Kiljusen herrasväki satumaassa
Jalmari Finne (1874–1938)
Kiljusen herrasväki matkustaa Hanna-tytön ja salaperäisen ukkelin johdolla ihmeelliseen satumaahan. He vierailevat muun muassa lorujen, kasvien ja hiljaisuuden maissa, joissa perheen meluisa ja vauhdikas elämäntapa kohtaa sadun taian. Tarina on osa tunnettua suomalaista huumorisarjaa.
Jalmari Finnen 'Kiljusen herrasväki satumaassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1646. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KILJUSEN HERRASVÄKI SATUMAASSA
Kirj.
Jalmari Finne
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.
SISÄLLYS:
Ukkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan Sadun marjamaassa Sadun lorumaassa Sadun kasvistomaassa Sadun lentomaassa Sadun hiljaisuuden maassa Jälleen kotona
Ukkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan
Oli kerran köyhä kalastaja, joka asui yksinäisessä mökissään järven rannalla. Mikä hänen nimensä oli, sitä ei kukaan tiennyt, tai ehkä ei enää muistanut, vaan kaikki kutsuivat häntä ukkeliksi. Hän oli jo hyvin vanha, hänen valkoinen partansa ulottui pitkälle alas rinnalle ja hänen tukkansa oli myös aivan valkoinen.
Vaikka ukkeli olikin hyvä ja herttainen mies, niin kyläläiset tekivät hänestä pilkkaa hänen kuuroutensa vuoksi. Ukkeli nimittäin ei kuullut heidän puhettaan. Mutta aivan kuuro hän ei sentään ollut, sillä lasten puhetta hän kuuli aina. Sitäpaitsi ukkeli väitti kuulevansa kaiken, mitä satumaassa puhuttiin. Tänne hän sanoi usein menevänsä ja sanoi olevansakin siellä oikein huomattu ihminen.
Kyllähän kyläläiset olivat joskus kuulleet satumaasta puhuttavan, mutta kukaan ei uskonut sen todellisuudessa olevankaan, siksi he ukkelin puheille nauroivat ja pilkkasivat häntä. Mutta kun ukkeli ei heidän puhettaan kuullut, niin ei hän välittänyt vähääkään siitä, mitä aikuiset hänelle sanoivat. Mutta kaikki lapsetkaan eivät uskoneet satumaan olevan olemassa ja se kovasti ukkelia suretti.
Olipa ukkelilla kuitenkin muuan pikkuinen ystävä, joka varmasti luotti siihen, että satumaa on olemassa ja että sinne ukkeli usein meni. Tämä oli pikkuinen tyttö, jonka nimi oli Hanna.
Ukkelin kanssa Hanna usein keskusteli satumaasta ja viimein pyysi hartaasti, että hänkin sinne saisi lähteä.
– Ihmisen täytyy olla oikein hyvä ja kiltti, ennenkuin hän satumaassa tulee toimeen, sanoi siihen ukkeli.
– Minä lupaan olla kiltti, lausui Hanna.
– Lupaus ei riitä, vastasi ukkeli. – Sinun täytyy todistaakin se.
– Millä minä sen todistan, kysyi Hanna.
– Sillä, että kaksi viikkoa olet niin hyvä, ettei äidilläsi ole moitteen sanaa sinusta sanottavana. Jos niin käy, niin vien sinut satumaahan, vieläpä lupaan, että saat ottaa mukaasi kaikki ne ystäväsi, jotka vain tahdot.
Tästä Hanna kovasti riemastui. Hän oli aivan varma siitä, että oikein ponnistamalla voimiaan hän kyllä voi olla sellainen, ettei äidillä ole moitteen sanaa hänestä sanottavana.
Ja Hanna yritti parastaan. Hän teki kaiken, minkä hänen äitinsä käski, jopa usein sellaistakin, mitä äiti ei suorastaan vaatinut, mutta minkä Hanna tiesi hänelle olevan mieluista. Ja toinen päivä kului toisensa jälkeen ja joka ilta ennen levolle menoa sanoi äiti:
– Tänään sinä taas olet ollut niin kiltti, ettei toista niin kilttiä tyttöä olekaan koko maailmassa.
Ja kun Hanna sen kuuli, niin hän yhä enemmän ponnisti voimiaan, täyttääkseen kaikessa äitinsä tahdon ja toivomukset.
Kun kaksi viikkoa alkoi kulua umpeen ja äiti jälleen oli vakuuttanut, että Hanna oli maailman parhain tyttö, alkoi Hanna valmistautua matkalle.
Hän oli saanut luvan ottaa ystäviä mukaansa. Koko kylässä ei ollut ketään sellaista, jonka Hanna mielellään olisi seurakseen valinnut, sillä toiset lapset olivat pahoja eikä kukaan heistä uskonut satumaata olevankaan.
Mutta Hanna oli kuullut puhuttavan eräistä ihmisistä, joiden hän uskoi mielellään tulevan satumaahan. Heitä oli neljä, isä, äiti ja kaksi poikaa. Ja heitä kutsuttiin Kiljusen herrasväeksi.
Eräänä päivänä, kun kaksi viikkoa oli kulunut umpeen siitä, jona ukkeli oli lupauksensa antanut, kirjoitti Hanna kirjeen Kiljusen herrasväelle ja pyysi heitä tulemaan seurakseen satumaahan. Eihän Hanna heidän osoitettaan tiennyt, mutta hän luotti siihen, että postilaitos kyllä ottaa siitä selon.
Ja postilaitos otti siitä selon. Eräänä päivänä saapui Hannalle kirje, missä itse isä Kiljunen kiitti omasta ja perheensä puolesta ja vakuutti, että he suurella ilolla lähtevät katsomaan satumaata, koska eivät vielä koskaan sitä ennen olleet sitä nähneet. He lupasivat heti paikalla lähteä matkalle Hannan luo.
Kiireimmän kautta Hanna silloin meni ukkelia tapaamaan. Hän saapui tämän mökille ja kolkutti ovelle, mutta mitään vastausta ei kuulunutkaan. Hanna huusi, mutta sittenkään ei näkynyt mitään ukkelia.
Hannan tässä odotellessa tuli mökille muuan Esko niminen poikaviikari. Kyllähän Hanna Eskon tunsi, tunsi vallan hyvin, sillä tämä oli hänelle usein tehnyt kiusaa. Esko kalasteli aikansa kuluksi ja oli tullut ukkelilta ostamaan ongenkoukkuja. Kuullessaan Hannan huutelevan ukkelia, sanoi hän:
– Älä suotta huuda, eihän kuuro ihminen sitä kuule.
– Ei ukkeli ole kuuro, sanoi Hanna, – sillä hän kuulee aina kaiken, mitä minä sanon.
– Loruja, vastasi siihen Esko.
– Ukkeli kuulee oikein hyvin, vakuutti Hanna, – hän ei vain tahdo kuulla kaikenlaisten pahojen ihmisten puheita. Hän kuulee lasten puheet ja kuulee kaiken satumaassa.
– Vai satumaassa? lausui Esko. – Eihän satumaata olekaan olemassa.
– Onpas, vakuutti Hanna. – Satumaa on olemassa ja minä lähden sinne tänään ukkelin ja Kiljusen herrasväen seurassa.
– Nyt sinä taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Esko nauraen. – Eihän Kiljusen herrasväkeäkään ole olemassa.
– Etteikö heitä olisi olemassa? huudahti Hanna. – Kyllä minä tiedän, että isä ja äiti Kiljunen sekä Mökö ja Luru ovat olemassa ja heillä on vielä pikkuinen pyöreä villakoirakin, jonka nimi on Pulla.
– Se on paljasta juttua, sanoi Esko.
– Saat nähdä, onko juttua, vakuutti Hanna. – He ovat kirjoittaneetkin minulle ja ovat luvanneet tänä iltana tulla tänne.
Esko ei sittenkään uskonut Hannan puheita.
Hannalla oli jo kiire päästä satumaahan ja hän kaipasi kovasti ukkelia. Miettiessään, millä keinolla hän tämän tapaisi, muisti Hanna ukkelin kertoneen, että jos lyö yhteen kahta kiveä, jotka ovat hänen mökkinsä oven edessä, niin jokainen hyvä ihminen kuulee kolmannella kerralla ilmassa kirkkaan soinnun, sellaisen, joka kutsuu ukkelin saapuville, on hän vaikka kuinka kaukana tahansa. Mutta ellei ollut hyvä, niin voi kivien yhteen lyömisestä olla vaaraa. Missään tapauksessa ei niitä saisi lyödä kolmea kertaa enempää yhteen. Tätä ennen Hanna ei ollut uskaltanut niihin kajota, sillä hän ei koskaan vielä ollut mielestään ollut oikein hyvä, mutta nyt hän siitä oli varma, siksi hän uskalsi koettaa tätä keinoa, kutsuakseen ukkelin saapuville.
Kyllä Esko nauroi, kun Hanna tämän hänelle kertoi, sillä tuo paha poikaviikari ei koskaan uskonut mitään, joka erosi tavallisuudesta.
Hanna löi kiviä yhteen, ja aivan oikein, kolmannella kerralla hän kuuli ilmassa kirkkaan säveleen, ja siitä Hanna kovasti riemastui, sillä nyt hän tiesi olleensa todella hyvä ja pääsevänsä satumaahan.
– Minä kuulin, minä kuulin soinnun! sanoi hän hypellen iloissaan.
Esko, joka oli paha poika, ei tietysti ollut kuullut mitään. Hänessä heräsi kuitenkin uteliaisuus ja hänkin tahtoi koiruuksissaan lyödä kiviä yhteen.
Hän teki sen.
– Ei kuulu mitään, sanoi hän.
Hän löi toisen kerran.
– Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.
Hän löi kolmannen kerran.
– Ei kuulu mitään, lausui hän jälleen.
Hän löi neljännen kerran, vaikka Hanna kovasti siitä varoitti.
– Ei kuulu mitään, sanoi hän.
Samassa Hanna purskahti helakasti nauramaan.
– Ei kuulukaan, mutta näkyy, sanoi hän.
Hän nauroi aivan katketakseen, sillä Eskon selkään oli äkkiä kasvanut ketunhäntä. Esko ei tätä itse huomannut ja löi viidennen kerran kiviä yhteen.
– Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.
– Mutta näkyy yhä enemmän, lausui Hanna nauraen niin että oli läkähtyä.
Eskon päähän ilmestyi nimittäin jäniksen korvat. Esko ei tätäkään huomannut, vaan löi kuudennen kerran. Ja silloin hän löi kivellä pahasti sormilleen. Ja siitäpä hän alkoi hirveästi huutaa.
– Eikö nyt kuulu? sanoi Hanna. – Sinähän huudat aivan yhtä kovaa kuin Kiljuset.
Mutta huomasipa Esko jo, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän säikähtyi aivan pahanpäiväisesti ja koetti nyhtäistä häntää irti, mutta se istuikin aivan kovassa, samoin korvat. Ja silloin hän alkoi parkua oikein täyttä kurkkua.
Samassa tuli ukkeli mökilleen, ja hänet nähdessään Esko säikähtyi niin, että läksi juoksemaan täyttä laukkaa kylään.
Vaikka Hanna olikin nauranut nähdessään, mitä Eskolle oli tapahtunut, niin hänessä heräsi sääli hänen ajatellessaan, että Esko tällaisena hännällisenä ja pitkäkorvallisena olentona voi tulla kaikkien pilkan esineeksi. Sen vuoksi hän kysyi ukkelilta:
– Jääkö Esko ainiaaksi sellaiseksi kuin hän nyt on, ketunhännälliseksi ja jäniksenkorvalliseksi?
Ukkeli hymyili ja vastasi:
– Kyllä ne merkit katoavat hänestä heti, kun hän tulee toisten ihmisten seuraan. Täällä satumaan portilla ainoastaan ilmaantuu sellaisia merkkejä, jotka osoittavat, millainen kunkin luonne on. Jokaisessa ihmisessä on eläinten ominaisuuksia, ja täällä tulevat tunnusmerkit aivan selvästi näkyviin.
Hanna oli rauhallinen kuullessaan, että Esko toisten seurassa olisi jälleen ihmisen näköinen.
Nyt Hanna ja ukkeli alkoivat puhella satumaahan lähdöstä. Olihan ukkeli kyllä kuullut puhuttavan Kiljusista, mutta ei hän ollut aivan selvillä siitä, millaisia nämä olivat. Mutta kun Hanna vakuutti niiden kyllä sopivan satumaahan, niin ukkeli luotti siihen.
Heidän keskustellessaan saapui koko kylän väki Eskon yllyttämänä sinne. Esko oli aivan vimmoissaan ja huusi:
– Ukkeli on loihtija ja hänet on sen vuoksi tapettava! Hän on loihtija, sillä hän on loihtinut minutkin.
– Millä tavalla hän sinut on loihtinut? kysyivät kyläläiset.
– Hän on loihtinut minulle ketun hännän ja jäniksen korvat, sanoi Esko.
Kyläläiset alkoivat nauraa.
– Emme me sinulla sellaisia näe, sanoivat he.
– No, eikö se sitten ole loihtua, ettei minulla niitä olekaan, vaikka minulla pitäisi olla, sanoi Esko.
Taas kyläläiset nauroivat.
– Kyllä me tiedämme, että sinä olet viekas kuin kettu ja pelkuri kuin jänis, vaikka sinulla ei olekaan ketun häntää eikä jäniksen korvia, sanoivat kyläläiset.
Mutta niin vimmoissaan Esko oli tästä kuitenkin, että hän varmasti olisi tehnyt ukkelille jotain pahaa, ellei samassa olisi kuulunut kaukaa tavattoman suurta huutoa.
Kiljusethan siellä olivat tulossa ja hurrasivat jo matkalla!
Kylläpä Eskon silmät lensivät selkoselälleen nähdessään Kiljuset. Hän ei ollut koskaan uskonut niiden olevan olemassakaan, ja nyt hän näki heidät juuri sellaisina, kuin oli kuullut puhuttavan. Juoksujalkaa he tulivat, lyhyt, kaljupäinen ja mulkosilmäinen isä, pitkä, laiha, terävänenäinen ja tihrusilmäinen äiti, sekä isänsä näköinen Mökö ja äitinsä näköinen Luru. Ainoa, joka puuttui, oli Pulla, sillä sitä eivät Kiljuset olleet uskaltaneet ottaa satumaahan, siellä kun epäilemättä oli paljon merkillistä nähtävää ja Pullalla oli, niinkuin muillakin koirilla, tapana haukkua kaikkea, joka oli hiukankaan kummallista.
Kiljusilla oli aina kiire ja kiire oli heillä nytkin päästä heti paikalla satumaahan. He eivät vähääkään epäilleet sitä, että se oli olemassa ja että ukkeli voisi viedä heidät sinne.
Olihan ukkeli valmis heti paikalla lähtemään. Hän käski Kiljusia ja Hannaa tarttumaan hänen vyötäröihinsä, jotta eivät eksyisi matkalla. Nämä tietysti tekivät ukkelin määräyksen mukaan.
Mutta kun Esko oli nähnyt, että Kiljuset olivat todellakin olemassa ja kun hänelle itselleenkin oli tapahtunut kaikenlaista sellaista, mikä ei tapahdu tavallisessa elämässä, niin hän alkoi uskoa, että satumaakin mahdollisesti on olemassa, ja hänen teki kovasti mielensä päästä sitä katsomaan.
Hän tarttui toisten keralla ukkelin vyötäröihin kiinni. Mutta Hanna ei mitenkään olisi huolinut Eskoa matkalle ja sanoi sen vuoksi:
– Sinä olet paha poika, et sinä pääse.
Isä Kiljunen potki Eskoa pois.
Samassa ukkeli teki kummallisen liikkeen ja hän alkoi vaipua maan sisään.
Esko tarrasi samassa isä Kiljusen takinliepeeseen ja piti siitä oikein lujasti kiinni. Pian olivat ukkeli, Kiljuset, Hanna ja Esko kadonneet maan sisään. Kyläläiset töllistelivät vain sille kohtaa, minne he olivat kadonneet, tutkivat maata nähdäkseen, oliko siinä jokin ovi. Mutta eihän siinä ollut mitään ovea, vaan maa oli mennyt jälleen aivan umpeen.
Ja silloin moni alkoi uskoa, että ukkelin puheissa sittenkin oli jotain järkeä, että satumaa oli olemassa ja että ukkeli oli sinne mennyt toisten seurassa.
Sadun marjamaassa
Ukkeli saapui seuralaisineen sadun marjamaahan. Se on ihmeellisen kaunis puutarha, jossa on kaikkialla hedelmäpuita ja hedelmäpensaita. Kaikkialla on tavattoman paljon ihmeen ihania ja loistavia hedelmiä, kaikenkokoisia ja kaikenvärisiä. Ja siellä on marjoja niin paljon, että niitä on kaikkialla maassakin. Siellä ei koskaan ole yötä, vaan ainainen rusohohteinen päivä.
Kylläpä ukkeli oli vihainen, kun näki Eskonkin tulleen heidän seurassaan, sillä luvatta ei kukaan saa tulla satumaahan. Mutta Esko pyyteli niin kauniisti saada jäädä satumaata katsomaan, että Hannan mieli heltyi. Ja kun Esko vielä oli luvannut, että hän kaikessa noudattaa määräyksiä ja on siivolla, niin ukkeli suostui Hannan pyynnöstä viimein siihen, että Esko saisi tulla heidän kerallaan.
Kiljuset olivat aina tottuneet tekemään sen, mitä halusivat, ja aikoivat nytkin rynnätä maistamaan puiston kauniita hedelmiä. Mutta ukkeli sanoi aivan jyrkästi, että niitä ei saa syödä, koska siitä voi seurata kaikenlaista pahaa.
Kiljuset tyytyivät sen vuoksi ainoastaan katselemaan ympärilleen. Ja kyllä olikin siellä katseltavaa. Niin kaunista puistoa he eivät vielä koskaan olleet nähneet. Kovasti he ihmettelivät nähdessään parven loistavia, hyvin pitkäpyrstöisiä lintuja lentävän.
– Mitä kanoja nuo ovat? kysyi isä Kiljunen.
– Ne ovat paratiisinlintuja, vastasi ukkeli.
Ja silloin Kiljuset hurrasivat niin kovaa kuin ainoastaan Kiljuset voivat huutaa.
Kylläpä he ällistyivät katsellessaan ympärilleen. Kaikki ne marjat, jotka olivat maassa, alkoivatkin liikkua. Eivät ne olleetkaan mitään marjoja, vaan aivan pieniä lapsia, jotka olivat nurmella nukkuneet.
– Mitä penskoja nuo ovat? kysyi äiti Kiljunen.
– Ne ovat niitä marjoja, jotka ovat pudonneet puista, selitti ukkeli. – Täällä on suuri joukko erilaisia puita ja pensaita, joilla on erilainen voima ja vaikutus. Nämä ovat niiden puiden hedelmiä, joista lapset tulevat. Täältä ne sitten tulevat maailmaan.
– Olenko minäkin siis kerran ollut täällä? kysyi Hanna.
– Olet varmasti, vastasi ukkeli. – Olet sinäkin ollut tuollainen pikkuinen marjalapsi, vaikka elämään tultuasi et sitä sitten enää muistakaan.
Mutta kun marjalapset ukkelin näkivät, niin he riemastuivat aivan tavattomasti. Kävihän ukkeli usein satumaassa ja kaikki lapset tunsivat hänet. He hyppivät ja tanssivat hänen ympärillään. Kun he näkivät Hannan, heissä syntyi oikein suuri ilo, sillä nythän he saivat uuden leikkitoverin. Hanna otti niitä oikein monta syliinsä ja puheli niiden kanssa. Näin kauniita nukkeja hän ei koskaan ollut ennen nähnyt, ja nämä sitäpaitsi vielä liikkuivat ja puhuivatkin.
Marjalapset tahtoivat näyttää uutta leikkitoveriaan toisille marjalapsille ja veivät Hannan mukanaan syvemmälle puistoon. Ukkeli läksi heidän seurassaan. Mutta ennen lähtöään hän hyvin ankarasti varoitti Kiljusia maistelemasta hedelmiä.
– Emme me niitä syö, vakuutti isä Kiljunen. – Eihän tässä tiedä, milloin söisi lapsia. Emmekä me toki lapsia syö!
He jäivät Eskon seurassa sinne, missä olivat, sillä kun noita pieniä lapsia oikein vilisi maassa, pelkäsivät he tallaavansa muutamia, kun eivät koskaan olleet tottuneet hiljalleen ja varovasti astumaan. Esko ei rakastanut pikkulapsia, sen vuoksi ei häntä haluttanut vähääkään lähteä syvemmälle puistoon.
Jäätyään Eskon seuraan alkoivat Kiljuset ihailla jälleen puiston kauneutta. Äkkiä he näkivät kuinka Esko tarttui erääseen pensaaseen ja aikoi poimia siitä marjoja.
– Mitä sinä, hullu nulikka, teet? huusi isä Kiljunen. – Ei saa marjoihin koskea!
– Teitä kiellettiin, mutta ei minua, vastasi Esko.
Nyt Kiljuset suuttuivat.
– Mene pois meidän seurastamme, sanoi isä Kiljunen. – Me emme tahdo enää olla sinun kanssasi vähääkään, sillä sinä voit tuottaa meille ikävyyksiä.
Ja he ajoivat Eskon luotaan pois. Tämä meni syvemmälle puistoon ja katosi piankin tuuheitten pensaitten suojaan.
Eiväthän Kiljusen Mökö ja Luru olleet mitään arkoja poikia, sillä he olivat uskaltaneet mennä minne tahansa ja nähdä mitä tahansa, mutta kyllä he pahasti parkaisivat nähdessään pensaitten välistä tulevan hirveän pitkän vaaleanpunaisen käärmeen. Nytkähdellen se luikerteli eteenpäin. Isä Kiljunen ei kadottanut mielenmalttiaan.
– Me poljemme sen murskaksi! sanoi hän.
Hän komensi koko perheensä riviin, käski kaikkia nostamaan oikean jalkansa ylös ja yhtaikaa polkaisemaan käärmettä. Juuri kun he aikoivat tämän tehdä, kuului pensaikosta surkea ääni:
– Ei saa, ei saa, se on minun nenäni!
Se oli Eskon ääni.
Mentyään pensaikkoon ei Esko ollut voinutkaan hillitä itseään, vaan oli maistanut siitä pensaasta, josta nenä kasvaa. Hän oli syönyt marjoja niin runsaasti, että oli saanut viisi metriä pitkän nenän! Ja tätä hän nyt koetti edessään kuljettaa, aivastellen aina tuon tuostakin, sillä nenää syyhytti kovasti, kun se raapi maata.
Kun Kiljuset näkivät Eskon hemputtavan nenäänsä, tahtoivat he häntä jollain tavalla auttaa sitä kuljettamaan.
– Koetahan panna se kainaloosi, neuvoi isä Kiljunen.
Esko pani nenän kainaloonsa, mutta eihän siitä ollut suurtakaan apua, sillä se roikkui hirveän pitkällä.
– Koetahan keriä sitä, neuvoi äiti Kiljunen.
Esko koetti keriä nenäänsä, mutta sitä varten se oli aivan liian paksu.
Kun Eskon nenä jälleen roikkui maassa pitkänä, niin sattui isä Kiljunen kompastumaan siihen. Ja silloin hän, joka muuten oli hyvin lempeä ihminen, suuttui ja huusi:
– Mitä sinä nenääsi joka paikkaan tuppaat!
Hän aikoi antaa Eskolle selkään, mutta aina kun tämä väisti, niin nenä heilahti pahasti ja löi Kiljusia. Oli keksittävä jokin keino, jotta Eskon nenä pysyisi alallaan siksi, kunnes ukkeli tulisi ja jollain tavalla auttaisi poikaa tästä pulasta. Isä Kiljunen tämän keinon keksi.
Hän asetti Eskon istumaan eräälle kivipenkille, pisti nenänpään pieneen kuoppaan, joka oli penkin edessä, jotta nenä ei pääsisi hemppumaan sinne ja tänne. Ja Esko istui ja itki surkeasti, jolloin kyyneleet valuivat pitkin hänen pitkää nenäänsä.
Äkkiä hän alkoi nauraa.
– Mitä sinä nyt virskut? kysyivät Kiljuset.
– Kun kuopassa on aivan kuin joku, joka kutittaa.
– Mitä kutittaa?
– Nenänpäätä, sanoi Esko.
Mutta pian hänen naurunsa lakkasi ja hän alkoi kauhusta parkua, sillä hänen nenänsä alkoi mennä maan sisään aivan kuin suuri liero.
Kiljuset tarrasivat nenään kiinni, Esko kiljui, niin kipeää se teki, mutta nenä painui vain yhä syvemmälle. Hätääntyneinä tarttuivat Kiljuset silloin Eskon harteisiin kiinni. Nenä painui yhä syvemmälle ja kohta oli Eskon naama aivan maata vastaan.
– Se menee kokonaan maan sisään! huusivat Kiljuset.
He tarttuivat kaikki neljä yhdessä Eskon kinttuihin kiinni ja kiskaisivat oikein rajusti. Kuului Eskon suusta hirveä parahdus. Hän pääsi irti, mutta nenä oli myös revennyt ja vienyt vielä osan Eskon entisestäkin nenästä.
Kyllä Esko nyt vakuutti, ettei hän marjamaassa enää syö ainoatakaan hedelmää.
Nähtyään, miten Eskolle oli käynyt, alkoi Kiljusia jo peloittaa marjamaassa olonsa. He päättivät odottaa siksi, kunnes ukkeli tulee. Isä ja äiti Kiljunen menivät istumaan kivipenkille. Mökön ja Lurun he asettivat viereensä ja Eskon eteensä istumaan.
Penkin takana kasvoi pensas, jossa oli hyvin ihania, hohtavia hedelmiä. Äiti näitä ensiksi alkoi ihailla.
– Aijai, kuinka on kauniita marjoja, sanoi hän.
Hän käski isä Kiljustakin katsomaan. Ja tämä katsoi.
Sitten äiti haistoi marjoja ja huomasi niiden hajun hyvin suloiseksi. Hän käski isääkin haistamaan ja tämä haistoi.
Sitten äiti nuolaisi marjoja, ja kun niiden maku tuntui hyvältä, kehoitti hän isääkin nuolaisemaan. Ja isä nuolaisi.
Nyt ei äiti enää malttanutkaan hillitä itseään, vaan puraisi marjasta. Ja kun se maistui kovasti makealta, käski hän isääkin puraisemaan. Ja tämä puraisi.
Sekä isä että äiti Kiljunen tunsivat nyt, kuinka he alkoivat kohota ilmaan. Ja tämä tunne oli niin suloinen, että he oikein ahneesti söivät lisää marjoja.
Pojat ensiksi huomasivat, mitä heidän vanhemmilleen oli tapahtunut, ja kiljaisivat kauhusta. Isä ja äiti Kiljunen olivat todellakin alkaneet kohota ilmaan, mutta sillä tavalla, että heidän jalkansa olivat kasvaneet oikein peloittavassa määrässä. Vartalo oli pienenä nuppina ilmassa ja siitä läksi sitten jalat, hirveän pitkät jalat.
Isä ja äiti kuulivat poikien huudon ja huomasivat miten heille oli käynyt. Heidän kauhuaan ei voi sanoin kuvata.
– Hyvänen aika, huusi äiti Kiljunen. – Mikä minusta on tullut? Olenko minä hämähäkki vai haikara?
– Minä en enää tiedä, mitä minä olen, sanoi isä, – mutta kinttuja ja koipia on minulla niin pitkältä, että näillä ei uskalla edes liikkua.
Eivätkä he todellakaan uskaltaneet liikkua, vaan seisoivat aivan avuttomina siinä ja leksuttivat pitkiä koipiaan. Ja he huusivat apua! He huusivat niin, että koko puisto kaikui.
Hanna kuuli sen ja saapui erään marjatytön seurassa. Kun tämä näki, millaisiksi isä ja äiti Kiljunen olivat venyneet, niin hän sanoi:
– He ovat syöneet siitä pensaasta, josta kasvaa.
– Eikö ole sellaista pensasta, jonka marjoista pienenee? kysyi Hanna.
– On kyllä, vastasi marjatyttö.
Hän osoitti erästä aivan lähellä olevaa pensasta.
– Tuokaa meille pian niitä marjoja, huusivat isä ja äiti Kiljunen korkealta ilmasta.
Hanna poimi marjoja. Mutta nyt oli suuri kysymys, millä ne saataisiin ojennetuiksi isälle ja äidille, kun he olivat niin korkealla. Esko ehdotti, että pojat kiipeisivät vanhempiensa kinttuja pitkin. Mutta siihen eivät isä ja äiti millään tavalla suostuneet, sillä he pelkäsivät kaatuvansa, kun muutenkin heidän jo oli vaikea pysyä hoikilla säärillään pystyssä.
Esko löysi erään pitkän kepin, sen nenään pantiin marjat ja ojennettiin isä ja äiti Kiljuselle. Nämä söivät marjoja oikein ahneesti. Pian he alkoivat pienetä ja lyhetä yhä enemmän ja enemmän. He näyttivät aivan harmoninoilta jotka menevät kokoon. Ja he yhä pienenivät ja lyhenivät.
Jo he olivat entisen kokoisia, mutta he pienenivät vielä siitäkin. Vähän ajan päästä oli heidän sijassaan kaksi aivan pikkuruikkuista olentoa, joita ei olisi mitenkään tuntenut isä ja äiti Kiljuseksi, ellei isällä olisi ollut kaljua päätään ja äidillä terävää nenäänsä ja elleivät heidän vaatteensa olisi ilmaisseet heitä, sillä ne eivät marjojen vaikutuksesta olleet pienentyneet, vaan leksottivat heidän ympärillään.
Säikähtyisihän jokainen lapsi, jos äkkiä näkisi vanhempansa aivan pikkuruikkuisina. Ja kyllä Mökö ja Lurukin säikähtyivät. He läksivät juoksemaan pakoon. Ja pikku isä Kiljunen ja pikku äiti Kiljunen juoksivat heidän jäljestään, kompastuivat väljiin vaatteisiinsa ja huusivat piipittävällä äänellä:
– Älkää jättäkö, rakkaat lapset, älkää jättäkö!
Mutta ukkelikin oli kuullut Kiljusten hätähuudon ja riensi katsomaan. Hanna selitti hänelle pian, mitä oli tapahtunut. Hän oli aivan onneton siitä, että Kiljuset tällä tavalla ainaiseksi tulisivat kadottamaan entisen muotonsa. Mutta ukkeli lohdutti häntä. Hän katseli, minnepäin Kiljuset olivat menneet ja lausui:
– Kyllä he pian tulevat entiselleen. He juoksevat iankaikkisuuden puun ympäri. Ja jokainen kierros, minkä he tekevät päivän nousun suuntaan, merkitsee yhtä vuotta lisää.
– Sepä on hauskaa, sanoi Hanna, – että he pääsevät jälleen entiselleen.
Mutta samassa hän huudahti kauhusta, sillä hän näki, miten isä ja äiti Kiljusen tullessa suuremmiksi, Mökö ja Luru myös tulivat suuremmiksi. Ja jos Kiljuset äskeisessä muodossaan olivat merkillisiä, niin olivat pojat tässä vielä merkillisempiä, oikein peloittavia. Mökö ja Luru olivat nimittäin kasvaneet samalla kuin isänsäkin ja äitinsä ja tulivat pian aikamiehiksi. Heidän täytyi viimein tauota juoksemasta, sillä vaatteet eivät tietystikään kasvaneet ja heidän pikkupoikain-vaatteensa olivat joka paikasta niin piukat ja kireät, että pelkäsi niiden milloin tahansa repeävän.
Kiljuset olivat aivan sekaisin säikähdyksestä, nähdessään, miten heidän oli käynyt, kun Mökö ja Luru olivat vanhempiaan vanhemmat. Ukkeli rauhoitti heitä kuitenkin ja lähetti pojat juoksemaan iankaikkisuuden puun ympäri auringon laskun suuntaan, jolloin he joka kierroksella tulivat vuotta nuoremmiksi. Ja näin he pääsivät entiselleen taas.
Mutta nyt pelkäsivät Kiljuset jo marjamaassa oloaan. He rukoilemalla pyysivät, että ukkeli veisi heidät jonnekin muualle.
Ukkeli viittasi silloin, ja ilmasta tuli suuri kirkonkello, laskeutui heiluen ilman halki ja pysähtyi heidän päänsä kohdalle.
– Tarttukaa kellon kieleen, sanoi ukkeli, niin menemme toiseen maahan. Eskosta emme enää huoli, koska hän on matkalle tullut kutsumatta. Hän saa jäädä tänne.
Mutta Esko ei mistään hinnasta tahtonut jäädä marjamaahan, sillä häntä alkoi peloittaa. Hän koetti päästä kellon kielestä riippumaan, mutta toiset tyrkkivät häntä pois.
Hädissään hän tarrasi silloin isä Kiljusen jalkoihin kiinni.
– Mikä krapu siellä on? huusi isä Kiljunen.
– Esko se on, eikä mikään krapu, vastasi Esko.
Samassa antoi ukkeli merkin. Kello nousi ilmaan, heilui oikealle ja vasemmalle ja kohosi korkeuksiin.
Sadun lorumaassa
Kello heilui ilmassa ja lähestyi sadun lorumaata. Tämä on suuri palatsi keskellä aivan kallioista seutua. Tänne joutuu paljon sellaisia ihmisiä, jotka liikaa loruavat ja lavertelevat. Sinne tulevat ne, jotka puhuvat liian paljon hyvää itsestään ja liian paljon pahaa toisista. Siellä on suuri joukko kaikenlaisia tätejä ja mustereita. Siellä on kokonaisia kahviseuroja, sillä niissä puhutaan usein pahaa toisista. Onpa siellä paljon taiteilijoitakin, sillä ne eivät tahdo puhua muusta kuin itsestään. Ja melkein kaikki sanomalehtimiehet tulevat sinne, koska he aivan aina kirjoittavat toisten ihmisten asioista ja kirjoittavat usein aivan perättömiä.
Palatsin ympärillä ei kasva puuta, ei pensasta, ei kukkaa, ei ruohonkorttakaan, vaan kaikki on aivan alastonta. Tämä johtuu siitä, että lorumaan asukkaat eivät aina jaksaneet kuulla toistensa puhuvan, vaan menivät silloin puhelemaan puille ja kukkasille. Nämä eivät sitä kestäneet, vaan kuolivat kaikki tyyni. Luonto ei nimittäin pidä siitä, että sen kanssa hupsitaan. Luontoa täytyy rakastaa.
Palatsin keskellä on suuri sali, jonka katto on aivan täynnä eri kokoisia kelloja. Niiden kielistä riippuu nauhoja niin matalalla, että niihin helposti voi tarttua ja soittaa kelloja. Näitä kelloja kutsutaan juorukelloiksi.
Tässä salissa on myös aivan uudenaikainen puhelin ja lennätin, sillä tässä maassa on kaikki toisenlaista kuin maan päällä. Puhelin on koneellinen rakkikoira, joka istuu pylvään päässä. Kun tapahtuu jotain merkillistä, niin se nostaa ensin häntänsä pystyyn ja sitten se alkaa haukkua. Lennätin on pylvään päässä oleva koneellinen kissa, joka, tahtoessaan ilmoittaa jotain erikoista tapahtuvan, nostaa sekin ensin häntänsä pystyyn ja sitten naukuu. Salissa istuu aina joku lorumaalainen vahtivuorossa, ilmoittaakseen toisille, että nyt tulee jotain sellaista, josta taas saa puheenaihetta.
Tässä salissa oli täti Hölppähuuli paraillaan vahtivuorossaan ja ihmetteli kovasti, miksei maailmassa tapahdu mitään sellaista, josta voisi loruta, sillä hän oli jo puhunut kaikki asiat viiteenkymmeneen kuuteen kertaan. Täti Liirunlaaru oli äskettäin käynyt hänelle välittamassa, että siinä kahviseurassa, jonka hän oli tuonut lorumaahan, ei enää osattu puhua mistään. Mestari Tuuliviiri, entinen sanomalehtimies, oli äskettäin joutunut aivan epätoivoon, kun ei enää ollut mitään sellaista asiaa, jonka hän ensimmäisenä olisi tietänyt. Ja valtakunnan ministeri Prutahemppeli ihmetteli yhtä päätä, mitä nykyajan ministerit tekevät, kun eivät osaa hankkia sellaista, josta voisi puhua ja antaa sitten kaikkien ihmisten sekoittaa asiat.
Kylläpä syntyi kova kiire, kun koirapuhelin ja kissalennätin ilmoittivat, että jotain odottamatonta oli tulossa. Täti Hölppähuuli alkoi silloin kiireimmän kautta soittaa katosta riippuvia juorukelloja, jotta lorumaan asukkaat tietäisivät tulla koolle.
Ja kylläpä niitä tulikin oikein runsaasti koolle. He kokoontuivat kaikki salin vieressä olevalle parvekkeelle nähdäkseen, mitä tapahtui.
Ja silloin tuo suuri kello, jonka kielestä ukkeli seuralaisineen roikkui, alkoi lähetä heiluen korkealla ilmassa.
Esko, joka piteli kiinni isä Kiljusen koivista, ei jaksanutkaan enää sitä tehdä, sillä hänen voimansa alkoivat väsyä. Hänen kätensä kirposivat ja hän putosi ilman halki. Kaikeksi onneksi olivat lorumaan asukkaat aivan alla ja ottivat hänet vastaan.
Ja nyt alkoivat kaikki puhua aivan yhtäaikaa ja tiedustella Eskolta, kuka ja mikä hän oli. Esko oli ihan ymmällä, sillä hän ei saanut mistään selkoa, kun kaikki löpisivät ja lärpättivät. Viimein sai ministeri Prutahemppeli toiset sen verran vaikenemaan, että hän yksin saattoi kysellä.
– Kuka sinä olet?
– Esko.
– Mistä sinä tulet?
– Kellosta.
– Yksinkö sinä siellä olit?
– Siellä on myös ukkeli, Hanna ja Kiljusen herrasväki.
Lorumaan asukkaitten riemu oli aivan rajaton. Kiljusen herrasväki oli tulossa! Sehän oli aivan ihmeellistä! Kyllähän he olivat kuulleet Kiljusista ja heidän seikkailuistaan ja arvasivat, että tämä herrasväki voi lorumaassa panna toimeen vaikka millaisen mylläkän, josta taas riittäisi puhumista pitkäksi aikaa.
Ja kun niin kuuluisa herrasväki tuli vieraaksi, niin he tahtoivat ottaa heidät oikein juhlallisesti vastaan. Kaikki hankkivat itselleen paperikukkasia, sillä eihän heillä oikeita ollut, ja he muistivat, että maan päälläkin kaikki hupsut ihmiset koristelevat juhlissa kaiken paperikukkasilla.
Kun kello laskeutui alas, touhusi ja rehki koko lorumaan kansa niin tavattomasti, että Kiljuset, jotka aina muualla olivat tottuneet siihen, että he eniten hummasivat, joutuivat hiukan ymmälle.
Kaikki hurrasivat. Ja kun Kiljuset olivat tottuneet aina hurraamaan, niin hurrasivat hekin itselleen. Hannan mielestä tämä oli kovasti hullua. Hän sanoikin ukkelille:
– Sopiiko se, että joku hurraa itselleen?
– Kyllä tässä maassa sopii, vastasi ukkeli, – sillä täällä ajattelee jokainen vain itseään.
Kiljuset olivat kovasti ylpeitä siitä, että he olivat näin tunnettuja ja kuuluisia. Juuri kun he olivat aikeissa ruveta kiittelemään itseään, vei ukkeli heidät syrjään ja sanoi:
– Ellette tahdo tähän maahan ainiaaksi jäädä, niin olkaa puhumatta sanaakaan toisista.
– Mitä me toisista puhumme, vastasi isä Kiljunen, – me puhumme mieluummin itsestämme.
– Mutta täällä ei saa puhua itsestäänkään, lausui ukkeli.
– Eikö itsestään? ihmetteli äiti Kiljunen. – Mistä täällä sitten saa puua?
– Asioista, vastasi ukkeli.
– Mutta eihän kukaan tahdo asioista kuulla puhuttavan, vaan toisista tai itsestään, sanoi isä Kiljunen.
– Sellaiset joutuvatkin tänne viimein, sanoi ukkeli. – Olkaa siis varuillanne.
Kiljuset tiesivät, että ukkeli ei koskaan turhaan varoittanut, ja päättivät sen vuoksi hillitä kieltään mahdollisimman paljon.
– Älkää olko ajattelemattomia, oli viimeinen varoitus, minkä ukkeli antoi lähtiessään.
Ukkeli jätti lorumaalaiset ja meni heidän vankilaansa. Lorumaassa oli hiljattain tapahtunut vallankumous, sen kuningas oli syösty valtaistuimelta ja pantu vankilaan. Tämä oli johtunut siitä, että kuningas oli tullut vakavaksi ja harvasanaiseksi ja oli ruvennut miettimään elämän tarkoitusta. Eiväthän lorumaalaiset sellaisen kuninkaan kanssa tulleet toimeen, vaan ottivat hänet kiinni ja pistivät tyrmään. Tänne ukkeli meni kuninkaan kanssa puhelemaan.
Sillä välin lorumaalaiset alkoivat tiedustella Kiljusilta yhtä ja toista. Nämä olivat varuillaan ja koettivat olla puhumatta itsestään ja toisista. Mutta silloin lorumaan asukkaat alkoivat itse kertoilla Kiljusen herrasväen seikkailuja.
Ja kylläpä olivat kaikki tapaukset tulleet toisenlaatuisiksi! Kiljuset eivät tahtoneet niitä enää ollenkaan tuntea omikseen. Mökön ja Lurun syntymäpäivä oli aivan hirveästi muuttunut. Kahdeksan sadan seitsemänkymmenen kuuden kissan sijasta oli tullut tuhannen kuusi sataa. Kiljusia aivan suututti se, etteivät ihmiset pysyneet totuudessa, vaan kertoivat asiat väärin, mutta he purivat hampaansa yhteen ja päättivät olla puhumatta mitään.
Mutta kun Pullasta oli tullut lehmä, niin silloin Mökö jo tiuskaisi ja sanoi:
– Villakoira se on!
Ja nyt kaikki aivan välttämättä tahtoivat kuulla, millainen villakoira se oli. Siinä lorumaan asukkaat nyt kilvan kyselivät kaikkea, sekoittivat syntymäpäivän tapaukset niin perin pohjin, että missään ei ollut enää mitään tolkkua. Kyllähän se oli hirveää, kun niin yksinkertainen juttu, kuin Mökön ja Lurun syntymäpäivä, tehtiin aivan mahdottomaksi. Mutta kun viimein eräs lorumaalainen väitti, että viimeksi oli jäänyt eräs suuri kissarontti, jonka nimi oli Auruura ja että se sitten paistettiin ja syötiin, niin eivät Kiljuset enää voineetkaan hillitä itseään, vaan kertoivat koko jutun alusta alkaen.
Nytpä lorumaassa vasta ilo syntyi. Kiljuset vietiin kaikkein arvokkaimpaan lorumaan saliin, jonka nimi oli eduskunta ja jonne he aina silloin tällöin kokoontuivat keskustelemaan asioista, joista ei tahdottukaan mitään tolkkua saada. Täällä pantiin herrasväki kunniapaikalle ja he saivat vuoron perään kertoa seikkailuistaan. Ja joka kertomuksen jälkeen taputtivat kaikki käsiään, heille ojennettiin kukkakimppuja, laakeriseppeleitä, ja sanomalehtimiehet, jotka ovat kaikissa istunnoissa tottuneet kirjoittamaan muistiin jokaisen sanan, kirjoittivat hyvin ahkerasti.
Esko ei ollut uskaltanut mennä laisinkaan tähän saliin, sillä kuultuaan ukkelin varoituksen ja nähtyään, miten Kiljuset yhtä kaikki olivat ruvenneet puhumaan itsestään, alkoi hän kovasti pelätä, että kaikki asiat menevät hullusti. Hanna huomasi, että tästä voi vielä johtua se, että Kiljuset ainiaaksi jäävät lorumaahan, ja se häntä alkoi surettaa. Hän riensi sen vuoksi kiireimmän kautta etsimään ukkelia avuksi.
Katsellessaan Kiljusia ja nähdessään lorumaan asukkaiden ihastuksen heihin, heräsi ministeri Prutahemppelissä uusi ajatus.
– Lorumaassa ei ole kuningasta, ajatteli hän. – Kuka olisi kuninkaaksi sopivin? Tietysti isä Kiljunen. Ja mistä saisikaan sen sopivampaa kuningatarta kuin äiti Kiljunen oli? Ja Mököstä ja Lurusta tulisi aivan ihmeellisen sopivat prinssit.
Hän läksi sen vuoksi panemaan toimeen valmistuksia kruunausta varten. Matkalla hän kohtasi Eskon ja sanoi tälle:
– Kiljusista tehdään tähän maahan kuninkaallisia.
Esko säikähtyi.
– He jäävät siis tänne? kysyi hän.
– Tietysti jäävät. Täältä onkin hyvin vaikeaa päästä pois.
Esko ajatteli kauhulla sitä, että hänenkin ehkä täytyisi jäädä sinne, ja kysyi sen vuoksi:
– Eikö täältä millään keinolla pääse pois?
– Aivan sopimattomia ihmisiä olemme kyllä ampuneet kanuunalla maata ympäröivien vuorten yli, vastasi ministeri Prutahemppeli.
Ministeri katseli Eskoa ja kun huomasi tämän hyvin murheellisen näköiseksi, sanoi hänelle:
– Sinä et ole laisinkaan sopiva jäämään tähän maahan. Sinut minä voinkin käyttää juuri nyt, kun meillä ei ole täällä muita kelvottomia.
– Millä tavalla? kysyi Esko.
– Me tarvitsemme kruunajaisten tähden kanuunanlaukauksen, vastasi ministeri. – Minä lataan kanuunan sinulla, niin voimme yhdellä kertaa tehdä kaksi hyvää asiaa, pääsen sinusta ja saan oikein kovan latingin.
Kyllähän Eskoa kovasti peloitti joutua kanuunankuulaksi, mutta mieluummin hän siihenkin meni, kun jäi lorumaahan, jonka asukkaitten suut kävivät aivan yhtä päätä.
Ministerin kanssa he yhdessä vetivät palatsin parvekkeelle puolettoman suuren kanuunan. Sen piippu oli niin suuri, että sinne saattoi varsin hyvin monta ihmistä mahtua yhdellä kertaa. Esko sai toimekseen panna kanuunan kuntoon sillä aikaa, kuin ministeri kävi hakemassa kruunut ja valtikat Kiljusten kruunaamista varten.
Hanna löysi viimein ukkelin ja hätääntyneenä kertoi tälle, miten Kiljusten oli käynyt. Ukkeli riensi heti auttamaan.
He kohtasivat Eskon silloin, kun hän paraillaan ajoi hirveän paljon ruutia kanuunaan. Eskolta ukkeli sai kuulla, että Kiljusista aiottiin tehdä kuninkaallisia, ja siitä hän heti arvasi, että nämä olivat puhuneet aivan kaikki juttunsa.
– Heidän täytyy jäädä tänne ainiaaksi, sanoi hän.
– Ainiaaksiko? lausui Hanna. – Sehän on ihan hirveätä, sillä kuka silloin lapsia huvittaa?
– Tämä on Kiljusten oma syy, lausui ukkeli. – Satumaassa täytyy jokaisen ottaa vastaan se rangaistus, minkä hän on ansainnut. Minä pääsen täältä kyllä pois, samoin sinä, Hanna, joka olet ollut kiltti, mutta Kiljusten on tänne jääminen.
Hanna alkoi itkeä ajatellessaan, että Kiljusten oli käynyt näin pahasti.
Tällä välin oli ministeri tullut eduskunnan kokoukseen ja ehdottanut, että Kiljuset valitaan kuninkaallisiksi. Ehdotus herätti tavattoman suurta riemua. Kiljusia pyydettiin poistumaan siksi aikaa, kun eduskunta teki päätöksensä tästä asiasta.
Mutta nyt Kiljusetkin huomasivat, että heidän käy hullusti. He läksivät juoksemaan pakoon. Ja kyllä Kiljuset aina juosta jaksoivat.
Aivan läähättäen he saapuivat siihen saliin, missä ukkeli paraillaan puheli Hannan ja Eskon kera.
Kiljuset rukoilivat ukkelia pelastamaan heidät ja lupasivat, etteivät enää koskaan kerro itsestään mitään. Mutta ukkeli sanoi, ettei hän voi heitä millään keinolla pelastaa.
Esko silloin keksi keinon.
– Minä pistän heidätkin kanuunaan ja annan lorumaan asukkaitten ampua meidät kaikki vuorten yli, sanoi hän.
Kyllähän keino ensin Kiljusia kovin miellytti, mutta sitten he huomasivat, että eksyisivät sillä tavalla ukkelista, eivätkä koskaan enää ehkä pääsisi satumaasta pois. Kun Hanna sen kuuli, niin hän ehdotti, että ukkeli ja hänkin menevät kanuunaan, jotta sitten yhdessä pääsevät täältä pois.
Ukkeli suostui tähän. Ja nyt alkoi Esko ladata kanuunaa. Ensin pantiin Hanna pohjimmaiseksi, sitten pistettiin ukkeli piipusta sisään. Sen jälkeen tuli isä ja äiti Kiljusen vuoro ja heidän jäljestään kömpivät pojat piippuun. Esko meni viimeiseksi.
Kun hän jo oli piipussa, tuli hän ajatelleeksi, että kanuunan lauetessa hän ensimmäiseksi lentää sieltä ulos ja sitten toiset tulevat hänen päälleen. Toisten oli kyllä hyvä olla, mutta hänen paha, kun hän voi pudota vaikka kovaa kalliota vastaan. Hän keksi siihen pian keinon, otti suuren patjan ja veti sen viimeisenä kanuunan piipusta sisään.
No, nyt oli kanuuna ladattu aivan täyteen!
Lorumaan asukkaat läksivät etsimään Kiljusia pannakseen kruunauksen toimeen. Juhlakulkueessa he vaelsivat palatsin läpi ja tulivat viimein parvekkeelle, missä kanuuna oli.
Ministeri päätti silloin laukaista kanuunan. Hän katsoi piippuun, näki patjan, otti sen pois. Esko pisti päänsä esiin ja sanoi:
– Tui, tui, minä täällä olen!
– Ladattu! sanoi ministeri ja tuppasi patjan piippuun uudelleen sisään.
Ja nyt hän tarttui sytyttimeen ja vei sen ruutireikään.
Ja silloin kanuuna paukahti! Se oli sellainen jyrähdys, että lorumaan asukkaat vähäksi aikaa jäivät suut auki seisomaan.
Mutta kylläpä kohta kuului kauhea huuto, kun he huomasivat Kiljusten lentävän kanuunasta ilman halki vuorten toiselle puolelle.
Sadun kasvistomaassa
Ilma vinkui ukkelin ja hänen seuralaistensa korvissa, kun he lensivät ilman halki sadun kasvistomaata kohden.
Tässä maassa on suuri huone, joka on puoliksi luola, puoliksi pylvässali. Siinä ei ole ainoatakaan ikkunaa, vaan valo tulee katossa olevasta aukosta. Salissa on monta ihmeellistä laitosta. Siellä on kasviprässi, joka on muuten aivan samanlaatuinen kuin koululaisilla on, paitsi että se on hirveän suuri, tavallisen mankelin kokoinen. Tämä on sijoitettu salin seinän viereen. Toisella seinällä on tavattoman korkea kirja pystyssä. Sen lehdet ovat niin suuret, että ne ovat pitkää miestä korkeammat. Tietysti on lehtien leveys samassa suhteessa. Kolmannella seinällä on kuoru, joka pistäytyy ulos seinästä ja päättyy suureen koriin. Tämä kuoru on niin leveä, että tavallinen ihminen mahtuu siinä aivan hyvin olemaan. Seinän kohdalla se voidaan sulkea luukulla, joka saadaan liikkumaan painamalla erästä vipua. Neljännellä seinällä on vuoteen pituinen ja levyinen laatikko, joka on peitetty valkoisella kankaalla. Tästä laatikosta nousee aina kankaan läpi höyryä.
Salissa elää ja toimii kaksi pikkuruikkuista äijää, joiden nimet ovat Pupu ja Papu. Jos kaikki salissa on hirveän suurta, niin ovat he sen sijaan tavattoman pikkuisia. Ja hyvin vanhoja he ovat, niin vanhoja, ettei kukaan heidän iästään tiedäkään. Heillä on lempeä ääni ja ystävällinen tapa kohdella kaikkia.
Heille on määrätty hyvin tärkeä tehtävä. Jos joku ihminen on tehnyt rikoksen, kuinka suuren tai kuinka pienen tahansa, niin hän joutuu tänne.
Ihmiset vierivät saliin tuota suurta kuorua pitkin. Kun ne ulkoa osuvat luukun kohdalle, alkaa suuri sähkökello soida. Siitä Papu, joka karkeamman työn saa tehdä, tietää, että joku on tulossa. Hän painaa vipua, luukku aukenee ja ihminen kierii kuorua pitkin suureen koriin. Tästä Papu sitten ottaa hänet ja vie tuohon suureen kasviprässiin, panee hänet lautojen väliin ja vääntää ruuvit kiinni ja ruuvaa niin lujaan, että ihminen tulee aivan litteäksi. Papu onkin aikojen kuluessa tullut erinomaisen taitavaksi tässä toimessa. Hän prässää ihmiset sileiksi kuin kukkaset koululaisten kasvistossa. Toisinaan hän panee ihmisen selälleen, toisinaan kyljelleen. Ja jos ihminen siinä potkii ja sätkii, niin oikoo Papu sen jäsenet, jotta ihminen prässättynä olisi oikein kaunis.
Tällaisen lituskaisen ihmisen Pupu sitten kiinnittää tuohon suureen kirjaan paperiliuskoilla, aivan samoin kuin kasvit kiinnitetään paperille. Ja jokaisen tällaisen prässätyn ihmisen alapuolelle kirjoittaa Pupu suurella hanhenkynällä hänen nimensä ja sen rikoksen, mistä hän on saanut rangaistuksensa.
Tässä kirjassa saavat ihmiset sitten olla siihen asti, kunnes väri heistä haalistuu. Näitä kirjoja on salissa hirveän paljon, sillä maailmassa on tavattoman paljon rikollisia, eikä niistä väri tahdo helpolla haalistua.
Mutta viimein jokaisen väri katoo, ja silloin Papu irroittaa prässätyn ihmisen kirjasta ja vie sen salin toiselle puolelle. Täällä hän pistää hänet tuohon suureen höyryävään laatikkoon valkoisen vaatteen alle ja antaa hänen olla siellä jonkin aikaa. Ja viimein kohoaa vaate ja ihminen tulee entisellään esiin. Hän on aivan samanlaatuinen kuin ennen prässiin joutumistaan, se eroituksena kuitenkin, ettei hän enää tee mitään rikosta.
Pupu, joka on hyvin runollinen ihminen, kutsuu tuota kuorua tuomion kuoruksi, prässiä omantunnonprässiksi, kirjaa tilinteon kirjaksi ja hautomalaitosta rakkauden liedeksi.
Pupu oli juuri parhaillaan liimaamassa erästä hevosvarasta kirjaan ja kiitteli sitä suurta taitavuutta, jolla Papu sen oli prässännyt, kun kuorun yläpuolella oleva kello alkoi tavattomalla voimalla soida.
– Sieltä tulee kai oikein kokonainen kuorma, sanoi Papu.
Hän painoi vipua, luukku aukeni ja Esko tuli ensin patjoineen kuorua pitkin ja muksahti koriin. Sitten kierivät Mökö ja Luru toisissaan kiinni yhtenä keränä. Äiti Kiljunen tuli mukkelismakkelis. Isä Kiljunen heitteli tullessaan oikein komeita kuperkeikkoja. Ukkeli liukui istuallaan kuorua pitkin. Ja viimein tuli Hanna pää edellä ja putosi ukkelin syliin.
Nyt olikin koko kori aivan täynnä ihmisiä. Se kaatui kumoon ja koko herrasväki vieri permannolle. Olihan siinä suuri joukko, mutta Papu ei vähääkään säikähtänyt, sillä hän oli tottunut siihen, että toisinaan sai prässätä oikein kasottain ihmisiä yhteen kyytiin.
Hän tarttui lähinnä olevan niskaan kiinni ja nosti hänet pystyyn.
– Sehän onkin ukkeli! huudahti hän. – Mitä sinä tätä tietä tulet?
Kyllähän Papu ja Pupu ukkelin tunsivat, joka usein kävi satumaassa, ja oikein hyviä ystäviä he olivatkin.
Ukkeli nauroi ja selitti, kuinka hän oli ollut lorumaassa ja kuinka hänen oli täytynyt mennä kanuunaan, kun ei tahtonut luopua matkaseurastaan.
– Mikä on tämä sinun seurasi? kysyi Pupu.
– Ensin on täällä pikku Hanna, joka on minun lemmikkini, sanoi ukkeli. – Hän on oikein kiltti tyttö, joka on tahtonut päästä satumaata näkemään.
Pupu ja Papu, jotka aina saivat nähdä vain pahoja ihmisiä, tulivat kovin iloisiksi kuultuaan, että Hanna oli hyvä tyttö.
– Mutta mikä on tuo poikaroikale, jolla on patja sylissään, sanoi Pupu osoittaen Eskoa.
– Hän on muuan viikari, joka tuppautui matkalle ja on tähän asti jokseenkin onnellisesti suoriutunut kaikista vastuksista. Hän se tämän kanuunalla ampumisenkin järjesti.
Samassa olivat Kiljuset päässeet jalkeilleen ja hyppäsivät ylös. He eivät juuri olleet tottuneet kaatumaan, vielä vähemmän kierielemään, sen vuoksi he tunsivat päänsä menneen sekaisin ja hyppelivät, jotta kaikki menisi jälleen paikoilleen heidän ruumiissaan.
– Mikä joukko tuo pomppaileva väki on? kysyi Papu.
– Mikäkö se on? sanoi ukkeli. – Se on Kiljusen herrasväki!
– Vai siinä se nyt on, sanoi Pupu. – Olen kuullut heistä puhuttavan, sillä hehän ovat surkean kuuluisia meluamisestaan ja rähisemisestään. Tänne on tullut toisinaan lapsia prässättäväksi, on niitä nytkin joitakuita kirjassani, ja he aina sanovat, että ovat oppineet Kiljusen herrasväestä pahoja tapoja. Ovatko he täällä tullakseen prässätyiksi?
– Eivät, kyllä he ovat ainoastaan huvimatkalla satumaassa, vastasi ukkeli.
– Jos niin on asian laita, sanoi Pupu, – niin täytyy heille sitten näytellä paikan merkillisyyksiä.
Ja Pupu selitteli Kiljusille kaikkia salissa olevia koneita. Kylläpä Kiljuset olivat ihmeissään tästä kaikesta. He eivät koskaan olleet voineet kuvitellakaan, että ihmisiä prässättäisiin. Pupu näytteli heille kirjasta kaikenlaisia äijiä, muijia, miehiä, naisia ja lapsia.
Kun Kiljuset eivät osanneet olla aivan rauhallisia, sillä sehän oli heille kerrassaan mahdotonta, kun he aina olivat tottuneet kovasti puuhaamaan ja touhuamaan, niin vei Pupu ukkelin syrjään ja sanoi:
– Vaikka sinä oletkin luotettava ihminen, niin voithan erehtyä niistä, jotka tuot tänne mukanasi. Minun täytyy ensin panna heidät kaikki koetukselle, nähdäkseni, voinko heidän antaa täällä olla.
– Tee se, tee se, sanoi siihen ukkeli.
Pupu otti silloin taskustaan kultarahoja ja siroitteli niitä pitkin salia. Hanna löysi sellaisen ensiksi, toi sen ja sanoi:
– Setä on pudottanut kultarahan.
– Kiitos, lapseni, sanoi Pupu.
Isä Kiljunen löysi sitten rahan ja toi sen sanoen:
– Tässäkin on kultaraha. Ei pitäisi pidellä näitä näin huolimattomasti.
Pupu kiitti ja otti rahan vastaan. Äiti Kiljunen oli löytänyt myös rahan, piti sitä kädessään piilossa ja kysyi:
– Onko teillä paljonkin kultarahoja, koska niitä lattialla on?
– Niitä on niin paljon, ettei niitä koskaan voi laskeakaan, vastasi Pupu.
Isä Kiljunen oli huomannut, että äiti löysi rahan. Hän arvasi äidin aikovan pitää sen. Ja kun se ei olisi ollut oikein, meni hän äidin luo ja kuiskasi oikein vihaisesti hänen korvaansa:
– Anna heti pois se kultaraha.
Ja äiti antoi.
Mökö ja Luru löysivät myöskin rahoja ja, kun isä kovasti komensi, antoivat ne pois.
Mutta Esko oli päättänyt pitää rahan. Hän pisti kätensä, jossa se oli, taskuunsa ja seisoi aivan kuin ei hän mitään olisikaan löytänyt.
Pupu tuli hänen luokseen ja kysyi:
– Etkö sinä löytänyt?
– En, vastasi Esko.
– Etkö todellakaan löytänyt? kysyi Pupu.
– Johan minä sanoin, etten löytänyt, intti Esko.
– Sinä siis et ole löytänyt kultarahaa? kysyi Pupu taas.
– Kuinka monta kertaa teille täytyy samaa sanoa? lausui Esko.
Mutta samassa hän parkaisi aivan kauheasti ja veti kätensä taskustaan maalle. Kultaraha oli alkanut polttaa hänen kättään eikä lähtenyt sormista irti.
– Sinä olet sekä varas että valehtelija, sanoi Pupu ankarasti.
Hän jatkoi:
– Papu, pane poika prässiin!
Papu tarttui Eskoa niskasta kiinni. Esko pyristeli hirveästi vastaan, mutta vaikka Papu oli pikkuinen, oli hän tavattoman väkevä. Hän laahasi Eskon prässin luo, pisti hänet lautojen väliin ja alkoi ruuvata ruuveja kiinni. Ja Esko potki ja huusi lautojen välissä. Mutta Papu ruuvasi yhä lujempaan, laudat painuivat yhä lähemmäksi ja vähän ajan päästä ei kuulunut enää mitään ääntä, sillä Esko oli tullut prässätyksi aivan sileäksi.
Hanna katseli tätä aivan kauhuissaan ja rukoili ukkelilta, että hän saisi mennä Eskon sijasta prässiin, mutta ukkeli vakuutti, että täällä täytyi jokaisen itse kärsiä rangaistuksensa.
Papu avasi prässin ja otti aivan litteän Eskon esiin. Hanna rupesi itkemään nähdessään hänet sellaisena.
– Milloin Esko tulee jälleen entiselleen? kysyi hän.
– Silloin, kun väri hänessä haalistuu, vastasi Pupu.
– Eikö ole mitään muuta keinoa? jatkoi Hanna.
– Ei ole mitään muuta keinoa, vakuutti Pupu.
Kun oli vieraita saapuvilla, niin päätti Pupu jättää Eskon kirjaan liimaamisen toistaiseksi ja laski hänet sen vuoksi maahan prässin viereen.
Toisten huomaamatta kyyristyi Hanna silloin Eskon viereen ja alkoi kynsillään raapia hänestä väriä pois.
Isä Kiljunen oli kuullut selityksen haalistumisesta ja sai nyt tietää, että sen jälkeen ihminen joutuu hautomalaitokseen. Tämä oli Kiljusille uutta. Kyllähän isä ja äiti Kiljunen olivat nähneet niitä hautomalaitoksia, joissa kananmunista haudotaan kananpoikasia, mutta sellainen, jossa prässätty ihminen haudotaan tavalliseksi, oli ihmeellistä.
Mökö ja Luru olivat selailleet tuota suurta kirjaa ja siellä nähneet hyvin kummallisen, hirveän suuren kukkasen. Siinä oli keskellä viisi pyörylää kehässä, sitten viisi aivan kuin lehteä ja näistä läksi ulospäin parittain kummallisia suikuloita. Pyörylöitten välissä oli myös parittain tuollaisia suikuloita, vaikka lyhempiä.
– Mikä hirmuisen suuri kukkanen tämä on? kysyivät he.
– Ei se ole mikään kukkanen, selitti Pupu. – Oli kerran viisi tyttöä, jotka olivat tehneet pahaa sokealle miehelle. He joutuivat tänne. Papu tahtoi prässätä jotain erikoista ja prässäsi heidät ylhäältä alaspäin. Sillä tavalla tuo kukkanen on syntynyt.
Pupu tarkasti sitä, ja kun hän huomasi siinä värien haalistuneen, irrotti hän sen lehdestä, pannakseen sen hautomalaitokseen ja näyttääkseen sen avulla Kiljusille, miten tämä laitos toimi.
Tuo suuri kukkanen pantiin valkoisen peitteen alle. Vähän ajan päästä se alkoi liikkua ja sitten kohota. Viimein näkyi aivan selvästi sen alta viiden pienen tytön päät. Ja kun peite otettiin pois, niin hyppäsi viisi tyttöä esiin. Ja nyt he vakuuttivat, etteivät he koskaan enää tee kellekään pahaa.
Pupu kutsui Hannaa leikkimään pikku tyttöjen kanssa, mutta Hanna vastasi:
– En minä jouda!
– Mitä sinä siellä teet? kysyi Pupu.
– Minä koetan ottaa väriä Eskosta pois, vastasi Hanna.
Tästä Pupu tuli liikutetuksi. Hän meni noutamaan oikein kovan ja suuren harjan, antoi sen Hannalle ja käski sillä harjaamaan.
Ja Hanna harjasi niin, että väri Eskosta lensi oikein korkealle.
– Katsokaa, kuinka minä olen väkevä, huusi Hanna.
– Niin, sinä olet väkevä, sillä olet lapsi, lausui Pupu aivan heltyneenä.
Ja Hanna harjasi prässättyä Eskoa oikein täyttä voimaa, harjasi niin, että siitä väri läksi niin tarkoin, ettei jäljelle jäänyt enää mitään muuta kuin selvät pohjapiirteet.
Silloin Pupu otti Eskon ja pani sen hautomakoneeseen, eikä kestänyt kauaakaan, ennenkuin Esko tuli sieltä maalle. Ja kun hän Hannan näki, niin hän nosti tämän sylissään korkealle ilmaan.
– Tunsitko, kuinka minä harjasin? kysyi Hanna.
– Tunsin, vastasi Esko. – Kipeää se teki, kovasti kipeää, mutta hyvää se teki samalla, sillä minusta on tullut varmasti nyt uusi ja parempi olento.
Pupun silmissä välkkyi suuret kyyneleet, ilon kyyneleet, kun hän osoitti Hannaa ja Eskoa toisille ja lausui:
– Katsokaa, kuinka lapsen suuri ja puhdas rakkaus täällä on saanut aikaan nuoressa miehessä täydellisen muutoksen. Näin lapsen harras ja horjumaton usko voi paatuneen mielen muuttaa. Iloitkaamme, koska näemme täällä rakkauden aikaansaaman suuren ihmeen.
Mökö ja Luru tahtoivat myöskin jollain tavalla tehdä ihmeitä. Toisten katsellessa Hannaa ja Eskoa he menivät suuren kirjan luo, ottivat sen, kantoivat hautomalaitoksen luo ja äkkiä pudottivat sen sinne sisään.
Sieltä alkoi piankin kuulua hirveätä pihinää ja puhinaa, pauketta ja ryskettä.
Papu huomasi sen ensimmäiseksi ja sanoi:
– Mikä ihme hautomakoneeseen on tullut, kun se tuolla tavalla pihisee?
– Me heitimme sinne koko tuon suuren kirjan! huusivat pojat.
Ja että sinne todellakin oli heitetty kokonainen ihmiskasvisto, näkyi piankin, sillä valkoinen vaate lensi syrjään ja hautomakoneesta alkoi hypätä esiin kaikenlaisia peloittavia olentoja, rosvoja ja ryöväreitä. Ja kun ne eivät olleet kirjassa ensin laisinkaan haalistuneet, niin ne olivat aivan vimmaisia ja halusivat päästä tekemään jälleen pahoja tekoja. Niin peloittavia ne olivat, että Pupu ja Papu veivät kaikki toiset kasviprässin taakse piiloon. Sieltä he nyt kurkistivat, kuinka nämä hirveät ihmiset mekastivat salissa etsiessään tietä ulos. Tiesi, miten olisi käynyt, ellei Papu olisi pistänyt päätään kasviprässin reunan yli ja huutanut:
– Tuolla salin perällä on ovi, josta pääsee kyllä pois!
Meluten, räyhäten, keskenään tapellen ja toisiaan tyrkkien he ryntäsivät sinne ja katosivat salista.
Kun kaikki jälleen oli hiljaista, uskalsivat prässin taakse piiloutuneet tulla esiin.
– Sehän on aivan hirveää, sanoi ukkeli, – kun nuo roistot pääsevät maailmaan takaisin tekemään pahoja töitään, ennenkuin ovat ensin haalistuneet.
– Kyllä he pian palaavat tänne takaisin, lohdutti Pupu häntä.
– Palaavatko he todellakin? kysyi ukkeli.
– Jokainen ihminen joutuu kerran kuitenkin prässiin, sanoi Pupu. – Jokainen tulee kirjaan ja saa olla siellä siksi, kunnes väri hänessä haalistuu. Monet vasta viimeisellä hetkellään ovat valmiita joutumaan hautomalaitokseen. Jos nuo nyt pääsivätkin liian varhain pois, niin he palaavat kyllä takaisin, siitä olen varma.
Mutta sitten loi Pupu ankaran katseen Mököön ja Luruun.
– Mitä näihin poikiin tulee, sanoi hän, – niin he ovat tehneet itsensä hyvin syyllisiksi. Ota, Papu, heidät kiinni ja pane heidät prässiin.
Kylläpä nyt syntyi metakka. Mökö ja Luru läksivät karkuun ja Papu ja Pupu heidän jäljestään. Pojat hyppelivät heidän käsistään vapaaksi tuon tuostakin, koettivat päästä ovesta pakoon, mutta Papu sai suljetuksi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Viimein saatiin Mökö ja Luru kiinni, ja vaikka he kuinka kovasti tahansa sätkivät, potkivat ja kiljuivat, niin pistivät Papu ja Pupu heidät viimein prässiin ja ruuvit väännettiin lujaan.
Isä ja äiti Kiljunen huusivat aivan täyttä kurkkua tätä katsellessaan. Oli siinä sellainen metakka, että tuskin tässä salissa milloinkaan on ollut. Mutta silloin vasta isä ja äiti Kiljunen päästivätkin oikein hirveän kiljahduksen, kun pojat otettiin prässistä esiin.
Mökö oli aivan lattea ja Luru ihan litteä.
– Ne ovat ihan pliiskana! sanoi isä Kiljunen. – Tuleekohan näistä enää koskaan entisiä?
– Tulee kai, sanoi äiti Kiljunen, – ainakin silloin kun väri heistä haalistuu.
– Ei Kiljusen poikien väri haalistu, sanoi Pupu, – niissä on väri pysyvää.
Isä ja äiti Kiljunen kauhistuivat sitä, että heidän poikansa aivan ainiaaksi jäisivät näin ohkaisiksi.
– Eivätkö he siis milloinkaan voi tulla entiselleen? kysyivät he itkien.
– Kyllä, jos he kohtaavat luontokappaleen, joka heidät nähdessään tulee iloiseksi, vastasi Pupu.
– Minä en usko, että mikään elukka ilahtuu nähdessään tällaiset pliiskatut olennot, sanoi äiti Kiljunen.
– Koettakaamme ainakin etsiä sellaista eläintä, sanoi ukkeli. – Minä voin viedä teidät siihen maahan, missä kaikki hyvä lentää. Ehkä siellä kohtaamme tuollaisen eläimen.
– Sinne on tietysti hirveän pitkä matka, sanoi isä Kiljunen.
– Ei ole, se on aivan lähellä, vastasi ukkeli.
Hän irroitti köyden, joka riippui katosta olevasta aukosta ja sanoi:
– Tuo maa on aivan tämän maan yläpuolella. Tätä köyttä myöten kiipeämällä pääsemme sinne.
Kaikki valmistautuivat kiipeämään. Silloin isä Kiljunen huomasi, että hänen oli hyvin vaikea kuljettaa Mököä ja Lurua.
Hän keksi kyllä pian keinon. Hän asetti pojat maahan ja kääri ne rullalle. Taskustaan hän löysi sidelangan kappaleen ja sillä sitoi rullat kiinni, otti ne selkäänsä ja alkoi kiivetä köyttä myöten.
Ukkeli oli taitava kiipeämään. Esko oli ottanut Hannan selkäänsä. Äiti Kiljunen rimpueli, vuoroin luisti alaspäin, vuoroin taas pääsi kiipeämään ylöspäin. Ja viimeksi tuli isä Kiljunen ähkien ja puhkien, selässään kääröllä olevat Mökö ja Luru. Ja näin he kiipesivät sadun lentomaata kohden. Pupu piteli köyden alapäästä kiinni, jotta se ei päässyt liian pahasti heilumaan.
Juuri kun he olivat pääsemäisillään katon aukon kohdalle, kirposivatkin äiti Kiljusen kädet ja hän tulla huristi köyttä myöten alaspäin ja töytäisi isä Kiljusta vastaan. Tämä piteli kaikeksi onneksi lujasti köydestä kiinni, jotta äiti ei päässyt sen pitemmälle putoamaan. Äiti tarttui jälleen vihaisesti köyteen kiinni ja kiipesi kiljuen ylöspäin.
Sadun lentomaassa
He saapuivat sadun lentomaahan. Tämä on päivänpaisteinen kunnas, jossa ilma on aivan puhdasta, sillä missään ei kulje olentoja, jotka maasta nostaisivat tomua, vaan kaikki lentävät. Kaikki kotieläimet, jotka ihmistä uskollisesti palvelevat, pääsevät tänne unissaan. Sen vuoksi näkeekin esimerkiksi nukkuvan koiran liikuttavan jalkojaan ja hiljaa haukkuvan, kun se lentelee sadun lentomaassa. Ilmassa kulkee siellä kaikenlaisia lankoja, jotka ensi aluksi näyttävät puhelin- tai sähkölennätinlangoilta, mutta ovatkin ainoastaan aitojen sijassa, jotta lentäjät eivät kiitäisi toistensa päälle ja saisi aikaan yhteentörmäyksiä. Millään eläimillä ei ole siipiä, vaan he leijailevat polkien jaloillaan ilmaa ja sillä tavalla päästen eteenpäin.
Toisinaan on niin hyviä ihmisiäkin, että ne pääsevät unissaan lentomaahan ja tuntevat itsensä siellä tavattoman onnellisiksi. Muutamat nauttivat niin paljon tästä, että valveilla oltuaan kaipasivat lentoa. Ja silloin he alkoivat miettiä, millä keinolla he aina voisivat lentää. Nämä ihmiset keksivät viimein lentokoneet.
Tähän maahan ukkeli toi seuralaisensa.
Äiti Kiljunen hengitti syvään puhdasta ilmaa keuhkoihinsa ja tunsi itsensä niin kepeäksi, että hyppeli korkealle ilmaan. Isä Kiljunen katseli tätä vähän aikaa, mutta sanoi sitten:
– Älä hyppele, äiti, sillä tavalla. Kyllähän sinä kauniisti loikkaat, hyvin kauniisti, mutta tuollainen ei oikein sovi sinulle, kun molemmat poikamme ovat pliiskana.
Äiti lakkasi silloin hyppelemästä. Yhdessä he avasivat kääröt ja levittivät Mökön ja Lurun maahan, jotta ilmassa lentävät eläimet voisivat ne nähdä.
Kun he jonkun aikaa olivat odotelleet, sanoi isä:
– Mahtaa niitä hyviä eläimiä olla kovasti vähän, kun ei vielä ainoatakaan ole näkynyt.
– Nyt on juuri keskipäivä, sanoi ukkeli. – Silloin kaikki kotieläimet mielellään nukkuvat.
He odottivat kauan aikaa. Viimein kuului ilmasta pitkä töräys.
– Tuleeko siellä automobiili ilman halki? sanoi isä.
Eihän se ollut automobiili, vaan lehmä, joka hiljaa leijaili ammuen ilman halki, tullen viimein aivan heidän päänsä yläpuolelle.
– Ihmeellistä, sanoi isä Kiljunen, kuinka se pääsee eteenpäin, kun sillä ei ole mitään siipiä eikä mitään propellia perässään.
Ja lehmä lensi harpaten ilmassa, iloisesti ammuen ja häntä pystyssä.
Kun Hanna näki lehmän häntä pystyssä lentävän, niin se oli hänen mielestään hyvin sopimatonta. Hän sen vuoksi huusi:
– Kuule, lehmä, pane heti häntäsi alas! Ei tuo tuollainen ole soveliasta!
Mutta lehmä ei välittänyt Hannasta eikä se katsonutkaan Kiljusen poikiin, lensi vain tiehensä.
– Ei se välittänyt Mököstä eikä Lurusta, sanoi isä Kiljunen.
– Ehkä ovat pojat tehneet sille tai jollekin sen sukulaiselle tai tuttavalle joskus jotain pahaa, sanoi ukkeli.
– Täällä siis ihminen aina saa kaikesta palkan, sanoi isä Kiljunen.
– Niin saa, vastasi ukkeli. – Satumaassa saa kaikki viimein palkkansa, hyvät teot hyvän palkan, pahat teot pahan palkan.
– Mökö ja Luru eivät suinkaan ole aina olleet hyviä, sanoi äiti Kiljunen. – Tuleekohan täällä ollenkaan sellaista eläintä, jolle he olisivat olleet hyviä?
Samassa alkoi ilmasta kuulua kummallista ääntä.
– Kylläpä täällä on merkillisiä lintuja, sanoi isä Kiljunen. – Nehän aivan vinkuvat.
Mutta eiväthän ne olleet mitään lintuja, vaan suuri emäsika, joka lensi kahdentoista porsaansa kanssa. Edellä mennä tössytteli emäsika tasaista vauhtiaan ja jäljestä hyppeli ja ravasi hänen kaksitoista porsastaan. Milloin ne kiisivät eteenpäin, pysähtyivät sitten, hyppäsivät hiukan sivullepäin, tekivät kierroksen ja taas vilistivät emänsä jäljestä. Ja koko ajan ne iloisesti vinkuivat kimeällä äänellä. Ja emä röhki tasaisesti ja sen vatsan alla jalat räpsyttivät tulista vauhtia.
– Possu, possu, possu, huusi isä Kiljunen.
– Nassu, nassu, nassu, huusi äiti Kiljunen.
– Siku, siku, siku, huusi Esko.
– Ta, ta, ta, huusi Hanna.
Muuan porsas erkani hiukan toisten seurasta ja lensi alaspäin. Mutta kun se näki Mökön ja Lurun, joita isä Kiljunen heilutti aivan kuin lippuja ilmassa, niin se päästi oikein kimeän äänen ja lensi kiireesti toisten seuraan. Ja vähän ajan päästä oli emäsika porsaineen kadonnut.
– Tämä on sikamaista, sanoi isä Kiljunen, – kun ei vieläkään tule sellaista elukkaa, joka ilahtuisi Mökön ja Lurun nähdessään. Luulisin minä, että näitä ilokseen katselee vaikka kuka, sillä kauniita ne ovat, vaikka ovatkin aivan plitteitä.
– Nyt ei olekaan kysymys siitä, kuinka kauniita ne ovat, sanoi ukkeli, – vaan siitä, kuinka hyviä pojat ovat olleet.
Samassa näkyi ilmassa joukko kauniita hevosia, jotka kiisivät eteenpäin.
– Tuolla on varmaankin sellainen, joka ilahtuu pojat nähdessään, sanoi isä Kiljunen, – sillä Mökö ja Luru ovat aina kovasti pitäneet hevosista.
Vaikka he kaikki kutsuivat hevosia, niin nämä eivät siitä välittäneet, lensivät vain eteenpäin iloisesti hirnuen.
Isä Kiljunen tuli jo alakuloiseksi, kun ei pelastusta näyttänyt pojille tulevankaan.
– Minne minä nämä poikani panen, kun täältä pois lähdemme, ellei pelastusta tulekaan? sanoi hän.
– Täytyy kai panna käärölle ja sitten pitää niitä vaatekonttorin hyllyllä, sanoi äiti.
– Tai lähdemme kiertämään pitkin maata näyttämään näitä markkinoilla lapsille peloitukseksi ja varoitukseksi, sanoi isä.
– Ja kun me sitten seisomme näiden litteiden poikien vieressä päät kumarassa, sanoi äiti, – niin ei meistä enää voidakaan sanoa: Iloiset kuin Kiljuset! vaan: Suruiset kuin Kiljuset!
– Parasta olisikin kai, että muuttaisimme jo ajoissa nimemme Itkusiksi, lausui isä.
Näin he puhelivat ja olivat kovasti murheissaan.
Äkkiä alkoi kaikua ilmasta haukkumista. Seutu pimeni vähäksi aikaa, sillä hirveän suuri määrä koiria lensi kunnaan yli.
Kaikki niin säikähtyivät tätä hirveän suurta määrää, että menivät suulleen maahan odottamaan siksi, kunnes ne olivat lentäneet pois.
Vähitellen ilma jälleen kirkastui ja koirien haukunta kuului enää ainoastaan kaukaa. Isä ja äiti Kiljunen peittivät kyllä vielä kasvonsa maassa maatessaan, kun ilmasta heidän päänsä päältä alkoi kuulua iloista haukuntaa.
– Ihan se on kuin Pullan ääni, sanoi isä Kiljunen.
– Niin minustakin, sanoi äiti Kiljunen.
Ja se oli todellakin Pulla, joka lensi iloisesti haukkua räksyttäen ilman halki.
Mutta minkä näköinen se olikaan! Ei sitä olisi mistään muusta kuin äänestä tuntenut Pullaksi.
Kotia jäätyään oli Pulla alkanut etsiä poikia. Ensin se juoksi talon kaikkien huoneitten läpi, sitten se nuuski joka paikasta, uunien pesistäkin, jolloin se sai kuononsa aivan mustaksi. Tämän jälkeen Pulla arveli poikien menneen saunaan. Täällä se sai saunan eteisessä olevasta tervatynnyristä tervaa ruumiiseensa. Pihalla se sitten alkoi kaivaa kuoppaa, luullen poikien menneen piiloon maan alle. Hiekka tarttui suurina kokkareina tervaan ja Pulla tuli aivan täyteen ruskeita mukuloita. Suuri sanomalehden kappale oli tarttunut sen tervaiseen häntään.
Eihän se ollut mikään kaunis koira, mutta Pulla se oli kuitenkin, se entinen Pulla, joka oli Kiljusia seurannut kaikilla heidän matkoillaan ja oli nähnyt enemmän merkillisyyksiä kuin mikään muu koira.
Pulla oli viimein väsyneenä etsimisestä uupunut ja vaipunut syvään uneen. Tällöin se pääsi sadun lentomaahan ja juoksi toisten koirien parvessa. Mutta kun se oli paksu ja pikkuinen, niin ei se jaksanutkaan pysyä niiden rinnalla vaan jäi jälkeen.
Ponnistaessaan eteenpäin ilmassa se näki Mökön ja Lurun, jotka litteinä ja latteina makasivat maassa. Pulla tunsi ne heti paikalla ja riemastui aivan tavattomasti. Sen tähden se päästi oikein iloisen haukunnan. Sen ääni tuli kimeäksi paljaasta ilosta, jalat räpsyttivät vimmatusti ja häntänsä päässä se heilutti sanomalehden kappaletta aivan kuin suurta lippua.
Kiljuset hyppäsivät pystyyn, samoin Hanna, Esko ja ukkeli. Pulla laskeutui maahan ja alkoi hyppiä Mökön ja Lurun edessä. Ja silloin nämä, jotka siihen asti olivat olleet aivan liikkumattomia, alkoivat myöskin hyppiä sen mukaan kuin Pullakin. Ja joka hyppäyksellä ne tulivat yhä pyöreämmiksi, prässätty muoto katosi ja he tulivat entiselleen.
Poikien ilo oli aivan rajaton. Pulla oli sen näköinen, että tuskin kukaan olisi sellaista koiraa syliinsä ottanut, niin likainen se oli. Mutta Mökön ja Lurun mielestä se oli maailman kaunein koira. He ottivat sen syliinsä, hyväilivät sitä. Ja Pulla haukkui ja nuoli poikia. Mutta kun sen kuono oli nokinen, niin saivat pojatkin nokea naamaansa.
– Nyt me olisimme valmiita lähtemään taas kotia, sanoi isä Kiljunen ukkelille – sillä parasta on mennä pois, ennenkuin mitään pahempaa sattuu eteen.
– Täältä ei pääse pois muuta kuin hiljaisuuden maan kautta, vastasi ukkeli.
– Vai on täällä sellainenkin maa, sanoi äiti Kiljunen.
– Siihen maahan me olemmekin oikein sopivia, sillä mehän olemme niin kovasti hiljaista herrasväkeä, sanoi isä Kiljunen.
Tämä väite tuntui niin hullunkuriselta, että ukkeli rupesi nauramaan, mutta Kiljusten mielestä ei siinä ollut mitään nauramisen aihetta.
– Ette te ole mitään Hiljasia, vaan Kiljusia, sanoi ukkeli.
– Lähtekäämme hiljaisuuden maahan. Ehkä sieltä jollain keinolla pelastutte, niinkuin kaikkialta muualtakin.
Pojat tahtoivat ottaa Pullan mukaansa, mutta sitä ei ukkeli sallinut. Hiljaisuuden maassa ei ole muuta kuin yksi ainoa lintu. Muita eläimiä ei siellä ole laisinkaan.
Pulla sai siis lähteä jälleen lentoon ja sitä käskettiin odottamaan kotona siksi, kunnes herrasväki saapuu.
Ukkeli viittasi, ja ilman halki tuli satumaan suuri lentokone. Siihen he nousivat. Tasaisesti se liiteli kohden kirkasta avaruutta hiljaisuuden maata kohden.
Sadun hiljaisuuden maassa
Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi he kohosivat kohden kuulakkaa taivaan sineä ja laskeutuivat viimein hiljaisuuden maan portille. Kaukana, hyvin kaukana on tämä maa, niin etäällä, ettei sinne kuulu mitään maan huminaa. Korkeina ja suorina kohoavat siellä puut kohden ilmaa, jossa ei tunnu tuulen viimaakaan. Syvä on siimes puiden suojassa ja pehmeä on nurmi. Siellä täällä kimaltelee suurten syvien lähteitten silmiä. Näiden reunalla istuu aina paljon ihmisiä, ja kun he lähteen vettä maistavat, niin heidän tietomääränsä aina kasvaa ja laajenee.
Hiljaisuuden maassa vallitsee aina mieltä rauhoittava hämäryys, joka ei ole yötä, mutta ei ole päivääkään.
Puiden keskellä on siellä täällä valkoisesta marmorista rakennettuja asuntoja, joiden pylväät suorina kohoavat korkealle.
Kaunein ja kauas näkyvä on Totuuden linna. Se on kunnaalla ja valkoiset portaat johtavat sen suureen, avoimeen pylvässaliin. Salin keskellä on marmorinen, hyvin syvä kaivo, jonka pohjalla istuu maailman kaunein nainen, Totuus, ammentaen vettä niille, jotka saapuvat sitä etsimään.
Linnan edustalla on puu, jonka oksat leviävät hyvin laajalle ja joka ulottuu niin korkealle, että pilvet leikkivät sen latvassa. Tässä puussa asustaa hiljaisuuden maan ainoa lintu.
Kyllähän sen sukulaisia ihmistenkin seuduilla on ja niitä kutsutaan satakieliksi, mutta harvat ovat oikein ymmärtäneet sen laulua. Tässä maassa tätä lintua kutsutaan iankaikkisuuden linnuksi. Sen laulu on niin ihmeellistä, että sitä kuullessaan ihminen ymmärtää kaiken suurimman ja kauneimman.
Seuralaisilleen ukkeli kertoi tarinan eräästä miehestä, joka ei voinut käsittää, mitä on iankaikkisuus. Hän meni metsään kävelemään ja kuuli satakielen laulavan. Hän jäi kuulemaan sitä. Kun hän oli mielestään vähän aikaa seisonut puun alla, niin hän palasi kotiaan, mutta hämmästyi kovin, kun kaikki oli muuttunut. Hänen oma talonsa oli aivan toisennäköinen ja kaikki ihmiset olivat hänelle vieraita ja niillä oli kummalliset vaatteet. Hän selitti, kuka hän oli, mutta kukaan ei sitä uskonut. Silloin tuli muuan hyvin vanha mies, joka kertoi että hän lapsena oli kuullut kerrottavan, kuinka saman niminen mies oli mennyt metsään ja sinne jäänyt. Mutta siitä oli nyt jo kulunut sata vuotta. Silloin tuo mies, joka ei ollut käsittänyt, mitä on iankaikkisuus, ymmärsi sen nyt. Hän tiesi, että yksi lyhyt hetki voi olla sama kuin sata vuotta ja sata vuotta sama kuin yksi lyhyt hetki. Hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja kuoli hymy huulillaan.
Ukkeli varoitti Kiljusia olemaan vaiti. He koettivat parastaan, niin tavattoman vaikeaa kuin se heille olikin, sillä he eivät suinkaan olleet tottuneet ääntään hillitsemään.
Kävellessään he näkivät suuren määrän ihmisiä, jotka syviin mietteisiin vaipuneina astelivat.
– Miksi täällä on niin paljon ihmisiä ja miksi he kaikki ovat niin vaiti? kysyi isä Kiljunen.
– Jokainen, joka suurta aikoo saada aikaan, tulee tuon tuostakin tähän maahan, vastasi ukkeli. Täällä kaikki suuret ajatukset kypsyvät ja täällä jokainen ihminen tuntee itsensä kokonaiseksi. Siitä, joka ei voi määrättyinä hetkinä olla vaiti, ei koskaan tule mitään kunnollista.
Hanna punastui, sillä hän muisti, miten hän monasti oli äitinsä kielloista huolimatta lörpötellyt. Ja hän päätti tästä lähin koettaa toisinaan olla aivan hiljaa, jotta hänkin tulisi mahdolliseksi saamaan jotain suurta aikaan.
Ukkeli johdatti seuralaisensa Totuuden linnaa kohden. Astuttuaan portaita ylös ja tultuaan suureen saliin, jonka pylväitten välistä näkyi tavattoman kaunis maisema, eivät Kiljuset enää voineetkaan hillitä itseään, vaan hurrasivat tapansa mukaan.
Mutta silloin tapahtui jotain aivan tavatonta. Kaikkialta seinistä pistäytyi esiin suuria käsivarsia ja käsiä ja nämä alkoivat lyödä Kiljusia.
Arvaahan sen, että he ensi alussa päästivät oikean huikean hätähuudon. Mutta jota enemmän he huusivat, sitä nopeammin kädet löivät. Ei auttanut mikään muu kuin vaieta ja ottaa kuritus aivan tyynesti vastaan.
Kyllä isä ja äiti Kiljunen nyt kerrankin saivat tuntea, mitä on selkäsauna.
Kun he viimein, käsien tauottua lyömästä, uskalsivat yrittää nousta ylös, sanoi isä Kiljunen:
– Minä olen aivan pehmoinen!
– Onkohan minussa enää mitään paikkaa valkoisena, sanoi äiti Kiljunen, – niin kovasti minua on lyöty.
Esko ja Hanna eivät olleet huutaneet, siksi he olivat kokonaan säästyneet tästä kurituksesta.
– Minä en ymmärrä, miten meidän viimein käy, sanoi isä Kiljunen, – jos meidän täytyy ruveta olemaan hiljaisia. Mitä tekemistä meillä silloin on maailmassa?
– Ette te kuitenkaan pysy hiljaa, vaikka kuinka koettaisitte, sanoi ukkeli, – kunhan vain olette päässeet jälleen ihmisten ilmoille.
Kiljuset eivät suinkaan olleet niitä ihmisiä, jotka olivat tottuneet hillitsemään uteliaisuuttaan. Kun he siis kuulivat, että tässä maassa asui aivan ihmeellinen nainen, jota kutsuttiin Totuudeksi, niin he tahtoivat nähdä hänet.
Ukkeli varoitti ja sanoi, että heidän täytyisi olla aivan vaiti.
– Totta kai me vaiti osaamme olla, kun siksi tulee, sanoivat Kiljuset.
Ukkeli luotti heidän sanaansa ja johdatti heidät Totuuden kaivon partaalle.
Kaikki kumartuivat reunan yli ja alkoivat tirkistää alas syvyyteen.
Mökö ja Luru ensimmäisinä eivät voineetkaan hillitä itseään, vaan huusivat nähdessään kaivon pohjalla olevan olennon:
– Katsokaa, millainen nainen se on, se on aivan alasti, ei sillä ole edes paitaakaan päällä!
Samassa ojentautui ilmasta suuri koukku, tarrasi poikiin kiinni. Pojat älähtivät pahasti. Toiset kääntyivät katsomaan ja näkivät ainoastaan, kuinka Mökö ja Luru laahautuivat pitkin permantoa ja sitten katosivat eräästä ovesta, joka meni heti lukkoon.
– Joko minun poikani taas vietiin jonnekin, sanoi isä Kiljunen. – Mihin mankeliin tai myllyyn ne nyt pistetään?
– Kun eivät vain tekisi niistä nyt joitakin paistikkaita, sanoi äiti Kiljunen itkien.
– Ole rauhassa, sanoi isä Kiljunen. – Käyköön poikien kuinka tahansa, niin tässä maassa näyttää vallitsevan sellainen sääntö, että jokainen seikka voidaan purkaa toisella seikalla. Kyllä heille löytyy taas pelastus, käy heidän millä tavalla tahansa. Ja hyvähän on, että poikia kuritetaan täällä, joten meillä ei ole sitä vaivaa.
– Se oli hyvin viisaasti sanottu, lausui Esko, joka kasvistomaasta päästyään oli yleensä ollut vaiti. Jos lapset useammin pääsisivät satumaahan, niin taitaisi heistä tulla oikein kunnollisia.
– Mutta kysykäämme ensin, missä pojat ovat, sanoi isä Kiljunen.
– Minä luulen, että joulupukki on heidät ottanut, sanoi ukkeli.
– Vai on hänkin olemassa, lausui isä Kiljunen. – Minä en sitä olisi uskonut. Aina olen luullut, että ihmiset vain leikkivät joulupukkia.
– Kyllä hän on olemassa, sanoi ukkeli, – ja asuukin aivan Totuuden vieressä.
Ukkeli osoitti ovea, joka näytti pylvässalista johtavan toiseen suureen huoneeseen.
– Hän on tuolla, selitti ukkeli.
– Miksi hän juuri tässä maassa asuu? kysyi isä Kiljunen. – Eikö hänellä ole muuta sopivampaa paikkaa, kuin Totuuden vieressä?
– Onhan se joulupukille kaikkein sopivin paikka, selitti ukkeli. – Hän käy maailmassa suurimman totuuden päivänä.
– Mikä se on? kysyi äiti Kiljunen.
– Joulu. Silloinhan suurin totuus tuli maailmaan. Sen vuoksi joulupukki asuukin täällä pitkin vuotta ja vain tuona yhtenä iltana liikkuu maailmassa, selitti ukkeli.
Kiljuset olivat turvallisia kuullessaan, että pojat olivat joutuneet joulupukin huostaan, sillä tämä ei tietystikään tekisi heille mitään pahaa.
– Minä en tiedä, sanoi ukkeli, – mitä hän niille tekee, sillä en ole koskaan vielä joulupukkia puhutellut.
– Ette ole puhutellut, ihmetteli isä Kiljunen, – vaikka tässä maassa olette usein käynyt?
– Minä en ole ollut niin hyvä, että hän olisi tullut minun luokseni, kun olen häntä kutsunut, sanoi ukkeli. – Hän ei tule muiden kuin aivan hyvien luo.
– Kyllä hän silloin tulee minun luokseni, vakuutti isä Kiljunen, – sillä minä en usko toista niin hyvää ihmistä olevankaan koko maailmassa kuin minä olen.
– Kolkuttakaa sitten ovelle, sanoi ukkeli.
Isä Kiljunen kolkutti, mutta mitään vastausta ei kuulunut.
Äiti Kiljunen uskoi silloin, että hän olisi vielä parempi ja kolkutti vuorostaan, mutta nytkään ei tullut mitään vastausta. Esko ei tahtonutkaan kolkuttaa, sillä hän oli varma siitä, ettei hän ollut hyvä.
– Ellemme saa puhutella joulupukkia, niin silloin emme myös saa tietää, missä Mökö ja Luru ovat, sanoi isä Kiljunen. – Mistä me nyt saamme oikein hyvän ihmisen?
– Ehkä Hanna on hyvä, sanoi ukkeli.
– Minä en ole oikein hyvä, selitti Hanna.
Ja sitten hän luetteli suuren määrän kaikenlaisia seikkoja, jotka muka todistivat, että hän ei ollut hyvä. Ukkeli kehoitti häntä kuitenkin kolkuttamaan.
Hanna kolkutti. Vähän ajan päästä kuului oven takaa askeleita ja joulupukki tuli sisään.
Hänellä oli punainen pitkä mekko ja pitkä valkoinen parta ja pitkä valkoinen tukka.
– Kuka täällä on niin hyvä, että minun ehdottomasti täytyy tulla hänen luokseen? kysyi joulupukki.
Hanna niiasi syvään ja sanoi:
– En minä tiedä, olenko minä niin hyvä, mutta minä ovelle kolkutin.
– Ja mitä sinä minusta tahdot? kysyi joulupukki lempeästi.
– Meidän seurassamme oli kaksi Kiljusen poikaa, Mökö ja Luru, he katosivat ja me tahtoisimme tietää, miten heidän on käynyt, selitti Hanna.
Joulupukki nyökkäsi ja vastasi:
– Minähän ne olen ottanut ja tehnyt ne nukeiksi.
– Nukeiksiko? huudahti isä Kiljunen epätoivoissaan. – Minkä tähden nukeiksi?
Joulupukki selitti:
– Kaikki nuket ovat oikeastaan lapsia, jotka pahojen töittensä tähden olen ottanut ja tuonut tänne. Jouluna vien ne sitten lapsille, jotka niitä rakastavat. Ainoastaan lapsilla on niin suuri rakkaus, että he voivat syyllistäkin rakastaa. Nämä pojat ovat jo kauan melunneet liian paljon ja usein olen pistänyt koukkuni maailmaan ja koettanut saada heidät kiinni, mutta he ovat olleet niin kovia juoksemaan, etten ole onnistunut pyydystyksessäni.
Ja joulupukki vei ukkelin seurueineen katsomaan sitä suurta salia, missä oli lukematon määrä kaiken kokoisia nukkeja. Täällä sai nähdä myös suuren joukon olentoja, jotka liikkuivat ja puhelivat.
– Nämä ovat kai työväkeä? kysyi ukkeli.
– Eivät, sanoi joulupukki. – Kyllä he ovat kaikki nukkeja. Sellaisia minä lähetän elämään aina tavattoman paljon. Niitä ei eroita tavallisista ihmisistä mistään muusta kuin siitä, ettei heillä ole aivoja eikä sydäntä.
Sieltä löytyivät Mökö ja Lurukin nukeiksi muuttuneina. He olivat tulleet hyvin merkillisiksi. Heidän sisäänsä oli pantu kaikenlaisia koneita ja selässä oli nappuloita, joita painamalla sai heidät tekemään mitä erilaisimpia liikkeitä.
– Kyllä ne masiinoita ovat, sanoi isä Kiljunen, – mutta mieluummin minä pitäisin ne sellaisina kuin olivat ennen.
– Monet vanhemmat tuovat vapaaehtoisesti tänne lapsiaan, jotta niistä tehdään juuri tällaisia, sanoi joulupukki. Nämä eivät melua, eivät huuda, eivät peuhaa, vaan tekevät aina ja kaikessa juuri niin kuin tahtoo. Ei tarvitse muuta kuin painaa vain nappulaan.
Isä ja äiti Kiljunen painelivat Mökön ja Lurun nappeja. Kyllähän pojat olivat aivan mallikelpoisia, mutta sittenkin he kaipasivat juuri tuota meluavaa, mikä pojissa ennen oli ollut.
– Eikö näitä saisi entiselleen? kysyi isä Kiljunen.
– Minun täytyi ne tehdä nukeiksi, sanoi joulupukki. – Minä en voi niitä enää muuttaa entiselleen.
– Siis ne jäävät ainiaaksi tällaisiksi? sanoi äiti Kiljunen.
Joulupukki lahjoitti Mökön ja Lurun Hannalle. He läksivät kaikki pois joulupukin luota ja Mökö ja Luru astelivat toisten joukossa niin tasaisesti, että olisi heitä pitänyt mallikelpoisina lapsina, ellei olisi tiennyt, että heistä puuttui kokonaan sydän ja aivot.
Hanna kulki mietteissään viimeisenä. Toisten huomaamatta hän palasi pylväistöön. Hän aikoi vielä kerran kysellä joulupukilta, eikö tämä tietäisi mitään keinoa, jonka avulla Mökö ja Luru saataisiin entiselleen.
Linnan pylvässaliin tultuaan hän näki Totuuden, joka oli noussut kaivostaan ja istui säteilevässä kauneudessaan kaivon reunalla. Niin kaunis hän oli, että Hanna aivan vapisi häntä katsellessaan ja, tietämättä mitä teki, vaipui hänen eteensä polvilleen.
Ja silloin Totuus puhui äänellä, joka oli kristallinkirkas:
– Minä tiedän, mitä sinä, lapsi, etsit. Tiedän, kuinka olet satumaan jokaisen maan läpi voinut astua aivan vahingoittumatta. Siksi odottaakin sinua korkein palkinto. Sellaisille kuin sinulle voi elämä joskus tulla aivan valottomaksi, kun näet kaiken huonon ja alhaisen. Siksi täytyy sinun saada virkistystä siitä ihanasta lähteestä, minkä hoitaja minä olen.
Hän ojensi Hannalle kristallipullon, jossa oli sadun elämänvettä.
– Kun kadotat iloisuutesi, niin juo tästä, sanoi Totuus, – silloin elämä taas saa silmissäsi koko kauneutensa.
– Voinko tämän avulla parantaa Mökön ja Lurunkin? kysyi Hanna.
– Voit sinä hetkenä, jona se on itsellesi ja muille aivan välttämätöntä.
– Millä tavalla välttämätöntä? kysyi Hanna.
– Sen huomaat silloin, kun sellainen hetki tulee.
Totuus suuteli Hannaa otsalle.
Hanna pisti kristallipullon taskuunsa ja riensi toisten jäljestä.
Satumaan portilla odotti heitä leikkiautomobiili. Siihen he kaikin nousivat ja läksivät ajamaan ihmisten asuntoja kohden. Ja automobiili oli sellainen, että se kulki pitkin maata, läpi ilman ja halki veden.
Jälleen kotona
Kun kyläläiset olivat nähneet ukkelin katoavan seuralaisineen maan läpi, niin he alkoivat uskoa, että satumaa oli olemassa. Heissä heräsi kiihkeä halu päästä sinne ja he alkoivat sen vuoksi etsiä tietä. Varmin tie heidän mielestään oli se, jota ukkeli oli mennyt. Sen vuoksi he alkoivat kaivaa maahan kuoppaa.
Koko kylä oli tässä touhussa. Jokainen kävi työssä aina silloin, kun oli muut askareensa lopettanut. Kukaan ei enää ajatellutkaan mitään muuta huvitusta, vaan kaikki pitivät tätä kaikkein hauskimpana.
Ja kuoppa tuli yhä syvemmäksi, se tuli niin syväksi, että täytyi hankkia erityiset vintturit, joiden avulla voitiin hiekkaa kuljettaa muualle.
Mutta jota syvemmälle he tulivat, sitä enemmän vain näytti hiekkaa olevan. Ei tullut vastaan mitään portaita tai käytäviä, joiden kautta olisi voitu päästä satumaahan.
Muutamat alkoivat jo viimein väsyä ja epäillä, onko satumaata laisinkaan, kun sinne ei päästä. Toiset yhä vielä uskoivat. Lopulta tulivat väittelyt siitä, onko satumaata olemassa vai ei, niin kiivaiksi, että työ jäi kesken ja ihmiset vain riitelivät ja haukkuivat toisiaan.
Eräänä päivänä, kun riidat jälleen olivat hyvin kovia ja ihmiset melkein olivat hyökkäämäisillään toistensa kimppuun, saapui ukkeli seuralaisineen kotinsa edustalle.
Kyläläiset hurrasivat heidät nähdessään.
– Mitä täällä tehdään? kysyi isä Kiljunen heti nähdessään suuren kuopan.
– Olemme etsineet tietä satumaahan, vastasivat kyläläiset.
– Vai on teillä ollut sinne halu, lausui isä Kiljunen. – Me tulemme juuri sieltä.
Kun Hanna oli kuullut kyläläisten vastauksen, niin hän sanoi ukkelille:
– Eiväthän he tuota tietä pääse satumaahan. Ei sinne kaivamalla mennä. Sano se heille.
– Eivät he pääsekään, vastasi ukkeli. – Mutta antaa heidän sittenkin kaivaa. Heille tekee niin hyvää, kun edes yrittävät päästä satumaahan.
Kyläläiset ahdistivat Kiljusia ja pyysivät heitä kertomaan matkastaan. Tietysti he sen kovasti mielellään tekivätkin.
Olipa kyläläisillä ihmettelemisen syytä, kun saivat kaikesta kuulla.
Lopetettuaan kertomuksensa sanoi isä Kiljunen:
– Jos tahtoo satumaassa tulla toimeen, ei saa tehdä sitä, mikä on kiellettyä, sillä silloin kasvaa vaikka mihinkä suuntaan. Ei saa lörpötellä itsestään liikoja, sillä silloin voi jäädä elinajakseen sinne ja saa aina puhua. Ei saa tehdä rikoksia, sillä silloin tulee prässätyksi aivan liiskaksi. Ei saa olla paha eläimille, sillä silloin ei saa hädässä auttajaa. Ja täytyy osata olla hiljaa, muuten näkymättömät kädet antavat selkään niin että paukkuu.
Vaikka isä Kiljunen olikin hyvin vakuuttavasti kertonut kaikesta, niin kyläläiset eivät sittenkään uskoneet kaikkea. Varsinkin se, mikä koski hiljaisuuden maata, oli heille aivan käsittämätöntä.
– Satumaa on paljasta lorua, sanoivat monet.
– Jos sinne päästäkseen täytyy olla aivan hyvä ja kaikinpuolin mallikelpoinen, niin kuka sinne viitsii yrittää, sanoivat toiset.
Esko sanoi silloin:
– Mutta satumaassa voi ihminen tulla myöskin hyväksi ja voi kadottaa kaiken halun pahaan.
Kyläläiset vakuuttivat silloin, että Esko oli paljoa hauskempi poika silloin, kun hän teki kaikenlaista koirankuria, kuin nyt, kun hän oli aivan siivo.
Ja kyläläisissä tuli epäilys viimein niin suureksi, että he eivät laisinkaan uskoneet sitäkään, että isä ja äiti Kiljunen olivat isä ja äiti Kiljunen.
– Ette te niitä ole, vaikka niin väitätte, sanoivat he. – He pitävät aina pahaa ääntä ja meluavat ja heillä on kaksi poikaa, jotka ovat aina ja kaikessa riehumassa.
– Tässähän Mökö ja Luru ovat, sanoivat isä ja äiti Kiljunen.
– Eivät ne ole mitään Kiljusen poikia, sanoivat kyläläiset. – Eiväthän nuo edes huudakaan.
– Ne eivät sitä enää tee, kun ovat nukkeja, selittivät isä ja äiti.
– Eiväthän ne ole nukkeja, vaan aivan sellaisia kuin mekin olemme, sanoivat kyläläiset. – Ja elleivät ne huuda, niin miksi ette huuda te?
Isä ja äiti Kiljunen päättivät näyttää, että he ainakin olivat oikeita Kiljusia ja hurrasivat. Mutta hiljaisuuden maassa olikin heidän äänensä pitkän vaitiolon tähden niin heikontunut, että heidän hurraahuutonsa oli heikkoa piipitystä. Sen kuullessaan koko kylänväki purskahti nauruun.
– Mikä Kiljusen herrasväki se on, joka ei kiljua osaa? sanoivat kaikki. – Siitähän he ovat nimensäkin saaneet.
Ja kyläläiset läksivät omille teilleen, jättäen kuopan kaivamisen, aivan varmoina siitä, ettei satumaata ollut olemassakaan, että ukkeli oli puhunut joutavia kertoessaan siitä ja että sellaista herrasväkeä ei ollutkaan kuin Kiljusen herrasväki.
Kiljuset jäivät kylään asumaan. Heistä ei enää huomattu mitään erikoista, sillä heillä ei koskaan enää ollut mitään kiirettä eivätkä he milloinkaan melunneet. Mökö ja Luru olivat niin kilttejä, että äidit osoittivat heitä omille lapsilleen ja käskivät heitä olemaan poikien kaltaisia.
Kaikki palasivat entisiin toimiinsa ja valittivat, että elämä oli ikävää ja ilotonta.
Hanna sai usein kuulla toisilta pilkkaa, sillä hän yhä vielä väitti, että satumaa oli olemassa. Hän etsi Eskon turvaa, mutta tämäkin alkoi toisten vaikutuksesta uskoa, että hän ei ollutkaan käynyt satumaassa, vaan oli kaiken nähnyt unissaan. Hanna kyllä koetti Eskolle vakuuttaa, että niin ei ollut asian laita, mutta Esko ei sittenkään uskonut.
Vähitellen alkoi Eskosta kadota kaikki se hyvä, mikä hänessä ennen oli ollut. Alussa hän oli tehnyt kaiken sen, mitä suinkin oli luvannut toisille, varsinkin Hannalle, mutta nyt hän alkoi lyödä lupauksensa laimin, lupaili yhä uudelleen ja uudelleen ja petti taas sanansa.
Satumaasta tultuaan hän oli ollut ahkera, mutta Hanna huomasi, miten Esko alkoi käydä veltoksi ja miten työnteko hänelle oli vastenmielistä.
Joka toinen päivä oli Esko alussa luvannut käydä Hannan luona, jolloin he yhdessä puhelivat satumaasta, mutta hän löi tämän yhä enemmän ja enemmän laimin. Hanna tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän ei jaksanut uskoa satumaahan, ellei saanut siitä toisen kanssa yhä uudestaan ja uudestaan puhua. Ukkelikin oli matkustanut pitkäksi aikaa pois, jotenka Hanna tunsi itsensä aivan avuttomaksi.
Eräänä päivänä, kun Hanna oli tavattoman murheellinen, hän muisti äkkiä satumaasta saamansa kristallipullon. Hän otti sen, avasi ja joi muutaman pisaran. Jälleen loistivat hänen silmänsä, jälleen oli kaikki hänen ympärillään kaunista ja kirkasta. Kaikki sai uuden merkityksen ja sisällön.
Riemuissaan hän silloin etsi Eskon, joka juuri oli menossa tekemään jotain pahaa. Hän pyysi Eskoa maistamaan pullosta. Ja kun Esko sen oli tehnyt, niin hän tuli äkkiä jälleen hyväksi ja iloiseksi pojaksi.
– Satumaa on sittenkin olemassa, huusi hän. – Nyt minä sen aivan selvästi muistan.
– Ja nyt meitä on kaksi sitä uskomassa, sanoi Hanna. – Nyt täytyy toistenkin uskoa.
Juuri silloin sattuivat Mökö ja Luru kulkemaan tietä pitkin. He olivat kävelyllä, sillä heidän vanhempansa olivat painaneet siihen nappulaan, josta tuli "siivo kävely".
Hanna riensi heitä vastaan, antoi heidänkin maistaa pullosta.
Ja kylläpä nyt tuli poikiin elämää. He hyppäsivät ensin korkealle ilmaan ja kiljaisivat sellaisella voimalla, että kaikki harakat ja varikset säikähtyivät. Ja sitten he alkoivat riemuissaan heittää kuperkeikkoja.
Hanna ja Esko nauroivat sydämestään heidän elämälleen.
Juuri kun Mökö ja Luru mukkelivat, sattui tietä pitkin tulemaan kaksi sikaa. Nämä jäivät ihmeissään katsomaan sellaisia olentoja, joista ei aina tiennyt, missä kädet, missä jalat olivat, kun pojat menivät sellaista vauhtia ympäri.
– Röh, sanoi toinen sika toiselle.
– Uih, vastasi toinen.
Ja yhdessä he menivät hiukan lähemmäksi katsomaan.
Mutta silloin Mökö ja Luru pyörähtivät niin, että joutuivat istumaan sikojen selkään.
Tulipa siitä nyt vauhti, kun siat alkoivat ravata tietä eteenpäin ja Mökö ja Luru istuivat niiden selässä kiljuen ilosta ja pitäen sikojen selkäharjaksista kiinni.
Tomupilvenä he kiisivät eteenpäin kylää kohden.
Talojen pihoilla olevat ihmiset purskahtivat nauruun tätä menoa katsellessaan ja riensivät jäljestä nähdäkseen, kuinka kaikki tämä päättyisi.
Isä ja äiti Kiljunen olivat juuri paraillaan loikomassa nurmella, kun kuulivat tieltä metakan. Ja silloin heissäkin äkkiä sai vallan entinen kiire. He hyppäsivät pystyyn ja hekin juoksivat pitkin maantietä niin, että pää oli kolmantena jalkana.
Erään talon pihalla siat ja pojat niiden selässä alkoivat kiertää pihamaata. Tänne kerääntyi paljon väkeä katsomaan, kuinka tämä uudenaikainen ratsuväki kiisi. Ja kaikki nauroivat niin, että pitelivät vatsaansa.
Ensiksi siat kiersivät kehässä pihamaata, mutta sitten ne alkoivat tehdä koukeroita, hypellä sinne ja tänne. Ja kaikki ihmiset saivat silloin hypellä ylös, jotta eivät kaatuisi kumoon.
Oli siinä hyppimistä. Vanhat äijät ja ämmätkin hyppivät niin että töyssyi, eivätkä suinkaan tahtoneet mennä pakoon, vaan oikein huusivat ilosta joka kerta, kun sika tuli lähelle ja heidän siis oli taas hypättävä ilmaan.
Isä ja äiti Kiljunen seisoivat pihamaan keskellä ja komensivat, milloin oli hypättävä, jos joku ei sattuisi huomaamaan, milloin sika taas tuli lähelle.
Kyllä ihmiset olisivat jaksaneet tätä iloa pitää vaikka kuinka kauan, mutta siat alkoivat jo siihen väsyä.
Äkkiä ne tekivät koko käännöksen ja kiisivät pihan veräjästä tielle ja taas mentiin eteenpäin niin, että tomu pöllysi.
Mutta nyt olivat jo kaikki kylän koirat kokoontuneet tätä iloa katsomaan. Ensin ne haukkuivat, mutta nyt niidenkin jo teki mieli juosta ja hyppiä. Ne tahtoivat nähdä, miten tämä hirveä kilpa-ajo viimein päättyy. Hevoset laitumella lähtivät kiireimmän kautta nekin yhteen iloon. Ja vanhat lehmätkin, jotka ensin olivat koettaneet hillitä itseään ja olla arvokkaita, nostivat häntänsä pystyyn ja juoksivat niin, että keikkuivat ja jalat menivät ristiin rastiin kovassa kiireessä.
Pian oli koko kylä juoksemassa, sekä ihmiset että eläimet. Ja kaikkialta kuului iloisia huutoja, naurua ja kirkunaa.
Kylän vieressä oli matala järvi, sinne menivät siat suoraa päätä. Ja kun sika on hyvä uimaan, niin eivät ne pelänneet, vaan menivät yhä eteenpäin. Ja Mökö ja Luru istuivat niiden selässä.
Vesi oikein kuohui heidän mennessään. Ja niin suuri oli kyläläisissä ja eläimissä vauhti, että eivät voineet hillitä itseään, vaan menivät kaikki jäljestä veteen. Ja kun vesi oli matalaa, niin ei kenenkään tarvinnut uida. Sen sijaan kaikki juoksivat vedessä, jotta se räiskyi korkealle.
Viimein siat väsyivät ja lakkasivat uimasta. Ne olisivat ehkä uponneet, elleivät pojat olisi pudonneet niiden selästä.
Kyläläiset olivat niin riemuissaan, että ottivat siat syliinsä ja kantoivat ne riemukulussa maihin. Ja kun sika huutaa aivan hirveästi, kun sen vain ottaa syliin, niin huusivat nämäkin. Ja joka kerta kuin ne päästivät oikein kimeän äänen, niin kirkuivat ihmisetkin ilosta. Kerrotaan, että sen kylän lehmät oppivat sinä päivänä aivan uudella tavalla ammumaan, jota sitten kutsuttiin lehmän nauruksi.
Kun viimein kaikki olivat päässeet aloilleen, niin naurettiin oikein makeasti ja hurrattiin Kiljusille, jotka olivat tämän hauskan päivän kyläläisille hankkineet. Ja kun naurun jälkeen kaikki palasivat jälleen työhönsä, niin se tuntui entistä helpommalta.
Kun Hanna sinä päivänä kulki pitkin kylän tietä, niin nyökkäsivät kaikki hänelle hyvin ystävällisesti ja sanoivat:
– Kyllä me nyt uskomme, että satumaa on olemassa ja Kiljusen herrasväki myös. Satumaa on ainakin täällä ellei muualla, koska olemme voineet nauraa oikein makeasti. Ja Kiljusia taidamme olla me kaikki, kun oikein hyvälle tuulelle tullaan.