[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fklsovXs-hmLdihDFr9b_FUvftJOpeEk0liTUPgMeIlE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1647,"Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa II: Jumalan valittu sankari","Blink, Carl (oik. Stjernström, Louise)",1812,1907,"1647-blink-carl-kustaa-ii-aadolf-ja-hanen-aikalaisensa-ii","1647__Blink_Carl__Kustaa_II_Aadolf_ja_hänen_aikalaisensa_II",null,"romaani",[14,15],"sota","rakkaus",[],"fi",1897,1913,60276,412030,false,55909,[25,26,27],"Gustav II Adolf, King of Sweden, 1594-1632 -- Fiction","Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[29,30,31,32],"Historical Novels","History - European","History - Warfare","Romance","\"Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa II: Jumalan valittu sankari\" by Stjernström is a historical-romantic account written in the early 20th century. The book portrays the life and exploits of King Gustavus Adolphus of Sweden, highlighting his military campaigns during the Thirty Years' War and his significant impact on European history. The narrative emphasizes themes of divine guidance, bravery, and national honor amidst the chaos of conflict.  The opening of the work introduces King Gustavus Adolphus as he arrives in Germany with his fleet, preparing to land on enemy soil. Surrounded by his loyal soldiers, the king demonstrates a mix of solemnity and resolute determination, engaging in prayer and strategizing for the defense of his mission. The atmosphere is charged with anticipation, as his officers reflect on past battles and each soldier appears eager to follow their king into the fray. This part of the book sets the tone for the king’s journey, which is underscored by challenges, both military and personal, as he navigates the complexities of leadership and the expectations placed upon him as a leader chosen by God. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Soini, Lauri",258,"Historiallinen romaani kuvaa kuningas Kustaa II Aadolfin sotaretkiä ja elämää kolmikymmenvuotisen sodan pyörteissä. Kerronta seuraa Ruotsin armeijan maihinnousua Saksaan ja taisteluita, joissa myös suomalaiset hakkapeliitat eversti Stålhandsken johdolla ovat mukana.","Carl Blinkin 'Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa II' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1647. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUSTAA II AADOLF JA HÄNEN AIKALAISENSA II: JUMALAN VALITTU SANKARI\n\nHistoriallis-romanttinen kuvaus\n\n\nKirj.\n\nCARL BLINK [Louise Stjernström]\n\n\nSuomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Saksan rannoille.\n 2. Suojelusenkeli.\n 3. Eteenpäin!\n 4. Luja tahto.\n 5. Magdeburgin häviö.\n 6. Urho ei väisty.\n 7. Voittokulku.\n 8. Varoitus.\n 9. Kotona jälleen.\n10. Kuningatar on kaltaisensa.\n11. Tuki kaatuu.\n12. Paholaisen houkutukset.\n13. Taisteluun! Taisteluun!\n14. Paholaisen sijainen.\n15. Päivä hämärtää.\n16. Aurinko loistaa kirkkaimmin laskiessaan.\n17. Loppu.\n\n\n\n\n1.\n\nSAKSAN RANNOILLE.\n\n\nKesäkuun 24 päivänä laski Ruotsin laivasto ankkurinsa Usedomin\npohjoisniemeen, ja kuningas antoi käskyn nousta maihin.\n\nKuningas seisoi amiraalilaivan kannella mainioimpain, koeteltujen\nsoturiensa ympäröimänä. Siellä oli äsken pakinoitu ja laskettu\nleikkiä, nyt seisoi kuningas hiljaisena ja vakavana, ja hänen\nupseerinsa tekivät kuiskaillen toisilleen huomautuksiaan maasta ja\nympäristöistä.\n\nKuningas silmäili mietteissään ruotsalaisia laivoja, joissa\noli kaikkialla eloisaa liikettä. Hän tunsi monet koetelluista\nsotureistaan edellisiltä sotaretkiltä ja hän näki kuinka uudet\ntulokkaat tunkeilivat heidän ympärillään. Kaikkien kasvot kuvastivat\niloa ja rohkeutta. Hänen soturinsa näyttivät siltä, kuin pitäisivät\nmahdottomana, että voitto pääsi heidän käsistään, ja he ojentelivat\ntoisilleen käsivarsia, jotka näyttivät olevan karaistua terästä.\n\nSattui siinä hänen katseensa suomalaisiinkin laivoihin. Siellä\noli hiljaisempaa. Miehet seisoivat yhdessä kihermässä kannella ja\nkatselivat maihin, mutta virkkoivat tuskin sanaakaan toisilleen.\nKatse, pään nyökkäys riitti ajatusten ilmaisemiseen.\n\nRakkaiden savolaistensa keskellä seisoi siellä eversti Stålhandske,\nhän, jota kuningas oli kerran kiivastuksen puuskassa loukannut ja\nsitten pyytänyt anteeksi hänen koko rykmenttinsä edessä. Sekö oli\nniin vetänyt heidät toisiinsa? Kuningas luotti nyt Stålhandskeen\nniinkuin itseensä. Vilinässä hän näki myös Juhana ja Akseli Banérin,\nLennart Torstenssonin, Hornin, Wrangelin ja monet muut, jotka olivat\nhänelle rakkaat. Ja he... niin, laivapojasta korkeimpaan päällikköön\nhe katsoivat ylös häneen, kaikki olivat valmiit sokeasti noudattamaan\nhänen käskyään, veipä se voittoon tai kuolemaan.\n\nPäivä oli helteinen. Vaikka taivas oli pilvessä, ei sentään satanut.\nMutta ukkonen jyrisi loitolla. Maihin mentiin pienemmillä aluksilla,\njoita Sten Bjelke oli hankkinut Stralsundista.\n\nKuningas viittasi Niilo ja Joakim Brahelle ja soudatti heidän\nkanssaan itsensä maihin. Muut seurasivat jäljestä.\n\nKustaa Aadolf ei matkan kestäessä lausunut sanaakaan. Mutta\nastuttuaan Saksan rannalle hän ensi töikseen lankesi polvilleen ja\nrukoili korkealla äänellä täydestä, palavasta sydämestään:\n\n\"Herra kaikkivaltias Jumala, sinä, joka hallitset taivasta ja maata,\ntuulia ja merta, kuinka voin sinua täysin kiittää siitä, että olet\nkatsonut minut otolliseksi tälle matkalle. Kiitän sinua, Herra, ja\nrukoilen sinua sydämeni syvyydestä, ettäs siunaisit tämän hankkeeni\nsinun nimesi kunniaksi ja sinun kirkkosi puolustukseksi. Sinä, Herra,\njoka sydämet ja munaskut tutkit, sinä tiedät aivoitusteni puhtauden.\nAnna meille armosi, oi Herra, että me pian voisimme toimia sinun\nkansasi vapautukseksi ja toteuttaa sinun tahtosi!\"\n\nSe syvä hartaus, jolla kuningas rukoili, liikutti ympärillä seisovat\nkyyneliin. Mutta kun hän nousi pystyyn, tarttui hän heti lapioon ja\nmerkitsi leirin paikan, jonka ympärille alettiin luoda vallituksia.\nMitä enemmän väkeä ehti maihin, sitä joutuisammin kävi työ, vaikka\nainoastaan puolet miehistä työskenteli lapio kädessä ja toinen puoli\nseisoi taisteluvalmiina aseissa.\n\nKaikkialla Kustaa Aadolf oli mukana, ja lankeaa luonnostaan, että\nhänen upseerinsa seurasivat esimerkkiä. He jakoivat sotamiesten\nvaivat ja voittivat siten heidän sydämensä.\n\nKun tuli yö, näkyi kaikilta tahoilta palavien kylien loimo. Se oli\nvihollisen ensimäinen tulotervehdys. Mutta silloin ei koko sotajoukko\nainoastaan ollut maissa, vaan oli tehty työtä niin uutterasti, että\nsillä oli turvanaan tykein ja vallein varustettu leiri. Kahtena\nseuraavana päivänä tuotiin maihin tykistö, ampumatarpeet, muonavarat\nja viimeksi hevoset, jotka olivat käyttökelpoiset, vaikkakin hieman\nnälkiintyneet. Laivasto lähetettiin noutamaan elintarpeita Ruotsista,\nsillä keisarilliset olivat ryöstäneet maan typityhjäksi.\n\nKesäkuun 28 p:nä kuningas lähti sotaretkelle etelään, mukanaan niin\nmonta ratsumiestä kuin riitti hevosia, ja 1,200 muskettisoturia\ntutki maan erääseen vallitukseen saakka, minkä vihollinen oli\nluonut Wolgastin edustalle. Seuraavana päivänä hän soudatti itsensä\nvenheellä pitkin rannikkoa aina kaupungin lähelle.\n\nSotajoukko sai levähtää muutamia päiviä. Ei näkynyt muita vihollisia\nkuin muutamia kroatilaisia, jotka pian hajoitettiin. Sotamiehet näitä\nsanoivat aina \"krabateiksi.\"\n\nEnnenkuin kuningas lähti vallitukselta eteenpäin, puhui hän\nvallilta kokoontuneelle sotajoukolle, kehoitti sotamiehiä\nrohkeuteen ja kestävyyteen ja kiinnitti heidän huomiotaan tämän\nsodan tarkoitukseen. Se tarkoitti, sanoi hän, ennen kaikkea oman\nmaan turvaamista lähestyvää vaaraa vastaan. Sitten heidän oli myös\nautettava uskonheimolaisiaan, josta he varmaan saavuttaisivat\njälkimaailman kiitollisuuden. Heidän ei tarvinnut pelätä uutta\nvihollistaan, se oli sama, jonka he olivat lyöneet Preussissa,\nja jos he pysyivät lujina, toivoi kuningas voittavansa rauhan ja\nturvallisuuden niin Ruotsille kuin muillekin maille. Saattoi käydä,\netteivät he heti päässeet tyydyttävään tulokseen, mutta he olivat jo\nennen hänen kanssaan jakaneet onnen vaiheet, ja hän oli nyt vievä\nheidät vihollista vastaan, joka oli hyötynyt tämän raastetun maan\nkustannuksella, ja siellä olivat he saavat vahinkonsa korvatuksi.\n\nVäki huusi tavallisuuden mukaan Kustaa Aadolfille hyväksymistään.\nUskollisesti he olivat seuraavat mihin tahansa, kun hän vain kävi\nheidän eturinnassaan.\n\nNäyttänee kummalta miksi vihollinen päästi Ruotsin kuninkaan maihin\nja soi sille lujan jalansijan. Kummasteluun voi olla sitäkin enemmän\noikeutta, kun muistaa Tillyn ja Wallensteinin ripeän esiintymisen\nKristian IV:ttä vastaan pari vuotta sitten. Mutta Kustaa Aadolfin\nmaihinnousu tapahtui samaan aikaan, jolloin vaaliruhtinaat olivat\nsaaneet keisarin antamaan Wallensteinille eron ja katolisten taholla\noltiin muuten vahvasti vakuutetut, ettei Ruotsin kuninkaan taholta\nollut mitään pelättävää, sellaisen herran saattoi helposti lyödä pois\nlaudalta. \"Olemme jälleen saaneet pikku vihollisen niskoillemme\",\nvirkkoi keisari Regensburgissa leikkisästi vaaliruhtinaille, jotka\nkaikki olivat sitä mieltä, ettei Kustaa Aadolfille ollut suotava\n\"majesteetin\" arvonimeä.\n\nKustaa Aadolf katsoi sotansa keisarin kanssa alkaneen jo silloin, kun\ntämä vuosikausi sitten lähetti apujoukkoja Puolaan Arnimin johdolla,\nja sentähden hän ei katsonut tarpeelliseksi antaa sodanjulistusta.\nSitä vastoin levitettiin maahan latinan- ja saksankielistä\njulistusta. \"Syistä, miksi Ruotsi oli pakoitettu sotajoukoin\nnousemaan saksalaiselle maaperälle.\"\n\nKeisari ei viivyttänyt vastaustaan. Hän ihmetteli, kuinka \"hänen\nrakastettavuutensa\" oli hyökännyt pyhään Rooman valtakuntaan ilman\nedelläkäypää sodanjulistusta ja niin edelleen. Kustaa Aadolf vastasi\nsamalla mitalla, nimitti keisaria \"hänen rakastettavuudekseen\",\nhänkin vuorostaan, ja selitti olevansa syytön kaikkeen siihen\nverenvuodatukseen, jota ei voitu välttää, heittäen kaiken edesvastuun\nsodasta keisarin niskoille.\n\nAseet eivät olleet toimettomina kirjevaihdonkaan aikana. Ensimäinen\nsotahanke oli suunnattu linnoitusta vastaan Wolgastin edustalla ja\nalku tehtiin Usedomin valloituksella.\n\nKuningas lähti liikkeelle Peenemündestä 2,500 ratsumiestä ja 4,000\nmuskettisoturia mukanaan. Saatuaan linnoituksen näkyviinsä hän\nhuomasi, että joitakin kroatilaisjoukkoja järjestyi parhaallaan\nsen edustalle, kun taasen jalkaväki venheillä pakeni virran yli\nWolgastiin. Kroatilaiset eivät hekään odottaneet ruotsalaisen\nratsuväen hyökkäystä, vaan syöksyivät päistikkaa rannalle, suureen\nproomuun, joka lastattiin väkeä niin täyteen, että se vajosi\npäästyään hieman loitommalle maasta.\n\nRuotsalaiset valloittivat heti vallituksen, ja ratsumiehet\nsijoitettiin yöksi ympäristön kyliin. Tämä tapahtui kesäkuun 30\npäivänä.\n\nSeuraavana päivänä kuningas marssi edelleen Swinemündeä kohden,\nmihin hän saapui heinäkuun 2 päivänä. Täällä oli vallituksia salmen\nmolemmin puolin, mutta heti kun keisarilliset saivat tietoonsa, että\nvihollinen lähestyi, laskettivat he salmen yli Wolliniin, jonka\njälkeen venheet poltettiin. Samoin tehtiin vallituksilla Wollinin\nluona, jossa ruotsalaiset ottivat neljä pientä metallikanuunaa.\n\nNyt Kustaa Aadolf käänsi katseensa Stettiniin. Hän näet pelkäsi, että\nkeisarilliset valtaisivat tämän tärkeän kaupungin. Ferdinand II:n\njoukkojen johtaja, italialainen Torquato Conti, olikin jo koettanut\nyllättää ja vallata kaupungin, mutta onnistumatta. Paitsi Stralsundia\noli Stettin ainoa kaupunki Pommerissa, jota ei oltu pakoitettu\nvastaanottamaan keisarillista sotaväkeä.\n\nVanha, kivulloinen herttua Bogislaus pelästyi pahoin kuultuaan\nRuotsin kuninkaan lähestyvän. Bogislaus ei ollut soturi eikä\nvaltiomies, hänestä nähden sai maailma seista tai kaatua, kunhan hän\nvain sai olla rauhassa. Keisarissa oli valta personoituna, sentähden\nhän tahtoi elää keisarin kanssa rauhassa. Mutta siltä ei hän suinkaan\ntahtonut tapella keisarin vihollisten kanssa ja koettaessaan\njoillakin verukkeilla päästä sekaantumasta selkkauksiin luuli hän\nparhaiten voivansa suojella nahkansa -- puolueettomuuden varjossa.\n\nHänelle kerrottiin, että ruotsalaiset olivat koonneet kaikki laivat,\njotka heillä oli käytettävissään, ja vieneet ne Raseborgiin. Sinne\nsaapui myös Juhana Banér kaikkiaan 8,700 miehen keralla. Muu osa\nsotajoukosta jätettiin saarien puolustusväeksi, päällikköinä\nKniphausen Usedomissa ja Lesslie Wollinissa.\n\nHeinäkuun 8 päivänä voimat olivat koolla. Silloin saapui herttua\nBogislaun lähettiläs pyytäen, että hän saisi pysyä puolueettomana.\nKuningas epäsi jyrkästi ja lisäsi, että hän oli tuleva heti jäljestä\nsaadakseen varman vastauksen. Oli valittava sota tai rauha.\n\nHän piti sanansa. Heinäkuun 9 päivän iltana väki nousi laivoihin,\nja seuraavana aamuna laivasto lähti purjehtimaan. Eräs saksalainen\nhistorioitsija kertoo, että vastatuuli viivytti lähtöä, mutta tuuli\nkääntyi heti kuninkaan astuttua laivaan. Ruotsalaiset laivat menivät\nOdensen virtaa ylöspäin vanhaan Oderburg nimiseen linnaan, joka oli\ntykin kantaman päässä kaupungista. Heti kun muutamia rykmenttejä oli\nehtinyt nousta maihin, marssi kuningas heidän eturinnassaan ottamaan\nhaltuunsa edullisimmat paikat sillä puolen kaupunkia.\n\nKaupungissa oltiin kauhuissaan. Vanha herttua itki ja väänteli\nkäsiään. Mitä oli hänen tehtävä?\n\nKuurinmaan herttua ja raatiherrat rohkaisivat mielensä ja riensivät\nKustaa Aadolfin luo koettaakseen taivuttaa häntä jättämään\nkaupungin rauhaan ja sallimaan herttuan pysyä puolueettomuudessaan.\nHerttuallisen linnaväen päällikkö eversti Dumitz, röyhkeä ja\npöyhistelevä herra, lähetti torvensoittajan sanomaan Ruotsin\nkuninkaalle, että hänelle oli käyvä pahoin, jollei heti vienyt pois\njoukkojaan.\n\n\"Sano everstillesi, että hänelle käy vielä pahemmin, jos hän valitsee\nsellaisia lähettiläitä kuin sinä, kun hänen velvollisuutensa olisi\nitse tulla esittämään asiansa\", vastasi kuningas. Eversti totteli\nheti, hän saapui nöyränä ja masentuneena. Mutta keskustelun aikana\nKuurinmaan herttuan ja raatiherrojen kanssa kuninkaan joukot\npysähtymättä lähestyivät kaupunkia, ja pian ne olivat turvassa\nvallien tykkitulelta vallattuaan tärkeimmät paikat Stettinin\nluoteispuolelta.\n\nKuningas vaati jyrkästi keskustelua herttuan itsensä kanssa. Tämä\ntulikin vihdoin vaunuissa ajaen. Hän pyysi tuhansin kerroin anteeksi\nkivulloisuuttaan, mutta Kustaa Aadolf oli itse ystävällisyys ja\nilmaisi mitä suurinta osanottoa hänen kärsimyksiinsä.\n\nKun molemmat olivat vaihtaneet kohteliaat tervehdyksensä, sanoi\nKustaa Aadolf: \"Pyydän, ettei teidän korkeutenne kummastele, vaikka\nolenkin tullut sotajoukkoineni pääkaupunkinne edustalle. Se on\ntapahtunut välttämättömyyden pakosta ja meidän yhteisen vihollisemme\nylimielisyyden tähden. Minä en tule Saksan enkä Pommerin vihollisena,\nvaan vapauttamaan meitä kaikkia keisarillisen liittokunnan sorrosta.\nKansan hätä koskee sydämeeni\", lisäsi hän, \"ja jos me molemmat\npääsemme yksimielisyyteen, toivon Jumalan avulla voivani sitä\nlieventää.\"\n\nHerttua oli mitä kiusallisimmin hämillään. Mitä oli keisari sanova,\nkenties riistäisi häneltä lääninsä...\n\nKuningas esitti vaatimuksenaan, että Stettinin portit oli avattava\nhänelle ja hänen rykmenteilleen ja lupasi, ettei asujanten rauhaa\nhäirittäisi.\n\nHerttua parka, mihin oli hänen ryhdyttävä? Hädissään hän pyysi\nsaada neuvotella raatiherrojensa kanssa, ja kuningas suostui, mutta\nkehoitti viimeksimainittuja tarkoin ajattelemaan, voivatko he\ntosiaankin estää häntä tulemasta kaupunkiin, kun hän kerran oli sen\nmuurien edustalla.\n\nNämä kumarsivat, ja kuningas teki herroineen ratsastusretken vallien\nympäri.\n\nPalattuaan hän näki päätöksen kalpeista, kiihoittuneista kasvoista.\nHerttuan vastaus oli kieltävä. Mieluimmin hän olisi nähnyt kuninkaan\npoistuvan maasta, mutta ainakin hän tahtoi pysyä puolueettomana.\nKuinka oli käynyt Pfalzin vaaliruhtinaalle, joka harhaili pakolaisena\nympärinsä, kukaan ei tiennyt missä, ja Mecklenburgin herttuoille,\njotka Tanskan kuninkaan kera oli ajettu maasta? Oliko nyt sama\nkohtalo kohtaava häntäkin, joka oli vanha ja sairas? Hän itki ja\nrukoili Kustaa Aadolfia, ettei tämä vaatisi mahdottomia!\n\n\"Ajatelkaa, teidän korkeutenne\", vastasi kuningas, \"ettei tuo kaunis\nhenkikaarti voi puolustaa muureja minun taalalaisiani vastaan!\" Hän\nviittasi hymyillen naisparveen, joka täytti linnan ikkunat. \"Sitä\npaitsi\", lisäsi hän viitaten tykkeihin, \"on meillä tässä avaimet,\njotka pian avaavat kaupungin portit.\"\n\n\"Se on hirveää!\" tuskitteli vanha herttua.\n\nKuningas koetti pätevillä syillä häntä tyynnyttää. \"Olen Jumalan\navulla puolustanut Stralsundia ja valloittanut Eugenin, Usedomin ja\nWollinin\", sanoi hän. \"Samalla avulla toivon voivani vapauttaa ja\nturvata niin Stettinin kuin koko Pommerinkin.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa keisarin vastustamatonta voimaa\", puuskahti herttua\npoissa suunniltaan.\n\n\"Minä tunnen sen\", vastasi Kustaa Aadolf. \"Mutta minä tiedän myös,\nettä Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hyljää oikeaa\nasiaa.\"\n\nKuninkaan pontevat ja luottavat sanat tekivät vaikutuksen, ja herttua\nhuudahti: \"Nun, in Gottes Namen!\" (Jumalan nimessä sitten!)\n\nKaupungin portit avattiin, ja ruotsalainen sotaväki marssi sisään.\nUplannin ja Skaraborgin rykmentit, kuninkaan henkivartiat ja pari\nmuuta komppaniaa asetettiin linnaväeksi.\n\nHerttuan pyynnöstä kuningas seurasi mukana kaupunkiin ja linnaan,\njossa osa \"kauniista henkikaartista\" hänelle esitettiin.\n\nKustaa Aadolfin hieno käyttäytyminen ja sukkela leikinlasku ihastutti\nkoko seuran. Ne, jotka ennen olivat kironneet Ruotsin kuningasta, ne\nkatsoivat nyt säteilevin katsein \"kultakuninkaaseen\", joka oli yhtä\nrakastettava kaikkia kohtaan, niin ettei kukaan voinut kerskailla\netusijasta.\n\nJos hän sen antoi kenellekään, sai sen pieni kahdeksanvuotias\ntyttö, jolla oli niin suuret ja syvät silmät. Niiden ilme palautti\nniin monia hajanaisia muistoja kuninkaan sieluun, että hän aivan\nliikutettuna kysyi tytön nimeä.\n\n\"Gustava Adolfina\", vastasi hän hieman murtaen.\n\nLäsnäolijat hymyilivät nähdessään miten hämilleen kuningas joutui.\n\"Ketkä ovat hänen vanhempansa?\" kysyi hän innokkaasti ja otti tytön\npolvelleen.\n\n\"Hän on löytölapsi, teidän armonne, mutta niin onnellinen, että ennen\nkaikkia muita kiinnittää teidän mieltänne\", vastasi muuan hovin\nnaisista.\n\nKustaa punastui hieman. \"Ihailen hänen kauneuttaan\", sanoi hän ottaen\nsormestaan sormuksen, johon oli kaiverrettu sydän. Sitten hän otti\nnauhan tytön tukasta, pujotti sormuksen siihen ja solmi sen hänen\nkaulaansa, suuteli tyttöä otsalle ja sanoi: \"Mene ja sano terveisiä\nminulta!\"\n\nLuonnollisesti kaikki hovinaiset luulivat, että terveiset ja sormus\nolivat aiotut jollekin läsnäolijoista. Mutta kenelle, se oli kysymys.\nEihän kuningas ollut sanonut sitä tytöllekään. Eikö sitä saataisi\nkoskaan tietää?\n\nKuningas nousi, poistui kauniista piiristä ja ryhtyi herttuan kanssa\nkeskusteluun niistä puolustuslaitteista, joihin aikoi ryhtyä.\n\nIloinen ilme katosi herttuan ja hänen seurueensa kasvoilta. He\nolivat jo kuvitelleet, että Ruotsin kuningas antaisi itsensä sitoa\nruusukahleihin, jotka saattavat olla rautakahleita lujemmat. Mutta\ntuokiossa hän olikin riistäytynyt niistä irti ja oli nyt täydessä\nsotatouhussa.\n\nMutta kerran hän oli jo antanut itsensä vangita, ja kenties\nonnistuisi se paremmin seuraavalla kerralla... Nopeasti laitetut\nkarkelot... kuninkaallinen puutarha huumaavine kukkastuoksuineen\nja hämyinen suviyö... Salaisia käskyjä jaettiin, hovinaiset saivat\nviittauksia ja katosivat toinen toisensa jälkeen.\n\nKuningas seisoi mietteissään; muinaiset muistot tunkeutuivat hänen\nmieleensä. Hän tunsi vastustamatonta kaipausta tietää jotakin\nhänestä, naisesta, joka kiinnitti amuletin hänen kaulaansa...\nOliko lapsi hänen? Gustava Adolfina -- se oli hänen oma nimensä!\nHenkisotilas Lauri Antinpoika ei puhunut koskaan vaimostaan, vaan\nseurasi kuningasta kaikkialle kuin uskollinen koira ja oli monta\nkertaa pelastanut hänen henkensä. Mutta hän ei selittänyt mitään, ei\nvastannut edes kysymyksiin, koskei tiennyt mitään, kuten sanoi...\n\"Ei edes, missä hänen vaimonsa oli.\".. Hän pyysi vain kuningasta\npitämään silmänsä auki, hän aavisti, että oli joitakin juonia\nvireillä. Tämä johtui juuri nyt kuninkaan mieleen. Hänen tutkiva\nkatseensa harhaili ympäri huonetta. Siellä oli ainoastaan miehiä. Hän\nei nähnyt niitä hymyileviä, tarkoittavia katseita, joita vaihdettiin\nhänen kustannuksellaan. Mutta hän tunsi pienen käden, joka pisti\npaperin hänen käteensä ja jonka omistaja heti sen jälkeen katosi. Hän\navasi paperin ja luki: \"Älkää viipykö täällä!\" Se ei ollutkaan hänen\ntarkoituksensa, mutta mikä lumous oli hänet vallannut!\n\nHerman Wrangel ja Brahe veljekset olivat seuranneet kuningasta.\nHän kuuli heidän juttelevan ja nauravan. Nyt he tulivat hänen\nviittauksestaan, ja hän sanoi heille, että oli aika lähteä.\n\nHerman Wrangel kuiskasi aiotuista tanssiaisista, ja Joakim Brahe\nlisäsi, että illalliset tulisivat olemaan herkulliset.\n\n\"Tanssihaluiset ja nälkäiset jääkööt minusta nähden, jos haluavat\",\nsanoi kuningas kylmästi ja meni sanomaan herttualle hyvästejä.\nKuinka häntä houkuteltiin ja maaniteltiin, hän oli taipumaton.\n\"Soturi tarvitsee yön lepoon ja harkintaan voidakseen päivällä tehdä\nvelvollisuutensa\", sanoi hän.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua ruotsalaiset herrat istuivat ratsailla\nja laskettivat läpi kaupungin laivastolle, jossa kuningas aikoi\nviettää yönsä.\n\nHoviherrat eivät voineet käsittää mikä Kustaa Aadolfille oli tullut.\nNiin hiljaisena ja omiin mietteihinsä vaipuneena ei häntä oltu nähty\npitkiin aikoihin.\n\nMitähän he olisivat sanoneet, jos olisivat voineet katsoa sisälle\nlaivaruumaan, jossa hän istui pöydän ääressä amuletti kädessään,\nmilloin katsellen sitä, milloin painaen vasten silmiään, joista\npisaroi suuria kyyneliä. \"Hän, hän yksin rakastaa minua vain itseni\ntähden\", sanoi hän itsekseen. \"Niinkuin hellä suojelusenkeli hän\non valvonut minua, ja minä en voi tehdä mitään kiitokseksi hänen\nuhrauksistaan! Mutta tämä, että hän on seurannut minua aina tänne\nsaakka, on kuitenkin suurinta ja kauneinta, ja minä kiitän siitä\nJumalaa niinkuin hänen suurimmista lahjoistaan.\"\n\nSinä yönä ei kuningas paljoa nukkunut, mutta seuraavana päivänä\noli sellainen lempeys koko hänen olennossaan, että se hämmästytti\nkaikkia. Kuitenkin hän oli yhtä toimelias kuin tavallisesti.\n\nStettinin muurit ja vallitukset olivat sangen rappiolla, ja hän\nantoi heti käskyn, että ne oli laitettava kuntoon. Oman leirinsä hän\nlaitatti kentälle Oderburgin luo ja ympäröi sen vallein ja haudoin,\njotka ulottuivat aivan Stettinin muureihin saakka. Työ joutui\nvauhdilla, joka oli kaikille Kustaa Aadolfin hankkeille ominainen,\neikä kestänyt kauan, ennenkuin eversti Dumitz ja herttuallinen\nlinnaväki tuli Ruotsin palvelukseen. Heistä muodostui rykmentti, jota\nlippujensa värin mukaan nimitettiin \"valkoiseksi.\"\n\nSamana päivänä, jona kaupunki luovutettiin, tehtiin liitto herttuan\nja Kustaa Aadolfin kesken. Sen mukaan heidän oli keskenänsä\npuolustettava toisiaan, jokaista hyökkäystä vastaan, ja jos herttua\nkuolisi ilman miespuolisia jälkeläisiä, oli maa joutuva Ruotsin\nkruunulle, kunnes sotakustannukset oli maksettu.\n\nSinäkin päivänä kuningas söi päivällistä linnassa herttuan luona,\nmutta hän ei ollut tällöin yhtä huomaavainen naisten ritari kuin\nedellisellä kerralla. Nytkin hänen katseensa näytti etsivän jotakin.\nSe ei voinut olla tyttö, silloin olisi hän varmaan kysynyt häntä.\n\nNiin, miksei hän tehnyt sitä? Hän ei olisi voinut itsekään vastata\nkysymykseen, hän vain tunsi sanomatonta tyhjyyttä sydämessään.\nTämä oli yksi niistä epäilyksen hetkistä, jolloin ikävä ja kaipaus\ntäyttävät yksinäisen sielun.\n\nYksin! Hän, johon kaikkien silmät ihaillen katsoivat! Juuri siksi,\nheidän joukossaan ei ollut ketään, joka kuului hänelle! Mutta kauan\nei Kustaa Aadolfilla ollut aikaa ajatella itseään. Kuten tavallista,\nhän etsi lohdutusta sieltä, missä yksin lohdutus oli tarjolla, ja\nomisti sitten aikansa ja ajatuksensa suunnattomille tehtävineen.\n\nVastoin tahtoaan hänen täytyi viipyä siellä, missä oli. Väki\ntarvitsi levähtää kohta maihin noustua toimitettujen linnoitustöiden\nja marssien jälkeen, ja sotajoukon asiat täytyi järjestää. Sitä\npaitsi oltiin parhaallaan neuvotteluissa Ranskan, protestanttisten\nruhtinaiden ja Pommerin kanssa.\n\nNe, jotka näkivät uljaan kuninkaan, ympärillään nuoret voitokkaat\nkenraalinsa ja vanhat ja nuoret soturit, jotka kerskuivat monilla\nsaavutetuilla voitoilla, he eivät paljoakaan aavistaneet mitä huolia\nhänellä oli joka askeleella kohden maaliaan pyrkiessään. Mutta\nmitä paremmin oppii tuntemaan vaikeuksia, jotka hän suunnattomalla\nvaivalla voitti, sitä enemmän oppii myös ihailemaan sitä innostusta,\njolla kuningas ja hänen miehensä kävivät kohden korkeaa ja\nkunniakasta päämääräänsä.\n\nSotajoukossa vallitsi suuri tyytymättömyys niin päällystön kuin\nmiehistönkin kesken. Sotakurin ja järjestyksen laita oli huono,\ntehtiin useita karkausyrityksiä, eivätkä olleet harvinaisia\nväkivaltaisuudet yksityisiä henkilöitä kohtaan. Syynä tähän oli rahan\npuute. Palkkaa ei saatu säännöllisesti, ja elintarpeet olivat niin\nriittämättömät, että miesten täytyi elää melkein puolella muonalla.\nSuurin osa tarvittavista ruokavaroista täytyi noutaa vieraista\nmaista, ja jos siihen vielä lisää ampumavarojenkin puutteen, niin\njokainen käsittää, että Kustaa Aadolfin ensimäiset askeleet Saksan\nmaaperällä olivat sangen raskaat. Mutta, kuten tavallisesti, hän\nsyytti itseään siitä ahdingosta, johon oli joutunut.\n\n\"Olen alottanut tämän tehtävän ilman että minulla oli riittävän luja\npohja\", tuumi hän. Mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan koskaan\nsallinut huolten itseään masentaa. Hän näki niiden yli pyhän asiansa\nsamalla rohkeudella ja luottamuksella kuin kerran tyhjin käsin\nvetäessään miekkansa puolustaakseen maataan tanskalaisia vastaan,\njotka olivat tunkeutuneet valtakunnan keskustaan.\n\nSamaan aikaan juoksenteli vieraita henkilöitä ympäri sotamiesten\nkeskuudessa saaden rauhattomuutta aikaan. Milloin puhuttiin maan\nyleisestä hädästä, milloin ihmeellisistä merkeistä ja näyistä, joita\noli nähty ja jotka kaikki viittasivat ajan tapahtumiin.\n\nErittäinkin muuan kertomus kiihdytti mieliä. Sen kertoi eräs maamies,\njoka tuli leiriin kanoja kaupittelemaan. Tietysti hän sai kanansa\nkaupaksi, varsinkin kun hinnat olivat huokeat, mutta hänen kertomansa\njuttu sai hiukset nousemaan pystyyn sotamiesten päissä.\n\n\"Siitä on parisenkymmentä vuotta\", alotti hän. \"Vuokrasin tupani\nankaralta isännältämme. Sain sen säkkipillini tähden, sillä kukaan\nei osannut sitä puhaltaa yhtä hyvin kuin minä. Mutta hiton tarkka\nhän oli siitä, että vuokra tuli maksetuksi päivälleen. Ken ei sitä\ntehnyt, sai heti lähteä kiluineen, kaluineen.\n\n\"Vuonna muutamana kaikki oli mennyt päin mäntyyn, enkä minä tiennyt\nmistä saisin kolikoita. Lainailemalla sentään sieltä ja täältä sain\nvihdoin satasen täyteen. Aloin laukata linnaan, sillä hevoskaakkini\nolin pantannut. Ensimäinen, jonka tapasin, sanoi minulle, että\nvanhaa hänen armoaan vaivasi kovasti luuvalo, mutta jos toin rahaa,\npääsisin kyllä sisään. Menin sinne. Kreivi istui tavallisessa\nsuuressa nojatuolissaan pöydän ääressä, eikä hänen luonaan ollut\nketään muita kuin suuri ruma apina, joka aina juoksi hänen jälestään,\nja jota he sanoivat 'majuriksi' poppamiehen mukaan, jonka oma se\nmuinoin oli ollut, mutta joka äskettäin oli poltettu. Kylmät väreet\nkarsivat selkäpiitäni, kun kamaripalvelija poistui huoneesta ja sulki\noven, niin että jäin yksin heidän kanssaan. Kreivillä oli suuri\nsamettitakkinsa päällään, ja jalkojaan hän piti tuolilla. Vastapäätä\nhäntä istui 'majuri' punaisessa nutussa ja valkoisin punoksin\npyntättynä; päässään oli sillä kreivin yömyssy, ja joka kerta kun\nkreivi irvisti kipujensa vuoksi, irvisti 'majuri' vastaan. Inhottavaa\noli sitä nähdä. Kreivi rypisti silmäkulmiaan nähtyään minut.\n\n\"'Jos tulet tyhjin käsin, niin piru perii sinut', huusi hän vastaani.\n\n\"Minä tietysti kumarsin ja panin rahat hänen eteensä pöydälle. Hän\nkatsoa tirkisteli minuun ja veti rahat puoleensa. Sitten hän soitti.\nKamaripalvelija tuli sisään niin äkkiä, että hänen varmaan täytyi\nkärkkyä ja odottaa aivan oven edessä. 'Kuules, Sten', käski kreivi,\n'anna tälle miehelle lasi olutta, sillaikaa kun minä lasken rahat ja\nkirjoitan kuitin'.\n\n\"Minä lähdin kamaripalvelijan mukaan. Mutta tuskin olimme ehtineet\nhuoneesta, ennenkuin kreivi päästi ulvonnan, joka pani muurit\ntäräjämään. Kun palasimme sisään, huusi hän vettä ja sitten viiniä,\nja hampaittensa raosta hän tiuskui jotakin helvetistä. Silloinkos\npalvelusväki sai jalat alleen. Hän tahtoi kylmää vettä kipeälle\njalalleen, mutta kun hän pisti sen vesiastiaan, sanoivat näkijät,\nettä se poreili ja kiehui kuin kattila tulella. Viinipikarin hän\nheitti kamaripalvelijan päähän ja huusi, että siinä oli verta. Heti\nsen jälkeen hän heitti henkensä. Koko ajan puikkelehti 'majuri'\nhuoneessa ympärinsä ja venkoili niinkuin olisi tehnyt pilaa\nherrastaan.\n\n\"Minä pelästyin niin, että juoksin tieheni\", jatkoi talonpoika.\n\"Mielestäni saatoin olla tyyni, sillä olihan kamaripalvelija nähnyt\nminun antavan rahat. Muutamien päivien perästä menin sentään linnaan\njälleen, sillä tiesin nuoren herran kotiutuneen Roomasta, jossa hän\noleskeli. Arvelin, että häneltä kai saan kuitin. Mutta kun tulin\nlinnaan ja näin kamaripalvelijan, niin tuskin tunsin häntä enää,\nniin kurjalta hän näytti. Kun ilmaisin kauhistukseni siitä, kertoi\nhän salavihkaan, että hän kuuli jokikinen yö kellon soivan, niinkuin\nvainaja soitti eläessään, kun tahtoi jotakin. 'En ole tähän asti\nollut kuulevinani sitä', sanoi hän. 'Mutta jos hän soittaa taas\ntänä yönä, niin menen sisään tunnonrauhani tähden. Mutta voit kai\nsinä jäädä yöksi luokseni.' Minä suostuin hänen pyyntöönsä, vaikka\nhampaat kalisivat suussani, ja me istuimme kukin viinilasimme ääressä\naina kahdentoista lyöntiin. Heti sen jälkeen kuului kiukkuinen\nkellonsoitto. Minä koetin nousta, mutta jalkani eivät kannattaneet,\nja minä putosin tuolilleni takaisin. Kamaripalvelija nousi kiihkeästi\nja sanoi: 'Se on isäntäni soitto, minä lähden, vaikka sinä\njänistätkin'. Minusta se oli häpeällistä, ja niin lähdin mukaan.\nMutta kun ovi avattiin ja minä näin koreasti valaistun huoneen ja\nitse pirun, joka istui ruumiskirstun ääressä, niin maailma musteni\nsilmissäni ja minä kaaduin lattialle. Kun tulin tuntoihini jälleen,\nkuulin, että kamaripalvelija oli tavattu kuoliaana aivan kirstun\näärestä.\"\n\n\"Oletko varma, että se oli itse piru?\" kysyi muuan sotamiehistä.\n\n\"On mahdollista, että se oli 'majuri'. Mutta kuulkaahan edelleen.\nMuutamien päivien perästä menin taas linnaan ja kerroin nuorelle\nkreiville, kuinka kaikki oli käynyt, ja pyysin kuittia. Mutta jos\nvanhus oli häijy, niin nuori oli paljon pahempi. Hän haukkui minua\nlurjukseksi ja petkuttajaksi ja sanoi, että jollen voinut näyttää\nkuittia eikä minulla ollut rahaa maksaa, sain laputtaa tieheni!\nRaskain mielin lähdin kotimatkalle, ja kun taivallukseni kävi\nhitaasti, yllätti minut yö, ja metsässä oli melkein sysimustaa.\nMutta minä haparoin eteenpäin tuttua tietä. Kuinka olikaan, huomasin\nykskaks, että joku käveli rinnallani. Mutta kuulin vain askeleet, en\nvoinut nähdä mitään. Lopulta rohkaisin mieleni ja kysyin: 'Kuka se\non!?'\n\n\"'Vaeltaja niinkuin sinäkin', vastasi ääni. 'Jos kuljemme yhtä matkaa,\nkäy matka hupaisemmin.'\n\n\"Niin se alkoi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin olin kertonut hänelle\nkoko onnettomuuteni, ja lopuksi kysäsin, eikö hän voinut lainata\nminulle sataa guldenia.\n\n\"'Voisin kyllä', vastasi vieras. 'Mutta minä vaadin niin suuren\nkoron, että tuskin suostut sitä maksamaan. Tahdon auttaa sinua\ntoisella tavoin. Vanhalla isännälläsi ei ole rauhaa haudassaan sinun\nvalitustesi ja sadatustesi tähden. Jos sinulla on uskallusta lähteä\nhänen luokseen, niin luulen, että hän antaa sinulle kuitin'.\n\n\"Varmaankin hiukset nousivat päässäni pystyyn, niin kovasti pelästyin.\nMutta minä ajattelin vaimoani ja lapsiani ja niin jätin sieluni\nJumalan haltuun ja vastasin, että olin ennenkin nähnyt helvetin. Jos\nsiis vain sain kuitin, olin valmis näkemään sen kerran vieläkin.\n\n\"'Tule sitten tätä tietä', sanoi hän. Me kuljimme muutamia askelia\nja pysähdyimme suuren talon portille. Jollen olisi tiennyt, että\nkreivin linna oli monien peninkulmien päässä, olisin vannonut, että\nolimme tulleet sinne. Muukalainen kehoitti minua astumaan taloon,\nja sen voin hyvin tehdä, sillä portit olivat avoinna, ja pihalle\ntultuamme näin, että kaikki huoneet olivat valaistut, ja sisältä\nkuului säkkipillien soittoa ja tanssin töminää ja naurua ja hälinää,\naivan kuin linnassa joulun aikoina ja muissa juhlissa. Minä mietin\nmielessäni: Kenties ei vanha kreivi olekaan kuollut, kenties olen\nvain nähnyt unta. Ja niin menin ovelle ja kolkutin, välittämättä sen\nenempää matkatoveristani. Kukas muu olisi avannut oven, jollei tuttu\nkamaripalvelija, 'Täällähän tuleekin säkkipillin soittaja', sanoi\nhän. 'Kreivi on kysellyt teitä.'\n\n\"Minä en pelästynyt, sillä kaikki oli aivan kuin unta, sanoinhan vain:\n'Kuinka kamaripalvelija voi vielä olla elossa, hänhän oli kuollut.'\n\n\"'Älä välitä minusta, vaan hoida omat asiasi', sanoi hän minulle.\n'Mutta tottele neuvoani äläkä ota vastaan mitään mitä tarjotaan, yhtä\nvähän ruokaa tai juomaa kuin rahaakaan, vaan ainoastaan kuitti, joka\noikeuden mukaan kuuluu sinulle'. Niin hän viittasi minua seuraamaan,\nja me kulimme läpi eteisten ja käytäväin, kunnes lopulta tulimme\nsuureen vierassaliin.\n\n\"Siellä laulettiin mitä sopimattomimpia lauluja, siivottomimpia ja\njumalattomimpia mitä olin kuunaan kuullut. Mutta, niinkuin ennen\nlinnassa, virtasi viini pitkin lattiaa.\n\n\"Suuressa pöydässä istui vieraita yltympärinsä, mutta kaikki olivat\nkalmankalpeat ja silmäreijät olivat ontot. Kaikki sangen ylhäistä\nväkeä. Pöydän yläpäässä istuivat paavi ja keisari. He koettivat\nvoimainsa takaa tyrkkiä toisiaan tuolilta pois. Sitten he syleilivät\nja suutelivat toisiaan ja alkoivat jälleen tuupiskella. Siellä oli\nmyös piispoja ja ministereitä, mutta minä en heitä tuntenut. Väliin\nhe lauloivat ja nauroivat, niin että huone kajahteli. Silloin he\nsaattoivat irvistellä niin kaameasti, että minä melkein jähmetyin\nkauhusta\", lisäsi mies.\n\nSotamiehet olivat keräytyneet hänen ympärilleen. \"Jatka, jatka!\"\nhuusivat he yhdestä suusta.\n\nMies kuivasi hikeä otsaltaan ja jatkoi: \"Ne, jotka palvelivat\npöydässä, olivat samaa jumalatonta joukkuetta, jota kreivillä oli\nollut palveluksessaan, vaikka täällä palvelusväkeä oli paljon\nenemmän. Niitä, jotka palvelivat piispoja, sanottiin pirun\nromutaskuiksi, ja muita herroja palvelivat jumalattomat kaartilaiset\nkaluunatakeissaan, kaataen verta pikareihin ja juosten ympärinsä.\nJa monet röyhkeät ja kopeat herrasmiehet, jotka eläessään olivat\nryömineet suurmiesten edessä, saivat nyt jatkaa liehakoimistaan\nheidän renkeinään.\n\n\"Hirveän hälinän keskeltä kuulin selvään isäntäni äänen ja näin\nkamaripalvelijan menevän pöydän yläpäähän, jossa korkea herra istui\njalat sojossa ja rapikkokankaaseen käärittynä. Pistoolit hänellä\noli kuten tavallisesti vierellään, ja suuri kalpa oli tuolia vasten\nnojallaan, aivan kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran elävänä.\nYksin apinan tyynykin oli hänen takanaan, apinaa itseään ei vain\nnäkynyt.\n\n\"'Eikö majuri ole vielä tullut', kysyi korkea herra. 'Ei, mutta häntä\nodotetaan pikimmiten tulevaksi', vastasi muuan ääni.\n\n\"Silloin\", jatkoi mies, \"sai kreivi minut tähtäimeensä ja sanoi\näkkiä: 'No, säkkipillin soittaja, oletko sopinut vuokrasta poikani\nkanssa.' Minä saatoin töin tuskin vastata, ettei nuori kreivi uskonut\nminua, ennenkuin sai isänsä kuitin. 'Minä annan sen', huusi haamu,\n'mutta ensin sinun täytyy soittaa säkkipillillä se kappale, josta\ntiedät minun niin paljon pitävän'.\n\n\"Sen laulun olin oppinut eräältä noidalta, joka oli sanonut sitä\nlaulettavan, kun perkele omassa persoonassaan oli mukana heidän\nkokouksissaan. Olin soittanut sitä muutamia kertoja juomingeissa\nlinnassa, mutta aina vastahakoisesti, ja nyt pelästyin kuullessani\npuhuttavan siitä ja puolustauduin sillä, ettei minulla ollut\nsäkkipilliä mukanani.\n\n\"'Kuules, Belzebubin poika siellä nurkassa', huusi entinen isäntäni.\n'Juoksuta tänne säkkipilli, jonka olen pitänyt tämän miehen varalta.'\n\n\"Se oli koko kummitus ja hyppiä loikki yhdellä jalalla ja ojensi\nminulle oivallisen säkkipillin. Mutta samassa hän kuiskasi: 'Katso\nkuhnus!' Ja kun minä katsoin, niin näin, että suutin oli terästä ja\nkuumennettu tulipunaiseksi. Varoin koskettamasta sitä käpälilläni ja\npuolustauduin sillä, etten jaksanut puhaltaa säkkiä ilmaa täyteen.\n\n\"'No, syökäämme ja juokaamme sitten, sillä täällä meillä on vatsamme\njumalanamme', vastasi hänen armonsa ja viittasi minua tulemaan\nlähemmäksi. En käsitä, mistä silloin sain rohkeutta, mutta minä\nsanoin suoraan, etten ollut tullut syömään ja juomaan enkä\nsoittamaan, vaan kysymään mihin maksamani rahat ja kuitti niistä\nolivat joutuneet. Kreivin oli oman tunnonrauhansa tähden jätettävä\nsikseen uusien paulojen virittäminen ja annettava kullekin mikä\nhänelle oikeudella oli tuleva.\n\n\"Kummitus irvisti ilkeästi ja otti kuitin povikirjastaan. Hän ojensi\nsen minulle ja sanoi: 'Tässä on kuitti, senkin hylkiö! Mitä rahoihin\ntulee, niin poikani, senkin susi, saa etsiä niitä kissan kehdosta.'\n\n\"Minä sieppasin paperin, sanoin suuret kiitokset ja aioin juuri\nrientää pois, kun kreivi huusi minulle tuomiopasuunan äänellä: 'Vielä\neivät välimme ole lopussa, tästä päivästä vuoden kuluttua sinun\ntäytyy tulla tänne jälleen kunniatervehdykselle!'\n\n\"Niin piru kuin hän olikin, meni se minusta liian pitkälle ja minä\nhuusin: 'En sinua, vaan suurta ja kaikkivaltiasta taivaan Jumalaa\nolen minä kunnioittava, ja palveleva!'\n\n\"Olin tuskin saanut sanat suustani, kun ympärilläni oli pilkkosen\npimeää, ja minä syöksyin maahan niin rajusti, että vaivuin\ntainnoksiin. Kuinka kauan niin makasin, sitä en tiedä itsekään, mutta\ntultuani tuntoihin näin makaavani vanhassa kirkkotarhassamme juuri\nkreivillisen perhehaudan oven edessä, ja vaakunakilpi riippui pääni\nyllä. Olisin luullut kaiken uneksi, jollei rypistynyt kuitti olisi\nollut kädessäni. Avasin sen varovaisesti, lukea en voinut, mutta näin\nkyllä, että kaikki mitä siihen oli raapustettu, oli vanhan kreivin\nkäsialaa. Ja niin palasin jälleen linnaan, ja koska oli täysi päivä,\npidin Jumalan silmieni edessä ja pyysin puhutella nuorta kreiviä.\n\n\"'Mitä tahdot?' karjaisi hän minua vastaan.\n\n\"'Tuoda kuitin', vastasin antaen hänelle paperin. Hän tirkisteli minua\nja avasi paperin. Mutta hän kävi valkoiseksi kuin palttina lukiessaan\nkuuluvalla äänellä:\n\n\"'Paavo Pietarinpoika on sadalla guldenilla maksanut vuokran talosta,\njoka hänellä on hallussaan, ja se tapahtui lokakuun 10 päivänä.\n_Uudessa kodissani_ marraskuun 25 päivänä...' Hän hypähti pystyyn\ntuoliltaan ja huusi: 'Se on päivätty eilen, oletko käynyt sen\nhelvetistä noutamassa?'\n\n\"'Olen saanut sen hänen armoltaan', vastasin minä, 'ja minusta on sama\nsainko sen taivaassa vai helvetissä'.\n\n\"Mutta hän oli itsepäinen, ja niin kerroin kaiken. 'Jos rahat löydän,\nen tiedä mitä minun on uskottava', sanoi hän. 'En ole koskaan\nennen kuullut puhuttavan kissankehdosta. Kissoja meillä kyllä on\nylenpalttisesti tässä vanhassa pesässä, mutta luullakseni ne tekevät\npentunsa ilman vuoteita ja kehtoja.'\n\n\"Minä neuvoin häntä kysymään joltakin vanhalta palvelijaltaan. Niiden\njoukossa oli muuan vanha nainen, joka sanoi, että vanhaa tornia, joka\noli kellotapulin vieressä, oli vanhastaan nimitetty 'kissankehdoksi.'\n\n\"'Tule mukaan, lähden sinne heti', sanoi ritari ja otti isänsä\npistoolin, joka hänen kuolemansakin jälkeen oli ollut paikoillaan\npöydällä. Minä otin tikapuut, ja me lähdimme tiehemme.\n\n\"Oli vaarallista nousta sinne, sillä tikapuut olivat vanhat ja lahot,\nja pari porrasta puuttui niistä tykkönään. Mutta kreivi kapusi ylös\nsittenkin ja ryömi torninovesta sisään. Samassa jotakin syöksyi häntä\nvastaan, niin että hän oli keikahtamaisillaan selinpäin alas. Mutta\nsamassa pamahti pistooli, ja siinä pilkkosen pimeässä seistessäni\nkuulin kimakan parkaisun. Kohta heitti kreivi alas 'majurin' raadon\nja huusi minulle, että hän oli löytänyt rahat ja paljon muuta mitä\noli kaivannut. Kun hän heti sen jälkeen tuli alas, sanoi hän, ettei\nmeidän ollut enää koskaan puhuttava asiasta, ja vuokraa ei minun\ntarvinnut maksaa ikänäni. Mutta kohta sen jälkeen hän matkusti\ntiehensä, ja nyt kerrotaan, että hän on ruvennut munkiksi isänsä\nsyntejä sovittaakseen.\"\n\n\"Onko pirusta sen jälkeen kuulunut mitään?\" kysyivät sotamiehet,\njoita asia näytti kovin kiinnittävän.\n\n\"Vuosi ei ole vielä kulunut umpeen, mutta luullaan, että hän silloin\ntulee vetämään suuren apajan. Merkkejä siitä onkin jo näkynyt.\"\n\n\"Mitä merkkejä?\" kysyttiin kaikilta tahoilta.\n\n\"Pöllöjen on kuultu laulavan. Kukot kiekuvat ajattomaan aikaan, on\nsyntynyt kaksipäisiä vasikoita, ja lapset kuolevat äitinsä kohdussa.\nMitä minuun tulee, myyn kaiken minkä voin ja lähetän rahat vaimolleni\nja lapsilleni, jotka ovat kaukana täältä. Itse jään tänne, sillä\nkukaan ei voi välttää kohtaloaan, mutta minä aavistan, että monet\ntulevat minua seuraamaan.\"\n\nSellainen oli kertomus, joka kulovalkean tavoin levisi leiriin\nja kaikkialla herätti pelästystä ja kauhua. He eivät pelänneet\nilmieläviä vihollisia, nämä materialistiset soturit, mutta heistä\nnäytti vallan kamalalta tuollainen hornanmatka, ja se herätti\nlevottomuutta ja nurinaa.\n\nSiitä kerrottiin kuninkaalle, ja eräänä kauniina sunnuntaiaamuna\nhänen nähtiin käyvän läpi leirin suomalaisten osastoon. Kustaa Aadolf\nei suinkaan ollut vapaa ajan taikauskosta, mutta näillä juttelijoilla\nhän huomasi olevan ketunhännän kainalossaan ja hän katsoi parhaaksi\nheittää sen pois, ennenkuin se rupesi kovin pahoin löyhkämään.\n\nEi ollut lainkaan harvinaista nähdä kuninkaan yksin leirissä\nliikuskelevan. Tavallisesti hän istuutui jonkun sotavanhuksen\nviereen, joka istui telttansa edessä, ja keskustelu kääntyi nykyään\nuseimmiten tämän vieraan maan olosuhteihin. Valitukset vaikenivat\nkuninkaan edessä, ja sijaan saattoi kuulla lausuttavan: \"Vaikeaa se\nkyllä on, mutta täytyy kestää.\"\n\nTänään väki seisoi suurissa parvissa ja keskusteli innokkaasti.\nKaikki kasvot kuvastuivat jännitettyä odotusta, mutta kaikki\nväistyivät kunnioittavasti syrjään, kun kuningas tuli tapansa mukaan\niloisesti ja ystävällisesti tervehtien. \"Tulkoon kaksi miestä joka\nrykmentistä jäljestäni; tapaamme toisemme suomalaisten luona.\" Näin\nsanoen hän jatkoi käyntiään.\n\n\"Kaksi miestä joka rykmentistä\", levisi salaman nopeudella suusta\nsuuhun, ja ennenkuin Kustaa ehti sinne, mihin aikoi, oli hänellä\nkoko parvi jäljessään. Näki heti, että suomalaisten keskuudessa oli\nmieliala synkempi kuin muiden. Pohjanmaan kansa luuli aina olevansa\nyliluonnollisten voimien ympäröimä, useimmiten pahojen. Synkät,\nmiettivät kasvot olivat täällä kuningasta vastassa. Hän käski heti,\nettä suomalaiset joukot oli komennettava riviin, hänellä oli heille\njotakin sanottavaa.\n\nMääräystä noudatettiin heti. Oli kuin ukkosta ilmassa. Hänen\nviittauksestaan viritettiin Lutherin mahtava virsi: \"Jumala ompi\nlinnamme\", ja virsi kohosi tuhansista rinnoista kohden kirkasta\nsuvitaivasta. Mutta yli muiden kuului kuninkaan ääni, niin että\nkaikki sen kuulivat. Kaikki neljä värssyä veisattiin, ja kaikuna\nkuuluivat samat sävelet koko leiristä.\n\nKustaa Aadolf seisoi hattu kädessä kunnioittavasti kuunnelien, kunnes\nkaikki oli taasen hiljaa; ja auringon säteet kimmelsivät hänen\nvaaleissa kiharoissaan melkein kuin pyhimyskehä. Varmaankin siitä\nsinkosi säde jokaiseen synkkään sydämeen, sillä ainoakaan silmä ei\npysynyt kuivana, ja tuntui kuin olisi päässyt raskaasta taakasta.\n\nKuningas pani jälleen hatun päähänsä. \"Rakkaat ystävät\", sanoi hän.\n\"Me tiedämme, että pimeyden ruhtinas meitä vaivaa ja kiukkuisena\nuhkaa ja että tämä vanha vainooja on kamala ja kauhia. Mutta me\ntiedämme myös, ettei hän voi taittaa päästämme hiuskarvaakaan, sillä\nKristus on meidän turvamme! Kuten hän voitti kiusaukset, niin voimme\nmekin voittaa ne hänen avullaan. Tämä ajatus oli minun ankkurini ja\nlohdutukseni, kun kuulin sen kummallisen kertomuksen, jonka te kaikki\ntunnette.\"\n\nSotamiehet tunkeutuivat kuninkaan ympärille niin lähelle kuin\nkunnioitus salli. Hän jatkoi: \"Tosin voidaan sanoa: 'Mitä on meillä\ntekemistä sen taikauskon kanssa, joka täällä vieraassa maassa\nvallitsee.' Mutta paha on kotiutunut kaikkialla ja löytää meidät\nmihin menemmekin. Meidän ainoa varma turvamme on rukous ja luja\nluottamus Jumalaan. Mutta meidän on muistettava, että perkele\nviettelee monissa muodoissa eikä ainoastaan munkkikaavussa. Erinäiset\nseikat kertomuksessa tuntuvat minusta sangen kummallisilta. Sanoiko\nmies, mikä kreivi ja kummituslinna oli nimeltään?\"\n\nEi, sitä ei kukaan voinut muistaa.\n\n\"Eikö sitäkään, missä se sijaitsi?\"\n\nUsedomin läheisyydessä, siinä kaikki.\n\n\"Voimme huomenna kuulustella niillä tienoin. No, mutta sanoi kai mies\nainakin nimensä ja asuntonsa?\"\n\nMiehet katselivat noloina toisiaan. Muuan, joka oli toisia hieman\nrohkeampi, puuskahti kiihkeästi: \"Mitä hyötyä hänellä olisi ollut\nvalehtelemisesta?\"\n\n\"Minä sanon sen sinulle\", vastasi kuningas. \"Hän tahtoi tehdä teidät\npelkureiksi ja aroiksi kuin tiaiset, tahtoi saada teidät unhoittamaan\nisänmaanne, kunniakkaan nimenne ja itsennekin peikkojen ja pirujen\ntähden.\"\n\nSilloinkos nousi surina ja hälinä. Kaikki miehet kuohuivat.\n\n\"Enhän tiedä, onko niin\", jatkoi kuningas. \"Niillä tienoin\nkuulustellen voi sen saada tietoonsa varmemmin. Mutta sen tiedän,\nettä paavilaisuus panee liikkeelle kaikki voimansa ajaakseen pois\nne kutsumattomat vieraat, jotka ovat tulleet tulella ja miekalla\navaamaan tietä totuudelle ja valolle, omantunnon rauhalle ja\nkansalaisvapaudelle, ja jesuiitat tulevat käyttämään kaikkia keinoja,\njotka voivat edistää heidän menestystään.\"\n\nOli kuin suomukset olisivat pudonneet heidän silmistään. Pelon\nvoitti harmi siitä, että he kenties olivat antaneet itseään puijata\nmunkkivehkein. Ja miehet utelivat toisiltaan, oliko kukaan nähnyt\nmiestä hatuttomin päin. Kenties hatun alla oli ajeltu munkinpää.\n\nMutta yhtä vähän kuningas, päällystö kuin miehistökään pani merkille\nhenkilöä, joka poistui leiristä ja uskottomalla nopeudella loittoni\nStettiniä kohden.\n\nLähetettiin muutamia miehiä ottamaan selkoa miehen kertomuksesta,\nja he palasivat kolmen päivän perästä. Kukaan ei tiennyt mitään\nkummituslinnasta, ja pian oltiin selvillä, että tekeillä oli ollut\npetos, joka onneksi oli ehkäisty.\n\nYleisessä mielipiteessä tapahtui täydellinen muutos. Tietämättömäin\nihmisten itserakkauden haavoittaminen on heistä mitä katkerin\nhäväistys, ja niin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin miehistön\najatustavassa tapahtui muutos, joka ilmeni mitä halveksivimmissa\nlausunnoissa munkkien juonista ja taikuudesta.\n\nLuottamus kuninkaaseen oli jos mahdollista lisääntynyt, ja kun samaan\naikaan saapui melkoisia lisäjoukkoja, kasvoi samaan aikaan myös\nrohkeus ja luottamus omaan voimaan.\n\nMonia Wallensteinin entisistä sotamiehistä meni uusiin rykmentteihin,\njoita järjestettiin Pommerissa. Preussista Oxenstjerna lähetti osaksi\nvanhoja, osaksi äskenvärvättyjä joukkoja. 700 skotlantilaista sai\nkäskyn saapua eversti Monroen johdolla meritse kuninkaan luo. He\nnousivat laivaan Pillovassa, mutta kärsivät haaksirikon Rügenwaldin\nluona ja menettivät sekä kuormastonsa että ampumavaransa. Miehistö\nkuitenkin pelastui keihäineen, miekkoineen ja muutamine kastuneine\nmusketteineen. Sen paikan läheisyydessä, missä skotlantilaiset\nolivat nousseet maihin, oli keisarillista sotaväkeä, ja kuningas oli\nkuudentoista peninkulman päässä sieltä.\n\nSittenkään ei Monroe menettänyt rohkeuttaan. Hän oli Rügenwalden\npommerilaisen linnanpäällikön persoonallinen tuttu ja tiesi, että\ntämä oli salainen protestantti.\n\nHän lähetti pikalähetin, joka pajasi tuoden tiedon, että pieni portti\nkaupunginmuurissa jätettäisiin auki seuraavana yönä. Skotlantilaiset\nryömivät siitä läpi kuin oravat, hyökkäsivät vihollistensa kimppuun\nja ottivat kaupungin valtaansa. Monroe sai tosin hänkin kestää\nympäristön linnueiden hyökkäyksiä, mutta hän pysyi paikoillaan\nRügenwaldissa, kunnes kuningas ehti lähettää apuväkeä, jonka jälkeen\nhän saattoi itse hyökätä.\n\nStettinin läheisyydessäkin onni suosi ruotsalaisia. Lähellä\nsijaitseva Dammin pikku kaupunki vallattiin ja muutamia päiviä\nmyöhemmin Stargard, joka oli kolmen peninkulman päässä Stettinistä.\nSiellä oli keisarillisilla makasiininsa ja melkoiset varastot\nviljaa, jauhoja, ruutia ja luoteja sekä useita tykkejä, jotka kaikki\njoutuivat ruotsalaisten käsiin. Keisarillinen leiri, joka oli aivan\nlähellä Garzissa, tuli siten melkoisesti estetyksi yhteydestään\nHinterpommerin ja Kolbergin linnaväen kanssa.\n\nKustaa Aadolf päätti kuitenkin tehdä hyökkäyksen Garzin leiriin. Hän\noli useita kertoja koetellut houkutella Torquato Contia vallitustensa\nsuojasta, mutta tämä oli varovainen herra ja pysyi paikoillaan.\nKuninkaan päähän pisti ottaa lähemmin selkoa keisarillisesta\nleiristä, ja muuan italialainen, nimeltään Quint, joka kuului\narmeijaan, pyysi päästä mukaan antaakseen tarpeellisia selityksiä.\n\nRoisto lähetti sanan vihollisleiriin, vähää ennen kuin Kustaa Aadolf\nainoastaan seitsemänkymmenen rakuunan seuraamana lähti liikkeelle.\nMutta juuri hänen lähdettyään teltastaan eversti Stålhandske tuli\nhäntä vastaan ja antoi hänelle erään paperin. \"Sain tämän eräältä\nlapselta\", sanoi hän.\n\nKuningas otti nopeasti paperin, jossa luki: \"Pelastakaa kuningas,\nhänen henkensä on vaarassa!\" Hän pisti mietteissään paperin taskuunsa\nja nousi ratsaille. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ohjaksiin,\nvirkkoi Stålhandske kysyvästi: \"Teidän majesteettinne?\"\n\nKustaa Aadolf epäröi tuokion. \"Kaksisataa miestä suomalaista\nratsuväkeäni hätätilassa suojaamaan paluumatkaa\", vastasi hän ja\nriensi pois, ikäänkuin häveten omaa heikkouttaan.\n\nSuunnilleen puolitiessä leiriin hyökkäsi kuninkaan ja hänen pikku\njoukkonsa kimppuun viisisataa napolilaista kyrassieeriä, jotka\nolivat väijyksissä Ruotsalaiset puolustautuivat sankarillisesti.\nHe taistelivat kalliimman kuin oman henkensä puolesta, kuninkaan.\nRuotsalaiset voivat kaatua mutta eivät antautua. Yltympäri virui\nruumiita kasoittain Mutta kuninkaan hevonen ammuttiin, ja hän\nitse kaatui maahan. Ahdinko oli hirmuinen; ruotsalaiset karjuivat\nraivosta. Silloin kuului sotahuuto, ja suomalaiset syöksyivät täyttä\nlaukkaa avuksi. Kuninkaan vaaran ja epätasaisen taistelun näkeminen\nsai suomalaiset vihanvimmaan He taistelivat sellaisella hurjuudella,\nettä keisarilliset luulivat joutuneensa otteluun metsän villipetojen\nkanssa, ja ne, joita ei vielä oltu hakattu maahan, pakenivat varmaa\nkuolemaa.\n\nKun Kustaa Aadolf selvisi taasen jaloilleen, näki hän ainoastaan\nomiaan ympärillään. Vihollinen oli kuin lakaistu pois \"Lähinnä\nJumalaa on minun hengestäni kiittäminen urheita suomalaisiani\",\nhuudahti hän nousten jälleen ratsaille.\n\nKukaan ei tiennyt, mihin Quint oli kadonnut, ainakaan kaatuneiden\njoukossa ei häntä näkynyt. Kavallus tuli kuitenkin ilmi, kun saatiin\ntietoon, että hän oli paennut keisarilliseen leiriin. Hänen nimensä\nnaulattiin Stettinissä kaakinpuuhun, ja hänen uskottu ystävänsä ja\napurinsa, Johan Baptista, otettiin kiinni ja pantiin arestiin. Tämä,\njoka oli myös italialainen, tunnusti kuulustelussa, että hänelle oli\nluvattu suuri summa rahaa, jos onnistui ampumaan kuninkaan. Hänellä\noli ollut muutamia suotuisia tilaisuuksia, mutta joka kerta kun hänen\npiti nostaa pistoolinsa, oli käsi turtunut, niin ettei hän koskaan\nollut voinut toteuttaa aikomustaan.\n\nStettinissä oli katkeruus yleinen, eikä edes rikollisen kuolemakaan\nvoinut mieliä tyynnyttää. Huudettiin, että jesuiitat olivat näiden\nkonnantöiden suunnittelijoita, ja karkkien jesuiittain täytyi olla\nuseita viikkoja hissukseen välttääkseen kiihoittuneen kansan kostoa.\n\n\n\n\n2.\n\nSUOJELUSENKELI.\n\n\nViemme lukijan pieneen ullakkohuoneeseen eräässä Stettinin upeimmista\ntaloista. Kalusto on hyvin yksinkertainen. Lähinnä saattoi sitä\nverrata nunnan selliin, jos ei ottanut lukuun, että täällä oli kaksi\nsänkyä ja ne erikokoisia.\n\nPikku ikkunasta oli näköala yli kaupungin torin ja herttuallisen\npalatsin. Pöydällä ikkunan edessä oli lumivalkoinen liina ja sillä\nraamattu.\n\nMutta miltä näytti huoneen ainoa asukas? Lukija on tosin nähnyt\nhänet ennenkin, mutta ei tuntisi häntä nyt, niin kalpea hän on ja\nmuuttunut, niin vähän näyttää hän olevan Saksan maaperällä kotonaan.\n\nRaamattu on auki. Vanhan testamentin ihmeellisiä tarinoita hän\ntutkii, ja syvät, tutkivat silmät tahtovat tunkea läpi salatun\najatuksen. Sieltä hän etsii vastausta kysymyksiin, jotka heräävät\nhänen sielussaan, ja ihmisjärjelle selittämättömällä tavalla hän\non saanut tietäjän lahjan, jonka kehittäminen ja siunausrikas\nkäyttäminen on ollut ja on hänen elämänsä ainoa tarkoitus.\nPerinnölliset taipumukset ovat olleet edellytyksenä sille, minkä\nhän on nyt löytänyt ja mille hän on omistanut koko elämänsä. Hän\ntuntee miten on kehittynyt kyky sulaa toisen elämään ja tulla tämän\nmaalliseksi enkeliksi.\n\nHän itse ei saa auttaa suojattiaan, mutta hän saa valvoa ja suojella\nhäntä. Hän ei saa torjua vaaroja ja väijytyksiä, mutta hän saa niistä\nvaroittaa. Selvästi ne kuvastuvat hänen silmiinsä, ja aina täytyy\nhänen olla valmis estämään pimeyden juonia, jotka uhkaavat Jumalan\nvalittua sankaria.\n\nKuinka hän alussa vastustelikaan, kun Lauri Antinpoika sanoi hänelle,\nettä he molemmat antaisivat kaikkensa kuninkaan puolesta, mutta\nsitten hän uhrautui iloisemmin mielin kuin hänen miehensä. Kustaa\nAadolf oli tullut hänen epäjumalakseen, ja hän tunsi elämänsä\nsidotuksi häneen.\n\nJa kun katse sattui lapseen, kuiskasi hän: \"Gustava Adolfina, me\nlähdemme yhdessä!\" Ja niin hän otti tytön syliinsä. \"Sinä olet oleva\nyhdyssiteenä meidän välillämme. Hän on näkevä sinut minussa, ja kun\namuletti suojelee hänen elämäänsä, niin sinä ja minä katsomme, ettei\nhänelle tarjota myrkkypikaria.\"\n\nSiitä päivästä hän tunsi löytäneensä oikean päämääränsä. Puolan sodan\naikana hän oli aina kuninkaan läheisyydessä ja torjui monet vaarat.\nJa kun sotamiehet sanoivat keskenään, että \"kuningas on koskematon\",\nlisäsivät jotkut, että kaksi enkeliä oli lähetetty häntä suojelemaan.\n\nDiva osasi laittaa terveysjuomia, ja sen taitonsa avulla hän oli\nsaavuttanut niin yleisen luottamuksen, että hän esteettömästi pääsi\nniin palatseihin kuin sotamiesten telttoihinkin, ja kaikkialla hän\nherätti eräänlaista ihailevaa kunnioitusta.\n\nJos kaikki elinvoimat suunnataan yhteen ainoaan päämaaliin, kuka\nvoi sanoa, mitä näköaloja silloin avautuu etsivälle sielulle.\nKustaa Aadolfin sormus sormessaan seisoi Diva ikkunan ääressä\nmelkein liikkumatonna. Unelmoiva katse oli suunnattu taivasta\nkohden, hänen povensa nousi. Varmaan hänen oli täytynyt nähdä mitä\nmuut eivät nähneet, sillä kirkkaat kyynelpisarat vierivät vitkaan\nkalpeita poskia pitkin, ja hänen huulilleen ilmestyi samalla kertaa\ntuskallinen ja onnellinen hymy, kun hän kuiskasi hiljaa:\n\n\"Herra kuningas, minä seuraan sinua!\" --\n\nEräissä muistelmissa kerrotaan, että heinäkuun 11 päivänä \"kuningas\nkuunteli herttuan kanssa saarnaa kirkossa ja oli sen jälkeen\naterialla.\"\n\nVanha herra oli mitä pahimmassa pulassa. Hän tahtoi ennen kaikkea\nolla hyvissä väleissä keisarin kanssa, ja nyt Kustaa Aadolf\noli saanut hänet valtaansa. Mielistelevin sanoin hän kertoi\nkorkealle vieraalleen, että Stettiniin oli saapunut Brandenburgin\nvaaliruhtinaan lähettiläs ja kysyi, eikö kuningas tahtonut ottaa\nhäntä vastaan herttuallisessa palatsissa.\n\n\"Mielihyvällä\", vastasi Kustaa Aadolf. \"Minua kummastuttaa, että\nherra lankoni on niin kauan viivytellyt noudattaessaan kutsumustani.\"\n\nHerra von Wilmerstorff oli pieni mies, mutta pystypää. Hänestä\nRuotsin kuningas oli luultavasti kohdellut pahoin hänen herraansa\nja muuten sekaantui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet.\nJokseenkin kylmästi vastattuaan vaaliruhtinaan terveyttä koskeviin\nkysymyksiin hän kävi käsiksi pääkysymykseen ja sanoi olevansa varma\nsiitä, että niitä tarkoituksia, joita Ruotsin kuningas tahtoi ajaa,\nedistettäisiin rauhallisilla neuvotteluilla paremmin kuin sodalla.\nOsaksi sen yleisen epäluottamuksen tähden, jota protestantit\nosoittivat Ruotsia kohtaan ja jota keisari käytti tekosyynä\npitääkseen suurehkoa sotavoimaa Saksassa, osaksi katsoen sodan\nuhkarohkeuteen sellaisissa olosuhteissa vaaliruhtinas ehdotti, että\nkuningas tahtoisi suostua aselepoon, ja lupasi siinä tapauksessa\nruveta rauhanvälittäjäksi.\n\nKustaa Aadolf kuunteli häntä näköjään tyynenä ja virkkoi sen jälkeen\nsuurella arvokkuudella:\n\n\"Olin odottanut, että lankoni tulisi itse minua vastaan, niin että\nyhteisvoimin voisimme vapauttaa tämän onnettoman maan ja kansan, joka\nhuokaa julman tyranniuden ja sietämättömän sorron alla todellisten\nryövärien ja roistojen käsissä. En ollut odottanut, ettei hänen\nrakastettavuutensa olisi edes käsittävinään näiden vihollisten\nselviä tarkoituksia, ja ettei hän voisi eroittaa verukkeita\ntotuudesta ja ymmärtää, että jos keisari nyt syyttää minua joukkojen\njäämisestä paikoilleen, on hän toisella kertaa keksivä syyn niiden\nsijoittamiseen hänen rakastettavuutensa omiin maihin.\"\n\nHerra von Wilmerstorff tepasteli jaloillaan ja ryki. Hän oli joutunut\nkokonaan suunniltaan.\n\n\"Minua kummastuttaa\", jatkoi kuningas, \"että hänen rakastettavuutensa\nniin pelkää sotaa, että hän antaa riistää laillisen omaisuutensa\nainoastaan saadakseen istua rauhassa. Eikö hän tiedä yhtä hyvin kuin\nminäkin, ettei keisari joukkoineen asetu, ennenkuin evankelinen usko\non perinjuurin perattu valtakunnasta ja hänen itsensä on pakko joko\nkieltää uskontonsa tai paeta maastaan, sillä yhtä vähän ruikuttaen\nkuin rukoillenkaan saanee hän parempia ehtoja. Pyytäkää Herran\nnimessä häntä ajattelemaan ja kerrankin toimimaan niinkuin mies!\nValaiskaa hänelle, kuinka Jumala ihmeellisestä sallimuksestaan on\npelastanut tämän hurskaan herran, Pommerin herttuan, jolta ilman\nmitään syytä on ryöstetty melkein kaikki omaisuutensa, kun hän vain\ntahtoi rauhassa juoda rakasta oluttaan. Samaan keinoon, johon hän\nturvautui hädässään, täytyy hänen rakastettavuutensakin luottaa\npelastuksekseen.\"\n\nVanha Bogislaus kyyristyi kasaan lepotuolissa, jossa hän istui.\nOlisipa hän vain voinut toimia itsenäisesti, olisi Ruotsin kuningas\nsaanut nähdä muuta.\n\nLähettiläs hikoili. Mitä oli hänen sanottava? Oli kuin tämä\nihmeellinen mies, joka mittaili huonetta pitkin askelin, olisi\ntäyttänyt sen suurin, ylevin ajatuksin, joiden edessä pikkumaisuuden\ntäytyi luhistua kasaan.\n\n\"Eikö hänen rakastettavuutensa sitten näe\", jatkoi kuningas,\n\"että hän enää on vain keisarin maaherra omassa maassaan? Ja eikö\nhän tiedä, että ken heittäytyy lampaaksi, hän saa olla valmis\nsusien syötäväksi? Nykyään hänen maansa on vapaa keisarillisista\ntungettelijoista, miksei hän miehitä ja puolusta linnoituksiaan?\nJollei hän tahdo tehdä sitä itse, niin antakoon minulle Kustrinin, ja\nhän pääsee rauhassa viettämään laiskanpäiviään.\"\n\nVon Wilmerstorff mutisi jotakin puolueettomuudesta.\n\n\"Ei kelpaa\", jatkoi kuningas. \"Musta tai valkoinen, ystävä tai\nvihollinen! Nyt käydään sotaa Jumalan ja perkeleen välillä. Jos\nhän on meidän herramme puolesta, silloin olen hänen miehensä,\nmutta jos hän asettaa perkeleen etusijalle, silloin kohtelen häntä\nvihollisenani. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole!\"\n\nTaasenkin kulki hän pari kolme kertaa lattian yli ja pysähtyi sen\njälkeen lähettilään eteen. \"Jos hänen rakastettavuutensa kanssa olisi\nmahdollista päästä mihinkään päätökseen, lähtisin hänen luoksensa.\nMutta se ei luultavasti hyödytä mitään, sillä hän ei luota Jumalaan\neikä ystäviinsä. Sanokaa hänelle, että minun miekkani on hänen\npalveluksessaan, olen valmis suojelemaan hänen maitaan ja alamaisiaan\nja turvaamaan häntä korkean asemansa säilyttämisessä. Mutta hänen\ntäytyy liittyä minuun. Jollei, en vastaa hänen asemastaan!\"\n\nKuningas seisoi kotvan mietteissään ja virkkoi sitten jotensakin\nterävästi: \"Siihen ystävälliseen neuvoon, että minun olisi palattava\nkotiin, voin vastata ainoastaan, että kokemukseni mukaan sodassa on\naina päätös epävarma. Mutta kun kerran Jumalan armosta olen päässyt\nnäin pitkälle, on itse keisarinkin turhaa neuvoa minua täältä\nlähtemään.\"\n\nLähettiläs kumarsi, hän oli vievä vastauksen perille...\nrauhanvälityksestä kuningas ei siis tahtonut tietää mitään?\n\n\"Kyllä\", vastasi Kustaa Aadolf vilkkaasti, \"jos se tapahtuu ase\nkädessä, sillä muuten ei se hyödytä mitään. Useat hansakaupungit ovat\ntaipuvaiset liittymään minuun, odotan vain jotakin vaaliruhtinasta\nantamaan esimerkkiä. Kuinka paljon saisivatkaan Brandenburgin ja\nSaksin vaaliruhtinaat yhdessä aikaan!\"\n\nTähän audienssi päättyi. Kuningas palasi leiriin, von Wilmerstorff\ntakaisin maahansa. Ja herttua Bogislaus kirjoitti anteeksi anovan\nkirjeen keisarille, jonka armollista mielisuosiota hän ennen kaikkea\nsanoi tavoittelevansa.\n\nOlemme jo kerran tavanneet Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjänä\nVilhelmin ja tiedämme millainen raukka hän silloin oli. Sillä kertaa\nhän pani syyn Puolan kuninkaan niskoille, nyt hänet tahdottiin saada\nkeisarin vihoihin. Kuninkaan vastaus sai hänet aivan suunniltaan\n-- mihin oli hänen ryhdyttävä? Lähetettiin pikaviesti Saksin\nvaaliruhtinaalle Juhana Yrjänälle, jolta pyydettiin neuvoa ja apua.\nMutta tämä oli yhtä arka kuin naapurinsakin ja vastasi, ettei voinut\nkuvitellakaan, että \"valistunut Ruotsin kuningas tahtoisi aiheuttaa\nruhtinaille mielipahaa.\"\n\nRuotsalaiset olivat pyytäneet vapaata marssia Magdeburgin kautta, ja\nkaupungin vanhimmat olivat tämän johdosta kysyneet Juhana Yrjänän\nneuvoa, kuinka heidän oli meneteltävä. Tämä vastasi, että heidän\noli ennen kaikkea muistettava \"kaikkein alamaisinta kuuliaisuuttaan\nkeisarillista majesteettia ja pyhää roomalaista valtakuntaa kohtaan.\"\n\nTästä tiedon saatuaan Kustaa Aadolf käsitti, ettei hän voinut luottaa\nnäistä herroista toiseen enemmän kuin toiseenkaan. Ei edes liitosta\nRanskan kanssa tullut mitään. Hänen oli siis luotettava ainoastaan\nitseensä.\n\nTapansa mukaan hän ei mennyt niin pitkälle, ettei olisi voinut\nsuojella selkäänsä, ja sentähden hän oli ensi töikseen ottanut useita\nkaupunkeja haltuunsa. Nuoret sotaherrat saivat silloin koettaa\nkykyään melkein kuninkaan silmien edessä.\n\nPieni Passewalkin kaupunki lähellä Brandenburgin rajaa oli aina\nsiitä pitäen, kun Wallenstein hävitti Pommeria, saanut kärsiä\nkeisarillisten riihotonta mielivaltaa ja petkutusta, ja sitä oli\npakoitettu suorittamaan varoihinsa nähden suunnattomia summia.\n\nVielä pahempaa tuli sitten, kun herttua oli avannut Stettinin\nruotsalaisille. Passewalk ryöstettiin elokuulla aivan typityhjäksi,\nvaikkei keisarillisten saaliinhimoa tyydyttänyt sekään.\n\nSyyskuun ensi päivinä sinne marssi ruotsalaisia 150 miestä.\nKeisarilliset, jotka olivat jäljellä kaupungissa, katsoivat olevansa\nliian heikkoja tekemään vastarintaa ja pakenivat päätä pahkaa. Heti\nsen jälkeen pieni ruotsalainen joukko marssi kaupunkiin.\n\nTotutun tavan mukaan ryhdyttiin heti linnoitusten korjaukseen. Parin\npäivän perästä saapui kuitenkin muutamia keisarillisia rykmenttejä\nSovellin johdolla. He saarsivat kaupungin syyskuun 7 iltana ja\nvalmistautuivat hyökkäämään seuraavana aamuna.\n\nSeudun peitti paksu sumu, ja sen suojassa viholliset onnistuivat\nlähestymään ja nousemaan muureille, jotka kaikesta päättäen olivat\nhuonosti vartioidut. Kun viholliset kerran olivat päässeet yli\nmuurin, oli puolustus mahdoton. Pelästyneet porvarit heittivät heti\npois kiväärinsä, juoksivat päätä pahkaa tiehensä ja piiloutuivat\ntaloihin. Ruotsalaiset puolustautuivat urhoollisesti, varsinkin\naluksi, mutta joutuivat lopulta epäjärjestykseen, ja silloin heistä\nenimmät hakattiin maahan.\n\nKaupunki jätettiin ryöstettäväksi, ja kun siellä oli sangen vähän\notettavaa, ärtyi miehistö julmuuksiin, joita kynä ei voi kuvailla.\nKoko kaupunki joutui liekkien uhriksi ja talot ja kadut olivat\nruumiita kukkuroillaan.\n\nKertomus julmuuksista julkaistiin painosta. Se levisi koko\nSaksanmaahan ja herätti kaikkialla inhoa ja vihastusta moisia\njulmureita kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTehtyään jäähyväiskäyntisä Bogislaun luo ja molemminpuolisten\nystävyyden vakuutusten jälkeen kuningas lähti syyskuun 4 päivänä\nStralsundiin. Kustaa Horn ja Juhana ja Kaarle Banér jäivät Stettiniin\nyhdessä hoitamaan hinterpommerilaisia asioita. Molemmat ensiksi\nmainitut olivat samaan aikaan aloittaneet soturiuransa. Kustaa\nHorn oli tyyni, tasainen, sitkeä ja työteliäs, hän oli hoitanut\npäällikkyyttä Liivinmaalla ja oli suuren urhoutensa ohella osoittanut\nsellaista sotataitoa, viisautta ja varovaisuutta, että hän oli\nsaavuttanut kuninkaan erikoisen suosion.\n\nJuhana Banér oli nero, hän pystyi suurtekoihin ja oli loistava kuin\npyrstötähti. Mutta niinkuin sillä, oli hänellä myös pimennyksensä.\nKaarle Banér oli käyttökelpoinen ainoastaan siviilitehtäviin.\n\nHeti kuninkaan lähdön jälkeen Juhana herra virkkoi Kustaa Hornille:\n\"Kun hänen majesteettinsa jätti herttuakunnan asiat meidän käsiimme,\ntarkoitti hän varmaan sinua ja soi minulle kaivatun vapauden.\"\n\n\"Sitä sinulta ei mielestäni ole puuttunut\", virkkoi ystävä nauraen.\n\"Olethan melkein joka päivä ollut kaupungissa.\"\n\n\"Mutta kaikki yöt leirissä. En ole siis saanut olla mukana\nainoissakaan tanssiaisissa, en viedä ainoatakaan lemmenkuhertelua\nperille. Sanalla sanoen olen saanut maistella ainoastaan vaahtoa\nhuvitusten maljasta.\"\n\n\"Pohjasakan sanotaan olevan katkeran.\"\n\n\"Kuinka sen tiedät, Cato kulta? Minä tahdon saada asian selville\nmeidän molempain puolesta. Ajatteles vain, että kaksi ihastuttavaa\nneitoa tappelee minun sydämestäni. Onneksi siellä on tilaa heille\nmolemmille. Älä odota minua leiriin viikkokauteen.\"\n\n\"Ajattele mitä teet. Minä kyllä en virka mitään kuninkaalle, mutta ei\nole sanottu, että kaikki pitävät suunsa.\"\n\n\"En ymmärrä häntä\", puuskahti Juhana, jonka ajatukset heti\nkiepahtivat uuteen suuntaan. \"Mihin kauniiden silmien ristituleen\nolenkaan kultakuninkaamme nähnyt usein joutuvan ja hän on päässyt\naivan kylmänä läpi. Mitä olisivatkaan hovin naiset tahtoneet antaa\nsydänkantaisesta sormuksesta, minkä hän lahjoitti pikku keijuselle,\njosta ei tiennyt enempää kuin ilman lintusesta. Lystikkäintä on, että\ntäällä väitetään olevan jonkun herttarouvan, mutta _missä_, sitä ei\nvoi sanoa kukaan. Saas nähdä, voinko hänet etsiä käsiin... No, nyt\ntalutetaan ratsu porrasten eteen. Jos minua tarvitset, lähetä Kaarle,\nhän tietää missä oleskelen. Herran haltuun!\"\n\nHilpeästi hän hypähti ratsaille ja lasketti täyttä laukkaa\nStettiniin, jossa vilkasverinen nuori herra oli hyvin suosittu ei\nainoastaan tavattoman yhdennäköisyytensä tähden kuninkaan kanssa,\nvaan myöskin rakastettavan, luottamusta herättävän käytöksensä tähden.\n\n\"Hän olisi ikävystynyt täällä, eikähän tehtäviä ole niin paljoa,\netten voisi niitä hoitaa yksinkin\", tuumi Kustaa Horn itsekseen\nja istuutui kirjoittamaan valtiokanslerille selontekoa asemasta\nPommerissa.\n\nKuninkaan matkan tarkoituksena oli tehdä retki Mecklenburgiin. Hän\ntarvitsi hankkia enemmän alueita sotajoukon ylläpidoksi ja voittaa\nmallipaikkoja uusille rykmenteille, mutta samalla hän tahtoi\nlähestyä Elbeä ja Magdeburgia. Siten hän saattoi tukea Mecklenburgin\nherttuoita, jotka olivat itse alkaneet pestata väkeä ja joiden\nlähettiläät olivat jo olleet kuninkaan luona. Hän aikoi edelleen\ntaivuttaa Hampurin ja Bremenin liittymään Ruotsiin ja lopuksi\ntekemällä Magdeburgin sotaliikkeittensä lähtökohdaksi hajoittaa\nvihollisen voimat ja sulkea pohjoiset sotajoukot Böömistä ja\nympäröiväin seutujen vilja-aitoista. Siten helpoittuisi myös yleinen\nkapina koko protestanttisessa Saksassa.\n\nMagdeburgin avustus oli ennen kaikkea kuninkaan sydämellä. Keisari\noli ajanut brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin pois kaupungista.\nTämä oli pujahtanut sinne takaisin, puhutellut porvareita ja tullut\nvalituksi päälliköksi. Hän oli pestannut väkeä ja miehittänyt solat\nympäristössä estääkseen Tillyn saapumasta yllättämään kaupunkia.\nHallintomies selitti julkisesti liittyvänsä Ruotsin kuninkaaseen ja\nsaikin häneltä lupaan pikaista apua ja neuvon olemaan äärimäisen\nvarovainen.\n\nPian sen jälkeen Kustaa Aadolf lähettikin pestausrahoja ja lisäksi\nyhden oivallisimmista eversteistään, Didrik von Falkenbergin,\nMagdeburgiin, ja suurin vaivoin ja monia vaaroja vältettyään tämän\nvihdoin onnistuikin päästä kaupunkiin.\n\nLokakuun 1 päivänä kuningas kirjoitti valtiokanslerille, että hän\nkyllä saattoi huomata keisarin haluavan rauhaa sillä ehdolla, \"että\nme palaamme takaisin entiseen varmuuteemme. Täällä täytyy saada\nuusi uskonvapaus voimaan kautta koko Saksanmaan, niin että meidän\nnaapurimme saavat entisen vapautensa, ja me siten tulemme turvatuiksi\nheidän turvallisuutensa kautta.\"\n\nTässä tarkoituksessa kuningas tahtoi päästä kiinteämmin keisarin\nja koko pappisjoukkueen kimppuun. \"Jos pääsisimme käsiksi keisarin\nperintömaihin ja voisimme evätä ne pakkoverot, joita nyt kiristetään\nuskonheimolaisiltamme, niin että koko sotarasitus lankeaisi\npaavilaisen papiston niskoille, silloin voisimme itsellemme saavuttaa\nrauhan, joka olisi meille kunniaksi. Siinä tarkoituksessa olemme ensi\nvuonna aikoneet vielä varustaa erinäisiä joukkoja.\"\n\nLukijani, avaa kartta, niin on sinun helppo käsittää se nerokas\nsuunnitelma, jonka hän oli tehnyt. Yksi sotajoukko oli kuninkaan\nomalla päällikkyydellä vallitseva koko Itämerenrannikkoa. Kaksi muuta\noli Kustaa Hornin ja Teuffelin johdolla pitävä vallassaan Oderin\ntienoita, toisella puolen pitävä silmällä Brandenburgia, toisella\ntunkeutuva Schlesiaan.\n\nNeljäs sotajoukko oli muodostettava Magdeburgissa, jossa hallintomies\noli saanut kokoon ainoastaan 100 hevosta ja josta kuningas toivoi\nvoivansa vallita Elbeä, samalla kuin joukko yhdessä kuninkaan oman\nsotajoukon kanssa voisi antaa Saksille ja Brandenburgille tilaisuuden\ntoimia ruotsalaisten kanssa. Viides sotajoukko oli asetettava\nWeseriin, sillä ympäröivät kaupungit eivät olleet haluttomia\nliittymään kuninkaan puolueeseen, hänellä oli siitä todisteita.\n\nEttä tämän suunnitelman toteuttamiselle koituisi esteitä molempien\nprotestanttisten vaaliruhtinasten huikentelevasta hyödynjanosta ja\narasta politiikasta, se ei ollut koskaan johtunut Kustaa Aadolfin\nmieleen.\n\nKuninkaan saapuessa Stralsundiin siellä oli suunnilleen kolmasosa\nsiitä väestä, jonka hän oli määrännyt retkelle Mecklenburgiin. Useat\nratsurykmentit, joiden piti tulla Preussista, olivat viipyneet, ja\nTeuffelin rykmentti täytyi jättää Stettiniä puolustamaan. Vasta kauan\nepäröityään kuningas päätti kaikessa tapauksessa lähteä retkelleen\nMecklenburgiin.\n\nLähtö tapahtui syyskuun 23 päivänä. Oli määrä mennä Rostockiin.\nMarssittiin ensin Barthiin, josta muuan sola Ribnitzin ja Damgartenin\nvälillä vei Mecklenburgiin ja suoraan ensiksi mainittuun kaupunkiin.\n\nBarthin länsipuolella on suuri järvi, jonka eroittaa merestä kapea\nmaakaistale, ja tällä kaistaleella sijaitsee Wustrowin kaupunki.\nEtelästä laskee järveen virta, ja sen molemmin puolin on kaksi\nkaupunkia, Damgarten Pommerin puolella ja Ribnitz Mecklenburgin\npuolella. Edellistä vartioitiin vanhasta vahtitornista, johon tällöin\noli sijoitettu kymmenen keisarillista sotamiestä. Ribnitz sitä\nvastoin oli varustettu sekä muurein että haudoin.\n\nKuninkaan saapuessa nuo kymmenen tornissa olevaa sotamiestä näyttivät\nensin aikovan puolustautua, mutta luopuivat pian aikeestaan. Kuningas\nlaitatti kaksi siltaa virran yli, meni yöllä syyskuun 26 päivää\nvasten sen yli ja seisoi varhain aamulla Ribnitzin edustalla. Osasto\nvihollisen ratsuväkeä, joka kohdattiin, pakeni päätäpahkaa kaupunkia\nkohden ja sitä ajettiin täyttä laukkaa Rostockin tietä myöten,\njollaikaa jalkaväki ryntäsi Ribnitzin muureja vastaan.\n\nKustaa Aadolf oli mukana kaikkialla. Hänen joukkonsa ei ollut suuri,\nmutta kuningas oli jo niin nuorten kuin vanhojenkin sotamiesten\nepäjumala, ja ilo siitä, että sai taistella melkein hänen silmiensä\nalla, teki joka miehestä sankarin.\n\nRibnitzin kaupungin portit räjäytettiin porttimiinoilla, ruotsalaiset\najautuivat kaupunkiin, ja vihollinen pakoitettiin antautumaan\narmoille. Muutamat taloista ryöstettiin, mutta heti tästä tiedon\nsaatuaan kuningas käski, \"että mitä oli otettu, se oli annettava\ntakaisin.\" Ruotsalaiset menettivät ainoastaan kolme miestä. Viikko\ntämän jälkeen myöskin Wustrow joutui ruotsalaisten käsiin.\n\nSiten vallattu sola oli sangen tärkeä toteutettaessa kuninkaan tuumaa\nlähestyä Elbeä ja sitä tietä tulla Magdeburgin avuksi. Sentähden hän\nlaitatti sen puolustuskuntoon, niin että se kestäisi keisarillisten\ntaholta odotetun hyökkäyksen. Kustaa Aadolf oli asettunut asumaan\nerääseen vanhaan pappilaan, missä häntä vaalittiin sellaisella\nrakkaudella, että se oli aivan liikuttavaa. Hän näki ainoastaan\nvanhat puolisot, mutta tunsi, että täällä oli joku muukin, joka\narvasi hänen toivomuksensa, ja niinä harvoina hetkinä, joina hän oli\nkotona, lämpeni sydän siitä. Se elähytti uusiin ponnistuksiin kun\ntiesi, että uskollisen rakkauden hengetär liiteli hänen ympärillään.\n\nKenties tämä juuri viehätti kuningasta viipymään Ribnitzissä lokakuun\n20 päivään. Sotajoukko tarvitsi lepoa ja sitä paitsi oli leirissä\nilmestynyt tautisuuttakin. Sentähden täytyi luopua ajatuksesta\ntunkeutua pitemmälle Mecklenburgiin, varsinkin kun apujoukkojen\nodottaminen olisi ainoastaan viivyttänyt kuninkaan alkuperäistä\naikomusta marssia Garzia vastaan, johon oli koottu keisarillinen\npääjoukko, suunnilleen 12,000 miestä jalkaisin ja 3,000 ratsain.\nVihollisen hallussa olivat sitä paitsi hyvin linnoitetut Kolberg ja\nGreifswald ja kaikki ne solat, joiden kautta sitä tietä kuljettiin\nMecklenburgiin. Aikomus oli, jos mahdollista, ajaa hänet pois\nlujasta asemastaan. Niin Kustaa Horn kuin Teuffelkin, joiden\nmielipidettä kysyttiin, kehoittivat kuningasta käymään tuumasta\ntoimeen. Kniphausen sitä vastoin arveli, että oli lähestyttävä Elbeä,\nlaajennettava alueitaan ja vietävä Magdeburgille apua.\n\nKuningas seurasi kuitenkin Hornin ja Teuffelin neuvoa, joka parhaiten\nkävi hänen mielipiteensä kanssa yhteen. Ymmärrämme sen parhaiten\nluomalla pikaisen silmäyksen saksalaisiin olosuhteihin.\n\nJokseenkin samoihin aikoihin, kun Kustaa Aadolf nousi maihin\nSaksassa, piti Ferdinand II vaaliruhtinaskokoustaan Regensburgissa.\nNeljä katolista vaaliruhtinasta, jotka kaikki saapuivat sinne\npersoonallisesti, vastustivat yhtä jyrkästi keisarillista\npolitiikkaa kuin molemmat protestanttisetkin, jotka olivat\njääneet kokouksesta pois ja ainoastaan lähettäneet edustajansa.\nWallensteinin häikäilemätön esiintyminen ja se tyrannius, jota hänen\nsotajoukkonsa harjoittivat, näytti heistä vaarallisemmalta kuin\nKustaa Aadolfin marssiminen Stettiniin, sillä \"friedlantilainen\" ja\nhänen veljensä merkitsivät heidän silmissään sotilashirmuvaltaan\nnojautuvaa keisarikuntaa. Yksinpä keisarin pojan vaali roomalaiseksi\nkuninkaaksikin hyljättiin, sillä sitä pidettiin askeleena\nkeisariarvon perittävyyteen ja yksinvaltaan.\n\nWallensteinin eroittaminen ja sotajoukon vähentäminen oli ehtona,\nennenkuin liittokunnan ruhtinaat tulisivat mukaan taisteluun\nRuotsia vastaan ja muihin sotiin. Ferdinand II, joka ei koskaan\nollut itsenäinen, ei sentähden uskaltanut nytkään rikkoa välejään\nliittokunnan kanssa, vaan ennemmin uhrasi Wallensteinin. Mutta\nsamalla hän joutui yhtä riippuvaan asemaan kuin sodan alussakin.\nSuunnitelmat keisarivallan elvyttämisestä Italiassa täytyi hyljätä,\nja keisarilliset sotajoukot kutsuttiin takaisin yli Alppien.\nLiittokunta vaati sitä, ja liittokunnan takana ei ollut ainoastaan\npaavi, vaan myös eurooppalaiset suurvallat, jotka eivät tahtoneet\ntietää mitään habsburgilaisen huoneen ylivallasta.\n\nNiin ihmeteltävästi olivat tapaukset muodostuneet, ettei Kustaa\nAadolfilla ollut koskaan sopivampaa hetkeä kuin nyt. Katoliset vallat\nja paavi itse raivasivat tietä hänelle, ja habsburgilainen huone oli\nitse ottanut ensi askeleen lankeamiseen huimaavasta korkeudestaan.\n\nSentähden se sotavoima, joka asetettiin Kustaa Aadolfia vastaan,\nolikin sangen pieni entiseensä verraten. Kokonaisuudessaan lienee\nkeisarin Itämeren-sotajoukko noussut noin 40,000 mieheen. Suurin\nosa siitä oli asetettu linnoihin Pommeriin, Mecklenburgiin ja\nBrandenburgiin. Kenttäarmeija Stettinin luona nousi 15,000 mieheen.\n\nHarvoin on kaksi taistelevaa sotajoukkoa muodostanut niin räikeää\nvastakohtaa kuin keisarillinen ja ruotsalainen. Ensi esiintymisestään\nsaakka viimeksi mainittu herätti ystäväin ja vihollisten ihailua\nsotakelpoisuudellaan ja kurillaan; se oli kaikkialla väestön suojana\nja turvana, ja sotamiehet jakoivat usein veljellisesti kansan kanssa\nniukan leipänsä.\n\nKeisarillinen sotajoukko sitä vastoin jatkoi samaa hillittömän hurjaa\nelämää, jonka se oli alkanut Wallensteinin aikana, ainoastaan vielä\nhillittömämmin ja hurjemmin, sittenkun kaikki kuri oli poissa. Tämä\nsotajoukko oli Saksalle paljon vieraampi kuin Kustaa Aadolfin. Se oli\nhaalittu kokoon kaikista kansoista ja maista, eli aivan julkisesti\nryöstöstä ja rosvouksesta ja ryösteli yhtä paljon omasta halustaan\nkuin pakostakin, sillä säännöllinen muonitus ja palkanmaksu oli\naikoja sitten lakannut.\n\nSamanmielisiä joukkojen kanssa olivat upseeritkin. Niiden joukossa\noli useita Wallensteinin armeijan pahimpia väkivallan tekijöitä,\nmuiden ohella irlantilainen Butler, joka sittemmin oli mukana\nWallensteinin murhassa, ja kammottu böömiläinen, kreivi Götze,\nBassewalkin petomainen hävittäjä. Sen jo tiedämme, että sotajoukon\njohtajana oli italialainen Torquato Conti.\n\nKustaa Aadolfin ensi aika Saksassa oli vaikein, ja tähän eivät\nolleet niinkään suurena syynä vihollisen puolelta uhkaavat vaarat\nkuin pettyneet toiveet odotettuihin ystäviin nähden. Hän tuli\nprotestanttisen Saksan pelastajana, mutta kukaan ei tahtonut tai\ntohtinut ottaa pelastusta vastaan. Ainoastaan Stralsund tervehti\nhäntä riemunilmauksin. Bogislaus oli pakosta ottanut hänet vastaan ja\nsen jälkeen pyytänyt keisarilta anteeksi.\n\nEpäilemättä kautta kansanjoukkojen kulki syvä ja mahtava liike,\nvaikkei se vain tiennyt miten purkautuisi ilmoille, kun saapui\nsuuri uutinen, että Ruotsin kuningas, Venäjän ja Puolan voittaja,\noli pystyttänyt sinikeltaisen lippunsa Saksan maassa uskonopin\npuolustukseksi. Mutta vallanpitäjät ja ruhtinaat eivät asettuneet\naskeltakaan häntä vastaan. Heidän silmissään Kustaa Aadolf oli\nainoastaan muukalainen, kenties anastaja, ja hänen esiintymisensä on\nkaikissa suhteissa loukkaus pyhän Rooman valtakunnan majesteettia\nvastaan.\n\nSellaiset ennakkoluulot vallitsivat Saksan ruhtinaiden mieliä. Heidän\njoukossaan ei ollut ketään, jonka silmä olisi ollut avoin suuren\najan vaatimuksille. He näkivät vain asestetun vallan keisarin ja\nliittokunnan käsissä, niin Pfalzin kuin Mecklenburginkin kohtalo on\nuhkaavana heidän edessään. Mikä epäonnistui Kristian IV:lle, hänelle,\njoka kuului pyhään Rooman valtakuntaan, kuinka sen olisi voinut\nsuorittaa Kustaa Aadolf, joka ei ollut saksalainen, eikä hänellä siis\nollut mitään edellytyksiä esiintyäkseen Saksan pelastajana.\n\nKuninkaasta näytti asema synkältä. Hän ei joutunut koskaan\nepätoivoon, mutta hän oli epätietoinen mihin oli ryhdyttävä. Silloin\nsaapui Ribnitziin sanoma, että eräs mahti oli omasta alotteestaan\nomaksunut hänen asiansa. Magdeburg, Pohjois-Saksan suurin ja mahtavin\nkaupunki, oli julkisesti julistautunut hänen puolelleen. Miina oli\nräjähtänyt. Kustaa Aadolf oli saanut vapaaehtoisen saksalaisen\nliittolaisen!\n\nKuinka hän iloitsikaan, sillä hän näki tässä merkin yleiseen\nprotestanttiseen vapaudentaisteluun. Se on \"merkkilaukaus\nyleiskapinaan\", sanoo hän itse kirjeessään, jossa kertoo\nOxenstjernalle iloisen uutisen. Ja hänellä oli syytä iloon. Magdeburg\noli yksi niistä vapaista kaupungeista, jotka olivat käyneet\nprotestanttisen liikkeen eturinnassa ja vainon aikoina aina olleet\nsen lujana tukena. Kaarle V:n aikana se oli yksin uhmannut keisarin\nmahtia, ja 1629 Wallensteinin täytyi peräytyä sen muurien edustalta,\nniinkuin hän 1628 oli peräytynyt Stralsundinkin.\n\nVuonna 1630 keisarilliset komissaariot olivat saapuneet\ntoimeenpanemaan peruutusjulistusta Magdeburgin arkkihiippakuntaan\nnähden, johon kaupunki kuului. Mutta kaupungin asujamet nousivat\nkuin yksi mies, eivätkä sanoneet koskaan voivansa suostua siihen,\nettä katolilaisuus jälleen pääsisi herraksi heidän hiippakunnassaan.\nPaavi oli nimittänyt keisarin nuorimman pojan, arkkiherttua Leopold\nWilhelmin, uudeksi katoliseksi piispaksi, jonka oli ajettava pois\nennen valitut hallintomiehet. Mutta kaupunki kieltäytyi ottamasta\nhäntä vastaan.\n\nVälit rikkoutuivat täydellisesti. Entinen ylimysmielinen\nneuvoshallitus oli kukistettu ja asetettu sijaan uusi\nkansanvaltaisempi. Kaupunki viehättyi yhä enemmän siihen vapaampaan\nelämänsuhteiden käsitykseen, jota Kustaa Aadolf edusti, ja\nbrandenburgilaisen Kristian Wilhelmin, maan pakoon karkoitetun\nhallintomiehen, joka oli viettänyt Tukholmassa maanpakoaikansa,\nhänen välityksellään oli Ruotsin kanssa tehty samanlaatuinen\npuolustusliitto kuin Stralsundinkin kanssa.\n\nMagdeburgilla oli vanhastaan maine, että sitä oli mahdoton vallata.\nKustaa Aadolfille kaupunki merkitsi pääsyä yli Elben, sillä\nMagdeburgista pohjoiseen ei siihen aikaan ollut ainoaakaan siltaa yli\nvirran. Itse hän lausui, että Magdeburg oli hänelle \"hyökkäysportti\nlounais-Saksaan\", liittokunnan maihin, jossa hän -- aikoja ennen\nastumistaan saksalaiselle maaperälle -- oli löytänyt näyttämön, missä\nsota oli vietävä ratkaisevaan päätökseen.\n\nSopimuksen tärkeimpiä pykäliä oli sekin, että kaupunki tulisi\naina pitämään pääsyn Elben yli avoinna kuninkaalle ja hänen\nsotajoukolleen. Sitä vastoin luvattiin ruotsalaisten puolelta,\nettä Kustaa Aadolf ottaisi vastuulleen kaupungin puolustamisen,\nmaksaisi sen kustannukset, eikä vaaran hetkenä hylkäisi sitä koskaan.\nEvankelisen uskonopin pelastus ja Saksanmaan vapauden puolustus\nmerkittiin yhteiseksi päämääräksi.\n\nKun kuningas ei itse voinut saapua, lähetti hän Didrik von\nFalkenbergin Magdeburgiin. Kaupunki oli jo silloin kaikilta puolin\nkeisarillisten joukkojen ympäröimä.\n\nSiitä hetkestä Magdeburg oli se vedin, joka määräsi Kustaa Aadolfin\nkaikki liikkeet sotanäyttämöllä ja johon ne kaikki liittyvät lähemmin\ntai etäisemmin. Niillä vähillä voimilla, jotka Kustaa Aadolfilla oli\nkäytettävinään odottaessaan preussilaisia joukkoja, hän tahtoi ensin\ntehdä lopun Wallensteinin aikuisesta herravallasta Mecklenburgissa\nja saattaa entiset ruhtinaat jälleen asemilleen. Sen jälkeen hän oli\najatellut Dömitzistä, maan päälinnoituksesta Elben rannalla, raivata\nitselleen tien Magdeburgiin. Hänen etunsa ja hänen kunniansa ei\nsallinut hänen jättää urheita porvareja yksin taistelussaan ylivaltaa\nvastaan.\n\nKuningas oli jäänyt aivan ilman sitä apua, jota hän oli toivonut\nsaavansa osaksi Hampurista ja Lyypekistä, osaksi karkoitettujen\nruhtinasten maasta; sitä vastoin keisarilliset olivat tunkeutuneet\nPommerista Demminiin. Ja kun kuningas käsitti, ettei hän sitä tietä\nvoinut tulla Magdeburgin avuksi, päätti hän palata Stettiniin ja\navata itselleen tien Magdeburgia kohden hyökkäämällä Garzin ja\nGreifenhagenin luona keisarillisen sotajoukon lujia asemia vastaan.\n\nSaksalaisten taholta oli tehty tuskin mitään ruotsalaisen\nsotajoukon Pommeriin leviämisen ehkäisemiseksi. Wallensteinin ero\nja eripuraisuudet Regensburgissa olivat saattaneet asiat mitä\nsuurimpaan sekamelskaan. Keisarin oli täytynyt luopua toiveistaan\nnähdä rakas poikansa sotajoukon eturinnassa. Neljän kuukauden\nneuvottelujen jälkeen ylipäällikkyys annettiin marraskuussa\nliittokunnan sotaherralle, vanhalle Tillylle. Sen oli oltava\njonkunlaisena sovituksena, että keisarin ja liittokunnan sotajoukot\ntäten yhdistettiin saman ylipäällikön käsiin. Itse asiassa se\nmerkitsi sitä, että kun herrat olivat päättäneet edelleenkin vetää\nyhtä köyttä, päättivät he myös tehdä sotavoimansa riippumattomaksi ja\nalistaa keisarilliset sen vallan alle.\n\nLiittokunta ja liittoutuneiden sotapäällikkö astui siis etualaan ja\nTillystä tuli se vastustaja, jonka kanssa Kustaa Aadolf sai ensiksi\nmitata voimiaan.\n\nSillävälin tähteet Wallensteinin Itämeren joukosta seisoivat\nedelleen Garzin luona yhä auttamattomammassa hajoamistilassa. Se\noli puettu ryysyihin, kärsi vilua ja nälkää, sillä ei ollut enää\ntilaisuutta ryöstelyynkään, kun maa leirin ympäriltä oli riistetty\nputipuhtaaksi peninkulmien laajuudelta. Ruhtinas Conti luopui jo\nsyyskuussa päällikkyydestään, ja Tillyn päämajoitusmestari Hannibal\nvon Schaumburg astui hänen sijaansa.\n\nHeti Stettiniin palattuaan kuningas laati suunnitelman ajaakseen\nkeisarilliset Garzista tiehensä. Kenraali Tott ja Banér kutsuttiin\njoukkoineen Stettiniin.\n\nOuto ei olisi luullut, että vihollissotajoukkoa oli majoitettuna\nkaupunkiin. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, ja porvaristo\nkatseli yhä ystävällisemmin silmin tätä väkeä, joka ani harvoin\nhäiritsi kenenkään rauhaa ja jonka rohkeudesta ja urheudesta liikkui\nsatumaisia huhuja.\n\nKniphausen majaili Hinter-Pommerissa aikeissa piirittää Kolbergia,\njoka oli keisarillisten hallussa. Keisarillisille lähetettiin sinne\nuseita apujoukkoja Garzista, mutta ruotsalaiset pitivät silmänsä auki\nja ajoivat joka kerta apujoukot pakoon.\n\nEräänä päivänä Kniphausen sai tietoonsa, että suurempi vihollisvoima\noli tulossa, ja samaan aikaan saapui Kustaa Hornin käsky, että\nKniphausenin oli yhdistyttävä häneen koko joukkoineen Treptowin luona\nGreiffenbergistä pohjoiseen.\n\nEdellisenä iltana Horn oli lähtenyt Stettinistä 2,600 ratsumiehen ja\nmuskettisoturin keralla. Mukana oli viisi tykkiä.\n\nSaamansa käskyn johdosta Kniphausen lähti liikkeelle jätettyään\nyhdeksänsataa miestä Kolbergin edustalle pitämään linnaväkeä\nsilmällä. Seuraavana päivänä Horn oli puolenkolmatta peninkulman\npäässä sieltä, ja marraskuun 12 päivänä koko ruotsalainen sotavoima\nyhtyi hänen johtoonsa.\n\nHän sijoitti päämajansa kylään, ja ylimmät upseerit kokoontuivat\nhänen luokseen neuvottelemaan miten oli paras käydä lähestyvää\nvihollista vastaan.\n\nSilloin eräs tiedustelija ilmoitti, että suurehko sotavoima lähestyi\nKolbergia Don Fernando Capuan johdolla.\n\nKustaa Horn järjesti heti joukkonsa täyteen taisteluasentoon erään\nkukkulan taakse tien varteen. Mutta yö kului, eikä vihollisesta\nkuulunut mitään. Kolmen aikaan aamulla kuului merkkisoitto, ja\nruotsalaiset odottivat kärsimättömästi, että taistelu oli alkava.\nSilloin saapui sana, että Don Fernando oli urkkijaansa kautta saanut\ntiedon ruotsalaisten voimasta ja oli sentähden paluumatkalla.\n\nHorn antoi heti käskyn lähteä vihollista takaa ajamaan. Sotajoukko\njaettiin kahteen osaan. Ensimäistä, johon kuului koko ratsuväki ja\n1,000 muskettisoturia everstien Teuffelin ja Hepburnin johdolla,\nhän otti itse komentaakseen. Muu jalkaväki ja tykistö tuli vitkaan\njäljestä kreivi von Thurnin johdolla.\n\nSaatiin tietää, että vihollinen oli parin tunnin matkan edellä,\nja kohta sen jälkeen, että se oli pysähtynyt eräälle mäelle.\nMutta ruotsalaiset jatkoivat tyynesti marssiaan ja saivat pian\nkeisarilliset näkyviinsä. Kun nämä huomasivat ruotsalaiset, lähtivät\nhe kukkulalta jatkamaan matkaansa. Mutta nyt lankesi niin sakea sumu,\nettä saattoi tuskin nähdä omaa kättään, ja oli mahdotonta arvostella\nmaanlaatua tai vihollisen voimaa ja asemaa. Kaikessa tapauksessa Horn\ntahtoi ajamalla vihollisten jälkijoukkoja heidän jalkaväkensä selkään\nsaattaa heidät epäjärjestykseen ja hidastuttaa heidän marssiaan,\nkunnes Thurn ehti tulla jäljestä tykistöineen.\n\nUrhea ja peloton Baudissin ryntäsi eteenpäin. Hänen kolme\nratsuväkikomppaniaansa hyökkäsi puolta vahvemman jälkijoukon\nkimppuun ja onnistuikin ajamaan sen pakosalle. Mutta kun Baudissin\ntahtoi täydentää voittonsa, joutui hän sumussa vihollisen\nmuskettisotureita vastaan, jotka ottivat hänet vastaan niin murhaavin\nkiväärinlaukauksin, että hänen heti täytyi vetäytyä takaisin. Mitään\nmainittavampaa tappiota eivät ruotsalaiset kärsineet, ja takaa-ajoa\njatkettiin. Ainoastaan sumu esti vihollisen tuhoamista, se pääsi\nonnellisesti Garziin.\n\nSellainen oli ruotsalaisten ensimäinen yhteentörmäys keisarillisten\nkanssa tässä Saksan-sodassa.\n\nSillävälin oli kuninkaalla ollut kokous upseeriensa kanssa\nneuvotellakseen aiotusta hyökkäyksestä Garziin. \"Meidän täytyy käydä\notteluun\", sanoi hän, \"ja vaikka toivommekin hyvää menestystä, on\nmeidän muistettava, että voitto on Jumalan kädessä. Mutta jos tällöin\nmenettäisin henkeni, kehoitan teitä siitä huolimatta rohkeasti ja\nluottavasti jatkamaan...\"\n\nNiin hänen ajatuksensa aina palasivat hänen kuolemaansa. Se ajatus\nnäytti aina väikkyneen hänen mielessään.\n\nSotavoima, joka oli määrätty hyökkäykseen, nousi vähän yli 20,000\nmieheen, mutta siitä oli runsas kolmasosa sairaana. Kuitenkin joukot\nlähtivät liikkeelle, ja kuningas, joka matkusti edeltä, saapui\njoulukuun 16 päivänä Greiffenbergiin, johon myös Kniphausen ja\nBaudissin saapuivat samana päivänä ja kertoivat taistelun menon.\n\nKuka tässä lie ollut onnellisempi, kuulija vai kertoja. Kuningas\npuristi heidän käsiään. \"Jumalan kiitos!\" sanoi hän. \"Alku on hyvä,\nHerran avulla on jatkokin oleva samanlainen.\"\n\nTalvi oli tullut tavattoman ankarana, ja keisarillisen sotapäällikön\ntäytyi katsoa, kuinka hän voi suojella sotamiehiään kovalta\npakkaselta. Hän pyysi keskustella ruotsalaisten valtuutettujen\nkanssa, ja muutamia sellaisia lähetettiin määrätylle yhtymäpaikalle.\n\nKutsu oli tehty rauhantarjouksen nimessä. Keisarilliset ottivat\nvieraansa vastaan erittäin kohteliaasti ja kutsuivat heidät\nherkullisille päivällisille. Kun kaikki olivat viinistä hilpeällä\ntuulella, puuskahti keisarillinen komissaario, että vaikkei heillä\nollutkaan mitään syytä pelätä ketään vihollista ja he olivat hyvin\nvarustetut niin väen kuin elintarpeidenkin puolesta, niin he\nhalusivat kuitenkin pakkasajaksi asettua talvimajoille ja toivoivat,\netteivät ruotsalaiset talven kuluessa heitä häiritsisi. Oli melkein\nvarmaa, että muutamani kuukausien kuluttua syntyisi rauha keisarin\nja Ruotsin kuninkaan välillä. Mutta jos siitä vastoin odotuksia ei\ntulisi mitään, niin he voisivat keväällä urhon tavoin jatkaa sotaa.\n\nKustaa Aadolfin valtuutetut kuuntelivat tarkkaavaisesti pitkää\npuhetta ja antoivat sitten seuraavan vastauksen: \"Ruotsalaiset ovat\nyhtä hyviä sotamiehiä niin talvella kuin kesälläkin. Jos on pakkanen,\nniin heillä on lämpimät lammasturkkinsa, eikä heidän tarvitse\nmakailla ja nylkeä maan köyhiä asujamia. Keisarilliset voivat tehdä\nasioissaan miten hyväksi näkivät, mutta ruotsalaiset eivät tahtoneet\njäädä talveksi toimettomiksi.\"\n\nTulos oli huono. Mutta suurin hätä oli keisarillisten päällikön\npakoittanut herättämään kysymyksen.\n\nVielä suurempi onnettomuus oli, kun Tilly ei kuunnellut lainkaan\nmonia pikaisen avun pyyntöjä, joita hänelle tehtiin. Generalissimus\nei tahtonut panna onneaan vaaraan ryhtymällä valloittamaan takaisin\nPommerin, jonka Wallenstein oli vallannut keisarin nimessä vastoin\nBaijerin vaaliruhtinaan tahtoa. Sitä paitsi hän ei aikonut antaa\ntämän ruotsalaissodan painon langeta liittokunnan joukkojen\nniskoille, vaan keisarillisen miehistön, jota johti Pappenheim.\n\nTämä mies näyttelee siksi suurta osaa 30-vuotisessa sodassa,\nettemme voi jättää häntä erikoisesti mainitsematta. Hänen isänsä\noli keisarillinen marsalkka. Hän kunnostautui hyvillä opinnoillaan,\nniin että hänet valittiin Altdorfin yliopiston rehtoriksikin. Hän\nteki kuitenkin nopean kokokäännöksen, meni armeijaan ja kohosi pian\neverstiksi, jollaisena hän otti osaa taisteluun Valkovuorella.\n\nPappenheim oli roteva mies ja miehekkään näköinen. Korkean otsan\nalta, kahden puolen ylpeää kotkannenää, salamoi täyteläisistä\nkasvoista terhakka, eloisa silmäpari. Luonteeltaan hän oli\navomielinen ja iloinen. Taistelussa hän oli aivan uhkarohkea eikä\npitänyt omaa henkeään suuremmassa arvossa kuin halvan sotilaankaan,\njosta syystä Kustaa Aadolf häntä nimitti yksinkertaisesti\n\"sotamieheksi\", samoin kuin Tilly sai kantaa \"vanhan korpraalin\"\nnimeä. Yhtäläisyyttään Kustaa Aadolfin kanssa Pappenheim koetti tehdä\nvielä huomattavammaksi vaateparrellaan ja käytöstavallaan, samoin\nkuin hän kaikissa tilaisuuksissa peittelemättä ilmaisi ihailunsa\nsuurta vihollistaan kohtaan. Tässä miehessä oli ritarillisuutta, joka\nkohotti hänet korkealle aikalaistensa joukossa. Kokouksissa nähtiin\nPappenheim aina valkoisella ratsullaan valitsevan paikkansa Ruotsin\nkuninkaan vastapäätä ja pyrkivän otteluun hänen kanssaan. Tämä johtui\nsukutarusta, jonka mukaan kuuluisa ja arvokas Pappenheim oli voittava\nsuuren ja kuuluisan kuninkaan.\n\nPappenheim oli täysin vakuutettu, että tämä taru kohdistui\nhäneen, eikä hän lyönyt laimin mitään saadakseen sen toteutumaan.\nSiitä pitäen, kun hän otti haltuunsa keisarillisten joukkojen\npäällikkyyden, unelmoi hän hetkestä, jona hän oli kukistava\nruotsalaisen sankarin.\n\nSchaumburg, joka katsoi keisarillisen sotajoukon Pommerissa olevan\nmennyttä, lähetti suurimman osan ratsuväkeään läheisiin seutuihin\ntalvimajoilleen. Greifenhageniin sijoitettiin 3,000 miestä,\nenimmäkseen jalkaväkeä, itse jäi Schaumburg 6,000 miehen keralla\nGarziin.\n\nKustaa Aadolfille ei vihollisen asema ollut tuntematon, ja hän teki\nsuunnitelmansa sen mukaan. Suurehko joukko järeitä tykkejä vietiin\nmuskettisoturien suojaamana suurilla mataloilla proomuilla Oderia\nylöspäin, jalkaväki ja ratsuväki seurasivat mukana pitkin rantaa.\n\nItsenään jouluaattona 1630 Kustaa Aadolf marssi 14,000 miehen\nsuuruisen kenttäarmeijan kanssa täydessä taistelujärjestyksessä\nGreifenhagenin edustalle, joka oli keisarillisten asemapaikkojen\navain. Hän vaati otteluun, mutta siihen ei suostuttu.\n\nJoulupäivänä messun jälkeen käytiin rynnäkköön sekä maan että virran\npuolelta. Kun aukko oli ammuttu muuriin, pelastautui suurin osa\nlinnueesta pakenemalla.\n\nSchaumburg katseli Garzista taistelun menoa ja ajatteli ajoissa\nomaa turvallisuuttaan. Hän pani virran sillan tuleen, räjäytti\nlinnoituksen ilmaan ja heitätti tykit ja varastot virtaan. Toisena\njoulupäivänä lähdettiin peräytymään Frankfurtia kohden, mutta\nperäytyminen muodostui pian mitä pikaisimmaksi paoksi. Ruotsalaiset\najoivat takaa käyden lakkaamatonta kahakkaa ja tuhosivat useita\nWallensteinin entisen sotajoukon rykmenteistä. Brandenburgilaisen\nKustrinin linnoituksen luona keisarillinen sotajoukko oli ainoastaan\ntunnin matkan edellä. Mutta kaupungin portit avattiin keisarillisille\nja suljettiin ruotsalaisten edessä. Eräs saksalainen kuvailee\nkeisarillisten elämöimistä heidän paetessaan seuraavin sanoin:\n\n\"Pommerissa samoin kuin vaaliruhtinaallisissakin maissa sotamiehet\nmellastivat hirmuisesti. Kylät poltettiin, naiset raiskattiin yksinpä\nkirkoissakin. Kaikkiin valituksiin von Schaumburg vastasi ettei hän\nkyennyt hillitsemään villiytyneitä sotamiehiä.\"\n\nSiten päättyi vuosi 1630. Kustaa Aadolf oli nyt herrana koko\nPommerissa paitsi Kolbergia, Greifswaldia ja Demminiä ja saattoi\nsijoittaa joukkonsa myös Pommerin ulkopuolelle, vihollisilta\njokseenkin hyvin säästyneeseen koilliseen Brandenburgiin eli\nNeumarkiin. Toiveet olivat siten käyneet melkoista valoisimmiksi, ja\nhyvällä luottamuksella kuningas aloitti urheine sotureineen vuoden\n1631.\n\n\n\n\n3.\n\nETEENPÄIN!\n\n\nUusi vuosi alkoi tuimalla pakkasella. Sitä paitsi olivat elintarpeet\nvähissä. Sentähden kuningas päätti, että sotajoukko oli tammikuuksi\nmajoitettava Neumarkiin. Itsellään oli hänellä suuri halu matkustaa\nkotiin Ruotsiin näkemään jälleen puolisoaan ja tytärtään, mutta hän\ntahtoi kysyä Akseli Oxenstjernalta neuvoa, ennenkuin päätti toteuttaa\naikomuksensa.\n\nKirje lähti tammikuun alkupäivinä, ja hän odotti kärsimättömästi\nvastausta. Melkein heti tämän jälkeen saapui Charnacé uudestaan\nruotsalaiseen leiriin, ja Kustaa Aadolf otti hänet vastaan\npäämajassaan Bärwaldessa. Neuvottelut aloitettiin uudestaan. Kustaa\nHorn oli Juhana ja Kaarle Banérin kera ruotsalaisia edustamassa.\n\nKardinaali Richelieu oli ajatellut Kustaa Aadolfia palkkasoturiksi\nranskalaisten palvelukseen, mutta havainnutkin hänet mitä\ntaitavimmaksi valtiomieheksi. Ovelampana itse kardinaaliakin oli tämä\nmäärännyt ehdot, kun hänelle oli aiottu ne määrätä, ja Richelieu\ntunsi, että kuningas oli voittanut hänet valtiotaidossa.\n\nEi ainoatakaan niistä vaatimuksista, jotka Kustaa Aadolf oli ennen\nhylännyt, oltu otettu sopimukseen. Tyytymätönnä oli Richelieu nähnyt\nliittokunnan ja keisarin sopivan keskenään, liitto Ranskan ja Kustaa\nAadolfin välillä oli oleva vastapainona. Sopimus tehtiin viideksi\nvuodeksi; sen tarkoituksena oli Itämeren ja valtameren vapauden\nyhteinen puolustus ja sen valtiollisen vapauden palauttaminen,\njoka Saksalla oli ennen sodan alkua. Ranska sitoutui vuotuiseen\n400,000 riikintaalarin apumaksuun, Ruotsi ylläpitämään 26,000\nmiehen suuruisen sotajoukon. Liittokunnan ruhtinaille Kustaa\nAadolfin oli myönnettävä puolueettomuus, jos he sitä vaativat ja\nsitä paitsi -- tärkeä kohta -- hän sitoutui kaikkialla jättämään\nkatolisen uskontunnustuksen häiritsemättä. Allekirjoitukset olivat\nnyt enää kiusana. Richelieu tahtoi, että Ludvig XIII:n nimi tulisi\nensimäiseksi molempiin kappaleihin, mutta Kustaa Aadolf piti molemmat\nyhdenvertaisina eikä sentähden voinut Ranskalle myöntää muuta,\nkuin mitä sille oli oikeudella tuleva. Tässäkin Charnacén täytyi\nantaa myöten, ja molemmat asiakirjat allekirjoitettiin kuninkaan\ntoivomuksen mukaan.\n\nRanskan puolelta oli tahdottu pitää asia salassa, mutta siitä Kustaa\nAadolf ehdottomasti kieltäytyi ja päästi sen heti julkisuuteen.\n\nLiittouduttuaan suurvallan kanssa, joka ylläpiti Euroopan tasapainoa,\nei kuningas nyt tuntenut itseään ainoastaan uskonvapauden\nesitaistelijaksi, vaan myöskin siksi, joka ehkäisemällä Habsburgin\nhuoneen vallanhimoa oli samalla repivä sen pakkopaidan, johon\nihmiskunta tahdottiin sitoa. Ja tällä oli sellainen merkitys, että\nmaailman täytyi se tietää.\n\nHänen suureksi ilokseen olivat Venetsia ja Hollantikin taipuvaisia\nsuorittamaan apumaksua. Englannista saapui uutinen, että Hamiltonin\nmarkiisi oli saanut kuninkaan ja parlamentin suostumuksen\nväenpestaukseen, joten voitaisiin Weserin tienoille tuoda aivan uusi\narmeija.\n\nNiin kävi Kustaa Aadolfin ympärillä kaikki yhä valoisammaksi.\n\nTällä sopimuksella oli rikottu yhtenäisyys katolisen Euroopan kesken,\nmutta keskellä leimuavaa taistelua molempien uskontunnustusten\nvälillä sen pohjana on sovittava ajatus tasapainosta niiden välillä,\nja sentähden tämä sopimus muodostaa ratkaisevan käännekohdan suuressa\ntaistelussa.\n\nKenties juuri tämä vaikutti, että Kustaa Aadolf ei ollut kovinkaan\nalakuloinen, vaikka hän Oxenstjernan neuvoa noudattaen jätti\nmatkustamatta kotiin. Valtiokansleri sanoi pelkäävänsä, että\nkuninkaan poissaollessa kaikki menisi nurinkurin, koskei kellään\nmuulla ollut kylliksi neroa eivätkä vihollinen, liittolaiset ja\nsotajoukko kunnioittaneet ketään toista niin, että hän olisi voinut\nkaiken johtaa onnelliseen loppuun.\n\nMatkustuksen sijaan kirjoitti kuningas rakkailleen Ruotsiin. Maria\nEleonoraa hän kehoitti olemaan hyvillä mielin ja katsomaan, että\nkaikilla olisi hänen läheisyydessään niin hyvä kuin suinkin. Hän\nlähetti terveisiä rakkaalle pikku tyttärelleen ja vakuutti lopuksi\nuskollista rakkauttaan.\n\nLangolleen hän kirjoitti Bärwaldesta tammikuun 22 päivänä muutamia\npäiviä ennen sieltä lähtöään: \"Olemme Jumalan avulla saaneet lujan\njalansijan ja lähtökohdan tässä maassa, niin ettei inhimillisesti\nkatsoen liene vihollisille helppo ajaa meitä täältä pois.\" Kirje\nsisältää muuten selonteon asemasta ja henkii kauttaaltaan toivoa ja\nluottamusta.\n\nJollei rakas Kätchen sisko saanutkaan mitään kirjettä, niin sai hän\nlämpimiä terveisiä poissaolevalta veljeltään, joka niin monta kertaa\noli yksinäisinä hetkinään toivonut olevansa hänen läheisyydessään.\n\nAinoastaan muutamiksi minuuteiksi Kustaa Aadolf päästi ajatuksensa\nliitämään kotiin. Suuri tehtävä, jonka hän oli ottanut\nsuorittaakseen, vaati ensi sijassa hänen ajatuksensa ja aikansa.\nVäliin yksinäisinä hetkinään hän aprikoi, oliko hänen hyvä enkelinsä\ntäällä vieraassa maassa enää milloinkaan ilmaiseva läsnäoloaan tai\nlähettävä viestin lapsen mukana... oliko arvoitus hänelle koskaan\nselviävä, saisiko hän enää koskaan nähdä amuletin antajaa?\n\nKuninkaalle jätettiin eräs kirjelmä. Se oli Hessen-Kasselin\nmaakreiviltä, nuorelta, itsenäiseltä herralta, jota hävetti\ntoisten horjuvaisuus, ja hän tahtoi sentähden omin päin neuvotella\nRuotsin kuninkaan kanssa. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa\ntaivuttaakseen Etelä-Saksan protestanttiset valtiosäädyt ja kaupungit\nliittoon kuninkaan kanssa.\n\n\"Tässä meillä on siis mies, joka toimii omasta alotteestaan ja\ninnostaan\", sanoi kuningas Kustaa Hornille, joka oli jättänyt hänelle\nkirjeen.\n\n\"Hänelle voi syystä sanoa: 'Mitäs teet, tee mitä pikimmin'\", vastasi\ntämä.\n\n\"Niin\", puuskahti kuningas, \"niin totta kuin omasta puolestani\nolenkin päättänyt voittaa tai kuolla, täytyy Saksan ruhtinaiden\nymmärtää, että liian myöhään tehty päätös syöksisi heidät\nauttamattomaan perikatoon. Siinä tapauksessa nimittäin, että\njoutuisin tappiolle.\"\n\nKustaa Aadolfin menestys oli herättänyt suurta huomiota, ja\nevankeliset ruhtinaat, joiden hän ei sallinut jäädä odottavaan\npuolueettomuuteen, päättivät Saksin vaaliruhtinaan Juhana Yrjänän\nkanssa esi-isäin esimerkin mukaan kutsua evankeliset säädyt yhteiseen\nneuvotteluun. Kun ensin oli neuvoteltu Brandenburgin kanssa,\nkutsuttiin kokous Leipzigiin, jossa oli sovittava siitä, mitä\nprotestanttien oli tehtävä sietämättömästä sorrosta vapautuakseen.\n\nTämä oli ensimäinen heikko yritys vastarintaan keisaria vastaan,\nmutta ei kuitenkaan askel liittoon Kustaa Aadolfin kanssa. Heille\nRuotsin kuningas oli ainoastaan muukalainen. Heidän tarkoituksensa\noli koota luterilaiset ja reformeeratut kolmanneksi puolueeksi, joka\ntaisteluun puuttumatta asettuisi ase kädessä odottavaan asemaan. Oli\nkäytettävä vain hyväkseen Kustaa Aadolfin menestystä kiristämällä\nkeisarilta ja katolilaisilta niitä etuja, jotka tähän asti oli\nkielletty.\n\nJuhana Yrjänä, joka oli koko protestanttisen Saksan etunenässä, luuli\nvoivansa niittää mitä toinen oli kylvänyt ja ovelalla politiikallaan\nratkaista Saksan kysymyksen.\n\nKokous anoi ensi sijassa myönnytyksiä palautusjulistukseen nähden,\nmutta Regensburgin ministerit olivat antaneet ymmärtää, että \"keisari\ntahtoi mieluummin jättää valtikkansa ja valtaistuimensa ja lähteä\ntiehensä vaikka paitasillaan, ennenkuin antoi uskonnon asioissa\nvähintäkään myöten; kun Ruotsin kuningas kerran lähti tiehensä,\nsaivat luterilaiset laittaa matkalaukkunsa kuntoon, sillä sen jälkeen\nei heille valtakunnassa enää suotu suojapaikkaa.\"\n\nJa sellaisen puheen päälle vaadittiin niin katolilaiset kuin\nprotestanttisetkin ruhtinaat yhteiseen taisteluun tunkeilevaa\nmuukalaista vastaan.\n\nHelmikuusta huhtikuuhun jatkettiin kokousta Lyypekissä. Uskontoa ja\npolitiikkaa pohdittiin sekaisin.\n\nTurhia olivat yritykset sovittaa luterilaista ja reformeerattua\ntunnustusta keskenään. Päätettiin pitää katumus- ja rukouspäiviä,\nsamalla kuin pidettiin juomakekkereitä ja vietettiin iloisia päiviä,\nmutta mitään liittoa ei syntynyt eri tavoin ajattelevain kesken.\nKaikki hoippui melkein naurettavasti puoleen ja toiseen. Siitä\nainoastaan oltiin yhtä mieltä, että oli asetuttava sotajalalle.\nNiinpä määrättiin, kuinka paljon sotaväkeä kunkin evankelisen\nvaltiosäädyn oli varustettava, ja tämän heikon puolustushankkeen\nohella aloitettiin keisarin ja liittokunnan kanssa keskustelut\n\"raudallisesta ratkaisusta.\"\n\nSamalla kertaa kuin uhattiin asevoimin, melkein rukoiltiin\nFerdinand II:lta palautusjulistuksen kumoamista ja vakuutettiin,\nettei varustuksilla suinkaan ollut vakavaa tarkoitusta, ne eivät\ntarkoittaneet hyökkäystä, vaan ainoastaan puolustusta. Ruotsin\nkuninkaan kanssa ei kukaan tahtonut olla tekemisissä. Hänen tekemänsä\ntarjoukset oli hylätty, häntä ei edes mainittu kokouksen päätöksessä,\nei oltu hänen olemassaolostaan tietääkseenkään.\n\nTyynin ja tarkastelevin katsein Kustaa Aadolf seurasi tätä\nvaarallista leikkiä ajan tärkeimmällä kysymyksellä, mitä pelättiin\nLeipzigin kokouksessa. Se oli avaava hänelle tien Berliiniin ja\nTillylle Saksiin. Näyttäytyi selvästi, että jos mieli pelastaa\nprotestanttisuus Saksassa perikadosta, ei pelastus ollut tuleva maan\nomilta pojilta.\n\n\"Jos minä voitan, niin nämä ruhtinaat joutuvat minun saaliikseni\",\noli Kustaa Aadolf kerran lausunut, ja sillä oli ilmaistu vain tulos\nheidän omista ajattelemattomista teoistaan.\n\nKuitenkin oli syntynyt puolue, joka suuttumuksella kääntyi pois\nsaksilaisesta politiikasta ja oli jo liittynyt yhteyteen Ruotsin\nkuninkaan ja Leipzigin kokoukseen tyytymättömäin kanssa, jotka\najoissa olivat lähteneet sieltä ja alkaneet varustautua.\n\nHeihin kuului Hessen-Kasselin maakreivi ja Saksi-Weimarin herttuat\nWilhelm ja Bernhard, evankelisen puolueen rohkeimmat ja lahjakkaimmat\nmiehet.\n\nKustaa Aadolf oli toiminnan mies, ja hänen vastustajainsa riidellessä\nkeskenään hän mittaili heidän kanssaan voimiaan avoimella kentällä.\n\nUuden lippunsa alla, jossa oli keisarikotka ja kirjoitus \"kirkon ja\nvaltakunnan puolesta\", Tilly marssi jo marraskuussa 1630 Baijerista\nPohjois-Saksaa kohden ottaaksensa komentoonsa ne keisarilliset ja\nliittoutuneiden joukot, jotka nyt oli yhdistettävä. Harmaantuva\nsoturi oli jo alussa nähnyt ne vaikeudet, joita oli kohtaava, ja\nsentähden sangen epäröiden ottanut vastaan kaksoispäällikkyyden.\nHän tiesi kyllä siitä katkeruudesta, mikä vallitsi molempien\nsotajoukkojen kesken, nimittäin hajaannus tilassa olevan\nWallensteinin joukon ja hänen omassa päällikkyydessään olevan.\nEikä hän halveksinut vihollistaan, kuten tehtiin keisarillisissa\nhovipiireissä, mikä ilmeni keisarin suusta päässeissä ylimielisissä\nsanoissa: \"Taasenkin olemme saaneet pikku vihollisen niskoillemme.\"\n\nTarmolla ja vakavuudella vanha herra kävi kiinni asiaan. Hänellekin\noli selvillä Magdeburgin suuri merkitys, ja hän päätti ensiksi ottaa\nhaltuunsa tämän kaupungin saadakseen tukikohdan liikkeilleen. Mutta\ntuskin hän oli alkanut koota laajalle ympäristöön hajaantuneita\njoukkojaan ja tehdä ensimäisiä valmistuksiaan piiritykseen, kun\nHannibal von Schaumburgin hätähuudot saapuivat Oderin seuduilta hänen\nkorviinsa. Tämä paluumatkallaan Gartzista lyöty sotaherra kirjoitti,\nettä hän oli menettänyt puolet sotajoukostaan ja melkein koko\nsotavarastonsa.\n\nTilly ei silloin kauan harkinnut. Pikamarssissa hän lähti\nMagdeburgista 27,000 suuruisen sotajoukon kera ja saapui tammikuussa\n1631 Frankfurtiin Oderin rannalla. Täällähän sai tiedon, että Kustaa\nAadolf oli jo aloittanut sotaliikkeet, mutta että ne kävivät aivan\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nMuistamme, että Kustaa Aadolf estettiin marssimasta Kustriniin, joka\nsitä vastoin avattiin keisarillisille. Hän vaati sen jälkeen, että\nhänen lankonsa yhtyisi häneen ja luovuttaisi linnoituksen.\n\nTämä, joka tunsi seisovansa kahden tulen välissä, puhui vain\npuolueettomuudestaan. \"No hyvä\", sanoi kuningas, \"jos saksalaiset\nruhtinaat tahtovat muuttua keisarin talonpojiksi ja orjiksi, niin\non se minusta samantekevää. Mutta minun täytyy pitää varani, ja\nturvallisuuteni vaatii, että saan esteettömästi kulkea läpi kaupungin\nedes takaisin.\"\n\nVaaliruhtinas ei uskaltanut suorastaan kieltäytyä, hänen täytyi\nseista molemmilla puolin niin kauan kuin voi. Ja niin hän myönsi\nkuninkaalle meno- ja paluumatkan läpi Kustrinin, ehdolla, että\nlinnoitus jätettäisiin koskematta.\n\nTälleen sai asia jäädä. Kustaa Aadolf asettui talvimajoille\nkaupungista pohjoiseen, mutta saatuaan ensi ilmoituksen Tillyn\nmarssista Oderia kohden hän lähti heti sieltä liikkeelle. Joukkojen\ntie kulki Elbeä kohden, mutta Magdeburg oli yhä hänen perimpänä\nmaalinaan. Samoin kuin edellisenä syksynä oli hänen tarkoituksensa\nnytkin rientää Mecklenburgin läpi sen avuksi. Silloin hän oli\nvallannut Pommerin pohjoisen rajasolan, Damgarten-Ribnitzin; nyt hän\ntahtoi ottaa haltuunsa tärkeimmän eteläisen solan Pernen luona, jota\npuolusti luja Demminin linnoitus, koko maan avain.\n\nKustaa Horn jätettiin jäljelle Neumarkiin 7,000 miehen keralla, ja\nKniphausenin oli Stettinissä muodostettava välirengas Hornin ja\nkuninkaan välillä.\n\nNe joukot, joiden oli seurattava mukana, koottiin Dammiin tammikuun\n25 ja 26 päivinä. Oli paukkuva pakkanen. Kovasti jäätynyt maa oli\nlumen peitossa. Mutta ruotsalaiset olivat karaistua väkeä ja heillä\noli hyvät turkit.\n\nSkotlantilainen Monroe kirjoitti vuonna 1634 painetussa\nkertomuksessaan: \"Sellaista herraa tahtoisin mielelläni palvella,\nmutta aivan varmaan en saa enää koskaan nähdä kenraalia, jonka tapa\noli olla niin ensimäisenä kuin viimeisenäkin siellä, missä vaara\noli suurin; joka voitti upseeriensa rakkauden jakamalla heidän\nvaivansa ja vastuksensa; joka itse opetti sotureilleen miten heidän\noli meneteltävä minkinlaisissa olosuhteissa; huolehti niin heidän\nmaineestaan kuin terveydestäänkin ja piti tarkoin silmällä, ettei\nheiltä puuttunut mitään. Hän oli kenraali, joka tunsi tarkoin\nvihollisten mielipiteet ja periaatteet ja sotavarat, heidän\nneuvottelunsa ja taitonsa, samoinkuin heidän hallussaan olevain\npaikkojen luonnon ja aseman.\"\n\nTällaisia olivat upseerien mielipiteet Kustaa Aadolfista. Monet\nuskoivat, että häntä suojelivat yliluonnolliset voimat, ja\nsotamiehet, jotka häntä jumaloivat, olivat siitä lujasti vakuutetut.\n\nHelmikuun 1 päivänä kuningas seisoi koko sotajoukkoineen\nNeu-Brandenburgin edustalla. Miehistöä oli ainoastaan 600 jalka- ja\nratsumiestä eversti Frans Marazinin johdolla. Yön kuluessa luotiin\npattereita, ja päivän vaietessa, kun muutamia kuulia kimmahteli\nkaupunkiin, tarjoutui vihollisten päällikkö heti antautumaan.\n\nHän sai vapaasti marssia tiehensä kaikkine kapistuksineen ja\npalavine sytykkeineen. Sitä vastoin täytyi hänen luvata omasta ja\nlinnueen puolesta, ettei kahdeksaan kuukauteen tekisi sotapalvelusta\nRuotsin kruunua vastaan. Samoin oli sopimus katsottava rikotuksi,\njos sotamiehet marssiessaan pois varastivat jotakin porvareilta tai\nmuutoin tekivät heille vahinkoa. Linnue sai matkapassin Berliiniin,\nehdolla, ettei se saanut poiketa maantieltä, ei ryöstellä eikä tehdä\nväkivaltaa asukkaille.\n\nTämä huolenpito kansasta, joka siihen aikaan oli niin harvinainen,\nherätti vihollisinaan porvareissa ja talonpojissa ihailua ja\nrakkautta kuningasta kohtaan ja helpotti suuresti hänen hankkeitaan.\nNeu-Brandenburgista, johon muutamia satoja miehiä asetettiin\nlinnueeksi, suunnattiin marssi Klempenowiin ja Loitziin, jotka heti\nantautuivat.\n\nViimeksi mainitussa linnassa oli päällikkönä espanjalainen\nPeter Peralta. Kun Kustaa Aadolfin lähettiläs saapui vaatimaan\nlinnaa, vannoi ja kirosi hän, ettei hän ollut samallainen lurjus\nkuin Klempenowin komentaja ja että hän roomalaisen keisarin\nrehellisenä ja uskollisena palvelijana oli puolustava linnaa\nviimeiseen veripisaraan. Sanottuaan lähettiläälle jäähyväiset hän\nsonnustautui sotisopaansa ja meni mahtavin askelin asesaliin.\nTiedon saavuttua ruotsalaisen sotajoukon saapumisesta olivat kaikki\nseudun aatelisnaiset paenneet linnaan. Niiden kuullen, jotka\nolivat kokoontuneet juhlasaliin, hän toisti suurella paatoksella\nlupauksensa ja kuunteli ahnaasti heidän ihailunsa purkauksia. Mutta\nseuraavana aamuna hänet herätettiin tiedonannolla, että vihollinen\noli linnanmuurien edustalla, ja kun hän heti sen jälkeen näki\nruotsalaisten lippujen liehuvan ja tunsi savun heidän sytyttimistään,\nsilloin hänen rohkeutensa oli lopussa. Vielä kerran hän kutsui naiset\nympärilleen, ja nämä rukoilivat häntä kyynelsilmin ja vaikeroiden\nsäästämään kallisarvoista henkeään. Silloin hän luovutti linnoituksen\n-- heidän tähtensä.\n\nDemmin oli peninkulman päässä sieltä luonnon ja ihmistaidon niin\nhyvin varustamana, että sen saattoi valloittaa vain sangen suurella\nvaivalla. Kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa linnassa oli luja\ntorni, josta näki yli koko seudun. Linnaan oli majoitettu 400\nsotamiestä, jotka ruotsalaisten lähestyessä vetäytyivät heti torniin.\nRuotsalaiset seurasivat jäljestä ja alkoivat heti kaivaa miinaa\ntornin alle. Työ kävi niin ripeästi, että se oli valmis jo seuraavana\npäivänä. Kun sotamiehet näkivät, että oli tarkoitus räjäyttää heidät\nilmaan ja että tie linnaan oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta\nkeinoa kuin antautua ja ruveta Ruotsin palvelukseen. Ainoastaan\nupseerit otettiin vangeiksi. Vihollisen seitsemän lippua liehui\npian samalla kukkulalla, jolle ruotsalaisten tykit oli asetettu, ja\njulistivat kaupungin asujamille mitä oli tapahtunut.\n\nSillä välin ruotsalaiset lähestyivät, ja muutamia pienempiä\nhyökkäyksiä tehtiin kaupungista.\n\nKustaa Aadolf, joka aina etukäteen tutki tarkoin sen maan, jolla\ntaistelu oli tapahtuva, antautui tutkisteluissaan väliin alttiiksi\ntodelliselle hengenvaaralle, erittäinkin kun hän oli sangen\nlikinäköinen. Tässä tilaisuudessa hän kulki kiikari kädessään pitkin\nkaupungin valleja. Lammet ympäristössä olivat jäätyneet, mutta\nsiellä, mistä kuningas kulki yli, oli jää niin heikkoa, että se\nmurtui, ja kuningas putosi jäihin vyötäisiään myöten. Lähellä seisova\nvartioupseeri, skotlantilainen kapteeni Dumaine, tahtoi rientää\napuun, mutta kuningas viittasi häntä hatullaan pysymään paikoillaan,\nettei herättäisi vihollisen huomiota. Niin oli kuitenkin jo\ntapahtunut, ja tuima tykkituli suunnattiin kohti. Mutta kuninkaaseen\nei sattunut ainoakaan kuula; hän nousi pois omin neuvoin ja meni\nlähimmälle vartiotulelle.\n\nKapteeni Dumaine, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, ei malttanut olla\nnuhtelematta kuningasta, kun tämä niin tarpeettomasti pani henkensä\nalttiiksi. Kuningas, joka tilaisuudessa varmaankin oli erittäin\nlempeällä tuulella, kuunteli kärsivällisesti tulella lämmitellessään\nja vastasi sitten:\n\n\"Myönnän, että niin on laita, mutta en voi auttaa sitä. Luontoni on\nsellainen, etten usko mitään hyvin tehdyksi, jollen itse ole mukana.\"\n\nSen jälkeen, kerrotaan, \"palasi kuningas kylmään telttaansa, söi\nvahvan päivällisen ja joi hyvän siemauksen viiniä, muutti vasta sen\njälkeen pukua ja lähti ulos uudestaan.\"\n\nKuitenkaan ei tällä kertaa tarvittu rynnätä. Kun keisarilliset\nnäkivät seitsemän lippua liehuvan ruotsalaisten pattereilla,\nlannistuivat he ja pyysivät antautua. Demmin ja keisarillisen\nItämeren-sotajoukon koko sota varasto luovutettiin miekaniskutta.\n\nTaistelu keskellä talvea turkkeihin puettuja pohjan poikia vastaan\nei näyttänyt miellyttävältä ruhtinas Savelli'sta, joka siellä oli\npäällikkönä, ja hän marssi sentähden mieluimmin matkaansa \"kiluineen\nja kaluineen, liehuvin lipuin, täysissä aseissa ja kahden pikku tykin\nkeralla.\" Lähtö tapahtui helmikuun 15 päivänä.\n\nKerrotaan, että kuningas oli itse silloin läsnä, että hän kutsui\nSavelli'n puheilleen ja kiitti häntä tuttavuudesta. Mutta miehen\npoistuttua hän kääntyi ympärillään seisoviin eversteihin ja sanoi:\n\"Jos mies olisi palveluksessani, panisin hänen päänsä hänen\njalkojensa väliin.\"\n\nSuuri oli ilo ruotsalaisten leirissä. Useita pikkukaupunkeja\nvallattiin sen jälkeen, ja maaliskuun 2 päivänä antautui Colberg.\nTäten saatiin miehistö paremmin majoitetuksi, ja kuningas toivoi,\nettä sotamiehet saisivat levätä rauhassa, kunnes hän parempana\nvuodenaikana voisi toteuttaa aikomuksensa marssia Mecklenburgin läpi\nElbelle.\n\nJuhana Banér sai Demminin ympäristöllä olevain joukkojen\npäällikkyyden, Kniphausen niiden, jotka olivat sijoitetut\nNeu-Brandenburgin ympäristöön. Neumarkissa majaili Kustaa Horn.\nRuotsalainen sotajoukko levisi nyt esteettömästi koko Mecklenburgiin.\n\nMutta Tilly päätti tehdä kuninkaan laskut tyhjäksi. Hän oli tahtonut\npelastaa Demminin, mutta tuli liian myöhään. Nyt hänen piti tunkeutua\nläpi ruotsalaisten asemapaikkojen joutuakseen ainakin Greifswaldin\navuksi, ja hän lähti sentähden Oderin seuduilta, ensin turvattuaan\nlujin varustuksin Frankfurtin ja Landsbergin linnoitukset, joista\nOderin seutujen omistus riippui.\n\nHän marssi länttä kohden Brandenburgiin, ja luultavasti\npeloitellakseen vaaliruhtinaan sieltä hän kääntyi pohjoiseen ja\nseisoi Havelbergin edustalla samana päivänä, jona Demmin antautui\nruotsalaisille.\n\nSuunnattomasti harmistuneena Savellia kohtaan, joka oli niin huonosti\nvastannut hänen luottamukseensa, Tilly kirjoitti keisarille ja\npyysi häntä muille varoitukseksi rankaisemaan rikollista ja riensi\nsen jälkeen, jos mahdollista, pelastamaan Greifswaldia, ainoaa\nlinnoitusta, joka keisarillisilla oli enää jäljellä Pommerissa.\n\nRuotsalaisten päämajassa tiedettiin, että \"korpraali\" oli liikkeellä,\nmutta ei, mihin matka tähtäsi. Pian saapui kuitenkin tieto, että\nmatkan määränä oli Neu-Brandenburg. Etujoukot saapuivat maaliskuun 2\npäivänä, muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilly päävoiman keralla ja\n7 päivänä hän alkoi pommittaa kaupunkia.\n\nKuningas luuli alussa, että tarkoitus oli ainoastaan valloittaa\nruotsalaisilta heidän hyvät asemansa, ja kehoitti sentähden\npäälliköitään pitämään joukot marssivalmiina. Mutta kun saapui\nvarmempia tietoja, saivat Juhana Banér ja Baudissin käskyn lähteä,\nedellinen Friedlandiin ja jälkimäinen Passewalkiin. Kniphausenia\nkehoitettiin puolustautumaan niin urhoollisesti kuin sopi\nkapteenille, jolla ei ollut rohkeutta ainoastaan hankkimaan mainetta,\nvaan myöskin säilyttämään sen, mitä oli saavuttanut. \"Me kyllä\navustamme teitä\", lisäsi kuningas.\n\nKustaa Horn sai käskyn rientää kaikkine rykmentteineen viipymättä\nStettiniin.\n\nItse Kustaa Aadolf lähti Stettinistä Passewalkiin maaliskuun 5\npäivänä.\n\nTänne saapui pikaviestit Kniphausenilta, Banérilta ja Hornilta.\nEnsiksimainittu ilmoitti, että vihollinen lähestyi. Kuningas vastasi,\nettä ehdittyään koota joukot Passewalkin luo ja yhdyttyään Banérin\nkanssa hän oli heti rientävä Kniphausenin avuksi.\n\nOdotetut rykmentit saapuivat vähitellen, ja maaliskuun 7 päivänä\nsuurin osa sotajoukosta oli kokoontunut Passewalkin luo. Ainoastaan\njoukko jalkaväkeä ei vielä ollut saapunut Neumarkista, mutta sitä\nodotettiin seuraavana päivänä.\n\nKuningas oli lujasti päättänyt Banériin yhdyttyään marssia\nBrandenburgia vastaan ja, vaikkapa olisi ollut pakko taistellakin,\npakoittaa Tillyn jättämään tämän kaupungin. Mutta nyt tapahtui\njotakin, joka ensin vaatii hieman lähempää selitystä.\n\nSinä aikana, jona sotajoukko oli ollut talvimajoillaan, olivat\nsotamiehet olleet paljon yhteydessä ihmisten kanssa, jotka sanoivat\nasuvansa läheisyydessä. Nämä syöttivät heille kertomuksia, että\nTilly oli läheisessä yhteydessä perkeleen kanssa, ja että kaikki,\njotka löivät hänen sotamiestensä aseet, joutuivat heti helvettiin.\nKertojat eivät aina voineet puhua ymmärrettävästi, mutta juuri\nse, mitä sotamiehet eivät ymmärtäneet, herätti heidän mielissään\nmitä hirveimpiä kuvitteluja. Ja salainen pelko kiihtyi melkein\npakokauhuksi, kun nyt joukot koottiin yhteen ja kuultiin, että oli\nkäytävä Tillyä ja hänen sotureitaan vastaan.\n\nTurhia olivat everstien rohkaisevat puheet. Sotamiehet seisoivat\nkalpeina ja aivan kuin kauhun lyöminä. Ei ollut mitään muuta keinoa\nkuin sanoa kuninkaalle, ettei voitu luottaa väkeen odotettavassa\ntaistelussa Tillyä vastaan. Erittäinkin ratsuväki osoitti\nsilmiinpistävää pelkoa.\n\nSe koski syvästi Kustaa Aadolfiin, mutta hänen täytyi taipua\nvälttämättömyyteen ja ajatella Brandenburgin pelastamista toisella\ntavoin. Hän päätti sentähden lähteä etelään päin ja lähetti Kustaa\nHornin niiden joukkojen keralla, joiden päällikkönä oli tähän asti\nollut Juhana Banér, paluumatkalle Friedlandiin, itse sijoittaen\njoukkonsa Schwedtin luo, lähelle Oderia, muutamia peninkulmia etelään\npäin entisestä keisarillisten leiristä Gartzin luona. Vallitusten\nsuojassa ja laivasillan yhdistämänä virran molempiin rantoihin hän\ntäysin turvatussa asemassa tarkasteli tyynesti Tillyn marsseja.\n\nHän oli sentään suuresti levoton Kustaa Hornin tähden, ja viestejä ja\nkirjeitä kulki ehtimiseen heidän välillään.\n\nTilly näyttää olleen sangen äreä taivaltaessaan rannikkoa kohden,\npäättäen hänen julmasta menettelystään Feldbergin pikkukaupungin\nurhoollista ruotsalaista puolustusjoukkoa kohtaan. Siellä oli muuan\nKniphausenin rykmentin komppania, joka puolustautui urhoollisesti.\nLinnoitus vallattiin rynnäköllä, armoa ei annettu lainkaan, joka\nmies hakattiin maahan. Muutamia päiviä sen jälkeen Tilly seisoi\nBrandenburgin edustalla.\n\nKniphausenin käytettävissä oleva sotavoima nousi suunnilleen 2,000\nmieheen. Kaksipäiväisen keskeytymättömän ammuskelun jälkeen oli\nniin suuri osa muurista luhistunut kokoon, että koko rykmentti voi\nsiitä marssia läpi. Taistelu jatkui melkein keskeytymättä, ja kun\nvihollisjoukko oli luvultaan sangen ylivoimainen, oli ratkaisu\nselvä, niin pian kuin jouduttiin käsikähmään. Vihollinen tunkeutui\nkaupunkiin sunnuntaina juuri jumalanpalveluksen aikana. Ruotsalaiset\npuolustautuivat niin urhoollisesti, että itse muurinaukolla kaatui\n400 vihollista.\n\nPapin seistessä parhaallaan saarnastuolissa syöksyivät vieraat\nsotamiehet kirkkoon, joka oli täpötäynnä vaimoja ja lapsia. Pappi\nammuttiin heti kuoliaaksi ja naisia ja lapsia kohtaan meneteltiin\nmitä kamalimmalla tavalla.\n\nTilly oli tosiaan vaatinut kaupunkia jokseenkin hyvillä\nantautumisehdoilla, mutta Kniphausen ei ollut saanut sitä kirjettä\nkuninkaalta, jossa tämä kehoitti suostumaan pakkosopimukseen, jos\nvälttämätöntä oli. Eikä hän epäröinyt taistella viimeiseen saakka,\nlujasti vakuutettuna siitä, että apua oli tuleva.\n\nVoittoisa vihollinen ei säästänyt ketään. Verilöyly oli kamala,\nkirjoittaa eräs silminnäkijä. Kirkoissa, kaduilla ja porvaristaloissa\nhakattiin niin viattomat porvarit kuin sotamiehetkin upseereineen\nmaahan, vaimot ja neitsyet raiskattiin ja koko kaupunki ryöstettiin.\nKniphausen itse, hänen vaimonsa ja lapsensa pakenivat 20 sotamiehen\nkera raatihuoneelle, ja heidät otettiin siellä vangiksi.\n\nBrandenburg vallattiin maaliskuun 9 päivänä, ja muutamia\npäiviä myöhemmin kuningas sai siitä tiedon. Hän kirjoitti heti\nKniphausenille lohduttaen häntä onnettomuudessaan ja vakuuttaen,\nettä hänet pian lunastettaisiin. \"Koska kaikkeinkorkein on teidän\nsallinut\", kirjoitti hän, \"joutua sellaiseen koettelemukseen, ja me\nnäemme, että meidän tähän asti osoittamamme lempeys keisarillisia\nkohtaan ei ole heihin vaikuttanut mitään, niin on meidän tästedes\nmeneteltävä sen mukaan.\"\n\nTilly puolestaan oli neuvoton, lähtisikö Hornia vai Kustaa Aadolfia\nvastaan. Jälkimäisen hän vihdoin valitsi, mutta hänen täytyi\nkääntyä takaisin, kun hänen vaaliruhtinaansa nimenomaan käski hänen\npontevasti jatkaa Magdeburgin piiritystä.\n\nTillyn lähdön Mecklenburgista saattoi pitää Itämeren rannikon,\nkeisarillisen sotajoukon ensimäisen puolustuslinjan, täydellisenä\nluovutuksena.\n\n\"Vanha korpraali\", vanhan sotakoulun mies, oli saanut voittajansa\nuuden koulun miehestä. Kaikki vanhan sotaherran liikkeet kuningasta\nja Kustaa Hornia vastaan, joka viimeksimainittu lentävine osastoineen\nsuojeli Pommerin rajaa Mecklenburgin puolelta, olivat hedelmättömät,\nja nyt Tillyn täytyi jättää tämä sotanäyttämö ajelehtiessaan\nedestakaisin kokolailla reveltyine joukkoineen. Hän ei ollut saanut\naikaan mitään muuta kuin estetyksi Kustaa Aadolfin marssimasta Elbeä\nkohti. Hänen oma tiensä kävi nyt sinne.\n\nPappenheim oli tähän asti jatkanut Magdeburgin piiritystä. Nyt oli\nTillyn häneen yhtyneenä valloitettava kaupunki millä hinnalla hyvänsä.\n\nLeirissä Schwedtin luona kuningas sai tiedon tästä suunnitelmasta.\nHän päätti silloin heti lähteä Frankfurtia kohden ja toivoi siten\nvoivansa houkutella vihollisen uuteen, tuhoisaan kiertomarssiin ja\nhankkia Magdeburgille lisää hengähdysaikaa.\n\nNoin 14,000 miehen keralla hän lähti liikkeelle maaliskuun 27 päivänä\n1631. Kustaa Horn jäi paikoilleen hoitaakseen kuninkaan poissaollessa\npäällikkyyttä Pommerissa ja kootakseen Oderin rannalle uuden\nsotajoukon.\n\nBaudissin lähti kuninkaan edellä liikkeelle ratsumiehineen ja\ntoimitti etuvartiopalvelusta, kertoen heti kuninkaalle kaiken mitä\nmatkalla oli saanut tietoonsa vihollista koskevaa.\n\nJo huhtikuun 1 päivänä kuningas oli joukkoineen puolentoista\npeninkulman päässä Frankfurtista, ja seuraavana päivänä hän marssi\ntäydessä taistelujärjestyksessä kohden kaupunkia.\n\nPäällikkyyttä johti Gartzista paennut Schaumburg. Kaupungin sotavoima\nilmoitettiin olevan 4 tai 5,000 miestä. Mutta koska Tilly oli\ntyytymätön Schaumburgiin sentähden, että tämä oli hänen mielestään\nhuonosti puolustanut Gartzia, oli hän lähettänyt Tiefenbachin\nottamaan haltuunsa Frankfurtin päällikkyyden, ja tämä saapui sinne\nmelkein samaan aikaan kuin ruotsalaisetkin.\n\nFrankfurt sijaitsi Oderin rannalla virran ja kukkulakihermän välissä,\njoka puoliympyrässä kaarsi kaupungin. Kukkuloille asetettiin\nruotsalaisten piiritystykistö, kun se oli lautalla viety virran\nylitse. Kaupungin pohjois- ja eteläpuolella oli esikaupunkeja, jotka\nsytytettiin ruotsalaisten lähetessä, ja ensimäiseksi he sentähden\nnäkivät 200 asunnon savuavat rauniot.\n\nKuningas antoi sotajoukon olla koko päivän paikoillaan, ja ryhtyi\nitse eversteineen tutkistelemaan kaupungin ympäristöä. Teuffel, joka\nratsasti kuninkaan rinnalla, sai silloin vasempaan käsivarteensa\nluodin, joka ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Yöllä, jolloin tehtiin\ntarpeellisia piiritysvarustuksia, ammuttiin eversti Dargitz, mutta ei\nonneksi kuoliaaksi.\n\nSeuraavana aamuna, palmusunnuntaina, kaikki valmistavat työt olivat\nsuoritetut. Kaupungista ammuttiin yötä päivää, kuitenkaan saamatta\nruotsalaisille aikaan erikoisempaa vahinkoa. Sunnuntaina aamupäivällä\nampuminen kävi vieläkin kiivaammaksi.\n\nRuotsalaisten leirissä sitä vastoin pidettiin yleinen\njumalanpalvelus. Siellä oli niin hiljaista, että se herätti huomiota\nkaupungissa. Siellä ivattiin ruotsalaisia ja koetettiin ilve- ja\nkompasanoin osoittaa omaa urheutta ja sotakuntoa.\n\nNiinpä keisarilliset huusivat muurilta: \"Kuulkaas, silakansyöjät,\noletteko nyt syöneet nahkatykkinnekin?\" Toisessa paikassa oli\nmuurille ripustettu villihanhi ja huudettiin: \"Nyt ruotsalaiset\nsaavat muiden muuttolintujen kera palata pohjolaan; he ovat kyllin\nkauan talvehtineet lämpimässä Saksassa.\" Joku suulas ruotsalainen\nvastasi siihen: \"Tulimme juuri Frankfurtiin syömään niitä hanhia,\njotka keisarilliset ryöstivät Pommerista.\"\n\nSillä välin oli kuningas antanut määräyksensä. Hän kulki leirissä\nympärinsä ja puhui kehoittavia sanoja sotamiehille. Nyt oli aika\nvastata kielellä, jota keisarilliset ymmärsivät. Mutta kun väki\näänekkäästi yritti ilmaista hyväksymistään, viittasi hän miehiä\nolemaan vaiti. Heidän aikansa ei ollut vielä tullut.\n\nViiden ja kuuden välillä ruotsalaisten tykit alkoivat soida\nGuben-portilla. Kuningas oli itse läsnä, kun ne asetettiin\npaikoilleen ja tähtäsi ne omin käsin. Hän tahtoi saada viholliset\nlähtemään valleilta kaupunkiin ja lisäksi koettaa jotakin, mitä\nhänellä oli mielessä. Sitä paitsi komennettiin liikkeelle kaksi\nkomppaniaa, joiden oli tehtävä valehyökkäys.\n\nKerrotaan, että keisarilliset upseerit olivat istuneet ruokapöydässä,\nkun kuulivat ruotsalaisten tykkien jyskeen. Mutta ne eivät edes\nviitsineet nousta pöydästä, niin varmat olivat he siitä, ettei\nKustaa Aadolfilla ollut mukana kylliksi tykkejä uskaltaakseen ryhtyä\nrynnäkköön. Kun he sitten katsoivat hyväksi ottaa tarkempaa selkoa\nasiasta, oli jo liian myöhäistä.\n\nTykkien kamalassa jyskeessä molemmat komppaniat ryntäsivät eteenpäin\nkoettaen valloittaa vallin kaupungin edustalla. \"Pääsy yli haudan ei\nollut niin helppo kuin luulimme\", sanoi sitten Juhana Banér. \"Mutta\nse kävi kuitenkin, ja kaksinkertaisella vauhdilla muskettimiehet\njuoksivat sitten vallia ylös, murjoivat paalutuksen ja pakoittivat\nvihollisen väistymään.\"\n\nTäten oli nyt voitettu mitä kuningas oli halunnut. Mutta ruotsalaiset\nolivat taisteluhalusta suunniltaan ja tahtoivat tehdä saavuttamansa\nvoiton täydelliseksi. Saamatta siihen määräystä muskettisoturit\nseurasivat väistyvän vihollisen kantapäillä aina portille, joka\nsentään viime tingassa ehdittiin sulkea heidän edessään.\n\nYleisen innostuksen sytyttämänä kuningas käski viedä esiin parisen\ntykkiä, jotka heti alkoivat soittaa porttia kohden. Samassa hän näki,\nettä muuria vasten nostettiin tikapuut, ja muutamia hänen urhoistaan\nsyöksyi ylös niitä myöten.\n\nTämän rohkean uhkayrityksen etupäässä oli luutnantti Andreas\nAuer, saksilainen syntyään. Häntä olivat keisarillisten ivalliset\nhuudahdukset kovasti ärsyttäneet, ja niin oli hän ehdottanut\nsotamiehilleen, jotka hän tunsi päättäväisiksi miehiksi, että\nhe yhdessä hänen kanssaan tekisivät uskaliaan yrityksen. Siihen\nsuostuttiin riemulla, tikapuut tuotiin ja alettiin kiivetä. Se\noli vain tuokion mielijohde, mutta Kustaa Aadolf ei jättänyt sitä\nkäyttämättä hyväkseen. Apuväki kutsuttiin luo, ja kun Juhana\nBanér oli asettunut jalkaväen etunenään, valtasivat ruotsalaiset\nkaupungin aivan kuin ohimennen, sitten kun ne, jotka ensiksi tulivat\nkaupunkiin, olivat räjäyttäneet portit ilmaan.\n\nVihollinen puolustautui \"aika urheasti\", mutta skotlantilaiset,\njotka ryntäsivät etumaisina, eivät tyytyneet, ennenkuin Guben-portti\noli vallattu, ja vihollinen oli tältä puolen täydessä paossa kohden\nsiltaa, joka vei Oderin ylitse.\n\nToisella kaupunginportilla, Lebus-portilla, oli vielä kuumempaa, ja\nmieshukka ruotsalaisten puolella oli sangen suuri.\n\nMutta sillalla, joka oli keisarillisten ainoa pelastustie, syntyi\nkamala tungos. Kreivi von Schaumburg tahtoi lopuksi tulla miestensä\navuksi, mutta vaunujen ja matkatavarain paljouden tähden hän ei\npäässyt saapuville. Kuormavaunut tarttuivat toisiinsa, huuto ja\nparku, valitus ja vaikerrus, sotahuudot ja käskyt sekaantuivat\ntykkien ja pyssyjen korvia lumpaisevaan jyminään; syntyi yleinen\nsekamelska, joka kävi aivan kuvaamattomaksi, kun ruotsalaiset\nsaapuivat ja alkoivat hakata takimaisia rivejä. Suuret joukot niistä,\njotka tunkeilivat sillalla, joutuivat alas virtaan ja hukkuivat.\nHädin tuskin pääsivät Tiefenbach ja von Schaumburg hengissä.\n\nEdellinen käski sytyttää sillan päästäkseen takaa-ajavasta\nvihollisesta rauhaan. Itse hän riensi sotajoukkonsa rippeiden kera\netelään päin Schlesiaan.\n\nKaikki oli tapahtunut kahdessa tunnissa \"aivan harvinaisella tavalla,\nJumalan ihmeellisellä avulla\", sanotaan eräässä kirjoituksessa niiltä\najoin.\n\nKaupunki jätettiin ryöstettäväksi kolmeksi tunniksi, \"kuitenkin\npysyen kohtuuden rajoissa ja lyömättä ketään porvareista kuoliaaksi.\"\nRyöstelemistä jatkettiin kuitenkin koko yö, mutta siihen vaikutti\nniin se, että sotamiehet olivat olleet nälissään kolme päivää, kuin\nmyös keisarillisten mellastus Neu-Brandenburgissa ja lisäksi se,\nettä porvarit olivat ottaneet osaa taisteluun. Kuitenkin ryhdyttiin\nankariin toimenpiteihin, jotta saataisiin ryöstely päättymään.\n\nSeuraavana aamuna kaupunki tarjosi kamalan näyn, erittäinkin Oderin\nsillan tienoilla, missä taistelu oli ollut tulisin. Kaikkialla\nkaduilla oli kuolleita, eikä niitä kaikkia oltu vielä laskettu\nhuhtikuun 6 päivänäkään.\n\nOder-linja oli siten Kustaa Aadolfin käsissä. Saavuttamassaan\nasemassa hän uhkasi jo keisarillisia perintömaita. Mutta hän ei\npyrkinyt sinnepäin; kaikkien hänen ajatustensa ja pyrkimystensä\nmaalina oli Magdeburg.\n\nJo huhtikuun 6 päivänä kuningas lähti Frankfurtista ratsuväen ja\n2,000 muskettisoturin keralla. Juhana Banér jäi sinne ylipäälliköksi.\nMatka suunnattiin tällä kertaa Landsbergiin Brandenburgin itärajalle.\nPappenheimin lausuntojen mukaan oli tänne sijoitettu keisarillinen\nsotajoukon ydin, noin 5,000 miestä.\n\nKen on tutkistellut kolmikymmenvuotisen sodan historiaa ja Kustaa\nAadolfin esiintymistä siinä, ei ole voinut olla panematta merkille,\nettä kuta pitemmälle sota jatkui, sitä enemmän kuningas alkoi\nvallita ja määrätä omin päin. Alussa hän neuvotteli upseeriensa\nkanssa, mutta nämä tavallisesti yhtyivät hänen mielipiteeseensä, ei\nalistuvaisuudesta majesteetin edessä, vaan täydellisesti luottaen\nhänen laajaan ja kaukonäköiseen katseeseensa. Hän saattoi seista\npitkät hetket kartan edessä, jossa suunnitteli shakinvetojaan ja\npani ne sitten todellisuudessa toimeen. Itse hän sanoi, ettei kukaan\nhänen ympäristössään epäillyt hänen lausuntoaan, että häntä johti\nkorkeampi voima kuin hänen omansa. Tyynten hetkien lempeä vakavuus\nhänen olennossaan, miettivä, usein niin kaukolentoinen katse osoitti\nominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet maahan, ja usein nähtiin hänet\npolvillaan vaipuneena rukoukseen.\n\nSiitä se innostunut ihailu, se uskollinen rakkaus ja järkähtämätön\nluottamus, joka kiinnitti niin korkeimman upseerin kuin halvimman\nsotamiehenkin rakastettuun herraan.\n\nToinen tiesi väliin yhtä vähän kuin toinenkaan mihin oli ryhdyttävä,\nodotettiin kuninkaan määräystä ja toteltiin sokeasti epäröimättä\nja nurisematta, varmana siitä, että käytiin kohden uusia voittoja\nja uutta kunniaa tai kuolemaan. Kustaa Aadolf oli monta kertaa\nennustanut omaa pikaista kuolemataan. Syvällä jumalanpelollaan hän\noli ikäänkuin vetänyt taivaan maahan, ja hänen uskollisen väkensä\njoukossa oli tuskin ketään, joka ei iloinnut siitä, että toisessakin\nmaailmassa sai olla yhdessä hänen kanssaan.\n\nEpäilemättä Kustaa Aadolfia tähän aikaan painoi suuri huoli. Kuinka\noli käyvä Magdeburgissa? Hän oli pannut pantiksi kunniasanansa,\nettä tulisi kaupungin avuksi, mutta hän ei voinut jättää vihollisia\nselkänsä taa, sillä silloin oli mahdollisesti palaustie sulettu. Ja\nnämä viholliset olivat hänen omia uskonheimolaisiaan! Kuinka hän\nsoimasikaan heidän arkuuttaan!\n\nPalaamme Landsbergiin. Tuskin oli kuningas saapunut sinne, kun\nsaatiin sanoma, että Tilly oli tulossa Magdeburgista Frankfurtiin.\n\nMikä onni, että kaupunki oli taasenkin säilynyt vihollisen sieltä\nlähtiessä. Antaa hänen tulla, se ei estä Kustaa Aadolfia valtaamasta\nLandsbergia. Juhana Banérille vei pikaviesti sanan, että hän valvoisi\nhyvin Oderia ja tekisi urhoisaa vastarintaa, jos Tilly yrittäisi\nmennä yli virran.\n\nKohta sen jälkeen Kustaa Horn tuli pohjoisesta apuväen kera. Mutta\npian näyttäytyi, että sotavoima oli liian pieni, ja uudestaan\npikaratsastaja lähetettiin Frankfurtiin viemään määräystä Banérille,\nettä hän kiireimmiten toisi osan jalkaväestä Landsbergiin.\n\nTämä oli kuitenkin arveluttavaa. Tillyn etujoukko oli läheisyydessä,\nja itse hän oli matkalla 10,000 miehen keralla. Teuffel, jonka\noli otettava päällikkyys Banérin jälkeen, makasi vielä sairaana\nhaavastaan, ja sentähden Banér katsoi ensin olevansa velvollinen\nilmoittamaan siitä kuninkaalle.\n\nLesslie lähetettiin takaisin Frankfurtiin, ja Banér sai käskyn tulla\nheti. Sitä odotettaessa laitettiin silta Warthevirran yli Landsbergin\nluona, ja varhain aamulla pommitettiin lähintä vallitusta, joka\nvallattiin. Osa sotajoukosta marssi siitä läpi ja ajoi pakosalle\nosaston kroatilaisia, jotka olivat vartioväkenä.\n\nHeti sen jälkeen keisarilliset tekivät hyökkäyksen ja ammuskelivat\nneljän tunnin ajan aika tuimalla tulella, mutta vetäytyivät sen\njälkeen takaisin.\n\nRuotsalaisia se ei ollut paljoakaan vahingoittanut, ja kun kuningas,\nlähetti torvensoittajan kysymään tahtoiko vihollinen puolustautua\nvai antautua, sai hän vastaukseksi, että haluttiin kaksi päivää\najatusaikaa. Kun se kiellettiin, luovutti vihollinen kaupungin,\nehdolla, että sai vapaasti marssia pois.\n\nHe lähtivät huhtikuun 16 päivänä, juuri kun Banér saapui\nrykmentteineen. Ken lähtöä tarkasteli, huomasi, että keisarilliseen\nlinnueeseen kuului lähes yhtä paljon naisia kuin sotamiehiäkin, jota\npaitsi mukana oli päättymätön kuormasto. Monroe kertoo, että kuningas\nkehoitti sen jälkeen Banéria, Baudissinia ja muita upseerejaan\npitämään iloa juomapöydässä; itse hän tapansa mukaan joi hyvin\nvähän tai ei yhtään, mutta käveli lattialla edestakaisin ja jutteli\nhilpeästi heidän kanssaan.\n\nTiedämme, että Tilly lähestyi Frankfurtia, mutta saatuaan tiedon\nkaupungin antautumisesta hän kääntyi heti takaisin ja riensi\npikamarssissa Elbeä kohden. Kun Kustaa Aadolf oli päässyt Oderin\nherraksi, täytyi Tillyn mihin hintaan tahansa saada haltuunsa\nElbe-linja, toisin sanoen Magdeburg.\n\nMolemmille taisteleville puolueille tämä kaupunki oli sangen\ntärkeä. Tillylle merkitsi se sitä, voitiinko Ruotsin kuningas\nsulkea pois Etelä- ja länsi-Saksasta, kun hän nyt hyvin laskettuine\nsotaliikkeineen oli päässyt Pohjois-Saksan herraksi. Edelleen\nmerkitsi se vanhalle korpraalille, saiko hän sammutetuksi\nkapinanliekin, joka saattoi helposti sytyttää kaikki protestanttiset\nmaat ilmiliekkiin.\n\nKustaa Aadolfille taasen oli Magdeburg tosiaankin avain Saksan\netelä- ja länsiosiin, mutta samalla oli turvattava se ainoa\nliittolainen, joka oli antanut esimerkin vapaasta ja avonaisesta\nliittymisestä Ruotsiin. Jos hänen onnistui viedä voittoisa sotajoukkonsa\ntämän kaupungin muurien sisälle, silloin hän voitti Saksanmaan sydämessä\nyhtä tärkeän sotilaallisen tukikohdan kuin Stralsund oli ollut\nItämeren rannikolla.\n\nEnsimäinen voitto, jonka Magdeburg toisi mukanaan, oli Thüringenin\nja Hessenin ruhtinaiden julkinen liittyminen kuninkaaseen. Heidän\nkanssaan oltiin parhaallaan neuvotteluissa.\n\nTähän asti oli Magdeburgia saartamassa ollut vain pienehkö\nsotavoima. Sotamarsalkka Pappenheim, keisarillisen sotajoukon\n\"urhojen urhokkain\", oli ollut täällä päällikkönä. Nyt koottiin\nkoko sotajoukko Tillyn johtoon kaupungin muurien edustalle. Se oli\nvalloitettava mihin hintaan tahansa, rynnäköllä tai sopimuksella,\nennenkuin Kustaa Aadolf ehti tulla sen avuksi.\n\nMutta jos keisarillisten halu käydä kimppuun kiihtyi hetki hetkeltä,\nniin lisääntyi myös Kustaa Aadolfin into rientää avuksi. Hänelle oli\nsekä kunnian että omantunnon asia, ettei Magdeburg saanut joutua\nhäviöön epätasaisessa taistelussa.\n\nJollei saatu apua, oli kaupungin kohtalo selvä, niin suuri kuin\nsen maine olikin niiltä ajoilta, jolloin se uhmasi Kaarle V:n\nsotajoukkoja. Ruotsalainen päällikkö, Falkenberg, joka johti\npuolustusta, ei ollut onnistunut pestaamaan enempää kuin 800 miestä\naiottuun ruotsalaiseen sotajoukkoon, ennenkuin kaupunki saarrettiin.\nHän oli jo maaliskuussa ilmoittanut, että koko sotajoukko terveineen\nja sairaineen nousi 2-3,000 mieheen, kun taas vihollisten lukumäärä\noli 30,000. Mielentilaa kaupungissa hän oli kuvannut seuraavin\nsanoin: \"Meillä on vähän toivoa, mutta sen varassa saamme elää.\"\nSotavarasto alkoi lähetä loppuaan, ja monet alkoivat epäillä tulisiko\napuväkeä lainkaan. Huhtikuussa oli täytynyt luovuttaa kaikki\nulkovarustukset, yksinpä Elben sillanpäädyssäkin. Kustaa Aadolfille\nlähetettiin kirjelmä toisensa jälkeen.\n\nKustaa Aadolf oli tuontuostakin vakuuttanut lähettävänsä apua; tämä\noli suuresti rohkaissut varsinkin kansanvaltaista puoluetta, joka oli\ntoimeenpannut äsken tapahtuneen kumouksen ja saanut aikaan liiton\nRuotsin kanssa. Mutta toiset puoluemiehet, niin ylimysmieliset kuin\nkeisarillisetkin, kiihoittivat epäluottamusta ja olivat salaisessa\nyhteydessä vihollisen kanssa muurien ulkopuolella.\n\nKuningas oli kirjeellisesti ilmoittanut kaupungin hallintomiehille\nmarssistaan Frankfurtiin ja sanonut heille, että hän sitä tietä pyrki\navuksi. Samaan aikaan hän oli kehoittanut kaupunkia osoittamaan samaa\nhorjumattomuutta kuin ennenkin. Hän tahtoi pitää kuninkaallisen\nsanansa, mutta tavalla, joka ei syössyt ketään heistä turmioon.\n\nSen välttämättömänä ehtona oli, että molemmat pohjoissaksalaiset\nvaaliruhtinaat, Leipzigin kokouksen johtajat, Saksi ja Brandenburg,\nojensivat kätensä myötävaikutukseen.\n\nKuinka saattoi Kustaa Aadolf marssia Magdeburgia vastaan tai ryhtyä\nratkaisevaan taisteluun sen muurien edustalla, ennenkuin oli varma\nniistä maista, joiden läpi hänen oli mentävä? Saattoiko hän Leipzigin\nliiton kaksimielisille miehille jättää vapaan tilaisuuden lujittaa\nhänen selkänsä takana asestettua puolueettomuuttaan. Heidän samoin\nkuin kaikkien protestanttien hyvin ymmärretty etu vaati Magdeburgin\npelastusta; ja eikö juuri Magdeburg hänen käsissään ollut keino\ntämän puolueettomuuden lopettamiseksi? Kuinka usein nämä ajatukset\nolivatkaan heränneet hänen sielussaan! Hänelle kävi yhä selvemmäksi,\nettä Brandenburgin ja Saksin täytyi hyvällä tai pahalla myöntää\nhänelle vapaa läpikulku ja liittyä yhteisvoimin pyrkimään hänen\nkanssansa samaan maaliin. Ennenkuin tämä tapahtui, olivat hänen\nkätensä sidotut.\n\nHuhtikuun 2 päivänä, samana päivänä, jona Kustaa Aadolf marssi\ntaistelujärjestyksessä Frankfurtia vastaan, piti ruhtinaskonventti\nLeipzigissä viimeisen istuntonsa. Korkeat herrat olivat koko\najan olleet mitä pulmallisimmassa asemassa. Juhana Yrjänä tahtoi\nmieluimmin pysyttäytyä kirkollisissa kysymyksissä, mutta muiden\nkotonaolevain mieliala oli sellainen, että hän pani vaaraan paikkansa\nkonventin ylipäänä, jollei ojentunut heidän mielipiteittensä mukaan.\nUseimmat ruhtinaista puolustivat asestettua puolueettomuutta, joka\ntoki olisi suunnattu enemmän keisaria kuin Kustaa Aadolfia vastaan.\nNostettiin kysymys oliko sen sotaväen, joka Italiasta rientäisi\nTillyn sotajoukon avuksi, sallittava marssia läpi protestanttisten\nmaiden, ja oliko evankeliset upseerit kutsuttava pois keisarin ja\nliittokunnan sotajoukoista. Se oli pulmallinen kysymys, Juhana Yrjänä\nselitti \"viimeiseen hengenvetoon tahtovansa pitää kiinni Augsburgin\ntunnustuksesta, mutta -- hän tahtoi kaikessa tapauksessa pysyä\nkeisarille uskollisena.\"\n\nNeuvoteltiin niin asestautumisesta kuin myös mahdollisesta\nliittoutumisesta Kustaa Aadolfin kanssa. Silloin Juhana Yrjänä raapi\nkorvallistaan ja tuumi, että sellaiset asiat olivat \"äärimäisen\nvaikeita, huolestuttavia, vaarallisia ja laajakantoisia.\" Poloinen\nvaaliruhtinas seisoi kuin liukkaalla jäällä, hän ei uskaltanut käydä\neteen -- eikä taapäin. Hänen silmiensä edessä keisari oli vihaisena\nja uhkaavana, hänen takanaan protestanttiset ruhtinaat erilaisine\nmielipiteineen, eikä hän kuitenkaan tahtonut millään ehdolla jättää\npäämiehyyttään.\n\nMutta jos istunnot olivat ikäviä, oli sitä reimempaa, kun herrat\npääsivät juomapöytään. Siellä Juhana Yrjänä oli päämiehenä\noikealla paikallaan, niin että hän täydellä syyllä ansaitsi nimen\n\"Olut-Yrjänä.\"\n\nKertomuksessa heidän hommistaan sanotaan, että korkeat herrat olivat\n\"maailman lasten tavan mukaan sangen hilpeitä ja iloisia, heillä\noli ajanvietettä monenlaista ja lisäksi he juopottelivat; näin\npuolustettiin Jumalan sanaa ja saksalaisten vapautta. Viinisankarit\nottivat niskoilleen yhtä vähän vaivoja kuin se pyhä piispa, joka\nhuudahti poltettuaan sormensa kuumassa paistissa: 'Mitä meidän\ntäytyykään kärsiä Kristuksen valtakunnan tähden'.\"\n\n\n\n\n4.\n\nLUJA TAHTO.\n\n\nLandsbergistä kuningas palasi Frankfurtiin lujasti päättäneenä, että\nkävisi täysin tosin käsiksi vastahakoisiin vaaliruhtinaihin. Kaikki\nneuvottelut olivat olleet turhat, sentähden turvauduttiin varmempaan\nkeinoon. Kymmenen jalkaväkirykmenttiä ja koko ratsuväki kokoontui\nFürstenwaldeen sotamarsalkka Kustaa Hornin johtoon, ja kuningas\ntoivoi, että hänen vaatimuksiinsa parhaiten suostuttaisiin, kun hän\npuhui sotajoukkonsa eturinnassa.\n\nKöpenikistä lähetettiin Horn Berliiniin vaatimaan, että Spandaun\nja Kustrinin linnoitukset oli heti luovutettava, koska Magdeburgia\nuhkaava vaara ei sietänyt viivyttelyä. Kuitenkin kuningas sitoutui\nluovuttamaan ne takaisin, heti kun vaara oli ohitse ja lupasi\nlisäksi, ettei ryhtyisi vaaliruhtinaan maassa mihinkään ilman hänen\nsuostumustaan.\n\nJo seuraavana päivänä Yrjänä Wilhelm antoi vastauksensa. Hän tahtoi\nluovuttaa langolleen kaikki linnoitukset maassa _paitsi_ Spandauta\nja Kustrinia, mutta tarjoutui tekemään valan, että avaisi nekin\nkuninkaan sotajoukolle, jos tämä tuli lyödyksi ja takaa-ajettuna\ntarvitsi varmaa turvapaikkaa.\n\nKuinka Kustaa Aadolfia harmittikaan ilmeinen yritys pettää häntä.\nJokseenkin uhmaavasti hän pyysi saada kohdata vaaliruhtinasta\npersoonallisesti, lisäten, että jos se kiellettäisiin, saattoi\ntapahtua, että hän tuli suuren seuran keralla. Katse, jonka hän\nsilloin loi sotajoukkoonsa, oli siksi selvä, että Yrjänä Wilhelmin\nlähetti sai jalat allensa.\n\nKohtauspaikaksi määrättiin pieni lehto neljännespeninkulman päässä\nBerliinistä. Seuraavana päivänä, toukokuun 3, kuningas lähti sinne\nKöpenikistä kolmen eskadroonan, tuhannen muskettisoturin ja neljän\nkenttätykin seuraamana.\n\nVaaliruhtinas odotti hovinsa ympäröimänä epätervetullutta vierastaan.\nAivan vieressä seisoi hänen puolisonsa ja leski-pfalzkreivitär,\nBöömin onnettoman kuninkaan äiti, hovinsa ympäröiminä hekin.\n\nHeidät nähdessään kuningas laskeutui heti ratsailta ja meni heitä\nvastaan. Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän puuttui asiaansa.\n\"Olen\", sanoi hän vaaliruhtinaalle, \"pakoittanut keisarilliset\njättämään rauhaan suurimman osan brandenburgilaisista maista ja\nvoin estää heidät palaamasta takaisin. Tämä palvelus on minusta\ntunnustuksen arvoinen. Vastaan siitä, että joukkoni pidetään mitä\nankarimmassa kurissa ja etteivät sotamieheni saata asukkaille mitään\nikävyyksiä, kuten keisarilliset ovat usein tehneet. Ajatelkaa, että\njos vihollinen valloittaa Magdeburgin, niin on kaikki hukassa,\nliittokunnan sotajoukot palaavat Brandenburgiin, ja Tilly siirtää\nsodan teidän jaloutenne maihin.\"\n\nVaaliruhtinas siveli partaansa. Kuninkaan puhuessa hän oli vuoroin\npunastunut, vuoroin kalvennut. Nyt hän rykäisi ja pyysi muutamain\nminuuttien ajatusaikaa neuvotellakseen neuvosherrojensa kanssa. Nämä,\njotka seisoivat aivan herransa takana, olivat kuulleet kuninkaan joka\nsanan. Neuvottelun aikana Kustaa Aadolf keskusteli leskikreivittären\nkanssa ja ilmaisi lämpimän toivomuksensa, että tehtäisiin jotakin\nonnettoman Fredrik II:n hyväksi.\n\nVaaliruhtinas tuli hitain askelin takaisin. Pulleat, punoittavat\nkasvot olivat melkein kalmankalpeat, ja sopertelevin sanoin hän\nlausui, ettei voinut luopua kerran tekemästään päätöksestä.\n\nSanaakaan lausumatta Kustaa Aadolf kumarsi ikäänkuin lähteäkseen.\nKenties luultiin, että hän aikoi tulla uudestaan koko armeijansa\nkanssa, sillä molemmat rouvashenkilöt miltei sulivat rukouksiin,\nettä hän tulisi heidän mukanaan Berliiniin eikä palaisi ennenkuin\nseuraavana päivänä. Heidän kasvoissaan oli jotakin niin\nhellittämätöntä ja tuskaisaa, kyynelet virtailivat vaaliruhtinattaren\nkalpeista kasvoista, ja vilaistessaan lankonsa kasvoihin kuningas\nnäki, kuinka hartaasti tämä toivoi hänen taipuvan. \"No niin\", sanoi\nhän, \"minä tulin, mutta minä otan tuhat muskettisoturiani mukaan.\"\n\nTätä vastaan ei uskallettu väittää mitään ja niin lähdettiin\nBerliiniä kohden, vaaliruhtinaallinen herrasväki vaunuilla, kuningas\nja Kustaa Horn ratsain. Heidän saapumisensa herätti tavatonta\nhuomiota. Koko kaupunki oli liikkeessä, ja kansa tunkeili linnan\nympärillä nähdäkseen vilahduksenkaan hänestä, jonka nimi oli jokaisen\nhuulilla.\n\nOli jo edeltäpäin varustauduttu ottamaan kuningasta vastaan ja\nvalmistettu loistava juhla hänen kunniakseen. Ylhäisimpäin vierasten\njoukossa oli Mecklenburgin herttua, ja kuningas istui pöydässä hänen\nja vaaliruhtinaan välissä. Viimeksimainittu oli vastoin tapaansa\nhiljainen ja alakuloinen. Kustaa Aadolf sitä vastoin, nähdessään\nkaikkien katseet suunnattuina itseensä, käsitti, että jos hän\nvoi voittaa näiden ihmisten sydämet, hän vallitsisi pian heidän\nvakaumustaankin. Sentähden hän kävi keskusteluun lähinnä istuvain\nkanssa, ylisti maan kauneutta ja kevään suloa, ja kaikki kuuntelivat\nkuin se olisi koskenut heidän omaa persoonaansa. Sitten hän puhui\nrauhan ja esteettömän uskonnonharjoituksen siunauksesta, ja koska hän\nnyt kääntyi etupäässä naiskuulijainsa puoleen, houkutteli hän heiltä\nerinäisiä vastauksia, joita hän sitten käytti todisteina yleisen\nmielipiteen suunnasta.\n\nLämpöä ja vakaumusta värisi hänen äänensä, kun hän puhui\nprotestanttisuuden siunauksesta siinä, että se teki jokaisen\nihmisen vastuunalaiseksi teoistaan, samalla kuin se kehoitti häntä\nitse pyrkimään totuuteen. Katolisuus -- lisäsi hän -- kietoo\nihmisen verhoihin ja pakoittaa hänet katsomaan toisten silmillä.\nSittenkun Luther on kääntänyt raamatun ja se on kaikkien saatavissa,\nvoimme itse tutkistella kirjoituksia, ja ken sen tekee uskolla ja\nvakaumuksella, hän varmaan löytää mitä etsii!\n\nLäsnäolijain kesken vallitsi hiljaisuus. Kirkas, miehekäs ääni oli\nkuulunut kautta huoneen, ja kynttiläin valo taittui kimmeltäviksi\nhelmiksi, jotka tuikkivat hänen kauneista silmistään. Kuningas oli\nvoittanut naiset, he olisivat tahtoneet seurata häntä taisteluun.\nMutta kun se ei käynyt päinsä, eivät ainakaan miehet saaneet tehdä\ntenää.\n\nJoku pöytävieraista huomautti, että vaaliruhtinas oli hyvin\nhajamielinen ja huolestunut. \"Se ei minua kummastuta\", vastasi Kustaa\nAadolf. \"Pyydän häneltä jotakin niin tärkeää, että sitä ansaitsee\nmiettiä. Mutta en pyydä sitä itselleni, vaan vaaliruhtinaan, hänen\nmaansa ja koko kristikunnan parhaaksi!\" Kääntyen Mecklenburgin\nherttuaan hän lisäsi: \"Olen matkalla Magdeburgiin; jollei kukaan\ntahdo minua auttaa, niin voin kääntyä takaisin. Mutta en vastaa\nsiitä, mitä tulee seuraamaan. Teen rauhan keisarin kanssa; tiedän,\nettä saan häneltä hyvät ehdot, ja palaan Tukholmaan. Protestanttiset\nruhtinaat saavat kerran vastata Jumalan edessä siitä, etteivät\ntahtoneet tehdä mitään evankelisen asian hyväksi. Kun Magdeburg on\nkukistunut; ja minä olen palannut omaan maahani, silloin on teidän\nasianne katsoa, kuinka pääsette pelistä erillenne.\"\n\nKuningas oli puhunut syvällä, melkein uhkamielisellä vakaumuksella,\nja koko sali kuunteli tarkkaavasti, mutta varsinkin kalpeat\nneuvosherrat, jotka loivat arastelevia katseita herraansa. Mitä\nkuningas sanoi, se oli jo ennen synkkinä varjokuvina häämöittänyt\nheidän silmiinsä. Mutta nyt se pukeutui selvään muotoon ja kasvoi\nmelkein hirvittäväksi.\n\nVaaliruhtinatar pani kätensä kuninkaan olalle ja sanoi: \"Olkaa varma\nsiitä, että teen mitä voin.\"\n\nKeskustelu kääntyi sitten yleisiin asioihin, ja Kustaa Aadolf meni\nvasta myöhään hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen. Vaaliruhtinas oli\nseurannut häntä, mutta palannut pian takaisin, toivoteltuaan hyvää\nyötä korkealle vieraalleen.\n\nHeti sen jälkeen kamaripalvelija viittasi kirjeeseen, joka oli\nyöpöydällä. Hän ei voinut käsittää kuinka se oli tullut sinne.\nKuningas avasi sen ja luki kammokseen vain kaksi sanaa: \"Älkää\nnukkuko!\" Ne oli kirjoitettu mitä soreimmalla käsialalla.\nIlmaisematta liikutustaan Kustaa Aadolf sanoi vain, että hän\nsoittaisi, kun tahtoi mennä nukkumaan. Kamaripalvelija poistui.\n\nKeneltä oli varoitus, ja mitä oli hänellä pelättävää itsessään\nvaaliruhtinaan palatsissa? Kuitenkin, kun hän ei tuntenut olevansa\nuninen, päätti hän istua hetkisen valveilla ja lukea muutamia\nkirjeitä, jotka oli saanut aamulla, mutta ei vielä avannut. Kun hän\notti ne esille, seurasi mukana hänen pieni käsiraamattunsa, joka\nhänellä aina oli mukanaan. Hän pani ne kaikki pöydälle. Vielä kerran\nhän avasi salaperäisen kirjeen. \"Älkää nukkuko!.\".. Mahtoiko se olla\nhäneltä?... Miksei hän lähettänyt pikku Gustava Adolfinaa?... Tyttö\nolisi saanut jäädä tänne ja kertoa äidistään ja omasta elämästään.\n\nSen jälkeen hän tarttui raamattuunsa, ja hän syventyi pian\ntutkimaan niitä syviä totuuksia, joita seurasi jokaisen \"Autuaat\novat...\" jälkeen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut, kun\nhänestä alkoi tuntua, että valo himmeni, ja kun hän kohotti päätänsä,\nnäytti hänestä kynttiläin liekki kellertävältä. Hänen oma päänsä\ntuntui raskaalta, ja kun hän nousi, tuntui hänestä kuin maa katoaisi\nhänen altansa. Oliko se kuvittelua, vai täyttikö tosiaankin sumu\nkoko huoneen? Hän tunsi olevansa kaatumaisillaan, mutta kovalla\ntahdonponnistuksella hän haparoi ovelle, jonka hän nopeasti avasi.\nKamaripalvelija istui suuressa nojatuolissa ja nukkui, mutta kuningas\nnäki nyt selvään, kuinka jokseenkin sakea savu tuprusi makuuhuoneesta.\n\nHän herätti miehen. Liekö tähänkin savu vaikuttanut, tai oliko hän\nunenhorroksissa, mutta ainakin kesti kotvan, ennenkuin hän pystyi\nkäsittämään mistä oli kysymys.\n\nHän tahtoi nostaa hälytyksen, mutta kuningas kielsi sen. Muutamia\nikkunoita avattiin, ja hiukan etsittyään löysivät molemmat sen\nsalaisen syyn, joka olisi voinut aiheuttaa kuninkaan kuoleman.\nMakuuhuoneessa oli suuri takka, joka, kun tähän aikaan ei tarvinnut\nlämmittää, oli verhottu tuoreilla lehdeksillä. Mutta pohjalle,\nsyttyväin mutta kosteain ainesten alle, oli laitettu tuli, josta\nlähti vain savua.\n\n\"Katsokaas\", sanoi kamaripalvelija viitaten ylöspäin, \"savupiippu on\nluultavasti tukettu, ettei savu pääsisi ulos.\"\n\n\"Tämä näyttää olevan ystävieni jesuiittain keksintöä\", virkkoi Kustaa\nAadolf. \"Mutta Herran käsi on minua ihmeellisesti suojellut.\"\n\nHe sammuttivat tulen yhdessä, ikkunat saivat olla auki, ja Kustaa\nAadolf meni levolle kiellettyään kamaripalvelijan virkkamasta\nkenellekään mitään. Vaaliruhtinaallisella herrasväellä ei ollut\nmitään osaa tekoseen, ja tieto siitä olisi vain lisännyt heidän\nhuoliaan, ja hän tahtoi heidät siitä säästää.\n\nVarmaankin hän oli unissaan nähnyt hyvien enkelien liitelevän\nympärillään, sillä palvelija, joka valvoi hänen vuoteensa ääressä,\nsanoi, että kuningas oli luultavasti nähnyt hyvää unta, koska oli\nnäyttänyt niin kummalliselta.\n\nSeuraavana aamuna Kustaa Horn toi uutisen, että vaaliruhtinas oli\nkoko yön jatkanut neuvotteluja neuvosherrojensa kanssa, \"Ja\", lisäsi\nsotamarsalkka, \"lienee oltu yhtä mieltä, että on liian vaarallista\nkieltäytyä suostumasta teidän majesteettinne vaatimukseen, kun\nsotajoukko on kaupungin edustalla ja voi minä hetkenä tahansa tulla\nottamaan väkivallalla mitä ei annettu hyvällä.\"\n\n\"Minullakin on mitä parhaimmat toiveet\", vastasi Kustaa Aadolf\niloisesti. Mutta se neuvottelu, joka sittemmin seurasi kuninkaan\nja vaaliruhtinaan ja hänen neuvosherrojensa kesken, oli sentään\npitkä ja väsyttävä, huolimatta siitä, että kuninkaan ehdot olivat\nsangen kohtuulliset. Hän vaati vain kuukautista raha-apua sotajoukon\nylläpidoksi ja Kustrinin ja Spandaun linnoitusten -- maan molempain\npäälinnoitusten -- luovuttamista, kunnes Magdeburgille oli saatu\napua. Brandenburgilla ei ollut antaa mitään sotaväkeä, sillä se oli\naikoja sitten ollut aivan aseeton.\n\nVasta iltapäivällä sopimus saatiin allekirjoitetuksi, mutta\nkuningasta ei saatu houkutteluilla eikä millään jäämään enää yöksi.\nMonien ystävyyden vakuutusten jälkeen erottiin, ja Kustaa Aadolf ja\nhänen sotamarsalkkansa palasivat sotajoukon luo.\n\nTämä tapahtui toukokuun 4 päivänä. Seuraavana päivänä kuningas marssi\nSpandauhun, joka jätettiin hänelle. Eversti Akseli Lilja pantiin\npäälliköksi 1,000 miehen keralla. Toukokuun 6 päivänä saapui hän\nPotsdamiin.\n\nMitä lähemmäksi Magdeburgia hän tuli, sitä hartaammin hän halusi\njoutua kaupungin avuksi. Mutta ensin oli voitettava Saksin\nvaaliruhtinaalta se, minkä brandenburgilainen oli jo myöntänyt.\n\nFrankfurtista Kustaa Aadolf oli lähettänyt hovijunkkarin Juhana\nYrjänän luo taivuttamaan häntä liittoon. Potsdamista lähetettiin\nuusi lähettiläs, koskei ensimäinen ollut palannut. Tämän toisen\nlähettilään oli kehoitettava vaaliruhtinasta liittoon Ruotsin\nkuninkaan kanssa Magdeburgin avustamiseksi, vaadittava vapaata kulkua\nSaksin läpi ja persoonallista kohtausta molempien liittokumppanien\nkesken.\n\nTiedonannot Magdeburgista kävivät yhä huolestuttavammiksi. \"Tilly\nja Pappenheim\", kirjoittivat pormestarit ja raatimiehet, \"seisovat\nsuuren sotavoiman kera kaupunkimme edustalla, ja kaupungin kaikki\nvallitukset ovat vallatut, niin että olemme mitä suurimmassa\nvaarassa. Jollei apua tule joutuin, saamme kahdessa päivässä kurjan\nlopun.\"\n\nKuningas ilmoitti heille Frankfurtin valtauksesta, ja raati vastasi,\nettä he kiittivät Jumalaa kuninkaan onnesta, mutta lisäsivät:\n\"Siltamme on vihollinen sytyttänyt, molemmat esikaupunkimme olemme\nhuhtikuun 20 päivänä sytyttäneet tuleen, vihollinen lähestyy\nkaupunkiamme. Tilly on kirjoittanut, että olemme hänen käsissään,\nettä teidän majesteettinne ei voi auttaa ja että meidän on anottava\nkeisarilta armoa.\"\n\nTämäkin kirje päättyi pikaisen avun rukoukseen, koska he muussa\ntapauksessa olivat hukassa.\n\nHallintomies Kristian Wilhelm kirjoitti toukokuun 1 päivänä, että hän\noli kuullut kuninkaan parast'aikaa marssivan heidän avukseen. Hän\niloitsi siitä ja toivotti hänelle onnea ja siunausta kaikkivaltiaalta\nJumalalta, että hän voisi pian saapua apuun.\n\nVoimme käsittää kuninkaan tunteet hänen saadessaan nämä kirjeet.\nIlman Saksin vaaliruhtinaan apua ei hän voinut tehdä mitään\nMagdeburgin avuksi! Tämän maan täytyi olla hänelle avoinna, sillä\nSaksin kautta kulki ainoa turvallinen tie Magdeburgiin. Sitäpaitsi\nvaadittiin, että saksilainen sotajoukko liittyi ruotsalaiseen,\nennenkuin se oli läheskään tasavoimainen keisarillisen kanssa.\n\nArmeija, jonka kuningas vei sotakentälle Tillyä vastaan, oli\nsuunnilleen vain puolet tämän väestä. Vaikeudet täällä olivat sitä\nsuuremmat, kun liittyminen täytyi tapahtua vapaaehtoisesti, sillä\nSaksin Juhana Yrjänää ei voitu asein pakoittaa liittoon, kuten\nBrandenburgin Yrjänä Wilhelmiä tai Pommerin Bogislausta. Saksin\nsotajoukko oli melkein yhtä voimakas kuin kuninkaan omakin.\n\nToukokuun 20 päivänä ensimäinen lähettiläs tuli vihdoin takaisin\nJuhana Yrjänän luota ja toi vastaukseksi surkuteltavan kiellon\nkaikkeen mitä kuningas oli pyytänyt. Tavoilleen uskollisena kuningas\noli viimeiseen saakka viivytellyt vastaustaan. Hän kuvitteli, että\nkeisari Leipzigin kokouksen esitysten ja puolinaisten uhkausten\njohdosta taipuisi kumoamaan palautusjulistuksen, eikä tahtonut\nmillään muotoa tärvellä asiataan Wienissä. Sentähden hän puhui\npyhistä velvollisuuksistaan keisaria ja valtakuntaa kohtaan,\nvelvollisuuksista, jotka estivät hänet liitosta muukalaisen kanssa.\nMutta kuninkaalle oli Elben sillan miehittäminen Wittenbergin\nluona mitä tärkein. Maa virran oikealla puolen oli aivan autioksi\nhävitetty, eikä pohjoiseen päin ollut ainoatakaan siltaa, jota olisi\npäässyt vasemmalla rannalla sijaitsevaan Magdeburgiin. Lähin silta\noli Wittenbergin luona, ja sieltä meni suora tie Magdeburgiin.\n\nKun Kustaa Aadolf sai vaaliruhtinaan vastauksen Potsdamiin, oli\nhän jo lähettänyt etujoukkonsa Wittenbergiin toivossa, että\nkorkea herra vihdoinkin miehekkäästi päättäisi estää Magdeburgin\nhäviötä. Viheliäinen vastaus sammutti kaiken toivon; yksin hän ei\nuskaltanut käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, siten hän olisi\nuhrannut protestanttien viimeisen tulevaisuudentoivon. Hän voi\ntehdä ainoastaan sen, että vastauksessa vaaliruhtinaalle selitti\njuhlallisesti, että vaaliruhtinas saksalaisten protestanttien\njohtajana oli yksin vastuunalainen siitä onnettomasta kohtalosta,\njoka saattoi Magdeburgia kohdata. Kustaa Aadolf itse selitti\ntahtovansa tunkeutua Elbeä kohden sitä ainoaa tietä, joka oli hänelle\navoin, pitkin Havelia pohjoiseen suuntaan, ja tehdä kaupungin\npuolesta mitä oli tehtävissä.\n\nMutta Magdeburgin kohtalo oli jo ratkaistu. Samana päivänä, jona\nJuhana Yrjänä antoi vastauksensa, oli se kukistunut, ja verrattomalla\nraakalaisuudella onneton kaupunki oli hävitetty ja uhrattu\nliekkeihin. Ylpeästä Magdeburgista, Pohjois-Saksan väkirikkaimmasta\nja mahtavimmasta vapaakaupungista, oli enää jäljellä ainoastaan\nrauniot.\n\nSaadaksemme käsityksen asemasta kaupungissa on meidän kerrottava\nsieltä eräs tapaus, joka on kuvaava.\n\n\n\n\n5.\n\nMAGDEBURGIN HÄVIÖ.\n\n\nFredrik Almann oli kirkkoherrana eräässä kaupungin seurakunnista.\nPerhettä oli hänellä ainoastaan vaimo ja tytär. Tuskin saattoi löytää\nonnellisempia ihmisiä. He olivat eläneet ainoastaan toisilleen ja\nseurakunnan köyhille, kun saapuivat ensimäiset tiedot piirityksestä,\njoka uhkasi Magdeburgia.\n\nKoko kaupunki kauhistui, mutta Almann koetti herättää asukkaissa\nrohkeutta ja luottamusta. Hän pyysi heitä pitämään sen\nkoettelemuksena, jonka Jumala oli lähettänyt. Pahemmin ei voinut\nkäydä kuin hän tahtoi, ja heidän velvollisuutensa oli nöyrästi ja\nkärsivällisesti alistua siihen. Kaikki inhimilliset surut päättyvät\nkuolemaan, ja taivaan autuus yksin on ikuinen.\n\nSellaiselle oli perustettu se lohdutus, jota äiti ja tytär kantoivat\nsairaille ja peljästyneille. Ja vaaran lähestyessä ja vihollisen\nseistessä kaupungin porttien edustalla se oli ainoa, josta\nturvallisesti saattoi pitää kiinni.\n\nTaistelut eri mielipiteiden välillä olivat kaupungissa kiihkeät\nja estivät sen yksimielisyyden, joka oli välttämätön pontevalle\npuolustukselle. Suuri osa väestöstä piti lujasti Kustaa Aadolfin\npuolta ja toivoi, että hän toisi pelastuksen. Toisten mielestä\nkeisari oli kaupungin oikea herra, ja oli antauduttava Tillylle\nalamaisuuden osoitteeksi ja ennen kaikkea rynnäkön ja sitä seuraavan\nryöstön hirmujen välttämiseksi.\n\nTästä kysymyksestä väiteltiin usein ja aina sangen kiivaasti\nkirkkoherra Almannin perheessä kahden nuoren miehen, Kustaa Almannin\nja Frans Königin kesken. Molemmat olivat talon tyttären, suloisen\nMartinan, kosijoita. Edellinen nuorista miehistä oli hänen serkkunsa\nja Ruotsin kuninkaan innokas ihailija; hän sanoi usein, että kunhan\nKustaa Aadolf tuli, oli hänkin tarttuva kalpaan. Nyt hän puuhaili\nainoastaan opinnoissaan.\n\nFrans König kuului kaupungin aseväkeen. Häntä veti mieli\nkeisarillisiin, mutta hän ei uskaltanut lausua sitä, minkä ei\ntiennyt saavuttavan hyväksymistä Almannin perheessä. Sillä hän oli\nmielettömästi rakastunut Martinaan, jonka hiljainen ja nöyrä olento\noli, kumma kyllä, lumonnut hänet tykkönään. Isälleen, joka oli\nyksi kaupungin pormestareista, oli hän uskonut hurjan intohimonsa,\nja tämä, joka ei voinut kieltää pojaltaan mitään, lupasi itse\nkosia hänen puolestaan, ja hänen mielestään ei muu voinut tulla\nkysymykseenkään kuin kiitollinen suostumus.\n\nKutsuttiin Fredrik Almann ja ilmoitettiin mikä kunnia oli aiottu\nhänen perheelleen. Hän kumarsi ja kiitti, mutta sanoi, että\nainoastaan hänen tyttärensä saattoi ratkaista sen asian. Omasta\npuolestaan hän arveli, että näinä rauhattomina aikoina oli kysymys\nlykättävä, kunnes rauha ja tyyneys oli palannut. Kirkkoherra näki\nhyvin pormestarin synkän katseen, mutta hän ei joutunut hämilleen,\nvaan riensi kotiin ilmoittamaan vaimolleen ja lapselleen tehdystä\ntarjouksesta. Martina kalpeni, mutta kun hänen isänsä lisäsi,\nettei hän luottanut pormestariin eikä hänen poikaansa, silloin hän\nheittäytyi itkien isänsä syliin ja sanoi, ettei voinut koskaan\nrakastaa ketään muuta kuin serkkuaan. He olivat luvanneet kuulua\ntoisilleen, mutta eivät katsoneet sopivaksi puhua siitä niin\nsurullisena aikana.\n\nKirkkoherra hyväili tyttärensä vaaleita kiharoita virkkamatta mitään.\nSamassa tuli veljenpoika vieraisille. Hänelle kerrottiin kosinnasta,\nja kaikki päättyi siihen, että isä painoi tyttärensä hänen povelleen,\nkuitenkin ehdolla, että asia oli pidettävä salassa, kunnes sota oli\nlopussa.\n\nPiiritys jatkui kaikkine hirmuineen. Vihollinen ampui muureja hajalle\nja kaivoi miinojaan, ja liikkui huhuja, että kavaltajia oli itse\nkaupungissakin. Uusi huoli oli se, että tuli yhä laimeni muureilla ja\nvalleilla, koska piiritetyiltä oli ruuti lopuillaan.\n\nTiedämme, että ulkovarustukset olivat joutuneet vihollisen käsiin\nja että porvarit itse olivat polttaneet kaksi esikaupunkia Tillyltä\nsaapui hallintomiehelle, raadille ja Falkenbergille kirjeitä, joissa\nkaupunkia vaadittiin antautumaan.\n\nMielipiteet olivat väestön kesken sangen eroavat, jopa melkein joka\nperheenkin kesken. Ainoastaan Almannin perhe oli yksimielinen. Ei\nainoatakaan soraääntä kuulunut heidän sopuisassa elämässään, ja\nkaikki olivat siksi vilpittömiä protestantteja, etteivät voineet\nkuulua muuhun kuin kansanvaltaiseen puolueeseen.\n\nKaikki odottivat tuskallisesti, minkä vastauksen viranomaiset\nantaisivat, ja monia kiitollisia rukouksia kohosi kohden korkeutta,\nkun tuli tunnetuksi, että urhea Falkenberg oli onnistunut pitämään\nyllä pettävän rohkeuden ja saanut viranomaiset hylkäämään\npakkosopimuksen.\n\nMistään ei Ruotsin kuningas olisi voinut löytää sopivampaa miestä\njohtamaan kaupungin puolustusta. Hänessä yhtyi urhouteen, viisauteen\nja huolellisuuteen se tyyneys, joka vaaran hetkenä on usein paras\napu. Heti sen jälkeen, kun pakkosopimus oli hylätty, teki hän kaksi\nonnellista uloskarkausta, jotka melkoisesti lisäsivät painoa hänen\nsanoilleen.\n\nMutta, kuten jo olemme viitanneet, vihollisella oli itse\nkaupungissakin liittolaisia, jotka kenties olivat Falkenbergin\nvaarallisimmat vastustajat. Porvareista monet olivat salaisessa\nyhteydessä keisarillisten kanssa; he toimivat Falkenbergia vastaan\nja ilmoittivat salaa viholliselle kaikista hänen hankkeistaan.\nNämä petturit koettivat vakuuttaa kansalle, että marsalkan puheet\npikaisesta avusta olivat turhia loruja, ja he jättivät useina päivinä\nantamatta sotamiehille välttämättömät elintarpeet sillä verukkeella,\nettä ne olivat vähissä.\n\nSellaisissa olosuhteissa vaadittiin rohkeutta ja päättäväisyyttä\nsiltä, joka oli kaiken etupäässä. Didrik von Falkenberg osoitti\nkaikissa tilaisuuksissa oikeutetuksi sen luottamuksen, joka Kustaa\nAadolfilla oli häneen. Itse hän oli täysin vakuutettu, että kuningas\ntuli apuun, vaikkakin viipyi. Mutta riita siitä, oliko hän oikeassa,\njatkui päivästä päivään ja sai alituiseen uutta yllykettä.\n\nFrans König oli jatkanut käyntejään Almannin perheessä ja\nlemmenkateen katsein keksinyt liiton Kustaan ja Martinan välillä.\nHänen raivollaan oli tuskin mitään rajoja, ja hän vannoi mielessään,\nettä kostaisi hirmuisesti. Siitä huolimatta hän jatkoi käyntejään\nmelkein joka päivä, aivan kuin tarvitsisi uutta virikettä siihen\ntuleen, joka paloi hänen sisällään. Hän etsi tilaisuutta päästä\nriitaan Kustaa Almannin kanssa, jota hän syytti arkuudesta, koskei\nhän itse ottanut osaa taisteluun. \"Minä teen sen, kun aika tulee\",\nvastasi tämä, ja ainoastaan Martinan läsnäolo esti heidät törmäämästä\nyhteen.\n\nMuutamien päivien perästä Fransin käynnit lakkasivat tykkänään.\nSitä vastoin saatiin tietää, että hän öiseen aikaan oli hiipinyt\nvihollisen leiriin. Eräänä päivänä Kustaa tuli sotilaspuvussa\nAlmannille. \"Pelätään rynnäkköä\", sanoi hän, \"enkä minä tahdo\nvetäytyä pois.\"\n\nKoko kaupunki oli liikkeessä. Kenelläkään ei ollut rauhaa kotonaan.\nTäytyi keskustella toisten kanssa, valittaa hätäänsä ja huoliaan.\nKerrottiin, että muurien yli oli heitetty kiviin sidottuja kirjeitä\nja että kavaltajat aikoivat avata portit keisarillisille.\n\nYö meni, ilman että rynnäköstä kuultiin mitään, vaikka vihollisen\nleiristä kuuluikin tavatonta liikettä aina päivän koittoon saakka.\nSilloin tuli hiljaista, ja vaara oli siis siksi kerrakseen vältetty.\n\nNeljän aikaan aamulla raatiherrat ja etevimmät porvarit oli kutsuttu\nkoolle raatihuoneelle. Falkenberg oli heidän joukossaan, ja hänen\npelkkä näyttäytymisensä kehoitti rohkeuteen ja luottamukseen.\nNeuvottelu alkoi, mutta sen keskeytti henkilö, joka syöksyi saliin\nhuutaen: \"Kenttä kaupungin ympärillä vilisee sotilaista, ja\nesikaupungit ovat sotaväkeä täytenään!\" Kauhu kuvastui kaikkien\nkasvoilla, mutta Falkenberg virkkoi tyynesti: \"Toivon, että\nkeisarilliset uskaltaisivat tehdä rynnäkön. Heidät otetaan varmasti\nvastaan niin, että heille käy pahoin.\" Sen jälkeen hän jatkoi\nneuvotteluja pakoitetulla tyyneydellä.\n\nMutta saapui uusia viestejä kamalampia kuin ensimäinen. Pappenheim\noli rynnännyt Neumarkiin ja sieltä tunkeutunut kaupunkiin. Silloin\nFalkenberg nousi paikoiltaan ja riensi ulos.\n\nSeitsemän aikaan aamulla pamahti viisi tykinlaukausta, ja sen jälkeen\nrynnättiin kaupunkiin kaikilta tahoilta. Pappenheimillä oli aluksi\njokseenkin helppo työ, sillä hauta kaupungin vallin edustalla oli\nkuivillaan. Rynnäkkötarpeet olivat mitä parhaimmassa kunnossa,\nensimäiset viholliset, jotka kohdattiin -- 15-miehinen vartiojoukko\npitkin vallihautaa -- hakattiin maahan ja noustiin sen jälkeen\nvallille. Mutta kaupunginmuurin rintavarustuksella vastarinta oli\nvoimakkaampi. Siitä huolimatta Pappenheim kävi sotureineen päin.\nHe virtasivat jo lähimmälle kadulle, kun Falkenberg raatihuoneelta\nriennettyään tuli heitä vastaan.\n\nNopeasti kuin lennosta hän oli koonnut muutamia satoja miehiä\nja näiden kera hän kävi niin nopeasti ja päättäväisesti\npappenheimiläisten kimppuun, että hän heitti heidät takaisin, ensin\nmuurille, sitten yli sen ja vallin.\n\nSilloin syöksyi avuksi vielä muuan keisarillinen rykmentti. Mutta\nnytkin otettiin ryntääjät vastaan todellisella sankariudella, eikä\nheidän olisi ollut helppo päästä uudestaan kaupunkiin, elleivät\nkavaltajat olisi avanneet erästä porttia veden läheltä, mistä kautta\nvihollinen pääsi esteettömästi kaupunkiin. Falkenberg oli huomannut\npetoksen ja rientänyt sinne, mutta samassa luoti sattui häneen, ja\nhän kaatui maahan.\n\nHänen kanssaan kaatui myös kaupungin puolustuksen mahdollisuus.\nHälytyskello tosin kumahteli ja kutsui miehiä aseihin, tosin\nammuttiin taloista laukauksia, ja reippaat upseerit kävivät\neturinnassa uuteen hyökkäykseen pappenheimiläisiä vastaan, mutta\nse ainoa, joka voi saada lakkeihin yhtenäisyyttä, hän oli poissa.\nHämmennys ja neuvottomuus valtasi kaikki mielet, ja kaikki joutui\nmitä kauheimpaan sekamelskaan. Keisarilliset ryntäsivät esiin\nkaikilta tahoilta, nousivat muureille ja tunkeutuivat kaupunkiin.\n\nNousi mitä hurjin katutaistelu. Ahdistetut puolustautuivat talosta\ntaloon, kadulta kadulle, mutta sortuivat ylivoiman edessä. Kello oli\nkymmenen paikkeilla, kun Tilly hyökkäsi kaupunkiin tykistön kera.\nHänen tykkinsä puhdistivat kadut, ja siten oli kaikki vastarinta\nlopussa.\n\nSamana aamuna kuuden aikaan kirkkoherra Almann oli vaimonsa ja\ntyttärensä keralla valmistautunut lähtemään kirkkoon. Hartain\nrukouksin hän oli valmistautunut ja lausunut siunauksen sanoja\nrakkailleen. Nyt he seurasivat häntä hiljaisina ja alistuvina\nvirsikirja ristiinpannuissa käsissään.\n\nSiinä kaupunginosassa, jonka läpi he kulkivat, olisi ollut hiljaista,\njolleivät ukot, vaimot ja lapset olisi heidän kanssaan rientäneet\nkirkkoon. Jollei ennen, niin silloin etsii ihminen Jumalaa, kun\nkaikki maalliset apulähteet ovat kuivuneet.\n\nKirkko oli väkeä melkein täytenään, ja urkujen juhlallisella\nsäestyksellä seurakunta viritti virren: \"Jumala ompi linnamme!\" Kun\nse oli lopussa, nousi Almann saarnastuoliin; hän saarnasi 97 psalmin\njohdolla: \"Ole minulle armollinen, Jumala! Ole minulle armollinen,\nsillä sinuun turvaa sieluni, ja sinun siipiesi suojassa on minun\ntyyssijani.\" Lempeällä vakavuudella hän viittasi Jumalan laupeuteen,\njoka on yhtä rajaton nyt kuin vuosituhansia sitten, kun hän vei\nkansan Egyptin maasta ja pelasti heidät vihollisen käsistä.\n\nTällaikaa kiihtyi ulkona melu ja hälinä. Hälytyskellon kaameat\nkumahdukset voittivat väliin papinkin äänen. Mutta samalla ikäänkuin\nprofeetallinen innostus valtasi hänet, hengessä hän näki itsensä\nja seurakuntansa sen kaikkein korkeimman edessä, joka uhrasi\nhenkensä ristillä; hänen sydämensä täytti pyhä ilo, ja hän kutsui\nseurakuntalaisia vielä kerran Herran pyhälle ehtoolliselle.\n\nKoko seurakunta oli langennut polvilleen, ja kuolonkauhu ja\niäisyyden toivo taistelivat heidän sydämissään. Ihastuksella\nMartina oli kuunnellut voimallisia sanoja. Mutta vähitellen hänen\nsydämensä täytti rajaton tuska. Isän kasvot, joita aamunkajastus\nhimmeästi valaisi, näyttivät hänestä kalmankalpeilta, ja hän oli\nnäkevinään veren kihoilevan kauniiden harmahtavain hiusten välistä.\nMielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän vaipui\ntunnotonna lattialle. Äiti polvistui hänen viereensä, nosti hänen\npäätänsä ja tuki sitä vasten rintaansa, ja armaat äidinkyynelet,\njotka putoilivat tyttären kalpeille kasvoille, herättivät hänet\nvähitellen tuntoihinsa.\n\nOli veisattu jälleen virsi, ja nyt seisoi pappi alttarilla.\nSeurakunta oli kokoontunut kehään hänen ympärilleen vastaanottaakseen\npyhän sakramentin.\n\nSillaikaa kasvoi meteli ulkona. Laukausten pauke ja kuolinhuudot\ntunkeutuivat temppeliin, mutta se ei häirinnyt pappia pyhässä\ntoimituksessaan, ainoastaan käsi, joka piteli kalkkia, vapisi.\nKirkossa vallitsi haudanhiljaisuus, kyynelettömät, kauhistuneet\nkatseet olivat kiinnitetyt oveen, josta joka hetki odotettiin\nvihollisen tulevan. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovet kimmahtivat\nauki, ja kirkkoon syöksähti suuri joukko pakolaisia, jotka täällä\ntoivoivat saavansa pelastuksen. Mutta heitä seurasivat lukemattomat\nverenhimoiset viholliset. Kauhun huuto pääsi sisällä-olijain\nhuulilta, nyt ei ollut enää paon eikä pelastuksen toivoa.\n\nNiinkuin raatelevat pedot syöksyivät verikoirat turvattomain\nkimppuun, ja kiroukset, jumalanherjaukset ja kuolinkorahdukset\nkarkoittivat ne sovituksen sanat, jotka äsken olivat kajahdelleet\ntemppelin holvikaarissa.\n\nMartina ja hänen äitinsä olivat heti rientäneet puolison ja isän luo.\nHe kietoivat hänet käsivarsillaan, ja hän puhui heille lohdutuksen ja\nrakkauden sanoja.\n\nPedot lähestyivät alttaria. Vanhus meni arvokkaasti heitä vastaan.\nNoloina he vetäytyivät takaisin, ja joku heistä virkkoi: \"Se on\npappi, hän saa elää.\"\n\nSe oli kuin valonsäde heille molemmille, jotka kietoivat hänet\nkäsivarsillaan. Silloin muuan jyrkeäraajainen kroatilainen karjaisi:\n\"Juuri siksi, että hän on kerettiläinen pappispiru, on hänen\nkuoltava!\" Ja suuren puupalikan, joka hänellä oli kädessään, heitti\nhän arvoisaa pappismiestä kohden. Murha-ase sattui uhrin päähän,\nja hän vaipui tajutonna lattialle. Hätähuudoin puoliso ja tytär\nheittäytyivät hänen ylitseen. Veri virtasi hänen päästään, ja Martina\nnäki uudestaan näyn, jonka oli nähnyt saarnastuolissa. Vielä kerran\nhän avasi silmänsä ja puristi puolisonsa kättä, ja luoden katseensa\nkorkeutta kohden hän sanoi profeetallisesti tyttärelleen:\n\n\"Vaikkapa tuhannet kaatuisivat sinun rinnallasi, ei sinulle ole\ntapahtuva mitään pahaa, sillä hän on antanut käskyn enkeleilleen,\nettä heidän on autettava sinua täyttämään elämäsi tehtävää.\" Siunaten\nhän kohotti kätensä tyttärensä ylitse ja veti viimeisen henkäyksensä.\n\nSotamiehet olivat seisseet tuokion aivan kuin tyrmistyneinä. Näytti\nkuin he häpeäisivät tekoaan, ja muutamat heistä tarjoutuivat\nauttamaan Martinaa ja hänen äitiään ulos kirkosta, joka oli niin\ntäynnään sotamiehiä ja ruumiskasoja, että tuskin oli tietä päästä\nulos. Silloin kirkonvartia kuiskasi rouva Almannille, että sakariston\nkautta pääsi ulos. Martina ei tahtonut jättää isänsä ruumista,\nmutta äitinsä pyynnöstä hän seurasi mukana. Tämä ei voinut jäädä\nhuomaamatta, suuri joukko säikähtyneitä, melkein mielipuolia ihmisiä\ntunkeutui jälestä päästäkseen vainoojiaan pakoon, ja siitä koitui\ntuho kaikille.\n\nSotamiehet syöksyivät pakenevain jälkeen. Kirkonvartia, joka tahtoi\nsulkea oven, lyötiin maahan. Ja ahtaassa huoneessa alkoi nyt kamala\nkohtaus.\n\nMuuan näistä vertavaluvista roistoista oli iskenyt silmänsä\nMartinaan, ja niinkuin villipeto hän syöksyi häntä kohden. Mutta\näidin silmä oli arvannut hänen aikeensa, ja äidin syli sulki rakkaan\nlapsen lujaan syleilyyn.\n\nVastustuksesta ärtyneenä sotamies koetti eroittaa heidät\ntoisistaan. Kun tämä ei onnistunut, sieppasi hän puukon, jonka iski\näidin selkään. Mutta vielä kuolintuskissaankin hän piti kiinni\ntyttärestään, joka rukoili hartaasti: \"Oi, tappakaa minutkin!\"\n\nSamassa sakariston ulko-ovi sysättiin auki, ja sisään syöksyi joukko\nkaupungin nuoria miehiä, niiden joukossa myös Kustaa.\n\nHe olivat ensin tulleet kirkkoon, mutta löytäneet sieltä vain\nkuolleita tai kuolevia. Onneksi Kustaa muisti silloin pienen\ntakatien, jota kirkkoherra tavallisesti käytti. Hänen ystävänsä\nseurasivat hänen järjestään, ja ensimäinen näky, joka heitä kohtasi,\noli Martina, joka vaipui lattialle yli äitinsä ruumiin. Kustaa nosti\nhänet pystyyn, mutta hän viittasi tahtovansa jäädä sinne.\n\n\"Ajattelehan, rakkaani\", kuiskasi Kustaa. \"Aiotko jättäytyä siihen\nvaaraan, missä täällä olet?\"\n\nMartina katsoi ympärilleen, ja häntä värisytti. Hän aavisti jotakin\nkamalampaa kuin kuolema, ja hänen vapisevilta huuliltaan tulivat\nsanat: \"Pelasta minut, tahdon seurata sinua!\" Vielä kerran hän\nsuuteli äitinsä kalpeita huulia, heitti jäähyväiskatseen alttaria\nkohden, missä hänen isänsä ruumis lepäsi monien kuolleiden\npeittämänä, ja sitten vietiin hänet pikemmin kantamalla kuin\ntaluttamalla ulos kirkosta.\n\nEi ollut helppo asia päästä katuja eteenpäin. Kaikki ihmisten hurjat\nhimot olivat päässeet valloilleen. Kaikkialla ryöstöä, murhaa\nja hävitystä, jota ei kynä voi kuvata. Eri tahoilta kaupunkia\nnousivat tulipatsaat kohden taivasta. Tuimat tuulenpuuskat, jotka\npian kiihtyivät rajumyrskyksi, heittivät liekit yli katujen, ja\noli selvää, että tuossa tuokiossa Magdeburg oli muuttuva yhdeksi\nainoaksi tulimereksi, sillä ryöstöninnossa ei kukaan ajatellut\ntulen hillitsemistä. Ja kun murhaaminen ja hävitys oli saavuttanut\nhuippunsa, olivat voittajat ja voitetut, murhaajat ja lyödyt kiedotut\nsamaan paksuun savupilveen.\n\nTulipalon loimossa nämä hirmuiset olennot ja koko ympäristö näytti\nsitä hornamaisemmalta. \"Mihin viet minua\", kysyi Martina, joka ei\nnäyttänyt jaksavan saada selville mitä oli tapahtunut, tai missä hän\noli.\n\n\"Turvaan!\" vastasi Kustaa, joka toveriensa kera urhoollisesti raivasi\npois kaikki esteet tieltään. Tähän asti he olivat pysyttäytyneet\ntakakaduilla ja siellä tavanneet vain yksinäisiä ryöväreitä, jotka\npalasivat saaliineen eivätkä heistä paljoakaan välittäneet. Mutta\näkkiä he kuulivat useampien henkilöiden ääniä, jotka lähestyivät.\nSavu oli siksi sakea, ettei loitompaa voinut tuntea ketään. Silloin\nkajahti aivan heidän vieressään: \"Toverit, annan kaiken saaliimme\nteille, mutta tämän tytön täytyy olla minun!\"\n\nKun Martina kohotti päätänsä, tunsi hän Fransin, joka päihtyneenä ja\nhimon hurmissa tahtoi vetää hänet puoleensa. Mutta Kustaa syöksyi\nväliin, ja syntyi mitä tuimin ottelu. Kauan kätketty kauna puhkesi\ntässä ilmoille, ja molemmat rakastivat siksi tulisesti, etteivät\ntahtoneet luovuttaa Martinaa toiselleen. Taistelu ei kestänyt kauan,\nFrans König iski miekkansa Kustaan kylkeen, ja tämä vaipui kuoliaana\nmaahan.\n\nMartina seisoi murhamiehen edessä. Hän näytti enemmän kuolleelta kuin\nelävältä. Mutta katse, jonka hän loi mieheen, ääni, jolla hän puhui,\ntuntui kuvastavan rajatonta surua, kun hän kohotti käsivartensa\nja syvältä sielustaan huusi hirveät sanat: \"Minä kiroan sinut,\nmurhamies, minä kiroan sinut!\"\n\nTunnotonna hän kaatui rakastettunsa ruumiin viereen, mutta Frans\nKönig ei nostanut häntä pystyyn. Hän kaatui taapäin kuin ukkosen\niskemänä, ja hornan hirmuhenget riistivät hänen syntisen sielunsa.\n\nPuolipäivän aikaan koko kaupunki oli liekkien vallassa näyttäen\nleimuavalta tulimereltä. Ja koko iltapäivän, myöhään yöhön\nloimottelivat liekit tästä suunnattomasta roviosta, josta pian kohosi\nkoskemattomana ainoastaan tuomiokirkko ja satakunta taloa Elben\nrannalla.\n\nKahden päivän kuluttua oli pidettävä Te Deum ajan tavan mukaan.\n\nKukaan ei ajatellut hirveää ivaa mikä tässä piili. Tilikirja, johon\nsellaiset merkitään, ei ole maassa, vaan taivaassa, ja sen vastaavaa\nja vastattavaa ei arvioitane samojen perusteiden mukaan kuin täällä\nsurun alhossa.\n\nTuomiokirkon ovet olivat suljetut. Vaikka sieltä kuului ihmisääniä,\nei heitä saatu millään avaamaan. Vihdoin avattiin ovet väkivallalla\nja nyt nähtiin, että tuhannet vaimot ja lapset olivat täällä\netsineet turvaansa ja melkein ilman ravintoa viettäneet kaksi päivää\nalituisessa kuoleman pelossa.\n\nNyt he olivat valmiit kuolemaan. Mutta Tilly, joka oli itse läsnä,\nkäski jakaa heille leipää ja päästi heidät ilman lunnaita vapauteen.\n\nSalvius kertoo, että luterilaisia pappeja kohdeltiin kamalasti.\nHeidät tapettiin kirjojensa keskelle ja sitten poltettiin kaikki\ntyynni. Heidän vaimonsa ja lapsensa sidottiin käsistä ja jaloista\nhevosten jälkeen ja raahattiin leiriin, jossa heidät häväistiin ja\nkauheasti raadeltiin.\n\nPyhän Johanneksen kirkko, joka oli täynnä kuolleita ja kuolevia,\nnaulattiin ulkoapäin kiinni ja poltettiin. \"Kroatit ja vallonit ovat\nkatalasti ja hirmuisesti elämöineet, pistäneet pienet lapset keihään\nkärkeen, nostaneet ne ilmaan keihäillään, pyöräyttäneet muutamia\nkertoja ympäri ja heittäneet heidät keihäittensä kärjestä liekkeihin.\"\n\nMerkillistä on, että kaupungin kavaltajat, jotka odottivat palkkaa\nkeisarillisilta, suurimmaksi osaksi hakattiin maahan. Enemmän kuin\nkaksi kolmasosaa kaupungin asujamista oli kuollut.\n\nRyöstöä jatkettiin seuraavina päivinä. Etsiskeltiin kalleuksia\nraunioista ja kellariholveista, ja palaneiden ruumiiden seasta\nlöydettiin suunnattomat joukot hopeaa, kultaa, vaatteita, herkullisia\nespanjalaisia viinejä ja kaikenlaisia elintarpeita, jotka kaikki\nvietiin leiriin.\n\nTilly ei voinut estää mitä tapahtui, ja rosvous ja julmuus kuului\najan sotatapoihin, vaikkakin täällä kehitettynä huippuunsa.\n\nKerran päässeenä valloilleen kansanvimma ei tunne mitään rajoja,\nei verenjanolleen eikä saaliinhimolleen. Kun kenraali innokkaana\nkatolilaisena riensi Neitsyt Marian luostariin onnittelemaan munkkeja\ntakaisinsaadusta vapaudestaan ja tällöin näki melkein pelkkää tulta\nja liekkiä ympärillään, kehoitti hän kaikkialla sammutustyöhön.\nHän otti syliinsä lapsen kuolleen äitinsä sylistä ja huusi: \"Tässä\non minun saaliini!\" Hänestä oli poltto ja hävitys mitä suurin\nonnettomuus, joka hävitti voiton hedelmät ja pani hänen nimensä\nalttiiksi inholle ja kiroukselle. Hän oli jo pelännyt ja aavistanut\ntällaista tulosta komentaessaan rynnäkköön ja siten päästäessään\nsodan kauhut irralleen onnettomain tuhoksi. Hän ei ollut käskenyt\npolttamaan ja hävittämään. Kuka, kuka oli sen tehnyt?\n\nTuli oli syttynyt samaan aikaan viidessä-, kuudessakymmenessä\neri paikassa. On mahdollista, että sen sytyttivät keisarilliset\nmurtaakseen porvarien vastarinnan. Mutta on myös mahdollista, että\nhe itse olivat noudattaneet Falkenbergin neuvoa, että kaupunki\npistettäisiin tuleen, jos vihollinen onnistuisi saamaan sen valtaansa.\n\nOlemme jo maininneet siitä jälkinäytelmästä, joka oli esitettävä ja\njossa oli kiitettävä Jumalaa hirmutekojen onnellisesta suorituksesta.\nOli täysi työ korjatessa pois ruumiita, niin että pääkadut\nsaatiin auki juhlakulkueelle, ja silloin sai kurjuudesta parhaan\nyleiskatsauksen.\n\nTällöin nähtiin kuolleita rintalapsia tarrautuneina kiinni kuolleiden\näitiensä rintoihin, nähtiin vielä eläviä, jotka etsivät suojaa\nruumiiden välistä eivätkä millään tahtoneet tulla esiin; nähtiin myös\nraukkoja, jotka juoksivat pitkin katuja ja huutelivat vanhempiaan\nniin sydäntäsärkevän surkeasti, että kivetkin saattoivat itkeä.\n\nVarmaankin tätä nähdessä Tillyn mieleen muistuivat elävinä\nMagdeburgin vangitun hallintomiehen sanat. Tilly oli häntä nuhdellut\nkapinastaan keisaria vastaan, mutta saanut vastaukseksi: \"Jumala on\nkerran kostava nämä kauhut; veren voi pestä pois ainoastaan verellä,\nja Tillyn kunnia on saava hautansa Magdeburgin raunioissa!\"\n\nMutta sellaiset ajatukset karkoitettiin pois. Tilly marssi\njuhlallisesti kaupunkiin etevimpäin upseeriensa ympäröimänä.\nKaupungin portilla hän otti vastaan valloitetut liput, jotka sitten\nkannettiin hänen edellään ja pystytettiin tuomiokirkon oven eteen.\nTykkien ja kiväärien jyskyessä laulettiin Te Deum, ja sen päätyttyä\nvoittaja ratsasti seurueineen pitkin kaupungin katuja ja -- lisää\nkertomus -- näytti silloin liikutetulta.\n\nKirjeessään keisarille Tilly lausui, \"ettei Troijan ja Jerusalemin\nhävityksen jälkeen ole sellaista voittoa nähty.\" Hän lisäsi, että\nRuotsin kuningas oli tehnyt kaikkensa joutuakseen Magdeburgin avuksi,\nmutta \"kaikin voimin ahdistaen kaupunkia jouduimme ennen häntä, ja\napu tuli liian myöhään.\"\n\n\n\n\n6.\n\nURHO EI VÄISTY.\n\n\nKustaa Aadolf sai Spandaussa tiedon siitä kamalasta onnettomuudesta,\njoka oli tapahtunut. Voimme ymmärtää, että se sattui syvästi häneen,\nkun tiedämme miten tärkeä hänelle Magdeburg oli ja mitä hän oli\ntehnyt joutuakseen sitä pelastamaan.\n\nEi ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopassa Pohjois-Saksan\nkauneimman kaupungin hävitys herätti suunnatonta huomiota, ja\npahansuovat heittivät syyn Kustaa Aadolfinkin niskoille, hän kun ei\nollut pitänyt lupaustaan eikä tullut kaupungille avuksi.\n\nVastaukseksi näihin juttuihin Kustaa Aadolf julkaisi leimuavan\nmanifestin, puolustuskirjoituksen, jossa ilmaisi oman katkeran\nsurunsa, ja samalla syytöskirjeen, minkä heitti vasten\nkasvoja niille, jotka varsinaisesti olivat syypäät, noille\nkurjille protestanttisille ruhtinaille ja ennen kaikkea Saksin\nvaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, joka oli ollut lähin ojentamaan\npelastuksen käden, mutta ei ainoastaan lyönyt sitä laimin, vaan esti\nsiitä toisenkin.\n\nKustaa Aadolf ei koskaan luottanut ainoastaan sotilasvoimaan, vaan\nennen kaikkea siveellisiin voimiin. Itsekin suunniltaan suuttuneena\nitse onnettomuudesta ja siitä pikkumaisuudesta, joka ruhtinaita\nvallitsi, hän oli vedonnut yleiseen mielipiteeseen. Ollen kaikessa\nedellä aikaansa Kustaa Aadolf oli kenties ensimäinen siinäkin,\nettä ymmärsi miten tärkeää oli saada kansanmieli puolelleen niin\nneuvotteluissa kuin sotaisissa yrityksissäkin. Siihen mielten\nmyrskyyn, minkä Magdeburgin hävitys nostatti, tuli Kustaa Aadolfin\njulistus sytyttävänä kipinänä, ja tähän muukalaiseen, jolta\nruhtinaat olivat kieltäneet auttavan käden, häneen katsoivat joukot\nhämmästyksellä ja ihailulla. Kuta heikommilta ja surkeammilta heidän\nomat hallitsijansa heistä näyttivät, sitä suurempana ja jalompana\nesiintyi pelastaja hädässä. Muukalaisuuden käsite katosi kuin ihmeen\nkautta; Kustaa Aadolf ilmestyi Lutherin ja Melanktonin oppilaille\nsinä \"pohjolan jalopeurana\", josta Ilmestyskirja puhuu, ruhtinaana,\njoka oli suositumpi ja vähemmän muukalainen kuin monet maassa\nsyntyneet.\n\nTämä kansan mieliala, yhteydessä sen sorronvihan ja katkeruuden\nkanssa, joka nyt leimahti ilmiliekkiin, oli tästälähin Kustaa\nAadolfin paras liittolainen taistelussa, ja hän osasi sitä käyttää\nhyväkseen.\n\nOdotettiin, että Tilly menisi Magdeburgin valloituksen jälkeen yli\nElben ahdistaakseen Kustaa Aadolfin takaisin Itämeren rannikolle.\nKuninkaasta itsestään se oli selvää, ja hän piti asemataan sangen\narveluttavana, varsinkin kun hän pyrkiessään Magdeburgin avuksi\noli vienyt joukkonsa kauemmaksi kuin varovaisuus olisi myöntänyt.\nSentähden hän olikin valmis peräytymään suojellakseen Oder-linjaa.\nMutta ensin hän tahtoi nähdä mihin vihollinen ryhtyi.\n\nTillyn kynsiä kyllä kutitti, mutta hän ei uskaltanut käydä käsiksi\nviholliseensa. Ensimäinen seuraus Magdeburgin onnettomasta\nhävityksestä oli se, ettei voittaja saanut käyttää voittoaan\nhyväkseen. Suuri kaupunki oli raunioina, muurit ja vallit ammutut\nrikki. Linnoitettua kaupunkia, tärkeää tukikohtaa sotaretkelle,\nei enää ollut. Hän oli luottanut siihen, että löytäisi suuret\nmuonavarastot. Mutta täällä ei ollut mitään otettavaa. Sentähden hän\nei uskaltanut lähteä Kustaa Aadolfia vastaan autioksi hävitetyn maan\nläpi. Hätä ja puute pakoitti hänet kahden viikon kuluttua lähtemään\nMagdeburgista matkaansa.\n\nMatka suunnattiin Thüringeniä ja Hesseniä kohden. Tillyn täytyi\ntäältä hankkia elatusta joukoilleen ja samalla hän toivoi voivansa\nherättää kauhua protestanttisissa ruhtinaissa, joiden maitten\nläpi hän marssi ja jotka olivat alkaneet varustautua. Näihin\nkuuluivat Weimarin saksilaiset ruhtinaat Bernhard ja Wilhelm sekä\nHessen-Kasselin maakreivi Wilhelm V.\n\nNämä olivat ainoat, jotka olivat käsittäneet Kustaa Aadolfin hankkeen\nmerkityksen, ja he odottivat kärsimättömästi tilaisuutta julistautua\nliittyvänsä häneen. Mutta vanha kenraali tyytyi \"heristämiseen\nlyömisen sijaan.\" Hän asettui leiriin ja aloitti neuvottelut, mutta\nruhtinaat eivät taipuneet ikeen alle, he hylkäsivät kaikki hänen\nvaatimuksensa asestautumiseen ja sotaveroon nähden. Hessenissä\nnousi koko väestö, jokainen sotakelpoinen mies tahtoi lähteä\ntaisteluun. Se oli yleisen protestanttisten kapinan enteitä. Tilly\noli kahdenvaiheella mihin hänen oli ryhdyttävä, kun saapui sana\nPappenheimiltä, joka oli jäänyt Elben tienoille, että Kustaa Aadolf\noli alkanut panna liikkeelle joukkojaan. Nämä liikkeet näyttivät\nhänestä niin uhkaavilta, että Tilly katsoi viisaimmaksi kääntyä\ntakaisin. Heinäkuun puolivälissä hän saapui jälleen Magdeburgiin\nmenetettyään kaksi kuukautta sotilaallisella kävelyretkellään.\n\nParemmin oli Kustaa Aadolf ymmärtänyt käyttää aikansa. Hän jatkoi\nneuvottelujaan vaaliruhtinasten kanssa, ja kun hänen lankonsa jätti\nkaiken ratkaisun Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, aikoi\nkuningas oleskella joukkoineen Spandaussa, kunnes hän oli ehtinyt\ntehdä päätöksensä.\n\nSillä välin Kustaa Aadolf teki matkan Alt-Brandenburgiin ja sieltä\npalattuaan hän otti vastaan berliiniläisen lähettilään, joka\nilmoitti, ettei vaaliruhtinas enää ollut halukas suorittamaan\napumaksua sotajoukon ylläpidoksi, että hän tahtoi Kustrinin takaisin\nja niin edelleen. Kustaa Aadolf käski edustajansa, kreivi Thurnin,\nesittää persoonallista kohtausta yhteisten asiain käsittelyä varten.\nVaaliruhtinas oli valmis siihen jo seuraavana päivänä, mutta antoi\nlisäksi kirjallisen vastauksen.\n\nSe sisälsi, että \"Kustaa Aadolf tosin sai pitää Spandaun edelleen,\nvaikka linnoitus lupauksen mukaan oli jätettävä takaisin, mutta kun\nruotsalainen sotajoukko ei enää nykyään tehnyt eikä voinut tehdä\nviholliselle mitään vahinkoa, vaan ainoastaan hävitti vaaliruhtinaan\nmaata, pyysi hän kuningasta viemään sen johonkin toiseen seutuun,\nniin ettei vaaliruhtinaan tarvitsisi nähdä niitä julkeuksia, joita\ntehtiin.\"\n\nKuningas suuttui kovin ja kirjoitti samana iltana (kesäkuun 6\np:nä), ei vaaliruhtinaalle, vaan hänen puolisolleen, ja sitoutui --\nlupauksen mukaan -- luovuttamaan Spandaun takaisin, mutta vaati,\nettä vaaliruhtinas samana hetkenä selittäisi, \"tahtoiko hän seistä\nkuninkaan vai keisarin puolella; viimeksimainitussa tapauksessa häntä\nkohdeltaisiin vihollisena.\" Vastausta odotettiin ennen heinäkuun 7\npäivää.\n\nVaaliruhtinas halusi lykkäystä, mutta piti kiinni vaatimuksestaan,\nettä kuninkaan oli vietävä sotaväkensä maasta. Kuningas vastasi\nirtisanomiskirjeellä. Vaaliruhtinas sai ottaa vastaan Spandaun\nseuraavana päivänä, kuningas tahtoi lähteä tiehensä sotajoukkoineen\nja pitää vaaliruhtinasta vihollisenaan.\n\nSeuraavana päivänä luovutettiin linnoitus Brandenburgin\nvaaliruhtinaan väelle, ja sen jälkeen ruotsalainen sotajoukko sai\nkäskyn lähestyä Berliiniä 20,000 miehen voimin ja liehuvin lipuin.\n\nYrjänä Wilhelm oli Magdeburgin häviön jälkeen ollut horjuvampi kuin\nkoskaan. Toiselta puolen hän oli tehdyn sopimuksen kautta sidottu\nKustaa Aadolfiin, toiselta puolen hän pelkäsi keisarin kostoa.\n\nYhä hän unelmoi puolueettomasta asemasta molempien puolueiden\nvälillä. Nyt hän alkoi pelätä mihin kaikkeen Tilly saattoi ryhtyä, ja\nsentähden täytyi ruotsalaiset ajaa pois, maksoi mitä maksoi.\n\nHän ei tiennyt, vaaliruhtinas rukka, että Kustaa Aadolf saattoi\nherättää samallaista kauhua kuin keisarin generalissimus. Mutta hän\ntunsi sen, kun saapui ankara viesti, että \"nyt hän on täällä kaikkine\nruotsalaisine joukkoineen!\"\n\nKalveten hän vajosi tuoliinsa ja väänteli epätoivoissaan käsiään.\nMihin oli hänen ryhdyttävä? Kiistakirje oli hänellä vapisevissa\nkäsissään. Vaaliruhtinatar ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville.\nHe tapasivat korkean herran itkemässä kuin koulupoika, joka pelkää\nvitsaa.\n\nMuuan hätääntynyt hoviherra syöksyi sisään tuoden sen hirvittävän\nuutisen, että vihollisen tykit olivat suunnatut kaupunkia ja itseään\nvaaliruhtinaan linnaa kohden. Tuli toinen, joka kauhuissaan tuskin\nvoi hengittääkään, ja kertoi, että sytyttimet jo paloivat. Ja\npommitus näytti olevan aivan alkamaisillaan.\n\n\"Meitä odottaa Magdeburgin kohtalo\", ähkyi vaaliruhtinas kalisevin\nhampain.\n\n\"Tule, tyttäreni\", sanoi vanha leskiruhtinatar, \"Ruotsin kuningas on\nritarillinen herra. Hän on kerran ennenkin kuullut rukouksiamme. Hän\nei voi nytkään karkoittaa meitä pois.\"\n\n\"Mutta jos teille tapahtuisi joku onnettomuus\", muistutti vapiseva\nruhtinas.\n\n\"Minä en pelkää heitä\", sanoi nuori vaaliruhtinatar.\n\n\"Meidän saapumisemme estää heidät aikeestaan\", lisäsi vanhempi.\n\"Mutta meidän täytyy joutua.\"\n\nVaaliruhtinas teki heikkoja vastaväitteitä ja tahtoi pidättää heitä.\nMutta molemmat uskaliaat naiset heittivät hunnut kasvoilleen ja aivan\nyksin he lähtivät kaupungista ruotsalaisten leiriin, jossa kysyivät\nkuningasta.\n\nHän otti heidät vastaan mitä suurimmalla ystävällisyydellä, ja kun he\npyysivät, ettei hän ryhtyisi mihinkään lankonsa pääkaupunkia vastaan,\nvastasi hän, ettei se ollut hänen tarkoituksensakaan, mutta hänen\nnykyisissä olosuhteissa täytyi pysytellä Oderin takana, kunnes sai\nnähdä mitä Jumala tahtoi tehdä.\n\nKuninkaan vastaus ei herättänyt suuria toiveita. Molemmat naiset\nkatsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ymmärsivät, että vaikka\nBerliini pelastuikin, mitä kaikkea saattoi tapahtua, kun kuningas oli\npoistunut joukkoineen... hänen etunsa vaati häntä suojelemaan heitä.\nTilly saattoi tulla ainoastaan kostajana. Ja tämän elävällä vaistolla\ntuntien he vakuuttivat tahtovansa käyttää kaiken vaikutuksensa\ntaivuttaakseen vaaliruhtinaan kokonaan heittäytymään lankonsa syliin.\n\n\"Ei ainoastaan itsensä tähden, vaan kärsiväin uskonheimolaistemmekin\ntähden olisi hänen se tehtävä\", vastasi kuningas. \"Ajatelkaas mikä\nkohtalo odottaa Saksaa, jos minä poistun.\"\n\n\"Teidän armonne on ollut minun sankarini siitä pitäen, kun voititte\nTanskan\", puuttui vanha ruhtinatar puheeseen. \"Ja tämä, että\nyksin uskalsitte tarttua aseihin mahtavaa keisaria vastaan, on\nminusta ollut niin suurta ja ihailtavaa, että olen unohtanut omat\nsukulaisuussuhteeni joka päivä rukoillakseni Jumalalta menestystä\nteidän suurelle yrityksellenne.\"\n\n\"Kukaan ei voi syvemmin tuntea rukouksen voimaa kuin minä\", vastasi\nkuningas. \"Tunnen joka päivä sen siunauksen!\"\n\nSamassa saapuivat kaupungista vaunut. Ne pysähtyivät äkkiä, ja\nkuka astui niistä, jollei vaaliruhtinas. Sävyisänä ja alistuvana\nhän lähestyi, hämillään ja änkyttäen virkkoi muutamia katkonaisia\nlauseita. Kun Kustaa Aadolf ojensi hänelle kätensä, puristi hän\nsitä sydämellisesti ja pyysi häntä unohtamaan mitä oli tapahtunut.\nSpandaun hän sai pitää, ja kuukautiset apumaksut sotajoukon\nylläpidoksi tulisi vaaliruhtinas suorittamaan. Heidän entisen\nsopimuksensa hän tahtoi vahvistaa kirjallisesti. Hän oli huomannut,\nettä se oli hänen ainoa pelastuksensa.\n\n\"Sen voi tehdä heti, jos teidän armonne tahtoo tulla mukana\nBerliiniin\", sanoi vaaliruhtinatar.\n\n\"Tulen jäljestä illalla, jos sallitte\", vastasi kuningas kohteliaasti.\n\nVaaliruhtinaallinen herrasväki lähti heti sen jälkeen. \"Kuinka minua\nilahuttaa se, että teidän jaloutenne on tullut toisiin ajatuksiin!\"\nsanoi vaaliruhtinatar puolisolleen.\n\n\"Luulen menetelleeni valtioviisaasti\", vastasi tämä. \"Olen uhrautunut\nmaani hyväksi, olosuhteet vaativat sen... olen kirjoittanut siitä\nsekä keisarille että Saksin vaaliruhtinaalle. He tulevat myöntämään,\netten voinut menetellä toisin.\"\n\nNuori vaaliruhtinatar veti hunnun tiiviimmin kasvoilleen. Oli kuin\nhäntä kirkas päivänvalo hävettäisi.\n\nIllaksi oli järjestetty juhla linnan puutarhaan, ja kuningas\nasetti silloin langolleen samat ehdot kuin ennenkin. Tämä suostui\nnyt kaikkeen mitä häneltä vaadittiin. Spandau annettiin takaisin\nkuninkaalle, ja kesäkuun 11 päivänä allekirjoitettiin sopimus, jonka\nmukaan Kustaa Aadolf, sitouduttuaan suojelemaan vaaliruhtinaan maata\nkoko sodan ajan, hätätilassa saisi haltuunsa myös Kustrinin sekä\nrahoja ja elintarpeita sotajoukon ylläpidoksi.\n\nNiin oli liitto Brandenburgin kanssa päätetty asia, ja samana\npäivänä, jona se tehtiin, lähti kuningas Berliinistä ja meni\nStettiniin. Korkeimpana päällikkönä kuninkaan poissaollessa oli\nJuhana Banér.\n\nStettinistä Kustaa Aadolf päätti lähteä Greifswaldia vastaan, joka\nvielä oli keisarillisten hallussa. Åke Tott, joka piiritti kaupunkia,\nsai sanan kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä herra, joka oli\ntyytymätön siihen, ettei saanut olla mukana suurella sotanäyttämöllä,\nhoiti suutuksissaan asiansa jotensakin haluttomasti, arvellen, että\nvuodenaika oli aivan liian lämmin ryhtyä mihinkään sotaliikkeihin.\nTieto kuninkaan pikaisesta saapumisesta sai jalat hänen allensa. Åke\nTott oli, kuten tiedämme, äärimäisyyksien mies, joko tavattoman urhea\ntai tavattoman laiska, mitään välitietä hän ei tuntenut. Hänestä\nnäytti kunnianloukkaukselta se, että joku tuli päättämään sitä, minkä\nhän oli aloittanut, vaikkapa tämä joku oli kuningaskin. Ja hän antoi\nheti piirityskäskyn; siihen oli ryhdyttävä seuraavana aamuna.\n\nOnni oli hänelle suosiollinen. Keisarillisten päällikkö Perusi teki\nhyökkäyksen, ja Åke Tott otti hänet vastaan sellaisella tuimuudella,\nettä joukot hajosivat, ja Perusi sai taistelutanterella surmansa.\nTäten oli kaupungin kohtalo ratkaistu, puolustusväki tarjoutui\nhieromaan pakkosopimusta. Neuvottelut siitä kestivät muutamia\npäiviä, ja päästiin yksimielisyyteen, että kaupunki oli 16 päivänä\nluovutettava voittajille, ja keisarilliset marssisivat matkaansa.\n\nÅke Tott kirjoitti tästä kuninkaalle, ja tämä sai kirjeen matkalla.\nMutta se ei estänyt häntä kaikessa tapauksessa jatkamasta matkaa\nGreifswaldiin.\n\nTäällä oli erinäisiä asioita järjestettävä, ja hänet otettiin\nvastaan ilolla ja innostuksella, kuten jokaisessa protestanttisessa\nkaupungissa. Ihaillen kuningas katseli sitä oivallista linnoitusta,\njoka tänne oli rakennettu. Kaupungissa oli paljon muonavaroja,\nkaksisataa nelikkoa ruutia ja useita tykkejä. Jollei Perusi olisi\nkaatunut, ei valloitus olisi käynyt niin helposti.\n\nKoko Pommeri oli nyt puhdistettu vihollisista, ja kaupungin asukkaat\nviettivät kiitosjuhlia vapautumisensa johdosta keisarillisen ikeen\nalta. Ruotsiin lähetettiin täältä neljäkymmentäkuusi Saksassa\nvalloitettua lippua. Kuningas olisi mielellään seurannut mukana,\nhänen sydämensä veti häntä kotiin, kun hän nyt näki Itämeren aaltojen\nloiskivan rantaa vasten.\n\nOli tunnettu asia, että Tanskan kuningas varusti laivastoa ja\nettä hän oli neuvotteluissa Wallensteinin kanssa. Koskivatko ne\nmahdollisesti Ruotsia?\n\nJotta Kustaa Aadolf voisi matkustaa, täytyi Oxenstjernan tulla hänen\nsijaansa. Niinpä hän kirjoitti tälle ainoalle uskotulleen ja pyysi\nhäntä tulemaan. Hänen tarvitsi neuvotella jonkun kanssa. Varsinkin\nvaaliruhtinasten menettely oli häntä syvästi suututtanut. \"Heidän\nsietäisi jäädä yksin käymään saksalaista sotaansa miten parhaiten\ntaitavat\", lausui hän.\n\nBerliinistä seurasi mukana vaaliruhtinaan kahdentoistavuotias poika\nFredrik Wilhelm, joka lapsuuden innostuksella oli kiintynyt Kustaa\nAadolfiin. Tämä poika, joka sittemmin tuli Saksassa tunnetuksi\nyleisesti käytetyllä nimellä \"suuri vaaliruhtinas\", oli isänsä\ntäydellinen vastakohta, ja on mahdollista, että Ruotsin kuningas teki\nhäneen niin syvän vaikutuksen, että hän säilytti siitä muiston koko\nikänsä.\n\nNyt hän sai, kuten sanottu, olla mukana Pommerin läpi kuljettaessa ja\nihastui suuresti, kun hänelle sanottiin, että matka suunnattiin myös\nWolgastiin.\n\n\"Ruotsalaiset ovat täällä\", oli yleinen riemunhuudahdus tässä\npienessä kaupungissa. Kun saapui sanoma, että kuningas oli tulossa,\nriensivät porvarit ulos kaduille, ja nuoret tytöt tyhjensivät täydet\nkukkakorinsa niille kaduille, joita myöten hän oli kulkeva.\n\nWolgast oli kärsinyt paljon edellisen sodan aikana; jo 1628 olivat\ntanskalaiset vallanneet kaupungin ja raivonneet kuin ryövärit.\nWallenstein tuli ja karkoitti pois tanskalaiset, jotka paluumatkaansa\nsuojellakseen pistivät kaupungin tuleen. Wallensteinin joukot\ntunkeutuivat kuitenkin kaupunkiin ja sammuttivat palavat talot.\nMutta sen avun saivat asukkaat kalliisti maksaa, sillä sotamiesten\nsallittiin ryövätä mielensä mukaan.\n\nNyt oli monet viikot puhuttu Ruotsin kuninkaan saapumisesta, mutta\nmonet epäilivät toteutuisivatko toiveet. Ihmisrukat olivat niin\nalakuloiset, etteivät uskaltaneet toivoa mitään onnellista käännettä\nkohtaloonsa.\n\nVasta sitten, kun keisarilliset joukot alkoivat järjestää\npuolustuslaitoksiaan vihollista vastaan, alkoi rohkeus ja toivo\nherätä suruisissa sydämissä. Tuntui kuin olisi ukonilma lähestynyt,\nja siitä iloittiin, sillä se oli puhdistava ilman. Eräänä yönä tuli\ntieto, että Ruotsin laivasto oli ankkuroinut Usedomiin. Silloin\nyleinen ilo oli niin suuri, että se puhkesi äänekkäästi ilmoille.\n\nSeuraava päivä toi mukanaan täyden varmuuden. Loitolla nähtiin joukko\nvalkoisia purjeita. Mutta pian, pian tulivat myös sinikeltaiset liput\nnäkyviin. Ja nyt toivo muuttui voitokkaaksi varmuudeksi. Wolgastin\npelastajat astuivat pian maihin.\n\nEversti von Schlechter, keisarillisten päällikkö, jota yleensä\nnimitettiin \"lahtariksi\" sen julmuuden tähden, jolla hän kohteli niin\nihmisiä kuin eläimiäkin, varustautui kaikin voimin ottamaan vastaan\npelättyjä sinitakkeja.\n\nWolgastin edustalla näyttäytyi ainoastaan osasto ruotsalaista\nsotajoukkoa Kniphausenin johdolla. Mutta se oli niin nopea\nkäänteissään, että Schlechter 2,000 miehensä kanssa kuuli\nruotsalaisten kuulain vinkuvan korvissaan olematta valmis vihollista\nvastaan.\n\nHän puolustautui kuitenkin seitsemän päivää käyttäen kaikkia keinoja,\njotka hänelle olivat tarjolla. Mutta se ei auttanut. Ammuttuaan\naukon valliin, ryntäsivät ruotsalaiset ja valtasivat kaupungin.\nSilloin heittäysivät tähteet keisarillisista eräällä Peenevirran\nsaarella olevaan linnaan. Mutta porvarit ottivat ruotsalaiset vastaan\npelastajinaan, eikä heidän riemullaan ollut mitään rajoja.\n\nMutta Schlechterillä oli vieläkin sanansa sanottavana vihollisilleen.\nSentähden satoi linnantykeistä päivittäin luoteja ja raehauleja,\njotka eivät kuitenkaan tehneet varsinaista vahinkoa, herättiväthän\nvain levottomuutta ja hämmennystä asujamiston kesken. Vasta silloin,\nkun ruotsalainen kenraali pani tykkinsä paukkumaan vastaan, päätti\nSchlechter antautua. Hän oli jo silloin ampunut kaupunkiin 8,000\nlaukausta. Hyvässä rauhassa hän sai marssia tiehensä. Wolgastissa\nlakkasi sen jälkeen tykkien jyske. Kuultiin sen sijaan tornikellojen\nsoivan, julistaen että kaupunki oli vapautettu ja kehoittaen\nkiittämään ja ylistämään avusta ja pelastuksesta äärimäisessä hädässä.\n\nMutta Herran sankari, pohjolan leijona, oli saapuva kaupunkiin, jonka\nhän pelasti vuosi sitten. Koko kaupunki meni häntä vastaan. Se oli\nihana juhlapäivä sekä vanhoille että nuorille. Kaupungin ulkopuolella\nporvaristo otti kuninkaan juhlallisesti vastaan, ja kaupungin\nhallintomies antoi hänelle kaupungin avaimet.\n\nKulkue, johon kuului kahdeksantoista vaunua, vieri vitkaan kohden\nHomeyerin taloa, jossa kuningas oli asuva. Kaikki talot olivat\nkoristetut liehuvin lipuin, ja kirkkojen kellot soivat, ja kuninkaan\nsaapuessa suurelle torille torvet toitottivat raatihuoneen tornissa.\nHomeyerin talon portaat ja eteiset olivat peitetyt sinisellä\nvaatteella. Koko kaupunki oli liputettu, ja laivoissa satamassa oli\nillalla juhlavalaistus.\n\nNuori Fredrik Wilhelm rinnallaan ja useain upseerien ympäröimänä\nKustaa Aadolf kulki ympäri kaikkialla, puhutteli porvareita\nystävällisesti ja osaaottavasti, lupasi miekallaan suojella heidän\noikeuksiaan ja kiitti heitä heidän luottamuksestaan.\n\nUljuudessaan ja miehuutensa kukoistuksessa hän näytti ihastuneen\nkansan silmissä korkeammalta olennolta. He olisivat langenneet\nmaahan ja suudelleet hänen askeleitaan, jollei hän inholla olisi\ntätä kunnioitusta evännyt sanoen: \"Minähän olen heikko ja syntinen\nihminen.\"\n\nSeuraavana päivänä hän kävi katsomassa kirkkoa ja ruhtinaiden\nhautauspaikkaa, laivoja ja osaksi hajalle ammuttua linnaa.\n\"Tahtoisin, että tämä sisustettaisiin asunnoksi puolisolleni\", sanoi\nhän. \"Hän varmaan oleskelisi täällä mielellään minun ollessani\nsodassa.\"\n\nKuninkaan lausuntoa tervehdittiin riemulla ja heti tehtiin ja\nvahvistettiin ehdotus miten sisustus oli tapahtuva. Linnasta\nkuningas lähti raatihuoneelle, jossa oli keskusteltava kaupungin\nasioista. Nuori Fredrik Wilhelm oli jäänyt ihailemaan näköalaa linnan\nikkunoista. Oli jokseenkin myöhäinen ilta. Itämeri päilyi kuin\nkuvastin, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, taivaan ranta heloitti\ntulipunaisena, väliin aivan kuin liekehtien. Keskitaivas oli vaalakan\nsininen, mutta siellä tuikki muuan tähti ihmeteltävän kirkkaasti.\n\n\"Onkohan se kuninkaan tähti?\" mietti nuori ruhtinas Samassa se\nnäytti putoavan, hän näki sen selvään. Mutta kun hän jälleen kohotti\nkatseensa, loisti se miltei kirkkaampana kuin ennen. Hän peitti\nsilmänsä kädellään. \"Tiesinhän sen, tiesinhän sen! Kustaa Aadolfin\ntähti on aina loistava yhtä kirkkaasti.\"\n\nKun hän otti kätensä pois, näki hän illan pimenevän. Ainoastaan\ntähti tuikki taivaalla. Hän oli näkevinään valoa takanaan ja kääntyi\nnopeasti.\n\nMitä tämä oli! Keskellä lattiaa oli ruumisalttari peitettynä\nmustalla vaatteella. Arkussa lepäsi alttarilla mies... poika käänsi\npois katseensa, hän oli varmaan nähnyt väärin. Kunniavartiona\noli neljäkolmatta miestä ja neljä upseeria... kuinka heillä\nkaikilla oli kyynelet silmissään. Aivan alttarin ääressä oli kaksi\nStenbockin rykmentin miestä, ja toinen heistä piteli ratsuväenlippua\nylösalaisin. Kynttilöistä levisi ihmeellinen lepatteleva valo, ja\npojan täytyi mennä lähemmäksi nähdäkseen kuka makasi arkussa. Ah,\nhän tunsi jalot kasvot. Tyynenä, aivan kuin vaipuneena luonnolliseen\nuneen kunniakkaan päivätyön päätyttyä nuori kuningas makasi\nviimeisellä leposijallaan, ja kynttiläin liekin lepattaessa ikäänkuin\nvienossa tuulessa elämä näytti vielä kerran palaavan kangistuneihin\npiirteihin.\n\nOliko tämä unta vai todellisuutta? Kuka voi sen sanoa? Nuori ruhtinas\nlöydettiin myöhemmin tainnoksista ikkunan luota, mutta hän ei voinut\nkertoa syytä siihen. Hän oli vain hieman hiljaisempi ja kalpeampi\nkuin tavallisesti. Kustaa Aadolf huomautti leikkisästi, ettei\nsuinkaan se johtunut liian suuresta ponnistuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä parhaimmalla tuulella kuningas palasi Greifswaldin kautta\nStettiniin ja sieltä Spandauhun kesäkuun 23 päivänä. Hän oli\nkohdannut rakkautta ja uskollisuutta, ja se kehoitti uuteen työhön.\nHän loi katseen taaksepäin vuoteen, joka oli mennyt. Mitään\nloistavia urotöitä hän ei ollut suorittanut, mutta kuitenkin\nonnistunut tunkeutumaan eteenpäin. Saksanmaa Oderin ja Elben välillä,\nItämerestä Saksiin, oli hänen käsissään, ja hän saattoi karkoitetut\nMecklenburgin herttuat asettaa jälleen asemilleen.\n\nToimintasuunnitelmansa oli hänellä valmiina aikoja sitten, ja kun\nhän valmistautui sotaliikkeihin, teki hän sen samalla viisaalla\nharkinnalla, samalla tyynellä varovaisuudella, jota hän aina noudatti.\n\nRatsuväki kokoontui Alt-Brandenburgiin, josta kuningas 29 päivänä\nlähti liikkeelle 5,000 ratsumiehen ja 1,000 muskettisoturin keralla.\nMuu ratsuväki jätettiin Juhana Banérin johdolla linnoittamaan\nBrandenburgia ja Rathenowia Havelin rannalla.\n\nHänen lähin tarkoituksensa oli saada luja jalansija Elben rannalla\npuolustaakseen jo voitettuja alueita, kun hän oli liian heikko\nkohtaamaan vihollista avoimella kentällä.\n\nHavelin virta laskee luoteisesta päin Elbeen ja muodostaa laskussaan\nkulmauksen, jossa sijaitsee Havelbergin kaupunki. Jonkun matkan\npäässä sijaitsee Elben toisella puolen Werben, toisella puolen\nTangermünde.\n\nKustaa Aadolfin tarkoitus oli koettaa houkutella Pappenheim\ntaisteluun. Tämä oli 9,000 miehen keralla puolentoista peninkulman\npäässä Magdeburgista pohjoiseen. Mutta Pappenheimiä ei haluttanut,\nhän vetäytyi päinvastoin takaisin, minkä tähden kuningas meni\nJerichowin luostariin, johon hän saapui kesäkuun 20 päivänä. Eräs\neversti Taupadel lähetettiin yli Elben Tangermündeä vastaan, jota\npuolustamassa oli 120 miestä.\n\nSeuraavana päivänä kaupunki vallattiin rynnäköllä, minkä jälkeen\nkuningas laitatti laivasillan Elben yli. Ratsuväki, joka nopeasti\nvietiin yli, levisi nopeasti yli Altmarkin, ja vihollisen täytyi\nkiireimmiten peräytyä väkineen Elben seuduilta ja samoin Werbenistä.\n\nTämä kaupunki patoineen oli Kustaa Aadolfin mielestä sopiva\nlinnoitetuksi leiripaikaksi, ja hän ryhtyi heti toimiin siinä\nsuhteessa, sitten kun loput jalkaväestä olivat edellisenä päivänä\nsaapuneet Brandenburgista ja Juhana Banér rynnäköllä vallannut\nHavelbergin.\n\nMainitut padot, jotka ensiksi kiinnittivät kuninkaan huomion\nWerbeniin, kulkivat pitkin Elben rantaa ja olivat luodut suojaksi\nvirran tulvia vastaan.\n\nPolvekkeessa, jonka virta tekee Werbenin lähellä, loittonivat padot\nvirrasta ja jättivät joen varteen kesäisin aivan kuivan rantamaan,\njoka oli kyllin laaja, että ruotsalainen sotajoukko voi sille asettaa\nleirinsä. Werbenin kaupunki sijaitsi padon edustalla. Tässä oli\nsiis luonnollinen linnoitus, jota neljän päivän kuluessa edelleen\nlujitettiin luomalla hauta padon edustalle.\n\nKaupunki oli ennestäänkin varustettu muurein, tornein ja haudoin,\nmutta Kustaa Aadolf lujitti vielä linnoituksia lähimpinä\nneljänätoista päivänä. Laivasilta tuotiin Tangermündestä Werbeniin\nja asetettiin yli Elben siihen niemekkeeseen, jonka Havel muodostaa;\nsiihen luotiin myös luja sillanpääty muodostamaan yhdessä\nHavelbergin kaupungin kera turvan Elben itäpuolelle, jos nimittäin\ntehtäisiin hyökkäys sieltä päin. Raskas tykistö tuotiin laivoilla\nAlt-Brandenburgista ja sijoitettiin muureille ja valleille.\n\nTäten oli Kustaa Aadolf hankkinut itselleen aseman, jossa\nhän helposti saattoi hankkia sotajoukolle elintarpeita, ja\nsotilaalliselta näkökannalta se oli edullinen sen lujuuden vuoksi,\nminkä se tarjosi sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa. Hän saattoi\ntäältä uhmata mahtavaa keisarillisten kenraalia ja tyynesti odottaa\nsitä hetkeä, jona Leipzigin kokouksen ruhtinaat alkoivat etsiä apua.\n\nVoimme käsittää, että tänä hetkenä koko Eurooppa oli kiinnittänyt\nsilmänsä Kustaa Aadolfiin. Hän oli jo murtanut Wallensteinin vallan\nItämeren rannikolla; mihin oli hän edelleen ryhtyvä?\n\nJa millaiseksi oli vaaliruhtinaiden kohtalo tuleva? Heidän\nvalituksiinsa ja esityksiinsä, jotka he Leipzigin kokouksessa\nolivat niin suurella vaivalla saaneet kokoon, oli keisari vastannut\njulistamalla kokouksen päätökset laittomiksi. Päätettyä varustelua\nvastaan hän oli antanut mitä ankarimman kiellon ja samalla\nselittänyt, ettei tulisi tapahtumaan vähintäkään lievennystä\nperuutusjulistukseen nähden.\n\nOli siis peruuttamattomasti päätetty, että jokaiselta protestantilta\nSaksassa oli ryöstettävä koko omaisuutensa ja heidät ajettava maasta\npois. Ja että kävisi täysin selväksi, ettei tämä ollut leikintekoa,\nmäärättiin Italiasta palaavat keisarilliset joukot Fürstenbergin ja\nAltringerin johdolla Etelä-Saksan läpi kulkiessaan panemaan toimeen\nkäskykirje protestantteja vastaan.\n\nEvankelisten ruhtinaiden, jotka jo olivat pestanneet joukkoja,\noli luovutettava ne keisarillisen sotajoukon apuväeksi. Tilly\nPohjois-Saksassa alkoi jo tehdä Saksille ymmärrettäväksi, että siellä\ntultaisiin vaatimaan aseiden riisumista ja liittoa keisarin kanssa.\n\nHessenin maakreivi kieltäytyi hajoittamasta pestattuja joukkojaan,\nja Tilly oli juuri aikeissa hyökätä pikku Hesseniä ryöstämään, kun\nsaapui pikaviesti Pappenheimiltä, että Ruotsin kuningas oli mennyt\nElben yli, jonka tähden hän pyysi pikaista apua.\n\nTilly lähti heti liikkeelle ja riensi Mühlhausenista Magdeburgiin ja\nedelleen Wolmirstedtiin, jossa hän yhtyi Pappenheimiin.\n\nOli heinäkuun 17 päivä, ja yhdistynyt keisarillinen sotavoima nousi\nnyt 24,000 mieheen. Mutta nelipäiväisen pikamarssin jälkeen oli\nupiuupuneen sotajoukon levähdettävä, ja ratsuväki sijoitettiin kyliin\npohjoiseen päin aina Burgstallia myöten.\n\nKustaa Aadolf oli ajoissa saanut tiedon Tillyn retkestä ja hänen\npysähtymisestään Wolmirstedtiin ja päätti lähteä häntä tervehtimään.\nHeinäkuun 15 päivänä hän ratsasti itse ratsuväen majapaikkaan, joka\nulottui viiden peninkulman päähän Werbenistä, ottaakseen tarkan selon\nmielialasta. Kaikkialla hänet otettiin innostuksella vastaan, kukaan\nei enää näyttänyt Tillyä pelkäävän, ja kaikkien katseet kysyivät mitä\nkuningas heiltä vaati. Hän otti selkoa terveydentilasta, puhutteli\nerityisesti muutamia sotavanhuksia, nyökäytti ystävällisesti päätään\nkaikille ja ratsasti tiehensä.\n\nSeuraavana päivänä ratsuväki sai käskyn kokoontua Arneburgiin Elben\nlähelle, suunnilleen puolitiehen Werbenin ja Tangermünden välille.\nOli lauvantai; illalla kuningas lähti liikkeelle osa jalkaväkeä\nmukanaan ja saapui, jatkettuaan marssia koko yön, sunnuntaiaamuna\nBeldingenin kylään, joka on Tangermündestä peninkulman verran\nlounaiseen päin.\n\nTäällä kuningas pysyi paikoillaan koko päivän ja lähetti pienemmän\nosaston hankkimaan tietoja vihollisen asemasta.\n\nKuten tavallista, pidettiin jumalanpalvelus jokaisessa rykmentissä.\nKuningas kulki rykmentistä toiseen, veisasi virren yhdessä, kuunteli\nkappaleen saarnaa toisessa ja kulki niin edelleen. Vihdoin hän palasi\nomaan telttaansa, alakuloisempana kuin koskaan. Ruotsin sotajoukko\noli melkoisesti heikontunut, ja erittäinkin saksalaiset joukot\nnäyttivät epäluotettavilta.\n\n\"Saksan kansa\", kirjoitti kuningas valtiokanslerille, \"on käynyt niin\nepävakaiseksi, että se kääntyy yhtenä päivänä yhden herran puoleen,\ntoisena toisen. Ikävä kyllä, eivät sotamiehemme ole pitkään aikaan\nsaaneet palkkaansa.\"\n\nMelkein kaikki kuninkaan kirjeet näiltä ajoilta todistavat rahapulaa,\nja häntä vaivasi suuresti ajatus, että hän kenties varojen puutteessa\nolisi pakoitettu luopumaan suuresta hankkeestaan. Voimme lukea\nhänen olkansa ylitse mitä hän kirjoittaa Akseli Oxenstjernalle. --\n\"Armeija ei ole kuuteen viikkoon saanut mitään. Joka mies tietää,\nettä olemme teiltä odottaneet rahoja; siihen ovat niin upseerit kuin\nsotamiehetkin luottaneet. Olemme voineet heidät elättää ainoastaan\nsillä leivällä, minkä olemme kaupungeilta kiristäneet, mutta nyt on\nsekin lopussa. Ratsumiehiä, jotka eivät nälkäleipään ole tahtoneet\ntyytyä, ei ole voitu pitää kurissa; he ovat eläneet ainoastaan\nluvattomalla ryöstöllä. Mitä muuten asemaan täällä tulee, olisi se\nhyvä, kun vain olisi varoja.\"\n\nKuningas pani kynän pois ja istui ajatuksiin vaipuneena. Silloin\nhän kuuli lapsenäänen teltan ulkopuolelta, joka valittaen sanoi:\n\"Päästäkää minut kuninkaan luo, minun täytyy puhutella häntä.\"\n\nKustaa Aadolf hypähti pystyyn ja avasi itse oven. \"Oletko se sinä,\nGustava Adolfina!\" huudahti hän iloisesti. \"Tule sisälle ja sano mitä\ntahdot!\"\n\nTytöllä oli syli täynnä kukkia, ja kauniit silmät säteilivät ilosta,\nkun hän kuninkaan edellä meni telttaan.\n\n\"Tuletko tuomaan minulle nämä kauniit kukat?\" kysyi kuningas ja veti\nhänet luokseen.\n\n\"Niin, jos kuningas tahtoo ne. Ne ovat muuten vain tekosyynä.\"\n\n\"Yksi ensin ja toinen sitten.\" Hän otti kukat ja pani ne pöydälle.\n\"Sanoppas nyt sitten varsinainen asiasi.\"\n\nTyttö katsoi veitikkamaisesti häneen ottaen neulan vyötäröstään. Sen\nsisällä oli pieni paperi, jonka hän otti esiin ja ojensi kuninkaalle.\nTämä avasi sen ja luki: \"Olen lukenut tähdistä: Älkää epäilkö, Herra\nei hylkää valittua sankariaan, vaan vie hänet päämääräänsä, jossa\nrauha ja onni odottaa autuaitten maassa. Siellä kohtaamme toisemme.\"\n\nKuningas taittoi pikku kirjeen hitaasti kokoon. \"Missä sinulla on\nsormus, jonka annoin sinulle?\" kysyi hän.\n\n\"Sen otti äiti kulta. Hän sanoi, että se oli hänelle.\"\n\n\"Miksei hän tullut itse?\"\n\n\"En tiedä. Minä kyllä sanoin, että kuningas olisi siitä iloissaan.\"\n\n\"Mistä sen tiesit?\"\n\n\"Minäkin voin lukea toisten ajatuksia\", vastasi tyttö, ihmeellinen\nilme katseessaan. \"Minä näen paljon mitä toiset eivät näe. Mutta\nsiitä ei äiti kulta pidä.\"\n\n\"No, silloin varmaankin voit myös sanoa miksei hän suo minun kiittää\nhäntä kaikesta -- kaikesta hellyydestään ja hyvänsuonnistaan.\"\n\nTyttö tuijotti unelmoiden eteensä. \"Se on jotakin toista\", sanoi hän.\n\"Kun äiti kulta rukoilee kuninkaan puolesta ja minä kysyn miksi hän\ntekee sen ainoastaan hänen puolestaan, vastaa hän: 'Sitä et vielä\nymmärrä, vaan vasta myöhemmin'.\"\n\nKustaa Aadolf nosti tytön polvelleen ja suuteli häntä. Kyynelet\nkimmelsivät hänen silmissään, ja hän sanoi syvällä tunteella: \"Vie\nterveisiä hänelle. En kiitä häntä, sillä alan ymmärtää, ettei hän voi\ntehdä toisin. Mutta minkä maalliset olosuhteet eroittavat, sen on\nJumala yhdistävä!\"\n\nVielä kerran hän suuteli tyttöä kiihkeästi ja asetti hänet sen\njälkeen lattialle.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän ottaen kallisarvoisen kultaketjun kaulastaan,\n\"tämän saat pitää, se on muisto kuninkaalta.\"\n\nKun tyttö oli mennyt, istui hän vielä muutamia minuutteja\najatuksiin vaipuneena. Mutta ne olivat nyt iloisempia. Oli kuin\nraskaat varjot olisivat väistyneet. Hän katseli luottavasti kohden\ntaivasta, ikäänkuin näkisi selityksen kaikkeen, joka hänestä oli\nkäsittämätöntä. Ja valoa seurasi luottamus. \"Taistele ja rukoile!\"\noli se ajatus, joka mielessään hän uudestaan kävi monitoimisiin\ntehtäviinsä.\n\nMuuan upseeri ilmoitti, että vakoilijat olivat palanneet, ja jos\nmahdollista, entistäänkin jäntevämpänä ja tarmokkaampana Kustaa\nAadolf riensi vastaanottamaan heidän tiedonantojaan. Ne keskittyivät\nsiihen, että Tillyn etujoukko, johon kuului kolme rykmenttiä,\noli sijoitettu Angernin, Rheindorfin ja Burgstallin kyliin.\nKeisarillisilla ei ollut aavistustakaan, että ruotsalaiset olivat\nniin lähellä. Tähän vaikutti suuresti kuninkaan liikkeiden nopeus,\nmutta varsinkin se, että Tillyn sotamiehiä kaikki kammoivat ja\npelkäsivät heidän harjoittamainsa julmuuksien johdosta ja soivat\nheille mielellään ansaitun rangaistuksen.\n\nPäälliköt olivat Montecuculi, everstit Bernstein ja Holk.\n\nKustaa Aadolf ei tuumaillut kauan mitä oli tehtävä. Hän jakoi väkensä\nkolmeen osastoon. Itse hän lähti Bernsteiniä vastaan, Baudissin lähti\nAngernia ja kolmas osasto Burgstallia vastaan.\n\nBaudissin joutui ensiksi tuleen. Aivan puoliyön korvilla hän iski\nratsumiehineen vihollisen kimppuun, ja ratkaisu oli sellainen kuin\nsaattoi odottaakin. Montecuculin rykmentti hakattiin suurimmaksi\nosaksi maahan.\n\nRheindorfissa oli herätty Angernista kuuluviin laukauksiin ja ehditty\nkömpiä jalkeille ennen kuninkaan hyökkäystä. Ammuttiin laukaus\nhyökkääviä ruotsalaisia vastaan, ja sen jälkeen keisarilliset\nlähtivät pakosalle.\n\nSamoin kävi Burgstallissa, jossa Holkin rykmentti tosin oli\nsaanut aikaa järjestäytyä puolustuskuntoon, mutta pian pakeni\ntaistelukentältä. Koko kuormasto ja 2,000 hevosta joutuivat\nvoittajain saaliiksi.\n\nKuten tavallisesti oli Kustaa Aadolf ollut taistelussa ensimäisenä.\nTällöin hän huomasi kerran joutuneensa aivan vihollisten keskeen.\nVaara oli uhkaava, kukaan ei tuntenut kuningasta yön pimeydessä, hän\noli vähällä joutua hakatuksi maahan -- mutta hänen hetkensä ei ollut\nvielä lyönyt -- ja muuan hänen uskollisimmistaan, Harald Stake, joka\nsattumalta oli tullut saapuville, tunsi hänet ja ajoi viholliset pois.\n\nEstääkseen ryöstöä, joka olisi hajoittanut väen eri tahoille, käski\nkuningas sytyttää kolme kylää, jonka jälkeen lähdettiin samana yönä\nsangen varovasti paluumatkalle, odottaen, että Tilly tulisi jäljestä\nkostaakseen kärsityn tappion. Aamulla levähdettiin muutamia tunteja,\njonka jälkeen marssia jatkettiin Tangermündestä pohjoiseen päin.\nKun Tillyä ei kuulunut, saivat ratsumiehet palata majapaikkaansa ja\nkuningas itse lähti Werbeniin.\n\nSiinä öisessä rynnäkössä, joka historiassa mainitaan nimellä\n\"Burgstallin kahakka\", johtui ruotsalaisten menestys siitä\näärimäisestä huolimattomuudesta, jolla keisarilliset hoitivat\nvartioitaan. Ja pian näyttäytyi, etteivät he vahingosta viisastuneet.\n\nSotavoimaan, jonka Kustaa Aadolf oli koonnut Werbeniin, kuului 9,000\nmiestä jalkaväkeä ja 6,000 ratsumiestä, yhteensä siis 15,000 miestä.\nNiin Kustaa Horn kuin Åke Tott olivat saaneet määräyksen lähettää\n1,000 muskettisoturia kukin, mutta Burgstallin ottelun jälkeen asema\nmuuttui niin, että Tott 3,000 ja Horn 7,000 miehen kera viipymättä\nsaattoi yhtyä kuninkaaseen.\n\nSuurella innolla kuningas odotti näitä lisäjoukkoja voidakseen, kuten\nhän kirjoitti Hornille, \"tehdä viholliselle sellaisen vaurion, ettei\nsitä niin pian voi korjata. Mutta joutukaa vain\", kirjoitti hän\nedelleen, \"kaikki riippuu siitä, että pikimmiten voitte tulla tänne.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellaisissa olosuhteissa, ja kun keisari taisteluun vaativilla\nsanoillaan ja uhkaavalla esiintymisellään oli yllyttänyt protestantit\näärimmilleen, vaadittiin ennen kaikkea, jos mieli saada uhkaukset\ntepsimään, että Kustaa Aadolf oli ajettava tiehensä. Jos siinä\nonnistuttiin, oli evankelisten ruhtinasten vastarinta murrettu.\n\nTilly lähti Wolmirstedtistä liikkeelle heinäkuun 20 päivänä ja marssi\nvitkalleen pohjoiseen päin. Yhdyttyään Pappenheimin kanssa hän marssi\nWerbeniä vastaan ja leiriytyi muutamiin kyliin neljännespeninkulman\npäähän kaupungista.\n\nJoka päivä tapahtui suurempia tai pienempiä kahakoita, ja heinäkuun\n26 päivänä melkoisen tärkeäkin, jolloin ruotsalaiset tekivät\nviholliselle sangen suurta vahinkoa.\n\nHeinäkuun 27 päivänä Tilly ryntäsi eteenpäin täydessä\ntaistelujärjestyksessä. Vanha sotaherra hämmästyi nähdessään\nruotsalaisten linnoitetun leiripaikan, jonka ainoastaan neronkatse\noli voinut valita. Hän käsitti heti, että se oli valloittamaton,\nmutta vaati kaikessa tapauksessa otteluun.\n\nKun vaatimukseen ei suostuttu, käski hän ampua leiriä suurilla\npiiritystykeillä, joita keisarillinen sotajoukko vielä tavallisesti\nkuljetti mukanaan. Mutta välimatka oli siksi pitkä, etteivät luodit\nvoineet tehdä vaikutusta. Kenties Tilly käsitti ensi kerran, että hän\noli täällä kohdannut mestarinsa, ja tehtyään kaksi onnistumatonta\nhyökkäystä Werbenin kimppuun hän lähti paluumatkalle.\n\nSamana päivänä iltapuoleen hän koetti vielä pommittaa kaupunkia,\nmutta tuloksetta. Kun sotaherra illalla palasi leiriinsä, jätettiin\n2,000 miestä kaupungin edustalle. Nämä, jotka seuraavana päivänä\najettiin tiehensä, pakenivat täyttä karkua keisarillisten leiriin,\nmissä heidän saapumisensa sai aikaan mitä suurinta hämmennystä.\n\nMolemmat sotaherrat, joihin maailman silmät olivat suunnatut, olivat\nkohdanneet toisensa. Tosin he eivät olleet joutuneet otteluun\nkeskenään, mutta uuden taidon etevämmyys vanhan rinnalla oli selvästi\nilmennyt.\n\nPäällikön, joka tähän asti oli ollut voittamaton, oli täytynyt\nväistyä koko sotavoimineen, ja Kustaa Aadolfin soturit katsoivat\ntoisiaan hämillään siitä, kuinka he olivat kerran voineet sallia\npeloitella itseään. Nyt oli keisarillisten aseiden peloittava lumous\nhälvennyt; sen herättämä kauhu oli painanut ruotsalaista sotajoukkoa\nkuin paha painajainen, mutta nyt se oli haihtunut kuin sumu tuuleen.\n\nSaksan protestantit, jotka vavistuksella olivat odottaneet taistelun\nratkaisua Werbenin luona, alkoivat nyt päästä selvyyteen siitä,\nettä keisarilliset sotajoukot tämän jälkeen liikkuivat horjuvalla\nperustuksella, ja ettei Kustaa Aadolfin enää tarvinnut etsiä\nliittolaisia Saksan ruhtinaiden joukosta, vaan näiden oli etsittävä\nhäntä.\n\nHessen-Kasselin maakreivi Wilhelm teki alun. Fürstenbergin uhkaamana\nhän riensi leiriin Werbenin luo ja päätti elokuun 12 päivänä sen\nhyökkäys- ja puolustusliiton, joka oli ollut tekeillä jo lähes\nseitsemän kuukautta. Hän otti vastaan ruotsalaisen kenraalin\nvaltakirjan ja 10,000 miehen päällikkyyden ja väkensä hän otti itse\nvarustaakseen.\n\nHänen mukanaan seurasivat Saksi-Weimarin veljekset Wilhelm\nja Bernhard. Kummallakaan ei ollut suuria maa-alueita, mutta\nmolemmat olivat oivallisia sotureita, lahjakkaita nuoria miehiä,\njotka hehkuivat rakkaudesta sille asialle, jonka tähden heidän\nlääniherransa, vaaliruhtinas Juhana Fredrik menetti Saksin\nvaaliruhtinashatun. Nämä molemmat rupesivat ruotsalaisiksi\nsotapäälliköiksi.\n\nKeisarin italialaiset sotajoukot olivat masentaneet eteläsaksalaiset\npikkuruhtinaat, ja pohjoissaksalaiset olivat liittyneet Ruotsiin.\nLeipzigin kokouksen puolueettomista oli enää jäljellä ainoastaan\nsaksilainen päämies ja vaaliruhtinas. Hän, joka niin monta kertaa\noli vastustanut kaikkia Kustaa Aadolfin kehoituksia liittyä häneen,\nnäki nyt pilvien kasaantuvan yllensä. Hänelle oli tullut aika kantaa\nseuraukset siitä kaksimielisestä asemasta puolueiden välillä, johon\nhän oli asettunut koko sodan ajan. Mitä Kustaa Aadolf ei ollut\nvoinut, sen oli Tilly ajava läpi.\n\nOn luultavaa, että jos keisari olisi menetellyt säälitellen Juhana\nYrjänää kohtaan, olisi tämä edelleenkin pysytellyt horjuvassa\nasemassaan. Mutta Wienissä ryhdyttiin mieluummin pakkokeinoihin,\nja kenraali sai heinäkuun puolivälissä käskyn hätätilassa käyttää\nasevoimaakin vaaliruhtinasta vastaan.\n\nWerbenistä palattuaan Tilly vaati häneltä ratkaisevaa vastausta.\nVaaliruhtinaan oli heti lakattava kaikista varusteluista, Saksin\nsotajoukon oli muitta mutkitta yhdyttävä keisarillisiin, ja tähän\nasti kaikissa sodan vaiheissa hävitetyn Saksin oli maksettava\nsotaveroa ja majoitettava sotaväkeä.\n\nAntaakseen enemmän painoa näille vaatimuksilleen Tilly marssi maahan\npohjoisesta päin, samaan aikaan kuin Fürstenberg lähestyi etelästä\nja Tiefenbach kolmannen armeijaosaston kanssa tuli Schlesiasta.\nMitä oli nyt poloisen vaaliruhtinaan tehtävä, mitä oli hänen rakas\npuolueettomuutensa häntä auttanut?... Oliko hänen nöyrryttävä Tillyn\nedessä ja jätettävä kaunis maansa mitä raaimmalle raastamiselle\nalttiiksi?... Pois se, mieluummin hän kääntyi rukoillen Kustaa\nAadolfin puoleen ja pyysi häntä unohtamaan kaiken kaunan, varsinkin\nkun vaaliruhtinas tahtoi hänelle luovuttaa johtaja-asemansa.\n\nYhtä vitkallinen kuin hän ennen oli ollut hommissaan, yhtä kiire tuli\nhänelle nyt. Lähetettiin pikaviesti Ruotsin kuninkaalle rukoillen\nhäneltä mitä nopeinta apua keisaria vastaan.\n\nMielihyvin Tilly käytti tarjoutuvaa tilaisuutta pestäkseen\nsaksilaisia löylyttämällä sen häpeän, joka hänelle oli koitunut\nturhasta yrityksestään voittaa Kustaa Aadolf. Hänellä olikin\noivallinen asema Magdeburgissa vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan\nvälillä, niin että riippui vain hänestä, kumpaa vastaan tahtoi\nkääntyä. Jos hän olisi yhtäkkiä rynnännyt Saksiin, olisi hän\nepäilemättä saanut saksilaisille aikaan hirmuisen häviön. Mutta\nvanhalta sotaherralta puuttui juuri päättäväisyyttä ja ripeyttä\ntoiminnassaan.\n\nHän yhtyi Eislebenissä Fürstenbergiin, mutta jäi sinne kokonaiseksi\nviikoksi. Sillaikaa hän osaksi uhkaillen, osaksi maanitellen\ntaivutteli vaaliruhtinasta mukautumaan keisarin tahtoon.\n\nVaaliruhtinas lähti kiireimmiten sotajoukkonsa luo, johon kuului\n12,000 miestä ja oli Arnimin päällikkyydellä jo elokuun 13 päivänä\nleiriytynyt Leipzigin lähistöön. Tieto Tillyn ja Fürstenbergin\nyhtymisestä se oli pannut jalat Juhana Yrjänän alle.\n\nArnim lähetettiin Kustaa Aadolfin luo. Kohta sen jälkeen saapui\nTillyltä uusi lähettiläs vaatimaan, että vaaliruhtinaan oli\nsotajoukkoineen yhdyttävä keisarillisiin ajaakseen pois valtakunnan\nviholliset, ruotsalaiset. Sitä paitsi hänen oli luovutettava koko\nsotavarastonsa.\n\nJuhana Yrjänä vastasi vältellen, mutta lähti heti liikkeelle\nsotajoukkoineen ja marssi Torgauhun Elben rannalla, Wittenbergistä\neteläänpäin. Se tapahtui elokuun 22 päivänä.\n\nKolme päivää myöhemmin Tilly marssi Halleen, josta hän vielä lähetti\nkirjelmän vaaliruhtinaalle ja kehoitti häntä luopumaan kaikesta\nenemmästä vastarinnasta. Kun kehoitusta ei noudatettu, hyökkäsi\nTilly maahan, otti Merseburgin väkirynnäköllä, ryösti Scheiditzin,\npoltti joukon kyliä, vaati paloveroa ja hävitti maata kaikin tavoin.\nElokuun 29 p:nä Tilly vaati, että Leipzigin oli hankittava hänelle\nmuonavaroja, ja uhkasi vähimmänkin empimisen johdosta saartaa\nkaupungin.\n\nRaatiherrat vastasivat, etteivät he voineet päättää mitään, kun\nvaaliruhtinas ei ollut saapuvilla. Silloin komennettiin ratsuväki\nkaupunkia saartamaan, porteille asetettiin vartiot ja kaupungin\nympäristö ryöstettiin kolmen peninkulman laajuudelta. Syyskuun 2\np:nä Tilly lähti Hallesta liikkeelle ja seisoi seuraavana aamuna\nkoko sotajoukkoineen kaupungin edustalla. Silloin alettiin heti\nvalmistautua rynnäkköön. Vastarinnasta ärtyneenä Tilly vannoi, että\njos Leipzig edelleen teki vastarintaa, oli kaupunki saava saman\nkohtalon kuin Magdeburg, eikä silloin tultaisi säästämään lastakaan\näitinsä kohdussa.\n\nEi ollut pelastuksen toivoakaan, ja kaupunki antautui 5:n aikaan\niltapäivällä, jonka jälkeen keisarillinen vartioväki asetettiin\nkaupunkiin.\n\nSillä välin oli Arnim rientänyt Kustaa Aadolfin luo, joka otti hänet\njotensakin kylmästi vastaan. Hän valitti sitä, mitä oli tapahtunut,\nmutta olihan se vaaliruhtinaan oma syy; jos hän olisi suostunut\nkuninkaan vaatimuksiin, ei Magdeburg olisi ollut tuhkana, eikä hän\nitse joutunut niin onnettomaan asemaan. Kuinka saattoi hän, kuningas,\nluottaa ruhtinaaseen, jonka neuvonantajat olivat keisarin palkkaamia\nja joka saattoi jättää hänet pulaan milloin vain keisari suvaitsi\njälleen ottaa vaaliruhtinaan armoihinsa.\n\nArnim kuunteli merkillisen kärsivällisesti tätä parannussaarnaa.\nHän ymmärsi, ettei korkealle herralle ollut lainkaan epämieluista\nnähdä vaaliruhtinaan olevan riippuvainen hänestä. Mutta ei ollut\nmuuta keinoa kuin koettaa lepyttää kuningasta, ja hän rukoili häntä\nmainitsemaan vaatimuksensa.\n\n\"Tahdon haltuuni Wittenbergin linnoituksen\", vastasi Kustaa Aadolf,\n\"paluumatkani suojaksi siinä tapauksessa, että käy onnettomasti.\nVaadin vaaliruhtinaan vanhimman pojan panttivangiksi ja kolmen\nkuukauden palkan sotajoukolleni. Lopuksi vaadin, että vaaliruhtinas\nluovuttaa kavaltajat neuvostostaan. Näillä ehdoilla olen valmis\nmarssimaan. Jos vaaliruhtinas pitää ne liian kovina, saa hän katsoa\nkuinka muuten leikistä pelastuu.\"\n\nArnim pyysi, että hänen sallittaisiin esittää ehdot herralleen, ja\nlähti heti matkalle.\n\nVaaliruhtinas odotti hänen palaamistaan mitä suurimmalla\nlevottomuudella, ja kun hän vihdoin näki sotaherransa tulevan, huusi\nhän häntä vastaan: \"Totta kai hän on jo lähtenyt liikkeelle!\"\n\nSangen arastellen esitettiin vaatimukset. Mutta Juhana Yrjänän luonto\noli muuttunut, ja hän huudahti itkien:\n\n\"Ei ainoastaan Wittenberg, vaan myös Torgau ja koko Saksinmaa\non oleva hänelle avoinna, ja minä annan hänelle koko perheeni\npanttivangiksi, ja itsenikin, jos hän sitä vaatii. Rientäkää heti\ntakaisin, pyytäkää häntä Jumalan nimessä tulemaan! Olen valmis\nluovuttamaan kavaltajat, maksamaan palkat ja uhraamaan koko\nomaisuuteni ja henkenikin yhteiseksi hyväksi.\"\n\nTuulen nopeudella Arnim palasi tätä viestiä viemään. Kustaa Aadolf\noli liikutettu tästä luottamuksesta ja hädästä, jota se osoitti, ja\nhän suostui peruuttamaan kaikki muut vaatimuksensa, paitsi mikä koski\npalkkaa.\n\nLiitto vahvistettiin syyskuun 1 p:nä. Saksilainen sotajoukko\nalistettiin kuninkaan komentoon, kaikki linnoitetut paikat Elben\nvarrella olivat olevat hänelle avoimet. Niin kauan kuin hänen\nsotajoukkonsa viipyi Saksissa, oli se saapa maasta ylläpitonsa.\nSitä vastoin Kustaa Aadolf lupasi, ettei ennen riisuisi aseitaan,\nennenkuin vihollinen oli ajettu maasta pois.\n\n\n\n\n7.\n\nVOITTOKULKU.\n\n\nRuotsista oli heinäkuussa saapunut joukkolähetys, johon kuului\nmuutamia tuhansia miehiä, ja sen mukana seurasi kuningatar\nMaria Eleonora, joka hellittämättömäin rukoustensa johdosta sai\nvihdoin tulla meren yli Saksaan ja asettua asumaan Wolgastin\näskensisustettuun linnaan.\n\nKuninkaallisten puolisojen kohtausaikaa ei voitu vielä määrätä.\nKustaa Aadolf kirjoitti lemmekkäin sanoin kuten aina, että se oli\ntapahtuva niin pian kuin olosuhteet suinkin sallivat.\n\nHän oli tähän aikaan vielä Werbenissä. Saapuneesta sotaväestä, 6,000\nskotlantilaisesta, lähetettiin puolet Mecklenburgiin, toisen puolen\nvei Kustaa Horn mukanaan Werbeniin.\n\nVaikeudet joukkojen ylläpitoon nähden olivat tähän aikaan niin\nsuuret, ettei kuningas nähnyt mitään muuta pelastusta kuin\npaluumatkan; mutta paitsi sitä, että tässä oli jotakin nöyryyttävää,\nolisi se myös ollut melkoisessa määrin omansa lannistamaan\nprotestanttien rohkeutta ja hävittämään tähän asti saavutettujen\nvoittojen hedelmät.\n\nMutta ylhäällä, suuressa, tutkimattomassa neuvostossa on säädetty,\nettä pahan on palveltava hyvää; keisarin käsky, että Tillyn oli\nkäytävä Saksin kimppuun, muutti kaiken; nyt ei ollut vaikea tietää\nmitä oli seuraava.\n\nSe kävi nopeammin kuin Kustaa Aadolf oli uskaltanut toivoakaan;\nmahtavin kaikista Saksanmaan protestanttisista ruhtinaista oli\navoimesti ja varmasti liittynyt kannattamaan hänen asiaansa. Mitä\nmerkitsi nyt, vaikka tämä Juhana Yrjänä olikin kurja raukka, joka\njoi itsensä joka ilta humalaan ja silloin esiintyi suurennellen\nja pöyhistellen, aamulla sitten ollakseen mitä surkeimmalla\nja katuvaisimmalla tuulella. Tästedes hän ei toki entiseen\ntapaansa antautuisi jesuiittain, munkkien ja keisarillismielisten\nneuvosherrojen johdettavaksi. Oli tullut hetki, jolloin hänen uskonsa\nkeisariin horjui, ja pahimmin sen sai horjumaan Juhana Arnim,\nhän, joka johti Wallensteinin joukkoja Stralsundia ja sittemmin\nPreussissa Kustaa Aadolfia vastaan. Hänetkin oli peruutusjulistus\najanut pois keisarillisten riveistä; hän, jota katoliset nimittivät\n\"protestanttiseksi kapusiiniksi\", oli mennyt Saksin palvelukseen.\n\nTotisesti olivat kovat ne ehdot, jotka Ruotsin kuningas asetti\ntulevalle liittolaiselleen, ehdot, jotka tykkönään musersivat Arnimin\nomatkin suunnitelmat. Mutta hätä oli ovella, ja sitä paitsi hänelle\noli houkuttelevaakin taistella Kustaa Aadolfin rinnalla.\n\nMitä vaaliruhtinaaseen tuli, oli hän, kuten kaikki heikot luonteet,\nmennyt toisesta äärimäisyydestä toiseen.\n\nHänen rakkaan Saksinsa kohtalo oli syvästi koskenut hänen mieleensä;\nleiriin saavuttuaan hän ei kuullut muuta kuin kertomuksia ryöstöstä\nja poltosta. Ukot, vaimot ja lapset tulivat päivittäin valittamaan\nhätäänsä, ja heidän epätoivonsa näkeminen koski häneen niin syvästi,\nettei hän edes tahtonut maistaa rakasta oluttaankaan, vaan aivan\nselvin päin vuodattaen katkeria kyyneliä sanoi heille, että hän\ntahtoi tehdä kaiken minkä voi pelastaakseen heidät vihollisen\nkäsistä. Olut, joka oli huumannut hänen paremman ihmisensä, oli\nmenettänyt voimansa. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, että Kustaa\nAadolf oli se pelastaja, johon hänen oli turvauduttava, ja avun\ntarpeen hän tunsi niin syvästi, että hän sinä hetkenä saattoi taipua\nmihin nöyryytyksiin tahansa.\n\nLähetettiin heti viesti Berliiniin, että Brandenburgin ruhtinaan oli\nseurattava Juhana Yrjänää kohtaukseen Ruotsin kuninkaan kanssa, ja\ntämä riensi noudattamaan kutsua.\n\nRuotsalaisen sotajoukon keskuudessa liikkui huhu, että Tilly oli\ntarkoituksella pakoittanut vaaliruhtinaan liittoon Kustaa Aadolfin\nkanssa, koska hän uskoi lujasti, ettei hän voisi ottelussa joutua\ntappiolle, ja hän aikoi nyt yhdellä iskulla kukistaa molemmat\nvihollisensa.\n\nMutta se sädekehä, joka oli ympäröinyt Tillyä, oli jo poissa, ja\nruotsalaiset sotamiehet odottivat pelottomasti sitä taistelua, jonka\nkaikki tiesivät pian olevan edessä, ja he katsoivat ylös kuninkaaseen\nmelkein kuin jumalaan. Hänen johdollaan he varmasti uskoivat käyvänsä\nvoittoon ja kunniaan.\n\nJa kuningas itse? Tyynenä, vaikkakin mietteissään, hän tarkasteli\nrivejään, ojensi, missä oli jotakin vinossa, nyökäytti ystävällisesti\npäätänsä vanhoille ystävilleen ja antoi sitten käskyn lähtöön,\n\"koska totisesti on jo aika käydä taisteluun\", kuten hän kirjoitti\nÅke Tottille, jonka velvollisuudeksi hän samalla pani tarkoin valvoa\nlinnoituksia merikulmalla. Banérille ja Teuffelille, jotka oli\njätetty Werbeniin, lähetettiin käsky rientää kiireimmiten jalkaväen\njäljestä. Koko ruotsalainen sotajoukko oli kokoontunut Kosvigin\nkaupunkiin, länteenpäin Wittenbergistä, Elben pohjoiselle rannalle.\n\nTäällä se liitto allekirjoitettiin kuninkaan ja vaaliruhtinaan\nvälillä, ja viimeksimainittua edusti Arnim.\n\nSyyskuun 3 p:nä kuningas meni Elben siltaa yli Wittenbergiin.\nSotajoukkoon kuului 22,000 miestä. Kuningas kirjoitti langolleen\nJuhana Kasimirille: \"Aamulla 4 päivänä marssimme Dübeniin ja\nleiriydyimme sen edustalle odottamaan Saksin vaaliruhtinasta, joka\nmarssii Eilenburgista tännepäin.\"\n\nViidennen päivän aamuna saapui saksilainen sotajoukko, johon\nkuului 11,000 miestä. Kun se oli järjestetty juhlarintamaan,\nilmoittautuivat molemmat vaaliruhtinaat Kustaa Aadolfille. He\ntahtoivat, että kuningas \"tahtoisi tulla ottamaan vastaan sotajoukon\nkunniatervehdyksen.\"\n\nUpseeriensa seuraamana kuningas ratsasti heitä vastaan, ja kun\nmolemminpuoliset tervehdykset oli vaihdettu, seurasi hän heitä\nsaksilaisen sotajoukon luo, jonka hän tarkasti ratsastaen koko joukon\nympäri.\n\nVäki näytti uljaalta ja oli tervettä ja rotevaa. Se oli melkein\nkallisarvoisesti puettua, ja sillä oli oivalliset hevoset. Mutta\nse oli kaikki vastapestattua väkeä eikä sentähden voinut olla niin\nharjaantunutta kuin oli tarpeen käytäessä keisarillisia veteraaneja\nvastaan.\n\nSaksilaisesta sotajoukosta kuningas ratsasti molempien\nvaaliruhtinasten kera takaisin ruotsalaiseen leiriin, joka oli\nasetettu taistelujärjestykseen. Täällä ei näky ollut läheskään niin\nsorea kuin edellinen. Kauttaaltaan ruotsalaiset näyttivät olevan\npienikasvuista ja laihaa väkeä kuluneissa puvuissa. Hevosetkin olivat\npieniä ja nälkiintyneitä. Sotamiesten ulkonäkö oli merkillisen\nvaatimaton, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänyt heitä nähdessään,\njollei hän olisi sitä muuten tiennyt, että he olivat niittäneet\nvoittoja.\n\nSkotlantilainen Monroe sanoo heistä, \"että koska ruotsalainen\nsotajoukko oli maannut yönsä kynnöspellolla, olivat miehet tomuisia\nja likaisia, ja puhtaiksi harjatut saksilaiset tekivät heistä pilaa.\"\n\nKuitenkin tiesivät niin vaaliruhtinaat kuin heidän upseerinsakin\nmihin tämä köyhästi varustettu sotajoukko kelpasi, ja ulkomuoto ei\ntietenkään heille silloin paljon merkinnyt. Mutta \"paljon pilapuhetta\npidettiin Saksassa ruotsalaisen armeijan kurjista varustuksista, ja\nmonia sukkeluuksia lasketeltiin heidän kustannuksellaan, vaikkeivät\nne onneksi näyttäneet heitä paljoa liikuttavan.\"\n\nKun tarkastus vihdoin oli päättynyt, kokoontuivat kuninkaan telttaan\nsotaneuvotteluun niin hyvin vaaliruhtinaat kuin saksilaiset ja\nruotsalaiset korkeammat upseeritkin. Edellisten joukossa oli Armin ja\neräs Saksi-Altenburgin herttua, jälkimäisten joukossa Kustaa Horn,\nJuhana Banér, Teuffel ja monia muita. Pääasiallisesti keskusteltiin\ntavasta, jolla oli käytävä vihollista vastaan, \"oliko koetettava sitä\nväsyttää pienissä kahakoissa vaiko pakoitettava se suureen taisteluun\navoimella kentällä.\"\n\nHermostuneella kiihkeydellä Juhana Kasimir puolusti viimeistä\nvaihtopuolta. \"Muulla tavoin\", sanoi hän, \"ei vihollinen kuunaan\npoistu maastani... Saattaisin itkeä vain ajatellessanikin onnetonta\nLeipzigiä ja sen surkuteltavia asukkaita. Sitä paitsi, kuinka voin\najan pitkään pitää yllä kahta suurta armeijaa.\"\n\nHän katsoi rukoillen Kustaa Aadolfiin.\n\n\"Muistakaamme\", sanoi tämä; \"että Tillyllä on luja asema ja että hän\non kyllin viisas välttääkseen taistelua avoimella kentällä. Olisi\nmitä vaarallisinta käydä hänen kimppuunsa. Ajatelkaa myös sitä ylen\nuskallettua ja uhkarohkeaa asemaa, johon niin yhdistyneet sotajoukot\nkuin vaaliruhtinaalliset maat ja koko yhteinen asiakin joutuu, jos\nkaikki jätetään riippuvaksi yhden ainoan taistelun tuloksesta.\nKaksi vaaliruhtinaanhattua joutuu vaaraan! Minulle ei vaara ole\nniin uhkaava\", lisäsi hän. \"Itämeri ja Ruotsin laivasto suojelevat\nmaatani, vaikkapa itse jäisinkin joukkoineni taistelutanterelle.\nMutta kuinka onkaan käyvä teille?\"\n\nSalissa vallitsi yleinen hiljaisuus, ja epäröiden katselivat herrat\ntoisiinsa. Kuningas puuttui uudestaan puheeseen ja ehdotti, ettei\nollut mentävä suoraan Leipzigiin, vaan kuljettava kiertoteitä Hallen\nkautta Merseburgiin. Siten katkaistaisiin Tillyn pääsytie Ali-Saksiin\nja taistelun sattuessa olisi saavutettu monia etuja omalle puolelle.\n\nMutta siihen ei Juhana Yrjänä tahtonut suostua ja hän puolusti omaa\nmielipidettään mitä suurimmalla kiihkeydellä ja puuskahti lopulta\nuusiin valituksiin sen onnettomuuden johdosta, joka uhkasi tuhota\nhänen kansansa perinpohjin. \"Käyköön kuinka tahansa!\" huudahti hän.\n\"Jos kuningas vetäytyy pois, tahdon yksin uskaltaa kaikkeni maani\npuolesta ja käydä taisteluun hirmuista Tillyä vastaan.\"\n\nKuninkaan lanko Yrjänä Wilhelm sanoi hänkin olevansa samaa mieltä,\nja Kustaa Aadolf vastasi vihdoin, että hän tahtoi \"Jumalan nimessä\nlähteä eteenpäin, taisteluun.\"\n\nLuultiin, että Kustaa Aadolf hänkin näki mieluummin päätöksen\ntulevan sellaisen, mutta että hän puolusti vastakkaista mielipidettä\npakoittaakseen vaaliruhtinaat vaatimaan käymistä taisteluun; täten\nhän vältti vastuun siinä tapauksessa, että taistelu päättyisi\nonnettomasti. Hän tunsi siksi hyvin liittolaisensa, ettei voinut\nheihin suurin luottaa.\n\nTehtiin siis päätös, että marssittaisiin yhdistetyin voimin\nvihollisen näkyviin Leipzigin luo ja käytäisiin taisteluun niin pian\nkun vihollisen sotajoukko näyttäytyi avoimella kentällä.\n\nSen jälkeen sotaneuvosto hajaantui, ja vaaliruhtinaat palasivat\nsaksilaiseen leiriin, josta Brandenburgin vaaliruhtinas palasi\ntakaisin Berliiniin.\n\nKulovalkeana saapui huhu kuninkaan pääkortteeriin, että Leipzigin\nkaupunki ja linna oli pakkosopimuksella joutunut vihollisen käsiin ja\nettä Tillyn hurjat kroatit jo tekivät ryöstöretkiään torpissa Dübenin\nympäristöllä.\n\nSeuraavana aamuna, syysk. 6 p:nä, annettiin päivän koitteessa käsky\nlähtöön, mutta sinä päivänä ehdittiin vain puolitiehen Leipzigiä.\nKuuden aikaan illalla joukot leiriytyivät pieneen Wolkaun kaupunkiin.\nKoko päivän olivat vihamieliset kroatit parveilleet ympärinsä ja\nkahakoineet kevytaseisten ruotsalaisten joukkojen kanssa.\n\nOli saatu satakunta vankia, ja nämä olivat antaneet tietoja Tillyn\nsotavoimasta ja asemasta.\n\nKun kaikki määräykset huomispäivää varten olivat annetut, kokosi\nkuningas ympärilleen kaikki korkeammat upseerinsa. Siinä oli tyyni,\nharkitsevainen Kustaa Horn, siinä taistelunhaluinen Åke Tott, siinä\nurhoisa, nerokas Juhana Banér, siinä kuninkaan suosikki, \"salama\",\nkuten hän nimitti Lennart Torstenssonia, ja monia muita. Hän tunsi\nkaikki upseerinsa ja hän tiesi, ettei heitä tarvinnut kehoitella.\nHeidän iloa säteilevistä silmistään hän luki vakuutuksen, että he\nponnistaisivat kaikki voimansa saavuttaakseen voiton. Mutta varoittaa\nhänen täytyi ylimielisyydestä. Vihollista ei käynyt halveksiminen,\nasiaa ei saanut pitää helpompana kuin se oli.\n\nTämän he tajusivatkin: Tilly oli voimakas ja mahtava, ja hänen\nmiehensä olivat joka päivä harjaantuneet verisissä leikeissä ja niin\ntottuneet voittamaan, että tuskin koskaan olivat tappiota kokeneet.\n\"Mutta mitä mainiompi vihollinen on, sitä suurempi kunnia on hänet\nvoittaa.\"\n\nRuotsin armeija oli tähän asti -- lisäsi hän -- marssinut autioiksi\nhävitettyjen tai Ruotsin kanssa liittoutuneiden maiden läpi, joissa\nei ollut oikeutta ottaa veroa. Nyt oli heillä edessään leiri, josta\nsaisi kallisarvoisen saaliin, ja kun se oli vallattu, oli edessä\nretki rikkaihin katolisiin maihin, joihin tämä tärkeä taistelu avaisi\ntien. Minkä arvoinen vihollinen oli, tiedettiin vanhastaan. Kuinka\npilkallisesti se esiintyikin, saatiin se kyllä pysymään aisoissaan,\nkun meneteltiin viisaasti. Ja hän tiesi, että he kaikki niin\nmenettelisivät.\n\nSyvällä vakavuudella kuningas jatkoi: \"Enemmän kuin liittolaisiin\nja urhoolliseen sotajoukkooni luotan pyhän asiamme oikeuteen. Me\nemme taistele ainoastaan inhimillisten asiain, vaan Jumalan kunnian\nja totisen evankelisen uskon puolesta. Ajatelkaahan onnetonta\nPassewalkia, ajatelkaa Magdeburgia, ajatelkaa monia tuhansia\nviattomasti murhattuja ihmisiä, joiden veri vaatii meiltä kostoa.\nÄlkää epäilkö, että Jumalan mahtava käsi tahtoisi jättää sen\nrankaisematta!\"\n\nNäitä yleviä sanoja kuunneltiin tarkkaavaisesti ja suurella\nliikutuksella. Heti sen jälkeen nähtiin kuninkaan ratsastavan\nrykmenttiensä kesken. Hän puhui kehoittavia sanoja sotamiehille\nheidän istuessaan nuotiotuliensa ääressä, ja antoi heille hyviä\nneuvoja huomispäivän taistelun varalta. Koska ratsumiehillä oli\npaljon huonommat hevoset kuin keisarillisilla, oli heidän, kun\nhe joutuivat käsikähmään, pistettävä hevosta eikä rautapukuista\nratsumiestä. Jos he sen tekivät taitavasti, oli pian niin hevonen\nkuin mieskin syöksyvä maahan. Jalkaväelle hän sanoi, \"ettei heidän\npitänyt ampua, ennenkuin katsoivat vihollista suoraan silmiin.\"\n\nKaikkialla huomattiin, että väen mieliala oli hyvä, ja sangen\ntyytyväisenä kiertoretkeensä kuningas palasi takaisin. Hän vietti yön\nkenttärattailla yhdessä Kustaa Hornin, Juhana Banérin ja Teuffelin\nkanssa, sielu täynnä ajatuksia huomispäivän johdosta.\n\nLuomme nyt silmäyksen myös olosuhteihin keisarillisten leirissä.\n\nSiellä vallitsi suuri epäröiminen oliko uskaltauduttava ratkaisevaan\ntaisteluun. Kahdenkahdeksatta vuotias Tilly ei ollut halukas panemaan\nkoko elämänsä menestystä \"heittokeihään kärkeen.\" Kaikki edelliset\ntaistelunsa hän oli voittanut viisaasti valitsemalla sen hetken,\njona hän kaikissa suhteissa oli vastustajaansa voimakkaampi. Hänen\ntarkoituksensa oli asettua lujaan asentoon Leipzigin luona, odottaa\nlisäjoukkoja ja vastustajan hyökkäystä. Mutta sotaneuvostossa\nPappenheim vaati taisteluun täällä kuten Magdeburgissakin.\n\nKylliksi kauan, sanoi Pappenheim, oli odotettu ratkaisua, ja\nkun nyt vihdoin vihollinen oli uskaltanut lähteä linnoitetusta\nleiristään, ei sitä voinut puolustaa Jumalan, keisarin eikä Baijerin\nvaaliruhtinaankaan edessä, jos päästettiin niin hyvä tilaisuus läpi\nkäsien.\n\nNuoremmat everstit yhtyivät siihen, ja Tilly, joka tiesi, että hänen\nvarovaisuuttaan pidettiin vanhuuden heikkoutena ja pelkäsi joutuvansa\nsyytettyjen penkille sekä Münchenissä että Wienissä, suostui siihen,\nettä oli uskaltauduttava taisteluun, jos siihen vaadittiin.\n\nVäitetään, että sotaneuvottelu oli pidetty erään haudankaivajan\nmajassa, muutamassa niistä harvoista taloista, jotka Leipzigin\npoltetuissa etukaupungeissa olivat jäljellä. Ja kun Tilly ja\nmuut upseerit ulosmennessään näkivät seinillä maalatut pääkallot\nja ruumiskirstut, oli tämä kaikki tehnyt heihin sangen synkän\nvaikutuksen. Jokainen näki siinä onnettoman enteen.\n\nKuitenkaan ei Tilly tahtonut odottaa vihollista itse leirissä\nkaupungin edustalla, vaan käski sotajoukon marssia tunnin matkan\nsieltä ja asettua Breitenfeldin lähelle edulliseen asemaan.\n\nSuurella tasangolla Leipzigin pohjoispuolella oli ainoastaan siellä\nja täällä muutamia kyliä hajallaan. Ainoa murtomaaeste tällä\ntaistelukentällä oli pienen Loberjoen laakso, joka oli pohjoisesta\npäin saapuvan vihollisen tiellä.\n\nKahden kylän välille oli Tilly edeltäpäin käskenyt luoda pattereita\ntykistölleen, ja sinne keisarillinen sotajoukko syyskuun 7 päivän\naamuna suuntasi marssinsa täydessä taistelujärjestyksessä.\n\nOli säteilevän kirkas syys-aamu. Tilly lähti hyvissä ajoin\nliikkeelle, ja sotajoukko marssi kahdessa osastossa, toinen\nDübeniä vastaan ja toinen koillista kohden. Keskustan, jota Tilly\njohti, muodosti jalkaväki. Hänen alipäällikkönsä oli Schaumburg.\nRatsuväki sijoitettiin sivustoihin, 6,000 miestä oikeaan sivustaan\nFürstenbergin johdolla ja 5,000 vasempaan Pappenheimin johdolla.\nJalkaväen edessä oli tykistö, johon kuului 27 suurimmaksi osaksi\njäreätä tykkiä.\n\nAsetelma oli hyvin erilainen kuin Kustaa Aadolfin. Jalkaväki\nmuodosti suuria neliöitä, joissa keihäsmiehet olivat keskellä ja\nmuskettisoturit reunimaisina. Kun ampuma-aseita ei voitu käyttää,\nvaan täytyi ryhtyä käsikähmään, väistyivät muskettisoturit syrjään\nkeihäsmiesten tieltä. Nämä olivat puetut rynnäkkökypäriin,\nteräskauluksiin, rinta- ja selkähaarniskoihin, ja heillä oli miekat\nja 15-18 jalan pituiset keihäät, kun muskettisoturit sitä vastoin\nolivat varustetut ainoastaan rynnäkkökypärin ja rintahaarniskoin, ja\nheillä oli miekka ja musketti kahden kyynärän pituisine pistimineen.\n\nRatsuväki oli samoin asetettu suuriin neliöihin, joihin kuhunkin\nkuului yksi tai useampia rykmenttejä. Raskasvarusteiset kyrassieerit\nolivat kauttaaltaan puetut rautaan, heillä oli kaksiteräiset\nlyönti- ja pistomiekat ja kaksi kyynärän pituista pistoolia. He\nratsastivat suurilla ja väkevillä hevosilla, ja heitä käytettiin\npääasiallisesti käsikähmään. Karpiinimiehet, jotka erityisesti olivat\naiotut kuulasateeseen, kantoivat teräspäähinettä ja rintahaarniskaa\nja puolentoista kyynärän pituista karpiinia, joka riippui selässä\nleveästä hihnasta. Paitsi näitä kuului armeijaan kroateja ja\nhusaareja samoin kuin rakuunoita, jotka olivat joko keihäsmiehiä tai\nmuskettisotureita ratsain.\n\nKyrassieerit laskettivat ravia vihollista vastaan, ja kun he tulivat\nniin lähelle, että katsoivat vihollista vasten silmiä, laukaisivat\nensi ruodun miehet pistoolinsa ja siirtyivät molemmilta puolin\nviimeiseen ruotuun, jättäen sijaa toisille j.n.e., kunnes kaikki\nruodut olivat laukaisseet pistoolinsa, jolloin miekat vedettiin\nesiin, ja käsikähmä alkoi.\n\nSotajoukon järjestäminen vei suunnilleen tunnin ajan. Sen jälkeen\nTilly piti kenraaleilleen puheen. Hän sanoi, että nyt heillä oli\nvihdoinkin vihollinen edessään avoimella kentällä, rinta rintaa,\nmiekka miekkaa vastaan, vihollinen, joka tähän asti oli kätkeytynyt\nsyvien virtojen ja lujien vallitusten taakse tai salakähmää hiipinyt\nheidän kimppuunsa. Hyökkäämällä vaaliruhtinas Juhana Yrjänää vastaan\noli hän, Tilly, onnistunut houkuttelemaan kerettiläiskuninkaan esiin,\nja hän oli valinnut taistelupaikan, missä tuuli oli myötäinen.\n\nLopun hän jätti armeijansa koetellun rohkeuden ja urhoollisuuden\nvaraan. Taistelun tulos ei ollut hänelle epätietoinen, kun\nhän ajatteli, kuinka monia voittoja he jo olivat keisarin ja\nainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta voittaneet. Nyt oli\nkäyvä ruotsalaisille, kuten ennen oli käynyt böömiläisille ja\ntanskalaisille. Kerskailevat saksilaiset olivat hyvin vähän\nsoveliaita veriseen taisteluun ja hajoaisivat heti ensi hyökkäyksessä\nkuin akanat tuuleen. Mitä alastomiin, nälistyneihin ja upiuupuneihin\nruotsalaisiin tuli, olivat heidän hevosensa huonommat kuin\nkeisarillisten huonoimmat kuormahevoset, ja sellaisten kaatumiseen\nei tarvinnut muuta kuin potkaus keisarillisten tulisten ratsujen\nkavioista.\n\nTilly lisäsi, että jos hän olisi hetkisenkään epäillyt heidän\nurhoollisuuttaan, olisi hän lujassa leirissään saattanut odottaa\nlisäväkeä. Mutta hän tunsi väkensä liian hyvin. He eivät tarvinneet\nvallituksia suojaksi takanaan, ja olisi ollut väärin, jos olisi\nsallittu muiden jakaa kunnia ja saalis heidän kanssaan. Sitä paitsi\nkerettiläiset eivät olleet avoimessa taistelussa vielä koskaan\nsaavuttaneet voittoa oikeauskoisista katolilaisista.\n\nTämän puheen jälkeen Tilly ratsasti vielä kerran rivien editse, ja\njoukot tervehtivät häntä riemuhuudoin. Hän oli sotamiestensä suuressa\nsuosiossa, tavallisessa puheessa sanottiin häntä isä Tillyksi.\nTällä kertaa hän ratsasti kuten tavallisesti valkoisella hevosella\nja oli puettu vanhaan flaamilaiseen pukuunsa, jonka kaikki hyvin\ntunsivat, vihreään atlastakkiin ja punasulkaiseen, leveäreunaiseen\nhattuun. Sulat riippuivat pitkin selkää, ja hänellä oli suuri pamppu\nkupeellaan.\n\nSellaisena he olivat aina nähneet johtajansa, jonka kanssa monilla\nsotamiehistä oli yhteisiä suuria ja kunniakkaita muistoja. Sentähden\nkaikkien katseet seurasivat osanotolla pientä laihaa ukkoa, jolla oli\nniin uljas kotkannenä, terävä leuka, lyhyt parta, tukka valkoinen, ja\nsiniset silmät vilkkuivat niin vilkkaasti töyhtömäisten kulmakarvojen\nja korkean otsan alta.\n\nAurinko oli korkealla kirkkaalla taivaalla. Mutta pian kaikki\npeittyi tomupilvien pyörteihin, ja itse aurinko loisti himmeästi\naivan kuin sakeain pilvien läpi, kun joukot liikkuivat eteenpäin\npäivänpaahtamalla, kuivuneella kentällä. Navakka lounaistuuli ajoi\ntomupilvet pitkin tasankoa; se oli ensimäinen merkki pohjoisesta päin\nlähestyvästä vihollisesta.\n\nVarhain aamulla Kustaa Aadolf oli lähtenyt Wolkausta liikkeelle.\nMarssi oli kestänyt suunnilleen puolentoista tuntia, kun vihollisen\netuväki ja tykistö tuli näkyviin.\n\nLoberpuron yli mennessään sotajoukon täytyi sekaantua\ntaistelujärjestyksestään. Siellä oli ainoastaan kolme pientä siltaa,\njoista ruotsalaiset käyttivät yhtä ja saksilaiset kahta. Koska\nedellytettiin, että keisarilliset käyttäisivät hyväkseen suotuisaa\nhetkeä, ennenkuin ruotsalaiset ehtivät järjestyä, täytyi ylimenon\ntapahtua hyvin varovaisesti.\n\nKustaa Aadolf oli mukana kaikkialla, vieden ensiksi kaksi\nmuskettirykmenttiä yli sillasta.\n\nMutta vihollisten rivit pysyivät liikkumattomina, ja sentähden\nseurasivat toiset ruotsalaiset joukko-osastot niin pian kuin\nmahdollista. Kerrottiin, ettei Tilly voinut salata kummastustaan,\nkun hän upseeriensa ympäröimänä kukkulalta katseli sitä järjestystä\nja varmuutta, millä ruotsalaiset upseerit marssivat rinnettä ylös ja\nasettuivat määrätyille paikoilleen. Ja Pappenheimin kysymykseen eikö\nvoitu rynnätä, ennenkuin vihollisen koko sotavoima oli ehtinyt tulla\nyli, vastasi hän ainoastaan vihaisesti ärähtäen: \"ei.\"\n\nYhdistynyt sotajoukko järjestettiin kuninkaan ja Arnimin kesken\ntehdyn sopimuksen mukaan niin, että saksilaiset muodostivat erikseen\noman taistelurintamansa, ruotsalaisista vasemmalla. Heidän rinnallaan\nseisoi ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, päällikkönään Kustaa\nHorn, kuninkaan sotamarsalkka.\n\nTeuffel ja skotlantilainen Hepburn johtivat keskustaa, ja Lennart\nTorstensson seisoi tykistön kera sen rintaman edessä.\n\nOikeaa rintamaa johti, niinkuin tavaksi oli tullut, ylipäällikkö\nitse. Juhana Banér oli täällä kuningasta lähin mies. Täällä oli\nprotestanttisen sotajoukon ydin, ruotsalaiset rykmentit, joilla oli\nnimensä Ruotsin maakuntien mukaan.\n\n\"Revityltä, kuluneelta, likaiselta näytti meidän väkemme hopeoituun,\nkullattuun, sulitettuun keisarilliseen väkeen verraten\", sanoo\nmuuan silminnäkijä. \"Pieniä olivat ruotsalaiset ja suomalaiset\nhevoset saksalaisten rinnalla; sentähden ei voinut ruotsalaisia ja\nsuomalaisia talonpoikain renkejä verratakaan vastustajiinsa. Mutta he\nolivat jo koettaneet voimiaan Venäjällä, Liivinmaalla ja Preussissa\nja he voivat vielä kerran näyttää, että pienikin pystyi maasta\nponnistamaan.\"\n\nMissä kuningas näyttäytyi, järjestellen ja rohkaisten, siellä\nloisti luottamus ja ihailu kaikkien silmistä. Hän oli jakanut\nheidän vaivansa ja rasituksensa, ja vanhastaan kukin tiesi kertoa\njotakin erityistä hänestä. Nyt hän oli avannut heille tien tälle\ntaistelukentälle keskelle Eurooppaa, missä oli taisteltava sen\nuskonopin puolesta, joka oli ollut heidän omansa lapsuudesta saakka.\nKuninkaan johdolla heidän oli autettava muitakin sellaiseen asemaan,\nettä saivat häiritsemättä pitää uskonsa. Kaikki oli, lähinnä\nJumalaa, tapahtuva hänen kauttansa, hänen, joka alinomaa oli heidän\njoukossaan ja nytkin ratsasti rykmenttien keskuudessa tavallisessa\nyksinkertaisessa puvussaan, rinta oli aivan panssaroimaton; kypärin\nhän oli pannut pois, ja päätä peitti vain vaaleanharmaa hattu, jossa\nliehui vihreä sulka.\n\nKun Kustaa Aadolf tuli keskelle sotajoukkoaan, pysähtyi hän, otti\ntoisella kädellään hatun päästään ja toisella laski miekkansa maata\nvasten, jonka jälkeen hän voimakkaalla, sointuvalla äänellään lausui\nseuraavan rukouksen: \"Kaikkivaltias Jumala, sinä, jolla on voitto ja\ntappio kädessäsi, käännä silmäsi meihin, uskollisiin palvelijoihisi,\njotka olemme tulleet tänne etäisistä asunnoistamme taistelemaan\nvapauden ja totuuden ja sinun evankeliumisi puolesta. Anna meille\nvoitto sinun pyhän nimesi kunniaksi. Amen.\"\n\nMelkein koko sotajoukko oli kuullut sanat, ja kaikki tunsivat, että\nheidän sydämensä täytti heidän kuninkaallisen sankarinsa luottamus\nHerran mahtavaan suojelukseen.\n\nJokainen odotti kärsimättömästi merkkiä saadakseen rynnätä eteenpäin\nja aloittaa taistelun. Sotahuudoksi määrättiin \"Immanuel.\"\nKeisarillisten sotahuutona oli \"Jeesus Maria.\"\n\nVanhan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja vaatimaan Tillyä\ntaisteluun ja sen jälkeen annettiin levottomasti odotettu merkki\nrynnätä eteenpäin.\n\nNyt syntyi taistelu, jollaista tässä sodassa ei vielä ollut nähty.\n\"Sellaista taistelua\", lausui muuan aikalainen, \"ei oltu taisteltu\nkahteen viimeiseen vuosisataan, eipä sitten Kristuksen syntymän.\n60,000 soturia, kaksi vanhaa ja koeteltua kenraalia, kaksi armeijaa,\njotka molemmat saattoivat kerskua sillä, että olivat voittajina\npalanneet jokaisesta taistelusta.\"\n\nMutta taistelu oli toisessakin suhteessa merkillinen. Täällä taisteli\nkeskenään kaksi sotajärjestelmää, vanha ja uusi. Tilly noudatti\nedellistä; lujine, raskaine, vaikeastiliikkuvine joukkoineen, jotka\njärkähtämättömästi kestivät rynnäkön, mutta musersivat kaiken\nhyökätessään, oli hän voittanut monta kunniakasta taistelua.\nUusi sotatapa oli Kustaa Aadolfin luoma; sitä oli jo koeteltu\nmonilla sotanäyttämöillä, mutta nyt esiintyi ensi kertaa täydessä\netevämmyydessään ja kesti voitokkaasti tulikoetuksensa.\n\nVasten tuulta ja häikäisevää aurinkoa marssien oli ruotsalainen\nsotajoukko keskellä tomupilviä ja ruudinsavua asettunut asemilleen,\nja koko taistelurintama ulottui puolen saksanpeninkulman alalle.\n\nTillyn pyssyt paukkuivat kummulta lakkaamatta, mutta hänen\nkokoonpuristetut rykmenttinsä eivät liikkuneet paikoiltaan. Oli\nilmeistä, että vanha, varovainen kenraali tahtoi odottaa hyökkäystä\nedullisessa asemassaan eikä itse ryhtyä hyökkäämään.\n\nKun ruotsalaiset olivat edenneet satakunnan kyynärää, ampui\nvihollinen ensimäisen laukauksen tykeistään. \"Hänen tykistönsä ampui\nkaksi laukausta, ennenkuin me saimme omamme kuntoon\", kirjoitti\nkuningas. \"Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin meidänkin tykkimme\nolivat reilassa, ja silloin hän sai kolme kahdesta.\"\n\nAmpuminen jatkui lähes kaksi tuntia. Keisarilliset tekivät paljon\nvahinkoa varsinkin Kustaa Hornin joukoille. Kuningas tahtoi\nmieluummin odottaa hyökkäystä, mutta kun sellaisesta ei kuulunut\nmitään, komensi hän oikean siiven ryntäämään eteenpäin, niin että\ntuuli kävi syrjästä päin. Pappenheim ja Fürstenberg olivat sillä\nvälin rukoilemalla rukoilleet Tillyä, että saisivat hyökätä, ja kun\nhän näki ruotsalaisten oikean sivustan liikkeet, suostui hän vihdoin.\n\nPitkin koko rintamaa annettiin merkki rynnäkköön. Kello oli\nsuunnilleen kaksi iltapäivällä.\n\nKeskiajan ritarin uhmailevalla taisteluhalulla Pappenheim pani\nsivustansa ratsumiesparvet liikkeeseen Kustaa Aadolfin oikeaa,\nsiipeä vastaan. Hän oli vielä tuskin ehtinyt musketinkantaman päähän\nvihollisestaan, ennenkuin näki pieniä muskettisoturiparvia pujahtavan\nesiin ruotsalaisten ratsuväen välistä ja tuiskuttavan tulta. Hevoset\npillastuivat nähdessään tiheät välähdykset, oli mahdoton pitää\njärjestystä yllä, ja hänen oli pakko vetäytyä takaisin.\n\nSillä välin ryntäsi Tilly jalkaväkineen ruotsalaisten keskustaa\nvastaan. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämpää jälkeä teki\nruotsalaisten tykistö, ja yhdessä ruotsalaisten jalkaväkirykmenttien\nlujan aseman kanssa tämä sai Tillyn horjumaan aikeissaan. Hän\nvetäytyi oikealle, jättäen leveän aukon itsensä ja Pappenheimin\nväliin. Tämä oli tehnyt kaarrosliikkeen hyökätäkseen sivultapäin,\nmutta täällä hän kohtasi Juhana Banérin, joka oli ehtinyt edetä\ntoisen linjan kera ja muodostaa uuden rintaman. Hyökkäys oli ylen\ntulinen, mutta täällä vastustajat olivat toistensa vertaiset.\nSyntyi verinen ottelu, mutta ruotsalaiset eivät ainoastaan istuneet\njärkkymättöminä pienillä, laihoilla ratsuillaan, vaan ajoivat\nvimmaisen vihollisen takaisin. Tässä mitä hurjimmassa taistelun\ntemmellyksessä Pappenheimin koko sivusta heitettiin seitsemän\nkertaa takaperin. Kuningas lähetti useita muskettisoturijoukkoja\napuun, ja heidän laukauksillaan oli murhaava vaikutus. Pappenheim\nhaavoittui, ja hänen uljas ratsurykmenttinsä joutui mitä suurimpaan\nepäjärjestykseen. Silloin ruotsalaiset kävivät rynnäkköön, ja\nennen pitkää keisarilliset lähtivät hurjaan pakoon ja joutuivat\ntäydellisesti hajalle. Heidän ratsuväestään, johon kuului 5,000\nmiestä, voi Pappenheim haalia kokoon ainoastaan 1,400 miestä, jotka\nhän sitten vei Tillylle Halberstadtiin.\n\nKerrotaan, että tämä olisi sanonut Pappenheimistä: \"Tämä ihminen vie\nminulta kunnian ja maineen, keisari maan ja kansan.\"\n\nTämä oli taistelun suuri käännöskohta. Vasen sivusta joutui\ntappiolle, ja yhdessä Fürstenbergin raskaan jalkaväen kera syöksyivät\njoukot keihäät ojossa saksilaisia vastaan. Vasen sivusta heitettiin\nnurinniskoin ensi hyökkäyksessä, ja kun muut saksilaiset eivät enää\npystyneet puolustamaan asemaansa, otalsivat he, kuten Kustaa Aadolf\nsanoi, \"komppanioittain käpälämäkeen.\"\n\nVaaliruhtinas, joka tähän asti oli pysyttäytynyt jälkijoukossa,\njoutui tällöin eturintamaan. \"Hän juoksi itse koko henkivartiostonsa\nmukana eikä pysähtynyt, ennenkuin Eilenburgissa\", lisää kuningas.\n\nSotamarsalkka Arnim, \"etevämpi suunnittelussa kuin toteuttamisessa\",\njäi paikoilleen taistelutanterelle Kustaa Hornin sivustan turviin.\n\nLennart Torstenssonin tykit olivat pitäneet vihollisen keskustasta\nloitolla; mutta ruotsalaisten vasenta sivustaa uhkasi suuri vaara.\nVihollisen valtaamat saksilaisten tykit ja muskettisoturien tuli\ntekivät murhaavaa tuhoa ruotsalaisten keskuudessa, ja loitommalla\nkukkulalla jymisivät yhtä mittaa keisarillisten järeät tykit.\n\nSilloin Kustaa Horn teki sen ihailtavan sotaliikkeen, jonka avulla\nhänen sivustansa keskellä ottelua muodosti uuden rintaman vihollista\nvastaan. Kuningas lähetti kaksi jalkaväki-prikaatia hänen avukseen,\nja kaikkiaan 7,000 miehen kera seisoi Horn Tillyn 17,000 sotamiestä\nvastassa. Fürstenberg ajoi sillävälin takaa saksilaisia hajoittaen\nheidät kuin akanat tuuleen.\n\nArnim oli rientänyt kuninkaan luo ilmoittamaan heidän tappiostaan.\nSamaan aikaan Teuffel tuli ilmoittamaan kuinka huonosti oli Hornin\nsivustan laita. Kustaa Aadolf riensi sinne täyttä laukkaa, ja jo\nhänen saapumisensa oli avun veroinen. Hän käsitti, että tämän\nharvalukuisen joukon oli mahdoton pitää puoliaan koko keisarillisen\nsotajoukon painostusta vastaan ja hän käski Teuffelin, joka seurasi\nhäntä, ratsastaa noutamaan muutamia jalkaväki-prikaateja.\n\nTeuffel kiiti tiehensä, mutta samassa sattui häneen luoti, joka\nheitti hänet kuoliaana maahan. Silloin kuningas lasketti itse täyttä\nlaukkaa keskustaan. Siellä hän käski Hepburnin jalkaväki-prikaatien\nrientää Hornin avuksi, minkä jälkeen hän riensi oikean sivustan\nluo ja lähetti Eerik Soopin länsigööttalaisen ratsuväen kera\nauttamaan vasenta sivustaa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa\nmolemmat jalkaväkiprikaatit marssivat määräpaikkaansa ja asettuivat\nvasemman sivustan ratsuväen rinnalle. Ja tuskin oli tämä tehty, kun\nFürstenberg teki rynnäkön ratsuväki-neliöineen.\n\nTäällä näyttäytyi mihin keveä tykistö (nahkatykit) kelpasi. Ruodut\navattiin, ja pienet tykit aloittivat murhaavan kartessitulen\nvihollisen ratsuväkeä vastaan, jonka ehdottomasti täytyi peräytyä.\n\nTähän vaikutti osaltaan myös muskettisoturien tasainen ja nopea\ntuli. He ampuivat kaikista kolmesta rivistä samalla kertaa. Heti sen\njälkeen länsigööttalainen rykmentti tuli ja teki rynnäkön toisensa\njälkeen vihollista vastaan.\n\nMutta tästä apuväestä huolimatta, ja vaikka keveä tykistö sai\nmelkoista apua keskustasta, oli kauan epätietoista kuinka\nvasemmalle sivustalle oli käyvä. Kotvan aikaa näytti siltä, kuin\nTilly onnistuisi ahdistamaan Hornin takaisin. Nämä keisarilliset\nsotamiehet, niin jalka- kuin ratsuväkikin, tiesivät tuskin mitä\ntappio merkitsi. He taistelivatkin sellaisella miehuudella ja\nkuolemanhalveksimisella, joka näkee ainoastaan voiton silmiensä\nedessä. Tässä taisteltiin mies miestä vastaan, ja ystävät ja\nviholliset sekaantuivat sikinsokin keskenään. Ja koko sekasotkua\npeitti sellainen tomu- ja savupilvi, että tuli pimeä kuin yö, ja\nainoastaan vaivoin saattoi eroittaa ystävän vihollisesta.\n\nTässä silmänräpäyksessä, jolloin kaikki riippui hiuskarvasta,\ntapahtui jotakin, mikä määräsi taistelun päätöksen.\n\nKun Kustaa Aadolf oli lähettänyt Akseli Soopin länsigööttalaisten\nkeralla ja päässyt varmuuteen siitä, että vihollisen vasen sivusta\noli edelleen pakosalla, teki hän oikean sivustansa jäljellä olevain\neskadroonain kera liikkeen vasemmalle mäen rinnettä ylöspäin,\nmissä seisoi vihollisen ratsuväki, joka oli koko ajan tähdännyt\nkuuliaan ruotsalaisten keskustaa vastaan. Samaan aikaan tämäkin teki\nkaariliikkeen oikeaan, niin että sen jalkaväki-prikaatit joutuivat\nmarssimaan Tillyn vasenta siipeä vastaan.\n\nStålhandsken johtamat suomalaiset syöksyivät nyt ruotsalaisten\noikean sivustan eturinnassa eteenpäin, aikoen rynnäköllä vallata\nTillyn tykit. Tykkimiehistö teki tosin vastarintaa, mutta heidän\ntäytyi väistyä, ja suomalaiset kädet suuntasivat sen jälkeen tykit\nTillyn jalkaväkeä vastaan, jota he pommittivat pitkin koko linjaa.\nPappenheim oli sillä välin tullut takaisin ja koonnut joukon\nratsumiehiä, joiden avulla hän tahtoi vallata tykistön takaisin.\nMutta huomattuaan sen mahdottomaksi hän syöksyi taistelun vilinään,\njossa hän persoonallisesti ilmoitti Tillylle vasemman sivustan\ntäydellisen tappion.\n\n\"Vihollinen seisoi alussa kuin vuori\", kirjoitti kuningas, \"ja\ntaisteli sellaisella innolla, että näytti epätietoiselta kuka tulisi\nsaamaan voiton.\" Mutta kun Tillylle ilmoitettiin, että hänen väkensä\nampui laukauksen toisensa jälkeen hänen omaa väkeään vastaan, ja\nkun hän näki osan ruotsalaista jalkaväkeä, joka ei vielä ollut\nollut mukana tulessa, hitaasti marssivan häntä vastaan, silloin hän\nkäsitti, että taistelu oli menetetty, ja lähti peräytymisretkelle.\nKello oli silloin kuuden ja seitsemän välillä.\n\nMutta nyt kävi Hornin sivusta puolustuksesta hyökkäykseen ja\nahdisti armottomasti vihollista oikean sivustan ratsuväen avulla.\nTillyn tarkoitus oli palata Leipzigiin, mutta sotajoukko joutui\nhämmennyksiin, ja suuri osa siitä oli pian mitä nurjimmassa paossa.\n\nVanha päistärikkö, joka oli ollut Tillyn ilo ja ylpeys ja joka\noli häntä niin monissa otteluissa kantanut voitosta voittoon, se\nammuttiin Breitenfeldin taistelussa hänen altansa. Turhaan vanha\nsotaherra koetti kutsua takaisin pakenevia parviaan, he eivät häntä\nenää kuulleet. \"Hän ratsasti kuin varjo varjojen keskellä, kukaan\nei häntä totellut.\" Kyllä sentään, neljä rykmenttiä vallonilaisia\nseisoi väistymättä paikoillaan. Vaikka taistelu oli menetetty, eivät\nhe tahtoneet jättää tannerta paeten. He seisoivat siinä, missä olivat\nja taistelivat tavalla, jota harvoin näkee. Silvottuine jäseninkin he\nvielä taistelivat paikalla, johon heidät oli asetettu ja taukosivat\ntaistelustaan vasta peitettyään maan ruumiillaan. Kun aurinko meni\nmailleen ja pimeys peitti kentän, silloin nämä liittoutuneiden vanhat\nsotaurhot, joiden lukumäärä nyt nousi enää 500 mieheen, muodostivat\nneliön haavoittuneen päällikkönsä ympärille ja veivät hänet mukanaan\npois taistelukentältä.\n\nSamalle paikalle, johon 200 vuotta myöhemmin pystytettiin Leipzigin\ntaistelun muistokivi, kokosi Kustaa Aadolf sotajoukkonsa, lankesi\npolvilleen ja kiitti Jumalaa voitosta.\n\nOli ihanaa nähdä nämä tuhansien tuhannet polvillaan, kädet ja kasvot\ntaivasta kohden, kiittämässä sotajoukkojen Jumalaa siitä, että hän\noli antanut heille voimaa murtaa ne kahleet, joihin paavinvalta ja\njesuiittalaisuus, yksinvalta ja tyrannius tahtoi kietoa koko maailman.\n\nIlovalkeat sytytettiin, ja kuningas vietti yönsä vartiotulen ääressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta taistelukentällä makasi kuolleita ja haavoitettuja tuhansin;\nkaikkiaan laskettiin niiden nousseen 13,600 mieheen, joista oli\n7,500 keisarillisia ja 4,000 saksilaisia. Ruotsalainen sotajoukko\noli menettänyt 1,400 ratsumiestä ja 700 miestä jalkaväkeä. Vankeja\noli saatu 3,500 miestä, sitä paitsi oli vallattu keisarillisten koko\ntykistö ja 100 lippua.\n\nSeuraavana päivänä kuningas marssi sotajoukkoineen vihollisen\nleiriin ja otti sen haltuunsa sellaisena kuin se oli telttoineen ja\nhuvimajoineen, täynnä ryöstösaalista, muonaa ja sotatarpeita. Saalis\noli suunnattoman suuri; yksin liittoutuneiden sotakassakin joutui\nvoittajan käsiin. Kaikki otettiin hyvässä järjestyksessä -- sanoo\neräs saksalainen historioitsija: rykmentti toisensa jälkeen marssi\nkeisarillisten leirin eri osiin.\n\nVihollinen pakeni kahta eri tietä. Tilly ja Pappenheim suuntasivat\nmatkansa Leipzigiin. Melkein kuolemanväsyneenä vanha kenraali saapui\nHalleen, missä hän sidotutti pahimmat haavansa.\n\nPäivää myöhemmin hän lähti Halberstadtiin uupuneena saamistaan\nhaavoista. Häntä kannettiin paareilla. Hän näytti melkein\ntaintuneelta, surustako vai ruumiillisista tuskista, sitä ei tietty.\nKaikessa tapauksessa täytyi matkaa jatkaa. Kaikilla teillä parveili\nruotsalaista ratsuväkeä pakenevain kintereillä.\n\nSeuraavana päivänä lähetettiin ruotsalainen ratsuväki ajamaan takaa\nja hajoittamaan pakenevia joukkoja. Tämä pantiin toimeen sellaisella\nvoimalla, että keisarilliset tällöin menettivät väkeä yhtä paljon\nkuin itse taistelussakin. Kaikki protestantit liittyivät heti Ruotsin\npalvelukseen, ja sotajoukko lisääntyi sellaisista tulokkaista 5,000\nmiehellä.\n\nSamana päivänä, syyskuun 9 p:nä, marssi kuningas taistelukentältä\nLeipzigiin. Keisarillisten leiri kulta- ja hopea-aarteineen,\noivallisine vaatevarastoineen, herkkuineen, telttoineen, hevosineen\nj.n.e. joutui voittajan käsiin. Kustaa Aadolf piti suuressa arvossa\nvarsinkin itse päälippua, jossa oli keisarillinen kaksipäinen kotka\nja kirjoitus: \"Kirkon ja valtakunnan puolesta.\"\n\nSeuraavana päivänä kuningas meni enimmän ratsuväkensä keralla\nMerseburgiin, joka kaupunki vallattiin. Useat tuhannet keisarilliset,\njotka olivat siellä etsineet turvapaikkaa, hakattiin osaksi maahan,\nosaksi vangittiin. Seuraavana päivänä koko sotajoukko yhdistyi Hallen\nluona, joka antautui 11 päivänä ja linna seuraavana päivänä. Saksin\nvaaliruhtinas sai kunnian itse valloittaa Leipzigin takaisin.\n\nHallesta käsin kuningas pyysi kohtausta Juhana Yrjänän kanssa, ja\ntämä vastasi luonnollisesti, että hän saapuisi kuninkaan luo. On\nitsestään selvää, että hän oli mitä suurimmassa määrin hämillään;\nolihan hän suorastaan karannut taistelukentältä, ja miten hän saattoi\ntyydyttävästi tämän käytöksensä selittää, kun hän ei suinkaan\ntahtonut tunnustaa pelänneensä.\n\nOli tuskin luultavaa, että hän oli saanut rohkaisua olutkannusta,\nsillä hän oli kalpea ja näytti ylen hämmästyneeltä mennessään\nkuninkaan luo. Kustaa Aadolf pidätti hymyänsä; hänen kävi miekkosta\nmelkein sääliksi, kun tämä sammaltaen ja hämillään aloitti\nanteeksipyyntönsä.\n\n\"Älkäämme puhuko siitä\", sanoi jalomielinen isäntä. \"Olette\nriittävästi osoittanut rohkeutta neuvotteluissa Dübenissä. Teidän\nripeää päättäväisyyttänne minun on kiittäminen laakereista, joita\nsotamieheni voittivat syyskuun 7 p:nä.\"\n\nVaaliruhtinaan katse kirkastui. Sitä hän ei ollut ajatellut. Kun\nkaikki oikein tutkittiin, oli hänellä kenties voitosta suurin\nkunnia. Mutta sitä hän oli liian häveliäs sanomaan. Sentähden hän\nvain puuskahti ihastuksissaan, ettei hän koko elämässään unohtaisi\nkuninkaan apua, jota ilman hän ei olisi koskaan selvinnyt niin hyvin\nkeisarista, eikä hänen ystävyyttänsäkään, jota hän piti niin suuressa\narvossa, ettei ollut maailmassa mitään, mitä hän ei olisi kernaasti\ntehnyt kuninkaan mieliksi. Jos hän halusi keisarikruunua, käyttäisi\nvaaliruhtinas kaiken vaikutusvaltansa hankkiakseen sen kuninkaalle.\n\n\"Lopuksi\", kertoo eräs mukanaollut, \"kuningas ja vaaliruhtinas joivat\nveljenmaljan ja neuvottelivat hyvällä luottamuksella tulevista\ntehtävistä.\"\n\nKuten vastedes saamme nähdä, oli vaaliruhtinas Juhana Yrjänällä\nlyhyt muisti. Ja kun hän puhui kiitollisuudestaan ja tunnusti, että\nkaikkein Korkein oli Kustaa Aadolfin kautta tehnyt keisarillisten\ntuumat tyhjiksi, ja että hän ja hänen liittolaisensa olisivat\njoutuneet hukkaan ilman tätä voimakasta apua, niin hän puhui vain\nulkopuolelta hampaitaan ja oli kyllä unohtava kaiken, kun näki oman\netunsa niin vaativan.\n\nRuotsalainen sotajoukko sijoitettiin leiriin Scheuditziin, jossa\nse sai levätä muutamia päiviä vaivojen ja rasitusten jälkeen.\nSaksilainen sotajoukko leiriytyi Leipzigiin.\n\nMutta suuri uutinen kiiti kulovalkeana kautta Saksanmaan ja sai\nkaikkialla mielet liikkeelle. Wienissä maaherra Slavata sai ensiksi\ntiedon tappiosta. Hän riensi keisarin luo. Tämä oli juuri palannut\nmetsästysretkeltä ja aikoi mennä aterialle, kun Slavata tuli. Tämä\nlähestyi korkeaa herraansa ja kuiskasi hiljaa, että Saksissa oli\ntapahtunut onneton taistelu. Mutta Ferdinand oli mestari itseään\nhillitsemään, eikä kukaan voinut nähdä hänen kasvoistaan, että hän\noli saanut huonoja uutisia.\n\nMutta aterian jälkeen hän sulkeutui sisälle ylhäisimpine\nherroineen, ja koko yö käytettiin neuvotteluihin ja tarpeellisten\nmenettelyohjeiden säätämiseen.\n\nKukaan ei kuitenkaan voinut täydessä kantavuudessaan käsittää mitä\noli tapahtunut, ja yhtä vähän keisari kuin hänen ympäristönsäkään oli\ntaipuvainen tunnustamaan sitä miksikään tärkeäksi.\n\nKeisari Ferdinand oli siksi taipumatonta luontoa, ettei hän heti\nlannistunut odottamattomasta vastoinkäymisestä. Aina Valkovuoren\ntaistelusta lähtien pelkkä menestys oli seurannut hänen aseitaan.\nHänen mahtinsa oli suurempi kuin kenenkään hänen edeltäjänä, mitä\noli hänellä pelättävää? Eivätkö Saksan protestanttiset ruhtinaat\npelänneet hänen epäsuosiotaan, eikö hän ollut pitänyt kiinni\ntakavarikoistaan ja ruhtinaskuntien mielivaltaisista siirroista\nsuvulta toiselle? Ja kuka uskalsi asettua häntä vastaan? \"Hän kyllä\noli katsova, ettei sitä tästedeskään tullut tapahtumaan.\"\n\nNiin Saksanmaan keisari puhui pöyhistelevässä ylpeydessään eikä\nymmärtänyt, että Leipzigin taistelu oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen\nsuunnitelmansa. Miekan, jonka oli odotettu laskevan koko Saksanmaan\nkeisarin jalkoihin, sen oli \"pohjan leijona\" lyönyt hänen kädestään,\nja kaikki loistavat kuvitelmat yhdestä ainoasta maailmanvallasta\nhajosivat kuin pilvet tuulen tieltä.\n\nProtestantit ottivat suuren uutisen vastaan yleisellä innostuksella.\nMonien vuosien masennusten jälkeen he jälleen voivat vapaasti\nhengittää. Tästälähin oli peruutusjulistus mahdottomuus, ja kun\nSaksanmaan yhteys kerran toteutettaisiin, ei mitään valtiollista tai\nuskonnollista sortoa enää tulisi tapahtumaan. Vapaudella oli ainoa\nvarma perustuksensa protestanttisuudessa.\n\nMaailmanhistoria ei voi mainita monia voittoja, joiden seuraukset\nolisivat suuremmat ja laajakantoisemmat kuin Kustaa Aadolfin\nvoiton. Katolilaiset tuskin voivat käsittää Leipzigin tappion\nmahdollisuutta. Kymmenen vuoden kuluessa Jumala oli suonut katolisten\nkaikille yrityksille loistavan menestyksen. Oliko tapahtunut se\nuskomaton asia, kysyttiin Wienissä, \"että Jumala oli kääntynyt\nluterilaisuuteen?\" Breitenfeldin taistelu ei sentään suinkaan\nollut sotaa ratkaissut. Saksanmaata olivat vielä vuosikymmenen\najan raatelevat niin sisäiset kuin ulkonaisetkin riidat. Mutta\nkolmikymmenvuotisen sodan suuret maailmanhistorialliset tulokset oli\nvoitettu Breitenfeldin taistelussa.\n\nJa Kustaa Aadolf, millainen oli hänen mielialansa? Hänen rohkeimmat\ntoiveensa olivat toteutuneet. Hän, joka kesäkuussa 1630 tuli melkein\nmuukalaisena Saksaan ja tarjosi sorretuille uskonheimolaisilleen\nauttavan käden, johon ei kukaan tahtonut tai uskaltanut tarttua, hän\nseisoi nyt roomalaisen valtakunnan sydämessä, ja vapautetut ruhtinaat\nja kansa tervehtivät häntä riemulla.\n\nKeisari Ferdinandin silmät olivat pian aukenevat näkemään,\nettä kaikki hänen maailmaasyleilevät suunnitelmansa oli lyöty\npirstaleiksi, että keisarillisia perintömaita uhattiin, ja ettei hän\nollut varma edes omassa keisarikaupungissansakaan.\n\nJa Etelä-Saksan kirkkoruhtinaat tiesivät tuskin, uskalsivatko jäädä\nhallitus kaupunkeihinsa. He vapisivat pelosta, että hän suuntaisi\nretkensä paavillisen liittokunnan maihin.\n\nYlpeää voitonvarmuutta -- niin arveltiin -- täytyi Ruotsin kuninkaan\ntuntea. Mutta me, jotka niin monta kertaa olemme luoneet katseen\nhänen sieluunsa, olemme nähneet siellä ainoastaan nöyrää iloa ja\nkiitollisuutta; kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että taistelun\nratkaisu voi riippua pelkästä sattumuksesta, jota kukaan ihminen\nei ennakolta voi ottaa lukuun. Voiton täytyi siis olla edeltäpäin\nmäärätty korkeammassa neuvoskamarissa, ja Kustaa Aadolf oli ruvennut\nsen neuvoskamarin palvelukseen. Uskollisen palvelijan tavoin hän oli\nparhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää velvollisuutensa. Mutta\nhän tunsi syvällä sydämessään, että voima, innostus tuli Jumalalta;\nsentähden hän ei ainoastaan näön vuoksi langennut polvilleen ja\nkiittänyt saavuttamastaan voitosta, vaan hän kiitti sydämensä\nvoittamattomasta tarpeesta, ja hän tahtoi, että koko hänen kansansa\ntuntisi sen niin. Sentähden hän myös siinä kirjeessä, jonka hän\nkirjoitti valtiokanslerille \"ihanan voittonsa\" johdosta, aluksi ja\nlopuksi tuo kaikkein Korkeimmalle nöyrimmät kiitoksensa ja rukoilee\nvastedeskin hänen suojelustaan.\n\nSamassa kirjeessä hän pyysi valtiokansleria kaikin mokomin tulemaan\nluoksensa, vaikkei toisikaan rahoja mukanaan. Heillä oli paljon\nkeskusteltavaa keskenään, ja Kaarle Banér saattoi sillaikaa olla\nvarakuvernöörinä Preussissa.\n\nUseilta tahoilta saapui protestanttisia ruhtinaita Halleen.\nKustaa Aadolf joutui melkein jumaloivan kunnioituksen esineeksi.\nSaksalaisesta keisarikruunusta puhuivat useammatkin kuin Saksin\nvaaliruhtinas. Siitä puhui myös Weimarin herttua Bernhard, joka nyt\nliittyi hänkin kuninkaaseen veljensä Wilhelmin keralla. Mutta Kustaa\nAadolf ei vastannut myöten eikä vastaan. Kukaan ei saanut tietää\nhänen sisimpiä ajatuksiaan eikä mahdollisia tulevaisuudenunelmiaan.\nHänellä oli nykyhetken asioissa kylliksi ajattelemista.\n\nKaikkein ensiksi oli ratkaistava mille tielle kuningas lähtisi,\nseuraisiko Tillyä pitemmälle Saksaan vai menisikö Schlesiaan keisarin\nperintömaihin. Juhana Yrjänä puhui mitä innokkaimmin jälkimäisen\najatuksen puolesta; \"olutkuningas\" esiintyi nyt Kustaa Aadolfin\nuskollisimpana ystävänä ja liittolaisena.\n\nWeimarin herttua Bernhard puhui edellisen ehdotuksen puolesta,\njoka parhaiten miellytti kuningastakin, vaikka toisista syistä\nkuin herttuan esittämistä. Kustaa Aadolf ei ollut varma, että\nvoisi ripeällä rynnäköllä vallata Wienin; mutta jos se olisi\nonnistunutkin, ei hän olisi vielä sillä valloittanut Itävaltaa,\neikä keisari Ferdinand ollut niitä miehiä, joiden mielen ensimäinen\nvastoinkäyminen lannistaa. Tilly oli kokoava uusia joukkoja kuninkaan\nselän takana; saattoiko hän asettaa sellaisia kääpiöitä kuin Juhana\nYrjänä ja Arnim suurta sotapäällikköä vastaan? Pois se! Ja jos\nhe saavuttivat jonkun edun, eivätkö nämä herrat olisi käyttäneet\ntilaisuutta, mistä niin kauan olivat uneksineet, luodakseen kolmannen\npuolueen, joka niittäisi mitä hän oli kylvänyt? Jos hän sitä vastoin\nlähetti vaaliruhtinas Juhana Yrjänän Ferdinandia vastaan, silloin\nkatkeaisi tykkönään side keisarin ja hänelle kauimmin uskollisena\npysyneen protestanttisen vasallinsa välillä, ja tähän juuri Kustaa\nAadolf pyrki.\n\nKotvan tuumailtuaan hän päätti itse lähteä retkelle Saksanmaan halki;\nsiten hän saattoi pitää Tillyä silmällä Hän tiesi sitä paitsi, että\nmiljoonat uskonheimolaiset, jotka aina pfalzilais-sodan ensi vuosista\nlähtien olivat turhaan huokailleet, odottivat ja toivoivat apua\nhäneltä. Jättäisikö hän pelastustehtävän jollekin toiselle?\n\nSaksalaisissa valtiokaupungeissa hänellä oli aivan toisenlaisia\nliittolaisia kuin ne kaksimieliset, joita hän tykinsytytin kädessään\noli peloitellut Pohjois-Saksassa. Sitä paitsi hän saattoi sitä tietä\nkäyttää katolisten hiippakuntien runsaita tuloja sotajoukkonsa\nylläpitoon. Siis Mainziin ja Müncheniin! Sieltäkin hän saattoi päästä\nWieniin.\n\nProtestanttisten ja katolisten säätyjen kesken oli vähäistä ennen\nollut kokous Frankfurt am Mainissa. Katolilaiset lähtivät heti\ntiehensä, kun saapui tieto Leipzigin taistelusta. Protestantit\nkirjoittivat keisarille ja anoivat, että heidät vapautettaisiin\nrasittavasta majoituksesta. Kun heidän anomuksensa hylättiin,\nkääntyivät he Kustaa Aadolfin puoleen rukoillen apua.\n\nVaaliruhtinaan mieleen ei ollut lähtö perintömaita vastaan,\nmutta hänen täytyi totella, sillä sellainen oli kuninkaan tahto.\nJuhana Banér sai käskyn sulkeutua Magdeburgiin, Åke Tott Wismarin\nja Rostockin vallattuaan tunkeutua Elben yli alasaksilaisiin\npiirikuntiin.\n\nKuningas, joka tähän aikaan laski voimansa 50,000 mieheksi,\ntoivoi voivansa kohottaa luvun 140,000:een, ottamatta lukuun\nbrandenburgilaisia ja saksilaisia joukkoja.\n\n\n\n\n8.\n\nVAROITUS.\n\n\nSyyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolf lähti Hallesta 25,000 miehen\nkeralla ja marssi protestanttiseen Erfurtiin, joka paljon suuremmalla\nilolla tervehti ruotsalaista kuningasta kuin katolista herraansa\nMainzin vaaliruhtinasta. Täällä Kustaa Aadolf viipyi neljä päivää\nkaikkien rakastamana ja kunnioittamana. Kaupunkiin asetettiin\ntarpeellinen linnue ja 26 p:nä lähdettiin jälleen liikkeelle.\n\nKahteen kolonnaan jaettuna retkikunta lähti liikkeelle\nThüringerwaldin läpi; toista kolonnaa johti Baudissin, ja yöllä\nsoihtujen valossa se lähti länttä kohden; pääjoukko marssi kuninkaan\nitsensä johdolla yli kukkulaharjanteen Ilmin ahtaita laaksoja pitkin.\nKorkeat, totiset havumetsät, joita valaisi lepatteleva soihtujen\nloimo, herättivät pohjolan soturien mielessä monia rakkaita kotimaan\nmuistoja ja tekivät yleisen mielialan melkein juhlalliseksi. Aamulla\npäivän valettua sotajoukko laskeutui hymyilevään Mainin laaksoon, ja\nruotsalaiset ja suomalaiset soturimme katselivat ihastuneina uutta\nnäytelmää, joka oli heidän edessään. Kukkulain huipulla suuret, upeat\nritarilinnat, ja niiden ympärillä kypsynyt viini riippui suurissa\ntertuissa! Rikkaat luostarit, joita häämöitti kaikkialla, suuret,\nahertavat kaupungit kirkkoineen, kaikki näytti heistä ihmeelliseltä.\nEtelä-Saksa oli heistä kuin mikäkin paratiisin esitarha.\n\nMarssi jatkui Schweinfurtia kohden, ensimäistä protestanttista\nvaltiokaupunkia, joka sai kunnian toivottaa vapauttajan\ntervetulleeksi. Se teki sen kellonsoitoin ja pyssynlaukauksin,\nmutta sydämellisimmin otti voittajan vastaan riemuitseva kaupungin\nasujamisto, joka oli joukolla lähtenyt \"uutta Gideonia\" katsomaan.\n\nOsoittaakseen kuinka kallisarvoisena hän piti tämän myötätunnon,\nperusti hän sen lukion, joka Schweinfurtissa on vielä meidän\npäivinämme. Sotamiehetkin saivat osakseen yleisen tyytyväisyyden\nilmauksia. Nyt olivat heidän makeanleivänpäivänsä tulleet.\n\nLähin marssi suunnattiin katoliseen Würtzburgiin, ruhtinaallinen\npiispa riensi päätäpahkaa pakosalle, kun kuuli ruotsalaisten\nlähestyvän. Esikaupunki ei ollut linnoitettu eikäpä itse\nkaupunkikaan, josta puuttui tarpeellinen vartioväki. Toisella puolen\nvirran oli piispanlinna jyrkän vuoren ylimmällä huipulla.\n\nSe oli sangen vanha rakennus, joka oli saanut Marienberg-nimensä\nneitsyt Marialle pyhitetystä kirkosta. Tänne oli sijoitettu 600\nmiestä Keller nimisen ratsumestarin johdolla.\n\nTämä, joka katsoi kaupungin puolustuksen mahdottomaksi, luovutti\nsen melkein heti, mutta sulkeutui itse linnaan, ensin räjäytettyään\nilmaan pari kaarta siitä sillasta, joka vei yli virran ja lisäksi\nkorjattuaan pois kaikki venheet huostaansa.\n\nPikalähetti toi viestin, että Tilly lähestyi, ja Kustaa Aadolf, joka\nei tahtonut tuhlata aikaa, päätti vallata kaupungin rynnäköllä.\nSuurin vaikeus oli päästessä virran yli.\n\nKorkealla sijaitsevasta linnasta saattoi tykit esteettömästi suunnata\nmihin paikkaan tahansa, ja luotisade kohtasikin niitä uskaliaita,\njotka uskalsivat virran rantaan. Mutta ruotsalaiset eivät olleet\nneuvottomia; jotkut riensivät noutamaan paikalle muutamia veneitä,\njotka he olivat läheisyydestä keksineet, toiset taasen heittivät\npaksuja lautoja sillan murretun osan yli. Osa joukosta kulki yli\nlautoja myöten, osa taasen souti veneillä.\n\nKun muuan linnantorneista oli ammuttu maahan ja juoksuhaudat ehditty\nulottaa linnaan saakka, päätti kuningas tehdä rynnäkön. Linnanportin\nedustalla oli ulkovarustus, joka oli ensin vallattava, ja se onnistui\nkahden tunnin tulisen taistelun jälkeen. Ryntääjiä johti Akseli\nLilja; hän ajoi vihollista väkineen takaa linnaan ja valloitti sen.\nMutta taistelua jatkettiin linnanpihalla, kunnes Lennart Torstensson\notti Kellerin vangiksi. Silloin kaikki vastarinta taukosi.\n\nValloituksen jälkeen ruotsalaiset saivat sotamiehet tunnin ajan\nryöstää. Mutta ainoaakaan naista ei saanut raiskata, ei tehdä mitään\nväkivaltaa.\n\nKun kuningas tuli linnanpihaan, näki hän monien ruumiiden joukossa\nmuutamia sellaisiakin, joiden kasvoista kuvastui elämä ja terveys.\n\"Nouskaa kaikki, teille ei tehdä mitään pahaa\", lausui kuningas. Ja\nkatso, monet luullut ruumiit riensivät noudattamaan kehoitusta ja\nluikkivat tiehensä niin nopeasti kuin vain pääsivät.\n\nSuunnattoman suuri oli saalis, mikä täällä saatiin, vaikka kaupungin\nasujamet saivatkin takaisin kaiken, mikä oli viety linnaan parempaan\nturvaan. Kaksitoista hopeaista apostolia ja kultainen Mariankuva\nlähetettiin rahapajaan. Muuten otettiin yhdeksänviidettä suurempaa\nja pienempää tykkiä, tuhatmäärin jalka- ja ratsuväen aseita, piispan\noivalliset hevoset, hänen viininsä ja kirjastonsa, joka viimeksi\nmainittu sai sittemmin muuttaa majaa Itämeren poikki Upsalaan.\nLopulta onnistuttiin löytämään piispan aarrekammiokin, joka oli\nhakattu kallioon linnankellarin alle. Sieltä kannettiin ulos monet\nkätketyt kalleudet, muun ohella arkku kultarahoja täytenään.\nLinnanpihalla pohja irtautui ja kultarahat vierivät maahan.\nSotamiehet eivät olleet hitaita poimimaan. Monet kolikot silloin\nsujahtivat heidän omiin taskuihinsa, mutta kuningas antoi heidän\npitää ne.\n\nSotamiehet eivät olleet koskaan nähneet niin paljon kultaa, kuin mitä\ntäällä joutui heidän osakseen. Würtzburgin jälkeen oli ruotsalaisessa\nsotajoukossa tuskin ainoaakaan sotamiestä, jolla ei ollut uutta\nsiistiä pukua. Se ylellisyys, jossa he elivät oleskellessaan\nrikkaassa Mainin laaksossa, tuntui heistä melkein unennäöltä.\nMuuan päälliköistä kirjoitti: \"Suomalaispoikamme, jotka nyt\ntottuvat viinimaahan, eivät enää kovinkaan kalunne Savoon takaisin.\nLiivinmaansodassa täytyi heidän usein tyytyä veteen ja homehtuneesta\nleivästä laitettuun olutsoppaan; nyt suomalaiset laittavat\nkypäröissään kylmää lientä viinistä ja sämpylöistä.\"\n\nLokakuun 8 p:nä vallattiin Würtzburgin linna. Kohta tämän jälkeen\nKustaa Aadolf julistettiin Frankin herttuaksi.\n\nSyyskuun loppuun Tilly oli oleskellut Peterhornin hiippakunnassa,\nmutta heti kun saapui tieto Ruotsin kuninkaan retkestä poikki\nThüringerwaldin, marssi hän kiireimmiten etelää kohden, yhtyi\nkenraalien Altringerin ja Fuggerin kanssa ja Fuldaan saapuessaan\nlaski sotajoukkonsa 27,000 mieheksi. Hänen tarkoituksensa oli rientää\nWürtzburgin avuksi, mutta hänen jatkaessaan marssiaan Hanauhun saapui\ntieto piispankaupungin kukistumisesta.\n\nTäällä yhtyi Tillyyn uusi Lothringista saapunut sotajoukko, niin että\nhänen komennossaan oli nyt 40,000 miestä, mikä miesluku oli riittävä\nestämään Kustaa Aadolfin marssia pitemmälle. Mutta seurauksena\nLeipzigin taistelusta oli, että Tilly nyttemmin pelkäsi käydä Ruotsin\nkuninkaan kimppuun. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatusten\nryhtymättä mihinkään ennenkuin lokakuun lopussa. Silloin sattui\ntapaus, joka yhdessä elintarpeiden puutteen kanssa pakoitti Tillyn\nlähtemään pois näiltä seuduin.\n\nKuningas oli samaan aikaan ottanut vastaan ja lähettänyt pois\nBambergin piispan lähettilään, Württembergin herttuan ja muut, jotka\ntahtoivat pysyä puolueettomina, mihin tietysti ei suostuttu. Hän oli\njuuri tehnyt sopimuksen Nürnbergin kanssa, kun saapui sanoma, että\nTilly oli lähtenyt liikkeelle ja luultavasti aikoi joko Würtzburgiin\ntai Schweinfurtiin.\n\nTapansa mukaan Kustaa Aadolf lähti itse vihollista vakoilemaan ja\nlöysi hänet leiriytyneenä Tauber-virran varrelle. Täällä kuten\nmuuallakin keisarilliset osoittautuivat sangen huolimattomiksi\nvartiopalveluksessaan. Kolme rykmenttiä ratsuväkeä oli sijoitettu\nWürtzburgin linnan puolelle muutamia peninkulmia itse kaupungista.\n\nYöllä lokakuun 24 päivää vasten kuningas ratsasti hyökkäysretkelle\n3,000 ratsumiehen ja 2,000 muskettisoturin keralla kolmen etumaisen\nrykmentin kimppuun sellaisella menestyksellä, että suurin osa\nvihollisista hakattiin maahan, suuri joukko vangittiin, ja koko\nkuormasto joutui voittajan käsiin. Loput keisarillisista ajettiin\npäämajaan, jossa syntyi suuri pelästys.\n\nSeuraavana päivänä kuningas palasi Würtzburgiin ja sai heti\nsen jälkeen tiedon, että vihollinen oli lähtenyt marssimaan\nOchrenfurtiin, pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee virranmutkauksessa\nWürtzburgista kaakkoiseen päin. Kustaa Aadolf miehitytti heti tämän\nseudun samoin kuin muutkin vaaralliset paikat.\n\nSillä välin Tilly taivalsi sangen verkkaan kaakkoista kohden, ja\nkuningas, joka oli lähettänyt muutamia rykmenttejä Nürnbergiin ja\nsentähden saattoi olla huoletta tähän kaupunkiin nähden, päätti antaa\nhänen jatkaa marssiaan Frankeniin ja itse jatkaa taivaltaan Mainin\nlaaksoa pitkin.\n\nSitä ennen tehtiin liitto Yrjänä Lüneburgilaisen ja useain\nevankelisten kaupunkien kanssa, kuten Frankenin, Anspachin,\nBaireuthin, Nürnbergin ja muiden.\n\nSuuri joukko palautusjulistuksen aikoina karkoitettuja\nprotestanttisia pappeja palasi takaisin seurakuntiinsa. Sitä vastoin\nkatolisen väestön valtasi alussa oikea pakokauhu; kaikki pakenivat,\nketkä suinkin pääsivät, varsinkin papit ja munkit. Yleisenä uskona\noli, että Antikristus oli tullut hirveästi kostamaan kaikkien\nuskonheimolaistensa puolesta. Mutta vähitellen alettiin käsittää,\nettä läheltä katsoen hän ei ollut läheskään niin vaarallinen kuin\noli luultu. Hän ei ensinkään vaatinut kostoa eikä häirinnyt ketään\nvapaassa uskonnonharjoituksessaan.\n\nKustaa Aadolf vuorostaan kehoittikin paenneita palaamaan kutakin\nkotiinsa. Würtzburgista hän tarjosi suojelustaan kaikille, niin\nkatolilaisille kuin protestanteillekin.\n\nOn totta, että Bärwaldessa Richelieun kanssa tehty sopimus velvoitti\nhänet siihen, mutta paljoa suuremmalla syyllä voimme tässä kuninkaan\nviisaassa menettelyssä nähdä ilmauksen Kustaa Aadolfin luonteen\nylevyydestä ja puhtaasta ihmisyydestä, joka johti hänen toimiaan\nensi silmänräpäyksestä saakka, kun hän tuli lähempään kosketukseen\nkatolisen Saksan kanssa, ja joka kokonaan voitti sen ahdasrintaisen\nuskontunnustuksen, johon hän oli kasvanut ja joka häntä ympäröi hänen\nnuoruudessaan. Kun Erfurtin katoliset papit olivat polvistuneet hänen\nedessään, nosti hän heidät ylös ja lupasi heille suojeluksensa.\n\nMutta vaikka hänen terve, valpas ymmärryksensä estikin hänet\ntulemasta sellaiseksi hurmahengeksi kuin Ferdinand II ja Maksimilian\nBaijerilainen, vaikka hän tarjosikin uskonvapauden ja vapaan\nuskonnonharjoituksen kaikille, niin käytti hän sitä vastoin\nkatolisen kirkon omaisuutta valloittajan oikeudella. Saksan\nprotestanttiset ruhtinaat, sen ylhäisaateli ja hänen omat upseerinsa\nsaivat kaikki osansa saaliista. Samaan aikaan jatkettiin niitä\nerikoisliittoutumisia, jotka oli alettu Stettinissä, ja sopimuksia\ntehtiin protestanttisten ja katolisten säätyjen kanssa kilvan.\nKatolisten täytyi tehdä samat sitoumukset kuninkaalle kuin ennen\nPaavilaisten liittokunnalle, ja protestanteille tuli Leipzigin liitto\nvasta nyt todellisuudeksi.\n\nEnnenkuin joukot pantiin liikkeelle, oli koetettava mitä\nneuvotteluilla saatiin aikaan. Ja kuninkaan vaatimukset olivat selvät\nja varmat. Oli valittava ystävyys tai vihollisuus; puolueeton ei ole\nkylmä eikä lämmin ja on sentähden pahempi kuin itse vihollinen.\n\nEi kestänytkään kauan, ennenkuin Etelä-Saksan kaikki protestanttiset\nruhtinaat ja vapaat kaupungit olivat mahdollisilla sopimuksilla\nliittyneet Kustaa Aadolfiin. Ruotsi oli astunut sekä liittokunnan\nettä Leipzigin liiton sijalle. Mutta niinpä Kustaa Aadolf merkitsikin\ntällä hetkellä Saksanmaalle enemmän kuin keisari ja paavi.\n\nRuotsalainen sotajoukko viipyi kokonaisen viikon Würtzburgin maassa,\njoka ei tätä ennen ollut koko sodan aikana nähnyt ainoatakaan\nvihollista. Ruotsalaiset, suomalaiset ja skotlantilaiset nauttivat\ntäysin siemauksin etelän ihanuudesta, joka ensi kerran oli heidän\nedessään. Sydän lämpenee lukiessa nürnbergiläisiä kronikoita näistä\npohjolan sotureista. \"Humalassakaan ei heidän kuultu koskaan\nkiroavan, ei myöskään huomattu kurittomuutta ja paheita heidän\nkeskuudessaan; sotamiesten jumalanpelko oli yhtä harras kuin\nkuninkaankin; usein kuuli Jumalan nimen heidän keskusteluissaan,\nja hänen apuunsa he luottivat soturin parhaana tukena. Se tuntunee\nuskomattomalta niistä, jotka eivät ole sitä nähneet omin silmin\",\nlisää kronikka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttua Maksimilian oli käskenyt käydä sotaa ainoastaan\npuolustautuen, ei hyökäten, ja sentähden Tilly oli vetäytynyt\netelään päin, ettei häntä eristettäisi Baijerista. Mutta hänen\nalipäällikkönsä suuttui silmittömästi sellaisesta sotatavasta ja\nmarssi omin päin Elbeä kohden.\n\nKustaa Aadolfilla oli nyt aivan avoin tie länttä kohden, ja hän lähti\nliikkeelle \"liittääkseen Mainin Rheiniin\", kuten hän sanoi.\n\nEnnenkuin kuningas lähti Würtzburgista, vallattiin Hanaun ja\nRothenfelsin kaupungit, viimeksimainittu Lennart Torstenssonin\njohdolla.\n\nMarraskuun 9 p:nä kuningas lähti kaupungista 11,500 miehen keralla.\nKustaa Horn jäi sinne 8,000 miehin pitämään silmällä Tillyn liikkeitä.\n\nVastustamattomasti marssi ruotsalainen sotajoukko eteenpäin kahdessa\nkolonnassa, yksi kullakin puolen virtaa, kun taasen tykistö\nTorstenssonin johdolla kuljetettiin aluksin itse virtaa myöten.\nSeuraavina päivinä Wertheim, Miltenberg, Aschaffenburg, Steinheim ja\nOffenbach joutuivat Ruotsin kuninkaan käsiin. Menestys oli odotuksia\nsuurempi. \"Näytti siltä\", sanoi eräs kirjailija, \"että hänen tarvitsi\nainoastaan marssia läpi Saksanmaan vallatakseen sen. Hän ei tullut\nniinkuin vihollinen, vaan niinkuin hallitsija, joka tahtoi tutustua\nalamaisiinsa ja ottaa vastaan heidän uskollisuudenvakuutuksensa.\"\n\nOffenbachista käsin hän käski vaatia Frankfurt am Mainin maistraattia\navaamaan kaupungin portit ruotsalaiselle sotajoukolle. Kuninkaan\nleiriin saapui heti lähetystö anomaan, että kuningas antaisi heidän\nolla rauhassa ruotsalaisesta linnueesta; heidän uskollisuudenvalansa\nkeisarille ja vaaliruhtinaalle kielsi heidät ottamasta sellaista\nvastaan, ja liitto Ruotsin kanssa saattaisi heidän erivapautensa ja\nmarkkinansa suureen vaaraan.\n\n\"Minua ihmetyttää suuresti\", vastasi kuningas, \"että te puhutte\nmarkkinoistanne, kun on kysymys uskonnosta, omantunnonrauhasta ja\nvapaudesta.\"\n\nLähettiläät pyysivät tilaisuutta neuvotella vaaliruhtinaan kanssa,\nmutta saivat vastaukseksi, ettei nykyään ollut ketään muuta Mainzin\nvaaliruhtinasta kuin Ruotsin kuningas, jolla oli Aschaffenburg\nhallussaan ja joka voi antaa heille paljon pätevämmän anteeksiannon\nkuin vaaliruhtinas. Mutta hänellä oli aika täpärällä; jos he\nkieltäytyivät avaamasta porttejaan, \"hankkisi hän kyllä avaimet\nkäsiinsä, niin oli hän tehnyt kaikissa paikoin, jotka olivat\njoutuneet hänen käsiinsä.\"\n\nLokakuun 17 p:nä kuningas marssi kaupunkiin. Ensin tuli tykistö,\nsitten muu sotaväki ratsain ja jalkaisin. Sen jälkeen seurasivat\nkuninkaan torventoitottajat ja lopuksi hän itse puettuna asetakkiin,\njonka yllä oli tulipunainen, kultakirjainen vaippa. Hän ratsasti\noivallisella espanjalaisella orhilla ja tervehti ystävällisesti\noikeaan ja vasempaan hattu kädessään. Kadut olivat katseluhaluisia\ntäytenään, kaikista ikkunoista näkyi naiskasvoja, ja kaikkia näytti\nihastuttavan se lempeän majesteetillinen ilme, joka oli kuninkaan\nkasvoilla. Häntä ympäröi joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä;\nnäiden jäljestä seurasivat kuninkaan henkisoturit ja muut palvelijat.\n\nSenjälkeen tuli Weimarin herttua Bernhard, yksinään, komeasti\nsonnustettuna. Häntä seurasi kuninkaan henkikaarti ja sen jälkeen\nkuninkaan tyhjät vaunut, runsaasti koristeltuina ja kahdeksan hevosen\nvetäminä. Lopuksi koko muu sotajoukko, rykmentti toisensa jälkeen.\n\nOivallinen päivällinen oli laitettu suureen Braunsfelsin taloon,\njossa keisari tavallisesti majaili. Nimensä sillä oli vanhasta\naatelissuvusta, ja oli se sisustettu kuninkaallisella loistolla.\n\nKustaa Aadolfin hilpein mielin kunnioittaessa oivallista ateriaa\nkerromme tapauksen, joka, jos kaikki olisi käynyt kuten oli\ntarkoitettu, olisi kääntänyt maailmanhistorian juoksun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistamme Martina Almannin Magdeburgin hävityksestä. Muuan armelias\nihminen oli ottanut hänet hoiviinsa, ja muutamien kuukausien kuluttua\nhän oli siksi toipunut, että hänet saatettiin viedä sukulaistensa\nluo Frankfurt am Mainiin. Täällä hän vietti päivänsä melkein\ntäydellisessä tylsyyden tilassa. Hän täytti uskollisesti mitä häneltä\nvaadittiin, mutta ei muuten välittänyt mitään kaikesta mitä tapahtui.\n\nPerhe, jonka luona hän asui, kuului protestanttiseen seurakuntaan, ja\nKustaa Aadolf oli täällä kuten kaikkialla jokaisen puheen aiheena.\nKun hän lähti Würtzburgista, tiesivät kaikki, että hän tulisi\nFrankfurt am Mainiin, ja vaikkei iloa uskallettukaan ilmaista ääneen,\noli se siltä protestanttien kesken yleinen.\n\nEnsi kerran huomattiin Martinassa sielunliikutusta, kun hän kuuli\nkerrottavan kuninkaan voittoretkestä. Silloin hänen katseensa riippui\npuhujassa, ja väliin saattoi syttyä loiste himmeihin silmiin.\n\nEräänä päivänä saapui siihen taloon, jossa Martina asui, muuan\nhenkilö ja pyysi innokkaasti päästä hänen puheilleen. Sattumalta oli\nainoastaan muutamia palvelijoita saapuvilla, ja vieras päästettiin\nheti hänen luoksensa.\n\nSe oli Frans König. Myrskyisellä kiihkeydellä hän kertoi, että oli\netsinyt Martinaa kaikkialta, että rakasti häntä tulisemmin kuin\nkonsanaan, ja että riippui nyt Martinasta oliko hän ainaiseksi\nmennyttä miestä.\n\nMartina katsoi ihmeissään häneen. Menneisyydestä hän muisti vain,\nettä oli muinen tuntenut tämän miehen; vieraan esiintymisestä hän\nymmärsi, että tämä oli onneton, ja niin hän pani osaaottavasti\nkätensä hänen käteensä ja katsoi häneen uskollisilla lapsensilmillään.\n\nAivan tyyten hurmautuneena Frans König lankesi tällöin hänen\njalkoihinsa ja sanoi tästälähin jättävänsä kohtalonsa hänen käsiinsä,\nhänen ratkaistavakseen. Ja sitten Frans miekkonen kertoi, että muuan\nylhäinen katolinen aatelismies oli luvannut hänelle suunnattomia\naarteita, jos hän tahtoi murhata Ruotsin kuninkaan. Se oli tapahtuva\nsuuren juhla-aterian aikana, jonka kaupunki aikoi antaa, ja kaikesta\noli niin hyvin huolehdittu, ettei se voinut epäonnistua. \"Hän antaa\nminulle niin taidokkaasti tehdyn tikarin\", lisäsi Frans König, \"että\nsamalla kun isken, haarautuu kaksi terää molemmille tahoille, niin\nettä pelastus on aivan mahdoton. Saksan mainioin linna on oleva\nminun, minut koroitetaan kenties aina ruhtinaalliseen säätyyn, ja\nsinä, Martina, olet oleva minun ruhtinattareni.\" Näillä sanoin hän\ntahtoi sulkea Martinan syliinsä, mutta tämä sysäsi hänet kammolla\nluotaan, ja samat sanat, jotka Martina lausui viimeksi Magdeburgissa,\nne hän lausui ensiksi Frankfurt am Mainissa: \"Minä kiroan sinut!\"\nSilloin kuten nytkin hän vaipui taintuneena maahan ja kaikesta\nmahdollisesta vaalinnasta huolimatta hän pysyi kylmänä ja kankeana.\nSiinä uskossa, että oli surmannut hänet, syöksyi Frans König tiehensä.\n\nMutta Martina ei ollut kuollut, ja kun hän useain tuntien kuluttua\npalasi tuntoihinsa, hämmästytti hän ympäristöään kysymällä, oliko\nketään vierasta ollut hänen luonaan.\n\nKun palvelija kuvaili henkilöä, kävi hän kalmankalpeaksi, mutta sanoi\nainoastaan, että hän luuli uneksineensa. Kuitenkin oli nyt tylsyys\npoissa tykkönään, hän oli muuttunut hermostuneen levottomaksi ja\nnäytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin. Jos joku olisi pyytänyt\nhänen luottamustaan, olisi hän varmaan antanut sen. Mutta kaikki\nihmiset olivat aivan pyörällä päästään lähestyvän kuningasvierailun\njohdosta, ja lisäksi katsottiin, ettei tyttö rukan pään laita ollut\noikein.\n\nPäivä oli käsissä. Kuningas oli tullut. Suuret väkijoukot tunkeilivat\nBraunsfelsin talon ympärillä. Jollei saatukaan nähdä mitään, niin\nainakin tunnettiin ruuanlemu kyökistä, ja kannatti olla mukana edes\nsitä haistelemassa.\n\nKukaan ei kiinnittänyt huomiotaan nuoreen tyttöön, joka tavattoman\nnotkeasti puikki eteenpäin läpi väkijoukon ja onnistui pääsemään\nportaita taloon. Täällä vilisi palvelijoita, mutta myös korkeita\nherroja, jotka olivat sisähuoneissa. Sinne hänen piti päästä, mutta\nhänet esti muuan henkipalvelijoista, joka kysyi mihin hän aikoi.\n\n\"Tahdon puhutella jotakin kuninkaan herroista, sitä, joka enimmän\npitää hänestä\", vastasi hän tuskallisen näköisenä.\n\nMuuan uljas upseeri kääntyi nopeasti päin, ja palvelija toisti tytön\nsanat.\n\nTykistönkenraali Lennart Torstensson, sillä hän se oli, meni heti\ntytön luo ja sanoi: \"Pidämme kaikki kuninkaasta. Kuka pitää enimmän,\nsen tietää yksin Jumala. Tahdotko sanoa minulle asiasi?\"\n\n\"Häntä uhkaa suuri vaara, en tiedä aterianko aikaan vai sen jälkeen\",\nsanoi hän kiihkeästi liikutettuna.\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Kenties se oli unta, mutta en kuitenkaan luule niin. Hän näytti\nminulle kaksikärkisen tikarin, joka oli tunkeutuva ihoon... se oli\nkaikki liian hirveää.\"\n\n\"Tunnetko miehen?\"\n\n\"Tunnen!\" vastasi tyttö väristen.\n\n\"Mikset ole antanut häntä ilmi?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään todisteita, ja tihutyön voisi tehdä joku\ntoinen.\"\n\n\"Hän on siis ainoastaan kätyri?\"\n\n\"Niin, jonkun ylhäisen herran, jonka nimeä en tiedä.\"\n\n\"Jos ilmoitan kuninkaalle, ei hän siitä välitä. Mutta hänen ystävänsä\ntulevat häntä suojelemaan.\"\n\n\"Ei se auta\", puuskahti Martina epätoivossa. \"Murhaaja voi tulla\npalvelijan hahmossa, ei ole ketään muita kuin minä, ketkä tuntisivat\nhänet missä valepuvussa tahansa... sallikaa minun sentähden\nolla täällä sisällä, ajatelkaa, että minä tunnen hänet kaikissa\nvalepuvuissakin!\" toisti hän.\n\nHänen käytöksensä oli niin rukoileva ja hätäinen, ettei Torstensson\nepäillyt hänen sanojensa totuutta. \"No niin\", sanoi hän, \"täällä on\nniin paljon väkeä, etten tiedä mikset voisi olla sinäkin. Kas tässä\"\n-- hän kirjoitti nimensä paperilapulle -- \"jos joku tahtoo sinut\nkarkoittaa pois, niin näytä tämä.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi Martina ja tunkeutui palvelusväen joukkoon. Lennart\nTorstensson katsoi hänen jälkeensä. Koskaan ei hän ollut lukenut\nniin syvää surua naissilmissä, ja tähän asti tuntemattomalla\nlevottomuudella hän odotti uhkaavaa ratkaisua.\n\nLoistavan aterian osanottajain joukossa oli myös useita hengellisiä\nruhtinaita, ja Lennart Torstensson pani merkille sen matelevan\nalamaisuuden, mitä osoitettiin \"kerettiläiskuninkaalle\", jota he\nluonnollisesti sisimmässä sydämessään halveksivat.\n\nPäivällisen jälkeen vieraat hajaantuivat suuriin saleihin, ja\ntaasenkin piispat ja heidän vertaisensa tunkeilivat kuninkaan\nympärillä. Mutta heidän joukossaan oli myös Lennart Torstensson\nuseain kuninkaan lähimpäin keralla. He olivat saaneet häneltä\nvihjauksen tytön ilmiannosta, mutta ilmiantajaa itseään ei näkynyt.\n\nPöytävierasten joukossa oli myös Hessen-Darmstadtin maakreivi Yrjänä;\ntämä pikku herra, joka mielellään tahtoi pysyä hyvissä väleissä\nkaikkien kanssa, tarjoutui välittämään sovintoa Kustaa Aadolfin ja\nkeisarin välillä ja tahtoi myös esiintyä välittäjänä viimeksimainitun\nja evankelisten kesken. Hän mainitsi yksin nimetkin, keitä hän\ntahtoi apulaisikseen. Kuningas pyysi häntä hymyillen koettamaan\nonneaan ja sanoi häntä leikkisästi \"pyhän roomalaisen valtakunnan\narkkirauhanvälittäjäksi\", läsnäolijain suureksi huviksi.\n\nMutta nyt tuli Bambergin piispa \"pienten edustajana\" ja pyysi\nkuningasta ilahuttamaan heitä tuokion läsnäolollaan. Kuningas suostui\nheti ja meni piispan ja kaikkien läsnäolijani seuraamana suureen\nlinnansaliin, jossa muutamat sadat köyhästi puetut miehet, vaimot\nja lapset hänet nähdessään heti heittäysivät polvilleen ja huusivat\näänekkäästi \"Benedicte, benedicte!\"\n\n\"Nouskaa, ystäväni!\" sanoi kuningas mennen lähemmäksi. \"Minä olen\nainoastaan heikko ihminen kuten tekin, en tahdo enkä ansaitse, että\nminua palvotaan; mutta sanokaa minulle huolenne, niin tahdon auttaa\nteitä mikäli voin.\"\n\nVäki nousi, ja monet alkoivat puhua yhteen ääneen. Kuultiin espanjaa,\nsaksaa ja italiankieltä sekaisin.\n\n\"Yksi kerrallaan\", sanoi kuningas.\n\nLennart Torstensson oli huomannut Martinan. Tämän silmät olivat\nvärähtämättä tähdätyt rotevaan munkkiin, jonka rinnalla seisoi\ntiheään huntuun verhottu nainen, turpaanimainen päähine päässään.\nNainen heitti nopeasti pois hunnun, jolloin paljastuivat niin\nkuvankauniit kasvot, että ihastuksen huudahdus kuului kautta salin.\n\n\"Tule lähemmäksi!\" sanoi kuningas leppeästi. Mutta nainen näytti\narastelevan, ja munkin täytyi tarttua hänen käteensä, jolloin hän\nseurasi vastahakoisesti.\n\nKun hän tuli kuninkaan lähelle, lankesi hän polvilleen ja virkkoi\nhiljaa muutamia sanoja, niin että Kustaa Aadolfin täytyi kumartua\nvoidakseen kuulla. Kaikkien tarkkaavaisuus oli kiinnitetty tähän, ja\nainoastaan yksi silmäpari näki, että munkki kohotti kätensä ikäänkuin\nsiunaten. Mutta samassa Martina seisoi kuninkaan ja hänen välissään,\nja tikari sattui Martinan kaulaan.\n\n\"Kiitos! Annan anteeksi!... Isä!... Äiti!... Kustaa!\" Ja Martina\nvaipui kuolleena maahan.\n\nKaikki tyynni oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Syntyi yleinen\nhälinä. Hyökättiin munkkiin käsiksi. Mutta hän onnistui vetämään\nveitsen vyöstään ja iskemään sen omaan rintaansa. Salissa makasi\nkaksi ruumista.\n\nLennart Torstensson veti tikarin Martinan kaulasta ja kuivasi sen\nkäsiliinallaan. \"Sankarittaren muisto!\" sanoi hän. \"Säilytän sen niin\nkauan kuin elän.\"\n\nKuningas otti häneltä sormuksen. \"Se on lähetettävä Tukholmaan\",\nsanoi hän. [Tikaria säilytetään valtion historiallisessa museossa].\n\"Kotonaolevainkin on nähtävä mille kaikelle ollaan alttiina täällä\nSaksassa, kun taistellaan uskonvapauden puolesta.\" Hän kääntyi\npiispaan, joka seisoi kalpeana ja vavisten, voimatta hillitä\nliikutustaan. Kuninkaan silmät kipenöivät, ja hän laski kätensä\nmiekan kahvaan, mutta ääni oli tyyni ja arvokas, kun hän sanoi:\n\"Minä tiedän, ettei ole niin suurta rikosta, josta ei voisi saada\nsynninpäästöä pyhältä roomalaiselta kirkolta. Otaksun myös, että\njos tämä pimeydentyö olisi menestynyt, ei murhaaja ainoastaan\nolisi saanut synninpäästöä veriteostaan, vaan kaikista muistakin\nsynneistään, ja lisäksi hän olisi saanut ylenpalttisesti maallista\nhyvyyttä. Rikos ei ole enää rikos, kun paavin pyhä istuin sen kerran\npyhittää, mutta koska Jumala on minut ihmeellisesti suojellut tänään\nkuten monet kerrat ennenkin, niin\" -- hän veti miekkansa -- \"vannon\nhänen pyhän nimensä kautta, etten ennen laske tätä miekkaa kädestäni,\nennenkuin olen sen Paapelin porton sitonut niin lujasti, että hän\nkelpaa ainoastaan nautinnonhaluisten huvitteluksi, mutta kukaan\nvilpitön ja oikeamielinen ihminen ei anna hänelle mitään arvoa.\"\n\nNäin sanoen kuningas poistui salista ja käski, että hevoset oli heti\nsatuloitava.\n\nMaistraatin herrat änkyttivät, että he olivat toivoneet hänen\nmajesteettinsa jäävän yöksi kaupunkiin. \"Ei, kiitos\", vastasi hän,\n\"tällä kertaa olen saanut Frankfurtista kyllikseni, mutta minä\nvaadin, että maistraatti antaa nuorelle tytölle niin arvokkaan\nhautauksen kuin hän ansaitsee.\"\n\nHerrat vastasivat syvään kumartaen, että se oli jo päätetty. Sitä\npaitsi tultaisiin pitämään ankaria tutkintoja, että rikolliset\nlöydettäisiin rangaistaviksi.\n\n\"Mitä sillä voitetaan\", puuskahti kuningas. \"Todelliset rikolliset\ntietävät kyllä pysytteleidä piilosalla. Mutta he saavat luottaa\nsiihen, että minä pidän heidät muistissani! Tahtoni on, että asian\nannetaan jäädä sikseen -- mutta ei upeain hautajaisten. Tahdon tiedon\nsiitä, onko tahtoani noudatettu tarkalleen.\"\n\nKuningas nousi ratsaille ja kulkue lähti liikkeelle. Muutaman tunnin\nkuluttua se saapui pieneen Hochstin kaupunkiin, jonka ruotsalaiset\nheti saartoivat. Linnue, johon kuului ainoastaan 300 miestä, antautui\n10 aikaan illalla ja rupesi Ruotsin palvelukseen. Kuningas vietti\ntäällä yön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo seuraavana päivänä ryhdyttiin valmistelemaan menoa Reinin\nyli. Kaikki alukset, jotka saatiin käsiin, vietiin määrättyyn\nylimenopaikkaan ja varustettiin paksuin tammipuisin rintavarustuksin,\njonka jälkeen hankittiin suuret joukot kihveleitä ja kuokkia.\n\nMainzin vaaliruhtinas käsitti aivan hyvin, että varustukset koskivat\nnyt häntä, ja käski juntata tukkeja pystyyn ja upottaa aluksia, jotka\nolivat suurilla kivillä täytetyt, etteivät ruotsalaiset aluksineen\npääsisi virtaan. Pääkaupunkiaan puolustamaan hän kutsui 2,000\nespanjalaista. Nämä vannoivat taistelevansa viimeiseen mieheen ja\nennen palavansa kaupungin mukana kuin luovuttivat sen ruotsalaisille.\nMutta vaaliruhtinas ei luultavasti ollut uskonut kerskailevia sanoja,\nsillä hän käski kiireimmiten viedä aarteensa laivaan ja purjehti\nWormsin piispan seurassa Reiniä pitkin löytääkseen Kölnissä varmemman\nsäilytyspaikan.\n\nRuotsalaisia ei tarvittu kauan odottaa. Reinin itärannalle aivan\nvastapäätä Oppenheimiä espanjalaisten johtaja Don Silva oli käskenyt\nluoda vallituksen, jota oli käytettävä erään sillan päätynä.\nVallitusta pidettiin niin lujana, ettei kuningas uskaltanut jättää\nsitä taaksensa. Hyökkäys tapahtui joulukuun 3 päivänä, mutta\nespanjalaiset puolustautuivat sellaisella urhoollisuudella, etteivät\nruotsalaiset voineet valloittaa vallitusta.\n\n\"No hyvä\", sanoi Kustaa Aadolf, \"me valloitamme heidät Reinin\ntoisella puolen.\" Mutta se ei ollut niinkään helppo asia, sillä ei\nollut veneitä lainkaan, ja vihollinen odotti miesvoimin.\n\nVihdoin onnistuttiin sieppaamaan kaksi alusta, jotka oli upotettu;\nne pantiin heti käyttökuntoon. Hämärissä 6 päivän iltana kuningas\nmeni ainoastaan kolmen henkilön seuraamana tammitukkia myöten yli\nvirran tutkimaan vastakkaista rantaa. Virta teki käyrän polvekkeen\nitää kohden ja muodosti siten terävän niemekkeen; täällä ylimeno oli\ntapahtuva.\n\nVarhain 7 päivän aamuna Niilo Brahe meni yli 300 keltaisen rykmentin\nmiehen keralla. Se oli tuskin tapahtunut, ennenkuin Don Silva\nhyökkäsi ratsuväkensä keralla. Mutta Niilo kreivi puolustautui\nurhoollisesti poikineen, kunnes ehti saapua lisäväkeä, ja kuningas,\njoka vastakkaiselta rannalta oli levottomana seurannut taistelun\nmenoa, sai ilokseen nähdä, että espanjalainen ratsuväki lasketti\ntäyttä laukkaa pakoon. Sen jälkeen vietiin muu sotajoukko yli, ja\nsamana iltana vallitusten puolustusjoukko antautui.\n\nSeuraavana, jouluk. 8, päivänä Oppenheimin kaupunki avasi porttinsa,\nja linna vallattiin rynnäköllä.\n\nSitten kun ratsuväki oli viety yli Reinin, lähti kuningas koko\nsotajoukon kera pohjoista kohden Mainziin. Se tapahtui joulukuun 10\np:nä. Huolimatta kerskailevan Don Silvan vakuutuksista, että hän\npuolustaisi kaupunkia vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan,\nantautui hän sentään kolmen päivän kuluttua, jouluk. 13 p:nä.\nRuotsalaiset menettivät tuskin ainoatakaan miestä, mutta paljon\nsaalista voitettiin, erittäinkin sota- ja elintarpeita.\n\nHeti kuninkaan saavuttua kaupunkiin asetettiin ruotsalainen hallitus.\nOli mennyt vuosi ja kolme kuukautta, ennenkuin ehdittiin Itämeren\nrannalta Breitenfeldiin; voittoretki sieltä Reinille vei ainoastaan\nkolme kuukautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan Saksin vaaliruhtinas ja Arnim olivat tunkeutuneet\nBöömiin, ja jo marraskuun alussa Prag avasi porttinsa. Suuri parvi\nböömiläisiä siirtolaisia seurasi voittajain mukana. Valkovuoren\ntaistelun jälkeen oli teilattu useita eteviä protestantteja, ja\nheidän ruumiinsa olivat saaneet riippua kaakinpuussa kaikkien\nkauhuna; nyt heidät vihdoin otettiin alas ja haudattiin.\n\nJuhana Yrjänä ei marssinut pitemmälle sotapäällikkönsä keralla,\nmutta Reinin varrelle ruotsalaiset joukot levisivät niin ylä- kuin\nalavirtaankin. Worms kukistui samaan aikaan kuin Mainz. Kustaa Horn\nvaltasi Mergentheimin, joka vuodesta 1525 oli ollut saksalaisen\nritarikunnan hallituskaupunki. Saksi-Weimarin vaaliruhtinas Bernhard\ntuli vapauttajana kymmenen vuotta aikaisemmin kukistettuun ja\nkatolistettuun Pfalziin. Espanjalaiset lähtivät maasta, ja samoinkuin\nböömiläiset maanpakolaiset riensivät palaamaan Pragiin, niin matkusti\nnyt Fredrik V Mainziin ranskalaisten lippujen alle palatakseen\nentiseen ruhtinaskuntaansa. Protestanttiset joukot levisivät Reinistä\nMoldauhun. Pohjois-Saksassa seisoi heidän reservinsä ja piti yllä\nRuotsin kuninkaan yhteyttä kotimaansa kanssa.\n\nValppaalla katseellaan Kustaa Aadolf huomasi pian kuinka tärkeä\nMainz saattoi olla sotilaallisessa suhteessa, ja sentähden hän\npystytti Reinin-laakson keskuspisteeseen leirin, johon sijoitettiin\n20,000 miestä, leirin jokseenkin samanlaatuisen kuin Werbenissä\nvuotta aikaisemmin. Eräälle virransaarelle hän perusti Gustafsburgin\nlinnoituksen, joka aina meidän päiviimme on saanut pitää nimensä;\nkaksi laivasiltaa virtojen yli piti yllä liikettä kaikille tahoille.\n\nMainz oli siten ykskaks muutettu kaikkien sotilaallisten liikkeiden\nkeskuspisteeksi, ja keskuspisteeksi se oli tuleva valtioviisaille\nneuvotteluillekin.\n\nKustaa Aadolf asetti sotajoukkonsa leiriin ympärilleen ja sijoitti\nitse hovileirinsä Reinin kultaiseen kaupunkiin, joka oli ollut niin\nmonien Saksanmaan keisarien hallituskaupunkina keskiajalla. Nyt\nlähdemme noutamaan hänen kuningatartaan.\n\n\n\n\n9.\n\nKOTONA JÄLLEEN.\n\n\nKustaa Aadolfin historiassa oikeastaan on tilaa ainoastaan hänelle.\nMikä muuten on suurta, näyttää pieneltä hänen läheisyydessään.\nKaikkien sielunkykyjensä sopusointuisen kehityksen vuoksi hän on\nensimäinen kaikessa mihin ryhtyykin.\n\nToisin on laita hänen puolisonsa. Kenties niin mitättömän olennon\noli kohtalo siksi asettanutkin hänen rinnalleen, että hän saisi\ntilaisuuden kehittää suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä\nsielussaan. Kuinka suuresti hän puolisoaan rakastikaan, aivan kuin\nhänen asiansa olisi korvata mitä luonto oli tältä evännyt henkisessä\nsuhteessa.\n\nHeti kuninkaan lähdettyä kuningatar alkoi valittaa, ettei hän voinut\nviihtyä Ruotsissa, että hänen täytyi lähteä puolisonsa jälkeen. Hän\noli varma siitä, että kuningas kaipasi jälleennäkemistä yhtä suuresti\nkuin hänkin. Kaikki hänen kirjeensä olivat täynnä valitusvirsiä, ja\nme tiedämme, että kuningas määräsi hänen ensimäisen olinpaikkansa\nWolgastiin, kunnes ilmestyisi tilaisuus kohtaukseen.\n\nKohta Breitenfeldin taistelun jälkeen kuningas kirjoitti\nvaltiokanslerilleen ja pyysi tätä tulemaan luokseen niin pian kuin\nmahdollista, sillä heillä oli paljon neuvoteltavaa keskenään. Samaan\naikaan hän kirjoitti myös langolleen pfalzkreiville: \"Pyydämme\nteidän rakastettavuuttanne, että suvaitsisitte ystävällisesti usein\ntervehtiä rakasta puolisoamme, niin ettei poissaolomme kävisi hänelle\nikäväksi ja raskaaksi, ja lohduttaisitte ja viihdyttäisitte häntä\nsillä, että me ensi avovedellä noudamme rakkaan puolisomme luoksemme,\njolloin hän saa viettää kanssamme koko kesän. Toivomme, että teidän\nrakastettavuutenne ystävällisin keskusteluin hälventää hänen kaikki\nsurunsa ja huolensa.\"\n\nToisessa kirjeessä kuningas pyytää lankonsa kautta rakasta siskoaan,\nettä tämä ottaisi pikku prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa\nollessa, koskei häntä voitu ottaa mukaan matkalle eikä jättää yksin\nkotiinkaan. Kuningas lisää: \"En tahdo, että puolisoni tulee tänne\nilman saattovartiota, koska vihollinen on jokseenkin vahvalukuinen\nWismarin luona. Minulle olisi sentähden mieluisinta, että koko\nlaivasto seuraisi mukana ja toisi rekryyttejä tullessaan.\"\n\nTuskin oli Maria Eleonora saanut tämän kirjeen, kun hän jo heti\ntahtoi laittautua matkakuntoon. Oli maaliskuu ja jotensakin tuima\ntalvi, Itämeren aallot olivat kuin kirkkain kristalli, ja suuria\ntavarakuormia kuljetettiin reellä yli Mälarin. Kun valtaneuvokset,\njoita hän lakkaamatta kutsui luokseen kysyäkseen, _milloin_\nlaivat tulivat kuntoon, syvimmässä alamaisuudessa pyysivät hänen\nmajesteettiaan katsomaan ikkunasta, kuinka ulkoa näkyi vain jäätä\nja lunta, silloin hän käski, että luukut oli pantava ikkunain\neteen. Hän ei tahtonut katsoa ulos, ennenkuin saisi matkustaa tästä\nsietämättömästä maasta omaan rakkaaseen Saksaansa.\n\nPfalzkreivi epäilemättä ymmärsi häntä parhaiten. Kuvallisesti\nsanoen hän alinomaa makasi kuningattaren jaloissa, ylisti hänen\nkauneuttaan ja hyveitään. Mutta heti pfalzkreivin mentyä hän puhkesi\nuudestaan valituksiin. Kenties hän vaistomaisesti tunsi kuunnelleensa\nainoastaan koreita puheenparsia.\n\nMaria Eleonora kaipasi rajattomasti ihailua, se oli ainoa ilmakehä,\njossa hän saattoi elää; ja kaiken sen intohimoisen hellyyden,\njoka hänessä oli, omisti hän yksistään omalle minälleen. Siihen\nrakkauteen, joka Kustaa Aadolfin mielessä perustui hänen syvään\nuskonnolliseen vakaumukseensa avioliiton pyhyydestä, siihen vastasi\nhän ainoastaan kuohuilevin tuntein; Kustaa Aadolf oli hänen\njumalansa, hänen kaikkensa maan päällä, mutta ei hän siltä olisi\npuolisonsa tähden kieltäytynyt mistään.\n\nEnnen lähtöään kuningas oli pyytänyt häntä olemaan hellä ja\nauttavainen tarvitsevaisia kohtaan ja tekemään seuralaistensa\nelämän niin miellyttäväksi kuin suinkin mahdollista. Mutta ennen\nkaikkea hänen oli mitä hellimmin vaalittava tätä rakasta lasta,\njohon kuningas oli kiinnittänyt elämänsä korkeimmat toiveet, eikä\nhemmoiteltava häntä piloille liialla höllyydellä. \"Silloin hän saisi\nvastaisuudessa kärsiä minun ankaruudestani\", lisäsi Kustaa Aadolf\nhymyillen. Ja kuningatar lupasi hänelle kaiken mitä hän toivoi,\najattelematta asiaa sen enempää.\n\nHeti kuninkaan lähdön jälkeen hän jätti muutamia koristeita\nhovimestarilleen ja pyysi tätä myymään ne ja jakamaan rahat köyhille.\nSe oli hänen hyväntekeväisyyttään.\n\nJokaisen itkukauden jälkeen, mikä muuten saattoi kestää muutamia\nviikkoja ja jolla hän saattoi väsyttää itsensä ja ympäristönsä, tuli\naika, jolloin hän tarvitsi vaihtelua ja jolloin hovi sai huvitella.\nMutta jollei sitä tehty niin, että siitä ennen kaikkea koitui huvia\nkuningattarelle, oli ilo pian lopussa ja \"sadekausi\" alkoi.\n\nHuonoimmin kaikista hoidettiin prinsessan kasvatusta. Hän oli\nainoastaan kuusivuotias, kun pienet lapsenkasvot olivat jo saaneet\npikkuvanhan ilmeen hänen nähdessään äidin oikukasta käytöstä. Väliin\nhänen päähänsä pisti lohduttaa äitiä, mutta silloin he näyttivät\nvaihtaneen osia keskenään, sellaista ylemmyyttä oli lapsen koko\nesiintymisessä.\n\nKristina oli jo hennoimmasta lapsuudestaan kaikkien ihailun esineenä,\nja turhamaisuus oli ensimäinen tunne, joka juurrutettiin hänen\nnuoreen sieluunsa. Jo nyt hän saattoi katsoa äitiin aivan kuin --\nkenties vaistomaisella -- ivalla, joka tätä säikähdytti. Läheltä\npiti, ettei Maria Eleonora pelännyt kuusivuotiasta tytärtään ja\nsuuressa määrin mukautunut hänen tahtoonsa.\n\nOnnettomuudeksi Kristinalla ei ollut koko ympäristössään ketään,\njosta hän olisi pitänyt. Kaikki näyttivät hänestä vähäpätöisiltä.\nÄidin itsekkyys oli periytynyt häneen.\n\nPfalzkreivitär olisi kernaasti ottanut hänet luokseen, mutta\nkuningatar ei sitä tahtonut. Ja \"Kätchen\" puolestaan vetäytyi\nsyrjään. Hän tunsi itsensä Tukholmassa yhä vieraammaksi joka kerta\nsinne tultuaan. Kuningattaren kanssa hän ei tullut toimeen, hänen\nmieheltään kävi se paremmin. Mutta tämä taasen ei sopinut valtakunnan\nherrojen kanssa. Kuningas oli uskonut hänelle niin monia tärkeitä\ntehtäviä maan asioissa, että häntä kadehdittiin tämän luottamuksen\ntähden, ja sentähden hän pysyttäytyi niin syrjässä kuin saattoi.\n\nNyt oli saapunut kirje, jossa pyydettiin, että pfalzkreivitär ottaisi\nprinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa. Mutta kysymys oli,\nsuostuiko Maria Eleonora siihen. Kenties hän mieluummin otti lapsen\nmukaansa.\n\nPfalzkreivi tahtoi, että Kätchen matkustaisi Tukholmaan suullisesti\nneuvottelemaan asiasta kuningattaren kanssa. Kätchen puolestaan\npyysi miestänsä menemään. Mutta siitä pfalzkreivi kieltäytyi, ja\npfalzkreivittären ei auttanut muuta kuin lähteä.\n\nSitä ennen hän oli kuitenkin järjestänyt parhaat huoneensa prinsessaa\nvarten, ja näyttäessään niitä miehelleen sanoi hän: \"Ei ole\nmahdollista, ettei hän täällä tulisi viihtymään.\"\n\n\"Jos hän tulee. Mutta sitä minä en usko.\"\n\n\"Vaikka se on kuninkaan tahto?\"\n\n\"Kuningatar määrää.\"\n\nHuhtikuu oli puolimaissaan, ja aurinko teki tavallista kevättyötään.\nKaikki puut olivat puhdistaneet pois talvipukunsa, ja kaikki tiet\nolivat veden vallassa. Matkustaminen oli melkein hengenvaarallista,\nja kreivitär sai kokea kovia niinä kolmena viikkona, jotka matka\nkesti. Mutta hauskassa seurassa ei matka käy pitkäksi, ja sellaista\nseuraa oli hänellä ajatuksissaan, jotka usein olivat rakastetun\nveljen luona kaukana vieraassa maassa. Hän pani kätensä ristiin ja\nkiitti Jumalaa ja rukoili veljensä edestä, aivan kuin muinaisina\npäivinä, jolloin he olivat niin tärkeät toisilleen. Nyt veli oli\nhänestä loitonnut, ja hänestä oli tullut niin suuri mies maailmassa,\nmutta Kätchen tunsi sydämessään, että oli olemassa yhdysside, jota\nei mikään suuruus, ei edes kuolemakaan voinut katkaista. Kenties ne\nniin monet rakkaat muistot vetivät heitä yhteen? Hän ei voinut päästä\nsiitä selville, mutta hän ymmärsi veljeään ja hänen toimiaan.\n\nAh, jospa hänen Kaarle Kustaansa voisi tulla enoonsa! Hänellä ei\nollut syytä katua mitään laiminlyöntejä, ja hän palautti muistoonsa\nkeskustelunsa Kustaa Aadolfin kanssa, herättääkseen saman mielialan\nKaarle Kustaan mielessä. Mutta se ei käynyt. Kaarle Kustaa oli\nkyllä hänestä hyvä tavallaan, mutta ei sittenkään vastannut hänen\nihannettaan... Hänen ei ollut vaadittava mahdottomia, vaan koetettava\nkasvattaa poikaansa niin hyvin kuin suinkin voi ja jätettävä sitten\nkaikki Jumalan haltuun, sillä hän se johti ihmisten kohtalot mihin\ntahtoi...\n\nAjatteles, jos hän voisi saada pikku Kristinan taipumaan! Oli\nmahdotonta ajatella, että kuusivuotias lapsi, Kustaa Aadolfin lapsi,\nolisi niin omavaltainen kuin kerrottiin. Jos hän saisi lapsen\nvaalittavakseen, tulisi siitä isänsä ylpeys. Ja ajatteles, jos olisi\nmahdollista, että Kristinasta tulisi hänen poikansa puoliso...\nSilloin ei hän, Kätchen, enää eläisi, mutta se ei merkinnyt mitään.\nMikä oli ollut hänen korkein toivomuksensa täällä alhaalla maan\npäällä, sen hän kyllä voisi tietää myöskin ylhäällä toisessa\nmaailmassa.\n\nOli selvää, että sellaisissa ajatuksissa meni aika kuin siivillä.\nEikä kreivitär ollut Tukholmaan saapuessaan uupunut, ei edes huonolla\ntuulellakaan.\n\nSielläkin oli kevätpäivä tehnyt ihmetöitään. Maria Eleonora tarttui\nnatonsa käteen ja talutti häntä huoneesta huoneeseen, näytellen\nsuunnattoman suuria tavaralaatikoita, jotka olivat valmiina matkaa\nvarten.\n\n\"En sentään ota kaikkea mukaani\", sanoi kuningatar. \"Ainoastaan\nvälttämättömimmät, niin ettei kuninkaan tarvitse hävetä puolisonsa\ntähden.\"\n\nKun hän sanoi tämän, oli hän niin säteilevän kaunis, että Kätchen\npuuskahti ihastuksissaan: \"Vaikkapa teidän majesteettinne veisi\nmukanaan ainoastaan tuon puvun, sanoisi kuningas sittenkin, ettei hän\nole koskaan nähnyt kauniimpaa naista!\"\n\nMaria heittäytyi hänen syliinsä: \"Kiitos niistä sanoista! Ne\nhälventävät minulta suuren huolen. Minusta tuntuu vähin, että\nnuorekkuuteni on mennyttä.\"\n\nKätchen tukehdutti huokauksen. \"Ei kuninkaan silmissä\", lisäsi hän.\n\"Hän tietää, että kauniin muodon alla on rakastavainen sydän.\"\n\nSellaisella lorunlaskulla kuningatar mielellään kulutti aikaansa,\nja kreivitär paloi ikävästä päästä matkansa päämäärään. Mutta\nensin hänen täytyi kuulla valituksia siitä vitkallisuudesta, millä\nlaivastoa laitettiin kuntoon. Vielä ei ollut miehistökään koottu, ja\nkuningatar oli sanonut ehdottomasti tahtovansa, että lähtö tapahtui\ntoukokuun 16 päivänä!\n\nÄkkiä hän katkaisi valitusvirtensä kysyen: \"Teidän rakastettavuutenne\njää kai jo tälle tielleen?\"\n\nKreivittärelle se oli sellainen yllätys, ettei hän heti voinut\nvastata, ja Maria Eleonora, joka luuli arvanneensa hänen ajatuksensa,\nlisäsi: \"Ymmärrän, että saattaa tuntua vaikealta olla poissa kenellä\non niin monta lasta, ja sentähden olen ajatellut, että tuo suuri\npoika, josta en pidä, saa tulla mukaan Saksaan kasvatettavaksi\nveljeni, vaaliruhtinaan hovissa. Siten luulen täysin korvanneeni sen\npalveluksen, jota pyydän teidän rakastettavuudeltanne.\"\n\nEttä saattoikin päästä sellaisia sanoja niin kauniista suusta!\nKätchen nieleksi kyyneliään, mutta Kustaa Aadolfin tähden hän tahtoi\nkärsiä kaiken, ja niin hän vastasi syvään niiaten: \"Olen mitä\nsuurimmasti kiitollinen teidän armonne hyvyydestä ja huolenpidosta\n_suureen_ perheeseeni nähden, ja kiitän luvasta, että poikani\nsaa seurata mukana, mutta en tahdo lähettää poikaani vieraaseen\nmaahan. Kun Ruotsi on kerran voinut kasvattaa Kustaa Aadolfin, voi\nse kasvattaa Kaarle Kustaankin.\" Sanat olivat päässeet häneltä\ntahtomattaan, ja hän leimahti punaiseksi koko kasvoiltaan.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi kuningatar, joka ei oikein ymmärtänyt\ntoisen ajatus juoksua.\n\n\"Saanko luvan tervehtiä prinsessaa?\"\n\n\"Lähetän häntä noutamaan.\"\n\nKristina tuli. Hän syleili kreivitärtä ja sanoi itse katsoneensa,\nettä hänen huoneistaan tuli kyllä hyvät. \"Kuitenkaan ne eivät vielä\nolleet kunnossa\", sanoi hän. \"Emme odottaneet teitä niin pian, kun\nlaivasto lähtee vasta ensi kuussa.\"\n\n\"Sen täytyy lähteä nyt heti, se on käskyni\", lausui kuningatar\nmelkein kirkaisten.\n\n\"Liebe Mutter, wer fragt danach?\" (Äiti kulta, kuka siitä välittää?)\nhuomautti tyttö nauraen.\n\nNyt seurasi niin raju itkunpuuska, että kuningatar täytyi viedä\nvuoteeseen. Mutta siitä välitettiin niin vähän, että Kristina tarttui\ntätinsä käteen ja vei hänet niihin huoneihin, jotka olivat hänelle\naiotut.\n\nMerkillistä, ettei Kätchen tuntenut itseään oikein vapaaksi tämän\nlapsen parissa. Kuitenkin hän sai huomautetuksi, että kesällä olisi\nmiellyttävämpää asua maalla.\n\n\"Me matkustamme sinne väliin\", vastasi Kristina. \"Mutta minun täytyy\nasua kaupungissa opintojeni tähden, ja minä tahdon hämmästyttää\nkuningasta, kun hän palaa kotiin.\"\n\nTähän ei ollut mitään sanottavaa, ja pfalzkreivitär palasi raskain\nsydämin kotiinsa järjestääkseen asiat, niin että hän voi jättää sen\nyksin hyväksi aikaa.\n\nVihdoin kesäkuun alussa kuningattarelle ilmoitettiin, että lähtö\noli nyt riippuvainen ainoastaan säistä ja tuulista. Kesäkuun 10\nja 11 päivinä rekryytit menivät laivoihin, mutta kuningatar astui\nlaivaan vasta 16 p:nä, sanottuaan hellät jäähyväiset tyttärelleen ja\nlukuisalle seurueelle, joka häntä saattoi.\n\nTuuli oli suotuisa, ja laivat nostivat heti ankkurinsa ja purjehtivat\npois katsojain innokkaasti huutaessa hurraata.\n\nKuningattarella oli mukanaan ainoastaan pieni seurue.\nHovimestarittarena oli Elisabet Oxenstjerna, naimisissa eversti\nYxkullin kanssa. Hovineitsyitä oli kaksi, nimittäin Märta\nJuhanantytär Berendes ja Margareta Scheding. Vanha valtaneuvos Claes\nHorn seurasi mukana, samoin Juhana Sparre ja nuori Claes Stjernsköld,\namiraalin poika.\n\nLähtö tapahtui illalla, ja kun kesäkuun ilta oli erittäin lämmin,\ntahtoi kuningatar istua hetkisen ylhäällä kannella. Hän oli\nkaikkein parhaimmalla tuulellaan, jutteli ja nauroi lakkaamatta,\nja luonnollisesti hänen seurueensa teki samoin. Heidän joukossaan\noli kuitenkin muuan, joka mieluummin olisi itkenyt sydämensä\npohjasta, ja se oli Märta neitsyt. Hänen itsepäisesti istuessaan ja\nkatsellessaan siniaaltoihin salatakseen esiintunkeilevia kyyneliään,\nsaavat lukijat tietää, ettei Märta neitsyellä ollut isää eikä\näitiä -- mikäli tiedettiin. Kun hän oli ollut hyvin, hyvin pieni,\noli haikara lentänyt herra Juhana Sparren puolison luo ja tuonut\nhänet, ja rouva oli ottanut hänet mitä hellimpään hoivaansa. Hän\noli kasvanut yhdessä Juhana herran omien lasten kanssa ja saanut\nosakseen saman huolenpidon kuin hekin. Viidentoista vuotiaana hänestä\ntuli kuningattaren hovineitsyt. Ero kodista täytti silloin hänen\nsilmänsä kyynelillä, mutta sitten tuli hänen kasvatusisänsä kolmas\npoika, nuori Juhana, Hvalstadin herra, Tukholmaan; hänestä tuli\nkuningattaren hovipoika. He kohtasivat toisensa joka päivä, ja sitten\nei Märta neitsyt enää itkenyt.\n\nTämä matka oli heidät eroittanut... eikä hän voinut enää elää.\n\n\"Pää pystyyn, tyttö!\" kajahti samalla kertaa ankara ja lemmekäs ääni.\n\nMärta totteli heti ja kohtasi töyhtökulmaisen, mutta ystävällisen\nsilmäparin, joka veitikkamaisesti katseli häntä, niin että hänen\ntäytyi punastuen luoda katseensa maahan.\n\n\"Herra Juhana Sparre, ette saa saattaa Märtaa itkemään\", huudahti\nkuningatar. \"Kun minä olen iloinen, tahdon että muutkin ovat samoin.\"\n\n\"Sateen jälkeen paistaa päivä kauneimmin\", puuttui\nseitsemäntoistavuotias Claes Stjernsköld puheeseen ja katseli\nihastuneena kaunista tyttöä.\n\nKuningatar näytti tyytymättömältä. Hän salli, että ainoastaan häntä\nyksin verrattiin aurinkoon.\n\n\"Nuoren Claes herran taivaalla paistaa monta aurinkoa\", tokaisi vanha\nHorn.\n\n\"Eri suuruisia luullakseni\", lisäsi Elisabet rouva pisteliäästi. \"Tai\nkenties ainoastaan päivänsoppia?\"\n\n\"En ole kylliksi tutustunut taivaankappaleihin voidakseni\ntyydyttävästi vastata kysymykseen\", jatkoi Claes Stjernsköld\nkumartaen kuningattarelle. \"Mutta esitän ratkaistavaksi, onko minun\npienuudelleni luvallista luoda katseeni suurimpaan kirkkauteen.\"\n\nMaria Eleonora oli leppynyt. Hän hymyili armollisesti ja käski nuoren\nmiehen mennä kutsumaan amiraalia. Kuningatar tahtoi häntä puhutella.\n\nKaarle Gyllenhjelm noudatti kutsua. Vuodet eivät olleet paljon häneen\nvaikuttaneet. Sama vakavuus oli hänen katseessaan, sama hiljaisuus\nhänen olemuksessaan kuin muinaisina päivinä.\n\nSyvään kumartaen hän lähestyi kuningatarta.\n\n\"Herra amiraali\", huudahti Maria Eleonora jotensakin kiihkeästi,\n\"tahdon, että varmasti vastaatte minulle minä päivänä ja hetkenä saan\nkohdata puolisoni!\"\n\nLäsnäolijat vaihtoivat keskenään nopean katseen, mutta Gyllenhjelm\nvastasi mitä suurimmalla tyyneydellä: \"Ennen kaikkea se riippuu\nsäistä ja tuulista.\"\n\nKuningatar tiuskaisi: \"Merimiehet sanokoot niin, mutta amiraali...\"\n\n\"Voi yhtä vähän kuin merimieskään.\"\n\nMaria Eleonora oli kaikkien katseissa tottunut lukemaan ehdotonta\nhyväksymistä, mitä hän suvaitsikin sanoa. Nyt hän hämmästyi\nnähdessään, että toisten kasvot olivat kääntyneet pois, toisten\nsilmät luodut maahan. Mutta hän näki selvään, että Claes\nStjernsköldin suupielet värähtivät... sen hävyttömän...\n\n\"Herra amiraali\", virkkoi hän kiihkeästi. \"Tahdon tietää, milloin...\nsuotuisimmissa olosuhteissa... voin saapua Wolgastiin?\"\n\nAmiraali mietti vastausta. \"Otaksun\", sanoi hän, \"että jos tuuli\npysyy tällään, meidän täytyy olla Usedomissa viiden tai kuuden päivän\nkuluttua.\"\n\n\"Sehän on kokonainen iäisyys!... Kehoitan teitä, herra amiraali,\ntekemään kaikkenne jouduttaaksenne matkaa.\"\n\nKaarle Gyllenhjelm kumarsi vielä kerran ja jätti tyytymättömän\nmajesteetin, joka näytti sangen nyrpeältä ja tylyltä.\n\nVanha Claes Horn oli hovimies. Monta kertaa hän oli saanut\nleskikuningatar Kristinan hyvälle tuulelle, ja imartelevan kielensä\ntähden hän oli Maria Eleonoran suuressa suosiossa.\n\nNyt hän lähestyi häntä ja sanoi puoliääneen:\n\n\"Teidän majesteettinne ikävöi hämmästyttää maailmaa verrattomalla\nvoitolla!\"\n\nKuningatar katsoi kysyvästi häneen:\n\n\"Kenen minä voittaisin?\"\n\nHorn kumarsi: \"Kuningas Kustaa Aadolf on tarvinnut puolitoista vuotta\nvalloittaakseen Saksanmaan. Kuningatar Maria Eleonoran tarvitsee\nvain näyttäytyä valloittaakseen sankarin ja vangitakseen hänet\nkäsivarsillaan.\"\n\nKirkas hohde ilmestyi kuningattaren kasvoille. \"Kukaan ei ole ikinä\npuhunut paremmin\", sanoi hän. \"Ja olen vakuutettu siitä, että olette\noikeassa.\"\n\nTaasen hän oli mitä parhaimmalla tuulella, ja ilta kului hilpeässä\nleikinlaskussa.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin oli kuningatar mennyt levolle. Elisabet\nrouva oli hänen luonaan, ja nuoret neitsyet olivat saaneet luvan\nmennä kannelle katsomaan auringonlaskua. Herrat olivat kokoontuneet\namiraalin hyttiin juomapöydän ääreen.\n\nOli mitä ihanin ilta. Suurena ja pyöreänä aurinko näytti otsaansa\ntaivaan rannan takaa ja heitti sädesillan meren kirkkaalle pinnalle.\nKultapaarteinen, orvokinvärinen pilvi riippui raskaana muuten\nseesteisellä, helakansinisellä taivaanrannalla. Silloin tällöin\ntuulenpuuska liehautti purjeita, mutta ilma oli niin lämmin, ja\nniinkuin suuret linnut liitivät alukset levitetyin siivin eteenpäin.\n\nNuoret tytöt olivat istuutuneet touvikasalle, joka oli kannella.\nMolemmat istuivat hetken ajatuksiin vaipuneena.\n\n\"Olen iloinnut niin paljon tästä matkasta, mutta nyt en luule siitä\nlainkaan tulevan hauskaa\", virkkoi Margareta huoaten.\n\n\"Minun odotukseni kyllä toteutuvat, juuri sitä olen koko ajan\nsurrutkin\", vastasi Märta.\n\n\"Kenpä olisi poika kuten nuori herra Claes! Silloin pukeutuisin\nmerimiespukuun ja opettelisin kiipeämään mastoissa ja touveissa. Se\nolisi ihanaa elämää!\"\n\n\"Sinähän aivan säikytät minua, Margareta!\"\n\n\"Miksi niin? Aina lapsuudestani saakka olen toivonut olevani poika.\"\n\n\"Kuinka vanha olet?\"\n\n\"Kuudentoistavuotias, ja sinä?\"\n\n\"Täytän pian kahdeksantoista\", vastasi Märta syvään huoaten.\n\n\"Kun minä tulen niin vanhaksi, voi sattua, että tulen toisiin\najatuksiin. Mutta nyt, nyt en uneksikaan muuta kuin poikamaisia\nkoirankureja, enkä vastaa mitä saattaa tapahtua, jos matka pitkittyy.\"\n\n\"Taivaan tähden, Margareta, älä ryhdy hullutuksiin! Elisabet rouva\npitää meitä silmällä!\"\n\n\"Terävillä silmillään!... Pidätkö hänestä?\"\n\n\"Hän on hyvin hiljainen... Muut hovinaiset karttavat häntä, mutta en\ntiedä syytä siihen.\"\n\n\"Minä otan siitä selon. Tahdotko olla ystäväni?\"\n\n\"Tahdon kyllä. Mutta meidän on kai opittava tuntemaan toisemme.\"\n\n\"Mitäs se on tarpeen. Aloittakaamme pitämällä toisistamme. Muu voi\ntulla sitten.\"\n\n\"Sinä olet ihmeellinen tyttö, niin erilainen kuin toiset.\"\n\n\"Kaikki sanovat niin. Tiedätkö mitä merkitsee veljesliitto?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Märta melkein hädissään.\n\n\"Näetkös, me otamme veitsen kukin, ja leikkaan minä syvän haavan\nsinun käsivarteesi ja sinä minun, ja niin annamme veremme juosta\nyhteen. Silloin ystävyytemme on purkamaton.\"\n\n\"Ei, kiitos\", vastasi Märta. \"Ystävyyden laita saa olla miten\ntahansa, mutta haavaa käsivarressa -- kiitos, sitä en tahdo!\"\n\nMargaretan pikku suu käyristyi halveksivasti, ja hän mutisi\nhampaittensa välistä: \"Käy niinkuin luulinkin -- ei mitään hauskaa.\"\n\nSillä välin vilkas keskustelu jatkui alhaalla kajuutassa amiraalin\nja hänen vierastensa kesken. Kuten tavallista siihen aikaan,\nkeskusteltiin etupäässä siitä, mihin kuningas lähinnä aikoi ryhtyä.\nClaes Stjernsköld oli alussa hiljaisena kuulijana, mutta kun se, mitä\nsanottiin, oli ainoastaan samaa mitä hän oli ennen kuullut, ja hänen\nmielessään väikkyi toisia kuvia, hiipi hän hiljaa kannelle.\n\nSuviyö levitti nyt lempeää, himmeää valoaan yli veden. Oli saapunut\ntäydellinen hiljaisuus, purjeet lepattivat melkein höllällään, ja\nalus ainoastaan hiljakseen halkoi aaltoja. Mutta nuoren herran\nsilmä ei joutanut sellaisia tähystelemään. Hän oli huomannut pari\nolentoa keulassa, ja lähestyessään heitä hiljaisin askelin hän kuuli\nMargaretan huudahtavan: \"Ei mitään hauskaa!\"\n\n\"Jos haluatte jotakin mitä minä voin hankkia, niin käskekää vain\",\nvirkkoi nuorukainen innokkaasti.\n\nMargareta hätkähti. \"Kuinka säikäytitte minua?\"\n\n\"Hän tahtoo kokonaisen merimiespuvun koristautuakseen sillä\", puuttui\nMärta harmistuneena puheeseen.\n\n\"Eikö muuta? Sen voin kyllä hankkia.\"\n\n\"Te?\" Margareta katsoi ihmetellen häneen. \"Voitteko tehdä sen?\"\n\n\"Luulen kyllä voivani!\"\n\n\"Silloin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimäinen\", jatkoi\nMärta. \"Ajatteles, mitä kuningatar ja Elisabet rouva sanoisivatkaan!\"\n\n\"He eivät saa tietää mitään.\"\n\n\"Minä sanon sen heille, minä\", lisäsi Märta arvokkaasti.\n\nKeskustelu pysähtyi siihen. Mutta nuori Claes herra puristi\nMargaretan kättä niin kovasti, että neitsyt oli vähällä kirkaista.\nKun nuoret tytöt kohta sen jälkeen menivät levolle, ojensi Märta\nkaksi sormeaan hyvän yön toivotukseksi, mutta Margareta puri\nhampaansa yhteen voidakseen kestää saamansa kädenpuristuksen.\n\n\"Mitä pidät herra Claes Stjernsköldistä?\" kysyi hän sitten, heidän\nriisuutuessaan hytissään.\n\n\"Tunnen häntä liian vähän voidakseni pitää mitään\", vastasi Märta.\n\n\"Ainakin pidit kai hänen käsiään sangen lujina.\"\n\n\"En suinkaan. Hän tuskin kosketti minun kättäni!\"\n\n\"Sepäs merkillistä! Vakuutan sinulle, että minun käteni aivan\nherpautui pitkäksi hetkeksi.\"\n\n\"Koska kerran tahdot merimiespuvun, luulee hän luonnollisesti, että\nsinulla on merimiehen kädet\", vastasi Märta nauraen.\n\nTähän päättyi keskustelu. Tytöt menivät vuoteihinsa, ja kun Elisabet\nrouva kohta sen jälkeen kurkisti heidän pikku koppiinsa, näyttivät\nmolemmat neitsyet vaipuneen syvään uneen.\n\nMutta Claes Stjernsköld mittaili laivankantta pitkin askelin\ntuumien mielessään kummasta heistä hän piti enemmän. Märtan suuret,\nunelmoivat silmät olivat heti häntä viehättäneet, mutta Margaretan\nsilmien veitikkamaisuus oli kuuluvasti kolkuttanut hänen sydämelleen\nja pyytänyt päästä sisälle... Tosin hän oli vielä hyvin nuori, mutta\neihän se ollut mikään onnettomuus, jos he iäksi sitoivat elämänsä\ntoisiinsa, ja -- mitä merimiehen pukuun tuli, sen oli neitsyt\nsaava... Eikö hän ollut pannut merkille muutamaa laivamiestä, joka\noli aivan Margareta neitsyen pituinen... koko miehistö oli saanut\nuudet puvut... poika oli nimeltään Janne, hänet oli heti otettava\nkäsille.\n\nSanottu ja tehty!... Kävi selville, ettei Janne ollut vielä edes\nkoettanutkaan uusia vaatteitaan, ja ennen pitkää ne olivat kauniissa\nkäärössä Claes herran omassa huostassa.\n\nNyt hän meni vihdoin levolle tuumiskellen, _kuinka_ neitsyt oli häntä\nkiittävä... kädenpuristuksella vai katseella?\n\nSeuraava aamu oli kirkas ja kaunis, ja kun kuningatar oli vihdoin\nsaatu puetuksi ja näyttäytyi hovineen, selittivät sekä Horn että\nSparre, ettei voitu toivoa parempaa matkasäätä ja että sellainen sää\noli saatu yksinomaan hänen majesteettinsa tähden.\n\nMaria Eleonora nyökkäsi nauraen päätänsä hyväksymiseksi. Ei ollut\nniin liioiteltua kohteliaisuutta, ettei hän olisi sitä pitänyt\nhyvänään.\n\nKoko päivän hoviseurueen täytyi pitää huolta hänen viihtymisestään,\nilahuttaa häntä hupaisilla keskusteluilla, kertoa kaskuja ja\nhartaasti kuulla hänen valituksiaan miten hitaasti aika kului.\nHän aivan riutui ikävästä päästä puolisonsa luo ja valitti yksin\ntuultakin, kun se ei tuonut kuningasta hänen syliinsä.\n\nEttei sellaisissa oloissa mitkään yksityiskeskustelut voineet tulla\nkysymykseenkään, se on selvää itsestään. Hädintuskin nuori Claes\nsai tilaisuuden kuiskata Margaretalle: \"Tänä iltana!\" Mutta hän ei\ntiennyt, oliko neitsyt sen kuullut. Tämä ei ollut sitä ilmaissut\nainoallakaan katseella, ainoallakaan eleellä.\n\nKuningatar tahtoi olla ylhäällä kannella. Siellä hän söi ateriansa,\nsiellä hän itki kovin ikävöiden puolisoaan ja tytärtään ja huudahti\nheti sen jälkeen: \"Mutta kertokaa toki jotakin ilahuttavaa, minä\naivan menehdyn ikävästä!\"\n\nHorn ja Sparre tekivät parastaan, mutta menestyksettä. He heittivät\nmolemmat tyytymättömiä katseita Stjernsköldiin, joka heidän\nmielestään oli omansa huviministeriksi.\n\nTämä oli alussa kuuro ja sokea. Mutta sitten hän kohtasi Margaretan\nsilmistä rukoilevan katseen, ja hän hypähti nopeasti pystyyn ja\nkysyi syvään kumartaen, saiko hän kertoa hänen majesteetilleen erään\nseikkailun, joka hänellä oli ollut Saksassa.\n\nKuningatar nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, ja hän alkoi heti. Juttu\noli jotensakin kevyt. Siinä kerrottiin miten Claes herra palattuaan\nkylvystä muutamien ystävien kanssa oli hankkinut naispuvussa pääsyn\nnunnaluostariin. Hän kertoi miten hänet otettiin vastaan, miten\nnunnat olivat häntä syleilleet ja suudelleet vuoronperään ja kuinka\nhe olivat häntä houkutelleet jäämään sinne.\n\nKuningatar ja vanhempi hoviväki nauroivat valtoiminaan. Mutta Märta\nja Margareta istuivat hiljaa allapäin ja hehkuvin poskin.\n\n\"Te tietenkin suostuitte pyyntöön\", puuskahti Juhana Sparre meluavan\nhilpeästi.\n\n\"Tietysti hän suostui, mutta ei suinkaan mene sitä ilmaisemaan\",\nlisäsi Claes Horn nauraen hänkin.\n\n\"Se olisi maksanut henkeni, ja silloin ei minulla olisi kunnia istua\ntässä ja kertoa poikamaisesta kepposestani\", vastasi kertoja.\n\n\"Sellaisia olette kai tehnyt montakin?\" kysyi kuningatar huvitettuna.\n\n\"Legion, teidän majesteettinne!\"\n\n\"Hän tekee niitä vieläkin, siitä tohdin tehdä valan\", huusi\nvanha Horn ja pörhistihe aivan kuin sotaorhi, kun se kuulee\ntorventoitotuksen.\n\n\"Nuori mies tulee isäänsä\", sanoi Sparre. \"Suurempaa huimapäätä ja\nurheampaa upseeria saa kauan etsiä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne, hyvät herrat, hullutukset kuuluvat\naikaisimpaan nuoruuteen, ja se on minulla jo takanani.\"\n\n\"Hahaha, kuinka vanha olette?\"\n\n\"Täyttänyt yksikolmatta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huusi Horn. \"Lyön vetoa, että tulette vielä paljon\nhulluttelemaan.\"\n\n\"Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi.\"\n\n\"Mutta minä kyllä antaisin\", sanoi kuningatar ojentaen hänelle\nkätensä.\n\nPolvistuen hän painoi sen huulilleen. \"Mikä lohdutus\", sanoi hän,\n\"jos kiusaus kävisi voittamattomaksi!\"\n\nHerrat nauroivat, mutta Elisabet rouva näytti tyytymättömältä.\nKuningatar kehoitti Claes Stjernsköldiä olemaan varuillaan ja\npysymään aisoissaan. Hän, joka ei voinut pitää kurissa kuusivuotiasta\ntytärtään, oli suuresti huvitettu siitä, että nuori uljas mies\nnöyrästi ja allapäin kuunteli hänen kehoituksiaan.\n\nIlta kului nopeasti, ja erottiin myöhään. Mutta ettei Margareta\nsinä iltana tulisi ylös kannelle, siitä oli eräs nuori herra\naivan vakuutettu, ja sentähden eräs nuori tyttö hämmästyksekseen\nlöysi vuoteestaan pienen käärön, josta, kun se avattiin, ilmestyi\ntäydellinen merimiespuku.\n\nMargaretalta oli vähällä päästä kirkaisu. Mutta onneksi hän oli\nyksin. Märta ei ollut vielä tullut. Mitä nopeimmin hän peitti\nvaatteet vuoteeseensa. Ei mistään hinnasta saanut niistä tietää\nkukaan, kaikkein vähimmin Märta, mutta hän paloi halusta koettaa\nniitä.\n\nOli melkein mahdotonta nukkua... Oliko hänen kiitettävä puvusta?...\nTai eikö oltava tietävinään lainkaan?... Sen rangaistuksen hän\nansaitsi kertomastaan jutusta... nunna rukat, nunna rukat!... Että\nkellään saattoi olla sydäntä nauraa heille! Hänellä oli ollut halu\nitkeä. Ja sitten se oli uskaltanut katsoa häneen sillä tavalla... ei\nhän kiittäisi puvusta, ei millään muotoa.\n\nSeuraavana päivänä taivas oli pilvinen ja ilma kolea. Kuningatar\nmakasi puolen päivää, Elisabet rouva ei saanut jättää häntä\nsilmänräpäykseksikään, ja Märtan ja Margaretan täytyi olla läsnä\nsiltä varalta, että hänen majesteettinsa haluaisi jotakin.\n\nParempaa ei tullut sittenkään, kun kuningatar oli noussut.\nPäivittäisen itkunpuuskansa jälkeen hän ei sanonut voivansa\nkestää enää kauemmin. Jollei kukaan voinut keksiä mitään häntä\nhuvittaakseen, niin saivat he yhtä hyvin mennä tiehensä. Hänen oli\npakko jatkaa tätä kauheaa matkaa, koska hänen puolisonsa ikävöi häntä.\n\nTämän jotensakin tolkuttoman puheen katkaisi kaunis miesääni, joka\nlauloi ruotsalaista kansanlaulua. Kaikki tunsivat sen Stjernsköldin\nääneksi. Maria Eleonora taputti käsiään. \"Nyt teidän on väistyttävä,\nhän saa tulla tänne!\" huusi kuningatar, ja heti sen jälkeen nuori\nkavaljeeri seisoi pienessä käytävässä kuningattaren hytin edessä,\nja siellä hän sai seista useita tunteja ja laulaa laulun toisensa\njälkeen. Kun hänen äänensä alkoi lopulta käydä käheäksi, käskettiin\nhänen lopettaa, mutta ensin hän sai tulla lähemmäksi ja ottaa vastaan\nkuningattaren kiitokset. \"Olette pelastanut henkeni\", sanoi hän. \"Nyt\nluulen tosiaankin voivani nukkua.\"\n\nNiine hyvineen sai nuori herra mennä. Mikä pettymys! Hän ei ollut\nedes saanut nähdäkään häntä, jonka tähden oli tullut.\n\nElisabet rouva sanoi, että neitsytten oli kummankin valvottava puoli\nyötä hänen kanssaan. Hän aikoi itse valvoa koko yön kuningattaren\nluona. Margareta sai mennä iltayöksi levolle, hänen vartiovuoronsa\noli alkava vasta kahdeltatoista.\n\nHän niiasi syvään ja riensi hyttiinsä... siellä hän pysähtyi\ntuokioksi epäröiden... sitten hän sieppasi vaatteet käsille ja\nsuki ne tulisella kiireellä ylleen. Ne sopivat aivan mainiosti...\nmutta oliko hänellä rohkeutta näyttäytyä... kenties oli joku vielä\nkannella... No, saattoihan hän ainakin kurkistaa sinne, ja niin hän\nkiiti kevein askelin ylös portaita ja avasi oven.\n\nMitä kummia? Oven raosta hän näki aivan kuin valkoisen seinän\nedessään.\n\n\"Kuka siellä avaa oven?\" kuului Elisabet rouvan ääni alhaalta.\n\nNyt ei ollut varaa valita, hänen täytyi kannelle. Millainen sumu!\nSaattoi tuskin nähdä kättään silmäinsä edessäkään... Hän uskalsi\nastua muutamia askeleita... silloin kuuli hän Hornin tutun äänen:\n\n\"Gyllenhjelm sanoo, että täällä nousee Jumalan ilma. Kuinkahan\nsilloin käy kuningattarelle?\"\n\n\"Ennen sumun tuloa saattoi nähdä Voionmaan kärjen. Hän saa meidät\nviedä sinne maihin.\" Puhuja oli Sparre.\n\n\"Silloin kuningatar joutuu tykkönään suunniltaan\", virkkoi Horn.\n\n\"Minua puolestani säälittävät enemmän toiset naiset\", puuttui\nnuorekas, hieman käheä ääni puheeseen. \"Ajatelkaas, sellainen\nmielenlaatu!\"\n\n\"Hiljaa, sellaista ei puhuta\", puuskahti Horn. \"Nyt luulen, että\nmeidän on paras mennä levolle ja uskoa henkemme Jumalan ja amiraalin\nkäsiin.\"\n\nMargareta tahtoi rientää pois tieltä, mutta joutui silloin suoraa\npäätä vapaaherra Hornin syliin. \"Mikä kumman vaihdokas sinä olet?\"\nhuusi hän pitäen hänestä kiinni. \"Tai kenties seisot täällä\nkuuntelemassa? Silloin saat pamppua.\"\n\nMargareta puri huultaan voidakseen olla kirkaisematta. Claes\nStjernsköld oli rientänyt luo. \"Nuorin laivapoika\", sanoi hän.\n\"Päästäkää hänet, minä vastaan, että hän voi pitää suunsa kiinni.\"\nNäin sanoen Claes päästi hänet hiljaa Hornin käsistä.\n\n\"Mistä herraseni sen niin tietää?\"\n\n\"Minulla on syytä uskoa, että hän on kuuromykkä.\"\n\n\"Ota selvä siitä asiasta.\"\n\nVanhat herrat kävellä köpittivät tiehensä tukien toisiaan. Nuori\nClaes herra taasen talutti luultua matruusia keulaa kohden.\n\n\"Margareta\", sanoi hän, \"tässä säässä!\"\n\n\"Mistä tiesin, millainen sää oli... tulin teidän tähtenne!\"\n\n\"Minun!\" Claes kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen.\n\n\"Mitä ajattelette?\" Hän irroittautui nopeasti. \"En ollut kiittänyt\nteitä vaatteista, en myöskään väliintulostanne tänään. Sentähden\najattelin --\"\n\n\"Sallikaa minun ainakin puristaa kättänne ystävällisen ajatuksenne\ntähden.\"\n\n\"Sitä varon tekemästä\", vastasi Margareta hilpeästi. \"Ei puuttunut\npaljoa, ettette puristanut kättäni murskaksi eilisiltana.\"\n\n\"Olinko tosiaankin niin kovakourainen... sallikaa minun ainakin\npidellä sitä silmänräpäys.\"\n\n\"Mitä se hyödyttää\", sanoi Margareta hyvin hämillään.\n\n\"Ansaitsen jonkun kiitoksen siitä viattomasta valheestakin, joka\näsken pelasti teidät armottomista käsistä.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Margareta ja ojensi kätensä.\n\nClaes otti sen ja siveli sitä hiljaa. \"Mikä vahinko, etten voi nähdä\nsitä... Anteeksi, pehmeä kätönen, jos olen tehnyt sinulle pahaa, ja\nanteeksiannon osoitteeksi salli minun koskettaa sinua huulillani.\"\nHän painoi kädelle pitkän suudelman.\n\n\"Mitä ajattelette?\" huusi Margareta ja tempaisi nopeasti kätensä\npois. \"Ja mitä ajattelen minä, kun tulin tänne? Enhän nyt tiedä\nlainkaan miten pääsen täältä takaisin\", lisäsi hän epätoivoissaan.\n\n\"Olkaa tyyni ja tarttukaa käteeni. Minä saatan teidät alas portaista.\"\n\n\"En uskalla mennä niistä alas. Elisabet rouva voi kuulla. Mitä on\nminun tehtävä?\"\n\n\"Odottakaa vähän... seuratkaa kintereilläni, niin saamme nähdä kuinka\nselviämme!\" Hän avasi portaiden oven ja meni alas hiipivin askelin...\nMargareta seurasi vavisten.\n\nAivan oikein. Elisabet rouva raotti ovea ja kysyi ankarasti, eikö\nhänen majesteettinsa voinut saada yörauhaa.\n\n\"Pyydän nöyrimmästi anteeksi\", sanoi velikulta. \"Tulen herrojen\npuolesta kysymään kuinka armollinen kuningattaremme voi.\"\n\n\"Viekää heille hänen majesteettinsa kiitollinen tervehdys. Hän on\njuuri nukkunut. Tekö se hetkinen sitten kuljitte ovessa?\"\n\n\"Niin. Käännyin takaisin.\"\n\n\"Minun puhutteluni pelästytti teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!\"\nHuomaamatta Margareta oli onnistunut pääsemään hyttiin. Hän kuuli\nkuinka nuori herra riensi pois ja kiireimmiten riisui hän yltään\nonnettomat vaatteet, jotka olivat hänet saattaneet niin ahtaalle,\nja pani ne kääröön. Koskaan ei hän enää pukeutuisi niihin. Nukkua\nei hän voinut, ajatukset pyörivät piirikarkelossa hänen päässään...\neikö hänellä ollut syytä olla nuorelle herralle vihainen?... se oli\nyksinkertaisesti kutsunut häntä Margaretaksi ja sitten suudellut\nhäntä kädelle... Mutta ilman hänen apuaan hän ei olisi koskaan\nonnellisesti päässyt alas hyttiin. Kaikki johtui hänen onnettomasta\npäähänpistostaan pukeutua merimieheksi... koskaan, koskaan ei hän\nsitä enää tahtonut tehdä.\n\nKahdentoista aikaan tapahtui vahdinmuutto. \"Hän nukkuu niin hyvin,\nettä saat kernaasti nukkua vielä hetken ja mennä myöhemmin\", sanoi\nMärta, kun hän tuli asettuakseen levolle. Mutta Margareta tahtoi olla\nyksin ajatuksineen, ja sentähden hän meni kuningattaren hyttiin.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin alus alkoi kallisteleida, touvit\nnatisivat, tuuli taivutteli mastoja. Sää alkoi käydä hirmuiseksi.\nKuningatar nukkui vielä, ja Elisabet rouva, joka ei uskaltanut jättää\nhäntä, pyysi Margaretan menemään kannelle katsomaan miltä siellä\nnäytti.\n\nTaivas oli melkein musta kuin paarien peite, ja vihreät, vaahtoharjat\naallot ajelivat toisiaan hurjassa kamppailussa. Myrsky riuhtoi\npurjeita kappaleiksi, ja nämä kietoutuivat mastojen ja raakapuiden\nympärille ikäänkuin suojaa etsien.\n\nJuuri kun Margareta tuli ylös kannelle, syöksyi hyökyaalto sen\nylitse. Kuului hirveää natinaa ja rusketta, ja alus kallistui\nhuimaavalla vauhdilla kyljelleen.\n\n\"Ylös ruori!\" kuului amiraalin ääni.\n\n\"Etumasto meni mereen!\" huusi perämies.\n\nSanattomana kauhusta ja voimatonna astumaan askeltakaan eteenpäin tai\ntakaisin Margareta piteli kiinni ovesta. Hän näki useain henkilöiden\nvaivalloisesti liikkuvan keinuvalla laivalla. Ainoastaan amiraali\nseisoi tyynenä ja jakeli käskyjään... laiva näytti kääntyneen uuteen\nsuuntaan ja lähestyi rantaa, jonne kaikkien silmät levottomina\ntähystelivät.\n\nVihdoin laiva sysäytyi jotakin vastaan, niin että se natisi kaikissa\nliitoksissaan. Alhaalta kuului valitushuuto.\n\n\"Tyynnyttäkää kuningatarta. Me viemme hänet heti täältä\", käski\namiraali, ja hoviherrat riensivät alas portaita.\n\nEi viipynyt kauan, ennenkuin oli laitettu mukavat paarit, joilla\nkuningatar kannettiin maihin.\n\nOltiin Kalmarin lähistöllä ja linnanportit avattiin\nhaaksirikkoisille. Mutta amiraalilaiva oli joutunut erilleen muusta\nlaivastosta, ja Gyllenhjelm esitti, että kuningatar jäisi tänne siksi\naikaa, kun hän kokosi hajaantuneet laivat ja veisi ne miehistöineen\nSaksaan. Hän tulisi sitten takaisin kuningatarta noutamaan.\n\nTämän aikeensa hän ilmoitti Hornille ja Sparrelle. Kuningatar ei\nvoinut ottaa ketään vastaan.\n\nLaivat koottiin jo seuraavana päivänä, ja Gyllenhjelm pani tuumansa\ntoimeen.\n\nMyrsky oli asettunut, ja Maria Eleonora oli aivan epätoivoissaan, kun\nhänelle sanottiin, että hänen täytyi jäädä tänne odottamaan amiraalin\npalaamista.\n\nAmiraali oli suorastaan valtion kavaltaja, ja kuningatar oli\nilmoittava hänet kuninkaalle rangaistavaksi ansion mukaan. Turhaan\nSparre sanoi, että kuninkaalle olivat suuresti tarpeen ne joukot,\njotka laivasto vei mukanaan, ja että kuningattarelta tahdottiin\nsäästää ne vaarat ja vastukset, joille sotamiehet täytyi panna\nalttiiksi, jos mieli pian joutua perille.\n\nKuningatar ei sellaisia selityksiä kuunnellut. Turhaa oli hänelle\nuskotella, ettei kuningas olisi enemmän kaivannut puolisoaan\nkuin kaiken maailman rekryyttejä. Amiraalista ja kaikista\nhangoittelijoista välittämättä hän oli lähtevä heti matkalle.\nAmiraalilaiva oli jäljellä, sää oli kaunis. Hän tahtoi heti astua\nlaivaan.\n\nLaivassa oli tosiaankin tehty välttämättömät korjaukset, oli laitettu\nhätävarataklaus ja pantu uudet purjeet. Jo seuraavana päivänä hovi\nnousi uudestaan laivaan, ja nyt koeteltiin luovailla vastatuuleen.\nKuningatar pysyi urheana, ja koko hovi osoitti tyytyväisyyttä, jota\nei kukaan tuntenut. Mutta tuskin oli päästy merelle, kun nousi\nuudestaan hirveä myrsky. Laiva heittelehti kuin lastu laineilla;\nkävi yksi ulvonta ja vingunta mastoissa ja touveissa; kaikki laivan\nliitokset natisivat ja ruskivat, ja suurmasto notkui niin, että\nsen luultiin siinä paikassa katkeavan. Silloin kapteeni syöksyi\nilmoittautumatta kuningattaren luo.\n\n\"Maksaa meidän kaikkien henkemme, jollen saa kääntää takaisin\",\nhuudahti hän.\n\nMikä näky! Kaikki olivat merisairaina. Ei jälkeäkään hovitavoista!\n\n\"Kääntäkää!\" kuului valittava naisääni, ja kapteeni riensi pois\nmutisten: \"Kiittäkää Jumalaa, jos sitenkään voimme pelastua!\"\n\nMitä suurimmin ponnistuksin onnistuttiin vihdoin ohjaamaan alus\nKalmarin salmeen. Kuningatar toivoi itse, että hänet vietäisiin\nÖölantiin. Siellä laiva laski ankkurin; ja hänet vietiin maihin.\n\nLinnassa olivat aina huoneet kunnossa kuninkaallisia vieraita varten,\njotka siihen aikaan usein kävivät Öölannissa, ja sinne Maria Eleonora\nasettui asumaan odotellen Gyllenhjelmin paluuta.\n\nSade pieksi ikkunoita, ja vimmaiset vallat pauhasivat korkeina ja\nvaahtopäinä. Mutta eivät ne täällä kuningatarta peloittaneet Amiraali\noli pian tuleva takaisin ja vievä hänet kuninkaan luo.\n\nVoimme suunnilleen arvata kuinka hauskaa hovilla oli. Elisabet rouva\nosoitti melkein yliluonnollista kärsivällisyyttä, mutta hovineitsyet\nistuivat kalpeina ja alakuloisina ikkunan ääressä odottaen korkean\nhallitsijattarensa käskyjä.\n\nMitähän Claes Stjernsköld lie hänkin tehnyt ja ajatellut, kun\nei tullut heille avuksi. Hänen iloiset laulunsa olivat heitä\nilahuttaneet. Nyt oli heille ainoana vaihteluna se, että Horn ja\nSparre oven läpi tuontuostakin kysyivät hänen majesteettinsa vointia\nja Elisabet rouva vastasi heille, ettei kuningatarta voinut mikään\nlohduttaa, niin hän ikävöi kuningasta. Sitten valitettiin molemmin\npuolin huonoa säätä ja toivottiin sen paranevan. Niin meni se päivä.\n\nSeuraava päivä oli edellisen kaltainen. \"Minä kuolen tähän\", kuiskasi\nMargareta Märtalle. \"Jospa edes saisi lukea tai ommella.\"\n\n\"Silloin ei koko huomiomme olisi kiinnitetty kuningattareen\", vastasi\ntämä huoaten.\n\nVihdoin neljäntenä päivänä nähtiin laiva, jossa liehui Ruotsin\namiraalilippu. Margareta, joka sen ensiksi huomasi, päästi ilohuudon,\nja Maria Eleonora suvaitsi aivan nousta ylös ja itse ottaa sen\ntarkastellakseen.\n\n\"Käskekää amiraalin heti tulla luokseni\", huusi kuningatar.\n\n\"Heti!\" toisti Elisabet rouva.\n\n\"Laiva ei ole vielä laskenut maihin\", rohkeni Margareta huomauttaa.\n\nHovimestaritar loi häneen nuhtelevan katseen ja riensi heti käskyä\ntäyttämään.\n\n\"Asettukaa paikoillenne, hovinaiseni\", käski kuningatar ja lähestyi\npientä koroketta, jolla oli korkea nojatuoli. Siihen hän istuutui\nylevänä ja majesteetillisena. Hovineitsyet asettuivat hänen taakseen,\nja kun Elisabet heti sen jälkeen tuli takaisin, istuutui hän\nmatalalle tuolille korokkeen edustalle, kuningattaresta vasempaan. He\nistuivat äänettöminä ja odottivat runsaasti tunnin ajan.\n\nVihdoin askelet kuuluivat lähestyvän ovea, ja palvelija ilmoitti:\n\"Valtakunnan amiraali!\"\n\nKaarle Gyllenhjelm astui sisään Claes Stjernsköldin seuraamana ja\nkumarsi syvään kuningattaren edessä.\n\n\"Hänen majesteettinsa on varmaan epätoivoissaan minun viipymiseni\njohdosta\", puuskahti Maria Eleonora. \"Mutta saiko hän myös tietää,\nettä se oli teidän syynne?\"\n\n\"Kuningas on tätä nykyä Werbenissä, johon hän on leiriytynyt\",\nvastasi amiraali. \"Viemäni joukot ovat nyt matkalla sinne. Minä\npalasin heti noutamaan teidän majesteettianne.\"\n\n\"Ja te, missä olette te ollut niin kauan?\" kysyi kuningatar kääntyen\nClaes Stjernsköldiin.\n\n\"Teidän majesteettinne luvalla seurasin amiraalia\", vastasi tämä.\n\n\"Minun luvallani?\" kuningatar ei ollut oikein varma siitä. \"Voimmeko\nheti lähteä?\" kysäisi hän äkkiä.\n\n\"Myrsky tosin jatkuu yhä\", vastasi amiraali. \"Mutta tuuli on\nkääntynyt pohjoiseen, ja minä luulen, että uskallamme koettaa.\"\n\nSanottu ja tehty. Kuningatar astui jälleen laivaan ja koetti\ntosiaankin kestää niin kauan kuin voi. Mutta kun myrsky jatkui ja\nmeri aaltoili rajusti, heitettiin ankkuri Bornholman edustalla.\n\nSeuraavana aamuna voitiin matkaa jälleen jatkaa, ja puolenpäivän\najoissa alus purjehti \"Greifswald-saaren\" ohi. Matkaa jatkettiin\nPeenemündeen, jossa kuningatarta tahdottiin taivuttaa nousemaan\nmaihin ja lepäämään seuraavaan päivään. Mutta hän pysyi mieluummin\nlaivassa ja seuraavana päivänä hän nousi maihin Wolgastissa.\n\nTäällä oli tehty suuria valmistuksia hänen vastaanottoaan varten.\nMutta hän oli liian väsynyt niistä nauttiakseen. Sentähden vietiin\nhänet heti uudestaan sisustettuun linnaan, jossa oli kaikki\njärjestetty hänen mukavuudekseen.\n\n\n\n\n10.\n\nKUNINGATAR ON KALTAISENSA.\n\n\nSuuressa linnanikkunassa seisoi Märta ja silmäili siintävälle\nmerelle, joka nyt oli tyyntynyt ja rauhoittunut. Hänen kalpeita\nposkiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, ja ne saivat valtoiminaan\nvuotaa nyt, kun hän oli yksin. Ovi avautui, ja Juhana Sparre astui\nsisään.\n\n\"Olenko odotuttanut itseäni?\" kysyi hän ja meni ikkunan luo.\n\nNopeasti Märta kuivasi kyynelensä ja tarttui hänen käteensä, vieden\nsen huulilleen.\n\n\"Tahdotko uskotella minulle, että nämä kyynelet vuotavat minun\ntähteni?\" kysyi vanha herra leikkisästi ja istuutui hänen rinnalleen.\n\n\"Kun ainoa ystäväni matkustaa pois luotani, ei minulla ole ketään\",\nnyyhkytti Märta, \"ei ketään, joka minusta välittää!\"\n\n\"Kuningas on kutsunut minut ylimaaherraksi johonkin niistä\nkaupungeista, jotka hän on valloittanut\", vastasi vapaaherra. \"Ja\nminä katson olevani velvollinen heti noudattamaan kutsua, niin sääli\nkuin minun onkin jättää sinua.\" Hän sulki Märtan hyväillen syliinsä.\n\n\"Antakaa minun matkustaa kotiin\", pyysi tämä. \"Minä aivan kuihdun\nikävään.\"\n\n\"Jos välttämättä tahdot...\"\n\n\"Saanko tosiaankin! Oi, kuinka hyvä olette!\" Hän kietaisi\nkäsivartensa vanhan herran kaulaan. \"Ilmoittakaa heti\nkuningattarelle... milloin saan lähteä?\"\n\n\"Kuulen, että sinulla on kova kiire. Muuten olisin toivonut sinun\nviipyvän, kunnes Juhanani tulee tänne. Olen kirjoittanut ja kutsunut\nhäntä tänään.\"\n\n\"Tuleeko Juhana tänne!.\".. Käsivarret herposivat alas, ja polttava\npuna hulvahti poskille entisen kalpeuden sijaan.\n\n\"Ajattelin, että te molemmat voisitte ilahuttaa toisianne. Mutta\nkun et niin tahdo...\"\n\n\"Voinhan koettaa... kun Juhana tulee... jääkö hän tänne?\"\n\n\"Hän saa valvoa kuningattaren turvallisuutta.\"\n\nMärta leikki hermostuneesti vanhan herran napeilla. Puna leikki\nleimahdellen hänen poskillaan.\n\n\"Ajattele tarkoin. Kun olen poissa, silloin on myöhäistä katua.\"\n\nMärta kohotti rukoillen katseensa häneen. \"Sallikaa minun jäädä\ntänne!\"\n\nSilloin vanha herra tarttui molemmin käsin hänen punasteleviin\nkasvoihinsa ja painoi ensin yhden ja sitten vielä toisenkin lujan\nsuudelman punaisille huulille. \"Siinä on sinetti, ja nyt on liitto\ntehty\", sanoi hän. \"Lupaa minulle, että olet luja ja rohkea, mutta\naina vaitelias tyttö.\"\n\nMärta ymmärsi eikä sittenkään ymmärtänyt täysin. \"Sen lupaan,\"\nvastasi hän vavisten. \"En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt!\"\n\nVielä kerran vanha herra otti hänet syliinsä. \"Et saa tehdä minua\nnarriksi!\" Isällinen, lemmekäs katse, ja hän oli poissa.\n\n\"Juhana tulee tänne!...\" Märtan silmät säteilivät, kaikki pilvet\nolivat hälvenneet, ja koko maailma oli muuttanut muotoaan.\n\nEttemme löisi laimin toistakaan hovineitsyttämme, täytyy meidän\npyytää lukijaa seuraamaan meitä linnanpihaan, jossa Margareta\nkulkee lehmuskäytävää edestakaisin Claes Stjernsköldin rinnalla.\nNeitsyen kasvot kuvastavat mitä jännittyneintä uteliaisuutta, ja hän\npuuskahtaa kiihkeästi: \"Tiedättekö hänestä jotakin?\"\n\n\"Oh, minä tiedän paljon, minä!\"\n\n\"Kertokaa sitten, kertokaa!\"\n\n\"Jospa uskaltaisin!\"\n\n\"Mikäs estää?\" kysyi Margareta ja vilkaisi ympärilleen. \"Täällä ei\nnäy ainoatakaan ihmistä.\"\n\n\"Salaisuus, ymmärrättehän...\" tuli melkein kuiskaten.\n\n\"Salaisuus!\" Kuinka neitsyen sydän pamppaili! \"Oi, kuinka hirveän\nutelias olen!\"\n\n\"_Voitteko_ olla vaiti!\" kysyi Claes melkein juhlallisesti.\n\n\"Hm, luulin sen osoittaneeni!\" kuului loukkautunut vastaus.\n\n\"Milloin sitten?\"\n\n\"Oletteko sen jo unohtanut?\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Merimiespuvun... jonka... jonka...\"\n\n\"Aivan oikein, minä en ole ilmaissut mitään!\"\n\n\"En minäkään.\"\n\n\"Muistaakseni teimme toisillemme lupauksen.\"\n\n\"Niin teimme! Ja vahvistimme sen kättä lyöden!\"\n\n\"Ei... niin tosiaan! Teillä on hirveän lujat kädet!\" kuiskasi\nMargareta punastuen.\n\n\"Aivan oikein, niin se oli, ja sentähden... lyökäämme nyt kättä\nuudelleen.\"\n\n\"Nyt sitä ei tarvita, me luotamme toisiimme muutenkin\", virkkoi\nneitsyt riemuiten.\n\n\"Mutta täytyyhän minun saada jotakin palkakseni.\"\n\n\"Jos juttu on palkan arvoinen. Aloittakaahan nyt!\"\n\n\"Aloittaa nyt, kun olen unohtanut kaiken. Mitä tahdoittekaan tietää?\"\n\n\"Sen, mikä kumma Elisabet rouvaa vaivaa. Hän itkeekin toisinaan,\nmutta ei puhu kellekään mitään.\"\n\n\"Hänellä on hyvät syynsä ja pahat säänsä.\"\n\n\"Ne juuri tahdon tietää.\"\n\n\"Elisabet rouva, joka näyttää niin hiljaiselta ja säveältä, on\ntehnyt niin kuulumattoman teon, ettei sen vertaista ole maailmassa\ntapahtunut.\"\n\n\"Tehän aivan säikytätte minut! Kuinka hän on päässyt kuningattaren\nhovimestarittareksi?\"\n\n\"Kuninkaan tahdosta.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista.\"\n\n\"Se on aivan varmaa. Kuningas on ihastunut häneen ja hänen\ntekoseensa.\"\n\n\"Mitä hän sitten on tehnyt?\"\n\n\"Onko minun kerrottava alusta alkaen?\"\n\n\"Aivan alusta.\"\n\n\"Saatte valmistautua kuulemaan hirveitä asioita.\"\n\n\"Kertokaa, kertokaa, olen valmis kaikkeen.\"\n\n\"Syyttäkää sitten itseänne! Hyvin jalosukuinen Elisabet Oxenstjerna\nlähetettiin hentona lapsena Anna prinsessan luo Puolaan. Tällä oli,\nkuten kai olette kuullut, monia kummallisia päähänpistoja. Niinpä\nhän lahjoitti sydämensä miehelle, joka ei ollut ruhtinaallista\nsyntyperää, kuten hän itse.\"\n\n\"Sille hän ei kai voinut mitään?\"\n\n\"Kenties ei, mutta siinä oli syy, miksi hän hylkäsi kaikki\navioliittotarjoukset.\"\n\n\"Mitä sillä on Elisabet rouvan kanssa tekemistä,\" kysyi Margareta\nkärsimättömästi.\n\n\"Luullakseni paljonkin. Prinsessan kuoltua neitsyt palasi Ruotsiin,\nmutta merimatka oli sekä pitkällinen että vaivalloinen. Sanotaan,\nettä sellaiset matkat ihmeellisellä tavalla avaavat sydämen\nrakkaudelle\", sanoi Claes syvään huoaten ja vaikeni.\n\n\"No, miksette jatka?\" Ääni vähän värähti.\n\n\"Ojentakaa minulle kätenne, Margareta neitsyt!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Siksi, että voisin luottaa teidän... teidän vaitioloonne.\"\n\n\"Enhän ole vielä saanut tietää mitään.\"\n\n\"Se on totta. Jatkan siis. Samalla laivalla matkusti myös eversti\nKonrad Yxkull, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän ja ruotsalainen\nneitsyt tekivät tuttavuutta keskenään.\"\n\n\"Niin ihastuttavaa!\" huudahti Margareta. \"Luulen, että he heti ensi\nnäkemältä rakastuivat toisiinsa.\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Otaksukaamme, etteivät he kumpikaan sitä tienneet. Mutta minä\nluulen, että se heidän keskenään keskustellessaan vähitellen kehkesi\nkuin ruusu auringon säteissä.\"\n\nMargareta peitti silmänsä käsillään. \"Kuinka ihmeellistä!\" kuiskasi\nhän.\n\n\"Varmaankin everstille ensin selvisi, että hän rakasti neitsyttä.\nMutta kun hän tiesi, että tämä oli korkeasukuinen neiti ja hän\nainoastaan yksinkertainen aatelismies...\"\n\n\"Mitäs se merkitsi!\" puuskahti Margareta palavin poskin. \"Kuinka\nhyvin arvaatte Elisabet neitsyen ajatukset! Kun eversti vihdoin\nei voinut olla ilmaisematta rakkauttaan, tiedättekö mitä neitsyt\nvastasi?\"\n\n\"En!\" Margaretan silmistä kuvastui mitä hartain tiedonhalu.\n\n\"Ei sanaakaan. Hän vain kietoi käsivartensa everstin kaulaan.\"\n\n\"Hm, totta kai hänen täytyi sanoakin jotakin.\"\n\n\"Luullakseni hän sanoi vain: 'Mitä välitän korkeasta suvusta, en\nrakasta enkä tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua'.\"\n\n\"Niin, siten kai hänen täytyi sanoa. No, kuinka kävi sitten?\"\n\n\"He menivät Turussa naimisiin ja elivät muutamia onnellisia vuosia\nSuomessa, tuntemattomina kaikille.\"\n\n\"Mikä saattoi häiritä heidän onneaan?\"\n\n\"Sukuylpeät Oxenstjernat, jotka keksivät salaisuuden ja riistivät\nvaimon miehensä syleilystä.\"\n\n\"Millä oikeudella?\" kysyi Margareta leimuavin silmin.\n\n\"Syntyperän oikeudella; suku teki valituksiaan, ja Upsalan\ntuomiokapituli selitti avioliiton pätemättömäksi.\"\n\n\"Se on kauheaa! Ja miten kävi sitten?\"\n\n\"Nuorta rouva rukkaa pidettiin melkein vankina, ja eversti teki\nkaikkensa päästäkseen suvun kanssa sovintoon. Se onnistui vihdoin\nkuninkaan välityksellä, jonka jälkeen tapahtui uusi vihkimys.\"\n\n\"Nyt ymmärrän syyn, miksei hän koskaan puhu ylhäisistä\nsukulaisistaan.\"\n\n\"Ne välittävät hänestä yhtä vähän, kuin hän välittää heistä. Ja\nluultavasti siksi, että hän saisi tilaisuuden kohdata miestään, on\nkuningas tehnyt hänet kuningattaren hovimestarittareksi.\"\n\n\"Kuinka minä rakastan kuningasta! Hän on kaikkien kärsiväin ystävä!\"\nhuudahti Margareta innoissaan.\n\n\"Saavuttaakseen hänen ystävyytensä kannattaa kärsiäkin -- kuten\neversti Yxkull ja Elisabet rouva.\"\n\n\"Oh, laskette loruja!\"\n\n\"Älkää sanoko niin, ajatelkaa lähemmin asiaa...\"\n\n\"Se ei suinkaan maksa vaivaa. Kiitos ja hyvästi!\"\n\n\"Entä palkkani?\"\n\n\"Kas tässä!\"\n\nTyttö heitti lentosuukkosen ja otalsi kuin nuoli pitkin käytävää.\nClaes juoksi jäljestä kappaleen matkaa, mutta huomasi sitten\nvapaaherra Hornin ja hiljensi heti vauhtiansa. \"Kyllä sinut vielä\nkerran tapaan\", jupisi hän ja meni kohteliaasti vanhaa herraa\nvastaan, jolla oli avoin kirje kädessään.\n\n\"Tässä on kirje herttualta\", sanoi hän, \"ja se sisältää kohteliaan\nkutsun Stettiniin. Siellä ollaan aivan hassastuttu ruotsalaisiin\nupseereihin; varo vain sydäntäsi, nuori ystäväni.\"\n\n\"Se on varattu valkean vihoja vastaan.\"\n\n\"Ah, Ruotsissa?\"\n\n\"Koko maailmassa!\"\n\n\"Olette salamyhkäinen, siis on tosi kysymyksessä... _raillerie à\npart_, oletteko nähnyt kuningatarta tänään?\"\n\n\"Jatkuvaa sadesäätä. Hän oli odottanut, että kuningas olisi täällä\nhäntä vastassa.\"\n\n\"Stettinin juhlat saavat hänet kyllä iloisemmalle tuulelle.\"\n\nMutta Maria Eleonora ei tahtonut matkustaa Stettiniin. Hän selitti,\nettei häntä huvittanut mikään ja että hän tunsi pian kuolevansa,\njollei kuningas tullut hänen luoksensa tai hän saanut mennä kuninkaan\nluo.\n\nHovilla oli kova työ häntä huvittaessaan. Ainoa, joka siinä johonkin\nmäärin onnistui, oli nuori Claes herra. Mutta hän tahtoi, että\nMargaretan oli otettava osaa kaikkiin hänen päähänpistoihinsa, ja\ntästä johtui heidän välillään niin läheinen tuttavallisuus, että se\nherätti Elisabet rouvan huomiota.\n\nEnsi päivinä tuli Wolgastiin Brandenburgin nuori vaaliprinssi,\nkuningattaren veljenpoika; melkein samaan aikaan saapui Ruotsista\nmuutamia nuoria herroja, joiden oli lisättävä kuningattaren\nseuruetta; näiden joukossa oli nuori Juhana Sparre, entinen\nkuningattaren hovipoika, harvinaisen ajatteleva nuori mies, joka\nainoastaan tilapäisesti oli hovimiehenä.\n\nPrinssin tähden tehtiin kaikenlaisia pikku retkiä, ja eräällä\nsellaisella, jolloin Claes oli onnistunut pääsemään Margaretan\nylikuskiksi, sanoi hän neitsyelle: \"Nyt olen keksinyt kepposen, joka\nvoittaa kaikki entiset.\"\n\n\"Saanko minäkin olla siinä mukana?\" kysyi Margareta innokkaasti.\n\n\"Ennenkuin voin vastata, täytyy meidän puhutella toisiamme sinuksi.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Margareta hieman hämillään.\n\n\"Selitän sen sittemmin. No, kuinka käy?\"\n\n\"Kernaasti leikin ajan, mutta sitten...\"\n\n\"Silloin ja sitten. Jaa vai ei? Pahimmassa tapauksessa saan hankkia\ntoisen toverin.\"\n\n\"Ei tarvitse, voinhan suostua\", vastasi Margareta nopeasti.\n\n\"En pidä siitä, että olet noin vastahakoinen\", sanoi Claes kohta.\n\"Kenties tahdot mieluummin olla leikissä mukana jonkun toisen kanssa.\"\n\n\"Sitä en ole sanonut.\"\n\n\"Mutta niin saat olla; siihen leikkiin, jota tarkoitan, vaaditaan,\nettä täytyy voida ehdottomasti luottaa toisiinsa.\"\n\n\"Voit luottaa minuun.\"\n\n\"Siis vihdoinkin! Sittenpä emme saakaan koskaan narrata toisiamme.\"\n\n\"Olenko sitten tehnyt niin?\"\n\n\"Siihen vaaditaan vielä muutakin.\"\n\n\"Se mahtaa olla kauhea leikki se. Olemmeko leikkineet sitä koskaan\nennen?\"\n\n\"Emme koskaan!\"\n\n\"Etkö sinäkään?\"\n\n\"En, tämä on ensi kerta.\"\n\n\"Aivanhan säikytät minut! Onko se jotakin vaarallista?\"\n\n\"Ei, jos oikein pidämme toisistamme.\"\n\n\"Pidämme toisistamme\", toisti Margareta. \"Tarkoitat kai jotakin muuta\nkuin mitä sanot... Ei, Claes, siinä leikissä en tahdo olla mukana.\"\n\n\"Saat sitten olla poissa, minä en pakoita ketään... hanki minulle\njoku toinen.\"\n\nSeurasi pieni äänettömyys. Hän näki tytön itkevän.\n\n\"Näen kyllä, että tahdot sittenkin olla mukana leikissä\", sanoi hän\nhieman ivallisesti.\n\n\"Tietysti tahdon. Mutta kun asetat tuollaisia kummallisia ehtoja...\"\n\n\"Otaksutaan, että leikki on sellainen, että minun täytyy ottaa sinut\nsyliini, ja me heittäydymme nurinniskoin ikkunasta, eikö silloin\nvaadita, että luotat minuun ja pidät minusta? Muutenhan säikähtyisit\nja saisit halvauksen.\"\n\n\"Eihän se toki voi olla tarkoituksesi?\" kysyi Margareta pelästyneenä.\n\n\"Luuletko että aion ottaa hengen sinulta tai muiltakaan?\"\n\nHän sai kauan odottaa vastausta. Vihdoin se tuli aivan hiljaa: \"En,\nClaes!\"\n\nHevonen sai nykäyksen ohjaksista ja kääntyi toiselle tielle.\n\n\"Sinä ajat väärään. Toisia ei näy ensinkään.\"\n\n\"Minä en välitä toisista\", vastasi Claes äänellä, joka vapisi\nliikutuksesta. \"Margareta, minä rakastan sinua sanomattomasti ja nyt\nuskon, että minäkin olen sinulle rakas, vaikket ole tahtonut sitä\nminulle sanoa... Vastaa, olenko väärässä.\"\n\n\"Olet minulle hyvin rakas!\"\n\n\"Ja tahdotko tulla vaimokseni?\"\n\n\"Tahdon, Claes!\" kuiskasi Margareta ja painautui häntä vasten.\n\nMutta Claes ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan sanoi syvästi\nliikutettuna: \"Eilen kun luin ääneen kuningattarelle, ei ketään\nollut läsnä, hän keskeytti minut ja kertoi tulevista häistä, jotka\nvietetään ensi kuussa Stettinissä tai Berliinissä. Minä kysyin\nmorsiusparin nimeä; ensin hän kieltäytyi sitä sanomasta, sitten hän\nuskoi minulle, että oli kysymys sinusta ja eräästä saksalaisesta\neversti Fuggerista. Tunnetko häntä?\"\n\n\"En ole koskaan kuullut sitä nimeä... Claes, pelasta minut hänen\nkäsistään!\" Margareta tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä\nlujasti.\n\n\"Niin aionkin. Kaikki on valmiina. Meidät vihitään tänä iltana, laiva\non valmiina purjehtimaan, ja se vie meidät Suomeen, isänmaahani.\"\n\n\"Emmekö enää palaa Wolgastiin?\"\n\n\"Päätä itse. Voin tarjota sinulle ainoastaan hyppäyksen ikkunasta.\"\n\n\"Luottamusta ja rakkautta, sitähän vaadit\", tuumi Margareta. \"Claes,\nminä seuraan sinua!\"\n\nClaes kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja sivalsi hevosta\nruoskalla. Matka kävi huimaa vauhtia yli kantojen ja kivien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä hälinä hovissa!... Oli jo udeltu olikohan tapahtunut jokin\nonnettomuus, koska Claes herra ja hänen neitonsa olivat kadonneet\ntaipaleelle. Alussa se oli vain antanut aihetta leikinlaskuun,\nmutta linnaan saavuttua löydettiin kuningattarelle osoitettu kirje,\njossa Claes Stjernsköld todenmukaisesti teki selkoa heidän pakonsa\nsyistä. Margareta rakasti häntä eikä tahtonut mennä naimisiin\neversti Fuggerin kanssa, ja pelastaakseen neitsyen siitä ja itsensä\nepätoivosta hän oli kaiken järjestänyt siihen pakoon, johon toivoi\nMargaretan suostuvan. Kirje päättyi toivomuksella, että kuningatar\nantaisi anteeksi teon, joka johtui mitä palavimmasta rakkaudesta.\n\nKirje putosi Maria Eleonoran kädestä. Elisabet rouva oli\nepätoivoissaan; häntä varmaankin tultiin syyttämään valppauden\npuutteesta. Hoviherrat seisoivat ihmetellen, kukaan ei ollut kuullut\npuhuttavan eversti Fuggerista.\n\nHieman hämillään kuningatar kertoi, että eversti oli keksitty\nhenkilö. Hän oli ainoastaan tahtonut tietää, oliko nuori mies\nrakastunut hänen hovineitsyeensä, eikä ollut tullut ajatelleeksi,\nettä asia saisi sellaisen lopun.\n\nLähetettiin etsijöitä kaikille suunnille, ja ne, jotka olivat osuneet\noikeille jäljille, palasivat selittäen, että nuori pari oli lähtenyt\nmerille purjealuksella, jonka päämaalia ei tiennyt kukaan.\n\n\"Eikö minulla ole kylliksi omissa huolissani, täytyykö minun vielä\nsaada tällaista harmia muistakin?\" puuskahti kuningatar.\n\n\"Minä kirjoitan heti sukulaisille ja ilmoitan mitä on tapahtunut\",\nsanoi kalpea Elisabet rouva.\n\n\"Tee se, mutta älä mainitse minua. En tahdo, että minut sekoitetaan\nasiaan!\"\n\nHovipiiri oli joutunut apeahkoon mielialaan, ja nuori vaaliprinssi\nteki kaiken voitavansa viihdyttääkseen armollista sukulaistaan, joka\nmelkein aina oli huonolla tuulella. Hänen rukouksistaan kuningatar\nvihdoin taipui tekemään vierailun Stettiniin.\n\nSuurin valmistuksin oli varustauduttu ottamaan häntä vastaan; oltiin\nylen uteliaita näkemään suuren sankarin puolisoa, ja kaikki kadut\nolivat täynnä väkeä hänen saapuessaan.\n\nSe oli todellinen riemukulku. Hänen tielleen siroiteltiin kukkia, ja\nväkijoukko kirkui ja huusi ihastuksesta. Mutta hän olikin ihanampi\nkuin oli luultu. Hän oli säteilevän kaunis ja hän tervehti kaikille\ntahoille arvokkuudella ja sulolla, joka hurmasi töllistelevät\nväkijoukot.\n\nVanha herttua Bogislaus, joka oli tullut vastaan jo kaupungin\nportille, ratsasti vaunujen rinnalla ja nyökäytteli iloisena päätänsä\nkaikille tahoille Tämä oli vieras, joka oli tuova hänelle vain\nhauskoja päiviä.\n\nNyt alkoi katkeamaton sarja tanssiaisia ja hovijuhlia. Mutta\njonkun ajan kuluttua sanoi kuningatar kyynelsilmin, ettei hän\n\"voinut nauttia sellaisista iloista niin kauan kuin kuningas, hänen\npuolisonsa, antautui joka päivä alttiiksi tuhansille vaaroille. Sitä\nvastoin hän olisi tyytyväinen, jos tällaisia tilaisuuksia varten\ntarvittavat varat jaettaisiin almuina köyhille.\"\n\nKuningattaren hovineitsytten joukkoon oli otettu useita nuoria naisia\nherttuakunnan ylhäisimmistä perheistä, ja Elisabet rouvan toiminta\nkävi yhä monipuolisemmaksi, samalla kun hän ja Märta lähestyivät yhä\ntoisiaan. Usein he puhuivat Margaretasta, kuinka hänelle oli mahtanut\nkäydä ja missä hän mahtoi olla.\n\nMonin tiedusteluin oli saatu tietoon, mikä pappi hänet oli vihkinyt.\nElisabet rouva meni heti hänen puheilleen. Pappismies kertoi, että\nClaes Stjernsköld oli esittänyt selvät paperit, ja kun nuoren tytön\nedusmies ei ollut maassa, ja tyttö itse halusi liittoa, katsoi\nhän hyvällä oikeudella voivansa vihkiä heidät. Vihkitodistuksesta\nElisabet rouva sai vaivatta kopion; hän tahtoi lähettää sen\nMargaretan sukulaisille; he voivat sitten ryhtyä toimenpiteihin mitkä\nkatsoivat sopivimmiksi.\n\n\"He eivät voita mitään koettaessaan eroittaa heitä\", vastasi pappi\nmelkoisesti hädissään. \"Herttuakunnan lait valtuuttavat minut\ntoimimaan vakaumukseni mukaan, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä\neivät ihmiset saa eroittaa.\"\n\nKyynelet täyttivät Elisabet rouvan silmät, ja hän sanoi ojentaessaan\nkätensä jäähyväisiksi: \"Minä teen kaiken minkä voin suojellakseni\nnuorta paria ikävyyksiltä.\"\n\nVeljensä hartaista pyynnöistä kuningatar taipui matkustamaan\nBerliiniin, lapsuutensa kotiin. Täällä perheensä helmassa hänen olisi\npitänyt voida hyvin, mutta samalla tavoin hän ruikutti kuin ennenkin.\nHän oli toivonut, että kuningas niin monien vaivojen ja taistelujen\njälkeen hieman levähtäisi ja rientäisi hänen luoksensa. Mutta hän\nei tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tietää puolisonsa kuihtuvan\nikävästä.\n\n\"Minun rakas sisareni on kaltaisensa\", sanoi vaaliruhtinas\npuolisolleen. \"Hän on vain kehittänyt synnynnäiset taipumuksensa\näärimmilleen.\"\n\nVihdoin joulukuun lopulla tuli kuninkaan viesti. Hän odotti\nFrankfurtissa puolisoaan.\n\nMaria Eleonoran kärsimättömyydellä oli tuskin mitään rajoja, ja\nheti lähdettiin matkalle Leipzigiin, jossa kuningatar otettiin ylen\njuhlallisesti vastaan. Maistraatti ojensi hänelle kallisarvoisen\nraamatun ja muita kalleuksia. Täällä kuten kaikkialla hän ihastutti\nkauneudellaan ja sulollaan, ja yleensä sanottiin, että ainoastaan\nsellainen puoliso oli Kustaa Aadolfin arvoinen.\n\nMatka kävi Weissenfelsin, Weimarin, Erfurtin, Gothan, Fuldan,\nSleinaun ja Gelnhausenin kautta, ja kaikkialla häntä tervehdittiin\nmaan kuningattarena.\n\nJoulukuun 21 p:nä tapahtui lähtö Leipzigistä, ja tammikuun 11\np:nä kuningatar saapui Gelnhauseniin. Matka oli ollut jokseenkin\nvaivalloinen, ja kaikkialla koetettiin kuningatarta taivuttaa\nviipymään muutamia päiviä, varsinkin kun tiedettiin, että kuningas\noli matkalla häntä vastaan.\n\nMutta mitkään houkutukset eivät auttaneet, ja matkaa jatkettiin.\nVihdoin lähellä Hanauta kuningas tuli vastaan.\n\nKun kuningatar täällä sulki niin kauan kaivatun, jumaloidun ja\nrakastetun sankarinsa syliinsä, virkkoi hän: \"Nyt vihdoin on\nsuuri Kustaa Aadolf vangittu!\" Yhdessä he menivät Hanauhun, jossa\nkuningattaren oli määrä levätä muutamia päiviä. Sieltä kävi matka\nFrankfurtiin, jossa kuninkaalla oli saapumisensa jälkeisenä päivänä\nilo sulkea syliinsä niin kauan kaivattu ystävänsä Akseli Oxenstjerna.\n\nTämä oli marraskuussa lähtenyt matkalle Preussista ja, kuten hän\nitse kertoo kirjeessä valtakunnanneuvostolle, \"kahden kuukauden\nyhtämittaisen matkan jälkeen\" saapunut kuninkaan luo Frankeniin.\n\nIlo oli suuri ja molemminpuolinen, ja Kustaa Aadolf jakoi aikansa\npuolisonsa ja ystävänsä kesken. Maria Eleonora sai suunnattoman\nkallisarvoisen otsakoristeen, ja kuningas ympäröi hänet pelkillä\nhuveilla ja juhlallisuuksilla, ja tämän kaiken viedessä hänen aikansa\nja ajatuksensa, nauttivat ajan suurimmat miehet jälleennäkemisen iloa\nja vaihtoivat keskenään ajatuksiaan.\n\nMitä he olivatkaan yhdessä eläneet. Kun he olivat Preussissa\nonnistuneet hankkimaan isänmaalle rauhan monivuotisen\nkeskeytymättömän sodan jälkeen, kuinka he silloin olivatkaan\nkiittäneet Jumalaa menestyksestään! Ikinä he eivät olleet unelmoineet\nniin suurta onnea kuin Ruotsin aseilla oli ollut tämän uuden sodan\naikana. \"Minä toistan mitä olen aina sanonut!\" huudahti kuningas.\n\"Heikko ihmiskyky on ainoastaan ase korkeamman vallan kädessä.\"\n\n\"Minä tunnustan kuitenkin, että olisin mieluummin Wienissä kuin\ntäällä Frankfurtissa tahtonut onnitella teidän majesteettianne\nLeipzigin voitosta.\"\n\n\"Sitä mieltä ovat monet muutkin\", vastasi Kustaa Aadolf vakavasti.\n\"Mutta minä luulen, että olen valinnut oikean tien Wieniin.\"\n\n\"Minä olen hyvin iloinen, jos tulen huomaamaan, että olen väärässä\",\nvastasi valtiokansleri.\n\n\"Kun olet nähnyt Gustafsburgini\", jatkoi kuningas, \"olet tunnustava,\nettä olen siellä saanut sangen tärkeän sotilaallisen aseman.\"\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin lähdettiin matkalle Mainziin. Sotajoukko\noli sijoitettu talvimajoihin, ja tänne Reinin kultaiseen kaupunkiin\nsijoitti Kustaa Aadolf muutamiksi kuukausiksi hovileirinsä. Kellään\nSaksan keisareista ei ollut ollut niin loistavaa asemaa kuin Kustaa\nAadolfilla talvella 1631-32 niin Mainzissa kuin Frankfurtissakin.\nHovisaleissa tunkeilivat Saksan ruhtinaat ja ylhäisaatelisto\nkaikkien maiden valtiomiesten keralla odottaen levottomuudella\ntapausten kehitystä. Vierasten joukossa ei ollut kukaan onnellisempi\nkuin hän, jota pidettiin suurimpana syypäänä sotaan, pfalzilainen\nFredrik V. Kustaa Aadolfin menestys oli antava hänelle takaisin\nkruunun ja sotajoukon, sankarikuninkaan hovissa osoitettiin hänelle\nkuninkaallista kunniaa ja häntä kutsuttiinkin Böömin kuninkaaksi.\n\nLukuisain valtiomiesten joukossa herättivät huomiota etupäässä\nRanskan kolme lähettilästä, jotka oli lähetetty mitä kiireimmiten\nperätysten. Ensiksi tullut oli de l'Isle, sitten tuli viekas Hercule\nde Charnacé ja lopuksi kardinaali Richelieun oma lanko de Brezé.\nRanskan hallitus oli mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa.\nPelättiin, että Kustaa Aadolf tulisi pystyttämään voimakkaan\nprotestanttisen vallan Saksassa, joka sittemmin voisi antaa tukea\nprotestanttien pyrkimyksille Ranskassa.\n\nRichelieun politiikka ei suinkaan ollut vihamielinen Saksan katolista\nsuuntaa eikä paavilaista liittokuntaa vastaan. Hän oli tehnyt liiton\nRuotsin kuninkaan kanssa ainoastaan kukistaakseen Habsburgin,\nItävallan ja Espanjan hallitussuvut, ja nyt oli tämä elatusapua\nnauttivasta liittolaisesta muuttunut vaaralliseksi kilpailijaksi,\njoka melkein saattoi asettaa vaatimuksensa kuinka korkeiksi tahtoi.\nHänen käsiinsä oli yhdistetty mitä suurin ja laajakantoisin valta, ja\nse oli sitä peloittavampi, kun se ei ollut ainoastaan sotilaallinen,\nvaan lisäksi moraalinen. Mitä pahemmin häntä pelättiin, sitä enemmän\nhäntä imarreltiin. Hän oli nyt niin korkealla, että häntä pelättiin\noikein todella, sillä kukaan ei voinut asettaa hänelle muita rajoja\nkuin mitä hän oli itse määrännyt. Ei ihme, että kaikkien silmät\nsuuntautuivat häneen, kun hän kauniin kuningattarensa rinnalla\nvitkaan kulki kautta väkitäytten linnansalien tervehtien ja\nkeskustellen milloin toisen, milloin toisen kanssa.\n\nKoskaan eivät ole tunteiden äärimäisyydet kohdanneet toisiaan\nniinkuin täällä: rakkaus, ihailu, kateus ja mitä katkerin,\nsilmittömin viha! Sellaisesta miehestä kuin Kustaa Aadolfista ei\nkukaan voinut olla välinpitämätön. Ja sitä paitsi hän seisoi niin\nkorkealla, ettei mikä ampiainen tahansa pystynyt häntä pistämään.\nKuinka moni näistä piispoista, jotka kumarrellen lähestyivät\nmajesteettia, halusikaan miekalla, myrkyllä tai tikarilla tuhota\ntämän antikristuksen, joka riisti pyhimyskehän heidän päistään ja\nteki heistä yksinkertaisia, kuolevaisia, syntisiä ihmisiä!\n\nHe pitivät kokouksia suljettujen ovien takana. Jotakin oli tehtävä,\nmutta mitä? Niinkuin ihmeellä hän oli tähän saakka välttänyt kaikki\nväijytykset. Oliko hän tosiaankin korkeampien voimien suojeluksessa?\nPois se; paavi on Kristuksen käskynhaltia maan päällä, ja hän\nrukoilee joka päivä pääkerettiläisen kuolemaa.\n\nTietämättömänä tästä eli oikeammin sanoen välinpitämättömänä\nkaikista vehkeistä Kustaa Aadolf odotti tyynenä aikaansa; koskaan\nei hän näyttänyt suuremmalta kuin tässä ristiriitaisten pyyteiden\naaltoilevassa meressä; hän ei suurennellut eikä taipunut;\najattelevaisena kaikissa toimissaan hallitsi hän kaikkia ja ennen\nkaikkea itseään.\n\nSotaisen menestyksensä huipulla hän tuumailee Oxenstjernan\nkanssa, miten rauhaa on parhaiten edistettävä. Tämä kiinnittää\nhänen huomiotaan siihen, että Tanska kadehtien katselee pohjoisen\nnaapurinsa kasvavaa voimaa ja että oli olemassa merkkejä siitä,\nettä Saksan protestanttiset ruhtinaat, joiden oli häntä kiittäminen\nkaikesta, pelkäsivät sitä herravaltaa, joka oli syntynyt huolimatta\nsiitä uhmasta, joka uhkasi peittää heidän omansa varjoon.\n\n\"Minua se ei kummastuta\", vastasi kuningas. \"Luulen, että myöskin\nEnglanti ja Hollanti hengessään pelkäävät ruotsalaista Itämeren\nvaltaa. Mutta minä en löydä mitään ratkaisua suureen kysymykseemme\nsiitä, että muuttaisin Saksan keisarikruunun Ferdinandin päästä\nomaan protestanttiseen päähäni! Parempi silloin, että vanha, laho\nvaltiomuoto menee pirstaleiksi ja että valtioliitto syntyy kaikkien\nSaksan protestanttien kesken paremmilla perusteilla kuin nykyinen on.\nSiitä tulisi uusi evankelinen unioni, jolla on omat sotasääntönsä\nja oma hallituksensa. Kaikkien kirkkotilusten peruutus olisi\nlujittava tämän valtioliiton vallan, ja minä vaadin tämän liiton\nehdoksi ainoastaan, että liitto tunnustaa Ruotsin ylipääkseen ja\nsuojelijakseen.\"\n\n\"Siihen vaaditaan, että meillä on saksalaisia maakuntia hallussamme\",\nväitti Oxenstjerna.\n\n\"Me vaadimme saksalaisen Itämeren-rannikon, ennen kaikkea Pommerin.\nSe on oleva meidän lisämme liittoon.\"\n\n\"Tämä suuri ajatus on Kustaa Aadolfin arvoinen\", jatkoi Oxenstjerna.\n\"Ruotsin uusi suuri valta-asema on oleva takeena protestanttisuuden\npysymisestä pystyssä ja Euroopan vapauden säilymisestä.\"\n\n\"Niin olen ajatellut, jos kaikkivaltiaan tahto on se. Mutta me\nolemme vielä kaukana rauhan siunauksista. Kysymys liittokunnan\npuolueettomuudesta antaa Ranskalle paljon päänvaivaa.\"\n\n\"Koko sen vaikutus Saksassa on riippuvainen siitä. Samana hetkenä kun\nruhtinaat riisuvat aseensa, ei Richelieu voi enää sekaantua heidän\nasioihinsa.\"\n\n\"Minä en ole ehdottomasti hylännyt heidän pyyntöään pysyä\npuolueettomina\", jatkoi kuningas. \"Mutta minä vaadin varmuutta,\nettä he riisuvat aseensa, enkä aio luovuttaa takaisin tekemiäni\nvalloituksia ennen yleistä rauhaa.\"\n\nOsoittautui pian, että Richelieun täytyi taipua. Kuninkaan tahto\npääsi vallalle, vaaliruhtinasten täytyi alistua toisen toisensa\njälkeen. Baijeri yksin liittyi keisariin, mutta siten olikin\nliittokunta hajalla.\n\nOleskelu Mainzissa oli maailman silmillä katsoen omistettu ainoastaan\nhuveille, mutta todellisuudessa punottiin juonia innokkaammin kuin\nkonsanaan.\n\nOn jo mainittu, että uusia suunnitelmia oli tehty kuninkaan henkeä\nvastaan. Salamurhan toimeenpaneminen olisi voinut viedä yleiseen\nverilöylyyn, niin suuresti kuningas oli rakastettu; päätettiin\nsentähden eräässä kokouksessa korkeain hengellisten herrain kesken\nhankkia luotettava ja varmakätinen ampuja; ja ensi kerran kun\nkuningas tarkasti joukkoja, oli tämän oltava katsojain joukossa ja\nammuttava kohtalokas laukaus.\n\nEi ollut vaikea löytää siihen halukasta henkilöä, ja asia oli\nratkaistu.\n\n\n\n\n11.\n\nTUKI KAATUU.\n\n\nLinnassa oli suuri juhla. Kynttilät kipinöivät kruunuissa, ja\nsuuret hovisalit olivat täynnä loistavapukuisia herroja ja naisia.\nKuningattarella oli upea otsaripansa otsallaan ja missä hän\nkulkikaan, kuului ihastuksen hälinä hänen tavattoman kauneutensa\njohdosta, kauneuden, joka häikäisi kaikki muut kaunottaret. Elisabet\nrouva seurasi hänen jäljestään nojaten upeaan upseeriin; hän näytti\ntavattoman iloiselta ja nyökäytti päätään nuorelle tytölle, joka\nkulki aivan hänen jäljestään.\n\nKuningas tuli yhtäkkiä viereisestä huoneesta. Hän tervehti\nystävällisesti kaikille tahoille ja meni kuningattaren luo, jolle hän\ntarjosi käsivartensa jatkaakseen kiertokävelyään.\n\n\"Olen saanut sinua odottaa!\" sanoi kuningatar nuhdellen.\n\n\"Kirje Claes Stjernsköldiltä\", sanoi kuningas.\n\n\"Se hävytön, kuinka hän uskaltaa.\"\n\n\"Sisällä oli myös kirje sinulle hänen nuorelta vaimoltaan.\"\n\n\"En tahdo lukea sitä.\"\n\n\"Minä luen sitten.\"\n\n\"Ethän kai ottane heitä suojelukseesi?\"\n\n\"En, mutta annan anteeksi.\"\n\n\"Kuinka voit tehdä sen?\"\n\n\"Tiedän mitä rakkaus merkitsee.\"\n\n\"Mutta paeta tiehensä!\"\n\n\"Rakastetun kanssa! En olisi antanut anteeksi, jos nuori mies olisi\njättänyt tytön.\"\n\n\"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä.\"\n\nBöömin kuningas lähestyi kysyen, saiko hän viedä hänen majesteettinsa\nkuningattaren siihen menuettiin, joka nyt alkoi.\n\nKuningatar suostui, parit järjestettiin, ja tanssi alkoi.\n\nKuningas katseli sitä muutamia silmänräpäyksiä ja kääntyi sitten\nvaltiokansleriin, jonka kanssa alkoi innokkaasti keskustella.\n\nSillä välin kuningattaren ainoa ruotsalainen hovineitsyt oli\npysähtynyt erään ikkunan ääreen ja keskustellut kuningattaren\nhovipojan Juhana Sparren kanssa. Tämä tunsi silloin jonkun nykäisevän\nitseään takista, ja käännyttyään hän näki pienen valkopukuisen ja\nkultakiharaisen tytön, joka kuiskasi hänelle: \"Viekää minut kuninkaan\npuheille, täällä on niin ahdasta!\"\n\n\"Etkö näe, että kuningas tanssii?\" vastasi Juhana viitaten Fredrik\nV:een.\n\n\"Minä tarkoitan oikeaa kuningasta, en tuota\", vastasi tyttö\nkärsimättömästi.\n\n\"Hänellä ei ole aikaa puhella pikku tyttöjen kanssa. Mitä tahdot\nhäneltä?\"\n\n\"Sen minä sanon itse\", virkkoi tyttö koettaen jälleen päästä\neteenpäin. Mutta eräs hovipalvelijoista, joka tapasi hänestä kiinni,\nvirkkoi ankarasti: \"Tyttönen on aivan hassu tahtoessaan puhua\nkuninkaan kanssa. Mutta minä kyllä hänestä huolen pidän, minä.\"\nNäin sanoen hän kantoi pois tytön, joka potki ja pyristeli vastaan\nkaikin voimin eikä voinut saada sanaakaan suustaan, sillä mies painoi\nkätensä hänen suutansa vasten.\n\n\"Sääli lasta!\" sanoi Märta. \"Miksei hän saa puhua kuninkaan kanssa.\"\n\n\"Jos päästät yhden, tulee sata jäljestä\", vastasi hovipoika. \"Meidän\nasiamme on valvoa, etteivät asiaankuulumattomat pääse vainoamaan\nheidän majesteettejaan.\"\n\nMärta huokasi, mutta ei vastannut mitään. Heti sen jälkeen kuningas\nkulki ohi ja pysähtyi hänet nähtyään. \"Voin sanoa teille terveisiä\nClaes Stjernsköldin nuorelta puolisolta\", virkkoi kuningas.\n\n\"Margareta!... Onko hän täällä?\" huudahti Märta vilkkaasti.\n\n\"Ei, mutta hän tulee mielellään.\"\n\nMärta katsoi kuninkaaseen kummissaan, mutta ei uskaltanut sanoa\nmitään.\n\n\"Kasvojenne ilmeestä päättäen ei teillä ole mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Oi ei! Margareta oli tovereista parhain, vaikkakin väliin vähän\najattelematon.\"\n\n\"Koettakaa taivuttaa kuningatarta, minun suostumukseni teillä on...\"\nNäillä sanoin hän meni edelleen.\n\n\"Ah, miten tuhmasti tein, kun en puhunut tytöstä!\"\n\n\"Hän on aikoja sitten tiessään. Mitä sinulla on tekemistä hänen\nkanssaan.\"\n\nTanssiaiset olivat lopussa. Kaupungin ylhäisimmät naiset olivat\nihastuneet siihen alentuvaan ystävällisyyteen, jota heille oli\nosoitettu. Ainoa, mitä valitettiin, oli se, ettei kuningas ottanut\nosaa tanssiin. Mutta nyt saatiin lohduttautua sillä, että hänen\nmajesteettinsa oli seuraavana päivänä pitävä suuren sotaväen\nkatselmuksen. Ja siellä kaikki tahtoivat olla mukana. Kenties hän\ntuntisi heidät ja tervehtisi heitä aivan tuttavallisesti, ja he\ntervehtäisivät vastaan. Ajatelkaas, kuinka ihastuttavaa! --\n\nPikku Gustava Adolfina oli heitetty pieneen pimeään huoneeseen.\nHän oli alussa aivan hiljaa, sitten hän alkoi haparoida käsillään\nympärilleen ja sai lopulta kiinni jostakin, jonka hän arvasi olevan\nsängyn. Pienet kädet haparoivat edelleen... kun... siellä makasi\njoku... Karkea ääni ärähti: \"Mitä pirua se on... onko täällä joku?\"\n\nTyttönen uskalsi tuskin hengittää.\n\n\"Oliko se joku enne... sanovat, että sellaisia esiintyy, kun piakkoin\ntulee käymään pahoin... minulta ei ole koskaan ennen liipannut... ei\nvarmaan petä nytkään... hän on kova, sanovat... minä näytän, että\nkuulani on kovempi... neljätuhatta guldenia vuodessa... kelpaa sitten\nelää hyviä päiviä...\"\n\nSanat tulivat puuskan tavoin... roisto makasi hiljaa kotvan...\nsitten hän nousi kiihkeästi. \"Piru minut periköön, se oli joku...\neikö tuossa häämöitä jotakin?\" -- Hän hosaisi kädellään... tyttö\nvetäysi takaisin. \"Tuossa se on taas... piru, kun en ottanut\ntuluksia mukaani... se kai oli pirun juonia sekin, hän tahtoo auttaa\nantikristusta, mutta minä otan hänen henkensä... olen vannonut\nsen käsi ristillä, ja rahat minä tahdon saada... Eikö se häämöitä\ntaas... jos se olisi ihminen, hieroisin sen mäsäksi, mutta se on\npaholainen... kenties se sama, joka houkutteli minut tähän... mitä\nminulla on antikristuksen kanssa tekemistä?... minusta nähden hän saa\nkyllä teilata ja polttaa mustatakkeja...\" Hän nauroi hurjasti. \"Minä\nen anna tinkiä kanssani... kaikki tyynni täytyy käydä kuin... jospa\ntietäisin mitä hiton lientä ne minulle juottivat... se polttaa kuin\ntuli... Minun pitäisi nukkua hyvin, että olisin varma kädestäni...\nheh, se ei ole koskaan hipaissut...\"\n\nHän kopeloi sänkyä kädellään. \"Mihin panin pyssyn... minun täytyy...\"\nHän kömpi pystyyn. \"Enkö pannut sitä oven pieleen...\" Muutamia\nlaahustavia askelia. \"Tuolla, tuolla häämöittää se taas, ja pirun\nsilmät kiiluvat... mitähän jos...\" Kiivas liike ja raskas romahdus,\nsitten oli aivan hiljaista.\n\nOn luultavaa, että Gustava Adolfina oli jähmettynyt kauhusta,\nmutta sittenkin vaadittiin koko se harvinainen kypsyys, jonka tämä\nkahdeksanvuotias tyttö oli saavuttanut, että hän edelleenkin voi\npysyä tyynenä. Tyttönen tiesi hyvin missä tarkoituksessa hän oli\ntullut; hän ymmärsi, että täällä oli mies, jonka oli tehtävä pimeyden\ntyö, ja hän uteli lapsellisessa mielessään, kuinkahan hänen äitinsä\ntahtoi hänen nyt tekevän.\n\nHänen silmänsä olivat ehtineet tottua pimeään, ja hän saattoi\neroittaa suuren käärön, joka oli heitetty lattialle. Mutta pyssyn,\njos hän sai sen käsiinsä, kätkisi hän sängyn alle, ja niin ei ilkeä\nmies voisikaan tehdä tihutyötään.\n\nHän otti muutamia askelia, mutta seinä tuli heti vastaan. Ilmeisesti\nhuone oli hyvin pieni, ja hän pelkäsi koskettavansa kuvatusta, joka\nmakasi lattialla yhäkin yhtä liikkumatonna ääntäkään päästämättä.\n\nTietysti pikku sydän pamppaili kovemmin kuin tavallisesti, ja silmät\nvaanivat läpi pimeyden murha-asetta. Silloin hän oli sängyn reunalla\nhuomaavinaan esineen, joka muistutti sitä, mitä hän etsi. Mutta\nyrittäessään sitä kohden hän tuli jalallaan koskettaneeksi jotakin\nkovaa. Mies hypähti ärähtäen pystyyn. \"Perkele, perkele\", mutisi hän.\n\nTaasenkin hän seisoi aivan kuin maahan naulattuna ja katsoi pimeyteen.\n\n\"Se kiiluu jälleen... mutta minä en pelkää, ja jospa minulla vain\nolisi pyssyni...\"\n\nTyttö peitti silmänsä käsillään.\n\n\"Nyt se on poissa... mutta olisipa minulla vain pyssyni...\" Hetkisen\nkuluttua mies mörähti jälleen: \"Tuolla se on, tuolla se on! Nyt me\nkaksi käymme leikkiin!\"\n\nTaasenkin kuolemanhiljaisuus. Gustava Adolfina vaipui lattialle joko\npelosta tai väsymyksestä, ja nukkui -viattomuuden tyyntä unta.\n\nRoisto seisoi vaanien peloissaan. Hän kärsi kadotuksen tuskia eikä\nollut varma, olivatko helvetin henget tulleet häntä vaivaamaan\nennen aikojaan, vai oliko se joku ihmisolento, joka urkki hänen\nsalaisuuksiaan... jossa tapauksessa hänellä oli halu näyttää! Niin\nkauan kun hän oli hengissä, ei kukaan ollut väkevämpi kuin hän.\n\nHän ei tiennyt, oliko seissyt siinä tunteja vai minuutteja, kun kuuli\nsyvän huokauksen. Hylkiö hätkähti ja vapisi kuin haavanlehti. Oliko\nhän aaveiden ympäröimä? Hän tahtoi huutaa, mutta ei äännähdystäkään\ntullut hänen huuliltaan. Oli kuin hänen hengityksensä olisi\ntukehtunut.\n\nSilloin hän kuuli vaikeroivan kuiskeen: \"Äiti, äiti, minä pelkään.\"\n\nIhminen siis. Nyt oli pelko poissa, ja sen sijaan täytti raivo hänen\nsielunsa. Oli uskallettu ilveillä hänen kanssaan Niinkuin mieletön\nhän syöksähti sinne, mistä ääni oli kuulunut, mutta suistui suulleen.\nPamahti laukaus. Hän kuuli hiljaista uikutusta, mutta tunsi samassa\nniin kipeää tuskaa oikeassa käsivarressaan, että joutui tainnuksiin.\n\nOli jo aamu, ja linnassa oli jo väkeä liikkeellä, kun kuului laukaus.\nMutta kesti kauan, ennenkuin saatiin selville mistä se tuli.\n\nSinne tulijoita kohtasi kamala näky. Lapsi makasi verilätäkössä. Hän\noli kuollut niin keveästi, ettei edes hymykään ollut kalvennut hänen\nhuuliltaan. Ja suuret silmät, vaikkakin lasittuneina, silmäilivät\nvielä yhtä kysyvinä maailmaan. Kun hänet nostettiin maasta,\nhuomattiin, että pergamenttiliuska oli kiinnitetty hänen povelleen.\nSe irroitettiin ja luettiin:\n\n\"Kuninkaan henki on vaarassa, olkoon hän poissa huomisesta\ntarkastuksesta.\"\n\nMitä hämmästystä tämä lyhyt kirjoitus herättikään! Useimmilla ei\ntietysti ollut aiotusta tihutyöstä aavistustakaan, ja ne, jotka siitä\ntiesivät, varoivat ilmaisemasta salaisuuttaan. Kenen lapsi tämä oli?\nKukaan ei sanonut häntä tuntevansa.\n\nSama laukaus, joka oli hänet surmannut, oli myös murskannut miehen\nkäsivarren kyynäspäästä. Hän makasi ähkyen tuskissaan ja kääntyi\npois, ettei näkisi ruumista.\n\nKoetettiin kaikin mokomin peittää asia hiljaisuuteen. Kuninkaan\nhuoneet olivat onneksi linnan toisessa päässä, ja sinne asti ei\npamaus ollut kuulunut. Mutta kun hän päivän koitteessa ratsasti\nkaupungista sotaväen-katselmukseen, näkivät useat henkilöt tiiviisti\nhunnutetun naisen, jonka toiset väittivät harhailleen linnan\nympärillä koko yön.\n\nKuninkaan lähdön jälkeen joku oli kysynyt naiselta ketä hän etsi ja\nsaanut vastaukseksi: \"Lastani, elävänä tai kuolleena!\" Hän oli tullut\nlinnaan ja melkein omin neuvoin löytänyt tien ruumishuoneeseen.\nOli samalla kertaa jotakin niin henkevää ja niin käskevää hänen\nolennossaan, ettei kukaan tehnyt mitään vastaväitteitä, kun hän otti\nlapsen käsivarrelleen ja kantoi sen pois.\n\n\"Mitä hän puheli itsekseen?\" kysyi muuan läsnäollut palvelija\ntoveriltaan.\n\n\"Sinä olet tehnyt tehtäväsi, nyt on jäljellä vain minun.\"\n\n\"Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?\"\n\n\"Hän oli hullu, senhän näki selvään. Tule avukseni, roisto on vietävä\nsairashuoneeseen.\"\n\n\"Ensin paranemaan, sitten kaula poikki! Miksei häntä voi teilata\nmuitta mutkitta?\"\n\n\"Mutta sehän olisi vastoin kristittyjen lakia...\"\n\n\"Ihmettelen mitä pahaa tyttölapsi oli tehnyt hänelle.\"\n\n\"Etkö käsitä, että lapsukainen oli välikappale, mies samaten; pienet\nroistot hirtetään, suuret ajavat vaunuilla matkoihinsa. Tule, nyt on\nhylkiö korjattava pois.\"\n\nVarhain samana aamuna, sotaväen-katselmuksen aikana pidettiin\nsalainen kokous useiden korkeimpain pappisvaltiasten kesken. Heidän\npelästyneistä kasvoistaan saattoi nähdä, että oli tapahtunut jotakin\ntavatonta.\n\n\"Mihin toimenpiteihin meidän on ryhdyttävä hylkiöön nähden?\"\n\n\"Mikä onnettomuus, ettei hänkin joutunut kuoleman omaksi!\" puuttui\ntoinen puheeseen.\n\n\"Hän saattaa vielä kavaltaa salaisuuden.\"\n\n\"Sellainen on estettävä\", keskeytti toinen.\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Jonkun papin on mentävä hänen luoksensa.\"\n\n\"Hän on saanut aneet.\"\n\n\"Silloin saa hän synninpäästön ja ehtoollisen ja viinissä...\"\n\n\"Sitä mieltä olen minäkin.\"\n\nSiihen yhtyivät kaikki, ja kokous hajaantui.\n\n\n\n\n12.\n\nPAHOLAISEN HOUKUTUKSET.\n\n\nRuotsalaiseen armeijaan Saksassa kuului vuoden 1631 lopulla kaikkiaan\n63,700 jalkamiestä ja 16 000 ratsumiestä ja ennen sotaretken alkua\ntoivottiin sen kohoavan 153,000 jalkamieheen ja 43,000 ratsuriin.\nSe oli suurin järjestynyt sotavoima mikä milloinkaan oli marssinut\nSaksan maaperällä.\n\nKuninkaan viimeksi tarkastama joukko oli niinsanottu \"royal-armeija\";\nse oli suunnilleen viides osa koko sotavoimasta, ja sen tyynten,\nvarmojen liikkeiden näkeminen vakuutti hänet siitä, että nämä\näskenpestatut olivat jo ehtineet oppia yhtä ja toista vanhemmilta\ntovereiltaan.\n\nKustaa Hornilla oli \"frankkilainen armeija\" Mainin tienoilla\nkomennossaan. Juhana Banér oli erään armeijan kera Magdeburgin\ntienoilla, Åke Tott kolmannen kera Ala-Saksissa Muita osastoja\njohtivat saksalaiset ruhtinaat jotka olivat kuninkaan sukulaisia\nja kenraaleja Ruotsin palveluksessa kuten Saksi-Weimarin herttuat\nWilhelm ja Bernhard, Hessenin maakreivi Wilhelm ja samoin Lüneburgin\nYrjänä. Böömin saksilainen sotajoukko oli itsenäisessä asemassa\nsotamarsalkka Arnimin johdolla.\n\nVihollisten puolella oli Tillyn 20,000 miehen vahvuinen sotajoukko\ntalvimajoillaan Tonavan pohjoispuolella; jokseenkin yhtä suuri\nvoima oli Böömissä ja Schlesiassa pitämässä Tiefenbachin ja Maradan\njohdolla saksilaisia kurissa.\n\nAla-Saksissa oli Pappenheim 20,000 miehen voimin hänkin. Hänen\nväkensä oli enimmäkseen sijoitettu keisarillisiin linnoihin.\n\nMutta vaarallisempi kuin kaikki muut oli eräs kolmas armeija, joka\noli astuva esiin vuoden alussa.\n\nPalaamme mieheen, joka, juuri siksi ettei hän kammoksunut mitään\nkeinoja, oli käynyt masentumattomalla voimalla eteenpäin maaliaan\nkohden, joka oli tehdä keisari yksinvaltiaaksi Saksassa.\n\nOveluudessa vetäen vertoja kenelle tahansa oli Pappenheim peräytynyt\nylivoiman edessä ja nyt hän lepäsi kuin haavoitettu jalopeura ja\nodotti aikaansa. Hänen suunnattomat rikkautensa sallivat hänen\nympäröidä itsensä samalla ylellisyydellä kuin itse keisari.\nJokaiselle etevälle upseerille ei ollut tarjona ainoastaan hänen\npöytänsä, vaan myös kukkaronsakin, ja jokainen reipas sotilas saattoi\nkirjoituttaa itsensä hänen nimikirjoihinsa.\n\nRaivonsa ensi puuskassa Wallenstein oli vannonut, ettei enää koskaan\npalvelisi keisaria, ei sittenkään, vaikka siten voisi pelastaa\nsielunsa helvetin tulesta.\n\nMutta tapaukset seurasivat ripeästi toisiaan. Kustaa Aadolf tuli,\nja hänen voittonsa herättivät Wallensteinin kateuden, mutta kenties\nihailunkin. Yhdessä hänen kanssaan hän saattoi valloittaa maailman.\nPäätöstä seurasi pian toiminta, ja Kustaa Aadolfin suureksi\nkummastukseksi ilmoitettiin hänelle kreivi Matias Thurn, eräs\nWallensteinin uskottu Adam Trzka ynnä eräs maanpaossa oleskeleva\nböömiläinen, Raschin nimeltään.\n\nHeidät otettiin vastaan. Adam Trzka esitti herransa asian.\n\nJos kuningas tahtoi antaa Wallensteinille 12,000 ruotsalaista\nsotamiestä ja kahdeksantoista tykkiä, sitoutui hän lähtemään keisaria\nvastaan.\n\nEhdotus oli houkutteleva, ja Kustaa Aadolf ei ollut haluton. Mutta\nhän vastasi, että hän ei sillä hetkellä voinut antaa mitään joukkoja.\n\nNiin pitkälle oli päästy ennen Breitenfeldin taistelua.\n\nKuninkaan loistava voitto kannusti Wallensteinin toiveita. Uudestaan\nhän lähetti viestin, että jos hän saisi pyytämänsä sotavoiman,\nhyökkäisi hän keisarin armeijan kimppuun Schlesiassa, valloittaisi\ntämän maan ja Böömin, ryntäisi Wieniä vastaan ja asettuisi sinne\ntalvimajaan, mutta ensimäisellä kovalla pakkasella menisi yli Tonavan\nja ryntäisi Steiermarkiin, Kärnteniin ja Krainiin.\n\nEhdotus oli jo ennen ehtinyt käydä Kustaa Aadolfille\nvastenmieliseksi. Kuinka saattoi hän luottaa luopioon, joka oli\nWallensteinin yhteiskunnallisessa asemassa? Kenties hän katsoi\nlähetystehtävänsä täällä siksi pyhäksi, ettei voinut käyttää\ntällaista tarjousta sen hyväksi. Lähettiläs sai vastaukseksi, ettei\nkuningas voinut luovuttaa joukkojaan. Hän saattoi antaa korkeintaan\n1,500 miestä.\n\nVoimme aavistaa mitä Wallenstein tunsi saadessaan tällaisen\nvastauksen. Hän aivan kiehui loukatusta ylpeydestä ja raivosta ja\nhuusi:\n\n\"Hyvä, asia käy laatuun ilman Ruotsin kuningastakin!\"\n\nJollei hän voinut tehdä suurtekoja kuninkaan lipun alla, niin kyllä\njonkun toisen. Wallensteinin kunniaa janoova sielu kyseli vähät mitä\nasia koski, kunhan hän vain voi niittää kunniaa ja mainetta.\n\nJo Frankfurtin kukistumisen jälkeen oli Wienissä ajateltu kutsua\nWallenstein takaisin, Maksimilian Baijerilainen oli vain asettunut\nvastaan. Mutta Leipzigin taistelun jälkeen keisarin lähettiläät\nsaapuivat Wallensteinin luo ja tarjosivat hänelle ylipäällikkyyden.\nHän hylkäsi tarjouksen ja lähetti siitä heti tiedon Kustaa\nAadolfille. Mutta tämä ei muuttanut mieltään.\n\nSitä mukaa kuin keisarin asema ruotsalaisten menestyksen\nja liittoutuneiden kaksimielisen aseman vuoksi kävi yhä\nepätoivoisemmaksi, sai Wallenstein Wienistä yhä hartaampia esityksiä\nja pyyntöjä. Mutta vasta Kustaa Aadolfin selvän hylkäävän vastauksen\nsaatuaan Wallenstein päätti ottaa vastaan keisarillisten joukkojen\njohdon.\n\nJoulukuussa 1631 sopimus oli tehty. Kuitenkin hän oli aluksi ottanut\nylipäällikkyyden ainoastaan kolmeksi kuukaudeksi.\n\nWallensteinin nimellä oli entinen taikavoimansa. Kaikilta tahoilta\nvirtaili sotamiehiä hänen lippujensa alle, ja jo maaliskuussa hänellä\noli 40,000 miehen suuruinen armeija.\n\nOn jo sanottu, että Saksin vaaliruhtinas, joka vastarintaa\nkohtaamatta oli tunkeutunut Böömiin ja voittanut Pragin, laittautui\nlevolle helposti voitetuille laakereilleen ja sorti maan asukkaita,\nsalaisuudessa hieroen erikoisrauhaa Saksin puolesta epäröivänä ja\npäättämättömänä kuten kaikissa teoissaan.\n\nBambergin hiippakuntaa pidettiin jesuiittalaisuuden ahjona, ja Kustaa\nHorn sai käskyn sijoittaa joukkonsa sinne, rynnätäkseen sieltä\nBöömiin, jos niin tarvittiin.\n\nKarkoitettu piispa pakeni Müncheniin ja sai Maksimilianin luona\naikaan, että Tilly riensi avuksi. Tämä lähti talvimajoiltaan Tonavan\nrannalta ja hyökkäsi niin odottamatta frankkilaisen armeijan\nkimppuun, että Horn, koskei tahtonut jättäytyä tappiolle alttiiksi,\nvetäytyi hiippakunnasta takaisin, mutta palasi sitten pitkin Mainin\nvartta Schweinfurtiin tehden Tillylle melkoista vahinkoa.\n\nTämä oli alkunäytös siihen uuteen taisteluun, jossa Kustaa Aadolf ja\nTilly jälleen olivat kohtaavat toisensa.\n\nTillyn lähtö Tonavan rannalta oli kuninkaalle merkki lähteä myös\nliikkeelle Reinin seuduilta. Hänen marssinsa kävi Frankfurtin kautta.\nTäällä hän riistäytyi itkevän puolisonsa syleilystä; tämä oli saanut\nhäneltä luvan pysyä läheisyydessä ja käydä tervehtimässä niin usein\nkuin hänen aikansa myönsi. Kuningatar puolestaan oli luvannut olla\nkärsivällinen ja alistuvainen ja ensi kertaa elämässään hän koetti\nolla huutamatta puolisoaan takaisin, kun tämä poistui huoneesta.\n\nMaaliskuun 3 p:nä kuningas lähti 2,000 miehen kera Frankfurtista.\nHänen tarkoituksensa oli yhdistyä Hornin kanssa ja sitten niin\nkiireisesti kuin mahdollista etsiä Tilly käsiinsä ja pakoittaa hänet\ntaisteluun. Retki kävi Maininlaaksoa itäänpäin Schweinfurtin kautta.\nKitzingenin luona kohdattiin Horn. Muutamia päiviä myöhemmin tulivat\nJuhana Banér ja Weimarin herttua, niin että ruotsalainen sotajoukko\nnousi nyt 40,000 mieheen.\n\nKuningas ei kuitenkaan tavannut vastustajaansa Frankenista. Tämä oli\njo herttua Maksimilianin kehoituksesta peräytynyt toiselle puolen\nTonavaa. Kuningas jatkoi tietään hänet mahdollisesti tavoittaakseen.\n\nMaaliskuun 20 päivänä ruotsalainen sotajoukko tuli Fürthiin, ja\nsamana päivänä kuningas kävi Nürnbergissä.\n\nTämä kaupunki oli silloin Saksan rikkain ja oli alusta alkaen\nkiihkeästi omistanut luterilaisen opin. Katolilaisten julma mellastus\noli sen asujamille ollut alituisen pelon ja levottomuuden aiheena.\nSuuri ja yleinen oli suru, kun Tanskan kuninkaan täytyi vetäytyä\ntakaisin, ja Kustaa Aadolfin saapuminen tuotti tosin iloa, mutta\nainoastaan heikkoja toiveita. Mitäpä hän läksi niin suunnatonta\nylivoimaa vastaan? Hän lähestyi, ja jokaista hänen saavuttamaansa\nvoittoa tervehdittiin riemulla Nürnbergin asujanten kesken.\n\nKun Magdeburg kukistui, olisivat he onnettoman kaupungin kohtalossa\nnähneet omansa, jolleivät Kustaa Aadolfiin kohdistuvat toiveet olisi\nvakiintuneet varmuudeksi, ettei hän ollut jättävä heitä suojattomiksi\nvaaran hetkenä. Ja nyt hän seisoi heidän kaupunkinsa portilla. Ilo\noli yleinen niin vanhojen kuin nuortenkin, niin ylhäisten kuin\nalhaistenkin kesken, ja vastaanotto oli sen mukainen.\n\nRatsuriparvi, johon kuuluivat kaupungin patriisit ja etevimmät miehet\nloistavissa puvuissa, ratsasti kuningasta vastaan, ja heitä seurasi\njono vaunuja, joissa ajoivat kaupungin ylhäisimmät rouvashenkilöt.\nPorvaristo komeili aseissa lippuineen, kellot soivat kirkkojen\ntorneissa, ja kaupungin muureilta ammuttiin tykeillä.\n\nKaunis keskiajan kaupunki oli koristautunut koko loistoonsa. Päädyt\nja parvekkeet olivat verhotut kallisarvoisin ja monivärisin kankain,\nikkunat olivat täynnä katselijoita, soittokunta soitti, kaikkialla\npelkkää riemua ja ihastusta. Kun kuningas tuli ratsastaen kaupunkiin,\nratsasti hänen rinnallaan Fredrik Pfalzilainen, ja häntä ympäröivät\nuseat saksalaiset ruhtinaat ja kreivit monien ruotsalaisten herrojen\nkeralla.\n\nKustaa Aadolf tervehti kaikille tahoille. Oli kuin kaikki huolet\nolisivat olleet puhalletut pois, jalot kasvonpiirteet ilmaisivat mitä\nsuurinta ja puhtainta iloa, ja kyynelet, jotka kimmelsivät hänen\nsilmissään, näyttivät katsojista kauniimmilta kuin parhaimmatkin\njalokivet.\n\nKauan muisteltiin tätä Kustaa Aadolfin saapumista Nürnbergiin\njuhlallisimpana kohtauksena mitä vanha valtakaupunki oli nähnyt\nmuuriensa sisällä. Mutta ulkonainen upeus ja loisto kalpeni kuninkaan\ntekemän persoonallisen vaikutuksen rinnalla. Kustaa Aadolfissa\noli, kuten Saksan suurin historiankirjoittaja sattuvasti on\nhuomauttanut, jotakin kansanomaista sanan parhaimmassa merkityksessä.\nKaikkialla, niin kotona kuin kylässäkin, oli hänellä voima temmata\njoukot mukaansa, ja erityisesti tämä näyttäytyi, kun hän astui\nkosketukseen vapaiden valtiokaupunkien protestanttien kanssa.\nPohjolan ruhtinaan kaikkia kohtaan avonainen ja vapaa esiintyminen,\nteeskentelemätön iloisuus ja koruton arvokkaisuus, kaikki tämä\nvaltasi täällä mielet mitä suurimmalla voimalla, kun sankari lähestyi\nheitä heidän vertaisenaan. Kuinka erilainen hän olikaan kuin\nPohjois-Saksan protestanttisten ruhtinashuoneiden raa'at juomari- ja\njunkkarityypit tai nämä puoleksi italialaistuneet, jesuiittain\nkasvattamat ruhtinasihanteet, joita Etelä-Saksan katolisilla hoveilla\noli esitettävinään! Kustaa Aadolf oli kansan mies; hänestä oli\nkaukana se prameileva espanjalainen loisteliaisuus, jota silloin\napinoivat kaikki ne, jotka kokeilivat Versaillesin ranskalaisilla\nhovitavoilla. Hänen lumousvoimansa oli siinä, että hänessä kuvasti\ngermaaninen luonne kaikessa siinä alkuperäisyydessään, jossa se\nesiintyi hänen koreilusta vapaana säilyneessä kansassaan, että koko\nhänen ihmisensä kuvastui todellista protestanttisuutta. Näille\nLutherin ja Melanchtonin parhaimmille maanmiehille hän ei ollut\nmikään muukalainen, vaikkei ollutkaan syntynyt heidän keskuudessaan.\nMissä hän ratsastikin Nürnbergin katuja, täytti ilman yksi ainoa\nkatkeamaton riemuhuuto. Näille eteläsaksalaisille protestanteille,\njotka niin kauan olivat eläneet katolisen ylivallan sorrettavina,\nheille oli hän tosiaankin pohjolasta ilmestynyt vapauttaja.\n\nKuninkaan saavuttua hänelle varustettuun asuntoon pyysi kaksi\nraadin edustajaa päästä hänen puheilleen. Nämä toivat kaupungin\ntervehdyksen, ja ilmoittivat, että kaupunki tahtoi antaa suuren\nmäärän elintarpeita sotajoukolle, neljä tavattoman suurta tykkiä\ntarpeineen, kaksi erittäin hyvin tehtyä karttapalloa, taivaspallon ja\nmaapallon sekä lopuksi useita hopeavaaseja mitä kauneinta tekoa.\n\nKuningas oli silminnähtävästi liikutettu kaikista näistä\nhyväntahtoisuuden osoituksista ja otti vastaan kutsun kaupungin\nhallintomiesten ja raadin tarjoamille päivällisille.\n\nTämän juhlan lopuksi Kustaa Aadolf lausui ympäristölleen: \"Jumala\non teidät pannut johtomiehiksi kaupunkiin, jonka vertaista\nväkirikkaudessa olen tuskin nähnyt. Tämä väki luottaa teihin ja\ntottelee teitä; olkoon sentähden hallituksenne sellainen, että\nvoitte vastata siitä ylimmän tuomarin edessä, kun teidän on kerran\nitsennekin tili tehtävä. Te kuulutte Nürnbergin korkeimpiin\nsukuihin, astutte isienne jälkiä ja olette heidän vertaisensa\nisänmaanrakkaudessa. Vihollinen on tekevä kaikkensa saadakseen teidät\neripuraisiksi ja sitten riisumaan aseenne, mutta minä varoitan teitä\nkallistamasta korvaanne heidän kuiskutuksilleen. Evankelisessa opissa\non valo ja kehitys, puolustakaa sitä hengellänne ja verellänne.\"\n\nRaatiherrat puhuivat siitä, kuinka kuningas oli näyttänyt esimerkkiä\nkaikille ja mitä uskomattomia tapauksia oli jo tapahtunut.\n\n\"Niin\", vastasi Kustaa Aadolf, \"Herran kaikkivaltius on ihmeellisesti\nnäyttäytynyt keskuudessamme, hän on lyönyt vihollisemme sokeudella,\nniin että he ovat jättäneet keisarikunnan tärkeimmät paikat\nmeille avoimiksi. Jumala on armossaan tehnyt meidät tahtonsa\nvälikappaleiksi. Olin uskonut, että koittaisi tuomiopäivä, ennenkuin\nvoisin saapua Saksanmaan sydämeen ja teidän kaupunkiinne.\"\n\nKaikki puhuivat, että se, mitä kuningas oli tehnyt, näytti koko\nmaailman silmissä ihmetyöltä.\n\n\"Se on totta\", vastasi Kustaa Aadolf, \"olen jättänyt alamaiseni ja\nkaiken mikä minulle on rakkainta maailmassa; soturini ovat seuranneet\nesimerkkiäni, he ovat jättäneet vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa\nsamoin kuin minäkin uhratakseen henkensä ja verensä puolustaakseen\nuskontoa, vapautta ja maailmanrauhaa. Yhtä vähän he kuin minä tulevat\ntästälähin säästämään itseään taistelussa totuuden ja oikeuden\npuolesta. Teidän kaupunkianne tahdon suojella sikäli kuin se on minun\nvallassani.\"\n\nRaatiherrat riensivät hänen ympärilleen kilvan puristamaan hänen\nkättään. Todellinen suuruus ikäänkuin kohottaa arki-ihmisen ja vetää\nhänet puoleensa. Kustaa Aadolf tunsi, että kaikkien niiden silmien\ntakana, jotka nyt rakkaudella ja ihailulla katsoivat häneen, olivat\navoimet sydämet, jotka ilolla ottivat vastaan ja kätkivät hänen\nsanansa, ja sielunsa kylläisyydestä hän puuskahti eronhetkenä:\n\n\"Älköön koskaan rohkeutenne lannistuko, luottakaa Jumalaan ja\nkehoittakaa toisianne uskonnon ja vapauden puolustukseen! Älkää\npitäkö merkityksettömänä sitä, että Herra on tänään lähettänyt\nteille saarnamiehen, joka, samalla kun hän teitä kehoittaa ja\nlohduttaa, tahtoo myös auttaa teitä mikäli Jumala antaa hänelle\nvoimaa siihen!... Pysykää lujina, ja kaikkivaltias on pitävä\nmahtavan kätensä teidän päänne päällä; teidän kaupunkinne on\nedelleen kukoistava, ja sen maine on laajalle kaikuva, ja te itse\nolette saava katoamattoman kunnian tulevien sukupolvien kesken ja\niankaikkisuudessa autuuden himmenemättömän kruunun.\"\n\nKuningas matkusti pois, mutta hänen käyntinsä muisto eli kauan\nmielissä. Ne puheet, jotka hän oli pitänyt, merkittiin muistista\nkirjaan, ja niitä levitettiin satalukuisina painoksina. Ja ihaillun\nsankarin kuvaa monistelivat monet taitavat kädet kaupungin monissa\ntyöpajoissa.\n\n\n\n\n13\n\nTAISTELUUN! TAISTELUUN!\n\n\nMaaliskuun 23 päivänä ruotsalainen sotajoukko lähti marssimaan\nSchwabachista eteenpäin. Kuningas toivoi saavuttavansa Tillyn, mutta\ntämä oli päässyt turvaan Ingolstadtiin, ja ruotsalaiset näkivät\nainoastaan vilahduksen hänen jälkijoukostaan.\n\nPikaisesti neuvoteltuaan kenraaliensa kanssa Kustaa Aadolf päätti\nlähteä Donauwerthia vastaan, ja armeijan täytyi kiiruhtaa marssiaan\nehtiäkseen vallata tämän Tonavan ylimenolle niin tärkeän paikan,\nennenkuin Tilly ehti tulla avuksi.\n\nTämä onnistui tosiaankin, ja aamupäivällä maaliskuun 27 p:nä\nruotsalaisen sotajoukon nähtiin saapuvan perille.\n\nDonauwerthin kaupunki, joka sijaitsee Tonavan pohjoisrannalla,\noli siihen aikaan erittäin hyvin linnoitettu. Kaupunkia suojeli\nkorkea vuori, ja sille oli alettu rakentaa linnoitettua leiriä, ja\nTonavan sillan suojaksi oli etelärannalle luotu maasta sillanpääty.\nPäällikkönä oli Rudolf, Saksi-Lauenburgin herttua. Tämä katsoi\nolevansa liian heikko puolustamaan leiriä Schellen-vuorella, mutta\npäätti sitä voimakkaammin suojella kaupunkia, erittäinkin kun hän\nluotti siihen, että Tilly oli tuleva avuksi.\n\nDonauwerth oli ollut vapaa valtiokaupunki samoinkuin Nürnberg ja\nomistanut protestanttisen opin, mutta jo 1608 sinne oli sijoitettu\nbaijerilainen linnaväki ja kaupungin asujamet pakoitettu katoliseen\noppiin. Salaisia protestantteja oli suurin joukoin, ja voimme\nkäsittää, minkälaisin tuntein nämä kuulivat, että ruotsalaiset olivat\ntulossa.\n\nKustaa Aadolfin ensimäinen toimenpide oli vuoren valtaus, jonne\nhän heti käski viedä tykistön. Kohta sen jälkeen alkoi niin itse\nkaupungin kuin Tonavan yli vievän sillankin pommitus.\n\nHerttua Rudolfille ja hänen sotureilleen uhkasi käydä pahoin,\nmutta he pysyivät rohkealla mielin, sillä apu oli lähellä. Tonavan\netelärannalla oli nähty keisarillista ratsuväkeä ja pidettiin aivan\nvarmana, että Tilly oli tulossa, ja että ratsuväki kuului hänen\netujoukkoihinsa. Mutta ruotsalaisten tykkien tuli kuumeni, ja sen\nsijaan että useammat ja suuremmat osastot Tillyn ratsuväkeä olisivat\nlujittaneet toiveita hänen pikaisesta saapumisestaan, katosivat\ntykkönään nekin ratsuriparvet, joiden oli nähty kiitävän ohi.\n\nNiin huolestuttavissa olosuhteissa päättyi päivä herttualle, joka ei\ntiennyt muuta keinoa kuin pikimmiten pistää pillit pussiin ja lähteä\nsuolle soittamaan. Sotamiehet saivat käskyn lähteä kaupungista, eikä\nheille tarvinnut sitä sanoa kahteen kertaan. Mutta töminä sillan yli\nmarssittaessa herätti ruotsalaisten huomion. Sillalle suunnattiin\nentistäänkin murhaavampi tuli ja kaupunki vallattiin rynnäköllä.\n\nVaikeudet olivat nyt voitetut, ja Kustaa Aadolf saattoi lähettää\njoukkojaan yli Tonavan, mikä seuraavina päivinä tapahtuikin.\nDonauwerthiin jäi 2,000 miehen suuruinen vartioväki, ja Kustaa Horn\nsai käskyn vallata seudut Tonavan varrella länteenpäin, kun taasen\nkuningas sijoitti päämajansa Nordheimin kylään.\n\nRuotsalainen sotajoukko oli nyt Lechin ja Tonavan virtojen\nkulmauksessa. Lechin yli meni tie Baijerin sydämeen, ja sinnekin\ntahdottiin päästä. Mutta ylimeno oli asia, joka hätkähdytti\nkokeneinta ja rohkeintakin Kustaa Aadolfin sotapäälliköistä.\nJotensakin kaita, mutta väkevä ja kuohuva alppivirta oli tulvillaan\nkevätauringossa sulaneesta Alppien lumesta ja vyöryi tasangoille,\nniin että Rainin pikku kaupunki Lechin itärannalla oli aivan kuin\njärvenä. Virran oikeanpuolinen ranta oli varustettu vallituksilla,\nja niistä lujimman turviin oli Tilly koonnut 2,500 mieheen nousevan\npäävoimansa.\n\nBaijerilainen sotajoukko, jossa herttua Maksimilian itsekin oli,\nseisoi virran, suon ja metsän suojassa, kun taasen järein tykein\nvarustetut vallitukset puolustivat kaupunkia.\n\nVastapäätä virran vasemmalle rannalle, lähelle Rainia, oli Kustaa\nAadolf pystyttänyt leirinsä. Jalkaväki oli sijoitettu erääseen\nmetsäntylvään, jossa se oli hakenut aukeaman olinpaikakseen.\nRatsuväki oli etelämpänä avoimella kentällä. Etupuolelta suojelivat\nleiriä murrokset, joissa oli aukkoja uloskarkauksen varalta.\n\nEräässä kertomuksessa ruotsalaisesta päämajasta niiltä ajoilta\nmainitaan: \"Vihollinen on vallitusten turvissa Rainin lähellä,\nkahden tunnin matkan päässä täältä. He ovat nostaneet ylös sillan ja\nmiehittäneet Lechin varren Augsburgia myöten, niin että on mahdoton\npäästä heidän kimppuunsa menettämättä paljon väkeä, jonka tähden\nkuninkaallisen majesteetin täytyy etsiä toinen tie.\"\n\nSellainen ei kuitenkaan ollut kuninkaan tarkoitus. Tuokion ajan\nhän ajatteli, etteiköhän hävitettyä siltaa voisi laittaa jälleen\nkäyttökuntoon, mutta käsitti pian, että se oli virran tulvehtimisen\ntähden mahdotonta. Oli etsittävä toinen tie virran yli, ja\ntapansa mukaan hän otti itse osaa tiedusteluretkeen, joka tässä\ntarkoituksessa tehtiin.\n\nMuutamien ratsumiesten seuraamana hän ratsasti eräänä päivänä pitkin\nvirranrantaa, mutta pysähtyi erääseen paikkaan, joka hänestä näytti\nsopivalta. \"Kuulkaas, pojat\", sanoi hän, \"ken teistä voi ottaa varman\nselon kuinka syvä virta tällä kohtaa on, hän saa kunnialahjan.\"\n\nRatsumiehet katselivat toisiinsa, ja muuan heistä virkkoi suomeksi\nmurtaen, \"että jos hän sai ottaa ylleen vanhan sarkatakin, joka\nhänellä oli leirissä, tahtoi hän koettaa onneaan.\"\n\nKuningas suostui ja ratsasti itse eräälle etäiselle kukkulalle, josta\nhän kaukoputkella saattoi nähdä, miten yritys onnistui.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua tuli hajasäärinen, liikkaava\ntalonpoika, jolla oli pitkä riuku olallaan. Hän lynkkasi alas\nrannalle ja huusi baijerilaisille toiselle puolen, että he tulisivat\nauttamaan häntä ylitse.\n\nVarmaankaan hän ei saanut mieleistään vastausta, sillä hän alkoi\nkahlata virrassa jalat pohjassa, kunnes vesi ulottui vyötäisiä\nmyöten. Ja kun hän huomasi, että vesi oli hänelle liian syvä,\npysähtyi hän kynsien päätään. Baijerilaiset nauroivat ääneensä ja\nkysyivät eikö hän osannut uida.\n\nSitä hän ei arvellut voivansa, koskei ollut koskaan koettanut.\n\nUusi naurunrähäkkä, ja muuan baijerilainen virkkoi varoittaen,\nettä silloin täytyi hänen varoa itseään, sillä \"virta on 22 jalan\nsyvyinen.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyi talonpoika halveksivasti tiuskaisten.\n\n\"Totta kai, sillä upseerimme mittasivat eilen sen syvyyden\", virkkoi\nbaijerilainen.\n\nMutta viisas suomalainen ei vielä tiennyt kaikkea mitä tahtoi tietää\nja kysyi sentähden oppimallaan baijerilaissaksan murteella, \"eikö\njoku heistä maanmiehyyden tähden tahtonut kahlata virtaan ja tangon\navulla vetää häntä yli, hän saisi kunniapalkinnon.\"\n\nMuuan baijerilaisista heitti vaatteensa pois ja kahlasi talonpoikaa\nkohden, joka siitä saattoi päättää kuinka pian virta syveni\nvastaisella rannalla. Ukkopahan liikkeet olivat kuitenkin niin\nkömpelöt, kun hän koetti lähestyä auttajaansa, että tämä ui hänen\nluoksensa. Silloin hän sai kuulla ukolta kokonaisen tarinan siitä,\nmiten köyhät talonpojat saivat kärsiä \"kirottujen ruotsalaisten\"\nkäsissä. Lorun lopuksi ukko kyllä tahtoi, mutta ei uskaltanut lähteä\nsyvänteen yli. Sentähden baijerilainen, jota alkoi palella, jätti\nhänet omille hoteilleen ja ui takaisin.\n\nNäköjään syvästi murheissaan talonpoika katsoi pelastajansa jälkeen,\nmarssi sitten takaisin rannalle ja palasi raskain askelin takaisin.\nMutta heti vihollisen näkyvistä päästyään hän riensi kuninkaan luo\nantamaan raporttiaan. Kustaa Aadolf ylensi hänet heti paikalla\nratsuväen majoitusmestariksi ja antoi hänelle heti riikintaalereja\nvarustuksia varten.\n\nVarhain aamulla huhtikuun 3 päivänä kuningas ratsasti itse\ntiedustelemaan. Hän laskeutui ratsailta ja meni alas rannalle, josta\nhän huusi vahtimiehelle toiselle rannalle: \"Hyvää huomenta, ystävä!\nMissähän vanha Tilly majaillee?\"\n\n\"Hän on Rainissa, päämajassaan\", vastasi vahtimies, joka ei suinkaan\nuneksinutkaan kenen kanssa puhui, vaan kysäisi vuorostaan: \"Missäs\nkuningas majailee, toveri?\"\n\n\"Hän on päämajassaan hänkin\", vastasi kuningas.\n\n\"Olen tässä juuri aprikoinut, _antaakohan_ hän suojaa?\" (pestaa uutta\nmiehistöä) kysyi vahtimies.\n\n\"Kuinka monelle tahansa, tule vain koettamaan, et sitä varmaan kadu.\"\n\nKun kuningas tuli takaisin leiriin, kertoi hän hymyillen tapauksesta\nläsnäoleville ruhtinaille ja herroille.\n\nKustaa Aadolfin mielessä kypsyi yhä enemmän päätös laittaa\nsilta yli virran mennäkseen aivan Tillyn ja hänen vallitusten\nsuojustaman sotajoukkonsa edessä väkivoimin ylitse. Hän kutsui\nkoolle sotaneuvoston kuullakseen kenraaliensa mieltä, mutta useat\nosoittivat olevansa vastustavalla kannalla. Erittäinkin Kustaa Horn\nvastusti niin uhkarohkeaa yritystä, kuin että vihollisen silmien alla\nlähdettäisiin pyrkimään vuolaan ja syvän virran ylitse.\n\nHän kiinnitti kuninkaan ja sotaneuvoston huomiota vihollisen lujiin\nvallituksiin ja siihen, ettei ollut rakennustarpeitakaan siltaa\nvarten. Jollei yritys onnistuisi, lisäisi se vain katolilaisten\nrohkeutta, ja palausmatka kävisi ylen vaaralliseksi, varsinkin kun\noltiin keskellä vihollismaata ilman mitään lujaa tukikohtaa. Hän\nehdotti, että jätettäisiin Lechin ylimeno tuonnemmaksi, lähdettäisiin\nBöömiin päin ja lyötäisiin Wallenstein, ennenkuin hän ehti edelleen\nvahvistaa joukkojaan. Silloin Baijerinkin täytyi lannistua, eikä\noltaisi jättäydytty vaaraan joutua saarroksiin meren puolelta ja\nkenties tulla pakoitetuksi epäedulliseen taisteluun.\n\nMelkein kaikki kannattivat Hornia, ja kuningas seisoi mietteissään\notsa rypyssä.\n\n\"Miksi puhua niin paljon, kun on kysymys vain ylimenosta\", sanoi hän.\n\"Vihollinen ei ole vielä ehtinyt toipua ällistyksestään kärsimäinsä\ntappioiden johdosta, eikä hänelle ole annettava siihen aikaa.\"\n\nSiitä huolimatta Horn ei tahtonut luopua mielipiteestään ja tahtoi\nsitä tukea useammilla todisteluilla.\n\nSilloin salama välähti kuninkaan silmissä ja hän huudahti: \"Me olemme\ntulleet yli Oderin, Elben, Reinin, jopa yli Itämerenkin. Nytkö\nkääntyisimme jonkun Lech-virran rannalta takaisin! Minä uskon, että\nyritys on mahdollinen toteuttaa.\"\n\nOli jotakin niin valtavaa ja vakuuttavaa koko hänen olennossaan,\nettä kaikki vastaväitteet vaikenivat, ja vaarallinen yritys oli\npäätetty asia. Heti sen jälkeen koottiin sotajoukko Oberndorfin\nkylän luo samannimisestä linnasta eteläänpäin, ja alhaalle rannalle\nluotiin kaksi patteria, joissa oli kaikkiaan 72 tykkiä, ja aineksia\nhankittiin sillan rakentamista varten virran ylitse.\n\nTillykään ei ollut lyönyt laimin välttämättömiä varatoimia estääkseen\nruotsalaisten ylimenoa.\n\nEräässä virranmutkauksessa oli matalahko niemeke, joka oli heikko\nkohta baijerilaisille. Siihen asetettiin kaksi lujaa sotilasosastoa\npitämään vartiota, ja nopeasti luoduille vallituksille sijoitettiin\ntykit ampumaan sekä sillan rakennusta että vastapäistä rantaa.\n\nKaikki nämä toimenpiteet osoittivat, että aiottiin, maksoi mitä\nmaksoi, estää ruotsalaisten pääsy virran yli.\n\nEikä kuningas täällä aikonutkaan ryhtyä ylimenoon. Oberndorfin\nkylästä 3,000 kyynärää etelään oli eräässä toisessa Lech-virran\npolvekkeessa saareke aivan lähellä vihollisten rantaa, ja sinne\nkuningas laittoi suunnitelmansa.\n\nEttei vihollinen täällä ryhtyisi samoihin varokeinoihin kuin\nOberndorfin kohdalla, oli välttämätöntä pitää Tilly siinä uskossa,\nettä ylimenoon tosiaankin aiottiin ryhtyä viimeksimainitussa\nkohdassa. Sentähden pystytettiin myös ruotsalaisten patterit\nOberndorfin luo, tykinsuut suunnattuina vihollista vastaan. Nämä\nalkoivat pian soittaa yli virran, ja sotajoukko asetettiin täyteen\ntaistelujärjestykseen.\n\nTilly ei aavistanut mitään. Oberndorfin talot revittiin, jotta\nsaataisiin rakennusaineita siltaan, ja ne vietiin todelliselle\nylimenopaikalle. Samana iltana upotettiin siellä virtaan useita\nerikokoisia pukkeja, jotka oli häthätää valmistettu. Työ jatkui\nkoko yön ja seuraavan päivänkin, ilman että Tillyllä oli siitä\naavistustakaan. Mutta hänenkin aikansa oli täpärällä.\n\nKun aurinko nousi huhtikuun 4 p:nä, näki hän aivan silmiensä edessä\nruotsalaisen armeijan asetettuna taistelujärjestykseen. Sen takana\nkohosivat Oberndorfin linnan muurit, ja aivan lähellä kylää seisoi\nruotsalaisen sotajoukon oikea sivusta. Tilly loi katseen omiin\nvalloneihinsa ja hymyili. Jos hänen mielessään väikkyi muistoja\nLeipzigistä, unohti hän ne vallituksiaan katsellessaan ja jupisi\nitsekseen: \"Pyhä neitsyt on oleva meille avullinen!\"\n\nBaijerilaiseen sotajoukkoon kuului 20,000 miestä. Maksimilian oli\nitse mukana, ja sotamiehet, joita elähytti heidän vaaliruhtinaansa\nläsnäolo, osoittivat rohkeutta, joka lupasi hyvää taistelun tulosta.\nSotajoukko oli virran, suon ja metsän suojassa, ja me tiedämme jo,\nettä rantaa suojelivat vallitukset järeine tykkeineen.\n\nRuotsalaiseen sotajoukkoon kuului 22,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000\nratsumiestä. Sotaisessa urhoudessa ei kukaan voinut vetää heille\nvertoja, ja ruotsalaiset ja suomalaiset paloivat halusta syöksyä\nuusiin ja rohkeihin yrityksiin voitokkaan kuninkaansa johdolla.\n\nLähinnä Kustaa Aadolfia hoitivat päällikkyyttä Kustaa Horn ja Juhana\nBanér, Weimarin herttua Wilhelm y.m. Virranrannalta ruotsalaiset\nvastasivat vihollisen tuleen 72 tykillä. Ja tykkien jymistessä\nmolemmin puolin ja virranpinnan peittyessä läpinäkymättömään\nsavupilveen laskettiin virralle puusilta, jonka savolaiset, yhtä\ntaitavat kirveen kuin miekankin käyttöön, olivat suurimmassa\nkiireessä salvaneet. Se laskettiin edeltäpäin veteen upotetuille\npukeille, ja suomalaiset saivat kunnian mennä ensiksi yli Kaarle\nKustaa Wrangelin johdolla. Se oli hänen ensimäinen sotainen\nurotyönsä. Hänen kolmesataa miestään valtasivat saaren ja alkoivat\nheti luoda sillanpäätyä. Se oli valittua väkeä, ja kuningas oli\nluvannut joka miehelle kymmenen riikintaalerin palkinnon.\n\nAluksi kävi kaikki toiveiden mukaan. Mutta vihollisten huomio\nheräsi, ja ylivoimaisin joukoin he kävivät suomalaisten kimppuun.\nKylmäverisesti ja ihailtavalla tyyneydellä nämä puolustautuivat\nylivoimaa vastaan. He eivät väistyneet jalanleveyttäkään, vaikka\nhyökkäys uudistettiin useita kertoja. Samaan aikaan viimeisteltiin\nsiltaa, joka ei vielä ollut ehtinyt aivan valmistua, eivätkä\nsavolaiset ottaneet häiriytyäkseen ylivoimaisen vihollisen liikkeistä\nvastakkaisella rannalla. Heti kun se oli täysin kuljettavassa\nkunnossa, meni kuningas itse yli kahden jalkaväkiprikaatin kanssa.\n\nSamassa Tilly ryntäsi alas laaksoon kahden suuren jalkaväin-neliön\nja neljän tykin kanssa. Hyökkäys tapahtui melkein heti; pienestä\nsaaresta täytyi kahlata rannalle, jolloin vesi nousi kainaloihin\nsaakka. Mutta mikään ei lannistanut Pohjan soturien mieltä, ja\nkuninkaan itsensä läsnäolo kohotti suuresti rohkeutta ja sotaintoa.\n\nBaijerilaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen; luodit\nmoksahtelivat puiden kylkiin, ja hämmennys lisääntyi joka hetki\nvarsinkin vihollisten riveissä. Heidän urhoollisuutensa ei voinut\nmitään sille tulelle, jota ruotsalaisten tykit syytivät rannalta\nheitä vastaan.\n\nMutta vaikka baijerilaisten oli vaikea ajaa ruotsalaisia pakoon, niin\noli näiden toiselta puolen mahdoton saada tilaa lisäväelle. Hetken\naikaa näyttikin epätietoiselta, mikä tulos oli oleva, varsinkin kun\nvihollisen puolelle saattoi tulla apuväkeä kuinka paljon tahansa.\n\nTavallisella urhoollisuudellaan Tilly oli itse ottanut osaa\ntaisteluun ja juuri koonnut johtoonsa koko jalkaväkensä, kun\nyleiseksi hämmästykseksi vihollisen koko vasen sivusta kiireimmiten\nsiirtyi etelää kohden, ja heti sen jälkeen ilmoitti tykkien jyminä,\nettä uusi taistelu oli alkanut.\n\nWeimarin herttua Wilhelm ei ollut malttanut pysyä toimettomana\nkatselijana, vaan oli etsinyt ja löytänyt kahlauspaikan muutamia\ntuhansia kyynäriä etelämpänä, ja sitä tietä hän vei yli muutamia\neskadroonia oikealta sivustalta. Häntä vastaan hyökättiin heti, mutta\nhän puolustautui niin urheasti, että vihollisen täytyi peräytyä.\nKeisarillisten koko vasen sivusta ryntäsi sen jälkeen häntä vastaan,\nja nyt nousi tulinen ja pitkä taistelu ratsuväkien kesken, kun taasen\nvihollisen jalkaväki taisteli epätoivon taistelua kuningasta vastaan.\n\nTällaikaa oli onnistuttu löytämään uusi kahlauspaikka entisen ja\näsken laitetun sillan välillä, ja sitä tietä vietiin yli muutamia\neskadroonia ratsuväkeä ja hevosten lautasilla vietiin yli 400\nmuskettisoturia. Taistelua jatkettiin, lisäväkeä ei enää voitu\nsaada yli, mutta vihollinenkaan ei enää voinut saada mitään etuja\npuolelleen. Taistelun aikana ilta läheni lähenemistään.\n\nUseita Tillyn etevimmistä upseereista oli kaatunut, niiden joukossa\nmyös urhoollinen Merode. Altringerin oli saattanut tainnuksiin\ntykinkuula, joka viuhahti aivan hänen päänsä ohi. Mutta vanha\nkorpraali kantoi päänsä korkealla ja miekka kädessään hän johti\nvalloninsa uuteen hyökkäykseen.\n\nMutta onni oli kääntänyt Tillylle selkänsä, hänen aikansa oli\nlopussa; musketinkuula sattui hänen reiteensä, ja tiedotonna täytyi\nhänet kantaa taistelukentältä.\n\nTällöin oli taistelun meno ratkaistu. Syntyi yleinen hämmennys,\neikä kukaan tiennyt mihin oli ryhdyttävä. Onneksi yllätti yö,\nja baijerilaiset saattoivat vetäytyä taistelukentältä takaisin\nleiriinsä. Täällä oli ällistys suuri ja yleinen; ne korkeammasta\npäällystöstä, jotka eivät mahtuneet Tillyn telttaan, seisoivat\nkasaantuneina sen ulkopuolelle saadakseen tietää hänen tahtonsa mihin\noli ryhdyttävä. Maksimilian Baijerilainen kuuli hänen kuiskaavan:\n\"Ingolstadt!\" Ja hän päätti heti yön pimeydessä lähteä palausmatkalle.\n\nRuotsin kuningas oli viettänyt yönsä valmistellen uutta hyökkäystä\nvihollisleiriin, ja sai vasta aamulla tiedon, että vihollinen oli\nlähtenyt tiehensä. Hän luuli aluksi, että se oli vain juoni, ja vahva\nratsuväenosasto ja kaksi jalkaväkiprikaatia lähetettiin tutkimaan\njokilaaksoa, leiriä ja sen läheisiä kukkuloita. Kun vihollisesta ei\nkuulunut mitään, sai sotajoukko käskyn mennä virran ylitse, jota ei\nehditty täydelleen suorittaa ennenkuin seuraavana (huhtik. 7) päivänä.\n\nKerrotaan, että Kustaa Aadolf, nähdessään hylätyn leirin edullisella\npaikalla lujine vallituksineen, virkkoi: \"Jos minä olisin ollut\nbaijerilainen, en olisi jättänyt tällaista paikkaa viholliselle, en\nvaikka tykinkuula olisi vienyt partani ja puolet leuasta lisäksi.\"\n\nTämän suunnattoman suuren ja vastoin kaikkia entisiä sotakokemuksia\nsaavutetun voiton kautta Kustaa Aadolf oli avannut portin Baijeriin,\nja ruotsalainen sotajoukko suuntasi nyt retkensä siihen kaupunkiin,\njossa luterilainen uskontunnustus sata vuotta aikaisemmin, 1530,\nojennettiin keisari Kaarle V:lle.\n\nJa huhtikuun 8 p:nä hän seisoi Augsburgin porttien edustalla ja\nkäski sotajoukkonsa ympäröidä sen kahdelta puolen. Ruotsalaiset\nantoivat ensin kaupungille tulta maistiaisiksi ja sitten lähetettiin\ntorvensoittaja viemään kirjettä, jossa kaupunkia kehoitettiin\nantautumaan. Baijerilainen päällikkö antoi ylpeän vastauksen, mutta\nkatolinen raati oli itse asiassa hyvin peloissaan, varsinkin kun\nasujamiston suuri enemmistö oli protestanttinen. Kun oli vaihdettu\nuseampia kirjeitä raadin ja luterilaisen väestön kesken, katsoi\npäällikkökin hyväksi antautua huhtik. 10 p:nä. Hän sai väkensä kera\nvapaasti marssia Ingolstadtiin.\n\nVasta huhtikuun 14 päivänä tapahtui juhlallinen marssi kaupunkiin.\nKuninkaalla oli ympärillään useita saksalaisia ruhtinaita\nja korkeimpia upseereja. Kulku kävi Pyhän Annan kirkkoon,\njossa kuninkaan hovisaarnaaja Jakob Fabricius saarnasi siitä\nkohtuuttomuudesta ja epäkristillisyydestä, että ketään tahdottiin\npakoittaa uskonasioissaan, ja osoitti kuinka Jumalan tahtoa vastaan\nsotivia jesuiittalaiset opit olivat.\n\nAugsburgilaisen opin palauttaminen ennalleen siinä kaupungissa, joka\noli ollut sen kehto, näytti Kustaa Aadolfille olevan voitoistaan\nrakkain, ja riemulla protestantit ottivat hänet vastaan. Huhtikuun\n9 päivänä koko porvaristo oli koolla tehdäkseen uskollisuudenvalan\nRuotsin kruunulle. Eräs kreivi Hohenlohe nimitettiin maaherraksi ja\nPentti Oxenstjerna kuvernööriksi.\n\nKuningas viipyi muutamia päiviä kaupungissa katsellakseen eräitä\nkuuluisia rakennuksia, mutta jo huhtik. 15 p:nä Kustaa Horn lähti\nratsuväen kanssa Ingolstadtia kohden. Seuraavana päivänä muuan\nsotajoukko lähti jäljestä. Kustaa Aadolf viipyi Augsburgissa aina\n18 päivään, mutta tavoitti sotajoukon jo samana päivänä muutamien\npeninkulmien päässä Ingolstadtista etelään. Tämä oli Saksan vahvimmin\nlinnoitettuja paikkoja, ja sitä puolusti nyt koko baijerilainen\nsotajoukko.\n\nHuhtikuun 20 päivänä ruotsalaiset valtasivat erään pienen\nvallinsarven, ja ne 300 baijerilaista, jotka sitä puolustivat, osaksi\nlyötiin, osaksi vangittiin. Samana iltana pidettiin neuvotteluja,\njoissa Ranskan lähettiläskin pyysi Kustaa Aadolfia jättämään\nIngolstadtin rauhaan. Kuningas vaati, että Baijerin vaaliruhtinaan\noli seuraavana päivänä luovutettava takaisin maa-alueet, joita oli\nottanut hänen ystäviltään ja liittolaisiltaan, päästettävä koko\nsotaväkensä kotia ja sitouduttava, ettei kolmeen vuoteen ryhtyisi\nmihinkään sotatoimiin häntä vastaan. Baijerin vaaliruhtinas ei\nsuinkaan ollut taipuvainen tällaisiin ehtoihin.\n\nTilly heitti samana päivänä henkensä, ja silloin baijerilaisilla\nei ollut päätä eikä pontta. Seuraavana päivänä, huhtik. 21:ntenä\nkoko baijerilainen sotajoukko lähti Ingolstadtista ja riensi\nRegensburgiin. Heti siitä tiedon saatuaan kuningas käski Kustaa\nHornin pitkin Tonavan etelärantaa rientää sitä estämään. Horn tuli\nniin lähelle Regensburgia, että hänen etujoukkonsa ottivat muutamia\nvankeja puolen kilometrin päässä kaupungista, ja nämä kertoivat,\nettä baijerilaiset olivat ehtineet jo sinne sijoittaa lujan\npuolustusjoukon.\n\nSillä välin olivat ruotsalaiset rynnänneet etuvarustuksia vastaan\nlaivasillan edustalle. Ne valloitettiin, mutta siihen päättyikin\npiiritys, ja Kustaa Aadolf tunkeutui etemmäs Baijeriin.\n\nKustaa Horn lähetettiin Landshutiin Isarin rannalle. Mutta kun\nbaijerilainen linnaväki kieltäytyi antautumasta, lähti kuningas\nitse jälkeen pääjoukon keralla. Silloin baijerilaiset saivat jalat\nalleen, ja porvarit, jotka katsoivat jääneensä aivan turvattomiksi ja\nluulivat vihastuneen kuninkaan antavan varoittavan esimerkin, ottivat\nhänet vastaan vapisevin sydämin ja rukoilivat polvillaan armoa ja\nsääliä.\n\nKuningas käski Kustaa Hornin sanoa porvareille, ettei heillä ollut\nmitään pelättävää. Mutta heidät velvoitettiin maksamaan tuntuvaa\npaloveroa, ja sama kohtalo tuli myös läheisen piispankaupungin\nFreisingin osaksi. Täällä kuningas kohtasi Münchenin lähettiläät,\njotka koettivat torjua sitä vaaraa, mikä uhkasi Baijerin pääkaupunkia.\n\nKuningas vaati upean Münchenin täydellistä ja vapaaehtoista\nantautumista ja paloveroa 400,000 riikintaalaria. Raati teki\nvastaväitteitä ja esitti kuninkaalle, että kaupungin rikkaimmat\nasujamet olivat matkustaneet tiehensä.\n\nKallistamatta tälle korvaansa kuningas marssi kaupunkia vastaan koko\nsotajoukkoineen. Kaupungista saapuivat uudet lähettiläät ja nämä\nvakuuttivat, että asujamet olivat halukkaat suorittamaan vaaditun\npaloveron, jonka jälkeen avaimet luovutettiin kuninkaalle.\n\nToukokuun 7 p:nä 1632 tapahtui Isarin sillan yli loistava marssi\nMüncheniin. Fredrik V ja kokonainen esikunta evankelisia ruhtinaita\nympäröi Kustaa Aadolfia tässä tilaisuudessa.\n\nEvankelinen unionikin vietti nyt voittojuhlaansa ruotsalaisen\nsankarin avulla. Kahdentoista vuoden maanpaon jälkeen hylätty\nruhtinas hallitsi Pohjolan sankarin kanssa sukulaisensa ja\nvastustajansa pääkaupungissa ja omassa linnassaan.\n\nLinnan pukuhuoneesta, joka oli maankuulu runsaista varastoistaan,\nlöydettiin muun ohella useita tuhansia valmiita sotilaspukuja.\nLattian alta löytyi 40 tykkiä, joista 24 oli tavattoman suuria ja\nkauniita. Erääseen tykkiin oli kätketty 30,000 kirkasta kultapalaa.\nKaikki joutuivat voittajan saaliiksi.\n\nSilminnähtävä suopeus, jota kuningas sai väestöltä osakseen, taivutti\nhänet antamaan anteeksi neljännen osan paloverosta, jota maksettiin\n300,000 riikintaalaria.\n\nKoko maailman silmät olivat kiinnitetyt Ruotsin kuninkaaseen, mutta\nhän itse ajatteli vain suunnitelmiensa toteuttamista edelleen. Joka\npäivä odotettiin viestiä, että keisarin äskenmuodostettu sotajoukko\nolisi yhtynyt baijerilaiseen ja Regensburgin kautta tunkeutunut\nBaijeriin. Tällöin saapui uutinen, että länsi-Schwabenissa oli\npuhjennut kapina talonpoikien kesken. He olivat käyneet ruotsalaisten\nlinnueiden kimppuun muutamissa pikkukaupungeissa ja piirittivät nyt\nBiberachia.\n\nKustaa Aadolf ei kauan aprikoinut; 15,000 miehen keralla, jotka\nolivat saaneet levähtää ja viettää muutamia hyviä päiviä, lähti hän\nMünchenistä toukok. 15 p:nä. Yhtä suuri sotavoima jätettiin Juhana\nBanérin johdolla Baijeria puolustamaan.\n\nKun kuninkaan tie kulki Augsburgin ohi, suostui hän raadin pyyntöön,\nettä viettäisi helluntaipäivät heidän kaupungissaan. Täällä pantiin\ntoimeen suuria juhlia hänen kunniakseen, ja ilo oli suuri, kun\nsaatiin tietää, että hän oli suostunut käymään myös tanssiaisissa,\njotka kaupunki oli antava.\n\nNuoret naiset olivat valmistaneet hänelle lahjaksi kallisarvoisin\npitsein koristetun kauluksen, ja kaikista kaunein valittiin\nojentamaan se hänelle. He anoivat, että kuningas pitäisi sitä\nkaulassaan, ja kun hän siihen suostui, ei heidän riemullaan ollut\nrajoja. Mutta kallisarvoinen kaulus on vielä tänäkin päivänä\nTukholman henkivaruskamarissa.\n\nAugsburgista kuningas lähti Memmingeniin, johon koko sotajoukko oli\nmarssinut edeltäpäin. Siellä luterilainen porvaristo otti hänet\nsuurella riemulla vastaan. Mutta täällä hän sai viestejä, jotka\nuhkasivat tykkönään himmentää hänen onnentähtensä ja jotka tulivat\nkokonaan muuttamaan hänen suunnitelmansa.\n\n\n\n\n14.\n\nPAHOLAISEN SIJAINEN.\n\n\nTiedämme, että Wallenstein oli luvannut kolmessa kuukaudessa laittaa\nkuntoon 40--50,000-miehisen sotajoukon keisarin palvelukseen. Sopimus\ntehtiin tammikuussa 1632, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän ilmoitti,\nettä sotajoukko oli koossa, ja kysyi kenelle se oli jätettävä. Itse\nhän kärsi liiaksi leinistään voidakseen sitä johtaa ja luopui samalla\nkeisarillisen sotapäällikön arvonimestä ja 100,000 riikintaalarin\npalkasta, jota hänelle oli tarjottu.\n\nLähestyi vihdoin tärkeä maaliskuun viimeinen päivä, jolloin\nWallenstein oli juhlallisesti luvannut luovuttaa päällikkyyden. Mutta\nhänen sielussaan paloi kostonhimo. Hän oli näyttelevä osansa loppuun\nja nöyryyttävä keisarin äärimmilleen, melkeinpä pakoittava hänet\nottamaan kruunun päästään ja laskemaan sen Wallensteinin jalkojen\njuureen.\n\nWienissä kyllä käsitettiin hänen laskelmansa ja aikeensa ja\narveltiin, että friedlantilaisen sijaan kyllä olisi saatu joku\ntoinenkin sotaherra. Mutta kapinoiminen sotajoukon kesken olisi\npaljastanut keisarin oman voimattomuuden, ja sentähden täytyi\nalentua houkutuksiin ja rukouksiin. Ensin lähetettiin kaunopuheinen\nrippi-isä, mutta hän palasi tyhjin toimin, sitten Wienin piispa\nAnton, joka sai vähän aikaan, ja lopuksi kolmas anoja, Eggenbergin\nruhtinas, joka vihdoin onnistui vastahakoisen voittamaan. Mutta millä\nehdoilla?\n\nFriedlannin herttua sai rajattoman vallan sotajoukon komentoon\nnähden, niin ettei keisari eikä Unkarin kuningas saanut edes\npersoonallisesti saapua sotajoukkoa katsomaankaan, ja samalla hänet\nkorotettin kaikkien keisarillisten perintömaiden diktaattoriksi.\nFerdinand II allekirjoitti raskain sydämin ehdot, ja siitä hetkestä\nWallenstein oli jälleen suuri sotapäällikkö.\n\nAikaa tuhlaamatta marssi keisarillinen sotajoukko toukok. 4\npäivänä Pragia vastaan, johon Arnim oli jättänyt ainoastaan heikon\npuolustusjoukon, itse vetäytyessään takaisin.\n\nWallenstein pommitti 20 tykillä kaupunkia Valkovuorelta. Yöllä\nrepivät kapusiinimunkit sen osan kaupunginmuurista, joka oli heidän\nluostarinsa kohdalla, ja ottivat vastaan di Granan rykmentin. Tämä\nrykmentti hyökkäsi seuraavana aamuna kahden muun keralla noloja\nsaksilaisia vastaan, jotka lyhyen aikaa vastarintaa tehtyään\nriensivät pois kaupungista. Prag oli nyt Wallensteinin käsissä, ja\nrunsaasti jakeli hän rahoja niille sotamiehilleen, jotka olivat\ntaistelussa haavoittuneet.\n\nArnimin kanssa ryhdyttiin jälleen keskusteluihin. Molemmat sotaherrat\nkoettivat puijata toisiaan. Wallensteinilla oli tarkoituksena\nkatkaista saksilaisten paluumatka, mutta Arnim lastasi tykistönsä\nlaivaan Elbelle ja asettui Pirnaan linnoitettuun leiriin. Muutamia\npieniä linnueita oli jäljellä Egerissä ja Ellenbogenissa, mutta\nnäiden täytyi antautua, ja toukokuun lopussa oli koko Böömi\npuhdistettu vihollisista.\n\nWienissä riemuittiin tästä nopeasta menestyksestä, ja keisari itse\nkirjoitti sotaherralleen mitä imartelevimpia kirjeitä.\n\nKaikki nämä tiedot sai Kustaa Aadolf Memmingenissä. Mihin oli\nWallenstein suuntaava kulkunsa? Kenties Saksia vastaan? Kustaa\nAadolfilla oli siinä suuri vaara tarjona. Jos Tilly olisi saanut\npalautusjulistuksen lakkautetuksi, ei Saksin vaaliruhtinaasta olisi\nkoskaan tullut Kustaa Aadolfin liittolaista. Oliko heikko Juhana\nYrjänä nyt pystyvä vastustamaan kiusausta, kun oli kaikkivaltias\nWallenstein ohjaksissa?\n\nTämä sai aikaan, että kuningas kesäkuun alussa lähti liikkeelle\nSchwabenista. Sotajoukko, johon kuului 18,000 miestä ja 70 järeämpää\nja keveämpää tykkiä, kulki pikamarssissa Fürthistä Nürnbergiin, johon\nkuningas saapui kesäkuun 8 päivänä.\n\nJuhana Banér, joka oli jättänyt Münchenin ja Baijerin, oli vetäytynyt\nLech-virralle puolustaakseen siellä yhdessä Weimarin herttuan\nBernhardin kanssa tätä kaupunkia ja edetäkseen Boden-järveä kohden.\n\nWallenstein ja Maksimilian olivat tosiaankin yhtyneet. Ja yhdistyneet\njoukot, jotka nousivat 60,000 mieheen, marssivat polttaen ja\nhävittäen Ylä-Pfalzin läpi pitkin Tonavan vartta Nürnbergiä kohden.\n\nKustaa Aadolf saapui liian myöhään estääkseen Maksimilianin ja\nWallensteinin yhtymistä, ja vihollisen 60,000 miestä vastaan\noli hänellä vain 18,000. Hän oli epätietoinen vastustajansa\ntodellisista aikeistakin ja lisäksi ei hän saattanut lainkaan luottaa\nliittolaiseensa Juhana Yrjänään, niin tärkeä kuin tämä hänelle olikin.\n\nEräänä päivänä ratsasti hän ainoastaan muutamain ratsumiesten\nseuraamana Nürnbergiin ja laitatti omien silmiensä alla linnoitetun\nleirin itäpuolelle kaupunkia.\n\nUrheat, vapautta rakastavat porvarit olivat jo monet monituiset\nvuodet työskennelleet kaupunkinsa linnoittamiseksi, ja\njättiläismäisine ympärysmuureineen, porttilinnakkeineen ja\ntorneineen tarjosi Nürnberg Kustaa Aadolfillekin lujan kiinnekohdan.\nNeljässätoista päivässä ympäröi hän sisimmän linnoituksen lujasti\nturvatulla leirillä, aivan uudella linnoituksella valleineen ja\nhautoineen.\n\nSen jälkeen oli Nürnberg melkeinpä valloittamaton, sillä muureilta ja\nvalleilta suuntasi 30 tykkiä tulikitansa vihollista vastaan.\n\nKun Wallenstein ja Maksimilian saapuivat suurine sotajoukkoineen, oli\nruotsalaisten leiri jo valmis. Maksimilian tahtoi heti hyökkäystä,\nmutta Wallenstein ei siihen suostunut. Hänen sotamiehensä -- kuten\nhän sanoi -- eivät olleet kyllin harjaantuneita ruotsalaisten\nrinnalla.\n\nKoko yhdistynyt katolilainen sotajoukko marssi ohi Nürnbergin ja\nasettui lujaan leiriin puolentoista peninkulman päässä sieltä\nRednitz-virran vasemmalle rannalle. Tämän leirin vertaista oli tuskin\nennen nähty. Sen ympärystä oli 2 1/2 peninkulmaa, ja sitä ympäröivät\nvallit ja haudat. Kokonaisia kyliä oli sen rajaviivojen sisäpuolella,\nja leirin läpi virtasi puro, joka jakoi sen kahteen puoliskoon.\n\nJoka päivä sattui pieniä kahakoita partioretkeläisten kesken, jotka\nmolemmilta puolin oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille. Mutta\nheinäkuun 23 päivänä tapahtui huomattavampi ottelu.\n\nSaatiin tieto, että Freistadtiin oli tullut lähetys, johon kuului\nuseita tuhansia vaunuja leipää, jauhoja, suolaa ja muutamia satoja\nkappaleita teurashärkiä Ylä-Pfalzista ja Baijerista, jotka oli\nvietävä keisarilliselle sotajoukolle, ja että herttua oli jo\nlähettänyt muutamia rykmenttejä suojelemaan tätä lähetystä matkalla\nleiriin. Ruotsalaisten puolelta lähetettiin eversti Taupadel\nrakuunoineen ja muutamia eskadroonia kyrassieereja valtaamaan\nlähetystä.\n\nRuotsalaiset tulivat huomaamatta heinäkuun 30 ja 31 päivän välisenä\nyönä kaupunkiin ja koettivat ensin kahdella porttimiinalla räjäyttää\nlähimmät portit. Mutta kun nämä eivät saaneet aikaan mitään,\nlaskeusivat rakuunat ratsailta ja juoksivat tikapuita ylös muureille.\nSamassa räjäytettiin porttimiinalla, jonka jälkeen kyrassieerit\ntunkeutuivat kaupunkiin.\n\nSyntyi katutaistelu. Mutta sen aikana valjastettiin hevoset vaunujen\neteen, ja niihin lastattiin kaikki mitä kiireessä voitiin ottaa\nmukaan. Kokonaista 900 härkää joutui ruotsalaisten saaliiksi;\nkaupunki sytytettiin kaikilta neljältä kulmalta, ja voittajat\nlähtivät kiireimmiten paluumatkalle.\n\nSillä välin oli Kustaa Aadolf itse, huolissaan yrityksen\nonnistumisesta, mukanaan hieman enemmän kuin tuhat miestä, puoleksi\nratsuväkeä, puoleksi muskettisotureita, marssinut aina Bungthaniin\nsaakka suojellakseen everstinsä paluumatkaa. Aivan lähellä\näskenmainittua paikkaa kohtasi kuninkaan etujoukko keisarillisen\nkenraali Sparren, joka kahdeksan rakuunaeskadroonan, kahdenkymmenen\nkroatilaiseskadroonan ja 500 muskettisoturin kera oli tullut\nWallensteinin leiristä, hänkin tarkoituksessa suojella odotettua\nmuonalähetystä.\n\nHeti Kustaa Aadolfin saavuttua jalkaväen keralla kävi taistelu ylen\ntuimaksi. Kuningas otti siihen osaa, ja hänen rinnallaan kaatui monta\nsankaria, mutta ruotsalaiset saavuttivat täydellisen voiton. 600\nkeisarillista jäi kuolleena paikalle.\n\nKenraali Sparre, neljä everstiluutnanttia, useita korkeampia\nupseereja ja yli sata sotamiestä otettiin vangeiksi. Muut etsivät\npelastusta läheisestä suosta. Päivän voitonmerkkeinä oli kolme\nvalloitettua lippua, mutta ennen kaikkea suuri härkälauma.\nMuonavarojen lisäys olikin tarpeen, sillä nälkä ahdisteli aika\nkovasti.\n\nSotajoukot seisoivat kaksi kuukautta liikkumattomina vastatusten.\nAsema kävi lopulta ahdistavaksi varsinkin saarretuille.\nRuotsalaisessa sotajoukossa laskettiin kärsimättömästi päiviä,\nmilloin valtiokansleri saapuisi apujoukon keralla.\n\nOxenstjerna oli jo Kizingeniin koonnut 20,000 miestä. Vähitellen\ntulivat tämän sotavoiman lisäksi Hessenin maakreivin, Kustaa Hornin\nja vähäistä myöhemmin Weimarin herttuan joukot. Viimeksimainitut\nsaapuivat elok. 8 p:nä. Päivää myöhemmin saapui Akseli Oxenstjerna,\njoka otti koko kootun joukon, yhteensä 31,000 miehen, päällikkyyden.\n\nNyt oli yhdistyttävä kuninkaan joukkojen kanssa. Siihen retkeen\nliittyi suuria vaaroja. Wallenstein oli ylivoimaisin joukoin\nOxenstjernan ja kuninkaan välillä, ja molemmat sotajoukonosastot oli\nyhdistettävä melkeinpä vihollisen silmien alla. Siinä vaadittiin\nsuurta varovaisuutta, ja kuningas laitatti useita siltoja Rednitzin\nyli helpoittaakseen ylimenoa; itse lähti hän Bruchiin kauan odotettua\nsotajoukkoa vastaan.\n\nSeuraavana päivänä, elok. 16:ntena, saapuikin Oxenstjerna apujoukon\nkeralla. Kohtaus oli lämmin ja sydämellinen näiden molempain miesten\nkesken.\n\nHeti kuninkaan palattua Nürnbergiin lähti apujoukko liikkeelle.\nVihollinen koetti tosin estää virran yli menoa, mutta se ajettiin\ntakaisin, ja kun kuormasto oli viety yli, marssivat joukot jäljestä.\nVihollisparvia kohdattiin ja tulisesti kahakoitiin, mutta heidät\nkarkoitettiin ja Fürth tyhjennettiin vihollisista. Ylhäältä\nkukkulalta saattoi vihollinen nähdä, kuinka ruotsalainen sotajoukko\nmeni Rednitzin yli ja mitä parhaimmassa järjestyksessä marssi aukeaa\nkenttää pieneen kylään, joka sijaitsi lähellä rantaa, vastapäätä\nvihollisen leiriä.\n\nSamaan aikaan ryntäsi kuningas sotajoukon kera Nürnbergin leiristä\nedellistä vastaan. Molemmat asetettiin taistelujärjestykseen\nkahteen linjaan. Nyt nousi sotajoukko aina 46,000 mieheen ja\ntämä uljas joukko saattoi urhoollisuudellaan ja osoittamallaan\nsotakelpoisuudella antaa johtajilleen oikeutettuja menestyksen\ntoiveita.\n\nVihdoin oli aika käsissä ryhtyä kiduttavasta epävarmuudesta\ntoimintaan. Elokuun 12 päivän illalla tehtiin valmistuksia ja\ntutkimuksia keisarillisten tykkien paukkuessa. Yöllä luotiin valleja\nja 22 p:nä, aamulla varhain, alettiin pommittaa vihollisen leiriä.\nWallensteinin asema huomattiin kuitenkin siksi vakaaksi, ettei\nuskallettu ryhtyä rynnäkköön.\n\nKuningas käski sentähden iltapäivällä väkensä peräytyä. Illalla meni\nhän virran yli Fürthiin ja levitti rivinsä aivan keisarillisten\nleirin alle. Tämä oli sijoitettu jyrkkärinteiselle vuorelle, ja\nrinteet olivat juurelta huippuun varustetut murroksin, joissa väijyi\nkymmenkunta riviä muskettisotureja. Kukkulallekin oli laitettu lujia\npattereja syvien hautojen taa.\n\nNäytti välttämättömältä, että kuolema oli kohtaava uhkarohkeaa\nhyökkääjää. Ja kuitenkin kuningas oli antanut käskyn rynnätä vuorelle.\n\nAhtaan tilan vuoksi saattoi ainoastaan 500 muskettisoturia rynnätä\nkerrallaan, ja kahdeksan aikaan aamulla käskettiin 500 saksalaista\njalkasoturia tekemään ensi hyökkäys. Heti kohta muuttui kukkula\ntultapurkavaksi vuoreksi. Ei näkynyt puita eikä kallioita, vaan\nainoastaan paksu savu, josta leimahti salama toisensa jälkeen.\n\nLyötyinä ja harventunein rivein palasivat saksalaiset takaisin.\nHyökkäys seurasi toistaan aina auringon laskuun saakka.\nJalkaväkirykmentit saivat vuorostaan käskyn rynnäkköön, joka ei\nkuitenkaan onnistunut.\n\nNiin ystävät kuin vihollisetkin olivat yksimieliset siitä, etteivät\nolleet ennen olleet hirmuisemmassa ottelussa mukana. Ruotsalaiset\nampuivat sinä päivänä 300,000 musketinluotia. Mutta kun ilta tuli,\nmakasi taistelutanterella noin 2,000 miestä.\n\nKuningas oli katsellut eräästä notkosta, kuinka hänen prikaatinsa\npahoinpideltyinä palasivat taistelusta takaisin ja kuinka hänen\noivallisimmat upseerinsa joko kaatuivat tai heidät kannettiin\nhaavoittuneina taistelusta, ja tämä kaikki saavuttamatta vähintäkään\nmenestystä. Silloin ei hän enää sietänyt kauemmin. Miekka kädessään\nriensi Kustaa Aadolf uusien joukkojen eturinnassa uuteen rynnäkköön.\nMutta ei tälläkään hyökkäyksellä ollut suurta vaikutusta. Taistelun\ntäytyi lakata, jollei mieli suotta uhrata koko jalkaväkeä.\n\nMutta vaadittiin äärimäistä varovaisuutta vietäessä joukkoja tulesta\ntakaisin. Torstensson sai käskyn tykistön ja jalkaväkiosaston kanssa\navustaa niiden paluuta, jotka olivat rynnänneet murroksia vastaan.\n\nNuori sankari riensi eteenpäin. Mutta kun keisarilliset ympäröivät\nhänet kaikilta puolin ja ahdistivat vimmatusti, täytyi hänen vihdoin\nraadeltuna, verisenä ja kykenemättömänä kättään nostamaan jättäytyä\nvihollisen valtaan, ja hänet vietiin pois vankina.\n\nHeti päästyään ampumamatkan ulkopuolelle komensi kuningas väkensä\ntaistelujärjestykseen ja olemaan valmiina kaikkeen, taistelun\njatkuessa hänen molemmilla puolillaan.\n\nVasemmalla virran laaksossa seisoi Stålhandske suomalaisten\nkanssa, mutta itsepintaisella sitkeydellä pitivät he paikkansa ja\nonnistuivat vihdoin ajamaan vihollisen takaisin. Silloin ryntäsi\neräs itävaltalainen eversti ylivoimaisin joukoin ja löi suomalaiset\npakoon. Mutta samassa sai hän itsekin kuolettavan haavan, ja taistelu\ntaukosi sillä taholla.\n\nOikean sivustan jalkaväkiprikaati, jolla herttua Bernhardin johdolla\noli vaivalloinen tie tiheän, raivaamattoman metsäseudun läpi, kohtasi\ntällöin vihollisen muskettisoturit, jotka ainoastaan hitaasti\nvetäytyivät takaisin. Ruotsalaisten oli tunkeuduttava jyrkkää\nrinnettä ylöspäin rynnätäkseen Burgstallin vasempaa sivustaa vastaan.\n\nSe onnistui tulisen taistelun jälkeen. Herttua osoitti itse\nerinomaista urhoollisuutta, ja hevonenkin ammuttiin hänen altaan.\nTänne luotua vallitusta ei ainoastaan vallattu, vaan se onnistuttiin\npitämäänkin.\n\nSilloin syntyi hämmennys vihollisleirissä. Telttoja alettiin ottaa\nalas, ja kuormasto valmistautui pakoon. Mutta kun Wallenstein sai\ntiedon siitä, mitä oli tapahtunut, vastasi hän tyynesti: \"Vaikkapa\ntulisi itse taivaan Jumala, ei hän voi ottaa Burgstallia minulta.\"\nVaara oli kuitenkin uhkaava, sillä jos ruotsalaiset onnistuivat\nviemään tykkinsä valloitetulle vallille, joka hallitsi suurinta osaa\nharjusta, olisi siitä sukeutunut lähtökohta ottelulle, joka olisi\nantanut koko taistelulle uuden käänteen.\n\nIlta oli kuitenkin liian myöhäinen tällaiseen toimenpiteeseen.\nPuhkesi lisäksi rankkasade, jota jatkui koko yön. Maa kävi siitä\nniin kuraiseksi ja niljakaksi, ettei tykkejä voinut viedä vallille.\nSentähden päätettiin, että se oli tyhjennettävä ja herttuan\nvetäydyttävä takaisin.\n\nSe tapahtui seuraavana aamuna. Vihollinen ajoi takaa äärimäisellä\ntuimuudella, mutta herttua suoritti peräytymisretkensä sangen\nhyvässä järjestyksessä ja otti mukaan kaikki haavoitetut, jotka\ntavattiin hajallaan metsässä. Alhaalle tasangolle eivät keisarilliset\nseuranneet.\n\nKuningas itse pysyi paikoillaan, kunnes vaara oli ohi. Muutamia\nkahakoita tapahtui päivän kuluessa, mutta varsinainen taistelu oli\nlopussa.\n\nRuotsalaiset olivat menettäneet suunnilleen 1,000 miestä kuolleita ja\nhaavoitettuja. Mutta joukko mainioita upseereja oli kaatunut ja --\nTorstensson oli vankina.\n\n\n\n\n15.\n\nPÄIVÄ HÄMÄRTÄÄ.\n\n\nKustaa Aadolfkaan ei siis ollut voittamaton, kuten maailma oli\nuskonut. Sädekehä oli himmennyt, ja kuten tavallista, suurensi huhu\nhänen tappioitaan, ja taistelusta puhuttiin pian ikäänkuin se olisi\npäättynyt keisarillisten ratkaisevalla voitolla. Siitä seurasi, että\nkiitolliset ystävät alkoivat horjua, kun taasen vihollisten rohkeus\nlisääntyi.\n\nKuninkaan ensi aikomus oli asettua leiriin Fürthin tienoille. Sillä\njos Wallenstein aikoi hyökätä Nürnbergiä vastaan, tahtoi hän olla\nmailla rientääkseen pikaisesti apuun.\n\nMutta asema niin leirissä kuin kaupungissakin kävi pian\nsietämättömäksi. Muonaa ei saatu riittävästi. Nürnbergiläiset\nporvarit olivat mitä suurimmalla auliudella antaneet varastonsa,\nmutta kun ne olivat lopussa, näyttäytyi kalpea nälkä hirmuisempana\nkuin konsanaan, erittäinkin kun vaikeat kulkutaudit alkoivat riehua\nsamaan aikaan.\n\nJo elokuussa laskettiin kaupungissa 4,000 kuollutta. Kurjuus\nlisääntyi päivä päivältä. Sotamiehiä kuoli tuhansittain, ja rykmentti\nnäytti jäävän melkein ilman hevosia. Mieshukka laskettiin syyskuun\nalussa 12,000 mieheksi, 8,000 hevosta oli kaatunut, ja kuolleiden\nlista Nürnbergissä nousi samaan aikaan hirveään summaan, 30,000\nihmiseen.\n\nSellaista kurjuutta ei kuningas voinut sietää. Oli tosin katkera\nhäpeä lähteä peräytymisretkelle, mutta Kustaa Aadolf tahtoi\nsotakunniansakin uhalla pelastaa väkensä.\n\nAkseli Oxenstjerna jätettiin Nürnbergiin 4,500 miehen keralla,\nja syysk. 8 p:nä lähti kuningas Fürthistä 1,700 miestä mukanaan.\nLiehuvin lipuin ja helisevin soitoin marssi ruotsalainen sotajoukko\nWallensteinin leirin ohi länttä kohden. Herttua Bernhard jäi jäljelle\npitämään Wallensteinia silmällä, mutta tämä pysyi liikkumatonna\nleirissään hyökkäämättä yhtä vähän kuninkaan kuin herttua\nBernhardinkaan kimppuun. Tämä seurasi kuningasta seuraavana päivänä\nNeustadtiin, jossa viivyttiin muutamia päiviä. Sieltä jatkettiin\nretkeä Windsheimiin, jossa kulkutaudit vähensivät väkeä niin rutosti,\nettä viikon kuluessa kuoli 12,000 jalkamiestä ja 6,500 ratsumiestä.\nNiin suunnaton oli väentuho, että 46,000 miehen suuruisesta\nsotajoukosta oli enää jäljellä ainoastaan 18,500.\n\nWallensteinin ja vaaliruhtinas Maksimilianin välit eivät suinkaan\nolleet hyvät ja ne olivat yhä huonontuneet Burgstallissa oleskelun\naikana. Ruotsalaisten lähdettyä peräytymisretkelle tahtoi\nvaaliruhtinas ajaa heitä takaa, mutta Wallenstein vastasi ainoastaan\njyrkästi: \"Ei!\" Se oli katkera loukkaus monien entisten lisäksi, ja\nkun vaaliruhtinas kohta sen jälkeen erosi Wallensteinista ja palasi\nBaijeriin kahdeksantoista ratsuväkikomppaniansa kanssa, lausui\nhän ystävilleen merkitsevät sanat: \"Nyt on friedlantilainen meitä\nkylliksi kiusannut.\"\n\nSyyskuun 13 p:nä lähti Wallenstein vihdoin leiristään ja marssi\nFarkheimiin. Hänen sotajoukkonsa oli huvennut vähempään kuin puoleen;\nsiihen kuului nyt ainoastaan 22,000 miestä.\n\nValtiokanslerilta sai kuningas tiedon, että Wallenstein oli\nlähtenyt leiristään ja marssinut pohjoista kohden, kun sen sijaan\nhänen alipäällikkönsä Galas oli lähtenyt eteläänpäin polttamaan ja\nryöstämään.\n\nKeisarillinen sotajoukko teki hirmuista tuhoa Ylä-Pfalzissa.\nBambergin kaupunki vallattiin, Bayreuth ryöstettiin typötyhjäksi,\nainoastaan Culmbach kesti useat hyökkäykset. Herttua Bernhard,\njonka johtoon kuningas oli heti Nürnbergistä lähdettyä jättänyt\n8,500 miestä, teki vastustajalleen niin suurta haittaa kuin voi.\nWallenstein marssi silloin Koburgia vastaan, mutta herttua, joka oli\narvannut hänen tarkoituksensa, lähetti eversti Taupadelin 500 miehen\nkera ottamaan linnan valtaansa.\n\nKaupunki antautui, mutta ei linna, jonka urhea päällikkö torjui useat\nhyökkäykset eikä pelästynyt uhkauksista. Hyökkäys Koburgin linnaa\nvastaan maksoi keisarilliselle sotajoukolle viisisataa miestä ja\npaljon ajanhukkaa, sillä piirityksen aikana oli Weimarin herttua\ntunkeutunut Schweinfurtista Hildburghauseniin ja siten katkaissut\nvihollisilta tien Thüringeniin.\n\nVieden mukanaan Koburgin kaupungista ryöstämänsä suuren saaliin\nretkeili Wallenstein aina Altenburgiin saakka jossa edeltäpäin\nlähetetyt Holkin ja Galasin johtamat ryövärilaumat yhtyivät häneen.\nTämän sotajoukon kera marssi Wallenstein Leipzigiin, joka antautui\nlokakuun 22 p:nä ja maksoi 50,000 riikintaalaria säästyäkseen\nryöstöltä. Seuraavana päivänä antautui Pleissenburgin linna.\n\nPappenheim oli Ala-Saksiin saanut useita käskyjä, että hänen oli\nyhdyttävä Wallensteiniin. Vihdoin hänen täytyi totella. Matkalla\nvalloitettuaan Hildesheimin saapui hän lokakuun lopulla Merseburgiin,\njossa kohtasi Wallensteinin. Melkein kaikki keisarilliset joukot\nolivat nyt Saksissa, ja onnetonta maata ryöstettiin mitä hirveimmin.\n\nHorjuvainen Juhana Yrjänä oli nyt joutunut pahaan pulaan; itse oli\nhän kykenemätön toimittamaan mitään ja sentähden lähetti hän viestin\ntoisensa jälkeen Weimarin herttualle, kuninkaalle ja Arnimille, joka\noli Schlesiassa, että hän heti rientäisi kotiin.\n\nWeimarin herttua Bernhard ei halunnut mitään hartaammin kuin auttaa\nsukulaistaan. Mutta hän sai Königshofeniin käskyn kuninkaalta, ettei\nryhtyisi mihinkään ennen kuninkaan saapumista.\n\nHerttua saapui lokak. 8 p:nä Arnstadtiin, jossa odotti kuningasta.\nSinne saapuivat vähitellen kuninkaan ja valtiokanslerin johtamat\njoukot, jotka tiellä olivat yhtyneet. Oxenstjerna matkusti\nWürtzburgiin, mutta kuningas lähti koko sotajoukon kera Erfurtiin.\nSuurella tasangolla kaupungin edustalla pidettiin sotaväen katselmus.\nKoko sotavoima oli ainoastaan 18,500 miestä; näistä oli kuningas\nitse tuonut mukanaan ainoastaan 11,000, muut olivat osaksi herttua\nBernhardin sotajoukkoa, osaksi hänen veljensä Vilhelmin, Weimarin\nherttuan.\n\nUrhea Taupadel jätettiin kaupungin päälliköksi. Kuningas itse lähti\nButtstedtiin, josta käsin hän kehoitti Juhana Yrjänää ja Lüneburgin\nYrjänä herttuaa yhtymään häneen. Kuninkaan tarkoitus oli yhdyttyään\nsaksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen kanssa ja siten tultuaan\nvihollista voimakkaammaksi ajaa tämä Saksista pois ja pakoittaa\nasettumaan talvimajoilleen keisarillisiin perintömaihin.\n\nItse tahtoi hän pääjoukon kanssa lähteä Ala-Saksiin, joka oli ensin\nvapautettava. Sitten aikoi hän asettua talvimajoilleen, saksilaisen\nsotajoukon suojellessa omaa maatansa ja Weimarin herttuan Bernhardin\npitäessä yllä yhteyttä Ylä- ja Ala-Saksin välillä.\n\nEdistääkseen saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen yhdistymistä\nmeni hän Saalen kautta Naumburgiin, jonka jo olivat miehittäneet\nkuninkaan muskettisoturit ja rykmentti ratsuväkeä.\n\nKeskiviikkona lokakuun 30 p:nä saapui hän tähän kaupunkiin. Siellä\noli pelätty joka hetki keisarillisten saapumista murhaamaan ja\npolttamaan, ja ilo oli sitä suurempi ja odottamattomampi, kun nähtiin\nliehuvat sinikeltaiset liput. Ilo tästä sydämellisestä vastaanotosta\nja luottamus Jumalaan antoi Kustaa Aadolfille voimaa kestää mitä\nkatkerimman pettymyksen, joka oli häntä kohtaava.\n\nTiedämme miten tärkeänä kuningas piti Saksin vaaliruhtinaskuntaa.\nSe oli hänen mielestään evankelisen opin lujin tukikohta Saksassa,\nja mitä kaikkea olikaan hän uhrannut vaaliruhtinasraukan, valapaton\nJuhana Yrjänän tähden! Heikko ja epäluotettava oli tämä aina\nollut, mutta nyt alkoi hän yhä selvemmin osoittaa, että hän oli\nkavaltaja. Hän punoi salajuonia Wallensteinin ja Arnimin kanssa;\ntämä viimeksimainittu, joka yhä oli Schlesiassa saksilaisten\njoukkojen kanssa, ei palannut huolimatta herransa kehoituksista.\nMutta nämä olivatkin vain näön vuoksi. Wallenstein vilkutti alinomaa\nperuutusjulistustaan, ja oli jälleen herännyt ajatus liitosta, jossa\nSaksi evankelisen liiton pääpaikkana saattoi ojentaa ystävällisen\nkäden niin keisarille kuin Baijerillekin, ja niin yhdessä oli Ruotsin\nkuningas ajettava matkoihinsa.\n\nKustaa Aadolfin oli vaikea uskoa niin suurta vilppiä, mutta missään\ntapauksessa ei se saanut häntä käännyttää viittomaltaan tieltä.\nKoskaan ei Kustaa Aadolfin luottamus Jumalan mahtavaan apuun\nnäyttäytynyt kirkkaammassa ja kauniimmassa valossa kuin hänen\nilman liittolaisia ainoastaan 20,000 miehen keralla lähtiessään\nylivoimaista keisarillista sotajoukkoa vastaan.\n\nNaumburgissa sai hän tiedon Wallensteinin ja Pappenheimin\nyhtymisestä. Keisarillinen sotajoukko oli Weissenfelsissä, siis\naivan kuninkaan tiellä, kun hän aikoi Torgauhun. Silloin päätti hän\nvahvistaa leirinsä vallituksilla ja jäädä Naumburgiin odottamaan\nsaksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen saapumista.\n\nPäätös pantiin heti toimeen, mutta kun syksy oli myöhäinen ja\npakkanen ankara, täytyi jalkaväki majoittaa kaupunkiin, ratsuväkeä\nympäröiviin kyliin.\n\nUseita päiviä odotti hän uskotonta liittolaistaan, mutta turhaan.\n\n\n\n\n16.\n\nAURINKO LOISTAA KIRKKAIMMIN LASKIESSAAN.\n\n\nJos Kustaa Aadolf oli pettynyt laskuissaan Saksin vaaliruhtinaaseen\nja Lüneburgin Yrjänään nähden, niin valmisti hän puolestaan\nWallensteinille yhtä suuren yllätyksen. Yhdyttyään Pappenheimin\nkanssa oli tämän tarkoitus ollut marssia Erfurtia vastaan ja hyökätä\nherttua Bernhardin kimppuun. Silloin hän suureksi kummastuksekseen\nkuuli, että Kustaa Aadolf, jonka hän luuli oleskelevan Tonavan\nrannoilla, oli marssittanut joukkoaan niin nopeaan, että sillä\nmelkein näytti olevan siivet. \"Nyt on minun vuoroni\", puuskahti\nWallenstein ja käski, että Naumburg oli miehitettävä. Mutta\ntännekin hän tuli liian myöhään, Kustaa Aadolf oli ehtinyt ennen\nhäntä, ja hän marssi takaisin Weissenfelsiin. Kun saapui sanoma,\nettä ruotsalaiset olivat luoneet vahvoja vallituksia Naumburgin\nympärille, piti Wallenstein itsestään selvänä, että he jälleen\ntulisivat tarkastelemaan toisiaan kuten Nürnbergin luona, joutumatta\nkäsikähmään.\n\nMutta paikoillaan pysyminen oli aivan vastakkaista Pappenheimin\nluonteelle, ja hän pyysi sentähden, että saisi tehdä pienen\npiipahduksen Kölniin, jota ruotsalaisystävällinen puolue piti sangen\nlujilla.\n\nErinäisten neuvottelujen jälkeen onnistuikin hän viemään\ntoivomuksensa perille, ja Wallenstein antoi hänelle vielä kaksi\nrykmenttiä kroatilaisia avuksi. Marraskuun 4 p:nä lähti Pappenheim\nWeissenfelsistä, lisäjoukkonaan kaksi ratsurykmenttiä ja kuusi\njalkarykmenttiä.\n\nWallenstein oli siksi viisas kenraali, ettei hän suinkaan olisi\nniin mahtavan vihollisen läheisyydessä hajoittanut joukkojaan,\njollei hänellä olisi ollut omat salatuumansa. Hän aikoi itse marssia\nMerseburgiin, ollakseen Hallea ja Pappenheimiä lähempänä. Samalla oli\nkaksi keisarillista kenraalia lähetettävä Altenburgiin ja Zwickauhun\nja kolmas Böömin rajalle. Tälläisin sotaliikkein oli melkoinen\nmaa-ala jäävä suojattomaksi, ja kuningas oli varmaan käyttävä\nsitä hyväkseen tunkeutuakseen Dresdeniin ja yhtyäkseen Saksin\nvaaliruhtinaan kanssa. Sellaisissa tapauksissa oli Wallensteinin\nnopeasti koottava väkensä ja hyökättävä ruotsalaisten kimppuun\nsamalla kertaa takaapäin ja molemmilta sivuilta.\n\nTässä tarkoituksessa lähti hän tosiaankin marraskuun 5 p:nä\nWeissenfelsistä, johon jätettiin ainoastaan pieni linnue, ja marssi\nLützeniin, johon hän itse asetti päämajansa kaupunkiin, kun taasen\nsotajoukko leiriytyi tasangolle ympäristöön. Oli sovittu siitä, että\njos ruotsalaiset lähestyivät Weissenfelsiä, olisi sikäläisen linnueen\nkohdalla tykinlaukauksella annettava merkki, ja samalla tavoin oli\npäämajasta annettava merkki, että sotajoukko saapui kokonaisuudessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten tiedämme, lähti Kustaa Aadolf itään päin siinä tarkoituksessa,\nettä saisi saksilaiset ja lüneburgilaiset yhtymään omaan\nsotajoukkoonsa. Niin pitkälle oli Wallenstein laskenut oikein, mutta\nei pitemmälle.\n\nMarraskuun 3 p:nä muutamia tunteja ennen päivän koittoa lähti Kustaa\nAadolf Naumburgiin, johon hän oli jättänyt vähäisen puolustusjoukon.\nRetkeä jatkettiin koko iltapäivä Pegauta kohden, joka on puolitiessä\nNaumburgin ja Griman välillä.\n\nPuolipäivän ajoissa jätettiin kuninkaalle kirje, jonka Wallenstein\noli lähettänyt eräälle keisarilliselle sotapäällikölle Querfurtiin.\nSe sisälsi viimeksimainitulle käskyn lähteä heti väkineen\nPappenheimin luo, joka oleskeli Hallessa. Tämä tieto, joka osoitti,\nettä Wallenstein oli hajoittanut voimansa lähettämällä pois\nPappenheimin, minkä sittemmin vahvistivat myös useat vangit, oli\nKustaa Aadolfille mitä tärkein uutinen.\n\nMuutamia minuutteja seisoi hän aivan hiljaa, mutta silmien\nilmeestä saattoi nähdä kuinka mahtavat ajatukset liikkuivat hänen\nmielessään... Tilaisuus käydä Wallensteinin kimppuun oli liian\nsuotuisa, ja hän lausui syvällä tunteella: \"Nyt totisesti uskon, että\nJumala on antanut vihollisen käsiini!\"\n\nMutta tässä ei ollut aikaa hukata hetkistäkään. Kustaa Aadolf ei\nkoskaan vitkastellut käydessään tuumasta toimeen. Hän tahtoi samana\npäivänä toteuttaa päätöksensä ja antoi heti lähtökäskyn, minkä\njälkeen ruotsalaiset joukot aloittivat marssinsa pohjoista kohden.\nKreivi Rudolf Colloredo, joka oli lähetetty noutamaan Weissenfelsiin\njätettyjä sataa miestä, katseli linnan ikkunasta Ruotsin kuninkaan\nlähestymistä, ja linnassa jymähti kolme tykinlaukausta lennättäen\nviestin Lützeniin ja Wallensteinille, että vihollinen lähestyy.\n\nWeissenfelsin linna väki vetäytyi nopeasti tiehensä, ja linna\nmiehitettiin heti sen jälkeen ruotsalaisella väellä.\n\nHeti tästä tiedon saatuaan kirjoitti Wallenstein Pappenheimille, että\ntämä saapuisi viivyttelemättä, sillä vihollinen lähestyi ja oli jo\nehtinyt solaan.\n\nNiin olikin laita. Parisen tuntia puolipäivän jälkeen oli kuningas\nsotajoukkoineen Rippachin ahtaassa ja vaikeasti kuljettavassa\nvuorensolassa. Samanniminen pieni joki virtaa luoteista kohden\nSaaleen vesiperäisiä niittyjä myöten, niiden kukkulain välitse,\njoista lähtien laajenee Lützeniä ja Leipzigiä ympäröivä alatasanko.\nSola muodostaa ikäänkuin portin, jonka kautta Thüringin alimpia\nvietteitä myöten tullaan suurelle saksilaiselle tasangolle.\n\nKroatilaiseversti Isolani oli saanut tehtäväkseen puolustaa tätä\nsolaa. Heti kun hän oli kuullut kolme tykinlaukausta Weissenfelsistä,\nlähetti hän pikaviestin ympäristöön hajaantuneille rykmenteilleen ja\nmiehitti sen pohjoisen rantarinteen, jota kulki maantie Naumburgista\nLeipzigiin. Tietä oli melkein mahdoton kulkea, minkä vuoksi\nruotsalaisten täytyi mennä yli hieman idempänä samannimisen kylän\nkautta. Isolani teki alussa vastarintaa, mutta hänet pakoitettiin\nperäytymään Lützeniin.\n\nYlimeno ei ollut käynyt niin pian kuin olisi ollut välttämätöntä, jos\nmieli vielä samana päivänä hyökätä vihollista vastaan. Ilta alkoi jo\nhämärtyä, ja tuli yö, ennenkuin sotajoukko ehti yli. Oli sitä paitsi\nvielä saksalainen peninkulma Lützeniin, sotajoukko tarvitsi lepoa ja\nsai sentähden leiriytyä kentälle Rippachin pohjoispuolella.\n\nHeti sen jälkeen kutsui Kustaa Aadolf sotapäällikkönsä yleiseen\nsotaneuvotteluun; hän oli levoton viivytyksen tähden, siitä\nsaattoi koitua suuria hankaluuksia. Keisarillinen sotajoukko,\njoka vaivalloisen marssin jälkeen oli majoitettu kyliin Lützenin\nympärille, saisi aikaa järjestäytyä. Ja vaarallisinta kaikista oli,\nettä Pappenheim voisi hänkin palata yön kuluessa.\n\nSotaneuvostossa esitettiin myös kysymys oliko sotasuunnitelmaa\njatkettava vai oliko vetäydyttävä takaisin ja ensin koetettava päästä\nyhtymään saksilaisten ja Yrjänä herttuan kanssa. Kniphausen äänesti\njälkimäisen ehdotuksen puolesta, mutta Bernhard herttua sitä vastoin\npuolusti hyökkäystä. Kuningas itse oli samaa mieltä kuin herttua.\n\"Parasta on\", sanoi hän, \"pestä itsensä oikein puhtaaksi, kun kerran\non mennyt kylpyyn, ja sodassa sitä paitsi suotuisa silmänräpäys\nratkaisee kaiken.\"\n\nPäätettiin siis ryhtyä hyökkäykseen. Pappenheimin saapumisesta\nkoituvaa vaaraa varoen päätettiin, että sotajoukon oli aloitettava\nmarssinsa jo muutamia tunteja ennen päivänkoittoa.\n\nSotahuudoksi määrättiin: \"Jumala kanssamme!\" Ja sen jälkeen\nsotaneuvosto hajaantui.\n\nVäsymys kiireellisen lähdön ja vaivalloisen Rippachin ylimenon\njälkeen ja vielä enemmän huomispäivän työ kehoitti lepoon.\n\nKustaa Aadolf nousi vaunuihin, joissa herttua Bernhard ja Kniphausen\nolivat hänen seurassaan. Häntä kehoitettiin, että hän suvaitsisi\nvalita mukavamman lepopaikan. \"Kuinka voin tehdä niin\", vastasi hän,\n\"kun näen niin useita ympärilläni sellaista ilman.\"\n\nLoitompana Lützeniin päin saattoi nähdä vihollisen vahtitulet siellä\ntäällä kylissä.\n\nKuningas vaipui uneen, mutta nukkui levottomasti. Kun hän heräsi,\noli puoliyö jo mennyt. Hän ei enää lepoa ajatellutkaan, vaan alkoi\nheti antaa määräyksiään lähtöä varten. Sotajoukko asetettiin kahteen\nriviin, ratsuväki sivustoille kuten tavallisesti ja jalkaväki\nkeskelle. Kuormasto muodosti kolmannen linjan.\n\nHeti kun kaikki oli järjestyksessä, annettiin merkki lähtöön.\nKello kävi silloin viidettä aamulla, ja oli vielä aivan pimeää.\nKulkueen aloitti oikean sivustan ratsuväki, ja sen jälkeen seurasi\njalkaväki siinä järjestyksessä kuin se oli asetettu, niin että\nperille saapuessa taistelujärjestys olisi ykskaks' valmis ja hyökkäys\nsaatettiin heti aloittaa.\n\nSotajoukko marssi maantietä myöten, joka kulkee koillista kohden\nLützeniin. Puolitien paikkeilla sijaitsee Röckaun kylä, ja täällä\nkäännytään itää kohden tasangolle. Himmeä valonkajastus, joka ennusti\npäivänkoittoa, näkyi itäisellä taivaanrannalla. Saattoi jo eroittaa\nLützenin tornit. Sieltä tervehdittiin ruotsalaisia musketeilla, ja\nkaupungin reunalla näkyi hieman ratsuväkeä, ja ainoastaan tummina\nkasoina saattoi näin loitolla eroittaa jalkaväkijoukot, jotka\nnäyttivät lähestyvän.\n\nKuitenkin jatkoi ruotsalainen sotajoukko keskeyttämättä marssiaan.\nNoin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä täytyi mennä Mühlgraben\nnimisen puron yli. Ylimeno ei ollut lainkaan vaikea, vaikka\npuro alempana virtaa suoniittyjen läpi ja levenee yhä kaupunkia\nlähetessään.\n\nKun oli päästy yli, oli Lützen edessäpäin vasemmalla, oikealla\nhieman loitommalla oli metsää. Kuningas suuntasi rivinsä marssimaan\npohjoista kohden, niin että oikea siipi kulki metsän reunoitse.\nKun etumaiset eskadroonat olivat joutuneet metsän pohjoisrajalle,\nkäski kuningas koko sotajoukon pysähdyttää marssinsa. Kuormasto oli\nRöckausta mennyt itäänpäin ja pysähtynyt Meuchenin kylään Lützenin\nkaakkoispuolelle.\n\nKello oli silloin kahdeksan korvilla aamulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeisarillisten leirissä oli vilkasta liikettä. Weissenfelsistä\nammutut kolme tykinlaukausta olivat tehneet tarkoitetun vaikutuksen,\nja käskyjä annettiin, että kaikilta tahoilta oli riennettävä leiriin.\n\nTiedämme Wallensteinin kirjoittaneen Pappenheimille, että hän oli\npalaava kaikkine väkineen; mutta pikalähetti, jonka oli ratsastettava\nHalleen, ei lähtenyt taipalelle ennenkuin myöhään illalla.\nViivytyksistä huolissaan lähetti Wallenstein vielä yhden viestin.\nMutta tämä ei suuria hyödyttänyt: Pappenheim ei mitenkään voinut\ntulla heti.\n\nHän oli samana päivänä valloittanut Maritzburgin linnan Hallen\nlähellä. Hänen väkensä oli hajaantunut kaupunkiin ryöstelemään, ja\nkesti kotvan, ennenkuin hän ehti koota sen. Hänen oli mahdoton saapua\nennenkuin marraskuun 6 p:nä iltapuoleen. Wallensteinin kirjeen pisti\nhän taskuunsa. Sitä säilytetään vieläkin hänen verensä tahraamana\nWienin arkistossa.\n\nKeisarilliset rykmentit asetettiin sillä välin taistelujärjestykseen\nsitä mukaa kuin ne saapuivat leiriin. Keisarilliset rakuunat\nja etuvartiot olivat työssä koko yön syventäen ojia maantien\nmolemmin puolin Leipzigin ja Lützenin välillä. Ojia oli käytettävä\nmuskettisoturien rintavarustuksina.\n\nEi voida varmaan sanoa, kuinka suuri Wallensteinin sotavoima oli\ntässä tilaisuudessa, mutta Pappenheimin saapuessa otaksutaan sen\nnousseen 25,000 mieheen.\n\nAamun koittaessa kerrottiin, että ruotsalainen armeija oli\nlähestymässä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin aamusumun läpi saattoi\neroittaa ratsujen ja jalkaväen töminää.\n\nTuskin enemmän kuin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä ruotsalainen\nsotajoukko menikin yli Mühlgrabenin ja marssi avoimelle tasangolle.\n\nSe oli mitä tärkein hetki; oli kysymys siitä, kuka tästälähin oli\nsäätävä lakeja Saksalle. Varmaankin sykki levoton sydän niiden\nmolempien sotaherrojen rinnassa, joihin Euroopan silmät tällä\nhetkellä olivat tähdätyt.\n\nAamusumu, joka liiteli yli kentän tiheänä ja melkein\nläpinäkymättömänä, näytti viime hetkessä tekevän tyhjiksi Kustaa\nAadolfin toiveet toteuttaa oma hyökkäyssuunnitelmansa, ennenkuin\nPappenheim ehtisi tulla takaisin.\n\nJa sumu pikemmin lisääntyi kuin väheni. Se kietoi kaiken sellaiseen\npimeyteen, etteivät sotamiehet enää nähneet lähintä miestä rivissä.\nOli kuin seistaisiin meren pohjalla, missä vihollisen tiedettiin\ntulevan vastaan, mutta missä häntä ei voinut nähdä.\n\nSumu oli Wallensteinille hyvä liittolainen ja vahvisti hänen\ntoivoaan, että Pappenheim ehtisi tulla ennen taistelun alkua.\n\nKun ohikulkeneesta ruotsalaisesta sotajoukosta ei enää kuulunut\nmitään, kutsui Wallenstein koolle kenraalinsa ja piti puheen,\njossa hän kehoitti heitä rohkeuteen ja uskollisuuteen. Sen jälkeen\nilmoitettiin sotahuuto. Se oli sama kuin Leipzigissäkin: \"Jeesus\nMaria.\" Heti sen jälkeen pidettiin messu koko sotajoukolle, ja\nWallenstein kannatutti itseään paareilla taistelujärjestykseen\nasetetun sotajoukon rivien editse. Mitään puhetta hän ei sotamiehille\npitänyt. Richelieu sanoo: \"Pelkällä läsnäolollaan ja äänettömällä\nankaruudellaan näytti hän tekevän miehistölle ymmärrettäväksi, että\nhän oli palkitseva tai rankaiseva ansion mukaan.\"\n\n\"Jalkaleininsä\" vuoksi ei Wallenstein voinut nousta ratsaille. Mutta\nhänen ratsuaan kuljetettiin satuloituna paarien rinnalla, niin että\nse olisi saapusalla, jos sotaherra tahtoi sitä käyttää.\n\nKun hän oli tarkastanut koko sotajoukon ja tullut vakuutetuksi\nsiitä, että hänen käskyjään oli noudatettu, käski hän, että Lützenin\nkaupunki oli sytytettävä molemmilta puolin, niin ettei vihollisella\nolisi siitä mitään hyötyä, minkä jälkeen hän asettui sotajoukkonsa\nkeskustaan odottamaan ruotsalaisten hyökkäystä.\n\nSilloin kuuluivat koitolta läpi sumun juhlalliset huomenvirren\nsävelet, virren, johon otti osaa koko ruotsalainen sotajoukko.\n\nKun ruotsalaisten rivit olivat pysähtyneet ja kääntyneet vihollista\nvastaan, odotettiin ainoastaan sumun hälventymistä, että voitaisiin\nryhtyä taisteluun. Mutta sumu sakeni vain sen sijaan että\nolisi alkanut hälvetä. Silloin kuningas kutsui koko sotajoukon\naamurukoukseen, ja mahtavasti kohosivat korkeutta kohden Lutherin\nihanan virren sävelet: \"Jumala ompi linnamme!\"\n\nSilminnäkijät kertovat, että Kustaa Aadolf tänä aamuna oli tavattoman\nvakava, emmekä me, jotka hänet tunnemme, sitä ihmettele. Hän tunsi,\nhän aavisti, että tilinteon hetki oli läsnä, ja hänen kristillinen\nmielensä nöyrtyi Herran edessä. Hän toivoi, hän aavisti, että ikuinen\nrakkaus on myöskin ikuinen laupeus, eikä hänen luottamuksensa voinut\nsentähden pettää, enemmän kuin rohkeutensakaan. Herran soturi oli hän\noleva viime hetkeen; valon ja vapauden lipunkantaja. Sodan ratkaisun,\nelämän ja kuoleman laski hän Hänen käteensä, joka johtaa ihmisten\nkohtaloita oman viisautensa mukaan.\n\nNämä ajatukset täyttivät niin hänen mielensä, että kun häntä\npyydettiin ruualle, ei hän tahtonut. Kun hän sen jälkeen pukeutui\nsotasopaansa, näytti hän kaipaavan jotakin. Amuletti oli poissa...\n\nKun häneltä kysyttiin mitä puuttui, vastasi hän: \"jotakin, joka\nluultavasti on jo tehnyt tehtävänsä.\"\n\nKun laulu oli vaiennut, ratsasti kuningas rivien editse ja puhutteli\nruotsalaisiaan ja suomalaisiaan seuraavin sanoin: \"Rakkaat ystävät\nja maanmiehet! Tänään on tullut aika osoittaa mitä olette oppineet\nniin monissa otteluissa. Täällä ei vihollinen ole vastassanne\nkorkealla vuorella eikä lujien vallitusten takana, vaan avoimella\nkentällä. Te tiedätte hyvin, että vihollisemme on tähän asti avointa\ntaistelua välttänyt; ja kun hän nyt antautuu kenttätaisteluun, ei\nse tapahdu vapaasta tahdosta ja voiton toivossa, vaan siksi, ettei\nhän enää voi meitä välttää. Sentähden, olkaa valmiit niinkuin\nurhoolliset sotamiehet!... Seiskaa lujina rinnatusten, taistelkaa\nritarillisesti Jumalanne, isänmaanne ja kuninkaanne puolesta. Minä\ntahdon palkita teitä kaikkia niin, että teillä tulee olemaan syytä\nminua siitä kiittää. Mutta jos -- mistä Korkein teitä varjelkoon --\nte jättäydytte tappiolle tässä taistelussa, niin ei ainoatakaan luuta\nole teistä palaava Ruotsiin.\"\n\nSaksalaisille puhui hän näin: \"Teitä, kunnon veljet ja toverit,\npyydän ja kehoitan minä kristillisen omantuntonne ja kunnianne\nnimessä: tehkää nyt velvollisuutenne, niinkuin usein ennenkin olette\ntehneet yhdessä minun kanssani ja erittäinkin vuosikausi sitten\nverrattain lähellä tätä paikkaa. Silloin löitte vanhan Tillyn ja\nhänen sotajoukkonsa, ja minä toivon, ettei tämä vihollinen ole\npääsevä helpommalla. Reippaasti rynnäkköön! Ette tule taistelemaan\nainoastaan minun johdollani, mutta minun kanssani ja rinnallani. Itse\nolen käyvä edellänne ja paneva henkeni ja vereni alttiiksi. Seuratkaa\nminua, niin Jumalan avulla varmaan saavutatte voiton, joka on koituva\nteidän ja jälkeläistenne hyväksi. Jollei, niin silloin on hukassa\nuskontonne, vapautenne, ajallinen ja iankaikkinen menestyksenne!\"\n\nSumu peitti yhä kentän sakeana ja läpinäkymättömänä. Saattoi eroittaa\nrivejä tuskin sylen päähän. Silloin tällöin, kuului tykinlaukaus\nvihollisen taholta, ja sivustoilla vaihdettiin muutamia laukauksia\netuvartioiden kesken. Kenties tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan\nviritti Kustaa Aadolf omin äänin: \"Älä pelkää lauma piskuinen!\" Tämä\nvirsi, joka on kuninkaan itsensä sepittämä, oli tällä hetkellä kuin\npuhjennut hänen sisimmästä sielustaan, ja loppusäkeet pitivät yhtä\nsen sotahuudon kanssa, jonka hän määräsi tätä taistelua varten:\n\n    \"Jumalan kanssa taistellen\n    on voitto meidän varmaan!\"\n\nKuninkaan lähimpään ympäristöön, jonka hän itse oli valinnut,\nkuuluivat Saksi-Lauenburgin herttua Frans Albert, hovimarsalkka\nKreilsheim, frankkilainen kamariherra Truchsess, majuri Molk\nMeklenburgista, paashi August Leubelfing, erään aatelismiehen poika\nNürnbergistä, muutamia Erfurtissa hajoitettujen rykmenttien upseereja\nsekä kaksi ruotsalaista henkisotilasta, nimittäin Lauri Antinpoika ja\nJaakko Eerikinpoika.\n\nVasta yhdentoista ajoissa aamupäivällä alkoi sumu sen verran hälvetä,\nettä saatettiin ajatella taistelun alkamista.\n\nSiitä paikasta, johon ruotsalainen sotajoukko oli asetettu, aukeni\navara kenttä aina Lützeniin saakka. Wallenstein oli asettanut\njoukkonsa Lützenin edustalle, ja molemmilla sivustoilla oli, niinkuin\ntavallisesti, ratsuväkeä, oikealla 5,000 miestä Holkin johdolla ja\nvasemmalla 4,000 miestä Götzin johdolla. Keskustassa oli neljä suurta\nneliötä jalkaväkeä.\n\nRuotsalainen armeija oli asetettu kahteen joukkoon. Ensimäisen oikeaa\nsivustaa johti, kuten tavallisesti, kuningas itse. Siellä olivat\näärimäisinä suomalaiset Stålhandsken johdolla, länsigööttalaiset\nSoopin, sitten södermanlantilaiset Sachin, uplantilaiset Axelssonin\njohdolla ja niin edelleen. Ensimäisen ryntäysjoukon keskustaa,\njoka oli jalkaväkeä, johti kreivi Niilo Brahe. Oikealta lukien\nolivat siellä perätysten ruotsalaisten keltainen, sininen ja vihreä\nprikaati, yhteensä 5,000 miestä. Vasempaan sivustaan, jota johti\nWeimarin herttua, kuului pelkästään saksalaisia.\n\nSamoin oli toisen ryntäysjoukon laita. Oikea sivusta, kenraali\nBulach; keskusta, Kniphausen; vasen sivusta, kenraalimajuri\nHoffkirchen.\n\nJokaisen ratsuväkieskadroonan välisen aukon täytti 200-miehinen\nplutoona muskettisotureita. Neljän jalkaväkiprikaatin edessä olivat\nniin ensimäisessä kuin toisessakin ryntäysjoukossa rykmentintykit,\nviisi kummankin edessä. Järeät tykit, joita oli seitsemän luvultaan,\nolivat ensimäisen ryntäysjoukon jalkaväen edessä.\n\nUseat päälliköt olivat täällä samat kuin Leipzigissäkin. Molemmissa\ntaisteluissa olivat ruotsalaiset, niin jalka- kuin ratsuväkikin,\nenimmäkseen oikealla sivustalla. Lützenin edustalla kuului ensimäisen\nryntäysjoukon oikeaan sivustaan pelkkiä ruotsalaisia ja suomalaisia.\nLähin jalkaväki oli sekin ruotsalaista, nimittäin prikaati vanhoja,\nkoeteltuja urhoja, joka oli kulkenut voitosta voittoon. Lähinnä\noli keltainen prikaati, jota Teuffel oli muinoin johtanut ja jota\nkuningas nimitti tavallisesti \"päänalusekseen.\" Kun Teuffel oli\nkaatunut Leipzigissä, johti prikaatia sen jälkeen Niilo Brahe, jolla\noli koko ensimäisen joukon keskusta komennossaan. Sinistä prikaatia\nkomensi Winkel, vihreää Wildenstein.\n\nYlin päällystö oli täällä muuten saksalainen; ainoastaan Niilo Brahe\noli ruotsalainen. Kustaa Horn ja Juhana Banér olivat Etelä-Saksassa,\nja Lennart Torstensson, tykkiväen mainio päällikkö, istui vankina\nIngolstadtissa.\n\n\n\n\n17.\n\nLOPPU.\n\n\nVihdoinkin, tuossa yhdentoista tienoilla, alkoi tuuli hengähdellä\najaen sumun pois kentältä. Silloin saattoi nähdä vihollisen\nsotarintaman laajuuden, ja se näyttäytyi paljon lujemmaksi kuin oli\nodotettu. Kustaa Aadolf käsittikin, että menestys riippui hyökkäyksen\nvoimakkuudesta ja nopeudesta.\n\n\"Nyt tahdomme Herran nimessä käydä eteenpäin\", huudahti hän ja pani\nkätensä ristiin miekankahvan ympärille. \"Jeesus, Jeesus, Jeesus,\nsuo meidän tänä päivänä taistella pyhän nimesi kunniaksi!\" Sen\njälkeen veti hän miekkansa, heilautti sitä päänsä yllä ja komensi:\n\"Eteenpäin!\"\n\nTykkien jyske aloitti molemmin puolin verisen leikin. Se kävi yhä\njäreämmäksi sitä mukaa kuin edettiin ja yhä vaarallisemmaksi,\nkun lähettiin maantietä, jonka raviojiin muskettisoturit olivat\nkätkeytyneet.\n\nKun jalkaväki heidät nähdessään otti muutaman askelen takaisin,\ntarttui Kustaa Aadolf itse keihääseen ja tahtoi käydä etumaisena\nrynnättäessä hautoja vastaan. Mutta sotamiesten huudot ja rukoukset\nsaivat hänet siitä luopumaan, minkä jälkeen hän nousi jälleen\nratsaille ja palasi ratsuväen luo oikealle siivelle.\n\nKello oli kahdentoista paikkeilla, kun saavuttiin maantielle.\nEteenpäin rynnättäessä oli ruotsalaisten vasemmalla sivustalla\nsuoraan vastassa vihollisen patteri, joka oli asetettu Hirsipuumäelle\nkaupungin reunalle, samoinkuin ruotsalaisten keskustan vastassa oli\nmaantien taakse pystytetty patteri. Mieshukka oli erittäin suuri\nvarsinkin vasemmalla sivustalla, ja ainoa pelastus oli peloton\nrynnäkkö.\n\nNiilo Brahe pääsi ilman erikoisia vaikeuksia ojien ja maantien yli.\nPrikaatit menivät samoin yli siinä järjestyksessä, mihin ne oli\nasetettu. Sininen prikaati, joka oli vihollisen patteria lähinnä,\nkävi pelottomasti kimppuun ja valloitti sen.\n\nHeti patterin takana oli vastassa etumaisia vihollisen suurista\njalkaväkineliöistä. Johtaja, Berthold Wallenstein, oli ylipäällikön\npoika. Sitä lähimmän neliön päällikkö oli Granen markiisi. Tätä\nviimeksi mainittua vastaan tuli ruotsalainen prikaati rynnäten\nvastustamattomalla voimalla, samalla kun keltainen prikaati kääntyi\nBerthold Wallensteiniä vastaan. Hyökkäys tapahtui sellaisella\nvauhdilla, että molemmat suunnattomat neliöt alkoivat horjua ja\nperäytyä, ja Berthold Wallenstein haavoittui.\n\nTieto patterin valloituksesta oli saapunut kuninkaalle, ja hän otti\nhatun päästään ja kiitti Jumalaa.\n\nVastapäätä seisoivat kroatilaiset ja keisarilliset kyrassieerit\ntummissa varustuksissaan. Kuningas viittasi niihin ja sanoi\nStålhandskelle: \"Käykää noiden mustien sotapoikien kimppuun, ne\ntulevat tekemään meille pahaa!\"\n\nMutta sen kiertoliikkeen aikana, minkä ruotsalainen prikaati teki\nhyökätäkseen vihollisneliön kimppuun, oli se oikea siipi jäänyt\nsuojattomaksi. Keisarillinen ratsuväki näytti olevan valmis\nkäyttämään sitä hyväkseen, molempain toisten jalkaväkineliöiden\nliikkuvain linnoitusten tavoin tullessa eteenpäin. Kolmen\nruotsalaisen prikaatin täytyi vetäytyä takaisin, jollei tullut\npikaista apua. Vaara oli ylen uhkaava.\n\nMutta vihreä prikaati ei ollut vielä ehtinyt maantien yli.\nVälttääkseen Hirsipuumäen tuulimyllyjen luona sijaitsevan\nvihollispatterin murhaavaa tulta oli se vetäytynyt vasempaan, missä\njyrkkä rinne sitä hieman suojasi. Suuri ruotsalainen patteri tuotiin\nesiin ja asetettiin vihreän ja sinisen prikaatin eteen vastaamaan\ntuulimyllypatterin tuleen. Mutta kaikki riippui hiuskarvasta, ja\nkuningas, jonka valpas katse keksi kaiken, huomasi vaaran ja riensi\noikean sivustan kera avuksi.\n\nTämä saattoi eteenpäin rynnätessään liikkua suuremmalla vapaudella,\nkoskei vihollisella sillä puolen ollut tykistöä lainkaan. Tosin\nhevoset säikkyivät ojista leimahtelevaa muskettitulta, ja ne voitiin\nvain vaivoin pakottaa eteenpäin, mutta ruotsalaiset muskettisoturit\najoivat vihollismusketöörit pakoon. Pahempi oli päästä hautojen yli.\n\nPäästiin sentään. Stålhandsken suomalaiset, jotka olivat äärimäisinä\noikealla, menivät ensiksi ylitse ja sen jälkeen muut eskadroonat,\nviimeksi smålantilaiset. Hyökkäystä odottelematta ratsastivat nämä\ntäyttä laukkaa vihollista vastaan, ja alussa näytti kaikki käyvän\ntoiveiden mukaan täälläkin.\n\nIsolanin kroatilaiset pakenivat heti hyökkäystä odottamatta. Lähimmät\neskadroonat vihollisen ensimäisessä linjassa tosin laukaisivat\nkarbiininsa, mutta lähtivät sen jälkeen pakoon hekin.\n\nSitä myöten oli ruotsalaisten puolella kaikki hyvin, mutta heti sen\njälkeen ilmoitettiin kuninkaalle, että jalkaväkiprikaatit alkoivat\nantaa perää. Niin hyvin molemmat jalkaväkineliöt kuin ryntäävät\nkyrassieeritkin uhkasivat näitä sellaisella voimalla, etteivät he\nvoineet ilman tehokasta apua pitää puoliaan.\n\nKäsittäen hetken tärkeyden riensi kuningas häntä ympäröivien,\nsivustan oikealla reunalla olevain suomalaisten kanssa saman sivustan\nvasemmalle reunalle. Täällä olivat Smålannin ratsumiehet äsken\ntulleet haudan yli, mutta heidän everstinsä Fredrik Stenbockin\njalkaan oli sattunut musketinkuula.\n\n\"Seuratkaa minua, urheat poikani\", huusi kuningas ja syöksyi\neteenpäin. Samassa laskeutui sumu, kietoen niin hyvin keisarilliset\nkyrassieerit kuin kuninkaan ja smålantilaisetkin.\n\nMuuan keisarillinen korpraali, joka huomasi kuinka kaikki väistyivät\nsyrjään eteenpäin rientävän kuninkaan tieltä, ymmärsi siitä, että se\noli jokin korkea herra, vaikkei tiennytkään kuka.\n\n\"Ammu tuota\", sanoi hän eräälle muskettisoturille, \"se on varmaan\nylhäinen herra.\"\n\nLaukaus pamahti, ja kuula sattui kuninkaan vasempaan käsivarteen,\nniin että luunsiru pisti hihan läpi esiin.\n\nKustaa Aadolf lasketti eteenpäin ja koetti kestää tuskat, mutta\nhänen voimansa eivät riittäneet ja hän pyysi Lauenburgin herttuaa\nhuomaamatta viemään hänet taistelusta. Tämä koetti täyttää hänen\ntoivomustaan. Mutta he olivat Götzenin kyrassieerien saartamat.\nEverstiluutnantti Moritz von Falkenberg oli etumaisten joukossa. Hän\nsyöksyi suoraan kuningasta vastaan ja ampui kymmenen askelen päästä\nluodin hänen selkäänsä.\n\nKuningas horjui, ja herttua tarttui häntä vyötäisiin pidelläkseen\nhäntä hevosen selässä, kunnes he ehtisivät taistelusta pois. Silloin\nsattui luoti hevosen kaulaan, ja se hypähti äkkiä kahdelle jalalle.\n\nRuudintuli kärvensi herttualta kasvot, ja hän päästi irti kuninkaan\n-- ja pakeni. Kustaa Aadolf putosi alas ratsailta, mutta jäi toisesta\njalastaan kiinni ratsashihnaan ja laahautui niin kappalen matkaa\nmukana, kunnes jalka irtautui. Koko hänen ympäristöstään ei ollut\nmuita jälellä hänen luonaan kuin paashi Leubelfing.\n\nTämä kahdeksantoistavuotias nuorukainen, joka muutamia päiviä\nmyöhemmin kuoli Naumburgissa haavoihinsa, selitti kuolinvuoteellaan\ntodistajain kuullen, että kun kuningas oli pudonnut ratsailta, niin\nhän oli hypännyt alas ratsultaan ja tarjonnut sen kuninkaalle.\nKustaa Aadolf oli silloin kohottanut molemmat kätensä häntä kohden,\nmutta paashi ei ollut yksin voinut nostaa häntä maasta. Silloin oli\ntullut viholliskyrassieereja kysymään, kuka haavoitettu oli. Kun\nkuningas oli itse ilmoittanut nimensä, oli muuan vihollisista ampunut\npistoolilla luodin hänen päähänsä.\n\nKuningas ryöstettiin ruumista myöten samoin kuin paashikin, jonka\nkyrassieerit olivat haavoittaneet, niin että he pitivät häntä\nkuolleena.\n\nSota jatkui yhä sillaikaa, kun parhain kuninkaista veti viimeisen\nhenkäyksensä. Keisarilliset kyrassieerit onnistuivat urhoollisen\nvastarinnan jälkeen ajamaan ruotsalaisen ratsuväen takaisin.\n\n\"Kun kuninkaan ratsu tuli takaisin pistooleineen ja yksi niistä\noli verinen, silloin arvattiin, että Hänen Kunink. Maj:ttinsa oli\nkaatunut\", niin kuului ensimäinen viesti, joka saapui ruotsalaisille\nsotureille heidän korvaamattomasta menetyksestään. \"Kun kuningas\nkaatui\", sanotaan edelleen, \"kadotti aurinko loisteensa.\"\n\nVarmaa on, että ruotsalaiset nopeasti nousseessa sumussa näkivät\nmerkin siitä, että luonto itse otti osaa heidän suruunsa. Monet\nheidän ulkopuolellaankin olivat samaa mieltä. Niinpä lausutaan\nkirjeessä Stralsundista valtaneuvostolle: \"Koko päivän sen jälkeen\noli sangen pimeää ja sumuista merkiksi siitä, että suuri valo oli\nIsraelista sammunut.\"\n\nTruchsess ja Kreilsheim tapasivat herttua Bernhardin juuri kun hän\noli vetäytynyt takaisin vasemman siiven kanssa. He ilmoittivat\nhänelle, että kuningas oli kuollut, ja lisäsivät, että eteenpäin\ntunkeutuva vihollinen oli työntänyt heidät syrjään. Hämmästys,\nsuru ja epätoivo valtasi heidän mielensä, kun he kuulivat uutisen,\nmutta rakkaus ei väsynyt, kasvoi vain. Kaikki tahtoivat olla mukana\nkostamassa rakastetun kuninkaan kuolemaa. Jokainen oli seuraava\nsankarin jälkiä ja kaatuva kunnian kentällä niinkuin hänkin.\nSellainen oli mieliala, joka heti näyttäytyi tositoimissa.\n\nJo ennen taistelua oli kuningas käskenyt, että jos hän kaatuisi,\noli herttua Bernhardin heti otettava haltuunsa ylipäällikkyys. Tämä\njätti heti vasemman siiven kreivi Niilo Brahen huostaan ja riensi\nKniphausenin luo ilmoittaakseen hänelle mitä oli tapahtunut. Tämä,\njoka oli urhea, mutta samalla varovainen upseeri, vastasi, että\nhänen joukkonsa olivat hyvässä järjestyksessä. Ne eivät olleet vielä\nolleet tulessa ja saattoivat kauniisti peräytyä turvaan. \"Tässä ei\nole kysymys peräytymisestä, vaan kostosta, voitosta tai kuolemasta!\"\nhuudahti vihastunut herttua, ja muut yhtyivät häneen.\n\nEi tarvittu mitään kehoitusta urhoollisuuteen; jokaisen kasvoissa\nkuvastui rohkeus ja päättäväisyys, vaikkakin suuret kyynelet\ntäyttivät kaikkien silmät. Herttuan lausumat sanat herättivät\nvastakaikua jokaisen rinnassa. Kuului sorina kautta rivien: \"kuningas\non haavoitettu, vankina, kuollut!?\" Ja kuvailemattomalla raivolla\nsyöksyivät ruotsalaiset vihollista vastaan. Ei ainoastaan patteri\nvallattu uudestaan, vaan koko keisarillinen ratsuväki ajettiin tältä\nsäveltä takaisin.\n\nSekasorto kävi hirmuiseksi suuren kuormaston keskuudessa, useita\nruutivaunuja räjähti ilmaan, keisarilliset luulivat, että heidän\nkimppuunsa oli hyökätty selkäpuolelta, suuret joukot ratsuväkeä\npakenivat, ja joukko naisväkeä, joka oli anastanut kuormahevoset,\nseurasi heitä.\n\nTäällä ei vielä tiedetty Ruotsin kuninkaan kuolemasta, ja kuului\nsellaisia huutoja kuin: \"Me tunnemme Ruotsin kuninkaan, hän on aina\npahin, kun päivä on lopuillaan.\"\n\nSamaan aikaan oli ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, joka\nedellisellä kerralla oli vetäytynyt takaisin tuulimyllyjen luo\nasetetun vihollistykistön tieltä, tehnyt epätoivoisen hyökkäyksen ja\nlopulta onnistunut kääntämään vihollista vastaan hänen omat tykkinsä.\n\nSilloin saapui Pappenheim taistelukentälle; hänen ensi kysymyksensä\noli: \"Missä on Ruotsin kuningas?\" Tätä vihollistansa, joka oli\nsankarillinen, mutta julma uskonsa puolustaja, Kustaa Aadolf piti\nkorkeimmassa arvossa.\n\nJoukkojensa etunenässä hän syöksyi oikeaa siipeä vastaan palaen\nhalusta persoonallisesti taistella vastustajaansa vastaan, häntä,\njoka -- ei enää ollut elävien ilmoilla. Häneen sattui kaksi luotia,\nja hän kuoli haavoihinsa. Sanottiin, että hänet oli eversti\nStålhandske ampunut.\n\nPappenheimin saapumisen johdosta alkoi taistelu uudella tulisuudella.\nMitä tuimimman hyökkäyksen vastaanottivat ruotsalaiset suurella\nurhoollisuudella, ja koskaan, sanotaan eräässä senaikuisessa\nkertomuksessa -- ei niin kauan tulessa seissut joukko ole taistellut\nurhoollisemmin. Ne ruotsalaiset jalkaväkiprikaatit, joita Niilo\nBrahe ja eversti Winkel johtivat, kärsivät suurimpia tappioita.\nKeisarilliset syöksyivät heitä vastaan kaksi- ja kolmituhatmiehisissä\npataljoonissa ja valtasivat vielä kerran takaisin maantien varressa\nolevan patterin. Kreivi Niilo Brahea ammuttiin polveen, ja hän kuoli.\nEversti Winkel haavoittui käteen ja käsivarteen. Useita lippuja ja\nitse kuninkaallinen standaari menetettiin. Mutta näistä prikaateista,\njotka olivat sotajoukon kaunistus, jotka olivat olleet mukana jo\nSuomen-sodassa, näistä lausui vihollinen, että \"heidän kuolleet\nruumiinsa peittivät saman maan, jota he elämänsä iän olivat suurella\nurhoollisuudella puolustaneet.\" Näiden sankarien joukossa oli tuho\nniin suuri, että kuudesta miehestä oli viisi joko kuolleita tai\nhaavoitettuja.\n\nEversti Karl Hårdin komentama kolmas prikaati, joka oli lähinnä\nratsuväkeä, kärsi vähimmän, mutta siitäkin oli taistelun jälkeen\nainoastaan neljäsataa miestä jäljellä.\n\nKoko tämän ajan piti kenraali Kniphausen prikaatinsa toisena linjassa\nja reservin luodinkantaman ulkopuolella, \"mikä\", kerrotaan, \"edisti\nsuuresti voittoa, kun ensi linjan joukot saivat hyvän tukikohdan\ntästä lujasta ja koskemattomasta sotavoimasta\", ja herttua Bernhard\nolikin hyvin iloinen, kun hän sumun hälvennyttyä näki Kniphausenin,\njonka hän luuli olevan kappaleiksi hakattu, hyvin säilyneenä ja\nhyvässä järjestyksessä joukkoineen.\n\nVähän ennen auringonlaskua selvisi sumu puolittain, ja tarkasteltuaan\nvielä kerran asemaa kehoitti herttua Bernhard sotajoukkoa tekemään\nuuden hyökkäyksen. Silloin kuultiin ja nähtiin upiuupuneiden\nsotamiesten huutavan toisilleen: \"Toverit, vieläkö käymme kerran\ntuleen?\" Ja sitten syleilivät he toisiaan ja lupasivat voittaa tai\nkuolla.\n\nVihdoinkin pääsivät myös Kniphausenin joukot osalle päivän kunniasta.\nToinen linja ryntäsi eteenpäin, ja me tiedämme, että ensimäisestäkin\ntulivat mukaan kaikki jotka pystyivät liikkumaan. Kolmannen kerran\nmentiin maantien yli, kolmannen kerran vallattiin keisarilliset\ntykit ja rynnättiin vihollisen kimppuun. Ainoastaan kaksi suurista\njalkaväkineliöistä ja muutamat kyrassieerirykmentit voivat asettua\ntätä hyökkäystä vastaan. Ne taistelivat epätoivon rohkeudella, ja\ntämä taistelu jatkui, kunnes ilta tuli ja pimeys peitti elävät ja\nkuolleet. Kello oli viiden ja kuuden välillä iltapäivällä.\n\nWallenstein oli antanut peräytymiskäskyn ja lähti Leipzigiä kohden\nilman että ruotsalaiset ajoivat häntä takaa. Tiellä tapasi hän\nkuusi rykmenttiä Pappenheimin jalkaväkeä, ja silloin nousi kysymys\ntaistelun uusimisesta, mutta Wallenstein pelkäsi täydellistä\nhäviötä ja jatkoi muutamain tuntien levähdyksen jälkeen paluumatkaa\nLeipzigiin.\n\nVoittajat jäivät koko yöksi taistelukentälle. Muuan kroatilaisparvi\nkoetti yöllä viedä pois keisarillisia tykkejä, jotka olivat\nvartioimattomat, mutta muutamat muskettisoturit, jotka sattuivat\nolemaan lähistössä, ajoivat helposti heidät pois, minkä jälkeen\nkaikki oli tyyntä ja hiljaista.\n\nVerinen taistelu oli lopussa. Marraskuun yön kylmä sumu kietoi\nhaavoitetut, kuolevat ja kuolleet vaippoihinsa. Kokonainen kolmasosa\nniistä, jotka aamulla olivat rohkeudella ja innolla lähteneet\nverileikkiin, oli päättänyt päivänsä.\n\nKuolleiden ja haavoitettujen luku kummallakin puolen arvioitiin 6,000\nmieheksi. Keisarillisten taholla oli paitsi Pappenheimiä kaatunut\nkaksi kenraalia ja useita korkeampia upseereja.\n\nRuotsalaisiltakin oli kaatunut monta korkeaa herraa, mutta heitä ei\najateltu. Kaikki ajattelivat vain yhtä, kaikki surivat ja kaipasivat\nvain yhtä: rakastettua kuningasta!\n\nTaistelu oli tuskin päättynyt, ennenkuin herttua Bernhard lähetti\nparven sotilaita etsimään kuninkaan ruumista. Mutta eversti\nStålhandske oli jo muutamien suomalaisten soturien kanssa lähtenyt\nliikkeelle samassa tarkoituksessa lyhdyt ja soihdut käsissään.\nSuomalaiselle soturille oli suotu löytää rakas ruumis. Mutta missä\ntilassa! Ryöstettynä ruumista myöten, raadeltuna ja hevosten\nkavioiden ruhjomana, kauttaaltaan veren peitossa, makaamassa kasvot\nmaata vasten.\n\nValittaen ja vaikerrellen, itkien ja nyyhkyttäen nostettiin\nrakastetun vainajan maalliset jäännökset paareille, jotka tarkoitusta\nvarten oli tuotu mukana.\n\nKoskaan ei ollut kantamus tuntunut niin raskaalta, ja kuitenkin\nkilpailivat kaikki saadakseen sitä kantaa.\n\nKustaa Aadolf temmattiin pois kolmenkymmenenkahdeksan vuoden\nikäisenä. Koskaan ei kuolemantapaus ollut tehnyt syvempää vaikutusta\nkokonaiseen maanosaan. Kaikkialla missä hänen nimensä mainittiin,\noli se toivon säde sorretuille, ja pyhän haudan partaalta kohosivat\nrukoukset korkeuteen Kustaa Aadolfin aseiden puolesta. Mitä kaikkea\nhän silloin olikaan omille uskonliittolaisilleen?\n\nKustaa Aadolfin elämässä on jotakin, minkä helpommin voi tuntea\nkuin sanoin selittää. Hänellä oli laaja, koko maailman käsittävä\nkatse, joka on kaikilla valloittajilla synnynnäinen. Niinkuin\nkaikille suurille miehille, ei hänelle onnensa tullut yllätyksenä,\nniin kummastuttavalta kuin se saattoi näyttääkin. Syvä usko siihen\nkuvastuu kaikista hänen teoistaan. Mikään ei paisuta niinkuin onni,\nja Kustaa Aadolfin inhimillistä suuruutta todistaa parhaiten se, että\nhän suuresta menestyksestään huolimatta aina oli nöyrä ja lempeä.\nHän tunsi toimivansa korkeamman johdon alaisena ja asetti maalin\nomaa persoonaansa paljoa korkeammalle. \"Jumala kaikkivaltias elää\",\nsanoi hän Akseli Oxenstjernalle, kun tämä Preussissa varoitti häntä\nvaromattomasti antautumasta hengenvaaraan. Iloisempaa sankariutta ei\nole koskaan nähty.\n\nHän on mitä jaloin, kaunein ilmestys historiassa, yksi niistä\nharvoista, joita oikeudella voi sanoa suuriksi. Valtiomiehenä oli hän\nmaailman ensimäisiä neroja, sotataidossa voittamaton mestari. Mutta\neivät häntä ainoastaan nämä ominaisuudet tehneet suureksi, hänen\nsuuruutensa oli siinä siveellisessä ylevyydessä, ajatusten ja tekojen\njaloudessa, uskonnollisessa tunteessa, mikä leimasi koko hänen\nluonteensa. Nämä kaikki ominaisuudet yhdessä voivat selittää sen\ntenhovoiman, mikä hänellä oli aikalaisiinsa, sen palavan innostuksen,\nminkä hän herätti uskonheimolaisissaan, sen syvän ihailun ja\nkunnioituksen, mitä ystävät ja viholliset hänelle osoittivat.\n\n\n\n"]