[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2bXuOvlB7WKEdzlQitCVpFBjFR1qop6B9nsd41rtrmY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1646,"Kiljusen herrasväki satumaassa","Finne, Jalmari",1874,1938,"1646-finne-jalmari-kiljusen-herrasvaki-satumaassa","1646__Finne_Jalmari__Kiljusen_herrasväki_satumaassa",null,"lastenkirja",[14],"huumori",[],"fi",1916,12857,74338,false,55938,[23],"Children's stories, Finnish",[25,26,27],"Children & Young Adult Reading","Humour","Novels","\"Kiljusen herrasväki\" by Jalmari Finne is a series of children's books written between 1914-1925. The stories follow the Kiljander family—siblings Mikael, Lennart, and Olga, their parents, and their dog Pulla—as they travel across Finland encountering adventures and curious situations. Through wit and resourcefulness, the family navigates each challenge while embodying the spirit of an average Finnish family during the period from the 1890s to 1917. The beloved series inspired adaptations for stage and screen, with new editions published into the 1970s. (This is an automatically generated summary.)",[],262,"Kiljusen herrasväki matkustaa Hanna-tytön ja salaperäisen ukkelin johdolla ihmeelliseen satumaahan. He vierailevat muun muassa lorujen, kasvien ja hiljaisuuden maissa, joissa perheen meluisa ja vauhdikas elämäntapa kohtaa sadun taian. Tarina on osa tunnettua suomalaista huumorisarjaa.","Jalmari Finnen 'Kiljusen herrasväki satumaassa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1646. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KILJUSEN HERRASVÄKI SATUMAASSA\n\nKirj.\n\nJalmari Finne\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nUkkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan\nSadun marjamaassa\nSadun lorumaassa\nSadun kasvistomaassa\nSadun lentomaassa\nSadun hiljaisuuden maassa\nJälleen kotona\n\n\n\n\nUkkeli vie Hannan ja Kiljusen herrasväen satumaahan\n\n\nOli kerran köyhä kalastaja, joka asui yksinäisessä mökissään järven \nrannalla. Mikä hänen nimensä oli, sitä ei kukaan tiennyt, tai ehkä ei \nenää muistanut, vaan kaikki kutsuivat häntä ukkeliksi. Hän oli jo hyvin \nvanha, hänen valkoinen partansa ulottui pitkälle alas rinnalle ja hänen \ntukkansa oli myös aivan valkoinen.\n\nVaikka ukkeli olikin hyvä ja herttainen mies, niin kyläläiset tekivät \nhänestä pilkkaa hänen kuuroutensa vuoksi. Ukkeli nimittäin ei kuullut \nheidän puhettaan. Mutta aivan kuuro hän ei sentään ollut, sillä lasten \npuhetta hän kuuli aina. Sitäpaitsi ukkeli väitti kuulevansa kaiken, \nmitä satumaassa puhuttiin. Tänne hän sanoi usein menevänsä ja sanoi \nolevansakin siellä oikein huomattu ihminen.\n\nKyllähän kyläläiset olivat joskus kuulleet satumaasta puhuttavan, mutta \nkukaan ei uskonut sen todellisuudessa olevankaan, siksi he ukkelin \npuheille nauroivat ja pilkkasivat häntä. Mutta kun ukkeli ei heidän \npuhettaan kuullut, niin ei hän välittänyt vähääkään siitä, mitä \naikuiset hänelle sanoivat. Mutta kaikki lapsetkaan eivät uskoneet \nsatumaan olevan olemassa ja se kovasti ukkelia suretti.\n\nOlipa ukkelilla kuitenkin muuan pikkuinen ystävä, joka varmasti luotti \nsiihen, että satumaa on olemassa ja että sinne ukkeli usein meni. Tämä \noli pikkuinen tyttö, jonka nimi oli Hanna.\n\nUkkelin kanssa Hanna usein keskusteli satumaasta ja viimein pyysi \nhartaasti, että hänkin sinne saisi lähteä.\n\n-- Ihmisen täytyy olla oikein hyvä ja kiltti, ennenkuin hän satumaassa \ntulee toimeen, sanoi siihen ukkeli.\n\n-- Minä lupaan olla kiltti, lausui Hanna.\n\n-- Lupaus ei riitä, vastasi ukkeli. -- Sinun täytyy todistaakin se.\n\n-- Millä minä sen todistan, kysyi Hanna.\n\n-- Sillä, että kaksi viikkoa olet niin hyvä, ettei äidilläsi ole \nmoitteen sanaa sinusta sanottavana. Jos niin käy, niin vien sinut \nsatumaahan, vieläpä lupaan, että saat ottaa mukaasi kaikki ne ystäväsi, \njotka vain tahdot.\n\nTästä Hanna kovasti riemastui. Hän oli aivan varma siitä, että oikein \nponnistamalla voimiaan hän kyllä voi olla sellainen, ettei äidillä ole \nmoitteen sanaa hänestä sanottavana.\n\nJa Hanna yritti parastaan. Hän teki kaiken, minkä hänen äitinsä käski, \njopa usein sellaistakin, mitä äiti ei suorastaan vaatinut, mutta minkä \nHanna tiesi hänelle olevan mieluista. Ja toinen päivä kului toisensa \njälkeen ja joka ilta ennen levolle menoa sanoi äiti:\n\n-- Tänään sinä taas olet ollut niin kiltti, ettei toista niin kilttiä \ntyttöä olekaan koko maailmassa.\n\nJa kun Hanna sen kuuli, niin hän yhä enemmän ponnisti voimiaan, \ntäyttääkseen kaikessa äitinsä tahdon ja toivomukset.\n\nKun kaksi viikkoa alkoi kulua umpeen ja äiti jälleen oli vakuuttanut, \nettä Hanna oli maailman parhain tyttö, alkoi Hanna valmistautua \nmatkalle.\n\nHän oli saanut luvan ottaa ystäviä mukaansa. Koko kylässä ei ollut \nketään sellaista, jonka Hanna mielellään olisi seurakseen valinnut, \nsillä toiset lapset olivat pahoja eikä kukaan heistä uskonut satumaata \nolevankaan.\n\nMutta Hanna oli kuullut puhuttavan eräistä ihmisistä, joiden hän uskoi \nmielellään tulevan satumaahan. Heitä oli neljä, isä, äiti ja kaksi \npoikaa. Ja heitä kutsuttiin Kiljusen herrasväeksi.\n\nEräänä päivänä, kun kaksi viikkoa oli kulunut umpeen siitä, jona ukkeli \noli lupauksensa antanut, kirjoitti Hanna kirjeen Kiljusen herrasväelle \nja pyysi heitä tulemaan seurakseen satumaahan. Eihän Hanna heidän \nosoitettaan tiennyt, mutta hän luotti siihen, että postilaitos kyllä \nottaa siitä selon.\n\nJa postilaitos otti siitä selon. Eräänä päivänä saapui Hannalle kirje, \nmissä itse isä Kiljunen kiitti omasta ja perheensä puolesta ja \nvakuutti, että he suurella ilolla lähtevät katsomaan satumaata, koska \neivät vielä koskaan sitä ennen olleet sitä nähneet. He lupasivat heti \npaikalla lähteä matkalle Hannan luo.\n\nKiireimmän kautta Hanna silloin meni ukkelia tapaamaan. Hän saapui \ntämän mökille ja kolkutti ovelle, mutta mitään vastausta ei \nkuulunutkaan. Hanna huusi, mutta sittenkään ei näkynyt mitään ukkelia.\n\nHannan tässä odotellessa tuli mökille muuan Esko niminen poikaviikari. \nKyllähän Hanna Eskon tunsi, tunsi vallan hyvin, sillä tämä oli hänelle \nusein tehnyt kiusaa. Esko kalasteli aikansa kuluksi ja oli tullut \nukkelilta ostamaan ongenkoukkuja. Kuullessaan Hannan huutelevan \nukkelia, sanoi hän:\n\n-- Älä suotta huuda, eihän kuuro ihminen sitä kuule.\n\n-- Ei ukkeli ole kuuro, sanoi Hanna, -- sillä hän kuulee aina kaiken, \nmitä minä sanon.\n\n-- Loruja, vastasi siihen Esko.\n\n-- Ukkeli kuulee oikein hyvin, vakuutti Hanna, -- hän ei vain tahdo \nkuulla kaikenlaisten pahojen ihmisten puheita. Hän kuulee lasten puheet \nja kuulee kaiken satumaassa.\n\n-- Vai satumaassa? lausui Esko. -- Eihän satumaata olekaan olemassa.\n\n-- Onpas, vakuutti Hanna. -- Satumaa on olemassa ja minä lähden sinne \ntänään ukkelin ja Kiljusen herrasväen seurassa.\n\n-- Nyt sinä taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Esko nauraen. -- Eihän \nKiljusen herrasväkeäkään ole olemassa.\n\n-- Etteikö heitä olisi olemassa? huudahti Hanna. -- Kyllä minä tiedän, \nettä isä ja äiti Kiljunen sekä Mökö ja Luru ovat olemassa ja heillä on \nvielä pikkuinen pyöreä villakoirakin, jonka nimi on Pulla.\n\n-- Se on paljasta juttua, sanoi Esko.\n\n-- Saat nähdä, onko juttua, vakuutti Hanna. -- He ovat kirjoittaneetkin \nminulle ja ovat luvanneet tänä iltana tulla tänne.\n\nEsko ei sittenkään uskonut Hannan puheita.\n\nHannalla oli jo kiire päästä satumaahan ja hän kaipasi kovasti ukkelia. \nMiettiessään, millä keinolla hän tämän tapaisi, muisti Hanna ukkelin \nkertoneen, että jos lyö yhteen kahta kiveä, jotka ovat hänen mökkinsä \noven edessä, niin jokainen hyvä ihminen kuulee kolmannella kerralla \nilmassa kirkkaan soinnun, sellaisen, joka kutsuu ukkelin saapuville, on \nhän vaikka kuinka kaukana tahansa. Mutta ellei ollut hyvä, niin voi \nkivien yhteen lyömisestä olla vaaraa. Missään tapauksessa ei niitä \nsaisi lyödä kolmea kertaa enempää yhteen. Tätä ennen Hanna ei ollut \nuskaltanut niihin kajota, sillä hän ei koskaan vielä ollut mielestään \nollut oikein hyvä, mutta nyt hän siitä oli varma, siksi hän uskalsi \nkoettaa tätä keinoa, kutsuakseen ukkelin saapuville.\n\nKyllä Esko nauroi, kun Hanna tämän hänelle kertoi, sillä tuo paha \npoikaviikari ei koskaan uskonut mitään, joka erosi tavallisuudesta.\n\nHanna löi kiviä yhteen, ja aivan oikein, kolmannella kerralla hän kuuli \nilmassa kirkkaan säveleen, ja siitä Hanna kovasti riemastui, sillä nyt \nhän tiesi olleensa todella hyvä ja pääsevänsä satumaahan.\n\n-- Minä kuulin, minä kuulin soinnun! sanoi hän hypellen iloissaan.\n\nEsko, joka oli paha poika, ei tietysti ollut kuullut mitään. Hänessä \nheräsi kuitenkin uteliaisuus ja hänkin tahtoi koiruuksissaan lyödä \nkiviä yhteen.\n\nHän teki sen.\n\n-- Ei kuulu mitään, sanoi hän.\n\nHän löi toisen kerran.\n\n-- Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.\n\nHän löi kolmannen kerran.\n\n-- Ei kuulu mitään, lausui hän jälleen.\n\nHän löi neljännen kerran, vaikka Hanna kovasti siitä varoitti.\n\n-- Ei kuulu mitään, sanoi hän.\n\nSamassa Hanna purskahti helakasti nauramaan.\n\n-- Ei kuulukaan, mutta näkyy, sanoi hän.\n\nHän nauroi aivan katketakseen, sillä Eskon selkään oli äkkiä kasvanut \nketunhäntä. Esko ei tätä itse huomannut ja löi viidennen kerran kiviä \nyhteen.\n\n-- Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.\n\n-- Mutta näkyy yhä enemmän, lausui Hanna nauraen niin että oli \nläkähtyä.\n\nEskon päähän ilmestyi nimittäin jäniksen korvat. Esko ei tätäkään \nhuomannut, vaan löi kuudennen kerran. Ja silloin hän löi kivellä \npahasti sormilleen. Ja siitäpä hän alkoi hirveästi huutaa.\n\n-- Eikö nyt kuulu? sanoi Hanna. -- Sinähän huudat aivan yhtä kovaa kuin \nKiljuset.\n\nMutta huomasipa Esko jo, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän säikähtyi \naivan pahanpäiväisesti ja koetti nyhtäistä häntää irti, mutta se \nistuikin aivan kovassa, samoin korvat. Ja silloin hän alkoi parkua \noikein täyttä kurkkua.\n\nSamassa tuli ukkeli mökilleen, ja hänet nähdessään Esko säikähtyi niin, \nettä läksi juoksemaan täyttä laukkaa kylään.\n\nVaikka Hanna olikin nauranut nähdessään, mitä Eskolle oli tapahtunut, \nniin hänessä heräsi sääli hänen ajatellessaan, että Esko tällaisena \nhännällisenä ja pitkäkorvallisena olentona voi tulla kaikkien pilkan \nesineeksi. Sen vuoksi hän kysyi ukkelilta:\n\n-- Jääkö Esko ainiaaksi sellaiseksi kuin hän nyt on, ketunhännälliseksi \nja jäniksenkorvalliseksi?\n\nUkkeli hymyili ja vastasi:\n\n-- Kyllä ne merkit katoavat hänestä heti, kun hän tulee toisten \nihmisten seuraan. Täällä satumaan portilla ainoastaan ilmaantuu \nsellaisia merkkejä, jotka osoittavat, millainen kunkin luonne on. \nJokaisessa ihmisessä on eläinten ominaisuuksia, ja täällä tulevat \ntunnusmerkit aivan selvästi näkyviin.\n\nHanna oli rauhallinen kuullessaan, että Esko toisten seurassa olisi \njälleen ihmisen näköinen.\n\nNyt Hanna ja ukkeli alkoivat puhella satumaahan lähdöstä. Olihan ukkeli \nkyllä kuullut puhuttavan Kiljusista, mutta ei hän ollut aivan selvillä \nsiitä, millaisia nämä olivat. Mutta kun Hanna vakuutti niiden kyllä \nsopivan satumaahan, niin ukkeli luotti siihen.\n\nHeidän keskustellessaan saapui koko kylän väki Eskon yllyttämänä sinne. \nEsko oli aivan vimmoissaan ja huusi:\n\n-- Ukkeli on loihtija ja hänet on sen vuoksi tapettava! Hän on \nloihtija, sillä hän on loihtinut minutkin.\n\n-- Millä tavalla hän sinut on loihtinut? kysyivät kyläläiset.\n\n-- Hän on loihtinut minulle ketun hännän ja jäniksen korvat, sanoi \nEsko.\n\nKyläläiset alkoivat nauraa.\n\n-- Emme me sinulla sellaisia näe, sanoivat he.\n\n-- No, eikö se sitten ole loihtua, ettei minulla niitä olekaan, vaikka \nminulla pitäisi olla, sanoi Esko.\n\nTaas kyläläiset nauroivat.\n\n-- Kyllä me tiedämme, että sinä olet viekas kuin kettu ja pelkuri kuin \njänis, vaikka sinulla ei olekaan ketun häntää eikä jäniksen korvia, \nsanoivat kyläläiset.\n\nMutta niin vimmoissaan Esko oli tästä kuitenkin, että hän varmasti \nolisi tehnyt ukkelille jotain pahaa, ellei samassa olisi kuulunut \nkaukaa tavattoman suurta huutoa.\n\nKiljusethan siellä olivat tulossa ja hurrasivat jo matkalla!\n\nKylläpä Eskon silmät lensivät selkoselälleen nähdessään Kiljuset. Hän \nei ollut koskaan uskonut niiden olevan olemassakaan, ja nyt hän näki \nheidät juuri sellaisina, kuin oli kuullut puhuttavan. Juoksujalkaa he \ntulivat, lyhyt, kaljupäinen ja mulkosilmäinen isä, pitkä, laiha, \nterävänenäinen ja tihrusilmäinen äiti, sekä isänsä näköinen Mökö ja \näitinsä näköinen Luru. Ainoa, joka puuttui, oli Pulla, sillä sitä eivät \nKiljuset olleet uskaltaneet ottaa satumaahan, siellä kun epäilemättä \noli paljon merkillistä nähtävää ja Pullalla oli, niinkuin muillakin \nkoirilla, tapana haukkua kaikkea, joka oli hiukankaan kummallista.\n\nKiljusilla oli aina kiire ja kiire oli heillä nytkin päästä heti \npaikalla satumaahan. He eivät vähääkään epäilleet sitä, että se oli \nolemassa ja että ukkeli voisi viedä heidät sinne.\n\nOlihan ukkeli valmis heti paikalla lähtemään. Hän käski Kiljusia ja \nHannaa tarttumaan hänen vyötäröihinsä, jotta eivät eksyisi matkalla. \nNämä tietysti tekivät ukkelin määräyksen mukaan.\n\nMutta kun Esko oli nähnyt, että Kiljuset olivat todellakin olemassa ja \nkun hänelle itselleenkin oli tapahtunut kaikenlaista sellaista, mikä ei \ntapahdu tavallisessa elämässä, niin hän alkoi uskoa, että satumaakin \nmahdollisesti on olemassa, ja hänen teki kovasti mielensä päästä sitä \nkatsomaan.\n\nHän tarttui toisten keralla ukkelin vyötäröihin kiinni. Mutta Hanna ei \nmitenkään olisi huolinut Eskoa matkalle ja sanoi sen vuoksi:\n\n-- Sinä olet paha poika, et sinä pääse.\n\nIsä Kiljunen potki Eskoa pois.\n\nSamassa ukkeli teki kummallisen liikkeen ja hän alkoi vaipua maan \nsisään.\n\nEsko tarrasi samassa isä Kiljusen takinliepeeseen ja piti siitä oikein \nlujasti kiinni. Pian olivat ukkeli, Kiljuset, Hanna ja Esko kadonneet \nmaan sisään. Kyläläiset töllistelivät vain sille kohtaa, minne he \nolivat kadonneet, tutkivat maata nähdäkseen, oliko siinä jokin ovi. \nMutta eihän siinä ollut mitään ovea, vaan maa oli mennyt jälleen aivan \numpeen.\n\nJa silloin moni alkoi uskoa, että ukkelin puheissa sittenkin oli jotain \njärkeä, että satumaa oli olemassa ja että ukkeli oli sinne mennyt \ntoisten seurassa.\n\n\n\n\nSadun marjamaassa\n\n\nUkkeli saapui seuralaisineen sadun marjamaahan. Se on ihmeellisen \nkaunis puutarha, jossa on kaikkialla hedelmäpuita ja hedelmäpensaita. \nKaikkialla on tavattoman paljon ihmeen ihania ja loistavia hedelmiä, \nkaikenkokoisia ja kaikenvärisiä. Ja siellä on marjoja niin paljon, että \nniitä on kaikkialla maassakin. Siellä ei koskaan ole yötä, vaan \nainainen rusohohteinen päivä.\n\nKylläpä ukkeli oli vihainen, kun näki Eskonkin tulleen heidän \nseurassaan, sillä luvatta ei kukaan saa tulla satumaahan. Mutta Esko \npyyteli niin kauniisti saada jäädä satumaata katsomaan, että Hannan \nmieli heltyi. Ja kun Esko vielä oli luvannut, että hän kaikessa \nnoudattaa määräyksiä ja on siivolla, niin ukkeli suostui Hannan \npyynnöstä viimein siihen, että Esko saisi tulla heidän kerallaan.\n\nKiljuset olivat aina tottuneet tekemään sen, mitä halusivat, ja \naikoivat nytkin rynnätä maistamaan puiston kauniita hedelmiä. Mutta \nukkeli sanoi aivan jyrkästi, että niitä ei saa syödä, koska siitä voi \nseurata kaikenlaista pahaa.\n\nKiljuset tyytyivät sen vuoksi ainoastaan katselemaan ympärilleen. Ja \nkyllä olikin siellä katseltavaa. Niin kaunista puistoa he eivät vielä \nkoskaan olleet nähneet. Kovasti he ihmettelivät nähdessään parven \nloistavia, hyvin pitkäpyrstöisiä lintuja lentävän.\n\n-- Mitä kanoja nuo ovat? kysyi isä Kiljunen.\n\n-- Ne ovat paratiisinlintuja, vastasi ukkeli.\n\nJa silloin Kiljuset hurrasivat niin kovaa kuin ainoastaan Kiljuset \nvoivat huutaa.\n\nKylläpä he ällistyivät katsellessaan ympärilleen. Kaikki ne marjat, \njotka olivat maassa, alkoivatkin liikkua. Eivät ne olleetkaan mitään \nmarjoja, vaan aivan pieniä lapsia, jotka olivat nurmella nukkuneet.\n\n-- Mitä penskoja nuo ovat? kysyi äiti Kiljunen.\n\n-- Ne ovat niitä marjoja, jotka ovat pudonneet puista, selitti ukkeli. \n-- Täällä on suuri joukko erilaisia puita ja pensaita, joilla on \nerilainen voima ja vaikutus. Nämä ovat niiden puiden hedelmiä, joista \nlapset tulevat. Täältä ne sitten tulevat maailmaan.\n\n-- Olenko minäkin siis kerran ollut täällä? kysyi Hanna.\n\n-- Olet varmasti, vastasi ukkeli. -- Olet sinäkin ollut tuollainen \npikkuinen marjalapsi, vaikka elämään tultuasi et sitä sitten enää \nmuistakaan.\n\nMutta kun marjalapset ukkelin näkivät, niin he riemastuivat aivan \ntavattomasti. Kävihän ukkeli usein satumaassa ja kaikki lapset tunsivat \nhänet. He hyppivät ja tanssivat hänen ympärillään. Kun he näkivät \nHannan, heissä syntyi oikein suuri ilo, sillä nythän he saivat uuden \nleikkitoverin. Hanna otti niitä oikein monta syliinsä ja puheli niiden \nkanssa. Näin kauniita nukkeja hän ei koskaan ollut ennen nähnyt, ja \nnämä sitäpaitsi vielä liikkuivat ja puhuivatkin.\n\nMarjalapset tahtoivat näyttää uutta leikkitoveriaan toisille \nmarjalapsille ja veivät Hannan mukanaan syvemmälle puistoon. Ukkeli \nläksi heidän seurassaan. Mutta ennen lähtöään hän hyvin ankarasti \nvaroitti Kiljusia maistelemasta hedelmiä.\n\n-- Emme me niitä syö, vakuutti isä Kiljunen. -- Eihän tässä tiedä, \nmilloin söisi lapsia. Emmekä me toki lapsia syö!\n\nHe jäivät Eskon seurassa sinne, missä olivat, sillä kun noita pieniä \nlapsia oikein vilisi maassa, pelkäsivät he tallaavansa muutamia, kun \neivät koskaan olleet tottuneet hiljalleen ja varovasti astumaan. Esko \nei rakastanut pikkulapsia, sen vuoksi ei häntä haluttanut vähääkään \nlähteä syvemmälle puistoon.\n\nJäätyään Eskon seuraan alkoivat Kiljuset ihailla jälleen puiston \nkauneutta. Äkkiä he näkivät kuinka Esko tarttui erääseen pensaaseen ja \naikoi poimia siitä marjoja.\n\n-- Mitä sinä, hullu nulikka, teet? huusi isä Kiljunen. -- Ei saa \nmarjoihin koskea!\n\n-- Teitä kiellettiin, mutta ei minua, vastasi Esko.\n\nNyt Kiljuset suuttuivat.\n\n-- Mene pois meidän seurastamme, sanoi isä Kiljunen. -- Me emme tahdo \nenää olla sinun kanssasi vähääkään, sillä sinä voit tuottaa meille \nikävyyksiä.\n\nJa he ajoivat Eskon luotaan pois. Tämä meni syvemmälle puistoon ja \nkatosi piankin tuuheitten pensaitten suojaan.\n\nEiväthän Kiljusen Mökö ja Luru olleet mitään arkoja poikia, sillä he \nolivat uskaltaneet mennä minne tahansa ja nähdä mitä tahansa, mutta \nkyllä he pahasti parkaisivat nähdessään pensaitten välistä tulevan \nhirveän pitkän vaaleanpunaisen käärmeen. Nytkähdellen se luikerteli \neteenpäin. Isä Kiljunen ei kadottanut mielenmalttiaan.\n\n-- Me poljemme sen murskaksi! sanoi hän.\n\nHän komensi koko perheensä riviin, käski kaikkia nostamaan oikean \njalkansa ylös ja yhtaikaa polkaisemaan käärmettä. Juuri kun he aikoivat \ntämän tehdä, kuului pensaikosta surkea ääni:\n\n-- Ei saa, ei saa, se on minun nenäni!\n\nSe oli Eskon ääni.\n\nMentyään pensaikkoon ei Esko ollut voinutkaan hillitä itseään, vaan oli \nmaistanut siitä pensaasta, josta nenä kasvaa. Hän oli syönyt marjoja \nniin runsaasti, että oli saanut viisi metriä pitkän nenän! Ja tätä hän \nnyt koetti edessään kuljettaa, aivastellen aina tuon tuostakin, sillä \nnenää syyhytti kovasti, kun se raapi maata.\n\nKun Kiljuset näkivät Eskon hemputtavan nenäänsä, tahtoivat he häntä \njollain tavalla auttaa sitä kuljettamaan.\n\n-- Koetahan panna se kainaloosi, neuvoi isä Kiljunen.\n\nEsko pani nenän kainaloonsa, mutta eihän siitä ollut suurtakaan apua, \nsillä se roikkui hirveän pitkällä.\n\n-- Koetahan keriä sitä, neuvoi äiti Kiljunen.\n\nEsko koetti keriä nenäänsä, mutta sitä varten se oli aivan liian paksu.\n\nKun Eskon nenä jälleen roikkui maassa pitkänä, niin sattui isä Kiljunen \nkompastumaan siihen. Ja silloin hän, joka muuten oli hyvin lempeä \nihminen, suuttui ja huusi:\n\n-- Mitä sinä nenääsi joka paikkaan tuppaat!\n\nHän aikoi antaa Eskolle selkään, mutta aina kun tämä väisti, niin nenä \nheilahti pahasti ja löi Kiljusia. Oli keksittävä jokin keino, jotta \nEskon nenä pysyisi alallaan siksi, kunnes ukkeli tulisi ja jollain \ntavalla auttaisi poikaa tästä pulasta. Isä Kiljunen tämän keinon keksi.\n\nHän asetti Eskon istumaan eräälle kivipenkille, pisti nenänpään pieneen \nkuoppaan, joka oli penkin edessä, jotta nenä ei pääsisi hemppumaan \nsinne ja tänne. Ja Esko istui ja itki surkeasti, jolloin kyyneleet \nvaluivat pitkin hänen pitkää nenäänsä.\n\nÄkkiä hän alkoi nauraa.\n\n-- Mitä sinä nyt virskut? kysyivät Kiljuset.\n\n-- Kun kuopassa on aivan kuin joku, joka kutittaa.\n\n-- Mitä kutittaa?\n\n-- Nenänpäätä, sanoi Esko.\n\nMutta pian hänen naurunsa lakkasi ja hän alkoi kauhusta parkua, sillä \nhänen nenänsä alkoi mennä maan sisään aivan kuin suuri liero.\n\nKiljuset tarrasivat nenään kiinni, Esko kiljui, niin kipeää se teki, \nmutta nenä painui vain yhä syvemmälle. Hätääntyneinä tarttuivat \nKiljuset silloin Eskon harteisiin kiinni. Nenä painui yhä syvemmälle ja \nkohta oli Eskon naama aivan maata vastaan.\n\n-- Se menee kokonaan maan sisään! huusivat Kiljuset.\n\nHe tarttuivat kaikki neljä yhdessä Eskon kinttuihin kiinni ja \nkiskaisivat oikein rajusti. Kuului Eskon suusta hirveä parahdus. Hän \npääsi irti, mutta nenä oli myös revennyt ja vienyt vielä osan Eskon \nentisestäkin nenästä.\n\nKyllä Esko nyt vakuutti, ettei hän marjamaassa enää syö ainoatakaan \nhedelmää.\n\nNähtyään, miten Eskolle oli käynyt, alkoi Kiljusia jo peloittaa \nmarjamaassa olonsa. He päättivät odottaa siksi, kunnes ukkeli tulee. \nIsä ja äiti Kiljunen menivät istumaan kivipenkille. Mökön ja Lurun he \nasettivat viereensä ja Eskon eteensä istumaan.\n\nPenkin takana kasvoi pensas, jossa oli hyvin ihania, hohtavia hedelmiä. \nÄiti näitä ensiksi alkoi ihailla.\n\n-- Aijai, kuinka on kauniita marjoja, sanoi hän.\n\nHän käski isä Kiljustakin katsomaan. Ja tämä katsoi.\n\nSitten äiti haistoi marjoja ja huomasi niiden hajun hyvin suloiseksi. \nHän käski isääkin haistamaan ja tämä haistoi.\n\nSitten äiti nuolaisi marjoja, ja kun niiden maku tuntui hyvältä, \nkehoitti hän isääkin nuolaisemaan. Ja isä nuolaisi.\n\nNyt ei äiti enää malttanutkaan hillitä itseään, vaan puraisi marjasta. \nJa kun se maistui kovasti makealta, käski hän isääkin puraisemaan. Ja \ntämä puraisi.\n\nSekä isä että äiti Kiljunen tunsivat nyt, kuinka he alkoivat kohota \nilmaan. Ja tämä tunne oli niin suloinen, että he oikein ahneesti söivät \nlisää marjoja.\n\nPojat ensiksi huomasivat, mitä heidän vanhemmilleen oli tapahtunut, ja \nkiljaisivat kauhusta. Isä ja äiti Kiljunen olivat todellakin alkaneet \nkohota ilmaan, mutta sillä tavalla, että heidän jalkansa olivat \nkasvaneet oikein peloittavassa määrässä. Vartalo oli pienenä nuppina \nilmassa ja siitä läksi sitten jalat, hirveän pitkät jalat.\n\nIsä ja äiti kuulivat poikien huudon ja huomasivat miten heille oli \nkäynyt. Heidän kauhuaan ei voi sanoin kuvata.\n\n-- Hyvänen aika, huusi äiti Kiljunen. -- Mikä minusta on tullut? Olenko \nminä hämähäkki vai haikara?\n\n-- Minä en enää tiedä, mitä minä olen, sanoi isä, -- mutta kinttuja ja \nkoipia on minulla niin pitkältä, että näillä ei uskalla edes liikkua.\n\nEivätkä he todellakaan uskaltaneet liikkua, vaan seisoivat aivan \navuttomina siinä ja leksuttivat pitkiä koipiaan. Ja he huusivat apua! \nHe huusivat niin, että koko puisto kaikui.\n\nHanna kuuli sen ja saapui erään marjatytön seurassa. Kun tämä näki, \nmillaisiksi isä ja äiti Kiljunen olivat venyneet, niin hän sanoi:\n\n-- He ovat syöneet siitä pensaasta, josta kasvaa.\n\n-- Eikö ole sellaista pensasta, jonka marjoista pienenee? kysyi Hanna.\n\n-- On kyllä, vastasi marjatyttö.\n\nHän osoitti erästä aivan lähellä olevaa pensasta.\n\n-- Tuokaa meille pian niitä marjoja, huusivat isä ja äiti Kiljunen \nkorkealta ilmasta.\n\nHanna poimi marjoja. Mutta nyt oli suuri kysymys, millä ne saataisiin \nojennetuiksi isälle ja äidille, kun he olivat niin korkealla. Esko \nehdotti, että pojat kiipeisivät vanhempiensa kinttuja pitkin. Mutta \nsiihen eivät isä ja äiti millään tavalla suostuneet, sillä he \npelkäsivät kaatuvansa, kun muutenkin heidän jo oli vaikea pysyä \nhoikilla säärillään pystyssä.\n\nEsko löysi erään pitkän kepin, sen nenään pantiin marjat ja ojennettiin \nisä ja äiti Kiljuselle. Nämä söivät marjoja oikein ahneesti. Pian he \nalkoivat pienetä ja lyhetä yhä enemmän ja enemmän. He näyttivät aivan \nharmoninoilta jotka menevät kokoon. Ja he yhä pienenivät ja lyhenivät.\n\nJo he olivat entisen kokoisia, mutta he pienenivät vielä siitäkin. \nVähän ajan päästä oli heidän sijassaan kaksi aivan pikkuruikkuista \nolentoa, joita ei olisi mitenkään tuntenut isä ja äiti Kiljuseksi, \nellei isällä olisi ollut kaljua päätään ja äidillä terävää nenäänsä ja \nelleivät heidän vaatteensa olisi ilmaisseet heitä, sillä ne eivät \nmarjojen vaikutuksesta olleet pienentyneet, vaan leksottivat heidän \nympärillään.\n\nSäikähtyisihän jokainen lapsi, jos äkkiä näkisi vanhempansa aivan \npikkuruikkuisina. Ja kyllä Mökö ja Lurukin säikähtyivät. He läksivät \njuoksemaan pakoon. Ja pikku isä Kiljunen ja pikku äiti Kiljunen \njuoksivat heidän jäljestään, kompastuivat väljiin vaatteisiinsa ja \nhuusivat piipittävällä äänellä:\n\n-- Älkää jättäkö, rakkaat lapset, älkää jättäkö!\n\nMutta ukkelikin oli kuullut Kiljusten hätähuudon ja riensi katsomaan. \nHanna selitti hänelle pian, mitä oli tapahtunut. Hän oli aivan onneton \nsiitä, että Kiljuset tällä tavalla ainaiseksi tulisivat kadottamaan \nentisen muotonsa. Mutta ukkeli lohdutti häntä. Hän katseli, minnepäin \nKiljuset olivat menneet ja lausui:\n\n-- Kyllä he pian tulevat entiselleen. He juoksevat iankaikkisuuden puun \nympäri. Ja jokainen kierros, minkä he tekevät päivän nousun suuntaan, \nmerkitsee yhtä vuotta lisää.\n\n-- Sepä on hauskaa, sanoi Hanna, -- että he pääsevät jälleen \nentiselleen.\n\nMutta samassa hän huudahti kauhusta, sillä hän näki, miten isä ja äiti \nKiljusen tullessa suuremmiksi, Mökö ja Luru myös tulivat suuremmiksi. \nJa jos Kiljuset äskeisessä muodossaan olivat merkillisiä, niin olivat \npojat tässä vielä merkillisempiä, oikein peloittavia. Mökö ja Luru \nolivat nimittäin kasvaneet samalla kuin isänsäkin ja äitinsä ja tulivat \npian aikamiehiksi. Heidän täytyi viimein tauota juoksemasta, sillä \nvaatteet eivät tietystikään kasvaneet ja heidän pikkupoikain-vaatteensa \nolivat joka paikasta niin piukat ja kireät, että pelkäsi niiden milloin \ntahansa repeävän.\n\nKiljuset olivat aivan sekaisin säikähdyksestä, nähdessään, miten heidän \noli käynyt, kun Mökö ja Luru olivat vanhempiaan vanhemmat. Ukkeli \nrauhoitti heitä kuitenkin ja lähetti pojat juoksemaan iankaikkisuuden \npuun ympäri auringon laskun suuntaan, jolloin he joka kierroksella \ntulivat vuotta nuoremmiksi. Ja näin he pääsivät entiselleen taas.\n\nMutta nyt pelkäsivät Kiljuset jo marjamaassa oloaan. He rukoilemalla \npyysivät, että ukkeli veisi heidät jonnekin muualle.\n\nUkkeli viittasi silloin, ja ilmasta tuli suuri kirkonkello, laskeutui \nheiluen ilman halki ja pysähtyi heidän päänsä kohdalle.\n\n-- Tarttukaa kellon kieleen, sanoi ukkeli, niin menemme toiseen maahan. \nEskosta emme enää huoli, koska hän on matkalle tullut kutsumatta. Hän \nsaa jäädä tänne.\n\nMutta Esko ei mistään hinnasta tahtonut jäädä marjamaahan, sillä häntä \nalkoi peloittaa. Hän koetti päästä kellon kielestä riippumaan, mutta \ntoiset tyrkkivät häntä pois.\n\nHädissään hän tarrasi silloin isä Kiljusen jalkoihin kiinni.\n\n-- Mikä krapu siellä on? huusi isä Kiljunen.\n\n-- Esko se on, eikä mikään krapu, vastasi Esko.\n\nSamassa antoi ukkeli merkin. Kello nousi ilmaan, heilui oikealle ja \nvasemmalle ja kohosi korkeuksiin.\n\n\n\n\nSadun lorumaassa\n\n\nKello heilui ilmassa ja lähestyi sadun lorumaata. Tämä on suuri palatsi \nkeskellä aivan kallioista seutua. Tänne joutuu paljon sellaisia \nihmisiä, jotka liikaa loruavat ja lavertelevat. Sinne tulevat ne, jotka \npuhuvat liian paljon hyvää itsestään ja liian paljon pahaa toisista. \nSiellä on suuri joukko kaikenlaisia tätejä ja mustereita. Siellä on \nkokonaisia kahviseuroja, sillä niissä puhutaan usein pahaa toisista. \nOnpa siellä paljon taiteilijoitakin, sillä ne eivät tahdo puhua muusta \nkuin itsestään. Ja melkein kaikki sanomalehtimiehet tulevat sinne, \nkoska he aivan aina kirjoittavat toisten ihmisten asioista ja \nkirjoittavat usein aivan perättömiä.\n\nPalatsin ympärillä ei kasva puuta, ei pensasta, ei kukkaa, ei \nruohonkorttakaan, vaan kaikki on aivan alastonta. Tämä johtuu siitä, \nettä lorumaan asukkaat eivät aina jaksaneet kuulla toistensa puhuvan, \nvaan menivät silloin puhelemaan puille ja kukkasille. Nämä eivät sitä \nkestäneet, vaan kuolivat kaikki tyyni. Luonto ei nimittäin pidä siitä, \nettä sen kanssa hupsitaan. Luontoa täytyy rakastaa.\n\nPalatsin keskellä on suuri sali, jonka katto on aivan täynnä eri \nkokoisia kelloja. Niiden kielistä riippuu nauhoja niin matalalla, että \nniihin helposti voi tarttua ja soittaa kelloja. Näitä kelloja kutsutaan \njuorukelloiksi.\n\nTässä salissa on myös aivan uudenaikainen puhelin ja lennätin, sillä \ntässä maassa on kaikki toisenlaista kuin maan päällä. Puhelin on \nkoneellinen rakkikoira, joka istuu pylvään päässä. Kun tapahtuu jotain \nmerkillistä, niin se nostaa ensin häntänsä pystyyn ja sitten se alkaa \nhaukkua. Lennätin on pylvään päässä oleva koneellinen kissa, joka, \ntahtoessaan ilmoittaa jotain erikoista tapahtuvan, nostaa sekin ensin \nhäntänsä pystyyn ja sitten naukuu. Salissa istuu aina joku \nlorumaalainen vahtivuorossa, ilmoittaakseen toisille, että nyt tulee \njotain sellaista, josta taas saa puheenaihetta.\n\nTässä salissa oli täti Hölppähuuli paraillaan vahtivuorossaan ja \nihmetteli kovasti, miksei maailmassa tapahdu mitään sellaista, josta \nvoisi loruta, sillä hän oli jo puhunut kaikki asiat viiteenkymmeneen \nkuuteen kertaan. Täti Liirunlaaru oli äskettäin käynyt hänelle \nvälittamassa, että siinä kahviseurassa, jonka hän oli tuonut \nlorumaahan, ei enää osattu puhua mistään. Mestari Tuuliviiri, entinen \nsanomalehtimies, oli äskettäin joutunut aivan epätoivoon, kun ei enää \nollut mitään sellaista asiaa, jonka hän ensimmäisenä olisi tietänyt. Ja \nvaltakunnan ministeri Prutahemppeli ihmetteli yhtä päätä, mitä nykyajan \nministerit tekevät, kun eivät osaa hankkia sellaista, josta voisi puhua \nja antaa sitten kaikkien ihmisten sekoittaa asiat.\n\nKylläpä syntyi kova kiire, kun koirapuhelin ja kissalennätin \nilmoittivat, että jotain odottamatonta oli tulossa. Täti Hölppähuuli \nalkoi silloin kiireimmän kautta soittaa katosta riippuvia juorukelloja, \njotta lorumaan asukkaat tietäisivät tulla koolle.\n\nJa kylläpä niitä tulikin oikein runsaasti koolle. He kokoontuivat \nkaikki salin vieressä olevalle parvekkeelle nähdäkseen, mitä tapahtui.\n\nJa silloin tuo suuri kello, jonka kielestä ukkeli seuralaisineen \nroikkui, alkoi lähetä heiluen korkealla ilmassa.\n\nEsko, joka piteli kiinni isä Kiljusen koivista, ei jaksanutkaan enää \nsitä tehdä, sillä hänen voimansa alkoivat väsyä. Hänen kätensä \nkirposivat ja hän putosi ilman halki. Kaikeksi onneksi olivat lorumaan \nasukkaat aivan alla ja ottivat hänet vastaan.\n\nJa nyt alkoivat kaikki puhua aivan yhtäaikaa ja tiedustella Eskolta, \nkuka ja mikä hän oli. Esko oli ihan ymmällä, sillä hän ei saanut \nmistään selkoa, kun kaikki löpisivät ja lärpättivät. Viimein sai \nministeri Prutahemppeli toiset sen verran vaikenemaan, että hän yksin \nsaattoi kysellä.\n\n-- Kuka sinä olet?\n\n-- Esko.\n\n-- Mistä sinä tulet?\n\n-- Kellosta.\n\n-- Yksinkö sinä siellä olit?\n\n-- Siellä on myös ukkeli, Hanna ja Kiljusen herrasväki.\n\nLorumaan asukkaitten riemu oli aivan rajaton. Kiljusen herrasväki oli \ntulossa! Sehän oli aivan ihmeellistä! Kyllähän he olivat kuulleet \nKiljusista ja heidän seikkailuistaan ja arvasivat, että tämä herrasväki \nvoi lorumaassa panna toimeen vaikka millaisen mylläkän, josta taas \nriittäisi puhumista pitkäksi aikaa.\n\nJa kun niin kuuluisa herrasväki tuli vieraaksi, niin he tahtoivat ottaa \nheidät oikein juhlallisesti vastaan. Kaikki hankkivat itselleen \npaperikukkasia, sillä eihän heillä oikeita ollut, ja he muistivat, että \nmaan päälläkin kaikki hupsut ihmiset koristelevat juhlissa kaiken \npaperikukkasilla.\n\nKun kello laskeutui alas, touhusi ja rehki koko lorumaan kansa niin \ntavattomasti, että Kiljuset, jotka aina muualla olivat tottuneet \nsiihen, että he eniten hummasivat, joutuivat hiukan ymmälle.\n\nKaikki hurrasivat. Ja kun Kiljuset olivat tottuneet aina hurraamaan, \nniin hurrasivat hekin itselleen. Hannan mielestä tämä oli kovasti \nhullua. Hän sanoikin ukkelille:\n\n-- Sopiiko se, että joku hurraa itselleen?\n\n-- Kyllä tässä maassa sopii, vastasi ukkeli, -- sillä täällä ajattelee \njokainen vain itseään.\n\nKiljuset olivat kovasti ylpeitä siitä, että he olivat näin tunnettuja \nja kuuluisia. Juuri kun he olivat aikeissa ruveta kiittelemään itseään, \nvei ukkeli heidät syrjään ja sanoi:\n\n-- Ellette tahdo tähän maahan ainiaaksi jäädä, niin olkaa puhumatta \nsanaakaan toisista.\n\n-- Mitä me toisista puhumme, vastasi isä Kiljunen, -- me puhumme \nmieluummin itsestämme.\n\n-- Mutta täällä ei saa puhua itsestäänkään, lausui ukkeli.\n\n-- Eikö itsestään? ihmetteli äiti Kiljunen. -- Mistä täällä sitten saa \npuua?\n\n-- Asioista, vastasi ukkeli.\n\n-- Mutta eihän kukaan tahdo asioista kuulla puhuttavan, vaan toisista \ntai itsestään, sanoi isä Kiljunen.\n\n-- Sellaiset joutuvatkin tänne viimein, sanoi ukkeli. -- Olkaa siis \nvaruillanne.\n\nKiljuset tiesivät, että ukkeli ei koskaan turhaan varoittanut, ja \npäättivät sen vuoksi hillitä kieltään mahdollisimman paljon.\n\n-- Älkää olko ajattelemattomia, oli viimeinen varoitus, minkä ukkeli \nantoi lähtiessään.\n\nUkkeli jätti lorumaalaiset ja meni heidän vankilaansa. Lorumaassa oli \nhiljattain tapahtunut vallankumous, sen kuningas oli syösty \nvaltaistuimelta ja pantu vankilaan. Tämä oli johtunut siitä, että \nkuningas oli tullut vakavaksi ja harvasanaiseksi ja oli ruvennut \nmiettimään elämän tarkoitusta. Eiväthän lorumaalaiset sellaisen \nkuninkaan kanssa tulleet toimeen, vaan ottivat hänet kiinni ja pistivät \ntyrmään. Tänne ukkeli meni kuninkaan kanssa puhelemaan.\n\nSillä välin lorumaalaiset alkoivat tiedustella Kiljusilta yhtä ja \ntoista. Nämä olivat varuillaan ja koettivat olla puhumatta itsestään ja \ntoisista. Mutta silloin lorumaan asukkaat alkoivat itse kertoilla \nKiljusen herrasväen seikkailuja.\n\nJa kylläpä olivat kaikki tapaukset tulleet toisenlaatuisiksi! Kiljuset \neivät tahtoneet niitä enää ollenkaan tuntea omikseen. Mökön ja Lurun \nsyntymäpäivä oli aivan hirveästi muuttunut. Kahdeksan sadan \nseitsemänkymmenen kuuden kissan sijasta oli tullut tuhannen kuusi \nsataa. Kiljusia aivan suututti se, etteivät ihmiset pysyneet \ntotuudessa, vaan kertoivat asiat väärin, mutta he purivat hampaansa \nyhteen ja päättivät olla puhumatta mitään.\n\nMutta kun Pullasta oli tullut lehmä, niin silloin Mökö jo tiuskaisi ja \nsanoi:\n\n-- Villakoira se on!\n\nJa nyt kaikki aivan välttämättä tahtoivat kuulla, millainen villakoira \nse oli. Siinä lorumaan asukkaat nyt kilvan kyselivät kaikkea, \nsekoittivat syntymäpäivän tapaukset niin perin pohjin, että missään ei \nollut enää mitään tolkkua. Kyllähän se oli hirveää, kun niin \nyksinkertainen juttu, kuin Mökön ja Lurun syntymäpäivä, tehtiin aivan \nmahdottomaksi. Mutta kun viimein eräs lorumaalainen väitti, että \nviimeksi oli jäänyt eräs suuri kissarontti, jonka nimi oli Auruura ja \nettä se sitten paistettiin ja syötiin, niin eivät Kiljuset enää \nvoineetkaan hillitä itseään, vaan kertoivat koko jutun alusta alkaen.\n\nNytpä lorumaassa vasta ilo syntyi. Kiljuset vietiin kaikkein \narvokkaimpaan lorumaan saliin, jonka nimi oli eduskunta ja jonne he \naina silloin tällöin kokoontuivat keskustelemaan asioista, joista ei \ntahdottukaan mitään tolkkua saada. Täällä pantiin herrasväki \nkunniapaikalle ja he saivat vuoron perään kertoa seikkailuistaan. Ja \njoka kertomuksen jälkeen taputtivat kaikki käsiään, heille ojennettiin \nkukkakimppuja, laakeriseppeleitä, ja sanomalehtimiehet, jotka ovat \nkaikissa istunnoissa tottuneet kirjoittamaan muistiin jokaisen sanan, \nkirjoittivat hyvin ahkerasti.\n\nEsko ei ollut uskaltanut mennä laisinkaan tähän saliin, sillä kuultuaan \nukkelin varoituksen ja nähtyään, miten Kiljuset yhtä kaikki olivat \nruvenneet puhumaan itsestään, alkoi hän kovasti pelätä, että kaikki \nasiat menevät hullusti. Hanna huomasi, että tästä voi vielä johtua se, \nettä Kiljuset ainiaaksi jäävät lorumaahan, ja se häntä alkoi surettaa. \nHän riensi sen vuoksi kiireimmän kautta etsimään ukkelia avuksi.\n\nKatsellessaan Kiljusia ja nähdessään lorumaan asukkaiden ihastuksen \nheihin, heräsi ministeri Prutahemppelissä uusi ajatus.\n\n-- Lorumaassa ei ole kuningasta, ajatteli hän. -- Kuka olisi \nkuninkaaksi sopivin? Tietysti isä Kiljunen. Ja mistä saisikaan sen \nsopivampaa kuningatarta kuin äiti Kiljunen oli? Ja Mököstä ja Lurusta \ntulisi aivan ihmeellisen sopivat prinssit.\n\nHän läksi sen vuoksi panemaan toimeen valmistuksia kruunausta varten. \nMatkalla hän kohtasi Eskon ja sanoi tälle:\n\n-- Kiljusista tehdään tähän maahan kuninkaallisia.\n\nEsko säikähtyi.\n\n-- He jäävät siis tänne? kysyi hän.\n\n-- Tietysti jäävät. Täältä onkin hyvin vaikeaa päästä pois.\n\nEsko ajatteli kauhulla sitä, että hänenkin ehkä täytyisi jäädä sinne, \nja kysyi sen vuoksi:\n\n-- Eikö täältä millään keinolla pääse pois?\n\n-- Aivan sopimattomia ihmisiä olemme kyllä ampuneet kanuunalla maata \nympäröivien vuorten yli, vastasi ministeri Prutahemppeli.\n\nMinisteri katseli Eskoa ja kun huomasi tämän hyvin murheellisen \nnäköiseksi, sanoi hänelle:\n\n-- Sinä et ole laisinkaan sopiva jäämään tähän maahan. Sinut minä \nvoinkin käyttää juuri nyt, kun meillä ei ole täällä muita kelvottomia.\n\n-- Millä tavalla? kysyi Esko.\n\n-- Me tarvitsemme kruunajaisten tähden kanuunanlaukauksen, vastasi \nministeri. -- Minä lataan kanuunan sinulla, niin voimme yhdellä kertaa \ntehdä kaksi hyvää asiaa, pääsen sinusta ja saan oikein kovan latingin.\n\nKyllähän Eskoa kovasti peloitti joutua kanuunankuulaksi, mutta \nmieluummin hän siihenkin meni, kun jäi lorumaahan, jonka asukkaitten \nsuut kävivät aivan yhtä päätä.\n\nMinisterin kanssa he yhdessä vetivät palatsin parvekkeelle puolettoman \nsuuren kanuunan. Sen piippu oli niin suuri, että sinne saattoi varsin \nhyvin monta ihmistä mahtua yhdellä kertaa. Esko sai toimekseen panna \nkanuunan kuntoon sillä aikaa, kuin ministeri kävi hakemassa kruunut ja \nvaltikat Kiljusten kruunaamista varten.\n\nHanna löysi viimein ukkelin ja hätääntyneenä kertoi tälle, miten \nKiljusten oli käynyt. Ukkeli riensi heti auttamaan.\n\nHe kohtasivat Eskon silloin, kun hän paraillaan ajoi hirveän paljon \nruutia kanuunaan. Eskolta ukkeli sai kuulla, että Kiljusista aiottiin \ntehdä kuninkaallisia, ja siitä hän heti arvasi, että nämä olivat \npuhuneet aivan kaikki juttunsa.\n\n-- Heidän täytyy jäädä tänne ainiaaksi, sanoi hän.\n\n-- Ainiaaksiko? lausui Hanna. -- Sehän on ihan hirveätä, sillä kuka \nsilloin lapsia huvittaa?\n\n-- Tämä on Kiljusten oma syy, lausui ukkeli. -- Satumaassa täytyy \njokaisen ottaa vastaan se rangaistus, minkä hän on ansainnut. Minä \npääsen täältä kyllä pois, samoin sinä, Hanna, joka olet ollut kiltti, \nmutta Kiljusten on tänne jääminen.\n\nHanna alkoi itkeä ajatellessaan, että Kiljusten oli käynyt näin \npahasti.\n\nTällä välin oli ministeri tullut eduskunnan kokoukseen ja ehdottanut, \nettä Kiljuset valitaan kuninkaallisiksi. Ehdotus herätti tavattoman \nsuurta riemua. Kiljusia pyydettiin poistumaan siksi aikaa, kun \neduskunta teki päätöksensä tästä asiasta.\n\nMutta nyt Kiljusetkin huomasivat, että heidän käy hullusti. He läksivät \njuoksemaan pakoon. Ja kyllä Kiljuset aina juosta jaksoivat.\n\nAivan läähättäen he saapuivat siihen saliin, missä ukkeli paraillaan \npuheli Hannan ja Eskon kera.\n\nKiljuset rukoilivat ukkelia pelastamaan heidät ja lupasivat, etteivät \nenää koskaan kerro itsestään mitään. Mutta ukkeli sanoi, ettei hän voi \nheitä millään keinolla pelastaa.\n\nEsko silloin keksi keinon.\n\n-- Minä pistän heidätkin kanuunaan ja annan lorumaan asukkaitten ampua \nmeidät kaikki vuorten yli, sanoi hän.\n\nKyllähän keino ensin Kiljusia kovin miellytti, mutta sitten he \nhuomasivat, että eksyisivät sillä tavalla ukkelista, eivätkä koskaan \nenää ehkä pääsisi satumaasta pois. Kun Hanna sen kuuli, niin hän \nehdotti, että ukkeli ja hänkin menevät kanuunaan, jotta sitten yhdessä \npääsevät täältä pois.\n\nUkkeli suostui tähän. Ja nyt alkoi Esko ladata kanuunaa. Ensin pantiin \nHanna pohjimmaiseksi, sitten pistettiin ukkeli piipusta sisään. Sen \njälkeen tuli isä ja äiti Kiljusen vuoro ja heidän jäljestään kömpivät \npojat piippuun. Esko meni viimeiseksi.\n\nKun hän jo oli piipussa, tuli hän ajatelleeksi, että kanuunan lauetessa \nhän ensimmäiseksi lentää sieltä ulos ja sitten toiset tulevat hänen \npäälleen. Toisten oli kyllä hyvä olla, mutta hänen paha, kun hän voi \npudota vaikka kovaa kalliota vastaan. Hän keksi siihen pian keinon, \notti suuren patjan ja veti sen viimeisenä kanuunan piipusta sisään.\n\nNo, nyt oli kanuuna ladattu aivan täyteen!\n\nLorumaan asukkaat läksivät etsimään Kiljusia pannakseen kruunauksen \ntoimeen. Juhlakulkueessa he vaelsivat palatsin läpi ja tulivat viimein \nparvekkeelle, missä kanuuna oli.\n\nMinisteri päätti silloin laukaista kanuunan. Hän katsoi piippuun, näki \npatjan, otti sen pois. Esko pisti päänsä esiin ja sanoi:\n\n-- Tui, tui, minä täällä olen!\n\n-- Ladattu! sanoi ministeri ja tuppasi patjan piippuun uudelleen \nsisään.\n\nJa nyt hän tarttui sytyttimeen ja vei sen ruutireikään.\n\nJa silloin kanuuna paukahti! Se oli sellainen jyrähdys, että lorumaan \nasukkaat vähäksi aikaa jäivät suut auki seisomaan.\n\nMutta kylläpä kohta kuului kauhea huuto, kun he huomasivat Kiljusten \nlentävän kanuunasta ilman halki vuorten toiselle puolelle.\n\n\n\n\nSadun kasvistomaassa\n\n\nIlma vinkui ukkelin ja hänen seuralaistensa korvissa, kun he lensivät \nilman halki sadun kasvistomaata kohden.\n\nTässä maassa on suuri huone, joka on puoliksi luola, puoliksi \npylvässali. Siinä ei ole ainoatakaan ikkunaa, vaan valo tulee katossa \nolevasta aukosta. Salissa on monta ihmeellistä laitosta. Siellä on \nkasviprässi, joka on muuten aivan samanlaatuinen kuin koululaisilla on, \npaitsi että se on hirveän suuri, tavallisen mankelin kokoinen. Tämä on \nsijoitettu salin seinän viereen. Toisella seinällä on tavattoman korkea \nkirja pystyssä. Sen lehdet ovat niin suuret, että ne ovat pitkää miestä \nkorkeammat. Tietysti on lehtien leveys samassa suhteessa. Kolmannella \nseinällä on kuoru, joka pistäytyy ulos seinästä ja päättyy suureen \nkoriin. Tämä kuoru on niin leveä, että tavallinen ihminen mahtuu siinä \naivan hyvin olemaan. Seinän kohdalla se voidaan sulkea luukulla, joka \nsaadaan liikkumaan painamalla erästä vipua. Neljännellä seinällä on \nvuoteen pituinen ja levyinen laatikko, joka on peitetty valkoisella \nkankaalla. Tästä laatikosta nousee aina kankaan läpi höyryä.\n\nSalissa elää ja toimii kaksi pikkuruikkuista äijää, joiden nimet ovat \nPupu ja Papu. Jos kaikki salissa on hirveän suurta, niin ovat he sen \nsijaan tavattoman pikkuisia. Ja hyvin vanhoja he ovat, niin vanhoja, \nettei kukaan heidän iästään tiedäkään. Heillä on lempeä ääni ja \nystävällinen tapa kohdella kaikkia.\n\nHeille on määrätty hyvin tärkeä tehtävä. Jos joku ihminen on tehnyt \nrikoksen, kuinka suuren tai kuinka pienen tahansa, niin hän joutuu \ntänne.\n\nIhmiset vierivät saliin tuota suurta kuorua pitkin. Kun ne ulkoa osuvat \nluukun kohdalle, alkaa suuri sähkökello soida. Siitä Papu, joka \nkarkeamman työn saa tehdä, tietää, että joku on tulossa. Hän painaa \nvipua, luukku aukenee ja ihminen kierii kuorua pitkin suureen koriin. \nTästä Papu sitten ottaa hänet ja vie tuohon suureen kasviprässiin, \npanee hänet lautojen väliin ja vääntää ruuvit kiinni ja ruuvaa niin \nlujaan, että ihminen tulee aivan litteäksi. Papu onkin aikojen kuluessa \ntullut erinomaisen taitavaksi tässä toimessa. Hän prässää ihmiset \nsileiksi kuin kukkaset koululaisten kasvistossa. Toisinaan hän panee \nihmisen selälleen, toisinaan kyljelleen. Ja jos ihminen siinä potkii ja \nsätkii, niin oikoo Papu sen jäsenet, jotta ihminen prässättynä olisi \noikein kaunis.\n\nTällaisen lituskaisen ihmisen Pupu sitten kiinnittää tuohon suureen \nkirjaan paperiliuskoilla, aivan samoin kuin kasvit kiinnitetään \npaperille. Ja jokaisen tällaisen prässätyn ihmisen alapuolelle \nkirjoittaa Pupu suurella hanhenkynällä hänen nimensä ja sen rikoksen, \nmistä hän on saanut rangaistuksensa.\n\nTässä kirjassa saavat ihmiset sitten olla siihen asti, kunnes väri \nheistä haalistuu. Näitä kirjoja on salissa hirveän paljon, sillä \nmaailmassa on tavattoman paljon rikollisia, eikä niistä väri tahdo \nhelpolla haalistua.\n\nMutta viimein jokaisen väri katoo, ja silloin Papu irroittaa prässätyn \nihmisen kirjasta ja vie sen salin toiselle puolelle. Täällä hän pistää \nhänet tuohon suureen höyryävään laatikkoon valkoisen vaatteen alle ja \nantaa hänen olla siellä jonkin aikaa. Ja viimein kohoaa vaate ja \nihminen tulee entisellään esiin. Hän on aivan samanlaatuinen kuin ennen \nprässiin joutumistaan, se eroituksena kuitenkin, ettei hän enää tee \nmitään rikosta.\n\nPupu, joka on hyvin runollinen ihminen, kutsuu tuota kuorua tuomion \nkuoruksi, prässiä omantunnonprässiksi, kirjaa tilinteon kirjaksi ja \nhautomalaitosta rakkauden liedeksi.\n\nPupu oli juuri parhaillaan liimaamassa erästä hevosvarasta kirjaan ja \nkiitteli sitä suurta taitavuutta, jolla Papu sen oli prässännyt, kun \nkuorun yläpuolella oleva kello alkoi tavattomalla voimalla soida.\n\n-- Sieltä tulee kai oikein kokonainen kuorma, sanoi Papu.\n\nHän painoi vipua, luukku aukeni ja Esko tuli ensin patjoineen kuorua \npitkin ja muksahti koriin. Sitten kierivät Mökö ja Luru toisissaan \nkiinni yhtenä keränä. Äiti Kiljunen tuli mukkelismakkelis. Isä Kiljunen \nheitteli tullessaan oikein komeita kuperkeikkoja. Ukkeli liukui \nistuallaan kuorua pitkin. Ja viimein tuli Hanna pää edellä ja putosi \nukkelin syliin.\n\nNyt olikin koko kori aivan täynnä ihmisiä. Se kaatui kumoon ja koko \nherrasväki vieri permannolle. Olihan siinä suuri joukko, mutta Papu ei \nvähääkään säikähtänyt, sillä hän oli tottunut siihen, että toisinaan \nsai prässätä oikein kasottain ihmisiä yhteen kyytiin.\n\nHän tarttui lähinnä olevan niskaan kiinni ja nosti hänet pystyyn.\n\n-- Sehän onkin ukkeli! huudahti hän. -- Mitä sinä tätä tietä tulet?\n\nKyllähän Papu ja Pupu ukkelin tunsivat, joka usein kävi satumaassa, ja \noikein hyviä ystäviä he olivatkin.\n\nUkkeli nauroi ja selitti, kuinka hän oli ollut lorumaassa ja kuinka \nhänen oli täytynyt mennä kanuunaan, kun ei tahtonut luopua \nmatkaseurastaan.\n\n-- Mikä on tämä sinun seurasi? kysyi Pupu.\n\n-- Ensin on täällä pikku Hanna, joka on minun lemmikkini, sanoi ukkeli. \n-- Hän on oikein kiltti tyttö, joka on tahtonut päästä satumaata \nnäkemään.\n\nPupu ja Papu, jotka aina saivat nähdä vain pahoja ihmisiä, tulivat \nkovin iloisiksi kuultuaan, että Hanna oli hyvä tyttö.\n\n-- Mutta mikä on tuo poikaroikale, jolla on patja sylissään, sanoi Pupu \nosoittaen Eskoa.\n\n-- Hän on muuan viikari, joka tuppautui matkalle ja on tähän asti \njokseenkin onnellisesti suoriutunut kaikista vastuksista. Hän se tämän \nkanuunalla ampumisenkin järjesti.\n\nSamassa olivat Kiljuset päässeet jalkeilleen ja hyppäsivät ylös. He \neivät juuri olleet tottuneet kaatumaan, vielä vähemmän kierielemään, \nsen vuoksi he tunsivat päänsä menneen sekaisin ja hyppelivät, jotta \nkaikki menisi jälleen paikoilleen heidän ruumiissaan.\n\n-- Mikä joukko tuo pomppaileva väki on? kysyi Papu.\n\n-- Mikäkö se on? sanoi ukkeli. -- Se on Kiljusen herrasväki!\n\n-- Vai siinä se nyt on, sanoi Pupu. -- Olen kuullut heistä puhuttavan, \nsillä hehän ovat surkean kuuluisia meluamisestaan ja rähisemisestään. \nTänne on tullut toisinaan lapsia prässättäväksi, on niitä nytkin \njoitakuita kirjassani, ja he aina sanovat, että ovat oppineet Kiljusen \nherrasväestä pahoja tapoja. Ovatko he täällä tullakseen prässätyiksi?\n\n-- Eivät, kyllä he ovat ainoastaan huvimatkalla satumaassa, vastasi \nukkeli.\n\n-- Jos niin on asian laita, sanoi Pupu, -- niin täytyy heille sitten \nnäytellä paikan merkillisyyksiä.\n\nJa Pupu selitteli Kiljusille kaikkia salissa olevia koneita. Kylläpä \nKiljuset olivat ihmeissään tästä kaikesta. He eivät koskaan olleet \nvoineet kuvitellakaan, että ihmisiä prässättäisiin. Pupu näytteli \nheille kirjasta kaikenlaisia äijiä, muijia, miehiä, naisia ja lapsia.\n\nKun Kiljuset eivät osanneet olla aivan rauhallisia, sillä sehän oli \nheille kerrassaan mahdotonta, kun he aina olivat tottuneet kovasti \npuuhaamaan ja touhuamaan, niin vei Pupu ukkelin syrjään ja sanoi:\n\n-- Vaikka sinä oletkin luotettava ihminen, niin voithan erehtyä niistä, \njotka tuot tänne mukanasi. Minun täytyy ensin panna heidät kaikki \nkoetukselle, nähdäkseni, voinko heidän antaa täällä olla.\n\n-- Tee se, tee se, sanoi siihen ukkeli.\n\nPupu otti silloin taskustaan kultarahoja ja siroitteli niitä pitkin \nsalia. Hanna löysi sellaisen ensiksi, toi sen ja sanoi:\n\n-- Setä on pudottanut kultarahan.\n\n-- Kiitos, lapseni, sanoi Pupu.\n\nIsä Kiljunen löysi sitten rahan ja toi sen sanoen:\n\n-- Tässäkin on kultaraha. Ei pitäisi pidellä näitä näin \nhuolimattomasti.\n\nPupu kiitti ja otti rahan vastaan. Äiti Kiljunen oli löytänyt myös \nrahan, piti sitä kädessään piilossa ja kysyi:\n\n-- Onko teillä paljonkin kultarahoja, koska niitä lattialla on?\n\n-- Niitä on niin paljon, ettei niitä koskaan voi laskeakaan, vastasi \nPupu.\n\nIsä Kiljunen oli huomannut, että äiti löysi rahan. Hän arvasi äidin \naikovan pitää sen. Ja kun se ei olisi ollut oikein, meni hän äidin luo \nja kuiskasi oikein vihaisesti hänen korvaansa:\n\n-- Anna heti pois se kultaraha.\n\nJa äiti antoi.\n\nMökö ja Luru löysivät myöskin rahoja ja, kun isä kovasti komensi, \nantoivat ne pois.\n\nMutta Esko oli päättänyt pitää rahan. Hän pisti kätensä, jossa se oli, \ntaskuunsa ja seisoi aivan kuin ei hän mitään olisikaan löytänyt.\n\nPupu tuli hänen luokseen ja kysyi:\n\n-- Etkö sinä löytänyt?\n\n-- En, vastasi Esko.\n\n-- Etkö todellakaan löytänyt? kysyi Pupu.\n\n-- Johan minä sanoin, etten löytänyt, intti Esko.\n\n-- Sinä siis et ole löytänyt kultarahaa? kysyi Pupu taas.\n\n-- Kuinka monta kertaa teille täytyy samaa sanoa? lausui Esko.\n\nMutta samassa hän parkaisi aivan kauheasti ja veti kätensä taskustaan \nmaalle. Kultaraha oli alkanut polttaa hänen kättään eikä lähtenyt \nsormista irti.\n\n-- Sinä olet sekä varas että valehtelija, sanoi Pupu ankarasti.\n\nHän jatkoi:\n\n-- Papu, pane poika prässiin!\n\nPapu tarttui Eskoa niskasta kiinni. Esko pyristeli hirveästi vastaan, \nmutta vaikka Papu oli pikkuinen, oli hän tavattoman väkevä. Hän laahasi \nEskon prässin luo, pisti hänet lautojen väliin ja alkoi ruuvata ruuveja \nkiinni. Ja Esko potki ja huusi lautojen välissä. Mutta Papu ruuvasi yhä \nlujempaan, laudat painuivat yhä lähemmäksi ja vähän ajan päästä ei \nkuulunut enää mitään ääntä, sillä Esko oli tullut prässätyksi aivan \nsileäksi.\n\nHanna katseli tätä aivan kauhuissaan ja rukoili ukkelilta, että hän \nsaisi mennä Eskon sijasta prässiin, mutta ukkeli vakuutti, että täällä \ntäytyi jokaisen itse kärsiä rangaistuksensa.\n\nPapu avasi prässin ja otti aivan litteän Eskon esiin. Hanna rupesi \nitkemään nähdessään hänet sellaisena.\n\n-- Milloin Esko tulee jälleen entiselleen? kysyi hän.\n\n-- Silloin, kun väri hänessä haalistuu, vastasi Pupu.\n\n-- Eikö ole mitään muuta keinoa? jatkoi Hanna.\n\n-- Ei ole mitään muuta keinoa, vakuutti Pupu.\n\nKun oli vieraita saapuvilla, niin päätti Pupu jättää Eskon kirjaan \nliimaamisen toistaiseksi ja laski hänet sen vuoksi maahan prässin \nviereen.\n\nToisten huomaamatta kyyristyi Hanna silloin Eskon viereen ja alkoi \nkynsillään raapia hänestä väriä pois.\n\nIsä Kiljunen oli kuullut selityksen haalistumisesta ja sai nyt\ntietää, että sen jälkeen ihminen joutuu hautomalaitokseen. Tämä oli \nKiljusille uutta. Kyllähän isä ja äiti Kiljunen olivat nähneet niitä \nhautomalaitoksia, joissa kananmunista haudotaan kananpoikasia, mutta \nsellainen, jossa prässätty ihminen haudotaan tavalliseksi, oli \nihmeellistä.\n\nMökö ja Luru olivat selailleet tuota suurta kirjaa ja siellä nähneet \nhyvin kummallisen, hirveän suuren kukkasen. Siinä oli keskellä viisi \npyörylää kehässä, sitten viisi aivan kuin lehteä ja näistä läksi \nulospäin parittain kummallisia suikuloita. Pyörylöitten välissä oli \nmyös parittain tuollaisia suikuloita, vaikka lyhempiä.\n\n-- Mikä hirmuisen suuri kukkanen tämä on? kysyivät he.\n\n-- Ei se ole mikään kukkanen, selitti Pupu. -- Oli kerran viisi tyttöä, \njotka olivat tehneet pahaa sokealle miehelle. He joutuivat tänne. Papu \ntahtoi prässätä jotain erikoista ja prässäsi heidät ylhäältä alaspäin. \nSillä tavalla tuo kukkanen on syntynyt.\n\nPupu tarkasti sitä, ja kun hän huomasi siinä värien haalistuneen, \nirrotti hän sen lehdestä, pannakseen sen hautomalaitokseen ja \nnäyttääkseen sen avulla Kiljusille, miten tämä laitos toimi. \n\nTuo suuri kukkanen pantiin valkoisen peitteen alle. Vähän ajan päästä \nse alkoi liikkua ja sitten kohota. Viimein näkyi aivan selvästi sen \nalta viiden pienen tytön päät. Ja kun peite otettiin pois, niin hyppäsi \nviisi tyttöä esiin. Ja nyt he vakuuttivat, etteivät he koskaan enää tee \nkellekään pahaa.\n\nPupu kutsui Hannaa leikkimään pikku tyttöjen kanssa, mutta Hanna \nvastasi:\n\n-- En minä jouda!\n\n-- Mitä sinä siellä teet? kysyi Pupu.\n\n-- Minä koetan ottaa väriä Eskosta pois, vastasi Hanna.\n\nTästä Pupu tuli liikutetuksi. Hän meni noutamaan oikein kovan ja suuren \nharjan, antoi sen Hannalle ja käski sillä harjaamaan.\n\nJa Hanna harjasi niin, että väri Eskosta lensi oikein korkealle.\n\n-- Katsokaa, kuinka minä olen väkevä, huusi Hanna.\n\n-- Niin, sinä olet väkevä, sillä olet lapsi, lausui Pupu aivan \nheltyneenä.\n\nJa Hanna harjasi prässättyä Eskoa oikein täyttä voimaa, harjasi niin, \nettä siitä väri läksi niin tarkoin, ettei jäljelle jäänyt enää mitään \nmuuta kuin selvät pohjapiirteet.\n\nSilloin Pupu otti Eskon ja pani sen hautomakoneeseen, eikä kestänyt \nkauaakaan, ennenkuin Esko tuli sieltä maalle. Ja kun hän Hannan näki, \nniin hän nosti tämän sylissään korkealle ilmaan.\n\n-- Tunsitko, kuinka minä harjasin? kysyi Hanna.\n\n-- Tunsin, vastasi Esko. -- Kipeää se teki, kovasti kipeää, mutta hyvää \nse teki samalla, sillä minusta on tullut varmasti nyt uusi ja parempi \nolento.\n\nPupun silmissä välkkyi suuret kyyneleet, ilon kyyneleet, kun hän \nosoitti Hannaa ja Eskoa toisille ja lausui:\n\n-- Katsokaa, kuinka lapsen suuri ja puhdas rakkaus täällä on saanut \naikaan nuoressa miehessä täydellisen muutoksen. Näin lapsen harras ja \nhorjumaton usko voi paatuneen mielen muuttaa. Iloitkaamme, koska näemme \ntäällä rakkauden aikaansaaman suuren ihmeen.\n\nMökö ja Luru tahtoivat myöskin jollain tavalla tehdä ihmeitä. Toisten \nkatsellessa Hannaa ja Eskoa he menivät suuren kirjan luo, ottivat sen, \nkantoivat hautomalaitoksen luo ja äkkiä pudottivat sen sinne sisään.\n\nSieltä alkoi piankin kuulua hirveätä pihinää ja puhinaa, pauketta ja \nryskettä.\n\nPapu huomasi sen ensimmäiseksi ja sanoi:\n\n-- Mikä ihme hautomakoneeseen on tullut, kun se tuolla tavalla pihisee?\n\n-- Me heitimme sinne koko tuon suuren kirjan! huusivat pojat.\n\nJa että sinne todellakin oli heitetty kokonainen ihmiskasvisto, näkyi \npiankin, sillä valkoinen vaate lensi syrjään ja hautomakoneesta alkoi \nhypätä esiin kaikenlaisia peloittavia olentoja, rosvoja ja ryöväreitä. \nJa kun ne eivät olleet kirjassa ensin laisinkaan haalistuneet, niin ne \nolivat aivan vimmaisia ja halusivat päästä tekemään jälleen pahoja \ntekoja. Niin peloittavia ne olivat, että Pupu ja Papu veivät kaikki \ntoiset kasviprässin taakse piiloon. Sieltä he nyt kurkistivat, kuinka \nnämä hirveät ihmiset mekastivat salissa etsiessään tietä ulos. Tiesi, \nmiten olisi käynyt, ellei Papu olisi pistänyt päätään kasviprässin \nreunan yli ja huutanut:\n\n-- Tuolla salin perällä on ovi, josta pääsee kyllä pois!\n\nMeluten, räyhäten, keskenään tapellen ja toisiaan tyrkkien he \nryntäsivät sinne ja katosivat salista.\n\nKun kaikki jälleen oli hiljaista, uskalsivat prässin taakse \npiiloutuneet tulla esiin.\n\n-- Sehän on aivan hirveää, sanoi ukkeli, -- kun nuo roistot pääsevät \nmaailmaan takaisin tekemään pahoja töitään, ennenkuin ovat ensin \nhaalistuneet.\n\n-- Kyllä he pian palaavat tänne takaisin, lohdutti Pupu häntä.\n\n-- Palaavatko he todellakin? kysyi ukkeli.\n\n-- Jokainen ihminen joutuu kerran kuitenkin prässiin, sanoi Pupu. -- \nJokainen tulee kirjaan ja saa olla siellä siksi, kunnes väri hänessä \nhaalistuu. Monet vasta viimeisellä hetkellään ovat valmiita joutumaan \nhautomalaitokseen. Jos nuo nyt pääsivätkin liian varhain pois, niin he \npalaavat kyllä takaisin, siitä olen varma.\n\nMutta sitten loi Pupu ankaran katseen Mököön ja Luruun.\n\n-- Mitä näihin poikiin tulee, sanoi hän, -- niin he ovat tehneet \nitsensä hyvin syyllisiksi. Ota, Papu, heidät kiinni ja pane heidät \nprässiin.\n\nKylläpä nyt syntyi metakka. Mökö ja Luru läksivät karkuun ja Papu ja \nPupu heidän jäljestään. Pojat hyppelivät heidän käsistään vapaaksi tuon \ntuostakin, koettivat päästä ovesta pakoon, mutta Papu sai suljetuksi \nsen ja pisti avaimen taskuunsa. Viimein saatiin Mökö ja Luru kiinni, ja \nvaikka he kuinka kovasti tahansa sätkivät, potkivat ja kiljuivat, niin \npistivät Papu ja Pupu heidät viimein prässiin ja ruuvit väännettiin \nlujaan.\n\nIsä ja äiti Kiljunen huusivat aivan täyttä kurkkua tätä katsellessaan. \nOli siinä sellainen metakka, että tuskin tässä salissa milloinkaan on \nollut. Mutta silloin vasta isä ja äiti Kiljunen päästivätkin oikein \nhirveän kiljahduksen, kun pojat otettiin prässistä esiin.\n\nMökö oli aivan lattea ja Luru ihan litteä.\n\n-- Ne ovat ihan pliiskana! sanoi isä Kiljunen. -- Tuleekohan näistä \nenää koskaan entisiä?\n\n-- Tulee kai, sanoi äiti Kiljunen, -- ainakin silloin kun väri heistä \nhaalistuu.\n\n-- Ei Kiljusen poikien väri haalistu, sanoi Pupu, -- niissä on väri \npysyvää.\n\nIsä ja äiti Kiljunen kauhistuivat sitä, että heidän poikansa aivan \nainiaaksi jäisivät näin ohkaisiksi.\n\n-- Eivätkö he siis milloinkaan voi tulla entiselleen? kysyivät he \nitkien.\n\n-- Kyllä, jos he kohtaavat luontokappaleen, joka heidät nähdessään \ntulee iloiseksi, vastasi Pupu.\n\n-- Minä en usko, että mikään elukka ilahtuu nähdessään tällaiset \npliiskatut olennot, sanoi äiti Kiljunen.\n\n-- Koettakaamme ainakin etsiä sellaista eläintä, sanoi ukkeli. -- Minä \nvoin viedä teidät siihen maahan, missä kaikki hyvä lentää. Ehkä siellä \nkohtaamme tuollaisen eläimen.\n\n-- Sinne on tietysti hirveän pitkä matka, sanoi isä Kiljunen.\n\n-- Ei ole, se on aivan lähellä, vastasi ukkeli.\n\nHän irroitti köyden, joka riippui katosta olevasta aukosta ja sanoi:\n\n-- Tuo maa on aivan tämän maan yläpuolella. Tätä köyttä myöten \nkiipeämällä pääsemme sinne.\n\nKaikki valmistautuivat kiipeämään. Silloin isä Kiljunen huomasi, että \nhänen oli hyvin vaikea kuljettaa Mököä ja Lurua.\n\nHän keksi kyllä pian keinon. Hän asetti pojat maahan ja kääri ne \nrullalle. Taskustaan hän löysi sidelangan kappaleen ja sillä sitoi \nrullat kiinni, otti ne selkäänsä ja alkoi kiivetä köyttä myöten.\n\nUkkeli oli taitava kiipeämään. Esko oli ottanut Hannan selkäänsä. Äiti \nKiljunen rimpueli, vuoroin luisti alaspäin, vuoroin taas pääsi \nkiipeämään ylöspäin. Ja viimeksi tuli isä Kiljunen ähkien ja puhkien, \nselässään kääröllä olevat Mökö ja Luru. Ja näin he kiipesivät sadun \nlentomaata kohden. Pupu piteli köyden alapäästä kiinni, jotta se ei \npäässyt liian pahasti heilumaan.\n\nJuuri kun he olivat pääsemäisillään katon aukon kohdalle, kirposivatkin \näiti Kiljusen kädet ja hän tulla huristi köyttä myöten alaspäin ja \ntöytäisi isä Kiljusta vastaan. Tämä piteli kaikeksi onneksi lujasti \nköydestä kiinni, jotta äiti ei päässyt sen pitemmälle putoamaan. Äiti \ntarttui jälleen vihaisesti köyteen kiinni ja kiipesi kiljuen ylöspäin.\n\n\n\n\nSadun lentomaassa\n\n\nHe saapuivat sadun lentomaahan. Tämä on päivänpaisteinen kunnas, jossa \nilma on aivan puhdasta, sillä missään ei kulje olentoja, jotka maasta \nnostaisivat tomua, vaan kaikki lentävät. Kaikki kotieläimet, jotka \nihmistä uskollisesti palvelevat, pääsevät tänne unissaan. Sen vuoksi \nnäkeekin esimerkiksi nukkuvan koiran liikuttavan jalkojaan ja hiljaa \nhaukkuvan, kun se lentelee sadun lentomaassa. Ilmassa kulkee siellä \nkaikenlaisia lankoja, jotka ensi aluksi näyttävät puhelin- tai \nsähkölennätinlangoilta, mutta ovatkin ainoastaan aitojen sijassa,\njotta lentäjät eivät kiitäisi toistensa päälle ja saisi aikaan \nyhteentörmäyksiä. Millään eläimillä ei ole siipiä, vaan he leijailevat \npolkien jaloillaan ilmaa ja sillä tavalla päästen eteenpäin.\n\nToisinaan on niin hyviä ihmisiäkin, että ne pääsevät unissaan \nlentomaahan ja tuntevat itsensä siellä tavattoman onnellisiksi. \nMuutamat nauttivat niin paljon tästä, että valveilla oltuaan kaipasivat \nlentoa. Ja silloin he alkoivat miettiä, millä keinolla he aina voisivat \nlentää. Nämä ihmiset keksivät viimein lentokoneet.\n\nTähän maahan ukkeli toi seuralaisensa.\n\nÄiti Kiljunen hengitti syvään puhdasta ilmaa keuhkoihinsa ja tunsi \nitsensä niin kepeäksi, että hyppeli korkealle ilmaan. Isä Kiljunen \nkatseli tätä vähän aikaa, mutta sanoi sitten:\n\n-- Älä hyppele, äiti, sillä tavalla. Kyllähän sinä kauniisti loikkaat, \nhyvin kauniisti, mutta tuollainen ei oikein sovi sinulle, kun molemmat \npoikamme ovat pliiskana.\n\nÄiti lakkasi silloin hyppelemästä. Yhdessä he avasivat kääröt ja \nlevittivät Mökön ja Lurun maahan, jotta ilmassa lentävät eläimet \nvoisivat ne nähdä.\n\nKun he jonkun aikaa olivat odotelleet, sanoi isä:\n\n-- Mahtaa niitä hyviä eläimiä olla kovasti vähän, kun ei vielä \nainoatakaan ole näkynyt.\n\n-- Nyt on juuri keskipäivä, sanoi ukkeli. -- Silloin kaikki kotieläimet \nmielellään nukkuvat.\n\nHe odottivat kauan aikaa. Viimein kuului ilmasta pitkä töräys.\n\n-- Tuleeko siellä automobiili ilman halki? sanoi isä.\n\nEihän se ollut automobiili, vaan lehmä, joka hiljaa leijaili ammuen \nilman halki, tullen viimein aivan heidän päänsä yläpuolelle.\n\n-- Ihmeellistä, sanoi isä Kiljunen, kuinka se pääsee eteenpäin, kun \nsillä ei ole mitään siipiä eikä mitään propellia perässään.\n\nJa lehmä lensi harpaten ilmassa, iloisesti ammuen ja häntä pystyssä.\n\nKun Hanna näki lehmän häntä pystyssä lentävän, niin se oli hänen \nmielestään hyvin sopimatonta. Hän sen vuoksi huusi:\n\n-- Kuule, lehmä, pane heti häntäsi alas! Ei tuo tuollainen ole \nsoveliasta!\n\nMutta lehmä ei välittänyt Hannasta eikä se katsonutkaan Kiljusen \npoikiin, lensi vain tiehensä.\n\n-- Ei se välittänyt Mököstä eikä Lurusta, sanoi isä Kiljunen.\n\n-- Ehkä ovat pojat tehneet sille tai jollekin sen sukulaiselle tai \ntuttavalle joskus jotain pahaa, sanoi ukkeli.\n\n-- Täällä siis ihminen aina saa kaikesta palkan, sanoi isä Kiljunen.\n\n-- Niin saa, vastasi ukkeli. -- Satumaassa saa kaikki viimein \npalkkansa, hyvät teot hyvän palkan, pahat teot pahan palkan.\n\n-- Mökö ja Luru eivät suinkaan ole aina olleet hyviä, sanoi äiti \nKiljunen. -- Tuleekohan täällä ollenkaan sellaista eläintä, jolle he \nolisivat olleet hyviä?\n\nSamassa alkoi ilmasta kuulua kummallista ääntä.\n\n-- Kylläpä täällä on merkillisiä lintuja, sanoi isä Kiljunen. -- Nehän \naivan vinkuvat.\n\nMutta eiväthän ne olleet mitään lintuja, vaan suuri emäsika, joka lensi \nkahdentoista porsaansa kanssa. Edellä mennä tössytteli emäsika tasaista \nvauhtiaan ja jäljestä hyppeli ja ravasi hänen kaksitoista porsastaan. \nMilloin ne kiisivät eteenpäin, pysähtyivät sitten, hyppäsivät hiukan \nsivullepäin, tekivät kierroksen ja taas vilistivät emänsä jäljestä. Ja \nkoko ajan ne iloisesti vinkuivat kimeällä äänellä. Ja emä röhki \ntasaisesti ja sen vatsan alla jalat räpsyttivät tulista vauhtia.\n\n-- Possu, possu, possu, huusi isä Kiljunen.\n\n-- Nassu, nassu, nassu, huusi äiti Kiljunen.\n\n-- Siku, siku, siku, huusi Esko.\n\n-- Ta, ta, ta, huusi Hanna.\n\nMuuan porsas erkani hiukan toisten seurasta ja lensi alaspäin. Mutta \nkun se näki Mökön ja Lurun, joita isä Kiljunen heilutti aivan kuin \nlippuja ilmassa, niin se päästi oikein kimeän äänen ja lensi kiireesti \ntoisten seuraan. Ja vähän ajan päästä oli emäsika porsaineen kadonnut.\n\n-- Tämä on sikamaista, sanoi isä Kiljunen, -- kun ei vieläkään tule \nsellaista elukkaa, joka ilahtuisi Mökön ja Lurun nähdessään. Luulisin \nminä, että näitä ilokseen katselee vaikka kuka, sillä kauniita ne ovat, \nvaikka ovatkin aivan plitteitä.\n\n-- Nyt ei olekaan kysymys siitä, kuinka kauniita ne ovat, sanoi ukkeli, \n-- vaan siitä, kuinka hyviä pojat ovat olleet.\n\nSamassa näkyi ilmassa joukko kauniita hevosia, jotka kiisivät \neteenpäin.\n\n-- Tuolla on varmaankin sellainen, joka ilahtuu pojat nähdessään, sanoi \nisä Kiljunen, -- sillä Mökö ja Luru ovat aina kovasti pitäneet \nhevosista.\n\nVaikka he kaikki kutsuivat hevosia, niin nämä eivät siitä välittäneet, \nlensivät vain eteenpäin iloisesti hirnuen.\n\nIsä Kiljunen tuli jo alakuloiseksi, kun ei pelastusta näyttänyt pojille \ntulevankaan.\n\n-- Minne minä nämä poikani panen, kun täältä pois lähdemme, ellei \npelastusta tulekaan? sanoi hän.\n\n-- Täytyy kai panna käärölle ja sitten pitää niitä vaatekonttorin \nhyllyllä, sanoi äiti.\n\n-- Tai lähdemme kiertämään pitkin maata näyttämään näitä markkinoilla \nlapsille peloitukseksi ja varoitukseksi, sanoi isä.\n\n-- Ja kun me sitten seisomme näiden litteiden poikien vieressä päät \nkumarassa, sanoi äiti, -- niin ei meistä enää voidakaan sanoa: Iloiset \nkuin Kiljuset! vaan: Suruiset kuin Kiljuset!\n\n-- Parasta olisikin kai, että muuttaisimme jo ajoissa nimemme \nItkusiksi, lausui isä.\n\nNäin he puhelivat ja olivat kovasti murheissaan.\n\nÄkkiä alkoi kaikua ilmasta haukkumista. Seutu pimeni vähäksi aikaa, \nsillä hirveän suuri määrä koiria lensi kunnaan yli.\n\nKaikki niin säikähtyivät tätä hirveän suurta määrää, että menivät \nsuulleen maahan odottamaan siksi, kunnes ne olivat lentäneet pois.\n\nVähitellen ilma jälleen kirkastui ja koirien haukunta kuului enää \nainoastaan kaukaa. Isä ja äiti Kiljunen peittivät kyllä vielä kasvonsa \nmaassa maatessaan, kun ilmasta heidän päänsä päältä alkoi kuulua \niloista haukuntaa.\n\n-- Ihan se on kuin Pullan ääni, sanoi isä Kiljunen.\n\n-- Niin minustakin, sanoi äiti Kiljunen.\n\nJa se oli todellakin Pulla, joka lensi iloisesti haukkua räksyttäen \nilman halki.\n\nMutta minkä näköinen se olikaan! Ei sitä olisi mistään muusta kuin \näänestä tuntenut Pullaksi.\n\nKotia jäätyään oli Pulla alkanut etsiä poikia. Ensin se juoksi talon \nkaikkien huoneitten läpi, sitten se nuuski joka paikasta, uunien \npesistäkin, jolloin se sai kuononsa aivan mustaksi. Tämän jälkeen Pulla \narveli poikien menneen saunaan. Täällä se sai saunan eteisessä olevasta \ntervatynnyristä tervaa ruumiiseensa. Pihalla se sitten alkoi kaivaa \nkuoppaa, luullen poikien menneen piiloon maan alle. Hiekka tarttui \nsuurina kokkareina tervaan ja Pulla tuli aivan täyteen ruskeita \nmukuloita. Suuri sanomalehden kappale oli tarttunut sen tervaiseen \nhäntään.\n\nEihän se ollut mikään kaunis koira, mutta Pulla se oli kuitenkin, se \nentinen Pulla, joka oli Kiljusia seurannut kaikilla heidän matkoillaan \nja oli nähnyt enemmän merkillisyyksiä kuin mikään muu koira.\n\nPulla oli viimein väsyneenä etsimisestä uupunut ja vaipunut syvään \nuneen. Tällöin se pääsi sadun lentomaahan ja juoksi toisten koirien \nparvessa. Mutta kun se oli paksu ja pikkuinen, niin ei se jaksanutkaan \npysyä niiden rinnalla vaan jäi jälkeen.\n\nPonnistaessaan eteenpäin ilmassa se näki Mökön ja Lurun, jotka litteinä \nja latteina makasivat maassa. Pulla tunsi ne heti paikalla ja riemastui \naivan tavattomasti. Sen tähden se päästi oikein iloisen haukunnan. Sen \nääni tuli kimeäksi paljaasta ilosta, jalat räpsyttivät vimmatusti ja \nhäntänsä päässä se heilutti sanomalehden kappaletta aivan kuin suurta \nlippua.\n\nKiljuset hyppäsivät pystyyn, samoin Hanna, Esko ja ukkeli. Pulla \nlaskeutui maahan ja alkoi hyppiä Mökön ja Lurun edessä. Ja silloin \nnämä, jotka siihen asti olivat olleet aivan liikkumattomia, alkoivat \nmyöskin hyppiä sen mukaan kuin Pullakin. Ja joka hyppäyksellä ne \ntulivat yhä pyöreämmiksi, prässätty muoto katosi ja he tulivat \nentiselleen.\n\nPoikien ilo oli aivan rajaton. Pulla oli sen näköinen, että tuskin \nkukaan olisi sellaista koiraa syliinsä ottanut, niin likainen se oli. \nMutta Mökön ja Lurun mielestä se oli maailman kaunein koira. He ottivat \nsen syliinsä, hyväilivät sitä. Ja Pulla haukkui ja nuoli poikia. Mutta \nkun sen kuono oli nokinen, niin saivat pojatkin nokea naamaansa.\n\n-- Nyt me olisimme valmiita lähtemään taas kotia, sanoi isä Kiljunen \nukkelille -- sillä parasta on mennä pois, ennenkuin mitään pahempaa \nsattuu eteen.\n\n-- Täältä ei pääse pois muuta kuin hiljaisuuden maan kautta, vastasi \nukkeli.\n\n-- Vai on täällä sellainenkin maa, sanoi äiti Kiljunen.\n\n-- Siihen maahan me olemmekin oikein sopivia, sillä mehän olemme niin \nkovasti hiljaista herrasväkeä, sanoi isä Kiljunen.\n\nTämä väite tuntui niin hullunkuriselta, että ukkeli rupesi nauramaan, \nmutta Kiljusten mielestä ei siinä ollut mitään nauramisen aihetta.\n\n-- Ette te ole mitään Hiljasia, vaan Kiljusia, sanoi ukkeli.\n\n-- Lähtekäämme hiljaisuuden maahan. Ehkä sieltä jollain keinolla \npelastutte, niinkuin kaikkialta muualtakin.\n\nPojat tahtoivat ottaa Pullan mukaansa, mutta sitä ei ukkeli sallinut. \nHiljaisuuden maassa ei ole muuta kuin yksi ainoa lintu. Muita eläimiä \nei siellä ole laisinkaan.\n\nPulla sai siis lähteä jälleen lentoon ja sitä käskettiin odottamaan \nkotona siksi, kunnes herrasväki saapuu.\n\nUkkeli viittasi, ja ilman halki tuli satumaan suuri lentokone. Siihen \nhe nousivat. Tasaisesti se liiteli kohden kirkasta avaruutta \nhiljaisuuden maata kohden.\n\n\n\n\nSadun hiljaisuuden maassa\n\n\nYhä ylemmäksi ja ylemmäksi he kohosivat kohden kuulakkaa taivaan sineä \nja laskeutuivat viimein hiljaisuuden maan portille. Kaukana, hyvin \nkaukana on tämä maa, niin etäällä, ettei sinne kuulu mitään maan \nhuminaa. Korkeina ja suorina kohoavat siellä puut kohden ilmaa, jossa \nei tunnu tuulen viimaakaan. Syvä on siimes puiden suojassa ja pehmeä on \nnurmi. Siellä täällä kimaltelee suurten syvien lähteitten silmiä. \nNäiden reunalla istuu aina paljon ihmisiä, ja kun he lähteen vettä \nmaistavat, niin heidän tietomääränsä aina kasvaa ja laajenee.\n\nHiljaisuuden maassa vallitsee aina mieltä rauhoittava hämäryys, joka ei \nole yötä, mutta ei ole päivääkään.\n\nPuiden keskellä on siellä täällä valkoisesta marmorista rakennettuja \nasuntoja, joiden pylväät suorina kohoavat korkealle.\n\nKaunein ja kauas näkyvä on Totuuden linna. Se on kunnaalla ja valkoiset \nportaat johtavat sen suureen, avoimeen pylvässaliin. Salin keskellä on \nmarmorinen, hyvin syvä kaivo, jonka pohjalla istuu maailman kaunein \nnainen, Totuus, ammentaen vettä niille, jotka saapuvat sitä etsimään.\n\nLinnan edustalla on puu, jonka oksat leviävät hyvin laajalle ja joka \nulottuu niin korkealle, että pilvet leikkivät sen latvassa. Tässä \npuussa asustaa hiljaisuuden maan ainoa lintu.\n\nKyllähän sen sukulaisia ihmistenkin seuduilla on ja niitä kutsutaan \nsatakieliksi, mutta harvat ovat oikein ymmärtäneet sen laulua. Tässä \nmaassa tätä lintua kutsutaan iankaikkisuuden linnuksi. Sen laulu on \nniin ihmeellistä, että sitä kuullessaan ihminen ymmärtää kaiken \nsuurimman ja kauneimman.\n\nSeuralaisilleen ukkeli kertoi tarinan eräästä miehestä, joka ei voinut \nkäsittää, mitä on iankaikkisuus. Hän meni metsään kävelemään ja kuuli \nsatakielen laulavan. Hän jäi kuulemaan sitä. Kun hän oli mielestään \nvähän aikaa seisonut puun alla, niin hän palasi kotiaan, mutta \nhämmästyi kovin, kun kaikki oli muuttunut. Hänen oma talonsa oli aivan \ntoisennäköinen ja kaikki ihmiset olivat hänelle vieraita ja niillä oli \nkummalliset vaatteet. Hän selitti, kuka hän oli, mutta kukaan ei sitä \nuskonut. Silloin tuli muuan hyvin vanha mies, joka kertoi että hän \nlapsena oli kuullut kerrottavan, kuinka saman niminen mies oli mennyt \nmetsään ja sinne jäänyt. Mutta siitä oli nyt jo kulunut sata vuotta. \nSilloin tuo mies, joka ei ollut käsittänyt, mitä on iankaikkisuus, \nymmärsi sen nyt. Hän tiesi, että yksi lyhyt hetki voi olla sama kuin \nsata vuotta ja sata vuotta sama kuin yksi lyhyt hetki. Hän tunsi \nitsensä sanomattoman onnelliseksi ja kuoli hymy huulillaan.\n\nUkkeli varoitti Kiljusia olemaan vaiti. He koettivat parastaan, niin \ntavattoman vaikeaa kuin se heille olikin, sillä he eivät suinkaan \nolleet tottuneet ääntään hillitsemään.\n\nKävellessään he näkivät suuren määrän ihmisiä, jotka syviin mietteisiin \nvaipuneina astelivat.\n\n-- Miksi täällä on niin paljon ihmisiä ja miksi he kaikki ovat niin \nvaiti? kysyi isä Kiljunen.\n\n-- Jokainen, joka suurta aikoo saada aikaan, tulee tuon tuostakin tähän \nmaahan, vastasi ukkeli. Täällä kaikki suuret ajatukset kypsyvät ja \ntäällä jokainen ihminen tuntee itsensä kokonaiseksi. Siitä, joka ei voi \nmäärättyinä hetkinä olla vaiti, ei koskaan tule mitään kunnollista.\n\nHanna punastui, sillä hän muisti, miten hän monasti oli äitinsä \nkielloista huolimatta lörpötellyt. Ja hän päätti tästä lähin koettaa \ntoisinaan olla aivan hiljaa, jotta hänkin tulisi mahdolliseksi saamaan \njotain suurta aikaan.\n\nUkkeli johdatti seuralaisensa Totuuden linnaa kohden. Astuttuaan \nportaita ylös ja tultuaan suureen saliin, jonka pylväitten välistä \nnäkyi tavattoman kaunis maisema, eivät Kiljuset enää voineetkaan \nhillitä itseään, vaan hurrasivat tapansa mukaan.\n\nMutta silloin tapahtui jotain aivan tavatonta. Kaikkialta seinistä \npistäytyi esiin suuria käsivarsia ja käsiä ja nämä alkoivat lyödä \nKiljusia.\n\nArvaahan sen, että he ensi alussa päästivät oikean huikean hätähuudon. \nMutta jota enemmän he huusivat, sitä nopeammin kädet löivät. Ei \nauttanut mikään muu kuin vaieta ja ottaa kuritus aivan tyynesti \nvastaan.\n\nKyllä isä ja äiti Kiljunen nyt kerrankin saivat tuntea, mitä on \nselkäsauna.\n\nKun he viimein, käsien tauottua lyömästä, uskalsivat yrittää nousta \nylös, sanoi isä Kiljunen:\n\n-- Minä olen aivan pehmoinen!\n\n-- Onkohan minussa enää mitään paikkaa valkoisena, sanoi äiti Kiljunen, \n-- niin kovasti minua on lyöty.\n\nEsko ja Hanna eivät olleet huutaneet, siksi he olivat kokonaan \nsäästyneet tästä kurituksesta.\n\n-- Minä en ymmärrä, miten meidän viimein käy, sanoi isä Kiljunen, -- \njos meidän täytyy ruveta olemaan hiljaisia. Mitä tekemistä meillä \nsilloin on maailmassa?\n\n-- Ette te kuitenkaan pysy hiljaa, vaikka kuinka koettaisitte, sanoi \nukkeli, -- kunhan vain olette päässeet jälleen ihmisten ilmoille.\n\nKiljuset eivät suinkaan olleet niitä ihmisiä, jotka olivat tottuneet \nhillitsemään uteliaisuuttaan. Kun he siis kuulivat, että tässä maassa \nasui aivan ihmeellinen nainen, jota kutsuttiin Totuudeksi, niin he \ntahtoivat nähdä hänet.\n\nUkkeli varoitti ja sanoi, että heidän täytyisi olla aivan vaiti.\n\n-- Totta kai me vaiti osaamme olla, kun siksi tulee, sanoivat Kiljuset.\n\nUkkeli luotti heidän sanaansa ja johdatti heidät Totuuden kaivon \npartaalle.\n\nKaikki kumartuivat reunan yli ja alkoivat tirkistää alas syvyyteen.\n\nMökö ja Luru ensimmäisinä eivät voineetkaan hillitä itseään, vaan \nhuusivat nähdessään kaivon pohjalla olevan olennon:\n\n-- Katsokaa, millainen nainen se on, se on aivan alasti, ei sillä ole \nedes paitaakaan päällä!\n\nSamassa ojentautui ilmasta suuri koukku, tarrasi poikiin kiinni. Pojat \nälähtivät pahasti. Toiset kääntyivät katsomaan ja näkivät ainoastaan, \nkuinka Mökö ja Luru laahautuivat pitkin permantoa ja sitten katosivat \neräästä ovesta, joka meni heti lukkoon.\n\n-- Joko minun poikani taas vietiin jonnekin, sanoi isä Kiljunen. -- \nMihin mankeliin tai myllyyn ne nyt pistetään?\n\n-- Kun eivät vain tekisi niistä nyt joitakin paistikkaita, sanoi äiti \nKiljunen itkien.\n\n-- Ole rauhassa, sanoi isä Kiljunen. -- Käyköön poikien kuinka tahansa, \nniin tässä maassa näyttää vallitsevan sellainen sääntö, että jokainen \nseikka voidaan purkaa toisella seikalla. Kyllä heille löytyy taas \npelastus, käy heidän millä tavalla tahansa. Ja hyvähän on, että poikia \nkuritetaan täällä, joten meillä ei ole sitä vaivaa.\n\n-- Se oli hyvin viisaasti sanottu, lausui Esko, joka kasvistomaasta \npäästyään oli yleensä ollut vaiti. Jos lapset useammin pääsisivät \nsatumaahan, niin taitaisi heistä tulla oikein kunnollisia.\n\n-- Mutta kysykäämme ensin, missä pojat ovat, sanoi isä Kiljunen.\n\n-- Minä luulen, että joulupukki on heidät ottanut, sanoi ukkeli.\n\n-- Vai on hänkin olemassa, lausui isä Kiljunen. -- Minä en sitä olisi \nuskonut. Aina olen luullut, että ihmiset vain leikkivät joulupukkia.\n\n-- Kyllä hän on olemassa, sanoi ukkeli, -- ja asuukin aivan Totuuden \nvieressä.\n\nUkkeli osoitti ovea, joka näytti pylvässalista johtavan toiseen suureen \nhuoneeseen.\n\n-- Hän on tuolla, selitti ukkeli.\n\n-- Miksi hän juuri tässä maassa asuu? kysyi isä Kiljunen. -- Eikö \nhänellä ole muuta sopivampaa paikkaa, kuin Totuuden vieressä?\n\n-- Onhan se joulupukille kaikkein sopivin paikka, selitti ukkeli. -- \nHän käy maailmassa suurimman totuuden päivänä.\n\n-- Mikä se on? kysyi äiti Kiljunen.\n\n-- Joulu. Silloinhan suurin totuus tuli maailmaan. Sen vuoksi \njoulupukki asuukin täällä pitkin vuotta ja vain tuona yhtenä iltana \nliikkuu maailmassa, selitti ukkeli.\n\nKiljuset olivat turvallisia kuullessaan, että pojat olivat joutuneet \njoulupukin huostaan, sillä tämä ei tietystikään tekisi heille mitään \npahaa.\n\n-- Minä en tiedä, sanoi ukkeli, -- mitä hän niille tekee, sillä en ole \nkoskaan vielä joulupukkia puhutellut.\n\n-- Ette ole puhutellut, ihmetteli isä Kiljunen, -- vaikka tässä maassa \nolette usein käynyt?\n\n-- Minä en ole ollut niin hyvä, että hän olisi tullut minun luokseni, \nkun olen häntä kutsunut, sanoi ukkeli. -- Hän ei tule muiden kuin aivan \nhyvien luo.\n\n-- Kyllä hän silloin tulee minun luokseni, vakuutti isä Kiljunen, -- \nsillä minä en usko toista niin hyvää ihmistä olevankaan koko maailmassa \nkuin minä olen.\n\n-- Kolkuttakaa sitten ovelle, sanoi ukkeli.\n\nIsä Kiljunen kolkutti, mutta mitään vastausta ei kuulunut.\n\nÄiti Kiljunen uskoi silloin, että hän olisi vielä parempi ja kolkutti \nvuorostaan, mutta nytkään ei tullut mitään vastausta. Esko ei \ntahtonutkaan kolkuttaa, sillä hän oli varma siitä, ettei hän ollut \nhyvä.\n\n-- Ellemme saa puhutella joulupukkia, niin silloin emme myös saa \ntietää, missä Mökö ja Luru ovat, sanoi isä Kiljunen. -- Mistä me nyt \nsaamme oikein hyvän ihmisen?\n\n-- Ehkä Hanna on hyvä, sanoi ukkeli.\n\n-- Minä en ole oikein hyvä, selitti Hanna.\n\nJa sitten hän luetteli suuren määrän kaikenlaisia seikkoja, jotka muka \ntodistivat, että hän ei ollut hyvä. Ukkeli kehoitti häntä kuitenkin \nkolkuttamaan.\n\nHanna kolkutti. Vähän ajan päästä kuului oven takaa askeleita ja \njoulupukki tuli sisään.\n\nHänellä oli punainen pitkä mekko ja pitkä valkoinen parta ja pitkä \nvalkoinen tukka.\n\n-- Kuka täällä on niin hyvä, että minun ehdottomasti täytyy tulla hänen \nluokseen? kysyi joulupukki.\n\nHanna niiasi syvään ja sanoi:\n\n-- En minä tiedä, olenko minä niin hyvä, mutta minä ovelle kolkutin.\n\n-- Ja mitä sinä minusta tahdot? kysyi joulupukki lempeästi.\n\n-- Meidän seurassamme oli kaksi Kiljusen poikaa, Mökö ja Luru, he \nkatosivat ja me tahtoisimme tietää, miten heidän on käynyt, selitti \nHanna.\n\nJoulupukki nyökkäsi ja vastasi:\n\n-- Minähän ne olen ottanut ja tehnyt ne nukeiksi.\n\n-- Nukeiksiko? huudahti isä Kiljunen epätoivoissaan. -- Minkä tähden \nnukeiksi?\n\nJoulupukki selitti:\n\n-- Kaikki nuket ovat oikeastaan lapsia, jotka pahojen töittensä tähden \nolen ottanut ja tuonut tänne. Jouluna vien ne sitten lapsille, jotka \nniitä rakastavat. Ainoastaan lapsilla on niin suuri rakkaus, että he \nvoivat syyllistäkin rakastaa. Nämä pojat ovat jo kauan melunneet liian \npaljon ja usein olen pistänyt koukkuni maailmaan ja koettanut saada \nheidät kiinni, mutta he ovat olleet niin kovia juoksemaan, etten ole \nonnistunut pyydystyksessäni.\n\nJa joulupukki vei ukkelin seurueineen katsomaan sitä suurta salia, \nmissä oli lukematon määrä kaiken kokoisia nukkeja. Täällä sai nähdä \nmyös suuren joukon olentoja, jotka liikkuivat ja puhelivat.\n\n-- Nämä ovat kai työväkeä? kysyi ukkeli.\n\n-- Eivät, sanoi joulupukki. -- Kyllä he ovat kaikki nukkeja. Sellaisia \nminä lähetän elämään aina tavattoman paljon. Niitä ei eroita \ntavallisista ihmisistä mistään muusta kuin siitä, ettei heillä ole \naivoja eikä sydäntä.\n\nSieltä löytyivät Mökö ja Lurukin nukeiksi muuttuneina. He olivat \ntulleet hyvin merkillisiksi. Heidän sisäänsä oli pantu kaikenlaisia \nkoneita ja selässä oli nappuloita, joita painamalla sai heidät tekemään \nmitä erilaisimpia liikkeitä.\n\n-- Kyllä ne masiinoita ovat, sanoi isä Kiljunen, -- mutta mieluummin \nminä pitäisin ne sellaisina kuin olivat ennen.\n\n-- Monet vanhemmat tuovat vapaaehtoisesti tänne lapsiaan, jotta niistä \ntehdään juuri tällaisia, sanoi joulupukki. Nämä eivät melua, eivät \nhuuda, eivät peuhaa, vaan tekevät aina ja kaikessa juuri niin kuin \ntahtoo. Ei tarvitse muuta kuin painaa vain nappulaan.\n\nIsä ja äiti Kiljunen painelivat Mökön ja Lurun nappeja. Kyllähän pojat \nolivat aivan mallikelpoisia, mutta sittenkin he kaipasivat juuri tuota \nmeluavaa, mikä pojissa ennen oli ollut.\n\n-- Eikö näitä saisi entiselleen? kysyi isä Kiljunen.\n\n-- Minun täytyi ne tehdä nukeiksi, sanoi joulupukki. -- Minä en voi \nniitä enää muuttaa entiselleen.\n\n-- Siis ne jäävät ainiaaksi tällaisiksi? sanoi äiti Kiljunen.\n\nJoulupukki lahjoitti Mökön ja Lurun Hannalle. He läksivät kaikki pois \njoulupukin luota ja Mökö ja Luru astelivat toisten joukossa niin \ntasaisesti, että olisi heitä pitänyt mallikelpoisina lapsina, ellei \nolisi tiennyt, että heistä puuttui kokonaan sydän ja aivot.\n\nHanna kulki mietteissään viimeisenä. Toisten huomaamatta hän palasi \npylväistöön. Hän aikoi vielä kerran kysellä joulupukilta, eikö tämä \ntietäisi mitään keinoa, jonka avulla Mökö ja Luru saataisiin \nentiselleen.\n\nLinnan pylvässaliin tultuaan hän näki Totuuden, joka oli noussut \nkaivostaan ja istui säteilevässä kauneudessaan kaivon reunalla. Niin \nkaunis hän oli, että Hanna aivan vapisi häntä katsellessaan ja, \ntietämättä mitä teki, vaipui hänen eteensä polvilleen.\n\nJa silloin Totuus puhui äänellä, joka oli kristallinkirkas:\n\n-- Minä tiedän, mitä sinä, lapsi, etsit. Tiedän, kuinka olet satumaan \njokaisen maan läpi voinut astua aivan vahingoittumatta. Siksi \nodottaakin sinua korkein palkinto. Sellaisille kuin sinulle voi elämä \njoskus tulla aivan valottomaksi, kun näet kaiken huonon ja alhaisen. \nSiksi täytyy sinun saada virkistystä siitä ihanasta lähteestä, minkä \nhoitaja minä olen.\n\nHän ojensi Hannalle kristallipullon, jossa oli sadun elämänvettä.\n\n-- Kun kadotat iloisuutesi, niin juo tästä, sanoi Totuus, -- silloin \nelämä taas saa silmissäsi koko kauneutensa.\n\n-- Voinko tämän avulla parantaa Mökön ja Lurunkin? kysyi Hanna.\n\n-- Voit sinä hetkenä, jona se on itsellesi ja muille aivan \nvälttämätöntä.\n\n-- Millä tavalla välttämätöntä? kysyi Hanna.\n\n-- Sen huomaat silloin, kun sellainen hetki tulee.\n\nTotuus suuteli Hannaa otsalle.\n\nHanna pisti kristallipullon taskuunsa ja riensi toisten jäljestä.\n\nSatumaan portilla odotti heitä leikkiautomobiili. Siihen he kaikin \nnousivat ja läksivät ajamaan ihmisten asuntoja kohden. Ja automobiili \noli sellainen, että se kulki pitkin maata, läpi ilman ja halki veden.\n\n\n\n\nJälleen kotona\n\n\nKun kyläläiset olivat nähneet ukkelin katoavan seuralaisineen maan \nläpi, niin he alkoivat uskoa, että satumaa oli olemassa. Heissä heräsi \nkiihkeä halu päästä sinne ja he alkoivat sen vuoksi etsiä tietä. Varmin \ntie heidän mielestään oli se, jota ukkeli oli mennyt. Sen vuoksi he \nalkoivat kaivaa maahan kuoppaa.\n\nKoko kylä oli tässä touhussa. Jokainen kävi työssä aina silloin, kun \noli muut askareensa lopettanut. Kukaan ei enää ajatellutkaan mitään \nmuuta huvitusta, vaan kaikki pitivät tätä kaikkein hauskimpana.\n\nJa kuoppa tuli yhä syvemmäksi, se tuli niin syväksi, että täytyi \nhankkia erityiset vintturit, joiden avulla voitiin hiekkaa kuljettaa \nmuualle.\n\nMutta jota syvemmälle he tulivat, sitä enemmän vain näytti hiekkaa \nolevan. Ei tullut vastaan mitään portaita tai käytäviä, joiden kautta \nolisi voitu päästä satumaahan.\n\nMuutamat alkoivat jo viimein väsyä ja epäillä, onko satumaata \nlaisinkaan, kun sinne ei päästä. Toiset yhä vielä uskoivat. Lopulta \ntulivat väittelyt siitä, onko satumaata olemassa vai ei, niin \nkiivaiksi, että työ jäi kesken ja ihmiset vain riitelivät ja haukkuivat \ntoisiaan.\n\nEräänä päivänä, kun riidat jälleen olivat hyvin kovia ja ihmiset \nmelkein olivat hyökkäämäisillään toistensa kimppuun, saapui ukkeli \nseuralaisineen kotinsa edustalle.\n\nKyläläiset hurrasivat heidät nähdessään.\n\n-- Mitä täällä tehdään? kysyi isä Kiljunen heti nähdessään suuren \nkuopan.\n\n-- Olemme etsineet tietä satumaahan, vastasivat kyläläiset.\n\n-- Vai on teillä ollut sinne halu, lausui isä Kiljunen. -- Me tulemme \njuuri sieltä.\n\nKun Hanna oli kuullut kyläläisten vastauksen, niin hän sanoi ukkelille:\n\n-- Eiväthän he tuota tietä pääse satumaahan. Ei sinne kaivamalla mennä. \nSano se heille.\n\n-- Eivät he pääsekään, vastasi ukkeli. -- Mutta antaa heidän sittenkin \nkaivaa. Heille tekee niin hyvää, kun edes yrittävät päästä satumaahan.\n\nKyläläiset ahdistivat Kiljusia ja pyysivät heitä kertomaan matkastaan. \nTietysti he sen kovasti mielellään tekivätkin.\n\nOlipa kyläläisillä ihmettelemisen syytä, kun saivat kaikesta kuulla.\n\nLopetettuaan kertomuksensa sanoi isä Kiljunen:\n\n-- Jos tahtoo satumaassa tulla toimeen, ei saa tehdä sitä, mikä on \nkiellettyä, sillä silloin kasvaa vaikka mihinkä suuntaan. Ei saa \nlörpötellä itsestään liikoja, sillä silloin voi jäädä elinajakseen \nsinne ja saa aina puhua. Ei saa tehdä rikoksia, sillä silloin tulee \nprässätyksi aivan liiskaksi. Ei saa olla paha eläimille, sillä silloin \nei saa hädässä auttajaa. Ja täytyy osata olla hiljaa, muuten \nnäkymättömät kädet antavat selkään niin että paukkuu.\n\nVaikka isä Kiljunen olikin hyvin vakuuttavasti kertonut kaikesta, niin \nkyläläiset eivät sittenkään uskoneet kaikkea. Varsinkin se, mikä koski \nhiljaisuuden maata, oli heille aivan käsittämätöntä.\n\n-- Satumaa on paljasta lorua, sanoivat monet.\n\n-- Jos sinne päästäkseen täytyy olla aivan hyvä ja kaikinpuolin \nmallikelpoinen, niin kuka sinne viitsii yrittää, sanoivat toiset.\n\nEsko sanoi silloin:\n\n-- Mutta satumaassa voi ihminen tulla myöskin hyväksi ja voi kadottaa \nkaiken halun pahaan.\n\nKyläläiset vakuuttivat silloin, että Esko oli paljoa hauskempi poika \nsilloin, kun hän teki kaikenlaista koirankuria, kuin nyt, kun hän oli \naivan siivo.\n\nJa kyläläisissä tuli epäilys viimein niin suureksi, että he eivät \nlaisinkaan uskoneet sitäkään, että isä ja äiti Kiljunen olivat isä ja \näiti Kiljunen.\n\n-- Ette te niitä ole, vaikka niin väitätte, sanoivat he. -- He pitävät \naina pahaa ääntä ja meluavat ja heillä on kaksi poikaa, jotka ovat aina \nja kaikessa riehumassa.\n\n-- Tässähän Mökö ja Luru ovat, sanoivat isä ja äiti Kiljunen.\n\n-- Eivät ne ole mitään Kiljusen poikia, sanoivat kyläläiset. -- \nEiväthän nuo edes huudakaan.\n\n-- Ne eivät sitä enää tee, kun ovat nukkeja, selittivät isä ja äiti.\n\n-- Eiväthän ne ole nukkeja, vaan aivan sellaisia kuin mekin olemme, \nsanoivat kyläläiset. -- Ja elleivät ne huuda, niin miksi ette huuda te?\n\nIsä ja äiti Kiljunen päättivät näyttää, että he ainakin olivat oikeita \nKiljusia ja hurrasivat. Mutta hiljaisuuden maassa olikin heidän äänensä \npitkän vaitiolon tähden niin heikontunut, että heidän hurraahuutonsa \noli heikkoa piipitystä. Sen kuullessaan koko kylänväki purskahti \nnauruun.\n\n-- Mikä Kiljusen herrasväki se on, joka ei kiljua osaa? sanoivat \nkaikki. -- Siitähän he ovat nimensäkin saaneet.\n\nJa kyläläiset läksivät omille teilleen, jättäen kuopan kaivamisen, \naivan varmoina siitä, ettei satumaata ollut olemassakaan, että ukkeli \noli puhunut joutavia kertoessaan siitä ja että sellaista herrasväkeä ei \nollutkaan kuin Kiljusen herrasväki.\n\nKiljuset jäivät kylään asumaan. Heistä ei enää huomattu mitään \nerikoista, sillä heillä ei koskaan enää ollut mitään kiirettä eivätkä \nhe milloinkaan melunneet. Mökö ja Luru olivat niin kilttejä, että äidit \nosoittivat heitä omille lapsilleen ja käskivät heitä olemaan poikien \nkaltaisia.\n\nKaikki palasivat entisiin toimiinsa ja valittivat, että elämä oli \nikävää ja ilotonta.\n\nHanna sai usein kuulla toisilta pilkkaa, sillä hän yhä vielä väitti, \nettä satumaa oli olemassa. Hän etsi Eskon turvaa, mutta tämäkin alkoi \ntoisten vaikutuksesta uskoa, että hän ei ollutkaan käynyt satumaassa, \nvaan oli kaiken nähnyt unissaan. Hanna kyllä koetti Eskolle vakuuttaa, \nettä niin ei ollut asian laita, mutta Esko ei sittenkään uskonut.\n\nVähitellen alkoi Eskosta kadota kaikki se hyvä, mikä hänessä ennen oli \nollut. Alussa hän oli tehnyt kaiken sen, mitä suinkin oli luvannut \ntoisille, varsinkin Hannalle, mutta nyt hän alkoi lyödä lupauksensa \nlaimin, lupaili yhä uudelleen ja uudelleen ja petti taas sanansa.\n\nSatumaasta tultuaan hän oli ollut ahkera, mutta Hanna huomasi, miten \nEsko alkoi käydä veltoksi ja miten työnteko hänelle oli vastenmielistä.\n\nJoka toinen päivä oli Esko alussa luvannut käydä Hannan luona, jolloin \nhe yhdessä puhelivat satumaasta, mutta hän löi tämän yhä enemmän ja \nenemmän laimin. Hanna tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän ei jaksanut \nuskoa satumaahan, ellei saanut siitä toisen kanssa yhä uudestaan ja \nuudestaan puhua. Ukkelikin oli matkustanut pitkäksi aikaa pois, jotenka \nHanna tunsi itsensä aivan avuttomaksi.\n\nEräänä päivänä, kun Hanna oli tavattoman murheellinen, hän muisti äkkiä \nsatumaasta saamansa kristallipullon. Hän otti sen, avasi ja joi \nmuutaman pisaran. Jälleen loistivat hänen silmänsä, jälleen oli kaikki \nhänen ympärillään kaunista ja kirkasta. Kaikki sai uuden merkityksen ja \nsisällön.\n\nRiemuissaan hän silloin etsi Eskon, joka juuri oli menossa tekemään \njotain pahaa. Hän pyysi Eskoa maistamaan pullosta. Ja kun Esko sen oli \ntehnyt, niin hän tuli äkkiä jälleen hyväksi ja iloiseksi pojaksi.\n\n-- Satumaa on sittenkin olemassa, huusi hän. -- Nyt minä sen aivan \nselvästi muistan.\n\n-- Ja nyt meitä on kaksi sitä uskomassa, sanoi Hanna. -- Nyt täytyy \ntoistenkin uskoa.\n\nJuuri silloin sattuivat Mökö ja Luru kulkemaan tietä pitkin. He olivat \nkävelyllä, sillä heidän vanhempansa olivat painaneet siihen nappulaan, \njosta tuli \"siivo kävely\".\n\nHanna riensi heitä vastaan, antoi heidänkin maistaa pullosta.\n\nJa kylläpä nyt tuli poikiin elämää. He hyppäsivät ensin korkealle \nilmaan ja kiljaisivat sellaisella voimalla, että kaikki harakat ja \nvarikset säikähtyivät. Ja sitten he alkoivat riemuissaan heittää \nkuperkeikkoja.\n\nHanna ja Esko nauroivat sydämestään heidän elämälleen.\n\nJuuri kun Mökö ja Luru mukkelivat, sattui tietä pitkin tulemaan kaksi \nsikaa. Nämä jäivät ihmeissään katsomaan sellaisia olentoja, joista ei \naina tiennyt, missä kädet, missä jalat olivat, kun pojat menivät \nsellaista vauhtia ympäri.\n\n-- Röh, sanoi toinen sika toiselle.\n\n-- Uih, vastasi toinen.\n\nJa yhdessä he menivät hiukan lähemmäksi katsomaan.\n\nMutta silloin Mökö ja Luru pyörähtivät niin, että joutuivat istumaan \nsikojen selkään.\n\nTulipa siitä nyt vauhti, kun siat alkoivat ravata tietä eteenpäin ja \nMökö ja Luru istuivat niiden selässä kiljuen ilosta ja pitäen sikojen \nselkäharjaksista kiinni.\n\nTomupilvenä he kiisivät eteenpäin kylää kohden.\n\nTalojen pihoilla olevat ihmiset purskahtivat nauruun tätä menoa \nkatsellessaan ja riensivät jäljestä nähdäkseen, kuinka kaikki tämä \npäättyisi.\n\nIsä ja äiti Kiljunen olivat juuri paraillaan loikomassa nurmella, kun \nkuulivat tieltä metakan. Ja silloin heissäkin äkkiä sai vallan entinen \nkiire. He hyppäsivät pystyyn ja hekin juoksivat pitkin maantietä niin, \nettä pää oli kolmantena jalkana.\n\nErään talon pihalla siat ja pojat niiden selässä alkoivat kiertää \npihamaata. Tänne kerääntyi paljon väkeä katsomaan, kuinka tämä \nuudenaikainen ratsuväki kiisi. Ja kaikki nauroivat niin, että pitelivät \nvatsaansa.\n\nEnsiksi siat kiersivät kehässä pihamaata, mutta sitten ne alkoivat \ntehdä koukeroita, hypellä sinne ja tänne. Ja kaikki ihmiset saivat \nsilloin hypellä ylös, jotta eivät kaatuisi kumoon.\n\nOli siinä hyppimistä. Vanhat äijät ja ämmätkin hyppivät niin että \ntöyssyi, eivätkä suinkaan tahtoneet mennä pakoon, vaan oikein huusivat \nilosta joka kerta, kun sika tuli lähelle ja heidän siis oli taas \nhypättävä ilmaan.\n\nIsä ja äiti Kiljunen seisoivat pihamaan keskellä ja komensivat, milloin \noli hypättävä, jos joku ei sattuisi huomaamaan, milloin sika taas tuli \nlähelle.\n\nKyllä ihmiset olisivat jaksaneet tätä iloa pitää vaikka kuinka kauan, \nmutta siat alkoivat jo siihen väsyä.\n\nÄkkiä ne tekivät koko käännöksen ja kiisivät pihan veräjästä tielle ja \ntaas mentiin eteenpäin niin, että tomu pöllysi.\n\nMutta nyt olivat jo kaikki kylän koirat kokoontuneet tätä iloa \nkatsomaan. Ensin ne haukkuivat, mutta nyt niidenkin jo teki mieli \njuosta ja hyppiä. Ne tahtoivat nähdä, miten tämä hirveä kilpa-ajo \nviimein päättyy. Hevoset laitumella lähtivät kiireimmän kautta nekin \nyhteen iloon. Ja vanhat lehmätkin, jotka ensin olivat koettaneet \nhillitä itseään ja olla arvokkaita, nostivat häntänsä pystyyn ja \njuoksivat niin, että keikkuivat ja jalat menivät ristiin rastiin \nkovassa kiireessä.\n\nPian oli koko kylä juoksemassa, sekä ihmiset että eläimet. Ja \nkaikkialta kuului iloisia huutoja, naurua ja kirkunaa.\n\nKylän vieressä oli matala järvi, sinne menivät siat suoraa päätä. Ja \nkun sika on hyvä uimaan, niin eivät ne pelänneet, vaan menivät yhä \neteenpäin. Ja Mökö ja Luru istuivat niiden selässä.\n\nVesi oikein kuohui heidän mennessään. Ja niin suuri oli kyläläisissä ja \neläimissä vauhti, että eivät voineet hillitä itseään, vaan menivät \nkaikki jäljestä veteen. Ja kun vesi oli matalaa, niin ei kenenkään \ntarvinnut uida. Sen sijaan kaikki juoksivat vedessä, jotta se räiskyi \nkorkealle.\n\nViimein siat väsyivät ja lakkasivat uimasta. Ne olisivat ehkä uponneet, \nelleivät pojat olisi pudonneet niiden selästä.\n\nKyläläiset olivat niin riemuissaan, että ottivat siat syliinsä ja \nkantoivat ne riemukulussa maihin. Ja kun sika huutaa aivan hirveästi, \nkun sen vain ottaa syliin, niin huusivat nämäkin. Ja joka kerta kuin ne \npäästivät oikein kimeän äänen, niin kirkuivat ihmisetkin ilosta. \nKerrotaan, että sen kylän lehmät oppivat sinä päivänä aivan uudella \ntavalla ammumaan, jota sitten kutsuttiin lehmän nauruksi.\n\nKun viimein kaikki olivat päässeet aloilleen, niin naurettiin oikein \nmakeasti ja hurrattiin Kiljusille, jotka olivat tämän hauskan päivän \nkyläläisille hankkineet. Ja kun naurun jälkeen kaikki palasivat jälleen \ntyöhönsä, niin se tuntui entistä helpommalta.\n\nKun Hanna sinä päivänä kulki pitkin kylän tietä, niin nyökkäsivät \nkaikki hänelle hyvin ystävällisesti ja sanoivat:\n\n-- Kyllä me nyt uskomme, että satumaa on olemassa ja Kiljusen \nherrasväki myös. Satumaa on ainakin täällä ellei muualla, koska olemme \nvoineet nauraa oikein makeasti. Ja Kiljusia taidamme olla me kaikki, \nkun oikein hyvälle tuulelle tullaan.\n\n\n\n"]