[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMF-hMkqjyctTuZmtWTexP-0Ig4UsWiUYSIimmDelHIk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1643,"Kiljusen herrasväen uudet seikkailut","Finne, Jalmari",1874,1938,"1643-finne-jalmari-kiljusen-herrasvaen-uudet-seikkailut","1643__Finne_Jalmari__Kiljusen_herrasväen_uudet_seikkailut",null,"romaani",[14],"huumori",[],"fi",1916,11072,65961,false,55944,[23],"Children's stories, Finnish",[25,26],"Humour","Novels","\"Kiljusen herrasväen uudet seikkailut\" by Jalmari Finne is a comedic novel written in the early 20th century. This story follows the eccentric Kiljunen family as they navigate various humorous and chaotic situations, such as the attempt to create a film about their lives and their adventures in everyday activities. The main characters include the family members, particularly the bumbling father Kiljunen, and his mischievous sons, Mökö and Luru.  The opening of the novel introduces the Kiljunen family as they prepare for their first experience with cinema, showcasing their excitement and misunderstanding of the film industry when a filmmaker expresses interest in their mundane lives. The scene quickly escalates into chaos, as the Kiljunens misunderstands the requirements for their debut and sets off a series of comedic mishaps. These include the frantic requirement to round up an excessive number of cats for their movie, leading to further calamity and confusion, thus laying the groundwork for the type of absurdity that characterizes their adventures throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[],290,"Kiljusen herrasväki jatkaa meluisaa ja vauhdikasta elämäänsä. Perhe päätyy muun muassa elokuvatähdiksi Helsinkiin, kokeilee leipomista ja aiheuttaa hämmennystä niin koulussa kuin joulunvietossakin.","Jalmari Finnen 'Kiljusen herrasväen uudet seikkailut' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1643. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KILJUSEN HERRASVÄEN UUDET SEIKKAILUT\n\nKirj.\n\nJalmari Finne\n\n\n\n\n\nHelsingissä\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKun Kiljusista piti tehtämän elokuvia\nKiljusen poikain posetiivi ja marakatti\nKun Kiljuset leipoivat\nKun Kiljuset olivat ravustamassa\nKiljusen herrasväen kukko\nKiljusen pojat koulussa\nKiljusen poikien jouluaatto\n\n\n\n\nKun Kiljusista piti tehtämän elokuvia\n\n\nKankkusen suuri elokuvayhtiö tahtoi ottaa Kiljusista elokuvia\nnäytelläkseen sitten niitä ympäri maata. Käännyttiin suorastaan\nherrasväen puoleen ja pyydettiin heitä esiintymään. Arvaahan sen, että\nnämä ilahtuivat aivan tavattomasti tällaisesta huomaavaisuudesta. He\nvakuuttivat, että kyllä he tekevät kaiken, mitä käsketään ja lupaavat\nolla niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta eihän se laisinkaan ollut\ntarkoitus. Heille selitettiin, että heidän piti juuri nimenomaan pitää\nkiirettä ja touhua. Kyllähän he sellaiseenkin suostuivat aivan\nmielellään.\n\nKun sitten herra Kankkunen pyysi heitä esiintymään muutamissa kaikkein\ntunnetuimmissa seikkailuissaan, niin isä Kiljunen lausui:\n\n-- Minä en ymmärrä, mitä te niitä tahdotte kuvata, eihän niissä ole\nmitään erikoista, on vain meidän herrasväen tavallista elämää.\n\nSiinä sitten puheltiin ja päätettiin, että kuvattaisiin ensiksi heidän\nensimmäinen Helsingin matkansa. Tämän päätöksen tehtyään läksi herra\nKankkunen hommaamaan kaikki valmiiksi.\n\nKun Helsingissä levisi tieto, että Kiljusista tehdään siellä elokuva,\nniin syntyi tavaton levottomuus. Valtuusto kokoontui erikoiseen\nistuntoon, jossa vallitsi aivan myrskyinen mieliala. Valtuusto ei\nmitenkään tahtonut suostua koko hommaan, pitäen sitä suorastaan\nyleiselle turvallisuudelle vaarallisena.\n\nAsiasta neuvoteltiin poliisilaitoksen, maaherran ja valtioneuvoston\nkanssa. Päätökseksi tuli, että ennenkuin mitään elokuvausta sallitaan\nKiljusen herrasväestä, olisi Helsinki ensin tyhjennettävä asukkaista.\nJa nyt kaikki herrat ryhtyivät laskemaan, mitä tämä tällainen homma\ntulisi maksamaan.\n\nTänä aikana Kiljusen herrasväki valmistui tehtäväänsä ja urheili joka\npäivä, ollakseen oikein ketteriä. Isä Kiljunen opetteli hyppäämään\nkorkeushyppyä. Hän saavuttikin viimein siinä sellaisen taituruuden,\nettä hän voitti kaikki Suomen ennätykset ja näytti jo melkein siltä,\nettä maailmanennätyskin olisi vaarassa. Äiti Kiljunen harjoitti sadan\nmetrin juoksua. Pihalle laitettiin sileä rata häntä varten ja täällä\nnähtiin hänen nyt ravaavan puettuna aivan samanlaiseen urheilupukuun\nkuin Hannes Kolehmaisellakin on. Ja hän juoksi lopulta sellaisella\nnopeudella, että urheilumaailmassa se alkoi herättää huomiota ja\npäätettiin pyytää äiti Kiljunen ottamaan osaa seuraaviin Helsingissä\npidettäviin kansainvälisiin kilpailuihin. Äiti Kiljunen oli hyvin ylpeä\nja sanoi:\n\n-- Kun minä sinne tulen, niin kyllä minä annan päihin kaikille sadan\nmetrin juoksijoille.\n\nTämä uhkaus tuli tietoon urheilumaailmassa ja herätti suurta\nlevottomuutta.\n\nTänä aikana olivat herrat laskeneet, mitä Helsingin tyhjentäminen\ntulisi maksamaan, ja kun oli kuultu rautatiehallituksen mielipidettä\nsiitä, voisiko saada niin paljon junia ja mitä ne tulisivat maksamaan,\nniin ilmoitettiin, että menot nousisivat kahteenkymmeneen miljoonaan.\nTähän ei laskettu niitä menoja, jotka syntyisivät siitä, että koko\nsotalaivasto varmuuden vuoksi oli tuotava Helsingin satamaan.\n\nHerra Kankkunen kiljaisi melkein yhtä kovaa kuin Kiljuset, kun hän sai\ntämän tietää. Eihän millään tavalla voitu maksaa niin suuria menoja!\n\nTäytyi tehdä muutos ohjelmassa ja kuvata jotain toista kohtaa Kiljusten\nelämässä. Olihan olemassa Kiljusen poikien syntymäpäivä. Sehän kelpasi\nhyvin elokuviin.\n\n-- Mutta ensin tarvitaan kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa,\nsanoi isä Kiljunen, joka varsin hyvin muisti sen metakan, minkä\nkissalauma oli hänen pihallaan saanut aikaan.\n\nHerra Kankkunen pani ilmoituksen lehtiin ja lupasi maksaa kymmenen\nmarkkaa kissasta. Tuotiin yksi hyvin laiha kissa. Eihän sillä voitu\nmitään saada aikaan. Täytyi luvata enemmän. Vasta kun oli ilmoitettu\nmaksettavan kaksikymmentäviisi markkaa mirristä, alkoi saapua\nvastauksia. Herra Kankkunen päätti tyytyä kahteensataan kissaan, sillä\nmaksoihan sekin jo hänelle 5000 markkaa. Yleisö saisi sitten kuvaa\nkatsellessaan kuvitella näkevänsä niitä yli kahdeksansataa. Ja kun\nkissat kuitenkin juoksisivat hirveää kyytiä, niin eihän kukaan\nennättäisi laskea, kuinka monta niitä oli.\n\nEnnenkuin kuitenkaan oli päästy harjoittamaankaan kuvien ottoa, syntyi\nkova metakka ja jupakka sanomalehdissä. Eräs kirjoitti, että Kiljusista\nei saisi ottaa kuvia, toinen vastasi siihen hyvin terävästi, että se\noli herra Kankkusen oma asia, hänellä täytyi olla oikeus siihen.\nSanomalehdissä oli yhä enemmän kirjoituksia tästä asiasta. Viimein\nsekaantuivat siihen yliopiston professoritkin, jotka aina tahtovat\nkaikessa sanoa viimeisen sanan. Valittiin sovintotuomari ja tämä\nmääräsi, että Kiljusista saa ottaa kuvia.\n\nOlipa se jännittävä päivä, jona vihdoin viimeinkin alettiin ottaa\nKiljusista elokuvia. Kissat olivat saapuneet ja niitä varten oli\nlaitettu erikoinen häkki pihalle, jotta eivät pääsisi karkaamaan. Herra\nKankkunen oli saapunut kahden apulaisen kanssa ja he olivat tuoneet\nmukanaan valokuvauskoneen, millä elokuvia otetaan.\n\nKiljuset olivat aivan tavattomassa jännityksessä, sillä nythän heidän\nmaineensa tulisi leviämään kautta maan, kun heidät saataisiin nähdä\nelokuvina. Isä ja äiti harjoittelivat suuren koivun ravistamista, jotta\noikein jaksaisivat kissoja pudottaa, kun ne siihen ensin olivat\nkiivenneet. Pojat huusivat niin, ettei variksia näkynyt missään monen\nkilometrin päässä, niin ne olivat säikähtyneet. Pullakin oli hiukan\nhermostunut. Se kävi aina silloin tällöin sen häkin luona, missä kissat\nolivat, niille haukkumassa. Mutta kissat päästivät aina sellaisen\nvimmatun vihaisen naukunan, että Pullan selkäpiitä karmi ja karvat\nnousivat pystyyn.\n\n-- Onko kaikki reilassa? kysyi herra Kankkunen, joka oli asettanut\njokaisen oikealle paikalleen.\n\n-- Kyllä ollaan, vastasi isä Kiljunen. -- Alkakaa vain konetta veivata!\n\nToinen Kankkusen apulainen asettui valokuvauskonetta veivaamaan, toinen\nmeni kissanakin luo päästääkseen ne määrätyllä hetkellä irti. Hänen\nkädessään oli revolveri, jolla hän säikyttäisi kissat liikkeelle.\n\nKonetta alettiin veivata, ja Kiljuset, jotka seisoivat talonsa kuistin\nedessä, huitoivat käsiään ja koettivat olla niin vilkkaita kuin\nmahdollista.\n\n-- Päästä kissat irti! karjaisi Kankkunen.\n\nHäkin luona oleva mies avasi sen. Ei ainoakaan kissa lähtenyt\nliikkeelle.\n\n-- Eivät ne lähde häkistä! huusi hän Kankkuselle.\n\n-- Laukaise pyssy! kiljaisi tämä.\n\nPyssy laukaistiin ja silloin kissat karkasivat pihalle.\n\nPulla, joka muisti varsin hyvin, miten hän silloin oli ajanut niitä\ntakaa, kun kissoja oli ollut kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi,\nhyppäsi kissoja vastaan. Mutta silloin tapahtui jotain aivan\nodottamatonta! Nämä kissat eivät olleetkaan samanlaatuisia kuin ne\nentiset, vaan ryntäsivät vihaisina ja hännät pystyssä Pullaa kohden.\nTämä vinkaisi pahasti, veti hännän koipiensa väliin ja korvansa\nluimuun. Sitten se lähti menemään huimaavaa vauhtia pakoon. Kissat\ntietysti oikein laumalla jälestä.\n\nPulla meni Kankkusen turviin. Tämä parkaisi pahasti ja meni\nvalokuvauskoneen luokse pakoon huutaen sen käyttäjälle:\n\n-- Veivaa, veivaa! Tästä tulee hyvä kuva.\n\nJa apulainen veivasi. Samassa oli Pulla hänen kintuissaan ja heti\npaikalla myös kissalauma. Kankkunen ja hänen apulaisensa hyppäsivät\nvalokuvauskoneen päälle turvaan. Eihän se kestänyt sellaista painoa,\nvaan meni niin että rasahti murskaksi.\n\nTätäpä kissat säikähtyivät ja kääntyivät toisaanne Pullan juostessa\nheidän edellään. Nyt ne kaikki ryntäsivät Kiljusia kohden, jotka\nriensivät hätään. Isä Kiljunen kaatui keskelle kissakasaa ja olisi\nvarmaankin prässännyt niistä muutamia aivan liiskoiksi, elleivät kissat\nolisi livahtaneet alta pois. Äiti Kiljunen sai hameittensa alle pari\nkissaa ja hyppi kuin hullu ilmaan huutaen kauhusta. Pojat menivät\nmukkelismakkelis kumoon ja kierielivät kissakasassa.\n\nKissalauma ryntäsi talon seinän vieressä oleville tikapuille ja nousi\nkatolle, jonka harjalle ne asettuivat riviin ja aloittivat oikean\nkissaserenaadin. Pulla oli mennyt talon kellarinluukusta sisään ja\nkurkisti peloissaan nähdäkseen, missä kissat olivat.\n\nKun Kankkunen viimein nousi maasta ja katseli, minne kissat olivat\nkadonneet, sanoi hän hyvin surkealla äänellä:\n\n-- Tämähän on aivan sekaisin. Missä ne kissat ovat?\n\n-- Tuolla katolla, huusi Mökö.\n\n-- Tulkaa alas sieltä, niin koetamme uudestaan! huusi Kankkunen\nkissoille.\n\nMutta nämä eivät yhtään välittäneet hänen sanoistaan.\n\n-- Kis, kis, kis, kis, houkutteli hän.\n\nKissat päästivät oikein moniäänisen naukunan.\n\n-- Eivät ne sieltä tule enää alas, eivät ainakaan kuvattaviksi, sanoi\nisä Kiljunen, joka aina oli viisas ja huomasi asian oikean laidan.\n\n-- Meidän täytyy kai sitten jättää tämä kuva kokonaan ottamatta, sanoi\nKankkunen. -- Ryhtykäämme sen sijaan tervasaunaan.\n\nUusi valokuvauskone tuotiin, saunasta haettiin tervaa ja höyheniä.\n\n-- Joko meitä taas aletaan maalata? kysyi Luru.\n\n-- Tietysti, vastasi äiti Kiljunen. -- Riisukaa päähänne, niin minä\nsivelen sudilla teitä.\n\nMutta sitäpä pojat eivät laisinkaan halunneet. He muistivat niin\nerinomaisen hyvin sen kerran, jolloin olivat tervanneet itsensä ja\nsitten tulleet höyhenisiksi ja kuinka heistä sitten oli höyheniä\nkynitty sekä ruumiinsa viimein hiekalla ja harjalla pesty puhtaiksi. Ei\nheillä ollut mitään halua ryhtyä uudelleen sellaiseen kiusaan.\n\n-- Emme me tule sellaiseen! huusivat he.\n\nJa molemmat läksivät juoksemaan pakoon.\n\n-- Ottakaa kiinni, huusi Kankkunen, -- sillä muuten ei kuvista tule\nmitään.\n\n-- Kyllä otetaan, sanoi isä Kiljunen. -- Juokse sinäkin, mamma!\n\nÄiti Kiljunen läksi nyt ajamaan poikia takaa. Sepä vasta oli menoa.\nÄiti Kiljunenhan oli harjoitellut juoksua ja tullut erinomaisen\nketteräksi. Hän juoksi pää kolmantena jalkana eteenpäin. Jo tuli hän\naivan Mökön lähelle, joka lihavana ei jaksanut juosta samaa kyytiä kuin\nlaiha Luru. Jo oli hän saamaisillaan pojasta kiinni, jo kuroitti\nkätensä tätä kohden, kun Mökö samassa äkkiä väistyikin syrjään. Oikein\njysähti, kun äiti Kiljunen meni suulleen maahan.\n\nHän nousi siitä kuitenkin heti ja naama aivan multaisena sylki suustaan\nroskia. Ja sitten hän taas ryntäsi eteenpäin.\n\nIsä Kiljunen seisoi keskellä pihamaata ja huusi:\n\n-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!\n\nHän ei juossut, mutta hyppeli sen sijaan paikallaan niin korkealle kuin\nsuinkin jaksoi.\n\nPojat kiersivät taloa ja äiti heidän jäljessään. He tulivat tikapuiden\nkohdalle ja kiipesivät ketterästi katolle. Siellä olivat kissat\nharjalla istumassa. Nämä säikähtyivät aivan tavattomasti ja läksivät\nravaamaan pitkin kattoa poikien tieltä pakoon. Äiti Kiljunen kiipesi\njäljestä ja sitten isä ja sitten Kankkunen ja sitten toinen apulainen\nja sitten toinen apulainen.\n\nKissat luulivat, että heidän käy oikein hullusti, ja alkoivat etsiä\npakotietä. Pojat näkivät vanhempiensa ajavan heitä takaa sinnekin ja\netsivät hekin pakotietä. Osa kissoista ymmärsi mennä uuninpiipusta\nsisään ja sieltä ne pudottivat itsensä alas, jolloin ihan nokisina\ntulivat huoneisiin. Isä Kiljunen kadotti jalansijan ja alkoi kieriä\npitkin kattoa pudoten viimein niin että maiskahti pihalle. Äiti hyppeli\nkatolla, kieri aina vähän matkaa, mutta sai taas kiinni, kieri\nuudestaan, nousi taas, kieri vielä kerran ja silloin meni niin alas,\nettä viimein joutui räystään kohdalle, tarttui siihen ja jäi\nroikkumaan. Ja kuinka hän kiljui! Arvaahan sen, että hän kiljui. Isä\nKiljunen näki sen alhaalta ja tahtoi auttaa vaimoaan. Hänhän oli\nopetellut hyppimään. Nyt hän meni vähän matkan päähän, otti vauhtia ja\nsitten hyppäsi ilmaan. Hän pomppasi oikein korkealle, tarttui äiti\nKiljusen kinttuihin kiinni, ja roiskis olivat molemmat maassa. Ihme ja\nkumma, etteivät he loukanneet itseään.\n\nMökö ja Luru olivat sillä välin menneet talon toiselle puolelle ja\nsieltä tipauttaneet itsensä maahan. Ne kissat, jotka olivat jääneet\nkatolle, alkoivat kiivetä nurkkia myöten alas.\n\nSiinä oli sellainen hätä ja uho, että oikein piti ihmetellä. Kun\nKankkunen viimein apulaistensa kanssa pääsi alas katolta, ei poikia\nenää ollutkaan näkyvissä. Eihän mitään elokuvia voitu ottaa, kun kaksi\nniin tärkeää Kiljusen herrasväen jäsentä, kuin Mökö ja Luru, olivat\npoissa. Koko puuha sai siis jäädä sikseen, ja sen vuoksi ei ole\nolemassa mitään elokuvia Kiljusen herrasväestä.\n\n\n\n\nKiljusen poikain posetiivi ja marakatti\n\n\nKiljusen pojat olivat kerran nähneet maata kiertävän\nposetiivinsoittajan, jolla oli marakatti, ja olivat tämän miehen\nhuomanneet ansaitsevan hyvin paljon rahaa. Monta kertaa he olivat\nsanoneet toisilleen:\n\n-- Olisipa meilläkin posetiivi ja marakatti, niin kyllä me rikkaiksi\ntulisimme.\n\nSattuipa kerran niin, että isä ja äiti Kiljunen olivat menneet koko\npäiväksi kylään ja pojat vain olivat kotona. Silloin tuli sinne\nposetiivinsoittaja, joka kävelemisestä väsyneenä meni vajaan nukkumaan\nja pyysi poikia sillä välin pitämään huolta hänen soittokoneestaan.\n\nPojissa heräsi heti ajatus lähteä miehen nukkuessa kylään posetiivia\nsoittamaan.\n\n-- Mutta meillä pitäisi olla marakatti! sanoi Luru. -- Ellei meillä ole\nmarakattia, niin ei kukaan anna meille rahaa. Marakatti meidän pitää\nsaada.\n\n-- Tehdään Pullasta marakatti, sanoi Mökö.\n\n-- Ei siitä tule marakattia, kyllä se pysyy koirana, sanoi Luru.\n\n-- Ole sinä sitten marakattina, sanoi Mökö.\n\n-- Tunteehan jokainen minutkin, huomautti Luru.\n\n-- Ei tunne, jos muutamme sinut jollain tavalla, vakuutti Mökö.\n\n-- Millä tavalla muutamme? kysyi Luru.\n\n-- Laitamme sinut mustaksi ja karvaiseksi, sanoi Mökö, -- silloin ei\nkukaan sinua tunne Luruksi.\n\nEi Luru ensin tahtonut mitenkään suostua, mutta kun Mökö vakuutti, että\nhän saa kaksi kolmannesta voittorahoista, suostui hän viimein.\n\nJa nyt ruvettiin Lurusta tekemään marakattia. Ensin hän riisui itsensä\naivan alasti, sitten tuhrittiin hänet hiilillä aivan tummaksi. Mökö\nkatseli veljeään ja sanoi:\n\n-- Kyllä sinä nyt olet marakatin värinen, mutta sinä et ole karvainen\nvielä. Ei kukaan sinua vielä uskoisi marakatiksi.\n\n-- Laitetaan karvat, sanoi Luru, joka jo oli alkanut tuumaan innostua.\n\n-- Mistä me niitä saamme? kysyi Mökö.\n\n-- Navetassa olen nähnyt lehmänkarvoja, otetaan niitä, lausui Luru.\n\nHe menivät sinne. Aivan oikein, siellä oli suuret määrät lehmänkarvoja.\n\n-- Mutta millä me saamme nämä kiinni sinun ruumiiseesi? kysyi Mökö.\n\n-- Me panemme liimalla, lausui Luru.\n\n-- Eikö tervalla olisi parempi? kysyi Mökö.\n\n-- Minä en ota enää tervaa ruumiiseeni! sanoi Luru muistellen sitä\nkertaa, jolloin hän oli ollut tervasaunassa. -- Se ei lähde ruumiista.\n\nMökö etsi liimapannun ja meni keittiöön valmistamaan liimaa, Lurun\njäädessä navettaan piiloon, jotta palvelijatar ei sattuisi häntä\nnäkemään ja jollain tavalla estäisi heitä hommassaan.\n\nMökö keitti liimaa ja tuli navettaan. Kyllähän sen avulla saatiin\nkarvat Lurun ruumiiseen kiinni istumaan. Ne kiinnittyivätkin oikein\nlujaan, ja kun heillä ei ollut mitään kiirettä, niin he joutivat\npanemaan karvat oikein huolellisesti kiinni.\n\n-- Kyllä sinä nyt olet marakatin näköinen, sanoi Mökö katsellen\nveljeään. -- Mennään nyt ansaitsemaan rahaa.\n\n-- Mutta minullahan ei ole häntää, sanoi Luru. -- Minä en tule\nmiksikään hännättömäksi marakatiksi, en millään ehdolla!\n\n-- Mutta kun emme saa häntää niin täytyy sinun tulla hännättömänä,\nsanoi Mökö, joka piti veljensä vaatimusta aivan liian suurena.\n\n-- Katsohan, onko navetan ylisillä vielä se vanha lehmännahka, sanoi\nLuru. -- Siitä saamme hännän.\n\nMökö meni etsimään ja löysi vanhan lehmännahan, leikkasi siitä hännän\nirti ja nyt ryhdyttiin sitä kiinnittämään Lurun ruumiiseen siihen\npaikkaan, johon se kuului. Ensin pantiin liimaa ja sitten koetettiin\nhäntää kiinnittää, mutta se ei ottanut tarttuakseen. Viimein, kun Mökö\nkauan aikaa oli kädellään painanut häntää kiinni, pysyi se siinä, ja\nmolemmat läksivät liikkeelle. Jonkin aikaa astuttuaan katsoi Luru\ntaakseen ja huusi:\n\n-- Odota vähän, häntä jäi!\n\nHäntä oli irtaantunut. Kun he nyt tuumivat tapaa, millä sen saisivat\npysymään kiinni, keksi Luru itse oivallisen keinon. Hän antoi sutia\nmäärättyyn paikkaan oikein runsaasti liimaa, pani sitten hännän\npaikalleen ja istui sen päälle. Ja onnistuipa se viimein. Häntä jäi\nkuin jäikin aivan lujaan istumaan.\n\n-- Nyt olemme valmiit, sanoi Mökö.\n\n-- Mennään nyt, sanoi Luru.\n\nMökö otti posetiivin selkäänsä, ja Luru käveli hänen rinnallaan\nnelinkontin, kaulassaan nuora, joka oli sidottu Mökön käsivarteen\nkiinni.\n\nMökö katseli veljeään.\n\n-- Sinä olet oikeastaan liian iso marakatiksi, sanoi hän. -- Ei noin\nsuuria marakatteja ole.\n\n-- No, sitten minä olen paviaani, sanoi Luru tyynesti.\n\n-- Se on oikein, lausui Mökö. -- Paviaaniksi sinä olet oikein sopiva.\nJa sellaista elävää ei vielä koskaan olekaan kuljetettu posetiivin\nmukana.\n\nKylän koirat ensimmäisinä lausuivat Kiljusen pojat tervetulleiksi. Ne\noikein vinkaisivat ilosta nähdessään sellaisen olennon, miltä Luru\nnäytti. Luru ihmetteli ensin hiukan, minne menisi pakoon, ja päätti\nsitten tehdä samoin kuin oli nähnyt marakattienkin tekevän. Hän kiipesi\nposetiivin päälle, jota Mökö kantoi selässään. Arvaahan sen, että Mökö\nei suinkaan mielellään kantanut näin raskasta taakkaa. Olihan siinä\ntoinenkin pula. Koirat hyppelivät hänen ympärillään ja koettivat saada\nkiinni Lurusta, joka istui posetiivin päällä ja irvisteli koirille.\nMökölle tuli jo hätä käteen, hän alkoi huutaa apua.\n\n-- Hyvät ihmiset, auttakaa! huusi hän. -- Viekää pois nuo koiranne,\nsillä muuten ne syövät minun paviaanini.\n\nKyläläiset tulivat avuksi, ajoivat koirat pois, ja nyt sai Mökö ruveta\nnäyttämään ihme-eläväänsä. Luru kiipesi posetiivin päältä pois ja\nnelinkontin käveli maassa, silloin tällöin nousten istumaan. Ja Mökö\nveivasi posetiiviaan.\n\nKylläpä kyläläiset olivat ihmeissään katsellessaan tätä uutta eläintä.\nEttä se oli samaa sukua kuin marakattikin, sen he heti huomasivat,\nsillä olihan heidän muistissaan aivan selvänä se eläin, jota joku aika\ntakaperin muuan posetiivinsoittaja oli kuljettanut. Mutta näin suurta\nhe eivät koskaan olleet nähneet.\n\n-- Syökö se mitään? kysyi eräs hyväsydäminen emäntä.\n\n-- Kyllä se syö, jos sille annetaan, vastasi Mökö.\n\nEmäntä antoi leipäpalasen Lurulle, joka alkoi kalvaa sitä apinoitten\ntapaan. Nyt kiiruhtivat toisetkin tuomaan mikä mitäkin Lurulle\nsyötäväksi, ja tämä söi. Mökön kävi hiukan kateeksi, kun Luru sai niin\npaljon sokeria, mutta hän oli siksi viisas, ettei pyytänyt mitään\nveljeltään, jotta tämä ei olisi ruvennut puhumaan ja sillä tavalla\nolisi pilannut kaiken.\n\nLurulla oli oikein hauska leikkiessään paviaania. Hän hyppeli ympäri,\nkiipeili Mökön niskaan ja posetiivin päälle, heitteli lapsia pienillä\nkivillä, kun nämä tarjosivat niitä hänelle ruokapalojen sijasta, mörisi\nja murisi, irvisteli ja silloin tällöin raapikin itseään, vaikka hän\npian tästä hommasta luopui, kun huomasi raapiessaan suuren karvatukon\nlähtevän irti.\n\nJa rahaa he saivat runsaasti. Kun pojat olivat kylän jättäneet ja\ntulleet sen ulkopuolelle, istuivat he tien viereen laskemaan, paljonko\nolivat saaneet. Rahaa oli yhteensä kuusi markkaa.\n\n-- Siitä on minun neljä ja sinä saat kaksi, sanoi Luru.\n\n-- Kolme minun pitää saada niinkuin sinunkin, sanoi Mökö.\n\n-- Eipäs! Alussa sovittiin siitä, että minä saan apinana olostani kahta\nvertaa enemmän kuin sinä saat.\n\n-- Mutta silloin en tiennyt, että saisin kantaa sinua posetiivin\npäällä, sanoi Mökö.\n\nOn aivan häpeällistä kuvata sitä riitaa, joka syntyi veljesten välillä.\nTähän asti he aina olivat eläneet suuressa sovussa, mutta nyt se\nloppui. He olivat viimein aivan selvästi tukkanuottasilla. Tappelun\ntuoksinassa Mökö sattui kiskaisemaan Lurun hännästä, jolloin se läksi\nirti. Ja tällä veli nyt antoi Lurulle oikein kelpolailla selkään.\n\nKun Luru ruumistaan pidellen istui koukussa maassa, heitti Mökö hänen\npäälleen hännän ja sanoi:\n\n-- Pidä häntäsi! Minä en tahdo enää olla sinun kanssasi missään\ntekemisissä.\n\nHän meni eikä jättänyt veljelleen ropoakaan, otti posetiivin selkäänsä\nja läksi astelemaan kotiaan kohden.\n\nLuru oli jäänyt marakatinpuvussaan yksinään keskelle maantietä. Kun\nMökö oli kadonnut näkyvistä, läksi hänkin astumaan kotiaan kohden.\nHännän hän otti kainaloonsa sanoen:\n\n-- Äiti on sanonut, ettei saa jättää mitään ajelehtimaan sinne ja\ntänne. Otetaan siis häntä kotiin, koska se sieltä on tuotukin. Ja\nvoihan tämä olla hyvänä aseena, jos vaara sattuu tulemaan. Tällä voi\nläiskiä niin paljon kuin tahtoo.\n\nVaikka Luru olikin näin urhoollisella mielellä, niin kylää\nlähestyessään hän alkoi pelätä. Hän oli merkillisessä asussaan, ja\nkylässä oli koiria. Puhumattakaan lapsista, jotka saattoivat ehkä olla\nvielä koiriakin pahempia kiusanteossa.\n\nHän kääntyi siis toiseen suuntaan ja läksi kiertämään kylää. Sen\nlaidassa oli synkkä metsä, jonne hän joutui. Vähän matkaa kuljettuaan\nhän kohtasi ketun. Tämä katsoi hyvin pitkään Luruun, lähestyi sitten\nvarovaisesti ja päästi kummallisen äänen, josta Luru ei oikein päässyt\nselville, oliko se ystävyyttä vai vihaa ilmaiseva. Kettu tuli yhä\nlähemmäksi, ja kaikista sen eleistä päättäen uskoi Luru viimein, että\nse oli häneen ihastunut. Kettu keikutti ruumistaan Lurun edessä, meni\nsitten vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi, kääntyi ja näytti odottavan.\n\n-- Mitä sinä tahdot? kysyi Luru. -- Pitääkö minun tulla mukanasi?\n\nKettu säpsähti vähän ääntä. Se palasi hiljalleen Lurun luo, haisteli\nhäntä ja tutki joka puolelta. Sitten se jälleen iloisesti äännähteli ja\nmeni vähän matkaa, pysähtyi, kääntyi ja heilutti häntäänsä. Luru läksi\nsitä seuraamaan. Kettu kulki jonkin matkaa, kunnes he saapuivat erään\naukon kohdalle, joka johti ketun pesään. Sinne kettu pujahti, ja Luru\nkumartui katsomaan aukosta. Sieltä tuli vastaan hyvin paha haju.\n\n-- En minä tuonne mene, päätti Luru.\n\nKettu palasi vähän ajan perästä ja katsoi hyvin moittivasti Luruun,\nheilutti häntäänsä ja meni taas aukosta sisään.\n\n-- Kyllä se tahtoo minuakin sinne, mutta minä en mene, arveli Luru.\n\nJa silloin hänessä heräsi ajatus tappaa kettu. Sehän oli petoeläin,\njoka oli kylästä varastellut kanoja. Sen surmaaminen oli hyvätyö, ja\nsitäpaitsi saisi sen turkista rahaa.\n\nHän odotti vähän aikaa. Kettu pisti päänsä aukosta esiin. Luru veti\nkätensä sen päätä kohden aivan kuin hyväilläkseen, ja sitten hän äkkiä\nkietoi irti olevan häntänsä sen kaulan ympäri ja kuristi oikein kovaa.\nSiihenhän kettu kuolla kupsahti.\n\nLuru otti ketun selkäänsä ja läksi astelemaan kotiaan kohden. Vaikka\nMökö olikin vienyt kaikki hänen rahansa, niin olihan hänellä sen sijaan\nnyt kuollut kettu omanaan.\n\nHän saapui järven rantaan. Täällä oli muuan vanha vaimo pyykkiä\npesemässä. Kun tämä näki sellaisen karvaisen olennon tulevan metsästä,\nniin alkoi hän sylkeä, loihtia ja heitellä kekäleitä Lurua kohden. Luru\nhuusi:\n\n-- En minä tee pahaa, älkää heitelkö kekäleitä!\n\n-- Kyllä minä heitän päällesi kohta vaikka koko padallisen kiehuvaa\nvettä! huusi muija ja tarttui jo pataan kaataakseen sen sisällön Lurun\npäälle.\n\nTietysti Luru läksi täyttä kyytiä pakoon juoksemaan.\n\nLehdossa, jonne hän nyt joutui, oli lehmiä laitumella. Nämä haistivat\nomat karvansa, sillä niitähän oli liimattu Lurun päälle, ja luulivat\ntietysti, että Luru oli jokin vasikka. Ne tulivat lähelle ja alkoivat\nhäntä päällään tyrkkiä. Tämä oli vain ystävällisyyttä, mutta Lurusta se\nei sellaiselta tuntunut, sillä toisinaan osuivat häneen lehmien\nsarvetkin. Tietysti hän alkoi juosta pakoon tätä tällaista hyväilyä. Ja\nlehmät juoksivat jäljestä niin että keikkuivat. Vihdoin viimein Luru\npääsi kiipeämään aidan toiselle puolelle. Lehmät jäivät hakaan, ja\nsiellä ne kauan aikaa vielä surkeasti ammuivat ja kaipailivat sitä\nkummallista vasikkaa, joka oli käynyt heidän luonaan, mutta niin pian\nlähtenyt pois.\n\nLuru koetti nyt välttää kaikkia olentoja ja päästä kotiinsa. Ja kyllä\nhän pääsikin kotipihaan, mutta siellä vasta melu syntyikin, sellainen\nmelu, että Kiljuset vain voivat saada mokoman aikaan.\n\nMökö oli kotiin tultuaan niin perin väsynyt posetiivin kantamisesta,\nettä hän laski soittokoneen sen omistajan viereen ja meni nukkumaa\nnavetan ylisille heinäkasaan.\n\nKun Pulla näki sellaisen merkillisen olennon tulevan kuin Luru oli\npaviaaninpuvussaan, niin kaikki sen karvat nousivat suuttumuksesta\npystyyn, sen ääni tuli ihan kimeäksi kiukusta, ja sitten se alkoi\nräkättää ja räksyttää.\n\nTalon palvelijatar ensimmäisenä katsoi ulos ikkunasta ja uskoi itse\nkummituksen tulevan taloon. Kiireimmän kautta hän pani keittiön piisin\nyläpellit kiinni, nosti keittiön pöydän ikkunaa vasten, siirsi\nvuoteensa oven eteen, meni itse nurkkaan, veti hameensa päänsä yli\nhuppuun ja alkoi huutaa apua.\n\nIsä ja äiti Kiljunen, jotka jo olivat saapuneet kotiin, tulivat\nkuistille ja rupesivat vapisemaan kauhusta. Ja kyllä olikin syytä\nkauhistua, sillä eihän Luru enää ollut paviaaninkaan näköinen, kun\nhänellä selässä oli kuollut kettu, jonka pää lepäsi hänen olkansa yli,\nja näytti siis aivan siltä, kuin hän olisi olento, jolla on kaksi\npäätä. Isä ja äiti eivät voineet kuvitellakaan, että heillä olisi\nkaksipäinen poika.\n\n-- Se on itse paha, joka on manattava pois, huusi isä. -- Ota, mamma,\njokin kirja ja rupea lukemaan.\n\nÄiti meni sisään ja otti ensimmäisen kirjan, se oli\nKansanvalistusseuran kalenteri, ja alkoi siitä lukea almanakkaa, toisen\nnimen toisensa jälkeen. Ja jota lähemmäksi Luru tuli, sitä kimeämmällä\näänellä hän huusi.\n\nPulla haukkui ja Luru huitoi sitä irtonaisella hännällään voimiensa\ntakaa. Lopulta hän otti ketun selästään ja heitti sen Pullaa kohden,\njoka tästä säikähtyneenä läksi pakoon, meni navetan taakse ja nurkan\ntakaa haukkui vimmatusti.\n\nPosetiivinsoittaja heräsi. Kun hän tuli ulos ja näki noin suuren\napinan, niin hän meni kiireimmän kautta vajaan, etsi nuoraa ja koetti\npyydystää elukkaa itselleen voidakseen kuljettaa sitä mukanaan.\n\nKylläpä nyt syntyi oikea ajometsästys. Luru juoksi edellä,\nposetiivinsoittaja ja isä Kiljunen hänen jäljestään. Ja koko ajan äiti\nluki kalenteria kuistilla aina väliin huutaen:\n\n-- Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!\n\nTähän metakkaan heräsi Mökökin ja riensi katsomaan, mitä pihalla\ntapahtui. Tunsihan hän heti paikalla veljensä ja huusi toisille:\n\n-- Sehän on Luru!\n\nKaikki pysähtyivät ja Luru sai tulla rauhassa vanhempiensa eteen.\n\nMutta sitten syntyi suuri kysymys siitä, millä tavalla poika saataisiin\npuhtaaksi. Kun karvoja nyppi, niin jäihän ihoon aina vielä hirveästi\nliimaa, varsinkin sillä kohtaa, missä häntä oli ollut, oli sitä paksu\nkasa.\n\nKyllä tällaisessa tapauksessa kuka muu tahansa olisi joutunut pulaan\npaitsi Kiljuset. Heidän onnensahan oli juuri se, etteivät he koskaan\nmistään hätääntyneet, vaan aina löysivät keinon, millä pääsivät\npulasta. Äiti Kiljunen sanoi aivan yksinkertaisesti:\n\n-- Ei tässä auta mikään muu, kuin että poika keitetään!\n\nJa se oli toistenkin mielipide. Pantiin siis vettä saunan eteisessä\nolevaan suureen muuripataan ja valkea sen alle. Sitten meni Luru aivan\nkokonaan pataan ja alkoi odottaa! Ja vesi lämpeni ja Luru kiskoi\nitsestään karvoja ja liimaa. Isä lisäsi yhä puita pesään ja äiti seisoi\nkauha kädessä padan ääressä. Hän hoiteli nimittäin tätä keitosta aivan\nkuin marjoja olisi keitetty, sillä hän kuori aina kauhalla sen\nkarvamäärän, mikä nousi pinnalle.\n\nNäin Lurusta tuli viimein aivan puhdas. Mökö kadehti häntä kovasti,\nsillä olihan Luru sittenkin kaikessa jäänyt voitolle, kun koko kylä\nkauan aikaa puhui siitä, miten Kiljusen Luru oli ollut paviaanina, ja\nolihan vielä ketunnahka myymättä, ja siitä varmasti tulisi paljon\nenemmän kuin se rahamäärä, mikä Mökölle oli jäänyt posetiivin\nsoittamisesta.\n\nMökö vakuutti, että hän seuraavalla kerralla tahtoo olla paviaanina,\nmutta siihen Luru ylpeästi vastasi:\n\n-- Ei sinua kukaan paviaaniksi uskoisi. Siihen tarvitaan toisenlaista\nulkomuotoa. Minulla on sellainen.\n\nJa siinä Luru olikin oikeassa. Ei jokaisesta paviaania tule.\n\n\n\n\nKun Kiljuset leipoivat\n\n\nKiljuset asuivat maalla, ja leipä leivottiin aina kotona. Tuli aika,\njolloin jauhot rupesivat kovasti kallistumaan. Silloin isä Kiljunen\nsanoi eräänä päivänä äiti Kiljuselle:\n\n-- Kun jauhot ovat kalliita, niin meidän täytyy ruveta niitä\nsäästämään.\n\n-- Se käy helposti päinsä, sanoi äiti. -- Me panemme jauhoja entistä\nvähemmän taikinaan.\n\nJa niin tehtiinkin. Kylläpä taikina oli vetelää! Aijai, kuinka vaikeaa\nolikaan saada siitä sellaisia leipiä, jotka pysyisivät koossa. Kun\noikein varovaisia oltiin, niin saatiinhan leivät kuitenkin lapiolle ja\nsiitä sitten uuniin.\n\nÄiti Kiljunen oli hyvin tyytyväinen, kun uunin suu oli pantu kiinni, ja\nleivät saivat jäädä paistumaan.\n\n-- Kyllä nyt niistä tulee yhtä monta leipää kuin ennenkin, sanoi äiti,\n-- ja kuitenkin olemme säästäneet jauhoja hyvin paljon.\n\nKun leivät olivat vähän aikaa paistuneet, avasi hän uunin suun ja\nkatsoi sisään. Hän vinkaisi kauhusta ja huusi yhtä päätä siksi, kunnes\nkaikki perheen jäsenet olivat saapuneet katsomaan, mikä oli hätänä.\n\nKylläpä olikin hätä. Vetelät leivät olivat alkaneet kuumassa uunissa\nlevitä. Ne levisivät yhä levenemistään, kunnes viimein yhtyivät\ntoisiinsa ja reunimmaiset leivät menivät kiinni uunin sivuseiniin ja\nperäseinään.\n\nKoko perhe tuijotti tähän hirveän suureen limppuun pitkän aikaa,\nosaamatta sanoa yhtään mitään. Ja kyllä silloin olikin jotain\nihmeellistä katsottavana, koska tämä perhe hämmästyi niin, että\nvaikeni, sillä eiväthän he tavallisesti hätääntyneet.\n\n-- Antaa leivän paistua, sanoi isä viimein. -- Kyllähän siitä tulee\noikein iso leipä, mutta mitä siitä, leipä kuin leipä.\n\n-- Mutta hyvä mieheni, sanoi äiti Kiljunen, -- jos se kypsyy, niin emme\nsaa sitä millään keinolla sieltä enää maalle, kun se on suurempi kuin\nuunin suu.\n\n-- Otetaan se sitten nyt jo pois, sanoi Mökö, -- ja pannaan pieneksi ja\nsitten uudestaan uuniin.\n\nIsä ja äiti katsoivat ihaillen Mököön, sillä ei heillä ollut\naavistustakaan siitä, että heillä oli niin viisas poika.\n\nTaikina vedettiin lapiolla uunista pois. Mutta minkä näköiseksi se\nolikaan tullut! Uunin sivuille oli jäänyt palaneista puista hiiliä, ja\nne tietysti olivat kaikki tarttuneet taikinaan kiinni. Nypittiinhän\nniistä osa pois, mutta ei kaikkia kuitenkaan saatu erkanemaan.\n\nNyt lisättiin jauhoja taikinaan ja leivottiin leivät uudelleen.\n\nTänä aikana oli Kiljusen herrasväki jättänyt uunin suun sulkematta,\njosta oli seurauksena, että se oli jo koko joukon jäähtynyt. Tästä ei\nherrasväki välittänyt. Leivät pantiin uuniin ja alettiin odottaa. Ja\nkyllä siinä odottaa saatiinkin, sillä leivät eivät mitenkään tahtoneet\nkypsyä, ne pysyivät raakoina. Aina vähän päästä avattiin uuni, ei\nainoakaan niistä ollut vähääkään ruskettunut.\n\n-- Mitä nyt teemme? sanoi isä Kiljunen ja katsoi Mököön odottaen\nhäneltä vastausta.\n\n-- Annetaan leipien olla uunissa koko yö, niin kai ne siellä ennättävät\nkypsyä, sanoi Mökö.\n\n-- Se oli taas viisas lause, sanoi isä. -- Semmoisia poikia minulla on,\nettä ne pudottelevat viisauksia ihan yhtä päätä.\n\nJa kun ilta oli myöhäinen, niin jätettiin leivät uuniin ja mentiin\nnukkumaan.\n\nKoko yön näki äiti Kiljunen unta vain taikinasta. Koko talo oli täynnä\ntaikinaa, se kuohui aivan ulos uunista, täytti ensin kyökin, valui\nsiitä eteiseen ja toisiin huoneisiin, kunnes koko talo oli niin täynnä\nsitä, että se pursui ikkunoista ulos ja lykkäsi äidinkin pihalle. Kun\näiti oli tullut tähän kohtaan unessaan, kiljaisi hän kauhusta ja\nhuomasi pudonneensa sängystä.\n\nHän herätti aamulla varhain koko perheen, ja yhdessä lähdettiin\nkatsomaan leipiä. Olivathan ne kypsiä, mutta niin kovia, että peloitti.\n\n-- Mitä me nyt näillä teemme? sanoi isä katsoen taas Mököön.\n\n-- Rakennetaan niistä aita pihan ympärille, sanoi Mökö.\n\nMutta sitä neuvoa ei isä Kiljunen pitänyt viisaana, vaan antoi Mökölle\ntukkapöllyä, niin että poika pyöri isän tukistaessa aivan kuin kaikki\njäsenet olisivat heltineet.\n\n-- Näistä tehdään korppuja, sanoi äiti.\n\nJa niistä tehtiin korppuja. Kaikki leivät leikattiin viipaleiksi, uuni\npantiin uudelleen lämpiämään ja sitten siinä viipaleet paistettiin.\n\nMutta nyt vasta niistä kovia tulikin. Ne olivat ihan kuin kiviä.\n\n-- Nämä pitää syödä? sanoi isä.\n\nKylläpä sen jälkeen Kiljuset väänsivät suutaan ja naamaansa, kun\nkoettivat näitä leipiään syödä. Ja onnistuihan viimein niiden\npureminen. Mutta sen herrasväki päätti, etteivät he enää koskaan säästä\njauhoja taikinaa tehdessään.\n\n\n\n\nKun Kiljuset olivat ravustamassa\n\n\nIsä Kiljunen oli saanut kuulla, että järvessä, jonka lähellä he\nasuivat, oli rapuja. Kyllähän Kiljuset rapuja olivat syöneet, vaikka\neivät koskaan olleet niitä itse pyytäneet.\n\n-- Mitä me niistä suotta maksamme toisille, sanoi isä Kiljunen, -- kun\nvoimme niitä hankkia aivan ilmaiseksi pyydystämällä itse.\n\nJa hän otti selkoa siitä, miten niitä pyydystetään.\n\nHän sai kuulla, että parasta oli mennä yön aikaan ja sitten panna\nsyötit rannalle ja käydä syöttejä kokemassa palava kekäle kädessä.\n\n-- Mistä syystä siinä pitää olla kekäle? kysyi isä Kiljunen. --\nTarttuvatko ne siihen kiinni?\n\n-- Eivät ravut kekäleeseen tartu, mutta ne tulevat tulta kohden.\n\n-- Ahaa, minä ymmärrän, lausui isä Kiljunen. -- Niilläkin voi olla vilu\nvedessä, ja ne tuppaavat lämmittelemään.\n\n-- Ei, ei, eivät ne lämmittelemistä kaipaa, vaan ne tulevat sitä\nkohden, joka loistaa.\n\nJuuri tämä totuus, että ravut tulevat sitä kohden mikä loistaa, herätti\nisä Kiljusessa tuuman, joka erikoisuudellaan oli aivan ihmeteltävä.\n\nMiksi suotta menisi yöllä. Voisihan päivälläkin hankkia jotain\nsellaista, joka kiiltää ja jota kohden siis ravut tulevat. Ja olihan\nhän siinä aivan oikeassa.\n\nHän ilmaisi ajatuksensa äiti Kiljuselle, ja pian olivat valmistukset\nsuoritetut. Saadakseen olla oikein rauhassa omissa hommissaan he\npäättivät salata toisilta suurenmoisen keksintönsä. Ja kyllä se olikin\nsellainen keksintö, että vain Kiljusten päässä sellainen voi syntyä.\n\nKoko kylä oli katsomassa herrasväen lähtöä. Veneeseen tuotiin\nkaikenlaisia tavaroita talosta aivan hirveän paljon. Kaikki ne olivat\npeitetyt vaatteilla, jotta kukaan ei näkisi, mistä oli kysymys. Kun\nkyläläiset kyselivät, mitä vaatteisiin oli käärittynä, niin vastasi isä\nKiljunen ylpeästi:\n\n-- Siinä on minun suuri keksintöni. Ja se onkin sellainen, että\njokainen rapu järvessä tulee meille. Niitä tulee niin paljon, että on\nihme ja kumma, jos saamme ne veneeseen mahtumaankaan kotiin\ntullessamme.\n\nKyläläiset eivät oikein ottaneet uskoakseen sitä, että keskellä päivää\nvoisi saada rapuja, mutta kun Kiljuset olivat niin perin varmoja, niin\neihän auttanut mikään muu keino kuin odottaa tuloksia.\n\nVene loittoni rannasta, ja herrasväki nousi saareen. Täällä, missä ei\nkukaan ollut heitä näkemässä, saattoivat he ryhtyä keksintönsä\ntoteuttamiseen.\n\nJa mikä sitten oli tuo keksintö? Koska ravut tulevat valoa ja siis\nkaikkea kiiltävää kohden, niin miksi suotta sytyttäisi tulta ja\nkäyttäisi kekäleitä, kun oli olemassa niin yksinkertainen keino, että\npani rannalle kaikenlaisia kiiltäviä esineitä. Ja juuri näitä oli\nKiljusten vene aivan täynnä.\n\nKaikki kuparikattilat olivat mukana, samoin veitset, kahvelit ja\nlusikat, jotka he olivat kiilloittaneet oikein puhtaiksi. Ihmeellisin\noli sittenkin kaikesta muusta salin suuri peili, joka oli tuotu\nveneeseen ja suurella varovaisuudella nostettiin maihin.\n\nJa nyt ruvettiin sirottelemaan näitä esineitä pitkin rantaa. Peili\nupotettiin vähän matkan päähän rannasta, ja Kiljuset oikein ihastuivat,\nkun näkivät, miten voimakkaasti se kiilsi veden läpi.\n\n-- Siihen tulee tietysti rapuja enemmän kuin mihinkään muuhun, sanoi\nisä.\n\nKun tavarat oli saatu veteen, alkoi herrasväki odottaa. Aina vähän\npäästä he kävivät katsomassa, oliko rapuja ilmestynyt kattiloiden,\nlusikkain, veitsien, kahvelien ja ennen kaikkea peilin luo.\n\nEi näkynyt mitään, ei kerrassaan mitään.\n\n-- Meillä ei olekaan syöttiä! sanoi isä viimein.\n\nJa se oli todellakin taas viisas sana, sillä heillä ei ollut syöttiä.\n\nMutta siihen herrasväki keksi keinon. Jokainen otti kengät jalastaan ja\nistui veteen odottamaan, sillä kai ravut tarttuisivat heidän\nvarpaisiinsa.\n\nJa vähän ajan perästä Luru parkaisi ja potkaisi, jolloin näkyi, miten\nsuuri rapu riippui hänen isossa varpaassaan. Hän hyppäsi rannalle ja\nirroitti sen heittäen sen koppaan, joka oli varustettu rapuja varten.\nSamassa sai Mökökin ravun, joka oli tarttunut hänen pikkuvarpaaseensa.\n\n-- Suurenmoinen keino, suurenmoinen keino! intoili isä Kiljunen. --\nYhden meistä täytyy olla se, joka kokoo ravut, kun toiset pyydystävät.\n\nHän otti sen viran hoitaakseen. Ja nyt alkoi herrasväen perinpohjainen\nravustaminen. Äiti seisoi peilin keskellä, hameet nostettuina\nkorkealle, odottaen rapujen syömistä. Mökö oli valinnut sen kohdan,\nmissä kattilat olivat, ja Luru seisoi keskellä lusikka-, kahveli- ja\nveitsikasaa.\n\nJa rapuja tuli. Aina tuon tuostakin nosti joku heistä jalkansa ilmaan,\nirroitti siitä ravun ja heitti rannalle, josta isä Kiljunen niitä\nkeräili.\n\nKerran sattui tulemaan oikein monta rapua äiti Kiljusen varpaisiin\nkiinni. Kun hän nosti vasemman jalkansa, niin oli siinä yht'aikaa\nkolme, ja näitä irroittaessaan hän tunsi, miten ravut alkoivat syödä\noikeaa jalkaa. Hän aikoi nostaa senkin ylös. Mutta kun ei ihmisen ole\nmahdollista nostaa molempia jalkojaan yhtaikaa ylös, niin arvaahan,\nmiten siinä kävi. Äiti Kiljunen putosi niin että roiskahti istualleen\nveteen ja tietysti juuri keskelle peiliä, joka ei kestänyt sellaista,\nvaan meni moniksi kappaleiksi. Peilin alla sattui olemaan kuoppa. Ja\narvaahan, että äiti putosi siihen. Ja arvaahan, minne peilin kehys\nsilloin joutui. Tietysti äiti Kiljusen ruumiin ympärille. Täytyy sanoa,\nettä hän oli silloin todellakin pantu kehyksiin. Ja hän istui siinä\nniin lujassa, että ei päässyt irti, vaan toisten täytyi kiskoa hänet\nrannalle sellaisenaan, ja vasta siellä saatiin otetuksi kehys hänen\nympäriltään pois.\n\nÄiti sai tämän jälkeen yrittää pyydystää lusikoitten avulla ja hän\nonnistui siinäkin oikein hyvin. Kun herrasväki illalla tuli kotiin, oli\nheillä suuri kopallinen rapuja.\n\nKeksintönsä he pitivät suurena salaisuutena, jotta toiset eivät sitä\noppisi. Ja viisainta se kai olikin, sillä muutenhan ihmiset veisivät\nkaikki ravut järvistä ja joista.\n\n\n\n\nKiljusen herrasväen kukko\n\n\nMikä aiheutti Kiljuset hankkimaan taloonsa kanoja, on kai aivan\nselittämätön asia, sillä eihän kukaan voi uskoa, että heillä olisi\nollut mitään taipumuksia kanojen hoitamiseen. Heille tuli kaksitoista\nkanaa ja kukko.\n\nÄiti Kiljunen varoitti Mököä ja Lurua pitämään hyvin silmällä, minne\nkanat munivat, jotta nämä eivät pääsisi hautomaan. Ja sen tehtävän\npojat suorittivatkin niin täydellisesti, että kanat tulivat aivan\nymmälle. Ei ollut niin ahdasta paikkaa rakennuksen alla, jonne pojat\neivät olisi päässeet, ei viljapeltokaan ollut turvallinen paikka. Jos\nkana pyrki navetan ylisille ja suurella vaivalla kiipesi sinne portaita\nylös, niin kyllä pojat sieltäkin etsivät pesän. Muuan kana joutui tästä\njo niin epätoivoon, että yritteli kovasti lentoon, varmaankin aikoen\nlaittaa itselleen pesän puuhun tai katon räystään alle, mutta se ei\nkoskaan päässyt kylliksi korkealle.\n\nKanat vähenivät toinen toisensa jälkeen. Ymmärtäähän sen, että\nsellaisen herrasväen luona, kuin Kiljusen herrasväki oli, ei mikään\nkanakaan saanut olla oikein rauhassa. Eihän milloinkaan varmasti\ntiennyt, milloin herrasväelle tuli kiire, jotta olisi ennättänyt alta\npois, vaan moni kana sai menettää henkensä juuri Kiljusten tähden.\n\nLopulta ei ollut jäljellä mitään muuta kuin kukko. Mutta tämä olikin\nsellainen kukko, että niitä on harvassa. Ei se ollut millään tavalla\nkaunis, mutta kovaääninen se oli, niin kovaääninen, että se jaksoi\nhuutaa kovempaa kuin herrasväki. Olisi luullut torvella puhallettavan\nsilloin, kun se alkoi kiekua. Viisas se myöskin oli, sillä se pääsi\naina tieltä pois, kun kiire tuli Kiljusille. Se oppi myös pian\nhuomaamaan sen seikan, että siinä talossa oli kukon viisainta pysytellä\nniin paljon kuin mahdollista aidan päällä tai muilla ylemmillä\npaikoilla, jotta ei jäisi jalkoihin. Tämä viisas ja vikkelä kukko aikoi\nsenjälkeen, kun sen ei enää tarvinnut pitää mitään huolta omasta\nherrasväestään, kääntää huomionsa Kiljusen herrasväkeen. Ja sen tunteet\neivät olleet suinkaan ystävällisiä. Se oli päättänyt kostaa jokaisen\nkanan kuoleman oikein perinpohjaisesti.\n\nKun sillä vielä oli kanalaumansa elossa, kiekui se aamulaulunsa\nnavetassa, missä se oli yötä, mutta nyt se heti aamulla varhain alkoi\nastella vakavana Kiljusen poikien ikkunan alle. Ja sitten se päästi\noikein mahtavan kiekunan. Se oli sellainen, että lähikylissä sen kukot\nkuulivat ja vastasivat siihen. Ja kukko oikaisi itsensä niin suoraksi\nkuin mahdollista, nousi varpailleen ja päästi laulunsa. Sen heltta kävi\naivan tulipunaiseksi tästä voimanponnistuksesta, mutta se yhä vain\npäästeli aamuääniään.\n\nArvaahan sen, että pojat, jotka mielellään olisivat nukkuneet hiukan\nkauemmin, tästä suuttuivat. Ensimmäisinä aamuina he avasivat ikkunan,\ntaputtivat käsiään yhteen ja sanoivat:\n\n-- Sh, sh, mene pois, kukko!\n\nKun kukko oli huomannut, että se oli häirinnyt poikien unen, asteli se\ntyytyväisenä tiehensä. Arveltuaan poikien vaipuneen uudelleen uneen se\ntuli tunnin päästä ja päästi oikein riemulaulun. Pojat heräsivät taas\nja suuttuneina heittelivät kaikenlaisilla esineillä kukkoa. Mutta tämä\noli ketterä ja vikkelä ja osasi aina väistää.\n\nJoka aamu se tällä tavalla herätti pojat, jotka tämän tähden alkoivat\npäivisin olla niin väsyneitä, että eivät jaksaneet tehdä mitään\nmerkillistä. Ja tämän voimanponnistuksen kautta kukon ääni tuli vain\nentistä kirkkaammaksi, se tuli niin kirkkaaksi, että ihmiset sanoivat:\nKorea ääni kuin Kiljusen kukolla.\n\nOlivathan Kiljusen pojat oikeastaan hyviä poikia. He eivät mitenkään\ntahallaan olisi tahtoneet kukkoa tappaa, mutta he keksivät keinoja\nsaadakseen sen vaikenemaan. Eräänä iltana he kaikessa hiljaisuudessa\ntulivat navettaan, missä kukko nukkui orrellaan, hiipivät sen luo ja\npanivat sen päälle äkkiä pärekopan. Kukko putosi orrelta koppaan ja\npojat käänsivät pian kopan nurin ja jättivät kukon sen alle. Kukko\nkaakotti täällä jonkin aikaa ihmeissään, se kun ei oikein voinut\nymmärtää, mistä oli kysymys. Se kotkotti vihoissaan ja tuumi, että\njollain tästä oli päästävä. Ensin se sai nokkansa kopan laidan alle,\nsitten pisti päätään pitemmälle, ja kun se oli väkevä kukko, niin yksi\nkeikaus vain ja kori oli nurin ja kukko vapaudessa. Se nokki ja kyni\npukunsa kuntoon ja nousi orrelle odottamaan aamua.\n\nJa sitten se läksi ilmoittamaan pojille, että hän oli paikallaan\nmäärähetkenä. Kylläpä sen ääni oli nyt riemuitseva! Koko aamuilma\nkaikui sen kiekuessa, ja pojat hyppäsivät vuoteeltaan oikein korkealle.\n\nSen päivän iltana olivat pojat päättäneet ottaa kukon kiinni ja sulkea\nsen johonkin turvalliseen ja varmaan paikkaan yöksi. Kukko aavisti kai\njotain pahaa, sillä se oli valinnut itselleen yöpuun pienasta, joka oli\nnavetan takana aivan lantatunkion yläpuolella. Se ei ollut huomaavinaan\nlaisinkaan sitä, että pojat varovaisesti lähestyivät, se vain odotti.\nMökö toiselta ja Luru toiselta puolen kapusi seinää pitkin pidellen\nkiinni sen raoista, toinen käsi valmiina tarttumaan kukkoon. Juuri kun\npojat olivat kukon kohdalla, juuri kun ojensivat kätensä sitä kohden,\nlähti tämä lentoon.\n\nHyi, sitä on oikein vaikea kertoa, minkä näköisiä pojat olivat vähän\najan päästä, kun he nousivat lantakasasta. Kukko seisoi pää kallellaan\nvähän matkan päässä ja katsoi säälien heihin päästäen oikein\nmurheellisen kiekunan.\n\nAamulla tietysti kukko oli paikallaan poikien ikkunan alla\nilmoittamassa, että hän voi hyvin ja oli täysissä voimissaan.\n\nPäivällä pojat pitivät oikein pitkän tuumailun siitä, millä kukko\nsaadaan pysymään aamulla poissa heidän ikkunansa alta. Illalla he\ntiputtelivat jyviä navetan ovelle ja siitä sisäpuolelle. Kukko meni\ntähän ansaan, nokki niitä, meni navetan sisälle, ja silloin pojat äkkiä\npanivat oven lukkoon.\n\nTuli aamu. Kukko huomasi olevansa lukon takana. Se mietti, kiipesi\nylisille, siellä oli aukko. Kukko asettui sen reunalle ja katseli\npeloissaan alaspäin. Välimatka oli hirveän korkea. Mutta kun se oli\nrohkea kukko, niin se uskalsi sittenkin lentää. Se pääsi onnellisesti\nmaahan. Ja sitten se lähti juoksemaan oikein tulista vauhtia pitkin\ntietä kylään päin.\n\nKukaan Kiljusen herrasväestä ei ollut hereillä eikä siis nähnyt sitä\nkummallista kulkuetta, joka lähestyi heidän taloaan. Ensin asteli\nmahtavana heidän kukkonsa ja sen jäljessä peräkanaa kaikki kylän kukot.\nTasaisesti ne nostelivat jalkojaan, ja Kiljusen kukko motkotti aina\ntuon tuostakin, siten hillitäkseen toisia laulamasta.\n\nKun tämä kukkolauma oli päässyt poikien ikkunan alle, niin se päästi\noikein moniäänisen laulun. Sitä voi hyvällä syyllä sanoa konsertiksi,\nniin moniääninen se oli. Kiljusen kukko kiekui ylinnä ja löi siipiään\nmaahan, ja joka kerta kun se oikein raapaisi niillä, kiekaisivat toiset\nkukot voimiensa takaa.\n\nMökö ja Luru hyppäsivät aivan säikähtyneinä vuoteiltaan pystyyn ja\nmenivät akkunaan. He ottivat tuolin heittääkseen sen kukkojen päälle,\nmutta nämä olivat jo aavistaneet vaaran ja menneet talon portille,\nmissä ne nyt seisoivat rivissä ja kaulat ojossa päästivät korkean\näänen. Eiväthän pojat sinne asti jaksaneet heittää tuolia, ja siis\nkukot saivat turvassa mennä omille teilleen.\n\nNyt olivat pojat jo kokonaan kadottaneet rohkeutensa. He tiesivät,\nettei tätä kukkoa millään voi saada vaikenemaan. Siksi he päättivät\njättää sen rauhaan. Seurauksena oli, että pojat siitä alkaen aina\nolivat valveilla auringon noustessa.\n\nKukko tuli vanhaksi ja viimein poikien suureksi ja hyväksi ystäväksi.\n\n\n\n\nKiljusen pojat koulussa\n\n\nI\n\nLihava Mökö ja laiha Luru pantiin kouluun. Se oli taas noita Kiljusen\nperheen ajattelemattomia tekoja, jonka kautta koko Helsingin kaupunki\nmeni ihan mullinmallin. Ei se sentään aivan alussa tapahtunut, sillä\nkummallista kyllä, he pääsivät Helsinkiin, joutuivat erään tuttavan\nrouvan luo asumaan, suorittivat sisäänpääsytutkinnon, eikä yhtään\nmitään merkillistä tapahtunut sen päivän kuluessa. Tuntui se Mököstä ja\nLurusta hiukan kummalliselta.\n\nKoulussa oli kyllä ryhdytty kaikenlaisiin varokeinoihin, kun kuultiin\nKiljusen poikien tulevan. Palokunta oli lyseon pihalla, poliisit koko\nlyseon ympärillä, jokaisen ikkunan alle oli tuotu opettajien\npolstareita ja matrasseja, sillä he pelkäsivät, että heidän pitäisi\nhypätä ikkunasta ulos. Kun Mökö ja Luru tulivat lyseoon, niin he\nkysyivät palosotamiehiltä:\n\n-- Missä täällä on tulipalo, pääsisikö sitä katsomaan?\n\nPalosotamiehet vastasivat:\n\n-- Me olemme täällä Kiljusen poikien tähden!\n\nMökö ja Luru katsoivat toisiinsa eivätkä sanoneet mitään. Pääsytutkinto\noli hyvin helppo, sillä opettajat eivät tahtoneet millään uskaltaa\nkysyä, niin peloittava maine kulki Kiljusen pojista, ja kaikki\nmuistivat hyvästi sen ajan, jolloin koko Helsinki oli ollut aivan\nsekaisin, kun Kiljusen perhe oli tehnyt sinne huvimatkan. He pääsivät\nsiis hyvin helpolla kouluun.\n\nKun opettajat olivat rauhoittuneet, niin ei seuraavana aamuna oltu\nryhdytty mihinkään varokeinoihin, ja rehtori arveli, että Kiljusen\npoikien vaarallisuutta oli aivan suotta liioiteltu.\n\nAamupäivän välitunnilla kuulivat Mökö ja Luru erään opettajan\nvalittavan, että hänen koiransa oli kadonnut. Ai ai, kuinka hyvin Mökö\nja Luru ymmärsivät, että se oli suuri suru hänelle! Ja he päättivät\ntehdä jotain, jotta opettaja saisi koiransa takaisin.\n\nJa he tekivätkin jotain. Iltapäivällä ei heitä kuulunut kouluun, ja\nopettajat olivat kovasti levottomia aavistaen, että tämä tiesi pahaa.\n\nMökö ja Luru viipyivät sen vuoksi, että he hakivat opettajan koiraa, ja\nkun he eivät sitä tunteneet, niin he ottivat jokaisen koiran kiinni,\njonka vain näkivät. He olivat sitä varten hankkineet paljon nuoraa ja\nsitoivat koirat kaikki yhteen pitkään köyteen kiinni ja kuljettivat\ntätä koiralaumaa pitkin Esplanaadinkatua. Ai ai, sitä melua, mikä\nsyntyi, kun muutamat koirat rupesivat siinä tappelemaan keskenään,\njolloin toiset olivat ihan kuristua. Ja koirat haukkuivat, ulvoivat,\nvinkuivat, ja ihmisiä kerääntyi katselemaan tätä kummallista menoa.\n\nOlihan siinä jos jonkinlaisia koiria, oli kovin suuria ja aivan\npikkuruisia rakkeja, sillä eiväthän Mökö ja Luru tietäneet,\nminkänäköinen opettajan koira oikeastaan oli.\n\nJa kun toiset koirat, jotka eivät olleet nuorassa kiinni, kuulivat\ntällaista elämää, niin ne juoksivat apuun. Ja pian olivat kaikki\nHelsingin koirat Esplanaadilla, ja nyt sitä mentiin lyseolle päin.\n\nKaikki oppilaat ja opettajat hyökkäsivät koulun ikkunoihin katsomaan,\nkun tämä merkillinen kulkue lähestyi. Ensinnä astelivat Mökö\nja Luru vetäen köyttä, jossa oli toinen toisensa vieressä\nviisikymmentäseitsemän koiraa kiinni ja ympärillä monta vertaa enemmän\nkoiria, katupoikia, kaikenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, herroja ja\ntyömiehiä.\n\nJa sitten pojat veivät nämä kaikki koirat kouluun sisään, ja kun he\nnäkivät sen opettajan, jonka koira oli hukkunut, huusi Mökö:\n\n-- Opettaja katsoo nyt, mikä se näistä on opettajan koira!\n\nSamassa jostain tuntemattomasta syystä joutuivat koirat riitaan\nkeskenään ja tulivat hirveän vihaisiksi kaikille ihmisille.\n\nJa nyt alkoi kamala pako. Pojat kiljuivat ja juoksivat portaita ylös ja\nalas, opettajat menivät piiloon pulpettien alle ja luokan taulujen\ntaakse. Mutta kaikkialle ilmestyi koiria, ja opettajat saivat nousta\npöydille ja taulujen päälle seisomaan, ja pojat rakensivat pulpeteista\nkorkeita valleja luokkahuoneisiin.\n\nKun tätä menoa oli jonkin aikaa kestänyt, muisti koulun vahtimestari\navata koulun ovet kadulle, josta koirat pääsivät ulos.\n\nKohta oli koulu aivan tyhjä, ja oppilaat ja opettajat uskalsivat tulla\nnäkyviin. Rehtoria kovasti kaivattiin, ja hän löytyi viimein\nvoimistelusalista katon rajasta, jonne hän oli kiivennyt tankoa myöten.\n\nMökö ja Luru eivät voineet ymmärtää, miksi opettaja katsoi heihin niin\nvihaisesti, kun he kysyivät:\n\n-- Näkikö opettaja oman koiransa?\n\n\nII\n\nMökö ja Luru ihmettelivät seuraavana päivänä, miksi koulun vahtimestari\nseisoi aina portilla suoloilla ladattu pyssy kädessään, minkä tähden\nkaikkien opettajien palvelijattaret olivat koulun eteisessä pitäen\nvaralla haavasiteitä, ja minkä tähden heidän luokkahuoneeseensa oli\nlaitettu erityinen hälytyskello.\n\nHe eivät mitenkään voineet ajatellakaan, että tämä tapahtuisi heidän\ntähtensä.\n\nPari päivää edellisen tapauksen jälkeen satoi, jolloin Mökö ja Luru\nsaivat kauhean nuhan. Äiti oli neuvonut heitä pitämään itseään nuhan\nvaralta lämpöisinä, jonka vuoksi he nyt alkoivat koota ympärilleen\nkaikenlaista lämmittävää.\n\nMökö, joka ennestäänkin oli paksu, pani vatsansa päälle ja selkäänsä\nsuuren höyhentyynyn ja köytti ne nuoralla yhteen. Luru, joka oli\nlaihempi, otti kokonaisen höyhenpatjan ja kietoutui siihen, niin että\nylhäältä näkyi vain pää ja kädet ja alhaalta juuri ja juuri jalat.\n\nKun he eivät tällaisessa puvussa olleet päästä liikkumaan, ottivat he\najurin ja ajoivat koululle. Portilla koulun vahtimestari kummasteli\ntätä paria ja hämmästyi niin, että laukaisi pyssyn, jolloin kaikki\nsuolat menivät opettajien kokoushuoneen ikkunaan ja särkivät sen.\n\nKaikki oppilaat katselivat suu auki Mököä ja Lurua, ja kuinka nämä\naivan vakavina alkoivat kiivetä portaita ylös. Mökö pääsi jokseenkin\nhelposti, mutta Lurun oli paljon vaikeampi liikkua. Koko koulu asteli\nheidän jäljestään. Juuri kun he pääsivät portaiden päähän, kaatui Luru\nja kaatoi samassa kaksi poikaa, jotka vuorostaan kaatoivat toisia, ja\nkoko koulu meni mukkelismakkelis portaita alas, ja muiden yli hyppeli\nLuru patjaansa kiedottuna.\n\nKun he pääsivät portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja huusi\nkatsellessaan toisia, jotka kieriskelivät yhtenä sekamelskana portaita\nalas:\n\n-- Mikä teitä nyt vaivaa, minkä tähden te noin kieriskelette?\n\nEnnenkuin opettajien palvelijattaret olivat ennättäneet sitoa kaikkien\nhaavat, kesti jokseenkin kauan.\n\nNyt sai Luru aivan yksinään astua portaita ylös, kukaan ei tohtinut\nhäntä seurata. Kun hän tällä matkalla oli kierinyt viisi kertaa\nportaita alas, pääsi hän viimein luokkahuoneeseensa, ja kaikki oppilaat\nasettuivat paikoilleen.\n\nMutta Mökölle ja Lurulle tuli näin patjoihin ja tyynyihin kiedottuina\nhirveän kuuma, ja he alkoivat päästellä köysiä auki. Mutta tyyny ja\npatja olivat rappusissa kieriskellessään menneet rikki ja höyhenet\ntulivat esiin. Toiset pojat riensivät auttamaan, mutta sitä enemmän\nhöyhenet vain lensivät. Niitä oli ilma aivan täynnä, ja pian oli\njokainen saanut höyheniä kurkkuunsa ja yski kamalasti. Kaikki huusivat\napua, mutta kukaan ei uskaltanut tulla sisään, kun pelättiin höyheniä\nlentävän muuallekin. Rehtori ilmoitti sen vuoksi palokunnalle. Tämä\ntuli ja ruiskutti huoneen ihan täyteen vettä, jolloin höyhenet\nkastuivat ja putosivat maahan.\n\nNyt oli se vaara vältetty, mutta koko luokka oli aivan märkä, eikä\nlapsia voitu sellaisina lähettää kotiin.\n\nVoimistelusalin seinästä toiseen pantiin vahvat köydet ja näihin\nripustettiin opettaja ja kaikki pojat takinliepeistä riippumaan ja\nkuivumaan ja voimistelusali lämmitettiin oikein kuumaksi.\n\nSiinä he kaikki roikkuivat rinnatusten, mutta opettaja käytti aikaa\nhyväkseen ja kyseli pojilta läksyjä.\n\nSeuraavana päivänä lahjoitettiin Mökölle ja Lurulle koulun puolesta\npaksut villaiset alusvaatteet, jotta he eivät toista kertaa vilustuisi.\n\n\nIII\n\nKyllähän Mökö ja Luru osasivat koulussa läksynsä, mutta he osasivat\nhyvin merkillisellä tavalla. Kun luokka oli suuri, niin he eivät aivan\nalussa joutuneet vastaamaan. Mutta eräänä päivänä sattui opettaja\nkysymään Mököltä maantieteen tunnilla, ja silloin koko luokka sai\nihmeekseen kuulla, miten pojat muistivat läksynsä.\n\nOpettaja näytti kartalla Neapelia ja kysyi Mököltä:\n\n-- Mökö Kiljunen, mikä kaupunki tämä on?\n\n-- Se on Nappipeli, Mökö vastasi.\n\nKyllä opettaja sai selittää kauan, että ei laisinkaan ollut samaa,\nsanoiko Neapeli vai Nappipeli, mutta siitä ei ollut suurta apua.\n\nOpettaja tahtoi oikein perinpohjin saada tietää, millä tavalla pojat\nnimet selittivät, ja silloin tuli vaikka millaisia nimiä. Rooma oli\nRuuma, Lontoo oli Luntta, Glasgow oli Lasku, Pariisi oli Prisse, Havre\noli Harava, Marseille oli Marssi jallu, Kööpenhamina oli Keppihamina.\nJa tätä menoa he jatkoivat. Hampuri oli Hamppari, Madrid oli\nMatin-Riita, ja Kijevi oli Kiljunen.\n\nOpettaja joutui aivan epätoivoon. Hän koetti kysellä maanosia. Mutta\nsiellä tuli aivan samanlaatuisia vastauksia. Ameriikka oli Hameriikka,\nTurkki oli Pälssyt, Makedonia oli Makaruunia. Luokan ilo oli\nylimmillään, kun Bulgariasta tuli Pullan kurit.\n\nTämän jälkeen päätti maantieteen opettaja olla laisinkaan kysymättä\nKiljusen pojilta enää mitään. Mutta muissakin aineissa pojilla oli\nhiukan omat tietonsa. Ruotsissa opettaja käski kääntämään:\n\n-- Tuuli taivutti heikkoa kasvia.\n\nLuru käänsi sen näin:\n\n-- Vinden deklinerade den späda växten.\n\nOpettaja sai turhaan selittää, että deklinera merkitsi sanojen eikä\nminkään muun taivuttamista.\n\nMökö sai käännettäväkseen seuraavan lauseen:\n\n-- Ukko istui pöydän ääressä ja laski rahoja.\n\nHän suoriutui tehtävästään kääntäen sen:\n\n-- Gubben satt i bordsändan och släppte pengar.\n\nTämäkin opettaja päätti jättää poikien tietojen kuulustamisen sikseen.\n\nJos pojat olisivat saaneet vastata tunneilla, niin olisivathan muiden\npoikien kaikki tiedot menneet aivan sekaisin.\n\nYksi aine oli sellainen, missä pojat todella kunnostautuivat. Ja se oli\nvoimistelu. Kun näki heidän kiipeävän, niin olisi luullut heitä\nmarakateiksi, niin ketterästi he menivät tankoa ylös. Ja kun he\nhyppäsivät piimin yli, niin he menivät sellaisella vauhdilla, että\nolisi luullut heitä suuren suuriksi oraviksi. Mökö hyppäsi\nkorkeushyppyä aivan ihmeellisellä tavalla ja sai siitä nimekseen\nPompponen. Luru taas oli erinomainen pituushypyssä ja sanottiin häntä\nsenvuoksi Loikkaseksi. Mökö Pompponen ja Luru Loikkanen olivat siis\nheidän nimensä koulussa tovereitten keskuudessa.\n\n\nIV\n\nLyseon opettajat pitivät pitkiä neuvotteluja siitä, oliko heidän\nkoulunsa laisinkaan sopiva kasvatuslaitos sellaisille olennoille kuin\nKiljusen pojat. Eivät he olleet tyhmiä, sen jokainen opettaja myönsi,\nmutta heillä oli niin kovin merkillinen tapa painaa kaikki asiat\nmuistiinsa, ja maantieteen opettaja vakuutti, että joka kerta kun hänen\npiti mainita kaupunkien nimiä, muisti hän aivan vasten tahtoaan sen\nnimen, jonka Kiljusen pojat sille olivat antaneet. Opettaja pelkäsi,\nettä hän kerran vielä koko luokan kuullen itsekin käyttää sellaista\nnimitystä. Ja sehän olisi ollut aivan hirveää!\n\nOpettajakunta päätti pitkien keskustelujen jälkeen toimittaa pojat\nyhteiskouluun, koska tyttöjen seura epäilemättä vaikuttaisi heihin\nsivistävästi ja kehittävästi. Lähellä oli yhteiskoulu, asiasta\nkeskusteltiin sen johtajan ja johtajattaren kanssa, ja nämä\nvakuuttivat, että jos mikään koulu niin juuri yhteiskoulu, oli omiaan\ntekemään lapsista erinomaisia olentoja.\n\nMökö ja Luru siis muuttivat koulua.\n\nEiväthän Mökö ja Luru olleet mitään pahoja poikia, eivätkä he saaneet\nmitään merkillistä aikaan, ellei sattunut tulemaan jotain\nodottamatonta. Pari päivää he olivat uudessa koulussa aivan erinomaisia\noppilaita, niin hiljaisia ja kilttejä, että johtaja ja johtajatar\nihmettelivät, kuinka lyseo ei ollut pitänyt niin siivoja poikia, vaan\noli ne lähettänyt heille. Poikien hiljaisuus johtui siitä, että he\neivät olleet koskaan ennen olleet tyttöjen seurassa, ja siksi he näitä\nnyt ihmettelivät. Ainahan poika ensin ihmettelee tyttöä, ennenkuin\nryhtyy tekemään sille kiusaa.\n\nMökö ja Luru eivät olleet koskaan leikkineet nukeilla, eivät siis\ntietäneet mitä ne olivatkaan. Kun Mökö eräänä päivänä kuuli kahden\ntytön keskustelevan nukeistaan ja siitä kuinka kauniit puvut niillä oli\nja kuinka kilttejä ne olivat olleet, niin hän kysyi:\n\n-- Mitä elukoita ne ovat?\n\nKylläpä tytöt nauroivat Mökölle. He kutsuivat kaikki luokan tytöt\nyhteen ja kertoivat, mitä Mökö oli kysynyt. Ja sitten ruvettiin\nkyselemään Mököltä, mitä hän oikeastaan luuli nukkien olevan. Tietysti\nMökö vastasi luulevansa niitä pieniksi eläviksi olennoiksi.\n\nTytöt silloin nauroivat ja huusivat yhteen ääneen:\n\n-- Kyllä me huomenna näytämme sinulle, millaisia nuket ovat!\n\nMökö kertoi asiasta Lurulle, ja molemmat pojat olivat niin uteliaita\nnäkemään, mitä nämä elävät olivat, etteivät tahtoneet saada unta\nsilmiinsä paljaasta odotuksesta.\n\nKun pojat seuraavana aamuna hiukan myöhästyneinä saapuivat luokkaansa,\nolivat kaikki tytöt jo siellä ja olivat tuoneet nukkensa. Muutamilla\noli viisi, mutta toisilla parikymmentäkin. Yhteensä niitä oli\nkaksisataaviisitoista. Mökö katseli nukkeja, otti niitä käsiinsä,\nkäänteli niitä ja sanoi:\n\n-- Eiväthän nämä olekaan mitään eläviä, nämähän ovat kankaasta.\n\nMökön hämmästys oli niin suuri, että se alkoi naurattaa tyttöjä. Ja kun\nsellaiset pienet tytöt nauravat, niin se onkin kimakkaa kikatusta. Nyt\nLuru suuttui jo veljensä puolesta ja sanoi:\n\n-- Älkää siinä narskuko.\n\nTytöt nauroivat yhä enemmän.\n\nLuru sieppasi erään tytön palmikosta kiinni. Tyttö parkaisi ja löi\nkädessään olevan nuken päällä Lurua päähän niin että napsahti. Samassa\noli useita tyttöjä auttamassa toveriaan. Mikä tarttui nukkensa\njalkoihin ja löi sitten sillä Lurua, mikä tarttui nukkensa päähän ja\nlöi sen jaloilla poikaa. Ja Luru huitoi ympärilleen kuin hullu.\n\nTietysti Mökö riensi auttamaan veljeään ja sai hänkin kimppuunsa\ntyttölauman. Kuului vain napsahduksia ja mäikinää, kun tytöt löivät\nnukeillaan poikia. Ja niin surkeasti siinä kävi, että Mökön ja Lurun\noli pakko mennä ikkunan luo turviin saadakseen edes selkänsä\nsuojelluksi ja voidakseen nyrkeillään huitoa oikealle ja vasemmalle.\n\nMutta ennen tunnin alkua sattui luokan ikkuna olemaan auki. Pari tyttöä\ntarttui aivan äkkiä Mökön kinttuihin kiinni, nostivat ne ilmaan, toiset\ntytöt lykkäsivät ja Mökö putosi pihalle. Tämä tapahtui niin äkkiä, että\nhän ei oikein tiennyt, missä hän olikaan. Luru huomasi, mikä\nonnettomuus oli tullut veljelleen ja aikoi väistää sitä, mutta nyt\npariin kymmeneen nouseva tyttölauma hyökkäsi häneen käsiksi, ja vaikka\nhän potki ja huitoi, rehki ja riuhtoi, niin saivat tytöt hänetkin\npudotetuksi ikkunasta.\n\nKun Mökö näki veljensä tulevan ikkunasta alas ja läiskähtävän pihalle,\nsanoi hän:\n\n-- Jaha, sinäkin tulit tänne.\n\nMolemmat tunnustelivat ruumistaan ja tulivat siihen vakaumukseen, että\npikkutytöt eivät ole mitään ihmisiä, vaan oikeita petoja, jotka\nkuljettavat mukanaan kovapäisiä ihmisenkuvia, joilla saavat napsutella\npoikia päähän.\n\nVähän ajan päästä Mökö katsoi Luruun ja sanoi:\n\n-- Luru, sinun pääsi rupeaa lihomaan.\n\n-- Älä puhu pehmoisia, sanoi Luru.\n\n-- Usko minua, se rupeaa lihomaan.\n\nJa totta se oli. Lurun pää oli ruvennut hyvin peloittavassa määrässä\nsuurenemaan. Mutta niin alkoi käydä Mökönkin. Koko päänuppi alkoi\nvähitellen paisua, hiljalleen mutta varmasti. Eihän se ihmeellistä\nollut, sillä tytöt olivat niin paljon naputelleet heitä päähän\nnukeillaan, että he olivat aivan täynnä kuhmuja, ja nämä nyt alkoivat\nnousta.\n\nKun opettajat tulivat noutamaan poikia pihalta, niin eivät he olleet\nnäitä tunteakaan samoiksi olennoiksi, niin suurpäisiä he olivat.\nPäästyään selville siitä, mikä poikia vaivasi, panivat he märkiä\npyyheliinoja poikien pään ympärille ja sitten heidät pitkälleen\nopettajainhuoneen sohville. Johtajatar istui poikien vieressä ja itki,\nitki katkerasti sitä, että tällainen tappelu oli tapahtunut hänen\nkoulussaan, ja sitä, että pojat olivat niin paisuneen näköisiä.\n\nOpettajakunta kokoontui, ja arveltiin, etteivät nämä pojat mitenkään\ntule toimeen yhteiskoulussa, vaan tarvitsevat lyseota ja kovaa kuria.\n\nPoikia tarjottiin takaisin siihen lyseoon, mistä olivat tulleet, mutta\ntäällä ei mitenkään otettu heitä vastaan. Ei auttanut silloin enää muu\nkuin viedä heidät kaupungissa olevaan toiseen lyseoon. Kun täällä\npidettiin kovaa kuria, niin rehtori kuultuaan poikien entisistä\nseikkailuista sanoi rauhallisesti:\n\n-- Kyllä ne meidän koulussa talttuvat!\n\nHän uskoi niin, mutta ei pidä koskaan uskoa liikoja hyvää itsestään, ei\ntiedä, miten voi käydä. Ja rehtorille kävikin vielä hyvin hullusti.\n\n\nV\n\nRehtori kutsui koko koulun kokoon ja piti pitkän esitelmän siitä, mikä\non hyvä käytös ja siivo esiintyminen. Kiljusen pojat kuuntelivat tätä\nhyvin hartaasti, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että tällä\npuheella tarkoitettiin heitä.\n\nPari päivää kouluun tulonsa jälkeen ehdottivat Mökö ja Luru, jotka\neivät tuumassaan nähneet mitään pahaa, toisille pojille, että kaikki\nlaittaisivat hernepyssyjä ja koulussa määrättynä päivänä aloitettaisiin\nyleinen sota luokkien kesken. Ei heidän mielestään tämä voinut millään\ntavalla häiritä koulun järjestystä, kun he, pojat, siitä nauttisivat.\n\nKoulun pojissa ehdotus herätti hyvin suurta iloa ja innostusta. He\nolivat saaneet niin huolellisen kasvatuksen, ettei heillä ollut\naavistustakaan niistä pikku-iloista, mitä pahankuriset pojat voivat\nhankkia.\n\nEräänä päivänä oli koko koulu varustautunut hernepyssyillä. Heti\nensimmäisellä väliajalla annettiin määräys, että koulun ylimmän ja\nalimman kerroksen oppilaat tekisivät hyökkäyksen keskikerrosta vastaan.\n\nKylläpä kuului portailta rapinaa, kun kaikki ampuivat herneitä.\nOpettajat kuulivat tämän raesateen kaltaisen äänen ja ryntäsivät\nkatsomaan. Ensimmäinen sattui olemaan sellainen, jota kaikki oppilaat\nvihasivat, eikä kukaan sen vuoksi välittänyt, vaan he ampuivat suoraan\nhäntä kohden. Opettaja läksi parkuen pakoon. Toinen opettaja tuli, hän\nsai samanlaatuisen sateen vasten naamaansa ja kieri portaita alas,\njossa uusi sade osui häneen.\n\nMutta nyt tuli jo rehtori hätään. Hän huusi niin, että äänensä kiekui.\nPojat taukosivat. Ai, ai, sitä vihaista ääntä, millä rehtori kysyi,\nkuka tämän kauhistuksen oli saanut aikaan! Hänen äänensä oli oikein\nkimeä. Pianhan oli päästy selville siitä, että Kiljusen pojat olivat\ntuuman keksineet ja neuvoneet tavan toisillekin.\n\nRehtori tuomitsi heille karsseria. Mökö ja Luru eivät koskaan olleet\nkuulleet puhuttavan karsserista eivätkä siis tienneet, mihin heitä\nvietiin. He olivat itse pitäneet kovin hauskaa hernesodassa ja luulivat\njoutuvansa johonkin oikein hauskaan paikkaan.\n\nTämä tapahtui lauantai-iltana. Rehtori kutsui pojat sen jälkeen, kun\nkoulu oli lopetettu, luokseen ja meni heitä itse viemään karsseriin.\n\nTultiin tämän kopin ovelle. Silloin pojat arvasivat, että tuleekin kai\nikävyyksiä heille, ja tenäsivät kovasti vastaan.\n\n-- Emme me tuonne mene, sanoivat he.\n\n-- Mitä te sitä pelkäätte, sanoi rehtori. -- Eihän se ole mitään muuta\nkuin sellainen hauska paikka, jossa minäkin usein olen.\n\nTämän hän sanoi houkutellakseen poikia, sillä hän pelkäsi Mökön ja\nLurun karkaavan käsistään.\n\nPojat katsoivat pitkään häneen, ja Mökö sanoi:\n\n-- Jos rehtori siis menee ensin sinne sisään.\n\nRehtori hymyili omalle viekkaudelleen ja meni. Mutta kun hän oli\nkynnyksen yli astunut, niin Mökö paiskasi oven kiinni, väänsi sen\nlukkoon ja otti avaimen mukaansa.\n\n-- Mennään pois, sanoi hän Lurulle. -- Rehtori sanoi, että se on hauska\npaikka ja että hän on siellä usein. Antaa siis hänen olla siellä.\n\nHe menivät koulusta pois kotiinsa ja olivat iloisia, kun seuraavana\npäivänä oli sunnuntai.\n\nKun oppilaat maanantaina tulivat kouluun, niin kaikki huomasivat, että\nopettajat olivat levottomia. He puhelivat keskenään hiljaisella\näänellä. Opetusta jatkettiin kaikilla luokilla, mutta rehtoria ei vain\nnäkynyt.\n\nTiistaina oli sama levottomuus, mutta silloin jo oppilaat saivat\ntietää, että rehtoria ei oltu tavattu ja että opettajat olivat hänen\ntähtensä hirveässä hädässä.\n\n-- Kyllä me tiedämme, missä hän on, sanoi Luru.\n\n-- Missä? kysyivät opettajat.\n\n-- Eräässä hauskassa paikassa, jossa hän sanoi usein olevansa, vastasi\nMökö.\n\n-- Missä paikassa?\n\n-- Hän sanoi sitä karsseriksi.\n\nKylläpä silloin opettajat juoksivat. He menivät sellaista kyytiä, että\noikein piti ihmetellä. Tietysti rehtori löytyi karsserista, mutta aivan\nuupuneena, sillä hän ei ollut lauantaista asti syönyt.\n\nRehtori olisi tahtonut erottaa pojat, mutta hänet oli vallannut\nkummallinen pelko. Hän ei uskaltanut tulla enää koulullekaan, vaan\npäästyään sieltä pois kurkisteli kadun nurkan takaa koululle päin.\nToiset opettajat alkoivat myös pelätä ja jättivät koulun. Pojat eivät\ntienneet, mitä heidän pitäisi tehdä. He tulivat kouluun joka aamu\nsäännölliseen aikaan, ja kun ei opettajia ollut, niin pitivät he itse\ntuntia. Ja kyllä ne olivat meluisia tunteja, arvaahan sen.\n\nIltaisin opettajat uskalsivat tulla koululle neuvottelemaan, mihin\ntoimenpiteisiin oli ryhdyttävä. Päätettiin ottaa Kiljusen pojat kiinni\nja toimittaa heidät pois kaupungista. Tätä toimeenpanemaan pyydettiin\npoliiseja.\n\nKaikki Helsingin poliisit olivat liikkeellä, ne saarsivat koulun.\nRohkeimmat tohtivat mennä ovesta sisään. He etsivät joka luokan ja\nviimein löysivät pojat.\n\nKyllähän Mökö ja Luru ennestään olivat siihen tottuneet, että heitä\nsuurella kunnialla kohdeltiin poliisiviranomaisten puolelta; niin\nnytkin he päät pystyssä astelivat suuren poliisilauman saattamina\nasemalle päin, missä suljettu vaunu odotti heitä.\n\nPojat oli päätetty toimittaa Viipuriin.\n\n\nVI\n\nHeidän tultuaan Viipurin lyseoon ei sielläkään kukaan voinut ymmärtää,\nmiksi he olivat joutuneet Helsingistä pois, niin tavattoman kiltin\nvaikutuksen he tekivät. He osasivat läksynsä aivan erinomaisesti,\nvaikka omalla tavallaan, väittäen muun muassa maantieteen tunnilla,\nettä koko kaupunki oli alkujaan ollut iso rinkilä. Tälle naurettiin,\nmutta siitä ei kukaan pahastunut, sillä onhan Viipuri vieläkin kuuluisa\nrinkeleistään.\n\nToisilta pojilta he kuulivat, että maailmassa on sellaisia laivoja,\njotka kulkevat veden alla ja joita sen vuoksi sanotaan vedenalaisiksi\nveneiksi. Eräänä päivänä kävellessään sillalla, joka vie linnan luona\nolevan salmen yli, sattui Mökö näkemään veden alta pistävän kepin.\n\n-- Tuossa on sellaisen laivan masto, sanoi hän.\n\n-- Tietysti se on laivan masto, sanoi siihen Luru.\n\nHe palasivat kaupungille, tapasivat kadulla tuttuja koulupoikia ja\nkertoivat niille, että olivat nähneet linnan sillan luona vedenalaisen\nlaivan. Huhu levisi hirveällä vauhdilla. Muutamat riensivät heti sinne,\ntoiset menivät kotiinsa ilmoittamaan, joista taas puhelimella\nkerrottiin asiat tuttaville. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun koko\nkaupunki tiesi, että linnan luona oli vedenalainen vene.\n\nJa kaikki riensivät tietysti sitä katsomaan. Mikä tungos ja mikä\nahdinko olikaan linnan lähellä! Ihmisiä oli niin paljon, että olivat\ntippua veteen. Ja kaikki katsoivat tuohon seipääseen ja uskoivat hekin,\nettä se oli laivan maston huippu. Ja nyt odotettiin vain, että laiva\nnousisi veden pinnalle.\n\nKun tästä viimein oli selvitty ja koulun rehtori saanut tietää, mistä\nhuhu oli saanut alkunsa, toimitti hän pojat junaan ja lähetti Kuopioon.\n\nTäällä pojat olivat kolme päivää. Toisena päivänä he menivät Puijon\nmäelle kävelemään. Tämä on korkea mäki kaupungin lähellä. Oli syksy, ja\neräs tummanruskeassa puvussa oleva muija oli sieniä poimimassa\nmetsässä.\n\nHui, kuinka pojat pelästyivät nähdessään hänet takaapäin!\n\n-- Se on karhu, sanoi Luru, varmasti se on karhu!\n\nTulista vauhtia he menivät kaupungille ja huusivat pitkin katuja\nmennessään:\n\n-- Puijolla on karhu. Puijolla on karhu.\n\nAijai, mikä hätä syntyi kaupungissa! Muutamat panivat kiireesti ovensa\nlukkoon ja tukkivat ikkunansa siinä pelossa, että karhu voisi tulla\nheidän asuntoonsa. Mutta rohkeimmat läksivät karhua tappamaan. Suuri\narmeija järjestettiin. Kun kaupungissa ei ollut aseita, niin otti kukin\nmitä sattui löytämään, seipäitä ja hiilihankoja, muutamilla oli aseina\nainoastaan vanhoja kalosseja, joilla he uskoivat voivansa lyödä karhun\nkuoliaaksi, niin urhoollisia he olivat. Kaupungin pormestari kulki\nsuuri lippu kädessään palokunnan edessä kehoittaen sitä pontevuuteen.\nPoliisit, joilla oli aseita, paljastivat miekkansa ja koettivat näyttää\nurhoollisilta.\n\nJa nyt tämä joukko lähti Puijon mäkeä kohden. Kun he olivat sen\nhuipulle päässeet, järjestäytyivät he rintamaan taistellakseen karhua\nvastaan. Poliisit, jotka alussa olivat näyttäneet urhoollisilta,\npelkäsivät nyt aivan tavattomasti, vapisivat kuin haavan lehdet.\n\nPormestari oli kiivennyt mäellä olevaan näkötorniin ja tarkasteltuaan\nkaukoputkella seutua näki tuon saman ruskeapukuisen muijan ja erehtyi\nhänkin. Huusi tornista alas:\n\n-- Peto on tuolla! Hyökätkää sinnepäin!\n\nKaikki lykkivät edelleen poliiseja, jotka eivät mitenkään tahtoneet\nuskaltaa lähteä karhua tappamaan. Kun heitä lykättiin, niin täytyihän\nheidän mennä.\n\nKun he saapuivat muijan lähelle, niin silloin kaikki heittivät sitä\nkohden aseitaan, keppejä, hiilihankoja, vanhoja kalosseja ynnä mitä\nkullakin sattui olemaan.\n\nMuija tietysti säikähtyi hirveästi ja hyppäsi pystyyn lähtien täyttä\nvoimaa juoksemaan pakoon.\n\nJa silloin nähtiin, ettei siellä ollutkaan mitään karhua, ainoastaan\nvanha vaimo.\n\nSeuraavana päivänä toimitettiin Kiljusen pojat pois kaupungista ja\nlähetettiin Turkuun. Tänne oli levinnyt tieto Kiljusen poikien\nvaarallisuudesta. Heti annettiin määräys, ettei kaupunkiin saa tulla\nkukaan vieras ihminen. Kun siis Kiljusen pojat junalla tulivat sinne,\nei heitä päästettykään asemahuoneesta minnekään, vaan heti otettiin\nuusi juna ja lähetettiin pojat Tampereelle, jonne oli mukavin heidät\ntoimittaa.\n\nJa tänne he viimein tulivat, joutuivat kouluun ja olivat niin siivosti,\nettei opettajilla ollut mitään heitä vastaan sanottavaa. He käyttivät\nsiellä alkuperäistä nimeään, joka oli Kiljander, eikä kukaan silloin\npannut mitään erikoista huomiota heihin, vaan jokainen piti heitä aivan\ntavallisina poikina. Rehtori, joka oli ottanut heidät vastaan, katseli\nkyllä toisinaan heihin pelokkain silmin, mutta rauhoittui, kun sai\nkuulla, että pojat olivat olleet aivan siivosti siinä asunnossakin,\nminkä hän heille oli toimittanut.\n\n\nVII\n\nMutta isä ja äiti Kiljusen tuli poikiaan ikävä. He päättivät lähteä\nHelsinkiin katsomaan, miten nämä voivat. Kun he tulivat lyseolle, jonne\npojat ensin oli viety, saivat he kuulla, että Mökö ja Luru oli\nsiirretty yhteiskouluun.\n\n-- Se onkin heille oikein sopiva koulu, sanoi äiti -- sillä juuri\ntyttöseuraa he tarvitsivat.\n\nYhteiskoulussa käskettiin heitä menemään toiseen lyseoon. Täällä\nrehtori ilmoitti lähettäneensä pojat Viipuriin.\n\n-- Mitä te niitä niin lähettelette kuin paketteja? kysyi isä.\n\n-- Siellä on heille sopivampi koulu, vastasi rehtori.\n\n-- Vai niin, vastasi isä Kiljunen.\n\nHe nousivat junaan ja tulivat Viipuriin. Täällä oli levinnyt tieto\nheidän tulostaan. Koko kaupunki oli liikkeellä, sillä tahtoihan\njokainen nähdä, millaisia he olivat. Koko aseman tori oli aivan\nmustanaan kansaa, ja hurraahuudoin otettiin isä ja äiti Kiljunen\nvastaan.\n\n-- Missä ovat meidän poikamme? huusi isä Kiljunen kokoontuneelle\nkansalle.\n\n-- Ne on viety Kuopioon, vastasi poliisi, joka piti järjestystä yllä.\n\n-- Mennään sitten Kuopioon, sanoi isä Kiljunen.\n\nHe joutuivat laivaan ja läksivät Saimaan kanavan kautta kulkemaan\nKuopiota kohden. Matkalla ei heille tapahtunut mitään merkillistä, ei\nmitään muuta kuin että eräässä kohdassa isä Kiljunen tahtoi koettaa\nperänpitämistaitoaan, tarttui ruoteliin ja väänsi sen niin pitkälle\nsivullepäin kuin suinkin mahdollista. Silloin jostain tuntemattomasta\nsyystä se ei enää liikkunutkaan. Kun oli täysi höyry päällä, niin alkoi\nlaiva mennä keskellä selkää ympäri, ei yhtään eteenpäin, vaan aina vain\nympäri. Täytyi pysäyttää kone, jotta voitiin korjata ruoteli.\n\nTietysti Kuopion satamassa oli väkeä hirveästi Kiljusten sinne\ntullessa. Kun ei poikia siellä ollut, niin menivät vanhemmat\nrautatielle ja läksivät Turkuun, jossa uskoivat poikainsa olevan.\n\nKun tieto heidän tulostaan saapui Turkuun, niin koottiin sotalaivoja\nsatamaan ja kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, sillä eihän\ntiennyt, mitä tapahtuisi, kun tämä herrasväki aina sai aikaan\nepäjärjestystä. Mutta eihän siellä mitään tapahtunut. Isä ja äiti\nKiljunen läksivät heti Tampereelle.\n\nSen koulun rehtori, jonne Kiljusen pojat olivat tulleet Kiljanderin\nnimellä, oli lähtenyt matkalle. Kun siis isä ja äiti Kiljunen etsivät\npoikiaan, ei kukaan voinut sanoa, missä he olivat. Kaupungin valtuusto\nei keksinyt mitään muuta keinoa tässä hädässä, kuin että kaikki\nTampereen koulujen lapset pantiin riviin molemmin puolin katua asemalta\nalkaen, kosken yli vievän sillan poikki, pitkin Hämeenkatua aina\nPyynikille asti.\n\nJa sitten isä ja äiti Kiljunen läksivät etsimään poikiaan. Tietysti\nkaikki liikenne oli kadulla seisautettu, liikkeet olivat suljetut,\nihmisiä oli joka paikassa katsomassa ja ihmettelemässä. Se oli oikea\njuhlapäivä Tampereella.\n\n-- Täällä on hyvä järjestys, muuta ei voi sanoa, lausui isä Kiljunen\näidille seisoessaan aseman portailla ja katsellessaan tätä hirveän\npitkää lapsijonoa, joka ulottui pitkin katua niin pitkälle, kuin\nsuinkin näki.\n\nTehtaiden pillit puhalsivat merkiksi, että kaikki oli kunnossa, ja\nsilloin isä sanoi äidille:\n\n-- Nyt travaamaan eteenpäin, mamma! Mene sinä toista puolta katua, minä\ntoista!\n\nHe läksivät juoksemaan kumpikin omaa puoltaan etsien poikiaan. Kyllä he\nsaivat juosta, sillä lyseon oppilaat olivat joutuneet aivan Pyynikin\nlähelle asti.\n\nTäällä Mökö ja Luru näkivät isänsä ja äitinsä juoksevan ja huusivat:\n\n-- Hurraa, minne te nyt kippaatte sellaista kyytiä?\n\nJa sitten he kaikki huusivat ilosta.\n\nMutta isä ja äiti Kiljunen ottivat lapsensa pois koulusta ja veivät\nkotiinsa, josta he sitten uudelleen veivät heidät Helsinkiin ja saivat\nheidät sijoitetuksi erääseen kouluun, jossa oli niin pahankurisia\nlapsia, ettei siellä huomattu laisinkaan erotusta Kiljusen poikien ja\nmuiden välillä. Ja kun ei kukaan välittänyt heistä, niin eivät he enää\nsen jälkeen saaneet koulussa mitään merkillistä aikaan.\n\n\n\n\nKiljusen poikien jouluaatto\n\n\nKiljusen molemmat pojat, Mökö ja Luru, olivat joululomaksi tulleet\nkotiin kaupungista, jossa he kävivät koulua. Pulla, tuo heidän pyöreä\nja paksu villakoiransa, oli ollut aivan hurjana ilosta nähdessään taas\nmolemmat pojat.\n\nMökö ja Luru tuumivat kovasti, mitä he antaisivat äidilleen\njoululahjaksi, sillä jotain aivan erikoista he tahtoivat antaa. Kauan\ntuumailtuaan päätti Mökö antaa elävän kissan ja Luru pienen koiran.\nKissa saisi pyydellä hiiriä ja koira olla äidin seurana, kun Pulla\nvietäisiin poikien mukaan. Kylästä he olivat ostaneet nämä molemmat\nelukat, ja jouluaattona siinä hämärän tultua meni kumpikin lahjaansa\nnoutamaan.\n\nKiljusen kotona oli kaikki rauhallista, sillä eihän kukaan edeltäpäin\ntiennyt, mikä merkillinen jouluaatto oli tulossa, niin merkillinen,\nettä kaikki Kiljusen seikkailut Helsingissä eivät olleet mitään sen\nrinnalla.\n\nMökö meni korilla noutamaan kissaa, ja toisella hiukan suuremmalla\nkorilla meni Luru koiraa noutamaan, ja samaan aikaan he kumpikin\npalasivat matkaltaan. Yhdessä he sitten astuivat saliin, jossa pöytä\noli katettu jouluateriaa varten. Koko talon väki oli koolla, oli vain\npoikia odotettu.\n\n-- Tässä on äidille joululahja, sanoi Mökö ja avasi korin, jossa kissa\noli.\n\nKissa hyppäsi lattialle, ja Kiljusen rouva parkaisi pahasti. Ei hän\nkissaa pelännyt, mutta kun se tuli niin äkkiä, niin hän ei voinut olla\nhuutamatta. Ja kun Kiljusen rouva huusi, niin kyllä se kuului.\n\n-- Tässä on toinen lahja, sanoi Luru ja päästi koiran korista.\n\nKoira näki kissan ja kissa näki koiran, ja kun ne kaksi eivät koskaan\nole olleet hyvässä sovussa, niin mitä ne nytkään olisivat sopineet.\nKissa hyppäsi pöydälle ja koira hyppäsi haukkuen jäljessä. Ja kun\npöydällä oli paljon tavaraa, niin mitä ne sitä olisivat joutaneet\nvaromaan. Kissa astui ensin keskelle voiastiaa, koira kaatoi\nmaitokannun. Sitten hyppäsi kissa suureen liemimaljaan, josta se aivan\nmärkänä loikkasi pois. Koira kaatui puurovatiin ja pääsi vihdoin\npöydälle, vaikka aivan valkoisena riisiryynipuurosta. Ja koira haukkui\nja kissa sähisi ja koko Kiljusen perhe huusi. Oli siinä taas elämää\nyhdeksi kertaa!\n\nIsä Kiljunen meni ajamaan näitä eläimiä pöydältä pois ja siinä\najaessaan kaatoi kaiken sen mitä kissa ja koira eivät vielä olleet\nennättäneet kaataa. Kissa hyppäsi pakoon ja suoraan isä Kiljusen pään\npäälle, mikä ei suinkaan tuntunut hauskalta, kun se painoi kyntensä\npäähän kiinni. Äiti Kiljunen oli ottanut hiilihangon ja koetti sillä\nlyödä koiraa, mutta ei osannutkaan koiraan, vaan sen sijaan kaikkiin\nmuihin. Hän löi isä Kiljusta vatsaan, Mököä päähän, Lurua selkään ja\nitseään hyvin moneen paikkaan. Kissa hyppäsi nyt permannolle ja kiipesi\nsuuren vaatekaapin päälle. Pojat koettivat ajaa sitä sieltä pois ja\nkaatoivat kaapin, jolloin kaikki, mitä sen päällä ja sisällä oli, vieri\npitkin permantoa. Tällä ajalla löi äiti Kiljunen kattolampun\nsäpäleiksi, jolloin huoneessa tuli aivan pimeä. Pimeässä meni kissa\näiti Kiljusen hameitten alle piiloon, josta tämä niin pelästyi, että\nkiljaisten kaatui kumoon. Koira juoksi permannolla poikia pakoon. Mökö\nja Luru kompastuivat äitiinsä ja isä Kiljunen heihin. Ja siinä nyt koko\nherrasväki makasi yhdessä kasassa.\n\nSilloin avautui ovi ja kissa ja koira pääsivät pakenemaan. Oli siinä\nhuoneessa oikea joulujärjestys, kun taas valoa tuotiin, huonekalut\nkumossa, kaikki astiat pöydältä maahan vedettynä ja säpäleinä.\n\nTällä aikaa pakenivat kissa ja koira keittiöön. Siellä oli Pulla, joka\ntietysti nosti heti aika mellakan. Kissa pakeni avoimeen uuniin ja\njoutui paistinpannuun, ja kun palvelijatar samassa pani uunin kiinni,\nniin sinne se kissa jäikin. Pulla pakeni sitä uutta koiraa pöydälle, ja\nkun pöydällä oli taikina suurta kaakkua varten, niin kompastui se\nsiihen, ja kun se siinä pyöriskeli, niin tarttui se yhä enemmän\ntaikinaan ja lopulta se jäi aivan sen sisään. Palvelijatar ei siinä\nhädässä mitään huomannut, vaan otti käärön ja pisti sen uuniin\npaistumaan.\n\nNyt talossa oli äkkiä aivan hiljaista. Kaikki ihmettelivät minne se\nuusi kissa ja Pulla olivat kadonneet, mutta niitä ei löydetty mistään.\n\nKun se uusi koira oli pesty puurosta puhtaaksi ja pöytä uudelleen\nkatettu, niin alkoi Kiljusen herrasväki syödä päivällistään.\n\nKun paisti tuotiin sisään, niin huomattiinkin, minne se uusi kissa oli\njoutunut: se oli kokonaan paistunut paistinpannussa. Ja kun suuri\njoulukakku kannettiin pöytään, niin löytyi Pulla sen sisältä. Se oli\naivan pyörryksissä, mutta virkosi jälleen henkiin, josta poikien ilo\noli hyvin suuri.\n\n-- Pullasta oli vähällä tulla oikea pulla, sanoivat pojat.\n\nJa siinä he olivatkin aivan oikeassa.\n\nTällainen oli Kiljusten jouluaatto.\n\n\n\n"]