKuninkaan aikomus oli lähteä seuraavana päivänä, heti keskusteltuaan\nkuningattaren kanssa. Mutta kuinka kirvelikään hänen sydäntään\najatellessaan häntä, joka ylhäällä kamarissaan itki katkeria kyyneliä\nja katui ja häpesi rakkauttaan! Kuinka saisi hän vaihtaa sanasen\nhänen kanssaan? Se saattoi tapahtua ainoastaan prinsessan avulla,\nmutta kuningatar oli mennyt omiin huoneihinsa, eikä kreivi väistynyt\nhetkeksikään Kätchenin rinnalta. Nuori kuningas oli jätetty yksin,\nomiin surullisiin mietteihinsä.\n\nNyt palasi jälleen ajatus, joka ennemmin päivän kuluessa oli\njuolahtanut hänen mieleensä. Mieltyisikö hänen sisarensa tosiaankin\npfalzkreiviin? Kustaa Aadolf päätti kirjoittaa ja hankkia tietoja\nhänen persoonastaan ja elinsuhteistaan.\n\nGripsholmassa oli kesäisin tapana ilmoittaa kellolla ateriatunneista.\n\nPalvelevat herrat ja naiset olivat jo koolla, kun kuningas astui\nruokasaliin. Kuka voi kuvailla hänen hämmästystään, kun hän viimeksi\nmainittujen joukossa havaitsi Ebbansa, kalpeana ja hämillään, mutta\nhänen silmissään kauneimpana kaunotarten joukossa. Hän näki myös ne\npahoittelevat, säälivät katseet, joita Ebbaan suunnattiin. Ebban\ntäytyi kärsiä tämä kaikki hänen tähtensä... se suretti, se kiihdytti\nhäntä... Ebban täytyi saada hyvitys, mutta miten?\n\nKeskustelu kääntyi Ruotsin suuriin muistoihin ja pysähtyi\nKustaa Vaasaan. Kun oli ensin kevein piirtein kosketeltu hänen\nsatumaisia vaiheitaan, kertoi Kustaa hänen molemmista jälkimäisistä\npuolisoistaan: omasta isoäidistään, jalosta Margareta Lejonhufvudista\nja vieläkin elävästä Katarina Stenbockista. Sitten hän puhui Kaarina\nMaununtyttärestä. \"He ovat kaikki olleet maansa kaunistuksena\", sanoi\nhän, \"ja Ruotsin neitsyet saavat pitää heitä esikuvinaan, niin hyvin\nne, jotka jäävät valtaistuimen alapuolelle, kuin nekin, jotka saavat\nsijansa sillä.\"\n\nKreivi oli ihastunut ja kysyi, eikö hänen sallittu juoda ruotsalaisen\nneitsyen malja.\n\n\"Ensin kuningattaren\", vastasi kuningas.\n\nKristina rouva voi vain vaivoin säilyttää malttinsa, mutta hän päätti\nantaa nyt myöten tarttuakseen sitten asiaan sitä kovemmin kourin.\nSentähden hän vain hymyili, kun miesvieraat kilistivät ensin hänen\nja prinsessan ja sitten jokaisen hovineidon kanssa, jotka kuningas\nsamalla mainitsi nimeltä. Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta,\nettä kuningas melkein erityisesti esitti valittunsa, se oli miltei\njulkinen kihlaus, vastoin hänen selvää tahtoaan ja käskyään.\n\nVihdoin erottiin.\n\n\"Oletko tyytyväinen?\" kuiskasi Kustaa salavinkaan kauniille\nneitsyelle.\n\n\"Kiitos ja siunaus!\"\n\nSellaisten sanojen jälkeen saattoi nukkua hyvin, ja seuraavana\naamuna oli Kustaa mitä parhaimmalla tuulella ja odotti pelottomasti\nkeskustelua kuningattaren kanssa.\n\nMutta hän tunsi huonosti äitinsä luullessaan tämän antavan myöten.\n\n\"Sinä tahdoit nöyryyttää minua, osoittaa minulle voimattomuuteni, ja\nminä kestin sen\", sanoi äiti. \"Mutta petyt pahoin, jos luulet, että\ntulen milloinkaan suostumaan liittoon, joka on arvoton sekä sinulle\nettä minulle. Mitä minä välitän sinun ruotsalaisista neitsyistäsi!\nKauniita hanhia, jotka osaavat vain käyristellä kaulaansa, tuhmia ja\nylpeitä! Ainoastaan kuninkaan tai ruhtinaan tytär on sinun arvoisesi,\nsiitä koituu hyödyllisiä suhteita muissa maissa, avioliitosta\noman maan neitsyen kanssa koituu vain hajaannusta, kateutta ja\nylimielisyyttä.\"\n\n\"Kellä valta on, hänen on pidettävä moista silmällä ja tukahutettava\nse syntymässään\", vastasi kuningas.\n\n\"Niin, tiedänhän, että sinä teet mitä haluat; kuningasko välittäisi\näitinsä neuvoista ja kehoituksista; äidin tietysti päinvastoin\ntäytyy langeta polvilleen ja pyytää anteeksi ja lopuksi palata\nkotiin katkerin kyynelin ja rukoilla Jumalalta vapautusta tästä\nsurunlaaksosta.\"\n\n\"Äiti!\" huudahti Kustaa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.\n\nÄiti painautui häntä vasten.\n\n\"Ethän sinä ymmärrä, että äiti kernaasti uhraa henkensä lapsensa\nonnen tähden, mutta että hän suree itsensä kuoliaaksi, kun lapsi\nhalveksuu hänen neuvoaan.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt vähän.\"\n\n\"En, en, en jaksa, olen sairas ja kiihtynyt!\"\n\n\"Ajatelkaa sitten minua, jätän elämäni onnen teidän käsiinne. Ebba\non minulle rakas yli kaiken maailmassa, voin kenties elää ilman\nhäntä, mutta en voi koskaan tuntea todellista sydämen riemua, en\nkoskaan sitä autuasta tunnetta, joka kahdelle sielulle on suotu, kun\nne sulavat yhdeksi! Ajatelkaa tarkoin, rakas äiti, ja sydämenne on\nheltyvä ajatellessanne rakkautta, joka on seuraava minua hautaan.\nHyvästi!\" Hän painoi suudelman äitinsä otsalle ja riensi pois.\n\nKristina istui hiljaa kotvan, sitten kohotti hän päätänsä: \"Oh,\nlörpötystä, niin sanovat he kaikki!\"\n\nHän meni ikkunaan, hevoset seisoivat odottaen, ja kuningas tuli\nheti sen jälkeen herroineen. Kätchen ja kreivi olivat mukana. Hän\npuristi heidän käsiään, viskautui sitten ratsaille, katsoi ylös,\nvaan ei äitiinsä. Kas, kuinka hän hymyilee ja silmät loistavat,\nhävytön tallukka on tietysti seisonut ikkunassaan. Ja etteikö\naivan sormisuukkosin! Maltas, saa hän vielä maistaa muutakin kuin\nsuukkosiasi!\n\nJos säälin tunne oli tuokioksi täyttänyt leskikuningattaren sydämen,\nniin se oli aikoja sitten tiessään. Hän henki nyt ainoastaan kostoa,\nja kun pienestä ratsastajaparvesta oli viimeinenkin vilahdus kadonnut\njäljettömiin, päästi hän helpoituksen huokauksen. Vihdoinkin hänen\naikansa oli tullut.\n\nKello soi kimakasti ja käskevästi.\n\n\"Jumala auttakoon, se tarkoittaa minua\", valitti Ebba toisille\nhovineitsyille.\n\n\"Onhan minun vahtivuoroni, minä menen\", huudahti Margareta ja\ntepsutteli nopeasti tiehensä.\n\nEikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin hän seisoi syvään niijaten\nankaran valtiattarensa edessä.\n\n\"Kuka teitä on kutsunut?\"\n\nNeitsyt katsoi kelloon. \"Se soi.\"\n\n\"Tarkoitin Ebbaa!\"\n\n\"Sisartani?\"\n\n\"En, vaan toista.\"\n\n\"Ah, häntä! Tyttö rukka!\"\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\"\n\n\"Pelkään, että hän on taittanut jalkansa.\"\n\nMargareta yksin uskalsi laskea leikkiä. Sen näet, jonka oli mentävä\nvihkituoliin, sanottiin taittaneen jalkansa. Mutta kuningatar oli nyt\nkaikkea muuta kuin leikkituulella ja hän huudahti tuimasti:\n\n\"Vaikkapa olisi taittanut molemmat jalkansa ja kätensä lisäksi,\nsanon, että hänen täytyy tulla tänne ja heti.\"\n\nEi ollut nyt mitään muuta keinoa kuin totella, ja tyttö rukka\nnoudatti käskyä pelosta vavisten.\n\nKuningatar istui huoneen perällä suuressa nojatuolissa, käsivarret\nristissä. \"Tule tänne!\" käski hän.\n\nEbban täytyi etsiä tukea lähimmistä esineistä, ettei kaatuisi, ja\nniin hän lähestyi kuningatarta.\n\n\"Sinä olet punonut pauloja kuninkaalle aikoen kietoa hänet\nverkkoihisi.\"\n\n\"En, en\", sanoi Ebba kyynelissään.\n\n\"Enkö nähnyt sinun koettavan hurmata häntä kevytmielisin suukkosin!\nJos olisit ollut tavallinen piika, olisin ajanut sinut tiehesi, mutta\nkreivi Magnus Brahen ja erittäinkin unohtumattoman ystäväni Brita\nLejonhufvudin tytärtä täytyy minun pitää testamenttina, jota olen\nluvannut uskollisesti valvoa. Etkö käsitä menettelysi rikollisuutta?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa on sanonut...\"\n\n\"Että tahtoo naida sinut, eikös niin?\"\n\n\"Niin, muutamain vuosien kuluttua!\"\n\n\"Hänen majesteettinsa on nuori herra, joka lörpöttelee mitä mieleen\njuolahtaa. Nyt on hän mielistynyt sinun sieviin kasvoihisi, kuten hän\nmielistyy toisiin toisessa kaupungissa tai maassa. Mutta jokaisen\nsiveän neitsyen on torjuttava kaikki sopimaton lähenteleminen, ja\nsentähden, ettet ole tehnyt sitä, katson olevan syytä rangaista\nsinua, kuten olisit oma tyttäreni.\"\n\nNäillä sanoin sivalsi hän kaikkea muuta kuin lempeällä kädellä\npelästynyttä neitsyttä ensin toiselle ja sitten toiselle poskelle.\n\nLapsi rukka, joka ei koskaan ollut saanut moista osakseen,\npysyttäytyi vaivoin tuolillaan ja tuijotti melkein tajutonna\nympärilleen, ja pikku kasvot alkoivat tällöin paisua aivan\nsuhdattomasti.\n\n\"Kas niin, nukkeni, nyt olen parantanut lemmensairautesi, korjaa nyt\nluusi täältä.\"\n\nMelkein koneellisesti koetti Ebba noudattaa käskyä.\n\nMutta voimat pettivät, ja hän vaipui tunnotonna lattialle.\n\nKuningatar soitti, ja saapunut palvelija sai käskyn viedä neitsyen\nkamariinsa. Hän oli kaatunut ja loukkautunut.\n\nMutta kun kuningatar jäi yksin, jupisi hän itsekseen:\n\n\"Se ei saa tapahtua eikä tapahdu!\"\n\nPfalzkreivi sillaikaa liekamoi prinsessan ympärillä kuin perhonen\ntulen ympärillä; kukaan muu ei päässyt Kätcheniä puhuttelemaan.\n\nPfalz-Zweibrückenin kreivi Juhana Kasimir oli hyvinkasvatettu\nnuori mies, joka oli opiskellut Heidelbergin yliopistossa ja\nhyvin perehtynyt ritarillisiin harjoituksiin, vaikkei suinkaan\nollut sotainen luonteeltaan. Hän oli hieman raskasmielinen eikä\nerittäin loistava hengenlahjoiltaan, mutta hän oli käytännöllinen,\nymmärtäväinen ja oikeamielinen.\n\nKatarina prinsessan yksinkertainen ja luonnollinen käytös teki\nyhdessä miellyttävän ulkomuodon kanssa häneen heti syvän vaikutuksen.\nSitä paitsi oli hän kyllin älykäs voidakseen laskea ne ulkonaiset\nedut, jotka ruotsalaisella prinsessalla olivat puolellaan. Hän itse\noli kolmantena poikana isänsä kuoltua saanut ainoastaan Neucastelin\nlinnan ja vakuutuksen vuotuisesta 3,000 guldenin eläkkeestä.\nKatarina oli kuninkaan tytär, ja ruotsalaisena prinsessana hän\nsaattoi olla varma 100,000 riikintaalarin myötäjäisistä, paitsi\nisän ja äidin perintöä sekä upeita myynejä. Ja jos hänen veljensä\nja serkkunsa kuolivat ilman perillisiä, oli hänellä oikeus Ruotsin\nvaltaistuimeenkin.\n\nOikeastaan tietämättä miksi, mieltyi prinsessakin puolestaan nuoreen\nruhtinaaseen. Tämä oli tosin viittä vuotta nuorempi kuin hän, mutta\ntuli hänen rakkaan äitinsä maasta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt\najatella ikäeroitusta, oli toinen jo saanut sijansa hänen sydämessään.\n\nRuhtinas oli varovainen; hän ei aikonut kosia ennenkuin oli varma\nprinsessan suostumuksesta, ja käytti aikansa tehdäkseen itsensä niin\nmiellyttäväksi kuin voi.\n\nSuureksi pelästyksekseen kuuli Kätchen rakkaalta Heldiniltään siitä\nkohtelusta, jota Ebba Brahe oli kokenut. Hän ei ollut voinut sitä\nestää, eikä tapahtunutta voinut enää muuttaa, mutta hän katsoi\nkuitenkin velvollisuudekseen ilmoittaa siitä kuninkaalle, vaikkakin\nmitä varovaisimmin sanoin.\n\nSitä paitsi puheli hän Ebban kanssa kuninkaasta ja kehoitti tätä\navaamaan sydämensä. Kätchen luki siitä, että nuori Ebba oli hyvin\nonnellinen ja mielissään, kun oli voittanut kuninkaan rakkauden;\nhän ei vain tiennyt, miten kuningattarena piti olla, ja kaiken\nlisäksi hän pelkäsi niin leskikuningatarta, että vapisi kuullessaan\nhänen askelensa. Hän tahtoi kaikessa alistua korkean valtiattarensa\ntahtoon, mieluummin kärsiä sen hirveän häpeän, että hänet\nlähetettäisiin pois hovista. Hän aikoi kirjoittaa kuninkaalle ja\npyytää, ettei tämä enää koskaan ajattelisi häntä.\n\n\"Luuletko että hän taipuu siihen?\" kysyi Kätchen.\n\n\"Täytyy kai hänen. Olisipa hän vain nähnyt minut ensi viikolla\nsaatuani sivallukset, olisi hänen rakkautensa kyllä kylmennyt.\"\n\nKatarina huokasi. Jos liekin Kustaa Aadolf ollut Hagborg, ei Ebba\nainakaan ollut mikään Signe!\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaalta kirje sisarelleen ja sen\nsisällä myös Ebballe. Viimeksi mainittu kuului seuraavasti:\n\n\"Sydämeni rakkahin neiti, olen mitä suurimmalla surulla saanut\ntietooni, että hänen majesteettinsa, rouva äitini, on torunut teitä,\nsydämeni rakkahin. Sentähden ei uskollinen sydämeni ole sallinut\nminun olla lähettämättä Teille tätä kirjettä, ja rukoilen Teitä,\nettette ole kovin suruissanne, vaan koetatte tyytyä, kunnes Jumala\nsuo, että herra isänne tulee noutamaan Teidät sieltä.\"\n\nJollei asia päättyisi, kuten hän toivoi ja halusi, tahtoi hän\nkaikessa tapauksessa kehoittaa Magnus kreiviä rientämään hoviin, niin\nettei Ebbaa turhaan kiusattaisi kauemmin.\n\nKirje päättyi vakuutuksilla hänen uskollisesta ja sydämellisestä\nrakkaudestaan, ja allekirjoituksena oli yhteen kiedottu K ja E,\nheidän etunimiensä alkukirjaimet.\n\nEbba kätki sen huolellisesti, ja sitä mukaa kun kärsityn nöyryytyksen\nmuisto haihtui, heräsi toivo ja rakkaus uudestaan kauniin neitsyen\nsydämessä.\n\nSillä välin kiintyi kuningattaren mieli pfalzkreivin pitkälliseen\nvierailuun ja siihen suureen huomaavaisuuteen, jota hän osoitti\nprinsessalle. Eikä Kätchenkään näyttänyt olevan kylmäkiskoinen häntä\nkohtaan. Aikoikohan tyttö jättää sikseen lupaamansa Vadstenassa\nkäynnin? Se ei saanut tapahtua.\n\nKuningatar ilmoitti aikovansa lähteä eläkealueelleen Gefleen. Silloin\noli kreivin pakko lähteä matkaansa, ja prinsessan oli täytettävä\nlupauksensa.\n\nEi viipynyt montakaan päivää, ennenkuin Gripsholma oli autiona ja\ntyhjänä. Mutta sitä ennen oli kreivi pyytänyt prinsessan kättä.\nKätchen oli neuvonut häntä kääntymään kuninkaan puoleen, ja matkusti\nitse Vadstenaan.\n\nJuhana herttuan synkät kasvot kirkastuivat hänet nähdessään, ja hän\nkoetti tehdä oleskelun heidän luonaan sisarelleen niin miellyttäväksi\nkuin mahdollista. Prinsessa, joka osoitti harrastusta kaikkeen mikä\nhäntä ympäröi, houkutti retkille milloin maisin, milloin vesille.\nMaria Elisabet otti tosin osaa näihin retkiin, mutta synkin katsein\nja vaiteliaana; väliin kieltäytyi hän tykkönään tulemasta mukaan, ja\nsilloin herttua oli parhaimmalla tuulella.\n\nSilloin hän kertoi mitä oli lukenut tai lausui muutamia\nkirjoittamiaan säkeitä, joissa puhuttiin hukkaan menneestä elämästä\nja kuinka ihmistä kahlehti onneton kohtalo.\n\nKätchenin kiitokset näyttivät häntä suuresti ilahuttavan. Mutta kun\ntämä koetti järkyttää hänen maailmankatsomustaan, silloin pudisti\nhän päätään ja vastasi, etteivät eri ihmisten kokemukset olleet\nsamanlaiset.\n\nMaria Elisabet toivoi sydämestään, että prinsessa pian vapauttaisi\nhänet läsnäolostaan. Kätchen lähtikin kahdeksan päivän kuluttua, eikä\nsisar kiittänyt häntä edes toivottamalla onnea matkalle. Herttua sitä\nvastoin saattoi häntä kappaleen matkaa ja sanoi erotessa, että elämän\nviimeinen päivänsäde katosi hänen mukanaan.\n\n\n\n\n7.\n\nITÄRAJOILLA.\n\n\nOn vanha totuus, että yksi huoli vetää useampia mukanaan. Suuresta\nitäisestä naapurimaasta saapui lakkaamatta huolestuttavia uutisia.\n\nSelvisi pian, etteivät venäläiset aikoneet tosissaan tehdä Kaarle\nFilipistä tsaaria, ja melkeinpä vain näön vuoksi nuori prinssi jäi\nvielä toistaiseksi Viipuriin. Hän oli kuin kotkanpoika häkissä, hänen\nympärillään raivosi sota, mutta hän ei saanut ottaa siihen osaa;\nkuinka kovin hän nakuttikaan kullattua häkkiään, ulos ei hän päässyt.\n\nHän sai onnittelukirjeitä ja valloitti venäläisiä lippuja. Mutta hän\nei ollut mukana, kun ne otettiin, ja Vaasojen toiminnanhaluiselle\nsuvun nuorelle vesalle ei se sentähden merkinnyt mitään.\n\nSerkku, Saksin herttua Julius, oli piirittänyt Augdovia, mutta hänet\noli lyöty ja ajettu matkoihinsa. Miksei Kaarle Filip saanut olla\nmukana? Syyksi sanottiin, että äskenpestattua sotaväkeä oli vaikea\npitää aisoissaan ja puhuttiin kapinoimisesta. _Hän_ olisi kyllä\npitänyt ne koossa ja palauttanut jokaisen täyttämään velvollisuutensa.\n\nKolmentoista vuotias prinssi paloi halusta näyttää kuntoaan, ja\njollei olisi ollut epämiehekästä, olisi hän itkenyt harmista. Nyt\npuristi hän vain kätensä nyrkkiin ja sanoi: \"Odottakaahan, vielä\nminäkin kerran täytän kuusitoista vuotta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenties hänestä ei olisi valta ollut niin kadehdittava, jos hän olisi\nvoinut nähdä yhdeksäntoista vuotiaan veljensä, joka parhaan ystävänsä\nja uskottunsa rinnalla istui kumartuneena yli kirjeen, joka oli hänen\nedessään pöydällä.\n\nKirje, joka oli De la Gardiel'ta, sisälsi ensin selonteon sodasta.\nMonet venäläiset puolueet taistelivat keskenään vallasta, eikä\nsaattanut ajatella rauhaa muuten kuin miekka kädessä. Kasakkaparvet\nkihisivät kaikkialla tehden tuhojaan, ja ryöväriliitot lisääntyivät\npelottavasti.\n\nSotaväelle saatiin palkka ainoastaan valamalla kirkonkelloja\nja metallipatoja, ja hätä ja kurjuus oli suurempi kuin kukaan\nsaattoi ajatella. Edelleen kerrottiin kirjeessä, ettei Puola enää\ntahtonut jatkaa sotaa Venäjää vastaan yksikseen, vaan ehdotti De la\nGardie'lle, että Ruotsi ja Puola yhtyisivät yhteistä vihollista,\nvenäläisiä vastaan.\n\nEhdotuksen oli tehnyt puolalainen päällikkö Gonsefski, mutta\nSigismund oli tehnyt toisen: hän oli kehoittanut De la Gardie'ta\nluopumaan Kustaa Aadolfista.\n\nSotapäällikkö oli lähettänyt molemmat kirjeet omansa keralla. Hän\nvakuutti kuninkaalle uskollisuuttaan, mutta kun hän ei katsonut\nsaaneensa riittävää korvausta palveluksistaan, pyysi hän lupaa palata\nkotiin.\n\n\"Hän saa aluksi tyytyä lupauksiin\", sanoi Akseli Oxenstjerna.\n\"Luulen, ettei hänen eronsa ole niin vakavasti tarkoitettu.\"\n\nKuningas antoi heti vastauksen: hän oli palkitseva sotapäällikön niin\nhyvin kuin valtion varat myönsivät, ja vakuutti, ettei ollut koskaan\nepäillyt hänen uskollisuuttaan. Lopuksi pyydettiin sotapäällikköä\nainoastaan äärimäisessä hätätilassa tekemään mitään sopimuksia\npuolalaisten kenraalien kanssa.\n\n\"Nyt on meille kaikista tärkein kysymys mistä saamme rahaa muonaan\nja vaatetukseen\", sanoi kuningas. \"On selvää, ettei nykyinen aselepo\nkestä kauan.\"\n\n\"Sitä en usko minäkään, mutta meidän täytyy sen kestäessä saada\nvangit vaihdetuksi.\"\n\n\"Kaarle Gyllenhjelm ennen kaikkia\", puuskahti Kustaa innokkaasti.\n\"Ajatelkaas, mitä hän on kärsinyt meidän tähtemme!\"\n\n\"Tahdon tehdä kaiken mitä puolestani voin.\"\n\nTähän aikaan varsinkin hollantilainen Abraham Cabeljou auttoi\nhallitusta sotatarpeiden hankinnassa. Tämä oli 1609 muuttanut\näskenperustettuun Göteborgiin ja saanut paljon kannatusta Kaarle\nIX:ltä, joka muun ohella oli hänelle uskonut uuden kaupungin katujen\njärjestämisen, vastuunalaisen tehtävän, jonka hän suoritti kuninkaan\ntyytyväisyydeksi.\n\nHänen mukanaan tai hänen toimestaan muutti suuri joukko\nhollantilaisia maahan. Nämä, jotka olivat tunnetut\nammattivireydestään, levittivät työtaitoa eri ammattien ohella ja\nnauttivat sentähden erinäisiä etuja.\n\nAbraham Cabeljou oli oikeastaan kauppamies, hänellä oli useita\nlaivoja, ja hän vei ulkomaille paljon ruotsalaista kuparia. Tämä\nkauppa oli silloin jonkun aikaa kuulunut kruunun suurimpiin\ntulolähteihin, ja Cabeljou joutui sentähden usein tekemisiin\nKustaa Aadolfin kanssa, varsinkin siksi, että hän oli osoittanut\nsuurta kykyä hankkiessaan itselleen ulkomaisia hopearahoja.\nOlihan sitouduttu maksamaan Elfsborgin lunnaat hopeataalareissa,\nja tanskalaiset pitivät lujasti kiinni ehdoista. Sotatarpeita\nhankittaessa oli hän myös oivallinen välittäjä. Tiedettiin kyllä,\nettä hän siinä katsoi omaa parastaan, mutta niinhän jokainen olisi\ntehnyt, ja hänen vaatimuksensa olivat kohtuullisemmat kuin oli\nodotettu.\n\nMies oli pitkäkasvuinen, mutta hänellä oli tavattoman notkea selkä,\npienet, läpitunkevat silmät ja otsa, joka todisti hyvää ymmärrystä.\nJa hän oli erinomaisella täsmällisyydellä toimittanut kuninkaan\nensimäiset suuremmat tilaukset.\n\nKun hänet kutsuttiin puheille uudestaan, sitoutui hän uudet tilaukset\ntoimittamaan melkein minä päivänä tahansa, ja parasta kenties oli,\nettä hän määräsi maksuehdot kuninkaalle niin edullisiksi kuin suinkin.\n\nHänen mentyään sanoi Kustaa Aadolf: \"Merkillistä! Minulla on syytä\nolla mieheen täysin tyytyväinen, mutta kuitenkin tunnen hänen\nläsnäollessaan tympeyttä, jota en voi selittää.\"\n\n\"Hänellä kuuluu olevan ihastuttava tytär\", huomautti Åke Tott. \"Mutta\nsydämeni on onneksi varattu valkean vihoja vastaan.\"\n\n\"Olen nähnyt hänet\", puuttui herra Akseli Banér puheeseen, \"ja\nniin uskomattomalta kuin kuuluneekin, uskallan väittää, että häntä\nulkomuotoon nähden voi verrata kauneista kauneimpaankin.\"\n\n\"Ketä tarkoitat?\" kysyi kuningas käyden tarkkaavaiseksi.\n\n\"Ketäs muuta kuin Magnus kreivin jaloa tytärtä.\"\n\n\"Ei ole ketään, jota voisi verrata häneen\", puuskahti kuningas\ninnoissaan.\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta teidän majesteettinne arvostelee -- niin,\nuskallan sanoa -- niinkuin sokea värejä.\"\n\nKuningas nauroi: \"Onko täällä ketään, joka voi väittää häntä vastaan?\"\n\n\"Antaisin paljon, jos voisin. Mutta hän on oikeassa, he ovat\ntoisiinsa.\"\n\n\"Ulkonäöltään\", riensi Akseli herra lisäämään. \"Mutta toinen on kaino\nkukka, jota uskaltaa lähestyä tuskin ajatuksissaan, toinen uhkea\nruusu, joka ei ketään karkoita luotaan.\"\n\n\"Hän tahtoo uskotella meille, että on päässyt kaunottaren suosioon\",\nhuudahti Åke Tott.\n\n\"Kenties ei se olisi ollut mahdotonta\", virkkoi Akseli Banér\nteennäisellä häveliäisyydellä. \"Mutta häntä vartioi lohikäärme.\"\n\n\"Hänen isänsäkö?\" kysyi kuningas nauraen.\n\n\"Sanotaan, että isä on pidättänyt itselleen oikeuden naittaa tai\noikeammin myydä hänet enimmän tarjoavalle.\"\n\n\"Hyi, hyi, luulet hänestä pahempaa kuin minä! Mitä tuohon\nnäköisyyteen tulee, en usko sen olevan kovin silmiinpistävä.\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne käskee, tuo Abraham herra tyttärensä\ntänne\", tokaisi Åke herra pahankurisesti nauraen.\n\n\"Todistuksena siitä, että näköisyys tosiaankin on hämmästyttävä,\ntahdon vain mainita, että eräänä päivänä vähän ennen hänen\nmajesteettinsa kuningattaren lähtöä Gefleen käskettiin Abraham hänen\npuheilleen. Neiti Ebba Brahe sattui tulemaan ovessa häntä vastaan,\nja hän, Abraham on itse kertonut, että hän aivan ällistyi neidin\nnähdessään, luullen tätä omaksi tyttärekseen.\"\n\n\"Yksi asia ainakin on varma\", vastasi Kustaa Aadolf, \"se, ettei minua\nnäköisyys pettäisi.\"\n\nSamassa ilmoitettiin valtiokansleri, ja nuori kuningas unohti pian\nkeveän keskustelun syventyäkseen kokonaan vakaviin ja raskaihin\nhallintoasioihin.\n\nTähän aikaan suunnitteli tuskin kahdenkymmenen vuotias kuningas\nsotasääntöjään ja neuvotteli jokaisesta kohdasta valtiokanslerin\nkanssa, joka avoimesti ilmaisi moitteensa, milloin oli jotakin, mitä\nhän ei hyväksynyt. Näiden molempien kesken ei ollut koskaan kysymystä\nsiitä, kuka oli oikeassa, vaan ainoastaan siitä, mikä oli parasta.\n\nSuurin huoli heillä oli siitä, miten selviydyttäisiin Venäjän sodan\ntuottamista vaikeuksista. Kuningas eläytyi yhä enemmän siihen\najatukseen, että hänen oli itsensä lähdettävä mukaan. Tässä oli\nOxenstjerna kuitenkin eri mieltä ja koetti alituiseen osoittaa niitä\nvaaroja, jotka siitä koituisivat, ja teki kaikkensa saadakseen\nkuninkaan siitä luopumaan.\n\nKaiken kiireen lomassa nuorelle kuninkaalle jäi sentään aikaa\nkirjoittaa silloin tällöin hellä kirje valitulleen, ja parhaallaan\ntapaamme hänet sellaisessa puuhassa. Hän tahtoo lähettää sen Ebballe\nsopivan uudenvuodenlahjan keralla ja tuumii juuri kenelle uskoisi\ntärkeän lähettämistehtävänsä, kun kamaripalvelija ilmoittaa erään\nnuoren talonpojan, joka hartaasti on pyrkinyt kuninkaan puheille.\n\n\"Tulkoon sisään\", vastasi Kustaa Aadolf, mutta miehen nähtyään lisäsi\nhän vilkkaasti: \"Missä olemme tavanneet toisemme ennen?\"\n\n\"Vittsjön taistelun jälkeen!\"\n\n\"Amuletti!\" huudahti kuningas hypähtäen pystyyn. \"Nyt tunnen sinut,\ntuletko perimään siitä maksua?\"\n\n\"Saamani sormus riittää.\"\n\n\"Sano sitten heti asiasi!\"\n\n\"Tulin pyrkimään kuninkaan palvelukseen.\"\n\n\"Siihen pääset, henkisotilaakseni. Nimesi!\"\n\n\"Lassi Antinpoika.\"\n\n\"Suomalainen?\"\n\n\"Niin!\"\n\nKuningas avasi oven viereiseen huoneeseen, jossa oli useita hänen\npalvelijoitaan, ja puhui sinne: \"Tämä Lassi Antinpoika, joka on\nhenkisotilaani, saakoon ilmoittautumatta tulla huoneeseeni, vaikkapa\nkeskellä yötäkin. Oletko saanut sellaisen palkinnon kuin tahdot?\"\nlisäsi Kustaa Aadolf sulkien oven.\n\nUusi henkisotilas suuteli kuninkaan kättä. \"Tahdon olla uskollinen\nelämässä ja kuolemassa!\" sanoi hän liikutettuna. \"Mikset ole tullut\nennen?\"\n\n\"Jalkani täytyi ensin parantua!\"\n\n\"Ja tyttö?\"\n\n\"Hän on nyt vaimoni ja on mennyt Suomeen, äitini luo.\" Hän kääntyi\nlähteäkseen.\n\n\"Odotahan, tahdon heti uskoa sinulle mitä tärkeimmän salaisen\ntehtävän\", sanoi kuningas. \"Saadaan nähdä, suoritatko sen\ntyytyväisyydekseni.\"\n\nJa niin sai henkisotilas pienen lähetyksen, joka oli niin lähellä\nkuninkaan sydäntä, ja Lassi Antinpoika lähti samana iltana ripeällä\nratsulla taipaleelle Gefleen.\n\nMutta viestit Venäjältä kävivät yhä hälyttävämmiksi. Kerrottiin\nhädästä ja kurjuudesta ja samalla salajuonista, kavaluudesta ja\nvälinpitämättömyydestä.\n\nKuningas antoi kirjeet Oxenstjernalle, ja yksin tämä neuvokas mieskin\njoutui ymmälle aseman johdosta. \"De la Gardie on suuri sotaherra\",\nsanoi hän, \"mutta mikään järjestäjä hän ei ole.\"\n\nKuningas oli kauan vaiti, mutta eräänä päivänä, kun Oxenstjerna\ntapansa mukaan saapui neuvotteluun, hämmästytti häntä luja\npäättäväisyyden ilme, joka kuvastui kuninkaan kasvoilla. Ja melkein\nsamassa hän huudahti: \"Päätökseni on tehty, matkustan Venäjälle. Kuka\non läheisempi järjestämään Ruotsin asioita kuin Ruotsin kuningas?\nHerran käsi on minut siksi korottanut, voin siis toivoa hänen apuaan.\nTeitä huolestuttavat vaarat, jotka uhkaavat, mutta vaaroja on\nkaikkialla. Eikö Herra voi minua suojella niin siellä kuin täälläkin,\nja millainen on luottamukseni Herraan, jos arasta pelosta lyön\nlaimin, mikä on kuninkaallinen velvollisuuteni? Tunnen syvemmin kuin\nkoskaan, että sinne käy tieni, eikä mikään maailmassa voi minua estää\nsitä kulkemasta.\"\n\nHänen silmänsä salamoivat, niissä oli jotakin, joka todisti päätöksen\njärkähtämättömyyttä, ja Oxenstjerna nyökäytti päätänsä sanoen:\n\n\"Tapahtukoon, herra kuningas, kuten tahdot!\" Siitä päivin oli\nasia ratkaistu. Neuvoteltiin vain, kuinka kaikki parhaiten\njärjestettäisiin.\n\nValtiopäivät oli kutsuttu koolle tammikuun 14 päiväksi 1614, jolloin\nsäädyille oli esitettävä tärkeitä asioita.\n\nVähän ennen kuninkaan lähtöä Örebrohon palasi henkisotilas Geflestä\nja antoi huolellisesti käärityn kirjeen herralleen.\n\nTämä otti sen ääneensä tykyttävin sydämin; päällekirjoituksesta hän\ntunsi Ebbansa käsialan.\n\nKirje sisälsi uudenvuoden-onnentoivotuksen kuninkaalle ja monet\nkiitokset uudenvuodenlahjasta. Sitten Ebba pyysi, ettei hänen\nmajesteettinsa enää puhuisi leskikuningattarelle eikä pyytäisi\nhyväksymistä heidän rakkaudelleen; se ei auttaisi mitään,\nkatkeroittaisi vain yhä enemmän kuningattaren mieltä ja tuottaisi\nonnettomuutta hänelle itselleen.\n\nKustaa Aadolf vastasi heti vakuuttaen muuttumatonta rakkauttaan;\nkunhan vain Ebba olisi kärsivällinen, niin lopulta kuningatarkin\ntaipuisi. Hänen uskollisuuteensa ja lujuuteensa sai aina luottaa,\nja hän pyysi Ebbaa antamaan hänelle vakuutuksen uskollisesta\nvastarakkaudesta, se lohduttaisi häntä palavassa kaipauksessaan.\n\nKirje päättyi kuten tavallisesti moniin onnentoivotuksiin, ja alla\noli Kustaan ja Ebban yhteenkiedotut nimikirjaimet.\n\nMutta tuskin oli tämä sydämenasia toimitettu, kun jo valtiotoimet\nalkoivat.\n\nJo joulukuussa oli kuningas kirjoittanut veljelleen, että tämä voi\ntulla Turkuun ja siellä odottaa avovettä.\n\nValtiopäiväin alettua sai kuningas säätyjen lupauksen\nvälttämättömästä avusta Venäjän sodassa, jollei tsaari taipunut\nkorvaamaan niitä suuria uhrauksia, jotka Ruotsi oli tehnyt. Mutta\nkun Kustaa selitti, että hänen aikomuksensa oli itse lähteä\nsotaan, silloin tekivät niin säädyt kuin kuningatarkin pontevia\nvastaväitteitä. Kuningas vastasi, ettei kenenkään tarvinnut pelätä,\nettä hän saattaisi valtakunnan vaaraan varomattomuudellaan. Hän oli\nsiksi ijäkäs, että osasi avoimin silmin katsoa eteensä.\n\nKuningatar muutti takaisin Tukholmaan ja Kustaa Aadolf sai suureksi\nilokseen nähdä jälleen rakkaan Ebbansa, mutta tätä vartioitiin niin\nankarasti, että oli mahdotonta päästä kahdenkeskiseen keskusteluun.\nKatse, kädenpuristus vain, enempää ei nuori kuningas toistaiseksi\nuskaltanut.\n\nOli tuleva aika, jolloin hän koko maailman nähden sai sanoa\nvalittuaan omakseen, eikä siihen kestänyt kauan, siitä oli hän\nlujasti vakuutettu.\n\nErohetki oli käsissä. Kuningatar oli epätoivoinen, mutta sittenkin\nhän muisti lähettää pois kauniin hovineitsyensä.\n\nKuningas ei saanut sanoa hänelle jäähyväisiä. Mutta viime hetkessä\nhän kirjoitti Ebballeen, ettei tämä koskaan saanut epäillä hänen\nrakkauttaan, vaikkei hän monilta tehtäviltään saisikaan aikaa\nkirjoittaa. Kun he eivät nyt pitkiin aikoihin saisi nähdä toisiaan,\nlähetti hän pienen kukan, jolle saksalaiset ovat antaneet nimen\n\"Vergiss mein nicht\", ja pyysi, että Ebba ottaisi tämän ujon muiston\nvastaan yhtä sulalla sydämellä kuin sen oli lähettänyt \"nuorukainen,\njoka toivottaa teille monta tuhatta hyvää yötä ja pysyy teille\nuskollisena aina kuolemaan saakka.\"\n\nLassi Antinpoika vei tämänkin kirjeen. Kaikissa salaisissa tehtävissä\nkuningas kääntyi nyt hänen puoleensa.\n\nJuhana Kasimiria, joka kuninkaalta oli pyytänyt Kätchenin kättä, oli\nkuningas pyytänyt odottamaan valtiopäiväin lausuntoa. Kreivi oli\nsaapunut Örebron valtiopäiville ja saanut vastauksen, ettei hän ennen\nvoinut saada prinsessan kättä, ennenkuin oli esittänyt takeet, että\nhänen tuleva puolisonsa saisi kohtuullisen eläkeveron ja huomenlahjan.\n\nTämän vastauksen saatuaan matkusti Juhana herra Saksaan, ensin\nkirjoitettuaan prinsessalle ja vakuutettuaan, ettei hän kauan\nviipyisi poissa.\n\nKuningas lähti pohjoista kohden toivoen Merenkurkun yli pääsevänsä\nSuomeen. Mutta kaikki, jotka oli lähetetty tiedustelemaan edeltäpäin,\nsaapuivat ilmoittaen, ettei jää kantanut yli Pohjanlahden. Kuninkaan\ntäytyi sentähden matkustaa pitkää kiertotietä Tornion kautta.\n\nAntero Soop matkusti edeltä hoviväen kanssa ja hankki yöpaikat;\nkuningas seurasi verkkaan jäljestä.\n\nHernösandissa kohtasivat kuninkaalliset veljekset toisensa. Kaarle\nFilip oli kasvanut suureksi ja vahvaksi, hän oli mielellään tahtonut\nkäydä kahakoihin, sanoi hän, mutta valtuutetut olivat arkoja hänestä,\nikäänkuin hän olisi ollut mikäkin tyttö.\n\nKuningas iloitsi hänen raikkaasta ja reippaasta ulkonäöstään ja antoi\nhänen tehtäväkseen edustaa Tukholmassa hänen persoonaansa. Prinssi\noli iloinnut mielessään siitä, että saisi kääntyä kuninkaan mukaan,\nja hänen oli ilmeisesti sangen vaikea taivaltaa yksin kotiin.\n\nLuulajasta jatkui matka lisätyllä vauhdilla, kuningas tahtoi pian\nmatkustaa joka päivä kolmisen peninkulmaa ja yhtä pitkältä öin. \"Se\non välttämätöntä\", kirjoitti hän voudeille, \"sillä matka on pitkä, ja\naikamme käy muuten lyhyeksi.\"\n\nEi ollut niinkään helppo täyttää hänen toivomuksiaan, sillä hänellä\noli seurueessaan enemmän kuin kaksisataa henkeä. Kuitenkin tekivät\nvoudit kaikkensa kuningasta tyydyttääkseen. Hyviä ratsuja hankittiin\nkaikkiin kyydinvaihtopaikkoihin, ja jo maaliskuun 19 päivänä tuskin\nkaksi viikkoa Luulajasta lähdön jälkeen saavuttiin Hämeenlinnaan.\n\nSiellä yhdyttiin Evert Horniin, joka seurasi mukana Turkuun.\n\nHäneltä sai kuningas tietoja vihollisten asemasta. Laatokan\nlinnoitusta piirittivät venäläiset, Novgorodia vastaan marssi\nvenäläinen kenraali Trubetzkoj, ja eräässä vallituksessa Staraja\nKussan lähistöllä väijyi 2,000 venäläistä, joita Saksin herttua\nJulius turhaan piiritti.\n\nNovgorodissa oli sellainen elintarpeiden puute, että täytyi ampua\nhevoset. Sentähden vallitsi kaupungin asujanten keskuudessa suuri\ntyytymättömyys.\n\nNe eivät olleet mitään hyviä enteitä. Neuvottelujen jälkeen\npäätettiin, että Evert Horn matkustaisi Novgorodiin neuvottelemaan\nDe la Gardie'n kanssa niistä sotaliikkeistä, joihin lähinnä oli\nryhdyttävä. Lisäksi oli hänen vietävä Jaakko herralle vakuutus, että\nkuningas heti odotettujen elintarpeiden saavuttua tulisi apuun.\n\nEvert herra matkusti, ja kuningas, joka jo matkalla oli saanut\njokseenkin selvän käsityksen maan tilasta, sanoi tahtovansa viipyä\nTurussa muutamia viikkoja.\n\nHeti kun tuli tunnetuksi, että kuningas oli kaupungissa, riensi\nmaalaiskansaa kaikilta tahoilta valittamaan hätäänsä ja anomaan\nlievennystä rasituksiin. Valitukset koskivat enimmäkseen laittomasti\nriistettyjä veroja ja pakkokestityksiä. Voudit ja tuomarit kutsuttiin\npuheille, monet valitukset ratkaistiin heti, toiset jätettiin\ntarkemmin tutkittaviksi.\n\nKun maassa ei ollut kouluja köyhille lapsille, määräsi kuningas\nsellaisia perustettavaksi.\n\nTavattomalla kärsivällisyydellä kuunteli Kustaa Aadolf kaikkia\nvalituksia ja tutki niitä ja sai viidessä viikossa monet asiat uuteen\njärjestykseen. Ja kun kuningas vihdoin lähti Turusta, seurasivat\nhäntä suuret väkijoukot, jotka itkien ja siunaillen tahtoivat nähdä\nedes vilahduksen hänestä, jota he sanoivat \"Jumalan lähettämäksi\".\n\nMatkaa jatkettiin itään, ja kun kuningas oli luvannut muutamia päiviä\nvierailla rikkaan herrasmiehen Arvi Tönnenpojan luona, hän lähti\ntämän Pernajassa omistamaan Tyysterinkylän kartanoon. Täältä meni hän\nNarvaan, jonne saapui kesäkuun 16 päivänä.\n\nHänen tarkoituksensa oli ollut sen lisäväen kanssa, jonka hänen\nkäskyjensä mukaan oli pitänyt kokoontua sinne talven aikaan, lähteä\nheti De la Gardie'n avuksi, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ja\nharmikseen ei ollut vielä saapunut Ruotsista ainoaakaan lippukuntaa.\n\nEi ollut vielä hankittu niitä varastojakaan, jotka tarvittiin\nodotetun lisäväen ylläpitoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaminen,\nja odottaessa oli huolehdittava muona- ja ampumavarojen ja rehun\nhankinnasta.\n\nTämä oli kuitenkin niin vaikeaa ja vei niin paljon aikaa, että\nkuningas vasta elokuun lopulla pääsi lähtemään sotakentälle.\n\nEräänä päivänä ilmoitettiin hänelle vieras, ja kun sanottiin nimi:\n\"Kenraaliluutnantti Kaarle Gyllenhjelm!\" hypähti Kustaa pystyyn ja\nriensi häntä vastaan. He vaipuivat pitkään, sydämelliseen syleilyyn.\n\n\"Kuninkaani!\"\n\n\"Veljeni!\"\n\nKuinka paljon sanoivatkaan nämä sanat!\n\nKustaa Aadolf asetti hänet viereensä istumaan. \"Tarvitsen oikein\ntarkoin katsella ja tunnustella rakkaita kasvojasi\", sanoi hän\nliikutettuna. \"Kaksin kerroin rakkaita, sillä ne muistuttavat\nisästämme.\"\n\nGyllenhjelm kumarsi, ja pari petollista kyyneltä vierähti hänen\nposkilleen. \"Pitkä vankeus on tehnyt minut hentomieliseksi\", virkkoi\nhän hämillään.\n\nMuutamin sanoin hän kertoi miten vihdoinkin oli päässyt Puolan\nvankeudesta.\n\n\"Kuningas puhui usein sinusta\", sanoi Kustaa Aadolf, \"ja kun silloin\neräs ylhäissyntyinen neitsyt eräänä päivänä puhui hyvin lämpimästi\nvangitusta sankarista, antoi hän neitsyelle sormuksen toimitettavaksi\nsinulle palattuasi, 'joka ei tapahtune minun eläessäni', lisäsi rakas\nvainaja.\"\n\nGyllenhjelm oli liian liikutettu voidakseen puhua asiasta ja kysyi\neikö hän saisi ottaa osaa alkaneeseen sotaan.\n\n\"Minun on sääli hylätä ensimäinen pyyntösi\", vastasi Kustaa Aadolf.\n\"Mutta sinun täytyy lähteä viemään viestiä valtiokanslerille,\nja sitten on tahtoni, että jäät Ruotsiin ja lepäilet. Tulevasta\ntoiminnastasi saamme sitten puhua Tukholmassa.\"\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni käydä De la Gardie'n luona.\"\n\n\"Mikäs estää, matkusta hänen luokseen; meidän kesken sanoen, hän on\nliian vitkallinen liikkeissään; sen olen sanonut Evert Hornillekin,\nmutta hän ihailee niin sotapäällikköä, ettei näe hänessä mitään\nvajavaisuuksia.\"\n\nKustaa keskeytti ja pani punastuen kätensä Gyllenhjelmin olalle. \"Et\nsuinkaan käytä väärin suoruuttani?\" sanoi hän melkein heltyneenä.\n\nSamassa aukeni ovi, ja muuan upseeri astui ilmoittautumatta sisään:\n\"Tärkeitä viestejä sotanäyttämöltä\", huudahti hän ja ojensi\npikaviestin sisältävän kirjeen.\n\nKustaa avasi sen nopeasti. Silmäys, ja hän huudahti salamoivin\nsilmin: \"De la Gardie on voittanut tärkeän voiton Branitzin ja\nStaraja Russan luona; Cobron ja Mönichhofen ovat ajaneet 8,000\nvenäläistä pakosalle ja valloittaneet molemmat vallitukset. Ja minä\nkun syytin häntä! Nyt on Novgorod pelastettu!\" Nuori sankari mittaili\nhuonetta pitkin askelin.\n\n\"Minä olen kuin vanha sotaratsu\", sanoi Gyllenhjelm. \"Kun sotatorvi\nsoi, halajaa mieleni taistelukentälle.\"\n\n\"Mutta sitä et saa tehdä, sinun täytyy levätä ja koota voimia.\nTiedän tuskin, saatko käydä De la Gardie'ta tervehtimässäkään; mutta\nen tahdo rikkoa lupaustani, matkusta lähettiläänäni, vie hänelle\nkiitokseni ja sano, että kuningas ei tule olemaan kiittämätön.\"\n\nGyllenhjelm matkusti, hän sai luvan viipyä vain kaksi päivää De la\nGardie'n luona, sitten oli hänen palattava Narvaan noutamaan kirjeitä\nja viestejä, jotka oli vietävä Ruotsiin.\n\nSamaan aikaan oli kuningas antanut Evert Hornille käskyn käydä\nAugdovia piirittämään; siinä oli käytettävä suomalaista ja\nruotsalaista sotaväkeä, ja ne joukot, jotka olivat sijoitetut\nNarvaan, lähetettiin heti sotanäyttämölle. Niiden, joita odotettiin\nRuotsista, piti tulla perästä.\n\nMutta Kustaa ei puhunut kenellekään siitä, ettei hän suinkaan aikonut\nkauempaa olla toimettomana katselijana. Nuori veri paloi halusta\ntaistojen tuoksinaan ja vihollisia voittamaan.\n\nSentähden olivat hänen tunteensa sangen sekavat, kun eräänä päivänä\nvaltiokansleri seisoi äkkiarvaamatta hänen edessään.\n\n\"Voinko uskoa silmiäni?\" huudahti hän syleillen ystäväänsä. \"Sinä\ntäällä, Oxenstjerna! Mikä tuuli on puhaltanut sinut yli Itämeren?\"\n\n\"Teidän majesteettinne tietää, että minä rakastan leutoja tuulia\",\nvastasi valtiokansleri. \"Sellaisella tuulella olen keinunut\ntänne tuoden kuninkaalleni rakkaimmat terveiset hänen äidiltään,\nsisariltaan ja sukulaisiltaan ja lopuksi koko kansalta, joka hätäilee\nrakastetun kuninkaansa hengen tähden ja minun kauttani rukoilee, että\ntahtoisi viipymättä palata.\"\n\nKuninkaan kasvoille kohosi heleä puna, ja hän vastasi tukahutetusta\nharmista väräjävällä äänellä:\n\n\"Onko Ruotsissa ehditty unohtaa, että elämä ja kuolema on Herran\nkädessä, ja ettei meillä ole oikeutta ajatella itseämme sinä hetkenä,\njona täytämme velvollisuutemme. En ole tähän asti pannut enkä\nvastakaan pane suotta henkeäni alttiiksi, mutta en myös aio arkana\njänistää, missä minun rohkeuteni voi muita kehoittaa seuraamaan.\nKaikista vähimmän olisin odottanut sellaista viestiä sinulta,\nOxenstjerna!\" -- Ja nuori kuningas kääntyi harmistuneena pois.\n\n\"Tulinen vaasalaisveri!\" virkkoi valtiokansleri myhäillen. \"Se\nunohtaa, että koko valtakunnan onni ja onnettomuus on riippuvainen\nkuninkaan elämästä!\"\n\n\"Vaikkapa voisinkin myöntää sen\", puuttui Kustaa jälleen innokkaasti\npuheeseen, \"vaikkapa olisin määrätty korkeimpaan maan päällä, Jumalan\nsoturiksi, etkö luule, että hänen kätensä suojelee maata ja kansaa.\nPanen kaiken luottamukseni häneen ja toivon, että tekin tahtoisitte\ntehdä samoin.\"\n\n\"Sellaista ajatustapaa en voi vastustaa\", vastasi Oxenstjerna. \"Ja\ntahdon tarkalleen viedä teidän majesteettinne tervehdyksen perille.\"\n\n\"Toivon, että myönnät minun olevan oikeassa.\"\n\n\"Ainoastaan erikoistapauksiin katsoen. Jumala ei ole suotta suonut\nmeille arvostelukykyä ja ymmärrystä; meidän on sitä käytettävä.\"\n\n\"Ainoa tuulenpuuska, pienin seikka saattaa tehdä tyhjäksi\nviisaimmatkin laskelmat.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta siitä huolimatta saattaa ymmärrys usein viedä\nhyviin tuloksiin.\"\n\n\"Oikein!\" sanoi Kustaa tarttuen hänen käteensä. \"Sinä olet minun\nymmärrykseni, minun ajatukseni, en voisi selviytyä asioista ilman\nsinua, olen ainoastaan sytyttävä tuli.\"\n\n\"Ja minä jäähdyttävä elementti, totta tosiaan luulen, että muuten\nleimahtaisimme liekkeinä ilmaan.\"\n\nMolemmat nauroivat, ja keskustelu sai toisen käänteen. Tukholmaan\noli perustettu hovioikeus, ja kuningas tahtoi sellaisen Turkuunkin.\n\"Siellä on annettava kuninkaantuomioita ja jaettava oikeutta niin\nköyhille kuin rikkaillekin\", sanoi kuningas innokkaasti. \"Jos\ntuomarit tuomitsevat kuninkaan tai kenen muun mielinouteiksi, on\nheitä ankarasti rangaistava muille varoittavaksi esimerkiksi.\"\n\nKaarle Gyllenhjelm saapui pian, ja kuningas uskoi molemmat ystävänsä\ntoistensa huostaan. Hän aivan kiirehti heidän kotimatkaansa, sillä\nhän tahtoi saada vapaat kädet.\n\nVihdoinkin olivat he poissa, ja kuningas lähti viipymättä Augdovia\npiirittävän joukon luo, iloisena kuin koulupoika, joka on päässyt\nkurittajansa käsistä.\n\nHänen saapumistaan tervehti riemulla niin päällystö kuin\nmiehistökin. Ei ainoastaan hänen persoonallisuutensa ja ystävällinen\nesiintymisensä, vaan kenties vielä enemmän hänen huolenpitonsa ja\nosanottonsa kaikkia kohtaan voitti heti kaikki sydämet puolelleen.\n\nEvert Hornin seuraamana meni hän leiriin, keskusteli sotamiesten\nkanssa ja tiedusteli heidän olojaan. Hän käsitti liian selvään, että\nnämä suomalaiset ja ruotsalaiset soturit kärsivät miltei nälänhätää\nja ryhtyi heti mitä pontevimpiin toimiin elintarpeiden hankkimiseksi.\nHankkijat onnistuivat hyvin, ja kun he parin päivän kuluttua\npalasivat leiriin, toivat he suuret joukot härkiä, lehmiä, lampaita\nja sikoja. Heitä tervehdittiin hurraahuudoin, ja siitä hetkestä\nolivat sotamiehet valmiit tekemään mitä tahansa kuninkaan puolesta.\n\nSiihen aikaan saapuivat Cobron ja Mönichhofen joukkoineen, ja\npiiritys alkoi. Linnoitusta puolustettiin urhoollisesti. Toisessa\nrynnäkössä kaatui Mönichhofen, mutta vihollinen laski aseensa, ja\nAugdov oli ruotsalaisten vallassa.\n\nKustaa Aadolf, joka suurella miehuudella oli ottanut osaa taisteluun,\noli iloinen ja onnellinen. Tällä valloituksella oli hän turvannut\netelärajan raakalaisvihollisiaan vastaan.\n\nJa syyskuun 11 päivänä palasi kuningas Narvaan.\n\nTäältä kirjoitti hän Ebballeen ja valitti \"että hänen niin monia\nkuukausia oli täytynyt olla poissa rakkaimpansa seurasta voimatta\nedes kirjoittaa hänelle. Kun nyt tuli tilaisuus, ei hänen sydämensä\nsaisi lepoa, jos hän löisi sen laimin. Erittäinkin hän kiitti Jumalaa\nsiitä, että hänen oli suotu voittaa vihollisensa.\"\n\nVuoden sotaretki oli lopussa, varastot olivat tyhjennetyt, ja\nsyyssateet olivat tehneet tiet aivan mahdottomiksi kulkea.\n\nKuningas päätti sentähden lähteä kotiin, ja De la Gardie, joka\nitsepintaisesti oli pyytänyt lomaa, sai luvan tulla mukaan. Evert\nHorn sai sillaikaa hoitaa armeijan ylintä päällikkyyttä.\n\nHerttua Julius sai vartavasten pyynnöstään tulla mukaan Ruotsiin.\n\nMatka suunnattiin Rääveliin ja sieltä meritse Ahvenanmaan saariston\nkautta Tukholmaan.\n\nPitkällä, yksitoikkoisella matkalla ilmaisi kuningas sydänsurunsa\nsamanikäiselle sukulaiselleen, ja Julius herttua tarjoutui käyttämään\nkaiken vaikutusvaltansa taivuttaakseen leskikuningattaren suostumaan\nkuninkaan hartaimpaan toivomukseen.\n\nHeidän saapuessaan Tukholmaan oli siellä ilo suuri, ja vastaan\nrientänyt kansanjoukko tervehti häntä riemuiten.\n\nKuningatar otti rakkaan poikansa vastaan koko hovinsa ollessa läsnä,\nsulki hänet syliinsä ja sanoi, että koska äidinrakkaus oli korkein ja\npyhin kaikista tunteista, oli Kustaan se aarre asetettava yli kaiken\nmaailmassa.\n\nKustaa Aadolf vastasi, että hän toivoi voivansa elää niin, että\nansaitsi tämän rakkauden. Sen jälkeen kääntyi hän tervehtien\nläsnäoleviin.\n\n_Hän_, Ebba, seisoi allapäin eikä rohjennut kohottaa katsettaan,\nmutta Kustaan sanat, niin yksinkertaiset kuin ne olivatkin, ajoivat\npunan hänen poskilleen. Kuinka hän oli kaunis, ja kuinka Kustaa\nrakasti häntä!\n\nRukoileva katse leskikuningattareen... mutta tämän katse oli ankara\nja kylmä. Kuninkaan oli vaikea malttaa mieltään ja hän poistui\nhuoneesta jokseenkin nopeasti.\n\nKristina rouvan silmät leimahtivat. Jollei poika voinut päästä tuosta\ntuhmasta rakkaudesta, keksi hän kyllä apukeinot!\n\nHänen vielä miettiessään, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, pyysi\nJulius hänen majesteetiltaan yksityistä keskustelua. Kuningatar\nväänteli vihoissaan käsiään, kun kuuli, että asiana oli puhuminen\nkuninkaan hellän rakkauden puolesta.\n\nKristina hillitsi kuitenkin kiihtymyksensä ja vastasi ainoastaan\ntoivovansa, että he molemmat tutkisivat sydäntään. Jos he vielä\nmuutamain vuosien kuluttua tunsivat samoja tunteita toisiaan kohtaan,\npitäisi hän heidän rakkauttaan Jumalalle otollisena ja katsoisi\nolevansa velvollinen suostumaan.\n\nTämä viesti vietiin kuninkaalle, joka oli ilosta poissa suunniltaan\nja lahjoitti herttualle kultaketjun.\n\nSamaan aikaan nousi hovipiireihin näkyviin uusi tähti, jota tähän\nasti oli ihailtu vain loitolta. Se oli Jaakko De la Gardie, joka\nkuninkaan mukana oli saapunut Venäjältä. Hänen nimellään oli\nkaiku, johon ei mitään toista nimeä voinut verrata, ja Tukholmaan\nsaavuttuaan joutui hän yleisen ihailun esineeksi, ja ihailevia\ntunteita herätti suuresti hänen kaunis, miehekäs ulkonäkönsäkin.\n\nVaikka hän oli vain kahdeksankolmatta vuotias, oli hänen elämänsä\nollut mainehikkaampi kuin monen muun.\n\nHän kävi ainoastaan parisen kertaa kuningattaren hovissa, ja vaikka\nkaikkien silmät olivat ihaillen suunnatut häneen, ei hän saanut Ebba\nBrahesta käännetyksi silmiään. Hän puhutteli neitsyttä, ja tämän ujo\nkäytös miellytti häntä rajattomasti. Mutta koko maailma tiesi, että\nkaunista neitiä rakasti itse kuningas, ja oman sydämenrauhansa tähden\npäätti sotamarsalkka vetäytyä pois näkyviltä Ennen pitkää lähtikin\nhän Tukholmasta veljensä luo ja päätti jäädä sinne, kunnes palaisi\nVenäjälle.\n\nJo Narvassa kuningas oli saanut tiedon, että Juhana Kasimir oli\npalannut Ruotsiin ja kohdannut prinsessan Nyköpingissä, ja heti\nkotiin palattuaan antoi Kustaa Aadolf valtiokansleri Magnus Brahen\nja Juhana Skytten tehtäväksi neuvotella Pfalzin lähettilästen kanssa\nnaimaehdoista.\n\nTällöin kävi selville, että Juhana Kasimirin omaisuus oli sangen\nmitätön, ja että morsiamen huomenlahja supistui viiteen tuhanteen\nguldeniin.\n\nYleensä oltiin sitä mieltä, että prinsessa olisi voinut tehdä paljon\nparemmat naimiskaupat. Mutta hän itse halusi lujasti mennä kreivin\npuolisoksi.\n\nMitä Kustaa Aadolfiin tuli, saattoi hän kaikista vähimmän nyt\nkieltää rakkaalta Kätcheniltään mitään. Hänen oma sydämensä kärsi\nniin suuresti siitä, ettei koskaan saanut vaihtaa sydämellistä\nsanaa rakastettunsa kanssa, ettei koskaan saanut kuulla nimeään\nrakastavilta huulilta! Hän oli Ebban lähellä, ja kuitenkin oli aivan\nkuin kuilu heidän välillään.\n\nSaman kuilun partaalle ei hän tahtonut saattaa rakasta sisartaan. Hän\nantoi suostumuksensa avioliittoon ja piti jo kiirettä, että häät pian\njoutuisivat.\n\n\"Tahdon tanssia häissäsi, Kätchen, ennenkuin lähden Venäjän sotaan\",\nsanoi hän ja suuteli sisartaan.\n\n\n\n\n8.\n\nKÄÄRME.\n\n\nKaarle Filipin opettajalla, Niilo Chesnecopheruksella, oli veli,\nJuhana, joka oli kuningattaren sihteeri ja valtiattarensa erittäin\nsuuressa suosiossa; nämä veljekset veivät korkealle rouvalle kaikki\njuorut, jotka onnistuivat kuulemaan, ja kohottivat kaikin tavoin\nhänen ennestäänkin sangen suurta käsitystään omista ja herttuain\noikeuksista ja vaatimuksista. Ja jokainen, jota kohtaan kuningatar\nosoitti luottamusta, joutui heidän vihansa ja kateutensa esineeksi.\n\nAbraham Cabeljou, heidän veroisensa juonittelussa ja liehakoimisessa,\nnautti suuressa määrin armollisen rouvan suosiota, eikä ollut\nmikään salaisuus, että hän kuningattaren laskuun osteli kankaita\nja mauste-aineita ulkomailta, jotka sitten tullivapaasti tuotiin\njohonkin ruhtinaskunnan satamaan, josta ostajat veivät tavarat ympäri\nmaata.\n\nKun kuningatar hyötyi suuresti, ei molemmilla veljeksillä ollut\nmitään sitä vastaan, mutta kateudessaan he eivät voineet sietää sitä,\nettä \"Stiina rouva\" turvautui hollantilaiseen.\n\nEtsivä löytää, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Niilo\nChesnecopheruksella oli käsissään selvät todisteet, että Cabeljou oli\nhävyttömästi pettänyt niin kuningasta kuin kuningatartakin.\n\nVeljekset olivat heti valmiit alamaisuudessa antamaan pätevät\nkirjalliset todisteet korkealle valtiattarelleen. Hän luki ne\ntarkkaavaisesti ja istui kauan ajatuksissaan. Hän tiesi, että niin\ntoinen kuin toinenkin lähinnä katsoo omaa etuaan ja että tilaisuus\ntekee varkaan, mutta kun hän vain sai kohtuullisen voiton, katsoi hän\nkernaasti läpi sormien palvelushenkiensä \"pikku virheitä\". Hän oli jo\nkauan ajatellut erästä asiaa, joka hänestä tähän asti oli näyttänyt\nmahdottomalta toteuttaa, nyt siihen ikäänkuin lankesi valo, joka ei\nsuinkaan tullut taivaasta.\n\n\"Lähettäkää sana, että Cabeljou saapuu luokseni aamulla varhain\",\nkäski hän.\n\nVeljekset riemuitsivat. He olisivat mielellään tahtoneet olla\nkeskustelussa näkymättöminä todistajina, mutta kun hollantilainen\nsaapui, käskettiin hänet kuningattaren kirjoitushuoneeseen, ja sieltä\nei voinut kuulla mitään.\n\nSiinä luulossa, että oli tulossa uusi tilaus, lähestyi hän\nsokerinimelästi hymyillen ja mitä livakimmin kumarrellen.\n\nKuningatar ojensi hänelle paperin. \"Lue!\" käski hän.\n\nÄsken punakat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi ja sitten keltaisiksi.\nHän tarttui tuoliin, ettei kaatuisi.\n\nKieltäminen, tyhjäksi tekeminen oli turha, todisteissa häntä vastaan\noli hänen omia kirjeitään, hän oli hukassa, auttamattomasti hukassa.\nHän lankesi kuningattaren jalkoihin.\n\n\"Armoa, armoa!\" ulvoi hän.\n\n\"Nouse!\"\n\nHän totteli heti.\n\n\"Käsitätte kai, että olette vallassani.\"\n\n\"Armollisin kuningatar!\" Hän tahtoi uudestaan langeta maahan.\n\n\"Tahdon saada selvän ja suoran vastauksen\", huudahti Kristina\nkärsimättömästi. \"Tiedättekö mitään pelastusta?\"\n\n\"En mitään!\"\n\n\"Jos annan tämän paperin kuninkaalle, mitä silloin tapahtuu?\"\n\nMies oli varmaan käsittänyt, että hänen ainoa pelastuksensa oli\nantautuminen armoille, sillä hän vastasi epäröimättä: \"Kuningas antaa\nkuparinmyynnin toisiin käsiin.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Arvoni on mennyt, minun täytyy lähteä maasta.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Kristina tyytyväisenä ja katseli häntä terävästi,\nilmeisesti iloiten siitä epätoivosta, joka kuvastui hänen\nkasvoillaan. \"Mitä antaisitte tästä paperista?\" kysyi hän sen jälkeen.\n\nMies vilkaisi häneen. Tarkoittiko hän sitä todella vai ilvehtikö\nhän armottomasti uhrinsa kanssa? Ei, hänen katseessaan oli jotakin,\njoka sanoi sen olevan totta ja joutuen aivan suunniltaan miekkonen\nhuudahti: \"Kaiken, kaiken mitä minulla on!\"\n\nKuningatar kohotti liinansa kasvoilleen peittääkseen riemunhymyään.\nSitten hän katsoi miestä tuimasti silmiin. \"Ajatelkaa tarkoin\", sanoi\nhän, \"onko mitään, jonka tahdotte eroittaa itsellenne?\"\n\n\"Ei, ei mitään.\"\n\nKuningatar vetäisi henkeään. \"No, viekää sitten tämä paperi\ntyttärellenne!\"\n\n\"Tyttärelleni?\" kysyi mies ihmeissään.\n\n\"Olen nähnyt hänet\", sanoi Kristina kiireesti. \"Hän on kaunis, hyvin\nkaunis, ja yhdennäköisyytensä tähden erään toisen henkilön kanssa\nsopii hän...\"\n\n\"Kuninkaan rakastajattareksi\", lisäsi Cabeljou.\n\n\"Tepä sen sanoitte.\"\n\nHollantilainen seisoi allapäin. Hän taisteli nähtävästi kovan\ntaistelun. Tyttärensä tähden hän oli koonnut rikkauksia, ja monet\nkerrat oli hän unelmoinut, että joku ylhäissyntyinen aatelismies\nottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Ja nyt, nyt oli hänen myytävä\ntyttärensä säilyttääkseen rikkautensa.\n\n\"Te epäröitte\", virkkoi kuningatar terävästi.\n\n\"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan\", vastasi Cabeljou syvään huoaten.\n\"Onko minun tuotava hänet tänne?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, he eivät saa edes täällä Ruotsissa tutustua\ntoisiinsa.\"\n\nKristina puhui niin tuimasti kuin olisi pelännyt, että ihmiset\nkenties epäilevät häntä osalliseksi tähän juttuun.\n\n\"Kuten teidän majesteettinne käskee, ilmoitan tyttärelleni.\"\n\n\"Epäilettekö, ettei hän olisi valmis?\"\n\n\"Sanon hänelle mistä on kysymys.\"\n\n\"Toimikaa kuten hyväksi näette. Minä säilytän paperin, tiedätte,\nmilloin sen saatte.\"\n\nHollantilaisen poistuttua oli kuningatar hyvin kiihtynyt, hän\nei voinut salata itseltään, että oli tehnyt häpeällisen teon,\nmutta hän lohduttautui sillä, että se koitui maan ja kuninkaan\nparhaaksi. Olihan sitä paitsi hyvin tavallista, että kuninkailla\noli rakastajattaria, ja jos Kustaa Aadolf oli tähän asti ollut itse\nsiveyden esikuva, niin hänen hairahtumisensa siveyden tieltä oli sitä\noivallisempi keino hänen vieraannuttamisekseen Ebba Brahesta.\n\nSiitä päivästä lähtien armollinen rouva käyttäytyi aivan toisin\ntavoin hovineitiään kohtaan. Hän puhui tämän kanssa Kustaa\nAadolfista, sanoi tälle, kuinka vähän saattoi luottaa niin nuoreen\nherraan, ja pyysi, ettei rakas Ebba kiintyisi niin syvästi häneen,\nettei voisi kestää surua hylätyksi jouduttuaan.\n\nNuoren neidin mielessä oli hyvä annos ylpeyttä. Hän kuuli kaikkien\nsanovan, että oli liian halpa kuninkaan puolisoksi. Hänen oma\nisänsäkin kehoitti heittämään pois sellaiset turhat ajatukset. Mitä\nhäväistyksiä hän olikaan jo kokenut Kustaa Aadolfin tähden? Hän\nmyönsi mielessään, että hän rakasti Kustaata, joka oli niin kaunis ja\nuljas... ja rakasti niin hellästi häntä! Mutta kuningatar oli hirveä.\nHän vapisi kuullessaan tämän äänenkin, ja mieluummin hän tahtoi\nolla iät kaiket kuningasta näkemättä kuin joutua pakostakin olemaan\nalituiseen hänen äitinsä parissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen oli asema. Mutta kuninkaan huomion vetivät samaan aikaan\npuoleensa tärkeät asiat. Evert Hornilta saapui kirjeitä, joissa\nselitettiin, että venäläisistä saattoi päästä rauhaan ainoastaan\nvoittamalla heidät miekalla.\n\n\"Silloin pysyn lujana päätöksessäni lähteä sinne\", puuskahti Kustaa\nAadolf. Päästiin yksimielisyyteen siitä, että lujan Pinkovan\nvalloitus murtaisi tsaarin mahdin, ja sitä juuri kuningas tarkoitti.\n\nKesäkuun lopulla 1615 saattoi laivasto valmistua lähtemään merille\nsotaretkelle määrättyjen joukkojen keralla.\n\nMutta ensin oli vietettävä Kätchenin häät.\n\nEi ollut niin helppo saada kaikkea kuntoon, kun rahanpuute oli\nsuuri. Mutta Kustaa Aadolf ei tahtonut tietää mistään esteistä. Hän\nluovutti omat talouskalunsa käytettäviksi, ja menoihin kannettiin\nlain myöntämää hääveroa osaksi tavaroissa, osaksi rahassa. Niinpä\nTukholman porvaristo pani 50 lästiä olutta, Vesteråsista tuli 12\nlästiä, Arbogasta 8 ja niin edelleen.\n\nJuhlallisuudet kestivät viikon, ja kovasti vieraita silloin\nkestitettiin, koska Tukholmassa tuli suuri puute elintarpeista ja\nporvarit valittivat, ettei saanut ostaa ainoaakaan tuoretta silakkaa.\n\nVastanaineet asettuivat asumaan Vesteråsin linnaan ja elivät alussa\nanteliaasti ja vierasvaraisesti.\n\nTähän aikaan oli kuningas monta kertaa nähnyt Ebba Brahen itkettynein\nkasvoin, vieläpä omin korvinkin kuullut kuningattaren tiuskivan\nhänelle.\n\nKatarina prinsessa oli sanonut hänelle, ettei nyt enää ollut ketään,\njoka olisi tyttö rukkaa suojellut. Sentähden hän neuvoi veljeään\nlähettämään Ebban leskikuningatar Katarinan luo, joka varmaankin\nottaisi hänet avosylin vastaan.\n\nKuningas puhui tästä Magnus kreivin kanssa, ja tämä suostui heti.\nTyttärensä maineen tähden hän ei ollut ottanut tätä luoksensa\nkotiin. Hän nimittäin pelkäsi, että alettaisiin sanoa hänen olevan\nkarkoitettu hovista.\n\nEnnenkuin hääjuhlallisuudet vielä olivat lopussa, riistäytyi kuningas\nomaistensa syleilystä ja riensi sinne, mihin velvollisuus kutsui.\nHäntä seurasi Jaakko De la Gardie monien muiden herrojen keralla.\n\nKahden viikon purjehduksen jälkeen saapui laivasto kesäkuun 28\npäivänä Narvaan, ja tuskin kolmea viikkoa myöhemmin seisoi Kustaa\nAadolf valiosotajoukon kera Pihkovan muurien edustalla.\n\nTätä rikasta ja suurehkoa kaupunkia ympäröivät muurit, vallihaudat\nja tornit. Kaupungissa ei ollut vähempää kuin 46 luostaria, joiden\nhuiput kohosivat muurien ylitse.\n\nPieni joki juoksi länttä kohden läpi kaupungin Velikään, ja\nkulmauksessa, joka sinne muodostui, sijaitsi linna.\n\nKaupunkia puolustamassa oli noin 1,500 porvaria ja suunnilleen sama\nmäärä sotaväkeä. Kaupungissa vallitsivat taudit ja nälänhätä, sillä\nruotsalaiset lotjat sulkivat tuonnin Peipuksen yli, ja ne virrat,\njotka toiselta puolen laskevat järveen, olivat tulvillaan, niin että\ntuonti maanteitse oli mahdoton.\n\nHeinäkuun 30 päivänä leiriytyi Kustaa Aadolf Pihkovan edustalle,\nja Cabeljou, joka \"sattumalta\" oli Narvassa kuninkaan saapuessa ja\nsitten seurasi häntä Pihkovaan, neuvoi hänelle asunnon, jonka luuli\nsopivan hänen majesteetilleen.\n\nSe oli Peipuksen rannalla sijaitseva luostarirakennus, jota ympäröi\nmitä ihastuttavin puutarha. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja lintujen\nlaulua, ja aaltojen loiske itse kasteli nurmikenttiä.\n\nKuningas ihastui paikan kauneuteen ja huudahti: \"Tämä on paratiisi ja\ntoivoakseni ilman käärmettä.\"\n\nMutta oli käärmekin.\n\nKuningattaren luota lähdettyään oli Abraham Cabeljou heti mennyt\nkotiin tyttärensä luo.\n\nYksin ollessaan täytyi hänen melkein karjua raivosta ajatellessaan\nmitä oli tehtävä ja kirota omaa arkuuttaan. Mutta sitä ei voinut\nmitenkään välttää, kuningatar oli säälimätön, ja uhri oli\ntoimitettava.\n\nVanha palvelijatar, joka avasi oven Margaretan huoneeseen, kuiskasi,\nettä neitsyt nukkui.\n\n\"Onko hän sairas?\" kysyi isä pelästyneenä.\n\nEi, mutta tyttö oli vihoissaan, kun ei päässyt ulos aamupäivällä.\nSitä paitsi jätettiin isälle kirje, joka oli osoitettu tyttärelle,\nmutta jonka isä epäröimättä avasi.\n\nKirje oli nuorelta mieheltä, joka oli äsken päässyt kellosepäksi\nja joka pyysi ja rukoili häntä kanssaan karkaamaan; heti naimisiin\nmentyään palaisivat he pyytämään isältä anteeksi.\n\nHerra Cabeljou otti taskustaan erään toisen kirjeen ja vertasi\nmolempain kirjeiden käsialoja, mutta eivät ne näyttäneet olevan\nsamasta kädestä. Tässä toisessa pyydettiin vain, että hän tulisi\ntanssiaisiin samana yönä.\n\nIsä kätki kirjeet ja meni tyttärensä luo. Siellä oli kaikki huiskin\nhaiskin, ja tytär itse makasi lattialla vaipuneena syvään uneen.\n\nIsän synkät kasvot kirkastuivat. Tyttö oli tosiaankin säteilevän\nkaunis, isän mielestä kauniimpi kuin Ebba Brahe, sillä tyttären\naistilliset piirteet vaikuttivat häneen miellyttävästi.\n\n\"Margareta!\" huusi hän.\n\nTytär avasi silmänsä ja nousi istualleen. \"Mistä on kysymys?\" kysyi\nhän nyreästi.\n\n\"Nouse, tahdon puhua kanssasi.\"\n\nMargareta totteli ja asettautui ristissä käsivarsin hänen eteensä.\n\n\"Sanos minulle suoraan, montako sulhasta sinulla on?\"\n\nTytön silmät suurenivat, mutta hän vastasi sitten epäröimättä:\n\"Ainoastaan yksi, sillä muita en ota lukuun.\"\n\n\"Luuletko myös saavasi suostumukseni?\"\n\n\"En, sen olen jo sanonutkin hänelle.\"\n\n\"No, mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"En tiedä vielä mitä hän keksinee.\"\n\nCabeljou ojensi hänelle kirjeen: \"Tästä näet.\"\n\nTyttö luki ja vilkaisi sitten arasti isäänsä. \"Nyt kai minut\nlähetetään pois taas\", sanoi hän pilkallisesti.\n\n\"Samoin kuin Göteborgista! Ei, nyt minulla on toinen ehdotus. Saat\nmennä naimisiin kelloseppäsi kanssa, mutta ainoastaan yhdellä\nehdolla.\"\n\n\"Siihen suostun\", huusi tyttö vilkkaasti. \"Sillä hänestä minä pidän\nenimmän.\"\n\n\"Kuule ensin mitä sinulta vaaditaan. Olen rikas mies, kuten tiedät,\nja minulla on vain yksi lapsi.\"\n\n\"Sen olen sanonut Lars Pedersenille.\"\n\n\"Koko omaisuuteni uhkaa nyt mennä menoaan, mutta sinä voit auttaa\nminua säilyttämään sen ja kenties puolella lisäämääkin.\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\" kysyi tyttö innoissaan.\n\n\"Ei muuta kuin että joksikin aikaa rupeat kuninkaan\nrakastajattareksi.\"\n\n\"Kuninkaan rakastajattareksi!\" toisti Margareta pitkäveteisesti.\n\"Minunhan piti mennä Lars Pedersenin kanssa.\"\n\n\"Yksi ensin, sitten toinen.\"\n\nMargareta istui tuokion hiljaa miettien. Sitten hän kysyi: \"Onko\nkuningas nähnyt minut?\"\n\n\"Sitä en usko. Mutta voin valmistaa sinulle tilaisuuden tavata hänet.\"\n\nTaaskin hetken hiljaisuus. \"Ei\", vastasi Margareta pudistaen päätään.\n\"Se ei käy! Lars Pedersen vaan suuttuisi.\"\n\n\"Saat miettiä huomiseen! Mutta muista, että jollet suostu\nehdotukseeni, saa hän pitää sinut hyvänään, vaikka olet köyhä kuin\nkirkon rotta. Vastaisessa tapauksessa odottavat sinua iloiset\npäivät ja suuri rikkaus. Saat heti rahaa loistaviin vaatteihin ja\nuuden luutun ja saat ottaa opetusta laulussa, jota niin kauan olet\nhalunnut. Kuten sanottu, huomenna tahdon vastauksen.\"\n\nCabeljou poistui, mutta palvelijatar sai käskyn ilmoittaa hänelle\nmihin neitsyt ryhtyi.\n\nSeuraavana aamuna kertoi mummo, että neitsyt oli ollut koko illan\ntavattoman hiljaa ja tahtonut istua yksin pimeässä. Yhden ainoan\nkerran oli kuultu hänen nauravan. Hän oli nukkunut levottomasti\nyöllä, mutta ollut varhain jalkeilla ja kysynyt useita kertoja eikö\nisä ollut kysynyt häntä.\n\n\"Käskekää hänen tulla luokseni\", sanoi isä ja avasi sen jälkeen\nsuuren raudoitetun arkun, josta hän poimi useita kulta- ja\nhopearahoja.\n\nHänen tyttärensä saapui pian, ja hänet nähdessään Cabeljou aikoi\nnauraa.\n\nTyttö punastui helakasti, mutta yhtyi sitten nauruun.\n\n\"Kas tässä\", sanoi isä viitaten rahoihin. \"Riittääkö?\"\n\nTyttö punnitsi niistä muutamia kädellään. \"Nyt tahdon tietää, mitä\nminun on tehtävä.\"\n\n\"Ensi töiksesi hankittava kaikkea, joka voi kohottaa kauneuttasi, ja\nsitten odotettava; ei viivy kauan, ennenkuin kutsun sinua.\"\n\nAsianmukaisesti varustauduttuaan läksi Cabeljou tyttärensä kanssa\nmatkalle kesäkuun alussa. Arvon hollantilainen jutteli ystävilleen\nja tuttavilleen, että hänen tyttärensä, tyttö parka, tarvitsi päästä\nhieman tuuletteleimaan, ja ainahan hän saattoi löytää jonkun, jonka\nhuostaan saattoi tytön jättää, itse matkustellessaan maita mantereita.\n\nNyt oli hän pannut tyttärensä luostariin. Abbedissa ja nunnat\nolivat paenneet Pihkovasta, ja Margareta oli luvannut hoitaa kukkia\nmuutamain luostarin palvelevain siskojen kanssa.\n\nKäärme odotti uhriaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti ruotsalaisten saavuttua teki venäläinen ratsuväki kaupungista\nhyökkäyksen, ja Evert Horn riensi ruotsalaisen ratsuväkiosaston\nkanssa heitä vastaan.\n\nOnnettomuudeksi sattui hän olemaan puettu loistavaan pukuun, joka\nveti vihollisten huomion häneen, eikä hän välittänyt varoituksista.\n\nTaistelu oli oikeastaan vain pieni kahakka, ja vihollinen ajettiin\npian takaisin ilman merkitsevää mieshukkaa ruotsalaisten puolelta:\nainoastaan kolme miestä jäi taistelutanterelle, mutta niiden joukossa\noli urhoollinen, jalomielinen Evert Horn.\n\nKustaa Aadolf oli epätoivoissaan. Hän ei ihaillut kaatunutta\nainoastaan sotapäällikkönä, vaan miltei enemmän jalomielisenä,\nihmisystävällisenä miehenä ja vilpittömänä ystävänä. Nyt oli hänen\njatkettava kaatuneen työtä ja kostettava suuri menetys.\n\nMutta kokemus osoitti pian, että Pihkova oli niin luja linnoitus,\nettä Kustaa Aadolfin mukanaan tuomat voimat olivat aivan\nriittämättömät kaupungin piiritykseen. Lisäksi Pihkova kuului\nvenäläisten pyhien paikkojen joukkoon; sen pitkien muurien ja\nkullattujen kirkontornien yllä pitivät pyhimykset kansan uskon\nmukaan suojelevaa kättään, ja niin pyhän paikan suojeleminen oli\nvenäläisille omantunnon asia. Uskonkiihkolla ja henkeään säästämättä\npuolustivat he pyhien asuntoa.\n\nKuitenkin ryhtyi Kustaa Aadolf piiritykseen. De la Gardie, joka oli\njäänyt Narvaan, saapui lisäjoukkoineen, ja useita leiripaikkoja\nvalittiin Pihkovan ympäriltä.\n\nOli havaittu, että puolustuslaitteet eräissä paikoin olivat heikommat\nkuin oli alussa luultu, ja taitavain insinöörien, jotka vieraissa\nmaissa olivat tutkineet eri piiritystapoja ja seuranneet Kustaa\nAadolfia, oli nyt näytettävä tietoaan ja taitoaan noiden kohtain\nvaltauksessa.\n\nHuhut Ruotsin kuninkaan etenemisestä olivat tehneet tsaarin melkoista\nmyöntyvämmäksi. Hän ei ainoastaan itse valinnut valtuutettuja,\nvaan suostui siihenkin, että vieraat vallat saivat lähettää\nrauhanneuvotteluun lähettiläänsä, jotka esiintyisivät sotaakäyvien\nvaltojen välittäjinä.\n\nEnglanti ja Hollanti olivat ennen koettaneet palauttaa rauhaa noille\nheidän eduilleen tärkeille kulkuvesille, mutta tsaari oli tähän\nasti jättänyt heidän esityksensä ottamatta huomioon. Kongressin oli\nkokoonnuttava Novgorodissa. Sen avausaika oli käsissä, ja De la\nGardie'n täytyi lähteä Pihkovasta, etteivät venäläiset saisi syytä\nvalittaa ruotsalaisten vitkastelua.\n\nPiiritystä jatkettiin hänen lähdettyäänkin, useita luostareita\nvallattiin, ja läpi vallitusten ja juoksuhautojen tulivat\nruotsalaiset yhä lähemmäksi kaupungin muureja. Muuriin onnistuttiin\nampumaan useita aukkoja, mutta kun kuningas komensi joukkonsa\nrynnäkköön, ajettiin ne suurin tappioin moneen kertaan takaisin.\n\nSotapäällystö, ennen kaikkia kuningas, käsitti vihdoin, että taistelu\noli turha, ja piirityksestä päätettiin lakata, varsinkin kun\nlisääntyvä kivulloisuus sotajoukon keskuudessa ja myöhäinen syksy\nteki välttämättömäksi hankkia talvikortteeri joukoille.\n\nViisi viikkoa oli kuningas viipynyt Pihkovan edustalla. Hän oli\ntullut sinne valoisin, hyvin toivein, melkeinpä voitonvarmana, ja\nhänen unelmissaan hymyili Ebba Brahe häntä vastaan. Hän, Ebba, oli\nhänen voittonsa seppelöivä!\n\nKuinka toisin kaikki oli käynyt! Pihkova oli valloittamatta, ja hänen\nturhat piirityskokeensa olivat maksaneet hänelle Evert Hornin ja\nmonta muuta urheaa soturia. Mutta hän oli kärsinyt toisenkin tappion,\njoka kohotti synkän pilven hänen otsalleen ja oli riistänyt häneltä\njotakin rajattoman kallista: itsekunnioituksen! Hän ei ollut enää\nyhtä puhdas sydämeltään kuin ennen; kun hän rukoili, oli synkkä pilvi\nhänen ja hänen Jumalansa välillä.\n\nSynti jättää ilkeitä tahroja, ja Kustaa Aadolf tunsi, että se oli\nmuuttanut hänen elämänsä suunnan. Hän ei ollut enää Ebbansa arvoinen,\nEbban täytyi halveksia häntä, sillä hän oli rikkonut valansa ja\nihastunut kevytmielisen naisen sireenisäveliin. Kuinka tämä olikaan\nhäntä houkutellut houkuttelemastakin päästyään, ja kuinka hän oli,\nunohtaen lupauksensa, unohtaen rakkautensa, vähitellen taipunut,\nkunnes vihdoin oli vaipunut naisen syliin! Huumaus oli lyhyt, mutta\nherääminen kaikista katkerin mitä hän oli kokenut elämässään.\n\nEpätoivoon hän ei saanut heittäytyä, olivatpa tunnonvaivat kuinka\ntuskalliset tahansa, katumukseen sisältyi sovituksen lupaus.\nKatumus teki hänet entistä lujemmaksi, ja tästä lähtien hän tahtoi\nelää ainoastaan maalleen ja kansalleen ja luottaa itseensä entistä\nvähemmän.\n\nEpäonnistunut retki Pihkovaan päätti vuoden sotaretken, ja\nKustaa palasi Narvaan. Parhaansa mukaan koetti hän peitellä\nvastoinkäymistään julistuttamalla valtuutettunsa kautta\nrauhankongressissa, että ruotsalaiset olivat lakanneet piirityksestä\nedistääkseen siten rauhanneuvotteluja.\n\nNämä jatkuivat tosin, mutta niin äärettömän vitkallisesti, että kului\nkolme kuukautta, ennenkuin molemminpuoliset suojeluskirjeet voitiin\nvaihtaa.\n\nEdellisellä matkallaan läpi Suomen oli Kustaa Aadolf Turussa\noleskellessaan luvannut tulla sinne takaisin niin pian kuin suinkin,\nja nyt vuoden sotatointen päätyttyä vaati hänen sydämensä häntä\ntäyttämään lupauksensa.\n\nJo Narvasta hän lähetti marraskuun 1 päivänä 1615 kaikille maan\nsäädyille kutsumuksen saapua Helsinkiin keskustellakseen edusmiesten\nkanssa \"muutamista tärkeistä, meidän ja teidän menestystä koskevista\nasioista\".\n\nKamariherra Lauri Sparre lähetettiin edeltä Helsinkiin osa hoviväkeä\nmukanaan, ja joulukuun alussa lähti Kustaa Aadolf itse Narvasta vielä\nkerran taivaltaakseen pitkän matkan ympäri Suomen lahden. Mutta\nmatka teki hänelle hyvää. Raittiit tuulet kevensivät hänen raskasta\nmieltään. Korkea, sininen taivas herätti hänessä iloista luottamusta,\nja kun tuli yö, näyttivät taivaan kaikki tähtisilmät lempeästi\nsilmäilevän alas häneen. Hän oli matkalla sorretun kansan luo, joka\ntarvitsi apua, ja iloinen varmuus, että Jumala oli valinnut hänet sen\npelastajaksi, täytti hänen mielensä sovituksen tunteella. Tammikuun\nlopulla 1616 oli kuningas jo perillä, iloisempana ja tyytyväisempänä\nkuin pitkiin aikoihin.\n\nJo muutamia päiviä ennen oli kuninkaan kutsukirje koonnut Helsinkiin\nseuran niin lukuisan ja loistavan, etteivät kaupungin porvarit\nVantaan suulla olleet sellaista elämässään nähneet. Aatelisto oli\nsaapunut miehissä, ja heihin liittyivät sotapäällystön edustajat.\nPappissäätyä, jota tuli edustaa kahden kapitulinjäsenen ja\nkirkkoherran joka kihlakunnasta, johti Suomen iäkäs piispa Eerik\nSorolainen. Kaupungeista oli kutsuttu kustakin pormestari, raatimies\nja porvari, joka kihlakunnasta kaksi talonpoikaa.\n\nKohta saavuttuaan, tammikuun 22 päivänä, avasi kuningas maapäivät\npuheella, jossa mainitsi syyt Venäjän sotaan, ja kuvasi niitä\nvaaroja, joita Sigismundin paavilliset vehkeet valtakunnalle\ntuottivat. Kaikkien velvollisuus oli yksimielisesti kokoontua\nkuninkaansa ympärille, varoa puolalaisten vihamielisiä vehkeitä\nja hengellä ja omaisuudella auttaa kuningasta hänen koettaessaan\npalauttaa rauhaa ja parempia oloja.\n\nSen jälkeen astui esiin sihteeri lukien ne \"pykälät\", joista kuningas\ntahtoi kuulla säätyjen mieltä. Ne koskivat turvallisempaa yhteyttä\nSuomen kaupunkien kesken, lujempaa puolustusta Venäjää vastaan, uutta\nsotarasitusta maaretkiveron nimellä ja uutta kyytiasetusta Ruotsin\nmallin mukaan.\n\nTähän päättyi säätyjen ensi istunto, ja kunkin säädyn oli erikseen\npohdittava kuninkaan esityksiä.\n\nKymmenen päivän kuluttua oli työ päättynyt. Päätöksessä ilmeni\nmitä suurin luottamus nuoren kuninkaan viisauteen ja terveeseen\narvosteluun. Säädyt lupasivat seista yhtenä miehenä kuninkaan\nja isänmaan puolesta, ja jollei tsaari suostunut kohtuullisiin\nrauhanehtoihin, oli Suomen kansa kuninkaansa johdolla uhraava\nhenkensä ja verensä sotaan venäläisiä vastaan.\n\nSäädyt suostuivat kaikkiin kuninkaan esityksiin, ja samalla\njulaistiin Ruotsin valtakunnan kaikille säädyille osoitettu\nkirjoitus, jossa ilmoitettiin hyväksytystä sotaverosta ja lausuttiin\ntoivomus, että Ruotsin asujamet rientäisivät auttamaan epävarmalla\nrajalla asuvia veljiään. Mutta lisäksi tehtiin lukuisia valituksia\nepäkohdista ja anomuksia niiden korjaamiseksi. Ja maapäiväin\npäätyttyä antoi kuningas monia päätöksiä noiden valitusten johdosta.\nVaasalle ja Oululle vakuutettiin yksinoikeus kauppaan Pohjanmaan\nrahvaan kesken, länsi-Suomen rahvasta velvoitettiin supistamaan\nkaupungille vahingollista purjehdustaan ja talonpojille säädettiin\nhuojennusta laittomista kyyti- ja muista rasituksista.\n\nHelsingin säätykokous oli siitä merkillinen, että silloin Suomen\nsäädyt kuninkaansa johdolla olivat koko valtakunnan asiain etupäässä.\n\nHelsingistä Kustaa Aadolf lähti Turkuun, jossa viipyi kolme\nkuukautta, käyden sillä välin pikimältään Porinkin seudulla.\nLukemattomat epäkohdat ja valitukset vaativat täällä tarkastusta,\nja miehissä talonpojat käyttivät vanhaa totuttua oikeuttansa päästä\nmieskohtaisesti kuninkaansa puheille.\n\nKaikissa Ruotsista saapuneissa kirjeissä lausuttiin hartaita\ntoivomuksia, että kuningas pian palaisi. Oxenstjerna kirjoitti,\nettä hänen majesteettinsa oli välttämättä palattava Ruotsiin,\nkoska monet asiat vaativat hänen läsnäoloaan. Kuningatar kirjoitti\nkaipauksestaan, yksinäisyydessään tarvitsi hän rakasta poikaansa,\njohon saattoi nojata. Kaarle Filipiltä tuli iloisen nuorekkaita\nkirjeitä. Hän ei voinut käsittää, kuinka veli niin kauan saattoi\nviihtyä poissa Tukholmasta. Itse hän oli viettänyt iloisen joulun\nja tanssinut kaikkein kauneimpain neitsytten kanssa. Kätchen kertoi\nonnestaan, hän vain ikävöi rakasta veljeään hänkin.\n\nMutta kukaan ei maininnut _hänestä_ sanaakaan. \"Ebba on unohtanut\nminut\", tuumi Kustaa, \"tai hän ei tahdo antaa anteeksi!\" Kuinka\ntahansa, hänen täytyi lähteä, asiat vaativat, ja yhä suurempi\nikäväkin hänellä oli Ruotsiin.\n\n\n\n\n9.\n\nPAHAN VOITTO.\n\n\nKreivi Magnus Brahe oli kuninkaan toivomuksen mukaan ja kuningattaren\nsuostumuksella vienyt tyttärensä vanhan leskikuningattaren Katarinan\nluo, joka heti mieltyi nuoren tytön ujoon käytökseen ja tavattomaan\nkauneuteen.\n\nEbba neidistä oli tosin hirveää elää erillään hovin iloisista\nhuveista ja monista ystävistään; mutta \"Stiina rouva\" oli ollut niin\nilkeä häntä kohtaan kuninkaan tähden, että oli hyvä päästä hänestä\njoksikin aikaa. Strömsholman yksinäisyydessä saattoi hän saada aikaa\najatella tulevaisuutta ja omia sydämenasioitaan.\n\nTosin hän piti hirveän paljon kuninkaasta, vaikka tämä olikin kauhean\nyltiöpäinen, niin että saattoi väliin toisen aivan pelästyttää. Mutta\nkyllä hän sentään olisi hyvä pikku kuningatartaan kohtaan, kunhan\nhe olisivat oikein naimisissa, ja kun hänen olisi pakko lähteä pois\nkotoa, pitäisi hän, Ebba, omaa hoviaan kaukana \"Stiina rouvasta\".\nJa niin hänen tyttömäisellä mielikuvituksellaan alkoi kaikki olla\nselvillä.\n\nMutta nuoren neitsyen valoisat toiveet saivat pian hälvetä. \"Stiina\nrouva\" ei ollut niitä, jotka päästävät voiton käsistään, vaan varma\nja taitava sotapäällikkö tavallaan. Hänen kenraaliensa nimet olivat\nviekkaus ja vilppi, ja ne voittivat voittonsa pimeässä.\n\nAbraham Cabeljou oli kuningatar Kristinalle antanut tiedon\nsuunnitelmastaan ja ilmoittanut sen onnistumisesta.\n\nKuninkaan lemmentarina kauniin Margaretan kanssa tuli pian\ntunnetuksi, ja uutinen siitä saapui kulovalkeana Ruotsiin, ja mukana\nseurasivat liikuttavat kuvaukset vanhan Gabeljouin surusta ja\nepätoivosta.\n\nJo sitä ennen oli Kristina rouva kirjoittanut leskikuningatar\nKatarinalle ja kertonut tälle kuninkaan lapsellisesta mieltymyksestä\nEbba Braheen. Hän oli varma, että se pian haihtuisi, mutta hänen kävi\nsääliksi tyttöä, joka kuvitteli pääsevänsä Ruotsin kuningattareksi.\n\nSitten saapui yllämainittu viesti Pihkovasta, ja Kristina kirjoitti\nsiitä pikimmiten Strömsholmaan.\n\nNyt näyttäytyi, miten oikeassa Kristina oli ollut. Hänen kävi Ebba\nparkaa sääliksi ja hän pyysi Katarina rouvaa tälle selittämään,\nkuinka hupsusti tämä oli menetellyt pannessaan toiveensa 20-vuotiseen\nnuorukaiseen.\n\nMutta Kristina rouva ei tyytynyt käymään linnoituksen kimppuun vain\nyhdeltä puolen; hän tiesi, että heikkoja kohtia oli useampiakin.\nEbba Brahe sai nyt ystäviltään ja tuttaviltaan kirjeen toisensa\njälkeen, joissa puhuttiin samasta asiasta. Hyvistä ystävistä pisti\nkukin omalla neulallaan, ja nämä pistokset kävivät niin syvään, että\nsydämessä tuntui olevan verta vuotavia haavoja, jotka hän tahtoi\npeittää kaikkien silmiltä.\n\nMutta ei ainoastaan sydän kärsinyt, oli vielä muutakin, jonka\nKristina rouva oli ottanut lukuun edeltä päin -- turhamaisuus, joka\nhuusi, että oli kostettava.\n\nVanha leskikuningatar vaali häntä tosin rakkaudella ja osanotolla.\nKatarina Stenbock tunsi aina mitä hellintä sääliä jokaista kärsivää\nkohtaan. Mutta hän oli unohtanut oman sukuperänsä ja oli sitä mieltä,\nettä kuningas saattoi noutaa morsiamensa ainoastaan ruhtinassuvusta.\n\nKun hän vihdoin oli saanut Ebban kokonaan avaamaan sydämensä, kertoi\nEbba, kuinka kuningas oli kiinnittänyt häneen huomionsa ennen kaikkia\nmuita ja joululeikin aikana kuiskannut hänelle rakkaudestaan, kuinka\nhän oli kirjoittanut mitä hellimpiä kirjeitä ja kuinka kuningatar\noli keksinyt heidän rakkautensa ja sitten kohdellut häntä kovasti,\nmutta hän oli rakkautensa tähden unohtanut kaikki kärsimykset,\nja kuinka hän oli kuninkaalta saanut sormuksen, jota säilytti\nkallisarvoisimpana aarteenaan.\n\nKertomusta kuullessaan vuodatti herkkätunteinen kuningatar\nvilpittömiä kyyneliä. Hän muisti kuinka kauan, kauan aikaa sitten\nerään nuoren tytön täytyi pakahtuvin sydämin erota sydämensä\nrakastetusta ja ojentaa kätensä vanhalle kuninkaalle. Mutta tämä\nkuului menneeseen aikaan, maailma oli siitä päivin muuttunut, ja kun\nei enää käynyt laatuun, että kuningas nai tavallisen aatelistytön, ei\nEbbankaan pitänyt enää säilyttää sellaista kuninkaan lahjaa.\n\n\"Sormus täytyy sinun lähettää takaisin\", sanoi Katarina rouva hyvin\nvarmasti.\n\n\"Se on mahdotonta\", nyyhkytti Ebba. \"En voi erota siitä.\"\n\n\"Ajatteles tarkoin, tahdotko sinä, Magnus Brahen tytär, kilpailla\nMargareta Cabeljouin kanssa kuninkaan suosiosta?\"\n\n\"En, en!\" huudahti loukattu turhamaisuus, ja Ebba tempaisi poikki\nohuen nauhan, jossa hän kantoi kaulassaan kuninkaan sormusta, ja\nojensi sen leskikuningattarelle.\n\nKatarina otti sen. \"Pidän huolta siitä, että hän saa sen\", sanoi hän.\n\nEbba Brahe peitti kasvonsa liinallaan, hän itki kuin sydän olisi\npakahtumaisillaan.\n\nKatarina taputti lempeästi hänen päätänsä. \"Itke itkettäväsi\", sanoi\nhän, \"tiedän, että se tekee hyvää.\"\n\nEbba koetti puhua, mutta ei voinut nyyhkytykseltään.\n\n\"Luota minuun\", sanoi vanha rouva. \"Tahdon olla äitinä sinulle.\"\n\n\"Meneekö hän nyt naimisiin Margareta Cabeljouin kanssa?\" uikutti Ebba.\n\n\"Mitä ajattelet! kuningas ottaa rakastajattarensa omasta maasta,\nmutta hän menee naimisiin ainoastaan vertaistensa kanssa.\"\n\n\"Lähettäkää sormus hänelle heti\", pyysi Ebba kiihkeästi.\n\n\"Hänen äitinsä saa ratkaista, milloin se hänelle annetaan. Lähetän\nsen kuningattarelle.\"\n\n\"Silloin suuttuu hän entistä kovemmin minuun.\"\n\n\"Erehdyt, lapsi kultani, olen varma, että hän tästedes tahtoo tehdä\nkaiken voitavansa tehdäkseen sinut onnelliseksi.\"\n\nSiten Kristina rouva voitti taistelun.\n\nMutta Katarina Stenbock piti lupauksensa ja oli äitinä Ebba Brahelle.\nEnnen muita hovineitsyitä hän suosi tätä seurassaan, ja kun hän\npian havaitsi, että Ebballa oli hyviä taipumuksia käytännöllisiin\naskareihin, antoi hän hänelle tilaisuutta perehtyä niihin.\n\n\"Siitä on aina hyötyä tulevaisuudessa\", sanoi hän.\n\nKustaa Aadolf oli palannut pääkaupunkiinsa, ja äiti, veli ja sisar\nolivat mitä suurimmalla sydämellisyydellä ottaneet hänet vastaan.\nSisar oli saapunut Vesteråsista ollakseen läsnä hänen saapuessaan ja\ntoivottaakseen hänet tervetulleeksi.\n\nKaikkien mielestä oli kuningas muuttunut ulkonäöltään. Hänen\notsallaan lepäsi syvä vakavuus, ja huuli vetäytyi harvoin hymyilyyn.\n\nOmaistensa kysymyksiin hän vastasi, että maan kohtalo painoi\nraskaasti hänen mieltään. Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että\nkuormalle oli pannut kiven pieni paketti, jonka hän oli löytänyt\nkirjoituspöydältään ja jonka sisältä hän avattuaan löysi ainoastaan\npienen sormuksen, ilman sanaakaan selitykseksi.\n\nSormuksen heitti hän tuleen.\n\n\"Hän tahtoo, että kaikki on lopussa välillämme\", tuumi hän.\n\"Tapahtukoon hänen tahtonsa.\"\n\nTämän päätöksensä hän piti omina tietoinaan ja hän tunsi\nelämänhalunsa sammuvan. Tuntui kuin jotakin pakahtuisi hänen\nsisällään. Mutta hän voitti niin epämiehekkään tunteen ja päätti\ntästä lähtien elää ainoastaan isänmaalleen ja kansalleen. Ruotsissa,\nsamoinkuin ennen Suomessa, hän unohti oman itsensä työskennellen\nainoastaan maan hyväksi. Tämä olikin hyvin tarpeen. Mihin hän\ntulikin, hän kuuli moninaisia valituksia.\n\nElfsborgin lunnaat painoivat kovasti niin ylhäisiä kuin alhaisiakin,\nja kuningas virkkoi itse, että tämä veroitus oli \"maansyöpä, josta ei\nkukaan päässyt vapaaksi\".\n\nAina kuninkaallisen huoneen jäsenistä, aatelistosta ja virkamiehistä\nalhaisimpiin palvelijoihin saakka kaikkien täytyi antaa avustuksensa\nmäärätyn laskutavan mukaan.\n\nAinoa ihminen maassa, joka säilytti itselleen oikeuden antaa mielensä\nmukaan, oli leskikuningatar, mutta hän olikin kaikkien kesken\ntunnettu ahneudestaan, eikä kukaan häneen liioin luottanut, kun\nhänen omat etunsa olivat vaarassa Esimerkkinä mainittakoon tapaus,\njolloin hänen päähänsä pisti suorittaa suoraan Tanskan kuninkaalle\nosa lunastussummasta. Siitä ei Kustaa Aadolf kuitenkaan ollut varma,\nvaan kirjoitti äidilleen, että kuitti oli toimitettava hänelle, \"niin\nettei siinä vain ole mitään vilppiä\".\n\nElfsborgin lunnaat teki ylen raskaiksi varsinkin se seikka, että ne\noli suoritettava kilisevässä rahassa, sillä sellaista oli useimmin\npaikoin maata vaikea hankkia. Aikaisempina aikoina oli kaupunkien\nporvareilla ollut jonkun verran säästettyä hopearahaa, jolla\nsaattoivat korkeaa korkoa vastaan auttaa kruunua, mutta nyt oli\nköyhyys melkein suurempi kaupungeissa kuin maalla, ja kaikkialla\nvalitettiin työn puutetta. Jos käsityöläiset tekivät työtä kruunulle,\neivät he saaneet siitä maksua. Kauppa oli lamassa, tulli sietämätön,\nja lisäksi aatelismiehet kävivät julkikauppaa kaikkialla maassa ja\nriistivät kaiken ansion kaupunkien kauppamiehiltä. Sentähden useissa\nkaupungeissa porvarit selittivät suoraan, etteivät he köyhyytensä\ntähden voineet maksaa veroa.\n\nSellaiset uutiset odottivat kuningasta hänen saapuessaan Tukholmaan.\nValtiokansleri myönsi, että asema oli epätoivoinen, ja kuningas\nja Oxenstjerna koettivat kaikin keinoin estää kansaa \"joutumasta\nhunningolle.\" Verojen vähennys oli tosin auttava keino, mutta samalla\noli valtio vaarassa joutua perikatoon.\n\nTanska ei edes suostunut ottamaan osaa lunnaista vastaan hyvissäkään\ntavaroissa, vaikka sitä ehdotettiin.\n\nRajattomalla vaivalla haalittiin kokoon vaadittu summa. Kuningas itse\nsulatutti muutamat jäljelläolevat hopeakannunsa, ja valtaneuvokset\nlyötättivät samoin rahaa omista hopeistaan. Vuoden 1616 alussa\nvietiin summa sadan ratsumiehen vartioimana Halmstadiin, jossa se\nluovutettiin Tanskan kuninkaan kuittia vastaan.\n\nSeuraava maksu oli tapahtuva vuonna 1617 Elfsborgissa.\n\nTähän aikaan ahdisti maata huoli toisensa jälkeen. Huhut puutteesta\nja tyytymättömyydestä, joka vallitsi maassa, olivat levinneet kauas\nsen rajojen ulkopuolelle, ja kuningas Sigismund, joka vaani jokaista\ntilaisuutta sekautua Ruotsin asioihin päästäkseen \"takaisin entiseen\nasemaansa\", ei luonnollisesti hidastellut käyttäessään suotuisaa\ntilaisuutta.\n\nHeti kuninkaan lähdettyä Venäjän sotaan oli Puolasta salavihkaa\nkuletettu kavaloita kirjeitä Ruotsiin. Strengnäsin piispallekin antoi\nmuutaman sellaisen muuan danzigilainen merimies, joka siitä huvista\npistettiin vankeuteen. Jönköpingin seuduilla yhytettiin samoin\nsellainen veitikka, jonka linnanpäällikkö pisti kiikkiin.\n\nTällaisista tapauksista annettiin heti tieto kuninkaalle, joka\nkuitenkin otti asian tyynesti ja vastasi, että jos neuvosto\ntuollaisista tapauksista piti melua niin vähän kuin suinkin,\nraukesivat ne pian itsestään. Mutta samalla kertaa käski hän, että\nrahvasta oli kohdeltava varovaisesti, niin etteivät kavalat kirjeet\nsaisi pahaa aikaan.\n\nSuurempaa huomiota herätti eräs toinen salahanke, joka keksittiin\nvähää ennen kuninkaan saapumista Suomesta ja joka sekin oli Puolasta\nsaanut alkunsa.\n\nValtakunnan korkeimman tuomioistuimen jäsentä, Johannes Messeniusta,\nsyytettiin näet siitä, että hän oli ollut yhteydessä valtakunnan\nvihollisten kanssa. Hän oli ollut ennen professorina Upsalan\nyliopistossa ja monta kertaa herättänyt pahennusta esiintymisellään.\nVirkaveljensä Johannes Eudbeckiuksen kanssa oli hän alituiseen\nsotajalalla, ja kun tämä valittiin rehtoriksi, vaati Messenius hänet\nkaksintaisteluun ja yllytti ylioppilaita julkiseen väkivaltaan.\n\nKerran, kun konsistoriumin istunnossa professorit neuvottelivat\nrangaistuksesta, johon muuan rikoksellinen ylioppilas oli tuomittava,\nsyöksyi Messeniuksen vaimo sisään ja haukkui arkkipiispaa ja\nprofessoreja silmät korvat täyteen; ylioppilas kuului hänen miehensä\nystäviin, eikä häntä sentähden saanut syyttää.\n\nMuuten olivat tappelut ja muut väkivaltaisuudet Messeniuksen ja\nEudbeckiuksen kannattajain välillä sangen tavallisia, ja kuninkaan\nkirje vuodelta 1613 puhuu \"juopottelusta, hurmailusta, melusta,\nrähinästä, ikkunain särkemisestä\" ja sellaisesta, joka on rangaistava.\n\nKuningas kävikin vakavasti käsiksi näihin epäkohtiin, ja niiden\npäämiehet, molemmat professorit, kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan\ntuomiokapitulille.\n\nOn käsittämätöntä miten Messenius seuraavana vuonna nimitettiin\njäseneksi Svean hovioikeuteen. Mutta tämä luultavasti saa\nselityksensä siitä, että Messeniusta pidettiin aikansa oppineimpana\nmiehenä.\n\nSentähden herättikin kuulumatonta huomiota, kun eräänä päivänä\nsyytettiin tätä miestä yhteydestä \"puolalaisten ja jesuiittain\"\nkanssa. Tutkintoja pantiin toimeen, mutta asia ei koskaan\ntäydellisesti selvinnyt.\n\nMessenius oli luonteeltaan turhamainen ja itserakas ja tahtoi kaikin\nmokomin loistaa opillaan. Sitä paitsi hän oli äärettömän ärtyinen ja\nteki itsensä usein syypääksi sellaisiin maltittomuuksiin, etteivät\nkovinkaan monet olleet pahoillaan hänen kukistumisestaan.\n\nHovioikeus tutki syytöksiä, ja vaikkei ollutkaan mitään todistuksia,\ntuomittiin Messenius kuolemaan.\n\nViimeisessä oikeusasteessa lykättiin juttu kuninkaan ratkaistavaksi,\nja tämä selitti, että koskei ollut täysin todistettu, että Messenius\noli ollut vihollisten kanssa yhteydessä \"valtakunnan vahingoksi ja\nturmioksi\", niin lievennettiin rangaistus elinkautiseksi vankeudeksi\nKajaanin linnassa. Ettei kuningas tahtonut tätä tehdä Messeniukselle\nvaikeaksi, siitä on todistuksena se, että hän käski sikäläisen\nlinnanpäällikön pitää tarkoin huolta, ettei Messenius eikä hänen\nperheensä, joka oi häntä vapaaehtoisesti seurannut vankeuteen,\nkärsisi puutetta, vaan oli heitä kohdeltava kaikin puolin hyvin.\n\nTätä sukua oli kirous painanut alusta alkaen. Johannes Messeniuksen\nisä oli ollut mylläri ja hevosvaras, äiti kutojatar jostakin\nmäkituvasta Örebron ulkopuolelta. Vehkeilyiden tähden isänmaata\nvastaan mestattiin isä vuoden 1598 paikkeilla.\n\nPoika lähetettiin tunnettuun Braunsbergin jesuiittakouluun, jonka hän\nkävi läpi kaikella kunnialla. Hän kävi sen jälkeen useissa maissa ja\noleskeli jonkun aikaa Roomassakin. Saksaan palattuaan nimitettiin\nhänet filosofian maisteriksi Ingolstadtissa 1605.\n\nHänellä oli tavaton työkyky ja -halukin, mutta samalla kaikki ne\nvirheet ja heikkoudet, joiden täytyy seurata jesuiittojen venyvästä\nmoraalista ja horjuvasta siveysopista.\n\nIngolstadtista lähdettyään asettui hän Danzigiin, avasi siellä\nopetuslaitoksen ja nai Lucia Grothusenin, kuningas Sigismundin\nopettajavainajan tyttären.\n\nJohannes Messenius oli aina hulluuteen saakka rakastunut nuoreen\nvaimoonsa, mutta tämä oli innokas katolilainen, ja Lucia rouvan\nrippi-isä, joka ei ollut Messeniukselle suopea, sai vaimon\nosoittamaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä miestään kohtaan.\n\nKaunis Lucia kutsuttiin melkein joka päivä ripille, ja roomalaisessa\nkirkossa oli silloin, kuten kai monin paikoin vielä nytkin, pappi\nvaimon mies paljon suuremmassa määrin kuin se, johon hänet alttarilla\noli vihitty. Pappi sai parhaan osan; vaimolla oli kaksi herraa\ntoteltavana, mutta hän rakasti ja palvoi sitä, joka oli toista niin\npaljon korkeammalla kuin taivas maata. Pappi oli hänen aina palavan\nrakkautensa esine, papille avasi hän sydämensä salaisimmatkin\najatukset, ilonsa ja surunsa. Maallista, syntistä miestään, johon\nhänet oli vihitty ja jonka inhimillinen vajavaisuus hänelle oli syynä\njokapäiväiseen itsetutkisteluun ja kärsimyksiin, häntä kohtaan vaimo\npysyi välinpitämättömänä.\n\nJohannes Messenius kärsi mitä katkerimpia tuskia, kun hän huomasi,\nettä vaimon sisäinen elämä aina oli pysyvä hänelle suljettuna kirjana.\n\nHän oli ollut Ingolstadtissa kyllin kauan tietääkseen, että vaimo\non rippi-isän omaisuutta ruumiineen sieluineen, ja kun hän oli\nmustasukkaisuudesta suunniltaan, silloin Lucia heitti sytykkeitä\ntuleen puhumalla rippi-isänsä enkelimäisestä kärsivällisyydestä,\nhänen jumalanpelostaan ja rakkaudestaan ja kuinka hän itse kaipasi\nviettää jälleen muutamia hetkiä hänen kanssaan.\n\nMitä rajuimmin purkauksin kirosi Messenius katolista uskonoppia ja\nennen kaikkia salarippiä, josta kaikki paha koitui.\n\nKenties oli Lucia kyllästynyt Danzigiin ja sen oloihin, sillä vuonna\n1608 suostui hän muuttamaan Ruotsiin, johon Messenius oli aina\nhalunnut. Mutta nyt oli salattava todellinen ajatustapansa. Molemmat\npuolisot olivat yhtä mieltä siitä, että oli pyrittävä saavuttamaan\nniin esivallan kuin nuorisonkin luottamus ja siten valmistettava\nkatolisen opin palauttamista Ruotsiin.\n\nHurskaat jesuiittaisät olivat luvanneet vaivasta hyvän palkan, ja\nsuuri historioitsija alentui ryömimään tomussa Ruotsin mahtajain\nedessä ja erittäinkin Kaarle IX:n jonka hän väitti polveutuvan\nkuuluisasta Antenor troialaisesta.\n\nMutta vanha kuningas epäili pahoja juonia, ja häntä tyynnyttääkseen\nteki Messenius uskollisuusvalan Ruotsin alamaisena. Täten onnistui\nhän tyynnyttämään kuninkaan epäluulot ja hänet nimitettiin\nprofessoriksi Upsalan korkeakouluun. Täällä hän kunnostautui\njulkaisemalla oivallisia tieteellisiä teoksia ja antamalla opetusta\nkahdeksan tuntia päivässä sillä menestyksellä, että kuulijoita aivan\nvirtaamalla virtasi hänen oppisaliinsa.\n\nMutta asiat eivät pysyneet kauan tällään. Messenius suosi\nylhäisaatelisten lapsia muiden kustannuksella, esiintyi yleensä\nerittäin ylimielisesti ja itserakkaasti ja lausui julkisesti, että\nhän yksin oli enemmän arvoinen kuin toiset professorit yhteensä.\n\nMielten rauhoittamiseksi kutsuttiin Messenius Tukholmaan, jossa\nhän sai valtioarkiston hoitoonsa. Mutta pian yhytettiin hänet\nvaltiollisesta ja jesuiittalaisesta juonittelusta, ja edellisestä\ntiedämme mitä siitä seurasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKustaa Aadolf ei ollut koskaan ottanut niin vähän osaa perhe-elämään\nkuin tänä vuonna. Mutta pojan kunnioitus, jota hän aina osoitti\näitiään kohtaan, velvoitti häntä joskus tervehtimään häntä. Ja\nsilloin kuningatar enimmäkseen puhui siitä, että kuninkaan oli aika\nvalita itselleen puoliso ja siten turvata kruununperimys suvulleen.\nAlussa Kustaa Aadolf vastaili vältellen, mutta kun äiti kivesti yhä\nkovemmin, antoi hän kerran sangen tiukan vastauksen, ettei aikonut\nmennä koskaan naimisiin.\n\nKuningatar puraisi huultaan. Oli selvää, että poika vielä kantoi Ebba\nBrahen kuvaa sydämessään. Jos he vielä joutuisivat yksiin, ei kukaan\ntiennyt mitä saattoi tapahtua.\n\nLeskikuningatar Katarina kirjoitti Strömsholmasta, että hänen\nrakkaasta Ebbastaan kehittyi parhaallaan oivallinen emäntä, mutta\nkuninkaan kotiinnuttua oli hänet usein nähty itkusilmin. Näytti\nsentähden luultavalta, että hän vielä rakasti kuningasta.\n\nKristina rouvan sielu oli levottomuutta ja pelkoa täynnä, ja hän\nneuvotteli innokkaasti asiasta uskotun sihteerinsä Chesnecopheruksen\nkanssa. Tämä lupasi hankkia hänelle tarkan selon kaikesta mihin\nkuningas ryhtyi. Tämän urkinnan tulokset näyttäytyivät pian.\n\nMistä saada rahoja maan tarpeihin? Se oli alituisena\nkeskustelunaiheena kuninkaan ja valtiokanslerin välillä.\nViimeksimainittu virkkoi eräässä sellaisessa tilaisuudessa, että\nleskikuningattaren eläkealueista ja herttuain ruhtinaskunnista koitui\nniin suuria tappioita, että muiden maakuntien oli mahdoton tyydyttää\nvaltion tarvetta; sitä paitsi korkeat herrasväet isännöivät mielensä\nmukaan välittämättä maan laeista.\n\nKuningas myönsi sen todeksi, mutta hän ei mielellään tahtonut puhua\nsiitä kuningattarelle. Mitä Juhana herttuaan tuli, niin hän oli\nsairas ja suosikkiensa käsissä.\n\nTässä keskustelussa oli kuulijoita, ja se kerrottiin kuningattarelle.\nHänen oikeuksiaan tahdottiin rajoittaa, ja se täytyi estää.\n\nHänen käskystään laati Nils Chesnecopherus kirjoituksen, joka näytti\ntoteen, että perintöruhtinailla oli oikeus käskeä ritaristoa ja\naatelistoa omissa ruhtinaskunnissaan ratsastamaan heidän lippunsa\nalla ja että heidän yleensä oli oltava täysin itsenäisiä kunkin\nherttuakunnassaan. Chesnecopherusta käskettiin huolellisesti\nkätkemään tämä paperi, kuningatar oli sitä vastedes käyttävä.\n\nKiihdyksissään siitä, että tahdottiin puuttua hänen oikeuksiinsa,\nkertoi kuningatar Kaarle Filipille vääryydestä, joka oli tekeillä, ja\nkirjoitti Juhana herttualle, että oli parasta pitää silmänsä auki,\nmuuten saattoi tapahtua merkillisiä muutoksia herttuakunnissa.\n\nOn tuskin luultavaa, että herttua itse kiinnitti huomiota tähän\nhyväntahtoiseen neuvoon, mutta hänen ympäristönsä oli heti valmis\ntoimimaan yhdestä tuumin kuningattaren kanssa.\n\nOnneksi ei Kustaa Aadolf tiennyt tästä mitään. Ja Oxenstjerna,\nvakuutettuna siitä, että huolet hälvensi parhaiten työ, kiinnitti\nkuninkaan ajattelemaan ja laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä,\njoka oli esitettävä säädyille. Sitä paitsi se vaara, joka uhkasi\nvaltakuntaa ulkoa päin, antoi heille alituiseen aihetta vakaviin\nneuvotteluihin.\n\nAselepo Puolan kanssa oli kulunut loppuun vuoden 1611 alkaessa, ja\nsen uudistuminen oli tärkeää. Tämä olikin tapahtunut edellisenä\nvuonna, mutta puolalaiset olivat tällä kertaa taipumattomampia\nkuin koskaan. Oli selvää, että he tahtoivat syystä tai toisesta\nvitkastella. Koko kesän 1616 pelkäsikin Ruotsin rannikko väestö\npuolalaisten joukkojen odottamatonta hyökkäystä.\n\nSitä paitsi lisäsivät yleistä levottomuutta liioitellut kertomukset\npuolalaisten suurista varustuksista ja väenpestauksista Preussissa ja\nSaksassa.\n\nKaikki uskoivat näitä huhuja, niin kuningas ja neuvostokin, joka\nkauan oli odottanut rajuilman puhkeamista.\n\nViroon sijoitetuille joukoille lähetettiin pikaviestejä, että\nolisivat varuillaan, laivasto laitettiin purjehduskuntoon ja määrätyt\nmaarykmentit saivat käskyn olla valmiina siltä varalta, että jotakin\nodottamatonta tapahtuisi. Vakoojavenheitä lähetettiin, väkeä\nnostatettiin ja uusi vero määrättiin.\n\nKesä ja syksy meni kuitenkin ilman että mitään puolalaista laivastoa\nnäkyi. Pidettiin varmana, että sitä saatettiin odottaa seuraavana\nvuonna, ja Kustaa Aadolf, joka tahtoi olla valmis, päätti kuten\ntavallisesti turvautua säätyjen apuun.\n\nSyksyllä 1618 teki hän matkan valtakunnan eteläseutuihin, ja tällä\nmatkalla ollessaan hän kutsui valtiopäivät Örebrohon heti uuden\nvuoden aluksi. Valtiopäivien alkajaisiin saapui hän itse sinne ja\ntervehti säätyjä juhlallisin sanoin, vakuuttaen, että tahtoi kaikessa\ntoimia ainoastaan kansan suostumuksella ja avulla.\n\nKuninkaan lopetettua puheensa astui esiin valtiokansleri Akseli\nOxenstjerna ja ilmoitti säädyille, että kuningas oli valmistuttanut\nuuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka hän toivoi pikimmiten tulevan\nvoimaan, niin että säätyjen kokoukset kävisivät säännöllisemmin kuin\ntähän asti. Valtiokansleri toivoi lopuksi, että säädyt vapaasti\nantaisivat esityksestä lausuntonsa.\n\nSäätyjen ei tässä kysymyksessä tarvinnut pitkään neuvotella, uusi\nvaltiopäiväjärjestys hyväksyttiin pian yksimielisesti.\n\nSen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen linnansaliin, ja kuningas esitti\nsotakysymyksen. Hän kertoi kuinka tsaarin lähettiläät olivat kaikin\ntempuin viivytelleet neuvotteluja ja rauhantekoa. Oli sentähden\npidettävä puoliaan, sillä eihän kukaan ymmärtäväinen ihminen voinut\nneuvoa Ruotsia ilman vähintäkään korvausta luovuttamaan Venäjälle\ntakaisin yhdeksää hyvin linnoitettua kaupunkia alusmaineen.\n\n\"Mekö\", huudahti kuningas, \"jotka ajoimme venäläiset tiehensä\nLaatokan tienoilta, nyt päästäisimme heidät porstuaamme, Suomeen ja\nLiivinmaalle, vieläpä ainoastaan saadaksemme kolmen tai neljän vuoden\naselevon, sillä eiväthän moskovalaiset ylipäätään kauemmin pysy\nrauhassa.\"\n\nSitten siirtyi kuningas Puolan asiaan. Katolinen uskonoppi oli\nvoittamaton este molempien valtakuntain kesken. Aselepoa oli kuningas\nkäyttänyt vain juonitteluihin Puolaa vastaan, ja oli sentähden mitä\ntärkeintä, että etsittiin keinoja, joilla voitiin turvata valtakuntaa\nniin epävarmaa ja uskotonta naapuria vastaan.\n\nSeuraavina päivinä tekivät säädyt anomuksensa, joita kaikissa\nsäädyissä huolellisesti pohdittiin.\n\nEräänä päivänä kuningas astui odottamatta aateliston kokoushuoneeseen\nja antoi säädylle vakavia lausuntoja ja nuhteita niistä\nväkivaltaisuuksista, joita he harjoittivat muita säätyjä vastaan\nmaaseuduilla.\n\nEräänä toisena päivänä hän syytti ankarasti porvaristoa, että se oli\nitse syypää köyhyyteensä. Sillä, sanoi hän, se ei johtunut, kuten he\nväittivät, uudesta kauppasäännöstä, vaan vika oli pormestareissa ja\nraadeissa, jotka olivat sallineet luvattomia porvarisoikeuksia ja\nlaitonta ja vierasta kauppaa, jonka kautta niin kaupungeilta kuin\nkruunultakin hupeni asianmukainen vero.\n\nKaikki tiesivät, vaikkei kukaan puhunut, että suurimmat esteet\njärjestetyn hallinnon säännölliselle kululle olivat perinnölliset\nläänitykset, varsinkin herttuain. Heidän rahatoimensa oli\ntäydellisesti erillään muusta valtiotaloudesta, ja kaikki kartanot\nherttuakunnissa olivat heidän omien virkamiestensä hallussa.\n\nErittäinkin oli leskikuningatar osoittautunut omavaltaiseksi ja\ntaistelunhaluiseksi. Hän oli Kaarle Filipin puolesta muun ohella\nvaatinut oikeuden tutkia ja tuomita majesteetinrikokset, jotka oli\ntehty herttuakunnassa, ja kun kuningaskunnassa rikokset kuudetta\nkäskyä vastaan rangaistiin korkeilla sakoilla, tuomittiin niistä\nherttuakunnassa leikattaviksi korvat, nenä ja huulet.\n\nSen nojalla, ettei herttuakuntain aatelisto palvellut kuninkaan, vaan\nherttuain lipun alla, selitti kuningatar, ettei tämän aateliston\noikea lääniherra ollut kuningas, vaan herttuat.\n\nMutta Kustaa Aadolf, joka ankarasti piti kiinni omasta ja maan\nikivanhasta oikeudesta, pani tätä vastaan vastalauseen, vaikkakin\nkaikella kunnioituksella kuningatarta kohtaan.\n\nEräänä päivänä, kun kuningas oli kutsunut yksityiseen neuvotteluun\nei ainoastaan Akseli Oxenstjernan, vaan myös Nils Chesnecopheruksen,\nja oli puhuttu asemasta Puolassa, virkkoi viimeksi mainittu, että\nhänellä oli samaisesta kysymyksestä muutamia valaisevia kirjoituksia\nhuostassaan. Kuningas tahtoi nähdä ne heti, ja muuan palvelija\nlähetettiin niitä noutamaan.\n\nTämä palasi pian, ja Chesnecopherus antoi ne kumartaen kuninkaalle.\n\nTämän huomio kiintyi heti otsakkeeseen: \"Todistuksia\nperintöruhtinasten oikeudesta\" j.n.e. Hän tunsi käsialan ja luki\nkirjoituksen alusta loppuun. Sitten hän ojensi sen Oxenstjernalle,\navasi itse oven ja huusi: \"Vahti!\"\n\nChesnecopherus, joka oli jo huomannut erehdyksensä, seisoi kalpeana\nja äänetönnä, kun vahti saapui ja kuninkaan käskystä vei hänet pois.\n\nKustaa Aadolf käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hän käsitti hyvin,\nettä hänen äidillään oli osansa kirjoituksen synnyssä. Valtiokansleri\npuolestaan vaati ankaraa rangaistusta; tässä oli annettava varoittava\nesimerkki.\n\nKuningatar, jolle oli kerrottu mitä oli tapahtunut, riensi\nrukoilemaan uskotun palvelijansa puolesta. Jos mitä vääryyttä oli\ntehty, oli vika hänen, hän katsoi olevansa velkapää valvomaan\nalaikäisen poikansa oikeutta, ja hänellä oli niin harvoja\npalvelijoita, jotka saattoivat häntä neuvoa vaikeissa asioissa.\n\nKustaa Aadolf vastasi, että hän tahtoi täyttää äitinsä toivomuksia\nmikäli voi, mutta tässä asiassa nojasi hän oikeutensa \"isänsä\nlahjoituksiin ja isänisänsä testamenttiin\".\n\nKristina rouva käsitti nyt, ettei maksanut vaivaa tehdä\nvastaväitteitä, hänen täytyi ottaa vahinko takaisin toisella tavoin.\nNyt oli ensi sijassa saatava suosikki vapaaksi. Mutta kun hän niissä\ntuumin kääntyi valtiokanslerin puoleen, vastasi tämä, että rikollisen\noli ensin pyydettävä anteeksi kuninkaallisen hovin ollessa läsnä.\n\nKristina rouva nieli harminsa, ja hänen kanslerinsa täytyi Akseli\nOxenstjernan laatiman konseptin mukaan herttuain läsnäollessa\nrukoilla kuninkaalta anteeksi ja luvata, ettei enää koskaan\nesiintyisi moisten kirjoitusten laatijana. Täten oli asiasta\ntoistaiseksi päästy, eivätkä säädyt näyttäneet kärkkäiltä käymään\nsiihen käsiksi.\n\nValtiopäiväin lähetessä loppuaan saapui Juhana herttua jotakuinkin\ntoipuneena pitkällisestä taudistaan. Hän sanoi kahdenkesken olevansa\nrahoista sangen ahtaalla, sillä ne vierivät pois läpi sormien.\nSen jälkeen antoi hän kirjeen, jonka oli saanut Puolasta ja jossa\nhänelle tarjottiin suuria etuja, jos hän tahtoi liittyä Sigismundin\npuolueeseen.\n\n\"Jos tahdot, annan mielelläni uuden vakuutuksen\", sanoi hän. \"Silloin\nsaavat puolalaiset vastauksen.\"\n\nKustaa otti vastaan tarjouksen, ja herttua vakuutti säädyille, että\nhän oli uskollisesti pitävä valansa Kustaa Aadolfille ja isänmaalleen.\n\nSen jälkeen laadittiin säädös, jonka mukaan kukaan ruotsalainen\nei saanut olla yhteydessä Puolan kuninkaan, hänen sukunsa tai\nvirkamiestensä kanssa. Kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin myös\nlevittämästä kirjeitä Puolasta ja antamalla majaa sieltä saapuneille\nläheteille ja urkkijoille.\n\nKun säädyt olivat hyväksyneet säädöksen ja juhlallisesti\nselittäneet, että jollei Sigismund suostunut kohtuulliseen rauhaan,\noli hänet siihen pakoitettava asevoimin, otettiin käsiteltäväksi\nkysymys kuninkaan kruunauksesta. Säädyt pitivät sitä juhlallisena\nvastalauseena niihin vaatimuksiin, joita katoliset esittivät Ruotsin\nkruunuun nähden, vastalauseena, jonka piti tehdä loppu kaikista\njuonitteluista asiain uutta järjestystä vastaan.\n\nHelmikuun 28 päivänä päättyivät valtiopäivät, ja Kustaa Aadolfilla\noli täysi syy olla tyytyväinen. Oli myönnetty suuria varoja ja\nerityinen vero hänen kruunajaisiaan varten, jotka oli vietettävä\nmyöhemmin samana vuonna, ja säädyt olivat luvanneet, että voudit\nsaivat kolmen kuukauden kuluessa koota kolmannen neljänneksen\nElfsborgin lunnaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuussa 1617 saapui viesti, että helmikuun 27 päivänä venäläiset\nolivat kuin olivatkin vihdoin allekirjoittaneet rauhanehdotuksen.\n\nEnsi töikseen Kustaa Aadolf silloin kirjoitti De la Gardie'lle\nvakuuttaen iloaan ja mielihyväänsä onnellisen päätöksen johdosta,\njohon vihdoin oli päästy niin monien vastusten jälkeen. Mutta\nniinpä olikin sotapäällikkö yhtä suurella taitavuudella johtanut\nrauhanneuvotteluja kuin ennen sotaliikkeitä. Kuningas käsitti aivan\nhyvin, että ainoastaan kova ahdinko oli saattanut pakoittaa Venäjän\nsellaiseen rauhaan kuin nyt oli saatu, mutta hän tiesi myös, että\njollei rauhaa olisi syntynyt, olisi Ruotsin sotajoukko ollut nukassa,\nsillä sen elinehdot edellisenä talvena olivat sanomattoman vaikeat.\n\nStolbovan rauha tietää Ruotsin ylivallan huippukohtaa itäiseen\nnaapuriin nähden. Tosin ei enää ollut ajattelemistakaan ruotsalaista\nruhtinasta Venäjän valtaistuimella ja Novgorodia Ruotsin\nalusvaltiona, mutta Suomi oli saanut sen rajan Venäjää vastaan, mikä\nsillä on vielä tänäänkin, ja Inkerinmaa oli voitettu Ruotsin vallan\nesimuuriksi. Vironmaa oli yhdistetty Suomeen.\n\n\"Toivon Jumalan avulla\", virkkoi Kustaa Aadolf, \"että venäläisen\non tästedes vaikea hypätä sen puron ylitse.\" Hän tarkoitti sillä\nItämerta, jonka rannoilta Venäjä oli sulettu pois.\n\nRajakiveen Salmissa, Laatokan pohjoispuolella, hän piirrätti tämän\nkirjoituksen: \"Tähän asetti valtakunnan rajan Kustaa Aadolf, Ruotsin\nkuningas; Jumalan avulla olkoon hänen työnsä pysyvä.\"\n\nStolbovan rauhassa oli Kustaa Aadolf päättänyt toisen isiltäperityn\nsotansa ja päättänyt sen niin, että hänen nimensä mainittiin ympäri\nEurooppaa. Mutta Venäjän sodalla oli ollut merkitystä ainoastaan\nRuotsin ja Puolan historiassa; siihen sotaan, joka oli vielä\njäljellä, sisältyi suuri elinkysymys, joka vavistutti koko Eurooppaa.\n\nOli kysymyksessä paljon enemmän kuin taistelu Kustaa Aadolfin ja\nSigismundin, Ruotsin ja Puolan välillä muutamista Itämeren toisella\npuolen olevista maista. Käytiin suurta taistelua katolisuuden ja\nprotestanttisuuden välillä, vuosisadan suurta taistelua.\n\n\n\n\n10.\n\nKUNINGASKRUUNU.\n\n\nKruunajaisjuhla, joka oli vietettävä Upsalassa, oli määrätty\nheinäkuun 22 päiväksi. Säädyt, joiden oli oltava läsnä, oli ensin\nkutsuttu kokoontumaan Tukholmaan kesäkuun lopulla, jolloin oli\ntarkastettava ja hyväksyttävä kuninkaanvala ja lisäksi neuvoteltava\nveroista ja muista maan sisäisistä asioista.\n\nKuningas avasi valtiopäivät puheella, jossa puhui Venäjän kanssa\ntehdystä rauhasta, kuinka Ruotsin rajat olivat avartuneet ja paremmin\nturvatut hyökkäyksiä vastaan. Kun juhlallisen puheen jälkeen\nrauhanpäätös oli luettu, nousivat säädyt ja vakuuttivat alamaista\nkiitollisuuttaan kuninkaalle ja niille miehille, jotka suurella\nrohkeudella ja varovaisuudella olivat vieneet tämän pitkällisen sodan\nonnelliseen loppuun.\n\nKun ensin oli selvitetty muutamia leskikuningattaren esittämiä\nkinastuskysymyksiä herttuakuntain ja hänen eläkealueittensa\noikeuksista, säädettiin vihdoin valankaavat. Kuninkaan vala sisälsi\nseitsemän kohtaa: rakastaa Jumalaa ja hänen kristillistä kirkkoaan,\npitää ja kaita kaikkia säätyjä Jumalan puhtaassa sanassa, puoltaa\nkirkon, kuninkaan, kruunun ja koko kansakunnan oikeutta; suojella\ntotuutta ja oikeutta, sortaa kaikkea vääryyttä; olla uskollinen\nalamaisilleen, ei ketään köyhiä turmella hengen tai jäsenten puolesta\nj.n.e.\n\nPerintöruhtinaat lupasivat osoittaa kuninkaalle sitä alamaisuutta,\njohon he vuoden 1604 perintöyhdistyksen mukaan olivat hänelle\nvelvolliset. Valtaneuvosten lupaukset sisälsivät suunnilleen\nsamaa, ja aatelissääty sitoutui lisäksi tekemään ratsupalvelusta\nja taivuttamaan veronalaisen rahvaan suorittamaan lailliset\nveronsa. Samat sanat olivat pappisvalassakin, ja papit sitoutuivat\nkehoittamaan sanankuulijoitaan alamaiseen tottelevaisuuteen.\n\nVihdoin oli kruunajaiset vietettävä. Jo puoli vuotta sitten oli niitä\nruvettu valmistelemaan. Suurista aateliskartanoista oli lainattu\npöytäliinoja, talous- ja kyökkikaluja. Olipa aina Suomesta saakka\nnoudettu puutuoppeja, haarikoita, puulautasia ja sen sellaista,\njota kruunajaisissa tarvittiin. Sillä kaikkia, yksin alhaisimpia\npalvelijoitakin, oli sellaisessa tilaisuudessa runsaasti ruokittava.\n\nTurun linnanisäntää käskettiin panettamaan kruunajaisiin 200 tynnyriä\nolutta 300 tynnyristä maltaita. Varovaisuuden vuoksi kuitenkin\nselitettiin kirjeeseen kiinnitetyssä lapussa, ettei olueen ollut\npantava niin paljoa maltaita kuin oli mainittu, vaan sitä enemmän\nhumaloita, niin ettei siitä tulisi kovin \"väkevää ja karmakkaa\".\n\nLapista Tornion takaa lähetettiin 100 poroa, Luulajasta 80 ja\nPiitiöstä 60. Ne oli laskettava laitumelle saariin, josta ne\nmukavasti saisi teurastettavaksi kruunajaisiin.\n\nKauan oli kruunajaisia lykätty, mutta lopulta määrättiin ne\nvietettäväksi lokakuun 12 päivänä Upsalassa, johon valtiopäivät oli\nsiirretty tärkeimpäin asioiden ratkaisun jälkeen.\n\nKruunaus ei ollut ainoastaan uskonnollinen toimitus, vaan kuten\nainakin tähän aikaan todellinen kansanjuhla, jonka kustannukset\nsuoritettiin erityisesti kannetulla kruunausverolla.\n\nKuningas matkusti Tukholmasta koko kuninkaallisen huoneen, hovin\nja säätyjen seuraamana. Lähtiessään tervehdittiin häntä lauluin ja\nsoitoin lehteriltä, jonka porvaristo oli pystyttänyt Norrmalmin\ntorille (nykyiselle Kustaa Aadolfin torille). Kaikki mitä siihen\naikaan oli mainiota ja loistavaa, oli saapunut Upsalaan tähän\njuhlaan. Aatelisto, joka tavallisuuden mukaan oli tarkoitettu\nkorottamaan hovin loistoa, oli saapunut upeissa varustuksissaan,\nkreivit ja vapaaherrat lääniensä lippujen alla. Pidettiin\naatelisvelvollisuutena esiintyä loistolla ja prameudella.\n\nErityinen kirje oli lähetetty \"Ruotsin rouville\", että nekin miehissä\nsaapuisivat.\n\nKruunajaispäivänä kokoontui aateli seitsemän aikaan aamulla Upsalan\nlinnaan, mutta muut säädyt tuomiokirkkoon.\n\nKuninkaan, leskikuningattaren, herttuain ja aatelin ratsumiehet ja\nsitä lähinnä Upsalan lippukunta oli asetettu molemmin puolin tietä\nlinnasta kirkolle ja lähimmäksi linnaa henkivartioita niin pitkälle\nkuin riitti.\n\nTätä ratsukujaa myöten kulki kruunajaiskulkue Upsalan linnasta\ntuomiokirkkoon. Etumaisina tuli kaksi airuetta, heidän jäljestään\nkuusi torvensoittajaa, sitten hovimarsalkka ja aatelisto\nkolmimiehisissä ruoduissa, sitten Henrik Horn marsalkkasauvoineen,\nhänen jäljestään valtaneuvokset kaksitellen, sitten kreivi Abraham\nBrahe ja kreivi De la Gardie. Tämän jälkeen arkkipiispa kantaen\nsarvea, valtakunnan rahanvartia avainta ja hametta, kansleri omenaa,\namiraali valtikkaa, marski miekkaa ja drotsi kruunua. Tämän kulkueen\njäljestä seurasi kuningas ratsain neljän aatelismiehen kantaman\nkunniataivaan alla.\n\nKuninkaan jäljestä seurasivat ensin herttua Kaarle Filip ja\nJuhana herttuan lähettiläs ja heidän jäljestään kuninkaan ja\nherttuain henkipalvelijat ja henkisotilaat; sitten kuningattaren\nhovimarsalkka ja kuusi ruotua aatelistoa, kolme herraa ruodussaan,\nsitten leskikuningatar ajaen yksin vaunuissa, hänen jäljestään\npfalzkreivitär ja sitten muu rouvasväki.\n\nKirkon portilla seisoivat piispat ottaen kuninkaan vastaan, ja\nLinköpingin piispa lausui tervehdyksen: \"Siunattu olkoon hän, joka\ntulee Herran nimeen!\" Kirkossa olivat säädyt seisoallaan.\n\nKun kuningas oli astunut alttarin eteen ja kohotetuin käsin tehnyt\nvalan, jonka Akseli Oxenstjerna saneli, ja saanut voitelunsa\narkkipiispalta, nousi hän valtaistuimelleen ja hänet koristettiin\nvallan vertauskuvilla.\n\nHänen sen jälkeen otettuaan käteensä miekan \"hyvien ja hurskaiden\nsuojelukseksi ja pahojen ja uskottomain rangaistukseksi\" astui kaksi\nairutta esiin huudahtaen korkealla äänellä:\n\n\"Nyt on kuningas Kustaa Aadolf Svean ja Göötanmaan kruunattu\nkuningas, hän eikä kukaan muu!\"\n\nTähän vastaukseksi koko seurakunta huusi: \"Jumala hänen\nmajesteetilleen pitkää ikää ja onnea antakoon!\"\n\nSittenkun kuningas oli antanut takaisin vallanmerkit henkilöille,\njotka niitä olivat kantaneet juhlakulkueessa, paitsi kruunua, jonka\nhän jätti päähänsä, ja valtikkaa, jonka piti kädessään, astuivat\nesiin herttua Kaarle Filip ja Juhana herttuan valtuutettu ja ottivat\nvastaan läänityksensä, jonka jälkeen valtakunnan neuvosherrat\nperätysten tekivät säädetyn valan. Koko seurakunta viritti sitten\nvirren: \"Jumala, sua kiitämme\" juhlallisen soiton säestyksellä, ja\njuhlakulkue palasi linnaan, missä upea kruunajaisateria oli laitettu\nlinnansaliin. Näillä vieraspidoilla alkoivat yhtä vaihtelevat kuin\nloistavatkin juhlallisuudet. Kronikka mainitsee niiden joukossa yhdet\nturnajaiset ja kaksi kehäratsastusta.\n\nLokakuun 17 päivänä lyötiin ritariksi Venäjän sodan sankari Jaakko\nDe la Gardie ja muutamia muitakin aatelismiehiä muistettiin\nritariketjuin ja lahjoin. Oppi sai tunnustuksensa siten, että nyt\nensi kerran vihittiin teologian tohtoreita. Seppelöitsijäksi oli\nkuningas nimittänyt Akseli Oxenstjernan, ja hän seppelöi niin\narkkipiispan kuin useita muitakin kirkon eteviä miehiä.\n\nSillaikaa jatkettiin juhlallisuuksia, ja lukuisain remupäivien\njälkeen tekivät säädyt uskollisuudenvalansa ja allekirjoittivat tämän\nviimeisen valtiopäiväpäätöksensä, ennenkuin lähtivät kukin kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeskikuningatar oli pysynyt harvinaisen tyynenä juhlapäivien ajan,\neivätkä mitkään purkaukset olleet häirinneet kuninkaallisten\nsukulaisten keskinäisiä suhteita. Hän ei ollut edes kiukutellut\nsiitäkään, että herttua Kaarle Filip osoitti silmiinpistävää\nhellyyttä valtakunnanrahaston hoitaja Seved Bibbingin nuorimmalle\ntyttärelle Elisabetille.\n\nEi voitu kieltää, että hän oli suloinen, tämä pienokainen, mutta hän\noli niin tavattoman hento ja hieno, että saattoi pelätä ensimäisen\ntuulenhenkäyksen taittavan hänet. Kuningatar oli sen sanonutkin\nKaarle Filipille, mutta tämä vastasi: \"Sama tuulenhenkäys saa ottaa\nmukaansa minutkin, sillä minä en voi elää ilman häntä.\"\n\nSe nyt ei merkinnyt mitään. Seitsentoistavuotiaana nuorukaisella on\nmonia päähänpistoja, ja kuningatar olikin vastannut tähän poikansa\npurkaukseen:\n\n\"Luulen, ettei kukaan hovin nuorista kaunottarista voisi sinua\nvastustaa.\"\n\nMuuten sai nuori herra elää omissa hoteissaan, hän ei varmaan\ntuottaisi äidilleen sellaista surua kuin vanhempi veljensä, se\nkiittämätön. Monta kertaa äiti oli nähnyt surun piirteen Kustaan\nkorkealla otsalla, ja vastoin tahtoaankin hän oli silloin tullut\najatelleeksi Ebba Brahea.\n\nÄiti ei voinut vapautua pelosta, että hänen poikansa kenties jonakin\npäivänä raivasi pois kaikki esteet ja riensi nuoruutensa rakastetun\nluo. Mutta se oli estettävä, äiti ajatteli jo keinoa, jolla\nainaiseksi tekisi heidän lähestymisensä mahdottomaksi, ja hänellä oli\nsuunnitelmansa valmiina. Venäjän sodan sankari, Jaakko De la Gardie\nkutsuttiin yksityiskeskusteluun kuningattaren luo ja hänet otettiin\nvastaan melkein äidillisellä hellyydellä.\n\nKuningatar puhui millä vilkkaalla mielenkiinnolla ja ihailulla hän\noli seurannut Jaakko herran kaikkia toimia, ja kuinka Tukholmassa\nolivat hän ja hänen urotekonsa aina olleet hovin naisten\npuheenaiheena.\n\nSotaherra kumarsi, epävarmana oliko hänen vastattava kaikkiin\nkohteliaisuuksiin.\n\nSen jälkeen kuningatar käänsi puheen hänen veljeensä ja muistutti,\nkuinka tämä oli kuningattaren kädestä saanut morsiamensa, kauniin\nKatarina Oxenstjernan.\n\n\"Haluaisin\", lisäsi hän, \"antaa teillekin sellaisen lahjan.\"\n\nJaakko herra karahti punaiseksi, kiitti kuningatarta hyvyydestään,\nmutta ei sanonut ajatelleensa mennä naimisiin.\n\n\"Täytyyhän teidän olla mieltynyt johonkin neitsyeen\", huudahti\nkuningatar häntä tutkivasti katsellen.\n\n\"Jos niin on\", sanoi Jaakko herra punastuen kuin tyttö, \"täytyy minun\nkoettaa voittaa se.\"\n\n\"Mikä vahinko\", sanoi Kristina rouva syvään huoaten. \"Se surettaa\nminua melkein.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on liian hyvä.\"\n\n\"Onko minun sanottava suoraan, etten ole sitä teidän tähtenne?\"\n\n\"Kenenkäs sitten?\"\n\n\"Herra kreivi, se on salaisuus! Mutta niin paljon tahdon sanoa, että\nteidän tähtenne on rikkoutunut suhde, joka... josta muuten olisi\ntullut jotakin.\"\n\nLopun sanoi hän väkinäisesti, ja Jaakko De la Gardie virkkoi\nnopeasti: \"Teidän majesteettinne on velvollinen jatkamaan.\"\n\n\"Velvollinen?\" toisti kuningatar.\n\n\"Sellaisen toiveen herättäminen on samaa kuin ojentaa leipäpala\nnälkäiselle, mutta pitää sitä niin korkealla, ettei hän siihen yletä.\"\n\n\"Mutta jos uskon teille sellaisen salaisuuden, voinko luottaa teidän\nvaiteliaisuuteenne?\"\n\n\"Yhtä hyvin kuin kunniaanikin!\"\n\n\"Ette hiiskahda kenellekään?\"\n\n\"En kenellekään, teidän majesteettinne!\"\n\n\"No hyvä! Olette kai kuullut, että kuninkaan sydän on kiintynyt Ebba\nBraheen.\"\n\n\"Olen kuullut.\"\n\n\"Hän uskoi itsekin, että tähän tunteeseen vastattiin, ja minä luulin\nsamaa, vaikkakin minua suuresti kummastutti se tavaton mielenkiinto,\njota hän osoitti erästä toista henkilöä kohtaan. Kuitenkin, kun\nkuningas palasi Venäjän sodasta, lähetti Ebba hänen sormuksensa\ntakaisin.\"\n\nDe la Gardie tuijotti hämmästyksissään häneen. \"Lähetti hänen\nsormuksensa takaisin?\" toisti hän.\n\n\"Hän on sitten omasta pyynnöstään oleskellut rouva Katarina\nStenbockin luona, jolle hän on antanut koko luottamuksensa. Vanha\nrouva on äskettäin kirjoittanut, että Ebba on hyvin kiintynyt teihin,\nja pyytää minua sanomaan, että teidän käyntinne ilahuttaisi häntä.\nNykyään oleskelee hän Tukholmassa.\"\n\nPeloton sotasankari oli hämmästyksen lyömä. Saattoiko hän uskoa\nsilmiään? Hän lankesi kuningattaren jalkoihin ja kiitteli häntä\nkiittämästä päästyäänkin: Ebba Brahe oli tuleva hänen omakseen,\nja kuningatarta oli hänen kiittäminen elämänsä onnesta; hän oli\nrakastanut Ebbaa jo ensi näkemästä, mutta ei koskaan uneksinutkaan\nonnesta saada sanoa häntä omakseen; nyt oli hän heti pyytävä\nkuninkaan suostumuksen.\n\n\"Olkaa varovainen, hän on kilpakosija!\"\n\n\"Jos Ebba rakastaa minua, mitä minulla on pelättävää!\"\n\n\"Muistakaa, Ebba on kaino, teidän täytyy ottaa hänet rynnäköllä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne, en ole rynnäkössä koskaan epäonnistunut.\"\n\n\"Olette oikeassa, kuningashan niin teki Pihkovassakin.\"\n\nSeuraavana päivänä De la Gardie lähti Tukholmaan Magnus Brahen\nkeralla.\n\nHän piti tätä niin onnellisena enteenä, että käytti heti tilaisuutta\nhyväkseen ja kosi.\n\nMagnus kreivi oli yhtä ihastunut kuin hämmästynytkin ja selitti, että\nhän jätti päätösvallan tyttärelleen ja lisäsi vain: \"Muistakaa, että\nhän on hyvin kaino.\"\n\nRouva Katarina Stenbock oli valmistettu sotaherran vierailun varalle,\nja kun tämä ilmoitettiin, määräsi hän Ebban ottamaan hänet vastaan ja\npyytämään mukaan päivälliselle, jolloin hän jälleen toivoi olevansa\nparemmin voinnissaan.\n\nSangen kainona ja hämillään Ebba meni vastaanottohuoneeseen, jossa\nsotaherra häntä odotti.\n\nEbban suureksi kummastukseksi ei tämä käyttäytynyt sillä sirolla\nkohteliaisuudella, joka oli tavallinen. Hän tarttui käteen, vei hänet\nsohvaan, pani siellä viereensä istumaan ja sanoi, että yhtä paljon\nkuin hän valitti leskikuningattaren pahoinvointia, yhtä iloinen hän\noli tavatessaan neidin yksin.\n\nEbba katsoi häneen ihmeissään. Mitä suurella sotasankarilla mahtoi\nolla hänelle sanottavaa?\n\nHänen ei tarvinnut kauan olla epätietoisuudessa. Jaakko herra puhui\nyksinäisestä soturista, joka oli voittanut monet voitot, mutta ei\nollut koskaan saanut jakaa kenenkään kanssa iloaan. Hän oli kauan\nrakastanut erästä nuorta tyttöä, mutta oli luullut tämän antaneen\nsydämensä toiselle ja päättänyt käydä yksin läpi elämän. Nyt oli hän\nkuitenkin _varmalta_ taholta saanut tietää, että nuoren tytön sydän\noli vapaa, ja sama korkea henkilö oli kehoittanut häntä menemään\nsydämensä valitun luo pyytämään hänen kättään. Tytön isä oli äsken\nsanonut, että hän antaisi ilolla siunauksensa, ja nyt oli hän\ntullut tytöltä itseltään kysymään vastausta. Hän voisi tehdä mitä\nonnellisimman ihmisen, ja jos isänmaa oli hänelle jotakin velkaa,\ntämä tyttö yksin saattoi maksaa sen, sillä hänen rakkautensa oli\nkalliimpi kaikkia aarteita.\n\nEbba oli hämmästynyt, ällistynyt. Hän olisi tahtonut juosta\ntiehensä, mutta Jaakko herra piteli tukevasti vaikkakin lempeästi\nhänen kädestään. Ja millä syyllä saattoikaan hän hylätä kosinnan?\nEpäilemättä Jaakko herran oli lähettänyt kuningas. Hän oli valinnut\nmaan oivallisimman miehen hänen puolisokseen. Eikö hänen ollut\nhyväksyttävä tämä tarjous?\n\nEikä Jaakko herra muuten jättänyt ratkaisua hänen valtaansa, hän\nsulki hänet pian syliinsä ja puhui, ettei hän voinut toivoa mitään,\njota ei heti täytettäisi; ketään kuningatarta ei niin palvota kuin\nhäntä tullaan palvomaan, ja niin pyysi ja rukoili Jaakko herra\nhäneltä onneaan, ja vaikkei neitsyt tiennyt sanoneensa sanaakaan,\nsanoi toinen häntä kuitenkin morsiamekseen ja puolisokseen ja tahtoi,\nettä se oli heti saatettava koko maailman tietoon.\n\nEbba parka oli aivan ymmällä. Mitähän vanha leskikuningatar mahtoi\nsanoa?\n\n\"Sen saamme heti tietää\", sanoi Jaakko herra tarttuen heti kelloon.\n\n\"Mitä teette!\" huudahti pelästynyt tyttö.\n\nMuuan kamariherra tuli nopeasti sisään\n\n\"Ilmoittakaa leskikuningattarelle kreivi Jaakko De la Gardie ja hänen\nkihlattu morsiamensa.\"\n\nKamariherra tuijotti ymmällä toisesta toiseen, mutta Jaakko herran\nkärsimätön liike sai hänet rientämään tiehensä.\n\n\"Tämä on hirveää!\" huudahti Ebba aivan poissa suunniltaan.\n\nDe la Gardie otti nopeasti kallisarvoisen sormuksen, jonka hän pisti\nEbban sormeen. \"Tässä on sinetti!\" sanoi hän. \"Ja tässä!\" lisäsi hän\nEbbaa suudellen.\n\nSamassa avasi kamariherra oven ja sanoi nöyrästi kumartaen: \"Hänen\nmajesteettinsa ottaa vastaan.\"\n\nJaakko herra tarttui tytön käteen, ja ylpein ryhdein ja pystyssäpäin\nvei hän tämän leskikuningattaren luo, joka ei suinkaan näyttänyt\nvähimmän yllätetyltä.\n\nHän syleili Ebbaa ja sanoi olevansa ihastunut ja täydellisesti\nhyväksyvänsä hänen vaalinsa.\n\nKatarina Stenbock saattoi korkeasta lastaan huolimatta olla ylen\nrakastettava, ja hän puhui nyt Ebban emännyysharrastuksista, hänen\nyksinkertaisesta käytöksestään ja käytännöllisestä kyvystään tavalla,\njoka ihastutti sotaherran kerrassaan.\n\nSillaikaa oli lähetetty noutamaan Magnus kreiviä, että tämä\nyhdistäisi kihlattujen kädet, ja pöydässä leskikuningatar itse esitti\nmaljan.\n\nSotamarsalkka vaati, että häät oli vietettävä mitä pikimmin, mutta\nsiinä nousi sekä Magnus kreivi että Katarina Stenbock vastarintaan:\nsellaiset häät oli vietettävä asianmukaisella upeudella, ja\nvalmistuksiin meni vähintäänkin vuosi.\n\nEbba neiti kiitti heitä sydämestään, itse ei hän uskaltanut virkkaa\nsanaakaan.\n\nJaakko kreivi kuunteli ensin äänetönnä noita vastusteluja ja näytti\nsangen tyytymättömältä. Sitten hän selitti, että tosin hänkin tahtoi\nhäät vietettävän asianmukaisella upeudella, mutta vuotta ei hän\nsentään aikonut odottaa. \"Jolleivät häät ole vietetyt viimeistään\nensi juhannuksen aikaan, niin teen samoin kuin kreivi Abraham Brahe\nteki kreivittärelleen: ryöstän Ebbani ja vietän häät omin nokkini.\"\n\nKaikki nauroivat, ja Ebba sanoi tyynnytellen: \"Juhannukseksi kaikki\nkyllä valmistuu.\"\n\n\"Kuulettekos, hän sanoo sen itse!\" huusi Jaakko herra riemuiten ja\nnosti hänet syliinsä ja suuteli häntä.\n\nEbba punastui hämmennyksissään. Suuteli häntä kaikkien nähden! Ja\nillalla suuteli se häntä taasen, ja leskikuningatar ja hänen isänsä\nnauroivat.\n\nHän kulki kuin unissaan. Hänestä näytti selittämättömältä, kuinka\nkaikki oli käynyt; nyt kuningas varmaankin oli tyytyväinen, hän oli\nsaanut tahtonsa toteutetuksi. Ajatellessaan miten oli ollut ja miten\nnyt oli, täyttivät kyynelet kauniin neitsyen silmät.\n\nOn selvää itsestään, että uutinen levisi tuhansin kielin kaikkialle.\n\nLeskikuningatar oli ihastunut. Hänellä oli ollut monta harmia\nkruunausvaltiopäivillä, mutta nyt hän sai täyden korvauksen. Hän oli\nestänyt kuninkaalle arvottoman suhteen, mutta niin kuningas kuin\npoika olikin, täytyi hänen taipua äitinsä tahtoon.\n\nJa Kustaa Aadolf itse, kuinka otti hän uutisen vastaan? Hän kätki\nkirvelevän surun kaikkien silmiltä eikä näyttänyt olevan milläänkään.\nEikö Ebba ollut lähettänyt hänen sormuksensa takaisin, mitä muuta\nsaattoi hän odottaakaan? Ebba ei ollut rakastanut häntä kuten hän\nEbbaa, siitä oli hän täysin vakuutettu.\n\nKoetus oli vaikea. Nyt oli se kannettava miehen tavalla, kukaan ei\nsaanut tietää mitä hänen sydämensä kärsi.\n\nHän saattoi olla ilman Ebbaa, mutta De la Gardie? Oli vaikea\nseurustella hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti kuin ennen; hän\npelkäsi melkein, ettei jaksaisi hillitä itseään.\n\nOli kaksi miestä, jotka ymmärsivät, mitä tapahtui nuoren kuninkaan\nsielussa, ja molemmat tiesivät, että ainoa lääke tautia vastaan oli\ntyö, kova työ. Toinen näistä oli Juhana Skytte. Elävästi harrastaen\nUpsalan akatemian menestystä hän oli epätoivoissaan sen arvottoman\nelämän johdosta, mitä siellä viettivät niin professorit kuin\nylioppilaatkin. Hän esitti kuninkaalle, että akatemiassa oli pantava\ntoinen kuri toimeen, levottomat professorit siirrettävät toisiin\npaikkoihin, kelvottomat eroitettavat virasta ja nuoriso pidettävä\njärjestyksessä ja kurissa.\n\nOpettajain luku ja työjärjestys oli määrättävä lähemmin, uusille\nprofessoreille oli määrättävä riittävät palkat, köyhille\nylioppilaille myönnettävä avustusta yleisistä varoista ja akatemialle\nsuotava tarpeelliset erivapaudet.\n\n\"Minulla on\", lisäsi Skytte, \"teidän majesteettinne armosta tilaisuus\nomin varoin pystyttää yksi oppituoli, jolle kunnioittavimmin pyydän\nsaada antaa oman nimeni.\"\n\nKustaa Aadolf puristi hänen kättään. \"Kiitän sinua yleisen hyvän\nnimessä\", sanoi hän. \"Enkä lyö laimin tehdä siinä suhteessa mitä\nvoin. Minulla on siksi suuret kirjakokoelmat, että kun luovutan\nne, tulee siitä melkoinen kirjasto, ja niin pian kun ehdin,\ntahdon rakennuttaa Upsalaan opinahjon, joka korkean isänisäni\nmukaan nimitetään kustavilaiseksi, samoinkuin sinun oppituolisi\nskytteläiseksi.\"\n\nJuhana herra kumarsi syvään ja lisäsi, että olihan uudistukset paras\naloittaa mitä pikimmin, ja kun aika nyt hieman hellitti, niin eiköhän\nhänen majesteettinsa voinut omistaa muutamia tunteja päivässä sille\nhankkeelle.\n\nSuru on itsekäs, mutta Kustaa Aadolfin rinnassa puhui\nvelvollisuudenkäsky äänekkäämmin, ja hän määräsi sentähden heti ajan\nja pakoittautui sentähden koko sielullaan syventymään työhön.\n\nToinen ystävä oli Akseli Oxenstjerna; heidän välilleen oli syntynyt\nsellainen merkillinen suhde, että he usein lausuivat toistensa\najatuksia, ja kun Kustaa Aadolf neron tietäjäkatsein näki mitä\naika vaati ja suunnitteli toimensa sen mukaan, silloin edellinen\ntasoitti kivet ja raivasi tien ja tyynnytteli tulista vaasalaisverta\nviisailla, valaisevilla neuvoillaan.\n\nJa vanhempi ystävä tuli nyt lohdutellen nuoremman luo ja hänen\näänensävynsä oli valittu sillä silmällä, että se houkuttelisi\nunohtamaan omat huolet toisten huolen tähden.\n\nLähestyi Elfsborgin lunnaiden kolmas maksuaika, eikä tiedetty vielä\nnytkään mistä rahat siihen otettaisiin.\n\n\"Tämä syöpä kai vie maan voimat\", huudahti Kustaa Aadolf, \"ja meidän\ntäytyy leikata syvälle lihaan päästäksemme siitä vapaaksi!\"\n\n\"Missä lihaa on leikattavaksi\", lisäsi valtiokansleri. \"Mutta meillä\non ainoastaan luut jäljellä.\"\n\n\"Niin, Tanska saa kyllä kerran kantaa tekojensa palkan, niin totta\nkuin jumalainen nemesis on olemassa!\"\n\n\"Joka palkitsee ansion mukaan\", lisäsi valtiokansleri. \"Mutta täytyy\nihmetellä, millä kärsivällisyydellä näin ylen ahtaina aikoina\nverotaakkaa kannetaan.\"\n\n\"Kukaan ei ole vetäytynyt velvollisuuksiaan täyttämästä\", virkkoi\nKustaa Aadolf. \"Kuninkaallinen huone, aateli ja kaikki muut maksavat\ntulojensa mukaan.\"\n\n\"Totta, mutta kaikki nämä verot ja tullit ovat taakkana, joka\nehkäisee kaiken kehityksen. Ajanoloon saanemme turvautua lainaan,\nvaikkei mielellään maksakaan kahtatoista prosenttia.\"\n\n\"Leskikuningattaren heikkous on, että hän ottaa niin paljon kuin voi\nsaada\", vastasi Kustaa Aadolf kevyesti punastuen. \"Mutta kyllä minä\npanen hänet maksamaankin sitä enemmän.\"\n\n\"Minä olen tähän laatinut kirjeluonnoksen teidän majesteettinne\nuskolliselle ystävälle Louis de Geerille Amsterdamiin ja pyytänyt\nhäntä lainaamaan meille suurehkon summan.\"\n\nKuningas otti paperin ja luki, mutta tällöin lienevät heränneet\neräät muistot, sillä hän ei voinut pidättää pientä nyyhkytystä, ja\nkun omasta heikkoudestaan harmistuneena kohotti katseensa Akseli\nOxenstjernaan nähdäkseen oliko tämä huomannut mitään, kohtasi\nhän niin osaaottavan katseen, että kyynelet syöksähtivät hänen\nsilmistään, ja hän heittäytyi ystävän avattuun syliin.\n\nAhdistettu sydän oli saanut ilmaa, ja hän huojensi itkulla katkeran\nsurunsa.\n\n\"Jos minä saisin antaa neuvon\", virkkoi Akseli herra, kun nuoren\nruhtinaan liikutus oli ehtinyt tyyntyä, \"niin kehoittaisin teidän\nmajesteettianne aivan tuntemattomana lähtemään Berliniin nähdäkseen\nBrandenburgin prinsessan. Ei käy laatuun, että Ruotsin kuningas\njää naimattomaksi, eikä hän tahtone itsekään käydä huokaillen ja\nikävöiden.\"\n\nViime sanat kuullessaan Kustaa Aadolf hätkähti. Hän kuivasi\nkyynelensä ja seisoi tuokion ajatuksissaan.\n\n\"Kiitos neuvosta\", sanoi hän. \"Tulen sitä noudattamaan.\"\n\nSen jälkeen laadittiin matkasuunnitelma. \"Minä lähden ensin\nKalmaria kohden, ja voit sanoa, että purjehdin Itämerta ympärinsä\nkoetellakseni uusia sotapursia.\"\n\nTämän päätöksen tehtyään hän tunsi aivan kuin saaneensa uusia voimia.\n\nSanottuaan nopeat jäähyväiset leskikuningattarelle, jonka mielestä\nhän oli valinnut sopimattoman vuodenajan purjehduskokeilleen, ja\nsovittuaan eräistä asioista valtiokanslerin kanssa, lähti kuningas\nodottamatta matkalle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaakko de la Gardie oli seitsemännessä taivaassa ja hänen kihlattu\nmorsiamensa ainakin kuudennessa. Vaikka sotaherra olikin valloittanut\nlinnoituksen rynnäköllä, ymmärsi hän pian tehdä itsensä siellä\nsekä rakastetuksi että pelätyksi. Eihän sitä juuri sano kunniaksi\nruotsalaisten uskollisuudelle, mutta Ebba Brahe tunsi itsensä paljon\ntyytyväisemmäksi Jaakko De la Gardie'n kihlattuna kuin oli ollut\nKustaa Aadolfin. Nyt olivat kaikki polvillaan hänen edessään, kun\nennen... hän ei tahtonut ajatellakaan mitä oli saanut kärsiä.\n\nEi mennyt päivääkään, ettei upea sulhanen olisi kantanut hänelle\nylenmäärin kallisarvoisia lahjoja. Ja tämä tulinen, suora ja\nvaativainen kosija sopi Ebballe parhaiten.\n\nMutta nuori Kaarle Filip rakasti mitä tulisimmin valtakunnanrahaston\nhoitajan tytärtä, ja Elisabet tunnusti kainosti, että hän vastasi\ntähän tunteeseen, mutta että heidän täytyi erota, koska avioliitto\nheidän välillään oli mahdoton. Mutta prinssi selitti, että kun\nhän ei koskaan voinut rakastaa ketään toista, ei ollut mitään\nsyytä, jonka tähden he eivät voisi mennä naimisiin. \"Minä puhun\nrahastonhoitajalle\", sanoi Kaarle Filip.\n\n\"Silloin hän joko lähettää minut pois tai vaatii teiltä lupauksen,\nettette tule tänne enää koskaan\", vastasi neitsyt kyynelsilmin.\n\nSilloin tapahtui, että juuri kun Kaarle Filip oli ilmaisemaisillaan\nilonsa siitä, että oli voittanut Elisabetin sydämen, aukeni ovi ja\nrahastonhoitaja astui sisään.\n\nHän hämmästyi niin, että oli ensi tuokiossa vetäytymäisillään\ntakaisin, mutta pikku keijunen lehahti häntä vastaan.\n\n\"Isä, hän rakastaa minua, mutta minä olen sanonut, että meidän täytyy\nerota!\" huudahti tyttö nyyhkyttäen ja painoi päänsä isänsä povea\nvasten.\n\nKaarle Filip oli ylen yllätetty hänkin, mutta hän oli reipas ja\nsuoramielinen nuorukainen ja virkkoi pelottomasti:\n\n\"Herra rahastonhoitaja, minä rakastan tytärtänne ja pyydän hänen\nkättänsä!\"\n\nHerra Seved Ribbing työnsi tytön pois rinnoiltaan ja sanoi syvään\nkumartaen: \"Teidän herttuallinen armonne tekee vaatimattomalle\nhuoneelleni liian suuren kunnian, josta minun kuitenkin syvimmässä\nalamaisuudessa täytyy pyytää päästä.\"\n\n\"Olenhan sanonut, että tahdon mennä hänen kanssansa naimisiin.\"\n\n\"Se on suurempi kunnia kuin ansaitsen, josta rukoilen Jumalaa\narmollisesti minua varjelemaan\", jatkoi Seved herra.\n\n\"Kenenä minua pidätte?\" leimahti nuori herra. \"Osoittakaa minulle\nse, joka voi sanoa minun puhuneen vilppiä tai muuten menetelleen\npetollisesti.\"\n\n\"Armollisin herra, surkuttelen sitä, joka minun läsnäollessani\nuskaltaa sanoa ainoankaan panettelevan sanan teidän korkeasta\narmostanne. Mutta on kunniakkuutta, joka väärin käytettynä voi\nkääntyä kunniattomuudeksi, ja siitä pyydän Jumalaa minua varjelemaan.\"\n\nKaarle Filip kävi punaiseksi kasvoiltaan. \"Eikö veljenikin tahdo\nmennä naimisiin Ebba Brahen kanssa?\"\n\n\"Kyllä, mutta kuningatar ei sitä tahtonut, ja sentähden...\"\n\n\"Sanotteko, että hänen majesteettinsa on estänyt sen?\"\n\n\"Sanon vain, ettei korkea rouva siihen suostuisi koskaan.\"\n\n\"Saadaanpahan nähdä! Hyvästi, kallis Elisabet! Ja te, herra\nrahastonhoitaja, olkaa varma, että saatte kuulla minusta!\"\n\nJa nuori ruhtinas poistui tuhansista ajatuksista kuohuksissa. Hän\nei tiennyt, miksi kuninkaan ja Ebba Brahen lemmenliitto purkautui,\neikä hän nuorekkaassa kevytmielisyydessään ollut tullut sitä\nkysyneeksikään. Nyt hän oli päättänyt tehdä sen.\n\nKuningatar oli koko hovinsa ympäröimänä, mutta siellä oli hiljaista\nja ikävää kuten tavallisesti. \"Mitä on tapahtunut, mikä sinua\nvaivaa?\" kysyi äiti tutkivin ja levottomin katsein, kun nuori\nruhtinas astui nopeasti sisään.\n\n\"Pyytäisin yksityisesti puhutella teidän majesteettianne.\"\n\n\"Johon heti suostutaan\", sanoi äiti nousten. \"Toivon teidän voivan\nolla minua ilmankin\", lisäsi hän ivallisesti tervehtien hoviaan ja\npoistui huoneesta poikansa käsivarressa.\n\n\"No, annas nyt kuulla mikä on vetänyt sileän, kauniin otsasi\nryppyyn\", sanoi hän istuutuen soreasti sohvaan niukasti valaistussa\nsisähuoneessa.\n\n\"Sallitaanko minun tehdä eräs kysymys?\"\n\n\"Kiittämätön, milloin olen kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiisi?\nTule, istu tähän ja sano mitä tahdot tietää.\"\n\n\"Kuningatarko se on rikkonut kuninkaan ja Ebba Brahen välit?\"\n\n\"Mitä se sinua liikuttaa?\"\n\n\"Lupasitte vastata.\"\n\n\"No, ja jos olisin?\"\n\n\"Silloin ymmärrän Kustaan miettiväisen käytöksen.\"\n\n\"Täytyy olla hirveää, kun joutuu eroitetuksi siitä, jota rakastaa.\"\n\n\"Etsii uuden ja saa lohdutuksensa.\"\n\n\"Sitä en minä tekisi koskaan! Tunnuslauseeni on: uskollinen kuolemaan\nsaakka!\"\n\n\"Pyh, olet liian nuori sellaista arvostelemaan.\"\n\n\"Mutta sentään siksi vanha, etten koskaan riko rakkaudenvalaani.\"\n\n\"Sinäkö?\" Äiti katsoi ihmeissään poikaansa.\n\n\"Niin, teidän majesteettinne, olen sitonut sydämeni iäksi, ja\nvaroitan teitä koettamastakaan rikkoa liittoa, jonka olen tehnyt.\"\n\n\"Varoitat minua?\" Äidin silmät iskivät tulta. \"Ja mitä tapahtuisi,\njollen välittäisi varoituksesta?\"\n\n\"Teidän majesteettinne ottaisi hengen nuorimmalta pojaltaan.\"\n\n\"Puukoinko vai miekoin?\" kysyi äiti pilkallisesti.\n\n\"Ei siihen tarvita ulkonaisia aseita. Sairastan sydäntautia,\nniin että elämäni on riippuvainen jokaisesta kovemmasta\nmielenliikutuksesta.\"\n\n\"Niin oli laita piennä ollessasi, mutta nyt... tahdot vain peloitella\nminua.\"\n\n\"Tahdon vain valmistaa teidän majesteettianne.\"\n\n\"Kuinka hennot noin kiusata minua. Sano heti, oletko terve!\"\n\nKaarle Filip tarttui kuningattaren käteen ja pani sen povelleen.\nSydän löi rajusti, ja Kristina rouva kalpeni.\n\n\"Onko tätä kestänyt kauan?\" kysyi hän katsoen hätääntyneenä poikaansa\nsilmiin.\n\n\"Ainoastaan muutamia kuukausia.\"\n\n\"Mutta, herran tähden, täytyyhän tehdä jotakin.\"\n\n\"Tehkää minut onnelliseksi, antakaa minulle rakastettuni, ja onni\nantaa minulle terveyttä ja voimia!\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Elisabet Ribbing.\"\n\n\"Arvasin sen, mutta... se on... sinun pitäisi käsittää, että... se on\nmahdotonta.\"\n\n\"Mitä merkitsee, kenen kanssa menen naimisiin, enkös ole nuorin\npoika!\"\n\n\"Mutta jos Kustaa Aadolf itsepintaisesti tahtoo pysyä naimatonna?\"\n\n\"Miksei hän saanut noudattaa sydäntään!\"\n\n\"Sanotko sen nuhteena? Enkö ole aina uhrannut itseni omieni tähden!\nOh, niin sydämetöntä!\" Leskikuningatar näytti kiihtyneeltä, mutta\njatkoi tyynemmin: \"Mitä tähän asiaan tulee, tahdon itse puhua\nrahastonhoitajan kanssa. En näe mitään pahaa siinä, että käyt hänen\ntalossaan. Saat kernaasti puhua rakkaudestasi hänen tyttärelleen.\nMutta käsitäthän, ettei avioliitto voi tulla kysymykseen, ennenkuin\nvartut vuosiltasi ja käyt katselemassa vieraita maita.\"\n\nTämä vastaus oli suotuisampi, kuin herttua oli odottanut, ja hän\nsuostui mielellään pitämään asian salassa, kun sai vain tavata\nrakastettuaan.\n\nRahastonhoitajalla oli kohta tämän jälkeen salainen keskustelu\nkuningattaren kanssa. Rahastonhoitaja sanoi sallivansa, että herttua\nkävi hänen talossaan kuten tähänkin asti, ja kuningatar lupasi\nsuostua salaiseen avioliittoon, jos nuoret vielä kahden vuoden\nkuluttua tunsivat samaa rakkautta toisiaan kohtaan.\n\n\n\n\n11.\n\nSELKKAUKSIA.\n\n\nKustaa Aadolf oli palannut erittäin tyytyväisenä Itämeren-retkeltään.\nKahden kesken hän sanoi Akseli Oxenstjernalle:\n\n\"Olen nähnyt hänet, ja hän on tosiaankin tavattoman kaunis eikä\nvähintäkään muistuta erästä henkilöä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei toivoakseni jättäne asiaa silleen.\"\n\n\"Lähetän sinne Evert Hornin. Hän saa tunnustella mistä päin tuuli\npuhaltaa ja tuoda minulle siitä tiedon.\"\n\nSilloin sattui tapaus, joka, jollei lopettanut, niin ainakin lykkäsi\ntuonnemmaksi kaikki toimenpiteet tässä asiassa. Eräs liivinmaalainen\naatelismies, nimeltään Farensbach, oli 1600-luvun alussa tuotu\nvankina Ruotsiin ja jäänyt sinne useiksi vuosiksi. Kun hänet oli\nvaihdettu vapaaksi, meni hän Kuurinmaan herttuan palvelukseen, mutta\nkirjoitti sitten Ruotsin hallitukselle tarjoten palvelustaan. Vaikka\ntämä liiviläinen aatelismies oli urhea, toimekas ja yritteliäs,\nolihan samalla tunnettu kiihkeydestään, ja sentähden ei Ruotsissa\nsuurin luotettu hänen vakuutuksiinsa. Toiselta puolen ei häntä\nsuoraan tahdottu käskeä tiehensäkään, sillä hänellä oli suuri\nvaikutusvalta, ja hänen tarjoamansa palvelukset olivat tärkeät. Hänen\ntarjouksensa siis hyväksyttiin ja varmuuden vuoksi asetettiin Niilo\nStjernsköld hänen rinnalleen.\n\nSuunnitelma oli tällainen: Niilo Stjernsköldin päällikkyydellä\npurjehtisi ruotsalainen laivue riittävin sotavoimin Väinänsuun\nlinnaan, jossa Farensbach heti laivaston saavuttua luovuttaisi\nkaupungin ja sen jälkeen liittyisi joukkoineen Stjernsköldiin.\nYhdessä he sitten piirittäisivät ja valtaisivat Pernovanlinnan ja\nmuut linnoitukset.\n\nFarensbach pitikin sanansa sitä myöten, että luovutti Väinänsuun\nja auttoi Stjernsköldiä valtaamaan Pernovan. Mutta silloin oli\nhän jo kyllästynyt ruotsalaisiin ja liittyi yhteen puolalaisten\nkanssa, joille hän uskotteli, että hän oli houkutellut ruotsalaiset\nLiivinmaalle voidakseen heitä helpommin kurittaa.\n\nSigismund oli kärkäs käyttämään tilaisuutta hyväkseen, ja Farensbach\ntoimitti nyt uudella petoksella Väinänsuun linnoituksen Rigan\nporvariston käsiin.\n\nLorun lopuksi ruotsalaisten täytyi luopua kaikista valloituksistaan\npaitsi Pernovaa.\n\nKun Stjernsköld älysi, että häntä oli vedetty nenästä, joutui\nhän epätoivoon ja pyysi kirjeessä kuninkaalta eroaan! Kuningas\nkuitenkin antoi navakan vastauksen, ja hänen sanansa tepsivät niin\nNiilo Stjernsköldiin, että hän ryhtyi entistään topakammin toimeen.\nPuolalaiset, jotka ylivoimaisin joukoin olivat marssineet Pernovaa\nvastaan, eivät hänen lujan asemansa tähden uskaltaneet alkaa mitään,\nvaan ryhtyivät uudestaan neuvotteluihin.\n\nMuuta ei Kustaa Aadolf ollut tarkoittanutkaan. Hänen tarkoituksensa\noli vain saada puolalaiset taipuvaisiksi rauhaan. Kun puolalaiset\nsentähden itse ehdottivat aselepoa, oli hän heti siihen taipuvainen,\nosoittaakseen koko maailmalle -- kuten hän sanoi -- ettei hän\nsuinkaan halunnut sotaa, mikäli kunnialla voi saada asiat\nrauhalliseen ratkaisuun. Ehdoista sovittiin jokseenkin pian, ja\nsyksyllä 1618 aseleposopimus allekirjoitettiin. Aseet oli heti\nlaskettava molemmin puolin, ja jos jompikumpi puoli tahtoi aloittaa\ntaistelun uudelleen, oli irtisanominen tehtävä kolme kuukautta\nedeltäpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 1618 alussa oli köyhtynyt Ruotsi onnistunut haalimaan\nkolmannen neljänneksen Elfsborgin lunnaista. Odottamatonta oli se\nollut Kristian kuninkaastakin. \"Aika näyttää, kuinka viimeisen maksun\nkäy\", kirjoitti hän lähettiläälleen Lontooseen.\n\nParhaimpain miestensä, Akseli Oxenstjernan ja Juhana Skytten kanssa\ntyöskenteli Kustaa Aadolf sen vuoden etupäässä maan sisäisten asiain\njärjestämisessä. Aateliston erivapaudet, kirkon asiat, virkakunnat ja\nopetuslaitokset, elinkeinojen elpyminen ja sotataidon parantuminen,\nne olivat kukin kohdaltaan siksi tärkeitä kysymyksiä, että ne\nvaativat niin hänen kuin valtaneuvostenkin kaikki ajatukset.\n\nMaaliskuun alussa saapui aivan odottamatta tieto, että Juhana herttua\noli äkkiä kuollut. Hänen tilansa ei ollut viime aikoina huonompi\nkuin viime vuonnakaan. Kuolema tuli yhtä odottamatta kuin hiljaakin,\nkevein käsin oli vapauttaja sulkenut hänen silmänsä.\n\nLeskikuningatar matkusti heti Gråborgiin \"lohduttamaan syvästi\nsurevaa tytärtään.\" Tähän ei kuitenkaan näyttänyt kuolemantapaus\nkovin syvästi koskeneen. Hän puhui enimmäkseen itsestään ja siitä,\nettä hänen oli nyt pakko istua useita kuukausia hunnutettuna ja\nharsotettuna, ja se oli aivan liikaa hänen siedettäväkseen.\n\nHerttuan testamentti, joka lähetettiin kuninkaalle, sisälsi pyynnön,\nettä herttuakunnan tulot vielä jonkun aikaa varattaisiin herttuan\nvelkojen maksuun, \"niin etteivät pettyneet velkojat saisi syytä\nnurista ja valittaa hänen tomulaan.\"\n\nRuhtinaskuntaa oli herttuan hallituksen aikana hoidettu niin\nhuonosti, että ennestään rikas Itä-Gföötanmaa oli nyt yhtä köyhtynyt\nkuin sen herttuakin. Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että\nhallitus oli ollut suosikkien käsissä, jotka olivat yhtä tuhlaavaisia\nja yhtä ajattelemattomia kuin heidän herransakin.\n\nKustaa Aadolf täytti täsmälleen lankonsa toivomuksen, että joka mies\nsaisi oikeutensa, ja määräsi herttuakunnalle uuden hallinnon.\n\nNäiden tapausten jälkeen lähti Kaarle Filip asianmukaisella loistolla\nulkomaan matkalleen. Hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti\nvastaan; ja hän teki hyvän vaikutuksen hyvällä ryhdillään ja\navomielisellä, jalolla esiintymisellään.\n\nKuningas kirjoitti hänelle, että hänen matkansa varrelta oli\nkatsottava itselleen morsian, sillä saattoihan tapahtua, että hänen\nhuoleksensa jäi kruununperijän toimittaminen Ruotsin valtaistuimelle.\n\nMahdollisesti oli kuningatar ajatellut samaa kehoittaessaan poikaansa\nlähtemään matkalle. Äidin mielestä saattoi kuka tahansa saksalainen\npikku ruhtinatar haihduttaa pois mitättömän Elisabet Ribbingin\nmuiston. Mutta Kaarle Filip pysyi rakkaudelleen uskollisena,\nmatkallaan hän kantoi Elisabetin kuvaa sydämessään ja hänen\npalatessaan se oli yhtä himmentymätön.\n\nHänen poissaollessaan tapahtui, että rahastonhoitaja pyysi yksityistä\naudienssia kuninkaalta ja kertoi tällöin kuningattaren suostumuksella\ntapahtuneesta herttuan salaisesta kihlauksesta erään hänen tyttärensä\nkanssa.\n\nKustaa Aadolfille se oli yllätys, mutta tavallisella käytösaistillaan\nsanoi hän, että jos herttua sitä halusi kotiinnuttuaan, antoi hän\nmielellään suostumuksensa.\n\nSeved Ribbing oli ihastunut ja riensi ilmoittamaan iloista uutista\nperheelleen. Kuningas taasen iloitsi mielessään veljensä onnesta ja\nkuningattaren odottamattomasta myöntyväisyydestä.\n\nKaarle Filipin palatessa vältti kuningas lähennellä häntä, vaan\ntoivoi herttuan tulevan luokseen. Herttua riensikin heti kuninkaan\nluo, ja tämä otti hänet vastaan.\n\n\"En ole ansainnut ystävyyttäsi\", sanoi nuorempi, \"ja voin ainoastaan\nluvata, etten enää koskaan tee mitään vaatimuksia.\"\n\n\"Minä koetan arvata ja pyytämättä täyttää toiveesi\", vastasi Kustaa\nAadolf. \"Alotan siitä, että suostun sydämestäni liittoosi Elisabet\nRibbingin kanssa.\"\n\n\"Tiedätkö sen!\" huudahti Kaarle Filip ihastuneena, \"ja suostut?\"\n\n\"Suostun, vaikka olisin mieluummin suonut, että liitto olisi\njulkinen\", lisäsi kuningas.\n\n\"Silloin ei kuningatar olisi suostunut kuunaan\", keskeytti Kaarle\nFilip, \"ja mitäpä julkisuus meille merkitsee, niin Elisabet kuin\nminäkin tahdomme mieluummin hiljaisuudessa nauttia onnestamme.\"\n\n\"Rahastonhoitaja saa laatia avioliittosopimuksen\", jatkoi kuningas;\n\"luullakseni hän osaa turvata tyttärensä tulevaisuuden.\"\n\nKun herttua sen jälkeen iloisena ja säteilevänä lähti kuninkaallisen\nveljensä luota rientääkseen rakastettunsa luo, tunsi Kustaa Aadolf\nsydämessään sanomattoman tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen.\n\n\"Hän, Ebba, ei minua rakastanut\", kuiskasi hän yksikseen. \"Ja millä\noikeudella minä -- joka olen saanut niin paljon -- voinkaan vaatia\nkorkeinta. Ketä Herra rakastaa, sitä hän koettelee. Maani ja kansani,\nsiinä morsiameni, sen edestä tahdon elää ja taistella ja -- kaatua,\njos niin vaaditaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä päivinä saapui valtakunnan ylhäisimmille herroille ja rouville\nkutsut kreivi Magnus Brahelta. Hän kutsui heitä kaikkia tyttärensä ja\nsotamarsalkka Jaakko De la Gardie'n hääjuhlaan Tukholman Suurkirkkoon.\n\nKreivi aikoi suullisesti kutsua kuninkaan. Eräänä iltana, kun Kustaa\nAadolf seisoi linnanikkunan ääressä katsellen yli kaupungin, rohkaisi\nkreivi mielensä ja esitti kunnioittavan kutsunsa, vaikkakin hieman\nvärähtelevin äänin.\n\nMutta Kustaa Aadolf oli heti valmis.\n\n\"Kiitän teitä sydämestäni, kreivi\", sanoi hän hilpeästi. \"Mutta\nnäettekö nuo kaksi prikiä, jotka ovat juuri laskeneet ankkurinsa?\nOikeanpuolisen nimi on Katarina, katsokaas kuinka veikistelevästi\nse keinuu aalloilla! Vasemmanpuolinen on Märta, ja kuinka se\nkallistaiksekaan vältellen auringon jäähyväissuukkosia ja vetäytyy\nkainosti kilpailijansa taakse! Sillä ne ovat kilpailijoita,\nymmärrättekös? Molemmat kilpailevat minun suosiostani, ja minä\nolen luvannut lähteä huomenna koematkalle ensin toisella ja sitten\ntoisella. Riippuu nyt siitä, kuinka kauas ne minut houkuttelevat,\nvoinko noudattaa kutsuanne. Mutta kaikessa tapauksessa pyydän, että\ntahtoisitte viedä onnitteluni morsiamelle ja sulhaselle.\"\n\nKreivi ainoastaan kumarsi syvään ja riensi pois.\n\n\"Jumalan kiitos, nyt on uhraus tehty\", tuumi kuningas itsekseen.\n\"Kukaan ei tiedä mitä se on maksanut.\"\n\nSeuraavana päivänä hän lähti merille.\n\nNiin kuningatar kuin herttuakin olivat läsnä ylen upeissa häissä.\n\nJuhlallisuuksia jatkettiin kokonainen viikko, mutta kuningas viipyi\npoissa kaksi viikkoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanottiin tosin tänä kesänä, että Ruotsilla oli rauha naapuriensa\nkanssa, mutta ei rauhaan ja tyyneyteen ollut suurin luottamista.\nVenäjän rajaa ei saatu koskaan käydyksi, ja ruotsalaiset lähettiläät\nkertoivat joka päivä odottavansa, että venäläiset keskeyttäisivät\nkoko homman jollakin väkivallanteolla. Venäläinen päällystö sanoi\nolevan samantekevää, mihin raja määrättiin, kun uusi sota sen\nkuitenkin pian siirtäisi.\n\nPuolassa olivat sillävälin Sigismundin ja johtavain miesten huomion\nvetäneet puoleensa ne merkilliset tapaukset, joita äskettäin oli\ntapahtunut Puolan läntisissä naapurimaissa ja jotka sillä hetkellä\nkäänsivät kaikki ajatukset pois Ruotsista.\n\nUskonpuhdistus oli väkevän virran tavoin vihdoinkin onnistunut\nmurtamaan ne padot ja vallitukset, joita Saksan ruhtinaat,\njesuiittain ja paavin vallan kannustamina, olivat onnistuneet\npystyttämään kansan henkisen vapauden tielle.\n\nPitkän, petollisen tyvenen jälkeen, sellaisen, joita usein on myrskyn\nedellä ja jonka aikana eri mielipiteet koettivat kumota toisiaan\nmitä katkerinta uskonvihaa uhkuvin taistelukirjoituksin, oli vihdoin\nrajuilma puhjennut ilmoille.\n\nKuningas Sigismund oli läheisissä sukulaisuussuhteissa itävaltalaisen\nhallitsijahuoneen kanssa. Sen silloinen ruhtinas Ferdinand II ja\nPuolan hallitsija tunnustivat samaa uskonoppia ja samaa valtiollista\nmaailmankatsomusta, ja oli enemmän kuin todennäköistä, että he\nsellaisessa taistelussa tulisivat kaikin voimin tukemaan toisiaan.\n\nEdellyttäen, että Sigismund joukkoineen avustaisi Ferdinandia tämän\nkukistaessa Böömin levotonta väestöä, oli sangen luultavaa, ettei\nhän samaan aikaan joutaisi hätyyttelemään Ruotsia, ja Kustaa Aadolf\ntoivoi sentähden saavansa pitemmät ajat olla rauhassa puolalaisilta.\n\nToisin oli laita Tanskaan nähden. Sieltä saattoi Ruotsi odottaa mitä\npahaa tahansa. Vielä ei ollut maksettu viimeinen neljännes Elfsborgin\nlunnaista, ja mikä vieläkin pahempi, kuningas ei nähnyt mitään keinoa\nvelan suorittamiseksi. Jollei maksu tapahtunut oikeissa ajoin,\nsaattoi tapahtua mitä tahansa.\n\nSaattoi tulla kysymykseen, ettei linnoitusta palautettaisi lainkaan,\njos suoritus myöhästyi.\n\nKustaa Aadolf ja Oxenstjerna miettivät turhaan mahdollisuuksia tästä\npulmasta selviytyäkseen. Maassa oli mahdoton saada kokoon selvää\nrahaa. Tyytymättömyys raskaihin veroihin oli sitä paitsi niin suuri\nja yleinen, että monin paikoin pelättiin kapinaa.\n\nSilloin pilkahti viime hetkessä valonsäde läpi pimeyden.\nHansakaupungit ja Hollanti olivat kallistaneet korvansa Kustaa\nAadolfin esityksille ja hänen suureksi ilokseen selittäneet olevansa\nhalukkaita lainaamaan hänelle summan, joka tarvittiin tanskalaisten\nkanssa tehdyn sopimuksen täyttämiseen määräaikanaan. Siitä huolimatta\noli Kustaa Aadolfista epäilyttävää, saisiko hän Elfsborgin\nhyvällä takaisin, ja hän lähetti varmuuden vuoksi Juhana Skytten\nHollantiin hankkimaan laivoja siltä varalta, että tarvitsisi ryhtyä\ntarmokkaampiin toimenpiteihin.\n\nKuka tiesi miten asian olisi käynyt, jollei Euroopan asema olisi\nollut sellainen, että Kristian IV katsoi viisaaksi noudattaa lankonsa\nEnglannin kuninkaan Jakobin neuvoa ja lähestyä Ruotsin kuningasta.\n\nKun lunnaitten loppusumma tavalliseen tapaan suoritettiin\nElfsborgissa tammikuun 20 päivänä, palautettiin linna vastaväitteittä\nRuotsille, ja Herman Wrangel otti sen vastaan Kustaa Aadolfin\npuolesta.\n\nKohta sen jälkeen kokoontui kuusi valtaneuvosta molemmista\nvaltakunnista Ulfsbäckin pappilaan sopimaan kaikki pienet riidat\ntulleista ja muusta sellaisesta, joita viime hetkessä oli syntynyt.\n\nNyt oli vanha epäsopu aivan kuin puhallettu pois, kilisteltiin\nmaljoja keskenään, jakun mieliala oli parhaimmillaan, tekivät\nruotsalaiset valtaneuvokset ehdotuksen, että Ruotsin ja Tanskan oli\ntehtävä luja liitto kaikkia evankelisen kristinopin vihollisia ja\nerittäinkin paavin joukkuetta vastaan.\n\nTämä oli tanskalaisista herroista hyvä ehdotus, mutta he eivät\nuskaltaneet ryhtyä syvempiin neuvotteluihin asiasta, vaan tuumivat,\nettä asia voitiin ratkaista ainoastaan kuninkaiden kohtauksessa.\nSillävälin oli molemmin puolin lujitettava hyviä välejä ja siten\nraivattava tietä tulevalle lähemmälle liitolle.\n\nKohta tulikin kutsukirje kuningas Kristianilta, ja Kustaa Aadolf\nlähti Halmstadiin, johon kohtaus oli määrätty. Hallannin rajalla\nolivat tanskalaiset valtaneuvokset Anders Bille ja Holger Rosenkrans\nvastassa Hallannin ratsuväen etunenässä.\n\nTanskalaiset valtaneuvokset tervehtivät kuningasta pitkällä puheella,\njossa toivottivat hänet tervetulleeksi heidän kuninkaansa maihin.\nJuhana Skytte vastasi heille yhtä juurtajaksain Ruotsin kuninkaan\npuolesta, jonka jälkeen Kustaa Aadolf ratsasti yli rajan. Ehdittyään\npeninkulman päähän rajasta nousi hän vaunuihin, joihin pyysi\ntanskalaisia valtaneuvoksiakin tulemaan.\n\nPuolen peninkulman päässä Halmstadista oli kuningas Kristian korkeaa\nvierastaan vastassa. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut erittäin\nkallisarvoiseen pukuun, ja häntä seurasi kaksi lippukuntaa kovasti\nkoristeltua ratsuväkeä, joiden kummankin ratsurit olivat joka\nmies puetut samalla tavoin, mitä siihen aikaan pidettiin erittäin\nhuomattavana. Niin ratsurit kuin ratsutkin olivat somistetut suurin,\nkorein sulkatupsuin.\n\nTanskalaisen hoviseurueen nähdessään Kustaa Aadolf nousi heti\nratsailta. Torventoitotuksin ja patarummun pärrytyksin ratsasti\nkorkea isäntä vierastaan vastaan kahdentoista mustapukuisen\nhenkisotilaansa seuraamana. Molemmat kuninkaat laskeutuivat ratsailta\nsamaan aikaan ja tervehtivät toisiaan monin ystävyyden vakuutuksin.\nValtiokansleri Kristian Fries piti pitkän tervehdyspuheen, johon\nKustaa Aadolf itse vastasi. Sitten nousivat molemmat kuninkaat\njälleen ratsaille, ja kaupunkiin ratsastettiin loistavassa\njuhlasaatossa tykkien ja muskettien paukkuessa.\n\nIllalla oli linnassa juhlakemut, jolloin Ruotsin kuninkaalle\nosoitettiin kaikkea mahdollista kunniaa. Seuraavina päivinä\njatkettiin näitä loistavia juhlia. Iltaisin pidettiin karkelokemuja\nlinnansalissa, ja molemmat kuninkaat ottivat niihin osaa hilpein\nmielin.\n\nNäytti sovitun, ettei puututa valtiollisiin keskusteluihin. Tosin\nsolahti keskustelu siihen laajakantoiseen sotaan, joka äsken oli\npuhennut Saksassa, ja silloin väliin kosketeltiin epävarmaa asemaa,\njohon se oli toiset Euroopan valtiot saattanut, mutta kumpikaan\nkorkeista herroista ei siihen sekoittanut omia asioitaan. Tietä\nlähestymiseen valmistettiin ainoastaan siten, että molemmin puolin\nsuurimmalla huolellisuudella vältettiin koskettelemasta koituvia\nriitakysymyksiä ja sen sijaan koetettiin ystävyyden vakuutuksin\nhälventää niiden muistokin.\n\nLinnankirkossa saarnattiin kuninkaiden läsnäollessa rauhasta ja\nsovusta molempain maiden kesken. Ilahutettiin toisiaan lahjoilla, ja\nystävyys meni niin pitkälle, että erään tanskalaisen palvelijan, joka\noli parjannut ruotsalaista miestä, ottivat tanskalaiset viranomaiset\nheti kiinni ja hirttivät.\n\nVihdoin löi eron hetki. Tavanmukaiset kunnialahjat vaihdettiin,\nja kuningas Kristian uudisti ennen antamansa lupauksen vastata\nseuraavana kesänä vierailuun ja kohdata Ruotsin kuninkaan Kalmarissa\ntai jossakin muussa läheisessä seudussa.\n\nPaluumatkalla rajalle noudatettiin samoja perinpohjaisia juhlamenoja\nkuin saapuessakin, ja ulkonäöstä päättäen olivat molemmat kuninkaat\ntulleet parhaiksi ystävyksiksi maailmassa.\n\nNiin ei sentään ollut laita molempien kansojen kesken. Se äärimäinen\nrasitus, joka kansalle koitui Elfsborgin lunnaista, piti vireillä ja\nkiihdytti vanhaa juurtunutta tanskalaisvihaa.\n\nRajalta jatkoi Kustaa Aadolf matkaansa Elfsborgiin. Linnaan\nsaavuttiin juhlallisessa kulkueessa, johon koko Smålannin ja\nLänsi-Göötanmaan aatelisto otti osaa. Täällä ilmoittautui nuori\nLennart Torstensson kuninkaalle ja pyrki hänen palvelukseensa.\nKustaa Aadolf mieltyi hänen ulkomuotoonsa ja teki hänet heti\nhenkipaashikseen, ja niin sai poika oikeuden olla alituiseen hänen\nläheisyydessään.\n\nNiilo Stjernsköld, joka heti kotiin palattuaan oli pyytänyt\nkuninkaalta anteeksi ja luvannut uskollisuutta tulevaisuudessa,\nasetettiin Elfsborgin päälliköksi. Ja kierteleväin huhujen johdosta\nkehoitti kuningas häntä pitämään valppaasti silmällä merta, etteivät\nvain jotkut espanjalaisista risteilijöistä, jotka kuuluivat\npaavilaiseen joukkueeseen, onnistuisi äkkiarvaamatta käymään linnan\nkimppuun.\n\n\n\n\n12.\n\nSEN TÄYTYI TULLA.\n\n\nKuninkaan mieli paloi takaisin Tukholmaan neuvotellakseen yhdessä\nvaltiokanslerin kanssa, mille kannalle Ruotsin oli asetuttava suuriin\neurooppalaisiin elinkysymyksiin nähden.\n\nSillä asema oli uhkaava. Kaikki tunsivat seisovansa mahtavan\ntaistelun edessä, monet enteet olivat jo näyttäytyneet, ja liekki\nsaattoi leimahtaa millä hetkellä tahansa. Tuntui ilmassa, että suuret\nmuutokset uhkasivat Eurooppaa, mutta kukaan ei voinut sanoa mitkä.\nKatolinen taantumus oli jo monilla tahoilla synnyttänyt sotia niin\nidässä kuin lännessäkin.\n\nEspanja, joka tähän aikaan oli kaiken taantumuksen ahjo ja koetti,\nmissä vain oli tilaisuutta, tukehuttaa kaiken valtiollisen ja\nuskonnollisen vapauden, oli sekaantunut Ranskan uskonsotiin,\nkäynyt Englannin kimppuun, taistellut Alankomaita vastaan ja\npuuhannut katolisuuden palauttamista Ruotsiin, siten edistäen\nruotsalais-puolalaista sotaa.\n\nNiin kauan kun rauha säilyi Saksassa, käytiin eri sotia jossain\nmäärin riippumatta toisistaan, mutta kun Englannin Elisabet, Ranskan\nHenrik IV, Hollannin Oranialaiset ja Ruotsin Kaarle IX tekivät\nEspanjan aikeet tyhjiksi, silloin Saksan uskonsota kokosi kaikki\nhajanaiset liekit suureksi, tuhoisaksi loimuksi.\n\n\"Kaikki ne sodat, joita Euroopassa käydään, ovat kietoutuneet\nkeskenään yhdeksi ainoaksi sodaksi\", sanoi Kustaa Aadolf siitä\neurooppalaisesta sodasta, joka on saanut kolmikymmenvuotisen sodan\nnimen.\n\nSe oli uskonnollinen sota sikäli kuin sen ratkaisusta riippui,\noliko protestanttisuus tuleva pysyväiseksi Saksassa, kenties koko\nEuroopassakin. Mutta kun roomalaiset, espanjalaiset ja itävaltalaiset\nsuunnitelmat eivät tarkoittaneet sortaa ainoastaan uskonnollista,\nvaan valtiollistakin vapautta Saksassa, niin siitä syntyi samalla\nkertaa valtiollinen sota, joka lisäksi uhkasi protestanttisten\nmaiden, Ruotsin ja Tanskan ja katolisen Ranskan itsenäisyyttä ja\npakoitti ne ottamaan osaa taisteluun.\n\nKolmikymmenvuotinen sota oli sentähden yhtä paljon eurooppalainen\nkuin saksalainenkin sota.\n\nSodan puhjetessa oli eri valtojen asema sellainen, että niistä\nseitsemästä vaaliruhtinaasta, jotka keisarin ohella edustivat\nkorkeinta valtaa Saksan valtakunnassa, oli kolme protestanttista ja\nkolme katolista. Habsburgin huoneen alusvaltiona ei Böömi käyttänyt\näänioikeuttaan vaaliruhtinaskollegiossa, ja eri uskontunnustukset\nolivat kokouksissa siten jotenkin tasan edustetut.\n\nProtestanttisista vaaliruhtinaskunnista oli Saksi mahtavin, mutta\nsen kanta valtiollisissa kysymyksissä oli sellainen, että se\ntarjosi vähän turvaa protestanttisuuden asialle. Sen äärimmilleen\nyltynyt oikeaoppisuus asetti sen jyrkkään ristiriitaan evankelisen\nunionin johtajan, reformoidun Pfalzin kanssa, ja molempien\nvaaliruhtinaskuntien välit olivat riitaiset valtiollisistakin syistä.\nPfalziin liittyi tavallisesti Brandenburg, joka liittyi puhdistetun\nopin tunnustajiin vuonna 1614, mutta ei ollut vielä näytellyt\nmitään merkitsevämpää osaa niissä tapauksissa, jotka Saksanmaata\nkuohuttivat. Brandenburgin vaaliruhtinaalla oli muuten läänityksenä\nItä-Preussi kuningas Sigismundilta, ja hän luonnollisesti tahtoi\npysyä korkean lääniherransa suosiossa.\n\nNäitä heikkoja, horjuvia voimia vastaan esiintyi katolilaisuus\nyksimielisyydellä ja voimalla. Katoliseen kirkkoon oli vuodatettu\nuutta elämää, ja sen edusmiehiä olivat etupäässä Maksimilian\nBaijerilainen ja Ferdinand Steyermarkilainen. Molemmat oli kasvatettu\nIngolstadtissa, ja siemen, joka siellä oli kylvetty heidän nuoriin\nsieluihinsa, oli jo kantanut hedelmän.\n\nMaali, johon he pyrkivät, oli ennen kaikkea katolisuuden ponteva\nlujittaminen koko Saksassa. Muutamin ripein, mutta vilpillisin\ntoimenpitein oli Ferdinand onnistunut vuonna 1617 tunnustuttamaan\nitsensä Böömin perintökuninkaaksi. Hallituksensa hän aloitti\navonaisesti rikkomalla majesteettikirjeen sen tärkeimmässä\nkohdassa, joka koski vapaata uskonnonharjoitusta yli koko maan.\nMutta heti sen jälkeen purkautuikin rajuilma, joka pian oli kasvava\nvallankumoukseksi.\n\nMaksimilian puolestaan menetteli varovasti. Hän vaikutti\nhiljaisuudessa katolilaisuuden puolesta, samalla lujalla\njohdonmukaisuudella työskennellen Baijerin suurentumisen hyväksi.\n\nKaikki katoliset harrastukset yhtyivät näihin molempiin tuodakseen\nheidän kauttaan julki vaatimuksensa. Pelolla protestantit näkivätkin\nne pilvet, jotka kasaantuivat heidän päittensä ylle.\n\nTähän aikaan oli Juhana Kasimir puolisoineen muuttanut Ruotsista\nPfalziin. Niin tämän suulliset kertomukset Ruotsin kuninkaan\nurhoollisuudesta kuin sekin mitä jo ennen olivat tuhannet muut\nkertoneet Kustaa Aadolfista, johti siihen, että pfalzkreivi sai\ntehtäväkseen palata Ruotsiin taivuttelemaan ja rukoilemaan Ruotsin\nkuningasta, että tämä asevoimin ja rahoin auttaisi kärsiviä\nuskonveljiään siinä peloittavassa taistelussa, joka uhkasi.\n\nKustaa Aadolf otti lankonsa vastaan avoimin sylin.\nBöömiläis-pfalzilaisena lähettiläänä hän joutui kaiken mahdollisen\nkunnioituksen ja huomion esineeksi, ja yksityiskeskusteluissa hänen\nkanssaan kuningas hankki tarkat tiedot asemasta Saksassa.\n\nJuhana Kasimirin esittämä kuvaus oli kaikkea muuta kuin lohdullinen.\nZwingliläiset ja kalvinistit saivat aikaan hajaannusta luterilaisten\nkeskuudessa ja olivat lisäksi kiistassa keskenään. Nykyään ei ollut\nmitään rauhaa eikä yksimielisyyttä protestanttien keskuudessa, ja\nsillaikaa saavutti katolis-habsburgilainen liittokunta yhä laajemman\nvaikutusvallan.\n\n\"Kuinka Pohjois-Saksassa arvostellaan Tanskan kuningasta?\" kysyi\nKustaa Aadolf langoltaan erään tällaisen keskustelun aikana.\n\n\"Häntä pidetään suurena merisankarina ja urheana soturina, mutta\nhyödynahnaana ja epäluotettavana. Tarkkaan ei tiedä kukaan, mikä hän\non miehiään.\"\n\nKuningas istui kauan mietteissään. \"Asema on uhkaava\", sanoi hän.\n\"Puolalaisten hankkeet Ruotsia vastaan saavat yllykettä ja tukea\nEspanjassa. Palosoihtu hulmuaa korkealla päittemme yllä, kuka tietää\nmihin ensiksi tuli pistetään.\"\n\nVastaukseksi kysymykseen saapui tieto, että heti kun Ferdinand\nSteyermarkilainen oli valittu Saksan keisariksi, oli puhjennut\nvallankumous ja keisarillinen hallitus kukistettu, kun ensin sen\nvihatuimmat jäsenet oli vanhan böömiläisen tavan mukaan paiskattu\nulos linnanikkunoista.\n\nPfalzin vaaliruhtinas Fredrik V, unionin päämies, oli valittu Böömin\nkuninkaaksi, ja nyt oli pudonnut kipinä, joka sytytti miespolven\naikana kasaantuneet tulenarat aineet.\n\nOli selvää, että koko Saksa vedettäisiin mukaan sotaan. Mutta vakava\nvaara uhkasi Ruotsiakin.\n\nJos keisari selviytyi tulevasta sodasta voittajana, saattoi Sigismund\nvetäytyä joukkoineen takaisin Itävallasta, ja kaksinkertaisin voimin\nkäydä Ruotsin kimppuun ja toteuttaa vanhat vaatimuksensa suuremmalla\nonnella ja paremmilla tuloksilla kuin koskaan ennen.\n\nKuningas ja valtiokansleri keskustelivat uhkaavasta vaarasta, eikä\nmaassa näyttänyt vallitsevan kuin yksi käsitys siitä, mitä Puolalta\noli odotettavissa. Ruotsin neuvostossa harkittiin mihin valmistaviin\ntoimenpiteihin oli ryhdyttävä, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä,\nettä kuninkaan oli pikimmiten turvattava kruununperimys menemällä\navioliittoon.\n\nViime kuukausina oli leskikuningatar ollut kokonaan vaipuneena\nsuruunsa herttuatar Maria Elisabetin kuoleman johdosta, joka tapahtui\nviisi kuukautta hänen puolisonsa kuoleman jälkeen. Mutta sen vuoksi,\nmitä nyt näytti olevan tekeillä, unhoitti hän tykkänään surunsa.\nVastoin päätöstään jäädä Gråborgiin muutti hän odottamatta Tukholmaan.\n\nHän ei voinut elää kuningasta näkemättä, sanoi hän. Ja lämpimin,\nrakastavin sydämin Kustaa tuli häntä vastaan. Olihan äiti menettänyt\nrakkaimman lapsensa, eloon jääneiden oli nyt koetettava saada häntä\nunhoittamaan katkeran kaipauksensa.\n\nJo ensimäisessä kahdenkeskisessä keskustelussa ilmaisi äiti pelkonsa,\nmitä onnettomuuksia sota saattoi tuoda mukanaan, ja selitti\npojalleen, kuinka tyynnyttävää olisi koko valtakunnalle, jos kuningas\nolisi naimisissa.\n\nKuningas kuunteli häntä äänetönnä ja vastasi vihdoin, että avioliitto\noli sydämenasia eikä valtiollinen kysymys. Mutta Kristina rouva\nei ollut niitä, jotka vähällä hellittävät ja hän jatkoi yhä\nvakuuttelujaan. Kaikki Saksan ruhtinattaret pitäisivät kunnianaan\nliittoa Ruotsin kuninkaan kanssa, ja eikö hän siten voinut saavuttaa\nmyös uusia, hyödyllisiä valtiollisia suhteita?\n\nKustaa Aadolf lupasi ajatella asiaa, varsinkin kun hän käsitti,\nettä liitto Brandenburgin kanssa tosiaankin saattoi tukea horjuvaa\nvaaliruhtinasta ja riistää Sigismundilta kannattajan.\n\nKeskusteltuaan pitkään valtiokanslerin kanssa kuningas oli vihdoin\ntehnyt päätöksensä.\n\nKamarijunkkari Kustaa Horn lähetettiin 1619 Berliniin mukanaan\nkirjeitä Brandenburgin vaaliruhtinaalle ja vaaliruhtinattarelle.\nHänelle oli annettu salaiset ohjeet vihjata suullisesti sinnepäin,\nettä kuningas aikoi tehdä matkan Saksaan persoonallisesti\nvakuuttautuakseen sikäläisten ruhtinasten ystävyydestä. Ennen kaikkea\nhän aikoi vierailla Brandenburgin ruhtinasperheen luona.\n\nKeskustelun aikana hänen oli tarkoin pantava merkille, toivottiinko\nvierailua ja näyttikö muuten uskottavalta, että avioliitto ehdotus\nhyväksyttäisiin.\n\nKustaa Horn lähti matkalle, mutta heti Berliniin saavuttua\nkohtasi häntä odottamaton este. Vaaliruhtinas, joka oli kääntynyt\nkalvinismiin, ei pitänyt nykyään soveliaana antaa tyttärensä kättä\nluterilaiselle kuninkaalle.\n\nSillä olisi asia ollut ratkaistu, jollei vaaliruhtinatar Anna, joka\noli ponteva rouva ja ihaili lämpimästi Ruotsin kuningasta, olisi\nkutsunut Kustaa Hornia kahdenkeskiseen keskusteluun ja sanonut\nhänelle, että hänestä kuninkaan tarjous oli imarteleva, ja hän kyllä\noli ratkaiseva asian parhain päin.\n\nHän olisi aivan hyvin voinut antaa varmat takeet tyttärensäkin\npuolesta. Sillä kahdeksantoista vuotias prinsessa Maria Eleonora oli\njo kauan unelmoinut Kustaa Aadolfista, joka oli hänen sankarinsa\nja ihanteensa. Prinsessa oli onnistunut saamaan hänen valokuvansa\nja kuunteli mielellään niitä satumaisia huhuja, joita hänestä\nkerrottiin. Hovissa sanottiinkin häntä leikillä Kustaa Aadolfin\nmorsiameksi, eikä hän koskaan väittänyt sitä vastaan.\n\nTahdoton lapsi, jossa ei ollut luonteenlujuuden merkkiäkään, oli\nylen ihastunut ajatellessaan, että uljas kuningas suojelisi häntä\nsylissään. Ketään ei voi sattuvammin verrata harhaan lentäneeseen\nmetsän pikkulintuseen kuin Maria Eleonoraa; valitettavasti hänestä ei\nkoskaan muuta tullutkaan.\n\nKuultuaan, ettei vaaliruhtinaan omatunto sallinut hänen hyväksyä\nKustaa Aadolfin kosintaa, huudahti Maria Eleonora:\n\n\"Hän on minun omatuntoni, en huoli kenestäkään muusta kuin hänestä!\"\n\nAinoastaan vaaliruhtinaan nimenomainen lupaus, ettei hänen onneaan\nmitenkään estettäisi, saattoi vihdoin häntä lohduttaa.\n\nTukholmassa ei sillaikaa puhuttu mistään muusta kuin kuninkaan\naiotusta avioliitosta. Huhu levisi laajalle, joutui pian Puolaan\nSigismund kuninkaankin korviin, joka kaikin voimin koetti tehdä\ntyhjäksi liittoa Ruotsin ja Brandenburgin välillä.\n\nJuuri silloin kuoli yhtäkkiä vaaliruhtinas Juhana Sigismund, ja\njoulun aikaan 1619 astui sijalle hänen poikansa Yrjänä Vilhelm.\nTämä oli reformeerattu kuten isänsäkin ja pelkäsi vielä enemmän\nkuin tämä loukata puolalaista yliherraansa. Kun sentähden Sigismund\nkosi poikansa Uladislaun puolesta prinsessa Maria Eleonoraa, olisi\nvaaliruhtinas luultavasti pakoittanut sisarensa suostumaan tähän\navioliittoon, jollei hänen äitinsä olisi jyrkästi asettunut sitä\nvastaan.\n\nLieneekö siihen vaikuttanut Kustaa Hornin kertomus, että asiasta oli\nkyllin neuvoteltu, mutta Kustaa Aadolf päätti heti matkustaa itse\nBerliniin ja viedä asian perille.\n\nMutta ruotsalaisten mielipide ehdotetusta avioliitosta oli sillävälin\nehtinyt muuttua. Juhana Kasimir varoitti hartaasti liitosta\nbrandenburgilaisen huoneen kanssa. Yrjänä Vilhelmiin ei hänen\nmielestään ollut luottamista, ja kuningas saattoi muualla tehdä\nparemmat naimiskaupat ja saada hyödyllisemmän liittolaisen.\n\nKustaa Aadolf ei näihin kaikkiin esityksiin vastannut mitään, hän\noli tehnyt päätöksensä. Pfalzkreivi saattoi monessa suhteessa\nolla oikeassa, mutta mitkään juorut ja jutut eivät saaneet miestä\nestää täyttämästä velvollisuuttaan, ja hän piti ehdottomana\nvelvollisuutenaan, että asia oli brandenburgilaisten kanssa saatava\nselvään ratkaisuun.\n\nKuningatarkin oli siirtynyt vastapuolueeseen ja kyseli, eikö ollut\ntiedusteltava toisilta tahoilta.\n\nKuningas vastasi, että kun hän yleisellä huudolla oli kiedottu niin\nsyvälle asiaan, ei hän voinut peräytyä ja kaikista vähimmän tahtoi\nhän kääntyä toisaalle, ennenkuin oli saattanut neuvottelut Berlinissä\nhyvään loppuun tai saanut \"selvät rukkaset\".\n\nKuitenkin hän päätti lähteä matkalle suurimmassa salaisuudessa,\nosaksi vähentääkseen matkakustannuksia, osaksi sentähden, ettei\nantaisi paavin joukkueelle tilaisuutta virittää väijytyksiään ja\npirunjuoniaan hänen tielleen.\n\nHovissa ei saanutkaan kukaan tietoa hänen matkasuunnitelmastaan;\nainoastaan valtiokansleri tunsi sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana Kasimir oli saanut lupauksen, että Ruotsista annettaisiin\napua Saksan protestanteille siinä määrin kuin suinkin voitiin. Tämän\nvastauksen kera sai hän palata Pfalziin.\n\nHuhtikuun 26 päivänä, otettuaan yhtä sydämelliset kuin juhlallisetkin\njäähyväiset kuninkaalta, kuningattarelta ja herttua Kaarle Filipiltä,\nhän lähti Tukholmasta.\n\nVaxholman rannassa oli useita sotapursia, joiden luultiin ainoastaan\nolevan tarkoitetut asianmukaisella loistolla viemään pfalzkreivin ja\nhänen seurueensa yli Itämeren. Tämän saavuttua ja noustua laivaan\nherätti kaikkien kummastusta, ettei heti lähdetty matkalle.\n\n\"On ilmoitettava kuninkaalle tästä sopimattomasta viivykistä, se on\n'manquement'\", sanoi pfalzkreivi julmistuneena ja kutsutti erään\nlaivan kapteeneista luokseen.\n\nTämä selitti, että heidän oli mahdoton nostaa purjeita, ennenkuin\nolivat saaneet kuninkaalta ohjeet.\n\nUusi hämmästyksenaihe. Kuninkaalla ei ollut tapana unhoittaa\nvelvollisuuksiaan; mikä aiheutti nyt tämän näennäisen laiminlyönnin?\nTäytyi olla syy, mutta mikä?\n\nPfalzkreivi teki tiedusteluja; mutta kun laivankapteenit eivät\nsanoneet tietävänsä syytä, päätti hän -- ainakin toistaiseksi --\ntaipua kohtaloonsa.\n\nKoko päivä kului levottomassa odotuksessa. Tuuli, joka nyt oli\noivallinen, paras mitä saattoi toivoa, voi helposti kääntyä, saisi\nvirua useita viikkoja saaristossa. Mitä kaiken kohtuuden nimessä\nhänen majesteettinsa ajattelikaan? Päivä kului iltaan, kannella oli\nhiljaista kaikkialla. \"Katsokaas, eikös tuolta tule kuninkaan oma\nnäkinkenkä!\"\n\n\"Ei, mahdotonta!\"\n\n\"Aivan varmaan, ei epäilystä lainkaan.\"\n\n\"Se tulee suoraan tänne!\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\nMuutamissa minuuteissa pursi oli laskenut amiraalilaivan kylkeen, ja\nennenkuin kukaan ehti selvitä hämmästyksestään, oli Kustaa Aadolf\nharmaassa matkapuvussa hypähtänyt venheestä laivaan.\n\nNytkös oli riemu rajaton! Kaikki tiesivät minne oltiin matkalla,\nja kaikki olivat ihastuneita, kun saivat olla mukana -- ainakin\nkappalen matkasta -- kaikki paitsi yhtä, ja hän oli Niilo\nEerikinpoika Dalahaminasta. Hänelle oli luvattu vastaus kosintaansa\nhänen palattuaan takaisin pursimatkalta, ja nyt hän ei saanutkaan\npalata kotiin. Kuningas käski hänet mukaan pitkälle matkalle,\nja riistääkseen häneltä kaiken mahdollisuuden palata kotiin, he\nupottivat venheen hänen silmiensä alla, ajatelkaas, uuden venheen!\n\nHeti yleisen hälinän hieman asetuttua kuningas kyseli tarkoin,\nmillaisessa kunnossa amiraalilaiva oli. Kapteenin täytyi tehdä\nselko muona- ja ampumavaroista, näyttää, että tykkiaukot olivat\nhyvin suletut ja laiva huolellisesti puhdistettu, ja taata siitä,\nettä laivalla oli riittävästi suopaa ja rasvaa tankojen ja mastojen\nvoitelemiseen. Kaikkea kyseli kuningas yhtä tunnontarkasti ja kaikki\nhänelle näyteltiin, irtain ja kiinteä, tuores ja kuiva, taklaukset ja\ntouvit.\n\nKun tarkastus oli onnellisesti päättynyt, nosti laiva ankkurinsa.\nSaaristosta lähdettyä suunnattiin kurssi etelään Pommerin rannikkoa\nkohden. Tuuli oli heikko, ja laivat liukuivat vitkalleen; usein tuuli\noli niin hiljainen, että kuningas saattoi pikku purressaan soudattaa\nitseään laivaston ympäri, huvitellen ampumalla vesilintuja, joita oli\nrunsaasti.\n\nMuutamain huvittavain seikkailujen jälkeen saavuttiin Stralsundiin,\njosta matkaa oli jatkettava suorinta tietä Berliniin.\n\nKun kuningas ei millään ehdoin tahtonut tulla tunnetuksi, ei hän\nmennyt mihinkään tavalliseen majataloon, vaan etsi sen sijaan ensi\niltana yösijaa erään porvarin luona. Mutta sitä hän sai katua:\npahempaa meteliä ei hän ollut koskaan kuullut vuoteelleen. Muun\nmelun lisäksi isäntä monet tunnit tappeli ja oli tukkanuottasilla\nrakkaamman puoliskonsa kanssa, ja hekös pitivät sellaista rähäkkää,\nettei kukaan ihminen koko talossa voinut ummistaakaan silmiään.\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin matkaa, mutta sitä ennen\nmatkasuunnitelmaa jossain määrin muutettiin. Ei ollut luultavaa,\nettä kuningas voisi pysyä tuntemattomana, jos matkustaisi suuria\nvaltateitä läpi Pommerin. Siellähän aivan vilisi aatelismiehiä,\njoista sangen monet olivat olleet Ruotsin palveluksessa. Hän päätti\nsentähden matkustaa kiertotietä Mecklenburgin kautta ja taivaltaa\nratsain. Illoin saattoi etsiä yösijaa jostakin pikkukaupungista,\nmistä milloinkin.\n\nNiin lähdettiin taipalelle. Matka kävi hitaasti, vasta toukokuun 14\npäivänä saapuivat matkalaiset Berliniin.\n\nKun Kustaa Aadolf ei mielellään tahtonut mennä linnaan, oli hän\nviivytellyt viimeistä päivämatkaansa niin, että hän saapui perille\nhämärissä ja sai yösijansa vanhassa majatalossa, nimeltään \"Cöln an\nder Spree.\"\n\nVaaliruhtinattarella oli kuitenkin ollut liikkeellä tiedustelijoita,\njotka olivat ilmoittaneet hänen saapumisensa. Mutta kun hän arvasi,\nettä kuningas tahtoi pysyä tuntemattomana, käski hän hovimarsalkkansa\npyytää anteeksi, kun ei voinut tervetulleelle vieraalleen valmistaa\nparempaa yösijaa tämän tultua niin odottamatta. Täytyi nyt tyytyä\n\"matalaan majaan\".\n\nPfalzkreivi, joka oli matkustanut ennen kuningasta Berliniin,\nkutsuttiin seuraavana päivänä vaaliruhtinattaren puheille. Hän saapui\nmäärättyyn aikaan koko seurueineen, ja Kustaa Aadolf oli joukossa.\nVaaliruhtinaan hovimarsalkka kehoitti pfalzkreiviä yksin astumaan\nsisähuoneihin. Korkea rouva otti hänet täällä sangen ystävällisesti\nvastaan ja keskusteli pitkään hänen kanssaan.\n\nVihdoin hän tuli takaisin ja lausui saattueelle, että ne,\njotka halusivat, saivat luvan mennä sisälle ja suudella hänen\nruhtinaallista armoaan kädelle. Siihen olivat kaikki halukkaita,\nsillä he tiesivät, että nuoret neitsyet olivat sisällä hekin.\n\nMaria Eleonora seisoi nuoruutensa koko kukoistuksessa äitinsä\nrinnalla. Hänen vartalonsa oli sorja, hänen kasvonsa erinomaisen\nkauniit, korkeaa otsaa ympäröivät tummat kiharat, ja hienot, tuuheat\nkulmakarvat kaartuivat suurien tummansinisten silmien yllä.\n\nKädensuutelun aikana panivat läsnäolijat merkille, että kun kuningas,\njoka tuli kolmantena järjestyksessä, tarttui Maria Eleonoran käteen,\nei tämä voinut pidättää hiljaista huudahdusta. Hän näki unelmiensa\nsankarin edessään koko miehekkään kauneutensa loisteessa.\n\nKaikkien silmät olivat kiinnitetyt heihin molempiin, vaikkei kukaan\nvoinut aavistaa salaisuutta. Mutta kun audienssi oli lopussa ja\npäästiin jälleen etuhuoneihin, oli kuningas kaikkien mielestä aivan\n\"perplex\". Näytti siltä kuin hän paljoa mieluummin olisi ollut\ntaistelussa sotakentällä kuin siellä sisällä.\n\nKolmantena päivänä sen jälkeen prinsessa itse otti vastaan\npfalzkreivin ja hänen luullun adjutanttinsa omassa huoneessaan ja\npuhutteli häntä hyvän aikaa. Hän ei näyttänyt lainkaan edeltäpäin\nopetelleen mitä sanoisi, sillä hän teki kysymyksensä sangen\nhajamielisesti ja tuskin kuuli pfalzkreivin näppäröitä korulauseita\nja kohteliaisuuksia. Hänen silmänsä olivat kiintyneet vain\nkuningas-adjutanttiin, mutta kun heidän katseensa yhtyivät, loi hän\npunastuen silmänsä maahan.\n\nTämän kohtauksen jälkeen oli äidin ja tyttären välillä pitkä\nkeskustelu -- jokseenkin tähän tapaan:\n\n\"Vieläkö haluat, tyttäreni, antaa Ruotsin kuninkaalle kätesi?\"\n\n\"Ach, liebe Mutter, oletko katsonut hänen silmiinsä, ne ovat\ntunkeneet syvälle sieluuni.\"\n\n\"Nicht so hitzig, ajattele hänen epävarmaa asemaansa! Uladislaus\nprinssillä on suurempi oikeus Ruotsin kruunuun kuin Kustaa\nAadolfilla, hänestä tulee sitä paitsi Puolan kuningas ja hän haluaa\ntehdä sinut näiden molempain maiden kuningattareksi. Veljesi mielestä\nansaitsee sitä ajatella.\"\n\nKaunis prinsessa otti hameensa taskusta kaksi kuvaa, toinen\npuolalaisen prinssin, toinen Ruotsin kuninkaan.\n\n\"Katsokaas, Uladislaulla on noin ruma nenäkin! Ja näyttääkin hän\nsiltä, ettei voisi rakastaa kuten minun sankarini?\" Hän suuteli\nKustaa Aadolfin kuvaa. \"Hänellä on lempinimenä 'il re d'oro', ja hän\nonkin minun kultakuninkaani, jota minä en koskaan lakkaa palvomasta.\nHänen tähtensä menen luostariin tai kuolen surusta, jollen saa mennä\nhänen kanssaan naimisiin.\"\n\n\"Pikku hupakko, minä pidän hänestä minäkin, mutta en tahdo\nsanottavan, että vain minun toivomuksestani suostut hänen\nkosintaansa.\"\n\n\"Pyydä veljeäni vaaliruhtinasta tulemaan tänne, heittäydyn hänen\nläsnäollessaan Kustaa Aadolfin syliin ja rukoilen häntä viemään minut\ntäältä. Tahdon seurata häntä kaikkialla, sodassa ja rauhassa!\"\n\n\"Sitä ei hän sallisi.\"\n\n\"Hän ei voi vastustaa rukouksiani. Hänen ollessaan taistelussa\nistuisin odottaen hänen teltassaan, kun en kuitenkaan voisi hänen\nsuojelusenkelinään liidellä hänen yllänsä.\"\n\n\"Uneksija! Huomaan, että täytyy taipua toiveihisi\".\n\nTämän jälkeen syntyi vilkas viestien vaihto linnan ja \"Cöln an der\nSpree\"-majatalon välillä. Jo päivänkoitteessa nähtiin juoksijain\nja lakeijain kuljettavan kirjeitä korkeilta ruhtinattarilta\npfalzkreiville ja päinvastoin.\n\nEräänä aamuna, kun kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, saapui\nmajataloon lähettiläs hovista ja kysyi Aadolf Kaarlonpoikaa, \"hänen\nruhtinaallisen armonsa adjutanttia\".\n\nLähettiläällä oli mahtanut olla jotakin erityisen tärkeää sanottavaa,\nkoska samainen Aadolf Kaarlonpoika samana päivänä lähti linnaan.\n\nJuoru kertoi, että vaaliruhtinatar itse oli neuvonut hänet tyttärensä\nluo. Kukaan ei tiennyt mitä siellä sisällä sanottiin, mutta kun\nvaaliruhtinatar salavihkaa vilkaisi oviverhojen raosta, näki hän\ntyttärensä Aadolf Kaarlonpojan sylissä ja antavan tälle pitkän\nsuudelman.\n\nUutinen herätti huomiota; koko Berlinissä ei muusta puhuttukaan,\nmutta asia ei ollut sillä ratkaistu.\n\nSuudelma oli kieltämättä annettu, mutta Brandenburgin hovilla oli\nsentään omat epäröimisensä. Asiaa oli vieläkin ajateltava.\n\nKaunis prinsessa itki silmänsä punaisiksi, mutta se ei auttanut; oli\nsyntynyt uusia vaikeuksia, ja ne täytyi ensin voittaa.\n\n\"Luota minuun\", sanoi vaaliruhtinatar tyttärelleen, joka taivutti\npäänsä kuin ruusu, joka on liian kauan ollut päivän nuudutettavana.\n\"Minä vien tahtoni perille.\"\n\nKustaa Aadolf odotti tyynesti. Kun hän nyt kerran oli saksalaisella\nmaaperällä, halutti häntä käydä muutamain muidenkin protestanttisten\nruhtinaiden luona kuullakseen heidän ajatustaan nykyisestä\nvaltiollisesta asemasta.\n\nPäätös pantiin heti toimeen, ja eräänä kauniina päivänä lähti Aadolf\nKaarlonpoika pfalzkreivin seurassa Berlinistä ja suuntasi matkansa\nSaksan sisämaihin.\n\nKoko seurue arveli, ettei äkilliseen lähtöön voinut olla syynä muu\nkuin ikävystyminen berliniläiseen kosintaan ja halu \"nähdä muita\nneitejä\".\n\n\"Sääli kaunista prinsessaa\", tuumivat jotkut. \"Voihan käydä niin,\nettä kuninkaan vaihtelevainen mieli mieltyy jononkin toiseen.\"\n\nPfalzkreivi seurueineen teki matkaa enimmäkseen ratsain. Kustaa\nAadolf pysyttäytyi edelleen tuntemattomana ja otti sentähden nimen\n\"Gars\", joka oli muodostettu seuraavain sanojen alkukirjaimista:\nGustavus Adolphus Rex Sveeise (Kustaa Aadolf, Ruotsin kuningas), ja\noli olevinaan ruotsalainen kapteeni.\n\nEnsimäinen huomattavampi kaupunki, jossa hän kävi, oli Erfurt,\ntunnettu jesuiittaluostaristaan.\n\nKustaa Aadolf oli utelias läheltä näkemään, kuinka katolilaiset\nkäyttäytyivät jumalanpalveluksessaan, ja osti sentähden tukaatilla\npääsyn luostariin, jossa kuunteli messua ja sai läheltä\ntarkastella katolista epäjumalanpalvelusta. Sen tyhjät juhlamenot\nkummastuttivatkin häntä suuresti.\n\nTäältä jatkettiin matkaa Gothan kautta Hanauhun, jossa, kuten\nkronikka kertoo, Katarina kreivitär ja hänen kaksi nuorta tyttöään\nkestitsivät kuningasta upeasti.\n\nTäältä jatkettiin matkaa Frankfurtiin Mainin rannalla. Sattumalta\nkeksi kuningas täällä eräällä jalokivikauppiaalla kauniin\ntimanttikaulanauhan, jonka hän halusi ostaa ja lahjoittaa tulevalle\nmorsiamelleen.\n\nHän mainitsi jalokivikauppiaalle olevansa Ruotsin kuninkaan asiamies,\njonka tehtäväksi oli uskottu ostaa muutamia jalokiviä ja kalleuksia.\nJalokivikauppias tarjosi silloin hänelle kaunista ystävänlahjaa, jos\nhän saisi herransa päättämään kaupan.\n\nFrankfurtista kävi matka Pfalziin. Täällä vallitsi suuri levottomuus\nja hämmennys. Kaikkialta saapui huhuja suurista sotajoukoista, joita\nkeisari ja paavilaisten joukkue oli lähettänyt Böömiin.\n\nVoimme käsittää millä elävällä mielenkiinnolla Kustaa Aadolf kuunteli\nniitä monia kertomuksia ja huhuja, joita kulki ristiin rastiin ja\njoista kaikista kävi selville, että ovella oli sota, suurempi ja\nlaajakantoisempi kuin mikään edellisistä sodista. Hän tiesi, että\nse sisimpiin syihinsä ja ulkonaisiin seurauksiinsa katsoen tulisi\nolemaan yksi ihmiskunnan suurista vapaudentaisteluista, ja luultavaa\non, että hänen sydämensä löi kovemmin, kun ajatteli sitä osaa, joka\nhänellä itsellään tulisi siinä olemaan.\n\nMutta eivät ainoastaan vakavasti ajattelevat tunteneet uhkaavan\nukkospilven painoa. Jokainen, niin ylhäinen kuin alhainenkin,\ntunsi ilmassa, että oli jotakin hirvittävää tekeillä. Tähän asti\noli kuultu ainoastaan protestanttien riemua heidän onnistuneesta\nkapinastaan ja rohkeasta retkestään keisaria vastaan; nyt lähestyi\nyhä lähemmäs mahtava kohina heidän taholtaan, jotka valmistautuivat\nlujin käsivarsin lyömään maahan ne häpeämättömät ajatusvapauden ja\nedistyksen vaatimukset.\n\nSellaisissa olosuhteissa oli Kustaa Aadolfille mitä tärkeintä,\netteivät paavilaisten vaanijat saisi hänestä vainua. Siinä\nmielenkiihkossa, joka katolilaisten kesken vallitsi kaikkea\nkerettiläisyyttä vastaan, saattoi hänen henkensä helposti joutua\nvaaraan.\n\nOnneksi hän ei koskaan viipynyt kauan samassa paikassa. Mutta sentään\noli päässyt liikkeelle huhu, että pfalzkreivin seurueessa oli nuori\nmies, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja kävi aina mustissaan; hän\npuhui saksaa varsin hyvin ja, hänen epäiltiin olevan Ruotsin kuningas.\n\nSellaiset huhut antoivat pfalzkreiville ja kaikille ruotsalaisille\naihetta rukoilla kuningasta, ettei panisi henkeään alttiiksi\nmatkustamalla Böömiin, kuten hän koko ajan oli aikonut. Hän kuulikin\nheidän esityksiään ja luopui suunnitelmastaan, mutta päätti sen\nsijaan pikimältään pistäytyä Heidelbergiin.\n\nPfalzkreivi ilmoitti tästä ruhtinashuoneen vanhimmille jäsenille,\nmutta samalla kuninkaan toivomuksen, että kuningas tahtoi pysyä\nkaikille muille aivan tuntemattomana.\n\nTätä noudatettiin kirjaimelleen, ja Kustaa Aadolfia kohdeltiin\nsellaisella näennäisellä välinpitämättömyydellä, että häntä yleensä\npidettiin vain yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin seurueessa.\n\nJo ensimäisenä päivänä saapumisensa jälkeen sai kuningas sellaista\nkokea. Hovi teki vieraineen kävelyretken kauniissa linnanpuistossa,\nja mitättömänä kapteenina oli Kustaa Aadolfin pysyteltävä korkean\nherrasväen jälkivietteessä.\n\nJostakin syystä hän kulki toista tietä, joka sentään oli niin lähellä\nmuun seurueen kulkemaa, että hän kuuli erään nuorista ruhtinattarista\nlausuvan ranskaksi sisarelleen, viitaten kuninkaaseen: \"Nuo\nruotsalaiset varmaankin ovat nenäkästä ja hävytöntä väkeä.\"\n\nMutta seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin kuin että muuan\nhoviherroista kääntyi Kustaa Aadolfin puoleen kysyen, eikö olisi\nsaatava aikaan avioliitto Ruotsin kuninkaan ja ruhtinatar Katarinan\nvälillä.\n\nKustaa Aadolf vastasi vältellen, ja keskustelu suuntautui toisiin\nasioihin. Mutta eräänä toisena päivänä oli muutamain ruotsalaisista\nherroista tehtävä pieni retki, ja kansleri Rudolf määrättiin heidän\nseuralaisekseen.\n\nTämä mieltyi suuresti sivistyneeseen ruotsalaiseen kapteeniin, ja\nkeskusteli vilkkaasti hänen kanssansa koko matkan. Aluksi puhuttiin\nminkä mistäkin, mutta kun kuningas näki piispojen suuret linnat\nja läänitykset, huudahti hän vilkkaasti: \"Tuollaista prameutta ei\nkuninkaani sietäisi! Me olemme aikoja sitten pakoittaneet papit\npysymään nöyrinä paimenina eikä esiintymään suurina herroina!\"\n\nOvela kansleri käsitti heti, ettei hänellä ollut edessään mikään\ntavallinen laivankapteeni, vaan että tämä oli varmaan kuninkaan\nluottamusmies.\n\nVaaliruhtinaallinen hovi olisi ihastuksella nähnyt ruhtinatar\nKatarinan ja Ruotsin kuninkaan menevän naimisiin, ja kansleri koetti\nsentähden johtaa keskustelun tähän arkaan kysymykseen.\n\n\"Ruotsin kuningas kuulema puhuu saksaa ja ranskaa sangen hyvin\",\nsanoi hän muun muassa.\n\n\"Enpä juuri tiedä\", vastasi Kustaa Aadolf. \"Hän puhuu jokseenkin\nsamoin kuin minä.\"\n\n\"On vain ihme ja kumma\", jatkoi kansleri, \"että ruotsalaiset sallivat\nkuninkaansa niin kauan olla naimatonna; valtakunnan tyyneys ja\nturvallisuus on suuresti riippuvainen kruununperimyksestä.\"\n\n\"Luulen\", keskeytti Kustaa Aadolf, \"että Ruotsin kuningas menee\nnaimisiin kysymättä neuvoa keneltäkään.\"\n\nKansleri meni tällöin askelen eteenpäin ja osoitti miten edullinen\nolisi liitto ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuningashuoneen välillä.\nMutta kun toinen vastaili ainoastaan ykskantaan, jätti hän vihdoin\nasian sikseen.\n\nKotiin palattua pyysi hän saada tietää ruotsalaisen kapteenin nimen\nja lisäsi: \"Voihan tapahtua että ruhtinas lähettää minut jostakin\nsyystä Ruotsiin, ja silloin on suuri onni, jos on hyvä ystävä mailla.\"\n\n\"Nimeni on Gars\", vastasi Kustaa Aadolf. \"Olen kapteeni kuninkaan\nkaartissa ja en lupaa teille ainoastaan omaa ystävyyttä, vaan myös\nkuninkaani erityisen suopeuden, jos tienne joskus johtaa kotimaahani.\"\n\nHeidelbergiin palattua tuli tunnetuksi, kuka kapteeni Gars oli,\nja ruhtinatar Katarina tuli silloin ruotsalaisista aivan toisiin\najatuksiin kuin ennen.\n\nMutta Kustaa Aadolf ei kallistanut korvaansa siltä taholta tuleville\nmaanitteluille, ja pfalzkreivin täytyi sanoa jäähyväiset ennenkuin\nolisi halunnut. Matka suunnattiin nyt Breisackin leiripaikkaan, missä\nkuningas tahtoi vierailla Badenin rajakreivin luona.\n\nTäällä Kustaa Aadolf joutui kokemaan yhtä ja toista, joka kiinnitti\nhänen mieltään. Melkein samaan aikaan kuin hän saapui Breisackiin,\nmarssitti kreivi Torquato Conti leirin ohi suuremman keisarillisen\nsotilasosaston kuin mille protestanttiset ruhtinaat olivat myöntäneet\nvapaan läpikulun.\n\nTämän näytelmän jälkeen kutsuttiin kuningas aterialle rajakreivin\npöytään, missä häntä \"kestitettiin hyvin, ei vain hyvillä\nruokalajeilla, vaan myös kauneilla pakinoilla\".\n\nIltapäivä käytettiin itsensä leirin katselemiseen, jolloin kuninkaan\nerikoista huomiota herättivät monet uudistukset leirielämässä,\nvarsinkin kuormastoon nähden. Sen jälkeen oli illalla suuret\njuhlakemut, joissa kaikki upseerit pitivät aika hauskaa.\n\nSeuraavana päivänä Kustaa kuningas jatkoi matkaa Neucasteliin, jossa\npfalzkreivin puoliso, hänen uskollinen, rakas Kätcheninsä, piti\npientä hovia. Kati ei aavistanutkaan, että hänen rakas veljensä oli\ntäällä matkoilla, ja oli ilosta aivan suunniltaan, kun tämä aivan\nodottamatta astui huoneeseen, jossa hän puuhaili pikku tyttärensä\nkanssa.\n\nMikä sula ilo, kun hän sai veljensä huostaansa, lukea hänen sydämensä\najatukset ja avata omansa.\n\nKustaa kertoi Maria Eleonorasta. \"Hän on suloisin lapsi, mitä saa\nnähdä\", sanoi hän. \"Ja hänellä on siksi viisas äiti, että hän kyllä\non pienestä pitäen saanut perehtyä elämän suuriin kysymyksiin.\"\n\nHe puhuivat Juhana herttuasta. \"Minä itkin surusta ja kiitin samalla\nJumalaa siitä, että oli kutsunut hänet luokseen\", sanoi Kätchen.\n\n\"Hän ei koskaan tuntenut täällä maan päällä olevansa oikein\nkotonaan\", tuumi Kustaa Aadolf. \"Sen vaikutti hänen onneton\navioliittonsa.\"\n\n\"Kuningatar lykkää koko syyn pappien niskoille.\"\n\n\"Merkillistä, että hän osoittaa niin vähän kaipaavansa ainoaa\ntytärtään. Sen sijaan hän hellii mitä äidillisimmällä rakkaudella\nrakasta Kaarle Filipiämme.\"\n\n\"Kuinka suureksi hän on kasvanut ja miehistynyt\", puuskahti Katarina.\n\"Niinä kahtena päivänä, jotka hän vieraili luonamme, kerskuin\naivan hänestä, ja suuri oli iloni nähdessäni, kuinka kaikki olivat\nihastuneet nuoreen herraan.\"\n\nMutta Kustaa Aadolf oli huomaavinaan, että Kätchen näytti väsyneeltä\nja kärsivältä, ja hän tahtoi tietää syyn.\n\nKati koetti ensin vältellä, mutta avasi lopulta sydämensä. Hänen\nmiehensä, pfalzkreivi, oli aina paras, mainioin ihminen maailmassa,\nja sukulaiset olivat myös hyvin ystävällisiä, mutta olosuhteet olivat\nhänen nykyisessä kodissaan niin pienet verraten siihen, mihin hän oli\ntottunut. Ei pfalzkreivinkään mielestä Heidelbergissa annettu hänelle\nsitä arvoa, mikä kuninkaan tyttärelle kuului, ja sentähden hänen oli\nmiehensä mielestä pysyttävä kotosalla, poissa heidän seuroistaan.\n\n\"Minulle vaihtelua hankkiakseen pfalzkreivi tahtoo, että minun\non katseltava uuden linnan rakennustöitä Birlenbachin rannalla\",\nsanoi Katarina ja kuivasi innokkaasti pois alituiseen näkösälle\ntuppaavia kyyneliään. \"Mutta enhän ymmärrä moista, ja ajatukseni\novat yhä herrani mukana tai teidän kaikkien luona Ruotsissa.\nPfalzkreivillä on monia tehtäviä valtion palveluksessa, ja minua\nilahutti sanomattomasti, kun häntä pyydettiin matkustamaan Ruotsiin\npfalzilais-böömiläisenä lähettiläänä. Mitä olisinkaan antanut\nsaadakseni seurata mukana, mutta se oli mahdotonta! Hänethän\notettiinkin vastaan mainiosti -- kenties sinun tähtesi -- kirjoitti\nhän, mutta tiedän kyllä, että se tapahtui hänen itsensä tähden. Hän\nkirjoitti, ettei minuakaan ollut unhoitettu, monet olivat minua\nkysyneet.\"\n\n\"Rakkahin Kätchen\", sanoi Kustaa Aadolf hyväillen pientä, laihaa\nkättä, \"sinulla ei ole niin hyvä kuin toivoin.\"\n\n\"Tarkoitatko tätä pahanpäiväistä asuntoa; siksipä pfalzkreivi\nrakentaakin, ja silloin kyllä tulee hyvä. Mutta minulla on jotakin\nmuuta sydämelläni, uskallanko kysyä?\"\n\n\"Oma Katini, kysy mitä tahdot, minä vastaan.\"\n\nKati punastui silloin hieman ja jatkoi: \"Pfalzkreivi ei pidä siitä,\nettä naiset kyselevät valtion asioita, mutta minun rukoileviin\nkysymyksiini hän vastasi lähtiessään, että matkusti Ruotsiin\npyytämään kuninkaalta väkeä, rahaa ja sotatarpeita sotaan täällä\nSaksassa. Olen varma, että tulet ottamaan osaa siihen, ei ole mitään\nsuurta ja korkeaa täällä elämässä, jossa minusta ei pitäisi sinun\nolla mukana, ja sentähden koski minuun syvästi, kun herrani kirjoitti\nsaaneensa Ruotsista vain joukon sotatarpeita.\"\n\nHän kumarsi päätään, ikäänkuin olisi hävennyt suurta rohkeuttaan.\n\nKustaa veti hänet syliinsä. \"Olemme molemmat saman isän lapsia\",\nsanoi hän, \"ja kuten Kaarle IX asetamme mekin ihmiskunnan edut\nkaikkien muiden yläpuolelle. Mutta kun sinä puhut lämpimästä\nsydämestäsi ja noudatat sen käskyjä, täytyy minun antaa järjen\nmäärätä tekoni.\"\n\n\"Etkö suutu minuun?\"\n\n\"En, rakkahin, mutta koeta uskoa minua, kun sanon, että samoinkuin\nsinä kaipaat nähdä minut tässä laajakantoisessa taistelussa, palan\nminäkin ikävästä sekautua siihen. Minusta näyttää kuin Vaasa-suvun\nsuuri tehtävä olisi uskottu minulle, olen kutsuttu päättämään työn ja\n-- kenties kaatumaan. Tapahtukoon Herran tahto!\"\n\nHän suuteli hellästi sisarensa kättä. \"Sinun on tästälähin luotettava\nminuun, samoinkuin minä järkähtämättä luotan sinuun\", sanoi hän.\n\n\"Minä tunnen olevani kuin juureton kasvi, niinkuin minulla ei\nenää pitkiin aikoihin olisi ollut kotia missään\", sanoi Kätchen.\n\"Kodittomuutta seuraavat epäilykset, mutta nyt, kun olen saanut puhua\nkanssasi, ovat ne kuin pois puhalletut.\"\n\n\"Olisi parempi, jos palaisitte Ruotsiin.\"\n\n\"Sellaista onnea en uskalla toivoa ja pelkään, ettei pfalzkreivi\ntahdo sitä.\"\n\n\"Meidän on puhuttava hänelle siitä.\" Sillä kertaa ei kysymys päässyt\nsen lähemmäksi ratkaisuaan.\n\nKuningas viipyi yli helluntain, ja molemmat sisarukset olivat\nonnelliset, kun saivat häiritsemättä seurustella toistensa kanssa.\n\nKuninkaan lähtiessä matkalle, kirjoittaa matkakertoja, pfalzkreivitär\noli surullisempi kuin hänen oli nähty koskaan ennen olevan. Hänen\nruhtinaallinen armonsa aivan itki pitkät itkut.\n\nPaluumatka tehtiin Heidelbergin, Kasselin ja Wolfenbüttelin kautta\nBerliniin, johon Kustaa Aadolf saapui heinäkuun 16 päivänä.\n\nOli iltamyöhä, kun hän ratsasti kaupungin portista sisään kahden\nseuralaisensa kanssa, \"saatuaan tietoonsa hyvän majapaikan erään\nRetzlou nimisen miehen luona.\"\n\nKuningas kirjoitti itse kertomuksen saapumisestaan mainittuun\nmajataloon ja miten siellä kävi. \"Kun tulimme sinne, pidettiin meitä\nenglantilaisina sotamiehinä eikä tahdottu antaa majaa; samalla\ntavoin kävi eräässä toisessakin paikassa, kunnes saavuimme Arnheimin\nmajapaikkaan, missä meidät otettiin vastaan.\n\n\"Arnheim ei tiennyt mitään saapumisestani, ja tultuaan hän oli ylen\nhämmästynyt.\"\n\nTällä miehellä ilmoitutti kuningas vaaliruhtinattarelle\nsaapumisestaan ja pyysi tietää milloin saisi häntä tavata.\n\n\"Menin sentähden yhdeksän aikaan linnaan. Tulin parahiksi saarnan\nalkuun. Tullessani huoneeseen, jossa kansa ja junkkarit istuivat,\nihmettelivät kaikki mikä oikein olin miehiäni ja mitä tahdoin.\"\n\nJumalanpalveluksen loputtua tapahtui kaikkien ihmeeksi, että\nmuukalaista pyydettiin astumaan vaaliruhtinattaren sisäsuojiin.\nTäällä toivotettiin hänet tervetulleeksi korealla puheella, jossa hän\nniin vaaliruhtinattarelta kuin nuorelta ujolta ruhtinattareltakin,\njoka ainoastaan salavihkaa rohkeni katsoa häneen, sai suopean\nvastauksen kosintaansa.\n\nKun hän oli vuorostaan kiittänyt siitä onnesta, joka hänelle oli\nsuotu, pyydettiin häntä jäämään päivällisaterialle, jolla hän paitsi\npientä Kuurinmaan prinssiä oli ainoa mieshenkilö. Siitä saatettiin\nKustaa Aadolfin liittoa Maria Eleonoran kanssa pitää ratkaistuna,\nvaikkakin oli vielä sovittava erinäisistä seikoista molempien hovien\nkesken, ennenkuin muodollinen kihlaus tapahtui, ja päätettiin milloin\nkuninkaalliset häät vietettäisiin.\n\n\n\n\n13.\n\nKUNINKAALLISET HÄÄT.\n\n\nKesäkuun viime päivinä 1620 Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan. Hän\nkutsui heti kotiinnuttuaan neuvoston koolle ja ilmoitti sille\nmatkansa tuloksen.\n\nÄitinsä neuvon mukaan hän oli kosinut Brandenburgin vaaliruhtinaan\ntytärtä ja saanut hänen suostumuksensa. Hän tahtoi nyt neuvostonsa\nkanssa neuvotella eläkealueesta ja huomenlahjasta. Mutta lisäksi\noli otettava harkittavaksi, missä määrin Ruotsi voisi avustaa\nvaaliruhtinasta siinä tapauksessa, että tämän lääniherra, kuningas\nSigismund, aikoi hänelle kostaa sen, että hän oli suostunut sisarensa\navioliittoon Ruotsin kuninkaan kanssa.\n\nKysymykset olivat vaikeita ratkaista, ja leskikuningattarelta, joka\noli tehnyt naimaehdotuksen, kysyttiin neuvoa.\n\nLopulta päästiin yksimielisyyteen, että ystävällismielisten\nruhtinasten välityksellä koetettaisiin saada vaaliruhtinas pysymään\nsanassaan. De la Gardie'lle, joka oli kreivittärensä kanssa asettunut\nasumaan Viroon, lähetettiin kirjelmä, jossa hän sai käskyn jättää\nkeskustelut aselevosta puolalaisten kanssa riippuviksi heidän\nesiintymisestään avioliittokysymyksessä.\n\nPäätettiin sitä paitsi, että valtiokansleri tulisi asianmukaisella\nupeudella matkustamaan Berliniin, puhumaan siellä Ruotsin puolesta\nja päättämään aviosopimuksesta ja noutamaan kuninkaallisen morsiamen\nkotiin.\n\nKahdeksan kruunun laivaa varustettiin tähän tarkoitukseen ja\nasetettiin valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin johtoon.\n\nOlemme aivan liian kauan jättäneet hänet syrjään. Ruotsiin palattuaan\nhän kävi heti Samuel Niilonpojan lesken luona, joka otti hänet\nvastaan ilmeisellä ilolla. Hän oli sama yksinkertainen, nöyrä nainen\nkuin ennenkin ja puhui manalle menneestä puolisostaan rakkaudella ja\nikävöi päästä näkemään hänet jälleen.\n\nHänen ainoa tyttärensä, kolmetoistavuotias tyttö, oli Genovan\ntäydellinen kuva. Gyllenhjelm kysyi häntä.\n\n\"Hän on naimisissa erään rikkaan kauppiaan kanssa ja neljän lapsen\näiti\", vastasi vanhus, ja kysäisi eikö Kaarle herra tahtonut käydä\nhänen luonaan.\n\nEi, sitä hän ei tahtonut, ja kohta sen jälkeen he erosivat, oltuaan\nyhdessä ainoastaan muutamia tunteja.\n\nTukholmaan palattuaan hän teki ensi vierailunsa Seved Ribbingin luo,\njoka otti hänet vastaan avoimin sylin. Lyhyen keskustelun jälkeen\nneitsyt Kristina kutsuttiin saapuville.\n\nTämä astui sisään heleästi punoittavin poskin ja antoi\nGyllenhjelmille sormuksen sanoen: \"Isältänne!\"\n\nKaarle painoi sen vasten huuliaan ja pisti sitten sormeensa.\n\nHe istuutuivat rinnatusten, ja Kristina kertoi Kaarle kuninkaasta\nja siitä rakkaudesta ja kaipauksesta, millä tämä oli puhunut\nGyllenhjelmistä.\n\nVierailu ei sillä kertaa ollut pitkä, mutta valtakunnanrahaston\nhoitaja pyysi kunnioitettavaa vierastaan tulemaan pian takaisin, eikä\nGyllenhjelm viivytellytkään käyttäessään lupaa hyväkseen. Hän olisi\nkenties jatkanut erakon elämäänsä, mutta kuningas, hänen isänsä,\noli antanut vihjauksen tahdostaan, eikä sentähden kestänyt kauan,\nennenkuin Gyllenhjelm pyysi ja sai Kristinan käden.\n\nLuonteeltaan lempeänä ja hiljaisena piti Kristina elämänsä tehtävänä\nonnen valmistamisen tyttärelleen.\n\nKun Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan, sai hän velipuolensa väliin\nkäymään hovisalissa. Eräässä sellaisessa tilaisuudessa vei hän hänet\nleskikuningattaren luo, joka otti hänet erittäin armollisesti vastaan.\n\nMuinoisina päivinä Gyllenhjelm oli osoittautunut olevansa taitava\nmerisankari, ja Kustaa Aadolf uskoi hyvällä syyllä, että raikas\nmerielämä hälventäisi sen syvän surumielisyyden, joka häneen\noli vankilaelämästä jäänyt jäljelle, ja nimitti hänet sentähden\nvalta-amiraaliksi.\n\nValta-amiraalina Gyllenhjelm sai käskyn lähteä sen laivaston mukaan,\njonka oli noudettava kuninkaallinen morsian.\n\nKuningas seurasi itse mukana Landsortiin ja matkusti sieltä maitse\nKalmariin, jossa ruhtinattaren oli noustava maihin ja jossa kuningas\ntahtoi saada kaiken mitä parhaimpaan kuntoon hänen vastaanottoaan\nvarten.\n\nValtiokansleri oli saanut käskyn, ettei hän aviosopimusta\nlaadittaessa millään muistutuksilla myötäjäisistä antaisi aihetta\nviivytyksiin, vaan antaisi kaikessa sellaisessa vaaliruhtinaalliselle\nhoville vapaan vallan.\n\nMerimatkaa vaikeutti ja hidastutti myrsky, ja suurin laiva täytyi\njättää Elfsnabbiin, mutta kun valtiokansleri kerran oli päässyt\nBerliniin, kävi kaikki nopeammin ja paremmin kuin oli voitu\nodottaakaan.\n\nUusi vaaliruhtinas, Yrjänä Wilhelm, oli matkustanut Preussiin, ja\nvaaliruhtinatar, joka ei ollut varma hänestä, laittoi niin, että\nhänen palatessaan kaikki oli järjestetty etukäteen.\n\nKerrotaan, että hän oli salaovesta, johon hänellä yksin oli avain,\nmennyt niihin holveihin, joissa vaaliruhtinaalliset kalleudet\nsäilytettiin ja ottanut sieltä niin paljon kuin arveli tulevan Maria\nEleonoran perintöosaksi.\n\nKaksi kirjettä, jotka tähän aikaan hänelle saapuivat, yksi\nvaaliruhtinaalta, toinen kuningas Sigismundilta, hän jätti avaamatta,\nkoska hän pelkäsi, että ne saattoivat tehdä hänen suunnitelmansa\ntyhjiksi.\n\nMatka, jolle lähdettiin suurimmassa kiireessä, kävi Berlinistä\nBraunschweigiin ja sieltä Mecklenburgin kautta Wismariin, missä\nkorkeat matkustajat, leskiruhtinatar, Maria Eleonora, hänen nuorempi\nsisarensa ja tätinsä nousivat ruotsalaiseen laivaan.\n\nValta-amiraali oli saanut käskyn pitää Tanskaa valppaasti silmällä.\nLiikkui nimittäin huhu, että Kristian IV ajatteli mennä merille\nmuutamain laivojen kera muka toivottamaan prinsessaa, joka oli hänen\npuolisovainajansa veljentytär, tervetulleeksi pohjolaan. Ruotsissa\nluultiin, että tarkoitus oli uhitella ja \"näyttäytyä merellä\".\nJos hän esiintyi kopeasti Gyllenhjelmiä vastaan ja vaati, että\nruotsalaisten laivojen oli laskettava latvapurjeensa, ei siitä ollut\nkieltäydyttävä, jos naisväki oli laivalla, mutta kuningas kyllä \"oli\npitävä lopusta huolen ja aikanaan maksava\". Jos kuningas oli itse\nlaivastossa, ei ollut oltava tietävinäänkään, vaan kohteliaasti\nkutsuttava hänet häihin.\n\nSillä välin kuningas oleskeli Kalmarissa, joka vielä oli melkein\nsamassa surullisessa tilassa kuin sodan aikaan. Useimmat talot\nolivat puolipalaneita raunioita, ja niissä, jotka olivat asuttavassa\nkunnossa, vallitsi äärimäinen hätä ja kurjuus. Kaksi taloa, joiden\nasujamet olivat kaikki kuolleet ruttoon, poltettiin kuninkaan\nkäskystä ja tasoitettiin maata myöten.\n\nEräässä kirjeessä valtiokanslerille kuningas kirjoitti, ettei\nKalmarissa saanut mitään ostaa eikä lainata, ja ne elintarpeet,\njoita hän oli odottanut muualta, olivat jääneet tulematta. Muutamia\nkalereja, joihin Tukholmassa oli lastattu liinoja, lakanoita ja muita\ntaloustarpeita, oli vastatuuli pidättänyt saaristossa viikkokausia,\nja tuskinpa ne pääsivätkään ajoissa perille. Jollei valtiokanslerin\nmukanaan viemät asiamiehet palanneet ajoissa Saksasta tavaroineen,\nei pitojen pulskuutta voinut kehua, sillä ei ollut makeisia, ei\nmausteita eikä juomamaljoja. Kuningas toivoi kuitenkin, että kaikki\nehtisi kuntoon siihen onnelliseen hetkeen, jona hän saisi kohdata\n\"armaan sydämensä valtiattaren\".\n\nRuotsin laivaston matka Wismarista kävi kuitenkin nopeammin kuin oli\nrohettu toivoa. Kustaa Aadolf valmisteli vielä parhaallaan prinsessan\nvastaanottoa, kun hän lokakuun 17 päivänä aivan odottamatta sai\ntiedon, että laivasto oli laskettanut saaristoon. Hän hylkäsi silloin\ntuumansa, että kohtaus tapahtuisi kauempana maissa, ja päätti jäädä\nKalmariin.\n\nHeti kun amiraalilaiva, joka toi korkean herrasväen, näyttäytyi\nsataman suulla, nousi kolme valtaneuvoksista kalereihin toivottaen\nprinsessan tervetulleeksi pitkällä ruotsinkielisellä puheella, josta\nhän tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan.\n\nSen jälkeen saatettiin morsian sukulaisineen ja seurueineen --\nviimeksi mainittuun kuului yhdeksäntoista ylempi- ja alempiarvoista\nhenkilöä -- linnan luo, jossa kuningas oli vastassa. Uteliaiden\nkatseiden seuratessa vei hän heidät sisään linnaan ja täällä sai hän\nvihdoin toivottaa nuoren morsiamensa tervetulleeksi.\n\nMaria Eleonora oli aivan hurmautunut onnestaan, hän ei voinut\nkääntää Kustaa Aadolfista silmiään. Hän oli hänen ihanteensa, ja\nkärsimättömästi häh viittasi pois ne, jotka häntä puhuttelivat,\nhänellä ei ollut silmää eikä korvaa muille kuin kuninkaalle.\n\nHänen tavattoman kauneutensa häikäisemänä ja ihastuneena hänen\nlapsellisesta ihailustaan nuori kuningas tunsi itsensä sangen\nonnelliseksi, ja seuraavina päivinä, joina ajan tavan mukaan\nkarkelot ja iloittelut vaihtelivat upeain ateriain kanssa, oli hän\niloisimmista iloisin.\n\nHän tahtoi näyttää tulevan puolisonsa kansalle, senkin oli opittava\nhäntä rakastamaan. Heidän ympärillään tunkeiltiin, eikä riemusta\ntahtonut tulla loppuakaan.\n\nYleinen mielipide oli, ettei koskaan oltu maan päällä nähty\nkauniimpaa paria kuin Kustaa Aadolf ja hänen suloinen morsiamensa.\nEikä tämä kansan käsitys ollut aiheeton: kuningas, jolla oli\ntukka niin kullankeltainen ja silmät kirkkaan siniset, oli oikea\npohjoismaisen miehisen kauneuden esikuva, tummakutrinen ja\ntummasilmäinen ruhtinatar taasen oli etelän ruusu vehmaimmassa\nkukoistuksessaan.\n\nTuollaisten julkisten esiintymisten väliaikoina he saivat väliin\npuhella keskenään, nämä molemmat, jotka ankara etiketti oli pitänyt\nerillään senkin jälkeen, kun juhlalliseen kosintaan oli suostuttu;\ntavallisesti kuitenkin heidän kahden ollessaan Kustaa puhui ja Maria\nEleonora kuunteli.\n\nKun hän sanoi vasta Kalmarin linnan laiturissa Maria Eleonoran käteen\ntartuttuaan tunteneensa itsensä varmaksi hänen omistamisestaan,\nvastasi Maria Eleonora, että hänet olisi kotona löydetty kuolleena\nvanhasta hautakappelista, jos häntä olisi kielletty matkustamasta sen\nluo, jota hän rakasti niin suuresti, ettei voinut elää muualla kuin\nhänen lähellään. Hoviväen kesken kuiskailtiin, että ruhtinatar oli\nliioitteleva rakkaudessaan; jos kuningas meni ilman häntä, juoksi\nhän ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja seisoi siinä odottaen,\nkunnes hän palasi. Ei maksanut suurin vaivaa puhutella, hän tiuski\noikealle ja vasemmalle ja tuli huonolle tuulelle, jos kuningas viipyi\npoissa kauemmin, kuin hän piti välttämättömänä. Kun kuningas sitten\ntuli takaisin ja astui huoneeseen, säteili Maria Eleonora kuin\npäivänpaiste, painoi päänsä hänen rintaansa ja pyysi torumaan, kun\noli häntä ikävöiden ollut paha kaikkia kohtaan. Voimme kuvitella,\nmillaiset nuhteet olivat.\n\nVaaliruhtinatar koetti selittää tyttärelleen, että jos hän niin\nhellittämättä riippui alituiseen kiinni miehessään, niin kuningas\nvarmaankin pian väsyisi häneen. Mutta sellaisia varoituksia kuultuaan\nhän syöksyi kyynelsilmin Kustaa Aadolfin syliin ja kysyi, oliko\nmahdollista, että tämä milloinkaan lakkaisi häntä rakastamasta.\n\n\"En koskaan, sen vannon\", vastasi toinen juhlallisesti. Sitten hän\npyysi, ettei hänen anoppinsa nuhtelisi Maria Eleonoraa rakkautensa\ntähden.\n\n\"Tahdon käyttää koko elämäni sen ansaitsemiseen\", sanoi hän.\n\nKuninkaan oli välttämätöntä matkustaa edeltäpäin Tukholmaan, ja\nprinsessan täytyi seurata hiljakseen perästä, vaikkei se ollutkaan\nhänelle mieleen. Nopeasti eivät he missään tapauksessa voineet\ntaivaltaa mäkisiä ja kaitoja teitä, jotka sitä paitsi olivat\nsyyssateiden liottamat. Päätön jono vaunuja ja karreja saattoi vain\nvitkaan vieriä eteenpäin. Lisäksi tuli, että jokaisessa yöpaikassa\noli mukana tuodut irtonaiset seinäverhot pantava kuninkaallisen\nmakuuhuoneen seinille ja seuraavana aamuna otettava alas ja\npakattava, ennenkuin voitiin lähteä taipalelle.\n\nSuurimmassa kiireessä lähimpien pitäjäin rahvaan täytyi koota\nelintarpeita matkustajain ylläpidoksi. Kun heidän lukunsa oli\nhyvin suuri, ei heitä voitukaan majoittaa samaan paikkaan, vaan\ntäytyi heidät hajoittaa tienoolle ympärinsä, joten meni paljon\naikaa hukkaan, ennenkuin he aamuisin olivat ehtineet kokoontua\npääkortteeriinsa. Ei ollut ihme, että prinsessa sellaisella\nmatkanteolla vasta marraskuun alussa saapui perille Vesteråsiin.\n\nSillä välin oli Tukholmassa pidetty hirveää kiirettä, oli\nuskomattoman paljon hankittavaa ja enin osa lainaamalla. Lähetetyt\nhankkijat olivat Saksasta tuoneet käsivateja, hopeakannuja ja\nkultaisia juoma-astioita. Linnanpäälliköt olivat ympäristönsä\naatelistolta lainanneet tinaisia kynttiläjalkoja ja muita\nyksinkertaisempia talouskaluja. Samoinkuin kruunajaisissa oli nytkin\nkoottu erityinen vero, ja Saksasta oli häävierasten kestitykseksi\ntuotettu useita satoja aameja viiniä ja sataneljäkymmentä lästiä\nolutta.\n\nOmalta kohdaltaan kuninkaalla oli tuhansia asioita ajateltavina. Muun\nohella laitatti hän uudet uunit niihin huoneihin, jotka olivat aiotut\nsaksalaisille hovinaisille, \"sillä muuten saattoi kenties tuntua\nsaksalaisista neitsyistä liian kylmältä.\"\n\nVesteråsiin matkusti kuningas hääparvea vastaan. Taasenkin vietettiin\nmuutamia päiviä juhlailoissa, ja, jos mahdollista, entistäänkin\nihastuneempana hän jätti kauniin morsiamensa ja riensi edeltä\nTukholmaan kirjoittamaan huomenlahjakirjaa.\n\nMarraskuun 25 päivänä Maria Eleonora näki vihdoin pääkaupungin,\nummelleen kuusi viikkoa Kalmarista lähdettyään.\n\nTulliportin edustalla oli kuningas vastassa lukuisan ja loistavan\nseurueen keralla. Ruotsin aatelisto oli edustettuna miehissä,\nsitä paitsi oli saapunut useita liiviläisiä aatelismiehiäkin.\nYleensä sanottiinkin, ettei miesmuistiin oltu nähty niin loistavaa\naatelismiesten kulkuetta Tukholman kaduilla.\n\nKuninkaalliset häät vietettiin samana päivänä tavanmukaisella\nupeudella ja loistolla. Kaarle Filip ja Tanskan lähettiläs veivät\nkuninkaallisen morsiamen alttarille. Maria Eleonora oli säteilevän\nkaunis, ja missä hänet nähtiin, sieltä kuului ihailunhumina.\n\nJuhlallisen vihkimyksen toimitti arkkipiispa molempain korkeain\näitien, vanhan leskikuningattaren Katarina Stenbockin ja monien\nkorkeain herrojen ja naisten läsnäollessa. Sen jälkeen pidettiin\npuhe, kuningas vei morsiamensa ympäri salia, niin että hän saisi\ntervehtiä läsnäolijoita.\n\nKatarina Stenbock suuteli häntä otsalle ja sanoi, että tämä hääjuhla\nmuistutti toisesta, joka oli vietetty, hän ei muistanut kuinka monta\nvuotta sitten; morsian, joka silloin kulki yli kirkon lattian, oli\nyhtä nuori kuin Maria Eleonora, hän oli vavistuksella katsonut\nkohden tulevaisuutta; mutta hän oli pannut luottamuksensa Jumalaan,\nja kun hän nyt loi katseensa takaisin menneeseen aikaan, kiitti hän\nJumalaa kaikesta siitä armosta ja laupeudesta, mitä hänelle oli\nsuotu. Ja kiitoksissaan hän oli tästedes muistava viimeistä suurta\niloaan, sitä, että oli saanut nähdä herransa ja puolisonsa pojanpojan\nyhdistyneenä jalon, korkeasukuisen ruhtinattaren kanssa. Hän saattoi\nsanoa Simeonin kanssa: \"Laske nyt, Herra, palvelijasi rauhaan\nmenemään.\"\n\nSen jälkeen hän syleili heitä molempia, toivottaen heille kaikkea\nonnea.\n\nLeskikuningatar Kristina oli ihastunut poikansa vaimoon ja\nsanoi eräässä keskustelussa vaaliruhtinattarelle, että nuoresta\nkuningattaresta näytti tulevan kuuliainen vaimo herralleen.\nMorsiamen äiti vastasi siihen, että hieman itsenäisyyttä sentään\naina tarvittiin, jotakin mitä rouva Kristina ei koskaan sanonut\nitsellään olleen herransa eläessä tai sen jälkeen. Huoli oli hänelle\nkäynyt niin suureksi, että hän oli ainoastaan mukautunut toisten\ntoivomuksiin.\n\nNe ruoka- ja juomatavaroiden luettelot, jotka vielä ovat\ntallella, todistavat, ettei hääilossa suinkaan eletty pelkällä\npäivänpaisteella. Numerot näyttävät melkein uskomattomilta, mutta\nlinna olikin vieraita niin täynnä kuin sinne suinkin mahtui.\n\nHuvitukset olivat moninaiset. Ilotulituksia poltettiin, kauniita\nnäytetansseja esitettiin soihdut käsissä. Joka päivä toi uusia\nhuvituksia mukanaan. Neljäntenä päivänä vietettiin kuningattaren\nkruunajaiset ja seitsemäntenä vietettiin \"iloinen comedia\".\n\nSillä oli se ansio, että aihe oli otettu Ruotsin historiasta. Olavi\nSylikuningas lähetti Englannin kuninkaalle Mildredille anomuksen,\nettä tämä lähettäisi Ruotsiin kristityn opettajan, joka saapuikin.\nMitä sillä asialla oli Kustaa Aadolfin häiden kanssa tekemistä,\nsiitä sai aavistuksen kappaleen lopussa, jossa sanottiin, että pyhän\nSigfridin otettua suorittaakseen vaarallisen tehtävän pääsi Olavi\nSylikuningas vapaaksi kaikista huolista, ja silloin hän\n\n    \"vei vihille morsion rakkahan\n    ja vaelsi pelvossa Jumalan.\"\n\nHääjuhlallisuudet kestivät kokonaisen viikon, ja kun vieraat vihdoin\nlähtivät, jaettiin heille vanhan tavan mukaan lahjoja, suurimmaksi\nosaksi niitä hopeapikareita, joita oli tuotu Saksasta hääpitoja\nvarten, mutta jotka nyt annettiin vieraille muistoksi.\n\nSen jälkeen seurasi lyhyt tyynen ja hiljaisen onnen aika. Saksasta\nei ollut koetettukaan saada uusia tietoja. Ihmeteltiin vain, ettei\nBöömin kuningas lupauksensa mukaan ollut saapunut häihin eikä edes\nlähettänyt edustajaa, kuten tavallinen kohteliaisuus sellaisissa\ntilaisuuksissa vaati.\n\nKustaa Aadolf ja Akseli Oxenstjerna tuumivat keskenään, että kuningas\nFredrikin asema oli käynyt ylen vaikeaksi sen jälkeen, kun Saksin\nvaaliruhtinas, muka tahtoen rakentaa rauhaa, mutta itse asiassa\nkateudesta kuningas Fredrikiä kohtaan, joka oli protestanttisen\nSaksan päämies, oli yhtynyt paavilaisten pyhään joukkoon.\n\nOli ilmeistä, että vaarat kasaantuivat yhä uhkaavammiksi, ja siihen\nsaatiin vahvistus kirjeestä, joka oli päivätty marraskuun 12 päivänä,\nkohta häävierasten Breslausta lähdön jälkeen. Kuningas Fredrik\npyysi siinä anteeksi, kun ei ollut lähettänyt edustajaa rakkaan\nsukulaisensa häihin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Rajuilma, joka\nniin kauan oli tuntunut ilmassa, oli äkkiä purkautunut hänen ylitseen\nja lyönyt hänet tykkönään maahan.\n\nHän kertoi, että keisarilliset ja liittoutuneet joukot suunnattomissa\nparvissa olivat tunkeutuneet Pragia kohden ja tuiman taistelun\njälkeen Valkovuorella aivan kaupungin edustalla lyöneet hänen\nharvalukuisen armeijansa ja ajaneet hänet maasta. Nyt hän harhaili\npakolaisena ympäri Schlesiaa, tietämättä mihin saattoi pysähtyä\nväsynyttä päätään lepuuttamaan. Kirjeessä ei mainittu sanallakaan\nmissä pfalzkreivi oli vaimoineen ja lapsineen ja saattoi siis hyvällä\nsyyllä pelätä pahinta.\n\nAkseli Oxenstjerna oli jo ennustanut, että böömiläinen kapina saattoi\nsaada sellaisen lopun. Kustaa Aadolf oli tosin myöntänyt voivan niin\nkäydä, mutta toivonut, että hän ennen myrskyn puhkeamista voi tarttua\nasiaan ja ainakin pelastaa rakkaat sukulaisensa.\n\nJuhana Kasimir oli niin syvälle kietoutunut evankelisen unionin\nkaikkiin suunnitelmiin ja hankkeihin, ettei paavilainen liitto\nvoinut jättää miekalla ja tulella rankaisematta hänen pientä\nruhtinaskuntaansa. Kuinka oli silloin käyvä hänen rakkaalle\nKätchenilleen?\n\nMutta tämä ei ollut hänen ainoa huolensa. Liiton nopeain voittojen\ntähden kaikilla tahoilla kävivät Puolan avunlähetykset keisarille\ntarpeettomiksi, ja Sigismund joutaisi pian kokoamaan voimansa omien\nsuunnitelmiensa toteuttamiseen.\n\nKuinka monia yhteisiä neuvotteluja olikaan nyt Kustaa Aadolfilla ja\nAkseli Oxenstjernalla! Molemmat olivat yksimieliset, että täytyi\nvaroa äkkiyllätyksiä, mutta Kustaa Aadolf meni askelen pitemmälle ja\nherätti kysymyksen, eikö olisi käytävä vihollisen kimppuun, ennenkuin\nse oli ehtinyt koota hajanaiset voimansa.\n\nValtiokansleri säpsähti, mutta myönsi, että asiaa sieti harkita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti kun Kaarle Filip oli saanut veljensä suostumuksen liittoonsa\nElisabet Ribbingin kanssa, riensi hän kuningattaren luo ilmoittamaan\nhänelle siitä.\n\nMutta Kristina rouva oli tullut toisiin ajatuksiin. Hän oli saanut\nsuotuisia tietoja eräästä saksalaisesta ruhtinattaresta, jota Kaarle\nFilipin oli kosittava, ja oli varma hänen suostumuksestaan. Prinssi\nmuistutti äitiään saamistaan lupauksista. Korkea rouva kielsi\nensin koskaan sellaisia antaneensa, mutta kun hän näki poikansa\nmielenliikutuksen, muutti hän sen verran mieltään, että myönsi\nmahdollisesti luvanneensa sen hädissään, kun Kaarle Filip oli sairas,\nmutta nyt hän oli terve, eikä kukaan voinut vaatia pitämään sellaisia\nlupauksia.\n\nRuhtinas kumarsi ja meni äidin luota valtakunnanrahaston hoitajan\nluo. Hän kertoi tälle todenmukaisesti mitä oli tapahtunut. Äitinsä\nja veljensä suostumuksen hän oli kerran saanut; toinen oli nyt\nperuuttanut lupauksensa, ja toinen oli parhaillaan noutamassa omaa\nmorsiantaan. Nyt oli kysymys rakastiko Elisabet häntä niin suuresti,\nettä salaisuudessa tahtoi lähteä vihille hänen kanssaan.\n\nRahastonhoitaja hämmästyi kovin. Olihan hän itsekin kuullut molempain\nkorkeain sukulaisten antavan suostumuksensa, ja nyt... asia oli\ntosiaankin pulmallinen. Ruhtinaan hartaasta pyynnöstä hän kutsui\nsentään Elisabetin luokseen.\n\nKaarle Filip kertoi rakastetulleen kuinka kaikki oli käynyt. Hän tuli\nnyt, lisäsi hän, yksinkertaisena miehenä ja kysyi, tahtoiko Elisabet\nuhrata loistavan avioliiton jonkun korkean herran kanssa ja kuulua\nhänelle, jolla ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin mitä hellin,\nuskollisin rakkautensa.\n\nVastaukseksi Elisabet heittäytyi hänen syliinsä ja selitti suin ja\nsilmin, että hän tahtoi jakaa ilonsa ja surunsa sen kanssa, jota\nrakasti.\n\nJollei Seved Ribbing olisi tuntenut Kustaa Aadolfin lahjomatonta\noikeudentuntoa, on luultavaa, ettei hän olisi koskaan taipunut, mutta\nhänen järkähtämätön luottamuksensa tämän vilpittömiin tarkoituksiin\nsai hänet suostumaan.\n\nKaarle Filip tahtoi, että vihkimys tapahtuisi seuraavana päivänä\nperheen lähimpäin ystäväin läsnäollessa.\n\n\"Tiedän, että jos rakas veljeni olisi ollut kotona, olisi hän\nitse vienyt minut alttarille, niin varma olen hänen veljellisestä\nrakkaudestaan. Nyt menen yksin, mutta hänen sanansa ja suostumuksensa\non lujana tukenani.\"\n\nSanoissa oli niin paljon voimaa ja vakavuutta, että Kaarle Filip sinä\nhetkenä elävästi muistutti kuningasta, veljeään.\n\nAsia oli ratkaistu, ja sovittiin siitä, että avioliitto toistaiseksi\npidettäisiin salassa.\n\nElisabet saisi asua isänsä luona, ja muutamia huoneita oli\nsisustettava vastanaineille. Herttua ei kuitenkaan muuttaisi\nlinnasta, vaan oleskelisi missä parhaiten viihtyi.\n\nSeuraavana päivänä Kaarle Filip oli itse laatinut aviosopimuksen,\njossa hän sitoutui, ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun\nkanssa niin kauan kuin Elisabet pysyi hänelle uskollisena. Vihinnän\njälkeen, joka tapahtui koko perheen läsnäollessa, kirjoitti sulhanen\nsopimuksen alle: \"teidän uskollinen miehenne niin kauan kuin elän\",\nja morsiamen allekirjoituksella oli suunnilleen sama sisältö: \"teidän\narmonne nöyrä palvelijatar niin kauan kuin elän.\"\n\nNiin oli kuningatar avioliittoa estellessään sitä ainoastaan\njouduttanut. Vastanaineet eivät pyytäneetkään parempaa kuin että\nlevossa ja rauhassa saivat nauttia nuorta onneaan.\n\n\"Pikku keiju\", joksi Elisabetia leikillä sanottiin, oli koko\nymmärtäväinen ja sangen nokkela. Herttua keskusteli mielellään\npuolisonsa kanssa vakavistakin asioista, ja aina kehoitti tämä häntä\nrohkeuteen ja urhoollisuuteen.\n\nJos tuli sota maahan, sanoi Elisabet, ei saanut istua kotona\n\"uuninloukossa\"; jos ero maksoikin kyyneliä, niin palattua\niloittaisiin sitä enemmän.\n\nSitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta Kristina rouva ei suinkaan\nottanut asiaa iloiselta puolelta, kun uskomaton uutinen pian tuli\nhänen korviinsa.\n\nMitä oli jo tapahtunut, sitä ei voitu estää, mutta hän oli kuitenkin\nmuutamia päiviä hirvittävällä tuulella. Päivittäin uudistuvat\nitkunpuuskat -- hänen \"suuresti rakastettujen ja kaivattujen\nlastensa\" kuoleman jälkeen, Itä-Göötanmaan herttuan ja herttuattaren,\njotka rakastivat toisiaan niin suuresti, että menivät yhdessä\nkuolemaan -- se oli unhoittunut, sen oli aiheuttanut hänen nuorimman\npoikansa osoittama epäkunnioitus, pojan, jota hän aina oli rakastanut\nenimmän. Hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseen\nsuuttumustaan, ja kun herttua tahtoi käydä häntä tervehtimässä,\nkieltäytyi hän ottamasta häntä vastaan ja selitti lopuksi tahtovansa\npäästä hänen käynneistään.\n\nSanat oli lausuttu niin kovalla äänellä, että ne tunkeutuivat\nhuoneeseen, jossa Kaarle Filip odotti vastausta. Hän oli karahtanut\npunaiseksi, mutta sen jälkeen mennyt hiljaa tiehensä.\n\nKuningattaren tahtoa noudatettiin täydellisesti, herttua ei tullut\nenää, siksi syvästi hän oli loukkautunut. Sitävastoin käytti hän\nmelkein kaiken aikansa nuoren puolisonsa seurassa, joka teki\nkaikkensa, ettei herttua muistaisi äitinsä kovia sanoja; se\nonnistuikin osaksi; kokonaan ei hän kuitenkaan voinut unhoittaa.\n\nKristina rouvalle oli tämä aika vaikein mitä hän oli elänyt; hän itki\nja valitti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan ystävää maailmassa,\nsanoi hän, eikä edes tieto kuninkaan tulevista häistäkään antanut\nhänelle mitään iloa, sillä hänen sielunsa ja kaikki ajatuksensa\nolivat herttuan luona.\n\nVäkevämpi kuin rakkaus oli kuitenkin hänen turhamaisuutensa, ennen\ntahtoi hän kuolla kuin ottaa ensi askelen sovintoon.\n\nNiin meni muutamia kuukausia. Silloin ilmoitettiin eräänä päivänä\nSeved Ribbing, joka pyrki puheille.\n\nKuningattaren huulilla pyöri kielto, mutta kuinka hän silloin saisi\ntietoonsa mitä halusi... hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin\nsaattoi suostua puhutteluun.\n\nMolemmat näyttivät hämmästyneiltä toisensa nähdessään. Ei voinut\nkieltää, että kuningatar oli vanhentunut. Mutta mistä johtui se\ntuskan ilme, joka oli luettavana Seved Ribbingin kasvoilla?\n\nOli kuin tuhannet äänet huutaisivat Kristina rouvan sisällä. Hänen\npoikansa oli varmaan sairaana, kenties vaarallisesti sairaana, ja\nturhamaisuus, itserakkaus, itsevanhurskaus ja ylpeys saivat unohtua,\nkun hän hellimmässä äidinrakkauden ja suurimmassa epätoivon puuskassa\nhuudahti: \"Onko hän kuollut?\"\n\n\"Ei, teidän armonne, onpa hän hieman toipumaan päinkin.\"\n\n\"Miksi ei ole ilmoitettu minulle?\"\n\n\"Hän kielsi sen.\"\n\n\"Ja kuitenkin olette täällä.\"\n\n\"Hän sanoi, ettei meidän enää pitänyt jättää teidän majesteettianne\ntietämättömyyteen, kun kukaan ei voi nähdä loppua.\"\n\n\"Viekää minut hänen luoksensa!\" huudahti kuningatar ja pukeutui\nmelkein suonenvedontapaisella kiireellä.\n\nNuori prinssi oli ollut vakavasti sairaana, nyt oli hän parempi,\nmutta ei ollut vielä päässyt sairasvuoteesta.\n\nHänen rinnallaan istui Elisabet, hänen silmänsä pysyivät kiinni\nrakkaassa sairaassa, jossa huomattiin jonkun verran levottomuutta.\n\n\"Mahtaneekohan hän tulla\", kuiskasi sairas.\n\n\"Aivan varmaan, mutta miksi et ole ennen antanut ilmoittaa hänelle?\"\n\n\"En tahtonut silloin, mutta nyt sitä vastoin tahdon!\" Hän veti\nElisabetin puoleensa. \"Et saa jättää minua.\"\n\n\"Etkö pelkää hänen suuttuvan?\"\n\n\"En, en!\" Päivänpaisteinen hymy levisi yli kalpeiden kasvojen.\n\"Kuuletko, nyt hän tulee... tunnen hänen askelensa!\" Hän piteli\nlujasti Elisabetia kädestä. Hän ei saanut poistua hänen luotansa.\n\nOvi aukeni ja kuningatar astui sisään, korkeana ja suorana kuten\ntavallisesti. Huone oli niin hämyinen, että hänen täytyi tulla aivan\nlähelle voidakseen nähdä poikansa... niin kalpeana ja laihana.\nVierähti muutamia kyyneliä hänen poskilleen, ja silmät suuntautuivat\nkysyen, ihmetellen Elisabetiin.\n\nTuntui siltä kuin puukonpisto olisi sattunut häneen... täällä oli\nhänen lapsensa maannut vierasten hoidossa... hän olisi voinut kuolla\nsaamatta tietää mistään.\n\n\"Rakas, rakas lapseni\", kuiskasi hän kumartuen alas ja suudellen\nhäntä.\n\nKalpeat posket saivat hieman väriä, ja hän veti vaimonsa lähemmäs\nikäänkuin sanoakseen, että nyt oli hänen vuoronsa.\n\nMaksoi se Kristinalle, mutta hän ei voinut enää kieltää Kaarle\nFilipiltä mitään, ja niin otti hän Elisabetin syliinsä ja sanoi\nhäntäkin rakkaaksi lapsekseen.\n\n\"Nyt tulen pian terveeksi\", kuiskasi sairas ja otti molempain kädet\nomiinsa.\n\nMutta parantuminen ei käynyt nopeasti, ja kuningatar vietti melkein\nkaiket päivät herttuan vuoteen vieressä.\n\nElisabet ei poistunut siitä koskaan, ja jos hän joskus yritti,\nhuudettiin hänet heti takaisin.\n\nKaarle Filip tahtoi, että hän istui jakkaralla hänen äitinsä jalkojen\njuuressa, ja hän pyysi heitä puhelemaan vain keskenään, silloin\nnukkuisi hän hyvin.\n\nKuningatar taipui hänen tahtoonsa, nyt sai poika kohdella häntä niin\nhirmuisesti kuin tahtoi.\n\nHuomaamattaan, tietämättä miten se tapahtui, oppi hän tuntemaan\nElisabet Ribbingiä ja hänestä pitämään, vaikkakin tätä enimmän\nliikutti harras rakkautensa herttuaan.\n\nPäästyään tyynempään mielentilaan ja äidin ja puolison hellässä\nvaalinnassa toipui Kaarle Filip päivä päivältä saaden uusia voimia.\nMikään ei näyttänyt tekevän hänelle niin hyvää kuin ne pienet\nhuviretket, joita hän päivittäin teki kuningattaren ja Elisabetin\nkeralla.\n\nJos hän olisi voinut nähdä äitinsä sydämeen, olisi hän hämmästynyt\npingotusta, jota tämä sieti \"hänen tähtensä\".\n\nKuningas tuli kotiin, hän iloitsi Kaarle Filipin onnesta ja piti sen\nluonnollisimpana asiana maailmassa. Hän olisi heti tahtonut esittää\nkälynsä morsiamelleen, mutta kuningatar selitti, ettei kukaan heistä\ntulisi olemaan häissä läsnä. Kaarle Filip oli liian heikko, eikä\nElisabet tahtonut jättää häntä yksin.\n\nElisabet luki ylpeän rouvan sisimmät ajatukset, ja hän taivutti\nherransa noudattamaan veljensä toivomusta, ettei kuningatar saisi\nsyytä jäädä häistä pois.\n\nOmasta puolestaan Elisabet pyysi, että hän saisi olla juhlasta\npoissa, hän oli liian kaino esiintyäkseen niin ylhäisessä asemassa.\nHerttua taipui hänen tahtoonsa. \"Minä menen hetkiseksi mukaan\", sanoi\nhän, \"mutta sen jälkeen kuulumme ainoastaan toisillemme.\"\n\n\n\n\n14.\n\nUUSIA TAISTELUITA.\n\n\nTähän aikaan saapui Puolasta huhuja, että maa oli kärsinyt suuria\nhäviöitä sodassa turkkilaisia vastaan; sanottiin, että kaikki\nmiehistö, joka oli jäänyt tähteeksi viimeisen keisarille lähetetyn\napujoukon jälkeen, oli täytynyt lähettää etelärajalle, ja täten oli\nsekä Liivinmaa että Kuurinmaa jäänyt melkein puolustusta vaille.\n\nNyt jos koskaan oli käsissä hetki pakoittaa Puola pysyväiseen\nrauhaan, tilaisuus, jota ei pitänyt jättää käyttämättä. Kustaa\nAadolf olikin lujasti päättänyt kaikin voimin kiirehtää varustuksien\nlaatimista voidakseen aloittaa sodan niin pian kuin suinkin.\nKuitenkaan ei hän, uskollisena tavoilleen, tahtonut ryhtyä mihinkään,\nennenkuin oli neuvotellut säätyjen kanssa.\n\nValtiopäivät kutsuttiin koolle Tukholmaan, ja sittenkun väkeä, rahaa\nja elintarpeita oli luvattu antaa mikäli suinkin voitiin, koottiin\nvuoden 1621 elokuun alussa sotajoukko Elfsnabbiin, jossa laivasto oli\nankkurissa. Säätyjen toivomus, että kuningas, ennenkuin sota alkoi,\nvielä kerran koettaisi rauhallisella tavalla päästä yksimielisyyteen\nvastustajainsa kanssa, hyväksyttiin, ja Kustaa Aadolf kirjoitti itse\nRuotsin lähettiläille; että he tekisivät parhaansa saadakseen aikaan\nrauhan tai ainakin aselevon pidennetyksi kymmeneksi vuodeksi. Jos\nSigismund samalla tahtoi sitoutua lakkaamaan häväistyskirjoitusten\nlevittämisestä, olisi kuningas taipuvainen luovuttamaan Pernovan\ntakaisin, vieläpä sallisi Sigismundin kantaa Ruotsin kuninkaan\ntitteliäkin, kuitenkin sillä ehdolla, ettei siihen sisältyisi mitään\noikeutta valtakuntaan. Siinä oli menty auliudessa niin pitkälle kuin\nkuninkaan ja Ruotsin kunnia suinkin salli.\n\nSigismund oli toki edelleen sama kuin oli aina ollut; hän ei tahtonut\ntietää mitään siitä, mitä Ruotsissa oli tapahtunut hänen maasta\nlähdettyään. Ruotsi oli hänen perintövaltakuntansa; kuningas Kaarle\noli vain herttua herttuakunnassaan, ja Kustaa Aadolf oli ainoastaan\nhänen jälkeläisensä.\n\nOn selvää itsestään, ettei sellaisissa olosuhteissa saatu mitään\nkeskusteluja syntymään.\n\nTulisimman sodan aikana turkkilaisia vastaan Sigismund siten pani\nalttiiksi valtakuntansa itsepintaisesti selittäen, ettei tahtonut\nmyöntyä mihinkään, ennenkuin Kustaa Aadolf oli hänelle luovuttanut\nkruununsa. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään liian hyvänä lähettämään\nvalepukuisten kätyrien mukana kavaloita yllytyskirjeitä Ruotsiin.\n\nSota oli nyt päätetty asia; kymmenen rykmenttiä jalkaväkeä\nja kymmenen komppaniaa ratsuväkeä eli yhteensä 20,000 miestä\nkuului siihen joukkoon, jonka kera Kustaa Aadolf aikoi purjehtia\nLiivinmaalle aloittaakseen ensimäisen sotaretkensä Puolaa vastaan.\n\nKun vastatuuli esti laivastoa laskettamasta ulapalle, lähetytti\nkuningas Elfsnabbissa neuvostollaan Puolan neuvostolle kirjelmän,\njossa huomautettiin, että Kustaa Aadolf Sigismundin kohtuuttomuuden\ntähden ja vastoin tahtoaan oli pakoitettu sotaan Puolaa vastaan,\nvaikka tätä valtakuntaa ahdistivatkin kristikunnan periviholliset,\nturkkilaiset.\n\nElfsnabbissa kuningas julisti omin käsin kirjoittamansa sotasäännöt,\njotka luettiin kolmelle rykmentille kerrallaan, ja nämä vannoivat\nniitä noudattavansa. Tällöin oli sotajoukko asetettuna täyteen\ntaisteluasentoon Årstan niitylle. Läsnä olivat kuninkaalliset naiset\nja Brandenburgin vaaliruhtinatar, joka vielä oli Ruotsissa.\n\nLeskikuningattaren hovinaisten joukossa huomattiin Elisabet Ribbing,\njoka oli kalpea, mutta tyyni. Herttua oli hellittämättä pyytänyt\nkuninkaalta lupaa seurata sotajoukkoa ja vihdoin saanutkin.\n\nMaria Eleonora oli sairastunut kuninkaan lähdön johdosta ja samana\npäivänä, jona erosi miehestään, synnytti hän kuolleen tyttären.\n\nHeinäkuun viime päivinä kääntyi tuuli; laivasto saattoi nyt kohottaa\nankkurinsa ja laskettaa saaristosta ulapalle.\n\nValta-amiraali Gyllenhjelm hoiti päällikkyyttä. Matka suunnattiin\nRigaa kohden. Varmalla katseellaan Kustaa Aadolf oli aikoja sitten\nkäsittänyt tämän kaupungin suuren merkityksen sodassa Ruotsia ja\nPuolaa vastaan. Asemansa johdosta Väinänjoen suulla se jossakin\nmäärin vallitsi koko maata. Kaupungissa oli runsaasti väkeä ja rahaa,\nja se oli monet kerrat osoittanut voivansa seista vihollista vastaan.\n\nLuultavasti tämän muistaen Sigismund jätti sen oman onnensa nojaan\nluvaten vain 500 miestä avuksi.\n\nAsujamia elähytti hyvä henki; he koettivat, vaikkakin menestyksettä,\npestata väkeä, sillä kaupungissa oli ainoastaan 900 sotamiestä,\npaitsi linnanväkeä. Lohdutuksena ja apuna oli suuri joukko\nulkomaalaisia, jotka olivat ruvenneet kaupungin palvelukseen.\n\nYhdessä näiden kanssa työskentelivät porvarit lakkaamatta\nlinnoitusten lujittamisessa ja olivat lujasti päättäneet itse ottaa\nosaa taisteluun. Poikineen ja palvelusväkineen harjoittelivat he\npäivittäin aseiden käyttöä eivätkä lyöneet laimin mitään, joka\nsaattoi edistää tarkoituksen saavuttamista.\n\nKaupungissa oli suunnilleen 30,000 asukasta; asekelpoisia miehiä oli\n7,000 paikoille.\n\nRuotsin laivaston tapasi myrsky matkalla yli Itämeren. Laivat\nhajaantuivat ja ajautuivat eri tahoille.\n\nKustaa Aadolf kuvaili itse kirjeessä Akseli Oxenstjernalle niitä\nvastuksia, jotka matkalla kohtasivat, ja kertoi kuinka hänen täytyi\nankkuroida \"kaleijansa\" Pernovan edustalle ja miten hänen sen jälkeen\ntäytyi herttua Kaarle Filipin kera maanteitse kiiruhtaa Rigaan.\n\nTäällä kohtasi häntä iloinen yllätys. Väinänjoella hän huomasi suuren\njoukon laivoja, jotka hän itse tunsi omaksi laivastokseen. Olipa\nehtinyt perille sekin sotaväki, joka tuotiin maitse ympäri Suomen\nlahden, ja laskiessaan huomasi hän sotavoimansa kaikkiaan nousevan\n18,000 mieheen.\n\nLaivasto sai nyt käskyn sulkea virran ja estää tuonnin mereltä päin.\nMaanpuolelta taasen neljä suurta leiriä saarsi kokonaan kaupungin.\n\nSuurin leiri, joka pystytettiin hietaportin edustalle, oli kuninkaan\nomassa johdossa. Eteläiselle virranrannalle luotiin muutamia\npienempiä valleja estämään Väinänmaan linnaväkeä tekemästä rynnäkköä\npiiritysjoukon selkään.\n\nKaikkien näiden valmistusten jälkeen Kustaa Aadolf vaati\npuolustusjoukkoa pakkosovintoon. Jos he kieltäytyivät, ammuttaisiin\nkaupunki kasaan. Kaupungin vanhimmat vastasivat kuitenkin kirjeeseen\nrohkeasti, etteivät tahtoneet pettää valaansa Puolan kuninkaalle.\n\nRiga oli puolalaisen ylivallan aikana saanut pitää vanhat\nvapautensa ja oikeutensa, ja halun sortaa kerettiläisuskontoa oli\ntäytynyt väistyä sitä enemmän, kun katolilaiset olivat tulleet\nkäsittämään kaupungin tärkeyden maan puolustuksessa. Sen luultiin\nolevan valloittamaton. Uskomattomana pidettiin, että ruotsalainen\nsotajoukkokaan siinä onnistuisi, sillä ei tunnettu Kustaa Aadolfin\nuutta sotajärjestystä.\n\nHeti kaupungin asujanten vastauksen saatuaan ryhtyi kuningas\nensi töikseen tulevaa piiritystä varten valtaamaan erästä saarta\nVäinänjoessa. Itse otti hän osaa tähän, ja hänen rinnallaan\nseurasivat uskollisesti Kaarle Filip ja Lennart Torstensson.\nUrhoollisesti taisteltiin molemmin puolin, mutta ruotsalaisten yritys\nvalloittaa saari epäonnistui, ja Kustaa Aadolf oli vähällä menettää\ntässä taistelussa henkensä.\n\nLennart Torstensson onnistui lyömään alas käsivarren, joka oli\nkohottanut miekan hänen rakkaan herransa päätä kohden, ja Kaarle\nFilip taisteli sankarin tavoin veljensä rinnalla.\n\nKun kuningas taistelun päätyttyä nuhteli häntä hänen\nkuolonhalveksumisestaan, vastasi prinssi:\n\n\"Olen luvannut Elisabetille käyttäytyä urhoollisesti, ja sinähän\nannat minulle hyvän esimerkin.\"\n\n\"Mutta ajatteles, jos kaatuisit!\"\n\n\"Jos kuolemallani voisin pelastaa sinun elämäsi, silloin olisin\ntehnyt palveluksen isänmaalleni!\"\n\nVeljesten välit olivat tulleet sydämellisemmiksi kuin koskaan, ja\nvaikkei keskusteluun riittänyt monia eikä pitkiä hetkiä, koetti\nprinssi kuitenkin aina pysytellä kuninkaan läheisyydessä.\n\nSaarenvaltauksen mentyä myttyyn pidettiin sotaneuvottelu. Juhana\nBanér intoili rynnäkön puolesta. Turhaan muut sotapäälliköt\nmuistuttivat tavattoman lujista linnoituksista; hän vastasi, ettei\nollut voittamattomia esteitä ja pyysi heti aloittamaan piirityksen.\n\nKustaa Aadolf oli samaa mieltä kuin hänen urhea sotapäällikkönsäkin.\nHän oli tuonut mukanaan upseereja ja insinöörejä, joita pidettiin\nhyvin perehtyneinä piiritystaitoon ja jotka olivat tutustuneet\nsenaikuisen sotatieteen kaikkiin apuneuvoihin. He olivat leikanneet\nlaakereita Moritz Oranialaisen johdolla ja paloivat halusta voittaa\nuusia Kustaa Aadolfin johdolla.\n\nPian tehtiinkin päätös ryhtyä säännölliseen piiritykseen ja jaettiin\ntarpeelliset määräykset.\n\nMuutamissa päivissä piiritystykit olivat viedyt valleille, niin että\npommitus saattoi heti alkaa.\n\nSellaista jymyä, kuin nyt syntyi, ei kukaan ollut ennen kuullut.\nAamusta iltaan järisyttivät ilmaa satojen kenttätykkien ja märssarien\npamaukset.\n\nEi edes öisinkään saatu rauhaa. Silloin luotiin juoksuhautoja,\npystytettiin paalustoja tai kaivettiin maanalaisia miinakäytäviä.\n\nTaistelu kävi maan päällä ja maan alla, ja väliin tapahtui, että\ntunnissa heitettiin kaupunkiin satoja suuria kuulia, joista muutamat\npainoivat aina 160 naulaa.\n\nYötä päivää kuningas ja herttua ottivat osaa työhön ja elähyttivät\nsotamiesten rohkeutta pelottomalla esiintymisellään. Tapahtui usein,\nettä heidät nähtiin kuulasateessa lapio kädessä milloin kaivamassa,\nmilloin näyttämässä sotamiehille mihin juoksuhauta oli kaivettava.\n\nParin viikon uuraalla työllä oli juoksuhaudat vedetty aina kaupungin\nmuuriin asti, mutta täällä kohdattiin sitkein vastarinta.\n\nKukaan piiritetyistä ei ollut uskonut, että vanhanaikuiset tornit\nvoisivat vastustaa uuden sotataidon piirityskeinoja; olivathan\nsen tornit kaatumaisillaan ja porttilinnakkeet, joilla ei ollut\nmitään ulkovarustuksia, kohosivat tuskin ympäröiväin Väinänrantojen\nyläpuolelle. Mutta tietoisuus siitä, mitä esi-isät olivat saaneet\naikaan, teki kaupungin nykyisistä puolustajista sankareita. Ennen\nolisivat nämä miehet uhranneet kaiken kuin jättäytyneet huonommiksi\nsukuaan, ja kuolemaa halveksien he taistelivat isiensä maan jokaisen\ntuumanleveyden puolesta.\n\nNe, jotka eivät pystyneet aseihin, auttoivat linnoitusvarustusten\nkuntoonlaittamisessa. Ruotsalaisten murhaavasta tulesta huolimatta\nhe olivat onnistuneet vahvistamaan muurejaan, perkaamaan haudat\npuhtaiksi ja vetämään tykkinsä valleille.\n\nMitä enemmän ruotsalaisten pattereista ammuttiin, sitä navakammin\ntuntui tuleen vastattavan linnoituksesta.\n\nTämä näytti ruotsalaisista insinööreistä melkein selittämättömältä,\nvarsinkin kun tuli aina oli hyvin tähdätty. Niin tarkkoja olivat\nlaukaukset, ettei yhdessäkään neljästä leiristä oltu enää varmat\nrigalaisten kuulilta. Kuningas oli kaksi kertaa ollut hengenvaarassa,\nkerran oli kuula suhahtanut läpi hänen telttansa ja miltei tavannut\nhänen päätänsä.\n\nKului vielä viikko, ja voitto näytti sittenkin alkavan kallistua\nruotsalaisten puolelle. Muutamia tärkeitä taloja kaupungissa oli\njoutunut liekkien uhriksi, ja puolustusväki oli kutistunut jokseenkin\nvähiin.\n\nKustaa Aadolf sai siitä tiedon vangeilta. Yhdestä tuumin\nsotapäällystönsä kanssa hän päätti ryhtyä rynnäkköön. Leveä\nlinnakaivos täytettiin risukimpuilla, uusia pattereita luotiin\nporttivarustuksen eteen, joka suojasi kaupungin sisäänkäytäviä,\nja miinoja kaivettiin, joilla räjäytettäisiin muurit ja siten\navattaisiin tie ryntääville riveille. Banér oli mukana kaikkialla,\naina huolekkaana ja väsymättömänä. Oltiin jo valmiit ryntäämään\nkaupunkia vastaan, kun eteläisellä virranrannalla näkyi puolalaisia\nratsumiehiä. Se oli apujoukko, joka Radziwillin johdolla tuli\nkaupunkia puolustamaan.\n\nRigasta kuului riemuhuutoja, luultiin pelastuksen hetken olevan\nlähellä.\n\nRuotsalaiset olisivat joutuneet kahden tulen väliin, jollei\nkuningas tavallisella kaukonäköisyydellään olisi kaivattanut virran\netelärannalle vallituksia, jotka puolalaisten ennen kaikkea täytyi\nvalloittaa.\n\nLähetettiin joukkoja vallitusten harvalukuisen puolustusväen avuksi,\nja kuningas itse piti eräältä kukkulalta silmällä vihollisen\nliikkeitä. Hänen käskystään Lennart Torstensson riensi viemään\nmääräyksiä eräälle päälliköistä. Taipalella nuori mies huomasi, että\nvihollinen oli tehnyt aivan päinvastaisen liikkeen kuin oli odotettu,\nja omalla vastuullaan hän antoi silloin sen määräyksen, jonka asiain\nuuteen asemaan katsoen piti sopivimpana.\n\nPalattuaan kuninkaan luo hän sai käskyn viedä heti saman määräyksen,\njonka itse oli juuri antanut.\n\nTorstensson pyysi nyt armoa ja tunnusti mitä oli tehnyt. Kustaa\nAadolf pani hymyillen kätensä hänen olalleen ja sanoi: \"Sinä sovit\nparemmin sotapäälliköksi kuin hovipojaksi.\" Radziwill puolestaan\nkatsoi ruotsalaisen sotajoukon liian peloittavaksi ja marssi pois,\njättäen Rigan oman onnensa nojaan.\n\nSamana päivänä saapui Henrik Fleming tuoden iloisen uutisen, että\nrajanmääräys Venäjän ja Ruotsin välillä oli tuhansien selkkausten\njälkeen vihdoinkin allekirjoitettu ja vahvistettu. Tämä oli niin\nsuuri ja odottamaton ilo, että kuningas hypähti jalkeille, tarttui\nFlemingin käteen ja huudahti: \"Teillä on uutisia kuten kunnon\nmiehellä ainakin!\" Samalta lähettiläältä sai kuningas tiedon\nkuningattaren keskoisista sekä hänen sairaudestaan ja surustaan yksin\njäätyään. Kuningatar oli itse kirjoittanut, että jollei kuningas\njoutuin palannut, niin hän kuolisi ikävään.\n\nKustaa Aadolf kirjoitti anopilleen ja pyysi häntä vielä jonkun aikaa\nviipymään Ruotsissa, toivoen Maria Eleonoran siten saavan jossakin\nmäärin lohdutusta.\n\nSyyskuun 2 päivänä, sunnuntaina, pommitus alkoi uudelleen.\nMusketinkuulat tunkeutuivat jumalanpalveluksen aikana kirkkoihin,\nhehkuvat kuulat sytyttivät kirkkojen katot ja vahingoittivat torneja.\n\nLähetettiin sovinnonhieroja ehdottamaan antautumista ja esittämään\nniitä kauhuja, joita koitui kaupungin valloituksesta rynnäköllä,\nkoska sotamiehillä ajan tavan mukaan katsottiin olevan oikeus\nryöstelyyn.\n\nMutta lähettiläs ei palannut takaisin, ja ampuminen alkoi uudelleen.\n\nNiinkuin ennenkin useita tuhansia miehiä työskenteli maan alla,\nmiinoja sytytellen. Työhön ryhdyttiin molemmin puolin. Kaupungista\nheitettiin granaatteja näihin miinoihin ja yhteenkytketyin kuulin\nlakaistiin maan päältä pois kaikki mitä joutui niiden tielle.\nRuotsalaisten puolelta valmistauduttiin rynnäkköön. Oli jo koetettu\neräässä kohdin päästä haudan yli tervattua kangassiltaa myöten,\ntoisessa täyttää sitä risukimpuilla, kolmannessa johtaa pois vettä.\n\nVihollinen piti silmänsä auki; tuskin oli kääresilta levitetty,\nkun se jo ampumalla sytytettiin, ja melkein kaikkien, jotka olivat\nsillalle uskaltautuneet, täytyi heittäytyä veteen, jolloin monet\nhukkuivat.\n\nRisukimpuista laitettua haudantäytettä myöten oli tosin parempi\npäästä yli, mutta kun ryntääjäin oli pystytettävä suojeluskoppansa\nrintavarustukselle, ajoivat rigalaiset heidät tiehensä keksein ja\npitkin kangein, mm että ruotsalaisten suurin tappioin täytyi peräytyä.\n\nKuningasta harmitti sitä enemmän, kun sovinnonhierojat olivat\npalatessaan tuoneet vastauksen ettei kaupunki millään ehdolla aikonut\nrikkoa Sigismundille vannomaansa valaa. He toivoivat, että meidän\nHerramme vihasi sotaa ja verenvuodatusta, säästäisi heidät siitä\nsurullisesta kohtalosta, että heidän oli pakko luovuttaa rakas\nkaupunkinsa vihollisille.\n\nNyt päätettiin tehdä yleinen rynnäkkö; useita pienempiä oli jo tehty.\n\nKustaa Horn ja Juhana Banér ryntäsivät syyskuun 9 päivänä\nJaakopinportin linnoitusta vastaan, ja heidän onnistui porttimiinalla\nräjäyttää itse portti ja viedä osa väestään kaupunkiin. Sitä\npuolustettiin kuitenkin niin pontevasti, että molempain täytyi\nvaikeasti haavoittuneina vetäytyä takaisin.\n\nSiitä huolimatta päätti Kustaa Aadolf uskaltautua päärynnäkköön,\nvarsinkin kuultuaan eräältä käsityöläiseltä, joka oli vangittu,\nettä tuskin tuhatta asekelpoista miestä oli kaupungissa valleja\npuolustamassa.\n\nVesi oli suureksi osaksi johdettu pois haudoista ja muureihin oli\nsinne tänne ammuttu suuria aukkoja, joista rivit saattoivat tunkeutua\nkaupunkiin.\n\nSellaisissa oloissa ei ollut luultavaa, että kaupunki voisi kauemmin\npuolustautua, jos hyökkäys samalla aikaa suunnattaisiin useampiin\nkohtiin.\n\nJo varhain aamulla syyskuun 12 päivänä alkoivat suuret miinat\n\"soida.\" Monissa niistä oli 24-tynnyrinen ruutipanos, ja samaan\naikaan alotettiin mahtava tuli kaikista tykeistä ja märssareista.\n\nSyntyi hirmuinen pommitus: hehkuvia kuulia, pommeja, suuria kiviä,\nkaikkea mitä saattoi heittää tai ampua, satoi rankkanaan kaupunkiin\nyli luhistuneiden muurien, estäen piiritetyt työskentelemästä\nlinnoitusten laittamiseksi ennalleen.\n\nNäiden tuli hiljenikin vähitellen, ja illan suussa saattoivat\nruotsalaiset järjestää rivinsä rynnäkköön. Määräyksetkin olivat jo\nvalmiiksi kirjoitetut.\n\nMutta rynnäköstä ei tullut mitään. Viime silmänräpäyksessä Kaarle\nFilip meni korkeamman päällystön keralla kuninkaan luo ja rukoili\nhäntä vielä kerran vaatimaan kaupunkia vapaaehtoisesti antautumaan.\nJa kun oli kysymys inhimillisestä menettelystä, ei Kustaa Aadolf ja\nollut vaikea saada taipumaan.\n\nAsema kaupungissa oli sanomattoman epätoivoinen; turhaan muurarit\nja kirvesmiehet koettivat korjata vahinkoja, siltoja oli laitettu\nyli hautojen ja päämiina oli valmiina räjähdyttämään tärkeimmän\nporttilinnoituksen. Yksinpä puolalainen linnan vartijakin selitti\nvastarinnan jatkamisen mielettömäksi.\n\nSilloin sovinnonhierojat saapuivat kolmannen kerran, ja nyt Riga\nantautui. Kaupungin hallitusmiehet tekivät tosin muutamia heikkoja\nyrityksiä saada parempia ehtoja; kauppiastapaan he tarjosivat summan\nrahaa ja naisten koristeet, mutta kun kuningas päättäväisesti hylkäsi\nlahjan, antautuivat he armoille.\n\nKustaa Aadolf käski sanoa heille, ettei heidän tarvinnut häntä\nlepyttää lahjoilla; Riga ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä;\nhän tarvitsi heidän kaupunkiaan siksi, että Puolan kuningas oli hänen\nvihollisensa. Kaikki hyökkäykset Ruotsia vastaan oli suunniteltu\nRigassa. Sentähden ei voitu maksaa niin korkeaa hintaa, että hän sen\nvuoksi luopuisi niin tärkeästä paikasta, kun meidän Herramme oli sen\nkerran antanut hänen valtaansa.\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 16 päivänä, Kustaa Aadolf\nsaapui juhlallisesti kaupunkiin.\n\nKaupunginvanhimmat olivat vastassa kentällä kappalenmatkaa portin\nulkopuolella ja toivottivat hänet tervetulleeksi korealla puheella,\njohon hän vastasi heti lausuen toivomuksen, että kaupunki tämän\njälkeen pitäisi yhtä lujasti kiinni Ruotsin kruunusta kuin oli tähän\nasti ollut uskollinen puolalaisille.\n\nJuhlakulkue lähti pyhän Pietarin kirkkoon, jossa laulettiin _Te Deum_\nsen johdosta, että kaupunki oli pelastunut ryöväykseltä. Juhlallisuus\npäättyi siihen, että kuningas hyvän lupauksensa mukaan vahvisti\nkaupungin erivapaudet, antoipa sen säilyttää oikeutensa lyödä omaa\nrahaakin. Hän pidätti vain oikeuden saada sijoittaa kaupunkiin niin\nsuuren linnanväen kuin hyväksi katsoi.\n\nJuhana Banérin, joka oli osoittanut ihmeteltävää urhoutta, julisti\nkuningas juhlallisesti Ruotsin soturien suurimmaksi sankariksi ja\nnimitti hänet itägööttalaisen rykmentin päälliköksi.\n\nSamana päivänä antautui Dünemünde miekaniskutta, ja viikkoa\nmyöhemmin asukkaat tekivät Ruotsin kruunulle uskollisuuden- ja\nalamaisuudenvalan. Yleinen mieliala kaupungissa oli lyhyessä ajassa\nkokonaan muuttunut, ja kaupungin vanhimpain päämiehet sanoivat\nkuninkaalle, ettei kukaan ollut uskonut häntä niin lempeäksi ja\nsuopeaksi kuninkaaksi.\n\nMutta lempeys ei ulottunut jesuiittoihin asti; nämä saivat käskyn\nluovuttaa kirkkojen avaimet ja lähteä heti kaupungista. Jesuiittain\njoukossa oli yli kahdeksankymmenvuotias Laurentius Nicolsi, jonka\nmuistamme Juhana III:n ajoilta nimellä Luostari-Lassi. Kustaa\nAadolfin kerrotaan nuorekkaassa protestanttisessa innossaan\npuhutelleen vanhaa katolilaista jokseenkin ankarasti, joka oli kerkeä\nantamaan sanan sanasta.\n\nRigan valloitus oli Pohjolan merkillisimpiä sotatapauksia, ja\nensi kerran oli nyt protestanttinen kuningas voittanut katolisen\nsuurvallan. Kustaa Aadolfin nimi liiti maineen siivin yli maailman.\nProtestanttisuuden esitaistelijat kyselivät toisiltaan, oliko\nKustaa Aadolf oleva se, joka pystyi vapahtamaan kärsivät kansat\npaavilaisuuden vallasta.\n\nRiga sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin valtiopäiville ja\nsai sitä paitsi melkoisia tiluksia lahjaksi. Liivinmaan aatelisto\nkutsuttiin marraskuussa Rigaan vannomaan uskollisuudenvalansa ja\nottamaan Ruotsin kuninkaalta vastaan läänityksensä.\n\nTämän voitonriemun aikana ilmaantui kuitenkin huolia vastaisuuteen\nnähden. Ruokavarat olivat loppumaisillaan, samoin ruuti, vaatteet,\nsukat ja kengät.\n\nSaadakseen väelleen paremmat asunnot lähti Kustaa Aadolf syysmyöhään\nRigasta ja marssi Kuurinmaalle, joka ei ollut nähnyt vihollista\nmoniin vuosiin. Mitovan pääkaupunki vallattiin ja partiojoukkueita\nlähetettiin aina Liettuan rajoille saakka. Mutta jonkun ajan\nkuluttua kuninkaan oli pakko palata Rigaan, koska puolalainen\narmeija oli tehnyt hyökkäyksen Tartosta. Se ajettiin yli rajan, ja\nsitten päättyivät sotatoimet siksi vuodeksi. Kuitenkin vallattiin\nWolmarin ja Lairin kaupungit ja muutamat muut pikkulinnoitukset ja\nmiehitettiin ruotsalaisin miehin.\n\nArmeijan asetuttua tammikuun alussa 1622 talvimajoilleen Kustaa\nAadolf lähti Narvaan matkustaakseen sieltä ympäri Pohjanlahden\nRuotsiin.\n\nKoko retkellä oli mitä hellin suhde vallinnut veljesten välillä,\nja Kaarle Filip, joka oli niittänyt paljon kunniaa miehekkäällä\nolennollaan ja uljaalla rohkeudellaan, oli erittäin rakastettu niin\npäällystön kuin miehistönkin kesken.\n\nNarvassa herttua sairastui tähän aikaan liikkuvaan sotaruttoon.\nLääkäri sentään uskoi, että jos hän vain pysyisi hiljaa, niin tauti\npian helpoittaisi.\n\nMutta valtiokanslerilta saapui kirjeitä, joissa tämä kiirehti\nkuningasta pian palaamaan. Useat tärkeät kysymykset vaativat\nkuninkaan läsnäoloa. Ja Maria Eleonoran epätoivoiset kirjeet olivat\nyksi ainoa pitkä rukous, että hän kiireimmiten palaisi.\n\nJa Kustaa Aadolfia, joka vietti enimmät osat päivistään veljensä\nsairasvuoteen ääressä, raateli häntäkin ikävä kotiin ja halu jäädä\npaikoilleen. Kaarle Filipin hellittämättömistä kehoituksista hän\nvihdoin päätti lähteä, ja veljekset erosivat toivoen pian näkevänsä\njälleen toisensa.\n\nMaria Eleonora oli Geflessä kuningasta vastassa. Ja suuri oli riemu\nTukholmassa, kun kuningas ja kuningatar vihdoin saapuivat. Rigan\nvoittaja oli ennen ollut ruotsalaisten rakkauden esine, nyt oli hän\nsaavuttanut heidän ihailunsa, ja pienet ja suuret kilpailivat hänen\nnäkemisestään.\n\nLeskikuningatar yksin istui huoneissaan, uutinen Kaarle Filipin\nkuolemasta oli syvästi koskenut häneen. Kuinka palavin mielin hän\nodotti uutisia!\n\nSellaisia saapui kaksi päivää kuninkaan palaamisen jälkeen. Nuori\nherttua oli kuollut. Hänen elämänsä oli sammunut tammikuun 25 päivänä\n1622, yhdennelläkolmatta vuodellaan.\n\nIsku oli kova; leskikuningatar sulkeutui huoneihinsa eikä tahtonut\nnähdä ketään. Äidinsydän oli menettänyt ainoan säikeen, joka häntä\nsitoi elämään, eikä hän enää välittänyt mistään.\n\nHerttuan läänitykset palautettiin kruunulle ja sen jälkeen\nsäädettiin, etteivät kuninkaan nuoremmat pojat saaneet läänityksiä.\nEdellisinä aikoina oli niistä saatu liian surullisia kokemuksia. Oli\nsyntynyt riitoja ja eripuraisuuksia, joista olisi saattanut koitua\npaljon pahaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlokseen Maria Eleonoralla oli nyt miehensä kotonaan, eikä hän\njättänytkään häntä pitkiksi hetkiksi rauhaan.\n\n\"Suo minun ainoastaan olla läheisyydessäsi ja kuulla ääntäsi\", pyysi\nhän hellittämättä. Kun kuningas sanoi hänelle, että valtion tehtävät\nkutsuivat, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, ja hän pyysi\nkuningasta määräämään ajan, jolloin sai odottaa häntä jälleen.\n\nKustaa Aadolf teki sen, kuitenkin ehdolla, että väliin saattoi\ntapahtua, että hän viipyi kauemmin kuin oli aikonut.\n\nJos kuningas saapui ennen määrättyä aikaa, kiiti Maria Eleonora\nhäntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi olevansa\nonnellisin ruhtinatar maailmassa. Jos hän sitä vastoin tuli liian\nmyöhään, oli onneton puoliso allapäin ja kysyi, oliko kuningas\nlakannut häntä rakastamasta.\n\nSilloin vaadittiin Kustaa Aadolfilta mielenmalttia voidakseen sietää\noikkuja niin suuntaan kuin toiseenkin. Hän kohteli puolisoaan kuin\npientä lasta, hyväili ja lorusi, mutta ajatustenvaihto heidän\nvälillään oli mahdoton.\n\nNuori, kaunis kuningatar vaati myös, että häntä oli huvitettava.\nHän kaipasi karkeloja ja soittoa, mutta suuri perhesuru kielsi sen.\nSen sijaan kokoontuivat hovipiirit ja maan etevimmät kuningattaren\nhuoneihin osaksi vakavaan, osaksi hilpeään keskusteluun. Kuningatar\ntavallisesti kuunteli sukkelasuisten hoviherrojen kaskuja raikuvin\nnaurunpuuskin. Kuningas sai sillaikaa tilaisuutta vakavaan\nkeskusteluun Oxenstjernan kanssa. Kummallakaan näillä ei ollut\naikaa iloitteluun. Elämän syvin vakavuus täytti heidän mielensä,\nepäilykset, taistelut, voitot ja tappiot asettivat heille alituiseen\nuusia vaatimuksia. Kustaa Aadolfin oli tehtävä suoritettava, mutta\nsen suunnitteli Akseli Oxenstjerna ja suoritti valmistelut. Hänelle\nkuului varojen hankinta ja niiden käyttäminen mitä suurimmalla\nhuolella ja säästäväisyydellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten aina ennenkin kaikki säädyt osoittivat Kustaa Aadolfille\nmitä suurinta luottamusta. Aatelistokin oli valmis uhraamaan osan\näveriäisyydestään. Kaikki, mitä kuningas vaati sodan jatkamiseksi,\nhyväksyttiin vähintäkään napisematta, ja kun näyttäytyi, etteivät\ntähän asti tavalliset verot täyttäneet tarvetta, päätettiin, että oli\nmaksettava uusi vero kaikista \"syötävistä ja muista tarvetavaroista\",\njotka vietiin torille tai markkinoille, mikä vero sittemmin sai\n\"pikkutullin\" nimen.\n\nToukokuun alussa säädyt saivat päätöksensä valmiiksi ja hajaantuivat.\nKesäkuun alussa lähti kuningas Tukholmasta ja purjehti Rigaan.\n\nSotaretken uudestaan aloittaminen oli jo myöhästynyt pari kuukautta,\njonka tähden hänen oli pakko tyytyä Rigan puolustukseen ja, jos\nmahdollista, Mitovan avustukseen. Sillä Radziwill oli Kuurinmaalla ja\nsaarsi kaupunkia 12,000 miehen keralla.\n\nKun Kustaa Aadolf lähti marssimaan Rigasta rientääkseen Mitovan\navuksi, sai hän sanoman, että kaupunki oli antautunut. Siitä\nhuolimatta marssitti hän väkensä kaupungin muurien edustalle. Mutta\nRadziwill oli vastustajaltaan oppinut linnoittamaan leirinsä, ja\njokainen hyökkäys niin sitä kuin kaupunkiakin vastaan katsottiin\nmiltei hyödyttömäksi.\n\nVihdoin elokuussa saatiin aikaan uusi aselepo, ehdolla että molemmat\npuolueet saivat pitää mitä heillä oli hallussaan.\n\nEdellisen vuoden sotaretki oli täydellä syyllä kiinnittänyt Euroopan\nhuomion nuoreen Ruotsin kuninkaaseen. Ei voitu olla ihailematta hänen\nnopeaa menestystään. Tämä viimeinen sotaretki sitä vastoin voitiin\nkokonaisuudessaan katsoa epäonnistuneeksi.\n\nSeuraavan vuoden alussa alkoi Ruotsissa liikkua itsepintaisia\nhuhuja, että Sigismund aikoi Danzigista purjehtia itse Ruotsiin.\nNiin uhkaaviksi nämä huhut lopulta kävivät, että Ruotsi asestautui\nhampaitaan myöten. Jopa kuningas vihdoin lähti suuren laivaston kera\nDanzigiin itse varmistautumaan asiasta. Huhut osoittautuivat silloin\nperättömiksi.\n\nKoko kesän oli rutto raivonnut kauheasti. Vuoden 1623 lopussa\nlaskettiin, että yksistään Tukholmassa oli kuollut useita tuhansia\nruttoon. Vielä pahempaa oli maalla, missä kansaa rasitettiin\nraskailla veroilla, ja se oli perin köyhtynyt monista katovuosista ja\nsotaväenotoista.\n\nKuningas oli väsymätön auttamaan ja hätää lieventämään. Tartuntaa\npelkäämättä hän kulki Tukholmassa ympärinsä, puhui tyynnytellen ja\nlohdutellen, määräsi lääkkeitä ja kehoitti varsinkin mitä suurimpaan\npuhtauteen.\n\n\n\n\n15.\n\nUUSIA SOTATOIMIA.\n\n\nKeisarin, Espanjan ja paavilaisen joukkokunnan yhdistyneet aseet\nolivat valmistaneet pfalzilaisen vaaliruhtinashuoneen häviön\nja evankelisen unionin hajoamisen. Pohjois-Saksan luterilaiset\nvapisivat, heille häämöitti jo habsburgilainen maailmanvalta,\nkeisarillinen yksinvaltius voitokkaasti ryntäävän, kaikenhävittävän\nkatolisuuden kintereillä. Mutta vaarassa ei ollut ainoastaan\nprotestanttisuus, koko Euroopan vapauskin oli uhattu.\n\nVastarinnan valmistaminen tuli Ranskan osaksi. Valtion peräsimessä\noli Richelieu, ja vaikka hän oli itsekin roomalaisen kirkon\nkardinaali, asetti hän valtiolliset edut katolisten edelle.\nHabsburgilainen ylivalta oli muserrettava, Ranskan suuruus vaati\nsen, ja tästä syystä sukeutui hänestä protestanteille pelastava\nliittolainen. Sentähden hän avusti hollantilaisia rahoilla ja\nErnst af Mansfeldia apuväellä, sentähden hän lähenteli Englantia,\nhuolimatta vanhasta kansallisvihasta, ja sentähden hän ponnisteli\nvetääkseen pohjoismaalaiset vallat mukaan taisteluun, jonka\nseuraukset saattoivat olla niille mitä tärkeimmät.\n\nKysymys oli ollut monet vuodet vireillä. Englanti, Ranska ja\nAlankomaat olivat melkein samaan aikaan kääntyneet Ruotsin ja Tanskan\npuoleen, ja oli hyvin tunnettua, että kuningas Kristian epäili,\nsuostuisiko hän tarjoukseen.\n\nKustaa Aadolfille tarjottiin sodan ylin johto. Ja se vihdoin sai\nTanskan kuninkaan tekemään päätöksensä. Kuultuaan asiasta, puuskahti\nhän kiihkeästi: \"Piru vieköön, se ei saa tapahtua!\" Ja hän oli\nvalmis muitta mutkitta suostumaan saksilaisten vaaliruhtinasten\npiirieverstin vaaliin -- ja lähtemään sotaan.\n\nKoko edellisen ajan Kristian IV oli ollut niin nurjamielinen Ruotsia\nkohtaan, että vuoden 1624 alussa odotettiin välien kerrassaan\nrikkoutuvan. Vastoin tehtyjä sopimuksia tanskalaiset olivat\nkantaneet tullia Öresundissa ja muilla laittomilla säännöksillä\nherättäneet sellaisen katkeruuden Ruotsissa, että Kustaa Aadolf antoi\nmaan kaikille rykmenteille käskyn kiireimmiten marssia rajalle,\njohon pystytettiin suuri leiri Hornin ja Akseli Oxenstjernan\npäällikkyydellä. Rajakokous saatiin aikaan heti sen jälkeen, ja riita\nraukesi -- sillä kertaa.\n\nSyksyllä tuli tunnetuksi, että Kristian alkoi uudelleen varustautua,\nkuten luultiin, hankkiakseen parempia ehtoja, ja Ruotsissa oltiin\nvalmiit siihen, että hän hyökkäisi yli rajan.\n\nMutta heti kun Brandenburgin lähettiläs oli tarjouksineen saapunut\nTukholmasta Kööpenhaminaan, kääntyi tuuli. Tanskan kuningas teki\näkkiä ystävyydenliiton Kustaa Aadolfin ja Ruotsin kanssa.\n\nKustaa Aadolfin ehdot olivat olleet liian kalliit, ja Tanskan\nkuningas oli tarjoutunut huokeammalla. Englannin kuningas oli siksi\ntaloudellinen, että mieluimmin suostui huokeampaan, ja toiset\nseurasivat mukana siitäkin syystä, että Tanskaa pidettiin paljon\nvahvemmin varustettuna kuin Ruotsia.\n\nIsänmaamme tuli siis tykkönään suljetuksi pois liitosta. Kustaa\nAadolf piti liian kalliina valtakuntansa arvoa voidakseen asettautua\n\"juuttikuninkaan\" päällikkyyden alaiseksi, ja hän kieltäytyi siitä\nerittäinkin sentähden, ettei hän katsonut tällä olevan tarvittavaa\ntaitoa tähän sotaan, johon hän nyt rohkeasti heittäytyi.\n\nLiittoutuneet ruhtinaat tekivät tosin muutamia kokeita saadakseen\nhänet liittymään heihin, ja vuoden 1625 alussa Des Hayes, Ranskan\nlähettiläs Kööpenhaminan hovissa, matkusti Ruotsiin saadakseen\nmolemmat kilpailevat kuninkaat lähestymään toisiaan.\n\nKustaa Aadolf kuunteli tarkkaavaisesti, mutta selitti sitten, että\nhän oli päättänyt pysyä sodasta erillään. Kun Des Hayes halusi tietää\nsyyn, vastasi kuningas, että hän oli kirjallisesti tarjoutunut\njakamaan ylipäällikkyyden Kristianin kanssa, ja kun tämä tarjous oli\nhylätty, sai juutti hoitaa itse itsensä, sillä hänen johdollaan ei\nRuotsin kuningas lähtenyt sotaan.\n\nMinisteri rohkeni huomauttaa, että hyvän asian tähden -- --\n\n\"Sen hyväksi tahdon vaikuttaa minkä voin\", keskeytti kuningas. \"Sitä\naikaa, jolloin liittoutuneet vallat hyökkäävät keisaria vastaan,\ntahdon käyttää kerta kaikkiaan ratkaistakseni asiani Puolan kanssa,\nja kun Sigismund on keisarin liittolainen, ei se liene niinkään\nvähäinen apu.\"\n\n\"Jollei vain _se_ sota saa aivan liian suurta laajuutta\", virkkoi Des\nHayes.\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Kustaa Aadolf. \"Lupaan pysyä puolalaisten\nvihollisteni kanssa siksi hillityissä rajoissa, että jos olosuhteet\nSaksassa muodostuisivat pahoin, voin lähettää sinne apua.\"\n\nNiin he erosivat. Siten päättyivät tällä kertaa varsinaiset\nneuvottelut Ruotsin osanotosta suureen evankeliseen liittoon.\n\nVuoden lopussa solmittiin Haagissa niin sanottu kolmiliitto\nEnglannin, Hollannin ja Tanskan kesken, liitto, jonka tarkoituksena\noli ehkäistä keisarin ylivalta Saksassa.\n\n\"Minun aikani ei ole vielä tullut\", virkkoi Kustaa Aadolf. Ja\nvaikka hänen sydämensä paloikin halusta ottaa osaa suureen sotaan,\nniin hän muisti samalla kertaa, että hän tarvitsi tämän ulkonaisen\ntyyneyden ajan parantaakseen maan sisäisiä oloja. Paljon oli tehtävää\naateliston samoinkuin papistonkin väärinkäytösten ehkäisemiseksi,\nkorkeamman ja kansanopetuksen järjestämiseksi. Sisäisellä olojen\nparantamisella muodosti hän suurvallan, joka, vaikkakin itsessään\nheikkona, oli ennen pitkää ratkaisevasti vaikuttava koko Euroopan\nkohtaloihin.\n\nSamalla ryhdyttiin suurisuuntaisiin varusteluihin. Ruotsin koko\nsotajoukko muodostettiin uudestaan. Ja kun työ oli tehty, saatettiin\nolla turvassa Tanskan taholta, ja odotellessa tapahtumain edelleen\nkehittymistä Saksassa päätti Kustaa Aadolf käydä oman Puolan-sotansa\nloppuun.\n\nTämän sotaretken tarkoitus oli suorittaa täydellinen Puolan\nvalloitus, koska oli käynyt selväksi, ettei mikään rauhallinen\nratkaisu ollut mahdollinen. Saksasta saapuvat alituiset viestit\n\"kerettiläisten pikaisesta kukistamisesta\" olivat kannustaneet\nSigismundin itsepäisyyden niin äärimmilleen, ettei hän nyttemmin enää\ntahtonut tietääkään ruotsalaisten rauhanehdotuksista. Varsovassa hän\npuhui kokoontuneille valtiopäiville niistä vihollisuuksista, joita\n\"Gustavus, Södermanlannin ruhtinas\", oli harjoittanut Puolan kruunua\nkohtaan, ja vaati rahoja jatkaakseen sotaa.\n\nRauhaan ei hän tahtonut suostua muilla ehdoilla, kuin että hänelle\nluovutettaisiin: 1) tehdyt valloitukset Liivinmaalla ja 2) Ruotsin\nkuningaskunta. Södermanlannin ruhtinas sai tyytyä siihen, mitä\nSigismund armosta tahtoi hänelle antaa, ainoastaan rukouksin\nsaattoivat ruotsalaiset toivoa rauhaa Puolan kuninkaalta.\n\nSota oli välttämätön, ja suunnitelma laadittiin. Kuningas itse tahtoi\nviedä yhden sotajoukon Tonavan suulle, jossa sen oli noustava maihin.\nSotapäälliköilleen Jaakko de la Gardie'lle ja Kustaa Hornille hän\nuskoi taasen rynnäkön Tarttoa vastaan Itämerenmaakuntien ja Suomen\nyhdistyneiden joukkojen keralla.\n\nVarhaisena aamuna kuningas saapui Santahaminaan, jossa laivasto häntä\nodotti. Kahdeksan komppaniaa ratsuväkeä ja kuusi jalkarykmenttiä oli\njo noussut laivaan. Suurempaa sotavoimaa ei kuningas uskaltanut viedä\npois maasta, niin kauan kuin Kristian IV ei vielä ollut mennyt sotaan\näskenmuodostetun suuren sotavoimansa keralla.\n\nHeti kuninkaan saavuttua Santahaminaan pidettiin sotaneuvottelu\namiraalilaivalla; kotvan harkinnan jälkeen päätettiin ensiksi rynnätä\nKokenhusenin kimppuun, joka oli tärkein Puolan linnoituksista\netelä-Liivinmaalla ja joka toivottiin voitettavan äkkiylläköllä.\nJuhana Banérin oli marssittava edeltä etujoukkojen keralla, ja\nkuningas seuraisi pääjoukon keralla pitkin Tonavan vartta.\n\nKuningas ei ehtinyt kauemmas kuin Keggumiin, kun pikalähetti toi\nviestin, että Kokenhusen oli antautunut. Juhana Banér oli tunkeutunut\nlinnan etulinnoitukseen, mutta hän ei luullut olevansa tilaisuudessa\nsitä valloittamaan, ennenkuin tykistö oli saapunut. Odottaessaan hän\noli äkkiylläköllä vallannut Bersonin linnan.\n\n\"Se on Juhanan tapaista\", huudahti kuningas iloisesti. Ja nytkös tuli\nkiire! Kustaa Aadolf ei saanut aikaa koota kuin puolet joukostaan,\nennenkuin lähti taipalelle pikamarssissa mukanaan neljä tykkiä.\n\nPuoliyön aikaan saapui hän Kokenhuseniin, mutta oli juhannuksen\naika ja sentähden sangen valoisaa. Neljä tykkiä vietiin heti ylös\netulinnoitukseen, niin että jo päivänkoitteessa voitaisiin ampua\nruotsalainen merkkilaukaus.\n\nPuolustusjoukko vaadittiin antautumaan sillä uhalla, että ketkä\nruotsalaisten linnaan saapuessa tavattaisiin hengissä, heidät\nhirtettäisiin.\n\nPäällikkö kieltäytyi, ja ampuminen alkoi heti mitä tuimimmalla\nankaruudella. Muurin kappale toisensa jälkeen irtautui ja putosi\nalas hautaan. Vihdoin, kun aukko alkoi olla sisäänpäästävä, loppui\npuolustusjoukon rohkeus. Sotamiehet huusivat armoa ja pistivät\nhattunsa ulos ikkuna-aukoista merkiksi, että tahtoivat antautua.\nSiihen suostuttiin, ja he saivat heti marssia pois kaikkine aseineen\nja kuormineen. Niin muuttui Kokenhusen puolalaisesta rajalinnasta\nruotsalaiseksi.\n\nNyt saatettiin vihdoin sotataakka vierittää Liivinmaalta Liettuaan ja\nPuolaan, mikä oli aina ollut ruotsalaisten toiveiden maalina.\n\nKokenhusenista meni kuningas yli Tonavan Semgalleniin, jossa\npääpaikka Seelburg vallattiin, minkä jälkeen matkaa jatkettiin\nLiettuan sisämaahan päin. Ettei lisättäisi väestön ynseyttä,\nkiellettiin sotamiehet kuolemanrangaistuksen uhalla ryöstämästä\nniin talonpoikais- kuin aatelistilojakin. Ei nähty mitään muita\nvihollisia kuin ryösteleviä kasakkajoukkoja, ja kuningas saattoi\nryhtyä piirittämään Birseniä, vahvinta linnoitusta näillä seuduin ja\nRadziwillien magnaattisuvun hallituskaupunkia, suvun, jonka tilukset\nulottuivat aina Volhyniaan saakka.\n\nViiden päivän piirityksen jälkeen Birsen kukistui. Päällystönsä\ninnostamina ruotsalaiset sotamiehet osoittivat mitä suurinta kuoleman\nhalveksumista. Luotiin syviä juoksuhautoja, ja näiden suojaamina\nlinnoituksen tykkitulelta kaivoivat ruotsalaiset lapioin ja kihvelein\ntien maan alitse linnankaivantoon. Palkka oli vaivan arvoinen: 70\nsuurempaa ja pienempää tykkiä joutui ruotsalaisten käsiin, paitsi\nmuuta saalista. Tie oli auki Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan, eikä\nmikään estänyt tunkeutumasta edelleen tähän maahan.\n\nMutta tämä ei sisältynyt Kustaa Aadolfin suunnitelmaan. Hänen\ntarkoituksensa oli ainoastaan suojella Liivinmaata puolalaisten\nahdistelulta. Sentähden hän saattoi pysähtyä Birseniin ja kääntyi sen\njälkeen Kuurinmaalle, ensin määrättyään Maunu Martinpojan Ruotsin\nkuninkaan nimessä johtamaan hallintoa valloitetuissa maissa.\n\nBausken linna Kuurinmaalla valloitettiin äkkirynnäköllä. Täällä\notettiin suunnaton määrä kalleuksia, jotka ympäristössä asuva\naatelisto oli kuletuttanut sinne toivoen niiden olevan paremmassa\nturvassa.\n\nTäältä marssi kuningas Mitovaan, joka pakoitettiin antautumaan.\nSyyskuu oli jo puolivälissä, ja syyssateet olivat jo alkaneet;\nvetiset rämeet näillä alavilla mailla tekivät jatkuvan sodankäynnin\nmahdottomaksi, ja Kustaa Aadolf palasi Rigaan kolmikuukautisen\nsodankäynnin jälkeen.\n\nTäällä odotti häntä kuningattaren Tallinnasta lähettämä kirje. Hän\nei ollut saattanut pysyä kotona, vaan oli kyynelin ja rukouksin\npakottanut neuvoston varustamaan laivan, joka vei hänet yli Itämeren.\nPalavasti rukoili hän että saisi tulla kuninkaan luo tai kuningas\ntulisi hänen luoksensa, mitä hän tietysti mieluummin toivoi, koska\nhän pelkäsi hirveää sotaa.\n\nOli mahdoton täyttää hänen toivomustaan. Vihollisen päävoima oli\ntulossa, ja kuninkaan läsnäolo sentähden välttämätön. Rutto raivosi\nkaikkialla ympäristössä, ja olisi sentähden ollut uhkarohkeaa sallia\nMaria Eleonoran tulla Rigaan. Sentähden kuningas käski hänen pysyä\nsiellä missä oli.\n\nSillä välin olivat Jaakko de la Gardie ja Kustaa Horn ankarain\ntaistelujen jälkeen vallanneet Tarton. Suurin osa Tarton aatelistosta\noli jo edeltäpäin liittynyt ruotsalaisiin. Voitokkaat ruotsalaiset\nvaltasivat ritarilinnan toisensa jälkeen, niiden joukossa upean\nMarienburgin, joka annettiin perinnölliseksi läänitykseksi Kustaa\nHornille.\n\nDe la Gardie ja Kustaa Horn olivat vallanneet suurimman osan itäistä\nLiivinmaata aina Ewst virtaa myöten. Syyskuun puolivälissä he\nasettuivat leiriin Kokenhusenin luo sulkeakseen tien puolalaisilta\nja, jos mahdollista, ulottaakseen Ruotsin vallan koko muuhunkin\nLiivinmaahan Ewstin toiselle puolen.\n\nMolemmilta puolalaisilta armeijoilta, joista toinen ruhtinas Sapiehan\njohtamana oli leiriytynyt Wallhofin kylään ja toinen ruhtinas\nRadziwillin johtamana pysähtynyt Bauskeen, saatettiin Kokenhusenin\nruotsalaisessa leirissä odottaa hyökkäystä, heti kun pakkanen oli\nehtinyt jäädyttää soiset maat, ja siihen jo valmistauduttiinkin.\nMutta sillaikaa tautisuus kiihtyi joukkojen keskuudessa vaaralliseksi\nkulkutaudiksi, joka teki hirveää tuhoa rykmenteissä.\n\nKuningas oli toivonut virran jäädyttyä voivansa ajaa pois\nvihollisjoukot, jotka olivat leiriytyneet eteläiselle rannalle\nvastapäätä leiriä. Mutta siitä tuumasta luovuttiin, sittenkun\nvihollisleiri oli laitettu entiseen kuntoon. Sotapäällystön neuvosta\nkuningas päätti siirtää joukot kauemmas sisämaahan, johonkin\nterveellisempään seutuun.\n\nKotvan aprikoitua päätettiin lähteä Birseniin. Mutta tämä matka oli\nylen vaikea, ja väki kärsi tavattomasti kylmyydestä ja nälästä.\nKuningas kirjoitti itse Oxenstjernalle, että hän tänä talvena sai\nnähdä enemmän kurjuutta kuin koko aikana minkä oli käynyt sotaa.\nValtiokanslerin väsymättömästä huolenpidosta saatiinkin muona- ja\nvaatevarojen hankinta paremmin järjestetyksi, ja samalla alkoi\nsotajoukon terveydentila kääntyä paremmaksi.\n\nTammikuun 5 päivänä kuningas lähti ratsastusretkelle Wallhofiin.\nKun 2,000 ratsumiestä ja 1,000 muskettisoturia, jotka kuletettiin\nre'issä, kolme tai neljä kussakin, oli viety yli jäätyneen Tonavan,\nlaskettivat ratsumiehet täyttä laukkaa suorinta tietä Sapiehan leiriä\nkohden.\n\nYöllä 7 päivää vasten saapui sotajoukko Wallhofiin, ja varhain\naamulla, ennen talvipäivän koittoa, sotarintama leveni pitkin\npuolalaisten varustuksia. Nämä oli laitettu korkealle kummulle ja\nniin lujasti rakennettu, ettei kuningas katsonut saattavansa vähine\nväkineen uskaltautua hyökkäykseen. Joukot saivat sentähden käskyn\npysyä paikoillaan, ainoastaan kaksi osastoa muskettisotureita\njärjestettiin pitkin metsänreunaa koettamaan saartaa vihollisen\nsivujoukkoja.\n\nTämän ruotsalaisten sotaliikkeen nähdessään Sapieha menetti\ntykkänään malttinsa. Unohtaen edullisen asemansa hän käski joukkojen\nvetäytyä takaisin ja asettua lähemmäksi itse kylää. Kustaa Aadolf ei\nhidastellut käyttäessään tätä vihollisen harha-askelta hyväkseen.\nRuotsalaiset komennettiin heti ottamaan mainittu kumpu haltuunsa.\n\nRatsuväki paloi halusta ryhtyä hyökkäykseen, ja upseerit rukoilivat\nkuningasta, ettei hän antaisi suotuisan tilaisuuden mennä käsistään.\nMutta vihollisen ratsuväki oli paljon suurempi kuin ruotsalaisten,\nja Kustaa Aadolf tahtoi odottaa tykistöä, jota eversti Teuffel oli\nparhaillaan tuomassa. Ettei Sapieha odotettaessa yllättäisi häntä,\nkäski hän laittaa paalutuksen jalkaväen suojaksi.\n\nSillä välin saapui ruhtinas Radziwill lisäjoukkoineen puolalaiseen\nleiriin, ja koko sotavoima nousi nyt 7,000 mieheen, ollen siis\nmelkoista suurempi kuin ruotsalaisten. Melkein voitonvarmana Sapieha\nkomensi väkensä rynnäkköön.\n\nHeti taistelun alettua pistettiin Wallhofin kylä tuleen. Ruotsalaista\nsotajoukkoa johtivat Kustaa Aadolf, Kustaa Horn ja kreivi Thurn,\nböömiläinen, joka oli paennut maastaan. Kuningas itse johti\nkeskustaa, ja tässä taistelussa hän ensi kerran koetti sitä\nmenettelytapaa, joka pian oli suuremmalla näyttämöllä hämmästyttävä\nmaailmaa.\n\nTulinen ratsuväen hyökkäys, joka oikeasta sivustasta tehtiin\nThurnin johdolla, suomalaiset ratsumiehet etunenässä ja jalkaväen\nmuskettitulen avustamina, sai vihollisen rivit mitä suurimpaan\nepäjärjestykseen.\n\nLennart Torstensson kuului henkivartio-lippukuntaan. Vihollinen\nhyökkäsi sen kimppuun ja hajoitti sen. Mutta nuori sankari ei\nainoastaan taistellut erinomaisen urhoollisesti, hän onnistui myös\nkokoamaan joukon ympärilleen, sittenkun päällikkö oli haavoittunut ja\nviety pois taistelusta. Puolustuksesta kävi Torstensson hyökkäykseen,\nvalppaasti käyttäen hyväkseen jokaista aukkoa vihollisjoukkojen\nriveissä. Hänen taitavuutensa ja uljuutensa innostutti jokaisen\nsotamiehen sankariksi, ja väistyä tai kaatua täytyi vihollisen urhean\nlippukunnan edestä.\n\nTaistelu oli mitä tuimin ja tulisin, vihollisarmeija hajosi hurjaan\npakoon, menetettyään paljon miehiä taistelutanterelle ja vielä\nenemmän paetessaan. Ruotsalaiset olivat saavuttaneet täydellisen\nvoiton, vihollisleiri jäi kaikkineen, tykkeineen ja sotatarpeineen,\nvoittajan saaliiksi, heille jäi 600 kuormavaunuakin. Vihollisen\ntappio laskettiin viidesosaksi koko sotajoukosta. Ja Wallhofin voiton\njälkeen katsottiin Liivinmaa suojatuksi puolalaisten enemmiltä\nahdisteluilta.\n\nMutta valloituksiaan turvatakseen kuningas antoi ruotsalaisille\nmiehille suuria läänityksiä valloitetuilta alueilta. Tarton tienoille\nsijoitettiin myös 600-miehinen sotilassiirtokunta, ja jokaiselle\nsotamiehelle annettiin maatilkku.\n\nJaakko de la Gardie kutsuttiin Rigasta kuninkaan luo, ja hän sai\nKustaa Hornin kera päällikkyyden.\n\nSekä suuret tulevaisuudensuunnitelmat, että valtion talouskin, joka\nviime aikoina oli suuresti lyöty laimin, teki välttämättömäksi\nkuninkaan läsnäolon Tukholmassa. Ja kuningas lähti sinne.\n\n\n\n\n16.\n\nLUJA TAHTO VOITTAA.\n\n\nAkseli Oxenstjerna lausui kerran Ruotsin neuvostossa, että Kustaa\nAadolfin tahto maan tulevaisuuteen nähden oli, että Ruotsin täytyi,\nkerran ulotettuaan valtansa yli Itämeren, joko päästä yksin tämän\nmeren herraksi valtaamalla kaikki sen rantamaat tai sitten pysyä\nomilla rannikoillaan ja luodoillaan, varustaa vahva laivasto ja elää\nmuista huolehtimatta omaa elämäänsä sisällisessä sovussa, \"jolloin\nkukaan ei edukseen voisi käydä maan kimppuun\".\n\nNyt oli ratkaiseva hetki käsissä, ja heitettiin arpa, joka oli\nhyviksi ajoiksi määräävä maan kohtalot. Ja jälkimäinen vaihtoehto\ntuli hylätyksi samassa, kun Kustaa Aadolf siirsi Puolan-sotansa\nLiivinmaalta Preussiin. Ja sellainen oli nyt suunnitelma.\n\nEnnen lähtöään hän saattoi hautaan äitinsä, leskikuningattaren,\njoka yhtäkkiä oli kuollut. Koskaan ei hän ollut lähtenyt maastaan\nniin raskain mielin. Mutta valituksen, joka pyrki ilmoille hänen\nsielustaan, tukehdutti hän miehuullisesti.\n\nLaivasto, johon kuului 145 alusta, oli Elfsnabbissa lähtövalmiina.\nLaivoissa oli 14,000 miestä, ja odotettiin ainoastaan kuningasta.\nHän saapui iltahämärissä heinäkuun 22 p:nä, ja laivat nostivat heti\nankkurinsa.\n\nKustaa Aadolf tarvitsi preussilaisen sataman ja lasketti sentähden\nPillovaan, Königsbergin ulkosatamaan, Frisches Haffiin vievän\nkulkuväylän varrella. Se oli tunnettu syvästä ja varmasta\nsatamastaan, koko rannikolla ainoa, mihin suuremmat sotalaivat voivat\nsaapua.\n\nTäällä kyllä ampua paukuteltiin eräästä vallituksesta, jonka\ntarkoitus oli puolustaa satamaa, mutta puolalaisten tiedonantojen\nmukaan tapahtui se pelkällä ruudilla. Ruotsalaisten saapuminen oli\nniin odottamaton, ettei kaupungissa kukaan tullut ajatelleeksikaan\nvastarintaa. Kun pullistuvat purjeet sukelsivat aalloista esiin,\njoutuivat kaupungin viranomaiset aivan neuvottomiksi; mutta eipä\nollutkaan miesmuistiin noussut vihollista täällä maihin. He seisoivat\naivan typertyneinä eivätkä tienneet mihin oli ryhdyttävä.\n\nKun Pillova kuului Itä-Preussiin ja tämä maa oli Brandenburgin\nvaaliruhtinaan hallussa Puolan kruunun läänitysoikeudella, oli\nlinnaväkenä ainoastaan vaaliruhtinaan väkeä, kaksi komppaniaa erään\neverstiluutnantin johdolla, joka piti vallitukset hallussaan. Heti\nlaivaston asetuttua ankkuriin lähetti Kustaa Aadolf viestinviejän\npäällikön luo ja pyysi tätä kiireimmiten ilmoittamaan herralleen\nRuotsin kuninkaan saapumisen. Hän lisäsi, ettei vaaliruhtinaan\npitäisi siitä vihoitella, vaikka ruotsalaiset ottivatkin huostaansa\npienen maapalan rantariutoilla suojatakseen itsensä väijytyksiltä.\n\nKuninkaan yritys olisi melkoisesti helpoittunut, jos puolalainen\nlääniherra ja mahtava Danzigin vapaavalta tahtoivat vetää yhtä köyttä\nRuotsin kanssa, ja hän odotti sentähden uteliaana vastausta.\n\nVastaukseksi saapui tiedonanto, että Yrjänä Vilhelm ei ollut maassa\neikä sentähden voinut vastata lankonsa kysymykseen. Sen sijaan saapui\nmuutamia Königsbergin itäpreussilaisen hallituksen maaneuvoksia,\njoille everstiluutnantti oli lähettänyt pikaviestin ruotsalaisen\nlaivaston saapumisesta.\n\nNämä herrat olivat sangen loukkautuneita ja selittivät, että\nkuninkaan rohkea teko tuntui heistä \"hieman omituiselta\". Mutta kun\nhe saivat tietää, että ruotsalaista väkeä oli jo paljon noussut\nmaihin, jättivät he vallituksen ja marssittivat väkensä pois.\nVallitus miehitettiin ruotsalaisella väellä ja muutamin laivoin\nsulettiin Frisches Haffin suu.\n\nKuningas kaivatti vallituksia ympäri kaupungin, ja osoitteeksi\ntarkoituksestaan kotiutua sinne pitemmäksi aikaa hän asetti\ntullimiehen, jonka oli otettava kaikki tullimaksut Ruotsin kruunulle.\n\nKustaa Aadolfin mukautuvainen esiintyminen antoi maaneuvoksille\nrohkeutta jatkaa vastaväitteitään, mutta silloin hän pyysi heitä\npalaamaan kotiinsa herransa luo ja kehoittamaan häntä taisteluun\npuhdistetun uskon puolesta. Vaaliruhtinaan, yhtyipä hän liittoon tai\nei, oli annettava selvä ja suora vastaus. Samoin oli Königsbergin\nkaupungin, jonka samoin kuin Rigan ja Danzigin katsottiin olevan\nmuita riippumattomammassa asemassa, annettava kolmen päivän kuluessa\npuolueettomuusjulistuksensa, muuten oli kuningas tuleva varman ja\njäntevän väen kanssa sitä noutamaan.\n\nMaaneuvokset lupasivat tehdä voitavansa ja läksivät sen jälkeen\ntiehensä niin nopeasti kuin voivat.\n\nSotavarastot oli sillävälin ehditty viedä maihin, ja valtakunnan\namiraali sai käskyn purjehtia laivaston kera Danzigiin, saartaa tämän\npuolalaisten tärkeimmän kauppapaikan ja kantaa tullia satamassa.\nHerman Wrangel ja Åke Tott seurasivat pienen laivaston mukana, ja\nmolempia hämmästytti suuresti kaupungin tavaton kauneus. Pitkä\npalatsirivi korkealta portilta alkaen pitkin Pitkää siltaa ja\nkaikki nämä loistorakennukset hollantilaisine ja venetsialaisine\nkuvakoristeineen tarjosivat mitä häikäisevimmän näyn. Raatihuone,\nrakennustaiteellinen mestariteos, herätti ihastuksen huudahduksia.\n\nDanzig oli länsi-Europan vilja-aitta ja Hollannin tärkein\ntapulipaikka. Vuosisatojen kuluessa tämä kaupunki oli koonnut\nsellaiset rikkaudet, että se saattoi näytellä itsenäistä osaa\nvaltakuntien välisissä taisteluissa.\n\nMutta kaupungin rikkauksien päälähde oli Puola. Tässä maassa, jossa\nei oikeastaan ollut kaupunkeja eikä porvareita, oli Danzigilla\nvarsinainen markkinapaikkansa. Sillä ei ollut rasittavia tulleja, ei\nmitään esteitä tiellään. Olosuhteet olivat samat kuin keskiaikana\nSkandinavian maissa. Sanalla sanoen, Danzigilla oli kaikki edut,\njotka aikanaan olivat luoneet hansakaupunkien mahtavuuden ja\nrikkauden. \"Täällä tuskin Ruotsi saanee apua, ja tuskinpa asujamisto\nollenkaan antautuukaan\", sanoi Åke Tott, silmäillen kaupunkia\nihailevin katsein.\n\n\"Se on protestanttinen kuten mekin\", vastasi Herman Wrangel. \"Ja sen\nseikan täytyy painaa vaakakupissa.\"\n\n\"Tuskinpa painaa yhtä paljon kuin kauppaedut, jotka sitovat\nkaupunkilaiset Puolaan. Ruotsin vallan alla he muuten pian\nmenettäisivät vanhat vapautensakin.\"\n\n\"Luultavasti on meillä täällä edessämme kova työ, mutta kovia meillä\non miehiäkin.\"\n\nViikkokauden kuluttua kutsuttiin heidät seuraamaan niitä\njoukkolähetyksiä, jotka vietiin yli Frisches Haffin Ermelandin\nhiippakuntaan puolalaiseen Preussiin. Tämän maakunnan asujamet\nolivat katolilaisia, ja hiippakuntaa pidettiin kuuluisan\njesuiittakollegionsa vuoksi katolisen yllytyksen tulisimpana ahjona.\n\nKerettiläiset ruotsalaiset eivät kohdanneet mitään aseellista\nvastarintaa. Pitkällinen rauha oli tuudittanut asujamet\nturvallisuuden uneen, jota eivät mitkään varoitukset voineet häiritä.\n\nKaupungeilla ja linnoilla oli mitä keskiaikaisin leima. Linnoja oli\nylen paljo, mutta kaikki olivat yhtä ikäloppuja, ja sotamiehet,\nmikäli niitä oli, olivat niin taitamattomia aseiden käytössä kuin\nolisivat olleet aivan aseettomia.\n\nSentähden Kustaa Aadolf valloitti harjaantuneine sotajoukkoineen\ntämän maan niin äkkiä, että aikalaiset vertasivat hänen retkeään läpi\nErmelandin kuningasratsastukseen.\n\nEnsimäinen vallattu kaupunki oli Braunsberg, joka oli puolen\npeninkulman päässä maihinnousupaikalta. Täällä jesuiitoilla oli\nkuuluisa kollegionsa, ja tieto ruotsalaisten kerettiläisten\nsaapumisesta vaikutti kuin isku kimalaispesään. Jokaisella oli\npistimensä ja jokainen paloi halusta sitä käyttää, mutta inhimillinen\nviisaus opetti heille, että pistin oli voideltava hunajalla.\n\nHe tiesivät, että munkkipuku oli pahennus ruotsalaisten silmissä,\nja sentähden saattoi nähdä porvareita, talonpoikia ja kaikenlaisia\npalvelijoita tulevan kollegion porteista kaupungin kaikkiin osiin.\nEräs valepukuinen munkki pääsi kuninkaankin palvelukseen, ja\nhänet yhytettiin keskellä yötä, kun hän oli hiipimässä kuninkaan\nmakuuhuoneeseen ristin sisälle kätketty tikari kädessään.\n\nKuningas oli kutsunut pormestarin ja raadit raatihuoneelle.\nTäällä kaupunki osti omaisuutensa vapaaksi ryöstöltä 50,000\nruotsalaisella taalarilla. Annettiin käsky, että jesuiittakollegio\noli tyhjennettävä. Kallisarvoinen kirjasto pakattiin heti\nlaatikoihin ja lähetettiin yli Itämeren Upsalaan, tuntuvaksi lisäksi\näskenperustettuun yliopiston kirjastoon.\n\nHeinäkuun 1 päivänä kuningas marssi koko armeijan kera Frauenburgiin\nErmelandin piispan kaupunkiin. Asujanten omasta varomattomuudesta\nkeko kaupunki paloi poroksi, ja ruotsalaisten täytyi leiriytyä\npelloille sen ympäristöön.\n\nKolme pikkukaupunkia lähimmässä ympäristössä vallattiin, ja\neräässä niistä, joka oli Tolkemit nimeltään, kuningas otti vastaan\nKönigsbergin lähettiläät.\n\nKönigsberg oli vanha saksalainen vapaakaupunki, riippumaton niin\nkeisarista kuin vaaliruhtinaastakin. Lähettiläät tiedustelivat\nmitä nöyrimmästi, miksi Ruotsin kuningas oli noussut maihin heidän\nkaupunkiinsa ja mitä hänellä oli mielessä Preussia vastaan.\n\nKuningas vastasi, että hän aikoi puolalaiseen Preussiin, mutta että\nhän tarvitsi Pillovan sataman suojatakseen selkäänsä. \"Hänen mielensä\noli\", sanoi hän, \"että kaupunki kuului vaaliruhtinaalle, mutta jos\nPreussi oli Ruotsia kohtaan suopea, ei kukaan kadottaisi kanaakaan.\"\nSitä vastoin vaati hän puolueettomuudenvakuutusta, joka kolmen päivän\nkuluessa oli annettava, ja sen vastauksen saatuaan lähetystö lähti\nmatkaansa. Kuningas jatkoi retkeään Elbingiin, johon hän saapui\nelokuun 4 päivänä. Leiriydyttiin Emsus-nimisen kukkulan juurelle,\njossa suuri tammimetsä oli suojana. Luotiin vallitus ja tykit\nasetettiin sille, ja kun kaupunki oli saarrettu sekä maan että virran\npuolelta, lähetti kuningas sopimuksenhierojan vaatimaan kaupunkia\nantautumaan.\n\nTämä tapahtui heinäkuun 5 päivänä, ja kaupungin vastausta vaadittiin\nseuraavana aamuna ennen yhdeksää. Kaupungissa säikähdettiin kovasti,\nmutta ei päästy mihinkään päätökseen. Heinäk. 6 p:nä 9 aikaan\nkuningas marssi keko sotajoukkoineen esikaupunkeihin ja seisoi\npian kaupungin portilla. Siellä hän kohtasi kaupungin kalpeat ja\nkumartelevat lähettiläät. Hän tervehti heitä ystävällisesti.\n\n\"Mikä vahinko\", huudahti hän, \"jos minut pakoitetaan tulella ja\nmiekalla tuhoamaan niin kaunis kaupunki! Voisin vaatia teiltä\nmuutamia tynnyreitä kultaa paloverona, mutta en tavoittele rahaa enkä\nturmiotanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella\nlakejanne ja vapauksianne. Mutta vaadin siitä hyvästä, että avaatte\nportit minulle. Jos ette sitä tee tai jos ammutaan ainoakaan laukaus\nruotsalaisia vastaan, olen rankaiseva kaupungin asujamia niin, että\nlastenlapsetkin sen muistavat.\"\n\nSellaiset sanat tepsivät, ja Elbing antautui. Asujamet olivatkin\nsuurimmaksi osaksi luterilaisia, jonka tähden Kustaa Aadolfia\ntervehdittiin vapauttajana paavin ikeestä. Hän vahvisti kaupungin\nvanhat vapaudet ja nimitti Pentti Oxenstjernan kaupungin\nruotsalaiseksi kuvernööriksi ja skotlantilaisen Cunninghamin linnan\npäälliköksi.\n\nElbingistä kuningas kääntyi muinaisten saksalaisten ritarikunnan\nylimestarien pääkaupunkia Marienburgia kohden, jolla ei enää ollut\nmuuta kuin nimeksi muinaista suuruuttaan. Linnoitukset olivat\nrappeutuneet, sotaväkeä ei ollut, eikä apua kuulunut mistään.\nPuolalainen voivoodi, joka oli kaupungin päänä, menetti malttinsa\nkuultuaan ruotsalaisten saapumisesta, käski tuoda vaununsa ja ajoi\ntiehensä huolimatta pormestarin esityksistä ja rukouksista.\n\nKuningas saapui elokuun 4 päivänä Marienburgin edustalle tykkeineen,\njalka- ja ratsuväkineen. Linnasta ampua paukutettiin, vaikka\npäällikkö olikin paennut. Illalla kuningas lähetti viestinviejän\nkaupunkiin ja halusi tietää, tahtoivatko porvarit alistua Ruotsin\nkuninkaan alamaisiksi vai asettua vastarintaan. He saivat ajatusaikaa\nseuraavaan päivään.\n\nEi ollut pelastuksen toivoakaan. Kaupunki antautui seuraavana\npäivänä, ja kun ruotsalaiset soturit ryntäsivät päin muureja, taipui\nlinnakin pakkosopimukseen ja joutui ruotsalaisten saaliiksi.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saapuivat Marienburgiin kuninkaan puheille\nKönigsbergin ja Preussin herttuakunnan lähettiläät. Edelliset toivat\nviestin kaupungin päätöksestä noudattaa ehdotonta puolueettomuutta,\njälkimäisetkin lupasivat liittyä siihen, jos saivat vaaliruhtinaan\nhyväksymisen.\n\nElbingin ja Marienburgin alistumisen jälkeen oli Ruotsin sotajoukko\nvaltiaana siinä suistomaassa, joka on Veikselin haarojen\nvälissä, rikkaassa ja hedelmällisessä maassa, joka kanavineen\nja tuulimyllyineen muistuttaa Hollantia. Siellä oli oivallisia\nmajapaikkoja joukoille, jotka helposti voivat puolustaa tehtyjä\nvalloituksia. Linnoitetuin leirein hän katkaisi puolalaisten yhteyden\nDanzigin kanssa, ja varsinkin Puolan sisämaalle oli se samaa kuin\nvaltimon katkaiseminen. Dirschaussa rakennettiin silta Veikselin\nyli, ja ruotsalaiset ovet levenivät lähelle Pommerin rajaa. Siten\noli Danzig kierretty ympyrään, tämä ainoa tärkeä paikka, joka oli\njäljellä, ennenkuin Kustaa Aadolf oli herra Veikselin kaikkien\nsuuhaarojen tienoilla ja Itämeren rannikolla Saksan rajaa myöten.\n\nKaikkialla, joka lääniin ja kaupunkiin minkä valtasi, hän asetti\nruotsalaisen hallinnon ja säännöllisen veroituksen, mutta samalla hän\nesiintyi kaikkialla evankelisen kirkon puolustajana ja suojelijana,\nnimitti ylikaitsijoita ja kirkkoherroja, perusti protestanttisia\nkouluja ja suunnitteli uskonpuhdistusta Ermelandissa. Hiippakunnat,\nluostarit ja paenneiden katolilaisten omaisuuden hän otti haltuunsa\nja lahjoitteli anteliain käsin läänityksiä ystävilleen.\n\nMutta Danzig oli yhä yhtä taipumaton, uhkailtiinpa sitä asein tai\ntahdottiin neuvotella. Aluksi kuningas tarjoutui pitämään sotajoukon\nloitolla kaupungista ja myöskin säästämään sen omistuksia. Danzig\noli saava yhtä hyvät ehdot kuin Königsbergkin, ja kuningas lupasi\ntunnustaa kaupungin vapaudet ja oikeudet ja puolustaa sen alueita\nketä vastaan tahansa. Sitä vastoin hän vaati, että kaupungin oli\nrikottava liittonsa Puolan kanssa, vannottava Ruotsille uskollisuutta\nja alamaisuutta, vähennettävä asevoimaansa ja lakkautettava kaikki\nlinnoitustyönsä.\n\nNäihin ehtoihin Danzig kieltäytyi suostumasta, asujamet välittivät\nvähät protestanttisista mielipiteistään, kun olivat kysymyksessä\nkauppaetujen ja vapaudentunteiden yhteiset vaatimukset.\n\nNeuvotteluja raatiherrojen kanssa johti ensin Gyllenhjelm, sitten\ntaitava diplomaatti Didrik von Falkenberg, mutta ne menivät kaikki\nmyttyyn, ja kaupungin väestö kävi jesuiittain yllytyksestä yhä\nvihamielisemmäksi ruotsalaisia kohtaan. Sentähden kuningas vihdoin\nkutsui edustajansa pois, ja kaupunki yhä korjaili vanhoja muurejaan.\nSen puolustusjoukko nousi asestettujen porvarien kera 7,500\nmieheen, ja lisäapua toivottiin Puolasta. Danzigilaisista näytti\nmahdottomalta, että Sigismund päästäisi Ruotsin yksinvaltiaaksi\nPreussissakin.\n\nKaupunki oli suljettu niin maan kuin merenkin puolelta. Sentähden\nei kuningas uskaltanut ryhtyä varsinaiseen piiritykseen, mutta hän\nsieppasi haltuunsa kaikki danzigilaisten tavarat ja esti kaiken\navuntuonnin Puolasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuola sai hitaasti väkeä liikkeelle. Vihdoin heinäkuussa marssi 4,000\npuolalaista Graudenziin, johon he leiriytyivät. Ryöstäen ja raastaen\nhe olivat merkinneet tiensä, ja väestössä he herättivät suurempaa\nkauhua kuin varsinaiset viholliset. Stanislaus Konietspolski, joka\noli päällikkönä, oli tähän asti taistellut ainoastaan tataarien ja\nturkkilaisten kanssa. Sigismund ja urhea prinssi Vladislav tulivat\nkuukautta myöhemmin sotaväen, hovin ja puolalaisen ritariston kera,\nniin että sotajoukko nyt kaikkiaan nousi 10,000 mieheen. Tykkejä oli\nainoastaan 12, jotka oli lainattu matkalla Thornin kaupungista.\n\nSyyskuun alussa Sigismund marssi Mewen pikkukaupunkia vastaan, jonka\nmuurien ympäröimää vanhaa linnaa puolustamassa oli ainoastaan 140\nruotsalaista ja 60 asestettua porvaria. Tämän valloitus oli oleva\nensimäinen suurtyö. Leiriydyttiin vanhan ritarilinnan edustalle\nja luotiin vallituksia leirin ympärille. Riippui vain kuningas\nSigismundin päähänpistosta, millä hetkellä hän suvaitsi linnan\nvallata.\n\nMutta syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolfkin marssi Dirschausta\nFalkenauhun, jossa hän leiriytyi virran rannalle. Seuraavana päivänä\npäätti hän lähemmin tarkastaa vihollisen asemaa ja lähti liikkeelle\n1,000 ratsumiehen ja 2,000 jalkamiehen keralla.\n\nMatka kävi pitkin virran vartta, joka oli vasemmalla. Puolen\npenikulman marssin jälkeen nähtiin vihollinen, joka oli leiriytynyt\neräälle vuorelle Mewestä länteen, mistä saattoi kenttätykeillään\nammuskella kaupunkia, joka oli virran länsirannalla. Tasanko vuoren\njuurella oli tammi- ja pähkinämetsän peittämä.\n\nKuninkaan aikomus oli läpi metsän tunkeutua vuorelle tai Mewen\nlinnaan, \"kurjaan hökkeliin\", kuten hän sanoi, ja sentähden hän\nkäski osan joukkoaan lähteä liikkeelle siihen suuntaan. Odottamatta\npuolalainen ratsuväki tuli vastaan, ja syntyi tulinen taistelu,\njoka olisi voinut päättyä onnettomasti, jollei Kustaa Aadolf olisi\nsaapunut oikeana hetkenä ja läsnäolollaan elähyttänyt joukkoja\näärimäiseen ponnistukseen, joka saavutti menestystä.\n\nVihdoin tulla tömisti Sigismund poikansa kera vuorelta koko\nsotajoukko täydessä taistelujärjestyksessä. Nyt oli hän näyttävä\nmihin pystyi.\n\nSuurimmassa kiireessä Kustaa Aadolf järjesti väkensä taisteluun ja\nlaitatti tykit sinne, missä niitä parhaiten voitiin käyttää.\n\nHeti sen jälkeen taistelu leimahti ilmiliekkiin, ja puolalaiset\nosoittivat suurta urhoollisuutta. Mutta kun ruotsalaisten tykit\nalkoivat soida, pakeni koko vihollisten sotajoukko vuorenrinnettä\nylös, menetettyään 400-450 miestä kuolleita ja haavoitettuja.\n\nIltapimeä teki taistelusta lopun, ja Kustaa Aadolf palasi takaisin\nFalkenauhun. Seuraavana päivänä kuningas soudatti itseään venheellä\npitkin virtaa tutkiakseen sen saaria ja perehtyäkseen Mewen\nympäristöön. Tehtyään päätelmänsä hän palasi leiriin ja marssi\nsyyskuun 19 päivänä jälleen Meweä vastaan. Tällä kertaa oli tehtävä\nrynnäkkö puolalaiseen leiriin.\n\nJokseenkin kaukana vihollisesta Kustaa Aadolf pysähtyi virran\nrannalle ja luotti sotajoukon eteen vallin hautoineen.\n\nNyt aikoivat puolalaiset kostaa ja suuntasivat kaikki kenttätykkinsä\nruotsalaisia kohden. Mutta korkealta kukkulalta ammuttuina kuulat\nmenivät yli ruotsalaisten leirin ja putosivat maahan.\n\nMelkein samassa ryntäsi joukko puolalaisia kasakoita ja husaareja\nalas kukkulalta ja hyökkäsivät mitä tulisimmin etumaisten\nruotsalaisten joukkojen kimppuun. Mutta lämpö, jolla muskettisoturit\nja varsinkin valleille asetetut tykit ottivat heidät vastaan, oli\nsellainen, että \"sen kuumuuden jälkeen maa oli aivan kaatuneiden\npuolalaisten hevosten ja miesten peitossa\". Ne, jotka säilyttivät\npäänsä, vetäytyivät illan suussa vuorelle jälleen.\n\nSyyskuun 20 päivä oli lepopäivä, jolloin molemmin puolin laitettiin\nvallituksia. Mutta 21 p:nä Kustaa Aadolf lähti jälleen leiristä\nmukanaan puolitoista rykmenttiä jalkaväkeä, muutamia lippukuntia\nratsuväkeä ja 1,500 muskettisoturia, osaksi saksalaisia, osaksi\nruotsalaisia.\n\nHerman Wrangel sai määräyksen jäädä leiriin muun sotaväen keralla.\nApujoukkoina määrättiin jalkaväki ja ratsuväki jäämään metsään.\nKuningas itse sijoittui 400 muskettisoturin kera vallille lähelle\nvuorta. Thurnilla ja skotlantilaisella Müsterillä oli kullakin\nosastonsa komennossaan; edellisen oli kiivettävä vuoren rinnettä ylös\noikealta, jälkimäisen vasemmalta.\n\nEnnen hyökkäyksen alkamista Müster tahtoi lähemmin tutustua\nmaanlaatuun ja puolustuslaitoksiin. Uhkarohkea skotlantilainen otti\nmuutamia muskettisotureita mukaansa -- hänen osastoonsa kuului\npelkkiä ruotsalaisia -- ja lähti vaaralliselle retkelleen rinnettä\nylöspäin. Kapea polku, jota he tunkeutuivat eteenpäin, vei heidät\nsuoraan erästä saksalaista ratsuväkikomppaniaa vastaan, joka heti\nkävi heidän kimppuunsa. Reipas päällikkö peräytyi heti, mutta\nsaatuaan tarpeellista lisäväkeä kävi jälleen pian päin ja onnistui\nvuorostaan ajamaan saksalaiset pakosalle. Sen jälkeen hän saattoi\nhäiritsemättä tehdä havaintojaan.\n\nNyt alkoi hyökkäys. Muskettisoturit kulkivat osaksi polkua, osittain\nkiipesivät sen molemmin puolin vuoren jyrkkää rinnettä. He olisivat\nkenties epäonnistuneet yrityksessään päästä kukkulalle, jollei vuoren\nrinteillä olisi ollut näreikköä, josta saattoi saada kiinni käsin ja\njaloin.\n\nMerkillistä oli, ettei puolalaisilla ollut aavistustakaan tästä\nuhkarohkeasta hankkeesta. Sentähden Müster pääsi melkein huomaamatta\nja aivan vastarintaa kohtaamatta kukkulalle, missä heti alkoi mitä\nhurjin taistelu pitkin koko vuorenreunaa.\n\nPrinssi Vladimir syöksyi itse eteenpäin puolalaisten heitukkoinsa\nja saksalaisten soturien ja ratsumiesten keralla. Luultiin, että\noli helppo nujertaa alas vuorenrinnettä, ja mitä vähemmiksi toiveet\nkävivät sen onnistumisesta, sitä vimmatummin puolalaiset hyökkäsivät.\nSiinä painittiin mies miestä vastaan, siinä hevoset nousivat kahdelle\njalalle tallatakseen viholliset, mutta nämä löivät ja pistivät,\nja haavoittuneet hevoset juoksivat hurjina tiehensä tai kaatuivat\nmaahan. Jalossa painitaidossa olivat ruotsalaiset aina vahvimmat ja\nsentähden voittivat. Kahden tunnin taistelun jälkeen pakoitettiin\npuolalaiset peräytymään, eivätkä heihin pystyneet lainkaan prinssin\nkehoitukset käydä uudestaan taisteluun. Mutta ei saksalainen\nratsuväki eivätkä puolalaiset kasakat ja husaarit olleet vielä\nolleet tulessa mukana, ja heitä innostutti Sigismund äärimäisiin\nponnistuksiin luvaten loistavia palkintoja ja rikkaita läänityksiä.\nHurjin sotahuudoin he syöksyivät vihollisen harventuneita rivejä\nvastaan, eikä Müster olisi kestänyt raivoisaa hyökkäystä, ellei Thurn\nolisi ehtinyt vuorelle hänkin ja päästänyt hänen väkeään muutamiksi\nminuuteiksi levähtämään.\n\nMutta Thurn peräytyi pian, ja puolalaiset päästivät hurjan\nriemuhuudon, luullen että tämä liike merkitsi pakoonlähtöä. Husaarit\nhyökkäsivät sokeasti eteenpäin ja aikoivat hakata kerettiläiskoirat\nmaahan. Mutta Thurnin peräytyminen olikin vain sotajuoni. Ylätasangon\nreunalla oli useita jalkoja matalampi vuorenreunusta; hän komensi\nväkensä pysähtymään sinne, ja sinne oli husaarien mahdoton seurata\nheitä. Vuorenrinta oli niin jyrkkä, ettei reunustalle voinut päästä\nratsain, ja puolalaiset pysähtyivät sentähden sekavana joukkona\ntietämättä oliko heidän mentävä eteen- vai taapäin.\n\nVasta Thurnin muskettisoturien murhaava laukaus sai heidät eleille\njälleen. Nyt oli taistelujärjestys lopussa, he kääntyivät nopeasti\nhurjaan pakoon, ja silloin oli ruotsalaisten vuoro ajaa takaa, ja\nmusketit tekivät työtään. Loput puolalaisten ratsuväestä ryntäsivät\neteenpäin, mutta päällystö ei enää voinut järjestää liikkeitä,\njalkaväki tunkeutui väliin ja tallattiin maahan, sekasorto oli\nhirmuinen.\n\nTällä hetkellä Müster teki sivuhyökkäyksen, joka ratkaisi taistelun.\nPuolalaiset menettivät malttinsa tykkönään. Husaarit heittivät\nlippunsa ja pakenivat kuulematta yhtä vähän päällystön uhkauksia\nkuin rukouksiakaan. Puolalaisten tappio oli suuri, ja sanotaan, että\n\"vuori oli kaatuneita hevosia täpötäytenään\".\n\nKauniissa talossa lähellä taistelutannerta oli Sigismundilla\npäämajansa. Hän istui taistelun ajan mukavassa lepotuolissa ja\najatteli muinaisia päiviä. Aina olivat julkeat ruotsalaiset\ntuottaneet hänelle mieliharmia. Jos nyt Kustaa Aadolf joutuisi\nelävänä hänen käsiinsä, mitä oli hänelle tehtävä? Oliko vankilaa,\noliko mitään kidutuskonetta, joka... Sigismund aikoi puhutella\npappejaan, he olivat kekseliäämpiä kuin hän.\n\nHevosia kiiti ohi täyttä laukkaa. Muutamat pysähtyivät. Tultiinko\nhänelle jo ilmoittamaan voitosta?\n\nPrinssi Vladimir syöksyi kalpeana ja verisenä sisään. \"Pian pois!\nTäällä uhkaa vankeus tai kuolema!\"\n\nPrinssi heitti vaipan hänen hartioilleen ja veti hänet mukaansa.\nHänet heitettiin satuloidun ratsun selkään, talo sytytettiin tuleen,\nja tulenloimon valossa Sigismund ajoi karkuun halki kenttien, läpi\nmetsien.\n\nTaistelun jälkeisenä päivänä kuningas marssi Mewen kaupunkiin, jossa\nhän järjesti hallinnon ja jakeli palkintoja. Vasta viiden päivän\nperästä hän palasi Falkenauhun.\n\nKustaa Aadolfin hämmästykseksi puolalaiset ehdottivat itse ryhtymistä\nrauhanneuvotteluihin. Akseli Oxenstjerna ja Didrik von Falkenberg\nmäärättiin heti Ruotsin lähettiläiksi. Viipyi kauan, ennenkuin\nsaatiin tietoja neuvottelujen kulusta.\n\n\"Puolalaisten rauhanehdot ovat sellaiset\", kirjoitti Akseli\nOxenstjerna, \"kuin teidän majesteettinne ei olisi voittaja, vaan\nistuisi vankina Varsovassa.\"\n\nKuningas Sigismund oli suostunut siihen, että Kustaa Aadolf sai\npitää Ruotsin kuolemaansa saakka, mutta koko hallituksensa ajan oli\nhänen vuosittain maksettava Puolan kuninkaalle 10,000 taalaria,\nja Kustaa Aadolfin kuoltua oli Ruotsi luovutettava Sigismundille\ntai tämän pojille, ja Kustaa Aadolfin perilliset saivat tyytyä\nperintötiloihinsa.\n\nSiinä olivat pääehdot. Ruotsin lähettiläät olivat luonnollisesti\nkieltäytyneet virkkamasta niistä mitään, tekivät vain\nymmärrettäväksi, että ainoastaan Sigismundin tapaisella kuninkaalla\nsaattoi olla otsaa tuoda sellaisia ilmoille.\n\nLokakuun lopulla kuningas palasi Pillovaan ja aikoi sieltä matkustaa\nmeritse Ruotsiin. Valtiokansleri Akseli Oxenstjerna määrättiin\nsotaväen päälliköksi Preussiin ja \"niiden kaupunkien ja maiden\nkuvernööriksi, jotka Ruotsilla siellä oli hallussaan\".\n\nHuhut kuninkaan voitoista olivat ennen häntä saapuneet isänmaahan, ja\nsuurella riemulla otettiin hänet Tukholmassa vastaan. Maria Eleonoran\nilo oli yhtä ylenpalttinen kuin tavallisesti, ja Kustaa Aadolfilla\noli täysi työ häntä tyynnyttäessään.\n\nJoulukuun 8 päivänä, kuukausi kuninkaan kotiutumisen jälkeen,\nsynnytti Maria tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Kristina,\nisoäitinsä mukaan.\n\n\"Jos Jumala suo, on hän korvaava minulle pojan\", sanoi kuningas\npainaen lapsen sydämelleen. Ja sen jälkeen hän seisoi usein\nmietteissään lapsen kehdon vieressä, ikäänkuin aprikoiden: \"Mitä on\ntästä lapsesta tuleva?\"\n\n\n\n\n17.\n\nLAAJEMMILLE TANTERILLE.\n\n\nKristian IV oli yhdessä muutamien puolalaisten ruhtinaiden kanssa\nhyökännyt Westfaliin. Hän uneksi Elben ja Weserin välisen maan\nvalloittamista. Tähän tehtävään ei hän sentään lainkaan pystynyt,\neikä hän saanut sitä apuakaan, mitä hänelle oli luvattu. Pfalziin,\nsodan varsinaiseen maaliin, ei hän päässyt kuunaan, ja Lutterin luona\nBaremin rannalla hänen äskenvärvätyn joukkonsa löivät Tillyn vanhat,\nkokeneet soturit.\n\nSenjälkeen riisuttiin Ala-Saksin aseet. Liittoutuneiden kokenut\nkenraali valtasi hiippakunnan toisensa jälkeen; ruhtinas toisensa\njälkeen rukoili keisarilta anteeksi ja luopui Kristianista, joka\nvielä oleskeli Elben seuduilla.\n\nOli aivan silminnähtävää, että sota lähestyi Pohjolaa. Kustaa Aadolf\nkatsoi välttämättömäksi kutsua säädyt koolle ja niiden kanssa\nneuvotella mitä oli tehtävä katolisen ylivallan hillitsemiseksi.\n\nSäädyt päättivät yksimielisesti julistaa nuoren prinsessan\nkruununperilliseksi, jos hänen isänsä kaatuisi jättämättä\nmiespuolista perillistä. Sotaa päätettiin samoin yksimielisesti\njatkaa järkkymättömällä ponnella, ja vaihtelevalla onnella\njatkettiinkin parin suven ajan kahakoita puolalaisessa Preussissa,\nja samaan aikaan keisarillisetkin ulottivat Wallensteinin johdolla\nsotatoimiaan puolalaisen Preussin rajoille.\n\nVarsinkin Stralsundin piiritykseen, johon keisarilliset olivat\nkovalla ponnella ryhtyneet, kiintyivät kaikkien katseet. Oliko\nkatolisuus vielä kerran kytkevä ihmiskunnan kahleihinsa, vai\nsaatiinko sen voittokulku hillityksi?\n\nVastaus tuli syksyllä 1627 iloisena viestinä, että vanha\nhansakaupunki oli puolustautunut täydellisellä menestyksellä,\nsaatuaan tehokasta apua pohjolan molemmilta kuninkailta.\n\nSe herätti iloisia toiveita sorrettujen protestanttien sydämissä.\nMutta katolisissa maissa oli laita toinen. Wallenstein alkoi miettiä\nmiten saisi jommankumman pohjolan kuninkaista puolelleen. Hän koetti\nmolempia, mutta kumpikaan ei tällä kertaa ottanut onkeen.\n\nMutta Kristian oli epätoivoissaan. Hänen neuvostonsa ja koko Tanskan\nkansa oli vastustanut hänen sekaantumistaan Saksan sotaan, ja hän\npelkäsi saavansa syyn niskoilleen kaikista niistä uhrauksista, joita\nhänen oli täytynyt tehdä ja näytti vielä enemmän täytyvän.\n\nHädissään hän lähetti viestin Kustaa Aadolfille, että voisi koitua\npaljon hyvää, jos he löisivät sovinnon kättä keskenään.\n\nJa helmikuun lopulla 1629 kuningas lähti matkalle etelärajalle.\nTäällä molemmat kuninkaat kohtasivat toisensa. Syötiin ja juotiin ja\nväliin neuvoteltiin pari kolme päivää, mutta kaikki liittohankkeet\nmenivät myttyyn. Kristian oli sittenkin taipuvaisempi ojentamaan\nkätensä keisarillisille.\n\nSamaan aikaan oli Lyypekissä eräs toinen neuvottelu keisarillisten\nja Tanskan edustajain kesken. Vaikka keisarilliset olivatkin\nhelposti lyöneet Kristianin joukot maalla, niin viimeksimainitulla\noli verrattomasti vahvempi laivasto. Vei vähintään kymmenen vuotta,\nennenkuin keisarilliset ehtivät rakentaa sen veroisen. Sentähden oli\nTanska saatava vetämään sormensa leikistä pois.\n\nRauhanehdot oli helppo tehdä. Kristian sai takaisin menettämänsä\nmaat, vaikkakin sangen pahoin pideltyinä, ehdolla, ettei enää\nesiintyisi keisaria vastaan, toisin sanoen antaisi hänen elostella\nSaksassa miten tahtoi.\n\nKustaa Aadolf puolestaan oli jo kauan ollut selvillä, että hänen oli\nkaikki päävoimansa suunnattava keisaria vastaan. Siitä asti, kun hän\noli antanut Stralsundille apuaan, olikin hän ollut keisarillisten\nkanssa ilmivihoissa, vaikkei sotaa vielä oltu julistettu.\n\nKuten tiedämme, olivat valtiopäivät 1628 hyväksyneet kuninkaan\nsuunnitelmat, jotka silloin olivat esillä. Mutta nyt oli kysymys\nsiitä, oliko sota heti siirrettävä Saksaan, Stralsund lähtökohtana,\nvai oliko sitä jatkettava Preussissa ja sieltä ulotettava vihollisen\nmaahan. Akseli Oxenstjerna oli epäröivällä kannalla, mutta vaaka\nkallistui yhä enemmän kuninkaan puolelle. Hän aikoi lähteä\nStralsundiin suuren armeijan kera auttamaan sorrettuja uskonveljiään.\n\nSieltä tulevat valitushuudot olivat sydäntäsärkevämpiä kuin\nkonsanaan. Wallenstein välitti vähät lannistettujen protestanttien\nuskonopeista, hänestä nähden saivat he uskoa mitä tahansa. Mutta\nsitä häikäilemättömämmin hän kiristi heidän valtiollista vapauttaan,\nja tuhotun kansanvapauden sijaan hänen jälkiään seurasi kaikki\nmikä Saksassa oli rutikatolilaista. Katolisuus todellisuudessa oli\nniittävä hedelmät kaikista niistä voitoista, jotka keisari oli\nvoittanut.\n\nKeväällä 1629 saapui sanoma merkillisestä palautusjulistuksesta.\nKaikki, mikä viimeisinä kahdeksanakymmenenä vuotena oli joutunut\nprotestanteille, oli palautettava entisille omistajilleen. Sellainen\noli julistuksen sisällys. Keisari ei tarkoittanut vähempää, kuin että\nmaailmanpyörä oli käännettävä vuosisata taaksepäin.\n\nOn selvää itsestään, että sellainen väkivallantyö oli nostattava\njokaisen protestantin vastaansa. Kustaa Aadolf oli heti valmis\nasettumaan vastarinnan etupäähän, mutta Akseli Oxenstjerna esitti\nnytkin vastasyitään. Kuninkaan ei ainakaan ollut hätiköitävä, vaan\nvielä jonkun aikaa tarkastettava asemaa.\n\nSilloin saapui odottamatta sanoma, että Wallenstein oli lähettänyt\nkenraali Arnimin Puolaan auttamaan Sigismundia ruotsalaisten\nkurittamisessa. Tämä tieto tuli salamaniskuna Tukholmaan ja teki\ntoistaiseksi tyhjäksi kuninkaan sotaretken Saksaan. Ensin oli\npuolustettava mitä hän oli valloittanut länsi-Puolassa.\n\nRuotsiin saapui niin paljon huolestuttavia huhuja, ettei kuninkaalla\nollut aikaa persoonallisesti ilmoittaa säädyille mitä hänellä\noli sanottavaa tai millainen summa tarvittiin. Hän riistäytyi\nirti epätoivoisen puolisonsa syleilystä ja riensi pääkaupungista\nElfsnabbiin, jossa lahjat odottivat.\n\nHän saapui ensin Pillovaan ja purjehti sieltä Elbingiin. Sieltä\naiottiin marssia Dirschauhun, mutta sitä ennen oli useita verisiä\nkahakoita puolalaisten ja keisarillisten kanssa. Vihdoin kuningas\nrajoitti sotatoimensa puolustussotaan linnoitetuissa leireissä\nMarienburgissa, Montouerspitzissä ja Dirschaussa. Silloin ei\nvihollinen voinut tehdä paljon mitään, ja keisarilliset apujoukot\nolivat aivan tarpeettomat.\n\nMolemmat vihollisarmeijat hupenivat hupenemistaan pikku taisteluissa,\nmonet myös karkasivat tai kuolivat tauteihin. Ruotsalainen sotajoukko\nsitä vastoin säilyi paremmin kaupunkikortteereissaan, joihin sitä\npaitsi voi vapaasti tuoda muonaa meritse.\n\nTyytymättömyys kasvoi kasvamistaan vihollisleirissä varsinkin\nsentähden, etteivät soturit saaneet palkkojaan. Vihdoin Sigismund\ntuli tuoden pienen summan rahaa, joka jaettiin molemmille leireille.\nMutta rahaa oli niin vähän, että sen saaminen herätti vain vieläkin\nsuurempaa tyytymättömyyttä.\n\nEivät puolalaiset eivätkä keisarilliset toimittaneet mitään; jo\nelokuussa sotaliikkeet pysähtyivät tykkönään.\n\nKyllästyneenä ja huonolla tuulella Sigismund lähti leiristä\nVarsovaan, ja molemmat sotajoukot lähtivät nekin. Puuttui\nelintarpeita ja pelättiin tuhoisia kulkutauteja.\n\nElokuun 19 päivänä puolalainen armeija marssi Graudenziin.\nRuotsalaiset hyökkäsivät jälkijoukon kimppuun ja valtasivat 300\nvarusvaunua ja vihollisen koko ruutivaraston. Se oli viimeinen tapaus\ntällä preussilaisella sotaretkellä.\n\nKirjoitettuaan valtaneuvostolle ja langolleen pfalzkreiville\nviimeisistä sotatapauksista kuningas lisäsi: \"Juuri kun laittauduimme\npalaamaan Ruotsiin, tuli Ranskan kuninkaan lähettiläs parooni de\nCharnacé leiriimme tarjoutuen välittämään sopimusta vihollisen\nkanssa. Me olemme suostuneet neuvotteluihin aselevosta niillä\nehdoilla, jotka kansleri viime talvena esitti, ja olemme niihin\nmääränneet kanslerin, sotamarskin ja herra Juliana Banérin. He ovat\nyhtyneet viime heinäkuun 30 päivänä Puolan lähettiläiden kanssa, ja\nsilloin on ratkaistu, että niin kuningas kuin Puolan tasavaltakin\ntunnustaa meille Ruotsin kuninkaan arvonimen.\"\n\nEivät ainoastaan merivallat Englanti ja Hollanti, vaan varsinkin\nRanska, näkivät hyvin epämieluisesti, että Euroopan silloisissa\nvaltiollisissa oloissa puolalais-ruotsalaista sotaa jatkettiin. He\nolivat jo oppineet tuntemaan mihin Kustaa Aadolfin miekka pystyi ja\ntahtoivat omaksi hyödykseen valmistaa hänelle tilaisuuden käyttää\nsitä vihollista vastaan, joka uhkasi Euroopan rauhaa, nimittäin\nkeisaria ja Habsburgin huonetta vastaan.\n\nCharnacén ja hollantilaisten, englantilaisten ja brandenburgilaisten\nlähettilästen välityksellä alotettiin neuvottelut Stumsdorffin\nkylässä Stuhmin lähellä.\n\nKun puolalaiset ensi kokouksessa olivat myöntäneet Kustaa Aadolfille\nkuninkaan tittelin, oli pahin vaikeus voitettu. Mutta hätä pakoitti\nPuolan lähettiläät kaikissa suhteissa alentamaan suhdattomia\nvaatimuksiaan.\n\nRuotsille suotiin valloituksensa Liivinmaalla ja Länsi-Preussissa,\nElbing ja Braunsberg sekä Itä-Preussissa Pillova ja Memel;\nkaikki muut valloitukset oli luovutettava takaisin. Kuurinmaan\nherttua sai maansa takaisin omakseen. Brandenburgin vaaliruhtinas\nsai vahingonkorvauksena Marienburgin ympäristöineen sekä\nStuhmin ja Danzigerhauptin; mutta niin hänen kuin Danzigin ja\nlänsipreussilaisten kaupunkien oli sitouduttava antamaan Ruotsille\napua, jos joku vieras valta sitä hätyytti preussilaisilla\nalusmaillaan. Näistä muodostettiin uusi ruotsalainen\nkenraalikuvernementti, jonka hallituksen johtajaksi tuli Akseli\nOxenstjerna.\n\nTärkeämmät maanomistusseikkoja olivat kuitenkin tullioikeudet. Ruotsi\noli pidättänyt oikeuden kantaa tulleja ei ainoastaan Pillovassa\nja Memelissä, vaan Danzigissakin. Tällä tavoin Ruotsi oli saanut\nyliherruuden aina Saksan rajaa myöten.\n\nNäillä ehdoilla tehtiin aselepo kuudeksi vuodeksi. Ja täten Puola\noli sulettu pois suuresta eurooppalaisesta taistelusta saksalaisella\nmaaperällä, joka taistelukenttä nyt oli Kustaa Aadolfille avoinna.\n\nKuningas oli jättänyt neuvottelujen lopettamisen Oxenstjernalle ja\nlähtenyt kotimaahan. Neuvosto kokoontui Upsalaan, jossa pidettiin\nneuvotteluja joka päivä. Kysymys ei ollut enää sodasta tai rauhasta,\nvaan siitä, oliko sotaa Itävaltaa vastaan käytävä hyökkäämällä vaiko\nvain puolustautumalla.\n\nKuningas vaati hyökkäämään, vaikka jätti asian neuvoston\npäätettäväksi, koska sota luultavasti toisi uusia sotia mukanaan.\nÄänestyksessä, joka lopuksi seurasi, äänestivät kaikki kahdeksan\nneuvosherraa hyökkäyssodan puolesta.\n\nTästä lähtien kuninkaalle alkoi levottoman työn aika. Kuninkaan\nkansliassa oli sellaista touhua, ettei sellaista oltu nähty koskaan.\nKustaa Aadolf tunsi olevansa suuren ratkaisun edessä.\n\nVärväämällä ulkomaista väkeä ja nostattamalla kaksinkerroin miehiä\nkaikista maakunnista Kustaa Aadolf toivoi voivansa saada liikkeelle\nkaikkiaan 40,000 miestä. Mutta loistavat eivät toiveet sittenkään\nolleet, kun oli taisteltava maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan,\nsotajoukkoa, jonka laskettiin nousevan 150,000 mieheen.\n\nPäävoiman oli astuttava laivaan Elfsnabbissa tavallisuuden mukaan.\nMutta myös Stegeborgissa ja Kalmarissa oli tällä kertaa laivoja,\njoihin sisämaasta tulevain ratsujoukkojen oli määrä nousta. Eri\nsatamista oli laivojen määrä kokoontua Voionmaan pohjoiskoskeen,\npurjehtiakseen sieltä kuninkaan omalla johdolla Eugeniin, jossa\nmaihinnousu oli tapahtuva. Oli tarkoitus odottaa siellä väkeä ja\nsotavaroja eri tahoilta. Saksalaisten ja englantilaisten soturien,\njotka olivat siirtyneet Tanskan palveluksesta Kustaa Aadolfille, oli\nmäärä tulla Öresundista, suomalaisten, liiviläisten ja preussilaisten\nbaltilaisista satamista.\n\nTukholmassa koottiin määräajan kuluessa kaikkiaan 52 rykmenttiä,\n6,196 miestä, päällystö laskettuna mukaan. Palkkaväen kera\nnousi sieltä lähtevä sotavoima 11,142 mieheen. Koko sotaväki\noli: ratsuväkeä ja rakuunoita 9,510 miestä, jalkaväkeä 28,375,\ntykkiväkeä 600, kaikkiaan 38,485 miestä. Suunnilleen sama miesvoima\njätettiin Ruotsia, Suomea sekä valloitettuja ja pantiksiotettuja\nmaita puolustamaan. Paljo vaivaa ja huolta kysyi elinvarojen ja\nsotatarpeiden hankkiminen näille. Mutta vihdoin oli kaikki siinä\ntunnossa, että alettiin päästä lähtemään.\n\nValtiosäädyt oli kutsuttu koolle Tukholmaan, ja toukokuun 19 p:nä\nkokoontuivat ne valtiosaliin. Kun kaikki olivat koolla, tuli kuningas\ntaluttaen kädestä nelivuotiasta tytärtään Kristinaa ja jälessään\nvaltaneuvosten juhlallinen saattue.\n\nKun säädyt olivat uudistaneet uskollisuudenvalansa kuninkaan\ntyttärelle, Kustaa Aadolf kohotti lapsen käsivarsilleen ja sulki\nhänet niin lämpimin sanoin säätyjen rakkauteen ja hoivaan, että\nkyynelet kihosivat niin hänen kuin läsnäolijainkin silmiin.\n\nSen jälkeen hän kiitti säätyjä siitä auliudesta, jolla he olivat\nsuostuneet valtakunnan turvallisuuden vaatimuksiin, ja toivoi, että\nhe edelleenkin pysyisivät uskollisina alamaisina ja auttaisivat häntä\ntulevassa suuressa sodassa. Kaunein sanoin selitettyään syyt tähän\nsotaan hän lausui lämpimät ja liikuttavat jäähyväiset uskolliselle\nkansalleen.\n\nHänen sanansa sattuivat sydämiin. Koko salissa kuului ainoastaan\nhuokauksia ja nyyhkytyksiä. Hieman hengähdettyään hän piti vielä\nkauniin rukouksen.\n\nTyyni sää pidätti kuitenkin kuninkaan lähtöä lähes kuukauden. Vasta\nheinäkuun 14 päivänä laivasto kohotti ankkurinsa ja lasketti pois\nhyvällä länsituulella. Matkallakin tuuli kävi hiljaiseksi, ja vasta\nneljäntenä päivänä Voionmaalta lähdön jälkeen mastotähystelijät\nnäkivät Rügenin rantojen vitkaan kohoavan aalloista.\n\nKustaa Aadolf oli tähän asti kuulunut Ruotsille. Tästä hetkestä hän\nkuului Euroopalle ja maailmanhistoriaan.\n\n\n\n"]